[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1pclmWaL0HnKRmDyewt5bPHsyQ9SCLM4Je6BbfBX1KE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2083,"Sanomalehtimiehen seikkailuja","Jacquin, Joseph (1866-19..)",null,"2083-jacquin-joseph-sanomalehtimiehen-seikkailuja","2083__Jacquin_Joseph__Sanomalehtimiehen_seikkailuja","Ranskalainen kertomus","romaani",[13],"rikos",[],"fi",1914,1918,17436,112144,false,60784,[23],"France -- Fiction",[25,26],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Sanomalehtimiehen seikkailuja: Ranskalainen kertomus\" by J. Jacquin is a fictional novel written in the early 20th century. The narrative begins with a mysterious death involving a character named hra Carcel, who is found dead in his apartment, suggesting a deeper plot that intertwines crime, investigation, and the lives of various characters in Paris. The story seems to delve into themes of journalism and the pursuit of truth, particularly through the eyes of prominent figures like the detective brigadieri Paimpol and the reporter hra Tapinois.  The opening of the novel introduces a suspenseful scenario on a spring morning when the janitor of a building on Saint-Michel Boulevard receives a distress call regarding a gas leak. Upon entering the apartment of the deceased hra Carcel, the janitor discovers the man's lifeless body slumped over a writing desk, surrounded by the lingering scent of gas. As the discovery quickly draws the attention of police officials and the investigation unfolds, a mysterious letter hinting at a major art theft raises the stakes of the story. This intriguing beginning sets the tone for a riveting blend of mystery, journalism, and the interconnected fates of its characters. (This is an automatically generated summary.)",[],86,"Pariisiin sijoittuva jännityskertomus alkaa salaperäisestä kaasuvuodosta ja huoneistosta löytyvästä arvoituksesta. Sanomalehtimies Grivollet päätyy selvittämään tapausta, joka johtaa vauhdikkaisiin seikkailuihin ja poliisitutkimuksiin lentokoneiden ja tekniikan maailmassa.","Joseph Jacquinin 'Sanomalehtimiehen seikkailuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2083. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SANOMALEHTIMIEHEN SEIKKAILUJA\n\nRanskalainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nJOSEPH JACQUIN\n\n\n\nMailta ja meriltä 46.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä kauniina kevätaamuna Saint-Michelin bulevardin varrella olevan\ntalon n:o 178 talonmies heräsi oveltaan kuuluvaan koputukseen.\n\nHätääntynyt ääni huusi: -- Herra Trublet, nouskaa pian! Porraskäytävä\non täynnä kaasua.\n\nNämä sanat saivat talonmiehen nopeasti jalkeille. Hän avasi kaikki\nikkunat, jotka valaisivat käytävää. Vähitellen tukahduttava kaasunhaju\nlaimentui, niin että Trublet saattoi tutkia kaikki johdot. Niissä ei\nollut pienintäkään vuotoa. Kuitenkin kaasunhaju säilyi edelleen\nviidennen kerroksen kohdalla, kuten eräs vuokralainen huomautti, joka\nauttoi talonmiestä hänen tutkimuksissaan. -- Pahus, -- sanoi Trublet.\n-- Vasemmanpuolinen vuokralainen, hra Grippon on ollut poissa viikon\npäivät. Ehkä hän on unhottanut sulkea mittarinsa ja heittänyt samalla\njonkun hanan auki. -- Ei suinkaan, -- sanoi vuokralainen. -- Haju tulee\noikealta siiveltä. Nuuskikaa tässä oven alaosaa. -- Se on totta, --\nsanoi talonmies kumarruksissaan. -- Mutta miten hra Carcel, joka asuu\ntässä huoneustossa, ei ole huomannut mitään? -- Hän painoi kaikin\nvoimin soittokellon nastaa. Kuului kellon ääni, mutta asunnosta ei\nmitään elonmerkkiä. Trublet soitti vielä kerran, toisen kerran, yhä\nedelleen; sama hiljaisuus. -- Oh, oh, -- hän sanoi levottomana, -- nyt\non paha merrassa. On parasta heti murtaa ovi. Talonmies työnsi taltan\nmolempain ovenpuolikkaiden väliin ja voimakkaalla töytäyksellä saatiin\nlukot rikotuiksi ja ovi lennähti auki. Sisältä tulvahti sakea\nsavupilvi, joka pani lähelläolijat peräytymään. -- Ei saa tulla sisään,\n-- huusi Trublet. -- Se on vaarallista. -- Tämä huomautus ehkäisi\nuteliaitten halun tunkea sisään. Talonmies meni yksinään huoneustoon.\n\nTrublet kiiruhti ensinnä keittiöön, joka oli ensimmäinen huone\noikealla, avasi ikkunan ja sulki mittarin, joka, kuten hän ensi\nsilmäyksellä huomasi, päästi kaasun kulkemaan. Odotettuaan vähän aikaa\nkaasunhajun häviämistä hän ryhtyi tutkimaan muita huoneita.\nMakuuhuoneessa kaasunhaju oli vähäinen, koska ovet olivat kiinni. Vuode\noli tekemätön eikä hra Carcelia näkynyt, eikä hän ollut viereisessä\nruokasalissakaan. Kun talonmies avasi työhuoneen oven, hänen täytyi\nperäytyä sakeaa kaasuvirtaa, joka lehahti vastaan. Kuitenkin hän\nkerkesi huomata hra Carcelin istuvan työpöytänsä ääressä tuolin\nselustaan nojaten. Hän näytti nukkuvan. Kun talonmies vähän ajan\nperästä saattoi tunkeutua huoneeseen, totesi hän, että hra Carcel oli\nkuollut. Uutinen levisi nopeasti vuokralaisten keskuudessa. Käytävässä\nsyntyi kiihkeä puheensorina, joka hetki hetkeltä kasvoi, kunnes joku\nalhaalta huusi: -- Poliisikomisario tulee! -- Syntyi hiljaisuus.\nPoliisikomisario, jolle asia oli käyty ilmoittamassa, tuli mukanaan\nsihteeri ja eräs poliisi-inspehtori. Komisario jätti inspehtorin\nvartioimaan ovea ja meni itse sisään mukanaan sihteeri. Talonmiehen\ntiedonantojen nojalla hän astui suoraan työhuoneeseen. Mutta Trublet'n\nsuureksi hämmästykseksi hän palasi pian takaisin. -- Bernard, -- sanoi\nhän ovea vartioivalle inspehtorille. -- Te jäätte tänne vartioimaan. --\nSitten hän enempää puhumatta lähti sihteerineen, jättäen Trublet'n ja\nkäytävässä olevan joukon aivan ymmälleen.\n\nHra Carcelin kuolema näytti todellakin johtavan mitä tärkeimpiin\ntapauksiin, ja uteliaat joutuivat kerrassaan tuskan valtaan, kun vähän\najan perästä saapui tutkintotuomari, joka heti aloitti tutkimuksensa.\nTuomarilla oli mukanaan kirjurinsa ja itse etsivän poliisin päällikkö\noli liittynyt heihin. Hänen vierellään näkyi pienikokoinen, pyylevä ja\npunakka brigadieri Paimpol, jota kelpo miestä olisi paremmin luullut\njoksikin vaatimattomaksi viinikauppiaaksi kuin yhdeksi Parisin\npoliisilaitoksen etevimpiä etsiviä. Tavallista onnettomuustapausta tai\nitsemurhaa varten olisi riittänyt alueen poliisikomisarion läsnäolo.\nMutta tutkimukseensa ryhtyessään tämä alempi virkamies oli tehnyt\nlöydön, jolla hänen mielestään oli suuri merkitys. Hän näet oli\nhuomannut hra Carcelin pöydällä vainajan edessä levällään kirjeen,\njonka sisältö oli seuraava: \"Herra Tasavallan prokuraattori.\nMinä voin ilmaista teille _Kellotornin_ varastajan nimen. Sattuman\nkautta olen saanut sen tietooni. Jos suvaitsette kutsua minut\nvastaanottohuoneeseenne, voin antaa todistettavasti luotettavat tiedot,\njoiden avulla ainakin saadaan varas kiinni, ellei päästäisikään perille\ntaulun kätköpaikasta.\" -- Tämä kirje oli tehnyt valtavan vaikutuksen\npoliisikomisarioon.\n\nKuusi kuukautta takaperin Louvren museon vartijat olivat eräänä aamuna\nhuomanneet, että kuuluisa taulu _Kellotorni_, jonka arvo oli 800,000\nfrangia oli hävinnyt paikaltaan. Innokkaista etsimisistä ja poliisin ja\neräiden sanomalehtien lupaamista palkinnoista huolimatta ei oltu päästy\ntaulun eikä varkaan jäljille. On helposti ymmärrettävissä, minkä vuoksi\ntapahtuma Saint-Michelin bulevardin varrella sai nyt niin erinomaisen\ntärkeyden ja minkä vuoksi niin korkeat viranomaiset puuttuivat asiaan\ntutkiakseen hra Carcelin kuoleman syitä, jotka näyttivät niin\nyksinkertaisilta. Poliisilaitos toivoi, ettei salaisuus ollut mennyt\nvainajan mukana, vaan että huoneustoa tarkastettaessa löydettäisiin\njonkunlainen todistuskappale, joka paremmin kuin tuo lopettamaton kirje\njohdattaisi sen asian perille, jonka hra Carcel oli aikonut ilmoittaa\nsilloin, kun kuolema hänet kohtasi.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi tutkintotuomari, kun Trublet oli johdattanut\nnämä arvokkaat viranomaiset viidenteen kerrokseen. -- Me tutustumme\nylimalkaisesti paikkoihin sillävälin kuin brigadieri Paimpol\nsäännönmukaisesti tarkastaa huoneuston kaikki sopet. Senjälkeen\nkoetamme saada selville asianhaarat, jotka ovat aiheuttaneet hra\nCarcelin kuoleman. -- Niin tehtiin. Sillävälin kuin Paimpol penkoi\nkaikkia huonekaluja, tuomari ja etsivän osaston päällikkö menivät\nhuoneeseen, jossa ruumis oli. He panivat siihen vain vähän huomiota.\nTuo merkillinen kirje kiinnitti sitä enemmän heidän mieltään. -- Tuossa\nse on, -- virkkoi tuomari kumartuen sitä lukemaan. -- Todellakin, siinä\non vain vähäinen viittaus siihen, mikä mieltämme tässä asiassa eniten\nkiinnittää, jätetään se hetkeksi tuohon paikoilleen. Kun Paimpol on\nlopettanut tutkimuksensa, palaamme vielä siihen. -- Virkamiehet\nsiirtyivät ruokasaliin ja istuutuivat odottamaan. -- Eikö teistä tunnu\nomituiselta, -- virkkoi äkkiä tutkintotuomari, -- ettei hra Tapinois\nole vielä pistänyt tänne nenäänsä? -- Todellakin se on omituista, --\nvastasi toinen hymyillen. -- Se mitä olemme saaneet tietää, olisi\nepäilemättä hänelle hyvin mielenkiintoista.\n\nTämä hra Tapinois, josta tutkintotuomari ja etsivän osaston päällikkö\npuhelivat, oli eräs sanomalehtimies. Kun _Kellotornin_ varkaus tuli\ntunnetuksi, oli _Päivän Uutiset_, eräs Parisin huomatuimpia ja\nsuurimpia lehtiä, tehnyt itselleen kunnia-asiaksi tuon hämmästyttävän\nrikoksen tekijän tai tekijäin löytämisen ja tämän oli lehti julistanut\nniin suuriäänisesti, ettei kukaan ollut sen aikeesta tietämätön.\nKaikki ymmärsivät, että lehti aikoi lähettää varkaan jäljille\nhenkilön, jonka harvinainen taitavuus pani varjoon etsivän poliisin\nparhaimmatkin kyvyt. Tämä henkilö oli kuuluisa herra Tapinois,\nHän oli opiskellut polyteknillisessä opistossa, oli lakitieteen\ntohtori, filosofian lisensiaatti ja osasi viittä tai kuutta kieltä.\nNäihin tietoihin liittyi hyvä kasvatus, soitannolliset lahjat,\ntaipumus maalaustaiteeseen ja runouteen. Näin ollen hän olisi voinut\ntavoitella sellaista yhteiskunnallista asemaa, joka olisi suonut\nhänelle mukavuuksia ja rauhaa. Mutta hän oli antautunut kokonaan\nsanomalehtimiesuralle, vieläpä sille sen erikoisalalle, joka on\nkiihkein, vilkkain ja eniten onnekkaan sattuman varassa: reportterin\ntoimelle. Hän oli aloittanut _Päivän Uutisissa_ neljänkolmatta\nvuotiaana kirjoittamalla huomattavia artikkeleita Transvaalin\nsodasta. Hän oli seurannut taisteluita buurien puolella käyskennellen\ntappelukentällä kävelykeppi kädessä ja tehden rauhallisesti\nmuistiinpanonsa kuulasateessa. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli\nMandschuriassa Venäjän-Japanin sodassa ja oli vähällä saada surmansa\nPort-Arthurin piirityksessä. Messinan maanjäristys oli tuskin kerinnyt\nlakata, kun herra Tapinois ilmestyi paikalle ja kulki vaarallisimmilla\npaikoilla horjuvien raunioiden keskellä kynä ja muistiinpanokirja\nkädessä. Aina pukeutuneena aistikkaaseen matkailijapukuun, älykkäine\nkasvoineen, joita kaunistivat komeat viikset, hän oli kaikissa\ntilaisuuksissa niin muodikas ja siro, että täytyi ihmetellä, miten hän\noli voinut harhailla raunioiden keskellä ja rämpiä loassa saamatta\nainoatakaan tahraa pukuunsa. Eipä tapahtunut mitään tärkeämpää,\nettei hän yht'äkkiä ilmestynyt, usein ajalla, jolloin häntä vähimmin\nodotettiin, mutta jonka hän oli katsonut otolliseksi. Tällainen oli\nmies, jonka _Päivän Uutiset_ oli määrännyt paljastamaan _Kellotornin_\nvarkaan. Vaikka hänen nimeään ei oltukaan mainittu, ei siitä ollut\nepäilystäkään poliisiviranomaisilla, oikeuspalatsissa ja suuren yleisön\nkeskuudessa. -- Mutta tällä kerralla näytti kuuluisan reportterin\nvainu pettäneen. Kuuteen kuukauteen ei _Päivän Uutisissa_ ollut ollut\nriviäkään, josta olisi käynyt selville, että sen etevä avustaja olisi\npäässyt langan päästä kiinni. Hra Tapinois'n tähti alkoi himmetä.\n\nNyt oli hänen kovan onnensa kukkuraksi virallinen poliisi -- hänen\nkilpailijansa -- löytänyt jälkiä. -- Tämä on todellinen onnettomuus\nhänelle, -- naureskeli tutkintotuomari. -- Miesparka varmaankin\nsairastuu harmista. -- Samassa kuului ruokasalin ovelta kevyt kahina.\nTuomari loi sinne silmänsä ja ällistys kuvastui hänen kasvoillaan. Oven\nkynnyksellä seisoi hra Tapinois hymyilevänä ja kumarsi hattu kädessä.\n-- Herra tutkintotuomari on kovin ystävällinen huolehtiessaan minun\nterveydestäni, -- virkkoi hän erinomaisen kohteliaasti.\n\nVirkamiesten hämmästys kilpailijan äkillisestä ilmestymisestä kesti\nvain vähän aikaa. Tutkintotuomari aloitti keskustelun niin\nrakastettavalla äänellä kuin tässä äänilajin vaihdoksessa oli\nmahdollista. -- Te saavutte hyvään aikaan, hra Tapinois, -- hän sanoi,\n-- työ on tuskin vielä aloitettu. Ehkä tiedätte, että on kysymyksessä\nkuolemantapaus? -- Sain sen tietää, -- reportteri vastasi, -- ja\nnähdessäni Teidät täällä herra päällikön kanssa arvelin, että on\nkyseessä vakava asia. -- Eipä juuri -- sanoi tuomari. -- Alueen\npoliisikomisarion ensimmäisten toteamisten mukaan on huoneuston ovi\nollut suljettu sisältäpäin. Ei siis voi ajatella, että kukaan olisi\ntunkeutunut hra Carcelin luo. Sillävälin Paimpol oli lopettanut\netsimisensä ja kun hän palasi, niin hänen kasvoistaan näkyi niin\nselvästi hänen tehneen turhaa työtä, ettei tuomarin tarvinnut kysyäkään\nhänen onnistumisestaan. Kaikki lähtivät nyt työhuoneeseen, jossa hra\nCarcelin ruumis oli. Se oli jätetty samaan asentoon, jossa se oli ollut\ntalonmiehen tullessa. Työhuoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen, ja\nse samoin kuin seinillä olevat keskinkertaiset kuvataulut osoittivat,\nettä omistajan taideaisti ei ollut erinomainen. Pöydän keskuksen peitti\nimupaperi, jonka päällä oli levällään tuo merkillinen kirje. Avonaisen\nmustepullon reunaa vasten nojasi kynänterä: Vasemmalla oli\npaperisäiliö, oikealla muistiinpanovihkonen ja piippu. Pöydän\nyläpuolella riippui katosta hehkuttimella varustettu kaasulamppu.\nTodettiin, että kaasulampun hana melkein kokonaan oli auki. Tätä tietä\nsiis kaasu oli levinnyt työhuoneeseen ja siitä eteiskäytävää myöten\nulko-oven hatarasta alaosasta porraskäytävään.\n\nNähdessään pöydällä kirjeen, jonka hra Carcel oli kirjoittanut\nTasavallan prokuraattorille, tutkintotuomari irvisti itsekseen. --\nMiten varomattomia olimme, kun emme heti ottaneet sitä haltuumme, --\nhän ajatteli.\n\n-- Nyt tuo toinen näkee sen. -- Mutta ei ollut syytä uskoa, että\nreportteri olisi huomannut kirjeen. Hän seisoi pöydän toisessa päässä\nja näytti vajonneen tarkastelemaan piippua, joka oli imupaperin\noikealla puolen.\n\nTuomari hengähti helpotuksesta. Sitten hän varovaisesti ojensi kätensä,\notti kirjeen, taittoi sen ja pisti salkkuunsa, joka hänellä oli\nkainalossa. Hra Tapinois oli seurannut kaikkia näitä liikkeitä, vaikka\nhän ei ollutkaan niitä huomaavinaan. -- Hyvät herrat, -- lausui\ntutkintotuomari. -- Minulla on näissä asioissa niin paljon kokemusta,\nettä tiedän jo, miten tämäkin tapaus on otettava. Kuitenkin on\ntarpeellista, että saamme joitakin tietoja vainajasta. Siten ehkä\nsaamme tietää joitakin syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän tapauksen.\nPaimpol, olkaa hyvä ja kutsukaa tänne talonmies. -- Ukko Trublet oli jo\nollut harmissaan, ettei oltu pyydetty hänen tietojaan. Häntä ei\ntarvinnut kahdesti kehoittaa kertomaan, mitä hän tiesi vuokralaisesta.\n\nHra Carcel oli noin kuudenkymmenen ikäinen. Hän oli pitkä, laiha ja\nkuivettunut. Kasvot olivat tuimat ja silmissä oli ilme, joka työnsi\nihmiset loitolle paremmin kuin kaikki sanat. Hänen elintapansa olivat\näärimmäisen yksinkertaiset. Hän eli yksin, palvelijanaan ainoastaan\nsiivoojatar, joka tuli aamulla seitsemän aikana ja läksi yhdeksältä.\nHra Carcel poistui hänen jälkeensä, lukiten huolellisesti ovensa, ja\npalasi vasta illalla kello kymmenen aikoina. Ruokasalia hän ei\nkäyttänyt mihinkään tarkoitukseen, sillä hän söi ateriansa muualla. Hän\noli kauppain välittäjä, jonka toimisto oli Orleansin puistokadulla.\nSuoritettuaan päivän työt hra Carcelilla oli tapana mennä illoin\n_Kolmen Pylvään Kahvilaan_, joka on Orleansin puistokadun ja\nDenfert-Rochereau-torin kulmassa. Siellä hän istahti rauhalliseen\nnurkkaan ja ryypiskellen kahvia vaipui lueskelemaan sanomalehtiä ja\naikakauskirjoja, mutta luki yksinomaan lehtien ilmoitussivut ja\naikakauskirjojen kannet, joissa oli yleisölle ratkaistavaksi annettuja\nkilpatehtäviä ja kuva-arvoituksia. Kahvilassa hän oli tunnettu nimellä\nSetä Oidipus, kun sattuman kautta oli tullut ilmi, että hän se oli,\njoka nimimerkillä Kolmen Pylvään Kahvilan Oidipus, Parisin\nMontrougesta, otti osaa näihin sanomalehtien toimeenpanemiin\nkilpatehtäväin ratkaisuihin ja esiintyi usein palkinnonsaajain\njoukossa.\n\n-- Kaikesta tästä ei käy selville, minkä vuoksi hra Carcel on tehnyt\nitsemurhan, -- sanoi tutkintotuomari. Hra Tapinois, joka seisoi ikkunan\nluona ja näytti katselevan vastapäätä olevaa huonetta, kääntyi\nhitaasti. -- Te siis arvelette itsemurhan tapahtuneen, hra\ntutkintotuomari? -- hän kysyi. -- Epäilemättä. Kaikki on selitettävissä\naivan yksinkertaisella tavalla. Jos olette eri mieltä asiasta voitte\nilmoittaa sen meille, -- lopetti tuomari hiukan terävällä äänellä.\nReportteri hymyili mitään vastaamatta ja kääntyi talonmiehen puoleen.\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, onko tuo toisella puolen pihaa\nvastapäätä samassa kerroksessa oleva huoneusto samanlainen kuin tämä.\n-- Trublet myönsi. -- Siis vastapäätä oleva ikkuna valaisee huonetta,\njoka on samalla tavoin rakennettu kuin tämäkin? -- Aivan niin. -- Ja\nkuka asuu tuolla vastapäätä? -- Eräs ilmailija, hra Grippon. -- Hänkö,\njolla on ennätys lennossa kanaalin yli? -- En tiedä, -- vastasi\nTrublet, jota ilmailua koskevat asiat eivät liikuttaneet. -- Voin vain\nsanoa, että hän on ollut poissa viikon ajan ja viipyy vielä toisen\nviikon. Niin ainakin kertoi hänen sihteerinsä Le Huppé, joka käy\nhakemassa hänen postinsa joka päivä. -- Hra Tapinois kiitti\ntiedonannoista ja kääntyi tuomarin puoleen. -- Herra tuomari, -- sanoi\nhän kunnioittavasti. -- Sallitteko minun toimeenpanna pienen kokeen?\nTahtoisin jälleen avata kaasumittarin. -- Olkaa hyvä. -- Kun mittari\noli avattu, alkoi kaasua virrata kattolampusta. Hra Tapinois tuotti\nautomatisen sytyttäjän ja vei sen lampun hehkuverkon lähelle, joka\nsyttyi heti ja alkoi palaa vilkkaalla liekillä. -- Hra tuomari, --\njatkoi reportteri. -- Pyydän nyt lupaa saada koskea lampun hanaan. Kun\nolen lopettanut kokeeni, asetan sen jälleen alkuperäiseen asentoon, --\nOlkaa hyvä, olkaa hyvä, -- vastasi tuomari äänellä jossa tuntui, että\nnuo kummalliset pyynnöt alkoivat häntä harmittaa. Hra Tapinois avasi\nlampun hanan kokonaan, ja liekki, joka tähän asti oli ollut kirkas ja\ntasainen, kävi nyt lepattavaksi ja himmeäksi. -- Erinomaista! -- mutisi\nreportteri ja siirsi hanan entiseen asentoon, jolloin liekki kävi\njälleen kirkkaaksi. -- Ja nyt saa mittarin sulkea, sanoi hän tehden\nsukkelasti muistiinpanoja pieneen kirjaseen, jonka hän oli ottanut\ntaskustaan. Tuomari ja etsivänpoliisin päällikkö vilkaisivat hymyillen\ntoisiinsa ja Paimpol tulkitsi heidän ajatuksensa kohouttamalla\nolkapäitään. Reportterilta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän aivan\ntavallisella äänellä pyysi etsivänpoliisin brigadieriä näyttämään\nhänelle paperilippua, joka oli hra Carcel-vainajan oikean jalan alla,\nPaperi hra Carcelin jalan alla! Virkamiesten mieltä ahdisti. Ehkä\npaperissa oli tieto siitä asiasta, johon oli viitattu kirjeessä, jonka\nsisällön he, kuten luulivat, olivat onnistuneet salaamaan\nreportterilta. -- Paperissa ei kuitenkaan ollut muuta kuin\nmuutama rivi peräkkäin kirjoitettuja kirjaimia, jotka nähtävästi\nkuuluivat johonkin kilpatehtävään, joiden ratkaiseminen oli \"setä\nOidipuksen\" ajanvietettä. Virkamiehet eivät antaneet paperilapulle\nmitään merkitystä. Mutta hra Tapinois kopioi nämä kirjainrivit\nmuistikirjaansa. -- Minä annan ne _Päivän Uutisille_. Tuosta _Kolmen\nPylvään Kahvila_-jutusta saa mieltäkiinnittävän artikkelin otsakkeella:\nSetä Oidipuksen viimeinen kilpatehtävä. --\n\n-- Meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää, -- virkkoi tuomari. --\nLähdetään pois ja annetaan sulkea ovet. Loppu on omaisten asia, jos\nhänellä on omaisia. -- Tuomari otti salkkunsa. Kaikki valmistautuivat\nlähtemään. Hra Tapinois lähti ensimmäisenä, ja kun toiset laskeutuivat\nportaita, luulivat hra Tapinois'n olevan jo kaukana. Mutta he tapasivat\nhänet neljännen ja viidennen kerroksen väliltä. Hän oli kumarruksissaan\nkasvot seinään päin ja tutki suurella huomaavaisuudella kahta\nporraskäytävän askelmaa. Kuullessaan toisten tulevan hän oikaisihe,\nkirjoitti jotakin muistikirjaan ja laskeutui toisten kanssa kadulle.\nPaimpol tuli levottomaksi reportterin omituisesta käytöksestä, vaikka\nhän koettikin näyttää varmalta virkamiesten läsnäollessa. Hän antoi\nnäiden mennä ohitse ja kumartui sitten vuorostaan tarkastamaan\nnoita kahta askelmaa, jotka reportteri oli huomannut muita\nmielenkiintoisemmiksi. Hän huomasi vähän pölyä ja askelten jälkiä,\nsiinä kaikki. Tämän aamupäivän kuluessa oli niin suuri ihmisjoukko\nkulkenut käytävässä, ettei noiden jälkien vuoksi kannattanut pysähtyä\nhetkeksikään. Paimpol kohautti olkapäitään ja laskeutui esimiestensä\njälkeen. Saapuessaan kadulle hän näki hra Tapinois'n puristavan\nautomobiiliinsa nousevan tuomarin kättä. -- Näkemiin, hyvä herra --\nsanoi tuomari, -- Ette hukannut aikaanne tänne tullessanne. Saitte\naiheen sievään artikkeliin. -- Aivan niin, -- vastasi reportteri. -- En\nhukannut aikaani, mutta otin itselleni vaikean tehtävän muutamien\nkuukausien ajaksi. -- Minkä tehtävän? -- Selon ottamisen \"setä\nOidipuksen\" murhaajasta! -- Kun tuomari, Paimpol ja muut läsnäolijat\njäivät seisomaan suu auki, hän lisäsi: -- Sallikaa minun toivottaa\nteille hyvää vointia! -- Ja hän hävisi, ennenkuin toiset toipuivat\nhämmästyksestään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKymmenkunta kilometriä Parisista lounaiseen laajan Villacoublayn\ntasangon reunalla on pieni viehättävä kylä Velizy. Toistakymmentä\nvuotta ennen niitä tapauksia, joista edellisessä on ollut puhe,\nvuokrasi eräs sairauden vuoksi virasta eronnut opettaja, hra Mirande,\nkylästä talon ja perusti siihen ravintolaliikkeen. Hänen varansa olivat\nvähäiset, sillä hän oli sairautensa vuoksi kykenemätön varsinaiseen\ntyöhön eikä hänen vaimonsakaan, jolla oli miehensä ja pikku tyttärensä\nMadeleine hoidettavanaan, voinut kuten ennen ansaita soittotunteja\nantamalla. Sukulaisistakaan ei ollut apua, niitä ei hra Mirandella\nollut, ja rva Mirandella oli kaksi veljeä. Näistä nuorempi eli\nniukoissa oloissa pienen poikansa kanssa, joka oli hänelle jäänyt\nmuistoksi aikaisin kuolleesta vaimostaan. Vanhempi veli oli itsekäs ja\nkitsas, mutta älykäs ja ahkera ja oli näiden ominaisuuksiensa avulla\nsaavuttanut itselleen vakavan aseman. Mutta luonteensa mukaisesti hän\nei tahtonut tietääkään köyhistä sukulaisistaan. Tämä veli oli\nedellisestä tuntemamme hra Carcel, _Kolmen Pylvään Kahvilan_ Oidipus.\n\nVelizyn kylä oli terveellisessä seudussa ja huviretkeilijöitä ja\nmatkailijoita kävi siellä runsaasti. Kylässä oli tosin toinenkin\nravintola, mutta kävijöitä riitti kummallekin. Niin kului kaksi vuotta.\nSilloin hra Miranden tila huononi ja parin viikon sairauden jälkeen hän\nkuoli. Se oli kova isku ravintolaliikkeenkin menestymiselle.\nSurupukuinen rva Mirande, jonka silmät kaikista hillitsemiskokeista\nhuolimatta tuon tuostakin kyyneltyivät, synkistytti vierasten mielet;\nlohduttoman lesken läsnäollessa ei kenelläkään ollut halua nauraa tai\nlaulaa, ja niin poistuivat huviretkeläiset ja matkailijat talosta. Yksi\nainoa lohdutus oli rva Mirandella: pikku Madeleine, joka kasvoi ja\nvarttui kuin nuori taimi terveellisessä ilmanalassa.\n\nKaksi vuotta myöhemmin kuoli rva Miranden nuorempi veli Louis, jolta\njäi orvoksi pikku Jean, vasta kahdeksan vuotias poika. Rva Mirande ja\nvanhempi veli kohtasivat toisensa hautajaisissa. Sieltä ei sentään setä\nOidipuskaan kehdannut olla poissa. Kun keskustelu kääntyi pikku Jeanin\nkohtaloon, selitti setä heti jyrkästi ettei hän voinut ottaa\nhuolehtiakseen orvosta. Ehkä myöhemmin, jos kauppa kävisi paremmin, hän\nvoisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. -- Hyvä on, sanoi rva Mirande. --\nOlen tähän asti keneenkään turvautumatta tullut toimeen. Talossani on\ntilaa kahdellekin lapselle. Veljeni poika on oleva minunkin poikani. --\nJa kelpo nainen ponnisteli nyt kahden edestä.\n\nNiin kului aika. Madeleine täytti kymmenen vuotta ja Jean, joka oli\npäättänyt kansakoulun, oli kolmentoista. Nyt täytyi ruveta vakavasti\najattelemaan pojan tulevaisuutta. Rva Mirande, joka oli huomannut\nJeanin hyväpäiseksi ja älykkääksi, halusi että poika oppisi jonkun\nammatin, joka soveltuisi hänen lahjoilleen. Tämä oli mahdollista vain\nsiinä tapauksessa, että hänet lähetettäisiin Parisiin. Siihen ei rva\nMirandella ollut varoja. Silloin ajatus, jonka hän alussa oli torjunut\nmielestään, alkoi tuon tuostakin viekotella häntä. Miksi hän ei voisi\nvielä viimeistä kertaa koettaa kääntyä Leonard veljensä puoleen? Niin\npäätti rva Mirande vihdoin kirjoittaa hra Carcelille. Hän pani koko\nsydämensä kirjeeseen, koettaen koskea johonkin kieleen veljensä\nturtuneissa tunteissa. Kului viikko, toinen, hra Carcelin vastausta ei\nkuulunut. Rva Mirande katui turhaa nöyrtymistään. Mutta eräänä\nsunnuntaina päivällisaikaan hra Carcel saapui Velizyyn. Vaikka rva\nMirande ei erikoisesti luottanutkaan veljensä hyväntahtoisuuteen, hän\notti hänet vastaan sydämellisellä ystävyydellä:\n\nPäivällinen syötiin äänettömyyden vallitessa, sillä lapsiin vaikutti\nsedän läsnäolo aristuttavasti. Jean huomasi, että heidän äitiään\nvaivasi jokin seikka, vaikka hän koettikin tehdä itsensä levolliseksi.\n-- Nyt, lapset, saatte mennä, -- sanoi rva Mirande, kun kahvin vuoro\ntuli. -- Minulla on sedän kanssa hyvin tärkeitä asioita puhuttavana. --\nLapset poistuivat. -- No niin, Julie parka, -- sanoi hra Carcel, kun\nhän vihdonkin saattoi puhua vapaasti. -- Huomaatko nyt, että olin\noikeassa, kun sanoin, että ottamalla kasvattaaksesi Louisin lapset otat\nliian raskaan taakan harteillesi? -- En kadu mitä olen tehnyt, --\nvastasi rva Mirande. -- Kieltäytymällä itse välttämättömästäkin olen\nvoinut kasvattaa molemmat lapset niin, ettei heiltä ole mitään\npuuttunut. Nyt on Jeanin opittava jokin ammatti toimeentullakseen\nelämässä. Mutta minä en voi kustantaa hänen oppivuosiaan hänen\nollessaan poissa luotani. -- Minä voin järjestää asian, -- sanoi hra\nCarcel. -- Mitä arvelet sellaisesta paikasta, jossa Jean saisi ilmaisen\nasunnon, ruuan ja vaatetuksen, ja jossa hänelle opetettaisiin hyvä\nammatti? -- Se olisi liiankin onnellista, ja jos olet sellaisen\nhankkinut hänelle, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. -- No, silloin\non asia selvä. Minä tiedän erään orpokodin... -- Hra Carcel ei kerinnyt\nlopettaa lausettaan. Rva Mirande nousi seisomaan aivan vavisten. --\nOrpokoti! Sehän on viimeinen turvapaikka niitä varten, joilla ei ole\nmätään muuta tukea maailmassa ja joiden on pakko turvautua vieraiden\nihmisten armoon. Jumalan kiitos minulla on vielä voimia. Minä lopetan\nliikkeeni, tahi, -- hän jatkoi ivallisesti, -- ehkä sinä kunnollista\npalkintoa vastaan hankit sille ostajan, koska se on sinun toimesi.\nSitten muutan lasten kanssa Parisiin ja teen mitä työtä tahansa. Heidän\nvuokseen rupean vaikka kadunlakaisijaksi ja täytän loppuun saakka\nperheen äidin velvollisuudet. Ja nyt mene heti tiehesi. Pelkään etten\nvoi enempää hillitä sanojani. -- Rva Mirande ojensi ällistyneelle hra\nCarcelille tämän hatun ja kepin ja avasi oven, puhumatta enää\nsanaakaan. Mutta hra Carcel ei siitä suuria välittänyt. Nytpä hän oli\nkaikiksi ajoiksi vapaa tuosta köyhyydessäänkin niin ylpeästä\nsisarestaan. Se oli ainoa vaikutus, minkä tämä ikävä kohtaus teki\nhäneen.\n\nJean oli sattumalta kuullut heidän keskustelunsa. Ja nyt hän tiesi,\nettä hän oli jo kauan ollut taakkana rakkaalle äidille ja että äiti oli\nvalmis uhraamaan kaikkensa säästääkseen hänet orpolasten kohtalolta,\njoiden on pienestä pitäen ansaittava leipänsä. Niin ei saanut käydä!\nHänen velvollisuutensa oli nyt jättää tämä rakas koti, mennä maailmalle\nja työskennellä kuin mies. Jean päätti kaiken tämän yhdessä hetkessä.\nMutta käytöksessään hän ei ilmaissut mitään, niin etteivät rva Mirande\nja Madeleine voineet aavistaakaan, että tämä päivä oli viimeinen, jonka\nhän vietti heidän kattonsa alla. Kun ilta tuli ja hän oli kuten\ntavallista toivottanut hyvää yötä ja suudellut kasvatusäitiään ja\nkasvinsisartaan, meni hän makuuhuoneeseensa, riisui kengät jalastaan ja\nsammutti valkean, istuutuen sitten sängynlaidalle odottamaan, että muut\nolisivat vaipuneet uneen. Niin istui hän kaksi tuntia pimeässä,\npäätöksensä rohkaisemiseksi kerraten mielessään niitä seikkoja, jotka\nhän oli kuullut syrjäkorvalla. Kello löi puoliyön hetken. Kaikki oli\nhiljaista. Jean sytytti kynttilän, istuutui pöydän ääreen, jossa hän\nniin usein oli lukenut läksyjään ja kirjoitti paperipalaselle: \"Rakas\näiti, anna minulle anteeksi. Minä olen kuunnellut oven takana, mitä\nSinä ja setä puhuitte. Minä en tahdo olla enää Sinulle rasitukseksi\nenkä tahdo, että Sinä jättäisit Velizyn minun takiani. Lähden siis. Kun\nluet tätä kirjettä, olen minä jo kaukana. Mutta ole aivan huoletta,\nrakas äiti. Kun olen työlläni ansainnut niin, että voin sinulle\nsatakertaisesti palkita kaikki, mitä minun takiani olet tehnyt, palaan\nluoksesi ja me olemme silloin kaikki onnellisia. Lähetän suudelman\nsinulle ja Madeleinelle. Näkemiin. -- Jean.\"\n\nMytty olalla ja kengät kädessä hän varovaisesti avasi ovet ja meni\ntielle. Oli syyskuun tähtikirkas yö. Jean katseli viimeisen kerran\ntaloa, jossa hän oli ollut niin onnellinen, ja lähetti hellän\nlentosuukkosen sitä ikkunaa kohden, jonka takana rva Mirande ja\nMadeleine nukkuivat. Sitten vedettyään kengät jalkaansa hän lähti\ntaipaleelle tukahduttaen nyyhkytyksen, joka kohosi hänen kurkkuunsa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHra Carcelia ei liikuttanut, mitä hänen lähtönsä jälkeen tapahtui\nVelizyssä. Hänen elintapansa olivat niin säännölliset ja piintyneet,\nettei häneltä liiennyt ajatustakaan toisten kärsimyksille. Sen\n jouto-ajan, joka kauppa-asioilta hänelle jäi, hän käytti niiden\nkilpatehtäväin ratkaisemiseksi, joita suurin osa sanomalehtiä ja muita\njulkaisuja pani toimeen. Tämä työ ja rahan kokoaminen oli hänen ainoa\nharrastuksensa. Sillä kilpatehtäväin ratkaiseminen ei maksanut hänelle\nmitään, päinvastoin hän oli jo voittanut muutaman kerran sievoisia\nrahasummia. Tänä aikana, josta nyt on puhe, hän ei vielä ollut\nsaavuttanut sitä kuuluisuutta kaupunkialueellaan, josta Trublet kertoi\ntutkintotuomarille. Ja tämä mainekin olisi pian vaihtunut\nvälinpitämättömyyteen, elleivät erikoiset asianhaarat olisi tehneet\nsitä suorastaan puolueasiaksi osalle Montrougen kaupunginosan yleisöä.\nAsia vaatii hiukan selitystä.\n\nKaksi kahvilaa, jotka sijaitsivat vastapäätä toisiaan Orleansin\npuistokadun ja Denfert-Rochereau-torin kulmassa olivat jo kauan\nkilpailleet kaupunginosansa suosiosta. Niiden nimet olivat _Kolmen\nPylvään Kahvila_ ja _Koko Maailman Kahvila_. Jälkimmäinen oli vanhempi.\nSe oli perustettu nelisenkymmentä vuotta takaperin, silloin kun\nMontrougen alue vielä oli vain pahainen esikaupunki. Sitä mukaa kun\nMontrouge kasvoi muuttui _Koko Maailman Kahvilakin_ hienoksi ja\najanmukaiseksi. Se oli tuottanut rikkauden jo monelle, jotka aikain\nkuluessa olivat sen omistaneet. Sitten se sai vastapäätä katua\nitselleen kilpailijan, _Kolmen Pylvään Kahvilan_, jonka nimi johtui\nkolmesta sen salin kattoa tukevasta pylväästä. Taistelua näiden\nkahvilain välillä käytiin vaihtelevalla onnella, aina sen mukaan miten\njokin uutuus tai viehätyskeino toisessa veti kävijäin huomion\npuoleensa. Silloin kuin hra Carcel liittyi _Kolmen Pylvään_\nkantajoukkoon, oli tämän kahvilan maine laskullaan. Naapurikahvila oli\nhankkinut koneellisen soittolaitoksen. Remuisan musiikin ihailijat\ntulvasivat nyt kahvilaan, mutta hra Carcel siirtyi sieltä pois, kun\n_Koko Maailman_ isäntä koroitti kahvinsa hinnan viidellä pennillä.\nTästä hiljaisesta ja vähänkuluttavasta kahvilavieraasta, joka hra\nCarcel oli, tuli eräänä päivänä uudelle kahvilalle se vetovoima, joka\nkiinnitti koko Montrougen huomion. Aluksi oli \"setä Oidipus\" maineessa\nvain varsinaisten kahvilavierasten keskuudessa. Silloin järjestivät\nmuutamat suuret lehdet tehdäkseen reklaamia kilpatehtäviä, joiden\npalkintoina oli huomattavia rahasummia. Tuhannet lukijat ympäri Ranskan\nponnistelivat tehtäväin ääressä uneksien palkinnoista. Eräs lehti,\n_Velikulta_, oli luvannut palkinnonsaajalle 10,000 frangia!\nKilpatehtävänä oli selonottaminen eräästä osittain palaneesta\nkirjeestä, josta oli jäljellä vain lauseen katkelmia ja muutamia\nyksityisiä sanoja. Tämän palkinnon voitti hra Carcel. _Velikulta_\njulkaisi hänen nimensä ja salanimensä ensisivullaan tuuman korkuisilla\nkirjaimilla, ja se herätti koko Montrougen asukkaissa tavatonta\nhuomiota. Tämä merkillinen mies asui heidän kaupunginosassaan! Kunnia\nvoitosta, jota he itse ja koko Ranska olivat turhaan tavoitelleet\nlankesi heidän kaupunginosalleen! Kun hra Carcel kulki kadulla, he\nosoittelivat häntä toisilleen ja paremmin nähdäkseen häntä tulvasivat\nkaikki _Kolmen Pylvään Kahvilaan_. Siitä tuli muodissa oleva\nkokoontumispaikka. Kahvilan omistaja koetti tukea kahvilansa mainetta\nvielä sillä, että sai sen pysyväisesti yhdistymään kuuluisan vieraansa\nnimeen. Hän pani toimeen sukkelalla tavalla ja itse pysyen syrjässä,\nkahvilassaan kemut \"setä Oidipuksen\" kunniaksi, siten hyötyen siitä\nitsekin. Juhlailtana täytti juhlijain joukko koko kahvilan.\nOnnelliselle palkinnonsaajalle pidettiin puheita, jopa eräs runoilija\nluki erityisesti tilaisuutta varten valmistamansa ylistävän runon.\n\nNyt oli tullut _Koko Maailman Kahvilan_ vuoro olla pöydät tyhjänä.\nToista \"setä Oidipuksen\" kaltaista vetovoimaa oli vaikea keksiä.\nSilloin tapahtui, että noin kuukausi hra Carcelin kunniaksi vietetyn\njuhlan jälkeen eräs voitetun kahvilan vieraista näytti omistajalle\n_Viikkolehden_ numeroa, jossa eräs tämän lehden toimeenpaneman\nkilpailun voittajista oli merkinnyt nimekseen _Koko Maailman Kahvilan\nSfinksi_, Montrougesta. Omistajan ilo ja hämmästys oli suuri. Hänenkin\nkahvilansa oli nyt saanut sankarinsa. Naapurikahvilassa oli luettu\n_Viikkolehti_ ja oli huomattu uuden sankarin nimimerkki. Se oli tehnyt\nsuuren vaikutuksen. Hra Carcelilla ei enää ollut kahvilatoveriensa\njakamatonta suosiota puolellaan. _Kolmen Pylvään_ isäntä huomautti,\nettä Sfinksi oli onnistunut vain sattumalta ja antanut vasta\nvaatimattoman näytteen kekseliäisyydestään, eikä häntä sen nojalla\nvoitu mitenkään asettaa vaakaan hra Carcelin kanssa. Mutta kun\nhuomattiin, että Sfinksin menestystä jatkui ja että hänen nimensä näkyi\nyhtä useasti palkinnonsaajain joukossa kuin \"setä Oidipuksenkin\", niin\nmieliala kiihtyi. Lisäksi vaikutti sekin, että uuden kilpailijan oikea\nnimi pysyi edelleenkin salassa. Tiedettiin vain, että viimeaikoina oli\njoukko nuoria ilmailijoita ruvennut käymään _Koko Maailman Kahvilassa_\nja tehtiin havainto, että _Koko Maailman Kahvilan_ Sfinksi oli\nilmestynyt senjälkeen kun nämä ilmailijat olivat liittyneet mainitun\nkahvilan kantavieraisiin. Niinpä oletettiin jonkun heistä olevan tuo\n\"setä Oidipuksen\" vaarallinen kilpailija. Luulot kohdistuivat\nerikoisesti erääseen noin kahdenkymmenen vuotiaaseen nuorukaiseen.\nHänen ikänsä arvioimista vaikeutti tuuhea musta parta, joka reunusti\nhänen kasvonsa ja teki ne vanhan näköisiksi, vaikka sitten tarkemmin\nkatsoessa huomasi niiden nuorekkuuden. Hänen leveä kaareva otsansa\nilmaisi älykkyyttä ja kasvoilla lepäsi surumielinen vakavuus. Tämän\nnuoren ja voimakkaan ilmailijan rinnalla tuntui hra Carcelin kaltainen\nkuivettunut ja tyly vanhus epäilemättä ikävältä. Mutta on ihmisiä,\njotka eivät voi sietää nuorisoa, eikä kaikilla ole myötätuntoa ja\nihailua \"lentäjiä\" kohtaan. \"Vakavat ihmiset\" ryhmittyivät \"setä\nOidipuksen\" ympärille. Toiset, joita herjattiin \"tuulenpieksäjiksi\"\nja \"harakoiksi\" liittyivät Sfinksin lipun alle. _Kolmen Pylvään_\nkantajoukossa tapahtui hajaannus ja suuri osa siirtyi _Koko Maailmaan_.\nKiista levisi vähitellen kahviloiden ulkopuolellekin; koko Montrouge\noli kiihdyksissä ja jakautuneena kahteen leiriin. Asia kehittyi pian\nvielä vakavammaksi. _Sanansaattaja_, yleisesti tunnettu aikakauslehti,\nlevitti painettuja julistuksia ympäri Ranskan, joissa ilmoitettiin,\nettä se toimeenpani jännittävän kilpailun, jonka ensimmäinen palkinto\noli satatuhatta frangia. Silloin Montrougessa syntyi ääretön kiihtymys.\nKukaan ei asiassa ajatellut omaa itseään, vaan noita kahta kilpailijaa.\nKumpi näistä voittaa? Syntyi ankaroita väittelyitä, jopa riitojakin\nnäiden kahden puolueen välillä ja monta vanhaa ystävyyssuhdetta\nrikkoutui sen vuoksi. Sillävälin molempain kahvilain omistajat\nhykertelivät käsiään tyytyväisesti. Milloinkaan eivät heidän liikkeensä\nolleet käyneet niin hyvin. Siihen oli syynä se, että molemmat kahvilat\nolivat kuin leiripaikkoja, joihin kummankin puolueen jäsenet\nkokoutuivat viettämään iltaansa, pysyäkseen tapausten tasalla. Tällä\nkannalla olivat asiat, kun viisi viikkoa ennen kilpailuajan päättymistä\ntuli uutinen \"setä Oidipuksen\" odottamattomasta kuolemasta. Salama\npilvettömältä taivaalta ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta. Samana\niltana kerääntyi suuri joukko ilman mitään ennakolta tehtyä sopimusta\n_Kolmen Pylvään Kahvilaan_. Tunnelma oli synkkä. Vähitellen syntyi\nmielissä ajatus, jota kumminkaan ei uskallettu lausua, ennenkuin\nomistaja, joka oli kaikista masentunein, lausui puoliääneen osoittaen\ntoiselle puolelle katua: -- He pelkäsivät!\n\n-- Kas! Siinä on ajatus! -- virkkoi silloin itsekseen eräs pieni ja\nlihava herrasmies, joka oli pysytellyt yksinään. Hän maksoi lasinsa,\njota tuskin oli maistanutkaan, astui ulos ja meni suoraa päätä _Koko\nMaailman Kahvilaan_.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Setä Oidipuksen\" kuoleman aiheuttama mielenliikutus Montrougessa\nhaihtui nopeammin kuin olisi uskonut. Tämä kuolema riisti niiden\nmielenkiinnon _Sanansaattajan_ kilpailuun, jotka eivät itse olleet\naikoneetkaan kilpailla, ja kiihkeimmätkin alkoivat vähitellen\nhuomata, että he olivat tässä riita-asiassa olleet kilpailevain\nkahvilanomistajain narreja. Niin palasi Montrougen kaupunginosa\nentiseen rauhallisuuteensa.\n\nMutta _Koko Maailman Kahvila_ oli saanut uuden vakinaisen vieraan. Se\noli sama lihava herrasmies, joka oli poistunut _Kolmen Pylvään\nKahvilasta_ sinä iltana, jolloin sen omistaja oli lausunut hämärän\nepäilyksensä kilpailevan kahvilan vieraita kohtaan. Tämä pullea ja\niloinen herrasmies, joka oli merkillisesti brigadieri Paimpolin\nnäköinen, kertoi olevansa entinen kauppias ja nimensä olevan hra\nArthur. Yhdessä viikossa hän oli saavuttanut kaikkien suosion\nosoittautumalla tarjoilevaiseksi ja seuranhaluiseksi. Hän kuunteli\nmielellään keskusteluja tehden silloin tällöin kysymyksiä eri\nhenkilöistä, varsinkin noista nuorista ilmailijoista, joiden joukossa\narveltiin Sfinksinkin olevan. Nämä ilmailijat muodostivat iloisen\ntoveriseuran, joka miltei joka ilta tuli jouto-aikaansa viettämään\n_Koko Maailman Kahvilaan_. Useimmat heistä olivat alkaneet uransa\nmekaanikkoina Issy-les-Moulineaux'n ilmailukentällä, jossa heidän\nisäntiensä lentokonekatokset olivat, ja siellä he olivat tutustuneet\ntoisiinsa. Toinen toisensa jälkeen he asettuivat asumaan Montrougeen,\nkoska sieltä oli mukava matka Issyn kentälle. Vaikka sittemmin, kun\nIssyn kenttä oli käynyt liian ahtaaksi, useimmat isännät olivat\nsiirtäneet varikkonsa kauempana olevalle Villacoublay'n kentälle,\nolivat lentäjät edelleenkin jääneet vanhan tavan vuoksi asumaan\npaikoilleen. Brigadieri Paimpol -- tahi hra Arthur, kuten hän nimitti\nitseään -- halusi saada tietoja tuosta nuoresta miehestä, jonka\notaksuttiin olevan \"setä Oidipuksen\" entinen kilpailija. Hän oli jo\nsaanut kuulla hänen nimensä, joka oli Jeanjeannot. Hän tiesi myöskin,\nettä toverit pitivät häntä rohkeimpana ja taitavimpana ilmailijana\njoukostaan. Hän oli alkanut uransa insinööri Blérot'n, kuuluisan\nyksitason rakentajan palveluksessa ja oli heti kiinnittänyt itseensä\nesimiestensä huomion älykkyytensä ja työkykyisyytensä vuoksi. Nyt\ntoivoi toiminimi Blérot hänestä paljon, odottaen hänen johdattavan\nuusiin voittoihin sen konelinnun, jolla tehtaan menestys oli\nperustettu. Hänelle oli myöskin uskottu toiminimen Villacoublayssa\navaaman ilmailukoulun johto. Nämä tiedot Paimpol sai Jeanjeannot'n\nhyvältä ystävältä Grivolletilta. Grivollet oli yhtä vaalea kuin\nJeanjeannot oli tumma, ja yhtä iloinen ja puhelias kuin hänen toverinsa\noli vakava ja surumielinen. Ennen ilmailijaksi ryhtymistään hän oli\nesiintynyt sirkuksessa silmänkääntäjänä. Kun Paimpol kerran lausui\nihmettelynsä, että eri aloilla toimineet saattoivat ryhtyä lentäjiksi,\nsanoi Grivollet: -- Ilmailijoita tulee kaikenlaisista ammattilaisista.\nKatsokaa tuota toveriani, joka juuri astuu sisään. Hän oli ennen\nkirjanpitäjä. --\n\nGrivollet'n osoittama henkilö oli noin kolmenkymmenen ikäinen,\nsuurikokoinen ja puettu rihkamakauppiaan loistonhaluisella, mutta\nhuonolla aistilla. Hänen partansa oli kokonaan ajeltu, mikä teki\nulkonevat poskipäät ja kotkannenän sitä huomattavammiksi. Leuka oli\nvoimakas ja silmissä epämääräinen, välttelevä katse. -- Mistä tulette,\nLe Huppé? -- kysyi Grivollet kääntyen hänen puoleensa, -- On enemmän\nkuin viikko siitä, kun te viimeksi olitte Villacoublayssa. -- Minä olen\nollut Lontoossa, josta palasin vasta tänä iltana. Menin sinne isäntäni\nkutsusta suorittamaan lentoja, mutta kova tuuli ja sade tekivät ne\ntyhjiksi. Palasin tänne odottaakseni parempia ilmoja, -- Jäikö Grippon\nsinne? -- Kyllä muutamiksi päiviksi. Jos pahaa säätä jatkuu, palaa\nhänkin.\n\nGrippon? Sehän oli hra Carcelin naapuri Saint-Michelin bulevardilla.\nTalonmies oli myös puhunut hänen sihteeristään Le Huppésta, joka oli\nkäynyt hakemassa postin murhan edellisenä päivänä. Paimpol kuunteli\nkeskustelua näköjään rauhallisena sikaria poltellen, mutta sydämessä\njännittynyt odotus. Todellakin, se oli ollut erinomainen ajatus, että\nhän oli tullut tänne _Koko Maailman Kahvilaan_. Hän oli niin onnellinen\nasiain kehityksestä, että hän pyysi saada tarjota seuralle lasin\nolutta, päästäkseen samalla tuttavuuteen tämän uuden henkilön kanssa,\njosta tutkimukselle saattoi olla hyötyä. Grivoilet esitti heidät\ntoisilleen.\n\n-- Tiedättekö uutista? -- kysyi Grivollet kääntyen toveriinsa, kun he\nolivat maistaneet lasista. -- Hra Carcel, teidän entinen isäntänne on\nkuollut. -- Kuullessaan nämä sanat nielaisi Paimpol olutta henkeensä,\nniin että oli vähällä tukehtua. -- Hra Carcelko kuollut? -- kysyi\nGrivollet'n toveri hämmästyneenä. Onko siitä kauan? Kymmenkunta päivää.\n-- Sepä omituista. Näin hänet juuri ennen lähtöäni ja silloin hän\nnäytti olevan aivan terve. Mutta hänen ijällään tulee kuolema helposti\nvähäisestäkin aiheesta. -- Näyttää siltä kuin tässä olisi jotakin\nerikoista, -- sanoi Grivollet. -- Vai niin, -- sanoi Le Huppé hiukan\nihmetellen. Sitten hän jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: -- Kuulkaahan,\nGrivollet, eräs meidän tuttavamme ei mahtane surra sitä, mikä on\ntapahtunut. -- Oh, Jeanjeannot'in tapana ei ole toivoa kilpailijoilleen\nkuolemaa! --\n\nPaimpol oli niin iloinen, että tuskin pysyi istumassa. Grivollet'n\nyksinkertainen huomautus oli yhtäkkiä valaissut hänen mielensä. Hän oli\nnyt varma siitä, että Jeanjeannot ja Sfinksi olivat sama henkilö.\nSitten hän oli huomannut siitä äänenpainosta, jolla Le Huppé puhui\nJeanjeannot'sta, että hän ei ollut suosiollinen tätä nuorta ilmailijaa\nkohtaan. Se oli luultavasti ammattikateutta, jota Paimpol saattoi\ntaitavasti käyttää hyväkseen tietoja hankkiessaan. Nyt oli hra Tapinois\nsalaperäisyyksineen lyöty. Häntä ei ollut näkynyt Montrougessa eikä\n_Päivän Uutisissakaan_ ollut hra Carcelin kuolemasta ollut mitään\nerikoisempia uutisia. Ja nyt oli Paimpol päässyt jäljille. Todellakin\noli Tapinois ollut varomaton mainitessaan, ettei hra Carcelin kuolema\nollut itsemurha, vaan murha. Hän kai oli sanonut sen vain kehuakseen.\nMutta se oli riittänyt herättämään sukkelan Paimpolin huomion, ja nyt\naikoi hän käyttää löytämiään jälkiä, joita Tapinois ei ollut kyennyt\nkeksimään. Brigadieri kääntyi Le Huppén puoleen ja virkkoi, ikäänkuin\nkeskustelu hra Carcelin kuolemasta ei huvittaisi häntä ollenkaan: --\nHerra on siis ilmailija? Voi, miten ihana ammatti se mahtaakaan olla!\nKun kuulen ilmailijain puhuvan toimestaan, minä aina ihailen ja\nkadehdin heitä. Miten ihanaa olisi syöksyä ilmojen teitä tuollaisen\nmahtavan konelinnun siivillä. -- Mutta sen toteuttaminenhan riippuu\nvain teistä, hra Arthur, -- huudahti Grivollet. -- Eikö niin, Le Huppé?\n-- Aivan niin, -- virkkoi toinen. -- Teillähän on joutilasta aikaa, te\nonnellinen ihminen. Tulkaa kanssamme Villacoublayhin!\n\nKun Paimpol erosi molemmista ilmailijoista, olivat he keskenään\nsopineet kohtauksesta huomenna Villacoublayn kentällä. Paimpol oli\nhelposti ja luontevasti päässyt ilmailijain pariin, ilman että mitään\nepäluuloja hänen tarkoituksistaan heräsi. Vieläpä hänellä oli sekin\nonni, että hänen opastajinaan lentokentällä olivat Sfinksin läheisin\nystävä ja hänen kadehtijansa.\n\nKello kahden aikana seuraavana päivänä Paimpol polkupyörällä saapui\nVillacoublayn lentokentälle, joka oli noin puolen kilometrin päässä\nVelizyn kylästä. Kenttä oli aidattu, ja sen tien puolisella reunalla\noli joukko samannäköisiä katoksia lentokoneiden säilyttämistä ja\nkorjailemista varten. Kun Grivollet näki Paimpolin tulevan, astui hän\ntätä vastaan ystävällinen hymy huulilla: -- Ja nytkö te tulette! -- hän\nhuudahti. -- Aamulennot ovat nyt lopussa ja vasta neljän aikaan\niltapäivällä otetaan koneet taas esille. Teille käy aika pitkäksi,\nellette halua nähdä meidän konetöitämme. -- Paimpol selitti, kuten\nasiaan kuului, että kaikki mitä hänen oppaansa näytti, huvitti häntä\nkovin, -- Niinpä käymme katsomassa katoksia, -- sanoi Grivollet. --\nAloitamme lähimmästä, joka on hra Gripponin ja jossa tapaamme Le Huppén\napulaisineen. -- Kun molemmat miehet astuivat sisään, Le Huppé\ntarkasteli parsillaan huolellisesti sen kaksitason laitteita, jolla hän\ntänä aamuna oli suorittanut lentonsa. Pitkin seiniä oli alasimia ja\ntyöpenkkejä, joiden ääressä mekaanikot työskentelivät, Kuului viilan\nraaputus ja vasaroiden kalke. Paimpol tunsi miesten joukossa muutamia\n_Koko Maailman_ vieraita. Mutta nyt kiinnitti Le Huppé eniten hänen\nmieltänsä. Paras keino päästä tämän suosioon oli varmaankin pyytää\nhäneltä selityksiä hänen koneestaan. Paimpol ihmetteli kaksitason\nkeskelle sijoitettua mahtavaa moottoria ja valtavaa propellia. Hän\nkuunteli tavattoman tarkkaavaisesti Le Huppén selityksiä päästellen\nihmettelyn huudahduksia ja osoittaen harrastustaan pienimpiinkin\nyksityisseikkoihin, niin että mairiteltu ilmailija tunnusti itselleen,\nettei hänellä ollut koskaan ollut niin tiedonhaluista ja kiitollista\nkuulijaa. Paimpol, joka piti häntä koko ajan silmällä, huomasi\ntäydellisesti, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt oppaaseensa. Hetki oli\nsopiva tunkea yhä pitemmälle tämän suosiossa ja senvuoksi poliisi, joka\ntuskin olisi voinut mainita yhtäkään niistä eduista tai vioista, jotka\nerottavat yksi- ja kaksitasot toisistaan, ilmoitti jyrkästi, että hän\nlähtisi lentoretkelle vain kaksitasolla. Tämä merkitsi, että hän ei\nhalunnut ketään muuta kuin Le Huppén opettajakseen. Tämä oli siis\nsaanut voiton ilman taistelua, koska hänen tuleva oppilaansa ei ollut\nvielä nähnyt Blérot'n yksitasoja ja voitto hiveli suuresti hänen\nturhamaisuuttaan. Senvuoksi hän hymyili ivallisesti, kun Grivollet,\njoka heidän puhelunsa aikana oli poistunut, kiiruhti jälleen heidän\nluokseen sanoen: -- Tulkaa pian, hra Arthur! Ilma on kaunis ja eräs\nJeanjeannot'n oppilas aikoo lentää. -- Paimpol ei voinut kieltäytyä. --\nSallitteko, hra Le Huppé? -- hän kysyi pannen ääneensä pahoittelevan\nsävyn. -- Menkää, menkää, -- sanoi tämä yhä enemmän mieliteltynä. -- On\nhyvä nähdä kaikenlaista.\n\nPaimpolin tullessa Gripponin katoksesta Jeanjeannot'n apulaiset olivat\njo kuljettaneet kentän keskelle yksitason, jolla oppilaan oli noustava.\nKoneen luona seisoi Jeanjeannot'n määräystä odotellen oppilas, joka oli\npukeutunut ilmailupukuunsa, nahkakypärään, josta jäi näkyviin vain\nhiukan kasvoja ja silmät suojeltuina suurilla laseilla. Kun Jeanjeannot\noli tarkastanut koneen kaikki osat, asettui oppilas lentokoneeseen, ja\nhänen opettajansa tarttui propelliin ja pyöräytti sitä voimakkaasti.\nMoottori alkoi surista ja potkuri muodosti pyörivän kehän: konelintu\nvapisi, ja tärähteli ja apulaisilla oli täysi työ pidellä sitä kiinni.\nJeanjeannot'n määräyksestä apulaiset hellittivät äkisti ja vapautettu\nlentokone syöksyi kentälle. Sitten se äkkiä irtaantui maasta ja alkoi\nnousta siroissa kierroksissa yhä korkeammalle. Jeanjeannot'n oppilas\noli jo aika taitava. Hän nousi ja laski, teki rohkeasti äkillisiä\nkäänteitä ja kaarroksia. Oikein kauhistutti kelpo Paimpolia, joka\nseurasi hänen liikkeitänsä nenä taivasta kohden, ja kelpo poliisia\nalkoi kaduttaa, että hän oli antautunut tähän leikkiin. Ellei hän\nnopeasti pääsisi päämääräänsä, niin hänen oli epäilemättä mieli\nnäytellä osansa loppuun saakka, noustava lentokoneeseen, mikä ei\ntuntunut ollenkaan hauskalta. Tosin hän oli urhea mies ja elämänsä\nvarrella ollut monissa vaaroissa taistellessaan pahantekijäin kanssa,\nmutta ei ollut mitään miellyttävää uskaltautua hennon koneen varaan\nilmojen korkeuksiin, kun ei tiennyt, oliko siitä mitään todellista\nhyötyä, vieläpä päinvastoin saattoi kokonaan joutua harhapoluille. Se,\nmitä hän nyt näki, ei ollut omiaan tätä tunnetta haihduttamaan.\nIlmailija oli lakannut kaartelemasta ja suuntasi kentän keskustaa\nkohti. Äkkiä kone kääntyi kohtisuoraan maata vasten ja syöksyi\nhirvittävällä nopeudella päistikkaa alas. Paimpolilta pääsi kauhun\nhuuto. Mutta samassa lentokone jälleen kääntyi ja laskeutui sievästi\nkentälle, johon pysähtyi. Kaikki läsnäolijat, joukossa Paimpolkin\nkiiruhtivat sen luo. Yhdellä hyppäyksellä oli ilmailija-oppilas\nkentällä. -- Hei, hra Arthur, -- virkkoi hän, kypärä yhä päässä, astuen\npoliisin luo ja lyöden tätä tuttavallisesti olalle. -- Mitä sanotte\ntästä? -- Paimpol säpsähti. Tuo ääni oli tuttu... Mutta se ei voinut\nolla mahdollista, hän oli varmaankin jonkun harhanäön uhri....\nIlmailija luki poliisin ajatukset hänen kasvoistaan. -- Ette ole\nerehtynyt, -- hän sanoi. -- Katsokaa. -- Hän riisui kypäränsä ja\nsilmälasinsa ja Paimpol näki hra Tapinois'n hiukan ivalliset kasvot. --\nTunnetteko toisenne? -- kysyi heiltä Grivollet hämmästyneenä, saattaen\nPaimpolin kysymyksellään pahaan pulaan, -- Totta kai, -- vastasi\nreportteri luontevasti. -- Minä olin hra Arthurin parhaita ostajia\nsilloin, kun hänellä oli kenkäkauppa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSiitä saakka kun joukko ilmailijoita oli siirtynyt\nIssy-les-Moulineauxsta Villacoublayhin oli Velizyn pikku ravintola\nalkanut menestyä paremmin kuin koskaan ennen. Tästä sai rva Mirande\nkiittää Jeanjeannota. Tämä nuori ilmailija oli eräänä päivänä\nilmoittanut tovereilleen, että hän oli lentokentän läheisyydessä\nlöytänyt sopivan ruokapaikan, sen sijaan että ennen oli pitänyt tuoda\neväät mukana tai käydä Parisissa aterioimassa lentoaikojen välillä.\nTalo oli kyllä ulkoasultaan rappeutunut ja köyhä, mutta kaikki oli\nsiellä niin siistiä ja omistajatar tyttärineen niin ystävällisiä, ettei\nulkonaisiin seikkoihin pantu huomiota. Madeleine oli nyt\nseitsentoistavuotias, kaunis ja kookaskasvuinen tyttö, jonka\npuhdaspiirteisiä kasvoja reunusti vaalea tukka ja jonka katse oli suora\nja sydämellinen. Sekä rva Mirande että Madeleine kohtelivat\nJeanjeannota suurella sydämellisyydellä. He tiesivät, että he saivat\nkiittää häntä siitä, ettei heidän ollut tarvinnut sulkea ravintolaansa\nviimeisten vieraiden jälkeen, jotka olisivat poistuneet sen yleisen\nrappeutumisen takia, mikä talossa oli näkyvissä. Jeanjeanot oli tehnyt\nmuutakin kuin tuonut mukanaan toverinsa. Hän oli tehnyt kaikenlaisia\nparannuksia talossa, muokannut puutarhan, hiekoittanut käytävät ja\nkorjannut lehtimajat entiseen kuntoon. Sitten hän tahtoi maalauttaa\ntalon ja uudistaa seinäverhot. Kun rva Mirande ilmoitti, etteivät hänen\nvaransa riittäneet näihin korjauksiin, tarjosi Jeanjeannot omat varansa\nkäytettäviksi. -- Minä ansaitsen hyvin, sanoi hän, eikä minulla ole\nketään, joita kohtaan minulla olisi velvollisuuksia, sillä minä olen\norpo. Kunnon ihmiset kasvattivat minua, kunnes kykenin itse hoitamaan\nitseni. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin tehdä jollekin hiukan hyvää\nniiden muistoksi, jotka olivat hyviä minulle. -- Kun hän näin puheli,\nrva Mirande ajatteli erästä toista orpoa, joka oli lähtenyt hänen\nluotaan onneaan etsimään. Varmaankin elämä oli hänelle ollut kova. Ja\nnyt sallimus toi toisen orvon heidän avukseen. Rva Mirandesta tuntui,\nettei hän voinut kieltää avuntarjousta tällaisissa olosuhteissa. Ja\nniin rva Miranden ravintola oli kuukauden kuluessa perinpohjin korjattu\nja sen valkaistussa seinässä näkyi uusi nimi: _Ilmailijain Ravintola_.\nEikä ollut ihmettelemistä, että Jeanjeannot olikin rva Miranden\nsuosikki ja että Madeleine hellyydellä kohteli nuorta ihailijaa, joka\nkertomansa mukaan oli orpo hänkin ja joka ei juuri koskaan hymyillyt\npaitsi silloin tällöin hänen seurassaan. Kerran kun he puhelivat\ntuttavallisesti keskenään, ilmailija kertoi, että hänellä\nkasvatusvanhempansa luona oli ollut toverina pikku tyttö, jota hän oli\nrakastanut kuin sisarta ja jota hän nytkin aina muisteli. -- Hän on\nnykyään teidän ikäisenne, neiti Madeleine, -- jatkoi hän, -- ja\ntoisinaan tullessani luoksenne tuntuu minusta kuin tulisin hänen\nluokseen. -- Enempää ei Jeanjeannot puhunut siitä asiasta. Madeleine\npuolestaan kertoi hänelle omasta lapsuudentoveristaan ja heidän\nsamanlaiset muistonsa liittivät heidät keskenään yhä läheisempään\nystävyyteen.\n\nIlmailijat viihtyivät rva Miranden ravintolassa hyvin. Niin olivat\nmyöskin Le Huppé ja Paimpol rva Miranden uskollisimpia ruokavieraita.\nPoliisin oli täytynyt alistua opiskelemaan ilmailutaitoa Le Huppén\njohdolla. Hän oli näet huomannut hra Tapinois'n ahkerasti harrastavan\nilmailua Villacoublayssa \"Sfinksin\" johdolla, ja hän päätti siitä, että\nsanomalehtireportterinkin mielessä olivat heränneet samat ajatukset\nnuoren ilmailijan syyllisyydestä, jotka olivat panneet hänetkin\ntoimimaan. Oli siis kysymys, kumpi ehtisi ennen päämäärään. Etsivän\npoliisin brigadieri aikoi käyttää hyväkseen Le Huppén vihamielisyyttä\nJeanjeannota kohtaan ja senvuoksi hän liittyi tämän seuraan. Eräänä\npäivänä, kun he istuivat syömässä samaan aikaan, kun salin toisessa\npäässä hra Tapinois Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa myös oli\naterialla -- sanoi Paimpol irvistäen: -- Hra Tapinois näyttää luulevan,\nettä hän oppii lentämään vain Jeanjeannot'n opastuksella, joka pitää\nitseään, kuitenkin mielestäni aivan väärin, parhaimpana ilmailijana\nkentällämme. -- Siis luulette, -- kysyi Le Huppé, -- että reportteri\ntodellakin on tullut pariimme vain tätä tarkoitusta varten? -- Mitä\ntarkoitatte? -- kysyi Paimpol ällistyneenä. Ilmailija katsoen\nkiinteästi poliisia silmiin jatkoi: -- Ette suinkaan tekään, hra\nArthur, tahdo väittää, että olette täällä vain nauttiaksenne lentämään\nopettelemisesta. -- Paimpol, joka tähän saakka ei ollut huomannut\nmitään, mikä olisi osoittanut, että hänen tarkoituksensa oli ilmisaatu,\noli aivan tyrmistynyt tästä suorasta iskusta. -- Lyhyesti sanoen,\nTapinois ja te koetatte ottaa selvää siitä salaperäisyydestä, joka\nympäröi hra Carcelin kuolemaa, jatkoi Le Huppé. -- Nyt oli miltei\nturhaa Paimpolin koettaa salata asian todellista laitaa. -- Olisin\nutelias tietämään, -- hän sanoi, -- mikä oikeuttaa teidät sitä\nolettamaan. -- Todellakin! -- sanoi Le Huppé. -- Olisinko siis\nerehtynyt nähdessäni teidän tuon tuostakin liikuskelevan Etsivän\npoliisin konttorin tienoilla Kultaseppäin rantakadulla? Ei, heittäkää\npois verukkeet. Kelpo ukko Carcel raukka! -- jatkot Le Huppé paljon\nliikutetummalla äänensävyllä kuin silloin, kun hän oli Grivollet'lta\nkuullut uutisen kauppainvälittäjän kuolemasta. -- Noin neljä kuukautta\ntakaperin me erosimme hyvinä ystävinä, kun minä jätin kirjanpitäjän\npaikkani ruvetakseni ilmailijaksi. Kävin silloin tällöin pikku\nvierailulla entisen isäntäni luona hänen konttorissaan. Muistan, että\nmuutamia päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi, että se kiihko, joka\n_Sanansaattajan_ kilpailun johdosta jakoi Montrougen kahteen\npuolueeseen, peloitti häntä. Hän aavisti siitä jotakin pahaa itselleen.\n-- Me jatkamme tätä keskustelua jossain muualla, -- keskeytti Paimpol,\n-- Meitä pidetään silmällä. -- Hän osoitti päänliikkeellä hra\nTapinoista, joka puhellen toveriensa kanssa heitteli salin toisesta\npäästä salavihkaisia silmäyksiä poliisiin. Reportteri oli niin sukkela\nja tarkkakuuloinen, että piti olla varuilla häneen nähden. Koska\nPaimpol ja ilmailija olivat jo syöneet, he nousivat lähteäkseen. --\nKatsokaa, mitä Jeanjeannot tekee! -- kuiskasi Le Huppé hiljaa Paimpolin\nkorvaan. Nuori ilmailija oli ottanut taskustaan kirjeen. Kuoren\ntoisessa nurkassa oli postimerkki, toisessa vignetti, joka oli mustalla\ntehty piirustus vaalealle pohjalle. -- En ymmärtänyt, mitä tarkoititte,\n-- sanoi poliisi, kun hän oli opettajansa kanssa tullut ulos. -- Kuinka\n-- huudahti ilmailija. -- Miettikäähän vähän. Nyt on huhtikuun 25\npäivä. _Sanansaattajalle_ ovat kilpailutehtävän ratkaisut lähetettävät\nviimeistään 30 päivänä. Jos olette lukenut kilpailuehdot, muistanette,\nettä jokaisen osanottajan pitää liimata kirjekuoreen pieni lehdestä\nleikattu vignetti. -- Nyt ymmärrän! -- huudahti Paimpol. -- Jeanjeannot\nlähettää ratkaisunsa. Rohkea vekkuli käyttää hyväkseen osakseen\ntullutta etua. Tiedättekö, Le Huppé, teistä olisi tullut erinomainen\netsivä. -- Ilmailija ei vastannut mitään saamaansa tunnustukseen,\nnaurahti vain äänettömästi.\n\nSiitä päivin kävi Paimpolin ja Le Huppén suhde yhä läheisemmäksi. Tosin\npoliisia hiukan harmitti, ettei hänen ollut onnistunut näytellä osaansa\nLe Huppéhen nähden, mutta hän lohdutti mieltään sillä, että hän saattoi\nnyt pelata tämän kanssa suoraa peliä.\n\nJo muutamia päiviä eräs ajatus oli kierrellyt poliisin aivoissa. Nimi\nJeanjeannot tuntui hänestä hyvin epäilyttävältä: se oli kuin jokin\notettu salanimi. Mutta miten siitä saada selvää? Tähän saakka hän ei\nollut keksinyt keinoa. Le Huppé neuvoi, että sen hän saa tietää\nilmailuklubin jäsenluettelosta.\n\nPaimpol ei joutanut kuuntelemaan enempää. -- Hyvästi! -- huusi hän. Ja\nennenkuin hänen hämmästynyt opettajansa kerkesi tehdä mitään kysymystä,\nhän otti polkupyöränsä, joka oli katoksessa ja syöksyi ulos. Hän ajoi\nsuoraa päätä oikeuspalatsiin, jossa hän hankki tutkintotuomarilta\nitselleen valtakirjan, minkä nojalla hän saattoi vaatia nähdäkseen\nIlmailuklubin jäsenluetteloon liitetyt asiapaperit. Kun Paimpol oli\ntullut klubiin ja saanut virkailijoilta vihdoin käsiinsä salkun, jossa\nJeanjeannot'n paperit olivat, levitti hän paperit jännityksestä\nvapisevin käsin. Tuskin hän oli niitä katsahtanut, kun hän hypähti ja\nääretön hämmästys näkyi hänen kasvoillaan. Sitten hän sanaa puhumatta\nsyöksyi ulos, tehden käsillään kummallisia liikkeitä, niin että\nläsnäolijat alkoivat epäillä hänen järkeään. Mutta hänen tutkimuksensa\ntulos olikin hämmästyttävä: Jeanjeannot'n oikea nimi oli Jean Carcel,\nsiis sama sukunimi kuin murhatulla välittäjäliikkeen harjoittajalla.\n\nSamana iltana, jolloin Paimpol oli tietoja hankkimassa Jeanjeannot'sta,\nistui tämä hra Tapinois'n kanssa rva Miranden ravintolassa\nruokavieraitten poistuttua. -- Nyt kun olemme kahden, -- virkkoi\nTapinois, -- niin olkaa hyvä, Jeanjeannot, ja selittäkää minulle, miten\npääsitte selville siitä salakirjoituksesta, jonka minä annoin teille\ntutkittavaksi. -- Reportterin mainitsema salakirjoitus oli se, jonka\nhän oli löytänyt paperipalaselle kirjoitettuna hra Carcelin jalan alta\ntutkintopäivänä. Hän ei ollut kertonut nuorelle ilmailijalle tämän\nsalakirjoituksen alkuperää. -- Se oli vaikea tehtävä, -- sanoi\nJeanjeannot. -- Olin aluksi aika pulassa. Katsokaa, tässä on\nantamanne lause kopioituna. -- Hän ojensi reportterille paperin,\njossa oli seuraava kirjainjono: snrtlnaaansiamoreeplaoavayko\nsamtlnsvlpamrlhäsrneiikjeeitäbätiole. -- Oli selvää, että tämä\nkirjainjono merkitsi jollakin sovitulla salakirjoituksella kirjoitettua\nlausumaa. Oli vain löydettävä sen avain. Kokeilin monia eri\njärjestelmiä ja tapoja menestyksettä ja aioin jo luopua koko\nyrityksestä, kun satuin laskemaan kirjainten luvun: niitä oli 64.\nSilloin minulle selveni. 64 on shakkilaudan ruutujen lukumäärä ja se,\njoka on vähänkään perehtynyt salakirjoitukseen, tietää että on eräs\nsalainen kirjoitusjärjestelmä, joka perustuu hevosen liikkeisiin\nshakkipelissä. Shakkipelissä nappula, jonka päähän on kuvattu hevosen\npää, saa liikkua kolme ruutua eteenpäin suorassa linjassa ja kääntyä\nsitten oikealla tai vasemmalla olevalle viereiselle ruudulle, joka on\nsuorassa kulmassa sen äskeisen linjan kanssa. Tätä menettelyä\nnoudattaen kirjoitetaan lausuma salakirjoituksella, kun se aluksi on\nkirjoitettu tavallisella. Lausumassa ei saa olla enempää kuin 64\nkirjainta lukematta välimerkkejä, joita ei merkitä. Aloitan sillä, että\npiirrän neliön, jonka jaan 64:teen ruutuun. Saatu kuvio on shakkilaudan\nkaltainen. Sitten lähden hevosella liikkeelle ja merkitsen sen liikkeet\nsuorilla viivoilla, jotka kulkevat sen jokaisesta lähtöpisteestä\npäätekohtaan. Hevosen täytyy käydä laudan jokaisella ruudulla, mutta\nainoastaan kerran kussakin, eikä se koskaan saa käyttää samaa tietä.\nTarkemmaksi osoitukseksi piirrän tämän hevosen liikkeet, jotka ovat\navaimena antamaanne salakirjoitukseen. -- Ja Jeanjeannot piirsi\npaperipalaselle kuvion, jossa pilkutetut viivat näyttävät hevosen\nensimmäisiä siirtoja ja mustat viivat yhdistävät siirtojen alku- ja\npäätepisteet.\n\nTämän tehtyään Jeanjeannot teki uudestaan saman kuvion, tällä kertaa\nselvyyden vuoksi piirtäen vain mustat viivat koko ruudulle.\n\n-- Näin saatua hevosen tietä seuraten kirjoitetaan 64 kirjaimesta\nmuodostettu lausuma niin että alkaen lähtökohdasta kirjoitetaan\njärjestyksessään kirjain kuhunkin pysähdyskohtaan. Tämän menettelyn\nmukaan saa kysymyksessä oleva lausuma ensin seuraavan muodon:\n\n    s n r t l n a a\n    a n s i a m o r\n    e e p 1 a o a v\n    a y k o s a m t\n    1 n s v e p a m\n    r l h ä s r n e\n    i i k j e e i t\n    ä b ä t i o l e\n\nKun kirjaimet sitten on kirjoitettu tavallisuuden mukaan kukin rivi\nyhtäjaksoisesti toisensa perään, on saatu tuo kysymyksessä oleva\nkirjainjono: snrtlnaaans j.n.e. Mutta tämän salakirjoituksen\nvastaanottaja, jolla on läpinäkyvälle paperille piirretty samanlainen\nhevostien kartta kuin lähettäjälläkin, kirjoittaa salakirjoituksesta\nshakkilaudankuvion ruuduille kirjaimet järjestyksessään alkaen\nvasemmalta ensin ylimmäiselle ruuturiville, sitten jatkaen toiselle\nj.n.e. Näin saadulle kirjainneliölle hän asettaa läpinäkyvän\nhevostiekartan ja lukee salakirjoituksen varsin helposti kulkien\nhevosen tietä kirjain kirjaimelta.\n\nTapinois alkoi tavailla kokoon kirjaimia tuosta annetusta\nhevostiekartasta. Jeanjeannot'n piirtämä lähtökohta oli toinen ruutu\nalhaalla vasemmalta. Siinä oli kirjain B. Niin rakentui siitä lausuma:\n\"Brysselissä kellotornineni. Älä kirjoita, vaara. Pantava sopimaamme\nlehteen.\" Hra Tapinois uudisti moneen kertaan lukemistoimituksen, joka\nnäytti häntä kovasti huvittavan. -- Mutta mitenkä se, joka ei tiedä\ntästä hevostie-avaimesta, voi päästä siitä selville? -- hän kysyi\nhetken päästä. -- Se on vaikeata, -- vastasi Jeanjeannot. -- Täytyy\nolla kärsivällinen ja kokeilla kaikkia mahdollisia menettelytapoja,\nkunnes saa muodostetuksi jonkunkaan sanan. -- Koska nyt tunnette\navaimen, -- virkkoi reportteri, -- niin teillä tuskin on vaivaksi\nkääntää tälle salakirjoitukselle lausumaa, jonka minä annan teille. --\nEi mitään vaivaa, -- vastasi ilmailija, -- ja kun käytätte minun\npiirtämääni karttaa voitte itsekin sen tehdä. -- Tällä kerralla pyydän\nteitä sen tekemään, -- sanoi reportteri. -- Se on minulle opiksi. Tässä\non lausuma: \"Rikas englantilainen harrastaja tarjoaa puolitoista\nmiljonaa. Vastatkaa.\" -- Jeanjeannot tarttui taas papereihinsa ja\nkirjoitti kirjaimet hevostien mukaan ruutuihin. Sitten hän järjesti ne\nruutujen mukaan edellämainitulla tavalla perättäiseksi jonoksi, jossa\nei ollut isoja kirjaimia eikä välimerkkejä eikä mitään merkitystä. Kun\nse oli tehty, reportteri otti paperipalasen, jolle se oli kirjoitettu\nja pani sen huolellisesti talteen muistikirjaansa kannen väliin. Tähän\nsaakka Jeanjeannot oli luullut, että hra Tapinois'lla oli ollut\ntarkoituksena vain perehtyä salakirjoitustaitoon. Se mitä hän nyt\nhuomasi, hämmästytti häntä. -- Merkitseekö tämä jotakin? -- hän kysyi\nihmetellen. -- Ehkä, -- vastasi sanomalehtimies hymyillen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOli omituista, että vaikka hra Tapinois oli sanomalehtimies, ei hänen\nhuomattu koskaan lukevan lehtiä, ainakaan sinä aikana kun hän oleskeli\nilmailijain parissa. Joka aamu puolenpäivän aikaan, kun ilmailijat\nsaapuivat rva Miranden ravintolaan, tuli sinne myöskin läheisen\nChavillen aseman myymälän sanomalehtipoika Parisin lehtiä mukanaan.\nMutta hra Tapinois ei häntä rikastuttanut. Mutta toisena päivänä\nsiitä, kun Tapinois oli Jeanjeannot'lta oppinut tuon hevostien\nsalakirjoituksen, reportterin näkyi vallanneen oikea lukemiskiihko.\nHäntä varten sanomalehtipojan täytyi täydentää tavallista varastoaan,\nsillä hra Tapinois halusi saada kaikki aamu-, päivä- ja iltalehdet,\njotka Parisissa vain ilmestyivät. Tosin hän ei näyttänyt mitään\nkiirettä niitä lukemaan. Hän kääri ne kokoon, söi rauhassa ateriansa ja\nlaverteli iloisesti Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Sitten hän\nmeni käärö kainalossa ilmailukentälle, jossa hän omisti kaiken aikansa\nlentoharjoituksille. Vasta illoin vuoteessaan hän luki kaikki päivällä\nostamansa lehdet. Mutta hän ei vilkaissutkaan yleiseen osastoon eikä\nuutisiin, vaan sitä tarkemmin tutki ilmoitusosaston. Niissä ei\nkuitenkaan ollut mitään mieltäkiinnittävää, sillä joka ilta hän heitti\nikävystyneenä lukemansa lehdet lattialle ja sammutti lampun mutisten\nitsekseen: -- Ehkä huomenna on parempi onni. -- Ja hän nukkui heti.\nEräänä iltana Tapinois oli lukenut kymmenkunta lehteä ja ottaessaan\ntaas uuden käteensä hän äkisti joutui omituisen kiihkon valtaan. Hän\nheitti peitot päältään, hyppäsi vuoteestaan, vetäsi vaatteet ylleen ja\nistuutui työpöytänsä ääreen. Hänen edessään oli paperilla se\nhevostiekartta, jonka Jeanjeannot oli hänelle neuvonut. Sen päälle hän\nasetti toisen läpinäkyvän paperin. Sitten hän alkoi kirjoittaa tämän\nviimemainitun paperille Jeanjeannot'n selittämän säännön mukaan\nkirjaimia eräästä kirjainrivistä, jonka hän oli löytänyt ilmoitusten\njoukosta _Parisin Kaiusta_. Parin minuutin kuluttua hän oli niistä\nmuodostanut seuraavan lausuman: \"Kellotorni enemmän arvoinen.\nPyydettävä kaksisataatuhatta frangia lisää.\" -- Kas niin! -- huudahti\nreportteri tyytyväisesti. -- Kala on purrut syöttiä! -- Hän kirjoitti\nsalakirjoituksella seuraavan lausuman: \"Jos puoli siitä riittää niin\nmäärätkää kohtaus Brysselissä. Vastaan siihen.\" Sen tehtyään hän\nkirjoitti saman lausuman salakirjoituksella kymmenkunnalle\npaperiliuskalle, jotka hän pani eri kirjekuoriin. Kirjeet hän osoitti\nkaikille Belgian pääkaupungissa ilmestyville lehdille. Kolmen päivän\nperästä oli vastaus kuten ensi kerrallakin _Parisin Kaiussa_. Se\nkuului: \"Lauantaina kello yksi Métropolen terassilla. Ostajan kädessä\n_Kansan Lehti_.\" Hra Tapinois naurahti hiljaa mielihyvästä, Samana\niltana hän lähetti samoille Brysselin lehdille kirjainjonon, jonka\nsisällys oli seuraava: \"Hyvä. Keltainen auto. Mukana tulkki ja eräs\nystäväni, joka nostaa minun rahani.\"\n\nKaikesta tästä Paimpol ei tiennyt mitään. Mutta hänen epäluulonsa oli\nherännyt niiden lukuisten keskustelujen johdosta, joita hän oli nähnyt\nhra Tapinois'n pitävän Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Myöskin Le\nHuppé, joka keksi tuhansia tekosyitä käydäkseen Blérot'n katoksessa,\noli yllättänyt reportterin ja molemmat ilmailijat matalaäänisessä\nkeskustelussa syrjässä työmiehistä, jotakin erikoista oli tekeillä ja\nse sai poliisin ja hänen ystävänsä levottomaksi. Oli tullut perjantai\nsillä viikolla, jolla hra Tapinois oli lähettänyt viimeisen\nilmoituksensa Brysseliin. Poliisi ja Le Huppé huomasivat, että\nJeanjeannota ja Grivolleta ei näkynyt aamulla Villacoublayssa.\nPaimpolin mieleen johtui, että hän oli eilen illalla kuullut\nJeanjeannot'n sanovan reportterille heidän lähtiessään. -- Asia on\nhelppo, minä käyn hakemassa isäntäni auton. -- Huoli kasvoi yhä, kun\npäivällishetken tullessa kumpikaan ystävistä ei tullut rva Miranden\nravintolaan, kuten heidän tapansa aina oli. Olisikohan Jeanjeannot\npötkinyt tiehensä? Jokatapauksessa hra Tapinois oli paikallaan pöydän\nääressä, vaikkakaan ei aterioinut. Paimpol opettajineen istahti\nsyömään, mutta ruoka ei tahtonut heille maittaa. Sinä päivänä näytti\nkaikilla _Ilmailijain Ravintolan_ ruokavierailla olevan kiire: tuskin\noli tunti kulunut kun ruokasali oli jälleen vain Paimpolin ja hra\nTapinois'n hallussa. Le Huppékin oli poistunut neuvomaan erästä uutta\noppilastaan. Hra Tapinois ei ollut vieläkään syönyt. Kun hän näytti\nhaluavan olla rauhassa, poliisi ei uskaltanut ryhtyä puheisiin hänen\nkanssaan, mutta hänessä saattoi havaita pieniä kärsimättömyyden\nmerkkejä. -- Olisikohan Jeanjeannot petkuttanut Tapinoistakin --\najatteli poliisi itsekseen. Samassa automobiili, jossa Jeanjeannot ja\nGrivollet olivat, pysähtyi ravintolan eteen. Paimpolin levottomuus\npalasi uudelleen, kun hra Tapinois pyysi Miranden valmistamaan heille\naterian pienen ruokasalin vieressä olevaan huoneeseen. Vähääkään\nvälittämättä Paimpolista reportteri tovereineen sulkeutui heti sinne.\n-- Nuo herrat tahtovat olla yksin, -- mutisi poliisi hampaittensa\nvälitse. -- Saammepa nähdä. -- Hän lopetti syöntinsä ja oli lähtevinään\nulos. Mutta käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin salissa ei ollut ketään\nhän hiipi takaisin ja pujahti toisesta ovesta puutarhaan. Hän tiesi\npaikan, josta hän saattoi pitää silmällä huoneessa olijoita. Muuan\nentinen ruokasäiliö oli jaettu väliseinällä kahtia, ja salin puoleinen\nosa oli se huone, jossa hra Tapinois tovereineen nyt oli. Jäljelle\njäänyt osa oli edelleen säiliönä ja sen valaisemiseksi oli väliseinän\nyläosaan jätetty pyöreä aukko, jossa oli lasi. Paimpol pujahti\nsäiliöön, josta saattoi nähdä mitä huoneessa tapahtui. Hän vieritti\ntyhjän tynnyrin väliseinän viereen ja kapusi sen päälle tirkistääkseen\nikkuna-aukosta. Se oli vaikea tehtävä, sillä tynnyri oli matala ja\nPaimpol itse oli myös matala. Noustessaan varpailleen hän ylti\nparahiksi niin korkealle aukkoon, että saattoi nähdä yläosan huoneessa\nolevista henkilöistä. Mutta hän ei voinut erottaa sanaakaan siitä, mitä\nsisälläolijat puhuivat. Kuului ainoastaan epäselvää ääntä. Paimpol\nhuomasi, että hra Tapinois puhui enimmän ja hänen sanottavansa mahtoi\nolla erikoisen tärkeätä, koska toiset kuuntelivat häntä suurella\ntarkkaavaisuudella. Kuitenkaan keskustelu ei ollut aina vakava. Silloin\ntällöin nuo kolme ystävystä purskahtivat nauruun. -- He tekevät minusta\npilkkaa! -- mutisi poliisi äkkiä itsekseen. Grivollet oli pullistanut\nposkensa, kohottanut hartiansa ja levittänyt kätensä matkien lihavaa\nmiestä. Sitten hän sanoi jotakin, joka näytti suuresti huvittavan\ntoisia. Paimpol raivosi itsekseen. Hän alkoi tuntea pistoksia\njaloissaan, niin että hänen täytyi lepuuttaakseen varpaitaan jälleen\nlaskeutua alemmas muutamaksi minuutiksi. Kun hän jälleen kohottausi,\nhän näki, että sisälläolijat olivat jo lopettaneet ateriansa. Grivollet\nmeni nurkkaan, jossa riippui suuret vuohennahkaturkit, joihin hän ja\nJeanjeannot automobiililla tullessaan olivat pukeutuneet. Grivollet\nkopeloi turkkinsa sisätaskua ja veti sieltä käärön, jonka hän\njuhlallisesti ojensi hra Tapinois'lle. Reportteri kääntyi selin\nikkunaan ja alkoi tarkkaavaisesti katsella auki purkamaansa kääröä. --\nTotta totisesti! -- virkkoi Paimpol itsekseen, joka paikaltaan näki\nvain käärön nurjan puolen. -- Sehän on kuin taulu!... -- Samassa hra\nTapinois kääntyi ja Paimpol näki nyt toisen puolen avatusta kääröstä,\njota reportteri edelleen piti käsissään. Ja Paimpol tunsi sen olevan\n_Kellotornin!_\n\nNäky vaikutti niin valtavasti poliisiin, että hän oli suistua alas\ntynnyriltä. Nyt hän tiesi tarpeeksi! Hän pakeni puutarhan kautta.\n\nSe tapahtui hyvään aikaan. Hra Tapinois oli kuullut epäilyttävää\nkolinaa väliseinän takaa, hänen katseensa oli osunut luukkuun ja heti\noli hänen mieleensä johtunut ajatus, että joku oli voinut heitä\nkuunnella. Mutta poliisi oli jo kerinnyt sinä aikana häviämään, joka\nTapinois'lla meni kiertäessään puutarhan kautta säiliöön. Luukun alla\noleva tynnyri todisti kuitenkin, että joku oli asettanut sen siihen\npäästäkseen näkemään luukusta seinän toiselle puolen. Hra Tapinois oli\nvarma, että poliisi oli tämänkin teon tekijä. -- Hyvät ystävät, --\nvirkkoi hän Jeanjeannot'lle ja Grivollet'lle, jotka olivat tulleet\nhänen jäljessään, -- jos tahdomme keritä ilman vastuksia päämääräämme,\nei ole enää hetkeäkään hukattavissa. Koska auto on täällä, lähtekäämme\nheti. Jeanjeannot pistäytyi sisälle, jossa viipyi vain minuutin verran.\nMutta hra Tapinois mutisi itsekseen: Kunhan vain ei liene ollut\nvaromaton hyvästellessään Madeleinea!\n\nPaimpol kiiruhti Chavillen asemalle, päästäkseen junalla Parisiin\ntutkintotuomarin puheille. Mutta juuri kun hän kerkesi asemalle, juna\nmeni hänen nenänsä sivuitse. Seuraava lähti vasta tunnin kuluttua. Kun\nonneton poliisi sitten monien mutkien ja hankaluuksien jälkeen pääsi\noikeuspalatsille ja kapusi erilaisia portaita tutkintotuomarinsa\ntyöhuoneeseen, niin hän oli aivan hengästyksissään. -- Mitä nyt,\nPaimpol, mitä on tapahtunut? -- kysyi tuomari levottomasti nähdessään\nhänen kiihtymyksensä. Poliisi, joka ei heti saattanut puhua, nosti\nmolemmat kätensä taivasta kohti tehdäkseen tiettäväksi, että hän toi\nyllättävän uutisen. Sitten hän läähätyksensä lomassa katkonaisella\näänellä sai soperretuksi: -- Minä olen löytänyt _Kellotornin!_ -- Se ei\nvoi olla mahdollista! -- On kuin onkin, -- sanoi poliisi, jonka\nhengitys vähitellen alkoi kulkea säännöllisesti. Ja Paimpol kertoi\nkohtauksen, jonka hän oli nähnyt rva Miranden ruokasäiliöstä. -- Minä\nen voi sanoa, mikä osuus hra Tapinois'lla on tässä jutussa, -- Paimpol\njatkoi. -- Pysyn vain siinä, mitä olen nähnyt. Reportteri tuntee\nvarkaat eikä ilmianna heitä. Sen nojalla voi sanoa, että hän tavallaan\non heidän rikostoverinsa ja että ehdottamani toimenpide hänen suhteensa\non oikeutettu. -- Paimpolin perustelut olivat todennäköiset, se täytyi\ntuomarin myöntää. Mutta hän arveli, että reportteri oli antautunut\nleikkiin säilyttääkseen kunnian ilmisaannista vain lehdelleen. --\nPelkään, että menette väitteissänne liian pitkälle, -- sanoi tuomari\nkärsimättömyydestä kuohuvalle poliisille hetken mietittyään. -- Hra\nTapinois ansaitsee kuitenkin joka tapauksessa läksytyksen ja sen hän\nsaa. Tässä on kaksi vangitsemismääräystä Jeanjeannot'n ja Grivollet'n\nnimellä. Vangitessanne heidät saatte myöskin haltuunne heidän\nhallussaan olevan _Kellotornin_. Huomisiin iltalehtiin voitte laatia\nkertomuksen varkaitten vangitsemisesta ja heidän saaliinsa\nhaltuunottamisesta, jos nimittäin olette saanut tehtävänne\nsuoritetuksi. Siten on tuo sanomalehtimies saanut pitkän nenän. Siinä\non hänelle riittävä rangaistus ja teille loistava korvaus! -- Paimpol\nymmärsi, että hänen oli seurattava esimiehensä neuvoa, joka oikeastaan\noli käsky. Hän otti siis vangitsemismääräykset, tervehti ja poistui\nnopeasti.\n\nPuoli tuntia myöhemmin saapui Villacoublayn kentälle automobiili, jossa\noli Paimpol ja kaksi etsivää. Kentällä vallitsi parhaillaan suuri\nhämminki: sinne oli saapunut ulkomaalaisia upseereita, jotka halusivat\nnähdä eri koneitten lentoja ja tutustua niiden ominaisuuksiin. Kaikissa\nkatoksissa vallitsi touhu paitsi yhdessä: se oli Blérot'n. Jeanjeannota\nja Grivolleta ei ollut näkynytkään Villacoublayssa eivätkä heidän\nmekaanikkonsa tienneet kertoa mitään syytä heidän poissaoloonsa. Tämä\nei kuitenkaan ollut nyt herättänyt sitä kummastusta, joka toisenlaisena\naikana olisi ollut aivan luonnollinen. Kaikki olivat nyt niin\nkiintyneet omaan touhuunsa. Silloin alkoi salaman nopeudella levitä\nhuhu, että hra Arthur olikin itse asiassa etsivä poliisi ja että kaksi\nhänen miehistään oli saapunut Blérot'n katokseen vangitakseen nuo\nmolemmat ilmailijat. Riemuiten menestyksestään Paimpol oli todellakin\nilmaissut oikean toimensa ja tehtävänsä, sanomatta kuitenkaan tarkemmin\nsyitä, joiden vuoksi vangitseminen oli tehtävä. Yleinen hämmästys\nkeskeytti kaikki lentokokeet. Mitä? Oliko todellakin tuo vakava ja\nlempeä Jeanjeannot ja iloinen Grivollet tavallisia lurjuksia? Useat\nnäiden tovereista uskoivat jonkun ikävän erehdyksen tapahtuneen,\nvaikkakin ilmailijoiden äkillinen katoaminen ei todellakaan todistanut\nheidän hyväkseen. Kuitenkin kaikki tunsivat salaista mielihyvää, kun\nPaimpol nähdessään lintujensa olevan tiessään, alkoi raivota ja pitää\npahaa ääntä. Poliisin harmi oli niin suuri, ettei hän nähnyt Le Huppén\nmerkkejä, joka seisoi syrjempänä ja viittoili. Vihdoin hän huomasi ja\nmeni ilmailijan luo. -- Taitamaton! -- sanoi Le Huppé kun he olivat\nkahden. -- Nyt hälyytätte koko kentän, niin että Jeanjeannot ja\nGrivollet, jotka kenties ovat vain satunnaisesti poissa, saavat tiedon\nasiasta. Siiloin he todella luikkivat tiehensä. No, omapa on asianne!\nMutta minusta olisi hauska tietää, miten olette saaneet varmuuden, että\nJeanjeannot ja Grivollet ovat hra Carcelin murhaajia. -- Kai tunnette\nvarastetun _Kellotornin_ jutun? -- kysyi Paimpol. -- Le Huppé katsoi\nPaimpolia omituisen näköisenä. -- Kyllä, -- vastasi hän vihdoin, --\ntunnen kuten kaikki muutkin. -- No niin, ainakin toinen heistä on\nKellotornin varas, -- sanoi Paimpol! -- Minulla on todistuksia, ja sen\ntähden aion vangita heidät. -- Le Huppé oli aivan hämmentynyt. --\nKummastuttaako se teitä? -- kysyi Paimpol röyhistäen rintaansa. -- Ukko\nCarcel'illa oli tieto varkaista. -- Te teette pilaa! -- huudahti\nilmailija säpsähtäen. -- En lainkaan, ystäväni. Kun te ja minä lähdimme\nseuraamaan _Sanansaattajan_ kilpailun tarjoamia jälkiä ja otaksuimme\nvanhuksen murhatuksi sen vuoksi, jouduimme harhaan. Hänet murhattiin\nsillä hetkellä kun hän aikoi ilmiantaa varkaan ja juuri sen takia. --\nKuullessaan nämä sanat Le Huppé purskahti nauramaan, -- Tämähän on\nhassu juttu. Miten voi kuvitella minun entisen isäntäni välittävän\n_Kellotornista_?... Tuskin hän on koskaan tiennyt, että sellainen\ntaulu on olemassakaan! Olisi saatu varastaa vaikka Notre-Damen tornit\nsen häntä liikuttamatta. Ukko raiska ei välittänyt mistään koko\nmaailmassa, paitsi kauppa-asioistaan ja kilpatehtävistään. Todellakin\ntämä on hassua! -- Paimpolia harmittivat hänen toverinsa pilapuheet ja\nhän alkoi epäillä hra Tapinois'n juonia olevan tässä. Hän keskeytti\npuhelunsa ja kiiruhti autoonsa käskien ajaa Velizyyn rva Miranden\nravintolaan. Jättäen molemmat toverinsa autoon hän astui ravintolaan.\nMadeleine oli yksinään ruokasalissa kattamassa illallispöytää. --\nTämähän käy mainiosti, -- ajatteli poliisi. Hän astui lähemmäs ja\ntervehti. -- Hyvää iltaa hra Arthur, -- vastasi tyttö, -- Joko\ntulette illalliselle? -- En syö illallista tänään -- sanoi poliisi.\n-- Minä tulen erään asian takia, josta pyydän saada puhua kanssanne.\n-- Poliisin ääni oli niin omituinen, että tyttö nosti häneen\nhämmästyneen katseen. -- Suokaa anteeksi neiti, että rohkenen puhua\nnäin, mutta tilanne velvoittaa minua siihen. Minä tiedän että tunnette\nmielenkiintoa hra Jeanjeannota kohtaan. Ystäväänne uhkaa suuri vaara.\nÄlkää kysykö, mikä se on tai mistä minä sen tiedän. Voin vain sanoa,\nettä on välttämätöntä, että minä voin heti varoittaa häntä. -- Mitä\ntehdä! -- huudahti tyttö aivan hämmentyneenä. -- Hän lähti Brysseliin\nhra Grivollet'n ja Tapinois'n kanssa. -- Tiedättekö missä heidät\nvoisi siellä tavata? -- kysyi Paimpol näennäisesti tyyneenä. -- Ikävä\nkyllä, en. Hra Jeanjeannot lähti niin äkkiä, ettei hän kerinnyt sanoa\nminulle enempää. -- Sepä on todellakin ikävää! -- huudahti poliisi\näänellä, jonka valitteleva sävy ei suinkaan ollut teeskennelty. Hän\noli nyt kuitenkin saanut tietää pääasian eikä hän halunnut viivytellä.\nEnnenkuin neitonen toipui hämmästyksestään, oli poliisi jo hyvästiä\nsanomatta livahtanut tiehensä. Auton kiidättäessä häntä kohti Parisia\nPaimpol mietiskeli. Nyt oli saatava tutkintotuomarilta paperit, joiden\nnojalla saattoi pyytää apua Belgian poliisilta ja sitten matkustettava\nsuoraa päätä Brysseliin. Siellä olisi helppo tehtävä tutkia hotellit\nja napata kiinni saalis. Mutta Paimpolin vastoinkäymiset eivät vielä\nolleet lopussa. Kun hän saapui tutkintotuomarin asuntoon, hän sai\nkuulla, että tämä oli heti syötyään lähtenyt jonnekin. Turhaan poliisi\ntiedusteli ja etsi häntä kaikista paikoista, missä arveli hänen voivan\nolla. Väsyneenä, pää polttavana ja vatsa tyhjänä Paimpol vihdoin\npuoliyön tullessa päätti mennä maata. Huomenna hän saattoi vielä\njärjestää asian. Aamujunalla pääsi Brysseliin ennen puoltapäivää ja\nehkä Belgian poliisi, jolle hän sähköteitse oli ilmoittanut noiden\nkolmen pakolaisen tuntomerkit ja heidän autonsa keltaisen värin, oli jo\nsaanut heidät käsiänsä. Tässä lohdullisessa ajatuksessa hän nukahti.\n\nSamaan aikaan Velizyssä Madeleine äitineen mietiskeli levottomana, mikä\nvaara mahtoi uhata heidän rakasta Jeanjeannotaan. Ruokavieraat eivät\nolleet hienotuntoisuudessaan heille kertoneet niistä merkillisistä\nuutisista, jotka päivällä liikkuivat lentokentällä. Ainoa, joka olisi\nollut kyllin röyhkeä ilmoittamaan ikävyyksiä näille kahdelle naiselle,\noli poissa. Se oli Le Huppé. Hänkin oli heti Paimpolin lähdettyä mennyt\nParisiin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMétropole-ravintola on Brysselin hienoimpia. Erittäin komea on sen\nterassi, joka on kolmenkymmenen metrin pituinen ja jossa huolimatta\nkymmenistä pöytäriveistä on vielä tarpeeksi tilaa kävelijöille.\nRavintolaa käyttävä yleisö lukeutuu enimmäkseen hienoon maailmaan. Sen\nvuoksi ravintolapalvelijat hiukan kummastellen näkivät eräänä päivänä\nsinne saapuvan henkilön, jonka ulkomuoto oli suuressa ristiriidassa\nympäristön kanssa. Se oli pienikokoinen ja ränstyneen näköinen\npitkäpartainen ukko, suuret silmälasit kyömynenän päällä. Hän istuutui\nulommaiseen pöytäriviin ja otti taskustaan pitkävartisen savipiipun,\njonka sulloi täyteen karkeata tupakkaa. Sitten hän tilasi olutseidelin\nja alkoi polttaa piippuaan, näyttäen vajoavan syvään mietiskelyyn.\nMutta jos joku olisi tarkemmin katsellut ukkoa, olisi hän pian\nhuomannut, että niin pian kuin jonkun automobiilin törähdys kuului,\ntämän silmiin syttyi outo vilkkaus ja katse etsi jotakin niiden\najopelien joukosta, joita virtana kulki kadulla.\n\nKeltainen auto pysähtyi katukäytävän reunaan miltei hänen\neteensä. Autossa oli kolme henkeä, joista kaksi oli puettu\nvuohennahkaturkkeihin. Nämä jäivät istumaan, jotavastoin kolmas, joka\noli puettu hienoon matkavaippaan ja lippalakkiin, laskeutui autosta.\nHän otti taskustaan sanomalehden ja piti sitä kädessään niin että nimi\noli näkyvissä. Se oli _Kansan Lehti!_ Ukko terassilla katseli\ntarkkaavaisesti tulijaa, joka puolestaan katseli ympärilleen. Äkisti\nukko nousi ja kulki verkalleen tulijan ohitse kuiskaten hänelle päätään\nkääntämättä: -- Seuratkaa minua! -- Mutta matkailija -- hra Tapinois,\n-- kuten lukija on kai arvannut -- ei liikahtanutkaan. Se olisi ollut\nvirhe hänen näyteltävässä osassaan. Hänhän oli englantilainen, jolla\noli tulkki mukana, koska hän ei puhunut eikä ymmärtänyt ranskaa. Ukko\nhuomasi, ettei vieras ollut häntä ymmärtänyt. Hän palasi hra Tapinois'n\nluo ja teki viittauksella tarkoituksensa selväksi. Tällä kertaa\nenglantilainen nyökkäsi päällään merkiksi. Hän antoi vanhuksen mennä\njonkun matkaa ja nousi itse autoonsa. -- Ajakaa verkalleen, -- hän\nsanoi ohjaajalle, joka oli Jeanjeannot. -- Ja te, Grivollet, älkää\nunohtako, että olette miljoonamiehen sihteeri ja tulkki. -- Yes, sir!\n-- virkkoi ilmailija nauraen.\n\nAuto oli jo jättänyt valtakadut ja saapui laitakaupungille, jonka talot\nkävivät yhä kurjemmiksi ja matalammiksi. Vihdoin edelläkulkeva vanhus\npysähtyi, osoitti kädellään salaisesti erästä taloa ja meni nopeasti\nsisälle. Se oli viheliäinen hökkeli, joka paremmin muistutti vanhaa\nkaappia kuin taloa. Kun hra Tapinois, Jeanjeannot ja Grivollet astuivat\nsisään, he huomasivat sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkoasunkin. Siellä\nvallitsi kuvaamaton epäjärjestys ja sisäänkäytävä oli täynnä\nmerkillisiä vanhanaikuisia esineitä, jotka olisivat suuresti\nhämmästyttäneet tulijoita, ellei ovella olisi ollut kirjoitus: \"Jacob\nvan Flip, Antikvaari. Tauluja ja Taide-esineitä.\" Vielä pahempi\nsekamelska vanhaa tavaraa ja aseita oli siinä huoneessa, johon vanhus\nkuljetti tulijat, suljettuaan katuoven huolellisesti. Jeanjeannot\nlähestyi nyt muinaiskalujen kauppiasta. -- Hyvä herra, -- hän sanoi. --\nMe olemme täällä asian tähden, jonka tiedätte ja sen puolesta, jonka\ntunnette. -- Ah! -- virkkoi ukko. -- Tuo tuossa, -- jatkoi ilmailija\nosoittaen Tapinois'ta, joka seisoi jäykkänä kuin aito englantilainen,\n-- hän on se ostaja, josta on ollut puhe, ja tuossa on hänen\nsihteerinsä joka samalla on tulkkina, kuten on sovittu. -- Mitään\nvastaamatta antikvaari tarkasti terävin silmäyksin vuorotellen kutakin\nvierastaan. Oliko hän äkkiä alkanut epäillä? Oli hetkinen tuskallista\nvaitioloa. Sitten sanoi antikvaari: -- Onko teillä rahat mukananne? --\nMoney! -- virkkoi valetulkki totisena, käyttäen hyväkseen taitoa\nenglanninkielessä, jonka hän oli saanut maailmaa kierrellessään\nsilmänkääntäjänä, -- All right, -- virkkoi reportteri ja otti tyyneesti\ntakintaskusta esiin tukun shekkejä Brysselin suurimpiin pankkeihin. Hän\nantoi ne Grivollet'lle, joka vuorostaan näytti niitä vanhukselle. Tämä\ntutki huolellisesti niiden oikean laadun ja huomasi, että tämä\nenglantilainen saattoi käteisellä suorittaa paljon suuremman summan\nkuin _Kellotornin_ sovittu hinta. Hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Olkaa\nhyvä ja odottakaa, -- sanoi hän. -- Minä haen sen. -- Älkää vielä, --\nsanoi Jeanjeannot pysähdyttäen hänet ja vieden hänet syrjään. --\nMinulla on ensin pieni asia järjestettävä kanssanne. Ystäväni, jonka\npuolesta minä tulen, tahtoo saada takaisin ne kirjeet, jotka hän on\nteille kirjoittanut ennenkuin asia on lopullisesti päätetty. -- Ei ole\nvaaraa vanhasta van Flipistä. -- Tuskinpa onkaan, sanoi Jeanjeannot,\njoka ei tahtonut suututtaa. -- Ystäväni tietää, että niin kauan kuin te\nelätte, hän voi nukkua rauhassa. Mutta jos oletetaan, että kuolette,\nvoi asia kääntyä hänelle pahaksi. Perillisenne löytävät nuo kirjeet ja\nkoettavat saada niistä hyötyä kiristämällä hyvät rahat niiden\nkirjoittajalta. -- He, he, -- irvisteli antikvaari, joka kenties oli jo\najatellut tätä kiristystä omaksi hyväkseen. -- Kirjeiden hakemiseen\nmenee aikaa ja se on ikävää. -- Tarkoitatte, että aikanne on kallis,\n-- virkkoi ilmailija. Hän osoitti päänliikkeellä hra Tapinois'ta ja\njatkoi: -- Menkää vain, teille suoritetaan runsas korvaus ajastanne. --\nKuinka suuri? -- kysyi van Flip, joka ei luottanut epämääräisiin\nlupauksiin. -- Kymmenentuhatta frangia. -- Hetikö? -- Kyllä, jos\nannatte minulle kirjeet. Tässä ovat rahat. -- Jeanjeannot otti esille\nsetelitukun. Vanhus virkkoi tyytyväisesti irvistäen: -- Hyvä on. --\nOlkaa hyvä ja odottakaa, palaan aivan pian. -- Hän lähti ja askelten\nkuultiin etäytyvän. Toverukset saattoivat nyt hiljaa puhella. -- Hyvin\ntoimittu, Jeanjeannot, -- sanoi reportteri, joka oli huomaamattomasti\nseurannut nuoren miehen keskustelua antikvaarin kanssa. -- Nyt on\nteidän vuoronne, Grivollet. Hiljaa, hän tulee! -- Van Flip tuli kantaen\nkainalossaan kokoonkäärittyä kangasta, ja toisessa kädessä kirjenippua.\nKun hän tuli näkyviin, reportteri lausui muutamia englantilaisia sanoja\nGrivollet'lle. -- Herra van Flip, -- sanoi tämä vanhukselle, --\nisäntäni haluaa katsella rauhassa taulua, jonka hän aikoo ostaa. --\nSitä hän saa tehdä mielin määrin, -- hyväksyi van Flip. Hän ojensi\nkäärön Grivollet'lle, joka levitti sen auki ja antoi hra Tapinois'lle.\nIlon välähdys leimahti reportterin silmistä hänen nähdessään edessään\ntodellakin oikean kuuluisan _Kellotornin_. Tosin se oli hiukan kärsinyt\nvarkaan menettelystä: tämä näet oli saadakseen sen nopeammin ja\nmukavammin kuljetetuksi leikannut sen irti kehyksistä. Mutta\nsemmoisenaankin oli se säilyttänyt sen hiljaisen, syvän runollisuuden\nja alakuloisen viehätyksen, joka on sen pääominaisuus. Hra Tapinois oli\nlähestynyt ikkunaa katsellakseen taulua paremmassa valaistuksessa ja\nGrivollet oli asettunut hänen eteensä selin van Flipiin, niin ettei\ntämä voinut nähdä _Kellotornia_. Vanhuksen huomio olikin muuten\nkiintynyt kaupantekoon Jeanjeannot'n kanssa. Hän antoi hänelle\nkirjepinkan ja sai vastineeksi setelitukun, jota hän mielihyvästä\nväristen silitteli koukkuisilla sormillaan. Sitten hän kääntyi\nreportterin puoleen. Grivollet oli jo vetääntynyt kauemmaksi\nreportterista, joka yhä seisoi katsellen taulua. Hänen kasvonsa eivät\nenää olleet tyytyväiset ja otsa oli rypyssä. -- No niin, -- sanoi van\nFlip hiukan levottomana. -- Teemmekö kaupan? -- Se riippuu teistä, --\nvastasi Grivollet. -- Minun isäntäni ei voi enää hyväksyä niitä ehtoja,\njotka olette asettanut. -- Mitä? -- säpsähti ukko, joka ei osannut\nodottaa tinkimistä. Täytyy olla järkevä, jatkoi tulkki. -- Te\ntarjositte taulun ilmoittamatta, että sitä on leikelty. Kun se\nkehystetään uudelleen, täytyy sen kokoa pienentää. -- Te teette\npilkkaa! -- huudahti antikvaari. -- Oh, minä en ymmärrä mitään\ntauluista, -- sanoi Grivollet. -- Minä käännän vain teille, mitä\nisäntäni tahtoo teille sanoa, siinä kaikki. -- Sovittu hinta oli\npuolitoista miljonaa, -- sanoi lujasti ukko. -- Sen minä tahdon. --\nMiettikää, -- kehoitti Grivollet. -- Tulemme huomenna uudestaan. -- Se\non turhaa. Joko puolitoista miljonaa tai ei mitään. -- Grivollet\nkääntyi reportteriin kuin tulkitakseen van Flipin sanat, mutta samassa\nkuului kolme koputusta katuovelle ja tuima ääni huusi käskevästi: --\nAvatkaa ovi, Kuninkaan nimessä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän aamuna ilmestyvä Parisin Kaiku, joka oli _Päivän\nUutisten_ kilpailija, sisälsi huomiota herättävän kertomuksen\notsakkeella: \"_Kellotorni_ palaa takaisin Louvren Museoon!\"\n\n\"Tänä yönä saapui Brysselistä hämmästyttävä uutinen, juuri kun lehtemme\noli painokunnossa. Koska meidän huolemme on aina ollut, että lukijamme\nsaisivat ensimmäisinä uutiset Ranskasta ja ulkomailta, keskeytimme\npainattamisen ja laadimme uudestaan sen sivun, jolla tämä uutisemme on.\nPysähdyksestä huolimatta onnistuimme kuitenkin saamaan lehtemme\nilmestymään määräaikana. Arvelemme, että lukijamme ovat meille\nkiitolliset siitä että ennen muita olemme voineet täten heidän\ntietoonsa saattaa, että _Kellotorni_, joka kahdeksan kuukautta on ollut\nkadoksissa, palautetaan nyt jälleen entiselle paikalleen valtion\ntaulukokoelmassa. _Kellotornin_ juttuun liittyy todennäköisesti eräs\nrikoskin, ja juuri rikoksentekijäin etsintä saattoi etsivän poliisin\ntaulunkin jäljille. Kerromme nyt järjestyksessä tämän merkillisen ja\njännittävän jutun vaiheet.\"\n\nSitten kirjoittaja muistutti lukijoille hra Carcelin kuoleman, josta\nlehti oli aikoinaan kertonut. Tätä kuolemantapausta ympäröivä hämäryys\noli herättänyt Etsivänosaston huomiota ja brigadieri Paimpol,\nmainehikkaimpia etsiviä, oli ottanut tehtäväkseen tutkimuksen. Sitten\nkerrottiin setä Oidipuksesta, Sfinksistä ja _Sanansaattajan_\nkilpailusta. Kerrottiin miten Paimpol vakoili Jeanjeannota\nVillacoublayn kentällä ja miten epäilykset ilmailijan syyllisyydestä\nsetä Oidipuksen murhaan osoittausivat yhä todennäköisemmäksi. \"Hän oli\nalkanut epäillä, että Jeanjeannot oli väärä nimi, ja sai nerokkaan\najatuksen mennä tutkimaan papereita, jotka Jeanjeannot oli jättänyt\nllmailuklubiin saadakseen ilmailijan valtakirjansa. Ensimmäisessä\npaperissa, joka sattui hänen eteensä oli nimi, jota hän vähimmin osasi\nodottaa: Jean Carcel. Ilmailijan nimi oli sama kuin murhatun\nkaupanvälittäjän! Mikä hämmästyttävä keksintö! Mitään varsinaisia\ntodistuksia ei vielä ollut. Mutta Paimpol huomasi, että Jeanjeannot ja\neräs Grivollet niminen ilmailija pitivät epäilyttäviä neuvotteluita\nerään sanomalehtimiehen kanssa, jonka nimeä emme mainitse ja joka on\npahalla tavalla sekaantunut tähän juttuun.\" Lehti kuvasi sitten\nkohtauksen rva Miranden ravintolassa, jossa Paimpol näki _Kellotornin_\ntoverusten käsissä. Silloin poliisin mieleen johtui hra Carcelin luota\nlöydetty kirje, jossa tämä ilmoitti tuntevansa varkaan ja lupasi\nilmiantaa hänet. Nyt olivat epäilykset varmistetut ja vangitseminen voi\ntapahtua laillisessa muodossa. Lainaamme tähän kertomuksen siitä, mitä\nPaimpol suoritti Brysselissä.\n\n\"Belgian poliisi oli saanut brigadieri Paimpolilta sähköteitse\nmääräyksen ilmoittaa keskusasemalle kaikista keltaisista autoista,\njoita näkyi. Samassa kun Paimpol saapui keskusasemalle, eräs\nbelgialainen etsivä ilmoitti telefonitse, että hän oli Métropole\nkahvilan edustalla huomannut keltaisen auton ja etsityitä muistuttavat\nhenkilöt. Hän oli niitä seurannut van Flipin asunnolle, jonka hän tunsi\nentisistä varkausjutuista, joihin antikvaari oli sotkeutunut. Paimpol\nja belgialainen Etsivänpoliisin päällikkö mukanaan parikymmentä\npoliisia ajoivat kahdella automobiililla hurjaa kyytiä antikvaarin\nasunnolle. Siellä piiritettiin talo ja Etsivän poliisin päällikkö\nkoputti oveen lausuen tavanmukaisen kehoituksen avaamaan. Sisäpuolelta\nei kuulunut mitään. Ovi murrettiin auki ja poliisit syöksyivät sisälle.\nEnsimmäisestä huoneesta löydettiin Jeanjeannot ja Grivollet. Pian\nsaapuivat nekin poliisit, jotka olivat tunkeutuneet sisään talon\ntakaovesta. He toivat mukanaan van Flipin, joka kiljui surkeasti\npuristaen rintaansa vasten kääröä, jonka brigadieri Paimpol heti tunsi\nsiksi, jonka hän oli nähnyt Velizyssä hra Carcelin veljenpojan käsissä.\nNyt oli _Kellotorni_ löydetty! Nuoret miehet kytkettiin käsirautoihin\nja vietiin vankilaan odottamaan, kunnes muodollisuudet heidän Ranskaan\nluovuttamistaan varten oli suoritettu. He joutuivat vastaamaan\n_Kellotornin_ varkaudesta ja hyvin luultavasti sen kunnon kansalaisen\nmurhasta, joka ei epäillyt luovuttaa oikeudelle oman sukunsa jäsentä.\nMitä tuohon sanomalehtimieheen tulee, joka on ikävästi sekaantunut\njuttuun, on hän vielä vapaa, Lopettaessamme tämän kertomuksemme\nsuljemme tämän jutun ansiokkaan sankarin brigadieri Paimpolin\nesimiesten suosioon ja huomioon ja lausumme, että hänellä on oikeus\nluottaa kaikkien taiteen ystäväin kiitollisuuteen.\"\n\nMutta _Parisin Kaiku_ ei kertonut tavasta, jolla hra Tapinois esiintyi\nPaimpolille van Flipin luona. Kun Paimpol ja Etsivänpoliisin päällikkö\nolivat jääneet kahden taloon sitä tutkiakseen, astui reportteri, joka\noli ollut piilossa huoneen pimeimmässä nurkassa suuren kaapin vieressä,\nheidän eteensä ja lausui: -- Toivotan onnea! -- Siinä on vielä yksi! --\nhuudahti Paimpol kärtyisesti. -- Häneen ei saa koskea. Mutta... --\nMutta mitä? Ettekö ole tyytyväinen työhönne? -- kysyi reportteri. --\nJos olisi ollut minun vallassani, olisi työni ollut täydellisempi. --\nMinä tiedän sen, -- sanoi hra Tapinois hämmästyttäen taaskin poliisin\ntarkalla tiedollaan. -- Minä ehkä sanon myöhemmin teille yhtä ja\ntoista. Nyt, hyvät herrat, toivotan teille hyvää vointia. -- Hän\ntervehti sirosti ja poistui huoneesta. Kun reportteri oli\nastumaisillaan käytävästä kadulle, törmäsi hän niin voimakkaasti yhteen\nkirjeenkantajan kanssa, joka aikoi sisälle, että tältä lensi kädessä\noleva kirje kadoksiin. Reportteri näki sen kyllä. Se oli luiskahtanut\nmuutaman huonekalun alle, ollen miltei piilossa. Reportteri oli\nauttavinaan kirjeenkantajaa etsimisessä, otti nopeasti kirjeen ja pisti\nsen taskuunsa. Hän kerkesi nähdä että se tuli Ranskasta ja että sen\npäällekirjoituksen käsiala muistutti suuresti sitä käsialaa, joka oli\nantikvaarilta ostetuissa kirjeissä. -- Maksoin niistä tarpeeksi suuren\nhinnan, -- hän ajatteli, -- että saan tämän yhden kaupanpäälliseksi. --\nSitten hän poistui nopeasti. Käännyttyään toiselle kadulle hän avasi\nkirjeen ja luki. Siinä oli vain yksi sana: \"Varuillaan!\" -- Oho, --\najatteli reportteri. -- Onpa Le Huppélla ollut kiire, koska ei ole\nollut aikaa salakirjoituksen käyttämiseen!\n\nHra Tapinois ja Paimpol matkustivat samalla junalla Parisiin. Parisiin\ntultua hra Tapinois lähti rauhallisesti kotiinsa, jotavastoin Paimpol\njuoksi _Parisin Kaiun_ toimitukseen, eikä mennyt vuoteeseensa,\nennenkuin näki ilmestyvän ensimmäisen kappaleen lehteä, joka\nkuuluttaisi koko Ranskalle ja sitten koko maailmalle hänen, Paimpolin,\nvirallisen poliisin edustajan voittoa ja reportterin häviötä.\n\nTämän voiton ensimmäinen vaikutus oli, että rva Mirande tyttärineen\nvaipui suureen suruun. Tuo nuori mies, joka oli tehnyt heille niin\nsuuria palveluksia ja jota he niin hellästi olivat rakastaneet häntä\nenempää tuntematta, oli siis sama poika, jota he ennen olivat\nrakastaneet kuin poikaa ja veljeä ja jota he monien vuosien kuluessa\nolivat ikävöineet. Ja nyt oli tuosta pikku Jeanista ja hyvästä\nJeanjeannotista tullut varas ja kenties murhamies! Tosiasiat ja\nyksityiskohtainen kertomus todistivat sen niin selvästi, että tuskin\noli mahdollista epäillä. Varsinkin Madeleinelle oli isku hirmuinen,\nsillä jo kauan oli Jeanjeannot ollut hänen nuorien haaveittensa esine.\nMyöskin lentokentällä oli tyrmistys yleinen. Siitä myötätunnosta\nhuolimatta, jota Jeanjeannot ja Grivollet siellä nauttivat, täytyi\nyleisen mielipiteen taipua näennäisyyden mukaan. Kukapa olisi uskonut,\nettä Paimpol ja tuo sanomalehtimies, jonka nimeä ei oltu mainittu, vaan\njonka kaikki arvasivat hra Tapinoisiksi, tulivat lentokentälle etsimään\n_Kellotornin_ varasta. Oli yksi, joka sen oli tiennyt. Se oli Le Huppé.\nNyt hän kehuskeli julkisesti jo kauan olleensa selvillä näistä\njuonista. -- Mutta viimeinen sana ei vielä ole sanottu tässä asiassa,\n-- hän sanoi. -- Jos minä olisin hra Tapinois'n sijassa, en totisesti\nolisi rauhallinen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVillacoublayn kentällä ei odotettu hra Tapinois'n ilmestyvän sinne niin\nmusertavan tappion jälkeen kuin minkä hän oli kärsinyt. Ja mitäpä\nvarten hän olisi tullut, koska hänen opettajansakaan ei enää ollut\nsiellä, eikä ollut enää mitään syytä ottaa lentourheilua asiaksi. Mutta\nkahden päivän kuluttua tuon kuuluisan _Parisin Kaiun_ numeron\nilmestymisestä nähtiin hra Tapinois'n lähestyvän katoksia,\nhuolellisesti puettuna, kukka napinlävessä, hymyilevänä ja kohteliaana\nkuin aina. Le Huppé murisi äkäisesti itsekseen jotakin, mutta se ei\nestänyt häntä pyrkimästä reportteria kohden ystävällisesti hymyillen ja\nkäsi ojennettuna. Hra Tapinois ei kuitenkaan ollut näkevinään tätä\nliikettä. Samassa hetkessä kaikki lentokentällä olijat ympäröivät\ntulijan tehden tuhansia kysymyksiä ja kukin koettaen vetää hänet\npuoleensa. Le Huppé joutui erotetuksi reportterista ja vasta jonkun\najan kuluttua hän saattoi virkkaa tälle: -- He, he, paksu Paimpol on\nkunnostautunut! -- Niin on, -- vastasi hra Tapinois ilman kateuden\nvärettäkään ilmeessä tai äänessä. -- Ja minä olen tuottanut _Päivän\nUutisille_ kuluja kymmenen tuhatta frangia, joka on pantava minun\nBrysselin matkani laskuun. -- Lempo soikoon! Silloin te myös olette\nsaanut paljon aikaan! -- Jonkun verran: sen vanhan antikvaarin luona,\njossa Paimpol tuli minua häiritsemään, sain ostaa muutaman\nkallisarvoisen kokoelman salakirjoituksella kirjoitettuja kirjeitä. --\nOlivatko ne hyvinkin mieltäkiinnittäviä? -- irvisteli Le Huppé, joka\njohti keskustelua. -- Ovat, -- vastasi hra Tapinois. -- Saan niistä\nhuomiota herättävän kirjoituksen lehteeni. -- Onnittelen teitä, virkkoi\nLe Huppé. Ja tarjoan teille tilaisuuden toiseenkin kirjoitukseen, jos\nteillä on halua ja rohkeutta. Te tiedätte että aion tänään saavuttaa\nkaksinkertaisen ennätyksen: lennossa matkustajan kanssa sekä\nkorkeudessa että kestävyydessä. Se on uusi ja rohkea yritys. Tarvitsen\ntoverin, joka ei pelkää vaaranalaiseksi antautumista. Tahdotteko tulla\nmukaan, niin pääsette niiden ilmailijoiden joukkoon, joista huomenna\nkaikki puhuvat. -- Mielihyvällä, vastasi reportteri. -- Tunnin kuluttua\nsaapuu tänne Ilmailuklubin kontrollilautakunta ja minä lähden sitten\nheti. -- Panen vain ilmailupuvun ylleni ja sitten olen käytettävänänne,\nhra Le Huppé. -- Joukko hajaantui. Eräs tulkitsi yleisen mielialan\nvirkahtamalla: -- Tuo heiverö herrasmies on tosiaan uljas!\n\nTunnin päästä oli ilmailuklubin lautakunta paikoillaan odottamassa\nlähtöhetkeä. He eivät olleet yksin. Suuri yleisöjoukko täytti kentän ja\nyhä lisää tulvi. Siinä oli urheilunharrastajia ja hienosti puetuita\nnaisia, jotka tulvehtivassa auringonpaisteessa vaaleine pukuineen\ntekivät kentän iloisen näköiseksi. Tämä oli ilmailijoille kuin\njuhlapäivä. He puhdistivat katoksiaan ja konelintujaan saadakseen ne\nesiintymään edullisessa valossa. Paimpolkin oli tullut Villacoublayhin.\nHän tahtoi nyt nauttia kaikesta saavuttamastaan kunniasta. Kulkien\nnaama pyöreänä ja loistavana ja ylpeäryhtisenä pienillä jaloillaan\njoukosta joukkoon hän tunsi kuin hän olisi ollut sotapäällikkö, joka\nloistavan voiton jälkeen kulkee taistelukentällä. Hän huomasi että\nmonet kääntyivät häntä katsomaan ja kuiskailivat keskenään. Ah, hän\narvasi mitä he puhuivat.\n\nLe Huppén kaksitaso oli jo keskellä kenttää. Sen ympärillä oli muutamia\netuoikeutettuja, niiden joukossa Ilmailuklubin lautakunta. Le Huppé\ntarkasti yksityiskohtaisesti koneen joka osan komennellen mekaanikkoja,\njotavastoin hra Tapinois, jolla ei ollut mitään tehtävää, veteli\ntyyneesti viimeisiä savuja sikaarista. Le Huppé ei luonut silmäystäkään\nPaimpoliin. Hra Tapinois sitävastoin astui poliisin luo ja kuiskasi:\nHra Paimpol, kun minä palaan tältä retkeltä, tapahtuu jotakin\nerikoista. -- Reportterilla ei ollut aikaa puhella enempää. Le Huppé\noli jo kiivennyt koneeseen ja kehoitti matkustajaansa tulemaan.\nLentoonlähtijät kiinnitettiin paikoilleen leveällä vyöhihnalla, joka\nyhdisti istujan istuimeen. Hetki oli juhlallinen. Nuo miehet aikoivat\nuskaltaa henkensä hennon laitteen varaan ja kohota sen avulla\näärettömiin korkeuksiin, jossa ilma on niin ohutta, että sitä tuskin\nvoi hengittää. Rohkeutta ei puuttunut kummaltakaan noista miehistä: he\nolivat tyyniä ja varmoja. Eräs mekaanikko antoi nyt potkurille vauhdin:\nse alkoi pyöriä ja koko kaksitaso vavahteli kiinnipitävien miesten\nkäsissä. Le Huppé antoi merkin, miehet juoksivat syrjään ja vapautettu\nlintu syöksähti eteenpäin kohoten keveästi ilmaan. -- Onnea matkalle!\n-- huudettiin ja siihen yhtyi Paimpol heiluttaen lakkiaan, mutta\ntakertuneena miettimään, mitä Tapinois oli tarkoittanut sanoillaan.\nSamassa Paimpol tunsi jonkun koskettavan olkapäähänsä. Hän kääntyi ja\nnäki edessään erään Etsivänpoliisin inspehtorin. -- Brigadieri, --\nsanoi tämä sotilaallisesti tervehtien, -- minulla on teille vähän\npuhuttavaa päällikön puolesta.\n\nHe menivät syrjään väkijoukosta. Ispehtori ei ehtinyt pitkälle puhua,\nkun Paimpol alkoi huitoa kuin raivostunut. -- Tuhannen tuhatta\ntulimmaista, mikä on tämä juttu? -- Te, brigadieri, tietänette siitä\nenemmän kuin minä. -- Kertokaa vielä vähän yksityiskohtaisemmin tämä\njuttu. -- No niin, brigadieri. Tänä aamuna tutkintotuomari pyysi\nLouvren kokoelman johtajaa saapumaan luokseen työhuoneeseensa,\nnäyttääkseen hänelle taulun, jonka te toitte Brysselistä. Mutta kun\ntuomari ojensi hänelle tuon taulun, niin johtaja rypisti otsaansa,\ntyönsi taulun kauemmaksi, katseli vielä ja purskahti äänekkääseen\nnauruun. -- Teidän _Kellotorninne_ on vain huono jäljennös\nalkuperäisestä, ja teistä on tehty pahasti pilaa! -- Tuomarin kasvot\nvenyivät pitkiksi. Kun johtaja oli mennyt, kutsutti hän minut sisään.\nHän sanoi raivostuneena: \"Menkää sanomaan Paimpolille, että hän on\naasi!\" -- Ja hän käski minun hakea teidät kaikin mokomin ja antaa\nteille tiedon, että teidän on tavalla tai toisella selvitettävä asema\nja päästettävä poliisilaitos pälkähästä, johon se teidän takianne on\njoutunut. Hän käski minun kehoittaa teitä uskomaan asianne hra\nTapinois'lle. -- Sitä vielä puuttui! -- huudahti Paimpol, Voi, miten\nPaimpol nyt katui, että hän oli seurannut haluaan ja oikopäätä juossut\nkirjoittamaan tuon kertomuksen Parisin Kaikuun. Hän itse oli siten\nvalmistanut itselleen vitsat! Mutta hänen mielessään risteilivät ukko\nCarcelin kuolema, kohtaus Ilmailijain ravintolassa ja kaikki jutun\nyhteyteen punoutuneet asianhaarat. Tuntui mahdottomalta, että ne kaikki\nolisivat aivan merkityksettömiä. Oli tapahtunut vain jokin ilkeä\neksyttäminen. Mutta mitä merkitsivät Tapinois'n ennustavat sanat, jotka\nhän lausui lentokoneeseen noustessaan?\n\nSillävälin Le Huppén lentokone yhä kiersi ilmassa kentän yläpuolella.\nNäytti siltä kuin Le Huppé olisi aikonut ottaa kestävyysennätyksen\nennen korkeuteen nousemistaan. Tämä oli vähemmän jännittävä osa hänen\nyritystään, ja suuri osa yleisöä oli tällä välin mennyt tarkastelemaan\nkatoksissa olevia erimallisia koneita. Ainoastaan innokkaimmat\nilmailunystävät pysyivät kentällä ja tuon tuostakin kiikareillaan\ntähystelivät ilmailijoita, jotka selvästi erotti istuvina perätysten ja\nmiltei liikkumattomina. -- Mahtaa olla ikävää olla tuntikausia tuolla\nylhäällä voimatta puhella toverinsa kanssa, -- virkkoi eräs nainen,\njoka lakkaamatta laverteli seuralleen koko kentälläolo ajan. --\nErehdytte, hyvä rouva, -- vastasi hänen seurassaan oleva herra. --\nHäiritsevää moottorinsurinaa välttämään on laadittu kaksi ääniputkea,\njotka kulkevat toisen korvasta toisen suuhun. -- Paimpol kuuli nämä\nsanat. -- Mikä vahinko, ettei ole keinoa, jolla täällä alhaalla olijat\nvoisivat puhua niille, jotka ovat tuolla ylhäällä, -- hän mutisi\nitsekseen, mutta huomaamattansa niin kovaa, että nuo lähelläolijat\nkuulivat. -- Hyvä herra, sellainen keino on keksitty, -- virkkoi\nhänelle silloin tuo tietävä katselija. -- Lentokoneeseen voidaan\nkiinnittää pieni vastaanottolaite langatonta sähköttämistä varten. On\nkokeiltu tällä ja vaikka se ei ole vielä täysin onnistunut, on\nkuitenkin saatu ilahduttavia tuloksia. Mutta on ymmärrettävää, ettette\ntunne näitä asioita, koska teidän huomionne on näihin aikoihin ollut\nsuunnattu muualle. Sillä enhän erehtyne siinä, että te olette hra\nPaimpol, Etsivän osaston brigadieri, jonka taitavuutta saamme kiittää\n_Kellotornin_ takaisinsaamisesta. _Parisin Kaiussa_ on ollut valokuva\nteistä, joka on hyvin näköisenne. Kaikkien taiteen ystävien on\nhuudettava ääneen ikuinen kiitollisuutensa teille teidän teostanne. Ja\nkaikki iloitsevat sydämestään siitä, että te saatte käsiinne nuo\n_Kellotornin_ löytämisestä luvatut palkinnot. -- Paimpol miltei itki.\nJa surkeinta oli, ettei hän voinut paeta noita ihmisiä, joiden\nylistykset kiduttivat häntä enemmän kuin pahimmat pilapuheet. Hänen\ntäytyi seisoa ja odottaa sitä, joka tuolla ilmassa yhä kierteli\nyksitoikkoista rataansa. -- Hän on rauhallinen, hän! -- ajatteli\npoliisi.\n\nEi kukaan voinut aavistaa mitä tapahtui siellä korkealla ilmassa!\n\nIlma oli kaunis ja kirkas ja mahtava näköala levittäytyi yli Parisin ja\nsen esikaupunkien. Hra Tapinois, jolla ei ollut mitään tehtävää\nohjaamisessa, antautui täydestä sydämestään nauttimaan näön\nsuurenmoisuudesta ja runollisuudesta. Mutta sitte hänet herätti\nmietteistään Le Huppén ääni, joka kuului hänen korvaansa ääniputken\nkautta: -- Hra Tapinois, tiedättekö, minkä vuoksi minä tarjosin teille\ntilaisuuden tälle matkalle? -- Ehkä, -- vastasi reportteri\nyksikantaisesti toisen torven kautta. -- Hyvä, -- sanoi Le Huppé, --\nKoska van Flipiltä hankkimienne kirjeiden avulla olette saanut\ntietoonne, että minä olen _Kellotornin_ varastaja, niin olkaa hyvä ja\nselittäkää minulle, miten ensin pääsitte niin pitkälle. -- Kernaasti,\n-- vastasi reportteri -- Ja jos annatte minulle aikaa, kerron teille\nmuutakin. -- Mitä sitten? -- Miten te olette murhannut hra Carcelin.\n\nHra Tapinois tiesi olevansa tekemisissä kylmäverisen ja lujaluontoisen\nmiehen kanssa, eikä siis odottanutkaan että hänen sanansa tekisivät\ntähän mitään suurempaa vaikutusta. Hämmästymättä hän kuuli toverinsa\nvastaavan hiukan ivallisella äänellä: -- Kas, kas, oletteko arvannut\nsen? -- Ei voi sanoa että olen sen arvannut, ja jos edelleen niin\nuskotte, loukkaatte minua, -- vastasi reportteri samassa äänilajissa.\n-- Päinvastoin olen tehnyt keksintöni ajattelun ja loogillisten\njohtopäätösten avulla. -- Minä kuuntelen, -- virkkoi ilmailija, joka\nhuomasi, ettei hänen ivansa pystynyt reportteriin. -- Hyvä on. Aloitan\nsiis. Kerron ensiksi, miten olette murhannut hra Carcelin. Puhukaamme\nensin tästä. Kuoliniltanansa hra Carcel tapansa mukaan tuli syötyään\nkotiin. Hän sytytti lampun työhuoneessaan, istuutui pöytänsä ääreen ja\npoltettuaan piipullisen tupakkaa tarttui kynään ja kirjoitti kirjeen,\njosta myöhemmin puhumme. Hra Carcelin oli nähtävästi vaikea muodostaa\nlauseita, sillä hän pysähtyi keskellä kirjettä ja otti asennon, joka\ntavallisesti tulee miettiessä: nojautui taaksepäin ja loi silmänsä\nkattoon. Mutta silloin tuli uni, niinkuin usein käy tällaisissa\ntapauksissa. Tällainen mahtoi muutenkin kuulua hänen tapoihinsa, sillä\nmurhaaja oli odottanut tätä toteuttaakseen aikeensa. -- Todellakin? --\nSaattepa nähdä. Hän suoritti työnsä hyvin yksinkertaisesti, mikä\nosoittaa, että hän oli sitä etukäteen harkinnut. Kaikki tietävät, että\nParisin taloissa on jokaisessa kerroksessa kaasuhanoja, joista voi\nulkopuolelta avata ja sulkea ne pääjohdosta haarautuvat sivujohdot,\njotka vievät kaasun kuhunkin huoneustoon. Nämä hanat ovat asetetut\npieniin porraskäytävän seinässä oleviin syvennyksiin, jotka ovat\nsuljetut valetulla luukulla. Kaikki nämä hanat ovat laitetut saman\nmallin mukaan, samoin kuin ne avaimet, joita niissä käytetään.\nJokaisella vuokralaisella on yksi tällainen avain ja... -- Nämä\nyksityisseikat ovat tarpeettomat, -- keskeytti Le Huppé. -- Niinkö?\nKuulkaa sitten jatkoa. Nyt siirryn siihen mitä murhaaja teki. Kun tämä\noli ottanut tuollaisen avaimen ja ottanut selon siitä, että hra Carcel\nnukkui ja että hänen lamppunsa paloi -- miten se tapahtui, sanon\nmyöhemmin -- niin hän meni porraskäytävään ja sulki hanan, jonka kautta\nkaasu kulki hra Carcelin huoneustoon. Silloin lamppu tietysti sammui.\nVähän ajan perästä murhaaja jälleen avasi hanan, joten kaasu jälleen\npääsi virtaamaan. Mutta kun lamppu oli sammunut, eikä hra Carcel sitä\nuudestaan sytyttänyt, koska hän nukkui, levisi kaasu lampun kautta\nhuoneeseen, ja niin hra Carcel tukehtui nukkuessaan. -- Sepä\nmerkillistä, lausui Le Huppé. -- Luulisi, että olette itse ollut siinä,\nkun minä tein tekoni. Tunnustakaa kuitenkin, että minä menettelin\ntaitavasti saadakseni ihmiset uskomaan itsemurhaa! -- Kyllä. Seikka,\nettä huoneuston ovi oli lukittu sisältäpäin tuotti minulle alussa\nhämmennystä, mutta toiset huomiot saivat minut oikealle tolalle. Kun\ntehdään rikos, ei voida ottaa huomioon aivan kaikkia asianhaaroja.\nMuuten rikoksentekijöillä olisikin liian hyvät päivät. Mitä teihin\ntulee, ette varmaankaan ottanut huomioon, että hra Carcelin lamppu,\njoka oli hehkuttimella varustettu, ei voinut sopivasti valaista,\nennenkuin sen liekki oli säädetty, ja että säätämisen tuli tapahtua\njoka kerta kun lamppu sytytettiin. Se tapahtui lampun alla olevan hanan\navulla: saatiin säännöllinen tai himmeä liekki sen mukaan kuin sitä\navattiin tai suljettiin enemmän. Tutkintatuomarin läsnäollessa totesin,\nettä lamppu, johon kukaan ei ollut koskenut ja siis oli jäänyt auki,\ntoimi normalisesti, heti kun se sytytettiin. Huomautin silloin\ntuomarille, että hana oli vain puolittain auki. Heti kun avasin hanan\nkokonaan, niin liekki kävi himmeäksi, koska kaasua virtasi liian\nsuuressa määrässä. Vein hanan takaisin alkuperäiseen asentoon ja liekki\npaloi edelleen virkeästi. -- Ja yksinomaan tästäkö päätitte, ettei hra\nCarcel ollut tehnyt itsemurhaa? -- keskeytti Le Huppé. -- Se ei liene\nmahdollista? -- Te puhutte noin, koska ette ajattele asiaa. Katsokaas.\nVoidakseen kirjoittaa, on hra Carcelin täytynyt sytyttää lamppunsa.\nSitten tehdäkseen itsemurhan ja päästääkseen kaasua huoneeseen hänen\nolisi täytynyt ensin sulkea hana ja avata se uudelleen lamppua enää\nsytyttämättä. Miten hän siis olisi voinut pimeässä vääntää hanan\ntarkalleen siihen asentoon, jossa sen pitää olla normaliliekkiä varten?\nSe olisi ollut kummallinen sattuma. Sitten mennessäni portaita alas\nhuomasin ulkohanan luona jäljet, jotka olivat suoraan seinään päin, sen\nsijaan että olisivat menneet ylös tai alas portaita. Siis joku oli\nseisonut ulkohanan ääressä. Edellisten havaintojeni nojalla minun oli\nhelppo päättää, että jokin henkilö oli pysähtynyt ulkohanan luo ensin\nsulkeakseen sen ja sitten avatakseen. -- Teidän päätelmänne ovat\nihmeelliset, -- virkkoi Le Huppé, -- mutta näistä ei käy vielä\nselville, miten saitte tietää, että juuri minä olen ukko Carcelin\nmurhaaja. -- Se ei ollut vaikeata, -- sanoi reportteri. Ja sillävälin\nkun lentokone edelleenkin ihmeteltävällä varmuudella ohjattuna liiteli\nilmassa, hän kertoi ilmailijalle, miten hänen epäluulonsa heti sen\njälkeen, kun hän talonmieheltä oli saanut tietää vastapäätä olevasta\nhuoneustosta voitavan nähdä hra Carcelin työhuoneeseen, olivat\nkohdistuneet tämän huoneuston asujameen. Tiedusteltuaan hän sai kuulla,\nettä sen vuokraaja, hra Grippon, oli jo muutamia päiviä oleskellut\nEnglannissa. Hän ei siis voinut tulla kysymykseen. Mutta sitten hra\nTapinois muisti, että talonmies oli puhunut hra Gripponin sihteeristä\nLe Huppésta, joka oli käynyt hakemassa tämän postin, viimeksi illalla\nennen hra Carcelin kuolemaa. Tutkittuaan asiaa hän sai tietoonsa, että\nLe Huppé oli hra Carcelin entinen kirjanpitäjä. Asia kävi\nmieltäkiinnittäväksi. Mitkähän tärkeät syyt olivat saaneet murhaajan\ntyöhönsä? Silloin oli tuo murhatun edessä oleva keskeneräinen kirje\njohdattanut hänet merkitseviin otaksumisiin. -- Mikä on tuo kirje,\njosta jo olette useat kerrat puhunut? -- kysyi Le Huppé. Reportteri\nkertoi sen muutamin sanoin. -- Vai niin, vai niin! -- huudahti\nilmailija itsekseen, mutta niin kovaa, että reportterin korva erotti\nsen moottorin rätinästä huolimatta. -- Vai se vanha veijari pani\nuhkauksensa toimeen! -- Tämän kuullessaan hra Tapinois keskeytti\nkertomuksensa ja virkkoi: -- Se mitä sanotte vaatii selityksen. -- Sen\nsaatte kun lopetatte kertomuksenne. -- Niin, ei siitä enää ole paljon\njäljellä. Te arvannettekin loput, kun saatte tietää, että löysin hra\nCarcelin jalan alta paperilapun, jolle oli salakirjoituksella\nkirjoitettu jotakin, jota kaikki arvelivat jonkun kilpatehtävän\nratkaisun suunnitteluksi. Minä olin niin utelias että hankin sille\nselittäjän ja sitävarten käännyin toverinne Jeanjeannot'n puoleen. --\nVoi pahus! -- huudahti Le Huppé. -- En koskaan osannut epäillä\nsellaista. Luulin vain että te hänen takiansa tulitte Villacoublayhyn.\n-- En hetkeäkään ajatellut häntä hra Carcelin juttuun sekaantuneeksi.\n-- Mutta onpa eräs toinen, joka vahvasti uskoo. -- Tiedän sen, ja\ntiedän myöskin, että te parhaanne mukaan olette koettanut vahvistaa\ntätä uskoa. Mutta jätetään tämä asia. -- Jätetään vain. Kertokaa loppu\nsalakirjoitus-kirjeestä. -- No niin, siinä puhuttiin taulusta ja\nBrysselistä ja salaisesta kirjeenvaihdosta sovitussa lehdessä. Minä\nmyönnän että tässä menettelin vähän sattuman varassa. Oli miten oli,\nkoska minulla oli avain salakirjoitukseen pyrin ajatuksenvaihtoon sen\nkanssa, jolla oli _Kellotorni_. Panin kaikkiin Brysselissä ilmestyviin\nlehtiin ilmoituksen, joka sopi hra Carcelin jalan alta löytyneen\npaperin sisältöön. Juoni onnistui. _Parisin Kaiussa_ olleitten\nvastausten avulla pääsin van Flipin perille, -- Eikä se vanha kettu\nosannut epäillä? -- Kirje, jossa varoititte häntä tuli liian myöhään.\nMiksi ette sähköttänyt? -- Hyvä ajatus! -- ivasi ilmailija. -- Poliisi,\njonka silmä on kaikkialla, olisi heti huomannut tuollaisen sanoman,\njoka oli osoitettu epäiltävälle henkilölle. Mutta kuinka tiedätte tuon\nkirjeen sisällön? -- Minä otin sen vastaan. -- Vai niin, -- sanoi\nilmailija ilmaisematta pienintäkään hämmästystä. -- Jos Paimpol olisi\nuskollisesti pitänyt minut tapausten tasalla, kuten ensi alussa,\nolisitte saaneet juosta turhaan van Flipin jäljissä. -- Kiitetty olkoon\nsiis Paimpol! -- virkkoi reportteri ivallisesti. -- Hänen ansiostaan\nsiis minun hallussani ovat kaikki teidän kirjeenne. Mutta varomaton\nolitte, kun panitte niihin allekirjoituksen, vaikka salakielelläkin, --\nTunnustan, että se oli tyhmästi, -- vastasi ilmailija. -- Mutta\npuhutaan nyt muusta. _Parisin Kaiun_ kertomuksessa on seikka, jota en\nymmärrä. Siinä puhutaan _Kellotornista_, jonka Paimpol on nähnyt rva\nMiranden ravintolassa Grivollet'n ja Jeanjeannot'n käsissä. -- Niin,\nsitä on teidän vaikea ilman muuta ymmärtää, -- sanoi reportteri. --\nAikeeni oli tuoda mukanani Ranskaan varastettu taulu aukaisematta\nkukkaroani sen lunastamiseksi. Vein siis sinne kerallani jäljennöksen\n_Kellotornista_, jonka Grivollet hankki. Tarkoitus oli, että sen\njälkeen kun saisimme alkuperäisen taulun tarkastettavaksemme,\nvaihtaisimme sen salaa jäljennökseen. Tämän jäljennöksen jättäisimme\ntakaisin sillä tekosyyllä, että sen alkuperäinen arvo oli vähentynyt,\neikä alkuperäinen sopimus siis voinut pitää paikkaansa. Me onnistuimme\naikeessamme. Grivollet, joka on entinen silmänkääntäjä, suoritti\nsukkelasti vaihdoksen ennen poliisin tuloa. -- Siis Paimpolin käsissä\non vain...? -- Tuo jäljennös, joka maksoi kymmenen frangia. -- On\ntodellakin nautinto, -- sanoi Le Huppé innostuneena, -- taistella\nsellaisen miehen kanssa kuin te olette. Paimpol parka ei ole\ntasavoimainen, jotavastoin minä... -- Mutta minusta näyttää, hra Le\nHuppé, että minä, sanottakoon se ilman turhamaisuutta, en ole huonosti\nsuoriutunut tähän saakka. -- Tähän saakka, niinpä kyllä, mutta vielä ei\nasia olekaan lopussa, ja minä näytän sen teille. Mutta kuulkaa nyt\nvuoroonne minua. Ymmärrän, miten te mainitsemainne asiain nojalla\npääsitte jäljilleni. Hra Carcelin luota löydetystä kirjeestä päätitte,\nettä hän tunsi _Kellotornin_ varkaan ja sen nojalla arvelitte, että\nmurha tehtiin ehkäisemään hänen ilmiantoaan. Arvatenkin olette myöskin\notaksunut hra Carcelin siepanneen minun salaisuuteni silloin,\nkun vielä olin hänen palveluksessaan: se on totta. Eräänä päivänä\nminun poissaollessani hän papereitani selaillessaan löysi sen\nsalakirjoituksella kirjoitetun liuskan, joka sitten joutui teidän\nkäsiinne. Tein rikokseni juuri hetkellä, jolloin se oli oman\nturvallisuuteni vuoksi välttämätöntä. Sillä hra Carcelille oli\nsalakirjoitukseni selittäminen kuin leikkiä, kuten se arvattavasti oli\nJeanjeannot'illekin. Hän kutsui minut puheilleen ja tahtoi osuudekseen\nsatatuhatta frangia _Kellotornin_ myyntihinnasta, jos en kolmen\nkuukauden kuluttua toimittaisi hänelle tuota mainittua summaa, hän\nuhkasi ilmiantaa minut. Tunsin ukon ja tiesin, että jos hän sai summan,\nhän ei minua kavaltaisi, mutta että jos en mainittuna aikana sitä\nhänelle suorittaisi, hän panisi uhkauksensa täytäntöön. Minä aioin\nmyöntyä, mutta van Flip, joka jo silloin oli mukana, piti pahaa ääntä\nja kieltäytyi jyrkästi. Jos olisitte lukenut loppuun saakka kaikki\nhallussanne olevat kirjeet, olisitte löytänyt ajatuksenvaihtomme tästä.\nJos olisimme saaneet _Kellotornin_ myödyksi ennen määräaikaa, olisin\nomasta osastani luovuttanut tuon summan. Pahaksi onneksi ei ostajaa\nilmaantunut. Sillävälin olin jättänyt paikkani hra Carcelin luona ja\nantautunut ilmailijaksi. Ymmärtänette, miksi ryhdyin palvelukseen hra\nGripponille, joka asuu vastapäätä entisen isäntänsä huoneustoa. Niin\nsaatoin pitää silmällä vihollistani ja tutustua hänen kaikkiin\ntapoihinsa. Valmistelin ja suunnittelin rikostani. Murhailtana kävin\ntalonmieheltä hakemassa hra Gripponin postin ja olin poistuvinani.\nMutta minä palasin heti ja kulin kyyrylläni talonmiehen luukun ohi.\nMinulla oli väärät avaimet isäntäni huoneustoon. Siellä odotin kunnes\nnäin hra Carcelin tulevan ja istuutuvan pöytänsä ääreen. Sitten tein\ntekoni ja huomattuani sen onnistuneen, koska hra Carcelin lamppu ei\nenää syttynyt, poistuin huomaamatta. Kenties ihmettelette, miksi olen\nkaiken tämän teille kertonut. Sanon sen teille. Olen varas ja\nmurhamies. Jos minut saataisiin kiinni, olisi laulu pian lopussa ja\njonakin päivänä saisin tehdä tuttavuutta pyövelin kanssa, josta minulle\nvoisi olla ikävyyttä. Niinpä siis harkitkaa sitä, mitä teille ehdotan.\nVielä on noin neljä tuntia jäljellä ajasta, joka minun on oltava\nilmassa saavuttaakseni ennätyksen kestävyydessä. Senjälkeen nousen\ntavoittamaan korkeusennätystä. Saavuttuamme 5,000 metrin korkeudelle\nteen teille kysymyksen: Tahdotteko pelastaa minut kiinnijoutumasta?\nSiihen saakka teillä on aikaa miettiä. Teidän ei tarvitse vastata muuta\nkuin \"kyllä\" tai \"ei\". Jos vastaatte \"ei\", päästän kaikki irti ja niin\nsyöksemme alas, sillä tahdon mieluummin kuolla tapaturman uhriksi\njoutuneena sankarina kuin lurjuksena. -- Kuulitteko? Kuulin! vastasi\nreportteri kylmästi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSillävälin kului Paimpolin mielestä aika hirvittävän hitaasti. Mitään\ntällaista ei hänelle ollut tapahtunut koko hänen palvelusaikanaan.\nTosin hän oli viettänyt öitä vartiossa kylmyydessä, sateessa,\nkyyristyneenä johonkin nurkkaan tai ojaan, odottaen että pahantekijä\ntulisi esille piilostaan. Mutta silloin hänellä oli aina ollut toivo\npäästä päämääräänsä, saada rikollinen kiinni ja saavuttaa esimiestensä\nkiitos ja huomio. Nyt hänen piti seistä siinä nenä taivasta kohti\ntietämättä ollenkaan, miten hra Tapinois ottaisi hänen ehdotuksensa\nvastaan. Ja jos hän kieltäytyisi, miten olisi kestettävä kaikki se\npilkka ja nauru, joka tulisi polisin osaksi. -- Tästä tulee aivan\nhulluksi, -- huokasi Paimpol katsoen sadannen kerran kelloaan. Samassa\njoku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Etsivänosaston inspehtori. --\nPäällikkö tahtoo heti teitä puhutella. Hän on täällä. Katsokaa tuonne.\n-- Paimpol tunsi olonsa hyvin epämiellyttäväksi. Päällikön läsnäolo ei\nvarmaankaan ennustanut hänelle mitään hyvää. Säälittävän näköisenä\npoliisi suuntasi tiensä päällikön luo. -- Siinähän te nyt olette, --\nlausui päällikkö. -- Teidän hyvä vainunne on nykyään hyvin huonossa\nkunnossa, Paimpol. -- Taitaa olla. Kaikki menee huonosti, -- tunnusti\nPaimpol nöyrästi. Mutta hänen odottamaansa nuhdesaarnaa ei tullutkaan.\n-- Lukekaa tämä, -- sanoi vain lyhyesti päällikkö ja ojensi poliisille\nputkipostin sinisen kaavakkeen. Sen sisältö oli seuraava: \"Hra\nEtsivänpoliisin Päällikkö. Teitä tarvitaan tänä iltapäivänä\nVillacoublayn ilmailukentällä. Ottakaa varalta muutamia miehiänne\nmukaanne. Pyydän lausua teille kunnioittavimmat tervehdykseni.\nTapinois.\" -- Mitä ajattelette tästä? -- kysyi päällikkö Paimpolilta,\njoka oli kovin miettivän näköinen. -- Sallitteko minun tehdä teille\nyhden kysymyksen -- sanoi vihdoin brigadieri. -- Kymmenen, jos\nhaluatte. -- Milloinka saitte tämän putkipostin? -- Noin tunti sitten.\n-- Siis se on pantu postiin noin kaksi tuntia ennen sitä. Näen\nleimasta, että se on lähtenyt Pörssin postitoimistosta kello\nkaksitoista ja neljännes. Se on merkillistä. -- Ja Paimpolin kasvoilla\nnäkyi hämmästys. -- Kuinka niin? -- Lähettääkseen tämän sanoman hra\nTapinois'n olisi pitänyt olla Parisissa leimassa mainittuna aikana,\nsillä lähetykset leimataan ja lähetetään miltei heti, kun ne ovat\njätetyt. Mutta tiedättekö missä reportteri sillä hetkellä oli? -- En.\n-- Täällä. Hän lentää tuolla ylhäällä Le Huppén kanssa. Asiaa ei voi\nselittää muuten kuin että joku on tahtonut tehdä pilaa. -- Etsiväin\npäällikön kasvoista näkyi, että sitä, joka oli tehnyt pilaa, ei hyvä\nodottanut. Samassa kuului heidän vieressään keskustelua. Poliisit\nkuulivat siinä mainittavan tutun nimen ja heristivät korviaan. -- Siis\ntekin olette saanut samanlaisen sanoman, -- virkkoi toinen\nkeskustelevista. -- Niin, virkaveli. Se oli samansisältöinen kuin\nteidänkin putkipostinne: \"Tulkaa tänä iltapäivänä Villacoublayn\nlentokentälle, siellä tapahtuu mieltäkiinnittäviä. Tapinois.\" -- Se on\nkummallista. Olen jo puoli tuntia ollut täällä, enkä ole nähnyt vielä\nmitään tavatonta. -- En minäkään. Mutta en usko, että meidän\nkuuluisa toverimme on hälyyttänyt meidät vain katsomaan hänen\nilmailuennätyksiään. -- Se olisi todellakin liikaa. -- Aivan niin, --\nhuudahti kolmas tulija, jota edelliset eivät olleet huomanneet. --\nSinäkin täällä! -- huudahtivat edelliset. -- Enkä minä yksin, --\nvastasi uusi tulija. -- Tuossa tulee virkaveljemme _Aika_-lehdestä\n_Aamulehden_ edustajan kanssa. Heidän takanaan näette _Parisin Kaiun,\nLiberalin, Pikku Uutisten ja Velikullan_ miehet. Kaikki Parisin lehdet\novat hra Tapinois'n ilmoituksen johdosta lähettäneet jonkun. Sitäpaitsi\non _Päivän Uutisten_ esikunta kokonaisena täällä. -- Paimpol ja hänen\nesimiehensä olivat kuulleet joka sanan. Heidän ihmettelynsä aiheet\neivät vielä loppuneet tähän. Kentälle oli ilmestynyt miehiä, joilla oli\nmukana korkea kolmijalka, jonka päässä oli kammilla varustettu suuri\nvalokuvauskone. -- Tämä on kaiken kukkura -- huudahti Paimpol. -- Nyt\nhe valmistautuvat ottamaan eläviä kuvia! -- Mutta kukkura ei ollut\nvielä siinä. Se oli siinä seikassa, ettei kukaan kentälle tulleista, ei\nedes _Päivän Uutisten_ toimittajat, eikä päätoimittajakaan, joka\nkuitenkin oli mahtava mies, voinut sanoa, mitä varten hän oikein oli\ntullut Villacoublayhin. He kaikki olivat saaneet tuon lyhyen tiedon\nputkipostin kautta ja kentälle tullessaan saivat he kuulla, että\nkäsiala oli todellakin heidän kuuluisan virkaveljensä. Mutta tämä ei\nsuinkaan vielä hälventänyt salaperäisyyttä. Vähitellen levisi tieto\njostakin merkillisestä, joka piti tapahtuman. Suuressa väkijoukossa\nsyntyi kohinaa ja liikettä ja kaikkien silmät vartioitsivat ylhäällä\nolevaa lentokonetta, joka yhä kierteli kehäänsä. Siellä ylhäällä oli\nse, joka aikoi antaa vastauksen kaikkien tekemään kysymykseen. Näiden\nkiihoittuneiden mielien joukossa oli Paimpolin kaikista raadelluin.\nHänellä oli nyt selvä käsitys siitä, että hänen kilpailijansa aikoi\nominaisella tavallaan tehdä jotakin, joka olisi yhteydessä\n_Kellotornin_ varkauden kanssa.\n\nKentän laidalla eräs sytyttimellä varustettu mies valmistautui\nsytyttämään sen raketin, jonka tarkoituksena oli ilmoittaa Le Huppélle,\nettä kestävyyslennon ennätys matkustajan kanssa oli saavutettu.\nSopimuksen mukaan tuli ilmailijan sen jälkeen kohota lyömään\nkorkeusennätyksen. Tämä jälkimmäinen tehtävä veisi korkeintaan tunnin\najan. Raketti suhahti äkkiä ilmoihin, kajahti voimakas paukaus ja\nkatselijoiden joukosta kohosi tavaton puheenkohina. Mutta pian syntyi\nhiiskumaton hiljaisuus. Joukko unhotti äskeisen odotuksensa ja\njännityksensä ja ajatteli nyt vain Le Huppén yritystä. Kaksitaso\nliiteli edelleenkin tuhannen metrin korkeudessa, mutta pienensi\nvähitellen kehäänsä. Ilmailija nähtävästi valmistautui nousemaan.\nKaikkien päät olivat kurkoitettuina ja sydämet sykkivät. Silloin äkkiä\nkauhistuksen huuto kajahti kaikista suista: lentokone kallistui,\nkääntyi maata vasten ja syöksyi alaspäin hirvittävällä nopeudella!\nIlmailijat olivat hukassa! Naiset pyörtyivät ja kauhun lamauttamat\nmiehet sulkivat silmänsä päästäkseen näkemästä hirvittävää kohtausta,\njoka tapahtuisi koneen syöksyessä maahan. Oliko Le Huppéta kohdannut\ntaudinpuuska? Oliko kone joutunut epäkuntoon? Kuului uusi huuto, mutta\ntällä kertaa ilon synnyttämä. Sadan metrin päässä maasta lentokone\nrautaisen käden ohjaamana kohoutuu jälleen siivilleen, liitelee hetken\nja laskeutuu sitten pehmeästi ja sirossa kaaressa kentälle, johon se\npysähtyy. Syntyi yleinen rynnäkkö sitä kohden, sillä jokainen tahtoo\nolla ensimmäinen näkemässä ja onnittelemassa noita tuhosta pelastuneita\nilmailijoita ja tietämässä tapaturman syitä. Paimpol ei ollut\nviimeisten joukossa, mutta ihmistungoksessa sysättiin hänet sinne\ntänne, ennenkuin hän vihdoin pääsi kymmenkunnan metrin päähän\nkaksitasosta. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä suuresti. Le Huppé\noli paikallansa, mutta omituisessa asennossa: vartalon etuosa nojasi\neteenpäin, pää retkotti ja käsivarret riippuivat hervottomina. Hra\nTapinois oli seisoallaan ja etsi hiukan levottomana jotakin\nkatseellaan. Äkkiä hänen kasvonsa vilkastuivat, -- Kiiruhtakaa, hra\nPaimpol! -- hän huudahti huomatessaan poliisin. -- Oletteko yksinänne?\nEikö päällikkönne olekaan tullut? -- Kyllä, hra Tapinois, -- vastasi\npoliisi hengästyneenä, -- mutta tungoksessa jouduin hänestä erilleni.\n-- Te voitte sanoa, että teillä on onni myötänne, -- virkkoi reportteri\nja sitten osoittaen liikkumatonta Le Huppéta lausui äänellä, jossa ei\nollut hituistakaan ivaa, mutta joka oli niin kova että kaikki ympärillä\nolijat saattoivat kuulla: -- Hyvä hra Paimpol, sallikaa minun esittää\nteille oikea mies, joka on murhannut hra Carcelin ja varastanut\n_Kellotornin_. Teillä on kunnia vangita hänet, kun hän herää.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSe henkilö, joka seuraavana aamuna seitsemän tienoissa olisi kyennyt\nolemaan yhtaikaa jokaisessa Parisin kolkassa olisi tehnyt merkillisen\nhavainnon. Kaikkialla kaduilla, raitiovaunuissa, maanalaisella\nrautatiellä, Seinellä liikkuvissa höyryveneissä, kaupoissa ja\nvirastoissa oli kaikissa käsissä avoin sanomalehti. Ja jos olisi voinut\ntunkea sisälle taloihin ja nähdä liikemiesten, ylioppilasten,\nkirjailijain, valtiomiesten asunnot, puotien peräkamarit, talonmiesten\nkopit, olisi niissä kaikkialla nähnyt sanomalehden, jota himokkaasti\nluettiin. Se lehti oli _Päivän Uutiset_. Jo eiliset iltalehdet olivat\nkiihoittaneet uteliaisuutta julkaistessaan suuria otsakekirjoituksia,\njoissa puhuttiin _Kellotornin_ varkaudesta, herra Tapinois'sta ja\njännittävästä kohtauksesta Villacoublayn kentällä. Allaolevissa\nriveissä mainittiin Le Huppé-Tapinois'n ennätys, lentokoneen\nputoaminen, reportterin selitys ja ilmailijan vangitseminen.\n\nTätä viimeistä ei ollut suorittanut Paimpol, vaan itse Etsivän osaston\npäällikkö. Tämä ei ollut sallinut onnettoman ja ällistyneen\nkäskyläisensä enää sekaantua tähän asiaan, vaan oli viittauksella\nkäskenyt hänen hävitä tiehensä ja sitten omakätisesti tarttunut\npahantekijän kaulukseen hetkellä, jolloin tämä heräsi tainnostilastaan\nja teki liikkeen noustakseen istuimeltaan. Ilmailija, joka vielä oli\ntylsässä tilassa, tunnusti heti syyllisyytensä ja antoi vastustelematta\nkahden etsivän poliisin panna käsiraudat. Arvaa mielenkuohun, jonka\ntämä uusi kohtaus synnytti katselijoissa. He ymmärsivät nyt syyn\nlentokoneen äkilliseen putoamiseen, tai ainakin sen, ettei se johtunut\nsuorastaan tapaturmasta. Mutta yksityisseikoista he eivät tienneet\nmitään ja reportteri oli käyttänyt yleistä hämminkiä hyväkseen ja\nlivahtanut pois. Etsivän poliisin päällikkö koetti saada vangilta\ntarkempia tietoja, mutta tämä pysyi nyt itsepintaisesti vaiti,\nvielä sittenkin kun hänet oli tuotu Parisiin tutkintotuomarin\nkuulusteltavaksi. Kun tuomari oli antamaisillaan määräyksen, että vanki\nvietäisiin säilöön, tämä vihdoin avasi suunsa ja virkkoi: -- Hra\ntuomari, sanon teille kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun ensin\ntehdä teille kysymyksen ja vastaatte siihen. -- Minä sallin sen, --\nsanoi tuomari hiukan hämmästyen omituista pyyntöä. -- No niin, -- sanoi\nLe Huppé, -- minusta olisi hauska tietää, miten se on selitettävissä,\nettä minä lentäessäni tuhannen metrin korkeudessa ja valmistautuessani\nnousemaan korkeammalle yhtäkkiä menin tainnoksiin tuntematta edeltäpäin\npienintäkään pahoinvointia? -- Ikävä kyllä, en voi tyydyttää teitä\ntässä suhteessa. -- Olin miltei varma, ettette voisi, hra tuomari. --\nMinkävuoksi siis kysyitte? -- sanoi tuomari loukkautuneena. --\nToivossa, että te tyydyttääksenne tiedonhaluni kääntyisitte sen ainoan\nhenkilön puoleen, joka osaa sen selittää. -- Kuka se on? -- Hra\nTapinois. -- Tietääkö hän siis kaikki asiat? -- huudahti tuomari hiukan\nirvistäen. -- Niin väitetään, ja minä uskon sen, -- vastasi Le Huppé\nhuokaisten. -- Hyvä, minä pyydän hänet tänne. -- Oikeuspalatsilta ei\nollut pitkä matka _Päivän Uutisten_ toimitukseen. Tutkintotuomari\nlähetti etsivän inspehtorin hakemaan hra Tapinois'ta autolla. Mutta\ntämä palasi yksinään. Reportteri ei ollut lehtensä toimituksessa: hän\noli vain pistäytynyt siellä ja jättänyt sinne kirjeen, joka oli\nosoitettu tutkintotuomarille, jos tämän puolesta tultaisiin häntä\nhakemaan. Tuomari avasi hätäisesti kirjeen, mutta luettuaan sen pääsi\nhäneltä ihmettelyn huudahdus. -- Viekää pois syytetty, -- hän virkkoi,\n-- me jatkamme myöhemmin kuulustelua. -- Kun vanki oli viety, luki\ntuomari vielä toiseen kertaan reportterin kirjeen ja mutisi sitten\nmiettiväisenä: -- Sillä miehellä on tietäjän lahjat. -- Reportterin\nkirje oli seuraava: \"Hra tutkintotuomari. Jos haluatte osata vastata Le\nHuppén Teille tekemään kysymykseen, miten hän menetti tajuntansa\nlentokoneessa, suvaitkaa lukea huominen _Päivän Uutiset_!\"\n\n\"Lukekaa _Päivän Uutisista_!\" oli kaikkien iltalehtien lukijoilleen\nantama neuvo, joka ei aina ollut niin selvässä muodossa, mutta\nkuitenkin tarpeeksi vihjaiseva, että kaikki ymmärsivät, että ainoastaan\nhra Tapinois kertomuksessaan saattoi selittää Villacoublayn kentällä\nsattuneet huomiotaherättäneet tapaukset. Ja aamun tultua lähtivät\nsuunnattomat parvet sanomalehtipoikia _Päivän Uutisten_ toimituksesta\nsuuret lehtikimput kainalossaan, täyttivät hiljaiset kadut huudoillaan\nleviten yli koko Parisin. He tekivät erinomaisia kauppoja, sillä\nTapinois'n artikkeli oli vetävä.\n\nHän kertoi lennokkaasti koko jutun _Kellotornista_ ja \"Setä\nOidipuksen\" murhasta kuudella suurella palstalla. Sitten hän kuvasi\nloppukohtauksen, jännittävän lennon, kestävyysennätyksen, omituisen\nkeskustelun Le Huppén ja hänen välillään korkealla ilmassa,\nja tässä tuli näkyviin taaskin hra Tapinois'n erinomainen\nedeltäpäinlaskemistaito. Tuntien Le Huppén luonteen ja laskien siihen,\nettä ilmailija pitäisi kuolemaa parempana kuin häpeää ja koettaisi\nkerallaan tuhota ainoan miehen, joka tiesi hänen syyllisyytensä,\nreportteri oli odottanut, että tämä pyytäisi hänet mukaansa johonkin\nuhkarohkeaan lentoon, joka päättyisi tahalliseen tapaturmaan. Sen\nvuoksi reportteri oli ennen Villacoublayhin lähtöään varustanut\nmukaansa kloroformipullon! Kun he olivat ilmassa ja hän piti hetken\nsoveliaana, hän tainnutti toverinsa kaatamalla huumaavaa nestettä\nsiihen puheluputkeen, joka kulki Le Huppén suuhun. Oli selvää, että\nlentokone ohjaajan puuttuessa syöksyi maata kohden. Reportteri kyllä\ntiesi tämän vaaran, jolle hän oli pannut itsensä alttiiksi. Hän\nkumartui taintuneen ohjaajan yli ja koneen pudotessa hirvittävällä\nnopeudella hän yli-inhimillisellä kylmäverisyydellä ja taitavuudella\ntarttui ohjauslaitteisiin ja onnistui estämään koneen musertumasta\nmaata vasten. Kaikki tämä oli kerrottu yksinkertaisen koruttomasti,\nilman pienintäkään turhamaisuutta, ikäänkuin tuo kaikki olisi ollut\naivan tavallista. Ja varsinkin oli artikkelissa huomattavaa, ettei\nsiinä kertaakaan mainittu Paimpolia eikä tämän juonittelulta. Poliisi\nnäytti olevan aivan tuntematon reportterille. Lopussa oli vain sanottu,\nettä _Päivän Uutiset_ saattoi nyt luovuttaa _alkuperäisen Kellotornin_\n(sanat oli painettu harvennetuilla kirjaimilla) takaisin oikeaan\npaikkaansa. Se ei ollut kovin ilkeästi sanottu!\n\nKuukautta myöhemmin eräänä kauniina ja aurinkoisena päivänä helähti\niloinen soitto Velizyn kellotornista. Kirkon ovet aukenivat ja sisältä\nastui iloinen kulkue. Etumaisina astuivat Jeanjeannot ja Madeleine.\nNuori mies oli juhlapuvussa ja nuori nainen, jonka posket ja silmät\nloistivat onnesta, oli valkoisessa morsiuspuvussa. Heidät oli juuri\nvihitty. Heidän jäljessään tuli rva Mirande hra Blérot'n, kuuluisan\nlentokoneiden rakentajan, käsivarteen nojaten, ja Grivollet, jonka\nosaksi oli tullut kunnia olla isäntänsä rouvan kavaljeerina, koetti\nnäyttää mahdollisimman arvokkaalta ja totiselta. Muuna seurueena oli\nystäviä, ilmailijoita ja mekanikkoja lentokentältä. Mutta turhaan etsi\nheidän joukostaan hra Tapinois'ta. Hän oli Le Huppén vangitsemisen\njälkeen kokonaan kadonnut, eikä edes _Päivän Uutisissakaan_ tiedetty\nhänen oleskelupaikkaansa. Kuitenkin hän oli antanut ystävilleen\nkuulumisia itsestään hienolla tavalla. Heti kun Jeanjeannot ja\nGrivollet olivat päässeet vapaiksi vankilasta sen jälkeen kuin Le\nHuppén syyllisyys oli tullut ilmi, he olivat saaneet vastaanottaa hra\nTapinois'n puolesta kallisarvoiset kronometrikellot. Eikä reportterin\nhyväntahtoisuus rajoittunut vain tähän. Sinä päivänä jolloin\nJeanjeannot oli pyytänyt rva Mirandelta serkkunsa kättä, eräs\nlähetti oli tullut ja reportterin nimissä jättänyt Madeleinelle\njalokivisormuksen, joka arvossa veti vertoja prinsessain koruille.\nMukana tulleessa paperissa oli kirjoitus: \"Kihlajaisianne varten.\" --\nMiten hän voi sen tietää...? -- mutisi neitonen, joka ei ollut tottunut\nreportterin hämmästyttäviin keksinnöihin. -- Rakas pieni serkku, --\nsanoi Jeanjeannot hellästi, -- hra Tapinois, joka tietää kaikki, on\nvarmaankin huomannut, että minä olen voittanut _Sanansaattajan_\nkilpailun, ja sen nojalla päättänyt, että minun ensimmäinen ajatukseni\non oleva pyytää sinua jakamaan kanssani nuo satatuhatta frangia. -- He\nkirjoittivat yhdessä lämpöisen ja kiitollisen kirjeen reportterille.\nMutta siihen ei enää ollut tullut vastausta. Niinpä nyt Jeanjeannot ja\nMadeleine juhlapäivänään kaipasivat kovasti reportteria ja se heitti\npienen varjon heidän muutoin niin täydelliseen onneensa.\n\nKulkue oli jo ehtinyt pienelle kirkon edustalla olevalle torille.\nSilloin Jeanjeannot äkkiä kääntyi hra Blérot'n puoleen ja osoitti\nhänelle mustaa pilkkua taivaalla. Se lähestyi Velizyä kohden nopeasti\nja huomattiin lentokoneeksi, joka lähemmäksi tultua havaittiin olevan\nBlérot'n tehtaan mallia. Ammattiuteliaisuuden valtaamana koko kulkue\npysähtyi ja katseli sitä. Lentokone oli juuri Velizyn yläpuolella.\nSilloin se pysähtyi suunnassaan ja alkoi tehdä kierroksia laskeutuen\nyhä alemmaksi, kunnes oli vain viitisenkymmenen metrin korkeudella.\nSilloin, kulkiessaan ohi torin, jolla kulkue seisoi, ilmailija heittä\nalas valtavan suuren käärön, joka avautui heti ja päästi sisältönsä\nhajoamaan ilmassa. Olisi voinut sanoa, että suunnaton perhosjoukko\nliiteli ilmassa ja sitten laskeutui hääjoukon päälle, joka peittyi\ntuoksuvaan ruususateeseen. Kohosi huuto: -- Eläköön hra Tapinois! --\nKukapa muu kuin reportteri olisi kyennyt keksimään niin hienon,\nerikoisen ja odottamattoman tervehdyksen nuorelle avioparille?\nEläköönhuutojen kaikuessa Madeleine vei sormet huulilleen ja lähetti\nherttaisen lapsellisella liikkeellä lentosuukon lentokonetta kohden,\njoka jo liiteli kaukana ja pian hävisi taivaan kirkkauteen.\n\n\n\n"]