Viimeinen ajo
Zane Grey (1872–1939)
Erämaaseikkailu sijoittuu Ohion laakson asuttamattomaan korpeen, jossa uudisasukkaat suuntaavat kohti Fort Henryn turvaa. Matkantekoa varjostavat petollinen opas ja rajaseudun vaarat, joissa selviytyminen vaatii rohkeutta ja taitoa.
Zane Greyn 'Viimeinen ajo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2084. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
VIIMEINEN AJO
Kirj.
Zane Grey
Englannin kielestä ["The Last Trail"] suomentanut O. E. N.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925
I
Maille hiipivä pehmoinen hämärä kietoi vähitellen vaippaansa Ohion aution laakson eräänä kesäiltana monta vuotta sitten, tehden virtaa seurailevalla yksinäisellä tiellä vaeltavan matkamiehen sangen levottomaksi. Hän oli odottanut pääsevänsä sinä iltana seuralaisineen Fort Henryyn, tämän pitkän, rasittavan ja vaarallisen erämaamatkan kaivattuun päämaaliin, mutta nopeasti tihenevä hämärä pakotti yöpymään taivasalle. Kapea, mutkitteleva tie, jota oli päivälläkin vaikea seurata, näytti häipyvän jäljettömiin tiheän viidakon tummiin pimentoihin. Opas oli eronnut hänestä saman päivän aamuna, selittäen, ettei hänen palveluksiaan enää tarvittu, ja kun ajajakin oli seudulla ensi kertaa, oli hän hyvin huolestunut.
"En olisi ollut siitä millänikään, että meidän täytyy jälleen yöpyä metsään, ellei opas olisi jättänyt meitä", virkkoi hän matalasti ajajalle.
Mies ravisti päätään ja alkoi muristen päästellä hevosia valjaista.
"Emme voi olla missään tapauksessa kovinkaan kaukana Fort Henrystä, setä", sanoi eräs nuorukainen kavuten vaunuista.
"Mistä sen tiedätte?" murahti ajaja. "Joutua yöksi taivasalle ihan vennonvieraassa seudussa on sitäpaitsi peräti arveluttavaa. Kuka takaa –"
"Opas vakuutti meidän ehtivän helposti Fort Henryyn ennen iltaa", keskeytti nuorukainen.
"Opas! Sanon teille, herra Sheppard –"
"Ei niin kovasti! Älkää pelästyttäkö tytärtäni", varoitti mies, jota oli puhuteltu Sheppardiksi.
"Ettekö huomannut hänessä mitään kummallista?" kysyi ajaja, alentaen ääntään. "Ettekö pannut merkille, kuinka hermostunut hän oli viime yönä? Eikö teistä ollut omituista, että hänellä oli niin kiire päästä meistä, aivankuin hän olisi ollut peloissaan muuten karskista käytöksestään huolimatta?"
"Kyllä. Hän käyttäytyi omituisesti, tahi ainakin siltä näytti", vastasi Sheppard. "Vai mitä, Will?"
"Olen samaa mieltä nyt asiaa ajatellessani. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin tahi pelännyt jotakin tapahtuvan. En tullut sitä kuitenkaan sen paremmin pohtineeksi, sillä otaksuin rajaseudun miesten yleensä käyttäytyvän siten."
"Minulla oli hänestä joka tapauksessa omat ajatukseni", kuiskasi ajaja synkästi. "Teillä oli niin kiire päästä taipaleelle, ettette välittänyt neuvoistani rahtuakaan. Fort Pittissä kohtaamallamme turkiskauppiaalla ei ollut tästä Jenksistä suinkaan parhaimmat käsitykset. Sanoi hänen olevan Pittissä verraten tuntemattoman, paitsi että hän oli sangen kärkäs tarttumaan puukkoon."
"Mitä siis ajattelette tilanteesta?" kysyi Sheppard, kun ajaja lopetti.
"Laakso on Pittin alapuolella täynnä luopioita, lainsuojattomia ja hevosvarkaita. Punanahoista ei ole enää niin paljon vastusta kuin ennen, mutta nämä valkoiset juuttaat ovat pahemmat kuin konsanaan. Ja tuo Jenks voi olla juuri sitä sakkia. Ehkä olen väärässä. Toivon niin. Mutta tapa, jolla hän erosi meistä, näyttää pahalta."
"Älkäämme olko suotta huolissamme. Kun kerran olemme tulleet tänne saakka ainoatakaan indiaania tahi lainsuojatonta sattumaltakaan näkemättä, pääsemme varmasti perillekin turvallisesti." Sheppard koroitti ääntään: "Helen, sinä laiskuri, tulehan jo alas. Haluamme hiukan illallista. Will, kerää polttopuita, niin teemme tämän pimeän aukean käden käänteessä hiukan miellyttävämmäksi."
Kun Sheppard läheni öljykankaalla katettuja vaunuja, hypähti niistä eräs tyttö keveästi hänen viereensä. Hän oli melkein Sheppardin pituinen.
"Onko tämä Fort Henry?" hän kysyi iloisesti alkaen hypellä Sheppardin ympärillä. "Missä majatalo on? Olen niin nälkäinen. Kuinka suloista päästä noista vaunuista hiukan jaloittelemaan! Tahtoisin juosta. Eikö tämä yksinäinen paikka olekin viehättävä, vai mitä?"
Nuotio loimusi pian sähisten ja räiskyen ja täytti tuoksullaan ilman. Höyryävän kattilan sisältö ja mehevä kauriinpaisti virkistivät nälkäiset matkamiehet ja saivat heidät unohtamaan hetkeksi oppaan karkaamisen ja sen mahdollisuuden, että he olivat voineet joutua eksyksiin. Lännen taivaalla näkynyt viimeinenkin punerrus sammui. Metsä peittyi yöhön, mutta tämä pieni aukea kajasti kirkkaana läikkänä sen pimeydestä.
Herra Sheppard oli jo harmaapäinen vanhus, mutta hänen verevät kasvonsa vaikuttivat pirteiltä ja nuorekkailta. Veljenpojan piirteet olivat poikamaisuudessaan reippaat ja avonaiset. Tyttö oli sukupuolensa mitä viehättävin edustaja. Hänen suuret ja nauravat silmänsä olivat yhtä tummat kuin pimennot puiden alla.
Aterian jälkeen virinneen keskustelun ollessa juuri rattoisimmillaan Helen säpsähti äkkiä, suoristautui ja käänsi päänsä sivulle kuin jotakin kuunnellen.
"Mikä hätänä, serkku?" kysyi Will.
Helen ei hievahtanutkaan.
"No mutta, tyttöseni", virkkoi Sheppard paheksuvasti.
"Kuulin askeleita", kuiskasi Helen osoittaen vapisevalla sormella läpitunkemattomaan pimeyteen, joka ympäröi nuotion piirin kuin musta muuri.
Jostakin kuului lehtien pehmeätä risahtelua ja sitten selviä askeleita.
Väsynyt ajaja nosti pörröistä päätään ja silmäili pelokkaasti ympärilleen. Sheppard ja Will tuijottivat jännittyneesti pensaikkoon, mutta Helen ei muuttanut asentoaan. Matkamiehet olivat nyt tuskallisen tietoiset paikan lohduttomasta yksinäisyydestä. Hyönteisten heikko hyminä ja yötuulen surumielinen suhina tuntuivat tekevän painostavan hiljaisuuden yhä syvemmäksi.
"Luultavasti joku pantteri", virkkoi Sheppard koettaen saada äänensä mahdollisimman rauhalliseksi. "Näin tänään yhden hiiviskelevän jäljessämme."
"Pahus sentään, etten ottanut pyssyäni vaunuista!" harmitteli Will.
"Kuinka pimeätä ja autiota täällä onkaan!" huudahti Helen hermostuneesti. "Olen väsynyt, niin että kaikki oli ehkä vain mielikuvitusta. Nyt taas – ettekö kuule? Oh!"
Näkyviin ilmestyi kaksi tummaa ja kookasta olentoa, jotka etenivät nuotiolle nopein ja äänettömin askelin niin äkkiä, ettei matkamiehistä ehtinyt kukaan liikahtaakaan. Tulijat olivat indiaaneja, joiden uhkaavasti kohotetut tapparat osoittivat heidän olevan vihamielisiä.
"Uh!" murahti pitempi katsoessaan avuttomaan ja säikähtyneeseen ryhmään.
He olivat hirveän näköisiä seisoessaan siinä uhkaavina nuotion loisteessa ja tarkastellessaan muukalaisia pälyvin silmin. Hurjat piirteet, joita oli vielä värikkäillä juovilla vääristelty, ajeltu päälaki pystyssä törröttävine hiustöyhtöineen, jota koristi kotkansulka, jäntevät, ketteryyttä ja sitkeyttä ilmaisevat, vaskenpunaiset jäsenet ja heidän koko villiin julmuuteen viittaava ilmeensä tyrmistytti matkamiehet ja täytti heidän sydämensä kauhulla.
Ilmaisten tyydytyksensä syvillä murahduksilla ja matalilla naurunhykäyksillä he kävivät siekailematta aterian tähteiden kimppuun, jotka katosivat hämmästyttävän nopeasti. He olivat ahneudessaan enemmän raatelevien susien kuin inhimillisten olentojen kaltaisia.
Helen tähyili arasti ympärilleen ikäänkuin toivoen näkevänsä jonkun, joka voisi auttaa, villien luodessa häneen pilkallisia ja ilkeämielisiä silmäyksiä, ja jos kukaan liikahtikaan, tapailivat jäntevät kädet heti tapparaa.
Pitempi laski äkkiä kätensä kumppaninsa polvelle ja heristi uhkaavasti asettaan Sheppardin nenän edessä, painaen samassa sormen huulilleen kuin hiljaisuutta vaatien. Molemmat indiaanit jäykistyivät liikkumattomiksi kuin patsaat. Sieraimet vain vavahtelivat ja pää oli kääntynyt sivulle, kun he kuuntelivat suu auki ja melkein hengittämättä hiukan eteenpäin nojautuneina.
Joitakin sekunteja kului. Metsässä tuntui vallitsevan sama syvä ja häiriintymätön hiljaisuus kuin ennenkin, mutta korvat, jotka ovat yhtä herkät kuin hirvellä, olivat keksineet jonkun äänen. Pitempi kyyristyi äänettömästi ja kuunteli korva maata vasten, toisen istuessa paikallaan kuin kivikuva, ainoana elonmerkkinä vilkkaasti tähyilevät silmät, jotka näkivät yhtäaikaa joka taholle.
Pitempi nousi, viittasi pimeälle tielle ja poistui valopiiristä. Toinen seurasi aivan hänen kantapäillään. He hävisivät kuin kaksi kummitusta ja yhtä äänettömästi kuin olivat ilmestyneetkin.
"Kas niin!" hengähti Helen.
"Olin vähällä tukehtua jännityksestä!" huudahti Will.
"Mitä arvelette tästä kummallisesta käänteestä?" kysyi Sheppard ajajalta.
"Saivat varmaankin vihiä jostakin, joka on tulossa tännepäin. Oppaamme on ehkä muuttanut mieltään ja kiiruhtanut jälkeemme. Yötuulella on omat viestinsä, ja noilla miekkosilla on yhtä herkkä vainu ja kuulo kuin villieläimillä."
Hän oli tuskin vaiennut, kun aukealle ilmestyi jälleen kaksi äänettömästi astelevaa olentoa.
"Sitähän ajattelinkin. Siinä ne nyt ovat, tavaran tasaajat", kuiskasi ajaja.
Mutta hän erehtyi. Syvä ja tyyni ääni lausui rauhoittavasti: "Ystäviä."
Miehillä oli yllään metsänkävijöiden tummanruskea puku. Toinen astui matkamiesten luokse, toisen jäädessä seisomaan paikoilleen, pitkään, mustaan luodikkoon nojaten.
Nuotiolle tulleessa metsästäjässä oli sen häilyvässä loisteessa nähtynä jotakin vaikuttavan maalauksellista. Hän oli täydet kolme kyynärää pitkä, yllään rajaseudulla yleinen, ripsuilla koristeltu pukinnahkainen puku, ja olemuksessaan indiaanin kesytöntä ja luonnollista viehkeyttä.
Hän katsoi hämmästyneisiin matkamiehiin tummilla, vakavilla silmillä.
"Tekivätkö punanahat mitään pahaa?" kysyi hän.
"Ei, eivät mitään", vastasi Sheppard. "Söivät illallisemme tähteet ja hävisivät metsään, koskematta meihin sormellaankaan. Mutta sen sanon, että olemme sangen iloiset nähdessämme teidät, herra."
Will yhtyi setäänsä lämmöllä, ja Helenin suuret ja ihmettelevät silmät toivottivat vieraan sydämellisesti tervetulleeksi.
"Näimme nuotionne hohteen ja ehdimme parhaiksi näkemään indiaanien painuvan matkoihinsa."
"Jospa ne ovat kätkeytyneet pensaikkoon ja ampuvat meitä", virkkoi Will, joka oli kuullut Fort Pittissä monta tarinaa rajaseudulta. "Olemme tässä nuotion ympärillä istuen erinomainen maali."
Metsästäjän vakavat piirteet lientyivät.
"Lähdettekö heidän jälkeensä?" kysyi Helen.
"Ne ovat häipyneet kuulumattomiin jo kauan sitten", vastasi hän. "Kuka teillä oli oppaana?"
"Palkkasin hänet Fort Pittissä, mutta hän jätti meidät aivan äkkiä tänä aamuna. Iso, mustapartainen mies, tuuheat kulmakarvat, ja toisessa korvassa joko luodin tahi puukon repäisemä arpi", vastasi Sheppard.
"Jenks, eräs Bing Leggetin kätyri."
"Aivan niin. Entä kuka on Bing Legget?"
"Eräs lainsuojaton. Jenks on koettanut viedä teidät johonkin ansaan. Todennäköisesti hän odotti noiden punanahkojen ilmestyvän jo pari päivää sitten. Arvelen suunnitelmaan tulleen jotakin vikaa. Hän ehkä odotti viittäkin shawneeta, mutta nyt voi käydä niin, ettei hän näe niistä enää milloinkaan edes kolmeakaan."
Sanoissa oli jotakin pahaenteistä, kylmää ja julmaa, mikä ei jäänyt kuulijoilta huomaamatta.
"Onko Fort Henryyn vielä pitkäkin matka?" tiedusteli Sheppard.
"Poikkimaisin kahdeksantoista penikulmaa, mutta tietä myöten enemmän."
[Tässä kirjassa puhutaan vain englannin penikulmista.]"Petosta!" huudahti vanhus. "Emme ole sen pitemmällä kuin aamullakaan. Olipa onni, että yhdytitte meidät. Olette varmaankin Fort Henryn miehiä, ja opastatte meidät sinne? Eversti Zane on vanha ystäväni. Hän on kiitollinen kaikesta, mitä hyväksenne teette. Senhän luonnollisesti tiedättekin ilman muuta, eikö niin?"
"Olen Jonathan Zane."
Sheppard oivalsi, että hänen edessään seisoi eräs rajaseudun kuuluisimpia metsämiehiä. Vallankumouksen aikoina oli Zanen maine levinnyt Atlantin rannikolle saakka.
"Entä toverinne?" kysyi Sheppard, mielenkiinto nyt kokonaan vireillä, ja melkein arvaten vastauksen. Rajaseudun aikakirjoissa mainittiin Jonathan Zanen yhteydessä aina eräs omituinen ja salaperäisyydessään kaamean maineen saavuttanut mies, rajaseudun nemesis, jonka kaikki uudisasukkaat tunsivat, mutta jota eivät monetkaan heistä milloinkaan nähneet.
"Wetzel", vastasi Zane.
Kaikki kääntyivät sinnepäin, jossa Zanen vaitelias kumppani seisoi nuotion heikossa kajastuksessa pimeätä metsää vasten jättiläismäisenä, tummana ja liikkumattomana, hämärissä ääriviivoissaan siltäkin matkalta jotakin musertavan voimakasta ja poistyöntävää.
Samassa hän häipyi näkyvistä äkkiä kuin todellinen kummitus. Pensaikosta kuului varoittava: "Sshh!"
Zane hajoitti nuotion nopealla potkulla.
Matkamiehet odottivat henkeään pidätellen. He eivät kuulleet muuta kuin oman sydämensä levottoman sykinnän; eivät edes nähneet toisiaan.
"Parasta panna maata", kuului Zanen rauhallinen ääni. Kuinka se helpottikaan! "Vartioimme vuorotellen ja päivän koittaessa viemme teidät Fort Henryyn."
II
Eversti Zane, eräs Ohion laakson varhaisimpia asuttajia, kookas ja jäntevän näköinen mies, istui kuunnellen vanhan ystävänsä selostusta yöllisestä seikkailusta. Kasvot olivat tummat ja voimakaspiirteiset, ja kun kertoja lopetti, vilahti hänen kauneissa, ruskeissa silmissään melkeinpä veitikkamainen hymy.
"Arvaan siinä olleen sinulle seikkailua aivan riittävästi", virkkoi hän. "Ja tilanne olisi epäilemättä käynyt vielä arveluttavammaksi, ellen olisi lähettänyt Wetzeliä ja Jonathania katsomaan peräänne."
"Sinäkö heidät lähetit! Miten maailmassa tiesit minun olevan näillä mailla? Luulin valmistavani sinulle suuren yllätyksen."
"Indiaanilähettini, jotka lähtivät Fort Pittistä ennen teitä, olivat ottaneet selon asiasta."
"Muistan nähneeni siellä erään solakan indiaanin, joka näytti tiedustelevan, keitä olimme. Olen pahoillani, etten noudattanut turkiskauppiaan neuvoa oppaan valinnassa, mutta minulla oli niin kiire päästä perille, ja matka virtaa alas lautalla tahi veneellä tuntui liian kalliilta. Otin mukaani koko maallisen omaisuuteni ja veljenpojallani on melkoinen summa kultaa."
"Kaikki hyvin, kun loppu on hyvä", vastasi eversti Zane hilpeästi. "Mutta saamme kiittää sallimusta, että Wetzel ja Jonathan ehtivät ajoissa."
"Varmasti. Noita hurjan näköisiä villejä en hevillä unohda. Miten äänettömästi ja nopeasti he hävisivätkään pimeyteen! Mahtoikohan Wetzel ajaa heitä takaa? Hän katosi yöllä, näyttäytymättä enää. Tuskin ehdimme edes kunnolla nähdä hänet. Ihmettelenpä, mahtaisinko tuntea hänet nyt muusta kuin suuresta koostaan."
"Hän kulki koko ajan edellänne. Vaaran uhatessa hän on harvoin näkösällä, mutta aina läheisyydessä. Lähtekäämme hiukan kävelemään ja katselemaan ympärillemme. Rakennan parhaillaan uutta mökkiä, joka valmistuu kuin tilauksesta käytettäväksesi."
He menivät ulos vaahterain ja kuusien varjoon. Mutkitteleva polku vei loivasti viettävää rinnettä alas. Erään korkean ja tuuheaoksaisen puun alla hääri joukko partaisia uudisasukkaita vielä keskeneräisen hirsimökin ympärillä. Kaikilla oli haalistunut pukinnahkainen puku ja karvalakki.
"Rajaseudun elämä on kovaa ja työlästä, mutta samalla reipasta ja mielenkiintoista", lausui eversti. "Sanon sinulle, George Sheppard, että tulit harmaista hiuksistasi ja kauniista tyttärestäsi huolimatta länteen, koska tahdoit elää miesten keskuudessa, jotka tekevät jotakin."
"Enpä taida kieltää, eversti, etteikö vereni olisi vieläkin verraten kuumaa", vastasi Sheppard, "mutta Fort Henryyn tulin vain hyvän viljelysmaan toivossa. Vanhasta kodistani Williamsburgissa on vain rauniot jäljellä samoin kuin perheeni omaisuudestakin. Otin tyttäreni ja veljenpoikani mukaani, koska tahdoin juurruttaa heidät uuteen multaan."
"Siinä teit oikein, George, ja me iloitsemme kaikki tulostasi. Mutta missä ovat poikasi? Muistan heidät hyvin, vaikka siitä onkin jo kuusitoista pitkää vuotta, kun lähdin vanhasta Williamsburgista."
"Kuolleet. Vallankumous vei heidät kaikki. Lapsistani ei ole elossa muita kuin Helen."
"Onpa sinullakin ollut koettelemuksesi, George. Te siirtokuntien asukkaat olette maksaneet itsenäisyydestänne yhtä kalliin hinnan kuin me uudisasukkaat rajaseudun rauhasta. Mutta älkäämme kajotko menneisyyteen. Täällä sinulle alkaa uusi elämä ja sellainen, jolla on sinulle paljon annettavaa. Katsohan, kuinka mökki nousee! Se on oleva pian kotisi."
Sheppardin katse kiintyi ripeäliikkeisiin rakentajiin ja valkoisten tammihirsien nopeasti alenevaan kasaan.
"Nostakaa – hei!" hoilasi eräs päivänpaahtama esimies.
Tukevat hartiat painuivat kumaraan raskaan ja sileäksi veistetyn hirren alla.
"Ylemmäksi – hei!"
"Katsohan – se nousee", huudahti eversti. "Huomenna se on jo vesikatossa."
He kävelivät hiekkaista kujannetta alas, jota reunusti rivi muhkeita pähkinäpuita ja vaahteroita vasemmalla, taampaa näkyvän metsän etuvartioina, ja lavea, viheriä aukea oikealla.
"Parempaa paikkaa olisit tuskin voinut löytää", huomautti Sheppard katsellessaan rinteelle saakka ulottuvia, hyvin hoidettuja viljelyksiä ja solisevaa, kivien yli rattoisasti hyppelevää puroa, joka viivähti hetkisen pienessä ruohorantaisessa lammikossa ja jatkoi sitten matkaansa ontoiksi koverretuista hirsistä tehtyä ränniä myöten alempana näkyvään pesutupaan.
"Enpä osaa muutakaan sanoa", vastasi eversti. "Tämä kotini onkin jo neljäs tällä paikalla."
"Miten niin?"
"Punanahat ovat sangen kärkkäitä panemaan tulta nurkan alle."
Sheppard naurahti. "Ei ole lainkaan vaikeata käsittää, miten Fort Henry oli säilynyt kaikki nämä vuodet, kun tietää sinun olleen sen päällikkönä. Talonpaikkanne on varmasti asutuksen parhain. Semmoinen näköala!"
Everstin talo oli Ohioon pistävän korkean ja jyrkkärinteisen harjanteen laella, josta oli lavea näköala mahtavalle virralle ja sen maalaukselliseen laaksoon. Sheppardin katse kiintyi ensin ajan mustuttamaan varustukseen, joka seisoi niemekkeen kärjessä tummana ja uhkaavana ympärilleen ryhmittyneitä hirsimökkejä vartioiden, ja sitten leveään, rauhallisesti vierivään virtaan vehmaine saarineen, kimmeltävine hiekkasärkkineen ja tiheän pajukon reunustamine rantoineen. Sen toisella puolella levisi pitkää, aaltoilevaa heinää kasvava tasanko, taustana tumma metsä, joka häipyi vähitellen kohoten kaukaa siintävään vuoristoon.
"Kuusitoista vuotta sitten näin ensi kerran tämän laakson tuon harjanteen laelta. Sen kauneus teki minuun syvän vaikutuksen, ja sen tarjoamat ihmeelliset mahdollisuudet hurmasivat mieleni kokonaan."
"Olitko yksinäsi?"
"Vain minä ja koirani. Joitakin valkoisia miehiä oli asettunut jokivarteen jo ennen minua, mutta tätä ihanaa laaksoa ei ollut vielä kukaan nähnyt. Annan sinulle, George, neljäkymmentä eekkeriä raivattua viljelysmaata, joka on niin hedelmällistä, että saat kaksi satoa vuodessa. Päästyäsi säästöjesi nojalla hyvään alkuun olet joidenkin ahkerien käsien tukemana pian varakas mies."
"Siinähän on maata jo liiaksikin – en tiedä, kykenenkö oikeastaan ostamaan niin suurta kappaletta."
"Puhu minulle maksusta vasta sitten kun peltosi alkavat antaa puhdasta tuloa. Onko veljenpoikasi terve ja vahva ja halukas työhön?"
"Kyllä, ja sitäpaitsi niin varakas, että hän voi ostaa maata enemmältäkin."
"Anna hänen pitää rahansa ja hankkia niillä mukava koti jollekin kunnon tytölle. Nuoret naitetaan täällä jo varhain. Entä tyttärenne, George? Tuleeko hän kestämään täällä rajaseudulla, jossa elämä on kovaa kaikinpuolin?"
"Helenistä ei pelkoa."
"Tässä uranuurtamisessa kantavat naisemme raskaimman taakan. Kuinka sankarillisia he ovat olleetkaan, Jumala heitä siunatkoon! Täällä on elämä kovaa miehellekin, saati sitten naiselle. Mutta se on oikeata miesten elämää, ja me tarvitsemme tyttöjä – tyttöjä, jotka synnyttävät ja kasvattavat voimakkaita ja jänteviä miehiä. Mieleni valahtaa kuitenkin aina murheelliseksi, kun näen jonkun tytön saapuvan tänne."
"Helen tiesi samoin kuin minäkin, minkälaisissa oloissa tulisimme täällä elämään, eikä hän epäröinyt hetkeäkään", vastasi Sheppard everstin sanoista ja äänensävystä hiukan hämmästyneenä.
"Sen tietää vain se, joka on elänyt rajaseudulla", virkkoi eversti. "Mutta nämä puheet ovat kovin masentavia. Kas! Siinähän neiti Helen tuleekin sisareni keralla."
Everstin kaunispiirteisille kasvoille levisi kirkas hymy.
"Toivon teidän levänneen hyvin rasittavan matkan jälkeen?"
"Olen harvoin väsynyt, mutta nyt teki lepo todellakin hyvää, mistä kiitän teitä ja sisartanne mitä lämpöisimmin", vastasi tyttö, ojentaen kätensä everstille kiitollisella katseella, joka käsitti samalla hänet ja hänen sisarensa.
Everstin sisar oli solakka ja viehättävä nuori nainen, jonka tumma kauneus oli nyt erikoisen silmiinpistävä kumppanin valkoisen hipiän, kullankeltaisen tukan ja sinisten silmien vastakohtana.
Niin kaunis kuin Helen Sheppard olikin ei eversti Zane nähnyt hänestä muuta kuin silmät, joista hän ei voinut katsettaan irroittaa. Ne olivat harvinaisen suuret ja ilmeikkäät, väriltään tummansiniset, joka muuttui, tummeni ja kirkastui aina ajatusten ja mielentilojen mukaan.
"Tule", virkkoi eversti äkkiä Sheppardille seuraten tämän kanssa tyttöjä polkua alas. Hän vei heidät varustukseen ja näytti siellä tilavan ja pitkän huoneen, jonka jykevissä hirsiseinissä oli pieniä, nelikulmaisia ampuma-aukkoja, siellä täällä joku karrelle palanut kohta, lukematon paljous luodinreikiä ja joitakin tummia tahroja. Ne puhuivat jylhää kieltään uhrautuvaisuudesta ja sankarillisuudesta, jolla tätä kömpelöä rakennusta oli puolustettu.
Helenin kiihkeät kyselyt saivat everstin lopulta selostamaan muutamin sanoin Fort Henryn viime piirityksen; kuinka luopio Girty hyökkäsi asutukselle satojen indiaanien ja brittiläisten sotilasten keralla; kuinka urhoolliset puolustajat pitivät puoliaan kolme vuorokautta viheltävien luotien, tulinuolien, kiljuvien hornanhenkien, tulen ja savun keskellä, torjuen hyökkäyksen toisensa jälkeen, kaikki siitä järkähtämättömän yksimielisinä, että he kaatuvat ennenkuin antautuvat.
"Suurenmoista!" hengähti Helen silmät säihkyen. "Silloinko Betty Zane toi ruudin? Ah, olen kuullut sen tarinan."
"Siitä saa sisareni kertoa", vastasi eversti hymyillen.
"Tekö? Tekö se olitte?" Helenin silmät säteilivät vielä kirkkaammin tulvillaan ihailua, jota urotyöt aina nuorissa herättävät.
"Sisareni on ehtinyt olla sen jälkeen naimisissa ja tulla leskeksikin", selitti eversti huomatessaan Helenin tutkivan katseen, joka oli kiintynyt hänen sisarensa tyyniin ja surumielisiin kasvoihin kuin ihmetellen, oliko tämä hiljainen ja vaatimaton nainen todellakin sama peloton ja kuuluisa Elisabeth Zane, josta hän oli kuullut.
Helenin sormet kiertyivät pehmeästi hänen kumppaninsa käden ympärille. Tästä tyttömäisestä ja vilpitöntä myötätuntoa ilmaisevasta eleestä sai lämmin ystävyys alkunsa.
"Arvaan täällä tapahtuneen yhtä ja toista", virkkoi Sheppard toivoen eversti Zanen kertovan heille vielä jotakin.
Eversti hymyili jylhästi.
"Viidentoista vuoden aikana on jokainen kesä ollut verinen rajaseudulla. Fort Henryn piiritykset ja Crawfordin tappio, suurin, mitä olemme täällä konsanaan kuulleetkaan, ovat historiallisia tapauksia; nehän tietysti tunnette. Mutta indiaanien lukemattomista hävitysretkistä ja hyökkäyksistä ja luopioiden toimeenpanemista naisenryöstöistä ja uudisasukasten murhista ja totta puhuen koko tästä taukoamattomasta sodasta, jota on käyty pitkin jokivartta, sen kuitenkaan kohdistumatta milloinkaan pitempää aikaa yhteen kohtaan, tietävät vain uudisasukkaat. Vajaan viiden penikulman päässä Fort Henrystä kasvavat laakeripensaat metrin korkuisina kahden asutuksen raunioilla, ja voin näyttää teille monta raiviota, johon joku onneton uudisasukas löi merkkipaalunsa ja rakensi mökkinsä vain kaatuakseen vaimonsa ja lastensa puolesta taistellen. Fort Henryn ja Fort Pittin välillä on vain yksi asutus, Yellow Creek, jonka useimmat asukkaat ovat tulleet sinne pakolaisina jokivarren hävitetyistä kylistä. Viime kesänä meillä oli Rauhan kaupungin verilöyly, mustin ja hirvein rikos mitä konsanaan on tehty. Sen jälkeen on Simon Girty ollutkin alallaan verenhimoisine punanahkoineen."
"Sinulla on täytynyt olla täällä aina suuri varusväki", sanoi Sheppard.
"Miesluku ei ole ollut milloinkaan mainittavan suuri, pikemmin päinvastoin, mutta sentään aina riittävä. Viime piirityksen aikana meitä oli vain neljäkymmentä henkeä, naiset ja pojat mukaanluettuina. Mutta minulla oli uudisasukkaita ja naisia, jotka osasivat käyttää luodikkoa, ja rajaseudun etevimmät metsämiehet."
"Onko uudisasukasten ja noiden metsämiesten välillä jokin ero?" kysyi Sheppard.
"Onpa niinkin. Itse olen uudisasukas, mutta rajaseudun metsämies on joko indiaanien metsästäjä tahi tiedustelija. Andrew Zane, Sam ja John McColloch, Bill Metzar ja John ja Martin Wetzel, jotka ovat kaikki kuolleet, majailivat vuosikausia kattoni alla. He menettivät lopulta jokainen päänahkansa. Fort Henry kasvaa; sillä on uudisasukkaansa, lautturinsa ja soturinsa, mutta vain kaksi metsämiestä. Noista suurista miehistä ei ole jäljellä muita kuin Wetzel ja Jonathan."
"Siis jo ikämiehiä?" hymyili Helen silmissään vieläkin uneksiva loiste.
"Kyllä, neiti Helen, mutta eivät vuosiltaan, kuten tarkoitatte. Kokemukset tekevät täällä ihmisen ennenaikojaan vanhaksi. Vain aniharvat uudisasukkaat saavuttavat korkean iän; metsämiehistä ei ainoakaan. Wetzel on siinä neljänkymmenen vaiheilla ja veljeni Jonathan on vielä nuori mies, mutta he ovat molemmat vanhoja rajaseudun aikakirjoissa."
Eversti Zane kertoi kuulijoilleen näiden rajaseudun ehkä kuuluisimpien miesten tarinan vakavasti ja innostuneesti kuin mies, joka rakastaa kertomuksensa aihetta. Kuusitoista vuotta sitten, heidän ollessa vielä aivan nuorukaisia, he olivat liittyneet häneen ja vaeltaneet tänne Virginian vuorten yli, Wetzel pyhittääkseen elämänsä vannomalleen kostolle, ja Jonathan antaen myöten seikkailunhalulleen ja erämaan väkevälle vetovoimalle. Ja niin ihmeellistä kuin se onkin he läpäisivät hengissä tämän pitkän sodan, joka vei kaikki muut heidän aikalaisensa hautaan, joko taitavuutensa, neuvokkuutensa ja rohkeutensa, tahi sitten vain selittämättömän onnensa nojalla.
Wetzel pysytteli monta vuotta kaikista muista erillään. Hän samoili metsissä vainoten indiaaneja leppymättömästi ja herkeämättä ja näyttäytyi asutuksella vain silloin kun villit suunnittelivat jotakin ryöstöretkeä. Jonathan kuljeskeli myös pitkät ajat yksinään metsissä tahi tiedusteli jokivarressa. Mutta viime vuosina heidän välilleen kehittyi vähitellen lämmin ystävyys. Yhteinen etu oli saanut heidät lähtemään yhdessä erään tunnetun luopion ja pahantekijän jäljille, ja kun tämä sai vihdoin monta päivää kestäneen, hellittämättömän ajon jälkeen kärsiä kaamean, mutta ansaitun rangaistuksen veritöistään, olivat nämä yksinäiset ja vaiteliaat miehet ystäviä.
Wetzel oli nopea kuin hirvi, ehdottomasti peloton ja väsymätön, ja ruumiinvoimissa vertaistaan vailla, ja kun hänen ainutlaatuinen, verikoirasta muistuttava nerokkuutensa, julmuutensa ja leppymättömyytensä sai säätäjäkseen Jonathanin terävän älyn ja arvostelukyvyn, oli punanahkojen ja luopioiden hetki lyönyt. Heidän maineensa kasvoi kesä kesältä. Kaikki iloitsivat heille annetusta voimasta ja taidosta, ja tässä kylässä oli heihin jo niin totuttu, että ihmeellisimpiäkin urotöitä pidettiin aivan luonnollisina.
Uudisasukkaat panivat kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki salaperäiset teot Wetzelin ja Jonathanin tilille, olipa sitten kysymys kynnykseltä löydetystä lihavasta kalkkunasta tahi surmansa saaneesta indiaanista, joka virui päänahatonna, väijytyksestä yllätettynä, pensaikossa uudisasukkaan lähteen lähellä. He olivat siitä sitäkin varmemmat, koska metsämiehet eivät maininneet milloinkaan sanaakaan edesottamisistaan. Joku syrjässä asuva yksinäinen uudisasukas saattoi herätä jonakin aamuna luodikonpamaukseen ja nähdä ulos kurkistaessaan kuolleen indiaanin makaavan melkein kynnyksellään, kookkaan olennon häipyessä äänettömästi taampana leviävään harmaaseen usvaan. Ja usein tapahtui, että sama uudisasukas näki jonakin kesäiltana hämärän hiipiessä maille, kun hän raskaan päivätyönsä päätettyään hyväili pienokaisiaan ja nautti iltapiipustaan, Jonathan Zanen ilmestyvän tiheiköstä ja tulevan hänelle ilmoittamaan, että hänen oli heti paettava perheineen varustuksen turviin. Kun indiaanit murhasivat jonkun uudisasukkaan, raastoivat lapset orjuuteen ja luovuttivat vaimon jollekin raa'alle luopiolle – sellaisia murhenäytelmiä tapahtui rajaseudulla tuskallisen usein – lähtivät Wetzel ja Jonathan yksinään jälkeen. Moni valkoinen nainen palautettiin hengissä ja välistä aivan vahingoittumattomanakin omaisilleen, ja useampi kuin yksi sulhanen sai indiaanien tahi luopioiden ryöstämän lemmittynsä terveenä takaisin. Syvissä ja hämärissä metsissämme ja aavojen tasankojemme helteessä lahoo punaisten pahantekijöiden luita melkein lukematon määrä, kaameina muistomerkkeinä näiden kahden sankarin jakamasta järkähtämättömästä ja säälimättömästä oikeudesta.
"Sellaisia nämä kaksi metsämiestäni ovat, neiti Sheppard", lopetti eversti. "Ellei heitä olisi ollut, ei tästä varustuksesta ja noista mökeistä olisi muuta jäljellä kuin tuhka ja mustat rauniot, ja miten meille, vaimoillemme ja lapsillemme olisi käynyt, sen vain Jumala tietää."
"Eikö heillä sitten ole vaimoa ja lapsia?" kysyi Helen.
"Ei", vastasi eversti hiukan veitikkamaisesti hymyillen. "Sellaiset lelut eivät ole metsämiehiä varten."
"Kuinka niin? Juuri heidänlaisensa jalot miehet ansaitsevat tulla onnellisiksi, jos ketkään", sanoi Helen.
"He ovat meille välttämättömiä", vastasi eversti koruttomasti, "mutta he eivät voi olla metsämiehiä, elleivät he ole vapaita kuin ilmojen tuulet. Wetzelillä ja Jonathanilla ei ole ollut milloinkaan ketään mielitiettyä. Uskon Wetzelin rakastuneen kerran erääseen tyttöön, mutta hän oli jo silloin indiaanien tappaja, jonka kädet punoittivat verestä. Hän vaiensi sydämensä äänen ja pysyi uskollisena valitsemalleen yksinäiselle elämälle. Jonathan taas ei näytä edes käsittävänkään, että naiset ovat olemassa viehättääkseen, miellyttääkseen, tullakseen rakastetuiksi ja joutuakseen naimisiin. Nuhtelimme häntä siitä kerran ja sanoimme, että hänen pitää tehdä velvollisuutensa veljiensä tavoin, mihin hän vastasi tiuskaisten: 'Pohjantähti on morsiameni ja koko rajaseutu kotini!'"
Helen katseli uneksivasti rannan kiviä vasten lipattavia laineita. Täysin vielä tajuamatta everstin kertomuksen häneen tekemää syvää vaikutusta hän alkoi kuitenkin käsittää, että näiden metsämiesten elämä oli jotakin suurta; oli kunniakasta saada nyt ylpeillä toisten keralla heidän suojeluksestaan.
"Kuulehan, Sheppard", virkkoi eversti heidän palatessaan verkalleen hänen asuntoonsa, "älä pahastu, jos sanon, että tyttäresi silmät aiheuttavat vielä varusväkeni keskuudessa suuremman hämmingin kuin lauma punanahkoja. En saa mielestäni niiden säteilevää katsetta."
"Aivanko totta? Täällä erämaassa!" epäili Sheppard.
"Varmasti."
"Hyvä isä sentään, missä pulassa minä sen tytön kanssa olen! Siellä kotona oli jo eräs mies, joka teki elämämme aivan sietämättömäksi. Hän oli rikas ja hyvästä perheestä, mutta Helen ei huolinut hänestä. Hän viekoitteli minut, vanhan hupsun, kaikenlaisiin liikeyrityksiin ja suoraan sanoen varasti mitä omaisuudestani oli jäljellä, menettäen kaikki. Helen sanoi ennen kuolevansa kuin ottavansa hänet. Ja Helenin ympärillä haihatteli sitäpaitsi aina joukko kuutamosilmäisiä kerjäläisiä, ja hän on nuori ja tulinen. Toin hänet tänne osaksi tuon miehenkin takia. Toivon saavani naittaa hänet täällä jollekin kunnon maanviljelijälle ja päättää päiväni rauhassa."
"Rauhassa! Kun hänellä on sellaiset silmät! No ei tässä maailmassa", ja eversti taputti nauraen ystäväänsä olkapäälle. "Älä ole huolissasi, vanha veikko. Hänen tummansinisille silmilleen et mahda mitään yhtä vähän kuin sille, että olet niistä ylpeä. Ne ovat jo lumonneet minutkin, vanhan ja epäluuloisen metsäläisen. Autan sinua joutumasta pulaan tämän nuoren neidin kanssa. Minulla on kokemusta, Sheppard, niin että älä unohda sitä. Ensin ottelin sisareni kanssa, joka on Zane sormenpäitä myöten, ja se on jo sangen paljon, ja sitten sain niskoilleni erään pienen indiaaniprinsessan, joka oli niin suloinen ja tulinen, ettei kirjailluissa mokkasiineissa ole konsanaan parempaa kävellyt, monesta muusta kauniista ja oikullisesta tytöstä, joiden asiat olen saanut järjestää, puhumattakaan. Koska olen täällä päällikkö, otaksun, että rakkausasioidenkin selvittäminen kuuluu minulle, kuten kaikki muukin aina varusväen kuntoisuuden valvomisesta lähtien. Otan taakan hartioiltasi ja katson, etteivät nuo huimapäät saa tappaa toisiaan neiti Helenin takia. Uskon lujasti – mutta halloo! Meillä on vieraita. Jotakin on hullusti."
Puolikymmentä tuiman näköistä miestä oli ilmestynyt nurkan takaa ja pysähtynyt portaiden eteen.
"Bill Elsing ja joitakin hänen miehiään Yellow Creekistä", virkkoi eversti mennessään miesten luo.
"Halloo, eversti!" tervehti lähin, ilmeisesti johtaja. "Meiltä vietiin kuusi hevosta, ja olemme nyt niitä etsimässä."
"Sepä perhanaa! Tämä hevosten varastelu alkaa käydä mielenkiintoiseksi. Oliko teillä minulle jotakin erikoista asiaa, koska poikkesitte tänne?"
"Kohtasimme Jonathanin itäisillä harjanteilla, ja hän lähetti meidät suorinta tietä tänne. Kertoi saaneensa hevosista jo kaksi kiinni, ja ehkäpä Wetzel löytää toiset."
"Omituista", vastasi eversti miettivästi.
"Jack ja Wetzel näyttivät päässeen joidenkin punanahkojen jäljille, eivätkä tahtoneet antaa meidän tärvellä peliään. Ehkäpä päänahkoja ei olisi riittänytkään kaikille. Tulimme joka tapauksessa tänne viipyäksemme tämän päivän."
"Bill, kukahan nämä hevosvarkaudet mahtaa tehdä?"
"Jospa sen tietäisin. Pulmallinen juttu. Luulen kuitenkin, että kaiken takana on joku ovela valkoinen lurjus, joukko indiaaneja apunaan."
Helen huomasi sisälle tultuaan, että eversti Zanen vaimo näytti huolestuneelta. Tavallinen tyyni ilme oli poissa. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota kahden vilkkaan poikansa iloiseen askarteluun, vaan kääntyi mieheensä tiedustellen levottomasti, toivatko vieraat uutisia indiaaneista. Kuultuaan, ettei niin ollut laita, hän näytti huojentuneelta ja selitti Helenille nähneensä aseistettujen miesten tulevan niin usein neuvottelemaan everstin kanssa vaarallisista toimenpiteistä, että vieraan näkeminen herätti hänessä aina ahdistavaa pelkoa.
"Olen tottunut vaaroihin, mutta siitä huolimatta pelkään aina mieheni ja lasteni puolesta", sanoi rouva Zane. "En mahda sille mitään. Ja kuta vanhemmaksi tulen, sitä pelkurimmaksi käyn. Tämä rajaseudun elämä on naisille surullista. Aivan hiljattain menetti veljeni Samuel McColloch henkensä ja päänahkansa tuossa jokitörmällä ollessaan noutamassa vettä lähteestä, toisen veljeni menetin melkein samalla tavalla. Kesäisin joutuu joka päivä joku puoliso ja isä verenhimoisten indiaanien uhriksi. Ja kerran menee minunkin mieheni samaa tietä. Rajaseutu vie heidät kaikki."
"Bessie, et saa näyttää pelkoasi uudelle ystävällemme. Ja te, neiti Helen, älkää ottako hänen sanojansa aivan vakavimmalta kannalta. Hän ei ole lainkaan sellainen pelkuri, kuin mitä hän uskottelee", sanoi everstin sisar hymyillen.
"Betty on oikeassa", virkkoi eversti Zane. "Bess, älä pelästytä neiti Sheppardia. Pelkään puhuneeni tänään aivan liian paljon, mutta neiti Helen oli niin innostunut ja kuunteli niin hartaasti, etten voinut pidättäytyä. Elämä on täällä epäilemättä jännittävää, mutta teitä ei uhkaa mikään vaara. Vaikeuksia voi kyllä ilmestyä, mutta ei indiaanien eikä lainsuojattomien taholta."
Hän iski silmää vaimolleen ja sisarelleen. Helen ei oivaltanut ensin, mitä hän oikein tarkoitti, mutta sitten hänen kauniit kasvonsa punehtuivat hiusrajaa myöten.
Purkaessaan hiukan myöhemmin matkalaukkujaan hän kuuli kivikkoiselta tieltä hevosten kavioiden kopsetta ja äänekästä puhetta. Rientäen ikkunaan hän näki joukon miehiä portaiden edessä.
"Neiti Sheppard, tulkaahan tänne", lausui everstin sisar ovelta. "Veljeni Jonathan on palannut."
Helen meni Betyn luo ja kurkisti tämän olkapään yli.
"Saithan ainakin kaksi takaisin, Jack", kuului joku lausuvan harvakseen. Helen tunsi äänestä, että puhuja oli Elsing.
Eräs jäntevä ja solakka mies hyppäsi notkeasti toimen hevosen selästä ja ojensi marhaminnan Elsingille astuen sitten portaille. Eversti Zane kohtasi hänet siinä.
"Mitä kuuluu, Jonathan?"
"Paljonkin", kuului vastaus, ja puhujan ääni kajahti terävästi.
Eversti Zane pani kätensä veljensä olkapäälle ja katsoi häneen tutkivasti. He olivat aivan toistensa näköiset, mutta siitä huolimatta oli everstin, joka oli uudisasukas, ja tuon rajaseudun tummatukkaisen metsämiehen väellä joku suuri ero.
"Arvasin heti ilmeesi nähdessäni, että jotakin on hullusti", sanoi eversti tyynesti. "Toivon, ettei sinulla ole jo ensimmäisenä päivänä kovin pahoja uutisia Virginiasta tulleille vanhoille ystävillemme."
"Jonathan!" huudahti Betty, kun veli ei vastannut mitään. Tämä kääntyi ja katsoi sisareensa, tummat silmät eloisina ja jännittyneinä kuin kuuntelevalla kauriilla.
"Betty, hevosvarkaat murhasivat eilen vanhan Jake Lanen ja ryöstivät Mabelin."
"Oh!" huudahti Betty.
Eversti Zane kiroili hiljaa.
"Kuten muistat, Eb, koetin saada Lanen pysymään täällä Mabelin takia, mutta hän tahtoi työskennellä raiviollaan. Uskon, ettei nyt ollut kysymystäkään hevosten varastamisesta, vaan tytön ryöstöstä. Kauniit naiset ovat vain pahaksi rajaseudulla kuten kaikkialla muuallakin. Wetzel lähti roistojen jälkeen, ja minä tulin tänne, koska epäilen vahvasti – selitän sitten kahdenkesken."
Metsästäjä kumarsi Helenille vakavasti ja luonnollisen kohteliaasti. Kainosti punehtuva tyttö loi häneen nopean silmäyksen ollen siinä ovensuussa seisoessaan suloisin ja viehättävin kuva tyttömäisestä kauneudesta, mitä konsanaan on nähty. Hän oli samalla hiukan hämillään kohdatessaan näin äkkiä miehen, jonka ympärille hänen runollisuuteen taipuva mielikuvituksensa oli jo tarinansa kehinyt. Miehet menivät sisälle, mutta heidän keskustelunsa kuului matalasti oven läpi.
"Eb, jos Bing Legget tahi Girty sattuvat näkemään tuon suurisilmäisen tytön, ryöstävät he hänet tavalla tahi toisella, vaikkapa heidän täytyisi polttaa koko Fort Henry hänet saadakseen. Mutta jos niin käy, on Wetzelin ja minun viimeinen ajo samalla alkanut."
III
Kun illallinen oli syöty, vei eversti Zane vieraansa rakennuksen päässä olevalle kuistille, johon rouva Zane ja Bettykin pian ilmestyivät. Isännän kaksi poikaa, Noah ja Sammy, jotka olivat ehättäneet sinne ennen muita, istuivat kaiteella ja kuvittelivat asennoista ja eleistä päättäen ratsastavansa indiaanien villeillä arohevosilla.
"Täällä on verraten viileätä, mutta tahdoin näyttää teille auringonlaskun laaksossa", virkkoi eversti Zane. "Ja moni tuleva naapurinne tulee tänne tänä iltana teille tervetuloa toivottamaan. Rajaseudun tapa, näettekös."
Hän aikoi juuri istua jykevälle penkille Sheppardin viereen, kun ovelle ilmestyi neekerityttönen sylissään hymyilevä, tummasilmäinen pienokainen. Eversti otti lapsen, nosti sen ilmaan ja lausui isällisellä ylpeydellä:
"Tämä on Rebekka Zane, ensimmäinen tyttö Zanein tässä polvessa, rajaseudun tuleva kaunotar."
"Saanko hänet?" kysyi Helen rukoilevasti ja ojensi kätensä. Hän otti lapsen ja istutti polvelleen, jossa pienokaisen äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi käynyt ilme muuttui pian iloiseksi ja riemuitsevaksi.
"Nell ja Jim tulevat jo tuolla", sanoi rouva Zane viitaten varustukseen päin.
"Niin, ja hiukan taampana veljeni Silas vaimoineen", lisäsi eversti. "Ensimmäinen pari on nuori pastorimme James Downs ja hänen vaimonsa Nell. He tulivat tänne noin vuosi sitten. Jamesilla oli Joe-niminen veli, miellyttävin nuori mies, mihin rajaseudun kuume on konsanaan tarttunut. Eräs Girtyn veljeksistä murhasi hänet. Sen pojan tarina oli lyhyt, mutta ihmeellinen, ja jonakin päivänä saatte kuulla, mitä kaikkea pastori ja hänen vaimonsakin ovat saaneet täällä kokea."
"Mikä on rajaseudun kuume?" kysyi Sheppard.
"Sama, joka sai sinutkin lähtemään tänne", vastasi eversti sydämellisesti nauraen.
Helen katseli mielenkiinnolla tulijoita, jotka saapuivat samassa pihalle, ja totesi heidän noustessaan kuistille, että mies oli roteva ja ryhdikäs ja käytöksessään luonnollinen ja miehekäs, ja hänen vaimonsa pieni ja hento nainen, jolla oli kullankeltainen tukka ja suloiset, hymyilevät kasvot. He tervehtivät Heleniä ja hänen isäänsä sydämellisesti.
Sitten tuli Silas Zane, tyypillinen, päivänpaahtama ja pitkäpartainen uudisasukas, reippaan vaimonsa keralla. Hetkisen kuluttua saapui vielä ryhmä kyläläisiä, juron näköisiä miehiä haalistuneissa pukinnahkaisissa puvuissa ja tyynikatseisia naisia yllään sileät, pellavaiset leningit. He toivottivat vieraat tervetulleiksi koruttomalla sydämellisyydellä. Sitten ilmestyi rakennuksen nurkalle kuusi nuorukaista, tullen epäröiden lähemmäksi. He olivat Helenin mielestä kaikki yhtäläisiä, yhtä kookkaita, päivettyneitä, kömpelöitä ja suurikätisiä. Kun eversti Zane kehoitti heitä parilla hilpeällä sanalla astumaan reippaasti esiin, tulivat he portaita ylös kompastellen ja toisiaan sysien ilmeisen hämmingin vallassa ja olivat vähällä murskata Helenin käden känsäisillä kourillaan. Tervehdittyään he seisoivat kaiteeseen nojaten ja katselivat häntä salavihkaa.
Kyläläisiä oli pian kerääntynyt lukuisa joukko kuistille ja pihalle. Tervehdittyään Heleniä ja hänen isäänsä he ottivat osaa yleiseen keskusteluun. Viimeksi saapuneiden vieraiden, parin kolmen tytön ympärille ryhmittyi joitakin nuoria miehiä, ja heidän helisevä naurunsa kajahteli kirkkaana puheensorinan yli.
Helen katseli ryhmää mielihyvän ja huojennuksen tunteella. Ajatellessaan ikäisiään nuoria naisia ja miehiä, joiden kanssa hän tulisi täällä olemaan, hän oli ollut enemmän huolissaan kuin muistellessaan vaaroja, joista hänelle oli kerrottu. Hän tiesi, ettei rajaseudulla ollut mitään säätyeroitusta. Hän oli vanhaa sukua, ja hänen lapsuudenkotinsa oli ollut hieno, jopa ylellinenkin, mutta siitä huolimatta hän oli suhtautunut tyynesti ja hilpeästi kaikkiin vastoinkäymisiin ja oli päättänyt lannistaa entisen ylpeytensä. Ystävät olivat hänelle välttämättömiä. Ollen lämminsydäminen, tulinen ja herkkätunteinen hän tarvitsi sellaisten tukea, joihin hän saattoi luottaa. Sentähden hän tunsikin nyt vilpitöntä mielihyvää huomatessaan, kuinka aiheeton hänen pelkonsa oli ollut; ellei hän saanut täällä hyviä ja uskollisia ystäviä, oli se hänen oma vikansa. Hän näki yhdellä silmäyksellä, että everstin sisar oli hänen vertaisensa ja ehkä häntä ylempänäkin lukeneisuudessa ja yleisessä sivistyksessä, kun taas Nellie Downs oli yhtä hyvin kasvatettu ja suloinen pieni rouva kuin kuka hyvänsä, jonka hän oli kohdannut. Toisetkin tytöt olivat kaikki miellyttäviä ja viehättäviä luonnollisuudessaan.
Mitä taas nuorukaisiin tulee, joita oli saapuvilla toistakymmentä, ei Helenillä ollut heistä vielä mitään lopullista mielipidettä. Mutta heidän reippautensa ja kaikessa ilmenevä rehellisyytensä ja avomielisyytensä miellyttivät häntä. Nuoruudestaan huolimatta hänellä oli jo ollut paljon ihailijoita kauneutensa takia, joten hänellä oli jonkin verran kokemustakin sen herkän vaiston lisäksi, joka on kaikille naisille yhteinen. Miehistä katsoivatkin toiset ja varsinkin eräs Roger Brandt, jonka eversti oli esittänyt, häneen tavalla, jonka hän oli ennenkin nähnyt, ja joka oli hänelle vastenmielinen. Mutta yleensä hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään, ettei hänellä tulisi täälläkään olemaan ystävien puutetta, ja hänen ilonsa oli sitä suurempi, kun hän tiesi isänsä tuntevan yhtä vilpitöntä mielihyvää.
Hän havahtui äkkiä mietteistään siihen, että keskustelu taukosi, ja katsahtaessaan ylös hän näki Jonathan Zanen kookkaan ja jäntevän olemuksen tämän mennessä kuistin poikki. Hän huomasi samalla, että läsnäolijoihin oli äkkiä ilmestynyt jotakin kunnioittavan juhlallista. Se oli vaistomaista huomaavaisuutta tätä metsämiestä kohtaan, jonka läsnäolo vaikutti kaikkiin salamyhkäisen tenhoavasti.
"Jonathan, tulehan katsomaan auringonlaskua. Se on harvinaisen kaunis tänä iltana", sanoi eversti Zane. Nyökäyttäen tuskin huomattavasti päätään läsnäolijoille metsästäjä istahti kaiteen lähelle ja loi katseensa länteen.
Helen istui niin lähellä, että hän olisi voinut koskea häneen. Hänellä oli sama kummallinen tunne jostakin musertavan voimakkaasta, joka oli niin vastustamattomasti vallannut hänet heidän ensi kerran kohdatessaan toisensa. Ja hän oli sitäpaitsi alkanut tuntea mitä vilkkainta mielenkiintoa metsästäjää kohtaan, joka oli hänelle aivan uusi luonne. Häntä huvitti, että täällä oli eräs nuori mies, joka oli täysin välinpitämätön toista sukupuolta kohtaan, ja ollen siitä tuskin itsekään tietoinen hän ihmetteli, mahtoikohan tuo välinpitämättömyys olla sentään niin syvälle juurtunut, että sitä oli mahdoton karkoittaa. Hän ei sitä oikein uskonut. Kun hän kohotti silmäluomiaan, tapahtui se sellaisen naisen teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, joka luulee häntä katseltavan ihailevin silmin. Mutta Jonathan Zane ei näyttänyt olevan hänen läsnäolostaan edes tietoinenkaan. Helenillä oli nyt hyvä tilaisuus katsella tätä rajaseudun sankaria, ja hän tarkastelikin Jonathania kauan ja tutkivasti.
Sileä ja pehmeä pukinnahkainen puku sopi hyvin hänen voimakkaalle vartalolleen. Nauhoitetut mokkasiinit, korkealle polvien yli vedetyt säärystimet ja napitettu, ripsuilla koristettu nuttu olivat kaikki ehyet ja puhtaat ja huolellisesti hoidetut. Hänellä ei ollut nyt mitään aseita. Musta tukka lainehti tuuheina kiehkuroina olkapäille. Kasvojen ääriviiva oli säännöllinen, nenä suora, leuka voimakas ja silmät tummat kuin yö. Ne katsoivat nyt miettivästi laaksoon. Kasvojen koko ilme teki ylevässä tyyneydessään sen vaikutuksen, ettei tämän miehen sielunrauhaa ollut vielä mikään pystynyt järkyttämään.
Helenin juuri ihmetellessä, mahtoikohan noiden kasvojen surumielinen ja melkeinpä tyly tyyneys milloinkaan muuttua, lapsi kirkaisi ja ojensi pienet ja pyöreät kätensä metsästäjää kohti. Jonathanin kasvoille levinnyt äkillinen hymynhäivähdys ja hänen tummien silmiensä lämpöinen loiste karkoittivat Helenin sydämeen hiipineen selittämättömän vastenmielisyyden, jota hän oli alkanut tuntea metsästäjää kohtaan. Hän näki tuossa kirkkaan välähdyksen tapaisessa hymyssä suurta ja lämmintä sydämellisyyttä; se osoitti, ettei ihmiselämä ja rakkaus toisia kohtaan ollut hänelle suinkaan mitään vierasta.
Kun hän otti pienen Rebekan syliinsä, kosketti hänen kätensä Helenin käteen. Jos hän olisi jollakin tavalla varonut sitä, ei Helen olisi ehkä kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta kun hän ei näyttänyt edes huomaavankaan, että Helenin käsi oli ollut melkein kokonaan hänen kädessään, ei tyttö voinut olla jälleen tuntematta hänen henkilöllisyytensä erikoisuutta. Hän näki, ettei tuolla miehellä ollut hänelle ainoatakaan ajatusta. Sillä hetkellä se ei pahoittanut hänen mieltään, sillä hän ei ollut turhamainen tulisuudestaan ja ylpeydestään huolimatta, mutta huvittava tunne vaihtui hänen tahtomattaan jonkinlaiseksi epämääräiseksi kunnioitukseksi.
Pikku Rebekka osoitti melkein heti suvulleen ominaista uskottomuutta. Hän oli tuskin istahtanut Jonathanin polvelle, kun hän jo ojensi kätensä Helenille, vaatien päästä takaisin tämän syliin.
"Tyttölapset ovat aina niin merkillisen ujoja", virkkoi Jonathan hymyillen silmillään ja ojensi pienokaisen Helenille, syventyen jälleen auringonlaskuun.
Helen kääntyi katsomaan alas laaksoon nauttiakseen ihanimmasta näystä, mitä hän oli konsanaan nähnyt. Taivas näytti olevan ilmitulessa kaukana lännessä siintävien kukkuloiden yläpuolella, hehkuen punaisena ja keltaisena kuin sula kulta. Aurinko oli aivan virran kohdalla, jonka välkkyvät ja kimmeltävät vedet sulautuivat etäällä punertavana hohtavaan taivaanrantaan. Taivaalla ajelehtivat, kevyet pilvenhattarat alkoivat hehkua, kunnes ne näyttivät sinipunervaa avaruutta vasten sateenkaaren väreissä välkkyvällä merellä purjehtivilta sadun laivoilta. Loistava näytelmä muuttui joka hetki. Aurinko vaipui vähitellen kimaltelevan virran helmaan, hohtavat pilvet vaalenivat ja kaikki värit häipyivät, kunnes auringon mentyä mailleen jäljellä oli vain iltaruskon viimeinen vieno punerrus, joka sekin sammui vähitellen pehmeäksi hämäräksi.
Helen poistui pian sen jälkeen huoneeseensa ja ollen tavallista enemmän ajatuksiinsa syventynyt hän istuutui ikkunan pieleen. Hän muisteli kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut tänään, hänen uuden elämänsä ensi päivänä. Vaikutelmat olivat olleet niin moninaisia, että hän tahtoi niitä hiukan eritellä. Hän oli iloinen ja kiitollinen, että hänen isänsä näytti niin onnelliselta ja toivehikkaalta. Vanhojen siteiden katkaiseminen ei ollut ollut hänelle mitään lasten leikkiä, ja Helen käsitti sen tapahtuneen vain sentähden, ettei vanhassa kodissa ollut jäljellä mitään, mitä hänelle tarjota, kun taas uudessa oli aina toivoa ja mahdollisuuksia. Samalla hän tunsi suurta huojennusta päästyään eräästä miehestä, jonka itsepintainen lähentely oli ollut hänelle mitä kiusallisinta. Isästä ja entisestä elämästä ajatukset siirtyivät hänen täkäläisiin uusiin ystäviinsä. Kuinka kiitollinen hän olikaan heidän ystävällisyydestään. Hän vannoi tekevänsä kaiken voitavansa voittaakseen ja pysyttääkseen heidän kunnioituksensa.
Huomio, että hän oli varannut Jonathan Zanelle viimeisen ja huomattavimman paikan mietteissään, oli hänelle pieni yllätys. Hän kysyi äkkiä itseltään, miten hän oikein suhtautui tuohon sotaiseen metsämieheen. Hän muisti rajattoman innostuksensa, jolla hän oli seurannut eversti Zanen kuvausta veljestään, hämmästyksensä ensi kohtaamisen hetkellä ja tuota nuorta ja jänteväraajaista jättiläistä kohtaan tuntemansa ihailun ja sitten toisiaan nopeasti seuranneet epäluulot, mielenkiinnon ja kunnioituksen tunteen, viimeisenä vaikutteena melkein närkästystä lähentelevä, selittämätön kylmyys. Helenin täytyi myöntää, ettei hän tiennyt, miten häneen suhtautua. Mutta siitä hän oli varma, että Jonathan oli mies muhkean olemuksensa jokaista tuumaa myöten ja sellainen, joka otti elämän mitä vakavimmalta kannalta, ja jolta ei liiennyt aikaa eikä ajatuksia vastakkaiselle sukupuolelle. Helenin posket punehtuivat, sillä hän muisti odottaneensa, ellei nyt ihailua, niin ainakin hiukan suurempaa mielenkiintoa tämän rajaseudun sankarin taholta.
Hän otti pienen kuvastimen vierestään pöydältä ja piti sitä ikkunasta vielä kajastavassa valossa kuvaansa vakavasti tarkastellen.
"Helen Sheppard, arvelen muutamien sanojen olevan paikallaan vieraaseen maahan saapumisesi hetkellä. Syystä tahi toisesta, joko ympärilläsi ennen parveilleiden tyhjäntoimittajien tahi oman harhaanjohdetun mielikuvituksesi eksyttämänä, kuvittelit olevasi kaunis katsella. On terveellistä päästä sellaisista vääristä luuloista."
Äänessä väreili syvä närkästys. Se, että hän oli ollut kyllin lapsellinen odottaakseen erään miehen, jota kohtaan hän oli tuntenut vilkasta mielenkiintoa, kohtelevan häntä kaikkien toisten miesten tavoin, suututti häntä. Kuvastin oli kuitenkin häntä itseään rehellisempi, sillä se ei salannut huoneen hämärässäkään hiuksien kultaisia vivahduksia, suurten ja tummien silmien tuhansia kauniita varjoja, kasvojen valkoista ja pehmeätä hipiää ja kaulan ja olkapäiden pyöreitä ja sulavia ääriviivoja.
Menettäen äkkiä malttinsa kokonaan hän sinkosi kuvastimen rajusti permantoon, jossa se särkyi sirpaleiksi.
"Kylläpä minä olen tuhma!" huudahti hän heti katuvasti. "Minkälainen luonto minulla onkaan! Olenpa iloinen, että minulla on toinen kuvastin. Eiköhän herra Jonathan Zane, metsämies, indiaanien tappaja ja satojen taistelujen sankari, tuntisi olevansa imarreltu? Mitä vielä! Ei varmastikaan. Eihän hän edes katsahtanutkaan minuun. Enkä sitä odottanutkaan; olen varma, etten ajatellutkaan mitään sellaista, mutta sittenkin hän olisi sentään voinut – oh! miten järjetön olen! Hänhän on minulle aivan vieras."
Ennenkuin Helen nukahti sinä tapausrikkaana iltana, vannoi hän kohtelevansa metsästäjää siitä lähtien kuin ilmaa, vakuutteli, ettei hän tahtonut nähdäkään häntä enää, ajatellen samalla tietämättään, että hän kyllä parantaisi hänet välinpitämättömyydestään.
Kun vieraat olivat menneet levolle ja kyläläiset hajaantuneet koteihinsa, pääsi eversti neuvottelemaan Jonathanin kanssa.
"No niin, Jack, kerrohan nyt, mitä tiedät hevosvarkaista", kehoitti hän.
"Wetzel on nyt tullut siihen vakaumukseen, että henkilö, joka johtaa tuota liikettä, majailee juuri täällä Fort Henryssä", vastasi metsästäjä.
Eversti oli elänyt liian kauan rajaseudulla näyttääkseen hämmästyneeltä; hän hyräili jotakin säveltä tapaillen ja synkistyi.
"Viime laskussa täällä oli satakymmenen miestä", vastasi hän miettivästi. "Tunnen kaikkiaan toistasataa, joihin voin luottaa. Mutta toiset lautturit ovat uusia ja Metzarilla vetelehtii useampia tuntemattomia."
"Olemme Lewin kanssa sitä mieltä, että tämä lurjus on tavallista ovelampi ja sellainen, joka on ollut täällä kyllin kauan tunteakseen hevosemme ja tietääkseen, missä niitä säilytetään."
"Aivan niin. Millerin kaltainen roisto, joka piti meitä kaikkia narrinaan, Bettyäkin, varastaessaan ruutimme ja myydessään meidät sitten Girtylle", virkkoi eversti katkerasti.
"Juuri niin. Vain sillä eroituksella, että tämä on Milleriäkin ovelampi ja häikäilemättömämpi."
"Olet oikeassa, Jack, sillä jos mies, johon luotamme, pettää meidät, ei hän totisesti välitä mistään. Eikö hän käsitä, mihin helvettiin hän joutuu, jos onnistumme saamaan hänet ilmi, vai pitääkö hän meitä aivan vaarattomina?"
"Sen hän kyllä tietää ja ymmärtää, mutta hän on kaikessa vertaisemme."
"Kerro, mitä sinä ja Wetzel saitte tietää."
Metsästäjä alkoi selostaa hänen ja Wetzelin viime retken tapahtumia. Palatessaan eräältä metsästysretkeltään Fort Henryyn päin he olivat yhdyttäneet kolmen indiaanin jäljet, joita he seurailivat pimeään saakka, yöpyen metsään jatkaakseen ajoa päivän sarastaessa, joka on otollisin aika yllättää villit. Lähtiessään sitten uudelleen jäljille he huomasivat toisia indiaaneja yhtyneen joukkoon, jota he seurasivat, mikä ilmaisi heille heti, että asutusta kohtaan oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tekeillä. Saamatta kuitenkaan mitään lopullista selvyyttä mokkasiininpainanteiden merkityksestä he kiiruhtivat eteenpäin, todeten indiaanien leiriytyneen metsään ja nähden, että näillä oli eräs naisvanki. Heitä ihmetytti varsinkin se, etteivät villit sytyttäneet nuotiota, vaan pysyivät koko päivän samassa paikassa ja pitivät ympäristöä valppaasti silmällä. Metsästäjät ryömivät niin lähelle kuin turvallisuudeltaan uskalsivat ja makasivat kätkössään koko sen päivän ja yön.
Varhain seuraavana aamuna, kun kaikkialla oli vielä aivan hämärää, alkoi metsästä äkkiä kuulua katkeilevien oksien ja risujen napsahtelua heikon tärinän samalla tuntuessa maassa. Metsästäjät luulivat uuden indiaanijoukon lähestyvän, mutta näkivätkin hetkisen kuluttua vain yhden valkoisen miehen ilmestyvän metsästä mukanaan useampia hevosia. Hän poistui ennen päivänkoittoa. Wetzel ja Jonathan eivät nähneet häntä selvästi, mutta he kuulivat hänen äänensä ja löysivät myöhemmin hänen mokkasiiniensa jäljet. Hevoset he tunsivat. Niitä oli kuusi ja kuuluivat ne Yellow Creekin uudisasukkaille.
Jonathanin ja Wetzelin neuvotellessa, mitä oli parasta tehdä, indiaanit lähtivät liikkeelle, neljä suoraan länteen ja kolme pohjoiseen. Wetzel lähti heti edellisten perään, jotka olivat ottaneet vangin ja neljä hevosta mukaansa, kun taas Jonathan otti kiinni irtilasketut kaksi hevosta ja sitoi ne erääseen puuhun. Sitten hän kiiruhti kolmen indiaanin jälkeen, jotka olivat lähteneet pohjoiseen.
"Entä sitten?" sanoi eversti Zane kärsimättömästi, kun Jonathan vaikeni hetkeksi.
"Yksi pääsi livistämään", jatkoi metsästäjä vastahakoisesti. "Ammuin häntä hänen kiitäessään viivana pensaiden lomitse, ja luulen haavoittaneeni häntä aika pahasti. Sitten noudin hevoset ja palasin sen valkoisen miehen jäljille."
"Mihin ne päättyivät?"
"Kovaksi tallatulle polulle pajan lähellä. Ja mies astuu kevyesti kuin indiaani."
"Sitten hän on täällä niin varmasti kuin olet syntynyt. Emme ole vielä menettäneet ainoatakaan hevosta, mutta viime viikolla vanha Sam kuuli melua tallista, ja kun hän meni katsomaan, oli Betyn tamma talutettu ulos."
"Siellä kävi joku, joka tuntee paikat", sanoi Jonathan.
"No varmasti. Meidän on löydettävä se konna, tahi muuten menetämme kaikki parhaimmat hevosemme. Mutta mihin nuo varastetut eläimet joutuvat? Indiaanille kelpaa mikä hevonen hyvänsä, mutta tämä varas vie vain parhaat."
"Kohtaan Wetzelin piakkoin harjulla, ja silloin saamme ehkä tietää jotakin, sillä hän on ottamassa selvää, minne hevoset viedään."
"Hyvä on. Paluumatkallasi pääsit sitten perille, mistä se valkoinen tyttö oli ryöstetty? Murhattu isä, poltettu tupa – tavallinen pirullisuus?"
"Juuri niin."
"Mabel parka! Luuletko tuolla valkoisella varkaalla olevan jotakin tekemistä hänen ryöstämisensä kanssa?"
"En. Wetzel sanoo sen olevan Bing Leggetin työtä. Shawneet kuuluivat hänen joukkoonsa."
"Mitä minun on siis tehtävä, Jack?"
"Olla rauhassa ja odottaa", vastasi metsästäjä.
Everstiä värisytti, kun hän meni huoneeseensa, niin kokenut uudisasukas kuin hän olikin. Veljen synkkä katse ja hänen kylmä tyyneytensä olivat tuhoa ennustavia.
IV
Niistä, jotka näkivät Jonathan Zanen kylässä, hän näytti yhtä hiljaiselta ja uneksivalta kuten tavallisesti. Hänen vaiteliaisuuteensa oltiin totuttu samoin kuin siihenkin, ettei hän seurustellut kenenkään kanssa kylässä silloin tällöin hetkisen viivähtäessään. Aamulla hän lepäili välistä lähteen reunalla jalavan alla, everstin Päällikkö-niminen koira vierellään, ja illoilla hänen nähtiin kuljeskelevan jokitörmällä tahi harjun rinteellä. Ja kun aurinko laski, istui hän tavallisesti everstin kuistilla pitkää indiaanipiippuaan poltellen. Palattuaan noin viikko sitten varastetut hevoset mukanaan hän oli käyttäytynyt koko ajan kaikinpuolin kuin henkilö, jota eivät mitkään huolet ja epäluulot rasita.
Todellisuudessa Jonathan ei ollut kuitenkaan se kuin miltä hän näytti. Hän oli selvillä kaikesta, mitä asutuksella tapahtui. Tuskin lintukaan olisi voinut tulla aukealle hänen huomaamattaan.
Yöllä, kun kyläläiset jo lepäsivät vuoteessaan, hän hiiviskeli varovasti paaluaitauksen vaiheilla, rauhoitti valppaat koirat parilla sanalla, kiersi tallilta toiselle ja pysähtyi lopulta aitaukselle, jossa eversti Zane säilytti jalorotuisiaan.
Mutta tällä vartioinnilla ja vakoilulla ei päästy mihinkään. Mitään erikoista ei tapahtunut. Koirat olivat vaiti, viidakosta ei kuulunut ainoatakaan epäilyttävää rasahdusta, ei edes yöhaukan vihellystäkään.
Metsästäjä sai jännittää turhaan kuuloaan erottaakseen jonkun matalan, asutuksella majailevalle valkoiselle petturille tarkoitetun merkinannon. Päivät olivat teräväsilmäiselle tähystäjälle vieläkin köyhemmät ja yksitoikkoisemmat. Kömpelöt jokialukset, tavallisesti sahatuista pölkyistä tehtyjä lauttoja, ajelehtivat virtaa alas, tehden ensimmäisen ja viimeisen matkansa, purkivat vilja-, väkijuoma- tahi kauppatavaralastinsa ja hajoitettiin. Miehistöt palasivat maitse Fort Pittiin toisia lauttoja noutamaan. Varusväki hoiteli omia määrättyjä tehtäviään, uudisasukkaat raatoivat pelloillaan, seppä takoi pajassaan, puuseppä työskenteli ahkerasti höylä- ja sorvipenkkinsä ääressä ja perheenäidit hyörivät monissa askareissaan. Fort Henryyn ei saapunut ketään vieraita. Kylän hiljainen elämä jatkui häiriintymättä.
Erään pitkän päivän iltana kulki Jonathan hiukan ennen auringon laskua hiekkaista ja paljonkäytettyä polkua Metzarin majataloa kohti. Hän ei pitänyt ryypiskelemisestä ja kävikin sentähden vain aniharvoin pimeässä, likaisessa ja löyhkäävässä ravintolahuoneessa. Kun hän joskus asianhaarojen pakosta näyttäytyi siellä, ei hän ollut ilmeisestikään tervetullut. Majatalon ensimmäinen omistaja, eräs kelpo sotilas ja uudisasukas, oli tullut Fort Henryyn silloin kun eversti Zane perusti asutuksen, ja saanut surmansa Girtyn viime hyökkäyksessä. Hänen seuraajansa, eräs toinen Metzar, oli Jonathanin käsityksen mukaan yhtä heittiömäinen kuin hänen viskynsä oli kurjaa. Majatalossa oli tapahtunut useampi kuin yksi murha, lukemattomat puukotukset ja tapparaniskut olivat tahrineet kovan savipermannon veriläikillä, ja moni hylkiö oli löytänyt sieltä hetkeksi turvapaikan. Eversti Zane oli kerran lähettänyt Wetzelin sinne kehoittamaan erästä varasta ja lainsuojatonta poistumaan asutukselta sillä ei suinkaan odottamattomalla seurauksella, että mies oli täytynyt kantaa ulos.
Jonathan aprikoi paikan kaikkialle levinnyttä huonoa mainetta ja mietti, mahtoikohan Metzar tietää hevosvarkaista jotakin. Painautuessaan kumaraan astuakseen matalasta ovesta sisälle hän oli näkevinään jonkun tumman olennon häviävän tarjoiluhuoneen takana olevaan kammioon. Eräs tuuheapartainen, uudisasukkaan tavallisiin tamineisiin puettu mies pyörähti samalla nopeasti oveen päin murahtaen ynseästi:
"Halloo!"
"Iltaa, Metzar. Poikkesin katsomaan, olisittekohan vihdoinkin taipuvainen myymään punaisenruskean tammanne", vastasi Jonathan. Tietäen vallan hyvin, ettei majatalonpitäjä tahtonut luopua hevosestaan, metsästäjä sanoi poikenneensa sisään sitä ostellakseen.
"Enpä luule olevani", vastasi Metzar.
Kun hän kääntyi poispäin, silmäili Jonathan ympärilleen. Huoneessa oli useita vieraita, jotka tuijottivat häneen välinpitämättömästi.
"Nuo eivät varastaisi neulaakaan", mutisi Jonathan poistuessaan. "Mutta Metzar puheli jonkun kanssa ja näytti levottomalta. En ole milloinkaan pitänyt hänestä. On parasta pitää häntä hieman silmällä."
Kulkiessaan polkua alas metsästäjä muisteli, mitä kaikkea hän oli kuullut Metzarista. Eversti oli kertonut, että miehelle kelpasivat turkikset, vilja ja paistitkin maksuksi rommista. Kyläjuorut olivat häntä vastaan, koska hän oli naimaton, juro eikä välittänyt toisten seurasta. Indiaaneja oli majatalossa usein vieraina, ja tämä seikka teki Jonathanin epäluuloiseksi sen isäntää kohtaan. Eversti Zanenkin luona kävi tosin punaihoisia vieraita, mutta siihen oli aina pätevä syy. Jonathan oli kokenut vallankumouksen aikana, että monet yleistä luottamusta nauttineet miehet olivatkin todellisuudessa pettureita, ja hän uskoi taidokkaalla vakoilulla saatavan ilmi, että Metzar auttoi hevosvarkaita, ellei ollut ihan liitossakin näiden kanssa.
"Hyvää iltaa, Jonathan Zane!"
Tämä naisen kirkkaalla äänellä lausuttu tervehdys havahdutti metsästäjän mietteistään. Hän katsahti ylös ja näki Helen Sheppardin seisovan isänsä mökin kynnyksellä.
"Iltaa, neiti", vastasi hän kumartaen ja aikoi mennä ohi.
"Odottakaa", huudahti tyttö ja astui portaille. Hän pysähtyi ilmeellä, joka osoitti sellaisten pyyntöjen olevan hänelle jotakin uutta.
Helen oli pyytänyt metsästäjää odottamaan vain sentähden, että tämän lyhyt tervehdys oli jollakin tavalla harmittanut häntä, eikä hänellä ollut nyt aavistustakaan, mitä hänelle sanoa. Tullen hitaasti polkua alas hän tunsi jälleen omituista pelkoa ja arkuutta, ja pahoitellessaan ajattelemattomuuttaan hän menetti varmuutensa.
Päästyään tielle hän katsahti ylös aikoen sanoa jotakin, mutta kun hän näki toisen vakavat kasvot ja läpitunkevat silmät, ei siitä tullutkaan mitään. Hän punehtui, joutui hämilleen, karahti sitten hehkuvan punaiseksi ja sopersi jonkun, omasta mielestään aivan mahdottoman ja kömpelön huomautuksen auringonlaskusta. Kun metsästäjä otti hänen sanansa kirjaimellisesti ja myönsi, että auringonlasku oli erittäin kaunis, tunsi Helen olleensa jotenkin petollinen. Helen oli monista virheistään huolimatta ehdottomasti rehellinen, ja koska hän ei ollut ihaillut auringonlaskua, vaan tahtonut metsästäjän katsovan häneen toisten miesten tavoin, tuntui tämä viaton valhe äkkiä joutavalta ja halpamaiseltakin.
Naisen herkällä vaistolla hän ymmärsi samassa, etteivät mitkään kiemailut tehonneet tähän metsämieheen, ja suoriutuakseen parhaiten hämmingistään ja nöyryytyksestään hän sanoi hymyillen totuuden.
"Tarkoitukseni oli pyytää teiltä jotakin ja minua hiukan pelottaa." Hän puhui tyttömäisen ujosti ja kävi Jonathanin tuijotuksesta yhä epävarmemmaksi "Miksi – miksi katsotte minuun noin?"
"Tuolla saloilla on eräs järvi, jossa shawneet sanovat erään murhaamansa naisen öisin kummittelevan", vastasi metsästäjä hiljaa. "Olette kuin hänen henkensä hopeisessa kuutamossa, yhtä kaunis ja valkoinen."
"Tekeekö valkoinen leninkini minut sitten niin aavemaiseksi?" vastasi Helen hilpeästi, vaikkakin sisimmässään syvästi hämmästyneenä ja mielissään sellaisesta odottamattomasta vastauksesta. Tuo metsämies täisikin olla täynnä yllätyksiä. "Mikä vaiva minulla olikaan pukujeni tänne tuomisesta! En tiedä, milloin voisin niitä käyttää. Tämä on niistä yksinkertaisin."
"Ja rajaseudulla uusi ja häikäisevä", vastasi Jonathan silmissään hymy.
"Kun nämä on pidetty, hankin vain pellavaisia", sanoi Helen iloisesti, vaikkakin ilme oli käynyt huolestuneeksi ajatusten kohdistuessa tuntemattomaan tulevaisuuteen.
"Uskotteko tulevanne onnelliseksi täällä?"
"Olen onnellinen. Olen aina tahtonut olla joksikin hyödyksi maailmassa. Uskokaa minua, herra Zane, etten ole sellainen perhonen, kuin miltä näytän. Olen ollut kovassa työssä koko päivän, kunnes sisarenne Betty tuli meille. Kaikki tytöt ovat auttaneet minua kotimme järjestämisessä, niin että se on nyt mukavampi ja viihtyisämpi kuin osasin uneksiakaan. Isä on hyvin tyytyväinen, ja se tekee minutkin onnelliseksi. En ole ehtinyt ajatella mitään. Ja Fort Henryn nuoret miehet ovat olleet – kuinka nyt sanoisin – hyvin huomaavaisia; he ovat todellakin olleet meillä koko päivän."
Hän naurahti tälle huomautukselleen ja katsahti kainosti metsästäjään.
"Rajaseudun tapa", virkkoi tämä.
"Niinkö? Tulevatko kaikki nuo nuorukaiset useinkin vieraisille viipyäkseen yhtä kauan kuin tänäänkin?"
"Kyllä:"
"Mutta tepä ette tullut", huomautti Helen. "Olette ainoa, joka ei ole käynyt minua tervehtimässä."
"En ole ennenkään tyttöjä odotellut", vastasi Jonathan vakavasti hymyillen.
"Vai ette? Annatte siis heidän odotella teitä?" kysyi Helen vapautuen hämmingistään saatuaan tämän vaiteliaan miehen puhumaan.
"Olen metsämies", vastasi Jonathan, sanoissaan jotakin arvokasta tahi surumielistä, joka toi Helenin mieleen everstin kuvauksen metsämiehen elämästä. Se vaikutti häneen välittömästi. Hän katseli tätä nuorta jättiläistä, joka seisoi siinä hänen edessään ryhdikkäänä ja kauniina, yhtä suorana ja jäntevänä kuin salavat hänen rakkaassa metsässään. Kukaan ei tiennyt sanoa, milloin jonkun indiaanin tappara herpaisisi hänenkin voimallisesti pulpahtelevan elämänsä.
"Teille ei siis ole olemassa mitään sellaista kuin ystävyys?" kysyi Helen.
"Rajaseudun miehet ovat vakavia."
Helen muisti, mitä metsästäjän sisar oli sanonut vierailulla käyneistä nuorista miehistä. He seurailisivat häntä alituisesti, tappelisivat hänestä eivätkä antaisi hänelle mitään rauhaa, ennenkuin joku heistä oli vienyt hänet majaansa morsiamenaan.
Hän ei voinut puhella tavalliseen ylimalkaiseen tapaan tämän metsämiehen kanssa, vaan oli hetkisen vaiti. Hän käsitti nyt selvemmin kuin konsanaan, kuinka suuresti hän erosi toisista miehistä, ja tarkasteli metsästäjää kiinteästi tämän katsoessa joelle. Heidän keskustelussaan oli ehkä ollut jotakin, joka kohdisti hänen ajatuksensa elämän niihin iloihin, joista hän jäi osattomaksi. Mutta Helen ei päässyt varmuuteen, mitä hänen mielessään mahtoi liikkua. Hän ei ollut tottunut ilmeettömiin kasvoihin ja kylmiin silmiin, joiden tummissa syvyyksissä näkyi toisinaan kirkkaita välähdyksiä, mutta ei mitään tulta. Metsästäjän ajatukset olivat todennäköisesti kiintyneet asioihin, jotka olivat hänen itsenäistä ja vapaata elämäänsä lähempänä, ehkäpä Wetzeliin, jossakin noiden siintävien harjanteiden takana samoilevaan ystävään. Sitten hän muisti everstin kertoneen, että hänen veljensä rakasti luontoa sen kaikissa ilmenemismuodoissa, unohtuen katselemaan illan hämärtymistä, vaipuen mietteisiin iltaruskon viimeisen hohteen häipyessä lännen taivaalta tahi syventyen tarkastelemaan kirkkaasti tuikkivia tähtiä. Hän oli mahdollisesti kokonaan unohtanutkin hänen, Helenin, läsnäolon. Hämärä tiheni nopeasti, ja tyyni ja harmaa ilta saarsi heidät kaikessa salamyhkäisyydessään. Hän oli osa siitä. Helen ei toivonutkaan voivansa ymmärtää häntä, mutta hän näki selvästi, ettei hän ollut mikään tavallinen henkilö. Hän olisi mielellään puhunut, ilmaissut voimakkaan myötätuntonsa, mutta hän ei tiennyt, mitä tälle metsämiehelle sanoa.
"Jos se, mitä sisarenne kertoi rajaseudun elämästä, on totta, tarvitsen piankin jonkun ystävän", virkkoi hän punniten tarkoin sanansa ja katsoen Jonathania nöyrästi, mutta rohkeasti suoraan silmiin. Kun metsästäjä ei vastannut, lisäsi hän: "Tarkoitan sellaisia ystäviä kuin te ja Wetzel."
"Voitte olla varmat kummastakin", vastasi Jonathan.
"Kiitos", sanoi Helen pehmeästi ojentaen hänelle kätensä. "Sitä en unohda. Ja vielä yksi pyyntö. Teettekö minun tähteni yhden poikkeuksen rajaseudun tavasta?"
"Minkä?"
"Sen, että tulette tervehtimään minua täällä käydessänne."
Hän sanoi sen hiljaa äänessä heikko värähdys, mutta hän ei painanut katsettaan alas. Suuret silmät säihkyivät, ollen samalla tyttömäisen rukoilevat ja naisellisen ylpeät rehellisessä vilpittömän ystävyyden vaatimuksessaan. Niissä oli myös lupaus ihmeellisistä mahdollisuuksista, jos Jonathan olisi vain kyennyt näkemään sen.
"En", vastasi hän lempeästi.
Se oli Helenille jotakin aivan odottamatonta. Hän tunsi metsästäjää kohtaan vilpitöntä mielenkiintoa eikä hävennyt näyttää sitä. Hän oli vain pelännyt Jonathanin voivan käsittää hänet väärin, mutta evätä hänen tarjoamansa ystävyys oli todellakin yllättävää. Se vaikutti niin töykeältä ja nöyryyttävältä, että hän karahti hehkuvan punaiseksi. Sitten hänen kasvonsa kalpenivat yhtä valkeiksi kuin kuutamo. Närkästys oli väistynyt syvän ja suloisen liikutuksen tieltä. Jonathan oli evännyt hänen ystävyytensä, koska hän ei tohtinut ottaa sitä vastaan; koska hänen elämänsä ei ollut hänen omansa; koska hän oli metsämies.
Heidän seisoessaan siinä, Jonathan ymmällään ja pahoillaan, tietämättä, mitä sanoa, ja tuntien loukanneensa tyttöä, ja Helen silmissään pehmeä loiste, ilmestyi tihenevässä pimeydessä erään miehen jäntevä ja ryhdikäs vartalo.
"Ah, hyvää iltaa, neiti Helen", sanoi hän.
"Tekö, herra Brandt?" kysyi Helen. "Tunnette tietysti herra Zanen."
Kuullessaan nimen Brandt säpsähti ja vastasi Jonathanin kumarrukseen kylmästi ja kömpelösti, aivan toisin, kuin mitä hän oli Heleniä tervehtinyt.
Kaikki olivat hetkisen vaiti.
"Hyvää yötä", virkkoi Jonathan ja poistui.
Hän oli huomannut Brandtin säpsähdyksen, niin heikko kuin se oli ollutkin, ja ajatteli sitä nyt mennessään. Brandt oli ehkä hämmästynyt nähdessään metsämiehen puhelevan tytön kanssa, ja mitä Jonathaniin tuli, ei sellaista ollut hänelle milloinkaan ennen tapahtunut. Mutta Brandtilla oli saattanut olla jokin toinenkin syy, ja juuri siitä Jonathan koetti nyt päästä selville.
Heleniä hän tuskin muistikaan enää, eikä hänen päähänsä pälkähtänytkään, että tämä saattoi pitää hänestä poikkeuksellisen paljon. Hän muisti sisarensa puheet Helenistä ja tämän ihailijoista, varsinkin Roger Brandtista, mutta hän ei tuntenut sittenkään mitään mainittavaa mielenkiintoa tyttöä kohtaan eikä välittänyt tutustua häneen sen lähemmin. Hän ihaili Heleniä, koska tämä oli kaunis, mutta melkein samalla tunteella, jolla hän katseli siroliikkeistä kaurista, muhkeata puuta täydessä lehdessä tahi solisevan puron tyynesti kaartuvaa mutkaa sammaleisine kivineen. Tytön kasvot ja vartalo eivät olleet havahduttaneet häntä hänen välinpitämättömyydestään, niin kauniit ja viehkeät kuin ne olivatkin.
Tullessaan veljensä asunnolle hän tapasi everstin ja Betyn kuistilla istumasta.
"Eb, mikä tuo Brandt on miehiään?" kysyi hän.
"Roger Brandtko? Kanadan ranskalaisia; tuli tänne noin vuosi sitten. Kuinka niin?"
"Tahtoisin kuulla hänestä niukan enemmän."
Eversti Zane mietti hetkisen, ensin Jonathanin outoa uteliaisuutta ja sitten, kuinka vähän hän todellakin tiesi Roger Brandtista.
"Hänestä en tosiaankaan osaa sinulle paljoa sanoa, Jonathan. Hänen entisyydestään ennen hänen ilmestymistään tänne en tiedä kerrassaan mitään. Sanoi olleensa uudisasukas, metsästäjä, tiedustelija, sotilas, kauppias – kaikkea. Kun hän tuli tänne, tarvitsimme väkeä. Kaikki rakennukset olivat vielä tuhkana Girtyn piirityksen jäljeltä. Brandt näytti rehelliseltä ja oli pystyvä mies. Ja hänellä oli sitäpaitsi kultaa. Tämä Fort Pittin ja meidän välisemme lauttaliikenne on hänen perustamansa, ja varmaa on, että hän on tehnyt asutukselle hyviä palveluksia. Eikä voi muuta sanoa kuin että hän on menestynyt hyvin. Olen ollut hänen kanssaan puheissa vain kymmenkunta kertaa ja silloinkin vain ohimennen. Hän näyttää pitävän nuorista, mikä onkin luonnollista. Siinä kaikki, mitä tiedän, mutta Betty voi ehkä kertoa enemmän, sillä Brandt oli yhteen aikaan sangen huomaavainen häntä kohtaan."
"Oliko hän, Betty?" kysyi Jonathan.
"Hän seuraili minua, kunnes sanoin hänelle, etten välitä seurasta", vastasi Betty.
"Mikä hän on oikein miehiään?"
"En tiedä hänestä mitään pahaa, Jack, vaikka en olekaan hänestä milloinkaän haaveillut. Hän on sivistyneempi kuin uudisasukkaat yleensä, hyväluontoinen, miellyttävä ja pidetty."
"Miksi et sinä sitten pidä hänestä?"
Betty näytti ensin hämmästyneeltä ja neuvottomalta, mutta vastasi sitten nauraen: "En ole milloinkaan oikein ajatellut, miksi, mutta koska kysyt, niin arvelen vastenmielisyyteni olleen vaistomaista."
Betyn mentyä huoneeseensa veljekset istuivat vielä kuistilla poltellen.
"Betyllä on terävä silmä, Jack. En tiedä hänen milloinkaan erehtyneen miehistä. Mutta mistä tämä äkillinen mielenkiinto Roger Brandtia kohtaan?"
Metsästäjä tuprutteli piippuaan mitään vastaamatta.
"Sanohan, Jack", virkkoi eversti äkkiä, "epäiletkö Brandtin olevan jollakin tavalla tekemisissä hevosvarkaiden kanssa?"
"Sinnepäin, mutta vähemmän kuin toiset", vastasi Jonathan lyhyesti.
Molemmat olivat vaiti pitkän tovin. Tämä hämyhetki ennen pimeän tuloa tuuditti veljekset täydellisen rauhan leppoisiin tunnelmiin. Kaikkialla vallitsi harmaasta hämärästä pimeään saakka syvä hiljaisuus, josta kuului vain hyönteisten matala ja taukoamaton hyminä ja silloin tällöin jonkun sammakon rauhallinen äännähdys.
Metsästäjä suoristautui äkkiä ja ottaen piipun hampaistaan käänsi korvansa heikkoa tuulenhenkeä vasten, puristaen samalla toisella kädellään varoittavasti everstin polvea.
Eversti Zane tiesi, mitä tuo puserrus merkitsi. Jokin tavalliselle korvalle liian heikko ääni oli havahduttanut metsästäjän mietteistään. Eversti kuunteli, mutta ei erottanut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
"Jack, mitä kuulet?" kuiskasi hän.
"Tallin takana liikutaan", vastasi Jonathan hiipien portaita alas ja painautuen pitkälleen korva maata vasten. "Missä koira?"
"Varmaankin Samin mukana, joka menee välistä tähän aikaan tytärtään tervehtimään."
Jonathan makasi hetkisen liikkumattomana ja kimposi sitten pystyyn äkkiä kuin sujuksissa ollut notkea vesa.
"Kuulen askeleita. Hae pyssyt", kuiskasi hän terävästi.
"Tallissa on joku."
"Ei, vaan ulkopuolella. Kiiruhda nyt, mutta liiku hiljaa."
Eversti oli juuri noussut, kun hänen vaimonsa tuli ovelle ja mainitsi häntä nimeltä.
Samassa kuului jostakin pimeältä tieltä matala, varoittava vihellys.
"Merkki!" kuiskasi eversti.
"Sukkelaan, Eb! Katso Metzarin tulta vasten. Yksi, kaksi, kolme – indiaaneja!"
"No eihän vain! Nyt ne menivät, mutta noista pyöreistä päistä ja heiluvista sulista ei voinut erehtyä."
"Shawneita!" kuiskasi metsämies, ja hänen hampaansa helähtivät yhteen kuin teräs piikiveä vasten.
"Jack, ne kärkkyivät hevosiamme, ja joku oli tähystämässä! Ja aivan nenämme edessä, perhana vie!"
"Joutuin perään!" kuiskasi Jonathan ja kiskaisi veljensä kuistilta.
Eversti seurasi häntä tielle ja nurmikkoaukean poikki.
"Sen kyllä löydämme, joka antoi merkin", sanoi eversti. "Hän oli aivan lähellämme eikä ole voinut mennä ohitsemme."
Eversti Zane oli oikeassa, sillä merkinantajalla ei ollut kuin kaksi pakotietä, kuka hän sitten lienee ollutkin, joko suoraan alas tielle, tahi varustuksen korkean paaluaidan yli.
"Tuolla hän menee", kuiskasi Jonathan.
"Missä? En näe kerrassaan mitään."
"Mene aukean poikki ja kierrä varustuksen taitse häntä vastaan tielle. Mutta älä rupea häntä pysähdyttämään, sillä hänellä on aseita; ota vain selville, kuka hän on."
"Nyt näen hänet", vastasi eversti kiiruhtaen pimeyteen. Jonathan ei päästänyt näkyvistään varjoa, jonka hän oli nähnyt ilmestyvän pimeästä paaluaitaukselta päin ja poistuvan nopeasti alas tielle, vaan seurasi äänettömästi jäljessä. Kuljettuaan siten jonkun matkaa hän näki edessäpäin kirkkaasti loimottavan nuotion, joka heitti leveän valojuovan tien poikki. Katsahtaen ympärilleen hän totesi nuotion palavan Helen Sheppardin pihalla ja muisti samalla, että joitakin nuorukaisia ja tyttöjä oli kerääntynyt hänen luokseen iltaa viettämään.
Varjo, jota hän seurasi, ei mennyt valojuovan poikki. Jonathan oli varma, että se hävisi ennen sitä; hän tunsi näkönsä liian hyvin epäilläkseen sitä. Mennen lähemmäksi hän kuuli iloista puheensorinaa ja näki puiden alla liikuttavan.
Hän ei voinut ajatella muuta kuin että mies, joka oli antanut varoitusmerkin indiaaneille, oli joku Helen Sheppardin vieraista. Siirtyen tieltä erään vaahteran alle hän odotti veljeään, joka näkyi tulevan vastakkaiselta taholta.
"En kohdannut ketään. Eksyitkö jäljiltä?" kuiskasi eversti hengästyneesti.
"En. Hän on tuolla."
"Sheppardillako? Tarkoitatko hänen piiloutuneen sinne?"
"En."
Eversti kirosi kuten hänellä oli kiukustuessaan tapana. Ollen ystävällinen ja hyväntahtoinen hänestä oli katkeraa ajatella, että nuorukaisten joukossa, joihin hän oli luottanut, olisi joku petturi. Mutta Jonathan oli sen sanonut, ja se riitti. Hän tunsi veljensä. Vuosikausia kestäneen sodan ja verenvuodatuksen aikana hän oli tullut siihen varmaan vakaumukseen, että se vähä, minkä tämä vaitelias mies yleensä puhui, oli aina totta. Eversti oli vihoissaan.
"Olen totisesti aivan ymmälläni! Mitä on tehtävä?"
"Saada selville, ketä siellä on."
"Se on helposti tehty. Menen vain tervehtimään Georgea ja sillä hyvä."
"Ei käy päinsä", vastasi metsästäjä päättävästi. "Mene talliin ja pidä silmällä hevosia."
Hänen mentyä Jonathan painautui polvilleen ja ryömi kättensä varassa nopeasti ja notkeasti kuin indiaani Sheppardin pihan kulmaan pysähtyen suuren luumupuun varjoon, josta hän heilautti itsensä ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullessa aidan yli syreenipensaiden taakse.
Ilta ei ollut metsästäjälle sen pitempi kuin noille nuorille uudisasukkaillekaan, jotka puhelivat keskenään nauraen ja leikkiä laskien. Aika ja kärsivällisyys olivat Jonathan Zanelle sama asia. Hän lepäsi piilossaan tuoksuvien syreenien alla ja ollen tottunut pimeään hän näki vieraiden pienimmänkin liikkeen. Nämä alkoivat lopulta tehdään lähtöä. Eräs nuorukainen ja tyttö tekivät aloitteen astumalla esiin ja toivottamalla Helenille hyvää yötä.
"Toivon, ettet se ole sinä, Tom Bennet", kuiskasi metsästäjä tuntiessaan pojan.
Kaikki olivat nousseet ja seisoivat nyt Helenin ympärillä tielle vievän portin edessä.
"Jim Morrison, sinusta olen varma", kuului Jonathanin seuraava päätelmä. "Tuo William-niminen sotilas näyttää hieman epäilyttävältä, Hart ja Johnson ovat täällä outoja, joten heistä ei tiedä sitä eikä tätä, ja sitten tulee Brandt."
Kaikki poistuivat paitsi Brandt, joka jäi puhelemaan Helenille matalalla ja kiihkeällä äänellä. Jonathan lepäsi hiljaa miettien, mikä tulisi olemaan hänen seuraava toimenpiteensä salaisuuden paljastamisessa. Hän ei kiinnittänyt juuri mitään huomiota portilla puheleviin nuoriin, mutta ei voinut auttaa, että hän kuuli tahtomattaankin heidän keskustelunsa.
"Te uudisasukkaat ette ole lainkaan hulluimpia, herra Brandt", kuului Helenin heleä ääni. "Olen todellakin hämmästynyt kuullessani teidän jo rakastuneen minuun lyhyestä tuttavuudestamme huolimatta ja samalla pahoillani, sillä enhän edes tiedä vielä, pidänkö teistä ollenkaan."
"Rakastan teitä. Me rajaseudun miehet olemme tottuneet käymään suoraan asiaan", vastasi Brandt kiihkeästi.
"Siltä näyttää", sanoi Helen naurahtaen.
"Ettekö välitä minusta?"
"Mikään ei ole sen varmempaa kuin etten tiedä milloinkaan, mitä tulen tekemään", vastattiin hilpeästi.
"Kaikki pojat ovat rakastuneet teihin. He eivät mahda sille mitään yhtä vähän kuin minäkään. Olette niin kaunis. Antakaa minulle edes jotakin toivoa."
"Herra Brandt, päästäkää käteni. Pelkään, etten pidä noin kuumaverisistä miehistä."
"Sallikaa minun pitää kättänne."
"En varmastikaan."
"Mutta minäpä pidän, ja jos katsotte minuun vielä kerran noin, teen jotakin muutakin."
"Mitä sitten, herra rajaseudun mies?" lausui Helen vielä hilpeästi, mutta äänessä oli jo terävä sävy.
"Suutelen teitä", huudahti Brandt tulisesti.
"Ette uskalla."
"Ettenkö uskalla? Ette tunne meikäläisiä. Tulette tänne ihmeellisessä kauneudessanne ja hymyilette meille silmissänne tuo loiste, joka tekee miehet hulluiksi. Mutta sen saatte maksaa."
Metsästäjä kuunteli noita rakkaudentunnustuksia ensin tympeytyneenä, mutta sitten yhä suuremmalla mielenkiinnolla. Brandt seisoi häneen selin ja Helen kasvot nuotion valossa. Silmät olivat tavallista kirkkaammat, mutta muuten hän näytti täysin rauhalliselta. Brandt piteli hänen kättään kaikista vastusteluista välittämättä. Helen koetti useamman kerran kiskaista sen irti mutta ei riuhtoillut sen rajummin eikä huutanut.
Brandt sieppasi äkkiä toisenkin käden ja vetäisi hänet luokseen
"Nuo toiset tahtovat suudella teitä, mutta minä tahdon olla ensimmäinen!" huudahti hän intohimoisesti.
Helen kavahti takaisin toisen rajuudesta toden teolla säikähtyneenä. Hänelle oli kerrottu, että rajaseudun miehet saattoivat olla välistä sangen tunkeilevaisiakin, ja häntä oli varoitettu juuri tämmöisestä, mutta hän oli uskonut voivansa pitää heidät loitolla ylpeydellään ja arvokkuudellaan. Ajatus, että hänen täytyi nyt puolustautua kaikin voimin päästäkseen sellaisesta loukkauksesta, sai hänen verensä kiehumaan. Hän ponnisteli vastaan, kun Brandt kurkotti päätään, ja ollen jo melkein sairas pelosta hän oli juuri huutamaisillaan apua, kun samassa raju tempaus lennätti hänet melkein kumoon. Ranteet irtautuivat, hän kuuli vihaisen ärjäisyn, läjähtävän iskun ja sitten raskaasti kaatuvan ruumiin kumean jymähdyksen. Päästyään tasapainoon hän näki vieressään jonkun rotevan miehen ja parin askeleen päässä toisen, joka hoiperteli juuri seisoalleen.
"Tekö?" kuiskasi Helen tuntien Jonathanin.
Metsästäjä ei vastannut, vaan siirrähti eteenpäin sujahduttaen kätensä poveensa. Brandt oli päässyt jaloilleen ja kumartui katsomaan vierasta raivosta kiehuen. Hän oli myös pistänyt kätensä poveensa ikäänkuin jotakin asetta pidellen, mutta hän ei paljastanut sitä.
"Zane, kevyempi isku olisi ollut helpompi unohtaa!" huusi hän terävästi ja kääntyi sitten tyttöön päin. "Neiti Helen, sain minkä olin ansainnut. Rukoilen anteeksiantoanne ja pyydän teitä koettamaan ymmärtää miestä, joka oli kerran gentlemanni. En ansaitse enää sitä nimitystä, ja se on rajaseudun vika. Olin järjiltäni käyttäytyessäni siten teitä kohtaan."
Hän kumarsi syvään ja sirosti, kuin mies, joka on kerran liikkunut sivistyneemmissäkin piireissä, ja poistui.
"Mistä te ilmestyitte?" kysyi Helen katsoen Jonathaniin.
Metsästäjä viittasi syreenipensaisiin.
"Olitteko siellä?" kysyi Helen ihmeissään. "Kuulitteko kaikki?"
"En mahtanut sille mitään."
"Olipa onni – mutta – mutta mitä te siellä teitte?" Helen astui askeleen lähemmäksi ja katsoi metsästäjään uteliaasti, suuret silmät nyt aivan tummina mielenkiinnosta.
Jonathan vaikeni.
Helenin jälleen herännyt myötätunto hävisi samassa silmänräpäyksessä. Noissa kylmissä kasvoissa ei näkynyt mitään, joka olisi ilmaissut samanlaisia tunteita, kuin mihin hän oli ihailijoissaan tottunut.
"Vakoilitteko minua?" kysyi hän nopeasti hetkisen mietittyään.
"En", vastasi Jonathan tyynesti.
Helen tuijotti ymmällään tuohon omituiseen mieheen, tietämättä oikein, mitä ajatella. Hän oli närkästynytkin, mutta koetti parhaansa mukaan salata sen. Metsästäjä oli häntä kohtaan täysin välinpitämätön, mutta oli siitä huolimatta kätkeytynyt syreenien alle hänen pihaansa. Helen oli kiitollinen väliintulosta, mutta ei voinut käsittää, mikä oli saanut metsästäjän paikalle.
"Tulitteko meille kylään?" kysyi hän unohtaen närkästyksensä.
"En."
"Mitä varten sitten?"
"Luulenpa, etten sano", tuli tyynesti ja harkitusti.
Helen polki jalkaa menettäen malttinsa kokonaan.
"Varokaa, etten käsitä väärin omituista käytöstänne", sanoi hän jäykästi. "Jos teillä on syynne, voitte luottaa minuun. Mutta jos tulitte vain –"
"Sh-s-sh!" varoitti Jonathan tarttuen hänen ranteeseensa lujalla kädellä. Välinpitämättömyys oli äkkiä hävinnyt. Hänen voimakas vartalonsa jännittyi liikkumattomaksi kun hän kumartui eteenpäin pää hiukan sivulle kääntyneenä tavalla, joka osoitti hänen kuuntelevan melkein hengittämättä.
Helen värisi tuntiessaan hänen kätensä voimakkaan puserruksen. Mikä sitten lieneekin muutoksen aiheuttanut, se näytti hänelle jälleen vilahdukselta hänen henkilöllisyytensä yllättävän arvoituksellisuuden. Helenistä oli uskomatonta, että niin täydellinen muutos saattoi olla mahdollinen yhden kuiskatun huudahduksen hetkellä. Välinpitämättömyys oli poissa ja tilalle oli ilmestynyt sellainen tulisuus ja voima, että se kahlehti hänetkin.
Hän kuunteli liikkumattomana kuin patsas, mutta ei erottanut risahdustakaan; tunsi vain käden, joka puristi hänen käsivarttaan.
Harjulta kuului huuhkajan synkeä ääni, ja hetkistä myöhemmin kantautui etäältä vastaus heikosti ja tuskin kuuluvasti.
Metsästäjä suoristautui ja hellitti Helenin käden.
"Huuhkajahan se vain olikin", virkkoi Helen huojentuneesti.
Metsästäjän silmät loistivat kuin tähdet.
"Eipäs, vaan Wetzel, ja se merkitsee indiaaneja!" vastas Jonathan ja hävisi pimeyteen.
V
Eversti Zane asteli usvaisessa aamuhämärässä edestakaisin talonsa edustalla täysissä aseissa. Hän oli vartioinut koko yön, katsomatta välttämättömäksi siirtää perhettään varustukseen, johon heidän oli täytynyt niin monesti paeta. Jonathan oli edellisenä iltana ilmestynyt äkkiä takaisin hänen kotiinsa, siepannut aseensa ja hävinnyt lausuttuaan vain kaksi sanaa: "Indiaaneja! Wetzel!" jotka, jos mitkään, olivat rajaseudulla omiaan saamaan kuulijan mielenkiinnon vireille. Eversti uskoi Jonathanin saaneen jonkun merkin Wetzeliltä.
Asutuksen länsipuolella kohosi korkea ja metsäinen selänne, välissä syvä ja jyrkkäseinäinen rotko. Wetzelillä oli usein tapana palata retkiltään tätä vaivalloista tietä. Hän oli epäilemättä nähnyt indiaanien jälkiä ja ilmoittanut huomionsa Jonathanille heidän keskinäisellä merkinantojärjestelmällään, joka perustui yölintujen jäljittelyyn. Tietäessään Wetzelin olevan läheisyydessä eversti oli varma asiastaan.
Käännyttyään edellisenä iltana takaisin kotiinsa eversti oli mennyt suoraan talliin ja todennut, että indiaanit olivat ryöstäneet yhden jalorotuisen raudikon ja Betyn ponin. Eversti oli raivoissaan. Bess oli ollut hänen lemmikkinsä, ja poni Madcap oli Betyn kaikki kaikessa. Sellaisten hevosten menettäminen hänen jo kuultuaan ja nähtyäänkin varkaat oli todellakin katkeraa. Oli jo aika päästä näistä hevosvarkaista. Indiaanit eivät olleet näitä ryöstöretkiä suunnitelleet. Kaiken takana oli joku ovela valkoinen mies, joka oli vielä joutuva tilille petturuudestaan.
Everstin kiihtymys asettui kuitenkin pian. Ajateltuaan asiaa hän oli hyvillään, että kaikki oli mennyt ilman verenvuodatusta. Tarkoitus oli todennäköisesti ollut ryöstää kaikki hänen hevosensa ja samalla ehkä naapurinkin, mutta Jonathanin valppaus ja neuvokkuus olivat tehneet sen melkein tuloksettomaksi. Nuo shawneet, olipa heillä sitten valkoinen johtaja tahi ei, eivät antautuisi enää konsanaan sellaiseen vaaraan.
"Aivan hiipivän shawneen tapaista pujahtaa tänne hämärän turvissa, jolloin vain indiaanien metsästäjä kykenee hänet huomaamaan", mutisi eversti. "En osannut odottaakaan mitään ikävyyksiä siltä taholta näin pian Girtylle brittiläisineen ja punanahkoineen antamamme opetuksen jälkeen. Olipa onni, että Jonathan sattui olemaan täällä. Parasta, että sijoitan jälleen tiedustelijoita entisille vartiopaikoille lumen tuloon saakka."
Everstin näin jahkaillessa kulkiessaan edestakaisin polulla, josta hän piti tienoota silmällä, usva hälveni vienon punerruksen levitessä yhä korkeammalle idän taivaalla. Lintujen hiljainen äännähtely muuttui riemuitsevaksi viserrykseksi, ja tallipihalta kuului kukon heleä ja reipas aamutervehdys. Idästä kajastava rusko tummeni purppuranpunaiseksi, ja hetkisen kuluttua kurkisti aurinko harjanteiden takaa heittäen laaksoon kirkkaan ja kimmeltävän sädekimpun.
Piipusta verkalleen ja rauhallisesti kohoileva sininen savukiehkura kertoi Samin tehneen tulen keittiöön, ja hetkistä myöhemmin totesi eversti mielihyvällä samalta taholta kantautuvasta hivelevästä tuoksusta, että hänen vaimonsa valmisti aamiaista.
"Onko Jackista kuulunut mitään?" kysyi eräs ääni ja Betty ilmestyi kynnykselle.
"Ei."
"Entä indiaaneista?"
"Jättiväthän ne sinulle muiston käynnistään", ja eversti hymyili ottaessaan poikkiviilletyt päitset aidalta.
"Madcap?" huudahti Betty.
"Niin. Madcap ja Bess menivät sen tien."
"Niitä roistoja!" riehahti Betty. "Poni parkani! Eb, houkuttelen Wetzelin tuomaan takaisin hevoseni, vaikkapa hänen täytyisi tappaa kaikki shawneet laaksosta."
"Sinä se puhut", hymähti eversti. "Jos saisit Lewin tekemään sen, siunattaisiin sinua täällä kaikkialla."
Hän aloitti jälleen kävelynsä tähystellen valppaasti joka taholle ja varsinkin harjanteelle rotkon toisella puolella, näkemättä kuitenkaan merkkiäkään metsästäjistä. Kun nyt oli jo täysi päivä, katsoi hän enemmän vartioimisen turhaksi ja meni sisään aamiaiselle. Kun hän ilmestyi jälleen, olivat kyläläiset jo nousseet töilleen. Kirveiden terävät iskut kajahtelivat aamun tyynessä ja kuulakassa ilmassa ja pajasta kuului alasimen sointuva ääni. Eversti kohtasi veljensä Silasin ja Jim Downsin porttinsa lähellä.
"Huomenta, pojat", tervehti hän reippaasti. "Onko Jackia tahi Lewiä näkynyt?" kysyi Silas.
"Ei, mutta odotan joka hetki jompaakumpaa."
"Mitä indiaaneista?" tiedusteli Downs. "Silas herätti minut toissa yönä, mutta ei malttanut sanoa muuta kuin 'indiaaneja'."
"En tiedä juuri sen enempää kuin Silaskaan. Punaisista piruista, jotka varastivat hevoset, näin muutamia, mutta en osaa sanoa, montako niitä oli, mihin ne hävisivät, tahi mitä meillä on odotettavissa. On vain odotettava, kunnes Jack tahi Lewis palaa. Silas, pidä varusväki valmiina varustuksessa äläkä salli kenenkään poistua kylästä, ennenkuin toisin määrätään. Ehkäpä noita shawneita oli vain kolme, mutta metsä saattoi olla yhtä hyvin niitä aivan täynnä. Jotakin on varmasti hullusti, sillä muuten olisivat Jack ja Lew jo palanneet."
"Sheppard näkyy tulevan tuolla tyttärineen", virkkoi Silas viitaten tielle. "George näyttää hermostuneelta."
Eversti oli samaa mieltä nähtyään Sheppardin ja Helenin. Vanhuksella oli kova kiire, mikä jo teki sinänsä sellaisen vaikutuksen, että hän oli kiihtynyt tahi hädissään, ja Helen näytti kalpealta.
"Ebenezer, mitä tämä hälinä indiaaneista oikein merkitsee", kysyi Sheppard hengästyneesti; "Helenin jutut varustuksen joutumisesta piiritykseen ja veljenne kiertely talosta toiseen kunnon ihmisiä vuoteistaan repimässä? En ole saanut unta silmäntäyttä koko yönä. Mistä on kysymys? Missä ne punanahat ovat?"
"Rauhoituhan, George", tyynnytteli eversti hymyillen. "Ei mitään vaaraa, niin että älkää suotta säikähtykö, Helen. Indiaaneja oli täällä toissa yönä, mutta ne veivät saaliinaan vain kaksi hevosta, tekemättä mitään muuta vahinkoa."
"Jumalan kiitos, ettei se ollut sen pahempaa", lausui Helen keventyneesti.
"Olipa niinkin!" huudahti Betty säkenöivin silmin; "ponini Madcap on poissa."
"Eversti Zane, tulkaa sukkelaan tänne", huusi Downs, joka oli jäänyt portille.
Eversti oli yhdellä hypyllä hänen vieressään ja katsoen suuntaan, johon Downsin vapiseva etusormi osoitti, hän näki kaksi tummaa ja kookasta olentoa lähestyvän tietä pitkin. Toinen kantoi kahta luodikkoa ja toinen jotakin huopaan käärittyä pitkähköä esinettä.
"Jack ja Wetzel", kuiskasi eversti. "He ovat saaneet tytön, mutta hän näyttää niin elottomalta, että pelkään pahinta. Te naiset menette nyt sisään", lisäsi hän ääneen.
Rouva Zane, Betty ja Helen tuijottivat häneen paikaltaan hievahtamatta.
"Menkää sisään", toisti eversti käskevästi.
Naiset tottelivat sanaakaan virkkamatta.
Samassa tuli Nellie Downs tien poikki; Sam ilmestyi takapihalta, ja Sheppard nousi portailta, johon hän oli istuutunut. He menivät everstin, Silasin ja Jimin luo portille.
"Aloin jo ihmetellä, mikä teitä niin viivytti", virkkoi eversti Jonathanille tämän tullessa kumppaninsa keralla paikalle. "Olette saaneet Mabelin, ja hän on –" Kunnon eversti ei voinut sanoa enempää. Vaikka hän olisi elänyt sata vuotta rajaseudulla hurjien murhaajien keskellä, olisi hän ollut aina yhtä helläsydäminen. Hän oli varma, että Jonathanin vieressä seisova jättiläismäinen metsästäjä piteli sylissään kuollutta ruumista, tyttöä, jota hän oli lapsena polvellaan hypittänyt.
"Mabel, ja hengissä", vastasi Jonathan.
"Hyvä Jumala! Aivanko totta?" huudahti eversti. "Annapas hänet minulle, Lew."
Wetzel luovutti taakkansa everstille.
"Mitä indiaaneista? Pahaa, vai?" kysyi tämä kääntyessään mennäkseen sisään.
Metsästäjä pudisti päätään.
"Odota minua", lisäsi eversti.
Hän kantoi tytön heidän tavalliseen arkihuoneeseensa ja laski hänet vuoteelle, ryhtyen sitten hellävaroin avaamaan huopaa. Näkyviin tuli hento ja kalpea tyttö.
"Bess, sukkelaan, sukkelaan!" huusi hän vaimolleen ja jatkoi, kun tämä kiiruhti juosten sisään Betty, Helen ja Nellie kintereillään: "Mabel Lane on täällä ja hengissä, mutta mitä suurimmassa avun tarpeessa, lapsi parka. Katso ensin, onko hänellä mitään ruumiillista vammaa. Jos joku luoti on kaivettava ulos tahi puukonhaava ommeltava, on parempi, ettei hän ole tajuissaan. Betty, nouda Bessin vehkeet ja tuo viinaa ja vettä. Joutuin nyt!" Sitten hän kirosi mielensä kevennykseksi ja poistui huoneesta.
Helen hiipi sykkivin sydämin rouva Zanen viereen, joka oli polvistunut vuoteen ääreen. Hän näki korkeintaan noin kahdeksantoista ikäisen hennon tytön, jonka kasvot olisivat olleet kauniit, ellei niiden tiukasti sulkeutuneiden huulien ja elottomien silmäluomien vaiheille keskittynyt ilme olisi ollut niin äärimmäisen tuskallinen.
Heleniltä pääsi syvä ja vavahteleva huokaus.
"Nell, ojenna minulle sakset ja auta, että saan hänet riisutuksi", sanoi rouva Zane. "Puserohan on aivan märkä, mutta ei verestä, Jumalan kiitos! Tunnen sen niljakan kosketuksen liiankin hyvin. Kas niin, Betty, anna lusikallinen paloviinaa. Lämmitä sitten huopa ja etsi joku pellavaleninkisi tälle lapsiraukalle."
Helen katseli rouva Zanea ihmeissään. Everstin vaimo jatkoi rauhallista yksinpuheluaan kaataessaan joitakin tippoja paloviinaa tytön yhteenpurtujen hampaiden väliin, joita hän raotti kätevästi näppärillä sormillaan. Sen tehtyään hän toimitti tarkastuksensa nopeasti ja huolellisesti kuin taitavin haavuri. Helen oli kuullut tämän uudisasukkaan vaimon taidosta parantaa luunmurtumia ja hoidella haavoja ja muita ruumiinvammoja, ja kun hän nyt katseli hänen tyyniä kasvojaan ja vakavia sormiaan, tiesi hän kertojien puhuneen totta.
"Ei luodinreikää, puukonhaavaa, ruhjevammaa eikä luunmurtumaa", ilmoitti rouva Zane. "Vain pelkoa, nälistymistä ja ankaraa mielenjärkytystä."
Hän hieroi Mabelin käsiä, tarkkaillen samalla tämän kalpeita kasvoja, ja kaatoi sitten toisen annoksen paloviinaa tiukasti sulkeutuneiden huulien väliin. Kuihtuneille poskille kohosi vähitellen heikko puna ja silmäluomet alkoivat väristä. Sitten silmät aukenivat. Ne olivat suuret, pehmeät, tummat ja tuskaa täynnä.
Helen ei voinut nähdä niiden katsetta. Niissä oli kuoleman varjoa ja kuolemaakin hirveämpää. Hän kääntyi poispäin pohjiaan myöten kuohuksissa roistoja kohtaan, jotka olivat saattaneet tuon hennon tytön tähän järkyttävään tilaan.
Huone oli nyt täynnä naisia, tyynipiirteisiä vaimoja ja vakavakatseisia tyttöjä, kaikilla sama vihan-, pelon- ja säälinsekainen ilme.
Helen tunsi vaistomaisesti, että tämä oli niitä hetkiä rajaseudulla, jolloin luonteen lujuus pantiin koetukselle, ja hän oivalsi vanhempien jäykemmistä kasvoista sellaisten koetusten olevan tavallisia. Mutta tuska ja mielen järkytys kävivät hänelle ylivoimaisiksi kaikesta siitä huolimatta, mitä hänelle oli kerrottu, ja hän lähti itkien huoneesta ollen vähällä kompastua portailla istuvan Jonathan Zanen leveään selkään. Eversti Zane seisoi lähettyvillä puhellen erään kookkaan miehen kanssa, jolla oli yllään pukinnahkainen asu.
"Teidän ei olisi pitänyt jäädä sinne, tyttöseni", lausui eversti hellästi.
"Luulen – luulen sydämeni pakahtuvan", nyyhkytti Helen painaen kädellään poveaan.
"Niin, niin, tiedän, tiedän", lohdutteli eversti ottaen häntä kädestä. "Mutta olkaa urhoollinen, Helen, älkää murtuko. Tämä rajaseutu on kova ja säälimätön paikka. Älkää ajatelko enää tuota tyttö parkaa. Sallikaa minun esitellä Jonathanin ystävä, Wetzel."
Helen katsahti ylös ja ojensi kätensä. Hän näki edessään kookkaan miehen, jolla oli harvinaisen leveät hartiat, tuuhea ja pitkä, pikimusta tukka ja kalpeat kasvot. Metsästäjä siirtyi askeleen eteenpäin, otti hänen kätensä suureen ja känsäiseen kouraansa, puristi sitä ja peräytyi entiselle paikalleen, sanaakaan virkkamatta. Eversti Zane puheli Helenille lohduttavalla äänellä, mutta tämä ei kuullut hänen sanojaan. Wetzel, indiaanien tappaja, jota hän oli kuullut sanottavan "Kuoleman Tuuleksi", Jonathan Zanen opettaja, ystävä ja kumppani, ihmeellisten urotöiden sankari, seisoi nyt hänen edessään.
Kasvot olivat tuimat ja kylmät, kalpeudessaan raudankovat, ja mustien silmien katse muistutti välähtelevästä teräksestä. Ilme, joka ikäänkuin kajasti valkoisen ja kiinteän ihon alta, oli omituisuudessaan mitä vaikuttavin. Helen kavahti ensin takaisin, mutta tunsi sitten vastustamatonta vetovoimaa. Kärsimykset, niin tulen, pakkasen kuin teräksenkin aiheuttamat, olivat piirtäneet siihen jälkensä, mutta ylinnä näkyi niin selvästi, että se sai katsojan tuntemaan kauhua, päämaali, jolle tämä mies oli traagillisen elämänsä pyhittänyt.
"Te kostitte hänet! Tiedän sen!" huudahti Helen silmät mielenkuohunnasta liekehtien.
Vastauksena oli vain hymy, mutta millainen hymy! Se kirkasti nuo tuimat kasvot kuin heleä päivänsäde ja näytti hänelle vilahdukselta sydämen, joka sykki vieläkin lämpimästi teräksisen kuoren alla. Siinä oli kuitenkin jotakin selittämättömän jylhää, jotakin, joka puhui kuolemasta.
Helen tiesi, että jossakin aavojen aukeiden heinikoissa tahi metsäisten harjanteiden sammalella lepäsivät tämän konnantyön tekijät kuolleina, jäykistyneillä kasvoillaan Kuoleman Tuulen kaamea merkki.
VI
Helen oli joutunut ensi kerran näkemään ja kokemaan rajaseudun suruja, mutta päivät sen jälkeen olivat onnellisemmat, kuin mitä hän oli toivonutkaan. Mabel Lane jäi henkiin. Helen ja Betty hoitivat tuota mielenjärkytyksen murtamaa tyttöä mitä hellimmin ja itkivät ilosta, kun parantumisesta alkoi näkyä oireita. Hän oli monta päivää aivan puhumaton ja tuijotteli ympärilleen sekavasti ja pelokkaasti, mutta sitten tapahtui vähitellen muutos. Silmissä piilevä tumma varjo häipyi hellän huolenpidon ja hoidon johdosta. Eräänä aamuna hän heräsi kauan ja sikeästi nukuttuaan valoisasti hymyillen, ja siitä lähtien parantuminen edistyi nopeasti.
Helen tahtoi ottaa Mabelin luoksensa. Tytön asema oli säälittävä. Hän oli nyt koditon ja isätön orpo, jolla ei ollut ainoatakaan sukulaista rajaseudulla, mutta siitä huolimatta niin urhoollinen ja kärsivällinen, että hän voitti kokonaan Helenin myötätunnon. Kyläpuheet kertoivat hänen rakastavan erästä nuorta uudisasukasta, nimeltä Alex Bennet, jonka sanottiin myös kiintyneen häneen, mutta joka ei ollut vielä tehnyt lopullista valintaansa hänen ja asutuksen toisten tyttöjen välillä. Minkä vaikutuksen Mabelin hirveä elämys tuli tekemään hänen viileähköön ihailijaansa, ei Helen voinut edes arvatakaan; hänellä ei ollut siinä suhteessa missään tapauksessa suuria toiveita tulevaisuuteen nähden. Eversti Zane ja Betty hyväksyivät heti Helenin ehdotuksen ottaa tytön luoksensa, ja tämän heikot vastaväitteet vaiennettiin selittämällä, että hänestä tuli olemaan paljon apua taloudenhoidossa, joten asia päätettiin ilman muuta.
Vihdoin valkeni päivä, jolloin Mabel oli valmis lähtemään Helenin mukaan. Betty oli varustanut hänelle runsaasti vaatteita, sillä Mabelin omat olivat kaikki tuhoutuneet mökin palossa. Helenin nuori ja voimakas käsivarsi vyötäisillään hän hyvästeli Betyn ja rouva Zanen ikuista kiitollisuutta vannoen ja lähti kulkemaan Sheppardin kotia kohti.
Nelikulmaiselta aukealta asutuksen korkeimmalla kohdalla oli esteetön näköala laaksoon. Mabel katsoi virran suuntaan, jossa hänen entinen kotinsa oli ollut, nähden etäällä pienen, tumman läikän, joka näytti vain pisteeltä vihreässä maisemassa. Silmät täyttyivät kyynelillä, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
"Oikeata juurta, ja sentähden hän ei menehtynytkään", sanoi eversti itsekseen ajatellessaan mielihyvällä ja ihailulla rajaseudun naisten sankarillisuutta ja sitkeyttä. Se oli hänen mielestään tähän erämaahan pystytettyjen kotien vahvin perustus.
Tytöt kiintyivät yhä lähemmin toisiinsa sitä mukaa kuin Mabel vahvistui. Helen olisi ollut milloin hyvänsä onnellinen sellaisen suloisen kumppanin seurasta, mutta juuri nyt, kun hän oli itsekin horjahtanut tasapainostaan, hän iloitsi siitä kaksinverroin. Sen jälkeen kuin Mabel oli päässyt kaikesta vaarasta, Helenillä oli useita päiviä mielessään eräs seikka, joka vaivasi häntä aina närkästykseen saakka. Hän alkoi nimittäin epäillä saaneensa liian paljon ihailijoita, joista hän ei välittänyt, ja ajattelevansa liian paljon erästä miestä, joka ei taas välittänyt hänestä. Hän oli vuorotellen iloinen ja alakuloinen. Synkkyyden puuskien tullessa hän epäili itseään, mutta ollessaan iloinen hän torjui luotaan pelkän ajatuksenkin, että hän voisi yleensä välittää miehestä, joka oli niin välinpitämätön. Mutta tuo ajatus oli siitä kummallinen, että kerran synnyttyään se palasi aina takaisin ja milloin hyvänsä, synkistäen hänen hilpeän mielensä.
Eräänä aurinkoisena aamuna, kun kukat hymyilivät orapihlaja-aidassa, kastehelmet kimaltelivat lehdillä, ja akasioiden pehmoiset oksat kukkivat valkoisina, tytöt ryhtyivät toteuttamaan paljonpohdittua suunnitelmaansa kukkatarhan järjestämisestä. Helen piti kukista intohimoisesti ja oli ottanut vanhasta kodista mukaansa korillisen lempikasviensa siemeniä.
"Päivänkukat kylvämme riviin pihan ympäri ja daliat pitkään ja nenätit pyöreään penkkiin", sanoi Helen.
"Meillä on jo joitakin orvokeita, mutta niiden lisäksi hankimme kuusamia, unikoita ja liljoja, sillä ne ovat kaikki kauniita", lisäsi Mabel.
"Nämä orvokit ovat niin viehkeitä ja heleitä", sanoi Helen taivuttaen sivulle erään syreenipensaan. "En ole milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Mielistyn yhä enemmän uuteen kotiini ja uusiin ystäviini. Puutarhani on niin viehättävä enkä väsy milloinkaan sen takana leviävään näköalaan."
Helen katseli mielihyvällä ja ylpeydellä puutarhaansa tuoreenvihreine ja sinipunervalatvaisine syreeneineen ja kukkivine puineen ja villiviinin peittämiä hirsimökkejä katolta nousevine sinisine savukiehkuroineen. Takana kohosi pajukon reunustamaa virtaa vartioiva varustus tummana ja raskaana ja kaukaa polveilevan virran toiselta puolen siinti tummia, kuin salamyhkäisyydellään uhmailevia harjanteita.
"Ellei tuota synkän näköistä varustusta olisi, voisi tätä pientä kylää tässä harjun alla kuvitella yhtä turvalliseksi kuin se on kauniskin", lausui Helen. "Mutta tuo sieltä täältä mustaksi hiiltynyt paaluaitaus harmaantuneine linnakkeineen ja nuo tuijottelevat ampuma-aukot pysyttävät minut aina todellisuudessa."
"Siitä oli hiljaisuus kaukana, silloin kun Girty oli täällä", vastasi Mabel miettivästi.
"Olitko silloin varustuksessa?" kysyi Helen silmät suurina.
"Kyllä; jäähdyttelin miesten luodikoita", vastasi Mabel tyynesti.
"Kerro, ole niin kiltti."
Helen kuunteli jälleen tarinaa, jonka hän oli jo monta kertaa kuullut, mutta uuden kertojan esittämänä se kävi aina eloisammaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Hän ei kyllästynyt milloinkaan kuulemaan, kuinka tuo kuuluisa luopio, Simon Girty ratsasti varustuksen edustalle mustalla hevosella, antaen puolustajille tunnin antautumisaikaa; hän eli jälleen mukana hyökkäyksessä, jolloin brittiläiset sotilaat olivat avuttomuutensa käsittäen peräytyneet erään läheisen harjanteen rinteelle indiaanien hyökätessä riemuitsevasti kiljuen ja raivosta sokeina varustusta vastaan, ja jolloin Wetzel aloitti taistelun kaatamalla erään indiaanipäällikön, joka oli kiihkoissaan edennyt hänen erehtymättömän luodikkonsa kantomatkalle. Ja kun kertoja alkoi selostaa sankaritekoja tuon unohtumattoman ja ikimuistettavan piirityksen ajalta, ei Helen voinut hillitä innostustaan. Hän itki kuullessaan pienen Harry Bennetin kuolemasta eteläisessä linnakkeessa, jossa poika oli taistellut yksinään ja monen luodin haavoittamana, kunnes sai apua, ja hän taputti käsiään Clarken kuolemaahalveksivalle juoksulle varustuksen katon poikki erästä vaarallista tulinuolta sammuttamaan. Suuret silmät hehkuivat ja salamoivat, mutta hän ei puhunut mitään, kun Mabel kertoi Wetzelin rynnistyksestä paaluaitaukseen murretulle aukolle, jossa tuo hirveä metsämies oli kirveellä pitänyt puoliaan raivopäisten indiaanien koko laumaa vastaan, kunnes aukko saatiin tukituksi. Ja Betty Zanen ainutlaatuinen ja rajaseudun aikakirjoihin lähtemättömästi piirtynyt urotyö, kun hän juoksi ruutia noutamaan, pelastaen varustuksen, oli jotakin sellaista, jolle ei voinut itkeä eikä taputtaa käsiään, vaan jota saattoi vain unelmoiden ihannoida, sydän myötätuntoa tulvillaan.
"Tuota eversti Zanen talolta viettävää rinnettä alas Betty juoksi", lopetti Mabel viitaten sinnepäin.
"Näitkö hänet?" kysyi Helen.
"Kurkistin eräästä ampuma-aukosta. Indiaanit taukosivat ampumasta varustusta saadakseen Betyn pysähtymään. Sitä kiljuntaa ja pauketta! Luoteja tuli aivan satamalla melskeen yltyessä joka hetki, ja Betty juoksi tuulen nopeudella."
"Toivonpa melkein, että Girty tulisi toistamiseen", kuiskasi Helen.
"Älä; hän voi tulla!"
"Kuinka kauan on Betyn mies, herra Clarke, ollut kuollut?" tiedusteli Helen.
"En muista aivan tarkalleen, mutta hän ei elänyt kauan piirityksen jälkeen. Toiset sanovat hänen ponnistelleen yli voimiensa sammuttaessaan paaluaitauksen sisäpuolella valloilleen päässyttä tulipaloa."
"Kuinka surullista!"
"Niin. Betty oli mennä murheesta samaa tietä. Mutta me rajaseudun naiset emme murru helposti; emme saa", vastasi Mabel lannistumattoman tahdonlujuuden kajastaessa surumielisen katseen takaa.
Hilpeät äänet keskeyttivät heidän keskustelunsa, ja kun he kääntyivät, näkivät he Betyn ja Nellin tulevan veräjästä. Iloisesti rupatteleva Nell ja sukkela ja kekseliäs Betty antoivat keskustelulle uutta vauhtia, ja kun päivän uutiset oli seulottu, siirryttiin vaatteisiin ja lopulta tuohon vanhaan, mutta aina uuteen aiheeseen, rakkauteen. Hetkistä myöhemmin astui eversti Zane veräjästä sisään reippain askelin ja iloisesti hymyillen.
"No totisesti, ellei täällä ole neljä oikein kaunista tyttöä", huudahti hän katsellen ryhmää ihailevasti.
"Eb, olen varma siitä, että kaikki tytöt pitäisivät sinua kuhertelijana, ellet olisi naimisissa", nuhteli Betty.
"Sitä ei ole kukaan konsanaan tehnyt, mutta sen sanon, että minä se vasta olinkin nuorena miehenä oikea sydänten murskaaja", vastasi eversti röyhistäen muhkeata rintaansa. Jäntevine vartaloineen, tummaksi paahtuneine kasvoineen ja reippaine ja miehekkäine käytöksineen hän oli todellakin komea mies.
"Aivan niin, mutta Bess sanoi sen päättyneen sangen pian hänet nähtyäsi", vastasi Betty tummat silmät veitikkamaisesti välähtäen.
"Niin – niinpä taisi olla", myönsi eversti hieman nolona; "aikansa kutakin, kuten tiedät." Luoden sitten Mabeliin vakavan katseen hän kysyi: "Kuinka voit tänään, tyttöseni?"
"Kiitos, eversti, olen jo aivan entiselläni."
"Katsohan tuonne. Virralla on lautta tännepäin tulossa", sanoi eversti hiljaa.
Kaukana leveällä Ohio-virralla näkyi tumma, nelikulmainen läikkä vihreänä päilyvää vettä vasten.
Eversti näki Mabelin hätkähtävän ja tumman punan kohoavan kalpeille kasvoille. Virralle tuijottava katse oli pelokas, melkeinpä hätääntynyt. Eversti tiesi syyn. Alex Bennet oli lautalla.
"Poikkesin kysymään voisinko tehdä jotakin hyväksesi?"
"Kertokaa hänelle", kuiskasi Mabel.
"Kuulehan, Betty", virkkoi eversti kääntyen, "onko Helenin orpana heitellyt sinulle jatkuvasti noita lammasmaisia silmäyksiään?"
"Mutta Eb!" huudahti Betty punastuen rajusti.
"Olen vanha narri, elleivät hänen silmänsä olleet tavallista kirkkaammat, kun hän katseli sinua."
"Niin oletkin ja sitäpaitsi aivan hirveä", sanoi Betty närkästyksen kyyneleet silmissä kimallellen.
Eversti Zane vihelteli hiljaa kävellessään tietä alas. Hän poikkesi pyörämestarin pajaan, jossa hänellä oli eräät vaunut korjattavina, ja jatkoi sitten matkaansa rantaan. Kaksi indiaania ja joukko uudisasukkaita ja lauttureita istui tukevalla laiturilla kaikki lauttaa odotellen. Hän jutteli indiaanien kanssa, jotka olivat rauhallisia chippewaita, kunnes lautta kiinnitettiin laituriin. Eräs vaaleatukkainen ja punaposkinen, tanakka nuorukainen hyppäsi ensimmäisenä maihin.
"Halloo, Axel, onnellinen matka, vai?" tervehti eversti.
"Siinähän olettekin, eversti Zane. Ensiluokkainen", vastasi nuori Bennet. "Menkäämme hiukan sivulle, olisi vähän kahdenkeskistä asiaa", ja vetäen everstin toisten kuulemattomiin hän jatkoi: "Kuulin tämän aivan sattumalta ja suoraan sanoen vakoilinkin hieman, kun mielenkiintoni heräsi. Fort Pittissä on lyhyesti sanoen eräs mies, ilmeisesti joku englantilainen, joka kuuluu sanoneen tulleensa tänne rajaseudulle erästä Sheppard-nimistä tyttöä etsimään. Brandt saapui sinne hiukan ennen lähtöämme ja eräältä hänen mieheltään kuulin teillä olevan sennimisiä uusia ystäviä. Tuo muukalainen on kaunis mies, ei mikään tavallinen, mutta kopea, tuhlaileva ja huimapäinen. Hänellä oli mukanaan palvelijakin, puheistaan päättäen merimies, vaarallinen ja pahantapainen lurjus, jonka vertaista en ole monta nähnyt. Sielläkin hän jo kerkesi puukottaa sangen pahasti erästä lautturia. He tulevat molemmat seuraavalla lautalla ja ovat täällä päivän tahi parin päästä mikäli sää on suotuisa, ja kun asia tuntui niin merkilliseltä, ajattelin olevan viisainta ilmoittaa siitä teille."
"Aivan niin", vastasi eversti miettivästi. Hän muisti Sheppardin maininneen jostakin englantilaisesta. "Teit oikein, Alex, kun puhuit siitä minulle. Oliko mies juovuksissa sanoessaan tulleensa länteen erään naisen jäljessä."
"Kyllä, mutta ei silloin, kun hän mainitsi nimen", vastasi Alex. "Kun epäluuloni heräsivät, toimitin tiedusteluja, näettekös. Asia on näin: Jake Wentz, turkiskauppias, kertoi miehen kyselleen Sheppardeja heti vaunuista laskeuduttuaan. Nähdessäni hänet ensi kerran hän oli juovuksissa, ja kuulin Jeff Lynnin sanovan jotakin sinnepäin, että rajaseutu on huono paikka jonkun naisen tavoittamiseksi. Se sai minut heristämään korviani. Englantilainen vastasi: 'Niinkö? Haluamani naisen jäljessä menen vaikka helvettiin'. Ja, eversti, hän olikin totisesti sen näköinen."
Eversti seisoi mietteisiinsä vaipuneena Alexin kääriessä tavaransa myttyyn ja tunkiessa kirvesvarren hihnan alle, mutta kun nuori mies lähti menemään törmää ylös, muisti eversti äkkiä asiansa.
"Alex, tulehan vielä tänne", virkkoi hän ihmetellen, mahtoiko nuorukainen olla oikeata ainesta. Kasvot olivat avoimet ja rehelliset ja tekivät everstiin hyvän vaikutuksen.
"Alex, minulla on sinulle huonoja uutisia", sanoi hän ja kertoi kursailematta, katse kiintyneenä nuorukaisen kasvoihin, vanhan Lanen murhasta, Mabelin ryöstöstä ja miten Wetzel oli pelastanut hänet.
Alex alkoi sadatella ja vannoa kostoa.
"Heitä tuo", sanoi eversti tuimasti. "Wetzel seuraili neljää indiaania, joilla oli Mabel ja joitakin varastettuja hevosia mukanaan. Punanahoille tuli riita tytöstä sillä seurauksella, että kaksi otti hevoset jättäen tytön toisille. Wetzel lähti näiden jälkeen, tappoi heidät ja toi Mabelin kotiin. Hän oli sangen huonossa kunnossa, mutta on nyt jo verraten reipas."
"Mihin joutuisimme ilman Wetzeliä?" virkkoi Alex käheästi, välittämättä kyynelistä, jotka valuivat hänen silmistään ruskettuneille poskille. "Vanha Jake parka! Mabel raukka! Siinä sitä nyt ollaan. Jos olisin tehnyt oikein ja nainut hänet, kuten minun olisi pitänyt, ja kuten tahdoin tehdä, olisi hän säästynyt näistä kärsimyksistä. Mutta minä otan hänet heti, jos hän vain huolii minusta. Kun minulla ei ollut maata, karjaa eikä edes kattoa pääni päällä, en tohtinut, vaan päätin odottaa."
"Alex, sinähän tunnet minut", lausui eversti sydämellisesti. "Näetkös tuota vihreätä kaistaletta tuolla jokivarressa noin puolen penikulman päässä? Tuo, jossa on iso pähkinäpuu keskellä ja mökki sen vieressä. Rajaseudun parhainta viljelysmaata, noin neljäkymmentä hehtaaria, ja parhaalleen kosteata. Päivänä, jolloin vietät häitäsi Mabelin kanssa, se on sinun."
Alex karahti punaiseksi, änkytti ja tapaili turhaan sanoja ilmaistakseen kiitollisuutensa.
"Menkäämme", virkkoi eversti loistavin kasvoin. "Kuta pikemmin kerrot Mabelille, sitä parempi." Avioliittojen rakentaminen oli hänen parantumaton heikkoutensa. Hän iloitsi pienestäkin avunannosta enemmän kuin vuodenajan sadosta.
Kun he tulivat Sheppardin talolle, olivat tytöt vielä pihalla. Mabel nousi nähdessään Alexin ja seisoi sitten vaiti ja kalpeana. Alex meni hämilleen huomatessaan toiset, jotka katsoivat häneen kiinteästi.
Eversti Zane työnsi hänet edellään pihalle ja virkkoi hiljaa: "Mabel, olen juuri huolehtinut jostakin, jonka sinä tulet antamaan Alexille. Vain pieni, näppärä tupa viljelysmaineen häälahjaksi."
Mabel katsoi ymmällään everstin loistavista kasvoista tyttöihin ja sitten ilosta säteilevään, punehtuneeseen sulhaseensa. Hän ymmärsi ja painaen kätensä povelleen hän huudahti tukahtuneesti ja horjahti.
Mutta hän ei kaatunut, sillä Alex, joka vihdoinkin havahtui hämmingistään, hypähti esiin ja otti hänet syliinsä.
Saman päivän iltana Helen ei ottanut vastaan Brandtia eikä muitakaan vieraita. Hän istui pihalla isänsä keralla, joka poltteli piippuaan.
"Missä Will?" kysyi Helen.
"Sanoi menevänsä kurppia ampumaan", vastasi isä.
"Kurppia! No jopa jotakin! Ajatella Willin metsästävän! Hän on varmaankin saamaisillaan tuon erämaan kuumeen, josta eversti Zane puhui."
"Varmasti."
Molemmat vaikenivat. Sheppard, joka oli tottunut näkemään Helenin aina hilpeänä ja puheliaana, pani ihmetellen merkille, kuinka hiljainen hän nyt oli.
"Miksi olet niin äänetön?"
"Koti-ikävä tahtoo toisinaan vaivata", vastasi Helen vastahakoisesti.
"Niinpä niin. Tämä on ihana paikka, mutta ei sinunlaisiasi varten, kultaseni, joka rakastat iloa ja soitantoa. Pelkään usein, ettet ole onnellinen täällä, ja silloin kaipaan vanhaa kotiamme, josta ajatukseni siirtyvät aina äitiisi."
"Unohda, mitä sanoin", pyysi Helen. "Olen tänään vain hieman huonolla tuulella enkä ehkä lainkaan koti-ikävän vallassa."
"Olet mielestäni näyttänytkin onnelliselta."
"Olen onnellinen, isä. Tämä on vain sellaista – sellaista haaveilevan tyttöhupakon joutavaa surumielisyyttä."
"Minulla on sinulle eräs uutinen, Helen, joka on kiusannut minua aina siitä saakka kuin kuulin sen eversti Zanelta. Mordaunt on matkalla Fort Henryyn."
"Mordauntko? Mahdotonta! Kuka sanoi? Mistä kuulit?"
"Pelkään sen olevan totta. Eversti kertoi kuulleensa eräästä englantilaisesta, joka oli tiedustellut meitä Fort Pittissä. Tuntomerkit sopivat sitäpaitsi täydellisesti Mordauntiin. Hän on todennäköisesti lähtenyt jälkeemme."
"Entä sitten? Emme ole hänelle mitään velkaa. Hän ei voi tehdä meille mitään vahinkoa."
"Mutta, Helen, hän on häikäilemätön eikä välitä mistään. Etkö pelkää häntä?"
"Minäkö?" huudahti Helen ivallisesti naurahtaen. "Varokoon hän vain itseään. Täällä rajaseudulla hän ei voikaan mellastaa mielensä mukaan. Olen sanonut hänelle, etten tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan, ja sillä hyvä."
"Hyvä on, hyvä on. En aikonut ensin sanoa sinulle mitään, mutta sitten arvelin sen olevan kuitenkin parasta. Hyvää yötä nyt, lapsi, minä menen nukkumaan."
Sheppardin mentyä Helen istui vielä kauan mietteisiinsä vaipuneena. Menneisyyden muistot ja varsinkin ne, jotka liittyivät tähän vastenmieliseen kosijaan, eivät suoneet hänelle rauhaa. Hän näki selvästi edessään hänen kalpeat ja kauniit kasvonsa ja miellyttävän käytöksensä. Helen oli pitänyt hänestä samoin kuin toisistakin miehistä, kunnes hän oli saattanut Helenin isän ja itsensäkin vararikkoon ja alkanut käydä huomaavaisuudessaan julkean itsepintaiseksi. Romahduksen jälkeen hän oli käynyt äärimmäisen huikentelevaiseksi, hänestä tuli juomari ja peluri, hänen luopumatta kuitenkaan järjettömästä kosiskelustaan. Hän seurasi Heleniä kuin varjo, tehden tämän elämän melkein sietämättömäksi, minkä tähden Helen tervehti isän suunnitelmaa muuttaa länteen mitä suurimmalla ihastuksella. Ja nyt oli Mordaunt tulossa tänne hänen uuteen kotiinsa. Helen oli aivan sairas mielipahasta. Mutta sitten hänen ylpeytensä nousi ja tuntien olevansa täysin itsenäinen uudessa ja vapaassa elämässään rajaseudulla hän terästi tahtonsa ja karkoitti miehen ainiaaksi ja kokonaan ajatuksistaan.
Entinen elämä oli kuollut ja haudattu, ja täällä hän tunsi tulevansa onnelliseksi. Nyt riitti, kun hän ajatteli vain tätä pientä kylää, joka oli hänen uusi kotinsa, tyttöystäviään, vaiteliasta metsämiestä ja että hämärä oli pehmoista ja kaunista. Metsäiseltä harjanteelta, joka kohosi niin synkkänä kylän yläpuolelle, näkyi ylimpien puiden välistä jotakin kimmeltävän kirkasta. Hän näki sen nousevan hitaasti puiden takaa, milloin häipyen näkyvistä, milloin heittäen hopeisen valojuovan oksien lomitse, kunnes se hohti lumoavana ja suurenmoisena metsän mustan ääriviivan yläpuolella. Illan pehmoinen hämärä näytti kohoavan ja sitten häviävän, ikäänkuin joku näkymätön käsi olisi vetänyt pois tumman peitteen. Mutta mustat varjot puiden alla olivat kuunsäteiden saavuttamattomissa, ja harjanteen reunaa kattoi vaalea usva.
Ilta oli käynyt salamyhkäiseksi ennen hämärän häipymistä kuutamoon, mutta tämä kalpea ja valkea valo, jossa koko laakso aivankuin kylpi, vaikutti vielä pehmoisemmalta ja salaperäisemmältä. Helen ei ajatellut enää mitään; hän vain katseli, mielikuvitus kokonaan valloillaan. Hän siirtyi sen siivillä kauas noiden hopeisten pilvien maailmoihin ja kansoitti laaksot, rotkot ja harjanteiden tummat rinteet hengillä ja keijukaisilla, soreilla neidoilla ja uljailla ritareilla. Päivä arkisine puuhineen oli hänelle kaukainen uni. Tuikkivat tähdet kalpenivat tässä kirkkaudessa; kuu hallitsi yksinään. Maailman äärettömyys kimaltelevine virtoineen, uinailevine laaksoineen ja rotkoineen ja tummine metsineen kangasti hänelle tuossa hopeisessa kuutamossa.
Näihin haaveisiin vaipuneena Helen katseli kauan haltioituneena kuutamoista laaksoa, kunnes hän havahtui säpsähtäen unelmistaan. Hän tunsi, ettei hän ollut enää yksin. Nousten ja kääntyen katsomaan ympärilleen hän näki vierellään Jonathan Zanen, yllään tuttu pukinnahkainen asunsa.
"Tekö?" huudahti Helen terävästi, mutta samalla arastikin.
Metsästäjä siirrähti lähemmäksi. Pitkä, musta luodikko ja hämärästi kimaltelevat aseet saivat Helenin värisemään. Hän näytti villimmältä ja kesyttömämmältä kuin konsanaan, olemuksessaan metsän syvää äänettömyyttä ja puvussaan ruohoaavikoiden tuoksua.
"Iltaa, tyttö", lausui hän verkkaiseen, kylmään tapaansa.
"Miten tulitte tänne?" kysyi Helen hetkisen kuluttua, kun metsästäjä ei selittänyt sanallakaan, mistä hänen myöhäinen käyntinsä johtui.
"Mieleni teki kävellä."
Helen, joka oli aina varuillaan, totesi jonkinlaisella närkästyksensekaisella hämmästyksellä, että herra Zane alkoi käydä läpitunkemattoman salaperäisyytensä lisäksi leikilliseksikin. Hän punastui ja kalpeni. Tuolla metsästäjällä oli totisesti taito saada hänet kiivastumaan ja tuntemaan samalla – Helen myönsi sen vastahakoisesti – selittämätöntä avuttomuutta ja pelkoakin. Hän tukahdutti kiivaat sanansa, koska hän oli kokenut, että tuolla omituisella henkilöllä oli aina pätevät syyt.
"Etteköhän sentään voisi huomaavaisuudesta minua kohtaan selittää, miksi ilmestytte niin äkkiä kuin maasta nousten?" kysyi Helen punniten huolellisesti sanansa.
"Oletteko yksin?"
"Kyllä. Isä ja Mabel nukkuvat, eikä Will ole vielä tullut kotiin. Kuinka niin?"
"Eikö täällä ole ollut ketään muita?"
"Brandt kävi eräiden toisten keralla, mutta kun tahdoin olla yksinäni, en ottanut heitä vastaan", vastasi Helen kummissaan.
"Oletteko nähnyt Brandtia sen jälkeen?"
"Minkä jälkeen?"
"Tarkoitan iltaa, jolloin lymysin syreenipensaan takana."
"Kyllä, useamman kerran", vastasi Helen. Metsästäjän äänessä oli jotakin, joka teki hänet noloksi. "Enhän muutakaan voinut, kun hän tuli vierailulle. Hämmästyttääkö se teitä, että olen puhutellut häntä, vaikka hän loukkasi minua?"
"Kyllä."
Heleniä alkoi hävettää yhä enemmän.
"Ette rakasta häntä?" jatkoi Zane.
Helen oli niin ymmällään, ettei hän voinut muuta kuin tuijottaa toisen tummiin kasvoihin. Sitten hän painoi katseensa maahan epämääräisen mielihyvän tunteella. Mutta ajatellessaan kysymystä hän tukahdutti sen ja vastasi kylmästi:
"En, ja ellette olisi tehnyt minulle tuota palvelusta, en olisi milloinkaan vastannut sellaiseen kysymykseen."
"Toivon teidän välittävän yhtä vähän niistä toisistakin, jotka olivat täällä samana iltana."
"Olen todellakin hämmästynyt, herra Zane. Tätä vierailuanne lukuunottamatta ette ole kertaakaan käynyt luonani, mutta siitä huolimatta näyttävät asiani olevan teille aivan poikkeuksellisen mielenkiintoiset."
Metsästäjä katsoi häneen läpitunkevasti.
"Vakoilitte vieraitani", jatkoi Helen rohkeasti, menettäen vähitellen malttinsa. "Välitittekö minusta todellakin niin paljon?"
"Välitinkö –" toisti Zane harvakseen.
"Niin juuri. Halusitte tietää, montako ihailijaani oli saapuvilla, mitä he tekivät, ja mitä he sanoivat. Teittepä heistä vielä alentavia vihjauksiakin."
"On totta, että halusin tietää, ketä luonanne oli", vastasi Zane, "mutta mitään vihjauksia en tehnyt."
"Olitte niin utelias, ettette tullut, kun kutsuin", sanoi Helen ivallisesti. Se juuri teki hänet katkeraksi; hän ei voinut unohtaa, että tämä mies oli vastannut kieltävästi, kun hän oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa.
"Olette todennäköisesti ymmärtänyt minut väärin", sanoi Zane rauhallisesti.
"Minkätähden tulitte tänne? Miksi vakoilette ystäviäni? Tämä on jo toinen kerta, Jumala tiesi, kuinka usein olette käynyt täällä! Sanokaa!"
Metsästäjä oli vaiti.
"Vastatkaa", tiuskaisi Helen silmät leimuten. Hän polkaisi jo jalkaansakin. "Metsämies tahi ei, teillä ei ole mitään oikeutta sekaantua asioihini. Jos olette hieno mies, sanotte, mitä varten tulitte?"
Helenin veri kiehui, mutta silmäys, jonka Jonathan loi häneen, jäähdytti sen heti.
"Tulin tänne saadakseni selville, kuka kosijoistanne on roisto, joka suunnitteli Mabel Lanen ryöstön ja varasti hevosemme. Kun löydän sen lurjuksen, ripustamme hänet Wetzelin kanssa siekailematta jonkin puun oksaan."
Metsästäjän ääni oli terävä ja kylmä, ja kun hän vaikeni, tuijotti Helen häneen kauhistuneena ja lysähti sitten portaille järkytettynä ja mykistyneenä.
"Älkää katsoko noin, älkää pelästykö", lausui Jonathan, ääni yhtä lempeänä kuin se oli äsken ollut kova. Hän tarttui Helenin käteen. "Pakotitte minut vastaamaan. Teillä on terävä kieli, tyttö, ja kun puhuin, ajattelin häntä. Olen pahoillani."
"Hevosvaras ja murhaajaakin pahempi roisto ystävieni joukossa!" mutisi Helen väristen, sillä hänen mieleensäkään ei johtunut epäillä metsästäjän sanoja.
"Seurasin häntä tänne silloin, kun olin viimeksi seurassanne."
"Tiedättekö, kuka heistä?"
"En."
Hän piteli vieläkin tietämättään Helenin kättä omassaan, mutta Helen tiesi sen kyllä. Lämpöisessä puristuksessa sykähtelevä voima lohdutti häntä. Hän tuli varmasti tarvitsemaan tätä voimakasta kättä pahoina päivinä, jotka näyttivät jo synkistävän taivaanrannan.
"Mitä minun on tehtävä?" kuiskasi Helen jälleen väristen.
"Pidettävä tämä salaisuus meidän kahden kesken."
"Kuinka voin? Kuinka voin?"
"Teidän täytyy." Ääni oli syvä ja matala. "Jos kerrotte isällenne tahi kenellekään toiselle, voi käydä, etten enää löydä tuota miestä, sillä hän on häikäilemätön ja äärimmäisen ovela. Hän jatkaisi peliään muualla ja ehkä suunnittelisi jälleen jonkun tyttö poloisen ryöstön. Tyttö, säilyttäkää salaisuuteni."
"Mutta hän voisi ehkä yrittää viedä minutkin", kuiskasi Helen kauhistuneesti.
"Kyllä", vastasi metsästäjä, huulillaan harvinainen hymynsä.
"Oh! Tietäen kaiken tämän en käsitä, miten voin jälleen kohdata yhdenkään noista miehistä? Ilmaisen heti itseni."
"Eikö mitä. Teillä on mielenmalttia aivan riittävästi. Asia on nyt siten, että teidän on autettava minua ja Wetzeliä vapauttamaan rajaseutu näistä helvetinkourista, ja te onnistutte kyllä. Tunnen naisen, kun tosi on kysymyksessä."
"Minunko – minunko autettava teitä ja Wetzeliä?"
"Niin juuri."
"Suurenmoista!" huudahti Helen sekä nauraen että itkien. "Ja ensi lautta tuo minulle tyttö raukalle vain uutta huolta vielä tämänkin lisäksi."
"Veljeni kertoi tuosta englantilaisesta. Hänelle käy huonosti, jos hän rohkenee vaivata teitä."
Noiden matalalla äänellä lausuttujen sanojen syvä merkitys sai Helenin vavahtamaan. Hänen ja tämän metsämiehen välille oli varmaankin kohtalo itse sidettä kutomassa. Hän tunsi sen toisen vakavassa, läpitunkevassa katseessa ja omassa, kihisevässä veressään.
Kun hänen luontainen rohkeutensa oli tukahduttanut tyttömäisen pelon, seisoi hän metsästäjän edessä kalpeana ja päättäväisenä, silmissään katse, joka ei vavissut.
"Teen, minkä voin", sanoi hän.
VII
Fort Henrystä länteen ja kaukana polveilevasta virrasta retkeili Jonathan Zane kapeata, pähkinäpensaiden reunustamaa vuoristopolkua hitaasti ylös kavuten. Aukeamille tullessaan hän pysähtyi aina hetkeksi tiheikön suojaan ja hengitti syvään metsän hyvätuoksuista, raikasta ilmaa terävän katseen samalla pälyessä joka taholle ympäristöön, harjanteiden metsäisille rinteille ja alas puiden latvojen yli.
Metsässä oli tänä kesäkuun aamuna erikoisen kirkasta ja eloisaa. Leveälehtiset poppelit, tuuheaoksaiset tammet ja viinin verhoamat vaahterat varjostivat viileitä, sammalpeitteisiä kumpuja lämpöisesti paistavan auringon heitellessä oksien lomitse heleitä läikkiä maahan. Se hohti hopeisena poppelien untuvaisilla lehdillä ja kimalteli kullalta värikkäissä pähkinäpuissa. Kastepisarat helmeilivät saniaisilla, purot karkeloivat solisten ja välkehtien, hämähäkinverkot sädehtivät sateenkaaren väreissä ja metsän kukka, suloinen ja kalpea satakauno, kohosi sammalesta kuin valkoinen tähti.
Kellertäviä lintuja hyppeli pensaissa iloisesti viserrellen, kultarintakertut lauloivat, sininärhit ääntelivät korkeissa valkotammeissa, tikka nakutteli kuivettuneen puun kyljessä ja varikset raakkuivat latvojen yläpuolella. Oravia vilahteli kaikkialla. Levoltaan häiriintynyt pyy pyrähti humahtaen lentoon ja kiisi kuin ruskea pallo lehtien lomitse. Korkealta kantautui haukan kimeä vihellys kotkan villimmän huudon seuraamana.
Kaikki nämä erämaan äänet olivat metsämiehen korvalle sointuvaa musiikkia. Siinä oli iloa ja onnea, vapautta ja turvallisuudentunnetta, jossa hänen villit ystävänsä elivät ylhäällä lämpöisessä auringonpaisteessa ja viileässä varjossa häilyvien lehtien alla.
Tämä mutkitteleva polku oli Jonathanille melkein yhtä tuttu kun kylätie kotona. Ylhäällä oli eräs turvallinen kohtauspaikka, johon hän ja Wetzel usein suuntasivat kulkunsa. Tämän harjun rinteellä olisi jokainen kivi, sammalmätäs ja jättiläistammi tiennyt kertoa tarinoita metsämiehistä, jos ne olisivat salaisuutensa ilmaisseet. Solakat saniaiset, sammalesta kurkistava hento ruoho ja tasanteilla kukkivat kukat olivat kaikki nähneet mielenkiintoisia asioita. Metsämies eli elämänsä vehmaiden latvojen alla, ja sentähden hän rakastikin sassafran ja laakerin nuokkuvia oksia, kallioisten harjanteiden louhikkorinteitä ja aaltoilevien tasankojen lainehtivaa heinää, metsien uljaita saarneja, kuninkaallisia tammia ja tummuudessaan salamyhkäisiä kuusia samoin kuin kaikkia luonnossa eläviä olentoja, lukuunottamatta hänen punaihoista verivihollistaan. Muuta näin välitöntä ja todellista kiintymystä hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Kuunnellen siten koko sydämellään luonnon opetusta hän pääsi sen salaisuuksista perille. Sentähden oli varmaa, että hänen metsässä viettämänsä monet ja näköjään toimettomat hetket olivat todellisuudessa onnelliset ja hyödylliset.
Hän nousi hitaasti jyrkännettä ylös päätyen vihdoin ahtaalle tasanteelle, jossa oli sikin sokin suuria ja ryhmyisiä, tuulten ja sateiden kuluttamia kiviä, ja itäisellä reunalla, joka putosi kohtisuorasti noin neljäkymmentä metriä, pienellä kallionkielekkeellä polvekkeineen, tuulten ja myrskyjen tuivertama pähkinäpuu. Metsästäjä laski luodikkonsa ja reppunsa sen juurelle ja painautui maahan puolittain istuvaan asentoon selkä puuta vasten lepäämään ja odottamaan.
Tämä alaston ja kallioinen huippu oli kotkien tähystyspaikka, ja täällä, josta oli penikulmia laaja näköala joka taholle, olivat metsämiehet tottuneet toisensa kohtaamaan.
Alapuolella viettivät harmaat ja rapautuneet kallioseinämät äkkijyrkästi alas, häipyen häilyvien latvojen peittoon, ja sitten seurasi harjanne harjannetta, rinne rinnettä, nousten ja laskien aina etäällä kimaltelevaan virtaan saakka. Tumman vihreyden rannattomasta merestä näkyi sieltä täältä ruohoaukeita kuin heleitä saaria. Harjanteista olivat toiset suoria ja toiset vääriä, mutta niiden kauniisti kaartuvat ja sulavasti alenevat ääriviivat muodostivat sopusointuisen kehyksen alhaalta näkyvälle laaksolle. Alempana, siellä, missä maa oli jo tasaista, eroitti aukeilla paikoilla leveän tien, joka mutkitteli auringonpaisteessa keltaisena virran juoksua seuraten. Etäältä laidunti lauma puhveleita siniseltä siintävällä, alavalla tasangolla. Virran toisella puolella, korkealta vihreän saaren ylitse näkyen, lepäsi Fort Henry rauhallisena ja yksinäisenä, ainoana merkkinä ihmistyöstä tässä laveassa maisemassa.
Jonathan Zane oli yhtä yksinään, kuin jos hänen ja asutuksen välillä olisi ollut tuhat penikulmaa yhden asemasta. Yksinäisyys oli hänellä intohimo. Toiset rakastivat kotia, naisen nauravia silmiä, arpanoppien kierimistä tahi maallisen tavaran kasaamista, mutta hänelle oli tämä autio ja etäinen kallionkieleke rajattomine näköaloineen, joka ulottui aina kaukaisuuteen häipyvään taivaanrantaan saakka, enemmän kuin sivistyksen kaikki kuluttavat riemut.
Täällä tahi alhaalla varjoisassa laaksossa vietetyt hetket korvasivat hänelle kaikki, josta toiset iloitsivat, naisen käden pehmoisen kosketuksen, pienokaisten suudelmat ja senkin, mitä hän sai kärsiä seuratessaan hellittämättä tuomionsa langettaneita pahantekijöitä, rasitukset ja metsämiehen elämän verisen kovuuden.
Aurinko oli pian korkeimmillaan supistaen pähkinäpuun varjon kalliolla yhä pienemmäksi.
Sellaisina hetkinä ei metsämiehen mielessä ollut tavallisesti ainoatakaan yhtenäistä ajatusta. Tummat silmät olivat omituisen kirkkaat ja katse harhaili hyväilevästi punertavilla, nousevilla ja laskevilla rinteillä, kiintymättä mihinkään. Hän nautti yksinäisyydestään ympärillään vallitsevaa hiljaisuutta kuunnellen, mutta tässäkin, sanoisimmeko, hurmiotilassaan hän oli vaistomaisesti täysin valveilla ja varuillaan, kuten alhaalla laaksossa asustava indiaani tahi pilvissä liitelevä kotka. Heikoinkin outo ääni ja pieninkin asiaankuulumaton seikka havahduttivat hänet heti hänen unelmistaan.
Tiheiköstä kuulunut risahdus sai hänet suoristautumaan ja ojentamaan kätensä luodikkoa tavoittamaan tummien silmien samalla pälyessä valppaasti pensaikkoon. Seuraavassa hetkessä oksat taipuivat sivulle. Jonathan hellitti luodikon ja painautui takaisin puuta vasten. Wetzel tuli tasanteen poikki hänen luokseen.
"Blue Pondistako?" kysyi Jonathan, kun metsästäjä oli istuutunut hänen viereensä.
Wetzel nyökkäsi laskiessaan varovasti pitkän, mustan luodikkonsa maahan.
"Pääsitkö jäljille?" jatkoi Jonathan siirtäen eväsreppunsa toverinsa saataville.
"En. Virran länsipuolella en nähnyt shawneista merkkiäkään", vastasi Wetzel kaivaen laukusta leipää ja juustoa.
"Lew, meidän täytyy painua itään Bing Leggetin maille ja löytää paikka, johon varastetut hevoset viedään."
"Niin. Siitä tuleekin pitkä ja voimiakysyvä retki."
"Ketä Leggetillä nyt on sakissaan, chippewa Mustaa Rastasta ja shawneepantteri Tulikouraa lukuunottamatta? Bingiä en tunne, mutta olen nähnyt joitakin hänen indiaanejaan, jotka kyllä muistavat minut."
"Olen nähnyt Leggetin vain kerran ja silloin tein hänestä muotopuolen. Henkilöt, jotka ovat nähneet hänet sen jälkeen, ovat kertoneet hänellä olevan ohimosta posken poikki ulottuvan ruman arven. Hän on iso mies ja tuntee metsät. En tiedä sen paremmin kuin kukaan toinenkaan, ketä kaikkia hänen joukkoonsa kuuluu. Hän työskentelee salassa ja voittaa viekkaudessa ja häikäilemättömyydessä Jim Girtyn, Deeringin ja monen muun luopion, joiden tiedämme nyt lepäävän vaarattomina näissä metsissä. Hänen sakkinsa on vaarallisin, minkä kanssa olemme milloinkaan olleet tekemisissä; kaikki kokeneita metsämiehiä, vanhoja tappelijoita ja, ollen lainsuojattomia niin valkoisten kuin indiaanienkin keskuudessa, mistään piittaamattomia. En lainkaan ihmettelisi jos toteaisimme kaikkien näiden hevosvarkauksien olevan hänen työtään; mutta olipa hän vaarallinen tahi vaaraton, nyt lähdemme hänen jälkeensä."
Jonathan kertoi kokemuksistaan sen jälkeen kuin hän oli viimeksi tavannut toverinsa.
"Helen Sheppard on siis luvannut auttaa meitä", sanoi Wetzel vilkkaasti. "Hyvä juttu. Naiset ovat tarkkanäköisiä. Betty kohdisti huomioni Milleriin jo kauan ennen kuin itse osasin epäillä mitään. Mutta tytöillä on tilaisuuksia, joita me miehet emme milloinkaan saa."
"Niin, ja hän muistuttaakin Betystä sangen paljon; nopea kuin salama. Tämän Fort Henryn hevosvarkaan hän saa kyllä selville, mutta kun se on tehty, emme ole juuri tämän pitemmällä, Lew. Mihin hevoset joutuvat? Kuka ne välittää edelleen?"
"Mistä se Brandt on kotoisin?"
"Detroitista; Kanadan ranskalaisia."
Wetzel pyörähti kiivaasti häneen päin kasvoillaan kiihkeä ilme.
"Bing Legget on Kanadan ranskalainen ja myös Detroitista. Metzar oli kerran Fort Pittin puolessa hänen hyvä ystävänsä, ennenkuin Leggetistä tuli lainsuojaton erään miehen murhattuaan. Olemme kuin olemmekin jäljillä, Jack."
"Brandt ja Metzar ovat siis Leggetin miehiä, ja hevoset menevät poikkimaisin Detroitiin."
"Aivan niin."
"Mitä teemme?"
"Parasta odottaa. Meillä ei ole mitään kiirettä. Ennenkuin ryhdymme tositoimeen, on totuus saatava selville, ja toistaiseksihan vain epäilemme. Tuo tyttö saa urkituksi enemmän viikossa kuin me vuodessa. Mutta ole varuillasi, Jack, ettei hän joudu mihinkään ansaan. Brandt ei näytä lainkaan rehelliseltä, ja nuo luopiot taas ovat naisille sama kuin helvetti. Arpesi todistavat sen liiankin hyvin. En ole konsanaan nähnyt toista hänen kaltaistaan. Kuinka hänen silmänsä välähtivätkään hänen sanoessaan tietävänsä, että olin kostanut Mabelin. Ihmeelliset silmät! Sanon sinulle, Jack, että tuon kauniin kuoren alla on, niin hyvä ja suloinen kuin hän varmasti onkin, totisesti tulta ja salamaa. Pojat ovat tietysti jo kaikki ihan päästään pyörällä?"
"No aivan järjiltään. Nauraisit nähdessäsi heidät", vastasi Jonathan tyynesti.
"Arvaan siinä tapeltavan toisenkin kerran ennenkuin hänen kohtansa on järjestetty ja ehkäpä sen jälkeenkin. Pidä häntä silmällä, Jack, ja varo vapauttasi ja sielunrauhaasi."
"Ei sen suurempaa vaaraa kuin sinullakaan."
"Olen kerran taistellut senkin taistelun."
Jonathan katsoi toveriinsa. Wetzel istui pää painuksissa ja kasvot olivat vakavat.
"Lasket leikkiä, Lew."
"En. Kun jolloinkin asetut lepoon rauhan päiviä viettämään hyvän vaimon saatuasi, saan jälleen metsästää yksinäni, kuten tein ennenkuin meistä tuli ystäviä. Olen silloin metsämiesten viimeinen ja silloin ehkä kerron tarinani."
"Jos uudisasukasten lisääntyminen jatkuu tätä menoa, ei meitä metsämiehiä todennäköisesti enää tarvitakaan parin vuoden kuluttua. Mihin ryhdymme sitten kuin indiaanit ovat kaikki menneet?"
"Sitä aikaa emme kumpikaan todennäköisesti näe", vastasi Wetzel, "enkä minä puolestani haluakaan. Näkemiin nyt taas, Jack; tulen tänne joka päivä sinua tapaamaan."
Wetzel nousi, heitti pitkän luodikkonsa olkapäälleen ja hävisi pian näkyvistä rinnettä alas.
Jonathan nousi myös, pudistelihe kuin iso koira ja lähti paluumatkalle pysähtyen alas laskeutuessaan vain kerran, kun taittuvan oksan napsahdus ilmoitti jonkun liikehtivän läheisyydessä. Hän painautui äänettömästi pensaikkoon tien vieressä ja kuunteli korva maata vasten. Edestäpäin kuului heikkoa melua, kuin kaksi kovaa esinettä olisi kolahtanut vastakkain. Jonathan jatkoi rauhallisesti matkaansa, sillä ääni, kauriin sorkan kapsahdus kallioon, oli hänelle tuttu. Hiukan alempana hän näkikin niitä kaksi pienellä aukealla. Uros hävisi parilla hypyllä pensaikkoon, mutta naaras tuijotti häneen uteliaasti.
Kuljettuaan reippaasti vajaan tunnin hän saapui virralle, jonka ranta, oli sillä kohdalla tiheän ja korkean pajupensaikon peitossa. Tähyiltyään hetkisen ympärilleen hän veti tiheiköstä pienen tuohikanootin ollen hetkisen kuluttua toisella rannalla, johon hän kätki kanootin huolellisesti kaislikkoon ulkonevan törmän alle.
Asutukselle oli linnuntietä vain penikulma, mutta korkea harju ja eräs syvä rotko pakottivat hänet tekemään pitkän kierroksen. Hypätessään ketterästi erään puron yli hän näki jalanjäljen kosteassa hiekassa. Hän oli samassa polvillaan. Jälki oli pieni, ilmeisesti naisen, ja mikä kummallisinta, siinä oli mokkasiinin pyöreän kantapään asemasta korkean ja kapean koron tekemä syvennys. Rajaseudun tytöt eivät käyttäneet sellaisia kenkiä. Betyllä ja Nellillä oli kyllä sellaiset, mutta metsään mennessään heillä oli aina mokkasiinit.
Jonathanin kokenut silmä näki heti, ettei jälki ollut tuntia vanhempi. Hän katsahti ylös, Päivä alkoi kallistua iltaan. Aukeilla oli jo varjoisata. Hän päätti kiiruhtaa löytääkseen kulkijan, niin kauan kuin vielä oli valoisata. Hän ei ollut ottanut montakaan askelta, kun hän jo oli selvillä, että henkilö, jonka jälkiä hän seuraili, harhaili eksyksissä. Noiden hätäisten askelten epävarmuus oli metsämiehen silmälle yhtä selvää kuin jos se olisi kirjoitettu sanoilla hiekkaan. Ne seurasivat puroa vaikeat paikat kiertäen ja veivät aukealta toiselle, mutta eivät lähemmäksi asutusta. Kuljettuaan noin neljännestunnin Jonathan näki jonkun tumman olennon liikkuvan puiden välissä. Poiketen suunnasta hän oikaisi suoraan erään kunnaan poikki eksyneen eteen. Tiellä oli laaja sassafraspensaikko, ja kun hän oli tunkeutunut sen halki, seisoi hän Helen Sheppardin kanssa vastatusten.
"Oh!" kirkaisi tyttö säikähtyneesti, mutta hänen kauhistunut ilmeensä muuttui samassa äärimmäisen huojentuneeksi ja iloiseksi. "Jumalan kiitos, että löysitte minut! Olen eksynyt."
"Siltä näyttää", virkkoi Jonathan jylhästi. "Asutus on vain viidensadan metrin päässä tuon harjanteen toisella puolella."
"En löytänyt tielle. Ajatella, ettette olisi tullut! Oh!" huudahti Helen vaipuen istumaan kaatuneen puun rungolle ja katsoen metsästäjään lämpimästi ja iloisesti.
"Kuinka eksyitte?" kysyi Jonathan lämmintä ja kiitollista katsetta huomaamatta.
"Nousin vain pienen matkan harjua ylös kukkia etsimään ja pysyttelin koko ajan varustuksen näkyvissä. Sitten näin etempänä joitakin kauniita orvokeita ja ajattelin voivani mennä poimimaan nekin, mutta niitä oli niin runsaasti, että unohdin kokonaan kaiken muun, jolloin varmaankin kuljin kauemmaksi, kuin mitä olin aikonutkaan. Kääntyessäni takaisin en enää löytänytkään paikkaa, josta olin lähtenyt. Olen hakenut sitä turhaan, ja näyttää siltä kuin olisin harhaillut täällä jo monta tuntia. Olen niin iloinen, että löysitte minut."
"Eikö teille sanottu, että teidän piti pysyä asutuksen aukean sisällä?" tiedusteli Jonathan.
"Kyllä", vastasi Helen pää pystyssä.
"Miksi sitten teitte toisin?"
"Koska minua miellytti."
"Pitäisihän teillä nyt olla enemmän järkeä."
"Eipä tuota näytä olevan", vastasi Helen rauhallisesti, mutta hänen silmänsä kertoivat toista.
"Olette itsepäinen lapsi", sanoi Jonathan lyhyesti.
"Herra Zane!" huudahti Helen kalveten.
"Otaksun teidän aina saaneen oman tahtonne perille, mutta täällä rajaseudulla teidän pitäisi ajatella hiukan toisiakin, vaikka ette välittäisikään itsestänne."
Helen vaikeni kopeasti.
"Olisitte voinut juosta suoraan vaanivien shawneiden syliin."
"Olisihan se ollut hirveätä, mutta teille se ei olisi varmaankaan tuottanut mitään surua", tiuskaisi tyttö.
"Tietysti olisi. Olisin voinut menettää päänahkani koettaessani pelastaa teidät", vastasi Jonathan alkaen epäröidä. Hän ei ilmeisesti tiennyt, mitä ajatella tästä merkillisestä nuoresta naisesta.
"Todellakin sääli kaunista tukkaanne", surkutteli Helen.
Jonathan punastui ehkä ensi kerran eläessään. Hän ei ollut mistään niin ylpeä kuin pitkästä, välkkyvästä tukastaan.
"Neiti Helen, olen harvasanainen ja kankeakielinen mies", vastasi hän vakavasti ja kasvot kalpeina. "Tarkoitin vain parastanne."
"Olette erittäin ystävällinen, mutta älkää vaivautuko tähteni."
"Sanokaahan –" Jonathan epäröi katsoen jo itsekin hieman harmistuneena noihin suloisiin, vihaisiin kasvoihin. Samassa hänen mieleensä johtui jotakin.
"No hyvä. En tahdo häiritä. Menkää kotiin omin neuvoinenne."
Hän kääntyi ja poistui hitaasti, aikomattakaan sallia tytön mennä yksin kotiin, mutta hän arveli tekevän Helenille hyvää luulla niin. Ellei Helen kutsuisi häntä takaisin, pysyttelisi hän koko ajan läheisyydessä, ja jos tyttö hätääntyisi ja menettäisi rohkeutensa, ilmestyisi hän heti paikalle.
Helen päätti ennen kuolla metsään tahi joutua shawneiden vangiksi kuin pyytää häntä palaamaan takaisin. Mutta hän piti koko ajan metsästäjää silmällä. Pitkä ja roteva vartalo eteni joustavin, äänettömin askelin aukean poikki. Pian hän häviäisi näkyvistä. Kuinka hämäräksi metsä olikaan äkkiä käynyt! Tuuheimpien puiden ja tiheikköjen alla oli jo aivan pimeätä. Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Kuinka autiota ja tyhjää! ajatteli Helen väristen. Ennenkuin hän pääsisi asutukselle, olisi varmasti pimeätä. Minkähän harjanteen takana asutus taas olikaan? Hän ei muistanut enää suuntaa, minkä metsästäjä oli hänelle neuvonut. Kylmä puistatus vavahdutti hänen koko olemustaan. Hän oli ollut niin peloissaan ennen metsästäjän ilmestymistä ja sitten niin iloinen, ja nyt tämä oli menossa matkoihinsa.
"Herra Zane!" huudahti hän väkinäisesti. "Tulkaa takaisin."
Jonathan ei ollut kuulevinaan.
"Tulkaa takaisin, Jonathan, olkaa niin kiltti."
Metsästäjä kääntyi ja palasi hänen luokseen.
"Olkaa niin kiltti ja viekää minut kotiin", kuiskasi Helen, punehtuneilla, kyynelten kostuttamilla kasvoillaan ankaran taistelun mainingit vielä huomattavissa. "Olin ajattelematon ja tuhma, kun lähdin metsään, ja niin iloinen tavatessani teidät. Mutta te puhuitte minulle tavalla – äänilajissa, jota en ole keneltäkään toiselta kuullut. Olen kuitenkin varma, että ansaitsen sen. Viekää minut kotiin. Isä on huolissaan."
Pehmeämmällä äänellä ja liikuttavammalla katseella ei ole ketään miestä rukoiltu.
"Tulkaa", lausui Jonathan lempeästi. Hän otti Heleniä kädestä ja alkoi nousta rinnettä ylös.
Siten he kulkivat käsi kädessä pimenevän metsän halki kuin tumma, punainen soturi morsiamineen. Hän autteli Helenin kivien ja tuulenkaatamien puiden yli, mutta piteli hänen kättään silloinkin, kun se oli tarpeetonta. Katsoessaan häneen Helen näki hänen kulkevan vierellään tummana ja tyynenä terävät silmät tähyillen valppaasti joka taholla puiden väliin. Helen tunsi mitä katkerinta katumusta sanojensa johdosta, jotka hän oli tullut äsken lausuneeksi. Tämä kulku tumman lehtikatoksen alla ei ollut metsästäjälle millään tavalla sen merkityksellisempi. Hän oli vain tietoinen vastuunalaisuudestaan. Joka puun takana saattoi ovela vihollinen väijyä. Käsi hänen kädessään ja povi kohoillen suloisesta ja vastustamattomasta liikutuksesta, joka sai hänen sydämensä sykähtelemään, Helen lupasi hengessään hyvittää loukkaavat sanansa.
Hämärään peittynyt tie oli pian heidän edessään ja kuljettuaan reippaasti jonkun matkaa he näkivät valojen pilkoittavan kylästä, tullen hetkisen kuluttua Helenin kotiin poikkeavalle polulle. Helen pysähtyi ja irroitti kätensä keveällä puserruksella.
"Älkää puhuko tästä isälle ja eversti Zanelle, olkaa niin kiltti", pyysi hän.
"Oikeastaan minun pitäisi, lapsi. Jonkun tulisi katsoa, että pysytte kotona."
"Lupaan olla kotona. Älkää kertoko. Isä olisi pahoillaan."
Jonathan Zane katsoi hänen suuriin ja ihmeellisiin silmiinsä selittämättömällä tunteella. Hän tuskin kuulikaan, mitä häneltä pyydettiin. Noissa ylöspäin kääntyneissä kasvoissa oli jotakin, joka johdatti hänen mieleensä erään etäisillä vuorenjyrkänteillä kasvavan harvinaisen ja ihanan kukan. Hänestä tuntui kuin tuoksuvan länsituulen vieno hengähdys olisi tuonut hänelle tuskin käsitettävän tervehdyksen jostakin hurmaavasta maasta.
"Luvatkaa, ettette kerro."
"Olkoon niin, tyttö", vastasi Jonathan ajatellen hiukan ihmeissään, että tämä oli ensimmäinen naisen häneltä pyytämä lupaus.
"Kiitos. Nythän meillä on kaksi salaisuutta keskenämme, eikö totta?" nauroi Helen.
"Rientäkää nyt kotiin ja olkaa toiste varovaisempi. Vilkas ja uhkarohkea luonteenne saa minut pelkäämään puolestanne. Antaisin ennen vaikka shawneiden riistää päänahkani kuin Bing Leggetin nähdä teidät kerrankaan."
"Niinkö? Minkä tähden?" Ääni oli pehmeä ja sointuva.
"Minkäkö tähden?" hymyili Jonathan. "Ajattelin kauriin niskaan iskevää korppikotkaa."
"Hyvää yötä!" vastasi Helen lyhyesti ja kiiruhti polkua alas.
VIII
"Jack, tänään on lauantai, ja kaikki miehet tulevat kotiin", virkkoi eversti Zane veljelleen seuraavana aamuna. "Metzarilla oli eilen aika mellakka, ja tänään odotan lisää. Miehet, joista Alex Bennet jutteli, tulivat toissa päivänä. Toinen on kuin onkin kopealta vaikuttava englantilainen ja toinen riitaisimmalta näyttävä pieni lurjus, mitä olen milloinkaan nähnyt. Englantilainen – nimeltään Mordaunt – meni heti Sheppardille, ja mikäli ymmärsin Georgen puheista sanoi Helen hänelle suorat sanat. Heistä on muutenkin ollut alusta alkaen ikävyyksiä. Mordaunt ja Case – hänen palvelijansa – joivat itsensä juovuksiin ja mellastivat kuin helvetti Metzarilla, jossa he majailivat. Brandt ja Williams ovat myös ratkenneet juomaan, mikä ei ole muuten lainkaan Brandtin tapaista. Heistä ja englantilaisesta, jolla näyttää olevan kultaa, tuli heti hyvät ystävät. Mordaunt on peluri, mutta hienosti sivistynyt mies, joka näyttää tuhonneen elämänsä kokonaan. Sääli miesparkaa! Olenpa sangen hämmästynyt, jos hän menestyy täällä edes viikon. Case näyttää vaaralliselta, ikäänkuin hänellä olisi aina jonkun puukottaminen mielessä. Pyydän sinua pitämään silmäsi auki. Voihan tämä päivä mennä kuten monet muutkin juomingit mitään pahempaa tapahtumatta, mutta olen joka tapauksessa levoton. Asiat ovat sillä kannalla, että ikävyyksiä voi helposti sattua."
Jonathanin tekemät valmistukset olivat metsämiehelle tunnusmerkilliset. Hän pani pois luodikkonsa ja riisuen takkinsa kiinnitti vyötäisilleen toisen vyön, jossa killuva tappara ja puukko olivat kookkaammat, kuin mitä hän tavallisesti käytti. Sitten hän veti ylleen väljän puseron, joka oli niin pitkä, että vyö aseineen peittyi sen alle, ja teki hänet täysin vaarattoman näköiseksi.
Jonathan Zane ei antautunut tahallaan vaaraan eikä liioin pitänyt tappelemisesta vain tapellakseen, kuten monet uudisasukkaat. Eversti Zane oli varustuksen komentaja, joka koetti asemansa velvoittamana ylläpitää edes jonkinlaista järjestystä tässä laittomassa maassa. Järkähtämättömällä ankaruudella hän oli vuosikausia pitänyt kaikki varkaat, luopiot ja lainsuojattomat pieneltä asutukseltaan loitolla. Hänen sanansa oli laki, ja metsämiehet sen toimeenpanijat. Sentähden katsoivat Jonathan ja Wetzel velvollisuudekseen pitää silmällä kaikkea, mitä oli tekeillä. He ilmoittivat everstille kaikesta, mutta eivät sekaantuneet milloinkaan asioihin ilman nimenomaista käskyä.
Aamupäivä kului rauhallisesti. Jonathan maleksi milloin siellä milloin täällä, mutta ei nähnyt räyhääjistä ainoatakaan. Hän päätteli heidän vielä nukkuvan ja selvittelevän eilisillan kohmeloa. Syötyään päivällisen hän istahti portaille polttelemaan piippuaan. Betty ja Helen kulkivat ohi, ja Helen hymyili. Jonathanin mieleen aivankuin jysähti, ettei Helen ollut milloinkaan ennen katsonut häneen siten. Pääsemättä selville, mikä sen oikeastaan aiheutti, hän tunsi jonkinlaista närkästystä tätä tyttöä kohtaan, mutta samassa hän muisti noiden kalpeiden kasvojen ja suurten, tummien silmien sukeltautuneen eteensä useamman kerran eilisillan jälkeen. Hän toivoi voivansa ymmärtää naisia paremmin.
"Kaikki rauhallista?" kysyi eversti Zane ilmestyen portaille.
"Kaikki", vastasi Jonathan.
"Arvelen heidän alkavan tänään hiukan myöhemmin. Pistäydyn Sheppardille ja sitten käväisen Metzarilla. En aio sallia hänen myövän nuorukaisille viinaa. Näkisin kernaasti, että olisit silloin saatavilla."
Jonathan lähti jälleen liikkeelle ja päätyi lopulta jokitörmälle. Hän oli Metzarille katkerampi, kuin mitä hänen veljensä epäilikään, ja pätevämmillä syillä kuin viinan myynti alaikäisille. Hän heittäytyi nurmikolle pohtien tilannetta melkein ääneen, kuten hänellä oli usein tapana.
"Tällä asutuksella ei ole ollut vielä milloinkaan rauhallista eikä tule konsanaan olemaankaan, ei ainakaan meidän eläessämme. Eb on toivehikas ja näkee kaikki parhaimmassa valossa odottaen aina, että huomenna on jo toisin. Mitä nämä kuluneet kuusitoista vuotta ovat olleet? Vain yhtä pitkää ja veristä sotaa, eivätkä seuraavat kuusitoista tule olemaan sen kummemmat. Panen pääni pantiksi, että meillä on pian jälleen tosi edessä. Metzar ja Brandt liittolaisineen, ketä ne nyt sitten lienevätkin, huolehtivat siitä, ja jos heillä on Bing Legget tukenaan, alkaa meille, kuten Wetzel huomautti, pitkä ja sitkeä takaa-ajo, joka voi olla viimeisemmekin. Ja tuosta tulisesta tytöstä saamme sitäpaitsi varmasti ikävyyksiä, kuten Wetzel ennusti. Naiset aiheuttavat aina selkkauksia, ja sitä enemmän kuta kauniimpia ollaan, ja jos he ovat sekä kauniita että tulisia ja sen lisäksi taipuvaisia pitämään oman päänsä tämän vieraan tytön tavoin, ei heitä pidä kukaan aisoissa. Saatuamme tuon tummasilmäisen tytön tänne meillä tulee olemaan huolta aivan tarpeeksi shawneita, Girtyjä ja kaiken maailman hevosvarkaita paitsikin. Ja kuidenkin voi kuka hyvänsä löylynlyömäkin nähdä heti, että hän on suloinen, hyvä ja järkähtämättömän luotettava."
Kun iltapäivä oli kulunut noin puoliväliin, nähtiin Jonathanin menevän verkkaisin askelin Metzarin majatalolle, joka oli aivan rinteen juurella, pääovet tielle päin. Ravintola oli sijoitettu pitkään, yksikerroksiseen ja kaksioviseen hirsitupaan, jonka läntinen pääty yhtyi välittömästi itse majatalon korkeampaan ja muutenkin muhkeampaan rakennukseen. Ulkopuolella seisoi useampia hevosia ja niiden vieressä rauhallisina kaksi kömpelöiden ja liejun ryvettämien vankkureiden eteen iestettyä isoa härkää.
Jonathan painoi rotevan vartalonsa kumaraan astuessaan sisään meluiseen kapakkaan. Huone oli täynnä tupakansavua ja huonoa viskyn löyhkää. Miehiä tunkeili kaikkialla. Paikka oli ilmeisesti mitä epäilyttävin ja kaiken hyvän käsityksen vastainen. Laihoja ja punakoita uudisasukkaita horjui puoleen ja toiseen sahajauhoilla peitetyn permannon poikki; siinä oli metsästäjiä, turkiskauppiaita, lauttureita ja farmareita yhtenä kirjavana sekamelskana; tarjoilupöydän ääressä vetelehti joukko nuorukaisia, joiden muuten rehelliset ja avoimet kasvot olivat nyt ryypyistä tulehtuneet ja käyneet hurjiksi, ja eräässä nurkassa istui ryhmä synkän näköisiä ja käärmesilmäisiä indiaaneja.
Tarjoiluhuoneen toiselta puolelta pihalle aukeavasta ovesta kuului arpanoppien kierimistä. Jonathan astui huoneen poikki, näennäisesti tietämättömänä Metzarin häneen iskemästä kyräilevästä silmäyksestä, ja meni pihalle. Siellä oli myös paljon väkeä, mutta ei niin ahdasta kuin sisällä, sillä tilaa oli runsaammin. Erään pöydän ääressä istui joitakin uudisasukkaita lasiensa yli jutellen ja nauraen ja toisaalla pelattiin noppaa. Eversti Zane, Silas ja Sheppard seisoivat miesjoukossa pelipöydän ympärillä. Jonathan yhtyi heihin ja katseli pelaajia.
Brandtin hän tunsi hyvin; hän oli ennenkin nähnyt tuon päättäväisen, melkeinpä raatelevan ilmeen lautturin kasvoilla. Nyt hän huomasi kuitenkin miehessä selviä juopumisen oireita; kasvot olivat tulehtuneet ja kädet vapisivat. Brandtin vieressä istui Williams, varusväen sotilaita, hyväluontoinen mies, mutta juovuksissa kielas ja riitaisa. Kolmannen Jonathan tunsi heti englantilaiseksi Mordauntiksi. Kaunis mies, jolla oli pitkät ja vaaleat silkinhienot viikset ja sileä iho. Mutta veltot piirteet ja syvät varjot sinisten silmien alla puhuivat selvää kieltä hurjastelevasta elämästä. Miehessä oli kuitenkin, niin huimapäiseltä, häikäilemättömältä ja rappeutuneelta kuin hän näyttikin, jotakin miellyttävää. Ehkäpä se oli hänen kylmä, välinpitämätön tapansa, jolla hän työnsi kultakolikon toisensa jälkeen edessään olevasta, nopeasti alenevasta ladelmasta. Samettitakki ja silkkinen ihokas olivat kerran olleet hienot, mutta nyt niissä näkyi surkuteltavan selvästi rajaseudulle tehdyn, vaivalloisen matkan jäljet.
Englantilaisen tuolin takana seisoi lyhyt ja tanakka mies, jonka kasvot muistuttivat sakaalista. Harmaantunut parransänki, ulkoneva ja irstaspiirteinen suu, leveä, latuskainen nenä ja syvään painuneet, kiiluvat silmät tekivät katselijaan vastenmielisen vaikutuksen. Mies oli, Jonathan päätteli, palvelija Case, joka oli niin kärkäs tarttumaan puukkoonsa. Katsellessaan vierasta metsästäjä tuumaili, että jos puukon heiluttaminen oli tuon miespahan ajanviete, ei hänen todennäköisesti tarvinnut sitä tässä ympäristössä kauan kaivata.
Eversti Zane nykäisi häntä samassa mekon helmasta. Uudisasukkaat olivat lähteneet tiehensä toisesta pöydästä, ja Silas ja Sheppard istuivat nyt sen ääressä. Eversti pyysi veljeään seuraansa.
"Tuopas nyt, Johnny, ryyppy mieheen", virkkoi hän tarjoilijalle. "Ja muista sanoa Metzarille, kenelle ne tulevat." Kääntyen Sheppardiin hän lisäsi: "Sillä on oikein hyvääkin viskyä, mutta sitä nämä köyhät saatanat eivät näe juuri milloinkaan." Samassa eversti polkaisi Jonathania varpaille.
Metsästäjä ymmärsi tarkoituksen; hänen oli kohdistettava huomionsa Brandtiin. Tämä nojautui eteenpäin ja virkkoi jotakin matalalla äänellä Mordauntille ja Caselle Jonathanin mennessä veljensä keralla ohi heille varattuun pöytään. Siitä, että englantilainen ja toinen vieras katsahtivat nopeasti häneen, Jonathan ymmärsi olleensa huomautuksen esineenä.
Williams hypähti äkkiä seisoalleen ja kirosi.
"Siinä meni viimeisenikin", kiljahti hän.
"Jatkammeko kahden?" kysyi Brandt Mordauntilta.
"Kuten tahdotte", vastasi englantilainen äänellä, joka osoitti hänelle olevan samantekevää, pelasiko hän, vai ei.
"Minun on mentävä työhöni. Ottakaamme nyt pari ryyppyä ja pelatkaamme jolloinkin toiste", sanoi Brandt.
Ryypyt tuotiin ja juotiin. Brandt kahmaisi taskuunsa voittamansa kasan Englannin ja Espanjan kultakolikolta ja nousi. Hän huojahti hiukan, mutta ei ollut juovuksissa.
"Suvaitsevatko herrat juoda lasin kanssani?" kysyi Mordaunt eversti Zanen seurueelta.
"Kiitän, jolloinkin muulloin mielihyvällä. Olemme jo saaneet lasimme", vastasi eversti kohteliaasti.
Brandt kuiskutteli sillä aikaa Casen korvaan. Tätä nauratti. Sitten hän astui esiin pöydän takaa. Hän oli lyhyt ja tanakasta ja jäntevästä vartalostaan päättäen harvinaisen vahva ja notkea.
"Mitä teillä on nyt mielessä?" kysyi Mordaunt nousten ja katsoen tuimasti Caseen.
"Hieroskella kylkiäni, ellen saa vielä ryyppyä", vastasi merimies.
"Olette jo saanut kylliksenne. Tulkaa ylös kanssani", sanoi Mordaunt.
"Hiljaa, hiljaa, kapteeni", virnisteli Case. "Mieleni tekee juoda tuon indiaanien tappajan kanssa. Olen ryypännyt merirosvojen ja kaikkien pahojen miesten kanssa maailman joka kulmalla enkä aio päästää käsistäni tätä tilaisuutta."
"Lähtekää nyt mukaani; joudutte ikävyyksiin. Ette saa häiritä näitä herroja", kielsi Mordaunt.
"Riita on laivani nimi, ja oivallinen ja nopea alus se onkin", vastasi mies.
Hänen kova äänensä oli keskeyttänyt keskustelun. Ravintolahuoneesta alkoi työntyä miehiä pihalle. Metzarkin tuli kurkistamaan, mikä oli aiheuttanut hämmingin.
Case heitti lakkinsa ilmaan, hihkaisi ja huudahti Jonathanille:
"Indiaanien tappaja, rajaseudun paha mies, otatteko ryypyn Englannista tulleen reilun ja iloisen pikikouran kanssa?"
Pihalla tuli äkkiä aivan hiljaista, yhtä hiljaista kuin suurten salojen kätköissä. Ne, jotka tunsivat metsämiehen, siis melkein kaikki läsnäolijat, pitivät pyyntöä suoranaisena loukkauksena. Mutta he eivät tulleet ajatelleeksi, minkä hän taas heti teki, että kysymyksessä oli harkittu riidan haastaminen.
"Otatteko ryypyn, punanahkojen metsästäjä?" ärjäisi merimies.
"En", vastasi Jonathan tyynesti.
"Onko tuo olevinaan jonkinlainen loukkaus Englantia kohtaan?" tiuskaisi Case kiukkuisesti.
Metsämies silmäili häntä kylmästi, tuimilla kasvoillaan tutkimaton ilme, ja vaikeni.
"Nouskaa, niin katson, minkä värinen olette sisäpuolelta sukkelammin kuin otan ryypyn!" hihkaisi merimies, jonka punoittavat kasvot olivat nyt vääristyneet ja kaamean näköiset. Hän viittasi pitkäteräisellä puukolla, jonka hän oli paljastanut kenenkään sitä huomaamatta, nurmikolle pihan perällä.
Metsämies ei vastannut eikä liikauttanut lihastakaan.
"Ha! ha! te aavikoiden urhoollinen sissi!" pilkkasi Case ja nauroi Jonathanille kumppaneineen röyhkeästi ja uhittelevasti päin naamaa, kumartuen samassa lähemmäksikin.
Sheppard sattui istumaan häntä lähinnä ja sai merimiehen kuuman ja viinalta löyhkäävän hengityksen suoraan kasvoilleen. Hän kalpeni ja nousi lausuen nopeasti:
"Eversti, tämä on minulle liikaa."
"Lähtekäämme kotiin, sillä muuten emme pääse tuosta juopuneesta roistosta erillemme."
"Kuka tässä on juopunut roisto?" kiljui Case käyden yhä raivostuneemmaksi. "Juovuksissa en ole, mutta aion kyllä tulla, ja silloin saattekin katsoa eteenne, rajaseudun pelkurit. Hei, sinä vanha mastonnokka, kulauta heti tämä terveydekseni, helvetin tomu ja tuhka!"
Hän oli siepannut pöydältä täysinäisen lasin ja piteli sitä nyt Sheppardin edessä pitkää puukkoaan heristäen.
Sheppard painautui seinää vasten, kasvoiltaan lumivalkoisena, mutta ei huolinut lasia.
Merimies näytti olevan koko tilanteen herra. Kukaan toinen ei ollut virkkanut sanaakaan, eikä siihen olisi ollut aikaakaan, sillä kaikki oli käynyt niin nopeasti. Eversti Zane ja Silas istuivat yhtä kylminä ja äänettöminä kuin Jonathankin.
"Juo!" sähähti Case suunnaten puukon Sheppardin rintaan.
Mutta juuri kuin sen terävä kärki kosketti vanhukseen, välähti ilmassa jotakin kirkasta. Se sattui Casen ranteeseen, iski puukon hänen kädestään, kimposi seinään ja putosi kilahtaen permannolle. Heittoase oli tappara.
Jonathan ponnahti samassa silmänräpäyksessä notkeasti kuin puuma pöydän yli, lennätti Casen jymähtäen seinää vasten, oli hänen kimpussaan, toisen ehtimättä liikauttaa sormeansakaan, ja heitti hänet kuin jauhosäkin aidan yli rinnettä alas.
Jännitys laukesi. Toiset nauroivat, toiset katselivat aidan yli, miten Caselle oli mahtanut käydä, ja toiset tuumailivat, että hän oli päässyt vähemmällä, kuin mitä he olivat odottaneet.
Jonathan seisoi vaieten erästä pylvästä vasten leveä rinta tuskin huomattavasti kohoillen, mutta hänen silmänsä säkenöivät, kun hän katseli Brandtia, Williamsia, Mordauntia ja Metzaria.
"Ripeästi toimittu", lausui englantilainen. "Teillä on rautainen käsi, sir. Suokaa anteeksi tämä kiusallinen välikohtaus. Case on ryypättyään aina riitaisa."
"Metzar, pari sanaa kanssanne!" huudahti eversti Zane lyhyesti.
"Käykää sisään, eversti", vastasi kapakoitsija ilmeisesti sangen levottomana.
"En. Nyt selvitämme välimme juuri tässä. Teidän on lopetettava tämmöisen paikan pitäminen. Ei mitään mutisemista, te lopetatte, ymmärrättekö? Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin ja ehkä paremminkin, minkälainen tämä teidän niin sanottu majatalonne oikeastaan on. Teillä on nyt vain yksi mahdollisuus jäljellä."
"Mutta tämähän on vapaa maa, eversti", murisi Metzar. "Minkä minä sille mahdan, että nuo miehet tulivat tänne tapellakseen. Majatalossani ei ole mitään vikaa, ja miehet tahtovat juoda ja pelata. Missä täällä on laki? Ja minkä te sitten mahdatte minulle?"
"Tunnette minut, Metzar", lausui eversti jylhästi. "En tuhlaa sanoja. Jos näen vielä yhdenkään juopuneen nuorukaisen, peliseurueen tahi väkivaltaisen teon, on uranne kerralla loppu, painakaa se mieleenne."
Metzar painoi alas pörröisen päänsä ja poistui. Brandt ja hänen ystävänsä painuivat ravintolahuoneeseen vakavan näköisinä.
Jonathan kiersi majatalon nurkan taitse tielle everstin, Silasin ja Sheppardin seuratessa hitaammin jäljessä. Kuullessaan jonkun huutavan he kääntyivät nähden erään ryvettyneen ja verisen olennon hoippuvan rinnettä ylös, vaatteet repaleina.
"Tuossa se kirottu merimies nyt on", huomautti Sheppard. "Sitä iskua, minkä hän sai Jonathanilta! Kummallista, että tappara singahti juuri silloin, kun henkeni oli jo hiuskarvan varassa."
"Olin raivoissani, mutta en lainkaan huolissani", lisäsi eversti.
"Ihmettelinkin, mikä sai sinut pysymään niin hiljaa."
"Odotin. Jonathan toimii aina vasta ratkaisevalla hetkellä, mutta silloin. – No niin, sinähän näit hänet. Jos se roisto olisi menettänyt henkensäkin siinä nujakassa, olisi se ollut vain ansaittua. Olisin itsekin ampunut hänet mielihyvällä. Mutta tiedätkös, Sheppard, Jonathanin vastenmielisyys vuodattaa verta on jotakin ainutlaatuista. Hän ei tapa milloinkaan pahintakaan valkoista miestä, ellei häntä pakoteta siihen."
"Se on kylläkin merkillistä ja suurenmoistakin. Entä Wetzel?"
"Lew on toista maata", vastasi eversti vakavasti. "Jos käskisin hänen ottaa kirveen ja mennä raivaamaan Metzarin kapakka – Jumalani! mitä jälkeä hän tekisikään. Ehkäpä minut pakotetaan siihenkin, ja kun sen teen, näet näytelmän, jota et konsanaan unohda."
IX
Fort Henryn pieni kylä lepäsi sunnuntaiaamuna kirkkaassa ja lämpöisessä auringonpaisteessa niin hiljaisena ja rauhallisena, että sen ylitse vyöryneet myrskyt, rauhaa häirinneet melskeet ja sen syvän hiljaisuuden rikkoneet kaameasti kiljuvat indiaanit tuntuivat kaikki uskomattomilta ja epätodellisilta.
"Ihana aamu", virkkoi eversti Zane astuen portaille ja istuutuen sisarensa viereen. "Mutta kylläpä sinä olet sievä! Valkoisissa päästä jalkoihin saakka ja ensi kerran sen jälkeen kuin – olet sanalla sanoen hurmaava. Taidat olla kirkkoon lähdössä?"
"Kyllä. Pyysin Helenin ja hänen orpanansa mukaani. Helen on suostunut ottamaan sunnuntaikoululuokkani, joten voin nyt muodostaa toisen varttuneemmille lapsille", vastasi Betty.
"Hyvä on. Eihän nuorilla olekaan täällä muita mahdollisuuksia hankkia tietoja. Mutta olemme sittenkin astuneet aimo askeleen eteenpäin. Kirkko ja saarnaaja ovat sangen tärkeät tekijät. Ajanoloon perustamme koulunkin."
"Helen ja minä voisimme opettaa luokkiamme tunnin tahi pari joka ilta."
"Sehän olisi jo suurenmoista! Kuvittelehan, etteivät nämä pienokaiset osaisi lukea eivätkä kirjoittaa suuriksi tultuaan. Vihaan koko ajatustakin, mutta Jumala tietää minun koettaneen parastani. Minulla on jo ilman sitäkin kyllin huolta heidän hengissä pitämisestään."
"Helen ehdotti päiväkoulua. Häneltä riittää mitä suurinta mielenkiintoa kaikkia ja jokaista kohtaan, ja hänen tarmokkuutensa on aivan ihmeteltävä. Hänen yksinkertaisesti täytyy olla aina liikkeellä, tehdä jotakin. Eikä hänen ystävällisyydellään ja myötätuntoisuudellaan ole mitään rajoja. Eilen hän itki onnesta, kun Mabel kertoi Alexin tahtovan viettää häät mahdollisimman pian. Sanon sinulle, Eb, että Helen on todella hieno luonne."
"Niin, yhtä hyvä kuin kauniskin, ja sehän sanoo jo paljon", hymyili eversti. "Kukahan se onnellinen mahtaa olla, joka vihdoin korjaa hänet?"
"Vaikeata sanoa. Ei ainakaan tuo englantilainen. Helen vihaa häntä. Mutta Jonathanista en ole niinkään varma. Sinun pitäisi nähdä Helenin silmät, kun Jonathania mainitaan."
"Oletko oikein tosissasi, Betty?" kysyi eversti kiihkeästi.
"Kyllä", vastasi Betty nyökäyttäen päätään. "Noissa asioissa minua ei helposti petetä. Helen on aivan hurmaantunut Jackiin. Viittauksista, joilla hän tietenkin aivan tahtomattaan ilmaisee kaikki minulle, häntä luulisi kuudentoista ikäiseksi tyttöseksi."
"Betty, minulla on kerrassaan mainio suunnitelma."
"Epäilemättä; sinähän olet niitä tulvillasi."
"Sinulta ja minulta se onnistuu varmasti, ihan varmasti", puheli eversti pusertaen sisarensa käsivartta.
"Kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti, veli hopea", nauroi Betty. "Sinun on otettava myös Jack laskelmiisi."
"Lorua!" huudahti eversti. "Et tiedä mainita ketään nuorta miestä, joka voisi vastustaa tuota häikäisevää tyttöä."
"Ehkäpä en; itse en ainakaan pystyisi siihen, jos olisin mies. Mutta Jack ei ole toisten kaltainen. Hän ei ole edes huomannutkaan Helenin välittävän hänestä. Ja hän on sitäpaitsi metsämies."
"Aivan niin, mutta se onkin ainoa vakava este. Ja minkätähden hän ei voisi liikkua ulkosalla naimisissa ollessaankin? Nämä hänen ja Wetzelin tekemät pitkät, yksinäiset ja vaaralliset retket ovat jo melkein tarpeettomat. Suloinen vaimo saisi hänet piankin oivaltamaan sen. Rajaseutu on parin vuoden päästä sivistynyt, ja senkin tähden hänen olisi parasta jo luopua indiaanien metsästyksestään. Tahtoisin nähdä hänet naimisissa ja perheellisen miehen rauhassa. Me hänen veljensä olemme jo kaikki siitä osalliset, myös Isak. Olet kait huomannut, että Jack on Zanein viimeinen, vanhan kansan Zanein, tarkoitan. Hänen vaatimattomuudestaan ja ujoudestaan johtuva vaikeus on helposti voitettu."
"Miten, sinä ihmeellisin veli?"
"No sehän käy kuin tanssi. Sano Jackille Helenin olevan kuolemaisillaan rakkaudesta häneen, ja kerro Helenille, että Jack rakastaa –"
"Mutta, Eb, eihän tuo viimemainittu ole totta", keskeytti Betty.
"Tottako? Tietysti se on totta, tahi ainakin olisi kenestä hyvänsä miehestä, joka ei ole sokea kuin lepakko. Kerromme Helenille Jackin rakastavan häntä ja selitämme samalla, että hän on metsämiehenä niin syventynyt velvollisuuksiinsa ja muutenkin niin kömpelö ja ujo, ettei hän saisi milloinkaan rakkauttaan tunnustetuksi, ei vaikka hän luopuisi kuljeksivasta elämästäänkin. Sen pitäisi jo riittää kenelle hyvänsä kunnon tytölle, ja Helen kyllä kahlehtii Jackin kymmenessä päivässä, ellei jo ennemminkin."
"Eb, sinähän olet aivan pirullinen", nuhteli Betty hilpeästi lisäten sitten vakavasti: "mutta minä ymmärrän kyllä vaikutteesi. Kaikki johtuu rakkaudestasi Jackiin, ja se on oikein. Aina kun näen hänen lähtevän kylästä, pelkään sen olevan viimeisen kerran, kuten silloinkin kauan sitten, kun Andrew veljemme heilutti meille lakkiaan, palaamatta enää milloinkaan luoksemme. Jack on maailman paras mies, ja minäkin tahtoisin nähdä hänen elävän rauhassa ja onnessa vaimon ja lasten keralla. Emmeköhän voisi tässä solmia pientä ja kaunista lemmentarinaa? Koetammeko?"
"Emme ainoastaan koeta, vaan saatamme asian päätökseen. Nyt sinä, Betty, selität asian heille kummallekin. Sinä osaat tehdä sen minua taitavammin, ja juuri tämä kertominen onkin juonemme hienoin kohta. Auttelen siinä sivussa ja pidän lopusta huolen. Hän tulee ulos tuossa paikassa. Nujerra hänet heti."
Jonathan, joka ei luonnollisesti aavistanutkaan tätä salajuonta tehdä hänet onnelliseksi, ilmestyi hetkisen kuluttua portaille ja venytteli pitkiä käsiään hengittäen syvään raikasta aamuilmaa.
"Halloo, Jack, minne matka?" kysyi Betty kiertäen kätensä hänen jäntevän, pukinnahkaan verhotun polvensa ympärille.
"Ajattelin mennä lähteelle", vastasi Jonathan taputtaen sisarensa pehmoista, kiiltävää tukkaa.
"Minulla olisi sinulle hiukan asiaa ja sangen vakavaa, Jack", sanoi Betty punehtuen hiukan vilpillisyyden tunnossaan. Hän oli kuitenkin päättänyt suorittaa loppuun saakka juonen hänelle uskotun osan.
"Mitä sitten, kultaseni?" kysyi Jonathan, kun Betty vaikeni.
"Pidätkö Helenistä?"
"Miksi kysyt?" tiedusteli Jonathan hetkisen kuluttua.
"Muuten vain, mutta sanohan nyt."
Metsästäjä vaikeni.
"Kuulehan, Jack, hän on aivan hulluuteen saakka rakastunut sinuun."
Metsästäjä seisoi ensin aivan hiljaa, mutta hypähti sitten yhdellä askeleella portailta ja asettui sisarensa eteen.
"Mitä sinä oikein puhut?"
Betty vapisi hiukan. Veljen ääni kajahti niin terävästi, katse oli niin kiinteä ja hän näytti niin suurelta ja voimakkaalta, että Bettyä melkein peloitti. Mutta muistaen sanoneensa vain sen, mikä oli hänen mielestään ehdottomasti totta, hän nosti silmänsä ja toisti sanat:
"Helen on aivan hulluuteen saakka rakastunut sinuun."
"Betty, sinun ei pitäisi laskea leikkiä sellaisista asioista; tiedän, ettet tahtoisi etkä voisi valehdella minulle."
"En, Jack."
Hän näki veljensä voimakkaan vartalon vapisevan samoin kuin hän oli nähnyt useamman kuin yhden miehen vavahtavan piirityksen aikana luodin sattuessa.
Sanomatta enää sanaakaan Jonathan lähti kulkemaan nopeasti lähteelle päin.
Eversti Zane ilmestyi piilostaan nurkan takaa kasvot aivan säteillen mielihyvästä.
"Mitä minä sanoin! Eikö hän astellut tiehensä ylväästi kuin indiaanipäällikkö?" lausui eversti nauraa hykertäen. "Sinun on totta tosiaan täytynyt onnistua mainiosti, Betty. En ole konsanaan nähnyt Jonathania tuon näköisenä."
Hän istahti Betyn viereen ja nauroi sydämellisesti.
"Kyllä me hänet opetamme, yksinäisen metsäsissin! Hänellä ei ole enää vähintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Odotahan, kunnes Helen näkee hänet tarinasi kuultuaan! Sanon sinulle, Betty – mutta perhana vie, sinähän itket, Betty!"
Eversti oli kääntyessään nähnyt sisarensa istuvan pää painuksissa ja kädet kasvoilla.
"Mitä pahaa tässä meidän pienessä ja viattomassa juonessamme nyt sitten on?" kysyi hän ottaen Betyn käden omaansa hellästi kuin nainen.
"Oh, Eb, sitä en nyt ajatellut. Eihän siinä ollut mitään pahaa, että sanoin hänelle totuuden. Mutta hänen silmiensä välähdys muistutti niin – niin elävästi Alfredista."
"Aivan niin, aivan niin, kultaseni. Ja miksikäpäs ei? Melkein kaikkihan johdattaa mieleemme jonkun, jota olemme rakastaneet ja jonka olemme menettäneet. Älä huoli itkeä, Betty."
Betty naurahti ja nosti päätään. Tummat posket olivat punaiset ja kyynelistä kosteat.
"Tämä on tietysti minulta tuhmaa, mutta en mahda sille mitään. Itken ainakin kerran päivässä."
"Reipastuhan nyt jälleen. Helen ja Will tulevat tuolla. Älä näytä heille suruasi. Mutta, mutta! Helen on myös kokonaan valkoisissa! Tässä on varmasti joku salaliitto Fort Henryn miesten sielunrauhan horjuttamiseksi."
Betty kiiruhti ystäviään vastaan everstin jäädessä portaille itsekseen jahkailemaan. Katseessa, jonka eversti loi Heleniin, oli taiteilijan mielihyvää. Valkoinen hipiä, kauniisti kaartuvat huulet, lainehtiva, kimalteleva tukka, tummansiniset, ihmeellisesti muuttuvat silmät ja pitkä ja solakka, mutta naisellisessa ja viehkeässä täyteläisyydessään täyteläinen ja jäntevä vartalo muodostivat kuvan, joka ilahdutti hänen silmäänsä. Tytöllä ei ollut häneen samaa vetovoimaa, jota hänen useimmat ihailijansa tunsivat, mutta hän käsitti tytön olevan täynnä jotakin, jota hän ei osannut selittää, mutta jonka hän määritteli paremman puutteessa Wetzelin luonteenomaisilla sanoilla "tulta ja salamaa".
Sen, ettei Helen viehkeydestään ja luonnollisuudestaan huolimatta näyttänyt hänelle milloinkaan luonteensa tuskallisen kiusoittelevaa ja hämmentävää keimailevaa puolta, eversti päätteli johtuvan siitä, että hän oli niin paljon vanhempi. Eversti oli ylpeä arvostelukyvystään ja oli jo pannut merkille, että Helen oli erilainen eri henkilöille. Bettyä, Mabelia, Nelliä ja lapsia kohtaan hän oli aina rakastettava, avomielinen, tyttömäinen ja kepposiin valmis, vanhempien seurassa hiljainen ja tahtoen olla kaikille mieliksi, nuorille miehille kylmä, mutta sittenkin vastustamattomasti mukaansatempaava, välistä suloisen mukautuvainen, usein itsepäinen ja oikullinen, ja aina vaihtelevainen kuin huhtikuun sää. Eversti tuli lopulta siihen päätökseen, että Helenin täytyi, samoin kuin kaikkien elämänhaluisten ja reippaiden nuorten naisten, joutua oman etunsa takia sellaisen miehen kesytettäväksi, jota hän rakasti, saada koti huolehdittavakseen ja lapsia, jotka taltuttaisivat ja asettaisivat hänen kiivaasti ja levottomasti pulpahtelevan verensä.
"Nuoret ystäväni ovat, näen mä, varustautuneet sapatin pitoon", virkkoi hän hilpeästi. "Sitä en vain saa päähäni, miten Jim Downs voi saarnata tänään tämä laakerinkukka ja tuo Damaskuksen ruusu silmäinsä edessä."
"Kuinka runollista! Kuka on kuka?" kysyi Betty.
"Imartelija!" nauroi Helen uhaten häntä sormellaan.
"Ja ukkomies!" jatkoi Betty.
"Naimisissa oloni ei ole tukahduttanut runollisia taipumuksiani eikä liioin tylsistyttänyt näköäni."
"Mutta se on vakavasti supistanut mahdollisuuksiasi kuherrella tyttöjen kanssa, mihin olit ennen hyvin kärkäs. Eipä sillä, ettet olisi siihen vieläkin valmis, jos vain uskaltaisit", vastasi Betty veitikka silmäkulmassaan.
"Mitäs sinä tuosta tuumit, Will? Eikö se ole todella sisarellinen katsantokanta? Tule, niin menemme katsomaan hevosiani", sanoi eversti.
"Missä Jonathan?" kysyi Helen. "Metzarilla tapahtui eilen jotakin, mutta isä ei tahtonut kertoa siitä minulle. Haluaisin mielelläni tiedustella Jonathanilta."
"Jack on alhaalla lähteellä. Siellä on varjoisata ja viileätä, vesi kuohuu solisten kivien yli, ja Jack istuskelee ja loikoilee siellä usein tuntikaupalla."
"Hän on niin paljon yksin", virkkoi Helen.
Betty istahti entiselle paikalleen portaille, mutta ei nostanut silmiään lisätessään: "Niin, hän oleilee nykyisin yksin enemmän kuin konsanaan ennen ja on myös käynyt paljoa hiljaisemmaksikin. Voipa melkein sanoa, että hän on nyt aivan puhumaton. Hänellä täytyy olla mielessään jotakin, joka voittaa vakavuudessa nämä hevosvarkaudetkin."
"Mitä?" kysyi Helen nopeasti.
"Minun ei ehkä pitäisi sanoa sitä sinulle."
Kului kotvanen, ennenkuin Helen toisti pyyntönsä.
"Sano, ole niin kiltti."
"Eb ja minä olemme, näet, tehneet sen huomion, että Jack on rakastunut ensimmäisen kerran elämässään ja sinuun, sinä onnellinen tyttö. Mutta Jack on metsämies ja periaatteissaan järkähtämätön; hän katsoo antautuneensa elämäänsä peruuttamattomasti ja hän tietää käsiensä punoittavan sekä indiaanien että valkoisten verestä. Ennen hän kuolisi kuin puhuisi rakkaudestaan, koska hän ei voi käsittää sen hyödyttävän mitään, vaikka rakastaisitkin häntä, mikä ei ole tietysti ajateltavissakaan."
"Rakastaa – minua!" hengähti Helen.
Hän istahti Betyn viereen ja käänsi kasvonsa poispäin pitäen vieläkin Bettyä kädestä, jota hän puristi niin, että Betty melkein kiemurteli. Betty katsahti häneen salavihkaa ja näki poskien hehkuvan ja täyteläisen poven kohoilevan.
Helen kääntyi hetkisen kuluttua. Kasvoilla ei näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä liikutuksesta, lukuunottamatta silmien omituista kirkkautta. Mutta hän viivytteli jälleen niin kauan, että eversti ja Will ehtivät tulla takaisin, ennenkuin hän sai mitään sanotuksi.
"Eversti Zane, kertokaa nyt minulle, mitä eilen oikein tapahtui. Isä oli kotiin tullessaan hyvin hermostunut ja aivan kalpeakin. Aavistin heti jotakin sattuneen. Mutta hän ei selittänyt mitään, mikä taas teki minut yhä levottomammaksi. Ettekö tahtoisi olla nyt niin kiltti ja kertoa minulle."
Eversti Zane oli ensi silmäyksellä oivaltanut, mitä oli tapahtunut. Niin täydellisesti kuin Helen hillitsikin itsensä, ilmaisivat hänen ihmeelliset silmänsä kuitenkin salaisuuden. Aina muutellen, milloin sädehtien milloin tummeten, ne olivat todellakin hänen sielunsa ikkunat. Naisen sydämen kaikki tunteet kuvastuivat niissä, pelko, rakkaus, arasteleva vetoaminen toisiin, sykähtelevä riemu ja nöyrä toivo.
"Miksipäs en kertoisi? Kerronhan minä", vastasi eversti hiukan katuvaisena noiden ihmeellisten silmien edessä.
Kukaan ei kertonut sen kernaammin kuin eversti Zane. Hän selosti lyhyesti ja kuvaavasti asianhaarat, jotka olivat johtaneet hyökkäykseen Helenin isän kimppuun, ja tullessaan ratkaisevaan kohtaan hän innostui itsekin ja säesti kuvaustaan voimakkailla eleillä.
"Juuri kuin puukon kärki koski isäänne, iski joku välähtäen singahtanut esine aseen permannolle. Se oli Jonathanin tappara. Mitä sitten seurasi, kävi niin sukkelaan, että tuskin näin sen. Jonathan ponnahti kuin salama pöydän yli, lennätti Casen seinää vasten, riuhtaisi hänet samassa kohoksi ja sinkosi aidan yli. Sanon sinulle, Helen, että se oli uljas näky, mutta ei tietenkään naisen silmälle. Siinä kaikki. Isällesi ei tapahtunut mitään vahinkoa."
"Hän pelasti isän hengen", kuiskasi Helen nousten.
Seisottuaan hetkisen liikkumattomana kuin patsas Helen pyörähti äkkiä ympäri hänelle ominaisella hypähtelevästä linnusta muistuttavalla sulavuudella ja ketteryydellä ja lähti kulkemaan nopeasti lähteelle vievää polkua alas..
Jonathan Zane, unelmien yksinäinen uneksija, ei ollut milloinkaan käyskennellyt niin outojen ja ihanien unelmien maailmoissa kuin tänä sunnuntaiaamuna.
Betyn sanat olivat tunkeutuneet syvälle hänen sydämeensä. Se oli jotakin niin ihmeellistä ja suloista, ettei hän voinut muuta ajatellakaan. Tytön kauneus oli alkanut jo melkein ensimmäisen kohtaamisen jälkeen kietoa häntä lumoihinsa. Täysin voitettuna ja hurmaantuneena hän eli nyt korkealla maallisten mietteiden saavuttamattomissa näiden unelmien taikalinnassa kirjailtuine ikkunoineen ja kultaisine muureineen.
Tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään rajaseudulla, kun hän astui lähteen pienoiselle aukealle, kiinnittämättä huomiota kirkkaana päilyvään, uomansa sammaleisia kiviä huuhtovaan veteen ja heleään, korkeiden ja tuuheiden puiden saartamaan nurmikkoon, jonka yllä kaartui vehmas lehtikatos ja taivaan sininen laki. Eikä hän kuullut pehmeästi virtaavan veden hiljaista ja sointuvaa solinaakaan, ei lintujen viserrystä eikä tuulenhengen vienoa suhinaa lehdistössä.
Luonto oli tänään menettänyt kaiken vetovoimansa häneen. Se määrittelemätön ja sanoinkuvaamaton henki, joka huokui hänelle syvää rauhaansa hänen rakkaista metsistään, sama, joka teki kivetkin ja metsien yksinäiset aukeat hänelle eläviksi, oli nyt hävinnyt naisen rakkauden ja kauneuden ihmeellisen voiman tieltä.
Hetket kuluivat kuin siivillä hänen siinä nojatessaan kiveä vasten. Tieltä alkoi kuulua keveitä askelia.
Hän näki erään häikäisevän valkoisen olennon ilmestyvän aukealle; kaksi pientä kättä tarttui hänen käsiinsä, ja tummat, kostean kirkkaat silmät kohtasivat hänen katseensa.
"Jonathan, tulin kiittämään teitä."
Värähtelevä ja sointuva ääni tuntui tulevan kuin jostakin hyvin kaukaa.
"Kiittämään minua? Mistä?"
"Pelastitte isän hengen. En tiedä, miten teitä kiittäisin?"
Jonathan vaikeni ymmällään.
"Minulla ei ole muuta annettavaa kuin tämä."
Suloudessaan ihanan kukan kaltaiset kasvot kääntyivät häntä kohti; kädet, pehmeät kuin niittyvillan nukka, laskeutuivat hänen olkapäilleen; tummansiniset silmät sädehtivät hellyyttä tulvillaan.
"Saanko kiittää – näin?"
Pehmeät huulet sulkivat Jonathanin suun hellään ja värähtelevään suudelmaan.
Sitten kuului kuin tuulispään kohahdus, lehtien kahinaa ja nopeasti poistuvia askeleita. Aukean reunassa vilahti jotakin valkoista. Jonathan oli jälleen yksin.
X
Kesäkuu meni menojaan, ja heinäkuu alkoi harvinaisen lämpöisenä. Fort Henry sai olla rauhassa sekä indiaaneilta että hevosvarkailta, eikä sen asukkailla olisi ollut mitään valittamista, ellei helle olisi käynyt välistä aivan tukahduttavaksi. Melkein kaikki lähteet ehtyivät, ja kuivuus kävi uhkaavaksi.
Helteestä Helen sai oivallisen tekosyyn, johon hän turvautui empimättä, kun isä ja ystävät tiedustelivat huolestuneina, miksi hän oli käynyt niin kalpeaksi ja surumieliseksi. Hän selitti heille rasittuneensa kuumuudesta.
Sunnuntaiaamusta, jolloin hän oli suudellut metsämiestä, oli jo kulunut monta pitkää päivää. Missä pelon ja hurmion tilassa hän oli silloin ollutkaan! Ja kuinka häntä oli hävettänyt onnestaan huolimatta! Mutta hän riemuitsi vieläkin tuosta hetkestä. Tuo suudelma oli herättänyt hänet täyteen tietoisuuteen rakkaudestaan. Melkein hänen tietämättään kuinka voimistuen tämä tunne oli vihdoin murtanut kaikki sulut ja kuohahtanut hänen ylitseen vastustamattomalla voimalla.
Hän oli elänyt ensimmäiset päivät sen jälkeen kokonaan suloisiin haaveisiinsa unohtuneena sielussaan väräjäviä, ihania sointuja kuunnellen. Tuon sunnuntain jälkeiset päivät tuntuivat kuin pitkältä unennäöltä, mutta kuten kaikki asiat vähitellen kypsyivät meni tämäkin tyttömäinen unelmoimisen aika vihdoin ohi jättäen jäljelle ajattelevan naisen. Helen alkoi solmia lankoja, jotka rakkaus oli katkaissut, alkoi suunnitella vakavasti ja toivoa ja odottaa.
Viikot kuluivat, mutta hänen lemmittyään ei kuulunutkaan. Betty kertoi Jonathanin poikkeavan silloin tällöin päivän sarastaessa pikimmältään asutukselle everstin kanssa neuvottelemaan; hänen ja Wetzelin päässeen varastettujen hevosten jäljille, ja että molemmat metsämiehet olivat nyt omassa synkässä, kostonhimoisessa ja kaameassa vireessään. Helenin tunteet olivat näinä päivinä monenlaiset. Nuoren ja tulisen rakkauden ensimmäistä riemua seurasi taantumisen vaihe. Hän vaipui mitä syvimpään epätoivoon. Suru kalvensi kasvot, ohensi posket ja loi noihin suuriin silmiin surumielisen varjon, jota niissä ei ollut ennen näkynyt. Hän vastasi vältellen ystäviensä huolestuneisiin kysymyksiin ja kätki herkkätunteisten luonteiden tavoin salaisuutensa viattomaan vilppiin, mutta tämä alituinen varuillaan olo ja pakottautuminen näyttämään iloiselta silloinkin, kun hän oli aivan masentunut, uhkasi käydä vaaralliseksi hänen terveydelleenkin. Häpeäntunne oli taas jotakin aivan luonnollista. Kun metsämiestä ei näkynyt eikä kuulunut, alkoi Helen pelätä, että Jonathan oli varmaankin käsittänyt väärin hänen käytöksensä, ottanut sen kosinnaksi.
Herännyt rakkaus karkoitti kuitenkin lopulta nämä kaikki, uhman, närkästyksen, häpeäntunteen ja epätoivon. Hän rakasti tätä rajua metsämiestä ja tiesi, että hänen tunteeseensa vastattiin, vaikka Jonathan ei ehkä ollutkaan siitä vielä itse tietoinen. Hänen koruttomuutensa, vaarallinen elämänsä, järkähtämätön velvollisuudentuntonsa ja kokemattomuutensa naisiin nähden puhuivat voimakkaasti hänen puolestaan ja kumosivat Helenin epäilykset. Helen ei aikonut tulla onnettomaksi vain sentähden, että toinen oli hiukan hidas ymmärtämään, koska häntä kerran rakastettiin. Parempi oli antaa vaikka tuhat kertaa enemmän kuin mitä hän oli tähän saakka jo uhrannut. Jonathan palaisi kylään jonakin päivänä, kun indiaanit ja rosvot oli tehty vaarattomiksi, ja olisi jälleen oma rauhallinen ja lempeä itsensä. Silloin Helen valloittaisi hänet, murtaisi iäksi hänen liittonsa metsäsissin hirveän elämän kanssa ja tekisi hänet onnelliseksi rakkaudessaan.
Helenin käydessä tämän kiirastulensa lävitse tullakseen ulos entistä suloisempana ja puhtaampana, vaikka ehkä hiukan vakavampana ja surumielisempänä, riensi aika, joka ei pysähdy odottamaan rakkautta, elämää eikä kuolemaa, vääjäämättä eteenpäin, ja pian lainehti tuleentuvilla vainioilla kultainen vilja. Syyskuu tuli uskollisena lupaukselleen täyttää maamiehen aitta runsaalla sadolla.
Helen alkoi jälleen ottaa osaa pienen yhteiskunnan hiljaiseen elämään, opetti luokkaansa sunnuntaisin, teki omat työnsä, ja liikenipä häneltä aikaa viedä auringonpaistetta useamman kuin yhden pienokaisen sairasvuoteelle. Jonathanin kanssa tekemäänsä sopimusta hän ei silti unohtanut, vaan vaivasi päätään ja koetti parhaansa mukaan keksiä jotakin hevosvarkaiden ilmisaamiseksi. Mutta hän hapuili vielä pimeässä, vapautumatta kuitenkaan epäluulostaan, että petturi oli Brandt. Hän moitti siitä itseään, koska hänellä ei ollut luuloonsa mitään pätevää syytä, mutta ollen vaistomaisesti varma ranskalaisen syyllisyydestä hän ei mahtanut sille mitään. Se, että miehellä oli teräksenharmaat silmät ja terävät kuin kissalla, jotka saattoivat yhtäläisesti laajeta ja supistua, ei vielä todistanut hänen olevan rikollisen. Ajatellessaan sitä Helenin täytyi hymyillä, sillä hänellä ei ollutkaan muita syitä. Brandt oli kyllä näyttänyt valmiilta mihin hyvänsä, silloin kun Jonathan iski hänet maahan, ja Helen tiesi hänen yllyttäneen Casen haastamaan riitaa Metzarilla, minkä jälkeen hän oli näyttänyt koko ajan vaivautuneelta. Hän ei ollut sen jälkeen poistunut asutukselta lyhyille matkoilleen, kuten hänellä oli ennen ollut tapana, eikä Fort Henrystä ollut hävinnyt ainoatakaan hevosta ravintolassa sattuneen kohtauksen jälkeen.
Brandt oli häntä kohtaan aina edelleenkin huomaavainen, mutta hillitympi, mikä johtui Helenin ehdottoman selvästä viittauksesta, ettei heidän välillään voinut olla puhettakaan muusta kuin ystävyydestä. Hän ei olisi sallinut edes sitäkään, ellei Jonathanin suunnitelma olisi vaatinut sitä. Helen kuvitteli voivansa nähdä Brandtin kohteliaisuuden läpi, mikä hän todellisuudessa oli. Ystävällisyys oli vain naamio, ja kun se riisuttiin, oli jäljellä rautainen, kylmä, harkitseva ja julma mies.
Mordauntin hän näki vain kerran, ja se näky teki hänet aivan sairaaksi. Englantilainen makasi tiedottomana juovuksissa nurmikolla tien ohessa, kalpeat, rasittuneet ja kauniit kasvot alttiina auringon polttaville säteille. Helen juoksi kotiin itkien säälistä tuota raukkaa kohtaan, joka oli kerran ollut hieno mies. Se kirottu viina! Mordaunt oli oppinut miellyttävän puhetapansa ja sulavan käytöksensä hienostuneen kodin ilmapiirissä, jossa ylpeä äiti ja lempeät sisaret aivan jumaloivat häntä. Kuinka se koskikaan Heleniin! Hän melkein toivoi voineensa rakastaa häntä, jos rakkaus olisi jotakin hyvää aikaansaanut. Hän oli nyt ihailijoilleen ystävällisempi, Brandtia kohtaan suvaitsevaisempi ja antoi anteeksi englantilaisellekin, sillä läpäisemänsä rakkauden kiirastuli oli tehnyt hänet lempeämmäksi.
Hän oli seurannut koko tämän ajan mitä suurimmalla mielihyvällä orpanansa ja Betyn yhä lujittuvaa ystävyyttä, ja hän toivoi ja uskoikin sen olevan suuren ja todellisen rakkauden alkua tuon nuoren lesken ja Willin välillä. Hän teki kaikkensa saattaakseen heidät aina yhteen lemmenliittoja rakentelevan everstin autellessa häntä salavihkaa.
Eräänä iltana, kun taivas oli kuulakan sininen ja kauttaaltaan kirkas, mikä on varhaisille syksypäiville ominaista, Helen lähti ulos aikoen mennä Betyn luo muistuttaakseen tätä lupauksesta lähteä poimimaan kukkia.
Noin puolivälissä hän kohtasi Brandtin, joka ilmestyi tielle erään tuvan takaa reippain ja lujin askelin. Helen ei ollut nähnyt häntä moneen päivään. Hän näytti jollakin tavalla muuttuneelta. Kasvot olivat valoisat ja rohkeat, ja ryhti oli myös toinen.
"No sepä sattui! Olin juuri menossa teille", sanoi hän hilpeästi. "Ettekö lähtisi kävelemään kanssani?"
"Voittehan tulla kerallani Betyn luo", vastasi Helen.
"Ei, en välitä. Menkäämme harjulle. Olisin niin mielelläni tahtonut hiukan puhella kanssanne. Ehkä lähden täältä kokonaan – tarkoitan, että olen aikonut lähteä lyhyelle matkalle", korjasi hän kiireesti. "Tulkaa nyt, olkaa niin kiltti."
"Lupasin mennä Betyn luo."
"Ette siis tahdo?" Ääni vapisi pettymyksestä ja närkästyksestä.
"En", vastasi Helen hiukan kummissaan.
"Olettehan ollut kävelemässä toistenkin poikien kanssa. Miksi ei yhtä hyvin minunkin kanssani?" Hän oli nyt aivan kalpea ja ilmeisesti pohjiaan myöten kuohuksissa. Hänellä oli varmasti mielessään jotakin, jonka onnistuminen oli vain sen varassa, myöntyikö Helen hänen pyyntöönsä.
"Koska minua ei miellytä", vastasi Helen kylmästi ja lujalla katseella.
Brandt karahti hehkuvan punaiseksi, harmaat silmät välähtivät pahaenteisesti ja hampaat kiristyivät yhteen. Hän huohotti raskaasti ja vapisi raivosta. Tehden sitten rajun ponnistuksen hän saavutti jälleen mielenmalttinsa; roiston ilme hävisi kasvoilta; myrsky asettui. Hänellä täytyi olla pätevät syyt koettaa pysyä tyynenä, sillä tämä äkillinen itsensähillitseminen ei ollut muuten selitettävissä. Hän tuijotti Heleniin hetkisen synkästi ja pistävästi ja naurahti sitten kylmästi, ikäänkuin sillä ilmaistakseen, että hänelle oli aivan samantekevää, lähtikö Helen hänen mukaansa vai ei. Siinä oli myös jotakin tuhoaennustavaa ja kaameasti uhkaavaa, ja katsahdettuaan Heleniin vielä kerran julkean pilkallisesti hän poistui, lausumatta sanaakaan hyvästiksi.
Tämä äkillinen muutos antoi Helenille paljon ajattelemisen aihetta. Brandt oli osoittautunut juuri sellaiseksi, kuin mitä Helen oli vaistomaisesti hänestä uskonut. Helen ajatteli helpoituksella, että ystävyyden teeskentely oli vihdoinkin päättynyt. Hän kiiruhti Betyn kotiin toivoen tapaavansa everstin ja Jonathanin, sillä Brandtin viittaus, että hän aikoi lähteä Fort Henrystä, ja hänen ilmeinen mielipahansa noiden häneltä tahtomattaan livahtaneiden sanojen johdosta olivat tehneet Helenin epäluuloiseksi. Rouva Zane sanoi everstin menneen erään uuden mökin rakennukselle ja Betyn lähteneen kävelemään Willin kanssa. Jonathania ei ollut näkynyt moneen päivään.
"Minnepäin Betty ja Will mahtoivat mennä?"
"En ole varma, mutta lähteelle, arvelen."
Helen meni tuttua polkua tammilehdon halki alas aukealle. Se oli aivan tyhjä. Istuutuen nurmikolle selkä samaa kiveä vasten, johon Jonathan oli silloin nojannut, hän vaipui omiin onnellisiin mietteisiinsä. Polulta alkoi hetkisen kuluttua kuulua nopeita askeleita, ja kun Helen katsahti ylös, näki hän Metzarin, kapakoitsijan, tulevan hartiat kumarassa rinnettä alas. Hänellä oli sanko kädessään ja hän oli ilmeisesti lähtenyt vettä hakemaan. Helen ei tahtonut tulla nähdyksi ja ajatellen Metzarin vain käväisevän paikalla hän painautui pajupensaiden suojaan kiven taakse. Metzar tuli aukealle, tähyili ympärilleen kuin odottaen näkevänsä jonkun ja istuutui kivelle sankonsa täytettyään.
Ei kulunut minuuttiakaan, ennenkuin taampaa alkoi kuulua keveitä nopeasti lähestyviä askeleita. Aukean toista puolta reunustavassa pensaikossa risahteli ja sivulle taipuvien oksien lomasta ilmestyivät Roger Brandtin kalpeat ja päättäväiset kasvot. Hän hypähti keveästi puron yli ja astui Metzarin eteen, silmäillen ympärilleen pelokkaasti ja epäluuloisesti kuin mies, joka epäilee metsän puitakin. Kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, avasi hän takkinsa ja otti esille jonkun pitkän esineen heittäen sen Metzarin jalkoihin. Se oli indiaanin nuoli.
Metzar tuijotti tyhmistyneenä siihen ja Brandtiin.
"Katsopas, tunnustelepas tuota nuolta! Sen ampui rajaseudun uljain indiaani huoneeseeni ikkunasta. Olin ollut sisällä tuskin minuutin verran, kun se tuli suhahtaen saarelta. Olipa se, totta vie, suurenmoinen laukaus!"
"Helvetti!" henkäisi Metzar, jonka tylsät kasvot joku kaamea ajatus näytti äkkiä vilkastuttavan.
"Helvettipä niinkin", vastasi Brandt, jonka kasvot olivat käyneet yhä kalpeammiksi ja hurjemmiksi.
"Asiat hullusti, vai?" kysyi Metzar posket harmaina.
"Hullustiko? Mies! Meillä ei ole ehkä päivääkään aikaa pudistaaksemme Fort Henryn tomut jaloistamme!"
"Mitä tuo nuoli sitten oikein merkitsee?" kysyi Metzar, nyt rauhallisempana.
"Sovittu merkki. Metsämiehet ovat yllättäneet shawneet, jotka piilottelivat hevosten keralla Mustikkasuon takana. Joitakin on päässyt livistämään, ainakin yksi, sillä tuota nuolta ei olisi kukaan muu kuin Saarnijousi saanut lentämään virran poikki."
"Entäpä, ellei hän olisi tullut?" kuiskasi Metzar käheästi.
Brandt vastasi vain synkällä, pelokkaalla katseella. Tiheikössä risahti. Molemmat pyörähtivät pelästyneesti ympäri, kuin ketut, jotka kuulevat satimen napsahduksen.
"Ugh!" tuli pensaikosta matalalla kurkkuäänellä, ja eräs uljasryhtinen ja solakkavartaloinen, kookas indiaani astui aukealle.
XI
Indiaani oli juuri noussut virrasta, sillä niukat vaatekappaleet, jotka verhosivat hänen sopusuhtaista ja vaskenpunaista ruumistaan, olivat likomärät. Hänellä oli kädessään pitkä jousi ja täysinäinen nuolikontti.
Brandt huudahti hämmästyksestä ja Metzar kirosi, kun jäntevä indiaani hyppäsi puron yli heidän eteensä. Hän ei ollut enää nuori. Tummat kasvot olivat ryppyiset ja synkässä ilmeettömyydessään kaameat.
"Kalpeanaamaveli saamas nuolen", lausui hän murteellisella englannin kielellä katsahtaen Brandtiin. "Päällikkö tahtomas kuulla, että se varma."
Brandt kumartui, tarttui indiaanin käsivarteen ja sanoi jotakin tämän omalla kielellä. Hän tiedusteli ilmeisesti saamansa sanoman merkitystä, missä heidän muut toverinsa majailivat ja mikä oli saanut päällikön tulemaan melkein kylään saakka aivan kuin henkensä kaupalla. Indiaani lausui vain yhden englanninkielisen sanan: "Kuoleman Tuuli!"
Brandt horjahti takaisin kasvoiltaan lumivalkoisena ja henkeään haukkoen.
"Tiesinhän sen, Metz. Wetzel!" huudahti hän käheästi.
Veri pakeni vähitellen Metzarinkin pahansuovilta, tummilta kasvoilta.
"Kuoleman Tuuli päällikön jäljillä Kotkankalliolla", jatkoi indiaani. "Kuoleman Tuulta mahdoton kauan eksyttää. Päällikkö odottamas kalpeanaamaveljiä Kahdella saarella."
Indiaani astui puroon ja hävisi pajukkoon yhtä äänettömästi kuin oli ilmestynytkin.
"Nyt tiedämme, mitä meillä on odotettavissa", virkkoi Brandt tyynemmin entisen rohkean ilmeen myös vähitellen palautuessa. "Tuo indiaani on totisesti nimensä arvoinen! Ajatella, että hän livisti tiehensä Wetzeliltäkin, sotki jälkensä kuin vanha kettu ja kiiruhti tänne meitä varoittamaan, että ehtisimme paeta. Nyt kait käsität, miksi Bing Leggetiä on mahdoton tavoittaa."
"Lähtekäämme heti", vastasi Metzar masentuneesti. Hänessä ei näkynyt merkkiäkään palautuvasta rohkeudesta, joka oli hänen kumppanilleen tunnusmerkillistä.
Brandt käveli edestakaisin kulmat rypyssä kuin syviin mietteisiin vaipuneena ja pyörähti sitten äkkiä Metzarin eteen silmät päättävästi välähtäen.
"Jumaliste! Sen minä teenkin! Kuulehan. Wetzel on mennyt Kotkavuoren huipulle, jossa hänellä ja Zanella on tapana kohdata toisensa. Hän ei tunne lähestulkoonkaan tuon indiaanin oveluutta, ja vaikka hän sen tekisikin, ei hän aloita ajoaan missään tapauksessa ennen kuin aamulla auringon noustua. Saan siten kaksikymmentäneljä tuntia ja enemmänkin ryöstääkseni tytön, ja sen minä teen."
"Hankala taakka sillä retkellä, joka nyt on edessämme", huomautti Metzar.
"Mitä vielä! Käy kuin tanssi. Sinä saat puskea suorinta tietä matkoihisi kerran lähdettyämme. Mutta sen vain pyydän, että autat minua, kunnes olen valmis."
"En aio vitkastella hetkeäkään", ärjäisi Metzar. "Menetänhän tässä muutenkin enemmän kuin sinä."
"Et menetä niin mitään, jos vain pääset Detroitiin päänahkasi tallella. Maksan sinulle kaikki hevosilla ja kullalla. Leggetin päämajaan päästyämme olemme turvassa."
"Miten olet ajatellut järjestää tuon tytön ryöstämisen?" kysyi Metzar.
Brandt nojautui eteenpäin ja kuiskutteli kauan ja kiihkeästi.
"Siis ratsain, tarkoitat?" sanoi Metzar huomattavasti kirkastuen. "Se ei olekaan hullumpaa. Entä voitko luottaa kumppaniisi?"
"Varmasti", vastasi Brandt.
"Hyvä suunnitelma ja sitä parempi, kun kaikki käy päivän aikaan. Bing Legget ei pystyisi parempaa laatimaan", kiitteli Metzar käsiään hykerrellen.
"Olemme pitäneet näitä Zaneja farmareineen vuoden ajan narreinamme, mutta nyt on aika lopettaa", mutisi Brandt. "Leggetin luo päästyämme olemme turvassa, kuten jo sanoin, ja sitten pyrimme varovaisesti ja hätäilemättä takaisin Detroitiin. Lähtekäämme nyt tiehemme täältä, sillä joku voi tulla tänne millä hetkellä hyvänsä."
Liittolaiset erosivat, Brandt samoten lehdon halki ja Metzar nousten polkua ylös, jota hän oli tullutkin.
Helen nousi varovasti pensaasta, jossa hän oli maannut piilossa, ja tuijotti vavisten ja sydän täynnä hyytävää kauhua kapakoitsijan jälkeen. Kun mies hävisi näkyvistä, huokaisi hän helpoituksesta. Ollen nyt esteetön rientämään kotiin suunnitellakseen siellä, mitä oli tehtävä, hän hillitsi pelkonsa ja rohkaisi mielensä ja kiiruhti pois aukealta, ja mikäli hän näki, ei onneksi kukaan huomannut hänen paluutaan. Hän päätti olla maltillinen, harkitseva ja neuvokas ja ansaita Jonathanin luottamuksen.
Hän koetti ensin päästä selville, mitä varten Brandt ja Metzar olivat alkuperäisesti tulleet lähteelle. Hän muistutteli mieleensä kaikki kuulemansa ja täytti aukkopaikat todennäköisillä johtopäätöksillä. Brandt ja Metzar olivat hevosvarkaat ja Leggetin kätyreitä. He olivat tulleet lähteelle neuvottelemaan. Indiaani oli ollut yllätys. Wetzel oli tuhonnut shawneet ja oli nyt tämän päällikön jäljillä. Indiaani kehoitti heitä lähtemään kiireimmiten Fort Henrystä ja kohtaamaan hänet eräällä Kaksi saarta-nimisellä paikalla. Brandtin suunnitelma, jota indiaanin ilmestyminen oli luultavasti jonkun verran muuttanut, oli varastaa hevoset ja ryöstää tyttö aivan julkeasti keskellä päivää ja päästä Leggetin turviin ennen huomisiltaa.
"Ja se tyttö olen juuri minä", mutisi Helen väristen ja kauhistui jälleen melkein suunniltaan. Mutta samassa hän jo karkoitti pelkonsa.
Lainsuojattoman tarkoitus oli kyllä helppo ymmärtää, mutta viisainta menetelmää sen tyhjäksi tekemiseksi oli vaikea keksiä. Helen oli luvannut auttaa Jonathania eikä ilmaista kenellekään toiselle, mitä hän oli saanut ilmi. Hän olisi uskoton Jonathanille, jos hän kysyisi neuvoa joltakin toiselta. Asia oli selvä. Hänen täytyi joko jäädä asutukselle siinä toivossa, että Jonathan ilmestyisi ajoissa ehkäisemään Brandtin roistomaiset aikeet, tahi sitten löytää hänet. Samassa hän muisti Metzarin viittauksen johonkin toiseen henkilöön, johon Brandt oli sanonut voivansa varmasti luottaa. Fort Henryssä oli siis kolmaskin petturi, kolmas hevosvaras, kolmas hylkiö, joka oli valmis auttamaan avuttoman naisen ryöstössä.
Helenin veri alkoi kuumeta. Hän tiesi heidän salaisuutensa ja hän murskaisi heidät. Hänen oli löydettävä Jonathan.
Wetzelhän oli Kotkankalliolla. Mitä varten? Indiaaniako seurailemassa, joka oli tuosta paikasta viisi penikulmaa itään? Eikö mitä! Hän odotteli siellä Jonathania. Muussa tapauksessa hän olisi ollut lähempänä indiaania, joka oli edennyt virralle saakka. Hän kohtaisi siellä Jonathanin jo tänä iltana, päätteli Helen.
Hän asteli edestakaisin huoneessaan koettaen rauhoittua.
"Minun täytyy olla tyyni", sanoi hän lujasti. "Aika on kallista eikä minulla ole hetkeäkään hukattavana. Hänet löydän kyllä. Olen katsellut tuota kukkulaa niin monta kertaa, että osaan sinne varmasti. Täällä kylässä olen suuremmassa vaarassa kuin metsässä. Kun Wetzel ja Jonathan ovat kukkulalla, ei läheisyydessä ole ainoatakaan punanahkaa. Mutta entä tuo päällikkö, joka varoitti Brandtia? Annahan olla. Hän kaihtaa jokea ja kiertää kylän taitse etelään, joten hän ei voi nähdä minun melovan yli. Mikä onni, että olen opetellut melomaan, ja kuinka iloinen olenkaan, että pyysin eversti Zanea selittämään, mistä kukkulalle noustaan!"
Tehtyään päätöksensä Helen muutti ylleen pukinnahkaisen hameen ja veti jalkoihinsa samasta aineesta tehdyt säärystimet ja mokkasiinit, sulloi lyhyen sadetakkinsa taskut täyteen korppuja ja lähti siten varustettuna löytöretkelleen innolla ja kiihkolla jota hän ei voinut hillitä. Hän vain pelkäsi, että Brandt tahi Metzar sattuisivat näkemään hänen menevän virran poikki. Melottuaan törmän suojassa saaren kärjen kohdalle hän oikaisi suoraan yli varoen, että saari oli hänen ja asutuksen välissä. Päästyään toiselle rannalle hän kätki kanootin pajukkoon ja kiipesi törmälle. Jyrkänteellä kasvavat tiheät pajupensaat vaikeuttivat nousua, mutta selviydyttyään siitä hän näki edessään pitkän ja leveähkön ruohotasangon. Noin penikulman päässä siinsi loivasti kohoten vuoren vihreä rinne, joka oli hänen matkansa päämaali.
Helen oli antautunut koko sydämellään seikkailuunsa ja hän tunsi nuorten ja jäntevien jäsentensä olevan täysin sopusoinnussa reippaan ja rohkean mielialansa kanssa.
"No, herra Brandt, hevosvaras ja tyttöjen ryöstäjä!" mutisi hän halveksivasti ja uhkaavasti. "Ellen murskaa teitä nyt, en ansaitse Betyn ystävyyttä enkä Jonathanin luottamusta."
Hän kulki tasangon poikki ja pysähtyi metsän reunassa. Mitään polkua tahi selvää tietä ei näkynyt, mutta metsä oli vielä niin harvaa, että näköala oli esteetön pitkän matkaa eteenpäin. Joka taholla näkyi tummia, liikkumattomia puita. Poppeleiden ja haapojen taukoamatta lepattavat lehdet tekivät tässä muuten täysin tyynessä maisemassa häneen omituisen vaikutuksen; sen ehdoton hiljaisuuskin tuntui kaamealta. Henkäisten syvään hän alkoi nousta loivasti viettävää rinnettä ylös.
Metsä kävi kuitenkin vähitellen sitä synkemmäksi ja villimmäksi, kuta pitemmälle hän kulki. Puut olivat suurempia ja tiheämmässä. Mutta Helen samosi reippaasti eteenpäin, poikkeamatta alkuperäisestä suunnastaan ja pysytellen koko ajan kahden melkein huipulle saakka ulottuvan rotkon välisellä kannaksella. Pensaikkoa ei ollut juuri nimeksikään, kaatuneet puut olivat sortuneet rotkoihin ja haitallisia kallionlohkareita tuli vastaan vain silloin tällöin, mikä kaikki sai hänet toistaiseksi ylpeilemään hyvästä vaistostaan.
Hän unohti ajan ja yrityksensä vaarallisuuden ihmettelyyn vaipuneena. Linnut ja oravat pakenivat vilahdellen hänen tieltään, ja joku säikähtynyt eläin riensi äänekkäästi päristellen rytinällä pensaikon halki. Matala ja heikko kohina kuin etäisen tuulen humina kertoi kuohuvasta vedestä. Oksien lomitse tunkeutuva kirkas auringonpaiste loi heleitä läikkiä maahan, ja tummien puiden välistä häämöttävä yksinäinen koivu teki synkän metsän elävämmäksi. Jättiläismäisissä saniaisissa näkyi jo syksyn värejä, ja niiden viehkeät latvat huojuivat hiljaa. Mutta puista putoilevat, äänettömästi leijailevat lehdet olivat kirjavuudessaan ja surumielisyydessään Helenin mielestä kaikista kauniimmat.
Hän havahtui äkkiä juoksevan veden kumeaan kohinaan, ja yrityksen vaarallisuus selveni hänelle täydellisesti, kun hän hetkisen kuljettuaan näki kannaksen päättyvän jyrkästi putoavaan kuiluun. Pidellen kiinni reunalla kasvavan puun oksasta hän kurkisti reunan yli. Rotko oli ainakin neljäkymmentä metriä syvä ja sen jyrkkiä seiniä kattoi vihreä, kostea sammal. Pohjalla kuohui solisten ja vaahdoten ruskeavesinen puro. Ollen noin kymmenen metriä leveä se sulki ehdottomasti pääsyn siihen suuntaan.
Mutta Helenille se oli vain este, joka oli voitettava. Hän tarkasteli ympäristöä ja päätti pyrkiä vasemmalle, koska rinne näytti nousevan jyrkemmin sillä taholla. Kuilun yli oli päästävä tavalla tahi toisella, ja kuljettuaan jonkun matkaa takaisinpäin niin lähellä reunaa kuin hän uskalsi hän tuli hiukan kapeampaan kohtaan, johon tuuli oli kaatanut suuren kuusen kuin sillaksi. Hän astui puulle silmänräpäystäkään epäröimättä – sillä hän tiesi, että asian lähempi harkitseminen voisi viedä häneltä kaiken rohkeuden – ja lähti menemään yli tuijottaen koko ajan rävähtämättä vain puunrunkoon ja kuvitellen kävelevänsä jollakin tutulla porrassillalla kotona Virginiassa.
Hän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Kun hän seisoi jälleen turvassa lujalla maaperällä, tunsi hän polviensa vapisevan ja päässä jonkinlaista huimauksen tapaista. Hän naurahti ja istahti lepäämään. Siihen tarvitaankin useampi kuin yksi kuilu, ennenkuin hän aikoo menettää rohkeutensa, päätti hän ja alkoi nousta reippaasti rinnettä ylös.
Edessä oleva taival oli vaarallinen, ellei suorastaan mahdotonkin kulkea; louhikkoista ja mitä vaikeinta murtomaata, jossa oli kaikkialla edessä synkkä metsä melkein läpitunkemattomilta näyttävine pensaikkoineen. Mutta Helen tunkeutui päättävästi eteenpäin kavuten, ryömien ja kierrellen ja päätyi kallioiselle tasanteelle, josta rinne kohosi entistä jyrkempänä ja luoksepääsemättömämpänä. Myrskyjen murtamat, kallionlohkareiden väliin sikin sokin kaatuneet puut tekivät etenemisen melkeinpä mahdottomaksi. Mutta Helen ei hellittänyt, vaan jatkoi sitkeästi kiipeämistään kerran pudotenkin ja venähdyttäen nilkkansa. Tämä työläs kiipeileminen alkoi kuitenkin vähitellen uuvuttaa häntä. Kylkeen pisti joka kerta kun hän hengitti, joten hänen täytyi pysähtyä lepäämään.
Metsässä alkoi jo hämärtää. Helen hämmästyi nähdessään puiden ikäänkuin häipyvän ja sulautuvan ympäristöönsä ja huomatessaan, että harjanteiden tummat ääriviivat kävivät yhä epämääräisemmiksi.
Hän nousi ja lähti jatkamaan matkaansa louhikkorinnettä ylös sydämessään ahdistava tunne, joka ei johtunut ainoastaan uupumuksesta. Hän epäili ensimmäisen kerran kestävyyttään, mutta nyt se oli myöhäistä. Hän ei voinut kääntyä takaisin. Hetkisen kuluttua hän tunsi kulkevansa sileämmällä ja pehmoisemmalla maaperällä. Tuntui aivan oudolta, kun edessä ei ollut enää kiviä ja oksia. Hän oli varmaankin tullut kauriiden tallaamalle jollekin lähteelle vievälle polulle. Samassa hänen mieleensä välähti se riemastuttava ajatus, että hän oli vihdoinkin löytänyt tien.
Maa tuntui kostealta ja kasvoi lyhyttä, pehmoista heinää. Sammaleisia, pyöreitä kiviä näkyi siellä täällä, ja aivan tien vieressä juoksi hitaasti ja äänettömästi pienoinen puro. Melkein miehenmittaista vaahtera- ja pähkinäpensasvesakkoa kasvoi kummallakin puolella.
Kiiruhtaen nopeasti polkua eteenpäin Helen tuli lopulta kohtaan, josta oli hiukan vapaampi näköala. Nousua tuskin huomasikaan enää. Kun hän sitten tuli polun seuraavaan polvekkeeseen, kävi kaikki hänen ympärillään äkkiä valoisammaksi, metsä harveni harvenemistaan, ja loppui vihdoin kokonaan. Hänen edessään oli soikea, suurten kivien peittämä tasanne, reunassa kyhmyinen ja vääristynyt pähkinäpuu, joka kuvastui tummana autereista taivaanrantaa vasten. Yläpuolella kaartui vaaleansininen, laskevan auringon heikosti punaama taivas. Kaukaa vasemmalta siinsi jokin matala harjanne korkeine, alastomine puineen. Hän oli perillä kukkulalla.
Siellä oli niin autiota ja yksinäistä. Helen tunsi olevansa äärettömän kaukana kotoa. Mutta hän eroitti etäällä kimaltelevan virran, tumman varustuksen ja pienen kylän mökkiryhmän. Istuutuen pähkinäpuun juurelle hän katseli ympärilleen. Keskellä oli pienen nuotion jätteitä ja takana erään ulkonevan kallionkielekkeen alla luolantapainen onkalo, josta näkyi kuivista lehdistä kyhätty vuode, Joku oli majaillut täällä, eikä Helen epäillytkään, etteikö se ollut Jonathan.
Hän oli niin uupunut ja nilkkaa pakotti niin tuskallisesti, että hän nojautui puuta vasten, sulki silmänsä ja lepäsi. Hän toivoi Jonathanin tulevan, ennenkuin hän ehtisi vaipua uneen.
Pitkä, matala jyminä havahdutti hänet äkkiä horroksestaan. Kuinka pimeäksi ilta oli äkkiä käynytkään! Kalpea, vavahteleva valojuova leimahti läntisen taivaan poikki.
"Myrsky" huudahti Helen. "Yksin täällä vuoren huipulla ja myrsky tulossa! Pelkäänkö? Sitä en usko. Olenhan ainakin Brandtilta turvassa. Oh! jospa metsämieheni vain tulisi!"
Helen kiiruhti kallion alle onkaloon, joka oli niin korkea, että hän saattoi vapaasti istua suorana, ja kyllin syvä suojatakseen myrskyltä. Lehtivuode oli pehmoinen ja mukava.
Alapuolella oli kaikki niin kauas kuin silmä kantoi harmaata hämärätä, Asutus häipyi näkyvistä, ja lännessä palava iltarusko sammui nopeasti tihenevien pilvien tieltä. Taivaanranta pimeni pimenemistään, kunnes pilvien lomassa oli lopulta vain pieni, kapea aukko, josta kirkas ilta-aurinko sädehti punaisen hehkuvana, leveänä valovyönä laaksoon ja harjanteiden rinteille. Kimalteleva virta näytti syttyneen tuleen. Sitten valo katosi, hehku sammui. Kaikki peittyi pilkkopimeään yöhön.
Lännen taivaalla leimahti jälleen sinertävä, vavahteleva valo, kuin jättiläiskynttilän lepattava liekki, jota seurasi pitkä ja kumea, hitaasti vyöryvä jyminä. Sitten tuli jälleen hiljaista, niin hiljaista, että Helen tunsi melkein vastustamatonta pakkoa huutaa ääneensä vapautuakseen sen painostuksesta. Jyrinä oli hänen ystävänsä. Hän rukoili, että myrsky riehahtaisi valloilleen täydellä voimallaan. Hän oli kestänyt urhoollisesti vaarat ja rasitukset, mutta tämä erämaan kaamea ja uhkaava hiljaisuus kävi hänelle ylivoimaiseksi.
Salamat alkoivat leimahdella tiheämmin, valaisten matalalla kiitävät, raskaat pilvet, ja jyrinä tuli yhä lähemmäksi.
Pitkä ja vavahteleva huokaus, surumielinen ja matala kuin meren pauhu, kantautui kaukaa lännestä. Se oli myrskyn edelläkävijä, nousevan tuulen ensimmäinen vihuri. Laajoihin leimahduksiin ilmestyi nyt nopeasti sinkoilevia, polvekkeisia välähdyksiä, ja kumea jyminä kiihtyi huumaaviksi, repiviksi jyrähdyksiksi.
Erästä häikäisevän kirkasta salamaa seurasi hetkisen kuluttua tavallista pitempi väliaika läpitunkemattoman mustaa pimeyttä. Heikko tuulenhenki kahisutti pensaiden lehtiä ja hyväili Helenin kuumaa poskea. Sitten tuuli kiihtyi kohisten pian kuin kuohuva virta. Helen painautui lähemmäksi kallionkylkeä ja veti sadetakkinsa tiukemmalle vapisevan vartalonsa ympärille.
Pitkä, sokaisevan kirkas salama halkaisi samassa pimeyden. Kalliotasanne, sen reunalta ojentuva vääristynyt pähkinäpuu ja myrskyinen taivas näkyivät kaikki yksityiskohtaisen selvästi sen leimahduksessa. Helen oli näkevinään kookkaan, tumman olennon ilmestyvän metsän reunasta. Kun salamaa seurannut jyrinä vyöryi yläpuolella, keskitti hän katseensa samaan kohtaan seuraavaa leimahdusta odottaen.
Se tulikin häikäisevänä ja kirkkaudessaan aivan herpaisevana. Tasanteella oli yhtä valoisata kuin päivällä. Lähellä kiveä, jonka suojassa Helen istui, ryömi roteva ja tumma indiaani. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun hän eroitti ripsutetun puvun, pitkät, hulmuavat hiukset ja indiaaneille ominaisen solakan vartalon. Mies hiipi häntä kohti.
Kauhu hyyti Helenin veren ja tyrehdytti hänen huutonsa. Hän tunsi vaipuvansa hitaasti lehtivuoteelle.
XII
Samana iltapäivänä, jolloin Helen oli lähtenyt Jonathania etsimään, saapui tämä varjojen jo venyessä pitemmiksi Wetzelin keralla saman vuoren juurelle, jonka huipulle Helen oli matkalla, joitakin hevosia taluttaen.
"Viime yö oli sangen hyvä, sitä ei taida kieltää, mutta punanahka, jota vaanin, pääsi livistämään", virkkoi Wetzel synkästi.
"Hän on nyt yhtä hyvässä turvassa, kuin orava pesässään. Näin hänen kiitävän puiden suojassa pakoon kuin lennossa, valkoiset kotkansulat näkyen pensaiden yli kuin kauriin korvat", vastasi Jonathan. "Hän osaa juosta. Jospa vain luodikkoni olisi ollut latingissa! Mutta en ole aivan varma, oliko hän juuri tuo jousella ampuva shawnee."
"Oli kyllä. Näin hänen jousensa. Meidän olisi kiireestämme huolimatta pitänyt ryhtyä takaa-ajoon ja koettaa saada hänet nitistetyksi", vastasi Wetzel pudistaen päätään huolestuneesti. "Mutta se olisi ehkä ollut hyödytöntä. Arvelen hänen kätkeytyneen jonnekin. Hän on erikoisen arka nahastaan. Olen ajanut häntä nämä kymmenen vuotta, saamatta häntä kertaakaan satimeen. Jos olisimme saaneet hänet nyt käsiimme, tietäisimme paljoa enemmän Leggetistä ja hänen sakistaan."
"Mutta onhan jälki selvä."
"Vain hänen kepposiaan. Hän voittaa rajaseudun kaikki indiaanit jälkien kätkemisessä, vanhaa Wingenundia, huronia, ehkä lukuunottamatta. Hän olisi juoksuttanut meitä turhaan monta penikulmaa. Tunnen hänet jo kyllin hyvin. Hän on ovela kuin vanha kettu, juoksee nopeasti kuin säikähtynyt hirvi ja osaa tarpeen vaatiessa tekeytyä näkymättömäksi kuin pantteri. Otaksun hänen vuoren yli päästyään oikaisseen kohtisuorasti itään. Viemme hevoset säilöön ja lähdemme sitten poikkimaisin hänen jäljilleen."
"Tämä juttu näkyy olevankin sellainen, ettei sitä käden käänteessä selvitetäkään", sanoi Jonathan.
"En ole virkkanut siitä vielä juuri mitään, mutta olen kyllä tuntenut sen", vastasi Wetzel.
"Syksy jo käsissä, eikä mitään saatu aikaan. Sekin oli enemmän sattuma kuin oma ansiomme, että yhdytimme nuo indiaanit hevosineen. Kolme jäi paikalle, mutta arvokkaimman punanahan onnistui päästä kynsistämme. Saapa nähdä, saammekohan tätä vyyhteä selväksi. Talveen ei ole enää pitkälti, emmekä vielä edes tiedä, kuka tuo Fort Henryssä majaileva valkoinen petturi on."
"Sanoinhan jo, että tämä ajo venyy pitkäksi, ollen ehkä viimeisemmekin."
"Kuinka niin?"
"Koska nämä lurjukset ovat kaikki, niin valkoiset kuin punaisetkin, parhaita metsänkävijöitä, mitä rajaseudulla on konsanaan liikkunut. Fort Henryn hevosvarkaan saamme kyllä selville. Tuo kirkassilmäinen tyttö pitää siitä huolen, sen takaan."
"En ole nähnyt häntä viime aikoina, mutta hän olisi kyllä toimittanut minulle sanan jotakin huomattuaan."
"Ehkäpä on parempikin, ettet ole tavannut häntä."
He jatkoivat vaieten kulkuaan tullen hetkisen kuluttua tasangon reunaan ja olivat juuri nousemaisillaan kumpikin hevosen selkään, kun Wetzel huudahti terävästi:
"Katsohan!"
Hän osoitti pientä, selvästi näkyvää mokkasiinin jälkeä metsästä tulevan kapean puron mutaisessa reunassa.
"Joku nainen, niin totta kuin olet syntynyt, Lew", sanoi Jonathan.
Wetzel polvistui ja tutki painanteen huolellisesti. "Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi valkoinen."
"Mitä!" huudahti Jonathan laskeutuen hänkin polvilleen.
"Tämä ei ole puolta päivää vanhempi", jatkoi Wetzel, "eikä ympärillä näy ainoatakaan punanahan mokkasiinia. Mitäs arvelet?"
"Valkoinen tyttö, ja yksin", mutisi Jonathan seuraten jälkiä jonkun matkaa puron reunaa pitkin. "Ja ylöspäin menossa! Wetzel, nämä jäljet voivat tuskin olla sisareni, ja kun emme ota häntä lukuun, ei koko rajaseudulla ole ajateltavissa muuta kuin eräs toinen, jonka jalka soveltuu niihin. Helen Sheppard on mennyt tästä matkalla huipulle joko sinua tahi minua tapaamaan."
"Otaksun sinun olevan oikeassa."
"Hän on äkkiä huomannut jotakin, saanut ehkä selville sen petturin tahi jonkin salaliiton. Otettuani häneltä vaitiololupauksen hän ei ole kertonut mitään veljelleni. Ja hänellä on täytynyt olla hyvin kiire. Hän tietää kohtauspaikkamme, jossa käymme harva se päivä, ja sanoi Ebin kerran kertoneen, mistä sinne mentiin."
"Samaa minäkin uumoilen."
"Mitä teemme? Lähdetkö kanssani hänen jälkeensä?" kysyi Jonathan.
"Otan hevoset ja olen perillä kylässä tunnin kuluessa. Jos Helen on poissa, kerron hänen isälleen sinun lähteneen häntä tavoittamaan. Ja ota huomioon, että kohta on aivan pimeätä ja myrsky nousee. Älä siis viivyttele, vaan riennä ylös tasanteelle, sillä hän on varmasti siellä, jos hän on vain jaksanut kiivetä niin kauas. Ellei, niin lähdet aamun sarastaessa toistamiseen jäljille ja etsit hänet. Epäilen tuon shawneen sormien olevan jollakin tavalla tässä mukana. Odotan sinua varustuksella, mitä hyvänsä tapahtuneekin."
Jonathan hyppäsi puron poikki ja lähti juosten rinnettä ylös, tullen pian mutkittelevalle polulle. Kun hän oli juossut noin neljännestunnin, kävi nousu niin jyrkäksi, että hänen täytyi hiljentää kulkunsa nopeaksi käynniksi. Metsässä oli jo pimeätä. Jaloissa kahisevien lehtien heikko risahtelu oli ainoa ääni, joka rikkoi syvän hiljaisuuden, lukuunottamatta etäältä silloin tällöin kuuluvaa kumeata ukkosta.
Pelkkä ajatuskin, että Helen saattoi olla yksinään tällä vuorella häntä etsimässä, sai Jonathanin sydämen sykkimään kiivaammin, kuin mitä hän oli konsanaan kokenut. Hän oli viikkokausia karttanut Heleniä ja melkein unohtanutkin hänet. Hän oli voittanut sen oudon ja huumaavan tunteen, joka oli ahdistanut häntä tuon muistettavan sunnuntain jälkeen, ja äänettömät, varjoisat aukeat, metsien salamyhkäisyys ja hänen vapaan ja villin elämänsä henki olivat saaneet hänet jälleen omakseen. Mutta saadessaan tämän todistuksen Helenin rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta ja muistaessaan Betyn tunnustuksen hän tunsi sydämessään raatelevaa, melkeinpä ruumiillista tuskaa. Kuinka hirveätä, jos Helen olisi menettänyt henkensä hänen tuottamuksestaan! Jonathan kuvitteli jo näkevänsä hänen suuret, loistavat silmänsä, täyteläiset huulensa ja kalpeat kasvonsa kuolemaan jäykistyneinä, ja häntä alkoi värisyttää.
Puiden alla vallitseva tumma hämärä tiheni pian pilkkopimeäksi. Leimahtelevat salamat, jotka iskivät milloin kirkkaina välähdyksinä metsän taakse, milloin vavahtelevina sikerminä nopeasti kiitävissä pilvissä, valaisivat polun.
Hän saapui tasanteelle häikäisevän salaman leimahtaessa ja näki selvästi onkalon, jossa hän oli ollut monta kertaa myrskyä paossa, ja josta hän nyt toivoi löytävänsä tytön. Laskeutuen polvilleen hän ryömi varovasti irtonaisten ja terävien kivien yli. Toinen sinertävän valkoinen, häikäisevä salama valaisi tasanteen.
Kallion alla istui joku tumma olento kyyristyneenä, tuijottaen häneen kauhusta laajentunein silmin ja kasvot lumivalkeina.
"Helen", mainitsi hän jyrinän tauottua, mutta ei saanut vastausta. Hän siirtyi lähemmäksi, kunnes hänen kätensä kosketti tytön vaatteisiin, ja lausui nimen toistamiseen, mutta samalla tuloksella.
Jonathan ryömi kielekkeen alle ja tunnusteli Helenin käsiä. Ne olivat kylmät. Kumartuen lähemmäksi hän eroitti kuitenkin suureksi helpoituksekseen sydämen lyövän. Hän huusi häntä jälleen nimeltä, mutta Helen ei vastannut vieläkään. Kastaen kättään lähteessä, joka kumpusi kallion alta, hän alkoi valella hänen kasvojaan. Helen liikahti, äännähti valittavasti ja kavahti äkkiä istumaan.
"Se on Jonathan", sanoi metsästäjä nopeasti; "älkää pelästykö."
Tasanne leimahti jälleen kirkkaan valoisaksi.
"Jumalan kiitos!" huudahti Helen. "Luulin teitä indiaaniksi."
Hän painautui vavisten metsästäjää vasten, joka kietoi lohduttavasti kätensä hänen ympärilleen. Helen tunsi niin suurta huojennusta ja kiitollisuutta, ettei hän voinut puhuakaan. Puristaen käsillään metsästäjän jänteviä sormia hän purskahti itkuun.
Myrsky riehahti valloilleen hirvittävällä raivolla. Tuuli kiihtyi kiihtymistään, kunnes sen ärjyntä hukkui jymisevään vesi- ja raesateeseen, ja pitkät, tiheästi leimahtelevat salamat heittivät vavahtelevan valonsa yli koko mustan taivaanlaen. Polvekkeisia kielekkeitä, väriltään teräksensinisiä, sinkoili alaspäin. Kimeiden pamahdusten ja silloin tällöin kuin repivien räjähdysten keskeyttämä kumea ja huumaava jyrinä tuntui täyttävän koko avaruuden. Rankkasade näytti leimahdusten valossa kuin tuulen pieksämältä ja vastustamattomasti eteenpäin kiidättämältä valkoiselta vesiputoukselta.
Myrskyn suurenmoisuus sekä kauhistutti että viehätti Heleniä. Hän katseli salamoimista ja kuunteli ylhäällä vyöryviä jyrinää ihmetellen tilannetta, joka oli hänelle yhtä outo kuin ennenkuulumatonkin.
Aikansa riehuttuaan myrsky alkoi vähitellen asettua; salamat harvenivat ja jyrinä hiljeni. Tuuli ja sade taukosivat vuoren huipulla yhtä äkkiä kuin ne olivat nousseetkin, ja matalaksi jyminäksi vaimentuneet jyrähdykset loittonivat yhä etäämmälle häipyen lopulta kuulumattomiin. Kaukana idässä valaisi vielä joku silloin tällöin leimahtava salama raskaat pilvet ja tummat, metsäiset kukkulat ja laaksot.
"Miksi löydän teidät täältä, neiti Helen?" kysyi Jonathan vakavasti.
Helen selosti katkonaisesti ja pysähdellen kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kuullut lähteellä.
"Mutta, lapsi, miksi ette mennyt veljeni luo?" sanoi Jonathan. "Ette tiedä, mihin vaaraan antauduitte."
"Otin kaikki huomioon, mutta tahdoin kertoa teille kaikki itse. Olinhan sitäpaitsi aivan yhtä hyvässä turvassa täällä kuin alhaalla kylässä."
"Enpä osaa sanoa muuta kuin että olette oikeassa", vastasi Jonathan miettivästi. "Vai aikoi Brandt siepata teidät mukaansa huomenna?"
"Niin, ja sen kuultuani tahdoin päästä pois kylästä."
"Olette menetellyt ihmeteltävän viisaasti. Tuo Brandt on paha mies ja sellainen, jota ei hevillä voiteta, mutta ellei hän ole nyt jo pudistanut Fort Henryn tomuja jaloistaan, voi hänen uransa päättyä sangen äkkiä ja surkealla tavalla harjun rinteelle hautausmaalle, sillä Eb antaa indiaaneille ja lainsuojattomillekin aina kunnollisen hautauksen. Hänen pahat aikeensa loppuvat sinne hyvin lyhyeen."
"Mihinkähän eversti ja muutkin luulevat meidän joutuneen?"
"Wetzel tietää sen, sillä hän löysi jälkenne alhaalta."
"Sitten hän kertookin isälle teidän lähteneen minua etsimään? Isä parka! Unohdin hänet kokonaan. Viivymmekö täällä päivänkoittoon saakka?"
"Emme voittaisi mitään lähtemällä nyt. Purot ovat tulvillaan ja pimeässä on vaikea kulkea. Tässä pysytte kuivana, lepäätte mukavasti, ja, mikä enemmän täällä olette turvassa."
"Teidän seurassanne tunnen olevani aina turvallinen", vastasi Helen hiljaa.
"Ettekö ole väsynyt?"
"Väsynytkö? No melkein kuolemaan saakka. Jalkani ovat hellät ja kipeät, nilkkani on venähtänyt ja koko ruumista pakottaa. Mutta siitä en välitä, Jonathan, sillä olen niin onnellinen, että hurja seikkailuni päättyi näin onnellisesti ja täysin siten, kuin olin suunnitellut."
"Voitte paneutua pitkällenne ja nukkua. Minä valvon ja vartioin." Jonathan aikoi vetää pois kätensä, joka oli vielä Helenin ja kallion välissä, mutta ei enää tämän vyötäisillä.
"Tunnen oloni täysin mukavaksi. Istun tässä kerallanne päivänkoittoa odottaen. Mutta kylläpä nyt on pimeä! En eroita edes omaa kättäni."
Helen muutti hiukan asentoaan ja nojautui sitten keveästi Jonathanin olkapäähän koettaen pohtia seikkailuaan, mutta hän ei saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta ajatuksiaan irti tilanteesta, jossa hän nyt juuri oli. Väsymyksensä tuudittamana ja mielessään selittämätön onnen tunne hän vaipui vähitellen unelmoivaan horrokseen, joka syveni joka hetki. Nyt oli yö, ja hän oli yksinään tällä jylhällä vuorella sen ainoan miehen keralla, jota hän rakasti. Sattuma ja hänen oma uhkarohkeutensa olivat johtaneet tähän, mutta hän oli onnellinen tietäessään, ettei hän ollut tehnyt sitä ainoastaan oman etunsa kannalta, vaan kaikkien yhteistä hyvää silmälläpitäen. Hellät jäsenet ja ehkä hiukan nuhteita isältä olisivat kaikki, mitä hän saisi kärsiä huimapäisestä kiipeämisestään, mutta se, minkä hän voittaisi, ylittäisi hänen rohkeimmat toiveensakin. Hevosvarkaiden tuhoaminen olisi hyvätyö koko kiusatulle rajaseudulle. Kuinka ylpeästi eversti Zane hymyilisikään! Hänen, Helenin, nimi piirtyisi lähtemättömästi rajaseudun aikakirjoihin; häntä mainittaisiin henkilönä, joka tiesi velvollisuuden ja sankarillisuuden vaatimukset. Mutta tuo kaikki ei ollut edes tuhannesosaksikaan niin viehättävää kuin saada olla kahdenkesken Jonathanin, hänen metsämiehensä, kanssa.
Väsymyksestä ja tyytyväisyydestä huokaisten Helen painoi päänsä Jonathanin olkapäätä vasten ja nukahti.
Metsämies vavahti. Tytön äkillinen liike, luottavaisesti nojautuva pää ja tuoksuvien kiharoiden keveä kosketus poskella herättivät henkiin erään suloisen, mutta nyt melkein voitetun ja unohdetunkin tunteen. Se pani koko hänen olemuksensa väräjämään. Vaaralliset retket näissä tiettömissä metsissä vaanivien vihollisten keskellä ja veriset yhteentörmäykset eivät olleet konsanaan saaneet häntä tuntemaan sellaista pelkoa kuin tämän tytön suudelma. Hän oli tuimasti tukahduttanut äänet, jotka olivat silloin värähtäneet soimaan hänen sydämessään, mutta hänen taistelunsa ja ankara itsekurinsa näyttivät menneen turhaan, sillä saihan tytön pelkkä kosketuskin hänet nyt vapisemaan. Hän istui hiljaa paikallaan tietäen, että Helen nukkui sikeästi väsymyksensä raukaisemana. Hän olisi voinut, Heleniä herättämättä, laskea tämän varovasti lehtivuoteelle, ja ajattelikin tehdä sen, mutta ei hievahtanutkaan. Tuntea naisen pään lepäävän pehmeästi olkapäätään vasten oli hänelle jotakin aivan uutta, outoa ja ihmeellistä. Niin voimakas kuin hän olikin, sitoivat tytön vienosti häilyvät kiharat hänet kallioon yhtä lujasti kuin teräskahleet.
Muistaessaan elämäänsä joku aika sitten heräävän lemmen yhteydessä ilmestyneen omituisen tyhjyyden, levottomuuden ja tuskan, selittämättömän ikävän ja kaipauksen hän päätti nyt kohdata kaiken arkailematta, olla ajatuksissaan oikeamielinen tätä viatonta ja vilkasta tyttöä kohtaan ja itselleen rehellinen.
Velvollisuus vaati häntä torjumaan luotaan kaiken, mikä ei kuulunut hänen omaan elämäänsä metsissä, olipa se kuinka viehättävää hyvänsä. Hän oli vuosia sitten pyhittänyt elämänsä metsämiehen elämäntyölle, ja sen tarjoama rajaton vapaus oli antanut hänelle täyden korvauksen kaikesta. Hän eli nyt aina puiden siimeksessä, joita hän niin suuresti rakasti, asetti kokemuksensa ja metsänkäyntitaitonsa uudisasukkaan käytettäväksi ja vainosi väsymättömästi kuin vääjäämätön kohtalo sivistyksen kaikkia vihollisia. Tämä oli elämä, jonka hän oli valinnut; hän ei voisi konsanaan sitä toiseen vaihtaa.
Tältä kannalta katsoen hänellä ei ollut oikeutta sallia minkäänlaisen ystävyyden kehittyä tytön ja hänen välille. Jos Helen oli todellakin kiintynyt häneen, kuten Betty väitti, oli se vain runollista haaveilua, joka kyllä loppuisi itsestään rohkaisun puutteessa. Mikä hän oli omaksuakseen jonkun tytön rakkauden? Oppimaton metsästäjä, joka ei tuntenut muuta kuin metsät, jonka elämä oli kovaa ja julmaa, jonka kädet punoittivat indiaanien verestä, ja jonka kosto ei ollut säästänyt hänen oman rotunsakaan miehiä. Hän oli valmis uskomaan, että Helen rakastikin häntä. Helen oli ollut kiitollinen, ihaillut häntä jopa palvontaan saakka isänsä hyväntekijänä ja sitten jonkun äkillisen mielijohteen ajamana, joita tytöt usein saavat, suudellut häntä. Kun hän, Jonathan, pysyttelisi näkymättömissä pitemmän ajan, minkä hän vannoi tekevänsä heti kuin oli saatellut Helenin kotiin, unohtaisi tämä hänet ajanoloon.
Puolueettomuus vaati häntä käymään tilinteolle oman itsensäkin kanssa. Säälimättömästi kuin jotakin luopiota kuulustellen hän otti omalla suoralla tavallaan totuuden selville. Tämä suurisilmäinen tyttö oli todellakin niin viehättävä, että hän saattoi lumota metsämiehenkin, ellei asianomainen ollut varuillaan ja kartellut häntä. Sitä hän ei ollut vielä konsanaan myöntänyt, sillä hän oli lujasti uskonut, että rakkaus oli ainakin hänen kohdalleen ikuinen mahdottomuus. Helenin käsi oli hänen nukkuessaan luisunut Jonathanin käsivarrelta tämän sormille, joiden päällä se lepäsi nyt kevyesti kuin lehti. Kosketus oli mieluinen. Vieno yötuuli painoi pehmeän kiharan hänen huulilleen. Hän vapisi. Pyöreä olkapää painautui yhä lähemmäksi, kunnes hän saattoi tuntea tytön tasaisen ja syvän hengityksen. Jonathan melkein pidätti henkeään, ettei häiritsisi hänen lepoaan.
Hän ei ollut enää välinpitämätön. Niin totta kuin tähdet tuikkivat taivaalla hänkin tunsi naisen läsnäolon viehätyksen. Hän syventyi tutkimaan tätä tunnetta, kuten hänen oli metsämiehenä tapana tutkia ja tarkastella kaikkea. Johtuiko se siitä, että hän oli tietoinen tytön kauneudesta, joka oli vuoristolaakerin lailla ainutlaatuinen? Hän ajatteli Helenin solakkaa ja ryhdikästä vartaloa, ilmehikkäiden silmien syvää katsetta ja hänen läsnäolonsa omituista ja pyörryttävää tenhoa. Kauneus oli ihmeellistä, mutta ei kaikkea. Helen oli kaunis, mutta hän olisi ollut vastustamaton ilman sitäkin. Johtuiko se siitä, että hän oli nainen? Siinäpä salaisuus olikin! Helen oli nainen, jolle oli annettu naisen kaikki viehätysvoima lumota miehet ja kyky punoutua näiden ympärille kaikesta heidän voimastaan huolimatta kuten muratti, joka kahlehtii tammen, naisen kaikki heikkoudet vedota miesten lempeyteen ja suojelusvaistoon, naisen koko herkkä ja intohimoinen rakkaus ja naisen kaikki salamyhkäisyys.
Tämän kaiken Jonathan ymmärsi jo oman elämänsäkin perusteella. Luopio teki mustimmat rikoksensa, koska hän ei voinut lainsuojattomuudessaan ja kodittomuudessaankaan elää ilman naisen seuraa. Uudisasukas ahersi ja raatoi naisen hyväksi; rakastaa vaimoaan ja elää hänelle oli hänen elämänsä ilo. Kun indiaanisoturi ei ollut sotapolulla, kulki hän käsi kädessä jonkun tumman, viehkeäsilmäisen tytön kanssa ja lauloi lemmitylleen kuutamoisista järvistä ja suvituulista. Linnuilla ja villieläimilläkin oli puolisonsa. Kultarintakertut palasivat aina vanhoille asuinsijoilleen, ja kotkat rakensivat yhdessä pesänsä seuraten sitten uskollisesti toisiaan aina kuolemaan saakka. Koko luonto todisti, että rakkaus teki elämän elämisen arvoiseksi. Rakkaus oli kaikki kaikessa.
Metsästäjä istui valveilla koko yön tähtiä katsellen ja koettaen todistella, ettei rakkaus ollut häntä varten. Jos kerran Wetzel oli voinut lukita sydämeensä salaisuutensa niin täydellisesti, ettei hän ollut kertaakaan ilmaissut sitä ystävälleen kaikkien näiden vuosien kuluessa, saattoi tämä ystäväkin elää aivan yhtä hyvin ilman tätä rakkautta. Ellei hän saisi karkoitetuksi näitä helliä tunteita sydämestään, olisi hänen elämänsä tästä lähtien kurjaakin kurjempi. Elämän, rajattoman vapauden riemu oli hänelle tuttua. Mutta elleivät eräät kauniit kasvot ja surulliset, tummat silmät soisi hänelle mitään rauhaa yksinäisillä retkillä salojen syvyyksissä, olisi parempi, että joku indiaani päättäisi hänen päivänsä.
Yön pimein hetki vähää ennen päivänkoittoa, hetki, jonka raatelevat epäilykset ja kalvava kaipuu olivat tehneet myös Jonathanin elämän synkimmäksi, oli ohi. Tähdet kalpenivat pimeyden ohetessa harmaaksi hämäräksi; idän taivas alkoi vaaleta ja sitten heloittaa, ja pian sen jälkeen valkeni päivä usvaisena ja raikkaana.
Metsästäjä nousi varovasti oikoakseen puutuneita raajojaan. Kun hän palasi onkalolle, katsoi Helen häneen yön kaikki vaikutelmat ja mietteet suurten silmiensä sinisiin syvyyksiin kuvastuen. Jonathan käänsi katseensa toisaalle laakson yli, jossa näkyi punertavalla taivaan rannalla kapea, heleä juova kukkuloiden yläpuolella.
"Taisinpa sittenkin nukahtaa!" huudahti Helen pehmeästi naurahtaen.
"Toivon levon tehneen hyvää", vastasi Jonathan, tohtimatta katsoa häneen.
"Varmasti. Olen valmis lähtemään milloin hyvänsä. Niin ihana aamu! Viivymmekö kauan kotimatkalla? Toivottavasti isälle on jo ilmoitettu."
Metsästäjä oikaisi vaieten tasanteen poikki metsään, mutkittelevalle, kapealle polulle. Hänen kalpeat, hiukan väsähtäneet ja tuimat kasvonsa eivät kehoittaneet jatkamaan keskustelua, minkä tähden Helen seurasi vaiti hänen jäljessään. Tie oli jyrkkä ja metsästäjän täytyi silloin tällöin pysähtyä auttamaan häntä. Helen nojasi hänen käteensä ja hypähti alas keveästi kuin hirvi. Hetkisen kuluttua sulki rajusti kuohuva, yli äyräidensä paisunut puro tien.
"Nostan teidät yli", sanoi Jonathan.
"Olen sangen painava", vastasi Helen silmissään hymy.
Hän punastui, kun metsästäjä kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Ote oli jäntevä, ja ennenkuin Helen ehti ajatellakaan, tunsi hän nousevansa keveästi ilmaan ja siirtyvänsä samassa vaahtoavan puron yli.
Hiukan alempana tämä kiusallinen puro katkaisi jälleen tien, ollen nyt paljoa leveämpi ja peloittavampi. Helen katsoi kysyvästi ja hiukan ymmällään metsästäjään. Tämän kasvot olivat yhtä tuimat ja kovat kuin äskenkin, melkeinpä kylmät.
"On ehkä parempi, että kahlaan", virkkoi hän empien.
"Kuinka niin? Vesi on syvä ja kylmää. Kastuisitte kokonaan, ja sitä teidän on varottava."
Helen punastui, mutta ei vastannut. Painaen katseensa maahan hän antautui toisen jäntevien kätten varaan.
Kahlaaminen kävi nyt työläästi. Vesi vaahtosi ja kuohui rajusti metsästäjän polvia vasten. Jalka luiskahti kerran niin, että hän oli vähällä suistua kumoon. Helen kirkaisi, takertui kaikin voimin häneen kiinni ja kietaisi kätensä hänen kaulaansa. Ja kaiken lisäksi todettiin, kun Jonathan laski hänet jälleen maahan, että Helenin tukka oli punoutunut Jonathanin takkiin pistettyihin siilinpiikkeihin.
Jonathan koetti kömpelöillä sormillaan parhaansa mukaan irroittaa noita kimaltelevia kiharoita, mutta turhaan. Helen seisoi hänen edessään viehättävämpänä kuin konsanaan, kasvoillaan pehmeä ja hiukan veitikkamainenkin ilme ja silmissä jotakin lämmintä, ja kun metsästäjä oli aikansa yrittänyt, irroitti hän sotkeutuman parilla näppärällä otteella.
Hän sädehti elämäniloa, uhkui suloa ja rajatonta riemua, ja metsästäjä tunsi aivan hengittävänsä hänen kauneutensa salaperäistä ja elvyttävää tenhoa. Mutta hän ei ilmaissut vaikutelmiaan pienimmälläkään ilmeellä, vaan kääntyi tielle, joka jatkui siitä leveämpänä ja loivempana.
Jonathan pidensi nyt askeleitaan, niin että Helenin oli pakko kulkea verraten rivakasti ja välistä juostakin pysyäkseen hänen kintereillään. Heidän oli päästävä kotiin mahdollisimman pian, ja Helen olisi ollut valmis vielä suurempiinkin ponnistuksiin matkan jouduttamiseksi. Kun he saapuivat metsän reunaan, jossa se matalaksi pensaikoksi aleten sulautui vehmaaseen tasankoon, oli aurinko jo karkoittanut usvat idän harjanteilta ja paistoi kirkkaasti laaksoon.
Helen tunsi surumielistä kaihoa kääntyessään katsomaan takaisin nähdäkseen vielä kerran vuorenhuipun. Olihan se aivan luonnollista. Rosoinen kallionseinänä, jota hän oli niin usein ihaillut ikkunastaan, ja jolla oli tästä lähtien oleva oma paikkansa hänen suloisten muistojensa joukossa, kohosi jylhänä harmaansinisestä usvasta. Pitkä, kumpuileva rinne uinaili kirkkaassa auringonpaisteessa. Kasteesta kostea, monivärisenä kimalteleva lehdistö oli aamun vienosti punertavassa autereessa ihana kuva syksyisen maiseman heleästä väririkkaudesta. Pitkät ja solakat kuuset kohosivat siellä täällä yksinäisinä muiden puiden yläpuolelle. Niiden tumman vehreät ja kauniit latvat erosivat jyrkästi kellertävästä taustasta. Kaikissa vivahduksissa punertavat vaahterat tekivät maiseman yleisvaikutukseltaan pehmeämmäksi ja lämpöisemmäksi, samoin kuin kastanjain valkoisenruskeat terhot elvyttivät aaltoilevan rinteen kauneutta tuoreudellaan.
Jäljellä oleva matka oli lyhyt. Jonathan puhui vain kerran tiedustellessaan Heleniltä, mihin tämä oli kätkenyt kanootin. He kulkivat tasangon poikki, löysivät kanootin ja olivat pian jyrkän törmän suojassa varustuksen alapuolella. Noustuaan törmän päälle he kääntyivät eversti Zanen talolle vievälle tielle.
Harjun juurella seisoskeli joutilaan näköisinä joukko poikia, miehiä ja naisia. Helen ihmetteli, mikä oli saanut muuten niin ahkerat uudisasukkaat noin laiskottelemaan. Toiset keskustelivat vakavasti ja säestivät sanojaan kiihkeillä eleillä enemmistön seisoessa vaiti. Nähdessään Jonathanin miehet huudahtivat ja viittasivat majataloon päin. Mutta metsästäjä kiiruhti suoraan eteenpäin, välittämättä huudahduksista.
Helen oli jo huomannut kaiken tämän kiihtymyksen syyn. Hän luuli ensi silmäyksellä, että Metzarin majatalo oli poltettu, mutta näki sitten, että savu nousi pihalta vielä kytevästä suuren rovion hiiloksesta. Majatalo oli joka tapauksessa hävitetty. Ikkunat tuijottivat omituisen tyhjinä, mikä on ominaista autioille taloille. Ovet oli kiskaistu saranoiltaan. Kalusto, kömpelöitä pöytiä, tuoleja, sänkyjä ja muita kapineita, oli kasattu suureen röykkiöön kytevän rovion viereen. Rikottuja nassakoita ja pirstoiksi iskettyjä pulloja oli pihalla hujan hajan. Niiden sisältö oli imeytynyt kuivaan hiekkaan laajaksi, tummaksi läikäksi.
Kellarin särjetyllä ovella lepäsi joku karkean peitteen alla. Nähdessään sen Helen kääntyi kauhuissaan poispäin. Tuo liikkumaton ruumis saattoi olla Brandt. Hän tunsi omantunnonvaivoja ja hänen sydämensä heltyi naisellisesta myötätunnosta, sillä niin paha kuin mies oli osoittanut olevansakin, tämä oli rakastanut häntä.
Hän seurasi Jonathania koettaen rauhoittua. Kun he tulivat lähemmäksi eversti Zanen taloa, näki hän isänsä, Willin, everstin, Betyn, Nellin, rouva Zanen, Silas Zanen ja useita muita, joita hän ei tuntenut. Kaikki katsoivat häneen. Hänen kurkkuaan ahdisti ja silmät täyttyivät kyynelillä, kun hän pääsi kyllin lähelle eroittaakseen selvästi isänsä kalpeat, kiihkeät kasvot. Kaikki näyttivät niin vakavilta. Hän ihmetteli syyllisyytensä tuntien, kuinka väärin hän oli mahtanutkaan tehdä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli heidän keskellään. Hän ei voinut pidättää itkuaan, kun isä ojensi vapisevat kätensä sulkeakseen hänet syliinsä, ja kun hän kätki hehkuvat kasvonsa isänsä povelle, huudahti vanhus: "Minun rakas, rakas lapseni!" Sitten kietoi Betty hänet lujaan puristukseen, ja Nell lensi hänen kaulaansa kuin onnellinen lintu. Eversti Zane oli kalpea ja hänen ilmeensä synkkä ja tuima. Helen hymyili hänelle arasti kyyneltensä läpi. "Kaikki hyvin, kaikki hyvin, tyttöseni", muhoili hän sitten katseen myös käydessä lempeämmäksi. Hän ei sanonut sen enempää, mutta otti Heleniä kädestä kääntyessään Jonathania puhuttelemaan.
Metsämies katsoi häneen odottavasti pitkään luodikkoonsa nojaten.
"Meillä oli täällä tänä aamuna pieni välikohtaus, jota et päässyt näkemään, Jack. Wetzel tuli päivänkoitteessa. Myrsky ja hevoset pakottivat hänet odottamaan toisella rannalla aamun valkenemista. Hän kertoi minulle epäluulosi ja niiden lisäksi uutisen, että hän oli löytänyt tuoreita indiaanien jälkiä saarelta aivan majatalon kohdalta. Lähdimme heti katsomaan, voimatta odottaa kenenkään olevan valveilla, mutta Metzar viritteli parhaillaan kiireen kaupalla jotakin loukkuaan. Tapasimme hänen luotaan kuusi miestä, jotka olivat todennäköisesti olleet siellä koko yön. Tuo pieni englantilainen lurjus oli yhtenä joukossa samoin kuin eräs pahan näköinen mies, jota emme tunteneet, mutta joka oli ilmeisesti metsästäjä. Tilanne näytti pahalta. Metzarin selostus oli ristiriitaisuudessaan aivan mahdoton. Neuvoteltuani hetkisen ulkona Wetzelin kanssa käskin hänen raivata paikan puhtaaksi."
Eversti naurahti jylhästi.
"Lew teki työtä käskettyä. Se ruma muukalainen raivostui ihan silmittömästi ja vetäisi pitkän puukon. Sam valjastaa parhaillaan hevosta vetääkseen sen, mitä hänestä on jäljellä, harjulle. Metzar vastusteli myös ja haavoittui pahasti. Hän on nyt vahtituvassa. Case, joka oli juonut koko viikon, joutui Lewin jalkoihin saaden sellaisen potkun, ettei hänestä ole mihinkään viikon päiviin. Hän on sylkenyt verta koko aamun, mutta luullakseni hän ei loukkautunut sen pahemmin. Brandt on livistänyt yöllä. Wetzel löysi tämän hänen huoneestaan."
Eversti otti penkiltä pitkän nuolen ja ojensi sen Jonathanille.
"Shawneen merkki! Wetzel oli oikeassa", mutisi Jonathan.
"Juuri niin. Se oli ammuttu saaren rannasta, kohdasta, johon Lewin löytämät jäljet päättyivät, ja oli vielä löydettäessä kiinni seinässä ikkunan kohdalla."
"Shawnee livahti käsistämme."
"Niinhän Lew kertoi. Hän on nyt kuitenkin tiessään ja niin on Brandtkin. Selviydyimme siitä sakista verraten helposti, ellemme enää saa kuulla heistä."
Metsämies pudisti päätään. Hänen ilmeensä oli kokonaan muuttunut everstin kertomuksen aikana. Tummat silmät olivat supistuneet tuhoaennustavan koviksi, voimakas leuka oli sulkeutunut tiukasti poskilihakset kohosivat jännittyneinä, ja hänen tavallisesti ilmehikkäille kasvoilleen oli laskeutunut kylmä, uhkaava varjo.
"Lew epäilee Brandtin olevan Leggetin miehiä. Piru hänen mustan petturisydämensä nielköön! Hän on kyllä mies paikallaan pahimmassa ja vaarallisimmassakin rosvojoukossa, mikä on konsanaan rajaseudulla mellastanut."
Jonathan ei virkkanut mitään, mutta hänen virralle ja saarelle, ylös harjulle ja laakson lakeudelle levottomasti pälyilevä katseensa puhui selvemmin kuin mitkään sanat.
"Arvaan sinun ryhtyvän heti toimeen", jatkoi eversti Zane, "ja sen tähden käskinkin Bessin varustaa sinulle hiukan evästä. Sinulla on epäilemättä pitkä ja työläs taival edessä. Kunhan nyt suoriutuisit onnellisesti kaikesta."
Metsämies meni sisään palaten hetkisen kuluttua pukinnahkainen reppu selässään. Hän poistui suoraan itään pitkin, joustavin askelin.
Naiset olivat vieneet Helenin sisään, jossa he epäilemättä saattoivat jutella vapaammin eilispäivän tapahtumista.
"Sheppard", virkkoi eversti Zane kääntyen ystäväänsä päin silmät välähtäen. "Brandt väijyi Heleniä niin varmasti kuin rikkaruoho kasvaa nopeasti. Ja niin totta kuin kuolemme eivät Jonathan ja Wetzel hellitä, ennenkuin he näkevät hänet saloilla kylmänä ja äänettömänä. Olen nähnyt vain kerran Wetzelin niin raivoissaan ja Jonathanin niin tuhoaennustavan kylmänä ja se oli silloin kun Miller, eräs toinen aivan Brandtin kaltainen hylkiö, koetti ryöstää Betyn. Veresi olisi jähmettynyt, jos olisit aamulla sattunut näkemään Wetzelin käyvän tuon houkan kimppuun. Mikä hänet saikin uhkaamaan puukollaan Lewiä? Surullinen näky. Mutta tämmöiset teot ovat oikeutettuja. Meidän täytyy suojella itseämme ja ennen kaikkea naisiamme. Meillä on ollut pahoja miehiä, ja paha mies on täällä jotakin sellaista, josta sinulla ei voi olla vielä oikeata käsitystä. Tänne tulee miehiä, jotka elävät keskuudessamme pitkänkin ajan, kenenkään voimatta sanoa, mistä he oikein käyvät, ennenkuin he itse näyttävät oikean karvansa. Täällä rajaseudulla on ollut aina kymmenittäin muualta karkoitettuja pahantekijöitä, joukossa joku parempikin mies, kuten esimerkiksi Simon Girty, josta tuli ehdoin tahdoin lainsuojaton. Simonia ei pidä sekoittaa Jim Girtyyn, kamalimpaan hirviöön, mitä maa on konsanaan päällään kantanut. Indiaanitkin pelkäsivät häntä niin suunnattomasti, ettei kukaan ole koskenut hänen luurankoonsakaan aukealla, jossa hän heitti henkensä. Kaikki indiaanit ja monet valkoisetkin metsästäjät uskovat paikalla kummittelevan, ja olen melkein varma, että hänen luunsa seisovat siellä vieläkin."
"Seisovat?" toisti Sheppard kummastuneesti.
"Niin juuri, seisovat. Ja samassa paikassa, jossa Jim Girty seisoi kuollessaan suuren puukon puuhun naulitsemana."
"No jopa jotakin! Kuka sen teki!" huudahti Sheppard kauhuissaan.
Eversti Zane naurahti kylmästi ja merkitsevästi.
"Kukako? Wetzelpä tietysti. Lew metsästi Jim Girtyä viisi pitkää vuotta, ja kun hän vihdoin kohtasi hänet – kerron sen sinulle joskus toiste. Jonathan oli siinä mukana ja hän näki Lewin pitelevän Jimiä ja hänen kumppaniaan Deeringiä kuin poikasia. Kuten jo sanoin on rajaseudulla ollut ja on vieläkin pahat miehensä. Simon Girty houkutteli Fort Pittistä karatessaan mukaansa McKeen ja Elliottin ja kymmenen muuta miestä. He ovat jokainen, paitsi ne, jotka ovat kuolleet, lainsuojattomia pahinta lajia. Toiset pahat miehet ovat ajautuneet tänne, Jumala tiesi, mistä. Kruunattuaan rikoksensa kristittyjen indiaanien verilöylyllä Simon Girty on pysytellyt piilossa. Bing Legget on nyt sillä taholla mahtavin. Hän onkin kova pähkinä; kokenut metsämies ja taitava johtaja, joka kerää ympärilleen vain hurjimmat ja neuvokkaimmat indiaanit ja luopiot. Brandt on hänen miehiään, ja minä syön vaikka hattuni, ellemme saa vielä kuulla hänestä."
XIII
Jonathan kulki itää kohti suoraan kuin lintu lentää. Wetzel oli lähtenyt heti raivauksensa suoritettuaan ajamaan Brandtia takaa ja hänen jälkensä oli tarkoituksellisen selvä. Taitetut vaahteravesat, maahan heitetyt katkotut oksat, lehdet, risut ja tallatut saniaiset osoittivat kaikki selvästi, mistä hän oli mennyt.
Virrassa oli noin kymmenen penikulman päässä Fort Henrystä itään kaksi saarta rinnakkain, ja siitä oli Wetzel mennyt Ohion poikki. Jonathan riisuutui, sitoi vaatteensa ja reppunsa myttyyn luodikon ympärille ja piti niitä vedestä ylhäällä uidessaan kapeiden salmien yli. Toiselle rannalle päästyään hän jatkoi siekailematta matkaansa tullen melkein heti, kuten hän oli odottanutkin, paikkaan, jossa shawneepäällikkö oli odottanut Brandtia. Jonathan lisäsi nopeuttaan.
Iltapäivällä alkoivat merkit viitata siihen, ettei Wetzel ollut saaliineen enää kaukanakaan. Ruohossa näkyvät tuoreet jalanjäljet, taittuneet kukat, syvennykselle painunut sammal, katkenneiden oksien vielä virkeät lehdet ja seikka, että kulkijoiden tallaama heinä oli vielä nousemassa alkuperäiseen asentoonsa, ilmaisivat metsästäjän kokeneelle silmälle hänen olevan Wetzelin kintereillä.
Kuljettuaan jonkun matkaa hän saapui kellastuneeseen koivumetsikköön, jossa oli joitakin tuulenkaatamia lukuunottamatta niin vähän pensaikkoa, että näköala oli esteetön ainakin parisataa metriä eteenpäin. Maa oli kauttaaltaan heleiden kukkien ja matalain saniaisten peitossa.
Wetzel oli vielä metsikköön tullessaan siroitellut jälkeensä selviä merkkejään, mutta hiukan kauempana ne harvenivat ja loppuivat vihdoin kokonaan. Jonathan mietti hetkisen tullen lopulta siihen päätökseen, että Wetzel oli arvatenkin pitänyt ajan tuhlauksena heitellä merkkejään, kun näköala oli aivan selvä ja metsikkö ehkä verraten pieni, mutta mentyään noin kymmenen askelta hän huomasi erehtyneensä. Wetzelin jäljet, jotka hän tunsi kyllin hyvin voidakseen niistä konsanaan erehtyä, kääntyivät äkkiä jyrkästi vasempaan askeleen käydessä samassa huomattavasti pitemmäksi. Eräässä kohdassa jäljet olivat niin kaukana toisistaan, ettei välimatka voinut johtua muusta kuin pitkistä harppauksista.
Metsästäjä oivalsi heti, että joku odottamaton vaara tahi muu pätevä syy oli pakottanut Wetzelin pakenemaan. Tähyillen valppaasti ympärilleen hän palasi jälkiään myöten kohtaan, jossa Wetzel oli kääntynyt, ja lähti seuraamaan Brandtia, päätyen noin sadan askeleen päässä loppuun palaneelle nuotiolle, jonka kekäleet kytivät vielä. Ympärillä näkyvistä mokkasiininpainanteista päättäen siinä oli majaillut useampia indiaaneja, jotka olivat tulleet Brandtin ja hänen oppaansa tielle melkein kohtisuorasti sivulta.
Shawnee oli joko sattumalta tahi tahallaan kulkenut niin, että hän yhdytti ryhmän omia sotureitaan, houkutellen siten Wetzelinkin aivan väijytyksen partaalle. Jonathan ei ollut kuitenkaan aivan varma, oliko indiaani huomannut, että heitä seurailtiin.
Tähystellessään ympärilleen Jonathan pohti tilannetta. Kuinka lähellä Wetzel mahtoi olla? Pakeniko hän vielä? Olivatkohan indiaanit tietoiset siitä, että hän oli heidän kintereillään? Vai oliko hänellä parhaillaan tekeillä joku ovela temppu joukon tuhoamiseksi? Saadakseen vastaukset näihin kysymyksiin ei Jonathanilla ollut muuta neuvoa kuin seurata hänen jälkiään. Uhmaten vaaroja, joihin hän saattoi näissä olosuhteissa milloin hyvänsä joutua, hän samosi rohkeasti eteenpäin ystävänsä jäljessä.
Koivumetsikkö muuttui pian synkäksi ja korkeaksi havumetsäksi, josta häämötti siellä täällä joku solakka saarni ja vaahtera, muhkea pyökki ja tuuhea tammi. Jonathan tunsi itsensä siellä turvallisemmaksi. Näköala oli vieläkin esteetön melkoisen kauas eteenpäin. Kuljettuaan hetkisen hän huomasi ilostuen, että Wetzelin harppaukset lyhenivät, kunnes askel oli jälleen tavallinen. Wetzel kaarsi kuitenkin koko ajan luoteeseen, mikä osoitti hänen tekevän laajaa kierrosta tarkoituksella päästä joukon edelle. Häntä ei siis ajettu takaa. Noin viisisataa metriä kauempana jälki kääntyi äkkiä takaisin koivumetsikköä kohti.
Painanteet olivat aivan tuoreet. Wetzel oli varmasti laukauksen, ellei merkkihuudonkin, kuuluvissa. Mutta se tosiasia, että Brandt ja hänen indiaaninsa olivat Wetzelin kierroksessa, oli vieläkin mielenkiintoisempi.
Avoin koivumetsikkö oli jälleen hänen edessään. Hän painautui polvilleen ja ryömi kättensä varassa ja saniaisten suojassa varovasti eteenpäin päästen siten onnellisesti metsikön itäreunaan, jossa hän lepäsi pari minuuttia liikkumattomana kuunnellen. Kaikkialla oli painostavan hiljaista kuin myrskyn edellä. Hän kurkisti piilostaan, mutta maaten matalan kunnaan juurella hän ei nähnyt etäälle. Ryömien lähimmälle puulle hän nousi hitaasti ja varovasti pystyyn, ja tietäen, että jokainen saniaisryhmä, jokainen pensas ja jokainen puu saattoi kätkeä vihollisen hän tutki ympäristön kaikkinäkevällä katseellaan yksityiskohtaisen tarkasti, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt eikä kuulunut. Jos rosokylkiset koivut, kirjavat saniaiset ja alastomia oksiaan ojentelevat tuulenkaatamat tiesivätkin jotakin, eivät ne ilmaisseet salaisuuksiaan.
Jonathanin silmissä metsikkö oli kuitenkin kokonaan muuttunut. Heikkoa, tuskin huomattavaa tuulenhenkeä lukuunottamatta, joka suhahteli silloin tällöin puiden latvoissa kuin hiljaa kahahteleva silkki, vallitsi kaikkialla syvä, voipa melkein sanoa, kuolemanhiljaisuus. Seikka, että linnutkin olivat vaiti, merkitsi paljon. Metsän rattoisa, iloa ja onnea uhkuva elämä, sen salamyhkäinen hengitys, oli kuin herpaantunut odottavaan, pahaenteiseen äänettömyyteen. Jossakin noiden kellertävien puiden siimeksessä, jossa varjot alkoivat jo syventyä läpitunkemattomiksi, vaani joku näkymätön ja määrittelemätön vaara.
Jonathan oli tuntevinaan kylmän, puistattavan tuulahduksen. Pitkä kokemus oli opettanut hänet tuntemaan vaistomaisesti vaaran läheisyyden.
Kun hän liikahti hiukan katse kiintyneenä jonkun matkan päässä makaavaan tuulenkaatamaan, kuului omituisen hiljaisuuden halki kirkas ja sointuva viserrys. Se muistutti kuhankeittäjän syvästi kaihoisasta ja yksinäisten notkojen autiutta valittavasta, lyhyestä sävelestä. Siinä oli kuitenkin eräs hiuksenhieno vieras vivahdus, josta Jonathan tunsi sen Wetzelin merkinannoksi. Hän hymyili todetessaan, että Wetzel oli hänen äärimmäisestä varovaisuudestaan huolimatta sittenkin joko nähnyt tahi kuullut hänen tulevan metsikköön.
Jonathanin katse kiintyi tutkivasti kohtaan, josta viserrys oli kuulunut. Sillä taholla oli noin sadanviidenkymmenen askeleen päässä useita suuria koivuja ryhmässä. Ne olivat kaikki suoria ja sileitä paitsi yksi, joka erosi toisista siinä, että sen runko oli ääriviivoiltaan omituisen säännötön, kuin suurten pahkojen vääristämä. Nämä ulkonemat olivat kuitenkin niin epäselvät ja liikkumattomat, ettei Jonathan ollut varma, oliko puun takana joku piilossa, vai ei. Hiukan syrjässä koivusta, jonka suojassa hän epäili ystävänsä piileskelevän, makasi mahtava tuulenkaatama, jonka oksat olivat vieläkin niin tuuheat, että niiden taakse olisi voinut kätkeytyä vaikka kymmenenkin indiaania.
Hänen siinä vielä tähystellessään leimahti kaatuneen puun takaa kirkas liekki kaikuvan pamahduksen seuraamana. Luoti vihelsi niin läheltä hänen päätään, että sen synnyttämä ilmanpaine hipaisi poskea. "Shawneen lyijyä!" murahti Jonathan. Puu, jonka hän oli valinnut suojakseen, oli onnettomuudeksi niin ohut, ettei se peittänyt häntä kokonaan. Hänen hartiansa olivat niin leveät, että toinen tahi toinen olkapää jäi aina näkyviin tarjoten hyvän maalin viholliselle.
Hän totesi pikaisella silmäyksellä, ettei koivun kyhmyinen runko, jota hän oli koko ajan epäillyt, ollut enää samanlainen; Wetzelin tuttu hahmo näkyi nyt selvästi.
Jostakin sivulta kuului sointuva helähdys, ja Jonathan kyyristyi salamannopeasti pitkän, sulitetun nuolen iskeytyessä suhahtaen koivun kylkeen vaaksan verran hänen päänsä yläpuolelle.
"Kylläpä piti läheltä!" henkäisi hän. "Missähän se perhanan shawnee piileksii, sillä tuon tuulenkaataman takana hän ei ole", manasi hän sitten tähystellen vasemmalle.
Kaatuneen koivun takaa leimahti taas. Viheltävä luoti sattui jysähtäen tukevaan oksaan ja kimposi siitä vahinkoa tekemättä metsään.
"Indiaaneja joka taholla! Taitaa olla viisainta koettaa pyrkiä tästä tiehensä", mutisi Jonathan kurkistaen rungon takaa nähdäkseen, oliko Wetzel vielä entisessä paikassa.
Hän näki rotevan vartalon suoristautuvan; pitkä, musta luodikko kohosi nopeasti ja pysähtyi; sen suusta välähti punainen liekki kimeän pamauksen seuraamana.
Jonkun indiaanin kaamea ja tärisyttävä kuolinhuuto rikkoi hiljaisuuden omituisen yllättävänä.
Tuulenkaataman takaa kajahti kuin kuorossa raivoisia kiljahduksia ja valittavia huutoja, ja joukko alastomia ja maalattuja sotureita syöksyi hurjasti puuta kohti, jonka takana Wetzel oli seisonut.
Jonathan lennätti ajatuksennopeasti luodikon poskelleen, ja etunenässä juokseva indiaani pudotti aseensa, pysähtyi, hoiperteli pari askelta ja kaatui. Metsästäjä katsahti sivulle nähdäkseen, miten Wetzelille oli käynyt, sillä hän tiesi indiaanien alkamasta ammunnasta, että hänet oli huomattu.
Eräs vaaleanruskea olento puikkelehti pitkä, musta tukka olkapäillä hulmuten melkein uskomattoman nopeasti puulta toiselle, vilahti aukean poikki ja hävisi metsän tummiin pimentoihin. Jonathan kääntyi myös paetakseen, mutta hän ei ehtinyt astua vielä askeltakaan, kun jostakin kuului jälleen indiaanin jousen helähdys. Kiivasta suhahdusta seurasi raju isku olkapäähän ja viiltävän kivun tunne. Sulitettu nuoli oli naulinnut hänet olkapäästä koivuun. Hän nosti kätensä kiskaistakseen sen irti, mutta verestä kostea varsi oli niin liukas, että sormet luistivat. Ponnistaen kaikki voimansa hän sai vihdoin molemmin käsin reväistyksi sen pois. Lihakset lävistänyt piikivikärki aiheutti varsinkin luuhun sattuessaan kirvelevää tuskaa. Kivuntunnetta seurasi äkkiä omituinen huimaus; hän koetti juosta; silmissä alkoi hämärtää; hän kompasteli ja kaatui. Sitten hän tunsi vajoavansa pohjattomaan pimeyteen eikä tiennyt enää mistään.
Kun Jonathan tuli tuntoihinsa, oli yö. Hän lepäsi selällään ja tiesi jäsentensä jäykkyydestä ja puutumisesta, että hänet oli köytetty lujasti. Hän näki tulen loistetta, mutta ei voinut kohottaa päätään. Tuulen humina ja lehtien kahina kertoivat hänen olevan vielä metsässä ja etäältä kantautuva vesiputouksen kohina tuntui tutulta. Häntä raukaisi vieläkin ja haavaakin kirveli hiukan, mutta mitään sanottavia tuskia ei ollut. Kuunneltuaan hetkisen tuulen huminaa hän nukahti.
Kun hän sitten avasi silmänsä, oli jo täysi päivä. Yläpuolella siinsi kirkas taivas ja edessä näkyi pienten näreiden kattama kalliotasanne. Hän käänsi päätään nähden olevansa pienoisessa matalien, mutta jyrkkien kallioiden saartamassa umpilaaksossa, johon nähtävästi päästiin toiselta puolelta näkyvästä kapeasta solasta. Sen lähettyvillä oli useampia kömpelöitä hirsimökkejä. Jonathan arvasi joutuneensa Bing Leggetin päämajaan ja piilopaikkaan.
Hänen huomionsa kiintyi läheltä kuuluviin ääniin ja kääntäen päänsä sinnepäin hän näki rotevan indiaanin astelevan rauhallisesti edestakaisin hänen vaiheillaan ja seitsemän soturin ja kolmen valkoisen miehen loikoilevan taampana varjossa.
Jäntevän ja voimakkaan näköinen, ryhdikäs indiaani, joka näytti vartioivan häntä, oli shawneepäällikkö Saarnijousi, Leggetin tunnettu liittolainen ja lähetti, jonka Jonathan tunsi ensi silmäyksellä. Toiset olivat delawareja ja shawneita, kaikki tuiman ja synkän näköisiä vanhoja sotureita, joiden pitkät päälakitöyhdöt oli harjattu ja sidottu huolellisesti ja kaikki täydessä sotamaalauksessa, rinta, käsivarret ja kasvot täynnä heidän kummallisia kuoleman tunnusmerkkejään. Kolme valkoista miestä, joiden kasvot olivat melkein yhtä tummat kuin heidän indiaaniliittolaisillaan, täydensi ryhmän. Keskustassa istuva vaaleapartainen jättiläinen oli Bing Legget. Teräksensinisten, tunteettomien silmien katseessa oli vapaan, mutta jo ankarasti ajetun villieläimen hurjuutta, ja jykevä, verikoirasta muistuttava ulkoneva leuka teki kasvot raaoiksi ja eläimellisiksi. Toinen oli Brandt, mutta kolmatta Jonathan ei tuntenut. Rajun ja häikäilemättömän näköinen heittiö.
"Sanon teille, Brandt, ettei minulla ole lainkaan halua enkä edes aiokaan sekaantua tuon indiaanin asioihin", virkkoi Legget päättävästi. "Rajaseudun paras punanahka, joka on pelastanut henkeni monta kertaa. Zane on hänen, ja vaikka mielihyvällä näkisinkin tuon kirotun nuuskijan matkalla toiseen maailmaan, en liikauta sormeanikaan evätäkseni shawneen aikeet."
"Minkätähden punanahka tahtoo sitten viedä hänet kyläänsä?" murisi Brandt. "Vain indiaanin turhamaisuutta ja kerskailunhalua."
"Indiaaneilla on omat tapansa, joille emme mahda mitään."
"Mutta tehän tässä olette isäntänä. Voisitte pakottaa hänet ottamaan metsästäjän heti hengiltä."
"Vaikkapa, mutta hänen asioihinsa en sittenkään puutu. Ja nuuskijan tarina loppuu sitäpaitsi hyvin lyhyeen, kunhan shawnee saa hänet heimonsa luo. Indiaanit ovat indiaaneja. Zanen vangitseminen on hänelle suuri kunnia, ja hän tahtoo juhlia sitä oman kansansa keralla. Muuten aivan luonnollista."
"Tuon kaiken ymmärrän kyllä, mutta Saarnijousi saattaa menettelyllään meidät kaikki vaaraan. Minkätähden hän ei voi vartioida Zanea täällä, kunnes voitte antaa hänelle suuremman vartioston mukaan matkalle? Nämä metsämiehet ovat vaarallisia lintuja. Ette tunne heitä vielä, koska olette vasta hiljattain tullut näille seuduille."
"Olen ollut täällä yhtä kauan kuin tekin ja aion olla jatkuvastikin", vastasi Legget rauhallisesti.
"Mutta olette vasta nyt joutunut näiden metsämiesten ajettavaksi ettekä ole todennäköisesti kuullut heistä muilta kuin indiaaneilta. Ja mitä noilta vaiteliailta punanahoilta saa ylimalkaan tietää? Sanon teille vielä kerran, että teette kohtalokkaan erehdyksen, jos päästätte tuon metsästäjän täältä hengissä. Shawneiden kylään on kahden päivän matka, eikä Wetzel pelkää neljää indiaania. Meitä oli kahdeksan häntä väijymässä, ja hän tuli arvelematta jäljessämme, syöksähti melkein keskellemme, tappoi yhden ja hävisi kuin kummitus. Oli vain pelkkä sattuma, että saimme Zanen kiinni."
"Minun pitäisi saada tutustua tähän Wetzeliin, Kuoleman tuuleen, joksi delawaret häntä sanovat. En ole nähnyt häntä kertaakaan, mutta arvelen tulevani toimeen hänen kanssaan, jos joskus sattuisin kohtaamaan hänet."
"Olette hullu!" huudahti Brandt. "Hän tekisi teistä silppua, ennenkuin ehtisitte henkäistäkään. Hän voisi ojentaa teille tapparansa, siepata sen takaisin ja halkaista kallonne samassa silmänräpäyksessä. Kyllä minä tiedän. Muistattehan Jake Deeringin? Wetzel kävi yksinään hänen ja Jim Girtyn kimppuun ja tappoi molemmat. Tiedätte, mitä hän teki Girtylle."
"Hänen täytyy olla hyvä tappelija, sen myönnän, mutta en pelkää häntä."
"Nyt ei ole kysymys siitä. Koetan vain puhua teille järkeä. Teillä on nyt tilaisuus tehdä toinen noista metsämiehistä vaarattomaksi. Tehkää se hetkeäkään viivyttelemättä, se on minun neuvoni."
Brandt puhui niin kiihkeästi, että se näytti vaikuttavan Leggetiin. Hän siveli kellertävää partaansa ja tuprutteli miettiväisesti piippuaan.
"Vaihtaako Saarnijousi vankinsa viiteen hevoseen?" kysyi hän hetkisen kuluttua shawneelta.
Indiaani pudisti päätään.
"Kuinka monta pitäisi olla?"
Päällikkö asteli arvokkaasti edestakaisin vankinsa edessä. Hänen tummat ja ilmeettömät kasvonsa olivat täysin tutkimattomat, mutta hänen ylväs ryhtinsä ja harkittu, juhlallinen käyntinsä osoittivat hänen suhtautuvan tarjoukseen täysin välinpitämättömästi.
"Shawnee tuntee metsät Sinivuorilta Suurille järville saakka", vastasi hän vihdoin syvällä kurkkuäänellä, "ja hän tuntee kalpeanaamojen suuret metsästäjät. Vain Kuoleman tuuleen Saarnijousi vaihtaa vankinsa."
"Siinä kuulitte", virkkoi Legget leväyttäen käsiään. "Antaa hänen mennä. Hän pitää kyllä metsästäjän loppuvaiheesta huolen, jos kukaan. Ja kuta pikemmin hän lähtee, sitä sukkelammin hän tulee takaisinkin, jolloin voimme heti käydä toimeen. Pitäisihän teidän tyytyä jo siihenkin, että saatte tytön, kun –"
"Vaiti!" käski Brandt terävästi.
"Tuo rakkausjuttu näyttää tehneen teidät hiukan hermostuneeksi, Brandt. Ennen olitte aina tyyni ja kylmä, mutta nyt pelkäätte vangittua ja köytettyä miestä, jolla ei ole enää pitkältä jäljellä."
"En pelkää ketään", vastasi Brandt synkästi, "mutta tiedän asioita, joita en saa teidän kalloonne mahtumaan. Jos Zane pääsee livistämään, minkä hän todennäköisesti tekeekin, tuhoavat hän ja Wetzel joukkonne kerralla."
"Ha! ha! ha!" hohotti Legget takoen polviinsa. "Mahdollisuutenne saada tyttö ovat silloin myös menneet, vai mitä?"
"Olen nyt joka tapauksessa sanonut sanottavani, niin että älkää sitten syyttäkö minua", tiuskaisi Brandt nousten ja lähtien kiivaasti paikalta. Tullessaan Jonathanin kohdalle hän pysähtyi.
"Zane, jos voisin, maksaisin nyt teille iskun, jonka kerran sain. Matkallani länteen poikkean kuitenkin shawneiden kylään –"
"Sen kauniin tytön keralla", pisti Legget väliin.
"Jossa toivon näkeväni päänahkanne riippuvan orressa päällikön majassa."
Metsämies katsoi häneen tiukasti, mutta ei vastannut mitään. Sanat eivät olisikaan tulkinneet hänen ajatuksiaan niin selvästi kuin tuo synkkä ja uhkaava katse.
Brandt meni kiroten tiehensä. Hän ei ollut mikään pelkuri, mutta hän ajatteli selvästi ja järkevästi. Niin kauan kuin nämä metsämiehet elivät, oli jokainen lainsuojaton merkitty ja tuomittu mies. Vangin silmissä näkynyt tuhoaennustava ja kylmä välähdys oli vain sen tunteen heijastusta, jolla rajaseutu suhtautui hänen kaltaisiinsa olioihin.
Jonathanin vielä pohtiessa kaikkea kuulemaansa ilmestyi laaksoon kolme muuta shawneeta, jotka Saarnijousi vei heti hiukan syrjään heidän kanssaan ilmeisesti jostakin neuvotellakseen. Lausuttuaan sitten sotureilleen neuvottelun päätyttyä vielä joitakin sanoja Saarnijousi tuli Jonathanin luo, päästi jalat hihnoista ja kehotti kädenliikkeellä häntä nousemaan. Vanki totesi hyvillään voivansa kävellä, vaikka koko ruumis tuntuikin kauttaaltaan hellältä ja puutuneelta. Hän päätteli haavan olevan tuskallisuudestaan huolimatta verraten vaarattoman, ja että häntä lähdettäisiin heti kuljettamaan shawneiden kylään.
Asia olikin niin, sillä päällikkö suuntasi kulkunsa suoraan solaan kolmen soturin kulkiessa jäljessä. Jonathan painoi yksityiskohtaisen tarkasti mieleensä Leggetin piilopaikan. Aitauksessa solan suulla oli joukko kauniita hevosia, myös hänen sisarensa poni. Luoksepääsemättömämpää luonnollista linnoitusta Legget olisi tuskin voinut löytää niiltä seuduilta. Sola oli niin kapea ja jyrkkäseinäinen, että kymmenkunta miestä olisi pitänyt siinä puolensa koko armeijaakin vastaan. Se vei sitäpaitsi korkealle, alastomalle kukkulalle, jonka huipulta oli laaja näköala ympäristöön.
Kun Jonathan laskeutui vartioineen rinnettä alas, oli hän jälleen toivehikkaalla mielellä, kuten aina niin kauan kuin hän oli hengissä. Pitkä matka shawneiden kylään oli kuljettava suoraan tiettömän erämaan halki. Delawarein kylät olivat kaukana pohjoisessa ja wyandotien lännessä, ja kun tämä alue oli koko matkan louhikkoista ja kuivaa, eikä siis tarjonnut minkäänlaisia houkuttelevia laitumia hirville tahi puhveleille, oli todennäköistä, etteivät he kohtaisi matkalla ainoatakaan riistan ajoon lähtenyttä indiaanijoukkoa. Tämä Saarnijousen edesottaminen oli vangin kannalta katsoen uhkarohkea ja peräti typerä, ainoana syynä soturin turhamaisuus. Niin neuvokas ja ovela kuin päällikkö olikin, vaivasi häntäkin tuo kaikkien indiaanien heikkous, himo saada näytellä saavutuksiaan ja kerskailla niistä. Maineen ja kunnian himo on indiaanin luonteessa yhtä voimakas kuin rakkaus elämään. Nuori soturi on valmis antautumaan mihin vaaraan hyvänsä saadakseen kotkansulkansa, ja kokenut soturi saattaa kaatua juuri kunniansa hetkellä oman turhamaisuutensa uhrina.
Wetzel lymysi metsissä, nopeana kuin hirvi, rajuna ja pelottomana kuin leijona. Hän hiipi varmasti jossakin noiden aukeiden lähettyvillä, korvat herkkinä kuin kauriilla ja silmät terävinä kuin haukalla keksiäkseen jonkun merkin ystävästään. Kun hän pääsee jäljille, seuraa hän sitä äänettömästi ja sitkeästi kuin susi hirveä. Hyökkäys tapahtuu vasta oikealla hetkellä, ehkä vain pyssynkantaman päässä shawneiden kylästä. Wetzelin kärsivällisyys oli yhtä ihmeellinen kuin hänen muutkin luonnonlahjansa.
XIV
"Hyvää huomenta, eversti Zane", tervehti Helen hilpeästi tullessaan pihalle, jossa eversti kaivoi parhaillaan jotakin uutta kukkapenkkiä. "Mahtoiko Will tulla tänne?"
"Arvelen sinun löytävän hänet, jos löydät Betyn", vastasi eversti kuivasti.
"Sitä juuri ajattelinkin, totta puhuen", sanoi Helen nauraen. "Epäilen Willin karanneen luotani tänään aivan tahallaan."
"Hän ja Betty lähtivät pähkinöitä poimimaan."
"Kerrassaan halpamaista Williltä!" huudahti Helen loukkaantuneesti. "Olen koko ajan odottanut pääseväni pähkinäretkelle, ja Will ja Betty lupasivat kumpikin ottaa minut mukaan."
"Annahan kun kerron sinulle jotakin, Helen", virkkoi eversti nojaten lapioon ja katsoen tyttöön veitikkamaisesti. "Sanoin heille, ettei pakkanen ollut vielä ehtinyt kypsyttää pähkinöitä, mutta he lähtivät kuitenkin. Will pyysi vielä mennessään minua sanomaan sinulle, jos sattuisit tulemaan meille, että hän tuo nyt ne haluamasi kirjavat lehdet."
"Todellakin äärettömän ystävällistä! Lähden kuin lähdenkin heidän jälkeensä."
"Älähän huoli, Helen. Menettelet päinvastoin erittäin viisaasti, jos pysyt kotona", epäsi eversti iskien merkitsevästi silmää.
"Ah! nyt ymmärrän! Kuinka sokea olenkaan ollut!"
"Kaikki hyvin, tyttöseni. Näemme mielihyvällä Betyn kiintyvän Williin, joka on oikein hyvä ja kunnollinen poika. Jumala vain tietää, missä huolessa olimme hänen kanssaan Alfredin kuoltua, mutta nyt hän alkaa jälleen olla entisellään, ja, Helen, asia on sillä tavalla, että nuorien täytyy mennä naimisiin täällä rajaseudulla. Niin, niin, älä yhtään naura, sillä sinut viedään miehelään kuten kaikki toisetkin tytöt. Emme ole nyt idässä, jossa tytöt saattoivat haihatella ja valikoida niin kauan kuin kutakin halutti. Naimaton tyttö on täällä suoraan sanoen aivan turmiota tuottava olento. Joitakin vuosia sitten kuulin kahden huimapäisen nuorukaisen tapelleen erään tytön takia niin, että molemmat kannettiin kuolleina paikalta. Jos tyttö olisi tehnyt valintansa ajoissa, olisivat kaikki kolme eläneet hyvinä ystävinä, sillä täällä olemme kuin yhtä suurta perhettä. Muista tämä, Helen, ja mitä Bettyyn ja Williin tulee, teet viisaasti noudattamalla meidän esimerkkiämme: Olkoot he rauhassa. Mikään muu ei saa niin nopeasti tulipaloa pojan ja tytön välille."
"Olen onnellinen nähdessäni Betyn ja Willin kiintyvän toisiinsa", sanoi Helen vakavasti kysyen sitten nöyrästi suuret silmät kirkkaasti loistaen: "Sanokaahan, eversti Zane, kenen olette minulle valinnut?"
"Tuota kysymystä olen jo pelännyt, enkä tiedä, mitä vastata. Jackia lukuunottamatta olen punninnut asutuksen kaikki naimakelpoiset nuoret miehet ja, ikävä kyllä, heidät köykäisiksi löytänyt. Jackista et luonnollisesti välitä, koska hän on metsämies, tappelija ja kaikkea sellaista, eikä toisista taas ole sinulle."
"Eikö sitten Jonathanin kaltainen metsämies ansaitsekaan naisen rakkautta, eversti Zane?" kysyi Helen melkein surullisesti.
"Jumala sinun herttaista sydäntäsi siunatkoon, lapsi, totta kait", vastasi eversti lämmöllä. "Ihmiset ovat täällä toisenlaisia kuin idässä. Oppinut ja hieno mies, joka ei pystyisi raskaaseen työhön ja joka pelkäisi tahrivaa multaa, hikeä ja, sanokaamme, vertakin, ei voisi auttaa meitä Lännen valloittamisessa. Jonathan on useimpien rajaseudun nuorten miesten yläpuolella, niin koruton ja koulunkäymätön kuin hän onkin, ja läpikotaisin hienoimpia miehiä, mitä on konsanaan käynyt mokkasiineissa tahi muissa jalkineen nimellisissä."
"Miksi sitten sanoitte niin – niin kuin sanoitte?"
"Kas asian laita on siten, että kaikki tytöt pitävät kosijoista", vastasi eversti katsoen salavihkaa Helenin miettiväisiä, alaspainuneita kasvoja. "Melkein kaikki, jotka olen tuntenut, ovat vaatineet valittuaan lyömään laudalta ensin kaikki kilpailijat, ja sitten melkein kuolemaan lemmentuskiin, ennenkuin he ovat heittäneet rimpuilemisensa. Mutta Jack, joka on metsämies, ei kuunaan katsahdakaan tyttöihin, saatikka sitten kosisi omasta alotteestaan. En tiedä, lienenkö väärässä, mutta minulla on sellainen käsitys, että mies, joka vie Helen Sheppardin morsiamenaan majaansa, saa kosia kauan ja hartaasti. Jos taas toiselta puolelta joku suloinen ja reipas tyttö, sanokaamme esimerkiksi joku Helen Sheppardin kaltainen neito, saisi Jackin unohtamaan indiaanit ja sotimisen, olisi hän saanut itselleen maailman parhaan miehen. Jack on hurja, mutta vain metsissä. Koruttomampaa, rehellisempää ja ystävällisempää miestä ei löydy."
"Sen uskon, eversti Zane, mutta missä on se tyttö, joka voisi saada hänen mielenkiintonsa vireille?" kysyi Helen kiihkeästi. "Nämä metsämiehet ovat luoksepääsemättömiä. Eikö jo ajatuskin, että joku tyttö voisi saada tuon tuiman ja kylmän Wetzelin lämpenemään, ole mahdoton? Seikat, joilla toiset miehet lumottaisiin käden käänteessä, eivät pystyisi häneen eivätkä liioin Jonathaniinkaan. He eivät edes huomaisi niitä."
"Myönnän, että se olisi sangen vaikeata, mutta nainen luotiin lumotakseen ja voittaakseen miehen, ja sen hän tekee, aina ja iankaikkisesti, niin kauan kuin tämä ihana maailma seisoo."
"Luuletteko Jonathanin ja Wetzelin saavuttavan Brandtin?" kysyi Helen muuttaen äkkiä puheenaihetta.
"Lyön vetoa vaikka mistä, että tämän syksyn lehdet varisevat Brandtin haudalle", vastasi eversti niin kylmästi ja asiallisella äänellä, että Heleniä aivan puistatti.
"Niinkö, ja lehdethän ovat jo alkaneet varista. Isä sanoi Brandtin liittyneen rajaseudun suurimpaan ja vaarallisimpaan rosvojoukkoon. Kuinka voivat nämä kaksi miestä voittaa indiaanitkin metsänkäyntitaidossa, kuten olen kuullut heidän tekevän, ja tuhota sellaisen joukon, kuin mitä Legget on kerännyt ympärilleen?"
"Olen kuullut Daniel Boonen tekevän saman kysymyksen Wetzelille, ja Boone oli kuuluisa indiaanitaistelija, vaikka hän ei ollutkaan metsämies sanan koko laajuudessa. Samaa ovat monet toisetkin täällä rajaseudulla harmaantuneet uudisasukkaat ihmetelleet. Itse olen tuntenut Wetzelin parikymmentä vuotta, mutta kysymykseen en osaa vastata. Jonathan on luonnollisesti vain hänen varjonsa, sillä Wetzel on kaikista niistä miehistä tyypillisin, jotka ovat pysyttäneet rajaseudun käsissämme. Hän oli ensimmäinen metsämies ja tulee epäilemättä olemaan viimeinenkin."
"Mitä Jonathanilla ja Wetzelillä sitten on, joka puuttuu toisilta miehiltä?"
"Ihmeellisesti kehittynyt metsänkäyntitaito on heissä yhtynyt harvinaisiin ruumiinvoimiin. Kuvittele mies, jonka huomiokyky on herkistynyt niin hiuksenhienoksi, että hän tuntee melkein kuin villieläimen vaistolla, mitä metsässä on milloinkin tekeillä. Nopeus esimerkiksi on tärkeä tekijä. On välttämätöntä osata juosta väsymättä ja nopeasti, kun paikallaan pysyminen tietäisi varmaa kuolemaa. Metsämies on varuillaan ja toimessa koko ajan niin kotona kuin metsässäkin. Sinä et uskoisi heistä mitään sellaista, eikö totta? Mutta ihminen ei voi olla suuri missään, ellei hän ole aina harrastukseensa kiintynyt. Ajattele, missä mainiossa kunnossa nuo miehet ovat. Kostoa himoitsevia indiaaneja välttääkseen heidän täytyy olla valmiit rientämään tiehensä millä hetkellä hyvänsä nopeasti kuin hirvet. Zanet ovat olleet kaikki hyviä juoksijoita. Itse en ollut huonoimpia, ja Betty juoksi kuin kauris, minkä tuo vanha varustus todistaa, kunnes sen hirret ovat lahonneet mullaksi. Isak oli myös nopsajalkainen, ja Jonathan menee kuin säikähtynyt hirvi. Mutta Wetzel voittaa hänet sittenkin."
"No hyvänen aika, Helen!" huudahti everstin hymyilevä vaimo ikkunasta, "etkö sinä väsy konsanaan Ebin tarinoihin Wetzelistä, Jackista ja indiaaneista? Tule sisään. Olen varma, että jutteluni tekee sinulle enemmän hyvää kuin hänen tarinansa."
Helen noudatti rouva Zanen kehoitusta, sillä hänestä oli hyvin hauskaa kuunnella everstin vaimoa, joka oli niin hilpeä ja miellyttävä, niin auttavainen ja ystävällinen herttaisessa rauhallisuudessaan. Rouva Zanella oli parhaillaan pellavakangas kangastuolissa, ja kun se oli tarkastettu, siirtyi puhe vielä muistossa välkehtiviin kalliisiin silkkeihin ja sametteihin ja niistä vähitellen viime aikojen tapahtumiin. Helen kertoi, mitä eversti oli vihjannut Willistä ja Betystä.
"Eikö se Eb ole ihan vallan kauhea?" päivitteli rouva Zane.
"Eihän siinä mitään pahaa ollut."
"Eipä kylläkään, mutta hän saa vielä Betyn raivoihinsa ja meidät muut nauramaan sydämen pohjasta."
"Hän sanoi jo tehneensä suunnitelmansa minunkin varalleni."
"Tietysti, tyttöseni. Sitä vanhaa kunnon Ebiä! Kuinka hänestä olisikaan mieluista nähdä sinut onnellisessa avioliitossa. Hänen sydämensä on yhtä suuri kuin harju tuossa. Tälle asutukselle hän antaa koko elämänsä."
"Hänen mielenkiintonsa ulottuu jokaiseen. Toissa päivänä hän puhui minulle viimeksi herra Mordauntista sanoen tuntevansa mitä suurinta sääliä häntä kohtaan ja tahtovansa niin mielellään auttaa häntä jollakin tavalla. Ja onhan se sanomattoman surullista, että sellainen sivistynyt ja hienosta, ylhäisestä perheestä lähtenyt mies kuin Mordaunt vajoaa noin auttamattoman syvälle."
"Niin, se on surullista kenestä hyvänsä säätyyn ja sivistykseen katsomatta, ja maailma on täynnä sellaisia raukkoja. Miehen ulkonäkö miellytti minua. Luonnollisesti en joutunut kertaakaan hänen kanssaan puheisiin, mutta näin hänet usein ja hänessä oli jotakin, joka herätti minussa myötätuntoa. Kauniit kasvot eivät sitä aiheuttaneet, vaan jokin muu, jota en osaa selittää."
"Minäkin pidin hänestä kerran ystävänä", lausui Helen surumielisesti. "Olen iloinen, että hän on mennyt."
"Mennytkö?"
"Niin, hän lähti eilen. Hän kävi luonani hyvästiä sanomassa, ja lukuunottamatta kasvojen sairaalloista kalpeutta ja vapisevia käsiä hän oli jotakuinkin samanlainen kuin ennen kotona Virginiassa. Hän sanoi palaavansa Englantiin ja pyysi anteeksi, että hän oli tuottanut isälle ja minulle kärsimyksiä. Viina oli tuhonnut hänet, sanoi hän, ja siltä se onneton todella näyttikin. Annoin hänelle kättä ja juoksin sitten kammariini itkemään."
"Miespoloinen!" huokaisi rouva Zane.
"Isä sanoi hänen lähteneen täältä eräs Metzarin mies oppaanaan."
"Sitten hän ei ottanut Casea eli sitä 'pientä lurjusta', kuten Eb sanoo, ollenkaan mukaansa?"
"Ei. Ellen muista väärin, sanoi isä, ettei Case lähtenyt."
"Kunpahan olisi mennyt. Hän ei ole kylällemme mikään kaunistus."
Ulkoa alkoi kuulua ääniä. Rouva Zane katsahti ikkunasta ja sanoi: "Siinähän Betty ja Will tulevatkin."
Helen meni kuistille nähden orpanansa ja Betyn tulevan portista ja everstin katsovan heitä lapioonsa nojaten.
"No oliko koivuissa pähkinöitä?" tiedusteli eversti hilpeän veitikkamaisesti.
"Eikö mitä", vastasi Will reippaasti kujetta huomaamatta: "kuoret eivät olleet vielä auenneet."
"Osaa se pakkanenkin olla välistä kiusallisen hidas", valitti eversti naurahtaen.
"Missä ne minun lehteni ovat?" kysyi Helen hymyillen ja nyökäyttäen päätään Betylle.
"Mitkä lehdet?" ihmetteli tämä tyhmistyneenä.
"Ne, jotka Will lupasi poimia minun kanssani, vaikka hän sitten muutti mielensä ja sanoi tuovansa ne nyt."
"Unohdin", vastasi Will käyden hieman noloksi. Eversti rykäisi, mutta kohdatessaan Betyn katseen, joka oli alkanut kipenöidä, hän alkoi tarmokkaasti jatkaa kaivamistaan.
Veljen ensimmäiset sanat olivat nostattaneet veret Betyn poskille, mutta huomatessaan, ettei veli tahtonut nyt kiusoitella häntä kuten tavallisesti, hän tyyntyi heti. Hän katsahti tielle ja valahti lumivalkoiseksi.
"Eb, katsohan!" huudahti hän.
Alhaalla näkyi kaksi rotevaa miestä, jotka lähestyivät työläästi. Toinen tuki toista.
"Wetzel ja Jack! Ja Jack on haavoittunut!" kirkaisi Betty.
"Olehan nyt rauhallinen, kultaseni", sanoi eversti kuten hänen tapansa oli aina vakavina hetkinä. Hän kiiruhti tulijoita vastaan ja auttoi Wetzeliä taluttamaan Jonathanin perille.
Wetzel oli kauttaaltaan likomärkä, pitkä tukka sotkuinen ja hajallaan ja koko hänen olemuksensa peloittavan näköinen. Jonathan oli kalpea ja näytti heikolta. Takki oli veren tahrima ja kädessä, joka puristi tiukasti vasenta olkapäätä, näkyi myös verta.
Heleniä värisytti. Hän nojasi kuistin kaiteeseen melkein pyörtymäisillään, sydän aivankuin seisahduksissa, ja niin kauhuissaan, ettei hän voinut edes huudahtaakaan.
"Jack! Jack!" vaikeroi Betty tuskallisesti.
"Ei mitään vaaraa, Betty", virkkoi Wetzel.
"Älä nyt turhasta säikähdä, Betty, jos näetkin pienen veriläikän", lisäsi Jonathan koettaen hymyillä.
"Tuokaa vettä, sakset ja pellavasiteitä", sanoi Wetzel, kun rouva Zane ilmestyi portaille.
"Tulkaa sisään", huudahti everstin vaimo häviten jälleen samaa tietä.
"Ei", vastasi Jonathan riisuen takkinsa ja napittaen sitten veljensä avulla auki paitansa, joka siirrettiin varovasti alas haavoittuneelta olkapäältä. Iso, sinertävä reikä ammotti juuri vasemman solisluun alla.
Nähdessään ruskean ja voimakkaan olkapään ja pitkän, jäntevän käden kyhmyisine ja korkealle kohoavine lihaksineen, jotka liikkuivat, ohenivat ja paisuivat ruskean ihon alla, ei Helen voinut olla tuntematta ihailua, niin peloissaan kuin hän muuten olikin.
"Olipa vähää vailla, ettei ottanut keuhkoihin", sanoi rouva Zane. "Tuota reikää ei ole konsanaan mikään luoti tehnyt, Eb."
Wetzel pesi haavan, levitti joitakin taskustaan ottamiaan lehtiä päälle ja sitoi sitten olkapään lujasti.
"Mikä tuon reiän teki?"
Wetzel otti permannolta nuolikontin, jonka Jonathan oli hellittänyt kädestään, ja etsi joukosta yhden ojentaen sen everstille. Piikivikärki ja osa vartta olivat hyytyneen veren peitossa.
"Shawnee!" huudahti eversti. Hän vei Wetzelin hiukan syrjään ja alkoi keskustella matalalla äänellä Jonathanin mennessä Betyn käsivarteen nojaten sisään.
Helen juoksi kotiin ja päästyään huoneeseensa purskahti itkuun. Hän itki pelosta, hermostumisesta, helpoituksesta ja ilosta. Sitten hän valeli kasvojaan vedellä, hieroi poskiaan saadakseen ne hiukankin punoittamaan ja alkoi puuhailla päivällistä kuin unissa käyden. Hän ei saanut mielestään tuota jykevää olkapäätä ja siinä näkynyttä hirveätä haavaa. Että Jonathan eli vielä sellaisen haavan saatuaan! Mikä ihmeellinen mies! Hänen voimansa olivat olleet lopussa, kun hän pääsi kotiin, mutta kuinka tyyni ja rauhallinen hän sittenkin oli! Ja hän oli vielä hymyillytkin Betylle?
Iltapäivä kului Helenin mielestä niin sanomattoman hitaasti. Kun illallinen oli vihdoin syöty, muutti hän pukua ja pyytäen Willin mukaansa lähti everstin taloa kohti. Tähän aikaan everstin löysi melkein varmasti aina kuistilta istumasta, jossa hän poltteli pitkää indiaanipiippua ja katseli uneksivasti alas laaksoon.
"Kas, kas, kuinka suloinen sinä taaskin olet", lausui hän Helenille lisäten samassa Williin kääntyen ja silmäänsä iskien: "Elisabeth on sisällä Jackin luona."
"Kuinka hänen laitansa on?" kysyi Helen kiihkeästi, kun Will oli naurahtaen ja jonkun leikkisän sanan huudahtaen kiiruhtanut portaita ylös.
"Jack voi kuin ruhtinas. Hän on nukkunut koko päivän. Haava ei liene kovinkaan paha, ei ainakaan sellaisille kuin hän ja Wetzel. Tavallinen mies olisi lyykistynyt paikalle. Bess väittää hänen olevan parin päivän päästä ylhäällä, ellei verenmyrkytystä tahi jotakin muuta nyt tule lisäksi. Wetzel on varma, että he ovat jo viikon kuluttua täydessä työssä jälleen."
"Löysivätkö he Brandtin?" kysyi Helen.
"Kyllä. He seurasivat häntä pesäänsä, tahi toisin sanoen, Leggetin piilopaikkaan, johon he olivat odottaneetkin hänen pyrkivän. Sieltä indiaanit sitten ottivat Jonathanin."
"Jonathan joutui siis vangiksi?"
Eversti Zane kertoi hänelle lyhyesti kaikki, mitä kolmena edellisenä päivänä oli tapahtunut, samat seikat, jotka hän oli aamupäivällä kuullut Wetzeliltä.
"Indiaanilla, jonka näin lähteellä, oli sama jousi, jonka näin nyt Jonathanilla. Hän varmasti ampui nuolen. Roteva ja uljaan näköinen soturi."
"Hän oli todellakin sekä suuri että paha indiaani, taitavin ja ovelin vakooja, mitä on konsanaan mokkasiineissa astellut. Nyt hän lepää vaiti ja liikkumattomana lehdillä ja sammalella. Legget ei saa enää milloinkaan toista sellaista lähettiä. Menkäämme sisään."
Hän vei Helenin tilavaan arkihuoneeseen, jossa Jonathan lepäsi vuoteessa. Betty ja Will istuivat hänen vieressään. Saapuvilla oli vielä everstin oman perheen jäseniä lukuunottamatta useita naapureitakin.
"Jack, täällä on eräs nuori neiti, joka kyselee vointiasi. Betty, tämä muistuttaa niin elävästi siitä, kun Isak tuli kotiin haavoittuneena karattuaan huronien kylästä. Merkillistä muuten, ettei hän ole tänä syksynä jo tullut indiaanilemmittynsä kanssa meitä tervehtimään."
Helen ei nähnyt ketään muita kuin vuoteella lepäävän äänettömän ja kalpean miehen. Suuret silmät olivat nyt entistä loistavammat ja syvyydessään melkeinpä tummat.
"Kuinka voitte?" hän kysyi hiljaa.
"Oikein hyvin, kiitos kysymästänne", vastasi Jonathan.
Eversti koetti kaiken taitonsa ponnistaen kääntää läsnäolijoiden huomion joihinkin hänen joko todella kuulemiinsa tahi juuri nyt tekaisemiinsa merkillisiin uutisiin, mikä hänelle onnistuikin, niin että Helen ja Jonathan jäivät siten jotakuinkin kahdenkesken.
Vanha ja kokenut eversti arveli ratkaisevan hetken ehkä vihdoinkin koittaneen. Hän näki Helenin kasvot tämän kumartuessa Jonathanin puoleen ja se riitti. Hän olisi tehnyt vaikka mitä, keksinyt mitä hyvänsä pysyttääkseen toiset noista kahdesta erillään.
"Olin niin peloissani", kuiskasi Helen.
"Miksi?" kysyi Jonathan.
"Oh! Luulin teidän olevan kuolemaisillanne – olitte niin kalpea ja verinen ja sitten tuo kauhea haava!"
"Kyllä se siitä korjautuu."
Helen katsoi häneen hellästi hymyillen. Niin vähäpätöisenä kuin metsästäjä ehkä vammaansa pitikin, todistivat hänen kalpeat ja uupuneet kasvonsa ja heikentyneet voimansa Helenille, että kotimatkan oli täytynyt olla sanomattoman työläs ja rasittava. Jonathanin ennen aina niin kylmät ja kimaltelevat silmät olivat nyt väsyneet, melkeinpä surumieliset. Helen ei tuntenut häntä kohtaan nyt vähintäkään pelkoa. Hän lepäsi siinä niin avuttomana kuin nukkuva lapsi. Siihen saakka hän oli aina vaikuttanut kummallisen luoksepääsemättömältä ja poistyöntävältä, mutta nyt ei Helen nähnyt hänessä muuta kuin lempeyttä; miehen, joka oli väsynyt taisteluun. Helenin sydän paisui säälistä, hellyydestä ja rakkaudesta. Jonathanin avuttomuus vaikutti häneen syvemmin kuin konsanaan hänen voimansa. Hän pujotti melkein tietämättään kätensä metsämiehen käteen.
Jonathan loi häneen katseen, joka näki ja ymmärsi. Tuska oli murtanut hänen jäykkyytensä. Hän tunsi sillä hetkellä kuin äkkiä muuttuneensa ja näkevänsä asiat eri valossa. Sulavan hellä katse, liikutuksesta hehkuvat kasvot ja tytön koko suloinen kauneus lumosivat hänet, minkä lisäksi hän tunsi sisimmässään outoa, autuaallista, ja pulpahtelevaa ja vastustamattomasti mukaansatempaavaa riemua. Helenin sormien keveä kosketus värisytti häntä; hän sulki ne suureen kouraansa lujaan ja lämpöiseen puristukseen.
"Helen", kuiskasi hän hiljaa ja empien.
Helen kumartui lähemmäksi. Jonathanin huulet vavahtelivat ja sieraimet laajenivat, mutta silmät olivat sanomattoman surumieliset.
"Minä rakastan teitä."
Helen eroitti matalan kuiskauksen. Hänestä tuntui kuin hän olisi liidellyt johonkin ihanaan maahan noiden sanojen helkkyessä korvissa kuin kaunein soitto. Uneksiko hän? Hän katsahti Jonathaniin. Ei, hänen tummista silmistään säteili rakkaus, jota hän ei voinut enää kieltää. Helen tunsi outoa ja ihmeellistä liikutusta, joka löi hänen ylitseen kuin mahtava, lämmin laine. Tunne oli suloinen ja voimakas, mutta samalla kummallisen tuskallinenkin. Tämä tietoisuuteen herääminen oli tapahtunut liian äkkiä ja aivan toisin, kuin mitä hän oli konsanaan uskaltanut toivoakaan. Hän painoi päänsä alas.
Eversti Zane tarttui samassa hänen tuolinsa selkänojaan ja virkkoi hilpeästi:
"Taidat antaa Jackin puhua liian paljon, tyttöseni. Katso nyt, miten kalpealta ja uupuneelta hän näyttää."
XV
Kahden vuorokauden kuluttua Jonathan Zane oli jalkeilla ja istuskeli kuistilla aivankuin hän ei olisi ollutkaan haavoittunut. Kolmantena päivänä hän käveli lähteellä ja viikon kuluttua hän odotti Wetzeliä valmiina lähtemään metsiin.
Kun hän istui tämän pakollisen toimettomuuden kahdeksantena päivänä Betyn ja everstin keralla kuistilla, ilmestyi Wetzel eräälle harjanteelle varustuksesta itään. Hän oli hetkisen kuluttua alhaalla ja tuli suoraan heitä kohti. Hänen ilmeensä oli heidän kaikkien mielestä peloittava. Juro ystävällisyys ja kasvojen tyyni, vaikkakin kylmä ylevyys, johon he olivat tottuneet, oli nyt poissa, mutta niissä ei näkynyt silti jälkeäkään hänen luonnottomasta intohimostaan tuhota ja tappaa. Tuo kaamea himo oli epäilemättä nyt ihan kiehumapisteessään, mutta se oli kätketty läpitunkemattoman naamion alle.
Sanottuaan Jonathanille, että tämän oli kohdattava hänet seuraavana päivänä auringon laskiessa eräässä paikassa viiden penikulman päässä virtaa ylös, hän ilmoitti everstille Leggetin lähteneen joukkoineen liikkeelle etelää kohti todennäköisesti ryöstämistarkoituksessa. Hän ojensi everstille kätensä ja kääntyi Bettyyn päin.
"Hyvästi, Betty." Ääni oli syvä ja sointuva.
"Hyvästi, Lew", vastasi Betty viivytellen, ikäänkuin hämmästyneenä. "Jumala sinua varjelkoon", lisäsi hän sitten.
Wetzel heitti luodikon olkapäälleen ja kiiruhti pois kääntyen metsän reunassa katsomaan taaksensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä häntä ei näkynyt enää.
"Tuntui niin kummalliselta, kun hän otti minua kädestä", lausui eversti Zane. "Sitä hän ei ole tehnyt vielä milloinkaan, vaikka olenkin nähnyt hänen lähtevän aivan samalla tavalla lukemattomat kerrat. Eikö se ollut omituista, Betty?"
Betty vastasi vasta sitten kuin Jonathan oli mennyt sisään.
"Lew käyttäytyi aivan samoin silloin, kun hän lähti Millerin jälkeen", kertoi Betty hiljaa. "Vaikka hän ei välitäkään vaaroista, ottaa hän aina kaikki seikat huomioon, ja nyt uskon hänen tehneen sen havainnon, että hänellä on hyvin pienet onnistumismahdollisuudet. Niinhän oli silloinkin laita. Hän tiesi Millerin jälkien vievän suorinta tietä Girtyn leiriin. Ja Lew on kiintynyt meihin läheisesti, vaikka hän ei sitä erikoisemmin ilmaise. Kunpahan Jack ja hän palaisivat onnellisesti tältä retkeltä."
"Luulen tämän olevan heidän pahimman ja vaarallisimman ajonsa", virkkoi eversti huolestuneesti. "Huomasitko, miten synkäksi Jack kävi Wetzelin nähdessään? Hänen metsämieselämänsä on suuresti Wetzelin vaikutuksen ansiota."
"Minäpä sanon sinulle jotakin, Eb", lausui Betty vilkkaaseen tapaansa. "Tämä on Jackin viimeinen ajo."
"Kuinka niin?"
"Ellei hän palaa, menee hän kaikkien metsämiesten tietä, mutta jos hän tulee takaisin, ei hän poistu enää milloinkaan Helenin luota."
"Ugh!" huudahti eversti ilmaisten mielihyvänsä tällä indiaaneilie tunnusmerkillisellä tavalla.
"Samana iltana, jolloin hän lepäsi kotiin tultuaan haavoittuneena vuoteessaan, näin hänen katsovan Heleniin. Sitä katsetta! Eb, Helen on voittanut."
"Toivon niin, mutta minä pelkään, minä pelkään", vastasi hänen veljensä synkästi. "Siinäpä se juuri on, palaako hän! Betts, koetahan katsoa, käykö hän Helenin luona ennen lähtöään."
"Kyllä. Nyt hän tulee", varoitti Betty.
"Halloo, Jack!" huudahti eversti, kun hänen veljensä ilmestyi kynnykselle aikoen jatkaa matkaansa pysähtymättä. "Mitä sinulla on kädessäsi? No jumaliste! Sama kirottu nuoli, jonka se shawnee ampui lävitsesi! Mihin sinä sitä kanniskelet? Perhana vieköön – no – ka – mitä sinä nyt Betts –"
Betty oli antanut hänelle pohkeeseen navakan potkun.
Metsästäjä oli mennyt hämilleen. Hän epäröi ja punastui ja olisi ilmeisesti ollut mielellään vaiti, mutta kun kysymys oli suora, ei hän voinut olla vastaamatta. Ja teeskentely oli hänelle jotakin aivan mahdotonta.
"Helen tahtoi saada sen, ja taidanpa sanoa totuuden, jos kerron meneväni sinne", virkkoi hän lopulta ja poistui.
"Jopa sinä olet tuhma, Eb!" tiuskaisi Betty.
"No älähän sano! Mutta kuka nyt osasi arvata, että hän vei tuota kirottua nuolta juuri Helenille?"
Kun Helen saatteli Jonathanin pieneen ja kodikkaaseen vierashuoneeseensa, alkoi hänen sydämensä sykkiä niin rajusti, että hän kuuli sen lyönnit.
Hän ei ollut nähnyt metsästäjää sen jälkeen kuin tämä oli kuiskannut hänelle sanat, jotka olivat tehneet hänet niin onnelliseksi. Hän oli pysynyt kotona, kuullut joka päivä mitä suurimmalla ilolla ja kiitollisuudella hänen nopeasta tervehtymisestään, elänyt kokonaan onnensa hurmiossa ja odottanut häntä. Ja nyt hän oli tullut, mutta niin synkkänä ja totisena, että Helen tunsi kylmiä väreitä.
"Olen niin iloinen, että toitte nuolen", sammalsi hän, "sillä merkitseehän tämän matkan kulkeminen luonnollisesti sitä, että olette jälleen voimissanne."
"Pyysitte sitä, ja minä toin sen. Huomenna olen matkalla, jolta en ehkä milloinkaan palaa", vastasi hän koruttomasti, ja, kuten kuulosti, kylmästi.
Mittaamaton kuilu tuntui avautuvan jälleen heidän välilleen. Helenin äskeinen riemu häipyi vähitellen olemattomiin.
"Kiitän teitä", lausui hän äänellä, joka vapisi hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta.
"Jotakuinkin mitätön kapine muistoksi."
"En pyytänytkään sitä muistoksi, vaan sentähden – sentähden, että halusin saada sen. En tarvitse mitään näkyväistä ja käsinkoskettavaa esinettä muistini ylläpitämiseksi. Sanat, jotka kuiskattiin minulle viikko sitten riittävät kyllä – vai uneksinko – uneksinko minä ne?"
Helen tunsi katkeraa pettymystä. Tämä ei ollut se lempeä, pehmeä-ääninen mies, joka oli sanonut rakastavansa häntä, vaan entinen välinpitämätön metsämies, synkkien, äänettömien metsiensä ruumistuma, kylmän ja tutkimattoman Wetzelin asetoveri.
"Ei, Helen, niitä ette uneksinut", vastasi Jonathan.
Kirvelevä katkeruus ja tukahduttavan tuskan tunne katosivat kuin pyyhkäisten, ja hänen sydämensä alkoi jälleen sykkiä suloisen rajusti ja onnea tulvillaan.
"Ellen uneksinut, niin toistakaa nyt nuo sanat", sanoi hän hiljaa siirtyen Jonathanin eteen ja katsoen häneen hellästi ilmehikkäillä silmillään.
Metsämiehen tyyneys hävisi hänen katsahdettuaan vain tyttöön. Hän alkoi kulkea huoneessa edestakaisin käsiään väännellen ja silmät hehkuen.
"Tyttö, olen vain ihminen!" huudahti hän käheästi pysähtyen Helenin eteen.
Hän seisoi siinä vain silmänräpäyksen, mutta ehti nähdä Helenin säpsähtävän ja iloisen ja toivehikkaan katseen käyvän epävarmaksi. Käveltyään hetkisen edestakaisin hän alkoi puhua, ensin katkonaisesti, mutta sitten rauhallisemmin ja johdonmukaisemmin tyyntyen samalla itsekin.
"Sanoin rakastavani teitä, ja se on totta, mutta tarkoitukseni ei ollut ilmaista sitä. Minun ei olisi pitänyt tehdä sitä, mutta se tuntui silloin niin helpolta ja luonnolliselta. Olen taistellut kuukausia tätä tunnetta vastaan. Ensin sallin ajatusteni viipyä luonanne, ja siinä tein väärin. Lähdin rosvojen jälkeen suuret silmänne mieleeni painuneina, ja ennenkuin aavistinkaan, olitte hiipinyt sydämeeni. Tuon suudelman jälkeen ei elämäni ole ollut entisellään. Betty sanoi teidän välittävän minusta, ja se teki oloni vieläkin tukalammaksi, vaikka en oikein tohtinutkaan uskoa häntä. Tulin nyt sanomaan teille jäähyväiset uskoen voivani hillitä itseni, mutta jo ensi silmäyksenne vei lujuuteni. Tästä ei voi tulla mitään, uskokaa minua, tyttö, ei ainakaan muuta kuin surua ja murhetta. Vaikka välittäisittekin minusta, ja sitä en sentään tohdi uskoa, ei tästä voi tulla mitään. Minulla on oma elämä elettävänäni, eikä siinä ole mitään sijaa lemmelle. Sanon kuten Lewillä on tapana, että vain taivaassa on ehkä meillekin se autuus varattu. Tämä on kovaa, Helen, sanomattoman kovaa. Olette aina edessäni yksinäisillä retkilläni; näen silmänne aurinkoisilla lakeuksilla ja varjoisissa metsissä, hämärän hetkinä ja yöllä tähtien tuikkiessa. Ne eivät suo minulle mitään rauhaa. Olette suloisin tyttö, mikä on konsanaan mieheltä sielunrauhan riistänyt, ja minä rakastan, minä rakastan teitä!"
Hän kääntyi ikkunaan päin kuullen takaansa heikon huudahduksen. Sitten kietoutui kaksi pehmeätä käsivartta hänen kaulaansa, ja kullalta kimalteleva pää painautui hänen povelleen.
"Minun metsämieheni! Sankarini! Armaani!"
Jonathan painoi kauniin, värisevän tytön sydämelleen.
"Älkää Jumalan tähden sanoko, että rakastatte minua, Helen", rukoili hän tytön lämpöisten kätten kosketuksesta kuin huumaantuneena.
Helen hengähti syvään ja kohotti päätään luoden häneen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen. Loistavat silmät olivat tunteiden kuohusta nyt aivan tummat.
Jonathan oli sulkemaisillaan hänen suloisen suunsa kiihkeällä suudelmalla, mutta kavahti samassa säpsähtäen takaisin ja suoristausi.
"Olenko sittenkin vain kurja raukka, enkä mies?" mutisi hän. "Antakaa minun hieman ajatella, Helen. En ole töykeä, kylmä, enkä sydämetön, niin että älkää luulko minusta mitään sellaista; tahdon vain tehdä sen, mikä on oikein."
Hän nojautui ulos ikkunasta Helenin seisoessa hänen vieressään käsi hänen vavahtelevalla olkapäällään. Kun hän vihdoin kääntyi, olivat kasvot marmorinvalkoiset, surumieliset, mutta samalla kovat ja tuimat.
"Siitä ei tule mitään, Helen; en tahdo tuhota elämäänne."
"Mutta sen juuri teette, jos jätätte minut."
"Ei, ei, tyttö."
"En voi elää ilman teitä."
"Teidän täytyy. Elämäni ei ole minun annettavissani."
"Mutta tehän rakastatte minua."
"Olen metsämies."
"En tahdo elää ilman teitä."
"Vaiti, tyttö, vaiti!"
"Rakastan teitä."
Jonathan hengitti raskaasti. Hän vapisi jälleen näyttäen kaikessa voimassaan ja jäntevyydessään niin säälittävän avuttomalta järkyttävässä sieluntaistelussaan. Kasvot olivat harmaat ja ilme tuskallinen.
"Rakastan teitä", toisti Helen. Hänen sointuva äänensä oli nyt sanomattoman syvä ja täyteläinen. Hän levitti kätensä ja seisoi hänen edessään povi kiivaasti kohoillen, kauneudessaan täydellisenä ja antautumisessaan häikäisevänä ja vastustamattomana.
Jonathanin pää painui rinnalle.
"Kuule", kuiskasi Helen tullen lähemmäksi, "mene, jos sinun on mentävä, mutta anna tämän olla viimeinen ajosi. Tule sitten takaisin luokseni, Jack! Tämä kaamea elämä riittää jo osallesi; olet saavuttanut maineen, joka ei unohdu milloinkaan; olet tehnyt velvollisuutesi rajaseutua kohtaan. Indiaanit ja lainsuojattomat häviävät pian kokonaan. Ota vastaan maa, jota veljesi sinulle tarjoaa, ja elä minulle. Tulemme onnellisiksi, sillä minä keksin kyllä pian keinot, joilla saan sinut pysymään kotona. Oh, armaani, korvaan sinulle täydellisesti kaikki nämä hurjat ajojahdit ja taistelut. Tee, mitä pyydän, meidän molempien onnen tähden, sillä sinä olet sydämeni, sieluni ja elämäni. Mene, mutta palaa sitten luokseni, Jack."
"Ja antaisin Wetzelin ponnistella sitten aina yksinään?"
"Hänen laitansa on toisin; hän elää vain kostolleen. Mutta sinun ei kannata uhrata elämääsi noiden indiaanipoloisten takia. Anna heidän olla ja siirry ilomielin sinulle nyt avautuvaan parempaan ja jalompaan elämään."
"En voi hylätä häntä, Helen."
"Ei ole tarpeellistakaan, kunhan vain luovut tästä turhasta seikkailujen etsimisestä. Sehän on, kuten itse parhaiten tiedät, puolet metsämiehen elämää. Luovu siitä, Jack, ellet oman itsesi, niin ainakin minun tähteni."
"Ei, en voi, olisin raukka, jos jättäisin hänet kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ei, ei."
"Älä sano enempää", pyysi Helen painautuen hänen puoleensa, kunnes hän lepäsi metsästäjän rintaa vasten. Hän kietoi kätensä hänen kaulaansa. Hän taisteli nyt rakkaudesta ja enemmästä kuin elämä. "Hyvästi, rakkaani." Hän painoi Jonathanin huulille pitkän, vavahtelevan suudelman. "Älä pahoita enää mieltäni, vaan tule takaisin luokseni, sillä minä rakastan sinua, hyvä, kiltti Jack."
Hän irroitti kätensä ja riensi nyyhkyttäen huoneesta.
Jonathan hapuili ovelle kuin sokea, löysi sen ja poistui.
XVI
Päivä, jolloin Jonathan Zane oivalsi, ettei erämaa tyydyttänyt häntä enää, oli sisällisine taisteluineen hänen elämänsä pisin ja raskain. Hän vaelsi tietään metsän halki kuin eksynyt, kuin mies, joka etsii jotakin, tietämättä kuitenkaan itsekään, mitä. Varjoisia polkuja pitkin harhaillen hän odotti ja etsi aina ennen tuntemaansa tyydytystä, mutta ei löytänyt sitä. Hän laskeutui syvien kuilujen pimentoihin, metsäisiin notkoihin, joissa tuuheat puut pimittivät taivaan, kapusi avoimille rinteille ja samosi kauas niittyjen ja lakeuksien poikki. Mutta se, mitä hän etsi, pakeni aina hänen tieltään. Kostea sammal, värisevät lehdet, puiden viehkeät ääriviivat, kumpuilevat lähteet, solisevat purot ja sadat eri seikat, joista hän oli ennen nauttinut ja oppinut niin paljon, samoin kuin ympärillä sykähtelevä, moninainen elämäkin, joka oli aina puhunut hänelle omaa luottamuksellista kieltään, tuntuivat nyt kummallisen vierailta; koko se ympäristö, jossa hän oli kasvanut pojasta mieheksi, näytti nyt muuttuneen.
Hänen näköpiirinsä oli avartunut näissä taisteluissa. Hän oli uskonut elämänsä seuraavan omia, muusta ihmiselämästä poikkeavia uria, koska hän oli metsämies, mutta nyt hän ymmärsi sen olleen turhaa kuvittelua. Hän tunsi hämärästi elämänsä avartuvan, valkenevan täydellisemmäksi ja kirkkaammaksi, mutta hän ei toivottanut tätä uutta valoa tervetulleeksi. Hän käsitti, että jokaisen miehen elämä oli ainakin kerran kääntynyt naista kohti, kuten sypressi taivuttaa latvansa aurinkoon päin. Tämä hänen sydämensä sulaminen, jäykkyytensä murtuminen ja varsinkin se seikka, ettei hän tuntenut enää sitä riemua ja sopusointua, johon hän oli tottunut saloilla samotessaan, tekivät hänet rauhattomaksi ja vaivasivat häntä. Metsämiehenä hän oli joutunut lukemattomiin pulmallisiin tilanteisiin ja aina suoriutunut niistä onnellisesti, mutta tästä, johon eräs nainen oli hänet saattanut, ei näyttänyt olevan mitään ulospääsyä.
Sydän sairaana, ylpeydessään loukattuna, vimmastuneena, alakuloisena, itsesyytösten kiduttamana, unelmoivana, kaikkea vuorotellen, hän vaelsi tietään poiketen vaistomaisesti paikoille, joissa hän oli ollut ennen onnellinen. Hän viivähti monella kauniilla ja varjoisalla aukealla, kiipesi kallioille ja laskeutui notkoissa karkeloiville puroille etsien surullisilla katseilla hengetärtä, joka oli ennen ollut hänen elämänsä ilo.
Näin harhaillessaan hän tuli vihdoin äkkijyrkän vuorenseinämän juurelle, jonka sammaleinen, rosoinen kylki oli kostea ylhäältä tihkuvasta vedestä. Sen alta kimalsi syksyn värittämien saniaisten lomasta tumma vedenpinta, jossa uiskenteli puista varisseita lehtiä. Seinämän katkaisi noin puolivälissä ylhäällä ulkoneva penger, jonka reunalla häilyi suuria lehtiä ja punertavia saniaisia, taustana aivan jyrkänteen reunalle ulottuva metsä. Tuuhea tammi ja heleävärinen, kirjava vaahtera ojentuivat kauas reunan yli. Mahtava pähkinäpuu oli tunkenut kyhmyiset juurensa syvälle louhikkoon, ja joka syvennyksessä ja halkeamassa kasvoi saniaisia ja astereita. Tämän jyrkänteen yläpuolelta näkyi toinen vielä korkeampi seinämä, jonka reunalta syöksyi valkoisena kuohuva, läpikuultava ja sateenkaaren kaikissa väreissä kimmeltävä vesiputous.
Jonathan katseli sitä hetkisen ja poistui sitten masentuneena. Tämä oli hänen lempipaikkojaan, mutta sekin petti hänet nyt. Udussa kimmeltänyt kulta oli hänen lemmittynsä tukka ja siinä väikkynyt puna hänen huulensa; tumma lähde hänen jalkojensa juuressa palautti alati vaihtuvine varjoineen ja tutkimattomassa salamyhkäisyydessään mieleen hänen silmänsä.
Hän kulki ja kulki ja päätyi vihdoin erääseen toiseen paikkaan, joka oli äskeisen jylhyyden vastakohta, pienelle aukealle, jonka poikki kuohui kirkas puro tummien kuusten varjossa, ja jossa sumakkien veripunaiset ja pyökkien kirkkaankeltaiset lehdet kirjasivat vehreän sammalen. Puron reunalla kukki ryhmä astereita ja niiden vieressä pari hentoa orvokkia, joiden tummansininen väri loihti heti hänen eteensä Helenin suuret ja loistavat silmät. Hän pakeni paikalta kuin pahojen henkien ahdistamana ja harhaili edelleen.
Mutta lopulta hän pääsi tuskastaan ja levottomuudestaan. Kun hän luopui vastarinnastaan ja tunnusti rakkauden voittajaksi, sai hän rauhansakin takaisin. Vaikka hän toistelikin sydämessään, ettei Helen ollut häntä varten, tunsi hän olevan hyödytöntä kiduttaa itseään taistelemalla voittamatonta voimaa vastaan. Hän saattoi rakastaa Heleniä, olematta silti raukka. Hän olisi elämälleen loppuun saakka uskollinen, siinä tapahtuneesta muutoksesta huolimatta; hän eläisi sen tätä suloisen katkerata taakkaa aina kantaen.
Myönnettyään joutuneensa tappiolle hän ei voinut enää karkoittaa hetkeksikään mielestään Helenin tuoksuavaa tukkaa, ilmehikkäitä silmiä, pehmeitä käsivarsia ja kosteita huulia. Ajatus, ettei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin palata Helenin luo saadakseen jälleen tuntea hänen läsnäolonsa viehätyksen, nähdä hänen suloisen olemuksensa, kuulla hänen sointuvan äänensä ja tuntea hänen huultensa lämmön, oli tuhat kertaa vaikeampi karkoittaa kuin äskeinen tuska. Jonathan ymmärsi, että hänen koetuksensa oli nyt vasta alkanut; rakkauden kaikki riemu, onni ja autuus oli nyt lukittava sydämeen teräksenvahvojen telkien taakse. Tuska, jota hän oli äsken tuntenut sen johdosta, että hänen oli täytynyt taipua tuon tunteen edessä, ei ollut sen rinnalla mitään.
Hänen sydämessään riehuva taistelu ei tauonnut vieläkään, mutta katkeruus ja itsesyytökset olivat häipyneet olemattomiin. Eilisillan muisto oli synnyttänyt intohimoisen kaipuun, polttavan kuin tulenliekki. Hän oli vedonnut velvollisuuksiinsa, elämäänsä ja käsitteisiinsä, ja Helen oli vastannut kaikkeen sanoilla: "Minä rakastan sinua!" Vain kolme sanaa, mutta nehän muuttivat koko maailman. Helen rakasti häntä, Oli suudellut häntä – ei, hänen elämänsä ei voi olla enää konsanaan sama kuin ennen. Helen oli ojentanut kätensä hänelle, ja hän, tyly ja tunteeton tomppeli, oli antanut hänen taistella aina nöyryytykseen saakka omasta onnestaan, riemusta, joka on naisen jumalallinen oikeus! Hän oli ollut sokea, ei ollut käsittänyt hänen tekonsa suurenmoisuutta; vasta nyt hän ymmärsi, minkä nöyryytyksen hän oli kylmällä kiellollaan Helenille tuottanut. Jos Helen katsoisi häneen vielä kerran hellästi suurilla silmillään, tulisi häntä kohti kauniit kätensä ojennettuina, lankeaisi hän hänen jalkoihinsa, antaisi palttua kaikille velvollisuuksilleen ja vannoisi rakastavansa häntä aina ja iankaikkisesti.
Surumielinen syksyinen päivä alkoi jo kallistua iltaan, kun Jonathan astui metsästä lakeudelle, jossa hänen piti kohdata Wetzel auringon laskiessa. Vienosti aaltoilevaa heinikkoa kattoi jo utuinen harso kuin punertava pilvi. Hän ei nähnyt enää lakeuden toista reunaa, vaikka hän tiesi, ettei se ollut sillä kohdalla penikulmaakaan leveä. Heinäsirkkojen siritys oli ainoa ääni, joka rikkoi tämän syksyisen illan syvän hiljaisuuden alakuloisine tunnelmineen, joihin koko luontokin näytti vaipuneen. Jonathan seisoi hetkisen metsän reunassa katsellen tasankoa, jonka autius ja syvä rauha vaikuttivat suloisen tyynnyttävästi.
Kun puiden pitenevät varjot alkoivat hiipiä yhä kauemmaksi kellertävän heinikon poikki, tiesi hän ajan tulleen ja painui lakeudelle. Hän kulki suoraan sen poikki virran äyräälle ja istahti isolle kallionlohkareelle, jonka joenpuoleinen reuna ulkoni leveäksi kielekkeeksi.
Punaisena hehkuva aurinko, joka oli vielä liian kirkas suoraan katseltavaksi, alkoi jo painua metsäisen harjanteen taakse ja oli pian kadonnut näkyvistä. Kun sen viimeinen ruskotus oli sammumaisillaan, kääntyi Jonathan tähystelemään tasangolle. Wetzelinhän piti tulla auringon laskiessa. Samassa kuului sivultapäin pehmeitä askeleita. Jonathan ei hievahtanutkaan, sillä hän tunsi ne.
"Olen melkein yhtä paljon jäljessä kuin sinä edellä määräajastamme", tervehti Wetzel. "Yövymme tähän ja lähdemme päivänkoittaessa."
He laativat kielekkeen alle pensaiden suojaan pienen nuotion ja paahtoivat joitakin viipaleita hirvenlihaa. Sytyttäen sitten pitkät piippunsa he istuivat jonkin aikaa vaiti hämärään peittyvää virtaa katsellen.
"Leggetin ylöspäin tekemä mutka oli vain silmänlumeeksi, kuten epäilinkin", virkkoi Wetzel hetkisen kuluttua. "Hän ei ole täältä kaukanakaan ja näyttää odottavan jotakin. Brandt ja seitsemän punanahkaa ovat hänen mukanaan. Meillä olisi ollut aamulla oivallinen tilaisuus, mutta koska he ovat tulleet näin kauas päämajastaan, odotamme ja katsomme, mitä konnuuksia heillä on mielessä."
"Ehkäpä hän odottaa jotakin indiaanijoukkoa", huomautti Jonathan.
"Niitä on jo laaksossa aivan hänen läheisyydessään."
"Entäpä, jos satumme kohtaamaan jonkun noista punanahoista?"
"Otamme vastaan, mitä tulee", vastasi Wetzel paneutuen pitkälleen.
Hän nukahti pian sikeästi, mutta Jonathan istui valveilla selkä kiveä vasten nuotion hiipuvaan hiilokseen tuijottaen.
XVII
Will ja Helen kiiruhtivat kotiin jokitieltä. Kaunis syysaamu oli houkutellut heidät kauemmaksi kylästä, kuin mitä he olivat milloinkaan ennen käyneet, kunnes pensaikosta kuulunut kahina oli havahduttanut heidät äkkiä todellisuuteen. Karhut ja pantterit, joiden kyläläiset olivat kertoneet samoilevan kylän ympärillä, johtuivat heti mieleen.
"Oh! Will! Näin jonkun tumman varjon häviävän metsään puulta toiselle hiipien!" kuiskasi Helen pelästyneesti.
"Samoin minäkin. Uskallan vaikka mitä, ellei se ollut indiaani. Mennään nyt sukkelaan. Päästyämme mutkaan olemme varustuksen näkyvissä. Sitten juoksemme", vastasi Will. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen..
He kiiruhtivat eteenpäin sivulleen katsomatta ja olivat juuri pääsemäisillään mutkaan, jossa tie sukeltausi tiheään pensaikkoon, kun oksat taipuivat rajusti syrjään pienen ja tanakan miehen hypähtäessä heidän eteensä luodikkoa heristäen.
"Seis!" käski hän hiljaa ja tuimasti kohottaen luodikkonsa. "Jos henkäisettekään, paukahtaa!"
"Mitä tahdotte? Meillä ei ole mitään arvoesineitä", sanoi Will rauhallisesti.
Helen tuijotti mieheen kauhun mykistämänä. Kun hän tunsi merimiehen punakat ja ilkeät kasvot, välähti hänen mielessään heti, että tämä oli se kumppani, johon Brandt oli sanonut voivansa luottaa.
"Vaiti! Nyt ei ole kysymys sinusta eikä kalleuksista, vaan tästä kaunokaisesta", tiuskaisi Case. Hän käännytti Willin ympäri luodikkonsa piipulla, mikä sai nuorukaisen valahtamaan kalmankalpeaksi ja aivan tahtomattaan huudahtamaan pelosta. Ase oli vireessä ja saattoi laueta pienimmästäkin kosketuksesta liipasimeen.
"Jumalan tähden, Will, tee kuten hän sanoo!" huudahti Helen, joka näki Casen silmien välähtävän pahaenteisesti. Parempi joutua vangiksikin kuin menettää henkensä.
"Mars!" käski Case luodikon suu Willin selässä kiinni.
Will lähti säikähtyneesti liikkeelle tyrkkien Heleniä, joka oli hänen edessään. Hänen oli pakko kiiruhtaa, sillä Case sysi häntä koko ajan luodikollaan milloin selkään, milloin kylkeen.
Merimies ajoi heidät siten melkein juosten ja sanaakaan enää virkkamatta samaa tietä takaisin, jota he olivat tulleet. Hänen tarkoituksensa oli epäilemättä saada heidät mahdollisimman etäälle kylästä. Kun he olivat kulkeneet noin kilometrin verran, ilmestyi tielle kaksi indiaania.
"Hyvä Jumala!" parahti Will, kun soturit köyttivät ensin Helenin ja sitten hänen kätensä selän taakse, minkä jälkeen matkaa jatkettiin vaiti ollen. Indiaanit kulkivat heidän rinnallaan ja Case jäljessä.
Helen oli niin tyrmistynyt, ettei hän voinut ajatella mitään tovin aikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kulkenut useita kilometrejä. Vesakon reunustama tie mutkitteli loppumattomiin hänen edessään, ja leveä virta kimalteli silloin tällöin tiheikön läpi vasemmalta. Lintuja pyrähteli parvittain lentoon tien ohesta. Ne näyttivät kesyiltä ja päästelivät kuin heitä säälien valittavia äännähdyksiä.
Puolenpäivän tienoilla tie poikkesi jokirantaan. Toinen soturi sukeltausi pajukkoon ilmestyen hetkisen kuluttua takaisin tuohikanoottia kantaen. Case komensi Helenin ja Willin astumaan siihen, nousi itse jäljessä ja antoi sitten sotureille, joista toinen asettui keulaan ja toinen perään, merkin meloa toiselle rannalle. Kanootti lähti sujahtaen liikkeelle, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin se kahden saaren alapuolelta kaartaen karahti vastakkaisen rannan hiekkaan.
"Ohoi, kapteeni!" huhuili Case hoputtaen Heleniä törmää ylös. Tämä oli enemmän kuin hämmästynyt nähdessään ylös katsoessaan Mordauntin seisovan reunalla puuta vasten nojaten.
"Mordaunt, onko teillä tämän kanssa jotakin tekemistä?" huudahti Helen hengästyneesti.
"Minun aloitteestani kaikki", vastasi englantilainen.
"Mitä tarkoitatte?"
Mordaunt ei katsonut häneen eikä vastannut, vaan kääntyi ja lausui hiljaa joitakin sanoja eräälle lähellä istuvalle valkoiselle miehelle.
Helen tiesi nähneensä tämän henkilön ennenkin ja epäili hänen olevan Metzarin väkeä. Taempana oli oksista kyhätty suojus, hiiltynyt nuotio ja jokin huopiin kiedottu käärö. Mordaunt oli ilmeisesti majaillut tässä miehineen ja odottanut sitä, mikä nyt oli tapahtunut.
"Te valkoihoinen koira!" sähähti Will suunniltaan raivosta päästyään tilanteesta selville. Vaikka hänen kätensä oli köytetty, syöksähti hän esiin koettaen päästä Mordauntin kimppuun. Case iski häntä ohimoon puukkonsa päällä. Will suistui suulleen veren virratessa kasvoille.
Tämä raukkamainen teko sai Helenin veren kiehumaan. Hän kääntyi Mordauntiin silmät liekehtien.
"Löysitte siis vihdoinkin paikkanne, te hylkiö ja renttu! Tappakaa minut tähän paikkaan! Ennen kuolen kuin hengitän tuollaisen roiston saastuttamaa ilmaa!"
"Vannoin ottavani teidät joko hyvällä tahi pahalla", vastasi Mordaunt synkästi.
"Mitä aiotte tehdä minulle, koska kätenikin on köytetty?" kysyi Helen tiukasti.
"Pitää teidät vankina metsissä, kunnes suostutte menemään naimisiin kanssani."
Helen nauroi ivallisesti. Niin vakava kuin tilanne olikin, hän ei tuntenut enää mitään pelkoa, sillä orpanan saama julma isku oli palauttanut hänen koko luontaisen rohkeutensa. Hän katsoi englantilaiseen uhmailevasti ja leimuavin silmin. Hän näki tämän olevan jälleen juovuksissa; hengitys oli lyhyttä ja huohottavaa, mikä on toisille henkilöille ominaista väkijuomia nautittuaan. Helen kohdisti huomionsa orpanaansa, joka makasi siinä, mihin oli kaatunut, kasvot ja vaalea tukka veressä. Kun hän kumartui lähemmäksi, vetäisi Case pitkän puukkonsa ja katsahti kysyvästi Mordauntiin.
"On parempi, kapteeni, että toimitan hänet tieltä pois", sanoi hän raa'asti. "Painolastista ei ole nyt väliä." Hän kohotti kätensä ja astui Willin luo.
"Oh-h!" kirkaisi Helen tuijottaen kuin kivettyneenä puukon välkkyvään terään. Hän koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut.
"Anna hänen olla!" tiuskaisi Mordaunt. "En tahdo mitään murhia. Jätämme hänet tänne."
"Tuo haava, jonka hän äsken sai, ei merkitse mitään", murahti Mordauntin vieressä istuva mies. "Hän nousee hetkisen kuluttua, palaa kylään ja hälyyttää koko asutuksen."
"Entä sitten?" kysyi Mordaunt terävästi. "Olemmehan turvassa. En huoli häntä mukaani indiaanien takia. Tarkoitukseni ei ole murhata ketään."
"Ugh!" murahti toinen soturi viitaten itään, "Tie pitkä – meillä kiire", sanoi hän englanniksi. Miehet keräsivät tavaransa ja painuivat indiaanien opastamina ja Heleniä keskellään kuljettaen virralta metsään.
Helen katsoi taaksensa hiekkatörmälle nähdäkseen vielä kerran Willin, joka oli jätetty oman onnensa nojaan vertavuotavana, tajuttomana ja kädet selän taakse sidottuina. Nuorukainen lepäsi liikkumattomana ja samassa asennossa, johon hän oli jäänyt kaatuessaan makaamaan. Hän näytti niin avuttomalta, mutta Helenin mielestä oli sittenkin monin verroin parempi, ettei häntä otettu mukaan. Helen uskoi, ettei hän ollut pahasti haavoittunut, vaan virkoaisi hetkisen kuluttua, jolloin hän kykenisi palaamaan Fort Henryyn kädet köytettyinäkin.
Hänen oma tilanteensakaan ei näyttänyt enää toivottomalta, kun hän oli saanut tietää, että Mordaunt oli kaiken takana. Vaikka hän tunsikin Brandtia kohtaan sanomatonta kauhua, ei hän pelännyt englantilaista ollenkaan. Tämä oli kyllä ryöstänyt hänet, mutta ei pakottaisi häntä mihinkään mielettömyydestään selvittyään. Mordaunt ei voisi pitää häntä kauan vankina Jonathanin ja Wetzelin ollessa esteettömät lähtemään hänen jälkeensä. Minne hän mahtoi viedä häntä? Miettiessään tätä hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa sotureihin, jotka kulkivat edellä liukuvin, äänettömin askelin. Miten oli Mordaunt joutunut noiden indiaanien pariin? Helenille selveni äkkiä kuin leimauksessa, että Brandt saattoi olla myös tässä mukana. Hän koetti karkoittaa tuon ajatuksen, mutta se nousi itsepintaisesti yhä uudelleen hänen mieleensä. Ehkäpä Mordaunt oli vain välikappale? Ehkäpä hänet oli pantu kaiken johtajaksi tullakseen vain petetyksi? Helen kalpeni sitä ajatellessaankin. Hän ei ollut unohtanut sitä outoa, tutkimatonta ja uhkaavaa ilmettä, jonka hän oli nähnyt Brandtin kasvoilla kieltäydyttyään lähtemästä kävelemään hänen kanssaan.
He kulkivat koko ajan hyvää vauhtia. Mistään ei kuulunut risahdustakaan, eikä kukaan virkkanut sanaakaan. Edellä kulkeva soturi pysytteli mieluummin avoimessa metsässä, sammaleisella maaperällä ja kallioisilla selänteillä ja kiersi kaikki vaikeat paikat. Tarkoitus oli ilmeisesti välttää melua ja tehdä jälki mahdollisimman vaikeaksi löytää. Kerran hän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.
Helen näki selvästi jännittyneeseen asentoonsa jäykistyneen soturin. Voimakkaat kasvot ja puolialaston, solakka ja jäntevä vartalo olivat kuin pronssiin veistetyt. Tummat silmät näyttivät näkevän metsän joka sopen.
Pysähtymisen syy, mikä se sitten lienee ollutkin, oli arvoitus kaikille muille paitsi hänen toverilleen.
Metsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Linnut olivat vaiti eikä haavanlehtikään värähtänyt. Keltaisia lehtiä putoili hitaasti ja äänettömästi.
Mutta oppaan herkät korvat olivat eroittaneet jonkin heikon, tavallisuudesta poikkeavan äänen, jonka hän selitti toverilleen paljonsanovalla päänpudistuksella, lähtien sitten jälleen liikkeelle, ei kuitenkaan entiseen suuntaan, vaan jyrkästi sivulle kaartaen.
Tämä varovaisuus johdatti Helenin ajatukset jälleen Jonathaniin ja Wetzeliin. Nämä suuret metsämiehet saattoivat jo olla hänen ryöstäjiensä jäljessä, mietti hän toivehikkaasti. Häntä alkoi hiukan väsyttää, ja kun he olivat kulkeneet toisen yhtä pitkän ja äänettömän taipaleen tiheiköstä toiseen, aukeiden poikki, kujanteita pitkin, rinnettä ylös ja toista alas, tunsi hän voimiensa pettävän.
"En voi kulkea kauemmaksi kädet näin köytettyinä", sanoi hän pysähtyen.
"Ugh!" murahti hänen edessään kulkeva soturi pyörähtäen päin ja heristäen tapparaansa hänen kasvojensa tasalla.
Mordaunt vapautti kiireesti hänen kätensä. Hänen kalpeat kasvonsa karahtivat hehkuvan punaisiksi, kun Helen kavahti askeleen takaisin hänen kosketustaan kuin käärmettä inhoten.
Kun he olivat vielä kulkeneet Helenin arvion mukaan pari penikulmaa, alkoivat oppaat käydä välinpitämättömiksi ympäristöön nähden. Edellä kulkeva soturi pysähdytti heidät vihdoin kapealle purolle, jota reunusti tiheä pajukko molemmin puolin, ja hävisi pensaikkoon ilmestyen hetkisen kuluttua takaisin ja viitaten heitä seuraamaan jäljessään. Hän vei heidät sileätä, hiekkaista polkua korkeaan lepikkoon, jonka takana oli vihreiden ja kellertävien pensaiden ympäröimä viehättävä nurmikkoaukea, aivan puron partaalla. Takana kohosi korkea harju, jonka jyrkkiä ja louhikkoisia rinteitä kattoi synkkä metsä.
Lepikon reunassa oli joitakin tuohesta kyhättyjä majoja, joiden edessä vetelehti nurmikolla loikoen kaksi pitkäpartaista miestä ja ryhmä maalattuja indiaaneja.
Kun Helen astui aukealle, kajahti puron toiselta puolen niin hurja ja hillittömän riemuitseva kiljunta, että hänen verensä tuntui jäähtyvän. Pajukosta syöksähti esiin eräs kookas ja leveäharteinen mies, joka loikkasi puron poikki kuin villihevonen seisoen seuraavassa silmänräpäyksessä hänen edessään.
Helenin silmissä hämärsi, hänen päätään huimasi, sydän tuntui seisahtuneen ja jähmettyneen kylmäksi ja elottomaksi. Hän tunsi nuo teräväpiirteiset kasvot ja harmaat silmät. Tulija oli Brandt, mies, jota hän pelkäsi kaikista enimmän.
Brandt tuijotti häneen hetkisen samalla kylmällä, uhkaavalla ja pahaenteisellä katseella, jonka Helen muisti niin hyvin, ja kääntyi sitten indiaanioppaaseen tiedustellen tältä jotakin matalalla äänellä.
Helen lyyhistyi erään puun juurelle nojaten selkänsä sen runkoon. Väsymyksestään huolimatta hän oli ollut koko ajan toivehikkaalla mielellä, mutta tämä hänen hämärien epäluulojensa kaamea toteutuminen masensi hänet kokonaan. Olisiko mitään pahempaa voinut tapahtua? Mordaunt oli vienyt hänet jostakin syystä, jota hän ei voinut käsittää, suoraan Brandtin käsiin, Leggetin ja hänen lainsuojattomiensa saaliiksi.
Mutta Helen ei ollut milloinkaan kauan toivoton tahi masentunut. Kun tilanne näytti synkkääkin synkemmältä ja kun hän oli vaipumaisillaan aivan maahan epätoivosta tämän viime vastoinkäymisen musertamana, muisti hän äkkiä metsämiehet ja eversti Zanen kertomukset heidän leppymättömästä ja sitkeästä takaa-ajostaan juuri tämmöisissä tapauksessa, kun kysymyksessä oli pelastaminen ja kostaminen. Hänen rohkeutensa elpyi. Niin kauan kuin hän eli, oli toivoakin.
Vangin ja vieraiden tulo sai Leggetin koko leirin jalkeille. Eräs jättiläismäinen, vaaleapartainen mies, jonka piirteet olivat viileydessään tavallaan kauniitkin, mies, jonka Helen tunsi vaistomaisesti Leggetiksi, taputti Brandtia olkapäälle.
"Satakauno, Roger, ihan oikea satakauno, piru vieköön! Näppärämpää tyttöä en ole eläissäni nähnyt."
Brandt sanoi kiireesti jotakin, ja Legget purskahti nauruun. Case oli istunut koko ajan vaiti nurmikolla pienillä silmillään valppaasti ympärilleen tähyillen. Mordaunt seisoi hänen vieressään pää kumarassa ja synkän näköisenä.
"Sanonpa, kapteeni, etten pidä lainkaan tästä aluksesta", kuiskasi Case isännälleen. "Olemme joutuneet huonoon seuraan. Tunnen miehet, sillä olen purjehtinut kaikilla merillä, ja elleivät vanhat merkit petä, on edessämme 'pitkä tie', kuten Metz sanoo."
Mordaunt näytti havahtuvan synkistä mietteistään. Hän katsahti Brandtiin ja Leggetiin, jotka olivat syventyneet kiihkeään neuvotteluun, ja kääntyi sitten Heleniin päin, joka viittasi häntä tulemaan luoksensa.
"Minkätähden toitte minut tänne?" kysyi Helen.
"Brandt ymmärsi tilani. Hän suunnitteli kaikki esiintyen koko ajan hyvänä ystävänäni. Hän sanoi, että jos vain saan teidät haltuuni, auttaa hän minua pääsemään turvallisesti Kanadan puolelle, jossa sitten voimme mennä naimisiin", vastasi Mordaunt epävarmasti.
"Olette siis valmis tekemään sen, jos vain minut saadaan suostumaan?"
"Tietysti. Onhan minulla toki vielä sen verran kunniantuntoa jäljellä", vastasi Mordaunt painaen häpeillen kasvonsa alas.
"Eikö teillä ole aavistustakaan siitä, mitä olette nyt tehnyt?"
"Tehnytkö? En ymmärrä –"
"Olette tuhonnut elämänne ja häpäissyt nimenne ikuisiksi ajoiksi. Teistä on tullut lainsuojaton, pakolainen, pahin roisto, minkä rajaseutu tuntee – naisen ryöstäjä, ja kaikki aivan turhaan."
"Eipäs. Olenhan saanut teidät. Olette minulle kaikki kaikessa."
"Mutta ettekö nyt käsitä? Te ryöstitte minut Brandtille!"
"Taivaan Jumala!" huudahti Mordaunt. Hän kääntyi hitaasti ja katseli ympärilleen kuin pitkästä unesta herännyt. "Nyt ymmärrän kaikki! Minua kurjaa juopporenttua!"
Helen näki hänen kasvojensa muuttuvan ja kirkastuvan, kuin synkkä pilvi olisi siirtynyt pois niiden edestä. Hän ymmärsi, että viinanhimo oli saanut hänet tähän juoneen osalliseksi. Brandt oli käyttänyt hänen heikkouttaan viekkaasti hyväkseen, esittänyt rohkean suunnitelman ja täyttänyt hänen sameat aivonsa toiveilla, jotka hän olisi huomannut selvilläpäin ilman muuta mahdottomiksi. Helen käsitti senkin, että Mordaunt oli totuuden oivaltaessaan äkkiä selvinnyt todennäköisesti viikkomääriä kestäneestä päihtymyksestään.
Englantilaisen kasvot olivat valahtaneet kuolonkalpeiksi. Hän lysähti kivelle Casen viereen ja istui siinä vaiti ja liikkumattomana pää käsien varassa.
Leggetin ja Brandtin neuvottelu kesti vielä hetkisen. Kun se päättyi, tuli Brandt Mordauntin luo.
"Mordaunt! Te ja Case seuraatte tätä indiaania heti takaisin virralle, josta pääsette Fort Pittin tielle", virkkoi Brandt. Ääni oli kopea ja käskevä, kuin miehellä, joka tietää tahtonsa ja osaa ajaa sen läpi.
Mordaunt nousi arvokkaasti. Jos hän oli ollut narri, ei hän ollut sitä enää, minkä näki selvästi hänen tyynistä, kalpeista kasvoistaan. Entisestä rauhattomuudesta ja epävarmuudesta ei näkynyt jälkeäkään. Hänen käytöksensä oli äärimmäisen hillittyä, mutta silmät säihkyivät kuin siniseltä hehkuva teräs.
"Näyttää siltä kuin olisin tehnyt teille jonkin palveluksen, herra Brandt", lausui hän kohteliaasti. "Ja nyt annatte minun ymmärtää, ettei minua enää tarvita."
Brandt katsoi häneen terävästi ja käsitti hänet väärin. Englantilainen gentlemanni oli tälle lainsuojattomalle uutuus.
"Vannoin saavani tytön", sähähti hän.
"Tuomittujen miesten valat eivät merkitse mitään!" huusi Helen, joka oli kuullut sanat. Hänen silmänsä leimusivat vihasta.
Kaikki läsnäolijat kuulivat hänen kiivaan huudahduksensa. Case nousi kuin kahden vaiheilla ja asettui isäntänsä viereen. Legget ja hänen miehensä siirtyivät lähemmäksi. Indiaanitkin kurkottivat päitään.
"Onpa sillä peijakkaalla sisua!" ihmetteli Legget.
Brandt katsoi Heleniin, ymmärsi tämän sanojen tarkoituksen ja nauroi. Mutta hänen kasvonsa kalpenivat ja katse harhaili vaistomaisesti harjanteen rinteelle.
"Petitte minua alusta alkaen?" kysyi Mordaunt tyynesti.
"Niin tein."
"Ette siis ajatellutkaan pysyä sanassanne auttaa minut rajan yli?"
"En."
"Aioitte jättää minut tänne erämaahan oman onneni nojaan?"
"Aivan niin, sitten kuin tämä indiaani on saatellut teidät jokitielle", vastasi Brandt viitaten sormellaan lähimpään soturiin.
"Edessäni on siis, kuten täälläpäin sanotaan, 'pitkä tie'?"
"Niin on", sanoi Brandt purskahtaen kylmään nauruun, johon Leggetkin yhtyi.
"Entä mitä aiotte tehdä tytölle?" kysyi Mordaunt hetkisen kuluttua.
"Se on minun asiani."
"Otatteko hänet vaimoksenne?" Mordauntin ääni oli matala ja rauhallinen.
"En!" tiuskaisi Brandt. "Hän halveksi rakkauttani ja loukkasi minua. Hän näki Zanen lyövän minua, ja Jumal'auta, Zane ei tule häntä ikinä saamaan. Pidän hänet luonani täällä metsissä, kunnes kyllästyn häneen, jolloin luovutan tähteet Leggetille."
Sanat olivat tuskin päässeet hänen saastaisilta huuliltaan, kun Mordaunt syöksähti paikaltaan kuin tiikeri ja sieppasi puukon toisen indiaanin vyöstä.
"Kuole, koira!" kiljahti hän.
Brandt vetäisi tapparansa oppaana toimineen indiaanin tarttuessa samassa takaapäin englantilaisen ranteeseen.
"Ei mitään kieroutta!" ärjäisi Case hypäten väliin ja iskien puukkonsa salamannopeasti soturin rintaan. Indiaani kaatui ääntä päästämättä, ja Case pyörähti toisen jalkansa varassa syvään kyykistyen ympäri kuin hyrrä kaikkien kaikotessa hänen välähtelevän puukkonsa tieltä. "Selvä peli!" karjaisi hän.
Pari indiaania hypähti luodikoilleen, mutta Legget käski tuimasti heidän pysyä alallaan.
Mordaunt ja Brandt kävivät raivoisasti toistensa kimppuun. Lainsuojaton oli tottunut tappelija, mutta nyt hän näytti löytäneen vertaisensa tuosta kalpeasta ja solakasta muukalaisesta. Mordauntin hirveä raivo näytti voittavan toisen taidon käyttää tapparaa. Brandt hyökkäsi joka taholta, mutta englantilaisen notkeat väistöt ja hänen välähtelevänä kehänä heiluva puukkonsa tekivät hänen iskunsa tehottomiksi. Sinne tänne kieppuen he siirtyivät vähitellen aukean poikki ja hävisivät pajukon peittoon, josta kuului hetkisen kuluttua katkeilevien oksien ritinää, sitten kumea isku, kaamea kuulla, jota seurasi valittavan huudahduksen jälkeen syvä ja kammottava hiljaisuus.
XVIII
Helenistä tuntui kuin raskas paino olisi siirtynyt hänen väsyneiltä silmäluomiltaan. Hän oli vielä metsässä. Aurinko paistoi kirkkaasti ja puro solisi hilpeästi, mutta mihin olivat huohottavat taistelijat joutuneet? Hän katseli ympärilleen ja huomasi, ettei hän ollutkaan enää samassa paikassa, vaan matalahkolla, sammaleisella kunnaalla muhkean pähkinäpuun varjossa, rajusti kuohuvan puron äyräällä. Hän oli varmaankin pyörtynyt ja tajuttomana ollessaan siirretty tänne. Vastapäätä puron toisella puolella kohosi synkän ja uhkaavan näköisenä noin parinsadan askeleen päässä jyrkkä ja rosoinen, kellertävän sammalen kattama, harmaa kallio. Hän pani sen erikoisesti merkille, sillä reunalle saakka ulottuva tiheä metsä herätti hänessä ihailua ihmeellisellä väriloistollaan, joka näytti melkein epätodelliselta. Metsä hehkui keltaisena ja kirkkaanpunaisena, minne hän vain katsoi.
Kaksi äänetöntä ja liikkumatonta indiaania seisoi hänen vaiheillaan. Leggetin seuralaisia ei näkynyt ketään. Helen tarkkaili punaisia vartijoitaan.
Molemmat olivat rotevia ja jänteväraajaisia sotureita. Pitkässä, nokimustassa ja valkoisilla luupuikoilla koristetussa suorassa tukassa häilyi kotkansulkia, ja voimakkaissa kasvoissa ja tummien silmien valppaassa katseessa oli villeille ominaista tarmoa, viekkautta, julmuutta ja rohkeutta.
Mutta niin hurjilta kuin nämä indiaanit näyttivät, Helen ei pelännyt heitä läheskään niin paljon kuin lainsuojattomia. Kun Brandt ja Legget katsoivat häneen, tuntuivat heidän katseensa aivan polttavan, mutta näiden soturien tummissa silmissä, jotka kääntyivät vain harvoin häntä kohti, Helen oli näkevinään vain tyyntä arvokkuutta, jopa sääliäkin. Brandt oli hänen mielestään joka tapauksessa heitä paljoa hirveämpi.
Hän muisti äkkiä huojennuksen ja riemun tunteella Mordauntin hurjan hyökkäyksen Brandtin kimppuun. Vaikka hän ei tiennytkään, miten tuo raivoisa ottelu oli päättynyt, muisti hän Brandtin tuskallisen kiljahduksen ja indiaanin kuoleman. Vaikka Brandt olisikin jäänyt henkiin, olivat hänen vangitsijoidensa voimat heikentyneet. Ja Helen uskoi yhtä varmasti kuin aurinko paistoi, että Jonathan ja Wetzel olivat jo luopioiden jäljillä. Hän rukoili, etteivät hänen voimansa pettäisi ennen avun tuloa.
"Ugh!" huudahti toinen vartija viitaten aukean poikki. Vesakossa liikuttiin ja hetkisen kuluttua ilmestyi johtajan jättiläisvartalo näkyviin. Toinen lainsuojaton ja Case seurasivat kintereillä. Hiukan kauempana sukeltautui pensaikosta äänettömästi ja oksaakaan liikauttamatta joukko indiaaneja.
Helen näki yhdellä silmäyksellä Casen olevan mitä loistavimmalla tuulella. Hänen vastenmieliset kasvonsa säteilivät mielihyvästä. Hänellä oli kädessään myttyyn käärittyinä Mordauntin vaatteet, jotka nähdessään Helen tunsi herpaisevaa kauhua. Brandt oli siis surmannut englantilaisen. Leggetillä oli myös kainalossaan pienoinen käärö, jonka hän heitti kunnaalle päästyään maahan vetäen sitten taskustaan pitkän nahkavyön. Se oli ilmeisesti verraten painava ja sisälsi sointuvasta helähdyksestä päättäen kultaa.
Seuraava tulija, oli Brandt. Hän oli kalpea ja painoi kädellään rintaansa. Takissa oli veritahroja, ja kun hän riisui sen, näkyi paidassakin verta.
"Toivottavasti et ole pahasti haavoittunut?" kysyi Legget osaaottavasti.
"En, mutta verta tulee aika paljon", vastasi Brandt kylmästi. Hän viittasi luoksensa erään indiaanin ja hävisi sitten pensaikkoon.
"Mönsträätte siis minut sakkiinne?" kysyi Case katsoen Leggetiin.
"Varmasti", vastasi tämä. "Olette vikkelä poika, Case, ja kunhan opetan teitä hiukan maan tavoille, menestytte täällä mainiosti. Teette muutenkin kaikinpuolin viisaasti liittyessänne nyt minuun. Kun Eb Zane ja hänen veljensä Jonathan ja Wetzel saavat kuulla tämän, on helvetti viileä paikka siihen verraten, mitä heillä on mielessä meidän varallemme. Mutta minun luonani olette turvassa, ja tämä on tietääkseni koko rajaseudulla ainoa paikka, jossa voitte sanoa henkenne olevan omanne."
"Olen matruusinne, kapteeni. Olen purjehtinut sotilasten, merirosvojen ja tavallisten pikikourien keralla ja arvelen tulevani toimeen täälläkin. Tässäkö kajuuttanne? Eipä se ollut kaukana."
"En ole turhantarkka, mutta en välitä syödä yhdessä korppikotkien kanssa", vastasi Legget irvistäen. "Sentähden siirryin tähän."
"Korppikotkat? Mitä ne ovat?"
"Ha! ha! Ehkäpä ne ovat jonakin kauniina päivänä niin lähellä teitä, että totisesti opitte tuntemaan ne. Korppikotkat ovat hauskoja lintuja, joille ei kelpaa muu kuin liha; valkoiset miehet ja indiaanit ovat niiden hienointa herkkua."
"Olen nähnyt lintuja, jotka eivät edes odota, kunnes miehestä on henki lähtenyt, kapteeni", sanoi Case.
"Onhan niitä sellaisiakin", myönsi Legget. "Tässä meillä on nyt sitten isäntänne kulta. Meistä voi jompikumpi yhtä hyvin pitää kaikki."
"Aivan niin, kapteeni. Otammeko nopat vai kortit?"
"Jenks, annahan noppasi ja tuo meille jokin litteä kivi", sanoi Legget istuutuen maahan ja tyhjentäen vyön sisällön eteensä. Case alkoi käännellä tummansinistä takkia, joka oli vielä äsken ollut Mordauntin yllä, ja kaivoi eräästä taskusta pienen kukkaron.
"Tämä ei ole enää minkään arvoinen", sanoi hän pidellen takkia edessään tyhjennettyään ensin kukkaron. Se oli repaleinen ja tahrainen ja vasemmassa hihassa oli pieni verinen repeämä, johon Brandtin jokin isku oli sattunut. "Mutta mikäs tämä on?" mutisi merimies erästä taskua tunnustellen. "No hitto! Hurraa!"
Hän piti kädessään pientä hopeasuista viskypulloa, kiskaisi korkin auki ja nosti pullon huulilleen.
"Minuakin tuntuu janottavan", huomautti Legget.
"Vain tuon verran, kapteeni", sanoi Case painaen pullonsuun Leggetin huulille ja pitäen sormeaan merkkinä.
Jenksiksi sanottu lainsuojaton palasi nyt painavaa laakakiveä raahaten, jonka hän asetti miesten väliin. Indiaanit kerääntyivät ympärille. He kurkottautuivat ahnaasti pelaajien yli ja seurasivat mitä suurimmalla mielenkiinnolla näiden jokaista liikettä. Aina kun nopat kalahtivat tahi kulta helähti, kuului syviä ja kiihkeitä huudahduksia.
"Teillä näkyy olevan huono onni tänään, kapteeni", huomautti Case pudistellen kätevästi norsunluisia kuutioita.
"Piruko siinä on, etten saa ainoatakaan heittoa?" ärjäisi Legget.
"Minulla taas on tavallisesti aina tuulta purjeissani", ylpeili Case ryypäten jälleen. Silmät kiiluivat, ja muuten punakat kasvot olivat nyt kalpeat ja hiestä kosteat.
"Elleivät nuo nopat olisi Jenksin ja ellen tietäisi pelanneeni niillä ennenkin, vannoisin, että niihin on pantu lyijyä."
"Onko tuo olevinaan jokin vihjaus, vai mitä, kapteeni?" tiedusteli Case sävyisästi. Hän punnitsi noppia kädessään ja katsoi Leggetiin ilkeästi.
"Ei!" ärjäisi Legget. "Eihän teissä ole mitään vikaa. Minulla on vain niin kirotun huono onni."
Peli jatkui, ja hetkisen kuluttua oli koko kultakasa siirtynyt Casen eteen.
"Puhtaaksi nuoltu!" manasi Legget happamasti.
"Eikö teillä ole enempää?" kysyi Case.
Leggetin katse harhaili ympäriinsä kiintyen lopulta vankiin.
"Panen tytön koko kasaa vastaan, piru hänet periköön!" noitui hän. "Hän on yhtä paljon minun kuin Brandtinkin, niin että pelaan vain omastani."
"Sanokaamme puolet kasastani, niin olkoon menneeksi."
"Ei tule mitään. Joko voitatte tytön tahi annatte kaikki takaisin", vastasi Legget äreästi.
"Näppärä tyttö, sitä ei taida kieltää", tuumi Case katsellen Heleniä arvostelevasti. "Ali right, kapteeni, heittäkää ensiksi. Kun kerran pelataan, niin pelataan."
Legget sai ensimmäisen heiton ja Case toisen. Lainsuojaton otti nopat, pudisteli niitä kauan ja harkiten suuressa kourassaan ja heitti ne rajusti kivelle. "Ahah!" huudahti hän riemuitsevasti. Korkeimmasta silmämäärästä puuttui vain yksi. Case pyyhkäisi kuutiot kylmästi kämmenelleen. Indiaanit painautuivat lähemmäksi tummat silmät kiiluen.
Legget kirosi niin, että kaiku vastasi kalliosta. Merimies oli taaskin voittanut. Lainsuojaton nousi, potkaisi kiven ja nopat puroon ja poistui ryhmästä pysähtyen erään puun alle edestakaisin kävelemään. Annettuaan sitten äreällä äänellä jonkin käskyn indiaaneille, jotka olivat ryhtyneet virittämään nuotiota, hän viittasi Jenksin luokseen. He neuvottelivat kiihkeästi hetkisen Leggetin säestäessä sanojaan kiivailla eleillä ja heitellessä kiukkuisia silmäyksiä Caseen.
Case oli jo liian päihtynyt huomatakseen, että hän oli saanut lainsuojattomien päälliköstä vihamiehen. Hän kallisti viimeisenkin tipan, tyrkkäsi koristeellisen pullon eräälle indiaanille, joka otti riemuitsevalla katsannolla vastaan lahjan, ja alkoi tylsästi tuijotellen ja juopuneen hitaudella laskea voittoaan, mutta kolikot eivät pysyneet hänen vapisevissa hyppysissään, vaan tipahtelivat maahan hänen koettaessaan koota niitä käteensä. Hän jatkoi kuitenkin juopuneen itsepintaisuudella, ja kun yksitellen laskemisesta ei tullut mitään, alkoi hän kasata rahojaan pinoihin päästäkseen siten niiden määrästä selville. Hän oli ilmeisesti unohtanut kaikki toiset.
Helen, joka oli nähnyt ja kuullut kaiken, huomasi, että tekeillä oli jotakin, joka ei ennustanut hyvää merimiehelle. Legget ja Jenks olivat sitäpaitsi niin lähellä, että hän kuuli heidän kuiskuttelunsa.
"Käy vallan mainiosti tästäkin", sanoi Jenks. "Ei muuta kuin suoraan silmäin väliin!" Hän taputti luodikkoaan merkitsevästi.
"Kyllähän jokin äänettömämpi temppu olisi parempi, mutta anna mennä vain", vastasi Legget. "Meillä on vielä pitkä matka, melkein kolmekymmentä kilometriä leiriin, eikä kukaan voi sanoa, ketä metsässä liikkuu. Tuosta juonimestarista tahdon päästä, eikä muuta varmempaa keinoa ole."
Jenks nosti hanan varovasti ja kohotti luodikon poskelleen, mutta toinen indiaanivartija hypähti esiin ja iski piipun ylös. Hän virkkoi Leggetille yhden ainoan sanan viitaten samalla kalliolle ja palasi paikalleen.
"Ei tule mitään, Jenks. Punanahka vainuaa jotakin, enkä ole vielä milloinkaan nähnyt indiaanin erehtyvän. Meidän pitää olla hiljaa. Ota puukkosi ja tapparasi ja hiivi hänen kimppuunsa takaapäin rantapenkereen suojassa. Saat kullasta puolet, jos onnistut."
Jenks tiukensi vyötään, loi merimieheen uhkaavan katseen ja laskeutui varovasti penkereeltä, joka oli noin puolitoista metriä korkea. Sen suojassa hiipien hän saattoi päästä Casen taakse tämän häntä huomaamatta. Kului hetkinen. Jenks oli kadonnut, mutta ilmestyi äkkiä näkyviin noin kymmenen metrin päässä häneen selin istuvasta Casesta. Tämä taival oli katkaistava äänettömästi ja nopeasti. Jenks alkoi ryömiä tappara oikeassa kädessä ja pitkä puukko hampaissa. Hän näytti suurelta, kellertävältä karhulta. Taempana istuvat indiaanit katselivat näytelmää kädet polvien ympärillä, lukuunottamatta vartijaa, joka näytti syventyneen tarkastelemaan kalliota kattavaa tiheikköä.
Vain sattuma tahi jokin äkkiarvaamaton seikka saattoi pelastaa Casen, joka istui kumarassa rahojaan aivan silmilläänkin ahmien. Lainsuojaton hiipi hiljaa kuin käärme. Pitkä ruumis liukui äänettömästi nurmikon yli, hikiset kasvot kiilsivät auringossa ja silmät hehkuivat kuin tiikerillä. Hän oli jo vain parin metrin päässä merimiehestä ja valmistautui hyppyyn rystysillään maahan nojaten, kun Case samassa nousi ja pyörähti äkkiä ympäri käsi puukonvarressa.
Hyppyyn jännittyneellä lainsuojattomalla ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä, ja hän loikkasikin kuin pantteri. Case siirrähti ketterästi sivulle, ja kun toinen syöksähti kohdalle, välähti hänen puukkonsa kuin sinertävä liekki. Jenks suistui suulleen puukon iskeytyessä kenttään ja toisen käden puristaessa vielä tapparan vartta.
"Taisi himoita kultaani", mutisi merimies painaen puukon tuppeen. Hän ei edes katsahtanutkaan, oliko hänen iskunsa ollut tehokas. "Nämä miehet eivät näytä jaksavan ymmärtää, että merimiehet ovat puukonkäytössä vaarallista väkeä." Hän alkoi tyynesti kerätä rahojaan, olematta ilmeisesti lainkaan huolissaan siitä, jatkuisivatko vihamielisyydet.
Helen näki Leggetin kohottavan luodikkonsa, mutta sekin lyötiin ylös, kuten äsken Jenksin ase. Indiaani kuiskaili kiihkeästi Leggetille, joka viittasi toisetkin indiaanit luoksensa. Puron solina vaimensi vartijan hiljaisen kurkkuäänen, niin ettei Helen erottanut sanoja, mutta niiden tekemä vaikutus osoitti hänen antaneen jonkin mitä vakavimman neuvon tahi varoituksen. Indiaanit loivat levottomia ja vaanivia katseita metsään. Kaksi katosi varjomaisen äänettömästi keltaisenpunertavaan pensaikkoon. Kolmas hiipi puulta toiselle, painautui metsän reunassa ruohikkoon ja hävisi, ilmestyen hetkisen kuluttua kallion alapuolella jälleen näkyviin. Ryömittyään hiukan kauemmaksi seinämän juurella hän kiipesi eräästä rosoisesta kulmauksesta ylös ja katosi tiheikköön.
Helen oli nyt sekä ruumiillisesti että henkisesti niin väsynyt, että hän tuskin kykeni enää ajattelemaankaan selvästi. Päivän monet ja toisiaan melkein välittömästi seuranneet tapahtumat olivat olleet niin järkyttäviä ja hermoillekäypiä, että hän tunsi nyt kaikesta toivehikkuudestaan ja lujuudestaan huolimatta melkeinpä hyytävää kauhua. Hän käsitti, että villit joko vainusivat vaaraa tahi olivat omalla salaperäisellä tavallaan saaneet tietoja, jotka tekivät heidät varovaisiksi ja valppaiksi.
"Tulkaa nyt, mutta olkaa hiljaa", virkkoi Legget Caselle. "Ottakaa tyttö mukaanne ja katsokaa, että hän kulkee mitään melua aiheuttamatta."
"Tullaan, tullaan, kapteeni", vastasi merimies. "Missä Brandt?"
"Hän tulee heti kun verenvuoto taukoaa. Taitaa olla huonossa kunnossa koko mies."
Case kokoili tavaransa ja tarttui Helenin käteen kääräistyään myttynsä kainaloonsa. Helen riuhtaisi kätensä irti ja nousi vaivalloisesti. Ilkeä kosketus ja merimiehen inhoittavat piirteet antoivat hänelle uutta tarmoa.
"Saat aloittaa työsi kantamalla tätä", äyhkäisi Case sysäten käärön Helenille. Tämä antoi sen pudota sormeakaan liikauttamatta.
"Tässä olen nyt minä isäntänä, ja sinä tottelet", sähähti Case ja iski tyttöä päähän. Helen huudahti ja horjahti puuta vasten. Merimies sieppasi käärön ja ojensi sen toistamiseen Helenille, joka otti sen nyt vastaan kauhusta vapisten.
"Kas niin. Ja suutele nyt kiltisti kapteeniasi!" virnisteli Case kiskaisten tytön luokseen.
Helen vastusteli vimmatusti ja loi rukoilevia katseita indiaaneihin, mutta nämä eivät olleet häntä näkevinäänkään, vaan köyttivät tavaroitaan kokoon. Legget katseli syrjästä laiskasti hymyillen.
Case riuhtaisi hänet toistamiseen luokseen. Helen koetti huutaa, mutta ääni petti. Merimiehen ilkeät silmät ja petomaiset kasvot tyrmistyttivät hänet. Case iski häntä kahdesti nyrkillään ja veti hänet sitten rajusti syliinsä. Helen tuijotti hänen hikisiin ja hehkuviin kasvoihinsa herpaantuneena ja melkein tajuttomana.
Intohimon vääristämät huulet painuivat yhä lähemmäksi, mutta kun ne olivat vain parin kolmen tuuman päässä, tunsi Helen poskellaan kuin kuuman sivalluksen ja kuuli samassa luodikon pamahduksen, joka oli ainutlaatuisen kimakka.
Casen kasvot muuttuivat äkkiä. Ne kalpenivat; ilme kävi omituisen epävarmaksi ja tyhjäksi; silmät pyörivät hurjasti ja jäykistyivät sitten synkkään ja kuin kummastuneeseen tuijotukseen. Hän seisoi silmänräpäyksen ajan liikkumattomana, alkoi sitten huojua kuin kaatuva tammi ja suistui selälleen. Aavemaisen kalpeilla kasvoilla ei näkynyt enää muuta kuin kuoleman kaamea tyyneys.
Oikeassa ohimossa oli pieni, sinertäväreunainen reikä. Legget tuijotti ensin tyrmistyneenä kuolleeseen merimieheen ja korjasi sitten vikkelästi kukkaron, johon Case oli sullonut kultansa.
"Säästyinpähän siitä vaivasta", mutisi hän potkaisten ruumista.
Indiaanit katsoivat vainajaan ja sitten ympärilleen. Jokainen hypähti uskomattoman ketterästi puiden taakse piiloon. Legget näki sen ja sieppasi Heleniä kädestä lennättäen hänet kiireesti pähkinäpuun suojaan.
Brandt ja häntä seurannut indiaani syöksyivät paikalle ja loikkasivat pitkällä hypyllä koivujen taakse Leggetin lähelle. Brandtin terävät silmät kohdistuivat Jenksiin ja Caseen ja hän näytti olevan heti tilanteesta selvillä. Hän siirtyi lähemmäksi ja tarttui Helenin käteen.
"Kuka tappoi Casen?" kuiskasi hän tuijottaen merimiehen ohimossa näkyvään pieneen reikään.
Kukaan ei vastannut.
Kaksi indiaania, jotka olivat sukeltautuneet pensaikkoon purosta oikealle, palasivat samassa, minkä jälkeen joukko lähti heti varovasti liikkeelle, mutta he olivat tuskin kulkeneet kymmentä askelta, kun soturi, joka oli poistunut yksin, hypähti esiin heinikosta toiselta rannalta, lennähti puron poikki ja syöksyi heidän keskelleen; sama vartija, joka oli pelastanut kahdesti Casen hengen iskemällä aseen ylös. Solakka ja jäntevän näköinen mies, joka oli jo sivuuttanut keski-iän. Vakavat ja raudankovat kasvot olivat kokeneet ja vuosien uurtamat. Kaikki katsoivat häneen kuin henkilöön, jonka he tunnustivat itseään viisaammaksi.
"Oletteko nähnyt ennen tuommoista luodinreikää?" kysyi Brandt palaten takaisin ja osoittaen Casea.
Chippewa kumartui katsomaan kuollutta ja suoristautui sitten hitaasti täyteen pituuteensa.
"Kuoleman tuuli!" vastasi hän valkoisen miehen kielellä.
Hänen indiaanitoverinsa päästivät hiljaisia, valittavia huudahduksia, joissa oli enemmän kunnioitusta kuin pelkoa.
Brandt valahti yhtä valkoiseksi kuin hänen vieressään kasvavan koivun kylki. Katse oli hurja, mutta hurjuudessaankin sanomattoman kauhistunut.
"Sinun on turhaa koettaakaan kätkeä jälkiäsi, Legget", virkkoi hän käheästi ja, kuten kuulosti, aivankuin jonkinlaisen katkeran ja uhmailevan mielihyvän tunteella.
Chippewa painui edellä puroa reunustavaan pensaikkoon Legget ja Brandt, joka talutti Heleniä, kintereillään. Indiaanit muodostivat jälkijoukon, ja kaikki tähyilivät arasti ja levottomasti ympärillä humisevaan, synkkään metsään.
IX
Kun metsämiehet nousivat pehmoiselta lehtivuoteeltaan, leijaili virran yllä tiheä ja läpinäkymätön, valkoinen usva. Ilma oli kylmä ja tuoksui heikosti kuihtuvilta lehdiltä. Wetzel otti kielekkeen alta tuohta ja polttopuita, jotka hän oli kätkenyt sinne kosteudelta suojaan, ja alkoi kyhätä nuotiota Jonathanin noutaessa jonkin hedelmän kuoresta tekemällään kauhalla vettä lähellä kumpuavasta lähteestä.
"Vedessä on tänä aamuna jo aivan pakkasen tuntua", huomautti Jonathan.
"Niin on. Syksy edistyykin tästä lähtien sangen reippaasti. Pari tämmöistä selkeätä ja tyyntä yötä vie viimeisetkin lehdet ja riisuu puut paljaiksi kuin ne olisivat palaneet", vastasi Wetzel karistaen pois tuhan paistamastaan lihaviipaleesta. "Teroita jokin kepakko ja auta minua paahtamaan tämä viimeinen paistikimpale. Usva haihtuu vasta tunnin kuluttua, kun aurinko nousee, eikä meidän kannata lähteä ennen liikkeelle. Varustamme nyt eväät kuntoon, sillä kukapa tietää, milloin taas saamme tilaisuutta virittää nuotion."
Nämä metsämiehet ottivat kaiken, mikä kuului heidän yksinäiseen elämäänsä, nuotion sytyttämisestä aina indiaanien seurailemiseen saakka, mitä vakavimmalta kannalta. Heidän tuliltaan ei kuulunut milloinkaan hilpeitä lauluja eikä leikinlaskua. Metsästäjillä on omat, hurmiota lähentelevän ihastuksen hetkensä, ja nämä metsämiehet tunsivat myös erämaan tyynen ja juhlallisen rauhan, mutta heidän elämänsä oli alituista vaarojen keskellä samoamista ja sellaisena hermoillekäypää. Wetzel tunsi välistä temmeltäessään hurjaa riemua, mutta nuo hetket päättyivät samassa kuin hänen kostonhuutonsa herättämä kaikukin kuoli pois. Metsissä samoileminen oli ollut Jonathaninkin suurin nautinto, joka oli korvannut hänelle täydellisesti sen, mikä teki toiset onnellisiksi, ennenkuin erään naisen silmät olivat vieneet hänen sielunrauhansa.
Lopetettuaan vaatimattoman ateriansa metsämiehet sulloivat tähteet avariin taskuihinsa ja olivat valmiit lähtemään taipaleelle. He istuivat kauan äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina usvan häviämistä odotellen. Se alkoi jakautua hattaroihin, häilyi paikoillaan suurina palloina, kohosi ilmaan valkoisina pilvinä ja laskeutui jälleen itsepintaisesti virralle ja lakeudelle. Lännen taivaasta näkyi jo siellä täällä sinisiä läikkiä ja idässä alkoi usvameri punoittaa nousevan auringon kajastuksesta. Taivaanranta kävi yhä helakammaksi ja lainehtivan usvan takaa ilmestyi äkkiä auringon kultaisena sädehtivä reuna valaisten laakson ja sen läpi polveilevan höyryävän virran.
"Kuljemme ylöspäin Kahdelle saarelle, josta menemme yli, jos niin tarvitaan", sanoi Wetzel heidän lähtiessään liikkeelle.
Kasteesta märkiä heinikoita ja pensaita kartellen he liukuivat eteenpäin kuin kaksi varjoa metsän ohenevan katoksen alla, sammaleisten selänteiden loivia rinteitä ylös ja alas, kosteiden notkojen poikki ja kasteesta kimmeltävien aukeiden yli. Metsä nukkui vielä. Aamu-unestaan havahtunut orava heilahti korkealle tammeen ja tirskui närkästyneesti noille oudoille, äänettömille vieraille. Varis raakkui jossakin heidän yläpuolellaan. Mutta luonto heräsi eloon sitä mukaa kuin metsämiehet etenivät. Linnut alkoivat visertää, ja niiden äänissä helkkyvä, vuodenajalle ominainen vieno surumielisyys oli täydellisessä sopusoinnussa syksyn alakuloisten tunnelmien kanssa. Ja linnut, jotka olisivat muulloin kaiutelleet vain taisteluhaasteita toisilleen, lauloivat ja hyppelivät nyt vierekkäin, veljellisessä sovussa pitkällä matkallaan kaukaiseen etelään.
"Soisinpa, etteivät nuo linnut olisi noin kesyjä ja äänekkäitä", virkkoi Wetzel. "Emmehän voi nyt luottaa niihin lainkaan. Luulisi niiden olleen aina kesyjä. Muulloin voin milloin hyvänsä päätellä niiden viserryksestä ja käyttäytymisestä, onko indiaaneja ollut metsässä liikkeellä, mutta nyt se on mahdotonta."
Metsämiehet kulkivat melkein koko aamupäivän pysähtymättä eteenpäin, milloin harvassa ja alastomassa metsässä, jossa oli jolloinkin metsävalkea raivonnut polttaen pois pensaikot ja tiheiköt myrskyjen murtamien, maassa lahovien jättiläisten päältä, milloin nuoren viidakon läpi, jossa jokainen saarni, tammi, pähkinäpuu, ja vaahtera kohottivat kukin eri vivahduksillaan yleistä väritunnelmaa.
"Olin näkevinäni vilahdukselta alemman saaren kärjen mennessämme tuon aukean poikki", virkkoi Jonathan viitaten taaksensa.
"Sinne ei olekaan enää pitkälti", vastasi Wetzel.
He hiljentivät käyntiään ja tähystelivät valppaasti joka taholle pysähtyen aina tämän tästä kuuntelemaan.
"Arvelet siis Leggetin olevan toisella puolella?" kysyi Jonathan.
"Pari päivää sitten näin hänet siellä koko joukkonsa keralla. Hänellä oli jokin konnuus tekeillä, mutta en vain pääse perille, mikä. Niin lähellä Fort Henryä hän ei ole vielä milloinkaan käynyt."
Metsä alkoi harveta ja loppui vihdoin matalaksi pensaikoksi muuttuen. Virta päilyi heidän edessään ja jonkin matkan päässä näkyi vieretysten kaksi pientä saarta. He laskeutuivat törmää alas ja jatkoivat matkaansa rantaa pitkin, Wetzel edellä, ikäänkuin vainuten jotakin. Kun he olivat päässeet saarten kohdalle, kumartui Wetzel äkkiä ja alkoi sitten katsella kiihkeästi ympärilleen.
"Ne ovat menneet aivan hiljattain tästä yli, mutta jäljet on niin sotkettu, etten saa niistä muuta tolkkua", selitti hän Jonathanille, joka oli ehättänyt hänen luokseen. "Vesi on melkein liian kylmää uidaksemme salmien yli, mutta yli meidän on päästävä tavalla tahi toisella. Mutta annahan olla! Ellei muistini petä, kätkin kerran kaiken varalta kanootin tuonne hiukan ylemmäksi." Hän kiiruhti tiehensä ja palasi hetkisen kuluttua kevyttä tuohikanoottia olallaan kantaen. "Siellähän se oli aivan samassa paikassa, meloineen päivineen."
He meloivat nopeasti virran poikki saarten alapuolelta kaartaen, sysäsivät kanootin pajukkoon ja kiiruhtivat törmää ylös pysähtyen sen reunan suojaan hetkeksi kuuntelemaan, ennenkuin nousivat sen yli. Kaikkialla vallitsi keskipäivän syvä hiljaisuus, ja kun ei mitään epäilyttävää kuulunut eikä näkynyt, lähtivät he varovasti etenemään suuntaan, jossa he odottivat yhdyttävänsä toiselta rannalta löytämänsä jäljet. Metsä ulottui siinä melkein hiekkatörmän reunalle saakka.
"Shh! Mikä tuo?" kuiskasi Wetzel pannen kätensä Jonathanin käsivarrelle.
Noin sadan askeleen päässä lepäsi lähellä törmän reunaa joku tumma hahmo erään puun alla.
"Näyttää mieheltä", sanoi Jonathan.
"Varmasti. Tähystele nyt tarkasti ympärillesi, Jack, sillä etsimämme jälki ei ole enää kaukana."
Metsämiehet seisoivat useita minuutteja paikallaan. Heidän terävät katseensa tutkivat jokaisen puun, jokaisen aukeaman ja jokaisen saniaisrykelmänkin mitä huolellisimmin.
"Jos täällä on joku punanahka lähellä, on hän liian pieni pyssyä pitelemään", murahti Wetzel lähtien liikkeelle, mutta vieläkin hiipivin, varovaisin askelin.
"Will Sheppard!" huudahti Jonathan, kun he pysähtyivät ruumiin ääreen, jonka Wetzelin terävät silmät olivat keksineet. "Onko hän kuollut? Mitähän tämä merkitsee?"
Wetzel kumartui nuorukaisen yli ja kääntyi sitten nopeasti kumppaniinsa.
"Tuo vettä. Ota hänen lakkinsa. Tuo haava ei näytä pahalta, ellei hän ole saanut toista, jota en nyt vielä näe."
Jonathan haki vettä, ja Wetzel alkoi valella verisiä kasvoja. Kun vamma ohimossa oli huuhdottu puhtaaksi, kertoi se metsämiehille paljon.
"Tuosta iskusta ei ole kulunut tuntiakaan", mutisi Wetzel.
"Hän virkoaa", huomautti Jonathan, kun Will alkoi liikahdella levottomasti ja valittaa. Silmät avautuivat, ja nuorukainen kavahti istumaan. Hän tuijotteli hetkisen sekavasti ympärilleen, tunnusteli sitten päätään ja katsoi kummastuneesti metsämiehiin, huudahtaen äkkiä:
"Nyt muistan! Se Case paholainen käännytti meidät tiellä ympäri, ajoi meidät tänne ja iski minut lopuksi kenttään."
"Meidät? Kuka sitten oli kanssanne?" kysyi Jonathan verkalleen.
"Helen. Menimme kukkia poimimaan ja paluumatkalla näimme erään indiaanin. Olimme silloin jo aivan varustuksen näkyvissä ja lähdimme juoksemaan", huudahti hän ja selosti katkonaisesti ja huohottaen koko seikkailunsa.
Jonathan Zane kimmahti pystyyn kasvot lumivalkeina ja silmät hehkuen kuin hiilet.
"Ota selville jäljet, Jack, sillä aikaa kuin vien tämän nuoren miehen toiselle rannalle ja opastan tielle", virkkoi Wetzel.
"He kätkivät kanootin tuohon pensaaseen", neuvoi. Will viitaten alas.
"Lähtekäämme, sillä meillä ei ole hetkeäkään hukattavana", vastasi Wetzel loikaten törmää alas ja vetäisten kanootin pajukosta. Will kääntyi pyytääkseen metsästäjää pelastamaan Helenin, mutta hän ei voinut sanoa sanaakaan. Metsämies oli niin hirveän näköinen, että hän tyrmistyi.
Jonathan seisoi liikkumattomana, käsivarret ristissä, ja hänen kalpeilla, tuimilla kasvoillaan kuvastui pelko, äärimmäinen hätä ja tuska, jotka kaikki sulautuivat Willin vielä tuijottaessa häneen tuhoaennustavaksi ja kylmyydessään kaameaksi ilmeeksi.
Wetzel työnsi kanootin vesille ja meloi tiehensä nopein, voimakkain vedoin. Hän jätti Willin vastakkaiselle rannalle ja palasi niin sukkelaan kuin melalla voi meloa.
Metsämiehet katsoivat toisiinsa mitään sanomatta. Wetzelin leveät hartiat painuivat hiukan kumaraan, katse kiintyi maahan, ja kasvoille levisi synkkä ja uhkaava varjo. Hän ei ollut enää metsämies Wetzel, vaan Kuoleman tuuli. Puiden melkein alastomissa latvoissa huokaileva syksytuuli olisi tiennyt varoittaa indiaaneja ja luopioita, että Kuoleman tuuli oli heidän jäljessään, jos he vain olisivat ymmärtäneet sen viestin.
"Brandtin sormet ovat varmasti tässä mukana, ja englantilainen on vain hänen narrinsa, välikappaleensa", sanoi Wetzel.
"He ovat tunnin verran meistä edellä; voimmeko saavuttaa heidät, ennenkuin he kohtaavat Brandtin ja Leggetin?"
"Voimmehan koettaa, mutta pelkään heidän päässeen jo liian kauas. Leggetillä on nyt siis kaiken kaikkiaan kolmetoista miestä. Jokin ääni sanoi minulle, että meillä on nyt edessämme pitkä ja ankara ajo – viimeisemme."
"Leggetin leiriin on vain neljättäkymmentä kilometriä. Tunnemme metsät, joka puron ja tiheikön!" sanoi Zane hammasta purren.
Wetzel alkoi juosta sanaakaan virkkamatta, ja jäljet olivat niin selvät ainakin hänen silmilleen, ettei hän keskeyttänyt tasaista juoksuaan muuta kuin silloin tällöin kuunnellakseen. Jonathan seurasi aivan kintereillä. Metsien halki, harjanteiden, laaksojen ja niittyjen poikki he riensivät nopeasti ja väsymättä. Kerran he poikkesivat äkkiä suunnastaan ja oikaisivat erehtymättömällä vaistolla suoraan erään pitkän ja leveän harjun poikki tullen uudelleen jäljille kaukana sen toisella puolella, jossa metsä harveni avonaisemmaksi. He hiljentivät juoksunsa varovaiseksi käynniksi. Etäältä näkyi kapea notko, josta siinsi kellertävä ja inhimilliselle katseelle läpitunkematon pajukko. Metsämiehet painautuivat maahan ja lähestyivät ryömien kuin jättiläiskäärmeet, päätyen vihdoin pienelle aukealle, johon aurinko paistoi heleästi oksien lomitse. Wetzel kohottautui pää sivulle kääntyneenä ja laski äkkiä kätensä Jonathanin olkapäälle.
"Kuuletko tuota?" kuiskasi hän.
Jonathan eroitti siipien räpyttelyä ja matalaa, vihaisesta hanhesta muistuttavaa sihinää.
"Korppikotkia!" kuiskasi hän synkästi. "Ehkäpä Brandt on jo aloittanut työnsä. Menkäämme."
He hiipivät edelleen ja tulivat pian toiselle aukealle. Lauma suuria, mustia lintuja, joilla oli pitkä, paljas kaula, julma koukkunokka ja suuret, keltaiset kynnet, kohosi pelästyen siivilleen. Vehreällä nurmella lepäsi liikkumattomina kaksi puolialastonta miestä verissään.
"Joku indiaani ja Mordaunt!" kuiskasi Jonathan. "Katsohan englantilaisen ilmettä, Lew."
Mordaunt lepäsi suuressa verilätäkössä. Kasvot olivat kummallista kyllä aivan koskemattomat, mutta toisen korvan yläpuolella oli hyytyneen veren peittämä syvä haava. Ilme oli rauhallinen, ja tiukasti sulkeutuneet huulet näyttivät aivankuin hymyilevän heikkoa, aavistuksentapaista hymyä, joka osoitti hänen kuolleen miehenä surkuteltavasta alennustilastaan huolimatta. Vasen olkapää, käsivarsi ja kylki olivat täynnä haavoja ja sinelmiä.
"Mitähän täällä on oikeastaan tapahtunut?" ihmetteli Jonathan heidän palatessaan pensaikosta kuolleen indiaanin luo aukealle. "Mordaunt on kaikesta päättäen riehunut kuin raivopäinen."
"Kukapa sen tietää", murahti Wetzel. "Tuo tuossakin on ehkä saanut surmansa hänen kädestään. Lähtekäämme nyt ja koettakaamme olla mahdollisimman hiljaa, sillä Legget on lähellä."
Jonathan meni purolle ja peitti Mordauntin ruumiin suurilla laakakivillä hiipien sitten varovasti Wetzelin jälkeen.
Seurattuaan lainsuojattomien jälkiä noin parikymmentä askelta Wetzel meni puron poikki ja alkoi kiivetä sen toisella puolella kohoavaa harjannetta ylös. Jonathan kiiruhti nopeasti jäljessä ja näki pian toverinsa rotevan vartalon tämän liukuessa äänettömästi puulta puulle ja pensaasta toiseen.
"Näetkös noita vaahteroita ja pähkinäpuita tuolla?" kuiskasi Wetzel Jonathanin päästyä hänen viereensä ja viittasi alas eräästä aukosta oksien välissä. "He ovat jostakin syystä pysähtyneet."
Metsämiehet hiipivät edelleen, pysytellen koko ajan huolellisesti piilossa ja lähellä harjanteen lakea, josta he alkoivat noin parisataa askelta kuljettuaan kaartaa varovasti rinnettä alas takaisin puroa kohti. He olivat nähneet hiukan alempana ja aivan vaahtera- ja pähkinäpuumetsikön kohdalla jyrkästi ulkonevan, tiheämetsäisen kalliotasanteen, jonne he nyt pyrkivät hitaasti ja mitä varovaisimmin ryömien.
Päästyään tasanteelle he etenivät tuuma tuumalta hiipien melkein reunalle saakka, josta he kurkistivat alas pensaikon ja kivien suojassa. Lehto oli nyt avoinna heidän edessään noin parinsadan askeleen päässä. Legget oli, kuten Wetzel oli sanonutkin, pysähtynyt siihen, ja indiaanit seisoivat parhaillaan kiinteässä ryhmässä parin valkoisen miehen ympärillä.
"Mitähän siellä on tekeillä?" kuiskasi Jonathan.
"Heittävät noppaa", vastasi Wetzel. "Näen sen eleistä. Mikään muu ei saisikaan punanahkoja noin uteliaiksi."
"Ketkä siellä pelaavat? Missä Brandt?"
"Toinen on Legget; näen hänen pörröisen päänsä, ja toinen on varmaankin Case. Brandt ei ole näkösällä. Hoitelee ehkä jotakin vammaa. Mutta katsohan! Tuonne, tuon korkean puun alle, joka näyttää melkein mustalta vesakkoa vasten. Näetkö indiaanin, joka seisoo siinä? Hän näyttää liian liikkumattomalta ja valppaalta miellyttääkseen minua. Häntä on varottava."
"Taitaa ollakin kysymys Mordauntin kullasta", huomautti Jonathan.
"Varmasti, sillä mistäpä nuo hylkiöt olisivat sitä muualta saaneet?"
"Peli näkyy päättyneen. Legget poistuu suurta päätään ravistellen ja näköjään aivan suunniltaan raivosta. Ehkäpä hänellä on piakkoin syytä raivostua vielä enemmän", sähähti Jonathan.
"Case jäi istumaan ja näyttää nyt laskevan voittoaan, mutta hänellä ei ole siitä suurtakaan iloa, sillä tuo mies, jonka kanssa Legget parhaillaan juttelee, on kohottanut luodikkonsa ampuakseen hänet."
"Niinpä totisesti onkin. Mutta Jumaliste! Indiaanihan iski piipun ylös!"
"Sanoinhan sinulle, että tuo punanahka on epäluuloinen ja varuillaan. Hän on varmasti nähnyt meidät jossakin taipaleen varrella. Helen istuu suurimman puun takana. Emme nähneet häntä ennemmin, sillä Leggetin luo kiiruhtanut indiaani oli siihen saakka hänen edessään."
Jonathan ei virkkanut siihen sanaakaan, vaan tuijotti eteensä hammasta purren.
"Leggetin kumppani laskee nyt luodikkonsa maahan ja poistuu hiljaa purolle käsin", kuiskasi Wetzel, ikäänkuin hänen ystävänsä ei olisi voinut eroittaa mitään. "Case on mennyttä. Mutta tuo rantapenkereen suojaan painautuminen oli huono temppu. Hän aikoo hiipiä Casen kimppuun takaapäin, mutta Case huomaa hänet varmasti. Olisi ollut paljoa parempi mennä rauhallisesti ja luonnollisesti hänen luokseen kuin ryhtyä tekemään tuota pitkää ja vaivalloista kierrosta. Hän on nyt jälleen penkereellä ja hiipii edelleen. Mutta liian hitaasti, liian hitaasti! Tiesinhän sen – Case kääntyi ja hypähti pystyyn. Lainsuojaton hyökkäsi, mutta samassa näkyi tuon pienen lurjuksen puukkokin välähtävän. Sillä lailla, pojat! Nyt teitä on kolmea vähemmän, ja kunhan hetkisen odotamme, saamme ehkä sanoa neljää."
"Siellä neuvotellaan nyt", kuiskasi Jonathan.
"Kaksi indiaania näkyy hiipivän pensaikkoon, ja tuossa tulee vartija. Valpas ja ovela punanahka, jota ei hevillä eksytetä, sillä tulimmehan pensaikon halki aivan äänettömästi. Olisi ehkä parasta lopettaa hänen vakoilunsa siekailematta."
"Se perhanan Case on käynyt käsiksi Heleniin", kuiskasi Jonathan melkein huudahtamalla.
"Sh-sh-h-h!" varoitti Wetzel.
"Katso! Hän on riuhtaissut hänet seisoalleen. Oh! Hän löi!"
Jonathan heitti luodikon poskelleen ja olisi laukaissut, mutta samassa tarttui kiinteä käsi hänen ranteeseensa.
"Oletko järjiltäsi, Jack? Matka on luodikollesi liian pitkä; ainakin kaksisataa askelta", kuiskasi Wetzel. "Ja tästä paikasta ampuminen olisi muutenkin typerää."
"Anna omasi! Anna omasi!" huohotti Jonathan.
Wetzel ojensi hänelle pitkän, mustan luodikkonsa sanaa virkkamatta.
Jonathan kohotti sen, mutta vapisi niin rajusti, että piippu huojui kuin oksa tuulessa.
"Siinä! En saa häntä jyvälle. Aseesi tuntuu niin oudolta", valitti Jonathan ojentaen luodikon takaisin. "Voi hyvä! Jumala! Lew! Hän löi jälleen Heleniä! Ja nyt taas! Hän koettaa suudella häntä! Tapa hänet, Wetzel, jos olet ystäväni, tapa hänet!"
"Olisi parempi odottaa, Jack, kunnes –"
"Mutta minä rakastan, lemmin häntä", kuiskasi Jonathan.
Pitkä, musta piippu lennähti koholle ja pysähtyi. Keltaisenpunertavasta pensaikosta pöllähti valkoinen, kevyt savuhattara; kimakka pamahdus kajahti moninkertaisena harjanteen louhikkorinteistä.
"Hän päästi Helenin!" hengähti Jonathan. "Hän horjuu, kaatuu! Kuolema sinulle ja kaltaisillesi, merimiesroisto!"
XX
Metsämiehet näkivät Leggetin katoavan miehineen lehtoa ympäröivään tiheikköön. Kun viimeinenkin indiaani oli hävinnyt ketterästi näkyvistä, nousi Jonathan piilopaikastaan ja riensi harjun laelle Wetzel kintereillään, kaartaen sieltä samaa tietä takaisin puron yli kuin mitä he olivat tulleetkin.
He samosivat jälleen eteenpäin lainsuojattoman jälkiä seuraten, synkempinä ja uhkaavampina kuin konsanaan ennen, viritetyt luodikot kainalossa, ja niin keveästi, ettei askel murtanut ainoatakaan lehteä.
Kun he olivat kulkeneet vaitiollen pitkän ja vaivalloisen matkan harjanteita ylös ja alas, pysähtyi Wetzel tarkastelemaan eteensä leviävää maisemaa.
"Saamme vielä kuulla tuosta punanahasta, jonka näytin sinulle, ennemmin tahi myöhemmin", kuiskasi hän. "Toivoisin saavani tilaisuuden antaa hänelle lyijyä kalloon, ennenkuin hän ehtii tehdä meille jonkin kepposen. Hän on ovelimpia ja valppaimpia indiaaneja, mitä olen nähnyt. Oli onni, että saimme sen jousella ampuvan shawneen lopultakin hengiltä, sillä he olisivat olleet yhdessä meille ylivoimaiset. Tilanne ei miellytä minua lainkaan."
"Epäiletkö väijytystä?" kysyi Jonathan.
"Siitä en välitä. Legget lähettää kyllä tuon punanahan jälkiään myöten takaisin ja panee ehkä joitakin miehiä hänen mukaansakin, mutta se ei nyt minua niinkään huolestuta. Katsopas näitä pieniä jälkiä, Jack. Ne ovat Helenin. Näetkö, kuinka uupunut hän on? Kulkee melkein laahustamalla. Legget ei voi enää kulkea montakaan kilometriä päivässä. Hän pysähtelee ja menettää ennen kaikki punanahkansa kuin luopuu tytöstä."
"Ensi yötä en läpäise hengissä tietäessäni hänen olevan noiden roistojen käsissä. Hänen on joko pelastuttava tahi kuoltava ennen pimeän tuloa."
"Hämärää kestää noin tunnin, ja sitten tulee kuutamo; iltapäivä on nyt vasta puolessa, joten meillä on aikaa tehdä vaikka mitä. Nyt poikkeamme jäljiltä kumpikin tahollemme. Teemme kierroksen ja koetamme ehättää heidän edelleen. Näetkö tuon kuihtuneen valkotammen tuolla suon toisella puolella?"
Jonathan tähysteli erään pyökin oksien välistä ja näki kaukana aavan suon toisella puolella tiheän metsän, josta kohosi muita puita korkeammalle alaston ja kuihtunut latva.
"Sinä kierrät oikealta ja minä vasemmalta. Pidä silmäsi auki äläkä kiiruhda. Kohtaamme toisemme tuon kuivuneen puun luona, jonka luulen näkyvän kaikkialle ympäristöön. Legget pyrkii suorinta tietä leiriinsä, ja me voitamme paljon tällä kierroksella, sillä hänellä ei ole aikaa poiketa suunnastaan tuumaakaan."
Wetzel kääntyi vasemmalle ja oli hetkisen kuluttua kadonnut näkyvistä kokonaan. Jonathan poikkesi oikealle, meni harjanteen poikki, laskeutui verkalleen toista rinnettä alas ja päätyi suon reunaan, hiljaa poreilevan puron poikki kahlattuaan. Hän seisoi korkeassa ja tiheässä pensaikossa, joka näytti ulottuvan koko suon ympäri ollen erinomainen suojus vaanivalle metsämiehelle. Rinne, jolta hän oli laskeutunut, vietti niin jyrkästi, ettei hänen tarvinnut nousta kuin pari kolme askelta nähdäkseen koko suon samoin kuin toisella puolella kohoavan selänteen, jossa Wetzel ja todennäköisesti myös Legget parhaillaan samosivat.
Muistaen ystävänsä varoituksen Jonathan kulki hitaasti ja varovasti. Tuuli huojutti puiden latvoja ja kahisutti maahan varisseita lehtiä. Linnut lauloivat ikäänkuin ne olisivat luulleet kesän tulleen toistamiseen, ja oravat tiputtelivat pähkinöitä, jotka napsahtelivat oksiin tahi putoilivat pehmeästi maahan, hyppelivät tirskuen puusta toiseen ja mennä vilistivät sammalella, niin että kuivat lehdet sinkoilivat ilmaan. Varikset raakkuivat vihamielisesti haukalle, joka oli lopulta pudottautunut latvojen suojaan päästäkseen rauhaan kiusanhengiltään; kauris riensi pitkillä hypyillä rinnettä ylös; suon reunassa piehtaroiva komea hirvi kimposi säpsähtäen jaloilleen ja syöksyi rytinällä tiheikköön.
Kun matkasta suon ympäri, joka oli noin penikulman pituinen ja ehkä neljänneksen levyinen, oli kolmasosa jäljellä, nousi Jonathan harjanteelle katsoakseen ympärilleen. Heinikko välkehti kirkkaan kellertävänä auringonpaisteessa, suhisi hiljaa tuulessa ja aaltoili kuin järvenselkä vastakkaista harjannetta vasten, jonka rinteillä näkyi säännöttömiä aukeita, toiset mustia, kuin metsävalkean jäljeltä, ja toiset keltaisen punertavia syksyisessä asussaan. Sieltä täältä häämötti joku harmaa kallionlohkare.
Jonathan näki äkkiä jonkun tumman varjon liukuvan erään sellaisen aukean poikki. Hänen terävä katseensa tutki paikan yksityiskohtaisesti, joka puun, pensaan ja saniaisryhmän, ja hän oli jo melkein varma siitä, että joku pienempi eläin tahi lintu oli vilahtanut aurinkoisen aukean poikki, kun hän samassa näki tummien olentojen hiipivän erään sammaleisen kallion edestä ja katoavan kirjavaan metsään. Kulkijat ilmestyivät hetkisen kuluttua jälleen näkyviin hiukan alempana, jossa metsä oli huomattavasti harvempaa. Jonathan laski heidät: kaksi kookasta miestä, joilla oli väristä päättäen pukinnahkainen asu, yksi hento ja hoikka valkoihoinen, yllään harmahtava puku, ja lopuksi kuusi tummaa ja solakkaa indiaanisoturia. He katosivat jälleen pian metsän peittoon, näyttäytymättä enää, mutta Jonathan tiesi nyt nähneensä Leggetin miehineen. Harmaapukuinen, hento olento oli Helen.
Jonathan alkoi juosta ja jättäytyi kävelemään vasta sitten kuin hän lähestyi paikkaa, jossa Wetzel oli kohtaava hänet. Kuljettuaan suon reunasta noin viisikymmentä askelta hän tuli muhkeaan valkotammimetsään, jonka kaikki puut olivat vanhoja ja juhlallisen suuria ja verraten etäällä toisistaan. Hän ei nähnyt vielä kuivettunutta puuta, joka oli määrätty kohtauspaikaksi, mutta ollen aina vaistomaisesti selvillä välimatkoista hän tiesi sen olevan lähellä. Tullessaan metsään hän tähysteli valppaasti joka taholle ja syöksyi sitten, äkkiä parikymmentä askelta eteenpäin pysähtyen erään puun taakse. Hän tiesi kokemuksestaan, että nopeasti puikkelehtivaa olentoa oli metsässä vaikeampi huomata kuin liikkumattomana seisovaa. Hän juoksi jälleen keveästi ja ketterästi parikymmentä askelta pysähtyen kuten äskenkin jonkun puun suojaan, ja syöksyt toistuivat aina jonkun silmänräpäyksen väliajoilla, kunnes hän tuli metsän toiseen reunaan suoraan puulle, josta Wetzel oli puhunut. Sen runko oli ontto. Jonathan kyyristyi ja työntyi selkä edellä mustuneeseen onteloon, josta hänellä oli erään ulkonevan pahkan takaa hyvä näköala ympäristöön.
Hän oli odottanut mielestään jo hyvinkin kauan, näkemättä ja kuulematta mitään, kun jostakin kajahti äkkiä kimakka laukaus läpitunkevan kiljahduksen seuraamana, ja kaiku oli tuskin lakannut kuulumasta, kun samalta taholta kuului kolme kumeata pamausta, jotka erosivat selvästi ensimmäisestä. Laukauksia seurasi melkein välittömästi raivoisa kiljunta. Jonathan hypähti piilopaikastaan, viritti hanan ja tähysteli kiinteästi taholle, josta nuo hälyyttävät huudot olivat kuuluneet. Ensimmäinen laukaus, jonka kimeä ja kuin pistävän kylmä ääni erosi jyrkästi toisista, oli varmasti Wetzelin ampuma. Jonathan oli kuullut sen monta kertaa, kuten nytkin, kaatuneen indiaanin hurjan kuolinhuudon seuraamana. Toiset laukaukset olivat lähtöisin indiaanien pyssyistä, ja kiljunta oli takaa-ajavien indiaanien riemuitsevaa meluamista.
Kaukana sivulla, jossa metsikkö kävi tiheäksi ja pensaikkoiseksi, vilahti jotakin kellertävää. Puulta toiselle ja valoisien aukeiden poikki kirmaten se liikkui niin nopeasti, että Jonathan tunsi sen heti Wetzeliksi. Seuraavassa hetkessä kajahti toisaalta raivoisa huuto, ja kolme indiaania syöksähti näkyviin juosten kuin henkensä edestä vinosti Wetzeliä kohti, jonka tien he aikoivat ilmeisesti katkaista. Metsämies ei muuttanut suuntaansa, vaan tuli suoraan kuivettunutta puuta kohti ihmeteltävällä nopeudellaan, jolla hän oli suoriutunut niin monta kertaa aivan toivottomiltakin näyttäneistä tilanteista.
Nähdessään ystävänsä juoksun ja sivulta ilmestyneet soturit Jonathan älysi heti, mistä oli kysymys. Wetzel oli varmasti ampunut vaarallisen punanahan ja rynnistänyt sitten toisten ohi nopeuteensa luottaen, houkutellakseen indiaanit jälkeensä. Äärimmäisestä jännityksestään huolimatta Jonathan ei voinut olla ihmettelemättä ystävänsä uhkarohkeutta.
Kun Wetzel oli päässyt tammesta noin sadan askeleen päähän, näyttivät hänen voimansa pettävän. Hartiat painuivat kumaraan, ja hän alkoi ontua ja kompastella. Indiaanit päästivät sen nähdessään raivoisan ulvonnan kuin nälkäiset sudet, jotka ovat varmat saaliistaan; he olivat kaikki laukaisseet luodikkonsa häntä kohti, ja otaksuen jonkin luodin sattuneen he kiiruhtivat nyt esiin entistä nopeammin pannen koko metsän raikumaan ulvonnallaan. Eräs laiha ja jäntevän näköinen soturi oli jo jättänyt toiset jälkeensä ja uskoen nyt varmasti saavansa Wetzelin päänahan, jota kaikki indiaanit himoitsivat hän heilautti tapparansa korkealle ja kajahdutti sotahuudon.
Jonathan oli jo monta kertaa tuijottanut soturin tummiin kasvoihin luodikkonsa tähtäimen takaa, mutta ei ollut tohtinut laukaista Wetzelin takia, joka oli aivan heidän välissään. Hän loikkasi puun takaa ja kiljahti niin, että se kuului selvästi indiaanien ulvonnan yli.
Wetzel heittäytyi silmänräpäyksessä maahan, ja samassa suistui soturikin suulleen tuikean paukauksen saattelemana.
Toiset, jotka olivat jo ehättäneet ainakin viidenkymmenen askeleen päähän, pysähtyivät tyhmistyneinä toverinsa kohtalon nähdessään ja aikoivat juuri pujahtaa jonkun puun taakse suojaan, kun Wetzel hyppäsi pystyyn ja rynnisti heitä kohti kaameasti karjaisten. Hän oli jättänyt luodikkonsa siihen, mihin hän oli heittäytynyt pitkälleen, mutta ei tapparaansa, joka välähteli nyt hänen jäntevässä kädessään. Uupumus oli ollut teeskenneltyä, vain kepponen, sillä hän syöksyi nyt esiin vauhdilla, johon verraten hänen äskeinen juoksunsa oli ollut hidasta.
Indiaanit loivat tähän jättiläismäiseen ja peloittavaan olentoon, joka rynnisti heitä kohti kuin myrskytuuli, vain yhden kauhistuneen silmäyksen, huudahtivat Kuoleman tuulen indiaanienkielisen nimen ja kääntyivät pakoon siitä huolimatta, että he olivat molemmat karaistuja ja kokeneita sotureita.
Toisen, joka oli toveriaan hitaampi, Wetzel saavutti heti ja kaatoi yhdellä iskulla. Toinen pääsi sillä aikaa noin sata askelta edelle, puikkelehti nopeasti kuin varjo puulta toiselle takaa kuuluvan kumean ärjynnän kannustamana ja hävisi vihdoin näkyvistä.
Wetzel sivalsi kaatuneilta päänahat ja kiiruhti sitten Jonathanin luo siepaten luodikkonsa maasta.
"Sitä ei tiedä konsanaan, Jack, miten asiat milloinkin kääntyvät. Se punanahka, jonka sanoin voivan käydä meille vielä hankalaksi, piti minua narrinaan ja juoksutti minua miten tahtoi, niin että minun oli lopulta pakko ampua hänet. Tiesin siinä tulevan kuumat paikat ja oikaisin koko joukon ohi suoraan tänne tarkoituksella houkutella indiaanit perääni. Ja ne tulivatkin sukkelammin kuin ehdit hyvän päivän sanoa. Kaikki laukaisivat pyssynsä ja kiljuivat kuin helvetti. Toivoin sinun olevan täällä, mutta en ollut siitä varma, ennenkuin näin luodikkosi. Silloin olin saavinani suonenvetokohtauksen vain houkutellakseni ne vietävät lähemmäksi."
"Leggetin joukko väheni jälleen kolmella", muhoili Jonathan. "Mitä muuta tiedät?"
"Olemme päässeet Leggetin edelle ja pakotamme hänet nyt poikkeamaan suunnastaan. Hän etsiikin jo turvallista leiripaikkaa, mihin yöpyä."
"Näissä metsissä ei ole ketään muita lainsuojattomia paitsi hänen rosvojoukkonsa."
"Ei ainakaan pitäisi olla. Tätä tunkeutumista hänen ja hänen päämajansa väliin emme ajatelleetkaan, mutta paremmin ei olisi voinut käydä. Noin penikulman päässä selännettä pitkin on eräs leiripaikka pienessä tiheämetsäisessä notkelmassa suuren kallionlohkareen suojassa, jonka alta kumpuaa kirkasvesinen lähde. Legget pyrkii sinne suorinta tietä, ja asettamalla pari vartijaa yöksi hän luulee olevansa siellä turvassa! Mutta minä tunnen paikan. Voin hiipiä kallion reunalle pimeimpänäkin yönä risunkaan risahtamatta."
Jonathan istui yksinään tihenevässä hämärässä. Huuhkaja huuteli synkästi pimenevässä metsässä pensaikon takana, jossa hän odotteli Wetzeliä. Hänen herkkä korvansa eroitti hiljaista kahinaa, ikäänkuin joku hiiri olisi liikkunut lehtien alla. Eräs oksa vavahti ja taipui sivulle, sitten kuului pehmeitä, askeleita, ja Wetzel ilmestyi piilopaikkaan.
"No?" ärähti Jonathan kärsimättömästi, kun Wetzel istuutui verkalleen ja sovitti rauhallisesti luodikkonsa polvilleen poikittain.
"Älähän hätäile, Jack, älähän hätäile. Meillä on vielä tunti aikaa."
"Olen jo odottanut mielestäni kyllin kauan."
"Ne ovat siellä", sanoi Wetzel jylhästi.
"Kuinka kaukana täältä?"
"Puolen tunnin ryömiminen riittää."
"Niinkö lähellä?" sähähti Jonathan.
"No niin lähellä, ettei sinun passaa ollenkaan hermostua, Jack."
"Lähtekäämme; nythän on aivan yhtä valoisaa kuin varhain aamulla."
"Aamu olisikin kaikista paras. Indiaanit nukkuvat aina sikeimmin juuri ennen päivänkoittoa. Se hetki on ollut minusta aina otollisin. Nyt on vain onnellinen sattuma, jos tapaamme punanahat nukkumassa."
"En voi odottaa tässä koko yötä, Lew. Joko sitten vapautan hänet tuon luopion kynsistä tahi tapan hänet."
"Saattaa käydä niinkin, että vain tuo viimeksi mainitsemasi mahdollisuus tulee kysymykseen", vastasi Wetzel vakavasti.
"Niinpä tulkoon sitten", sanoi Jonathan raskaasti huoaten.
"Sinun ei tarvitse olla lainkaan huolissasi Helenin takia. Näin hänet selvästi vajaa puolituntia sitten. Hän on kyllä väsynyt, mutta muuten vielä rohkealla ja toivehikkaalla mielellä. Näin sen, kun Brandt sanoi hänelle jotakin. Ja Leggetillä on täysi työ pitää punanahat kurissa. En mene sanomaan, että he olisivat säikähtyneitä, mutta kyllä he näyttivät hyvin levottomilta. Hidas kulku tietysti hermostuttaa."
"Aiot siis yrittää jo tänä iltana?"
"Taidatpa tietää sen kysymättäkin."
"Selitähän, minkälainen se heidän leiripaikkansa on."
"Päästyämme tuolle kalliolle, josta mainitsin, olemme aivan heidän yläpuolellaan. Se on noin kolme metriä korkea, ja siitä voi hypätä suoraan heidän keskelleen. Heillä on todennäköisesti ainakin kaksi, ellei kolmekin vartijaa. Kiven alapuolella on noin metrin päässä korkea puu, ja Helen istuu sen juurella runkoon nojaten. Kun huomasin hänet, olivat hänen kätensä irti, mutta sitten tuli Brandt ja köytti hänen jalkansa. Ja hänen täytyi huutaa yksi indiaani apuun, sillä Helen potki kuin peijakas. Puun alla on pehmeä sammal, johon arvelen indiaanienkin paneutuvan levolle."
"Olen selvillä paikasta. Entä suunnitelmasi?"
"Olen ajatellut sen näin. Saamme noin tunnin kuluttua kuutamon. Hiivimme sinne niin hiljaa, ettemme ole konsanaan varovaisemmin liikkuneet, sillä Helenin henki on nyt yhtä paljon sen varassa, että pääsemme perille kenenkään huomaamatta, kuin senkin, että tappelemme, silloin kun aika on tullut. Jos meidät keksitään, ennenkuin olemme valmiit ampumaan, on tytön pää myös halki samassa silmänräpäyksessä. Elleivät he epäile mitään, niin että pääsemme onnellisesti kalliolle, ammut Brandtin, kiljaiset kovemmin kuin konsanaan ennen, loikkaat joukon keskelle ja isket Heleniä lähinnä olevan indiaanin siekailematta hengettömäksi. Sitten sieppaat tytön käsivarrellesi ja syöksyt metsään."
"Niin?" sanoi Jonathan.
"Siinä kaikki", vastasi Wetzel melkeinpä hilpeästi.
"Ja jätän sinut ottelemaan yksinäsi Leggetin ja toisten kanssa?"
"Kuinkas muuten?"
"Ei tule mitään."
"Mutta muuta neuvoa ei ole."
"Täytyy olla."
"Ei ole, usko nyt", vastasi Wetzel lyhyesti. Jonathan tarttui leveällä kourallaan Wetzeliä olkapäähän ja käänsi hänet itseensä päin. "Olenko koskaan jättänyt sinut yksin?"
"Se on eri juttu", ja Wetzel kääntyi jälleen poispäin. Ääni oli kova ja kylmä.
"Kuinka niin? Olemmehan olleet useammassa kuin yhdessä ottelussa aina yhdessä."
"Emme ole milloinkaan olleet näin vaarallisen joukon kanssa tekemisissä. Ja se, että he tietävät meidän olevan lähistöllä, tekee tehtävämme monin verroin vaikeammaksi."
"Eikö sinulla ole pätevämpiä syitä?"
"Meidän ei ole vielä konsanaan tarvinnut käydä pelastamaan tyttöä, jota toinen meistä rakastaa."
Jonathan vaikeni.
"Sanoinhan tämän olevan viimeisen ajomme", jatkoi Wetzel. "Tunsin ja tiesin sen."
"Kuinka niin?"
"Jos saat pelastetuksi tytön, pysyttää hän sinut kotona, ja se on hyvä. Ellet, niin kaadut yrittäessäsi, niin että tämä on joka tapauksessa ainakin sinun viimeinen ajosi."
"En voi juosta tieheni, Lew, ja jättää sinua ottelemaan yksinäsi noiden pirujen kanssa. Se on aivan mahdotonta kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka olemme viettäneet yhdessä."
"Muuta neuvoa ei ole, jos mielit pelastaa tytön."
Jonathan vapisi kiihtymyksestä ja liikutuksesta. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, ja sormet koukistuivat kuin iskeytyäkseen johonkin. Hänen oli jälleen valittava velvollisuudentunnon ja rakkauden välillä. Taistelu, joka oli jatkunut hänen sydämessään, hetkeksikään kokonaan taukoamatta, riehahti jälleen ilmiliekkiin, ja rakkaus oli voimakkaampi.
"Sinähän rakastat tuota suurisilmäistä tyttöä, eikö niin," kysyi Wetzel hiljaa ja lempeästi.
"Aivan hulluuteen saakka!" voihkaisi Jonathan. Helenin suuret ja ihmeelliset silmät, jotka olivat hänelle niin rakkaat, katsoivat nyt häneen tummasta tiheiköstä. Ne olivat yhtä loistavat ja säteilevät kuin ennenkin, yhtä hellät ja yhtä ilmehikkäät; niiden suloinen katse pyysi ja rukoili häntä kiiruhtamaan.
Jonathan painoi päänsä alas; häntä hävetti näyttää ystävälleen kyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä.
"Olemme nyt samoilleet yhdessä monta vuotta, Jack, ja sinä olet ollut aina uskollinen ja luja. Tämä on viimeinen ottelumme, ja Leggetin joukon tuhoamme tänä yönä varmasti, miten sitten meille itsellemme lopuksi käyneekin. Rajaseutu pääsee nyt hänestä ainiaaksi, sillä hän on juoksunsa juossut. Ajattele sitä. Koska meidänkin vaelluksemme on ennemmin tahi myöhemmin kerran päättyvä, niin miksi ei yhtä hyvin nyt? Tiedän ja tunnen mielialasi; tahdot pysyä luonani ja tukea minua, mutta tyttö vetää sinua toisaalle. Ymmärrän tilasi ja tahdon, että pelastat hänet. Voin kuvata aivan tarkalleen, miltä sinusta tuntuu, vaikka et ole ehkä minusta sellaista milloinkaan uneksinutkaan. Onni, autuus, hätä, tuska, kaikki, mitä tunteesi tyttöä kohtaan sinussa herättävät, eivät ole Lew Wetzelille salaisuuksia."
"Olet siis itsekin rakastanut jotakin tyttöä?"
Wetzelin pää painui rinnalle, syvempään kuin ehkä milloinkaan ennen.
"Bettyä – aina", kuiskasi hän.
"Sisartani!" huudahti Jonathan. Hän puristi lujasti ystävänsä kättä ja alkoi muistutella mieleensä menneitä tapahtumia. Monet seikat, jotka olivat olleet hänelle arvoituksia, saivat nyt selityksensä. Wetzel oli ilmaissut salaisuutensa.
"Olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, aina siitä saakka, kun hän oli polvenkorkuinen, ja oli kerran aika, jolloin olisin voinut tulla sinulle läheisemmäksi, kuin mitä nyt olen. Mutta kun olin aivan hulluuteen saakka indiaanien leppymätön ja verenhimoinen vihaaja, mies, jonka kädet punoittivat näiden verestä, en antanut hänelle milloinkaan pienintäkään vihjausta tunteista, kunnes se jo oli myöhäistä. Siinä kaikki, mutta tahdoin kertoa sen nyt sinulle."
Jonathan istui vaiti.
"Ja palataksemme asiaan huomautan, ettei meidän tarvitse sentään suhtautua näin lohduttoman synkästi tähän piakkoin tapahtuvaan yhteenottoon", jatkoi Wetzel. "Sanoin tosin, että tämä on viimeinen otteluni, mutta kukapa sen niin varmasti tietää? Alan kallistua vähitellen sille kannalle, etteivät ne voi meille mitään. En ole vielä ilmaissut sinulle ja vielä vähemmän kenellekään toiselle, mitä minulla on ollut koko ajan mielessä, ja mitä nyt aion tehdä, mutta lienee parasta, että sanon sen. Jos pääsen hyppäämään haavoittumattomana heidän keskelleen, tapan jok'ikisen."
Jättiläismäisen metsämiehen matala ääni helähti kuin metalli. Kasvot olivat harmaat ja kovat ja silmissä paloi luonnoton tuli. Hän oikaisi jäntevät kätensä ja punnitsi mahtavia nyrkkejään olkavarsi- ja hartialihasten paisuessa korkeiksi kyhmyiksi.
"Vastenmielinen temppu, Lew, en taida muuta sanoa. Eikö ole mitään toista keinoa?"
"Ei."
"Olkoon sitten, kuten sanot, Lew. Tekisin saman sinun puolestasi, ja teen sen nytkin, koska rakastan häntä, mutta se on sanomattoman raskasta."
"Oikein sanottu", vastasi Wetzel, jonka kumea ääni pehmeni sointuvaksi ja lempeäksi, "Olen iloinen, että olet nyt päässyt päätökseen. Kovaahan se on, mutta tahdon saada sinut ajattelemaan juuri noin hetkellä, jolloin jätät minut yksin. Jos selviydymme molemmat hengissä, tulen usein sinua ja Heleniä tervehtimään. Ja jos vain sinä jäät eloon, muistele joskus minua ja yhteisiä retkiämme. Kun syksy sitten tulee selkeine ja viileine päivineen, usvaisine aamuineen ja kylmine öineen, kun tuuli huokailee kuihtuvissa metsissä ja lehdet varisevat, niin ajattele, että ne putoilevat yksinäisen hautani katteeksi."
Tiheässä pensaikossa, jossa he lymysivät, oli jo aivan pimeätä. Lännessä näkynyt heikko rusko oli sammunut, mutta edessä kohoavan harjanteen mustina häämöttävien puiden lomasta kumotti nousevan kuun hopeisena kimmeltävä reuna. Hetki oli käsissä.
Metsämiehet tiukensivat vyötään, nyörittivät uudelleen säärystimensä, napittivat takkinsa, irroittivat tapparan löyhemmälle ja katsoivat vielä kerran, että luodikot olivat kunnossa. He olivat valmiit. Wetzel eteni parikymmentä askelta ja kääntyi ympäri. Kasvot näyttivät kuutamossa aivan valkoisilta ja tummat silmät olivat niin ihmeellisen lempeät ja hellät, kun hän puristi ystävänsä ojennettua kättä, painautuen sitten äänettömästi maahan. Katsottuaan, että luodikko oli oikeassa asennossa, hän alkoi ryömiä eteenpäin, Jonathan kintereinään.
He etenivät hitaasti, mutta järkähtämättä. Pähkinäpensaat eivät olleet vielä pudottaneet lehtiään, joten maa oli niiden alla puhdas ja kova, kaikinpuolin sovelias veriseen työhönsä hiipiville metsämiehille. Pukinnahkan heikko risahtelu kuulosti heikossa tuulessa häilyvien lehtien kahinalta. Kuu nousi latvojen yläpuolelle, mutta Wetzel ryömi pysähtymättä edelleen. Huuhkaja, salojen totinen vartija, kajahdutti synkeän huutonsa metsämiehiä kuitenkaan huomaamatta, vaikka se näkeekin yöllä yhtä hyvin kuin muut eläimet päivällä. Sekin, erämaan aina luotettava ja valpas vartija, petti nyt indiaanit.
Jonathan tunsi liukuvansa pehmoiselle sammalelle; hän oli nyt metsässä tiheikön takana. Wetzelin mokkasiini painui pehmeästi hänen otsalleen. Ensimmäinen merkki! Jonathan ryömi edelleen ja kohottautui sitten hiukan. Hän oli nyt kalliolla tiheässä kasvavien puiden synkässä varjossa. Alapuolella oli pieni aukea, johon kuu kumotti melkein täydeltä terältä. Tummia olentoja lepäsi maassa tiheässä ryhmässä, ja kaksi indiaania asteli äänettömästi edestakaisin. Joku hento olento istui huopa ympärillään erään puun juurella runkoon nojaten.
Jonathan tunsi käsivarressaan heikon puserruksen.
Toinen merkki!
Hän ojensi varovasti luodikkonsa ja nousi hitaasti seisoalleen tehden tarkalleen samat liikkeet kuin Wetzel ja aivan yhtäaikaa. Jokin oksa napsahti poikki hänen päänsä päällä. Hän ei ollut huomannut sitä pimeässä.
Vartijat pysähtyivät liikkumattomiksi kuin patsaat. He olivat kuulleet, mutta liian myöhään. Luodikot paukahtivat samassa silmänräpäyksessä, ja molemmat suistuivat hengettöminä tantereeseen.
Wetzel loikkasi heti laukaistuaan pitkällä hypyllä kiveltä alas Jonathan kantapäillään, ja päästäen tärisyttävän huudon, josta eroitti selvästi Wetzelin kumean karjunnan ja Jonathanin kimakammat kiljahdukset, he kävivät kuin hornanhenget vihollistensa kimppuun.
Eräs indiaani hypähti pystyyn ja kohotti jonkin aseen, mutta kaatui samassa Jonathanin raivoisasta iskusta ääntä päästämättä. Jonathan syöksyi hänen ruumiinsa yli puuta kohti, jonka alla Helen istui. Eräs soturi ehätti sinne ennen häntä heiluttaen korkealla pitkää puukkoa, jonka terä välkkyi kuutamossa kuin hopea. Helenin epätoivoinen hätähuuto hukkui hänen vihlovaan kiljuntaansa. Toinen käsi iskeytyi tytön pitkään tukkaan, tempaisi pään taaksepäin, ja puukko välähti, mutta se kilpistyikin Jonathanin luodikon piippuun. Metsämies riuhtaisi indiaanin allensa, tappara välähti kumean iskun seuraamana ja hän nousi yksinään.
Hän sieppasi Helenin kainaloonsa kuin lapsen, loikkasi puron poikki ja sukeltautui tiheikköön.
Takaa kuului hirveä meteli. Indiaanien kimeät kiljahdukset ja Leggetin raivoisa karjunta melkein hukkuivat Wetzelin kumeaan ärjyntään, josta eroitti silloin tällöin jysähtäviä iskuja, teräksen kalahtelua ja painiskelevien miesten ähellystä.
Jonathan pääsi onnellisesti metsään kalliine taakkoineen, mutta hän ei pysähtynyt hetkeksikään lepäämään, vaan kiiti kuin varjo kuutamoisten aukeiden poikki ja harjanteiden yli. Kimeät huudot taukosivat vähitellen, kunnes ylinnä kaikunut jymisevä ärjyntäkin vaikeni. Metsässä vallitsi jälleen yön syvä rauha.
XXI
Seuraavana aamuna, kun usva alkoi pehmeästi liikehtien väistyä jälkikesän kirkkaasti heloittavan auringon tieltä, vetäisi Jonathan Zane kanoottinsa Fort Henryn valkamaan jyrkän törmän alle. Eräs uudisasukas, jonka hän havahdutti mietteistään raikuvalla halloo-huudolla, kiiruhti kylään ja hälyytti kaikki liikkeelle. Ulos rientävien, kiihtyneiden miesten joukossa oli myös eversti Zane.
"Jack, niin totta kuin elän, eversti, ja tyttö mukanaan!" huudahti joku.
Eversti kiiruhti joukon mukana rantaan nähden veljensä nousevan törmää ylös kalpeaposkinen tyttö sylissään.
"No?" huudahti hän katsoen kysyvästi Jonathaniin.
Ilme oli synkkä ja jylhässä vakavuudessaan melkeinpä tyly, josta näki selvästi, että hän oli samaa verta kuin metsämieskin.
"Ojennahan kätesi", sanoi Jonathan. "Mikäli tiedän hän ei ole haavoittunut."
He kantoivat Helenin eversti Zanen taloon. Naiset katsoivat toisiinsa heidän mennessään ohi, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan. Ryöstetyn tytön tämmöinen paluu ei ollut heille suinkaan mitään uutta.
"Joku menee hakemaan Sheppardin tänne", käski eversti, kun he astuivat sisään.
Betty, joka oli arkihuoneessa, hypähti ylös ja huudahti: "Oh! Eb! Älä sano, että hän on –"
"Eikö mitä, Betty; hän voi hyvin. Missä Bess? Kas siinähän oletkin! Panepas nyt toimeksi."
Eversti uskoi Helenin vaimonsa ja sisarensa helliin ja taitaviin käsiin ja poistui Jonathanin kanssa keittiöön.
"Aioin juuri istuutua pöytään, kun kuulin jonkun huutavan", sanoi hän. "Haukkaahan hiukan aamiaista, Jack."
He söivät vaieten. Viereisestä huoneesta kuului kiihkeätä kuiskuttelua, sitten heikko äännähdys ja heti sen jälkeen Betyn riemuitseva huudahdus. Joku tulla tömisti raskain askelin portaita ylös ja Betyn huudahdusta seurasi melkein välittömästi Sheppardin harras ja liikutuksesta värähtelevä: "Jumala olkoon kiitetty!"
"Missä Wetzel?" kysyi eversti.
Jonathan ravisti päätään surullisesti.
"Missä erosit hänestä?"
"Kävimme Leggetin joukkoon käsiksi eilen illalla kuun noustua, suunnilleen noin viiden penikulman päässä täältä koilliseen. Sieppasin tytön ja livistin."
"Niinkö? Ja jätit Lewin tappelemaan?"
Metsämies vastasi kysymykseen painamalla päänsä alas.
"Suoriuduit kaikesta onnellisesti. Ei naarmuakaan, mikäli näen, ja Helen pelastettu! Sitä voi jo sanoa onnen potkaukseksi. Entä mitä arvelet Lewistä?"
"Lähden samaa tietä takaisin."
"Ei, ei."
Ovi avautui, ja rouva Zane ilmestyi kynnykselle. Hän näytti iloiselta ja hilpeältä. "Halloo, Jack! Hauskaa, että olet jälleen kotona. Helen on vain heikko nälästä ja liikarasituksesta, mutta voi muuten oikein hyvin. Vien hänelle hiukan ruokaa – mutta, ettepä te paljoa jättäneet."
Eversti Zane meni arkihuoneeseen. Sheppard istui vuoteen vieressä, jossa Helen lepäsi kalpeana ja heikkona. Betty ja Nell katselivat häntä sivulta silmät kyynelissä. Silas Zane oli siellä myös puolisoineen ja useampia vaimoja lähinaapureista.
"Betty, pyydä Jackia tulemaan tänne", kuiskasi eversti sisarensa korvaan. "Vedä hänet väkisin, ellei hän tule muuten."
Betty poistui keittiöön palaten heti takaisin veljensä keralla, joka tuli vastahakoisesti hänen jäljessään.
Kun hän astui kynnyksen yli, häivähti Helenin kasvoille valoisa ja suloinen hymy, kaunis nähdä.
"Olen iloinen nähdessäni teidän toipuvan", virkkoi Jonathan, mutta ääni oli omituisen soinnuton, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet aivan toisaalla.
"Hän on nyt hiukan rasittunut, mutta yhden yön lepo parantaa hänet kyllä", huusi rouva Zane keittiöstä.
"Niin, Helen on jälleen luonamme terveenä ja vahingoittumattomana ja Jack samoin, mutta Jack ei tyydy siihen, vaan aikoo lähteä samaa tietä takaisin. Siinä se on poika, vai mitä, Betty?" lisäsi eversti.
"Ei, Jack, ei ei!" huudahti Betty hätääntyneesti.
"Mitä kummaa minä kuulen?" kysyi rouva Zane tullen ovelle. "Ettäkö Jack aikoo lähteä uudelleen? Siinä tapauksessa hän on yhtä hullu kuin jänikset maaliskuussa, sen sanon."
"Kuulehan, Jonathan", lausui Silas vakavasti. "Etkö voisi nyt jäädä kotiin?"
"Jack", kuiskasi Betty mennen hänen luokseen ja nojautuen häneen, "olimme kaikki aivan varmat, ettemme näkisi sinua ja Heleniä enää milloinkaan, ja me olemme nyt niin onnelliset. Älä lähde enää. Olet mies, et tiedä, et ymmärrä naisen tunteita. Hän poloinen ei voi muuta kuin istua ja odottaa, toivoa ja rukoilla, että puoliso, veli tahi lemmitty palaisi terveenä kotiin. Niitä pitkiä päiviä! Ja niitä vielä pitempiä, unettomia öitä, jotka hän saa viettää vuoteellaan heittelehtien sydän tuskasta ja pelosta pakahtumaisillaan tuulen vaikeroimista ja sateen kohinaa kuunnellen! Se on jotakin sellaista, joka voi tehdä ihmisen mielipuoleksi! Älä lähde, Jack, älä lähde! Älä jätä Heleniä. Sano, hyvä, kiltti Jack, ettet lähde."
Jonathan ei vastannut sanaakaan näihin pyyntöihin.. Hän seisoi luodikkoonsa nojaten, kookkaana, tummana ja kasvoillaan samalla sekä omituisen surumielinen että tuima ilme.
"Helen, pyydä häntä jäämään!" rukoili Betty.
Eversti otti Heleniä kädestä ja taputti sitä lempeästi. "Niin," virkkoi hän, "pyydä sinä häntä jäämään, tyttöseni. Olen varma, että saat hänet myöntymään."
Helen kohotti päätään. "Onko Brandt kuollut?" kuiskasi hän.
Jonathan ei puhunut vieläkään mitään, mutta kaikki ymmärsivät, ettei hänen vaitioloaan voinut tulkita myöntäväksi vastaukseksi kysymykseen.
"Sinähän sanoit rakastavasi minua", huudahti Helen hurjasti; "sinähän sanoit niin, etkä kuitenkaan tappanut tuota hirviötä!"
Metsämies säpsähti, katsahti ympärilleen ja vilahti ovesta ulos kuin nuoli.
Jonathan Zane samosi jälleen salojen hämyssä. Askel oli pitkä ja liukuva ja niin kevyt, ettei lehtikään risahtanut hänen taivaltaessaan väsymättömästi eteenpäin.
Ilta oli kulunut jo verraten pitkälle, kun hän Kahdelta saarelta lähdettyään saapui vihdoin paikalle, jossa Mordaunt oli saanut surmansa. Hän oli tyytyväinen kulkemansa matkan pituuteen ja painautui erääseen pensaikkoon lepäämään.
Kun aamu sarasti, lähti hän jälleen liikkeelle, ja kun usva alkoi hajaantua, oli aukealle, jossa he olivat yllättäneet rosvojoukon, vain puolentunnin matka. Hän lähestyi sitä totuttuun, varovaiseen tapaansa ja pysähtyi suuren kallionlohkareen suojaan, josta he olivat loikanneet alas. Metsä oli juhlallisen äänetön. Linnutkin olivat vaiti eikä mistään kuulunut pienintäkään risahdusta. Tiheikön kätköön vilahtava laiha ja harmaa susi oli ainoa elonmerkki. Indiaani, joka oli ollut murhaamaisillaan Helenin, makasi samassa paikassa puun alla, johon hän oli kaatunut. Kaksi kuollutta indiaania lepäsi aukean keskellä ja hiukan taempana kolme muuta suuressa verilätäkössä. Wetzeliä ei näkynyt eikä liioin Leggetiä eikä Brandtia.
"Sitä arvelinkin", mutisi Jonathan tarkastellessaan paikkaa.
Heinikko oli tallaantunut ja pensaat repeytyneet juuriltaan.
Jonathan poistui aukealta joitakin askeleita ja alkoi sitten sen ympäri hitaasti kaartaen etsiä Wetzelin jälkiä. Hän löysi ne ja samalla myös Leggetin leveiden mokkasiinien syvät painanteet ja Brandtin keveämmät jäljet.
Varmuus, että Wetzel oli tappanut kolme indiaania, ja jollakin hänelle ominaisella, ihmeellisellä tavalla karkoittanut paikalta lainsuojattomat, joita hän nyt ajoi takaa, sai Jonathanin sydämessä kytevän vihan leimahtamaan ilmiliekkiin. Hän rakasti vanhaa toveriaan eikä välittänyt nyt mistään muusta kuin saada nähdä noiden roistojen, noiden luopioiden sydänveren.
Pakenevien lainsuojattomien ja kintereillä kiiruhtavan kostajan jäljet olivat niin selvät, ettei Jonathanin, joka riensi eteenpäin niitä pitkin kuin saalista vainuava ilves, tarvinnut kertaakaan pysähtyä niitä etsimään. Legget ja Brandt pyrkivät tiehensä mahdollisimman nopeasti, ehtimättä koettaakaan kätkeä jälkiään. Ja he tiesivät sitäpaitsi, ettei miestä, joka nyt seurasi heitä äänettömästi ja hellittämättömästi kuin susi, ollut helppo eksyttää; ymmärsivät, että väijytykseenkin asettuminen oli hyödytöntä, sillä takaa-ajaja voitti metsänkäyntitaidossa indiaanitkin joka kohdassa. Epätoivoisesti paeten he toivoivat ennättävänsä ajoissa kalliolinnoitukseensa, jossa he uskoivat olevansa turvassa kuin ketut pesässään.
Kun aurinko alkoi painua yhä lähemmäksi läntistä taivaanrantaa venyttäen Jonathanin varjon yhä pitemmäksi, hiljenti hän käyntiään. Hän oli nyt tullut louhikkoisten ja jyrkkärinteisten, korkeiden harjanteiden vyöhykkeeseen Alleghany-vuoriston äärimmäisillä liepeillä. Katseltuaan ympäristöä erään kukkulan huipulta hän päätteli olevansa parin kolmen penikulman päässä Leggetin piilopaikasta.
Hän laskeutui verkalleen alas ja oli juuri lähtemäisillään jatkamaan matkaansa, mutta pysähtyi äkkiä kukkulan juurella solisevan puron reunalle. Useampia hevosia oli talutettu siitä yli, ja kaikki rautakengässä, mikä todisti melkein varmasti niiden olleen varastettuja ja nyt indiaanien huostassa.
Jonathan eteni kohtaan, jossa hevosten ja lainsuojattomien jäljet yhtyivät. Hän epäili indiaanien ja Leggetin neuvotelleen siinä hetkisen. Wetzelin jälki oli hävinnyt, ja Brandt ja Legget olivat varmasti jatkaneet matkaa ratsain, koska heidän mokkasiineistaan ei näkynyt liioin mitään merkkiä enää.
Jonathan ei välittänyt nyt mistään muusta kuin saada tietää, jatkoiko Wetzel vielä takaa-ajoaan. Hän nousi sukkelaan erästä rinnettä ylös, samosi pienehkön koivumetsikön halki, jossa taittuneet saniaiset osoittivat, mistä hevoset olivat menneet, ja oikaisi sitten loivasti viettävää rinnettä alas, jossa oli siellä täällä kellertäviä nurmikkoaukeita, mutta Wetzelistä ei näkynyt merkkiäkään. Jonathan pysähtyi erään tiheän pensaan suojaan. Tämä hänen ystävänsä äkillinen häviäminen merkitsi varmasti sitä, että hän oli todennäköisesti väijytystä epäillen poikennut jäljiltä jo koivumetsikössä.
Jonathan tarkasteli koko ajan siinä pensaan suojassa seisoessaan maisemaa edessään, mutta ei nähnyt ainoatakaan sellaista paikkaa, jonka indiaani olisi valinnut piilopaikaksi. Indiaanit suosivat aina tiheitä pensaikkoja, tuulenkaatamia puita tahi suuria kallionlohkareita väijytykseen asettuessaan, ja metsämiehillä oli siitä mitä suurin etu, että he tunsivat erehtymättä kaikki sellaiset paikat.
Jonathan kiiruhti eteenpäin ja päätyi jonkun ajan kuluttua eräälle metsäiselle harjanteelle, jonka rinteellä oli hujan hajan suuria kallionlohkareita. Hänen huomionsa kiintyi heti erääseen muita suurempaan, joka oli melkein kokonaan korkeiden saniaisten peitossa ja niin ollen erinomainen väijytyspaikka. Mutta hän tiesi, että jos joku indiaani olisi piiloutunut sinne, olisi Wetzel huomannut sen. Tultuaan lähemmäksi hän näki taittuneen saniaisen riippuvan kiven reunalta. Hevoset olivat menneet aivan sen alitse.
Ollen aina tutkimuksissaan perinpohjainen hän hyppäsi kalliolle. Sen keskellä saniaisten alla lepäsi kuollut indiaani pieni luodinreikä kyljessään.
Jonathan tarkasti soturin luodikon. Se oli laukaistu. Kallio, taittunut saniainen ja kuollut indiaani osoittivat selvästi, mitä oli tapahtunut.
Wetzel oli huomannut väijytyksen, houkutellut indiaanin laukaisemaan aseensa, nähnyt samalla vilahdukselta punertavan kyljen tuhoisan aseensa tähtäimen takaa, ja teko oli tehty.
Jonathan eteni hitaasti ja varovaisesti ja löysi Wetzelin jäljet kiven takaa verraten läheltä. Ilta oli tulossa, joten hän ei voinut enää kulkea paljoakaan kauemmaksi, mutta hän toivoi saavuttavansa ystävänsä ennen pimeän tuloa. Hän vihelsi tämän tästä, mutta ei saanut vastausta.
Kun metsässä oli tullut niin hämärä, ettei hevosten jälkiä enää oikein eroittanut, päätti Jonathan yöpyä ensimmäiseen sopivaan paikkaan. Hän vihelsi vielä kerran, kovemmin kuin ennen, ja kuunteli sitten melkein hengittämättä. Kaikkialla vallitsi erämaan syvä hiljaisuus, mutta hetkisen kuluttua kuului jostakin hyvin kaukaa laulurastaan surumielinen äännähdys, vastaus, jota Jonathan oli toivonut. Hän vihelsi toistamiseen ja saatuaan jälleen vastauksen istahti odottamaan. Hetkisen kuluttua alkoi vasemmalta kuulua pehmeitä askeleita, tiheikössä risahteli, oksat taipuivat sivulle, ja pimennosta ilmestyi Wetzelin kookas vartalo.
He löivät kättä sanaakaan virkkamatta.
"Onko sinulla jotakin syötävää?" kysyi Wetzel sitten, ja lisäsi, kun Jonathan oli ojentanut reppunsa: "Aloin juuri odotella sinua. Pääsitkö onnellisesti kotiin tytön kanssa?"
"Emme saaneet kumpikaan naarmuakaan."
Wetzel murahti hyvillään.
"Legget ja Brandt livistivät, vai kuinka?" kysyi Jonathan.
"No niinkuin säikähtyneet lampaat; en päässyt heihin käsiksi kumpaiseenkaan."
"Kuinka monta punanahkaa he kohtasivat täällä jonkun aikaa sitten?"
"Kuusi, mutta nyt niitä on vain viisi, ja koko joukko parhaillaan Leggetin pesässä."
"Taidamme olla jo verraten lähellä hänen piilopaikkaansa?"
"Jotakuinkin."
Kun ilta sitten pimeni yöksi, olivat metsämiehet jo vaipuneet unen helmoihin, nukkuen niin rauhallisesti, että olisi luullut heidän unohtaneen kokonaan kaikki rosvot ja vainolaiset. Vieno yötuuli suhahteli alakuloisesti puiden paljaissa oksissa. Joitakin tähtiä pilkoitti niiden välistä. Metsämiehet olivat metsän pimeydessä kotonaan.
XXII
Leggetin karkeatekoisessa hirsimökissä paloi liedellä matala ja himmeä tuli valaisten molemmat lainsuojattomat ja heidän takanaan permannolla istuvat liikkumattomat indiaanit, joiden silmät kiiluivat valkean valossa petomaisesti kuin heidän villiä henkeään heijastaen. Legget näytti synkkääkin synkemmältä; ilme oli samalla sekä julma että omituisen pelokaskin. Brandtin kuihtuneet kasvot olivat tuimat ja kovat. Huulet olivat nipistetyt tiukasti kiinni, ja harmaat silmät hehkuivat.
"Turvassa!" sähähti hän. "Sanoitko turvassa? Etkö todellakaan käsitä, että olemme nyt aivan yhtäläisessä tilanteessa kuin eilen illalla, kun nuo tiikerit loikkasivat kimppuumme, ja me juoksimme kuin pelkurit ainakin? Olisin tapellut, kävi miten kävi, ellet olisi lähtenyt karkuun."
"Tuo Wetzel on raivohullu!" ärjäisi Legget. "Olen eläissäni ollut mukana kyllin monessa ottelussa tietääkseni, etten ole pelkuri, mutta minkäpä hullulle mahtaa. Indiaanitkin olivat niin pyörällä, että repivät toisiaan kuin kauriista tappelevat sudet."
"Hän ei ole sen hullumpi kuin minä tahi sinä", sanoi Brandt. "Tunnen hänet. Hänen vaikeroimisensa metsässä ja hurjat huutonsa ovat vain sotajuonia. Hän tuntee indiaanin luonteen ja käyttää näiden taikauskoa hyväkseen sotapolulla ollessaan. Varoitinhan sinua hänestä. Ja enkö pyytänyt sinua tappamaan Zanen, kun hän oli käsissäsi? Wetzel ei olisi milloinkaan lähtenyt yksin jälkeemme. Nyt he ovat jo riistäneet tytön minulta, ja niin totta kuin elän etsivät he meidät käsiinsä vielä täältäkin."
"Et sentään uskone, että he hyökkäävät täällä kimppuumme?" kysyi Legget.
"Ovat liian kokeneita ja viisaita tyhmyyksiä tehdäkseen, mutta jotakin, jota emme osaa odottaakaan, tulee varmasti tapahtumaan. Zanella oli täällä vankina ollessaan oivallinen tilaisuus katsella ympärilleen, ja siitä saat olla varma, että hän muistaa näkemänsä."
"Zanen täytyi saatella tyttö Fort Henryyn."
"Mutta hän tulee takaisin, paina se mieleesi."
"Tätä paikkaa on mahdoton valloittaa, lähettäköönpä Eb Zane kuinka monta miestä hyvänsä kimppuumme."
"Hän ei lähetä ainoatakaan", tiuskaisi Brandt, "kuuletko, ei ainoatakaan! Ota huomioon, ettemme taistele nyt sotilaita, uudisasukkaita tahi metsästäjiä vastaan, vaan metsämiehiä – ymmärrätkö – metsämiehiä vastaan, jotka ovat kasvaneet ja kehittyneet juuri tällä verisellä maaperällä, eivätkä missään muualla, pojista miehiksi! He eivät tunne pelkoa, juoksevat kuin hirvet ja voivat ampua pilkkopimeässäkin kynttilän sammuksiin. Heitä ei nähdä, eikä kukaan kykene seuraamaan heidän jälkiään. Tuo kynttilätemppu esimerkiksi on Zanelle leikintekoa. Olen nähnyt hänen tekevän sen kolmasti pimeässä ja sadan askeleen matkalta. Entä Wetzel? Hän ei haaskaa ruutia milloinkaan. Ja heitä on yhtä mahdoton yllättää väijytyksillä kuin eksyttää jäljiltä. Eihän sellaisille miehille mahda mitään, joilla on silmät kuin kotkalla ja vainu kuin haaskalinnuilla."
"Livahdamme täältä pimeän turvissa", ehdotti Legget.
"Sitähän ne juuri haluavatkin; auringon laskiessa olisimme jälleen saarroksissa. Ei! Jäämme tänne ja tappelemme, kun aika tulee. Pidämme puoliamme niin kauan kuin jaksamme, mutta siitä voit olla aivan varma, että meidät pakotetaan tavalla tahi toisella työntymään ulos. Ja jos näytät nokkasikaan, saat heti siihen luodin."
"Olet suutuksissa ja sen lisäksi masentunut", vastasi Legget töykeästi, "suutuksissa siitä, että mielistyin tyttöön, ha, ha, ha!"
Brandt iski häneen silmäyksen, joka ei ennustanut hyvää, ja nyrkkiin puristuneet kädet osoittivat hänen verensä kiehuvan. Hän istui hetkisen vaiti ja riisui sitten varovasti takkinsa katsoakseen haavaansa. "Olen niin heikko, että päätäni ihan huimaa", mutisi hän irroittaessaan sidettä. "Jos tämä aukeaa, olen mennyttä miestä."
Sen jälkeen ei kukaan puhunut enää mitään. Legget nyökytteli pörröistä päätään ja heittäytyi sitten kuusenoksista kyhätylle vuoteentapaiselle. Brandt seurasi heti esimerkkiä, ja pian olivat molemmat vaipuneet sikeään uneen. Kaksi indiaania hiipi ulos kissamaisen äänettömästi ja jätti oven auki. Valkeasta ei ollut jäljellä muuta kuin musta hiilos. Ulkoa kantautui vesiputouksen pehmeä ja yksitoikkoinen kohina.
Yön pimein hetki tuli ja meni ja aamu alkoi hämärtää. Linnut heräsivät. Kaksi indiaania, jotka olivat valvoneet vartijoina, virittivät tulta liedelle. Toiset alkoivat myös nousta, venyttelivät, haukottelivat ja ryhtyivät puuhaamaan aamiaista, kukin vain itselleen.
Legget nousi, ravistelihe kuin takkuinen koira ja olisi mennyt ulos, ellei toinen vartija olisi asettunut tielle. Brandt, joka oli herännyt, näki sen ja hymyili.
Aamiainen, hiiloksella paistettu liha ja paahdettu maissi, joka kävi leivästä, oli pian valmis, ja indiaanit ja lainsuojattomat kävivät kaikki siekailematta aterialle. Synkkä ja äänetön ryhmä.
Ulkoa kuului äkkiä hevosen kimeä hirnahdus, joka sai heidät kaikki säpsähtämään, ja melkein samassa silmänräpäyksessä halkaisi aamun tyynen ilman tuikea pamaus, jota seurasi välittömästi jonkun indiaanin pitkä ja valittava kuolinhuuto.
"Siinä!" huudahti Brandt.
Legget ei hievahtanutkaan. Eräs soturi nousi ja kurkisti ulos peräseinään hakatusta ampuma-aukosta. Toiset jatkoivat syöntiään.
"Huuhkaja tulee heti kertomaan, kuka siellä ampui", sanoi Legget. "Hän on ovela poika."
"Hän ei ole enää sitä eikä tätä", vastasi Brandt katkeran vakavasti; "ei mitään muuta kuin kunnon indiaani, käyttääkseni uudisasukasten sananpartta; hän on toisin sanoen kuollut."
Legget loi synkän katseen aseenkantajaansa.
"Menen katsomaan", virkkoi hän ottaen luodikkonsa.
Hän avasi oven, mutta samassa pamahti toinen laukaus. Viheltävä luoti raapaisi häntä olkapäästä ja upposi ovenpieleen.
Legget kavahti kiroten takaisin.
"Läheltä piti", sanoi Brandt kylmästi. "Se ammuttiin todennäköisesti suoraan kukkulalta. Jack Zane on siellä ja Wetzel hiukan alempana solaa vartioimassa. Olemme satimessa."
"Satimessako?" ärjäisi Legget. "Mekö, joilla on hyvä lähde tuossa seinän alla ja ruokaa vaikka minkä verran? Kyllä heiltä eväät loppuu ennen, kuin meiltä. Satimessa! Mitä vielä."
"Emme elä kahtakymmentäneljää tuntia kauemmin", vastasi Brandt jylhästi.
"Kuinka niin?"
"Koska meidät ajetaan ulos. He kyllä keksivät siihen jonkin keinon. Meidän olisi pitänyt seisoa kannallamme ja tapella, silloin kun he kävivät metsässä kimppuumme, sillä toista niin edullista tilaisuutta emme enää saa konsanaan. Tästä lähtien meillä ei tule olemaan yön lepoa eikä päivän rauhaa. Yöt saamme kulkea ja päivät piileskellä nälissämme, kunnes –. Olisi melkein viisainta palata Fort Henryyn ja antautua eversti Zanen armoille."
Legget loi häneen kauhistuneen silmäyksen ja henkäisi sitten syvään. "Kuulehan nyt!" aloitti hän tuimasti. "Näyttää siltä kuin sinulla olisi aivan perhanan hauskaa ladella minulle typeryyksiäsi. Olet joko menettänyt kokonaan rohkeutesi tahi sitten on tuo pieni suonenisku tehnyt sinut kaistapäiseksi. Kaksi miestä pidämme aina kurissa ja onhan meillä sitäpaitsi indiaanit."
Brandt katsoi häneen pilkallisesti hymyillen.
"Siirrymme ulos tappelemaan", jatkoi Legget. "Voimmehan yrittää heidän omaa peliään, hiipiä metsien halki koko ajan piilossa pysytellen."
"Sitten saamme mennä kahden, Jos sinulla olisi vielä luotettavat ja harjaantuneet indiaanisi tukenasi, en sanoisi mitään, mutta Saarnijousi ja Chippewa ovat kuolleet. Samoin kuin kaikki toisetkin. Nämä kykenevät ehkä varastamaan hevosen silloin tällöin, mutta Wetzelille ja Zanelle he eivät merkitse kerrassaan mitään. He ovat sitäpaitsi nyt jo peloissaan ja lähtevät toden tullessa varmasti karkuun. Kysypäs varsin päälliköltä."
Indiaani, jota Brandt tarkoitti, oli kookas ja ryhdikäs ja juuri mieheksi varttumassa. Tummissa kasvoissa oli vielä nuorukaisen vilpittömyyttä ja avomielisyyttä.
"Päällikkö", virkkoi Legget indiaanien kielellä. "Suuri kalpeanaama Kuoleman tuuli vaanii metsässä."
"Viime yönä shawnee kuuli Kuoleman tuulen puhaltavan", vastasi soturi synkästi.
"Mitä minä sanoin?" huudahti Brandt. "Tuota taikauskoista hullua! Hän olisi valmis virittämään kuolinlaulunsa, yrittämättäkään taistella. Emme voi luottaa heihin. Mitä teemme?"
Hän heittäytyi pitkälleen kuusenoksille, ja Legget istahti halaistusta pölkystä veistetylle rahille sovittaen luodikon jalkojensa väliin. Indiaanit istuivat ja lepäilivät äänettöminä ja ilmettäkään muuttamatta. Päivä kului vähitellen yhä pitemmälle.
"Ugh!" huudahti äkkiä ampuma-aukolle asettunut soturi.
Legget hypähti hänen luokseen ja kurkisti ulos. Aurinko oli jo korkealla taivaalla. Hänen kiihkeä katseensa siirtyi vesiputoukselta vihertävää seinämää myöten solaan tutkien tarkasti joka kohdan, mutta keksimättä mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Indiaani murahti toistamiseen ja viittasi ylös.
"Savua! Metsästä nousee savua!" huudahti Legget. "Tulehan katsomaan, Brandt. Mitähän se merkitsee?"
Brandt nousi äkkiä ja kurkisti ulos. Hänen kasvonsa kalpenivat. Alaleuka työntyi ulos, vavahti ja sulkeutui tiukasti. Hän kääntyi pois aukolta, nosti jalkansa rahille ja alkoi pauloittaa säärystimiään.
"Mitä nyt?" kysyi Legget.
"Ei muuta kuin että valmistaudu juoksemaan ja, jos niikseen tulee, ottamaan lyijyä nahkaasi", vastasi Brandt kylmästi.
Hän oli tuskin lopettanut, kun katto tärähti kuin raskaasta iskusta.
"Mikä se oli?" huudahti Legget katsoen Brandtin kylmistä ja päättäväisistä kasvoista levottomiksi käyneisiin indiaaneihin, jotka hypistelivät hermostuneesti aseitaan. Kukaan ei vastannut. Päällikkö meni permannon poikki hiipivin askelin.
Samassa kuului töinen jysähdys, joka sai soturit hypähtämään ylös ja Leggetin kiroamaan.
Brandt katsoi häneen kiinteästi. "Nyt se tulee, Legget. Zane osaa tehdä jousen ja jännittääkin sen ja ampuu nyt kallion päältä tulinuolia katollemme. Meidät savustetaan ulos. Nyt saat, piru vieköön, niellä lääkkeen, jonka silloin keitit, kun jätit Zanen henkiin. Jos olisit tappanut hänet, kuten pyysin, emme olisi nyt tässä pinteessä. Meidät savustetaan ulos, älyätkö?"
"Kyllä älyän", kuiskasi Legget valahtaen rahille, ikäänkuin hänen polvensa olisivat äkkiä herpaantuneet.
Indiaanit liikehtivät edestakaisin kuin häkkiin suljetut tiikerit.
"Ugh!" Päällikkö ojensi pitkän kätensä ja kosketti kattotuoliin. Ylhäältä kuului heikkoa ritinää ja räsähtelyä.
"Katto on tulessa!" karjaisi Brandt.
"Mutta minua nuo metsämiehet eivät ainakaan palvaa, olkootpa he kuinka taitavia hyvänsä!" ärjäisi Legget vastaan ja alkoi veitsensä vetäisten ja ovelle loikaten sahata poikki sen tukevia nahkasaranoita. Kun ovi heltisi, mittasi hän arvostelevalla katseella sen pituuden ja leveyden ja pisti puukon tuppeen. Siepaten sitten luodikon oikeaan käteensä hän iski vasemman kouransa ovenripaan, joka oli keskimmäisessä laudassa ja verraten lähellä yläreunaa, ja heilautti oven koholle käsivartensa varaan. Vaikka se olikin raskas, ei se näyttänyt painavan mitään. Kuivat ja paksut laudat suojelivat hänet täydellisesti aina polvia myöten suuren kilven tavoin. Hän syöksyi ulos huutaen indiaaneja mukaansa, jotka ryhmittyivät hänen taaksensa mahdollisimman lähelle, aseitaan suonenvedontapaisesti puristaen ja jännityksestä ilmeisesti melkein järjiltään.
Brandt, joka ei ajatellutkaan yhtyä joukkoon, hypähti ampuma-aukolle nähdäkseen, miten siinä käy. Legget ja viisi indiaania kiiruhtivat juosten solaa kohti. Indiaanien epätoivoiset ja turhat yritykset pysyä kilven suojassa näyttivät surkeudessaan melkein säälittäviltä. He painautuivat ja pyrkivät kaikki mahdollisimman lähelle ovea tyrkkien ja sysien toisiaan, mutta kaksi tahi kolme oli aina laukauksille alttiina. Kalliolta pamahtikin äkkiä, ja viimeisenä juokseva soturi pysähtyi, heitti kätensä ylös ja kaatui. Samalta taholta pamahti hiukan ylempää toinen laukaus, edellistä jonkun verran kumeampi, ja eräs soturi erosi horjahdellen tovereistaan, painoi kädellään kylkeään ja suistui puroon.
Legget katsoi nyt ilmeisesti saaneensa verrattoman tilaisuuden, sillä hän heitti raskaan oven menemään ja juoksi kaikki voimansa ponnistaen punaiset liittolaisensa kintereillään. Mutta kun he tulivat solan suuhun, huojahtivat jyrkännettä kattavat saniaiset rajusti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksähti ylhäältä joku jättiläismäinen, kellertävä hahmo heidän kimppuunsa. Legget, indiaanit ja hyökkääjä vierivät puroa kohti sekavana rykelmänä.
Kaksi indiaania kiemurtelihe irti ja seisoalleen kissan ketteryydellä ja notkeudella, mutta Legget ja kolmas punanahka joutuivat kaameaan otteluun, joka oli riuhtoilevaa pyörimistä joka taholle ja niin nopeata ja rajua, että iskut olivat tehottomat. Legget mylvi käheästi kuin raivostunut härkä, ja indiaanit olivat kimeästä kirkumisestaan päättäen aivan mielettömät kauhusta. Seisoalleen päässeet soturit juoksivat hurjasti taistelijoiden ympärillä, toinen haparoiden luodikkoaan ja toinen koettaen päästä iskemään tapparallaan, mutta kuolettavaan syleilyyn sulkeutuneen kolmikon liikkeet olivat liian nopeat.
Melskeen ylitse kajahti silloin tällöin jymisevä huuto.
"Wetzel!" mutisi Brandt kylmien väreiden karmiessa hänen selkäänsä.
Kallion laelta pamahti laukaus, ja luodikkoa pidellyt indiaani lyyhistyi ääntä päästämättä maahan. Toinen kiljahti kimeästi ja pakeni taakseen katsomatta.
Taistelu näytti liian hurjalta ja kaamealta kestääkseen kauan. Indiaani ja lainsuojaton olivat häviöllä. He eivät voineet iskeä vapaasti. Painiskelu kävi yhä rajummaksi. Milloin pyörähti Leggetin ruskea, karhusta muistuttava hahmo päällimmäiseksi, milloin tumma ja puolialaston indiaani, joka sylki kuin hyena, ja milloin metsämiehen jäntevä ja tiikerimäinen olemus.
Legget riistäytyi lopulta irti Wetzelistä, ja samassa vierähti indiaanikin sivulle verissään ja hervotonna. Lainsuojaton syöksyi epätoivon hurjuudella solaan. Wetzel loikkasi kalliolle, iski kouransa erään ulkonevan tasanteen reunaan ja heilautti itsensä ylös kadoten näkyvistä melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Leggetkin.
"Luodikkoaan noutamaan", mutisi Brandt, joka huomasi nyt vasta katselleensa ottelua, ajattelemattakaan koettaa auttaa toveriaan. Hän lohduttautui sillä, että se olisi ollut aivan hyödytöntä. Niin huolellinen tähtäys, kuin mitä tilanne vaati, olisi ollut sula mahdottomuus, sillä Wetzel oli liikkunut koko ajan uskomattoman nopeasti, ja Brandt käsitti, että hänen oli säästettävä panoksensa viimeiseen saakka.
"Kyllä tuo Wetzel on sentään ihmeellinen!" huudahti hän tahtomattaankin ihailevasti. "Nyt hän lähti Leggetin ja punanahkojen jälkeen, ja Zane jäi tänne minua odottamaan. Olen mennyttä, mutta yritän niin kauan kuin hengitän. Mitäs tämä on?"
Hän tunsi kädellään jotakin lämmintä. Hihasta tippui verta ja kyljessä tuntui kipua. Riisuen takkinsa hän huomasi mielipahakseen, että haava oli auennut. Hän kirosi kiukusta melkein suunniltaan, repäisi seinältä vanhan pellavatakin, kiskoi siitä pitkiä kaistaleita ja sitoi haavan niin tiukasti kuin taisi.
Sitten hän otti luodikkonsa ja vartioi kalliota ja solaa liekehtivin silmin, mutta kurkussa tuntui niin kuivalta ja silmiä kirveli. Kitkerä savunhaju palautti hänen mieleensä samassa sen tosiasian, että mökki oli tulessa. Huone oli täynnä sinertäviä savupilviä. Hän painautui erääseen soppeen kuin susi luolaansa, käsittäen kuitenkin hetkisen kuluttua, että hänen oli lähdettävä mökistä, ellei hän tahtonut palaa sisään. Terävä räsähtely oli nyt yltynyt vinhaksi huminaksi.
"Ei kait tässä nyt enää muu auta", huohotti hän. Oven takana odotti kuolema, mutta armeliaampi kuin elävältä palaminen. Sen kohtaaminen vaati kuitenkin melkein yli-inhimillistä rohkeutta, sillä hän ei toivonut mitään sen hartaammin kuin saada elää. Hän tuijotteli ympärilleen hikoillen ja ähkien. "Jumalani!" huudahti hän, "eikö ole mitään muuta keinoa?" Samassa hän huomasi kirveen permannolla. Hän sieppasi sen ja alkoi kaikin voimin hakata toista sivuseinää, jonka toisella puolella oli tallina käytetty vaja. Kymmenkunta iskua riitti tekemään seinään kyllin suuren aukon hänen pujottautua läpi, minkä hän siekailematta tekikin jääden makaamaan vajan permannolle yskien ja melkein pyörryksissä. Levättyään hetkisen hän ryömi ovelle. Ulkopuolella oli tiheä laakeripensaikko, ja hän hiipi sen kätköön.
Tulen humina ja paukkina kiihtyivät joka hetki. Mustankellertävä, sankka savupatsas vyöryi korkealle ilmaan. Päästyään kerran alkuun liekit levisivät nopeasti pihkaisissa hirsissä. Leggetin mökistä ei ollut tunnin kuluttua muuta kuin kytevät kekäleet jäljellä.
Päivä alkoi kallistua iltaan. Brandt lepäsi pensaikossa silmät ja korvat auki voimien palautuessa vähitellen. Hän tunsi olevansa toistaiseksi turvassa ja rukoili, että yö tulisi pian, ja kun varjot alkoivat hiipiä rinteitä alas, kävi hän jo toivehikkaaksikin. Pakenemiskiihkossaan hän oli kokonaan unohtanut Leggetiile sanomansa toivottomat sanat, ajatellen nyt vain sitä, ettei takaa-ajo voinut alkaa, ennenkuin päivänkoitteessa. Kulkien koko yön hän pääsisi kauas edelle, eikähän ollut sanottua, etteikö Zane ollut lähtenyt Wetzelin mukaan.
Kun ympärillä oli aivan pimeätä, livahti hän ulos piilostaan ja hiipi purolle, joka solisi parin askeleen päässä. Päästäkseen solaan hänen oli vain seurattava sen uomaa; kohina tukahduttaisi sitäpaitsi askeleet kokonaan.
Hän eteni hitaasti ja varovasti pysähtyen melkein joka askeleella kuuntelemaan. Kuinka kauan kestikään, ennenkuin hän tuli sammaleisille kiville, joiden yli puro ryöppysi solan läpi! Mutta hän pääsi sinne lopulta. Siinä, jos missään, Zane odotti häntä.
Hammasta purren ja sydänalassa omituinen, ahdistava tunne hän liukui varovasti kivien yli odottaen joka hetki näkevänsä luodikosta tuiskahtavan punaisen liekin. Kädet koskettivat vihdoin kasteesta kosteaan ruohoon ja viileä tuulenhenki hyväili hänen kuumia poskiaan. Hän oli päässyt solasta. Ryömittyään vielä parikymmentä askelta hän pysähtyi kuuntelemaan. Kaikkialla vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Hän nousi ja katseli ympärilleen. Korkea kallio ja kapea sola häämöttivät hämärästi yöllistä taivasta vasten. Ottaen pohjantähden oppaakseen hän poistui hiljaa pimeyteen.
XXIII
Jonathan Zane nousi päivän sarastaessa tuoksuvalta lehtivuoteelta ja ryhtyi virittämään tulta piikiven, teräspalan ja taulan avulla, joita hän piti aina taskussaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Liikkeet olivat rauhalliset ja verkkaiset ja niin ollen omituiset miehelle, jonka tuima ilme puhui aivan toista. Kun puut olivat syttyneet, lämmitti hän joitakin jo valmiiksi keitettyjä lihaviipaleita aamiaisekseen ja sammutti sitten nuotion huolellisesti. Tutkiva silmäys luodikon piilukkoon, ja hän oli valmis lähtemään taipaleelle.
Hän seisoi kallion partaalla, josta näki laakson joka sopen. Palaneen mökin kytevät rauniot erosivat jyrkästi maalauksellisesta maisemasta.
"Brandtin on täytynyt päästä livistämään jollakin tavalla pimeän tultua, sillä pidinhän paikkaa silmällä koko päivän. Hän on tiessään, ja sitähän juuri tahdoinkin", aprikoi metsämies.
Hän kulki hitaasti reunaa pitkin solalle ja kapusi eräästä rosoisesta kohdasta alas. Leveä, kovaksi tallattu polku häipyi metsään alempana. Jonathan ei ollut sitä näkevinäänkään, vaan katsahti pohjoiseen ja tutki tarkoin puroa reunustavat sammaleiset kivet. Hiekassa rantapenkereen alapuolella näkyi keveä käden painanne.
"Yö oli aivan pilkkopimeä", mutisi metsämies. "Hänen on täytynyt kulkea tähtien mukaan, ja pohjoinen on ainoa hänelle turvallinen suunta."
Hän eteni pari askelta ja löysi aivan puron reunalta pitkulaisia jälkiä, jotka olisivat olleet melkein näkymättömät, ellei omituiseen asentoon painunut ruoho olisi niitä ilmaissut.
"Hänen olisi ollut viisainta opetella ensin kulkemaan keveästi kuin indiaani, ennenkuin rupesi lainsuojattomaksi", tuumi metsämies pilkallisesti. Sitten hän palasi solaan. Kaatuneista indiaaneista lepäsi kaksi solan suulla, jossa Wetzel oli hyökännyt Leggetin kimppuun, kolmas hiukan etempänä purossa ja neljäs solan ja mökin puolivälissä nurmikolla. Jonathan keräsi aseet ja kantoi ne kuivaan paikkaan erään kielekkeen alle. Sitten hän meni katsomaan mökin raunioita. Itse tuvasta ei ollut jäljellä muuta kuin musta kiuas. Hevoset, kolmea lukuunottamatta, oli sidottu pensaisiin jonkin matkan päähän. Hän tunsi heti Betyn ponin ja eversti Zanen kaksi jalorotuista. Hän päästi ne irti tietäen, etteivät ne poistuisi laaksosta, josta ne olivat ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullessa jälleen helposti saatavissa.
Sitten hän lähti Brandtin jälkeen pitkin, joustavin askelin. Lainsuojattoman saavuttaminen oli hänelle vain ajan kysymys. Jokainen liike osoitti hänen olevan tietoisen ylivoimaisesta kestävyydestään, nopeudestaan ja väkevyydestään. Ja se, että hän tiesi ajavansa oikeata asiaa, että hänellä oli oikeus puolellaan, mikä on kaikkien voittojen mitä tärkein edellytys, ilmeni hänen pelottomasta ja tuimasta ilmeestään.
Synkkä marraskuun päivä. Taivaalla ajelehti matalalla harmaita, raskaita pilviä. Tuuli huokaili valittavasti alastomien puiden oksissa, yltyi välistä vinhaksi vihuriksi, joka pani metsän raskaasti kohisemaan ja tanssitti maahan varisseita lehtiä kiivaissa pyörteissä, ja hiljeni taas alakuloiseksi huminaksi.
Metsämies eteni hämmästyttävän nopeasti. Hän oli jo kauan sitten huomannut, että Brandt pysytteli mieluummin alavilla mailla. Hän ei nähnyt siinä ensin mitään erikoisempaa, mutta kun jäljet nousten rinnepaikoissa vähän matkaa ylöspäin kääntyivät kolmannen kerran takaisin alas, alkoi hän vahvasti epäillä, että Brandtin kulku hidastui. Alussa pitkät askeleet alkoivat nyt lyhetä. Brandt oli kiertänyt harjanteet ja poikennut suunnastaan. Miksi? Siksi, että hän oli väsynyt ja haavoittunut eikä jaksanut kiivetä. Ja se, että hän oli hyviltä ja tunnetuilta mailta kääntynyt alaville korpimaille Ohion pohjoispuolelle, kävi hänelle varmasti kohtalokkaaksi. Indiaanitkin tunkeutuivat vain aniharvoin tähän läpipääsemättömien tiheikköjen vyöhykkeeseen, ja tähän vuodenaikaan olivat suotkin kuivillaan. Hän oli epäilemättä toivonut voivansa kätkeä jälkensä kahlaamalla mahdollisimman paljon, mutta nyt ne olivat yhtä selvät kuin puhvelien polku.
Jonathan samosi hellittämättä eteenpäin tietäen, että tilanne kävi Brandtille sitä pulmallisemmaksi, kuta syvemmälle hän tunkeutui tähän erämaahan. Lainsuojaton ei tohtinut yrittää mennä Ohion yli, ennenkuin Fort Henryn alapuolella, johon oli vielä matkaa monta vaivalloista penikulmaa. Jäljet kävivät iltapäivän kuluessa yhä epävarmemmiksi ja harhailevammiksi. Kun hämärä teki seurailemisen mahdottomaksi, kyhäsi metsämies nuotion erääseen suojaiseen paikkaan, söi illallisensa ja paneutui levolle.
Herätessään harmaan aamun sarastaessa hän oli kuulevinaan etäältä luodikonlaukauksen. Sitten hän lämmitti jälleen joitakin lihaviipaleita ja söi nälkäisen metsästäjän nautinnolla, mutta hyvin kohtuullisesti, kuten metsämiehen tulikin, joka tiesi, miten voimia oli ylläpidettävä tämmöisessä sitkeässä ja pitkällisessä ajossa.
Hän oli kulkenut tuskin penikulmaa, kun Brandtin jäljet yhtyivät toisiin. Metsämiestä ei saanut mikään hämmästymään, mutta tätä hän oli odottanut kaikista vähimmän. Tutkittuaan kiireesti jäljet hän oli varma, että Legget ja indiaani olivat paenneet samaan suuntaan Wetzel kintereillään.
Metsämies pysytteli jäljillä koiran itsepintaisuudella, samoten sitkeästi ja pysähtymättä liejuisten ja tiheätä pajukkoa kasvavien rämeiden halki, kuivuneiden karpalosoiden poikki ja okaisten tiheikköjen läpi. Askel oli koko ajan yhtä kimmoinen ja joustava, mutta rinta alkoi kohoilla, pää painui kumaraan ja kasvot kiilsivät hiestä. Hämärän tullessa hän oli väsyksissä. Hän kaivautui erääseen kuivaan pensaikkoon, söi hiukan ja nukahti melkein samassa. Kun hän heräsi, oli päivä jo koittanut. Vaatteet olivat märät ja häntä vilusti. Hän sytytti nuotion ja lämmittelihe aamiaista valmistaessaan.
Lännestäpäin kuului äkkiä laukaus ja heti sen jälkeen kaksi muuta, jotka seurasivat melkein välittömästi toisiaan. Metsämies hypähti seisoalleen. Vaikka ne olivatkin kuuluneet sangen kaukaa, tunsi hän ensimmäisen, joka ei ollut voinut lähteä kenenkään muun kuin Wetzelin luodikosta, samoin kuin melkein yhtä varmasti kolmannenkin, jota hän päätteli Brandtin ampumaksi. Legget oli ollut vaiti, mihin hänellä oli varmaankin jokin pätevä syy, hymähti Jonathan. Hän tiesi nyt joka tapauksessa, että Wetzel oli saavuttanut pakolaiset.
Päivä oli kolea ja synkkä, juuri sellainen, mitä rajaseudun jylhän oikeuden jakaminen aivan kuin edellytti. Navakka koillistuuli toi mukanaan kylmän tihkusateen. Jonathan kääräisi öljytyn nahkaviilun luodikkonsa ympärille lukon kohdalle ja puski eteenpäin tuulta ja sadetta vasten, ollen hetkisen kuluttua ihoa myöten märkä. Hän ei hellittänyt, mutta askel lyheni. Tämä pehmeä ja mitä vaivalloisin maasto alkoi koskea hänenkin rautaisiin lihaksiinsa.
Aamupäivä meni menojaan, mutta myrsky ei tyyntynyt. Hänen täytyi kiiruhtaa, sillä iltapäivä oli lyhyt ja sade huuhteli pian jäljet näkymättömiin.
Eräässä tiheässä puuvillapensas- ja sykomoorimetsikössä hän tuli pienen lammen rannalle, joka häipyi sinne tänne mutkitellen, pensaiden ja puiden matalalla riippuvien oksien kolkkoon ja kosteaan harmauteen. Hän tunsi paikan. Hän oli ollut siellä talvella, kun suot olivat kauttaaltaan jäässä, karhuja kaatamassa.
Jonathan kulki jonkun matkaa rantaa pitkin, mutta kun mitään ei näkynyt, palasi hän jäljille takaisin. Ne kiersivät lammen ja päätyivät erään korkean kallion kupeeseen. Hän näki jonkun indiaanin nojaavan seinämää vasten ja oli juuri heittämäisillään luodikon poskelleen, kun hänen huomionsa kiintyi soturin omituisen jäykkään ja liikkumattomaan asentoon. Kyljessä ammotti kainalosta lanteeseen saakka ulottuva haava. Legget makasi maassa parin askeleen päässä. Hänkin oli kuollut. Jättiläismäinen vartalo oli yltäpäältä veressä. Kädet olivat levällään samoin kuin jalatkin, ja rinnasta näkyi ison puukon jykevä pää.
Maassa ruumiiden ympärillä näkyi kaikkialla merkkejä vimmatusta taistelusta. Eräs pensas oli repeytynyt melkein juuriltaan ja verta näkyi ruohikossa, kivillä ja puista varisseilla lehdilläkin. Leggetillä oli vieläkin kädessään pitkä puukko, mutta sitä puristavan käden ranne oli painunut sinertävän mustaksi Wetzelin rautaisessa otteessa. Pukinnahkainen takki oli repeytynyt siekaleiksi. Leveät kasvot olivat jäykistyneet pahansuopaan ja pirulliseen ilmeeseensä, ja laajentuneista, tuijottavista silmistä heijastui vieläkin eläimellinen kuolemankauhu.
Jonathan näki Wetzelin jälkien kääntyvän suoraan virralle käsin ja oivalsi heti, että metsämies seurasi nyt Brandtia. Wetzel oli yllättänyt väsyneet ja nälkiintyneet pakolaiset aamuhämärissä. Indiaani oli epäilemättä vartioinut toisten nukkuessa ja nukahtanut siihen itsekin, milloinkaan enää heräämättä. Leggetin ja Brandtin oli täytynyt ampua harhaan, mutta sitä ei Zane voinut käsittää, minkä tähden hänen toverinsa ei ollut osunut Brandtiin niin lyhyeltä matkalta. Tämä oli kyllä voinut haavoittua, mutta ei niin pahasti, ettei hän olisi päässyt pakoon Wetzelin joutuessa Leggetin kanssa vastatusten, otteluun, joka oli hänen elämänsä kovin.
Näitä seikkoja pohtien Jonathan seurasi Brandtin ja Wetzelin jälkiä virralle vedenrajaan saakka. Wetzelin jäljet jatkuivat alaspäin hiekkarantaa pitkin, mutta lainsuojaton oli kahlannut vedessä eksyttääkseen metsämiehen.
Eräässä kohdassa Wetzel oli kääntynyt jyrkästi etelään. Jonathan oli ymmällä. Ja hän hämmästyi sitäkin enemmän, kun hän löysi hiukan alempaa Brandtin aivan selvät jäljet. Tämä oli noussut siinä maalle kiertääkseen erään kallion.
Fort Henry oli nyt jo verraten lähellä. Jonathan kulki rantaa pitkin saaren kohdalle asutuksen edessä. Eikä Wetzelistä vieläkään pienintäkään merkkiä! Brandtinkin jäljet hävisivät nyt kokonaan. Hän kahlasi ensimmäisen salmen yli, joka oli matala, ja juoksi saaren poikki, kiiruhti pitkän, hiekkaisen niemen kärkeen ja kajahdutti merkkihuutonsa. Vastaus tuli melkein välittömästi.
Siinä venettä odotellessaan hän katsahti jalkoihinsa. Aivan hänen edessään ja suoraan asutusta kohti viitaten näkyivät Brandtin horjahtelevat askeleet.
XXIV
Eversti Zane asteli edestakaisin kuistillaan synkkänä ja huolestuneen näköisenä. Joku oli juuri ilmoittanut Jonathanin huutaneen venettä ja että eräs uudisasukas oli mennyt häntä noutamaan.
Betty tuli ulos rouva Zanen keralla.
"Onko Jack ihan todella palannut?" kysyi Betty katsahtaen kiihkeästi alas virralle.
"On", vastasi eversti viitaten rannalla seisovaan miesjoukkoon.
"Täällä tapahtuu varmasti jotakin ikävää", sanoi rouva Zane levottomasti. "Toivon kaikesta sydämestäni, ettei Brandt olisi antautunut, kuten hän sanoi, meidän armoillemme."
"Niin minäkin", murahti eversti.
"Mitä nyt teemme?" kysyi rouva Zane. "Siinä hän nyt on, Jack. Silas pitelee häntä kädestä."
Pieni saattue miehiä ja poikasia seurasi metsämiestä törmää ylös, ja mökeistä ilmestyi uudisasukkaita ja näiden vaimoja. Mutta kaikki olivat vaiti, paitsi lapset. Joukko solui eversti Zanen pihalle Jonathanin ja Silasin kintereillä.
Eversti tervehti veljeään lujalla kädenpuristuksella, joka oli merkitsevämpi kuin valikoiduimmatkin sanat. Nähdä Jonathan märkänä, repaleisena ja verisenä ja pitkistä matkoista uupuneena, laihtuneena ja synkkänä ei ollut mitään harvinaista, mutta sellaisessa kunnossa, kuin mitä hän nyt oli, ei hän ollut vielä milloinkaan näyttäytynyt Fort Henryssä. Betty kiiruhti häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä, mutta kavahti takaisin. Veljessä oli nyt jotakin, joka herätti hänessä kauhua.
"Missä Wetzel?" kysyi Jonathan tiukasti.
Eversti kohtasi hänen katseensa ja nosti molemmat kätensä ilmaan kuin äärimmäisen avuttomuuden merkiksi. "Lew ei ole tullut. Hän kaahasi Brandtin virran poikki. Siinä kaikki, mitä tiedän."
"Brandt on siis täällä?" sähähti Jonathan.
Eversti nyökäytti synkästi päätään.
"Missä?"
"Varustuksessa. Lukitsin hänet sinne."
"Miksi hän tuli tänne?"
Eversti kohautti olkapäitään. "Sitä en tiedä. Hän sanoi antautuvansa mieluummin minulle kuin joutuvansa Wetzelin tahi sinun jalkoihisi. Mutta hän ei nöyristellyt, se minun täytyy tunnustaa. Sanoi vain, että 'olen vankinne'. Hän on sangen kurjassa kunnossa. Ohimossa ja kyljessä haava, toinen jalka rampautunut ja nälissään ja uuvuksissa."
"Vie minut hänen luokseen", sanoi Jonathan laskien luodikkonsa portaiden viereen penkille.
"Mennään vain", vastasi eversti lähtien kulkemaan ja rypistäen samassa kulmiaan niille, jotka tulivat jäljessä. "Naiset ja lapset suoriutukoot tiehensä"! käski hän, mutta kukaan ei totellut.
Joukko, joka painui paaluaitauksen isosta portista sisälle ja varustuksen ulkonevan yläosan alta jykeviä portaita ylös, oli vakavaa ja vaiteliasta väkeä. Eversti Zane pudotti raskaan salvan eräältä ovelta ja potkaisi oven auki. Tilavassa vahtituvassa, johon kirkas auringonpaiste tunkeutui lukuisista ampuma-aukoista, lepäsi penkillä eräs repaleinen mies.
Melu havahdutti hänet. Hän nousi istumaan ja sitten vaivalloisesti seisoalleen muuten sama tylyn näköinen ja hurjakatseinen Brandt, mutta nyt vain entistäkin hurjempi. Pään ympärillä oli verinen riepu. Nähdessään Jonathanin hän peräytyi tahtomattaan ja ikäänkuin vaistomaisesti seinää vasten, mitään pelkoa kuitenkaan osoittamatta.
Katse, jonka Jonathan loi häneen, oli kova ja kylmä kuin teräs. Siinä ei ollut vihaa eikä minkäänlaista kostonhimoa, mutta jotakin muuta, jota olisi ehkä voinut sanoa järkähtämättömäksi oikeudeksi, ellei se olisi vaikuttanut niin hyytävän kaamealta.
"Arvelen Wetzelin haavoittuneen taistelussaan Leggetin kanssa", lausui Jonathan tyynesti. "Voitteko sanoa, olenko oikeassa."
"Niin ainakin luulen", vastasi Brandt auliisti. "Nukuin, kun hän kävi kimppuumme, ja heräsin indiaanin kiljahdukseen. Hän laukaisi todennäköisesti aivan umpimähkään minua kohti, kun hyppäsin ylös, mikä selittänee sen, että olen vielä hengissä. Kaaduin, mutta en pyörtynyt. Kuulin Wetzelin ja Leggetin painiskelevan ja raahauduin vihdoin seisoalleni. Vaikka päätäni huimasi, niin että koko maailma keinui silmissäni, koetin kuitenkin ampua, mutta en osunut. Katselin ottelua mielestäni äärettömän kauan ja lähdin sitten juoksemaan. Pääsin lopulta virralle, jossa hiukan virkosin."
"Näittekö Wetzelin toistamiseen?"
"Kyllä, kerran. Hän oli silloin noin neljännespenikulman minusta jäljessä ja seuraili jälkiäni."
Tällöin syntyi eversti Zanen taakse ryhmittyneessä joukossa äkkiä liikettä, ja Helen Sheppard tunkeutui sisään kalpeana ja suuret silmät oudosti laajentuneina.
"Oh!" hengähti hän takertuen, molemmin käsin Jonathanin käsivarteen. "Ehdin ajoissa. Ethän suinkaan aio –"
"Tämä ei ole sinulle sovelias paikka, Helen!" keskeytti eversti tuimasti. "Nämä ovat miesten välisiä asioita, joihin sinun ei sovi sekaantua."
Helen katsoi häneen, sitten Brandtiin ja lopuksi Jonathaniin, jonka käsivartta hän vieläkin puristi.
"Joku sanoi tuolla ulkona, että aiotte ampua hänet. Onko se totta?"
Eversti Zane katsoi toisaalle eikä vastannut. Kaikki muutkin olivat vaiti. Kuiskuttelu, hermostunut yskähtely ja jalkojen siirtelykin taukosivat. Helen katsahti ympärilleen ja näki vain kovia ja kylmiä kasvoja. Eversti Zane ja Silas olivat käyneet yhtä juroiksi; ilme oli melkeinpä raaka. Naiset näyttivät oudon vakavilta. Nell Downsin suloiset kasvotkin olivat muuttuneet; niissä oli sääliä ja tuskaakin, mutta ei mitään anteeksiantoa. Bettykin, joka oli aina niin ystävällinen, eloisa ja lämminsydäminen, seisoi nyt synkkänä ja äänettömänä. Mutta kaikista julmimmilta vaikuttivat metsämiehen kipenöivät silmät.
Helen sai ponnistaa koko tahdonlujuutensa voittaakseen herpaisevan kauhun tunteen, joka tahtoi hänet väkisinkin vallata.
"Kenen vanki Brandt on?" kysyi hän eversti Zanelta.
"Hän antautui luonnollisesti minulle, koska olen täällä päällikön asemassa", vastasi eversti. "Mutta se ei merkitse mitään. En voi muuta kuin odottaa, mitä Jonathan päättää, ja hänen langettamansa tuomio on myös koko rajaseudun yksimielinen."
"Ja se kuuluu?"
"Kuolema lainsuojattomille ja luopioille."
"Mutta ettekö voisi armahtaa häntä?" pyysi Helen. "Tiedän, että hän on paha mies, mutta hän voisi muuttaa tapansa. Surmata hänet juuri nyt, kun hän vetoaa armeliaisuuteenne haavoittuneena ja sairaana, on minun mielestäni murha. Jotakin aivan hirveätä!"
Mutta eversti, joka oli tavallisesti niin hyväntahtoinen ja ystävällinen ja tyttöjen käsissä pehmeä kuin vaha, oli nyt piikiveäkin kovempi.
"Olen pahoillani tähtesi, mutta nyt pyydät mahdottomia", vastasi hän lyhyesti. "Ymmärrämme kaikki tunteesi, mutta rajaseudun periaatteita et ole vielä ehtinyt omaksua. Jos olisit ollut keskuudessamme kauemmin, käsittäisit, miksi vihaamme näitä lainsuojattomia ja luopioita, tietäisit, mitä he ovat meille tehneet. Tuo mies on paatunut pahantekijä; hän on varas ja murhaaja."
"Hän ei tappanut Mordauntia", vastasi Helen nopeasti. "Mordaunt tarttui ensiksi aseeseen ja hyökkäsi Brandtin kimppuun."
"Sillä ei väliä. Ole hyvä ja vaikene nyt, Helen!" huudahti eversti kärsimättömästi.
"Enpäs!" tiuskaisi Helen leimuavin silmin. Hän kääntyi ystävätärtensä puoleen ja koetti saada nämä puhumaan lainsuojattoman puolesta. Mutta Nell oli vain onnettoman näköinen eikä sanonut mitään, ja Betty kohtasi hänen rukoilevan katseensa silmissään tuli, joka ilmaisi kyllin selvästi hänen kantansa.
"Sitten minun täytyy vedota sinuun", lausui Helen kääntyen Jonathaniin. Kauniiden kasvojen jokainen piirre henki kunnioitusta ja rakkautta.
"Miksi rukoilet nyt hänen puolestaan?" kysyi Jonathan. "Itsehän pyysit minua tappamaan hänet."
"Tiedän sen, mutta en ollut silloin vielä täydessä tajussani. Kuuntele nyt, ole niin kiltti. Hänen on täytynyt olla kerran aivan toinen mies; ehkäpä hänellä oli sisaria, jotka rakastivat häntä. Salli hänen vielä yrittää elää kunnollisesti, tee se heidän tähtensä, Jonathan. Tiedän, ettei hänen luonteensa ole kauttaaltaan paha. Pelkäsin, vihasin ja inhosin häntä kuin käärmettä, mutta hän pelasti minut sen hirviön, Leggetin, käsistä."
"Niin, itseään varten!"
"Aivan niin, sitä en taida kieltää, mutta hän olisi voinut tuhota minut kokonaan, eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Hän sanoi pakenevansa rajan yli ja elävänsä loppuikänsä kunnon miehenä, jos suostuisin menemään naimisiin hänen kanssaan. Hän pelasti minut mennäkseen naimisiin kanssani."
"Onko sinulla vielä muita syitä?"
"Kyllä." Helenin povi alkoi kohoilla ja silmät säihkyä. "Oman elämäni onni!"
Kaikki ymmärsivät selvästi hänen katseestaan, joskaan ei sanoista, ettei hän voisi rakastaa miestä, joka tekisi itsensä vikapääksi sellaiseen, mitä hän piti vääryytenä.
Jonathanin kalvakat kasvot karahtivat hehkuvan punaisiksi.
Tältä viehättävältä tytöltä oli vaikea kieltää, mitä hän pyysi niin avoimesti tunnustamansa rakkauden nimessä.
Helen meni Brandtin luo ja sanoi surullisesti ja ääni säälistä värähdellen: "Ettekö tekään tahdo auttaa minua?"
"Jos armahdukseni olisi teistä riippuvainen, neiti Helen, vannoisin elämäni kuuluvan teille iankaikkisesti ja että minusta tulisi kunnon mies", vastasi Brandt katkerasti, "mutta keneltäkään toiselta en henkeäni rukoile."
Polttava intohimo, viha ja lemmenkateus saivat hänen harmaat silmänsä liekehtimään.
"Jos saan heidät päästämään teidät vapaaksi, lupaatteko poistua tästä maasta ainiaaksi?"
"Sen lupaan, neiti Helen, ja rehellisesti", vastasi Brandt.
Helen pyörähti ympäri ja katsoi Jonathaniin punehtuen.
"Muistatko Jack, kun erosimme kotona luonani, kun aloitit tämän hirveän takaa-ajon, joka on nyt, Jumalan kiitos, päättynyt? Muistatko, mikä koetus se minulle oli? Täytyykö minun kärsiä se nyt toistamiseen?"
Hän oli hurmaavan suloinen siinä seisoessaan; entinen viehättävä tyttömäisyys oli nyt muuttunut kypsyneen naisen syvemmäksi ja salamyhkäisemmäksi vetovoimaksi.
Jonathan hengitti raskaasti ja kietoi sitten kätensä tiukasti hänen ympärilleen. Helen painautui hänen povelleen ja purskahti itkuun tietäen voittaneensa. Jonathan painoi poskensa hänen kiharoitaan vasten, ja kun hän sitten kohotti kasvonsa, oli niiden synkkä ja kaamea ilme hävinnyt olemattomiin.
"Päästä hänet, Eb", määräsi Jonathan. "Anna hänelle luodikko, evästä ja kanootti, sillä hän ei voi kulkea, ja anna hänen mennä. Ja tee se viivyttelemättä, sillä jos Wetzel sattuu tulemaan, ei itse Jumalakaan voi häntä enää pelastaa."
Katsetta, jonka Brandt loi tytön kyyneleisiin kasvoihin, ei voi sanoin kuvata. Hän ei puhunut mitään, vaan poistui nopeasti huoneesta eversti Zanen jäljessä.
Läsnäolijat laskeutuivat hitaasti portaita alas. Betty ja Nell tulivat viimeisinä silmät sädehtien kyynelten läpi. Jonathanista, joka oli ollut niin kauan kylmä ja luoksepääsemätön, näytti merkeistä päättäen tulevan yhtä kiihkeä sulhasmies kuin hän oli ennen ollut metsien erakko. Helenin täytyi ainakin melkein väkisten irroittautua hänen syleilystään, ja kun hänen ystävättärensä kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he onnesta säteilevät, kyyneleiset kasvot.
Tultuaan portille he näkivät eversti Zanen kiiruhtavan rantaan pienoinen mytty toisessa ja luodikko ja mela toisessa kädessä. Brandt lyyhäsi hänen jäljessään, ja molemmat katosivat törmän taakse.
Jonathan, Helen, Betty ja Nell menivät törmän reunalle. He näkivät eversti Zanen valitsevan erään kanootin toisten joukosta, työntävän sen vesille, laskevan mytyn pohjalle, ojentavan luodikon ja melan Brandtille ja kääntyvän takaisin.
Brandt istuutui kanoottiin ja alkoi verkalleen meloa keskijoelle. Kun hän oli päässyt noin viidenkymmenen metrin päähän rannasta, katsahti hän taaksensa ja lakkasi melomasta. Kasvot olivat melkein valkoiset ja silmät näyttivät välähtävän kuin kirkas teräs auringossa. Hän sieppasi äkkiä luodikon, heitti sen poskelleen ja laukaisi Jonathania kohti.
Jonathanin oli täytynyt aavistaa jotakin sellaista, sillä hän oli pitkällään samassa silmänräpäyksessä, kun luodikko kohosi. Luoti vihelsi hänen ylitseen ja upposi kumeasti jysähtäen paaluaitaukseen mitään vahinkoa tekemättä.
Tytöt olivat niin tyrmistyneet, etteivät he edes kirkaisseetkaan.
Eversti Zane kirosi niin, että koko tienoo kajahti. "Se hylky! Missä minun pyssyni on? Tuokaa pyssy, jumaliste sentään! Mitä minä sanoin?"
"Katsokaa!" huudahti Jonathan hypäten seisoalleen. Hiekkasärkällä saaren kärjessä seisoi eräs roteva, tumma olento, jonka hahmo oli kaikille tuttu.
"Wetzel, kaiken pyhän nimessä!" huudahti eversti Zane.
He näkivät pitkän, mustan luodikon nousevan, vavahtavan, laskeutuvan ja nousevan jälleen. Sen suusta pölähti valkoinen savuhattara kimakan pamauksen seuraamana.
Brandt pudotti melan, jota hän oli alkanut kiivaasti kastella petollisen laukauksensa ammuttuaan. Pää painui rinnalle ja kallistui sitten sivulle, kunnes se lepäsi kanootin laidalla, vartalo oikeni vähitellen kuin mukavaa asentoa etsien ja toinen käsi valahti hervottomasti laidan yli vettä viistämään kanootin ajelehtiessa verkalleen virran mukana.
"Siinä näit nyt, Helen, että sen täytyi tapahtua", lausui eversti Zane lempeästi. "Sellainen roisto! Lewillä oli varmaankin itse kohtalo tähtäimen takaa katsomassa, sillä matkahan on kerrassaan satumainen!"
XXV
Vuoden kuluttua. Ihana jälkikesä verhosi jälleen heleät metsät ja kullalta hohtavat lakeudet utuiseen auervaippaansa. Suuret, valkoiset tähdet syttyivät jälleen syysiltojen kirkkaansiniselle taivaalle, ja koko luonto näytti vaipuneen surumieliseen ja tunnelmalliseen rauhaan.
Marraskuun kolmas oli rajaseudun erään merkkitapauksen vuosipäivä – nuoremman metsämiehen hääpäivä.
Eversti Zane antoi sille nimen "Itsenäisyyden päivä", ja järjesti sen kunniaksi juhlan ja tanssiaiset, joihin koko asutuksen piti kokoontuman tätä rajaseudulla ensimmäistä häiriintymättömän rauhan ja vapauden vuotta juhlimaan.
Leggetin rosvojoukon tuhoutuminen oli kirvoittanut lainsuojattomien ja luopioiden ikeen ikuisiksi ajoiksi rajaseudulta. Simon Girty siirtyi Kanadaan joidenkin hänelle loppuun saakka uskollisten indiaanien keralla, ja hänen aseenkantajansa unohtuivat vähitellen kokonaan. Shawneet vetäytyivät länteen kauas Ohion taakse, ja delawaret hautasivat tapparan ja polttivat rauhanpiippua kalpeanaamojen kanssa, mistä he ennen olivat aina jyrkästi kieltäytyneet. Salaperäinen ja kohtalokas Kuoleman tuuli ei puhaltanut delawarelle enää salojen yksinäisillä poluilla eikä huokaillut puiden latvoissa hänen leirinuotionsa yllä yön hiljaisina hetkinä.
Ohion ihana laakso oli valloitettu indiaanilta ja puhdistettu niistä loisista, jotka olivat vuosikausia rajaseudun kauhuna ollen imeneet hänenkin vertansa.
Tämä päivä oli eversti Zanen elämän onnellisin. Työ, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, ja jota hän oli tuskin rohjennut toivoa saavansa nähdä valmiina, oli tehty. Länsi oli valloitettu. Mitä Boone oli tehnyt Kentuckyssä, sen hän oli suorittanut Ohiossa ja Länsi-Virginiassa.
Juhla vietettiin everstin nurmikkoisella pihamaalla. Jokainen mies, nainen ja lapsi olivat saapuvilla. Isak Zanekin oli tullut kaukaa huronien kaupungista vaimonsa ja pienen tyttärensä keralla, ja Yellow Creekin ja muiden keskuksien asukkaat olivat lähteneet liikkeelle miehissä ja naisissa. Sellaista välitöntä iloa ja riemua ei oltu Fort Henryssä milloinkaan nähty. Juhla-ateria oli juhlan veroinen. Pöydät notkuivat mahtavien paistien alla, joiden väliin oli pinottu korkeita leipä- ja kaakkukasoja, muista herkuista puhumattakaan, ja välillä tarjoiltiin makeata olutta ja vanhaa viiniä, jotka kohottivat juhlatunnelmaa. Kaikkialla näkyi vain ilosta säteileviä kasvoja ja korkeata juhlamieltä.
Eversti Zane nousi puhumaan. "Kunnioitettavat juhlavieraat, rakkaat ystävät ja naapurit. Sydämeni on melkein liian täysi kyetäkseni puhumaan. Tämä tilaisuus, tämä vapautemme päivän muistojuhla, on ensimmäinen korvaus pitkien ja kovien vuosien raskaasta aherruksesta, kärsimyksistä ja murheista. En luullut näkeväni sitä. Kylvämämme siemen on itänyt ja juurtunut; näillä paikoilla, joita sanomme kodiksemme, elää tulevaisina aikoina ehkä suuri kansa. Ja samoin kuin toivomme jälkeentulevaisten säilyttävän meidät muistissaan, pysähtykäämme nyt hetkeksi muistelemaan ja ajattelemaan sankareita, jotka ovat poistuneet keskuudestamme. Heidän nimistään ei tule montakaan kuuluisuuden ja maineen luetteloihin, ja heidän hautansa pysyvät historialle tuntemattomina, mutta me, jotka raadoimme, taistelimme ja vuodatimme vertamme heidän rinnallaan, me, jotka näimme heidän kaatuvan omiensa, ystäviensä ja nousevien polvien puolesta, rakastamme ja kunnioitamme heitä ja pidämme heidän muistonsa pyhänä. He tämän taistelun voittivat. He olivat uskollisia, ja niin olkaamme myös mekin, jotka alamme nyt saada nauttia heidän verellään lunastetusta vapaudesta, onnesta ja hyvinvoinnista, yhtä uskollisia heidän muistolleen, itsellemme, lähimmäisellemme ja Jumalalle."
Juhlatilaisuuden monista tärkeistä tekijöistä ei ollut se tosiasia, että kolme kihlattua paria esittäytyi eversti Zanelle pyytäen punastellen saada liitolleen vahvistuksen tänä ilon ja riemun päivänä, suinkaan vähäpätöisin. Onnellinen eversti sukeltautui vieraiden joukkoon, kierteli ja kaarteli, kunnes hän löysi Jim Downsin, papin, ja luovutti siinä riemuitsevien juhlijoiden keskellä morsiamet sulhasilleen ottaen itse ensimmäisen suudelman.
Oli jo myöhäinen ilta, kun vieraat hajaantuivat ja jättivät everstin omiensa pariin. Hän nousi kuistille voimakkaat kasvonsa säteillen.
"Missä minun Zane-pienokaiseni ovat?" kysyi hän. "Kas siinähän te olettekin! Neljä suloista lapsukaista. Äiti, tässä on Danielisi – jospa olisit ristinyt hänet Ebiksi! Ja tämä on Silasin veikeäsilmäinen sydänkäpy, Silas nuorempi, aika vesa. Ja pikku Myeraah, Isakin tumma indiaaniprinsessa! Voi sitä onnetonta, joka sattuu katsomaan liian syvälle noihin silmiin isoksi tultuasi, kultaseni! Jack, tässä on pikku Jonathan, metsämiesten viimeinen; hänellä on myös kauniit silmät, suuret kuin äidilläänkin. Luulenpa, että olisin nyt täysin onnellinen, jos vain –?"
"Jos vain?" uteli Betty suloista hymyään hymyillen.
"Niin, jos vain – jos vain –?" Hän vaikeni ja katsoi sisareensa.
Betyn lämpöinen poski painui melkein kiinni häneen, kun hän kuiskasi: "Rakas Eb!" Mitä sitten seurasi, sen kuuli vain eversti.
"No taivahan talikynttilät!" huudahti hän ja koetti kaapata Betyn syliinsä, mutta tämä kiiruhti pois hehkuvin kasvoin.
"Katsohan, kuinka lehdet jo varisevat!" huudahti Helen. "Ne muistuttavat mieleeni päivän, jolloin olin vankina metsässä ja rukoilin, että tulisit vapauttamaan minut."
Jonathan ei puhunut mitään.
He nousivat hiekkaista polkua ylös, joka mutkitteli kirjavien vaahteroiden lomitse eräälle uudelle tuvalle ylhäällä rinteellä.
"Tunnen olevani täysin onnellinen", jatkoi Helen. "Kaikki näyttävät tyytyväisiltä, paitsi sinä. Tuon synkän ilmeen näen jälleen ensi kerran viikkokausiin. Et suinkaan ikävöi entistä elämääsi, Jack kultaseni?"
"En, rakkaani, sitä en tee", vastasi Jonathan katsoen hymyillen häntä silmiin. Ne olivat yhtä loistavat kuin ennenkin ja vielä kauniimmatkin.
"Ah, nythän ymmärrän! Sinä suret vanhaa ystävääsi."
Ylempänä kohoavasta pensaikosta alkoi kuulua pehmeitä askeleita, oksat taipuivat sivulle, ja eräs roteva mies ilmestyi näkyviin tullen heitä kohti rinnettä alas.
"Wetzel", kuiskasi Helen.
Ystävykset löivät kättä vaitiollen.
"Sallikaa minun nähdä poika", pyysi Wetzel Heleniin kääntyen.
Pikku Jonathan katsahti vakavaan metsämieheen suurilla silmillään ja tavoitteli pienillä sormillaan takin ripsuja.
"Kun sinä olet varttunut mieheksi, ovat metsätkin muuttuneet viljavainioiksi", mutisi Wetzel.
Metsämiehet menivät yhdessä rinnettä ylös. Ilma oli kylmä. Lännen taivaalla heloittava iltarusko alkoi tummua. Kaakossa lainehtiva sinertävä usva vaaleni harmaaksi hämärän tihetessä.