[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$febZNHJziMbkevsPnytt0c-bDVmqLs4ElrvRTCd8Oz2Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2084,"Viimeinen ajo","Grey, Zane",1872,1939,"2084-grey-zane-viimeinen-ajo","2084__Grey_Zane__Viimeinen_ajo",null,"romaani",[],[],"fi",1909,1925,55821,368383,true,[],[],[],"Erämaaseikkailu sijoittuu Ohion laakson asuttamattomaan korpeen, jossa uudisasukkaat suuntaavat kohti Fort Henryn turvaa. Matkantekoa varjostavat petollinen opas ja rajaseudun vaarat, joissa selviytyminen vaatii rohkeutta ja taitoa.","Zane Greyn 'Viimeinen ajo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2084.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VIIMEINEN AJO\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglannin kielestä [\"The Last Trail\"] suomentanut O. E. N.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nMaille hiipivä pehmoinen hämärä kietoi vähitellen vaippaansa Ohion\naution laakson eräänä kesäiltana monta vuotta sitten, tehden virtaa\nseurailevalla yksinäisellä tiellä vaeltavan matkamiehen sangen\nlevottomaksi. Hän oli odottanut pääsevänsä sinä iltana seuralaisineen\nFort Henryyn, tämän pitkän, rasittavan ja vaarallisen erämaamatkan\nkaivattuun päämaaliin, mutta nopeasti tihenevä hämärä pakotti\nyöpymään taivasalle. Kapea, mutkitteleva tie, jota oli päivälläkin\nvaikea seurata, näytti häipyvän jäljettömiin tiheän viidakon tummiin\npimentoihin. Opas oli eronnut hänestä saman päivän aamuna, selittäen,\nettei hänen palveluksiaan enää tarvittu, ja kun ajajakin oli seudulla\nensi kertaa, oli hän hyvin huolestunut.\n\n\"En olisi ollut siitä millänikään, että meidän täytyy jälleen yöpyä\nmetsään, ellei opas olisi jättänyt meitä\", virkkoi hän matalasti\najajalle.\n\nMies ravisti päätään ja alkoi muristen päästellä hevosia valjaista.\n\n\"Emme voi olla missään tapauksessa kovinkaan kaukana Fort Henrystä,\nsetä\", sanoi eräs nuorukainen kavuten vaunuista.\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" murahti ajaja. \"Joutua yöksi taivasalle ihan\nvennonvieraassa seudussa on sitäpaitsi peräti arveluttavaa. Kuka takaa\n--\"\n\n\"Opas vakuutti meidän ehtivän helposti Fort Henryyn ennen iltaa\",\nkeskeytti nuorukainen.\n\n\"Opas! Sanon teille, herra Sheppard --\"\n\n\"Ei niin kovasti! Älkää pelästyttäkö tytärtäni\", varoitti mies, jota\noli puhuteltu Sheppardiksi.\n\n\"Ettekö huomannut hänessä mitään kummallista?\" kysyi ajaja, alentaen\nääntään. \"Ettekö pannut merkille, kuinka hermostunut hän oli viime\nyönä? Eikö teistä ollut omituista, että hänellä oli niin kiire\npäästä meistä, aivankuin hän olisi ollut peloissaan muuten karskista\nkäytöksestään huolimatta?\"\n\n\"Kyllä. Hän käyttäytyi omituisesti, tahi ainakin siltä näytti\", vastasi\nSheppard. \"Vai mitä, Will?\"\n\n\"Olen samaa mieltä nyt asiaa ajatellessani. Oli kuin hän olisi\nodottanut jotakin tahi pelännyt jotakin tapahtuvan. En tullut sitä\nkuitenkaan sen paremmin pohtineeksi, sillä otaksuin rajaseudun miesten\nyleensä käyttäytyvän siten.\"\n\n\"Minulla oli hänestä joka tapauksessa omat ajatukseni\", kuiskasi ajaja\nsynkästi. \"Teillä oli niin kiire päästä taipaleelle, ettette välittänyt\nneuvoistani rahtuakaan. Fort Pittissä kohtaamallamme turkiskauppiaalla\nei ollut tästä Jenksistä suinkaan parhaimmat käsitykset. Sanoi hänen\nolevan Pittissä verraten tuntemattoman, paitsi että hän oli sangen\nkärkäs tarttumaan puukkoon.\"\n\n\"Mitä siis ajattelette tilanteesta?\" kysyi Sheppard, kun ajaja lopetti.\n\n\"Laakso on Pittin alapuolella täynnä luopioita, lainsuojattomia ja\nhevosvarkaita. Punanahoista ei ole enää niin paljon vastusta kuin\nennen, mutta nämä valkoiset juuttaat ovat pahemmat kuin konsanaan. Ja\ntuo Jenks voi olla juuri sitä sakkia. Ehkä olen väärässä. Toivon niin.\nMutta tapa, jolla hän erosi meistä, näyttää pahalta.\"\n\n\"Älkäämme olko suotta huolissamme. Kun kerran olemme tulleet tänne\nsaakka ainoatakaan indiaania tahi lainsuojatonta sattumaltakaan\nnäkemättä, pääsemme varmasti perillekin turvallisesti.\" Sheppard\nkoroitti ääntään: \"Helen, sinä laiskuri, tulehan jo alas. Haluamme\nhiukan illallista. Will, kerää polttopuita, niin teemme tämän pimeän\naukean käden käänteessä hiukan miellyttävämmäksi.\"\n\nKun Sheppard läheni öljykankaalla katettuja vaunuja, hypähti niistä\neräs tyttö keveästi hänen viereensä. Hän oli melkein Sheppardin\npituinen.\n\n\"Onko tämä Fort Henry?\" hän kysyi iloisesti alkaen hypellä Sheppardin\nympärillä. \"Missä majatalo on? Olen niin nälkäinen. Kuinka suloista\npäästä noista vaunuista hiukan jaloittelemaan! Tahtoisin juosta. Eikö\ntämä yksinäinen paikka olekin viehättävä, vai mitä?\"\n\nNuotio loimusi pian sähisten ja räiskyen ja täytti tuoksullaan ilman.\nHöyryävän kattilan sisältö ja mehevä kauriinpaisti virkistivät\nnälkäiset matkamiehet ja saivat heidät unohtamaan hetkeksi oppaan\nkarkaamisen ja sen mahdollisuuden, että he olivat voineet joutua\neksyksiin. Lännen taivaalla näkynyt viimeinenkin punerrus sammui. Metsä\npeittyi yöhön, mutta tämä pieni aukea kajasti kirkkaana läikkänä sen\npimeydestä.\n\nHerra Sheppard oli jo harmaapäinen vanhus, mutta hänen verevät kasvonsa\nvaikuttivat pirteiltä ja nuorekkailta. Veljenpojan piirteet olivat\npoikamaisuudessaan reippaat ja avonaiset. Tyttö oli sukupuolensa mitä\nviehättävin edustaja. Hänen suuret ja nauravat silmänsä olivat yhtä\ntummat kuin pimennot puiden alla.\n\nAterian jälkeen virinneen keskustelun ollessa juuri rattoisimmillaan\nHelen säpsähti äkkiä, suoristautui ja käänsi päänsä sivulle kuin\njotakin kuunnellen.\n\n\"Mikä hätänä, serkku?\" kysyi Will.\n\nHelen ei hievahtanutkaan.\n\n\"No mutta, tyttöseni\", virkkoi Sheppard paheksuvasti.\n\n\"Kuulin askeleita\", kuiskasi Helen osoittaen vapisevalla sormella\nläpitunkemattomaan pimeyteen, joka ympäröi nuotion piirin kuin musta\nmuuri.\n\nJostakin kuului lehtien pehmeätä risahtelua ja sitten selviä askeleita.\n\nVäsynyt ajaja nosti pörröistä päätään ja silmäili pelokkaasti\nympärilleen. Sheppard ja Will tuijottivat jännittyneesti pensaikkoon,\nmutta Helen ei muuttanut asentoaan. Matkamiehet olivat nyt tuskallisen\ntietoiset paikan lohduttomasta yksinäisyydestä. Hyönteisten heikko\nhyminä ja yötuulen surumielinen suhina tuntuivat tekevän painostavan\nhiljaisuuden yhä syvemmäksi.\n\n\"Luultavasti joku pantteri\", virkkoi Sheppard koettaen saada äänensä\nmahdollisimman rauhalliseksi. \"Näin tänään yhden hiiviskelevän\njäljessämme.\"\n\n\"Pahus sentään, etten ottanut pyssyäni vaunuista!\" harmitteli Will.\n\n\"Kuinka pimeätä ja autiota täällä onkaan!\" huudahti Helen\nhermostuneesti. \"Olen väsynyt, niin että kaikki oli ehkä vain\nmielikuvitusta. Nyt taas -- ettekö kuule? Oh!\"\n\nNäkyviin ilmestyi kaksi tummaa ja kookasta olentoa, jotka etenivät\nnuotiolle nopein ja äänettömin askelin niin äkkiä, ettei matkamiehistä\nehtinyt kukaan liikahtaakaan. Tulijat olivat indiaaneja, joiden\nuhkaavasti kohotetut tapparat osoittivat heidän olevan vihamielisiä.\n\n\"Uh!\" murahti pitempi katsoessaan avuttomaan ja säikähtyneeseen ryhmään.\n\nHe olivat hirveän näköisiä seisoessaan siinä uhkaavina nuotion\nloisteessa ja tarkastellessaan muukalaisia pälyvin silmin. Hurjat\npiirteet, joita oli vielä värikkäillä juovilla vääristelty, ajeltu\npäälaki pystyssä törröttävine hiustöyhtöineen, jota koristi\nkotkansulka, jäntevät, ketteryyttä ja sitkeyttä ilmaisevat,\nvaskenpunaiset jäsenet ja heidän koko villiin julmuuteen viittaava\nilmeensä tyrmistytti matkamiehet ja täytti heidän sydämensä kauhulla.\n\nIlmaisten tyydytyksensä syvillä murahduksilla ja matalilla\nnaurunhykäyksillä he kävivät siekailematta aterian tähteiden kimppuun,\njotka katosivat hämmästyttävän nopeasti. He olivat ahneudessaan enemmän\nraatelevien susien kuin inhimillisten olentojen kaltaisia.\n\nHelen tähyili arasti ympärilleen ikäänkuin toivoen näkevänsä jonkun,\njoka voisi auttaa, villien luodessa häneen pilkallisia ja ilkeämielisiä\nsilmäyksiä, ja jos kukaan liikahtikaan, tapailivat jäntevät kädet heti\ntapparaa.\n\nPitempi laski äkkiä kätensä kumppaninsa polvelle ja heristi\nuhkaavasti asettaan Sheppardin nenän edessä, painaen samassa sormen\nhuulilleen kuin hiljaisuutta vaatien. Molemmat indiaanit jäykistyivät\nliikkumattomiksi kuin patsaat. Sieraimet vain vavahtelivat ja pää oli\nkääntynyt sivulle, kun he kuuntelivat suu auki ja melkein hengittämättä\nhiukan eteenpäin nojautuneina.\n\nJoitakin sekunteja kului. Metsässä tuntui vallitsevan sama syvä ja\nhäiriintymätön hiljaisuus kuin ennenkin, mutta korvat, jotka ovat yhtä\nherkät kuin hirvellä, olivat keksineet jonkun äänen. Pitempi kyyristyi\näänettömästi ja kuunteli korva maata vasten, toisen istuessa paikallaan\nkuin kivikuva, ainoana elonmerkkinä vilkkaasti tähyilevät silmät, jotka\nnäkivät yhtäaikaa joka taholle.\n\nPitempi nousi, viittasi pimeälle tielle ja poistui valopiiristä. Toinen\nseurasi aivan hänen kantapäillään. He hävisivät kuin kaksi kummitusta\nja yhtä äänettömästi kuin olivat ilmestyneetkin.\n\n\"Kas niin!\" hengähti Helen.\n\n\"Olin vähällä tukehtua jännityksestä!\" huudahti Will.\n\n\"Mitä arvelette tästä kummallisesta käänteestä?\" kysyi Sheppard\najajalta.\n\n\"Saivat varmaankin vihiä jostakin, joka on tulossa tännepäin. Oppaamme\non ehkä muuttanut mieltään ja kiiruhtanut jälkeemme. Yötuulella on omat\nviestinsä, ja noilla miekkosilla on yhtä herkkä vainu ja kuulo kuin\nvillieläimillä.\"\n\nHän oli tuskin vaiennut, kun aukealle ilmestyi jälleen kaksi\näänettömästi astelevaa olentoa.\n\n\"Sitähän ajattelinkin. Siinä ne nyt ovat, tavaran tasaajat\", kuiskasi\najaja.\n\nMutta hän erehtyi. Syvä ja tyyni ääni lausui rauhoittavasti: \"Ystäviä.\"\n\nMiehillä oli yllään metsänkävijöiden tummanruskea puku. Toinen astui\nmatkamiesten luokse, toisen jäädessä seisomaan paikoilleen, pitkään,\nmustaan luodikkoon nojaten.\n\nNuotiolle tulleessa metsästäjässä oli sen häilyvässä loisteessa nähtynä\njotakin vaikuttavan maalauksellista. Hän oli täydet kolme kyynärää\npitkä, yllään rajaseudulla yleinen, ripsuilla koristeltu pukinnahkainen\npuku, ja olemuksessaan indiaanin kesytöntä ja luonnollista viehkeyttä.\n\nHän katsoi hämmästyneisiin matkamiehiin tummilla, vakavilla silmillä.\n\n\"Tekivätkö punanahat mitään pahaa?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, eivät mitään\", vastasi Sheppard. \"Söivät illallisemme tähteet ja\nhävisivät metsään, koskematta meihin sormellaankaan. Mutta sen sanon,\nettä olemme sangen iloiset nähdessämme teidät, herra.\"\n\nWill yhtyi setäänsä lämmöllä, ja Helenin suuret ja ihmettelevät silmät\ntoivottivat vieraan sydämellisesti tervetulleeksi.\n\n\"Näimme nuotionne hohteen ja ehdimme parhaiksi näkemään indiaanien\npainuvan matkoihinsa.\"\n\n\"Jospa ne ovat kätkeytyneet pensaikkoon ja ampuvat meitä\", virkkoi\nWill, joka oli kuullut Fort Pittissä monta tarinaa rajaseudulta.\n\"Olemme tässä nuotion ympärillä istuen erinomainen maali.\"\n\nMetsästäjän vakavat piirteet lientyivät.\n\n\"Lähdettekö heidän jälkeensä?\" kysyi Helen.\n\n\"Ne ovat häipyneet kuulumattomiin jo kauan sitten\", vastasi hän. \"Kuka\nteillä oli oppaana?\"\n\n\"Palkkasin hänet Fort Pittissä, mutta hän jätti meidät aivan äkkiä tänä\naamuna. Iso, mustapartainen mies, tuuheat kulmakarvat, ja toisessa\nkorvassa joko luodin tahi puukon repäisemä arpi\", vastasi Sheppard.\n\n\"Jenks, eräs Bing Leggetin kätyri.\"\n\n\"Aivan niin. Entä kuka on Bing Legget?\"\n\n\"Eräs lainsuojaton. Jenks on koettanut viedä teidät johonkin ansaan.\nTodennäköisesti hän odotti noiden punanahkojen ilmestyvän jo pari\npäivää sitten. Arvelen suunnitelmaan tulleen jotakin vikaa. Hän ehkä\nodotti viittäkin shawneeta, mutta nyt voi käydä niin, ettei hän näe\nniistä enää milloinkaan edes kolmeakaan.\"\n\nSanoissa oli jotakin pahaenteistä, kylmää ja julmaa, mikä ei jäänyt\nkuulijoilta huomaamatta.\n\n\"Onko Fort Henryyn vielä pitkäkin matka?\" tiedusteli Sheppard.\n\n\"Poikkimaisin kahdeksantoista penikulmaa, mutta tietä myöten enemmän.\"\n[Tässä kirjassa puhutaan vain englannin penikulmista.]\n\n\"Petosta!\" huudahti vanhus. \"Emme ole sen pitemmällä kuin aamullakaan.\nOlipa onni, että yhdytitte meidät. Olette varmaankin Fort Henryn\nmiehiä, ja opastatte meidät sinne? Eversti Zane on vanha ystäväni. Hän\non kiitollinen kaikesta, mitä hyväksenne teette. Senhän luonnollisesti\ntiedättekin ilman muuta, eikö niin?\"\n\n\"Olen Jonathan Zane.\"\n\nSheppard oivalsi, että hänen edessään seisoi eräs rajaseudun\nkuuluisimpia metsämiehiä. Vallankumouksen aikoina oli Zanen maine\nlevinnyt Atlantin rannikolle saakka.\n\n\"Entä toverinne?\" kysyi Sheppard, mielenkiinto nyt kokonaan vireillä,\nja melkein arvaten vastauksen. Rajaseudun aikakirjoissa mainittiin\nJonathan Zanen yhteydessä aina eräs omituinen ja salaperäisyydessään\nkaamean maineen saavuttanut mies, rajaseudun nemesis, jonka kaikki\nuudisasukkaat tunsivat, mutta jota eivät monetkaan heistä milloinkaan\nnähneet.\n\n\"Wetzel\", vastasi Zane.\n\nKaikki kääntyivät sinnepäin, jossa Zanen vaitelias kumppani seisoi\nnuotion heikossa kajastuksessa pimeätä metsää vasten jättiläismäisenä,\ntummana ja liikkumattomana, hämärissä ääriviivoissaan siltäkin matkalta\njotakin musertavan voimakasta ja poistyöntävää.\n\nSamassa hän häipyi näkyvistä äkkiä kuin todellinen kummitus.\nPensaikosta kuului varoittava: \"Sshh!\"\n\nZane hajoitti nuotion nopealla potkulla.\n\nMatkamiehet odottivat henkeään pidätellen. He eivät kuulleet muuta kuin\noman sydämensä levottoman sykinnän; eivät edes nähneet toisiaan.\n\n\"Parasta panna maata\", kuului Zanen rauhallinen ääni. Kuinka se\nhelpottikaan! \"Vartioimme vuorotellen ja päivän koittaessa viemme\nteidät Fort Henryyn.\"\n\n\n\n\nII\n\n\nEversti Zane, eräs Ohion laakson varhaisimpia asuttajia, kookas ja\njäntevän näköinen mies, istui kuunnellen vanhan ystävänsä selostusta\nyöllisestä seikkailusta. Kasvot olivat tummat ja voimakaspiirteiset,\nja kun kertoja lopetti, vilahti hänen kauneissa, ruskeissa silmissään\nmelkeinpä veitikkamainen hymy.\n\n\"Arvaan siinä olleen sinulle seikkailua aivan riittävästi\", virkkoi\nhän. \"Ja tilanne olisi epäilemättä käynyt vielä arveluttavammaksi,\nellen olisi lähettänyt Wetzeliä ja Jonathania katsomaan peräänne.\"\n\n\"Sinäkö heidät lähetit! Miten maailmassa tiesit minun olevan näillä\nmailla? Luulin valmistavani sinulle suuren yllätyksen.\"\n\n\"Indiaanilähettini, jotka lähtivät Fort Pittistä ennen teitä, olivat\nottaneet selon asiasta.\"\n\n\"Muistan nähneeni siellä erään solakan indiaanin, joka näytti\ntiedustelevan, keitä olimme. Olen pahoillani, etten noudattanut\nturkiskauppiaan neuvoa oppaan valinnassa, mutta minulla oli niin\nkiire päästä perille, ja matka virtaa alas lautalla tahi veneellä\ntuntui liian kalliilta. Otin mukaani koko maallisen omaisuuteni ja\nveljenpojallani on melkoinen summa kultaa.\"\n\n\"Kaikki hyvin, kun loppu on hyvä\", vastasi eversti Zane hilpeästi.\n\"Mutta saamme kiittää sallimusta, että Wetzel ja Jonathan ehtivät\najoissa.\"\n\n\"Varmasti. Noita hurjan näköisiä villejä en hevillä unohda. Miten\näänettömästi ja nopeasti he hävisivätkään pimeyteen! Mahtoikohan Wetzel\najaa heitä takaa? Hän katosi yöllä, näyttäytymättä enää. Tuskin ehdimme\nedes kunnolla nähdä hänet. Ihmettelenpä, mahtaisinko tuntea hänet nyt\nmuusta kuin suuresta koostaan.\"\n\n\"Hän kulki koko ajan edellänne. Vaaran uhatessa hän on harvoin\nnäkösällä, mutta aina läheisyydessä. Lähtekäämme hiukan kävelemään\nja katselemaan ympärillemme. Rakennan parhaillaan uutta mökkiä, joka\nvalmistuu kuin tilauksesta käytettäväksesi.\"\n\nHe menivät ulos vaahterain ja kuusien varjoon. Mutkitteleva polku vei\nloivasti viettävää rinnettä alas. Erään korkean ja tuuheaoksaisen\npuun alla hääri joukko partaisia uudisasukkaita vielä keskeneräisen\nhirsimökin ympärillä. Kaikilla oli haalistunut pukinnahkainen puku ja\nkarvalakki.\n\n\"Rajaseudun elämä on kovaa ja työlästä, mutta samalla reipasta ja\nmielenkiintoista\", lausui eversti. \"Sanon sinulle, George Sheppard,\nettä tulit harmaista hiuksistasi ja kauniista tyttärestäsi huolimatta\nlänteen, koska tahdoit elää miesten keskuudessa, jotka tekevät jotakin.\"\n\n\"Enpä taida kieltää, eversti, etteikö vereni olisi vieläkin verraten\nkuumaa\", vastasi Sheppard, \"mutta Fort Henryyn tulin vain hyvän\nviljelysmaan toivossa. Vanhasta kodistani Williamsburgissa on vain\nrauniot jäljellä samoin kuin perheeni omaisuudestakin. Otin tyttäreni\nja veljenpoikani mukaani, koska tahdoin juurruttaa heidät uuteen\nmultaan.\"\n\n\"Siinä teit oikein, George, ja me iloitsemme kaikki tulostasi. Mutta\nmissä ovat poikasi? Muistan heidät hyvin, vaikka siitä onkin jo\nkuusitoista pitkää vuotta, kun lähdin vanhasta Williamsburgista.\"\n\n\"Kuolleet. Vallankumous vei heidät kaikki. Lapsistani ei ole elossa\nmuita kuin Helen.\"\n\n\"Onpa sinullakin ollut koettelemuksesi, George. Te siirtokuntien\nasukkaat olette maksaneet itsenäisyydestänne yhtä kalliin hinnan\nkuin me uudisasukkaat rajaseudun rauhasta. Mutta älkäämme kajotko\nmenneisyyteen. Täällä sinulle alkaa uusi elämä ja sellainen, jolla on\nsinulle paljon annettavaa. Katsohan, kuinka mökki nousee! Se on oleva\npian kotisi.\"\n\nSheppardin katse kiintyi ripeäliikkeisiin rakentajiin ja valkoisten\ntammihirsien nopeasti alenevaan kasaan.\n\n\"Nostakaa -- hei!\" hoilasi eräs päivänpaahtama esimies.\n\nTukevat hartiat painuivat kumaraan raskaan ja sileäksi veistetyn hirren\nalla.\n\n\"Ylemmäksi -- hei!\"\n\n\"Katsohan -- se nousee\", huudahti eversti. \"Huomenna se on jo\nvesikatossa.\"\n\nHe kävelivät hiekkaista kujannetta alas, jota reunusti rivi muhkeita\npähkinäpuita ja vaahteroita vasemmalla, taampaa näkyvän metsän\netuvartioina, ja lavea, viheriä aukea oikealla.\n\n\"Parempaa paikkaa olisit tuskin voinut löytää\", huomautti Sheppard\nkatsellessaan rinteelle saakka ulottuvia, hyvin hoidettuja viljelyksiä\nja solisevaa, kivien yli rattoisasti hyppelevää puroa, joka viivähti\nhetkisen pienessä ruohorantaisessa lammikossa ja jatkoi sitten\nmatkaansa ontoiksi koverretuista hirsistä tehtyä ränniä myöten alempana\nnäkyvään pesutupaan.\n\n\"Enpä osaa muutakaan sanoa\", vastasi eversti. \"Tämä kotini onkin jo\nneljäs tällä paikalla.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Punanahat ovat sangen kärkkäitä panemaan tulta nurkan alle.\"\n\nSheppard naurahti. \"Ei ole lainkaan vaikeata käsittää, miten Fort\nHenry oli säilynyt kaikki nämä vuodet, kun tietää sinun olleen sen\npäällikkönä. Talonpaikkanne on varmasti asutuksen parhain. Semmoinen\nnäköala!\"\n\nEverstin talo oli Ohioon pistävän korkean ja jyrkkärinteisen\nharjanteen laella, josta oli lavea näköala mahtavalle virralle ja\nsen maalaukselliseen laaksoon. Sheppardin katse kiintyi ensin ajan\nmustuttamaan varustukseen, joka seisoi niemekkeen kärjessä tummana\nja uhkaavana ympärilleen ryhmittyneitä hirsimökkejä vartioiden, ja\nsitten leveään, rauhallisesti vierivään virtaan vehmaine saarineen,\nkimmeltävine hiekkasärkkineen ja tiheän pajukon reunustamine\nrantoineen. Sen toisella puolella levisi pitkää, aaltoilevaa heinää\nkasvava tasanko, taustana tumma metsä, joka häipyi vähitellen kohoten\nkaukaa siintävään vuoristoon.\n\n\"Kuusitoista vuotta sitten näin ensi kerran tämän laakson tuon\nharjanteen laelta. Sen kauneus teki minuun syvän vaikutuksen, ja sen\ntarjoamat ihmeelliset mahdollisuudet hurmasivat mieleni kokonaan.\"\n\n\"Olitko yksinäsi?\"\n\n\"Vain minä ja koirani. Joitakin valkoisia miehiä oli asettunut\njokivarteen jo ennen minua, mutta tätä ihanaa laaksoa ei ollut vielä\nkukaan nähnyt. Annan sinulle, George, neljäkymmentä eekkeriä raivattua\nviljelysmaata, joka on niin hedelmällistä, että saat kaksi satoa\nvuodessa. Päästyäsi säästöjesi nojalla hyvään alkuun olet joidenkin\nahkerien käsien tukemana pian varakas mies.\"\n\n\"Siinähän on maata jo liiaksikin -- en tiedä, kykenenkö oikeastaan\nostamaan niin suurta kappaletta.\"\n\n\"Puhu minulle maksusta vasta sitten kun peltosi alkavat antaa puhdasta\ntuloa. Onko veljenpoikasi terve ja vahva ja halukas työhön?\"\n\n\"Kyllä, ja sitäpaitsi niin varakas, että hän voi ostaa maata\nenemmältäkin.\"\n\n\"Anna hänen pitää rahansa ja hankkia niillä mukava koti jollekin\nkunnon tytölle. Nuoret naitetaan täällä jo varhain. Entä tyttärenne,\nGeorge? Tuleeko hän kestämään täällä rajaseudulla, jossa elämä on kovaa\nkaikinpuolin?\"\n\n\"Helenistä ei pelkoa.\"\n\n\"Tässä uranuurtamisessa kantavat naisemme raskaimman taakan. Kuinka\nsankarillisia he ovat olleetkaan, Jumala heitä siunatkoon! Täällä on\nelämä kovaa miehellekin, saati sitten naiselle. Mutta se on oikeata\nmiesten elämää, ja me tarvitsemme tyttöjä -- tyttöjä, jotka synnyttävät\nja kasvattavat voimakkaita ja jänteviä miehiä. Mieleni valahtaa\nkuitenkin aina murheelliseksi, kun näen jonkun tytön saapuvan tänne.\"\n\n\"Helen tiesi samoin kuin minäkin, minkälaisissa oloissa tulisimme\ntäällä elämään, eikä hän epäröinyt hetkeäkään\", vastasi Sheppard\neverstin sanoista ja äänensävystä hiukan hämmästyneenä.\n\n\"Sen tietää vain se, joka on elänyt rajaseudulla\", virkkoi eversti.\n\"Mutta nämä puheet ovat kovin masentavia. Kas! Siinähän neiti Helen\ntuleekin sisareni keralla.\"\n\nEverstin kaunispiirteisille kasvoille levisi kirkas hymy.\n\n\"Toivon teidän levänneen hyvin rasittavan matkan jälkeen?\"\n\n\"Olen harvoin väsynyt, mutta nyt teki lepo todellakin hyvää, mistä\nkiitän teitä ja sisartanne mitä lämpöisimmin\", vastasi tyttö, ojentaen\nkätensä everstille kiitollisella katseella, joka käsitti samalla hänet\nja hänen sisarensa.\n\nEverstin sisar oli solakka ja viehättävä nuori nainen, jonka tumma\nkauneus oli nyt erikoisen silmiinpistävä kumppanin valkoisen hipiän,\nkullankeltaisen tukan ja sinisten silmien vastakohtana.\n\nNiin kaunis kuin Helen Sheppard olikin ei eversti Zane nähnyt hänestä\nmuuta kuin silmät, joista hän ei voinut katsettaan irroittaa. Ne\nolivat harvinaisen suuret ja ilmeikkäät, väriltään tummansiniset, joka\nmuuttui, tummeni ja kirkastui aina ajatusten ja mielentilojen mukaan.\n\n\"Tule\", virkkoi eversti äkkiä Sheppardille seuraten tämän kanssa\ntyttöjä polkua alas. Hän vei heidät varustukseen ja näytti siellä\ntilavan ja pitkän huoneen, jonka jykevissä hirsiseinissä oli pieniä,\nnelikulmaisia ampuma-aukkoja, siellä täällä joku karrelle palanut\nkohta, lukematon paljous luodinreikiä ja joitakin tummia tahroja. Ne\npuhuivat jylhää kieltään uhrautuvaisuudesta ja sankarillisuudesta,\njolla tätä kömpelöä rakennusta oli puolustettu.\n\nHelenin kiihkeät kyselyt saivat everstin lopulta selostamaan muutamin\nsanoin Fort Henryn viime piirityksen; kuinka luopio Girty hyökkäsi\nasutukselle satojen indiaanien ja brittiläisten sotilasten keralla;\nkuinka urhoolliset puolustajat pitivät puoliaan kolme vuorokautta\nviheltävien luotien, tulinuolien, kiljuvien hornanhenkien, tulen ja\nsavun keskellä, torjuen hyökkäyksen toisensa jälkeen, kaikki siitä\njärkähtämättömän yksimielisinä, että he kaatuvat ennenkuin antautuvat.\n\n\"Suurenmoista!\" hengähti Helen silmät säihkyen. \"Silloinko Betty Zane\ntoi ruudin? Ah, olen kuullut sen tarinan.\"\n\n\"Siitä saa sisareni kertoa\", vastasi eversti hymyillen.\n\n\"Tekö? Tekö se olitte?\" Helenin silmät säteilivät vielä kirkkaammin\ntulvillaan ihailua, jota urotyöt aina nuorissa herättävät.\n\n\"Sisareni on ehtinyt olla sen jälkeen naimisissa ja tulla leskeksikin\",\nselitti eversti huomatessaan Helenin tutkivan katseen, joka oli\nkiintynyt hänen sisarensa tyyniin ja surumielisiin kasvoihin kuin\nihmetellen, oliko tämä hiljainen ja vaatimaton nainen todellakin sama\npeloton ja kuuluisa Elisabeth Zane, josta hän oli kuullut.\n\nHelenin sormet kiertyivät pehmeästi hänen kumppaninsa käden ympärille.\nTästä tyttömäisestä ja vilpitöntä myötätuntoa ilmaisevasta eleestä sai\nlämmin ystävyys alkunsa.\n\n\"Arvaan täällä tapahtuneen yhtä ja toista\", virkkoi Sheppard toivoen\neversti Zanen kertovan heille vielä jotakin.\n\nEversti hymyili jylhästi.\n\n\"Viidentoista vuoden aikana on jokainen kesä ollut verinen\nrajaseudulla. Fort Henryn piiritykset ja Crawfordin tappio, suurin,\nmitä olemme täällä konsanaan kuulleetkaan, ovat historiallisia\ntapauksia; nehän tietysti tunnette. Mutta indiaanien lukemattomista\nhävitysretkistä ja hyökkäyksistä ja luopioiden toimeenpanemista\nnaisenryöstöistä ja uudisasukasten murhista ja totta puhuen koko\ntästä taukoamattomasta sodasta, jota on käyty pitkin jokivartta, sen\nkuitenkaan kohdistumatta milloinkaan pitempää aikaa yhteen kohtaan,\ntietävät vain uudisasukkaat. Vajaan viiden penikulman päässä Fort\nHenrystä kasvavat laakeripensaat metrin korkuisina kahden asutuksen\nraunioilla, ja voin näyttää teille monta raiviota, johon joku onneton\nuudisasukas löi merkkipaalunsa ja rakensi mökkinsä vain kaatuakseen\nvaimonsa ja lastensa puolesta taistellen. Fort Henryn ja Fort Pittin\nvälillä on vain yksi asutus, Yellow Creek, jonka useimmat asukkaat\novat tulleet sinne pakolaisina jokivarren hävitetyistä kylistä. Viime\nkesänä meillä oli Rauhan kaupungin verilöyly, mustin ja hirvein rikos\nmitä konsanaan on tehty. Sen jälkeen on Simon Girty ollutkin alallaan\nverenhimoisine punanahkoineen.\"\n\n\"Sinulla on täytynyt olla täällä aina suuri varusväki\", sanoi Sheppard.\n\n\"Miesluku ei ole ollut milloinkaan mainittavan suuri, pikemmin\npäinvastoin, mutta sentään aina riittävä. Viime piirityksen aikana meitä\noli vain neljäkymmentä henkeä, naiset ja pojat mukaanluettuina. Mutta\nminulla oli uudisasukkaita ja naisia, jotka osasivat käyttää luodikkoa,\nja rajaseudun etevimmät metsämiehet.\"\n\n\"Onko uudisasukasten ja noiden metsämiesten välillä jokin ero?\" kysyi\nSheppard.\n\n\"Onpa niinkin. Itse olen uudisasukas, mutta rajaseudun metsämies on\njoko indiaanien metsästäjä tahi tiedustelija. Andrew Zane, Sam ja John\nMcColloch, Bill Metzar ja John ja Martin Wetzel, jotka ovat kaikki\nkuolleet, majailivat vuosikausia kattoni alla. He menettivät lopulta\njokainen päänahkansa. Fort Henry kasvaa; sillä on uudisasukkaansa,\nlautturinsa ja soturinsa, mutta vain kaksi metsämiestä. Noista suurista\nmiehistä ei ole jäljellä muita kuin Wetzel ja Jonathan.\"\n\n\"Siis jo ikämiehiä?\" hymyili Helen silmissään vieläkin uneksiva loiste.\n\n\"Kyllä, neiti Helen, mutta eivät vuosiltaan, kuten tarkoitatte.\nKokemukset tekevät täällä ihmisen ennenaikojaan vanhaksi. Vain\naniharvat uudisasukkaat saavuttavat korkean iän; metsämiehistä ei\nainoakaan. Wetzel on siinä neljänkymmenen vaiheilla ja veljeni Jonathan\non vielä nuori mies, mutta he ovat molemmat vanhoja rajaseudun\naikakirjoissa.\"\n\nEversti Zane kertoi kuulijoilleen näiden rajaseudun ehkä kuuluisimpien\nmiesten tarinan vakavasti ja innostuneesti kuin mies, joka rakastaa\nkertomuksensa aihetta. Kuusitoista vuotta sitten, heidän ollessa vielä\naivan nuorukaisia, he olivat liittyneet häneen ja vaeltaneet tänne\nVirginian vuorten yli, Wetzel pyhittääkseen elämänsä vannomalleen\nkostolle, ja Jonathan antaen myöten seikkailunhalulleen ja erämaan\nväkevälle vetovoimalle. Ja niin ihmeellistä kuin se onkin he läpäisivät\nhengissä tämän pitkän sodan, joka vei kaikki muut heidän aikalaisensa\nhautaan, joko taitavuutensa, neuvokkuutensa ja rohkeutensa, tahi sitten\nvain selittämättömän onnensa nojalla.\n\nWetzel pysytteli monta vuotta kaikista muista erillään. Hän samoili\nmetsissä vainoten indiaaneja leppymättömästi ja herkeämättä ja\nnäyttäytyi asutuksella vain silloin kun villit suunnittelivat jotakin\nryöstöretkeä. Jonathan kuljeskeli myös pitkät ajat yksinään metsissä\ntahi tiedusteli jokivarressa. Mutta viime vuosina heidän välilleen\nkehittyi vähitellen lämmin ystävyys. Yhteinen etu oli saanut heidät\nlähtemään yhdessä erään tunnetun luopion ja pahantekijän jäljille, ja\nkun tämä sai vihdoin monta päivää kestäneen, hellittämättömän ajon\njälkeen kärsiä kaamean, mutta ansaitun rangaistuksen veritöistään,\nolivat nämä yksinäiset ja vaiteliaat miehet ystäviä.\n\nWetzel oli nopea kuin hirvi, ehdottomasti peloton ja väsymätön, ja\nruumiinvoimissa vertaistaan vailla, ja kun hänen ainutlaatuinen,\nverikoirasta muistuttava nerokkuutensa, julmuutensa ja\nleppymättömyytensä sai säätäjäkseen Jonathanin terävän älyn ja\narvostelukyvyn, oli punanahkojen ja luopioiden hetki lyönyt. Heidän\nmaineensa kasvoi kesä kesältä. Kaikki iloitsivat heille annetusta\nvoimasta ja taidosta, ja tässä kylässä oli heihin jo niin totuttu, että\nihmeellisimpiäkin urotöitä pidettiin aivan luonnollisina.\n\nUudisasukkaat panivat kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki salaperäiset\nteot Wetzelin ja Jonathanin tilille, olipa sitten kysymys kynnykseltä\nlöydetystä lihavasta kalkkunasta tahi surmansa saaneesta indiaanista,\njoka virui päänahatonna, väijytyksestä yllätettynä, pensaikossa\nuudisasukkaan lähteen lähellä. He olivat siitä sitäkin varmemmat, koska\nmetsämiehet eivät maininneet milloinkaan sanaakaan edesottamisistaan.\nJoku syrjässä asuva yksinäinen uudisasukas saattoi herätä jonakin\naamuna luodikonpamaukseen ja nähdä ulos kurkistaessaan kuolleen\nindiaanin makaavan melkein kynnyksellään, kookkaan olennon häipyessä\näänettömästi taampana leviävään harmaaseen usvaan. Ja usein tapahtui,\nettä sama uudisasukas näki jonakin kesäiltana hämärän hiipiessä\nmaille, kun hän raskaan päivätyönsä päätettyään hyväili pienokaisiaan\nja nautti iltapiipustaan, Jonathan Zanen ilmestyvän tiheiköstä ja\ntulevan hänelle ilmoittamaan, että hänen oli heti paettava perheineen\nvarustuksen turviin. Kun indiaanit murhasivat jonkun uudisasukkaan,\nraastoivat lapset orjuuteen ja luovuttivat vaimon jollekin raa'alle\nluopiolle -- sellaisia murhenäytelmiä tapahtui rajaseudulla tuskallisen\nusein -- lähtivät Wetzel ja Jonathan yksinään jälkeen. Moni valkoinen\nnainen palautettiin hengissä ja välistä aivan vahingoittumattomanakin\nomaisilleen, ja useampi kuin yksi sulhanen sai indiaanien tahi\nluopioiden ryöstämän lemmittynsä terveenä takaisin. Syvissä ja\nhämärissä metsissämme ja aavojen tasankojemme helteessä lahoo punaisten\npahantekijöiden luita melkein lukematon määrä, kaameina muistomerkkeinä\nnäiden kahden sankarin jakamasta järkähtämättömästä ja säälimättömästä\noikeudesta.\n\n\"Sellaisia nämä kaksi metsämiestäni ovat, neiti Sheppard\", lopetti\neversti. \"Ellei heitä olisi ollut, ei tästä varustuksesta ja noista\nmökeistä olisi muuta jäljellä kuin tuhka ja mustat rauniot, ja miten\nmeille, vaimoillemme ja lapsillemme olisi käynyt, sen vain Jumala\ntietää.\"\n\n\"Eikö heillä sitten ole vaimoa ja lapsia?\" kysyi Helen.\n\n\"Ei\", vastasi eversti hiukan veitikkamaisesti hymyillen. \"Sellaiset\nlelut eivät ole metsämiehiä varten.\"\n\n\"Kuinka niin? Juuri heidänlaisensa jalot miehet ansaitsevat tulla\nonnellisiksi, jos ketkään\", sanoi Helen.\n\n\"He ovat meille välttämättömiä\", vastasi eversti koruttomasti, \"mutta\nhe eivät voi olla metsämiehiä, elleivät he ole vapaita kuin ilmojen\ntuulet. Wetzelillä ja Jonathanilla ei ole ollut milloinkaan ketään\nmielitiettyä. Uskon Wetzelin rakastuneen kerran erääseen tyttöön, mutta\nhän oli jo silloin indiaanien tappaja, jonka kädet punoittivat verestä.\nHän vaiensi sydämensä äänen ja pysyi uskollisena valitsemalleen\nyksinäiselle elämälle. Jonathan taas ei näytä edes käsittävänkään,\nettä naiset ovat olemassa viehättääkseen, miellyttääkseen, tullakseen\nrakastetuiksi ja joutuakseen naimisiin. Nuhtelimme häntä siitä kerran\nja sanoimme, että hänen pitää tehdä velvollisuutensa veljiensä tavoin,\nmihin hän vastasi tiuskaisten: 'Pohjantähti on morsiameni ja koko\nrajaseutu kotini!'\"\n\nHelen katseli uneksivasti rannan kiviä vasten lipattavia laineita.\nTäysin vielä tajuamatta everstin kertomuksen häneen tekemää syvää\nvaikutusta hän alkoi kuitenkin käsittää, että näiden metsämiesten elämä\noli jotakin suurta; oli kunniakasta saada nyt ylpeillä toisten keralla\nheidän suojeluksestaan.\n\n\"Kuulehan, Sheppard\", virkkoi eversti heidän palatessaan verkalleen\nhänen asuntoonsa, \"älä pahastu, jos sanon, että tyttäresi silmät\naiheuttavat vielä varusväkeni keskuudessa suuremman hämmingin kuin\nlauma punanahkoja. En saa mielestäni niiden säteilevää katsetta.\"\n\n\"Aivanko totta? Täällä erämaassa!\" epäili Sheppard.\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Hyvä isä sentään, missä pulassa minä sen tytön kanssa olen! Siellä\nkotona oli jo eräs mies, joka teki elämämme aivan sietämättömäksi.\nHän oli rikas ja hyvästä perheestä, mutta Helen ei huolinut hänestä.\nHän viekoitteli minut, vanhan hupsun, kaikenlaisiin liikeyrityksiin\nja suoraan sanoen varasti mitä omaisuudestani oli jäljellä, menettäen\nkaikki. Helen sanoi ennen kuolevansa kuin ottavansa hänet. Ja\nHelenin ympärillä haihatteli sitäpaitsi aina joukko kuutamosilmäisiä\nkerjäläisiä, ja hän on nuori ja tulinen. Toin hänet tänne osaksi tuon\nmiehenkin takia. Toivon saavani naittaa hänet täällä jollekin kunnon\nmaanviljelijälle ja päättää päiväni rauhassa.\"\n\n\"Rauhassa! Kun hänellä on sellaiset silmät! No ei tässä maailmassa\",\nja eversti taputti nauraen ystäväänsä olkapäälle. \"Älä ole huolissasi,\nvanha veikko. Hänen tummansinisille silmilleen et mahda mitään yhtä\nvähän kuin sille, että olet niistä ylpeä. Ne ovat jo lumonneet\nminutkin, vanhan ja epäluuloisen metsäläisen. Autan sinua joutumasta\npulaan tämän nuoren neidin kanssa. Minulla on kokemusta, Sheppard,\nniin että älä unohda sitä. Ensin ottelin sisareni kanssa, joka on\nZane sormenpäitä myöten, ja se on jo sangen paljon, ja sitten sain\nniskoilleni erään pienen indiaaniprinsessan, joka oli niin suloinen\nja tulinen, ettei kirjailluissa mokkasiineissa ole konsanaan parempaa\nkävellyt, monesta muusta kauniista ja oikullisesta tytöstä, joiden\nasiat olen saanut järjestää, puhumattakaan. Koska olen täällä\npäällikkö, otaksun, että rakkausasioidenkin selvittäminen kuuluu\nminulle, kuten kaikki muukin aina varusväen kuntoisuuden valvomisesta\nlähtien. Otan taakan hartioiltasi ja katson, etteivät nuo huimapäät saa\ntappaa toisiaan neiti Helenin takia. Uskon lujasti -- mutta halloo!\nMeillä on vieraita. Jotakin on hullusti.\"\n\nPuolikymmentä tuiman näköistä miestä oli ilmestynyt nurkan takaa ja\npysähtynyt portaiden eteen.\n\n\"Bill Elsing ja joitakin hänen miehiään Yellow Creekistä\", virkkoi\neversti mennessään miesten luo.\n\n\"Halloo, eversti!\" tervehti lähin, ilmeisesti johtaja. \"Meiltä vietiin\nkuusi hevosta, ja olemme nyt niitä etsimässä.\"\n\n\"Sepä perhanaa! Tämä hevosten varastelu alkaa käydä mielenkiintoiseksi.\nOliko teillä minulle jotakin erikoista asiaa, koska poikkesitte tänne?\"\n\n\"Kohtasimme Jonathanin itäisillä harjanteilla, ja hän lähetti meidät\nsuorinta tietä tänne. Kertoi saaneensa hevosista jo kaksi kiinni, ja\nehkäpä Wetzel löytää toiset.\"\n\n\"Omituista\", vastasi eversti miettivästi.\n\n\"Jack ja Wetzel näyttivät päässeen joidenkin punanahkojen jäljille,\neivätkä tahtoneet antaa meidän tärvellä peliään. Ehkäpä päänahkoja\nei olisi riittänytkään kaikille. Tulimme joka tapauksessa tänne\nviipyäksemme tämän päivän.\"\n\n\"Bill, kukahan nämä hevosvarkaudet mahtaa tehdä?\"\n\n\"Jospa sen tietäisin. Pulmallinen juttu. Luulen kuitenkin, että kaiken\ntakana on joku ovela valkoinen lurjus, joukko indiaaneja apunaan.\"\n\nHelen huomasi sisälle tultuaan, että eversti Zanen vaimo näytti\nhuolestuneelta. Tavallinen tyyni ilme oli poissa. Hän ei kiinnittänyt\nmitään huomiota kahden vilkkaan poikansa iloiseen askarteluun,\nvaan kääntyi mieheensä tiedustellen levottomasti, toivatko vieraat\nuutisia indiaaneista. Kuultuaan, ettei niin ollut laita, hän näytti\nhuojentuneelta ja selitti Helenille nähneensä aseistettujen miesten\ntulevan niin usein neuvottelemaan everstin kanssa vaarallisista\ntoimenpiteistä, että vieraan näkeminen herätti hänessä aina ahdistavaa\npelkoa.\n\n\"Olen tottunut vaaroihin, mutta siitä huolimatta pelkään aina mieheni\nja lasteni puolesta\", sanoi rouva Zane. \"En mahda sille mitään. Ja kuta\nvanhemmaksi tulen, sitä pelkurimmaksi käyn. Tämä rajaseudun elämä on\nnaisille surullista. Aivan hiljattain menetti veljeni Samuel McColloch\nhenkensä ja päänahkansa tuossa jokitörmällä ollessaan noutamassa vettä\nlähteestä, toisen veljeni menetin melkein samalla tavalla. Kesäisin\njoutuu joka päivä joku puoliso ja isä verenhimoisten indiaanien\nuhriksi. Ja kerran menee minunkin mieheni samaa tietä. Rajaseutu vie\nheidät kaikki.\"\n\n\"Bessie, et saa näyttää pelkoasi uudelle ystävällemme. Ja te, neiti\nHelen, älkää ottako hänen sanojansa aivan vakavimmalta kannalta. Hän\nei ole lainkaan sellainen pelkuri, kuin mitä hän uskottelee\", sanoi\neverstin sisar hymyillen.\n\n\"Betty on oikeassa\", virkkoi eversti Zane. \"Bess, älä pelästytä neiti\nSheppardia. Pelkään puhuneeni tänään aivan liian paljon, mutta neiti\nHelen oli niin innostunut ja kuunteli niin hartaasti, etten voinut\npidättäytyä. Elämä on täällä epäilemättä jännittävää, mutta teitä ei\nuhkaa mikään vaara. Vaikeuksia voi kyllä ilmestyä, mutta ei indiaanien\neikä lainsuojattomien taholta.\"\n\nHän iski silmää vaimolleen ja sisarelleen. Helen ei oivaltanut ensin,\nmitä hän oikein tarkoitti, mutta sitten hänen kauniit kasvonsa\npunehtuivat hiusrajaa myöten.\n\nPurkaessaan hiukan myöhemmin matkalaukkujaan hän kuuli kivikkoiselta\ntieltä hevosten kavioiden kopsetta ja äänekästä puhetta. Rientäen\nikkunaan hän näki joukon miehiä portaiden edessä.\n\n\"Neiti Sheppard, tulkaahan tänne\", lausui everstin sisar ovelta.\n\"Veljeni Jonathan on palannut.\"\n\nHelen meni Betyn luo ja kurkisti tämän olkapään yli.\n\n\"Saithan ainakin kaksi takaisin, Jack\", kuului joku lausuvan\nharvakseen. Helen tunsi äänestä, että puhuja oli Elsing.\n\nEräs jäntevä ja solakka mies hyppäsi notkeasti toimen hevosen selästä\nja ojensi marhaminnan Elsingille astuen sitten portaille. Eversti Zane\nkohtasi hänet siinä.\n\n\"Mitä kuuluu, Jonathan?\"\n\n\"Paljonkin\", kuului vastaus, ja puhujan ääni kajahti terävästi.\n\nEversti Zane pani kätensä veljensä olkapäälle ja katsoi häneen\ntutkivasti. He olivat aivan toistensa näköiset, mutta siitä huolimatta\noli everstin, joka oli uudisasukas, ja tuon rajaseudun tummatukkaisen\nmetsämiehen väellä joku suuri ero.\n\n\"Arvasin heti ilmeesi nähdessäni, että jotakin on hullusti\", sanoi\neversti tyynesti. \"Toivon, ettei sinulla ole jo ensimmäisenä päivänä\nkovin pahoja uutisia Virginiasta tulleille vanhoille ystävillemme.\"\n\n\"Jonathan!\" huudahti Betty, kun veli ei vastannut mitään. Tämä kääntyi\nja katsoi sisareensa, tummat silmät eloisina ja jännittyneinä kuin\nkuuntelevalla kauriilla.\n\n\"Betty, hevosvarkaat murhasivat eilen vanhan Jake Lanen ja ryöstivät\nMabelin.\"\n\n\"Oh!\" huudahti Betty.\n\nEversti Zane kiroili hiljaa.\n\n\"Kuten muistat, Eb, koetin saada Lanen pysymään täällä Mabelin takia,\nmutta hän tahtoi työskennellä raiviollaan. Uskon, ettei nyt ollut\nkysymystäkään hevosten varastamisesta, vaan tytön ryöstöstä. Kauniit\nnaiset ovat vain pahaksi rajaseudulla kuten kaikkialla muuallakin.\nWetzel lähti roistojen jälkeen, ja minä tulin tänne, koska epäilen\nvahvasti -- selitän sitten kahdenkesken.\"\n\nMetsästäjä kumarsi Helenille vakavasti ja luonnollisen kohteliaasti.\nKainosti punehtuva tyttö loi häneen nopean silmäyksen ollen siinä\novensuussa seisoessaan suloisin ja viehättävin kuva tyttömäisestä\nkauneudesta, mitä konsanaan on nähty. Hän oli samalla hiukan hämillään\nkohdatessaan näin äkkiä miehen, jonka ympärille hänen runollisuuteen\ntaipuva mielikuvituksensa oli jo tarinansa kehinyt. Miehet menivät\nsisälle, mutta heidän keskustelunsa kuului matalasti oven läpi.\n\n\"Eb, jos Bing Legget tahi Girty sattuvat näkemään tuon suurisilmäisen\ntytön, ryöstävät he hänet tavalla tahi toisella, vaikkapa heidän\ntäytyisi polttaa koko Fort Henry hänet saadakseen. Mutta jos niin käy,\non Wetzelin ja minun viimeinen ajo samalla alkanut.\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nKun illallinen oli syöty, vei eversti Zane vieraansa rakennuksen päässä\nolevalle kuistille, johon rouva Zane ja Bettykin pian ilmestyivät.\nIsännän kaksi poikaa, Noah ja Sammy, jotka olivat ehättäneet sinne\nennen muita, istuivat kaiteella ja kuvittelivat asennoista ja eleistä\npäättäen ratsastavansa indiaanien villeillä arohevosilla.\n\n\"Täällä on verraten viileätä, mutta tahdoin näyttää teille\nauringonlaskun laaksossa\", virkkoi eversti Zane. \"Ja moni tuleva\nnaapurinne tulee tänne tänä iltana teille tervetuloa toivottamaan.\nRajaseudun tapa, näettekös.\"\n\nHän aikoi juuri istua jykevälle penkille Sheppardin viereen, kun\novelle ilmestyi neekerityttönen sylissään hymyilevä, tummasilmäinen\npienokainen. Eversti otti lapsen, nosti sen ilmaan ja lausui\nisällisellä ylpeydellä:\n\n\"Tämä on Rebekka Zane, ensimmäinen tyttö Zanein tässä polvessa,\nrajaseudun tuleva kaunotar.\"\n\n\"Saanko hänet?\" kysyi Helen rukoilevasti ja ojensi kätensä. Hän otti\nlapsen ja istutti polvelleen, jossa pienokaisen äkkiä vakavaksi ja\njuhlalliseksi käynyt ilme muuttui pian iloiseksi ja riemuitsevaksi.\n\n\"Nell ja Jim tulevat jo tuolla\", sanoi rouva Zane viitaten varustukseen\npäin.\n\n\"Niin, ja hiukan taampana veljeni Silas vaimoineen\", lisäsi eversti.\n\"Ensimmäinen pari on nuori pastorimme James Downs ja hänen vaimonsa\nNell. He tulivat tänne noin vuosi sitten. Jamesilla oli Joe-niminen\nveli, miellyttävin nuori mies, mihin rajaseudun kuume on konsanaan\ntarttunut. Eräs Girtyn veljeksistä murhasi hänet. Sen pojan tarina\noli lyhyt, mutta ihmeellinen, ja jonakin päivänä saatte kuulla, mitä\nkaikkea pastori ja hänen vaimonsakin ovat saaneet täällä kokea.\"\n\n\"Mikä on rajaseudun kuume?\" kysyi Sheppard.\n\n\"Sama, joka sai sinutkin lähtemään tänne\", vastasi eversti\nsydämellisesti nauraen.\n\nHelen katseli mielenkiinnolla tulijoita, jotka saapuivat samassa\npihalle, ja totesi heidän noustessaan kuistille, että mies oli roteva\nja ryhdikäs ja käytöksessään luonnollinen ja miehekäs, ja hänen\nvaimonsa pieni ja hento nainen, jolla oli kullankeltainen tukka ja\nsuloiset, hymyilevät kasvot. He tervehtivät Heleniä ja hänen isäänsä\nsydämellisesti.\n\nSitten tuli Silas Zane, tyypillinen, päivänpaahtama ja pitkäpartainen\nuudisasukas, reippaan vaimonsa keralla. Hetkisen kuluttua saapui vielä\nryhmä kyläläisiä, juron näköisiä miehiä haalistuneissa pukinnahkaisissa\npuvuissa ja tyynikatseisia naisia yllään sileät, pellavaiset leningit.\nHe toivottivat vieraat tervetulleiksi koruttomalla sydämellisyydellä.\nSitten ilmestyi rakennuksen nurkalle kuusi nuorukaista, tullen\nepäröiden lähemmäksi. He olivat Helenin mielestä kaikki yhtäläisiä,\nyhtä kookkaita, päivettyneitä, kömpelöitä ja suurikätisiä. Kun eversti\nZane kehoitti heitä parilla hilpeällä sanalla astumaan reippaasti\nesiin, tulivat he portaita ylös kompastellen ja toisiaan sysien\nilmeisen hämmingin vallassa ja olivat vähällä murskata Helenin käden\nkänsäisillä kourillaan. Tervehdittyään he seisoivat kaiteeseen nojaten\nja katselivat häntä salavihkaa.\n\nKyläläisiä oli pian kerääntynyt lukuisa joukko kuistille ja pihalle.\nTervehdittyään Heleniä ja hänen isäänsä he ottivat osaa yleiseen\nkeskusteluun. Viimeksi saapuneiden vieraiden, parin kolmen tytön\nympärille ryhmittyi joitakin nuoria miehiä, ja heidän helisevä naurunsa\nkajahteli kirkkaana puheensorinan yli.\n\nHelen katseli ryhmää mielihyvän ja huojennuksen tunteella.\nAjatellessaan ikäisiään nuoria naisia ja miehiä, joiden kanssa\nhän tulisi täällä olemaan, hän oli ollut enemmän huolissaan kuin\nmuistellessaan vaaroja, joista hänelle oli kerrottu. Hän tiesi, ettei\nrajaseudulla ollut mitään säätyeroitusta. Hän oli vanhaa sukua, ja\nhänen lapsuudenkotinsa oli ollut hieno, jopa ylellinenkin, mutta\nsiitä huolimatta hän oli suhtautunut tyynesti ja hilpeästi kaikkiin\nvastoinkäymisiin ja oli päättänyt lannistaa entisen ylpeytensä.\nYstävät olivat hänelle välttämättömiä. Ollen lämminsydäminen, tulinen\nja herkkätunteinen hän tarvitsi sellaisten tukea, joihin hän saattoi\nluottaa. Sentähden hän tunsikin nyt vilpitöntä mielihyvää huomatessaan,\nkuinka aiheeton hänen pelkonsa oli ollut; ellei hän saanut täällä hyviä\nja uskollisia ystäviä, oli se hänen oma vikansa. Hän näki yhdellä\nsilmäyksellä, että everstin sisar oli hänen vertaisensa ja ehkä häntä\nylempänäkin lukeneisuudessa ja yleisessä sivistyksessä, kun taas\nNellie Downs oli yhtä hyvin kasvatettu ja suloinen pieni rouva kuin\nkuka hyvänsä, jonka hän oli kohdannut. Toisetkin tytöt olivat kaikki\nmiellyttäviä ja viehättäviä luonnollisuudessaan.\n\nMitä taas nuorukaisiin tulee, joita oli saapuvilla toistakymmentä,\nei Helenillä ollut heistä vielä mitään lopullista mielipidettä.\nMutta heidän reippautensa ja kaikessa ilmenevä rehellisyytensä ja\navomielisyytensä miellyttivät häntä. Nuoruudestaan huolimatta hänellä\noli jo ollut paljon ihailijoita kauneutensa takia, joten hänellä oli\njonkin verran kokemustakin sen herkän vaiston lisäksi, joka on kaikille\nnaisille yhteinen. Miehistä katsoivatkin toiset ja varsinkin eräs Roger\nBrandt, jonka eversti oli esittänyt, häneen tavalla, jonka hän oli\nennenkin nähnyt, ja joka oli hänelle vastenmielinen. Mutta yleensä hän\noli iloinen ja onnellinen nähdessään, ettei hänellä tulisi täälläkään\nolemaan ystävien puutetta, ja hänen ilonsa oli sitä suurempi, kun hän\ntiesi isänsä tuntevan yhtä vilpitöntä mielihyvää.\n\nHän havahtui äkkiä mietteistään siihen, että keskustelu taukosi, ja\nkatsahtaessaan ylös hän näki Jonathan Zanen kookkaan ja jäntevän\nolemuksen tämän mennessä kuistin poikki. Hän huomasi samalla, että\nläsnäolijoihin oli äkkiä ilmestynyt jotakin kunnioittavan juhlallista.\nSe oli vaistomaista huomaavaisuutta tätä metsämiestä kohtaan, jonka\nläsnäolo vaikutti kaikkiin salamyhkäisen tenhoavasti.\n\n\"Jonathan, tulehan katsomaan auringonlaskua. Se on harvinaisen kaunis\ntänä iltana\", sanoi eversti Zane. Nyökäyttäen tuskin huomattavasti\npäätään läsnäolijoille metsästäjä istahti kaiteen lähelle ja loi\nkatseensa länteen.\n\nHelen istui niin lähellä, että hän olisi voinut koskea häneen.\nHänellä oli sama kummallinen tunne jostakin musertavan voimakkaasta,\njoka oli niin vastustamattomasti vallannut hänet heidän ensi kerran\nkohdatessaan toisensa. Ja hän oli sitäpaitsi alkanut tuntea mitä\nvilkkainta mielenkiintoa metsästäjää kohtaan, joka oli hänelle aivan\nuusi luonne. Häntä huvitti, että täällä oli eräs nuori mies, joka oli\ntäysin välinpitämätön toista sukupuolta kohtaan, ja ollen siitä tuskin\nitsekään tietoinen hän ihmetteli, mahtoikohan tuo välinpitämättömyys\nolla sentään niin syvälle juurtunut, että sitä oli mahdoton karkoittaa.\nHän ei sitä oikein uskonut. Kun hän kohotti silmäluomiaan, tapahtui se\nsellaisen naisen teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, joka luulee\nhäntä katseltavan ihailevin silmin. Mutta Jonathan Zane ei näyttänyt\nolevan hänen läsnäolostaan edes tietoinenkaan. Helenillä oli nyt hyvä\ntilaisuus katsella tätä rajaseudun sankaria, ja hän tarkastelikin\nJonathania kauan ja tutkivasti.\n\nSileä ja pehmeä pukinnahkainen puku sopi hyvin hänen voimakkaalle\nvartalolleen. Nauhoitetut mokkasiinit, korkealle polvien yli vedetyt\nsäärystimet ja napitettu, ripsuilla koristettu nuttu olivat kaikki\nehyet ja puhtaat ja huolellisesti hoidetut. Hänellä ei ollut nyt mitään\naseita. Musta tukka lainehti tuuheina kiehkuroina olkapäille. Kasvojen\nääriviiva oli säännöllinen, nenä suora, leuka voimakas ja silmät tummat\nkuin yö. Ne katsoivat nyt miettivästi laaksoon. Kasvojen koko ilme teki\nylevässä tyyneydessään sen vaikutuksen, ettei tämän miehen sielunrauhaa\nollut vielä mikään pystynyt järkyttämään.\n\nHelenin juuri ihmetellessä, mahtoikohan noiden kasvojen surumielinen ja\nmelkeinpä tyly tyyneys milloinkaan muuttua, lapsi kirkaisi ja ojensi\npienet ja pyöreät kätensä metsästäjää kohti. Jonathanin kasvoille\nlevinnyt äkillinen hymynhäivähdys ja hänen tummien silmiensä lämpöinen\nloiste karkoittivat Helenin sydämeen hiipineen selittämättömän\nvastenmielisyyden, jota hän oli alkanut tuntea metsästäjää kohtaan. Hän\nnäki tuossa kirkkaan välähdyksen tapaisessa hymyssä suurta ja lämmintä\nsydämellisyyttä; se osoitti, ettei ihmiselämä ja rakkaus toisia kohtaan\nollut hänelle suinkaan mitään vierasta.\n\nKun hän otti pienen Rebekan syliinsä, kosketti hänen kätensä Helenin\nkäteen. Jos hän olisi jollakin tavalla varonut sitä, ei Helen olisi\nehkä kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta kun hän ei näyttänyt\nedes huomaavankaan, että Helenin käsi oli ollut melkein kokonaan\nhänen kädessään, ei tyttö voinut olla jälleen tuntematta hänen\nhenkilöllisyytensä erikoisuutta. Hän näki, ettei tuolla miehellä ollut\nhänelle ainoatakaan ajatusta. Sillä hetkellä se ei pahoittanut hänen\nmieltään, sillä hän ei ollut turhamainen tulisuudestaan ja ylpeydestään\nhuolimatta, mutta huvittava tunne vaihtui hänen tahtomattaan\njonkinlaiseksi epämääräiseksi kunnioitukseksi.\n\nPikku Rebekka osoitti melkein heti suvulleen ominaista uskottomuutta.\nHän oli tuskin istahtanut Jonathanin polvelle, kun hän jo ojensi\nkätensä Helenille, vaatien päästä takaisin tämän syliin.\n\n\"Tyttölapset ovat aina niin merkillisen ujoja\", virkkoi Jonathan\nhymyillen silmillään ja ojensi pienokaisen Helenille, syventyen jälleen\nauringonlaskuun.\n\nHelen kääntyi katsomaan alas laaksoon nauttiakseen ihanimmasta näystä,\nmitä hän oli konsanaan nähnyt. Taivas näytti olevan ilmitulessa\nkaukana lännessä siintävien kukkuloiden yläpuolella, hehkuen punaisena\nja keltaisena kuin sula kulta. Aurinko oli aivan virran kohdalla,\njonka välkkyvät ja kimmeltävät vedet sulautuivat etäällä punertavana\nhohtavaan taivaanrantaan. Taivaalla ajelehtivat, kevyet pilvenhattarat\nalkoivat hehkua, kunnes ne näyttivät sinipunervaa avaruutta vasten\nsateenkaaren väreissä välkkyvällä merellä purjehtivilta sadun\nlaivoilta. Loistava näytelmä muuttui joka hetki. Aurinko vaipui\nvähitellen kimaltelevan virran helmaan, hohtavat pilvet vaalenivat ja\nkaikki värit häipyivät, kunnes auringon mentyä mailleen jäljellä oli\nvain iltaruskon viimeinen vieno punerrus, joka sekin sammui vähitellen\npehmeäksi hämäräksi.\n\nHelen poistui pian sen jälkeen huoneeseensa ja ollen tavallista enemmän\najatuksiinsa syventynyt hän istuutui ikkunan pieleen. Hän muisteli\nkaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut tänään, hänen uuden elämänsä ensi\npäivänä. Vaikutelmat olivat olleet niin moninaisia, että hän tahtoi\nniitä hiukan eritellä. Hän oli iloinen ja kiitollinen, että hänen\nisänsä näytti niin onnelliselta ja toivehikkaalta. Vanhojen siteiden\nkatkaiseminen ei ollut ollut hänelle mitään lasten leikkiä, ja Helen\nkäsitti sen tapahtuneen vain sentähden, ettei vanhassa kodissa ollut\njäljellä mitään, mitä hänelle tarjota, kun taas uudessa oli aina toivoa\nja mahdollisuuksia. Samalla hän tunsi suurta huojennusta päästyään\neräästä miehestä, jonka itsepintainen lähentely oli ollut hänelle\nmitä kiusallisinta. Isästä ja entisestä elämästä ajatukset siirtyivät\nhänen täkäläisiin uusiin ystäviinsä. Kuinka kiitollinen hän olikaan\nheidän ystävällisyydestään. Hän vannoi tekevänsä kaiken voitavansa\nvoittaakseen ja pysyttääkseen heidän kunnioituksensa.\n\nHuomio, että hän oli varannut Jonathan Zanelle viimeisen ja\nhuomattavimman paikan mietteissään, oli hänelle pieni yllätys. Hän\nkysyi äkkiä itseltään, miten hän oikein suhtautui tuohon sotaiseen\nmetsämieheen. Hän muisti rajattoman innostuksensa, jolla hän oli\nseurannut eversti Zanen kuvausta veljestään, hämmästyksensä ensi\nkohtaamisen hetkellä ja tuota nuorta ja jänteväraajaista jättiläistä\nkohtaan tuntemansa ihailun ja sitten toisiaan nopeasti seuranneet\nepäluulot, mielenkiinnon ja kunnioituksen tunteen, viimeisenä\nvaikutteena melkein närkästystä lähentelevä, selittämätön kylmyys.\nHelenin täytyi myöntää, ettei hän tiennyt, miten häneen suhtautua.\nMutta siitä hän oli varma, että Jonathan oli mies muhkean olemuksensa\njokaista tuumaa myöten ja sellainen, joka otti elämän mitä\nvakavimmalta kannalta, ja jolta ei liiennyt aikaa eikä ajatuksia\nvastakkaiselle sukupuolelle. Helenin posket punehtuivat, sillä hän\nmuisti odottaneensa, ellei nyt ihailua, niin ainakin hiukan suurempaa\nmielenkiintoa tämän rajaseudun sankarin taholta.\n\nHän otti pienen kuvastimen vierestään pöydältä ja piti sitä ikkunasta\nvielä kajastavassa valossa kuvaansa vakavasti tarkastellen.\n\n\"Helen Sheppard, arvelen muutamien sanojen olevan paikallaan vieraaseen\nmaahan saapumisesi hetkellä. Syystä tahi toisesta, joko ympärilläsi\nennen parveilleiden tyhjäntoimittajien tahi oman harhaanjohdetun\nmielikuvituksesi eksyttämänä, kuvittelit olevasi kaunis katsella. On\nterveellistä päästä sellaisista vääristä luuloista.\"\n\nÄänessä väreili syvä närkästys. Se, että hän oli ollut kyllin\nlapsellinen odottaakseen erään miehen, jota kohtaan hän oli tuntenut\nvilkasta mielenkiintoa, kohtelevan häntä kaikkien toisten miesten\ntavoin, suututti häntä. Kuvastin oli kuitenkin häntä itseään\nrehellisempi, sillä se ei salannut huoneen hämärässäkään hiuksien\nkultaisia vivahduksia, suurten ja tummien silmien tuhansia kauniita\nvarjoja, kasvojen valkoista ja pehmeätä hipiää ja kaulan ja olkapäiden\npyöreitä ja sulavia ääriviivoja.\n\nMenettäen äkkiä malttinsa kokonaan hän sinkosi kuvastimen rajusti\npermantoon, jossa se särkyi sirpaleiksi.\n\n\"Kylläpä minä olen tuhma!\" huudahti hän heti katuvasti. \"Minkälainen\nluonto minulla onkaan! Olenpa iloinen, että minulla on toinen kuvastin.\nEiköhän herra Jonathan Zane, metsämies, indiaanien tappaja ja\nsatojen taistelujen sankari, tuntisi olevansa imarreltu? Mitä vielä!\nEi varmastikaan. Eihän hän edes katsahtanutkaan minuun. Enkä sitä\nodottanutkaan; olen varma, etten ajatellutkaan mitään sellaista, mutta\nsittenkin hän olisi sentään voinut -- oh! miten järjetön olen! Hänhän\non minulle aivan vieras.\"\n\nEnnenkuin Helen nukahti sinä tapausrikkaana iltana, vannoi hän\nkohtelevansa metsästäjää siitä lähtien kuin ilmaa, vakuutteli, ettei\nhän tahtonut nähdäkään häntä enää, ajatellen samalla tietämättään, että\nhän kyllä parantaisi hänet välinpitämättömyydestään.\n\nKun vieraat olivat menneet levolle ja kyläläiset hajaantuneet\nkoteihinsa, pääsi eversti neuvottelemaan Jonathanin kanssa.\n\n\"No niin, Jack, kerrohan nyt, mitä tiedät hevosvarkaista\", kehoitti hän.\n\n\"Wetzel on nyt tullut siihen vakaumukseen, että henkilö, joka johtaa\ntuota liikettä, majailee juuri täällä Fort Henryssä\", vastasi\nmetsästäjä.\n\nEversti oli elänyt liian kauan rajaseudulla näyttääkseen\nhämmästyneeltä; hän hyräili jotakin säveltä tapaillen ja synkistyi.\n\n\"Viime laskussa täällä oli satakymmenen miestä\", vastasi hän\nmiettivästi. \"Tunnen kaikkiaan toistasataa, joihin voin luottaa.\nMutta toiset lautturit ovat uusia ja Metzarilla vetelehtii useampia\ntuntemattomia.\"\n\n\"Olemme Lewin kanssa sitä mieltä, että tämä lurjus on tavallista\novelampi ja sellainen, joka on ollut täällä kyllin kauan tunteakseen\nhevosemme ja tietääkseen, missä niitä säilytetään.\"\n\n\"Aivan niin. Millerin kaltainen roisto, joka piti meitä kaikkia\nnarrinaan, Bettyäkin, varastaessaan ruutimme ja myydessään meidät\nsitten Girtylle\", virkkoi eversti katkerasti.\n\n\"Juuri niin. Vain sillä eroituksella, että tämä on Milleriäkin ovelampi\nja häikäilemättömämpi.\"\n\n\"Olet oikeassa, Jack, sillä jos mies, johon luotamme, pettää meidät,\nei hän totisesti välitä mistään. Eikö hän käsitä, mihin helvettiin hän\njoutuu, jos onnistumme saamaan hänet ilmi, vai pitääkö hän meitä aivan\nvaarattomina?\"\n\n\"Sen hän kyllä tietää ja ymmärtää, mutta hän on kaikessa vertaisemme.\"\n\n\"Kerro, mitä sinä ja Wetzel saitte tietää.\"\n\nMetsästäjä alkoi selostaa hänen ja Wetzelin viime retken tapahtumia.\nPalatessaan eräältä metsästysretkeltään Fort Henryyn päin he olivat\nyhdyttäneet kolmen indiaanin jäljet, joita he seurailivat pimeään\nsaakka, yöpyen metsään jatkaakseen ajoa päivän sarastaessa, joka\non otollisin aika yllättää villit. Lähtiessään sitten uudelleen\njäljille he huomasivat toisia indiaaneja yhtyneen joukkoon, jota\nhe seurasivat, mikä ilmaisi heille heti, että asutusta kohtaan oli\njotakin tavallisuudesta poikkeavaa tekeillä. Saamatta kuitenkaan\nmitään lopullista selvyyttä mokkasiininpainanteiden merkityksestä he\nkiiruhtivat eteenpäin, todeten indiaanien leiriytyneen metsään ja\nnähden, että näillä oli eräs naisvanki. Heitä ihmetytti varsinkin\nse, etteivät villit sytyttäneet nuotiota, vaan pysyivät koko päivän\nsamassa paikassa ja pitivät ympäristöä valppaasti silmällä. Metsästäjät\nryömivät niin lähelle kuin turvallisuudeltaan uskalsivat ja makasivat\nkätkössään koko sen päivän ja yön.\n\nVarhain seuraavana aamuna, kun kaikkialla oli vielä aivan hämärää,\nalkoi metsästä äkkiä kuulua katkeilevien oksien ja risujen napsahtelua\nheikon tärinän samalla tuntuessa maassa. Metsästäjät luulivat uuden\nindiaanijoukon lähestyvän, mutta näkivätkin hetkisen kuluttua vain\nyhden valkoisen miehen ilmestyvän metsästä mukanaan useampia hevosia.\nHän poistui ennen päivänkoittoa. Wetzel ja Jonathan eivät nähneet\nhäntä selvästi, mutta he kuulivat hänen äänensä ja löysivät myöhemmin\nhänen mokkasiiniensa jäljet. Hevoset he tunsivat. Niitä oli kuusi ja\nkuuluivat ne Yellow Creekin uudisasukkaille.\n\nJonathanin ja Wetzelin neuvotellessa, mitä oli parasta tehdä, indiaanit\nlähtivät liikkeelle, neljä suoraan länteen ja kolme pohjoiseen.\nWetzel lähti heti edellisten perään, jotka olivat ottaneet vangin ja\nneljä hevosta mukaansa, kun taas Jonathan otti kiinni irtilasketut\nkaksi hevosta ja sitoi ne erääseen puuhun. Sitten hän kiiruhti kolmen\nindiaanin jälkeen, jotka olivat lähteneet pohjoiseen.\n\n\"Entä sitten?\" sanoi eversti Zane kärsimättömästi, kun Jonathan vaikeni\nhetkeksi.\n\n\"Yksi pääsi livistämään\", jatkoi metsästäjä vastahakoisesti. \"Ammuin\nhäntä hänen kiitäessään viivana pensaiden lomitse, ja luulen\nhaavoittaneeni häntä aika pahasti. Sitten noudin hevoset ja palasin sen\nvalkoisen miehen jäljille.\"\n\n\"Mihin ne päättyivät?\"\n\n\"Kovaksi tallatulle polulle pajan lähellä. Ja mies astuu kevyesti kuin\nindiaani.\"\n\n\"Sitten hän on täällä niin varmasti kuin olet syntynyt. Emme ole vielä\nmenettäneet ainoatakaan hevosta, mutta viime viikolla vanha Sam kuuli\nmelua tallista, ja kun hän meni katsomaan, oli Betyn tamma talutettu\nulos.\"\n\n\"Siellä kävi joku, joka tuntee paikat\", sanoi Jonathan.\n\n\"No varmasti. Meidän on löydettävä se konna, tahi muuten menetämme\nkaikki parhaimmat hevosemme. Mutta mihin nuo varastetut eläimet\njoutuvat? Indiaanille kelpaa mikä hevonen hyvänsä, mutta tämä varas vie\nvain parhaat.\"\n\n\"Kohtaan Wetzelin piakkoin harjulla, ja silloin saamme ehkä tietää\njotakin, sillä hän on ottamassa selvää, minne hevoset viedään.\"\n\n\"Hyvä on. Paluumatkallasi pääsit sitten perille, mistä se valkoinen\ntyttö oli ryöstetty? Murhattu isä, poltettu tupa -- tavallinen\npirullisuus?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Mabel parka! Luuletko tuolla valkoisella varkaalla olevan jotakin\ntekemistä hänen ryöstämisensä kanssa?\"\n\n\"En. Wetzel sanoo sen olevan Bing Leggetin työtä. Shawneet kuuluivat\nhänen joukkoonsa.\"\n\n\"Mitä minun on siis tehtävä, Jack?\"\n\n\"Olla rauhassa ja odottaa\", vastasi metsästäjä.\n\nEverstiä värisytti, kun hän meni huoneeseensa, niin kokenut uudisasukas\nkuin hän olikin. Veljen synkkä katse ja hänen kylmä tyyneytensä olivat\ntuhoa ennustavia.\n\n\n\n\nIV\n\n\nNiistä, jotka näkivät Jonathan Zanen kylässä, hän näytti yhtä\nhiljaiselta ja uneksivalta kuten tavallisesti. Hänen vaiteliaisuuteensa\noltiin totuttu samoin kuin siihenkin, ettei hän seurustellut\nkenenkään kanssa kylässä silloin tällöin hetkisen viivähtäessään.\nAamulla hän lepäili välistä lähteen reunalla jalavan alla, everstin\nPäällikkö-niminen koira vierellään, ja illoilla hänen nähtiin\nkuljeskelevan jokitörmällä tahi harjun rinteellä. Ja kun aurinko laski,\nistui hän tavallisesti everstin kuistilla pitkää indiaanipiippuaan\npoltellen. Palattuaan noin viikko sitten varastetut hevoset mukanaan\nhän oli käyttäytynyt koko ajan kaikinpuolin kuin henkilö, jota eivät\nmitkään huolet ja epäluulot rasita.\n\nTodellisuudessa Jonathan ei ollut kuitenkaan se kuin miltä hän näytti.\nHän oli selvillä kaikesta, mitä asutuksella tapahtui. Tuskin lintukaan\nolisi voinut tulla aukealle hänen huomaamattaan.\n\nYöllä, kun kyläläiset jo lepäsivät vuoteessaan, hän hiiviskeli\nvarovasti paaluaitauksen vaiheilla, rauhoitti valppaat koirat parilla\nsanalla, kiersi tallilta toiselle ja pysähtyi lopulta aitaukselle,\njossa eversti Zane säilytti jalorotuisiaan.\n\nMutta tällä vartioinnilla ja vakoilulla ei päästy mihinkään. Mitään\nerikoista ei tapahtunut. Koirat olivat vaiti, viidakosta ei kuulunut\nainoatakaan epäilyttävää rasahdusta, ei edes yöhaukan vihellystäkään.\n\nMetsästäjä sai jännittää turhaan kuuloaan erottaakseen jonkun\nmatalan, asutuksella majailevalle valkoiselle petturille tarkoitetun\nmerkinannon. Päivät olivat teräväsilmäiselle tähystäjälle vieläkin\nköyhemmät ja yksitoikkoisemmat. Kömpelöt jokialukset, tavallisesti\nsahatuista pölkyistä tehtyjä lauttoja, ajelehtivat virtaa alas, tehden\nensimmäisen ja viimeisen matkansa, purkivat vilja-, väkijuoma- tahi\nkauppatavaralastinsa ja hajoitettiin. Miehistöt palasivat maitse Fort\nPittiin toisia lauttoja noutamaan. Varusväki hoiteli omia määrättyjä\ntehtäviään, uudisasukkaat raatoivat pelloillaan, seppä takoi pajassaan,\npuuseppä työskenteli ahkerasti höylä- ja sorvipenkkinsä ääressä ja\nperheenäidit hyörivät monissa askareissaan. Fort Henryyn ei saapunut\nketään vieraita. Kylän hiljainen elämä jatkui häiriintymättä.\n\nErään pitkän päivän iltana kulki Jonathan hiukan ennen auringon\nlaskua hiekkaista ja paljonkäytettyä polkua Metzarin majataloa\nkohti. Hän ei pitänyt ryypiskelemisestä ja kävikin sentähden vain\naniharvoin pimeässä, likaisessa ja löyhkäävässä ravintolahuoneessa.\nKun hän joskus asianhaarojen pakosta näyttäytyi siellä, ei hän ollut\nilmeisestikään tervetullut. Majatalon ensimmäinen omistaja, eräs\nkelpo sotilas ja uudisasukas, oli tullut Fort Henryyn silloin kun\neversti Zane perusti asutuksen, ja saanut surmansa Girtyn viime\nhyökkäyksessä. Hänen seuraajansa, eräs toinen Metzar, oli Jonathanin\nkäsityksen mukaan yhtä heittiömäinen kuin hänen viskynsä oli kurjaa.\nMajatalossa oli tapahtunut useampi kuin yksi murha, lukemattomat\npuukotukset ja tapparaniskut olivat tahrineet kovan savipermannon\nveriläikillä, ja moni hylkiö oli löytänyt sieltä hetkeksi turvapaikan.\nEversti Zane oli kerran lähettänyt Wetzelin sinne kehoittamaan erästä\nvarasta ja lainsuojatonta poistumaan asutukselta sillä ei suinkaan\nodottamattomalla seurauksella, että mies oli täytynyt kantaa ulos.\n\nJonathan aprikoi paikan kaikkialle levinnyttä huonoa mainetta\nja mietti, mahtoikohan Metzar tietää hevosvarkaista jotakin.\nPainautuessaan kumaraan astuakseen matalasta ovesta sisälle hän oli\nnäkevinään jonkun tumman olennon häviävän tarjoiluhuoneen takana\nolevaan kammioon. Eräs tuuheapartainen, uudisasukkaan tavallisiin\ntamineisiin puettu mies pyörähti samalla nopeasti oveen päin murahtaen\nynseästi:\n\n\"Halloo!\"\n\n\"Iltaa, Metzar. Poikkesin katsomaan, olisittekohan vihdoinkin\ntaipuvainen myymään punaisenruskean tammanne\", vastasi Jonathan.\nTietäen vallan hyvin, ettei majatalonpitäjä tahtonut luopua\nhevosestaan, metsästäjä sanoi poikenneensa sisään sitä ostellakseen.\n\n\"Enpä luule olevani\", vastasi Metzar.\n\nKun hän kääntyi poispäin, silmäili Jonathan ympärilleen. Huoneessa oli\nuseita vieraita, jotka tuijottivat häneen välinpitämättömästi.\n\n\"Nuo eivät varastaisi neulaakaan\", mutisi Jonathan poistuessaan. \"Mutta\nMetzar puheli jonkun kanssa ja näytti levottomalta. En ole milloinkaan\npitänyt hänestä. On parasta pitää häntä hieman silmällä.\"\n\nKulkiessaan polkua alas metsästäjä muisteli, mitä kaikkea hän oli\nkuullut Metzarista. Eversti oli kertonut, että miehelle kelpasivat\nturkikset, vilja ja paistitkin maksuksi rommista. Kyläjuorut olivat\nhäntä vastaan, koska hän oli naimaton, juro eikä välittänyt toisten\nseurasta. Indiaaneja oli majatalossa usein vieraina, ja tämä seikka\nteki Jonathanin epäluuloiseksi sen isäntää kohtaan. Eversti Zanenkin\nluona kävi tosin punaihoisia vieraita, mutta siihen oli aina pätevä\nsyy. Jonathan oli kokenut vallankumouksen aikana, että monet yleistä\nluottamusta nauttineet miehet olivatkin todellisuudessa pettureita, ja\nhän uskoi taidokkaalla vakoilulla saatavan ilmi, että Metzar auttoi\nhevosvarkaita, ellei ollut ihan liitossakin näiden kanssa.\n\n\"Hyvää iltaa, Jonathan Zane!\"\n\nTämä naisen kirkkaalla äänellä lausuttu tervehdys havahdutti\nmetsästäjän mietteistään. Hän katsahti ylös ja näki Helen Sheppardin\nseisovan isänsä mökin kynnyksellä.\n\n\"Iltaa, neiti\", vastasi hän kumartaen ja aikoi mennä ohi.\n\n\"Odottakaa\", huudahti tyttö ja astui portaille. Hän pysähtyi ilmeellä,\njoka osoitti sellaisten pyyntöjen olevan hänelle jotakin uutta.\n\nHelen oli pyytänyt metsästäjää odottamaan vain sentähden, että tämän\nlyhyt tervehdys oli jollakin tavalla harmittanut häntä, eikä hänellä\nollut nyt aavistustakaan, mitä hänelle sanoa. Tullen hitaasti polkua\nalas hän tunsi jälleen omituista pelkoa ja arkuutta, ja pahoitellessaan\najattelemattomuuttaan hän menetti varmuutensa.\n\nPäästyään tielle hän katsahti ylös aikoen sanoa jotakin, mutta kun hän\nnäki toisen vakavat kasvot ja läpitunkevat silmät, ei siitä tullutkaan\nmitään. Hän punehtui, joutui hämilleen, karahti sitten hehkuvan\npunaiseksi ja sopersi jonkun, omasta mielestään aivan mahdottoman ja\nkömpelön huomautuksen auringonlaskusta. Kun metsästäjä otti hänen\nsanansa kirjaimellisesti ja myönsi, että auringonlasku oli erittäin\nkaunis, tunsi Helen olleensa jotenkin petollinen. Helen oli monista\nvirheistään huolimatta ehdottomasti rehellinen, ja koska hän ei ollut\nihaillut auringonlaskua, vaan tahtonut metsästäjän katsovan häneen\ntoisten miesten tavoin, tuntui tämä viaton valhe äkkiä joutavalta ja\nhalpamaiseltakin.\n\nNaisen herkällä vaistolla hän ymmärsi samassa, etteivät mitkään\nkiemailut tehonneet tähän metsämieheen, ja suoriutuakseen parhaiten\nhämmingistään ja nöyryytyksestään hän sanoi hymyillen totuuden.\n\n\"Tarkoitukseni oli pyytää teiltä jotakin ja minua hiukan pelottaa.\"\nHän puhui tyttömäisen ujosti ja kävi Jonathanin tuijotuksesta yhä\nepävarmemmaksi \"Miksi -- miksi katsotte minuun noin?\"\n\n\"Tuolla saloilla on eräs järvi, jossa shawneet sanovat erään\nmurhaamansa naisen öisin kummittelevan\", vastasi metsästäjä hiljaa.\n\"Olette kuin hänen henkensä hopeisessa kuutamossa, yhtä kaunis ja\nvalkoinen.\"\n\n\"Tekeekö valkoinen leninkini minut sitten niin aavemaiseksi?\" vastasi\nHelen hilpeästi, vaikkakin sisimmässään syvästi hämmästyneenä ja\nmielissään sellaisesta odottamattomasta vastauksesta. Tuo metsämies\ntäisikin olla täynnä yllätyksiä. \"Mikä vaiva minulla olikaan pukujeni\ntänne tuomisesta! En tiedä, milloin voisin niitä käyttää. Tämä on\nniistä yksinkertaisin.\"\n\n\"Ja rajaseudulla uusi ja häikäisevä\", vastasi Jonathan silmissään hymy.\n\n\"Kun nämä on pidetty, hankin vain pellavaisia\", sanoi Helen iloisesti,\nvaikkakin ilme oli käynyt huolestuneeksi ajatusten kohdistuessa\ntuntemattomaan tulevaisuuteen.\n\n\"Uskotteko tulevanne onnelliseksi täällä?\"\n\n\"Olen onnellinen. Olen aina tahtonut olla joksikin hyödyksi maailmassa.\nUskokaa minua, herra Zane, etten ole sellainen perhonen, kuin miltä\nnäytän. Olen ollut kovassa työssä koko päivän, kunnes sisarenne Betty\ntuli meille. Kaikki tytöt ovat auttaneet minua kotimme järjestämisessä,\nniin että se on nyt mukavampi ja viihtyisämpi kuin osasin uneksiakaan.\nIsä on hyvin tyytyväinen, ja se tekee minutkin onnelliseksi. En ole\nehtinyt ajatella mitään. Ja Fort Henryn nuoret miehet ovat olleet --\nkuinka nyt sanoisin -- hyvin huomaavaisia; he ovat todellakin olleet\nmeillä koko päivän.\"\n\nHän naurahti tälle huomautukselleen ja katsahti kainosti metsästäjään.\n\n\"Rajaseudun tapa\", virkkoi tämä.\n\n\"Niinkö? Tulevatko kaikki nuo nuorukaiset useinkin vieraisille\nviipyäkseen yhtä kauan kuin tänäänkin?\"\n\n\"Kyllä:\"\n\n\"Mutta tepä ette tullut\", huomautti Helen. \"Olette ainoa, joka ei ole\nkäynyt minua tervehtimässä.\"\n\n\"En ole ennenkään tyttöjä odotellut\", vastasi Jonathan vakavasti\nhymyillen.\n\n\"Vai ette? Annatte siis heidän odotella teitä?\" kysyi Helen vapautuen\nhämmingistään saatuaan tämän vaiteliaan miehen puhumaan.\n\n\"Olen metsämies\", vastasi Jonathan, sanoissaan jotakin arvokasta tahi\nsurumielistä, joka toi Helenin mieleen everstin kuvauksen metsämiehen\nelämästä. Se vaikutti häneen välittömästi. Hän katseli tätä nuorta\njättiläistä, joka seisoi siinä hänen edessään ryhdikkäänä ja kauniina,\nyhtä suorana ja jäntevänä kuin salavat hänen rakkaassa metsässään.\nKukaan ei tiennyt sanoa, milloin jonkun indiaanin tappara herpaisisi\nhänenkin voimallisesti pulpahtelevan elämänsä.\n\n\"Teille ei siis ole olemassa mitään sellaista kuin ystävyys?\" kysyi\nHelen.\n\n\"Rajaseudun miehet ovat vakavia.\"\n\nHelen muisti, mitä metsästäjän sisar oli sanonut vierailulla käyneistä\nnuorista miehistä. He seurailisivat häntä alituisesti, tappelisivat\nhänestä eivätkä antaisi hänelle mitään rauhaa, ennenkuin joku heistä\noli vienyt hänet majaansa morsiamenaan.\n\nHän ei voinut puhella tavalliseen ylimalkaiseen tapaan tämän\nmetsämiehen kanssa, vaan oli hetkisen vaiti. Hän käsitti nyt selvemmin\nkuin konsanaan, kuinka suuresti hän erosi toisista miehistä, ja\ntarkasteli metsästäjää kiinteästi tämän katsoessa joelle. Heidän\nkeskustelussaan oli ehkä ollut jotakin, joka kohdisti hänen\najatuksensa elämän niihin iloihin, joista hän jäi osattomaksi.\nMutta Helen ei päässyt varmuuteen, mitä hänen mielessään mahtoi\nliikkua. Hän ei ollut tottunut ilmeettömiin kasvoihin ja kylmiin\nsilmiin, joiden tummissa syvyyksissä näkyi toisinaan kirkkaita\nvälähdyksiä, mutta ei mitään tulta. Metsästäjän ajatukset olivat\ntodennäköisesti kiintyneet asioihin, jotka olivat hänen itsenäistä\nja vapaata elämäänsä lähempänä, ehkäpä Wetzeliin, jossakin noiden\nsiintävien harjanteiden takana samoilevaan ystävään. Sitten hän muisti\neverstin kertoneen, että hänen veljensä rakasti luontoa sen kaikissa\nilmenemismuodoissa, unohtuen katselemaan illan hämärtymistä, vaipuen\nmietteisiin iltaruskon viimeisen hohteen häipyessä lännen taivaalta\ntahi syventyen tarkastelemaan kirkkaasti tuikkivia tähtiä. Hän oli\nmahdollisesti kokonaan unohtanutkin hänen, Helenin, läsnäolon. Hämärä\ntiheni nopeasti, ja tyyni ja harmaa ilta saarsi heidät kaikessa\nsalamyhkäisyydessään. Hän oli osa siitä. Helen ei toivonutkaan voivansa\nymmärtää häntä, mutta hän näki selvästi, ettei hän ollut mikään\ntavallinen henkilö. Hän olisi mielellään puhunut, ilmaissut voimakkaan\nmyötätuntonsa, mutta hän ei tiennyt, mitä tälle metsämiehelle sanoa.\n\n\"Jos se, mitä sisarenne kertoi rajaseudun elämästä, on totta, tarvitsen\npiankin jonkun ystävän\", virkkoi hän punniten tarkoin sanansa ja\nkatsoen Jonathania nöyrästi, mutta rohkeasti suoraan silmiin. Kun\nmetsästäjä ei vastannut, lisäsi hän: \"Tarkoitan sellaisia ystäviä kuin\nte ja Wetzel.\"\n\n\"Voitte olla varmat kummastakin\", vastasi Jonathan.\n\n\"Kiitos\", sanoi Helen pehmeästi ojentaen hänelle kätensä. \"Sitä en\nunohda. Ja vielä yksi pyyntö. Teettekö minun tähteni yhden poikkeuksen\nrajaseudun tavasta?\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Sen, että tulette tervehtimään minua täällä käydessänne.\"\n\nHän sanoi sen hiljaa äänessä heikko värähdys, mutta hän ei\npainanut katsettaan alas. Suuret silmät säihkyivät, ollen samalla\ntyttömäisen rukoilevat ja naisellisen ylpeät rehellisessä vilpittömän\nystävyyden vaatimuksessaan. Niissä oli myös lupaus ihmeellisistä\nmahdollisuuksista, jos Jonathan olisi vain kyennyt näkemään sen.\n\n\"En\", vastasi hän lempeästi.\n\nSe oli Helenille jotakin aivan odottamatonta. Hän tunsi metsästäjää\nkohtaan vilpitöntä mielenkiintoa eikä hävennyt näyttää sitä. Hän oli\nvain pelännyt Jonathanin voivan käsittää hänet väärin, mutta evätä\nhänen tarjoamansa ystävyys oli todellakin yllättävää. Se vaikutti niin\ntöykeältä ja nöyryyttävältä, että hän karahti hehkuvan punaiseksi.\nSitten hänen kasvonsa kalpenivat yhtä valkeiksi kuin kuutamo. Närkästys\noli väistynyt syvän ja suloisen liikutuksen tieltä. Jonathan oli\nevännyt hänen ystävyytensä, koska hän ei tohtinut ottaa sitä vastaan;\nkoska hänen elämänsä ei ollut hänen omansa; koska hän oli metsämies.\n\nHeidän seisoessaan siinä, Jonathan ymmällään ja pahoillaan, tietämättä,\nmitä sanoa, ja tuntien loukanneensa tyttöä, ja Helen silmissään pehmeä\nloiste, ilmestyi tihenevässä pimeydessä erään miehen jäntevä ja\nryhdikäs vartalo.\n\n\"Ah, hyvää iltaa, neiti Helen\", sanoi hän.\n\n\"Tekö, herra Brandt?\" kysyi Helen. \"Tunnette tietysti herra Zanen.\"\n\nKuullessaan nimen Brandt säpsähti ja vastasi Jonathanin kumarrukseen\nkylmästi ja kömpelösti, aivan toisin, kuin mitä hän oli Heleniä\ntervehtinyt.\n\nKaikki olivat hetkisen vaiti.\n\n\"Hyvää yötä\", virkkoi Jonathan ja poistui.\n\nHän oli huomannut Brandtin säpsähdyksen, niin heikko kuin se oli\nollutkin, ja ajatteli sitä nyt mennessään. Brandt oli ehkä hämmästynyt\nnähdessään metsämiehen puhelevan tytön kanssa, ja mitä Jonathaniin\ntuli, ei sellaista ollut hänelle milloinkaan ennen tapahtunut. Mutta\nBrandtilla oli saattanut olla jokin toinenkin syy, ja juuri siitä\nJonathan koetti nyt päästä selville.\n\nHeleniä hän tuskin muistikaan enää, eikä hänen päähänsä\npälkähtänytkään, että tämä saattoi pitää hänestä poikkeuksellisen\npaljon. Hän muisti sisarensa puheet Helenistä ja tämän ihailijoista,\nvarsinkin Roger Brandtista, mutta hän ei tuntenut sittenkään mitään\nmainittavaa mielenkiintoa tyttöä kohtaan eikä välittänyt tutustua\nhäneen sen lähemmin. Hän ihaili Heleniä, koska tämä oli kaunis, mutta\nmelkein samalla tunteella, jolla hän katseli siroliikkeistä kaurista,\nmuhkeata puuta täydessä lehdessä tahi solisevan puron tyynesti\nkaartuvaa mutkaa sammaleisine kivineen. Tytön kasvot ja vartalo eivät\nolleet havahduttaneet häntä hänen välinpitämättömyydestään, niin\nkauniit ja viehkeät kuin ne olivatkin.\n\nTullessaan veljensä asunnolle hän tapasi everstin ja Betyn kuistilla\nistumasta.\n\n\"Eb, mikä tuo Brandt on miehiään?\" kysyi hän.\n\n\"Roger Brandtko? Kanadan ranskalaisia; tuli tänne noin vuosi sitten.\nKuinka niin?\"\n\n\"Tahtoisin kuulla hänestä niukan enemmän.\"\n\nEversti Zane mietti hetkisen, ensin Jonathanin outoa uteliaisuutta ja\nsitten, kuinka vähän hän todellakin tiesi Roger Brandtista.\n\n\"Hänestä en tosiaankaan osaa sinulle paljoa sanoa, Jonathan. Hänen\nentisyydestään ennen hänen ilmestymistään tänne en tiedä kerrassaan\nmitään. Sanoi olleensa uudisasukas, metsästäjä, tiedustelija, sotilas,\nkauppias -- kaikkea. Kun hän tuli tänne, tarvitsimme väkeä. Kaikki\nrakennukset olivat vielä tuhkana Girtyn piirityksen jäljeltä. Brandt\nnäytti rehelliseltä ja oli pystyvä mies. Ja hänellä oli sitäpaitsi\nkultaa. Tämä Fort Pittin ja meidän välisemme lauttaliikenne on\nhänen perustamansa, ja varmaa on, että hän on tehnyt asutukselle\nhyviä palveluksia. Eikä voi muuta sanoa kuin että hän on menestynyt\nhyvin. Olen ollut hänen kanssaan puheissa vain kymmenkunta kertaa ja\nsilloinkin vain ohimennen. Hän näyttää pitävän nuorista, mikä onkin\nluonnollista. Siinä kaikki, mitä tiedän, mutta Betty voi ehkä kertoa\nenemmän, sillä Brandt oli yhteen aikaan sangen huomaavainen häntä\nkohtaan.\"\n\n\"Oliko hän, Betty?\" kysyi Jonathan.\n\n\"Hän seuraili minua, kunnes sanoin hänelle, etten välitä seurasta\",\nvastasi Betty.\n\n\"Mikä hän on oikein miehiään?\"\n\n\"En tiedä hänestä mitään pahaa, Jack, vaikka en olekaan hänestä\nmilloinkaän haaveillut. Hän on sivistyneempi kuin uudisasukkaat\nyleensä, hyväluontoinen, miellyttävä ja pidetty.\"\n\n\"Miksi et sinä sitten pidä hänestä?\"\n\nBetty näytti ensin hämmästyneeltä ja neuvottomalta, mutta vastasi\nsitten nauraen: \"En ole milloinkaan oikein ajatellut, miksi, mutta\nkoska kysyt, niin arvelen vastenmielisyyteni olleen vaistomaista.\"\n\nBetyn mentyä huoneeseensa veljekset istuivat vielä kuistilla poltellen.\n\n\"Betyllä on terävä silmä, Jack. En tiedä hänen milloinkaan erehtyneen\nmiehistä. Mutta mistä tämä äkillinen mielenkiinto Roger Brandtia\nkohtaan?\"\n\nMetsästäjä tuprutteli piippuaan mitään vastaamatta.\n\n\"Sanohan, Jack\", virkkoi eversti äkkiä, \"epäiletkö Brandtin olevan\njollakin tavalla tekemisissä hevosvarkaiden kanssa?\"\n\n\"Sinnepäin, mutta vähemmän kuin toiset\", vastasi Jonathan lyhyesti.\n\nMolemmat olivat vaiti pitkän tovin. Tämä hämyhetki ennen pimeän tuloa\ntuuditti veljekset täydellisen rauhan leppoisiin tunnelmiin. Kaikkialla\nvallitsi harmaasta hämärästä pimeään saakka syvä hiljaisuus, josta\nkuului vain hyönteisten matala ja taukoamaton hyminä ja silloin tällöin\njonkun sammakon rauhallinen äännähdys.\n\nMetsästäjä suoristautui äkkiä ja ottaen piipun hampaistaan käänsi\nkorvansa heikkoa tuulenhenkeä vasten, puristaen samalla toisella\nkädellään varoittavasti everstin polvea.\n\nEversti Zane tiesi, mitä tuo puserrus merkitsi. Jokin tavalliselle\nkorvalle liian heikko ääni oli havahduttanut metsästäjän mietteistään.\nEversti kuunteli, mutta ei erottanut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.\n\n\"Jack, mitä kuulet?\" kuiskasi hän.\n\n\"Tallin takana liikutaan\", vastasi Jonathan hiipien portaita alas ja\npainautuen pitkälleen korva maata vasten. \"Missä koira?\"\n\n\"Varmaankin Samin mukana, joka menee välistä tähän aikaan tytärtään\ntervehtimään.\"\n\nJonathan makasi hetkisen liikkumattomana ja kimposi sitten pystyyn\näkkiä kuin sujuksissa ollut notkea vesa.\n\n\"Kuulen askeleita. Hae pyssyt\", kuiskasi hän terävästi.\n\n\"Tallissa on joku.\"\n\n\"Ei, vaan ulkopuolella. Kiiruhda nyt, mutta liiku hiljaa.\"\n\nEversti oli juuri noussut, kun hänen vaimonsa tuli ovelle ja mainitsi\nhäntä nimeltä.\n\nSamassa kuului jostakin pimeältä tieltä matala, varoittava vihellys.\n\n\"Merkki!\" kuiskasi eversti.\n\n\"Sukkelaan, Eb! Katso Metzarin tulta vasten. Yksi, kaksi, kolme --\nindiaaneja!\"\n\n\"No eihän vain! Nyt ne menivät, mutta noista pyöreistä päistä ja\nheiluvista sulista ei voinut erehtyä.\"\n\n\"Shawneita!\" kuiskasi metsämies, ja hänen hampaansa helähtivät yhteen\nkuin teräs piikiveä vasten.\n\n\"Jack, ne kärkkyivät hevosiamme, ja joku oli tähystämässä! Ja aivan\nnenämme edessä, perhana vie!\"\n\n\"Joutuin perään!\" kuiskasi Jonathan ja kiskaisi veljensä kuistilta.\n\nEversti seurasi häntä tielle ja nurmikkoaukean poikki.\n\n\"Sen kyllä löydämme, joka antoi merkin\", sanoi eversti. \"Hän oli aivan\nlähellämme eikä ole voinut mennä ohitsemme.\"\n\nEversti Zane oli oikeassa, sillä merkinantajalla ei ollut kuin kaksi\npakotietä, kuka hän sitten lienee ollutkin, joko suoraan alas tielle,\ntahi varustuksen korkean paaluaidan yli.\n\n\"Tuolla hän menee\", kuiskasi Jonathan.\n\n\"Missä? En näe kerrassaan mitään.\"\n\n\"Mene aukean poikki ja kierrä varustuksen taitse häntä vastaan tielle.\nMutta älä rupea häntä pysähdyttämään, sillä hänellä on aseita; ota vain\nselville, kuka hän on.\"\n\n\"Nyt näen hänet\", vastasi eversti kiiruhtaen pimeyteen. Jonathan\nei päästänyt näkyvistään varjoa, jonka hän oli nähnyt ilmestyvän\npimeästä paaluaitaukselta päin ja poistuvan nopeasti alas tielle, vaan\nseurasi äänettömästi jäljessä. Kuljettuaan siten jonkun matkaa hän\nnäki edessäpäin kirkkaasti loimottavan nuotion, joka heitti leveän\nvalojuovan tien poikki. Katsahtaen ympärilleen hän totesi nuotion\npalavan Helen Sheppardin pihalla ja muisti samalla, että joitakin\nnuorukaisia ja tyttöjä oli kerääntynyt hänen luokseen iltaa viettämään.\n\nVarjo, jota hän seurasi, ei mennyt valojuovan poikki. Jonathan oli\nvarma, että se hävisi ennen sitä; hän tunsi näkönsä liian hyvin\nepäilläkseen sitä. Mennen lähemmäksi hän kuuli iloista puheensorinaa ja\nnäki puiden alla liikuttavan.\n\nHän ei voinut ajatella muuta kuin että mies, joka oli antanut\nvaroitusmerkin indiaaneille, oli joku Helen Sheppardin vieraista.\nSiirtyen tieltä erään vaahteran alle hän odotti veljeään, joka näkyi\ntulevan vastakkaiselta taholta.\n\n\"En kohdannut ketään. Eksyitkö jäljiltä?\" kuiskasi eversti\nhengästyneesti.\n\n\"En. Hän on tuolla.\"\n\n\"Sheppardillako? Tarkoitatko hänen piiloutuneen sinne?\"\n\n\"En.\"\n\nEversti kirosi kuten hänellä oli kiukustuessaan tapana. Ollen\nystävällinen ja hyväntahtoinen hänestä oli katkeraa ajatella, että\nnuorukaisten joukossa, joihin hän oli luottanut, olisi joku petturi.\nMutta Jonathan oli sen sanonut, ja se riitti. Hän tunsi veljensä.\nVuosikausia kestäneen sodan ja verenvuodatuksen aikana hän oli tullut\nsiihen varmaan vakaumukseen, että se vähä, minkä tämä vaitelias mies\nyleensä puhui, oli aina totta. Eversti oli vihoissaan.\n\n\"Olen totisesti aivan ymmälläni! Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Saada selville, ketä siellä on.\"\n\n\"Se on helposti tehty. Menen vain tervehtimään Georgea ja sillä hyvä.\"\n\n\"Ei käy päinsä\", vastasi metsästäjä päättävästi. \"Mene talliin ja pidä\nsilmällä hevosia.\"\n\nHänen mentyä Jonathan painautui polvilleen ja ryömi kättensä varassa\nnopeasti ja notkeasti kuin indiaani Sheppardin pihan kulmaan pysähtyen\nsuuren luumupuun varjoon, josta hän heilautti itsensä ensimmäisen\nsopivan tilaisuuden tullessa aidan yli syreenipensaiden taakse.\n\nIlta ei ollut metsästäjälle sen pitempi kuin noille nuorille\nuudisasukkaillekaan, jotka puhelivat keskenään nauraen ja leikkiä\nlaskien. Aika ja kärsivällisyys olivat Jonathan Zanelle sama asia. Hän\nlepäsi piilossaan tuoksuvien syreenien alla ja ollen tottunut pimeään\nhän näki vieraiden pienimmänkin liikkeen. Nämä alkoivat lopulta tehdään\nlähtöä. Eräs nuorukainen ja tyttö tekivät aloitteen astumalla esiin ja\ntoivottamalla Helenille hyvää yötä.\n\n\"Toivon, ettet se ole sinä, Tom Bennet\", kuiskasi metsästäjä tuntiessaan\npojan.\n\nKaikki olivat nousseet ja seisoivat nyt Helenin ympärillä tielle vievän\nportin edessä.\n\n\"Jim Morrison, sinusta olen varma\", kuului Jonathanin seuraava\npäätelmä. \"Tuo William-niminen sotilas näyttää hieman epäilyttävältä,\nHart ja Johnson ovat täällä outoja, joten heistä ei tiedä sitä eikä\ntätä, ja sitten tulee Brandt.\"\n\nKaikki poistuivat paitsi Brandt, joka jäi puhelemaan Helenille\nmatalalla ja kiihkeällä äänellä. Jonathan lepäsi hiljaa miettien,\nmikä tulisi olemaan hänen seuraava toimenpiteensä salaisuuden\npaljastamisessa. Hän ei kiinnittänyt juuri mitään huomiota portilla\npuheleviin nuoriin, mutta ei voinut auttaa, että hän kuuli\ntahtomattaankin heidän keskustelunsa.\n\n\"Te uudisasukkaat ette ole lainkaan hulluimpia, herra Brandt\", kuului\nHelenin heleä ääni. \"Olen todellakin hämmästynyt kuullessani teidän\njo rakastuneen minuun lyhyestä tuttavuudestamme huolimatta ja samalla\npahoillani, sillä enhän edes tiedä vielä, pidänkö teistä ollenkaan.\"\n\n\"Rakastan teitä. Me rajaseudun miehet olemme tottuneet käymään suoraan\nasiaan\", vastasi Brandt kiihkeästi.\n\n\"Siltä näyttää\", sanoi Helen naurahtaen.\n\n\"Ettekö välitä minusta?\"\n\n\"Mikään ei ole sen varmempaa kuin etten tiedä milloinkaan, mitä tulen\ntekemään\", vastattiin hilpeästi.\n\n\"Kaikki pojat ovat rakastuneet teihin. He eivät mahda sille mitään yhtä\nvähän kuin minäkään. Olette niin kaunis. Antakaa minulle edes jotakin\ntoivoa.\"\n\n\"Herra Brandt, päästäkää käteni. Pelkään, etten pidä noin\nkuumaverisistä miehistä.\"\n\n\"Sallikaa minun pitää kättänne.\"\n\n\"En varmastikaan.\"\n\n\"Mutta minäpä pidän, ja jos katsotte minuun vielä kerran noin, teen\njotakin muutakin.\"\n\n\"Mitä sitten, herra rajaseudun mies?\" lausui Helen vielä hilpeästi,\nmutta äänessä oli jo terävä sävy.\n\n\"Suutelen teitä\", huudahti Brandt tulisesti.\n\n\"Ette uskalla.\"\n\n\"Ettenkö uskalla? Ette tunne meikäläisiä. Tulette tänne ihmeellisessä\nkauneudessanne ja hymyilette meille silmissänne tuo loiste, joka tekee\nmiehet hulluiksi. Mutta sen saatte maksaa.\"\n\nMetsästäjä kuunteli noita rakkaudentunnustuksia ensin tympeytyneenä,\nmutta sitten yhä suuremmalla mielenkiinnolla. Brandt seisoi häneen\nselin ja Helen kasvot nuotion valossa. Silmät olivat tavallista\nkirkkaammat, mutta muuten hän näytti täysin rauhalliselta. Brandt\npiteli hänen kättään kaikista vastusteluista välittämättä. Helen koetti\nuseamman kerran kiskaista sen irti mutta ei riuhtoillut sen rajummin\neikä huutanut.\n\nBrandt sieppasi äkkiä toisenkin käden ja vetäisi hänet luokseen\n\n\"Nuo toiset tahtovat suudella teitä, mutta minä tahdon olla\nensimmäinen!\" huudahti hän intohimoisesti.\n\nHelen kavahti takaisin toisen rajuudesta toden teolla säikähtyneenä.\nHänelle oli kerrottu, että rajaseudun miehet saattoivat olla välistä\nsangen tunkeilevaisiakin, ja häntä oli varoitettu juuri tämmöisestä,\nmutta hän oli uskonut voivansa pitää heidät loitolla ylpeydellään ja\narvokkuudellaan. Ajatus, että hänen täytyi nyt puolustautua kaikin\nvoimin päästäkseen sellaisesta loukkauksesta, sai hänen verensä\nkiehumaan. Hän ponnisteli vastaan, kun Brandt kurkotti päätään, ja\nollen jo melkein sairas pelosta hän oli juuri huutamaisillaan apua,\nkun samassa raju tempaus lennätti hänet melkein kumoon. Ranteet\nirtautuivat, hän kuuli vihaisen ärjäisyn, läjähtävän iskun ja sitten\nraskaasti kaatuvan ruumiin kumean jymähdyksen. Päästyään tasapainoon\nhän näki vieressään jonkun rotevan miehen ja parin askeleen päässä\ntoisen, joka hoiperteli juuri seisoalleen.\n\n\"Tekö?\" kuiskasi Helen tuntien Jonathanin.\n\nMetsästäjä ei vastannut, vaan siirrähti eteenpäin sujahduttaen kätensä\npoveensa. Brandt oli päässyt jaloilleen ja kumartui katsomaan vierasta\nraivosta kiehuen. Hän oli myös pistänyt kätensä poveensa ikäänkuin\njotakin asetta pidellen, mutta hän ei paljastanut sitä.\n\n\"Zane, kevyempi isku olisi ollut helpompi unohtaa!\" huusi hän\nterävästi ja kääntyi sitten tyttöön päin. \"Neiti Helen, sain minkä\nolin ansainnut. Rukoilen anteeksiantoanne ja pyydän teitä koettamaan\nymmärtää miestä, joka oli kerran gentlemanni. En ansaitse enää sitä\nnimitystä, ja se on rajaseudun vika. Olin järjiltäni käyttäytyessäni\nsiten teitä kohtaan.\"\n\nHän kumarsi syvään ja sirosti, kuin mies, joka on kerran liikkunut\nsivistyneemmissäkin piireissä, ja poistui.\n\n\"Mistä te ilmestyitte?\" kysyi Helen katsoen Jonathaniin.\n\nMetsästäjä viittasi syreenipensaisiin.\n\n\"Olitteko siellä?\" kysyi Helen ihmeissään. \"Kuulitteko kaikki?\"\n\n\"En mahtanut sille mitään.\"\n\n\"Olipa onni -- mutta -- mutta mitä te siellä teitte?\" Helen astui\naskeleen lähemmäksi ja katsoi metsästäjään uteliaasti, suuret silmät\nnyt aivan tummina mielenkiinnosta.\n\nJonathan vaikeni.\n\nHelenin jälleen herännyt myötätunto hävisi samassa silmänräpäyksessä.\nNoissa kylmissä kasvoissa ei näkynyt mitään, joka olisi ilmaissut\nsamanlaisia tunteita, kuin mihin hän oli ihailijoissaan tottunut.\n\n\"Vakoilitteko minua?\" kysyi hän nopeasti hetkisen mietittyään.\n\n\"En\", vastasi Jonathan tyynesti.\n\nHelen tuijotti ymmällään tuohon omituiseen mieheen, tietämättä oikein,\nmitä ajatella. Hän oli närkästynytkin, mutta koetti parhaansa mukaan\nsalata sen. Metsästäjä oli häntä kohtaan täysin välinpitämätön, mutta\noli siitä huolimatta kätkeytynyt syreenien alle hänen pihaansa. Helen\noli kiitollinen väliintulosta, mutta ei voinut käsittää, mikä oli\nsaanut metsästäjän paikalle.\n\n\"Tulitteko meille kylään?\" kysyi hän unohtaen närkästyksensä.\n\n\"En.\"\n\n\"Mitä varten sitten?\"\n\n\"Luulenpa, etten sano\", tuli tyynesti ja harkitusti.\n\nHelen polki jalkaa menettäen malttinsa kokonaan.\n\n\"Varokaa, etten käsitä väärin omituista käytöstänne\", sanoi hän\njäykästi. \"Jos teillä on syynne, voitte luottaa minuun. Mutta jos\ntulitte vain --\"\n\n\"Sh-s-sh!\" varoitti Jonathan tarttuen hänen ranteeseensa lujalla\nkädellä. Välinpitämättömyys oli äkkiä hävinnyt. Hänen voimakas\nvartalonsa jännittyi liikkumattomaksi kun hän kumartui eteenpäin pää\nhiukan sivulle kääntyneenä tavalla, joka osoitti hänen kuuntelevan\nmelkein hengittämättä.\n\nHelen värisi tuntiessaan hänen kätensä voimakkaan puserruksen. Mikä\nsitten lieneekin muutoksen aiheuttanut, se näytti hänelle jälleen\nvilahdukselta hänen henkilöllisyytensä yllättävän arvoituksellisuuden.\nHelenistä oli uskomatonta, että niin täydellinen muutos saattoi olla\nmahdollinen yhden kuiskatun huudahduksen hetkellä. Välinpitämättömyys\noli poissa ja tilalle oli ilmestynyt sellainen tulisuus ja voima, että\nse kahlehti hänetkin.\n\nHän kuunteli liikkumattomana kuin patsas, mutta ei erottanut\nrisahdustakaan; tunsi vain käden, joka puristi hänen käsivarttaan.\n\nHarjulta kuului huuhkajan synkeä ääni, ja hetkistä myöhemmin kantautui\netäältä vastaus heikosti ja tuskin kuuluvasti.\n\nMetsästäjä suoristautui ja hellitti Helenin käden.\n\n\"Huuhkajahan se vain olikin\", virkkoi Helen huojentuneesti.\n\nMetsästäjän silmät loistivat kuin tähdet.\n\n\"Eipäs, vaan Wetzel, ja se merkitsee indiaaneja!\" vastas Jonathan ja\nhävisi pimeyteen.\n\n\n\n\nV\n\n\nEversti Zane asteli usvaisessa aamuhämärässä edestakaisin talonsa\nedustalla täysissä aseissa. Hän oli vartioinut koko yön, katsomatta\nvälttämättömäksi siirtää perhettään varustukseen, johon heidän\noli täytynyt niin monesti paeta. Jonathan oli edellisenä iltana\nilmestynyt äkkiä takaisin hänen kotiinsa, siepannut aseensa ja hävinnyt\nlausuttuaan vain kaksi sanaa: \"Indiaaneja! Wetzel!\" jotka, jos mitkään,\nolivat rajaseudulla omiaan saamaan kuulijan mielenkiinnon vireille.\nEversti uskoi Jonathanin saaneen jonkun merkin Wetzeliltä.\n\nAsutuksen länsipuolella kohosi korkea ja metsäinen selänne, välissä\nsyvä ja jyrkkäseinäinen rotko. Wetzelillä oli usein tapana palata\nretkiltään tätä vaivalloista tietä. Hän oli epäilemättä nähnyt\nindiaanien jälkiä ja ilmoittanut huomionsa Jonathanille heidän\nkeskinäisellä merkinantojärjestelmällään, joka perustui yölintujen\njäljittelyyn. Tietäessään Wetzelin olevan läheisyydessä eversti oli\nvarma asiastaan.\n\nKäännyttyään edellisenä iltana takaisin kotiinsa eversti oli mennyt\nsuoraan talliin ja todennut, että indiaanit olivat ryöstäneet yhden\njalorotuisen raudikon ja Betyn ponin. Eversti oli raivoissaan.\nBess oli ollut hänen lemmikkinsä, ja poni Madcap oli Betyn kaikki\nkaikessa. Sellaisten hevosten menettäminen hänen jo kuultuaan ja\nnähtyäänkin varkaat oli todellakin katkeraa. Oli jo aika päästä\nnäistä hevosvarkaista. Indiaanit eivät olleet näitä ryöstöretkiä\nsuunnitelleet. Kaiken takana oli joku ovela valkoinen mies, joka oli\nvielä joutuva tilille petturuudestaan.\n\nEverstin kiihtymys asettui kuitenkin pian. Ajateltuaan asiaa hän oli\nhyvillään, että kaikki oli mennyt ilman verenvuodatusta. Tarkoitus oli\ntodennäköisesti ollut ryöstää kaikki hänen hevosensa ja samalla ehkä\nnaapurinkin, mutta Jonathanin valppaus ja neuvokkuus olivat tehneet sen\nmelkein tuloksettomaksi. Nuo shawneet, olipa heillä sitten valkoinen\njohtaja tahi ei, eivät antautuisi enää konsanaan sellaiseen vaaraan.\n\n\"Aivan hiipivän shawneen tapaista pujahtaa tänne hämärän turvissa,\njolloin vain indiaanien metsästäjä kykenee hänet huomaamaan\", mutisi\neversti. \"En osannut odottaakaan mitään ikävyyksiä siltä taholta näin\npian Girtylle brittiläisineen ja punanahkoineen antamamme opetuksen\njälkeen. Olipa onni, että Jonathan sattui olemaan täällä. Parasta, että\nsijoitan jälleen tiedustelijoita entisille vartiopaikoille lumen tuloon\nsaakka.\"\n\nEverstin näin jahkaillessa kulkiessaan edestakaisin polulla, josta\nhän piti tienoota silmällä, usva hälveni vienon punerruksen levitessä\nyhä korkeammalle idän taivaalla. Lintujen hiljainen äännähtely\nmuuttui riemuitsevaksi viserrykseksi, ja tallipihalta kuului kukon\nheleä ja reipas aamutervehdys. Idästä kajastava rusko tummeni\npurppuranpunaiseksi, ja hetkisen kuluttua kurkisti aurinko harjanteiden\ntakaa heittäen laaksoon kirkkaan ja kimmeltävän sädekimpun.\n\nPiipusta verkalleen ja rauhallisesti kohoileva sininen savukiehkura\nkertoi Samin tehneen tulen keittiöön, ja hetkistä myöhemmin totesi\neversti mielihyvällä samalta taholta kantautuvasta hivelevästä\ntuoksusta, että hänen vaimonsa valmisti aamiaista.\n\n\"Onko Jackista kuulunut mitään?\" kysyi eräs ääni ja Betty ilmestyi\nkynnykselle.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Entä indiaaneista?\"\n\n\"Jättiväthän ne sinulle muiston käynnistään\", ja eversti hymyili\nottaessaan poikkiviilletyt päitset aidalta.\n\n\"Madcap?\" huudahti Betty.\n\n\"Niin. Madcap ja Bess menivät sen tien.\"\n\n\"Niitä roistoja!\" riehahti Betty. \"Poni parkani! Eb, houkuttelen\nWetzelin tuomaan takaisin hevoseni, vaikkapa hänen täytyisi tappaa\nkaikki shawneet laaksosta.\"\n\n\"Sinä se puhut\", hymähti eversti. \"Jos saisit Lewin tekemään sen,\nsiunattaisiin sinua täällä kaikkialla.\"\n\nHän aloitti jälleen kävelynsä tähystellen valppaasti joka taholle ja\nvarsinkin harjanteelle rotkon toisella puolella, näkemättä kuitenkaan\nmerkkiäkään metsästäjistä. Kun nyt oli jo täysi päivä, katsoi hän\nenemmän vartioimisen turhaksi ja meni sisään aamiaiselle. Kun hän\nilmestyi jälleen, olivat kyläläiset jo nousseet töilleen. Kirveiden\nterävät iskut kajahtelivat aamun tyynessä ja kuulakassa ilmassa ja\npajasta kuului alasimen sointuva ääni. Eversti kohtasi veljensä Silasin\nja Jim Downsin porttinsa lähellä.\n\n\"Huomenta, pojat\", tervehti hän reippaasti. \"Onko Jackia tahi Lewiä\nnäkynyt?\" kysyi Silas.\n\n\"Ei, mutta odotan joka hetki jompaakumpaa.\"\n\n\"Mitä indiaaneista?\" tiedusteli Downs. \"Silas herätti minut toissa\nyönä, mutta ei malttanut sanoa muuta kuin 'indiaaneja'.\"\n\n\"En tiedä juuri sen enempää kuin Silaskaan. Punaisista piruista,\njotka varastivat hevoset, näin muutamia, mutta en osaa sanoa, montako\nniitä oli, mihin ne hävisivät, tahi mitä meillä on odotettavissa. On\nvain odotettava, kunnes Jack tahi Lewis palaa. Silas, pidä varusväki\nvalmiina varustuksessa äläkä salli kenenkään poistua kylästä, ennenkuin\ntoisin määrätään. Ehkäpä noita shawneita oli vain kolme, mutta metsä\nsaattoi olla yhtä hyvin niitä aivan täynnä. Jotakin on varmasti\nhullusti, sillä muuten olisivat Jack ja Lew jo palanneet.\"\n\n\"Sheppard näkyy tulevan tuolla tyttärineen\", virkkoi Silas viitaten\ntielle. \"George näyttää hermostuneelta.\"\n\nEversti oli samaa mieltä nähtyään Sheppardin ja Helenin. Vanhuksella\noli kova kiire, mikä jo teki sinänsä sellaisen vaikutuksen, että hän\noli kiihtynyt tahi hädissään, ja Helen näytti kalpealta.\n\n\"Ebenezer, mitä tämä hälinä indiaaneista oikein merkitsee\", kysyi\nSheppard hengästyneesti; \"Helenin jutut varustuksen joutumisesta\npiiritykseen ja veljenne kiertely talosta toiseen kunnon ihmisiä\nvuoteistaan repimässä? En ole saanut unta silmäntäyttä koko yönä. Mistä\non kysymys? Missä ne punanahat ovat?\"\n\n\"Rauhoituhan, George\", tyynnytteli eversti hymyillen. \"Ei mitään\nvaaraa, niin että älkää suotta säikähtykö, Helen. Indiaaneja oli täällä\ntoissa yönä, mutta ne veivät saaliinaan vain kaksi hevosta, tekemättä\nmitään muuta vahinkoa.\"\n\n\"Jumalan kiitos, ettei se ollut sen pahempaa\", lausui Helen\nkeventyneesti.\n\n\"Olipa niinkin!\" huudahti Betty säkenöivin silmin; \"ponini Madcap on\npoissa.\"\n\n\"Eversti Zane, tulkaa sukkelaan tänne\", huusi Downs, joka oli jäänyt\nportille.\n\nEversti oli yhdellä hypyllä hänen vieressään ja katsoen suuntaan, johon\nDownsin vapiseva etusormi osoitti, hän näki kaksi tummaa ja kookasta\nolentoa lähestyvän tietä pitkin. Toinen kantoi kahta luodikkoa ja\ntoinen jotakin huopaan käärittyä pitkähköä esinettä.\n\n\"Jack ja Wetzel\", kuiskasi eversti. \"He ovat saaneet tytön, mutta hän\nnäyttää niin elottomalta, että pelkään pahinta. Te naiset menette nyt\nsisään\", lisäsi hän ääneen.\n\nRouva Zane, Betty ja Helen tuijottivat häneen paikaltaan hievahtamatta.\n\n\"Menkää sisään\", toisti eversti käskevästi.\n\nNaiset tottelivat sanaakaan virkkamatta.\n\nSamassa tuli Nellie Downs tien poikki; Sam ilmestyi takapihalta,\nja Sheppard nousi portailta, johon hän oli istuutunut. He menivät\neverstin, Silasin ja Jimin luo portille.\n\n\"Aloin jo ihmetellä, mikä teitä niin viivytti\", virkkoi eversti\nJonathanille tämän tullessa kumppaninsa keralla paikalle. \"Olette\nsaaneet Mabelin, ja hän on --\" Kunnon eversti ei voinut sanoa enempää.\nVaikka hän olisi elänyt sata vuotta rajaseudulla hurjien murhaajien\nkeskellä, olisi hän ollut aina yhtä helläsydäminen. Hän oli varma, että\nJonathanin vieressä seisova jättiläismäinen metsästäjä piteli sylissään\nkuollutta ruumista, tyttöä, jota hän oli lapsena polvellaan hypittänyt.\n\n\"Mabel, ja hengissä\", vastasi Jonathan.\n\n\"Hyvä Jumala! Aivanko totta?\" huudahti eversti. \"Annapas hänet minulle,\nLew.\"\n\nWetzel luovutti taakkansa everstille.\n\n\"Mitä indiaaneista? Pahaa, vai?\" kysyi tämä kääntyessään mennäkseen\nsisään.\n\nMetsästäjä pudisti päätään.\n\n\"Odota minua\", lisäsi eversti.\n\nHän kantoi tytön heidän tavalliseen arkihuoneeseensa ja laski hänet\nvuoteelle, ryhtyen sitten hellävaroin avaamaan huopaa. Näkyviin tuli\nhento ja kalpea tyttö.\n\n\"Bess, sukkelaan, sukkelaan!\" huusi hän vaimolleen ja jatkoi, kun tämä\nkiiruhti juosten sisään Betty, Helen ja Nellie kintereillään: \"Mabel\nLane on täällä ja hengissä, mutta mitä suurimmassa avun tarpeessa,\nlapsi parka. Katso ensin, onko hänellä mitään ruumiillista vammaa. Jos\njoku luoti on kaivettava ulos tahi puukonhaava ommeltava, on parempi,\nettei hän ole tajuissaan. Betty, nouda Bessin vehkeet ja tuo viinaa\nja vettä. Joutuin nyt!\" Sitten hän kirosi mielensä kevennykseksi ja\npoistui huoneesta.\n\nHelen hiipi sykkivin sydämin rouva Zanen viereen, joka oli polvistunut\nvuoteen ääreen. Hän näki korkeintaan noin kahdeksantoista ikäisen\nhennon tytön, jonka kasvot olisivat olleet kauniit, ellei niiden\ntiukasti sulkeutuneiden huulien ja elottomien silmäluomien vaiheille\nkeskittynyt ilme olisi ollut niin äärimmäisen tuskallinen.\n\nHeleniltä pääsi syvä ja vavahteleva huokaus.\n\n\"Nell, ojenna minulle sakset ja auta, että saan hänet riisutuksi\",\nsanoi rouva Zane. \"Puserohan on aivan märkä, mutta ei verestä, Jumalan\nkiitos! Tunnen sen niljakan kosketuksen liiankin hyvin. Kas niin,\nBetty, anna lusikallinen paloviinaa. Lämmitä sitten huopa ja etsi joku\npellavaleninkisi tälle lapsiraukalle.\"\n\nHelen katseli rouva Zanea ihmeissään. Everstin vaimo jatkoi rauhallista\nyksinpuheluaan kaataessaan joitakin tippoja paloviinaa tytön\nyhteenpurtujen hampaiden väliin, joita hän raotti kätevästi näppärillä\nsormillaan. Sen tehtyään hän toimitti tarkastuksensa nopeasti\nja huolellisesti kuin taitavin haavuri. Helen oli kuullut tämän\nuudisasukkaan vaimon taidosta parantaa luunmurtumia ja hoidella haavoja\nja muita ruumiinvammoja, ja kun hän nyt katseli hänen tyyniä kasvojaan\nja vakavia sormiaan, tiesi hän kertojien puhuneen totta.\n\n\"Ei luodinreikää, puukonhaavaa, ruhjevammaa eikä luunmurtumaa\",\nilmoitti rouva Zane. \"Vain pelkoa, nälistymistä ja ankaraa\nmielenjärkytystä.\"\n\nHän hieroi Mabelin käsiä, tarkkaillen samalla tämän kalpeita kasvoja,\nja kaatoi sitten toisen annoksen paloviinaa tiukasti sulkeutuneiden\nhuulien väliin. Kuihtuneille poskille kohosi vähitellen heikko puna\nja silmäluomet alkoivat väristä. Sitten silmät aukenivat. Ne olivat\nsuuret, pehmeät, tummat ja tuskaa täynnä.\n\nHelen ei voinut nähdä niiden katsetta. Niissä oli kuoleman varjoa\nja kuolemaakin hirveämpää. Hän kääntyi poispäin pohjiaan myöten\nkuohuksissa roistoja kohtaan, jotka olivat saattaneet tuon hennon tytön\ntähän järkyttävään tilaan.\n\nHuone oli nyt täynnä naisia, tyynipiirteisiä vaimoja ja vakavakatseisia\ntyttöjä, kaikilla sama vihan-, pelon- ja säälinsekainen ilme.\n\nHelen tunsi vaistomaisesti, että tämä oli niitä hetkiä rajaseudulla,\njolloin luonteen lujuus pantiin koetukselle, ja hän oivalsi vanhempien\njäykemmistä kasvoista sellaisten koetusten olevan tavallisia. Mutta\ntuska ja mielen järkytys kävivät hänelle ylivoimaisiksi kaikesta siitä\nhuolimatta, mitä hänelle oli kerrottu, ja hän lähti itkien huoneesta\nollen vähällä kompastua portailla istuvan Jonathan Zanen leveään\nselkään. Eversti Zane seisoi lähettyvillä puhellen erään kookkaan\nmiehen kanssa, jolla oli yllään pukinnahkainen asu.\n\n\"Teidän ei olisi pitänyt jäädä sinne, tyttöseni\", lausui eversti\nhellästi.\n\n\"Luulen -- luulen sydämeni pakahtuvan\", nyyhkytti Helen painaen\nkädellään poveaan.\n\n\"Niin, niin, tiedän, tiedän\", lohdutteli eversti ottaen häntä kädestä.\n\"Mutta olkaa urhoollinen, Helen, älkää murtuko. Tämä rajaseutu on kova\nja säälimätön paikka. Älkää ajatelko enää tuota tyttö parkaa. Sallikaa\nminun esitellä Jonathanin ystävä, Wetzel.\"\n\nHelen katsahti ylös ja ojensi kätensä. Hän näki edessään kookkaan\nmiehen, jolla oli harvinaisen leveät hartiat, tuuhea ja pitkä,\npikimusta tukka ja kalpeat kasvot. Metsästäjä siirtyi askeleen\neteenpäin, otti hänen kätensä suureen ja känsäiseen kouraansa, puristi\nsitä ja peräytyi entiselle paikalleen, sanaakaan virkkamatta. Eversti\nZane puheli Helenille lohduttavalla äänellä, mutta tämä ei kuullut\nhänen sanojaan. Wetzel, indiaanien tappaja, jota hän oli kuullut\nsanottavan \"Kuoleman Tuuleksi\", Jonathan Zanen opettaja, ystävä ja\nkumppani, ihmeellisten urotöiden sankari, seisoi nyt hänen edessään.\n\nKasvot olivat tuimat ja kylmät, kalpeudessaan raudankovat, ja mustien\nsilmien katse muistutti välähtelevästä teräksestä. Ilme, joka ikäänkuin\nkajasti valkoisen ja kiinteän ihon alta, oli omituisuudessaan mitä\nvaikuttavin. Helen kavahti ensin takaisin, mutta tunsi sitten\nvastustamatonta vetovoimaa. Kärsimykset, niin tulen, pakkasen kuin\nteräksenkin aiheuttamat, olivat piirtäneet siihen jälkensä, mutta\nylinnä näkyi niin selvästi, että se sai katsojan tuntemaan kauhua,\npäämaali, jolle tämä mies oli traagillisen elämänsä pyhittänyt.\n\n\"Te kostitte hänet! Tiedän sen!\" huudahti Helen silmät\nmielenkuohunnasta liekehtien.\n\nVastauksena oli vain hymy, mutta millainen hymy! Se kirkasti nuo\ntuimat kasvot kuin heleä päivänsäde ja näytti hänelle vilahdukselta\nsydämen, joka sykki vieläkin lämpimästi teräksisen kuoren alla. Siinä\noli kuitenkin jotakin selittämättömän jylhää, jotakin, joka puhui\nkuolemasta.\n\nHelen tiesi, että jossakin aavojen aukeiden heinikoissa tahi metsäisten\nharjanteiden sammalella lepäsivät tämän konnantyön tekijät kuolleina,\njäykistyneillä kasvoillaan Kuoleman Tuulen kaamea merkki.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHelen oli joutunut ensi kerran näkemään ja kokemaan rajaseudun suruja,\nmutta päivät sen jälkeen olivat onnellisemmat, kuin mitä hän oli\ntoivonutkaan. Mabel Lane jäi henkiin. Helen ja Betty hoitivat tuota\nmielenjärkytyksen murtamaa tyttöä mitä hellimmin ja itkivät ilosta,\nkun parantumisesta alkoi näkyä oireita. Hän oli monta päivää aivan\npuhumaton ja tuijotteli ympärilleen sekavasti ja pelokkaasti, mutta\nsitten tapahtui vähitellen muutos. Silmissä piilevä tumma varjo häipyi\nhellän huolenpidon ja hoidon johdosta. Eräänä aamuna hän heräsi\nkauan ja sikeästi nukuttuaan valoisasti hymyillen, ja siitä lähtien\nparantuminen edistyi nopeasti.\n\nHelen tahtoi ottaa Mabelin luoksensa. Tytön asema oli säälittävä. Hän\noli nyt koditon ja isätön orpo, jolla ei ollut ainoatakaan sukulaista\nrajaseudulla, mutta siitä huolimatta niin urhoollinen ja kärsivällinen,\nettä hän voitti kokonaan Helenin myötätunnon. Kyläpuheet kertoivat\nhänen rakastavan erästä nuorta uudisasukasta, nimeltä Alex Bennet,\njonka sanottiin myös kiintyneen häneen, mutta joka ei ollut vielä\ntehnyt lopullista valintaansa hänen ja asutuksen toisten tyttöjen\nvälillä. Minkä vaikutuksen Mabelin hirveä elämys tuli tekemään\nhänen viileähköön ihailijaansa, ei Helen voinut edes arvatakaan;\nhänellä ei ollut siinä suhteessa missään tapauksessa suuria toiveita\ntulevaisuuteen nähden. Eversti Zane ja Betty hyväksyivät heti Helenin\nehdotuksen ottaa tytön luoksensa, ja tämän heikot vastaväitteet\nvaiennettiin selittämällä, että hänestä tuli olemaan paljon apua\ntaloudenhoidossa, joten asia päätettiin ilman muuta.\n\nVihdoin valkeni päivä, jolloin Mabel oli valmis lähtemään Helenin\nmukaan. Betty oli varustanut hänelle runsaasti vaatteita, sillä Mabelin\nomat olivat kaikki tuhoutuneet mökin palossa. Helenin nuori ja voimakas\nkäsivarsi vyötäisillään hän hyvästeli Betyn ja rouva Zanen ikuista\nkiitollisuutta vannoen ja lähti kulkemaan Sheppardin kotia kohti.\n\nNelikulmaiselta aukealta asutuksen korkeimmalla kohdalla oli esteetön\nnäköala laaksoon. Mabel katsoi virran suuntaan, jossa hänen entinen\nkotinsa oli ollut, nähden etäällä pienen, tumman läikän, joka näytti\nvain pisteeltä vihreässä maisemassa. Silmät täyttyivät kyynelillä,\nmutta hän ei virkkanut sanaakaan.\n\n\"Oikeata juurta, ja sentähden hän ei menehtynytkään\", sanoi eversti\nitsekseen ajatellessaan mielihyvällä ja ihailulla rajaseudun naisten\nsankarillisuutta ja sitkeyttä. Se oli hänen mielestään tähän erämaahan\npystytettyjen kotien vahvin perustus.\n\nTytöt kiintyivät yhä lähemmin toisiinsa sitä mukaa kuin Mabel\nvahvistui. Helen olisi ollut milloin hyvänsä onnellinen sellaisen\nsuloisen kumppanin seurasta, mutta juuri nyt, kun hän oli itsekin\nhorjahtanut tasapainostaan, hän iloitsi siitä kaksinverroin. Sen\njälkeen kuin Mabel oli päässyt kaikesta vaarasta, Helenillä oli useita\npäiviä mielessään eräs seikka, joka vaivasi häntä aina närkästykseen\nsaakka. Hän alkoi nimittäin epäillä saaneensa liian paljon ihailijoita,\njoista hän ei välittänyt, ja ajattelevansa liian paljon erästä miestä,\njoka ei taas välittänyt hänestä. Hän oli vuorotellen iloinen ja\nalakuloinen. Synkkyyden puuskien tullessa hän epäili itseään, mutta\nollessaan iloinen hän torjui luotaan pelkän ajatuksenkin, että hän\nvoisi yleensä välittää miehestä, joka oli niin välinpitämätön. Mutta\ntuo ajatus oli siitä kummallinen, että kerran synnyttyään se palasi\naina takaisin ja milloin hyvänsä, synkistäen hänen hilpeän mielensä.\n\nEräänä aurinkoisena aamuna, kun kukat hymyilivät orapihlaja-aidassa,\nkastehelmet kimaltelivat lehdillä, ja akasioiden pehmoiset oksat\nkukkivat valkoisina, tytöt ryhtyivät toteuttamaan paljonpohdittua\nsuunnitelmaansa kukkatarhan järjestämisestä. Helen piti kukista\nintohimoisesti ja oli ottanut vanhasta kodista mukaansa korillisen\nlempikasviensa siemeniä.\n\n\"Päivänkukat kylvämme riviin pihan ympäri ja daliat pitkään ja nenätit\npyöreään penkkiin\", sanoi Helen.\n\n\"Meillä on jo joitakin orvokeita, mutta niiden lisäksi hankimme\nkuusamia, unikoita ja liljoja, sillä ne ovat kaikki kauniita\", lisäsi\nMabel.\n\n\"Nämä orvokit ovat niin viehkeitä ja heleitä\", sanoi Helen taivuttaen\nsivulle erään syreenipensaan. \"En ole milloinkaan nähnyt mitään niin\nkaunista. Mielistyn yhä enemmän uuteen kotiini ja uusiin ystäviini.\nPuutarhani on niin viehättävä enkä väsy milloinkaan sen takana\nleviävään näköalaan.\"\n\nHelen katseli mielihyvällä ja ylpeydellä puutarhaansa tuoreenvihreine ja\nsinipunervalatvaisine syreeneineen ja kukkivine puineen ja villiviinin\npeittämiä hirsimökkejä katolta nousevine sinisine savukiehkuroineen.\nTakana kohosi pajukon reunustamaa virtaa vartioiva varustus tummana ja\nraskaana ja kaukaa polveilevan virran toiselta puolen siinti tummia,\nkuin salamyhkäisyydellään uhmailevia harjanteita.\n\n\"Ellei tuota synkän näköistä varustusta olisi, voisi tätä pientä kylää\ntässä harjun alla kuvitella yhtä turvalliseksi kuin se on kauniskin\",\nlausui Helen. \"Mutta tuo sieltä täältä mustaksi hiiltynyt paaluaitaus\nharmaantuneine linnakkeineen ja nuo tuijottelevat ampuma-aukot\npysyttävät minut aina todellisuudessa.\"\n\n\"Siitä oli hiljaisuus kaukana, silloin kun Girty oli täällä\", vastasi\nMabel miettivästi.\n\n\"Olitko silloin varustuksessa?\" kysyi Helen silmät suurina.\n\n\"Kyllä; jäähdyttelin miesten luodikoita\", vastasi Mabel tyynesti.\n\n\"Kerro, ole niin kiltti.\"\n\nHelen kuunteli jälleen tarinaa, jonka hän oli jo monta kertaa\nkuullut, mutta uuden kertojan esittämänä se kävi aina eloisammaksi\nja mielenkiintoisemmaksi. Hän ei kyllästynyt milloinkaan kuulemaan,\nkuinka tuo kuuluisa luopio, Simon Girty ratsasti varustuksen edustalle\nmustalla hevosella, antaen puolustajille tunnin antautumisaikaa;\nhän eli jälleen mukana hyökkäyksessä, jolloin brittiläiset sotilaat\nolivat avuttomuutensa käsittäen peräytyneet erään läheisen harjanteen\nrinteelle indiaanien hyökätessä riemuitsevasti kiljuen ja raivosta\nsokeina varustusta vastaan, ja jolloin Wetzel aloitti taistelun\nkaatamalla erään indiaanipäällikön, joka oli kiihkoissaan edennyt hänen\nerehtymättömän luodikkonsa kantomatkalle. Ja kun kertoja alkoi selostaa\nsankaritekoja tuon unohtumattoman ja ikimuistettavan piirityksen\najalta, ei Helen voinut hillitä innostustaan. Hän itki kuullessaan\npienen Harry Bennetin kuolemasta eteläisessä linnakkeessa, jossa poika\noli taistellut yksinään ja monen luodin haavoittamana, kunnes sai\napua, ja hän taputti käsiään Clarken kuolemaahalveksivalle juoksulle\nvarustuksen katon poikki erästä vaarallista tulinuolta sammuttamaan.\nSuuret silmät hehkuivat ja salamoivat, mutta hän ei puhunut mitään,\nkun Mabel kertoi Wetzelin rynnistyksestä paaluaitaukseen murretulle\naukolle, jossa tuo hirveä metsämies oli kirveellä pitänyt puoliaan\nraivopäisten indiaanien koko laumaa vastaan, kunnes aukko saatiin\ntukituksi. Ja Betty Zanen ainutlaatuinen ja rajaseudun aikakirjoihin\nlähtemättömästi piirtynyt urotyö, kun hän juoksi ruutia noutamaan,\npelastaen varustuksen, oli jotakin sellaista, jolle ei voinut itkeä\neikä taputtaa käsiään, vaan jota saattoi vain unelmoiden ihannoida,\nsydän myötätuntoa tulvillaan.\n\n\"Tuota eversti Zanen talolta viettävää rinnettä alas Betty juoksi\",\nlopetti Mabel viitaten sinnepäin.\n\n\"Näitkö hänet?\" kysyi Helen.\n\n\"Kurkistin eräästä ampuma-aukosta. Indiaanit taukosivat ampumasta\nvarustusta saadakseen Betyn pysähtymään. Sitä kiljuntaa ja pauketta!\nLuoteja tuli aivan satamalla melskeen yltyessä joka hetki, ja Betty\njuoksi tuulen nopeudella.\"\n\n\"Toivonpa melkein, että Girty tulisi toistamiseen\", kuiskasi Helen.\n\n\"Älä; hän voi tulla!\"\n\n\"Kuinka kauan on Betyn mies, herra Clarke, ollut kuollut?\" tiedusteli\nHelen.\n\n\"En muista aivan tarkalleen, mutta hän ei elänyt kauan piirityksen\njälkeen. Toiset sanovat hänen ponnistelleen yli voimiensa\nsammuttaessaan paaluaitauksen sisäpuolella valloilleen päässyttä\ntulipaloa.\"\n\n\"Kuinka surullista!\"\n\n\"Niin. Betty oli mennä murheesta samaa tietä. Mutta me rajaseudun\nnaiset emme murru helposti; emme saa\", vastasi Mabel lannistumattoman\ntahdonlujuuden kajastaessa surumielisen katseen takaa.\n\nHilpeät äänet keskeyttivät heidän keskustelunsa, ja kun he kääntyivät,\nnäkivät he Betyn ja Nellin tulevan veräjästä. Iloisesti rupatteleva\nNell ja sukkela ja kekseliäs Betty antoivat keskustelulle uutta\nvauhtia, ja kun päivän uutiset oli seulottu, siirryttiin vaatteisiin\nja lopulta tuohon vanhaan, mutta aina uuteen aiheeseen, rakkauteen.\nHetkistä myöhemmin astui eversti Zane veräjästä sisään reippain askelin\nja iloisesti hymyillen.\n\n\"No totisesti, ellei täällä ole neljä oikein kaunista tyttöä\", huudahti\nhän katsellen ryhmää ihailevasti.\n\n\"Eb, olen varma siitä, että kaikki tytöt pitäisivät sinua\nkuhertelijana, ellet olisi naimisissa\", nuhteli Betty.\n\n\"Sitä ei ole kukaan konsanaan tehnyt, mutta sen sanon, että minä se\nvasta olinkin nuorena miehenä oikea sydänten murskaaja\", vastasi\neversti röyhistäen muhkeata rintaansa. Jäntevine vartaloineen, tummaksi\npaahtuneine kasvoineen ja reippaine ja miehekkäine käytöksineen hän oli\ntodellakin komea mies.\n\n\"Aivan niin, mutta Bess sanoi sen päättyneen sangen pian hänet\nnähtyäsi\", vastasi Betty tummat silmät veitikkamaisesti välähtäen.\n\n\"Niin -- niinpä taisi olla\", myönsi eversti hieman nolona; \"aikansa\nkutakin, kuten tiedät.\" Luoden sitten Mabeliin vakavan katseen hän\nkysyi: \"Kuinka voit tänään, tyttöseni?\"\n\n\"Kiitos, eversti, olen jo aivan entiselläni.\"\n\n\"Katsohan tuonne. Virralla on lautta tännepäin tulossa\", sanoi eversti\nhiljaa.\n\nKaukana leveällä Ohio-virralla näkyi tumma, nelikulmainen läikkä\nvihreänä päilyvää vettä vasten.\n\nEversti näki Mabelin hätkähtävän ja tumman punan kohoavan kalpeille\nkasvoille. Virralle tuijottava katse oli pelokas, melkeinpä\nhätääntynyt. Eversti tiesi syyn. Alex Bennet oli lautalla.\n\n\"Poikkesin kysymään voisinko tehdä jotakin hyväksesi?\"\n\n\"Kertokaa hänelle\", kuiskasi Mabel.\n\n\"Kuulehan, Betty\", virkkoi eversti kääntyen, \"onko Helenin orpana\nheitellyt sinulle jatkuvasti noita lammasmaisia silmäyksiään?\"\n\n\"Mutta Eb!\" huudahti Betty punastuen rajusti.\n\n\"Olen vanha narri, elleivät hänen silmänsä olleet tavallista\nkirkkaammat, kun hän katseli sinua.\"\n\n\"Niin oletkin ja sitäpaitsi aivan hirveä\", sanoi Betty närkästyksen\nkyyneleet silmissä kimallellen.\n\nEversti Zane vihelteli hiljaa kävellessään tietä alas. Hän poikkesi\npyörämestarin pajaan, jossa hänellä oli eräät vaunut korjattavina,\nja jatkoi sitten matkaansa rantaan. Kaksi indiaania ja joukko\nuudisasukkaita ja lauttureita istui tukevalla laiturilla kaikki\nlauttaa odotellen. Hän jutteli indiaanien kanssa, jotka olivat\nrauhallisia chippewaita, kunnes lautta kiinnitettiin laituriin.\nEräs vaaleatukkainen ja punaposkinen, tanakka nuorukainen hyppäsi\nensimmäisenä maihin.\n\n\"Halloo, Axel, onnellinen matka, vai?\" tervehti eversti.\n\n\"Siinähän olettekin, eversti Zane. Ensiluokkainen\", vastasi nuori\nBennet. \"Menkäämme hiukan sivulle, olisi vähän kahdenkeskistä asiaa\",\nja vetäen everstin toisten kuulemattomiin hän jatkoi: \"Kuulin\ntämän aivan sattumalta ja suoraan sanoen vakoilinkin hieman, kun\nmielenkiintoni heräsi. Fort Pittissä on lyhyesti sanoen eräs mies,\nilmeisesti joku englantilainen, joka kuuluu sanoneen tulleensa tänne\nrajaseudulle erästä Sheppard-nimistä tyttöä etsimään. Brandt saapui\nsinne hiukan ennen lähtöämme ja eräältä hänen mieheltään kuulin teillä\nolevan sennimisiä uusia ystäviä. Tuo muukalainen on kaunis mies, ei\nmikään tavallinen, mutta kopea, tuhlaileva ja huimapäinen. Hänellä oli\nmukanaan palvelijakin, puheistaan päättäen merimies, vaarallinen ja\npahantapainen lurjus, jonka vertaista en ole monta nähnyt. Sielläkin\nhän jo kerkesi puukottaa sangen pahasti erästä lautturia. He tulevat\nmolemmat seuraavalla lautalla ja ovat täällä päivän tahi parin päästä\nmikäli sää on suotuisa, ja kun asia tuntui niin merkilliseltä,\najattelin olevan viisainta ilmoittaa siitä teille.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi eversti miettivästi. Hän muisti Sheppardin\nmaininneen jostakin englantilaisesta. \"Teit oikein, Alex, kun puhuit\nsiitä minulle. Oliko mies juovuksissa sanoessaan tulleensa länteen\nerään naisen jäljessä.\"\n\n\"Kyllä, mutta ei silloin, kun hän mainitsi nimen\", vastasi Alex.\n\"Kun epäluuloni heräsivät, toimitin tiedusteluja, näettekös. Asia on\nnäin: Jake Wentz, turkiskauppias, kertoi miehen kyselleen Sheppardeja\nheti vaunuista laskeuduttuaan. Nähdessäni hänet ensi kerran hän oli\njuovuksissa, ja kuulin Jeff Lynnin sanovan jotakin sinnepäin, että\nrajaseutu on huono paikka jonkun naisen tavoittamiseksi. Se sai minut\nheristämään korviani. Englantilainen vastasi: 'Niinkö? Haluamani naisen\njäljessä menen vaikka helvettiin'. Ja, eversti, hän olikin totisesti\nsen näköinen.\"\n\nEversti seisoi mietteisiinsä vaipuneena Alexin kääriessä tavaransa\nmyttyyn ja tunkiessa kirvesvarren hihnan alle, mutta kun nuori mies\nlähti menemään törmää ylös, muisti eversti äkkiä asiansa.\n\n\"Alex, tulehan vielä tänne\", virkkoi hän ihmetellen, mahtoiko\nnuorukainen olla oikeata ainesta. Kasvot olivat avoimet ja rehelliset\nja tekivät everstiin hyvän vaikutuksen.\n\n\"Alex, minulla on sinulle huonoja uutisia\", sanoi hän ja kertoi\nkursailematta, katse kiintyneenä nuorukaisen kasvoihin, vanhan Lanen\nmurhasta, Mabelin ryöstöstä ja miten Wetzel oli pelastanut hänet.\n\nAlex alkoi sadatella ja vannoa kostoa.\n\n\"Heitä tuo\", sanoi eversti tuimasti. \"Wetzel seuraili neljää\nindiaania, joilla oli Mabel ja joitakin varastettuja hevosia mukanaan.\nPunanahoille tuli riita tytöstä sillä seurauksella, että kaksi otti\nhevoset jättäen tytön toisille. Wetzel lähti näiden jälkeen, tappoi\nheidät ja toi Mabelin kotiin. Hän oli sangen huonossa kunnossa, mutta\non nyt jo verraten reipas.\"\n\n\"Mihin joutuisimme ilman Wetzeliä?\" virkkoi Alex käheästi, välittämättä\nkyynelistä, jotka valuivat hänen silmistään ruskettuneille poskille.\n\"Vanha Jake parka! Mabel raukka! Siinä sitä nyt ollaan. Jos olisin\ntehnyt oikein ja nainut hänet, kuten minun olisi pitänyt, ja kuten\ntahdoin tehdä, olisi hän säästynyt näistä kärsimyksistä. Mutta minä\notan hänet heti, jos hän vain huolii minusta. Kun minulla ei ollut\nmaata, karjaa eikä edes kattoa pääni päällä, en tohtinut, vaan päätin\nodottaa.\"\n\n\"Alex, sinähän tunnet minut\", lausui eversti sydämellisesti. \"Näetkös\ntuota vihreätä kaistaletta tuolla jokivarressa noin puolen penikulman\npäässä? Tuo, jossa on iso pähkinäpuu keskellä ja mökki sen vieressä.\nRajaseudun parhainta viljelysmaata, noin neljäkymmentä hehtaaria, ja\nparhaalleen kosteata. Päivänä, jolloin vietät häitäsi Mabelin kanssa,\nse on sinun.\"\n\nAlex karahti punaiseksi, änkytti ja tapaili turhaan sanoja\nilmaistakseen kiitollisuutensa.\n\n\"Menkäämme\", virkkoi eversti loistavin kasvoin. \"Kuta pikemmin kerrot\nMabelille, sitä parempi.\" Avioliittojen rakentaminen oli hänen\nparantumaton heikkoutensa. Hän iloitsi pienestäkin avunannosta enemmän\nkuin vuodenajan sadosta.\n\nKun he tulivat Sheppardin talolle, olivat tytöt vielä pihalla. Mabel\nnousi nähdessään Alexin ja seisoi sitten vaiti ja kalpeana. Alex meni\nhämilleen huomatessaan toiset, jotka katsoivat häneen kiinteästi.\n\nEversti Zane työnsi hänet edellään pihalle ja virkkoi hiljaa: \"Mabel,\nolen juuri huolehtinut jostakin, jonka sinä tulet antamaan Alexille.\nVain pieni, näppärä tupa viljelysmaineen häälahjaksi.\"\n\nMabel katsoi ymmällään everstin loistavista kasvoista tyttöihin ja\nsitten ilosta säteilevään, punehtuneeseen sulhaseensa. Hän ymmärsi ja\npainaen kätensä povelleen hän huudahti tukahtuneesti ja horjahti.\n\nMutta hän ei kaatunut, sillä Alex, joka vihdoinkin havahtui\nhämmingistään, hypähti esiin ja otti hänet syliinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltana Helen ei ottanut vastaan Brandtia eikä muitakaan\nvieraita. Hän istui pihalla isänsä keralla, joka poltteli piippuaan.\n\n\"Missä Will?\" kysyi Helen.\n\n\"Sanoi menevänsä kurppia ampumaan\", vastasi isä.\n\n\"Kurppia! No jopa jotakin! Ajatella Willin metsästävän! Hän on\nvarmaankin saamaisillaan tuon erämaan kuumeen, josta eversti Zane\npuhui.\"\n\n\"Varmasti.\"\n\nMolemmat vaikenivat. Sheppard, joka oli tottunut näkemään Helenin aina\nhilpeänä ja puheliaana, pani ihmetellen merkille, kuinka hiljainen hän\nnyt oli.\n\n\"Miksi olet niin äänetön?\"\n\n\"Koti-ikävä tahtoo toisinaan vaivata\", vastasi Helen vastahakoisesti.\n\n\"Niinpä niin. Tämä on ihana paikka, mutta ei sinunlaisiasi varten,\nkultaseni, joka rakastat iloa ja soitantoa. Pelkään usein, ettet ole\nonnellinen täällä, ja silloin kaipaan vanhaa kotiamme, josta ajatukseni\nsiirtyvät aina äitiisi.\"\n\n\"Unohda, mitä sanoin\", pyysi Helen. \"Olen tänään vain hieman huonolla\ntuulella enkä ehkä lainkaan koti-ikävän vallassa.\"\n\n\"Olet mielestäni näyttänytkin onnelliselta.\"\n\n\"Olen onnellinen, isä. Tämä on vain sellaista -- sellaista haaveilevan\ntyttöhupakon joutavaa surumielisyyttä.\"\n\n\"Minulla on sinulle eräs uutinen, Helen, joka on kiusannut minua aina\nsiitä saakka kuin kuulin sen eversti Zanelta. Mordaunt on matkalla Fort\nHenryyn.\"\n\n\"Mordauntko? Mahdotonta! Kuka sanoi? Mistä kuulit?\"\n\n\"Pelkään sen olevan totta. Eversti kertoi kuulleensa eräästä\nenglantilaisesta, joka oli tiedustellut meitä Fort Pittissä.\nTuntomerkit sopivat sitäpaitsi täydellisesti Mordauntiin. Hän on\ntodennäköisesti lähtenyt jälkeemme.\"\n\n\"Entä sitten? Emme ole hänelle mitään velkaa. Hän ei voi tehdä meille\nmitään vahinkoa.\"\n\n\"Mutta, Helen, hän on häikäilemätön eikä välitä mistään. Etkö pelkää\nhäntä?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti Helen ivallisesti naurahtaen. \"Varokoon hän vain\nitseään. Täällä rajaseudulla hän ei voikaan mellastaa mielensä mukaan.\nOlen sanonut hänelle, etten tahdo olla missään tekemisissä hänen\nkanssaan, ja sillä hyvä.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on. En aikonut ensin sanoa sinulle mitään, mutta sitten\narvelin sen olevan kuitenkin parasta. Hyvää yötä nyt, lapsi, minä menen\nnukkumaan.\"\n\nSheppardin mentyä Helen istui vielä kauan mietteisiinsä vaipuneena.\nMenneisyyden muistot ja varsinkin ne, jotka liittyivät tähän\nvastenmieliseen kosijaan, eivät suoneet hänelle rauhaa. Hän\nnäki selvästi edessään hänen kalpeat ja kauniit kasvonsa ja\nmiellyttävän käytöksensä. Helen oli pitänyt hänestä samoin kuin\ntoisistakin miehistä, kunnes hän oli saattanut Helenin isän ja\nitsensäkin vararikkoon ja alkanut käydä huomaavaisuudessaan julkean\nitsepintaiseksi. Romahduksen jälkeen hän oli käynyt äärimmäisen\nhuikentelevaiseksi, hänestä tuli juomari ja peluri, hänen luopumatta\nkuitenkaan järjettömästä kosiskelustaan. Hän seurasi Heleniä kuin\nvarjo, tehden tämän elämän melkein sietämättömäksi, minkä tähden\nHelen tervehti isän suunnitelmaa muuttaa länteen mitä suurimmalla\nihastuksella. Ja nyt oli Mordaunt tulossa tänne hänen uuteen kotiinsa.\nHelen oli aivan sairas mielipahasta. Mutta sitten hänen ylpeytensä\nnousi ja tuntien olevansa täysin itsenäinen uudessa ja vapaassa\nelämässään rajaseudulla hän terästi tahtonsa ja karkoitti miehen\nainiaaksi ja kokonaan ajatuksistaan.\n\nEntinen elämä oli kuollut ja haudattu, ja täällä hän tunsi tulevansa\nonnelliseksi. Nyt riitti, kun hän ajatteli vain tätä pientä kylää, joka\noli hänen uusi kotinsa, tyttöystäviään, vaiteliasta metsämiestä ja\nettä hämärä oli pehmoista ja kaunista. Metsäiseltä harjanteelta, joka\nkohosi niin synkkänä kylän yläpuolelle, näkyi ylimpien puiden välistä\njotakin kimmeltävän kirkasta. Hän näki sen nousevan hitaasti puiden\ntakaa, milloin häipyen näkyvistä, milloin heittäen hopeisen valojuovan\noksien lomitse, kunnes se hohti lumoavana ja suurenmoisena metsän\nmustan ääriviivan yläpuolella. Illan pehmoinen hämärä näytti kohoavan\nja sitten häviävän, ikäänkuin joku näkymätön käsi olisi vetänyt pois\ntumman peitteen. Mutta mustat varjot puiden alla olivat kuunsäteiden\nsaavuttamattomissa, ja harjanteen reunaa kattoi vaalea usva.\n\nIlta oli käynyt salamyhkäiseksi ennen hämärän häipymistä kuutamoon,\nmutta tämä kalpea ja valkea valo, jossa koko laakso aivankuin kylpi,\nvaikutti vielä pehmoisemmalta ja salaperäisemmältä. Helen ei ajatellut\nenää mitään; hän vain katseli, mielikuvitus kokonaan valloillaan.\nHän siirtyi sen siivillä kauas noiden hopeisten pilvien maailmoihin\nja kansoitti laaksot, rotkot ja harjanteiden tummat rinteet hengillä\nja keijukaisilla, soreilla neidoilla ja uljailla ritareilla. Päivä\narkisine puuhineen oli hänelle kaukainen uni. Tuikkivat tähdet\nkalpenivat tässä kirkkaudessa; kuu hallitsi yksinään. Maailman\näärettömyys kimaltelevine virtoineen, uinailevine laaksoineen ja\nrotkoineen ja tummine metsineen kangasti hänelle tuossa hopeisessa\nkuutamossa.\n\nNäihin haaveisiin vaipuneena Helen katseli kauan haltioituneena\nkuutamoista laaksoa, kunnes hän havahtui säpsähtäen unelmistaan. Hän\ntunsi, ettei hän ollut enää yksin. Nousten ja kääntyen katsomaan\nympärilleen hän näki vierellään Jonathan Zanen, yllään tuttu\npukinnahkainen asunsa.\n\n\"Tekö?\" huudahti Helen terävästi, mutta samalla arastikin.\n\nMetsästäjä siirrähti lähemmäksi. Pitkä, musta luodikko ja hämärästi\nkimaltelevat aseet saivat Helenin värisemään. Hän näytti villimmältä\nja kesyttömämmältä kuin konsanaan, olemuksessaan metsän syvää\näänettömyyttä ja puvussaan ruohoaavikoiden tuoksua.\n\n\"Iltaa, tyttö\", lausui hän verkkaiseen, kylmään tapaansa.\n\n\"Miten tulitte tänne?\" kysyi Helen hetkisen kuluttua, kun metsästäjä ei\nselittänyt sanallakaan, mistä hänen myöhäinen käyntinsä johtui.\n\n\"Mieleni teki kävellä.\"\n\nHelen, joka oli aina varuillaan, totesi jonkinlaisella\nnärkästyksensekaisella hämmästyksellä, että herra Zane alkoi käydä\nläpitunkemattoman salaperäisyytensä lisäksi leikilliseksikin. Hän\npunastui ja kalpeni. Tuolla metsästäjällä oli totisesti taito\nsaada hänet kiivastumaan ja tuntemaan samalla -- Helen myönsi sen\nvastahakoisesti -- selittämätöntä avuttomuutta ja pelkoakin. Hän\ntukahdutti kiivaat sanansa, koska hän oli kokenut, että tuolla\nomituisella henkilöllä oli aina pätevät syyt.\n\n\"Etteköhän sentään voisi huomaavaisuudesta minua kohtaan selittää,\nmiksi ilmestytte niin äkkiä kuin maasta nousten?\" kysyi Helen punniten\nhuolellisesti sanansa.\n\n\"Oletteko yksin?\"\n\n\"Kyllä. Isä ja Mabel nukkuvat, eikä Will ole vielä tullut kotiin.\nKuinka niin?\"\n\n\"Eikö täällä ole ollut ketään muita?\"\n\n\"Brandt kävi eräiden toisten keralla, mutta kun tahdoin olla yksinäni,\nen ottanut heitä vastaan\", vastasi Helen kummissaan.\n\n\"Oletteko nähnyt Brandtia sen jälkeen?\"\n\n\"Minkä jälkeen?\"\n\n\"Tarkoitan iltaa, jolloin lymysin syreenipensaan takana.\"\n\n\"Kyllä, useamman kerran\", vastasi Helen. Metsästäjän äänessä oli\njotakin, joka teki hänet noloksi. \"Enhän muutakaan voinut, kun hän\ntuli vierailulle. Hämmästyttääkö se teitä, että olen puhutellut häntä,\nvaikka hän loukkasi minua?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHeleniä alkoi hävettää yhä enemmän.\n\n\"Ette rakasta häntä?\" jatkoi Zane.\n\nHelen oli niin ymmällään, ettei hän voinut muuta kuin tuijottaa toisen\ntummiin kasvoihin. Sitten hän painoi katseensa maahan epämääräisen\nmielihyvän tunteella. Mutta ajatellessaan kysymystä hän tukahdutti sen\nja vastasi kylmästi:\n\n\"En, ja ellette olisi tehnyt minulle tuota palvelusta, en olisi\nmilloinkaan vastannut sellaiseen kysymykseen.\"\n\n\"Toivon teidän välittävän yhtä vähän niistä toisistakin, jotka olivat\ntäällä samana iltana.\"\n\n\"Olen todellakin hämmästynyt, herra Zane. Tätä vierailuanne\nlukuunottamatta ette ole kertaakaan käynyt luonani, mutta siitä\nhuolimatta näyttävät asiani olevan teille aivan poikkeuksellisen\nmielenkiintoiset.\"\n\nMetsästäjä katsoi häneen läpitunkevasti.\n\n\"Vakoilitte vieraitani\", jatkoi Helen rohkeasti, menettäen vähitellen\nmalttinsa. \"Välitittekö minusta todellakin niin paljon?\"\n\n\"Välitinkö --\" toisti Zane harvakseen.\n\n\"Niin juuri. Halusitte tietää, montako ihailijaani oli saapuvilla,\nmitä he tekivät, ja mitä he sanoivat. Teittepä heistä vielä alentavia\nvihjauksiakin.\"\n\n\"On totta, että halusin tietää, ketä luonanne oli\", vastasi Zane,\n\"mutta mitään vihjauksia en tehnyt.\"\n\n\"Olitte niin utelias, ettette tullut, kun kutsuin\", sanoi Helen\nivallisesti. Se juuri teki hänet katkeraksi; hän ei voinut unohtaa,\nettä tämä mies oli vastannut kieltävästi, kun hän oli pyytänyt häntä\ntulemaan luoksensa.\n\n\"Olette todennäköisesti ymmärtänyt minut väärin\", sanoi Zane\nrauhallisesti.\n\n\"Minkätähden tulitte tänne? Miksi vakoilette ystäviäni? Tämä on jo\ntoinen kerta, Jumala tiesi, kuinka usein olette käynyt täällä! Sanokaa!\"\n\nMetsästäjä oli vaiti.\n\n\"Vastatkaa\", tiuskaisi Helen silmät leimuten. Hän polkaisi jo\njalkaansakin. \"Metsämies tahi ei, teillä ei ole mitään oikeutta\nsekaantua asioihini. Jos olette hieno mies, sanotte, mitä varten\ntulitte?\"\n\nHelenin veri kiehui, mutta silmäys, jonka Jonathan loi häneen,\njäähdytti sen heti.\n\n\"Tulin tänne saadakseni selville, kuka kosijoistanne on roisto, joka\nsuunnitteli Mabel Lanen ryöstön ja varasti hevosemme. Kun löydän sen\nlurjuksen, ripustamme hänet Wetzelin kanssa siekailematta jonkin puun\noksaan.\"\n\nMetsästäjän ääni oli terävä ja kylmä, ja kun hän vaikeni, tuijotti\nHelen häneen kauhistuneena ja lysähti sitten portaille järkytettynä ja\nmykistyneenä.\n\n\"Älkää katsoko noin, älkää pelästykö\", lausui Jonathan, ääni yhtä\nlempeänä kuin se oli äsken ollut kova. Hän tarttui Helenin käteen.\n\"Pakotitte minut vastaamaan. Teillä on terävä kieli, tyttö, ja kun\npuhuin, ajattelin häntä. Olen pahoillani.\"\n\n\"Hevosvaras ja murhaajaakin pahempi roisto ystävieni joukossa!\"\nmutisi Helen väristen, sillä hänen mieleensäkään ei johtunut epäillä\nmetsästäjän sanoja.\n\n\"Seurasin häntä tänne silloin, kun olin viimeksi seurassanne.\"\n\n\"Tiedättekö, kuka heistä?\"\n\n\"En.\"\n\nHän piteli vieläkin tietämättään Helenin kättä omassaan, mutta Helen\ntiesi sen kyllä. Lämpöisessä puristuksessa sykähtelevä voima lohdutti\nhäntä. Hän tuli varmasti tarvitsemaan tätä voimakasta kättä pahoina\npäivinä, jotka näyttivät jo synkistävän taivaanrannan.\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\" kuiskasi Helen jälleen väristen.\n\n\"Pidettävä tämä salaisuus meidän kahden kesken.\"\n\n\"Kuinka voin? Kuinka voin?\"\n\n\"Teidän täytyy.\" Ääni oli syvä ja matala. \"Jos kerrotte isällenne tahi\nkenellekään toiselle, voi käydä, etten enää löydä tuota miestä, sillä\nhän on häikäilemätön ja äärimmäisen ovela. Hän jatkaisi peliään muualla\nja ehkä suunnittelisi jälleen jonkun tyttö poloisen ryöstön. Tyttö,\nsäilyttäkää salaisuuteni.\"\n\n\"Mutta hän voisi ehkä yrittää viedä minutkin\", kuiskasi Helen\nkauhistuneesti.\n\n\"Kyllä\", vastasi metsästäjä, huulillaan harvinainen hymynsä.\n\n\"Oh! Tietäen kaiken tämän en käsitä, miten voin jälleen kohdata\nyhdenkään noista miehistä? Ilmaisen heti itseni.\"\n\n\"Eikö mitä. Teillä on mielenmalttia aivan riittävästi. Asia on nyt\nsiten, että teidän on autettava minua ja Wetzeliä vapauttamaan\nrajaseutu näistä helvetinkourista, ja te onnistutte kyllä. Tunnen\nnaisen, kun tosi on kysymyksessä.\"\n\n\"Minunko -- minunko autettava teitä ja Wetzeliä?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Suurenmoista!\" huudahti Helen sekä nauraen että itkien. \"Ja ensi\nlautta tuo minulle tyttö raukalle vain uutta huolta vielä tämänkin\nlisäksi.\"\n\n\"Veljeni kertoi tuosta englantilaisesta. Hänelle käy huonosti, jos hän\nrohkenee vaivata teitä.\"\n\nNoiden matalalla äänellä lausuttujen sanojen syvä merkitys sai Helenin\nvavahtamaan. Hänen ja tämän metsämiehen välille oli varmaankin kohtalo\nitse sidettä kutomassa. Hän tunsi sen toisen vakavassa, läpitunkevassa\nkatseessa ja omassa, kihisevässä veressään.\n\nKun hänen luontainen rohkeutensa oli tukahduttanut tyttömäisen pelon,\nseisoi hän metsästäjän edessä kalpeana ja päättäväisenä, silmissään\nkatse, joka ei vavissut.\n\n\"Teen, minkä voin\", sanoi hän.\n\n\n\n\nVII\n\n\nFort Henrystä länteen ja kaukana polveilevasta virrasta retkeili\nJonathan Zane kapeata, pähkinäpensaiden reunustamaa vuoristopolkua\nhitaasti ylös kavuten. Aukeamille tullessaan hän pysähtyi aina hetkeksi\ntiheikön suojaan ja hengitti syvään metsän hyvätuoksuista, raikasta\nilmaa terävän katseen samalla pälyessä joka taholle ympäristöön,\nharjanteiden metsäisille rinteille ja alas puiden latvojen yli.\n\nMetsässä oli tänä kesäkuun aamuna erikoisen kirkasta ja eloisaa.\nLeveälehtiset poppelit, tuuheaoksaiset tammet ja viinin verhoamat\nvaahterat varjostivat viileitä, sammalpeitteisiä kumpuja lämpöisesti\npaistavan auringon heitellessä oksien lomitse heleitä läikkiä maahan.\nSe hohti hopeisena poppelien untuvaisilla lehdillä ja kimalteli\nkullalta värikkäissä pähkinäpuissa. Kastepisarat helmeilivät\nsaniaisilla, purot karkeloivat solisten ja välkehtien, hämähäkinverkot\nsädehtivät sateenkaaren väreissä ja metsän kukka, suloinen ja kalpea\nsatakauno, kohosi sammalesta kuin valkoinen tähti.\n\nKellertäviä lintuja hyppeli pensaissa iloisesti viserrellen,\nkultarintakertut lauloivat, sininärhit ääntelivät korkeissa\nvalkotammeissa, tikka nakutteli kuivettuneen puun kyljessä ja varikset\nraakkuivat latvojen yläpuolella. Oravia vilahteli kaikkialla. Levoltaan\nhäiriintynyt pyy pyrähti humahtaen lentoon ja kiisi kuin ruskea pallo\nlehtien lomitse. Korkealta kantautui haukan kimeä vihellys kotkan\nvillimmän huudon seuraamana.\n\nKaikki nämä erämaan äänet olivat metsämiehen korvalle sointuvaa\nmusiikkia. Siinä oli iloa ja onnea, vapautta ja turvallisuudentunnetta,\njossa hänen villit ystävänsä elivät ylhäällä lämpöisessä\nauringonpaisteessa ja viileässä varjossa häilyvien lehtien alla.\n\nTämä mutkitteleva polku oli Jonathanille melkein yhtä tuttu kun\nkylätie kotona. Ylhäällä oli eräs turvallinen kohtauspaikka, johon hän\nja Wetzel usein suuntasivat kulkunsa. Tämän harjun rinteellä olisi\njokainen kivi, sammalmätäs ja jättiläistammi tiennyt kertoa tarinoita\nmetsämiehistä, jos ne olisivat salaisuutensa ilmaisseet. Solakat\nsaniaiset, sammalesta kurkistava hento ruoho ja tasanteilla kukkivat\nkukat olivat kaikki nähneet mielenkiintoisia asioita. Metsämies eli\nelämänsä vehmaiden latvojen alla, ja sentähden hän rakastikin sassafran\nja laakerin nuokkuvia oksia, kallioisten harjanteiden louhikkorinteitä\nja aaltoilevien tasankojen lainehtivaa heinää, metsien uljaita\nsaarneja, kuninkaallisia tammia ja tummuudessaan salamyhkäisiä kuusia\nsamoin kuin kaikkia luonnossa eläviä olentoja, lukuunottamatta hänen\npunaihoista verivihollistaan. Muuta näin välitöntä ja todellista\nkiintymystä hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Kuunnellen siten koko\nsydämellään luonnon opetusta hän pääsi sen salaisuuksista perille.\nSentähden oli varmaa, että hänen metsässä viettämänsä monet ja näköjään\ntoimettomat hetket olivat todellisuudessa onnelliset ja hyödylliset.\n\nHän nousi hitaasti jyrkännettä ylös päätyen vihdoin ahtaalle\ntasanteelle, jossa oli sikin sokin suuria ja ryhmyisiä, tuulten\nja sateiden kuluttamia kiviä, ja itäisellä reunalla, joka putosi\nkohtisuorasti noin neljäkymmentä metriä, pienellä kallionkielekkeellä\npolvekkeineen, tuulten ja myrskyjen tuivertama pähkinäpuu. Metsästäjä\nlaski luodikkonsa ja reppunsa sen juurelle ja painautui maahan\npuolittain istuvaan asentoon selkä puuta vasten lepäämään ja odottamaan.\n\nTämä alaston ja kallioinen huippu oli kotkien tähystyspaikka, ja\ntäällä, josta oli penikulmia laaja näköala joka taholle, olivat\nmetsämiehet tottuneet toisensa kohtaamaan.\n\nAlapuolella viettivät harmaat ja rapautuneet kallioseinämät\näkkijyrkästi alas, häipyen häilyvien latvojen peittoon, ja sitten\nseurasi harjanne harjannetta, rinne rinnettä, nousten ja laskien aina\netäällä kimaltelevaan virtaan saakka. Tumman vihreyden rannattomasta\nmerestä näkyi sieltä täältä ruohoaukeita kuin heleitä saaria.\nHarjanteista olivat toiset suoria ja toiset vääriä, mutta niiden\nkauniisti kaartuvat ja sulavasti alenevat ääriviivat muodostivat\nsopusointuisen kehyksen alhaalta näkyvälle laaksolle. Alempana, siellä,\nmissä maa oli jo tasaista, eroitti aukeilla paikoilla leveän tien,\njoka mutkitteli auringonpaisteessa keltaisena virran juoksua seuraten.\nEtäältä laidunti lauma puhveleita siniseltä siintävällä, alavalla\ntasangolla. Virran toisella puolella, korkealta vihreän saaren ylitse\nnäkyen, lepäsi Fort Henry rauhallisena ja yksinäisenä, ainoana merkkinä\nihmistyöstä tässä laveassa maisemassa.\n\nJonathan Zane oli yhtä yksinään, kuin jos hänen ja asutuksen välillä\nolisi ollut tuhat penikulmaa yhden asemasta. Yksinäisyys oli hänellä\nintohimo. Toiset rakastivat kotia, naisen nauravia silmiä, arpanoppien\nkierimistä tahi maallisen tavaran kasaamista, mutta hänelle oli tämä\nautio ja etäinen kallionkieleke rajattomine näköaloineen, joka ulottui\naina kaukaisuuteen häipyvään taivaanrantaan saakka, enemmän kuin\nsivistyksen kaikki kuluttavat riemut.\n\nTäällä tahi alhaalla varjoisassa laaksossa vietetyt hetket korvasivat\nhänelle kaikki, josta toiset iloitsivat, naisen käden pehmoisen\nkosketuksen, pienokaisten suudelmat ja senkin, mitä hän sai kärsiä\nseuratessaan hellittämättä tuomionsa langettaneita pahantekijöitä,\nrasitukset ja metsämiehen elämän verisen kovuuden.\n\nAurinko oli pian korkeimmillaan supistaen pähkinäpuun varjon kalliolla\nyhä pienemmäksi.\n\nSellaisina hetkinä ei metsämiehen mielessä ollut tavallisesti\nainoatakaan yhtenäistä ajatusta. Tummat silmät olivat omituisen\nkirkkaat ja katse harhaili hyväilevästi punertavilla, nousevilla\nja laskevilla rinteillä, kiintymättä mihinkään. Hän nautti\nyksinäisyydestään ympärillään vallitsevaa hiljaisuutta kuunnellen,\nmutta tässäkin, sanoisimmeko, hurmiotilassaan hän oli vaistomaisesti\ntäysin valveilla ja varuillaan, kuten alhaalla laaksossa asustava\nindiaani tahi pilvissä liitelevä kotka. Heikoinkin outo ääni ja\npieninkin asiaankuulumaton seikka havahduttivat hänet heti hänen\nunelmistaan.\n\nTiheiköstä kuulunut risahdus sai hänet suoristautumaan ja ojentamaan\nkätensä luodikkoa tavoittamaan tummien silmien samalla pälyessä\nvalppaasti pensaikkoon. Seuraavassa hetkessä oksat taipuivat sivulle.\nJonathan hellitti luodikon ja painautui takaisin puuta vasten. Wetzel\ntuli tasanteen poikki hänen luokseen.\n\n\"Blue Pondistako?\" kysyi Jonathan, kun metsästäjä oli istuutunut hänen\nviereensä.\n\nWetzel nyökkäsi laskiessaan varovasti pitkän, mustan luodikkonsa maahan.\n\n\"Pääsitkö jäljille?\" jatkoi Jonathan siirtäen eväsreppunsa toverinsa\nsaataville.\n\n\"En. Virran länsipuolella en nähnyt shawneista merkkiäkään\", vastasi\nWetzel kaivaen laukusta leipää ja juustoa.\n\n\"Lew, meidän täytyy painua itään Bing Leggetin maille ja löytää paikka,\njohon varastetut hevoset viedään.\"\n\n\"Niin. Siitä tuleekin pitkä ja voimiakysyvä retki.\"\n\n\"Ketä Leggetillä nyt on sakissaan, chippewa Mustaa Rastasta ja\nshawneepantteri Tulikouraa lukuunottamatta? Bingiä en tunne, mutta olen\nnähnyt joitakin hänen indiaanejaan, jotka kyllä muistavat minut.\"\n\n\"Olen nähnyt Leggetin vain kerran ja silloin tein hänestä muotopuolen.\nHenkilöt, jotka ovat nähneet hänet sen jälkeen, ovat kertoneet hänellä\nolevan ohimosta posken poikki ulottuvan ruman arven. Hän on iso mies\nja tuntee metsät. En tiedä sen paremmin kuin kukaan toinenkaan,\nketä kaikkia hänen joukkoonsa kuuluu. Hän työskentelee salassa ja\nvoittaa viekkaudessa ja häikäilemättömyydessä Jim Girtyn, Deeringin\nja monen muun luopion, joiden tiedämme nyt lepäävän vaarattomina\nnäissä metsissä. Hänen sakkinsa on vaarallisin, minkä kanssa olemme\nmilloinkaan olleet tekemisissä; kaikki kokeneita metsämiehiä,\nvanhoja tappelijoita ja, ollen lainsuojattomia niin valkoisten kuin\nindiaanienkin keskuudessa, mistään piittaamattomia. En lainkaan\nihmettelisi jos toteaisimme kaikkien näiden hevosvarkauksien olevan\nhänen työtään; mutta olipa hän vaarallinen tahi vaaraton, nyt lähdemme\nhänen jälkeensä.\"\n\nJonathan kertoi kokemuksistaan sen jälkeen kuin hän oli viimeksi\ntavannut toverinsa.\n\n\"Helen Sheppard on siis luvannut auttaa meitä\", sanoi Wetzel\nvilkkaasti. \"Hyvä juttu. Naiset ovat tarkkanäköisiä. Betty kohdisti\nhuomioni Milleriin jo kauan ennen kuin itse osasin epäillä mitään.\nMutta tytöillä on tilaisuuksia, joita me miehet emme milloinkaan saa.\"\n\n\"Niin, ja hän muistuttaakin Betystä sangen paljon; nopea kuin salama.\nTämän Fort Henryn hevosvarkaan hän saa kyllä selville, mutta kun se on\ntehty, emme ole juuri tämän pitemmällä, Lew. Mihin hevoset joutuvat?\nKuka ne välittää edelleen?\"\n\n\"Mistä se Brandt on kotoisin?\"\n\n\"Detroitista; Kanadan ranskalaisia.\"\n\nWetzel pyörähti kiivaasti häneen päin kasvoillaan kiihkeä ilme.\n\n\"Bing Legget on Kanadan ranskalainen ja myös Detroitista. Metzar oli\nkerran Fort Pittin puolessa hänen hyvä ystävänsä, ennenkuin Leggetistä\ntuli lainsuojaton erään miehen murhattuaan. Olemme kuin olemmekin\njäljillä, Jack.\"\n\n\"Brandt ja Metzar ovat siis Leggetin miehiä, ja hevoset menevät\npoikkimaisin Detroitiin.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Mitä teemme?\"\n\n\"Parasta odottaa. Meillä ei ole mitään kiirettä. Ennenkuin ryhdymme\ntositoimeen, on totuus saatava selville, ja toistaiseksihan vain\nepäilemme. Tuo tyttö saa urkituksi enemmän viikossa kuin me vuodessa.\nMutta ole varuillasi, Jack, ettei hän joudu mihinkään ansaan. Brandt\nei näytä lainkaan rehelliseltä, ja nuo luopiot taas ovat naisille sama\nkuin helvetti. Arpesi todistavat sen liiankin hyvin. En ole konsanaan\nnähnyt toista hänen kaltaistaan. Kuinka hänen silmänsä välähtivätkään\nhänen sanoessaan tietävänsä, että olin kostanut Mabelin. Ihmeelliset\nsilmät! Sanon sinulle, Jack, että tuon kauniin kuoren alla on, niin\nhyvä ja suloinen kuin hän varmasti onkin, totisesti tulta ja salamaa.\nPojat ovat tietysti jo kaikki ihan päästään pyörällä?\"\n\n\"No aivan järjiltään. Nauraisit nähdessäsi heidät\", vastasi Jonathan\ntyynesti.\n\n\"Arvaan siinä tapeltavan toisenkin kerran ennenkuin hänen kohtansa on\njärjestetty ja ehkäpä sen jälkeenkin. Pidä häntä silmällä, Jack, ja\nvaro vapauttasi ja sielunrauhaasi.\"\n\n\"Ei sen suurempaa vaaraa kuin sinullakaan.\"\n\n\"Olen kerran taistellut senkin taistelun.\"\n\nJonathan katsoi toveriinsa. Wetzel istui pää painuksissa ja kasvot\nolivat vakavat.\n\n\"Lasket leikkiä, Lew.\"\n\n\"En. Kun jolloinkin asetut lepoon rauhan päiviä viettämään hyvän vaimon\nsaatuasi, saan jälleen metsästää yksinäni, kuten tein ennenkuin meistä\ntuli ystäviä. Olen silloin metsämiesten viimeinen ja silloin ehkä\nkerron tarinani.\"\n\n\"Jos uudisasukasten lisääntyminen jatkuu tätä menoa, ei meitä\nmetsämiehiä todennäköisesti enää tarvitakaan parin vuoden kuluttua.\nMihin ryhdymme sitten kuin indiaanit ovat kaikki menneet?\"\n\n\"Sitä aikaa emme kumpikaan todennäköisesti näe\", vastasi Wetzel, \"enkä\nminä puolestani haluakaan. Näkemiin nyt taas, Jack; tulen tänne joka\npäivä sinua tapaamaan.\"\n\nWetzel nousi, heitti pitkän luodikkonsa olkapäälleen ja hävisi pian\nnäkyvistä rinnettä alas.\n\nJonathan nousi myös, pudistelihe kuin iso koira ja lähti paluumatkalle\npysähtyen alas laskeutuessaan vain kerran, kun taittuvan oksan\nnapsahdus ilmoitti jonkun liikehtivän läheisyydessä. Hän painautui\näänettömästi pensaikkoon tien vieressä ja kuunteli korva maata vasten.\nEdestäpäin kuului heikkoa melua, kuin kaksi kovaa esinettä olisi\nkolahtanut vastakkain. Jonathan jatkoi rauhallisesti matkaansa, sillä\nääni, kauriin sorkan kapsahdus kallioon, oli hänelle tuttu. Hiukan\nalempana hän näkikin niitä kaksi pienellä aukealla. Uros hävisi parilla\nhypyllä pensaikkoon, mutta naaras tuijotti häneen uteliaasti.\n\nKuljettuaan reippaasti vajaan tunnin hän saapui virralle, jonka\nranta, oli sillä kohdalla tiheän ja korkean pajupensaikon peitossa.\nTähyiltyään hetkisen ympärilleen hän veti tiheiköstä pienen\ntuohikanootin ollen hetkisen kuluttua toisella rannalla, johon hän\nkätki kanootin huolellisesti kaislikkoon ulkonevan törmän alle.\n\nAsutukselle oli linnuntietä vain penikulma, mutta korkea harju ja eräs\nsyvä rotko pakottivat hänet tekemään pitkän kierroksen. Hypätessään\nketterästi erään puron yli hän näki jalanjäljen kosteassa hiekassa. Hän\noli samassa polvillaan. Jälki oli pieni, ilmeisesti naisen, ja mikä\nkummallisinta, siinä oli mokkasiinin pyöreän kantapään asemasta korkean\nja kapean koron tekemä syvennys. Rajaseudun tytöt eivät käyttäneet\nsellaisia kenkiä. Betyllä ja Nellillä oli kyllä sellaiset, mutta\nmetsään mennessään heillä oli aina mokkasiinit.\n\nJonathanin kokenut silmä näki heti, ettei jälki ollut tuntia vanhempi.\nHän katsahti ylös, Päivä alkoi kallistua iltaan. Aukeilla oli jo\nvarjoisata. Hän päätti kiiruhtaa löytääkseen kulkijan, niin kauan\nkuin vielä oli valoisata. Hän ei ollut ottanut montakaan askelta,\nkun hän jo oli selvillä, että henkilö, jonka jälkiä hän seuraili,\nharhaili eksyksissä. Noiden hätäisten askelten epävarmuus oli\nmetsämiehen silmälle yhtä selvää kuin jos se olisi kirjoitettu sanoilla\nhiekkaan. Ne seurasivat puroa vaikeat paikat kiertäen ja veivät\naukealta toiselle, mutta eivät lähemmäksi asutusta. Kuljettuaan noin\nneljännestunnin Jonathan näki jonkun tumman olennon liikkuvan puiden\nvälissä. Poiketen suunnasta hän oikaisi suoraan erään kunnaan poikki\neksyneen eteen. Tiellä oli laaja sassafraspensaikko, ja kun hän oli\ntunkeutunut sen halki, seisoi hän Helen Sheppardin kanssa vastatusten.\n\n\"Oh!\" kirkaisi tyttö säikähtyneesti, mutta hänen kauhistunut ilmeensä\nmuuttui samassa äärimmäisen huojentuneeksi ja iloiseksi. \"Jumalan\nkiitos, että löysitte minut! Olen eksynyt.\"\n\n\"Siltä näyttää\", virkkoi Jonathan jylhästi. \"Asutus on vain viidensadan\nmetrin päässä tuon harjanteen toisella puolella.\"\n\n\"En löytänyt tielle. Ajatella, ettette olisi tullut! Oh!\" huudahti\nHelen vaipuen istumaan kaatuneen puun rungolle ja katsoen metsästäjään\nlämpimästi ja iloisesti.\n\n\"Kuinka eksyitte?\" kysyi Jonathan lämmintä ja kiitollista katsetta\nhuomaamatta.\n\n\"Nousin vain pienen matkan harjua ylös kukkia etsimään ja pysyttelin\nkoko ajan varustuksen näkyvissä. Sitten näin etempänä joitakin kauniita\norvokeita ja ajattelin voivani mennä poimimaan nekin, mutta niitä oli\nniin runsaasti, että unohdin kokonaan kaiken muun, jolloin varmaankin\nkuljin kauemmaksi, kuin mitä olin aikonutkaan. Kääntyessäni takaisin\nen enää löytänytkään paikkaa, josta olin lähtenyt. Olen hakenut sitä\nturhaan, ja näyttää siltä kuin olisin harhaillut täällä jo monta\ntuntia. Olen niin iloinen, että löysitte minut.\"\n\n\"Eikö teille sanottu, että teidän piti pysyä asutuksen aukean sisällä?\"\ntiedusteli Jonathan.\n\n\"Kyllä\", vastasi Helen pää pystyssä.\n\n\"Miksi sitten teitte toisin?\"\n\n\"Koska minua miellytti.\"\n\n\"Pitäisihän teillä nyt olla enemmän järkeä.\"\n\n\"Eipä tuota näytä olevan\", vastasi Helen rauhallisesti, mutta hänen\nsilmänsä kertoivat toista.\n\n\"Olette itsepäinen lapsi\", sanoi Jonathan lyhyesti.\n\n\"Herra Zane!\" huudahti Helen kalveten.\n\n\"Otaksun teidän aina saaneen oman tahtonne perille, mutta täällä\nrajaseudulla teidän pitäisi ajatella hiukan toisiakin, vaikka ette\nvälittäisikään itsestänne.\"\n\nHelen vaikeni kopeasti.\n\n\"Olisitte voinut juosta suoraan vaanivien shawneiden syliin.\"\n\n\"Olisihan se ollut hirveätä, mutta teille se ei olisi varmaankaan\ntuottanut mitään surua\", tiuskaisi tyttö.\n\n\"Tietysti olisi. Olisin voinut menettää päänahkani koettaessani\npelastaa teidät\", vastasi Jonathan alkaen epäröidä. Hän ei ilmeisesti\ntiennyt, mitä ajatella tästä merkillisestä nuoresta naisesta.\n\n\"Todellakin sääli kaunista tukkaanne\", surkutteli Helen.\n\nJonathan punastui ehkä ensi kerran eläessään. Hän ei ollut mistään niin\nylpeä kuin pitkästä, välkkyvästä tukastaan.\n\n\"Neiti Helen, olen harvasanainen ja kankeakielinen mies\", vastasi hän\nvakavasti ja kasvot kalpeina. \"Tarkoitin vain parastanne.\"\n\n\"Olette erittäin ystävällinen, mutta älkää vaivautuko tähteni.\"\n\n\"Sanokaahan --\" Jonathan epäröi katsoen jo itsekin hieman harmistuneena\nnoihin suloisiin, vihaisiin kasvoihin. Samassa hänen mieleensä johtui\njotakin.\n\n\"No hyvä. En tahdo häiritä. Menkää kotiin omin neuvoinenne.\"\n\nHän kääntyi ja poistui hitaasti, aikomattakaan sallia tytön mennä yksin\nkotiin, mutta hän arveli tekevän Helenille hyvää luulla niin. Ellei\nHelen kutsuisi häntä takaisin, pysyttelisi hän koko ajan läheisyydessä,\nja jos tyttö hätääntyisi ja menettäisi rohkeutensa, ilmestyisi hän heti\npaikalle.\n\nHelen päätti ennen kuolla metsään tahi joutua shawneiden vangiksi kuin\npyytää häntä palaamaan takaisin. Mutta hän piti koko ajan metsästäjää\nsilmällä. Pitkä ja roteva vartalo eteni joustavin, äänettömin askelin\naukean poikki. Pian hän häviäisi näkyvistä. Kuinka hämäräksi metsä\nolikaan äkkiä käynyt! Tuuheimpien puiden ja tiheikköjen alla oli jo\naivan pimeätä. Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Kuinka autiota\nja tyhjää! ajatteli Helen väristen. Ennenkuin hän pääsisi asutukselle,\nolisi varmasti pimeätä. Minkähän harjanteen takana asutus taas olikaan?\nHän ei muistanut enää suuntaa, minkä metsästäjä oli hänelle neuvonut.\nKylmä puistatus vavahdutti hänen koko olemustaan. Hän oli ollut niin\npeloissaan ennen metsästäjän ilmestymistä ja sitten niin iloinen, ja\nnyt tämä oli menossa matkoihinsa.\n\n\"Herra Zane!\" huudahti hän väkinäisesti. \"Tulkaa takaisin.\"\n\nJonathan ei ollut kuulevinaan.\n\n\"Tulkaa takaisin, Jonathan, olkaa niin kiltti.\"\n\nMetsästäjä kääntyi ja palasi hänen luokseen.\n\n\"Olkaa niin kiltti ja viekää minut kotiin\", kuiskasi Helen,\npunehtuneilla, kyynelten kostuttamilla kasvoillaan ankaran taistelun\nmainingit vielä huomattavissa. \"Olin ajattelematon ja tuhma, kun lähdin\nmetsään, ja niin iloinen tavatessani teidät. Mutta te puhuitte minulle\ntavalla -- äänilajissa, jota en ole keneltäkään toiselta kuullut.\nOlen kuitenkin varma, että ansaitsen sen. Viekää minut kotiin. Isä on\nhuolissaan.\"\n\nPehmeämmällä äänellä ja liikuttavammalla katseella ei ole ketään miestä\nrukoiltu.\n\n\"Tulkaa\", lausui Jonathan lempeästi. Hän otti Heleniä kädestä ja alkoi\nnousta rinnettä ylös.\n\nSiten he kulkivat käsi kädessä pimenevän metsän halki kuin tumma,\npunainen soturi morsiamineen. Hän autteli Helenin kivien ja\ntuulenkaatamien puiden yli, mutta piteli hänen kättään silloinkin,\nkun se oli tarpeetonta. Katsoessaan häneen Helen näki hänen kulkevan\nvierellään tummana ja tyynenä terävät silmät tähyillen valppaasti\njoka taholla puiden väliin. Helen tunsi mitä katkerinta katumusta\nsanojensa johdosta, jotka hän oli tullut äsken lausuneeksi. Tämä kulku\ntumman lehtikatoksen alla ei ollut metsästäjälle millään tavalla sen\nmerkityksellisempi. Hän oli vain tietoinen vastuunalaisuudestaan. Joka\npuun takana saattoi ovela vihollinen väijyä. Käsi hänen kädessään ja\npovi kohoillen suloisesta ja vastustamattomasta liikutuksesta, joka\nsai hänen sydämensä sykähtelemään, Helen lupasi hengessään hyvittää\nloukkaavat sanansa.\n\nHämärään peittynyt tie oli pian heidän edessään ja kuljettuaan\nreippaasti jonkun matkaa he näkivät valojen pilkoittavan kylästä,\ntullen hetkisen kuluttua Helenin kotiin poikkeavalle polulle. Helen\npysähtyi ja irroitti kätensä keveällä puserruksella.\n\n\"Älkää puhuko tästä isälle ja eversti Zanelle, olkaa niin kiltti\",\npyysi hän.\n\n\"Oikeastaan minun pitäisi, lapsi. Jonkun tulisi katsoa, että pysytte\nkotona.\"\n\n\"Lupaan olla kotona. Älkää kertoko. Isä olisi pahoillaan.\"\n\nJonathan Zane katsoi hänen suuriin ja ihmeellisiin silmiinsä\nselittämättömällä tunteella. Hän tuskin kuulikaan, mitä häneltä\npyydettiin. Noissa ylöspäin kääntyneissä kasvoissa oli jotakin, joka\njohdatti hänen mieleensä erään etäisillä vuorenjyrkänteillä kasvavan\nharvinaisen ja ihanan kukan. Hänestä tuntui kuin tuoksuvan länsituulen\nvieno hengähdys olisi tuonut hänelle tuskin käsitettävän tervehdyksen\njostakin hurmaavasta maasta.\n\n\"Luvatkaa, ettette kerro.\"\n\n\"Olkoon niin, tyttö\", vastasi Jonathan ajatellen hiukan ihmeissään,\nettä tämä oli ensimmäinen naisen häneltä pyytämä lupaus.\n\n\"Kiitos. Nythän meillä on kaksi salaisuutta keskenämme, eikö totta?\"\nnauroi Helen.\n\n\"Rientäkää nyt kotiin ja olkaa toiste varovaisempi. Vilkas ja\nuhkarohkea luonteenne saa minut pelkäämään puolestanne. Antaisin ennen\nvaikka shawneiden riistää päänahkani kuin Bing Leggetin nähdä teidät\nkerrankaan.\"\n\n\"Niinkö? Minkä tähden?\" Ääni oli pehmeä ja sointuva.\n\n\"Minkäkö tähden?\" hymyili Jonathan. \"Ajattelin kauriin niskaan iskevää\nkorppikotkaa.\"\n\n\"Hyvää yötä!\" vastasi Helen lyhyesti ja kiiruhti polkua alas.\n\n\n\n\nVIII\n\n\n\"Jack, tänään on lauantai, ja kaikki miehet tulevat kotiin\", virkkoi\neversti Zane veljelleen seuraavana aamuna. \"Metzarilla oli eilen\naika mellakka, ja tänään odotan lisää. Miehet, joista Alex Bennet\njutteli, tulivat toissa päivänä. Toinen on kuin onkin kopealta\nvaikuttava englantilainen ja toinen riitaisimmalta näyttävä pieni\nlurjus, mitä olen milloinkaan nähnyt. Englantilainen -- nimeltään\nMordaunt -- meni heti Sheppardille, ja mikäli ymmärsin Georgen puheista\nsanoi Helen hänelle suorat sanat. Heistä on muutenkin ollut alusta\nalkaen ikävyyksiä. Mordaunt ja Case -- hänen palvelijansa -- joivat\nitsensä juovuksiin ja mellastivat kuin helvetti Metzarilla, jossa he\nmajailivat. Brandt ja Williams ovat myös ratkenneet juomaan, mikä ei\nole muuten lainkaan Brandtin tapaista. Heistä ja englantilaisesta,\njolla näyttää olevan kultaa, tuli heti hyvät ystävät. Mordaunt on\npeluri, mutta hienosti sivistynyt mies, joka näyttää tuhonneen elämänsä\nkokonaan. Sääli miesparkaa! Olenpa sangen hämmästynyt, jos hän menestyy\ntäällä edes viikon. Case näyttää vaaralliselta, ikäänkuin hänellä olisi\naina jonkun puukottaminen mielessä. Pyydän sinua pitämään silmäsi auki.\nVoihan tämä päivä mennä kuten monet muutkin juomingit mitään pahempaa\ntapahtumatta, mutta olen joka tapauksessa levoton. Asiat ovat sillä\nkannalla, että ikävyyksiä voi helposti sattua.\"\n\nJonathanin tekemät valmistukset olivat metsämiehelle tunnusmerkilliset.\nHän pani pois luodikkonsa ja riisuen takkinsa kiinnitti vyötäisilleen\ntoisen vyön, jossa killuva tappara ja puukko olivat kookkaammat, kuin\nmitä hän tavallisesti käytti. Sitten hän veti ylleen väljän puseron,\njoka oli niin pitkä, että vyö aseineen peittyi sen alle, ja teki hänet\ntäysin vaarattoman näköiseksi.\n\nJonathan Zane ei antautunut tahallaan vaaraan eikä liioin pitänyt\ntappelemisesta vain tapellakseen, kuten monet uudisasukkaat. Eversti\nZane oli varustuksen komentaja, joka koetti asemansa velvoittamana\nylläpitää edes jonkinlaista järjestystä tässä laittomassa maassa.\nJärkähtämättömällä ankaruudella hän oli vuosikausia pitänyt kaikki\nvarkaat, luopiot ja lainsuojattomat pieneltä asutukseltaan loitolla.\nHänen sanansa oli laki, ja metsämiehet sen toimeenpanijat. Sentähden\nkatsoivat Jonathan ja Wetzel velvollisuudekseen pitää silmällä kaikkea,\nmitä oli tekeillä. He ilmoittivat everstille kaikesta, mutta eivät\nsekaantuneet milloinkaan asioihin ilman nimenomaista käskyä.\n\nAamupäivä kului rauhallisesti. Jonathan maleksi milloin siellä\nmilloin täällä, mutta ei nähnyt räyhääjistä ainoatakaan. Hän päätteli\nheidän vielä nukkuvan ja selvittelevän eilisillan kohmeloa. Syötyään\npäivällisen hän istahti portaille polttelemaan piippuaan. Betty ja\nHelen kulkivat ohi, ja Helen hymyili. Jonathanin mieleen aivankuin\njysähti, ettei Helen ollut milloinkaan ennen katsonut häneen siten.\nPääsemättä selville, mikä sen oikeastaan aiheutti, hän tunsi\njonkinlaista närkästystä tätä tyttöä kohtaan, mutta samassa hän muisti\nnoiden kalpeiden kasvojen ja suurten, tummien silmien sukeltautuneen\neteensä useamman kerran eilisillan jälkeen. Hän toivoi voivansa\nymmärtää naisia paremmin.\n\n\"Kaikki rauhallista?\" kysyi eversti Zane ilmestyen portaille.\n\n\"Kaikki\", vastasi Jonathan.\n\n\"Arvelen heidän alkavan tänään hiukan myöhemmin. Pistäydyn Sheppardille\nja sitten käväisen Metzarilla. En aio sallia hänen myövän nuorukaisille\nviinaa. Näkisin kernaasti, että olisit silloin saatavilla.\"\n\nJonathan lähti jälleen liikkeelle ja päätyi lopulta jokitörmälle. Hän\noli Metzarille katkerampi, kuin mitä hänen veljensä epäilikään, ja\npätevämmillä syillä kuin viinan myynti alaikäisille. Hän heittäytyi\nnurmikolle pohtien tilannetta melkein ääneen, kuten hänellä oli usein\ntapana.\n\n\"Tällä asutuksella ei ole ollut vielä milloinkaan rauhallista eikä tule\nkonsanaan olemaankaan, ei ainakaan meidän eläessämme. Eb on toivehikas\nja näkee kaikki parhaimmassa valossa odottaen aina, että huomenna on jo\ntoisin. Mitä nämä kuluneet kuusitoista vuotta ovat olleet? Vain yhtä\npitkää ja veristä sotaa, eivätkä seuraavat kuusitoista tule olemaan\nsen kummemmat. Panen pääni pantiksi, että meillä on pian jälleen\ntosi edessä. Metzar ja Brandt liittolaisineen, ketä ne nyt sitten\nlienevätkin, huolehtivat siitä, ja jos heillä on Bing Legget tukenaan,\nalkaa meille, kuten Wetzel huomautti, pitkä ja sitkeä takaa-ajo, joka\nvoi olla viimeisemmekin. Ja tuosta tulisesta tytöstä saamme sitäpaitsi\nvarmasti ikävyyksiä, kuten Wetzel ennusti. Naiset aiheuttavat aina\nselkkauksia, ja sitä enemmän kuta kauniimpia ollaan, ja jos he ovat\nsekä kauniita että tulisia ja sen lisäksi taipuvaisia pitämään oman\npäänsä tämän vieraan tytön tavoin, ei heitä pidä kukaan aisoissa.\nSaatuamme tuon tummasilmäisen tytön tänne meillä tulee olemaan huolta\naivan tarpeeksi shawneita, Girtyjä ja kaiken maailman hevosvarkaita\npaitsikin. Ja kuidenkin voi kuka hyvänsä löylynlyömäkin nähdä heti,\nettä hän on suloinen, hyvä ja järkähtämättömän luotettava.\"\n\nKun iltapäivä oli kulunut noin puoliväliin, nähtiin Jonathanin menevän\nverkkaisin askelin Metzarin majatalolle, joka oli aivan rinteen\njuurella, pääovet tielle päin. Ravintola oli sijoitettu pitkään,\nyksikerroksiseen ja kaksioviseen hirsitupaan, jonka läntinen pääty\nyhtyi välittömästi itse majatalon korkeampaan ja muutenkin muhkeampaan\nrakennukseen. Ulkopuolella seisoi useampia hevosia ja niiden vieressä\nrauhallisina kaksi kömpelöiden ja liejun ryvettämien vankkureiden eteen\niestettyä isoa härkää.\n\nJonathan painoi rotevan vartalonsa kumaraan astuessaan sisään meluiseen\nkapakkaan. Huone oli täynnä tupakansavua ja huonoa viskyn löyhkää.\nMiehiä tunkeili kaikkialla. Paikka oli ilmeisesti mitä epäilyttävin ja\nkaiken hyvän käsityksen vastainen. Laihoja ja punakoita uudisasukkaita\nhorjui puoleen ja toiseen sahajauhoilla peitetyn permannon poikki;\nsiinä oli metsästäjiä, turkiskauppiaita, lauttureita ja farmareita\nyhtenä kirjavana sekamelskana; tarjoilupöydän ääressä vetelehti joukko\nnuorukaisia, joiden muuten rehelliset ja avoimet kasvot olivat nyt\nryypyistä tulehtuneet ja käyneet hurjiksi, ja eräässä nurkassa istui\nryhmä synkän näköisiä ja käärmesilmäisiä indiaaneja.\n\nTarjoiluhuoneen toiselta puolelta pihalle aukeavasta ovesta kuului\narpanoppien kierimistä. Jonathan astui huoneen poikki, näennäisesti\ntietämättömänä Metzarin häneen iskemästä kyräilevästä silmäyksestä,\nja meni pihalle. Siellä oli myös paljon väkeä, mutta ei niin ahdasta\nkuin sisällä, sillä tilaa oli runsaammin. Erään pöydän ääressä\nistui joitakin uudisasukkaita lasiensa yli jutellen ja nauraen ja\ntoisaalla pelattiin noppaa. Eversti Zane, Silas ja Sheppard seisoivat\nmiesjoukossa pelipöydän ympärillä. Jonathan yhtyi heihin ja katseli\npelaajia.\n\nBrandtin hän tunsi hyvin; hän oli ennenkin nähnyt tuon päättäväisen,\nmelkeinpä raatelevan ilmeen lautturin kasvoilla. Nyt hän huomasi\nkuitenkin miehessä selviä juopumisen oireita; kasvot olivat\ntulehtuneet ja kädet vapisivat. Brandtin vieressä istui Williams,\nvarusväen sotilaita, hyväluontoinen mies, mutta juovuksissa kielas ja\nriitaisa. Kolmannen Jonathan tunsi heti englantilaiseksi Mordauntiksi.\nKaunis mies, jolla oli pitkät ja vaaleat silkinhienot viikset ja\nsileä iho. Mutta veltot piirteet ja syvät varjot sinisten silmien\nalla puhuivat selvää kieltä hurjastelevasta elämästä. Miehessä oli\nkuitenkin, niin huimapäiseltä, häikäilemättömältä ja rappeutuneelta\nkuin hän näyttikin, jotakin miellyttävää. Ehkäpä se oli hänen kylmä,\nvälinpitämätön tapansa, jolla hän työnsi kultakolikon toisensa jälkeen\nedessään olevasta, nopeasti alenevasta ladelmasta. Samettitakki ja\nsilkkinen ihokas olivat kerran olleet hienot, mutta nyt niissä näkyi\nsurkuteltavan selvästi rajaseudulle tehdyn, vaivalloisen matkan jäljet.\n\nEnglantilaisen tuolin takana seisoi lyhyt ja tanakka mies, jonka\nkasvot muistuttivat sakaalista. Harmaantunut parransänki, ulkoneva ja\nirstaspiirteinen suu, leveä, latuskainen nenä ja syvään painuneet,\nkiiluvat silmät tekivät katselijaan vastenmielisen vaikutuksen. Mies\noli, Jonathan päätteli, palvelija Case, joka oli niin kärkäs tarttumaan\npuukkoonsa. Katsellessaan vierasta metsästäjä tuumaili, että jos puukon\nheiluttaminen oli tuon miespahan ajanviete, ei hänen todennäköisesti\ntarvinnut sitä tässä ympäristössä kauan kaivata.\n\nEversti Zane nykäisi häntä samassa mekon helmasta. Uudisasukkaat olivat\nlähteneet tiehensä toisesta pöydästä, ja Silas ja Sheppard istuivat nyt\nsen ääressä. Eversti pyysi veljeään seuraansa.\n\n\"Tuopas nyt, Johnny, ryyppy mieheen\", virkkoi hän tarjoilijalle. \"Ja\nmuista sanoa Metzarille, kenelle ne tulevat.\" Kääntyen Sheppardiin\nhän lisäsi: \"Sillä on oikein hyvääkin viskyä, mutta sitä nämä köyhät\nsaatanat eivät näe juuri milloinkaan.\" Samassa eversti polkaisi\nJonathania varpaille.\n\nMetsästäjä ymmärsi tarkoituksen; hänen oli kohdistettava huomionsa\nBrandtiin. Tämä nojautui eteenpäin ja virkkoi jotakin matalalla äänellä\nMordauntille ja Caselle Jonathanin mennessä veljensä keralla ohi\nheille varattuun pöytään. Siitä, että englantilainen ja toinen vieras\nkatsahtivat nopeasti häneen, Jonathan ymmärsi olleensa huomautuksen\nesineenä.\n\nWilliams hypähti äkkiä seisoalleen ja kirosi.\n\n\"Siinä meni viimeisenikin\", kiljahti hän.\n\n\"Jatkammeko kahden?\" kysyi Brandt Mordauntilta.\n\n\"Kuten tahdotte\", vastasi englantilainen äänellä, joka osoitti hänelle\nolevan samantekevää, pelasiko hän, vai ei.\n\n\"Minun on mentävä työhöni. Ottakaamme nyt pari ryyppyä ja pelatkaamme\njolloinkin toiste\", sanoi Brandt.\n\nRyypyt tuotiin ja juotiin. Brandt kahmaisi taskuunsa voittamansa kasan\nEnglannin ja Espanjan kultakolikolta ja nousi. Hän huojahti hiukan,\nmutta ei ollut juovuksissa.\n\n\"Suvaitsevatko herrat juoda lasin kanssani?\" kysyi Mordaunt eversti\nZanen seurueelta.\n\n\"Kiitän, jolloinkin muulloin mielihyvällä. Olemme jo saaneet lasimme\",\nvastasi eversti kohteliaasti.\n\nBrandt kuiskutteli sillä aikaa Casen korvaan. Tätä nauratti. Sitten\nhän astui esiin pöydän takaa. Hän oli lyhyt ja tanakasta ja jäntevästä\nvartalostaan päättäen harvinaisen vahva ja notkea.\n\n\"Mitä teillä on nyt mielessä?\" kysyi Mordaunt nousten ja katsoen\ntuimasti Caseen.\n\n\"Hieroskella kylkiäni, ellen saa vielä ryyppyä\", vastasi merimies.\n\n\"Olette jo saanut kylliksenne. Tulkaa ylös kanssani\", sanoi Mordaunt.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, kapteeni\", virnisteli Case. \"Mieleni tekee juoda tuon\nindiaanien tappajan kanssa. Olen ryypännyt merirosvojen ja kaikkien\npahojen miesten kanssa maailman joka kulmalla enkä aio päästää\nkäsistäni tätä tilaisuutta.\"\n\n\"Lähtekää nyt mukaani; joudutte ikävyyksiin. Ette saa häiritä näitä\nherroja\", kielsi Mordaunt.\n\n\"Riita on laivani nimi, ja oivallinen ja nopea alus se onkin\", vastasi\nmies.\n\nHänen kova äänensä oli keskeyttänyt keskustelun. Ravintolahuoneesta\nalkoi työntyä miehiä pihalle. Metzarkin tuli kurkistamaan, mikä oli\naiheuttanut hämmingin.\n\nCase heitti lakkinsa ilmaan, hihkaisi ja huudahti Jonathanille:\n\n\"Indiaanien tappaja, rajaseudun paha mies, otatteko ryypyn Englannista\ntulleen reilun ja iloisen pikikouran kanssa?\"\n\nPihalla tuli äkkiä aivan hiljaista, yhtä hiljaista kuin suurten\nsalojen kätköissä. Ne, jotka tunsivat metsämiehen, siis melkein kaikki\nläsnäolijat, pitivät pyyntöä suoranaisena loukkauksena. Mutta he eivät\ntulleet ajatelleeksi, minkä hän taas heti teki, että kysymyksessä oli\nharkittu riidan haastaminen.\n\n\"Otatteko ryypyn, punanahkojen metsästäjä?\" ärjäisi merimies.\n\n\"En\", vastasi Jonathan tyynesti.\n\n\"Onko tuo olevinaan jonkinlainen loukkaus Englantia kohtaan?\" tiuskaisi\nCase kiukkuisesti.\n\nMetsämies silmäili häntä kylmästi, tuimilla kasvoillaan tutkimaton\nilme, ja vaikeni.\n\n\"Nouskaa, niin katson, minkä värinen olette sisäpuolelta sukkelammin\nkuin otan ryypyn!\" hihkaisi merimies, jonka punoittavat kasvot olivat\nnyt vääristyneet ja kaamean näköiset. Hän viittasi pitkäteräisellä\npuukolla, jonka hän oli paljastanut kenenkään sitä huomaamatta,\nnurmikolle pihan perällä.\n\nMetsämies ei vastannut eikä liikauttanut lihastakaan.\n\n\"Ha! ha! te aavikoiden urhoollinen sissi!\" pilkkasi Case ja nauroi\nJonathanille kumppaneineen röyhkeästi ja uhittelevasti päin naamaa,\nkumartuen samassa lähemmäksikin.\n\nSheppard sattui istumaan häntä lähinnä ja sai merimiehen kuuman ja\nviinalta löyhkäävän hengityksen suoraan kasvoilleen. Hän kalpeni ja\nnousi lausuen nopeasti:\n\n\"Eversti, tämä on minulle liikaa.\"\n\n\"Lähtekäämme kotiin, sillä muuten emme pääse tuosta juopuneesta\nroistosta erillemme.\"\n\n\"Kuka tässä on juopunut roisto?\" kiljui Case käyden yhä\nraivostuneemmaksi. \"Juovuksissa en ole, mutta aion kyllä tulla, ja\nsilloin saattekin katsoa eteenne, rajaseudun pelkurit. Hei, sinä vanha\nmastonnokka, kulauta heti tämä terveydekseni, helvetin tomu ja tuhka!\"\n\nHän oli siepannut pöydältä täysinäisen lasin ja piteli sitä nyt\nSheppardin edessä pitkää puukkoaan heristäen.\n\nSheppard painautui seinää vasten, kasvoiltaan lumivalkoisena, mutta ei\nhuolinut lasia.\n\nMerimies näytti olevan koko tilanteen herra. Kukaan toinen ei ollut\nvirkkanut sanaakaan, eikä siihen olisi ollut aikaakaan, sillä kaikki\noli käynyt niin nopeasti. Eversti Zane ja Silas istuivat yhtä kylminä\nja äänettöminä kuin Jonathankin.\n\n\"Juo!\" sähähti Case suunnaten puukon Sheppardin rintaan.\n\nMutta juuri kuin sen terävä kärki kosketti vanhukseen, välähti ilmassa\njotakin kirkasta. Se sattui Casen ranteeseen, iski puukon hänen\nkädestään, kimposi seinään ja putosi kilahtaen permannolle. Heittoase\noli tappara.\n\nJonathan ponnahti samassa silmänräpäyksessä notkeasti kuin puuma pöydän\nyli, lennätti Casen jymähtäen seinää vasten, oli hänen kimpussaan,\ntoisen ehtimättä liikauttaa sormeansakaan, ja heitti hänet kuin\njauhosäkin aidan yli rinnettä alas.\n\nJännitys laukesi. Toiset nauroivat, toiset katselivat aidan yli, miten\nCaselle oli mahtanut käydä, ja toiset tuumailivat, että hän oli päässyt\nvähemmällä, kuin mitä he olivat odottaneet.\n\nJonathan seisoi vaieten erästä pylvästä vasten leveä rinta tuskin\nhuomattavasti kohoillen, mutta hänen silmänsä säkenöivät, kun hän\nkatseli Brandtia, Williamsia, Mordauntia ja Metzaria.\n\n\"Ripeästi toimittu\", lausui englantilainen. \"Teillä on rautainen käsi,\nsir. Suokaa anteeksi tämä kiusallinen välikohtaus. Case on ryypättyään\naina riitaisa.\"\n\n\"Metzar, pari sanaa kanssanne!\" huudahti eversti Zane lyhyesti.\n\n\"Käykää sisään, eversti\", vastasi kapakoitsija ilmeisesti sangen\nlevottomana.\n\n\"En. Nyt selvitämme välimme juuri tässä. Teidän on lopetettava\ntämmöisen paikan pitäminen. Ei mitään mutisemista, te lopetatte,\nymmärrättekö? Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin ja ehkä paremminkin,\nminkälainen tämä teidän niin sanottu majatalonne oikeastaan on. Teillä\non nyt vain yksi mahdollisuus jäljellä.\"\n\n\"Mutta tämähän on vapaa maa, eversti\", murisi Metzar. \"Minkä minä sille\nmahdan, että nuo miehet tulivat tänne tapellakseen. Majatalossani ei\nole mitään vikaa, ja miehet tahtovat juoda ja pelata. Missä täällä on\nlaki? Ja minkä te sitten mahdatte minulle?\"\n\n\"Tunnette minut, Metzar\", lausui eversti jylhästi. \"En tuhlaa sanoja.\nJos näen vielä yhdenkään juopuneen nuorukaisen, peliseurueen tahi\nväkivaltaisen teon, on uranne kerralla loppu, painakaa se mieleenne.\"\n\nMetzar painoi alas pörröisen päänsä ja poistui. Brandt ja hänen\nystävänsä painuivat ravintolahuoneeseen vakavan näköisinä.\n\nJonathan kiersi majatalon nurkan taitse tielle everstin, Silasin ja\nSheppardin seuratessa hitaammin jäljessä. Kuullessaan jonkun huutavan\nhe kääntyivät nähden erään ryvettyneen ja verisen olennon hoippuvan\nrinnettä ylös, vaatteet repaleina.\n\n\"Tuossa se kirottu merimies nyt on\", huomautti Sheppard. \"Sitä iskua,\nminkä hän sai Jonathanilta! Kummallista, että tappara singahti juuri\nsilloin, kun henkeni oli jo hiuskarvan varassa.\"\n\n\"Olin raivoissani, mutta en lainkaan huolissani\", lisäsi eversti.\n\n\"Ihmettelinkin, mikä sai sinut pysymään niin hiljaa.\"\n\n\"Odotin. Jonathan toimii aina vasta ratkaisevalla hetkellä, mutta\nsilloin. -- No niin, sinähän näit hänet. Jos se roisto olisi menettänyt\nhenkensäkin siinä nujakassa, olisi se ollut vain ansaittua. Olisin\nitsekin ampunut hänet mielihyvällä. Mutta tiedätkös, Sheppard,\nJonathanin vastenmielisyys vuodattaa verta on jotakin ainutlaatuista.\nHän ei tapa milloinkaan pahintakaan valkoista miestä, ellei häntä\npakoteta siihen.\"\n\n\"Se on kylläkin merkillistä ja suurenmoistakin. Entä Wetzel?\"\n\n\"Lew on toista maata\", vastasi eversti vakavasti. \"Jos käskisin hänen\nottaa kirveen ja mennä raivaamaan Metzarin kapakka -- Jumalani! mitä\njälkeä hän tekisikään. Ehkäpä minut pakotetaan siihenkin, ja kun sen\nteen, näet näytelmän, jota et konsanaan unohda.\"\n\n\n\n\nIX\n\n\nFort Henryn pieni kylä lepäsi sunnuntaiaamuna kirkkaassa ja lämpöisessä\nauringonpaisteessa niin hiljaisena ja rauhallisena, että sen ylitse\nvyöryneet myrskyt, rauhaa häirinneet melskeet ja sen syvän hiljaisuuden\nrikkoneet kaameasti kiljuvat indiaanit tuntuivat kaikki uskomattomilta\nja epätodellisilta.\n\n\"Ihana aamu\", virkkoi eversti Zane astuen portaille ja istuutuen\nsisarensa viereen. \"Mutta kylläpä sinä olet sievä! Valkoisissa päästä\njalkoihin saakka ja ensi kerran sen jälkeen kuin -- olet sanalla sanoen\nhurmaava. Taidat olla kirkkoon lähdössä?\"\n\n\"Kyllä. Pyysin Helenin ja hänen orpanansa mukaani. Helen on suostunut\nottamaan sunnuntaikoululuokkani, joten voin nyt muodostaa toisen\nvarttuneemmille lapsille\", vastasi Betty.\n\n\"Hyvä on. Eihän nuorilla olekaan täällä muita mahdollisuuksia hankkia\ntietoja. Mutta olemme sittenkin astuneet aimo askeleen eteenpäin.\nKirkko ja saarnaaja ovat sangen tärkeät tekijät. Ajanoloon perustamme\nkoulunkin.\"\n\n\"Helen ja minä voisimme opettaa luokkiamme tunnin tahi pari joka ilta.\"\n\n\"Sehän olisi jo suurenmoista! Kuvittelehan, etteivät nämä pienokaiset\nosaisi lukea eivätkä kirjoittaa suuriksi tultuaan. Vihaan koko\najatustakin, mutta Jumala tietää minun koettaneen parastani. Minulla on\njo ilman sitäkin kyllin huolta heidän hengissä pitämisestään.\"\n\n\"Helen ehdotti päiväkoulua. Häneltä riittää mitä suurinta mielenkiintoa\nkaikkia ja jokaista kohtaan, ja hänen tarmokkuutensa on aivan\nihmeteltävä. Hänen yksinkertaisesti täytyy olla aina liikkeellä, tehdä\njotakin. Eikä hänen ystävällisyydellään ja myötätuntoisuudellaan ole\nmitään rajoja. Eilen hän itki onnesta, kun Mabel kertoi Alexin tahtovan\nviettää häät mahdollisimman pian. Sanon sinulle, Eb, että Helen on\ntodella hieno luonne.\"\n\n\"Niin, yhtä hyvä kuin kauniskin, ja sehän sanoo jo paljon\", hymyili\neversti. \"Kukahan se onnellinen mahtaa olla, joka vihdoin korjaa hänet?\"\n\n\"Vaikeata sanoa. Ei ainakaan tuo englantilainen. Helen vihaa häntä.\nMutta Jonathanista en ole niinkään varma. Sinun pitäisi nähdä Helenin\nsilmät, kun Jonathania mainitaan.\"\n\n\"Oletko oikein tosissasi, Betty?\" kysyi eversti kiihkeästi.\n\n\"Kyllä\", vastasi Betty nyökäyttäen päätään. \"Noissa asioissa minua ei\nhelposti petetä. Helen on aivan hurmaantunut Jackiin. Viittauksista,\njoilla hän tietenkin aivan tahtomattaan ilmaisee kaikki minulle, häntä\nluulisi kuudentoista ikäiseksi tyttöseksi.\"\n\n\"Betty, minulla on kerrassaan mainio suunnitelma.\"\n\n\"Epäilemättä; sinähän olet niitä tulvillasi.\"\n\n\"Sinulta ja minulta se onnistuu varmasti, ihan varmasti\", puheli\neversti pusertaen sisarensa käsivartta.\n\n\"Kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti, veli hopea\", nauroi Betty.\n\"Sinun on otettava myös Jack laskelmiisi.\"\n\n\"Lorua!\" huudahti eversti. \"Et tiedä mainita ketään nuorta miestä, joka\nvoisi vastustaa tuota häikäisevää tyttöä.\"\n\n\"Ehkäpä en; itse en ainakaan pystyisi siihen, jos olisin mies. Mutta\nJack ei ole toisten kaltainen. Hän ei ole edes huomannutkaan Helenin\nvälittävän hänestä. Ja hän on sitäpaitsi metsämies.\"\n\n\"Aivan niin, mutta se onkin ainoa vakava este. Ja minkätähden hän ei\nvoisi liikkua ulkosalla naimisissa ollessaankin? Nämä hänen ja Wetzelin\ntekemät pitkät, yksinäiset ja vaaralliset retket ovat jo melkein\ntarpeettomat. Suloinen vaimo saisi hänet piankin oivaltamaan sen.\nRajaseutu on parin vuoden päästä sivistynyt, ja senkin tähden hänen\nolisi parasta jo luopua indiaanien metsästyksestään. Tahtoisin nähdä\nhänet naimisissa ja perheellisen miehen rauhassa. Me hänen veljensä\nolemme jo kaikki siitä osalliset, myös Isak. Olet kait huomannut,\nettä Jack on Zanein viimeinen, vanhan kansan Zanein, tarkoitan. Hänen\nvaatimattomuudestaan ja ujoudestaan johtuva vaikeus on helposti\nvoitettu.\"\n\n\"Miten, sinä ihmeellisin veli?\"\n\n\"No sehän käy kuin tanssi. Sano Jackille Helenin olevan kuolemaisillaan\nrakkaudesta häneen, ja kerro Helenille, että Jack rakastaa --\"\n\n\"Mutta, Eb, eihän tuo viimemainittu ole totta\", keskeytti Betty.\n\n\"Tottako? Tietysti se on totta, tahi ainakin olisi kenestä hyvänsä\nmiehestä, joka ei ole sokea kuin lepakko. Kerromme Helenille Jackin\nrakastavan häntä ja selitämme samalla, että hän on metsämiehenä niin\nsyventynyt velvollisuuksiinsa ja muutenkin niin kömpelö ja ujo, ettei\nhän saisi milloinkaan rakkauttaan tunnustetuksi, ei vaikka hän luopuisi\nkuljeksivasta elämästäänkin. Sen pitäisi jo riittää kenelle hyvänsä\nkunnon tytölle, ja Helen kyllä kahlehtii Jackin kymmenessä päivässä,\nellei jo ennemminkin.\"\n\n\"Eb, sinähän olet aivan pirullinen\", nuhteli Betty hilpeästi lisäten\nsitten vakavasti: \"mutta minä ymmärrän kyllä vaikutteesi. Kaikki johtuu\nrakkaudestasi Jackiin, ja se on oikein. Aina kun näen hänen lähtevän\nkylästä, pelkään sen olevan viimeisen kerran, kuten silloinkin kauan\nsitten, kun Andrew veljemme heilutti meille lakkiaan, palaamatta\nenää milloinkaan luoksemme. Jack on maailman paras mies, ja minäkin\ntahtoisin nähdä hänen elävän rauhassa ja onnessa vaimon ja lasten\nkeralla. Emmeköhän voisi tässä solmia pientä ja kaunista lemmentarinaa?\nKoetammeko?\"\n\n\"Emme ainoastaan koeta, vaan saatamme asian päätökseen. Nyt sinä,\nBetty, selität asian heille kummallekin. Sinä osaat tehdä sen minua\ntaitavammin, ja juuri tämä kertominen onkin juonemme hienoin kohta.\nAuttelen siinä sivussa ja pidän lopusta huolen. Hän tulee ulos tuossa\npaikassa. Nujerra hänet heti.\"\n\nJonathan, joka ei luonnollisesti aavistanutkaan tätä salajuonta tehdä\nhänet onnelliseksi, ilmestyi hetkisen kuluttua portaille ja venytteli\npitkiä käsiään hengittäen syvään raikasta aamuilmaa.\n\n\"Halloo, Jack, minne matka?\" kysyi Betty kiertäen kätensä hänen\njäntevän, pukinnahkaan verhotun polvensa ympärille.\n\n\"Ajattelin mennä lähteelle\", vastasi Jonathan taputtaen sisarensa\npehmoista, kiiltävää tukkaa.\n\n\"Minulla olisi sinulle hiukan asiaa ja sangen vakavaa, Jack\", sanoi\nBetty punehtuen hiukan vilpillisyyden tunnossaan. Hän oli kuitenkin\npäättänyt suorittaa loppuun saakka juonen hänelle uskotun osan.\n\n\"Mitä sitten, kultaseni?\" kysyi Jonathan, kun Betty vaikeni.\n\n\"Pidätkö Helenistä?\"\n\n\"Miksi kysyt?\" tiedusteli Jonathan hetkisen kuluttua.\n\n\"Muuten vain, mutta sanohan nyt.\"\n\nMetsästäjä vaikeni.\n\n\"Kuulehan, Jack, hän on aivan hulluuteen saakka rakastunut sinuun.\"\n\nMetsästäjä seisoi ensin aivan hiljaa, mutta hypähti sitten yhdellä\naskeleella portailta ja asettui sisarensa eteen.\n\n\"Mitä sinä oikein puhut?\"\n\nBetty vapisi hiukan. Veljen ääni kajahti niin terävästi, katse oli\nniin kiinteä ja hän näytti niin suurelta ja voimakkaalta, että Bettyä\nmelkein peloitti. Mutta muistaen sanoneensa vain sen, mikä oli hänen\nmielestään ehdottomasti totta, hän nosti silmänsä ja toisti sanat:\n\n\"Helen on aivan hulluuteen saakka rakastunut sinuun.\"\n\n\"Betty, sinun ei pitäisi laskea leikkiä sellaisista asioista; tiedän,\nettet tahtoisi etkä voisi valehdella minulle.\"\n\n\"En, Jack.\"\n\nHän näki veljensä voimakkaan vartalon vapisevan samoin kuin hän oli\nnähnyt useamman kuin yhden miehen vavahtavan piirityksen aikana luodin\nsattuessa.\n\nSanomatta enää sanaakaan Jonathan lähti kulkemaan nopeasti lähteelle\npäin.\n\nEversti Zane ilmestyi piilostaan nurkan takaa kasvot aivan säteillen\nmielihyvästä.\n\n\"Mitä minä sanoin! Eikö hän astellut tiehensä ylväästi kuin\nindiaanipäällikkö?\" lausui eversti nauraa hykertäen. \"Sinun on totta\ntosiaan täytynyt onnistua mainiosti, Betty. En ole konsanaan nähnyt\nJonathania tuon näköisenä.\"\n\nHän istahti Betyn viereen ja nauroi sydämellisesti.\n\n\"Kyllä me hänet opetamme, yksinäisen metsäsissin! Hänellä ei ole enää\nvähintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Odotahan, kunnes Helen näkee\nhänet tarinasi kuultuaan! Sanon sinulle, Betty -- mutta perhana vie,\nsinähän itket, Betty!\"\n\nEversti oli kääntyessään nähnyt sisarensa istuvan pää painuksissa ja\nkädet kasvoilla.\n\n\"Mitä pahaa tässä meidän pienessä ja viattomassa juonessamme nyt sitten\non?\" kysyi hän ottaen Betyn käden omaansa hellästi kuin nainen.\n\n\"Oh, Eb, sitä en nyt ajatellut. Eihän siinä ollut mitään pahaa, että\nsanoin hänelle totuuden. Mutta hänen silmiensä välähdys muistutti niin\n-- niin elävästi Alfredista.\"\n\n\"Aivan niin, aivan niin, kultaseni. Ja miksikäpäs ei? Melkein kaikkihan\njohdattaa mieleemme jonkun, jota olemme rakastaneet ja jonka olemme\nmenettäneet. Älä huoli itkeä, Betty.\"\n\nBetty naurahti ja nosti päätään. Tummat posket olivat punaiset ja\nkyynelistä kosteat.\n\n\"Tämä on tietysti minulta tuhmaa, mutta en mahda sille mitään. Itken\nainakin kerran päivässä.\"\n\n\"Reipastuhan nyt jälleen. Helen ja Will tulevat tuolla. Älä näytä\nheille suruasi. Mutta, mutta! Helen on myös kokonaan valkoisissa!\nTässä on varmasti joku salaliitto Fort Henryn miesten sielunrauhan\nhorjuttamiseksi.\"\n\nBetty kiiruhti ystäviään vastaan everstin jäädessä portaille itsekseen\njahkailemaan. Katseessa, jonka eversti loi Heleniin, oli taiteilijan\nmielihyvää. Valkoinen hipiä, kauniisti kaartuvat huulet, lainehtiva,\nkimalteleva tukka, tummansiniset, ihmeellisesti muuttuvat silmät ja\npitkä ja solakka, mutta naisellisessa ja viehkeässä täyteläisyydessään\ntäyteläinen ja jäntevä vartalo muodostivat kuvan, joka ilahdutti\nhänen silmäänsä. Tytöllä ei ollut häneen samaa vetovoimaa, jota hänen\nuseimmat ihailijansa tunsivat, mutta hän käsitti tytön olevan täynnä\njotakin, jota hän ei osannut selittää, mutta jonka hän määritteli\nparemman puutteessa Wetzelin luonteenomaisilla sanoilla \"tulta ja\nsalamaa\".\n\nSen, ettei Helen viehkeydestään ja luonnollisuudestaan huolimatta\nnäyttänyt hänelle milloinkaan luonteensa tuskallisen kiusoittelevaa ja\nhämmentävää keimailevaa puolta, eversti päätteli johtuvan siitä, että\nhän oli niin paljon vanhempi. Eversti oli ylpeä arvostelukyvystään\nja oli jo pannut merkille, että Helen oli erilainen eri henkilöille.\nBettyä, Mabelia, Nelliä ja lapsia kohtaan hän oli aina rakastettava,\navomielinen, tyttömäinen ja kepposiin valmis, vanhempien seurassa\nhiljainen ja tahtoen olla kaikille mieliksi, nuorille miehille\nkylmä, mutta sittenkin vastustamattomasti mukaansatempaava, välistä\nsuloisen mukautuvainen, usein itsepäinen ja oikullinen, ja aina\nvaihtelevainen kuin huhtikuun sää. Eversti tuli lopulta siihen\npäätökseen, että Helenin täytyi, samoin kuin kaikkien elämänhaluisten\nja reippaiden nuorten naisten, joutua oman etunsa takia sellaisen\nmiehen kesytettäväksi, jota hän rakasti, saada koti huolehdittavakseen\nja lapsia, jotka taltuttaisivat ja asettaisivat hänen kiivaasti ja\nlevottomasti pulpahtelevan verensä.\n\n\"Nuoret ystäväni ovat, näen mä, varustautuneet sapatin pitoon\", virkkoi\nhän hilpeästi. \"Sitä en vain saa päähäni, miten Jim Downs voi saarnata\ntänään tämä laakerinkukka ja tuo Damaskuksen ruusu silmäinsä edessä.\"\n\n\"Kuinka runollista! Kuka on kuka?\" kysyi Betty.\n\n\"Imartelija!\" nauroi Helen uhaten häntä sormellaan.\n\n\"Ja ukkomies!\" jatkoi Betty.\n\n\"Naimisissa oloni ei ole tukahduttanut runollisia taipumuksiani eikä\nliioin tylsistyttänyt näköäni.\"\n\n\"Mutta se on vakavasti supistanut mahdollisuuksiasi kuherrella tyttöjen\nkanssa, mihin olit ennen hyvin kärkäs. Eipä sillä, ettet olisi siihen\nvieläkin valmis, jos vain uskaltaisit\", vastasi Betty veitikka\nsilmäkulmassaan.\n\n\"Mitäs sinä tuosta tuumit, Will? Eikö se ole todella sisarellinen\nkatsantokanta? Tule, niin menemme katsomaan hevosiani\", sanoi eversti.\n\n\"Missä Jonathan?\" kysyi Helen. \"Metzarilla tapahtui eilen jotakin,\nmutta isä ei tahtonut kertoa siitä minulle. Haluaisin mielelläni\ntiedustella Jonathanilta.\"\n\n\"Jack on alhaalla lähteellä. Siellä on varjoisata ja viileätä, vesi\nkuohuu solisten kivien yli, ja Jack istuskelee ja loikoilee siellä\nusein tuntikaupalla.\"\n\n\"Hän on niin paljon yksin\", virkkoi Helen.\n\nBetty istahti entiselle paikalleen portaille, mutta ei nostanut\nsilmiään lisätessään: \"Niin, hän oleilee nykyisin yksin enemmän kuin\nkonsanaan ennen ja on myös käynyt paljoa hiljaisemmaksikin. Voipa\nmelkein sanoa, että hän on nyt aivan puhumaton. Hänellä täytyy olla\nmielessään jotakin, joka voittaa vakavuudessa nämä hevosvarkaudetkin.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Helen nopeasti.\n\n\"Minun ei ehkä pitäisi sanoa sitä sinulle.\"\n\nKului kotvanen, ennenkuin Helen toisti pyyntönsä.\n\n\"Sano, ole niin kiltti.\"\n\n\"Eb ja minä olemme, näet, tehneet sen huomion, että Jack on rakastunut\nensimmäisen kerran elämässään ja sinuun, sinä onnellinen tyttö.\nMutta Jack on metsämies ja periaatteissaan järkähtämätön; hän katsoo\nantautuneensa elämäänsä peruuttamattomasti ja hän tietää käsiensä\npunoittavan sekä indiaanien että valkoisten verestä. Ennen hän\nkuolisi kuin puhuisi rakkaudestaan, koska hän ei voi käsittää sen\nhyödyttävän mitään, vaikka rakastaisitkin häntä, mikä ei ole tietysti\najateltavissakaan.\"\n\n\"Rakastaa -- minua!\" hengähti Helen.\n\nHän istahti Betyn viereen ja käänsi kasvonsa poispäin pitäen vieläkin\nBettyä kädestä, jota hän puristi niin, että Betty melkein kiemurteli.\nBetty katsahti häneen salavihkaa ja näki poskien hehkuvan ja\ntäyteläisen poven kohoilevan.\n\nHelen kääntyi hetkisen kuluttua. Kasvoilla ei näkynyt enää jälkeäkään\näskeisestä liikutuksesta, lukuunottamatta silmien omituista kirkkautta.\nMutta hän viivytteli jälleen niin kauan, että eversti ja Will ehtivät\ntulla takaisin, ennenkuin hän sai mitään sanotuksi.\n\n\"Eversti Zane, kertokaa nyt minulle, mitä eilen oikein tapahtui. Isä\noli kotiin tullessaan hyvin hermostunut ja aivan kalpeakin. Aavistin\nheti jotakin sattuneen. Mutta hän ei selittänyt mitään, mikä taas teki\nminut yhä levottomammaksi. Ettekö tahtoisi olla nyt niin kiltti ja\nkertoa minulle.\"\n\nEversti Zane oli ensi silmäyksellä oivaltanut, mitä oli tapahtunut.\nNiin täydellisesti kuin Helen hillitsikin itsensä, ilmaisivat hänen\nihmeelliset silmänsä kuitenkin salaisuuden. Aina muutellen, milloin\nsädehtien milloin tummeten, ne olivat todellakin hänen sielunsa\nikkunat. Naisen sydämen kaikki tunteet kuvastuivat niissä, pelko,\nrakkaus, arasteleva vetoaminen toisiin, sykähtelevä riemu ja nöyrä\ntoivo.\n\n\"Miksipäs en kertoisi? Kerronhan minä\", vastasi eversti hiukan\nkatuvaisena noiden ihmeellisten silmien edessä.\n\nKukaan ei kertonut sen kernaammin kuin eversti Zane. Hän selosti\nlyhyesti ja kuvaavasti asianhaarat, jotka olivat johtaneet hyökkäykseen\nHelenin isän kimppuun, ja tullessaan ratkaisevaan kohtaan hän innostui\nitsekin ja säesti kuvaustaan voimakkailla eleillä.\n\n\"Juuri kuin puukon kärki koski isäänne, iski joku välähtäen singahtanut\nesine aseen permannolle. Se oli Jonathanin tappara. Mitä sitten\nseurasi, kävi niin sukkelaan, että tuskin näin sen. Jonathan ponnahti\nkuin salama pöydän yli, lennätti Casen seinää vasten, riuhtaisi hänet\nsamassa kohoksi ja sinkosi aidan yli. Sanon sinulle, Helen, että se oli\nuljas näky, mutta ei tietenkään naisen silmälle. Siinä kaikki. Isällesi\nei tapahtunut mitään vahinkoa.\"\n\n\"Hän pelasti isän hengen\", kuiskasi Helen nousten.\n\nSeisottuaan hetkisen liikkumattomana kuin patsas Helen pyörähti äkkiä\nympäri hänelle ominaisella hypähtelevästä linnusta muistuttavalla\nsulavuudella ja ketteryydellä ja lähti kulkemaan nopeasti lähteelle\nvievää polkua alas..\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonathan Zane, unelmien yksinäinen uneksija, ei ollut milloinkaan\nkäyskennellyt niin outojen ja ihanien unelmien maailmoissa kuin tänä\nsunnuntaiaamuna.\n\nBetyn sanat olivat tunkeutuneet syvälle hänen sydämeensä. Se oli\njotakin niin ihmeellistä ja suloista, ettei hän voinut muuta\najatellakaan. Tytön kauneus oli alkanut jo melkein ensimmäisen\nkohtaamisen jälkeen kietoa häntä lumoihinsa. Täysin voitettuna\nja hurmaantuneena hän eli nyt korkealla maallisten mietteiden\nsaavuttamattomissa näiden unelmien taikalinnassa kirjailtuine\nikkunoineen ja kultaisine muureineen.\n\nTämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään rajaseudulla, kun hän\nastui lähteen pienoiselle aukealle, kiinnittämättä huomiota kirkkaana\npäilyvään, uomansa sammaleisia kiviä huuhtovaan veteen ja heleään,\nkorkeiden ja tuuheiden puiden saartamaan nurmikkoon, jonka yllä kaartui\nvehmas lehtikatos ja taivaan sininen laki. Eikä hän kuullut pehmeästi\nvirtaavan veden hiljaista ja sointuvaa solinaakaan, ei lintujen\nviserrystä eikä tuulenhengen vienoa suhinaa lehdistössä.\n\nLuonto oli tänään menettänyt kaiken vetovoimansa häneen. Se\nmäärittelemätön ja sanoinkuvaamaton henki, joka huokui hänelle syvää\nrauhaansa hänen rakkaista metsistään, sama, joka teki kivetkin ja\nmetsien yksinäiset aukeat hänelle eläviksi, oli nyt hävinnyt naisen\nrakkauden ja kauneuden ihmeellisen voiman tieltä.\n\nHetket kuluivat kuin siivillä hänen siinä nojatessaan kiveä vasten.\nTieltä alkoi kuulua keveitä askelia.\n\nHän näki erään häikäisevän valkoisen olennon ilmestyvän aukealle; kaksi\npientä kättä tarttui hänen käsiinsä, ja tummat, kostean kirkkaat silmät\nkohtasivat hänen katseensa.\n\n\"Jonathan, tulin kiittämään teitä.\"\n\nVärähtelevä ja sointuva ääni tuntui tulevan kuin jostakin hyvin kaukaa.\n\n\"Kiittämään minua? Mistä?\"\n\n\"Pelastitte isän hengen. En tiedä, miten teitä kiittäisin?\"\n\nJonathan vaikeni ymmällään.\n\n\"Minulla ei ole muuta annettavaa kuin tämä.\"\n\nSuloudessaan ihanan kukan kaltaiset kasvot kääntyivät häntä\nkohti; kädet, pehmeät kuin niittyvillan nukka, laskeutuivat hänen\nolkapäilleen; tummansiniset silmät sädehtivät hellyyttä tulvillaan.\n\n\"Saanko kiittää -- näin?\"\n\nPehmeät huulet sulkivat Jonathanin suun hellään ja värähtelevään\nsuudelmaan.\n\nSitten kuului kuin tuulispään kohahdus, lehtien kahinaa ja nopeasti\npoistuvia askeleita. Aukean reunassa vilahti jotakin valkoista.\nJonathan oli jälleen yksin.\n\n\n\n\nX\n\n\nKesäkuu meni menojaan, ja heinäkuu alkoi harvinaisen lämpöisenä. Fort\nHenry sai olla rauhassa sekä indiaaneilta että hevosvarkailta, eikä sen\nasukkailla olisi ollut mitään valittamista, ellei helle olisi käynyt\nvälistä aivan tukahduttavaksi. Melkein kaikki lähteet ehtyivät, ja\nkuivuus kävi uhkaavaksi.\n\nHelteestä Helen sai oivallisen tekosyyn, johon hän turvautui empimättä,\nkun isä ja ystävät tiedustelivat huolestuneina, miksi hän oli käynyt\nniin kalpeaksi ja surumieliseksi. Hän selitti heille rasittuneensa\nkuumuudesta.\n\nSunnuntaiaamusta, jolloin hän oli suudellut metsämiestä, oli jo kulunut\nmonta pitkää päivää. Missä pelon ja hurmion tilassa hän oli silloin\nollutkaan! Ja kuinka häntä oli hävettänyt onnestaan huolimatta! Mutta\nhän riemuitsi vieläkin tuosta hetkestä. Tuo suudelma oli herättänyt\nhänet täyteen tietoisuuteen rakkaudestaan. Melkein hänen tietämättään\nkuinka voimistuen tämä tunne oli vihdoin murtanut kaikki sulut ja\nkuohahtanut hänen ylitseen vastustamattomalla voimalla.\n\nHän oli elänyt ensimmäiset päivät sen jälkeen kokonaan suloisiin\nhaaveisiinsa unohtuneena sielussaan väräjäviä, ihania sointuja\nkuunnellen. Tuon sunnuntain jälkeiset päivät tuntuivat kuin pitkältä\nunennäöltä, mutta kuten kaikki asiat vähitellen kypsyivät meni tämäkin\ntyttömäinen unelmoimisen aika vihdoin ohi jättäen jäljelle ajattelevan\nnaisen. Helen alkoi solmia lankoja, jotka rakkaus oli katkaissut, alkoi\nsuunnitella vakavasti ja toivoa ja odottaa.\n\nViikot kuluivat, mutta hänen lemmittyään ei kuulunutkaan. Betty kertoi\nJonathanin poikkeavan silloin tällöin päivän sarastaessa pikimmältään\nasutukselle everstin kanssa neuvottelemaan; hänen ja Wetzelin päässeen\nvarastettujen hevosten jäljille, ja että molemmat metsämiehet olivat\nnyt omassa synkässä, kostonhimoisessa ja kaameassa vireessään. Helenin\ntunteet olivat näinä päivinä monenlaiset. Nuoren ja tulisen rakkauden\nensimmäistä riemua seurasi taantumisen vaihe. Hän vaipui mitä syvimpään\nepätoivoon. Suru kalvensi kasvot, ohensi posket ja loi noihin suuriin\nsilmiin surumielisen varjon, jota niissä ei ollut ennen näkynyt. Hän\nvastasi vältellen ystäviensä huolestuneisiin kysymyksiin ja kätki\nherkkätunteisten luonteiden tavoin salaisuutensa viattomaan vilppiin,\nmutta tämä alituinen varuillaan olo ja pakottautuminen näyttämään\niloiselta silloinkin, kun hän oli aivan masentunut, uhkasi käydä\nvaaralliseksi hänen terveydelleenkin. Häpeäntunne oli taas jotakin\naivan luonnollista. Kun metsämiestä ei näkynyt eikä kuulunut, alkoi\nHelen pelätä, että Jonathan oli varmaankin käsittänyt väärin hänen\nkäytöksensä, ottanut sen kosinnaksi.\n\nHerännyt rakkaus karkoitti kuitenkin lopulta nämä kaikki, uhman,\nnärkästyksen, häpeäntunteen ja epätoivon. Hän rakasti tätä\nrajua metsämiestä ja tiesi, että hänen tunteeseensa vastattiin,\nvaikka Jonathan ei ehkä ollutkaan siitä vielä itse tietoinen.\nHänen koruttomuutensa, vaarallinen elämänsä, järkähtämätön\nvelvollisuudentuntonsa ja kokemattomuutensa naisiin nähden puhuivat\nvoimakkaasti hänen puolestaan ja kumosivat Helenin epäilykset. Helen\nei aikonut tulla onnettomaksi vain sentähden, että toinen oli hiukan\nhidas ymmärtämään, koska häntä kerran rakastettiin. Parempi oli\nantaa vaikka tuhat kertaa enemmän kuin mitä hän oli tähän saakka jo\nuhrannut. Jonathan palaisi kylään jonakin päivänä, kun indiaanit ja\nrosvot oli tehty vaarattomiksi, ja olisi jälleen oma rauhallinen ja\nlempeä itsensä. Silloin Helen valloittaisi hänet, murtaisi iäksi\nhänen liittonsa metsäsissin hirveän elämän kanssa ja tekisi hänet\nonnelliseksi rakkaudessaan.\n\nHelenin käydessä tämän kiirastulensa lävitse tullakseen ulos entistä\nsuloisempana ja puhtaampana, vaikka ehkä hiukan vakavampana ja\nsurumielisempänä, riensi aika, joka ei pysähdy odottamaan rakkautta,\nelämää eikä kuolemaa, vääjäämättä eteenpäin, ja pian lainehti\ntuleentuvilla vainioilla kultainen vilja. Syyskuu tuli uskollisena\nlupaukselleen täyttää maamiehen aitta runsaalla sadolla.\n\nHelen alkoi jälleen ottaa osaa pienen yhteiskunnan hiljaiseen elämään,\nopetti luokkaansa sunnuntaisin, teki omat työnsä, ja liikenipä\nhäneltä aikaa viedä auringonpaistetta useamman kuin yhden pienokaisen\nsairasvuoteelle. Jonathanin kanssa tekemäänsä sopimusta hän ei silti\nunohtanut, vaan vaivasi päätään ja koetti parhaansa mukaan keksiä\njotakin hevosvarkaiden ilmisaamiseksi. Mutta hän hapuili vielä\npimeässä, vapautumatta kuitenkaan epäluulostaan, että petturi oli\nBrandt. Hän moitti siitä itseään, koska hänellä ei ollut luuloonsa\nmitään pätevää syytä, mutta ollen vaistomaisesti varma ranskalaisen\nsyyllisyydestä hän ei mahtanut sille mitään. Se, että miehellä oli\nteräksenharmaat silmät ja terävät kuin kissalla, jotka saattoivat\nyhtäläisesti laajeta ja supistua, ei vielä todistanut hänen olevan\nrikollisen. Ajatellessaan sitä Helenin täytyi hymyillä, sillä hänellä\nei ollutkaan muita syitä. Brandt oli kyllä näyttänyt valmiilta mihin\nhyvänsä, silloin kun Jonathan iski hänet maahan, ja Helen tiesi hänen\nyllyttäneen Casen haastamaan riitaa Metzarilla, minkä jälkeen hän oli\nnäyttänyt koko ajan vaivautuneelta. Hän ei ollut sen jälkeen poistunut\nasutukselta lyhyille matkoilleen, kuten hänellä oli ennen ollut tapana,\neikä Fort Henrystä ollut hävinnyt ainoatakaan hevosta ravintolassa\nsattuneen kohtauksen jälkeen.\n\nBrandt oli häntä kohtaan aina edelleenkin huomaavainen, mutta\nhillitympi, mikä johtui Helenin ehdottoman selvästä viittauksesta,\nettei heidän välillään voinut olla puhettakaan muusta kuin\nystävyydestä. Hän ei olisi sallinut edes sitäkään, ellei Jonathanin\nsuunnitelma olisi vaatinut sitä. Helen kuvitteli voivansa nähdä\nBrandtin kohteliaisuuden läpi, mikä hän todellisuudessa oli.\nYstävällisyys oli vain naamio, ja kun se riisuttiin, oli jäljellä\nrautainen, kylmä, harkitseva ja julma mies.\n\nMordauntin hän näki vain kerran, ja se näky teki hänet aivan sairaaksi.\nEnglantilainen makasi tiedottomana juovuksissa nurmikolla tien\nohessa, kalpeat, rasittuneet ja kauniit kasvot alttiina auringon\npolttaville säteille. Helen juoksi kotiin itkien säälistä tuota\nraukkaa kohtaan, joka oli kerran ollut hieno mies. Se kirottu viina!\nMordaunt oli oppinut miellyttävän puhetapansa ja sulavan käytöksensä\nhienostuneen kodin ilmapiirissä, jossa ylpeä äiti ja lempeät sisaret\naivan jumaloivat häntä. Kuinka se koskikaan Heleniin! Hän melkein\ntoivoi voineensa rakastaa häntä, jos rakkaus olisi jotakin hyvää\naikaansaanut. Hän oli nyt ihailijoilleen ystävällisempi, Brandtia\nkohtaan suvaitsevaisempi ja antoi anteeksi englantilaisellekin, sillä\nläpäisemänsä rakkauden kiirastuli oli tehnyt hänet lempeämmäksi.\n\nHän oli seurannut koko tämän ajan mitä suurimmalla mielihyvällä\norpanansa ja Betyn yhä lujittuvaa ystävyyttä, ja hän toivoi ja uskoikin\nsen olevan suuren ja todellisen rakkauden alkua tuon nuoren lesken ja\nWillin välillä. Hän teki kaikkensa saattaakseen heidät aina yhteen\nlemmenliittoja rakentelevan everstin autellessa häntä salavihkaa.\n\nEräänä iltana, kun taivas oli kuulakan sininen ja kauttaaltaan kirkas,\nmikä on varhaisille syksypäiville ominaista, Helen lähti ulos aikoen\nmennä Betyn luo muistuttaakseen tätä lupauksesta lähteä poimimaan\nkukkia.\n\nNoin puolivälissä hän kohtasi Brandtin, joka ilmestyi tielle erään\ntuvan takaa reippain ja lujin askelin. Helen ei ollut nähnyt häntä\nmoneen päivään. Hän näytti jollakin tavalla muuttuneelta. Kasvot olivat\nvaloisat ja rohkeat, ja ryhti oli myös toinen.\n\n\"No sepä sattui! Olin juuri menossa teille\", sanoi hän hilpeästi.\n\"Ettekö lähtisi kävelemään kanssani?\"\n\n\"Voittehan tulla kerallani Betyn luo\", vastasi Helen.\n\n\"Ei, en välitä. Menkäämme harjulle. Olisin niin mielelläni tahtonut\nhiukan puhella kanssanne. Ehkä lähden täältä kokonaan -- tarkoitan,\nettä olen aikonut lähteä lyhyelle matkalle\", korjasi hän kiireesti.\n\"Tulkaa nyt, olkaa niin kiltti.\"\n\n\"Lupasin mennä Betyn luo.\"\n\n\"Ette siis tahdo?\" Ääni vapisi pettymyksestä ja närkästyksestä.\n\n\"En\", vastasi Helen hiukan kummissaan.\n\n\"Olettehan ollut kävelemässä toistenkin poikien kanssa. Miksi ei yhtä\nhyvin minunkin kanssani?\" Hän oli nyt aivan kalpea ja ilmeisesti\npohjiaan myöten kuohuksissa. Hänellä oli varmasti mielessään jotakin,\njonka onnistuminen oli vain sen varassa, myöntyikö Helen hänen\npyyntöönsä.\n\n\"Koska minua ei miellytä\", vastasi Helen kylmästi ja lujalla katseella.\n\nBrandt karahti hehkuvan punaiseksi, harmaat silmät välähtivät\npahaenteisesti ja hampaat kiristyivät yhteen. Hän huohotti raskaasti ja\nvapisi raivosta. Tehden sitten rajun ponnistuksen hän saavutti jälleen\nmielenmalttinsa; roiston ilme hävisi kasvoilta; myrsky asettui. Hänellä\ntäytyi olla pätevät syyt koettaa pysyä tyynenä, sillä tämä äkillinen\nitsensähillitseminen ei ollut muuten selitettävissä. Hän tuijotti\nHeleniin hetkisen synkästi ja pistävästi ja naurahti sitten kylmästi,\nikäänkuin sillä ilmaistakseen, että hänelle oli aivan samantekevää,\nlähtikö Helen hänen mukaansa vai ei. Siinä oli myös jotakin\ntuhoaennustavaa ja kaameasti uhkaavaa, ja katsahdettuaan Heleniin\nvielä kerran julkean pilkallisesti hän poistui, lausumatta sanaakaan\nhyvästiksi.\n\nTämä äkillinen muutos antoi Helenille paljon ajattelemisen aihetta.\nBrandt oli osoittautunut juuri sellaiseksi, kuin mitä Helen oli\nvaistomaisesti hänestä uskonut. Helen ajatteli helpoituksella, että\nystävyyden teeskentely oli vihdoinkin päättynyt. Hän kiiruhti Betyn\nkotiin toivoen tapaavansa everstin ja Jonathanin, sillä Brandtin\nviittaus, että hän aikoi lähteä Fort Henrystä, ja hänen ilmeinen\nmielipahansa noiden häneltä tahtomattaan livahtaneiden sanojen johdosta\nolivat tehneet Helenin epäluuloiseksi. Rouva Zane sanoi everstin\nmenneen erään uuden mökin rakennukselle ja Betyn lähteneen kävelemään\nWillin kanssa. Jonathania ei ollut näkynyt moneen päivään.\n\n\"Minnepäin Betty ja Will mahtoivat mennä?\"\n\n\"En ole varma, mutta lähteelle, arvelen.\"\n\nHelen meni tuttua polkua tammilehdon halki alas aukealle. Se oli aivan\ntyhjä. Istuutuen nurmikolle selkä samaa kiveä vasten, johon Jonathan\noli silloin nojannut, hän vaipui omiin onnellisiin mietteisiinsä.\nPolulta alkoi hetkisen kuluttua kuulua nopeita askeleita, ja kun Helen\nkatsahti ylös, näki hän Metzarin, kapakoitsijan, tulevan hartiat\nkumarassa rinnettä alas. Hänellä oli sanko kädessään ja hän oli\nilmeisesti lähtenyt vettä hakemaan. Helen ei tahtonut tulla nähdyksi ja\najatellen Metzarin vain käväisevän paikalla hän painautui pajupensaiden\nsuojaan kiven taakse. Metzar tuli aukealle, tähyili ympärilleen kuin\nodottaen näkevänsä jonkun ja istuutui kivelle sankonsa täytettyään.\n\nEi kulunut minuuttiakaan, ennenkuin taampaa alkoi kuulua keveitä\nnopeasti lähestyviä askeleita. Aukean toista puolta reunustavassa\npensaikossa risahteli ja sivulle taipuvien oksien lomasta ilmestyivät\nRoger Brandtin kalpeat ja päättäväiset kasvot. Hän hypähti keveästi\npuron yli ja astui Metzarin eteen, silmäillen ympärilleen pelokkaasti\nja epäluuloisesti kuin mies, joka epäilee metsän puitakin. Kun ei\nmitään kuulunut eikä näkynyt, avasi hän takkinsa ja otti esille jonkun\npitkän esineen heittäen sen Metzarin jalkoihin. Se oli indiaanin nuoli.\n\nMetzar tuijotti tyhmistyneenä siihen ja Brandtiin.\n\n\"Katsopas, tunnustelepas tuota nuolta! Sen ampui rajaseudun uljain\nindiaani huoneeseeni ikkunasta. Olin ollut sisällä tuskin minuutin\nverran, kun se tuli suhahtaen saarelta. Olipa se, totta vie,\nsuurenmoinen laukaus!\"\n\n\"Helvetti!\" henkäisi Metzar, jonka tylsät kasvot joku kaamea ajatus\nnäytti äkkiä vilkastuttavan.\n\n\"Helvettipä niinkin\", vastasi Brandt, jonka kasvot olivat käyneet yhä\nkalpeammiksi ja hurjemmiksi.\n\n\"Asiat hullusti, vai?\" kysyi Metzar posket harmaina.\n\n\"Hullustiko? Mies! Meillä ei ole ehkä päivääkään aikaa pudistaaksemme\nFort Henryn tomut jaloistamme!\"\n\n\"Mitä tuo nuoli sitten oikein merkitsee?\" kysyi Metzar, nyt\nrauhallisempana.\n\n\"Sovittu merkki. Metsämiehet ovat yllättäneet shawneet, jotka\npiilottelivat hevosten keralla Mustikkasuon takana. Joitakin on päässyt\nlivistämään, ainakin yksi, sillä tuota nuolta ei olisi kukaan muu kuin\nSaarnijousi saanut lentämään virran poikki.\"\n\n\"Entäpä, ellei hän olisi tullut?\" kuiskasi Metzar käheästi.\n\nBrandt vastasi vain synkällä, pelokkaalla katseella. Tiheikössä\nrisahti. Molemmat pyörähtivät pelästyneesti ympäri, kuin ketut, jotka\nkuulevat satimen napsahduksen.\n\n\"Ugh!\" tuli pensaikosta matalalla kurkkuäänellä, ja eräs uljasryhtinen\nja solakkavartaloinen, kookas indiaani astui aukealle.\n\n\n\n\nXI\n\n\nIndiaani oli juuri noussut virrasta, sillä niukat vaatekappaleet, jotka\nverhosivat hänen sopusuhtaista ja vaskenpunaista ruumistaan, olivat\nlikomärät. Hänellä oli kädessään pitkä jousi ja täysinäinen nuolikontti.\n\nBrandt huudahti hämmästyksestä ja Metzar kirosi, kun jäntevä indiaani\nhyppäsi puron yli heidän eteensä. Hän ei ollut enää nuori. Tummat\nkasvot olivat ryppyiset ja synkässä ilmeettömyydessään kaameat.\n\n\"Kalpeanaamaveli saamas nuolen\", lausui hän murteellisella englannin\nkielellä katsahtaen Brandtiin. \"Päällikkö tahtomas kuulla, että se\nvarma.\"\n\nBrandt kumartui, tarttui indiaanin käsivarteen ja sanoi jotakin tämän\nomalla kielellä. Hän tiedusteli ilmeisesti saamansa sanoman merkitystä,\nmissä heidän muut toverinsa majailivat ja mikä oli saanut päällikön\ntulemaan melkein kylään saakka aivan kuin henkensä kaupalla. Indiaani\nlausui vain yhden englanninkielisen sanan: \"Kuoleman Tuuli!\"\n\nBrandt horjahti takaisin kasvoiltaan lumivalkoisena ja henkeään\nhaukkoen.\n\n\"Tiesinhän sen, Metz. Wetzel!\" huudahti hän käheästi.\n\nVeri pakeni vähitellen Metzarinkin pahansuovilta, tummilta kasvoilta.\n\n\"Kuoleman Tuuli päällikön jäljillä Kotkankalliolla\", jatkoi indiaani.\n\"Kuoleman Tuulta mahdoton kauan eksyttää. Päällikkö odottamas\nkalpeanaamaveljiä Kahdella saarella.\"\n\nIndiaani astui puroon ja hävisi pajukkoon yhtä äänettömästi kuin oli\nilmestynytkin.\n\n\"Nyt tiedämme, mitä meillä on odotettavissa\", virkkoi Brandt tyynemmin\nentisen rohkean ilmeen myös vähitellen palautuessa. \"Tuo indiaani\non totisesti nimensä arvoinen! Ajatella, että hän livisti tiehensä\nWetzeliltäkin, sotki jälkensä kuin vanha kettu ja kiiruhti tänne meitä\nvaroittamaan, että ehtisimme paeta. Nyt kait käsität, miksi Bing\nLeggetiä on mahdoton tavoittaa.\"\n\n\"Lähtekäämme heti\", vastasi Metzar masentuneesti. Hänessä ei näkynyt\nmerkkiäkään palautuvasta rohkeudesta, joka oli hänen kumppanilleen\ntunnusmerkillistä.\n\nBrandt käveli edestakaisin kulmat rypyssä kuin syviin mietteisiin\nvaipuneena ja pyörähti sitten äkkiä Metzarin eteen silmät päättävästi\nvälähtäen.\n\n\"Jumaliste! Sen minä teenkin! Kuulehan. Wetzel on mennyt Kotkavuoren\nhuipulle, jossa hänellä ja Zanella on tapana kohdata toisensa. Hän ei\ntunne lähestulkoonkaan tuon indiaanin oveluutta, ja vaikka hän sen\ntekisikin, ei hän aloita ajoaan missään tapauksessa ennen kuin aamulla\nauringon noustua. Saan siten kaksikymmentäneljä tuntia ja enemmänkin\nryöstääkseni tytön, ja sen minä teen.\"\n\n\"Hankala taakka sillä retkellä, joka nyt on edessämme\", huomautti\nMetzar.\n\n\"Mitä vielä! Käy kuin tanssi. Sinä saat puskea suorinta tietä\nmatkoihisi kerran lähdettyämme. Mutta sen vain pyydän, että autat\nminua, kunnes olen valmis.\"\n\n\"En aio vitkastella hetkeäkään\", ärjäisi Metzar. \"Menetänhän tässä\nmuutenkin enemmän kuin sinä.\"\n\n\"Et menetä niin mitään, jos vain pääset Detroitiin päänahkasi tallella.\nMaksan sinulle kaikki hevosilla ja kullalla. Leggetin päämajaan\npäästyämme olemme turvassa.\"\n\n\"Miten olet ajatellut järjestää tuon tytön ryöstämisen?\" kysyi Metzar.\n\nBrandt nojautui eteenpäin ja kuiskutteli kauan ja kiihkeästi.\n\n\"Siis ratsain, tarkoitat?\" sanoi Metzar huomattavasti kirkastuen. \"Se\nei olekaan hullumpaa. Entä voitko luottaa kumppaniisi?\"\n\n\"Varmasti\", vastasi Brandt.\n\n\"Hyvä suunnitelma ja sitä parempi, kun kaikki käy päivän aikaan.\nBing Legget ei pystyisi parempaa laatimaan\", kiitteli Metzar käsiään\nhykerrellen.\n\n\"Olemme pitäneet näitä Zaneja farmareineen vuoden ajan narreinamme,\nmutta nyt on aika lopettaa\", mutisi Brandt. \"Leggetin luo päästyämme\nolemme turvassa, kuten jo sanoin, ja sitten pyrimme varovaisesti ja\nhätäilemättä takaisin Detroitiin. Lähtekäämme nyt tiehemme täältä,\nsillä joku voi tulla tänne millä hetkellä hyvänsä.\"\n\nLiittolaiset erosivat, Brandt samoten lehdon halki ja Metzar nousten\npolkua ylös, jota hän oli tullutkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelen nousi varovasti pensaasta, jossa hän oli maannut piilossa,\nja tuijotti vavisten ja sydän täynnä hyytävää kauhua kapakoitsijan\njälkeen. Kun mies hävisi näkyvistä, huokaisi hän helpoituksesta.\nOllen nyt esteetön rientämään kotiin suunnitellakseen siellä, mitä\noli tehtävä, hän hillitsi pelkonsa ja rohkaisi mielensä ja kiiruhti\npois aukealta, ja mikäli hän näki, ei onneksi kukaan huomannut hänen\npaluutaan. Hän päätti olla maltillinen, harkitseva ja neuvokas ja\nansaita Jonathanin luottamuksen.\n\nHän koetti ensin päästä selville, mitä varten Brandt ja Metzar olivat\nalkuperäisesti tulleet lähteelle. Hän muistutteli mieleensä kaikki\nkuulemansa ja täytti aukkopaikat todennäköisillä johtopäätöksillä.\nBrandt ja Metzar olivat hevosvarkaat ja Leggetin kätyreitä. He olivat\ntulleet lähteelle neuvottelemaan. Indiaani oli ollut yllätys. Wetzel\noli tuhonnut shawneet ja oli nyt tämän päällikön jäljillä. Indiaani\nkehoitti heitä lähtemään kiireimmiten Fort Henrystä ja kohtaamaan hänet\neräällä Kaksi saarta-nimisellä paikalla. Brandtin suunnitelma, jota\nindiaanin ilmestyminen oli luultavasti jonkun verran muuttanut, oli\nvarastaa hevoset ja ryöstää tyttö aivan julkeasti keskellä päivää ja\npäästä Leggetin turviin ennen huomisiltaa.\n\n\"Ja se tyttö olen juuri minä\", mutisi Helen väristen ja kauhistui\njälleen melkein suunniltaan. Mutta samassa hän jo karkoitti pelkonsa.\n\nLainsuojattoman tarkoitus oli kyllä helppo ymmärtää, mutta viisainta\nmenetelmää sen tyhjäksi tekemiseksi oli vaikea keksiä. Helen oli\nluvannut auttaa Jonathania eikä ilmaista kenellekään toiselle, mitä hän\noli saanut ilmi. Hän olisi uskoton Jonathanille, jos hän kysyisi neuvoa\njoltakin toiselta. Asia oli selvä. Hänen täytyi joko jäädä asutukselle\nsiinä toivossa, että Jonathan ilmestyisi ajoissa ehkäisemään Brandtin\nroistomaiset aikeet, tahi sitten löytää hänet. Samassa hän muisti\nMetzarin viittauksen johonkin toiseen henkilöön, johon Brandt oli\nsanonut voivansa varmasti luottaa. Fort Henryssä oli siis kolmaskin\npetturi, kolmas hevosvaras, kolmas hylkiö, joka oli valmis auttamaan\navuttoman naisen ryöstössä.\n\nHelenin veri alkoi kuumeta. Hän tiesi heidän salaisuutensa ja hän\nmurskaisi heidät. Hänen oli löydettävä Jonathan.\n\nWetzelhän oli Kotkankalliolla. Mitä varten? Indiaaniako seurailemassa,\njoka oli tuosta paikasta viisi penikulmaa itään? Eikö mitä! Hän\nodotteli siellä Jonathania. Muussa tapauksessa hän olisi ollut\nlähempänä indiaania, joka oli edennyt virralle saakka. Hän kohtaisi\nsiellä Jonathanin jo tänä iltana, päätteli Helen.\n\nHän asteli edestakaisin huoneessaan koettaen rauhoittua.\n\n\"Minun täytyy olla tyyni\", sanoi hän lujasti. \"Aika on kallista eikä\nminulla ole hetkeäkään hukattavana. Hänet löydän kyllä. Olen katsellut\ntuota kukkulaa niin monta kertaa, että osaan sinne varmasti. Täällä\nkylässä olen suuremmassa vaarassa kuin metsässä. Kun Wetzel ja Jonathan\novat kukkulalla, ei läheisyydessä ole ainoatakaan punanahkaa. Mutta\nentä tuo päällikkö, joka varoitti Brandtia? Annahan olla. Hän kaihtaa\njokea ja kiertää kylän taitse etelään, joten hän ei voi nähdä minun\nmelovan yli. Mikä onni, että olen opetellut melomaan, ja kuinka iloinen\nolenkaan, että pyysin eversti Zanea selittämään, mistä kukkulalle\nnoustaan!\"\n\nTehtyään päätöksensä Helen muutti ylleen pukinnahkaisen hameen ja\nveti jalkoihinsa samasta aineesta tehdyt säärystimet ja mokkasiinit,\nsulloi lyhyen sadetakkinsa taskut täyteen korppuja ja lähti siten\nvarustettuna löytöretkelleen innolla ja kiihkolla jota hän ei voinut\nhillitä. Hän vain pelkäsi, että Brandt tahi Metzar sattuisivat näkemään\nhänen menevän virran poikki. Melottuaan törmän suojassa saaren kärjen\nkohdalle hän oikaisi suoraan yli varoen, että saari oli hänen ja\nasutuksen välissä. Päästyään toiselle rannalle hän kätki kanootin\npajukkoon ja kiipesi törmälle. Jyrkänteellä kasvavat tiheät pajupensaat\nvaikeuttivat nousua, mutta selviydyttyään siitä hän näki edessään\npitkän ja leveähkön ruohotasangon. Noin penikulman päässä siinsi\nloivasti kohoten vuoren vihreä rinne, joka oli hänen matkansa päämaali.\n\nHelen oli antautunut koko sydämellään seikkailuunsa ja hän tunsi\nnuorten ja jäntevien jäsentensä olevan täysin sopusoinnussa reippaan ja\nrohkean mielialansa kanssa.\n\n\"No, herra Brandt, hevosvaras ja tyttöjen ryöstäjä!\" mutisi hän\nhalveksivasti ja uhkaavasti. \"Ellen murskaa teitä nyt, en ansaitse\nBetyn ystävyyttä enkä Jonathanin luottamusta.\"\n\nHän kulki tasangon poikki ja pysähtyi metsän reunassa. Mitään polkua\ntahi selvää tietä ei näkynyt, mutta metsä oli vielä niin harvaa, että\nnäköala oli esteetön pitkän matkaa eteenpäin. Joka taholla näkyi\ntummia, liikkumattomia puita. Poppeleiden ja haapojen taukoamatta\nlepattavat lehdet tekivät tässä muuten täysin tyynessä maisemassa\nhäneen omituisen vaikutuksen; sen ehdoton hiljaisuuskin tuntui\nkaamealta. Henkäisten syvään hän alkoi nousta loivasti viettävää\nrinnettä ylös.\n\nMetsä kävi kuitenkin vähitellen sitä synkemmäksi ja villimmäksi, kuta\npitemmälle hän kulki. Puut olivat suurempia ja tiheämmässä. Mutta Helen\nsamosi reippaasti eteenpäin, poikkeamatta alkuperäisestä suunnastaan ja\npysytellen koko ajan kahden melkein huipulle saakka ulottuvan rotkon\nvälisellä kannaksella. Pensaikkoa ei ollut juuri nimeksikään, kaatuneet\npuut olivat sortuneet rotkoihin ja haitallisia kallionlohkareita tuli\nvastaan vain silloin tällöin, mikä kaikki sai hänet toistaiseksi\nylpeilemään hyvästä vaistostaan.\n\nHän unohti ajan ja yrityksensä vaarallisuuden ihmettelyyn vaipuneena.\nLinnut ja oravat pakenivat vilahdellen hänen tieltään, ja joku\nsäikähtynyt eläin riensi äänekkäästi päristellen rytinällä pensaikon\nhalki. Matala ja heikko kohina kuin etäisen tuulen humina kertoi\nkuohuvasta vedestä. Oksien lomitse tunkeutuva kirkas auringonpaiste\nloi heleitä läikkiä maahan, ja tummien puiden välistä häämöttävä\nyksinäinen koivu teki synkän metsän elävämmäksi. Jättiläismäisissä\nsaniaisissa näkyi jo syksyn värejä, ja niiden viehkeät latvat huojuivat\nhiljaa. Mutta puista putoilevat, äänettömästi leijailevat lehdet olivat\nkirjavuudessaan ja surumielisyydessään Helenin mielestä kaikista\nkauniimmat.\n\nHän havahtui äkkiä juoksevan veden kumeaan kohinaan, ja yrityksen\nvaarallisuus selveni hänelle täydellisesti, kun hän hetkisen\nkuljettuaan näki kannaksen päättyvän jyrkästi putoavaan kuiluun.\nPidellen kiinni reunalla kasvavan puun oksasta hän kurkisti reunan\nyli. Rotko oli ainakin neljäkymmentä metriä syvä ja sen jyrkkiä\nseiniä kattoi vihreä, kostea sammal. Pohjalla kuohui solisten ja\nvaahdoten ruskeavesinen puro. Ollen noin kymmenen metriä leveä se sulki\nehdottomasti pääsyn siihen suuntaan.\n\nMutta Helenille se oli vain este, joka oli voitettava. Hän tarkasteli\nympäristöä ja päätti pyrkiä vasemmalle, koska rinne näytti nousevan\njyrkemmin sillä taholla. Kuilun yli oli päästävä tavalla tahi toisella,\nja kuljettuaan jonkun matkaa takaisinpäin niin lähellä reunaa kuin hän\nuskalsi hän tuli hiukan kapeampaan kohtaan, johon tuuli oli kaatanut\nsuuren kuusen kuin sillaksi. Hän astui puulle silmänräpäystäkään\nepäröimättä -- sillä hän tiesi, että asian lähempi harkitseminen voisi\nviedä häneltä kaiken rohkeuden -- ja lähti menemään yli tuijottaen koko\najan rävähtämättä vain puunrunkoon ja kuvitellen kävelevänsä jollakin\ntutulla porrassillalla kotona Virginiassa.\n\nHän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Kun hän seisoi jälleen\nturvassa lujalla maaperällä, tunsi hän polviensa vapisevan ja päässä\njonkinlaista huimauksen tapaista. Hän naurahti ja istahti lepäämään.\nSiihen tarvitaankin useampi kuin yksi kuilu, ennenkuin hän aikoo\nmenettää rohkeutensa, päätti hän ja alkoi nousta reippaasti rinnettä\nylös.\n\nEdessä oleva taival oli vaarallinen, ellei suorastaan mahdotonkin\nkulkea; louhikkoista ja mitä vaikeinta murtomaata, jossa oli\nkaikkialla edessä synkkä metsä melkein läpitunkemattomilta näyttävine\npensaikkoineen. Mutta Helen tunkeutui päättävästi eteenpäin kavuten,\nryömien ja kierrellen ja päätyi kallioiselle tasanteelle, josta rinne\nkohosi entistä jyrkempänä ja luoksepääsemättömämpänä. Myrskyjen\nmurtamat, kallionlohkareiden väliin sikin sokin kaatuneet puut tekivät\netenemisen melkeinpä mahdottomaksi. Mutta Helen ei hellittänyt, vaan\njatkoi sitkeästi kiipeämistään kerran pudotenkin ja venähdyttäen\nnilkkansa. Tämä työläs kiipeileminen alkoi kuitenkin vähitellen\nuuvuttaa häntä. Kylkeen pisti joka kerta kun hän hengitti, joten hänen\ntäytyi pysähtyä lepäämään.\n\nMetsässä alkoi jo hämärtää. Helen hämmästyi nähdessään puiden ikäänkuin\nhäipyvän ja sulautuvan ympäristöönsä ja huomatessaan, että harjanteiden\ntummat ääriviivat kävivät yhä epämääräisemmiksi.\n\nHän nousi ja lähti jatkamaan matkaansa louhikkorinnettä ylös\nsydämessään ahdistava tunne, joka ei johtunut ainoastaan uupumuksesta.\nHän epäili ensimmäisen kerran kestävyyttään, mutta nyt se oli\nmyöhäistä. Hän ei voinut kääntyä takaisin. Hetkisen kuluttua hän tunsi\nkulkevansa sileämmällä ja pehmoisemmalla maaperällä. Tuntui aivan\noudolta, kun edessä ei ollut enää kiviä ja oksia. Hän oli varmaankin\ntullut kauriiden tallaamalle jollekin lähteelle vievälle polulle.\nSamassa hänen mieleensä välähti se riemastuttava ajatus, että hän oli\nvihdoinkin löytänyt tien.\n\nMaa tuntui kostealta ja kasvoi lyhyttä, pehmoista heinää. Sammaleisia,\npyöreitä kiviä näkyi siellä täällä, ja aivan tien vieressä juoksi\nhitaasti ja äänettömästi pienoinen puro. Melkein miehenmittaista\nvaahtera- ja pähkinäpensasvesakkoa kasvoi kummallakin puolella.\n\nKiiruhtaen nopeasti polkua eteenpäin Helen tuli lopulta kohtaan,\njosta oli hiukan vapaampi näköala. Nousua tuskin huomasikaan enää.\nKun hän sitten tuli polun seuraavaan polvekkeeseen, kävi kaikki hänen\nympärillään äkkiä valoisammaksi, metsä harveni harvenemistaan, ja\nloppui vihdoin kokonaan. Hänen edessään oli soikea, suurten kivien\npeittämä tasanne, reunassa kyhmyinen ja vääristynyt pähkinäpuu, joka\nkuvastui tummana autereista taivaanrantaa vasten. Yläpuolella kaartui\nvaaleansininen, laskevan auringon heikosti punaama taivas. Kaukaa\nvasemmalta siinsi jokin matala harjanne korkeine, alastomine puineen.\nHän oli perillä kukkulalla.\n\nSiellä oli niin autiota ja yksinäistä. Helen tunsi olevansa äärettömän\nkaukana kotoa. Mutta hän eroitti etäällä kimaltelevan virran, tumman\nvarustuksen ja pienen kylän mökkiryhmän. Istuutuen pähkinäpuun juurelle\nhän katseli ympärilleen. Keskellä oli pienen nuotion jätteitä ja takana\nerään ulkonevan kallionkielekkeen alla luolantapainen onkalo, josta\nnäkyi kuivista lehdistä kyhätty vuode, Joku oli majaillut täällä, eikä\nHelen epäillytkään, etteikö se ollut Jonathan.\n\nHän oli niin uupunut ja nilkkaa pakotti niin tuskallisesti, että hän\nnojautui puuta vasten, sulki silmänsä ja lepäsi. Hän toivoi Jonathanin\ntulevan, ennenkuin hän ehtisi vaipua uneen.\n\nPitkä, matala jyminä havahdutti hänet äkkiä horroksestaan. Kuinka\npimeäksi ilta oli äkkiä käynytkään! Kalpea, vavahteleva valojuova\nleimahti läntisen taivaan poikki.\n\n\"Myrsky\" huudahti Helen. \"Yksin täällä vuoren huipulla ja myrsky\ntulossa! Pelkäänkö? Sitä en usko. Olenhan ainakin Brandtilta turvassa.\nOh! jospa metsämieheni vain tulisi!\"\n\nHelen kiiruhti kallion alle onkaloon, joka oli niin korkea, että hän\nsaattoi vapaasti istua suorana, ja kyllin syvä suojatakseen myrskyltä.\nLehtivuode oli pehmoinen ja mukava.\n\nAlapuolella oli kaikki niin kauas kuin silmä kantoi harmaata hämärätä,\nAsutus häipyi näkyvistä, ja lännessä palava iltarusko sammui nopeasti\ntihenevien pilvien tieltä. Taivaanranta pimeni pimenemistään, kunnes\npilvien lomassa oli lopulta vain pieni, kapea aukko, josta kirkas\nilta-aurinko sädehti punaisen hehkuvana, leveänä valovyönä laaksoon\nja harjanteiden rinteille. Kimalteleva virta näytti syttyneen tuleen.\nSitten valo katosi, hehku sammui. Kaikki peittyi pilkkopimeään yöhön.\n\nLännen taivaalla leimahti jälleen sinertävä, vavahteleva valo, kuin\njättiläiskynttilän lepattava liekki, jota seurasi pitkä ja kumea,\nhitaasti vyöryvä jyminä. Sitten tuli jälleen hiljaista, niin hiljaista,\nettä Helen tunsi melkein vastustamatonta pakkoa huutaa ääneensä\nvapautuakseen sen painostuksesta. Jyrinä oli hänen ystävänsä. Hän\nrukoili, että myrsky riehahtaisi valloilleen täydellä voimallaan. Hän\noli kestänyt urhoollisesti vaarat ja rasitukset, mutta tämä erämaan\nkaamea ja uhkaava hiljaisuus kävi hänelle ylivoimaiseksi.\n\nSalamat alkoivat leimahdella tiheämmin, valaisten matalalla kiitävät,\nraskaat pilvet, ja jyrinä tuli yhä lähemmäksi.\n\nPitkä ja vavahteleva huokaus, surumielinen ja matala kuin meren pauhu,\nkantautui kaukaa lännestä. Se oli myrskyn edelläkävijä, nousevan\ntuulen ensimmäinen vihuri. Laajoihin leimahduksiin ilmestyi nyt\nnopeasti sinkoilevia, polvekkeisia välähdyksiä, ja kumea jyminä kiihtyi\nhuumaaviksi, repiviksi jyrähdyksiksi.\n\nErästä häikäisevän kirkasta salamaa seurasi hetkisen kuluttua\ntavallista pitempi väliaika läpitunkemattoman mustaa pimeyttä. Heikko\ntuulenhenki kahisutti pensaiden lehtiä ja hyväili Helenin kuumaa\nposkea. Sitten tuuli kiihtyi kohisten pian kuin kuohuva virta. Helen\npainautui lähemmäksi kallionkylkeä ja veti sadetakkinsa tiukemmalle\nvapisevan vartalonsa ympärille.\n\nPitkä, sokaisevan kirkas salama halkaisi samassa pimeyden.\nKalliotasanne, sen reunalta ojentuva vääristynyt pähkinäpuu ja\nmyrskyinen taivas näkyivät kaikki yksityiskohtaisen selvästi sen\nleimahduksessa. Helen oli näkevinään kookkaan, tumman olennon\nilmestyvän metsän reunasta. Kun salamaa seurannut jyrinä vyöryi\nyläpuolella, keskitti hän katseensa samaan kohtaan seuraavaa\nleimahdusta odottaen.\n\nSe tulikin häikäisevänä ja kirkkaudessaan aivan herpaisevana.\nTasanteella oli yhtä valoisata kuin päivällä. Lähellä kiveä, jonka\nsuojassa Helen istui, ryömi roteva ja tumma indiaani. Hänen silmänsä\nlaajenivat kauhusta, kun hän eroitti ripsutetun puvun, pitkät,\nhulmuavat hiukset ja indiaaneille ominaisen solakan vartalon. Mies\nhiipi häntä kohti.\n\nKauhu hyyti Helenin veren ja tyrehdytti hänen huutonsa. Hän tunsi\nvaipuvansa hitaasti lehtivuoteelle.\n\n\n\n\nXII\n\n\nSamana iltapäivänä, jolloin Helen oli lähtenyt Jonathania etsimään,\nsaapui tämä varjojen jo venyessä pitemmiksi Wetzelin keralla saman\nvuoren juurelle, jonka huipulle Helen oli matkalla, joitakin hevosia\ntaluttaen.\n\n\"Viime yö oli sangen hyvä, sitä ei taida kieltää, mutta punanahka, jota\nvaanin, pääsi livistämään\", virkkoi Wetzel synkästi.\n\n\"Hän on nyt yhtä hyvässä turvassa, kuin orava pesässään. Näin hänen\nkiitävän puiden suojassa pakoon kuin lennossa, valkoiset kotkansulat\nnäkyen pensaiden yli kuin kauriin korvat\", vastasi Jonathan. \"Hän osaa\njuosta. Jospa vain luodikkoni olisi ollut latingissa! Mutta en ole\naivan varma, oliko hän juuri tuo jousella ampuva shawnee.\"\n\n\"Oli kyllä. Näin hänen jousensa. Meidän olisi kiireestämme huolimatta\npitänyt ryhtyä takaa-ajoon ja koettaa saada hänet nitistetyksi\",\nvastasi Wetzel pudistaen päätään huolestuneesti. \"Mutta se olisi ehkä\nollut hyödytöntä. Arvelen hänen kätkeytyneen jonnekin. Hän on erikoisen\narka nahastaan. Olen ajanut häntä nämä kymmenen vuotta, saamatta\nhäntä kertaakaan satimeen. Jos olisimme saaneet hänet nyt käsiimme,\ntietäisimme paljoa enemmän Leggetistä ja hänen sakistaan.\"\n\n\"Mutta onhan jälki selvä.\"\n\n\"Vain hänen kepposiaan. Hän voittaa rajaseudun kaikki indiaanit jälkien\nkätkemisessä, vanhaa Wingenundia, huronia, ehkä lukuunottamatta. Hän\nolisi juoksuttanut meitä turhaan monta penikulmaa. Tunnen hänet jo\nkyllin hyvin. Hän on ovela kuin vanha kettu, juoksee nopeasti kuin\nsäikähtynyt hirvi ja osaa tarpeen vaatiessa tekeytyä näkymättömäksi\nkuin pantteri. Otaksun hänen vuoren yli päästyään oikaisseen\nkohtisuorasti itään. Viemme hevoset säilöön ja lähdemme sitten\npoikkimaisin hänen jäljilleen.\"\n\n\"Tämä juttu näkyy olevankin sellainen, ettei sitä käden käänteessä\nselvitetäkään\", sanoi Jonathan.\n\n\"En ole virkkanut siitä vielä juuri mitään, mutta olen kyllä tuntenut\nsen\", vastasi Wetzel.\n\n\"Syksy jo käsissä, eikä mitään saatu aikaan. Sekin oli enemmän sattuma\nkuin oma ansiomme, että yhdytimme nuo indiaanit hevosineen. Kolme jäi\npaikalle, mutta arvokkaimman punanahan onnistui päästä kynsistämme.\nSaapa nähdä, saammekohan tätä vyyhteä selväksi. Talveen ei ole enää\npitkälti, emmekä vielä edes tiedä, kuka tuo Fort Henryssä majaileva\nvalkoinen petturi on.\"\n\n\"Sanoinhan jo, että tämä ajo venyy pitkäksi, ollen ehkä viimeisemmekin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska nämä lurjukset ovat kaikki, niin valkoiset kuin punaisetkin,\nparhaita metsänkävijöitä, mitä rajaseudulla on konsanaan liikkunut.\nFort Henryn hevosvarkaan saamme kyllä selville. Tuo kirkassilmäinen\ntyttö pitää siitä huolen, sen takaan.\"\n\n\"En ole nähnyt häntä viime aikoina, mutta hän olisi kyllä toimittanut\nminulle sanan jotakin huomattuaan.\"\n\n\"Ehkäpä on parempikin, ettet ole tavannut häntä.\"\n\nHe jatkoivat vaieten kulkuaan tullen hetkisen kuluttua tasangon reunaan\nja olivat juuri nousemaisillaan kumpikin hevosen selkään, kun Wetzel\nhuudahti terävästi:\n\n\"Katsohan!\"\n\nHän osoitti pientä, selvästi näkyvää mokkasiinin jälkeä metsästä\ntulevan kapean puron mutaisessa reunassa.\n\n\"Joku nainen, niin totta kuin olet syntynyt, Lew\", sanoi Jonathan.\n\nWetzel polvistui ja tutki painanteen huolellisesti. \"Nainenpa hyvinkin\nja päälle päätteeksi valkoinen.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Jonathan laskeutuen hänkin polvilleen.\n\n\"Tämä ei ole puolta päivää vanhempi\", jatkoi Wetzel, \"eikä ympärillä\nnäy ainoatakaan punanahan mokkasiinia. Mitäs arvelet?\"\n\n\"Valkoinen tyttö, ja yksin\", mutisi Jonathan seuraten jälkiä jonkun\nmatkaa puron reunaa pitkin. \"Ja ylöspäin menossa! Wetzel, nämä jäljet\nvoivat tuskin olla sisareni, ja kun emme ota häntä lukuun, ei koko\nrajaseudulla ole ajateltavissa muuta kuin eräs toinen, jonka jalka\nsoveltuu niihin. Helen Sheppard on mennyt tästä matkalla huipulle joko\nsinua tahi minua tapaamaan.\"\n\n\"Otaksun sinun olevan oikeassa.\"\n\n\"Hän on äkkiä huomannut jotakin, saanut ehkä selville sen petturin\ntahi jonkin salaliiton. Otettuani häneltä vaitiololupauksen hän ei ole\nkertonut mitään veljelleni. Ja hänellä on täytynyt olla hyvin kiire.\nHän tietää kohtauspaikkamme, jossa käymme harva se päivä, ja sanoi Ebin\nkerran kertoneen, mistä sinne mentiin.\"\n\n\"Samaa minäkin uumoilen.\"\n\n\"Mitä teemme? Lähdetkö kanssani hänen jälkeensä?\" kysyi Jonathan.\n\n\"Otan hevoset ja olen perillä kylässä tunnin kuluessa. Jos Helen on\npoissa, kerron hänen isälleen sinun lähteneen häntä tavoittamaan.\nJa ota huomioon, että kohta on aivan pimeätä ja myrsky nousee. Älä\nsiis viivyttele, vaan riennä ylös tasanteelle, sillä hän on varmasti\nsiellä, jos hän on vain jaksanut kiivetä niin kauas. Ellei, niin lähdet\naamun sarastaessa toistamiseen jäljille ja etsit hänet. Epäilen tuon\nshawneen sormien olevan jollakin tavalla tässä mukana. Odotan sinua\nvarustuksella, mitä hyvänsä tapahtuneekin.\"\n\nJonathan hyppäsi puron poikki ja lähti juosten rinnettä ylös, tullen\npian mutkittelevalle polulle. Kun hän oli juossut noin neljännestunnin,\nkävi nousu niin jyrkäksi, että hänen täytyi hiljentää kulkunsa nopeaksi\nkäynniksi. Metsässä oli jo pimeätä. Jaloissa kahisevien lehtien\nheikko risahtelu oli ainoa ääni, joka rikkoi syvän hiljaisuuden,\nlukuunottamatta etäältä silloin tällöin kuuluvaa kumeata ukkosta.\n\nPelkkä ajatuskin, että Helen saattoi olla yksinään tällä vuorella häntä\netsimässä, sai Jonathanin sydämen sykkimään kiivaammin, kuin mitä\nhän oli konsanaan kokenut. Hän oli viikkokausia karttanut Heleniä ja\nmelkein unohtanutkin hänet. Hän oli voittanut sen oudon ja huumaavan\ntunteen, joka oli ahdistanut häntä tuon muistettavan sunnuntain\njälkeen, ja äänettömät, varjoisat aukeat, metsien salamyhkäisyys ja\nhänen vapaan ja villin elämänsä henki olivat saaneet hänet jälleen\nomakseen. Mutta saadessaan tämän todistuksen Helenin rohkeudesta\nja uhrautuvaisuudesta ja muistaessaan Betyn tunnustuksen hän tunsi\nsydämessään raatelevaa, melkeinpä ruumiillista tuskaa. Kuinka hirveätä,\njos Helen olisi menettänyt henkensä hänen tuottamuksestaan! Jonathan\nkuvitteli jo näkevänsä hänen suuret, loistavat silmänsä, täyteläiset\nhuulensa ja kalpeat kasvonsa kuolemaan jäykistyneinä, ja häntä alkoi\nvärisyttää.\n\nPuiden alla vallitseva tumma hämärä tiheni pian pilkkopimeäksi.\nLeimahtelevat salamat, jotka iskivät milloin kirkkaina välähdyksinä\nmetsän taakse, milloin vavahtelevina sikerminä nopeasti kiitävissä\npilvissä, valaisivat polun.\n\nHän saapui tasanteelle häikäisevän salaman leimahtaessa ja näki\nselvästi onkalon, jossa hän oli ollut monta kertaa myrskyä paossa,\nja josta hän nyt toivoi löytävänsä tytön. Laskeutuen polvilleen hän\nryömi varovasti irtonaisten ja terävien kivien yli. Toinen sinertävän\nvalkoinen, häikäisevä salama valaisi tasanteen.\n\nKallion alla istui joku tumma olento kyyristyneenä, tuijottaen häneen\nkauhusta laajentunein silmin ja kasvot lumivalkeina.\n\n\"Helen\", mainitsi hän jyrinän tauottua, mutta ei saanut vastausta. Hän\nsiirtyi lähemmäksi, kunnes hänen kätensä kosketti tytön vaatteisiin, ja\nlausui nimen toistamiseen, mutta samalla tuloksella.\n\nJonathan ryömi kielekkeen alle ja tunnusteli Helenin käsiä. Ne\nolivat kylmät. Kumartuen lähemmäksi hän eroitti kuitenkin suureksi\nhelpoituksekseen sydämen lyövän. Hän huusi häntä jälleen nimeltä, mutta\nHelen ei vastannut vieläkään. Kastaen kättään lähteessä, joka kumpusi\nkallion alta, hän alkoi valella hänen kasvojaan. Helen liikahti,\näännähti valittavasti ja kavahti äkkiä istumaan.\n\n\"Se on Jonathan\", sanoi metsästäjä nopeasti; \"älkää pelästykö.\"\n\nTasanne leimahti jälleen kirkkaan valoisaksi.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti Helen. \"Luulin teitä indiaaniksi.\"\n\nHän painautui vavisten metsästäjää vasten, joka kietoi lohduttavasti\nkätensä hänen ympärilleen. Helen tunsi niin suurta huojennusta ja\nkiitollisuutta, ettei hän voinut puhuakaan. Puristaen käsillään\nmetsästäjän jänteviä sormia hän purskahti itkuun.\n\nMyrsky riehahti valloilleen hirvittävällä raivolla. Tuuli kiihtyi\nkiihtymistään, kunnes sen ärjyntä hukkui jymisevään vesi- ja\nraesateeseen, ja pitkät, tiheästi leimahtelevat salamat heittivät\nvavahtelevan valonsa yli koko mustan taivaanlaen. Polvekkeisia\nkielekkeitä, väriltään teräksensinisiä, sinkoili alaspäin.\nKimeiden pamahdusten ja silloin tällöin kuin repivien räjähdysten\nkeskeyttämä kumea ja huumaava jyrinä tuntui täyttävän koko avaruuden.\nRankkasade näytti leimahdusten valossa kuin tuulen pieksämältä ja\nvastustamattomasti eteenpäin kiidättämältä valkoiselta vesiputoukselta.\n\nMyrskyn suurenmoisuus sekä kauhistutti että viehätti Heleniä. Hän\nkatseli salamoimista ja kuunteli ylhäällä vyöryviä jyrinää ihmetellen\ntilannetta, joka oli hänelle yhtä outo kuin ennenkuulumatonkin.\n\nAikansa riehuttuaan myrsky alkoi vähitellen asettua; salamat harvenivat\nja jyrinä hiljeni. Tuuli ja sade taukosivat vuoren huipulla yhtä\näkkiä kuin ne olivat nousseetkin, ja matalaksi jyminäksi vaimentuneet\njyrähdykset loittonivat yhä etäämmälle häipyen lopulta kuulumattomiin.\nKaukana idässä valaisi vielä joku silloin tällöin leimahtava salama\nraskaat pilvet ja tummat, metsäiset kukkulat ja laaksot.\n\n\"Miksi löydän teidät täältä, neiti Helen?\" kysyi Jonathan vakavasti.\n\nHelen selosti katkonaisesti ja pysähdellen kaikki, mitä hän oli nähnyt\nja kuullut lähteellä.\n\n\"Mutta, lapsi, miksi ette mennyt veljeni luo?\" sanoi Jonathan. \"Ette\ntiedä, mihin vaaraan antauduitte.\"\n\n\"Otin kaikki huomioon, mutta tahdoin kertoa teille kaikki itse. Olinhan\nsitäpaitsi aivan yhtä hyvässä turvassa täällä kuin alhaalla kylässä.\"\n\n\"Enpä osaa sanoa muuta kuin että olette oikeassa\", vastasi Jonathan\nmiettivästi. \"Vai aikoi Brandt siepata teidät mukaansa huomenna?\"\n\n\"Niin, ja sen kuultuani tahdoin päästä pois kylästä.\"\n\n\"Olette menetellyt ihmeteltävän viisaasti. Tuo Brandt on paha mies\nja sellainen, jota ei hevillä voiteta, mutta ellei hän ole nyt jo\npudistanut Fort Henryn tomuja jaloistaan, voi hänen uransa päättyä\nsangen äkkiä ja surkealla tavalla harjun rinteelle hautausmaalle,\nsillä Eb antaa indiaaneille ja lainsuojattomillekin aina kunnollisen\nhautauksen. Hänen pahat aikeensa loppuvat sinne hyvin lyhyeen.\"\n\n\"Mihinkähän eversti ja muutkin luulevat meidän joutuneen?\"\n\n\"Wetzel tietää sen, sillä hän löysi jälkenne alhaalta.\"\n\n\"Sitten hän kertookin isälle teidän lähteneen minua etsimään? Isä\nparka! Unohdin hänet kokonaan. Viivymmekö täällä päivänkoittoon saakka?\"\n\n\"Emme voittaisi mitään lähtemällä nyt. Purot ovat tulvillaan ja\npimeässä on vaikea kulkea. Tässä pysytte kuivana, lepäätte mukavasti,\nja, mikä enemmän täällä olette turvassa.\"\n\n\"Teidän seurassanne tunnen olevani aina turvallinen\", vastasi Helen\nhiljaa.\n\n\"Ettekö ole väsynyt?\"\n\n\"Väsynytkö? No melkein kuolemaan saakka. Jalkani ovat hellät ja kipeät,\nnilkkani on venähtänyt ja koko ruumista pakottaa. Mutta siitä en\nvälitä, Jonathan, sillä olen niin onnellinen, että hurja seikkailuni\npäättyi näin onnellisesti ja täysin siten, kuin olin suunnitellut.\"\n\n\"Voitte paneutua pitkällenne ja nukkua. Minä valvon ja vartioin.\"\nJonathan aikoi vetää pois kätensä, joka oli vielä Helenin ja kallion\nvälissä, mutta ei enää tämän vyötäisillä.\n\n\"Tunnen oloni täysin mukavaksi. Istun tässä kerallanne päivänkoittoa\nodottaen. Mutta kylläpä nyt on pimeä! En eroita edes omaa kättäni.\"\n\nHelen muutti hiukan asentoaan ja nojautui sitten keveästi Jonathanin\nolkapäähän koettaen pohtia seikkailuaan, mutta hän ei saanut kaikista\nponnistuksistaan huolimatta ajatuksiaan irti tilanteesta, jossa hän\nnyt juuri oli. Väsymyksensä tuudittamana ja mielessään selittämätön\nonnen tunne hän vaipui vähitellen unelmoivaan horrokseen, joka syveni\njoka hetki. Nyt oli yö, ja hän oli yksinään tällä jylhällä vuorella\nsen ainoan miehen keralla, jota hän rakasti. Sattuma ja hänen oma\nuhkarohkeutensa olivat johtaneet tähän, mutta hän oli onnellinen\ntietäessään, ettei hän ollut tehnyt sitä ainoastaan oman etunsa\nkannalta, vaan kaikkien yhteistä hyvää silmälläpitäen. Hellät jäsenet\nja ehkä hiukan nuhteita isältä olisivat kaikki, mitä hän saisi\nkärsiä huimapäisestä kiipeämisestään, mutta se, minkä hän voittaisi,\nylittäisi hänen rohkeimmat toiveensakin. Hevosvarkaiden tuhoaminen\nolisi hyvätyö koko kiusatulle rajaseudulle. Kuinka ylpeästi eversti\nZane hymyilisikään! Hänen, Helenin, nimi piirtyisi lähtemättömästi\nrajaseudun aikakirjoihin; häntä mainittaisiin henkilönä, joka tiesi\nvelvollisuuden ja sankarillisuuden vaatimukset. Mutta tuo kaikki\nei ollut edes tuhannesosaksikaan niin viehättävää kuin saada olla\nkahdenkesken Jonathanin, hänen metsämiehensä, kanssa.\n\nVäsymyksestä ja tyytyväisyydestä huokaisten Helen painoi päänsä\nJonathanin olkapäätä vasten ja nukahti.\n\nMetsämies vavahti. Tytön äkillinen liike, luottavaisesti nojautuva\npää ja tuoksuvien kiharoiden keveä kosketus poskella herättivät\nhenkiin erään suloisen, mutta nyt melkein voitetun ja unohdetunkin\ntunteen. Se pani koko hänen olemuksensa väräjämään. Vaaralliset\nretket näissä tiettömissä metsissä vaanivien vihollisten keskellä\nja veriset yhteentörmäykset eivät olleet konsanaan saaneet häntä\ntuntemaan sellaista pelkoa kuin tämän tytön suudelma. Hän oli tuimasti\ntukahduttanut äänet, jotka olivat silloin värähtäneet soimaan hänen\nsydämessään, mutta hänen taistelunsa ja ankara itsekurinsa näyttivät\nmenneen turhaan, sillä saihan tytön pelkkä kosketuskin hänet nyt\nvapisemaan. Hän istui hiljaa paikallaan tietäen, että Helen nukkui\nsikeästi väsymyksensä raukaisemana. Hän olisi voinut, Heleniä\nherättämättä, laskea tämän varovasti lehtivuoteelle, ja ajattelikin\ntehdä sen, mutta ei hievahtanutkaan. Tuntea naisen pään lepäävän\npehmeästi olkapäätään vasten oli hänelle jotakin aivan uutta, outoa ja\nihmeellistä. Niin voimakas kuin hän olikin, sitoivat tytön vienosti\nhäilyvät kiharat hänet kallioon yhtä lujasti kuin teräskahleet.\n\nMuistaessaan elämäänsä joku aika sitten heräävän lemmen yhteydessä\nilmestyneen omituisen tyhjyyden, levottomuuden ja tuskan,\nselittämättömän ikävän ja kaipauksen hän päätti nyt kohdata kaiken\narkailematta, olla ajatuksissaan oikeamielinen tätä viatonta ja\nvilkasta tyttöä kohtaan ja itselleen rehellinen.\n\nVelvollisuus vaati häntä torjumaan luotaan kaiken, mikä ei kuulunut\nhänen omaan elämäänsä metsissä, olipa se kuinka viehättävää hyvänsä.\nHän oli vuosia sitten pyhittänyt elämänsä metsämiehen elämäntyölle,\nja sen tarjoama rajaton vapaus oli antanut hänelle täyden korvauksen\nkaikesta. Hän eli nyt aina puiden siimeksessä, joita hän niin suuresti\nrakasti, asetti kokemuksensa ja metsänkäyntitaitonsa uudisasukkaan\nkäytettäväksi ja vainosi väsymättömästi kuin vääjäämätön kohtalo\nsivistyksen kaikkia vihollisia. Tämä oli elämä, jonka hän oli valinnut;\nhän ei voisi konsanaan sitä toiseen vaihtaa.\n\nTältä kannalta katsoen hänellä ei ollut oikeutta sallia minkäänlaisen\nystävyyden kehittyä tytön ja hänen välille. Jos Helen oli todellakin\nkiintynyt häneen, kuten Betty väitti, oli se vain runollista haaveilua,\njoka kyllä loppuisi itsestään rohkaisun puutteessa. Mikä hän oli\nomaksuakseen jonkun tytön rakkauden? Oppimaton metsästäjä, joka ei\ntuntenut muuta kuin metsät, jonka elämä oli kovaa ja julmaa, jonka\nkädet punoittivat indiaanien verestä, ja jonka kosto ei ollut säästänyt\nhänen oman rotunsakaan miehiä. Hän oli valmis uskomaan, että Helen\nrakastikin häntä. Helen oli ollut kiitollinen, ihaillut häntä jopa\npalvontaan saakka isänsä hyväntekijänä ja sitten jonkun äkillisen\nmielijohteen ajamana, joita tytöt usein saavat, suudellut häntä. Kun\nhän, Jonathan, pysyttelisi näkymättömissä pitemmän ajan, minkä hän\nvannoi tekevänsä heti kuin oli saatellut Helenin kotiin, unohtaisi tämä\nhänet ajanoloon.\n\nPuolueettomuus vaati häntä käymään tilinteolle oman itsensäkin kanssa.\nSäälimättömästi kuin jotakin luopiota kuulustellen hän otti omalla\nsuoralla tavallaan totuuden selville. Tämä suurisilmäinen tyttö oli\ntodellakin niin viehättävä, että hän saattoi lumota metsämiehenkin,\nellei asianomainen ollut varuillaan ja kartellut häntä. Sitä hän ei\nollut vielä konsanaan myöntänyt, sillä hän oli lujasti uskonut, että\nrakkaus oli ainakin hänen kohdalleen ikuinen mahdottomuus. Helenin\nkäsi oli hänen nukkuessaan luisunut Jonathanin käsivarrelta tämän\nsormille, joiden päällä se lepäsi nyt kevyesti kuin lehti. Kosketus oli\nmieluinen. Vieno yötuuli painoi pehmeän kiharan hänen huulilleen. Hän\nvapisi. Pyöreä olkapää painautui yhä lähemmäksi, kunnes hän saattoi\ntuntea tytön tasaisen ja syvän hengityksen. Jonathan melkein pidätti\nhenkeään, ettei häiritsisi hänen lepoaan.\n\nHän ei ollut enää välinpitämätön. Niin totta kuin tähdet tuikkivat\ntaivaalla hänkin tunsi naisen läsnäolon viehätyksen. Hän syventyi\ntutkimaan tätä tunnetta, kuten hänen oli metsämiehenä tapana tutkia\nja tarkastella kaikkea. Johtuiko se siitä, että hän oli tietoinen\ntytön kauneudesta, joka oli vuoristolaakerin lailla ainutlaatuinen?\nHän ajatteli Helenin solakkaa ja ryhdikästä vartaloa, ilmehikkäiden\nsilmien syvää katsetta ja hänen läsnäolonsa omituista ja pyörryttävää\ntenhoa. Kauneus oli ihmeellistä, mutta ei kaikkea. Helen oli kaunis,\nmutta hän olisi ollut vastustamaton ilman sitäkin. Johtuiko se siitä,\nettä hän oli nainen? Siinäpä salaisuus olikin! Helen oli nainen,\njolle oli annettu naisen kaikki viehätysvoima lumota miehet ja kyky\npunoutua näiden ympärille kaikesta heidän voimastaan huolimatta kuten\nmuratti, joka kahlehtii tammen, naisen kaikki heikkoudet vedota miesten\nlempeyteen ja suojelusvaistoon, naisen koko herkkä ja intohimoinen\nrakkaus ja naisen kaikki salamyhkäisyys.\n\nTämän kaiken Jonathan ymmärsi jo oman elämänsäkin perusteella. Luopio\nteki mustimmat rikoksensa, koska hän ei voinut lainsuojattomuudessaan\nja kodittomuudessaankaan elää ilman naisen seuraa. Uudisasukas ahersi\nja raatoi naisen hyväksi; rakastaa vaimoaan ja elää hänelle oli hänen\nelämänsä ilo. Kun indiaanisoturi ei ollut sotapolulla, kulki hän\nkäsi kädessä jonkun tumman, viehkeäsilmäisen tytön kanssa ja lauloi\nlemmitylleen kuutamoisista järvistä ja suvituulista. Linnuilla ja\nvillieläimilläkin oli puolisonsa. Kultarintakertut palasivat aina\nvanhoille asuinsijoilleen, ja kotkat rakensivat yhdessä pesänsä\nseuraten sitten uskollisesti toisiaan aina kuolemaan saakka. Koko\nluonto todisti, että rakkaus teki elämän elämisen arvoiseksi. Rakkaus\noli kaikki kaikessa.\n\nMetsästäjä istui valveilla koko yön tähtiä katsellen ja koettaen\ntodistella, ettei rakkaus ollut häntä varten. Jos kerran Wetzel oli\nvoinut lukita sydämeensä salaisuutensa niin täydellisesti, ettei\nhän ollut kertaakaan ilmaissut sitä ystävälleen kaikkien näiden\nvuosien kuluessa, saattoi tämä ystäväkin elää aivan yhtä hyvin ilman\ntätä rakkautta. Ellei hän saisi karkoitetuksi näitä helliä tunteita\nsydämestään, olisi hänen elämänsä tästä lähtien kurjaakin kurjempi.\nElämän, rajattoman vapauden riemu oli hänelle tuttua. Mutta elleivät\neräät kauniit kasvot ja surulliset, tummat silmät soisi hänelle mitään\nrauhaa yksinäisillä retkillä salojen syvyyksissä, olisi parempi, että\njoku indiaani päättäisi hänen päivänsä.\n\nYön pimein hetki vähää ennen päivänkoittoa, hetki, jonka raatelevat\nepäilykset ja kalvava kaipuu olivat tehneet myös Jonathanin elämän\nsynkimmäksi, oli ohi. Tähdet kalpenivat pimeyden ohetessa harmaaksi\nhämäräksi; idän taivas alkoi vaaleta ja sitten heloittaa, ja pian sen\njälkeen valkeni päivä usvaisena ja raikkaana.\n\nMetsästäjä nousi varovasti oikoakseen puutuneita raajojaan. Kun hän\npalasi onkalolle, katsoi Helen häneen yön kaikki vaikutelmat ja\nmietteet suurten silmiensä sinisiin syvyyksiin kuvastuen. Jonathan\nkäänsi katseensa toisaalle laakson yli, jossa näkyi punertavalla\ntaivaan rannalla kapea, heleä juova kukkuloiden yläpuolella.\n\n\"Taisinpa sittenkin nukahtaa!\" huudahti Helen pehmeästi naurahtaen.\n\n\"Toivon levon tehneen hyvää\", vastasi Jonathan, tohtimatta katsoa\nhäneen.\n\n\"Varmasti. Olen valmis lähtemään milloin hyvänsä. Niin ihana aamu!\nViivymmekö kauan kotimatkalla? Toivottavasti isälle on jo ilmoitettu.\"\n\nMetsästäjä oikaisi vaieten tasanteen poikki metsään, mutkittelevalle,\nkapealle polulle. Hänen kalpeat, hiukan väsähtäneet ja tuimat kasvonsa\neivät kehoittaneet jatkamaan keskustelua, minkä tähden Helen seurasi\nvaiti hänen jäljessään. Tie oli jyrkkä ja metsästäjän täytyi silloin\ntällöin pysähtyä auttamaan häntä. Helen nojasi hänen käteensä ja\nhypähti alas keveästi kuin hirvi. Hetkisen kuluttua sulki rajusti\nkuohuva, yli äyräidensä paisunut puro tien.\n\n\"Nostan teidät yli\", sanoi Jonathan.\n\n\"Olen sangen painava\", vastasi Helen silmissään hymy.\n\nHän punastui, kun metsästäjä kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen.\nOte oli jäntevä, ja ennenkuin Helen ehti ajatellakaan, tunsi hän\nnousevansa keveästi ilmaan ja siirtyvänsä samassa vaahtoavan puron yli.\n\nHiukan alempana tämä kiusallinen puro katkaisi jälleen tien, ollen nyt\npaljoa leveämpi ja peloittavampi. Helen katsoi kysyvästi ja hiukan\nymmällään metsästäjään. Tämän kasvot olivat yhtä tuimat ja kovat kuin\näskenkin, melkeinpä kylmät.\n\n\"On ehkä parempi, että kahlaan\", virkkoi hän empien.\n\n\"Kuinka niin? Vesi on syvä ja kylmää. Kastuisitte kokonaan, ja sitä\nteidän on varottava.\"\n\nHelen punastui, mutta ei vastannut. Painaen katseensa maahan hän\nantautui toisen jäntevien kätten varaan.\n\nKahlaaminen kävi nyt työläästi. Vesi vaahtosi ja kuohui rajusti\nmetsästäjän polvia vasten. Jalka luiskahti kerran niin, että hän\noli vähällä suistua kumoon. Helen kirkaisi, takertui kaikin voimin\nhäneen kiinni ja kietaisi kätensä hänen kaulaansa. Ja kaiken lisäksi\ntodettiin, kun Jonathan laski hänet jälleen maahan, että Helenin tukka\noli punoutunut Jonathanin takkiin pistettyihin siilinpiikkeihin.\n\nJonathan koetti kömpelöillä sormillaan parhaansa mukaan irroittaa\nnoita kimaltelevia kiharoita, mutta turhaan. Helen seisoi hänen\nedessään viehättävämpänä kuin konsanaan, kasvoillaan pehmeä ja hiukan\nveitikkamainenkin ilme ja silmissä jotakin lämmintä, ja kun metsästäjä\noli aikansa yrittänyt, irroitti hän sotkeutuman parilla näppärällä\notteella.\n\nHän sädehti elämäniloa, uhkui suloa ja rajatonta riemua, ja metsästäjä\ntunsi aivan hengittävänsä hänen kauneutensa salaperäistä ja elvyttävää\ntenhoa. Mutta hän ei ilmaissut vaikutelmiaan pienimmälläkään ilmeellä,\nvaan kääntyi tielle, joka jatkui siitä leveämpänä ja loivempana.\n\nJonathan pidensi nyt askeleitaan, niin että Helenin oli pakko kulkea\nverraten rivakasti ja välistä juostakin pysyäkseen hänen kintereillään.\nHeidän oli päästävä kotiin mahdollisimman pian, ja Helen olisi ollut\nvalmis vielä suurempiinkin ponnistuksiin matkan jouduttamiseksi. Kun\nhe saapuivat metsän reunaan, jossa se matalaksi pensaikoksi aleten\nsulautui vehmaaseen tasankoon, oli aurinko jo karkoittanut usvat idän\nharjanteilta ja paistoi kirkkaasti laaksoon.\n\nHelen tunsi surumielistä kaihoa kääntyessään katsomaan takaisin\nnähdäkseen vielä kerran vuorenhuipun. Olihan se aivan luonnollista.\nRosoinen kallionseinänä, jota hän oli niin usein ihaillut ikkunastaan,\nja jolla oli tästä lähtien oleva oma paikkansa hänen suloisten\nmuistojensa joukossa, kohosi jylhänä harmaansinisestä usvasta.\nPitkä, kumpuileva rinne uinaili kirkkaassa auringonpaisteessa.\nKasteesta kostea, monivärisenä kimalteleva lehdistö oli aamun\nvienosti punertavassa autereessa ihana kuva syksyisen maiseman\nheleästä väririkkaudesta. Pitkät ja solakat kuuset kohosivat siellä\ntäällä yksinäisinä muiden puiden yläpuolelle. Niiden tumman vehreät\nja kauniit latvat erosivat jyrkästi kellertävästä taustasta.\nKaikissa vivahduksissa punertavat vaahterat tekivät maiseman\nyleisvaikutukseltaan pehmeämmäksi ja lämpöisemmäksi, samoin kuin\nkastanjain valkoisenruskeat terhot elvyttivät aaltoilevan rinteen\nkauneutta tuoreudellaan.\n\nJäljellä oleva matka oli lyhyt. Jonathan puhui vain kerran\ntiedustellessaan Heleniltä, mihin tämä oli kätkenyt kanootin. He\nkulkivat tasangon poikki, löysivät kanootin ja olivat pian jyrkän\ntörmän suojassa varustuksen alapuolella. Noustuaan törmän päälle he\nkääntyivät eversti Zanen talolle vievälle tielle.\n\nHarjun juurella seisoskeli joutilaan näköisinä joukko poikia, miehiä\nja naisia. Helen ihmetteli, mikä oli saanut muuten niin ahkerat\nuudisasukkaat noin laiskottelemaan. Toiset keskustelivat vakavasti\nja säestivät sanojaan kiihkeillä eleillä enemmistön seisoessa vaiti.\nNähdessään Jonathanin miehet huudahtivat ja viittasivat majataloon\npäin. Mutta metsästäjä kiiruhti suoraan eteenpäin, välittämättä\nhuudahduksista.\n\nHelen oli jo huomannut kaiken tämän kiihtymyksen syyn. Hän luuli ensi\nsilmäyksellä, että Metzarin majatalo oli poltettu, mutta näki sitten,\nettä savu nousi pihalta vielä kytevästä suuren rovion hiiloksesta.\nMajatalo oli joka tapauksessa hävitetty. Ikkunat tuijottivat omituisen\ntyhjinä, mikä on ominaista autioille taloille. Ovet oli kiskaistu\nsaranoiltaan. Kalusto, kömpelöitä pöytiä, tuoleja, sänkyjä ja muita\nkapineita, oli kasattu suureen röykkiöön kytevän rovion viereen.\nRikottuja nassakoita ja pirstoiksi iskettyjä pulloja oli pihalla hujan\nhajan. Niiden sisältö oli imeytynyt kuivaan hiekkaan laajaksi, tummaksi\nläikäksi.\n\nKellarin särjetyllä ovella lepäsi joku karkean peitteen alla.\nNähdessään sen Helen kääntyi kauhuissaan poispäin. Tuo liikkumaton\nruumis saattoi olla Brandt. Hän tunsi omantunnonvaivoja ja hänen\nsydämensä heltyi naisellisesta myötätunnosta, sillä niin paha kuin mies\noli osoittanut olevansakin, tämä oli rakastanut häntä.\n\nHän seurasi Jonathania koettaen rauhoittua. Kun he tulivat lähemmäksi\neversti Zanen taloa, näki hän isänsä, Willin, everstin, Betyn, Nellin,\nrouva Zanen, Silas Zanen ja useita muita, joita hän ei tuntenut.\nKaikki katsoivat häneen. Hänen kurkkuaan ahdisti ja silmät täyttyivät\nkyynelillä, kun hän pääsi kyllin lähelle eroittaakseen selvästi\nisänsä kalpeat, kiihkeät kasvot. Kaikki näyttivät niin vakavilta. Hän\nihmetteli syyllisyytensä tuntien, kuinka väärin hän oli mahtanutkaan\ntehdä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli heidän keskellään. Hän ei voinut\npidättää itkuaan, kun isä ojensi vapisevat kätensä sulkeakseen hänet\nsyliinsä, ja kun hän kätki hehkuvat kasvonsa isänsä povelle, huudahti\nvanhus: \"Minun rakas, rakas lapseni!\" Sitten kietoi Betty hänet lujaan\npuristukseen, ja Nell lensi hänen kaulaansa kuin onnellinen lintu.\nEversti Zane oli kalpea ja hänen ilmeensä synkkä ja tuima. Helen\nhymyili hänelle arasti kyyneltensä läpi. \"Kaikki hyvin, kaikki hyvin,\ntyttöseni\", muhoili hän sitten katseen myös käydessä lempeämmäksi.\nHän ei sanonut sen enempää, mutta otti Heleniä kädestä kääntyessään\nJonathania puhuttelemaan.\n\nMetsämies katsoi häneen odottavasti pitkään luodikkoonsa nojaten.\n\n\"Meillä oli täällä tänä aamuna pieni välikohtaus, jota et päässyt\nnäkemään, Jack. Wetzel tuli päivänkoitteessa. Myrsky ja hevoset\npakottivat hänet odottamaan toisella rannalla aamun valkenemista. Hän\nkertoi minulle epäluulosi ja niiden lisäksi uutisen, että hän oli\nlöytänyt tuoreita indiaanien jälkiä saarelta aivan majatalon kohdalta.\nLähdimme heti katsomaan, voimatta odottaa kenenkään olevan valveilla,\nmutta Metzar viritteli parhaillaan kiireen kaupalla jotakin loukkuaan.\nTapasimme hänen luotaan kuusi miestä, jotka olivat todennäköisesti\nolleet siellä koko yön. Tuo pieni englantilainen lurjus oli yhtenä\njoukossa samoin kuin eräs pahan näköinen mies, jota emme tunteneet,\nmutta joka oli ilmeisesti metsästäjä. Tilanne näytti pahalta. Metzarin\nselostus oli ristiriitaisuudessaan aivan mahdoton. Neuvoteltuani\nhetkisen ulkona Wetzelin kanssa käskin hänen raivata paikan puhtaaksi.\"\n\nEversti naurahti jylhästi.\n\n\"Lew teki työtä käskettyä. Se ruma muukalainen raivostui ihan\nsilmittömästi ja vetäisi pitkän puukon. Sam valjastaa parhaillaan\nhevosta vetääkseen sen, mitä hänestä on jäljellä, harjulle. Metzar\nvastusteli myös ja haavoittui pahasti. Hän on nyt vahtituvassa. Case,\njoka oli juonut koko viikon, joutui Lewin jalkoihin saaden sellaisen\npotkun, ettei hänestä ole mihinkään viikon päiviin. Hän on sylkenyt\nverta koko aamun, mutta luullakseni hän ei loukkautunut sen pahemmin.\nBrandt on livistänyt yöllä. Wetzel löysi tämän hänen huoneestaan.\"\n\nEversti otti penkiltä pitkän nuolen ja ojensi sen Jonathanille.\n\n\"Shawneen merkki! Wetzel oli oikeassa\", mutisi Jonathan.\n\n\"Juuri niin. Se oli ammuttu saaren rannasta, kohdasta, johon Lewin\nlöytämät jäljet päättyivät, ja oli vielä löydettäessä kiinni seinässä\nikkunan kohdalla.\"\n\n\"Shawnee livahti käsistämme.\"\n\n\"Niinhän Lew kertoi. Hän on nyt kuitenkin tiessään ja niin on\nBrandtkin. Selviydyimme siitä sakista verraten helposti, ellemme enää\nsaa kuulla heistä.\"\n\nMetsämies pudisti päätään. Hänen ilmeensä oli kokonaan muuttunut\neverstin kertomuksen aikana. Tummat silmät olivat supistuneet\ntuhoaennustavan koviksi, voimakas leuka oli sulkeutunut tiukasti\nposkilihakset kohosivat jännittyneinä, ja hänen tavallisesti\nilmehikkäille kasvoilleen oli laskeutunut kylmä, uhkaava varjo.\n\n\"Lew epäilee Brandtin olevan Leggetin miehiä. Piru hänen mustan\npetturisydämensä nielköön! Hän on kyllä mies paikallaan pahimmassa\nja vaarallisimmassakin rosvojoukossa, mikä on konsanaan rajaseudulla\nmellastanut.\"\n\nJonathan ei virkkanut mitään, mutta hänen virralle ja saarelle, ylös\nharjulle ja laakson lakeudelle levottomasti pälyilevä katseensa puhui\nselvemmin kuin mitkään sanat.\n\n\"Arvaan sinun ryhtyvän heti toimeen\", jatkoi eversti Zane, \"ja sen\ntähden käskinkin Bessin varustaa sinulle hiukan evästä. Sinulla on\nepäilemättä pitkä ja työläs taival edessä. Kunhan nyt suoriutuisit\nonnellisesti kaikesta.\"\n\nMetsämies meni sisään palaten hetkisen kuluttua pukinnahkainen reppu\nselässään. Hän poistui suoraan itään pitkin, joustavin askelin.\n\nNaiset olivat vieneet Helenin sisään, jossa he epäilemättä saattoivat\njutella vapaammin eilispäivän tapahtumista.\n\n\"Sheppard\", virkkoi eversti Zane kääntyen ystäväänsä päin silmät\nvälähtäen. \"Brandt väijyi Heleniä niin varmasti kuin rikkaruoho\nkasvaa nopeasti. Ja niin totta kuin kuolemme eivät Jonathan ja Wetzel\nhellitä, ennenkuin he näkevät hänet saloilla kylmänä ja äänettömänä.\nOlen nähnyt vain kerran Wetzelin niin raivoissaan ja Jonathanin niin\ntuhoaennustavan kylmänä ja se oli silloin kun Miller, eräs toinen\naivan Brandtin kaltainen hylkiö, koetti ryöstää Betyn. Veresi olisi\njähmettynyt, jos olisit aamulla sattunut näkemään Wetzelin käyvän\ntuon houkan kimppuun. Mikä hänet saikin uhkaamaan puukollaan Lewiä?\nSurullinen näky. Mutta tämmöiset teot ovat oikeutettuja. Meidän täytyy\nsuojella itseämme ja ennen kaikkea naisiamme. Meillä on ollut pahoja\nmiehiä, ja paha mies on täällä jotakin sellaista, josta sinulla ei\nvoi olla vielä oikeata käsitystä. Tänne tulee miehiä, jotka elävät\nkeskuudessamme pitkänkin ajan, kenenkään voimatta sanoa, mistä he\noikein käyvät, ennenkuin he itse näyttävät oikean karvansa. Täällä\nrajaseudulla on ollut aina kymmenittäin muualta karkoitettuja\npahantekijöitä, joukossa joku parempikin mies, kuten esimerkiksi\nSimon Girty, josta tuli ehdoin tahdoin lainsuojaton. Simonia ei pidä\nsekoittaa Jim Girtyyn, kamalimpaan hirviöön, mitä maa on konsanaan\npäällään kantanut. Indiaanitkin pelkäsivät häntä niin suunnattomasti,\nettei kukaan ole koskenut hänen luurankoonsakaan aukealla, jossa hän\nheitti henkensä. Kaikki indiaanit ja monet valkoisetkin metsästäjät\nuskovat paikalla kummittelevan, ja olen melkein varma, että hänen\nluunsa seisovat siellä vieläkin.\"\n\n\"Seisovat?\" toisti Sheppard kummastuneesti.\n\n\"Niin juuri, seisovat. Ja samassa paikassa, jossa Jim Girty seisoi\nkuollessaan suuren puukon puuhun naulitsemana.\"\n\n\"No jopa jotakin! Kuka sen teki!\" huudahti Sheppard kauhuissaan.\n\nEversti Zane naurahti kylmästi ja merkitsevästi.\n\n\"Kukako? Wetzelpä tietysti. Lew metsästi Jim Girtyä viisi pitkää\nvuotta, ja kun hän vihdoin kohtasi hänet -- kerron sen sinulle\njoskus toiste. Jonathan oli siinä mukana ja hän näki Lewin pitelevän\nJimiä ja hänen kumppaniaan Deeringiä kuin poikasia. Kuten jo sanoin\non rajaseudulla ollut ja on vieläkin pahat miehensä. Simon Girty\nhoukutteli Fort Pittistä karatessaan mukaansa McKeen ja Elliottin\nja kymmenen muuta miestä. He ovat jokainen, paitsi ne, jotka ovat\nkuolleet, lainsuojattomia pahinta lajia. Toiset pahat miehet ovat\najautuneet tänne, Jumala tiesi, mistä. Kruunattuaan rikoksensa\nkristittyjen indiaanien verilöylyllä Simon Girty on pysytellyt\npiilossa. Bing Legget on nyt sillä taholla mahtavin. Hän onkin kova\npähkinä; kokenut metsämies ja taitava johtaja, joka kerää ympärilleen\nvain hurjimmat ja neuvokkaimmat indiaanit ja luopiot. Brandt on hänen\nmiehiään, ja minä syön vaikka hattuni, ellemme saa vielä kuulla\nhänestä.\"\n\n\n\n\nXIII\n\n\nJonathan kulki itää kohti suoraan kuin lintu lentää. Wetzel oli\nlähtenyt heti raivauksensa suoritettuaan ajamaan Brandtia takaa ja\nhänen jälkensä oli tarkoituksellisen selvä. Taitetut vaahteravesat,\nmaahan heitetyt katkotut oksat, lehdet, risut ja tallatut saniaiset\nosoittivat kaikki selvästi, mistä hän oli mennyt.\n\nVirrassa oli noin kymmenen penikulman päässä Fort Henrystä itään kaksi\nsaarta rinnakkain, ja siitä oli Wetzel mennyt Ohion poikki. Jonathan\nriisuutui, sitoi vaatteensa ja reppunsa myttyyn luodikon ympärille ja\npiti niitä vedestä ylhäällä uidessaan kapeiden salmien yli. Toiselle\nrannalle päästyään hän jatkoi siekailematta matkaansa tullen melkein\nheti, kuten hän oli odottanutkin, paikkaan, jossa shawneepäällikkö oli\nodottanut Brandtia. Jonathan lisäsi nopeuttaan.\n\nIltapäivällä alkoivat merkit viitata siihen, ettei Wetzel ollut\nsaaliineen enää kaukanakaan. Ruohossa näkyvät tuoreet jalanjäljet,\ntaittuneet kukat, syvennykselle painunut sammal, katkenneiden oksien\nvielä virkeät lehdet ja seikka, että kulkijoiden tallaama heinä oli\nvielä nousemassa alkuperäiseen asentoonsa, ilmaisivat metsästäjän\nkokeneelle silmälle hänen olevan Wetzelin kintereillä.\n\nKuljettuaan jonkun matkaa hän saapui kellastuneeseen koivumetsikköön,\njossa oli joitakin tuulenkaatamia lukuunottamatta niin vähän\npensaikkoa, että näköala oli esteetön ainakin parisataa metriä\neteenpäin. Maa oli kauttaaltaan heleiden kukkien ja matalain saniaisten\npeitossa.\n\nWetzel oli vielä metsikköön tullessaan siroitellut jälkeensä selviä\nmerkkejään, mutta hiukan kauempana ne harvenivat ja loppuivat\nvihdoin kokonaan. Jonathan mietti hetkisen tullen lopulta siihen\npäätökseen, että Wetzel oli arvatenkin pitänyt ajan tuhlauksena\nheitellä merkkejään, kun näköala oli aivan selvä ja metsikkö ehkä\nverraten pieni, mutta mentyään noin kymmenen askelta hän huomasi\nerehtyneensä. Wetzelin jäljet, jotka hän tunsi kyllin hyvin voidakseen\nniistä konsanaan erehtyä, kääntyivät äkkiä jyrkästi vasempaan askeleen\nkäydessä samassa huomattavasti pitemmäksi. Eräässä kohdassa jäljet\nolivat niin kaukana toisistaan, ettei välimatka voinut johtua muusta\nkuin pitkistä harppauksista.\n\nMetsästäjä oivalsi heti, että joku odottamaton vaara tahi muu\npätevä syy oli pakottanut Wetzelin pakenemaan. Tähyillen valppaasti\nympärilleen hän palasi jälkiään myöten kohtaan, jossa Wetzel oli\nkääntynyt, ja lähti seuraamaan Brandtia, päätyen noin sadan askeleen\npäässä loppuun palaneelle nuotiolle, jonka kekäleet kytivät vielä.\nYmpärillä näkyvistä mokkasiininpainanteista päättäen siinä oli\nmajaillut useampia indiaaneja, jotka olivat tulleet Brandtin ja hänen\noppaansa tielle melkein kohtisuorasti sivulta.\n\nShawnee oli joko sattumalta tahi tahallaan kulkenut niin, että hän\nyhdytti ryhmän omia sotureitaan, houkutellen siten Wetzelinkin aivan\nväijytyksen partaalle. Jonathan ei ollut kuitenkaan aivan varma, oliko\nindiaani huomannut, että heitä seurailtiin.\n\nTähystellessään ympärilleen Jonathan pohti tilannetta. Kuinka lähellä\nWetzel mahtoi olla? Pakeniko hän vielä? Olivatkohan indiaanit tietoiset\nsiitä, että hän oli heidän kintereillään? Vai oliko hänellä parhaillaan\ntekeillä joku ovela temppu joukon tuhoamiseksi? Saadakseen vastaukset\nnäihin kysymyksiin ei Jonathanilla ollut muuta neuvoa kuin seurata\nhänen jälkiään. Uhmaten vaaroja, joihin hän saattoi näissä olosuhteissa\nmilloin hyvänsä joutua, hän samosi rohkeasti eteenpäin ystävänsä\njäljessä.\n\nKoivumetsikkö muuttui pian synkäksi ja korkeaksi havumetsäksi, josta\nhäämötti siellä täällä joku solakka saarni ja vaahtera, muhkea pyökki\nja tuuhea tammi. Jonathan tunsi itsensä siellä turvallisemmaksi.\nNäköala oli vieläkin esteetön melkoisen kauas eteenpäin. Kuljettuaan\nhetkisen hän huomasi ilostuen, että Wetzelin harppaukset lyhenivät,\nkunnes askel oli jälleen tavallinen. Wetzel kaarsi kuitenkin koko ajan\nluoteeseen, mikä osoitti hänen tekevän laajaa kierrosta tarkoituksella\npäästä joukon edelle. Häntä ei siis ajettu takaa. Noin viisisataa\nmetriä kauempana jälki kääntyi äkkiä takaisin koivumetsikköä kohti.\n\nPainanteet olivat aivan tuoreet. Wetzel oli varmasti laukauksen,\nellei merkkihuudonkin, kuuluvissa. Mutta se tosiasia, että Brandt\nja hänen indiaaninsa olivat Wetzelin kierroksessa, oli vieläkin\nmielenkiintoisempi.\n\nAvoin koivumetsikkö oli jälleen hänen edessään. Hän painautui\npolvilleen ja ryömi kättensä varassa ja saniaisten suojassa varovasti\neteenpäin päästen siten onnellisesti metsikön itäreunaan, jossa hän\nlepäsi pari minuuttia liikkumattomana kuunnellen. Kaikkialla oli\npainostavan hiljaista kuin myrskyn edellä. Hän kurkisti piilostaan,\nmutta maaten matalan kunnaan juurella hän ei nähnyt etäälle. Ryömien\nlähimmälle puulle hän nousi hitaasti ja varovasti pystyyn, ja tietäen,\nettä jokainen saniaisryhmä, jokainen pensas ja jokainen puu saattoi\nkätkeä vihollisen hän tutki ympäristön kaikkinäkevällä katseellaan\nyksityiskohtaisen tarkasti, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei\nnäkynyt eikä kuulunut. Jos rosokylkiset koivut, kirjavat saniaiset ja\nalastomia oksiaan ojentelevat tuulenkaatamat tiesivätkin jotakin, eivät\nne ilmaisseet salaisuuksiaan.\n\nJonathanin silmissä metsikkö oli kuitenkin kokonaan muuttunut. Heikkoa,\ntuskin huomattavaa tuulenhenkeä lukuunottamatta, joka suhahteli\nsilloin tällöin puiden latvoissa kuin hiljaa kahahteleva silkki,\nvallitsi kaikkialla syvä, voipa melkein sanoa, kuolemanhiljaisuus.\nSeikka, että linnutkin olivat vaiti, merkitsi paljon. Metsän rattoisa,\niloa ja onnea uhkuva elämä, sen salamyhkäinen hengitys, oli kuin\nherpaantunut odottavaan, pahaenteiseen äänettömyyteen. Jossakin noiden\nkellertävien puiden siimeksessä, jossa varjot alkoivat jo syventyä\nläpitunkemattomiksi, vaani joku näkymätön ja määrittelemätön vaara.\n\nJonathan oli tuntevinaan kylmän, puistattavan tuulahduksen. Pitkä\nkokemus oli opettanut hänet tuntemaan vaistomaisesti vaaran läheisyyden.\n\nKun hän liikahti hiukan katse kiintyneenä jonkun matkan päässä\nmakaavaan tuulenkaatamaan, kuului omituisen hiljaisuuden halki kirkas\nja sointuva viserrys. Se muistutti kuhankeittäjän syvästi kaihoisasta\nja yksinäisten notkojen autiutta valittavasta, lyhyestä sävelestä.\nSiinä oli kuitenkin eräs hiuksenhieno vieras vivahdus, josta Jonathan\ntunsi sen Wetzelin merkinannoksi. Hän hymyili todetessaan, että Wetzel\noli hänen äärimmäisestä varovaisuudestaan huolimatta sittenkin joko\nnähnyt tahi kuullut hänen tulevan metsikköön.\n\nJonathanin katse kiintyi tutkivasti kohtaan, josta viserrys oli\nkuulunut. Sillä taholla oli noin sadanviidenkymmenen askeleen\npäässä useita suuria koivuja ryhmässä. Ne olivat kaikki suoria ja\nsileitä paitsi yksi, joka erosi toisista siinä, että sen runko oli\nääriviivoiltaan omituisen säännötön, kuin suurten pahkojen vääristämä.\nNämä ulkonemat olivat kuitenkin niin epäselvät ja liikkumattomat, ettei\nJonathan ollut varma, oliko puun takana joku piilossa, vai ei. Hiukan\nsyrjässä koivusta, jonka suojassa hän epäili ystävänsä piileskelevän,\nmakasi mahtava tuulenkaatama, jonka oksat olivat vieläkin niin tuuheat,\nettä niiden taakse olisi voinut kätkeytyä vaikka kymmenenkin indiaania.\n\nHänen siinä vielä tähystellessään leimahti kaatuneen puun takaa kirkas\nliekki kaikuvan pamahduksen seuraamana. Luoti vihelsi niin läheltä\nhänen päätään, että sen synnyttämä ilmanpaine hipaisi poskea. \"Shawneen\nlyijyä!\" murahti Jonathan. Puu, jonka hän oli valinnut suojakseen, oli\nonnettomuudeksi niin ohut, ettei se peittänyt häntä kokonaan. Hänen\nhartiansa olivat niin leveät, että toinen tahi toinen olkapää jäi aina\nnäkyviin tarjoten hyvän maalin viholliselle.\n\nHän totesi pikaisella silmäyksellä, ettei koivun kyhmyinen runko, jota\nhän oli koko ajan epäillyt, ollut enää samanlainen; Wetzelin tuttu\nhahmo näkyi nyt selvästi.\n\nJostakin sivulta kuului sointuva helähdys, ja Jonathan kyyristyi\nsalamannopeasti pitkän, sulitetun nuolen iskeytyessä suhahtaen koivun\nkylkeen vaaksan verran hänen päänsä yläpuolelle.\n\n\"Kylläpä piti läheltä!\" henkäisi hän. \"Missähän se perhanan shawnee\npiileksii, sillä tuon tuulenkaataman takana hän ei ole\", manasi hän\nsitten tähystellen vasemmalle.\n\nKaatuneen koivun takaa leimahti taas. Viheltävä luoti sattui jysähtäen\ntukevaan oksaan ja kimposi siitä vahinkoa tekemättä metsään.\n\n\"Indiaaneja joka taholla! Taitaa olla viisainta koettaa pyrkiä tästä\ntiehensä\", mutisi Jonathan kurkistaen rungon takaa nähdäkseen, oliko\nWetzel vielä entisessä paikassa.\n\nHän näki rotevan vartalon suoristautuvan; pitkä, musta luodikko kohosi\nnopeasti ja pysähtyi; sen suusta välähti punainen liekki kimeän\npamauksen seuraamana.\n\nJonkun indiaanin kaamea ja tärisyttävä kuolinhuuto rikkoi hiljaisuuden\nomituisen yllättävänä.\n\nTuulenkaataman takaa kajahti kuin kuorossa raivoisia kiljahduksia ja\nvalittavia huutoja, ja joukko alastomia ja maalattuja sotureita syöksyi\nhurjasti puuta kohti, jonka takana Wetzel oli seisonut.\n\nJonathan lennätti ajatuksennopeasti luodikon poskelleen, ja etunenässä\njuokseva indiaani pudotti aseensa, pysähtyi, hoiperteli pari askelta ja\nkaatui. Metsästäjä katsahti sivulle nähdäkseen, miten Wetzelille oli\nkäynyt, sillä hän tiesi indiaanien alkamasta ammunnasta, että hänet oli\nhuomattu.\n\nEräs vaaleanruskea olento puikkelehti pitkä, musta tukka olkapäillä\nhulmuten melkein uskomattoman nopeasti puulta toiselle, vilahti aukean\npoikki ja hävisi metsän tummiin pimentoihin. Jonathan kääntyi myös\npaetakseen, mutta hän ei ehtinyt astua vielä askeltakaan, kun jostakin\nkuului jälleen indiaanin jousen helähdys. Kiivasta suhahdusta seurasi\nraju isku olkapäähän ja viiltävän kivun tunne. Sulitettu nuoli oli\nnaulinnut hänet olkapäästä koivuun. Hän nosti kätensä kiskaistakseen\nsen irti, mutta verestä kostea varsi oli niin liukas, että sormet\nluistivat. Ponnistaen kaikki voimansa hän sai vihdoin molemmin käsin\nreväistyksi sen pois. Lihakset lävistänyt piikivikärki aiheutti\nvarsinkin luuhun sattuessaan kirvelevää tuskaa. Kivuntunnetta seurasi\näkkiä omituinen huimaus; hän koetti juosta; silmissä alkoi hämärtää;\nhän kompasteli ja kaatui. Sitten hän tunsi vajoavansa pohjattomaan\npimeyteen eikä tiennyt enää mistään.\n\nKun Jonathan tuli tuntoihinsa, oli yö. Hän lepäsi selällään ja tiesi\njäsentensä jäykkyydestä ja puutumisesta, että hänet oli köytetty\nlujasti. Hän näki tulen loistetta, mutta ei voinut kohottaa päätään.\nTuulen humina ja lehtien kahina kertoivat hänen olevan vielä metsässä\nja etäältä kantautuva vesiputouksen kohina tuntui tutulta. Häntä\nraukaisi vieläkin ja haavaakin kirveli hiukan, mutta mitään sanottavia\ntuskia ei ollut. Kuunneltuaan hetkisen tuulen huminaa hän nukahti.\n\nKun hän sitten avasi silmänsä, oli jo täysi päivä. Yläpuolella siinsi\nkirkas taivas ja edessä näkyi pienten näreiden kattama kalliotasanne.\nHän käänsi päätään nähden olevansa pienoisessa matalien, mutta jyrkkien\nkallioiden saartamassa umpilaaksossa, johon nähtävästi päästiin\ntoiselta puolelta näkyvästä kapeasta solasta. Sen lähettyvillä oli\nuseampia kömpelöitä hirsimökkejä. Jonathan arvasi joutuneensa Bing\nLeggetin päämajaan ja piilopaikkaan.\n\nHänen huomionsa kiintyi läheltä kuuluviin ääniin ja kääntäen päänsä\nsinnepäin hän näki rotevan indiaanin astelevan rauhallisesti\nedestakaisin hänen vaiheillaan ja seitsemän soturin ja kolmen valkoisen\nmiehen loikoilevan taampana varjossa.\n\nJäntevän ja voimakkaan näköinen, ryhdikäs indiaani, joka näytti\nvartioivan häntä, oli shawneepäällikkö Saarnijousi, Leggetin tunnettu\nliittolainen ja lähetti, jonka Jonathan tunsi ensi silmäyksellä. Toiset\nolivat delawareja ja shawneita, kaikki tuiman ja synkän näköisiä\nvanhoja sotureita, joiden pitkät päälakitöyhdöt oli harjattu ja sidottu\nhuolellisesti ja kaikki täydessä sotamaalauksessa, rinta, käsivarret\nja kasvot täynnä heidän kummallisia kuoleman tunnusmerkkejään.\nKolme valkoista miestä, joiden kasvot olivat melkein yhtä tummat\nkuin heidän indiaaniliittolaisillaan, täydensi ryhmän. Keskustassa\nistuva vaaleapartainen jättiläinen oli Bing Legget. Teräksensinisten,\ntunteettomien silmien katseessa oli vapaan, mutta jo ankarasti ajetun\nvillieläimen hurjuutta, ja jykevä, verikoirasta muistuttava ulkoneva\nleuka teki kasvot raaoiksi ja eläimellisiksi. Toinen oli Brandt, mutta\nkolmatta Jonathan ei tuntenut. Rajun ja häikäilemättömän näköinen\nheittiö.\n\n\"Sanon teille, Brandt, ettei minulla ole lainkaan halua enkä edes\naiokaan sekaantua tuon indiaanin asioihin\", virkkoi Legget päättävästi.\n\"Rajaseudun paras punanahka, joka on pelastanut henkeni monta kertaa.\nZane on hänen, ja vaikka mielihyvällä näkisinkin tuon kirotun nuuskijan\nmatkalla toiseen maailmaan, en liikauta sormeanikaan evätäkseni\nshawneen aikeet.\"\n\n\"Minkätähden punanahka tahtoo sitten viedä hänet kyläänsä?\" murisi\nBrandt. \"Vain indiaanin turhamaisuutta ja kerskailunhalua.\"\n\n\"Indiaaneilla on omat tapansa, joille emme mahda mitään.\"\n\n\"Mutta tehän tässä olette isäntänä. Voisitte pakottaa hänet ottamaan\nmetsästäjän heti hengiltä.\"\n\n\"Vaikkapa, mutta hänen asioihinsa en sittenkään puutu. Ja nuuskijan\ntarina loppuu sitäpaitsi hyvin lyhyeen, kunhan shawnee saa hänet\nheimonsa luo. Indiaanit ovat indiaaneja. Zanen vangitseminen on hänelle\nsuuri kunnia, ja hän tahtoo juhlia sitä oman kansansa keralla. Muuten\naivan luonnollista.\"\n\n\"Tuon kaiken ymmärrän kyllä, mutta Saarnijousi saattaa menettelyllään\nmeidät kaikki vaaraan. Minkätähden hän ei voi vartioida Zanea täällä,\nkunnes voitte antaa hänelle suuremman vartioston mukaan matkalle? Nämä\nmetsämiehet ovat vaarallisia lintuja. Ette tunne heitä vielä, koska\nolette vasta hiljattain tullut näille seuduille.\"\n\n\"Olen ollut täällä yhtä kauan kuin tekin ja aion olla jatkuvastikin\",\nvastasi Legget rauhallisesti.\n\n\"Mutta olette vasta nyt joutunut näiden metsämiesten ajettavaksi ettekä\nole todennäköisesti kuullut heistä muilta kuin indiaaneilta. Ja mitä\nnoilta vaiteliailta punanahoilta saa ylimalkaan tietää? Sanon teille\nvielä kerran, että teette kohtalokkaan erehdyksen, jos päästätte\ntuon metsästäjän täältä hengissä. Shawneiden kylään on kahden päivän\nmatka, eikä Wetzel pelkää neljää indiaania. Meitä oli kahdeksan häntä\nväijymässä, ja hän tuli arvelematta jäljessämme, syöksähti melkein\nkeskellemme, tappoi yhden ja hävisi kuin kummitus. Oli vain pelkkä\nsattuma, että saimme Zanen kiinni.\"\n\n\"Minun pitäisi saada tutustua tähän Wetzeliin, Kuoleman tuuleen, joksi\ndelawaret häntä sanovat. En ole nähnyt häntä kertaakaan, mutta arvelen\ntulevani toimeen hänen kanssaan, jos joskus sattuisin kohtaamaan hänet.\"\n\n\"Olette hullu!\" huudahti Brandt. \"Hän tekisi teistä silppua, ennenkuin\nehtisitte henkäistäkään. Hän voisi ojentaa teille tapparansa, siepata\nsen takaisin ja halkaista kallonne samassa silmänräpäyksessä. Kyllä\nminä tiedän. Muistattehan Jake Deeringin? Wetzel kävi yksinään hänen\nja Jim Girtyn kimppuun ja tappoi molemmat. Tiedätte, mitä hän teki\nGirtylle.\"\n\n\"Hänen täytyy olla hyvä tappelija, sen myönnän, mutta en pelkää häntä.\"\n\n\"Nyt ei ole kysymys siitä. Koetan vain puhua teille järkeä. Teillä on\nnyt tilaisuus tehdä toinen noista metsämiehistä vaarattomaksi. Tehkää\nse hetkeäkään viivyttelemättä, se on minun neuvoni.\"\n\nBrandt puhui niin kiihkeästi, että se näytti vaikuttavan Leggetiin. Hän\nsiveli kellertävää partaansa ja tuprutteli miettiväisesti piippuaan.\n\n\"Vaihtaako Saarnijousi vankinsa viiteen hevoseen?\" kysyi hän hetkisen\nkuluttua shawneelta.\n\nIndiaani pudisti päätään.\n\n\"Kuinka monta pitäisi olla?\"\n\nPäällikkö asteli arvokkaasti edestakaisin vankinsa edessä. Hänen tummat\nja ilmeettömät kasvonsa olivat täysin tutkimattomat, mutta hänen\nylväs ryhtinsä ja harkittu, juhlallinen käyntinsä osoittivat hänen\nsuhtautuvan tarjoukseen täysin välinpitämättömästi.\n\n\"Shawnee tuntee metsät Sinivuorilta Suurille järville saakka\", vastasi\nhän vihdoin syvällä kurkkuäänellä, \"ja hän tuntee kalpeanaamojen suuret\nmetsästäjät. Vain Kuoleman tuuleen Saarnijousi vaihtaa vankinsa.\"\n\n\"Siinä kuulitte\", virkkoi Legget leväyttäen käsiään. \"Antaa hänen\nmennä. Hän pitää kyllä metsästäjän loppuvaiheesta huolen, jos kukaan.\nJa kuta pikemmin hän lähtee, sitä sukkelammin hän tulee takaisinkin,\njolloin voimme heti käydä toimeen. Pitäisihän teidän tyytyä jo\nsiihenkin, että saatte tytön, kun --\"\n\n\"Vaiti!\" käski Brandt terävästi.\n\n\"Tuo rakkausjuttu näyttää tehneen teidät hiukan hermostuneeksi, Brandt.\nEnnen olitte aina tyyni ja kylmä, mutta nyt pelkäätte vangittua ja\nköytettyä miestä, jolla ei ole enää pitkältä jäljellä.\"\n\n\"En pelkää ketään\", vastasi Brandt synkästi, \"mutta tiedän asioita,\njoita en saa teidän kalloonne mahtumaan. Jos Zane pääsee livistämään,\nminkä hän todennäköisesti tekeekin, tuhoavat hän ja Wetzel joukkonne\nkerralla.\"\n\n\"Ha! ha! ha!\" hohotti Legget takoen polviinsa. \"Mahdollisuutenne saada\ntyttö ovat silloin myös menneet, vai mitä?\"\n\n\"Olen nyt joka tapauksessa sanonut sanottavani, niin että älkää\nsitten syyttäkö minua\", tiuskaisi Brandt nousten ja lähtien kiivaasti\npaikalta. Tullessaan Jonathanin kohdalle hän pysähtyi.\n\n\"Zane, jos voisin, maksaisin nyt teille iskun, jonka kerran sain.\nMatkallani länteen poikkean kuitenkin shawneiden kylään --\"\n\n\"Sen kauniin tytön keralla\", pisti Legget väliin.\n\n\"Jossa toivon näkeväni päänahkanne riippuvan orressa päällikön majassa.\"\n\nMetsämies katsoi häneen tiukasti, mutta ei vastannut mitään. Sanat\neivät olisikaan tulkinneet hänen ajatuksiaan niin selvästi kuin tuo\nsynkkä ja uhkaava katse.\n\nBrandt meni kiroten tiehensä. Hän ei ollut mikään pelkuri, mutta hän\najatteli selvästi ja järkevästi. Niin kauan kuin nämä metsämiehet\nelivät, oli jokainen lainsuojaton merkitty ja tuomittu mies. Vangin\nsilmissä näkynyt tuhoaennustava ja kylmä välähdys oli vain sen tunteen\nheijastusta, jolla rajaseutu suhtautui hänen kaltaisiinsa olioihin.\n\nJonathanin vielä pohtiessa kaikkea kuulemaansa ilmestyi laaksoon kolme\nmuuta shawneeta, jotka Saarnijousi vei heti hiukan syrjään heidän\nkanssaan ilmeisesti jostakin neuvotellakseen. Lausuttuaan sitten\nsotureilleen neuvottelun päätyttyä vielä joitakin sanoja Saarnijousi\ntuli Jonathanin luo, päästi jalat hihnoista ja kehotti kädenliikkeellä\nhäntä nousemaan. Vanki totesi hyvillään voivansa kävellä, vaikka koko\nruumis tuntuikin kauttaaltaan hellältä ja puutuneelta. Hän päätteli\nhaavan olevan tuskallisuudestaan huolimatta verraten vaarattoman, ja\nettä häntä lähdettäisiin heti kuljettamaan shawneiden kylään.\n\nAsia olikin niin, sillä päällikkö suuntasi kulkunsa suoraan solaan\nkolmen soturin kulkiessa jäljessä. Jonathan painoi yksityiskohtaisen\ntarkasti mieleensä Leggetin piilopaikan. Aitauksessa solan\nsuulla oli joukko kauniita hevosia, myös hänen sisarensa poni.\nLuoksepääsemättömämpää luonnollista linnoitusta Legget olisi tuskin\nvoinut löytää niiltä seuduilta. Sola oli niin kapea ja jyrkkäseinäinen,\nettä kymmenkunta miestä olisi pitänyt siinä puolensa koko armeijaakin\nvastaan. Se vei sitäpaitsi korkealle, alastomalle kukkulalle, jonka\nhuipulta oli laaja näköala ympäristöön.\n\nKun Jonathan laskeutui vartioineen rinnettä alas, oli hän jälleen\ntoivehikkaalla mielellä, kuten aina niin kauan kuin hän oli hengissä.\nPitkä matka shawneiden kylään oli kuljettava suoraan tiettömän erämaan\nhalki. Delawarein kylät olivat kaukana pohjoisessa ja wyandotien\nlännessä, ja kun tämä alue oli koko matkan louhikkoista ja kuivaa,\neikä siis tarjonnut minkäänlaisia houkuttelevia laitumia hirville\ntahi puhveleille, oli todennäköistä, etteivät he kohtaisi matkalla\nainoatakaan riistan ajoon lähtenyttä indiaanijoukkoa. Tämä Saarnijousen\nedesottaminen oli vangin kannalta katsoen uhkarohkea ja peräti typerä,\nainoana syynä soturin turhamaisuus. Niin neuvokas ja ovela kuin\npäällikkö olikin, vaivasi häntäkin tuo kaikkien indiaanien heikkous,\nhimo saada näytellä saavutuksiaan ja kerskailla niistä. Maineen ja\nkunnian himo on indiaanin luonteessa yhtä voimakas kuin rakkaus\nelämään. Nuori soturi on valmis antautumaan mihin vaaraan hyvänsä\nsaadakseen kotkansulkansa, ja kokenut soturi saattaa kaatua juuri\nkunniansa hetkellä oman turhamaisuutensa uhrina.\n\nWetzel lymysi metsissä, nopeana kuin hirvi, rajuna ja pelottomana kuin\nleijona. Hän hiipi varmasti jossakin noiden aukeiden lähettyvillä,\nkorvat herkkinä kuin kauriilla ja silmät terävinä kuin haukalla\nkeksiäkseen jonkun merkin ystävästään. Kun hän pääsee jäljille, seuraa\nhän sitä äänettömästi ja sitkeästi kuin susi hirveä. Hyökkäys tapahtuu\nvasta oikealla hetkellä, ehkä vain pyssynkantaman päässä shawneiden\nkylästä. Wetzelin kärsivällisyys oli yhtä ihmeellinen kuin hänen\nmuutkin luonnonlahjansa.\n\n\n\n\nXIV\n\n\n\"Hyvää huomenta, eversti Zane\", tervehti Helen hilpeästi tullessaan\npihalle, jossa eversti kaivoi parhaillaan jotakin uutta kukkapenkkiä.\n\"Mahtoiko Will tulla tänne?\"\n\n\"Arvelen sinun löytävän hänet, jos löydät Betyn\", vastasi eversti\nkuivasti.\n\n\"Sitä juuri ajattelinkin, totta puhuen\", sanoi Helen nauraen. \"Epäilen\nWillin karanneen luotani tänään aivan tahallaan.\"\n\n\"Hän ja Betty lähtivät pähkinöitä poimimaan.\"\n\n\"Kerrassaan halpamaista Williltä!\" huudahti Helen loukkaantuneesti.\n\"Olen koko ajan odottanut pääseväni pähkinäretkelle, ja Will ja Betty\nlupasivat kumpikin ottaa minut mukaan.\"\n\n\"Annahan kun kerron sinulle jotakin, Helen\", virkkoi eversti nojaten\nlapioon ja katsoen tyttöön veitikkamaisesti. \"Sanoin heille, ettei\npakkanen ollut vielä ehtinyt kypsyttää pähkinöitä, mutta he lähtivät\nkuitenkin. Will pyysi vielä mennessään minua sanomaan sinulle, jos\nsattuisit tulemaan meille, että hän tuo nyt ne haluamasi kirjavat\nlehdet.\"\n\n\"Todellakin äärettömän ystävällistä! Lähden kuin lähdenkin heidän\njälkeensä.\"\n\n\"Älähän huoli, Helen. Menettelet päinvastoin erittäin viisaasti, jos\npysyt kotona\", epäsi eversti iskien merkitsevästi silmää.\n\n\"Ah! nyt ymmärrän! Kuinka sokea olenkaan ollut!\"\n\n\"Kaikki hyvin, tyttöseni. Näemme mielihyvällä Betyn kiintyvän Williin,\njoka on oikein hyvä ja kunnollinen poika. Jumala vain tietää, missä\nhuolessa olimme hänen kanssaan Alfredin kuoltua, mutta nyt hän alkaa\njälleen olla entisellään, ja, Helen, asia on sillä tavalla, että\nnuorien täytyy mennä naimisiin täällä rajaseudulla. Niin, niin, älä\nyhtään naura, sillä sinut viedään miehelään kuten kaikki toisetkin\ntytöt. Emme ole nyt idässä, jossa tytöt saattoivat haihatella ja\nvalikoida niin kauan kuin kutakin halutti. Naimaton tyttö on täällä\nsuoraan sanoen aivan turmiota tuottava olento. Joitakin vuosia sitten\nkuulin kahden huimapäisen nuorukaisen tapelleen erään tytön takia niin,\nettä molemmat kannettiin kuolleina paikalta. Jos tyttö olisi tehnyt\nvalintansa ajoissa, olisivat kaikki kolme eläneet hyvinä ystävinä,\nsillä täällä olemme kuin yhtä suurta perhettä. Muista tämä, Helen, ja\nmitä Bettyyn ja Williin tulee, teet viisaasti noudattamalla meidän\nesimerkkiämme: Olkoot he rauhassa. Mikään muu ei saa niin nopeasti\ntulipaloa pojan ja tytön välille.\"\n\n\"Olen onnellinen nähdessäni Betyn ja Willin kiintyvän toisiinsa\",\nsanoi Helen vakavasti kysyen sitten nöyrästi suuret silmät kirkkaasti\nloistaen: \"Sanokaahan, eversti Zane, kenen olette minulle valinnut?\"\n\n\"Tuota kysymystä olen jo pelännyt, enkä tiedä, mitä vastata. Jackia\nlukuunottamatta olen punninnut asutuksen kaikki naimakelpoiset nuoret\nmiehet ja, ikävä kyllä, heidät köykäisiksi löytänyt. Jackista et\nluonnollisesti välitä, koska hän on metsämies, tappelija ja kaikkea\nsellaista, eikä toisista taas ole sinulle.\"\n\n\"Eikö sitten Jonathanin kaltainen metsämies ansaitsekaan naisen\nrakkautta, eversti Zane?\" kysyi Helen melkein surullisesti.\n\n\"Jumala sinun herttaista sydäntäsi siunatkoon, lapsi, totta kait\",\nvastasi eversti lämmöllä. \"Ihmiset ovat täällä toisenlaisia kuin\nidässä. Oppinut ja hieno mies, joka ei pystyisi raskaaseen työhön ja\njoka pelkäisi tahrivaa multaa, hikeä ja, sanokaamme, vertakin, ei voisi\nauttaa meitä Lännen valloittamisessa. Jonathan on useimpien rajaseudun\nnuorten miesten yläpuolella, niin koruton ja koulunkäymätön kuin hän\nonkin, ja läpikotaisin hienoimpia miehiä, mitä on konsanaan käynyt\nmokkasiineissa tahi muissa jalkineen nimellisissä.\"\n\n\"Miksi sitten sanoitte niin -- niin kuin sanoitte?\"\n\n\"Kas asian laita on siten, että kaikki tytöt pitävät kosijoista\",\nvastasi eversti katsoen salavihkaa Helenin miettiväisiä, alaspainuneita\nkasvoja. \"Melkein kaikki, jotka olen tuntenut, ovat vaatineet\nvalittuaan lyömään laudalta ensin kaikki kilpailijat, ja sitten melkein\nkuolemaan lemmentuskiin, ennenkuin he ovat heittäneet rimpuilemisensa.\nMutta Jack, joka on metsämies, ei kuunaan katsahdakaan tyttöihin,\nsaatikka sitten kosisi omasta alotteestaan. En tiedä, lienenkö\nväärässä, mutta minulla on sellainen käsitys, että mies, joka vie\nHelen Sheppardin morsiamenaan majaansa, saa kosia kauan ja hartaasti.\nJos taas toiselta puolelta joku suloinen ja reipas tyttö, sanokaamme\nesimerkiksi joku Helen Sheppardin kaltainen neito, saisi Jackin\nunohtamaan indiaanit ja sotimisen, olisi hän saanut itselleen maailman\nparhaan miehen. Jack on hurja, mutta vain metsissä. Koruttomampaa,\nrehellisempää ja ystävällisempää miestä ei löydy.\"\n\n\"Sen uskon, eversti Zane, mutta missä on se tyttö, joka voisi saada\nhänen mielenkiintonsa vireille?\" kysyi Helen kiihkeästi. \"Nämä\nmetsämiehet ovat luoksepääsemättömiä. Eikö jo ajatuskin, että joku\ntyttö voisi saada tuon tuiman ja kylmän Wetzelin lämpenemään, ole\nmahdoton? Seikat, joilla toiset miehet lumottaisiin käden käänteessä,\neivät pystyisi häneen eivätkä liioin Jonathaniinkaan. He eivät edes\nhuomaisi niitä.\"\n\n\"Myönnän, että se olisi sangen vaikeata, mutta nainen luotiin\nlumotakseen ja voittaakseen miehen, ja sen hän tekee, aina ja\niankaikkisesti, niin kauan kuin tämä ihana maailma seisoo.\"\n\n\"Luuletteko Jonathanin ja Wetzelin saavuttavan Brandtin?\" kysyi Helen\nmuuttaen äkkiä puheenaihetta.\n\n\"Lyön vetoa vaikka mistä, että tämän syksyn lehdet varisevat Brandtin\nhaudalle\", vastasi eversti niin kylmästi ja asiallisella äänellä, että\nHeleniä aivan puistatti.\n\n\"Niinkö, ja lehdethän ovat jo alkaneet varista. Isä sanoi\nBrandtin liittyneen rajaseudun suurimpaan ja vaarallisimpaan\nrosvojoukkoon. Kuinka voivat nämä kaksi miestä voittaa indiaanitkin\nmetsänkäyntitaidossa, kuten olen kuullut heidän tekevän, ja tuhota\nsellaisen joukon, kuin mitä Legget on kerännyt ympärilleen?\"\n\n\"Olen kuullut Daniel Boonen tekevän saman kysymyksen Wetzelille,\nja Boone oli kuuluisa indiaanitaistelija, vaikka hän ei ollutkaan\nmetsämies sanan koko laajuudessa. Samaa ovat monet toisetkin täällä\nrajaseudulla harmaantuneet uudisasukkaat ihmetelleet. Itse olen\ntuntenut Wetzelin parikymmentä vuotta, mutta kysymykseen en osaa\nvastata. Jonathan on luonnollisesti vain hänen varjonsa, sillä Wetzel\non kaikista niistä miehistä tyypillisin, jotka ovat pysyttäneet\nrajaseudun käsissämme. Hän oli ensimmäinen metsämies ja tulee\nepäilemättä olemaan viimeinenkin.\"\n\n\"Mitä Jonathanilla ja Wetzelillä sitten on, joka puuttuu toisilta\nmiehiltä?\"\n\n\"Ihmeellisesti kehittynyt metsänkäyntitaito on heissä yhtynyt\nharvinaisiin ruumiinvoimiin. Kuvittele mies, jonka huomiokyky on\nherkistynyt niin hiuksenhienoksi, että hän tuntee melkein kuin\nvillieläimen vaistolla, mitä metsässä on milloinkin tekeillä. Nopeus\nesimerkiksi on tärkeä tekijä. On välttämätöntä osata juosta väsymättä\nja nopeasti, kun paikallaan pysyminen tietäisi varmaa kuolemaa.\nMetsämies on varuillaan ja toimessa koko ajan niin kotona kuin\nmetsässäkin. Sinä et uskoisi heistä mitään sellaista, eikö totta? Mutta\nihminen ei voi olla suuri missään, ellei hän ole aina harrastukseensa\nkiintynyt. Ajattele, missä mainiossa kunnossa nuo miehet ovat. Kostoa\nhimoitsevia indiaaneja välttääkseen heidän täytyy olla valmiit\nrientämään tiehensä millä hetkellä hyvänsä nopeasti kuin hirvet. Zanet\novat olleet kaikki hyviä juoksijoita. Itse en ollut huonoimpia, ja\nBetty juoksi kuin kauris, minkä tuo vanha varustus todistaa, kunnes\nsen hirret ovat lahonneet mullaksi. Isak oli myös nopsajalkainen, ja\nJonathan menee kuin säikähtynyt hirvi. Mutta Wetzel voittaa hänet\nsittenkin.\"\n\n\"No hyvänen aika, Helen!\" huudahti everstin hymyilevä vaimo ikkunasta,\n\"etkö sinä väsy konsanaan Ebin tarinoihin Wetzelistä, Jackista ja\nindiaaneista? Tule sisään. Olen varma, että jutteluni tekee sinulle\nenemmän hyvää kuin hänen tarinansa.\"\n\nHelen noudatti rouva Zanen kehoitusta, sillä hänestä oli hyvin hauskaa\nkuunnella everstin vaimoa, joka oli niin hilpeä ja miellyttävä, niin\nauttavainen ja ystävällinen herttaisessa rauhallisuudessaan. Rouva\nZanella oli parhaillaan pellavakangas kangastuolissa, ja kun se oli\ntarkastettu, siirtyi puhe vielä muistossa välkehtiviin kalliisiin\nsilkkeihin ja sametteihin ja niistä vähitellen viime aikojen\ntapahtumiin. Helen kertoi, mitä eversti oli vihjannut Willistä ja\nBetystä.\n\n\"Eikö se Eb ole ihan vallan kauhea?\" päivitteli rouva Zane.\n\n\"Eihän siinä mitään pahaa ollut.\"\n\n\"Eipä kylläkään, mutta hän saa vielä Betyn raivoihinsa ja meidät muut\nnauramaan sydämen pohjasta.\"\n\n\"Hän sanoi jo tehneensä suunnitelmansa minunkin varalleni.\"\n\n\"Tietysti, tyttöseni. Sitä vanhaa kunnon Ebiä! Kuinka hänestä olisikaan\nmieluista nähdä sinut onnellisessa avioliitossa. Hänen sydämensä\non yhtä suuri kuin harju tuossa. Tälle asutukselle hän antaa koko\nelämänsä.\"\n\n\"Hänen mielenkiintonsa ulottuu jokaiseen. Toissa päivänä hän puhui\nminulle viimeksi herra Mordauntista sanoen tuntevansa mitä suurinta\nsääliä häntä kohtaan ja tahtovansa niin mielellään auttaa häntä\njollakin tavalla. Ja onhan se sanomattoman surullista, että sellainen\nsivistynyt ja hienosta, ylhäisestä perheestä lähtenyt mies kuin\nMordaunt vajoaa noin auttamattoman syvälle.\"\n\n\"Niin, se on surullista kenestä hyvänsä säätyyn ja sivistykseen\nkatsomatta, ja maailma on täynnä sellaisia raukkoja. Miehen ulkonäkö\nmiellytti minua. Luonnollisesti en joutunut kertaakaan hänen kanssaan\npuheisiin, mutta näin hänet usein ja hänessä oli jotakin, joka herätti\nminussa myötätuntoa. Kauniit kasvot eivät sitä aiheuttaneet, vaan jokin\nmuu, jota en osaa selittää.\"\n\n\"Minäkin pidin hänestä kerran ystävänä\", lausui Helen surumielisesti.\n\"Olen iloinen, että hän on mennyt.\"\n\n\"Mennytkö?\"\n\n\"Niin, hän lähti eilen. Hän kävi luonani hyvästiä sanomassa, ja\nlukuunottamatta kasvojen sairaalloista kalpeutta ja vapisevia käsiä hän\noli jotakuinkin samanlainen kuin ennen kotona Virginiassa. Hän sanoi\npalaavansa Englantiin ja pyysi anteeksi, että hän oli tuottanut isälle\nja minulle kärsimyksiä. Viina oli tuhonnut hänet, sanoi hän, ja siltä\nse onneton todella näyttikin. Annoin hänelle kättä ja juoksin sitten\nkammariini itkemään.\"\n\n\"Miespoloinen!\" huokaisi rouva Zane.\n\n\"Isä sanoi hänen lähteneen täältä eräs Metzarin mies oppaanaan.\"\n\n\"Sitten hän ei ottanut Casea eli sitä 'pientä lurjusta', kuten Eb\nsanoo, ollenkaan mukaansa?\"\n\n\"Ei. Ellen muista väärin, sanoi isä, ettei Case lähtenyt.\"\n\n\"Kunpahan olisi mennyt. Hän ei ole kylällemme mikään kaunistus.\"\n\nUlkoa alkoi kuulua ääniä. Rouva Zane katsahti ikkunasta ja sanoi:\n\"Siinähän Betty ja Will tulevatkin.\"\n\nHelen meni kuistille nähden orpanansa ja Betyn tulevan portista ja\neverstin katsovan heitä lapioonsa nojaten.\n\n\"No oliko koivuissa pähkinöitä?\" tiedusteli eversti hilpeän\nveitikkamaisesti.\n\n\"Eikö mitä\", vastasi Will reippaasti kujetta huomaamatta: \"kuoret eivät\nolleet vielä auenneet.\"\n\n\"Osaa se pakkanenkin olla välistä kiusallisen hidas\", valitti eversti\nnaurahtaen.\n\n\"Missä ne minun lehteni ovat?\" kysyi Helen hymyillen ja nyökäyttäen\npäätään Betylle.\n\n\"Mitkä lehdet?\" ihmetteli tämä tyhmistyneenä.\n\n\"Ne, jotka Will lupasi poimia minun kanssani, vaikka hän sitten muutti\nmielensä ja sanoi tuovansa ne nyt.\"\n\n\"Unohdin\", vastasi Will käyden hieman noloksi. Eversti rykäisi, mutta\nkohdatessaan Betyn katseen, joka oli alkanut kipenöidä, hän alkoi\ntarmokkaasti jatkaa kaivamistaan.\n\nVeljen ensimmäiset sanat olivat nostattaneet veret Betyn poskille,\nmutta huomatessaan, ettei veli tahtonut nyt kiusoitella häntä kuten\ntavallisesti, hän tyyntyi heti. Hän katsahti tielle ja valahti\nlumivalkoiseksi.\n\n\"Eb, katsohan!\" huudahti hän.\n\nAlhaalla näkyi kaksi rotevaa miestä, jotka lähestyivät työläästi.\nToinen tuki toista.\n\n\"Wetzel ja Jack! Ja Jack on haavoittunut!\" kirkaisi Betty.\n\n\"Olehan nyt rauhallinen, kultaseni\", sanoi eversti kuten hänen tapansa\noli aina vakavina hetkinä. Hän kiiruhti tulijoita vastaan ja auttoi\nWetzeliä taluttamaan Jonathanin perille.\n\nWetzel oli kauttaaltaan likomärkä, pitkä tukka sotkuinen ja hajallaan\nja koko hänen olemuksensa peloittavan näköinen. Jonathan oli kalpea\nja näytti heikolta. Takki oli veren tahrima ja kädessä, joka puristi\ntiukasti vasenta olkapäätä, näkyi myös verta.\n\nHeleniä värisytti. Hän nojasi kuistin kaiteeseen melkein\npyörtymäisillään, sydän aivankuin seisahduksissa, ja niin kauhuissaan,\nettei hän voinut edes huudahtaakaan.\n\n\"Jack! Jack!\" vaikeroi Betty tuskallisesti.\n\n\"Ei mitään vaaraa, Betty\", virkkoi Wetzel.\n\n\"Älä nyt turhasta säikähdä, Betty, jos näetkin pienen veriläikän\",\nlisäsi Jonathan koettaen hymyillä.\n\n\"Tuokaa vettä, sakset ja pellavasiteitä\", sanoi Wetzel, kun rouva Zane\nilmestyi portaille.\n\n\"Tulkaa sisään\", huudahti everstin vaimo häviten jälleen samaa tietä.\n\n\"Ei\", vastasi Jonathan riisuen takkinsa ja napittaen sitten veljensä\navulla auki paitansa, joka siirrettiin varovasti alas haavoittuneelta\nolkapäältä. Iso, sinertävä reikä ammotti juuri vasemman solisluun alla.\n\nNähdessään ruskean ja voimakkaan olkapään ja pitkän, jäntevän käden\nkyhmyisine ja korkealle kohoavine lihaksineen, jotka liikkuivat,\nohenivat ja paisuivat ruskean ihon alla, ei Helen voinut olla\ntuntematta ihailua, niin peloissaan kuin hän muuten olikin.\n\n\"Olipa vähää vailla, ettei ottanut keuhkoihin\", sanoi rouva Zane.\n\"Tuota reikää ei ole konsanaan mikään luoti tehnyt, Eb.\"\n\nWetzel pesi haavan, levitti joitakin taskustaan ottamiaan lehtiä päälle\nja sitoi sitten olkapään lujasti.\n\n\"Mikä tuon reiän teki?\"\n\nWetzel otti permannolta nuolikontin, jonka Jonathan oli hellittänyt\nkädestään, ja etsi joukosta yhden ojentaen sen everstille. Piikivikärki\nja osa vartta olivat hyytyneen veren peitossa.\n\n\"Shawnee!\" huudahti eversti. Hän vei Wetzelin hiukan syrjään ja alkoi\nkeskustella matalalla äänellä Jonathanin mennessä Betyn käsivarteen\nnojaten sisään.\n\nHelen juoksi kotiin ja päästyään huoneeseensa purskahti itkuun. Hän\nitki pelosta, hermostumisesta, helpoituksesta ja ilosta. Sitten hän\nvaleli kasvojaan vedellä, hieroi poskiaan saadakseen ne hiukankin\npunoittamaan ja alkoi puuhailla päivällistä kuin unissa käyden. Hän ei\nsaanut mielestään tuota jykevää olkapäätä ja siinä näkynyttä hirveätä\nhaavaa. Että Jonathan eli vielä sellaisen haavan saatuaan! Mikä\nihmeellinen mies! Hänen voimansa olivat olleet lopussa, kun hän pääsi\nkotiin, mutta kuinka tyyni ja rauhallinen hän sittenkin oli! Ja hän oli\nvielä hymyillytkin Betylle?\n\nIltapäivä kului Helenin mielestä niin sanomattoman hitaasti. Kun\nillallinen oli vihdoin syöty, muutti hän pukua ja pyytäen Willin\nmukaansa lähti everstin taloa kohti. Tähän aikaan everstin löysi\nmelkein varmasti aina kuistilta istumasta, jossa hän poltteli pitkää\nindiaanipiippua ja katseli uneksivasti alas laaksoon.\n\n\"Kas, kas, kuinka suloinen sinä taaskin olet\", lausui hän Helenille\nlisäten samassa Williin kääntyen ja silmäänsä iskien: \"Elisabeth on\nsisällä Jackin luona.\"\n\n\"Kuinka hänen laitansa on?\" kysyi Helen kiihkeästi, kun Will oli\nnaurahtaen ja jonkun leikkisän sanan huudahtaen kiiruhtanut portaita\nylös.\n\n\"Jack voi kuin ruhtinas. Hän on nukkunut koko päivän. Haava ei liene\nkovinkaan paha, ei ainakaan sellaisille kuin hän ja Wetzel. Tavallinen\nmies olisi lyykistynyt paikalle. Bess väittää hänen olevan parin päivän\npäästä ylhäällä, ellei verenmyrkytystä tahi jotakin muuta nyt tule\nlisäksi. Wetzel on varma, että he ovat jo viikon kuluttua täydessä\ntyössä jälleen.\"\n\n\"Löysivätkö he Brandtin?\" kysyi Helen.\n\n\"Kyllä. He seurasivat häntä pesäänsä, tahi toisin sanoen, Leggetin\npiilopaikkaan, johon he olivat odottaneetkin hänen pyrkivän. Sieltä\nindiaanit sitten ottivat Jonathanin.\"\n\n\"Jonathan joutui siis vangiksi?\"\n\nEversti Zane kertoi hänelle lyhyesti kaikki, mitä kolmena edellisenä\npäivänä oli tapahtunut, samat seikat, jotka hän oli aamupäivällä\nkuullut Wetzeliltä.\n\n\"Indiaanilla, jonka näin lähteellä, oli sama jousi, jonka näin nyt\nJonathanilla. Hän varmasti ampui nuolen. Roteva ja uljaan näköinen\nsoturi.\"\n\n\"Hän oli todellakin sekä suuri että paha indiaani, taitavin ja ovelin\nvakooja, mitä on konsanaan mokkasiineissa astellut. Nyt hän lepää\nvaiti ja liikkumattomana lehdillä ja sammalella. Legget ei saa enää\nmilloinkaan toista sellaista lähettiä. Menkäämme sisään.\"\n\nHän vei Helenin tilavaan arkihuoneeseen, jossa Jonathan lepäsi\nvuoteessa. Betty ja Will istuivat hänen vieressään. Saapuvilla\noli vielä everstin oman perheen jäseniä lukuunottamatta useita\nnaapureitakin.\n\n\"Jack, täällä on eräs nuori neiti, joka kyselee vointiasi. Betty, tämä\nmuistuttaa niin elävästi siitä, kun Isak tuli kotiin haavoittuneena\nkarattuaan huronien kylästä. Merkillistä muuten, ettei hän ole tänä\nsyksynä jo tullut indiaanilemmittynsä kanssa meitä tervehtimään.\"\n\nHelen ei nähnyt ketään muita kuin vuoteella lepäävän äänettömän ja\nkalpean miehen. Suuret silmät olivat nyt entistä loistavammat ja\nsyvyydessään melkeinpä tummat.\n\n\"Kuinka voitte?\" hän kysyi hiljaa.\n\n\"Oikein hyvin, kiitos kysymästänne\", vastasi Jonathan.\n\nEversti koetti kaiken taitonsa ponnistaen kääntää läsnäolijoiden\nhuomion joihinkin hänen joko todella kuulemiinsa tahi juuri nyt\ntekaisemiinsa merkillisiin uutisiin, mikä hänelle onnistuikin, niin\nettä Helen ja Jonathan jäivät siten jotakuinkin kahdenkesken.\n\nVanha ja kokenut eversti arveli ratkaisevan hetken ehkä vihdoinkin\nkoittaneen. Hän näki Helenin kasvot tämän kumartuessa Jonathanin\npuoleen ja se riitti. Hän olisi tehnyt vaikka mitä, keksinyt mitä\nhyvänsä pysyttääkseen toiset noista kahdesta erillään.\n\n\"Olin niin peloissani\", kuiskasi Helen.\n\n\"Miksi?\" kysyi Jonathan.\n\n\"Oh! Luulin teidän olevan kuolemaisillanne -- olitte niin kalpea ja\nverinen ja sitten tuo kauhea haava!\"\n\n\"Kyllä se siitä korjautuu.\"\n\nHelen katsoi häneen hellästi hymyillen. Niin vähäpätöisenä kuin\nmetsästäjä ehkä vammaansa pitikin, todistivat hänen kalpeat ja uupuneet\nkasvonsa ja heikentyneet voimansa Helenille, että kotimatkan oli\ntäytynyt olla sanomattoman työläs ja rasittava. Jonathanin ennen aina\nniin kylmät ja kimaltelevat silmät olivat nyt väsyneet, melkeinpä\nsurumieliset. Helen ei tuntenut häntä kohtaan nyt vähintäkään\npelkoa. Hän lepäsi siinä niin avuttomana kuin nukkuva lapsi. Siihen\nsaakka hän oli aina vaikuttanut kummallisen luoksepääsemättömältä\nja poistyöntävältä, mutta nyt ei Helen nähnyt hänessä muuta kuin\nlempeyttä; miehen, joka oli väsynyt taisteluun. Helenin sydän paisui\nsäälistä, hellyydestä ja rakkaudesta. Jonathanin avuttomuus vaikutti\nhäneen syvemmin kuin konsanaan hänen voimansa. Hän pujotti melkein\ntietämättään kätensä metsämiehen käteen.\n\nJonathan loi häneen katseen, joka näki ja ymmärsi. Tuska oli murtanut\nhänen jäykkyytensä. Hän tunsi sillä hetkellä kuin äkkiä muuttuneensa\nja näkevänsä asiat eri valossa. Sulavan hellä katse, liikutuksesta\nhehkuvat kasvot ja tytön koko suloinen kauneus lumosivat hänet, minkä\nlisäksi hän tunsi sisimmässään outoa, autuaallista, ja pulpahtelevaa\nja vastustamattomasti mukaansatempaavaa riemua. Helenin sormien keveä\nkosketus värisytti häntä; hän sulki ne suureen kouraansa lujaan ja\nlämpöiseen puristukseen.\n\n\"Helen\", kuiskasi hän hiljaa ja empien.\n\nHelen kumartui lähemmäksi. Jonathanin huulet vavahtelivat ja sieraimet\nlaajenivat, mutta silmät olivat sanomattoman surumieliset.\n\n\"Minä rakastan teitä.\"\n\nHelen eroitti matalan kuiskauksen. Hänestä tuntui kuin hän olisi\nliidellyt johonkin ihanaan maahan noiden sanojen helkkyessä korvissa\nkuin kaunein soitto. Uneksiko hän? Hän katsahti Jonathaniin. Ei, hänen\ntummista silmistään säteili rakkaus, jota hän ei voinut enää kieltää.\nHelen tunsi outoa ja ihmeellistä liikutusta, joka löi hänen ylitseen\nkuin mahtava, lämmin laine. Tunne oli suloinen ja voimakas, mutta\nsamalla kummallisen tuskallinenkin. Tämä tietoisuuteen herääminen oli\ntapahtunut liian äkkiä ja aivan toisin, kuin mitä hän oli konsanaan\nuskaltanut toivoakaan. Hän painoi päänsä alas.\n\nEversti Zane tarttui samassa hänen tuolinsa selkänojaan ja virkkoi\nhilpeästi:\n\n\"Taidat antaa Jackin puhua liian paljon, tyttöseni. Katso nyt, miten\nkalpealta ja uupuneelta hän näyttää.\"\n\n\n\n\nXV\n\n\nKahden vuorokauden kuluttua Jonathan Zane oli jalkeilla ja istuskeli\nkuistilla aivankuin hän ei olisi ollutkaan haavoittunut. Kolmantena\npäivänä hän käveli lähteellä ja viikon kuluttua hän odotti Wetzeliä\nvalmiina lähtemään metsiin.\n\nKun hän istui tämän pakollisen toimettomuuden kahdeksantena päivänä\nBetyn ja everstin keralla kuistilla, ilmestyi Wetzel eräälle\nharjanteelle varustuksesta itään. Hän oli hetkisen kuluttua alhaalla ja\ntuli suoraan heitä kohti. Hänen ilmeensä oli heidän kaikkien mielestä\npeloittava. Juro ystävällisyys ja kasvojen tyyni, vaikkakin kylmä\nylevyys, johon he olivat tottuneet, oli nyt poissa, mutta niissä ei\nnäkynyt silti jälkeäkään hänen luonnottomasta intohimostaan tuhota ja\ntappaa. Tuo kaamea himo oli epäilemättä nyt ihan kiehumapisteessään,\nmutta se oli kätketty läpitunkemattoman naamion alle.\n\nSanottuaan Jonathanille, että tämän oli kohdattava hänet seuraavana\npäivänä auringon laskiessa eräässä paikassa viiden penikulman päässä\nvirtaa ylös, hän ilmoitti everstille Leggetin lähteneen joukkoineen\nliikkeelle etelää kohti todennäköisesti ryöstämistarkoituksessa. Hän\nojensi everstille kätensä ja kääntyi Bettyyn päin.\n\n\"Hyvästi, Betty.\" Ääni oli syvä ja sointuva.\n\n\"Hyvästi, Lew\", vastasi Betty viivytellen, ikäänkuin hämmästyneenä.\n\"Jumala sinua varjelkoon\", lisäsi hän sitten.\n\nWetzel heitti luodikon olkapäälleen ja kiiruhti pois kääntyen metsän\nreunassa katsomaan taaksensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä häntä ei\nnäkynyt enää.\n\n\"Tuntui niin kummalliselta, kun hän otti minua kädestä\", lausui eversti\nZane. \"Sitä hän ei ole tehnyt vielä milloinkaan, vaikka olenkin nähnyt\nhänen lähtevän aivan samalla tavalla lukemattomat kerrat. Eikö se ollut\nomituista, Betty?\"\n\nBetty vastasi vasta sitten kuin Jonathan oli mennyt sisään.\n\n\"Lew käyttäytyi aivan samoin silloin, kun hän lähti Millerin jälkeen\",\nkertoi Betty hiljaa. \"Vaikka hän ei välitäkään vaaroista, ottaa hän\naina kaikki seikat huomioon, ja nyt uskon hänen tehneen sen havainnon,\nettä hänellä on hyvin pienet onnistumismahdollisuudet. Niinhän oli\nsilloinkin laita. Hän tiesi Millerin jälkien vievän suorinta tietä\nGirtyn leiriin. Ja Lew on kiintynyt meihin läheisesti, vaikka hän ei\nsitä erikoisemmin ilmaise. Kunpahan Jack ja hän palaisivat onnellisesti\ntältä retkeltä.\"\n\n\"Luulen tämän olevan heidän pahimman ja vaarallisimman ajonsa\", virkkoi\neversti huolestuneesti. \"Huomasitko, miten synkäksi Jack kävi Wetzelin\nnähdessään? Hänen metsämieselämänsä on suuresti Wetzelin vaikutuksen\nansiota.\"\n\n\"Minäpä sanon sinulle jotakin, Eb\", lausui Betty vilkkaaseen tapaansa.\n\"Tämä on Jackin viimeinen ajo.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ellei hän palaa, menee hän kaikkien metsämiesten tietä, mutta jos hän\ntulee takaisin, ei hän poistu enää milloinkaan Helenin luota.\"\n\n\"Ugh!\" huudahti eversti ilmaisten mielihyvänsä tällä indiaaneilie\ntunnusmerkillisellä tavalla.\n\n\"Samana iltana, jolloin hän lepäsi kotiin tultuaan haavoittuneena\nvuoteessaan, näin hänen katsovan Heleniin. Sitä katsetta! Eb, Helen on\nvoittanut.\"\n\n\"Toivon niin, mutta minä pelkään, minä pelkään\", vastasi hänen veljensä\nsynkästi. \"Siinäpä se juuri on, palaako hän! Betts, koetahan katsoa,\nkäykö hän Helenin luona ennen lähtöään.\"\n\n\"Kyllä. Nyt hän tulee\", varoitti Betty.\n\n\"Halloo, Jack!\" huudahti eversti, kun hänen veljensä ilmestyi\nkynnykselle aikoen jatkaa matkaansa pysähtymättä. \"Mitä sinulla on\nkädessäsi? No jumaliste! Sama kirottu nuoli, jonka se shawnee ampui\nlävitsesi! Mihin sinä sitä kanniskelet? Perhana vieköön -- no -- ka --\nmitä sinä nyt Betts --\"\n\nBetty oli antanut hänelle pohkeeseen navakan potkun.\n\nMetsästäjä oli mennyt hämilleen. Hän epäröi ja punastui ja olisi\nilmeisesti ollut mielellään vaiti, mutta kun kysymys oli suora, ei\nhän voinut olla vastaamatta. Ja teeskentely oli hänelle jotakin aivan\nmahdotonta.\n\n\"Helen tahtoi saada sen, ja taidanpa sanoa totuuden, jos kerron\nmeneväni sinne\", virkkoi hän lopulta ja poistui.\n\n\"Jopa sinä olet tuhma, Eb!\" tiuskaisi Betty.\n\n\"No älähän sano! Mutta kuka nyt osasi arvata, että hän vei tuota\nkirottua nuolta juuri Helenille?\"\n\nKun Helen saatteli Jonathanin pieneen ja kodikkaaseen\nvierashuoneeseensa, alkoi hänen sydämensä sykkiä niin rajusti, että hän\nkuuli sen lyönnit.\n\nHän ei ollut nähnyt metsästäjää sen jälkeen kuin tämä oli kuiskannut\nhänelle sanat, jotka olivat tehneet hänet niin onnelliseksi. Hän\noli pysynyt kotona, kuullut joka päivä mitä suurimmalla ilolla ja\nkiitollisuudella hänen nopeasta tervehtymisestään, elänyt kokonaan\nonnensa hurmiossa ja odottanut häntä. Ja nyt hän oli tullut, mutta niin\nsynkkänä ja totisena, että Helen tunsi kylmiä väreitä.\n\n\"Olen niin iloinen, että toitte nuolen\", sammalsi hän, \"sillä\nmerkitseehän tämän matkan kulkeminen luonnollisesti sitä, että olette\njälleen voimissanne.\"\n\n\"Pyysitte sitä, ja minä toin sen. Huomenna olen matkalla, jolta en\nehkä milloinkaan palaa\", vastasi hän koruttomasti, ja, kuten kuulosti,\nkylmästi.\n\nMittaamaton kuilu tuntui avautuvan jälleen heidän välilleen. Helenin\näskeinen riemu häipyi vähitellen olemattomiin.\n\n\"Kiitän teitä\", lausui hän äänellä, joka vapisi hänen kaikista\nponnistuksistaan huolimatta.\n\n\"Jotakuinkin mitätön kapine muistoksi.\"\n\n\"En pyytänytkään sitä muistoksi, vaan sentähden -- sentähden, että\nhalusin saada sen. En tarvitse mitään näkyväistä ja käsinkoskettavaa\nesinettä muistini ylläpitämiseksi. Sanat, jotka kuiskattiin minulle\nviikko sitten riittävät kyllä -- vai uneksinko -- uneksinko minä ne?\"\n\nHelen tunsi katkeraa pettymystä. Tämä ei ollut se lempeä,\npehmeä-ääninen mies, joka oli sanonut rakastavansa häntä, vaan entinen\nvälinpitämätön metsämies, synkkien, äänettömien metsiensä ruumistuma,\nkylmän ja tutkimattoman Wetzelin asetoveri.\n\n\"Ei, Helen, niitä ette uneksinut\", vastasi Jonathan.\n\nKirvelevä katkeruus ja tukahduttavan tuskan tunne katosivat kuin\npyyhkäisten, ja hänen sydämensä alkoi jälleen sykkiä suloisen rajusti\nja onnea tulvillaan.\n\n\"Ellen uneksinut, niin toistakaa nyt nuo sanat\", sanoi hän hiljaa\nsiirtyen Jonathanin eteen ja katsoen häneen hellästi ilmehikkäillä\nsilmillään.\n\nMetsämiehen tyyneys hävisi hänen katsahdettuaan vain tyttöön. Hän alkoi\nkulkea huoneessa edestakaisin käsiään väännellen ja silmät hehkuen.\n\n\"Tyttö, olen vain ihminen!\" huudahti hän käheästi pysähtyen Helenin\neteen.\n\nHän seisoi siinä vain silmänräpäyksen, mutta ehti nähdä Helenin\nsäpsähtävän ja iloisen ja toivehikkaan katseen käyvän epävarmaksi.\nKäveltyään hetkisen edestakaisin hän alkoi puhua, ensin katkonaisesti,\nmutta sitten rauhallisemmin ja johdonmukaisemmin tyyntyen samalla\nitsekin.\n\n\"Sanoin rakastavani teitä, ja se on totta, mutta tarkoitukseni ei ollut\nilmaista sitä. Minun ei olisi pitänyt tehdä sitä, mutta se tuntui\nsilloin niin helpolta ja luonnolliselta. Olen taistellut kuukausia\ntätä tunnetta vastaan. Ensin sallin ajatusteni viipyä luonanne, ja\nsiinä tein väärin. Lähdin rosvojen jälkeen suuret silmänne mieleeni\npainuneina, ja ennenkuin aavistinkaan, olitte hiipinyt sydämeeni.\nTuon suudelman jälkeen ei elämäni ole ollut entisellään. Betty sanoi\nteidän välittävän minusta, ja se teki oloni vieläkin tukalammaksi,\nvaikka en oikein tohtinutkaan uskoa häntä. Tulin nyt sanomaan teille\njäähyväiset uskoen voivani hillitä itseni, mutta jo ensi silmäyksenne\nvei lujuuteni. Tästä ei voi tulla mitään, uskokaa minua, tyttö, ei\nainakaan muuta kuin surua ja murhetta. Vaikka välittäisittekin minusta,\nja sitä en sentään tohdi uskoa, ei tästä voi tulla mitään. Minulla\non oma elämä elettävänäni, eikä siinä ole mitään sijaa lemmelle.\nSanon kuten Lewillä on tapana, että vain taivaassa on ehkä meillekin\nse autuus varattu. Tämä on kovaa, Helen, sanomattoman kovaa. Olette\naina edessäni yksinäisillä retkilläni; näen silmänne aurinkoisilla\nlakeuksilla ja varjoisissa metsissä, hämärän hetkinä ja yöllä tähtien\ntuikkiessa. Ne eivät suo minulle mitään rauhaa. Olette suloisin tyttö,\nmikä on konsanaan mieheltä sielunrauhan riistänyt, ja minä rakastan,\nminä rakastan teitä!\"\n\nHän kääntyi ikkunaan päin kuullen takaansa heikon huudahduksen. Sitten\nkietoutui kaksi pehmeätä käsivartta hänen kaulaansa, ja kullalta\nkimalteleva pää painautui hänen povelleen.\n\n\"Minun metsämieheni! Sankarini! Armaani!\"\n\nJonathan painoi kauniin, värisevän tytön sydämelleen.\n\n\"Älkää Jumalan tähden sanoko, että rakastatte minua, Helen\", rukoili\nhän tytön lämpöisten kätten kosketuksesta kuin huumaantuneena.\n\nHelen hengähti syvään ja kohotti päätään luoden häneen sanomatonta\nrakkautta uhkuvan katseen. Loistavat silmät olivat tunteiden kuohusta\nnyt aivan tummat.\n\nJonathan oli sulkemaisillaan hänen suloisen suunsa kiihkeällä\nsuudelmalla, mutta kavahti samassa säpsähtäen takaisin ja suoristausi.\n\n\"Olenko sittenkin vain kurja raukka, enkä mies?\" mutisi hän. \"Antakaa\nminun hieman ajatella, Helen. En ole töykeä, kylmä, enkä sydämetön,\nniin että älkää luulko minusta mitään sellaista; tahdon vain tehdä sen,\nmikä on oikein.\"\n\nHän nojautui ulos ikkunasta Helenin seisoessa hänen vieressään käsi\nhänen vavahtelevalla olkapäällään. Kun hän vihdoin kääntyi, olivat\nkasvot marmorinvalkoiset, surumieliset, mutta samalla kovat ja tuimat.\n\n\"Siitä ei tule mitään, Helen; en tahdo tuhota elämäänne.\"\n\n\"Mutta sen juuri teette, jos jätätte minut.\"\n\n\"Ei, ei, tyttö.\"\n\n\"En voi elää ilman teitä.\"\n\n\"Teidän täytyy. Elämäni ei ole minun annettavissani.\"\n\n\"Mutta tehän rakastatte minua.\"\n\n\"Olen metsämies.\"\n\n\"En tahdo elää ilman teitä.\"\n\n\"Vaiti, tyttö, vaiti!\"\n\n\"Rakastan teitä.\"\n\nJonathan hengitti raskaasti. Hän vapisi jälleen näyttäen kaikessa\nvoimassaan ja jäntevyydessään niin säälittävän avuttomalta\njärkyttävässä sieluntaistelussaan. Kasvot olivat harmaat ja ilme\ntuskallinen.\n\n\"Rakastan teitä\", toisti Helen. Hänen sointuva äänensä oli nyt\nsanomattoman syvä ja täyteläinen. Hän levitti kätensä ja seisoi hänen\nedessään povi kiivaasti kohoillen, kauneudessaan täydellisenä ja\nantautumisessaan häikäisevänä ja vastustamattomana.\n\nJonathanin pää painui rinnalle.\n\n\"Kuule\", kuiskasi Helen tullen lähemmäksi, \"mene, jos sinun on mentävä,\nmutta anna tämän olla viimeinen ajosi. Tule sitten takaisin luokseni,\nJack! Tämä kaamea elämä riittää jo osallesi; olet saavuttanut maineen,\njoka ei unohdu milloinkaan; olet tehnyt velvollisuutesi rajaseutua\nkohtaan. Indiaanit ja lainsuojattomat häviävät pian kokonaan. Ota\nvastaan maa, jota veljesi sinulle tarjoaa, ja elä minulle. Tulemme\nonnellisiksi, sillä minä keksin kyllä pian keinot, joilla saan sinut\npysymään kotona. Oh, armaani, korvaan sinulle täydellisesti kaikki nämä\nhurjat ajojahdit ja taistelut. Tee, mitä pyydän, meidän molempien onnen\ntähden, sillä sinä olet sydämeni, sieluni ja elämäni. Mene, mutta palaa\nsitten luokseni, Jack.\"\n\n\"Ja antaisin Wetzelin ponnistella sitten aina yksinään?\"\n\n\"Hänen laitansa on toisin; hän elää vain kostolleen. Mutta sinun ei\nkannata uhrata elämääsi noiden indiaanipoloisten takia. Anna heidän\nolla ja siirry ilomielin sinulle nyt avautuvaan parempaan ja jalompaan\nelämään.\"\n\n\"En voi hylätä häntä, Helen.\"\n\n\"Ei ole tarpeellistakaan, kunhan vain luovut tästä turhasta\nseikkailujen etsimisestä. Sehän on, kuten itse parhaiten tiedät, puolet\nmetsämiehen elämää. Luovu siitä, Jack, ellet oman itsesi, niin ainakin\nminun tähteni.\"\n\n\"Ei, en voi, olisin raukka, jos jättäisin hänet kaikkien näiden vuosien\njälkeen. Ei, ei.\"\n\n\"Älä sano enempää\", pyysi Helen painautuen hänen puoleensa, kunnes hän\nlepäsi metsästäjän rintaa vasten. Hän kietoi kätensä hänen kaulaansa.\nHän taisteli nyt rakkaudesta ja enemmästä kuin elämä. \"Hyvästi,\nrakkaani.\" Hän painoi Jonathanin huulille pitkän, vavahtelevan\nsuudelman. \"Älä pahoita enää mieltäni, vaan tule takaisin luokseni,\nsillä minä rakastan sinua, hyvä, kiltti Jack.\"\n\nHän irroitti kätensä ja riensi nyyhkyttäen huoneesta.\n\nJonathan hapuili ovelle kuin sokea, löysi sen ja poistui.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nPäivä, jolloin Jonathan Zane oivalsi, ettei erämaa tyydyttänyt häntä\nenää, oli sisällisine taisteluineen hänen elämänsä pisin ja raskain.\nHän vaelsi tietään metsän halki kuin eksynyt, kuin mies, joka etsii\njotakin, tietämättä kuitenkaan itsekään, mitä. Varjoisia polkuja pitkin\nharhaillen hän odotti ja etsi aina ennen tuntemaansa tyydytystä, mutta\nei löytänyt sitä. Hän laskeutui syvien kuilujen pimentoihin, metsäisiin\nnotkoihin, joissa tuuheat puut pimittivät taivaan, kapusi avoimille\nrinteille ja samosi kauas niittyjen ja lakeuksien poikki. Mutta se,\nmitä hän etsi, pakeni aina hänen tieltään. Kostea sammal, värisevät\nlehdet, puiden viehkeät ääriviivat, kumpuilevat lähteet, solisevat\npurot ja sadat eri seikat, joista hän oli ennen nauttinut ja oppinut\nniin paljon, samoin kuin ympärillä sykähtelevä, moninainen elämäkin,\njoka oli aina puhunut hänelle omaa luottamuksellista kieltään,\ntuntuivat nyt kummallisen vierailta; koko se ympäristö, jossa hän oli\nkasvanut pojasta mieheksi, näytti nyt muuttuneen.\n\nHänen näköpiirinsä oli avartunut näissä taisteluissa. Hän oli uskonut\nelämänsä seuraavan omia, muusta ihmiselämästä poikkeavia uria,\nkoska hän oli metsämies, mutta nyt hän ymmärsi sen olleen turhaa\nkuvittelua. Hän tunsi hämärästi elämänsä avartuvan, valkenevan\ntäydellisemmäksi ja kirkkaammaksi, mutta hän ei toivottanut tätä\nuutta valoa tervetulleeksi. Hän käsitti, että jokaisen miehen elämä\noli ainakin kerran kääntynyt naista kohti, kuten sypressi taivuttaa\nlatvansa aurinkoon päin. Tämä hänen sydämensä sulaminen, jäykkyytensä\nmurtuminen ja varsinkin se seikka, ettei hän tuntenut enää sitä riemua\nja sopusointua, johon hän oli tottunut saloilla samotessaan, tekivät\nhänet rauhattomaksi ja vaivasivat häntä. Metsämiehenä hän oli joutunut\nlukemattomiin pulmallisiin tilanteisiin ja aina suoriutunut niistä\nonnellisesti, mutta tästä, johon eräs nainen oli hänet saattanut, ei\nnäyttänyt olevan mitään ulospääsyä.\n\nSydän sairaana, ylpeydessään loukattuna, vimmastuneena, alakuloisena,\nitsesyytösten kiduttamana, unelmoivana, kaikkea vuorotellen, hän vaelsi\ntietään poiketen vaistomaisesti paikoille, joissa hän oli ollut ennen\nonnellinen. Hän viivähti monella kauniilla ja varjoisalla aukealla,\nkiipesi kallioille ja laskeutui notkoissa karkeloiville puroille etsien\nsurullisilla katseilla hengetärtä, joka oli ennen ollut hänen elämänsä\nilo.\n\nNäin harhaillessaan hän tuli vihdoin äkkijyrkän vuorenseinämän\njuurelle, jonka sammaleinen, rosoinen kylki oli kostea ylhäältä\ntihkuvasta vedestä. Sen alta kimalsi syksyn värittämien saniaisten\nlomasta tumma vedenpinta, jossa uiskenteli puista varisseita lehtiä.\nSeinämän katkaisi noin puolivälissä ylhäällä ulkoneva penger, jonka\nreunalla häilyi suuria lehtiä ja punertavia saniaisia, taustana aivan\njyrkänteen reunalle ulottuva metsä. Tuuhea tammi ja heleävärinen,\nkirjava vaahtera ojentuivat kauas reunan yli. Mahtava pähkinäpuu oli\ntunkenut kyhmyiset juurensa syvälle louhikkoon, ja joka syvennyksessä\nja halkeamassa kasvoi saniaisia ja astereita. Tämän jyrkänteen\nyläpuolelta näkyi toinen vielä korkeampi seinämä, jonka reunalta\nsyöksyi valkoisena kuohuva, läpikuultava ja sateenkaaren kaikissa\nväreissä kimmeltävä vesiputous.\n\nJonathan katseli sitä hetkisen ja poistui sitten masentuneena. Tämä\noli hänen lempipaikkojaan, mutta sekin petti hänet nyt. Udussa\nkimmeltänyt kulta oli hänen lemmittynsä tukka ja siinä väikkynyt puna\nhänen huulensa; tumma lähde hänen jalkojensa juuressa palautti alati\nvaihtuvine varjoineen ja tutkimattomassa salamyhkäisyydessään mieleen\nhänen silmänsä.\n\nHän kulki ja kulki ja päätyi vihdoin erääseen toiseen paikkaan, joka\noli äskeisen jylhyyden vastakohta, pienelle aukealle, jonka poikki\nkuohui kirkas puro tummien kuusten varjossa, ja jossa sumakkien\nveripunaiset ja pyökkien kirkkaankeltaiset lehdet kirjasivat vehreän\nsammalen. Puron reunalla kukki ryhmä astereita ja niiden vieressä pari\nhentoa orvokkia, joiden tummansininen väri loihti heti hänen eteensä\nHelenin suuret ja loistavat silmät. Hän pakeni paikalta kuin pahojen\nhenkien ahdistamana ja harhaili edelleen.\n\nMutta lopulta hän pääsi tuskastaan ja levottomuudestaan. Kun hän luopui\nvastarinnastaan ja tunnusti rakkauden voittajaksi, sai hän rauhansakin\ntakaisin. Vaikka hän toistelikin sydämessään, ettei Helen ollut häntä\nvarten, tunsi hän olevan hyödytöntä kiduttaa itseään taistelemalla\nvoittamatonta voimaa vastaan. Hän saattoi rakastaa Heleniä, olematta\nsilti raukka. Hän olisi elämälleen loppuun saakka uskollinen, siinä\ntapahtuneesta muutoksesta huolimatta; hän eläisi sen tätä suloisen\nkatkerata taakkaa aina kantaen.\n\nMyönnettyään joutuneensa tappiolle hän ei voinut enää karkoittaa\nhetkeksikään mielestään Helenin tuoksuavaa tukkaa, ilmehikkäitä silmiä,\npehmeitä käsivarsia ja kosteita huulia. Ajatus, ettei hänen tarvinnut\ntehdä muuta kuin palata Helenin luo saadakseen jälleen tuntea hänen\nläsnäolonsa viehätyksen, nähdä hänen suloisen olemuksensa, kuulla\nhänen sointuvan äänensä ja tuntea hänen huultensa lämmön, oli tuhat\nkertaa vaikeampi karkoittaa kuin äskeinen tuska. Jonathan ymmärsi,\nettä hänen koetuksensa oli nyt vasta alkanut; rakkauden kaikki riemu,\nonni ja autuus oli nyt lukittava sydämeen teräksenvahvojen telkien\ntaakse. Tuska, jota hän oli äsken tuntenut sen johdosta, että hänen oli\ntäytynyt taipua tuon tunteen edessä, ei ollut sen rinnalla mitään.\n\nHänen sydämessään riehuva taistelu ei tauonnut vieläkään, mutta\nkatkeruus ja itsesyytökset olivat häipyneet olemattomiin. Eilisillan\nmuisto oli synnyttänyt intohimoisen kaipuun, polttavan kuin\ntulenliekki. Hän oli vedonnut velvollisuuksiinsa, elämäänsä ja\nkäsitteisiinsä, ja Helen oli vastannut kaikkeen sanoilla: \"Minä\nrakastan sinua!\" Vain kolme sanaa, mutta nehän muuttivat koko maailman.\nHelen rakasti häntä, Oli suudellut häntä -- ei, hänen elämänsä ei\nvoi olla enää konsanaan sama kuin ennen. Helen oli ojentanut kätensä\nhänelle, ja hän, tyly ja tunteeton tomppeli, oli antanut hänen\ntaistella aina nöyryytykseen saakka omasta onnestaan, riemusta,\njoka on naisen jumalallinen oikeus! Hän oli ollut sokea, ei ollut\nkäsittänyt hänen tekonsa suurenmoisuutta; vasta nyt hän ymmärsi,\nminkä nöyryytyksen hän oli kylmällä kiellollaan Helenille tuottanut.\nJos Helen katsoisi häneen vielä kerran hellästi suurilla silmillään,\ntulisi häntä kohti kauniit kätensä ojennettuina, lankeaisi hän hänen\njalkoihinsa, antaisi palttua kaikille velvollisuuksilleen ja vannoisi\nrakastavansa häntä aina ja iankaikkisesti.\n\nSurumielinen syksyinen päivä alkoi jo kallistua iltaan, kun Jonathan\nastui metsästä lakeudelle, jossa hänen piti kohdata Wetzel auringon\nlaskiessa. Vienosti aaltoilevaa heinikkoa kattoi jo utuinen harso\nkuin punertava pilvi. Hän ei nähnyt enää lakeuden toista reunaa,\nvaikka hän tiesi, ettei se ollut sillä kohdalla penikulmaakaan leveä.\nHeinäsirkkojen siritys oli ainoa ääni, joka rikkoi tämän syksyisen\nillan syvän hiljaisuuden alakuloisine tunnelmineen, joihin koko\nluontokin näytti vaipuneen. Jonathan seisoi hetkisen metsän reunassa\nkatsellen tasankoa, jonka autius ja syvä rauha vaikuttivat suloisen\ntyynnyttävästi.\n\nKun puiden pitenevät varjot alkoivat hiipiä yhä kauemmaksi kellertävän\nheinikon poikki, tiesi hän ajan tulleen ja painui lakeudelle.\nHän kulki suoraan sen poikki virran äyräälle ja istahti isolle\nkallionlohkareelle, jonka joenpuoleinen reuna ulkoni leveäksi\nkielekkeeksi.\n\nPunaisena hehkuva aurinko, joka oli vielä liian kirkas suoraan\nkatseltavaksi, alkoi jo painua metsäisen harjanteen taakse ja oli pian\nkadonnut näkyvistä. Kun sen viimeinen ruskotus oli sammumaisillaan,\nkääntyi Jonathan tähystelemään tasangolle. Wetzelinhän piti tulla\nauringon laskiessa. Samassa kuului sivultapäin pehmeitä askeleita.\nJonathan ei hievahtanutkaan, sillä hän tunsi ne.\n\n\"Olen melkein yhtä paljon jäljessä kuin sinä edellä määräajastamme\",\ntervehti Wetzel. \"Yövymme tähän ja lähdemme päivänkoittaessa.\"\n\nHe laativat kielekkeen alle pensaiden suojaan pienen nuotion ja\npaahtoivat joitakin viipaleita hirvenlihaa. Sytyttäen sitten pitkät\npiippunsa he istuivat jonkin aikaa vaiti hämärään peittyvää virtaa\nkatsellen.\n\n\"Leggetin ylöspäin tekemä mutka oli vain silmänlumeeksi, kuten\nepäilinkin\", virkkoi Wetzel hetkisen kuluttua. \"Hän ei ole täältä\nkaukanakaan ja näyttää odottavan jotakin. Brandt ja seitsemän\npunanahkaa ovat hänen mukanaan. Meillä olisi ollut aamulla oivallinen\ntilaisuus, mutta koska he ovat tulleet näin kauas päämajastaan,\nodotamme ja katsomme, mitä konnuuksia heillä on mielessä.\"\n\n\"Ehkäpä hän odottaa jotakin indiaanijoukkoa\", huomautti Jonathan.\n\n\"Niitä on jo laaksossa aivan hänen läheisyydessään.\"\n\n\"Entäpä, jos satumme kohtaamaan jonkun noista punanahoista?\"\n\n\"Otamme vastaan, mitä tulee\", vastasi Wetzel paneutuen pitkälleen.\n\nHän nukahti pian sikeästi, mutta Jonathan istui valveilla selkä kiveä\nvasten nuotion hiipuvaan hiilokseen tuijottaen.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nWill ja Helen kiiruhtivat kotiin jokitieltä. Kaunis syysaamu oli\nhoukutellut heidät kauemmaksi kylästä, kuin mitä he olivat milloinkaan\nennen käyneet, kunnes pensaikosta kuulunut kahina oli havahduttanut\nheidät äkkiä todellisuuteen. Karhut ja pantterit, joiden kyläläiset\nolivat kertoneet samoilevan kylän ympärillä, johtuivat heti mieleen.\n\n\"Oh! Will! Näin jonkun tumman varjon häviävän metsään puulta toiselle\nhiipien!\" kuiskasi Helen pelästyneesti.\n\n\"Samoin minäkin. Uskallan vaikka mitä, ellei se ollut indiaani. Mennään\nnyt sukkelaan. Päästyämme mutkaan olemme varustuksen näkyvissä. Sitten\njuoksemme\", vastasi Will. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen..\n\nHe kiiruhtivat eteenpäin sivulleen katsomatta ja olivat juuri\npääsemäisillään mutkaan, jossa tie sukeltausi tiheään pensaikkoon, kun\noksat taipuivat rajusti syrjään pienen ja tanakan miehen hypähtäessä\nheidän eteensä luodikkoa heristäen.\n\n\"Seis!\" käski hän hiljaa ja tuimasti kohottaen luodikkonsa. \"Jos\nhenkäisettekään, paukahtaa!\"\n\n\"Mitä tahdotte? Meillä ei ole mitään arvoesineitä\", sanoi Will\nrauhallisesti.\n\nHelen tuijotti mieheen kauhun mykistämänä. Kun hän tunsi merimiehen\npunakat ja ilkeät kasvot, välähti hänen mielessään heti, että tämä oli\nse kumppani, johon Brandt oli sanonut voivansa luottaa.\n\n\"Vaiti! Nyt ei ole kysymys sinusta eikä kalleuksista, vaan tästä\nkaunokaisesta\", tiuskaisi Case. Hän käännytti Willin ympäri luodikkonsa\npiipulla, mikä sai nuorukaisen valahtamaan kalmankalpeaksi ja aivan\ntahtomattaan huudahtamaan pelosta. Ase oli vireessä ja saattoi laueta\npienimmästäkin kosketuksesta liipasimeen.\n\n\"Jumalan tähden, Will, tee kuten hän sanoo!\" huudahti Helen, joka näki\nCasen silmien välähtävän pahaenteisesti. Parempi joutua vangiksikin\nkuin menettää henkensä.\n\n\"Mars!\" käski Case luodikon suu Willin selässä kiinni.\n\nWill lähti säikähtyneesti liikkeelle tyrkkien Heleniä, joka oli hänen\nedessään. Hänen oli pakko kiiruhtaa, sillä Case sysi häntä koko ajan\nluodikollaan milloin selkään, milloin kylkeen.\n\nMerimies ajoi heidät siten melkein juosten ja sanaakaan enää\nvirkkamatta samaa tietä takaisin, jota he olivat tulleet. Hänen\ntarkoituksensa oli epäilemättä saada heidät mahdollisimman etäälle\nkylästä. Kun he olivat kulkeneet noin kilometrin verran, ilmestyi\ntielle kaksi indiaania.\n\n\"Hyvä Jumala!\" parahti Will, kun soturit köyttivät ensin Helenin ja\nsitten hänen kätensä selän taakse, minkä jälkeen matkaa jatkettiin\nvaiti ollen. Indiaanit kulkivat heidän rinnallaan ja Case jäljessä.\n\nHelen oli niin tyrmistynyt, ettei hän voinut ajatella mitään tovin\naikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kulkenut useita kilometrejä.\nVesakon reunustama tie mutkitteli loppumattomiin hänen edessään, ja\nleveä virta kimalteli silloin tällöin tiheikön läpi vasemmalta. Lintuja\npyrähteli parvittain lentoon tien ohesta. Ne näyttivät kesyiltä ja\npäästelivät kuin heitä säälien valittavia äännähdyksiä.\n\nPuolenpäivän tienoilla tie poikkesi jokirantaan. Toinen soturi\nsukeltausi pajukkoon ilmestyen hetkisen kuluttua takaisin\ntuohikanoottia kantaen. Case komensi Helenin ja Willin astumaan siihen,\nnousi itse jäljessä ja antoi sitten sotureille, joista toinen asettui\nkeulaan ja toinen perään, merkin meloa toiselle rannalle. Kanootti\nlähti sujahtaen liikkeelle, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin se\nkahden saaren alapuolelta kaartaen karahti vastakkaisen rannan hiekkaan.\n\n\"Ohoi, kapteeni!\" huhuili Case hoputtaen Heleniä törmää ylös. Tämä\noli enemmän kuin hämmästynyt nähdessään ylös katsoessaan Mordauntin\nseisovan reunalla puuta vasten nojaten.\n\n\"Mordaunt, onko teillä tämän kanssa jotakin tekemistä?\" huudahti Helen\nhengästyneesti.\n\n\"Minun aloitteestani kaikki\", vastasi englantilainen.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\nMordaunt ei katsonut häneen eikä vastannut, vaan kääntyi ja lausui\nhiljaa joitakin sanoja eräälle lähellä istuvalle valkoiselle miehelle.\n\nHelen tiesi nähneensä tämän henkilön ennenkin ja epäili hänen olevan\nMetzarin väkeä. Taempana oli oksista kyhätty suojus, hiiltynyt nuotio\nja jokin huopiin kiedottu käärö. Mordaunt oli ilmeisesti majaillut\ntässä miehineen ja odottanut sitä, mikä nyt oli tapahtunut.\n\n\"Te valkoihoinen koira!\" sähähti Will suunniltaan raivosta päästyään\ntilanteesta selville. Vaikka hänen kätensä oli köytetty, syöksähti hän\nesiin koettaen päästä Mordauntin kimppuun. Case iski häntä ohimoon\npuukkonsa päällä. Will suistui suulleen veren virratessa kasvoille.\n\nTämä raukkamainen teko sai Helenin veren kiehumaan. Hän kääntyi\nMordauntiin silmät liekehtien.\n\n\"Löysitte siis vihdoinkin paikkanne, te hylkiö ja renttu! Tappakaa\nminut tähän paikkaan! Ennen kuolen kuin hengitän tuollaisen roiston\nsaastuttamaa ilmaa!\"\n\n\"Vannoin ottavani teidät joko hyvällä tahi pahalla\", vastasi Mordaunt\nsynkästi.\n\n\"Mitä aiotte tehdä minulle, koska kätenikin on köytetty?\" kysyi Helen\ntiukasti.\n\n\"Pitää teidät vankina metsissä, kunnes suostutte menemään naimisiin\nkanssani.\"\n\nHelen nauroi ivallisesti. Niin vakava kuin tilanne olikin, hän\nei tuntenut enää mitään pelkoa, sillä orpanan saama julma isku\noli palauttanut hänen koko luontaisen rohkeutensa. Hän katsoi\nenglantilaiseen uhmailevasti ja leimuavin silmin. Hän näki tämän olevan\njälleen juovuksissa; hengitys oli lyhyttä ja huohottavaa, mikä on\ntoisille henkilöille ominaista väkijuomia nautittuaan. Helen kohdisti\nhuomionsa orpanaansa, joka makasi siinä, mihin oli kaatunut, kasvot ja\nvaalea tukka veressä. Kun hän kumartui lähemmäksi, vetäisi Case pitkän\npuukkonsa ja katsahti kysyvästi Mordauntiin.\n\n\"On parempi, kapteeni, että toimitan hänet tieltä pois\", sanoi hän\nraa'asti. \"Painolastista ei ole nyt väliä.\" Hän kohotti kätensä ja\nastui Willin luo.\n\n\"Oh-h!\" kirkaisi Helen tuijottaen kuin kivettyneenä puukon välkkyvään\nterään. Hän koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut.\n\n\"Anna hänen olla!\" tiuskaisi Mordaunt. \"En tahdo mitään murhia. Jätämme\nhänet tänne.\"\n\n\"Tuo haava, jonka hän äsken sai, ei merkitse mitään\", murahti\nMordauntin vieressä istuva mies. \"Hän nousee hetkisen kuluttua, palaa\nkylään ja hälyyttää koko asutuksen.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Mordaunt terävästi. \"Olemmehan turvassa. En huoli\nhäntä mukaani indiaanien takia. Tarkoitukseni ei ole murhata ketään.\"\n\n\"Ugh!\" murahti toinen soturi viitaten itään, \"Tie pitkä -- meillä\nkiire\", sanoi hän englanniksi. Miehet keräsivät tavaransa ja painuivat\nindiaanien opastamina ja Heleniä keskellään kuljettaen virralta metsään.\n\nHelen katsoi taaksensa hiekkatörmälle nähdäkseen vielä kerran Willin,\njoka oli jätetty oman onnensa nojaan vertavuotavana, tajuttomana ja\nkädet selän taakse sidottuina. Nuorukainen lepäsi liikkumattomana ja\nsamassa asennossa, johon hän oli jäänyt kaatuessaan makaamaan. Hän\nnäytti niin avuttomalta, mutta Helenin mielestä oli sittenkin monin\nverroin parempi, ettei häntä otettu mukaan. Helen uskoi, ettei hän\nollut pahasti haavoittunut, vaan virkoaisi hetkisen kuluttua, jolloin\nhän kykenisi palaamaan Fort Henryyn kädet köytettyinäkin.\n\nHänen oma tilanteensakaan ei näyttänyt enää toivottomalta, kun hän oli\nsaanut tietää, että Mordaunt oli kaiken takana. Vaikka hän tunsikin\nBrandtia kohtaan sanomatonta kauhua, ei hän pelännyt englantilaista\nollenkaan. Tämä oli kyllä ryöstänyt hänet, mutta ei pakottaisi häntä\nmihinkään mielettömyydestään selvittyään. Mordaunt ei voisi pitää\nhäntä kauan vankina Jonathanin ja Wetzelin ollessa esteettömät\nlähtemään hänen jälkeensä. Minne hän mahtoi viedä häntä? Miettiessään\ntätä hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa sotureihin, jotka kulkivat\nedellä liukuvin, äänettömin askelin. Miten oli Mordaunt joutunut\nnoiden indiaanien pariin? Helenille selveni äkkiä kuin leimauksessa,\nettä Brandt saattoi olla myös tässä mukana. Hän koetti karkoittaa\ntuon ajatuksen, mutta se nousi itsepintaisesti yhä uudelleen hänen\nmieleensä. Ehkäpä Mordaunt oli vain välikappale? Ehkäpä hänet oli\npantu kaiken johtajaksi tullakseen vain petetyksi? Helen kalpeni sitä\najatellessaankin. Hän ei ollut unohtanut sitä outoa, tutkimatonta\nja uhkaavaa ilmettä, jonka hän oli nähnyt Brandtin kasvoilla\nkieltäydyttyään lähtemästä kävelemään hänen kanssaan.\n\nHe kulkivat koko ajan hyvää vauhtia. Mistään ei kuulunut\nrisahdustakaan, eikä kukaan virkkanut sanaakaan. Edellä kulkeva soturi\npysytteli mieluummin avoimessa metsässä, sammaleisella maaperällä ja\nkallioisilla selänteillä ja kiersi kaikki vaikeat paikat. Tarkoitus\noli ilmeisesti välttää melua ja tehdä jälki mahdollisimman vaikeaksi\nlöytää. Kerran hän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.\n\nHelen näki selvästi jännittyneeseen asentoonsa jäykistyneen soturin.\nVoimakkaat kasvot ja puolialaston, solakka ja jäntevä vartalo olivat\nkuin pronssiin veistetyt. Tummat silmät näyttivät näkevän metsän joka\nsopen.\n\nPysähtymisen syy, mikä se sitten lienee ollutkin, oli arvoitus kaikille\nmuille paitsi hänen toverilleen.\n\nMetsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Linnut olivat vaiti eikä\nhaavanlehtikään värähtänyt. Keltaisia lehtiä putoili hitaasti ja\näänettömästi.\n\nMutta oppaan herkät korvat olivat eroittaneet jonkin heikon,\ntavallisuudesta poikkeavan äänen, jonka hän selitti toverilleen\npaljonsanovalla päänpudistuksella, lähtien sitten jälleen liikkeelle,\nei kuitenkaan entiseen suuntaan, vaan jyrkästi sivulle kaartaen.\n\nTämä varovaisuus johdatti Helenin ajatukset jälleen Jonathaniin\nja Wetzeliin. Nämä suuret metsämiehet saattoivat jo olla hänen\nryöstäjiensä jäljessä, mietti hän toivehikkaasti. Häntä alkoi hiukan\nväsyttää, ja kun he olivat kulkeneet toisen yhtä pitkän ja äänettömän\ntaipaleen tiheiköstä toiseen, aukeiden poikki, kujanteita pitkin,\nrinnettä ylös ja toista alas, tunsi hän voimiensa pettävän.\n\n\"En voi kulkea kauemmaksi kädet näin köytettyinä\", sanoi hän pysähtyen.\n\n\"Ugh!\" murahti hänen edessään kulkeva soturi pyörähtäen päin ja\nheristäen tapparaansa hänen kasvojensa tasalla.\n\nMordaunt vapautti kiireesti hänen kätensä. Hänen kalpeat kasvonsa\nkarahtivat hehkuvan punaisiksi, kun Helen kavahti askeleen takaisin\nhänen kosketustaan kuin käärmettä inhoten.\n\nKun he olivat vielä kulkeneet Helenin arvion mukaan pari penikulmaa,\nalkoivat oppaat käydä välinpitämättömiksi ympäristöön nähden. Edellä\nkulkeva soturi pysähdytti heidät vihdoin kapealle purolle, jota\nreunusti tiheä pajukko molemmin puolin, ja hävisi pensaikkoon ilmestyen\nhetkisen kuluttua takaisin ja viitaten heitä seuraamaan jäljessään.\nHän vei heidät sileätä, hiekkaista polkua korkeaan lepikkoon, jonka\ntakana oli vihreiden ja kellertävien pensaiden ympäröimä viehättävä\nnurmikkoaukea, aivan puron partaalla. Takana kohosi korkea harju, jonka\njyrkkiä ja louhikkoisia rinteitä kattoi synkkä metsä.\n\nLepikon reunassa oli joitakin tuohesta kyhättyjä majoja, joiden edessä\nvetelehti nurmikolla loikoen kaksi pitkäpartaista miestä ja ryhmä\nmaalattuja indiaaneja.\n\nKun Helen astui aukealle, kajahti puron toiselta puolen niin hurja\nja hillittömän riemuitseva kiljunta, että hänen verensä tuntui\njäähtyvän. Pajukosta syöksähti esiin eräs kookas ja leveäharteinen\nmies, joka loikkasi puron poikki kuin villihevonen seisoen seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hänen edessään.\n\nHelenin silmissä hämärsi, hänen päätään huimasi, sydän tuntui\nseisahtuneen ja jähmettyneen kylmäksi ja elottomaksi. Hän tunsi nuo\nteräväpiirteiset kasvot ja harmaat silmät. Tulija oli Brandt, mies,\njota hän pelkäsi kaikista enimmän.\n\nBrandt tuijotti häneen hetkisen samalla kylmällä, uhkaavalla ja\npahaenteisellä katseella, jonka Helen muisti niin hyvin, ja kääntyi\nsitten indiaanioppaaseen tiedustellen tältä jotakin matalalla äänellä.\n\nHelen lyyhistyi erään puun juurelle nojaten selkänsä sen runkoon.\nVäsymyksestään huolimatta hän oli ollut koko ajan toivehikkaalla\nmielellä, mutta tämä hänen hämärien epäluulojensa kaamea toteutuminen\nmasensi hänet kokonaan. Olisiko mitään pahempaa voinut tapahtua?\nMordaunt oli vienyt hänet jostakin syystä, jota hän ei voinut käsittää,\nsuoraan Brandtin käsiin, Leggetin ja hänen lainsuojattomiensa saaliiksi.\n\nMutta Helen ei ollut milloinkaan kauan toivoton tahi masentunut. Kun\ntilanne näytti synkkääkin synkemmältä ja kun hän oli vaipumaisillaan\naivan maahan epätoivosta tämän viime vastoinkäymisen musertamana,\nmuisti hän äkkiä metsämiehet ja eversti Zanen kertomukset heidän\nleppymättömästä ja sitkeästä takaa-ajostaan juuri tämmöisissä\ntapauksessa, kun kysymyksessä oli pelastaminen ja kostaminen. Hänen\nrohkeutensa elpyi. Niin kauan kuin hän eli, oli toivoakin.\n\nVangin ja vieraiden tulo sai Leggetin koko leirin jalkeille. Eräs\njättiläismäinen, vaaleapartainen mies, jonka piirteet olivat\nviileydessään tavallaan kauniitkin, mies, jonka Helen tunsi\nvaistomaisesti Leggetiksi, taputti Brandtia olkapäälle.\n\n\"Satakauno, Roger, ihan oikea satakauno, piru vieköön! Näppärämpää\ntyttöä en ole eläissäni nähnyt.\"\n\nBrandt sanoi kiireesti jotakin, ja Legget purskahti nauruun. Case oli\nistunut koko ajan vaiti nurmikolla pienillä silmillään valppaasti\nympärilleen tähyillen. Mordaunt seisoi hänen vieressään pää kumarassa\nja synkän näköisenä.\n\n\"Sanonpa, kapteeni, etten pidä lainkaan tästä aluksesta\", kuiskasi Case\nisännälleen. \"Olemme joutuneet huonoon seuraan. Tunnen miehet, sillä\nolen purjehtinut kaikilla merillä, ja elleivät vanhat merkit petä, on\nedessämme 'pitkä tie', kuten Metz sanoo.\"\n\nMordaunt näytti havahtuvan synkistä mietteistään. Hän katsahti\nBrandtiin ja Leggetiin, jotka olivat syventyneet kiihkeään\nneuvotteluun, ja kääntyi sitten Heleniin päin, joka viittasi häntä\ntulemaan luoksensa.\n\n\"Minkätähden toitte minut tänne?\" kysyi Helen.\n\n\"Brandt ymmärsi tilani. Hän suunnitteli kaikki esiintyen koko ajan\nhyvänä ystävänäni. Hän sanoi, että jos vain saan teidät haltuuni,\nauttaa hän minua pääsemään turvallisesti Kanadan puolelle, jossa sitten\nvoimme mennä naimisiin\", vastasi Mordaunt epävarmasti.\n\n\"Olette siis valmis tekemään sen, jos vain minut saadaan suostumaan?\"\n\n\"Tietysti. Onhan minulla toki vielä sen verran kunniantuntoa jäljellä\",\nvastasi Mordaunt painaen häpeillen kasvonsa alas.\n\n\"Eikö teillä ole aavistustakaan siitä, mitä olette nyt tehnyt?\"\n\n\"Tehnytkö? En ymmärrä --\"\n\n\"Olette tuhonnut elämänne ja häpäissyt nimenne ikuisiksi ajoiksi.\nTeistä on tullut lainsuojaton, pakolainen, pahin roisto, minkä\nrajaseutu tuntee -- naisen ryöstäjä, ja kaikki aivan turhaan.\"\n\n\"Eipäs. Olenhan saanut teidät. Olette minulle kaikki kaikessa.\"\n\n\"Mutta ettekö nyt käsitä? Te ryöstitte minut Brandtille!\"\n\n\"Taivaan Jumala!\" huudahti Mordaunt. Hän kääntyi hitaasti ja katseli\nympärilleen kuin pitkästä unesta herännyt. \"Nyt ymmärrän kaikki! Minua\nkurjaa juopporenttua!\"\n\nHelen näki hänen kasvojensa muuttuvan ja kirkastuvan, kuin synkkä pilvi\nolisi siirtynyt pois niiden edestä. Hän ymmärsi, että viinanhimo oli\nsaanut hänet tähän juoneen osalliseksi. Brandt oli käyttänyt hänen\nheikkouttaan viekkaasti hyväkseen, esittänyt rohkean suunnitelman ja\ntäyttänyt hänen sameat aivonsa toiveilla, jotka hän olisi huomannut\nselvilläpäin ilman muuta mahdottomiksi. Helen käsitti senkin, että\nMordaunt oli totuuden oivaltaessaan äkkiä selvinnyt todennäköisesti\nviikkomääriä kestäneestä päihtymyksestään.\n\nEnglantilaisen kasvot olivat valahtaneet kuolonkalpeiksi. Hän lysähti\nkivelle Casen viereen ja istui siinä vaiti ja liikkumattomana pää\nkäsien varassa.\n\nLeggetin ja Brandtin neuvottelu kesti vielä hetkisen. Kun se päättyi,\ntuli Brandt Mordauntin luo.\n\n\"Mordaunt! Te ja Case seuraatte tätä indiaania heti takaisin virralle,\njosta pääsette Fort Pittin tielle\", virkkoi Brandt. Ääni oli kopea ja\nkäskevä, kuin miehellä, joka tietää tahtonsa ja osaa ajaa sen läpi.\n\nMordaunt nousi arvokkaasti. Jos hän oli ollut narri, ei hän ollut\nsitä enää, minkä näki selvästi hänen tyynistä, kalpeista kasvoistaan.\nEntisestä rauhattomuudesta ja epävarmuudesta ei näkynyt jälkeäkään.\nHänen käytöksensä oli äärimmäisen hillittyä, mutta silmät säihkyivät\nkuin siniseltä hehkuva teräs.\n\n\"Näyttää siltä kuin olisin tehnyt teille jonkin palveluksen, herra\nBrandt\", lausui hän kohteliaasti. \"Ja nyt annatte minun ymmärtää, ettei\nminua enää tarvita.\"\n\nBrandt katsoi häneen terävästi ja käsitti hänet väärin. Englantilainen\ngentlemanni oli tälle lainsuojattomalle uutuus.\n\n\"Vannoin saavani tytön\", sähähti hän.\n\n\"Tuomittujen miesten valat eivät merkitse mitään!\" huusi Helen, joka\noli kuullut sanat. Hänen silmänsä leimusivat vihasta.\n\nKaikki läsnäolijat kuulivat hänen kiivaan huudahduksensa. Case nousi\nkuin kahden vaiheilla ja asettui isäntänsä viereen. Legget ja hänen\nmiehensä siirtyivät lähemmäksi. Indiaanitkin kurkottivat päitään.\n\n\"Onpa sillä peijakkaalla sisua!\" ihmetteli Legget.\n\nBrandt katsoi Heleniin, ymmärsi tämän sanojen tarkoituksen ja nauroi.\nMutta hänen kasvonsa kalpenivat ja katse harhaili vaistomaisesti\nharjanteen rinteelle.\n\n\"Petitte minua alusta alkaen?\" kysyi Mordaunt tyynesti.\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Ette siis ajatellutkaan pysyä sanassanne auttaa minut rajan yli?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Aioitte jättää minut tänne erämaahan oman onneni nojaan?\"\n\n\"Aivan niin, sitten kuin tämä indiaani on saatellut teidät jokitielle\",\nvastasi Brandt viitaten sormellaan lähimpään soturiin.\n\n\"Edessäni on siis, kuten täälläpäin sanotaan, 'pitkä tie'?\"\n\n\"Niin on\", sanoi Brandt purskahtaen kylmään nauruun, johon Leggetkin\nyhtyi.\n\n\"Entä mitä aiotte tehdä tytölle?\" kysyi Mordaunt hetkisen kuluttua.\n\n\"Se on minun asiani.\"\n\n\"Otatteko hänet vaimoksenne?\" Mordauntin ääni oli matala ja rauhallinen.\n\n\"En!\" tiuskaisi Brandt. \"Hän halveksi rakkauttani ja loukkasi minua.\nHän näki Zanen lyövän minua, ja Jumal'auta, Zane ei tule häntä ikinä\nsaamaan. Pidän hänet luonani täällä metsissä, kunnes kyllästyn häneen,\njolloin luovutan tähteet Leggetille.\"\n\nSanat olivat tuskin päässeet hänen saastaisilta huuliltaan, kun\nMordaunt syöksähti paikaltaan kuin tiikeri ja sieppasi puukon toisen\nindiaanin vyöstä.\n\n\"Kuole, koira!\" kiljahti hän.\n\nBrandt vetäisi tapparansa oppaana toimineen indiaanin tarttuessa\nsamassa takaapäin englantilaisen ranteeseen.\n\n\"Ei mitään kieroutta!\" ärjäisi Case hypäten väliin ja iskien puukkonsa\nsalamannopeasti soturin rintaan. Indiaani kaatui ääntä päästämättä, ja\nCase pyörähti toisen jalkansa varassa syvään kyykistyen ympäri kuin\nhyrrä kaikkien kaikotessa hänen välähtelevän puukkonsa tieltä. \"Selvä\npeli!\" karjaisi hän.\n\nPari indiaania hypähti luodikoilleen, mutta Legget käski tuimasti\nheidän pysyä alallaan.\n\nMordaunt ja Brandt kävivät raivoisasti toistensa kimppuun. Lainsuojaton\noli tottunut tappelija, mutta nyt hän näytti löytäneen vertaisensa\ntuosta kalpeasta ja solakasta muukalaisesta. Mordauntin hirveä raivo\nnäytti voittavan toisen taidon käyttää tapparaa. Brandt hyökkäsi joka\ntaholta, mutta englantilaisen notkeat väistöt ja hänen välähtelevänä\nkehänä heiluva puukkonsa tekivät hänen iskunsa tehottomiksi. Sinne\ntänne kieppuen he siirtyivät vähitellen aukean poikki ja hävisivät\npajukon peittoon, josta kuului hetkisen kuluttua katkeilevien oksien\nritinää, sitten kumea isku, kaamea kuulla, jota seurasi valittavan\nhuudahduksen jälkeen syvä ja kammottava hiljaisuus.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nHelenistä tuntui kuin raskas paino olisi siirtynyt hänen väsyneiltä\nsilmäluomiltaan. Hän oli vielä metsässä. Aurinko paistoi kirkkaasti\nja puro solisi hilpeästi, mutta mihin olivat huohottavat taistelijat\njoutuneet? Hän katseli ympärilleen ja huomasi, ettei hän ollutkaan\nenää samassa paikassa, vaan matalahkolla, sammaleisella kunnaalla\nmuhkean pähkinäpuun varjossa, rajusti kuohuvan puron äyräällä. Hän\noli varmaankin pyörtynyt ja tajuttomana ollessaan siirretty tänne.\nVastapäätä puron toisella puolella kohosi synkän ja uhkaavan näköisenä\nnoin parinsadan askeleen päässä jyrkkä ja rosoinen, kellertävän\nsammalen kattama, harmaa kallio. Hän pani sen erikoisesti merkille,\nsillä reunalle saakka ulottuva tiheä metsä herätti hänessä ihailua\nihmeellisellä väriloistollaan, joka näytti melkein epätodelliselta.\nMetsä hehkui keltaisena ja kirkkaanpunaisena, minne hän vain katsoi.\n\nKaksi äänetöntä ja liikkumatonta indiaania seisoi hänen vaiheillaan.\nLeggetin seuralaisia ei näkynyt ketään. Helen tarkkaili punaisia\nvartijoitaan.\n\nMolemmat olivat rotevia ja jänteväraajaisia sotureita. Pitkässä,\nnokimustassa ja valkoisilla luupuikoilla koristetussa suorassa tukassa\nhäilyi kotkansulkia, ja voimakkaissa kasvoissa ja tummien silmien\nvalppaassa katseessa oli villeille ominaista tarmoa, viekkautta,\njulmuutta ja rohkeutta.\n\nMutta niin hurjilta kuin nämä indiaanit näyttivät, Helen ei pelännyt\nheitä läheskään niin paljon kuin lainsuojattomia. Kun Brandt ja Legget\nkatsoivat häneen, tuntuivat heidän katseensa aivan polttavan, mutta\nnäiden soturien tummissa silmissä, jotka kääntyivät vain harvoin häntä\nkohti, Helen oli näkevinään vain tyyntä arvokkuutta, jopa sääliäkin.\nBrandt oli hänen mielestään joka tapauksessa heitä paljoa hirveämpi.\n\nHän muisti äkkiä huojennuksen ja riemun tunteella Mordauntin hurjan\nhyökkäyksen Brandtin kimppuun. Vaikka hän ei tiennytkään, miten\ntuo raivoisa ottelu oli päättynyt, muisti hän Brandtin tuskallisen\nkiljahduksen ja indiaanin kuoleman. Vaikka Brandt olisikin jäänyt\nhenkiin, olivat hänen vangitsijoidensa voimat heikentyneet. Ja Helen\nuskoi yhtä varmasti kuin aurinko paistoi, että Jonathan ja Wetzel\nolivat jo luopioiden jäljillä. Hän rukoili, etteivät hänen voimansa\npettäisi ennen avun tuloa.\n\n\"Ugh!\" huudahti toinen vartija viitaten aukean poikki. Vesakossa\nliikuttiin ja hetkisen kuluttua ilmestyi johtajan jättiläisvartalo\nnäkyviin. Toinen lainsuojaton ja Case seurasivat kintereillä.\nHiukan kauempana sukeltautui pensaikosta äänettömästi ja oksaakaan\nliikauttamatta joukko indiaaneja.\n\nHelen näki yhdellä silmäyksellä Casen olevan mitä loistavimmalla\ntuulella. Hänen vastenmieliset kasvonsa säteilivät mielihyvästä.\nHänellä oli kädessään myttyyn käärittyinä Mordauntin vaatteet, jotka\nnähdessään Helen tunsi herpaisevaa kauhua. Brandt oli siis surmannut\nenglantilaisen. Leggetillä oli myös kainalossaan pienoinen käärö, jonka\nhän heitti kunnaalle päästyään maahan vetäen sitten taskustaan pitkän\nnahkavyön. Se oli ilmeisesti verraten painava ja sisälsi sointuvasta\nhelähdyksestä päättäen kultaa.\n\nSeuraava tulija, oli Brandt. Hän oli kalpea ja painoi kädellään\nrintaansa. Takissa oli veritahroja, ja kun hän riisui sen, näkyi\npaidassakin verta.\n\n\"Toivottavasti et ole pahasti haavoittunut?\" kysyi Legget osaaottavasti.\n\n\"En, mutta verta tulee aika paljon\", vastasi Brandt kylmästi. Hän\nviittasi luoksensa erään indiaanin ja hävisi sitten pensaikkoon.\n\n\"Mönsträätte siis minut sakkiinne?\" kysyi Case katsoen Leggetiin.\n\n\"Varmasti\", vastasi tämä. \"Olette vikkelä poika, Case, ja kunhan\nopetan teitä hiukan maan tavoille, menestytte täällä mainiosti. Teette\nmuutenkin kaikinpuolin viisaasti liittyessänne nyt minuun. Kun Eb\nZane ja hänen veljensä Jonathan ja Wetzel saavat kuulla tämän, on\nhelvetti viileä paikka siihen verraten, mitä heillä on mielessä meidän\nvarallemme. Mutta minun luonani olette turvassa, ja tämä on tietääkseni\nkoko rajaseudulla ainoa paikka, jossa voitte sanoa henkenne olevan\nomanne.\"\n\n\"Olen matruusinne, kapteeni. Olen purjehtinut sotilasten, merirosvojen\nja tavallisten pikikourien keralla ja arvelen tulevani toimeen\ntäälläkin. Tässäkö kajuuttanne? Eipä se ollut kaukana.\"\n\n\"En ole turhantarkka, mutta en välitä syödä yhdessä korppikotkien\nkanssa\", vastasi Legget irvistäen. \"Sentähden siirryin tähän.\"\n\n\"Korppikotkat? Mitä ne ovat?\"\n\n\"Ha! ha! Ehkäpä ne ovat jonakin kauniina päivänä niin lähellä teitä,\nettä totisesti opitte tuntemaan ne. Korppikotkat ovat hauskoja lintuja,\njoille ei kelpaa muu kuin liha; valkoiset miehet ja indiaanit ovat\nniiden hienointa herkkua.\"\n\n\"Olen nähnyt lintuja, jotka eivät edes odota, kunnes miehestä on henki\nlähtenyt, kapteeni\", sanoi Case.\n\n\"Onhan niitä sellaisiakin\", myönsi Legget. \"Tässä meillä on nyt sitten\nisäntänne kulta. Meistä voi jompikumpi yhtä hyvin pitää kaikki.\"\n\n\"Aivan niin, kapteeni. Otammeko nopat vai kortit?\"\n\n\"Jenks, annahan noppasi ja tuo meille jokin litteä kivi\", sanoi Legget\nistuutuen maahan ja tyhjentäen vyön sisällön eteensä. Case alkoi\nkäännellä tummansinistä takkia, joka oli vielä äsken ollut Mordauntin\nyllä, ja kaivoi eräästä taskusta pienen kukkaron.\n\n\"Tämä ei ole enää minkään arvoinen\", sanoi hän pidellen takkia edessään\ntyhjennettyään ensin kukkaron. Se oli repaleinen ja tahrainen ja\nvasemmassa hihassa oli pieni verinen repeämä, johon Brandtin jokin isku\noli sattunut. \"Mutta mikäs tämä on?\" mutisi merimies erästä taskua\ntunnustellen. \"No hitto! Hurraa!\"\n\nHän piti kädessään pientä hopeasuista viskypulloa, kiskaisi korkin auki\nja nosti pullon huulilleen.\n\n\"Minuakin tuntuu janottavan\", huomautti Legget.\n\n\"Vain tuon verran, kapteeni\", sanoi Case painaen pullonsuun Leggetin\nhuulille ja pitäen sormeaan merkkinä.\n\nJenksiksi sanottu lainsuojaton palasi nyt painavaa laakakiveä raahaten,\njonka hän asetti miesten väliin. Indiaanit kerääntyivät ympärille. He\nkurkottautuivat ahnaasti pelaajien yli ja seurasivat mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla näiden jokaista liikettä. Aina kun nopat kalahtivat\ntahi kulta helähti, kuului syviä ja kiihkeitä huudahduksia.\n\n\"Teillä näkyy olevan huono onni tänään, kapteeni\", huomautti Case\npudistellen kätevästi norsunluisia kuutioita.\n\n\"Piruko siinä on, etten saa ainoatakaan heittoa?\" ärjäisi Legget.\n\n\"Minulla taas on tavallisesti aina tuulta purjeissani\", ylpeili Case\nryypäten jälleen. Silmät kiiluivat, ja muuten punakat kasvot olivat nyt\nkalpeat ja hiestä kosteat.\n\n\"Elleivät nuo nopat olisi Jenksin ja ellen tietäisi pelanneeni niillä\nennenkin, vannoisin, että niihin on pantu lyijyä.\"\n\n\"Onko tuo olevinaan jokin vihjaus, vai mitä, kapteeni?\" tiedusteli Case\nsävyisästi. Hän punnitsi noppia kädessään ja katsoi Leggetiin ilkeästi.\n\n\"Ei!\" ärjäisi Legget. \"Eihän teissä ole mitään vikaa. Minulla on vain\nniin kirotun huono onni.\"\n\nPeli jatkui, ja hetkisen kuluttua oli koko kultakasa siirtynyt Casen\neteen.\n\n\"Puhtaaksi nuoltu!\" manasi Legget happamasti.\n\n\"Eikö teillä ole enempää?\" kysyi Case.\n\nLeggetin katse harhaili ympäriinsä kiintyen lopulta vankiin.\n\n\"Panen tytön koko kasaa vastaan, piru hänet periköön!\" noitui hän. \"Hän\non yhtä paljon minun kuin Brandtinkin, niin että pelaan vain omastani.\"\n\n\"Sanokaamme puolet kasastani, niin olkoon menneeksi.\"\n\n\"Ei tule mitään. Joko voitatte tytön tahi annatte kaikki takaisin\",\nvastasi Legget äreästi.\n\n\"Näppärä tyttö, sitä ei taida kieltää\", tuumi Case katsellen Heleniä\narvostelevasti. \"Ali right, kapteeni, heittäkää ensiksi. Kun kerran\npelataan, niin pelataan.\"\n\nLegget sai ensimmäisen heiton ja Case toisen. Lainsuojaton otti nopat,\npudisteli niitä kauan ja harkiten suuressa kourassaan ja heitti ne\nrajusti kivelle. \"Ahah!\" huudahti hän riemuitsevasti. Korkeimmasta\nsilmämäärästä puuttui vain yksi. Case pyyhkäisi kuutiot kylmästi\nkämmenelleen. Indiaanit painautuivat lähemmäksi tummat silmät kiiluen.\n\nLegget kirosi niin, että kaiku vastasi kalliosta. Merimies oli taaskin\nvoittanut. Lainsuojaton nousi, potkaisi kiven ja nopat puroon ja\npoistui ryhmästä pysähtyen erään puun alle edestakaisin kävelemään.\nAnnettuaan sitten äreällä äänellä jonkin käskyn indiaaneille, jotka\nolivat ryhtyneet virittämään nuotiota, hän viittasi Jenksin luokseen.\nHe neuvottelivat kiihkeästi hetkisen Leggetin säestäessä sanojaan\nkiivailla eleillä ja heitellessä kiukkuisia silmäyksiä Caseen.\n\nCase oli jo liian päihtynyt huomatakseen, että hän oli saanut\nlainsuojattomien päälliköstä vihamiehen. Hän kallisti viimeisenkin\ntipan, tyrkkäsi koristeellisen pullon eräälle indiaanille, joka\notti riemuitsevalla katsannolla vastaan lahjan, ja alkoi tylsästi\ntuijotellen ja juopuneen hitaudella laskea voittoaan, mutta kolikot\neivät pysyneet hänen vapisevissa hyppysissään, vaan tipahtelivat maahan\nhänen koettaessaan koota niitä käteensä. Hän jatkoi kuitenkin juopuneen\nitsepintaisuudella, ja kun yksitellen laskemisesta ei tullut mitään,\nalkoi hän kasata rahojaan pinoihin päästäkseen siten niiden määrästä\nselville. Hän oli ilmeisesti unohtanut kaikki toiset.\n\nHelen, joka oli nähnyt ja kuullut kaiken, huomasi, että tekeillä oli\njotakin, joka ei ennustanut hyvää merimiehelle. Legget ja Jenks olivat\nsitäpaitsi niin lähellä, että hän kuuli heidän kuiskuttelunsa.\n\n\"Käy vallan mainiosti tästäkin\", sanoi Jenks. \"Ei muuta kuin suoraan\nsilmäin väliin!\" Hän taputti luodikkoaan merkitsevästi.\n\n\"Kyllähän jokin äänettömämpi temppu olisi parempi, mutta anna\nmennä vain\", vastasi Legget. \"Meillä on vielä pitkä matka, melkein\nkolmekymmentä kilometriä leiriin, eikä kukaan voi sanoa, ketä metsässä\nliikkuu. Tuosta juonimestarista tahdon päästä, eikä muuta varmempaa\nkeinoa ole.\"\n\nJenks nosti hanan varovasti ja kohotti luodikon poskelleen, mutta\ntoinen indiaanivartija hypähti esiin ja iski piipun ylös. Hän virkkoi\nLeggetille yhden ainoan sanan viitaten samalla kalliolle ja palasi\npaikalleen.\n\n\"Ei tule mitään, Jenks. Punanahka vainuaa jotakin, enkä ole vielä\nmilloinkaan nähnyt indiaanin erehtyvän. Meidän pitää olla hiljaa.\nOta puukkosi ja tapparasi ja hiivi hänen kimppuunsa takaapäin\nrantapenkereen suojassa. Saat kullasta puolet, jos onnistut.\"\n\nJenks tiukensi vyötään, loi merimieheen uhkaavan katseen ja laskeutui\nvarovasti penkereeltä, joka oli noin puolitoista metriä korkea.\nSen suojassa hiipien hän saattoi päästä Casen taakse tämän häntä\nhuomaamatta. Kului hetkinen. Jenks oli kadonnut, mutta ilmestyi äkkiä\nnäkyviin noin kymmenen metrin päässä häneen selin istuvasta Casesta.\nTämä taival oli katkaistava äänettömästi ja nopeasti. Jenks alkoi\nryömiä tappara oikeassa kädessä ja pitkä puukko hampaissa. Hän näytti\nsuurelta, kellertävältä karhulta. Taempana istuvat indiaanit katselivat\nnäytelmää kädet polvien ympärillä, lukuunottamatta vartijaa, joka\nnäytti syventyneen tarkastelemaan kalliota kattavaa tiheikköä.\n\nVain sattuma tahi jokin äkkiarvaamaton seikka saattoi pelastaa Casen,\njoka istui kumarassa rahojaan aivan silmilläänkin ahmien. Lainsuojaton\nhiipi hiljaa kuin käärme. Pitkä ruumis liukui äänettömästi nurmikon\nyli, hikiset kasvot kiilsivät auringossa ja silmät hehkuivat kuin\ntiikerillä. Hän oli jo vain parin metrin päässä merimiehestä ja\nvalmistautui hyppyyn rystysillään maahan nojaten, kun Case samassa\nnousi ja pyörähti äkkiä ympäri käsi puukonvarressa.\n\nHyppyyn jännittyneellä lainsuojattomalla ei ollut muuta neuvoa kuin\nhypätä, ja hän loikkasikin kuin pantteri. Case siirrähti ketterästi\nsivulle, ja kun toinen syöksähti kohdalle, välähti hänen puukkonsa kuin\nsinertävä liekki. Jenks suistui suulleen puukon iskeytyessä kenttään ja\ntoisen käden puristaessa vielä tapparan vartta.\n\n\"Taisi himoita kultaani\", mutisi merimies painaen puukon tuppeen.\nHän ei edes katsahtanutkaan, oliko hänen iskunsa ollut tehokas.\n\"Nämä miehet eivät näytä jaksavan ymmärtää, että merimiehet ovat\npuukonkäytössä vaarallista väkeä.\" Hän alkoi tyynesti kerätä rahojaan,\nolematta ilmeisesti lainkaan huolissaan siitä, jatkuisivatko\nvihamielisyydet.\n\nHelen näki Leggetin kohottavan luodikkonsa, mutta sekin lyötiin ylös,\nkuten äsken Jenksin ase. Indiaani kuiskaili kiihkeästi Leggetille, joka\nviittasi toisetkin indiaanit luoksensa. Puron solina vaimensi vartijan\nhiljaisen kurkkuäänen, niin ettei Helen erottanut sanoja, mutta niiden\ntekemä vaikutus osoitti hänen antaneen jonkin mitä vakavimman neuvon\ntahi varoituksen. Indiaanit loivat levottomia ja vaanivia katseita\nmetsään. Kaksi katosi varjomaisen äänettömästi keltaisenpunertavaan\npensaikkoon. Kolmas hiipi puulta toiselle, painautui metsän reunassa\nruohikkoon ja hävisi, ilmestyen hetkisen kuluttua kallion alapuolella\njälleen näkyviin. Ryömittyään hiukan kauemmaksi seinämän juurella hän\nkiipesi eräästä rosoisesta kulmauksesta ylös ja katosi tiheikköön.\n\nHelen oli nyt sekä ruumiillisesti että henkisesti niin väsynyt, että\nhän tuskin kykeni enää ajattelemaankaan selvästi. Päivän monet ja\ntoisiaan melkein välittömästi seuranneet tapahtumat olivat olleet\nniin järkyttäviä ja hermoillekäypiä, että hän tunsi nyt kaikesta\ntoivehikkuudestaan ja lujuudestaan huolimatta melkeinpä hyytävää\nkauhua. Hän käsitti, että villit joko vainusivat vaaraa tahi olivat\nomalla salaperäisellä tavallaan saaneet tietoja, jotka tekivät heidät\nvarovaisiksi ja valppaiksi.\n\n\"Tulkaa nyt, mutta olkaa hiljaa\", virkkoi Legget Caselle. \"Ottakaa\ntyttö mukaanne ja katsokaa, että hän kulkee mitään melua aiheuttamatta.\"\n\n\"Tullaan, tullaan, kapteeni\", vastasi merimies. \"Missä Brandt?\"\n\n\"Hän tulee heti kun verenvuoto taukoaa. Taitaa olla huonossa kunnossa\nkoko mies.\"\n\nCase kokoili tavaransa ja tarttui Helenin käteen kääräistyään myttynsä\nkainaloonsa. Helen riuhtaisi kätensä irti ja nousi vaivalloisesti.\nIlkeä kosketus ja merimiehen inhoittavat piirteet antoivat hänelle\nuutta tarmoa.\n\n\"Saat aloittaa työsi kantamalla tätä\", äyhkäisi Case sysäten käärön\nHelenille. Tämä antoi sen pudota sormeakaan liikauttamatta.\n\n\"Tässä olen nyt minä isäntänä, ja sinä tottelet\", sähähti Case ja\niski tyttöä päähän. Helen huudahti ja horjahti puuta vasten. Merimies\nsieppasi käärön ja ojensi sen toistamiseen Helenille, joka otti sen nyt\nvastaan kauhusta vapisten.\n\n\"Kas niin. Ja suutele nyt kiltisti kapteeniasi!\" virnisteli Case\nkiskaisten tytön luokseen.\n\nHelen vastusteli vimmatusti ja loi rukoilevia katseita indiaaneihin,\nmutta nämä eivät olleet häntä näkevinäänkään, vaan köyttivät\ntavaroitaan kokoon. Legget katseli syrjästä laiskasti hymyillen.\n\nCase riuhtaisi hänet toistamiseen luokseen. Helen koetti huutaa,\nmutta ääni petti. Merimiehen ilkeät silmät ja petomaiset kasvot\ntyrmistyttivät hänet. Case iski häntä kahdesti nyrkillään ja veti hänet\nsitten rajusti syliinsä. Helen tuijotti hänen hikisiin ja hehkuviin\nkasvoihinsa herpaantuneena ja melkein tajuttomana.\n\nIntohimon vääristämät huulet painuivat yhä lähemmäksi, mutta kun ne\nolivat vain parin kolmen tuuman päässä, tunsi Helen poskellaan kuin\nkuuman sivalluksen ja kuuli samassa luodikon pamahduksen, joka oli\nainutlaatuisen kimakka.\n\nCasen kasvot muuttuivat äkkiä. Ne kalpenivat; ilme kävi omituisen\nepävarmaksi ja tyhjäksi; silmät pyörivät hurjasti ja jäykistyivät\nsitten synkkään ja kuin kummastuneeseen tuijotukseen. Hän seisoi\nsilmänräpäyksen ajan liikkumattomana, alkoi sitten huojua kuin kaatuva\ntammi ja suistui selälleen. Aavemaisen kalpeilla kasvoilla ei näkynyt\nenää muuta kuin kuoleman kaamea tyyneys.\n\nOikeassa ohimossa oli pieni, sinertäväreunainen reikä. Legget tuijotti\nensin tyrmistyneenä kuolleeseen merimieheen ja korjasi sitten\nvikkelästi kukkaron, johon Case oli sullonut kultansa.\n\n\"Säästyinpähän siitä vaivasta\", mutisi hän potkaisten ruumista.\n\nIndiaanit katsoivat vainajaan ja sitten ympärilleen. Jokainen hypähti\nuskomattoman ketterästi puiden taakse piiloon. Legget näki sen ja\nsieppasi Heleniä kädestä lennättäen hänet kiireesti pähkinäpuun suojaan.\n\nBrandt ja häntä seurannut indiaani syöksyivät paikalle ja loikkasivat\npitkällä hypyllä koivujen taakse Leggetin lähelle. Brandtin terävät\nsilmät kohdistuivat Jenksiin ja Caseen ja hän näytti olevan heti\ntilanteesta selvillä. Hän siirtyi lähemmäksi ja tarttui Helenin käteen.\n\n\"Kuka tappoi Casen?\" kuiskasi hän tuijottaen merimiehen ohimossa\nnäkyvään pieneen reikään.\n\nKukaan ei vastannut.\n\nKaksi indiaania, jotka olivat sukeltautuneet pensaikkoon purosta\noikealle, palasivat samassa, minkä jälkeen joukko lähti heti varovasti\nliikkeelle, mutta he olivat tuskin kulkeneet kymmentä askelta, kun\nsoturi, joka oli poistunut yksin, hypähti esiin heinikosta toiselta\nrannalta, lennähti puron poikki ja syöksyi heidän keskelleen; sama\nvartija, joka oli pelastanut kahdesti Casen hengen iskemällä aseen\nylös. Solakka ja jäntevän näköinen mies, joka oli jo sivuuttanut\nkeski-iän. Vakavat ja raudankovat kasvot olivat kokeneet ja vuosien\nuurtamat. Kaikki katsoivat häneen kuin henkilöön, jonka he tunnustivat\nitseään viisaammaksi.\n\n\"Oletteko nähnyt ennen tuommoista luodinreikää?\" kysyi Brandt palaten\ntakaisin ja osoittaen Casea.\n\nChippewa kumartui katsomaan kuollutta ja suoristautui sitten hitaasti\ntäyteen pituuteensa.\n\n\"Kuoleman tuuli!\" vastasi hän valkoisen miehen kielellä.\n\nHänen indiaanitoverinsa päästivät hiljaisia, valittavia huudahduksia,\njoissa oli enemmän kunnioitusta kuin pelkoa.\n\nBrandt valahti yhtä valkoiseksi kuin hänen vieressään kasvavan koivun\nkylki. Katse oli hurja, mutta hurjuudessaankin sanomattoman kauhistunut.\n\n\"Sinun on turhaa koettaakaan kätkeä jälkiäsi, Legget\", virkkoi hän\nkäheästi ja, kuten kuulosti, aivankuin jonkinlaisen katkeran ja\nuhmailevan mielihyvän tunteella.\n\nChippewa painui edellä puroa reunustavaan pensaikkoon Legget ja Brandt,\njoka talutti Heleniä, kintereillään. Indiaanit muodostivat jälkijoukon,\nja kaikki tähyilivät arasti ja levottomasti ympärillä humisevaan,\nsynkkään metsään.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKun metsämiehet nousivat pehmoiselta lehtivuoteeltaan, leijaili virran\nyllä tiheä ja läpinäkymätön, valkoinen usva. Ilma oli kylmä ja tuoksui\nheikosti kuihtuvilta lehdiltä. Wetzel otti kielekkeen alta tuohta ja\npolttopuita, jotka hän oli kätkenyt sinne kosteudelta suojaan, ja\nalkoi kyhätä nuotiota Jonathanin noutaessa jonkin hedelmän kuoresta\ntekemällään kauhalla vettä lähellä kumpuavasta lähteestä.\n\n\"Vedessä on tänä aamuna jo aivan pakkasen tuntua\", huomautti Jonathan.\n\n\"Niin on. Syksy edistyykin tästä lähtien sangen reippaasti. Pari\ntämmöistä selkeätä ja tyyntä yötä vie viimeisetkin lehdet ja riisuu\npuut paljaiksi kuin ne olisivat palaneet\", vastasi Wetzel karistaen\npois tuhan paistamastaan lihaviipaleesta. \"Teroita jokin kepakko ja\nauta minua paahtamaan tämä viimeinen paistikimpale. Usva haihtuu vasta\ntunnin kuluttua, kun aurinko nousee, eikä meidän kannata lähteä ennen\nliikkeelle. Varustamme nyt eväät kuntoon, sillä kukapa tietää, milloin\ntaas saamme tilaisuutta virittää nuotion.\"\n\nNämä metsämiehet ottivat kaiken, mikä kuului heidän yksinäiseen\nelämäänsä, nuotion sytyttämisestä aina indiaanien seurailemiseen\nsaakka, mitä vakavimmalta kannalta. Heidän tuliltaan ei kuulunut\nmilloinkaan hilpeitä lauluja eikä leikinlaskua. Metsästäjillä on omat,\nhurmiota lähentelevän ihastuksen hetkensä, ja nämä metsämiehet tunsivat\nmyös erämaan tyynen ja juhlallisen rauhan, mutta heidän elämänsä oli\nalituista vaarojen keskellä samoamista ja sellaisena hermoillekäypää.\nWetzel tunsi välistä temmeltäessään hurjaa riemua, mutta nuo hetket\npäättyivät samassa kuin hänen kostonhuutonsa herättämä kaikukin kuoli\npois. Metsissä samoileminen oli ollut Jonathaninkin suurin nautinto,\njoka oli korvannut hänelle täydellisesti sen, mikä teki toiset\nonnellisiksi, ennenkuin erään naisen silmät olivat vieneet hänen\nsielunrauhansa.\n\nLopetettuaan vaatimattoman ateriansa metsämiehet sulloivat tähteet\navariin taskuihinsa ja olivat valmiit lähtemään taipaleelle. He\nistuivat kauan äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina usvan häviämistä\nodotellen. Se alkoi jakautua hattaroihin, häilyi paikoillaan suurina\npalloina, kohosi ilmaan valkoisina pilvinä ja laskeutui jälleen\nitsepintaisesti virralle ja lakeudelle. Lännen taivaasta näkyi jo\nsiellä täällä sinisiä läikkiä ja idässä alkoi usvameri punoittaa\nnousevan auringon kajastuksesta. Taivaanranta kävi yhä helakammaksi ja\nlainehtivan usvan takaa ilmestyi äkkiä auringon kultaisena sädehtivä\nreuna valaisten laakson ja sen läpi polveilevan höyryävän virran.\n\n\"Kuljemme ylöspäin Kahdelle saarelle, josta menemme yli, jos niin\ntarvitaan\", sanoi Wetzel heidän lähtiessään liikkeelle.\n\nKasteesta märkiä heinikoita ja pensaita kartellen he liukuivat\neteenpäin kuin kaksi varjoa metsän ohenevan katoksen alla, sammaleisten\nselänteiden loivia rinteitä ylös ja alas, kosteiden notkojen poikki ja\nkasteesta kimmeltävien aukeiden yli. Metsä nukkui vielä. Aamu-unestaan\nhavahtunut orava heilahti korkealle tammeen ja tirskui närkästyneesti\nnoille oudoille, äänettömille vieraille. Varis raakkui jossakin\nheidän yläpuolellaan. Mutta luonto heräsi eloon sitä mukaa kuin\nmetsämiehet etenivät. Linnut alkoivat visertää, ja niiden äänissä\nhelkkyvä, vuodenajalle ominainen vieno surumielisyys oli täydellisessä\nsopusoinnussa syksyn alakuloisten tunnelmien kanssa. Ja linnut, jotka\nolisivat muulloin kaiutelleet vain taisteluhaasteita toisilleen,\nlauloivat ja hyppelivät nyt vierekkäin, veljellisessä sovussa pitkällä\nmatkallaan kaukaiseen etelään.\n\n\"Soisinpa, etteivät nuo linnut olisi noin kesyjä ja äänekkäitä\",\nvirkkoi Wetzel. \"Emmehän voi nyt luottaa niihin lainkaan. Luulisi\nniiden olleen aina kesyjä. Muulloin voin milloin hyvänsä päätellä\nniiden viserryksestä ja käyttäytymisestä, onko indiaaneja ollut\nmetsässä liikkeellä, mutta nyt se on mahdotonta.\"\n\nMetsämiehet kulkivat melkein koko aamupäivän pysähtymättä eteenpäin,\nmilloin harvassa ja alastomassa metsässä, jossa oli jolloinkin\nmetsävalkea raivonnut polttaen pois pensaikot ja tiheiköt myrskyjen\nmurtamien, maassa lahovien jättiläisten päältä, milloin nuoren viidakon\nläpi, jossa jokainen saarni, tammi, pähkinäpuu, ja vaahtera kohottivat\nkukin eri vivahduksillaan yleistä väritunnelmaa.\n\n\"Olin näkevinäni vilahdukselta alemman saaren kärjen mennessämme tuon\naukean poikki\", virkkoi Jonathan viitaten taaksensa.\n\n\"Sinne ei olekaan enää pitkälti\", vastasi Wetzel.\n\nHe hiljentivät käyntiään ja tähystelivät valppaasti joka taholle\npysähtyen aina tämän tästä kuuntelemaan.\n\n\"Arvelet siis Leggetin olevan toisella puolella?\" kysyi Jonathan.\n\n\"Pari päivää sitten näin hänet siellä koko joukkonsa keralla. Hänellä\noli jokin konnuus tekeillä, mutta en vain pääse perille, mikä. Niin\nlähellä Fort Henryä hän ei ole vielä milloinkaan käynyt.\"\n\nMetsä alkoi harveta ja loppui vihdoin matalaksi pensaikoksi muuttuen.\nVirta päilyi heidän edessään ja jonkin matkan päässä näkyi vieretysten\nkaksi pientä saarta. He laskeutuivat törmää alas ja jatkoivat matkaansa\nrantaa pitkin, Wetzel edellä, ikäänkuin vainuten jotakin. Kun he olivat\npäässeet saarten kohdalle, kumartui Wetzel äkkiä ja alkoi sitten\nkatsella kiihkeästi ympärilleen.\n\n\"Ne ovat menneet aivan hiljattain tästä yli, mutta jäljet on niin\nsotkettu, etten saa niistä muuta tolkkua\", selitti hän Jonathanille,\njoka oli ehättänyt hänen luokseen. \"Vesi on melkein liian kylmää\nuidaksemme salmien yli, mutta yli meidän on päästävä tavalla tahi\ntoisella. Mutta annahan olla! Ellei muistini petä, kätkin kerran kaiken\nvaralta kanootin tuonne hiukan ylemmäksi.\" Hän kiiruhti tiehensä ja\npalasi hetkisen kuluttua kevyttä tuohikanoottia olallaan kantaen.\n\"Siellähän se oli aivan samassa paikassa, meloineen päivineen.\"\n\nHe meloivat nopeasti virran poikki saarten alapuolelta kaartaen,\nsysäsivät kanootin pajukkoon ja kiiruhtivat törmää ylös pysähtyen sen\nreunan suojaan hetkeksi kuuntelemaan, ennenkuin nousivat sen yli.\nKaikkialla vallitsi keskipäivän syvä hiljaisuus, ja kun ei mitään\nepäilyttävää kuulunut eikä näkynyt, lähtivät he varovasti etenemään\nsuuntaan, jossa he odottivat yhdyttävänsä toiselta rannalta löytämänsä\njäljet. Metsä ulottui siinä melkein hiekkatörmän reunalle saakka.\n\n\"Shh! Mikä tuo?\" kuiskasi Wetzel pannen kätensä Jonathanin käsivarrelle.\n\nNoin sadan askeleen päässä lepäsi lähellä törmän reunaa joku tumma\nhahmo erään puun alla.\n\n\"Näyttää mieheltä\", sanoi Jonathan.\n\n\"Varmasti. Tähystele nyt tarkasti ympärillesi, Jack, sillä etsimämme\njälki ei ole enää kaukana.\"\n\nMetsämiehet seisoivat useita minuutteja paikallaan. Heidän terävät\nkatseensa tutkivat jokaisen puun, jokaisen aukeaman ja jokaisen\nsaniaisrykelmänkin mitä huolellisimmin.\n\n\"Jos täällä on joku punanahka lähellä, on hän liian pieni pyssyä\npitelemään\", murahti Wetzel lähtien liikkeelle, mutta vieläkin\nhiipivin, varovaisin askelin.\n\n\"Will Sheppard!\" huudahti Jonathan, kun he pysähtyivät ruumiin ääreen,\njonka Wetzelin terävät silmät olivat keksineet. \"Onko hän kuollut?\nMitähän tämä merkitsee?\"\n\nWetzel kumartui nuorukaisen yli ja kääntyi sitten nopeasti kumppaniinsa.\n\n\"Tuo vettä. Ota hänen lakkinsa. Tuo haava ei näytä pahalta, ellei hän\nole saanut toista, jota en nyt vielä näe.\"\n\nJonathan haki vettä, ja Wetzel alkoi valella verisiä kasvoja. Kun vamma\nohimossa oli huuhdottu puhtaaksi, kertoi se metsämiehille paljon.\n\n\"Tuosta iskusta ei ole kulunut tuntiakaan\", mutisi Wetzel.\n\n\"Hän virkoaa\", huomautti Jonathan, kun Will alkoi liikahdella\nlevottomasti ja valittaa. Silmät avautuivat, ja nuorukainen kavahti\nistumaan. Hän tuijotteli hetkisen sekavasti ympärilleen, tunnusteli\nsitten päätään ja katsoi kummastuneesti metsämiehiin, huudahtaen äkkiä:\n\n\"Nyt muistan! Se Case paholainen käännytti meidät tiellä ympäri, ajoi\nmeidät tänne ja iski minut lopuksi kenttään.\"\n\n\"Meidät? Kuka sitten oli kanssanne?\" kysyi Jonathan verkalleen.\n\n\"Helen. Menimme kukkia poimimaan ja paluumatkalla näimme erään\nindiaanin. Olimme silloin jo aivan varustuksen näkyvissä ja lähdimme\njuoksemaan\", huudahti hän ja selosti katkonaisesti ja huohottaen koko\nseikkailunsa.\n\nJonathan Zane kimmahti pystyyn kasvot lumivalkeina ja silmät hehkuen\nkuin hiilet.\n\n\"Ota selville jäljet, Jack, sillä aikaa kuin vien tämän nuoren miehen\ntoiselle rannalle ja opastan tielle\", virkkoi Wetzel.\n\n\"He kätkivät kanootin tuohon pensaaseen\", neuvoi. Will viitaten alas.\n\n\"Lähtekäämme, sillä meillä ei ole hetkeäkään hukattavana\", vastasi\nWetzel loikaten törmää alas ja vetäisten kanootin pajukosta. Will\nkääntyi pyytääkseen metsästäjää pelastamaan Helenin, mutta hän ei\nvoinut sanoa sanaakaan. Metsämies oli niin hirveän näköinen, että hän\ntyrmistyi.\n\nJonathan seisoi liikkumattomana, käsivarret ristissä, ja hänen\nkalpeilla, tuimilla kasvoillaan kuvastui pelko, äärimmäinen hätä ja\ntuska, jotka kaikki sulautuivat Willin vielä tuijottaessa häneen\ntuhoaennustavaksi ja kylmyydessään kaameaksi ilmeeksi.\n\nWetzel työnsi kanootin vesille ja meloi tiehensä nopein, voimakkain\nvedoin. Hän jätti Willin vastakkaiselle rannalle ja palasi niin\nsukkelaan kuin melalla voi meloa.\n\nMetsämiehet katsoivat toisiinsa mitään sanomatta. Wetzelin leveät\nhartiat painuivat hiukan kumaraan, katse kiintyi maahan, ja kasvoille\nlevisi synkkä ja uhkaava varjo. Hän ei ollut enää metsämies Wetzel,\nvaan Kuoleman tuuli. Puiden melkein alastomissa latvoissa huokaileva\nsyksytuuli olisi tiennyt varoittaa indiaaneja ja luopioita, että\nKuoleman tuuli oli heidän jäljessään, jos he vain olisivat ymmärtäneet\nsen viestin.\n\n\"Brandtin sormet ovat varmasti tässä mukana, ja englantilainen on vain\nhänen narrinsa, välikappaleensa\", sanoi Wetzel.\n\n\"He ovat tunnin verran meistä edellä; voimmeko saavuttaa heidät,\nennenkuin he kohtaavat Brandtin ja Leggetin?\"\n\n\"Voimmehan koettaa, mutta pelkään heidän päässeen jo liian kauas.\nLeggetillä on nyt siis kaiken kaikkiaan kolmetoista miestä. Jokin ääni\nsanoi minulle, että meillä on nyt edessämme pitkä ja ankara ajo --\nviimeisemme.\"\n\n\"Leggetin leiriin on vain neljättäkymmentä kilometriä. Tunnemme metsät,\njoka puron ja tiheikön!\" sanoi Zane hammasta purren.\n\nWetzel alkoi juosta sanaakaan virkkamatta, ja jäljet olivat niin selvät\nainakin hänen silmilleen, ettei hän keskeyttänyt tasaista juoksuaan\nmuuta kuin silloin tällöin kuunnellakseen. Jonathan seurasi aivan\nkintereillä. Metsien halki, harjanteiden, laaksojen ja niittyjen\npoikki he riensivät nopeasti ja väsymättä. Kerran he poikkesivat äkkiä\nsuunnastaan ja oikaisivat erehtymättömällä vaistolla suoraan erään\npitkän ja leveän harjun poikki tullen uudelleen jäljille kaukana sen\ntoisella puolella, jossa metsä harveni avonaisemmaksi. He hiljentivät\njuoksunsa varovaiseksi käynniksi. Etäältä näkyi kapea notko, josta\nsiinsi kellertävä ja inhimilliselle katseelle läpitunkematon\npajukko. Metsämiehet painautuivat maahan ja lähestyivät ryömien kuin\njättiläiskäärmeet, päätyen vihdoin pienelle aukealle, johon aurinko\npaistoi heleästi oksien lomitse. Wetzel kohottautui pää sivulle\nkääntyneenä ja laski äkkiä kätensä Jonathanin olkapäälle.\n\n\"Kuuletko tuota?\" kuiskasi hän.\n\nJonathan eroitti siipien räpyttelyä ja matalaa, vihaisesta hanhesta\nmuistuttavaa sihinää.\n\n\"Korppikotkia!\" kuiskasi hän synkästi. \"Ehkäpä Brandt on jo aloittanut\ntyönsä. Menkäämme.\"\n\nHe hiipivät edelleen ja tulivat pian toiselle aukealle. Lauma suuria,\nmustia lintuja, joilla oli pitkä, paljas kaula, julma koukkunokka\nja suuret, keltaiset kynnet, kohosi pelästyen siivilleen. Vehreällä\nnurmella lepäsi liikkumattomina kaksi puolialastonta miestä verissään.\n\n\"Joku indiaani ja Mordaunt!\" kuiskasi Jonathan. \"Katsohan\nenglantilaisen ilmettä, Lew.\"\n\nMordaunt lepäsi suuressa verilätäkössä. Kasvot olivat kummallista\nkyllä aivan koskemattomat, mutta toisen korvan yläpuolella oli\nhyytyneen veren peittämä syvä haava. Ilme oli rauhallinen, ja\ntiukasti sulkeutuneet huulet näyttivät aivankuin hymyilevän heikkoa,\naavistuksentapaista hymyä, joka osoitti hänen kuolleen miehenä\nsurkuteltavasta alennustilastaan huolimatta. Vasen olkapää, käsivarsi\nja kylki olivat täynnä haavoja ja sinelmiä.\n\n\"Mitähän täällä on oikeastaan tapahtunut?\" ihmetteli Jonathan heidän\npalatessaan pensaikosta kuolleen indiaanin luo aukealle. \"Mordaunt on\nkaikesta päättäen riehunut kuin raivopäinen.\"\n\n\"Kukapa sen tietää\", murahti Wetzel. \"Tuo tuossakin on ehkä saanut\nsurmansa hänen kädestään. Lähtekäämme nyt ja koettakaamme olla\nmahdollisimman hiljaa, sillä Legget on lähellä.\"\n\nJonathan meni purolle ja peitti Mordauntin ruumiin suurilla\nlaakakivillä hiipien sitten varovasti Wetzelin jälkeen.\n\nSeurattuaan lainsuojattomien jälkiä noin parikymmentä askelta Wetzel\nmeni puron poikki ja alkoi kiivetä sen toisella puolella kohoavaa\nharjannetta ylös. Jonathan kiiruhti nopeasti jäljessä ja näki pian\ntoverinsa rotevan vartalon tämän liukuessa äänettömästi puulta puulle\nja pensaasta toiseen.\n\n\"Näetkös noita vaahteroita ja pähkinäpuita tuolla?\" kuiskasi Wetzel\nJonathanin päästyä hänen viereensä ja viittasi alas eräästä aukosta\noksien välissä. \"He ovat jostakin syystä pysähtyneet.\"\n\nMetsämiehet hiipivät edelleen, pysytellen koko ajan huolellisesti\npiilossa ja lähellä harjanteen lakea, josta he alkoivat noin parisataa\naskelta kuljettuaan kaartaa varovasti rinnettä alas takaisin puroa\nkohti. He olivat nähneet hiukan alempana ja aivan vaahtera- ja\npähkinäpuumetsikön kohdalla jyrkästi ulkonevan, tiheämetsäisen\nkalliotasanteen, jonne he nyt pyrkivät hitaasti ja mitä varovaisimmin\nryömien.\n\nPäästyään tasanteelle he etenivät tuuma tuumalta hiipien melkein\nreunalle saakka, josta he kurkistivat alas pensaikon ja kivien\nsuojassa. Lehto oli nyt avoinna heidän edessään noin parinsadan\naskeleen päässä. Legget oli, kuten Wetzel oli sanonutkin, pysähtynyt\nsiihen, ja indiaanit seisoivat parhaillaan kiinteässä ryhmässä parin\nvalkoisen miehen ympärillä.\n\n\"Mitähän siellä on tekeillä?\" kuiskasi Jonathan.\n\n\"Heittävät noppaa\", vastasi Wetzel. \"Näen sen eleistä. Mikään muu ei\nsaisikaan punanahkoja noin uteliaiksi.\"\n\n\"Ketkä siellä pelaavat? Missä Brandt?\"\n\n\"Toinen on Legget; näen hänen pörröisen päänsä, ja toinen on varmaankin\nCase. Brandt ei ole näkösällä. Hoitelee ehkä jotakin vammaa. Mutta\nkatsohan! Tuonne, tuon korkean puun alle, joka näyttää melkein mustalta\nvesakkoa vasten. Näetkö indiaanin, joka seisoo siinä? Hän näyttää\nliian liikkumattomalta ja valppaalta miellyttääkseen minua. Häntä on\nvarottava.\"\n\n\"Taitaa ollakin kysymys Mordauntin kullasta\", huomautti Jonathan.\n\n\"Varmasti, sillä mistäpä nuo hylkiöt olisivat sitä muualta saaneet?\"\n\n\"Peli näkyy päättyneen. Legget poistuu suurta päätään ravistellen ja\nnäköjään aivan suunniltaan raivosta. Ehkäpä hänellä on piakkoin syytä\nraivostua vielä enemmän\", sähähti Jonathan.\n\n\"Case jäi istumaan ja näyttää nyt laskevan voittoaan, mutta hänellä\nei ole siitä suurtakaan iloa, sillä tuo mies, jonka kanssa Legget\nparhaillaan juttelee, on kohottanut luodikkonsa ampuakseen hänet.\"\n\n\"Niinpä totisesti onkin. Mutta Jumaliste! Indiaanihan iski piipun ylös!\"\n\n\"Sanoinhan sinulle, että tuo punanahka on epäluuloinen ja varuillaan.\nHän on varmasti nähnyt meidät jossakin taipaleen varrella. Helen istuu\nsuurimman puun takana. Emme nähneet häntä ennemmin, sillä Leggetin luo\nkiiruhtanut indiaani oli siihen saakka hänen edessään.\"\n\nJonathan ei virkkanut siihen sanaakaan, vaan tuijotti eteensä hammasta\npurren.\n\n\"Leggetin kumppani laskee nyt luodikkonsa maahan ja poistuu hiljaa\npurolle käsin\", kuiskasi Wetzel, ikäänkuin hänen ystävänsä ei olisi\nvoinut eroittaa mitään. \"Case on mennyttä. Mutta tuo rantapenkereen\nsuojaan painautuminen oli huono temppu. Hän aikoo hiipiä Casen kimppuun\ntakaapäin, mutta Case huomaa hänet varmasti. Olisi ollut paljoa parempi\nmennä rauhallisesti ja luonnollisesti hänen luokseen kuin ryhtyä\ntekemään tuota pitkää ja vaivalloista kierrosta. Hän on nyt jälleen\npenkereellä ja hiipii edelleen. Mutta liian hitaasti, liian hitaasti!\nTiesinhän sen -- Case kääntyi ja hypähti pystyyn. Lainsuojaton\nhyökkäsi, mutta samassa näkyi tuon pienen lurjuksen puukkokin\nvälähtävän. Sillä lailla, pojat! Nyt teitä on kolmea vähemmän, ja\nkunhan hetkisen odotamme, saamme ehkä sanoa neljää.\"\n\n\"Siellä neuvotellaan nyt\", kuiskasi Jonathan.\n\n\"Kaksi indiaania näkyy hiipivän pensaikkoon, ja tuossa tulee vartija.\nValpas ja ovela punanahka, jota ei hevillä eksytetä, sillä tulimmehan\npensaikon halki aivan äänettömästi. Olisi ehkä parasta lopettaa hänen\nvakoilunsa siekailematta.\"\n\n\"Se perhanan Case on käynyt käsiksi Heleniin\", kuiskasi Jonathan\nmelkein huudahtamalla.\n\n\"Sh-sh-h-h!\" varoitti Wetzel.\n\n\"Katso! Hän on riuhtaissut hänet seisoalleen. Oh! Hän löi!\"\n\nJonathan heitti luodikon poskelleen ja olisi laukaissut, mutta samassa\ntarttui kiinteä käsi hänen ranteeseensa.\n\n\"Oletko järjiltäsi, Jack? Matka on luodikollesi liian pitkä; ainakin\nkaksisataa askelta\", kuiskasi Wetzel. \"Ja tästä paikasta ampuminen\nolisi muutenkin typerää.\"\n\n\"Anna omasi! Anna omasi!\" huohotti Jonathan.\n\nWetzel ojensi hänelle pitkän, mustan luodikkonsa sanaa virkkamatta.\n\nJonathan kohotti sen, mutta vapisi niin rajusti, että piippu huojui\nkuin oksa tuulessa.\n\n\"Siinä! En saa häntä jyvälle. Aseesi tuntuu niin oudolta\", valitti\nJonathan ojentaen luodikon takaisin. \"Voi hyvä! Jumala! Lew! Hän löi\njälleen Heleniä! Ja nyt taas! Hän koettaa suudella häntä! Tapa hänet,\nWetzel, jos olet ystäväni, tapa hänet!\"\n\n\"Olisi parempi odottaa, Jack, kunnes --\"\n\n\"Mutta minä rakastan, lemmin häntä\", kuiskasi Jonathan.\n\nPitkä, musta piippu lennähti koholle ja pysähtyi. Keltaisenpunertavasta\npensaikosta pöllähti valkoinen, kevyt savuhattara; kimakka pamahdus\nkajahti moninkertaisena harjanteen louhikkorinteistä.\n\n\"Hän päästi Helenin!\" hengähti Jonathan. \"Hän horjuu, kaatuu! Kuolema\nsinulle ja kaltaisillesi, merimiesroisto!\"\n\n\n\n\nXX\n\n\nMetsämiehet näkivät Leggetin katoavan miehineen lehtoa ympäröivään\ntiheikköön. Kun viimeinenkin indiaani oli hävinnyt ketterästi\nnäkyvistä, nousi Jonathan piilopaikastaan ja riensi harjun laelle\nWetzel kintereillään, kaartaen sieltä samaa tietä takaisin puron yli\nkuin mitä he olivat tulleetkin.\n\nHe samosivat jälleen eteenpäin lainsuojattoman jälkiä seuraten,\nsynkempinä ja uhkaavampina kuin konsanaan ennen, viritetyt luodikot\nkainalossa, ja niin keveästi, ettei askel murtanut ainoatakaan lehteä.\n\nKun he olivat kulkeneet vaitiollen pitkän ja vaivalloisen matkan\nharjanteita ylös ja alas, pysähtyi Wetzel tarkastelemaan eteensä\nleviävää maisemaa.\n\n\"Saamme vielä kuulla tuosta punanahasta, jonka näytin sinulle, ennemmin\ntahi myöhemmin\", kuiskasi hän. \"Toivoisin saavani tilaisuuden antaa\nhänelle lyijyä kalloon, ennenkuin hän ehtii tehdä meille jonkin\nkepposen. Hän on ovelimpia ja valppaimpia indiaaneja, mitä olen\nnähnyt. Oli onni, että saimme sen jousella ampuvan shawneen lopultakin\nhengiltä, sillä he olisivat olleet yhdessä meille ylivoimaiset. Tilanne\nei miellytä minua lainkaan.\"\n\n\"Epäiletkö väijytystä?\" kysyi Jonathan.\n\n\"Siitä en välitä. Legget lähettää kyllä tuon punanahan jälkiään myöten\ntakaisin ja panee ehkä joitakin miehiä hänen mukaansakin, mutta se\nei nyt minua niinkään huolestuta. Katsopas näitä pieniä jälkiä,\nJack. Ne ovat Helenin. Näetkö, kuinka uupunut hän on? Kulkee melkein\nlaahustamalla. Legget ei voi enää kulkea montakaan kilometriä päivässä.\nHän pysähtelee ja menettää ennen kaikki punanahkansa kuin luopuu\ntytöstä.\"\n\n\"Ensi yötä en läpäise hengissä tietäessäni hänen olevan noiden\nroistojen käsissä. Hänen on joko pelastuttava tahi kuoltava ennen\npimeän tuloa.\"\n\n\"Hämärää kestää noin tunnin, ja sitten tulee kuutamo; iltapäivä on\nnyt vasta puolessa, joten meillä on aikaa tehdä vaikka mitä. Nyt\npoikkeamme jäljiltä kumpikin tahollemme. Teemme kierroksen ja koetamme\nehättää heidän edelleen. Näetkö tuon kuihtuneen valkotammen tuolla suon\ntoisella puolella?\"\n\nJonathan tähysteli erään pyökin oksien välistä ja näki kaukana aavan\nsuon toisella puolella tiheän metsän, josta kohosi muita puita\nkorkeammalle alaston ja kuihtunut latva.\n\n\"Sinä kierrät oikealta ja minä vasemmalta. Pidä silmäsi auki äläkä\nkiiruhda. Kohtaamme toisemme tuon kuivuneen puun luona, jonka luulen\nnäkyvän kaikkialle ympäristöön. Legget pyrkii suorinta tietä leiriinsä,\nja me voitamme paljon tällä kierroksella, sillä hänellä ei ole aikaa\npoiketa suunnastaan tuumaakaan.\"\n\nWetzel kääntyi vasemmalle ja oli hetkisen kuluttua kadonnut näkyvistä\nkokonaan. Jonathan poikkesi oikealle, meni harjanteen poikki, laskeutui\nverkalleen toista rinnettä alas ja päätyi suon reunaan, hiljaa\nporeilevan puron poikki kahlattuaan. Hän seisoi korkeassa ja tiheässä\npensaikossa, joka näytti ulottuvan koko suon ympäri ollen erinomainen\nsuojus vaanivalle metsämiehelle. Rinne, jolta hän oli laskeutunut,\nvietti niin jyrkästi, ettei hänen tarvinnut nousta kuin pari kolme\naskelta nähdäkseen koko suon samoin kuin toisella puolella kohoavan\nselänteen, jossa Wetzel ja todennäköisesti myös Legget parhaillaan\nsamosivat.\n\nMuistaen ystävänsä varoituksen Jonathan kulki hitaasti ja varovasti.\nTuuli huojutti puiden latvoja ja kahisutti maahan varisseita lehtiä.\nLinnut lauloivat ikäänkuin ne olisivat luulleet kesän tulleen\ntoistamiseen, ja oravat tiputtelivat pähkinöitä, jotka napsahtelivat\noksiin tahi putoilivat pehmeästi maahan, hyppelivät tirskuen puusta\ntoiseen ja mennä vilistivät sammalella, niin että kuivat lehdet\nsinkoilivat ilmaan. Varikset raakkuivat vihamielisesti haukalle,\njoka oli lopulta pudottautunut latvojen suojaan päästäkseen rauhaan\nkiusanhengiltään; kauris riensi pitkillä hypyillä rinnettä ylös; suon\nreunassa piehtaroiva komea hirvi kimposi säpsähtäen jaloilleen ja\nsyöksyi rytinällä tiheikköön.\n\nKun matkasta suon ympäri, joka oli noin penikulman pituinen ja\nehkä neljänneksen levyinen, oli kolmasosa jäljellä, nousi Jonathan\nharjanteelle katsoakseen ympärilleen. Heinikko välkehti kirkkaan\nkellertävänä auringonpaisteessa, suhisi hiljaa tuulessa ja aaltoili\nkuin järvenselkä vastakkaista harjannetta vasten, jonka rinteillä\nnäkyi säännöttömiä aukeita, toiset mustia, kuin metsävalkean jäljeltä,\nja toiset keltaisen punertavia syksyisessä asussaan. Sieltä täältä\nhäämötti joku harmaa kallionlohkare.\n\nJonathan näki äkkiä jonkun tumman varjon liukuvan erään sellaisen\naukean poikki. Hänen terävä katseensa tutki paikan yksityiskohtaisesti,\njoka puun, pensaan ja saniaisryhmän, ja hän oli jo melkein varma\nsiitä, että joku pienempi eläin tahi lintu oli vilahtanut aurinkoisen\naukean poikki, kun hän samassa näki tummien olentojen hiipivän erään\nsammaleisen kallion edestä ja katoavan kirjavaan metsään. Kulkijat\nilmestyivät hetkisen kuluttua jälleen näkyviin hiukan alempana, jossa\nmetsä oli huomattavasti harvempaa. Jonathan laski heidät: kaksi\nkookasta miestä, joilla oli väristä päättäen pukinnahkainen asu, yksi\nhento ja hoikka valkoihoinen, yllään harmahtava puku, ja lopuksi kuusi\ntummaa ja solakkaa indiaanisoturia. He katosivat jälleen pian metsän\npeittoon, näyttäytymättä enää, mutta Jonathan tiesi nyt nähneensä\nLeggetin miehineen. Harmaapukuinen, hento olento oli Helen.\n\nJonathan alkoi juosta ja jättäytyi kävelemään vasta sitten kuin\nhän lähestyi paikkaa, jossa Wetzel oli kohtaava hänet. Kuljettuaan\nsuon reunasta noin viisikymmentä askelta hän tuli muhkeaan\nvalkotammimetsään, jonka kaikki puut olivat vanhoja ja juhlallisen\nsuuria ja verraten etäällä toisistaan. Hän ei nähnyt vielä\nkuivettunutta puuta, joka oli määrätty kohtauspaikaksi, mutta ollen\naina vaistomaisesti selvillä välimatkoista hän tiesi sen olevan\nlähellä. Tullessaan metsään hän tähysteli valppaasti joka taholle ja\nsyöksyi sitten, äkkiä parikymmentä askelta eteenpäin pysähtyen erään\npuun taakse. Hän tiesi kokemuksestaan, että nopeasti puikkelehtivaa\nolentoa oli metsässä vaikeampi huomata kuin liikkumattomana seisovaa.\nHän juoksi jälleen keveästi ja ketterästi parikymmentä askelta\npysähtyen kuten äskenkin jonkun puun suojaan, ja syöksyt toistuivat\naina jonkun silmänräpäyksen väliajoilla, kunnes hän tuli metsän toiseen\nreunaan suoraan puulle, josta Wetzel oli puhunut. Sen runko oli ontto.\nJonathan kyyristyi ja työntyi selkä edellä mustuneeseen onteloon, josta\nhänellä oli erään ulkonevan pahkan takaa hyvä näköala ympäristöön.\n\nHän oli odottanut mielestään jo hyvinkin kauan, näkemättä ja kuulematta\nmitään, kun jostakin kajahti äkkiä kimakka laukaus läpitunkevan\nkiljahduksen seuraamana, ja kaiku oli tuskin lakannut kuulumasta, kun\nsamalta taholta kuului kolme kumeata pamausta, jotka erosivat selvästi\nensimmäisestä. Laukauksia seurasi melkein välittömästi raivoisa\nkiljunta. Jonathan hypähti piilopaikastaan, viritti hanan ja tähysteli\nkiinteästi taholle, josta nuo hälyyttävät huudot olivat kuuluneet.\nEnsimmäinen laukaus, jonka kimeä ja kuin pistävän kylmä ääni erosi\njyrkästi toisista, oli varmasti Wetzelin ampuma. Jonathan oli kuullut\nsen monta kertaa, kuten nytkin, kaatuneen indiaanin hurjan kuolinhuudon\nseuraamana. Toiset laukaukset olivat lähtöisin indiaanien pyssyistä, ja\nkiljunta oli takaa-ajavien indiaanien riemuitsevaa meluamista.\n\nKaukana sivulla, jossa metsikkö kävi tiheäksi ja pensaikkoiseksi,\nvilahti jotakin kellertävää. Puulta toiselle ja valoisien aukeiden\npoikki kirmaten se liikkui niin nopeasti, että Jonathan tunsi sen heti\nWetzeliksi. Seuraavassa hetkessä kajahti toisaalta raivoisa huuto, ja\nkolme indiaania syöksähti näkyviin juosten kuin henkensä edestä vinosti\nWetzeliä kohti, jonka tien he aikoivat ilmeisesti katkaista. Metsämies\nei muuttanut suuntaansa, vaan tuli suoraan kuivettunutta puuta kohti\nihmeteltävällä nopeudellaan, jolla hän oli suoriutunut niin monta\nkertaa aivan toivottomiltakin näyttäneistä tilanteista.\n\nNähdessään ystävänsä juoksun ja sivulta ilmestyneet soturit Jonathan\nälysi heti, mistä oli kysymys. Wetzel oli varmasti ampunut vaarallisen\npunanahan ja rynnistänyt sitten toisten ohi nopeuteensa luottaen,\nhoukutellakseen indiaanit jälkeensä. Äärimmäisestä jännityksestään\nhuolimatta Jonathan ei voinut olla ihmettelemättä ystävänsä\nuhkarohkeutta.\n\nKun Wetzel oli päässyt tammesta noin sadan askeleen päähän, näyttivät\nhänen voimansa pettävän. Hartiat painuivat kumaraan, ja hän alkoi\nontua ja kompastella. Indiaanit päästivät sen nähdessään raivoisan\nulvonnan kuin nälkäiset sudet, jotka ovat varmat saaliistaan; he olivat\nkaikki laukaisseet luodikkonsa häntä kohti, ja otaksuen jonkin luodin\nsattuneen he kiiruhtivat nyt esiin entistä nopeammin pannen koko metsän\nraikumaan ulvonnallaan. Eräs laiha ja jäntevän näköinen soturi oli jo\njättänyt toiset jälkeensä ja uskoen nyt varmasti saavansa Wetzelin\npäänahan, jota kaikki indiaanit himoitsivat hän heilautti tapparansa\nkorkealle ja kajahdutti sotahuudon.\n\nJonathan oli jo monta kertaa tuijottanut soturin tummiin kasvoihin\nluodikkonsa tähtäimen takaa, mutta ei ollut tohtinut laukaista Wetzelin\ntakia, joka oli aivan heidän välissään. Hän loikkasi puun takaa ja\nkiljahti niin, että se kuului selvästi indiaanien ulvonnan yli.\n\nWetzel heittäytyi silmänräpäyksessä maahan, ja samassa suistui\nsoturikin suulleen tuikean paukauksen saattelemana.\n\nToiset, jotka olivat jo ehättäneet ainakin viidenkymmenen askeleen\npäähän, pysähtyivät tyhmistyneinä toverinsa kohtalon nähdessään ja\naikoivat juuri pujahtaa jonkun puun taakse suojaan, kun Wetzel hyppäsi\npystyyn ja rynnisti heitä kohti kaameasti karjaisten. Hän oli jättänyt\nluodikkonsa siihen, mihin hän oli heittäytynyt pitkälleen, mutta ei\ntapparaansa, joka välähteli nyt hänen jäntevässä kädessään. Uupumus\noli ollut teeskenneltyä, vain kepponen, sillä hän syöksyi nyt esiin\nvauhdilla, johon verraten hänen äskeinen juoksunsa oli ollut hidasta.\n\nIndiaanit loivat tähän jättiläismäiseen ja peloittavaan olentoon,\njoka rynnisti heitä kohti kuin myrskytuuli, vain yhden kauhistuneen\nsilmäyksen, huudahtivat Kuoleman tuulen indiaanienkielisen nimen ja\nkääntyivät pakoon siitä huolimatta, että he olivat molemmat karaistuja\nja kokeneita sotureita.\n\nToisen, joka oli toveriaan hitaampi, Wetzel saavutti heti ja kaatoi\nyhdellä iskulla. Toinen pääsi sillä aikaa noin sata askelta edelle,\npuikkelehti nopeasti kuin varjo puulta toiselle takaa kuuluvan kumean\närjynnän kannustamana ja hävisi vihdoin näkyvistä.\n\nWetzel sivalsi kaatuneilta päänahat ja kiiruhti sitten Jonathanin luo\nsiepaten luodikkonsa maasta.\n\n\"Sitä ei tiedä konsanaan, Jack, miten asiat milloinkin kääntyvät. Se\npunanahka, jonka sanoin voivan käydä meille vielä hankalaksi, piti\nminua narrinaan ja juoksutti minua miten tahtoi, niin että minun\noli lopulta pakko ampua hänet. Tiesin siinä tulevan kuumat paikat\nja oikaisin koko joukon ohi suoraan tänne tarkoituksella houkutella\nindiaanit perääni. Ja ne tulivatkin sukkelammin kuin ehdit hyvän\npäivän sanoa. Kaikki laukaisivat pyssynsä ja kiljuivat kuin helvetti.\nToivoin sinun olevan täällä, mutta en ollut siitä varma, ennenkuin\nnäin luodikkosi. Silloin olin saavinani suonenvetokohtauksen vain\nhoukutellakseni ne vietävät lähemmäksi.\"\n\n\"Leggetin joukko väheni jälleen kolmella\", muhoili Jonathan. \"Mitä\nmuuta tiedät?\"\n\n\"Olemme päässeet Leggetin edelle ja pakotamme hänet nyt poikkeamaan\nsuunnastaan. Hän etsiikin jo turvallista leiripaikkaa, mihin yöpyä.\"\n\n\"Näissä metsissä ei ole ketään muita lainsuojattomia paitsi hänen\nrosvojoukkonsa.\"\n\n\"Ei ainakaan pitäisi olla. Tätä tunkeutumista hänen ja hänen päämajansa\nväliin emme ajatelleetkaan, mutta paremmin ei olisi voinut käydä.\nNoin penikulman päässä selännettä pitkin on eräs leiripaikka pienessä\ntiheämetsäisessä notkelmassa suuren kallionlohkareen suojassa, jonka\nalta kumpuaa kirkasvesinen lähde. Legget pyrkii sinne suorinta tietä,\nja asettamalla pari vartijaa yöksi hän luulee olevansa siellä turvassa!\nMutta minä tunnen paikan. Voin hiipiä kallion reunalle pimeimpänäkin\nyönä risunkaan risahtamatta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonathan istui yksinään tihenevässä hämärässä. Huuhkaja huuteli\nsynkästi pimenevässä metsässä pensaikon takana, jossa hän odotteli\nWetzeliä. Hänen herkkä korvansa eroitti hiljaista kahinaa, ikäänkuin\njoku hiiri olisi liikkunut lehtien alla. Eräs oksa vavahti ja taipui\nsivulle, sitten kuului pehmeitä, askeleita, ja Wetzel ilmestyi\npiilopaikkaan.\n\n\"No?\" ärähti Jonathan kärsimättömästi, kun Wetzel istuutui verkalleen\nja sovitti rauhallisesti luodikkonsa polvilleen poikittain.\n\n\"Älähän hätäile, Jack, älähän hätäile. Meillä on vielä tunti aikaa.\"\n\n\"Olen jo odottanut mielestäni kyllin kauan.\"\n\n\"Ne ovat siellä\", sanoi Wetzel jylhästi.\n\n\"Kuinka kaukana täältä?\"\n\n\"Puolen tunnin ryömiminen riittää.\"\n\n\"Niinkö lähellä?\" sähähti Jonathan.\n\n\"No niin lähellä, ettei sinun passaa ollenkaan hermostua, Jack.\"\n\n\"Lähtekäämme; nythän on aivan yhtä valoisaa kuin varhain aamulla.\"\n\n\"Aamu olisikin kaikista paras. Indiaanit nukkuvat aina sikeimmin juuri\nennen päivänkoittoa. Se hetki on ollut minusta aina otollisin. Nyt on\nvain onnellinen sattuma, jos tapaamme punanahat nukkumassa.\"\n\n\"En voi odottaa tässä koko yötä, Lew. Joko sitten vapautan hänet tuon\nluopion kynsistä tahi tapan hänet.\"\n\n\"Saattaa käydä niinkin, että vain tuo viimeksi mainitsemasi\nmahdollisuus tulee kysymykseen\", vastasi Wetzel vakavasti.\n\n\"Niinpä tulkoon sitten\", sanoi Jonathan raskaasti huoaten.\n\n\"Sinun ei tarvitse olla lainkaan huolissasi Helenin takia. Näin hänet\nselvästi vajaa puolituntia sitten. Hän on kyllä väsynyt, mutta muuten\nvielä rohkealla ja toivehikkaalla mielellä. Näin sen, kun Brandt sanoi\nhänelle jotakin. Ja Leggetillä on täysi työ pitää punanahat kurissa. En\nmene sanomaan, että he olisivat säikähtyneitä, mutta kyllä he näyttivät\nhyvin levottomilta. Hidas kulku tietysti hermostuttaa.\"\n\n\"Aiot siis yrittää jo tänä iltana?\"\n\n\"Taidatpa tietää sen kysymättäkin.\"\n\n\"Selitähän, minkälainen se heidän leiripaikkansa on.\"\n\n\"Päästyämme tuolle kalliolle, josta mainitsin, olemme aivan heidän\nyläpuolellaan. Se on noin kolme metriä korkea, ja siitä voi hypätä\nsuoraan heidän keskelleen. Heillä on todennäköisesti ainakin kaksi,\nellei kolmekin vartijaa. Kiven alapuolella on noin metrin päässä korkea\npuu, ja Helen istuu sen juurella runkoon nojaten. Kun huomasin hänet,\nolivat hänen kätensä irti, mutta sitten tuli Brandt ja köytti hänen\njalkansa. Ja hänen täytyi huutaa yksi indiaani apuun, sillä Helen potki\nkuin peijakas. Puun alla on pehmeä sammal, johon arvelen indiaanienkin\npaneutuvan levolle.\"\n\n\"Olen selvillä paikasta. Entä suunnitelmasi?\"\n\n\"Olen ajatellut sen näin. Saamme noin tunnin kuluttua kuutamon.\nHiivimme sinne niin hiljaa, ettemme ole konsanaan varovaisemmin\nliikkuneet, sillä Helenin henki on nyt yhtä paljon sen varassa, että\npääsemme perille kenenkään huomaamatta, kuin senkin, että tappelemme,\nsilloin kun aika on tullut. Jos meidät keksitään, ennenkuin olemme\nvalmiit ampumaan, on tytön pää myös halki samassa silmänräpäyksessä.\nElleivät he epäile mitään, niin että pääsemme onnellisesti kalliolle,\nammut Brandtin, kiljaiset kovemmin kuin konsanaan ennen, loikkaat\njoukon keskelle ja isket Heleniä lähinnä olevan indiaanin siekailematta\nhengettömäksi. Sitten sieppaat tytön käsivarrellesi ja syöksyt metsään.\"\n\n\"Niin?\" sanoi Jonathan.\n\n\"Siinä kaikki\", vastasi Wetzel melkeinpä hilpeästi.\n\n\"Ja jätän sinut ottelemaan yksinäsi Leggetin ja toisten kanssa?\"\n\n\"Kuinkas muuten?\"\n\n\"Ei tule mitään.\"\n\n\"Mutta muuta neuvoa ei ole.\"\n\n\"Täytyy olla.\"\n\n\"Ei ole, usko nyt\", vastasi Wetzel lyhyesti. Jonathan tarttui leveällä\nkourallaan Wetzeliä olkapäähän ja käänsi hänet itseensä päin. \"Olenko\nkoskaan jättänyt sinut yksin?\"\n\n\"Se on eri juttu\", ja Wetzel kääntyi jälleen poispäin. Ääni oli kova ja\nkylmä.\n\n\"Kuinka niin? Olemmehan olleet useammassa kuin yhdessä ottelussa aina\nyhdessä.\"\n\n\"Emme ole milloinkaan olleet näin vaarallisen joukon kanssa\ntekemisissä. Ja se, että he tietävät meidän olevan lähistöllä, tekee\ntehtävämme monin verroin vaikeammaksi.\"\n\n\"Eikö sinulla ole pätevämpiä syitä?\"\n\n\"Meidän ei ole vielä konsanaan tarvinnut käydä pelastamaan tyttöä, jota\ntoinen meistä rakastaa.\"\n\nJonathan vaikeni.\n\n\"Sanoinhan tämän olevan viimeisen ajomme\", jatkoi Wetzel. \"Tunsin ja\ntiesin sen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Jos saat pelastetuksi tytön, pysyttää hän sinut kotona, ja se on hyvä.\nEllet, niin kaadut yrittäessäsi, niin että tämä on joka tapauksessa\nainakin sinun viimeinen ajosi.\"\n\n\"En voi juosta tieheni, Lew, ja jättää sinua ottelemaan yksinäsi noiden\npirujen kanssa. Se on aivan mahdotonta kaikkien näiden vuosien jälkeen,\njotka olemme viettäneet yhdessä.\"\n\n\"Muuta neuvoa ei ole, jos mielit pelastaa tytön.\"\n\nJonathan vapisi kiihtymyksestä ja liikutuksesta. Hänen mustat silmänsä\nsäkenöivät, ja sormet koukistuivat kuin iskeytyäkseen johonkin. Hänen\noli jälleen valittava velvollisuudentunnon ja rakkauden välillä.\nTaistelu, joka oli jatkunut hänen sydämessään, hetkeksikään kokonaan\ntaukoamatta, riehahti jälleen ilmiliekkiin, ja rakkaus oli voimakkaampi.\n\n\"Sinähän rakastat tuota suurisilmäistä tyttöä, eikö niin,\" kysyi Wetzel\nhiljaa ja lempeästi.\n\n\"Aivan hulluuteen saakka!\" voihkaisi Jonathan. Helenin suuret ja\nihmeelliset silmät, jotka olivat hänelle niin rakkaat, katsoivat nyt\nhäneen tummasta tiheiköstä. Ne olivat yhtä loistavat ja säteilevät kuin\nennenkin, yhtä hellät ja yhtä ilmehikkäät; niiden suloinen katse pyysi\nja rukoili häntä kiiruhtamaan.\n\nJonathan painoi päänsä alas; häntä hävetti näyttää ystävälleen\nkyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä.\n\n\"Olemme nyt samoilleet yhdessä monta vuotta, Jack, ja sinä olet ollut\naina uskollinen ja luja. Tämä on viimeinen ottelumme, ja Leggetin\njoukon tuhoamme tänä yönä varmasti, miten sitten meille itsellemme\nlopuksi käyneekin. Rajaseutu pääsee nyt hänestä ainiaaksi, sillä hän\non juoksunsa juossut. Ajattele sitä. Koska meidänkin vaelluksemme on\nennemmin tahi myöhemmin kerran päättyvä, niin miksi ei yhtä hyvin nyt?\nTiedän ja tunnen mielialasi; tahdot pysyä luonani ja tukea minua, mutta\ntyttö vetää sinua toisaalle. Ymmärrän tilasi ja tahdon, että pelastat\nhänet. Voin kuvata aivan tarkalleen, miltä sinusta tuntuu, vaikka et\nole ehkä minusta sellaista milloinkaan uneksinutkaan. Onni, autuus,\nhätä, tuska, kaikki, mitä tunteesi tyttöä kohtaan sinussa herättävät,\neivät ole Lew Wetzelille salaisuuksia.\"\n\n\"Olet siis itsekin rakastanut jotakin tyttöä?\"\n\nWetzelin pää painui rinnalle, syvempään kuin ehkä milloinkaan ennen.\n\n\"Bettyä -- aina\", kuiskasi hän.\n\n\"Sisartani!\" huudahti Jonathan. Hän puristi lujasti ystävänsä kättä ja\nalkoi muistutella mieleensä menneitä tapahtumia. Monet seikat, jotka\nolivat olleet hänelle arvoituksia, saivat nyt selityksensä. Wetzel oli\nilmaissut salaisuutensa.\n\n\"Olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, aina siitä saakka, kun\nhän oli polvenkorkuinen, ja oli kerran aika, jolloin olisin voinut\ntulla sinulle läheisemmäksi, kuin mitä nyt olen. Mutta kun olin aivan\nhulluuteen saakka indiaanien leppymätön ja verenhimoinen vihaaja, mies,\njonka kädet punoittivat näiden verestä, en antanut hänelle milloinkaan\npienintäkään vihjausta tunteista, kunnes se jo oli myöhäistä. Siinä\nkaikki, mutta tahdoin kertoa sen nyt sinulle.\"\n\nJonathan istui vaiti.\n\n\"Ja palataksemme asiaan huomautan, ettei meidän tarvitse sentään\nsuhtautua näin lohduttoman synkästi tähän piakkoin tapahtuvaan\nyhteenottoon\", jatkoi Wetzel. \"Sanoin tosin, että tämä on viimeinen\notteluni, mutta kukapa sen niin varmasti tietää? Alan kallistua\nvähitellen sille kannalle, etteivät ne voi meille mitään. En ole vielä\nilmaissut sinulle ja vielä vähemmän kenellekään toiselle, mitä minulla\non ollut koko ajan mielessä, ja mitä nyt aion tehdä, mutta lienee\nparasta, että sanon sen. Jos pääsen hyppäämään haavoittumattomana\nheidän keskelleen, tapan jok'ikisen.\"\n\nJättiläismäisen metsämiehen matala ääni helähti kuin metalli. Kasvot\nolivat harmaat ja kovat ja silmissä paloi luonnoton tuli. Hän oikaisi\njäntevät kätensä ja punnitsi mahtavia nyrkkejään olkavarsi- ja\nhartialihasten paisuessa korkeiksi kyhmyiksi.\n\n\"Vastenmielinen temppu, Lew, en taida muuta sanoa. Eikö ole mitään\ntoista keinoa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Olkoon sitten, kuten sanot, Lew. Tekisin saman sinun puolestasi,\nja teen sen nytkin, koska rakastan häntä, mutta se on sanomattoman\nraskasta.\"\n\n\"Oikein sanottu\", vastasi Wetzel, jonka kumea ääni pehmeni sointuvaksi\nja lempeäksi, \"Olen iloinen, että olet nyt päässyt päätökseen. Kovaahan\nse on, mutta tahdon saada sinut ajattelemaan juuri noin hetkellä,\njolloin jätät minut yksin. Jos selviydymme molemmat hengissä, tulen\nusein sinua ja Heleniä tervehtimään. Ja jos vain sinä jäät eloon,\nmuistele joskus minua ja yhteisiä retkiämme. Kun syksy sitten tulee\nselkeine ja viileine päivineen, usvaisine aamuineen ja kylmine öineen,\nkun tuuli huokailee kuihtuvissa metsissä ja lehdet varisevat, niin\najattele, että ne putoilevat yksinäisen hautani katteeksi.\"\n\nTiheässä pensaikossa, jossa he lymysivät, oli jo aivan pimeätä.\nLännessä näkynyt heikko rusko oli sammunut, mutta edessä kohoavan\nharjanteen mustina häämöttävien puiden lomasta kumotti nousevan kuun\nhopeisena kimmeltävä reuna. Hetki oli käsissä.\n\nMetsämiehet tiukensivat vyötään, nyörittivät uudelleen säärystimensä,\nnapittivat takkinsa, irroittivat tapparan löyhemmälle ja katsoivat\nvielä kerran, että luodikot olivat kunnossa. He olivat valmiit.\nWetzel eteni parikymmentä askelta ja kääntyi ympäri. Kasvot näyttivät\nkuutamossa aivan valkoisilta ja tummat silmät olivat niin ihmeellisen\nlempeät ja hellät, kun hän puristi ystävänsä ojennettua kättä,\npainautuen sitten äänettömästi maahan. Katsottuaan, että luodikko oli\noikeassa asennossa, hän alkoi ryömiä eteenpäin, Jonathan kintereinään.\n\nHe etenivät hitaasti, mutta järkähtämättä. Pähkinäpensaat eivät olleet\nvielä pudottaneet lehtiään, joten maa oli niiden alla puhdas ja kova,\nkaikinpuolin sovelias veriseen työhönsä hiipiville metsämiehille.\nPukinnahkan heikko risahtelu kuulosti heikossa tuulessa häilyvien\nlehtien kahinalta. Kuu nousi latvojen yläpuolelle, mutta Wetzel ryömi\npysähtymättä edelleen. Huuhkaja, salojen totinen vartija, kajahdutti\nsynkeän huutonsa metsämiehiä kuitenkaan huomaamatta, vaikka se näkeekin\nyöllä yhtä hyvin kuin muut eläimet päivällä. Sekin, erämaan aina\nluotettava ja valpas vartija, petti nyt indiaanit.\n\nJonathan tunsi liukuvansa pehmoiselle sammalelle; hän oli nyt metsässä\ntiheikön takana. Wetzelin mokkasiini painui pehmeästi hänen otsalleen.\nEnsimmäinen merkki! Jonathan ryömi edelleen ja kohottautui sitten\nhiukan. Hän oli nyt kalliolla tiheässä kasvavien puiden synkässä\nvarjossa. Alapuolella oli pieni aukea, johon kuu kumotti melkein\ntäydeltä terältä. Tummia olentoja lepäsi maassa tiheässä ryhmässä, ja\nkaksi indiaania asteli äänettömästi edestakaisin. Joku hento olento\nistui huopa ympärillään erään puun juurella runkoon nojaten.\n\nJonathan tunsi käsivarressaan heikon puserruksen.\n\nToinen merkki!\n\nHän ojensi varovasti luodikkonsa ja nousi hitaasti seisoalleen tehden\ntarkalleen samat liikkeet kuin Wetzel ja aivan yhtäaikaa. Jokin oksa\nnapsahti poikki hänen päänsä päällä. Hän ei ollut huomannut sitä\npimeässä.\n\nVartijat pysähtyivät liikkumattomiksi kuin patsaat. He olivat kuulleet,\nmutta liian myöhään. Luodikot paukahtivat samassa silmänräpäyksessä, ja\nmolemmat suistuivat hengettöminä tantereeseen.\n\nWetzel loikkasi heti laukaistuaan pitkällä hypyllä kiveltä alas\nJonathan kantapäillään, ja päästäen tärisyttävän huudon, josta\neroitti selvästi Wetzelin kumean karjunnan ja Jonathanin kimakammat\nkiljahdukset, he kävivät kuin hornanhenget vihollistensa kimppuun.\n\nEräs indiaani hypähti pystyyn ja kohotti jonkin aseen, mutta kaatui\nsamassa Jonathanin raivoisasta iskusta ääntä päästämättä. Jonathan\nsyöksyi hänen ruumiinsa yli puuta kohti, jonka alla Helen istui. Eräs\nsoturi ehätti sinne ennen häntä heiluttaen korkealla pitkää puukkoa,\njonka terä välkkyi kuutamossa kuin hopea. Helenin epätoivoinen\nhätähuuto hukkui hänen vihlovaan kiljuntaansa. Toinen käsi iskeytyi\ntytön pitkään tukkaan, tempaisi pään taaksepäin, ja puukko välähti,\nmutta se kilpistyikin Jonathanin luodikon piippuun. Metsämies riuhtaisi\nindiaanin allensa, tappara välähti kumean iskun seuraamana ja hän nousi\nyksinään.\n\nHän sieppasi Helenin kainaloonsa kuin lapsen, loikkasi puron poikki ja\nsukeltautui tiheikköön.\n\nTakaa kuului hirveä meteli. Indiaanien kimeät kiljahdukset ja Leggetin\nraivoisa karjunta melkein hukkuivat Wetzelin kumeaan ärjyntään, josta\neroitti silloin tällöin jysähtäviä iskuja, teräksen kalahtelua ja\npainiskelevien miesten ähellystä.\n\nJonathan pääsi onnellisesti metsään kalliine taakkoineen, mutta hän ei\npysähtynyt hetkeksikään lepäämään, vaan kiiti kuin varjo kuutamoisten\naukeiden poikki ja harjanteiden yli. Kimeät huudot taukosivat\nvähitellen, kunnes ylinnä kaikunut jymisevä ärjyntäkin vaikeni.\nMetsässä vallitsi jälleen yön syvä rauha.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSeuraavana aamuna, kun usva alkoi pehmeästi liikehtien väistyä\njälkikesän kirkkaasti heloittavan auringon tieltä, vetäisi Jonathan\nZane kanoottinsa Fort Henryn valkamaan jyrkän törmän alle.\nEräs uudisasukas, jonka hän havahdutti mietteistään raikuvalla\nhalloo-huudolla, kiiruhti kylään ja hälyytti kaikki liikkeelle. Ulos\nrientävien, kiihtyneiden miesten joukossa oli myös eversti Zane.\n\n\"Jack, niin totta kuin elän, eversti, ja tyttö mukanaan!\" huudahti joku.\n\nEversti kiiruhti joukon mukana rantaan nähden veljensä nousevan törmää\nylös kalpeaposkinen tyttö sylissään.\n\n\"No?\" huudahti hän katsoen kysyvästi Jonathaniin.\n\nIlme oli synkkä ja jylhässä vakavuudessaan melkeinpä tyly, josta näki\nselvästi, että hän oli samaa verta kuin metsämieskin.\n\n\"Ojennahan kätesi\", sanoi Jonathan. \"Mikäli tiedän hän ei ole\nhaavoittunut.\"\n\nHe kantoivat Helenin eversti Zanen taloon. Naiset katsoivat toisiinsa\nheidän mennessään ohi, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan. Ryöstetyn\ntytön tämmöinen paluu ei ollut heille suinkaan mitään uutta.\n\n\"Joku menee hakemaan Sheppardin tänne\", käski eversti, kun he astuivat\nsisään.\n\nBetty, joka oli arkihuoneessa, hypähti ylös ja huudahti: \"Oh! Eb! Älä\nsano, että hän on --\"\n\n\"Eikö mitä, Betty; hän voi hyvin. Missä Bess? Kas siinähän oletkin!\nPanepas nyt toimeksi.\"\n\nEversti uskoi Helenin vaimonsa ja sisarensa helliin ja taitaviin käsiin\nja poistui Jonathanin kanssa keittiöön.\n\n\"Aioin juuri istuutua pöytään, kun kuulin jonkun huutavan\", sanoi hän.\n\"Haukkaahan hiukan aamiaista, Jack.\"\n\nHe söivät vaieten. Viereisestä huoneesta kuului kiihkeätä kuiskuttelua,\nsitten heikko äännähdys ja heti sen jälkeen Betyn riemuitseva\nhuudahdus. Joku tulla tömisti raskain askelin portaita ylös ja\nBetyn huudahdusta seurasi melkein välittömästi Sheppardin harras ja\nliikutuksesta värähtelevä: \"Jumala olkoon kiitetty!\"\n\n\"Missä Wetzel?\" kysyi eversti.\n\nJonathan ravisti päätään surullisesti.\n\n\"Missä erosit hänestä?\"\n\n\"Kävimme Leggetin joukkoon käsiksi eilen illalla kuun noustua,\nsuunnilleen noin viiden penikulman päässä täältä koilliseen. Sieppasin\ntytön ja livistin.\"\n\n\"Niinkö? Ja jätit Lewin tappelemaan?\"\n\nMetsämies vastasi kysymykseen painamalla päänsä alas.\n\n\"Suoriuduit kaikesta onnellisesti. Ei naarmuakaan, mikäli näen, ja\nHelen pelastettu! Sitä voi jo sanoa onnen potkaukseksi. Entä mitä\narvelet Lewistä?\"\n\n\"Lähden samaa tietä takaisin.\"\n\n\"Ei, ei.\"\n\nOvi avautui, ja rouva Zane ilmestyi kynnykselle. Hän näytti iloiselta\nja hilpeältä. \"Halloo, Jack! Hauskaa, että olet jälleen kotona. Helen\non vain heikko nälästä ja liikarasituksesta, mutta voi muuten oikein\nhyvin. Vien hänelle hiukan ruokaa -- mutta, ettepä te paljoa jättäneet.\"\n\nEversti Zane meni arkihuoneeseen. Sheppard istui vuoteen vieressä,\njossa Helen lepäsi kalpeana ja heikkona. Betty ja Nell katselivat häntä\nsivulta silmät kyynelissä. Silas Zane oli siellä myös puolisoineen ja\nuseampia vaimoja lähinaapureista.\n\n\"Betty, pyydä Jackia tulemaan tänne\", kuiskasi eversti sisarensa\nkorvaan. \"Vedä hänet väkisin, ellei hän tule muuten.\"\n\nBetty poistui keittiöön palaten heti takaisin veljensä keralla, joka\ntuli vastahakoisesti hänen jäljessään.\n\nKun hän astui kynnyksen yli, häivähti Helenin kasvoille valoisa ja\nsuloinen hymy, kaunis nähdä.\n\n\"Olen iloinen nähdessäni teidän toipuvan\", virkkoi Jonathan, mutta ääni\noli omituisen soinnuton, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet\naivan toisaalla.\n\n\"Hän on nyt hiukan rasittunut, mutta yhden yön lepo parantaa hänet\nkyllä\", huusi rouva Zane keittiöstä.\n\n\"Niin, Helen on jälleen luonamme terveenä ja vahingoittumattomana ja\nJack samoin, mutta Jack ei tyydy siihen, vaan aikoo lähteä samaa tietä\ntakaisin. Siinä se on poika, vai mitä, Betty?\" lisäsi eversti.\n\n\"Ei, Jack, ei ei!\" huudahti Betty hätääntyneesti.\n\n\"Mitä kummaa minä kuulen?\" kysyi rouva Zane tullen ovelle. \"Ettäkö\nJack aikoo lähteä uudelleen? Siinä tapauksessa hän on yhtä hullu kuin\njänikset maaliskuussa, sen sanon.\"\n\n\"Kuulehan, Jonathan\", lausui Silas vakavasti. \"Etkö voisi nyt jäädä\nkotiin?\"\n\n\"Jack\", kuiskasi Betty mennen hänen luokseen ja nojautuen häneen,\n\"olimme kaikki aivan varmat, ettemme näkisi sinua ja Heleniä enää\nmilloinkaan, ja me olemme nyt niin onnelliset. Älä lähde enää. Olet\nmies, et tiedä, et ymmärrä naisen tunteita. Hän poloinen ei voi\nmuuta kuin istua ja odottaa, toivoa ja rukoilla, että puoliso, veli\ntahi lemmitty palaisi terveenä kotiin. Niitä pitkiä päiviä! Ja niitä\nvielä pitempiä, unettomia öitä, jotka hän saa viettää vuoteellaan\nheittelehtien sydän tuskasta ja pelosta pakahtumaisillaan tuulen\nvaikeroimista ja sateen kohinaa kuunnellen! Se on jotakin sellaista,\njoka voi tehdä ihmisen mielipuoleksi! Älä lähde, Jack, älä lähde! Älä\njätä Heleniä. Sano, hyvä, kiltti Jack, ettet lähde.\"\n\nJonathan ei vastannut sanaakaan näihin pyyntöihin.. Hän seisoi\nluodikkoonsa nojaten, kookkaana, tummana ja kasvoillaan samalla sekä\nomituisen surumielinen että tuima ilme.\n\n\"Helen, pyydä häntä jäämään!\" rukoili Betty.\n\nEversti otti Heleniä kädestä ja taputti sitä lempeästi. \"Niin,\" virkkoi\nhän, \"pyydä sinä häntä jäämään, tyttöseni. Olen varma, että saat hänet\nmyöntymään.\"\n\nHelen kohotti päätään. \"Onko Brandt kuollut?\" kuiskasi hän.\n\nJonathan ei puhunut vieläkään mitään, mutta kaikki ymmärsivät, ettei\nhänen vaitioloaan voinut tulkita myöntäväksi vastaukseksi kysymykseen.\n\n\"Sinähän sanoit rakastavasi minua\", huudahti Helen hurjasti; \"sinähän\nsanoit niin, etkä kuitenkaan tappanut tuota hirviötä!\"\n\nMetsämies säpsähti, katsahti ympärilleen ja vilahti ovesta ulos kuin\nnuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonathan Zane samosi jälleen salojen hämyssä. Askel oli pitkä ja\nliukuva ja niin kevyt, ettei lehtikään risahtanut hänen taivaltaessaan\nväsymättömästi eteenpäin.\n\nIlta oli kulunut jo verraten pitkälle, kun hän Kahdelta saarelta\nlähdettyään saapui vihdoin paikalle, jossa Mordaunt oli saanut\nsurmansa. Hän oli tyytyväinen kulkemansa matkan pituuteen ja painautui\nerääseen pensaikkoon lepäämään.\n\nKun aamu sarasti, lähti hän jälleen liikkeelle, ja kun usva alkoi\nhajaantua, oli aukealle, jossa he olivat yllättäneet rosvojoukon, vain\npuolentunnin matka. Hän lähestyi sitä totuttuun, varovaiseen tapaansa\nja pysähtyi suuren kallionlohkareen suojaan, josta he olivat loikanneet\nalas. Metsä oli juhlallisen äänetön. Linnutkin olivat vaiti eikä\nmistään kuulunut pienintäkään risahdusta. Tiheikön kätköön vilahtava\nlaiha ja harmaa susi oli ainoa elonmerkki. Indiaani, joka oli ollut\nmurhaamaisillaan Helenin, makasi samassa paikassa puun alla, johon\nhän oli kaatunut. Kaksi kuollutta indiaania lepäsi aukean keskellä ja\nhiukan taempana kolme muuta suuressa verilätäkössä. Wetzeliä ei näkynyt\neikä liioin Leggetiä eikä Brandtia.\n\n\"Sitä arvelinkin\", mutisi Jonathan tarkastellessaan paikkaa.\n\nHeinikko oli tallaantunut ja pensaat repeytyneet juuriltaan.\n\nJonathan poistui aukealta joitakin askeleita ja alkoi sitten sen ympäri\nhitaasti kaartaen etsiä Wetzelin jälkiä. Hän löysi ne ja samalla myös\nLeggetin leveiden mokkasiinien syvät painanteet ja Brandtin keveämmät\njäljet.\n\nVarmuus, että Wetzel oli tappanut kolme indiaania, ja jollakin\nhänelle ominaisella, ihmeellisellä tavalla karkoittanut paikalta\nlainsuojattomat, joita hän nyt ajoi takaa, sai Jonathanin sydämessä\nkytevän vihan leimahtamaan ilmiliekkiin. Hän rakasti vanhaa toveriaan\neikä välittänyt nyt mistään muusta kuin saada nähdä noiden roistojen,\nnoiden luopioiden sydänveren.\n\nPakenevien lainsuojattomien ja kintereillä kiiruhtavan kostajan jäljet\nolivat niin selvät, ettei Jonathanin, joka riensi eteenpäin niitä\npitkin kuin saalista vainuava ilves, tarvinnut kertaakaan pysähtyä\nniitä etsimään. Legget ja Brandt pyrkivät tiehensä mahdollisimman\nnopeasti, ehtimättä koettaakaan kätkeä jälkiään. Ja he tiesivät\nsitäpaitsi, ettei miestä, joka nyt seurasi heitä äänettömästi ja\nhellittämättömästi kuin susi, ollut helppo eksyttää; ymmärsivät, että\nväijytykseenkin asettuminen oli hyödytöntä, sillä takaa-ajaja voitti\nmetsänkäyntitaidossa indiaanitkin joka kohdassa. Epätoivoisesti paeten\nhe toivoivat ennättävänsä ajoissa kalliolinnoitukseensa, jossa he\nuskoivat olevansa turvassa kuin ketut pesässään.\n\nKun aurinko alkoi painua yhä lähemmäksi läntistä taivaanrantaa\nvenyttäen Jonathanin varjon yhä pitemmäksi, hiljenti hän käyntiään.\nHän oli nyt tullut louhikkoisten ja jyrkkärinteisten, korkeiden\nharjanteiden vyöhykkeeseen Alleghany-vuoriston äärimmäisillä liepeillä.\nKatseltuaan ympäristöä erään kukkulan huipulta hän päätteli olevansa\nparin kolmen penikulman päässä Leggetin piilopaikasta.\n\nHän laskeutui verkalleen alas ja oli juuri lähtemäisillään jatkamaan\nmatkaansa, mutta pysähtyi äkkiä kukkulan juurella solisevan puron\nreunalle. Useampia hevosia oli talutettu siitä yli, ja kaikki\nrautakengässä, mikä todisti melkein varmasti niiden olleen varastettuja\nja nyt indiaanien huostassa.\n\nJonathan eteni kohtaan, jossa hevosten ja lainsuojattomien jäljet\nyhtyivät. Hän epäili indiaanien ja Leggetin neuvotelleen siinä\nhetkisen. Wetzelin jälki oli hävinnyt, ja Brandt ja Legget olivat\nvarmasti jatkaneet matkaa ratsain, koska heidän mokkasiineistaan ei\nnäkynyt liioin mitään merkkiä enää.\n\nJonathan ei välittänyt nyt mistään muusta kuin saada tietää, jatkoiko\nWetzel vielä takaa-ajoaan. Hän nousi sukkelaan erästä rinnettä ylös,\nsamosi pienehkön koivumetsikön halki, jossa taittuneet saniaiset\nosoittivat, mistä hevoset olivat menneet, ja oikaisi sitten loivasti\nviettävää rinnettä alas, jossa oli siellä täällä kellertäviä\nnurmikkoaukeita, mutta Wetzelistä ei näkynyt merkkiäkään. Jonathan\npysähtyi erään tiheän pensaan suojaan. Tämä hänen ystävänsä äkillinen\nhäviäminen merkitsi varmasti sitä, että hän oli todennäköisesti\nväijytystä epäillen poikennut jäljiltä jo koivumetsikössä.\n\nJonathan tarkasteli koko ajan siinä pensaan suojassa seisoessaan\nmaisemaa edessään, mutta ei nähnyt ainoatakaan sellaista paikkaa,\njonka indiaani olisi valinnut piilopaikaksi. Indiaanit suosivat aina\ntiheitä pensaikkoja, tuulenkaatamia puita tahi suuria kallionlohkareita\nväijytykseen asettuessaan, ja metsämiehillä oli siitä mitä suurin etu,\nettä he tunsivat erehtymättä kaikki sellaiset paikat.\n\nJonathan kiiruhti eteenpäin ja päätyi jonkun ajan kuluttua eräälle\nmetsäiselle harjanteelle, jonka rinteellä oli hujan hajan suuria\nkallionlohkareita. Hänen huomionsa kiintyi heti erääseen muita\nsuurempaan, joka oli melkein kokonaan korkeiden saniaisten peitossa ja\nniin ollen erinomainen väijytyspaikka. Mutta hän tiesi, että jos joku\nindiaani olisi piiloutunut sinne, olisi Wetzel huomannut sen. Tultuaan\nlähemmäksi hän näki taittuneen saniaisen riippuvan kiven reunalta.\nHevoset olivat menneet aivan sen alitse.\n\nOllen aina tutkimuksissaan perinpohjainen hän hyppäsi kalliolle. Sen\nkeskellä saniaisten alla lepäsi kuollut indiaani pieni luodinreikä\nkyljessään.\n\nJonathan tarkasti soturin luodikon. Se oli laukaistu. Kallio, taittunut\nsaniainen ja kuollut indiaani osoittivat selvästi, mitä oli tapahtunut.\n\nWetzel oli huomannut väijytyksen, houkutellut indiaanin laukaisemaan\naseensa, nähnyt samalla vilahdukselta punertavan kyljen tuhoisan\naseensa tähtäimen takaa, ja teko oli tehty.\n\nJonathan eteni hitaasti ja varovaisesti ja löysi Wetzelin jäljet kiven\ntakaa verraten läheltä. Ilta oli tulossa, joten hän ei voinut enää\nkulkea paljoakaan kauemmaksi, mutta hän toivoi saavuttavansa ystävänsä\nennen pimeän tuloa. Hän vihelsi tämän tästä, mutta ei saanut vastausta.\n\nKun metsässä oli tullut niin hämärä, ettei hevosten jälkiä enää oikein\neroittanut, päätti Jonathan yöpyä ensimmäiseen sopivaan paikkaan.\nHän vihelsi vielä kerran, kovemmin kuin ennen, ja kuunteli sitten\nmelkein hengittämättä. Kaikkialla vallitsi erämaan syvä hiljaisuus,\nmutta hetkisen kuluttua kuului jostakin hyvin kaukaa laulurastaan\nsurumielinen äännähdys, vastaus, jota Jonathan oli toivonut. Hän\nvihelsi toistamiseen ja saatuaan jälleen vastauksen istahti odottamaan.\nHetkisen kuluttua alkoi vasemmalta kuulua pehmeitä askeleita,\ntiheikössä risahteli, oksat taipuivat sivulle, ja pimennosta ilmestyi\nWetzelin kookas vartalo.\n\nHe löivät kättä sanaakaan virkkamatta.\n\n\"Onko sinulla jotakin syötävää?\" kysyi Wetzel sitten, ja lisäsi, kun\nJonathan oli ojentanut reppunsa: \"Aloin juuri odotella sinua. Pääsitkö\nonnellisesti kotiin tytön kanssa?\"\n\n\"Emme saaneet kumpikaan naarmuakaan.\"\n\nWetzel murahti hyvillään.\n\n\"Legget ja Brandt livistivät, vai kuinka?\" kysyi Jonathan.\n\n\"No niinkuin säikähtyneet lampaat; en päässyt heihin käsiksi\nkumpaiseenkaan.\"\n\n\"Kuinka monta punanahkaa he kohtasivat täällä jonkun aikaa sitten?\"\n\n\"Kuusi, mutta nyt niitä on vain viisi, ja koko joukko parhaillaan\nLeggetin pesässä.\"\n\n\"Taidamme olla jo verraten lähellä hänen piilopaikkaansa?\"\n\n\"Jotakuinkin.\"\n\nKun ilta sitten pimeni yöksi, olivat metsämiehet jo vaipuneet unen\nhelmoihin, nukkuen niin rauhallisesti, että olisi luullut heidän\nunohtaneen kokonaan kaikki rosvot ja vainolaiset. Vieno yötuuli\nsuhahteli alakuloisesti puiden paljaissa oksissa. Joitakin tähtiä\npilkoitti niiden välistä. Metsämiehet olivat metsän pimeydessä kotonaan.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nLeggetin karkeatekoisessa hirsimökissä paloi liedellä matala ja\nhimmeä tuli valaisten molemmat lainsuojattomat ja heidän takanaan\npermannolla istuvat liikkumattomat indiaanit, joiden silmät kiiluivat\nvalkean valossa petomaisesti kuin heidän villiä henkeään heijastaen.\nLegget näytti synkkääkin synkemmältä; ilme oli samalla sekä julma\nettä omituisen pelokaskin. Brandtin kuihtuneet kasvot olivat tuimat\nja kovat. Huulet olivat nipistetyt tiukasti kiinni, ja harmaat silmät\nhehkuivat.\n\n\"Turvassa!\" sähähti hän. \"Sanoitko turvassa? Etkö todellakaan käsitä,\nettä olemme nyt aivan yhtäläisessä tilanteessa kuin eilen illalla, kun\nnuo tiikerit loikkasivat kimppuumme, ja me juoksimme kuin pelkurit\nainakin? Olisin tapellut, kävi miten kävi, ellet olisi lähtenyt\nkarkuun.\"\n\n\"Tuo Wetzel on raivohullu!\" ärjäisi Legget. \"Olen eläissäni ollut\nmukana kyllin monessa ottelussa tietääkseni, etten ole pelkuri, mutta\nminkäpä hullulle mahtaa. Indiaanitkin olivat niin pyörällä, että\nrepivät toisiaan kuin kauriista tappelevat sudet.\"\n\n\"Hän ei ole sen hullumpi kuin minä tahi sinä\", sanoi Brandt. \"Tunnen\nhänet. Hänen vaikeroimisensa metsässä ja hurjat huutonsa ovat vain\nsotajuonia. Hän tuntee indiaanin luonteen ja käyttää näiden taikauskoa\nhyväkseen sotapolulla ollessaan. Varoitinhan sinua hänestä. Ja enkö\npyytänyt sinua tappamaan Zanen, kun hän oli käsissäsi? Wetzel ei olisi\nmilloinkaan lähtenyt yksin jälkeemme. Nyt he ovat jo riistäneet tytön\nminulta, ja niin totta kuin elän etsivät he meidät käsiinsä vielä\ntäältäkin.\"\n\n\"Et sentään uskone, että he hyökkäävät täällä kimppuumme?\" kysyi Legget.\n\n\"Ovat liian kokeneita ja viisaita tyhmyyksiä tehdäkseen, mutta jotakin,\njota emme osaa odottaakaan, tulee varmasti tapahtumaan. Zanella oli\ntäällä vankina ollessaan oivallinen tilaisuus katsella ympärilleen, ja\nsiitä saat olla varma, että hän muistaa näkemänsä.\"\n\n\"Zanen täytyi saatella tyttö Fort Henryyn.\"\n\n\"Mutta hän tulee takaisin, paina se mieleesi.\"\n\n\"Tätä paikkaa on mahdoton valloittaa, lähettäköönpä Eb Zane kuinka\nmonta miestä hyvänsä kimppuumme.\"\n\n\"Hän ei lähetä ainoatakaan\", tiuskaisi Brandt, \"kuuletko, ei\nainoatakaan! Ota huomioon, ettemme taistele nyt sotilaita,\nuudisasukkaita tahi metsästäjiä vastaan, vaan metsämiehiä --\nymmärrätkö -- metsämiehiä vastaan, jotka ovat kasvaneet ja kehittyneet\njuuri tällä verisellä maaperällä, eivätkä missään muualla, pojista\nmiehiksi! He eivät tunne pelkoa, juoksevat kuin hirvet ja voivat ampua\npilkkopimeässäkin kynttilän sammuksiin. Heitä ei nähdä, eikä kukaan\nkykene seuraamaan heidän jälkiään. Tuo kynttilätemppu esimerkiksi on\nZanelle leikintekoa. Olen nähnyt hänen tekevän sen kolmasti pimeässä\nja sadan askeleen matkalta. Entä Wetzel? Hän ei haaskaa ruutia\nmilloinkaan. Ja heitä on yhtä mahdoton yllättää väijytyksillä kuin\neksyttää jäljiltä. Eihän sellaisille miehille mahda mitään, joilla on\nsilmät kuin kotkalla ja vainu kuin haaskalinnuilla.\"\n\n\"Livahdamme täältä pimeän turvissa\", ehdotti Legget.\n\n\"Sitähän ne juuri haluavatkin; auringon laskiessa olisimme jälleen\nsaarroksissa. Ei! Jäämme tänne ja tappelemme, kun aika tulee. Pidämme\npuoliamme niin kauan kuin jaksamme, mutta siitä voit olla aivan varma,\nettä meidät pakotetaan tavalla tahi toisella työntymään ulos. Ja jos\nnäytät nokkasikaan, saat heti siihen luodin.\"\n\n\"Olet suutuksissa ja sen lisäksi masentunut\", vastasi Legget töykeästi,\n\"suutuksissa siitä, että mielistyin tyttöön, ha, ha, ha!\"\n\nBrandt iski häneen silmäyksen, joka ei ennustanut hyvää, ja nyrkkiin\npuristuneet kädet osoittivat hänen verensä kiehuvan. Hän istui hetkisen\nvaiti ja riisui sitten varovasti takkinsa katsoakseen haavaansa. \"Olen\nniin heikko, että päätäni ihan huimaa\", mutisi hän irroittaessaan\nsidettä. \"Jos tämä aukeaa, olen mennyttä miestä.\"\n\nSen jälkeen ei kukaan puhunut enää mitään. Legget nyökytteli pörröistä\npäätään ja heittäytyi sitten kuusenoksista kyhätylle vuoteentapaiselle.\nBrandt seurasi heti esimerkkiä, ja pian olivat molemmat vaipuneet\nsikeään uneen. Kaksi indiaania hiipi ulos kissamaisen äänettömästi ja\njätti oven auki. Valkeasta ei ollut jäljellä muuta kuin musta hiilos.\nUlkoa kantautui vesiputouksen pehmeä ja yksitoikkoinen kohina.\n\nYön pimein hetki tuli ja meni ja aamu alkoi hämärtää. Linnut heräsivät.\nKaksi indiaania, jotka olivat valvoneet vartijoina, virittivät tulta\nliedelle. Toiset alkoivat myös nousta, venyttelivät, haukottelivat ja\nryhtyivät puuhaamaan aamiaista, kukin vain itselleen.\n\nLegget nousi, ravistelihe kuin takkuinen koira ja olisi mennyt ulos,\nellei toinen vartija olisi asettunut tielle. Brandt, joka oli herännyt,\nnäki sen ja hymyili.\n\nAamiainen, hiiloksella paistettu liha ja paahdettu maissi, joka kävi\nleivästä, oli pian valmis, ja indiaanit ja lainsuojattomat kävivät\nkaikki siekailematta aterialle. Synkkä ja äänetön ryhmä.\n\nUlkoa kuului äkkiä hevosen kimeä hirnahdus, joka sai heidät kaikki\nsäpsähtämään, ja melkein samassa silmänräpäyksessä halkaisi aamun\ntyynen ilman tuikea pamaus, jota seurasi välittömästi jonkun indiaanin\npitkä ja valittava kuolinhuuto.\n\n\"Siinä!\" huudahti Brandt.\n\nLegget ei hievahtanutkaan. Eräs soturi nousi ja kurkisti ulos\nperäseinään hakatusta ampuma-aukosta. Toiset jatkoivat syöntiään.\n\n\"Huuhkaja tulee heti kertomaan, kuka siellä ampui\", sanoi Legget. \"Hän\non ovela poika.\"\n\n\"Hän ei ole enää sitä eikä tätä\", vastasi Brandt katkeran vakavasti;\n\"ei mitään muuta kuin kunnon indiaani, käyttääkseni uudisasukasten\nsananpartta; hän on toisin sanoen kuollut.\"\n\nLegget loi synkän katseen aseenkantajaansa.\n\n\"Menen katsomaan\", virkkoi hän ottaen luodikkonsa.\n\nHän avasi oven, mutta samassa pamahti toinen laukaus. Viheltävä luoti\nraapaisi häntä olkapäästä ja upposi ovenpieleen.\n\nLegget kavahti kiroten takaisin.\n\n\"Läheltä piti\", sanoi Brandt kylmästi. \"Se ammuttiin todennäköisesti\nsuoraan kukkulalta. Jack Zane on siellä ja Wetzel hiukan alempana solaa\nvartioimassa. Olemme satimessa.\"\n\n\"Satimessako?\" ärjäisi Legget. \"Mekö, joilla on hyvä lähde tuossa\nseinän alla ja ruokaa vaikka minkä verran? Kyllä heiltä eväät loppuu\nennen, kuin meiltä. Satimessa! Mitä vielä.\"\n\n\"Emme elä kahtakymmentäneljää tuntia kauemmin\", vastasi Brandt jylhästi.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska meidät ajetaan ulos. He kyllä keksivät siihen jonkin keinon.\nMeidän olisi pitänyt seisoa kannallamme ja tapella, silloin kun he\nkävivät metsässä kimppuumme, sillä toista niin edullista tilaisuutta\nemme enää saa konsanaan. Tästä lähtien meillä ei tule olemaan yön lepoa\neikä päivän rauhaa. Yöt saamme kulkea ja päivät piileskellä nälissämme,\nkunnes --. Olisi melkein viisainta palata Fort Henryyn ja antautua\neversti Zanen armoille.\"\n\nLegget loi häneen kauhistuneen silmäyksen ja henkäisi sitten syvään.\n\"Kuulehan nyt!\" aloitti hän tuimasti. \"Näyttää siltä kuin sinulla\nolisi aivan perhanan hauskaa ladella minulle typeryyksiäsi. Olet joko\nmenettänyt kokonaan rohkeutesi tahi sitten on tuo pieni suonenisku\ntehnyt sinut kaistapäiseksi. Kaksi miestä pidämme aina kurissa ja onhan\nmeillä sitäpaitsi indiaanit.\"\n\nBrandt katsoi häneen pilkallisesti hymyillen.\n\n\"Siirrymme ulos tappelemaan\", jatkoi Legget. \"Voimmehan yrittää heidän\nomaa peliään, hiipiä metsien halki koko ajan piilossa pysytellen.\"\n\n\"Sitten saamme mennä kahden, Jos sinulla olisi vielä luotettavat ja\nharjaantuneet indiaanisi tukenasi, en sanoisi mitään, mutta Saarnijousi\nja Chippewa ovat kuolleet. Samoin kuin kaikki toisetkin. Nämä kykenevät\nehkä varastamaan hevosen silloin tällöin, mutta Wetzelille ja Zanelle\nhe eivät merkitse kerrassaan mitään. He ovat sitäpaitsi nyt jo\npeloissaan ja lähtevät toden tullessa varmasti karkuun. Kysypäs varsin\npäälliköltä.\"\n\nIndiaani, jota Brandt tarkoitti, oli kookas ja ryhdikäs ja juuri\nmieheksi varttumassa. Tummissa kasvoissa oli vielä nuorukaisen\nvilpittömyyttä ja avomielisyyttä.\n\n\"Päällikkö\", virkkoi Legget indiaanien kielellä. \"Suuri kalpeanaama\nKuoleman tuuli vaanii metsässä.\"\n\n\"Viime yönä shawnee kuuli Kuoleman tuulen puhaltavan\", vastasi soturi\nsynkästi.\n\n\"Mitä minä sanoin?\" huudahti Brandt. \"Tuota taikauskoista hullua! Hän\nolisi valmis virittämään kuolinlaulunsa, yrittämättäkään taistella.\nEmme voi luottaa heihin. Mitä teemme?\"\n\nHän heittäytyi pitkälleen kuusenoksille, ja Legget istahti halaistusta\npölkystä veistetylle rahille sovittaen luodikon jalkojensa väliin.\nIndiaanit istuivat ja lepäilivät äänettöminä ja ilmettäkään\nmuuttamatta. Päivä kului vähitellen yhä pitemmälle.\n\n\"Ugh!\" huudahti äkkiä ampuma-aukolle asettunut soturi.\n\nLegget hypähti hänen luokseen ja kurkisti ulos. Aurinko oli jo\nkorkealla taivaalla. Hänen kiihkeä katseensa siirtyi vesiputoukselta\nvihertävää seinämää myöten solaan tutkien tarkasti joka kohdan, mutta\nkeksimättä mitään tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nIndiaani murahti toistamiseen ja viittasi ylös.\n\n\"Savua! Metsästä nousee savua!\" huudahti Legget. \"Tulehan katsomaan,\nBrandt. Mitähän se merkitsee?\"\n\nBrandt nousi äkkiä ja kurkisti ulos. Hänen kasvonsa kalpenivat.\nAlaleuka työntyi ulos, vavahti ja sulkeutui tiukasti. Hän kääntyi pois\naukolta, nosti jalkansa rahille ja alkoi pauloittaa säärystimiään.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Legget.\n\n\"Ei muuta kuin että valmistaudu juoksemaan ja, jos niikseen tulee,\nottamaan lyijyä nahkaasi\", vastasi Brandt kylmästi.\n\nHän oli tuskin lopettanut, kun katto tärähti kuin raskaasta iskusta.\n\n\"Mikä se oli?\" huudahti Legget katsoen Brandtin kylmistä ja\npäättäväisistä kasvoista levottomiksi käyneisiin indiaaneihin, jotka\nhypistelivät hermostuneesti aseitaan. Kukaan ei vastannut. Päällikkö\nmeni permannon poikki hiipivin askelin.\n\nSamassa kuului töinen jysähdys, joka sai soturit hypähtämään ylös ja\nLeggetin kiroamaan.\n\nBrandt katsoi häneen kiinteästi. \"Nyt se tulee, Legget. Zane osaa tehdä\njousen ja jännittääkin sen ja ampuu nyt kallion päältä tulinuolia\nkatollemme. Meidät savustetaan ulos. Nyt saat, piru vieköön, niellä\nlääkkeen, jonka silloin keitit, kun jätit Zanen henkiin. Jos olisit\ntappanut hänet, kuten pyysin, emme olisi nyt tässä pinteessä. Meidät\nsavustetaan ulos, älyätkö?\"\n\n\"Kyllä älyän\", kuiskasi Legget valahtaen rahille, ikäänkuin hänen\npolvensa olisivat äkkiä herpaantuneet.\n\nIndiaanit liikehtivät edestakaisin kuin häkkiin suljetut tiikerit.\n\n\"Ugh!\" Päällikkö ojensi pitkän kätensä ja kosketti kattotuoliin.\nYlhäältä kuului heikkoa ritinää ja räsähtelyä.\n\n\"Katto on tulessa!\" karjaisi Brandt.\n\n\"Mutta minua nuo metsämiehet eivät ainakaan palvaa, olkootpa he kuinka\ntaitavia hyvänsä!\" ärjäisi Legget vastaan ja alkoi veitsensä vetäisten\nja ovelle loikaten sahata poikki sen tukevia nahkasaranoita. Kun ovi\nheltisi, mittasi hän arvostelevalla katseella sen pituuden ja leveyden\nja pisti puukon tuppeen. Siepaten sitten luodikon oikeaan käteensä hän\niski vasemman kouransa ovenripaan, joka oli keskimmäisessä laudassa\nja verraten lähellä yläreunaa, ja heilautti oven koholle käsivartensa\nvaraan. Vaikka se olikin raskas, ei se näyttänyt painavan mitään.\nKuivat ja paksut laudat suojelivat hänet täydellisesti aina polvia\nmyöten suuren kilven tavoin. Hän syöksyi ulos huutaen indiaaneja\nmukaansa, jotka ryhmittyivät hänen taaksensa mahdollisimman lähelle,\naseitaan suonenvedontapaisesti puristaen ja jännityksestä ilmeisesti\nmelkein järjiltään.\n\nBrandt, joka ei ajatellutkaan yhtyä joukkoon, hypähti ampuma-aukolle\nnähdäkseen, miten siinä käy. Legget ja viisi indiaania kiiruhtivat\njuosten solaa kohti. Indiaanien epätoivoiset ja turhat yritykset pysyä\nkilven suojassa näyttivät surkeudessaan melkein säälittäviltä. He\npainautuivat ja pyrkivät kaikki mahdollisimman lähelle ovea tyrkkien ja\nsysien toisiaan, mutta kaksi tahi kolme oli aina laukauksille alttiina.\nKalliolta pamahtikin äkkiä, ja viimeisenä juokseva soturi pysähtyi,\nheitti kätensä ylös ja kaatui. Samalta taholta pamahti hiukan ylempää\ntoinen laukaus, edellistä jonkun verran kumeampi, ja eräs soturi erosi\nhorjahdellen tovereistaan, painoi kädellään kylkeään ja suistui puroon.\n\nLegget katsoi nyt ilmeisesti saaneensa verrattoman tilaisuuden,\nsillä hän heitti raskaan oven menemään ja juoksi kaikki voimansa\nponnistaen punaiset liittolaisensa kintereillään. Mutta kun he tulivat\nsolan suuhun, huojahtivat jyrkännettä kattavat saniaiset rajusti, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä syöksähti ylhäältä joku jättiläismäinen,\nkellertävä hahmo heidän kimppuunsa. Legget, indiaanit ja hyökkääjä\nvierivät puroa kohti sekavana rykelmänä.\n\nKaksi indiaania kiemurtelihe irti ja seisoalleen kissan ketteryydellä\nja notkeudella, mutta Legget ja kolmas punanahka joutuivat kaameaan\notteluun, joka oli riuhtoilevaa pyörimistä joka taholle ja niin nopeata\nja rajua, että iskut olivat tehottomat. Legget mylvi käheästi kuin\nraivostunut härkä, ja indiaanit olivat kimeästä kirkumisestaan päättäen\naivan mielettömät kauhusta. Seisoalleen päässeet soturit juoksivat\nhurjasti taistelijoiden ympärillä, toinen haparoiden luodikkoaan ja\ntoinen koettaen päästä iskemään tapparallaan, mutta kuolettavaan\nsyleilyyn sulkeutuneen kolmikon liikkeet olivat liian nopeat.\n\nMelskeen ylitse kajahti silloin tällöin jymisevä huuto.\n\n\"Wetzel!\" mutisi Brandt kylmien väreiden karmiessa hänen selkäänsä.\n\nKallion laelta pamahti laukaus, ja luodikkoa pidellyt indiaani\nlyyhistyi ääntä päästämättä maahan. Toinen kiljahti kimeästi ja pakeni\ntaakseen katsomatta.\n\nTaistelu näytti liian hurjalta ja kaamealta kestääkseen kauan.\nIndiaani ja lainsuojaton olivat häviöllä. He eivät voineet iskeä\nvapaasti. Painiskelu kävi yhä rajummaksi. Milloin pyörähti Leggetin\nruskea, karhusta muistuttava hahmo päällimmäiseksi, milloin tumma ja\npuolialaston indiaani, joka sylki kuin hyena, ja milloin metsämiehen\njäntevä ja tiikerimäinen olemus.\n\nLegget riistäytyi lopulta irti Wetzelistä, ja samassa vierähti\nindiaanikin sivulle verissään ja hervotonna. Lainsuojaton syöksyi\nepätoivon hurjuudella solaan. Wetzel loikkasi kalliolle, iski kouransa\nerään ulkonevan tasanteen reunaan ja heilautti itsensä ylös kadoten\nnäkyvistä melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Leggetkin.\n\n\"Luodikkoaan noutamaan\", mutisi Brandt, joka huomasi nyt vasta\nkatselleensa ottelua, ajattelemattakaan koettaa auttaa toveriaan.\nHän lohduttautui sillä, että se olisi ollut aivan hyödytöntä. Niin\nhuolellinen tähtäys, kuin mitä tilanne vaati, olisi ollut sula\nmahdottomuus, sillä Wetzel oli liikkunut koko ajan uskomattoman\nnopeasti, ja Brandt käsitti, että hänen oli säästettävä panoksensa\nviimeiseen saakka.\n\n\"Kyllä tuo Wetzel on sentään ihmeellinen!\" huudahti hän tahtomattaankin\nihailevasti. \"Nyt hän lähti Leggetin ja punanahkojen jälkeen, ja Zane\njäi tänne minua odottamaan. Olen mennyttä, mutta yritän niin kauan kuin\nhengitän. Mitäs tämä on?\"\n\nHän tunsi kädellään jotakin lämmintä. Hihasta tippui verta ja kyljessä\ntuntui kipua. Riisuen takkinsa hän huomasi mielipahakseen, että haava\noli auennut. Hän kirosi kiukusta melkein suunniltaan, repäisi seinältä\nvanhan pellavatakin, kiskoi siitä pitkiä kaistaleita ja sitoi haavan\nniin tiukasti kuin taisi.\n\nSitten hän otti luodikkonsa ja vartioi kalliota ja solaa liekehtivin\nsilmin, mutta kurkussa tuntui niin kuivalta ja silmiä kirveli. Kitkerä\nsavunhaju palautti hänen mieleensä samassa sen tosiasian, että mökki\noli tulessa. Huone oli täynnä sinertäviä savupilviä. Hän painautui\nerääseen soppeen kuin susi luolaansa, käsittäen kuitenkin hetkisen\nkuluttua, että hänen oli lähdettävä mökistä, ellei hän tahtonut palaa\nsisään. Terävä räsähtely oli nyt yltynyt vinhaksi huminaksi.\n\n\"Ei kait tässä nyt enää muu auta\", huohotti hän. Oven takana odotti\nkuolema, mutta armeliaampi kuin elävältä palaminen. Sen kohtaaminen\nvaati kuitenkin melkein yli-inhimillistä rohkeutta, sillä hän ei\ntoivonut mitään sen hartaammin kuin saada elää. Hän tuijotteli\nympärilleen hikoillen ja ähkien. \"Jumalani!\" huudahti hän, \"eikö\nole mitään muuta keinoa?\" Samassa hän huomasi kirveen permannolla.\nHän sieppasi sen ja alkoi kaikin voimin hakata toista sivuseinää,\njonka toisella puolella oli tallina käytetty vaja. Kymmenkunta iskua\nriitti tekemään seinään kyllin suuren aukon hänen pujottautua läpi,\nminkä hän siekailematta tekikin jääden makaamaan vajan permannolle\nyskien ja melkein pyörryksissä. Levättyään hetkisen hän ryömi ovelle.\nUlkopuolella oli tiheä laakeripensaikko, ja hän hiipi sen kätköön.\n\nTulen humina ja paukkina kiihtyivät joka hetki. Mustankellertävä,\nsankka savupatsas vyöryi korkealle ilmaan. Päästyään kerran alkuun\nliekit levisivät nopeasti pihkaisissa hirsissä. Leggetin mökistä ei\nollut tunnin kuluttua muuta kuin kytevät kekäleet jäljellä.\n\nPäivä alkoi kallistua iltaan. Brandt lepäsi pensaikossa silmät ja\nkorvat auki voimien palautuessa vähitellen. Hän tunsi olevansa\ntoistaiseksi turvassa ja rukoili, että yö tulisi pian, ja kun varjot\nalkoivat hiipiä rinteitä alas, kävi hän jo toivehikkaaksikin.\nPakenemiskiihkossaan hän oli kokonaan unohtanut Leggetiile sanomansa\ntoivottomat sanat, ajatellen nyt vain sitä, ettei takaa-ajo voinut\nalkaa, ennenkuin päivänkoitteessa. Kulkien koko yön hän pääsisi kauas\nedelle, eikähän ollut sanottua, etteikö Zane ollut lähtenyt Wetzelin\nmukaan.\n\nKun ympärillä oli aivan pimeätä, livahti hän ulos piilostaan ja hiipi\npurolle, joka solisi parin askeleen päässä. Päästäkseen solaan hänen\noli vain seurattava sen uomaa; kohina tukahduttaisi sitäpaitsi askeleet\nkokonaan.\n\nHän eteni hitaasti ja varovasti pysähtyen melkein joka askeleella\nkuuntelemaan. Kuinka kauan kestikään, ennenkuin hän tuli sammaleisille\nkiville, joiden yli puro ryöppysi solan läpi! Mutta hän pääsi sinne\nlopulta. Siinä, jos missään, Zane odotti häntä.\n\nHammasta purren ja sydänalassa omituinen, ahdistava tunne hän liukui\nvarovasti kivien yli odottaen joka hetki näkevänsä luodikosta\ntuiskahtavan punaisen liekin. Kädet koskettivat vihdoin kasteesta\nkosteaan ruohoon ja viileä tuulenhenki hyväili hänen kuumia poskiaan.\nHän oli päässyt solasta. Ryömittyään vielä parikymmentä askelta hän\npysähtyi kuuntelemaan. Kaikkialla vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Hän\nnousi ja katseli ympärilleen. Korkea kallio ja kapea sola häämöttivät\nhämärästi yöllistä taivasta vasten. Ottaen pohjantähden oppaakseen hän\npoistui hiljaa pimeyteen.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nJonathan Zane nousi päivän sarastaessa tuoksuvalta lehtivuoteelta ja\nryhtyi virittämään tulta piikiven, teräspalan ja taulan avulla, joita\nhän piti aina taskussaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä.\nLiikkeet olivat rauhalliset ja verkkaiset ja niin ollen omituiset\nmiehelle, jonka tuima ilme puhui aivan toista. Kun puut olivat\nsyttyneet, lämmitti hän joitakin jo valmiiksi keitettyjä lihaviipaleita\naamiaisekseen ja sammutti sitten nuotion huolellisesti. Tutkiva silmäys\nluodikon piilukkoon, ja hän oli valmis lähtemään taipaleelle.\n\nHän seisoi kallion partaalla, josta näki laakson joka sopen. Palaneen\nmökin kytevät rauniot erosivat jyrkästi maalauksellisesta maisemasta.\n\n\"Brandtin on täytynyt päästä livistämään jollakin tavalla pimeän\ntultua, sillä pidinhän paikkaa silmällä koko päivän. Hän on tiessään,\nja sitähän juuri tahdoinkin\", aprikoi metsämies.\n\nHän kulki hitaasti reunaa pitkin solalle ja kapusi eräästä rosoisesta\nkohdasta alas. Leveä, kovaksi tallattu polku häipyi metsään alempana.\nJonathan ei ollut sitä näkevinäänkään, vaan katsahti pohjoiseen\nja tutki tarkoin puroa reunustavat sammaleiset kivet. Hiekassa\nrantapenkereen alapuolella näkyi keveä käden painanne.\n\n\"Yö oli aivan pilkkopimeä\", mutisi metsämies. \"Hänen on täytynyt kulkea\ntähtien mukaan, ja pohjoinen on ainoa hänelle turvallinen suunta.\"\n\nHän eteni pari askelta ja löysi aivan puron reunalta pitkulaisia\njälkiä, jotka olisivat olleet melkein näkymättömät, ellei omituiseen\nasentoon painunut ruoho olisi niitä ilmaissut.\n\n\"Hänen olisi ollut viisainta opetella ensin kulkemaan keveästi kuin\nindiaani, ennenkuin rupesi lainsuojattomaksi\", tuumi metsämies\npilkallisesti. Sitten hän palasi solaan. Kaatuneista indiaaneista\nlepäsi kaksi solan suulla, jossa Wetzel oli hyökännyt Leggetin\nkimppuun, kolmas hiukan etempänä purossa ja neljäs solan ja mökin\npuolivälissä nurmikolla. Jonathan keräsi aseet ja kantoi ne kuivaan\npaikkaan erään kielekkeen alle. Sitten hän meni katsomaan mökin\nraunioita. Itse tuvasta ei ollut jäljellä muuta kuin musta kiuas.\nHevoset, kolmea lukuunottamatta, oli sidottu pensaisiin jonkin matkan\npäähän. Hän tunsi heti Betyn ponin ja eversti Zanen kaksi jalorotuista.\nHän päästi ne irti tietäen, etteivät ne poistuisi laaksosta, josta\nne olivat ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullessa jälleen helposti\nsaatavissa.\n\nSitten hän lähti Brandtin jälkeen pitkin, joustavin askelin.\nLainsuojattoman saavuttaminen oli hänelle vain ajan kysymys. Jokainen\nliike osoitti hänen olevan tietoisen ylivoimaisesta kestävyydestään,\nnopeudestaan ja väkevyydestään. Ja se, että hän tiesi ajavansa\noikeata asiaa, että hänellä oli oikeus puolellaan, mikä on kaikkien\nvoittojen mitä tärkein edellytys, ilmeni hänen pelottomasta ja tuimasta\nilmeestään.\n\nSynkkä marraskuun päivä. Taivaalla ajelehti matalalla harmaita,\nraskaita pilviä. Tuuli huokaili valittavasti alastomien puiden oksissa,\nyltyi välistä vinhaksi vihuriksi, joka pani metsän raskaasti kohisemaan\nja tanssitti maahan varisseita lehtiä kiivaissa pyörteissä, ja hiljeni\ntaas alakuloiseksi huminaksi.\n\nMetsämies eteni hämmästyttävän nopeasti. Hän oli jo kauan sitten\nhuomannut, että Brandt pysytteli mieluummin alavilla mailla. Hän ei\nnähnyt siinä ensin mitään erikoisempaa, mutta kun jäljet nousten\nrinnepaikoissa vähän matkaa ylöspäin kääntyivät kolmannen kerran\ntakaisin alas, alkoi hän vahvasti epäillä, että Brandtin kulku\nhidastui. Alussa pitkät askeleet alkoivat nyt lyhetä. Brandt oli\nkiertänyt harjanteet ja poikennut suunnastaan. Miksi? Siksi, että hän\noli väsynyt ja haavoittunut eikä jaksanut kiivetä. Ja se, että hän oli\nhyviltä ja tunnetuilta mailta kääntynyt alaville korpimaille Ohion\npohjoispuolelle, kävi hänelle varmasti kohtalokkaaksi. Indiaanitkin\ntunkeutuivat vain aniharvoin tähän läpipääsemättömien tiheikköjen\nvyöhykkeeseen, ja tähän vuodenaikaan olivat suotkin kuivillaan.\nHän oli epäilemättä toivonut voivansa kätkeä jälkensä kahlaamalla\nmahdollisimman paljon, mutta nyt ne olivat yhtä selvät kuin puhvelien\npolku.\n\nJonathan samosi hellittämättä eteenpäin tietäen, että tilanne kävi\nBrandtille sitä pulmallisemmaksi, kuta syvemmälle hän tunkeutui tähän\nerämaahan. Lainsuojaton ei tohtinut yrittää mennä Ohion yli, ennenkuin\nFort Henryn alapuolella, johon oli vielä matkaa monta vaivalloista\npenikulmaa. Jäljet kävivät iltapäivän kuluessa yhä epävarmemmiksi ja\nharhailevammiksi. Kun hämärä teki seurailemisen mahdottomaksi, kyhäsi\nmetsämies nuotion erääseen suojaiseen paikkaan, söi illallisensa ja\npaneutui levolle.\n\nHerätessään harmaan aamun sarastaessa hän oli kuulevinaan etäältä\nluodikonlaukauksen. Sitten hän lämmitti jälleen joitakin lihaviipaleita\nja söi nälkäisen metsästäjän nautinnolla, mutta hyvin kohtuullisesti,\nkuten metsämiehen tulikin, joka tiesi, miten voimia oli ylläpidettävä\ntämmöisessä sitkeässä ja pitkällisessä ajossa.\n\nHän oli kulkenut tuskin penikulmaa, kun Brandtin jäljet yhtyivät\ntoisiin. Metsämiestä ei saanut mikään hämmästymään, mutta tätä hän\noli odottanut kaikista vähimmän. Tutkittuaan kiireesti jäljet hän oli\nvarma, että Legget ja indiaani olivat paenneet samaan suuntaan Wetzel\nkintereillään.\n\nMetsämies pysytteli jäljillä koiran itsepintaisuudella, samoten\nsitkeästi ja pysähtymättä liejuisten ja tiheätä pajukkoa kasvavien\nrämeiden halki, kuivuneiden karpalosoiden poikki ja okaisten\ntiheikköjen läpi. Askel oli koko ajan yhtä kimmoinen ja joustava, mutta\nrinta alkoi kohoilla, pää painui kumaraan ja kasvot kiilsivät hiestä.\nHämärän tullessa hän oli väsyksissä. Hän kaivautui erääseen kuivaan\npensaikkoon, söi hiukan ja nukahti melkein samassa. Kun hän heräsi, oli\npäivä jo koittanut. Vaatteet olivat märät ja häntä vilusti. Hän sytytti\nnuotion ja lämmittelihe aamiaista valmistaessaan.\n\nLännestäpäin kuului äkkiä laukaus ja heti sen jälkeen kaksi muuta,\njotka seurasivat melkein välittömästi toisiaan. Metsämies hypähti\nseisoalleen. Vaikka ne olivatkin kuuluneet sangen kaukaa, tunsi hän\nensimmäisen, joka ei ollut voinut lähteä kenenkään muun kuin Wetzelin\nluodikosta, samoin kuin melkein yhtä varmasti kolmannenkin, jota hän\npäätteli Brandtin ampumaksi. Legget oli ollut vaiti, mihin hänellä\noli varmaankin jokin pätevä syy, hymähti Jonathan. Hän tiesi nyt joka\ntapauksessa, että Wetzel oli saavuttanut pakolaiset.\n\nPäivä oli kolea ja synkkä, juuri sellainen, mitä rajaseudun jylhän\noikeuden jakaminen aivan kuin edellytti. Navakka koillistuuli toi\nmukanaan kylmän tihkusateen. Jonathan kääräisi öljytyn nahkaviilun\nluodikkonsa ympärille lukon kohdalle ja puski eteenpäin tuulta ja\nsadetta vasten, ollen hetkisen kuluttua ihoa myöten märkä. Hän ei\nhellittänyt, mutta askel lyheni. Tämä pehmeä ja mitä vaivalloisin\nmaasto alkoi koskea hänenkin rautaisiin lihaksiinsa.\n\nAamupäivä meni menojaan, mutta myrsky ei tyyntynyt. Hänen täytyi\nkiiruhtaa, sillä iltapäivä oli lyhyt ja sade huuhteli pian jäljet\nnäkymättömiin.\n\nEräässä tiheässä puuvillapensas- ja sykomoorimetsikössä hän tuli pienen\nlammen rannalle, joka häipyi sinne tänne mutkitellen, pensaiden ja\npuiden matalalla riippuvien oksien kolkkoon ja kosteaan harmauteen.\nHän tunsi paikan. Hän oli ollut siellä talvella, kun suot olivat\nkauttaaltaan jäässä, karhuja kaatamassa.\n\nJonathan kulki jonkun matkaa rantaa pitkin, mutta kun mitään ei\nnäkynyt, palasi hän jäljille takaisin. Ne kiersivät lammen ja päätyivät\nerään korkean kallion kupeeseen. Hän näki jonkun indiaanin nojaavan\nseinämää vasten ja oli juuri heittämäisillään luodikon poskelleen, kun\nhänen huomionsa kiintyi soturin omituisen jäykkään ja liikkumattomaan\nasentoon. Kyljessä ammotti kainalosta lanteeseen saakka ulottuva\nhaava. Legget makasi maassa parin askeleen päässä. Hänkin oli kuollut.\nJättiläismäinen vartalo oli yltäpäältä veressä. Kädet olivat levällään\nsamoin kuin jalatkin, ja rinnasta näkyi ison puukon jykevä pää.\n\nMaassa ruumiiden ympärillä näkyi kaikkialla merkkejä vimmatusta\ntaistelusta. Eräs pensas oli repeytynyt melkein juuriltaan ja\nverta näkyi ruohikossa, kivillä ja puista varisseilla lehdilläkin.\nLeggetillä oli vieläkin kädessään pitkä puukko, mutta sitä puristavan\nkäden ranne oli painunut sinertävän mustaksi Wetzelin rautaisessa\notteessa. Pukinnahkainen takki oli repeytynyt siekaleiksi. Leveät\nkasvot olivat jäykistyneet pahansuopaan ja pirulliseen ilmeeseensä, ja\nlaajentuneista, tuijottavista silmistä heijastui vieläkin eläimellinen\nkuolemankauhu.\n\nJonathan näki Wetzelin jälkien kääntyvän suoraan virralle käsin\nja oivalsi heti, että metsämies seurasi nyt Brandtia. Wetzel oli\nyllättänyt väsyneet ja nälkiintyneet pakolaiset aamuhämärissä. Indiaani\noli epäilemättä vartioinut toisten nukkuessa ja nukahtanut siihen\nitsekin, milloinkaan enää heräämättä. Leggetin ja Brandtin oli täytynyt\nampua harhaan, mutta sitä ei Zane voinut käsittää, minkä tähden hänen\ntoverinsa ei ollut osunut Brandtiin niin lyhyeltä matkalta. Tämä oli\nkyllä voinut haavoittua, mutta ei niin pahasti, ettei hän olisi päässyt\npakoon Wetzelin joutuessa Leggetin kanssa vastatusten, otteluun, joka\noli hänen elämänsä kovin.\n\nNäitä seikkoja pohtien Jonathan seurasi Brandtin ja Wetzelin jälkiä\nvirralle vedenrajaan saakka. Wetzelin jäljet jatkuivat alaspäin\nhiekkarantaa pitkin, mutta lainsuojaton oli kahlannut vedessä\neksyttääkseen metsämiehen.\n\nEräässä kohdassa Wetzel oli kääntynyt jyrkästi etelään. Jonathan\noli ymmällä. Ja hän hämmästyi sitäkin enemmän, kun hän löysi hiukan\nalempaa Brandtin aivan selvät jäljet. Tämä oli noussut siinä maalle\nkiertääkseen erään kallion.\n\nFort Henry oli nyt jo verraten lähellä. Jonathan kulki rantaa\npitkin saaren kohdalle asutuksen edessä. Eikä Wetzelistä vieläkään\npienintäkään merkkiä! Brandtinkin jäljet hävisivät nyt kokonaan. Hän\nkahlasi ensimmäisen salmen yli, joka oli matala, ja juoksi saaren\npoikki, kiiruhti pitkän, hiekkaisen niemen kärkeen ja kajahdutti\nmerkkihuutonsa. Vastaus tuli melkein välittömästi.\n\nSiinä venettä odotellessaan hän katsahti jalkoihinsa. Aivan hänen\nedessään ja suoraan asutusta kohti viitaten näkyivät Brandtin\nhorjahtelevat askeleet.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nEversti Zane asteli edestakaisin kuistillaan synkkänä ja huolestuneen\nnäköisenä. Joku oli juuri ilmoittanut Jonathanin huutaneen venettä ja\nettä eräs uudisasukas oli mennyt häntä noutamaan.\n\nBetty tuli ulos rouva Zanen keralla.\n\n\"Onko Jack ihan todella palannut?\" kysyi Betty katsahtaen kiihkeästi\nalas virralle.\n\n\"On\", vastasi eversti viitaten rannalla seisovaan miesjoukkoon.\n\n\"Täällä tapahtuu varmasti jotakin ikävää\", sanoi rouva Zane\nlevottomasti. \"Toivon kaikesta sydämestäni, ettei Brandt olisi\nantautunut, kuten hän sanoi, meidän armoillemme.\"\n\n\"Niin minäkin\", murahti eversti.\n\n\"Mitä nyt teemme?\" kysyi rouva Zane. \"Siinä hän nyt on, Jack. Silas\npitelee häntä kädestä.\"\n\nPieni saattue miehiä ja poikasia seurasi metsämiestä törmää ylös, ja\nmökeistä ilmestyi uudisasukkaita ja näiden vaimoja. Mutta kaikki olivat\nvaiti, paitsi lapset. Joukko solui eversti Zanen pihalle Jonathanin ja\nSilasin kintereillä.\n\nEversti tervehti veljeään lujalla kädenpuristuksella, joka oli\nmerkitsevämpi kuin valikoiduimmatkin sanat. Nähdä Jonathan märkänä,\nrepaleisena ja verisenä ja pitkistä matkoista uupuneena, laihtuneena\nja synkkänä ei ollut mitään harvinaista, mutta sellaisessa kunnossa,\nkuin mitä hän nyt oli, ei hän ollut vielä milloinkaan näyttäytynyt Fort\nHenryssä. Betty kiiruhti häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä, mutta\nkavahti takaisin. Veljessä oli nyt jotakin, joka herätti hänessä kauhua.\n\n\"Missä Wetzel?\" kysyi Jonathan tiukasti.\n\nEversti kohtasi hänen katseensa ja nosti molemmat kätensä ilmaan kuin\näärimmäisen avuttomuuden merkiksi. \"Lew ei ole tullut. Hän kaahasi\nBrandtin virran poikki. Siinä kaikki, mitä tiedän.\"\n\n\"Brandt on siis täällä?\" sähähti Jonathan.\n\nEversti nyökäytti synkästi päätään.\n\n\"Missä?\"\n\n\"Varustuksessa. Lukitsin hänet sinne.\"\n\n\"Miksi hän tuli tänne?\"\n\nEversti kohautti olkapäitään. \"Sitä en tiedä. Hän sanoi antautuvansa\nmieluummin minulle kuin joutuvansa Wetzelin tahi sinun jalkoihisi.\nMutta hän ei nöyristellyt, se minun täytyy tunnustaa. Sanoi vain, että\n'olen vankinne'. Hän on sangen kurjassa kunnossa. Ohimossa ja kyljessä\nhaava, toinen jalka rampautunut ja nälissään ja uuvuksissa.\"\n\n\"Vie minut hänen luokseen\", sanoi Jonathan laskien luodikkonsa\nportaiden viereen penkille.\n\n\"Mennään vain\", vastasi eversti lähtien kulkemaan ja rypistäen samassa\nkulmiaan niille, jotka tulivat jäljessä. \"Naiset ja lapset suoriutukoot\ntiehensä\"! käski hän, mutta kukaan ei totellut.\n\nJoukko, joka painui paaluaitauksen isosta portista sisälle ja\nvarustuksen ulkonevan yläosan alta jykeviä portaita ylös, oli vakavaa\nja vaiteliasta väkeä. Eversti Zane pudotti raskaan salvan eräältä\novelta ja potkaisi oven auki. Tilavassa vahtituvassa, johon kirkas\nauringonpaiste tunkeutui lukuisista ampuma-aukoista, lepäsi penkillä\neräs repaleinen mies.\n\nMelu havahdutti hänet. Hän nousi istumaan ja sitten vaivalloisesti\nseisoalleen muuten sama tylyn näköinen ja hurjakatseinen Brandt,\nmutta nyt vain entistäkin hurjempi. Pään ympärillä oli verinen\nriepu. Nähdessään Jonathanin hän peräytyi tahtomattaan ja ikäänkuin\nvaistomaisesti seinää vasten, mitään pelkoa kuitenkaan osoittamatta.\n\nKatse, jonka Jonathan loi häneen, oli kova ja kylmä kuin teräs. Siinä\nei ollut vihaa eikä minkäänlaista kostonhimoa, mutta jotakin muuta,\njota olisi ehkä voinut sanoa järkähtämättömäksi oikeudeksi, ellei se\nolisi vaikuttanut niin hyytävän kaamealta.\n\n\"Arvelen Wetzelin haavoittuneen taistelussaan Leggetin kanssa\", lausui\nJonathan tyynesti. \"Voitteko sanoa, olenko oikeassa.\"\n\n\"Niin ainakin luulen\", vastasi Brandt auliisti. \"Nukuin, kun hän\nkävi kimppuumme, ja heräsin indiaanin kiljahdukseen. Hän laukaisi\ntodennäköisesti aivan umpimähkään minua kohti, kun hyppäsin ylös, mikä\nselittänee sen, että olen vielä hengissä. Kaaduin, mutta en pyörtynyt.\nKuulin Wetzelin ja Leggetin painiskelevan ja raahauduin vihdoin\nseisoalleni. Vaikka päätäni huimasi, niin että koko maailma keinui\nsilmissäni, koetin kuitenkin ampua, mutta en osunut. Katselin ottelua\nmielestäni äärettömän kauan ja lähdin sitten juoksemaan. Pääsin lopulta\nvirralle, jossa hiukan virkosin.\"\n\n\"Näittekö Wetzelin toistamiseen?\"\n\n\"Kyllä, kerran. Hän oli silloin noin neljännespenikulman minusta\njäljessä ja seuraili jälkiäni.\"\n\nTällöin syntyi eversti Zanen taakse ryhmittyneessä joukossa äkkiä\nliikettä, ja Helen Sheppard tunkeutui sisään kalpeana ja suuret silmät\noudosti laajentuneina.\n\n\"Oh!\" hengähti hän takertuen, molemmin käsin Jonathanin käsivarteen.\n\"Ehdin ajoissa. Ethän suinkaan aio --\"\n\n\"Tämä ei ole sinulle sovelias paikka, Helen!\" keskeytti eversti\ntuimasti. \"Nämä ovat miesten välisiä asioita, joihin sinun ei sovi\nsekaantua.\"\n\nHelen katsoi häneen, sitten Brandtiin ja lopuksi Jonathaniin, jonka\nkäsivartta hän vieläkin puristi.\n\n\"Joku sanoi tuolla ulkona, että aiotte ampua hänet. Onko se totta?\"\n\nEversti Zane katsoi toisaalle eikä vastannut. Kaikki muutkin olivat\nvaiti. Kuiskuttelu, hermostunut yskähtely ja jalkojen siirtelykin\ntaukosivat. Helen katsahti ympärilleen ja näki vain kovia ja kylmiä\nkasvoja. Eversti Zane ja Silas olivat käyneet yhtä juroiksi;\nilme oli melkeinpä raaka. Naiset näyttivät oudon vakavilta. Nell\nDownsin suloiset kasvotkin olivat muuttuneet; niissä oli sääliä ja\ntuskaakin, mutta ei mitään anteeksiantoa. Bettykin, joka oli aina\nniin ystävällinen, eloisa ja lämminsydäminen, seisoi nyt synkkänä\nja äänettömänä. Mutta kaikista julmimmilta vaikuttivat metsämiehen\nkipenöivät silmät.\n\nHelen sai ponnistaa koko tahdonlujuutensa voittaakseen herpaisevan\nkauhun tunteen, joka tahtoi hänet väkisinkin vallata.\n\n\"Kenen vanki Brandt on?\" kysyi hän eversti Zanelta.\n\n\"Hän antautui luonnollisesti minulle, koska olen täällä päällikön\nasemassa\", vastasi eversti. \"Mutta se ei merkitse mitään. En voi muuta\nkuin odottaa, mitä Jonathan päättää, ja hänen langettamansa tuomio on\nmyös koko rajaseudun yksimielinen.\"\n\n\"Ja se kuuluu?\"\n\n\"Kuolema lainsuojattomille ja luopioille.\"\n\n\"Mutta ettekö voisi armahtaa häntä?\" pyysi Helen. \"Tiedän, että hän on\npaha mies, mutta hän voisi muuttaa tapansa. Surmata hänet juuri nyt,\nkun hän vetoaa armeliaisuuteenne haavoittuneena ja sairaana, on minun\nmielestäni murha. Jotakin aivan hirveätä!\"\n\nMutta eversti, joka oli tavallisesti niin hyväntahtoinen ja\nystävällinen ja tyttöjen käsissä pehmeä kuin vaha, oli nyt piikiveäkin\nkovempi.\n\n\"Olen pahoillani tähtesi, mutta nyt pyydät mahdottomia\", vastasi hän\nlyhyesti. \"Ymmärrämme kaikki tunteesi, mutta rajaseudun periaatteita\net ole vielä ehtinyt omaksua. Jos olisit ollut keskuudessamme\nkauemmin, käsittäisit, miksi vihaamme näitä lainsuojattomia ja\nluopioita, tietäisit, mitä he ovat meille tehneet. Tuo mies on paatunut\npahantekijä; hän on varas ja murhaaja.\"\n\n\"Hän ei tappanut Mordauntia\", vastasi Helen nopeasti. \"Mordaunt tarttui\nensiksi aseeseen ja hyökkäsi Brandtin kimppuun.\"\n\n\"Sillä ei väliä. Ole hyvä ja vaikene nyt, Helen!\" huudahti eversti\nkärsimättömästi.\n\n\"Enpäs!\" tiuskaisi Helen leimuavin silmin. Hän kääntyi ystävätärtensä\npuoleen ja koetti saada nämä puhumaan lainsuojattoman puolesta. Mutta\nNell oli vain onnettoman näköinen eikä sanonut mitään, ja Betty kohtasi\nhänen rukoilevan katseensa silmissään tuli, joka ilmaisi kyllin\nselvästi hänen kantansa.\n\n\"Sitten minun täytyy vedota sinuun\", lausui Helen kääntyen Jonathaniin.\nKauniiden kasvojen jokainen piirre henki kunnioitusta ja rakkautta.\n\n\"Miksi rukoilet nyt hänen puolestaan?\" kysyi Jonathan. \"Itsehän pyysit\nminua tappamaan hänet.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta en ollut silloin vielä täydessä tajussani. Kuuntele\nnyt, ole niin kiltti. Hänen on täytynyt olla kerran aivan toinen mies;\nehkäpä hänellä oli sisaria, jotka rakastivat häntä. Salli hänen vielä\nyrittää elää kunnollisesti, tee se heidän tähtensä, Jonathan. Tiedän,\nettei hänen luonteensa ole kauttaaltaan paha. Pelkäsin, vihasin ja\ninhosin häntä kuin käärmettä, mutta hän pelasti minut sen hirviön,\nLeggetin, käsistä.\"\n\n\"Niin, itseään varten!\"\n\n\"Aivan niin, sitä en taida kieltää, mutta hän olisi voinut tuhota minut\nkokonaan, eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Hän sanoi pakenevansa rajan\nyli ja elävänsä loppuikänsä kunnon miehenä, jos suostuisin menemään\nnaimisiin hänen kanssaan. Hän pelasti minut mennäkseen naimisiin\nkanssani.\"\n\n\"Onko sinulla vielä muita syitä?\"\n\n\"Kyllä.\" Helenin povi alkoi kohoilla ja silmät säihkyä. \"Oman elämäni\nonni!\"\n\nKaikki ymmärsivät selvästi hänen katseestaan, joskaan ei sanoista,\nettei hän voisi rakastaa miestä, joka tekisi itsensä vikapääksi\nsellaiseen, mitä hän piti vääryytenä.\n\nJonathanin kalvakat kasvot karahtivat hehkuvan punaisiksi.\n\nTältä viehättävältä tytöltä oli vaikea kieltää, mitä hän pyysi niin\navoimesti tunnustamansa rakkauden nimessä.\n\nHelen meni Brandtin luo ja sanoi surullisesti ja ääni säälistä\nvärähdellen: \"Ettekö tekään tahdo auttaa minua?\"\n\n\"Jos armahdukseni olisi teistä riippuvainen, neiti Helen, vannoisin\nelämäni kuuluvan teille iankaikkisesti ja että minusta tulisi kunnon\nmies\", vastasi Brandt katkerasti, \"mutta keneltäkään toiselta en\nhenkeäni rukoile.\"\n\nPolttava intohimo, viha ja lemmenkateus saivat hänen harmaat silmänsä\nliekehtimään.\n\n\"Jos saan heidät päästämään teidät vapaaksi, lupaatteko poistua tästä\nmaasta ainiaaksi?\"\n\n\"Sen lupaan, neiti Helen, ja rehellisesti\", vastasi Brandt.\n\nHelen pyörähti ympäri ja katsoi Jonathaniin punehtuen.\n\n\"Muistatko Jack, kun erosimme kotona luonani, kun aloitit tämän hirveän\ntakaa-ajon, joka on nyt, Jumalan kiitos, päättynyt? Muistatko, mikä\nkoetus se minulle oli? Täytyykö minun kärsiä se nyt toistamiseen?\"\n\nHän oli hurmaavan suloinen siinä seisoessaan; entinen viehättävä\ntyttömäisyys oli nyt muuttunut kypsyneen naisen syvemmäksi ja\nsalamyhkäisemmäksi vetovoimaksi.\n\nJonathan hengitti raskaasti ja kietoi sitten kätensä tiukasti hänen\nympärilleen. Helen painautui hänen povelleen ja purskahti itkuun\ntietäen voittaneensa. Jonathan painoi poskensa hänen kiharoitaan\nvasten, ja kun hän sitten kohotti kasvonsa, oli niiden synkkä ja kaamea\nilme hävinnyt olemattomiin.\n\n\"Päästä hänet, Eb\", määräsi Jonathan. \"Anna hänelle luodikko, evästä\nja kanootti, sillä hän ei voi kulkea, ja anna hänen mennä. Ja tee se\nviivyttelemättä, sillä jos Wetzel sattuu tulemaan, ei itse Jumalakaan\nvoi häntä enää pelastaa.\"\n\nKatsetta, jonka Brandt loi tytön kyyneleisiin kasvoihin, ei voi sanoin\nkuvata. Hän ei puhunut mitään, vaan poistui nopeasti huoneesta eversti\nZanen jäljessä.\n\nLäsnäolijat laskeutuivat hitaasti portaita alas. Betty ja Nell\ntulivat viimeisinä silmät sädehtien kyynelten läpi. Jonathanista,\njoka oli ollut niin kauan kylmä ja luoksepääsemätön, näytti merkeistä\npäättäen tulevan yhtä kiihkeä sulhasmies kuin hän oli ennen ollut\nmetsien erakko. Helenin täytyi ainakin melkein väkisten irroittautua\nhänen syleilystään, ja kun hänen ystävättärensä kääntyivät katsomaan\ntaaksensa, näkivät he onnesta säteilevät, kyyneleiset kasvot.\n\nTultuaan portille he näkivät eversti Zanen kiiruhtavan rantaan\npienoinen mytty toisessa ja luodikko ja mela toisessa kädessä. Brandt\nlyyhäsi hänen jäljessään, ja molemmat katosivat törmän taakse.\n\nJonathan, Helen, Betty ja Nell menivät törmän reunalle. He näkivät\neversti Zanen valitsevan erään kanootin toisten joukosta, työntävän\nsen vesille, laskevan mytyn pohjalle, ojentavan luodikon ja melan\nBrandtille ja kääntyvän takaisin.\n\nBrandt istuutui kanoottiin ja alkoi verkalleen meloa keskijoelle. Kun\nhän oli päässyt noin viidenkymmenen metrin päähän rannasta, katsahti\nhän taaksensa ja lakkasi melomasta. Kasvot olivat melkein valkoiset ja\nsilmät näyttivät välähtävän kuin kirkas teräs auringossa. Hän sieppasi\näkkiä luodikon, heitti sen poskelleen ja laukaisi Jonathania kohti.\n\nJonathanin oli täytynyt aavistaa jotakin sellaista, sillä hän oli\npitkällään samassa silmänräpäyksessä, kun luodikko kohosi. Luoti\nvihelsi hänen ylitseen ja upposi kumeasti jysähtäen paaluaitaukseen\nmitään vahinkoa tekemättä.\n\nTytöt olivat niin tyrmistyneet, etteivät he edes kirkaisseetkaan.\n\nEversti Zane kirosi niin, että koko tienoo kajahti. \"Se hylky! Missä\nminun pyssyni on? Tuokaa pyssy, jumaliste sentään! Mitä minä sanoin?\"\n\n\"Katsokaa!\" huudahti Jonathan hypäten seisoalleen. Hiekkasärkällä\nsaaren kärjessä seisoi eräs roteva, tumma olento, jonka hahmo oli\nkaikille tuttu.\n\n\"Wetzel, kaiken pyhän nimessä!\" huudahti eversti Zane.\n\nHe näkivät pitkän, mustan luodikon nousevan, vavahtavan, laskeutuvan\nja nousevan jälleen. Sen suusta pölähti valkoinen savuhattara kimakan\npamauksen seuraamana.\n\nBrandt pudotti melan, jota hän oli alkanut kiivaasti kastella\npetollisen laukauksensa ammuttuaan. Pää painui rinnalle ja kallistui\nsitten sivulle, kunnes se lepäsi kanootin laidalla, vartalo oikeni\nvähitellen kuin mukavaa asentoa etsien ja toinen käsi valahti\nhervottomasti laidan yli vettä viistämään kanootin ajelehtiessa\nverkalleen virran mukana.\n\n\"Siinä näit nyt, Helen, että sen täytyi tapahtua\", lausui eversti Zane\nlempeästi. \"Sellainen roisto! Lewillä oli varmaankin itse kohtalo\ntähtäimen takaa katsomassa, sillä matkahan on kerrassaan satumainen!\"\n\n\n\n\nXXV\n\n\nVuoden kuluttua. Ihana jälkikesä verhosi jälleen heleät metsät ja\nkullalta hohtavat lakeudet utuiseen auervaippaansa. Suuret, valkoiset\ntähdet syttyivät jälleen syysiltojen kirkkaansiniselle taivaalle, ja\nkoko luonto näytti vaipuneen surumieliseen ja tunnelmalliseen rauhaan.\n\nMarraskuun kolmas oli rajaseudun erään merkkitapauksen vuosipäivä --\nnuoremman metsämiehen hääpäivä.\n\nEversti Zane antoi sille nimen \"Itsenäisyyden päivä\", ja järjesti sen\nkunniaksi juhlan ja tanssiaiset, joihin koko asutuksen piti kokoontuman\ntätä rajaseudulla ensimmäistä häiriintymättömän rauhan ja vapauden\nvuotta juhlimaan.\n\nLeggetin rosvojoukon tuhoutuminen oli kirvoittanut lainsuojattomien ja\nluopioiden ikeen ikuisiksi ajoiksi rajaseudulta. Simon Girty siirtyi\nKanadaan joidenkin hänelle loppuun saakka uskollisten indiaanien\nkeralla, ja hänen aseenkantajansa unohtuivat vähitellen kokonaan.\nShawneet vetäytyivät länteen kauas Ohion taakse, ja delawaret\nhautasivat tapparan ja polttivat rauhanpiippua kalpeanaamojen kanssa,\nmistä he ennen olivat aina jyrkästi kieltäytyneet. Salaperäinen ja\nkohtalokas Kuoleman tuuli ei puhaltanut delawarelle enää salojen\nyksinäisillä poluilla eikä huokaillut puiden latvoissa hänen\nleirinuotionsa yllä yön hiljaisina hetkinä.\n\nOhion ihana laakso oli valloitettu indiaanilta ja puhdistettu niistä\nloisista, jotka olivat vuosikausia rajaseudun kauhuna ollen imeneet\nhänenkin vertansa.\n\nTämä päivä oli eversti Zanen elämän onnellisin. Työ, jonka hän oli\nottanut tehdäkseen, ja jota hän oli tuskin rohjennut toivoa saavansa\nnähdä valmiina, oli tehty. Länsi oli valloitettu. Mitä Boone oli tehnyt\nKentuckyssä, sen hän oli suorittanut Ohiossa ja Länsi-Virginiassa.\n\nJuhla vietettiin everstin nurmikkoisella pihamaalla. Jokainen mies,\nnainen ja lapsi olivat saapuvilla. Isak Zanekin oli tullut kaukaa\nhuronien kaupungista vaimonsa ja pienen tyttärensä keralla, ja Yellow\nCreekin ja muiden keskuksien asukkaat olivat lähteneet liikkeelle\nmiehissä ja naisissa. Sellaista välitöntä iloa ja riemua ei oltu\nFort Henryssä milloinkaan nähty. Juhla-ateria oli juhlan veroinen.\nPöydät notkuivat mahtavien paistien alla, joiden väliin oli pinottu\nkorkeita leipä- ja kaakkukasoja, muista herkuista puhumattakaan, ja\nvälillä tarjoiltiin makeata olutta ja vanhaa viiniä, jotka kohottivat\njuhlatunnelmaa. Kaikkialla näkyi vain ilosta säteileviä kasvoja ja\nkorkeata juhlamieltä.\n\nEversti Zane nousi puhumaan. \"Kunnioitettavat juhlavieraat, rakkaat\nystävät ja naapurit. Sydämeni on melkein liian täysi kyetäkseni\npuhumaan. Tämä tilaisuus, tämä vapautemme päivän muistojuhla, on\nensimmäinen korvaus pitkien ja kovien vuosien raskaasta aherruksesta,\nkärsimyksistä ja murheista. En luullut näkeväni sitä. Kylvämämme siemen\non itänyt ja juurtunut; näillä paikoilla, joita sanomme kodiksemme,\nelää tulevaisina aikoina ehkä suuri kansa. Ja samoin kuin toivomme\njälkeentulevaisten säilyttävän meidät muistissaan, pysähtykäämme nyt\nhetkeksi muistelemaan ja ajattelemaan sankareita, jotka ovat poistuneet\nkeskuudestamme. Heidän nimistään ei tule montakaan kuuluisuuden\nja maineen luetteloihin, ja heidän hautansa pysyvät historialle\ntuntemattomina, mutta me, jotka raadoimme, taistelimme ja vuodatimme\nvertamme heidän rinnallaan, me, jotka näimme heidän kaatuvan omiensa,\nystäviensä ja nousevien polvien puolesta, rakastamme ja kunnioitamme\nheitä ja pidämme heidän muistonsa pyhänä. He tämän taistelun voittivat.\nHe olivat uskollisia, ja niin olkaamme myös mekin, jotka alamme nyt\nsaada nauttia heidän verellään lunastetusta vapaudesta, onnesta ja\nhyvinvoinnista, yhtä uskollisia heidän muistolleen, itsellemme,\nlähimmäisellemme ja Jumalalle.\"\n\nJuhlatilaisuuden monista tärkeistä tekijöistä ei ollut se tosiasia,\nettä kolme kihlattua paria esittäytyi eversti Zanelle pyytäen\npunastellen saada liitolleen vahvistuksen tänä ilon ja riemun päivänä,\nsuinkaan vähäpätöisin. Onnellinen eversti sukeltautui vieraiden\njoukkoon, kierteli ja kaarteli, kunnes hän löysi Jim Downsin, papin,\nja luovutti siinä riemuitsevien juhlijoiden keskellä morsiamet\nsulhasilleen ottaen itse ensimmäisen suudelman.\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun vieraat hajaantuivat ja jättivät everstin\nomiensa pariin. Hän nousi kuistille voimakkaat kasvonsa säteillen.\n\n\"Missä minun Zane-pienokaiseni ovat?\" kysyi hän. \"Kas siinähän te\nolettekin! Neljä suloista lapsukaista. Äiti, tässä on Danielisi --\njospa olisit ristinyt hänet Ebiksi! Ja tämä on Silasin veikeäsilmäinen\nsydänkäpy, Silas nuorempi, aika vesa. Ja pikku Myeraah, Isakin tumma\nindiaaniprinsessa! Voi sitä onnetonta, joka sattuu katsomaan liian\nsyvälle noihin silmiin isoksi tultuasi, kultaseni! Jack, tässä on pikku\nJonathan, metsämiesten viimeinen; hänellä on myös kauniit silmät,\nsuuret kuin äidilläänkin. Luulenpa, että olisin nyt täysin onnellinen,\njos vain --?\"\n\n\"Jos vain?\" uteli Betty suloista hymyään hymyillen.\n\n\"Niin, jos vain -- jos vain --?\" Hän vaikeni ja katsoi sisareensa.\n\nBetyn lämpöinen poski painui melkein kiinni häneen, kun hän kuiskasi:\n\"Rakas Eb!\" Mitä sitten seurasi, sen kuuli vain eversti.\n\n\"No taivahan talikynttilät!\" huudahti hän ja koetti kaapata Betyn\nsyliinsä, mutta tämä kiiruhti pois hehkuvin kasvoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Katsohan, kuinka lehdet jo varisevat!\" huudahti Helen. \"Ne\nmuistuttavat mieleeni päivän, jolloin olin vankina metsässä ja\nrukoilin, että tulisit vapauttamaan minut.\"\n\nJonathan ei puhunut mitään.\n\nHe nousivat hiekkaista polkua ylös, joka mutkitteli kirjavien\nvaahteroiden lomitse eräälle uudelle tuvalle ylhäällä rinteellä.\n\n\"Tunnen olevani täysin onnellinen\", jatkoi Helen. \"Kaikki näyttävät\ntyytyväisiltä, paitsi sinä. Tuon synkän ilmeen näen jälleen ensi kerran\nviikkokausiin. Et suinkaan ikävöi entistä elämääsi, Jack kultaseni?\"\n\n\"En, rakkaani, sitä en tee\", vastasi Jonathan katsoen hymyillen häntä\nsilmiin. Ne olivat yhtä loistavat kuin ennenkin ja vielä kauniimmatkin.\n\n\"Ah, nythän ymmärrän! Sinä suret vanhaa ystävääsi.\"\n\nYlempänä kohoavasta pensaikosta alkoi kuulua pehmeitä askeleita, oksat\ntaipuivat sivulle, ja eräs roteva mies ilmestyi näkyviin tullen heitä\nkohti rinnettä alas.\n\n\"Wetzel\", kuiskasi Helen.\n\nYstävykset löivät kättä vaitiollen.\n\n\"Sallikaa minun nähdä poika\", pyysi Wetzel Heleniin kääntyen.\n\nPikku Jonathan katsahti vakavaan metsämieheen suurilla silmillään ja\ntavoitteli pienillä sormillaan takin ripsuja.\n\n\"Kun sinä olet varttunut mieheksi, ovat metsätkin muuttuneet\nviljavainioiksi\", mutisi Wetzel.\n\nMetsämiehet menivät yhdessä rinnettä ylös. Ilma oli kylmä. Lännen\ntaivaalla heloittava iltarusko alkoi tummua. Kaakossa lainehtiva\nsinertävä usva vaaleni harmaaksi hämärän tihetessä.\n\n\n\n"]