[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9BCoYUVtvP1-GpzgoLU_g0odmBM96IUWe23ex8eP5iY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2085,"Kultainen linna","Saukkonen, Alfred",1887,1946,"2085-saukkonen-alfred-kultainen-linna","2085__Saukkonen_Alfred__Kultainen_linna","Satuja Suomen lapsille","lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1922,null,11379,73839,false,61038,[24,25],"Children's stories, Finnish","Fairy tales -- Finland",[27,28,29],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Kultainen linna: Satuja Suomen lapsille\" by Alfred Saukkonen is a collection of children's fairy tales written in the early 20th century. This delightful assembly of stories features various whimsical characters and adventures, with themes often rooted in Finnish folklore. The tales illustrate moral lessons, the importance of good deeds, and sometimes the consequences of bad choices, appealing to both children and adults alike.  At the start of the book, the tale of \"Jörre onnenpoika\" introduces us to a humble family living in a precarious dwelling by the forest's edge. The elderly parent warns his three sons about the significance of an old superstition concerning the good fortune that resides in the treetops. While the eldest brothers dismiss this notion, the youngest, Jörre, faces turmoil when his brothers leave home to seek their fortunes and inadvertently create difficulties for themselves due to jealousy and greed. Jörre, initially perceived as sluggish and unfortunate, ultimately discovers that an encounter with a magical being and a touch of luck can transform his fate, leading him to unexpected wealth and prosperity, thus setting the stage for further adventures in the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Kokoelma satuja ja tarinoita suomalaisille lapsille. Teos sisältää kertomuksia muun muassa onnenpojista, jättiläisistä ja eläinten maailmasta. Sadut sijoittuvat usein luontoon tai kansanomaiseen ympäristöön, ja niissä käsitellään hyvyyttä, rohkeutta sekä onnen etsimistä maailmalta.","Alfred Saukkosen 'Kultainen linna' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2085. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULTAINEN LINNA\n\nSatuja Suomen lapsille\n\n\nKertonut\n\nALFR. SAUKKONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nJörre onnenpoika.\nJättiläisten kilpailu.\nKalojen vallankumous.\nTaikaomena ja sen sisaret.\nLintujen lentokilpailut.\nKöyhä sotamies ja rangaistu prinsessa.\nSatu saunan synnystä.\nHyvän enkelin työ.\nLapinmaan ihmeitä.\n\n\n\n\nJörre onnenpoika.\n\n\nOli kerran ukko ja akka ja heiliä koti semmoinen kuin harakan pesä. Se\noli tien poskessa mäkitöyrään juuressa niin liki metsää, että suurten\nnaavakuusten oksat tuulisella säällä ulottuivat koskettamaan kattoa ja\nseinähirsiä. No, siitäpä niitä tippui havunneulasia ja sadepisaroita\nkatolle, joten se ennenaikaansa lahosi ja alkoi kasvaa sammalta.\n\nUkon ja akan pojat, Jysky, Jere ja Jörre, olisivat jo aikaa kaataneet\nkuuset, mutta isä-ukko oli estänyt, sanoen hyvän onnen kukkuvan kuusien\noksilla, mutta pahojen onnien piileskelevän sen juurien alla. Kulloin\nikänään kuuset kaadettaisiin, puhaltautuisivat pahat onnet piilostaan\nihmisten ilmoille ja tuvan asukkaiden ahdistelijoiksi, mutta hyvä onni\nlentäisi tipo-tiehensä.\n\nPojat olivat tälle nauraneet arvellen, että se oli vain vanhaa\ntaikauskoa, mutta sitä uhemmin oli ukko penännyt poikia puihin\nkoskemasta.\n\nPojat siitä hiukan harmistuivat ja alkoivat lyödä laimin tehtäviään.\nEivätpä he välittäneet tuvan kattoakaan korjata, vaikka se näytti jo\nuhkaavan pudota perheen hartioille.\n\nVihdoin otti ukko pojat tiukalle. Hän hankki puodista kolme\nleveäteräistä kirvestä sekä yhtä monta sahaa ja käski akan leipoa\ntäyden taikinan reikäleipiä. Ne hän jakoi tasan kolmeen säkkiin, kokosi\nsitten pojat ympärilleen ja antaen heille kullekin varustuksensa\nvirkkoi:\n\n-- Nyt tässä on meidän erottava. Me vanhat varikset joudamme kuolla\ntähän hiiren loukkuun, mutta teidän on mentävä maailmalle ja yritettävä\neteenpäin elämässä niinkuin kukin parhaiten osaa. Saatte kaiken, mikä\non tämän oven ulkopuolella minulle kuuluvaa, mutta pyhiin puihin älkää\nminun elinaikanani kajotko. --\n\nHyvästellen siitä sitten pojat erosivat ja lupasivat vielä joskus käydä\nvanhempiaankin katsomassa.\n\nMutta kohta pihalla syntyi heidän kesken erimielisyyttä siitä, mitä\nkukin ottaisi peruiksi isänkodista.\n\nJysky, vanhin veljeksistä, kolusi kauran siemenet aitanhinkalosta,\njättäen niitä vain pari kappaa ukon tarpeiksi. Jere tempasi aitan\nnurkasta lapion ja kaikki sirpit sekä uuden hevosennahan, joka oli jo\nsuutarin käsiin kannettavassa kunnossa. Muuta kelvollista ei hän siinä\nkiireessä keksinytkään.\n\nJörre, nuorin ja hidasluontoisin, oli seisoa jörritellyt pihalla ja\nkatsellut toisten lähdön hötäkkää. Se näytti hänestä ihan lopun\nedelliseltä humakalta.\n\nTyöntyi hänkin viimein vuorostaan aittaan ja alkoi etsiä, olisiko\nmitään otettavaa jäljellä. Löytyihän sieltä ylisiltä ruojusaapaspari ja\nkulunut hevosloimi. No, ottipahan ne, niin ei ihan tyhjin käsin\ntarvinnut alottaa elämäänsä!\n\nMutta mäen päälle päästyään alkoikin poikia pelottaa maailman avaruus\nja tien pituus. Hyvä oli sittenkin ollut isän leveä selkä suojana,\nmutta nyt ei enää auttanut sen turviin työntyä.\n\nHe päättivät asettua isän maalle ja valita siitä kukin mieleisensä\nkolkan asuntoa ja peltoa varten. Metsämaa jouti jäädä yhteiseksi.\n\nJysky valitsi sen osan, josta hän tiesi parhaimmin peltoa saatavan.\nJere otti kappaleen suon laitaa, missä myös oli uhkein koivumetsä ja\nniin jäi taaskin Jörrelle ammoin kaskettu aho, jossa ei ollut muuta\nkuin kiviä, kantoja ja vaivaisia leppäpensaita.\n\nToiset alkoivat heti perille päästyään pirtin rakentamispuuhat. He\nkaatoivat hyviä tukkipuita ja kilkuttelivat kirveillään aamusta varhain\npuoliyöhön, kunnes tupa oli valmis.\n\nJörreltä kului ensimmäinen päivä pelkässä ihmettelyssä. Toisena hän\nistuskeli ja itki kovaa kohtaloaan, eikä vielä kolmannenkaan ehtoon\nkoittaessa ollut hänellä ainuttakaan puuta rakennuspaikalla.\n\nSilloin ehti onnenhaltija hänen avukseen.\n\n-- Mitäs sinä mies siinä mietit ja itket? -- kysäisi se ja hipaisi\nJörreä taikasulallaan sydänalaan.\n\n-- Itkenpä huonoa onneani. Olen hidas ja jään elämänleikissä aina\nhuonoimmalle osalle. Tahtoisin tähän tuvan tehdä, mutta ei ole lähellä\npuita. Mikä minun nyt tulee turvaksi? --\n\n-- Voi hölmö sinuas -- toruili haltija. -- Pistäydy peittosi alle ja\nnuku yösi rauhassa, turhia hätäilemättä. --\n\nHaltija hävisi sen tien.\n\nJörre teki työtä käskettyä. Mutta kun hän aamulla avasi silmänsä,\nolikin siinä komea talo kiluineen kaluineen ja karjaakin kaikenlaista.\n\nHaltija antoi hänelle avaimet kouraan ja virkkoi:\n\n-- Nämä ovat sinun valtakuntasi vartijat. Säilytä niitä kuin\nsilmäterää, sillä jos niistä ainuttakaan kadotat, tulee turma myös\nasunnollesi. --\n\nTaaskin livahti haltija kadoksiin.\n\n-- No, minähän olen onnen Pekka! -- aikoi Jörre ihmetellä ja päästi\npitkän röhönaurun, kätkien samalla avaimet sisätaskuunsa.\n\nMutta Jere kuuli hänen naurunsa ja ihmetteli, että mikä hullu mies niin\nnauraa suuressa salossa. Tuli siitä etsimään ja tapasikin oman veljensä\nilmosen ihmeine asuntoineen. Voimallaan uhkaillen pakotti hän Jörren\nkertomaan kaiken tapahtuneen.\n\n-- No, tottahan sinä, veliseni, suot minunkin nukkua yöni sinun\ntaikapeittosi alla? -- hän pyyteli lipevän liukkaalla kielellä. Mutta\nkuitenkin hänellä olivat pahat elkeet mielessä.\n\nJörre juotteli toiselle nuoret maidot, kestitsi kuin keisaria ja antoi\nhänen käydä tuon kuluneen hevosloimen alle nukkumaan. Itse hän paneutui\npitkäkseen pehmoisen sänkypeiton suojaan.\n\nKun Jere ei saanutkaan hyvää haltijaa luokseen, hän odotukseen\nikävystyneenä viskasi peiton päältään, hiipi varkain ulos ja pisti\npalavan tuohikäppyrän veljensä taikatuvan nurkan alle. Sitten juoksi\nhän vahingoniloisena tiehensä.\n\nMutta samassapa kiirehti hyvä haltija pukkaamaan Jörreä kylkeen.\n\n-- Mies hoi, tupasi on tulessa! Mitäpä, hölmö, niin varomattomasti\ntulta pitelitkin? --\n\nJa pirtti paloi pohjaansa myöten.\n\nTaaskin sai Jörre kovasti surra.\n\nHän etsi isältä saamansa saapasruojut, vetääkseen ne jalkaansa ja\nlähteäkseen uusia asuinsijoja maailmalta etsimään. Mieli näet paloi\npois tästä pahan onnen pohjukasta.\n\n-- Voi tyhmiä tuumiasi, mies! -- nauroi samassa hyvä haltija. -- Mitä\nsinä lähdet pahaa onnea pakoon? Johan se on ehtinyt edelläsi sinne,\nmihin mielit vast'edes asettua. Elele vain täällä, sillä\nsynnyinseuduilla on sittenkin oivallinen ollaksesi --.\n\nJa siinä samassa tuntui joku voima työntävän saapasruojuun pujottuvaa\njalkaa takaisin. Kun hän pisti kätensä kenkään, nousi sieltä tukku\npaperirahoja.\n\nKelpasi jälleen onnettomuuden hetkellä iloita ja vetää suunsa\nvehnäselle.\n\n-- Hyvä oli, ettet kostaa aikonut -- kuului haltijan ääni -- kyllähän\nse tiedettiin, mistä pirttisi palo alkoi. Ja jos vain uurastat toden\nteolla, niin minä sinua aina autan ja käännän tiesi tuulet\nmyötäisiksi. --\n\nSeuraavana päivänä kuuli Jörre kovaa hätähuutoa suon laidasta. Hän\nläksi kiireellä sinne päin ja sai nähdä, että Jere-veljen pirtistä oli\nkoko peräseinä romahtanut alas.\n\nYritettiin sitä nostaa parin veljen voimalla, mutta kun se saatiin\npystyyn ja pönkitetyksi, kaatui se uudelleen.\n\nEihän siinä auttanut muu kuin Jeren oli mentävä Jyskyn kotiin asumaan.\nSiellä he sopivatkin siitä, että elävät yhdessä. Olihan helpompi, kun\nkahden miehen voima vaurastutti samaa taloa. Niin voi paremmin pahaakin\nonnea torjua.\n\nSyksyyn mennessä näytti heidän työnsä ihmeitä. Kaunis kauramaa oli\npuolikypsänä miehenmittaista viljaa. Mutta heidän sydämissään oli myös\npahaksi onneksi kypsynyt kateen ja koston viluinen vilja ja siitä tuli\nheidän turmionsa.\n\nHe olivat ympäröineet asumuksensa oikealla jättiläisaidalla, jotta ei\nmuka paha voima pääsisi heidän kimppuunsa. Sitten he menivät salaa\nyöllä ja kaatoivat isän mökin luota ne kuuset, joihin ukko oli\nkieltänyt koskemasta. Joutipahan paha onni hypätä Jörren liian\nmenestyksen ja mahdin kimppuun! Sellaisin turmiollisin tuumin he työnsä\ntekivät.\n\nMutta miten ollakaan! Hyvä onni hyppäsi kaatuvain kuusten oksalta\nrehellisen ja rakasluontoisen Jörren pihamaahan ja pahat onnet\noikaisivat suoraa päätä kostajain ja ilkeäluontoisten veljesten\nasunnolle. Ne lensivät kuin leikkaava kuolema, palelluttivat kauramaan\nputipuhtaaksi ja alkoivat elostella pirtin peruskivien alla, ettei\ntuvassa pysynyt mikään eheänä eikä paikallaan.\n\nEnsin putoilivat astiat alas hyllykaapista, sitten särkyivät lasit, ja\nmuutamien aikojen perästä alkoi pullisteleida uunin peräseinä. Tuskalla\nja työllä sitä alituiseen paikkailtiin. Sitten saatiin jo pönkittää\npirttiäkin.\n\nTähän taisteluun vihdoin väsyneinä jättivät veljekset lopulta koko\nkodin autioksi ja vaelsivat kauas vieraille paikoille.\n\nSiinä talossa kummittelee vielä tänäkin päivänä, milloin savupiipussa,\nmilloin tuuliluukussa ja milloin sillan alla. Eikä kukaan uskalla\nasettua siihen asumaan.\n\nMutta Jörre on rikas ja hyvinvoipa talonpoika. Sillä kun hän isänsä\nluvalla kylvi ne pari kapanvertaa kauroja, jotka ahne vanhin veli jätti\nkotitarpeiksi, nousi niistä kelpo halme sellaista jättiläiskauraa, että\nhän ensimmäisestä uutisesta vedätti kymmenen hevoskuormaa mitä\ntäyspitoisimpia jyviä.\n\n\n\n\nJättiläisten kilpailu.\n\n\nKerran kävivät Punainen ja Vihreä jättiläinen kilpasille siitä, kumpi\nheistä voisi saada ihmeempiä aikaan ja luoda ympäristönsä kauniimmaksi.\n\nHe tapasivat toisensa niillä paikkeilla, missä Välimeren ihana ilmasto\nhyväilee Apenninian niemimaata ja Kreikan ruusurikkaita rantoja.\n\nSattuipa nyt niin, että näiden jättiläisten kilpatanner, mahtava\nmaapallomme, oli kääntänyt Pohjoisnapa-kylkensä poispäin auringosta,\njoten noilla napamailla pilkisteli pimeä ja kiiluivat kylmän kypenet.\nTuon nähdessään virkahti Vihreä jättiläinen veikaten kilpaveikolleen:\n\n-- Annahan, kun minä työnnyn tuonne pimeän maille, niin saan näyttää\nsinulle sen suuren ihmeen, että kykenen sielläkin luomaan viihdyttävät\nvalonasunnot! Mutta salaa sydämessään hän ajatteli:\n\n-- Mikäs minun on sieltä ylhäältä myötämäkeen vieritellä kaikki kalliot\nja kantturat tänne alas kilpaveikkoni vastuksiksi! Luokoon hän sitten\nloistavan paratiisinsa, jos kyntensä kestävät. --\n\nPunainen jättiläinen painuikin alemmaksi aina niille main, missä\naurinko silloin oli lähinnä kilpakentän kylkeä. Siihen päättyi siis se\nkymmenentuhannen kilometrin matka, joka kilpailun alussa erotti\nPohjoisnavalle asettuvan Vihreän ja päiväntasaajalle painuneen Punaisen\njättiläisen.\n\nNytpä alkoi moinen meno!\n\nPunainen jättiläinen sukeusi arvelematta suurtöittensä suoritukseen,\nmutta Vihreä jättiläinen hukkasi hyvän aikaa, pukeutuessaan kauniiseen\nkilpailupukuunsa.\n\nSe kutoi ensin yllensä hienon, hopealta hohtavan paidan, jonka\nlaskoksiin se sitten laitteli timanttitähtiä. Sitten se solmi soittimia\nsormiinsa, käsivarsiinsa, puhtaan valkeaan partaansa ja\njättiläisjalkoihinsa, että jokainen, joka sattuisi ajatuksineen ja\naskareineen olemaan sen tointen tiellä, tietäisi siirtyä syrjään, kun\nnoiden soittimien suuri ääni kaikuisi kaukaa pohjan periltä. Tempasipa\nse vielä sähköisen soihdunkin otsakruunuunsa, nähdäkseen paremmin\nliikkua määrättömän pimeän maita.\n\nSitten alkoi se askartelunsa.\n\nVihreä jättiläinen painoi herkkäkuuloisen korvansa kilpatantereen\nkylkeen ja kuuli kummissaan ne miljoonat sykähdykset, joita Punaisen\njättiläisen työ maan suoniin synnytti. Oitis antoi se osavimman\nlähettinsä lentää autereen yli ylhäältä salaa kurkistamaan, mitä kummaa\nPunainen kilpaveikko puuhaili. Lähetti palasi suuret sanomat suussaan:\n\n-- Punainen on kasvattanut kauniin paratiisin. Maa kukkii tuhansin\nvärein, vedet välkkyvät puhtainta kultaa ja puiden oksat nuokkuvat\nhedelmien painosta. Kilpaveikkomme valta siirtyy silmin nähden\nPohjoista kohti. Hikoilin hädässä, pyrkiessäni pakoon, ettei se olisi\nsaanut suuteloillaan surmata minuakin. --\n\n-- Vai niin! -- virkahti Vihreä jättiläinen ja puhalsi pitkään\nhenkeänsä. Mutta samassa silmänräpäyksessä sanoivat etelän lapset\nhätääntyneinä:\n\n-- Pohjola huokaa hyisin tuulin, tulee pahat pakkaset. --\n\nSitten kutsui Vihreä jättiläinen joukkonsa koolle ja antoi sille\nkäskynsä:\n\n-- Verhoutukaa sotavaippaanne! Tahdomme käväistä Punaisen valtaa\nvaimentamassa, sillä enpä halua hänen antaa ehtiä liian paljon meistä\nedelle kilpailussamme. --\n\nNiinpä vilisti Vihreä väkineen ja jätti käyntinsä merkiksi pahat\njäljet. Sanottiin pakkasen ja hallan tehneen tuhoja laajoilla aloilla.\n\nTämän tähden ponnisti Punainen jättiläinen kaksin verroin voimakkaammin\nja nosti uudelleen elämän ympäristöönsä. Kaikki oli entistään\nihanampaa.\n\nTällä välin varustihe Vihreä jättiläinen ihmeelliseen otteluunsa. Se\nrakensi raudanlujan sillan pohjoisiin vesiin, nostatti vuorenkorkuiset\nvarustukset asuinpaikkansa ympärille ja lennätti niistä nuoliaan\nkaikille ilmansuunnille. Tässä tehtävässä oli joka ikinen puhurin poika\nosallisena ja isä-jättiläinen itse heilutteli, kuin taikoja tehden,\nsuurta värisoihtuaan. Siitä sinkoili värisalamoita alas eteläänkin.\n\n-- Me tahdomme rakentaa sellaisen linnan, jota kilpaveikkomme ei ole\nikinään voinut uneksiakaan! -- sanoi Vihreä jättiläinen kerskaten\nväelleen.\n\nTotta tuosta syntyikin puhurin poikain ja hyyn hengetärten yhteisen\ntaidon avulla linna lukemattomine lumiholveineen. Siinä olivat sillat\nja torninhuiput jäätä, kukitetut vihrein ja valkein ruusuin ja\nhopeankiiltoisin timantein. Siinä helkkyivät ja helisivät puhurin\npoikain kylmin käsin rakentamat jääpuikot ja -helmet, jotka imivät\nitseensä väriloistoa jätti-ukon suuresta soihdusta sekä tähtien ja kuun\nkimmellyksestä.\n\nPunainen jättiläinen lähetti lempeät lapsensa viemään viestiä Vihreälle\nkilpaveikolleen:\n\n-- Sanokaa hänelle, ettei meidän ole lupa tuhota toistemme tekoja.\nTäytyy kunnostautua vain omissa tehtävissään! --\n\nMutta Vihreä vastasi viestiin vihastuneena:\n\n-- Meidän on oikeus näyttää toinen toisellemme valtamme ihmeitä. --\n\n-- Samapa se! -- hymyili Punainen jättiläinen tuollaisen tervehdyksen\nsaadessaan. -- Koettakaamme sitten Vihreän veljemme luvalla. --\n\nJa kävi niin, että Punaisen jättiläisen ystävällinen ja hyvä hymy\ntyönsi takaisin Pohjoisesta paukahtelevat pakkasen nuolet. Lumen ja\njään kahleet katkeilivat ja Vihreän jättiläisen linna alkoi luhistua.\n\nSilloin asetti Vihreä jättiläinen vastaan oman rintansa. Se painoi\ntäysin voimin maata, ja koko suuri kilpatanner hytkähtihe. Maa kohosi\nkerroksittain, pahimmin niillä paikkeilla, missä jättiläiset olivat\ntoisensa tavanneet.\n\nTämän nähdessään Punainen jättiläinen hymyili taas ja läksi liikkeelle\npohjoista kohti.\n\n-- Minä tahdon tasottaa kiivastuneen kilpaveljeni tuhotyöt! -- virkkoi\nse väelleen, lämmön- ja valonsäteille, jotka olivat olleet ahkerasti\ntyössä.\n\nMutta Vihreä jättiläinen jouduttihe häntä vastaan. Ja mihin pilkahti\nPunaisen jättiläisen lämmin ja sulattava hymy, siihen iski Vihreä\njättiläinen jäähdyttävän kätensä. Tästä syntyi monenlaisia\nmetallikappaleita, jotka kuilan, kuparin ja hopean hohtoisina sekä\nsäteillen jalokivien ihanissa väreissä jäivät kaunistamaan maan pintaa.\n\n-- Tuosta ota tunteaksesi, -- kerskaili Vihreä vastustaja, -- että\nminun taikojani ja voimaani vastaan koetat turhaan taistella. --\n\n-- Vai niin arvelet! -- vastasi Punainen jättiläinen. -- Tahdonpa\nnäyttää sinulle sitten jotakin. --\n\nSitten se antoi merkin maanalaiselle voimalleen. Tämä liikahti\nlevottomana ja samassa sinkoilivat suunnattomat vuoriharjanteet ilmaan,\nhautailivat alas pudotessaan toinen toisiaan ja jäivät ylösalaisin\nkääntyneinä jälleen paikoilleen. Mutta maan pinnalla ei ollut enää\nmerkkiäkään monista metallikappaleista ja kallisarvoisista jalokivistä.\nNe olivat hautautuneet vuorikerroksiin ja synkkiin syvyyksiin.\n\n-- Ettäs tämän teit, niin mielinpä tehdä minäkin jotakin sellaista,\nmitä et vähäksi arvioine, -- virkkoi Vihreä jättiläinen vihoissaan ja\nvetäytyi pohjoiseen pimentoonsa.\n\nSiellä se avasi suuren sylinsä, liikutti linnansa tornit ja suojamuurit\nja puhalti ne painumaan alaspäin Punaisen jättiläisen asumapaikoille.\nRaudan raskaana ja kuolettavan kylmänä alkoi jääkerros painua\nPohjoisnavalta joka suunnalle, haudaten allensa Punaisen jättiläisen\nkauniit kädenjäljet ja kaiken kasvun, mitä se oli hellien hoidellut.\n\n-- Saanpa nähdä, enkö ole hänen valtaansa voittanut! -- lausui Pohjan\njättiläinen työnsä päättimeksi ja kirjotti suurella sormellaan\nolinpaikalleen sellaisen sanan, jota se arveli kilpaveljensä kammovan.\nSitten se vielä viilletti ympyräviivan tämän sanan ulkopuolelle.\n\nMutta Punaisen jättiläisen ylhäinen ystävä, aurinko, liikkui\npelkäämättä yhä edelleen. Se työnti takaisin Vihreän jättiläisen\njäävuoret, herätti hymyilyllään henkiin kuolleet kasvit ja katkoi\nsalaiset roudan kahleet kaikkialta, minne vain ihmislapset menivät\nmieluisia asuinsijoja itselleen etsimään. Useissa kohden kävi se\nmyöskin yli Vihreän jättiläisen piirtämän rajaviivan.\n\nPunainen jättiläinen jäi voittajaksi ja voittaa vielä tänäkin päivänä.\nSen aikaansaamia ihmeitä ja siunattua valtaa vastaan taistelee vieläkin\nVihreä jättiläinen, mutta jokaista kylmän jättiläisen saavuttamaa\nvoittoa seuraa suuren auringon sulattava silmä ja Punaisen\nlämpöjättiläisen eloon herättävä hymy.\n\n\n\n\nKalojen vallankumous.\n\n\nNykyaikana tapahtuu jos vaikka mitä. Sellainenkin vanha ihme\non nyt todettu, että kalat kerran panivat toimeen aikamoisen\nvallankumousrytäkän.\n\nKun suurilla tapahtumilla on vaikuttavaa merkitystä tuleviin aikoihin\nnähden, tahdomme merkitä muistiin, että tämä ihme tapahtui\nRuuhilammessa heinäkuun 10 päivänä.\n\nOlette tietysti historiasta lukeneet kansojen vallankumouksista ja\nsyistä, jotka sellaisia aiheuttavat. Ruuhilammen kalat eivät olleet\nsitä mistään lukeneet, ne vain arvelivat, että nyt oli syytä saada\njotain tavatonta aikaan.\n\nHeidän asumapaikkansa oli aina ollut rauhallinen ja miellyttävä. Siellä\noli monisokkeloisia ruoholinnoja niemien nenissä, joissa kelpasi\nkisailla, kun kesäillan aurinko laski hopean kirkkaille laineille\nkullan välkettä. Pitkien lahtien poukamissa ruskeat lumpeen varret\nmuodostivat pitkiä pylväskäytäviä, missä kilpauintia harrastettiin, ja\nnäihin käytäviin lankesivat sadunsomina lummekukkain ja -lehtien\nvarjot. Siellä oli muitakin oivallisia urheilupaikkoja, kuten hienot\nhietarannat ja kalliosärkkäin kaltaat. Sitten siellä oli metsästysmaita\nahnaille ahvenille, syömähaluisille haueille ja kateellisille\nkiiskeille. Onnellisina oli tähän asti eletty. Sitä ei oltu pidetty\nensinkään vaarallisena kalojen yhteiskuntaelämälle, jos heistä useita\nsilloin tällöin joutuikin pyyntimiehen pauloihin. Lähtiessään olivat he\nvarmaan ajatelleet, että olihan hauskaa kurkistaa, miltä maailma näytti\nheidän hopeakaupunkinsa yläpuolella.\n\nMutta nyt oli alkanut outo leikki. Ruuhilampeen oli ilmestynyt\nvalkeavatsainen ja punaselkäinen jättiläinen, joka potki ja puskutti\nveden sinivyötä pitkin ja hengitti tukehduttavaa katkuaan.\n\nHauki-isä, joka seisoa johotteli rannan ruohikossa, sen ensimmäiseksi\nnäki ja oli säikähdyksestä saada kidushalvauksen. Täytyi ihan\nhengittämättä sukeltaa syvyyksiin ja viedä viestiä veden väelle. Saivat\nsanan särjet, mutta eivät uskoneet. Ne arvelivat, että hauki heidät\nvain viekottelee ruohikkoon ja suikahuttaa siellä sitten suuhunsa.\nAnnettiin sana ahvenille ja kiiskeille ja nämä, jotka ovat rohkeita ja\nporhakoita poikia, oitis uida jörrittelivät rantamille kummaa\nkatsomaan.\n\nNo, todettiinhan se turso tulleeksi. Ja mitä ihmettä se oli tuonut\ntullessaan! Soittoa, laulua ja usein yömyöhään kestävää ryskettä, ettei\nvoinut enää säädylliseen aikaan paneutua nukkumaankaan, puhumattakaan\nrauhallisista ja iloisista urheilukilpailuista, joissa kesäiset päivät\nja ruskohohtoiset iltahetket oli ennen kulutettu.\n\nTätä menoa jatkui viikon, kaksi, kuukauden ja taisi näyttää jatkuvan\nloppumattomiin.\n\nHaukimuorit tulivat ihan sairaiksi pelkästä unen puutteesta. Ne\nalkoivat miehilleen, rohkeammille uroshaueille valittaa, että he\nhermostuvat ihan pilalle, ellei oloihin keksitä korjausta.\n\nMutta uroshauet jäivät neuvottomiksi. Ne valittivat hätäänsä ahvenille.\nAhvenet miettivät keinoja. Ne seisoa jurrasivat pitkät ajat paikoillaan\nhakojen alla ja kaislain kupeilla, liputtelivat pyrstöeväänsä tuonne ja\ntänne, kuitenkin tuloksetta.\n\nKäytiin kärsimättömiksi ja neuvottomiksi koko veden valtakunnassa.\nRuokahalukin katosi, ettei maistanut mato, eikä otettu onkeen.\n\nSilloin eräänä aamuna lensi salamana sana kautta koko särkisuvun. Yksi\nsärki oli yllättänyt herraspojan, joka oli seisonut uimarannassa\npolviaan myöten vedessä ja nähdessään sären, alkanut lapsen avoimella\nkielellään puhella sären luikkarille:\n\n-- Kuulehan, sanoiko se sinua luikkariksi? -- kysyi loukkaantuneena\nurossärki rouvaltaan, joka oli poikaa kuunnellut.\n\n-- Luikkariksi totisesti! Ajattele herraseni, millaista kieltä ihmisten\nlapset käyttävät, puhutellessaan kunniallisia kaloja! --\n\n-- Mitä muuta kuulit? --\n\n-- Kyllä sinä luikkari vielä joudut ansaan. Isäni on varatuomari, jolla\non monet keinot mukanaan. Me ajamme moottorillamme ristiin rastiin ja\nviritämme verkkoja niin paljon, ettet pääse yli etkä ympäri. Tai jos\nette vieläkään tartu pyydyksiin, niin laskemme lammen kuiviin. Rahalla\nnäes saa hankkia itselleen valtaa ja viisautta. --\n\n-- Vai niin, mutta eipä meitä niin puijata! -- ja särkiherra pyristi\nveden pintaa kohti ja loiskahti ilman tietä päiväkorennoisen luo, joka\nlumpeen lehdellä hoiteli langatonta iennätinkonetta.\n\n-- Sähkötä joutuin joka suunnalle ylhäisille ja alhaisille, että\nRauhantorilla on tänään tärkeä kokouksemme. --\n\nKorennoinen lennätti langattomallaan ja määräaikana saapuikin\nkokouspaikalle satojatuhansia kaloja.\n\nViisain ikä-ahven alkoi johtaa puhetta ja keskustelu kävi joutuisasti.\n\nEnsin todettiin, että elämään oli saatava pikainen parannus. Väkivaltaa\nei Ahdin valtakunnassa saatettu sallia. Niinpä kohta hyväksyttiin\nhuutoäänestyksellä laki, jonka mukaan hauen oli rajotettava ryöstöön\npäättyvää kilpajuoksuaan. Tämä vähän harmitti hauen sukua, ja niinpä se\nvetäytyikin kokouksesta pois, mutta ei malttanut olla jäämättä syrjään\nkuuntelemaan asiain kulkua.\n\nToiseksi todettiin, että Kivikkosärkkään oli asettunut outoja\nasukkaita. Ne olivat punaisia kuin lohenliha, mutta eivätkö liene\nolleet jotain muurareja, tai moottoriturson turmiollisia apureita,\njoiden tehtäväksi oli annettu noiden kiusanverkkojen kutominen.\n\nAhven muoria, joka tätä kertoi, oikein nauratti. Se oli ihan läkähtyä\nsiitä, että vesi pursusi kiduskansien raoista väärään henkeen.\n\n-- Ajatelkaahan, kun niillä on ruumiissaan kaikenlaisia nivusimia ja\nsolmuja, monet pihdit käsissään, jotka ovat aivan hirveän säädyttömän\nnäköiset, ympyriäiset silmän mollikat, pyrstö kuin rapakivirykelmä ja\nsitten ne kulkea jännäävät takaperin. --\n\n-- Takaperin! -- kohahti koko kalojen suku, että vesikarpalot nousivat\nviivana ylös.\n\nToinen ahven täydensi:\n\n-- Sellaista hidasta tökertämistä, että ennenkuin matkaa joutuu metrin,\nehdimme me jo tuhannen metriä. --\n\n-- No parhaimmat rakennusmestarit se jättiläinen on sitten valinnutkin\nitselleen! -- kehaisi ylpeä särki.\n\n-- Taitaapa tuossa tuhannen vuotta vierähtää, ennenkuin edes yksi\nverkko on saatu solmituksi! --\n\nMielet alkoivat rauhottua ja arveltiin jo, ettei tässä kokouksessa\nerikoisempaa päätöstä tulisikaan tehtäväksi. Mutta silloin viisas hauki\nsieltä syrjästä pyysi puheenvuoron.\n\n-- Pyydän esittää hyvälle herrasväelle, että kuvailemanne peto on krapu\nkaikessa kunniassaan. Sen on herra varatuomari laskenut valtakuntaamme,\npyydystääkseen sen sitten parin vuoden perästä, heittääkseen elävältä\nkiehuvaan kattilaansa ja saadakseen herkullisen suupalan. --\n\nOltiin hetken hämmästyksestä pökerryksissä. Vanha salakkamummo ja monet\nhermostuneet särkimuorit jo nukahtivat tuon harvinaisen hiljaisuuden\nvallitessa. Ja kun sitten puheenjohtaja, ukko-ahven, löi pyrstöllään,\näänettömyyden katkaisemiseksi, säikähtivät ne ja töytäsivät unipäissään\nsuoraa päätä ylöspäin veden pintaan asti.\n\nKokous sai nyt käänteen. Tultiin ihan yksimielisiksi siitä, että\noikeastaan ei ollut mitään aihetta ilmottaa tyytymättömyyttä\nsätkyttelevälle moottori-tursolle, vaan ihmiselle, joka väijyi\nsalakavalin keinoin ja käytti vallan sopimattomia rauhan\nhäiritsemistapoja.\n\nYksi sietämättömin ihmisen tapa oli juuri esitetty. Pistääpä nyt\nelävänä tulikuumaan veteen ja sitten lopuksi syödä suuhunsa!\n\nPäätettiin antaa kravulle valpas varotus ja viisas neuvo. Tämän neuvon\nkokoaminen jäi kuitenkin kesken. Pintavesiin sukeltaneet unijukat näes\nsyöksyivät alas ja toivat jyry-uutisen tullessaan. He olivat nähneet ja\nvaistonneet, että veden pinnalla rapisi, kuin kiviä ja hiekkaa olisi\njättiläiskäsin kylvetty kalaparkain karkottamiseksi.\n\nSyntyi suuri hämminki. Nuorin kalaluokka karkasi kohta pintavesiin päin\nsitä ihmettä näkemään, mutta iäkkäämmät puheenjohtajan pontevasta\nvaatimuksesta jäivät paikoilleen laatimaan loppupontta.\n\nSiinä tarkoin määrättiin, ettei saanut uiskennella summan suurissa\nparvissa. Pienen joukon oli vaaran hetkellä helpompi hajaantua, ja jos\nsadin sattui eteen, ei väenhukka ollut niin tuntuvan suuri. Hauelta,\njoka oli esittänyt hyvin arvokkaan selityksen ihmisen petollisista\naikeista, peruutettiin rajotuslaki, joten se yhä edelleenkin sai\nkäyttää entistä oikeuttaan. Kiisket, jotka mielivät aina kaivella Ahdin\nlinnojen sillanaluksia ja möyriä veden sekaisin, määrättiin liikkumaan\nsyvemmällä paikoin. Ahvenille suotiin kunnia kuljeskella kaikkialla,\nkoska ne olivat rohkeita ja osasivat käyttäytyä arvokkaasti. Pelkuri,\nmutta vaistotarkka särki julistettiin pintavesien vartijaksi, jotta se\nvoi tarpeen tullen antaa tietoja vaaran varalta.\n\nSitten päätettiin hajaantua väellä ja voimalla. Tästä hetkestä oli\nalkanut taistelu ihmisen viisautta vastaan. Nyt sai jokainen kulkea\nkutupaikoilleen, miten mieluisekseen näki. Sai puraista poikki sen,\nmihin luuli leukojensa voiman riittävän ja syödä suihinsa, mikä vain\noli syömisen arvoista.\n\nPitkään kestävässä kokouksessa tulee aina nälkä. Asiain ja päätösten\ntärkeys vaati myös ponnistusta ja synnyttää nälän tunnetta. Niin kävi\nRuuhilammen kalojen vallankumouskokouksessakin. Tuli hirmuinen nälkä,\naivan sammumaton hively kiduksiin ja suoliin.\n\nSenpä vuoksi kalat kokouksesta palatessaan käyttivät syömälupaa hyvällä\nhalulla. Ja monet heistä juuri sillä matkallaan tokasivat varatuomarin\nja tämän poikien sekä seudun muiden mukulain onkimatosia ja saivat sitä\ntietään lähteä ikiajoiksi veden hopealinnoista ja rannan ruohikoista.\n\nVaratuomari oli näes pitänyt varansa, mennyt heittämään verkkojaan sekä\nottanut onget mukaansa.\n\nValitettavasti vain oli särkimuorien ja salakkamummon tuoma tieto\nikävin erehdys, joka saattoi kalat entistään suuremman ahdistuksen\nalaisiksi aina sateen jälkeen. Sateen rapina herättää niissä tuon\nvanhan vaiston, että palataan vallankumouskokouksesta, jolloin on nälkä\nja saadaan ottaa, mitä eteen sattuu ja tehdä, mitä haluttaa. Ja siitä\nsyystä on sateen jälkeen kaloja laumoittain liikkeellä ja ne ottavat\nonkeenkin liikoja lerputtelematta.\n\nKoeta se, ellet ennestään tiedä!\n\nNiin vain tapahtuu ainakin Ruuhilammessa.\n\n\n\n\nTaikaomena ja sen sisaret.\n\n\nPuutarhan vanhan omenapuun ympärillä olivat pienet kirkkauden enkelit\ntehneet koko kesän ahkerasti työtään. Ne olivat suudelleet maan mehevää\nmultaa ja vuodattaneet siihen voimaa, jota puu kiitollisena juurien\nkautta käytti hyväkseen. Ne olivat kuivanneet sateen kyyneleet, jotka\npyrkivät oksien haaroissa ja lehtihangoissa synnyttämään taudinsiemeniä\nja ne olivat vihreitten lehtien runsauteen kasvattaneet tuhansia\ntuoksuvia vaaleanpunaisia kukkia ja niiden sijoille sadoittain ensin\nomenan raakiloita ja sitten päivä päivältä suurenevia ja mehevöittyviä\nhedelmiä. Ne olivat saattaneet puun suonet kilpaa sykkimään ja tekemään\ntyötä tämän suuren elämäyhteiskunnan hyväksi. Omenapuun elämä oli\nmuuttunut iloiseksi kilpaleikiksi, jossa jokainen solu, juuri, oksa,\nlehti ja hedelmä pyrki täyttämään tehtävänsä ja tuottamaan\nmahdollisimman runsaita tuloksia.\n\nTässä kilpailussa oli kolme omenaa joutunut liian liki toisiaan. Niiden\nrakas yhteys alkoi tuottaa niille kovia koettelemuksia ja ylenmääräisiä\nponnistuksia, jotta niistä kukin olisi saanut osakseen tarpeeksi tilaa,\nelinnesteitä ja auringon valoa.\n\nOmenasisarukset tulivat vähin erin kateellisiksi ja riitaisiksi. Niiltä\nunohtui se seikka, että yhteiseksi eduksi oli kestettävä vaivaakin,\neikä vain ajateltava omaa parasta ja oman olemisen vapautta ja\nmukavuuksia.\n\nEräänä päivänä töykkäsi vanhin omenista keskimmäistä kylkeen ja virkkoi\nvihastellen kasvien kielellä:\n\n-- Väisty tieltäni! Minä tarvitsen tilaa kasvaakseni ja tullakseni\nsuureksi ja meheväksi. --\n\n-- Sitäpä tässä olen minäkin ajatellut! -- vastasi toinen yhtä\nkarskisti. -- Joudathan sinä jo pudota alaskin, koska olet tarpeeksi\nvanha eikä sinun ole enää mahdollista imeä itseesi enempää mehua.\nToista on minun, joka olen vielä nuori ja voimakas. --\n\nMutta vanhempi omena antoi toisen kolauksen.\n\n-- Olenko minä jo liian vanha elämään ja tekemään työtä! Johan sinä,\nlapsi, olet mieletön! Ei, nuoremmille kuuluu nöyryys. Siksi saat\nkunnian hyvällä väistyä häiritsemästä minua. --\n\n-- Muista -- virkkoi tähän toinen -- että meille jokaiselle on\nasetettu velvollisuus elää. Älkäämme sen vuoksi vedotko nuoruuteen\nja vanhuuteen, vaan koettakaamme työn voimalla raivata esteet\ntieltämme. --\n\n-- Hyvä on -- puhkesi ääneen nuorin omena. -- Valitan vain sitä, että\nolen joutunut pahempaan pinteeseen kuin te toiset. Mutta enpä vaadikaan\nelämältäni enempää kuin sen, että te, vanhemmat ja voimakkaammat,\nsuotte minulle rauhan käyttää elämisen taitoa hyväkseni. --\n\n-- Sen saat, lapsikulta, kernaasti pitää -- nauroi vahingoniloisesi\nkeskimmäinen omenasisar. Olet vielä kelvoton raakilo, joka ei edes\nkelpaa lehtikirvan lymypaikaksi. Kukapa sinua kadehtisi tai sinusta\nvälittäisi? Tänäpäivänä nukut lapsen kapaloissa. Huomenna ne myrskyn\nvoima kirvoittaa ja sinä tipahdat alas oksien varjoon likaiselle maalle\ntoukkien tuhottavaksi. --\n\n-- Unohdathan, paras ystävä, sovintoneuvosi, jonka juuri annoit --\nmuistutti vanhin. -- Älä soimaa lapsen nuoruutta, sillä elämä kutsuu\nvuorotellen. --\n\nSovittiin sitten ja alotettiin elämä kuin alusta. Mutta keskimmäinen\nomena ei kuitenkaan voinut unohtaa, että toinen oli häneen verraten\nliian vanha toinen ylen nuori. Hänessä liikkui elämän ylpeys.\n\nEräänä päivänä, kun myrsky oli ravistellut puuta ja pudotellut useita\nomenia alas, otti hän taas väittelyn vuoron.\n\n-- Näittekö, miten kävi? Meistä monet ovat tuomitut ennenaikaiseen\nkuolemaan. Tämä siitä syystä, että meitä on liian monta asumaan tätä\nyhtä kotia. Puuyhteiskuntamme ei jaksa kantaa ja ruokkia meitä enempää\nkuin kohtuullisen määrän. Suokaa minun siitä syystä käyttää nuoruuttani\nja väistykää te tieltä. --\n\n-- Millä oikeudella sinä, sisko rakas, tätä pyydät? -- virkkoi hänelle\nviisaasti vanhin. -- Sovimmehan jo siitä, että työ ja elämä ratkaiskoon\nolomme. Minusta se on viisain sovinto. --\n\n-- Se ei ole ensinkään viisas -- vastusteli toinen. -- Tässä ahdingossa\nja puutteessa voi meistä kuka tahansa saada taudin ja tulla siten\nylenkatsotuksi ja kuolemaan tuomituksi. --\n\n-- Sekin on kohtalomme. --\n\n-- Ei! Ja nyt tuo riidanhaluinen ja voimastaan uhmaileva omena hehkui\njo toiselta kyljeltään punaisena. -- Kun teille eivät kelpaa\nsovintoneuvot, niin tahdonpa näyttää teille, että suoriudun teistä\nvoimanoikeudella! Julistan tästä hetkestä alkaneeksi ottelun\nolemassaolosta. Määritelkää siis arvonne. Minä tahdon olla\nyhdyskuntamme kuningas. --\n\n-- Olisit antanut vanhimmalle etuoikeuden valita ensin arvonsa --\nneuvoi nuorin.\n\n-- Samapa se -- virkkoi vanhin ja hymyili herttaisesti. -- Minä pyydän\nsitten olla vain vanha mummo, jonka ihanin ajatus on päästä\nkuninkaalliseen linnaan kultalautaselle viisaiden silmien\nihailtavaksi. --\n\n-- Kyllä sinä sinne pääsetkin! puhkesi kuningasomena raikuvaan nauruun.\n-- Ensi yönä minä houkuttelen luoksemme toukan, joka katkaisee\nkantimesi ja kartanon kerjäläinen pistää sinut varkain likaiseen\npussiinsa. --\n\n-- Saanko minäkin valita arvon itselleni? -- kysyi nöyrästi nuorin\nomena.\n\n-- Kernaasti, veikkonen, ja valitsekin viisaasti, -- vastasi\nkuningasomena.\n\n-- Silloinpa haluan olla se taikaomena, joka pelastaa valtakunnan\nprinssin ijänikuisesta sokeudestaan ja jota on jo kauan haettu. --\n\n-- Ässh! kun en tuota muistanut! Nyt minut peri tuho, sillä tuo nulikka\nepäilemättä vie minulta vallan -- soimasi itseään hätäinen ja ylpeä\nkuningasomena. Ja siitä hetkestä päätti hän viekkaudella tuhota nuoren\nystävänsä.\n\nEräänä elokuun iltana nousi luonto raivoonsa. Myrsky alkoi piestä\npuita, salamat sinkoilivat hämärtyvässä ilmassa ja mustat pilvet\nantoivat rankkasateen syöksyä avaruudesta alas.\n\nKartanosta kuului hätääntyneitä ääniä.\n\n-- Kuulkaahan! -- kuiskasi kuningasomena osaveljilleen. -- Ne tulevat\npuutamme pönkittämään myrskyn voimaa vastaan. Minusta tuntuu siltä,\nettä ne iskevät terävän veitsensä meihin. --\n\nMutta toiset omenat levollisina vaikenivat.\n\n-- Mitä, ettekö te pelkää kuolemaa? hätäili kuningasomena. -- Emmeköhän\npuristaudu lähemmäs toisiamme, varjellaksemme elämäämme, tai\nkuollaksemme yhdessä? --\n\n-- Se on tarpeetonta -- muistutti mummo-omena. -- Omenanottaja ei\nkuitenkaan tee sitä tyhmyyttä, että se karistaisi saman sikermän\njokaisen omenan yhtäaikaa. Se ottaa vain mieleisensä, tai sen, jonka\nelämän jatkumisen se havaitsee hyödyttömäksi ja jättää toiset\npaikoilleen. --\n\nSamassa kolahhtivat tikkaat puun runkoa vasten ja lapsen ääni kaikui\npuun lehtien lomitse omenain kuulla:\n\n-- Minä kapuan puuhun ja irroitan liiat omenat. Äiti saa seisoa\ntikapuilla ja ottaa vastaan. --\n\nKuningasomena oli hätäänsä haljeta.\n\n-- Nyt meidän on kuoltava! -- sanoi se.\n\n-- Pelkäätkö sinä kuolla? -- kysyi häneltä taikaomena hämmästyneenä. --\nEikö ole ihanaa nukkua nuorena tästä ensimmäisestä elämästä ja herätä\nuuteen elämään, tunteakseen onnea, josta ei ole edes osannut\nuneksia. --\n\n-- Minä pelkään kuolla, sillä se on hirveää. Ajattelehan, että terävä\nveitsi viiltää sinut kahtia ja ihminen syö sinut nälkänsä tai\nnautinnontunteensa tyydyttämiseksi! Muuten minä rukoilen teiltä\nanteeksi itsekkyyden ja ylpeyden, jolla olen teitä kohdellut. --\n\n-- Unohtakaamme kaikki muu paitsi se, että olemme sisaruksia ja että\nmeidän oli määrä täyttää velvollisuuttamme -- vastasi vanha mummo.\n\nKuningasomena ehti vielä tuskissaan parkaista jäähyväiset elämälle ja\ntovereilleen. Sitten se tunsi elämänsuonensa katkeamisen ja kuinka hän\nliukui kolisten alas ja pudota muksahti maahan.\n\nMutta mummo-omenan irroittivat pojan valkeat kädet varoen irti oksasta\nja pehmeältä tuntunut äidin käsi pisti sen koriin. Nuorin, taikaomena,\nsai jäädä palvelemaan elämäänsä. Mutta rajuilman leikissä ei\nkenelläkään ollut aikaa käydä hapuilemaan talteen yhtä maahan\npudonnutta omenaa, jos sen putoamista edes huomattiinkaan.\n\nYlpeä ja väkivaltaa hautonut kuningasomena joutui näin unohdetuksi ja\nyksinäisyyden ikävään.\n\nSeuraavana aamuna köllötteli mummo-omena kultareunaisella lautasella\nruokasalin kaapin ulokkeella. Sen ympärillä oli hyviä tuoksuja,\nkattokruunun kristallien kiiltoa ja alus, jolla se nukkui, oli hohtavan\nlumen kaltainen.\n\n-- Ah, tämä on ihaninta, mitä milloinkaan voi ajatella! iloitsi se\ntyytyväisenä onneensa. Jostain oven takaa kuului pianon soittoa ja\nlasten heleä laulu.\n\nOmena olisi mielinyt kurkistaa, miten hänen sisarensa puutarhassa\nvoivat. Edes hyvää huomenta olisi hän sydämestään tahtonut toivottaa.\nMutta ikkunoissa riippuivat punaraitaiset verhot ja ulkopuolelta niiden\nalaosaa varjostivat syreenipensaat. He olivat kaiketi erotetut\nainiaaksi.\n\n-- Äiti, saanko minä ottaa yhden omenan? -- kantautui taas lapsen ääni\nomenan kuulla.\n\n-- Nyt minä saan luopua elämästäni -- ajatteli mummo-omena. Ja se sulki\nsilmänsä ja lakkasi kaikin vaistoin tuntemasta.\n\nMutta eipäs mitä! Äiti kuuluikin neuvovan pienokaistaan:\n\n-- Ota vain, rakkaani, mutta pienin, muistathan: vain pienin! Me\ntahdomme säästää vieraiden varalta suurimmat ja kauniimmat. --\n\nNiin ei vieläkään tullut lempeän ja nöyrän mummo-omenan vuoro kuolla.\nSe sai useita päiviä uneksia ihanan kesän kultaisia satuja ja kuunnella\nkukkain kuisketta puutarhasta, missä linnut lauloivat loppuvan kesän\njäähyväisiä ja nuorin omenasisar joi päivän kultaa.\n\nVasta suuren ilon sunnuntaina syksyllä, kun kartanoon oli kokoontunut\nseudun herrasväkeä viimeisiin vieraskutsuihin kaupunkiin lähtönsä\nedellä, tapahtui jotakin ihmeellistä.\n\nPihamaalta kuului itkua, jonka mummo-omena hyvin ymmärsi.\n\n-- Minun on niin ikävä ja ahdas olla. Tahtoisin nyt jo kernaasti\nkuolla! --\n\nAh, sehän oli kuningasomena! Armosta oli se suotu kyytipojalle, joka\nodotteli isäntäväkeään lähteväksi. Sen odotuksen aikana puristeli poika\ntakkinsa taskussa rakasta omenaansa, jota se ei hennonnut syödä.\n\nMummo-omenan sydäntä kosketteli sisaren sääli. Hän olisi tahtonut\nluovuttaa paikkansa kuningasomenalle, jota hän sisarenaan rakasti.\n\nMutta silloin ilmestyi ylhäinen herra omenalautasen luo, kävi käsiksi\nsuurimpaan omenaan -- se oli juuri mummo-omena -- ja huudahti\nihastuneena oudolla kielellä jotakin. Siihen tuli heti runsaasti\nherrasväkeä, vanhaa ja nuorta. Kaikki olivat ilmetyn ihastuneita.\n\n-- Oi, armollinen rouva! Sen täytyy olla juuri tämä, jolla saatetaan\npalauttaa valtakuntamme kuninkaallisten ilo ja onni! Tämä on tuo paljon\npuhuttu taikaomena. Sallittehan sen vuoksi, hyvä rouva, minun viedä sen\nmukanani? --\n\n-- Mielelläni, mutta luulenpa, että meidän on syy vertailla.\nPuutarhassamme on vielä paljon muita parempiakin omenia.\nKatsokaamme! --\n\nJa sepähän nähtiin heti, että omenapuun latvassa riippui täyskypsä,\naivan pyöreä omena, jossa ei ollut moitteen varaa. --\n\n-- Siellä on taikaomena! -- kuiskasi herran kädestä mummo-omena.\n\nSamassapa aikoikin eräs pikku pojista noutaa seipään, jolla omena olisi\nlyöty alas, mutta silloin ehätti kartanon rouva selittämään:\n\n-- Ei, pojukulta, omenaa niin pudoteta! Se saa pahan vian tärähdyksestä\nja voihan vaikka kallis oksakin katketa. Käsin ja hellävaroen se on\npoimittava. --\n\nNiin joutui tuo nuorin ja nöyryydestä kaunein omena suurimpaan\nkunniaan. Se sai uhrata kotinsa ja elämänsä prinssin pelastamiseksi\nijänikuisesta sokeudesta. Sen sydämen hyvyys lahjoitti kuninkaan\nlinnaan loppumattoman päivänpaisteen ja koko valtakunnalle kuninkaan\nlemmen ja rakkauden, jonka tuska ja epätoivo oli kerran kahlinnut\nsurevan kuninkaan sydämen syvyyksiin.\n\nMutta kauneinta oli se, että mummo-omena ja tuo taikaomena saivat vielä\nkerran levätä rinnan kuninkaan linnassa silkkiliinan päällä ja että\nheidän oli onni jättää jälkeensä tulevain ihmeomenain sukutaimia.\n\nNiiden ruskeat siemenet näet säilytettiin kultarasiassa ja kylvettiin\nsiitä kuninkaan puutarhaan. Niistä nousi yhdeksän omenapuuta, jotka\njokaikinen kesä levittävät runsaan tuoksunsa kauas kuninkaallisen\npuutarhan ulkopuolellekin ja tuottavat iloa, onnea ja rikkautta koko\nvaltakunnan yhteiseksi eduksi.\n\nYlpeän ja itserakkaan kuningasomenan söi kyytipoika ja sen siemenet\nhautasi syysvesien kuljettama sora maantienojaan.\n\n\n\n\nLintujen lentokilpailut.\n\n\nEnnen muinoin, kun runsaslajinen linnustomme liikkui vielä vakituisia\nasunpaikkoja vailla, kertyi kerran lintuja Honkavaaran harjulle kuin\nnykyään ihmisiä suureen juhlaan. Siihen kuikkelehti pitkäsäärinen\nkurki, ylpeänä uhkeasta höyhenturkistaan. Sojokauloin soihottivat\nsorsat, hyrräsivät haukat, kotkat, varikset, västäräkit, pääskyset,\nleivoset, varpuset ja monet muut siivekkäät. Ah, olipa siinä ääntä ja\nelämää! Mutta kuitenkin vallitsi mitä mallikelpoisin järjestys. Kenenkä\nmieli olisikaan tehnyt haastaa riitaa tai sopimattomalla käytöksellä\nrikkoa suurta sunnuntairauhaa ihanalla Honkavaaran harjulla?\n\nKauniita kävelypaikkoja vihreiden puiden varjossa oli jokaiselle\nlintulajille yllin kyllin. Oli myös oksia puissa korkeammalla ja\nmatalammalla, joten jokainen sai valita mieluisensa lepo- ja\nkatselupaikan. Ja nähtävää olikin! Vähän matkan päässä vaaran juurella\nsiinsi sammalmättäinen suo, jossa pienet lakkapäät petäjät olivat kuin\nherttaisia sadunlapsia. Mättäiden välissä luikerteli sinisinä nauhoina\nvesi ja niiden kupeissa punotti kourakaupoin karpaloita. Sitten kylää\nkohti kulkien seurasi koivu- ja leppälehtoa, jossa oli kukkuloita ja\nlaaksojen liepeitä. Nämä päättyivät kullankeltaiseen maantiehen, jonka\ntoisella puolen alkoi kylä ja kyläläisten viljelykset. Kylän toisella\npuolen näkyi mustana sankka salo. Muille suunnille Honkavaaralta oli\nmelkein samanlaisia näköaloja.\n\nKun oli hyvänaikaa ylistyslauluin ihailtu ympäristön kauneutta,\naterioitu marjoilla, siemenillä, hyttysillä ja mitä muita runsaita\nantimiaan luonto tarjosikin, otti kurki juhlallisen asennon kannon\npäässä ja vaati harrasta hiljaisuutta. Se ilmoitti yhdessä ystäväinsä\nsorsalaisten ja kuovien kanssa keksineensä sangen nokkelan numeron\njuhlaohjelmaan. Juhlallisin äänin esitti kurki, että pantaisiin toimeen\nlentokilpailut.\n\nEsitys saavutti yksimielisen suosion, ja monet linnuista oikein\nhypähtelivät ilosta. Mutta kun ei kilpailuun voitaisi noin vaan ilman\nedelläkäypiä varusteluita ryhtyä, esitti lintujen paras laulajaparvi,\nettä annettaisiin yhteisellä suurella kuorolla arvokas laulunumero, sen\npäälle pidettäisiin kymmenen minuutin väliaika ja sitten alkaisi\nkilpailu.\n\nMyrskyisellä siipien räpytyksellä hyväksyttiin tämäkin esitys. Linnut\nnäet siihen aikaan olivat kaikissa asioissa yksimielisiä!\n\nNo, sittenpä heti käytiinkin lauluun käsiksi.\n\nSatakieli, joka oli tunnettu erinomaisesta säveltaituruudestaan, ja\njota ei kukaan kadehtinutkaan, sai kunnian ryhtyä yhteiskuoron\njohtajaksi. Mutta kun se oli pienenläntä, istahti se leppäpensaan\nlatvaan, voidakseen nähdä laulajansa ja hallita heidän tahtinopeuttaan.\n\nPaikoilleen parveiltaessa esitteli johtaja, että suuremmat laulajista,\nhyvän järjestyksen vuoksi, asettuisivat puoliympyrään takamolle ja\nsitten aina pienempään päin niin, että sirkkuset, peipposet ja varpuset\ntulisivat ensimmäisiksi johtajan eteen.\n\nNäin tapahtuikin ja kohta kajahti sekakuoro, jonka vertaa ei\nsuurissakaan laulujuhlissa ole sen koommin kuultu. Ne linnuista, jotka\nyskän tai äänenmurroksen takia olivat saaneet olla kuulijain\nparvekkeella, palkitsivat esityksen vilkkaalla siipien räpytyksellä.\n\nNyt alkoi kuumeen kiireinen kilpailun valmistus. Tikka kapusi petäjän\nkylkeä pitkin ylös, pitämään vaaria väliajan kulusta. Se tirkisteli\nvasemmalla silmällään määrätyn oksan vieritse aurinkoa, jonka kulusta\nse ilmaisi ajan rientoa. Joka sekunti kopahutti se nokallaan puun\nkupeeseen ja joka minuutin kuluttua kaksi lyöntiä.\n\nOlipa siinä hyörinää ja pyörinää, kun lintusukulaiset etsivät ja\njärjestelivät toisiaan ja antoivat ohjeita, mitä kukin taisi!\n\nVanha varismuori oli ihan surkea, kun se vasta viime hätään onnistui\nlöytämään nuoret sukulaisensa, jotka olivat vähän torkahtaneet lepän\nsiimeksessä. Sorsat olivat suorassa rintamassa kaulat sojossa, kuin\nsotamiehet, jotka vartovat leikkisodan syöksyyn komennusta.\n\nKuikat kävelivät arvokkaina ja laahustavin askelin. Näitä nähdessään\nnuoret varpusen pojat nauraa kihistivät salaa vasemman siipensä alle,\narvellen vahingoniloisina, ettei kuikkakaimalaisista voi ikimaailmassa\nolla palkintolentäjiksi.\n\nSorsat sovinnolla pyrkivät kilparintaman vasempaan ääreen,\nhuomauttamalla suovansa paremmille lentäjille tilaa keskustassa. Tämä\noli hyvin mieluista varsinkin variksista. Ne näet salaa supattelivat\nkeskenään, että sorsien pärisevä lento halkaisee kaikkien kunnon\nlentäjien korvista kuulokalvon.\n\nTällaisen järjestelyn parhaillaan jatkuessa pyrähti tikka\nvartiopaikaltaan ja päästi pitkän tirrinsä merkiksi, että väliaika oli\nloppunut.\n\nJa sittenpä alkoikin kilpalento! Oi, hyvät ihmiset, minkälainen lähdön\nrysähdys ja minkälaista lentämisen kohinaa, suihketta, loiskutusta ja\npärinää!\n\nMutta kaikkien kauhuksi jäi suurin osa pääskysen sukua vielä kentälle.\nNe huusivat kyllä tulevansa, mutta heidän täytyi tulisella kiireellä\nvielä sukia höyhennystään, he kun kuorolaulussa olivat laulaneet\nitsensä aivan vesimäriksi, eikä juhlakilpailuun heidän mielestään\nmitenkään soveltunut niin siistimättömänä ottaa osaa.\n\nMutta jo ensimmäisen kahdensadan metrin taipaleella tipahti\nlentorintamasta äärin vasemmisto ja jäi jäljelle. Kyllähän sitä jo\nvähin oli arvailtukin, että sorsanlento on aina sorsan lentoa. Alussa\nne pärräsivät kuin paraat lentokoneet, mutta kohta kuului sorsaparven\nnuorimpien suusta huutoa, että heidän keuhkonsa halkeavat ja solisluu\nkatkeaa tuhannen rimusiksi.\n\nSorsien perästä hidastuivat kurjetkin jälkijoukkoon. Tämän nähdessään\narvelivat varikset kiireen sujakalla, että kyllä niillä olisi voimaa\nriittänyt, mutta mielivät vain huvikseen laiskotella.\n\nEipäs, vaan kurjet haistoivat karpalon tuoksua! Ja totta totisesti! Ne\nputosivat ihan alas asti ja jäivät kahlailemaan suosammalikkoon. Sorsat\nlentää pyristivät vesilammikon kohdalle ja sitten nekin molskahtivat\nalas niin, että vesi räiskyi hopean kirkkain karpaloin.\n\nMutta katsos vain! Sieltä tulla siuhui jälkeenjäänyt pääskysten\nparvikin. Sen höyhennys välkkyi silkinkiiltoisena. Se piti suloista\nviserrystä matkamusikkinaan ja lensi aivan kuin leikiten.\n\nJopa häipyi harakankin suku etummaisten joukosta. Oli tuskin ehditty\nkylän takaliston koivikkoon, kun pitkäpyrstöisistä yksi toisensa\nperästä luikahti koivun oksalle, alkaen siellä siipiään räpytellen\npitää sen päiväistä räkätystä. Ne kielivät toisten parempaa lentotaitoa\nja huusivat omaa nälkäänsä ja väsymystänsä.\n\nKylän kohdalle päästyä väsyivät varpuset. Ne istahtelivat aittain\nräystäille ja ikkunan päällyslaudoille. Joku niistä kiireen touhakassa\nlentää töksähti seinää ja ikkunaruutuakin kohti. Siinä sitten täytyi\nyhdessä vammoja parannella ja etsiä haavoittuneille sairasvuoteita. No,\nniitä löytyikin kyllä kyläläisten ikkunain pielistä.\n\nTätä kummaa katsomaan viivähtivät hetkiseksi hyväntahtoiset pääskyset.\nNe siuhahtelivat kauniissa kaartolennoissa ylös ja alas, oikealle ja\nvasemmalle ja samoin tein suikkivat suuhunsa hyttysiä pihan\nlähettyviltä.\n\nSilloin lapset huiskuttivat niille hattujaan, kiipeilivät aidanseljille\nja huusivat iloaan ilmi. Pääskyset siitä yltyivät yhä iloisemmin\nlaulamaan, että ilman rannat raikuivat.\n\nKylän yli ehdittyään oli kilpailijain parvi harventunut niin, että\nsiinä ei ollut jäljellä kuin vares, haukka ja kotka.\n\nKotkat ja haukat, kilpaillen kummatkin ensimmäisestä palkinnosta,\nhuhtoivat eteenpäin sellaisella voimalla, etteivät edes joutaneet\nsivulleen vilkaisemaan. Ne eivät siis aavistaneetkaan, vieläkö toisia\ntuli perästä vai ei.\n\nVares tämän ensimmäiseksi älysi. Se alkoi heikompain lentäjäin\nväsymystä ilkkua haa-haa-jaa-jaa-huudoillaan ja jäi myöhästyneitä\nodottelemaan. Eihän maksanut vaivaa rynnistää kilvan kotkan ja haukan\nkanssa -- arveli se.\n\nLeivoselle kävi niin, että se kuuli varpusen surunvoittoisen\nvalitusvirren ja tahtoi sitä lohduttaa. Mutta kun se ei keksinyt, missä\nvarpusystävä oleili, kohosi se yhä korkeammalle, laulaakseen edelle\nehtineille pikalentäjille merkin, että oli pysähdyttävä, koska eräät\nkilpatovereista olivat kärsineet vahingon.\n\nVihdoin pysähtyi kotkainkin kova lentäjäsuku. Se huomasi näet olevansa\nyksin kilpailemassa. Alla siinsi sininen salo huimaavine vaaroineen ja\njättiläishonkineen, mutta toisia kilpatovereita ei näkynyt mailla\nhalmeilla.\n\nEipä siinä sen enempää kuin laskeuduttiin saloharjulla kasvavain\nhonkien latvaan istumaan ja odottamaan toisia tulevaksi.\n\nNäin päättyi lintujen suuri lentokilpailu. Kotka suoriutui voittajana,\nmutta joutui voittonsa vaatimuksesta kauas ihmisten ilmoilta suuren\nsalon ja yksinäisen erämaan asukkaaksi. Sen lähimmäksi naapuriksi\nleiriytyi haukka, joka kylän rajalla vartoo tovereitaan ja pelkää yksin\nlähteä ylhää erämaan taivalta taittamaan.\n\nTällä tavalla ottivat asuinsijansa muutkin lentokilpaan lähteneet\nlinnut. Kurki kahlaa soita, sorsa soutelee vedenselkiä, varpunen\npyristelee ikkunain pielissä ja siinä sivussa tekee kiusaa pääskyselle,\nvaikka pääskynen sydämenhyvyydessään tahtoo laulaa sille lohdutusta ja\nolla samalla ihmisten ilona.\n\nLeivonen lentää yhä ylöspäin, vieden kärsimyksen ja kohdanneen vahingon\nviestiä valkeuden iki ylhiin asunnoihin. Mutta vares vaakkuu\nkylänrajalla ja odottaa kiihkeästi, varsinkin joka kevään tullen,\nmilloin ne pienemmät lentäjät palaavat.\n\nSanopas sinä, kuka linnuistamme ansaitsee lentotaidollaan ensimmäisen\npalkinnon?\n\n\n\n\nKöyhä sotamies ja rangaistu prinsessa.\n\n(Kansan satu.)\n\n\nOlipa kerran kolme veljestä. Heillä ei ollut liikoja rikkauksia:\nainoastaan hyvä metsästystaitonsa ynnä pieni mökkipahanen, missä he\nolivat vanhaa äitiään elättäneet.\n\nTapahtuipa sitten, että heidän oli lähdettävä sotapalvelukseen. Niin he\nmyivät mökkipahasen, antoivat siitä saadut rahat äidilleen ja kulkivat\nkuninkaan kaupunkiin palveluspaikkaansa.\n\nKolmen vuoden kuluttua pyysivät he päälliköltään loma-aikaa ja siitä\noitis menivät metsästelemään. Kävelivät ja etsivät ensimmäisen päivän\nja eksyivät korven keskelle ympyriäiselle kukkulalle. Ei edes\nhiirenpoikasta Metsänhaltija ollut heidän eteensä osuttanut.\n\nVäsyneinä yöpyivät veljekset tähän, päättäen vuoroonsa pitää vartiota.\nEnsinnä joutui nuorin veljeksistä vartioimaan toisten nukkuessa.\n\nNo, yösydännä miilusteli metsästä hirmupartainen ukko, jolla oli iso\nrahakukkaro ja pitkä piippu. Poika aikoi heti ampua kumman kulkijan,\nmutta tämä rauhallisesti pakisi pojalle:\n\n-- Elä velikulta tuumi turhia! Eihän sinun luotisi edes pysty minuun,\njoka olen niitä ottanut vastaan jo tuhansittain. --\n\nNo, istuttiin sitten nuotiolle, missä ukko alkoi tupakoida ja kysellä\npoikien puuhista. Selitykset saatuaan pyysi äijä poikaa oppaakseen.\nMutta poika vastusteli.\n\n-- Voi veliseni, enpä saata sitä tehdä, sillä veljeni herättyään\nalkavat ihmehtiä, että mikäs miehen on perinyt. --\n\nTuosta ukko tempasi pojan kädestä pyssyn ja iski sen maahan pystyyn.\n\n-- Tästä ei lennä ylitse ilman lintukaan, ja koko poissaolosi ajan\nveljesi makaavat sikeää unta. --\n\nLäksivät siitä sitten patikoimaan. Kohta hohti heitä vastaan vaskinen\nlinna, minkä portilla vartijat suoriutuivat syviin kumarruksiin. Linnan\njokaisesta ikkunasta virtaili valonhohdetta.\n\nUkko vei pojan linnaan ja piteli siellä parain kestein, että poika sai\nlähteä kuin uutena miehenä.\n\n-- Kauanko luulet paluutiellä viipyväsi? kysyisi ukko pojalta.\n\n-- Sen kun hetkisen, kuten tulotiekin tuntui -- arveli poika,\n\n-- Ohoh, vähintäin viisi vuorokautta kestää kulkusi! --\n\nPoika siitä säikähti perin pahoin. Johan veljet sitten aikaa olisivat\nheränneet. Mutta ukko lohdutteli, sanoen panevansa matkan joutumaan.\nSitten kysyi hän saattamispalkkion suuruutta. Mutta poika kieltäytyi\nmitään maksua ottamasta, kun jo oli saanut kelpo kestityksen.\n\n-- Saatpa sitten tästä kukkaroni, jossa on toisessa päässä kultaa\ntoisessa hopeaa. Kuluta siitä kuinka paljon hyvänsä, eivät aarteet\nikinään lopu. Mutta et saa sitä näyttää etkä kertoa, mistä olet sen\nsaanut ennenkuin sopivana aikana, muutoin sinut paha perii. --\n\nTämäpä oli ihmeellistä! Ihan tuntui pojan päätä huimaavan. Silloin\nantoi ukko vielä neuvon.\n\n-- Veljesi ihmehtivät, mutta sinun tulee sanoa, että lehdonlaidassa oli\nlähde, josta joit ja siitä kait kaikki johtuu.\n\nNiinpä kävikin. Veljet kohta kummeksumaan, että mikä mieheen on mennyt.\nMutta poika antoi heille ukolta saamansa selityksen ja siitä he\nlakkasivat enempää utelemasta.\n\nTämän seuraavan päivän samoiltuaan saivat he riistaa täydet kantamukset\nja joutuivat samaan yöpaikkaan. Nyt oli keskimmäisen veljeksen vuoro\nvartioida.\n\nTaaskin kävi kuten edellisenä yönä. Jouduttiin hopealinnan luo, minkä\nhopeaisella portilla olivat karhut kunniavartijoina. Linnassa sai poika\nkeisarilliset kestitykset ja palveluksensa palkkioksi ihmeellisen\npöytäliinan.\n\n-- Tämä on sellainen taikaliina, että mihin ikinä sen levität ja mielit\nmillaisia herkkuja hyvänsä, niin niitä oitis ilmestyy eteesi yllin\nkyllin. -- Hänetkin penäsi ukko ennen aikaansa puhumasta\ntaikaliinastaan sen halaistua sanaa.\n\nKolmantena päivänä oli heillä riistaa ilman liikoja etsiskelyjä,\njälleen asetuttiin entisille yösijoille ja vanhin veljistä asettui\nvartioimaan.\n\nHänellekin ilmestyi sama ihmeellinen ukko. Mutta tämä velipä aikoikin\nukon kiellosta huolimatta ampua, vaan ei saanut asettansa vireeseen.\nNiin täytyi hänen luopua yrityksestään ja tehdä tuttavuutta vieraan\nkanssa. Hänkin joutui ukkoa saattelemaan ja noin neljännestunnin\nkuluttua kohdattiin korvessa kultainen linna, minkä portilla leijoonat\npitivät vartiota. Linnan sisäpuolikin oli ehta kultaa.\n\nAlkoi taas kelpo kestitys ja ystävällinen yhdessäolo. Mutta lähtiessään\npeljästyi poika kuullessaan, että paluutie olisi viidentoista\nvuorokauden mittainen. No, siitäpä ukko lohduttelemaan, kuten\ntoisiakin, että kyllä hän saattaa matkan joutumaan.\n\nTälle veljelle antoi ukko sellaisen ihmevaipan, että kun sen puki\npäällensä, saattoi liikkua näkymättömänä missä hyvänsä. Mutta tästäkään\nlahjasta ei saanut ennen aikaansa puhua puolta sanaa.\n\nNäin oli kolme vuorokautta vierähtänyt. Veljesten oli lähdettävä\netsimään tietä, joka johtaisi jälleen kuninkaan kaupunkiin. Heiliä oli\nkantamukset riistaa, ja jokaisen mieli hyppi hykkyrällä, ajatellessaan\nomistavansa taikakalun, jonka avulla kyllä henkensä elättäisi. Mutta\nukon vihaisia varoituksia muistaen eivät he edes toinen toisilleen\ntohtineet aarteistaan puhua.\n\nKävellessään korpia osuivat he vihdoin maantielle, missä he suuntaa\ntietämättä alkoivat astella eteenpäin.\n\nOsuttiinpa siinä majataloon. Siihen he päättivät poiketa ja vaihettaa\nriistalla ruokaa, kun ei ollut rahaa, millä ostaa. Tällöin muisti\nnuorin veljeksistä suuren rahakukkaronsa ja keskimmäinen ihmeellisen\ntaikaliinansa, mutta eivätpä tohtineet asiasta mitään hiiskua.\n\nTalosta pyydettiin sitten parasta syötävää. Sen maksuksi kaatoi nuorin\nveli kasan hopearahoja pöydälle, kysyen olisiko rahoja jo riittävästi.\nIhanpa isäntä kauhistui tuota rahan paljoutta ja arveli, että siitä\nhinnasta olisi elättänyt vieraita kolme vuotta. Mutta poika kehotti\nkohteliaasti isäntää korjaamaan kaikki rahat. No, tottahan isäntä sen\nkiittäen tekikin.\n\nTuosta toiset veljekset salaa arvelivat, että nuorinta veikkoa oli\nvarmaan kohdannut sama onni kuin heitäkin.\n\nKun siitä ei silmittömällä kiireellä selvitty lähtemään, niin alkoi\naterian maksaja hieroa isännän kanssa talonkauppoja. Isäntä ihmetellen\nkäveli kahakäteen lattialla ja ilmotti hinnaksi huikean summan. Poika\nkovisti kukkarostaan kelpo kasan kultaa pöydälle kysyen, joko\nriittäisi. Isäntä päivittelemään, että oli jo kolmen hovin hinta. -- Ei\nse minuun kuulu, korjaa vain rahat pois -- vastasi poika rohkeasti.\nSitten hän virkkoi keskimmäiselle veljelleen:\n\n-- Minä ostin sinulle talon, ettet enää tarvitse olla sotamiehenä. Ota\nnyt isännän ohjakset käsiisi ja jos mitä ikävyyksiä alkaisi koitua,\nettä näin olet karkuteille jäänyt sotapalveluksesta, niin minä vastaan\npuolestasi päällikön edessä. --\n\nTästä lahjastaan pyysi hän vain kyytihevosen, saattamaan itseään\nvanhimman veljen kera kaupunkiin, minne oli matkaa pari kyytiväliä.\n\nSeuraavassa majatalossa täytyi veljesten taas einehtiä ja maksuksi\nkaatoi nuorin veli taikakukkarostaan sellaisen kasan hopearahoja, että\nisäntä ihmehti ja olisi tahtonut vaikka viisi vuotta elättää veljeksiä\nmoisesta maksusta.\n\nTässä taaskin sukeusivat talonkaupat. Isäntä ilmotti uhmahinnan, mutta\npoika solahutti kukkarostaan kultarahoja sellaisen erän, ettei\nhalutettu edes laskemaan käydä. Hyvästikin kymmenen talon hinnaksi ne\nisäntä arvioi.\n\nTämän talon lahjotti poika vanhimmalle veljelleen ja tahtoi\nvastalahjaksi vain kyydin palveluspaikkaansa. Hän lupasi siellä\npäällikön kanssa selvittää veljensä asiat. Niin hän lähti ajelemaan\neteenpäin, mukanaan suuret säkilliset riistaa: lintuja, kettuja ja\njäniksiä.\n\nPerille päästyään hän ensitöikseen mötkähytti vääpelille säkillisen\nriistaa tulijaisiksi. Sitten pyysi hän vääpelin puhumaan päällikölle,\nettä hän haluaisi ostaa itsensä ja veljensä vapaiksi sotapalveluksesta.\nVääpeli toimittikin päällikölle tulijaisiksi varatut riistasäkit ja\nesitti pojan asian, mutta päällikkö arveli, ettei lunnaiksi tarvittavaa\nrahasummaa olisi köyhällä sotamiehellä. Kolmen miehen vapautuskirja\nmaksaisi näes kolmesataa ruplaa.\n\nSiitäpä poika kohta kopahutti kukkaroansa pöytään ja siihen solahti\nkasa kultarahoja. Mielihyvin alkoi päällikkö kohta toimittaa\nvapautuskirjaa arvellen, että näiden kolmen sotamiehen runsailla\nrahoilla voi helposti hankkia kymmenen pataljoonaa palkkaväkeä.\n\n-- Mitenpä olla kuin eleä? -- arveli poika nyt, saatuaan itsensä ja\nveljensä vapaiksi ja hankittuaan veljilleen talot ja tavarat. No, se\noli juuri kuninkaan kaupunki, missä hän oleili. Ja kuninkaalla\nkerrottiin olevan kauniin mutta pahanelkisen tyttären. Poika päätti\nkoettaa onneansa, eikö hän voisi voittaa osakseen prinsessan rakkautta,\nkihlata häntä ja elämän vieriessä tasottaa tyttären huonoa luonnetta.\n\n-- Raha kaikki voittaa -- sanoivat ihmiset. Niin uskoi poikakin,\npukeutui parhaisiin vaatteisiin ja läksi linnaan pyrkimään. Mutta tuo\nkuusikerroksinen linna olikin lujasti vartioitu. Vartiosotilaat eivät\npäästäneet miestä edes linnan pihaportin lähettyville, vaan aikoivat\nkäännyttää hänet samoin tein takaisin.\n\nPrinsessa sattui oleilemaan ylimmässä kerroksessa ja näki mitä portilla\ntapahtui. Heti lähetti hän kamarineitsyeensä ottamaan selvää, kuka\nherra käännytettiin tieltä takaisin ja mitä tällä oli asiana. Mies\nilmotti kosimisaikomuksensa. Silloin antoi prinsessa vartiosotilaille\nkäskyn, että tulija oli esteettä laskettava hänen puheilleen.\n\nKun prinsessa tunsi, että tulija oli sama mies, joka sotaväessä\nollessaan oli usein seisonut vartiossa linnan portilla vihastui hän.\n\n-- Kuinka sinä uskallat tulla puhumaan minulle kihlausaikeistasi?\nSinähän olet seisonut lukuisia kertoja köyhänä halpana sotamiehenä\nisäni linnan portinpielessä! -- sanoi prinsessa ylpeästi. Mutta poika\nkumarsi syvään ja vastasi rohkeasti:\n\n-- Kyllä, armollinen prinsessa, niin olen tehnytkin, täyttäessäni\nvelvollisuuttani kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta nyt minä olen\nrikas kuin kuningas, sillä minulla on kukkaro, josta kulta ja hopea ei\nkuunaan lopu. --\n\nSilloin muuttihe prinsessa, tuo julma, kateellinen ja ahne, viekkaaksi.\nHän mieli ryöstää rikkaudet pojalta, kuten monelta muulta kosijalta\ntätä ennen. Mairitteli siitä pojan viereensä istumaan, halusi nähdä\ntuota taikakukkaroa ja sen käsiinsä saatuaan pyysi pojan odottamaan,\nkunnes hän kävisi isälleen, kuninkaalle, kukkaroa näyttämässä sekä\nsopimassa siitä, eikö heistä hyvinkin tulisi aviopari.\n\nMutta prinsessa ei tullutkaan takaisin, vaan hänen asemestaan ilmestyi\nsotilaita, jotka väkivalloin, pilkaten ja piesten potkivat pojan ulos\nlinnasta.\n\nTuska sydämessään tällaisesta väkivallan teosta käveli poika nyt\nkaupunkia ja mietti mielessään, mitä tehdä. Muistipa siinä, että oli\nveljilleen suuret lahjat hankkinut. Tottahan he hänestä nyt pitäisivät\nhuolen.\n\nNiin hän meni murheellisena keskimmäisen veljensä luo ja kertoi, miten\nhänet oli viekkaudella saatettu köyhäksi.\n\nVeli oli valmis lohduttamaan. Hän toi esiin taikaliinansa.\n\n-- Saat, veliseni, lahjaksi tämän. Levitä se missä ikinä ja ajattele\nminkälaisia herkkuja hyvänsä, niin niitä on kohta kylliksi\nkäytettävänäsi. --\n\nHyvillä mielin kiitteli köyhä veli ja patikoi taas kuninkaan\nkaupunkiin. Mutta hän ei malttanut olla pyrkimättä prinsessan luo\nsaamaan kukkaroaan takaisin.\n\nNytkin aikoivat vartijat ajaa hänet portilta takaisin, mutta prinsessa\nhuusi heille, että mies oli laskettava linnaan.\n\nTuskin oli poika päässyt sisälle, kun prinsessa teeskennellen itkua\nlankesi hänen kaulaansa.\n\n-- Mihinkäs sinä, sankari kultainen, katosit hiljattain? Kun minä olin\nisäni puheilla, niin sinä sillä aikaa olit mennyt matkoihisi. Olen\nitkien ikävöinyt sinua aina siitä asti. --\n\nSitten hän kertoi, että kuningas oli kyllä suostunut heidän\nyhteenmenoonsa.\n\nSiitä poika, entiset pahat unohtaen, taas iloissaan ilmotteli olevansa\nrikas. Hänellä kun oli hallussaan sellainen ihmeellinen liina.\n\nMutta mitäpäs ollakaan? Kävi ihan kuin edelliselläkin kerralla.\n\nNyt meni mies poloinen vanhimman veljensä luo. Tämäkin puolestaan suri\nveljensä kohtaloa ja kiitokseksi saamastaan lahjatalosta antoi\nveljelleen taikavaippansa.\n\n-- Pue se yllesi ja mene linnaan. Kenties saat sieltä tavarasi takaisin\n-- neuvoi vanhin veli.\n\nPoika liikkui nyt linnassa kuin konsanaan henki, jota ei nähdä. Hän\nkulki kuninkaantyttären ohitse, avasi vaatekaapin ja kallisarvoisten\nkalujen kätkön, mutta ei löytänyt kadonnutta kukkaroa eikä liinaa.\n\nSitten pysähtyi hän ovipieleen ja ääneensä tervehti prinsessaa.\nPrinsessa lipeäkieli siitä kohta luikkaroimaan:\n\n-- Kuinka sinä, kultuseni, olet täällä enkä sinua näe! --\n\n-- Jaa-a! Kyllä minä olenkin sellainen mies, että voin muuttua miksi\nvain haluan -- vastasi poika melkein ylpeänä. Siihen prinsessa\nviekastellen:\n\n-- Minä olen viisas ja osaava, mutta taidatpa sinä sentään olla\nsuurempi minua. Kyllä me olemme luodut toisiamme varten. Miksikä sinä\ntaas toistamiseen karkasit luotani ja jätit minut ikävääni? --\n\n-- Tottahan minun täytyi henkeni uhalla paeta sotamiestenne käsistä --\nvastasi poika pahoin mielin. Ja sitten hän taas selitteli, miten hän\nsaattoi olla näkymättömänä linnassa.\n\n-- Näytä hyvä mies minullekin sitä vaippaasi. Tahdon mennä isäni luo ja\nsanoa hänelle, ettei ikinään saa laskea julmia sotamiehiä minun\nkamariini. --\n\nJa tapahtui, että poika taaskin unohti prinsessan viekkauden ja\nluovutti tälle veljeltään saamansa lahjan.\n\nPrinsessa meni, mutta antoi lukita ovet salpaan. Sitten lähetti hän\nsotilaat pieksemään ovia ja käski heidän haastaa kovaa uhkan kieltä\npoika poloiselle.\n\n-- Tämä on pahennuksen päivä sinulle, joka uskallat taikoinesi\ntunkeutua armomme asuntoon! Ilman armoa joudut nyt päätäsi\nlyhemmäksi. --\n\nNiin huusivat sotamiehet oven takaa. Ja silloin poika poloinen\nhädissään repi verhot prinsessan ikkunoista ja laskeutui niistä\nkiertämänsä köyden avulla ikkunan kautta kadulle.\n\nJälleen murhe mielessään käveli hän kaupungilla. No, olipa satamassa\nsuuri vierasmaalainen laiva. Hän meni kapteenin puheille ja myi itsensä\nkuudeksi vuodeksi laivan palvelukseen. Mutta muutaman päivän perästä\nnosti meri mahtinsa esille sellaisella voimalla, että laiva pirstoutui\npalasiksi ja koko miehistöstä hän ainut pelastui raakapuun turvissa\nsumuisen saaren rantaan.\n\nKuivailtuaan vaatteensa alkoi hän etsiä saaresta ihmisiä, tai jos\nsattuisi jotain syötävää, sillä oli kova nälkä. Joutuipa siitä suuren\nomenapuun luo. Hän pudotti yhden nyrkin kokoisen omenan ja söi\nsuihinsa. Mutta se oli taikapuu, jonka hedelmä muutti hänet valkeaksi\nhevoseksi. Käveli kompuroi siitä neljin jaloin. Söi toisen omenan ja\nsiitä kasvoi sellainen sarvikiehkura hänen otsaluuhunsa, että sai\npujotteleida puiden lomitse.\n\nTulipa siitä jo tosi tuska eteen. Hän huomasi nyt selvään, miten tuo\ntaikakaluja lahjottanut ukko toteutti uhkauksensa.\n\nVihdoin joutui hän pienen omenapuun luo. -- Ei käy hullummin kuin on\nkäynyt, jos syön tuostakin. -- Niinpä söi hän pikkuisen omenan. Kohta\ntipahtivat sarvet tiehensä. Söi toisen. Karvapeite vieri selästä,\nkylkien päältä ja kaikkialta. Hän oli uudelleen päässyt ihmiseksi.\n\nPoika säilytti muistissaan ne merkilliset omenapuut. Eihän sitä\ntiennyt, mitä saattoi vielä elämässä tapahtua.\n\nKävellen siellä aikaa kuluttaessaan osuttaa hän eräässä kohden kumoon\nkaadetun venheen. Sen alla oli naisen vaateparsi ja kaksilokeroinen\nkori. Mies puki vaatteet yllensä, otti korin käsivarrelleen ja poimi\nsen lokerot täyteen omenia, toiseen suuresta toiseen pienestä puusta.\nSitten purjehti hän merille ja kolme vuorokautta tuulen ajelemana\noltuaan joutui taas kuninkaan kaupungin rantaan.\n\nLinnansa parvekkeelta näki kuninkaan tytär kohta, kuinka outo alus toi\nrantaan kauniita omenia. Hän antoi palvelijansa mennä niitä ostamaan.\nMutta kun niiden hinta oli sata ruplaa kappaleelta, ei palvelija\ntohtinut ostaa enempää kuin kaksi suurinta omenaa. Sitä saalistaan\nläksi hän kiireellä kiidättämään kiihkeästi odottavalle prinsessalle.\nMutta omenain myyjä lykkäsi venheensä vesille ja purjehti muille\nmarkkinoille.\n\nTuskin olivat omenat ehtineet prinsessan ovelle kun hän töytäsi vastaan\nja alkoi syödä rouhtaa niitä suihinsa. Ahmaisi ensimmäisen ja alkoi\nihmehtiä, mikä hänestä oli tullut. Mutta hän uskoi uneksivansa ja söi\ntoisenkin.\n\nNyt seisoi hän keskilattialla valkoisena hevosena, jonka otsaa kattoi\nkauhistuttava sarvikiehkura. Siitä suuri suru ja häätymätön hätä\nlinnaan ja koko kuninkaan kaupunkiin. Kuningas viipymättä etsimään\nparannuskeinoja. Hän antoi kuuluttajain julistaa kaikkialla, että mistä\nikinä löytyisi taituri, joka voisi muuttaa rakastettavan prinsessan\njälleen ihmiseksi, sen olisi viipymättä tultava kuninkaan puheille.\nTehtävässään onnistuva saisi valtaistuimen ja puolisokseen taudista\nparannetun tyttären. Vieläpä antoi kuningas käskyn porttinsa\nvartijoille, että kuka hyvänsä yöllä tai päivällä ilmestyisi portille\nja ilmottaisi olevansa tohtori, sen oli esteettä annettava käydä\nsisälle.\n\nEnsimmäiseksi tietysti koettivat linnan omat, sitten kaupungin ja\nvaltakunnan vieraiden seutujen taitoniekat onneaan. Mutta he eivät\nonnistuneet tehtävässään. Kun he yrittivät sahata sarvihaarukoita tuon\nvalkean hevosen otsasta, kasvoi sahatun haarukan sijalle yhä uusia.\n\nViimein osui viesti omenakauppiaankin korviin. Päättipä siitä hänkin\npistäytyä kuninkaan tytärtä tervehtimässä. Hän hankki tohtorin pukimet,\nkulki kuninkaan linnaan ja ilmotti olevansa se mies, jota oli kauan\nkaivattu saapuvaksi.\n\nKuningas ihastui ikihyväksi miehen vakuutuksista, että hän ainoa\nsaattoi tehdä taiat, joihin toiset eivät olleet kyenneet. Ja kun mies\nvalitteli, että pitkä matkansa oli niellyt varoja niin, ettei ollut\nenää riittävästi lääkkeiden ostoon, antoi kohta taiturille viisisataa\nruplaa.\n\nSitten vaati mies vielä lupauksen, ettei ketään saanut laskea kamariin,\nmissä parannuskeinoja koeteltiin, kuuluipa sieltä minkälaista ääntä\ntahansa. Kuningas panikin sotilaat ladatuin asein vartioon ovien\nulkopuolelle, millä aikaa taituri oli käynyt linnan puiston perukassa\nkätkemässä poveensa punotun vitsapatukan. Sitten sulkeutui hän\nkuninkaantyttären komeroon.\n\nTällä kertaa seisoi voittajana köyhä sotamies pahan prinsessan luona,\nmikä oli hänet kolmesti viekkaudella pettänyt. Hänet valtasi sääli\nnähdessään onnettoman kuninkaantyttären.\n\n-- Olette tehnyt vääryyttä, armollinen prinsessa, kun olette saanut\nosaksenne tällaisen rangaistuksen, -- tiedän mä --, sanoi taituri\ntyynellä arvokkuudella.\n\n-- Minä en ole tehnyt kirpullekaan vääryyttä! -- vakuutti rangaistu\nprinsessa röyhkeästi.\n\n-- Vai niin, mutta missä on erään köyhän sotamiehen rahakukkaro? --\nvastasi taituri ja kopahutti patukalla valkean hevosen, prinsessan,\nkavioon. Siitä heti hevonen rukoilemaan armoa, että taituri hellittäisi\ntaikansa.\n\n-- Ei, ennenkuin olet tunnustanut suuret virheesi ja vääryytesi --\nvakuutti parantaja puolestaan ja kopahutti toiseenkin kavioon. Vihdoin\nheltisi kovettunut kuninkaantytär tunnustamaan ottaneensa eräältä\npojalta rahakukkaron.\n\n-- Arvasinhan tuon! -- sanoi taituri ja antoi pienestä omenasta palasen\nrangaistulle prinsessalle. Heti tipahtikin kappale sarvia pois, eikä\nuusia tullut tilalle.\n\n-- On vielä vikoja, joita ette tahdo tunnustaa. Sanokaa kaikki, niin\nteidän käy hyvin -- kehotti taituri. Mutta prinsessa suuttui ja kielsi\nmitään muita vikoja olevan. Taituri kopahutti kolmanteen kavioon. Nyt\njo tunnusti prinsessa ryöstäneensä pöytäliinankin. Sitten sai hän\npuolet pienestä omenasta. Koko sarvien puolikas putosi pois ja hän\nmuuttui puoli ruumiiltaan kauniiksi ihmiseksi.\n\nEnempää ei prinsessa halunnut niskoitella, vaan tunnusti arvelematta\nmyöskin ryöstäneensä taikavaipan, saaden taiturilta tunnustuksensa\npalkaksi kokonaisen pienen omenan. Mutta suurin palkka oli kuitenkin\nse, että rangaistuksen kahle kirposi kokonaan ja hän seisoi entistään\nihanampana, ilmi elävänä prinsessana köyhän sotamiehen edessä.\nSotamiehellä oli nyt yllään taitavan tohtorin vaateparsi, mutta\nprinsessan kultakoristeisten silkkivaatteiden alla sykki nöyrä ja\nrehellinen sydän, joka oli oppinut karttamaan vääryyttä.\n\n-- Tuo köyhä sotamies, joka seisoi kerran vahdissa isäsi linnan\nportinpielessä ja jolle myöhemmin paljon vääryyttä teit, olen juuri\nminä. Mutta minun uskollisuuteni ja rakkauteni ei ole vieläkään\npettänyt. Sen vuoksi toivon, että vapaasta tahdostasi tarjoat minulle\nrakastettavan kätesi. --\n\nPrinsessa kiitti ja kumarsi. Hän luovutti kaikki ihmeelliset esineet\ntakaisin, mutta köyhä sotamies lahjoitti nyt ne prinsessalle.\n\n-- Pidä ne arvokkaina tallessa, ja kun kuulet valtakunnassasi\nsattuvista onnettomuuksista, niin lahjota ne rakkaudessa niille, jotka\novat tosi avun tarpeessa. --\n\nSitten otti sotamies prinsessaa kädestä, astui arvokkaasti kuninkaan\neteen ja otti vastaan hänen isällisen siunauksensa.\n\nHänet asetettiin valtaistuimelle. Yli valtakunnan vietettiin\nkuninkaallisena hääpäivänä riemujuhlaa ja itse linnassa pidettiin niin\nyltäkylläiset häät, että minullekin niissä tarjottiin seulalla\nsokerista ja medestä valmistettua viiniä!\n\nSen pituinen se.\n\n\n\n\nSatu saunan synnystä.\n\n\nElelipä kerran jossain Uralin itärinteillä jättiläinen, joka oli\nottanut kohtalaisen työntaakan hartioilleen. Hän, näet, vihastuneena\nsiitä, ettei jaksanut kavuta vuoren yli, oli päättänyt mukiloida\ntantereen tasalle tuon harjujonon kymmenet kukkulat, saadakseen nähdä,\nmitä niiden tällä puolen olisi.\n\nSiinä hän sitten raatoi ja rehki niin, että turpeiden mäiske ja\nkallioiden jyske kuului yli yhdeksän peninkulman, kun hän niitä nakkeli\nedestään. Hän teki työtä ahkeraan kuin muurahainen ja söi kuin\nmurjaani. Otuksia koppoi jätti elävältä kouraansa ja pisteli poskeensa.\nSitten einehdittyään paneutui pitkäkseen päivää paistattelemaan. Ja\ntosiaankin: makailipa siinä mies semmoinen, että kun hänellä oli\npäänalusenaan Uralin kukkula, niin jalkaterät tapailivat Ob-joelle\nasti. No, niissäpä oli oivallinen silta Siperian samoojille joen yli\nastua!\n\nMutta eräänä päivänä tunsi tämä uros outoa vilunpuistatusta\njättiläisruumiissaan. Päivän työ oli jo tehty eikä enää jaksanut\nuusista ponnistuksista hikeä hankkia.\n\nSilloin mietti mies keinoja vilua vastaan. Hän harppasi aina Tyynen\nmeren saarten tulivuorilta asti tulta lainaamassa. Sytytti siellä\nsuuren tervasruhon tulivuoren aukossa ja kantoi tuon tulisoihdun\ntyömaalleen. Viritti siinä sitten sellaisen roihun, että puoli\nPohjoista Jäämerta hikoili kuuman tuskissa ja koko pohjan taivas\npunersi lieskan loimusta. Tästä säikähtyneinä meidän maamme hiidet ja\nmenninkäiset suin päin kovaa kilpajuoksua pakenivat aina Lapin\nonkaloihin asti, missä ne vieläkin piiloaan pitävät.\n\nNo, jäähtynyt jättiläis-Ukko lämmittelihe siinä lietensä loimussa,\nkäänteli laiskasti kylkiään ja tunsi lämmön siunattua suloa. Ajanoloon\nkuumenivat myöskin kallioiden kyljet niin, että ne alkoivat hehkua.\nMutta tästäpä lämpeni ilma ja alkoi virtailla ylöspäin. Sivusta käsin,\nsieltä Siperian aukeilta aroilta, painalti puhurinsa jäinen alhaalla\noleva ilma ja tunkeusi täyttämään ilmattomaksi jäänyttä jättiläisen\nympäristöä. Niin aiheutui mahtava myrskytuuli, joka toi tullessaan\nSiperian sumut ja sadepilvet.\n\nVesi putosi pilvistä virtana niin jättiläisen hartioille kuin\nkuumentuneille kallioillekin. Myrskytuuli puolestaan pieksi vuoren\nrinteellä kasvaneita puita niin, että niiden latvat virpoivat\nhöyryävällä liedellä lojuvan jättiläisen hartioita. Uros oihki ja\näännähteli, käänti kylkeä ja toista, mutta ei malttanut leikistä\nluopua, sillä hän tunsi siinä saavansa nuorteutta työn jäykistämiin\njäseniinsä.\n\nSeuraavana iltana teki jättiläinen samanlaisen roihun ja joutui yhtä\nkuumaan kylpyyn.\n\nTätä iltaihannettaan käytteli hän sitten aikansa kuluksi ja vartalonsa\nvoitimeksi aina elämänsä loppuun asti ja siirtipä tuon löylyleikkinsä\nvielä perintönä pojilleenkin.\n\nNäiltä perivät sen taian Uralin tälle puolen pääsneet urohot ja\nkäyttävätkin uutteraan sitä iltailoa hyväkseen.\n\nMutta kun he olivat pienempiä eivätkä voineet virittää sellaista\nroihua, joka olisi tuottanut tuulen ja saanut puut pieksemään heitä,\nvangitsivat he kuumennetusta kiukaasta heltiävän höyryn neljän\nhirsiseinän sisälle ja koppoivat kouraansa koivunoksia, joilla he\nsitten mielensä mukaan hartioitaan hosuivat.\n\nTaidatpa osaltasi sinäkin sen ihanan iltailon touhut tuntea?\n\n\n\n\nHyvän enkelin työ.\n\n\nIsä oli ollut koko viikon huolissaan. Hän oli useana iltana seisonut\npitkän aikaa pihaportilla ja tähyillyt Rimpisuon takaista metsänrintaa\nja siitä sitten arvelevasti päätään pyöräyttäen astellut äänettömästi\ntupaan.\n\n-- Paha onni on tulossa -- sanoi hän hitaasti äidille eräänä heinäkuun\nlauantai-iltana, kun äiti kutsui hänet saunaan lähtemään.\n\n-- Mistä se paha onni tulee? -- ehätti silloin Sirkka kysymään ja\nhyppäsi isän viereen penkille.\n\n-- En tiedä, lapseni, sen kotipaikkaa. Eiköhän se vain sentäänkin tule\ntuolta suon takaa. --\n\n-- Tietääkö isä, minkänäköinen se on? -- tahtoi Sirkka yhä hartaammin\nkysellä.\n\n-- Sitäkään en osaa selittää. Sen vain tiedän, että se on voimakas ja\nkulkee näkymättömänä, mutta jättää jälkensä nähtäviksi. --\n\n-- Eikö sille kukaan mahda mitään? --\n\nSirkka oli asettanut toisen kätensä poskelleen ja näytti miettivän\njotakin tärkeää kysymystä. Isä vastasi hänelle:\n\n-- Tuskinpa muut kuin Jumalan hyvä enkeli. Ihmiset ovat koettaneet\nusein mitellä voimiaan sen kanssa, mutta monesti ovat he joutuneet\ntappiolle. Paha onni on voimakas. --\n\n-- Eivätkö he sitten ole pyytäneet hyvää enkeliä avukseen? --\n\n-- Kyllä, mutta toisinaan paha onni voittaa hyvän enkelinkin voiman.\nMutta mitä sinä, lapsukaiseni, nyt niin mietit? --\n\n-- Jos asetettaisiin suon tähän laitaan korkea aita, ettei paha onni\npääsisi yli ja niin vahva, ettei se saisi sitä särjetyksi, tai\nkaivettaisiin syvä ja leveä jättiläiskanava halki suon. Eihän se paha\nonni toki jaksaisi siitä yli hypätä -- selitti Sirkka, koettaen\nlohdutella huolestunutta isää. Oli hänestä toki ihmeellistä, ettei isä,\njoka oli viisas ja väkevä ja joka jaksoi kaataa isot puut ja vieritellä\njättiläiskiviä pellolta, voinut voittaa pahaa onnea.\n\n-- Lapsi kulta! -- sanoi isä hyvin totisena. -- Aita ja muut esteet\neivät pahaa onnea pidätä. Se lentää harmain siivin sinisen illan\njäähtyvässä autereessa. Se kutoo raskaan taikaverkkonsa maan uumenissa\nja nostaa sen sitten tuhansin näkymättömin käsin asumusten ja ihmisten\nympärille. Sillä on lukemattomia apureita suon hetteessä ja laaksojen\nliepeillä, sellaisia apureita, jotka pelkäävät auringonsäteitä ja\navaruuden lauhkeita tuulia. Milloin näitä ei ole liikkeellä, silloin\npaha onni apureineen yrittää tehdä tuhojaan. Ensi yönä näyttää taas\nniiden työn aika olevan käsissä. --\n\nSirkka juoksi pihaportille ja koetti etsiä silmin samaa suuntaa, johon\nisä oli katsellut. Mutta hän palasi pettyneenä takaisin ja yhytti isän\nrappusilla.\n\n-- Eipäs siellä näy missään oudompaa kuin ennenkään. Voi, kun vain\ntietäisin, mitä tietä se tulee, niin pyytäisin Jumalan enkelin avukseni\nja kääntäisin takaisin sen pahan vieraan! --\n\n-- Pyydä vain hyvää enkeliä työhön! Enkeli kyllä tuntee pahan onnen\nmutkikkaat polut ja salaisimmatkin suunnitelmat. Muuta sinä et kykene\ntekemään... Mutta katsos tuota! -- isä kiirehti äitiäkin katsomaan.\n\n-- Katsokaa ruispellon pintaa! Siihen koskee jo jokin salainen tuska.\nKorsi seisoo suorana ja tähkä värisee kuin kuolemaansa itkien. Pahan\nonnen enne leijailee ilmassa. Voi, meitä poloisia korvenraivaajia! --\n\nIsän hartiat nytkähtivät kouristavan tuskan käsissä ja hän kääntyi\nhitaasti perheestään poispäin ja läksi väsyneesti saunaa kohti.\n\nMutta Sirkka juoksi tallin vierustaa sinne päin, missä ruishalmeen\nkärki ojentui Rimpisuota tapaamaan. Hän painui polvilleen ja kouristi\nsylin täydeltä rukiin korsia puoleensa.\n\n    -- Rakas Jumalan enkeli! Levitä valkeat siipesi isän viljelyksien\n    yli! Sirota siunauksen paistetta pahan onnen silmiin, että se\n    eksyy tiellään ja pakenee korpeen, missä ei ole ihmisten koteja.\n    Kuulethan, hyvä enkeli, tämän hartaan huutoni? Amen! --\n\nKun Sirkka nousi seisoalleen, näki hän, miten alavampi puoli pellosta\noli väsyneen näköinen. Sieltä kuului hiljaista helinää, kuin aaveiden\ntaikahuilun soitto. Mutta ylempänä nytkähteli korsi ja toinen.\n\nTämä oli varmaan hyvän enkelin ja pahan onnen välistä kamppailua!\nTuolla pujottelihe paha vieras rukiin halki ja liikutteli korsia! Kunpa\nei edes tuonne pellon alaosaan asti olisi osannutkaan mennä!!\n\nHän rukoili uudestaan isän ja äidin tähden, itsensä tähden ja kaikkien\nihmisten tähden. Paha onni oli saatava karkotetuksi, se kun tuotti\ntuskaa ja herätti huolestumista.\n\nMutta kun hän kiiruhti kartanolle, näki hän isän pitelevän äitiä\nkädestä.\n\n-- Missä sinä, rakas Sirkkamme, olit? -- huusi isä jo vastaan\nkysymyksen.\n\n-- Minä koetin etsiä pahan onnen tietä, -- vastasi Sirkka.\n\n-- Vai niin, mutta löysitkin hyvän enkelin. Kiitä Jumalaa siitä,\nniinkuin me juuri tässä äidin kanssa. --\n\n-- Mutta paha onnihan voitti taaskin hyvän enkelin. Katsokaahan vain!\nEikö se jo olekin tuossa aitovierellä asti? Halki halmeen se saapui. --\n\n-- Nyt sinä erehdyt! -- ja isän ääni oli heleän kirkas. -- Sinä et näe,\nmiten hyvän enkelin siipi siuhuu ilmassa. Se sivelee rukiimme tähkiä ja\nvuodattaa niihin siunauksen varjelevaa voimaa. Paha onni on käännetty\ntakaisin ja työmme palkka on pelastettu. --\n\nSitten selitti isä, että ruis liikkui, koska hyvä enkeli herätti herkän\nyötuulen jalkeille. Se on pahan onnemme voittoisin vastustaja.\n\n-- Hyvä oli sittenkin, vaikka pieni ala viljelystä osaksi viottuikin.\nEnimmän osanhan pelasti hyvä enkeli viljelijäin vaivain palkaksi. Ja\njos hyvän enkelin apua olisi ehditty oikeaan aikaan Sirkan sydämen\nhartaudella rukoilla, olisi ehkä kaikki ollut pelastettavissa. -- Näin\najatteli isä itsekseen.\n\nNiin käy elämässä. Osan vie paha onni siitä syystä, että ihmiset ovat\nhitaita etsimään varjelevaa apua ja alttiita epätoivoon ja tappion\npelkoon. Ja mitä enemmän he karttavat rukouksen kultaporttia, josta\nsiunaus astuu sisälle, sitä lähemmäksi joutuvat he niitä mutkikkaita\nsalateitä, joilla paha onni väijyy ja ansoineen odottelee ihmisen\nelämää ja hänen työnsä tuloksia.\n\n\n\n\nLapinmaan ihmeitä.\n\n\nTämä tapahtui viime kesänä, kun minä Lauri Mekastajan kanssa liikuin\nPohjan pitkillä perillä.\n\nOlimme juuri laskeutumassa Ounasvaaralta alas katseltuamme siellä Lapin\ntuhansien tunturien ihmemaata ja ikävöityämme sinne hyväin\njoulutonttujen satulinnaan, kun samassa tarpoo rinnettä vastaamme\nvieras. Eipä hän ollut liioin aikamiehen peukaloa pidempi, mutta parta\noli pojalla sellainen, että oikein pelotti. Silloinkos Lauri Mekastaja\nhyrähti hiljaa nauramaan ja kohotti kunnioituksesta peukaloisen\nparralle hattuaan. Hän oli näet monta kertaa harmitellut sitä, ettei\nhänelle ottanut parta leukaan kasvaaksensa.\n\nNo, mutta elähän muuta! Tuopa kunnioitus kelpasi vieraalle. Hän remahti\nkohta rennoksi kuin rieskamaito ja pyysi oitis, että saisimme hänelle\nlausua hartaimman toivomuksemme ja se tulisi täytetyksi. Mitäs siinä\nmuuta kuin ilmotimme haluavamme saada ilon lentää Lapin aavain ilmain\nalle itse Joulu-ukon upeaan linnaan!\n\nPeukaloinen kopahutti kepillään sokerinvalkeaa kiveä, jollaisia\nOunasvaarassa on yllin kyllin, ja tuossa tuokiossa lensi läpi ilman\nkultainen venhe hopean hohtavin siivin. Siinä parhaat perämiehet ja\nvierasten henkivartijat.\n\nRits, rats! -- ja niin kulki kultainen aluksemme korkeiden kukkulain\nyli kuulaassa autereessa sinne, missä kesällä on pitkä päivä ja\ntalvella väririkas yö.\n\nLopuksi laskeutui alus kauniissa kaaressa kahden kallion lomaan, jossa\noli raskas rautaportti ja punamekkoiset portinvartijat. Mutta olipa\nsiinä muutakin! Portin takapuolella kimalteli kuparinruskea\nvuorenholvi, ja sitä valaisivat seitsemää auringon hajoitettua väriä\nkuvastavat jättiläissoihdut.\n\nTuskin olimme ehtineet ihmehtiä tätä värikyllyyttä, kun liekit loivat\nkauniin kaaren portin päälle ja siihen selvisi sanelma:\n\n    Ken kiltti lie,\n    sen sisään vie\n    tään holvin väririkas tie.\n\nVasta nyt huomasin, että venhe, jossa olimme ajaa hyrränneet, oli tehty\nkultapitoisista kallionliuskareista. Työhön oli ottanut osaa tuhannen\ntonttua, ja viljalti voimia ja aikaa oli siihen saatu uhrata.\n\nNäytti siltä, kuin meitä ei olisi aiottu ensinkään ottaa vastaan. Mutta\nheti, kun henkivartija oli piipittänyt pillillään, remahtivat\nrautaportit selkosen selälleen ja kaksi pipolakkista kumartelevaa\ntonttua vei meidät porttiholviin. Kylläpä oli sopuisaa seuraa! Vikkelät\nveitikat nauroivat niin iloista naurua, että saattoi nähdä sen\ntaikavoimasta kuparinkylmään kallioseinään syntyvän tuhansittain\ntuoksuvia ruusukiehkuroita.\n\nSitten tapahtui jotain tavatonta. Kallioseinästä aukeni ovi, jonka\ntakaa tontut ottivat esiin vihreät verkahousut, tulipunaiset mekot,\nparahiksi päähämme soveltuvat pipolakit ja kultaiset kengät. Vikkelästi\nja taidolla ne pantiin päällemme. Toinen hessun tessu siveli kädellään\nLauri Mekastajan leukaa, ja siihen siinä silmänräpäyksessä kasvoi\npolviin asti ulottuva hopeanharmaa parta. Mekastajan täytyi nauraa ihan\nkatketakseen sitä kunniaa, että hänelläkin nyt oli oikein aikamiehen\nleuka.\n\nSitten alkoi ihmeellinen retkemme hohtavan holvikäytävän halki. Tuskin\nsieti silmiään auki pitää, niin oli kiiltoa ja koristuksia. Päämme\npäällä riippui pitkinä tikarinterän tapaisina puikkoina vihreän hohtava\njää, molemmin sivuin välkkyi maidon valkea kvartsiitti, johon oli\naseteltu kultakiteitä kiiluviksi tähdiksi. Joka puolensadan metrin\npäässä oli sininen kaariovi ja sen yllä outokielinen kirjotus. Kaukaa,\nniinkuin tuhansien silkkiliinojen takaa, helkkyi hieno soitto, joka\nsopeutui mukavasti marssintahtiin.\n\nPysähdyimme vihdoin monikulmion muotoiseen aukioon. Sen keskellä oli\npaksu pylväs, johon seinäin ja kaarikaton yhtymäkohdasta tuli\ntuhansittain hopealankoja joka suunnalta. Hopealangoissa riippui\nmiljoonittain pienen pieniä tiukuja. Ne olivat kuin jäähelmiä, mutta\ntonttuairut selitti niiden olevan puhtainta kultaa, joka ainut\ntonttupoikain pienten käsien työtä. Jokainen Tonttulaan otettu\npunamekkoinen oli saanut ensitöikseen valmistaa sellaisen ja joka\njoulun edellä saa kukin heistä tehdä yhden lisää.\n\nTässä aukiossa oli sadottain ovia ja niiden otsakaarissa kirjotuksia.\nMutta ilman vaivaa sai selvän, että nuo runsaat ovet olivat jaetut\nkymmeneen eri ryhmään. Airut selitti kunkin ryhmän olevan yhtä\nmaakuntaamme varten. Aivan suoraan keskuksessa oli valtaovi. Kokonainen\nseinä puhdasta kultaa, missä säteilivät maakuntaimme vaakunat,\nkoulutalot ja lasten leikkitarhat. Keskustaan oli leikattu kaksi\nlumivalkoista enkelin kuvaa, joista kumpikin kantoi kädessään lapsen\nsydäntä.\n\nAirut kirjotti sormellaan pari sanaa oven kohdalle hopeanhohtoiseen\nlattiaan ja silloin hiljaa liukuen aukeni ovi.\n\nAh, enpä saata sanoin selittää, mikä näky kohtasi katseemme! Ääretön\navaruus ympärillä ja kuvaamaton korkeus päämme päällä. Siellä ylhäällä\nhehkui ja hohti aivan kuin revontulten täyttämä taivas, mutta tuon\nnäkyvän täytyi olla käsin tehtyä, sillä sydänkesällä eivät revontulet\nnäy.\n\nYmpärillä vaihtelivat vuoroin tunturien huiput ja vuoripurot. Niiden\nvälissä oli kuin jättiläistalot muodostuneet kauniiseen järjestykseen\nladotuista lahjoista. Tuhannen tonttua puuhasi parhaillaan\nlahjapaketteja latoen, ja jossain tuolla takana vieri virtana\ntonttulasten lauma lahjoja tuoden.\n\nMelkein keskiosassa näkyi kuusien ympäröimänä itsensä Joulu-ukon\nvaltaistuin. Se oli kuin puhtainta lunta hopeakitein koristeltuna. Ja\nsiinä se hyvä ukkeli istui hienosti hymyillen ja selaili suurta\nkirjaansa. Istuimen edessä oli kahdessa kaaressa sata tonttua, jokainen\nahkerasti kynäänsä käyttäen Ukon sanelun mukaan.\n\nMutta hartaan työnsä oli tuo viisas vanhus valmis keskeyttämään meidät\nnähdessään. Nousi arvokkaalla tyyneydellä, astui alas ja ihan kättä\nkäppäsi meille molemmille. Mekastaja oli aivan pyörtyä siitä suuresta\nrakkaudesta, mitä Joulu-ukko hänelle osotti. Ukki otti pojan polvelleen\nja siitä syliinsä sujahutti kuin isä lapsensa.\n\nSiinä sitten rupateltiin kuulumiset ja kummat. Ja oikeinpa\njuhla-ateriatkin saimme syödä. Niin maukasta poron maitoa, palvattua\nlihaa, meden makeaa limppua ja päälle päätteeksi linnan omassa\npuutarhassa kasvaneita mesikoita hunajan kera.\n\nNäkemästämme oli paljon meille ennestään tuttua. Onhan niin usein\nluettu kertomuksia tonttujen kiireistä, heidän järjestetystä työstään,\nsiitä tarkasta muistiinmerkinnästä, mitä vuoden varrella lasten\nelämästä, heidän hyvistä ja pahoista teoistaan toimitetaan ja muusta\nsellaisesta. Mutta saimmepa nähdä sitäkin, mitä emme olleet ikinä edes\nuneksineet.\n\nKun Mekastaja syvään kumartaen kysäsi, että miten on mahdollisia\narvoisan Joulu-ukon tietää tuhansien lapsien nimet ja kodit ja ilman\nmuuta osata määrätä heille toiveittensa mukaiset lahjat, nauraa hykersi\nUkkeli viisaan varovaisuudella ja sitten vastasi:\n\n-- Oikein helppoa, aivan kuin itsestäänhän se käy. Katsoppas, poju\nkulta, nyt tarkkaan! --\n\nUkkeli painalti pientä nappulaa. Heti syntyi seinään aukeama, josta\nliukui esille neliömetrin kokoinen kirja. Sen ylitse sivahutti Ukkeli\nhanhensulkakynänsä, lehdet kääntyivät ja kynän kärkeä kohti kohosi\npaperineliö, jossa Mekastaja näki oman kuvansa.\n\n-- Jahah, Karjalan maakunta, Viipurin kaupunki, Mallaskatu 15 --\n\n-- Se löytyi näin helposti -- ilmotti Ukkeli. Sitten hän kuiskasi\njotakin ja heti pyörähti takimmaisesta kaaresta kymmenes kirjuri,\ntarttui Mekastajan käsipuoleen ja vei hänet edellä mainittuun aukioon.\nMinä kuljin mukana. Saimme silloin nähdä, että meille avattiin Karjalan\nmaakunnan kuudesneljättä ovi. Kuljimme jälleen pitkää käytävää, johon\njohti ovia sekä oikealta että vasemmalta. Eräästä oikealla olevasta\novesta astuimme sisälle ja siinä jälleen näkyi pitkät rivit ovia sekä\nrinnan että päälletysten.\n\nTonttu osotti sormellaan erästä ovikirjotussarjaa, ja silloin näimme\nsiinä selvästi sanan Viipuri. Tästä ovesta sisään käytyämme näimme\njoukon ovia, joiden kupeilla oli jättiläistaulut täynnä kirjotuksia.\nOven yläpuolella oli aina vain yksi ainut numero 3 v, 4 v, 5 v, 6 v,\n7 v, 8 v, 9 v, 10 v j.n.e.\n\n-- Ei mikään ole helpompaa kuin tämä viisas järjestelmä --, ilmotti\ntonttu hymyillen. Sitten hän vakavana lisäsi:\n\n-- Tämän enempää en valitettavasti voi näyttää, mutta ehkäpä uskonet\nmuutenkin. --\n\n-- Kyllä, en minuuttiakaan epäile Joulu-ukon viisautta -- vastasi\nMekastaja ja pyyhki partaansa vakuutuksensa merkiksi.\n\nVieläpä selitti saattelijamme, että isoissa tauluissa oli lasten nimiä\naakkosjärjestyksessä. Numero oven otsassa ilmotti ikävuotta. Kukin\nnäistä ovista johti käytävään, mistä edelleen erkani teitä työpajoihin.\nSamanikäisten lasten lahjoja syntyi samassa pajassa ja niissä kussakin\nparhaillaan oli tulinen touhu käynnissä. Näin aikaisin ei vielä lahjoja\nlopullisesti nimitetty ja järjestetty. Se tapahtui vasta marras- ja\njoulukuukausina. Mutta silloinpa olikin tontuilla toinen touhu kuin\nnyt! Yötä päivää soivat silloin sähkökellot, unikuvat ja sanomat\nsaapuvat näkymättömiä kultalankoja pitkin, ja siitäpä pohjoiselle\ntaivaalle verraton värien valoliekki.\n\n-- Näet jokaisella lapsella on täällä oman tonttunsa kulkunen, jonka\nsaattaa soimaan lapsen sydämen ja tämän Tonttulan välinen kultalanka.\nSaattaa yöllä unessa tai päivän puuhissa piltin pienokaisen ajatus\nalkaa askaroida toivomansa joululahjan ympärillä. Silloin kulkee tuo\najatuksenkuva kultalankaa pitkin ja syöpyy kellon sisällä olevaan\nmagnetioon. No, siitäpä tonttu oitis oivaltaa, mitä lahjaa hänen\nlapsensa ikävöi. Niin tarkataan lahjat lajitella, vaikkapa välistä\nkyllä niitä täytyykin -- kirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan -- vähän\nvaihdella... Muistiin merkinnät Ukon ikiviisaaseen kirjaan syntyvät\naivan samalla tavalla. Siihen tulevat näkyviin ei ainoastaan piltti\npienoisten teot, vaan vieläpä heidän ajatuksensakin. Tähän kirjaan ei\nsaa kukaan muu kuin itse Ukko koskaan koskea. --\n\nKiitimme kohteliaasti ystävällistä opastamme ja tahdoimme kiirehtiä,\nettemme olisi liiaksi kuluttaneet uutteran työväen kallista aikaa.\n\nUkolle jäähyväisiksi kättä lyödessämme hän kohosi valtaistuimellaan\naivan seisoalleen, levitti sylinsä ja mairemielin virkkoi:\n\n-- Katsokaa Lapin laajoja aloja! Siellä siintävät silmiinne kukkulain\nhohtavat huiput. Monet niistä ovat meidän maanalaisen kultalinnamme\nkattoja, joiden alla hiljaisessa syvyydessä näpertelevät ja touhuavat\ntonttulapseni eri pajoissaan. Ja kun pakkasen kieli nuoleksii tunturien\nkupeita, silloin leimuaa ilmojen kannella meidän sähköisen touhumme\ntuli, ja syvyydessä soivat tuhannet kultakellot tuoden tietoomme\npellavapäiden ihanimmat unelmat... Sitten me pian lähdemme linnastamme\nliikkeelle ja kiidämme kuin ihana uni ja odottamaton aavistus. Huh\nheijaa, terveinä eläkää! --\n\nSe oli suuri näky ja ihana hyvästijättö. Tulimme tuulena takaisin, ja\nnyt kaikin jäämme ilolla odottamaan, mitä sieltä suuresta rakkauden ja\nlemmen linnasta syliimme saapuu.\n\n\n\n"]