Omaelämäkerta
Benvenuto Cellini (1500–1571)
Renessanssin ajan kuvanveistäjän ja kultasepän värikäs muistelmateos kuvaa tekijän vaiheikasta elämää ja seikkailuja 1500-luvun Italiassa ja Ranskassa. Suorasukainen kerronta avaa näkymiä aikakauden taiteeseen, uskontoon sekä paavien ja kuninkaiden hovielämään.
Benvenuto Cellinin 'Omaelämäkerta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2086. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
OMAELÄMÄKERTA
Kirj.
BENVENUTO CELLINI
Italian kielestä suomentanut
Maija Halonen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.
ESIPUHE.
Benvenuto Cellini (1500-1571), kuvanveistäjä ja kultaseppä, renessanssiajan taideteollisuuden etevin edustaja, jonka pronssi-, hopea- ja kultateoksissa on ihmeellistä siroutta, hienoutta ja taituruutta, on saavuttanut pysyvän kuuluisuuden ennen kaikkea elämäkertateoksellaan, joka on lajissaan maailman kirjallisuuden merkillisimpiä. Sen osaksi tullut mielenkiinto on harvinaisen herkeämätön: teosta on alkukielellä lukuisia laitoksia, Goethe käänsi sen jo v. 1803, ja yhä siitä ilmestyy käännöksiä eri kielillä. Cellinin elämäkerta onkin ajan ja ihmisen kuvana tavattoman monipuolinen ja rikas. Täysrenessanssin elämä, tavat ja ihmiset esiintyvät siinä värikkäinä ja monivivahteisina. Kertoessaan kirjavasta kulkurielämästään ja monista seikkailuistaan tekijä antaa, osaksi tahtomattaan, todellisuustehoisen ja täyteläisen kuvan itsestään, renessanssi-ihmisestä, joka osaa mitä vain, uskaltaa mitä vain, kaikessa toteuttaen omaa itseään noudattamatta mitään mittapuita ja kaavoja. Hän paljastaa sekä paheensa, joita hänellä on kaikki mahdolliset, että hyveensä, joita niitäkin hänen luonteessaan on puuttumatta. "Hän on omassa kuvassaan urhea kuin ranskalainen krenatööri, kostonhimoinen kuin kyykäärme, äärimmäisen taikauskoinen, täynnä eriskummallisuuksia ja oikkuja, ystävien joukossa hauska seurakumppani... sukupuolisuhteissa sangen löyhä, hiukan petollinen itse sitä huomaamatta... hulluttelija, joka luulee olevansa viisas ja varovainen. Täysin vakuuttuneena siitä, että oli sankari, hän läiski tämän oman kuvansa kankaalle ilman sommittelua ja harkintaa seuraten nopeaa ja kiihkeää mielikuvitustaan. Tämä kuva antaa meille jonkin verran samanlaista mielihyvää, jota tunnemme katsellessamme kauheaa villipetoa, joka ei pääse niin lähelle, että voisi tehdä meille pahaa."
E. A. S.
ENSIMMÄINEN KIRJA
ENSIMMÄINEN LUKU.
Kirjoittaa elämäkertansa viisikymmentäyhdeksänvuotiaana. Firenzen
perustaminen ja Cellinin syntyperä. Hänen syntymänsä Firenzessä
ja minkä vuoksi hänelle annettiin nimi Benvenuto. Puristaa
kädessään skorpionia; näkee salamanterin. Vasten hänen tahtoaan
isä pakottaa hänet soittamaan. Gonfalonieeri Piero Soderini
mieltyy häneen. Kuvanveistäjä Bandinellon isä opettaa hänelle
kultasepänammattia; edistyy kultaseppä Marconen työpajassa.Kaikkien ihmisten, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyveellistä tai hyveelliseltä näyttävää, pitäisi, jos he tuntevat todella pyrkivänsä hyvään, kirjoittaa omakätisesti elämäkertansa; kuitenkaan heidän ei pitäisi ryhtyä tähän kauniiseen yritykseen ennen kuin täytettyään neljäkymmentä vuotta. Tämä askarruttaa nyt mieltäni, astellessani kohti viidennenkymmenennenkahdeksannen ikävuoteni loppua, oleskellessani Firenzessä, syntymäkaupungissani, muistaessani elämän moninaisia vastoinkäymisiä. Kun kova kohtalo ei minua tällä hetkellä vainoa, tunnen itseni terveemmäksi hengen ja ruumiin puolesta kuin milloinkaan ennen. Nyt muistuu mieleeni kaikki hyvä ja miellyttävä, minkä olen kokenut, mutta myöskin ne monet hirvittävät onnettomuudet, jotka minua kauhistavat, kun silmäilen taaksepäin menneeseen, ja saattavat minut ihmettelemään, että olen saavuttanut tämän iän, josta nyt Jumalan armosta vaellan rauhallisesti edelleen. Nämä ajatukset mielessäni ryhdyn kuvaamaan elämääni.
Oikeastaan pitäisi niille, jotka pyrkimällä luomaan jotakin hyvää ovat tehneet itsensä tunnetuiksi maailmassa, riittää yksin se, että tietävät olevansa kuuluisia miehiä. Ei käy kuitenkaan irtautuminen yleisestä tavasta; ja siksi on luonnollista, ettei pientä turhamaisuutta voi välttää ja tyytyä pelkkään omaan osuuteen tällaisessa tehtävässä. Ensiksi on tehtävä selväksi toisille, että mies on peräisin kunnollisesta ja vanhasta suvusta. Minun nimeni on Benvenuto Cellini, isäni oli mestari Giovanni Cellini, hänen isänsä Andrea ja tämän isä taas Cristofano Cellini. Äitini, Elisabetta, oli Stefano Granaccin tytär. Sekä isän että äidin puolelta polveudun Firenzen kansalaisista.
Giovanni Villani kirjoittaa lukeneensa hyvin vanhoista, luotettavien firenzeläistemme tekemistä aikakirjoista, että Firenze on rakennettu ihanan Rooman kaupungin mukaan. Siitä ovat todisteina Colosseumin ja kylpyläin rauniot, jotka ovat aivan Santa Crocen vieressä. Kapitoli oli nykyisen Vanhan torin paikalla. La Rotonda on vielä jäljellä. Se oli alkuaan rakennettu Marsin temppeliksi ja on nyt pyhitetty Johannes Kastajalle. On ilmeistä ja epäämätöntä, että näin on ollut laita, mutta nämä rakennukset ovat paljon pienemmät kuin Rooman. Sanotaan Julius Caesarin sekä muutamien roomalaisten ylimysten, Fiesolen valloitettuaan, rakentaneen kaupungin tälle paikalle; kukin heistä oli osaltaan rakennuttanut yhden näistä huomattavista rakennuksista.
Julius Caesarin etevimpiä ja uljaimpia päälliköitä oli Fiorino da
Cellino. Hänen nimensä johtui samannimisestä linnasta, joka sijaitsi
kahden penikulman päässä Monte Fiasconesta. Tämä Fiorino oli
pystyttänyt leirinsä Fiesolen juurelle, siihen, missä nyt on Firenze,
ollakseen lähellä Arnoa, mikä oli mukavaa sotajoukolle. Nyt sanoivat
sotamiehet ja kaikki, joilla oli jotakin tekemistä tämän päällikön
kanssa: "menkäämme Fiorenzeen!" [Fiorenze = kukoistava. Suom. huom.]
Näin he sanoivat osaksi sen vuoksi, että hänen nimensä oli Fiorino,
osaksi siksi, että tällä paikalla, mihin hän oli pystyttänyt leirinsä,
kasvoi luonnostaan äärettömät määrät kukkia. Kaupungin perustajaa
Julius Caesaria miellytti juuri tämä ihana nimitys, ja koska kukilla
on hyvä merkitys, annettiin kaupungille tämä nimi Fiorenze. Samalla
hän tällä osoitti suosiotaan uljaalle sotapäällikölleen, jonka hän oli
kohottanut alhaisesta säädystä ja ohjannut näin pitkälle.Oppineet tiedemiehet ja tutkijat väittävät kaupungin nimen alkujaan
olleen Fluente [Fluente = virtaava. Suom. huom.], koska Arno virtaa sen
liepeellä, mutta se ei tunnu paikkansapitävältä. Onhan Rooma Tiberin,
Ferrara Pon, Lyon Rhone'in ja Pariisi Seine'in varrella, mutta kaikki
nämä kaupungit ovat saaneet kokonaan muusta johtuvan nimen. Näin ollen
meistä on luultavampaa, että nimi johtuu tästä kyvykkäästä miehestä.Edelleen tapaamme Cellini-sukumme jäseniä Ravennassa, Italian vanhimmassa kaupungissa; siellä he ovat ylhäisiä herroja. Heitä on myöskin Pisassa, ja minä olen löytänyt tämän saman nimen monesta kristikunnan paikasta. Tässäkin valtiossa tätä sukua on useita perheitä, enimmäkseen sotilassäätyyn kuuluvia. Eipä ole kulunut montakaan vuotta siitä päivästä, jolloin nuorukainen Luca Cellini, parraton pojanalku, taisteli harjaantuneen ja urhoollisen sotilaan Francesco da Vicoratin kanssa, joka oli tottunut kaksintaistelija. Tämä Luca voitti vastustajansa taitavuudellaan ase kädessä ja tappoi hänet. Tätä kaikki ihmettelivät, sillä oli odotettu käyvän aivan päinvastoin. Senpä vuoksi uskallankin kehua olevani uljaiden miesten jälkeläinen. Miten minäkin kohdaltani olen taiteellani tuottanut kunniaa, joka meidän nykyisen käsityksemme mukaan ja monen asianhaaran vuoksi ei ole paljonkaan arvoinen, siitä kerron aikanaan. Katsonkin kunniallisemmaksi sen, että olen syntynyt halpasäätyisenä ja kuitenkin tuottanut kunniaa suvulleni, kuin jos olisin ylhäisestä suvusta syntyneenä huonolla käytökselläni tuottanut nimelleni häpeää ja vahinkoa. Kaikkein ensiksi kerron, miten Jumala salli minun syntyä maailmaan.
Minun esi-isäni asuivat Val d'Ambrassa, missä he elivät herroiksi monilla tiluksillaan. Kaikki olivat asetaitoisia ja hyvin urheita miehiä. Eräs heidän nuorimmista pojistaan, nimeltä Cristofano, aloitti siihen aikaan pitkällisen riitajutun muutamia naapureitaan ja ystäviään vastaan. Molempien perheiden vanhimpien täytyi lopulta sekaantua asiaan, sillä he huomasivat tulen leimahtaneen siksi kiihkeäksi, että se oli tuhota perheiden onnen. Suvun vanhimmat selvittivät keskenään asian ja lähettivät pois sekä Cristofanon että riidan alkuunpanijan, toisen nuorukaisen. Toinen riitapuoli lähetettiin hänen omaistensa toimesta Sienaan; meikäläiset lähettivät Cristofanon Firenzeen. Siellä he ostivat hänelle pyhän Orsolan luostarilta talon via Chiaran varrelta, sekä Rifredin sillan luota useita hyviä maapalstoja. Tämä Cristofano meni naimisiin Firenzessä, sai poikia ja tyttäriä; hän antoi kaikille tyttärilleen hyvät myötäjäiset, pojat saivat isän kuoltua periä jäljelle jääneen omaisuuden. Via Chiaran varrella oleva talo sekä muuta pienempää omaisuutta joutui Andrea nimiselle pojalle. Tämäkin otti vaimon ja sai neljä poikaa. Ensimmäisen nimi oli Girolamo, toisen Bartolomeo, kolmannen Giovanni, joka sittemmin tuli olemaan minun isäni, ja neljännen Francesco. Tämä Andrea Cellini oli perehtynyt sen ajan rakennustaiteeseen ja hän eli siitä ammatista. Giovanni, minun tuleva isäni, harrasti tätä alaa enemmän kuin kukaan muu. Ja koska Vitruio väittää muun muassa vain sen voivan harjoittaa tätä taidetta hyvällä menestyksellä, joka on soitannollinen ja hyvä piirustaja, niin Giovanni, harjaannuttuaan ensiksi taitavaksi piirtäjäksi, alkoi sen ohella myöskin opiskella musiikkia, opetellen soittamaan hyvästi sekä viulua että huilua. Ollen erittäin ahkera hän poistui harvoin kodistaan. Heillä oli lähimpänä naapurina mies, nimeltä Stefano Granacci, jolla oli monta hyvin kaunista tytärtä. Jumalan tahdosta Giovannin silmät kiintyivät erikoisesti erääseen heistä, Elisabetta nimiseen; ja niin suuri oli hänen mieltymyksensä, että hän pyysi tätä tytärtä vaimokseen. Ja koska molempien isät läheisinä naapureina tunsivat hyvin toisensa, solmiutui liitto helposti, ja se oli molempien mielestä edullinen. Ensiksi nämä hyvät vanhukset sopivat avioliitosta, sitten he alkoivat puhua myötäjäisistä, ja silloin syntyi heidän kesken pieni riita kaikessa ystävyydessä. Andrea sanoi näet Stefanolle: "Minun Giovanni poikani on paras poika koko Firenzessä ja Italiassa, ja jos minä olisin halunnut toimittaa hänet jo ennemmin naimisiin, niin olisin voinut vaatia suurempia myötäjäisiä kuin meikäläinen Firenzessä koskaan saa." Stefano vastasi: "Sinä olet aivan oikeassa, mutta minulla on viisi tytärtä ja yhtä monta poikaa, ja laskinpa kuinka tarkkaan tahansa, niin en voi antaa sen enempää." Giovanni, joka heidän tietämättään oli kuunnellut keskustelua, astui nyt odottamatta esiin ja sanoi: "Oi, isäni, minä olen ikävöinyt ja rakastanut tätä tyttöä enkä hänen rahojaan. Onneton se, joka himoitsee vaimonsa myötäjäisiä! Te olette kehunut minun kuntoani; enkö siis kykenisi elättämään vaimoani ja huolehtimaan hänen tarpeistaan vähemmälläkin rahamäärällä kuin mitä toivotte. Nyt minä ilmoitan teille, että tyttö on minun, olkoot myötäjäiset teidän!"
Andrea Cellini, joka oli jonkin verran omituinen, suuttui tästä hiukan,
mutta muutaman päivän kuluttua Giovanni toi kotiin morsiamensa eikä
pyytänyt koskaan mitään myötäjäisiä. He nauttivat nuoruudestaan ja
pyhästä rakkaudestaan kahdeksantoista vuotta, kuitenkin hartaasti
ikävöiden lasta. Näiden kahdeksantoista vuoden kuluttua hänen vaimonsa
sai, lääkärien ymmärtämättömyyden vuoksi, kaksi kuolleena syntynyttä
poikaa. Sitten hän taas tuli siunattuun tilaan ja synnytti tyttären,
jolle annettiin nimeksi Cosa, minun isoäitini mukaan. Kahden vuoden
kuluttua hän taas tuli siunattuun tilaan, ja kun hänessä, kuten
muissakin tässä tilassa olevissa naisissa, ilmeni oikkuja ja nämä nyt
olivat aivan samat kuin edellisen raskauden aikana, niin pidettiin
aivan varmana, että hän synnyttäisi tytön niinkuin silloinkin, ja
oli päätetty antaa hänelle nimeksi Reparata, äidinäidin mukaan. Ja
tapahtui, että hän sai lapsensa pyhäinmiesten päivän jälkeisenä yönä
puoli viiden aikaan, tasan vuonna 1500. Kätilö, joka tiesi talossa
odotettavan tyttölasta, pesi lapsen, kietoi sen kauniiseen valkoiseen
kapaloon, astui sitten aivan hiljaa Giovannin, minun isäni luo sanoen:
"Minä tuon teille kauniin lahjan, jota te ette odottanut." Isäni, joka
oli todellinen filosofi, asteli edestakaisin ja sanoi: "Minkä Jumala
minulle antaa, se on minulle aina mieluista", ja avatessaan kapalot
hän näki odottamatta pojan. Hän löi yhteen vanhat kätensä, kohotti
silmänsä taivasta kohti ja sanoi: "Herra, minä kiitän sinua kaikesta
sydämestäni. Tämä on minulle hyvin rakas, olkoon hän tervetullut!"
Kaikki läsnäolijat kyselivät häneltä iloisina, minkä nimen hän antaisi
pojalle. Giovanni vastasi vain: "Olkoon hän tervetullut." Ja niin
päätettiin minulle pyhässä kasteessa antaa nimi Benvenuto [Benvenuto =
tervetullut. Suom. huom.], jota nyt Jumalan armosta olen pitänyt koko
elämäni ajan.Minun ollessani noin kolmen vuoden ikäinen eli vielä isoisäni Andrea Cellini, mutta hän oli jo yli sadan vuoden vanha. Eräänä päivänä korjattiin vesijohdon putkea, josta suuri skorpioni oli kenenkään huomaamatta pujahtanut maahan ja mennyt penkin alle; minä näin sen ja juoksin ottamaan sen käteeni. Eläin oli niin suuri, että sen ollessa pienoisessa kädessäni pyrstö pisti esiin toiselta puolen ja molemmat sakset toiselta. Kerrotaan minun juosseen ihastuneena isoisäni luo ja huudahtaneen: "Katso, rakas isoisä, minun kaunista krapuani!" Kun hän huomasi sen skorpioniksi, hän oli vähällä kuolla pelästyksestä ja levottomuudesta minun tähteni, ja mitä hellimmästi hän pyysi minua antamaan sen hänelle. Mutta minä puristin sitä yhä kovemmin, itkin, enkä tahtonut antaa sitä. Isäni, joka sattui olemaan kotona, juoksi huudon kuultuaan luokseni, ja hädissään hän ei tiennyt mitä tekisi, jottei myrkyllinen eläin tappaisi minua. Hän osui samassa näkemään sakset, ja koettaessaan rauhoittaa minua hän leikkasi poikki sekä pyrstön että kynnet. Huomattuaan vaaran olevan ohitse hän piti tätä tapahtumaa hyvänä enteenä.
Olin suunnilleen viiden vuoden vanha, kun isäni oli pienessä kellarissamme, jossa oli pesty pyykkiä ja jonka uunissa paloi vielä oiva tammihalkovalkea; Giovannilla oli viulu kädessä, ja hän soitti ja lauloi yksinään tulen ääressä. Oli hyvin kylmä; siinä katsellessaan tuleen hän huomasi sattumalta tulisinten liekkien keskellä pienen sisiliskon kokoisen eläimen ilakoivan punertavissa liekeissä. Hän huomasi heti, mikä se oli, lähetti hakemaan minua ja sisartani ja näytti sitä meille lapsille antaen minulle samalla aikamoisen korvapuustin, josta minä aloin kiihkeästi itkeä. Hän lohdutteli minua hellin sanoin ja virkkoi: "Rakas, pieni poikaseni, minä en lyönyt sinua sen vuoksi, että olisit tehnyt mitään pahaa, vaan ainoastaan siitä syystä, että sinä muistaisit tämän tulessa näkemäsi sisiliskon olevan salamanterin, jota minun tietääkseni ei vielä kukaan ole nähnyt." Sitten hän suuteli minua ja antoi minulle muutamia kuparikolikoita.
Isäni alkoi opettaa minua soittamaan huilua ja laulamaan, mutta
vaikka olin siinä iässä, jolloin lapset tavallisesti pitävät hyvin
paljon pilleistä ja kaikenlaisista leikkikaluista, oli se minulle
mitä suurimmassa määrin vastenmielistä, ja minä soitin ja lauloin
vain pakosta. Isäni valmisti niihin aikoihin ihmeellisiä puuputkisia
urkuja, syvä-äänisiä klaveereja, parhaimpia ja kauniimpia, mitä siihen
aikaan oli olemassa, viuluja, kitaroita ja mitä sulosointuisimpia ja
erinomaisimpia harppuja. Hän oli myöskin insinööri ja suunnitteli
ihmeellisen taitavasti siltoja, myllyjä ja kaikenlaisia koneita. Hän
oli ensimmäisiä, joka hyvästi osasi kaivertaa norsunluuta, saavuttaen
siinä erinomaisen taidon. Mutta rakastuttuaan tyttöön, josta sittemmin
tuli minun äitini, hän alkoi soitella huilua ehkä enemmän kuin
tarpeellista olisi ollut. Seurauksena oli, että signorian [signoria =
neuvosto. Suom. huom.] soittajat kehoittivat häntä soittamaan heidän
kanssaan. Jonkin aikaa hän soitteli siellä huvikseen, kunnes he lopulta
saivat hänet yhtymään heidän soittokuntaansa.Lorenzo di Medici ja hänen poikansa Piero, jotka pitivät isääni suuressa arvossa, eivät olleet hyvillään siitä, että hän kokonaan antautui huilunsoittoon ja siten laiminlöi muut taitonsa ja ihanan taiteensa, ja he erottivat isäni soittokunnasta. Tästä minun isäni kovasti pahastui, hänen mielestään hänelle oli tehty suurta vääryyttä. Hän ryhtyi kuitenkin taas tarmokkaasti taidettaan harjoittamaan, valmistaen peilin tavallisesta luusta ja norsunluusta, noin kyynärän läpimittaisen, mihin erittäin taitavasti eli piirretty ja leikattu sekä vartalokuvia että lehtikoristeita. Tämä laite oli pyörän muotoinen: keskellä oli peili, sen ympärillä oli seitsemän pyörylää, joihin oli leikattu seitsemän hyvettä norsunluusta ja mustasta luusta. Koko peili sekä hyveenhaltijat olivat siten tasapainossa, että pyörää käännettäessä hyveet liikkuivat; niillä oli jaloissa paino, joka piti ne suorassa. Ja koska hänellä oli jonkin verran latinan kielen tuntemusta, laati hän peilin ympärille runon, jossa lausutaan, että kaikissa onnen vaihteluissa hyve aina pysyy pystyssä:
Rota sum, semper, quoquo me verto, stat Virtus.
Jonkin ajan kuluttua hän sai takaisin huilunsoittajan virkansa. (Vaikka tämä tapahtuikin ennen minun syntymistäni, en kuitenkaan ole tahtonut jättää sitä mainitsematta.) Siihen aikaan olivat kaikki nämä soittajat hyvin arvossa pidettyjä käsityöläisiä, ja heidän joukossaan oli muutamia taitavia villa- ja silkkikankureita. Siksipä isäni ei pitänyt alentavana liittyä heihin; hänen hartain toivonsa maailmassa, mitä minuun tulee, oli, että minusta tulisi suuri soittaja. Minulle oli kaikkein ikävintä maailmassa tämä hänen puheensa, kun hän yhä vakuutteli, että minulla oli siksi suuret taipumukset, että jos vain halusin, minusta voi tulla maailman etevin soittomestari.
Kuten sanottu, isäni oli Medici-suvun uskollinen palvelija ja ystävä. Kun Piero karkoitettiin (1494), uskoi hän isälleni monta tärkeätä asiaa. Kun sitten Piero Soderinista tuli gonfalonieeri, kuului isäni yhä neuvoston soittajiin. Saatuaan tietää, miten lahjakas isäni oli, alkoi Soderini käyttää häntä sotainsinöörin tärkeihin tehtäviin. Ollessaan Firenzessä Soderini piti isääni niin suuressa arvossa kuin suinkin voi toivoa. Siihen aikaan olin vielä aivan pieni, ja isäni kuljetti minut palatsiin ja antoi minun soittaa huilua, ja minä soitin diskanttiääntä yhdessä palatsin soittajien kanssa signorian ulkopuolella, ja minä soitin nuoteista, ja eräs oikeudenpalvelija piti minua sylissään. Soderinia huvitti kuunnella minun puheluani, ja hän antoi minulle makeisia ja sanoi isälleni: "Mestari Giovanni, antakaa hänelle opetusta myöskin toisissa taiteissanne eikä vain soitossa." Siihen isäni vastasi: "Minä en tahdo, että hän perehtyy muuhun taiteeseen kuin soittamiseen ja säveltämiseen; sillä tällä alalla minä toivon tekeväni hänestä erään maailman parhaista, jos Jumala hänelle ikää suo." Siihen sanoi eräs vanhoista herroista: "Mestari Giovanni, tee niinkuin hänen ylhäisyytensä sanoo! Miksei hänestä voisi tulla muutakin kuin hyvä soittaja!" Niin kului jokin aika, kunnes Medicit taas pääsivät valtaan (1512). Medicien palatessa osoitti kardinaali, sittemmin paavi Leo X, isälleni monella tavalla suosiotaan. Medicien palatsissa olevasta vaakunasta oli heidän poissaollessaan poistettu punaiset kuulat ja tunnusmerkit. Heidän palattuaan raapustettiin punainen risti kiireesti pois ja vaakunaan maalattiin punaiset kuulat kullatulle pohjalle sekä paljon muita koristeita. Isäni, jolla luonnostaan oli taipumusta runoilemiseen sekä ennustajan lahjoja, mitkä hänelle varmasti oli taivaasta annettu, kirjoitti heti kun se oli paljastettu neljä säettä vaakunan alle, ja ne kuuluivat näin:
"Tää kilpi, jota verhos aika musta
niin kauan pyhän, lempeen ristin alla,
taas kunniassaan, hahmoll' iloisalla
nyt vartoo paavinvallan kirkastusta".Koko Firenze luki tämän epigrammin. Muutamaa päivää myöhemmin kuoli paavi Julius II. Kardinaali di Medici matkusti Roomaan, ja vastoin kaikkien epäilyksiä hänet valittiin paaviksi. Hänestä tuli Leo X. Isäni lähetti hänelle nelisäkeisen ennustuksensa. Paavi lähetti hänelle terveisiä, kehoittaen häntä tulemaan Roomaan; sitä hänen ei tarvitsisi katua. Isääni ei haluttanut lähteä, ja kiitoksen asemesta häneltä riistettiin hänen virkansa palatsissa, silloin kun Jacopo Salviatista tehtiin gonfalonieeri. Tästä johtui, että minä menin kultasepän oppiin. Osaksi opiskelin tätä taitoa, osaksi soittelin paljon vasten tahtoani.
Pyysin isältäni, että hän sallisi minun piirtää muutaman tunnin päivässä, lopun ajasta minä kyllä soittaisin, vain tehdäkseni hänelle mieliksi. Hän sanoi silloin minulle: "Sinua ei siis soittaminen miellytä?" Minä vastasin: "Ei." Sillä minusta tämä taide oli mitätön sen rinnalla, joka minulla oli mielessäni. Tämä saattoi minun isäni epätoivoiseksi, ja hän pani minut oppiin kavalieri Bandinellon isän luokse, jonka nimi oli Michelangelo ja joka oli kultaseppä Pinzi di Montesta. Hän oli hyvin taitava ammatissaan, mutta ei ollut tunnettua sukua: erään hiilikauppiaan poika. En sano tätä halventaakseni Bandinelloa, joka oli sukunsa maineen perustaja. Kunpa se vain olisi tapahtunut oikealla tavalla! Mutta miten asian laita lieneekään, minun asiani ei ole sanoa mitään hänestä. Oltuani tämän Michelangelon luona vain muutaman päivän isäni otti minut pois sieltä, sillä hän ei voinut elää näkemättä minua aina luonaan, ja niin täytyi minun taas vasten tahtoani soittaa, kunnes täytin viisitoista vuotta. Jos tahtoisin kirjoittaa kaikista ihmeellisistä kokemuksistani, joita minulla oli tuohon ikääni ehdittyäni, ja kaikista suurista hengenvaaroista, joissa olin, niin varmasti lukijani hämmästyisivät; mutta etten olisi liian pitkäveteinen, sivuutan ne, koska minulla on muutenkin kylliksi kertomista.
Viisitoistavuotiaana menin vasten isäni tahtoa oppiin erään Antonio Sandro nimisen kultasepän luo, jonka liikanimi oli Marcone kultaseppä. Hän oli erinomainen työntekijä ja muuten hyvin kunnon mies, ylväs ja vapaa kaikissa teoissaan. Isäni ei tahtonut, että hän antaisi minulle palkkaa niinkuin muille oppipojille, jotta minä, joka omasta halustani harrastin taidetta, myöskin voisin piirustaa silloin kun minua halutti. Se oli minulle hyvin mieluisaa, ja oivallinen mestarini oli minuun hyvin tyytyväinen. Hänellä oli vain yksi poika, jolle hän antoi monta tehtävää, säästääkseen minua. Intoni ja taipumukseni olivat niin suuret, että muutamien kuukausien kuluttua kykenin kilpailemaan työpajan taitavien, jopa kaikkein taitavimpien työmiesten kanssa; aloinpa saada hedelmiäkin ponnistuksistani. Siitä huolimatta en laiminlyönyt ilahduttaa hyvää isääni puhaltamalla vuoroin huilua, vuoroin torvea, ja aina hän kuunteli soittoani kyynelsilmin ja syvään huoaten. Hyvin usein tein näin hänelle mieliksi, ja olin olevinani niinkuin se olisi ollut minullekin hyvin mieluista.
TOINEN LUKU.
Kirjoittaja karkoitetaan erään tappelun vuoksi Sienaan, saa työtä
kultaseppä Castorolta. Palaa kuuden kuukauden kuluttua Firenzeen;
lähtee Bolognaan, jatkaa siellä sekä soittoa että kultasepän
ammattia; palaa Firenzeen. Karkaa veljensä aiheuttaman riidan
vuoksi kotoaan; viipyy vuoden Pisassa kultaseppä Ulivieri della
Chiostran luona. Tutkii Pisan muinaismuistoja ja palaa sairaana
Firenzeen. Paranee, alkaa taas työskennellä Marconen työpajassa.
Kuvanveistäjä Pietro Torigiani saapuu Firenzeen.Minulla oli veli, kaksi vuotta minua nuorempi, hyvin rohkea ja tulinen. Sittemmin hänestä tuli parhaimpia sotilaita siitä koulusta, jonka perusti tuo ihmeellinen Giovanni di Medici, herttua Cosimon isä. Tämä poika oli noin neljäntoista ikäinen, kun hän oli eräänä sunnuntaina, vähää ennen keskiyötä, San Gallon ja Pintin porttien välissä, joutunut riitaan erään kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen kanssa. He uhkasivat toisiaan miekat kädessä; hän ahdisti urheasti vastustajaansa, jopa haavoittikin häntä pahanlaisesti. Saapuvilla oli paljon ihmisiä, joista useat olivat tuon nuorukaisen sukulaisia. Nähdessään hänen käyvän huonosti he tarttuivat kiviin, ja yksi niistä osui veliparkaani päähän; tämä kaatui heti maahan, näyttäen kuolleelta. Tulin sattumalta paikalle, vaikka ilman ystäviä ja aseita, huusin veljelleni minkä jaksoin, että hän vetäytyisi pois, sillä jo riitti mitä hän oli tehnyt, mutta juuri silloin hän kaatui. Juoksin nopeasti ottamaan hänen miekkansa ja siinä hänen vieressään puolustauduin monia miekkoja ja kiviä vastaan, enkä väistynyt hänen vierestään, ennen kuin San Gallon portista muutamia urheita sotilaita tuli vapauttamaan minut raivostuneiden vastustajieni käsistä ihmetellen, että niin nuori mies oli niin uljas. Kannoin hengettömältä näyttävän veljeni kotiin, missä hänet suurella vaivalla saatiin virkoamaan. Kahdeksan neuvosto ajoi vastustajamme muutamiksi vuosiksi maanpakoon ja meidät kuudeksi kuukaudeksi kymmenen penikulman päähän kaupungista. Minä sanoin veljelleni: "Tule kanssani!" ja niin läksimme isäparkani luota, ja sen sijaan että hän olisi antanut meille rahaa, jota hänellä ei ollut, hän antoi meille siunauksensa.
Minä läksin Sienaan erään kunnon miehen luo, jonka nimi oli Francesco Castoro. Olin jo kerran ennenkin paennut kotoani hänen luokseen ja viipynyt muutamia päiviä tehden kultasepän työtä, kunnes isäni oli antanut hakea minut pois. Francesco tunsi minut heti ja antoi minulle työtä ja vapaan asunnon koko Sienassa oloni ajaksi; veljeni ja minä jäimme sinne useaksi kuukaudeksi. Veljeni oli alkanut lukea latinaa, mutta hän oli niin lapsellinen, ettei ollut vielä päässyt hyveen makuun, vaan huvitteli ulkona.
Sitten salli kardinaali di Medici, myöhemmin paavi Clemens VII, isäni pyynnöstä meidän palata Firenzeen. Eräs isäni oppilas, pahansuopa heittiö, kehoitti kardinaalia lähettämään minut opiskelemaan soittotaidetta Bolognaan, erään siellä asuvan suuren Antonio nimisen mestarin luokse, joka oli todellakin oivallinen taituri soittotaidon alalla. Kardinaali vakuutti isälleni, että jos tämä lähettäisi minut sinne, hän antaisi minulle sekä suosituskirjeen että avustusta. Isäni, joka ei olisi voinut parempaa toivoa, lähetti minut, ja halukkaana näkemään maailmaa minä läksin mielelläni.
Saavuttuani Bolognaan rupesin erään mestari Ercole dei Pifferon oppilaaksi ja aloin ansaita. Joka päivä kävin soittotunnillani, ja muutamissa viikoissa olin suuresti edistynyt tässä kirotussa soitossa. Mutta vielä enemmän edistyin kultasepäntaidossani; sillä kun tuolta mainitulta kardinaalilta en saanut minkäänlaista avustusta, menin erään bolognalaisen Scipione Cavaletti nimisen miniatyyrimaalarin oppilaaksi. Hänen luonaan piirustin ja sain tehdä työtä eräälle Graziadio nimiselle juutalaiselle ja ansaitsin siten jotenkin hyvästi.
Kuuden kuukauden kuluttua palasin Firenzeen, Pierino Pifferon, isäni entisen oppilaan suureksi harmiksi. Mutta isäni mieliksi minä kuitenkin kävin hänen kotonaan soittamassa huilua ja torvea yhdessä hänen veljensä Girolamon kanssa, joka oli muutamaa vuotta nuorempi Pieroa ja oli kovin kunnollinen ja hyvä poika, aivan veljensä vastakohta. Eräänä päivänä isäni tuli tämän Pierinon kotiin saadakseen kuunnella meidän soittoamme. Hän iloitsi suuresti minun soitostani ja sanoi: "Tahdon kuitenkin tehdä hänestä suuren säveltaiteilijan välittämättä niistä, jotka ovat koettaneet minua siitä estellä." Pierino vastasi siihen sanoen niin kuin totuus oli: "Paljon enemmän hyötyä ja kunniaa olisi teidän Benvenutollenne kultasepän taiteesta kuin tästä huilun puhaltamisesta." Isäni suuttui kovin näistä sanoista, varsinkin kun tiesi minun olevan Pieron kanssa samaa mieltä, ja hän sanoi vihaisena: "Tiesin kyllä, että juuri sinä koetat estää tämän hartaimman toiveeni toteutumista; sinä sait senkin aikaan, että minä menetin paikkani palatsissa, palkiten näin kiittämättömyydellä suuren hyväntyöni. Minä hankin sinulle paikan ja sinä otit minulta paikan. Minä olen opettanut sinulle soitossa kaiken mitä sinä osaat, ja sinä yllytät poikaani vastustamaan minua. Mutta muistakin profeetalliset sanani: ei kulu vuotta, ei kuukautta, ei monta viikkoakaan, ennen kuin alhainen kiittämättömyytesi saattaa sinut turmioon." Tähän Pierino vastasi: "Mestari Giovanni, enin osa ihmisiä tulee vanhuudessaan höperöiksi, niin on käynyt teidänkin. Eipä se minua ihmetytä, sillä te olette vapaasti antanut pois kaiken omaisuutenne, ajattelematta, että olisitte voinut säästää jotakin lapsillennekin. Minäpä teen päinvastoin, jätän niin paljon lapsilleni, että he voivat muistaa teidänkin lapsianne." Tähän isäni vastasi: "Huono puu ei tuota milloinkaan hyviä hedelmiä, ja päinvastoin; ja sen sanon sinulle: koska sinä olet paha, tulevat sinun poikasi köyhiksi ja narreiksi ja joutuvat minun kunnollisten ja rikkaitten poikieni palvelukseen."
Sitten me poistuimme talosta, ja monta kiivasta sanaa vaihdettiin vielä molemmin puolin. Mutta minä, joka olin hyvän isäni puolella, lupasin poistuessani tästä talosta hänen kanssaan, kostaa ne vääryydet, jotka tämä kelvoton mies oli tehnyt hänelle, jos hän sallisi minun antautua kokonaan piirustustaidetta harjoittamaan. Isäni vastasi: "Rakas poikani, minäkin olen ollut taitava piirtäjä; etkö sinä nyt tahtoisi virkistääksesi minua monien vaikeiden ponnistusteni jälkeen ja rakkaudesta minuun, joka olen sinun isäsi, joka olen sinut kasvattanut ja antanut perustan monille taidoillesi, joskus kuin levoksi kaiken muun lomassa, ottaa käteesi huilun ja ihanan torven ja soittaa omaksi iloksesi?" Minä vastasin tekeväni sen rakkaudesta häneen. Hyvä isäni vastasi, että minä taidollani ja hyveilläni parhaiten kostin ne vääryydet, jotka hän oli saanut vihollisiltaan kokea.
Ei ollut kulunut kuukauttakaan tästä tapahtumasta, kun Pierino, joka oli antanut rakentaa holvin sen talon kellariin, jossa hän asui Via dello Studion varrella, eräänä päivänä oli ystäviensä kanssa holvin yläpuolella olevassa huoneessa. Hän puhui isästäni, mestaristaan, ja ivaili uhkausta, että hänen piti mennä perikatoon. Tuskin tämä oli sanottu, niin holvi murtui, lieneekö se ollut huonosti muurattu tai oliko se Jumalan rankaiseva sallimus. Hän putosi kellariin, ja holvin kivet ja tiilet, jotka murtuivat hänen mukanaan, taittoivat hänen molemmat jalkansa; mutta kaikki ne, jotka olivat hänen kanssaan, jäivät holvauksen äärimmäiselle reunalle, eikä kenellekään tullut vahinkoa, ja heidän hämmästyksensä oli suuri, varsinkin muistaessaan miten hän äsken oli lausunut herjaussanoja. Saatuaan kuulla tästä tapahtumasta isäni lähti aseistettuna tapaamaan onnetonta ja sanoi hänelle: "Oi, Piero, rakas oppilaani, onnettomuutesi surettaa minua. Mutta jos oikein muistat, eipä ole kulunut siitä kovinkaan pitkää aikaa, kun sinua varoitin. Ja niin toteutuu sekin, mitä sanoin sinulle pojistasi ja omista pojistani." Vähän tämän jälkeen onneton Pierino kuoli saamistaan vammoista, jättäen jälkeensä kunnottoman vaimon ja pojan, joka muutamaa vuotta myöhemmin kerjäsi minulta almuja Roomassa. Autoin häntä, sillä se on luonteeni mukaista, ja muistelin kyynelsilmin Pierinon onnellista elämää tuona aikana, jolloin isäni lausui kohtalokkaan ennustuksensa hänelle. Ja tästä on jo puhuttu tarpeeksi, mutta älköön kukaan pilkatko kunnon miehen ennustuksia, sillä hän ei puhu itsestään, vaan Jumalan ääni puhuu hänessä.
Minä pysyin uskollisena kultasepän taiteelle, ja siten kykenin avustamaan hyvää isääni. Veljeni Cecchinon hän oli pannut lukemaan latinaa, kuten jo aikaisemmin mainitsin, sillä samoin kuin isäni toivoi minusta säveltaiteilijaa, hän toivoi veljestäni, joka oli minua nuorempi, lakimiestä. Mutta hän ei voinut kahlita meidän kumpaisenkaan luontaisia taipumuksia, joten minä jatkoin piirustamistani, ja veljeni, jolla oli komea ja ryhdikäs ulkomuoto, mieltyi kokonaan aseiden käyttöön.
Kerran tuli veljeni tuon suurenmoisen di Medicin sotakoulusta käynnille kotiin; minä en silloin ollut kotona. Ja koska hän oli hyvin huonosti vaatteilla varustettu, hän taivutti sisaremme isäni tietämättä antamaan itselleen minun aivan uuden viittani ja takkini, jotka olin teettänyt itselleni. Sillä paitsi sitä, että ahkeruudellani avustin isääni ja hyviä sisariani, olin myöskin ostanut itselleni uudet hyvät vaatteet. Kotiin saavuttuani huomasin tulleeni petetyksi, veljeni oli vienyt vaatteeni. Silloin kysyin isältäni, minkä vuoksi hän salli sellaisen vääryyden tapahtua, kun minä kuitenkin niin ahkerasti tein työtä häntä auttaakseni. Tähän hän vastasi, että minä olin hänen hyvä poikansa; sen, minkä luulin kadottaneeni, olin moninkertaisesti saava takaisin, sillä Jumala on itse säätänyt, että ne, joilla jotakin on, antavat niille, joilla ei mitään ole. Jos minä rakkaudesta häneen annoin tämän vääryyden anteeksi, niin Jumala kyllä edelleenkin oli auttava minua menestymään kaikin tavoin.
Vastasin kiivaasti köyhälle, huolestuneelle isälleni, kokematon poika
kun olin. Otin sitten kurjat vaateriepuni ja vähät roponi ja läksin
suoraa päätä eräälle kaupungin portille; mutta kun en tietänyt, mikä
portti johti Roomaan, niin jouduinkin Luccaan ja Luccasta Pisaan.
Saavuttuani Pisaan – taisinpa silloin olla noin kuusitoistavuotias
pysähdyin keskimmäiselle sillalle, kalaportaiden lähelle, erään
kultasepän myymälän eteen [Sekä Firenzessä että Pisassa on kultasepän
myymälöitä siltojen molemmin puolin] ja jäin tarkkaavana katselemaan
mestarin työskentelyä. Tämä mestari kysyi, kuka minä olin ja mikä oli
ammattini. Vastasin osaavani jonkin verran hänen ammattiaan. Tämä
kunnon mies kutsui minut sisään myymäläänsä ja pani heti minut työhön
sanoen: "Sinun rehellinen muotosi takaa minulle, että olet kunnon
mies." Heti hän pani eteeni kultaa, hopeaa ja jalokiviä. Seuraavan
päivän iltana hän vei minut kotiinsa, missä hän eli kunniallisesti
kauniin vaimonsa ja pienten tyttöjensä kera. Nyt muistui mieleeni,
miten huolissaan hyvä isäni mahtoi olla minun tähteni, jonka vuoksi
kirjoitin hänelle, että olin erään Ulivieri di Chiostra-nimisen
erittäin kunnon miehen kotona ja että hänen kanssaan valmistelin suuria
ja kauniita töitä. Hän sai olla minusta huoleton, koska tein parhaani
oppiakseni jotakin, toivoinpa piankin taidollani tuottavani hänelle
sekä hyötyä että kunniaa. Hyvä isäni vastasi heti kirjeeseeni: Poikani,
rakastan sinua niin suuresti, että jos vain suinkin olisi ollut
mahdollista, olisin tullut sinua hakemaan, sillä totisesti olen kuin
vailla silmieni valoa, kun en saa sinua nähdä niin kuin olen tottunut.
Tahdon opettaa perheeni elämään hyveellisesti, johon sinäkin pyrit
parhaasi mukaan. Toivon hartaasti, että pidät mielessäsi nämä neljä
yksinkertaista sanaa niitä milloinkaan unohtamatta: "Nella casa che tu vuoi stare,
vivi onesto e non vi rubare."
["Kodissa, jossa tahdot olla,
elä kunniallisesti äläkä häiritse sitä."]Joutuipa tämä kirje mestarini Ulivierin käsiin, joka luki sen salaa minulta; myöhemmin hän kyllä tunnusti minulle lukeneensa sen ja lausui minulle seuraavat sanat: "Benvenuto ystäväni, sinun hyvä ulkomuotosi ei ole pettänyt minua, sen todistaa minulle isäsi kirje, joka on joutunut käsiini; se osoittaa myöskin hänen olevan hyvän ja kunnon miehen. Ole siis kuin kotonasi ja niinkuin isäsi kanssa."
Pisassa ollessani kävin katsomassa campo santoa [Campo santo:
hautausmaa] ja löysin sieltä hyvin kauniita muinaisesineitä, varsinkin
marmorisia sarkofageja; näin monessa muussakin paikassa Pisassa ihania
antiikin taideluomia, joita joka päivä kävin katselemassa minkä vain
töiltäni kerkesin. Mestarini tuli hyvin ystävällisenä tervehtimään
minua pieneen huonepahaiseen, jonka hän oli minulle antanut, ja
nähtyään miten tarkasti käytin jokaisen hetken, hän kiintyi minuun
niinkuin olisi ollut isäni. Edistyin suuresti sinä yhtenä vuotena,
jonka siellä olin, ja valmistin kullasta ja hopeasta erinomaisen
kauniita töitä, jotka innostuttivat minua mitä kiihkeimmin pyrkimään
yhä eteenpäin. Isäni kirjoitti sillä välin minulle ja pyyteli
valitellen minua palaamaan luokseen, ja jokaisessa kirjeessään hän
muistutti, etten unohtaisi soittoani, jonka hän niin suurella vaivalla
oli minulle opettanut. Sen johdosta kadotin heti halun milloinkaan
palata hänen luokseen, sillä niin suuresti inhosin tuota kirottua
huilunsoittoa. Minusta tuntui todellakin kuin paratiisissa ololta tämä
Pisassa viettämäni vuosi, sillä siellä ei minun tarvinnut soittaa.
Vuoden lopulla mestari Ulivierin oli lähdettävä Firenzeen myymään
muutamia omistamiaan kulta- ja hopeaesineitä; ja koska minä olin
saanut epäterveellisestä ilmanalasta hiukan kuumetta, niin läksin
sen ja mestarini kera Firenzeen. Siellä isäni otti mestarini mitä
sydämellisimmin vastaan, ja salaa minulta hän pyysi tältä hyvin
hartaasti, ettei hän ottaisi minua enää mukaansa Pisaan. Olin sairaana
noin kaksi kuukautta, ja isäni hoiti ja lääkitsi minua mitä suurimmalla
huolella ja hellyydellä, yhä uudelleen päivitellen minulle, että
kesti tuhannen vuotta, ennen kuin paranin, niin että hän taas saisi
kuulla minun soittavan. Ja näin puhuessaan tästä soittamisesta ja
pidellessään sormiaan valtimollani – sillä hän oli jonkin verran
perehtynyt lääkitsemistaitoon sekä ymmärsi latinankielistä kirjoitusta
– hän tunsi valtimossani heti alettuaan puhella soitosta suurta
kiihtymystä, ja silloin hän huolestuneena ja kyynelsilmin poistui
luotani. Huomatessani hänen olevan näin kovin alakuloisen pyysin erään
siskoistani tuomaan minulle huiluni. Vaikka vielä olinkin kuumeessa,
niin tämä helposti käsiteltävä soittokone ei tuottanut minulle
vähintäkään rasitusta. Ja minä soitin niin taitavasti sekä sormin että
huulin, että isäni, joka sattumalta astui luokseni, siunasi minua
tuhannen kertaa, vakuuttaen minun suuresti edistyneen sinä aikana,
jonka olin ollut poissa hänen luotaan, ja pyysi minua yhä ahkeroimaan
eteenpäin, etten laiminlöisi näin suurta Jumalan lahjaa.Kun taas paranin, palasin Marcone ystäväni luo, tuon samaisen kultasepän ja kunnon miehen töihin, ja ansioillani minä avustin isääni ja kotiani. Näihin aikoihin saapui Firenzeen eräs kuvanveistäjä Piero Torigiani. Hän tuli Englannista oleskeltuaan siellä useita vuosia; ja koska hän oli tämän minun mestarini hyvä ystävä, niin kävi hän usein tämän luona. Nähtyään minun työni ja piirustukseni hän sanoi: "Olen tullut Firenzeen pestaamaan mahdollisimman monta nuorta miestä lähtemään mukaani. Minulla on tekeillä suuri työ kuninkaalleni, jonka vuoksi haluaisin firenzeläisiä avukseni, ja koska sinun sekä työskentelytapasi että piirustuksesi ovat enemmän kuvanveistäjän kuin kultasepän, ja minulla on suuria pronssitöitä tehtävänä, niin voit minun luonani tulla taitavaksi ja rikkaaksi." Tämä mies muistutti enemmän urheaa sotilasta kuin kuvanveistäjää. Hänen mahtipontiset liikkeensä, hänen sointuva äänensä ja hänen tapansa rypistää kulmakarvojaan voi peloittaa rohkeimmankin miehen; joka päivä hän kertoi meille tappeluistaan englantilaisroistojen kanssa. Näin laverrellessaan hän tuli myös kerran puhuneeksi Michelangelo Buonarottista; siihen antoi aiheen eräs minun tekemäni piirustus, jäljennös eräästä jumalallisen Michelangelon kartongista. Tämä kartongi oli ensimmäinen kaunis osoite Michelangelon ihmeteltävästä neroudesta; hän oli tehnyt sen kilpailussa erään toisen (Lionardo da Vincin) kanssa, ja taideteokset olivat aiotut signoria-palatsin suurta kokoussalia varten. Ne esittivät firenzeläisiä valtaamassa Pisaa, ja ihmeellinen Lionardo da Vinci oli valinnut kuvattavakseen lippujen valtaamisen ratsumiestaistelussa. Hän oli tehnyt tämän jumalallisemmin kuin kuvitella taitaa. Michelangelo Buonarotti sitä vastoin oli kuvannut joukon jalkaväkeä uimassa kesällä Arnossa; samassa hetkessä puhalletaan taisteluun, ja alastomat sotilaat tarttuvat kiireesti aseisiin, tehden sen niin kaunein ja sulavin liikkein, ettei antiikista eikä nykyajasta löydetä toista teosta, joka kohoaisi sen rinnalle täydellisyydessä. Ja kuten jo sanoin, suuren Lionardo da Vincin kartongi oli myöskin mitä ihanin ja ihmeellisin. Näistä kartongeista oli toinen Medicien palatsissa ja toinen paavin salissa. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, ne ovat koko maailman oppikouluna. Kun Michelangelo myöhemmin maalasi paavi Juliuksen suuren kappelin, ei hänen onnistunut puoleksikaan saavuttaa tätä täydellisyyttä; hänen neroutensa ei kohonnut enää milloinkaan näiden ensimmäisten harjoitelmien tasolle.
KOLMAS LUKU.
Kieltäytyy lähtemästä Torigianin kera Englantiin; tutkii
Michelangelon työtapaa sekä Filippino Lippin piirustuksista
Rooman muinaismuistoja. Valmistaa Francesco Salimbenen luona
vyösoljen. Lähtee Roomaan Tasson, puunleikkaajan, kanssa.
Firenzuola di Lombardian työpajassa hän valmistaa suola-astian;
vaihtaa mestaria, joutuen väittelyyn mainitun Firenzuolan kanssa.
Jatkaa työskentelyä Paolo Arsago Milanolaisen kanssa, ansaitsee
hyvästi, auttaa isäänsä. Palaa Firenzeen Salimbenen luokse.
Valmistaa hyvin kauniiksi kehutun hopeaisen sydänlukon. Hänen
toverinsa alkavat kadehtia hänen taitavuuttaan. Joutuu riitaan
erään Guascontin kanssa, jota hän taistelussa haavoittaa. Hänen
on pakko paeta munkin puvussa ja palaa Roomaan.Palatkaamme taas Piero Torigianiin, joka minun piirustukseni kädessään lausui näin: "Tämä Buonarotti ja minä kävimme poikina piirustamassa Carminen kirkossa Masaccion freskojen mukaan. Ja koska Buonarottin oli tapana pilkata kaikkia siellä piirustavia, niin hän kiusasi eräänä päivänä myöskin minua, ja se harmitti minua tavallista enemmän. Silloin minä löin nyrkilläni niin voimakkaasti häntä nenään, että luut ja rustot tuntuivat nyrkissäni pehmeiltä kuin pannukakku: niinpä olenkin merkinnyt hänet elinajakseen." Nämä sanat sytyttivät minussa sanomattoman vihan, olivathan jumalaisen Michelangelon työt silmieni edessä, niin ettei minulta ainoastaan häipynyt kaikki halu seurata häntä Englantiin, vaan enpä edes sietänyt enää nähdä koko miestä.
Jatkoin siis yhä opiskeluani Firenzessä Michelangelon ihanaa työtapaa seuraten enkä ole siitä milloinkaan luopunut. Näihin aikoihin tutustuin ja solmin ystävyysliiton erään ikäiseni miellyttävän nuorukaisen kanssa, joka myöskin oli kultaseppä. Hänen nimensä oli Francesco, kuuluisan maalarin Filippo Lippin poika. Yhdessä työskennellessämme kasvoi ystävyytemme niin, ettemme voineet olla toisistamme erossa, ei yöllä eikä päivällä. Hänen kotinsa oli täynnä kauniita harjoitelmia, jotka hänen taitava isänsä oli piirustanut Rooman ihanien muinaismuistoesineiden mukaan; niitä oli monta kirjaa täyteen piirrettyinä. Nämä nähtyäni minä niihin suuresti ihastuin, ja lähes kaksi vuotta teimme yhdessä työtä.
Samoihin aikoihin minä valmistin hopeaisen korkokuvan, pienen lapsen käden kokoisen. Tämä työ oli miehen vyösolki, siihen aikaan olivat sen kokoiset käytännössä. Minä olin kaivertanut siihen antiikin tapaan lehtiryhmien ympäröimiä lapsenpäitä ja muita kauniita kuvakilpiä. Tämän työni valmistin erään Francesco Salimbenen työpajassa. Kultaseppien kilta, jolle tämä työni näytettiin, kiitteli minua taitavimmaksi kaikista nuorista miehistä tämän taiteen alalla.
Eräs Giovanbatista, Tassoksi kutsuttu, ammatiltaan puunleikkaaja ja melkein minun ikäiseni, alkoi jutella minulle haluavansa kernaasti tulla minun mukaani, jos minä lähtisin Roomaan, sillä hän tiesi minun soittamisen vuoksi taas riitaantuneen isäni kanssa. Niinpä minä sanoin tälle Tassolle: "Jospa sinä olisitkin muuta kuin vain suunsoittaja ja tyhjäntoimittaja." Tämä samainen Tasso vastasi minulle: "Minäkin olen riitaantunut äitini kanssa; jos minulla olisi vain sen verran rahoja, että pääsisin Roomaan, niin enpä totta totisesti palajaisi kotiin edes työhuonerähjääni sulkemaan." Näihin hänen sanoihinsa minä lisäsin, että jos hänen sen vuoksi oli pakko jäädä, niin minulla oli taskussani kyllä sen verran rahoja, että ne riittäisivät meille molemmille Roomaan asti. Näin yhdessä jutellen me olimme huomaamatta saapuneet San Pietro Gattolinin portille, jolloin minä sanoin: "Tasso ystäväni, on Jumalan johdatus, että tietämättämme olemme saapuneet tälle portille; ja tässä ollessamme minusta näyttää kuin olisimme jo ehtineet puolitiehen." Näin astelimme edelleen ja tietä eteenpäin tallustellessamme arvelimme keskenämme: "Mitähän sanovat vanhuksemme tänä iltana?" Tämän sanottuamme päätimme yksimielisesti, ettemme ajattelisi heitä, ennen kuin olimme perillä Roomassa, ja niin astelimme melkein ääneti Sienaan asti. Sienaan saapuessamme Tasso väitti jalkansa niin kipeytyneen, ettei hän muka jaksanut enää eteenpäin, ja hän pyysi minulta rahaa lainaksi päästäkseen Firenzeen. Siihen minä vastasin: "Silloin minulle ei jäisi sen vertaa, että voisin jatkaa matkaani edelleen. Olisit ajatellut tätä ennen kuin lähdit Firenzestä. Jos sinä jalkasi vuoksi et voi minua seurata, niin kyllä löydämme hevosen, joka on paluumatkalla Roomaan, eikä sinulla silloin ole tätä veruketta millä kieltäytyisit tulemasta edelleen." Minä vuokrasin hevosen, ja koska en saanut häneltä vastausta, niin ratsastin portille, josta lähtee tie Roomaan. Nähtyään nyt minut näin päättäväisenä hän alkoi nuristen ontua hölkytellä jäljestäni. Saavuttuani portille minun tuli sääli toveriani ja odotin häntä ja otin hänet hevosen selkään sanoen: "Mitä sanoisivatkaan ystävämme meistä, jos jäisimme tänne Sienaan emmekä yrittäisikään Roomaan asti." Toverini myönsi minun olevan oikeassa, ja ollen iloluonteinen hän alkoi pian nauraa ja laulaa, ja niin me yhäti laulellen ja ilakoiden jatkoimme matkaamme Roomaan.
Minä olin yhdeksäntoistavuotias. Saavuttuamme Roomaan menin erään Firenzuola di Lombardia nimisen mestarin työpajaan. Hän oli erinomaisen taitava tekemään juomapikareita ja suurempia töitä. Näytettyäni hänelle sen vyösoljen luonnoksen, jonka olin tehnyt Salimbenen luona Firenzessä, hän ihastui siihen ylen määrin ja kääntyi sitten erään Gianotto Gianottin, firenzeläisen oppilaansa, puoleen, joka jo pari vuotta oli työskennellyt hänen luonaan, ja sanoi näin: "Tämä on niitä firenzeläisiä, jotka jotakin osaavat, mutta sinä olet niitä, jotka eivät mitään osaa." Minä tunsin tämän Gianotton ja käännyin puhuttelemaan häntä, sillä ennen Roomaan lähtöäni olimme usein piirustaneet yhdessä ja olimme aina olleet hyviä tovereja. Mutta nyt hän oli siinä määrin loukkaantunut mestarin sanoista, ettei ollut tuntevinaankaan minua eikä edes tietävinään kuka minä olin. Silloin minä sanoin hänelle puolestani suuttuneena: "Gianotto, sinä toverini, jonka kanssa niin monta kertaa olen ollut yhdessä, jonka talossa olen piirustanut ja syönyt ja juonut ja nukkunut, enpä tarvitse sinun todisteitasi tälle kunnon miehelle, mestarillesi, sillä toivonpa totisesti ilman sinunkin apuasi kätteni töiden osoittavan hänelle mikä olen."
Sanottuani nämä sanat Firenzuola, joka oli hyvin kiivas ja kunnon mies, kääntyi Gianotton puoleen, sanoen: "Lurjus, etkö häpeä noin kohdella entistä toveriasi!" Yhtä kiivaana hän kääntyi minunkin puoleeni sanoen: "Mene työpajaani ja tee niinkuin olet sanonut ja näyttäkööt kätesi, mikä olet miehiäsi!" Ja hän antoi minun tehtäväkseni valmistaa kauniin hopeatyön eräälle kardinaalille. Se oli lipas, jäljennös Panteonin ulkopuolella olevasta porfyyrisesta sarkofagista. Jäljentäessäni sitä koristelin sen vielä monenlaisilla kuvakilvillä omasta päästäni, niin että mestari näytteli sitä tovereilleen ylvästellen siitä, että näin kaunis työ oli tehty hänen työpajassaan. Se oli vain puolen kyynärän pituinen ja siten valmistettu, että sitä voi käyttää suola-astiana juhlapöydällä. Tämä oli minun ensimmäinen raha-ansioni Roomassa. Osan tästä ansiostani lähetin hyvän isäni ylläpidoksi, loput kätkin omaa elantoani varten; sillä niin kauan kuin ne riittivät, tutkin ahkerasti muinaismuistoja. Kun rahat loppuivat, minun oli pakko palata työpajaan töihin. Mutta Tasso toverini ei viipynyt kauan Roomassa, vaan palasi pian Firenzeen.
Otin vastaan uusia töitä ja saatuani ne valmiiksi halusin vaihtaa opettajaa, sillä eräs milanolainen mestari Paolo Arsago oli pyytänyt minua luokseen. Tästä joutui Firenzuola kiihkeään riitaan Arsagon kanssa, sanoen hänelle minun läsnäollessani muutamia loukkaavia sanoja, jonka vuoksi pidin uuden mestarini puolta. Sanoin syntyneeni vapaaksi ja yhtä vapaana halusin elää; eikä minulla ollut hänen suhteensa mitään moittimista, vielä vähemmin hänellä minun suhteeni, koska hänellä sovitusta palkkiosta oli vielä muutamia skudoja maksamatta, ja vapaana työntekijänä halusin mennä mihin minua miellytti, enhän sillä ketään vahingoittanut. Myöskin tämä uusi mestarini sanoi pari sanaa kieltäen houkutelleensa minua ja kehoitti minua palaamaan Firenzuolan luo. Tähän minä lisäsin, etten tiennyt tehneeni kenellekään vääryyttä, olin lopettanut alkamani työt ja tahdoin nyt olla oma herrani enkä tahtonut olla kenenkään käskettävänä. Joka tarvitsi minua, hän sai sopia siitä kanssani. Tähän sanoi Firenzuola: "Minä en halua olla missään tekemisissä sinun kanssasi. Älä tule enää milloinkaan silmieni eteen."
Minä muistutin häntä rahoistani. Hän vastaili minulle ivallisesti; mutta minäpä sanoin hänelle, että yhtä taitavasti kuin olin käyttänyt rautaa ja terästä töissäni, jotka hän oli nähnyt, yhtä hyvin käyttäisin miekkaa vaatiakseni häneltä aherrusteni palkan. Siinä näin puhuessani pysähtyi kaupan edustalle sattumalta vanha mies nimeltä Antonio da San Marino. Hän oli Rooman etevin kultaseppä, ja olipa hän ollut Firenzuolan oppimestari. Hän kuunteli minun puolustustani, jonka sanoin niin selvästi, että sen hyvästi käsitti, ja heti hän oli minun puolellani käskien Firenzuolan maksaa saatavani. Syntyi kiivas ottelu, sillä Firenzuola oli paljon taitavampi aseiden käytössä kuin kultasepäntöissä. Mutta viimein pääsi järki voitolle, ja minua auttoi oma jyrkkyyteni, niin että minä sain kuin sainkin palkkani. Aikaa myöten Firenzuola ja minä tulimme sitten kuitenkin niin hyviksi ystäviksi, että minä hänen pyynnöstään olin hänen poikansa kummina. Työskennellessäni tämän mestari Paolo Arsagon luona ansaitsin hyvin ja lähetin aina suurimman osan isälleni. Kahden vuoden kuluttua palasin hyvän isäni pyynnöstä Firenzeen ja aloin taas työskennellä Francesco Salambinon luona, missä ansaitsin hyvin, ja panin parhaani edistyäkseni taidossa. Nyt aloin taas seurustella Francesco di Filippon kanssa, ja vaikka olinkin hyvin valmis huvittelemaan ja tuo kirottu huilunsoitto vei minulta paljon aikaa, en kuitenkaan milloinkaan ollut laiminlyönyt käyttämästä muutamia tunteja päivällä ja yöllä opiskeluun. Siihen aikaan valmistin hopeaisen sydänlukon. Niin kutsuttiin niihin aikoihin kolmen sormen levyistä vyösolkea, jollainen annettiin morsiamille. Minä tein tämän puolikorkokuvana, ja siitä kohosi puolikorkeita figuureja. Vaikka sainkin siitä huonon maksun, oli siitä saamani kunnia minulle sitä suuriarvoisempi.
Olin työskennellyt näihin aikoihin monen eri mestarin luona Firenzessä. Tutustuin siellä kultaseppien parissa moneen kunnon mieheen. Sellainen oli varsiakin ensimmäinen mestarini Marcone, mutta olipa siellä monta kunnon mieheksi tunnettua, jotka tekivät kaikkensa hyötyäkseen minun töistäni. Huomatessani tämän erosin heistä ja vältin siitä lähtien mokomia kurjia varkaita. Eräs kultasepistä, Giovanbattista Sogliani, tarjosi käytettäväkseni osan työhuoneestaan. Tämä oli Mercato Nuovon kulmauksessa, Landin pankin vieressä. Täällä sain valmiiksi monta ihanaa työtä ja ansaitsin aika hyvästi, joten taas kykenin avustamaan kotijoukkoani. Tästä tulivat taas minun entiset pahat mestarini Salvadore ja Guasconti kateellisiksi, ja he yhä yrittivät panetella minua. Huomattuani tämän valittelin siitä eräälle ystävälleni ja sanoin: "Heille olisi pitänyt riittää jo se, minkä he ryöstivät minulta teeskennellessään minulle ystävyyttä." Tämä puhe joutui heidän korviinsa, ja he vannoivat kostavansa minulle nämä sanani. Mutta minä, joka en ole arkalasta kotoisin, välitin heistä vähät tai en ollenkaan.
Eräänä päivänä toinen näistä kutsui minut myymäläänsä ja alkoi minua haukkua ja uhkailla. Vastasin hänelle, että jos he olisivat täyttäneet velvollisuutensa minua kohtaan, olisin minäkin puhunut heistä niin kuin puhutaan hyvistä ja kunnon ihmisistä, mutta koska he olivat tehneet päinvastoin, niin he saivat syyttää itseään eikä minua. Minun näitä puhellessani ajoi heidän serkkunsa Gherardo ohi tiilikuormaa. Aasin ollessa aivan minun kohdallani Gherardo antoi tahallaan, ehkäpä toisten viittauksesta, kuorman sysätä minua niin kovasti, että loukkaannuin pahasti. Käännyin nopeasti ja näin hänen nauravan ja annoin hänelle samassa sellaisen iskun nyrkilläni, että mies kaatui pitkälleen maahan kuin kuolleena. Huusin nyt hänen serkuilleen: "Katsokaahan, näin käy teidänlaisillenne kurjille raukoille!" He yrittivät hyökätä päälleni, mutta silloin vetäisin vimmoissani esiin tikarini ja ärjäisin: "Jos vain joku sieltä astuu ulos ovesta, niin paras on jonkun toisesta ovesta juosta rippi-isää hakemaan, sillä lääkäriä ei täällä tarvita." He ällistyivät näistä sanoistani niin suunnattomasti, etteivät uskaltaneet hievahtaa paikaltaan edes serkkuparkaansa auttamaan. Heti kun olin poistunut sieltä, juoksivat molemmat isät poikineen Kahdeksan neuvostoon, jossa he väittivät minun ase kädessä hyökänneen heidän myymäläänsä, joka oli ennenkuulumatonta Firenzessä. Nuo Kahdeksan herrat antoivat kutsua minut luokseen ja lukivat minulle ankarasti lakia, osaksi sen johdosta, että olin juossut takkisillani sinne, toisten esiintyessä viitat yllään, ja osaksi senkin vuoksi, etten, kokemattomana ja täydellisesti luottaen olevani oikeassa, ollut juossut ennakolta heitä kutakin kotonaan puhutellen suostuttelemaan, niinkuin vastustajani olivat tehneet. Minä vain vastasin heille antaneeni Gherardolle korvapuustin hänen häpeämättömyytensä vuoksi ja etten ollut sen vuoksi ansainnut näin kiivaita moitteita. Tuskin oli Prinzivale della Stufa, eräs Kahdeksasta, kuullut minun mainitsevan sanan korvapuusti, kun hän sanoi: "Sinä annoit hänelle nyrkiniskun etkä korvapuustia!" Soitettuaan kelloa ja lähetettyään meidät kaikki ulos hän oli puolustanut minua, kuten jäljestäpäin sain kuulla, ja oli sanonut virkaveljilleen: "Hyvät herrat, huomatkaa tämän poikaparan ymmärtämättömyys! Hän puolustaa itseään sanoen antaneensa korvapuustin ja uskoo sen olevan pienemmän rikoksen kuin nyrkiniskun. Mercato Nuovalla annetusta korvapuustista on sakkoa kaksikymmentäyksi skudoa, mutta nyrkiniskusta vähän tai ei mitään. Hän on kunnon poika ja elättää köyhää perhettään erinomaisella työllään. Jumala suokoon, että meidän kaupungissamme olisi useita hänen laisiaan, sen sijaan että niitä nyt sieltä kokonaan puuttuu!"
Heidän joukossaan oli muutamia punaviittoja, Girolamo Savonarolan puoluelaisia, jotka olivat vastustajieni puolella; he olisivat mielellään antaneet vangita minut ja olisivat säälimättä tuominneet minut. Mutta hyvä Prinzivale auttoi minua, ja minut tuomittiin antamaan neljä mittaa jauhoja della Muraten luostarille. Meidät kutsuttiin heti sisään, ja hän kielsi minua suosionsa menettämisen uhalla sanomasta enää sanaakaan ja käski minun kuuliaisena täyttää sen, mihin tuomio minut langetti. He toistivat ankaran nuhdepuheensa ja lähettivät meidät voudin luo. Mutta minäpä mutisin yhä vain itsekseni: "Korvapuusti eikä nyrkinisku!" Sitä nuo Kahdeksan siinä istuessaan nauroivat. Kaupungin vouti vaati meiltä tuomioistuimen nimessä takuita, mutta vain minulle nuo neljä mittaa jauhoja, joka minun mielestäni oli huutavaa vääryyttä. Lähetin hakemaan serkkuni, mestari Annibalen, takuumiehekseni. Hän ei tahtonut tulla, josta minä vallan vimmastuin ja kihisin kuin käärme, unohtaen kokonaan itseni; varmaankin pakotti onneton tähteni minut siihen. Ajatellessani miten suuressa kiitollisuuden velassa tämä Annibale oli minun perheelleni sai kiivas viha minussa vallan – olinhan muutenkin äkkipikainen luonnostani, – ja mieli täynnä synkkiä ajatuksia odotin noitten Kahdeksan menevän aamiaista syömään. Jäätyäni yksin ja huomattuani, ettei ainoakaan noiden Kahdeksan seurueesta pitänyt minua silmällä, juoksin vihan vimmassa palatsista, livahdin työhuoneeseeni ja siepattuani tikarini syöksyin vastustajieni luo, jotka olivat kotonaan ja myymälässään. He istuivat pöydän ääressä aterioiden, ja Gherardo, joka oli riitaan syyllinen, heittäytyi päälleni, mutta minä suuntasin tikarini hänen rintaansa, ja se tunki läpi takin ja liivin aina paitaan asti, mutta koska hänen vaatteensa niin pahasti rasahtivat ja hän pisti kätensä poveensa, luulin tehneeni hänelle enemmänkin pahaa. Hän oli pudonnut lattialle pelästyksestä. "Petturi!" huusin minä. "Tänä päivänä tapan teidät kaikki!" Isä, äiti ja sisaret, jotka luulivat tuomiopäivän tulleen, heittäytyivät polvilleen ja rukoilivat nyyhkyttäen armoa. Nähtyäni, ettei kukaan puolustautunut minua vastaan ja että Gherardo makasi lattialla kuin kuollut, tuntui minusta liian raukkamaiselta tehdä heille mitään pahaa. Hurjana juoksin alas rappusia ja tultuani kadulle näin siellä koolla kaikki talon asujaimet, luvultaan yli tusinan; yhdellä heistä oli kädessä rautakanki, toisella suunnaton vesijohdonputki, muilla vasarat tai kepit. Minä hyökkäsin heidän kimppuunsa kuin vimmainen härkä ja kaasin heistä kumoon neljä tai viisi; he vetivät kaatuessaan minutkin mukanaan, ja minä huidoin yhä tikarillani joka puolelle. Ne, jotka vielä seisoivat jaloillaan, kiirehtivät minkä kerkesivät luokseni ja mukiloivat molemmin käsin minua vasaroilla ja kepeillään. Mutta koska Jumala joskus armahtavana astuu välittäjäksemme, niin minä en tuottanut heille mitään vammaa eivätkä he minulle. Minun barettini vain jäi paikalle, ja saatuaan sen käsiinsä vastustajani veivät sen paetessaan, ja kukin heistä lävisti sen aseellaan. Sitten he rupesivat tarkastamaan haavoittuneitaan ja kuolleitaan, mutta yhdellekään ei ollut tullut mitään vahinkoa.
Kiirehdin heti Santa Maria Novellan luostarin pihalle ja tapasin siellä
Alesso Strozzin, jota en tuntenut. Pyysin munkkia armiaan Jumalan
nimessä pelastamaan henkeni, sillä minä olin tehnyt suuren erehdyksen.
Hyvä isä vastasi, että vaikka olisin tehnyt kaiken pahan maailmassa,
niin hänen pienessä kammiossaan minä olin turvassa. Tuntia myöhemmin
oli Kahdeksan neuvosto ylimääräisesti koolla; he julistivat minulle
ennenkuulumattoman ankaran karkoituskäskyn, uhkasivatpa mitä ankarimmin
rangaista sitä, joka piilottaisi minut tai salaisi olinpaikkani,
katsomatta paikkaan tai henkilöön. Huolestunut isäparkani kiirehti
Kahdeksan neuvostoon, heittäytyi polvilleen heidän eteensä ja rukoili
armoa poikaparalleen. Silloin eräs villeistä [villeillä Cellini
tarkoittaa Savonarolan puoluelaisia. Suom. huom.] heilautti punertavaa
vaippaansa ja hypähtäen ylös paikaltaan huusi isäraukalleni: "Nouse
ja mene heti matkoihisi täältä! Huomispäivänä saat nähdä pyövelien
korjaavan poikasi." Isäparkani vastasi: "Te teette sen minkä Jumala
tahtoo, mutta ette enempää." Siihen tuo toinen vastasi, että varmasti
niin oli Jumalan tahto. Eipä ollut isänikään vielä vastausta vailla,
sillä hän sanoi: "Minä lohdutan itseäni sillä, että te ette sitä
varmasti tiedä."Poistuttuaan heidän luotaan hän etsi minua erään nuorukaisen Piero di Giovanni Landin kanssa, joka oli minun ikäiseni. Me rakastimme toisiamme enemmän kuin veljekset. Tämä nuori mies oli kätkenyt viittansa alle erinomaisen miekan ja mitä oivallisimman panssaripaidan. Saavuttuaan minun luokseni isäni kertoi vilkkaasti mitä oli tapahtunut ja mitä nuo Kahdeksan herrat olivat sanoneet. Sitten hän suuteli minua otsaan, samoin molempia silmiäni ja siunasi minua sydämellisesti sanoen näin: "Jumala auttakoon sinua voimallansa." Hän ojensi minulle aseet, auttoipa omin käsin kiinnittämään ne. Sitten hän sanoi: "Oi, rakas poikani, nämä kädessäsi elä tai kuole!"
Piero Landi ei lakannut itkemästä ja antoi minulle kymmenen kultarahaa. Minä annoin ajaa vielä pois parranhaiveneni, joita jo oli alkanut tulla näkyviin. Veli Alesso puki minut munkiksi ja antoi yhden noviiseista saattajakseni. Astuin ulos luostarista, pujahdin läpi Praton portin ja hiivin muurin vieritse San Gallon torille, josta läksin astumaan ylös Monti-kukkulan rinnettä, ja ensimmäisessä talossa siellä tapasin erään Grassuccio nimisen, messer Benedetto da Monte Varchin veljen. Sukkelasti vaihdoin munkinpukuni ja olin taas mies. Meille oli varattu kaksi hevosta, ja me ratsastimme niillä Sienaan. Lähetin tuon samaisen Grassoccion takaisin Firenzeen ja samalla terveiset isälleni, että olin onnellisesti päässyt pakoon. Isäni tuli hyvin iloiseksi eikä tiennyt miten saisi kylliksi pian tavata sen noista Kahdeksasta, joka oli häntä niin sydämettömästi uhkaillut. Isäni sanoi: "Enkö jo sanonut teille, Antonio: Jumala tiesi paremmin kuin te, mikä poikani kohtaloksi oli tuleva." Tämä vastasi hänelle: "Kyllä me vielä saamme hänet käsiimme." Isäni sanoi: "Minä kiitän Jumalaa, että Hän ainakin tällä kertaa pelasti hänet."
NELJÄS LUKU.
Roomaan saavuttuaan rupeaa töihin Lucagnolo da Iesin luokse;
tekee kynttilänjalat Salamancan piispalle. Tutkii Michelangelon
ja Rafaellon teoksia; ottaa tehdäkseen timanttililjan Porzia
Chigille. Tuo mainitulle Chigille työnsä ja saa siitä paljon
kiitosta. Tulos eräästä vedonlyönnistä Lucagnolon kanssa, joka
koski kilpailussa ansaitsemista. Valmistaa suuren maljakon
samalle Salamancan piispalle; joutuu riitaan Giovanni della
Taccan, milanolaisen kultasepän, kanssa. Jatkaa soittamista ja
esiintyy soittamassa paavin juhlassa. Riitaantuu Salamancan
kanssa. Valmistaa töitä Clemens VII:lle ja usealle kardinaalille;
saa oman työhuoneen ja valmistaa Leda-mitalin joutsenineen
Gabriello Cesarinille.Sienassa odotin Roomaan menevää postivaunua ja varasin siitä itselleni paikan. Kun olimme kulkeneet Pagliavirran yli, kohtasimme pikalähetin, joka kertoi uutisen: uudeksi paaviksi oli valittu Clemens. Saavuttuani Roomaan rupesin töihin mestari Santin, kultasepän, työpajaan; hän itse oli kuollut, mutta eräs hänen pojistaan jatkoi liikettä. Tämä ei itse ollut töissä, vaan hän teetti kaikki eräällä nuorukaisella, jonka nimi oli Luca Agnola da Iesi. Tämä oli talonpoika, ja jo pienenä pojannaskalina hän oli tullut töihin mestari Santin luokse. Hän oli pieni kooltaan, mutta sopusuhtainen ja kaunis. Tämä nuorukainen oli taitavampi töissään, kuin mitä milloinkaan näihin asti olen nähnyt; kaikki oli hänelle helppoa, hän oli myöskin taitava piirustaja. Hän valmisti vain suurempia kulta- ja hopeatöitä, kuten mitä kauniimpia maljakoita, pesuastioita ja muita senkaltaisia. Minä otin valmistaakseni tässä työpajassa kynttilänjalat Salamancan piispalle. Tällaiset kynttilänjalat tehtiin hyvin runsaskoristeisiksi, kuten sellaisille teoksille sopiikin. Eräs Rafaello da Urbinon oppilaista nimeltä Gianfrancesco Penni oli hyvin etevä maalari; ollen mainitun piispan ystävä hän suositteli kiitellen minua hänelle, ja minä sainkin häneltä paljon töitä sekä ansaitsin hyvin.
Näihin aikoihin kävin usein piirtämässä milloin Michelangelon
kappelissa, milloin sienalaisen Agostino Chigin palatsissa [Palazzo
Chigi = Palazzo Farnese. Suom. huom.], missä oli monta ihanaa
kuuluisan Rafaello da Urbinon maalausta. Oli sunnuntaipäivä; tässä
talossa asui Gismondo Chigi, mainitsemani messer Agostinon veli. He
olivat hyvin ylpeitä nähdessään minunlaisteni nuorten miesten tulevan
piirustamaan heidän palatsiinsa. Herra Gismondon puoliso näki minut
usein tässä talossa. Tämä nainen, joka oli erinomaisen miellyttävä ja
harvinaisen kaunis, tuli eräänä päivänä minun luokseni ja katseltuaan
minun piirustustani kysyi, olinko maalari vai kuvanveistäjä. Minä
vastasin hänelle olevani kultaseppä, mutta hän arveli minun piirtävän
liian hyvin ollakseni kultaseppä. Hän antoi kamarineitonsa tuoda mitä
ihanimmista timanteista sommitellun, kultaan kehystetyn liljanmuotoisen
koristeen, näytti sitä minulle ja pyysi minua sanomaan sen arvon. Minä
arvioin sen 800 skudoksi. Hänen mielestään olin arvioinut sen oikein,
ja hän kysyi vielä, kykeninkö kehystämään sen uudelleen; minä vakuutin
sen iloiten tekeväni, ja hänen läsnäollessaan minä piirsin siihen
luonnoksen, tehden sen parhaani mukaan, sitäkin mieluisammin, koska
hartaasti halusin seurustella tämän mitä kauneimman ja miellyttävimmän
vallasrouvan kanssa.Kun piirros oli valmis, tuli eräs toinen samassa talossa asuva kaunis ja ylhäinen roomalainen vallasrouva alas ja kysyi madonna Porzialta, mitä hän siellä teki. Tämä vastasi hymyillen: "Minua huvittaa katsella tämän nuoren miehen piirustamista; hän on sekä kunnollinen että kaunis." Minä punastuin ja vastasin puoleksi hämilläni, puoleksi rohkaistuna: "Minkälainen lienenkin, madonna, aina olen valmis teitä palvelemaan." Hänkin punastui hieman ja sanoi: "Sinä tiedät minun kernaasti toivovan, että palvelet minua." Hän antoi nyt minulle liljan pyytäen minua ottamaan sen mukaani. Sen lisäksi hän antoi minulle kaksikymmentä kultarahaa, jotka hänellä oli taskussa, ja sanoi: "Kehystä nämä niinkuin piirustuksissasi olet minulle näyttänyt ja tuo minulle takaisin tämä entinen kultakehys, mihin ne nyt ovat kiinnitetyt." Silloin sanoi tuo toinen jalosukuinen roomatar: "Tuon pojan sijassa minä menisin Jumalan nimessä matkoihini." Siihen madonna Porzia vastasi suurten lahjojen ja paheiden harvoin viihtyvän yhdessä; jos minun suhteeni niin olisi, niin olisivat minun rehelliset kasvoni suuresti häntä pettäneet. Tarttuen ystävättärensä käteen hän kääntyi minuun ja lausui mitä miellyttävimmin hymyillen: "Hyvästi, Benvenuto!" Minä jäin vielä hetkeksi valmistamaan alkamaani piirustusta, Rafaelin kädestä lähtenyttä Jupiteria. Lopetettuani sen menin kotiin ja aloin valmistaa pientä vahaluonnosta voidakseni antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen miltä se näyttäisi tehtynä. Tuotuani sen madonna Porzian nähtäväksi oli tuo toinenkin roomalainen vallasrouva saapuvilla; ja kumpikin kiitteli työtäni siinä määrin, että minä siitä rohkaistuneena lupasin heille tehdä työni vielä toista vertaa paremmaksi, kuin se luonnoksena oli. Ryhdyinpä taas työhöni, ja kahdessatoista päivässä sain valmiiksi tämän edelleen liljanmuotoisen jalokivikoristeen, mutta olin lisäillyt siihen kuvakilpiä, eläimiä ja kaikenlaisia kuvioita mitä sulavimmin yhteen sommiteltuina, niin että liljasta saadut timantit näyttivät enemmän kuin puolta arvokkaammilta.
Tätä työtä tehdessäni pahoitteli kunnon Lucagnolo useaan kertaan toistellen, että minulle tuottaisi paljon enemmän hyötyä ja kunniaa, jos auttaisin häntä suurten hopeamaljakoiden teossa, kuten olin alkanutkin. Johon minä vastasin, että suuria hopeatöitä sain tehdä milloin vain halusin, mutta niitä töitä, joita nyt tein, ei vain joka päivä saa tehdäkseen; tämänlaiset työt eivät myöskään olleet tuottamatta yhtä paljon kunniaa kuin suuret hopeamaljakot, vaikka jälkimmäiset olivatkin paljon hyödyllisempiä. Tämä Lucagnolo vain nauroi minulle ja sanoi: "Saadaanpas nähdä, Benvenuto. Me aloitimme nämä työmme samaan aikaan, nyt minä kiirehdin saamaan valmiiksi maljakkoni yhtä pian kuin sinä koristeesi, verratkaamme sitten, kumpi on enemmän ansainnut!" Minä puolestani vastasin haluavani mielihyvin kilpailla hänenlaisensa kunnon miehen kanssa, sittenpä töiden valmistuttua nähtäisiin, kumpiko meistä oli ollut väärässä. Ylenkatseellisesti toisillemme hymähtäen kumarruimme innokkaasti töitämme jatkamaan, kumpikin toivoen saavansa alkamansa työn valmiiksi, ja niin ahkerasti uurastimme, että kymmenessä päivässä olimme mitä suurinta taitoa osoittaen ja siisteyttä varteenottaen saaneet kumpikin työmme valmiiksi.
Lucagnolon työ oli paavi Clemensin ruokapöytää varten tilattu jotenkin suuri maljakko, minne aterioidessa heitettiin pienet luut ja erilaisten hedelmien kuoret, ja se oli tarkoitettu enemmän kaunistukseksi kuin käytettäväksi. Sitä koristi kaksi kaunista kädensijaa sekä useita suurempia ja pienempiä kuvakilpiä, joita yhdistivät mitä sulavimmat lehtikuviot, kaikki harvinaisen taitavasti sommiteltuja ja piirrettyjä. Minä vakuutin hänelle, etten milloinkaan ollut nähnyt kauniimpaa maljakkoa. Tästäpä Lucagnolo arveli minun jo muuttaneen mieleni ja sanoi: "Eipä ole minun työni vähemmän kaunis kuin sinunkaan työsi, mutta saammepa pian nähdä, mikä ero niissä on."
Hän kantoi maljakkonsa paaville, joka oli siihen hyvin tyytyväinen, ja hänelle maksettiin sen verran, kuin näin suurista töistä oli tapana maksaa. Samoihin aikoihin minäkin vein työni jo mainitulle jalosukuiselle madonna Porzialle, joka ihastellen kiitteli minun paljonkin ylittäneen sen, minkä olin luvannut, lisäten vielä, että saisin pyytää töistäni minkä verran vain halusin, sillä vaikka hän olisi antanut minulle linnan, tuskin sekään olisi riittänyt palkkioksi minulle. Mutta, lisäsi hän nauraen, koska tämä ei ollut hänelle mahdollista, hän kehoitti minua pyytämään sellaista, minkä hän voisi antaa minulle. Tähän minä vastasin, että suurin palkkioni työstäni olisi tietää, että hän oli siihen tyytyväinen, – enempää en pyytäisi. Sitten kumarsin hymyillen, ja aikomukseni oli poistua. Madonna Porzia kääntyi jo mainitsemani ylhäisen roomattaren puoleen sanoen: "Nyt näette, etteivät paheet viihdy hänen kykyjensä parissa." Molemmat näyttivät olevan hämmästyneitä, ja madonna Porzia lausui: "Hyvä Benvenuto, oletko koskaan kuullut sanottavan, että köyhän antaessa rikkaalle paholainenkin nauraa?" Johon minä vastasin: "Hänellä on kyllä tarpeeksi ikävyyksiä, tällä kertaa haluaisin nähdä hänen nauravan." Ja lähtiessäni hän vielä sanoi, ettei hän ainakaan tällä kertaa aikonut suoda paholaiselle tätä huvia.
Palattuani työhuoneeseeni oli Lucagnololla käärössä maljakostaan saamansa rahat, ja hän sanoi minulle ivallisesti: "Verratkaamme nyt sinun koristeesi palkkiota minun maljakkoni palkkioon." Minä pyysin häntä odottamaan seuraavaan päivään, sillä koska minun työni laadultaan ei ollut huonompi kuin hänen, niin toivoinpa myöskin voivani vielä näyttää hänelle palkkioni siitä.
Koittipa seuraava päivä, madonna Porzia lähetti minun työpajaani hovimestarinsa, tämä kutsui minut ulos ja, antoi käteeni emäntänsä lähettämän suuren rahakäärön. Madonna oli käskenyt sanoa, että hän ei tahtonut antaa paholaiselle naurunaihetta ja ettei se, minkä hän lähetti, ollut kyllin suuri palkkio minun työstäni, sekä muita kohteliaita sanoja, niinkuin hänen kaltaistensa hienojen naisten on tapana. Lucagnolo, joka kiihkeästi odotti minua saadakseen verrata meidän palkkioitamme toisiinsa, astui heti minun työhuoneeseeni, mihin sitä ennen oli saapunut kaksitoista työmiestä sekä useita naapureita uteliaina näkemään kilpailun päätöstä. Lucagnolo otti oman käärönsä ja sanottuaan kolme tai neljä kertaa: "Hoh, hoh!" hän ivallisesti nauraen heittää helähytti rahat pöydälle. Niitä oli kaksikymmentäviisi kultaskudoa, ja hän arveli minun saaneen neljä tai viisi skudoa. Silloin minä, suuttuneena hänen kehuskelemisistaan ja ympärillä-olijoiden naurun ja katseiden ärsyttämänä, katsahdin salaa skudokäärööni ja huomatessani sen sisältävän puhdasta kultaa, suoraan pankista tuotua, asetuin silmät alasluotuina toiseen päähän pöytää ja nostin ilman pienintäkään kolinaa molemmin käsin kääröni ja annoin kullan kieriä pöydälle kuin myllynrännistä. Minulla oli kaksi kertaa niin paljon rahaa kuin hänellä, ja kaikkien silmät, jotka tähän asti olivat katsoneet minuun melkein ylenkatsein, kääntyivätkin nyt nopeasti häneen. He sanoivat: "Lucagnolo, nämä Benvenuton rahat, jotka ovat kultaa ja joita on kahta vertaa enemmän kuin sinulla, ovat paljon kauniimmat katsella kuin sinun."
Luulin Lucagnolon kuolevan siihen paikkaan harmista ja kateudesta. Ja vaikka minä hänen työmiehenään olin velvollinen antamaan hänelle kolmanneksen kaikista näistä rahoistani (sillä niin oli tapa, että kaksikolmannesta joutui työntekijälle ja yksikolmannes työpajan mestarille) niin oli kateus kuitenkin ahneutta voimakkaampi, vaikka olisi luullut asianlaidan olevan päinvastoin, koska tämä Lucagnolo oli talonpoikaista syntyperää. Hän kirosi oman taiteensa ja ne miehet, joilta oli oppinsa saanut, eikä sanonut tästä lähtien enää käyvänsä käsiksi suuriin töihin, vaan alkaisi hänkin tehdä näitä pikku näpertelyjä, koska niistä niin hyvin maksettiin. Enpä ollut suuttumatta minäkään, vaan sanoin, että kukin lintu lauloi nokkansa mukaan; hän puhui sitä kieltä, jota oli oppinut hökkelissään. Mutta minä vakuutin hänelle, että kykenin hyvinkin hyvästi tekemään hänen karkeita töitään, jota vastoin hänen ei ollut helppo tehdä minun pienoistöitäni. Lähdin suuttuneena hänen luotaan ja lupasin, että hän vielä saisi kuulla minusta. Läsnäolijat vakuuttivat kovaäänisesti hänen olevan väärässä, haukkuen häntä roistoksi, joka hän todella olikin, mutta minua he kutsuivat mieheksi, sillä sellaiseksi minä olin osoittautunut.
Seuraavana päivänä menin kiittämään madonna Porziaa ja sanoin armolliselle rouvalle hänen tehneen aivan päinvastoin, kuin mitä oli sanonut: minä olisin suonut paholaiselle naurunaiheen, mutta hänen syynsä oli, että tämä vielä kerran kielsi meidän Herramme. Me laskimme miellyttävästi leikkiä kaikenlaisesta, ja hän antoi minulle tehtäväksi vielä useita kauniita töitä.
Sillä välin hankin itselleni erään Rafaelin oppilaan välityksellä Salamancan piispalta suuren vesimaljakon tilauksen, sellaisen, jota käytettiin alttarikaappien koristeena. Piispa halusi teettää kaksi yhtä suurta; toisen hän antoi Lucagnolon, toisen minun tehtäväkseni, ja piirustukset näihin maljakkoihin teki tuo sama Giovanfrancesco, maalari.
Ryhdyin maljakkoa tekemään mitä innostuneimpana, Ja eräs milanolainen, mestari Giovanpiero della Tacca, antoi minulle nurkkauksen työhuoneestaan. Järjestettyäni asiani laskin, miten paljon rahoja tarvitsin itselleni, ja loput taas lähetin hyvälle isäukolleni elatuksen avuksi. Kun nämä rahat maksettiin hänelle Firenzessä, sattui hän tapaamaan juuri erään niistä Kahdeksan miehistä, jotka olivat neuvostossa siihen aikaan, jolloin minä vähän mellastin Firenzessä. Tämä mies oli isääni solvaisten uhannut lähettää pyövelit niskaani. Ja koska tällä lurjuksella oli pahantapaisia poikia, niin isäni sanoi hänelle: "Onnettomuudet voivat kohdata jokaista, varsinkin helposti tulistuvia ihmisiä, ja etenkin silloin, kun he tuntevat, että ovat oikeassa, niinkuin kävi minun pojalleni; mutta te näette nyt hänen elämästään, että minä olen osannut kasvattaa hänet kunnon mieheksi. Suokoon Jumala, etteivät teidän poikanne tuottaisi teille enempää surua kuin minun poikani minulle." Kaiken tämän kertoi isäni minulle kirjeessään, pyytäen lopuksi, etten Jumalan nimessä unhoittaisi ihanaa soittoani, jonka hän niin suurta vaivaa nähden oli opettanut minulle. Kirje oli täynnä mitä hellimpiä isällisiä sanoja ja sai silmäni kyynelistä kostumaan, minkä vuoksi päätinkin ennen hyvän isäni kuolemaa ilahduttaa häntä soitollani.
Valmistellessani ahkerasti Salamancan piispalle aloittamaani kaunista maljakkoa minulla ei ollut apunani kuin pieni poikanen, jonka ystävieni hartaasta pyynnöstä, vastoin tahtoani, olin ottanut apulaisekseni. Tämä poika oli noin neljäntoista vuoden ikäinen, nimeltään Paulino; hänen isänsä oli ansioistaan elävä roomalainen porvari. Tämä lapsi oli mitä parhaiten kasvatettu, hän oli kunnollisin ja kaunein poika, mitä milloinkaan elämässäni olen nähnyt. Lieneekö hänen miellyttävä käytöksensä, hänen tavaton kauneutensa ja hänen syvä kiintymyksensä minuun aiheuttanut sen, että tunsin häntä kohtaan niin suurta rakkautta, kuin vain ihmisrintaan voi mahtua. Tämä lämmin rakkauteni aiheutti sen, että usein halusin nähdä iloisina nuo suloiset kasvot, jotka luonnostaan olivat totiset ja surumieliset, sillä minun soitellessani huilua hän hymyili niin ihanasti, etten vähääkään ihmetellyt taruja, joita kreikkalaiset kirjoittivat taivaan jumalista. Jos hän olisi elänyt heidän aikanaan, niin hän olisi saanut heidät astumaan alas asuinsijoiltaan. Tällä Paulinolla oli sisar nimeltä Faustina, ja luulenpa, ettei se Faustina, josta vanhat kirjat niin paljon kertovat, ollut häntä kauniimpi. Isä haki minut väliin mukaansa viinitarhaansa, ja minusta näytti siltä, kuin tuo hyvä mies, Paulinon isä, olisi halunnut saada minut vävykseen. Tämän vuoksi tulin soittaneeksi enemmän kuin ennen.
Eräs Gianiacomo, Cesenasta kotoisin oleva, erinomaisen taitava huilunsoittaja, joka oli paavin palveluksessa, antoi erään torvensoittaja Lorenzon kysyä minulta, haluaisinko auttaa heitä paavin juhlassa elokuun ensimmäisenä päivänä soittamalla huilullani soprano-osan eräissä heidän valitsemissaan ihanissa moteteissa.
Vaikka hartain toivoni olikin saada alkamani kaunis maljakko valmiiksi, niin oli säveltaide itsessään minulle siksi ihmeellinen ja puoleensa vetävä, että suostuin menemään, ja tein sen sitä mieluummin, kun tiesin tekeväni vanhalle isälleni mieliksi. Kahdeksana päivänä ennen Assunta-juhlaa me harjoittelimme joka päivä kaksi tuntia yhdessä. Eräänä elokuun päivänä me sitten lähdimme Belvedereen, ja paavi Clemensin syödessä aamiaista me soitimme nämä harjoittamamme motetit niin taitavasti, ettei paavikaan sanonut kuulleensa milloinkaan ennen niin erinomaista yhteissoittoa. Hän kutsui Gianiacomon luokseen ja kyseli, miten ja mistä tämä oli saanut käsiinsä niin erinomaisen taitavan tenorikornetin soittajan, ja otti tarkan selon siitä, kuka minä olin. Gianiacomo mainitsi heti hänelle nimeni, johon paavi sanoi: "Hän on siis mestari Giovannin poika." Gianiacomo vastasi niin olevan. Paavi ilmoitti nyt haluavansa kiinnittää minut vakinaiseen soittokuntaansa. Gianiacomo vastasi: "Pyhä isä, en voi taata, että saatte häntä, sillä hän on hyvin taitava ja ahkera kultaseppä, joka ansaitsee omassa ammatissaan paljon, paljon enemmän kuin soitosta." Tähän paavi sanoi: "Sitä mieluummin haluan hänet palvelukseeni, koska hänellä on tämäkin kyky, jota en voinut aavistaakaan. Anna maksaa hänelle sama palkka kuin teille muille; ja minun puolestani sano hänelle, että hän toisessakin ammatissaan saa minulta jatkuvasti työtä." Sen sanottuaan hän kohotti kätensä ja ojensi Gianiacomolle nenäliinaan käärittynä sata kultarahaa sanoen: "Jakakaa nämä siten, että hänkin saa osansa." Gianiacomo toisti meille tarkasti paavin sanat jakaessaan rahoja meille kahdeksalle. Antaessaan minulle osani hän sanoi: "Nyt minä kirjoitutan sinut soittokuntaamme." Johon minä vastasin: "Antaa jäädä tältä päivältä, huomenna annan vastaukseni."
Erottuani heistä mietiskelin, voisinko suostua rupeamaan paavin palvelukseen, sillä käsitin, että siitä koituisi häiriötä taiteelliselle työlleni. Seuraavana yönä isäni ilmestyi minulle unessa ja rukoili kyynelsilmin minua Jumalan nimessä hänen tähtensä suostumaan tähän tarjoukseen; minusta tuntui, kuin olisin vastannut, etten missään tapauksessa voinut sitä tehdä. Silloin hän näytti julmistuvan ja huusi: "Ellet siihen suostu, kohdatkoon sinua isällinen kiroukseni, mutta jos suostut, seuraa sinua siunaukseni aina." Herättyäni kiirehdin pelosta kirjoittautumaan soittokuntaan ja kerroin sen heti kirjeessä vanhalle isälleni, joka tästä odottamattomasta ilosta niin järkyttyi, että oli kuolla. Pian sen jälkeen hän kirjoitti minulle nähneensä aivan saman unen kuin minäkin olin nähnyt.
Minusta tuntui, että täytettyäni näin isäni hartaimman toivomuksen kaikki asiani onnistuisivat ja koituisivat minulle kunniaksi.
Aloin nyt mitä huolellisimmin valmistaa Salamancalle alkamaani maljakkoa. Tämä piispa oli hyvin kunnon mies, mahdottoman rikas, mutta häntä oli hyvin vaikea tyydyttää. Hän lähetti joka päivä katsomaan, mitä minä tein; jos lähetti joskus ei tavannut minua kotoa, niin joutui Salamanca vihansa valtaan ja uhkasi ottaa minulta pois työn sekä antaa sen toiselle lopetettavaksi. Siihen oli tuo kirottu soittopalvelus syynä. Tein työtä yötä ja päivää saadakseni työn ainakin niin valmiiksi, että voisin sen näyttää piispalle, mutta mitä innokkaammin työskentelin, sitä kiihkeämmäksi yltyi hänen halunsa nähdä se valmiina, niin että kaduin, että ollenkaan olin näyttänyt sitä hänelle. Kolmen kuukauden kuluttua maljakko oli kaikkine lehti-, eläin- ja kuvakilpikoristeineen valmiina. Lähetin heti oppipoikani Paolinon näyttämään sitä kunnon Lucagnololle, ja tämä Paolino sanoi miellyttävään tapaansa: "Mestari Lucagnolo, Benvenuto lähettää teille lupauksensa mukaan nähtäviksi kömpelyyksiänsä, odottaen teiltä saavansa nähtäväkseen teidän tekemiänne näperryksiä." Lucagnolo otti maljakon käteensä ja katseltuaan sitä sanoi Paolinolle: "Oi ihana nuorukainen, sano isännällesi, että hän on taitava mies ja että minä toivon hänen pysyvän ystävänäni." Tämä ihmeellinen kelpo poika toi minulle iloisena hänen terveisensä.
Maljakko vietiin Salamancalle, joka tahtoi, että sen arvo määrättäisiin. Arvioitaessa saapui siihen myöskin Lucagnolo, joka arvioi maljakon hyvin kalliiksi, kiitellen työtäni paljon enemmän kuin olin voinut odottaakaan. Piispa otti maljakon käteensä ja sanoi espanjalaiseen tapaansa: "Minä vannon Jumalan nimessä, että hän saa odottaa yhtä kauan maksua, kuin hän on viivytellyt työssään." Tästä minä suutuin silmittömästi ja kirosin koko Espanjan ja kaikki, jotka sille hyvää soivat.
Tämän maljakon kannatin oli kokonaan yhdestä palasta, mitä hienoimmin koristeltu, ja oli se hienolla teräsjousella kiinnitetty maljakon suuaukon yli. Eräänä päivänä piispa näytteli ylvästellen tätä maljakkoa eräille espanjalaisille aatelisherroille. Hänen poistuttuaan eräs näistä aatelisherroista käsitteli liian kömpelösti maljakon kaunista kannatinta, niin ettei hieno teräsjousi kestänyt hänen kovakouraista otettaan, vaan katkesi hänen kädessään. Pelästyneenä hän pyysi edeskäypää viemään sen heti sille mestarille, joka sen oli tehnyt, että tämä sen joutuin korjaisi, luvaten maksaa, mitä vain pyydettiin. Siten minä sain taas maljakon käsiini ja lupasinkin korjata sen heti. Maljakko tuotiin minulle päivällisen aikaan, ja kahta tuntia ennen keskiyötä tuli sama mies hiestä märkänä sitä hakemaan juostuaan koko matkan, sillä piispa oli taas käskenyt ottaa maljakon esiin näyttääkseen sitä eräille herroille. Mies ei antanut minun sanoa sanaakaan, huusi vain: "Pian, pian, tuo maljakko!" Minä en aikonut sitä antaa, vaan sanoin, ettei ollut kiirettä. Silloin vimmastui mies siitä niin, että tarttui toisella kädellään miekkaansa ja toisella hän yritti tunkeutua väkivalloin työpajaani, minkä minä heti estin ase kädessä ja sadatellen: "Minä en anna maljakkoani sinulle. Mene ja sano herra isännällesi, että minä tahdon ensin maksun työstäni, ennen kuin annan viedä sen pois tästä työpajastani." Nähtyään, ettei väkivalta auttanut, hän alkoi rukoilla, niinkuin rukoillaan pyhän ristin juurella, ja lupasi parhaansa mukaan toimittaa minulle maksun, jos vain antaisin maljakon hänelle. Nämä sanat eivät saaneet minua vähääkään horjumaan päätöksestäni, ja vastasin hänelle samoin kuin ennenkin. Epätoivoisena mies vannoi palaavansa niin monen espanjalaisen kanssa, että he repisivät minut kappaleiksi, minkä sanottuaan hän poistui juoksujalkaa talostani. Tiesin heidän kyllä olevan valmiita tällaiseen murhaan, minkä vuoksi päätin puolustautua urhoollisesti. Laitoin kuntoon yhden oivallisista pyssyistäni, jota käytin metsästyksessä, ja tuumin itsekseni: "Jos minulta ryöstetään työni tulokset, niin saanen toki puolustautua." Puhellessani näin itsekseni saapuivat espanjalaiset, ensimmäisenä heidän hovimestarinsa, joka tyhmänylpeään espanjalaiseen tapaan käski miehiään tunkeutumaan sisään, ryöstämään maljakkoni sekä antamaan minulle selkään. Vastaukseksi heidän sanoihinsa minä ojensin ladatun pyssyn heitä kohti ja huusin kovalla äänellä: "Te uskottomat petturit ja salamurhaajat, näinkö te uskallatte tunkeutua rauhalliseen asuntoon sellaisessa kaupungissa kuin Rooma? Jokaikisen teistä roistoista, joka lähestyy minun oveani, ammun kuoliaaksi tällä pyssylläni." Käänsin samalla pyssyni piipun heidän hovimestariansa kohti, vetäisin hanaa ja huusin: "Sinä roisto, joka yllytit heidät tulemaan tänne, kuole ensiksi!" Silloin tämä kannusti ratsuaan, joka heti nuolen nopeana nelisti pakoon.
Tämä kova metelöiminen oli houkutellut ulos kaikki naapurini, ja eräät ohikulkevat roomalaiset ylimykset sanoivat minulle: "Lyö kuoliaaksi nuo petturit, me autamme sinua." Nämä sanat kuultuaan espanjalaiset pakenivat pelästyneinä. Kotiin saavuttuaan heidän täytyi kertoa kaikki hyvin tarkasti ylhäiselle isännälleen, ja tämä ylpeä herra läksytti ankarasti sekä palvelijaansa että heidän johtajaansa, ensiksi sen vuoksi, että he olivat ryhtyneet väkivaltaisuuksiin, toiseksi sen vuoksi, etteivät he olleet suorittaneet loppuun sitä, minkä olivat alkaneet.
Saapuipa siihen sama maalari, joka oli ollut tämän tilauksen välittäjänä. Tätä piispa pyysi lähtemään luokseni sanomaan, että ellen heti toisi hänelle maljakkoa, olisivat korvani suurimmat palaset, mitkä minusta jäisivät jäljelle, mutta jos tulisin sen tuomaan, saisin heti maksuni. Tästä minä en vähääkään pelästynyt, vaan annoin hänen ymmärtää, että aioin ilmoittaa tästä heti itse paaville.
Pian tyynnyimme molemmat. Kun muutamat tunnetut roomalaiset ylimykset menivät takuuseen siitä, ettei hän tekisi minulle pahaa, vaan varmasti maksaisi minulle palkkioni, puin ylleni panssaripaitani, varustin mukaani suuren tikarin ja menin piispan luo, joka oli koonnut ympärilleen koko seurueensa. Astuin sisään Paolinon seuraamana, joka kantoi hopeamaljakkoa. Tuntuipa siltä, kuin olisimme kulkeneet eläinradan läpi: yksi oli leijonan näköinen, toinen skorpionin, kolmas kravun. Niinpä astuimme itse prelaattilurjuksen eteen, joka syyti meille suustaan espanjalaisia herjaussanoja minkä kerkesi. Minä en koko aikana kohottanut päätäni katsoakseni häneen enkä vastannut sanaakaan. Tämä ärsytti häntä vieläkin enemmän. Hän lähetti hakemaan kirjoitusneuvot ja käski minun omakätisesti kirjoittaa saaneeni palkkioni ja että siihen olin tyytyväinen. Silloin kohotin päätäni ja sanoin mieluisasti sen tekeväni, kunhan vain ensin saisin rahani. Tästä piispa suuttui vieläkin pahemmin ja jatkoi huutamistaan ja raivoamistaan. Lopuksi kuitenkin sain rahani, kirjoitin kuitin ja menin iloisena ja tyytyväisenä matkaani.
Paavi Clemens sai myöhemmin kuulla tästä. Hän oli nähnyt maljakon aikaisemmin, mutta ei tiennyt sitä minun tekemäkseni; hän kiitteli sitä ja lausui julkisesti pitävänsä minua hyvin suuressa arvossa, niin että Salamancan piispa katui katkerasti sitä, että oli kiivaudessaan kohdellut minua pahasti, ja lähetti saman maalarin hieromaan sovintoa kanssani ja sanomaan minulle, että piispa haluaisi antaa minulle tehtäväksi useita suuria töitä. Johon minä vastasin, että kernaasti ne tekisin, mutta tahtoisin ensiksi maksun häneltä, ennen kun niitä alkaisin.
Nämäkin sanani joutuivat paavi Clemensin korviin, ja hän nauroi niille sydämensä pohjasta. Kardinaali Cibo oli silloin läsnä, ja paavi kertoi hänelle minun ja Salamancan välillä olleesta riidasta; sitten hän kääntyi erään ministerinsä puoleen käskien antaa minulle jatkuvasti työtä palatsista. Kardinaali Cibo lähetti hakemaan minut, ja juteltuamme pitkän aikaa hauskasti yhdessä hän tilasi minulta vieläkin suuremman maljakon kuin se, jonka tein Salamancalle. Samoin kardinaali Cornaro ja moni muu kardinaali, varsinkin Ridolfi ja Salviati. Kaikilta sain työtä, niin että ansaitsin hyvin hyvästi.
Ylempänä mainittu madonna Porzia kehoitti minua avaamaan oman työhuoneen, minkä teinkin, ja sain jatkuvasti työtä tältä hyvältä naiselta, joka maksoi minulle runsaasti, ja ehkä olikin hänen ansiotansa, että tulin näyttäneeksi maailmalle kelpaavani johonkin. Kiinnyin hyvin syvästi herra Gabriello Cesariniin, joka oli Rooman ylin sotapäällikkö. Tälle herralle valmistin monta työtä, muun muassa suuren kultamitalin kannettavaksi hatussa. Siihen olin kuvannut Ledan ja joutsenen. Hän oli hyvin tyytyväinen työhöni ja tahtoi antaa arvioida sen voidakseen maksaa minulle ansioni mukaan. Koska mitali oli hyvin tarkkaa työtä, niin arvioivat taiteentuntijat sen paljon kalliimmaksi kuin hän oli luullut. Hän seisoi pidellen sitä kädessään eikä ollut halukas siitä maksamaan. Mitalin kävi samoin kuin kävi Salamancan maljakon.
VIIDES LUKU.
Haastetaan kaksintaisteluun. Kilpailee Lautizion, Caradosson ja
Amerighin kanssa. Roomassa puhkeaa rutto, Benvenuto metsästelee
ahkeraan sitä välttääkseen. Tulee muinaisesineiden kaivajien
ystäväksi ja ostelee heiltä mitä kauneimpia esineitä. Valmistaa
kaksi maljakkoa Jacopo Berengariolle. Ruttoajan jälkeen alkavat
Roomassa olevat taiteilijat viettää yhteisiä iltoja. Hauska
kuvaus eräästä näistä illoista, mihin Benvenuto tuo mukanaan
Diego nimisen nuorukaisen naiseksi puettuna.Kirjoittaessani elämäkertaani tekee mieleni lyhyesti kertoa asioista, jotka eivät kuulu ammattiini. Suojeluspyhimyksemme pyhän Johanneksen päivänä söin yhdessä aamiaista useiden kansalaistemme kanssa; meitä oli maalareita, kuvanveistäjiä ja kultaseppiä. Muiden etevien miesten ohella oli läsnä Rosso niminen maalari sekä Francesco Penni, Rafaelin oppilas. Oikeastaan minä olin koonnut heidät yhteen tähän paikkaan. He nauroivat ja laskivat leikkiä, kuten on tavallista miesjoukon ollessa koolla ja iloisen juhlatuulen vallitessa. Sattumalta kulki siitä ohitse hurjapäinen, kerskaileva nuorukainen, eräs signor Rienzo da Cerin sotilaista. Kuullessaan meidän näin meluavan hän alkoi syytää häpeämättömiä haukkumasanoja firenzeläisestä kansallisuudesta. Minä, joka mielestäni olin kaikkien näiden etevien miesten johtaja, en voinut loukkaantumatta moista solvaisua kuunnella, senpä vuoksi hiivin kenenkään huomaamatta ulos ja saavutin nuorukaisen. Tämä käveli yhdessä erään ilotytön kanssa, jolle hän yhä lateli solvauksiaan koettaen siten naurattaa seuralaistaan. Saavutettuani hänet kysyin, oliko hän se irvihammas, joka oli solvannut firenzeläisiä. Hän vastasi heti: "Minä olin." Silloin läimäytin häntä vasten kasvoja sanoen: "Ja tässä olen minä." Mutta tuskin oli riita alkanut, niin jo oli siihen kiirehtinyt meitä erottamaan toisia, joista useimmat olivat kuitenkin minun puolellani, koska he tunsivat ja tiesivät minun olevan oikeassa.
Seuraavana päivänä nuorukainen lähetti minulle kaksintaisteluhaasteen. Minä vastaanotin sen ilomielin ja sanoin suoriutuvani tällaisesta työstä paljon nopeammin kuin omaan ammattiini kuuluvasta. Menin heti erään Bevilacqua nimisen vanhan miehen luokse, jota mainittiin Italian taitavimmaksi miekanmittelijäksi, sillä hän oli ainakin kaksikymmentä kertaa suoriutunut kunniakkaasti kaksintaisteluista. Tämä kunnon mies oli hyvä ystäväni, joka tunsi taitoni, olipa hän avustanut minua jo aikaisemminkin monissa minun ja muiden välisissä peloittavissa osteluissa, "Rakas Benvenuto, vaikka olisit tekemisissä itse sodanjumalan Marsin kanssa, niin tiedän varmasti sinun suoriutuvan kunnialla tälläkin kertaa, sillä monta vuotta olen sinut tuntenut enkä ole nähnyt sinun milloinkaan ryhtyvän väärää asiaa ajamaan." Hän otti hoitaakseen minun asiani, saattoi meidät taistelupaikalle, jossa me, kiitos olkoon vastustajalleni, lopetimme verta vuodattamatta kunniallisesti riitamme.
Sivuuttaen monet samankaltaiset kiintoisat asiat siirryn taas puhumaan taiteestani, jonka vuoksi olen alkanutkin tätä kirjoittaa ja josta minulla olisi liiankin paljon puhuttavaa. Minut oli vallannut aivan kunniallinen kilpailemisinto, palava halu tehdä jokin työ, jolla voittaisin ja ylittäisin tuon kunnon miehen Lucagnolon työt; senpä vuoksi en milloinkaan kokonaan luopunut tästä minulle niin rakkaasta jalokivisepän-ammatista. Opin muilta yhtä ja toista, yrittelinpä omasta puolestani edelleenkin luoda teoksiini sellaista, jota eivät toiset olleet tehneet.
Näihin aikoihin asui Roomassa eräs hyvin etevä perugialainen nimeltä Lautizio; hän keskitti työnsä vain omaan taidealaansa, mutta olikin siinä ainoalaatuinen koko maailmassa. Jokaisella Rooman kardinaalilla oli vaakunansa omassa sinetissään, ja nämä sinetit olivat noin kahdentoistavuotiaan pojantöllerön käden kokoiset; ja kuten sanoin jo ylempänä, oli näihin kaiverrettu kardinaalin vaakuna, ja sitä ympäröivät lukuisat vartalokuvat. Näistä taidokkaasti tehdyistä sineteistä maksettiin sata kultarahaa ja enemmänkin. Myöskin tämän kunnon miehen kanssa halusin rehellisesti kilpailla, vaikka tämänlaatuinen taide eroaakin suuresti kultasepäntaiteesta; senpä vuoksi tämä Lautizio, tehden sinetti-taidettaan, ei osannutkaan tehdä muuta. Aloinpa siis syventyä myöskin tähän taiteenhaaraan; mitä vaikeammaksi sen huomasin, sitä innokkaammin ponnistelin, väsymättä sen tuottamiin vaikeuksiin, sillä olin halukas ansaitsemaan ja oppimaan.
Roomassa oleskeli siihen aikaan vielä toinenkin erinomaisen etevä
taiteilija, joka oli milanolainen, ja hänen nimensä oli Caradosso.
Tämä mies valmisti ainoastaan pienikokoisia mitaleja, jotka olivat
pakotettuja metallilevyistä, ja paljon muutakin; valmistipa hän myöskin
paceja [pace = pieni tarjotin, jolla tarjotaan pyhienjäännöksiä
suudeltaviksi kirkoissa], jotka olivat puolikorkokuvilla koristetut,
sekä mitä hienoimmista kultalaatoista tehtyjä kämmenenlevyisiä
krusifikseja; ne olivat niin hyvin tehdyt, että minä vakuutan hänen
olleen alallaan taitavimman, mitä milloinkaan olin nähnyt. Senpä
vuoksi kadehdinkin häntä enemmän kuin ketään muuta. Vielä oli
mestareita, jotka valmistivat teräkseen kaiverrettuja mitaleja; ne
olivat perusohjeena ja esimerkkinä niille, jotka halusivat oppia
hyvin tekemään rahoja. Kaikkia näitä taiteen eri haaroja aloin tutkia
mitä innokkaimmin ja hartaimmin. Emaljoimisen ihanan taidon halusin
myöskin oppia ja esikuvakseni otin erään firenzeläisiämme, Amerigon,
jota henkilökohtaisesti en tuntenut, mutta jonka mitä ihmeellisimmät
työt tunsin sitä paremmin. Minun tietääkseni ei kukaan milloinkaan ole
saavuttanut niin suurta taituruutta tällä alalla. Ponnistelin koko
tarmollani oppiakseni myöskin tämän työtavan, joka on hyvin vaikea,
koska lopuksi koko työn tulos on uskottava tulen haltuun, joka usein
turmelee kaiken. Mutta mitä suuremmat vaikeudet olivat, sitä enemmän
iloa ne tuottivat minulle, joten nuo ponnistukset olivat minulle vain
kuin lepoa. Siitä erikoisesta, Jumalalta saamastani luonnonlahjasta
johtui, että rohkeasti ryhdyin suorittamaan kaikkea, minkä kerran olin
päättänyt suorittaa. Nämä mainitsemani ammatit ovat hyvin erilaisia,
niin että se, joka on taitava yhdessä niistä, harvoin menestyy
toisessa. Minä päätin kuitenkin koko tarmollani tulla yhtä taitavaksi
näissä kaikissa, ja tulen aikanaan kertomaan mitä näillä aloilla sain
aikaan.Näihin aikoihin – olin silloin vain kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen nuorukainen – raivosi Roomassa kuolettava rutto, niin että joka päivä kuoli siihen tuhansia ihmisiä. Tartuntaa peläten keksin itselleni uuden ajanvietteen, joka minua miellytti, johtuen asiasta, jonka kerron. Pyhäpäivinä kuljeskelin kernaasti tutkimassa muinaismuistoja, joita jäljentelin vahaan tai piirustamalla. Koska näitä muinaismuistoesineitä oli paljon raunioissa, missä kyyhkyset pesivät, tulin niitä ampuneeksi pyssylläni. Koska ruton pelosta vältin myös seurustelua, heitin pyssyni Paolinoni olkapäälle, ja kahden me menimme näitä muinaismuistoja tutkimaan. Sieltä palatessamme toimme usein mukanamme joukon mitä lihavimpia kyyhkysiä. En mielelläni pannut pyssyyni enempää kuin yhden luodin, ja taitoani sain kiittää siitä, että saalis oli runsas. Olin itse omakätisesti valmistanut pyssyni. Sitä paitsi valmistin omakätisesti mitä hienointa ruutia ja käytin siinä omaa salaista keksintöäni, jota ei vielä kukaan koko maailmassa tähän asti ole tuntenut. Etten olisi liian monisanainen, tahdon vain antaa pienen viittauksen niille, jotka ymmärtävät näitä asioita, se tulee heitä varmasti ihmetyttämään: osuin ruudillani, jota oli viides osa luodin painosta, kahdensadan askeleen päästä valkoiseen pilkkuun.
Joskin tämä suuri mieltymykseni metsästelemiseen näytti vetävän mieleni pois taiteestani ja opinnoistani, niin antoi se minulle toiselta puolen paljon enemmän kuin otti, sillä joka kerralla ollessani metsästämässä lisääntyivät voimani raittiissa ilmassa liikkuessani. Kun olen luonteeltani raskasmielinen, virkisti tämä huvittelu minua, ja heti tunsin sydämeni ilostuvan, työni luisti keveämmin ja taidokkaammin kuin oltuani aina syventyneenä töihini ja harjoitelmiini. Näin oli loppujen lopuksi pyssystäni minulle paljon enemmän hyötyä kuin vahinkoa.
Sen lisäksi olin tullut näissä tilaisuuksissa ystäväksi useiden muinaismuistojen keräilijöiden kanssa, jotka seurasivat lombardialaisia maatyöntekijöitä näiden tullessa määräaikoina Roomaan viinitarhatöihin. Työmiehet löysivät usein maata kaivaessaan antiikkisia mitaleja, agaatteja, smaragdeja, karneoleja, kameita; he löysivät monenlaisia muitakin jalokiviä. Kokoilijat ostivat ne tavallisesti työmiehiltä aivan halpaan hintaan. Minä puolestani maksoin heille usein kyllä useampia kultaskudoja kuin mitä moni jalokivikauppias olisi heille antanut. Minä en niillä ainoastaan ansainnut hyvästi, joskus kymmenkertaisestikin ja enemmänkin, vaan tulivatpa niiden avulla kaikki Rooman kardinaalit ystävikseni. Mainitsen tässä vain arvokkaimmat ja harvinaisimmat kalleudet. Muiden muassa joutui käsiini pavunkokoinen delfiinin pää. Pää oli harvinaisen kaunis, mutta tässä tapauksessa oli luonto ylittänyt taiteen, sillä tämän smaragdin väri oli niin ihana, että se, joka sen minulta osti noin kymmenellä skudolla, antoi sen kehystää sormukseen, joten sen arvo kohosi sadalla. Vielä osui minulle pää mitä ihanimmasta topaasista; tässä pysyivät taide ja luonto rinnan. Se oli pähkinän kokoinen mitä taidokkaimmin tehty Minervan pää. Edelleen ostin erään kameen, mihin Herkules ja kolmipäinen Cerbero olivat kuvatut. Se oli ihmeen kaunis ja niin ihmeellisen taidokkaasti tehty, ettei meidän suuri Michelangelommekaan sanonut milloinkaan nähneensä sen vertaista. Useiden pronssimitalien joukossa oli eräs mitä kaunein Jupiterin pää. Tämä mitali oli suurimpia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Pää oli erinomaisen hienosti tehty, samoin toisella puolen olevat pienoiskuvat. Näistä minulla olisi paljonkin ihmeellisiä asioita kerrottavana, mutta en tahdo niistä kirjoittaa, etten olisi liian pitkäveteinen.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, oli rutto alkanut raivota Roomassa. Tahdonpa palata hiukan taaksepäin ajassa, silti poikkeamatta aiheeni piiristä. Roomaan saapui näihin aikoihin eräs kuuluisa kirurgi, nimeltään Jacopo da Carpi. Sanoipa tämä taitava mies parantavansa muun muassa hyvinkin pitkälle kehittynyttä ranskantautia. Ja koska tämä tauti on Roomassa pappien kesken yleinen, varsinkin rikkaimpien, tuli tämä mainio mies vähässä ajassa hyvin tunnetuksi, sillä hän osoitti voivansa aivan ihmeellisesti parantaa tätä tautia omilla keksimillään voiteilla. Mutta ennen kuin hän ryhtyi parantamiskeinojaan alkamaankaan, oli potilaan tehtävä sopimus maksusta, ja nämä maksut laskettiin useammin sadoissa kuin kymmenissä. Tällä erinomaisella mestarilla oli hyvin kehittynyt silmä ymmärtämään piirustuksia. Eräänä päivänä kulkiessaan sattumalta työpajani ohitse hän sattui näkemään muutamia esillä olevia piirustuksiani, joiden joukossa oli eräitä omituisia maljakoiden piirroksia. Nämä maljakot erosivat täydellisesti niistä, joita tavallisesti on totuttu näkemään. Mestari Jacopo pyysi heti minua valmistamaan he hänelle hopeasta, mihin minä mielihyvin suostuin, koska näin sain seurata hartainta mielitekoani. Joskin hän maksoi minulle niistä hyvästi, niin sata kertaa arvokkaampi oli minulle kuitenkin niiden tuottama kunnia, sillä kultasepät kiittelivät niitä taidokkaimmin tehdyiksi, mitä he milloinkaan näihin asti olivat nähneet. Tuskin olin ehtinyt viedä ne hänelle, niin heti hän jo lennätti ne paavin nähtäviksi; ja seuraavana päivänä hän jo oli mennyt matkoihinsa. Hän oli hyvin oppinut: hän osasi ihmeellisesti puhella lääketieteestä. Paavi oli toivonut hänen jäävän hänen palvelukseensa; mutta hän oli vastannut, ettei hän halunnut olla kenenkään palveluksessa. Joka tarvitsi häntä, tulkoon hänen luokseen. Hän oli hyvin ovela mies ja teki viisaasti poistuessaan Roomasta; sillä paria kuukautta myöhemmin olivat ne, jotka hän oli parantanut, entistäänkin huonommat. He olisivat tappaneet hänet, jos hän olisi jäänyt sinne.
Hän näytti maljakkojani monelle ylhäiselle herralle, muun muassa Ferraran herttualle Alfonso I:lle. Tälle hän oli kehunut saaneensa ne eräältä ylhäiseltä roomalaiselta herralta, jonka hän oli parantanut vain sillä ehdolla, että tämä lupasi hänelle nämä molemmat maljakot. Herra oli sanonut niiden olevan antiikkisia, kehoittaen häntä pyytämään mitä muuta tahansa; mutta hän ei muka ollut ollut halukas parantamaan herraa muilla ehdoilla, ja niin hän oli saanut ne.
Tämän kertoi minulle mestari Alberto Bendedio Ferrarassa, ja hän näytti minulle hyvin itsetietoisesti muutamia savijäljennöksiä niistä. Minä nauroin hänelle enkä sanonut mitään. Mestari Bendedio, joka oli ylpeä mies, huudahti harmistuneena: "Sinä naurat? Minä sanon sinulle, ettei tuhanteen vuoteen ole syntynyt miestä, joka olisi edes osannut piirustaa ne." Minä vaikenin, etten vähentäisi tätä niille suotua suurta kunniaa, ja olin ihailevinani niitä.
Moni herra Roomassa, niiden joukossa muutamia ystäviäni, puhui minulle ihaillen näistä teoksistani, joita he luulivat antiikkisiksi; siitä ylpeänä tunnustin ne tehneeni. Minua ei tahdottu uskoa, ja koska en halunnut olla valehtelija näiden henkilöiden silmissä, laadin todisteeksi uudet piirustukset niistä, sillä vanhat oli mestari Jacopo viisaasti kyllä vienyt mukanaan.
Rutto oli jo melkein ohi, ja ne, jotka elävinä ystävänsä kohtasivat, syleilivät toisiaan ilomielin. Siitäpä johtui, että silloin Roomassa olevat etevimmät maalarit, kuvanveistäjät ja kultasepät perustivat seuran, jonka kokoonkutsujana oli eräs sienalainen kuvanveistäjä Michelangelo. Hän oli hyvin kunnon mies ja taiteilijana kykenevä kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä omalla alallaan, mutta ennen kaikkea hän oli mitä miellyttävin ja rakastettavin toveri. Hän oli vanhin tässä taiteilijaseurassa, mutta ruumiin voimien puolesta nuorimpia. Me olimme yhdessä ainakin kaksi kertaa viikossa. Mainittakoon myöskin, että tähän seuraamme kuuluivat maalari Giulio Romano sekä Francesco Penni, molemmat suuren Rafaelin eteviä oppilaita.
Oltuamme yhdessä jo monen monta kertaa juolahti hyvän johtajamme mieleen kutsua meidät eräänä sunnuntaina illallisille kotiinsa ja jokaisen tuli ottaa mukaan "variksensa", – jonka nimen samainen Michelangelo oli antanut rakastajattarillemme, – ja se, joka ei sellaista ottanut mukaansa, olisi velvollinen seuraavan kerran maksamaan koko seurueen kestitsemisen. Niiden meistä, joiden ei ollut tapana seurustella mainitunlaisten naisten kanssa, täytyi suurin kustannuksin ja harmitellen hankkia itselleen mokoma naikkonen tuoksi illaksi, ettei tulisi nolatuksi. Tuossa hyveellisessä illallispöydässä minä olin mielestäni hyvin varustettu, sillä eräs erittäin kaunis tyttö, Pantasilea nimeltään, oli silmittömästi rakastunut minuun; mutta minun täytyikin luovuttaa hänet rakkaalle ystävälleni Bacchiaccalle, joka oli ollut ja vieläkin oli kiihkeästi rakastunut häneen. Tästä sain paljonkin harmia, sillä tyttö, nähdessään minun näin vähällä luopuvan hänestä, arveli minun halveksivan hänen suurta rakkauttaan. Siitä johtuikin minulle myöhemmin paljon ikävyyksiä, joista kerron aikanaan.
Kun lähestyi hetki, jolloin jokaisen meistä variksensa kera tulisi saapua tähän taiteilijajuhlaan, niin olin minä yhä vielä ilman "varista"; pidin sopimattomana olla ottamatta osaa tällaiseen ilveilyyn enkä mitenkään halunnut suojassani tuoda tähän loistavaan seuraan jotakin pörröistä variksenpelätintä. Sain silloin leikillisen päähänpiston, jonka toteuttamalla varmasti tulisin osaltani lisäämään illan ilonpitoa. Päätettyäni toteuttaa päähänpistoni kutsuin luokseni erään naapurin kuudentoistavuotiaan pojan. Tämä nuorukainen luki uutterasti latinalaisia kirjoja. Hänen nimensä oli Diego; hän oli sorea vartaloltaan, hänen ihonsa väri oli ihmeellinen ja hänen päänsä muoto jalompi kuin antiikin Antionouksen. Monta kertaa olin käyttänyt häntä mallinani töilleni suureksi eduksi. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, joten kukaan ei tuntenut häntä. Hän pukeutui hyvin huolimattomasti, eikä välittänyt muusta kuin opinnoistaan.
Kutsuin hänet siis kotiini ja pyysin häntä pukeutumaan niihin naisenvaatteisiin, jotka olin hankkinut valmiiksi. Hän oli tuumaan suostuvainen ja pukeutui nopeasti. Minä koetin kaikenlaisilla koristeilla somistaa hänen ihania kasvojaan. Kaksi suurilla, kauniilla helmillä koristettua sormusta panin hänelle korvarenkaiksi; sormukset olivat avonaisia, joten ne nipistettyinä korvalehtiin näyttivät siltä kuin niissä olisi ollut reiät. Vielä asetin hänen kaulaansa jalokivin koristetut kultaketjut ja sormukset hänen sormiinsa. Sitten tartuin häntä kevyesti korvaan ja talutin hänet suuren peilin eteen. Kun poika näki kuvansa, hän huudahti iloisesti: "Oi, tuoko on Diego!" Johon minä vastasin: "Tämä on Diego, jolta minä en ole milloinkaan pyytänyt mitään palvelusta; mutta nytpä pyydän tätä Diegoa tekemään minulle sen ilon, että hän tässä puvussa seuraa minua illallisille siihen jaloon taiteilijaseuraan, josta niin usein olen kertonut hänelle." Tämä kunnollinen, siveellinen ja viisas poika loi katseensa alas ja oli hetken vaiti; sitten hän äkkiä katsahti minuun sanoen: "Benvenuton kanssa minä lähden; menkäämme!" Minä kiedoin suuren silkkihuivin hänen päänsä ympäri, niinkuin on roomatarten tapana tehdä kesäisin.
Saavuttuamme juhlapaikalle olivat siellä jo kaikki muut koolla. He tulivat meitä vastaan, Michelangelo itse Giulio Romanon ja Franzesco Pennin keskellä. Tämä aina leikkisä Michelangelo poisti hunnun minun kaunottareni päästä ja pakotti sitten molemmin käsin Giulion ja Francescon syvään kumartaen tervehtimään ihanaa seuralaistani. Itse hän heittäytyi polvilleen ja kutsuen kaikki vieraansa luokseen hän sanoi: "Katsokaa, katsokaa tänne, minkälaisia ovat paratiisin enkelit! Heitä kutsutaan aina enkeleiksi, mutta näkyypä sieltä löytyvän enkelittäriäkin!" Sitten hän huudahti:
"Oi, taivaan enkelitär ihanainen,
Mua siunaa armollasi vainen!"Silloin kohotti tuo ihastuttava olento hymyillen oikean kätensä ja lausui hänelle sulavin sanoin paavillisen siunauksen. Michelangelo nousi ja sanoi: "Paavia suudellaan jalalle, mutta enkeleitä poskelle." Ja sen hän tekikin. Poika punastui, ja se teki hänet vieläkin viehättävämmäksi.
Astuessamme sisään ja katsellessamme ympärillemme huomasimme huoneen seinillä kaikki ne sonetit, joita kukin meistä oli sepittänyt ja lähettänyt Michelangelolle. Tämä poika alkoi lukea niitä ääneen tehden sen niin erinomaisesti, että sekin vain lisäsi hänen miellyttävää kauneuttaan. Kaikkia hänelle lausuttuja ihailun sanoja en rupea tässä kertaamaan, mutta enpä voi kuitenkaan olla toistamatta suuren maalarin Giulion sanoja, kun hän, luotuaan ensin katseensa ympärilläoleviin, mutta antaen sen viivähtää varsinkin naisten piirissä ja kääntyen sitten Michelangelon puoleen, lausui näin: "Michelangelo, rakas ystävä! Teidän neitosillemme keksimänne 'varis' nimitys sopii heille ainakin tänä iltana, sillä totisesti eivät he ole paljoakaan variksia parempia tämän paratiisilinnuista ihanimman rinnalla."
Ruoka oli nyt valmiina, ja aikoessamme ryhmittyä pöydän ympäri pyysi Giulio Romano saada itselleen kunnian osoittaa vieraille heidän paikkansa. Kun tämä hänelle suotiin, hän otti naisia kädestä ja talutti heidät pöydän taakse pitkälle sivulle ja minun neitoseni heidän keskeensä; sitten hän asetti miehet pöydän etusivulle ja minut keskelle sanoen minun hyvin ansainneen tämän suuren kunnian. Naisten takana oli aitaus mitä ihanimpia kukkivia jasmiineja; tätä taustaa vasten heidän vartalonsa esiintyivät ihmeen kauniisti, varsinkin minun kaunottareni oli sanomattoman hurmaava. Mitä iloisimman mielialan vallitessa me nautimme runsaan ja taidokkaasti valmistetun illallisen.
Kun illallinen oli lopetettu, esitettiin hetkinen ihanaa laulua soiton säestyksellä, ja kun sekä laulettiin että soitettiin nuoteista, pyysi minun kaunottareni saada laulaa oman osansa. Ja koska hän lauloi niin paljon paremmin kuin muut, eivät Giulio ja Michelangelo kiitelleet häntä enää entiseen leikilliseen tapaansa, vaan ilmaisivat heidän sanansa mitä syvintä ihailua ja ihmettelyä.
Soiton jälkeen eräs Aurelio Ascolano, joka oli erinomainen tilapäärunoilija, alkoi kauniin ja ylevin sanoin laulaa naisten ylistystä. Hänen laulaessaan ne molemmat naiset, joiden välissä minun kaunottareni istui, juttelivat taukoamatta. Toinen heistä kertoi sairaudestaan, toinen kyseli minun tytöltäni, ketä ystäviä tällä oli, miten kauan hän oli ollut Roomassa ja muuta samanlaista. Minun kaunottareni, jota me kutsuimme Pomonaksi, kyllästyneenä naisten typerään laverteluun alkoi levottomasti kääntelehtiä ja katsella hämillään vuoroon kummankin puoleen. Giulion tuoma tyttö kysyi, oliko hän pahoinvoipa. Hän vastasi myöntävästi arvellen, että hän oli ollut raskaana jo muutamia kuukausia. Molempia naikkosia alkoi säälittää Pomona parka, ja halutessaan auttaa häntä vapaammin hengittämään he huomasivatkin hänet mieheksi! He vetäisivät kätensä pois ja alkoivat vimmastuneina torua kaunista nuorukaista nousten samalla paikoiltaan. Syntyi tavaton hälinä ja yleinen nauru. Uljas Michelangelo pyysi toisilta lupaa saada määrätä minun rangaistukseni. Kun siihen suostuttiin, hän kohotti minut ilmaan huutaen: "Eläköön, eläköön!" selittäen samalla tämän olevan rangaistuksen keksimästäni kujeesta. Näin loppui tämä mitä miellyttävin illanvietto, ja kukin meistä palasi kotiinsa.
KUUDES LUKU.
Kaivertaa teräkseen lehtikoristeita ja groteskeja. Valmistaa
terässormuksia, jotka koristaa kultasilauksin. Kilpailee
Caradosson kera pienoismitalien teossa. Auttaa Luigi Pulcia tämän
sairastaessa ja ohjaa häntä neuvoillaan. Riitaantuu Pulcin kanssa
erään ilotytön vuoksi. Neapelilainen aatelismies solmii hänen
puolestaan rauhan. Kertoo saman Pulcin kuolemasta.Jos tahtoisin tarkalleen kuvata, minkälaiset ja kuinka monet olivat ne erilaiset työt, jotka tein, niin kävisi se liian pitkäveteiseksi. Tällä kertaa riittää kun sanon, että ahkerasti ja huolellisesti koetin tulla taitavaksi kaikissa niissä taiteen eri haaroissa, joista aikaisemmin olen maininnut. Ja koska minulla ei näihin asti ole ollut tilaisuutta selostaa ainoatakaan huomattavimmista teoksistani, tulen sen kyllä piankin tekemään.
Mainitsemani sienalainen kuvanveistäjä Michelangelo valmisti näihin aikoihin äsken kuolleen paavi Hadrianon hautapatsasta. Maalari Giulio Romano oli ruvennut Mantuan herttuan palvelukseen. Muut toverini olivat matkustaneet mikä minnekin töihinsä, joten melkein koko taiteilijaseuramme oli hajonnut.
Näihin aikoihin sain käsiini muutamia pieniä turkkilaisia tikareita, joiden sekä kahva että terä olivat rautaa, olivatpa niiden tupetkin samaa ainetta. Niihin oli kaiverrettu lehtimuotoja turkkilaiseen tapaan ja olivat ne mitä kauneimmin kullalla somistellut. Ne viehättivät minua siinä määrin, että halusin koetella voimiani tälläkin alalla, vaikka se erosikin niin suuresti muista taidoistani. Huomatessani, että yritykseni onnistui aivan erinomaisesti, valmistin niitä useita. Ne olivat paljon kauniimpia ja kestävämpiä kuin turkkilaiset, ja monestakin syystä. Ensiksikin, koska minä kaiversin kuvioni teräkseen paljon syvempään kuin oli tapana turkkilaisissa töissä. Toiseksi turkkilaisissa lehtikoristeissa oli käytetty ainoastaan arumlehtiä sekä muutamia clythia-kukkia, jotka, koska ovat jäykkiä, eivät ajan pitkään miellytä niinkuin meidän lehtikoristeemme.
Meillä on Italiassa monta eri lehtikoristelutapaa, sillä lombardialaiset mukailevat muratinlehtiä ja viiniköynnöksiä, tehden sen hyvin koristeellisesti. Toskanalaisilla ja roomalaisilla on näissä asioissa ollut paljon tarkempi valinta, sillä he kuvaavat vaihtelevin muodoin kiemurtelevan acanthuksen kukkineen ja lehtineen, ja näiden lehtikoristeiden väliin he piirustavat lintuja ja eläimiä; siitä huomaa kenellä on hyvä maku. Osaksi voi eläinmuodon erottaa myöskin villeissä kukissa, esimerkiksi leijonankidassa, mihin etevät taiteilijat vielä lisäilevät omia keksintöjään.
Tietämättömät nimittelevät tällaisia töitä "groteskeiksi", ja ne ovat saaneet nimensä meidän aikamme ihmisiltä, koska muinaismuistojen kaivajat ovat löytäneet niitä Rooman maanalaisista luolista, jotka muinoin olivat asuinhuoneina, työpajoina, saleina ja sen semmoisina. Roomassa näitä matalia huoneita kutsuttiin sen ajan kielen mukaan "grotte", josta johtuu nimitys "groteski". Mutta nimitys ei ole oikea. Sillä samoin kuin muinaisaikaan huviteltiin sommittelemalla "monstra" kuvioita hirvistä, vuohista, lehmistä sekä hevosista, voisi näistäkin lehtikuvioiden yhdistelmistä käyttää nimitystä "monstra" eikä "groteski". Tällä tavoin minä sommittelin lehtikuvioita, ja ne olivat paljoa kauniimpia kuin nuo turkkilaiset.
Sattuipa niihin aikoihin löytymään muutamista vanhan ajan hautauurnista tuhkan seasta kullalla silattuja rautasormuksia, joissa jokaisessa oli pieni näkinkenkä. Oppineet, jotka tätä asiaa tutkivat, väittivät tällaisia sormuksia pidetyn sen vuoksi, että mieli pysyisi rauhallisena kaikissa elämänvaiheissa, onnellisissa niinkuin onnettomissakin. Minä valmistin tällaisia sormuksia muutamille herroille, jotka olivat hyviä ystäviäni. Tein ne puhtaimmasta teräksestä; huolellisesti kaiverrettuina ja kultasilauksin koristeltuina ne olivat mitä kauniimpia. Eräästä näistä sormuksista sain enemmän kuin neljäkymmentä skudoa, vain työstäni.
Siihen aikaan käytettiin pieniä kultamitaleja, joihin jokainen herrasmies tai jalosukuinen ylimys antoi kaivertaa jonkin mielijohteen tai mielilauseen; ne kiinnitettiin päähineisiin. Minä valmistin monta sellaista, ja ne olivat hyvin vaikeat tehdä. Aikaisemmin mainitun taitavan mestari Caradosson oli tapana valmistaa näitä, ja koska niissä oli useita vartalokuvia, hän otti niistä maksuna vähintään sata skudoa. Nämä herrat haettivat minut, ei sen vuoksi, että Caradosso oli kallis, vaan hänen hitautensa vuoksi, ja minä valmistin heille kilpaillakseni hänen kanssaan mitalin, jossa oli neljä kokovartalokuvaa, joihin olin pannut paljon huolellista työtä. Kun nämä herrat vertasivat työtäni ihmeellisen Caradosson töihin, he sanoivat minun tekemääni paljon kauniimmaksi ja käskivät minun pyytää mitä halusin työstäni, vakuuttaen haluavansa hinnan suhteen tehdä minulle mieliksi, koska niin suuresti olin heitä työlläni miellyttänyt. Vastasin suurimpana palkintona työstäni sekä pyrkimysteni päämääränä olevan sen, että olin voinut aikaansaada jotakin, joka veti vertoja tämän mainion mestarin taiteelle ja että jos tämä oli myöskin näiden herrojen mielipide, niin minulle oli maksettu enemmän kuin kylliksi. Poistuttuani he lähettivät heti jäljestä minulle niin runsaan lahjan, että olin hyvin tyytyväinen ja tunsin haluavani tehdä vieläkin parempia töitä, mistä johtui se, minkä kerron myöhemmin.
Nyt minun täytyy hiukan jättää oma ammattini syrjään ja kertoa muutamista vaiherikkaan elämäni ikävistä tapahtumista.
Kertoessani taiteilijaseurastamme ja sen huvitteluista mainitsin myöskin erään naisen, Pantasilean, joka oli petollisella ja tunkeilevalla tavalla rakastunut minuun ja joka oli vannonut kostavansa minulle ilveilyni espanjalaisen pojan Diegon kanssa. Se johti seikkailuun, jonka nyt tahdon kuvata ja jossa henkeni oli mitä suurimmassa vaarassa.
Roomaan oli saapunut nuorukainen nimeltä Luigi Pulci. Tällä nuorukaisella oli suurenmoiset runoilijanlahjat sekä laajat tiedot latinalaisessa kirjallisuudessa; hän kirjoitti hyvin ja oli erittäin miellyttävä ja kaunis. Hän tuli jonkun en tiedä minkä – piispan luota ja oli pahasti ranskantaudin runtelema. Firenzessä oli nuorten miesten tapana kesäöinä kokoontua kaduille laulamaan, ja siellä tämä nuorukainen oli parhaimpia laulajia. Hänen laulunsa oli niin ihanaa kuulla, että jumalainen Michelangelo Buonarroti, mainio kuvanveistäjä ja maalari, aina suuresti ihastuneena meni häntä kuuntelemaan, milloin vain tiesi hänen esiintyvän. Minä ja eräs hyvin taitava kultaseppä Pilotto olimme hänen seuranaan. Näin alkoi tuttavuuteni Luigi Pulcin kanssa.
Kun monen vuoden kuluttua tapasimme Roomassa, hän ilmaisi minulle surullisen tilansa pyytäen minulta Jumalan nimessä apua. Minun kävi sääliksi nuorukaista hänen suurten kykyjensä vuoksi, ja rakkaudesta yhteiseen isänmaahamme sekä sääliväisen luonteeni vuoksi otin hänet kotiin luokseni ja hankin hänelle lääkärin apua, ja koska hän oli nuori, niin hän parani pian. Ollessaan tämän hoidon alaisena hän luki ahkeraan, ja minä hankin hänelle niin paljon kirjoja, kuin minun vain kannatti. Luigi ymmärsi, minkä suuren hyväntyön olin hänelle tehnyt, hän kiitti minua usein sanoin ja kyynelin vakuutellen, että jos Jumala vain antaisi hänelle tilaisuuden, hän kyllä osoittaisi kiitollisuuttaan. Siihen vastasin, etten ollut tehnyt hänelle sitä, mitä olin tahtonut, vaan ainoastaan sen, minkä olin voinut, sillä ihmisen velvollisuus oli auttaa toista. Minä vain muistutin hänelle, että sen hyväntyön, jonka hänelle olin tehnyt, hän voisi taas puolestaan tehdä toiselle tarvitsevalle. Hän saisi pitää minusta kuin ystävästä, jollainen olinkin hänelle.
Hän pyrki nyt Rooman hoviin ja pääsikin sinne pian. Hän yhtyi erään kahdeksankymmenvuotiaan piispa Gurgensin seurueeseen. Tällä piispalla oli veljenpoika, herra Giovanni, venetsialainen aatelismies, joka näytti kovin ihastuneen Luigi Pulcin lahjakkuuteen, tekeytyen sen nojalla hänen kanssaan niin tuttavalliseksi, että he olivat piankin melkein erottamattomat. Luigi oli puhunut hänelle minusta sekä siitä kiitollisuudenvelasta, jossa hän oli minulle; senpä vuoksi samainen messer Giovanni halusi tutustua minuun.
Eräänä iltana panin toimeen Pantasileaa varten pienet illatsut, joihin olin kutsunut useita taiteilija-ystäviäni. Juuri kun aioimme asettua pöytään, saapuivat sinne myöskin messer Giovanni sekä Luigi Pulci, jotka ensin hiukan kursailtuaan jäivät meidän kanssamme illastamaan.
Kun tuo julkea ilotyttö näki tämän kauniin nuorukaisen, hän iski heti silmänsä tähän. Senpä vuoksi illallisen syötyämme kutsuin Luigi Pulcin syrjään ja sanoin hänelle, että jos hän tunsi olevansa jossakin kiitollisuudenvelassa minulle, niin hänen ei pitäisi antautua mihinkään tekemisiin tämän katalan naisen kanssa. Hän vastasi: "Oi, varjelkoon, Benvenuto, luuletko minua mielipuoleksi?" Siihen vastasin: "En mielipuoleksi, vaan liian nuoreksi." Vakuutin, etten vähääkään välittänyt tuosta naisesta, mutta että säälin häntä, jos hän tuon naisen vuoksi taittaisi niskansa. Tuo poika parka vakuutteli ja vannoi minulle, että hän ennemmin taittaisi niskansa kuin puhuttelisi Pantasileaa. Poika parka vannoi varmaankin sydämensä pohjasta tämän valansa, sillä hän taittoi todellakin niskansa, kuten vielä saamme kuulla edempänä. Tämä mestari Giovanni näytti tuntevan tuota nuorukaista kohtaan rikoksellista rakkautta ja antoi hänen joka päivä esiintyä uusissa sametti- ja silkkipuvuissa. Näki selvästi hänen luopuneen hyvistä avuistaan ja antautuneen kokonaan paheen valtaan. Hän ei ollut enää näkevinään eikä tuntevinaan minua, sillä minä olin kerran moittinut häntä sanoen hänen heittäytyneen alhaisten paheiden palvelukseen, joiden johdosta hän oli vielä kerran taittava niskansa.
Messer Giovanni oli ostanut Luigille erinomaisen kauniin mustan hevosen, josta hän oli maksanut sata viisikymmentä skuudia. Tämä ratsu oli erinomaisesti koulutettu, ja Luigi antoi sen joka päivä hypellä kurtisaani Pantasilean ikkunan alla. Minä huomasin sen kyllä, mutta en siitä välittänyt vähintäkään, sanoin vain, että kukin eli luontonsa mukaan, ja pysyttelin töissäni.
Sattuipa sitten, että tuo sama sienalainen kuvanveistäjä kutsui meidät luokseen illallisille eräänä sunnuntai-iltana. Näillä illallisilla oli myöskin jo aikaisemmin mainittu Bachiacca, joka oli ottanut mukaansa tämän samaisen Pantasilean, ensi ihastuksensa. Illallista syödessämme hän istui minun ja Bachiaccan välissä. Ilon ollessa ylimmillään Pantasilea nousi pöydästä sanoen poistuvansa hetkeksi; mutta luvaten pian palata. Mitä miellyttävimmin keskustellen jatkui illallisemme, mutta hän viipyi poissa kauemmin kuin oli tarpeellista. Olin kuulevinani aivan hiljaista kuiskailemista kadulta. Pitelin kädessäni veistä, jota käytin aterioidessani, ja ikkunan ollessa lähellä pöytää voin minä varpailleni nousemalla nähdä Luigi Pulcin seisovan kadulla Pantasilean vieressä. Kuulin Luigin sanovan: "Voi meitä, jos tuo kirottu Benvenuto näkee meidät!" Tyttö vastasi: "Älkää pelätkö, kuulkaa, miten he meluavat; he ajattelevat kaikkea muuta, ei meitä." Näistä sanoista minä tunsin heidät ja heittäydyin ikkunasta maahan, tartuin Luigin vaippaan ja olisin varmasti tappanut hänet, ellei hän olisi ehtinyt kannustaa ratsuansa, joten vain hänen vaippansa jäi käteeni. Pantasilea pakeni lähellä olevaan kirkkoon.
Hälinän kuultuaan vieraat nousivat pöydästä ja kiirehtivät luokseni pyytäen, etten tuottaisi ikävyyksiä itselleni enkä heille mokoman porton vuoksi. Minä vastasin, etten olisi viitsinyt nousta paikaltani mokoman tytön tähden, vaan tein sen tuon kurjan pojan vuoksi, joka niin vähän minua kunnioitti! Enkä minä antanut näiden kunnon miesten sanojen lauhduttaa mieltäni vaan tartuin miekkaani ja riensin yksin ulos niityille, sillä talo, missä olimme syöneet illallista, oli aivan lähellä Porta di Castellon takana olevia niittyjä. Auringon laskiessa palasin hitain askelin takaisin Roomaan.
Oli jo yö ja pimeää, mutta Rooman portit eivät vielä olleet suljetut. Kellon lähetessä kymmentä astuin Pantasilean talon ohitse ja olin päättänyt kostaa heille molemmille, jos tapaisin Luigin hänen luonaan. Nähtyäni ja kuultuani, ettei siellä ollut muita kuin Candida niminen palvelijatar, menin kotiin, ja riisuttuani yltäni miekantuppeni palasin taas tuon talon lähettyville. Vastapäätä tätä taloa oli Romolo nimisen ravintolanisännän puutarha. Puutarhaa ympäröi tiheä orapihlaja-aitaus, mihin piilouduin, ja siellä odottelin nähdäkseni tuon naisen palaavan kotiin Luigin kanssa.
Hetken kuluttua palasi ystäväni Bachiacca kotiin. En tiedä, aavistiko hän minun olevan siellä lähellä vai oliko joku sen sanonut hänelle, sillä hän huusi hiljaa: "Serkku!" (näin me kutsuimme toisiamme leikillä) ja hän jatkoi surkeasti rukoilevalla äänellä, melkein itkien: "Serkku, älkää Jumalan nimessä tehkö pahaa tälle tyttöraukalle, sillä hän on aivan syytön!" Minä vastasin: "Ellette heti mene tiehenne, kolautan teitä päähän tällä miekallani." Serkku parkani pelästyi niin pahasti, ettei hän ehtinyt kovinkaan kauas, ennen kuin jo luonto vaati osansa.
Oli tähtikirkasta, ja yöllinen valaistus oli suurenmoinen. Samassa kuulin usean hevosen kavioiden kapseen; niitä saapui eri tahoilta: ensiksi tulivat Luigi ja Pantasilea seurassaan eräs tunnettu perugialainen, herra Benvegnato, paavi Clemensin kamariherra; heillä oli mukanaan neljä urheata perugialaista kapteenia sekä useita rohkeita nuoria sotilaita; heitä oli enemmän kuin kaksitoista miekanmittelijää.
Kun näin tämän ja huomasin, ettei minulla ollut mahdollisuutta paeta, koetin piiloutua pensasaitaukseen, mutta okaat pistivät minua niin pahoin, että olin kuin ärsytetty härkä, ja vähällä olin hypätä sieltä pakoon. Luigi oli kiertänyt käsivartensa Pantasilean kaulaan ja sanoi: "Suutelen sinua vielä kerran Benvenuto-petturista välittämättä!" Tuskastuneena okaitten pistoista sekä nuorukaisen sanojen ärsyttämänä hypähdin esiin, kohotin miekkani ja huusin kovalla äänellä: "Kaikki olette kuoleman omia." Suuntasin miekan iskun Luigin olkapäähän, mutta koska nuo häpeämättömät lurjukset olivat pukeneet poika paran ylle panssaripaidan ja muita rautavarusteita, oli kolahdus hirveä ja miekkani luiskahti osuen Pantasilean nenään ja suuhun. Molemmat kaatuivat maahan, ja Bachiacca housut puolisäärissä pakeni hädissään huutaen. Minä käänsin rohkeasti miekkani toisia kohti. Nämä urheat sotilaat, kuullessaan melua ravintolasta päin, luulivat siellä olevan ainakin satamiehisen joukon ja tarttuivat uljaasti miekkoihinsa. Pari hevosta oli pelästynyt ja heittänyt ratsumiehet selästään; toisten kesken syntyi hämminki, ja he pakenivat. Nähdessäni asioiden saavan minulle näin edullisen käänteen vetäysin nopeasti syrjään jupakasta, etten kiusoittelisi onneani enempää kuin oli tarpeellista.
Tässä mahdottomassa hämmingissä olivat useat sotilaat ja päällysmiehet haavoittaneet toinen toisiaan miekoillaan. Paavin kamariherra Benvegnato oli pudonnut muulinsa selästä, joka oli häntä poljeksinut; eräs hänen palvelijoistaan oli paljastettu miekka kädessä kaatunut yhtä aikaa hänen kanssaan ja haavoittanut häntä pahasti käteen. Tämä oli syynä siihen, että tuo herra Benvegnato kiroili pahemmin kuin nuo toiset, huudahtaen perugialaisella tavallaan: "Jumalan nimessä, Benvegnato on opettava Benvenutolle elämäntapoja!"
Hän antoi erään päällysmiehensä toimeksi lähettää haasteen. Tämä oli ehkä noita muita rohkeampi, mutta nuori kun oli, puuttui häneltä ymmärrystä. Hän etsi minut sieltä, minne olin vetäytynyt, erään napolilaisen ylimyksen talosta, ylimyksen, joka oli tullut minun ystäväkseni osaksi sen johdosta, että hän oli nähnyt muutamia töitäni, ja osaksi sen vuoksi, että hän oli huomannut minun sekä ruumiin että sielun puolesta olevan luodun sotaisiin urotöihin, mihin häntä hänen omat taipumuksensa vetivät. Koska huomasin hänen puolustavan minua ja tunsin siellä olevani turvassa, annoin päällysmiehelle sellaisen vastauksen, että hän varmasti katui, että oli kääntynyt minun puoleeni.
Paria päivää myöhemmin, kun Luigin, Pantasilean ja muiden haavat olivat melkein parantuneet, kehoitti Benvegnato, jonka viha oli jo lauhtunut, tuota samaista ylhäistä napolilaista solmimaan rauhan minun ja nuoren Luigin välille. Nuo uljaat sotilaat, joilla ei ollut minun kanssani mitään tekemistä, halusivat vain tutustua minuun. Tämä aatelismies vastasi tuovansa minut minne vain he halusivat, ja lupasi kernaasti taivuttaa minut rauhaan. Mutta kumpikaan puolue ei saisi ryhtyä minkäänlaisiin selityksiin, sillä ne eivät olisi heille kunniaksi. Riittäisi, kun vähän juotaisiin ja syleiltäisiin toisiaan, hän kyllä johtaisi puhetta ja saattaisi meidät sovintoon.
Ja niin tehtiinkin. Eräänä torstai-iltana tämä aatelismies saattoi minut messer Benvegnaton taloon, jossa kaikki tuossa mellakassa olleet sotilaat olivat koolla; he istuivat vielä aterioiden. Minun aatelismieheni mukana oli enemmän kuin kolmekymmentä uljasta, hyvin asestettua miestä, mitä Benvegnato ei ollut odottanut. Me astuimme saliin, ensin tämä aatelismies ja sitten minä. Hän sanoi: "Jumala kanssanne, hyvät herrat! Täällä me nyt olemme, Benvenuto ja minä, ja minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni. Me olemme tulleet tänne tehdäksemme kaiken mitä te tahdotte." Messer Benvegnato lupasi, ettei Rooman kuvernööri eikä tuomioistuin saattaisi minulle mitään ikävyyksiä. Me solmimme rauhan, ja minä palasin heti työpajaani.
En voinut elää tuntiakaan ilman tuon napolilaisen aatelisnuorukaisen seuraa; joko hän tuli minun luokseni tai lähetti hän hakemaan minua. Sillä aikaa oli jo Luigi Pulci parantunut. Joka päivä hän oli ratsastamassa erinomaisen koulutetulla ruskealla ratsullaan. Eräänä päivänä – silloin oli satanut – hän tahtoi näytellä ratsunsa taitoa Pantasilean portin edustalla; se kompastui ja kaatui ratsastajan jäädessä alle. Hänen oikea jalkansa katkesi, ja muutaman päivän kuluttua hän kuoli Pantasilean talossa. Niin täyttyi se vala, jonka hän niin sydämen pohjasta oli Jumalalle vannonut. Siitä näkee, että Jumalan silmä vartioi sekä hyviä että huonoja, antaen kullekin hänen ansionsa mukaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Bourbonien herttua piirittää Roomaa. Cellini avustaa tykkimiehenä
St. Angelon linnassa. Kerskuu siellä aikaansaamistaan urotöistä.
Paavin pyynnöstä irroittaa kehystyksistään paavillisen kruunun
jalokivet ja sulattaa kullan.Kaikki olivat aseissa. [Kaarle V:n ja Frans I:n välisen sodan takia.]
Giovanni di Medici oli paavin pyynnöstä lähettänyt Roomaan muutaman
komppanian sotilaitaan, jotka sinne saavuttuaan aiheuttivat sellaisen
levottomuuden, että oli vaarallista liikkua keskikaupungilla. Senpä
vuoksi minäkin muutin pieneen taloon Banchikadun taakse, missä tein
töitä kaikille hankkimilleni ystäville. Senaikaiset työni eivät olleet
erikoisen huomattavia, enkä sen vuoksi kerro niistä sen enempää.
Näihin aikoihin huvittelin paljon sekä soittaen että muutenkin yhtä
miellyttävästi aikaani kuluttaen.Messer Jacopo Salviati'n kehoituksesta oli paavi lähettänyt pois ne viisi komppaniaa, jotka Giovanni di Medici oli lähettänyt hänelle; hän itse oli kaatunut Lombardiassa. Kuultuaan, ettei Roomassa enää ollut sotilaita, Bourbonin herttua kiirehti sotajoukkoineen Roomaa kohti. Silloin tarttui koko Rooma aseisiin. Jo colonnalaisten hyökätessä Roomaan oli ystäväni Alessandro dei Bene pyytänyt minua vartioimaan hänen taloaan, ja nyt vieläkin vaarallisempien olosuhteiden vallitessa hän kehoitti minua hankkimaan taloonsa viisikymmentä vartijaa, joiden johtajaksi hän toivoi minun rupeavan. Minä valitsin viisikymmentä uljasta nuorta miestä, ja me asetuimme asumaan hänen taloonsa, missä elimme nauttien hyvää ruokaa ja palkkaa.
Bourbonin joukot olivat jo Rooman porttien ulkopuolella, ja Alessandro dei Bene pyysi minua kanssaan ulos. Me otimme mukaamme yhden parhaista miehistämme, ja matkalla yhtyi meihin vielä eräs Cecchino della Casa niminen nuorukainen. Me pääsimme hautausmaan muurien luokse asti; sieltä me näimme koko mahtavan sotajoukon, joka kaikin voimin pyrki tunkeutumaan kaupunkiin. Sillä muurin kohdalla, missä me olimme, oli monta vihollisen miestä kaatunut. Taistelu oli kiivasta, ja oli mitä sakein sumu. Minä käännyin Alessandroon ja sanoin: "Palatkaamme heti kotiin! Täällä ei ole mitään tekemistä. Kuten näette, viholliset hyökkäävät ja puolustajat pakenevat." Alessandro vastasi pelästyneenä: "Armias Jumala, miksi tulimmekaan tänne!" Ja hän kääntyi hädissään aikoen palata kotiin. Minä sanoin moittien: "Koska kerran olette tuonut minut tänne, täytynee meidän kuitenkin saada aikaan jokin uroteko!" Suuntasin pyssyni sinne, missä tungos oli suurin, ja tähtäsin erästä kohti, jonka näin kohoavan yli muiden; mutta sumulta en voinut nähdä, oliko hän ratsain vai jalan. Käännyin sitten nopeasti Alessandron ja Cecchinon puoleen ja käskin heidän heti ampua pyssyillään, osoitinpa heille myös, miten oli asetuttava, etteivät vihollisen luodit osuisi heihin. Me ammuimme pyssyillämme kaksi kertaa yhden sijaan. Kurkistaessani varovaisesti muurin ylitse näin suuren hämmingin syntyneen vihollisten joukossa: meidän laukauksemme oli kaatanut Bourbonin herttuan; ymmärsin nyt juuri hänen olleen sen, jonka olin nähnyt ylimpänä muita.
Me lähdimme sieltä ja kuljimme hautausmaan kautta Pyhän Pietarin kirkkoa kohti. Tultuamme sieltä ulos kiiruhdimme St. Angelon kirkon taakse, ja meidän onnistuikin päästä mitä suurimpien vaikeuksien jälkeen linnan portille, sillä paavin joukkojen päälliköt, herra Rienzu da Ceri sekä Orazio Baglioni, haavoittivat ja surmasivat kaikki, jotka pakenivat muureilta taistelua. Saavuttuamme portille viholliset olivat jo aivan kintereillämme. Linnanherran käskystä suljettiin juuri portteja, mutta vielä oli siellä pieni aukko, niin että me neljä pääsimme pujahtamaan sisään. Heti astuttuani linnaan vei kapteeni Pallone dei Medici minut linnanjoukkoihin kuuluvana mukanaan, joten minun oli pakko jättää Alessandro pulaan, jonka tein varsin vastenmielisesti. Nousimme heti linnan ylimpään torniin, mihin paavi Clemens oli saapunut linnan salakäytävän kautta. Hän ei ollut tahtonut näihin asti poistua Pyhän Pietarin palatsista, sillä hän ei uskonut vihollisen pääsevän tunkeutumaan kaupunkiin asti.
Ollessani siis näin suljettu linnaan lähestyin muutamia tykkimiehiä, joiden komentajana oli Giuliano niminen firenzeläinen. Muurin harjanteen reuna-aukosta saattoi tämä Giuliano nähdä, miten hänen kotipahasensa ryöstettiin ja sekä vaimo että pojat raastettiin sieltä ulos. Peläten kuulien sattuvan hänen omaisiinsa hän ei uskaltanut ampua, vaan heitettyään tykinlatauspainimen luotaan hän alkoi itkeä ja raapia kasvojaan; samoin tekivät muutkin tykkimiehet. Minä otin senvuoksi yhden panoksen, pyysin avukseni muutaman, jolla ei ollut mainitunlaisia kärsimyksiä kestettävinä, suuntasin tykit sinne, minne näytti tarpeellisimmalta, ja surmasin tällä tavoin monta vihollista. Muuten olisivat ne joukot, jotka nyt tunkeutuivat Roomaan, hyökänneet linnoitukseen ja valloittaneet sen helposti, koska he eivät aikaisemmin olleet pelänneet tykkejä. Jatkoin ampumista; tulivatpa luokseni muutamat kardinaalit ja ylhäiset herrat ja siunasivat minua; siten he rohkaisivat minua jatkuvasti innokkaana panemaan parhaani. Riittää, kun sanon minun ansiotani olleen, ettei linnoitus antautunut vielä sinä aamuna ja että toiset tykkien lataajat taas ryhtyivät tehtäviinsä. Jatkoin tätä koko sen päivän. Paavi oli asettanut tykkimiesten päälliköksi erään ylhäisen roomalaisen aatelismiehen nimeltä messer Antonio di Santa Crocen.
Iltapäivällä sotajoukkojen tunkeutuessa Roomaan Trasteveren puolelta kääntyi tämä herra etupäässä minun puoleeni, ja hyvin ystävällisenä hän asetti minut linnoituksen ylimmällä tasanteella olevan viiden kanuunan päälliköksi. Tämä tasanne kiersi koko linnan, sieltä näki sekä yli Prati di Castellon että Rooman. Hän antoi minun komennettavakseni niin paljon väkeä kuin tarvitsin tykkien kääntämiseen ja maksoi minulle yhden päivän palkan edeltäpäin sekä lähetti minulle leipää ja vähän viiniä; sitten hän kehoitti minua jatkamaan, niinkuin olin alkanut. Minä, jolla monta kertaa oli ollut enemmän halua tähän ammattiin kuin omaani, tein nyt tämän palveluksen sitäkin mieluummin, kun siitä oli minulle monenlaisia etuja. Yön tullessa ja vihollisten tunkeutuessa Roomaan voimme me, ja varsinkin minä, joka aina olin nauttinut kaiken uuden ja ihmeellisen näkemisestä, linnoituksesta selvästi nähdä Rooman hirveän palon, jota niin monet muut, jotka eivät olleet linnoituksessa, eivät voineet nähdä eivätkä mielessään kuvailla. Minä en aio koettaakaan kuvailla sitä, jatkan vain tätä elämäni kuvausta, jonka olen alkanut.
Koko sen kuukauden ajan, minkä linnoituksen piiritys kesti, jatkoin palvelustani tykkien ääressä, ja minulla oli monta ihmeellistä elämystä, jotka kyllä olisivat kertomisen arvoisia. Mutta koska en tahdo olla liian pitkäveteinen enkä myöskään halua turhia poiketa siitä, mikä koskee taidettani, sivuutan useimmat ja pysyttelen vain tärkeimmissä. Messer Antonio di Santa Croce oli kutsunut minut alas enkelitornista ampumaan muutamia linnoituksen lähellä olevia taloja, mihin vihollisten oli nähty hiipivän. Ampuessani suhahti kuula ulkoapäin, sattui muuriin, josta irroitti ison palasen, ja osui rintaani tekemättä kuitenkaan sen suurempaa vahinkoa. Makasin kuin kuolleena maassa, mutta kuulin kuitenkin kaiken, mitä ympärilläni sanottiin. Messer Antonio di Santa Croce valitti enin kaikista sanoen: "Voi meitä, nyt olemme kadottaneet parhaimman auttajamme!" Tähän meluun osui eräs tovereistani, Gianfranceseo, (hän oli soittaja, mutta ymmärsi enemmän lääketiedettä kuin omaa taidettaan). Hän juoksi itkien hakemaan pullon kreikkalaista viiniä, irroitti tiilikiven, siroitteli sille kourallisen koiruohoa ja kaatoi viiniä sen päälle; kun koiruoho oli hyvästi liuennut, hän asetti tiilikiven rinnalleni siihen kohtaan, mihin ammus oli osunut. Koiruoholla oli niin voimakas vaikutus, että minä heti tulin tuntoihini. Yritin puhua, mutta en voinut, sillä muutamat typerät sotamiehet olivat pistäneet suuni täyteen multaa, siten antaen minulle viimeisen voitelun. Siitä olikin todella koitua viimeinen retkeni, sillä olin tukehtumaisillani; multa vaivasi minua vieläkin pahemmin kuin tärähdys. Toivuttuani tästä ryhdyin taas heti hoitamaan tointani ja tein sen mitä huolellisimmin ja vaaroja pelkäämättä. Paavi oli lähettänyt pyytämään apua Urbinon herttualta, Francesco Maria della Roverelta, joka oli venetsialaisten joukoissa. Sanansaattajan oli määrä sanoa hänelle, että niin kauan kuin linnoitus pysyi lujana, sytytettäisiin joka ilta tämän linnan torniin kolme merkkitulta ja samalla laukaistaisiin kolme tykinlaukausta. Minulle annettiin tehtäväksi sytyttää tulet sekä ampua merkkilaukaukset. Päivisin minä enimmäkseen laukaisin ne siihen suuntaan, missä vihollinen teki suurinta tuhoa. Paavi, nähdessään minun hoitavan näin taitavasti tehtäväni, piti minua suuressa arvossa. Herttuan lupaamat apujoukot eivät milloinkaan saapuneet; syyn siihen minä sivuutan, koska se ei kuulu tähän.
Ollessani tässä helvetillisessä sodanhälinässä kävivät muutamat linnassa oleskelevat kardinaalit, varsinkin Ravennan kardinaali sekä kardinaali Gaddi, usein minua katsomassa. Minä kielsin monta kertaa heitä tulemasta ylös, sillä vihollinen olisi saattanut erottaa heidän punaiset myssynsä, ja meille olisi voitu siten tehdä mitä suurinta vahinkoa lähimmistä taloista, esimerkiksi Torre de Binista. Lopulta minun täytyi estää heitä pääsemästä ylös, mistä he kovasti vihastuivat. Usein tuli myöskin herra Orazio Baglioni luokseni; hän oli minulle varsin suosiollinen. Eräänä päivänä meidän puhellessamme hän huomasi vilkkaan liikenteen vallitsevan erään linnoituksen portin vieressä olevan ravintolan edustalla. Tämän ravintolan nimi oli maalattu auringonkuvan alle, kahden ikkunan väliin. Koska ikkunat olivat suljetut, arveli Orazio sotilasseurueen istuvan siellä sisällä. Hän sanoi: "Benvenuto! Jos sinua haluttaa suunnata laukauksesi tuohon aurinkoon, niin luulisinpa sinun tekevän onnistuneen kaappauksen, sillä sieltä kuuluu sellainen meteli, että siellä täytyy olla korkea-arvoisia henkilöitä." Minä vastasin: "Luulenpa kyllä osuvani aurinkoon, mutta muurilla tykin suuaukon lähellä on läjä kiviä, jotka voivat tulen ja ilmanvedon vaikutuksesta romahtaa alas." Hän vastasi: "Älä mieti kauemmin, Benvenuto. Ei ole sanottu, että kuulat lakaisevat ne siitä alas, ja vaikka ne putoaisivatkin ja itse paavi jäisi niiden alle, niin olisi vahinko pienempi, kuin mitä sinä luulet. Ammu, ammu!" Minä en arvellut sen enempää ja tähtäsin suoraan aurinkoon, mihin luoti osuikin. Kiviä putosi, niinkuin olin arvannut, ja syöksyen alas kardinaali Farnesen ja messer Jacopo Salviatin väliin ne olisivat litistäneet heidät kuoliaaksi, elleivät he olisi riidelleet. Kardinaali Farnese oli juuri väittänyt messer Jacopo Salviatin olleen syypään Rooman ryöstöön; siinä toisiaan haukkuessaan he olivat vetäytyneet edemmäksi toisistaan. Kuultuaan äänekästä rähinää pihalta kiirehti Orazio, oivallinen herra, alas, ja minä, kurkistaessani muurin yli katsomaan, mihin kivet olivat pudonneet, kuulin jonkun sanovan: "Olisi parasta surmata tuo tykinhoitaja!" Suuntasin senvuoksi kaksi tykkiä portaihin päin varmasti päättäen laukaista ne sitä kohti, joka ensimmäisenä tulisi ylös. Sieltä tuli todellakin muutamia kardinaali Farnesen palvelijoita, joilla näytti olevan vihamieliset aikeet minua kohtaan. Minä astuin heitä kohti sytytysluoti kädessäni. Tunsin muutaman heistä ja huusin: "Te lautastennuoleksijat, menkää heti matkoihinne, sillä jos yksikään uskaltaa astua sisään portaiden ovesta, on minulla tässä ladattuina kaksi tykkiä, joilla muutan teidät tomuksi ja tuhkaksi. Tervehtikää kardinaalia ja sanokaa minun tehneen, mitä päällysmieheni ovat käskeneet, ja sen, mitä me olemme tehneet ja teemme, sen teemme suojellaksemme pappeja, emmekä heitä vahingoittaaksemme."
He vetäytyivät kiireesti pois, ja nyt tuli herra Orazio Baglioni juosten. Käskin häntä pysähtymään siihen, missä oli, muuten ampuisin hänet kuoliaaksi; tiesin kyllä hyvin, kuka hän oli. Hän pysähtyi pelästyneenä ja sanoi: "Olen sinun ystäväsi, Benvenuto." Vastasin: "Nouskaa ylös, jos olette yksin, ja tulkaa sitten tänne, jos teitä haluttaa!" Tämä herra, joka oli hyvin ylpeä, hätkähti ensin, mutta sanoi sitten suuttuneena: "Minua haluttaa mennä takaisin alas ja tehdä aivan päinvastoin, kuin aikomukseni oli, sinun puolestasi." Sanoin, että niinkuin minut oli pantu tänne puolustamaan muita, samoin kykenin myöskin puolustamaan itseäni. Hän sanoi tulevansa yksin, ja hänen tullessaan ylös näin hänen olevan tavallista kalpeamman, sen vuoksi laskin käteni miekkani kahvalle ja olin varuillani. Hän alkoi nauraa, väri palasi hänen kasvoilleen, ja hän sanoi hyvin ystävällisesti: "Hyvä Benvenuto, en minäkään tahdo sinulle muuta kuin hyvää, ja sen olen kyllä osoittava aikanaan. Suokoon Jumala, että olisit lyönyt kuoliaaksi ne molemmat roistot! Toinen on syypää mitä suurimpiin onnettomuuksiin, ja toinen tulee saamaan aikaan ehkä vieläkin pahempaa." Hän pyysi vielä, etten mainitsisi hänen olleen minun luonani tuona hetkenä, jona laukaisin tykin, sekä kehoitti minua edelleenkin pysymään levollisena. Melu oli hirvittävä, ja sitä kesti kauan aikaa.
En tahdo pitkittää tätä kuvausta, tahdonpa vain lisätä, että olin vähällä kostaa ne tuhannet vääryydet, joita messer Jacopo Salviati oli tehnyt isälleni, sillä isäni puheiden mukaan hän oli saanut paljon kärsiä tämän miehen tähden. Olinpa ainakin tietämättäni peloittanut häntä aika tavalla. Farnesesta en halua puhua mitään; aikanaan saadaan nähdä, miten hyvä olisi ollut, jos olisin surmannut hänet.
Jatkoin tykkieni hoitamista ja sain niillä joka päivä suuria aikaan, saavuttaen täydellisesti paavin suosion. Ei kulunut päivääkään, etten olisi surmannut muutamia linnoituksen ulkopuolella olevista vihollisista.
Eräänä päivänä paavi nousi pyöreään torniin ja näki alhaalla niityllä espanjalaisen ylimyksen, jonka hän tunsi muutamista tuntomerkeistä, sillä tämä oli ollut aikaisemmin hänen palveluksessaan, ja häntä tarkastellessaan paavi kertoi hänestä. Ollessani ylhäällä "enkelin" vieressä en tiennyt mitään tästä, näin vain miehen, yllään punertava puku, seisovan keihäs kädessä tarkastamassa juoksuhautojen kaivamista. Mietin ja aprikoin, mitä tuolle tekisin; valitsin ns. "tykkivanhuksen", eräänlaisen kanuunan, joka on kenttätykkiä raskaampi ja pitempi, ja latasin sen panoksella, joka oli hienomman ja karkeamman ruudin sekoitusta. Nyt tähtäsin, sytytin ja osuin keskelle punaista miestä, joka espanjalaiseen tapaan kerskuvasti piteli miekkaa aivan edessään; kuula osui miekkaan, ja mies leikkautui kahtia.
Paavi, joka ei ollut voinut odottaa tällaista, oli hyvin tyytyväinen ja ihmeissään, sillä hänestä näytti mahdottomalta, että kanuunan kuula voi kantaa niin etäälle, eikä hän voinut käsittää, miten osuin mieheen. Hän lähetti hakemaan minua tiedustellakseen lähemmin tapahtumasta. Kerroin hänelle hyvin asiallisesti, miten erikoisen huolellisesti olin tykin ladannut ja tähdännyt, mutta sitä, että mies leikkautui kahtia, ei hän voinut enempää kuin minäkään selittää.
Lankesin polvilleni ja pyysin paavia antamaan minulle synninpäästön tästä teosta ja kaikista muista samanlaisista, jotka olin tehnyt tai tulisin tekemään apostolisen kirkon palveluksessa.
Hänen mentyään nousin tykkieni ääreen jatkamaan ampumistani enkä juuri harhaan ampunut. Piirustukseni, ihanat opintoni ja ihana soittoni, kaikki haihtui ruudinsavuna ilmaan, mutta hämmästyttäisinpä maailmaa, jos kertoisin niistä ihmeellisistä asioista, joita sain aikaan näinä kamalina kauhun aikoina. Mutta etten venyttelisi asiaa liiaksi, jätän ne mainitsematta.
Menen nyt hiukan ajassa taaksepäin ja kerron, miten paavi Clemens, joka tahtoi pelastaa paavin aarreaitan kallisarvoiset jalokivet, antoi kutsua minut luokseen ja sulkeutui minun ja Miccelo Vespuccian kanssa salakammioonsa. Tämä "pikku kavaljeeri" Vespuccia oli ollut Filippo Strozzin tallimestari; hän oli aivan alhaissyntyinen ranskalainen, mutta kun hän oli uskollinen palvelija, paavi oli tehnyt hänet hyvin rikkaaksi ja luotti häneen kuin itseensä. He asettivat minun eteeni kolminkertaisen paavillisen kruunun ja kaikki apostolisen aarreaitan kalleudet, ja kehoittivat minua irroittamaan jalokivet kultakehyksistään. Tein sen; sitten me käärimme jokaisen jalokiven erikseen paperiin ja ompelimme ne paavin ja "pikku kavaljeerin" takinvuoreihin. Sitten he antoivat minulle kaiken kullan, noin kaksisataa naulaa, ja käskivät minun sulattaa sen mitä salaisimmin.
Menin ylös "enkelin" vieressä olevaan huoneeseeni, jonka voin sulkea, niin ettei kukaan päässyt minua häiritsemään. Sinne rakensin pienen sulatusuunin tiilikivistä asettaen jotenkin suuren tuhkasäiliön sen alle. Kullan asetin hiilille, mistä se sulaessaan valui vähitellen alas säiliöön. Sillä aikaa kun tämä uuni teki työtänsä, suunnittelin edelleen, miten voisin vahingoittaa vihollisiamme; ja sainkin aikaan heille suurta vahinkoa ampumalla juoksuhautoihin vanhalla rautaromulla, jota ennen oli käytetty linnassa ammuksiin. Vähää ennen iltasoittoa näin erään ratsastajan tulevan täyttä neliä juoksuhaudalle, minne hän jäi puhumaan miehistölle. Suuntasin tykkini häntä kohden ja osuin häntä kasvoihin; samoin ammuin muuliaasin hänen altaan. Nyt kuului kovaa melua juoksuhaudoista; ammuin taas, enkä tuloksetta. Mies oli Oranian prinssi, joka juoksuhaudasta kannettiin lähellä olevaan osteriaan, mihin heti koko sotaväen ylin päällystö riensi. Kun paavi Clemens oli kuullut, mitä olin tehnyt, niin hän heti lähetti kutsumaan minua saadakseen kuulla asiasta lähemmin minulta itseltäni. Kerroinkin hänelle kaikki ja sanoin myöskin otaksuvani miehen olleen hyvin tärkeässä asemassa, koska kaikki vihollisen pääjohtajat kiirehtivät siihen osteriaan, mihin hänet oli kannettu. Paavi sai hyvän mielijohteen ja antoi kutsua luokseen messer Antonio di Santa Crocen, joka oli tykistönkomentaja, sekä käski hänen antaa kaikille meille tykkien hoitajille ohjeen suunnata tykkimme kohti tätä samaa taloa. Pyssynlaukauksella annetun merkin kuultuamme tulisi meidän laukaista yhtä aikaa, niin että kaikki päälliköt tulisivat ammutuksi ja koko vihollisen sotajoukko joutuisi epäjärjestykseen; siten Jumala kuulisi meidän rukouksemme ja vapauttaisi meidät näistä jumalattomista ryöväreistä. Asettaessamme Santa Crocen käskystä kuntoon tykit ja odottaessamme merkkiä kardinaali Orsini sai kuulla tämän ja alkoi väitellä paavin kanssa. Hän sanoi, ettei missään tapauksessa saanut tähän ryhtyä, koska juuri aiottiin alkaa neuvottelut antautumisesta, sillä jos päällystö ammuttaisiin, ryntäisivät joukot, ollen ilman johtajia, heti linnoitukseen, ja silloin ne hävittäisivät kaiken. Paaviparka, tuntiessaan, että häntä ahdistettiin sekä sisältä että ulkoa päin, käski hädissään heidän tehdä, miten halusivat. Käsky siis peruutettiin, mutta minä en voinut pidättäytyä ja suuntasin yhdellä keskikokoisella tykilläni tulen taloa kohti; se osui pihalla olevaan pilariin, jonka ympärillä seisoi useita henkilöitä. Tämä laukaus tuotti vihollisille siksi suuren vahingon, että heidän täytyi poistua talosta. Kardinaali Orsini vannoi hirttävänsä minut tai surmauttavansa minut jollakin muulla tavalla, mutta paavi puolusti minua kiihkeästi. Kuulin heidän vaihtavan monta kiivasta sanaa, mutta en pidä velvollisuutena toistaa niitä, koska en ole historiankirjoittaja; kerron vain sen, mikä koskee minua itseäni.
KAHDEKSAS LUKU.
Cellini palaa Firenzeen kapteenin arvonimen saatuaan, mukanaan
paljon rahoja; ostaa itsensä vapaaksi maanpakolaisuudesta.
Matkustaa Mantovaan, missä työskentelee mestari Nicolon,
milanolaisen kultasepän, luona. Tapaa siellä ystävänsä Giulio
Romanon. Valmistaa pyhäinjäännöslippaan herttualle sekä sinetin
kardinaali Gonzogalle. Palaa Firenzeen. Työskentelee saaden
kehumisia Michelangelo Buonarrotilta. Paavi Clemens alkaa sodan
Firenzeä vastaan kutsuen tekijän Roomaan.Sulatettuani kaiken kullan kannoin sen paaville; hän kiitteli minua kaikesta, mitä olin tehnyt ja käski "pikku kavaljeerin" antaa minulle kaksikymmentäviisi kultarahaa pyytäen anteeksi, ettei hänellä ollut enempää.
Paria päivää myöhemmin tehtiin antautumissopimus. Lähdin herra Orazio Baglionin ja kolmensadan miehen suuruisen sotilasjoukon mukana Perugiaan; hän halusi siellä luovuttaa yhden komppanian johdettavakseni. Mutta minä en silloin suostunut siihen, vaan sanoin haluavani ensin käydä isääni tervehtimässä ja vapauttamassa itseni maanpakolaisuudestani Firenzessä. Baglioni sanoi astuneensa firenzeläisten palvelukseen, ja hän antoi minulle hyvät suositukset herra Pier Mario di Lottolle.
Lähdin siis Firenzeen, mukanani pari toveria. Hirvittävä rutto raivosi kaupungissa. Tapasin hyvän isäni, joka luuli minun joko kuolleen piirityksessä tai ainakin palaavan sieltä tyhjin käsin. Mutta kävikin aivan päinvastoin: minä elin, minulla oli paljon rahaa, palvelija ja oiva ratsu. Isäni tuli niin iloiseksi nähdessään minut, että luulin hänen kuolevan siihen paikkaan syleillessään ja suudellessaan minua. Kuvailin hänelle tuon pirullisen piirityksen tarkasti, annoin hänelle hyvän joukon sodassa ansaitsemiani kultarahoja, ja hyväiltyämme toisiamme tarpeeksi hän kiirehti Kahdeksan luo ostaakseen minut vapaaksi maanpakolaisuudesta. Heidän joukossaan oli vielä se sama mies, joka oli tuominnut minut ja sanonut isälleni, että pyövelit saisivat minut periä. Isäni kertoi nyt, kostaakseen hänelle, vihjauksin siitä suosiosta, jota herra Orazio minulle osoitti. Se sai minut kertomaan isälleni, että herra Orazio oli nimittänyt minut kapteeniksi ja että minun täytyi ruveta ajattelemaan lähtöä komppaniani luokse. Tästä isäparkani kovin pelästyi ja pyysi minua Jumalan nimessä luopumaan mokomasta aikeesta. Tiesihän hän, että minä kelpasin siihen ja vieläkin parempaan, mutta olihan jo toinen veljeni uljas sotilas, ja minun oli edelleen harrastettava sitä ihanaa taidetta, johon olin uhrannut niin paljon aikaa ja jota niin ahkerasti opiskellen olin harjoittanut. Vaikka lupasinkin totella häntä, ymmärsi hän viisaana miehenä, että jos herra Orazio tulisi, minun, annettuani lupaukseni – ja muistakin syistä oli pakko seurata häntä sotaan. Hän koetti sen vuoksi keksiä, miten saisi minut poistumaan Firenzestä. Hän sanoi: "Oi rakas poikani, rutto raivoaa täällä hirvittävästi, ja pelkään aina sinun saavan tartunnan. Muistan nuorena lähteneeni Mantovaan, missä minua kohdeltiin erittäin hyvästi; siellä viivyin pari vuotta: rukoilen ja pyydän sinua, että sinä rakkaudesta minuun mieluummin tänään kuin huomenna matkustat täältä sinne."
Koska minua aina on huvittanut katsella maailmaa ja koska en ennemmin ollut käynyt Mantovassa, lähdin sinne mieluisasti. Otin esille rahat, jotka olin tuonut; suurimman osan niistä jätin isälleni luvaten aina auttaa häntä missä vain olin. Sitten jätin hänet vanhimman sisareni huostaan. Tämän nimi oli Casa, ja koska hän ei ollut halunnut mennä naimisiin, niin oli hänet otettu nunnaksi Santa Orsolan luostariin; siten hänellä oli tilaisuus hoitaa isääni ja pitää huolta nuorimmasta sisarestani, joka oli naitettu eräälle kuvanveistäjä Bartolomeolle. Näin minä sitten lähdin – saatuani isäni siunauksen – ratsastamaan hyvällä hevosellani kohti Mantovaa.
Minulla olisi paljon kerrottavaa, jos ryhtyisin tätä pientä matkaa kuvailemaan, sillä maailma oli sodan ja ruton pimennoissa, niin että sain kestää mitä suurimpia vaikeuksia, ennen kuin saavuin Mantovaan.
Heti sinne tultuani aloin katsella itselleni työtä ja pääsinkin erään milanolaisen Nicolon töihin; tämä oli Mantovan herttuan kultaseppä. Muutaman päivän kuluttua menin vierailemaan kuuluisan maalarin Giulio Romanon luo, jonka jo olen maininnut ystävieni joukossa. Hän otti minut vastaan hyvin ystävällisesti pahoitellen, etten ollut heti tullut hänen kotiinsa. Hän eli ylellisesti ja valmisti herttualle suurta tilausta eräässä Mantovan ulkopuolella olevassa palatsissa, jota kutsuttiin Palazzo dei Te. Se oli ihana taideteos ja on ehkä vieläkin siellä nähtävänä. Tämä mestari Giulio puhui minusta hyvin kehuvasti herttualle, joka antoi minulle tehtäväksi valmistaa luonnoksen pyhäinjäännöslipasta varten, jossa säilytettiin Jeesuksen verta ja jonka Lonpino toi Mantovaan. Hän kääntyi mestari Giulion puoleen pyytäen tätä tekemään minulle piirustuksen sanottuun pyhäinjäännöslippaaseen. Tähän vastasi mestari Giulio: "Armollinen herra, Benvenuto on mies, joka ei tarvitse toisten piirustuksia, ja siitä teidän ylhäisyytenne vakuuttuu kyllä, kun olette nähnyt hänen luonnoksensa."
Ryhdyin heti tekemään tätä luonnosta; laadin ensin piirustuksen lipasta varten, mihin mukavasti voi asettaa pullon; sitten valmistin vahasta pienen luonnoksen, täysvartalokuvan, joka asetettaisiin lippaan päälle. Siinä oli istuva Kristus, joka kohotetussa vasemmassa kädessään piteli suurta ristiään, siihen nojaten; oikea käsi näytti avaavan rinnassa olevaa haavaa. Herttua oli hyvin ihastunut tähän luonnokseen; hän osoitti minulle mitä suurinta suosiota ja antoi minun ymmärtää olevansa halukas ottamaan minut palvelukseensa sellaisin ehdoin, että saisin hyvän toimeentulon.
Sillä aikaa olin käynyt tervehtimässä hänen veljeänsä, kardinaali Gonzagaa. Tämä pyysi, että herttua sallisi minun tehdä hänen suuren paavillisen sinettinsä, jonka työn minä aloitinkin. Tätä työtä tehdessäni sain neljän päivän kuumeen, jonka kestäessä olin aivan suunniltani, niin että kirosin Mantovan ja sen herran ja jokaisen, joka siellä viihtyi. Nämä sanani kertoi herttualle tuo hänen milanolainen kultaseppänsä, joka selvästi huomasi herttuan haluavan minua palvelukseensa. Kun herttua sai kuulla nämä minun hourailuni, hän suuttui silmittömästi minulle, ja koska olin äkäinen Mantovalle, niin olimme molemmat yhtä vihaisia. Neljässä kuukaudessa valmistin sinetin sekä muutamia muita pienempiä töitä, jotka tein herttualle kardinaalin nimissä. Jälkimmäinen maksoi minulle runsaasti, mutta kehoitti minua palaamaan Roomaan, tuohon ihanaan kaupunkiin, missä me olimme tutustuneet.
Mukanani hyvänlainen summa rahaa lähdin Mantovasta ja saavuin Governoon, sille seudulle, missä uljas Giovanni de Medici murhattiin. Siellä taas sain lievän kuumekohtauksen, mutta se ei kuitenkaan viivyttänyt matkaani, sillä sairauteni jätin sinne jälkeeni, eikä se enää milloinkaan tuottanut minulle haittaa.
Firenzessä kiirehdin heti isäni taloon. Koputettuani portille kurkisti ikkunasta sisukas, kyttyräselkäinen akka, joka koetti ajaa minua pois syytäen suustaan mitä ilkeimpiä haukkumasanoja. Hänen rähinäänsä minä vastasin: "Kirottu kyttyräselkä, eikö tässä talossa ole muita kasvoja kuin sinun?" – "Ei, ja sinulle käyköön huonosti!" hän vastasi. Huusin hänelle: "Silloin eivät nuo kasvosi irvistä kahta tuntia kauempaa." Näin väitellessämme tuli siihen viereisestä naapuritalosta vaimo ja kertoi isäni sekä kaiken kotijoukkoni kuolleen ruttoon. Olin jo ennakolta tämän aavistanut, eikä minun suruni sen vuoksi ollut niin kiihkeä. Sitten hän sanoi, että ainoa elossa oleva oli minun nuorin sisareni Liperata; hänet oli eräs hurskas nainen, nimeltä Andrea de Bellacci, ottanut hoiviinsa.
Lähdin sieltä mennäkseni johonkin ruokapaikkaan. Tapasin silloin sattumalta erään hyvän ystäväni, Giovanni Rigoglin. Hänen luokseen jätin hevoseni, ja sitten menimme torille, jossa sain kuulla veljeni vielä elävän. Menin häntä etsimään ja löysinkin hänet erään hänen ystävänsä luota. Jälleennäkeminen tuotti meille suurta iloa, sillä kumpikin olimme luulleet toisen meistä kuolleen. Hän nauroi, tarttui käteeni ja sanoi: "Tule, veljeni, niin vien sinut paikkaan, josta et ole aavistanut mitään. Minä olen taas naittanut sisaremme Liperatan, joka varmasti uskoo sinun kuolleen." Matkalla sinne kerroimme toisillemme kaikkein ihmeellisimpiä seikkailujamme. Tullessamme sisaremme luokse tämä niin järkyttyi odottamattomasta uutisesta, että vaipui tiedottomana syliini. Ei kukaan sanonut sanaakaan, ja ellei veljeni olisi ollut saapuvilla, ei hänen miehensä olisi voinut tietää minun olevan hänen veljensä. Veljeni Cecchino selitti asian, ja sisareni tointui pian. Vuodatettuaan kyyneleitä ja kerrottuaan isästämme, sisarestamme, miehestään ja pienestä pojastaan hän meni valmistamaan illallista. Tässä miellyttävässä juhlassa emme enää puhuneet kuolleista, vaan ainoastaan heidän haistaan, ja ilta kului hauskasti ja mitä miellyttävimmin.
Veljeni ja sisareni alituiset rukoukset olivat syynä siihen, että viivyin Firenzessä, vaikka haluni veti Roomaan. Myöskin rakas ystäväni Piero di Giovanni Landi, joka uskollisesti oli auttanut minua vastoinkäymisteni aikoina, kehoitti minua jäämään joksikin aikaa Firenzeen; sillä koska Medicit olivat karkoitetut Firenzestä (nimittäin herra Ippolito ja herra Alessandro, joista edellinen tuli sittemmin kardinaaliksi ja jälkimmäinen Firenzen herttuaksi) pitäisi minun jäädä vähäksi aikaa katsomaan, mitä siellä olisi tehtävää. Aloin sen vuoksi työskennellä Mercato Nuovolla, kehystin kultaan joukon jalokiviä ja ansaitsin hyvin.
Niihin aikoihin saapui Firenzeen eräs sienalainen, nimeltä Girolamo Maretti. Hän oli oleskellut kauan Turkissa ja oli hyvin lahjakas mies. Hän tuli minun työhuoneeseeni ja tilasi minulta hatussa kannettavan kultamitalin. Hän toivoi, että tähän mitaliin kuvaisin Herkuleen, joka oli tarttumassa leijonan kitaan. Aloin heti tehdä sitä; tehdessäni tätä työtä tuli Michelangelo Buonarroti usein sitä katsomaan, ja koska minä olin pyrkinyt esittämään vartalon ja leijonan vihan aivan toisella tavalla kuin kaikki edeltäjäni ja koska tämä työtapani oli aivan tuntematon tälle jumalaiselle Michelangelolle, hän kehui minun työtäni siinä määrin, että haluni luoda jotakin erinomaista vain kiihtymistään kiihtyi. Kyllästyin jalokivien kehystämiseen, vaikka niillä ansaitsinkin eniten, sillä minä toivoin saavani tehtäväksi parempiakin töitä kuin jalokivien sommittelemista kehyksiinsä.
Näihin aikoihin eräs Federigo Ginori tilasi minulta toisen mitalin. Hän oli ylevämielinen nuorukainen; hän oli ollut monta vuotta Napolissa, ja kun hän oli hyvin kaunis ja käytökseltään miellyttävä, oli – niin kerrottiin – eräs prinsessoista siellä rakastunut häneen. Hän halusi mitaliinsa maapalloa selässään kantavan Atlaksen, ja hän pyysi suurta Michelangeloa tekemään pienen piirustuksen siihen. Mutta tämä sanoi Federigolle: "Menkää erään Benvenuto-nimisen nuoren kultasepän luo. Hän on täyttävä toivomuksenne, eikä hän tarvitse minun piirustustani. Mutta ettette ajattelisi minun noin pienen asian tähden pelkäävän vaivojani, niin hyvin mielelläni minä teen teille piirustuksen. Kehoittakaa kuitenkin Benvenutoakin tekemään pieni luonnos; voittehan sitten valita niistä paremman."
Federigo Ginori tuli minun luokseni, ja esitettyään minulle toivomuksensa hän kertoi myöskin, miten suuresti ihmeellinen mestari Michelangelo oli minua kehunut, ja pyysi minua tekemään vahaluonnoksen, sillä kuuluisa mestari oli luvannut tehdä piirustuksen. Suuren mestarin sanat kannustivat intoani, ja minä ryhdyin mitä huolellisimmin sommittelemaan vahaluonnostani. Saatuani sen valmiiksi tuli eräs Michelangelon hyvä ystävä, Giuliano Bugiardini, luokseni tuoden minulle hänen piirustuksensa Atlantiksesta. Samalla minä näytin Giulianolle oman vahaluonnokseni, mikä oli aivan erilainen kuin Michelangelon piirustus, ja sekä Federigo että Bugiardini kehoittivat minua valmistamaan sen oman luonnokseni mukaan. Aloitin työni, ja kunnianarvoisa Michelangelo näki sen kiittäen sitä mitä ylistävimmin sanoin. Vartalokuvan olin pakottanut metallilevystä, se kannatti kristallipalloa, mihin zodiakki oli kaiverrettu lasuurikivipohjalle. Yhteisvaikutus siitä oli mitä parhain, ja alla oli kirjoitus: "Summam tulisse juvat." Tyytyväisenä työhöni Federigo maksoi minulle runsaasti. Näihin aikoihin oli Firenzessä myöskin hänen ystävänsä mestari Aluigi Alamani, jonka hän usein toi mukaansa minun työpajaani, ja hänen kauttaan me tulimme erittäin hyviksi ystäviksi.
Paavi Clemens oli julistanut Firenzen kaupunkia vastaan sodan. Varustauduttiin puolustautumaan; joka korttelissa oli porvarimiliisejä, joten minutkin kutsuttiin aseisiin. Varustauduin mitä komeimmin ja seurustelin vain Firenzen ylhäisimmän aateliston kanssa, joka osoittautui olevansa halukas yksimielisesti puolustamaan kaupunkia. Kaikissa kaupunginosissa pidettiin puheita. Nuoret tapasivat toisensa useammin kuin tavallista, eikä puhuttu mistään muusta kuin näistä asioista.
Eräänä päivänä keskipäivän aikaan seisoi paljon nuoria miehiä, heidän joukossaan monta ylhäistä nuorta herraa, työhuoneeni edustalla; silloin tuotiin minulle kirje Roomasta. Ja se oli Jacopo dello Sciorina nimiseltä mieheltä, jota Roomassa kuitenkin kutsuttiin nimeltä Barca (vene), koska hän omisti veneen, joka välitti liikennettä Tiberillä Ponte Siston ja San Angelon sillan välillä. Tämä Jacopo oli hyvin lahjakas mies ja erinomainen kertoja; hän oli ollut Firenzessä mallinpiirustajana eräässä kutomossa. Paavi Clemens oli hänelle hyvin suosiollinen ja kuunteli mielellään hänen kertomuksiaan. Jutellessaan näin yhdessä he tulivat puhuneeksi San Angelon linnoituksen piirityksestä. Silloin paavi muisti minut ja kehuskeli minua ylenmäärin lisäten, että jos hän tietäisi, missä minä olin, niin hän koettaisi toimittaa minut takaisin Roomaan. Jacopo vastasi, että olin Firenzessä, minkä kuultuaan paavi käski hänen kirjoittaa minulle kirjeen, jossa minua pyydettiin tulemaan paavin palvelukseen, mikä olisi minulle onneksi.
Nuorukaiset, jotka olivat läsnä, halusivat tietää, mitä kirje sisälsi, mutta minä piilotin sen ja kirjoitin sitten mestari Jacopolle, ettei hän missään tapauksessa enää kirjoittaisi minulle. Mutta tämä innostui vain sitä enemmän ja kirjoitti uuden kirjeen, joka meni niin yli sopivaisuuden rajojen, että minun olisi käynyt huonosti, jos joku olisi sen nähnyt. Siinä sanottiin paavin puolesta, että minun oli tultava heti, sillä hän uskoisi minulle hyvin huomattavia töitä. Jos tahdoin tehdä viisaasti, oli minun jätettävä heti kaikki muu enkä saanut asettua näiden raivostuneiden hurjapäiden kanssa paavia vastustamaan.
Nähtyäni tämän kirjeen minut valtasi niin ahdistava pelko, että minun täytyi kiirehtiä etsimään käsiini rakas ystäväni Pier Landi. Tämä, nähtyään minut, kysyi heti mitä oli tapahtunut, koska olin näin järkyttynyt. Sanoin, etten voinut kertoa hänelle levottomuuteni syytä, pyysin häntä vain ottamaan huostaansa avaimeni, jotka annoin hänelle, sekä kehoitin häntä palauttamaan omistajilleen jalokivet ja kullan, joiden luettelon hän löytäisi pienestä kirjasestani. Sitten pyysin häntä hakemaan tavarani luokseen sekä tavallista auttavaisuuttaan osoittaen pitämään huolta niistä; parin päivän kuluttua minä kyllä ilmoittaisin olinpaikkani. Ehkä tämä viisas nuorukainen arvasi asiain laidan, sillä hän sanoi minulle: "Veljeni, matkusta heti ja kirjoita sitten; tavaroistasi sinun ei tarvitse huolehtia." Ja minä tein, niinkuin hän kehoitti, sillä hän oli mitä uskollisin ystävä, viisas, luotettava ja rehellinen, hyväsydäminen, hienotunteinen; parempaa ystävää ei minulla ole milloinkaan ollut. Lähdin Firenzestä ja menin Roomaan, josta kirjoitin hänelle.
YHDEKSÄS LUKU.
Kirjoittajan saavuttua Roomaan Clemens ottaa hänet ystävällisesti
vastaan. Ottaa tehdäkseen paavin pluviaalin. Kilpailee Micceleton
ja Pompion kanssa tämän pluviaalin piirustamisessa. Saa
tehtäväkseen rahapajan painimet ja nimitetään lopuksi paavillisen
rahapajan ylimestariksi.Heti Roomaan saavuttuani löysin sieltä entiset ystäväni, jotka ottivat minut erittäin sydämellisesti vastaan; ryhdyin heti työhön vain ansaitakseni, eikä töistäni senvuoksi kannatakaan kirjoittaa. Eräs vanhanpuoleinen kultaseppä, nimeltä Rafaello dei Moro, ammatissaan taitava ja muuten hyvin kunnon mies, pyysi minua tyytymään hänen työhuoneessaan työskentelemään ja auttamaan häntä. Hänellä oli tehtävänä muutamia suurehkoja töitä, joten voin hyvästi ansaita, ja senpä vuoksi jäinkin mielelläni hänen luokseen.
Olin ollut jo enemmän kuin kymmenen päivää Roomassa enkä ollut vielä tullut käyneeksi tervehtimässä ennen mainitsemaani Jacopo della Barcaa. Hän tapasi minut sattumalta, toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi ja kysyi, milloin olin saapunut Roomaan. Vastasin saapuneeni noin viisitoista päivää sitten. Tästä hän näytti pahastuvan, sanoen minun varsin vähän välittävän paavista, joka oli antanut kolme eri kertaa kirjoittaa minulle hyvin tärkeästä asiasta. Koska minulla oli ollut näistä kirjeistä paljon enemmän harmia kuin hänellä, en vastannut mitään, vaan nielaisin suuttumukseni. Hänen suustaan alkoi silloin tulvia haukkumasanoja, toinen toistaan pahempia, mutta minä odotin, kunnes hän oli väsynyt, ja sanoin sitten lyhyesti, että hän saisi viedä minut paavin luokse, milloin hänelle sopi. Hän vastasi, että hänelle sopi milloin vain, ja minä lisäsin puolestani aina olevani valmiina. Aloimme sen vuoksi astella paavin palatsia hohti. Oli helatorstai, ja saavuttuamme sinne laskettiin meidät heti paavin luokse, hänet tunnettuna ja minut odotettuna henkilönä.
Paavi oli vuoteessa, koska hän oli hiukan pahoinvoipa; hänen luonaan olivat herra Jacopo Salviati sekä Capuan arkkipiispa. Minut nähdessään tuli paavi hyvin iloiseksi, ja minä suutelin hänen jalkojaan ja astuin sitten aivan häveliäästi lähemmäksi antaen hänen ymmärtää, että minulla oli jotakin erikoisen tärkeää sanottavaa hänelle. Hän viittasi kädellään, ja molemmat herrat vetäytyivät edemmäksi. Minä aloin heti puhua: "Pyhä isä, aina piirityksestä lähtien en ole voinut ripityttää itseäni enkä käydä ehtoollisella, sillä minulle ei anneta synninpäästöä. Asia on tämä: silloin kun minä sulatin kullan ja otin irroittaakseni teille jalokivet koristeista, antoi Teidän Ylhäisyytenne 'Pikku kavaljeerin' toimeksi maksaa minulle vaivoistani, mutta minä en saanut häneltä mitään muuta kuin solvaisevia sanoja palkakseni. Kiipesin sinne ylös, missä olin sulattanut kullan, haeskelin tarkasti tuhkan ja löysin noin puolitoista naulaa kultaa pieninä jyväsinä, hirssin siemenen kokoisina. Ja koska minulla ei ollut riittävästi rahaa päästäkseni kunnialla kotiini, päätin käyttää näitä hyväkseni ja maksaa ne takaisin sopivassa tilaisuudessa. Nyt minä olen tässä teidän jalkainne juuressa, joka olette oikea rippi-isä. Antakaa minulle armossa synninpäästö, niin että minäkin voisin mennä ripille ja ehtoolliselle ja saisin teidän Pyhyytenne armon kautta taas tuntea Jumalan armon."
Silloin paavi vastasi, hiljaa huoaten, ehkäpä omia koettelemuksiaan muistellen:
"Benvenuto, uskon sinun varmasti puhuvan totta; voin antaa sinulle synninpäästön kaikista teoistasi ja sen tahdonkin tehdä. Puhu sen vuoksi suoraan ja avomielisesti: vaikka olisit ottanut senkin verran, kuin on minun yhden paavillisen kruununi arvo, niin olen valmis antamaan sinulle anteeksi."
Siihen vastasin: "En ottanut enempää, kuin äsken sanoin, pyhä isä. Ei ollut sataa neljääkymmentä tukaattia enempää siinä, mitä minulle niistä maksettiin rahassa Perugiassa, ja niillä minä matkustin lohduttamaan vanhaa isäparkaani."
Paavi sanoi: "Sinun isäsi oli rehellinen ja kunnon mies, etkä sinä ole hänestä huonontunut. Minä pahoittelen, ettei rahaa ollut enemmän; mutta miten paljon sitä lieneekin ollut, niin sinä saat ne lahjaksi, ja minä annan sinulle kaiken anteeksi. Sen voit sanoa rippi-isällesi, jos hän epäröi, voi hän kääntyä minun puoleeni. Myöhemmin, kun olet ollut ripillä ja ehtoollisella, palaat minun luokseni; siitä koituu sinulle hyvää."
Palatessani sieltä messer Jacopon kanssa alkoi tämä mitä kiihkeimmin udella minulta, mistä salaisista asioista minä niin pitkään olin puhellut paavin kanssa. Kun hän yhä kyseli kyselemistään, vastasin minä, etten voinut sitä hänelle kertoa, koska ne olivat asioita, jotka eivät koskeneet häntä ja joita hänen ei kannattanut kysellä enempää.
Tein kaiken, minkä paavi oli käskenyt, ja molempien juhlapäivien jälkeen menin taas hänen luokseen. Hän oli vieläkin ystävällisempi kuin edellisellä kerralla ja sanoi minulle: "Jos sinä olisit tullut vähän aikaisemmin Roomaan, niin olisin antanut sinun tehtäväksesi laatia uudestaan molemmat kruununi, jotka me hajoitimme linnoituksessa. Mutta koska näiden sommittelu, lukuunottamatta jalokivien kehystämistä, vaatii vähemmän taitavuutta, on minun aikomukseni käyttää sinun kykyäsi paljon vaikeampaan tehtävään, joten sinulla on tilaisuus osoittaa, mihin kykenet. Kyseessä on pluviaalin nappi, joka on tehtävä pienen lautasen muotoiseksi, kolmannes kyynärää läpimitaten. Tähän tahdon teettää Jumalan puolikorkokuvan ja sen keskelle sovittaa kauniin, suuren jalokiven sekä useampia muita hyvin kalliita kiviä. Caradosso on jo alkanut yhden, mutta hän ei saa milloinkaan sitä valmiiksi, ja minäkin haluaisin siitä vähän iloita. Siis mene ja valmista minulle ihana luonnos." Hän antoi näyttää minulle kaikki jalokivet; ja minä astelin pää pystyssä kotiini.
Firenzen piirityksen aikana kuoli tuo samainen Federigo Ginori, jolle olin tehnyt Atlaksen mitalin; hän kuoli kuumeeseen, ja mitali joutui silloin messer Luigi Alamannille. Tämä matkusti vähän aikaa sen jälkeen Ranskaan, missä lahjoitti mitalin muutamien ihanien runojen kera kuningas Frans I:lle. Tämä mitali miellytti suuresti kuningasta, ja messer Luigi Alamanni puhui hänen majesteetilleen minusta sekä minun taiteestani niin kiitellen, että kuningas lausui haluavansa tutustua minuun.
Mitä huolellisimmin aloin nyt valmistaa luonnosta, jonka tein yhtä suuren, kuin teos tulisi olemaan; mutta työni synnytti kateutta muutamissa kultasepissä, jotka luulivat pystyvänsä tällaiseen työhön. Roomaan oli saapunut eräs Micheletto niminen hyvin taitava piirtäjä sekä kultatöiden takoja. Hän oli jo vanhahko mies ja oli jo kahden paavin aikana ollut heidän töissään päällysmiehenä. Kun minä nyt tein tätä luonnostani, hän ihmetteli kovin, etten ollut kääntynyt hänen puoleensa, joka oli asiantuntija sekä paavin suosiossa. Lopulta, huomatessaan, etten minä tullut hänen luokseen, hän tuli minun luokseni ja kysyi, mitä tein. – "Sitä, minkä paavi on käskenyt", vastasin. Silloin hän sanoi: "Paavi on määrännyt minut tarkastamaan kaikki tämänlaatuiset työt, jotka valmistetaan Hänen Pyhyydelleen." Vastasin hänelle kysyväni ensiksi paavilta, sitten kyllä tietäisin, mitä hänelle vastaisin. Hän uhkasi, että saisin katua sanojani, ja poistui luotani vihastuneena. Sitten hän kutsui kokoon kaikki tämän ammatin taitajat, ja keskusteltuaan asiasta nämä antoivat asian Micheletton ajettavaksi. Kekseliäänä miehenä tämä teetti etevillä piirustajilla yli kolmekymmentä toisistaan aivan eriävää luonnosta kysymyksessä olevaa työtä varten. Mutta koska hänellä oli paavin korva aivan ulottuvillaan, hän alkoi yhdessä erään toisen milanolaisen kultasepän, Pompion, kanssa (joka oli suuresti paavin suosima sekä sukua paavin ensimmäiselle hovimestarille Trajanolle) vehkeillä minua vastaan. He alkoivat molemmat kertoa paaville nähneensä minun luonnokseni väittäen, etten minä heidän mielestään muka kykenisi näin vaikeaa työtä suorittamaan. Paavi vastasi heille haluavansa ensin nähdä omin silmin, olinko siihen kykenevä; ellen olisi, hän etsisi toisen, joka kykenisi suorittamaan työn. He vakuuttivat nyt molemmat, että heillä oli useita erinomaisia piirustuksia tätä samaa työtä varten. Paavi sanoi sen olevan hänelle hyvin mieluista, mutta selitti, ettei hän halunnut nähdä niitä, ennen kuin minä olin saanut valmiiksi luonnokseni, sitten hän katsoisi kaikkia yht'aikaa.
Paria päivää myöhemmin olin saanut luonnokseni valmiiksi, ja eräänä aamuna kannoin sen paaville. Herra Trajano antoi minun odottaa ja lähetti sillä aikaa kiireisen sanan Micheletolle sekä Pompiolle pyytäen heitä tuomaan piirustukset mukanaan. Heidän saavuttuaan meidät vietiin sisään yhdessä, ja heti alkoivat Micheletto ja Pompio levitellä piirustuksiaan, ja paavi rupesi katselemaan niitä. Mutta piirustajat, jotka eivät olleet perehtyneitä kultasepäntöihin, olivat asettaneet jalokivet väärin, eivätkä kultasepät olleet neuvoneet heitä. Kultasepän täytyy osata piirustaa voidakseen, jos jalokivet ovat sommiteltavat figuurien yhteyteen, suorittaa työn järkevästi. Kaikki nämä piirustajat olivat asettaneet tämän suuren timantin keskelle Isä Jumalan rintaa. Paavia, jolla oli kehittynyt maku, ei tämä miellyttänyt, ja katseltuaan ainakin kymmentä piirustusta hän heitti ne maahan ja sanoi minulle, joka seisoin hänen vieressään: "Näytäpäs tänne luonnoksesi, Benvenuto, niin saan nähdä, oletko sinäkin tehnyt saman virheen kuin toiset."
Kun minä sitten astuin esiin ja avasin pyöreän koteloni, näytti siltä, kuin se olisi häikäissyt paavin silmiä, ja hän huudahti kovalla äänellä: "Jos olisit lukenut minun sisimmät ajatukseni, niin et olisi voinut paremmin tehdä. Toiset saavat nyt hävetä." Monta ylhäistä herraa oli saapuvilla, ja paavi näytti heille, mikä ero oli minun luonnokseni ja toisten piirustusten välillä. Kun hän oli kiitellyt minua kylliksi ja nuo toiset seisoivat siinä pelästyneinä ja häveten, hän kääntyi minun puoleeni sanoen: "Mutta minä pelkään, että tässä on vielä suuret vaikeudet voitettavina. Benvenuto rakas, helppoa on tehdä tämä vahasta, mutta teepäs se kullasta!" Näihin sanoihin vastasin rohkeasti: "Pyhä Isä, jos minä en tee sitä kymmentä kertaa luonnostani paremmaksi, niin ei teidän tarvitse maksaa minulle mitään." Nämä sanani synnyttivät kovan puheensorinan herrojen piirissä, ja he väittivät minun lupailevan liikoja. Heidän joukossaan oli eräs filosofi, joka oli minun puolellani, ja hän sanoi: "Tämän nuoren miehen kauniit kasvot ja sopusuhtainen vartalo saavat minut tekemään sen johtopäätöksen, että häneltä voi odottaa paljon." Paavi sanoi: "Sen minäkin uskon." Hän kutsui hovimestari Trajanon luokseen ja käski tämän mennä hakemaan 500 kultatukaattia rahastosta. Rahoja odotellessamme paavi katseli vielä uudestaan rauhallisemmin luonnostani ihaillen tapaa, millä olin sommitellut timantin Isä Jumalan yhteyteen. Tämän timantin olin pannut aivan työn keskikohdalle, ja timantin yläpuolelle olin asettanut Jumal'Isän istumaan, oikea käsi siunaukseen kohotettuna hyvin sulavin liikkein, joten tämä ryhmitys muodosti mitä kauneimman kokonaisuuden, eikä kuitenkaan estänyt timanttia näkymästä. Timantin alle olin sovittanut kolme enkelilasta, jotka kohotetuin käsivarsin kannattivat alta päin tätä timanttia. Keskimmäinen oli täysi-sivukuva, toiset olivat puoli-sivukuvia. Näiden ympärille olin sovittanut vielä muitakin enkelilapsia, jotka kantoivat toisia ihania jalokiviä. Isä Jumalalla oli vaippa, jonka liehuvista poimuista tuli esiin monta enkelilasta, sitä paitsi näitä yhdistivät lukuisat sirot kuviot, jotka olivat hyvin kauniita. Olin tehnyt tämän työn valkoisesta kipsistä käyttäen pohjana mustaa kiveä. Kun kulta tuotiin, ojensi paavi sen minulle omakätisesti ja kehoitti minua mitä ystävällisimmin valmistamaan työn, niin että hän sen saisi nähdä vielä eläessään; se olisi minulle hyödyksi.
Kannoin kotiin sekä rahat että luonnokseni, enkä saanut rauhaa, ennen kuin pääsin työhön käsiksi. Jo kahdeksantena päivänä paavi lähetti minun luokseni erään kamariherroistaan, hyvin ylhäisen bolognalaisen herran, sanomaan, että minun pitäisi tulla hänelle näyttämään työtä sellaisena kuin se oli. Ollessani matkalla sinne tämä kamariherra, joka oli miellyttävin mies koko hoviseurueessa, sanoi minulle, että paavi ei tahtonut nähdä yksistään vain tätä työtäni, vaan että hän tahtoi antaa minulle vielä toisen mitä tärkeimmän työn: niiden rahojensa painimet, jotka tehtiin Rooman rahapajassa. Minun pitäisi valmistautua vastaamaan Hänen Pyhyydelleen. Sen vuoksi hän oli ilmaissut minulle asian edeltä päin.
Saavuin paavin luo ja näytin hänelle kultalaattaa, mihin jo olin kaivertanut Isä Jumalan yksin, ja oli tämä figuuri, vaikka vain hahmoteltunakin, paljon parempi kuin vahaluonnoksessa. Paavi hämmästyi ja huudahti: "Tästä lähtien uskon kaiken, mitä sinä sanot ja tahdon antaa sinulle toisen työn, joka on minulla sydämenasiana ja vieläkin enemmän." Ja hän kysyi, haluaisinko ottaa tehdäkseni hänen rahojensa painimet ja olinko ennemmin tehnyt sellaista työtä. Vastasin, että ryhtyisin innokkaasti työhön ja että olin nähnyt painimia tehtävän, vaikka en itse koskaan ollut valmistanut niitä. Siinä sattui olemaan läsnä eräs messer Tommaso Cortesi Pratosta, hänen pyhyytensä sihteeri, joka oli minun vihollisteni hyvä ystävä. Hän sanoi: "Pyhä Isä, sen suosion nojalla, jota te osoitatte tälle nuorukaiselle, hän luonnostaan rohkeana lupailee teille mahdottomia. Te annoitte hänelle tärkeän työn, ja nyt lisäksi annatte hänelle vieläkin tärkeämmän: pelkään, että toinen vahingoittaa toista." Paavi kääntyi vihastuneena hänen puoleensa käskien hänen hoitaa omat asiansa. Minua hän pyysi tekemään kultarahanluonnoksen, mihin hän tahtoi yhdelle puolelle Kristuksen alastomana ja kädet sidottuina sekä alle kirjoituksen: "Ecce Homo", toiselle puolelle paavin ja keisarin kaatumaisillaan olevaan ristiin nojaavina sekä allekirjoituksen: "Unus spiritus et una fides erat in eis."
Kun paavi oli antanut minun tehtäväkseni valmistaa nämä kauniit rahat, astui sisään kuvanveistäjä Baccio Bandinelli, joka ei silloin vielä ollut ritari, ja sanoi tavalliseen julkeaan ja tietämättömyyttä ilmaisevaan tapaansa: "Näille kultasepille on ensiksi tehtävä piirustukset." Käännyin nopeasti häneen päin ja sanoin, ettei minun taiteeni ollut hänen piirustustensa tarpeessa, mutta että toivoin jonkin ajan kuluttua piirustusteni tekevän haittaa hänen taiteelleen. Paavi, jota minun puheeni näytti miellyttävän, kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Mene nyt, Benvenuto, palvele minua innokkaasti, äläkä kallista korviasi näiden narrien puheille."
Poistuin sieltä. Tein kiireesti kaksi muottia raudasta ja painoin sitten kaksi kultarahaa, jotka eräänä päivänä ennen päivällistä vein paaville. Nähdessään ne tämä oli sekä hämmästynyt että iloinen työstäni, johon hän oli hyvin mieltynyt, mutta vieläkin hämmästyneempi siitä joutuisuudesta, jota olin osoittanut niitä tehdessäni. Lisätäkseni yhä paavin tyytyväisyyttä ja ihmettelyä olin tuonut mukaani kaikki ne vanhat rahat, jotka paavien Juliuksen ja Leo X:n palveluksessa olleet taitavat kaivertajat olivat tehneet. Kun nyt huomasin hänen pitävän paljon enemmän minun tekemistäni, otin poveltani anomuskirjeen, missä pyysin päästä paavin rahapajan mestariksi, mistä virasta oli palkkaa kuusi kultaskudoa kuukaudessa, minkä lisäksi vielä maksettiin erikseen kolme kultakin rautamuotilta. Paavi otti minun anomuskirjeeni, antoi sen sihteerille ja käski hänen heti allekirjoittaa sen. Tämä aikoi pistää sen taskuun ja sanoi: "Pyhä Isä, älköön Teidän Pyhyytenne kiirehtikö; nämä ovat asioita, jotka vaativat hiukan miettimistä." Silloin paavi sanoi: "Minä ymmärrän, antakaa minulle paperi!" Hän otti sen, allekirjoitti sen omakätisesti, jätti sen sihteerille ja sanoi: "Nyt se on peruuttamaton; se on minun tahtoni. Benvenuton taltta on arvokkaampi kuin kaikkien näiden muiden typerien silmät." Kiitin hänen Ylhäisyyttään ja palasin ylen tyytyväisenä taas töihini.
KYMMENES LUKU.
Benvenuto työskentelee jatkuvasti Raffaello dei Moron luona,
joka halusta naittaisi hänelle tyttärensä. Saa ystävikseen herra
Gaddin, Caron ynnä muita. Laatii luonnoksen paavin rahaa varten
esittäen siinä Pyhän Pietarin merellä. Rettelöt veljen vuoksi.
Selostus kirjoittajan veljensä haudalle teettämästä hautakivestä
sekä kertomus Cellinien vaakunasta. Surmaa veljen murhaajan.
Varas hiipii hänen työhuoneeseensa, paavilliset jalokivet
palautetaan linnaan.Työskentelin edelleen saman Rafaello dei Moron työhuoneessa. Tällä kunnon miehellä oli kaunis tytär, jonka hän toivoi minun naivan, eikä minulla, kun sen huomasin, olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta en sitä osoittanut kenellekään, vaan olinpa niin moitteeton käytöksessäni, että kaikki ihmettelivät sitä. Sattuipa sitten tämä tyttö loukkaamaan oikean kätensä ja sai luumädän kahteen sormeensa. Isän ymmärtämättömyyden vuoksi hän oli saanut taitamattoman lääkärin hoitoa, olipa tämä väittänyt tytön menettävän koko käden. Huomatessani isäparan olevan kovin huolissaan lohduttelin häntä vakuuttamalla, ettei tarvinnut uskoa mokomiin puoskareihin. Kun hän ei tuntenut ketään lääkäriä eikä kirurgia, hän antoi minun toimekseni sellaisen hankkimisen. Lähetin heti hakemaan mestari Jacopoa, erittäin eteväksi tunnettua perugialaista kirurgia. Tutkittuaan tyttöparan, joka taitamattoman puoskarin sanoista oli pahoin pelästynyt, hän väitti, ettei ollut mitään vaaraa, vaan että tyttö saattaisi vielä hyvinkin käyttää oikeaa kättään, joskin molemmat vahingoittuneet sormet jäisivät toisia heikommiksi. Hän alkoi nyt hoitaa tyttöä; muutaman päivän kuluttua, aikoessaan ottaa pois vähän luumätää, isä huusi minua avustamaan leikkauksessa. Huomasin heti Jacopon käyttävän liian karkeita aseita leikkauksessa, niin että hän teki tytölle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Pyysin häntä odottamaan hetkisen, juoksin työhuoneeseeni ja tein hienoimmasta teräksestä pienen aseen, jolla hän sitten työskenteli niin kepeästi, että hänen leikkausta lopettaessaan tyttö ei tuntenut pienintäkään kipua. Tämän ja muunkin vuoksi tuo kunnon mies piti minusta enemmän kuin omista pojistaan, ja kaunis tyttö parani todellakin.
Olin erään messer Giovanni Gaddin hyvä ystävä. Messer Giovanni kuului paavin kotipappeihin. Hän seurusteli etevien henkilöiden kanssa, vaikka hän itse ei ollut erikoisen lahjakas. Hän seurusteli paljon oppineen Giovanni Grecon sekä messer Lodovigo da Fanon kanssa, joka myöskin oli kirjailija, messer Antonio Allegretin, nuoren Annibale Caron, suuren venetsialaisen maalarin Bastianon ja minun kanssani. Me kävimme melkein joka päivä hänen luonaan. Kunnon Rafaello, joka tiesi meidät ystäviksi, meni sen vuoksi messer Giovannin luokse sanoen: "Te tunnette minut, ja koska minä mielelläni tahtoisin antaa Benvenutolle tyttäreni vaimoksi, niin enpä voi kääntyä teitä paremman välittäjän puoleen. Pyydän siis teitä auttamaan minua sekä määräämään omaisuudestani niin suuret myötäjäiset, kuin luulette hänen toivovan." Tuo ajattelematon houkka antoi hänen tuskin puhua loppuun ja sanoi ilman vähintäkään aihetta: "Rafaello, älkää ajatelko enää sellaista, te olette yhtä kaukana hänestä, kuin tammikuu on mansikoista." Miesparka pani tämän hyvin pahakseen ja koetti niin pian kuin suinkin naittaa tyttärensä. Äiti ja koko perhe näyttivät olevan suuttuneita minuun, joka en tiennyt siihen mitään syytä, ja koska he mielestäni palkitsivat huonosti ystävällisyyteni, hankin itselleni työhuoneen toisesta paikasta. Messer Giovanni ei sanonut minulle asiasta sen enempää ennen kuin monta kuukautta myöhemmin, tytön jo ollessa naimisissa.
Valmistelin ahkerana tilaustani, saadakseni valmiiksi rahapajaan tilatun työni, sillä paavi antoi taas tehtäväkseni uuden kahden karlinon arvoisen rahan, mihin toiselle puolen oli kuvattava hänen pyhyytensä rintakuva ja toiselle Jeesus merellä ojentamassa kättä Pietarille ja siinä kirjoitus: "Quare dubitasti?" Tämä raha onnistuikin siinä määrin yli odotusten, että eräs Sanga niminen paavin sihteeri lausui: "Teidän Pyhyytenne voi ylpeillä omistavansa rahan, jonka vertaista ei ole antiikin komeasti koristetuissa rahoissa!" Siihen paavi vastasi: "Benvenuto voikin ylpeillä saadessaan palvella minunlaistani keisaria, joka osaa antaa hänelle arvon." Jatkoin nyt suuren kultateokseni valmistamista ja kävin usein näyttämässä sitä paaville, joka päivä päivältä ihaili sitä yhä enemmän.
Siihen aikaan oli myöskin veljeni Roomassa herttua Alessandron palveluksessa, (jolle paavi näihin aikoihin oli lahjoittanut Parman herttuakunnan) sekä useita muita kunnon nuorukaisia, urhoollisia sotilaita suuren Giovanni di Medicin koulusta. Eräänä päivänä päivällisen jälkeen oli veljeni hyvin tunnetussa Baccino della Crocen ravintolassa, missä nämä urheat pojat usein tapasivat toisiaan; hän istui tuolilla nukkuen. Sotilasvartio kulki ohi kuljettaen vankilaan erästä kapteeni Cistiä, joka hänkin kuului suuren Giovannin kouluun, mutta ei ollut herttuan palveluksessa. Kapteeni Cattivanza Strozzi istui myöskin toisten joukossa tuossa samaisessa Baccino della Crocen ravintolassa. Kun kapteeni Cisti näki kapteeni Cattivanzan, hän huusi tälle: "Tulkaa tänne, niin minä maksan teille ne muutamat skudot, jotka olen teille velkaa, ennen kuin pistävät minut vankilaan." Tämä kapteeni oli niitä, jotka mieluummin säästivät itseänsä ja lähettivät toiset puolestaan tuleen, ja koska siellä oli useita urheita nuorukaisia, joilla oli enemmän intoa kuin kykyä tällaisen uhkarohkean yrityksen suorittamiseen, hän käski heidän mennä ulos ottamaan rahat kapteeni Cistiltä; sotilasvartion tehdessä vastarintaa saisivat he ryhtyä väkivaltaan, jos uskalsivat. Heitä oli vain neljä nuorukaista, kaikki neljä parrattomia; yhden nimi oli Bertino Aldobrandi, toisen Anguillotto, (kotoisin Luccasta); muiden nimiä en muista. Bertino oli veljeni kasvatti sekä hänen oivallinen oppilaansa; veljeni oli mitä hellimmin kiintynyt häneen. Heti nämä nuoret miehet hyökkäsivät sotilasvartion kimppuun, johon kuului viidettäkymmentä keihäin, ampuma-asein ja kaksiteräisin miekoin varustettua miestä. Kun oli vaihdettu muutama sana, tartuttiin aseisiin, ja olisipa kapteeni Cattivanza edes näyttäytynyt, niin nämä urheat nuorukaiset olisivat ajaneet koko seurueen pakoon. Mutta nyt oli vastustajien luku ylivoimainen; Bertinoon osui muutamia kovia iskuja, ja hän kaatui kuolleena maahan. Samoihin aikoihin haavoittui myöskin Anguillotton oikea käsivarsi, niin ettei hän enää voinut käyttää miekkaansa, vaan hänen täytyi vetäytyä pois niin nopeaan kuin taisi. Bertino Aldobrandi nostettiin maasta vaarallisesti haavoittuneena.
Tämän tapahtuessa istuimme me kaikki pöydän ääressä, sillä tänään aterioitiin tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Melun kuullessaan nousi talon vanhin poika pöydästä mennäkseen katsomaan, mitä oli tekeillä. Minä sanoin hänelle: "Giovanni, pysy paikallasi, tällaisissa asioissa on aina parempi vara kuin vahinko." Samaa sanoi hänelle myöskin hänen isänsä, mutta poika ei kuunnellut ketään, vaan juoksi alas portaita kiirehtien kadulle, missä pahin mellakka oli ollut. Nähdessään Bertinoa nostettavan maasta hän juoksi takaisin sisään ja kohtasi veljeni Cecchinon, joka kysyi häneltä, mitä oli tekeillä. Vaikka koetettiin viittoilla hänelle, että hän olisi kertomatta tästä asiasta Cecchinolle, kertoi hän kuitenkin ymmärtämättömyydessään sotilasvartion tappaneen Bertinon. Silloin huusi veliparkani niin kovasti, että se olisi voinut kuulua penikulman päähän, ja sanoi Giovannille: "Voi minua! Voitko sanoa minulle, kuka hänet tappoi?" Poika vastasi nähneensä sillä miehellä kaksiteräisen miekan ja hatussa sinertävän töyhdön. Veliparkani ryntäsi kiireesti ulos, tunsi näistä merkeistä heti pahantekijän ja hänelle ominaista ihmeteltävää sukkeluutta ja rohkeutta osoittaen syöksyi keskelle sotilasvartiota, ja ennenkuin kukaan ehti häntä siitä estää, hän oli lävistänyt miekallaan murhaajan vatsan ja kaatanut hänet maahan. Sitten hän kääntyi toisiin niin vihasta hurjistuneena, että hän olisi yksin ajanut heidät pakoon, ellei hän olisi sattunut kääntymään erääseen pyssymieheen, joka puolustautuakseen ampui veljeäni kohti ja osui rohkean nuorukaisen oikeaan polveen. Hänen kaaduttuaan lähti sotilasvartio pakoon peläten saavansa kimppuunsa vielä muita samanlaisia.
Kun melua yhä jatkui, nousin minäkin pöydästä, kiinnitin vyölleni miekan, jota kaikki siihen aikaan kantoivat, ja tulin Pyhän Angelon sillalle, missä oli taaja väentungos. Muutamat, jotka tunsivat minut, tekivät minulle tilaa, ja minä näin, mitä uteliaisuudestani huolimatta en olisi halunnut nähdä. Alussa en tuntenut häntä, sillä hänellä oli yllään toiset vaatteet, kuin mitkä hänellä juuri äsken olin nähnyt. Sen vuoksi hän tunsi minut ensiksi ja sanoi: "Rakas veljeni, älä sure onnettomuuttani, sillä ammatissani sattuu usein tällaisia asioita. Anna kantaa minut pian pois täältä, sillä en elä enää monta tuntia." Kun olin saanut kuulla lyhyen kuvauksen tapahtumasta, sanoin hänelle: "Veljeni, tämä on suurin suru, mikä minua on elämässäni kohdannut, mutta ole rauhassa, sillä ennen kuin pääsee näkyvistäni se, joka sinua pahoin piteli, olen minä kostanut puolestasi." Näin me vaihdoimme lyhyesti pari sanaa keskenämme.
Sotilasvartio oli viidenkymmenen askeleen päässä meistä, sillä Maffio, heidän johtajansa, oli palauttanut osan heistä hakemaan pois korpraalia, jonka veljeni oli surmannut. Vaippaani kietoutuneena kiirehdin väkijoukkoon ja tunkeuduin Maffion luo, jonka varmasti olisin surmannut paljastetulla miekallani, ellei hyvä ystäväni, eräs Berlinghier Berlinghieri, olisi tarttunut takaapäin käsivarteeni. Hänen mukanaan oli neljä miestä, ja he sanoivat Maffiolle: "Mene kiireesti pois täältä, sillä tämä mies surmaa sinut!" Maffio kyseli, kuka minä olin, ja he vastasivat: "Hän on tuon miehen veli, jonka näet tuossa kuolleena." Kuuntelematta sen enempää hän vetäytyi nopeasti Torre di Nonaan. Minulle he sanoivat: "Benvenuto, jos me sinua vastoin tahtoasi estimme toimimasta, niin teimme sen sinun parastasi katsoen. Joutukaamme nyt kuolemaisillaan olevan veljesi avuksi."
Me käännyimme siis takaisin, ja minä menin veljeni luokse, jonka annoin kantaa erääseen taloon. Lähetin lääkäreitä hakemaan, ja he neuvottelivat keskenään, mutta eivät tulleet yksimielisyyteen siitä, oliko jalan poikkisahaaminen tarpeellinen, mikä ehkä olisi pelastanut veljeni. Kun haavat olivat sidotut, saapui herttua Alessandro ilmaisten veljelleni hellää osanottoa. Veljeni, joka vielä oli tajuissaan, sanoi hänelle: "Hyvä herrani, minua surettaa vain se, että Teidän Ylhäisyytenne kadottaa palvelijan, jota urhoollisempia mahdollisesti olette voinut tavata tässä ammatissa, mutta jota uskollisempaa ja teitä enemmän rakastavaa ette voi löytää."
Herttua sanoi, että hän tekisi kaikkensa, että veljeni jäisi eloon ja että hän muuten varsin hyvästi tunsi veljeni kunnolliseksi ja rohkeaksi mieheksi. Sitten hän kääntyi miestensä puoleen käskien näiden huolehtia siitä, ettei tältä uljaalta nuorukaiselta saisi puuttua mitään. Herttuan lähdettyä runsas verenvuoto, jota ei saatu pysähtymään, aiheutti kuumeen, ja koko yön veljeni houraili. Kun hänelle tahdottiin antaa ehtoollinen, hän sanoi: "Parempi olisi ollut, jos olisin saanut ensin ripittää itseni, sillä nyt en voi ottaa vastaan pyhää sakramenttia tähän jo ravistuneeseen astiaan. Olkoon kylliksi, kun otan sen vastaan silmilläni, joten kuolematon sieluni tulee siitä osalliseksi, ja se yksin rukoilee Jumalalta minulle armoa ja anteeksiantoa." Kun sakramentit oli kannettu pois, hän alkoi taas hourailla kuten aikaisemmin, puhuen mitä kamalimpia ja hirvittävimpiä asioita. Tätä kesti koko yön aamuun asti. Kun aurinko nousi, hän kääntyi puoleeni ja sanoi: "Veljeni, en tahdo enää jäädä tänne, sillä silloin tekisin jotakin, joka saisi vastustajani katumaan, että olivat tehneet minulle pahaa." Hän heitteli jalkojaan aivan kuin olisi aikonut nousta ratsun selkään, vaikka olimme panneet toisen syvään laatikkoon. Sitten hän kääntyi minun puoleeni sanoen kolmeen kertaan: "Hyvästi." Ja niin poistui tämä urhokas sielu.
Hautasin hänet juhlallisin menoin firenzeläisten kirkkoon ja annoin sitten pystyttää sinne hänelle kauniin marmorisen hautakiven, mihin oli kuvattu lippuja ja voitonmerkkejä. Enpä tahdo jättää mainitsematta, että erään hänen ystävänsä kysyessä häneltä, tunsiko hän sen, joka hänet oli ampunut, hän vastasi myöntävästi ja viittasi sitten minuun, vaikk'ei veljeni olisi suonut minun sitä huomaavan; ymmärsin hänet hyvin hyvästi, ja sen seuraukset kyllä vielä kerron aikanaan.
Mutta palaan muistokiveen. Muutamat etevät oppineet, jotka tunsivat veljeni, sanelivat minulle muistokirjoituksen vakuuttaen kelpo veljeni sen hyvin ansainneen. Se kuului näin:
"Francisco Cellini Florentino, qui, quod in teneris annis ad
Joannem Medicem Ducem plures victorias retulit et signifer fuit,
facile documentum dedit quantae fortitudinis et consilii vir
futurus erat, ni crudelis fati archibuso transfossus quinto
actatis lustro jaceret. Benvenutus frater posuit. Obiit die XXVII
Maji M.D.XXIX."Hän kuoli viidenkolmatta vanhana, ja vaikka hänen nimensä oli Gianfrancesco Cellini, kutsuivat hänen toverinsa häntä Cecchino dei Pifferoksi. Tämän hänen nimensä, jolla hän oli tunnettu toveriensa kesken, annoin piirtää hautakiveen kaunein vanhanaikaisin kirjaimin, kaikki muut taitettuina, paitsi ensimmäinen ja viimeinen. Kun hautakirjoituksen oppineet laatijat kysyivät syytä, miksi olin laatinut kirjaimet taitetuiksi, vastasin heille näillä taitetuilla kirjaimilla tarkoittaneeni hänen ruumiinsa ihmeellistä murtumista. Ensimmäinen, eheä suuri kirjain tarkoitti Jumalan meille lahjoittamaa sielua, joka ei milloinkaan katoa, kun taas viimeinen tarkoitti hänen tekojensa ja avujensa loistoisaa kunniaa. Tämä oli niin mieluisaa monelle, että sitä sen jälkeen useat jäljittelivät. Sitten annoin hakata hautakiveen Cellinin perheen vaakunan, tosin hiukan muutettuna. Vanhassa Ravennan kaupungissa eli meidän Cellini-sukumme jäseniä arvokkaina aatelismiehinä. Heidän vaakunassaan oli hyökkäävä kultainen leijona, jolla oli punainen lilja ojennetussa oikeassa käpälässä; kaiken pohjana oli sininen. Leijonan yläpuolella oli harava, jonka päällä oli kolme pientä kultaliljaa. Tämä oli alkuperäinen Cellinien vaakuna. Isäni näytti minulle meidän vaakunamme, jossa oli vain kullattu käpälä, mutta muuten kaikki samoin kuin edellisessä. Mutta minä käytin mieluummin tuota ravennalaista Cellinien vaakunaa.
Työskentelin edelleen mitä huolellisimmin saadakseni valmiiksi suuren kultatyöni paaville, joka niin hartaasti odotti sen valmistumista, että hän kutsutti minut luokseen kaksi ja kolme kertaa viikossa saadakseen nähdä työni, ja aina hän mieltyi siihen yhä enemmän. Usein hän moitti minua siitä, että niin syvästi surin veljeäni. Eräänä päivänä nähdessään minut tavallista alakuloisempana ja kalpeana hän sanoi: "Oi, Benvenuto, en luullut sinua näin mielettömäksi. Etkö sinä ole ennemmin tiennyt, ettei kuolemaa vastaan ole lääkettä? Sinä olet menossa nyt itse sitä kohti." Poistuin paavin luota ja jatkoin tätä työtäni sekä rahamuottien kaivertamista. Minut oli vallannut kiihkeä intohimo; vartioin veljeni surmaajaa, niinkuin hän olisi ollut rakastettuni. Tämä samainen mies oli ollut aikaisemmin ratsumiehenä, mutta oli sittemmin palkkautunut linnan sotilasvartioon. Vihani yltyi vieläkin kiihkeämmäksi kuultuani hänen julkeasti kehuskelevan: "Jos ei minua olisi ollut, jos en minä olisi surmannut tuota nuorta miestä, niin hän olisi ajanut meidät kaikki pakoon." Huomasin piankin, että tämä kiihkeä haluni saada hänet käsiini, veisi minulta sekä unen että ruokahalun ja saattaisi minut lopulta perikatoon. Ja vähääkään pelkäämättä ryhtyä näin alhaiseen ja kaikkea muuta kuin kiitettävään tekoon päätin eräänä iltana tehdä lopun tästä tuskallisesta asianlaidasta. Tämä mies asui lähellä niin kutsuttua Torre Sanguignaa, sen talon naapurissa, missä asui Rooman enin juhlittu kurtisaani, signora Antea. Kellon lyödessä kahtatoista, keskiyön hetkenä siis, astui tuo sotilas, äsken lopetettuaan illallisensa, ovestaan ulos miekka kädessään. Hiivin varovasti häntä kohti kädessäni suuri pistoijalainen tikari ja iskin takaa päin häntä voimakkaasti; tarkoitukseni oli osua kaulaan, mutta hän käännähti äkkiä, joten isku sattui vasempaan olkapäähän, tunkeutuen olkaluuhun asti. Hän pudotti miekkansa ja pakeni tuskien raatelemana. Ajoin häntä takaa, saavutin hänet neljällä askeleella, työnsin tikarin niin syvälle nikamien väliin, etten minä, vaikka ponnistinkin kaikin voimin, saanut sitä vedetyksi sieltä pois. Antean huoneesta ryntäsi ulos neljä sotilasta paljastetut miekat kädessä, jonka vuoksi minunkin täytyi vetäistä esiin miekkani voidakseni puolustautua. Jätin tikarini peläten tekoni huomattavan ja lähdin kiireesti herttua Alessandron luo, joka asui Piazza Navonan ja la Rotondan välillä. Sinne saavuttuani kerroin hänelle asiani. Hän sanoi minulle, että jos olin ollut yksin eikä minua ajettu takaa, niin oli minun parasta pysyä levollisesti kotosalla ja valmistaa paavin tilaamaa työtä, jota hän niin ikävöi. Työskentelin nyt kahdeksan päivää pysytellen sisällä.
Sotilaat, jotka olivat aikoneet hyökätä kimppuuni ja joilla oli minun tikarini hallussaan, kertoivat, miten kaikki oli tapahtunut ja miten vaikeata heidän oli ollut vetää tikari haavoitetun – jota he eivät tunteneet – niskasta. Silloin Giovanni Bandini astui esiin ja sanoi: "Tämä tikari on minun, minä lainasin sen Benvenutolle, joka tahtoi kostaa veljensä kuoleman." Näillä sotilailla oli paljon kertomista, ja he valittivat sitä, että olivat keskeyttäneet tekoni, vaikka kosto olikin saavutettu täysin mitoin. Kului enemmän kuin kahdeksan päivää, jona aikana paavi ei lähettänyt minua hakemaan luokseen, kuten hänen tapansa oli. Lopultakin hän lähetti minua hakemaan kamariherransa, tuon bolognalaisen ylimyksen, joka varovasti ja peitetyin sanoin antoi minun ymmärtää, että paavi oli saanut tietää kaikki, mutta että Hänen Pyhyytensä toivoi minulle kaikkea hyvää ja kehoitti minua pysymään rauhallisesti työssäni. Saapuessani paavin luo hän loi minuun kieron katseen; vain tuolla katseellaan hän sai minut pelon valtaan. Mutta hänen katsellessaan työtäni alkoivat hänen kasvonsa kirkastua, hän kiitteli minua suuresti sanoen minun saaneen paljon aikaan näin vähässä ajassa. Sitten hän katsoi minua kasvoihin ja sanoi: "Kun sinä nyt olet parantunut, Benvenuto, niin huolehdi hengestäsi." Ymmärsin hänen tarkoituksensa ja lupasin sen tehdä.
Pian sen jälkeen avasin komean työhuoneen Banchikadun varrella vastapäätä Raffaello dei Moroa; siellä valmistin työni muutamissa kuukausissa.
Paavi lähetti minulle kaikki tähän tarvittavat jalokivet paitsi timanttia, jonka hän rahapulassa oli pantannut muutamille genualaisille pankkiireille, ja siitä timantista minulla oli vain muotti. Minulla oli viisi taitavaa työmiestä, ja paitsi tätä työtä minulla oli paljon tekemistä, niin että työhuoneeni oli täynnä kallisarvoisia korutöitä, jalokiviä, kultaa ja hopeaa. Minulla oli talossani suuri, kaunis, pitkäkarvainen koira, jonka herttua Alessandro oli lahjoittanut minulle. Se oli oivallinen metsästyskoira ja samalla erinomainen talonvartija. Olin näihin aikoihin kahdenkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen ja olin ottanut palvelukseeni hyvin kauniin ja miellyttävän tytön, jota käytin mallinani; hän oli myöskin minun rakastajattareni. Useimmat yöt vietin hänen luonaan, ja vaikka muuten olin hyvin herkkäuninen, saatoin silloin nukkua niin raskaasti, ettei mikään saanut minua heräämään. Sattuipa sitten eräänä tällaisena yönä varas vartioimaan taloani. Tämä oli väittänyt olevansa kultaseppä ja oli siten päässyt näkemään kalleuteni, jotka hän oli päättänyt ryöstää. Hän oli hiipinyt työhuoneeseeni, mutta hänen juuri aikoessaan murtaa auki erästä lipasta saadakseen käsiinsä jalokivet, jotka hän oli nähnyt, koirani hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja hän koetti miekalla hätyyttää sitä luotaan. Koira juoksi edestakaisin talossa ja ryntäsi sitten työmiesten huoneisiin, joiden ovet olivat kesäisin avoinna. Kun he eivät heränneet sen kovasta haukkumisesta, se veti peitteet heidän päältään, ja kun he eivät sitäkään tunteneet, se nykäisi vuoroin jokaista käsivarresta, niin että he viimeinkin heräsivät. Sitten koira taas ryntäsi ulos vihaisesti haukkuen, ikäänkuin haluten näyttää tietä miehille. Nähdessään, etteivät miehet halunneetkaan seurata sitä, se palasi takaisin; mutta silloin nämä lurjukset kyllästyneinä tähän meteliin alkoivat viskellä koiraa kepeillä (minkä he hyvin näkivät tehdä, koska siellä minun käskystäni paloi kynttilä) ja sulkivat sitten ovet hyvin tarkasti. Koira, joka oli kadottanut kaiken toivon saada apua näiltä nahjuksilta, päätti tulla yksin toimeen, ja kun se ei enää löytänyt varasta työhuoneesta, se hyökkäsi tämän jälkeen kadulle ja repi rikki hänen vaatteensa. Varas huusi muutamia räätäleitä avukseen ja pyysi näitä Jumalan nimessä pelastamaan hänet raivostuneen koiran kynsistä, ja nämä uskoen häntä juoksivat ulos ja saivat vaivoin koiran karkoitetuksi.
Aamulla työmiehet astuessaan työhuoneeseen ja nähdessään, että ovet olivat selällään ja arkut aukimurrettuina, alkoivat kovaäänisesti valitella. Kuulin sen, pelästyin ja tulin ulos. He huusivat minulle: "Täällä on ollut varkaita, kaikki on viety, kirstut ovat murretut auki." Nämä sanat tekivät minuun niin kamalan vaikutuksen, etten kyennyt paikaltani liikahtamaan katsoakseni arkkuun, olivatko paavin jalokivet tallella. Olin niin pelästynyt, että silmissäni kaikki sumeni. Käskin miehiä avaamaan suuren arkun ja katsomaan, miten paljon puuttui paavin kalleuksista. Kisällini seisoivat siinä kaikki paitasillaan; he avasivat nyt suuren arkun, ja löydettyään sieltä sekä jalokivet että kultatyön he huusivat iloisesti: "Nyt ei ole mitään hätää, koska sekä työ että kaikki jalokivet ovat täällä. Mutta meidät jätti varas tähän paitasillemme vietyään kaikki vaatteemme, jotka kuumuuden vuoksi illalla riisuimme tänne työhuoneeseen." Olin jo tointunut ja kiitettyäni Jumalaa sanoin: "Menkää nyt kaikki hankkimaan uudet vaatteet; minä maksan jokaisen puolesta."
Olin iloinen siitä, että tästä asiasta oli päästy näinkin vähällä, mutta sitä enemmän minua alkoi huolestuttaa ja peloittaa ajatus, että ihmiset voisivat väittää minun keksineen tämän varasjutun siten anastaakseni itselleni paavin jalokivet. Olivathan paavin uskotut Francesco dei Nero, Zanna de Bilotti ym. sanoneet: "Pyhä Isä, miten voitte uskoa kalliit jalokivenne tällaisen nuorukaisen huostaan, joka on tulisuudestaan tunnettu ja ajattelee enemmän aseitaan kuin taidettaan, eikä ole vielä kolmenkymmenenkään ikäinen?" Johon paavi oli vastannut kysyen, tiesikö kukaan heistä minun milloinkaan tehneen sellaista, mikä antoi heille aihetta tällaisiin epäluuloihin. Francesco dei Nero, hänen rahastonhoitajansa, oli vastannut heti: "Ei, Pyhä Isä, sillä hänellä ei ole ollut milloinkaan siihen tilaisuutta." Siihen paavi oli vastannut: "Minä tunnen hänet täydellisesti rehelliseksi mieheksi, ja jos näkisin hänessä jotakin pahaa, en uskoisi näkemääni todeksi."
Muistin nyt heti tämän keskustelun, ja siitä johtuikin levottomuuteni. Käskettyäni miesteni pukeutua otin työn sekä jalokivet, jotka asetin paikoilleen niin hyvin kuin taisin, ja kiiruhdin sitten ne mukanani paavin luokse. Täällä oli Francesco dei Nero jo ehtinyt kertoa työhuoneessani tapahtuneesta mellakasta. Paavi loi minuun julmistuneen katseen ja sanoi kiivaalla äänellä: "Mitä sinulla on täällä tekemistä? Mitä tahdot?" – "Tässä on teidän kultanne ja jalokivenne, ei puutu mitään." Nyt sanoi paavi kirkastunein kasvoin: "Totisesti sinä olet Benvenuto (tervetullut)." Näytin hänelle työni, ja hänen sitä katsellessaan kerroin hänelle koko varasjutun, kerroin levottomuudestani ja siitä, mikä minua kaikkein eniten peloitti. Paavi kääntyi monta kertaa katsoakseen minua kasvoihin, lopulta häntä alkoivat naurattaa kaikki kertomani asiat, ja hän sanoi: "Mene nyt ja pysy rehellisenä miehenä, jona sinua olen pitänytkin."
YHDESTOISTA LUKU.
Benvenutoa syytetään väärien rahojen tekemisestä, mutta hänen
syyttömyytensä saadaan todistetuksi. Varas, joka tunkeutui hänen
työhuoneeseensa, saadaan kiinni. Tulvat Roomassa; hänet määrätään
kirkolliseen virkaan. Laatii paaville pikarin piirustuksen.
Viivyttelee pikarin valmistamista, jonka vuoksi kinastelee
kardinaali Salviatin kanssa. Paavi, palattuaan Bolognasta, vaatii
hänet tilille samaisesta pikarista. Kuvailee tautiaan ja keinoja
sen parantamiseksi.Valmistellessani tätä työtäni sekä jatkuvasti työskennellessäni rahapajassa alkoi Roomassa näkyä muutamia vääriä rahoja, minun omilla painimillani painettuja. Ne joutuivat pian paavinkin nähtäviksi; hänen epäluulonsa yritettiin saada kohdistetuksi minuun, mutta paavi sanoi Jacopo Balduccille, rahapajan mestarille: "Koettakaa kiireesti etsiä käsiinne pahantekijä, sillä me tiedämme Benvenuton olevan kunnon miehen." Jacopo, joka oli minun viholliseni, vastasi: "Suokoon Jumala, että olisi niin kuin sanotte; mutta meillä on syytä uskoa aivan päinvastaista." Paavi antoi nyt Rooman kuvernöörin tehtäväksi niin pian kuin suinkin etsiä käsiinsä tämän pahantekijän ja käski sitten minut luokseen. Puheltuaan ensin yhtä ja toista hän käänsi lopulta puheen rahoihin sanoen ikäänkuin sattumalta: "Benvenuto, osaisitko sinäkin tehdä vääriä rahoja?" Vastasin, että osasin tehdä niitä paremmin kuin ne, jotka harjoittivat niin kurjaa ammattia – sillä he olivat tietämättömiä ja kelvottomia – mutta että minä halvan ammattini avulla ansaitsin sen, minkä tarvitsin, nimittäin kolme skudoa tehdessäni työtä rahapajalle joka aamupäivä ennen aamiaistani, (se oli tavallinen maksu, mutta tämä pahuksen rahapajanmestari tahtoi vahingoittaa minua ja oli halunnut alentaa hintaa) ja että minulle hyvästi riitti se, minkä ansaitsin Jumalan ja maailman armosta, kun taas väärän rahan tekemisellä en olisi ansainnut senkään vertaa. Paavi kuunteli tarkasti minun sanojani ja kun hän tätä ennen oli käskenyt pitää minua tarkasti silmällä ja olla päästämättä minua poistumaan Roomasta, niin hän käski nyt jatkaa uutterasti väärentäjän etsimistä ja olla välittämättä minusta, sillä hän ei tahtonut ärsyttää minua peläten siten menettävänsä minut. Ne, joita asia lähimmin koski, löysivätkin pian rikollisen. Tämä oli itse rahapajassa työskentelevä työmies, ja hänen rikostoverinaan vangittiin myös yksi rahapajan valajista.
Samana päivänä asteltuani kauniin koirani kanssa piazza Navonaa kohti ja saavuttuani sotilasvartion portille koirani hyökkäsi portista sisään hurjasti haukkuen erästä miestä, jonka Donnino niminen kultaseppä Parmasta oli antanut vangita epäiltynä varkaudesta. Tämä minun koirani hyökkäsi niin hurjistuneena tuon nuorukaisen kimppuun, että vartiosotilaat säälivät häntä ja aikoivat antaa hänen mennä, sitäkin auliimmin, kun heidän joukossaan oli eräs genualainen, joka tunsi hänen isänsä. Minä astuin esiin, mutta koira tuntematta pelkoa yhtä vähän miekkaa kuin sauvaa kohtaan, ryntäsi uudelleen nuorukaisen kimppuun. Silloin he huusivat minulle: "Ellet vie pois koiraasi, lyömme sen kuoliaaksi." Pitelin kiinni koiraa minkä voin, mutta kun poika aikoi poistua, putosi hänen vaippansa poimuista useita paperikääröjä; niistä löysi Donnino omansa, ja löysinpä minäkin sieltä pienen sormukseni, jonka vuoksi huudahdin: "Tämä onkin samainen varas, joka murtautui minun työhuoneeseeni, koska minun koirani tuntee hänet." Päästäessäni irti koirani hyökkäsi se taas hänen kimppuunsa; silloin lurjus rukoili minua säästämään häntä luvaten antaa minulle takaisin kaiken, mitä hänellä oli minun omaani. Otin nyt kiinni koiran, ja hän antoi minulle kultaa ja hopeaa sekä sormuksia, jotka oli varastanut minulta, sekä lisäksi kaksikymmentäviisi skudoa sen yli; sitten hän rukoili minulta armoa. Siihen vastasin, että hänen oli parempi rukoilla Jumalaa armahtamaan itseään, sillä minä en tekisi hänelle en hyvää enkä pahaa. Palasin töihini. Parin päivän kuluttua hirtettiin vääränrahantekijä Macherone rahapajan portin ulkopuolella ja hänen toverinsa lähetettiin kaleerilaivaan. Genualainen varas hirtettiin Campo di Fiorella. Mutta minua pidettiin tästedes kunniallisena miehenä vieläkin enemmän kuin koskaan sitä ennen.
Työni ollessa jo melkein valmis sattui tuo hirvittävä tulva, jonka valtaan melkein koko Rooma oli joutua. Eräänä iltana kellon käydessä jo kymmenettä seisoin katsellen tätä veden nousua. Talo, missä työhuoneeni oli, sijaitsi matalalla, samoin kuin koko Banchin kaupunginosa. Senpä vuoksi ajattelin ensinnäkin terveyttäni ja sitten kunniaani, pistin povelleni kaikki hallussani olevat jalokivet, jätin suuren kultatyöni oppipoikieni huostaan ja laskeuduin paljain jaloin takaikkunastani ulos. Kahlaamalla sitten ponnistelin ylös Monte Cavallolle ja siellä pyysin signor Giovanni Gaddia, paavin rahastonhoitajaa, ottamaan haltuunsa sanotut jalokivet.
Parin päivän kuluttua vesi aleni, ja saatoin taas palata työhuoneeseeni, missä niin menestyksellisesti lopetin työni, – kiitos Jumalan sekä oman uutteruuteni, – että väitettiin sen olevan kauneimman työn, mitä milloinkaan oli Roomassa nähty. Kannoin sen paaville, joka ei kylliksi voinut sitä kiittää. Hän huudahti: "Olisinpa rikas keisari, antaisin Benvenutolle niin paljon maata kuin hänen silmänsä kantamalla on; mutta vaikka me näihin aikoihin olemmekin köyhiä vararikkoon joutuneita hallitsijoita, tahdomme kuitenkin antaa hänelle riittävän leivän hänen vähiin tarpeisiinsa."
Annettuani paavin sanavirran tarpeeksi valua pyysin häntä antamaan minulle sattumalta avoinna olevan paikan hänen henkivartiostossaan. Tähän pyyntööni paavi vastasi haluavansa antaa minulle paljon huomattavamman toimen, mutta minä pyysin häntä antamaan minulle aluksi tämän vain käsirahaksi. Hän naurahti ja suostui kernaasti pyyntööni, mutta hän ei sallinut minun ottaa osaa vartiopalvelukseen, vaan muuten liittyä henkivartioon. Sen teinkin, ja tästä henkivartioon liittymisestä sain palkkaa yli kaksisataa skudoa vuodessa.
Valmistettuani paaville muutaman pienehkön työn hän antoi tehtäväkseni
komean ehtoollispikarin piirustamisen. Tein sekä piirustukset
että luonnoksen. Tämän luonnoksen tein puusta ja vahasta määrätyn
ohjeen mukaisesti. Varren muodosti kolme figuuria: Usko, Toivo
ja Rakkaus, jotka seisoivat jalustalla, mihin puolikorkokuvina
oli kuvattu Kristuksen syntyminen ja ylösnouseminen sekä Pietarin
ristiinnaulitseminen. Tehdessäni tätä työtä paavi halusi usein
nähdä sitä, ja silloin valitettavasti tein sen huomion, ettei hän
muistanutkaan lupaustaan antaa minulle parempaa tointa. Kun nyt
sinetinsäilyttäjän Frate dei Piombon toimi tuli vapaaksi, pyysin
eräänä iltana sitä häneltä. Hyvä paavi, joka ei enää muistanut,
kuinka ihastunut hän oli ollut minun viimeiseen työhöni, sanoi:
"Sinetinsäilyttäjän toimi tuottaa yli kahdeksansataa skudoa vuodessa;
jos minä sen antaisin sinulle, rupeaisit sinä vain ruumistasi
palvomaan ja kadottaisit tämän kättesi ihanan taidon, ja minua sitten
moitittaisiin." Heti vastasin, että hyvät kissat linnustivat paremmin
lihavina kuin laihoina ja että kyvykkäät miehet samoin saivat paljon
enemmän aikaan, jos heillä oli hyvä toimeentulo. Edelleen puhelin,
että ne ruhtinaat, jotka runsaasti palkitsivat taitavia miehiä, – sen
tiesi Hänen Pyhyytensä, – kannattivat siten myöskin taidetta; mutta
jos taiteilijat saivat päinvastaista kohtelua osakseen, niin taide
kitui ja kuihtui. Annoinpa hänen pyhyytensä tietää, etten pyytänyt
tätä virkaa siinä uskossa, että sen saisin. Olipahan hyvä, että olin
saanut tuonkin vaivaisen keihäänkantajantoimen, josta niin paljon
olin kuvitellut! "Kun Teidän Pyhyytenne ei tahdo antaa sitä minulle,
lienee parasta, että annatte sen jollekin kyvykkäämmälle, joka sen
ansaitsee paremmin kuin minunlaiseni ruumistaan palvova hulttio, kuten
Teidän Ylhäisyytenne näki hyväksi sanoa. Ottakaa esimerkkiä paavi
Juliuksen hyvästä muistosta joka antoi samanlaisen toimen Bramantelle,
kuuluisalle arkkitehdille." Kumarrettuani poistuin raivostuneena.
Astuipa silloin esiin Bastiano Veneziano, maalari, sanoen: "Pyhä Isä,
jos Teidän Pyhyytenne haluaa antaa tämän viran jollekin taidetta
harjoittavalle, niin pyydän Teidän Pyhyyttänne muistamaan minua, jonka
tiedätte mielihalusta harjoittavan taidetta." Tähän paavi vastasi: "Tuo
pahuksen Benvenuto ei siedä moitteita! Olin aikonut antaa tämän toimen
hänelle, mutta ei ole hyvä olla niin ylpeä paaville. Nyt en tiedä,
mitä teen." Silloin kiirehti Vasonen piispa esiin puhumaan Sebastianon
puolesta sanoen: "Pyhä Isä, Benvenuto on nuori, paljon paremmin sopii
hänelle miekka kuin papinkauhtana. [Paavillisen sinetin säilyttäjät
käyttävät papillista pukua.] Antakaa paikka taitavalle Sebastianolle.
Benvenutolle voitte antaa jonkin toisen viran, joka sopii ehkä paremmin
hänelle kuin tämä." Silloin paavi kääntyi herra Bartolomeo Valorin
puoleen sanoen: "Kun tapaatte Benvenuton, niin sanokaa hänelle minun
puolestani, että hän itse hankki paikan maalari Sebastianolle, mutta
sanokaa hänelle, että ensimmäinen vapaa paikka on hänen. Sillä aikaa
hoitakoon itseään hyvin ja valmistakoon minun tilaukseni!"Seuraavana iltana kahden aikaan yöllä tapasin messer Bartolomeo Valorin rahapajan kulmassa (hänen edellään kulki kaksi soihdunkantajaa, ja hänellä oli kiire, sillä hänet oli kutsuttu paavin luo). Hän pysähtyi puhuttelemaan minua ja esitti minulle mitä ystävällisimmin sanoin kaiken, mitä paavi oli käskenyt hänen sanoa minulle. Vastasin, että olinkin aikonut ahkerammin ja huolellisemmin kuin milloinkaan ennen valmistaa työni, vaikk'ei minulla ollut vähintäkään toivoa saada mitään siitä paavilta. Messer Bartolomeo moitti minua sanoen, ettei sopinut vastata sillä tavalla paavin tarjouksiin. Minä taas sanoin olevan typerää vastata toisin. Ja läksin taas kotiin ryhtyäkseni töihini. Luultavasti messer Bartolomeo toisti paaville rohkeat sanani, ehkäpä liioitellenkin, sillä kesti kaksi kuukautta, ennen kuin paavi kutsui minut luokseen, enkä minä taas tahtonut näihin aikoihin mistään hinnasta mennä palatsiin.
Paavi, joka tuli tästä levottomaksi, lähetti messer Roberto Puccin katsomaan, mitä minä tein. Tämä kunnon mies kävi joka päivä luonani, ja aina hän sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja, samoin sanoin minä hänelle. Kun paavi aikoi matkustaa Bolognaan ja hän lopultakin näki, etten minä omasta aloitteestani tullut hänen luokseen, niin hän antoi messer Roberton kautta minun tietää, että toisin työni hänen nähtäväkseen, sillä hän halusi nähdä, miten pitkälle olin sitä valmistanut. Kannoin työni hänen nähtäväkseen, ja koska tärkein osa työstäni oli valmiina, pyysin paavilta viisisataa skudoa, osaksi, koskapa minulta puuttui vielä jotenkin paljon kultaa voidakseni saada työni lopullisesti valmiiksi. Paavi vastasi: "Tee, tee se ensin valmiiksi!" Vastasin lähtiessäni kyllä valmistavani sen, kunhan ensin sain rahaa. Näin poistuin.
Lähtiessään Bolognaan paavi nimitti kardinaali Salviatin paavilliseksi lähettilääksi ja antoi hänen tehtäväkseen kiirehtää minun työtäni sanoen: "Benvenuto on henkilö, joka ei paljoakaan välitä taiteestaan ja vielä vähemmän meistä, sen vuoksi käykää häntä kiirehtimässä, niin että palatessani työ on valmis." Tämä kardinaali heittiö lähetti kahdeksan päivän kuluttua hakemaan minua käskien minun tuoda työni mukanani. Menin, mutta ilman työtäni. Silloin hän sanoi minulle: "Missä on tämä sipulikeittosi? Onko se valmis?" Vastasin: "Oi, teidän ylhäisyytenne, sipulikeittoni ei ole valmis eikä tulekaan valmiiksi, ennen kuin annatte minulle sipulia sitä varten." Tämän kuullessaan kardinaali, joka oli paljon enemmän aasin kun ihmisen näköinen, sävähti kahta rumemmaksi, oli hyökätä kimppuuni ja ärjäisi: "Lähetän sinut kaleereille, niin saanet kai työn valmiiksi." Silloin tämä roisto ärsytti minut yhtä roistomaiseksi: "Teidän Ylhäisyytenne, kun minä teen syntejä, jotka ansaitsevat kaleerin, niin silloin lähettäkää minut sinne, mutta vielä minä en pelkää teidän kaleerejanne, ja mikä on pahempikin, minun täytyy pahoitella sitä, että juuri Teidän Ylhäisyytenne vuoksi en tahdo koskaan lopettaa tätä työtä. Älkää enää lähettäkö minua hakemaan, sillä minä en tule, ellette anna sotilasvartion hakea minua."
Hyvä kardinaali lähetti pari kertaa mitä kohteliaimmin kutsumaan minua ja koetti hyvällä saada minut jatkamaan työtäni, mutta minä en vastannut muuta kuin: "Sanokaa hänen ylhäisyydelleen, että hän lähettää sipulia keittooni, jos hän toivoo minun saavan sen valmiiksi." Ja niin hänen täytyi luopua turhista yrityksistä.
Paavi palasi Bolognasta ja kysyi heti minua, sillä tämä kardinaali oli jo kirjoittanut mitä ilkeimmin minusta hänelle. Paavi joutui aivan raivoihinsa ja käski minun heti tulla työ mukanani hänen luokseen. Niin teinkin. Paavin ollessa Bolognassa olin saanut pahanlaisen silmätulehduksen, joka oli mitä tuskallisin, niin etten sen vuoksi jaksanut työskennellä. Luulin jo menettäväni näköni ja olin jo alkanut laskea, paljonko tarvitsisin voidakseni elää sokeana. Matkalla paavin luokse mietin, millä puolustelisin sitä, etten ollut saanut työtäni valmiiksi, ja arvelin sen vuoksi parhaaksi esittää syyni sillä aikaa, kun paavi katseli työtäni. Mutta tätä en saanut tehdyksi, sillä heti tullessani hän huudahti vihaisesti: "Anna tänne työ! Onko se valmis?" Otin peitteen työni yltä, ja hän jatkoi yhä raivostuneemmin: "Sinä et näy välittävän kenestäkään, mutta Jumalan nimessä sanon sinulle, että jos ei minun tarvitsisi välittää maailman tuomiosta, niin heittäisin sekä sinut että työsi ulos tuosta ikkunasta!" Nähdessäni paavin nyt näin hurjaksi raivostuneena kiirehdin poistumaan sieltä. Hänen haukkuessaan minua pistin työni vaippani alle ja mutisin: "Ei kukaan koko maailmassa voi pakottaa sokeaa tällaista työtä suorittamaan!" Paavi kohotti vieläkin enemmän ääntään ja huusi: "Tule tänne! Mitä sinä sanot?" Olin juuri aikonut juosta alas portaita, mutta rohkaisinkin mieleni ja heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja huusin kovasti, koska hänkin yhä jatkoi huutamistaan: "Jos minä nyt onnettomuudekseni olen tullut sokeaksi, niin onko minun pakko tehdä työtä?" Tähän hän vastasi: "Sinä olet nähnyt valon tullaksesi tänne, enkä minä usko olevan vähääkään totta siinä, mitä sanot." Sanoin huomatessani hänen hiukan alentaneen ääntänsä: "Jos te kysytte lääkäriltänne, Teidän Pyhyytenne, niin uskotte sen kyllä todeksi." Hän vastasi: "Kyllä minä mukavammallakin tavalla saan tietää, onko niinkuin sanot." Kun nyt huomasin hänen alkavan minua kuunnella, niin jatkoin: "Tähän suureen onnettomuuteeni ei ole kukaan muu syyllinen kuin kardinaali Salviati, sillä kun Teidän Pyhyytenne oli matkustanut, hän lähetti hakemaan minua, haukkui minun työtäni sipulikeitoksi ja uhkasi minua kaleereilla. Nämä häpeämättömät sanat tekivät sellaisen vaikutuksen minuun, että tunsin äkkiä kasvojeni sävähtävän tulikuumiksi vihasta ja silmiäni poltti niin, etten löytänyt tietä kotiin. Pari päivää sen jälkeen sain molempiin silmiini jonkinlaisen kaihin: en nähnyt mitään, ja minun oli pakko keskeyttää työni."
Nousin polviltani ja poistuin. Minulle kerrottiin jälkeen päin paavin sanoneen: "Virkoja voi kyllä antaa, mutta ei järkeä niitä hoitaa. En milloinkaan ole käskenyt kardinaalin olla niin ankara. Jos on totta, että hänellä on vikaa silmissä, minkä saan tietää henkilääkäriltäni, niin täytyy häntä sääliä."
Eräs hyvin ylhäinen ja etevä aatelismies, paavin hyvä ystävä, oli silloin saapuvilla, ja hän kysyi, kuka minä olin. "Pyhä Isä, kysyn teiltä tätä sen vuoksi, etten milloinkaan ole nähnyt teidän samalla kertaa syttyvän niin kiihkeään vihaan ja kuitenkin äkkiä osoittavan mitä syvintä sääliä. Sen vuoksi kysyn Teidän Pyhyydeltänne, kuka hän on. Jos hän on henkilö, jota kannattaa auttaa, niin neuvon hänelle salaisuuden, jolla voi parantua tästä silmätaudista." Silloin paavi vastasi tähän: "Hän on suurin mestari, mikä milloinkaan on syntynyt tälle alalle. Jonakin päivänä, jolloin me olemme yhdessä, näytän teille hänen ihmeellisiä töitään, ja te saatte tutustua myöskin häneen, olisinpa iloinen, jos jotakin voitaisiin tehdä hänen hyväkseen."
Kolmen päivän kuluttua paavi lähetti minua hakemaan päivällisen jälkeen, ja aatelismies oli saapuvilla. Heti minun saavuttuani paavi antoi tuoda pluviaalinapin. Samalla olin minäkin ottanut esille pikarini. Aatelismies ei sanonut milloinkaan nähneensä näin kaunista työtä. Kun sauva tuotiin, ei hänen ihastuksellaan ollut määrää. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Hän on hyvin nuori ollakseen näin taitava, ja hän voi oppia vielä paljon enemmän." Sitten hän kysyi minun nimeäni. Sanoin: "Benvenuto on minun nimeni." Hän vastasi: "Tervetullut (benvenuto) olen minäkin tällä kertaa sinulle. Ota lilja varsineen, kukkineen ja kaikkineen ja keitä se vienolla tulella. Voitele silmäsi tällä vedellä monta kertaa päivässä, niin varmasti silmäsi paranevat, mutta ensiksi pitää sinun ottaa ulostavaa lääkettä ja sitten käyttää tätä vettä." Paavi sanoi minulle pari ystävällistä sanaa, ja minä poistuin osaksi lohduttautuneena.
Oikeastaan luulen silmätautiini olleen syypäänä sen kauniin tytön, joka oli luonani silloin, kun minulta varastettiin. Kesti enemmän kuin neljä kuukautta, ennen kuin ranskantauti puhkesi, (se ei ollut tavallista, vaan oli ihoni äkkiä suurten punaisten täplien peittämä). Lääkärit eivät tahtoneet myöntää sen olevan ranskantautia, vaikka minä selittelin heille, mistä sen arvelin saaneeni. Jonkin aikaa lääkitsin itseäni heidän neuvojensa mukaan saamatta mitään apua, senpä vuoksi päätin, vastoin Rooman etevimpien lääkärien tahtoa, nauttia pyhän yrtin, guaiacon, keitevettä. Sitä nautittuani sekä mitä suurinta huolellisuutta puhtaudessa ja ankarinta kieltäytymistä noudatettuani tunsin jo viidenkymmenen päivän kuluttua olevani paljon terveempi, ja pian olin parantunut ja tunsin olevani terve kuin kala.
Sitten tuli talvi, ja koska halusin hiukan virkistyä kaikkien kestämieni vaivojen jälkeen, otin pyssyni ja aloin samoilla ulkona tasangoilla tuulesta ja sateesta välittämättä, mistä seurasi, että muutamien päivien kuluttua olin sata kertaa sairaampi kuin aikaisemmin. Tällöin antauduin uudelleen lääkärien käsiin, mutta tulin heidän lääkkeistään vain pahemmaksi. Sain kuumeen, ja aikomukseni oli nauttia uudelleen pyhää puuta, mutta lääkärit kielsivät minua siitä sanoen, että jos rupeaisin kuumeisena kokeilemaan tätä keinoa, kuolisin kahdeksan päivän kuluttua. Päätin tehdä vastoin lääkärien neuvoa ja hoidin itseäni samoin kuin aikaisemmin. Ja juotuani neljä päivää tätä pyhän puun vettä hävisi kuume, ja minä tunsin itseni terveemmäksi.
Parannuskauden kestäessä jatkoin pikarin valmistamista, ja tänä paaston ja kieltäytymisen aikana loin ihanampia töitä ja tein tärkeämpiä keksintöjä kuin milloinkaan ennen elämässäni. Viidessäkymmenessä päivässä olin aivan terve ja koetin nyt huolellisesti vahvistaa terveyttäni, silti kuitenkaan laiminlyömättä töitäni.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kilpailee Tobbian kanssa koristeellisen maljakon piirustamisessa.
Vitkastelee paavin pikarin valmistamisessa, vihollistensa
panettelujen painostuksesta häneltä riistetään rahapajanvirka.
Kieltäytyy luovuttamasta paaville puolivalmista pikaria. Tämän
kiellon seuraukset.Näihin aikoihin oli Parman lähettilääksi nimitetty sama kardinaali Salviati, jonka kanssa olin riidassa, kuten jo olen maininnut. Parmassa oli vangittu eräs milanolainen kultaseppä Tobbia vääränrahan tekemisestä, josta hänet tuomittiin hirtettäväksi, mutta joku oli puhunut mainitulle lähettiläälle hänen puolestaan. Kardinaali antoi siirtää tuomion täytäntöönpanon ja kirjoitti paaville, kehuen Tobbiaa maailman etevimmäksi kultasepäksi, vaikka hänet olikin tuomittu vääränrahan tekemisestä hirteen, väittipä hänen olevan yksinkertaisen kunnonmiehen, jolle hänen rippi-isänsä neuvoa kysyttäessä oli antanut luvan väärien rahojen tekemiseen. Hän lisäsi lopuksi: "Sallimalla tämän miehen tulla Roomaan voi Teidän Pyhyytenne siten masentaa tämän Benvenuton ylpeyden, ja olen varma siitä, että Tobbian työt miellyttävät Teitä paljon enemmän kuin Benvenuton." Tästä johtui, että paavi salli hänen heti tulla Roomaan.
Kun hän oli saapunut, paavi antoi kutsua meidät molemmat luokseen, ja hän antoi meille tehtäväksi laatia piirustukset mitä ihanimman sarvikuononsarven kehystykseen, jonka hän omisti ja josta hän oli maksanut seitsemäntoista tuhatta tukaattia. Paavi aikoi lahjoittaa sen kuningas Fransille, mutta se oli ensin kehystettävä rikkailla kultauksilla.
Kun piirustuksemme olivat valmiit, veimme ne paaville. Tobbia oli piirtänyt jonkinlaisen kynttilänjalan, mihin tämä kaunis sarvi asetettaisiin kuin kynttilänä. Jalan muodosti neljä pientä sarvikuononpäätä, mille mitättömälle keksinnölle minä en voinut olla vetämättä suutani nauruun. Paavi huomasi sen ja sanoi: "Näytä nyt oma piirustuksesi!" Minä olin piirtänyt vain yhden yksisarviaisenpään ja olin koristanut sen kauniilla harjalla sekä muilla koristeilla, niin että jokainen heti sen nähtyään piti sitä parempana.
Mutta olipa saapuvilla useita ylhäisiä milanolaisia, ja he sanoivat: "Pyhä Isä, teidän aikomuksenne on lähettää tämä suurenmoinen lahja Ranskaan, mutta tietäkää, että ranskalaiset ovat moukkia, jotka eivät ymmärrä antaa arvoa Benvenuton töille, paremminkin he ymmärtävät kirkossa näkemiään kynttilänjalkoja, jotka pikemmin saa valmiiksi, ja sillä aikaa voi Benvenuto valmistaa pikarinne, siten olette saanut teetetyksi kaksi työtä samoihin aikoihin, ja niin saisi tämäkin miesparka työtä, koska kerran olette antanut kutsua hänet tänne."
Paavi, joka toivoi pikarinsa valmistuvan, seurasi kernaasti milanolaisten neuvoa, antoi Tobbian tehtäväksi yksisarviaisen sarven kehystyksen ja käski hovimestarin sanoa minulle, että valmistaisin pikarin. Vastasin siihen, etten mitään toivonut niin hartaasti kuin tämän kauniin työn valmistumista. Kunhan se vain olisi ollut muuta ainetta kuin kultaa, niin olisinkin sen helposti saanut omin neuvoin valmiiksi, mutta nyt täytyi paavin antaa minulle kultaa, jos hän halusi nähdä sen valmiina. Silloin sanoi roistomainen hovivirkailija: "Älä vain pyydä kultaa paavilta, silloin hän raivostuu vihasta, ja silloin ole varuillasi!" Vastasin: "Opeta minulle, herra, miten voi leipoa ilman jauhoja? Ilman kultaa ei tämä työ ikinä tule valmiiksi." Hän uhkasi kertoa paaville kaiken, mitä minä olin sanonut, ja sen hän tekikin. Paavi aivan raivostui näistä minun sanoistani ja sanoi tahtovansa nähdä, olinko minä niin mieletön, etten tekisi sitä valmiiksi. Niin kului kaksi kuukautta, ja vaikka olin uhkaillut olla mitään tekemättä, antauduin kuitenkin mitä innokkaimmin tähän työhöni. Huomatessaan, etten aikonut tuoda työtäni hänen nähtäväkseen, paavi tuli hyvin tyytymättömäksi ja uhkasi minua jos jollakin tavoin. Hän lausui nämä uhkaukset, kun saapuvilla oli milanolainen kultaseppä Pompeo, joka oli läheistä sukua eräälle Trajanolle, paavin lempipalvelijalle. He sanoivat molemmat paaville: "Jos Teidän Pyhyytenne vapauttaa hänet rahapajan työstä, niin alkaa hän halukkaammin valmistaa pikaria."
"Päinvastoin, siitä seuraisi kaksinkertaisesti vahinkoa", sanoi paavi. "Minua palveltaisiin huonosti rahapajassa, ja pikaria en saisi milloinkaan." Mutta milanolaiset eivät jättäneet häntä rauhaan ja saivat hänet lopultakin suostutetuksi ottamaan minulta toimeni rahapajassa ja antamaan sen eräälle nuorelle Faginolo nimiselle miehelle, joka oli kotoisin Perugiasta. Pompio tuli ilmoittamaan minulle paavin puolesta hänen pyhyytensä ottaneen minulta pois rahapajavirkani sekä jättävänsä minut vaille muita töitä, ellen pian saisi pikaria valmiiksi. Vastasin: "Sanokaa hänen pyhyydelleen hänen riistäneen rahat itseltään eikä minulta, samoin käy muunkin. Jos hän haluaisi antaa ne minulle uudelleen, en minä enää missään tapauksessa niitä huolisi." Tämä iljettävä, pahansuopa mies kiirehti innoissaan kertomaan sanani paaville lisäten niihin tietysti omiaan.
Kahdeksan päivän kuluttua paavi lähetti tuon samaisen miehen sanomaan minulle, ettei hän vaatinut minua enää valmistamaan pikaria, vaan hän halusi työn sellaisena, minkälaisena se nyt oli. Siihen vastasin: "Tätä ei minulta oteta, niinkuin riistettiin rahapajavirkani; olen häneltä saanut 500 tukaattia, ja ne maksan heti takaisin. Mutta työ on minun, ja sen kanssa teen mitä itse haluan." Pompio juoksi heti paavin luokse kertomaan tämän sekä muutamia purevia sanoja, jotka olin syystä kyllä sanonut hänelle itselleen.
Kolmen päivän kuluttua eräänä keskiviikkona tuli luokseni kaksi paavin suosikkia, – molemmat ylhäisiä herroja, – ja sanoi minulle: "Benvenuto, paavi on lähettänyt meidät sinun luoksesi. Koska et ole taipunut häntä tottelemaan, täytyy sinun nyt luovuttaa meille hänen työnsä, tai me otamme sinut vangiksi." Katsoin heitä iloisesti kasvoihin sanoen: "Hyvät herrat, jos antaisin työni hänen pyhyydelleen, niin toki silloin annan oman työni enkä hänen. Kun minä suurta vaivaa nähtyäni olen saanut sen näin pitkälle, en tahdo sen joutuvan taitamattomien käsiin, jotka helposti sen turmelevat." Silloin sattui olemaan saapuvilla myöskin kultaseppä Tobbia, ja hän pyysi minulta, häpeämätön kun oli, tämän työni luonnosta. Sanoin hänelle niin kuin mokomallekin roistolle oli sanottava, enkä viitsi sitä tässä toistaa.
Kun nämä molemmat hoviherrat kehoittivat minua kiireesti tekemään päätökseni, vastasin sen jo tehneeni. Otin vaippani, ja ennen kuin poistuin työhuoneestani, käännyin kunnioittavasti kristuksenkuvan puoleen ja pidellen lakkia kädessäni sanoin: "Oi siunattu, kuolematon, oikeamielinen pyhä Herramme, kaikki mitä sinä teet ja annat tapahtua, tapahtuu sinun vanhurskautesi mukaan. Sinä tiedät, että minä nyt olen täyttänyt kolmekymmentä vuottani, mutta että kukaan ei vielä ole uhannut minua vankeudella. Mutta koska nyt on sinun tahtosi, että minä joudun vankeuteen, niin kiitän sinua sen vuoksi kaikesta sydämestäni." Käännyin sen jälkeen molempien hoviherrojen puoleen ja sanoin heille ylvästellen: "Minunlaiseni mies ei voisi tyytyä vähemmänarvoisiin vanginvartijoihin kuin te olette, arvoisat herrani. Siis ottakaa minut keskeenne ja viekää minut vankinanne minne haluatte."
Nämä molemmat hienot herrat alkoivat nauraa, ottivat minut väliinsä, ja miellyttävästi keskustellen he saattoivat minut Rooman kuvernöörin Magalotton luo. Tapasimme hänet yhdessä prokuraattorin kanssa; he olivat molemmat odottaneet meitä, ja hoviherrat sanoivat nauraen: "Tässä tuomme teille vangin; ottakaa hänet hyvään talteen! Meitä on huvittanut hutiloida teidän kätyrienne virassa, ja Benvenuto on myöskin antanut meidän ymmärtää, että koska hänet ensimmäistä kertaa vangittiin, ei hän voinut tyytyä vähemmän hienoihin vanginvartijoihin, kuin mitä me olemme." He menivät heti paavin luo ja kertoivat tälle kaiken. Alussa paavi näytti aikovan vihastua, mutta rupesi sitten nauramaan, koska siellä sattui olemaan saapuvilla muutamia herroja ja kardinaaleja, joiden suosiossa minä olin.
Sillä aikaa kuvernööri ja viskaali uhkailivat minua vankeudella sanoen, että jos joku henkilö antaa jollekin toiselle työn tehtäväksi, niin oli työnteettäjällä oikeus vaatia työ takaisin ja millä tavalla tahansa. Vastasin, ettei se ollut oikeudenmukaista, eikä paavi ainakaan voinut sellaista vaatia, sillä eihän paavi ollut niiden pikkuitsevaltiaiden kaltainen, jotka kohtelivat alamaisiaan mitä kurjimmin, laista ja oikeudesta välittämättä; sellaiseen ei Kristuksen edustaja maan päällä voinut suostua. Kuvernööri sanoi karskeaan tapaansa: "Benvenuto, Benvenuto, sinä tahdot siis, että kohtelen sinua ansiosi mukaan?" "Te kohtelette minua kunniallisesti ja kohteliaasti!" huudahdin. Uudelleen hän sanoi: "Lähetä heti hakemaan työ! Älä anna odottaa toista käskyä!" Sanoin: "Herra, suokaa armollisesti minun sanoa vielä neljä sanaa puolustuksekseni!" Viskaali, joka ei ollut yhtä korskea kuin kuvernööri, kääntyi tämän puoleen sanoen: "Armollinen herra, antakaa hänen sanoa sata sanaa. Kunhan hän vain antaa työn, niin voimme olla tyytyväisiä." Sanoin: "Kun joku antaa muurata itselleen rakennuksen, niin hän voi sanoa muurarille: 'En tahdo, että enää kauemmin teet minulle työtä'. Sitten hän maksaa muurarille palkan työstä ja lähettää tämän pois. Jos joku herra antaa kehystää kultaan tuhannen skudon jalokiven ja hän näkee, ettei jalokivikauppias tee sitä hänen mielikseen, niin hän voi sanoa: Anna minulle takaisin jalokiveni, minä en välitä sinun työstäsi!' Mutta tämä ei ole sellainen tapaus, sillä tässä ei ole kysymys talosta eikä jalokivestä; ainoa, mitä minulta voi vaatia, on se, että maksan takaisin ne viisisataa skudoa, jotka olen saanut. Sen vuoksi, hyvät herrat, tehkää mitä vain tahdotte, mutta minulta ette ainakaan saa enempää kuin ne viisisataa skudoa! Sanokaa se paaville! Teidän uhkauksianne en pelkää vähääkään, sillä olen kunnon mies, eikä minulla ole omantunnon vaivoja mistään." Kuvernööri ja viskaali nousivat sanoen lähtevänsä paavin luo ja uhaten palatessaan tuoda sellaisen käskyn, että minä kyllä saisin katua. Jäin vartioituna sinne ja kävelin edestakaisin salissa. Kesti melkein kolme tuntia, ennen kuin he palasivat paavin luota. Sillä aikaa kävivät luonani kaikki etevimmät firenzeläiset kauppamiehet, ja he pyysivät kiihkeästi, etten riitelisi paavin kanssa, sillä siitä voisi koitua onnettomuuteni. Vastasin olevani selvillä siitä, mitä olin sanonut.
Heti palattuaan viskaalin kera kuvernööri antoi hakea minut luokseen ja sanoi: "Benvenuto, pahoittelen sitä, että minun on tuotava sinulle tämänlainen käsky paavilta: joko sinä heti luovutat työn tai sinun on alettava ajatella tekojasi." Silloin vastasin, etten tähän asti ollut uskonut Kristuksen pyhän edustajan voivan tehdä vääryyttä ja että tahdoin nähdä sen, ennen kuin siihen uskoin. "Sen vuoksi, tehkää mitä tahdotte", lisäsin. Kuvernööri jatkoi: "Minulla on vielä pari sanaa sanottavana sinulle paavin puolesta, sitten teen tehtäväni. Paavi käskee sinun tuoda tänne työsi, ja minun nähteni se pannaan laatikkoon ja suljetaan sinetillä; sen jälkeen minun on kannettava se paaville, joka kunniasanallaan on luvannut olla sitä avaamatta sinetistään ja lähettää sen heti sinulle takaisin. Mutta näin hän tahtoo menetellä, sillä hänkin on arka kunniastaan." Näihin sanoihin vastasin nauraen, että hyvin mielelläni antaisin hänelle työni näillä ehdoin, sillä olinpa halukas tietämään mitä laatua on paavin kunniasana. Lähetin siis hakemaan työni, sinetöin sen, niinkuin hän oli pyytänyt, ja annoin sen hänelle.
Kun hakija oli palannut paavin luokse, tämä oli ottanut laatikon ja käännellyt sitä muutaman kerran, kuten kuvernööri myöhemmin minulle kertoi, ja sitten hän oli kysynyt kuvernööriltä, oliko tämä nähnyt pikarin. Tämä vastasi nähneensä sen silloin, kun se hänen läsnäollessaan sinetillä suljettiin laatikkoon, ja vakuutti samalla työn olleen ihmeteltävän taideteoksen. Paavi sanoi: "Sanokaa Benvenutolle, että paaville on annettu valta päästää ja sitoa paljon tärkeämpiäkin asioita kuin tämä." Tämän sanoessaan hän hiukan harmistuneen näköisenä avasi laatikon, mursi sinetin ja irroitti nuoran. Sitten hän katseli pikaria tarkasti ja näytteli sitä kultaseppä Tobbialle, joka sitä hyvin kiitteli. Paavi kysyi, oliko hän nyt katsellut sitä kylliksi voidakseen tehdä samanlaisen, ja tämä vastasi: "Olen kyllä." Paavi käski hänen noudattaa tarkasti mallia ja kääntyi sitten kuvernöörin puoleen sanoen: "Kysykää, haluaisiko Benvenuto luovuttaa työn meille. Jos hän suostuu siihen, niin maksetaan hänelle se, minkä asiantuntijat määräävät. Jos hän itse lupaa valmistaa sen määräaikana, niin suostukaa niihin ehtoihin, jotka hän määrää!" Siihen sanoi kuvernööri: "Pyhä Isä. Minä tunnen, miten vaikeasti käsiteltävä tämä nuori mies on, suokaa minun antaa hänelle pieni ojennus omalla tavallani." Paavi vastasi, että hän saisi tehdä miten halusi, mutta vain sanoissa, joskin asia siten vain pahenisi; ellei mikään auttanut, niin pitäisi hänen käskeä minun maksaa 500 skudoa takaisin Pompiolle, hänen jalokivisepälleen.
Palattuaan sieltä antoi kuvernööri kutsua minut huoneeseensa ja sanoi minulle tuiman näköisenä: "Paavilla on oikeus päästää ja sitoa kaikki maailmassa, ja se vahvistetaan heti taivaassa oikeaksi. Tässä on sinun työsi, jonka hänen pyhyytensä on avannut ja jota hän on katsellut." Huudahdin heti: "Kiitän Jumalaa, sillä nyt olen saanut tietää, minkäarvoiset ovat paavin kunniasanat." Silloin kuvernööri syyti minulle mitä mielettömimpiä uhkauksia, mutta huomattuaan, ettei niillä ollut mitään vaikutusta, hän alkoi koetella lempeämpää keinoa sanoen: "Benvenuto, valitan, ettet sinä ymmärrä omaa parastasi; niin, mene sitten hakemaan ne viisisataa skudoa ja vie ne jalokiviseppä Pompiolle." Otin työni ja menin matkaani sekä annoin heti Pompiolle ne viisisataa skudoa.
Paavi, joka edelleen olisi halunnut pitää minut omissa töissään eikä luullut minun näin pian saavan rahoja kokoon, alkoi syytää herjaussanoja Pompiolle, joka seisoi typerän näköisenä pidellen minun rahojani. Sitten hän sanoi: "Mene etsimään Benvenuto työpajastaan ja lausu hänelle niin mielisteleviä sanoja, kuin sinun kaltaisesi roisto voi keksiä, ja sano minun puolestani, että jos hän haluaa tehdä tämän työn valmiiksi muodostamalla siitä pyhäinjäännöslippaan, missä Kristuksen ruumista kannetaan Corpus-Domini-kulkueessa, niin annan hänelle kaiken, mitä hän tarvitsee sen valmistamiseen." Pompio tuli minun luokseni, kutsui minut ulos työhuoneestani, syyti minulle mitä typerintä ja kömpelöintä mielistelyä sekä toisti kaikki paavin puheet. Vastasin heti, etten voinut toivoa suurempaa onnea kuin voittaa jälleen näin suuren paavin suosion, jonka kadottamiseen en ollut itse syypää, vaan jonka oli aiheuttanut onneton sairauteni sekä sellaisten kateellisten ihmisten panettelut, joiden suurimpana ilona oli saada aikaan pahennusta. "Paavilla on paljon palvelijoita, sen vuoksi on parempi teille, ettei hän enää lähetä teitä tänne. Varokaa itseänne! En jätä yöllä enkä päivällä, en ajatuksissa enkä töissä tekemättä mitään, minkä voin paavia palvellakseni. Muistakaa, mitä te olette sanonut paaville minusta, ja varokaa sekaantumasta minun asioihini, sillä totisesti saatte katua tekojanne."
Tämän kaiken hän lateli paaville paljon raaemmalla tavalla kuin minä olin hänelle sanonut. Tällä kannalla olivat nyt asiat jonkin aikaa eteenpäin, ja minä jatkoin töitäni työpajassani.
Tämä Tobbia, kultaseppä, yritteli viimeistellä sarvikuonon sarven kehystystä ja koristeita; lisäksi paavi oli käskenyt hänen alkaa samanlaista pikaria kuin oli minun alkamani. Kun paavi jonkin ajan kuluttua sai nähdä hänen aloittamansa työn, ei se miellyttänyt häntä, ja hän katui riitaantumistaan kanssani; hän alkoi haukkua tätä työtä ja niitä, jotka olivat suositelleet Tobbiaa. Useita kertoja hän lähetti Baccino della Crocen minun luokseni kysymään, otinko tehdäkseni lippaan. Vastasin pyytäen Hänen Pyhyyttänsä sallimaan minun levätä vaikean tautini jälkeen, josta en vieläkään ollut toipunut. Minä kyllä tulisin käyttämään hänen palvelukseensa jokaisen hetken minkä kykenin työskentelemään.
Olin alkanut tehdä hänen kuvaansa, tein sen salaisesti rauhan mitaliin; teräsmuotin kaiversin kotona.
KOLMASTOISTA LUKU.
Rakastuu sisilialaiseen Angelicaan. Joutuu ystävyyssuhteisiin
sisilialaisen papin kanssa, joka harjoittaa manausta. Tekee
mitalin kilvan Giovanni Beruardin kanssa. Haavoittaa sir
Benedetto Florentinoa. Pakenee Napoliin Antonio Solosmeon kanssa.Olin näihin aikoihin, niinkuin nuorten miesten on tapana, rakastunut erääseen hyvin kauniiseen sisilialaiseen tyttöseen, mutta koska hänkin puolestaan näytti pitävän minusta, niin hänen äitinsä, joka oli saanut vihiä meidän rakkaudestamme ja epäili aikeitamme (sillä minä olin aikonut salaa paeta tytön kanssa Firenzeen), ehätti minut ja matkusti salaa eräänä yönä hänen kanssaan Roomasta Napoliin, antaen tiedoittaa matkustaneensa Civitavechiaan, vaikka hän olikin kulkenut Ostian kautta. Kiirehdin suoraan Civitavechiaan ja tein uskomattomia mielettömyyksiä löytääkseni rakastettuni: tulisi liian pitkälliseksi ruveta niistä tässä kertomaan. Riittää jo se, että olin menettää järkeni ja olin kuolla surusta. Kahden kuukauden kuluttua tyttö kirjoitti olevansa Sisiliassa ja olevansa hyvin onneton. Tänä aikana olin kaikenlaisin huvituksin koettanut haihduttaa suruani ja olin jo ehtinyt rakastua toiseen, vain unohtaakseni entisen.
Näiden hurjistelujen aikana olin solminut ystävyydenliiton erään sisilialaisen papin kanssa, joka oli yleväluonteinen ja perehtynyt sekä latinan että kreikan kieleen. Kerran tulimme puhuneeksi hänen kanssaan nekromantiasta. Sanoin: "Koko elämäni olen toivonut saavani nähdä ja tuntea jotakin tästä taidosta." Pappi vastasi: "Sellaiseen yritykseen tarvitaan rohkeaa mieltä ja itsehillintää." Vastasin varmasti voivani osoittaa kylliksi mielenlujuutta sekä kykyä hillitä itseni, kun vain saisin olla mukana sellaisessa. Silloin pappi vastasi: "Jos tyydyt vain katsomaan, niin minä pidän kyllä huolen muusta." Niin ollen me päätimme ryhtyä yritykseen, ja eräänä iltana oli pappi laittautunut valmiiksi, ja hän käski minun ottaa mukaani yhden tai korkeintaan kaksi toveria. Kutsuin Vincenzio Romolin, ystäväni, ja hän otti mukaansa erään pistoijalaisen, joka myöskin oli harjoitellut noituutta. Menimme yhdessä Colosseumille. Siellä pappi pukeutui noidanpukuun ja piirsi ympyröitä maahan mitä ihmeellisimmin menoin. Hän oli antanut tuoda mukanaan kallisarvoisia suitsutusaineita ja tulitusvehkeitä sekä myöskin pahalle haisevia savutusaineita.
Kun kaikki oli järjestyksessä, pappi teki aukon ympyrään, otti meitä kädestä ja vei yhden kerrallaan ympyrän sisään. Hän määräsi kullekin tehtävänsä, antoi pentagrammin tuon toisen noituutta harjoittaneen käteen, ja meidän toisten hän käski huolehtia suitsutuksesta ja tulesta. Sitten hän aloitti manaamisen. Tätä kesti yli puolentoista tunnin; näyttäytyi monta legioonaa paholaisia, niin että koko Colosseum oli niitä täynnä. Minä askartelin savutusta hoitaen; kun nyt pappi näki paholaisia olevan näin paljon, hän kääntyi minuun päin sanoen: "Benvenuto, pyydä jotakin heiltä!" Pyysin, että saisin taas olla yhdessä Angelican, sisilialaisen tytön, kanssa. Sinä yönä me emme saaneet mitään vastausta, mutta olin hyvin tyytyväinen näkemiini. Nekromantti sanoi, että meidän oli tultava toinen kerta ja että minä silloin saisin kuulla kaiken mitä toivoin, mutta minun oli otettava mukaani 12-vuotias oppipoikani sekä samainen Vincenzio Romoli. Koska minulla oli hyvä perheystävä Agnolino Gaddi, niin otin myöskin hänet mukaan tähän puuhaan. Tulimme samalle paikalle. Poppamies teki taas valmistuksensa, mutta vieläkin huolellisemmin kuin edellisellä kerralla; laati ympyrän, jonka hän oli piirtänyt uudelleen mitä ihmeellisimmin menoin, ja talutti meidät sen sisään. Sitten hän antoi Vicenzion ja Agnolino Gaddin toimeksi hoitaa tulta ja savutusta, asetti pentagrammin käteeni, jonka alla oli oppipoikani, ja käski minun kääntää sen siihen suuntaan, mihin hän osoitti. Nyt alkoi poppamies ladella mitä hirvittävimpiä manauksia, huutaen nimeltä joukon paholaisia, näiden joukkojen johtajia ja vannotti heitä hiomattoman, elävän ja pyhän Jumalan nimeen sekä hebreaksi, kreikaksi että latinaksi, niin että Colosseum täyttyi vieläkin lukuisammilla paholaisilla kuin edellisellä kerralla. Vincenzio Romoli ja Gaddi pitivät huolen tulesta eivätkä säästäneet pyhää savuakaan. Minä pyysin poppamiehen kehoituksesta saada vielä kerran nähdä Angelican. Hän kääntyi puoleeni sanoen: "Etkö kuule niiden sanovan, että kuukauden kuluessa olet hänen luonaan?" Hän käski minun edelleen pysyä rauhallisena, sillä siellä oli monta tuhatta legioonaa enemmän kuin mitä hän oli kutsunut, ja ne olivat kaikkein vaarallisimpia. Mutta koska ne olivat suostuneet pyyntööni, täytyi olla ystävällinen niitä kohtaan ja antaa niiden poistua rauhassa.
Poika, joka oli pentagrammin alla, alkoi nyt valitella sanoen siinä paikalla olevan miljoonan uljasta miestä, jotka kaikki uhkasivat meitä; vielä hän sanoi näkevänsä neljä mahdottoman suurta aseistettua jättiläistä, jotka näyttivät koettavan tunkeutua päällemme. Poppamies, joka vapisi pelosta, koetti lempeästi ja hiljaisesti torjua heitä luotaan. Vincenzio Romoli, joka vapisi kuin haavanlehti, laitteli yhä suitsutusta. Minä, vaikka pelkäsinkin yhtä paljon kuin he, koetin osoittaa sitä vähemmän ja yritin rohkaista heitä kaikkia, mutta minäkin olin kuolla kauhusta huomatessani poppamiehen pelon. Poika piilotti päänsä polviensa väliin ja sanoi: "Näin tahtoisin kuolla, sillä täytyyhän meidän tässä kaikkien kuolla." Silloin sanoin pojalle: "Kaikki nämä olennot ovat meidän alaisiamme, ja mitä näet, on savua ja varjoja; nosta sen vuoksi silmäsi!" Poika kohotti katseensa ja sanoi: "Koko Colosseum palaa, ja tuli lähenee meitä!" Hän painoi kätensä silmilleen ja sanoi, että hän kuolee eikä halua nähdä enempää. Poppamies kääntyi puoleeni, pyysi minua pysymään lujana ja savuttamaan assa factida'lla. Käännyin Vincenzion puoleen ja käskin hänen heti savuttaa assa factida'lla. Näin sanoessani katsahdin Agnolinoon, joka oli siinä määrin pelästynyt, että hänen silmänsä pullistuivat ulos ja hän näytti puolikuolleelta: "Agnolino", huudahdin, "tässä ei auta pelko, vaan meidän täytyy koettaa auttaa toisiamme; sirottele heti tuleen assa factida'a." Kun Agnolino kääntyi, laittoi hän housuihinsa sellaisella rätinällä ja lemulla, ettei factida ollut mitään siihen verrattuna, ja kun poika katsahti minuun ja näki minun hymyilevän, hän tointui hiukan pelästyksestään ja sanoi niiden alkavan rynnätä sieltä hurjaa vauhtia.
Me jäimme sinne, kunnes alettiin soittaa aamumessuun. Poika sanoi näkevänsä enää vain muutamia, jotka nekin pysyttelivät etäämpänä. Poppamies suoritti loppuun kaikki taikatemppunsa, muutti pukua, kokosi läjään mukanaan tuomansa kirjat, ja me astuimme kaikki ulos ympyrästä pysyttäytyen hyvin toistemme lähellä. Poika kulki meidän keskellämme pidellen kiinni poppamiehen takista ja minun vaippani liepeestä. Kulkiessamme kotiamme kohti Banchikadulle poika vakuutti, että kaksi niistä, jotka olimme nähneet Colosseumissa, hyppeli edeltämme, väliin loikkien katolle, väliin sieltä maahan. Poppamies vakuutti, ettei hän, niin monesti kuin olikin ollut ympyrässä, ollut kokenut mitään niin ihmeellistä. Hän pyysi minua avukseen vihkimään erästä kirjaa, joka hankkisi meille suunnattomia rikkauksia; me manaisimme henget, jotka tunsivat maan sisässä olevat aarteet, näyttämään ne meille ja tulisimme siten äärettömän rikkaiksi; kaikki tuollaiset rakkausjutut olivat mielettömyyttä, josta ei ollut mitään hyötyä. Vastasin, että auttaisin häntä kernaasti, jos vain osaisin latinaa. Mutta hän vakuutti minulle, ettei latinasta ollut minulle minkäänlaista apua. Jos hän olisi halunnut, niin hän kyllä olisi saanut apulaisikseen latinantaitoisia, mutta hän ei ollut milloinkaan tavannut ketään minun veroistani rohkeudessa, ja minun tulisi totella häntä. Näin keskustellen saavuimme kotiin, ja koko sen yön näimme kaikki unta paholaisista.
Kun sitten tapasimme toisemme päivän kuluessa, poppamies ahdisteli minua vaatien minua tulemaan mukaan tähän yritykseen. Kyselin, kestäisikö se kauankin ja minne mentäisiin. Hän vastasi, että tarvittaisiin vajaa kuukausi tähän yritykseen ja että sopivin paikka olisi Norcian vuorilla. Hänen opettajansa oli kyllä toimittanut manauksen lähempänäkin Sabini-vuorilla Farfa-luostarin lähellä, mutta siellä ilmeni monenlaisia vaikeuksia, joita ei ollut Norcian vuorilla. Niillä seuduilla talonpojatkin olivat luotettavaa väkeä, ja heillä oli jonkin verran tietoja näistä asioista, niin että he voisivat olla meille suurena apuna.
Tämän loitsimisintoisen papin oli onnistunut innostaa minutkin asiaan siinä määrin, että olisin mielelläni ottanut osaa hänen yritykseensä, mutta sanoin hänelle haluavani ensin valmistaa mitalin, jota tein paaville ja josta en ollut puhunut muille kuin hänelle; pyysin häntä edelleenkin pitämään sitä salaisuutena. Kysyin häneltä herkeämättä, uskoiko hän, että saisin tavata sisilialaisen Angelicani luvatun ajan kuluttua, sillä kun lupauksesta oli jo kulunut melkein kuukausi, alkoi minusta tuntua oudolta, kun hänestä ei mitään kuulunut. Pappi vastasi, että minä aivan varmasti saisin nähdä hänet, sillä ne pitivät aina sanansa, kun näin lupasivat. Mutta minun pitäisi olla varuillani ja välttää riitaisuuksia, jotka voivat olla sen kanssa yhteydessä, paremminkin minun tuli ponnistella sietääkseni sellaista, mikä oli minun luonteelleni vastenmielistä, sillä hän tiesi suuren vaaran piilevän tämän asian yhteydessä. Olisi parempi, jos tulisin hänen kanssaan vihkimään kirjaa, sillä siten välttäisin tuon suuren vaaran, ja minun avullani tulisimme molemmat hyvin onnellisiksi.
Tämä asia alkoi nyt kiinnittää mieltäni vieläkin enemmän kuin häntä, ja sanoin hänelle, että hiljattain oli Roomaan saapunut eräs etevä taiteilija, mestari Giovanni da Castel Bolognasta, erittäin taitava mitalien kaivertaja, samanlaisten, joita minäkin kaivertelin teräkseen, olipa sen vuoksi hartain toivoni saada kilpailla tämän etevän miehen kanssa, ja tässä taidossa saavuttamani voitto oli minulle mieluisampi kuin ottelu miekallani. Mutta hän ahdisteli edelleen minua: "Armahda minua, Benvenuto, tule kanssani ja pakene suurta vaaraa, joka sinua uhkaa!" Olin kaikesta huolimatta päättänyt lopettaa mitalini ja olin niin syventynyt työhöni, etten muistanut Agnelicaa enkä muitakaan asioita.
Eräänä iltana olin tavallisuudesta poiketen lähtenyt kotoani työpajaani, minne harvoin menin, koska annoin apulaiseni Felicen tehdä siellä enimmät työt. Oltuani siellä hetken aikaa muistin, että minun oli mentävä tapaamaan Alessandro da Beneä. Poistuin kiireesti, mutta tapasinkin Banchikadulle tullessani hyvän ystäväni sir Benedetton. Hän oli notario, syntynyt Firenzessä, erään sokean sienalaisen kerjäläisen poika. Tämä Benedetto oli ollut monta vuotta Neapelissa, mutta oli sittemmin asettunut Roomaan, mistä toimitti eräille sienalaisille kauppahuoneille viikunoita. Apulaiseni Felice oli monen monta kertaa vaatinut häneltä maksua muutamista sormuksista. Tänään tavatessaan tämän notarion Banchikadulla hän oli taas vaatinut rahojaan tavallista raaemmalla tavalla. Benedetto sattui olemaan liiketuttaviensa kanssa, ja nämä, kuultuaan häntä moitittavan, uhkasivat kääntyä toisen edustajan puoleen, ettei heidän tarvinnut kuulla hänen haukkumistaan. Sir Benedetto puolusti itseään parhaansa mukaan sanoen jo maksaneensa tuolle kultasepälle ja olevansa kykenemätön estämään hullua raivoamasta. Sienalaiset suuttuivat tästä ja ajoivat hänet heti pois. Erottuaan heistä Benedetto kiirehti nuolena minun työpajaani luultavasti aikoen kostaa Felicelle.
Sattuipa sitten niin, että me tapasimme toisemme keskellä Banchikatua, ja minä, joka en tiennyt mistään, tervehdin häntä ystävälliseen tapaani, mutta hän vastasi haukkumasanoin. Silloin muistin nekromantin sanat ja koetin hillitä itseäni parhaani mukaan, etten tekisi sitä, mihin hänen sanansa minua pakottivat; sanoin: "Sir Benedetto, veli, älkää olko minulle vihainen, sillä en ole teille tehnyt mitään pahaa enkä tiedä mitään teidän asioistanne. Jos teillä on asiaa Felicelle, niin menkää sopimaan siitä hänen kanssaan, kyllä hän tietää mitä vastaa. Teette väärin haukkuessanne minua tällä tapaa, koska hyvin tiedätte, että olen mies, joka en siedä loukkauksia." Benedetto väitti minun tietävän kaikki ja sanoi kyllä antavansa minulle ja Felicelle selkään ja haukkui meitä molempia roistoiksi.
Paljon väkeä oli kokoontunut kuuntelemaan tätä kinastelua. Hänen herjaussanojensa ärsyttämänä minä kumarruin äkkiä ja otin maasta kourallisen rapaa, sillä oli satanut, heittääkseni sen vasten hänen kasvojaan, mutta hän kumartuikin samassa eteenpäin, ja minä osuin hänen päälakeensa. Katuravan joukossa sattui olemaan hyvin teräväreunainen kivi, ja koska tämä sattui keskelle päätä, niin hän kaatui maahan ikäänkuin kuolleena. Kun ympärilläolijat näkivät vuolaan verenvuodon, kaikki uskoivat hänen kuolleen.
Hänen siinä maassa loikoessaan ja muutamien aikoessa nostaa häntä kulki siitä ohi myöskin ennenmainittu kultaseppä Pompio. Paavi oli lähettänyt hakemaan hänet luokseen muutamien jalokivikoristeiden vuoksi. Nähdessään pahoin mukiloidun miehen hän kyseli, kuka miestä oli haavoittanut. Hänelle vastattiin: "Benvenuto. Mutta tuo roisto ärsytti häntä." Heti tultuaan paavin luo Pompio sanoi: "Pyhä Isä, Benvenuto on aivan äskettäin lyönyt kuoliaaksi Tobbian; minä olen nähnyt sen omin silmin." Silloin paavi raivostui ja käski kuvernöörin, joka sattui olemaan saapuvilla, heti vangita minut ja hirttää minut samaan paikkaan, missä murha oli tapahtunut.
Nähdessäni tuon onnettoman makaavan siinä maassa ajattelin heti, että olin mennyttä miestä, sillä tiesin, kuinka mahtavia vihollisia minulla oli ja mitkä seuraukset minulle voisi olla tästä tapahtumasta. Kiirehdin messer Giovanni Gaddin taloon lähteäkseni pakoon niin pian kuin suinkin. Messer Giovanni neuvoi minua olemaan hätäilemättä, ehkei asia ollutkaan niin paha kuin minä oletin. Hän kutsui messer Annibale Caron, joka asui hänen luonaan, ja käski tämän mennä ulos ottamaan selvää asiasta. Asioiden ollessa tällä kannalla siihen tuli eräs roomalainen aatelismies kardinaali Hippolito di Medicin seurueesta, joka kutsui minut ja messer Annibale Caron syrjään ja sanoi kardinaalin hänelle toistaneen ne sanat, jotka hän oli kuullut paavin lausuneen; sen vuoksi ei ollut mitään keinoa auttaa minua, vaan minun tulisi kaikin keinoin välttää tätä ensimmäistä vihan puuskaa ja olla piiloutumatta mihinkään taloon Roomassa. Aatelismies poistui heti, ja messer Giovanni katseli minua kyynelsilmin sanoen: "Oi minua, en tiedä mitään keinoa sinua auttaakseni." Vastasin: "Jumalan avulla tulen itsekin toimeen, kunhan vain lainaatte minulle hevosenne."
Hän oli jo antanut satuloida turkkilaisen ratsunsa, parhaimman ja kauneimman koko Roomassa. Nousin sen selkään ja otin pyssyn eteeni puolustaakseni itseäni. Saavuttuani Ponte Sistolle oli siellä koko poliisivoima ratsain ja jalan. Minulla ei ollut valitsemisen varaa, kannustin hevostani, ja kiitos taivaallisen Isäni, joka oli pimittänyt heidän silmänsä, minun onnistui päästä väkijoukon läpi ja ratsastin niin nopeasti kuin saatoin Palombaraan, herra Giovannbatista Sovellon tilalle, mistä lähetin takaisin hevosen messer Giovannille antamatta hänen tietää missä olin. Tämä herra Giovannbatista osoitti minulle mitä suurinta vieraanvaraisuutta; viivyin siellä hänen neuvostaan kaksi päivää, kunnes pahin suuttumus oli asettunut. Hän lähetti miehiä saattamaan minua Napolin tielle; siellä tapasin erään ystäväni, kuvanveistäjä Solosmeon, joka oli matkalla St. Germanoon valmistamaan Piero dei Medicin hautapatsasta Monte Casinolla. Hän kertoi minulle paavin lähettäneen yhden kamariherroistaan kysymään Tobbian vointia; tämä tapasikin miehen terveenä työnsä ääressä; hänelle ei ollut mitään tapahtunut eikä hän myöskään tiennyt mistään. Kun paavi kuuli tämän, hän kääntyi Pompion puoleen ja sanoi: "Sinä olet heittiö, mutta minä voin vakuuttaa sinulle, että olet polkenut käärmeen päälle, joka puree sinua ja käsittelee sinua ansiosi mukaan." Sitten hän meni kardinaali Medicin luo käskien tätä ottamaan selon minusta, sillä hän ei tahtonut missään tapauksessa päästää minua käsistään.
Solosmeon kanssa kuljimme laulaen Monte Casinoa kohti jatkaaksemme sieltä matkaamme Napoliin.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Löytää Angelican Napolista. Katselee kaupungin muinaismuistoja.
Hylkää Angelican, palaa Roomaan kardinaali Ippolito dei Medicin
luo. Esittää paaville rauhan mitalin ja saa tehtäväkseen laatia
uuden takakuvan Mooseksen historiaan.Solosmeon suoritettua asiansa Monte Casinolla lähdimme yhdessä Napoliin. Noin puolen penikulmaa Napolista tapasimme erään osterian isännän, joka kutsui meidät luokseen ja kertoi olleensa monta vuotta Firenzessä Carlo Cinerin kera. Jos poikkeaisimme hänen luokseen, pitäisi hän meitä erittäin tervetulleina. Vaikka vakuuttelimme, ettemme voineet tulla, asettui tämä mies siitä huolimatta vuoroin eteemme, vuoroin taaksemme toistaen kutsuaan aina samoin sanoin ja pyytäen meitä osteriaansa. Tähän kyllästyneenä kysyin, voisiko hän neuvoa, missä sisilialainen kurtisaani Beatrice asui tyttärensä Angelican kanssa. Mies, joka arveli minun pitävän häntä pilkkanani, huudahti suuttuneena: "Jumala suokoon onnettomuuden kohtaavan kurtisaaneja ja kaikkia heidän hännystäjiään!" Kannustaen hevostaan hän ratsasti pois luotamme.
Olin iloinen päästyämme hänestä, mutta seurauksena siitä oli, että kiihkeä rakkauteni Angelicaan oli herännyt uudelleen, ja puhelin tästä Solosmeolle monta kertaa hellästi huokaillen. Samassa näimme osterian isännän ratsastavan nelistäen luoksemme; lähemmäksi tultuaan hän sanoi: "Pari päivää sitten on eräs nainen tyttärineen asettunut asumaan naapurini taloon; he ovat sennimisiä, mutta en tiedä, ovatko he sisilialaisia vai mitä." Vastasin: "Angelica-nimellä on sellainen valta minuun, että joka tapauksessa tulen sinun osteriaasi."
Matkustimme nyt yhdessä ravintoloitsijan kanssa Napoliin ja ratsastimme hänen ravintolaansa. Siellä järjestin tavarani kiireesti, menin naapuritaloon ja tapasin siellä todellakin Angelican, joka otti minut mitä hellimmästi hyväillen vastaan. Me olimme yhdessä seuraavaan aamuun asti, enkä minä tässä onnenhuumauksessani ollut muistamatta, että tämä päivä juuri oli sen kuukauden viimeinen, josta henget olivat puhuneet ollessani noitaympyrässä.
Kukkarossani oli sattumalta timantti, jonka tulin näyttäneeksi kaupungin jalokivisepille. Ja vaikka olinkin nuori, niin Napolissakin olin tunnettu niin eteväksi mieheksi, että minut vastaanotettiin mitä kohteliaimmin; eräs heistä oli nimeltä messer Domenico Fontana. Tämä kunnon mies jätti työpajansa niiksi kolmeksi päiväksi, jotka olin Napolissa, eikä väistynyt vierestäni, vaan näytteli minulle sekä Napolissa että sen ulkopuolella olevia ihania muinaismuistoja, vieläpä hän vei minut tervehtimään varakuningastakin, joka oli sanonut haluavansa nähdä minut. Hänen ylhäisyytensä vastaanotti minut hyvin armollisesti. Yllämainittu timantti osui hänen silmiinsä, ja hän sanoi, että jos halusin sen myydä, niin hän sen ostaisi. Ojensin hänelle timantin vakuuttaen, että sekä se että minä olimme hänen käytettävissään. Hän sanoi, että hän piti paljon timantista, mutta että hänelle olisi vieläkin mieluisampaa, jos minä tulisin hänen palvelukseensa. Hän kyllä tarjoaisi sellaiset ehdot, että olisin tyytyväinen. Vaihdoimme monta kohteliasta sanaa, ja hän halusi tietää timantin hinnan. Pyysin kaksisataa skudoa, johon hänen ylhäisyytensä vastasi, ettei se ollut liian paljon, varsinkin koska se oli minun kehystämäni sormus, sillä muutenhan se ei olisi näyttänyt niin erinomaiselta. Selitin, ettei kivi ollut minun kehystämäni ja ettei se edes ollut hyvin kehystetty. Jos minä sen kehystäisin uudelleen, niin tulisi se paljon arvokkaammaksi. Painalsin sitten kynnelläni timantin kehyksestään, puhdistelin sitä hiukan ja annoin sen varakuninkaalle, joka antoi minulle kahdensadan skudon maksuosoitteen.
Palatessani majataloon oli siellä kardinaali Mediciltä tullut kirje, missä minua kehoitettiin heti palaamaan Roomaan hänen ylhäisyytensä luo. Kun olin lukenut kirjeen Angelicalleni, tämä pyysi hellin kyynelin minua jäämään Napoliin tai, ellen jäisi, ottamaan hänet mukaani. Vastasin, että jos hän halusi tulla mukaani, antaisin hänen talletettavakseen ne kaksisataa skudoa, jotka olin saanut varakuninkaalta. Kun äiti huomasi meidän olevan tosissamme, hän sanoi minulle: "Benvenuto, jos sinä otat minun Angelicani Roomaan, niin anna minulle viisitoista tukaattia; kun lapseni on syntynyt, tulen minä jäljestä." Vastasin vanhalle veijarille, että mielelläni jättäisin hänelle kolmekymmentä, jos hän antaisi Angelican tulla mukaani. Hän suostui tähän, ja Angelica pyysi minua ostamaan hänelle mustan samettipuvun, koska sametti oli halpaa Napolissa. Suostuin pyyntöön ja lähetin hakemaan samettia. Muija, joka arveli minun olevan sekä keitetyn että paistetun, pyysi itselleen hienoa pukukangasta ja samoin pojilleen sekä vielä lisäksi rahaa yli sovitun määrän. Silloin käännyin hymyillen hänen puoleensa: "Beatrice rakas, eikö jo riitä, mitä tarjosin sinulle?" Hän vastasi kieltävästi. Silloin sanoin, että ellei se riittänyt hänelle, ainakin se riitti minulle. Suutelin Angelicaa hyvästiksi, me erosimme – hän itkien, minä nauraen – ja minä palasin kiireesti Roomaan.
Lähdin Napolista yöllä, rahat tarkasti piilotettuna, ettei minua ryöstettäisi ja murhattaisi, mikä on varsin tavallista Napolissa. Mutta saavuttuani Ponte a Selicelle hyökkäsi kimppuuni ratsumiehiä, joita vastaan minun täytyi ovelasti ja urhoollisesti puolustautua. Paria päivää myöhemmin jätin Solosmeon työnsä ääreen Monte Casinolle ja saavuin eräänä aamuna Adanagnin osteriaan, missä olin aikonut suurustaa. Ennen osteriaantuloani ammuin pyssylläni muutamia lintuja ja satuin silloin haavoittamaan oikean käteni; ei se ollut sen vaarallisempaa, mutta se näytti pahemmalta, sillä kädestä vuoti kovasti verta.
Osteriaan saavuttuani talutin ensin ratsuni talliin, vasta sen jälkeen nousin parvekkeelle, missä joukko napolilaisia aatelismiehiä juuri aikoi asettua syömään aamiaista; heidän joukossaan oli nuori vallasnainen, kaunein nainen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Noustessani sinne astui aivan minun jäljessäni kunnon palvelijani pitkää pyssyäni kantaen; aatelismiehet, nähtyään meidät aseinemme sekä vertavuotavan käteni, pelästyivät siinä määrin – varsinkin, koska paikka oli tunnettu ryöväripesä – että he hypähtivät paikoiltaan ja alkoivat hädissään rukoilla Jumalaa avukseen. Minä vastasin heille nauraen Jumalan jo auttaneen heitä, sillä minä olin kyllä mies heitä puolustamaan, kunhan vain ensiksi sain heiltä hieman apua haavani sitomisessa. Ihana vallasneitonen otti heti kullalla kirjaillun nenäliinansa aikoen sitoa sillä haavani, mutta minun estellessäni häntä hän repäisi sen kahtia ja sitoi omin käsin mitä taitavimmin käteni. Aatelismiehet olivat nyt jotenkuten tyyntyneet, ja me söimme aamiaisemme iloisesti pakinoiden. Aterioituamme nousimme ratsujemme selkään ja jatkoimme yhdessä matkaa edelleen. Heidän pelkonsa ei vielä kuitenkaan ollut asettunut, ja he antoivat sen vuoksi – viekkaasti kyllä – minun syventyä keskustelemaan aatelisneidin kanssa pysytellen itse taampana. Ja minä ratsastin siinä komealla ratsullani käskien palvelijani pysyä vähän taampana. Puhelin neitosen kanssa asioista, joita ei tarkoiteta toisten kuultaviksi, ja näin oli minulla mitä miellyttävin matka Roomaan.
Heti Roomaan tultuani ratsastin kardinaali Medicin palatsiin; tapasin hänen ylhäisyytensä ja kiitin häntä siitä, että hän oli kutsunut minut takaisin. Sitten pyysin häntä pelastamaan minut vankilasta sekä myöskin sakkojen maksusta, jos se oli vain mahdollista. Hän vastaanotti minut hyvin ystävällisesti kehoittaen minua pysymään tyynenä. Hän käski erään Sienasta kotoisin olevan hoviherransa nimeltä messer Pierantonio Pecci sanoa poliisipäällikölle, ettei minuun saanut kajota. Hän kyseli, miten oli käynyt sen miehen, jota olin heittänyt kivellä päähän. Messer Pierantonio vastasi, että tämä oli yhä heikkona ja että oli käynyt vielä huonommaksi kuultuaan minun palanneen Roomaan; olipa sanonut tahtovansa kuolla vain minun harmikseni. Kardinaali nauroi sydämen pohjasta ja sanoi: "Hän ei olisi paremmalla tavalla voinut osoittaa olevansa Sienasta." Sitten hän lausui kääntyen puoleeni: "Pysy rauhallisena itsesi ja minun tähteni. Älä viiteen päivään näyttäydy Banchikadulla. Sitten voit mennä minne tahdot, ja kuolkoot narrit, jos haluavat!"
Menin kotiin ja aloin valmistaa mitalia, paavi Clemensin päätä, jonka aikaisemmin jo olin aloittanut. Toiselle puolelle piirsin Rauhaa esittävän naisen, jolla oli yllä poimuteltu ohut puku, ja kädessä palava soihtu, jolla hän sytytti vuorenkorkuista aseroviota; näkyi myöskin osa sitä temppeliä, mihin Raivotar oli monin ketjuin kytketty; sitä kiersi kirjoitus: "Clauduntur belli portae." Valmistellessani tätä työtäni parani se mies, jota olin haavoittanut. Paavi kyseli lakkaamatta minua, mutta minä varoin käymästä kardinaali di Medicin luona, sillä aina hänen luonaan käydessäni hän antoi minulle tärkeitä tehtäviä, jotka olivat minulle esteenä mitalin teossa. Messer Piero Carnesehi, paavin erikoinen suosikki, otti nyt asiani hoidettavakseen ja esitti minulle hyvin taitavasti, miten hartaasti paavi toivoi minun palvelevan häntä. Vastasin, että muutaman päivän kuluttua näyttäisin hänen pyhyydelleen, etten milloinkaan ollut lakannut työskentelemästä hänelle.
Paria päivää myöhemmin mitali oli valmis, ja valoin sen nyt kullasta, hopeasta ja kuparista. Näytin sen messer Pierolle, joka heti saattoi minut paavin luo.
Oli kaunis huhtikuun päivä; Paavi oli Belvederessä, ja päivällisen jälkeen minä ojensin hänelle sekä mitalin että sen painimen. Hän otti ne, huomasi heti niiden suuren taiteellisuuden ja luoden katseensa messer Pieroon hän sanoi: "Ei edes antiikin aikana tehty näin hyvin mitaleja." Sillä aikaa kuin paavi seuralaisineen tarkasteli vuoroin mitalia, vuoroin sen paininta, aloin vaatimattomasti puhua sanoen: "Jos ei mahtavampi voima olisi ohjannut kohtaloni tietä, niin olisi Teidän Pyhyytenne ilman teidän ja omaa syytäni kadottanut uskollisen palvelijan. Pahimman viholliseni kieli oli siihen määrin ärsyttänyt Teidän Pyhyytenne, että te käskitte kuvernöörin heti vangita minut ja viedä hirtettäväksi. Jos se olisi tapahtunut, olisi Teidän Pyhyytenne tehnyt itselleen suuren vahingon riistämällä itseltään uskollisen palvelijan, mitä varmasti olisitte saanut katua. Jumala esti tällä kertaa tähtien pahaasuovan kohtalon täyttymästä sekä pelasti minut. Nyt pyydän, ettei Teidän Pyhyytenne vastedes syyttä suuttuisi minuun."
Paavi jätti mitalin katselemisen ja kuunteli tarkkaavaisena sanojani, mutta koska paljon ylhäisiä herroja oli saapuvilla, paavi näytti jonkin verran punastuvan ja joutuvan hämilleen. Eikä hän tiennyt muuta keinoa päästä pälkähästä kuin sanoa, ettei muistanut antaneensa tällaista käskyä. Tämän kuullessani aloin puhua muusta antaakseni hänelle aikaa tointua hämmennyksestään. Hänen pyhyytensä alkoi vielä puhua mitaleista kysyen, miten olin osannut valaa ne niin taiteellisesti, kun ne olivat niin suuria. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tämänsuuruisia antiikkisia mitaleja. Me puhelimme tästä vielä jonkin aikaa, ja koska paavi pelkäsi minun pitävän hänelle vielä toisenkin nuhdesaarnan, niin hän alkoi kiitellä mitalieni kauneutta, mutta sanoi haluavansa toisenlaisen takakuvan oman mielikuvansa mukaisen, mikäli sellaisen mitalin voi painaa, niin että siinä olisi kaksi erilaista takakuvaa. Vastasin myöntäen. Silloin Hänen pyhyytensä pyysi minua kuvaamaan siihen Mooseksen historiasta sen kohdan, jossa tämä lyö kallioon saaden siitä veden pulppuamaan ja yläpuolella tuli olla lauselman: Ut bibat populus. Sitten hän lisäsi: "Mene, Benvenuto! Ennen kuin ehdit sen lopettaa, olen huolehtinut asioistasi!" Mentyäni oli paavi vakuutellut läsnäoleville maksavansa minulle niin runsaasti, ettei minun tarvinnut enää tehdä muille työtä. Aloin nyt kiirehtien valmistaa Mooseksen kuvaa mitalin takasivuksi.
VIIDESTOISTA LUKU.
Clemens VII kuolee. Kultaseppä Pompio uhkaa Benvenutoa. Benvenuto
surmaa hänet. Kardinaali Cornaro ottaa hänet suojaansa; Paolo III
haluaa häntä tekemään rahansa ja antaa hänelle synninpäästön.
Paavin pojasta Pier Luigista tulee Benvenuton vihollinen.
Benvenuto pelastuu tämän toimeenpanemasta murhayrityksestä, mutta
huomatessaan vaarallisen asemansa hän pakenee Firenzeen.Sillä välin paavi sairastui, ja lääkärit arvelivat, että hänen tilansa oli vaarallinen. Vihamieheni Pompio, joka pelkäsi minua, antoi muutamien napolilaisten sotilaiden tehtäväksi tehdä minulle saman, jonka pelkäsi minun aikovan tehdä hänelle. Senpä vuoksi sain vaivoin suojelluksi henkiparkani. Minun onnistui kuitenkin saada valmiiksi mitalin takakuva, ja vein sen paaville, joka vielä oli vuoteessa hyvin heikkona. Hän otti kuitenkin minut vastaan erittäin ystävällisesti ja halusi nähdä sekä mitalit että painimen. Hän lähetti hakemaan silmälasit ja antoi sytyttää kynttilät, mutta hän ei voinut erottaa mitään. Hän kopeloi sormillaan, huokaisi syvään ja lausui ympärillä oleville säälivänsä minua – mutta jos Jumala antaisi hänelle terveyden takaisin, hän kyllä pitäisi huolen minusta.
Kolme päivää sen jälkeen kuoli paavi, ja minä olin tehnyt työni turhaan, mutta lohdutin itseäni sillä, että olin tehnyt näillä mitaleilla itseni siinä määrin tunnetuksi, että tulkoon paaviksi kuka hyvänsä, hän käyttäisi minun taitoani ja palkitsisi minua ehkä paremminkin. Rohkaisin mieltäni, pyyhkäisin muististani kaikki Pompion tekemät vääryydet ja menin aseistettuna Pyhän Pietarin kirkkoon, jossa kyyneliä vuodattaen suutelin kuolleen paavin jalkoja. Sitten palasin Banchikadulle ja sain nähdä sen suuren hämmingin, minkä tämänlainen tapaus aiheuttaa.
Istuessani siellä useiden ystävieni kanssa kulki Pompio ohi kymmenkunnan hyvin aseistetun miehen keskellä; tullessaan kohdalleni hän pysähtyi ja näytti siltä kuin hän aikoisi etsiä riitaa kanssani. Ystäväni, kaikki uljaita, pelottomia miehiä, kehoittivat minua käymään heihin käsiksi, mutta minä päätin heti, että jos tarttuisin miekkaan, niin koituisi siitä onnettomia seurauksia myöskin näille, joilla ei ollut mitään tekemistä asiassa, ja sen vuoksi pidin oikeampana heittäytyä yksinäni vaaraan. Pompio seisoi siinä kahden Ave-Marian lukemisen ajan nauraen minulle ylenkatseellisesti; hänen poistuessaan nauroivat myöskin hänen seuralaisensa päätään puistellen ja näyttäen uhkailevilta. Toverini olisivat tahtoneet heti tarttua aseisiin, mutta minä sanoin heille suuttuneena pitäväni viisaimpana, että kukin hoiti omat asiansa. Ystäväni suuttuivat ja poistuivat moittien minua.
Heidän joukossaan oli paras ystäväni Albertaccio dei Bene, Alessandron ja Albizon veli, joka nyt asuu mahdottoman rikkaana miehenä Lyonissa. Tämä Albertaccio oli jalo ja uljas nuorukainen ja rakasti minua kuin itseään. Hän tiesi kyllä, etten minä raukkamaisuudesta osoittanut tätä pidättyväisyyttä, koska hän tunsi minut rohkeaksi ja pelottomaksi mieheksi; sen vuoksi hän pyysi, että minä antaisin hänen olla mukana kaikessa, mitä aioin tehdä. Vastasin hänelle: "Albertaccio, rakkain ystäväni, kyllä tulee vielä aika, jolloin voitte auttaa minua. Mutta jos tarkoitatte parastani, älkää tällä kertaa välittäkö minusta, vaan hoitakaa omia asioitanne; ja kiiruhtakaa pian pois täältä samoin kuin nuo toiset, sillä nyt ei ole aikaa kadottaa hetkeäkään." Tämän sanoin mitä suurimmassa kiireessä.
Viholliseni olivat sillä aikaa hitain askelin saapuneet sille paikalle, missä useat kadut leikkaavat toisensa. Viholliseni Pompion talo oli suoraan Campo di Fiorille johtavan kadun varrella. Pompio oli poikennut jollekin asialle erääseen rohdoskauppaan, jossa hän oli kerskaillut uhkailleensa minua; mutta sen hän sai maksaa, sillä saapuessani siihen hän astui juuri ulos sieltä. Hänen ystävänsä ympäröivät hänet. Minä tunkeuduin heidän väliinsä, vedin esille pienen terävän tikarin ja tartuin häntä kaulukseen niin nopeasti ja varmasti, ettei kukaan voinut minua siitä estää. Tähtäsin iskuni hänen kasvoihinsa, jotka hän pelästyneenä käänsi pois, ja osuin siten hänen korvansa alle, mihin iskin kahdesti; toisesta iskusta hän jo kaatui kuolleena syliini. Tämä nyt ei suinkaan ollut aikomukseni, mutta sananlaskukin sanoo: "Ei haavoja tehdä tuumamitalla." Vedin tikarin pois vasemmalla kädelläni ja oikealla tartuin miekkaani puolustaakseni henkeäni. Mutta koska kaikki hänen seuralaisensa hääräilivät kuolleen ympärillä eikä kukaan välittänyt minusta, vetäydyin yksinäni pois pitkin via Giuliaa miettien minne pakenisin.
Ehdittyäni kolmensadan askeleen päähän ehätti minut hyvä ystäväni Piloto, kultaseppä, sanoen: "Veli, kun nyt onnettomuus on tapahtunut, niin katsokaamme, miten voimme pelastaa sinut."
"Menkäämme Albertaccio dei Benen luo; sanoin hänelle juuri äsken, että pian koittaa hetki, jolloin hänen apuaan tarvitsen." Saapuessamme dei Benen luokse hän otti meidät mitä ystävällisimmin vastaan, ja pian saapuivat sinne kaikki Banchikadun varrella asuvat parhaat miehet; siinä oli kaikenlaisia kansallisuuksia, milanolaisiakin joukossa. Kaikki tarjoutuivat uhraamaan henkensä pelastaakseen minut. Myöskin messer Luigi Rucellai lähetti minulle sanan pyytäen mitä kohteliaimmin minua käyttämään hänenkin apuaan, ja muutkin hänenlaisensa hienot herrat seurasivat hänen esimerkkiään, sillä kaikki antoivat siunauksensa kätteni työlle. Heidän mielestään mies oli tehnyt minulle tarpeeksi kiusaa, ja he olivat jo usein ihmetelleet kärsivällisyyttäni.
Heti kun kardinaali Cornaro oli saanut kuulla, mitä oli tapahtunut, hän lähetti kolmekymmentä keihäillä ja pyssyillä varustettua sotilasta saattamaan minut turvallisesti taloonsa. Suostuin kutsuun ja lähdin miesten mukaan, ja vähintään yhtä monta näistä nuorista miehistä liittyi heihin. Heti kun messer Trajano, vainajan sukulainen ja paavin ensimmäinen hoviherra, sai tämän tietää, hän lähetti kardinaali Medicin luokse erään ylhäisen milanolaisen aatelismiehen kertomaan suuresta onnettomuudesta, jonka minä olin saanut aikaan, sekä huomauttamaan, että hänen ylhäisyytensä oli velvollinen rankaisemaan minua. Kardinaali vastasi heti: "Suuren pahan olisi Benvenuto tehnyt, ellei hän olisi tehnyt tätä pientä pahaa. Kiittäkää messer Trajanoa minun puolestani, että hän on antanut minulle tiedoksi, mitä en tiennyt." Sitten hän kääntyi piispa Frullin puoleen sanoen: "Etsikää kiireesti ystäväni Benvenuto ja tuokaa hänet tänne, sillä minä tahdon auttaa ja puolustaa häntä. Ja se, joka on vihamielinen häntä kohtaan, on vihamielinen myöskin minulle." Milanolainen poistui häpeissään, ja piispa kiirehti etsimään minua kardinaali Cornaron palatsista. Hän sanoi tulleensa kardinaali Medicin lähettämänä hakemaan Benvenutoa ottaakseen tämän turviinsa. Tämä kardinaali Cornaro, joka oli hyvin omituinen mies, oikea karhu, suuttui ja vastasi piispalle kykenevänsä itsekin suojelemaan minua yhtä hyvin kuin kardinaali Medici. Piispa pyysi saada puhua minulle pari sanaa ulkopuolelta näiden asioiden, mutta kardinaali kielsi sen sanoen, että piispalle riitti tämän päivän osalle se, mitä hän jo oli sanonut minulle.
Kardinaali Medici suuttui kovasti. Livahdin sen vuoksi seuraavana yönä hänen luokseen salaa luotettavan saattueen mukana ja pyysin häntä armollisesti sallimaan minun jäädä kardinaali Cornaron palatsiin, huomauttaen hänelle, miten suurta ystävyyttä Cornaro oli osoittanut minulle; näin olisi minulla yksi ystävä lisää tukalassa asemassa ollessani. Muuten alistuisin kaikkeen mitä hänen ylhäisyytensä halusi. Hän vastasi, että saisin tehdä minkä katsoin parhaaksi, ja minä palasin kardinaali Cornaron taloon.
Pari päivää sen jälkeen valittiin kardinaali Farnese paaviksi (Paavali III). Pidettyään ensin huolta tärkeämmistä asioista hän lähetti hakemaan minua sanoen tahtovansa vain minut rahansa tekijäksi. Eräs hänen hoviherroistaan, messer Latino Giovenale, sanoi, että minä olin julistettu lainsuojattomaksi erään milanolaisen Pompion murhasta, ja esitti tekoni syyt erittäin suopeassa valossa. Paavi vastasi; "En tiennyt mitään Pompion kuolemasta, mutta Benvenuton syyt tunnen. Toimittakaa sen vuoksi heti hänelle vapautuskirja, niin että hän on turvassa." Eräs milanolainen, Pompion hyvä ystävä, oli saapuvilla ja sanoi paaville: "Ei ole sopivaa paaviutenne ensi päivinä julistaa tällaista armahdusta." Paavi kääntyi häneen ja sanoi: "Tuon minä ymmärrän paremmin kuin te. Tietäkää, että Benvenuton kaltaiset miehet, jotka ovat ensimmäisiä alallaan, eivät ole lakien alaisia, varsinkin koska hänellä oli siksi pätevät syyt tekoonsa." Hän antoi laatia vapautuskirjani, ja minä aloin heti työskennellä hänelle mitä suurinta intoa osoittaen.
Messer Latino Giovenale tuli luokseni antaen minulle tehtäväksi paavin rahat. Nyt vimmastuivat kaikki viholliseni ja koettivat estää minua siitä. Kun paavi sai tämän tietää, hän moitti näitä siitä ja käski minun suorittaa tehtäväni. Aloin tehdä skudojen painimia ja piirsin niihin Pyhän Paavalin rintakuvan sekä kirjoituksen: Vas electionis. Tämä raha miellytti paavia paljon enemmän kuin minun kilpailijoitteni rahat, niin että hän käski minun yksin valmistaa rahat. Ryhdyin innokkaasti työhön, ja messer Latino Giovenale esitti minut paaville, joka oli käskenyt hänen tehdä sen. Toivoin saavani takaisin rahapajan johtajan paikan, mutta paavi antoi sivullisten vaikuttaa tässä itseensä ja sanoi, että minun täytyi ensiksi saada armahdus murhasta, mikä voisi tapahtua vasta Marian päivänä elokuussa, jolloin Rooman kaupungin päällikön oli tapana vapauttaa kaksitoista lainsuojatonta. Täksi aikaa hän antaisi laatia minulle väliaikaisen vapautuskirjan, joten voisin olla siihen asti turvassa.
Huomatessaan, ettei heidän onnistunut estää minua saamasta rahatilausta, viholliseni keksivät toisen keinon. Pompio vainaja oli jättänyt äpärätyttärelleen perinnöksi kolmetuhatta kultatukaattia, ja nyt päätettiin, että eräs Pier Luigin (paavin pojan) suosikki pyytäisi häntä puolisokseen, ja niin tehtiinkin. Tämä suosikki oli alhaista syntyperää ja herra Pier Luigin kasvattama. Väitetään, ettei hän saanut paljoakaan vaimonsa rahoista, koska tämä hänen samainen suojelijansa pisti rahat omaan taskuunsa. Vaimonsa ärsyttämänä hän vaati nyt Pier Luigia vangituttamaan minut. Hän lupasikin sen tehdä, sittenkuin minä en ollut enää paavin suosiossa. Niin kului kaksi kuukautta. Palvelija koetti saada myötäjäisiään, hänen herransa ei ollut kuulevinaan häntä, mutta antoi vaimon tietää, että hän varmasti kostaisi hänen isänsä murhan. Minä en tiennyt tästä mitään, vaan kävin herra Pier Luigin luona, joka kohteli minua mitä ystävällisimmin. Toiselta puolen hän oli käskenyt, että minut oli joko murhattava tai annettava poliisipäällikön huostaan. Hän jätti asian eräälle vartiosotilaistaan, korsikalaiselle paholaiselle; olivatpa toiset viholliseni, varsinkin messer Trajano, luvanneet lahjoittaa korsikalaiselle sata skudoa, ja tämä oli luvannut suoriutua asiasta yhtä helposti kuin joisi raa'an munan. Saatuani kuulla tämän pidin silmäni auki ja kuljin aina suuressa seurassa haarniska ylläni, mihin minä olin saanut erikoisen luvan. Korsikalainen oli saituudessaan aikonut suorittaa asian yksin.
Eräänä päivänä kutsuttiin minut päivällisen jälkeen herra Pier Luigin luokse, minne meninkin heti, koska hän oli puhunut aikovansa antaa minun tehtäväkseni muutamia suurehkoja hopeamaljakoita. Lähdin kiireesti kotoa, kuitenkin tavallinen haarniska ylläni, ja kuljin pitkin Via Juliaa, missä en luullut tähän aikaan tapaavani ketään. Tultuani niin kauas Via Julialle, että voin kääntyä Farnesen palatsia kohti – tapani oli aina kadunkulmauksissa tehdä pitkä kaarros – näinkin jo korsikalaisen nousevan paikaltaan, missä hän oli istunut, ja astuvan keskelle katua. Ikäänkuin en olisi mitään huomannut, valmistauduin puolustautumaan, hidastutin hiukan askeleitani ja pysyttelin lähempänä seinää antaakseni tietä korsikalaiselle. Hänkin vetäytyi lähemmäksi muuria. Me olimme jotensakin lähellä toisiamme, ja kun minä näin hänen liikkeistään, että hänellä oli paha mielessä minua kohtaan ja uskoin hänen aikeensa onnistuvan, koska olin yksin, niin sanoin hänelle: "Urhea sotilas, jos olisi yö, niin voisitte sanoa erehtyneenne, mutta koska on päivä, niin hyvin tunnette, kuka minä olen: – mies, jolla ei milloinkaan ole ollut teidän kanssanne mitään tekemistä, joka ei milloinkaan ole tehnyt teille mitään pahaa, vaan voisi pikemminkin olla teille hyödyksi." Hän asettui nyt eteeni uhkaavan näköisenä ja sanoi, ettei ymmärtänyt, mitä puhuin. "Minä sitä vastoin", sanoin, "tiedän erittäin hyvästi, mitä te tahdotte ja mitä te sanotte; mutta se työ, minkä olette ottanut tehdäksenne, on paljon vaikeampi ja vaarallisempi kuin voitte ajatellakaan, ja voisipa sattua, että teille käy hullusti. Muistakaa, että olette tekemisissä miehen kanssa, joka kykenee puolustautumaan vaikka sataa vastaan, eikä tämä aikomuksenne ole teidänlaisellenne miehelle sopiva."
Olin edelleen varuillani, ja vuorotellen sävähdimme molemmat punaisiksi. Sillä aikaa sinne oli alkanut kokoontua väkeä, koska oli huomattu meidän vaihtavan kiivaita sanoja; senpä vuoksi hän päätti jättää minut rauhaan ja sanoi: "Toiste tavataan." Vastasin: "Minä tapaan kernaasti kunnon väkeä tai sellaisia, jotka siltä näyttävät." Menin sen vuoksi etsimään herra Pier Luigia, joka ei ollutkaan lähettänyt minua hakemaan.
Palattuani työpajaani korsikalainen lähetti erään ystävänsä mukana minulle sanan, ettei minun tarvinnut enää pelätä häntä, vaan että voisimme olla hyviä ystäviä; mutta hän kehoitti minua olemaan varuillani muiden suhteen, sillä suuri vaara uhkasi minua, koska ylhäiset henkilöt olivat vannoneet toimittavansa minut pois päiviltä. Minä lähetin kiitokseni ja olin parhaani mukaan varuillani. Muutamia päiviä myöhemmin eräs hyvä ystäväni uskoi minulle, että herra Pier Luigi oli käskenyt vangita minut vielä samana iltana. Tämän sain tietää kello kahdeksan. Neuvoteltuani tästä muutamien ystävieni kanssa he kehoittivat minua pakenemaan niin pian kuin mahdollista. Koska vangitsemisen piti tapahtua kello yhden ajoissa yöllä nousin yhdentoista aikaan postivaunuihin ja kiirehdin Firenzeen. Kun korsikalainen ei ollut uskaltanut yksin ryhtyä suorittamaan lupaamaansa tekoa, herra Pier Luigi oli omin päin antanut määräyksen minun vangitsemisestani vain siten tyynnyttääkseen Pompion tytärtä, joka tahtoi tietää, minne hänen myötäjäisensä olivat joutuneet. Kun hän ei voinut kostaa tavalla eikä toisella, hän keksi uuden keinon, josta kerron aikanaan.
KUUDESTOISTA LUKU.
Matkustaa Firenzestä Venetsiaan kuvanveistäjä Tribolon
seurassa. Tapaa Ferrarassa firenzeläisiä maanpakolaisia, joiden
tunkeilemisiin vastaa miekalla. Riitelee Magalottin kanssa.
Vierailee Venetsiassa kuvanveistäjä Sansovinon luona. Paluumatka
Firenzeen. Firenzeen palattuaan valmistaa herttua Alessandrolle
rahat sekä muita töitä. Riitautuu Ottaviano dei Medicin kanssa ja
palaa paavin kutsumana Roomaan.Tulin Firenzeen ja menin tervehdykselle herttua Alessandron luo, joka otti minut hyvin ystävällisesti vastaan pyytäen minua jäämään luokseen. Firenzessä oli eräs kuvanveistäjä nimeltä Tribolino, toverini, jonka pojan kummi olin. Kerran keskustellessamme hän sanoi minulle aikovansa lähteä Venetsiaan ja pyysi minua mukaansa sinne huvimatkalle. Lupasinkin lähteä ja sanoin herttua Alessandrolle, että aioin ensin käydä Venetsiassa, mutta että sieltä palattuani kernaasti rupeaisin hänen palvelukseensa. Hän pyysi minua käymään luonaan ennen lähtöäni. Seuraavana päivänä, saatuani kaikki asiani järjestykseen, menin vielä pyytämään lupaa herttualta. Tapasin hänet palazzo Pazzissa, missä siihen aikaan asuivat Lorenzo Cibon vaimo ja tyttäret. Käskin ilmoittaa hänen ylhäisyydelleen, että aioin lähteä Venetsiaan; vastauksen toi minulle Cosimo di Medici, nykyään Firenzen herttua, joka sanoi minulle, että minun tuli mennä Niccolo da Monte Aguton luo; tämä antaisi minulle viisikymmentä kultaskudoa, jotka hänen ylhäisyytensä herttua lahjoittaa minulle suosionsa osoitukseksi; palattuani matkaltani toivoo hän minun tulevan palvelukseensa.
Sain rahat Niccololta ja menin Triboloa hakemaan, joka matkavalmiina kysyi minulta, olinko sitonut kiinni miekkani sivulleni. Vastasin, että lähdettäessä ratsain matkalle ei sidottu miekkaa vyölle. Hän sanoi niin olevan tapana Firenzessä, sillä siellä oli eräs sir Maurizio, joka pienimmästäkin asetusten rikkomisesta oli valmis antamaan selkään vaikkapa itse Johannes Kastajalle. Sen vuoksi täytyi sitoa miekat vyölle, kunnes olimme portin ulkopuolella. Minä nauroin, ja niin me aloimme matkamme yhtyen sen miehen seuraan, joka kuljetti postia Venetsiaan ja jonka nimi oli Lamentone.
Sivuutettuamme Bolognan saavuimme eräänä iltana Ferraraan, jossa asetuimme torin varrella olevaan osteriaan. Lamentone meni tapaamaan muutamia maanpakoon ajettuja jättääkseen heille kirjeitä ja lähetyksiä heidän vaimoiltaan. Sillä herttua oli luvannut postinkuljettajan puhutella heitä, mutta muilta se oli kielletty saman maanpakorangaistuksen uhalla.
Koska kello ei vielä ollut kymmentä, menimme Tribolo ja minä katsomaan Ferraran herttuan paluuta villa Belfioresta, jossa hänen kunniakseen oli ollut turnajaiset. Tapasimme paljon maanpakolaisia, jotka tuijottivat taukoamatta meihin, ikäänkuin vaatien meitä puhumaan heidän kanssaan. Tribolo, jota raukkamaisempaa olentoa en milloinkaan ole tavannut, sanoi yhtä mittaa: "Älä katso heihin, äläkä puhu heille, jos tahdot vielä hengissä palata Firenzeen!" Näimme herttuan joukkoineen ja palasimme sitten osteriaan, missä tapasimme Lamentonen.
Yhden aikaan yöllä tuli sinne Niccolo Benintendi, hänen veljensä Piero, eräs toinen vanha herra (luullakseni hän oli Jacopo Nardi), sekä monta nuorempaa herraa kysymään postinkuljettajalta tuomisia Firenzestä. Tribolo ja minä pysyttelimme syrjempänä, ettemme puhuisi heidän kanssaan. Kun he olivat jonkin aikaa puhelleet Lamentonen kanssa, sanoi Niccolo Benintendi: "Tunnen hyvin nuo molemmat. Miksi nuo elukat eivät puhuttele meitä?" Tribolo varoitti minua pysymään vaiti. Lamentone sanoi heille, että se, mikä hänelle oli luvallista, oli meiltä kielletty. Benintendi sanoi sen olevan järjetöntä ja alkoi kiroilla ja haukkua meitä. Minä kohotin pääni ja sanoin niin hiljaa kuin voin: "Hyvät herrat, te voitte vahingoittaa meitä, mutta me emme voi olla teille miksikään hyödyksi. Te olette kyllä sopimattomasti meitä haukkuneet, mutta me emme silti ole teille vihastuneita." Vanha Nardi sanoi, että olin puhunut kuin kunnon mies, joka olinkin. Silloin sanoi Niccolo Benintendi: "Minä viis heidän herttuastaan!" Sanoin, että hän teki väärin kohdellessaan meitä näin ja ettei meillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Vanha Nardi oli meidän puolellamme ja sanoi sen Benintendille, mutta tämä jatkoi yhä haukkumistaan, ja minä pyysin häntä antamaan meidän olla rauhassa. Hän vastasi taas ilkeyksin, haukkuen meitä ja herttuaa aasijoukoksi. Silloin minä paljastin miekkani. Vanhus, joka aikoi ensiksi rynnätä ulos portaita myöten, kompastui ja kaatui, ja muut kaatuivat hänen ylitseen. Juoksin esiin raivostuneena heiluttaen miekkaani ja huusin: "Minä tapan teidät kaikki!" Mutta varoin tarkasti tekemästä heille pahaa, mikä olisi helposti voinut tapahtua. Isäntä huusi; Lamentone kirkui: "Päästäkää minut täältä!" Mellakka oli yhtä hirveä kuin pelästyneessä sikalaumassa. Isäntä toi valoa; minä menin takaisin sisään ja pistin miekan tuppeen. Lamentone sanoi Niccolo Benintendille, että tämä oli käyttäytynyt sopimattomasti, ja isäntä virkkoi: "Kuoleman uhalla on kielletty täällä miekan paljastaminen; jos herttua saa kuulla puhuttavan teidän hävyttömyyksistänne, niin hän antaa hirttää teidät kaikki tyynni. Minä en tee sitä, vaikka sen hyvin olisitte ansainneet, mutta jos vielä joskus tulette minun majatalooni, niin käy teidän huonosti." Isäntä tuli minun luokseni. Tahtoessani pyytää anteeksi ei hän antanut minun puhua loppuun, vaan selitti minun olleen aivan oikeassa ja varoitti minua matkallani välttämään näitä ihmisiä.
Syötyämme illallisen tuli sinne eräs laivuri, joka sanoi olevansa matkalla Venetsiaan. Kysyin, ottaisiko hän meidät yksin mukaansa. Siihen hän suostui.
Aamulla heti kahdeksan jälkeen nousimme hevostemme selkään ratsastaaksemme satamaan. Kun saavuimme sinne, oli siellä jo Niccolo Benintendin veli kolmen toverinsa kera meitä odottamassa. Kahdella heistä oli aseena keihäät, mutta olinpa minäkin ostanut itselleni oivallisen keihään Ferrarasta, ja koska olin näin hyvin aseistautunut, en ollut vähääkään peloissani. Tribolo sen sijaan huusi: "Jumala meitä auttakoon! Ne ovat täällä lyödäkseen meidät kuoliaiksi." Lamentone kääntyi puoleeni sanoen: "Sinun on parasta palata heti Ferraraan, sillä näen tämän koituvan meille vaaralliseksi. Väisty näiden raivoavien petojen tieltä, Benvenuto!" Vastasin: "Eteenpäin, sillä Jumala auttaa sitä, joka tekee oikein. Saattepa nähdä, että autan itseäni. Eikö tämä laiva ole vuokrattu vain meille?" Lamentone vastasi myöntäen. "Silloin me myöskin lähdemme ilman heitä, siitä minä vastaan."
Joudutin hevostani, ja tultuamme noin viidenkymmenen askeleen päähän laskeuduin satulasta sekä astuin rohkeasti edelleen keihäs kädessä. Tribolo oli jäänyt jälkeen ja istui lyyhistyneenä hevosen selässä kuin itse pakkanen. Lamentone puhisi ja suhisi kuin tuulispää; se oli aina kuulunut hänen tapoihinsa, mutta nyt hän teki sitä pahemmin kuin milloinkaan ihmetellessään, mihin tämä saatanallinen jupakka päättyisi.
Saavuttuamme laivan lähelle astui laivuri luokseni sanoen näiden firenzeläisten aatelismiesten haluavan päästä laivaan meidän mukaamme, ellei minulla ollut mitään sitä vastaan. Vastasin: "Laiva on vuokrattu meille eikä muille; olen pahoillani, etten voi ottaa heitä mukaani." Uljas nuori Magalotti vastasi: "Benvenuto, me pidämme kyllä huolen siitä, että sen teet!" Vastasin: "Jos Jumala katsoo oikeaksi sen, mitä minä tahdon, niin te ette voi pakottaa minua tekemään, mitä te tahdotte." Näin sanoen astuin laivaan, ojensin aseeni heitä kohti ja sanoin: "Täten osoitan teille, etten voi noudattaa tahtoanne." Magalotti astui minua kohti keihäs ojennettuna, mutta minä hyppäsin laivan kokkaan ja suuntasin keihääni sellaisella voimalla häneen, että se olisi lävistänyt hänet, ellei hän olisi kaatunut takaperin maahan. Toiset vetäytyivät pois sen sijaan, että olisivat auttaneet häntä, ja minä olisin voinut surmata hänet, mutta sen sijaan sanoin: "Nouse, veli, ota aseesi ja mene matkaasi. Nyt sinä olet nähnyt, että minä en voi sitä, mitä en tahdo!" Sitten huusin Triboloa, laivuria ja Lamentonea, ja me lähdimme kohti Venetsiaa.
Ehdittyämme kulkea pitkän matkaa Po-virtaa pitkin tulivat nuo nuoret miehet soutaen jäljessämme, ja kun he pääsivät meitä lähelle, huusi tuo typerä Piero Benintendi: "Mene vain edelleen, senkin Benvenuto! Tapaamme toisemme Venetsiassa." – "Soutakaa vain", vastasin, "minä tulen kyllä, ja te voitte tavata minut, milloin vain haluatte!"
Näin me saavuimme Venetsiaan. Menin tervehdykselle kardinaali Cornoron veljen luo ja pyysin tätä hankkimaan minulle luvan käydä aseistautuneena. Hän vastasi, että minä ilman muuta sain käyttää miekkaa, sillä pahempi oli kulkea sitä ilman.
Näin aseistautuneina etsimme käsiimme kuvanveistäjä Sansovinon, joka oli pyytänyt Triboloa tulemaan luokseen. Tämä otti hyvin ystävällisesti vastaan myöskin minut ja pyysi meitä jäämään päivälliselle. Hän sanoi Tribololle, ettei hänellä nyt ollut tilaisuutta antaa tälle työtä, ja kehoitti Triboloa tulemaan uudestaan toisen kerran. Aloin nauraa ja sanoin leikillisesti Sansovinolle: "Kyllä hänen talonsa on siksi kaukana täältä, ettei hän voi tulla toista kertaa." Tribolo parka pelästyi ja sanoi: "Tässä on se kirje, jossa kirjoititte minulle kehoittaen minua tulemaan tänne." Sansovino vastasi, että sellainen ja merkillisempikin oli hänen kaltaiselleen miehelle luvallista. Tribolo kohautti muutaman kerran olkapäitään ja sanoi: "Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!" Välittämättä Sansovinon tarjoamista hienoista päivällisistä minä olin toverini puolella. Sitä paitsi tämä Sansovino lurjus oli koko päivällisajan kerskaillut suurista töistään panetellen Michelangeloa ja kaikkia muita kuvanveistäjätovereitaan, mutta kehuen itseään, niin etten voinut syödä palaakaan tuntematta karvasta makua suussani. Sanoinkin sen vuoksi: "Oi messer Jacopo, kunnon miehet käyttäytyvät kunnon miesten tavoin, ja nämä kyvykkäät miehet, jotka luovat ihania taideteoksia, tunnetaan paljon paremmin siitä kiitoksesta, jonka he saavat muilta, kuin omasta kehuskelustaan." Sanottuani tämän me nousimme kaikki pahantuulisina pöydästä.
Samana päivänä tapasin Rialto-sillan lähellä Piero Benintendin, jolla oli monta muuta mukanaan, ja huomatessani heillä olevan pahoja aikeita mielessä minua kohtaan vetäydyin erääseen rohdoskauppaan ja annoin joukon kulkea ohitseni. Kuulin sitten myöhemmin, että nuori Magalotti, jota olin kohdellut ritarillisesti, oli soimannut toisia ankarasti; ja niin oli se juttu lopussa.
Parin päivän kuluttua taas lähdimme sieltä Firenzeä kohti. Levähdimme eräässä kylässä tuolla puolen Chioggiaa, vasemmalla puolen Ferraraan mentäessä. Isäntä tahtoi maksun, ennen kuin menimme levolle, ja meidän väitettyämme muualla olevan tapana maksaa aamulla hän sanoi: "Minä tahdon maksun illalla, se on minun tapani." Vastasin, että niiden, jotka tahtovat tehdä kaiken oman tapansa mukaan, täytyy luoda itselleen aivan uusi maailma omaan malliinsa; sillä tässä maailmassa ei sellainen vedellyt. Hän kielsi minua ärsyttämästä itseään, koska tahtoi muka pitää oman päänsä asioissansa. Tribolo vapisi pelosta, tuuppi minua ja pyysi minua vaikenemaan, ettei asia entisestäänkin pahenisi. Me maksoimme siis hänelle ja menimme nukkumaan.
Meillä oli erinomaiset vuoteet, jotka kaikki olivat aivan uusia ja puhtaita, mutta en saanut unta, sillä ajattelin koko yön, mitenkä saisin kostetuksi. Väliin ajattelin pistää tuleen koko talon, väliin taas ajattelin pistää kuoliaaksi hänen neljä komeaa hevostaan, jotka olivat tallissa. Se olisi ollut helposti tehty, mutta vaikeampi olisi ollut pelastaa itseni ja toverini. Lopulta annoin viedä veneeseen tavaramme ja muut toverini; kun hevoset sitten olivat valjastetut hinausköyteen veneen vetoa varten, käskin tovereitani odottamaan, kunnes palaisin, sillä olin unohtanut tohvelini makuuhuoneeseen. Palasin majataloon ja kysyin isäntää; mutta tämä antoi vastata minulle, ettei hänellä ollut mitään tekemistä meidän kanssamme, ja käski meidän mennä hiiteen. Eräs unenpöpperössä oleva tallipoika sanoi minulle, ettei isäntä liikahtaisi paikaltaan itse paavinkaan tähden, sillä hänen luonaan oli tyttö, johon hän oli mieltynyt, ja poika pyysi minulta juomarahoja. Annoin hänelle muutamia venetsialaisia pieniä rahoja ja käskin häntä pidättämään venemiestä, kunnes löytäisin tohvelini ja joutuisin sinne takaisin. Hiivin ylös, otin terävän veitsen ja leikkasin halki vuodevaatteet kaikista neljästä vuoteesta, niin että tein enemmän kuin viidenkymmenen skudon vahingon. Sitten palasin veneelle kukkarossani muutama palanen vuodekangasta, nousin veneeseen ja käskin lauttamiehen nopeasti panna veneen liikkeelle.
Päästyämme jonkin matkaa edemmäksi majatalosta sanoi Tribolo unohtaneensa muutamia hihnoja, joita hän käytti matkalaukkunsa ympärillä, ja hän tahtoi nyt vuorostaan välttämättä hakea ne. Sanoin, ettei hänen kannattanut välittää näistä pienistä hihnoista, minä kyllä leikkaisin hänelle uudet ja paremmat. Hän väitti minun kääntävän aina kaiken leikiksi, mutta hihnansa hän tahtoi hakea. Hän tahtoi pakottaa venemiehen pysähtymään, ja minä puolestani käskin kiirehtimään menoa. Kerroin nyt Tribololle, millaisen suuren vahingon olin tehnyt isännälle ja näytin hänelle palasen vuoteeni peitteestä. Silloin hän pelästyi kauheasti ja huusi alituiseen venemiehelle: "Kiirehtikää, kiirehtikää kaikin mokomin!" Eikä hän tointunut pelästyksestään, ennen kuin saavuimme Firenzen portille.
Silloin Tribolo sanoi: "Jumalan nimessä, sitokaamme kiinni miekkamme, älkääkä nyt enää ruvetko rettelöimään. Minusta on koko ajan tuntunut siltä kuin sisukseni kiehuisivat padassa." Vastasin: "Veli Tribolo, mitenkä voisitte sitoa miekkanne vyöllenne, kun ette ole sitä koskaan siitä irroittanutkaan?" Sillä tarkoitin vain sitä, ettei hän koko matkalla ollut käyttäytynyt miehen tavoin. Hän katseli miekkaansa ja sanoi: "Jumalani, te olette oikeassa! Miekka on vielä kiinni vyössäni, aivan niinkuin se oli kotoa lähtiessäni." Matkatoverini arveli varmaankin minun olleen huonoa seuraa hänelle, koska olin puolustautunut niitä vastaan, jotka olivat tahtoneet tehdä meille pahaa, mutta minun mielestäni hän oli ollut vieläkin huonompana toverina minulle, kun hän ei ollut auttanut minua silloin, kun se olisi ollut tarpeellista. Tässä tuomitkoot ne, jotka ovat puolueettomia.
Heti hevosen selästä laskeuduttuani kiirehdin herttua Alessandron luo ja kiitin häntä niistä viidestäkymmenestä kultarahasta, jotka hän oli antanut minulle, ja sanoin olevani nyt valmis palvelemaan häntä. Hän ehdotti heti, että minä ottaisin tehtäväkseni hänen rahojensa painimet. Ensimmäinen la stampa (paininmuotti), minkä tein, esitti neljänkymmenen skudon rahaa, jossa toisella puolen oli hänen ylhäisyytensä pää ja toisella San Cosimo ja San Damiano. Sitten kaiversin giulion muotin; tein siihen toiselle puolelle kirja kädessä istuvan Pyhän Johanneksen ja toiselle puolelle Alessandron vaakunan. Vielä tein puolen giulion, johon kuvasin Johannes Kastajan pään edestä päin; se oli ensimmäinen raha laatuaan, ja se oli pakotettu hyvin ohuesta hopeasta; työn vaikeuden saattaa arvostella vain se, joka on pitkälle kehittynyt tämän taiteen alalla. Sitten valmistin kultaskudon painimen; toisella puolen siinä oli risti pienien enkelien ympäröimänä, toisella puolen herttuan vaakuna. Saatuani valmiiksi nämä neljä rahapaininta pyysin herttuaa määräämään palkkani ja antamaan minulle rahapajan työhuoneet, jos minun työni oli ollut hänelle mieluinen. Hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen ja lupasi antaa minulle paljon enemmän kuin olin pyytänyt. Hän vakuutti minulle antaneensa rahapajan mestarille määräyksen antaa minulle niin paljon kuin pyysin. Tämä keskustelumme tapahtui varastohuoneessa, missä hänen ylhäisyytensä tarkasteli erästä kaunista pyssyä, joka oli lähetetty hänelle Saksasta, ja huomatessaan, miten tarkasti minäkin sitä katselin, hän ojensi sen minulle sanoen tietävänsä minun olevan pyssyntuntijan. Käsirahaksi siitä, mitä hän oli luvannut, pitäisi minun valita itselleni mieluiseni pyssy hänen varastostaan, mutta ei sitä; hän vakuutti siellä olevan monta paljon kauniimpaa ja yhtä hyvää. Kiitin häntä, ja kun hän huomasi minun katselevan ympärilleni, hän käski varastonhoitajaa antamaan minulle sen minkä valitsin. Herttua poistui; minä jäin sinne ja valitsin itselleni mitä parhaimman ja kauneimman pyssyn, jonka vein kotiini.
Pari päivää sen jälkeen toin hänen ylhäisyydelleen muutamien kultatöiden piirustukset, jotka hän oli pyytänyt minun tekemään; hän aikoi lähettää ne Napolissa vielä oleskelevalle puolisolleen. Pyysin vielä kerran häneltä valtakirjaa virkaani. Siihen hänen ylhäisyytensä vastasi haluavansa teettää minulla muotokuvansa rahapainimeen, samoin kuin olin tehnyt paavi Clemensille. Aloin heti muovailla hänen kuvaansa vahaan, jonka vuoksi herttua käski vapaasti päästää minut luokseen tullessani palatsiin hänen kuvaansa tekemään. Huomatessani työni käyvän hitaasti otin avukseni erään Monte Ritondosta kotoisin olevan Pietro Paolon, joka pienenä poikana oli ollut luonani Roomassa. Hän palveli erään kultasepän luona, joka ei kohdellut häntä hyvin. Opetin Pietron valmistamaan rahamuotteja, ja itse valmistin sillä aikaa herttuan muotokuvaa. Monta kertaa näin herttuan lepäävän päivällisuntaan Lorenzinon kanssa, joka sittemmin murhasi hänet. Siellä ei ollut muita, ja minä usein ihmettelin, että ruhtinas näin voi itsensä alentaa.
Ottaviano dei Medici, joka oli hyvin omavaltainen, tahtoi vastoin herttuan tahtoa suosia entistä rahapajamestaria Bastiano Cenniniä, vanhuudenhöperöä, vähälahjaista miestä, joka rahoja painaessaan käytti sekaisin sekä omia kömpelöitä rautaisia painimiaan että minun valmistamiani. Sen vuoksi valitin herttualle, joka nähdessään rahat suuttui silmittömästi ja sanoi: "Mene näyttämään nämä Ottaviano dei Medicille!" Menin heti ja näytin, miten kauniit rahani oli pilattu, mutta tämä, senkin aasi, vastasi: "Tämä miellyttää minua!" Sanoin, ettei tämä saanut jatkua, sillä sellainen ei miellyttänyt minua. "Mutta jos se miellyttäisikin herttuaa?" hän jatkoi. Vastasin: "Sittenkään en suostu siihen, sillä se on järjetöntä ja vastoin oikeutta ja kohtuutta." Hän käski minun mennä matkaani ja niellä suuttumukseni, etten tukehtuisi. Palasin herttuan luokse, tein selkoa minun ja Ottaviano dei Medicin välisestä kiusallisesta keskustelusta ja pyysin, ettei herttua antaisi tällä tavalla häpäistä kauniita rahojani, jotka olin tehnyt hänelle. Herttua vastasi: "Ottaviano on liian omavaltainen. Teen niinkuin tahdot, sillä tämä on loukkaus minua kohtaan."
Samana päivänä, joka oli torstai, sain paavilta Roomasta laajan vapautuskirjeen, jossa minua käskettiin saapumaan Pyhän Marian juhlaan elokuun keskivaiheilla, saadakseni silloin synninpäästön tekemästäni murhasta. Menin heti herttuan luokse, joka oli vuoteessa pahoinvoinnin vuoksi. Muovailin kaksi tuntia vahaluonnostani ja näytin sen sitten valmiina hänelle. Hän oli hyvin ihastunut siihen. Sitten otin esiin vapautuskirjeen ja kerroin paavin siinä tilanneen minulta muutamia töitä, joten minun täytyi lähteä Roomaan, missä lopettaisin hänen mitalinsa. Herttua vastasi suuttuneena: "Tottele minua, Benvenuto, älä matkusta sinne. Sinä saat rahapajan huoneet ja palkkioksi vielä paljon enemmän kuin olet pyytänyt. Kuka valmistaa minun rahani, joiden painimet sinä olet tehnyt?" Vastasin: "Olen ajatellut asiaa joka puolelta. Minulla on täällä oppilas, nuori roomalainen, jota olen opettanut; hän kykenee palvelemaan Teidän Ylhäisyyttänne siksi, kunnes palaan, ja minä tuon teille mitalin valmiina jäädäkseni sitten ainiaaksi luoksenne. Minulla on nyt työhuone Roomassa, työmiehiä ja paljon tilauksia. Kunhan olen kunnialla saanut armahdukseni, jätän kaikki Roomassa olevat tilaukset eräälle siellä olevista oppilaistani ja palaan sitten Teidän Ylhäisyytenne suostumuksen saatuani tänne."
Tämän keskustelun aikana oli saapuvilla myöskin Lorenzino dei Medici. Herttua viittaili usean kerran hänelle, että hänkin koettaisi taivuttaa minua jäämään mutta Lorenzino ei osannut sanoa muuta kuin: "Benvenuto tekisit viisaammin, jos jäisit." Sanoin, että minun joka tapauksessa oli pakko lähteä Roomaan. Lorenzino toisti yhä uudestaan samat sanat ja vilkuili kavalasti herttuaan.
Olin kuitenkin saanut luonnokseni valmiiksi ja pannut sen koteloon. Sitten sanoin: "Armollinen herrani, vakuutan tehneeni teille teidän mitalinne paljon kauniimmin kuin paavi Clemensin; onhan luonnollista, että tämä on parempi, koska se oli ensimmäinen työni. Messer Lorenzinon toivon antavan minulle ihanan aiheen mitalin takakuvaan, onhan hän lahjakas ja oppinut mies." Lorenzino vastasi heti: "Hartain toivoni on antaa teille sellainen aihe, joka on oleva Hänen Ylhäisyytensä arvoinen." Herttua hymyili ylenkatseellisesti sanoen: "Ehdottakaa hänelle aihe, Lorenzino, niin hän ryhtyy työhön eikä matkusta." Lorenzino vastasi: "Sen teen, niin pian kuin voin ja teenpä siitä sellaisen, että maailma hämmästyy." Herttua, joka piti häntä puoleksi narrina, puoleksi hulttiona, kääntyi vuoteessaan ja nauroi hänen sanoilleen. Minä menin matkaani ja jätin heidät yksin. Herttua, joka ei uskonut minun matkustavan, ei sanonut mitään. Mutta kuultuaan minun matkustaneen hän lähetti jälkeeni Sienaan asti kamaripalvelijansa, joka jätti minulle viisikymmentä kultatukaattia herttuan puolesta sekä terveiset, että palaisin niin pian kuin suinkin takaisin; hän lisäsi, että messer Lorenzino mietti mitaliin aivan erikoista takasivua, joka minun piti tehdä.
Olin ennen lähtöäni antanut ylempänä mainitulle Pietro Paololle tarkat ohjeet, miten hän menettelisi rahoja valmistaessaan, mutta koska työ oli hyvin vaikeaa, se ei häneltä onnistunut. Minulla oli muuten vielä saamista painimistani rahapajasta seitsemänkymmentä skudoa.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kirjoittajan saavuttua Roomaan yrittää Pier Luigin lähettämä
sotilasvartio vangita hänet. Sairastuu pelästyksestä; eräs
lääkäri hoitaa häntä huonosti. Saa armahduksen Pompion murhasta.
Francesco Fusconi hoitaa häntä, mutta tuloksetta. Paranee
juotuaan lasin vettä ja hikoiltuaan.Lähdin siis Roomaan ja otin mukaani herttuan lahjoittaman kauniin pyssyni. Koettelin sitä matkan varrella monta kertaa mitä suurinta mielihyvää tuntien ja ammuin erittäin onnistuneita laukauksia. Koska taloni via Giulian varrella ei ollut kunnossa, menin aluksi Giovanni Gaddin luokse, jolle lähtiessä olin antanut säilytettäviksi oivalliset aseeni sekä paljon muitakin tavaroita, jotka olivat minulle hyvin rakkaita. Lähetin vain apulaiselleni Felicelle sanan, että hän järjestäisi heti pienen erinomaisen kotini. Jo seuraavana päivänä menin sinne yöksi, laitoin kuntoon pukuni ja kaiken mitä tarvitsin voidakseni mennä sitä seuraavana aamuna kiittämään paavia. Minulla oli palveluksessa kaksi poikaa, ja alakerrassa asuva pesijätär keitti mitä parhaiten ruokani.
Illalla olin kutsunut luokseni muutamia ystäviäni ja vietettyäni illan mitä iloisimman mielialan vallitessa menin levolle. Yöllä, noin tuntia ennen auringon nousua, aloin kuulla mitä hirvittävintä jyskyttämistä portiltani, toinen lyönti ei toista odottanut. Huusin sen vuoksi luokseni vanhemman palvelijani Vincenzion ja käskin hänen mennä katsomaan, kutka näin hurjasti jyskyttivät porttiani tähän aikaan vuorokaudesta. Cenzio meni; minä sytytin vielä toisen kynttilän – sillä yksi paloi vieressäni aina öisin – puin ylleni oivallisen panssaripaitani ja sen ylle vähän vaatteita, mitä vain osui käsiini. Cenzio palasi sanoen: "Voi meitä, hyvä isäntä, siellä on vartiokapteeni miehineen, ja hän sanoo, että ellette tule heti, niin hän lyö porttinne säpäleiksi. Heillä on mukanaan soihdut ja tuhannet muut asiat." Vastasin: "Sano heille, että pukeudun ensin, enhän voi paitasillani lähteä."
Koska aavistin tässä taas olevan herra Pier Luigi Farnesen salajuonia, otin oikeaan käteeni mainion tikarini ja vasempaan vapautuskirjani; sitten juoksin puutarhan puoleiseen ikkunaan ja näin sieltä enemmän kuin kolmekymmentä vartiosotilasta, jonka vuoksi huomasin pakenemisen sitä tietä mahdottomaksi. Huusin molemmat pojat luokseni ja käskin heitä avaamaan portin juuri silloin, kun minä käskin, ja asetuin itse puolustusasentoon tikari toisessa ja vapautuskirjani toisessa kädessäni. "Älkää pelätkö", sanoin pojille, "avatkaa nyt!"
Heti ryntäsi portista sisään Vittorio, vartiokapteeni, sekä kaksi muuta arvellen saavansa minut helposti valtaansa; mutta nähdessään minut näin varustautuneena he vetäytyivät samalla takaisin ja sanoivat: "Tässä on tosi edessä." Heitin heille vapautuskirjani ja sanoin: "Lukekaa tämä. Kun ette voi minua vangita, en minä myöskään anna kajota itseeni." Vartiokapteeni antoi muutamille heistä käskyn vangita minut; vapautuskirjan ehtisi myöhemmin katsoa. Silloin kohotin uhkaavasti tikarini heitä kohti sanoen: "Jumala on oikeuden puolella; joko pääsen täältä elävänä tai kuolen käsiinne." Paikka oli ahdas; he näyttivät aikovan hyökätä kimppuuni, mutta minä seisoin yhä puolustusasennossani. Kun vartiokapteeni nyt huomasi, että he saisivat minut käsiinsä vain äsken mainitsemallani tavalla, hän huusi sihteerinsä luokseen, ja tämän lukiessa vapautuskirjaa hän antoi kaksi tai kolme kertaa väelleen merkin ryhtyä minuun käsiksi, mutta minä vain seisoin yhä samassa asennossa. Lopulta he luopuivat aikeestaan, viskasivat vapautuskirjani maahan ja poistuivat ilman minua.
Laskeuduttuani taas levolle tunsin itseni hyvin järkyttyneeksi, niin etten mitenkään voinut nukkua. Päätin antaa heti aamulla iskeä suontani, mutta kysyin kuitenkin ensin neuvoa Giovanni Gaddilta. Tämä neuvotteli kotilääkärinsä kanssa, joka kysyi minulta, olinko pelästynyt. Siitä näkee, minkälainen lääkäri hän oli. Olin kertonut hänelle tämän järkyttävän tapahtuman, ja kuitenkin hän teki minulle tällaisen kysymyksen! Tämä tyhjänpäiväinen jaarittelija, joka nauroi kaikkea eikä mitään, käski minun, tavalliseen tapaansa nauraen, juoda lasillisen kreikkalaista viiniä ja pysyä iloisena. Messer Giovanni sanoi: "Pronssinen ja marmorinen patsaskin olisi pelästynyt sellaisessa tilanteessa, saatikka ihminen." Laastariprinssi vastasi: "Ylhäinen herra, meitä ei ole kaikkia luotu samanlaisiksi. Tämä mies ei ole pronssista eikä marmorista, vaan kovasta raudasta." Hän koetti minun valtimoani ja sanoi typerään tapaansa nauraa hohottaen messer Giovannille: "Koetelkaa tätä! Tämä ei ole ihmisen valtimo, vaan leijonan tai lohikäärmeen!" Tiesin kyllä valtimoni lyövän yli sen määrän, jonka tämä pärpättelevä lääkäri oli oppinut Hippokrateelta tai Galenilta; tunsin miten sairas olin, mutta etten näyttäisi pelkoani, yritin pysyä rauhallisen näköisenä. Sillä aikaa oli samainen messer Giovanni toimittanut päivällisen pöytään, ja minä söin yhdessä koko seurueen kanssa. Meitä oli messer Lodovico da Fano, messer Antonio Allegretti, messer Giovanni Greco, kaikki hyvin sivistyneitä henkilöitä, sekä messer Annibale Caro, joka oli aivan nuori; koko päivällisen aikana ei puhuttu muusta kuin tästä minun rohkeasta esiintymisestäni. He antoivat vielä palvelijani Cenzion kuvata heille tapahtuman, ja kertoessaan tämä matki minun liikkeitäni ja sanojani niin, että minä elin uudelleen koko tapahtuman. He kysyivät häneltä, oliko hän pelännyt; silloin hän käski kysyä minulta, olinko minä pelännyt, sillä hän oli ollut yhtä peloissaan kuin minä. Lopuksi kyllästyin tähän laverteluun ja koska tunsin olevani hyvin väsynyt, nousin pöydästä ja sanoin lähteväni hankkimaan itselleni ja palvelijalleni uudet puvut sinisestä verasta ja silkistä, sillä neljän päivän kuluttua minun piti ottaa osaa Marian-päivän juhlakulkueeseen, jolloin Cenzio kantaisi vierelläni palavaa soihtua.
Annoin räätälin leikata itselleni puvun sinisestä verasta, samoin kauniit liivit sinisestä ermisinistä ja viitan samasta kankaasta; Cenzio sai sinisen taftipuvun. Sitten menin paavin luokse, joka käski minun puhua messer Ambruogion kanssa; hän oli käskenyt antaa minulle tehtäväksi suuren kultatyön. Menin etsimään käsiini messer Ambruogiota, joka tunsi hyvin vangitsemisjuttuni ja oli moittinut vartiokapteenia siitä, ettei tämä ollut saanut minua vangituksi, mutta tämä oli puolustautunut sillä, ettei uskaltanut mitään tehdä vapautuskirjan tähden. Messer Ambruogio alkoi puhua minulle paavin tilauksista ja käski minun tehdä ensin piirustukset; sitten kyllä sovittaisiin palkoista.
Jo oli Marianjuhlan päivä käsissä, ja koska on tapana, että kaikkien, jotka saavat armahduksen, pitää ensin mennä vankeuteen, niin pyysin häneltä siitä vapautusta. Paavi sanoi, että sellainen oli tapana, joten siihen täytyi kaikkien alistua. Silloin polvistuin, kiitin häntä vapautuskirjasta ja sanoin, että minä palaisin takaisin Firenzeen herttuan luo, joka niin kärsimättömästi odotti minua. Paavi kääntyi nyt erään uskottunsa puoleen ja sanoi: "Saakoon Benvenuto armahduksen ilman vankeutta! Kirjoita muistiin tämä julistus, ja niin on asia selvä." Niin tapahtui, paavi allekirjoitti paperin; se vietiin kirjoihin Capitoliolla; määrättynä päivänä minä astuin juhlakulkueessa kahden aatelismiehen keskessä ja sain täydellisen armahduksen.
Neljäntenä päivänä tämän jälkeen sain hirveän kuumeen, jota seurasi vilunpuistatukset. Menin vuoteeseen ja uskoin kuolevani. Annoin kutsua Rooman etevimmät lääkärit, heidän joukossaan mestari Francesco Norcian, vanhan lääkärin, joka oli hyvin suosittu Roomassa. Selitin lääkäreille, minkä arvelin olleen syynä tautiini ja että olin aikonut antaa iskeä suontani, mistä minut oli kuitenkin estetty. Nyt käskin heidän sen tehdä, ellei se vain ollut liian myöhäistä. Mestari Francesco vastasi, ettei nyt ollut hyvä iskeä suontani: jos se olisi tehty alussa, en olisi sairastunut, mutta nyt täytyi minut parantaa toisella tavalla.
He alkoivat tällöin parhaansa mukaan lääkitä minua, mutta minä vain huononin jatkuvasti, ja kahdeksan päivän kuluttua olin niin sairas, että lääkärit epätoivoisina arvelivat minun tuskin enää paranevan ja käskivät palvelijani antaa minulle kaikkea, mitä halusin. Mestari Francesco sanoi: "Niin kauan kuin hän vain hengittää, hakekaa minua milloin vain, sillä ei kukaan voi aavistaa, mitä luonto voi aikaansaada näin nuoressa ihmisessä, ja jos hän menettää tajuntansa, niin käyttäkää näitä viittä lääkettä peräkkäin ja hakekaa minut tänne! Tulen vaikka kuinka myöhään yöllä. Mieluummin pelastaisin hänet kuin jonkun Rooman kardinaaleista."
Messer Giovanni Gaddi tuli tervehtimään minua kaksi jopa kolmekin kertaa päivässä, ja aina hän otti käteensä oivallisen pyssyni, panssaripaitani ja miekkani toistaen yhä samaa: "Miten kaunis! Tämä on vieläkin kauniimpi!" Samaa hän sanoi luonnoksistani ja muista tavaroistani, niin että hän lopuksi ikävystytti minua. Hänen mukanaan tuli myöskin eräs Matteo, ranskalainen, joka näkyi odottavan kuolemaani, ei sen vuoksi, että hänellä olisi ollut mitään odotettavana minun jälkeeni, mutta näytti siltä kuin hän olisi toivonut Messer Giovannin toiveiden täyttyvän.
Luonani oli oppipoikani Felice, ja hän teki hyväkseni kaiken, mitä ihminen voi tehdä toisen hyväksi. Koko elimistöni oli hyvin heikontunut, ja minun oli vaikea hengittää. Mutta järkeni oli yhtä selvä kuin terveenä ollessani. Vaikka olinkin aivan tajuissani, ilmestyi usein peloittavan näköinen ukko vuoteeni viereen tahtoen väkisin vetää minut suureen venheeseensä. Minä huusin Feliceä, joka tuli luokseni ja ajoi pois iljettävän ukon. Felice, joka rakasti minua sydämensä pohjasta, itki ja huusi: "Pois, vanha roisto, joka tahdotte riistää minulta hyväntekijäni!" Messer Giovanni Gaddi, joka oli läsnä, sanoi: "Se raukka hourii, nyt ei hänellä ole enää montakaan tuntia jäljellä." Matteo, ranskalainen, sanoi: "Hän on lukenut Dantea, ja nyt hän hourii kuumeessa." Hän nauroi sanoen: "Pois vanha veijari, älä tule liian lähelle Benvenutoamme." Nähdessäni heidän ilvehtivän, käännyin messer Giovanni Gaddin puoleen ja sanoin: "Rakas herra, minä en houri, kyllä ukko on varmasti tuossa ja kiusaa minua. Mutta olkaa hyvä ja viekää pois tuo kirottu Matteo, joka nauraa onnettomuudelleni. Koska Teidän Armonne ystävällisesti käy luonani, niin toivoisin mieluummin saavani tänne messer Antonio Allegrettin ja messer Annibale Caron tai jonkun oppineista ystävistänne, joilla on enemmän hienotunteisuutta ja ymmärrystä kuin tällä roistolla."
Messer Giovanni sanoi nyt leikillään Matteolle, että olisi parasta hänen paeta ainiaaksi. Mutta koska Matteo nauroi, tulikin leikistä tosi, sillä messer Giovanni ei tahtonut enää milloinkaan nähdä häntä. Hän antoi kutsua messer Allegrettin, messer Ludovicon ja messer Annibale Caron. Heidän läsnäolonsa vaikutti minuun rauhoittavasti, ja minä puhuin heidän kanssaan jonkin aikaa aivan järkevästi, mutta käskin sitten taas Felicen ajaa pois ukon. Messer Ludovico kysyi mitä minä luulin näkeväni ja minkä näköinen ukko oli. Häntä kuvaillessani tarttui ukko minua käsivarteen ja vetäisi minut inhottavaan venheeseensä, minä huusin apua ja menin tainnoksiin.
Tainnoksissa ollessani olin kieriskellyt edestakaisin vuoteessani ja olin puhunut pahoja sanoja messer Giovanni Gaddille, olinpa sanonut, ettei hän tullut luokseni ihmisrakkaudesta vaan varastaakseen minulta, ja messer Giovanni näytti olevan hämillään. Sitten he sanoivat minun maanneen tunnin ajan kuin kuolleen, heidän mielestään minä aloin kylmetä, ja he poistuivat luotani uskoen minun kuolleen. Kun ranskalainen Matteo sai tämän kuulla, kirjoitti hän heti minun rakkaimmalle ystävälleni Benedetto Varchille Firenzeen, että minä olin kuollut siihen ja siihen aikaan yöllä. Tästä minun arvellusta kuolemastani laati hyvä ystäväni kauniin sonetin.
Kesti kolme pitkää tuntia, ennenkuin olin herännyt. Kun eivät mestari Francescon viisi lääkekeinoakaan näyttäneet auttavan ja minun rakas Feliceni huomasi, ettei minussa alkanut ilmetä elon merkkejä, kiirehti hän lääkärin talolle, koputti kunnes tämä heräsi ja pyysi itkien häntä mukaansa, sillä hän luuli minun kuolleen. Mestari Francesco, joka oli äreä ukko, sanoi: "Poika, mitä hyötyä minun tulostani sitten on? Jos hän on kuollut, niin surettaa se minua enemmän kuin sinua; luuletko sinä minun lääkkeilläni saavani hänet virkoamaan?" Kun hän huomasi poikaparan poistuvan itkien, hän huusi tämän takaisin ja antoi tälle erästä öljyä, millä saisi voidella minun ranteeni ja rintani; sitten pitäisi hänen nipistää minua hyvin kovasti pikkusormesta ja pikkuvarpaasta, ja jos minä heräisin, niin tulisi hänen heti lähettää mestaria hakemaan.
Felice teki, niinkuin mestari Francesco oli käskenyt, mutta koska nyt oli melkein päivä ja tuntui turhalta enää toivoa, hän aikoi ryhtyä minua pesemään. Samassa heräsin ja kutsuin Feliceä ajamaan heti pois ilkeän ukon, joka minua ahdisteli; Felice tahtoi juosta mestari Francescoa hakemaan, mutta minä pyysin häntä pysymään luonani, sillä ukko pelkäsi häntä ja menisi matkaansa. Felice tuli luokseni, minä kosketin häneen, ja silloin tuntui tuo ilkeä ukko vetäytyvän pois; sen vuoksi pyysin Feliceä istumaan viereeni.
Mestari Francesco saapui ja sanoi varmasti parantavansa minut, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin elinvoimaista nuorukaista kuin minä olin. Nyt hän alkoi kirjoittaa määräten minulle ryytejä, voiteita, pesuja, laastareita ja muita hyvin ihmeellisiä asioita. Ja siinä sain maata ainakin enemmän kuin tusina iilimatoja imemässä verta takapuolestani; minut oli köytetty ja laastaroitu, koko ruumiini oli kuin rikkirunneltu. Ystäväni olivat tulleet katsomaan ihmeellistä kuolleista-heräämistäni, ja heidän joukossaan oli monta etevää miestä. Heidän läsnäollessaan minä sanelin testamenttini: vähäinen rahassa ja kullassa oleva omaisuuteni – minulla oli noin kahdeksan sadan skudon arvosta kultaa, hopeaa ja jalokiviä – jäisi perinnöksi sisarelleni, joka asui Firenzessä; hänen nimensä oli Reparata. Muut tavarani sekä aseet jäisivät Felicelle, sen lisäksi viisikymmentä kultatukaattia, niin että hän saisi hankituksi itselleen vaatteita. Tämän kuullessaan Felice heittäytyi kaulaani ja sanoi, ettei hän toivonut muuta kuin parantumistani. Sanoin: "Jos tahdot minun jäävän eloon, niin pidä minua noin kiinni ja hauku ukkoa, joka pelkää sinua." Muutamat läsnäolevista pelästyivät, sillä he näkivät, etten houraillut, vaan olin tajuissani. Sellainen oli ankara sairauteni, ja paranin siitä hyvin hitaasti. Kunnon mestari Francesco tuli luokseni neljä tai viisi kertaa päivässä. Mutta messer Giovanni Gaddi häpesi eikä tullut enää luokseni.
Sitten tuli lankoni, äsken mainitsemani sisareni mies, Firenzestä perintöä hakemaan; mutta ollen kunnian mies hän tuli hyvin iloiseksi tavatessaan minut elossa. Hänen näkemisensä virkisti minua, ja hän oli minulle erittäin ystävällinen sanoen tulleensa vain minua hoitamaan. Sen hän tekikin useana päivänä, sitten annoin hänen matkustaa, sillä olin melkein varma paranemisestani. Hän jätti minulle messer Benedetto Varcin kirjoittaman sonetin; se kuului näin:
Benvenuto Cellinin otaksutun, vaan ei toden kuoleman johdosta.
[Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren.]
Ken lohduttaa, Matteo, kuka estää,
ett'emme kohta kuole kyyneliin,
kun totta lienee, että varhain niin
ja ilman meitä ajan melskehestä
nous' sielu kirkas, jonka hyvyydestä
niin paljon näimme, että enempiin
ei päästy eikä päästä kiitoksiin
ajassa täällä, joss' ei hyvyys kestä.
Sa sielu lempeä, jos mailla taivaan
on rakkautta, katso rakkaitasi!
Sua emme itke, suruamme vaan.
Kasvoista kasvoihin nyt näet aivan
sen Ikiluojan, jota kuvaamaan
sa pyrit taitavalla taltallasi.Mutta minä pysyin yhä vain heikkona ja olin jo aivan toivoton. Kunnon mestari Francesco koetti parhaansa; joka päivä hän toi mukanaan uusia lääkkeitään, joilla hän koetti virittää epävireeseen joutunutta koneistoani, mutta näistä hänen suurista ponnistuksistaan huolimatta ei tuo itsepäinen tauti tahtonut minua jättää, joten kaikki lääkärit olivat jo menettäneet toivonsa minun paranemisestani. Tunsin polttavaa janoa ja olin monta päivää lääkärien määräyksestä ollut juomatta. Felice ei poistunut vierestäni; ukko ei ollut enää yhtä tunkeilevainen, mutta väliin näin hänet unessa.
Eräänä päivänä Felice oli mennyt ulos; ja hän oli uskonut minun
hoitoni palvelustyttöni Beatricen ja erään oppipoikani huostaan.
Kysyin oppipojaltani, minne toinen palvelijani, Cenzio, oli joutunut.
Poika vastasi, että Cenzio oli vielä sairaampi kuin minä, aivan
kuolemaisillaan. Felice oli kieltänyt heitä kertomasta tätä minulle.
Tämän kuullessani tulin hyvin pahoilleni ja pyysin Beatricea antamaan
minulle kirkasta, kylmää vettä suuressa kristallilasissa. Hän toi
minulle heti sen aivan täynnä. Käskin hänen asettaa sen suulleni ja
sanoin, että jos hän antaisi minun juoda niin paljon kuin jaksaisin,
antaisin minä hänelle uuden puvun. Tyttö, joka oli varastanut minulta
hyvinkin arvokkaita pikkuesineitä ja olisi mielellään toivonut minun
kuolevan, ettei varkaus tulisi ilmi, antoi minun juoda kaksi kertaa
niin paljon kuin jaksoin, niin että olin juonut ainakin fiascon
[viinipullo] verran. Sitten peitin itseni, aloin hikoilla ja nukuin.
Felice palasi, kun olin jo nukkunut tunnin verran. Hän kysyi pojalta
minun vointiani. Tämä vastasi: "En tiedä; Beatrice on hakenut hänelle
suuren pikarillisen vettä, ja hän on juonut sen melkein loppuun. En
tiedä, onko hän elävä vai kuollut."Felice parka oli pyörtyä pelästyksestä. Hän otti kepin ja kuritti sillä tyttöä aimo tavalla sanoen: "Petturi! Sinä olet tappanut hänet." Felicen lyödessä ja tytön parkuessa minä uneksin, että ukko aikoi sitoa minut nuorilla, mutta Felice ennätti ennen häntä ja löi häntä kirveellä selkään. Ukko pakeni huutaen: "Antakaa minun mennä! Nyt en palaa enää pitkiin aikoihin." Beatrice tuli äänekkäästi kirkuen huoneeseeni; minä heräsin ja sanoin Felicelle: "Anna hänen olla! Ehkä hän pahaa tarkoittaen on saanutkin enemmän hyvää aikaan, kuin mitä sinä olet kyennyt saamaan paljon vaivaa näkemällä. Auta minua nyt, sillä olen märkänä hiestä; joudu sukkelaan!"
Felice tointui pelästyksestään, pyyhki minut ja hoiteli minua, niin että aloin tuntea itseni paljon paremmaksi, aloinpa jo toivoa paraneväni. Kun mestari Francesco tuli ja huomasi minun voivan paremmin ja näki tytön itkevän, pojan juoksevan edestakaisin ja Felicen nauravan, hän uskoi tapahtuneen jotakin erikoista, mikä oli paranemiseni enteenä. Samalla sattui tulemaan se samainen mestari Bernardino, joka ei ollut tahtonut antaa iskeä suontani. Mestari Francesco, kunnon mies, huudahti: "Oi luonto, sinä tiedät, mitä hän tarvitsee, lääkärit eivät tiedä mitään." Typerä Bernardino vastasi: "Jos hän olisi juonut vielä pikarillisen, niin olisi hän aivan terve." Mestari Francesco da Norcia, vanha kunnon mies, sanoi: "Se oli Jumalan sallima onnettomuus." Sitten hän kääntyen minun puoleeni kysyi, olisinko voinut juoda enemmänkin. Vastasin kieltäen, sillä janoni oli sammutettu. Silloin hän sanoi mestari Bernardinolle: "Siinä nyt näette, että luonto antoi hänelle juuri niin paljon kuin hän tarvitsi, ei enempää eikä vähempää. Samaa se olisi vaatinut silloinkin, kun poikaparka pyysi teitä iskemään hänen suontaan. Jos te todellakin uskotte, että hänet olisi voinut parantaa kahdella pikarillisella vettä, miksi ette sanonut sitä aikaisemmin? Te olisitte siten saavuttanut suuren maineen." Kelvoton lääkäri meni matkaansa suuttuneena eikä näyttäytynyt enää milloinkaan. Mestari Francesco sanoi, että minut oli nyt vietävä pois sairashuoneesta ja muutettava jonnekin Rooman kukkulalle.
Kun kardinaali Cornaro sai kuulla minun parantuneen, hän antoi viedä minut erääseen taloonsa Monte Cavallolle. Minut kannettiin sinne kantotuolissa vielä samana iltana hyvin varovasti ja huolellisesti peitettynä. Tuskin olin ehtinyt sinne, kun aloin antaa ylen. Annoin ylen korttelin pituisen karvaisen madon; karvat olivat hyvin pitkät ja mato ilkeän näköinen täynnä monen värisiä pilkkuja, vihreitä, mustia ja punaisia. Jätin sen lääkärille, joka selitti, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista. Sitten hän sanoi Felicelle: "Hoida nyt hyvin Benvenutoasi, joka on parantunut, älä anna hänen olla varomaton! Sillä vaikka hän nyt on voittanut sairauden, voisi uusi varomattomuus surmata hänet. Vielä vähän aikaa kärsivällisyyttä, niin hän paranee ja voi vielä luoda monta ihanaa työtä." Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi: "Ole järkevä, Benvenuto, älä ryhdy varomattomuuksiin; kun paranet, teet minulle madonnan, ja minä muistan aina sinua häntä rukoillessani." Lupasin sen hänelle ja kysyin, olisiko minulle hyväksi, jos antaisin viedä itseni Firenzeen. Hän sanoi, että minun piti ensin vahvistua, sitten saataisiin nähdä, mitä luonto sai aikaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Matkustaa marraskuussa Firenzeen. On joutunut herttuan
epäsuosioon Vasarin ja Ottavio dei Medicin panettelujen johdosta.
Menee herttuan luokse tervehdykselle vielä puoleksi sairaana.
Palaa Roomaan; työskentelee valmistaen herttuan mitalia, josta
maanpakolaiset häntä moittivat. Metsästelee oppipoikansa Felicen
kanssa. Näkee valon taivaalla Firenzen suunnalla; Roomaan saapuu
tieto herttua Alessandron murhasta. Ehdottaa paaville, että saisi
tehdä kultaisen krusifiksin annettavaksi Kaarlo V:lle tämän
saapuessa Roomaan. Saa sen sijaan tehtäväkseen kallisarvoisen
lippaan.Kahdeksan päivää oli meiltä kulunut, mutta paranemiseni oli niin hidasta, että aloin kyllästyä itseeni, sillä olin jo viettänyt yli viisikymmentä päivää tässä kurjuudessa. Tein päätökseni, vuokrasin korivaunut ja siinä matkustin rakkaan Felicen kanssa Firenzeen. En ollut kirjoittanut tulostani, saavuin odottamatta sisareni kotiin, missä hän vastaanotti minut vuoroin itkien, vuoroin nauraen. Moni ystäväni tuli minua tervehtimään, muiden muassa Pier Landi, parhain ja rakkain ystäväni. Eräänä päivänä tuli myöskin eräs hyvä ystäväni, Niccolo da Monte Aguto. Hän oli kuullut herttuan sanovan: "Benvenutolle olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi kuollut, sillä minä en anna hänelle milloinkaan anteeksi, ja nyt hän on satimessa." Hän oli tästä aivan epätoivoinen ja sanoi: "Oi Benvenuto, miksi tulitkaan tänne? Etkö tiennyt, että suututit herttuan?" Vastasin: "Muistuttakaa hänen ylhäisyydelleen, että myöskin paavi Clemens aikoi rangaista minua syyttömästi. Pitäköön nyt silmällä minua, kunnes paranen, kyllä minä sitten näytän hänelle, ettei hänellä milloinkaan ole ollut uskollisempaa palvelijaa kuin minä. Joku vihollisistani on valehdellut minusta hänelle."
Tämä viholliseni oli Giorgio di Vasari, [Vasari = firenzeläinen
taidehistorioitsija, jota Benvenuto ei sietänyt] maalari Arezzosta. Hän
panetteli minua luultavasti niiden monien hyvien töiden palkaksi, joita
olin hänelle tehnyt. Jo Roomassa, missä pidin häntä asumassa luonani ja
elätin häntä, hän käänsi nurin koko taloni. Hänellä oli jonkinlainen
ihotauti, joka aina aiheutti kutkutusta, ja hän raapi itseään
likaisilla sormillaan, joiden kynsiä hän ei milloinkaan leikannut. Olin
suositellut häntä myöskin kardinaali Medicille ja autoin häntä aina.
Kiitokseksi tästä hän kertoi herttua Alessandrolle, että olin puhunut
pahaa hänen ylhäisyydestään ja että olin muka kehuskellut olleeni
ensimmäisiä, jotka hänen ylhäisyytensä maanpakoon ajamien vihollisten
kanssa hyppäsivät yli Firenzen muurien. Sain sittemmin tietää, että
Ottaviano dei Medici, joka tahtoi kostaa ne ikävyydet, jotka herttua
oli lähtöni jälkeen aiheuttanut hänelle rahojen suhteen, oli pannut
nämä sanat hänen suuhunsa. Olin syytön enkä pelännyt sen vuoksi
vähääkään.Olin lähettänyt uskollisen Felicen Roomaan hoitamaan sikäläisiä asioitani, ja neljäntoista päivän kuluttua tuntien itseni hiukan paremmaksi, vaikka en voinutkaan vielä kävellä – annoin kantaa itseni Palazzo Mediciin ja istuuduin terassille odottamaan herttuan ohimenoa. Moni hovissa oleva ystäväni tuli minua puhuttelemaan ihmetellen, että tulin herttuan luokse, ennen kuin olin terve. Kaikki he katsoivat minua ihmetellen, ei sen vuoksi, että he olivat luulleet minun kuolleen, vaan sen vuoksi, että olin ruumiin näköinen. Kerroin nyt heille siitä alhaisesta panettelusta, jonka alaiseksi olin joutunut, ja selitin heille, etten voinut elää enkä kuolla, ennen kuin olin puhdistautunut tästä häpeästä ja saanut paljastetuksi petturin. Silloin astui Agostino, herttuan räätäli, esiin ja sanoi: "Ellet tahdo muuta tietää, niin sen saat pian kuulla." Samassa kulki ylempänä mainittu maalari Giorgio Vasari ohi; silloin sanoi Agostino: "Tuossa on sinun panettelijasi; nyt voit itse ottaa selvän asiasta." Kiivaasti, vaikka kyvyttömänä nousemaan paikaltani kysyin Giorgiolta, oliko se totta. Tämä kielsi milloinkaan puhuneensa sellaista. Mestari Agostino sanoi: "Sinä turmanlintu, etkö tiedä, että minä varmasti tiedän sen?" Giorgio Vasari kielsi yhä ja poistui kiireesti. Jonkin ajan kuluttua tuli herttua; annoin nostaa itseni ylös hänen eteensä, ja hän pysähtyi. Sanoin hänelle tulleeni tänne vain puhdistuakseni. Herttua katseli minua ja ihmetteli, että minä todellakin olin elossa. Sitten hän käski minun vain pysyä kunnon miehenä ja toivotti parantumistani.
Palattuani kotiin tuli Niccolo da Monte Aguto minua tervehtimään sanoen minun nyt välttäneen mitä suurimman vaaran. Hän oli nähnyt onnettomuuteni kirjoitettuna muuttumattomalla musteella. Nyt minun pitäisi koettaa pian parantua ja sitten Jumalan avulla heti poistua täältä, sillä kaiken takana oli mahtava herra, joka voi tuottaa minulle paljonkin vahinkoa. Sitten hän sanoi: "Ole varuillasi!" ja lisäsi: "Mitä pahaa olet mahtanutkaan tehdä tuolle vehkeilijälle, Ottaviano dei Medicille?" Sanoin, etten milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin hän oli tehnyt minulle. Kerroin jutun rahoista, ja hän sanoi: "Lähde täältä Jumalan nimessä ja niin pian kuin mahdollista! Ole rauhassa, sinun puolestasi, kyllä kostetaan, ennen kuin arvaatkaan."
Hoidin terveyttäni, neuvoin Pietro Paololle, miten hänen tuli menetellä rahojen painimien valmistuksessa, ja palasin sitten Roomaan puhumatta sen enempää herttuan kuin muidenkaan kanssa.
Palattuani Roomaan huvittelin aluksi ystävieni kanssa ja aloin sitten valmistaa herttuan mitalia; muutamassa päivässä olin kaivertanut pään teräkseen. Tämä oli tällä alalla kauneimpia töitä, mitä olin tehnyt. Vähintään kerran päivässä tuli eräs ontuva mies, messer Francesco Soderini, luokseni, ja nähdessään työni hän yhä uudelleen toisti: "Voi sinua, aikomuksesi on siis todellakin ikuistaa tämä kirottu itsevaltias! Tämä oivallinen työsi osoittaa, että olet hänen ystävänsä ja meidän katkera vihollisemme. Eivätkö sekä paavi että hän ole aikoneet jo kaksi kertaa hirttää sinua syyttä? Nämä olivat isä ja poika. Varo nyt Pyhää Henkeä!" Sillä yhä oltiin siinä uskossa, että herttua Alessandro oli paavi Clemensin poika. Messer Francesco vannoi ottavansa, jos mahdollista, pois mitalin painimet. Vastasin, että oli hyvä, kun sen sain kuulla, jotta voin suojella niitä niin, ettei hän enää milloinkaan saisi niitä nähdä. Lähetin sanan Firenzeen, että pyydettäisiin Lorenzinoa lähettämään minulle mitalin takakuvan piirustus. Niccolo da Monte Aguto vastasi minulle kirjeessä puhuneensa tästä narrimaiselle, hermosairaalle Lorenzinolle, joka oli hänelle sanonut yötä päivää ajattelevansa vain tätä asiaa ja luvannut sen aivan pian lähettää. Ystäväni kehoitti minua kaivertamaan myöskin takakuvan oman mieleni mukaan ja viemään rohkeasti sen herttualle, niin pian kuin se oli valmis. Tein siis piirustuksen mitalin takakuvaksi ja työskentelin ahkerasti. Mutta koska en vielä ollut täydellisesti toipunut vaikeasta taudistani, kävin huvikseni metsästämässä rakkaan Feliceni kanssa, joka oikeastaan ei ymmärtänyt mitään taiteesta, mutta jota yleisesti pidettiin etevänä mestarina, koska aina olimme yhdessä. Hän oli hyvin iloluontoinen, ja me nauroimme usein hänen saavuttamalleen suurelle maineelle. Koska hänen nimensä oli Felice Guadagni – sana guadagni merkitsee ansaita – hän sanoi: "Minun pitäisi kutsua itseäni Felice Guadagni-poco (ansaitsee vähän), ellette te olisi auttanut minua näin suureen maineeseen, että voin kutsua itseäni Guadagni-assai (ansaitsee jotenkin paljon)." Vastasin, että oli olemassa kaksi ansaitsemistapaa: saattoi ansaita itselleen ja toisille; hän oli minun käsitykseni mukaan paljon kehuttavampi jälkimmäisessä tavassa, sillä hän oli pelastanut minun elämäni. Niin puhelimme ja laskimme leikkiä usein, varsinkin eräänä loppiaispäivänä ollessamme taas metsästämässä. Olin ampunut paljon ja olisin taas tullut hyvin sairaaksi, sillä hakiessani illalla ampumaani sorsaa suosta täyttyi toinen saappaani vedellä ja kylmästä olisi jalkani aivan kangistunut, ellen olisi täyttänyt saapastani sorsanhöyhenillä.
Ratsastimme takaisin Roomaan. Oli jo yö. Noustessamme eräälle kukkulalle ja katsahtaessamme siihen suuntaan, missä Firenze oli, huudahdimme molemmat yhtaikaa: "Oi, taivaan Jumala, mikä on tuo merkki Firenzen yläpuolella?" Taivaalla näkyi pitkä tuliviiva, joka säkenöi ja levitti voimakasta valoa. Sanoin Felicelle: "Huomenna saamme varmaan kuulla jotakin ihmeellistä tapahtuneen Firenzessä." Saavuimme Roomaan pilkkosen pimeässä. Söin illallista muutamien ystävien kanssa; kerroin heille metsästysseikkailuni ja puhuin myöskin tuosta taivaalla olleesta näystä. "Mitä ihmettä se merkitsee?" he sanoivat. "Jotakin tärkeätä on tapahtunut Firenzessä", vastasin.
Seuraavana päivänä tuli tieto herttua Alessandron kuolemasta, ja ystäväni sanoivat: "Olit oikeassa, jotakin erikoista oli todellakin tapahtunut Firenzessä." Nyt tuli messer Francesco Soderini lönkytellen muulillaan, nauraen kuin mieletön ja sanoi: "Siinä on nyt sinulle alhaisesta itsevaltiaasta mitalin takakuva, jonka Lorenzinosi oli sinulle luvannut! Sinä tahdoit ikuistaa herttuat, mutta me emme välitä herttuoista." Ja hän alkoi pilkata minua, aivan kuin minä olisin ollut sen puolueen johtajia, joka valitsee herttuat. Nyt saapui vielä eräs suuripäinen Bacchio Bettini ja sanoi: "Nyt me olemme ottaneet sinulta herttuasi, jonka aioit ikuistaa!" Kyllästyin lopulta kuuntelemaan näitä haukkumisia ja sanoin: "Te pässinpäät, minä olen köyhä kultaseppä, joka teen työtä sille, joka minulle maksaa, ja te haukutte minua kuin niitäkin puolueenjohtajaa. En moiti teidän entisyyttänne, saituuttanne, typeryyttänne enkä kelvottomuuttanne, mutta sen verran kuitenkin sanon teille ilkkumisestanne, että korkeintaan kahden tai kolmen päivän kuluttua on teillä uusi herttua, ehkä entistä paljon parempi."
Kahden päivän perästä tuli Bettini työhuoneeseeni ja sanoi: "On turhaa tuhlata rahaa pikaläheteille, sillä sinä tiedät kaiken jo ennen tapahtumistakin. Mikä henki sen sinulle sanoo?" Ja hän kertoi, että Cosimo dei Medici, signor Giovannin poika, oli tullut herttuaksi vaikkakin määrätyin ehdoin, jotka estäisivät häntä liiaksi omin päin hallitsemasta. Nyt oli minun vuoroni nauraa heille, ja sanoin: "Firenzen porvarit ovat asettaneet nuoren miehen tulisen ratsun satulaan ja antaneet hänelle ohjakset käteen; sitten he ovat vieneet hänet kauniille niitylle, jossa on kukkia, hedelmiä ynnä muita ihanuuksia ja ovat sanoneet, ettei hän saa astua määrätyn rajan yli. Sanokaa te minulle, kuka estää häntä menemästä yli rajan, jos hän tahtoo mennä? Voiko asettaa lakia sille, joka on lakien herra?" Sitten he jättivät minut rauhaan eivätkä vaivanneet minua enempää.
Pysyttelin vielä varovaisesti työhuoneessani; johdin muutamia töitäni työskennellen vain jonkin hetken päivässä, sillä en ollut vielä täysin toipunut vaikean sairauteni jälkeen. Näihin aikoihin keisari palasi nyt voitokkaana sotaretkeltään Tunisista, ja paavi lähetti hakemaan minua neuvotellakseen kanssani, minkä arvokkaan lahjan hän voisi antaa keisarille. Vastasin, että mielestäni oli sopivinta antaa hänen majesteetilleen kultaristi Kristuskuvineen, mihin minulla jo oli ornamentit melkein valmiina; siitä koituisi sekä hänen pyhyydelleen että minulle suurta kunniaa. Olin jo tehnyt kullasta kolme noin kädenleveyden korkuista kohokuvaa, nimittäin Uskon, Toivon ja Rakkauden, samat, jotka olin tehnyt paavi Clemensin pikariin. Tein vahaluonnoksen muuhun osaan, sekä jalustaan että Kristuskuvaan, ja näytin sen paaville, joka oli hyvin tyytyväinen. Ennen kuin poistuin hänen pyhyytensä luota, olimme sopineet kaikesta, mitä oli tehtävä, ja myöskin olimme sopineet hinnasta. Kello oli jo kymmenen illalla, ja paavi oli käskenyt Latino Giovenalen jättää minulle rahat seuraavana aamuna.
Messer Latino, joka halusi tyrkyttää paaville omia päähänpistojaan, aikoi tehdä tyhjiksi kaikki meidän sopimuksemme. Seuraavana aamuna, tullessani rahoja hakemaan, hän sanoi tyhmään tapaansa: "Meidän tehtävämme on aiheen antaminen, teidän vain työn suorittaminen. Ennen kuin lähdin paavin luota illalla, olimme ajatelleet jotakin paljon parempaa." En antanut hänen puhua loppuun, vaan keskeytin hänet: "Ette te eikä paavi voi ajatella mitään, joka olisi Kristuksen kuvaa parempi; mutta jatkakaa nyt hovilaverteluanne!" Suuttuneena ja sanomatta enää sanaakaan hän meni matkaansa ja koetti saada työni siirretyksi jollekin toiselle kultasepälle. Mutta paavi ei suostunut hänen ehdotuksiinsa, vaan lähetti hakemaan minua. Hän sanoi, että minä olin kyllä oikeassa, mutta että he tahtoivat tänä lahjana antaa mitä hienoimmilla miniatyyrimaalauksilla koristetun Madonna-kirjan, jonka miniatyyrien maalauttaminen oli maksanut kardinaali di Medicille enemmän kuin kaksituhatta skudoa: tämä oli ehdotettu sopivaksi lahjaksi keisarinnalle. Keisarille annettaisiin minun ehdottamani lahja, joka todellakin oli hänelle kyllin arvokas; sen valmistaminen vaati enemmän aikaa, joten, se ei ehtisi ajoissa valmistua, koska keisari saapuisi Roomaan jo kuuden viikon kuluttua. Tämän kirjan kannet hän tahtoi teettää kullasta ja koristuttaa mitä runsaimmin jalokivillä. Saatuani sekä jalokivet että kullan ryhdyin heti työhön ja olin niin uuttera, että sain sen valmiiksi muutamissa päivissä. Paavi oli sen kauneudesta aivan ihmeissään eikä tiennyt, miten voisi kyllin osoittaa ihastustaan. Sitten sovimme siitäkin, ettei Giovenalle-roisto enää saanut tulla minun tielleni.
Keisarin saapuessa oli minun työni melkein valmis. Hänen kunniakseen oli rakennettu monta mitä ihmeellisintä riemuporttia; ja hänen tulonsa Roomaan oli mitä loistavin, mutta siitä kertokoot muut, minä kerron vain siitä, mikä koskee minua. Heti tultuaan keisari lahjoitti paaville ihanan timantin, jonka hän oli ostanut kahdellatoistatuhannella skudolla. Paavi jätti heti timantin minulle ja antoi tehtäväkseni kehystää sen hänen pyhyytensä sormeen sopivaan sormukseen, mutta ensin hän halusi nähdä Madonna-kirjan. Tuotuani kirjan hänelle nähtäväksi hän oli siihen hyvin tyytyväinen, ja hän neuvotteli kanssani, minkä pätevän syyn keksimme siihen, että työ annettiin keisarille keskentekoisena. Vastasin, että sairauteni oli kyllin pätevä syy ja että kun hänen majesteettinsa näkisi, miten kalpea ja laiha olin, niin hän kyllä uskoisi siihen. Paavi vastasi hyväksyvänsä tämän, mutta sanoi, että minun pitäisi lisätä hänen pyhyytensä puolesta, antaessani kirjaa, antavani samalla itseni, ja hän lausui minulle sanat, jotka minun piti esittää keisarille. Toistin ne heti ja kysyin, miellyttivätkö ne häntä. Hän vastasi: "Aivan erinomaisesti, jos vain rohkenet puhua keisarille, niinkuin nyt minulle." Silloin sanoin uskaltavani paremminkin puhua keisarille, joka oli pukeutunut niinkuin minäkin; silloinhan tunsin puhuvani kaltaiselleni henkilölle. Toista oli puhua hänen pyhyydelleen, joka oli minulle kuin korkeampi olento sekä papillisen asunsa että päätään ympäröivän sädekehän kuin myöskin kunnianarvoisan ikänsä vuoksi. Tämä kaikki teki minuun toki paljon valtavamman vaikutuksen kuin itse keisari. Paavi vastasi: "Mene, Benvenutoni, sinä olet merkillinen ihminen. Ole meille kunniaksi, sitä et tule katumaan."
Paavi oli valinnut keisarille lahjaksi kaksi turkkilaista hevosta, jotka olivat olleet Clemens VII:n; ne olivat kristikunnan kauneimmat. Hän antoi kamariherra messer Duranten toimeksi viedä nämä molemmat hevoset palatsin edustalle ja siellä lahjoittaa ne keisarille, määräten myöskin mitä hänen piti sanoa. Menimme sinne yhdessä – ja pian seisoimme keisarin edessä. Talutettiinpa molemmat ratsut esiin, ja nämä jalot elukat astelivat niin majesteetillisen ja uljaan näköisinä, että niin keisari kuin hänen seurueensa ihmettelivät. Tällöin astui messer Durante esiin, ja yritellessään ylen kömpelösti soperrella oppimiaan sanoja hän sekaantui niin auttamattomasti puheessaan, ettei moista ole kuultu; olipa keisarikin vähällä purskahtaa nauruun. Sillä välin minä olin paljastanut työni ja nähdessäni keisarin jo luovan katseensa minuun astuin nopeasti esiin sanoen: "Armollinen Majesteetti, Hänen Pyhyytensä Paavi Paavali III lähettää Teidän Majesteetillenne tämän Madonnakirjan, joka on käsin kirjoitettu ja alallaan taitavimpien mestarien maalaama. Komeat, jalokivien koristamat kultakannet ovat keskeneräiset minun sairauteni vuoksi. Sen vuoksi Hänen Pyhyytensä lahjoittaa Teidän Majesteetillenne myöskin minut kirjan kera, jotta valmistaisin sen Teidän Majesteettinne palveluksessa, niinkuin kaiken muunkin, minkä te käskette minun tehdä; koko elämäni palvelen Teidän Majesteettianne." Keisari vastasi: "Kirja miellyttää minua niinkuin tekin, mutta toivon teidän valmistavan sen minulle täällä Roomassa ollessani. Kun se on valmis ja te olette terve, tulkaa tuomaan se minulle."
Keskustellessaan näin kanssani keisari puhutteli minua nimeltä, mitä suuresti ihmettelin, sillä kukaan ei ollut maininnut minun nimeäni hänelle. Hän kertoi nähneensä paavin pluviaalin, jonka ihanat vartalokuvat olivat minun tekemiäni. Näin me jatkoimme keskustelua noin puolen tuntia puhellen taiteesta ja muista miellyttävistä asioista. Ja koska mielestäni olin suoriutunut tehtävästäni paljon kunniakkaammin kuin olin luvannutkaan, katsoin parhaaksi keskustelun hetkeksi katketessa kumartaa ja poistua. Keisari oli sanonut: "Maksakaa heti Benvenutolle viisisataa kultaskudoa." Kun sitten rahojen tuoja kysyi, missä voisi tavata sen paavin miehistä, joka oli puhunut keisarin kanssa, astuikin Durante-roisto esiin ja anasti nuo minun viisisataa kultarahaani. Valitin heti paaville, joka käski minun pysyä tyynenä. Hän tiesi, miten erinomaisesti olin suoriutunut puhuessani keisarille, ja rahoista saisin joka tapauksessa oman osani.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kehystää Paavali III:lle timantin sormukseen. Kuulee paavin
salaisen keskustelun markiisi di Guoston kanssa. Saa valmiiksi
Kaarle V:lle annettavan kirjan kannet. Päättää lähteä Ranskaan;
riitaantuu oppipoikansa Ascanion kanssa.Palattuani työhuoneeseeni ryhdyin mitä huolellisimmin kehystämään timanttia sormukseen. Mutta paavi lähetti luokseni neljä Rooman etevintä jalokiviseppää, sillä hänelle oli kerrottu, että maailman taitavin jalokiviseppä mestari Miliano Targhetta Veneziano, oli kehystänyt tämän kiven tätä aikaisemmin, ja koska tämä timantti oli hyvin hauras, täytyi sitä käsitellä mitä huolellisimmin. Otin vastaan rakastettavasti nämä neljä jalokiviseppää, joista eräs, milanolainen Gaio, oli maailman itserakkain olio, joka luuli parhaiten ymmärtävänsä juuri sen, mitä vähiten ymmärsi; toiset olivat vaatimattomia, eteviä miehiä. Tämä Gaio alkoi heti ylinnä muita puhua: "Säilytä vain Milianon väritys, sillä sille sinä voit huoletta kohottaa barettiasi. Timantin värittäminen on vaikeinta ja jännittävintä jalokivisepän ammatissa. Miliano on maailman paras kultaseppä, samaten tämä on maailman vaikeimmin käsiteltävä timantti." Vastasin, että minulle oli sitäkin suurempi kunnia kilpailla niin etevän miehen kanssa. Käännyttyäni toisten jalokiviseppien puoleen sanoin: "Kas, tässä säilytän Milianon värityksen; koetan nyt, voisinko tehdä vieläkin paremman; jos se ei onnistu minulta, niin palautan tämän." Typerä Gaio lupasi mielihyvin kohottaa barettiansa minulle, jos yritykseni onnistuisi. Poistuin mitä kiireimmin värityksiäni valmistamaan.
Timantti oli tosiaankin mitä vaikeimmin käsiteltävä, ja tämä Milianon väritys oli erittäin taidokkaasti tehty; mutta se ei minua peloittanut. Jännitin koko tarmoni, ja minun onnistui todellakin ylittää se. Koska nyt arvelin voittaneeni edeltäjäni, niin yritinpä itsenikin voittaa ja päätin tehdä uusin keinoin värityksen, joka olisi vieläkin parempi. Sitten lähetin hakemaan jalokivisepät ja kiinnitin timantin ensin Milianon, sitten omaan väritykseeni. Taitavin heistä, Raffaello dei Moro, otti timantin käteensä ja sanoi Gaiolle: "Benvenuto on ylittänyt Milianon värityksen." Gaio, joka ei uskonut tätä, otti timantin käteensä ja sanoi: "Kivi on nyt enemmän kuin kaksituhatta tukaattia kalliimpi kuin Milianon värityksessä." Silloin sanoin: "Koska olen voinut voittaa Milianon, niin katsokaamme, voinko voittaa oman itseni!" Pyydettyäni heitä odottamaan silmänräpäyksen verran poistuin parvekkeelleni, asetin timantin alle toisen värityksen ja toin sen jalokiviseppien nähtäväksi. Heti Gaio sanoi: "Tämän ihmeellisempää en ole nähnyt koko elämässäni. Kivi on nyt enemmän kuin kahdeksantoistatuhannen skudon arvoinen; äsken se arvioitiin tuskin kahdeksitoistatuhanneksi." Toiset kultasepät kääntyivät nyt Gaion puoleen sanoen: "Benvenuto on meidän ammatillemme kunniaksi, ja meidän täytyy nostaa lakkia sekä hänelle että hänen väritystaidolleen." Gaio sanoi silloin: "Menen sanomaan paaville, että hänen on maksettava tuhat skudoa kullassa tämän timantin kehystyksestä." Hän juoksi todellakin heti paavin luokse kertomaan tälle kaiken, minkä vuoksi paavi lähetti sinä päivänä kolme eri kertaa katsomaan, oliko sormus valmis.
Kello yhdentoista aikaan illalla vein sormuksen paaville. Koska minulla oli vapaa pääsy linnaan, koroitin aivan varovasti oviverhoa ja näin paavin olevan siellä Guaston markiisin kanssa, joka näytti kiihkeästi pyytävän jotakin, mihin paavi ei näyttänyt haluavansa suostua, ja kuulin hänen sanovan: "En voi, sillä tahdon pysyä puolueettomana." Aikomukseni oli vetäytyä nopeasti pois, mutta paavi itse kutsui minua, minkä vuoksi heti kiiruhdin hänen luokseen kaunis timantti kädessäni; paavi vei minut syrjään, ja markiisi vetäytyi etemmäksi. Katsellessaan timanttia paavi sanoi minulle: "Benvenuto, puhele minulle jotakin, joka kuulostaa tärkeältä; älä lakkaa, ennen kuin markiisi on poistunut huoneesta." Hän alkoi kävellä edestakaisin. Asia huvitti minua ja aloin puhella paaville siitä, miten olin kiinnittänyt timantin. Markiisi seisoi edempänä nojautuen erääseen seinäkudokseen ja muutellen lakkaamatta jalkojensa asentoa. Minä taas olin niin innostunut sisällysrikkaasta puheenaiheestani, että olisin voinut jatkaa sitä vaikka kolme tuntia. Paavi kuunteli esitystäni niin kiinnostuneena, että hän unohti markiisin läsnäolon tuottaman harmin. Olin sekoittanut esitelmääni tarpeellisen määrän taidefilosofiaa ja olin pitänyt puhettani jo tunnin verran. Lopulta markiisi väsyi sitä kuulemaan ja poistui harmistuneena. Paavi alkoi silloin minua ylenmäärin ylistellä ja sanoi: "Odota, Benvenuto, kyllä annan sinulle avuistasi paremman palkan kuin nuo Gaion ehdottamat tuhat skudoa."
Lähdettyäni paavi oli kiitellyt minua palvelijoilleen, joiden joukossa oli myöskin Latino Juvinale, josta jo aikaisemmin olen puhunut. Tämä, josta oli tullut julkinen viholliseni, yritti kaikin keinoin vahingoittaa minua, ja kuultuaan paavin puhuvan minusta erikoisen innokkaasti hän sanoi: "Ei ole epäilystäkään siitä, että Benvenuto on erittäin kyvykäs, ja onhan luonnollista, että kukin kiittää omia maanmiehiään, mutta hänen pitäisi tietää, miten hän puhuu paavista. Hän on sanonut, että Clemens VII oli kaunein ruhtinas, mikä milloinkaan on elänyt, ja myöskin kyvykkäin, vaikka häntä ei onni suosinut. Hän väittää Teidän Pyhyydestänne aivan päinvastaista, että kruunu rumentaa teitä, että te olette kuin olkikupo vaatteet yllä ja että kaikki, mitä saatte aikaan, johtuu vain hyvästä onnestanne." Hän osasi sanoa tämän kaiken niin vakuuttavasti, että se teki voimakkaan vaikutuksen, ja paavi uskoi kaiken, vaikka minä en ollut sellaista puhunut enkä ajatellutkaan. Jos paavi olisi iljennyt, hän olisi kyllä osoittanut minulle vihaansa, mutta viisaana miehenä hän oli nauravinaan koko asialle; ei mikään kuitenkaan estänyt häntä kohdistamasta sammumatonta vihaansa minua kohtaan. Sen pian huomasinkin, sillä minua ei päästetty enää hänen luokseen yhtä helposti kuin ennen, vaan päinvastoin mitä suurimpien vaikeuksien jälkeen. Ja koska minulla oli monen vuoden kokemus olosuhteista tässä hovissa, ymmärsin jonkun panetelleen minua. Koetin kautta rantain ottaa selvää asian alkuunpanijasta ja sainkin tietää kaiken muun, paitsi syyllisen nimeä. Jos vain olisin saanut tietää, kuka oli panettelija, olisin kyllä kostanut hänelle keppikaupalla.
Yrittelin kirjani valmistamista ja saatuani sen valmiiksi vein sen paaville, joka ei voinut olla sitä kehumatta. Pyysin häntä lähettämään minut viemään sen keisarille, niinkuin hän oli luvannut. Paavi vastasi toimivansa, kuten parhaaksi näki, ja sanoi minun tehneen sen, mikä minulle kuului. Hän käski maksaa minulle hyvästi. Näistä enemmän kuin kahden kuukauden töistäni sain viisisataa kultarahaa; sataviisikymmentä skudoa maksettiin minulle timantista eikä enempää; jäännös oli siis tämän kirjan tekopalkka, jonka työn arvioin vähintään tuhanneksi. Otin minkä sain ja päätin kääntää selkäni Roomalle. Paavi lähetti sisarenpoikansa signor Sforzan viemään kirjan keisarille, joka oli sitä kiitellyt ja kysellyt minua. Nuori signor Sforza oli sanonut, kuten häntä oli opastettu, etten ollut sairauteni vuoksi voinut tulla. Sen kaiken sain myöhemmin kuulla.
Aloin nyt varustautua lähteäkseni tällä kertaa Ranskaan. Olisin halusta lähtenyt yksin, mutta en voinut, kun palveluksessani oli Ascanio-niminen nuorukainen... Hän oli aivan nuori ja oli paras palvelija mitä ajatella voi. Hän oli sitä ennen palvellut eräällä Francesco-nimisellä espanjalaisella kultasepällä. Kun en halunnut joutua riitaan tuon espanjalaisen kanssa, sanoin Ascaniolle: "En huoli sinua palvelukseeni, etten pahoittaisi mestarisi mieltä." Hän sai mestarinsa kirjoittamaan minulle kuitin, että sain ottaa hänet vapaasti mukaani. Hän oli ollut luonani monta kuukautta. Hän oli laiha ja kalpea, ja me kutsuimme häntä "pikku-ukoksi". Olisi todella voinut uskoa häntä ukoksi, sillä hän teki työnsä erinomaisesti; hän oli harvinaisen viisas, niin ettei olisi uskonut häntä kolmetoistavuotiaaksi. Minun luonani hän pian vahvistui, ja hänestä tuli Rooman kaunein nuorukainen. Hän ei ollut ainoastaan hyvä palvelija, vaan hän kehittyi myöskin taitavaksi ammatissani; minä rakastin häntä kuin omaa poikaani ja annoin hänen kulkea pukeutuneena, ikäänkuin hän olisi ollutkin minun poikani. Huomatessaan näin menestyvänsä poika katsoi itselleen suureksi onneksi, että oli joutunut minun luokseni. Hän kävi usein kiittämässä entistä isäntäänsä, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä; mutta koska tällä hänen isännällään oli kaunis, nuori vaimo, sanoi tämä: "Veitikka, mitä olet tehnyt, kun olet tullut noin kauniiksi?" Ascanio vastasi hänelle: "Madonna Francesca, minun mestarini on tehnyt minut näin kauniiksi ja vielä enemmänkin: näin hyväksi." Tätä ilkiötä harmitti kovin Ascanion puhe, ja koska hän ei ollut mikään siveä nainen, hän alkoi lähennellä poikaa tavalla, joka ei ainakaan ollut kunniallista. Senpä vuoksi huomasinkin pojan alkavan käydä siellä entisen emäntänsä luona useammin kuin oli tarpeellista.
Eräänä päivänä Ascanio oli pahoinpidellyt erästä oppipoikaani, joka kotiin tullessani itkien kertoi siitä sanoen Ascanion tehneen sen aivan aiheettomasti. Silloinpa sanoin Ascaniolle: "Et syystä etkä syyttä milloinkaan saa lyödä ketään minun talossani, sillä muuten saat tuntea, miten minä keppiä käytän." Hän vastasi minulle nenäkkäästi; silloin hyökkäsin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle nyrkiniskuja ja potkuja, niin ettei hän ikinä ollut saanut pahempaa kuritusta. Heti päästyään irti käsistäni hän hyökkäsi ulos ilman lakkia ja takkia, enkä minä kahteen päivään tiennyt hänestä mitään enkä välittänyt ottaa edes selkoa siitä missä hän oli. Pari päivää sen jälkeen tuli luokseni eräs hyvin miellyttävä espanjalainen aatelismies nimeltä Don Diego. Olin valmistanut hänelle pari työtä, niin että olimme jotenkin hyviä ystäviä. Hän kertoi minulle Ascanion palanneen entisen isäntänsä luokse, ja hän kysyi, suostuisinko antamaan pojalle takaisin lakin ja takin, jotka olin antanut hänelle. Vastasin mestari Francescon käyttäytyneen sopimattomasti ottaessaan pojan luokseen. Jos hän olisi heti ilmoittanut Ascanion olevan heidän luonaan, olisin mielelläni suostunut siihen, mutta kun hän oli pitänyt poikaa luonaan kaksi päivää siitä minulle mitään ilmoittamatta, en voinut suostua hänen jäämiseensä sinne; he saisivat varoa itseään, jos saisin nähdä hänet heidän luonaan. Kaiken tämän don Diego kertoi heille, mutta Francesco vain nauroi uhkauksilleni.
Pari päivää sen jälkeen näin Ascanion näpertelevän jotakin kultalankatyötä mestarinsa vieressä. Ohitse kulkiessani Ascanio tervehti minua, mutta hänen mestarinsa näytti haluavan pilkata minua. Hän lähetti don Diegon sanomaan minulle, että sain, jos halusin, lähettää Ascaniolle hänelle lahjoittamani vaatteet. Mutta vaikka en tahtoisi sitä tehdä, niin ei Ascaniolta vaatteita puuttuisi. Sanoin don Diegolle: "Te olette miellyttävä ja kunnon mies, mutta tämä Francesco on aivan teidän vastakohtanne, sillä hän on häpeämätön lurjus. Sanokaa hänelle, että ellei hän ennen iltasoittoa tuo Ascaniota takaisin tänne työhuoneeseeni, lyön hänet kuoliaaksi, ja sanokaa Ascaniolle, että ellei hän ennen samaa pyhää hetkeä poistu sieltä, käy hänen yhtä huonosti." Don Diego ei vastannut mitään, vaan ärsytti Francescoa, siinä määrin, ettei tämä tiennyt, mihin ryhtyisi. Ascanio oli sillä aikaa mennyt tapaamaan isäänsä, joka oli tullut Roomaan Tagliacozzosta, mistä hän oli kotoisin. Saatuaan kuulla riidasta kehoitti hänkin Francescoa lähettämään Ascanion minun luokseni. Francesco sanoi Ascaniolle: "Mene sitten, ja menköön isäsi sinun kanssasi!" Don Diego sanoi: "Pelkään pahinta; sinähän tiedät paremmin kuin minä, minkälainen Benvenuto on. Viekää poika takaisin, ja minä tulen sinun mukaasi."
Olin sillä aikaa suorittanut valmistukseni kotona. Astelin edestakaisin työhuoneessani ja odottelin iltamessun soittoa varmasti päättäen ryhtyä elämäni kaameimpaan tekoon. Pian saapuivatkin Don Diego, Francesco ja Ascanio mukanaan Ascanion isä, jota minä en tuntenut. Ascanion astuessa luokseni loin häneen murhaavan katseen, ja Francesco virkkoi aivan kalpeana: "Tässä on Ascanio, joka oli luonani, enkä ajatellut pahoittaa teidän mieltänne." Ascanio sanoi kunnioittavasti: "Hyvä mestari, antakaa minulle anteeksi; olen valmis tekemään kaiken, minkä te käskette." Silloin sanoin: "Oletko tullut minun luokseni ollaksesi täällä sovitun ajan?" "Olen", sanoi hän, "enkä enää milloinkaan poistu luotanne." Käännyin sen oppipojan puoleen, jota hän oli lyönyt, ja käskin hänen tuoda vaatteet. "Tässä saat vaatteesi", sanoin Ascaniolle, "ja samalla kertaa saat vapautesi; mene minne haluat!" Don Diego hämmästyi tästä kovin, sillä aivan toista hän oli odottanut. Ascanio ja hänen isänsä pyysivät yhdessä minua antamaan anteeksi ja ottamaan hänet takaisin. Kysyin, kuka tämä mies oli, joka puhui hänen puolestaan, ja hän sanoi olevansa pojan isä. Silloin sanoin monien rukousten jälkeen: "Koska olette hänen isänsä, niin teidän rakkautenne tähden annan hänelle anteeksi."
KAHDESKYMMENES LUKU.
Toisena päivänä huhtikuuta lähtee Roomasta matkalle Ranskaa
kohti, mukanaan oppipoikansa Girolamo Perugino sekä Ascanio.
Alkaa Padovassa tehdä mitalia Pietro Bembolle, joka antaa hänelle
kolme hevosta. Matka Sveitsiin. Hauska seikkailu pikalähetti
Busbacan kanssa. On joutua vaaraan Wallenstedtin ja Wesserin
välisellä järvellä. Jatkaa kertomalla, miten he pelastuivat
hukkumasta. Saapuivat kesäkuussa Ranskaan.Kuten jo aikaisemmin mainitsin, olin päättänyt matkustaa Ranskaan. Huomatessani, ettei paavi enää ollut minulle yhtä suosiollinen kuin aikaisemmin ja koska pelkäsin silloisten vallassaolijoiden tekevän oloni vieläkin tukalammaksi, olin päättänyt lähteä etsimään toista maata katsoakseni, olisiko minulla siellä parempi onni; ja olisinpa mieluummin lähtenyt matkalle yksinäni. Kun eräänä iltana olin päättänyt matkustaa seuraavana aamuna, pyysin uskollista Feliceä säilyttämään tavarani siksi, kunnes palaisin, mutta ellen palaisi, pitämään kaikki omanaan. Minulla oli eräs Perugiasta kotoisin oleva oppipoika, joka oli auttanut minua paavin työn valmistamisessa; hänelle olin maksanut hänen palkkansa ja vapauttanut hänet palveluksestani. Hän pyysi nyt päästä mukaani luvaten itse kustantaa matkansa. Jos saisin työtä Ranskan kuninkaalta, niin olisihan edullista ottaa mukaan joku italialaisistani, eikä kukaan tuntemistani apulaisista voinut olla minulle suuremmaksi avuksi kuin hän. Hän pyysi yhä innokkaammin, niin että lopulta suostuinkin ottamaan hänet mukaani hänen esittäminsä ehdoin. Ascanio, joka oli läsnä tätä puhuttaessa, sanoi puoleksi itkien: "Kun annoitte minulle anteeksi, lupasin jäädä teidän luoksenne koko elämäni ajaksi ja sen aionkin tehdä." Sanoin, etten tällä kertaa voinut ottaa häntä mukaani. Silloin poikaparka uhkasi seurata mukanani jalkaisin. Kun näin hänen todella aikovan pysyä päätöksessään, hankin hänellekin hevosen ja annoin hänelle yhden tavaramyttyni, joten minulla oli paljon enemmän mukanani kuin mitä alkuaan olin ajatellut.
Matkustin Roomasta Firenzeen, Firenzestä Bolognaan ja Bolognasta Venetsiaan, josta matkustin Paduaan. Siellä rakas ystäväni Albertaccio dei Bene haki minut majatalosta ja vei kotiinsa. Seuraavana päivänä menin tervehtimään Pietro Bemboa, joka ei silloin vielä ollut kardinaali. Tämä herra otti minut vastaan mitä ystävällisimmin sanoen Albertacciolle: "Toivon Benvenuton seurueineen jäävän tänne, olipa heitä sitten vaikka sata henkeä. Koska tekin haluatte pitää Benvenuton luonanne, niin saatte jäädä tänne, muussa tapauksessa en päästä Benvenutoa täältä."
Jäin siis sinne ja sain nauttia tämän erinomaisen miehen seurasta. Hän oli käskenyt järjestää minulle huoneen, joka olisi ollut liian komea kardinaalille, ja toivoi, että minä aina aterioiden aikana istuisin hänen vieressään. Keskustellessamme hän hienosti viittaili siihen suuntaan, että halusi minun tekevän hänen muotokuvansa. Minä, joka en mitään halunnut sen hartaammin, aloin heti muovailla sitä kotelossa olevaan hienoon vahaan. Ensimmäisenä päivänä tein sitä kaksi tuntia yhteen menoon saaden nuo nerokkaat kasvot niin hyvin kuvatuiksi, että hänen ylhäisyytensä aivan hämmästyi. Hän oli suuri kirjallisuuden ja runouden tuntija, mutta minun taiteestani hän ei ymmärtänyt vähääkään, joten hän luuli minun lopettaneen silloin, kun tuskin olin alkanutkaan, enkä minä tahtonut saada häntä ymmärtämään, että tarvittiin paljon aikaa, ennen kuin kuvasta tuli hyvä. Mutta päätin käyttää työhön niin paljon aikaa, kuin hänen kaltaisensa miehen arvo vaati, ja koska hänellä oli lyhyt parta venetsialaisten tapaan, oli minun hyvin vaikea saada päätä sellaiseksi, että se minua tyydytti. Lopultakin sain sen valmiiksi, ja teknillisesti katsoen se oli minusta parhaita töitäni. Mutta hän, koska hän ei ollenkaan ymmärtänyt näitä asioita, arveli minun voivan tehdä teräsmitalin kymmenessä tunnissa, koska olin voinut tehdä vahaluonnoksen kahdessa. Mutta nyt hän näki minun tarvitsevan siihen vähintään kaksisataa tuntia, ja sen vuoksi minä pyysin päästä lähtemään Ranskaan. Hän joutui hyvin hämilleen ja pyysi minua valmistamaan edes mitalin takakuvan: Pegasoksen myrttiseppelten ympäröimänä. Sen tein vahaan kolmessa tunnissa; siitä hän oli hyvin mielissään ja sanoi: "Tämä hevonen on minun mielestäni kymmenen kertaa vaikeampi tehdä kuin minun pääni, josta näitte niin paljon vaivaa. En käsitä missä tuo vaikeus piilee." Hän pyysi minun tekemään sen teräksestä sanoen: "Tehkää se minulle, sillä tiedän teidän tekevän sen nopeasti, jos vain tahdotte." Vastasin, etten voinut valmistaa sitä täällä, mutta että heti, kun saisin jostakin työpajan, sen varmasti valmistaisin. Sitten lähdin ostamaan kolme hevosta jatkaaksemme matkaa Ranskaan. Mutta hän piti salaa silmällä minun hankkeitani. Häntä pidettiin suuressa arvossa Paduassa. Kun minun piti maksaa hevoset, jotka maksoivat viisikymmentä tukaattia, sanoi näiden hevosten omistaja minulle: "Suuri mestari, lahjoitan teille nämä kolme hevosta." Vastasin: "Et sinä niitä minulle lahjoita, ja siltä, joka ne minulle lahjoittaa, en voi niitä vastaanottaa, koska minulla ei ole ollut tilaisuutta tehdä työtä hänelle." Kunnon mies väitti, että ellen ottaisi hänen hevosiaan, en saisi toisia koko Paduasta, joten minun olisi pakko kulkea jalkapatikassa. Menin jalon Pietro Bembon luo, joka ei ollut tietävinään mistään, ja hän pyysi mitä ystävällisimmin minua jäämään Paduaan. Koskapa olin ehdottomasti päättänyt matkustaa, oli minun pakko vastaanottaa hevoset; ja niillä me lähdimme matkaan.
Lähdimme maantietä Graubündenin kautta, koska muut tiet sodan vuoksi eivät olleet turvallisia. Ratsastimme yli Albavuorten ja Berninvuorten; oli toukokuun kahdeksas päivä, ja lunta oli hyvin paksulta. Mitä suurimmassa hengenvaarassa oltuamme pääsimme näiden molempien vuorten yli. Toiselle puolen päästyämme levähdimme seudulla, joka – jos oikein muistan – oli nimeltään Waldesta [Waldesta = Wallenstedt], ja asetuimme sinne yöksi. Yöllä saapui sinne eräs firenzeläinen pikalähetti, nimeltä Busbacca. Olin kuullut mainittavan tätä lähettiä kunnolliseksi ja taitavaksi alallaan enkä tiennyt hänen kepposillaan kokonaan menettäneen mainettaan. Kun hän näki minut majatalossa, hän kutsui minua nimeltä ja kertoi olevansa matkalla tärkeitä asioita toimittamaan Lyoniin sekä pyysi minulta lainaksi rahoja matkaa varten. Vastasin, ettei minulla ollut rahoja lainata, mutta että jos hän halusi matkustaa seurassani, niin maksaisin hänen matkakulunsa Lyoniin. Silloin tuo veijari alkoi itkeä ja liehakoida minua selitellen minulle, että köyhää pikalähettiä on autettava silloin, kun hän tärkeissä valtiontehtävissä joutuu pulaan. Vielä hän kehui kuljettavansa mukanaan arvoesineitä, jotka kuuluivat messer Filippo Strozzille [Filippo Strozzi värväili näihin aikoihin joukkoja Firenzeä vastaan, ollen siis Medicien vastustaja], ja näytti minulle pikarin nahkakoteloa kuiskaten minulle korvaan, että kotelossa oli hopeapikari, jossa oli jalokiviä monen tuhannen tukaatin arvosta sekä hyvin tärkeitä kirjeitä messer Filippo Strozzilta. Pyysin, että hän sallisi minun piilottaa nämä jalokivet hänen vaatteisiinsa, jossa ne olisivat varmemmassa tallessa kuin tuossa pikarissa; mutta hopeapikarin hän voisi antaa minulle; jos se olisi kymmenen tukaatin arvoinen, niin minä antaisin siitä kaksikymmentäviisi. Hän sanoi seuraavansa minua, koska ei ollut muutakaan keinoa, mutta hopeapikaria hän ei jättäisi kenellekään, koska katsoi sen epärehelliseksi teoksi. Siihen se asia jäi, ja lähdimme aamulla järvelle, joka on viidentoista penikulman pituinen. Nähdessäni tämän järven veneet pelästyin, sillä ne olivat kuusilaudoista, pienehköjä ja kapeahkoja ja ne olivat tervaamattomia; ja ellen olisi nähnyt neljän saksalaisen aatelismiehen neljä hevosta mukanaan astuvan tällaiseen samanlaiseen veneeseen, en ikinä olisi lähtenyt järvelle, vaan olisin mieluummin kääntynyt takaisin. Mutta nähdessäni toisten uhkarohkeuden arvelin, että ehkä saksalaisten veteen ei hukuta, niinkuin hukutaan meillä Italiassa.
Mutta molemmat matkatoverini sanoivat minulle: "Benvenuto, on vaarallista astua tuohon, jos nuo neljä hevosta ovat mukana." Vastasin: "Senkin pelkurit, ettekö näe, että nämä neljä aatelismiestä nousevat veneeseen ja ilakoiden lähtevät matkaan? Jos järvessä olisi viiniä veden asemesta, niin luulisin heidän ilomielin hukuttautuvan; mutta tiedän kyllä, ettei heillä ole halua hukuttautua enempää kuin meilläkään."
Tämä järvi oli viidentoista penikulman pituinen ja kolmen penikulman levyinen; toisella puolen oli hyvin jyrkkä vuorenseinä, ja toisella puolen ranta oli matala ja vihertävä. Kun olimme ehtineet noin neljän penikulman päähän, alkoi kovasti tuulla. Silloin soutajina olevat miehet pyysivät meitä soutamaan mukana, mihin ryhdyimmekin vähäksi aikaa. Koetin viittailla miehille, että he laskisivat meidät maihin toiselle puolen, mutta he väittivät sen mahdottomaksi, koska siellä oli matalaa ja vielä karejakin, joihin vene särkyisi, niin että kaikki hukkuisimme. Sitten he taas pyysivät meitä soutamaan ja huutelivat toisiaan avuksi. Huomatessani heidän olevan peloissaan järjestelin kuntoon hevoseni ohjakset ja tartuin päitsiin vasemmalla kädelläni. Hevoseni oli hyvin viisas, niinkuin ne usein ovat, ja näytti ymmärtävän aikomukseni, sillä olin kääntänyt sen pään viheriää nurmirantaa kohti ja tarkoitukseni oli antaa sen uida maihin ja itse istua sen selässä. Samassa silmänräpäyksessä suuri aalto löi yli venheen. Ascanio huusi: "Jumalan nimessä, isä, auttakaa minua!" ja hän aikoi kietoa käsivartensa minun ympärilleni. Vetäisin tikarini ja käskin apulaisteni tehdä, niinkuin heitä olin neuvonut, sillä hevoset kyllä pelastaisivat heidän henkensä, niinkuin minäkin toivoin omani avulla pelastuvani. Mutta sen, joka uskaltaisi tarrautua minuun kiinni, tappaisin. Tässä hengenvaarassa ollen kuljimme edelleen muutaman penikulman.
Saavuttuamme järven keskikohdalle löysimme matalan rannan, jolle voi nousta, ja näin myöskin noiden neljän saksalaiseni aatelismiehen nousseen siellä maihin. Aikoessamme seurata heidän esimerkkiään eivät venemiehet tahtoneet mitenkään siihen suostua. Silloin sanoin pojilleni: "Nyt on paras näyttää heille mihin kelpaamme. Paljastakaa miekkanne, ja pakotetaan heidät laskemaan meidät maihin!" Se onnistui meille vaivoin, sillä he tekivät voimakasta vastarintaa. Mutta maihin päästyämme saimme kiivetä kaksi penikulmaa ylös vuorenrinnettä, mikä oli työläämpää kuin nousta tikapuita pitkin. Minulla oli ylläni raskas panssaripaita, jalassa suuret saappaat ja kivääri kädessäni; lisäksi satoi kuin saavista kaataen. Nuo pahuksen saksalaiset aatelismiehet tekivät ihmeitä pienillä hevosillaan, mutta meidän omamme eivät pystyneet samaan. Olimme kuolla väsymyksestä ponnistellessamme vuorta ylös.
Ehdittyämme jonkin matkaa ylöspäin kompastui Ascanion ihana unkarilainen ratsu. Vähän alempana ratsasti kuriiri Busbacca, jolle Ascanio oli antanut keihäänsä kannettavaksi; kun nyt hevonen kaatui, ei tuo kirottu lähetti ollut kyllin nopea vetäisemään pois keihästä, vaan hevonen seivästyi siihen, ja keihäs tunkeutui kaulan läpi. Kun toinen seuralaisista riensi häntä auttamaan, luiskahti hänenkin hevosensa rinnettä alas järveen päin, mutta poika pelastui hennon oksan varaan. Sen hevosen satulapussissa olivat minun rahani sekä kaikki arvoesineeni. Käskin pojan ajatella vain henkensä pelastamista välittämättä hevosesta. Rinne oli toista penikulmaa syvä ja siltä kohtaa niin jyrkkä, että hevosen täytyi pudota suoraan järveen. Venemiehemme olivat pysähtyneet aivan tämän jyrkänteen alapuolella, joten hevosten, vieriessään alas, täytyi pudota heidän päälleen.
Seisoin etumaisena, ja siinä katselimme, miten hevonen kieriskeli yhä alaspäin. Arvelimme sen auttamattomasti joutuvan surman suuhun. Sanoin pojilleni: "Älkää olko huolissanne mistään! Pelastukaamme itse ja olkaamme kiitollisia taivaan Isälle kaikesta. Säälin vain tuota miesparkaa, Busbaccaa, jonka pikari sekä jalokivet olivat tuon hevosen satulasäkissä, muka turvallisemmassa tallessa. Niiden arvo lienee ollut joitakuita tuhansia tukaatteja; omaa osaani ei siellä ollut kuin pari sataa skudoa, enkä välitä niistä vähääkään, kunhan vain Jumala nyt armahtaa meitä."
Silloin Busbacca sanoi: "En välitä omastani, suren teidän tähtenne." Silloin minä sanoin: "Miksi suret minun ropojani etkä omia rikkauksiasi?" Siihen Busbacca virkkoi: "Sanonpa nyt teille Jumalan nimessä: tällaisella paikalla ja tällaisessa hädässä on puhuttava totta. Tiedän teidän rahojenne olleen skudoja ja oikeita, mutta minun pikarikoteloni, missä olin sanonut olevan paljon jalokiviä ja kirjeitä, onkin vain täynnä kaviaaria." Kuultuani tämän en voinut olla nauramatta; myöskin poikani nauroivat, mutta hän itki. Hevonen selviytyi kuitenkin tästä pälkäästä, silloin kun me jo olimme tuominneet sen menneeksi. Näin nauru taas elvytti voimiamme, ja me yritimme kiivetä vuorta ylös. Ne neljä saksalaista aatelismiestä, jotka olivat ehtineet tämän jyrkän vuoren huipulle ennen meitä, lähettivät muutamia miehiä avuksemme, niin että lopultakin saavuimme siellä olevaan erämaan majapaikkaan läpimärkinä, uupuneina ja nälkäisinä. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan, ja siellä me kuivasimme itsemme, tyydytimme nälkämme ja levähdimme; myöskin haavoittunutta hevosta hoidettiin erinäisillä yrteillä. Näitä yrttejä kasvoi runsaasti pensaikoissa, ja sanottiin, että jos niillä jatkuvasti pitää haavan tukossa, niin hevonen ei ainoastaan parane, vaan palvelee meitä edelleen, niinkuin ei sillä olisi ollut mitään vammaa ikinä. Niin me teimmekin. Kiitettyämme sekä aatelismiehiä että hyvää isäntäväkeämme lähdimme sieltä edelleen virkistyneinä kiittäen Jumalaa, joka oli pelastanut meidät tästä suuresta vaarasta.
Saavuimme sitten maahan tuolle puolen Wessenin; lepäsimme siellä yön ja kuulimme siellä joka kellonlyönnillä yövartijan laulavan hyvin miellyttävällä tavalla; koska kaikki tämän kaupungin talot olivat kuusipuuta, niin ei vartijan laulu sisältänyt muuta kuin varoituksia tulipalon vaarasta. Busbacca, joka vielä oli järkyttynyt päivän tapahtumista, huusi unissaan joka kerran vartijan laulun kuullessaan: "Oi, Jumalani, minä hukun!" Tämä johtui edellisen päivän pelästyksestä; mutta koska hän illalla oli juonut kaikkien siellä olevien saksalaisten kanssa, hän huusi väliin: "Minä palan!" Väliin hän luuli kituvansa helvetissä kaviaaripikari kaulasta riippuen, ja silloin hän huusi: "Minä kuristun!" Meillä oli hyvin hullunkurinen yö, ja iloinen nauru oli kokonaan haihduttanut levottomuutemme.
Aamulla oli mitä ihanin ilma, ja me söimme aamiaista miellyttävässä Lacca-nimisessä [Lacca = Lachen] kylässä, jossa meitä kestittiin hyvin. Sitten otimme oppaat, jotka olivat paluumatkalla Surich-nimiseen [Surich = Zürich] paikkaan. Ensimmäisenä ratsastava opas ohjasi hevosensa rantasillalle, koska ei ollut muutakaan tietä; sekin oli veden peitossa, ja hänen hevosensa kompastui, joten sekä mies että ratsu joutuivat veden alle. Minä, joka ratsastin lähinnä opasta, pidätin hevostani ja näin nyt tuon uhkarohkean sukeltavan esiin veden alta; hän alkoi heti laulaa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja viittasi kädellään minua ratsastamaan. Ratsastin oikealle ja särjettyäni muutamia aitoja autoin poikaani sekä Busbaccaa. Opas huusi minulle saksaksi, että jos väki kylässä näkisi tekoni, se löisi minut kuoliaaksi. Ratsastimme edelleen ja vältimme tämänkin vaaran.
Saavuimme Zürichiin, ihmeelliseen kaupunkiin, somaan kuin jalokivilipas. Siellä lepäsimme kokonaisen päivän. Seuraavana aamuna aikaisin taas lähdimme matkalle ja ehdimme hyvissä ajoin toiseen kauniiseen kaupunkiin, nimeltä Solutorno (Solothorn). Sieltä saavuimme Usannaan [Usanna = Lausanne], Ginervaan [Ginerva = Geneve] ja Lioneen [Lione = Lyon], yhä laulaen ja nauraen. Lionessa minä lepäsin neljä päivää, huvittelin muutamien ystävieni kanssa ja sain takaisin, mitä olin kuluttanut Busbaccan puolesta. Sieltä suuntasin matkani Pariisiin. Tämä matka oli miellyttävä muuten, mutta La Palissan [Palissa = Palici] lähellä hyökkäsi kimppuumme rosvoja, jotka vain mitä suurinta urhoollisuutta osoittaen torjuimme. Mutta sitten jatkoimme häiriytymättä matkaamme Pariisiin, jonne yhä laulaen ja nauraen saavuimme onnellisesti.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Saavuttuaan Pariisiin menee etsimään maalari Rossoa; asettuu
asumaan Sguazzellon luo. Pääsee Frans I:n puheille ja yhtyy
kuninkaan seurueeseen; matkustaa sen mukana Lyoniin. Kardinaali
Hippolito ottaa hänet suojaansa. Sairastuu ja palaa Italiaan.
Seikkailu Valdivedrossa. Ferraran herttua vastaanottaa hänet
suosiollisesti. Lähtee Loretoon ja saapuu Roomaan joulukuussa.
Tekee töitä Girolomo Orsinin puolisolle; valmistaa Ferraran
kardinaalille pesuvadin ja vesikannun. Saman kardinaalin
välityksellä Ranskan kuningas kutsuu hänet luokseen. Häntä
syytetään Clemens VII:n jalokivien anastamisesta. Hänet vangitaan
ja viedään Sant' Angiolon linnaan.Levättyäni vähän aikaa Pariisissa menin etsimään maalari Rossoa, joka oli kuninkaan palveluksessa. Pidin tätä Rossoa parhaimpana ystävänäni, koska olin Roomassa ollessamme osoittanut hänelle mitä uhrautuvaisinta ystävyyttä; koska nämä ystävänpalvelukseni ovat kerrotut muutamin sanoin, en voi olla tässä mainitsematta hänen kiittämättömyyttänsä. Teräväkielinen kun oli, hän oli Roomassa ollessaan puhunut niin paljon pahaa Rafaello da Urbinon teoksista, että tämän oppilaat olivat varmasti päättäneet surmata hänet: tästä minä olin pelastanut hänet vartioimalla häntä vaivoin yötä ja päivää. Vielä hän oli puhunut halveksien erinomaisen etevästä arkkitehdistä, messer Antonio da San Gallosta, joka otti pois häneltä työn, minkä oli hänelle hankkinut messer Angelo da Cesiä varten; sen jälkeen tämä teki kaikkensa vahingoittaakseen Rossoa, niin että hän lopulta oli kuolla nälkään. Senpä vuoksi minä lainasin hänelle useita kymmeniä skudoja, että hän tulisi toimeen, enkä ole niitä vieläkään takaisin saanut. Tietäen hänen olevan kuninkaan palveluksessa menin häntä tervehtimään, kuten jo mainitsin; en ajatellut niinkään paljon rahojeni takaisin saamista, mutta ajattelinpa hänen auttavan minua saamaan työtä tältä suurelta kuninkaalta. Nähdessään minut hän tuli nolon näköiseksi ja sanoi minulle: "Benvenuto, sinä olet tehnyt aivan liian kalliin matkan, varsinkin näihin aikoihin odotetaan sotaa eikä välitetä vähääkään meidän mitättömistä töistämme." Vastasin ottaneeni siksi paljon rahaa mukaani, että voin palata Roomaan samalla tapaa kuin olin tullut Pariisiin. Olin odottanut häneltä toisenlaista palkkaa kaikesta siitä, mitä olin tehnyt hänen hyväkseen, ja senpä vuoksi aloinkin uskoa, mitä maestro Antonio da San Gallo oli sanonut hänestä. Hän aikoi lyödä koko asian leikiksi, mutta silloin näytin hänelle Riccardo dei Benen asettaman viidensadan skudon maksuosoituksen. Silloin tuo roisto häpesi ja koetti saada melkein väkisin minua jäämään, mutta minä nauroin hänelle ja menin matkoihini erään toisen silloin läsnäolleen maalarin kanssa. Hänen nimensä oli Sguazzello, ja hänkin oli firenzeläinen. Asetuin asumaan viikoksi hänen luokseen mukanani kolme hevostani ja kolme palvelijaani. Hän kohteli minua hyvästi, ja minä maksoin hänelle vielä paremmin.
Sen jälkeen yritin päästä kuninkaan puheille, mihin minua auttoi hänen rahastonhoitajansa, messer Giuliano Buanaccorsi. En pitänyt kiirettä, sillä en tiennyt Rosson koettavan kaikin keinoin estää pääsyäni kuninkaan puheille. Huomattuaan tämän vei messer Giuliano minut mitä kiireimmiten Fontainebleau'hon ja esitti minut kuninkaalle. Siellä minä sain tunnin kestävän armollisen vastaanoton. Mutta koska kuningas juuri oli lähdössä Lyoniin, hän pyysi tätä samaista messer Giulianoa ottamaan minut mukaansa, jotta voisimme matkalla puhua monista kauniista töistä, jotka hänen majesteettinsa aikoi antaa minun tehtäväkseni. Yhdyin siis seurueeseen ja matkalla keskustelin usein Ferraran kardinaalin kanssa, jolla ei vielä silloin ollut kardinaalinhiippaa. Ja koska joka ilta näin keskustelin tämän mainitun kardinaalin kanssa, hänen ylhäisyytensä kehoitti minua jäämään erääseen Lyonissa olevaan luostariinsa, missä voisin rauhassa levätä, kunnes kuningas palaisi sodasta, sillä hän itse matkusti Grenobleen, mutta hänen Lyonin lähellä olevassa luostarissaan saisin mukavan olinpaikan. Lyoniin saapuessamme tunsin itseni sairaaksi, ja nuori palvelijani Ascanio värisi jo neljättä päivää vilutaudissa, joten olin kyllästynyt ranskalaisiin ja heidän hoviinsa, enkä ajatellut muuta kuin miten vain pääsisin takaisin Roomaan niin pian kuin suinkin. Kuullessaan minun päättäneen palata Roomaan kardinaali antoi minulle niin paljon rahaa, että Roomassa valmistaisin hänelle hopeisen pesuvadin ja vesikannun. Näin me siis lähdimme paluumatkalle Roomaan mitä parhaimmilla hevosilla.
Ratsastaessamme Simplonin yli yhtyi seuraamme muutamia ranskalaisia, joiden kanssa kuljimme jonkin matkaa, Ascanio neljän päivän vilutaudissa ja minä pahanlaisessa kuumeessa, joka ei mitenkään tahtonut minua jättää. Olipa minun ruuansulatuksenikin joutunut niin huonoon kuntoon, että neljään kuukauteen tuskin olin voinut syödä yhtä leipää viikossa; hartaasti toivoinkin pääseväni takaisin Italiaan, sillä halusin kuolla Italiassa enkä Ranskassa.
Matkattuamme mainitun Simplonin yli saavuimme eräälle virralle Indevedro-nimisen paikan lähellä. Virta oli hyvin leveä ja syvä, ja sen yli johti kapeanlainen pitkä silta, joka oli ilman kaidepuita. Sinä aamuna oli kaikki huurteessa, ja minä, ehdittyäni ennen muita sillalle ja huomattuani sen hyvin liukkaaksi ja vaaralliseksi, käskin palvelijoitani laskeutumaan satulasta ja taluttamaan hevosia ohjaksista. Näin päästiin onnellisesti sillan yli, ja minä jatkoin matkaani jutellen toisen ranskalaisen kanssa, joka oli aatelismies. Toinen oli notaari, ja hän oli jäänyt jäljemmäksi pilkkaillen tätä ranskalaista aatelismiestä ja minua siitä, että turhasta pelosta olimme vaivautuneet kulkemaan jalan. Minä käännyin silloin, ja nähdessäni hänen olevan tulossa jo sillan puolivälissä pyysin häntä ratsastamaan varovasti, koska hän nyt oli hyvin vaarallisella paikalla. Tämä mies, joka ei voinut päästä ranskalaisesta luonteestaan, haukkui minua omalla kielellään raukaksi väittäen, ettei ollut minkäänlaista vaaraa. Näin sanoessaan hän koetti kannustaa hiukan hevostaan, jonka vuoksi tämä samassa liukahtikin sillalta ja putosi veteen erään suuren kiven juurelle, jalat säristellen taivasta kohti. Mutta koska Jumala usein on hölmöjen holhooja, niin molemmat elukat, sekä ratsastaja että hänen hevosensa, osuivat sellaiseen kohtaan, missä vesi oli hyvin syvää, ja peittyivät molemmat sen pyörteisiin. Heti tämän nähtyäni juoksin mitä kiireimmiten avuksi, hyppäsin vaivoin tuolle kivelle, ojentauduin heitä kohti, sain kiinni miehen päällystakin liepeestä ja vedin hänet ylös. Hän oli jo nielaissut paljon vettä, olipa ollut vähällä hukkua. Nähdessäni hänen nyt välttäneen vaaran ilmaisin iloni sen johdosta, että olin saanut hänet pelastetuksi. Hän vastasi minulle ranskaksi, etten minä ollut tehnyt mitään, sillä tärkeintä hänelle olivat hänen monen sadan skudon arvoiset tilikirjansa. Tämän hän näytti sanovan suuttuneena, läpimärkänä ja ollen puoleksi läkähtymäisillään vedestä. Käännyin muutamien oppaittemme puoleen ja käskin heitä auttamaan tuota elukkaa sekä lupasin maksaa heille siitä. Eräs oppaista ryhtyikin uljaasti ja vaivojaan säästämättä häntä auttamaan ongiskellen vedestä hänen kirjojansa, niin ettei hän kadottanut mitään; mutta toinen opas ei tehnyt mitään auttaakseen häntä.
Saavuttuamme edellämainittuun kylään otin iltapäivällä esille meidän yhteisen kassamme, jonka olin ottanut hoitaakseni, ja annoin muutamia lantteja yhteisestä kukkarostamme oppaalle, joka oli auttanut notaarin ylös vedestä. Mutta silloin vaati notaari minua maksamaan miehelle omistani, sillä hän ei ollut aikonut antaa tälle enempää kuin aikaisemmin sovitun oppaanmaksun. Tästä syydin hänelle joukon haukkumasanoja. Silloin astui esille toinen oppaistamme, joka ei ollut tehnyt mitään, ja pyysi hänkin maksua. Vastasin: "Vain se saa palkan, joka on ristin kantanut." Silloin hän vastasi pian näyttävänsä minulle sellaisen ristin, joka saisi minut itkemään. Vastasin, että sytyttäisin kynttilän tämän ristin juurelle, jonka vuoksi toivoin hänen ensimmäisenä itkevän. Olimme juuri Saksan ja Venetsian rajalla; hän juoksi hakemaan miehiä ja palasi heidän kanssaan suuri keihäs kädessä. Minä, joka istuin ratsuni selässä, viritin pyssyni liipaisimen ja kääntyen seuralaisiini sanoin: "Ensimmäiseksi ammun tuon konnan, ja te muut tehkää tehtävänne, sillä nämä ovat maantierosvoja, jotka vain käyttävät hyväkseen tätä tilaisuutta hyökätäkseen kimppuumme." Isäntä, jonka luona olimme aterioineet, kutsui luokseen erään heidän johtajansa, vanhahkon miehen, ja pyysi tätä torjumaan näin suuren onnettomuuden sanoen: "Tämä on uljas nuorukainen, ja ennen kuin te olette hakanneet hänet kappaleiksi, hän on surmannut monet teistä; ehkä hän pääsee vahingoittumattomalla käsistänne surmattuaan monet teistä." He rauhoittuivat, ja tämä heidän vanha johtajansa sanoi minulle: "Mene rauhaan! Sinä et voisi mitään meille, vaikka mukanasi olisi sata miestä." Huomasin hänen olevan oikeassa, sillä olin jo luullut olevani kuoleman oma, ja koska en enää kuullut haukkumasanoja, puistin päätäni ja sanoin: "Olisin tehnyt kaikkeni osoittaakseni teille, että olen mies, jolta ei voimaa puutu." Sitten matkustimme edelleen. Illalla, ensimmäisessä majapaikassa laskimme matkakassamme, ja minä erosin tuosta ranskalaisroistosta; mutta olin hyvissä väleissä sen toisen kanssa, joka oli aatelismies. Ja niin me saavuimme kolmella hevosella Ferraraan.
Heti laskeuduttuani hevoseni selästä menin herttuan hoviin tervehtimään hänen ylhäisyyttään, sillä seuraavana aamuna oli aikomukseni jatkaa matkaani Santa Maria da Loretoon. Odotettuani kello kahteen yöllä herttua viimeinkin saapui; suutelin hänen käsiään, ja hän vastaanotti minut mitä ystävällisimmin sekä käski tuoda minulle käsien pesuvettä. Sanoin mitä kohteliaimmin: "Armollinen herra, neljään kuukauteen en ole voinut nauttia ravintoa kuin sen verran, että olen pysynyt hengissä. Koska sen vuoksi pelkään, etten voi maistella teidän pöytänne ruhtinaallisia herkkuja, pyydän saada keskustella kanssanne Teidän Armonne aterioidessa, ja ehkä meillä siitä on enemmän huvia kuin minun istuessani aterioimassa teidän kanssanne." Niin aloimme keskustella ja jatkoimme siten viiteen asti. Viiden aikaan sanoin hyvästi ja poistuin majapaikkaani, jossa minulle oli pöytä komeasti katettu, sillä herttua oli lähettänyt minulle illallisensa ja paljon hyviä viinejä, ja koska oli kulunut kaksi tuntia yli tavallisen ruoka-aikani, söin hyvää ruokahalua tuntien ensi kerran neljään kuukauteen.
Aamulla lähdimme matkaan Santa Maria da Loretoa kohti. Toimitin rukoukseni, jonka jälkeen suuntasin matkani Roomaan. Siellä tapasin uskollisen Feliceni, jolle olin luovuttanut työhuoneeni sisustuksineen ja koristeineen. Hankin itselleni toisen paljon suuremman ja valoisamman työhuoneen hajuaineiden kauppiaan Sugherellon vierestä. Ja koska arvelin, ettei suuri Ranskan kuningas Frans enää muistellut minua, vastaanotin töitä useilta mahtavilta herroilta ja aloin aluksi etupäässä valmistaa Ferraran herttuan tilaamaa vesikannua ja pesuvatia. Minulla oli monta miestä työssäni, ja monta suurta kulta- ja hopeatilausta. Olin joutunut riitaan perugialaisen työmieheni kanssa, joka oli kirjoittanut laskuuni kaikki, mitä oli pannut vaatteisiinsa ja muihin omiin tarpeisiinsa, joten hän matkakuluineen oli velkaa minulle noin seitsemänkymmentä skudoa. Olimme sopineet, että hän maksaisi kolme skudoa kuukaudessa velan lyhennyksenä, joten annoin hänen pitää ansionaan kahdeksan skudoa kuukaudessa. Kahden kuukauden kuluttua tämä heittiö meni matkoihinsa työpajastani jättäen minut monien töitteni touhuun eikä luvannut maksaa enempää. Senpä vuoksi neuvottiinkin minua haastamaan hänet oikeuteen. Mutta minä olin mielessäni päättänyt hakata pois hänen toisen käsivartensa, ja sen olisin varmasti tehnytkin, elleivät ystäväni olisi varoittaneet minua sanoen, ettei sellainen olisi viisasta, sillä silloin menettäisin rahani, olisipa minun kenties toisen kerran pakko poistua Roomasta, sillä väkivallalla ei saada rauhaa, ja minä voisin kyllä hänen omakätisesti kirjoittamansa kuitin nojalla saada hänet pian vangituksi. Noudatin heidän neuvojansa. Voitin useita kuukausia kestävän oikeudenkäynnin, ja hänet pantiin vankeuteen.
Työpajani oli nyt täynnä mitä kallisarvoisimpia töitä; muiden muassa oli minulla valmistettavana jalokivi- ja kultakoristeita herra Girolamo Orsinin puolisolle. Nämä työt olivat jo melkein valmiina, mutta minulle tuotiin yhä lisää. Minulla oli kahdeksan oppipoikaa, ja heidän kanssaan tein työtä yötä päivää sekä kunnian että hyödyn vuoksi.
Työskennellessäni näin kiihkeästi sain kirjeen, jonka Ferraran herttua oli lähettänyt minulle pikaviestin mukana Ranskasta. Se oli näin kuuluva:
"Benvenuto, rakas ystävämme: Viime päivinä on meidän armollisin kuninkaamme muistellut sinua sanoen toivovansa sinua palvelukseensa. Vastasin sinun luvanneen minulle, että joka kerran, jolloin minä lähettäisin sinua hakemaan Hänen Majesteettinsa palvelukseen, sinä heti tulisit. Näihin sanoihin Hänen Majesteettinsa sanoi: 'Tahdon, että hänelle lähetetään niin paljon matkarahaa kuin hänen arvoisensa mies tarvitsee mukavasti matkustaakseen.' Ja heti hän käski rahastonhoitajansa maksaa minulle tuhat kultaskudoa säästörahastostaan. Tämän keskustelun aikana oli läsnä myöskin kardinaali Gaddi, joka astui heti esiin ja sanoi Hänen Majesteetilleen tämän käskyn olevan aivan turhan, sillä hän sanoi jo lähettäneensä sinulle tarpeeksi rahoja, joten olit jo luultavasti matkalla. Mutta jos nyt asia olisikin päinvastoin, kuin arvelen kardinaali Gaddin puheesta päättäen olevan, niin saatuasi tämän minun kirjeeni vastaa heti, jotta saisin langanpäästä kiinni ja voisin lähettää sinulle armollisimman kuninkaani sinulle lupaamat rahat."
Siitä huomaa maailma ja siinä eläjä, mitä pahansuopa kohtalo ja vihamielinen Onnetar voivat saada aikaan meille ihmisille! En ollut kuin kaksi kertaa puhellut tämän narrimaisen kardinaalipahuksen kanssa, eikä hän ollut ladellut rikkiviisaita juttujaan minulle vahinkoa tehdäkseen, vaan hän oli tehnyt sen vain ajattelemattomuudesta sekä typeryydestä osoittaakseen, että hänkin piti arvossa kuninkaan suosimia kykyjä niinkuin Ferraran kardinaali. Mutta hän oli siksi ovela, ettei ilmoittanut minulle mitään; minä puolestani en tahtonut häväistä mokomaa höperöä haihattelijaa, vaan rakkaudesta isänmaahani panin parhaani lieventääkseni hänen typerää suunpieksämistään. Heti saatuani arvoisan Ferraran kardinaalin kirjeen vastasin, etten tiennyt kardinaali Gaddista tämän taivaallista; ja jos hän olisikin siten minua viekoitellut, niin en olisi lähtenyt Italiasta hänen ylhäisyytensä tietämättä, varsinkin koska minulla Roomassa oli äärettömän paljon töitä. Mutta vastaanotettuani hänen majesteetiltaan ensimmäisen sanan, jonka minulle esitti hänen arvoisensa ylhäinen herra, olin valmis lähtemään jättääkseni kaiken muun keskeneräiseksi.
Näihin aikoihin, jolloin tämän kirjeeni lähetin, oli tuo perugialainen oppipoikani, senkin petturi, keksinyt ilkeän juonen, joka onnistui hänelle täydellisesti, sillä hän sai kiihoitetuksi paavi Paavali Farnesen itaruuden tai paremminkin hänen äpäräpoikansa Pier Luigin ahneuden. Tämä samainen oppipoikani uskotteli eräälle Pier Luigin sihteerille tietävänsä kaikki minun asiani oltuaan monta vuotta minun töissäni. Olipa tämä sitten uskotellut Pier Luigille, että minun omaisuuteni oli enemmän kuin kahdeksankymmenentuhannen skudon arvoinen, mistä suurin osa oli jalokiviä; nämä jalokivet olivat kirkon omaisuutta, ja minä olin muka ne varastanut Sant' Angelon linnasta Rooman piirityksen aikana. Minut olisi sen vuoksi pikaisesti ja salassa vangittava. Olin eräänä aamuna työskennellyt kolme tuntia ennen päivän sarastusta valmistellen ylempänä mainittuja koristeita, ja sillä välin kuin työhuonettani tuuletettiin ja lakaistiin, heitin viittani hartioilleni ja lähdin hengittämään raikasta ilmaa. Astelin pitkin via Giuliaa ja juuri kääntyessäni kulmasta via Chiavicalle kohtasin vartiopäällikkö Crespinon kätyreineen. Hän astui minua vastaan ja sanoi: "Sinä olet paavin vanki." Vastasin: "Crespino, sinä olet erehtynyt." "En", Crespino sanoi, "sinä olet kunnon Benvenuto, tunnen sinut hyvin hyvästi, ja vien sinut nyt Sant' Angelon linnaan, mihin viedään sinun kaltaisesi kunnon miehet!" Kun nyt neljä hänen miehistään hyökkäsi kimppuuni aikoen väkivallalla anastaa minun tikarini, jota kannoin sivullani, ja sormukset sormistani, hän sanoi heille: "Ei kukaan saa koskea häneen! Riittää, kun pidätte huolen siitä, ettei hän karkaa." Sitten hän astui luokseni ja vaati minulta kohteliain sanoin asettani. Antaessani hänelle aseeni johtui mieleeni, että juuri tällä samalla paikalla olin surmannut Pompion. He veivät minut linnaan ja sulkivat minut erääseen tornihuoneeseen. Olin nyt ensimmäistä kertaa vankina, vaikka olin jo kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Paavali III lupaa Pier Luigille jalokivet, jotka Cellinin
arvellaan anastaneen. Tutkittaessa puolustautuu kiihkeästi ja
väittää, että hänet on syyttömästi suljettu linnaan. Lähettiläs
Morluci pyytää paavilta Ranskan kuninkaan nimessä hänen
vapauttamistaan. Linnanpäällikkö Giorgio Ugolini suosii häntä.
Munkki Pallavicino, jota on syytetty luterilaisuudesta, yllyttää
häntä pakenemaan. Piilottaa palvelijoiltaan lakanat laskeutuakseen
niillä vankilasta. Ascanio, oppipoika, riitaantuu Benvenuton
kanssa. Tullessaan ulos linnasta Ascanio haavoittaa kultaseppä
Micheleä.Paavin poika Pier Luigi, joka halusi sitä suurta rahamäärää, jonka varastamisesta minua syytettiin, alkoi kärttää isäänsä antamaan tämän rahasumman hänelle lahjana. Paavi suostui mielihyvin hänen pyyntöönsä, lupasipa vielä avustaa häntä saamaan rahat irti. He pitivät minua vangittuna kahdeksan päivää, ja kahdeksan päivän kuluttua he lähettivät minut sitten kuulusteltavaksi saadakseen lopullisesti asian päättymään. Minut vietiin erääseen paavillisen linnan saleista, erittäin komeaan huoneeseen, ja kuulustelijoinani olivat Rooman kuvernööri, pistoijalainen Benedetto Conversini, josta sittemmin tuli Jesin piispa, lisäksi viskaaliprokuraattori, jonka nimeä en muista, ja vielä kolmantena rikollisten tuomari Benedetto da Cagli. Nämä kolme miestä alkoivat kuulustella minua aluksi ystävällisin sanoin, mutta sitten kiivaasti ja uhkaillen, jonka vuoksi sanoin hänelle: "Hyvät herrat, te olette nyt enemmän kuin puoli tuntia kyselleet minulta tavalla, jota ei voi todellakaan sanoa muuksi kuin sammaltamiseksi ja lörpöttelyksi. Sammaltamiseksi sanotaan puhetta, ellei puhujalla ole puhelahjaa, ja lörpöttelyksi, milloin puhujalla ei ole mitään sanomista. Sanokaa minulle, mitä tahdotte minusta, ja antakaa minun kuulla järkeviä sanoja suustanne sammaltelevan lörpöttelyn asemesta." Kuvernööri, joka ei kauemmin voinut hillitä kiivasta luonnettaan, sanoi: "Puhut hyvin varmasti sekä liian ylpeästi, mutta minäpä pakotan ylpeytesi nöyrästi kuin pienen koiran kuuntelemaan syytöksiä, jotka saat minulta kuulla ja jotka eivät ole sammaltelevan lörpöttelyä, niinkuin sinä sanot, vaan sarja syytöksiä, joita sinun on kylläkin vaikea väittää tyhjiksi." Ja niin hän alkoi: "Tiedämme varmasti sinun olleen Roomassa onnettoman piirityksen aikana, jolloin olit täällä Sant' Angelon linnoituksessa tykkimiehenä. Ja koska paavi Clemens tunsi sinut taitavaksi jalokivi- ja kultasepäksi eikä muita sinun ammattitovereitasi ollut saapuvilla, niin paavi kutsutti sinut salaa luokseen ja antoi sinun tehtäväksesi irroittaa kaikki jalokivet hänen kruunuistaan, valtikastaan ja sormuksistaan; luottaen sinuun hän käski sinun ommella ne hänen vaatteisiinsa. Tässä tilaisuudessa sinä pidätit itsellesi paaville kuuluvia kalleuksia enemmän kuin kahdeksankymmenentuhannen skudon arvosta. Tämän olemme kuulleet eräältä työmiehiltäsi, jolle olet siitä ylvästellen kerskunut. Nyt sanomme sinulle suoraan: anna tänne jalokivet tai niiden arvo rahassa, niin päästämme sinut vapaaksi."
Kuultuani tämän en voinut pidättäytyä nauramasta, ja naurettuani kyllikseni sanoin: "Paljon kiitoksia, hyvät herrat! Kun Hänen Majesteettinsa nyt on ensimmäisen kerran nähnyt hyväksi vangita minut, niin onneksi minua ei ole vangittu minkään mitättömän asian vuoksi, niinkuin usein sattuu nuorille miehille. Jos olisi totta mitä sanotte, ei tässä olisi vähintäkään pelkoa siitä, että minut voitaisiin tuomita ruumiilliseen rangaistukseen, sillä niihin aikoihin olivat lait kadottaneet kaiken pätevyytensä: ja voisinhan nyt puolustautua väittämällä ottaneeni tämän aarteen talteen pyhän kirkon hyväksi antaakseni sen takaisin hyvälle paaville tai niille, jotka sitä vaativat, kuten te nyt, – jos asiassa olisi perää."
Mutta hurjistunut pistoijalainen kuvernööri ei antanut minun lopettaa oikeuksieni puolustamista, vaan huudahti kiivaana: "Vääntele asiaa miten haluat, Benvenuto, meille on kylliksi, että olemme löytäneet omamme. Ole varuillasi, ettet näe meidän ryhtyvän muuhun kuin sanoihin." Kun he aikoivat nousta ja poistua, sanoin heille: "Herrani, kuulusteluni ei ole loppunut! Kuulustelkaa minua ensin ja menkää sitten minne haluatte." He palasivat heti vihaisina paikoilleen, ikäänkuin eivät olisi aikoneet kuunnella sanaakaan siitä, mitä minulla oli sanottavaa, koettaen salata tyytyväisyyttään sen johdosta, että olivat paljastaneet kaiken mitä halusivat tietää. Aloin puhua seuraavaan tapaan:
"Tietäkää, hyvät herrat, että olen jo kaksikymmentä vuotta asunut Roomassa, eikä minua tähän mennessä ole vangittu, ei täällä eikä muualla." Silloin huudahti tuo kuvernöörinroikale: "Ja kuitenkin olet surmannut monta ihmistä!" Vastasin: "Sen sanotte te, mutta en minä. Sillä jos joku aikoisi lyödä teidät kuoliaaksi, kyllä puolustaisitte itseänne, niin pappi kuin olettekin, ja jos tulisitte surmanneeksi hänet, niin pyhät lait suojelisivat teitä. Sallikaa minun nyt esittää omat syyni, jos todella aikomuksenne on esittää asiani paaville ja langettaa oikea tuomio asiassani. Sanon teille vielä kerran, että olen asunut jo lähes kaksikymmentä vuotta tässä ihmeellisessä Roomassa ja olen täällä valmistanut suurimmat taideteokseni; ja koska tiedän Kristuksen istuimen olevan täällä, olen tuntenut olevani turvassa, ja vaikka joku maallinen ruhtinas olisikin koettanut vahingoittaa minua, niin olisin etsinyt turvani pyhän valtaistuimen juurelta Kristuksen käskynhaltijan luota, jotta hän olisi minua suojellut. Oi minua, minne nyt käännyn? Minkä ruhtinaan saan puolustajakseni tätä halpamaista murha-aietta vastaan? Eikö teidän olisi pitänyt, ennen kuin vangitsitte minut, ottaa selville mihin olin hävittänyt nuo kahdeksankymmentätuhatta tukaattia? Ettekö olisi voineet läpikäydä jalokiviluetteloa, jota apostolinen rahakamari on pitänyt viidensadan vuoden ajan? Jos olisitte huomanneet siellä vajauksen, niin olisitte voineet ottaa mukaanne minun kaikki tilikirjani minut vangitessanne. Teen tiettäväksenne, että ne kirjat, mihin paavin kruunujalokivet ovat merkityt, ovat vielä olemassa, ja te huomaatte niistä, että kaikki sekä paavin että valtakunnan jalokivet ovat mitä tarkimmin kirjoissa. Ainoa poikkeus voisi olla: kun paavi Clemens-paran oli pakko hieroa rauhaa keisarillisten roistojen kanssa, jotka olivat ryöstäneet Rooman ja häväisseet kirkon, saapui sovittelijaksi eräs Cesare Iscatinaro, jos oikein muistan, ja kun hän oli saanut melkein valmiiksi sopimuksen pahasti hätääntyneen paavin kanssa, tämä antoi suosionsa osoitukseksi pudota sormestaan sormuksen, joka oli noin neljäntuhannen skudon arvoinen, ja kun tuo äsken mainittu Iscatinaro kumartui sitä nostamaan, paavi käski hänen pitää sen muistona häneltä. Olin saapuvilla tässä tilaisuudessa. Jos siis tämä timantti puuttuu, niin ilmoitan teille nyt, minne se on joutunut, mutta olen vakuuttunut siitä, että te senkin löydätte luettelosta. Teidän pitäisi hävetä, että olette näin kohdelleet miestä, joka on niin ansiokkaasti palvellut paavillista valtaistuinta. Sillä tietäkää, että ellen minä olisi ollut linnassa silloin, kun keisarilliset tunkeutuivat sinne, he olisivat esteettä vallanneet linnoituksen. Sillä vaikka en lainkaan ollut palkattu siellä toimimaan, otin hoitaakseni tykit, jotka tykkimiehet ja sotilaat olivat jättäneet; rohkaisin toverikseni erään kuvanveistäjä Raffaello di Montelupon, joka hänkin seisoi eräässä nurkassa aivan pelon lamauttamana. Rohkaisin häntä, ja me surmasimme yhdessä yksinämme niin paljon vihollisia, että sotilaat menivät toista tietä. Juuri minä ammuin Seartinaron nähdessäni hänen puhuvan paavi Clemensin kanssa aivan julkeasti osoittamatta vähintäkään kunnioitusta, niinkuin vain jumalattomalta luterilaiselta voi odottaa. Minä juuri osuin Oranian prinssiä päähän hänen tarkastellessaan linnoituksen ulkopuolella olevia juoksuhautoja. Sen jälkeen olen valmistanut Pyhälle Kirkolle lukemattomia hopeakoristeita, kulta- ja jalokiviesineitä, paljon mitaleja sekä ihania ja taiteellisia rahoja. Tämäkö siis on pappien julkea palkinto miehelle, joka on palvellut teitä niin uskollisesti ja ihmeteltävän taidokkaasti? Menkää nyt paavin luokse ja kertokaa hänelle kaikki, mitä olen sanonut. Sanokaa hänelle, että kaikki hänen jalokivensä ovat tallessa, sanokaa, etten minä milloinkaan ole saanut kirkolta muuta palkkiokseni kuin piirityksessä saamani haavat ja sinelmät. En ole toivonutkaan saavani muuta kuin sen jonkinlaisen hyvityksen, minkä paavi Paavali oli luvannut antaa minulle. Mutta olenpa nyt selvillä sekä Hänen Pyhyydestään että teistä ministereistä."
Minun puhuessani he kuuntelivat hyvin nolon näköisinä, vaihtoivat hämmästyneitä katseita ja poistuivat. Nämä kolme menivät kertomaan paaville kaiken, mitä olin puhunut. Paavi häpesi ja käski heti mitä kiireimmin tarkastaa jalokiviluettelon. Vaikka huomattiin, ettei mitään puuttunut, he antoivat minun sen enempää sanomatta jäädä vankilaan. Myöskin Signor Pier Luigin mielestä oli minua kohdeltu alhaisesti, mutta hän koetti kuitenkin kiirehtiä kuolemaani.
Jonkin ajan kuluttua oli kuningas Frans I saanut tietää tarkalleen minun vangitsemiseni ja sen, että paavi oli sen tehnyt aiheettomasti. Hän oli lähettänyt paavin luokse lähettilääkseen erään monsignor Morlucin, ja tämän tehtäväksi hän antoi vaatia minun vapauttamistani, koska olin hänen majesteettinsa palveluksessa. Paavi, joka muuten oli harvinaisen viisas mies, käyttäytyi kuitenkin tässä minun asiassani hyvin ajattelemattomasti ja ymmärtämättömästi. Hän vastasi lähettiläälle, ettei hänen majesteettinsa kannattanut välittää minusta, sillä olin hurja ja vaarallinen ihminen ja että hän oli antanut vangita minut murhasta ja muista tekemistäni tihutöistä. Kuningas vastasi uudelleen, että hänenkin maassaan osattiin oikeutta käyttää, että hänkin ymmärsi arvioida ja ihmeteltävästi suosia kyvykkäitä miehiä ja päinvastoin taas rangaista rikollisia. Hänen pyhyytensä oli antanut Benvenuton mennä luotaan huolimatta häntä palvelukseensa, jota vastoin hän, kuningas, tavattuaan Benvenuton valtakunnassaan, oli ilomielin ottanut hänet palvelukseensa ja vaati hänet nyt palvelijanaan takaisin.
Nämä asiat tuottivat minulle paljon harmia ja hankaluuksia, niin suuri kunnia kuin tämä hänen osanottonsa minua kohtaan muuten olikin. Paavi oli joutunut raivoihinsa pelätessään minun pääsevän sinne kertomaan, miten alhaisesti minua oli kohdeltu. Hän mietti sen vuoksi keinoa miten kunnialla saisi minut hengiltä.
Sant' Angelon linnan päällikkönä oli eräs meidän firenzeläisiämme, nimeltään messer Giorgio Ugolini. Tämä kunnon mies oli minulle hyvin ystävällinen, ja koska hän tiesi miten väärin minua oli kohdeltu, hän salli minun kunniasanaani vastaan kulkea vapaasti linnoituksessa. Hänen luvallaan sain hiukan työskennellä. Koska toivoin paavin lauhtuvan ja luotin sekä omaan syyttömyyteeni että kuninkaan suosioon, annoin työpajani edelleen olla auki. Ascanio, oppipoikani, toi minulle linnaan joitakin töitä valmistettaviksi. Minua kohdanneen vääryyden katkeroittamana en kuitenkaan kyennyt paljoakaan työskentelemään, mutta tein kärsimyksistäni itselleni avun ja koetin kantaa kurjan kohtaloni niin iloisesti kuin voin sekä sain siten kaikki linnan sotilaat ja vartijat ystävikseni.
Paavi söi usein illallista linnoituksessa, ja silloin eivät sen portit olleet vartioidut, vaan se oli auki kuin tavallinen palatsi. Paavin siellä ollessa kaikki vangit olivat suljetut tavallista tarkemmin telkien taakse lukuunottamatta minua, joka sain kulkea vapaana linnoituksessa minne vain halusin. Monta kertaa jotkut sotilaista kehoittivat minua pakenemaan luvaten auttaa minua, koska tiesivät miten väärin minua oli kohdeltu. Mutta minä vastasin antaneeni kunniasanani linnanpäällikölle, joka oli kunnon mies ja oli osoittanut minulle suurta ystävällisyyttä.
Olipa siellä eräs hyvin kunnollinen ja rehellinen sotilas, joka sanoi minulle: "Muista, Benvenuto, ettei vanki ole sidottu sanaansa pitämään eikä ole velvollinen ehtoja täyttämään. Tee, niinkuin sinulle neuvon, pakene tämän paavilurjuksen ja hänen äpäränsä lähettyviltä, sillä he varmasti koettavat saada sinut hengiltä." Mutta minä, joka olin päättänyt ennemmin kuolla kuin rikkoa kunnon linnanpäällikölle antamani lupauksen, kestin tämän vaikean koettelemuksen samoin kuin Pallavicino-sukuun kuuluvan suuren saarnaajamunkin viekottelutkin.
Viimeksimainittu oli vangittu luterilaisuudesta: hän oli erinomainen seuramies, mutta munkiksi hän oli maailman jumalattomin olento, joka oli vaipunut kaikenlaisiin paheisiin. Hänen lahjakkuuttaan ihailin, mutta inhosin hänen iljettäviä paheitaan ja moitin häntä sen vuoksi aivan avoimesti. Tämä munkki ei lakannut minulle yhä uudelleen toistamasta, ettei minun vankina ollut pakko pitää linnanpäällikölle antamaani lupausta. Vastasin, että hän munkkina ollen oli oikeassa, mutta ei miehenä. Sillä sen, joka oli mies eikä munkki, täytyi jokatapauksessa pysyä sanassaan, senpä vuoksi en minäkään tahtonut rikkoa yksinkertaista, rehellistä kunniasanaani. Huomatessaan, ettei hän saanut minua suostumaan kavalin todisteluin, miten taitavasti hän ne koettikin esittää, hän arveli voivansa taivuttaa minut toista tietä.
Hän ei puhunut moneen päivään tästä asiasta, vaan luki minulle Girolamo Savonarolan saarnoja lisäillen niihin niin erinomaisia selityksiä, että ne vaikuttivat minusta itse saarnojakin kauniimmilta. Olin kuin lumottu ja olisin hänen tähtensä ryhtynyt vaikka mihin, paitsi rikkomaan antamaani lupausta. Huomatessaan minun näin suuresti ihailevan häntä hän alkoi hyvin varovaisesti kysellä minulta, millä tavoin olisin voinut paeta vankilasta, jos olisin tahtonut. Tahdoin näyttää viisaalle munkille, etten minäkään osaltani ollut vailla terävänäköisyyttä, ja sanoin kykeneväni aivan varmasti avaamaan joka lukon, kaikkein vaikeimmatkin, varsinkin tämän vankilan lukot, sillä se ei olisi minulle vaivalloisempaa kuin tuoreen juustopalan syöminen. Munkki, joka halusi päästä salaisuuteni perille, ivasi minua ja sanoi: "Ne, jotka kerran ovat päässeet lahjakkaiden ja taitavien maineeseen, kehuvat aina taitojaan, mutta jos heidän pitäisi teoissa toteuttaa se asia, mistä kerskuvat, he kadottaisivat paljonkin tästä maineestaan. Te puhutte mahdottomia asioita; jos teidän pitäisi ne suorittaa, niin ettepä taitaisi kunnialla niistä läpäistä." Munkkipahus ärsytti minua, ja minä vastasin lupaavani aina vähemmän kuin mihin kykenin. Se, mitä olin väittänyt avaimista, oli mitätön asia, ja muutamin sanoin voisin osoittaa hänelle olevani oikeassa. Sitten, ajattelemattomasti kyllä, selitin hänelle, miten helposti kaikki, mistä olin puhunut, oli suoritettavissa. Munkki tekeytyi aivan välinpitämättömän näköiseksi koko asiasta, mutta teräväpäisenä hän oppi heti kaiken.
Kuten jo aikaisemmin sanoin, salli kunnon linnanpäällikkö minun kulkea vapaasti kaikkialla linnassa eikä edes yöksi lukinnut oveani, niinkuin muille vangeille tehtiin. Sen lisäksi sain vapaasti työskennellä ja tehdä mitä halusin kullasta, hopeasta ja vahasta; olinpa jo pari viikkoa valmistellut Ferraran herttualle alkamaani pesuvatia, mutta vankila tukahdutti työintoni, ja kyllästyin näihin töihini. Muovailin vain huvikseni muutamia pieniä vahakuvia. Samainen munkki anasti minulta palasen tätä vahaa, ja tällä vahapalasella hän teki avaimen muotin, kuten ajattelemattomasti olin hänelle neuvonut. Hän oli ottanut apulaisekseen erään Luigi-nimisen linnanpäällikön kirjurin. Lukkoseppä, jolla he teettivät avaimet, ilmaisi heidät. Linnanpäällikkö, joka joskus oli käynyt luonani katselemassa töitäni, tunsikin aivan heti vahan ja sanoi: "Vaikka tämä Benvenuto-parka onkin saanut kärsiä niin suunnatonta vääryyttä, ei hänen olisi pitänyt käyttäytyä näin minua kohtaan, joka olen osoittanut hänelle suurempaa suosiota, kuin mihin minulla olisi ollut oikeus. Tästä lähtien on minun pakko pitää häntä mitä ankarimmin telkien takana, enkä voi suoda hänelle enää minkäänlaisia vapauksia." Vihapäissään hän antoi nyt sulkea minut telkien taakse; minua suututti kuitenkin eniten hänen sanansa; ne sain kuulla eräältä hänen uskollisimmista palvelijoistaan, jotka muuten tahtoivat kaikin puolin parastani ja silloin tällöin kertoivat minulle kaikesta, mitä vankilan päällikkö koetti tehdä puolestani. Mutta nyt hän oli soimannut minua kiittämättömäksi ja uskottomaksi sanansyöjäksi.
Kun nyt eräs näistä palvelijoista sopimattoman rohkeasti singahutti tämän häväistyksen vasten kasvojani, tunsin, että minua oli syyttömästi loukattu, ja vastasin, etten milloinkaan ollut lupaustani rikkonut; sen voin vannoa henkeni kautta, ja jos vielä hän tai joku muu laskettelisi mokomia vääriä syytöksiä, niin kyllä väittäisin ne nopeasti valheiksi. Hän ei voinut hillitä suuttumustaan, vaan juoksi linnanpäällikön luo ja toi palatessaan muassaan vahapalasen, mihin oli painettu avaimen kuva. Heti nähtyäni vahan sanoin, että kumpikin olimme oikeassa; mutta hänen piti toimittaa niin, että saisin puhua herra linnanpäällikön kanssa, jolle vapaasti kertoisin asioitten todellisen kulun, sillä asia oli tärkeämpi kuin mitä he luulivatkaan. Heti lähetti Signor Ugellini hakemaan minua, ja minä kerroin hänelle kaiken. Hän ahdisti munkkia, joka puolestaan paljasti sihteerin, niin että tämä oli vähällä joutua hirtettäväksi. Linnanpäällikkö sai kuitenkin vaimennetuksi asian, joka oli jo ennättänyt paavinkin kuuluville, pelasti sihteerinsä hirsipuusta ja antoi minulle takaisin saman vapauden, joka minulla oli ollut aikaisemminkin.
Huomattuani miten ankarasti tässä asiassa toimittiin, aloin ajatella itseäni ja tuumiskelin: "Jos vielä toisen kerran sattuu tällainen sekaannus eikä tuo mies usko minua, silloin en katso olevani sidottu lupaukseeni, vaan on minun silloin turvauduttava taitooni, joka minua varmasti auttaa paremmin kuin tuota munkkipahaista."
Annoin nyt tuoda itselleni uusia, karkeita lakanoita enkä antanut käytetyitä heille takaisin. Kun palvelijat kyselivät minulta niitä, käskin heitä vaikenemaan, sillä olin muka lahjoittanut ne muutamille kaikkein köyhimmille sotilaille, ja ne raukat joutuisivat kaleereille, jos asia tulisi tunnetuksi. Senpä vuoksi pitivätkin kaikki asian salassa, varsinkin Felice. Edelleen tyhjensin makuusäkistäni oljet, jotka poltin, sillä vankilassani oli tulisija. Aloin nyt leikata näistä lakanoista kolmanneskyynärän levyisiä kaistaleita ja varattuani niitä niin monta, että arvelin niiden avulla voivani laskeutua alas Sant' Angelon tornista, sanoin nyt palvelijoilleni lahjoittaneeni pois tarpeellisen määrän lakanoita, jonka vuoksi he saisivat tuoda minulle puhtaat, ja likaiset he saisivat taas aina takaisin. Ja niin unohtui koko asia.
Kardinaali Santiquatro ja Cornaro antoivat sulkea minun työpajani estäen oppipoikiani ja palvelijoitani pääsemästä sinne ja sanoivat suoraan, ettei paavi ajatellutkaan laskea minua vapauteen, olipa suuren kuninkaan suosiokin ollut minulle paljon enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Sillä viimeiset sanat, jotka monsignor Morluc oli kuninkaan puolesta sanonut paaville, olivat, että hän jättäisi minut laillisen tuomioistuimen tuomittavaksi, jos olin rikkonut – mutta jos en ollut tehnyt mitään rikosta, vaati oikeus minun vapauttamistani. – Nämä sanat olivat siinä määrin suututtaneet paavia, että hän oli päättänyt olla koskaan laskematta minua vapaaksi. Mitä linnanpäällikköön tuli, niin hän olisi valmis auttamaan minua parhaansa mukaan.
Kun näihin aikoihin nämä viholliseni huomasivat työpajani suljetuksi, he syytivät haukkumasanoja palvelijoilleni ja niille ystävilleni, jotka kävivät minua tervehtimässä vankilassa. Ascanio kävi luonani kaksi kertaa päivässä, ja kerran käydessään taas minua tervehtimässä hän pyysi minulta itselleen erästä sinistä silkkitakkiani, jota en käyttänyt ja joka oli ollut ylläni vain tuon kerran, jolloin olin ottanut osaa juhlakulkueeseen. Mutta vastasin hänelle, ettei nyt ollut sopiva aika eikä tilaisuus tällaisen puvun pitämiseen. Poika pahastui tästä niin, että uhkasi lähteä omaistensa luokse Tagliacozzoon. Tähän vastasin kiivastuneena, että olin mielissäni, kun minun ei enää tarvinnut häntä nähdä. Näin puhuessamme olimme linnan katolla kävellen tornin ympärillä. Myöskin linnanpäällikkö oli siellä kävelemässä; juuri hänen kohdallaan ollessamme Ascanio sanoi: "Minä lähden, hyvästi ainiaaksi!" Vastasin: "Niin, ainiaaksi, ja varmuuden vuoksi sanon vartijoille, etteivät he enää laske sinua sisään." Sitten käännyin linnanpäällikön puoleen ja käskin hänen sanoa vartijoille, etteivät nämä enää milloinkaan laskisi Ascaniota linnaan, ja lisäsin: "Tämä veitikka lisää vielä onnettomuuteni mittaa, sen vuoksi pyydän teiltä, hyvä herra, älkää päästäkö häntä enää milloinkaan tänne." Tämä koski linnanpäällikköön, sillä hän tiesi pojan olevan hyvin lahjakkaan; sitä paitsi hän oli niin kaunis, että joka vain kerrankin hänet näki, ihastui häneen silmittömästi. Nuorukainen poistui itkien, ja hänellä oli mukanaan pieni miekka, jota hän joskus salaa kantoi viittansa alla. Astuessaan ulos linnasta, kasvot näin kyynelissä, hän kohtasi kaksi pahinta vihamiestäni; toinen oli Girolamo Perugiasta ja toinen eräs Michele, molemmat kultaseppiä. Tämä Michele, joka oli tuon perugialaisen roiston ystävä ja Ascanion vihamies, sanoi: "Mitä tämä Ascanion itkeminen merkitsee? Ehkä hänen isänsä on kuollut? Tarkoitan hänen linnassa olevaa isäänsä." Ascanio sanoi tähän: "Hän elää, mutta sinä olet nyt kuoleman oma!" Ja hän kohotti kätensä ja antoi miekallaan miehelle pari iskua. Ensimmäinen osui päähän, niin että hän kaatui maahan, toinen taittoi häneltä kolme oikean käden sormea. Mies makasi kuin kuolleena. Asia kerrottiin heti paaville, joka vihansa vallassa lausui seuraavat sanat: "Koska kuningas haluaa saada hänet tuomituksi, niin annettakoon hänelle kolme päivää puolustautumisen aikaa." Hänen käskynsä vietiin heti perille. Kunnon linnanpäällikkö kiirehti hänen pyhyytensä luokse ja selvitti hänelle, etten minä ollut syyllinen tähän asiaan, vaan että olin ajanut pojan pois luotani. Hän puolusti minua niin ihmeteltävän taidokkaasti, että hän pelasti henkeni tästä suuresta vaarasta. Ascanio pakeni Tagliacozzoon, kirjoitti sieltä minulle pyytäen tuhat kertaa anteeksi ja tunnusti, että oli tehnyt väärin lisätessään jo entisestään suuria kärsimyksiäni, mutta lisäsi, että jos Jumala armossaan päästäisi minut vielä vankilasta, niin ei hän milloinkaan enää jättäisi minua. Lähetin hänelle sanan, että hän jatkaisi ahkerasti opiskelemista; jos Jumala soisi minulle vielä vapauden, niin kutsuisin hänet luokseni.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Linnanpäällikön mielisairaus; Cellini huvittaa häntä
kertomuksillaan. Karkaamisen valmistelut. Laskeutuu tornista
maahan ja taittaa toisen säärensä. Pääsee lopulta kaupunkiin.
Hänet kannetaan pyhän Pietarin portaille. Aikoo turvautua
Itävallan Margheritan turviin, mutta matkalla sinne tuntee
hänet eräs kardinaali Cornaron palvelijoista. Viedään Cornaron
palatsiin, missä saa hoitoa.Tällä linnanpäälliköllä oli joka vuosi taudinkohtaus, joka kokonaan sumensi hänen aivonsa. Taudin alkaessa hän puheli sekavasti kuin houreissa; mutta nämä hänen hulluudenoireensa olivat aina joka vuosi erilaiset: väliin hän kuvitteli olevansa öljyruukku, väliin sammakko ja silloin hän hyppeli kuin sammakko, tai kuvitteli hän olevansa kuollut ja vaati, että hänet haudattaisiin. Yhä hänen oireensa uusiutuivat mitä erilaisimpina. Tällä kertaa hän kuvitteli olevansa yölepakko, ja ollessaan ulkona kävelemässä hän joskus vihelteli hiljaa, niinkuin näiden eläinten on tapana tehdä; hän liikutteli myöskin käsivarsiaan ja sääriään, ikäänkuin aikoen lähteä lentoon. Sekä hänen lääkärinsä, jotka olivat häneen tottuneet, että hänen vanhat palvelijansa tekivät kaikkensa viihdyttääkseen häntä, ja koska he olivat huomanneet hänen hyvin mielellään kuuntelevan minun kertomuksiani, he hakivat tavan takaa minut hänen luokseen. Minun täytyi väliin viipyä neljä, viisi tuntia miesparan luona ja puhua lakkaamatta. Hän tahtoi, että istuisin häntä vastapäätä ruokapöydässä ja puhuisin ja kuuntelisin häntä; näin keskustellessamme minä ainakin sain oivallisen aterian osakseni. Mutta tuo miesparka ei syönyt eikä nukkunut, vaan väsytti minut siihen määrin, etten minä kestänyt kauempaa. Väliin häntä katsellessani huomasin hänen silmiensä katseen aivan sekavaksi; toinen silmä katsoi sinne, toinen tänne. Hän alkoi nyt kysellä minulta, eikö minun koskaan ollut tehnyt mieleni lentää, mihin minä vastasin hänelle, että juuri niitä asioita, jotka ihmisille olivat olleet kaikkein vaikeimpia, olin aina ollut halukkain tekemään. Mitä lentämiseen tulee, niin oli Jumala ja luonto antanut minulle hyvin notkean ruumiin, ja olin tavallista taitavampi hyppäämään ja juoksemaan, ja koska lisäksi olin jotenkin taitava käsistäni, niin oppisin varmasti lentämäänkin.
Tämä mies alkoi silloin kysellä minulta, miten aioin kohota lentoon, ja vastasin: "Kun katselen lentäviä eläimiä matkiakseni taitoni avulla, mitä he luonnostaan osaavat, niin en tiedä tähän parempaa esikuvaa kuin yölepakko." Kun miesparka kuuli sanan yölepakko, – se oli hänen senvuotinen houreensa, – hän alkoi huutaa kovalla äänellä ja sanoi: "Se on totta! Se on totta! Se juuri on oikea eläin!" Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi: "Benvenuto, jos sinulla olisi tilaisuus, niin uskaltaisitko lentää?" Sanoin, että jos hän antaisi minun koettaa, niin uskoin voivani lentää aina Pratin linnaan asti valmistettuani ensin itselleni siivet hienosta, vahatusta liinasta. Hän vastasi: "Omasta puolestani ei minulla olisi mitään sitä vastaan, mutta paavi on käskenyt minun vartioida sinua yhtä huolellisesti kuin omia silmiäni. Ja koska minä kyllä tiedän, mikä kekseliäs paholainen sinä olet, niin voisit paeta käsistäni, ja sen vuoksi annankin teljetä sinut sadan lukon taakse, niin ettet pääse pakoon." Aloin pyytää ja rukoilla häntä muistuttamalla häntä siitä, että jo aikaisemmin olisin voinut paeta, mutta etten ollut tahtonut rikkoa hänelle antamaani lupausta. Rukoilin häntä, ettei hän Jumalan nimessä eikä minulle osoittamiensa hyvien töiden tähden tekisi onnetonta elämääni vieläkin kurjemmaksi. Näin hänelle puhuessani hän antoi käskyn sitoa minut ja viedä minut varmaan vankikomeroon. Nähdessäni, ettei enää ollut mistään apua, sanoin hänelle kaikkien kuullen: "Sulkekaa minut huolellisesti ja vartioikaa minua tarkasti, sillä nyt koetan kaikin keinoin paeta!" Niin minut vietiin pois ja teljettiin mitä huolellisimmin lukkojen taakse.
Nytpä aloin miettiä, millä tapaa pääsisin pakenemaan. Heti ollessani lukkojen takana aloin tarkasti tutkia vankilaani, ja kun lopulta arvelin varmasti keksineeni tavan millä sieltä pääsisin, aloin miettiä miten laskeutuisin tästä korkeasta tornista. Otin esille uudet lakanani, jotka, niinkuin jo sanoin, olin leikannut suikaleiksi ja ommellut tarkasti yhteen; aloin laskea miten pitkältä köyttä tarvittaisiin voidakseni laskeutua alas, ja järjestin kaikki kuntoon. Otin esiin viilan, jonka olin anastanut eräältä savoijalaiselta linnan vartiosotilaalta; tämä mies piti huolen kaivoista ja vesitynnyreistä, sitä paitsi hän huvikseen harjoitteli puun veistoa. Hänellä oli monenlaisia työkaluja, muun muassa hyvin suuret, raskaat pihdit. Arvelin niiden voivan olla minulle hyödyksi, otin ne sen vuoksi häneltä ja piilotin ne olkipatjaani.
Kun sitten koitti aika, jolloin halusin niitä käyttää, aloin niillä tunnustella oviraudoituksen nauloja, mutta koska ovi oli kaksinkertainen, niin en voinut nähdä niiden niittausta, ja vaivoin minun onnistui lopultakin irroittaa yksi. Irroitettuani tämän ensimmäisen naulan aloin miettiä minkä keinon keksisin, ettei sitä huomattaisi. Kiireesti sekoitin vähäsen ruostunutta raudanviilauslastua vahaan, joka näin tuli aivan samanväriseksi kuin irtisaamieni naulojen päät. Tällä vahalla aloin sitten tarkasti jäljitellen tehdä naulanpäitä oviraudoitukseen, tein ne toisen toisensa jälkeen; aina sitä mukaa kuin vedin naulan pois, tein vahasta uuden. Raudoitukset olivat nyt kiinni vain molemmista päistä muutamilla nauloilla, jotka olin vetänyt ulos ja pistänyt keveästi takaisin paikalleen.
Tämä työ oli minulle mitä vaikeinta, sillä linnanpäällikkö näki joka yö unta, että olin paennut, ja sen vuoksi hän lähetti aina vähän päästä erään henkilön vankikoppiini urkkimaan minua. Hänen nimensä oli Bozza, ja hänellä oli aina mukanaan toinen, Giovanni-niminen, lisänimeltä Pedignone; tämä oli sotilas, ja Bozza oli renki. Vankilaani astuessani tämä Giovanni lateli minulle aina hävyttömyyksiä. Hän oli Pratosta ja oli ollut siellä erään apteekkarin luona. Hän tarkasti joka ilta huolellisesti oven raudoitukset ja koko kopin, ja minä sanoin: "Vartioi minua tarkasti, sillä olen varmasti päättänyt karata tavalla tai toisella." Nämä sanat synnyttivät kiihkeän vihamielisyyden välillemme. Piilotin rauta-aseeni, nimittäin hohtimet, pitkän tikarin sekä muut tarpeelliset vehkeet mitä huolellisimmin vuodepatjaani; myöskin lakanoista leikkaamani kaistaleet olin piilottanut sinne. Heti päivän sarastaessa lakaisin itse koppini. Ja jos luonnostanikin olen puhtautta rakastava, olin nyt aivan puhdistuskiihkoinen. Lakaistuani järjestin vuoteeni hyvin huolellisesti kuntoon ja koristin sen kukilla, joita annoin erään savoijalaisen tuoda itselleni melkein joka aamu.
Bozzan ja Pedignonen tullessa varoitin aina heitä pysymään kaukana vuoteestani, etteivät he sitä likaisi tai saattaisi epäkuntoon, ja jos he joskus vain minua kiusatakseen hiukankin koskettivat vuoteeseeni, huudahdin: "Te likaiset roistot! Anastan yhden teidän miekoistanne ja teen sillä sellaisen pahennuksen, että te jäätte ihmettelemään! Kuvitteletteko olevanne sen arvoisia, että saatte kosketella minunlaiseni vuodetta! En välitä omasta hengestäni, sillä nitistän teidät pian hengiltä. Sen vuoksi jättäkää minut rauhaan kurjuuteeni! Enkö ole jo kylliksi onneton, miksi tahdotte vielä minua kiduttaa? Ellette lopeta kiusantekoanne, niin näytän teille, mihin epätoivoinen ihminen kykenee!"
Kaiken tämän he kertoivat linnanpäällikölle, joka ankarasti kielsi heitä koskemasta minun vuoteeseeni sekä varoitti heitä astumasta miekoin varustettuna koppiini, käskipä heitä muutenkin huolehtimaan minusta parhaansa mukaan. Kun nyt olin varma vuoteestani, uskoin saavuttavani päämääräni, sillä olinhan kätkenyt sinne tärkeimmät apukeinoni.
Eräänä sunnuntai-iltana linnanpäällikkö oli tavallista huonompi, ja hänen pakkomielteensä olivat tavallista kiihkeämmät; hän väitti lakkaamatta olevansa yölepakko. Hän sanoi väelleen, että jos he saisivat kuulla Benvenuton lentäneen, niin heidän tuli antaa hänen vain mennä, sillä hän saisi itse kyllä pakolaisen kiinni, koska hän yöllä lensi nopeammin kuin minä. "Benvenuto on vain keinotekoinen yölepakko", sanoi hän, "mutta minä olen oikea, ja koska hänet on jätetty minun haltuuni, saan kyllä hänet kiinni." Sellaisena hän oli ollut monta yötä, ja hän oli väsyttänyt kaikki palvelijansa. Minä sain useilta tahoilta kuulla kaikesta tästä, varsinkin savoijalaiselta, joka tahtoi parastani.
Sinä sunnuntai-iltana olin päättänyt paeta miten tahansa. Ensiksi rukoilin hartaasti Jumalaa puolustamaan ja auttamaan minua tässä ylen vaarallisessa aikeessa. Sitten ryhdyin toimimaan ja tein työtä koko yön. Kaksi tuntia ennen aamunkoittoa irroitin mitä suurimmat vaikeudet voitettuani oven raudoituksen, sillä työntösalpa oli minulle suurena esteenä, niin etten tahtonut saada ovea auki, vaan minun täytyi vuolla puu rikki. Lopulta se aukeni, ja astuin ulos selässäni lakanakääröt, jotka olin kiertänyt kahdelle puupalikalle käämiksi. Menin tornin mukavuuslaitokseen, keksin sieltä kaksi ulkonevaa kattotiiltä ja kiipesin vaivatta niille. Minulla oli ylläni valkea takki, valkoiset housut ja puolisaappaat, joihin olin pistänyt tikarini. Sitten otin käämit ja sidoin yhden pään kiinni tiilikiveen, joka ulkoni tornista noin neljän tuuman verran. Olin solminut käärön jalustimen muotoiseksi. Sitten taas rukoilin Jumalaa: "Auta minua nyt, koska oikeus on minun puolellani – sen sinä tiedät – ja koska minä autan itseäni."
Nyt aloin solutella itseäni hyvin hiljalleen alas pysytellen kiinni käsivoimieni avulla, ja niin pääsin maahan. Kuu ei paistanut, mutta kuitenkin oli kyllin valoisaa. Kun olin maassa, katselin huimaavaa korkeutta, josta näin rohkeasti olin laskeutunut, ja astelin edelleen iloisena, sillä uskoinpa olevani vapaana. Mutta niin ei ollutkaan, sillä linnanpäällikkö oli antanut tälle puolen rakentaa kaksi korkeata muuria, niissä olivat hänen tallinsa ja kanakoppinsa, ja portit olivat ulkoapäin teljetyt suurilla työntösalvoilla. Huomattuani, etten pääsisi ulos tätä tietä, tulin hyvin pahalle mielelle. Kun siinä astelin edestakaisin aprikoiden mihin ryhtyä, sattui jalkani pitkään tankoon, joka oli olkien peitossa. Suurin ponnistuksin sain sen kohotetuksi muuria vasten, käsivarassa kiipesin sitten sitä myöten muurin harjalle. Koska muuri oli teräväharjainen, en jaksanut vetää sinne tuota tankoa, vaan päätin käyttää toista käämiä, sillä ensimmäinen oli jäänyt riippumaan tornin seinään. Otin siis palasen tätä toista käämiä, jonka sidoin tankoon, ja kiipesin muurin yli; kiipeäminen oli hyvin hankalaa, ja minä väsyin kovasti; käteni olivat sisäpuolelta nahkattomat ja veriset. Levättyäni vähän aikaa kiipesin viimeiselle muurille, joka on Prati di Castellon puolella. Sidoin käärön muurin harjaan soluakseni alas tältä matalammalta kohdalta, niinkuin äsken olin laskeutunut korkeammalta. Silloin havaitsin vartijan; huomatessani nyt suunnitelmieni menevän myttyyn ja henkeni olevan vaarassa hyökkäsin rohkeasti hänen kimppuunsa ase kädessä, jolloin hän peräytyi ja pakeni.
Palasin kiireesti kääröjeni luo ja näin toisen vartijan, joka kuitenkaan ei huomannut minua. Olin sitonut kääröni kiinni muurin harjaan ja soluttelin itseni alas. Joko nyt liian aikaisin uskoin olevani lähellä maata ja avasin käteni hypätäkseni maahan tai ne olivat liian väsyneet ponnistamaan enempää; putosin ja pudotessani menin tainnoksiin. Olin tainnoksissa enemmän kuin puolitoista tuntia arveluni mukaan.
Päivä alkoi valjeta, ja kaste, joka laskeutuu tuntia ennen auringonnousua, herätti minut, mutta vielä en ollut tajuissani, sillä minusta tuntui kuin pääni olisi hakattu pois ja olisin kiirastulessa. Vähitellen palasi muistini, huomasin olevani linnan ulkopuolella ja samassa muistin kaiken, mitä olin tehnyt. Tunsin nyt satuttaneeni takaraivoni; koettelin sitä käsilläni, ja huomasin ne verisiksi. Kopeloin joka puolelta ruumistani, mutta en luullut sen pahemmin vahingoittuneeni. Kuitenkin aikoessani nousta huomasin taittaneeni oikean sääriluuni juuri nilkan yläpuolelta. Ei tämäkään minua peloittanut: vetäisin tikarini saappaasta, leikkasin sillä palasen käärettä ja sidoin jalan parhaani mukaan; sitten kömmin nelinkontin tikari kädessä portille, joka vielä oli kiinni. Sen alla huomasin kiven, joka ei näyttänyt olevan kovin raskas. Koetin siirtää sitä kaivamalla, ja se onnistuikin helposti. Sitten pääsin ulos.
Taisi olla enemmän kuin viisisataa askelta siltä paikalta, jonne putosin, tälle portille, jonka kautta pääsin pois. Kun nyt olin päässyt Roomaan, karkasi kimppuuni pari suurta koiraa, ja yksi puri minua pahasti; kun ne yhä hyökkäsivät päälleni, aloin hosua niitä tikarillani ja haavoitin yhtä niistä niin pahasti, että se kovasti huutaen pakeni, jolloin toiset koirat, niinkuin niiden on tapana, juoksivat sen koiran jäljestä. Koetin ryömiä Trespontinan kirkkoa kohti, mutta jouduttuani sen kadun päähän, joka johtaa suoraan Sant' Angelon linnaan, päätin paremmaksi suunnata kulkuni Pyhän Pietarin kirkkoa kohti, sillä päivä alkoi jo valjeta, ja tiesin sen olevan minulle vaarallista. Silloin kohtasin erään vesikauppiaan, jonka aasin selkään oli lastattu täysiä vesiruukkuja. Kutsuin häntä luokseni, pyysin häntä kantamaan minut Pyhän Pietarin kirkon portaiden yläpäässä olevalle korokkeelle ja sanoin hänelle: "Olen köyhä poika, joka lemmenseikkailuissa tahdoin laskeutua ikkunasta; silloin taitoin pudotessani jalkani. Koska talo, josta tulen, on ylhäisten, niin pelkäänpä, että minut revitään kappaleiksi; senpä vuoksi pyydänkin sinua nopeasti viemään minut täältä, ja minulta saat kultaskudon palkaksesi!" Näytin kukkaroani, jossa minulla oli skudoja enemmänkin. Heti mies nosti minut maasta ja kantoi minut Pyhän Pietarin kirkon portaita ylös sekä laski minut korokkeelle, ja minä käskin hänen kiireesti palata aasinsa luokse.
Aloin nyt heti ryömiä edelleen ja joudutin itseni siihen palatsiin, jossa herttuatar Margherita asui; hän oli herttua Ottavion puoliso ja keisarin tytär ja oli aikaisemmin ollut naimisissa Firenzen herttuan Alessandro di Medicin kanssa, jonka vuoksi tiesinkin tämän ylhäisen prinsessan luona tapaavani paljon ystäviäni, jotka olivat tulleet tänne hänen kanssaan Firenzestä. Olipa linnanpäällikkö puhunut hänelle hyvääkin minun puolestani, sillä hänen saapuessaan Roomaan olin saanut estetyksi sateen tekemästä monen tuhannen skudon vahingon. Satoi hyvin rankasti, ja linnanpäällikkö oli siitä huolissaan, mutta minä rohkaisin häntä ja ehdotin, että suunnattaisiin useita tykkejä synkimpiä pilviä kohti. Kun nyt rankassa sateessa aloin ampua tykeilläni, taukosi sade, ja aurinko näyttäytyi neljä kertaa, joten siis oli minun ansioni, että tämä juhla onnistui niin hyvin. Tämän oli linnanpäällikkö kertonut paaville puhuakseen näin minun edukseni hänelle. Sen vuoksi herttuatar olikin tämän kuultuaan sanonut: "Benvenuto kuuluu niihin miehiin, joita autuas miesvainajani herttua Alessandro kokosi ympärilleen, ja heille aina tahdon osoittaa suosiotani, milloin siihen sattuu sopiva tilaisuus." Hän oli myöskin puhunut minusta nykyiselle miehelleen, herttua Ottavio Farneselle. Senpä vuoksi aioin mennä suoraan hänen ylhäisyytensä luokse hänen ihanaan palatsiinsa Borgo Vecchion lähelle, sillä tiesin olevani siellä mitä varmimmassa tallessa, niin etten joutuisi paavin kynsiin.
Mutta koska nämä tekoni olivat liian ihmeellisiä tavallisen kuolevaisen teoiksi, niin ei ollut Jumalan tahto, että saisin iloita omasta kunniastani, vaan Hän lähetti minulle vieläkin kovempia koettelemuksia kuin mitä minulla näihin asti oli ollut. Näin minulle kävi: ryömiessäni nelinkontin ylös näitä portaita tunsi eräs kardinaali Cornaron palvelija minut; kardinaali asui Vatikaanissa. Tämä palvelija juoksi kardinaalin huoneeseen, herätti hänet ja sanoi: "Teidän Ylhäisyytenne, teidän Benvenutonne on karannut linnasta ja ryömii nyt verisenä sieltä pakoon; hän näyttää taittaneen toisen säärensä, emmekä me tiedä, minne hän aikoo." Kardinaali vastasi heti: "Juoskaa ja kantakaa hänet minun huoneeseeni!" Kun minut tuotiin hänen eteensä, hän sanoi, ettei minun tarvinnut mitään pelätä. Hän lähetti heti hakemaan Rooman etevimmät lääkärit, jotka hoitivat minua. Eräs heistä oli mestari Jacopo di Perugia, hyvin taitava kirurgi. Hän veti ihmeellisellä taidolla sääriluuni sijoilleen, sitoi sen ja iski omin käsin suontani. Kun suoneni olivat tavallista enemmän täynnä ja koska hän halusi tehdä haavan kyllin suureksi, syöksähti veri sellaisella voimalla, että se purskahti häntä vasten kasvoja peittäen hänet kauttaaltaan, niin että hänen täytyi poistua. Hän piti tätä huonona enteenä ja hoiti minua vain vastenmielisesti aikoen jo monesti minut jättää, sillä hän pelkäsi saavansa ikävyyksiä tästä hoidostaan. Kardinaali antoi viedä minut salaiseen kammioonsa ja kiirehti sitten paavin luokse aikoen anoa minulle anteeksiantoa.
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Kardinaali Cornaro ynnä Roberto Puci pyytävät Paavali III:lta
armoa Cellinille. Linnanpäällikkö valittaa paaville, tämä
muistelee itsekin paenneensa linnasta. Kuvernööri Conversini
tahtoo tietää, kuka oli avustanut paossa. Uusia syytöksiä
Celliniä vastaan. Kardinaali Cornaro luovuttaa Benvenuton
paaville; hänet suljetaan paavillisen puiston huoneeseen, ja
hän pyytää eräältä nuorelta kreikkalaiselta ystävältään apua
paetakseen. Hänet viedään Torre di Nonen vankilaan ja uskoo, että
hänet on tuomittu kuolemaan. Hänet viedään takaisin Sant' Angelon
linnaan.Tällä välin oli Rooman vallannut mitä suurin hämminki, sillä oli jo huomattu lakanasuikaleiden riippuvan linnan ylimmästä tornista, ja koko Rooma juoksi katselemaan tätä ihmeellistä asiaa. Linnanherra oli taas joutunut mitä hurjimpien hulluudenpuuskiensa valtaan ja koetti riistäytyä irti häntä pitelevien palvelijoiden käsistä voidakseen hänkin lentää tästä linnasta sanoen, ettei kukaan muu saisi minua kiinniotetuksi kuin hän lentämällä. Tällä välin oli myöskin messer Roberto Pucci, messer Pandolfon isä, saanut kuulla tästä ihmeellisestä asiasta, ja hän lähti itse sitä katsomaan; kun hän saapui palatsiin ja tapasi kardinaali Cornaron, tämä kuvasi hänelle koko tapahtuman ja kertoi, että nyt olin hänen luonaan sekä olin saanut tarvittavan hoidon. Nämä molemmat kunnon miehet kiirehtivät heittäytymään paavin jalkoihin, joka, ennen kuin he ehtivät mitään puhua, sanoi: "Tiedän, mitä te tahdotte minulta." Messer Roberto Pucci sanoi: "Pyhä Isä, me rukoilemme sinulta armoa tälle miesparalle, joka suurten kykyjensä vuoksi ansaitsee anteeksiannon. Hän on kuitenkin osoittanut niin ihmeteltävää rohkeutta, ettei se tunnu enää ihmisteolta. Emme tiedä, minkä rikoksen vuoksi Teidän Pyhyytenne on niin kauan pitänyt häntä vankilassa; mutta jos nämä synnit ovat olleet hyvin painavat, on Teidän Pyhyytenne viisaudessaan ja vanhurskaudessaan tehnyt ymmärryksensä mukaan. Mutta jos ne ovat asioita, jotka voi antaa anteeksi, niin pyydämme hänelle armoa." Paavi näytti joutuneen hämilleen ja selitti pitäneensä minua vangittuna muutamien läheisimpiensä kehoituksesta, koska olin ollut liian uhkarohkea ja kiivas. Mutta tuntien minun suuret lahjani hän halusi pitää minut luonansa ja olikin sen vuoksi käskenyt antaa minulle sellaisen palkan, ettei minulla ollut syytä palata Ranskaan. Hän pahoitteli onnetonta kohtaloani ja toivoi minun pian toipuvan ja paranevan haavoistani, että voisin palata hänen luokseen. Molemmat ylhäiset herrat palasivat luokseni kertoakseen nämä hyvät uutiset.
Sillä välin kävi Rooman ylhäisö minua tervehtimässä, tuli sekä nuoria että vanhoja, kaikenlaisia ihmisiä. Linnanpäällikkökin, joka vielä oli hourupäisenä, antoi kantaa itsensä paavin eteen; hän alkoi huutamalla puhua sanoen hänelle tehtävän suurta vääryyttä, ellei minua heti tuotaisi takaisin vankilaan: "Hän on paennut välittämättä minulle antamastaan kunniasanasta. Voi minua, hän on lentänyt pois, ja kuitenkin hän oli luvannut olla poislentämättä!" Paavi sanoi nauraen: "Menkää, menkää vain pois! Kyllä te vielä saatte hänet takaisin." Linnanpäällikkö jatkoi sanoen paaville: "Lähettäkää kuvernööri hänen luokseen ottamaan selville, kuka häntä auttoi pakenemaan; jos joku minun väestäni oli hänen apulaisensa, niin annan hirttää hänet samaan tiilikiveen, miltä Benvenuto laskeutui alas." Linnanpäällikön mentyä paavi kutsui kuvernöörin luokseen ja sanoi tälle hymyillen: "Benvenuto on rohkea mies, ja tämä oli ihmeellinen pako; mutta nuorena ollessani minäkin laskeuduin maahan aivan samalta paikalta." Tässä paavi olikin aivan oikeassa, sillä hän oli ollut vangittuna linnassa väärennettyään erään paavillisen julistuskirjan abreviaattorina ollessaan. Paavi Alessandro oli pitänyt häntä kauan vankilassa; ja koska asia oli rumanlainen, paavi oli päättänyt antaa teloittaa hänet Corpus-Domini-päivän jälkeen. Saatuaan tietoonsa kaiken tämän Farnese antoi Pietro Chiavelluzzin tuoda hevoset, ja linnassa hän lahjoi muutamat vartijat. Sillä aikaa kun paavi kulki Corpus-Domini-juhlakulkueessa, Farnese kömpi koriin ja antoi nuoralla laskea itsensä maahan. Siihen aikaan eivät muurit vielä ympäröineet linnaa, vaan oli vain torni. Hänellä ei myöskään ollut niin suuria vaikeuksia paetessaan kuin minulla oli ollut; olipa hänet sitä paitsi vangittu syystä, mutta minut syyttömästi. Hän ei malttanut olla kehuskelematta kuvernöörille olleensa hänkin nuoruudessaan tulinen ja rohkea, eikä hän huomannut, miten samalla tuli paljastaneeksi omat konnamaisuutensa. Hän sanoi: "Mene ja käske hänen tunnustaa, kuka häntä on auttanut. Olkoon hän kuka tahansa, niin lupaan, että hän saa anteeksi."
Tämä kuvernööri tuli luokseni, (hän oli paria päivää aikaisemmin nimitetty Iesin piispaksi), ja hän sanoi: "Hyvä Benvenuto, virkani puolesta ihmiset minua pelkäävät, mutta nyt tulen luoksesi rauhoittaakseni sinua erikoisesti paavin lähettämänä, joka on kertonut minulle, että hänkin on paennut, mutta ettei hän ollut voinut sitä tehdä ilman monen apua. Vannon sinulle niiden sakramenttien kautta, joiden valtias nyt olen, sillä olen nyt kaksi päivää sitten nimitetty piispaksi, – että paavi on vapauttanut sinut ja antanut sinulle anteeksi, ja on hän hyvin pahoillaan ruumiillisten kärsimystesi tähden. Mutta tule nyt terveeksi ja katsele kaikkea niiden parhaalta puolen! Tämäkin syyttömästi kärsimäsi vankeusrangaistus koituu sinulle vielä onneksi, sillä sinä olet välttävä köyhyyden, eikä sinun tarvitse palata Ranskaan eikä kierrellä maailmaa työtä etsien. Kerro minulle avoimesti, miten kaikki tapahtui ja kuka sinua auttoi; pysy sitten rohkeana, lepää ja tule terveeksi!" Kerroin hänelle, miten kaikki oli tapahtunut, annoinpa hänelle mitä tarkimman selostuksen vedenkuljettajastakin, joka oli kantanut minua. Kuvernööri sanoi: "Tämä on totisesti liikaa yhdelle miehelle eikä sitä olisi tehnyt kukaan muu kuin sinä." Hän käski minun ojentaa käteni ja sanoi: "Tämän käden kautta, jota nyt kosketan, vannon, että sinä olet vapaa ja tulet onnelliseksi, jos saat elää."
Hänen mentyään astui luokseni joukko ylhäisiä herroja, jotka olivat jo kauan odottaneet, sillä kaikki tahtoivat käydä minun luonani sanoen toisilleen: "Menkäämme katsomaan miestä, joka tekee ihmeitä." – Ja he jäivät luokseni; toiset heistä tarjosivat suojelustaan, toiset toivat minulle lahjoja.
Saavuttuaan paavin luokse alkoi kuvernööri kertoa hänelle kaikkea, minkä minä olin hänelle sanonut; silloin sattui olemaan läsnä myöskin paavin poika Pier Luigi, ja he olivat kaikki ihmetystä täynnä. Paavi sanoi: "Todellakin tämä on suurenmoista." Siihen Pier Luigi lisäsi sanoen: "Pyhä Isä, jos te päästätte hänet vapauteen, tekee hän vieläkin suurempia asioita, sillä hänen yltiöpäisyydellään ei ole rajoja. Haluanpa kertoa teille jotakin, jota te ette ennestään tiedä. Ennen kuin tätä Benvenutoanne vielä oli pantu vankeuteen, hän joutui väittelyyn erään kardinaali Santa Fioren hoviherran kanssa aivan mitättömästä asiasta, jonka tämä herra oli lausunut tälle Benvenutolle. Tämä vastasi hänelle kiivaasti ja uhkaavasti. Kuultuaan tämän hoviherraltaan kielsi kardinaali tätä sekaantumasta enempää mokomaan leikkiin. Benvenuto, joka oli saanut tämän kuulla, piti varalla pienen pyssynsä, jolla hän milloin tahansa osui hopearahaan; ja eräänä päivänä kardinaalin seisoessa ikkunansa ääressä, – Benvenuton työhuone oli kardinaalin palatsin alakerrassa hän otti pyssynsä ja ryhtyi tähtäämään kardinaaliin. Ehdittiin kuitenkin ajoissa varoittaa kardinaalia, ja hän vetäytyi nopeasti pois; mutta sekoittaakseen asian Benvenuto ampui ylhäällä palatsin katonrajassa kuhertelevan tornikyyhkysen ja osui sen päähän, mitä on melkein mahdotonta uskoa. Nyt toimikoon Hänen Pyhyytensä hänen suhteensa miten vain haluaa! Mutta minä en tahtonut jättää tätä mainitsematta. Kun hän katsoo olleensa laittomasti vangittu, niin voisi hän saada päähänsä joskus ampua myöskin Teidän Pyhyytenne. Hän on kovin kiivas ja yltiöpäinen. Murhatessaan Pompion hän pisti tätä kaksi kertaa tikarilla kaulaan aivan noiden kymmenen miehen nähden, jotka Pompioa suojelivat, ja hän pääsi kuitenkin pakoon, ei niinkään vähäksi häpeäksi näille, jotka kuitenkin olivat arvossa pidettyjä miehiä."
Kardinaali Santa Fioren hoviherra, jonka kanssa kerran olin joutunut riitaan, oli silloin läsnä ja tämä vakuutti asian olevan niin kuin Pier Luigi oli sen kertonut. Tahdon kuitenkin kertoa tässä tarkalleen asian todellisen laidan. Tämä Santa Fioren hoviherra tuli eräänä päivänä luokseni mukanaan pieni sormus, joka oli kauttaaltaan elohopean tahraama, ja sanoi: "Puhdistakaa tämä sormus, mutta heti!" Koska minulla oli parhaillaan tekeillä kallisarvoisia jalokivikoristeisia kultatöitä enkä myöskään sietänyt käskyjä henkilöltä, jota en ollut ennen puhutellut enkä nähnyt, vastasin, ettei minulla ollut siihen tarvittavia puhdistusaineita, ja käskin hänen mennä jonkun toisen kultasepän luokse. Ilman sen enempää aihetta hän haukkui minua aasiksi. Näihin sanoihin vastasin, että hän erehtyi ja että minä olin joka suhteessa häntä parempi mies; mutta jos hän ärsyttäisi minua, niin minä kyllä antaisin hänelle pahemmankin sätkäyksen kuin aasinpotkun. Tämän hän kertoi kardinaalille värittäen juttua helvetilliseksi. Kahta päivää myöhemmin ammuin kyyhkysen, joka kuherteli palatsin katossa olevassa reiässä. Eräs milanolainen kultaseppä, Giovanni Francesco della Tacca, oli jo monta kertaa ampunut sitä, mutta osumatta. Koska tämä Giovanni Francesco ja minä olimme kilpailijoita ampumataidossa, niin sanoivat muutamat aatelismiehet, jotka sinä päivänä seisoivat työpajani ulkopuolella, kyyhkystä osoittaen: "Kas tuolla on Giovanni Francescon kyyhkynen, jota hän niin monesti on koettanut ampua; katsokaa, se on niin arka, että tuskin uskaltaa näyttää päätään." Katsahdin ylös ja sanoin: "Minun ei tarvitse nähdä muuta kuin sen pää ampuakseni sen, kunhan se vain odottaa niin kauan, että ennätän nostaa pyssyn poskelleni." Aatelismiehet väittivät, ettei sitä olisi edes pyssyn keksijä voinut tehdä. Sanoin: "Lyödään vetoa pikarista Palompon oivallisesta viinituvasta haettua kreikkalaista viiniä. Jos se vain odottaa, kunnes tähtään ihmeellisellä Brocardollani, (niin kutsuin pyssyäni), niin kyllä osun tuohon pienoiseen päähän." Kohotin nopeasti pyssyn, tähtäsin ilman tukea, vapaalla kädellä ja pidin lupaukseni ajattelematta kardinaalia tai muitakaan ihmisiä; päinvastoin pidin kardinaalia suurena suosijanani. Tästä voi nähdä, miten mutkikkaat ovat kohtalon tiet, kun se oikein tahtoo koetella ihmistä. Paavi oli hyvin suuttunut ja harmissaan ja jäi miettimään poikansa sanoja.
Kahta päivää myöhemmin kardinaali Cornaro meni pyytämään piispanistuinta eräälle Andrea Centano-nimiselle hoviherralleen. Paavi totesi luvanneensa tälle miehelle ensimmäisen vapaana olevan piispanistuimen, mutta pyysi hänkin puolestaan vastapalvelusta kardinaalilta, nimittäin että tämä luovuttaisi minut paaville. Silloin kardinaali sanoi: "Oi, jos Teidän Pyhyytenne on antanut hänelle anteeksi sekä vapauttanut hänet, mitä silloin sanoo maailma Teidän Pyhyydestänne ja minusta?" Paavi vastasi: "Tahdon Benvenuton, sanokoot muut mitä tahtovat, ja te tahdotte piispanistuimen." Hyvä kardinaali pyysi paavia antamaan hänelle piispanistuimen, mutta muuten miettimään vielä asiaa ja toimimaan sitten, niinkuin parhaaksi katsoo. Paavi, joka kuitenkin häpesi rikkoa antamaansa lupausta, sanoi: "Annan tuoda tänne Benvenuton ja huvikseni annan hänen asuttavakseen yksityisestä puistostani huoneen, jossa hän voi odottaa parantumistaan, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että kaikki hänen ystävänsä käyvät häntä katsomassa. Huolehdin hänestä kyllä, niin kauan kuin tätä mielitekoani kestää."
Kardinaali palasi kotiin ja lähetti heti sen, joka odotti piispanistuinta, minun luokseni kertomaan, että paavi halusi saada minut käsiinsä. Silloin pyysin tätä messer Andreaa sanomaan kardinaalille, ettei tämä luovuttaisi minua paaville. Jos hän antaisi minun olla rauhassa, niin toimittaisin itseni kannetuksi, vuodepatjaan piiloutuneena, varmaan piilopaikkaan Rooman ulkopuolelle. Jos hän antaisi minut paavin huostaan, niin olisin varmasti kuoleman oma. Minun sanojani ei esitetty kardinaalille, ja tämä piispaksi pyrkivä messer Andrea petti minut.
Paavi lähetti heti hakemaan minua ja antoi, kuten sanottu, viedä minut pieneen huoneeseen yksityiseen puutarhaansa. Kardinaali lähetti minulle sanan, etten söisi mitään siitä ruuasta, jonka paavi minulle lähetti; hän kyllä lähettäisi ruuan minulle. Hän ei voinut tehdä tällä kertaa mitään enempää ja käski minun vain pysyä rohkeana, hän kyllä koettaisi auttaa minut vapaaksi. Paljon kävi päivittäin luonani vieraita, ja moni ylhäinen herra toi minulle kallisarvoisia lahjoja. Paavilta minulle lähetettiin ruokaa, mihin en koskenut, vaan söin sitä, mitä minulle tuotiin kardinaali Cornarolta.
Niin kului jonkin aikaa. Minulla oli muiden ystävieni joukossa myöskin eräs kreikkalainen nuorukainen, noin kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen: hän oli Rooman urhoollisimpia ja taitavimpia miekanmittelijöitä. Hän oli hiukan yksinkertainen, mutta täysin rehellinen, joskin herkkäuskoinen. Hän oli kuullut puhuttavan, että paavi aikoi korvata vahinkoni. Se oli osaksi totta, sillä sellaista oli paavi alussa puhunut, mutta lopuksi hän puhui aivan toisin. Sen vuoksi uskoin huoleni kreikkalaiselle nuorukaiselle ja sanoin: "Rakkahin ystäväni, he aikovat surmata minut, ja nyt minä tarvitsen sinun apuasi. He osoittavat minulle mitä suurinta suosiota ja luulevat, etten minä ymmärrä kaiken olevan vain petosta." Tämä kunnon nuorukainen vastasi: "Benvenuto hyvä, Roomassa kerrotaan paavin antaneen sinulle viran, josta saat viidensadan skudon palkan; sen vuoksi pyydän, ettet antaisi epäluulosi riistää itseltäsi moista etua." Kädet ristissä minä puolestani pyysin häntä viemään minut pois sieltä, sillä tiesin kyllä tämänkaltaisen paavin voivan tehdä minulle paljonkin hyvää, mutta tiesin myöskin hänen salassa miettivät minun vahingoittamistani, kunhan hän vain saisi sen tehdyksi itselleen kunniaa saaden. Vannotin ystävääni pelastamaan henkeni ja vakuutin, että jos hän veisi minut sieltä sillä tavalla kuin minä hänelle opettaisin, niin minä aina tunnustaisin hänen pelastaneen henkeni, ja jos tarvittaisiin, uhraisin oman henkeni hänen puolestaan. Poika parka vastasi itkien: "Rakas veli, sinä syöksyt onnettomuuteen, enkä kuitenkaan voi olla sinua auttamatta. Sano minulle, miten minun tulee menetellä, ja minä teen kaikki, mitä käsket, vaikka vastoin tahtoani." Asia oli siis päätetty. Olin antanut hänelle ohjeet, ja kaikki olisi käynyt hyvin. Mutta kun luulin hänen tulevan täyttämään määräyksiäni, hän tulikin sanomaan, että hän peruuttaakin – minun parastani katsoen – minulle antamansa lupauksen. Hän oli kyllä kuullut paavin lähellä olevilta miehiltä totuuden minun asiassani. Tulin tästä hyvin masentuneeksi ja epätoivoiseksi, sillä muuta keinoa en tiennyt auttaakseni itseäni. Tämä sattui Corpus-Domini-päivänä 1539.
Tämän väittelyn jälkeen kului päivä iltaan asti, jolloin minulle tuotiin paavin keittiöstä runsaasti ruokaa, samoin kardinaali Cornarolta oivallisia herkkuja. Sattuipa luonani olemaan muutamia ystäviäni, jotka kutsuin kanssani aterioimaan; vaikka kääreissä olevan jalkani vuoksi olinkin vuoteessa, oli meillä hauska ateria yhdessä. Kello yhden aikaan yöllä he poistuivat; kaksi palvelijaani tuli auttamaan minua vuoteeseen, ja he poistuivat sitten etuhuoneeseen. Minulla oli musta, pitkäkarvainen koira; se avusti minua ihmeteltävästi metsästysretkilläni, eikä se milloinkaan edennyt minusta askeltakaan. Se oli vuoteeni alla, ja minä kutsuin kolme eri kertaa palvelijoitani vetämään sitä sieltä pois, koska se murisi uhkaavasti. Kun palvelijani viimein tulivat, tämä koira hyökkäsi raivostuneena heidän kimppuunsa. Nämä pelkäsivät sen saaneen vesikauhun, kun se ulvoi taukoamatta. Näin valvoimme yhdessä neljään asti yöllä.
Kellon lyödessä neljä astui vartiopäällikkö mukanaan monet apulaisensa huoneeseeni; silloin hyökkäsi koira raivoisana heidän päälleen repien rikki heidän takkinsa ja sukkansa, niin että nämä myöskin suuresti pelästyivät luullen koiran olevan vesikauhuisen. Bargello virkkoi kokeneena miehenä: "Hyvien koirien luonteenominaisuutena on, että ne aina aavistavat heidän isäntäänsä uhkaavat onnettomuudet; ottakaa kaksi keppiä ja ajakaa pois koira, ja te toiset, nostakaa Benvenuto tähän kantotuoliin ja viekää hänet sinne, mihin on käsketty." Niinkuin jo mainitsin, oli Corpus-Domini-juhlapäivän jälkeinen yö, ja kello oli nyt neljä yöllä. He kantoivat minut sieltä peitettynä ja kapula suussa, ja neljä heistä kulki edeltä karkoittaen pois ne vähät ihmiset, jotka vielä liikkuivat kadulla. Näin he kantoivat minut Torre di Nonaan, kuolemaan tuomittujen vankilaan, ja laskivat minut siellä erään kopin kurjalle olkipatjalle jättäen minut erään vanginvartijan huostaan, joka koko yön valitteli onnetonta kohtaloani sanoen: "Voi sinua, Benvenuto parka, mitä olet tehnyt heille?" Ymmärsin heti, mikä minua odotti, jo senkin vuoksi, että minut oli viety tällaiseen koppiin, ja myöskin vartijan puheesta sen käsitin.
Osan yötä minua vaivasivat tuskalliset ajatukset miettiessäni, mikä oli syynä siihen, että Jumala rankaisi minua näin kovasti, ja kun en voinut löytää syytä, tulin hyvin levottomaksi. Vanginvartija koetti lohduttaa minua parhaansa mukaan, mutta vannotin Jumalan nimessä häntä olemaan hiljaa sanoen, että itse parhaiten selvittäisin omat asiani, ja hän lupasikin vaieta. Nyt käänsin kokonaan mieleni Jumalan puoleen ja pyysin mitä hartaimmin Häntä ottamaan minut valtakuntaansa, sillä olihan minulla oikeus valittaa kohtaloani, koska pakoni oli aivan viaton teko lakia kirjaimellisesti selitettäessä. Murhaan kyllä olin syypää, mutta Jumalan sijainen täällä maan päällä oli kutsunut minut isänmaastani ja antanut sen minulle anteeksi lakiensa oikeudella; ja minkä olin tehnyt, olin tehnyt vain suojellakseni tätä maallista majaani, jonka Taivaallinen Isäni oli minulle antanut. Maallisten lakien mukaan en katsonut ansainneeni tällaista kuolemaa, paremminkin arvelin joutuneeni samanlaisen kohtalon uhriksi kuin ne onnettomat ihmiset, jotka kulkiessaan kadulla kuolevat ylhäältä katolta putoavan tiilen iskusta. Tässä näki selvästi tähtien vaikutuksen, ei siten, että ne olisivat liittoutuneet tekemään meille hyvää tai pahaa, vaan että kaikki johtui tähtien keskinäisestä asemasta. Käsitin kyllä, että minulla oli oma vapaa tahtoni, ja jos sain hurskaasti toteuttaa sen, mitä aioin tehdä, niin olinpa varma siitä, että taivaan enkelit kantaisivat minut pois tästä vankilasta ja pelastaisivat minut tästä kurjuudesta; mutta koska en ollut ansainnut tätä taivaallista armoa, niin pelkäänpä tähtien edelleenkin vaikuttavan turmiollisesti kohtalooni. Jonkin aikaa vielä näitä mietittyäni rauhoituin ja vaivuin pian uneen.
Aamun sarastaessa vartija herätti minut sanoen: "Oi, sinä onneton mies, ei ole enää aikaa nukkua, sillä tänne on tullut se, jolla on tuotavana sinulle pahoja uutisia." Silloin sanoin: "Mitä pikemmin pääsen tästä maallisesta vankilasta, sitä parempi minulle, varsinkin koska olen varma, että sieluni on pelastettu ja että kuolen syyttömänä. Suuri ja Jumalainen Vapahtajamme kutsuu minut opetuslastensa ja ystäviensä seuraan; myös he kaikki ovat kärsineet syyttömästi kuoleman ja sen vuoksi kiitän Jumalaani. Miksei jo saavu sisään se, joka ilmoittaa minulle tuomioni?" Silloin sanoi vartija: "Hän säälii niin syvästi sinua ja itkee." Silloin kutsuin häntä nimeltä – sillä tiesin hänen olevan messer Benedetto da Gagli – ja sanoin hänelle: "Tulkaa lähemmäksi, messer Benedetto, sillä nyt olen valmis seuraamaan teitä. Paljon suurempi kunnia on minun kuolla syyttömänä kuin rikollisena. Tulkaa sisään, pyydän, ja lähettäkää minulle ripittäjä, jonka kanssa voin vaihtaa neljä sanaa, vaikka en ole sen tarpeessa, koska jo olen ripittänyt itseni taivaalliselle Isälleni. Mutta teen sen vain kunnioittaakseni kirkon Pyhän Äidin määräyksiä, kirkon, jolle kuitenkin vapaasta tahdostani annan anteeksi tämän minulle tehdyn iljettävän vääryyden. Tulkaa siis, messer Benedetto, ja täyttäkää tehtävä, niin kauan kuin vielä olen tässä mielentilassa."
Sanottuani tämän poistui tuo kunnon mies vanginvartijan luokse ja käski sulkea oveni, sillä ilman häntä ei kuitenkaan tuomiota voitaisi panna täytäntöön. Sitten hän kiirehti Pier Luigin vaimon luokse, jonka vieraana sattui olemaan aikaisemmin mainittu herttuatar; kun hänet vietiin sisään heidän luokseen, hän sanoi: "Ylhäinen Suojelijatar, lähettäkää armossanne sana paaville, että hän toimittaa jonkun toisen julistamaan Benvenutolle tuomion, sillä minä eroan virastani enkä enää milloinkaan tahdo siinä virassa olla." Ja hän poistui syvään huoaten ja suruissaan. Herra Pier Luigin vaimo kiiruhti heti paavin luokse ja heittäytyen siellä monen kardinaalin läsnäollessa hänen jalkoihinsa hän puhui niin ylevästi, että paavi sai hävetä. Tämä vastasi: "Teidän tähtenne hänet vapautetaan! Emme mekään koskaan ole kantanut kaunaa häntä kohtaan." Näin puhui paavi, koska niin moni kardinaali oli kuullut tämän ihmeteltävän ja rohkean naisen sanat.
Olin suuressa tuskassa, ja sydämeni sykki rajusti. Myöskin kaikki ne miehet olivat tuskaiset, jotka olivat määrätyt tämän pahan viran toimitsijoiksi. Mutta kun tuli päivällisen aika, poistuivat kaikki nämä miehet muihin tehtäviinsä, ja minulle kannettiin ruokani. Ihmettelin ja sanoin: "Tässä on totuus vaikuttanut enemmän kuin taivaan kappalten pahansuopaisuus, ja rukoilen Jumalaa, että Hän armossa pelastaisi minut tästä tukalasta paikasta." Aloin syödä, ja niinkuin tähänkin asti olin taipunut suuren onnettomuuteni taakkaa kantamaan, niin nytkin kestin rauhallisesti hyvät toiveeni. Söin hyvää ruokahalua tuntien enkä nähnyt enkä kuullut mitään, ennen kuin kello yksi yöllä. Silloin saapui taas vartiopäällikkö mukanaan lisäväkeä; he nostivat minut kantotuoliin, jossa minut oli tuotu sinne edellisenä iltana. Hän pyysi ystävällisin sanoin minun pysymään rauhallisena ja käski vartiosotilaiden varoa sairasta jalkaani yhtä huolellisesti kuin omaa silmäänsä. He kantoivat minut taas linnaan, josta olin karannut, ja tullessamme katolla sille paikalle, jossa on tuo pieni aukea paikka, he pysähtyivät siihen hetkeksi.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Lukee raamattua ja Giovanni Villanin aikakirjoja. Yrittää
tehdä itsemurhan, mutta pyörtyy, ja häntä luullaan kuolleeksi.
Näyssä ilmestyy hänelle nuorukainen enkelin muodossa ja moittii
häntä itsemurhayrityksestä. Kirjoittaa madrigaalin ja rukoilee
syventyneenä taivaallisiin ajatuksiin. Viedään vankilaan, missä
Foiano oli kuollut; viedään takaisin edelliseen. Linnanpäällikkö
hulluna ollessaan suosii häntä. Rukouksia. Näkyjä. Kirjoittaa
sonetin, jonka lähettää linnanpäällikölle. Hänet siirretään
samoihin huoneisiin, joissa oli asunut ensiksi. Linnanpäällikkö
kuolee. Benvenuto epäilee tulleensa myrkytetyksi. Hankkii
itselleen ruoan monsignor Rossilta, Parman piispalta.Heti linnanpäällikkö antoi kantaa itsensä sairaana ja raihnaisena luokseni. Minut nähtyään hän huudahti: "Sainpa sinut kuitenkin kiinni!" "Niin", sanoin, "mutta enkö päässytkin pakoon? Ja ellei paavi vastoin antamaansa lupausta olisi myynyt minua piispanistuimesta venetsialaiselle kardinaalille ja roomalaiselle Farneselle, jotka molemmat ovat raapaisseet pyhän oikeuden kasvoja, niin et milloinkaan olisi saanut minua kiinni. Mutta koska he nyt ovat tämän vääryyden tehneet, niin tee sinäkin pahinta mitä voit, sillä minulle on nyt kaikki samantekevää." Silloin miesparka alkoi ääneen valitella ja huudahti: "Oi minua! Oi minua! Hän ei välitä enää elämästä eikä kuolemasta, hän on vielä röyhkeämpi kuin terveenä ollessaan. Viekää hänet maanalaiseen vankityrmään, älkää enää milloinkaan puhuko minulle hänestä, sillä hän on syypää kuolemaani."
Minut vietiin puutarhan alla olevaan maanalaiseen pimeään koppiin, jonka pohja oli veden peitossa ja jossa vilisi hämähäkkejä ja myrkyllisiä matoja. Minulle heitettiin kurja tappurasäkki vuoteeksi, eikä minulle annettu illalla mitään ruokaa, vaan minut suljettiin neljän lukitun oven taakse. Näin makasin seuraavaan aamuun kello seitsemään, jolloin minulle tuotiin ruokaa; pyysin muutamia kirjojani luettavakseni. Ei kukaan vastannut minulle, ja he kertoivat onnettomalle linnanpäällikölle, mitä olin sanonut. Seuraavana aamuna minulle tuotiin raamattuni ja eräs toinen kirja: "Giovanni Villanin aikakirjat." Pyytäessäni saada muita kirjojani sanottiin minulle, etten voinut saada enempää ja että nämä kyllä riittäisivät. Niin minä onneton makasin edelleen tuolla mädänneellä patjalla, joka kolmen päivän kuluttua oli aivan veden peitossa. Katkenneen jalkani vuoksi en voinut liikkua, ja kun minun luonnollisia tarpeitani toimittaakseni oli poistuttava vuoteestani, täytyi minun ryömiä nelinkontin. Noin puolentoista tunnin ajan päivässä tunkeutui pienestä luukusta valonheijastusta tähän kaikkein kurjimpaan luolaan. Vain tämän vähäisen ajan saatoin lukea, muun osan päivästä ja yöstä makasin siellä kärsivällisenä ja ajattelin Jumalaa ja inhimillistä kurjuuttamme. Olin nyt varma siitä, että muutamien päivien kuluttua päättyisi näin kurja elämäni. Kuitenkin lohduttelin itseäni niin hyvin kuin taisin, ja vakuuttelin itselleni, miten paljon surkeampaa olisi ollut kuolla pyövelin kirveen kautta. Tässä tilassa ollen kuolisin jonkinlaiseen unenhorrokseen, joka vähitellen alkoi tuntua minusta paljon miellyttävämmältä kuin alussa. Vähitellen tunsin voimieni vähenevän, mutta vahva terveyteni tottui lopulta tähänkin helvettiin.
Kun nyt kerran olin päässyt näin pitkälle, rohkaisin mieleni ja päätin alistua tähän uskomattomaan kurjuuteen, niin kauan kuin voimani kestäisivät.
Aloin lukea raamattuani alusta asti ja jatkoin lukemistani hurskaan hartauden tuntein; olin niin syventynyt tähän lukemiseeni, ikäänkuin en milloinkaan ennen olisi muuta tehnytkään kuin lukenut. Mutta kun minulla ei ollut valoa, alkoivat kaikki onnettomuuteni minua painaa kalvaen minua siinä määrin, että jo monta kertaa olin päättänyt jollakin tavoin päättää päiväni. Mutta kun minulle ei ollut annettu minkäänlaista veistä, oli minun vaikea aiettani toteuttaa. Sen vuoksi olin kerran kohottanut pystyyn raskaan hirren, jonka aioin pudottaa päähäni; se olisi ollut varma kuolemani. Saatuani nyt sen laitetuksi kuntoon liikahdin vetääkseni kädelläni tukipuun sen alta. Silloin tunsin äkkiä näkymättömän voiman tarttuvan itseeni ja heittävän minut neljän kyynärän päähän siltä paikalta, missä makasin, josta pelästyin siihen määrin, että makasin siinä kuin kuolleena.
Tällaista tilaani kesti aamunkoitosta yhdeksännelletoista tunnille, jolloin minulle kannettiin ruokani. Vartijat olivat varmaan käyneet luonani useita kertoja, vaikk'en ollut sitä huomannut, sillä tultuani viimein tajuihin astui sisään kapteeni Sandrino Monaldi sanoen: "Oi, onneton mies! Minkä lopun saikaan tuo harvinainen kyky!" Kuultuani nämä sanat avasin silmäni ja näin papit ristikauhtanoissaan ja kuulin heidän sanovan: "Te sanoitte hänen kuolleen!" Bozza vastasi: "Löysin hänet kuolleena ja sen vuoksi niin sanoin." He nostivat heti minut ylös siitä, missä olin, ottivat pois patjan, joka oli aivan mädännyt ja pehmeä kuin puuro, ja heittivät sen ulos tästä kopistani; heidän kerrottuaan tämän linnanpäällikölle käski tämä antaa minulle toisen vuodepatjan. Aloin nyt miettiä, mikä minut oli estänyt tästä aikeesta, ja minulle selvisi lopulta, että jumalallinen voima oli ottanut minut suojaansa.
Seuraavana yönä ilmestyi minulle unessa ihmeellinen olento mitä ihanimman nuorukaisen muodossa. Hän sanoi minulle soimaten: "Tiedätkö, kuka sinulle on antanut tämän ruumiin, jonka tahdoit tuhota ennenaikaisesti?" Luulen vastanneeni, että minun oli kaikesta kiittäminen taivaallista isäämme. "Sinä siis ylenkatsot hänen tekojansa", sanoi olento, "koska tahdot ruumiisi tuhota. Anna hänen johtaa teitäsi, älä lakkaa luottamasta hänen apuunsa!" Hän lausui vielä muitakin ihmeellisiä sanoja, joista en muista tuhannettakaan osaa. Päättelin tämän enkeliolennon sanoneen minulle totuuden ja aloin tarkastella vankilaani sekä huomasin murtuneen tiilikiven; hieroin sen palasia vastakkain ja tein taikinan. Sitten ryömin ovelle ja työskentelin hampaineni niin kauan, että sain irti hiukan puuta vankilani ovesta ja odotin sitten sitä päivän hetkeä, jolloin vankilaani sarastaisi valoa, siinä puoliyhdeksästä puolikymmeneen. Silloin aloin kirjoittaa minkä kykenin muutamiin papereihin, jotka olivat raamattuni etulehtinä. Moitin sieluni voimia siitä, etteivät ne halunneet elää kauempaa, ja ne puolestaan vastasivat minun ruumiilleni syyttäen sitä onnettomuudesta, ja se taas koetti rohkaista osaltaan. Tämän kaiken kirjoitin vuoropuhelun muodossa:
Oi, alakuloinen mieleni,
elämä kyllästyttää minua.
– Jos taistelet taivasta vastaan
Ken puoltavi sua? Ken apua antaa
Suo mun elohon parempaan päästä.
– Älkää poistuko vielä,
Sillä taivas suo teille
autuuden ja onnen
paremman kuin omistitte milloinkaan.
– Viivähtäkäämme vielä hetki,
sillä Jumalan valtakunnassa
saatte armon, joka on
pysyväinen kaikissa vaiheissa.Näin itselleni asioita vakuutettuani ja jatkettuani raamattuni lukemista sain taas takaisin henkisen joustavuuteni. Silmäni olivat jo siinä määrin tottuneet pimeyteen, että nyt saatoin lukea kolme tuntia puolentoista tunnin asemesta. Ja suuresti ihmettelin Jumalan voimaa näissä yksinkertaisissa ihmisissä, jotka niin hartaasti uskoivat Jumalan armossaan täyttävän kaiken, mitä he kuvittelivat: niinpä turvauduin minäkin Jumalan apuun luottaen Hänen suureen armoonsa ja omaan viattomuuteeni. Jatkuvasti vuoroin rukoillen, vuoroin puhellen, käännyin Jumalan puoleen, ja se, että lähestyin Jumalaa ajatuksissani, teki minut niin onnelliseksi, etten enää muistellut minua kohdanneita onnettomuuksia, vaan päiväkaudet lauloin virsiä ja muita Jumalan kunniaksi sepittämiäni runoja. Ainoa, mikä minua vielä kiusasi, oli kynsieni pituus, jotka kasvoivat kovasti. Liikkuessani ne aina repivät minua, pukiessani ne olivat ainainen harmini. Hampaanikin alkoivat turtua suussani ja irtautua ikenistäni; vetäisin ne ulos kuin kotelosta tuntematta tuskaa, veripisaran vuotamatta, joten menetin monta hammasta. Mutta mukauduin näihinkin uusiin ikävyyksiin. Vuoroin lauloin, vuoroin rukoilin, välillä kirjoittelin ylempänä mainitsemallani puutikulla. Aloin kirjoittaa runoa vankeuteni ylistykseksi ja siinä kuvailin tapahtumain mukaisesti kaikkea.
Hyvä linnanpäällikkö lähetti usein salaa kysymään mitä tein. Heinäkuun viimeisenä päivänä istuessani yksinäisyydessäni muistelin ilokseni suurta juhlaa, jota tavallisesti vietettiin Roomassa elokuun ensimmäisenä päivänä. Sanoin itselleni: "Kaikkina näinä menneinä vuosina olen viettänyt tämän miellyttävän juhlan maallisessa turhuudessa, tänä vuonna vietän sen rukoillen taivaallista Isääni. Miten paljon iloisempi olenkaan nyt kuin silloin!" Ne, jotka kuulivat minun sanovan tämän, kertoivat sen linnanpäällikölle, ja hän sanoi hyvin pahansuopaisesti: "Oi, Jumalani, hän riemuitsee, vaikka hän elää niin suuressa kurjuudessa, ja minä, joka nautin kaikesta mukavuudesta, kuolen täällä yksin hänen tähtensä! Menkää heti ja heittäkää hänet kaikkein alimpaan luolaan, missä saarnaajamunkki Benedetto da Foianon annettiin kuolla nälkään; kun hän joutuu siihen kamalaan kurjuuteen, hänet saadaan nujerretuksi."
Heti sen jälkeen tuli vankilaani kapteeni Sandrino Monaldi, mukanaan parikymmentä linnanpäällikön palvelijaa. He tapasivat minut polvillani olevana, enkä minä kääntynyt heidän puoleensa, vaan rukoilin enkelien ympäröimää ja ylösnoussutta, riemuitsevaa Kristusta, jotka kaikki olin löytämälläni hiilenpalasella piirtänyt seinään. Maattuani neljä kuukautta selälläni taittuneen sääreni tähden olin monta kertaa uneksinut, että enkelit tulivat minua parantamaan. Nyt tulikin näin paljon aseistautuneita miehiä luokseni, ja he näyttivät pelkäävän minua kuin myrkyllistä lohikäärmettä. Kapteeni sanoi: "Kuulet kyllä meidän olevan täällä, sillä tulimme meluten tänne, mutta et käänny meidän puoleemme!" Nämä sanat kuultuani arvasin heti, mikä kurjuus minua odotti, ja varustauduin kaikkein pahimmankin varalta sekä sanoin: "Tämän Vapahtajan puoleen, joka minut kantaa luokseen taivaaseen, olen kohottanut sieluni, ajatukseni ja sydämeni, ja teihin olen kääntänyt juuri sen, mikä kuuluu teille. Sitä, mikä minussa on hyvää, ette te kykene näkemään ettekä koskettamaan; mutta mikä on teidän, sille tehkää mitä vain haluatte!"
Tämä samainen kapteeni, pelkuri olio, joka ei tiennyt, mitä aioin tehdä, sanoi neljälle voimakkaimmalle miehelleen: "Pankaa tuonne nurkkaan pois aseenne!" Kun nämä olivat sen tehneet, hän sanoi: "Nopeasti, nopeasti, heittäytykää hänen päällensä ja ottaa hänet kiinni. Pidelkää häntä niin, ettei hän pääse karkuun. Vaikka hän olisi itse paholainen, niin emme me häntä pelkää." He ottivat minut kiinni ja pahoinpitelivät minua, ja koska olin odottanut paljon pahempaa kohtaloa osakseni, kohotin silmäni Kristukseen ja sanoin: "Vanhurskas Jumala, joka korkealla ristinpuussa sovitit kaikki meidän syntimme, minkä vuoksi täytyy minun viattomana kärsiä synneistä, joita en tunne. Oi! Tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi!" He kantoivat minut pois soihtujen valossa, ja arvelin heidän aikovan heittää minut Sammalòn kuoppaan (niin kutsuttiin sitä kamalaa paikkaa, joka jo oli kyllälti nielaissut eläviä olentoja, sillä he putosivat linnan perustusten alle syvään kaivoon). Mutta siitä ei tullut mitään, ja minä olin jo mielestäni päässyt helpolla heidän laahattuaan minut tähän mainitsemaani kamalaan paikkaan, missä Fioano oli kuollut nälkään. Sinne he jättivät minut eivätkä tehneet minulle muuta pahaa. Jäätyäni sinne yksin aloin laulaa De profundis clamavi'a, Miserere'ä ja In te Domine sperav'ia. Koko tämän elokuun ensimmäisen päivän vietin Jumalan kanssa, ja sydämeni riemuitsi toivossa ja uskossa.
Seuraavana päivänä he vetivät minut taas ylös tästä lovesta sinne, missä jumalankuva-piirustukseni olivat, ja nähdessäni ne jälleen itkin heidän läsnäollessaan paljaasta ilosta. Nyt halusi linnanpäällikkö joka päivä tietää, mitä tein ja mitä minulla oli sanottavaa. Paavi, joka oli saanut tietää kaiken edellisen, senkin, ettei lääkäreillä enää ollut minkäänlaisia toiveita linnanpäällikön paranemisesta, sanoi: "Tahdon, että linnanpäällikkö ennen kuolemaansa toimittaa omilla keinoillaan hengiltä tämän Benvenuton, joka on syypää hänen kuolemaansa, niin ettei hän kuolisi kostamatta." Kuultuaan nämä sanat herttua Pier Luigin suusta linnanpäällikkö sanoi: "Siis paavi antaa minulle Benvenuton ja tahtoo, että minä kostan hänelle?"
Nyt hän ei ajatellut enää muuta kuin sen täyttämistä. Jos olivat paavin sydämen aikeet pahat minua kohtaan, niin yhtä vihamielinen oli linnanpäällikkökin minulle. Se näkymätön olento, joka oli estänyt minut itsemurhan teosta, tuli nyt taas luokseni näkymättömänä, puhutteli minua kovalla äänellä, kosketti minua, niin että nousin, ja sanoi: "Oi, Benvenuto, nopeaan, nopeaan, käänny Jumalan puoleen rukouksinesi ja rukoile hartaasti häntä!" Pelästyin, heittäydyin heti polvilleni ja luin kiihkeällä äänellä monta rukousta, sen jälkeen Qui habitat in adjutorio'n, ja sitten puhelin jonkin aikaa Jumalan kanssa. Samassa kuulin kirkkaan äänen selvästi sanovan: "Lepää nyt, älä pelkää!" Se tarkoitti sitä, että linnanpäällikkö, annettuaan ensin mitä kamalimman käskyn surmaamisekseni, oli nyt äkkiä katunut ja huudahti: "Eikö olekin hän sama Benvenuto, jota niin monesti olen puolustanut ja jonka tiedän varmasti olevan viattoman ja joka syyttömästi on kestänyt kaikki nämä kärsimykset? Miten voisi Jumala armahtaa minua ja minun syntejäni, jos en minä anna anteeksi niille, jotka ovat tehneet minulle pahaa? Miksi vahingoittaisinkaan rehellistä ja syytöntä miestä, joka on minulle tehnyt monta palvelusta. Ei! Sen sijaan, että toimittaisin hänet kuolemaan, annan hänelle elämän ja vapauden. Testamentissani määrään, ettei kukaan saa vaatia häneltä mitään siitä suuresta velasta, joka hänen oli täällä suoritettava." – Kun paavi tämän kuuli, hän pani sen hyvin pahakseen.
Jatkoin sillä välin rukoilemistani ja kirjoitin runoani ja aina öisin aloin nähdä mitä iloisimpia ja miellyttävimpiä unia. Ja aina minusta näytti, että olin näkyväisesti yhdessä sen kanssa, jota näkymättömänä olin kuunnellut ja joka oli minua lähellä. En pyytänyt häneltä muuta armoa kuin sen hartaan rukoukseni kuulemista, että hän veisi minut sinne, missä voisin vielä nähdä auringon; se oli ainoa toivoni, sitten olin valmis kuolemaan tyytyväisenä. Kaikki ne koettelemukset, jotka olin saanut kestää tässä kammottavassa vankilassani, olivat tulleet minun ystävikseni ja tovereikseni, eikä mikään voinut häiritä mielenrauhaani. Alussa odottivat linnanpäällikön ystävät, että hän antaisi hirttää minut siihen muurin harjaan, josta olin laskeutunut pakoon. Mutta kun he huomasivat samaisen linnanpäällikön muuttaneen mielensä aivan vastakkaiseksi, se suututti heitä, ja he koettivat kaikin tavoin peloittaa minua, jotta alkaisin pelätä henkeni menettämistä. Sillä niinkuin jo sanoin, olin jo niin tottunut kaikkiin sellaisiin asioihin, etten enää mitään pelännyt, eikä mikään minua liikuttanut, olipa ainoana toiveenani nähdä vielä aurinko ja sen vuoksi huudahdin usein sydämeni pohjasta rukoillen: "Oi, Jumalan poika, pyydän sinulta syntymäsi kantta, ristinkuolemasi kautta ja ihanan ylösnousemisesi kautta, että sallit minun vielä nähdä auringon, vaikka vain unessa. Mutta jos suot minun nähdä sen vielä ruumiillisilla silmilläni, niin lupaan käydä rukoilemassa Sinua pyhällä haudallasi." Tämän päätöksen tein hartaasti rukoillessani lokakuun toisena päivänä vuonna 1539. Lokakuun kolmantena päivänä, noin tuntia ennen auringon nousua, heräsin ja nousin kehnolta vuoteeltani. Puin ylleni kurjat vaatteeni, sillä alkoi tuntua kylmältä. Seisoin siinä ja rukoilin Kristusta hartaammin kuin milloinkaan, että hän edes jumalallisen ilmoituksen kautta antaisi minun tietää, mistä synnistä minua oli niin ankarasti rangaistu, koska en ollut ansainnut edes unessa saada nähdä aurinkoa.
Lausuttuani nämä sanat tarttui näkymätön minuun kuin tuuli ja kantoi minut pois, vieden minut huoneeseen, missä hän näyttäytyi minulle ihmisen muodossa, nuorukaisena, jolla oli ihmeen ihanat kasvot, totiset eivätkä aistilliset, ja hän osoitti minulle huoneessa olevia ihmisiä sanoen: "Kaikki nämä ihmiset, jotka täällä näet, ovat niitä, jotka tähän asti ovat syntyneet ja kuolleet." Kysyin, minkä vuoksi hän oli vienyt minut sinne, ja hän sanoi: "Tule vain mukaani, niin saat sen pian tietää." Minulla oli tikari kädessäni ja panssaripaita ylläni. Hän vei minut mahtavan salin läpi ja osoitti minulle niitä lukemattomia tuhansia, jotka siellä kävelivät edestakaisin. Hän kuljetti minua yhä edelleen, hän astui edelläni ulos pienestä portista ja veti minut mukaansa. Me tulimme jonkinlaiselle pienelle kadulle, ja tullessani ulos salista olivat aseeni poissa, ylläni oli valkea paita ja olin paljaspäin astellen saattajani oikealla puolella. Nähtyäni itseni tällaisena ihmettelin enkä tuntenut katua ja kohottaessani katseeni näin auringon paistavan muurille, ikäänkuin talon seinälle, pääni päällä. Silloin sanoin: "Oi ystäväni, mitä minun on tehtävä, että voisin kohottautua niin korkealle, että näkisin itse auringon kehän?" Hän näytti minulle muutamia portaita oikealla puolellani ja sanoi: "Mene ylös yksinäsi!" Etenin hiukan hänestä, astelin takaperin ylös harvoja askelmia ja aloin vähän kerrassaan tuntea auringon läheisyyttä. Kiiruhdin nousemaan yhä ylemmäksi ja huomasin lopulta koko auringon kehän. Ja koska sen säteiden voima, niinkuin tavallisesti, pakotti minut sulkemaan silmäni, kaduin sitä heti, avasin silmäni, katselin lakkaamatta aurinkoa ja sanoin: "Oi, aurinkoni, jota niin kauan olen ikävöinyt! Nyt en tahdo katsella mitään muuta, vaikka sinun säteesi saisivatkin minut sokeaksi!" Ja siinä seisoin katse kiinteästi suunnattuna aurinkoon.
Seisoskeltuani näin vähän aikaa huomasin säteiden koko voiman äkkiä siirtyvän auringon vasemmalle puolelle, jolloin auringon pinta oli puhdas ja kirkas, mutta sateeton. Katselin sitä hurmaantuneena, ja minusta näytti ihmeeltä, että säteet olivat näin vetäytyneet pois. Ajattelin sitä taivaallista armoa, jonka Jumala oli minulle osoittanut tänä iltana, ja sanoin ääneen: "Oi, miten ihmeellinen on Sinun voimasi, miten suuri Sinun valtasi ja miten paljon suurempi on Sinun armosi, kuin mitä olin odottaa voinut!" Tuo sateeton aurinko oli minusta kuin meri puhtainta juoksevaa kultaa. Tätä ihmettä katsellessani näin auringon ikäänkuin paisuvan ja laajentuvan, ja äkkiä muodostui auringonkullasta ristiinnaulittu Kristus niin ihanana, ettei sitä ihmiskielin voi kuvata. Huudahdin: "Oi ihme! Oi ihme! Armollinen kaikkivoipa Jumala, mitä sällitkään minun nähdä tänä aamuna!" Vielä puhuessani liikahti Kristus siihen suuntaan, minne säteet tätä ennen olivat vetäytyneet, ja auringon pinnan keskus alkoi taas laajentua niinkuin äsken ja muuttui äkkiä mitä ihanimmaksi madonnaksi. Hän istui hyvin korkealla mitä miellyttävimmässä asennossa pidellen poikaansa sylissään ja hymyili; molemmin puolin seisoi enkeleitä, niin ihania, etten mielikuvituksessanikaan ollut sellaisia nähnyt. Myöskin oikealla auringossa näin papillisessa puvussa olevan olennon, joka oli selin minuun, katse kohdistettuna madonnaan ja Kristukseen. Kaiken tämän näin todella aivan selvästi ja elävästi ja jatkuvasti kiitin Jumalaa kovalla äänellä.
Kun tätä ihmeellistä näkyä oli kestänyt kahdeksannesosan tuntia, se katosi, ja olin taas vuoteellani. Huusin kovaa: "Herra on suvainnut osoittaa minulle ihanuutensa, jota ehkä ei kenenkään kuolevaisen silmä vielä ole nähnyt. Siitä tiedän olevani vapaa ja onnellinen ja Jumalan armosta osallinen, mutta te, roistot, pysytte onnettomina ja vailla Jumalan armoa! Tiedän varmasti, että pyhäinmiestenpäivänä – joka oli syntymäpäiväni juuri vuonna 1500, ensimmäisenä päivänä marraskuuta kello neljä yöllä teidän on pakko vapauttaa minut tästä pimeästä vankilasta. Sen olen nähnyt omin silmin Jumalan valtaistuimen edessä. Pappi, joka näyssäni oli ollut minuun selin, oli pyhä Pietari, joka puhui puolestani ja häpesi, että kristityitä kohdeltiin niin häpeällisesti hänen omassa huoneessaan. Sanokaa kenelle tahdotte, ettei kukaan enää voi tehdä minulle pahaa. Sanokaa sille herralle, joka pitää minua vangittuna täällä, että hän antaa minulle joko vahaa tai paperia voidakseni kuvata sen Jumalan ihanuuden, joka on minulle ilmestynyt! Teen sen varmasti, vaikka hän sitä epäilisikin."
Vaikkei lääkäreillä ollutkaan toivoa linnanpäällikön paranemisesta, tämä oli kuitenkin vapautunut niistä hulluudenpuuskista, jotka joka vuosi hänet valtasivat. Kun hän nyt ajatteli vain sielunsa pelastusta, hän joutui omantunnon tuskiin ja myönsi, että minua sekä aikaisemmin että nyt oli kohdeltu hyvin väärin. Hän antoi kertoa paaville näkemistäni ihmeellisistä asioista. Mutta paavi (joka ei uskonut Jumalaan eikä muuhunkaan) käski sanoa hänelle, että minä olin hullu, ja käski hänen vain huolehtia omasta terveydestään. Saatuaan tämän vastauksen linnanherra antoi lohduttaa minua sekä lähetti minulle kirjoitusvehkeet, vahaa ja muovailutikut ystävällisin terveisin; ne toi minulle eräs hänen palvelijoistaan, joka tahtoi parastani. Tämä oli aivan toisenlainen kuin ne seitsemän roistoa, jotka mielellään olisivat suoneet minun kuolevan. Otin paperin ja vahan ja aloin työskennellä. Ja työskennellessäni laadin linnanherralle seuraavan sonetin:
Jos voisin, herra, toteen näyttää vaan
näyn ihmeellisen, jonka Jumalalta
alhooni sain, niin teistä paremmalta
ei tuntuis sanat mahtavienkaan.
Uskoisko tuota ylipaimenkaan,
ett' istuimeltaan ikikorkealta
Jumala näkyi, vaikka murheen alta
en päässyt vielä tämän kurjan maan.
Ol' auki ovet pyhän korkeuden
ja kahlittuna, huutain julmast' aivan
siit' alas Raivon henki syöksyin meni.
Jos veistää edes pohjapiirroksen
ma koito voisin kaupungista taivaan,
ois kepeämpi risti kantaakseni.
[Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren.]Seuraavana päivänä sen linnanpäällikön palvelijan tuodessa minulle ruokaa, joka oli minulle hyväntahtoinen, annoin hänelle tämän kirjoittamani sonetin. Hän antoi sen herralleen niin salaa, etteivät toiset pahansuovat palvelijat sitä huomanneet. Linnanherra olisi kernaasti päästänyt minut vapaaksi, sillä hänestä tuntui, että minulle tehty vääryys oli suurimpana syynä hänen kuolemaansa. Saatuaan sonetin hän luki sen läpi useamman kuin yhden kerran ja sanoi: "Nämä eivät ole hullun sanoja eivätkä ajatuksia, vaan paremminkin hyvän ja lahjakkaan miehen." Hän lähetti sihteerinsä viemään sen paaville, jonka omaan käteen se tuli antaa. Myös hän pyysi paavia laskemaan minut vapaaksi.
Sihteerin vietyä sonetin paaville linnanpäällikkö lähetti minulle valoa sekä yöksi että päiväksi sekä muitakin mukavuuksia, joita saattoi toivoa tällaisessa paikassa. Näin alkoivat keventyä elämäni vaikeudet, jotka olivat kohonneet äärimmilleen. Paavi luki sonetin useaan kertaan ja käski sanoa linnanpäällikölle, että hän aikoi pian tehdä jotakin, joka olisi tälle mieleen. Ja varmasti olisi paavi laskenutkin minut vapauteen, mutta hänen poikansa, Pier Luigi, antoi melkein vastoin isänsä tahtoa pitää minua vangittuna.
Linnanherran kuoleman yhä lähetessä olin muovaillut vahaan tuon ihmeistä ihmeellisimmän. Varhain pyhäinmiestenpäivän aamuna hän lähetti veljensä pojan Piero Ugolinin näyttämään minulle muutamia jalokiviä. Heti ne nähtyäni huudahdin: "Tämä on merkki vapautuksestani." Silloin sanoi tämä nuorukainen, joka oli hyvin harvapuheinen: "Älä sitä ajattele, Benvenuto!" Sanoin: "Vie pois jalokivesi, sillä olen tottunut näkemään vain tämän luolan pimeydessä, eivätkä jalokivien ominaisuudet tule täällä esiin. Mutta mitä tulee minun vapautukseeni tästä vankilasta, niin ei ole tämä päivä loppuun kulunut, ennen kuin te haette minut täältä; ja se on aivan varma, ettekä te voi sille mitään." Hän meni matkaansa ja antoi lukita minut vankilaani. Parin tunnin kuluttua hän palasi ilman aseellista saattuetta, mukanaan kaksi poikaa, joiden piti tukea minua, ja hän saattoi minut niihin suuriin huoneisiin, jotka minulla olivat olleet aikaisemmin (v. 1538), ja hankki minulle kaikki pyytämäni mukavuudet.
Paria päivää myöhemmin linnanpäällikkö, joka luuli minun jo olevan vapaudessa, pääsi suurista tuskistaan ja jätti tämän maallisen elämän. Hänen sijaansa tuli hänen veljensä Antonio Ugolini, joka oli uskotellut entiselle linnanpäällikölle, että minut jo oli vapautettu. Tämä messer Antonio oli minun tietääkseni saanut määräyksen paavilta antaa minun olla tässä tilavassa vankilassa, kunnes hän saisi määräyksen, mitä edelleen tekisi minulle. Ylempänä mainittu messer Durante Bresciasta oli sopinut tuon sotilaan, Pratosta kotoisin olevan rohdoskauppiaan kanssa, että tämä sekoittaisi ruokaani erästä mehua, joka tappaisi minut, mutta ei heti, vaan neljässä tai viidessä kuukaudessa. He päättivät sekoittaa ruokaani hienonnettuja timantteja, jotka itsessään eivät ole vähääkään myrkyllisiä, mutta kun ovat äärimmäisen kovia, säilyttävät jauhennettunakin hirvittävän terävät reunansa eivätkä hienonnettuina pyöristy niinkuin muut kivet. Kun nämä terävät timantinsiruset ruoan ohella tunkeutuvat ruumiiseen, ne tarrautuvat suoliston ja vatsanontelon seinämiin kuluttaen vähitellen reiät niihin, ja uuden ruoan tunkeutuessa ruoansulatuselimistöön ja painaessa näitä ne aiheuttavat siten hitaasti kuoleman. Muunlaisilla jauhennetuilla kivillä ja laseilla ei sekoitettuna ruokaan ole tätä tarrautuvaa ominaisuutta, vaan ne luistavat pois ruoan mukana.
Messer Durante antoi siis erään vähäarvoisen jalokiven eräälle vanginvartijoista; väitetään tämän antaneen sen hienonnettavaksi Leone Leonelle, joka oli arezzolainen kultaseppä ja minun pahimpia vihollisiani. Koska Leone oli hyvin köyhä ja timantti ehkä oli parinkymmenen skudon arvoinen, niin hän antoi vanginvartijalle toisen pulverin, uskottaen tälle hienontaneensa sanotun timantin, ja he sekoittivat sen minun ruokiini, salaattiin, lihakeittoon ja liemiruokaan. Koska edellisenä päivänä olin paastonnut, söin nyt hyvää ruokahalua tuntien, vaikka tunsinkin ruoan narskahtelevan hampaissani, sillä enhän voinut ajatella tällaisia konnankujeita. Lopetettuani ateriani oli lautasella hiukan salaatin jätteitä, ja silmäni osuivat muutamiin pieniin jyväsiin. Otin ne heti siitä ja tarkastelin niitä kirkkaassa ikkunanvalossa; niitä katsellessani muistin, miten omituisesti ruoka oli narskahdellut suussani, ja kaikesta näkemästäni päätin, että ruoassa oli ollut hienonnettua timanttia. Tiesin nyt varmasti olevani kuoleman oma ja tunnin verran rukoilin hartaasti Jumalaa sekä kiitin häntä tästä helposta kuolemasta. Koska minun tähteni näin olivat määränneet, tunsin tekeväni hyvänkin kaupan, jos näin helposti pääsisin tästä kurjasta elämästä; olin tyytyväinen ja siunasin maailmaa ja sitä aikaa, jonka olin siinä elänyt.
Annoin nyt ajatusteni siirtyä parempiin maailmoihin, mihin Jumala armossaan minut varmasti veisi. Ja seisoessani siinä näissä ajatuksissani pitelin kädessäni näitä olettamiani timantinjyväsiä. Mutta koska toivo ei kuitenkaan milloinkaan kuole, niin alkoivat minunkin mielessäni taas viritä turhat elämäntoiveet; senpä vuoksi otin pienen veitseni, ja painettuani sen terällä voimakkaasti yhtä näistä sirusista vankilan ikkunaraudoitusta vasten tunsin kovan kiven rusentuvan ja katsellessani sitä tarkemmin silmilläni huomasin asian niin olevan. Heti alkoi toivonkipinäni kyteä, ja sanoin: "Tämä ei ollut minun viholliseni messer Duranten timanttia, vaan se oli haurasta, mitätöntä kiveä, josta ei minulle voi olla vähintäkään vahinkoa." Vaikka olin jo päättänyt kuolla tyytyväisenä ja rauhassa, niin nyt oli jo mieleni muuttunut, ja kiitin Jumalaa ja siunasin köyhyyttä, joka niin usein on ollut monen ihmisen kuoleman aiheuttajana, mutta joka oli tällä kertaa pelastanut minun henkeni. Sillä Leone oli pidättänyt itselleen Duranten hänelle antaman timantin ja oli hionut minun tuhokseni vähäarvoisen beryllin, ehkä uskoen, että se, koska oli myöskin kiveä, tekisi saman vaikutuksen kuin timanttikin.
Näihin aikoihin oli Pavian piispa, kreivi San Secolon veli, monsignor Girolamo dei Rossi Parmasta, vangittuna linnoituksessa joidenkin Paviassa sattuneiden riitaisuuksien vuoksi. Koska hän oli hyvin ystävällinen minulle, tein reiän vankilani kattoon ja kutsuin häntä hiljaa nimeltä sekä kerroin hänelle noiden roistojen sekoittaneen jauhettua timanttia ruokaani siten tappaakseen minut. Lähetin hänen palvelijansa kanssa hänen nähtäväkseen muutamia näitä löytämiäni siruja, mutta en sanonut hänelle huomanneeni, etteivät nämä olleetkaan timanttia, vaan vakuutin heidän aikoneen näin katalasti murhata minut kunnon linnanherran kuoltua. Pyysin häntä sinä lyhyenä aikana, jonka vielä elin, antamaan minulle yhden leivistään päivässä, sillä en tahtonut syödä mitään heidän tuomastaan. Hän lupasikin lähettää minulle osan ruoastaan.
Messer Antonio, jolla varmasti ei ollut osuutta asiassa, nosti kovan hälinän tästä ja pyysi nähtäväkseen yhden muserretun kiven, jonka hänkin arveli olevan timanttia. Mutta koska hän arveli tämänkin juonen olevan paavista lähtöisin, niin hän painoi sen villaisella. Söin nyt piispan lähettämää ruokaa ja kirjoitin edelleen runoani vankilassaolostani joka päivä kirjoittaen tarkalleen, mitä minulle tapahtui. Yhä antoi messer Antonio tuon samaisen Giovannin, rohdoskauppiaan Pratosta, tuoda minulle ruokani; hän oli nykyään sotilaana siellä. Koska hän oli viholliseni ja oli tuonut minulle jauhetun timantin, niin sanoin, etten aikonut syödä sitä ruokaa, jonka hän toi minulle, ellei hän itse ensiksi sitä maistanut. Mutta hän sanoi, että vain paavin ruokaa ensin maistettiin. Vastasin, että koska aatelismiehet olivat velvolliset maistamaan paavin ruokia, niin oli hänen, sotilaan, rohdoskauppiaan, pratolaisen lurjuksen velvollisuus maistella minunlaisen kunnioitetun firenzeläisen ruokaa. Hän haukkui minua, ja minä annoin samalla mitalla takaisin. Tätä messer Antoniota alkoi hävettää vähäsen, ja hän näytti päättäneen antaa minun hellittää ne ruokarahat, jotka linnanpäällikkövainaja oli minulle lahjoittanut, ja hän valitsi palvelijoistaan toisen, joka oli minun ystäväni, ja lähetti minulle ruokani. Tämä maistelikin aina vastustelematta minun ruokaani. Sama palvelija kertoi minulle, että monsignor Morluci joka päivä ahdisteli paavia kuninkaan puolesta vaatien tätä luovuttamaan minut hänelle takaisin, mutta paavi ei näyttänyt olevan halukas luovuttamaan minua. Sama mies kehui kardinaali Farnesen olevan minun suosijani ja ystäväni; tämä oli sanonut, että vielä kauan aikaa saisin kärsivällisesti odottaa vapautustani; minä sanoin pääseväni vapaaksi kaikesta huolimatta. Tämä kunnon nuorukainen pyysi minua olemaan vaiti, ettei kukaan kuulisi puhettani, josta voisi koitua minulle onnettomuutta; kun vain luotin Jumalaan, saatoin Hänen avullaan pysyä rauhallisena. Sanoin hänelle, ettei Jumalaa pelkäävän tarvinnut pelätä petollisten ihmisten pahuutta.
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Ferraran kardinaali pyytää paavia vapauttamaan Cellinin. Antonio
Ugolini, kuolleen linnanpäällikön veli, vaatii maksua ruoasta,
joka Cellinille oli annettu linnassa. Menettää Bernardo Galluzin
haltuun uskomansa rahat. Kertoo ihmeellisen sädekehän ympäröivän
hänen päätään ajoittain ilmestyksen jälkeen.Näin kului muutamia päiviä, ja Ferraran kardinaali saapui Roomaan; hän tuli heti tervehtimään paavia ja puheli tämän kanssa niin kauan, että oli jo illallisen aika. Ja koska paavi oli hyvin viisas mies, hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhua kardinaalin kanssa Ranskan asioista, sillä aterioidessa usein sallitaan puhua asioista, joista muuten ollaan vaiti. Ranskan suuri kuningas Frans I oli kaikin puolin ritarillinen mies, ja kardinaali oli omaksunut kuninkaan maun, joten hän osasi miellyttää paavia paljon enemmän kuin tämä oli odottanut. Hänen pyhyytensä oli tavallista iloisempi, sillä hän oli nyt, niinkuin hänen tapansa oli kerran viikossa, syönyt ja juonut siksi runsaasti, että hänen täytyi ylenantaa. Huomatessaan paavin mielialan suotuisaksi kardinaali pyysi hartaasti kuninkaan puolesta paavia laskemaan minut vapauteen, sillä hänen majesteettinsa halusi hartaasti saada minut luokseen. Kun nyt paavi tunsi sen hetken lähestyvän, jolloin hänen täytyi ylenantaa, ja koska liiallinen viinin juominen alkoi osoittaa vaikutuksiaan, hän sanoi kardinaalille nauraa hohottaen: "Tahdon, että heti viette hänet kotiinne!" Hän antoi samalla määräyksen siitä ja nousi pöydästä.
Kardinaali lähetti kiireesti hakemaan minua, ennen kuin signor Pier Luigi saisi vihiä asiasta, sillä tämä ei olisi mitenkään päästänyt minua lähtemään vankilasta. Paavin määräys saapui samalla kertaa kuin molemmat Ferraran herttuan lähettämät aatelismiehet. Heti kello kymmenen jälkeen illalla minut vapautettiin vankilasta ja vietiin kardinaalin luokse, joka otti minut mitä ystävällisimmin vastaan, ja siellä saamassani hyvässä hoidossa paranin pian. Messer Antonio, vanhan linnanpäällikön veli, vaati minua maksamaan kaiken ruoan sekä juomarahat vartijoille ja muille eikä välittänyt vähääkään linnanpäällikkövainajan määräyksistä. Sekin maksoi minulle monta kymmentä skudoa. Kardinaali käski minun kuitenkin pysyä rohkeana ja olemaan varuillani, jos elämäni oli minulle kallis, sillä ellei hän sinä iltana olisi antanut hakea minua vankilasta, en koskaan olisi päässyt sieltä pois. Hän oli jo kuullut sanottavan, että paavi katui kovasti, että oli päästänyt minut vapaaksi.
Minun täytyy nyt siirtyä vähän taaksepäin ajassa, että muutamat asiat selviäisivät, jotka runossani mainitsen. Silloin, kun vietin muutaman päivän kardinaali Cornaron huoneessa, sekä myöhemmin ollessani paavin yksityisessä puutarhassa, kävi luonani useita ystäviäni, muiden muassa Bendo Altovitin rahastonhoitaja, nimeltä Bernardo Galluzi, ja hänen huostaansa jätin arvoesineitä muutamien satojen skudojen arvosta. Hän tuli luokseni paavin yksityiseen puutarhaan tahtoen antaa minulle kaikki takaisin; mutta vastasin, etten voinut antaa niitä kenenkään paremman ystävän huostaan enkä voinut säilyttää niitä varmemmassa paikassa. Hän ei tahtonut millään muotoa ottaa niitä vastaan, ja minun oli hyvin vaikea saada häntä suostumaan siihen. Päästyäni vapaaksi linnasta sain kuulla, että tämä Bernardo Galluzi parka oli tehnyt vararikon; senpä vuoksi minäkin menetin tavarani. Vielä vankilassa ollessani näin peloittavan unen. Minusta tuntui, niinkuin joku olisi kirjoittanut kynällä merkillisiä sanoja otsaani, ja se, joka sen teki, käski kolmeen eri kertaan minua vaikenemaan sekä olemaan ilmaisematta niitä kenellekään. Herätessäni tunsin otsani kosteaksi. En tiedä, kuka minulle puhui, mutta minulle ilmoitettiin kaikki se, mikä myöhemmin tapahtui Pier Luigille, niin selvästi ja tarkasti, että vakavasti uskon taivaanenkelin tämän kaiken ilmaisseen minulle.
Enpä myöskään voi olla kertomatta erästä asiaa, ihmeellisintä, mitä kenellekään on tapahtunut. Se oli merkkinä siitä, että Jumala itse oli todistanut viattomuuteni ja oli armossaan suonut minun osallistua salaisuuksiinsa. Aina siitä asti, jolloin sain nämä taivaalliset ilmestykset, on pääni ympärillä ollut ihmeellinen sädekehä, joka on näkynyt kirkkaana jokaiselle, jolle olen tahtonut sen näyttää (heitä on ollut aivan harvoja). Tämä hohde näkyy aamuisin varjoni yläpuolella auringon noustessa, mutta parhaiten sen näkee silloin, kun kevyt kaste lankeaa ruohoon; se näkyy myöskin illalla auringon laskiessa. Huomasin sen Ranskassa, Pariisissa, koska ilma siellä on kirkkaampaa kuin Italiassa. Näen sen kaikkialla ja voin sen näyttää muillekin, mutta en niin hyvin kuin näillä mainituilla paikoilla.
TOINEN KIRJA
ENSIMMÄINEN LUKU.
Jää edelleen Ferraran kardinaalin luokse. Lähtee Tagliacozzoon
ja palaa Roomaan. Valmistaa hopeaisen maljakon ja pikarin
kardinaalille, jolle myöskin tekee virkasinetin. Saa tältä
suola-astian tilauksen; Luigi Alamanni sekä Gabriello Cesano
antavat siihen kumpikin puolestaan aiheen, mutta hän laati oman
mielensä mukaisen luonnoksen. Lähtee Roomasta Ranskaan. Matkustaa
Monte Rosiin saakka kelloseppämestari Cherubinon seurassa; torjuu
vihamiesten hyökkäyksen. Ferraran kardinaalin seurassa saapuu
Viterboon. Sienassa, Camollian portilla, joutuu rettelöihin
majatalon väen kanssa. Haavoittuneet sidotaan Staggissa.
Saavuttuaan Firenzeen viipyy sisarensa ja lankonsa luona.
Matkustaa sen jälkeen Ferraraan, missä tapaa kardinaali Hippolito
d'Esten. Valmistelee välillä sekä maljakkoa että pikaria.
Lähtee riikinkukkoja metsästämään. Valmistaa kivestä herttuan
muotokuvamitalia, jonka takasivu esittää Rauhaa.Oleskellessani aikaisemmin mainitsemani Ferraran kardinaalin palatsissa olin siellä mieluisa vieras kaikille, kävivätpä minua tervehtimässä vieläkin useammat kuin ennen, ja kaikki ihmettelivät, miten olin kestänyt minua kohdanneet monet vastoinkäymiset. Saadakseni pikemmin voimani takaisin päätin tehdä ulkoilmaretkeilyjä; ja niin lähdinkin pariksi päiväksi hyvän kardinaalini luvalla sekä hänen hevosillaan, seuranani kaksi roomalaista nuorukaista, joista toinen harjoitti samaa ammattia kuin minäkin; toinen ei ollut taiteilija, tulipa vain mukaan seuraksemme. Ratsastimme Roomasta Tagliacozzoon, missä arvelin tapaavani entisen oppipoikani Ascanion. Saavuttuamme Tagliacozzoon tapasinkin Ascanion sekä hänen isänsä, veljensä, sisarensa ja äitipuolensa. Heidän luonaan viivyin kaksi päivää; he osoittivat minulle mitä suurinta vieraanvaraisuutta; palasin taas Roomaan ja otin Ascanion mukaani. Matkalla aloimme keskustella taiteesta. Ikävöin jo Roomaan voidakseni ryhtyä taas töihini.
Roomaan saavuttuamme ryhdyin heti töihin ja löydettyäni sen hopeamaljakon, jota olin alkanut valmistaa kardinaalille ennen vankilaan joutumistani, annoin sen jo aikaisemmin mainitun Paolon valmistettavaksi. Samoihin aikoihin olin alkanut tehdä myöskin erästä mitä kauneinta pikaria, mutta sekin oli vankeuteni aikana varastettu monen muun kallisarvoisen työni ohella. Aloinpa nyt itse uudelleen tehdä samanlaista pikaria, mihin olin sommitellut figuurit sekä pyöreähköinä että matalina korkokuvina. Samoin olin sommitellut myös maljakon sekä henkilökuvat että kalat vuoroin pyöreinä, vuoroin matalina korkokuvina. Kaikki, jotka näkivät nämä työt, ihmettelivät yhtä paljon niiden erinomaista piirustusta kuin niissä ilmenevää mielikuvituksen rikkauttakin, samoin sitä taitavuutta, mitä molemmat oppipoikani olivat osoittaneet työn suorituksessa.
Tulipa samainen kardinaalikin vähintään kaksi kertaa päivässä niitä katsomaan, mukanaan messer Luigi Alamanni sekä messer Gabriello Cesano, ja me vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä. Vaikka minulla olikin kylliksi tekemistä, hän toi minulle yhä uusia töitä; tilasipa hän minulta kardinaalinsinettinsäkin, jonka tuli olla kaksitoistavuotiaan pojan käden kokoinen. Tähän sinettiin kaiversin kaksi aihetta: toisena oli Johannes Kastaja saarnaamassa erämaassa ja toisena Pyhä Ambrosius ratsun selässä, ruoska kädessä, karkoittaen areialaisia. Nämä olin niin rohkeasti ja hyvin piirtänyt sekä taidokkaasti työn puolesta suorittanut, että moni väitti minun ylittäneen itse kuulun Lautizion, jonka erikoisalana tämä taiteenhaara oli. Kardinaali vertaili ylpeänä näitä toisten Rooman kardinaalien sinetteihin, jotka kaikki olivat tämän Lautizion tekemiä.
Kardinaali sekä molemmat ylempänä mainitut herrat antoivat minun tehtäväkseni näiden lisäksi myöskin suola-astian, mutta tuli sen poiketa tavallisen suolavadin muodosta. Messer Luigilla oli useita erilaisia ja erinomaisia ehdotuksia tästä suola-astiasta; samoin messer Gabriello Cesano esiintoi monta kaunista asiaa. Kardinaali kuunteli hyvin armollisesti ja sangen ihastuneena näiden suurten taiturien esittämiin aiheisiin hän kääntyen minun puoleeni lausui näin: "Benvenutoni, sekä messer Luigin että messer Gabriellon ehdotukset miellyttävät minua niin suuresti, etten tiedä, kumpaisestako minun on luovuttava; annan sinun ratkaistavaksesi, kummanko niistä tahdot ottaa tehtäväksesi." Siihen vastasin: "Tiedätte, arvoisat herrat, miten korkea-arvoisia henkilöitä kuninkaiden pojat ovat ja mikä jumalallinen ihmeloisto heitä ympäröi. Siitä huolimatta, jos kysytte halvalta paimenelta, ketä hän enemmän rakastaa, kuninkaan poikiako vaiko omiaan, niin hän varmasti sanoo rakastavansa enemmän omia lapsiaan. Niinpä minäkin rakastan suuresti näitä omia poikasiani, jotka taiteessani tuon esille. Ja ensimmäinen, minkä esitän teille, ylhäinen armollinen suojelijani, on oleva oma työni ja oma keksimäni aihe; sillä hyvinkin monet asiat ovat kauniita sanottuina, mutta myöhemmin ne työssä toteutettuina eivät näytä hyviltä." Ja käännyttyäni sitten näiden molempien suurten taiteilijoiden puoleen sanoin: "Te olette puhuneet, mutta minä teen."
Silloin messer Alamanni hymyili ja alkoi puhua lausuen minulle monta mieluista sanaa; häntä olikin hauska sekä katsoa että kuunnella, sillä hän oli uljasvartaloinen ja hänen äänensä oli harvinaisen soinnukas. Messer Gabriello Cesano oli aivan hänen vastakohtansa, hyvin ruma ja vastenmielinen, olipa hänen puhetapansakin samanlainen. Siis messer Luigi oli sanoin minulle piirustellut aiheeksi Venuksen ja Cupidon monien hienojen kuvioiden ympäröiminä. Messer Gabriello puolestaan oli kuvannut minulle aiheeksi Neptunuksen puolison Amfitriten, Neptunuksen sekä tritonien että monien koristeiden ympäröimänä, jotka kaikki sanoin kuvattuina kylläkin ovat kauniita, mutta eivät ole kauniita tehtyinä. Minä valmistin pyöreähkön, runsaasti puoli kyynärää pitkän alustan; sen päälle kuvasin maata syleilevän meren; tein kaksi hiukan kämmenen leveyttä pitempää henkilökuvaa, jotka istuen vastakkain, toinen jalka toisen yllä, ojentautuvat toisiaan kohti, niinkuin meren lahdet ulottautuvat syleilemään maata. – Ja mieheksi kuvatun Meren käteen olin asettanut mitä rikkaimmin koristellun laivan, johon mahtui paljon suolaa; sen alle sovitin neljä merihevosta. Neptunuksella oli oikeassa kädessään kolmikärkensä. Maan olin kuvannut mitä kaunisvartaloisimmaksi, sulavaksi ja notkeaksi naiseksi. Hän nojasi oikealla kädellään maassa olevaan monikuvaiseen temppeliin; sen olin tehnyt pippurinsäiliöksi. Vasemmassa kädessään hän piteli runsaudensarvea, jonka olin koristanut kaikella, minkä vain kaunista maailmassa tiesin olevan. Tälle puolen, Maan alapuolelle, olin kuvannut kaikki maan päällä elävät kauneimmat eläimet ja Meren puolelle olin sovitellut monenlaisia kaloja ja simpukoita niin paljon kuin vain sain sopimaan, sekä muita kuvaryhmiä.
Kun sitten kardinaali, mukanaan molemmat ennenmainitut etevät herrat, saapui luokseni, otin esille vahaluonnokseni. Heti sen nähtyään messer Gabriello Cesano huudahti karkealla äänellään: "Tätä teosta ei valmisteta kymmeneen miespolveen, ja Teidän Ylhäisyytenne halusi nähdä sen eläessään valmiina? Benvenuto on tahtonut vain näyttää teille poikiansa, mutta hän ei halua antaa niitä teille, niin kuin me olisimme tehneet. Sillä me puhuimme asioista, joita ihminen kykenee suorittamaan, mutta hän on näyttänyt meille sellaista, jota ei voi tehdä." Silloin alkoi messer Alamanni puolustaa minua, mutta kardinaali sanoi, ettei hän tahtoisi ryhtyä näin suureen yritykseen. Silloin käännyin heidän puoleensa ja sanoin: "Teidän Ylhäisyytenne ja te oppineet herrat, toivon saavani valmistaa tämän työn sille, joka minulta sen tilaa. Saatte jokainen nähdä sen valmiina, sata kertaa luonnostani parempana, ja uskonpa ehtiväni tehdä vielä paljon parempiakin töitä kuin tämä on." Kardinaali vastasi harmistuneena: "Jos et tee sitä kuninkaalle, jonka luokse sinut vien, niin enpä usko, että saat sitä tehdä kenellekään muulle." Hän näytti minulle kirjettä, jossa kuningas muun ohella kirjoitti piakkoin palaavansa Pariisiin ja haluavansa silloin nähdä Benvenuton siellä. Kohotin käteni taivasta kohti ja sanoin: "Oi, milloin koittaa tuo hetki!" Kardinaali käski minun järjestää asiani Roomassa ollakseni valmis lähtemään kymmenen päivän kuluttua.
Kun tuli lähdön aika, hän antoi minulle kauniin ja hyvän hevosen nimeltä Tornon, koska kardinaali Tornon oli sen lahjoittanut hänelle. Myöskin oppilaani Paolo ja Ascanio saivat hevoset. Kardinaali jakoi seurueensa, joka oli äärettömän suuri; ylhäisemmän osan hän otti mukaansa; hän kulki Romagnan tietä, poiketen pyhiinvaellusmatkalle Loreton madonnan luo, ja vaelsi sieltä kotiinsa Ferraraan; toinen, suurempi osa, johon kuului hänen paras ratsuväkensä, kulki suoraan Firenzeen. Hän arveli, että minun oli varminta tulla hänen mukanaan, jos tahdoin matkustaa turvallisesti, sillä muuten oli henkeni vaarassa, minkä vuoksi sanoinkin hänen ylhäisyydelleen aikovani seurata häntä. Mutta koska taivaassa on päätetty kaikki, mikä osaksemme tulee, oli meidän taivaallisen Isämme tahto, että minä tulin muistelleeksi lihallista sisarparkaani, jolla oli ollut niin paljon ikävyyksiä minun onnettomuuksistani, sekä molempia serkkujani, jotka olivat Viterbon luostarissa, toinen abbedissana ja toinen emännöitsijänä, joten he kokonaan johtivat tätä rikasta luostaria. He olivat kärsineet minun tähteni mitä syvintä tuskaa ja olivat rukoilleet niin hartaasti puolestani, että uskoin varmasti Jumalan armossaan antaneen minulle terveyteni takaisin näiden naisparkojen hartaista rukouksista. Muistellessani tätä kaikkea päätin suunnata matkani Firenzeen. Sen sijaan että olisin matkustanut ilmaiseksi kardinaalin seurueessa, päätin matkustaa omin päin ja matkatoverikseni sain erään taitavan jalokivisepän maestro Cherubinon, hyvän ystäväni.
Matkustimme aluksi Roomasta kolmisin – Paolo, Ascanio ja minä – pääsiäisviikon maanantaina 22. päivänä maaliskuuta 1540, ja Monte Rosissa tapasimme matkatoverini. Kun olin kaikille sanonut matkustavani kardinaalin seurassa, en uskonut kenenkään vihollisistani väijyvän minua. Minun olisi voinut käydä huonosti Monte Rosissa, sillä ennen meitä oli sinne lähetetty joukko hyvin aseistettuja miehiä ahdistamaan minua, ja meidän siellä juuri aterioidessamme olivat nämä kuulleet, etten minä kulkenutkaan kardinaalin seurassa, ja he olivat varustautuneet hyökkäämään päälleni. Juuri silloin saapuikin kardinaalin seurue, ja sen mukana matkustin turvallisesti Viterboon. Minulla ei ollut nyt enää mitään pelättävää, ja ratsastin monta kertaa yksinäni pitkälti toisten edessä ja seurueen ylhäisimmät osoittivat minulle mitä suurinta kunnioitusta. Saavuin Jumalan armosta terveenä ja virkeänä Viterboon, ja serkkuni sekä koko luostari ottivat minut mitä vieraanvaraisimmin vastaan.
Lähdin edelleen Viterbosta ylempänä mainittujen seuralaisteni kanssa, ja ratsastimme väliin kardinaalin joukkojen edellä, väliin jäljessä, niin että kiirastorstaina saavuimme Sienaa lähinnä olevaan postitaloon. Siellä oli muutamia hevosia, jotka äskettäin olivat tulleet tästä kaupungista, ja postimiehet odottelivat matkustajia, joille voisivat tarjota hevosia Sienaan siten hiukan ansaitakseen. Huomattuani tämän laskeuduin Tornon-ratsuni selästä, kiinnitin satulani ja jalustimeni erään heidän hevosensa selkään ja annoin kultarahan eräälle postimiehistä. Jätin sitten ratsuni oppipoikieni huostaan ja ratsastin edeltä joutuakseni puolta tuntia aikaisemmin Sienaan, osaksi käydäkseni erästä ystävääni tervehtimässä ja osaksi asioitani toimittamassa. Vaikka ratsastinkin nopeasti, en antanut hevoseni nelistää.
Saavuttuani Sienaan tilasin hyvästä majatalosta huoneet viidelle hengelle ja lähetin majatalon pojan viemään hevosen postitalolle, joka oli Camollia portin ulkopuolella, mutta unohdin ottaa pois satulani ja jalustimeni. Vietimme kiirastorstai-illan hyvin hauskasti. Seuraavana aamuna, joka oli pitkäperjantai, muistin satulani ja jalustimeni. Lähetin miehen hakemaan niitä, mutta postitalon isäntä kieltäytyi niitä antamasta, koska muka olin ratsastanut pilalle hänen hevosensa. Useita kertoja lähetettiin viestejä edestakaisin, ja tämä samainen mies kieltäytyi joka kerran niitä antamasta, käyttäen mitä loukkaavimpia ja häpeämättömimpiä sanoja. Silloin sanoi sen majatalon isäntä, jossa asuimme: "Te pääsette helpolla, jos hän tyytyy vain satulan ja jalustimien riistämiseen." Ja hän lisäsi vielä siihen: "Tietäkää, että hän on raaimpia miehiä mitä milloinkaan on ollut tässä kaupungissa, ja hänellä on täällä kaksi poikaa, jotka molemmat ovat rohkeita sotilaita ja paljon raaempia kuin hän. Ostakaa, mitä tarvitsette, ja ratsastakaa pois mitään sanomatta!" Ostin kunnolliset jalustimet ja toivoin hyvästi puhuen saavani takaisin oivallisen satulani. Ja koska olin taitava ratsastaja ja olin pukenut ylleni panssaripaitani ja teräksiset käsivarsisuojustimet ja koska minulla oli erinomainen pyssy satulassani, en vähääkään pelännyt tuon hullun hurjimuksen kehuttua raakuutta. Olin totuttanut myöskin molemmat oppipoikani kulkemaan panssaripaita yllä ja käsivarsisuojustimin varustautuneena, ja erikoisesti luotin roomalaiseen oppipoikaani, sillä tiesin, ettei hän ollut riisunut niitä yltään koko sinä aikana, jonka olimme Roomassa. Myöskin Ascanio, vaikka olikin vain poikanen, oli samoin varustettu, ja koska oli pitkäperjantai, niin arvelinpa tuon hullun raakalaisen viettävän toki pyhää.
Saavuimme Camollian portille ja tunsin miehen niistä tuntomerkeistä, jotka minulle oli annettu hänestä: hänen vasen silmänsä oli nimittäin sokea. Jätin oppipoikani sekä muut jälkeeni, ratsastin hänen luokseen ja sanoin aivan tyynesti: "Jos vakuutan teille, herra postimestari, etten ole ratsastanut hevostanne pilalle, miksi ette silloin antaisi minulle takaisin jalustimiani ja satulaani?" Hän vastasi minulle todellakin raa'alla tavalla, jonka vuoksi sanoin hänelle: "Mitä, ettekö te olekaan kristitty? Tahdotteko te Herramme pitkänäperjantaina häväistä sekä itsenne että minut?" Hän vastasi, ettei hän välittänyt Herran eikä paholaisen pitkästäperjantaista ja että ellen minä heti menisi tieheni, hän murskaisi keihäällään sekä minut että pyssyni, joka oli kädessäni. Nämä kiivaat sanat kuuli eräs vanha sienalainen siviilipukuinen aatelismies, joka oli kotimatkalla suoritettuaan tänä päivänä tavallisen hartaudenharjoituksensa. Ja koska hän jo kaukaa oli selvästi kuullut minun sanani, hän oli minun puolellani ja moitti postimestaria jotenkin ankarasti. Hän moitti myöskin tämän molempia poikia, koska he eivät täyttäneet velvollisuuksiaan matkustajia kohtaan, vaan jumalattomilla puheillaan häpäisivät koko Sienan kaupungin. Kumpikaan pojista ei sanonut mitään, he pudistivat vain päätään ja menivät taloon. Mutta ärsytetty isä, joka hurjistui vieläkin enemmän aatelismiehen puheesta, kohotti keihäänsä raa'asti kiroillen ja vannoi pistävänsä sillä minut kuoliaaksi. Huomatessani hänen kamalat aikeensa koetin pitää häntä loitommalla kohottamalla pyssyäni häntä kohti. Hyökkäsin nyt esiin vielä kiivaammin kuin aikaisemmin. Olin kyllä valmis puolustautumaan pyssylläni, mutta se ei ollut suunnattuna häneen, vaan piipun suu oli kohtisuoraan ylös sen lauetessa itsestään. Kuula osui portin kaareen, ja ponnahtaessaan takaisin se sattui miehen kaulaan, niin että tämä kaatui kuolleena maahan. Hänen poikansa hyökkäsivät kiireesti ulos, toisella aseena iso kanki, toisella isän keihäs, ja he ryntäsivät näin minun nuorukaisteni kimppuun. Se, jolla oli keihäs, ahdisti vasemmalta Paoloa, roomalaista; toinen ahdisti minun seurassani matkustavaa hyvin hullunkurisen näköistä milanolaista. Eikä auttanut, vaikka tämä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tekemistä meidän kanssamme. Hän puolustautui kädessään olevalla huonolla kepillään niin taitamattomasti, että sai haavan suupieleensä. Messer Cherubinolla oli yllään papinpuku. Hän oli kyllä kultaseppä, mutta hän oli saanut paavilta kirkollisen viran ja hyvät tulot. Hyvin varustautunut Ascanio ei näyttänyt olevan halukas pakenemaan enempää kuin milanolainenkaan, niin että näitä kumpaakaan ei ahdistettu. Olin kannustanut hevostani ja sen nelistäessä latasin pyssyni uudelleen, käännyin hurjistuneena takaisin ja halusin muuttaa leikin todeksi. Koska arvelin nuorten apulaisteni saaneen surmansa, niin päätin minäkin uskaltaa henkeni.
En ollut ratsastanut kovinkaan pitkältä takaisin, kun jo kohtasin heidät ja kysyin, olivatko he haavoittuneet. Ascanio vastasi Paolon haavoittuneen kuolettavasti. Silloin sanoin: "Paolo, poikani, silloin on keihäs tunkeutunut panssarisi lävitse?" Hän sanoi: "Ei, sulloin panssaripaitani aamulla matkalaukkuuni." Vastasin: "Sinä siis käytät panssaripaitaasi Roomassa komeillaksesi siinä neitosille mutta vaaranpaikoilla, jossa sitä parhaiten tarvittaisiin, panet sen matkalaukkuun? Olet rehellisesti ansainnut sinua kohdanneen onnettomuuden, ja sinun on syy jos minäkin kuolen." Tämän sanottuani ratsastin rajusti portille. Ascanio ja Paolo rukoilivat hartaasti minua Jumalan nimessä pelastamaan itseni ja heidät, sillä varmasti olimme nyt kaikki kuoleman omia. Samassa kohtasin messer Cherubinon ja haavoittuneen milanolaisen. Hän torui minua siitä, että olin kääntynyt takaisin, ja sanoi ettei kukaan ollut pahemmin vahingoittunut, eikä Paolon haavakaan ollut kovinkaan syvä; vanha majatalon isäntä oli jäänyt kuolleena makaamaan maahan, ja hänen poikana ystävineen olivat nyt varustautuneet ajamaan takaa meitä ja varmasti he hakkaisivat meidät vielä kappaleiksi. Koska onni oli pelastanut meidät tästä suuresta vaarasta niin käski hän minun nyt olla varuillani ja lakata luottamasta onneeni. Siihen sanoin: "Jos te olette tyytyväisiä niin minäkin koetan rauhoittua." Käännyin sitten Paolon ja Ascanion puoleen ja sanoin heille: "Kannustakaa hevosianne, ja kiirehtikäämme pysähtymättä Staggiaan sillä siellä olemme turvassa." Silloin sanoi haavoittunut milanolainen: "Kirotut olkoot kaikki synnit! Onnettomuus kohtasi minua vain sen vuoksi, että eilen söin hiukan lihakeittoa, kun ei minulla ollut muutakaan syötävää" Niin vaikea ja vaaranalainen kuin asemamme olikin, emme voineet olla ääneen nauramatta tuon höperön typerälle puheelle. Kannustimme hevosemme nelistämään ja jätimme messer Cherubinon ja milanolaisen tulemaan jäljestä niin hitaasti kuin he halusivat.
Kuolleen pojat kiirehtivät sillä välin Melfin herttuan luokse ja pyysivät tältä pienehköä ratsujoukkoa ottaakseen meidät kiinni. Kuultuaan meidän olevan Ferraran kardinaalin väkeä herttua ei antanut suostumustaan eikä hevosiaan. Saavuimme Staggiaan, jossa olimme turvassa. Siellä kutsuin heti lääkärin, parhaan, joka siellä oli saatavissa, ja annoin hänen tutkia Paolon; silloin huomattiinkin, ettei haava ollut ollenkaan vaarallinen. Tilasimme päivällisen, ja silloin saapuivat siihen messer Cherubino sekä narrimainen milanolainen, joka yhä vain kiroili kaikkea, mikä tappeluun vivahtikin, ja päivitteli, ettei tänä suurena juhlapäivänä vielä ollut ehtinyt kunnollisesti lukea edes yhtä Paternosteria. Mies oli harvinaisen ruma, luonto oli antanut hänelle tavallista suuremman suun, ja lisäksi haava oli leventänyt sitä nyt vielä enemmän kuin kolme sormen leveyttä. Sen vuoksi oli hänen hullunkurinen milanolaismurteensa ja hänen typerä puheensa niin naurettavaa, että me, sen sijaan että olisimme valitelleet vastoinkäymisiämme, emme voineet olla nauramatta kaikelle, mitä hän sanoi. Kun lääkäri aikoi ommella hänen suupielensä haavaa ja oli jo pistänyt kolme pistoa, haavoittunut pyysi häntä lopettamaan ompelemisen, ettei ilkeyksissään ompelisi kiinni koko hänen suutaan. Sitten hän otti lusikan ja pyysi lääkäriä jättämään niin ison aukon, että lusikka mahtuisi sisään ja hän vielä pääsisi elävänä takaisin omaistensa luokse. Näitä sanojaan hän vielä säesti hyvin omituisin päänliikkein, joten siitä meidän naurumme vain yltyi.
Ja niin me nauraen ja leikkiä laskien saavuimme Firenzeen. Laskeuduimme satulasta sisarparkani asunnon edustalla; sisareni otti miehensä kanssa meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Messer Cherubino ja milanolainen jatkoivat matkaansa. Me viivyimme Firenzessä neljä päivää, jona aikana Paolo parantui täydellisesti.
Sieltä suuntasimme matkamme Ferraraan, missä tapasimme kardinaalin, joka oli jo kuullut seikkailuistamme ja sanoi valitellen: "En voi muuta kuin rukoilla Jumalaa armossaan auttamaan, että saisin sinut elävänä kuninkaan luokse, niinkuin olen luvannut." Hän osoitti sitten minulle mitä miellyttävimmän asunnon eräässä Ferrarassa olevista palatseistaan, nimittäin palazzo Belfioressa, aivan kaupungin muurin kohdalla, ja hän antoi sen järjestää niin, että minä voisin siellä työskennellä. Sitten hän valmistautui matkustamaan Ranskaan ilman minua, ja nähdessään, miten loukkaantunut olin sen johdosta, hän sanoi: "Benvenuto! Kaikessa minkä teen, katson sinun parastasi. Tahdon, että ennen kuin vien sinut Italiasta, sinun täytyy varmasti saada tietää, miten asiasi Ranskassa järjestyvät. Valmista sillä aikaa ahkerasti vatiani ja pikariani, ja minä käsken rahastonhoitajani antaa sinulle kaikki, mitä tarvitset." Hän matkusti, ja minä jäin hyvin tyytymättömänä Ferraraan. Usein minua halutti lähteä sieltä tieheni; minua pidätti vain se ajatus, että hän oli vapauttanut minut paavin käsistä; muuten hänen kohtelunsa tuotti minulle vain harmia ja vahinkoa. Koetin tyynnyttää itseni kiitollisuuden verholla ja odottelin kärsivällisenä asioiden kehittymistä. Työskentelin ahkerasti nuorten oppipoikieni avustamana, ja sekä maljakko että pikari edistyivät pitkälle.
Kaunis asuntomme oli epäterveellisellä paikalla, ja kesän lähestyessä aloimme kaikki hiukan sairastella. Virkistyäksemme aloimme samoilla palatsia ympäröivässä puistossa, joka oli hyvin suuri, ainakin penikulman laajuinen ja jossa oleskeli lukemattomia riikinkukkoja vapaina aivan kuin villit metsälinnut. Nähtyäni ne laitoin pyssyni kuntoon ja käytin ruutia, joka paloi melkein äänettömästi. Sitten ammuin joka toinen päivä nuoren riikinkukon. Siitä saimme runsaasti ruokaa, ja se oli niin ravitsevaa, että meidän sairautemmekin hävisi. Työskentelimme innokkaasti vielä pari kuukautta koko ajan viimeistellen näitä molempia astioita, jotka olivat niin suuritöisiä.
Ferraran herttua ja paavi olivat vihdoinkin sopineet erinäiset vanhat riitansa Modenan ja muutamien muiden kaupunkien omistuksesta. Oikeus oli kirkon puolella, ja herttua sai ostaa rauhan paavilta runsailla rahoilla. Luulen hänen saaneen maksaa enemmän kuin 300 000 kultatukaattia. Näihin aikoihin oli herttualla rahastonhoitajana isänsä, herttua Alfonson suosikki messer Girolamo Gigliolo. Tämä vanha herra ei jaksanut kestää sitä häväistystä, että niin paljon rahaa annettaisiin paaville. Hän juoksi ja huuteli kaduilla: "Herttua Alfonson isä olisi näillä rahoilla ennemmin valloittanut koko Rooman kuin antanut paavin nähdä vilahdustakaan niistä, ei tulisi kysymykseenkään, että hän maksaisi niitä." Lopultakin, kun herttua vaati häntä ne maksamaan, vanha herra sai niin vaikean ripulin, että hän oli vähällä siihen kuolla.
Niihin aikoihin herttua kutsutti minut luokseen ja pyysi minua tekemään muotokuvansa. Tein sen pyöreälle mustalle liuskakivelle, joka oli pienen lautasen kokoinen, ja hän ihastui suuresti sekä työhöni että seuraani, niin että hän usein istui mallinani neljä jopa viisi tuntia yhteen menoon sallien minun usein nauttia illallista hänen pöydässään. Kahdeksassa päivässä pää oli valmis; sitten hän pyysi minua valmistamaan myöskin sen takasivun: Rauhaa esittävän naisen, joka soihtua kädessään pidellen sytyttää vaakunalippuja palamaan; naisella oli hyvin iloinen ilme, hän oli mitä ohuimmassa puvussa ja hyvin sulavassa asennossa. Hänen jalkojensa juureen kuvasin epätoivoisen Vihan surullisena ja alakuloisena, monilla ketjuilla kiinni köytettynä. Tämän työn suoritin mitä huolellisimmin ja sain siitä paljon kunniaa, sillä herttua ei voinut mielestään kylliksi ilmaista mieltymystään siihen, ja hän jätti minulle sanat sekä omaa kuvaansa että sen takasivua varten. Jälkimmäinen kuului: "Pretiosa in conspectu Domini" (kallisarvoinen Herran silmissä), osoittaen, että tämä rauha oli todella kalliisti ostettu.
TOINEN LUKU.
Ferraran kardinaali kutsuu hänet Ranskaan; riitaantuu
Alberto Bendedion kanssa. Hänelle tuodaan herttuan puolesta
halpahintainen sormus, jota hän ei ota vastaan, ja hänelle
tuodaan toinen kallisarvoisempi. Hänelle näytetään kipsijäljennös
hopeamaljakosta, jonka hän oli valmistanut Jacopo da Carbille.
Hänen oppipoikansa näyttävät Alfonso dei Trotille kardinaalin
tilaaman pikarin ja maljakon. Lähtee tyytymättömänä sadatellen
ferraralaisia ja matkaa Lyoniin. Saavuttuaan Fontainebleauhon
näyttää pikarin ja maljakon kuninkaalle. Matkustaa Ranskan
kuninkaan seurueen mukana, ja Ferraran kardinaali arvelee hänen
voivan olla tyytyväisen, jos saa kuninkaalta kolmensadan scudon
vuotuisen määrärahan. Loukkaantuneena hän antaa rahaa Paololle
ja Ascaniolle käskien heidän palata Italiaan, itse hän pakenee
päättäen lähteä Pyhälle haudalle, mutta kuninkaan lähetti
saavuttaa hänet ja saa hänet palaamaan kuninkaan luo.Niihin aikoihin, jolloin aloin valmistaa tuon mainitun mitalin takasivua, kardinaali oli kirjoittanut minulle, että olisin valmis lähtemään, sillä kuningas odotti minua. Annoin huolellisesti panna kääröön pikarini ja maljakkoni; ne olin jo aikaisemmin näyttänyt herttualle. Kardinaalin asiamiehenä oli ferraralainen aatelismies nimeltä Alberto Bendedio. Tämän miehen oli sairauden vuoksi ollut pakko pysyä sisällä kaksitoista vuotta. Eräänä päivänä hän lähetti pikaisesti hakemaan minua ja käski minun heti nousta ratsuni selkään ja ratsastaa Ranskaan, sillä kuningas oli kiihkeästi kysellyt minua, uskoen minun jo olevan Ranskassa. Puolustaakseen itseään kardinaali oli sanonut, että makasin sairaana Lyonissa eräässä hänen luostareistaan, mutta että hän pitäisi kyllä huolen siitä, että minä pian saapuisin hänen majesteettinsa luokse. Kiireen vuoksi oli minun käytettävä postihevosia. Messer Alberto oli kunnon mies, mutta hyvin ylpeä, ja tauti oli tehnyt hänet ärtyiseksi. Vastasin hänelle, ettei minun ammattiani voi harjoittaa hevosenselässä. Jos lähtisin, tahtoisin matkustaa mukavasti päivän kerrallaan, ja mukaani ottaisin molemmat apulaiseni Paolon ja Ascanion, jotka olin tuonut sinne mukanani Roomasta; lisäksi pyysin vielä omalle osalleni ratsastavaa palvelijaa sekä tarpeelliset rahat. Vanha sairas mies vastasi minulle ylpein sanoin, että minun vaatimusteni mukaisesti matkustivat tavallisesti vain herttuoitten pojat. Vastasin, että siten kerta kaikkiaan matkustivat minun taiteeni pojat, mutta koska minä en koskaan ollut ollut herttuanpoika, niin en tietänyt heidän matkustustapojaan. Voisin kyllä olla sinne matkustamattakin. Koska kardinaali ei ollut täyttänyt minulle antamaansa lupausta ja minun kaiken lisäksi oli täytynyt kuunnella hänen epäkohteliaita puheitaan, päätin, etten olisi enää missään tekemisissä ferraralaisten kanssa, käänsin hänelle selkäni ja poistuin muristen, ja hän huusi vielä jälkeeni kovia ja sopimattomia sanoja.
Menin nyt herttuan luokse ja vein hänelle valmiin mitalin. Hän kohteli minua mitä suurinta ystävyyttä ilmaisten. Hän oli käskenyt Girolamo Giglioloa antamaan minulle palkaksi 200 skudon arvoisen jalokivisormuksen, jonka hänen kamaripalvelijansa Fiaschinon tuli tuoda minulle. Ja niin tapahtuikin; vielä samana iltana kello yhden aikaan Fiaschino tuli ja jätti minulle hyvin kaunishohtoisella jalokivellä varustetun sormuksen ja sanoi herttuan puolesta nämä sanat: "Koristakoon tämä jalokivi sitä verrattoman taitavaa kättä, joka niin erinomaisesti on työskennellyt Hänen Ylhäisyytensä muistoksi."
Kun päivän valossa tarkastelin sormusta, huomasin siinä olevan litteän kiven noin kymmenen skudon arvoiseksi. Ne kauniit sanat, jotka herttua oli käskenyt julkituoda minulle, eivät mielestäni olleet oikein sopusoinnussa näin mitättömän palkkion kanssa, koska arvelin, että herttua kuitenkin oli täydellisesti tyytyväinen. Senpä vuoksi otaksuinkin tässä olleen rahastonhoitajan konnankoukkuja ja annoin sormuksen eräälle ystävälleni, Bernardo Salitille, jonka käskin antaa sen Fiaschinolle. Asia toimitettiinkin täsmällisesti. Fiaschino kiirehti heti luokseni ja sanoi hyvin kiihtyneenä, että jos herttua saisi tietää minun tällä tavoin lähettäneen takaisin lahjan, jolla hän niin armollisesti oli kunnioittanut minua, hän loukkaantuisi siitä ja minä saisin sitä vielä ehkä katua. Vastasin hänelle, että herttuan lähettämä sormus oli tuskin kymmenen skudon arvoinen ja minun herttualle valmistamani työ oli enemmän kuin kahdensadan skudon arvoinen. Mutta osoittaakseni herttualle, miten suuren arvon ymmärsin antaa hänen suosiolleen, ei hänen tarvitsisi lähettää minulle muuta kuin yhden noita englantilaisia kihtisormuksia, jotka olivat noin yhden karlinon arvoisia, ja minä pitäisin sitä sormessani koko elämäni ajan hänen ylhäisyytensä ja hänen suosiollisten sanojensa muistona sekä katsoisin saaneeni kyllin suuren maksun työstäni, jota vastoin tuo halpahintainen jalokivi oli loukkaus minulle. Nämä sanat suututtivat herttuaa, ja hän kutsui luokseen rahastonhoitajan, jota hän torui entistäkin enemmän. Minua hän kielsi rangaistuksen uhalla poistumasta Ferrarasta ilman hänen suostumustaan; rahastonhoitajan hän käski valitsemaan minulle noin kolmensadan skudon arvoisen timantin. Mutta tuo vanha saituri etsi timantin, josta hän oli maksanut enintään kuusikymmentä skudoa, ja sai herttuan uskomaan, että se oli enemmän kuin kahdensadan arvoinen.
Messer Alberto oli sillä aikaa muuttanut mielensä ja varustanut minut kaikella, mitä olin pyytänyt. Olin päättänyt lähteä Ferrarasta samana päivänä, mutta herttuan kamaripalvelija oli sopinut messer Alberton kanssa siitä, etten minä sinä päivänä saisi hevosia.
Kaikki tavarani oli jo sovitettu muuliaasin selkään, niiden joukossa olivat myöskin vati ja pikari, jotka olin valmistanut kardinaalille. Silloin tuli meidän luoksemme eräs ferraralainen aatelismies, nimeltä Alfonso dei Trotti. Hän oli hyvin vanha mies, erittäin miellyttävä muuten ja suuri taiteenharrastaja, mutta hän kuului niihin, joita on vaikea tyydyttää; jos he joskus sattuvat näkemään jotakin, joka miellyttää heitä, kuvastuu se niin ihanana heidän aivoihinsa, etteivät he enää koskaan usko voivansa nähdä mitään sen kauniimpaa. Hänen astuessaan sisään sanoi messer Alberto hänelle: "Pahoittelen, että te tulitte liian myöhään, sillä vati ja pikari, jonka me lähetämme kardinaalille Ranskaan, ovat jo sijoitetut matkalaukkuun." Messer Alfonso vastasi, ettei hän niistä välittänyt, ja lähetti palvelijansa hakemaan kotoaan erään valkoisen fajanssipikarin, joka oli hyvin hienoa tekoa. Sillä aikaa messer Alfonso sanoi messer Albertolle: "Kerronpa teille, minkä vuoksi en enää milloinkaan välitä sellaisista: olen kerran nähnyt antiikkisen hopeateoksen, niin ihmeellisen ihanan, ettei inhimillinen mielikuvitus voi kuvailla mitään sen kauniimpaa. Eräs taidetta ymmärtävä aatelismies matkusti kerran Roomaan virka-asioissa. Hänelle näytettiin siellä salaa tuo maljakko; hän maksoi suuren rahasumman sen omistajalle ja toi maljakon tänne mukanaan, mutta hän ei näytä sitä koskaan kenellekään, sillä hän pelkää sen tulevan herttuan tietoon, ja silloin voisi sattua, että hän sen voisi menettää." Messer Alfonso, kertoessaan laveasti näitä juttujaan, ei välittänyt minusta, koska ei tuntenut minua. Sillä aikaa ilmestyi tämä siunattu saviluonnos, joka juhlallisesti paljastettiin ja asetettiin nähtäväksi. Sen nähtyäni käännyin messer Alberton puoleen ja sanoin: "Taivaan nimessä, tämän minä olen nähnyt!" Messer Alfonso suuttui ja huudahti nenäkkäästi: "Kuka sinä olet? Sinä et tiedä, mitä sanot!" Vastasin: "Kuulkaa minua! Kohta nähdään, kuka paremmin tietää, mitä hän sanoo." Käännyin messer Alberton puoleen, joka oli hyvin vakava ja järkevä mies, sanoen: "Tämän hopeapikarin tein eräälle puoskarille mestari Jacopolle, Carpista kotoisin olevalle kirurgille, joka tuli Roomaan ja viipyi siellä kuusi kuukautta; hän siveli voiteillaan satoja ylimysherroja, joilta hän myös kiskoi tuhansia tukaatteja. Silloin valmistin hänelle tämän maljakon ja vielä toisenmuotoisenkin, ja hän maksoi molemmista minulle hyvin vähän, ja kaikki ne onnettomat, joita hän voiteli, elävät vielä Roomassa entistä kurjempina ja raihnaisempina. Minulle on mitä suurimmaksi kunniaksi, että te, rikkaat, pidätte töitäni niin suuressa arvossa. Mutta vakuutan teille, että näinä monina vuosina, jotka siitä asti ovat kuluneet, olen koettanut oppia jotakin, niin että arvelenpa sen pikarin, jonka vien mukanani Ranskaan kardinaalille ja kuninkaalle, olevan enemmän heidän arvoisensa, kuin tämän laastariprinssin maljakko oli."
Sanottuani tämän oli messer Alfonso aivan menehtyä halusta saada nähdä maljakon ja pikarin, mutta minä kieltäydyin itsepäisesti näyttämästä. Kinasteltuamme tästä vähän aikaa hän uhkaili mennä herttuan luokse; hänen ylhäisyytensä avulla hän saisi ne varmasti nähdä. Messer Alberto Bendidio, joka, kuten sanottu, oli hyvin itsevaltias ihminen, sanoi: "Ennen kuin menette täältä, messer Alfonso, saatte nähdä nämä työt, ilman että teidän tarvitsee kääntyä herttuan puoleen." Silloin menin matkaani ja annoin Ascanion ja Paolon näyttää työt, ja he kertoivat minulle myöhemmin näiden herrojen aivan pilviin asti kehuneen töitäni. Tämä messer Alfonso pyysi minua muuttamaan kotiin hänen luokseen; senpä vuoksi en tiennyt, miten kylliksi pian pääsisin pois Ferrarasta. Parasta, mikä minun osakseni oli tullut tässä kaupungissa, oli muuten seurustelu kardinaali Salviatin, Ravennan kardinaalin, sekä eräiden lahjakkaiden soittotaiteilijoiden kanssa. Mutta siinäpä olikin kaikki. Sillä ferraralaiset ovat mitä ahneinta väkeä, ja he kyllä huomaavat sen hyvän, mikä on toisen omaa, ja kaikin mokomin yrittävät saada sen itselleen. Sellaisia he ovat kaikki.
Kello kymmenen aikaan tuli Fiaschimo tuoden minulle tuon kuudenkymmenen skudon arvoisen jalokivisormuksen ja pyytäen hyvin haikealla äänellä minua pitämään sitä sormessani hänen ylhäisyytensä muistoksi. "Sen teen", vastasin. Hänen läsnäollessaan asetin jalkani satulaan ja ratsastin tieheni. Hän kertoi liioitellen lähdöstäni herttualle, joka vihastuneena aikoi lähettää käännyttämään minua takaisin.
Ratsastin sinä iltana enemmän kuin kymmenen penikulmaa, koko ajan juoksujalkaa; ja seuraavana aamuna jätettyäni taakseni Ferraran alueen olinkin hyvin mielissäni, sillä lukuunottamatta riikinkukonpoikasia, jotka siellä olin syönyt terveydekseni, ei minun osakseni siellä ollut tullut paljoakaan hyvää.
Suuntasimme nyt kulkumme kohti Mont-Ceniä, mutta erinäisistä syistä sivuutimme Milanon, ja niinpä saavuimmekin terveinä ja virkeinä Lyoniin; meitä oli yhteensä neljä ratsumiestä: Paolo, Ascanio sekä palvelijani ja minä. Lyoniin saavuttuamme odottelimme siellä pari päivää muuliaasin ajajaa, jolla muiden tavaroittemme ohella oli mukanaan hopeainen maljakko sekä pikari; asetuimme asumaan erääseen kardinaalin luostariin. Muulinajajan saavuttua sijoitimme kaikki tavaramme rattaihin ja niin lähdimme sitten Pariisia kohti. Matkalla meille sattui kyllä useitakin seikkailuja, mutta eipä niitä kannata kertoa.
Tapasimme kuninkaan hovin Fontainebleaussa. Ilmoittauduimme kardinaalille, joka antoi heti näyttää meille majapaikan, ja meillä oli jotenkin hyvä sinä yönä ollaksemme. Seuraavana päivänä saapuivat rattaat ja koska meillä nyt oli tavaramme, kardinaali ilmoitti tuloni kuninkaalle, joka heti tahtoi tavata minua. Lähdin hänen majesteettinsa luokse, mukanani pikari ja maljakko. Tultuani hänen luokseen suutelin hänen polviaan, ja hän kohotti armollisesti minut ylös. Kiitin hänen majesteettiaan siitä, että hän oli vapauttanut minut vankilasta, ja sanoin, että oikeastaan olikin hänen kaltaisensa hyvän ja ainoalaatuisen ruhtinaan velvollisuutena vapauttaa kyvykkäät miehet ja suojella heitä, varsinkin jos he olivat viattomia, niinkuin minä. Sellaiset hyvät työt ovat merkityt Jumalan suureen kirjaan ensimmäisinä ennen muita, mitä maailmassa tehdään ja toimitaan. Kuningas kuunteli minua mitä ystävällisimmin, ja lopetettuani puheeni hän otti maljakon ja pikarin sanoen: "En totisesti usko, että antiikin aikanakaan on nähty näin hienoa tekotapaa; sillä olen kyllä nähnyt Italian suurimpien mestarien parhaat teokset, mutta en milloinkaan mitään, joka olisi vaikuttanut minuun niin kuin tämä." Nämä sanat kuningas lausui ranskaksi Ferraran kardinaalille. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi italiaksi: "Huvitelkaa täällä jonkin aikaa, Benvenuto! Syökää, juokaa ja nauttikaa! Sillä aikaa ajattelemme, miten järjestämme olonne niin mukavaksi, että voitte luoda meille jonkin kauniin teoksen."
Ferraran kardinaali huomasi kuninkaan olevan hyvin mielissään saapumiseni johdosta; nähtyään nämä muutamat pienet työni kuningas oli saanut halun teettää minulla muutamia suurempia töitä, joita hän oli suunnitellut.
Nyt meidän täytyi seurata hovia, ja se oli suorastaan tuskallista, sillä kuningas laahaa alituiseen mukaansa vähintään kahdentoistatuhannen miehen suuruisen ratsumiesjoukon; hovin kokoontuessa rauhan aikana on armeijan lukumäärä kahdeksantoistatuhatta ja siinä on yli kaksitoistatuhatta ratsumiestä. Väliin saavuimme seuduille, joissa ei ollut kuin pari taloa, ja siellä saimme asua mustalaisten tavoin teltoissa, mikä monta kertaa oli hyvinkin tukalaa. Pyysin kardinaalia vaikuttamaan siihen suuntaan, että kuningas sallisi minun lähteä työhön, mutta sain vastaukseksi, että tällaisessa tapauksessa oli parasta antaa kuninkaan itsensä huomata se; minun pitäisi vain silloin tällöin näyttäytyä kuninkaalle hänen aterioidessaan. Sen teinkin kerran aamiaisen aikana; kuningas huusi minut luokseen, puhui kanssani italian kielellä ja sanoi aikovansa teettää minulla suurenmoisia töitä; hän antaisi pian osoittaa minulle paikan, missä voisin työskennellä, sekä lupasi varustaa minulle kaikki tarpeet. Sitten hän puhui vielä paljon erilaisista miellyttävistä asioista. Ferraran kardinaali oli läsnä, sillä osa seurueesta söi melkein aina aamiaisen kuninkaan pienessä pöydässä; ja koska hän oli kuullut meidän puheemme, hän sanoi, kuninkaan noustua pöydästä, niinkuin minulle jäljestäpäin kerrottiin: "Teidän Majesteettinne, tällä Benvenutolla olisi suuri halu päästä työhön ja onpa melkein synti antaa kyvykkään miehen kuluttaa aikansa hukkaan!" Kuningas myönsi hänen olevan oikeassa ja määräsi, että minun kanssani oli sovittava palkastani. Vielä samana iltana illallisen jälkeen kardinaali antoi kutsua minut luokseen ja sanoi minulle kuninkaan nimessä hänen majesteettinsa päättäneen antaa minulle työtä sovittuaan kanssani palkasta. Kardinaali sanoi: "Mielestäni, jos kuningas antaa teille kolmesataa skudoa vuodessa, niin tulette sillä hyvin toimeen. Jättäkää vain kaikki minun huostaani, sillä tässä suuressa valtakunnassa on joka päivä tilaisuus toimia jollakin tavoin edukseen, ja minä tahdon aina auttaa teitä." Vastasin heti: "Kun jätitte minut Ferraraan, ylhäinen herrani, niin lupasitte pyytämättäni, ettette milloinkaan kutsuisi minua Italiasta Ranskaan, ennen kuin tarkalleen tunsin kuninkaan tarjoamat ehdot. Sen sijaan, että olisitte minulle lähettänyt näistä tiedon, lähetitte pikaviestin vaatimaan minua tulemaan tänne postihevosilla. Jos silloin olisitte puhunut kolmesta sadasta skudosta, kuten nyt, en olisi liikahtanut paikaltani – en edes kuudestasadasta. Mutta kiitän kuitenkin Jumalaa ja Teidän Ylhäisyyttänne, sillä Jumala oli valinnut teidät suuren hyväntyön täyttäjäksi, vapauttaessanne minut vankeudesta. Vakuutan Teidän Ylhäisyydellenne, että jos te tuottaisittekin minulle ikävyyksiä, eivät ne painaisi tuhannettakaan osaa siitä hyvästä, minkä olette minulle tehnyt; sen vuoksi kiitän teitä kaikesta sydämestäni ja lähden täältä, ja missä olenkin, tahdon koko elinaikani rukoilla Jumalaa teidän puolestanne."
Loukkaantunut kardinaali vastasi suuttuneena: "Mene mihin tahdot, sillä väkisin ei kenellekään voi tehdä hyvää." Muutamat hänen lautasennuolijoistaan sanoivat: "Tuopa on kovin suuri herra mielestään, koska ei tyydy kolmensadan skudon palkkaan!" Uljaat ja järkevät sitävastoin sanoivat: "Kuningas ei milloinkaan löydä hänen vertaistaan, ja kardinaalimme tinkii hänestä kuin halkokuormasta." Niin sanoi messer Luigi Alamanni, sama, joka Roomassa oli esittänyt minulle suolamaljakon aiheen. Hän oli hyvin miellyttävä mies ja oli aina ystävällinen niille, jotka hän huomasi kyvykkäiksi alallaan. Minulle kerrottiin hänen sanoneen tämän monien hoviherrojen läsnäollessa Dauphinessa eräässä linnassa, jonka nimeä en enää muista.
Erottuani kardinaalista lähdin asuntooni, sillä me olimme aina majoitetut hiukan edemmäksi hovista, tällä kertaa noin kolmen penikulman päähän. Minun mukanani ratsasti kardinaalin sihteeri, ja hän asui samassa osastossa kuin minä. Koko matkan hän uteli minulta, mitä aikeita minulla oli ja miten suuren palkan olisin itse halunnut määrätä. Minua suututti ja vastasin aina sanoin: "Sen tiedän itse parhaiten."
Tullessani majoituspaikkaani tapasin siellä Paolon ja Ascanion, jotka nähdessään minut näin kiihtyneenä pakottivat minut kertomaan, mitä oli tapahtunut. Poikaparat vimmastuivat aivan silmittömästi, ja minä sanoin heille: "Huomenna aikaisin annan teille niin paljon rahaa, että te huolettomasti pääsette niillä kotiin, sillä minulla on mielessäni tärkeä asia, jota kauan olen miettinyt, enkä tarvitse siihen teidän apuanne." Meidän huoneemme oli sihteerin huoneen vieressä, ja on mahdollista, että hän kirjoitti kardinaalille ilmaisten minun suunnitelmani, mutta sitä en varmasti tiedä.
Koko yönä en saanut unta silmiini, ja minusta tuntui kestävän tuhat vuotta aamunkoittoon, jolloin saisin panna täytäntöön aikeeni. Päivän valjetessa annoin satuloida hevosemme ja laitoin itseni lähtövalmiiksi. Lahjoitin nuorukaisilleni kaikki mukanani olevat tavarani ja lisäksi yli viisikymmentä kultatukaattia. Yhtä paljon jätin itselleni ja lisäksi herttuan minulle lahjoittaman timantin. Otin mukaani vain kaksi paitaa ja jotenkin huonon ratsastustakin, joka minulla oli ylläni. Mutta en tahtonut päästä erilleni näistä molemmista nuorista miehistä, jotka välttämättä halusivat seurata minua. Toruin heitä ja sanoin: "Toisella on jo parta ja toisella haivenenalkuja. Te olette oppineet taiteeni minulta, sen verran kuin minä olen kyennyt opettamaan, ja olette nyt Italian taitavimmat oppilaat tällä alalla. Ettekö häpeä antaa aina työntää itseänne lastenvaunuissa? Sehän on oikein häpeällistä. Mitä olisitte sanoneet, jos olisin jättänyt teidät rahatta? Kas niin, päästäkää minut nyt! Jumala siunatkoon teitä tuhatkertaisesti. Hyvästi!"
Käänsin hevoseni ja jätin heidät itkemään. Ratsastin mitä ihaninta metsätietä ja ajattelin sinä päivänä ehtiväni ainakin neljänkymmenen penikulman päähän, johonkin aivan tuntemattomaan paikkaan; ja ratsastettuani pari penikulmaa päätin, etten enää milloinkaan palaisi seudulle, missä minut tunnettiin enkä suorittaisi muuta työtä kuin marmorisen Kristuskuvan, kolmea kyynärää korkean; siinä koettaisin saada esille sen ylevän kauneuden, jossa hän oli minulle ilmestynyt. Olin varmasti päättänyt vaeltaa Pyhälle haudalle. Uskoin jo ennättäneeni niin pitkälle, ettei kukaan ehtisi saada minua kiinni. Silloin kuulin takaani kavioiden kapsetta ja aloin jo olla hieman levoton, sillä näillä seuduilla samoilivat ns. "seikkailijat", jotka usein ryöstivät ja murhasivat maanteillä ja vaikka heistä päivittäin moni hirtettiin, niin eivät toiset siitä välittäneet vähääkään. Ratsastajan tullessa lähemmäksi tunsin yhden kuninkaan läheteistä. Ascanio oli hänen mukanaan. Saavutettuaan minut lähetti sanoi: "Kuninkaan nimessä käsken teitä palaamaan hänen luokseen." Tälle miehelle vastasin: "Sinut on kardinaali lähettänyt; sen vuoksi en tahdo tulla." Mies vastasi, että ellen seurannut häntä hyvällä, niin oli hänellä valta käskeä väkensä viedä minut vangittuna. Myöskin Ascanio pyysi minua parhaansa mukaan menettelemään ja muistutti mieleeni, että kuningas, panetettuaan jonkun vankilaan, antoi tämän istua vähintään viisi vuotta vangittuna, ennen kuin laski hänet sieltä vapaaksi. Sana vankila peloitti minut siihen määrin, sillä muistuipa mieleeni onnettomuudenpaikkani Roomassa – että heti käänsin ratsuni kuninkaan käskyläisen viittaamaan suuntaan. Koko matkan tämä mutisi ranskaansa herkeämättä siitä hetkeksikään, kunnes oli saanut minut kunnialla linnaan.
KOLMAS LUKU.
Cellinille myönnetään seitsemänsadan skudon palkka, hänelle
annetaan tehtäväksi kaksitoista hopeapatsasta, saa lahjana
viisisataa skudoa. Tuo kuninkaan nähtäväksi Jupiterin, Junon,
Apollon ja Vulcanuksen luonnokset. Pyytää Paololle ja Ascaniolle
sata skudoa palkaksi; hänelle määrätään asunnoksi Piccolo Nellon
linna, mihin hankitaan sekä palvelijat että aseet, jotta hän
voi puolustautua mahdollisia vihollisia vastaan. Puolustautuu
Villeroisen ja Marmagnen hyökkäyksiä vastaan, kun nämä koettavat
karkoittaa hänet linnasta; hänet jätetään herttua d'Orbecin
suojelukseen. Saa valmiiksi Jupiterin, Vulcanuksen ja Marsin.
Vie kardinaalille pikarin ja maljakon. Saavuttaa kaikkien
suosion; kuningas, madame d'Estampes, Lothringin kardinaali ja
koko kuninkaallinen perhe käyvät hänen luonaan. Saa kuninkaalta
suola-astian tilauksen; näyttää hänelle jo aikaisemmin Ferraran
kardinaalille valmistamansa saviluonnoksen; saa määräyksen
valmistaa sen kullasta. Hänen noutaessaan kotiin kultaa tätä
teosta varten, hyökkää hänen kimppuunsa neljä henkilöä, joita
vastaan puolustautuu.Saapuessamme kuninkaan leiriin, oli meidän kuljettava kardinaalin asunnon ohi. Tämä seisoi ovellaan ja kutsui minua luokseen sanoen: "Kaikkein kristillisin kuninkaamme on omasta aloitteestaan antanut teille saman palkan, jonka Hänen Majesteettinsa suvaitsi antaa Leonardo da Vinoille, nimittäin seitsemänsataa skudoa vuodessa. Sitä paitsi hän maksaa teille erikseen kaikista töistä, mitkä hänelle suoritatte, ja käsirahana hän maksaa teille viisisataa kultaskudoa, mikä on maksettava teille, ennen kuin täältä menette." Vastasin tarjouksen olevan hänenlaisensa suuren kuninkaan arvoisen. Kun kuninkaan lähetti, joka ei tiennyt kuka olin, kuuli kuninkaan suuren tarjouksen, hän pyysi minulta moneen kertaan anteeksi. Paolo ja Ascanio sanoivat: "Jumala on auttanut meitä pääsemään takaisin näin arvokkaissa lastenvaunuissa."
Seuraavana päivänä menin kiittämään kuningasta, ja hän ehdotti, että valmistaisin hänelle kahdentoista hopeapatsaan luonnokset. Nämä patsaat hän oli ajatellut kynttilänjalustoiksi pöytänsä ympäri, ja hän tahtoi niiksi kuvattavan kuusi jumalaa ja jumalatarta, ja tulisi niiden olla hänen majesteettinsa korkuisia, (hän oli vähää vaille neljän kyynärän pituinen). Annettuaan minulle tämän tehtävän hän kääntyi rahastonhoitajansa puoleen kysyen, oliko tämä maksanut minulle viisisataa skudoa. Tämä sanoi, ettei hän ollut saanut minkäänlaista määräystä. Tämän pani kuningas hyvin pahakseen, sillä hän oli käskenyt kardinaalin sanoa siitä rahastonhoitajalle. Hän kehoitti edelleen minua menemään Pariisiin ja valitsemaan siellä näille töilleni tarvittavan sopivan asunnon, joka minulle annettaisiin siellä. Vastaanotin nuo viisisataa kultaskudoani ja eräässä Ferraran kardinaalin omistamassa huoneessa aloin Jumalan nimessä työni ja valmistin neljä kahdenkolmanneskyynärän korkuista vahaluonnosta. Ne kuvasivat Jupiteria, Junoa, Apolloa ja Vulcanusta. Sillä välin saapuikin kuningas Pariisiin, jonka vuoksi kiirehdin hänen luokseen näyttämään vahaluonnoksiani mukanani molemmat oppipoikani Ascanio sekä Paolo. Huomattuani, miten tyytyväinen kuningas oli luonnoksiini ja hänen ehdotettuaan, että valmistaisin aluksi samankokoisen Jupiterin hopeasta, rohkenin esittää molemmat nuorukaiset hänen majesteetilleen ja sanoin ottaneeni heidät mukaani hänen majesteettinsa palvelukseen; sillä koska minä olin heitä opettanut, oli minulla heistä paljon enemmän hyötyä kuin niistä apulaisista, joita voin saada Pariisista. Kuningas käski minun esittää heille sellaisen palkan, jonka katsoin riittäväksi heidän toimeentuloonsa. Sanoin sata skudoa kummallekin olevan kylliksi. Siitäkin sovittiin. Sanoin myöskin löytäneeni asunnon, joka soveltuisi erinomaisesti työhuoneekseni. Talo oli hänen majesteettinsa ja oli nimeltään "Piccolo Nello". Kuningas oli antanut sen Pariisin voudille, mutta koska tämä ei sitä käyttänyt, niin sopisihan kuninkaan luovuttaa se minulle, koska minä sen tarvitsin hänen töihinsä. Siihen kuningas vastasi: "Talo on minun, ja tiedän, että se, jolle sen olen jättänyt, ei asu siinä eikä käytä sitä." Ja hän käski heti erään upseereistaan viedä minut Nelloon. Tämä koetti ensin vastustella käskyä sanoen kuninkaalle, ettei voinut sitä tehdä. Silloin sanoi kuningas vihaisesti lahjoittavansa omaisuutensa kenelle vain halusi ja sille, jolle siitä voi olla hyötyä, eikä sanonut haluavansa kuulla enempää tästä asiasta. Silloin upseeri vielä sanoi, että tässä olisi pakko käyttää hiukan väkivaltaa. Kuningas sanoi: "Mene nyt, ja jos ei vähempi väkivalta riitä, niin käytä kovempaa." Mies vei nopeasti minut sanottuun paikkaan, ja hänen täytyi todellakin käyttää väkivaltaa saadakseen sen minun haltuuni. Sitten hän käski minun olla varuillani, etteivät vastustajat löisi minua kuoliaaksi.
Muutettuani sinne hankin heti palvelijat, ostin erilaisia aseita ja vietin monta päivää kaikenlaisia ikävyyksiä kokien. Minulla oli vastustajana eräs ranskalainen aatelismies, Jean d'Estouteville, ja kaikki muutkin aatelismiehet olivat vihollisiani ja loukkasivat minua kaikilla tavoin, niin että oloni oli aluksi aivan sietämätöntä.
Tahdon tässä huomauttaa, että tulin hänen majesteettinsa palvelukseen vuonna 1540 ja että minä olin siis neljänkymmenen vuoden ikäinen.
Näitten ikävyyksien sekä tukalan oloni vuoksi menin kuninkaan luokse ja pyysin häntä antamaan minulle toisen asunnon. Kuningas sanoi: "Kuka olette, ja mikä on nimenne?" Jäin aivan sanattomaksi, enkä tiennyt, mitä kuningas tarkoitti; kun vaikenin, kuningas uudisti samat sanat melkein vihaisella äänellä. Silloin vastasin, että nimeni oli Benvenuto. Kuningas sanoi: "Jos olette se Benvenuto, josta olemme kuulleet puhuttavan, niin toimikaa tapanne mukaan, annan teille rajattoman vallan siihen." Vastasin olevani tyytyväinen, kunhan sain pysyä kuninkaan suosiossa; muuten en tiennyt mistään vaarasta. Kuningas hymyili hiukan ja sanoi: "Siis menkää! Minun suosioni ei tule teiltä koskaan puuttumaan." Hän käski heti de Villerois-nimisen sihteerinsä varustaa minut kaikella, mitä tarvitsin. Tämä mies oli Pariisin voudin läheinen ystävä, saman, jonka hallussa Nello tätä ennen oli ollut. Tämä kolmikulmainen rakennus nojautui kaupungin muuriin, se oli jotenkin suuri vanha linna, mutta siinä ei pidetty vartijoita. Herra de Villerois kehoitti minua etsimään toisen asunnon ja jättämään Nellon entiselle omistajalleen, sillä tämä oli hyvin mahtava mies ja antaisi varmasti surmata minut. Tähän vastasin matkustaneeni Italiasta Ranskaan vain tätä suurta kuningasta palvellakseni. Mitä tulee surmaamiseeni, tiesin kyllä kerran kuolevani; oli yhdentekevää, tapahtuiko se vähän aikaisemmin vai myöhemmin. Tämä Villerois oli erittäin lahjakas mies, joka suhteessa hyvin ihmeellinen ja lisäksi mahdottoman rikas. Hän yritteli kaikin mahdollisin keinoin vahingoittaa minua, mutta hän ei antanut minun huomata sitä missään. Hän oli totinen mies, hänellä oli kaunis ulkomuoto, ja hän puhui hyvin hitaasti. Hän jätti asian erään toisen Marmagne-nimisen aatelismiehen huostaan, joka oli Languedocin rahastonhoitaja. Tämän miehen ensimmäisenä työnä oli valita itselleen linnan parhaimmat huoneet ja asettaa ne kuntoon itseään varten. Sanoin hänelle, että kuningas oli antanut tämän rakennuksen minun asuttavakseni, jotta siellä voisin tehdä työtäni hänelle, ja etten tahtonut, että siellä asuisi ketään muita kuin minä itse ja palvelijani. Herra de Marmagne oli ylpeä, rohkea ja hyvin kiivas mies, ja hän vastasi minulle tekevänsä aivan niin kuin itse tahtoi. Hän sanoi minun vain turhaan takovan seinään päätäni häntä vastustellessani, sillä hän oli saanut Villeroisen suostumuksen toimia mielensä mukaisesti. Silloin sanoin minäkin, että minulla oli kuninkaan suostumus ja että ei hänellä enempää kuin Villeroisellakaan ollut oikeutta toimia oman mielensä mukaan. Hän sanoi minulle ranskaksi monta rumaa sanaa, ja minä vastasin hänelle ranskaksi, että hän valehteli. Hän tarttui nyt suuttuneena pieneen tikariinsa, ja minä laskin käteni suurelle tikarilleni, joka minulla aina oli puolustuksekseni kupeellani, ja sanoin: "Jos uskallatte paljastaa tikarinne, niin surmaan teidät heti paikalla." Hänellä oli mukanaan kaksi palvelijaa, ja minulla oli molemmat apulaiseni. Marmagne seisoi hetken epäröiden, paremminkin pahaan taipuvaisena, ja sanoi mutisten: "Sitä en ikinä voi sietää." Pelkäsin pahinta ja sanoin päättävästi Paololle ja Ascaniolle: "Kun näette minun paljastavan tikarini, heittäytykää heti molempien palvelijoiden kimppuun ja surmatkaa heidät, jos voitte. Ensin surmaan tämän miehen, ja sitten me lähdemme heti Jumalan avulla tiehemme täältä." Kuultuaan minun päättäväiset sanani Marmagne oli tyytyväinen, kunhan vain pääsi hengissä sieltä.
Koko tämän tapahtuman kirjoitin Ferraran kardinaalille, joskin hiukan lievennetyssä muodossa, ja hän kertoi sen heti kuninkaalle. Hänen majesteettinsa suuttui ja antoi erään toisen henkivartionsa upseerin, kreivi d'Orbecin, tehtäväksi huolehtia minun asioistani, minkä tämä tekikin mitä rakastettavimmalla tavalla.
Kun lopultakin olin saanut asuntoni ja työhuoneeni sisustetuiksi niin mukaviksi ja hauskoiksi, että voin alkaa työni, ryhdyin heti valmistamaan Jupiterin, Marsin ja Vulcanuksen luonnosta samankokoisina kuin ne hopeasta tehtäisiin. Muovailin ne savesta varustaen ne tukevilla rautarungoilla; ja saatuani ne valmiiksi menin kuninkaan luokse. Hän antoi minulle, jos oikein muistan, niitä varten 300 naulaa hopeaa, jotta voisin alkaa työni. Tätä kaikkea järjestellessäni parin kuukauden ajan vielä viimeistelin pikaria ja maljakkoa. Saatuani ne valmiiksi annoin vielä kullata ne, ja ne olivatkin niin kauniit, että tuskin milloinkaan oli Ranskassa niiden veroisia nähty. Kannoin ne kiireesti Ferraran kardinaalille, joka kehui ja kiitteli niitä, mutta menipä sitten ilman minua kuninkaan luokse ja lahjoitti ne hänelle. Kuningas ihastui niihin ja ylisteli minua enemmän kuin minunlaistani miestä milloinkaan on kiitetty, ja palkkioksi tästä hän antoi Ferraran kardinaalille erään luostarin tulot, seitsemäntuhatta skudoa vuodessa; myöskin minulle hän halusi lahjoittaa jotakin. Mutta kardinaali esti sen sanoen, että se oli liian aikaista, sillä enhän ollut vielä suorittanut mitään työtä hänen majesteetilleen. Kuningas, joka oli hyvin antelias, sanoi: "Tahdonkin juuri antaa hänelle työintoa." Silloin kardinaali häpesi ja sanoi: "Sire, pyydän, sallikaa minun huolehtia siitä asiasta! Heti, kun olen saanut luostarin haltuuni, annan hänelle ainakin kolmensadan skudon eläkkeen." Mutta siitä en ole milloinkaan kuullut sen enempää, ja kävisikin liian pitkäveteiseksi kertoa kaikista tämän kardinaalin saatanallisista vehkeistä, varsinkin koska minulla on tärkeämpääkin kertomista.
Palasin Pariisiin, jossa kaikki ihmettelivät kuninkaan minulle osoittamaa suurta suosiota. Sain hopean ja aloin tehdä Jupiter-patsasta. Hankin monta apulaista ja työskentelin yötä päivää omantunnontarkasti ja ahkerasti. Jupiter, Vulcanus ja Mars olivat valmiina savesta, ja olin jo alkanut valmistaa ensinmainittua hopeasta, joten työhuone oli hyvin uhkean näköinen. Siihen aikaan saapui kuningas Pariisiin, ja minä menin häntä tapaamaan. Nähtyään minut hän huusi minulle iloisesti kysyen, oliko minulla mitään kaunista näytettävänä hänelle talossani. Jos oli, niin hän tulisi heti sinne. Kerroin tarkasti mitä olin tehnyt. Häntä halutti tulla heti luokseni, ja aterian päätyttyä hän lähtikin mukanaan madame d'Estampes, Lothringin kardinaali, Navarran kuningas (kuninkaan serkku) puolisoineen (kuninkaan sisar), lisäksi kruununprinssi ja prinsessa, joten siis koko hoviylhäisö lähti liikkeelle.
Olin sitä ennen ehtinyt kotiin ja ryhtynyt työhön. Saapuessaan portille ja kuullessaan linnani sisältä monien vasaroiden kalkutusta kuningas käski kaikkien vaieta. Sisällä olivat kaikki töihinsä syventyneinä, joten kuningas yllätti meidät silloin, kun vähiten häntä odotimme. Hän astui suureen työhuoneeseeni, ja ensimmäiseksi hän näki minun kädessäni suuren hopeamöhkäleen, joka oli aiottu Jupiterin ruumiiksi. Joku muodosteli päätä ja toinen jalkoja, joten melu oli hirvittävä. Työskennellessäni sattui eräs apulaisistani, pieni ranskalainen poika, tekemään erehdyksen, jonka vuoksi potkaisin häntä, mutta en onneksi osunut; mutta minä olin kuitenkin antanut pojalle aimo sysäyksen, joten hän oli kaatua ja tarttui kiinni kuninkaaseen, joka juuri astui sisään. Kuningas nauroi ääneen, ja minä jouduin hyvin hämilleni. Hän kysyi, mitä tein ja pyysi minua jatkamaan työtäni hänen läsnäollessaan. Sanoipa hän toivovansa, etten minä rasittaisi itseäni liialla työllä, vaan ottaisin niin paljon apulaisia kuin vain haluaisin ja antaisin heidän työskennellä. Hän toivoi minun pysyvän hyvissä voimissa, jotta voisin palvella häntä kauan. Vastasin hänelle tulevani sairaaksi, jos olin työttömänä, missä tapauksessa myöskään työ ei tulisi niin hyvää, kuin tahdoin tehdä hänen majesteetilleen. Kuningas, joka arveli tämän olevan vain tyhjää korupuhetta minun puoleltani, antoi Lothringin kardinaalin toistaa tämän kehoituksensa vielä kerran; mutta minä esitin hänelle syyni niin selvästi, että hän ymmärsi minut täydellisesti, ja hän rauhoitti kuningasta pyytäen, että tämä sallisi minun työskennellä paljon tai vähän, aivan oman harkintani mukaan.
Varsin tyytyväisenä töihini kuningas palasi takaisin palatsiinsa, ja osakseni tulleet suosionosoitukset olivat niin lukuisat, että minun on mahdotonta niitä luetella. Seuraavana päivänä päivällisen aikaan kuningas antoi kutsua minut luokseen. Ferraran kardinaali oli hänen pöytävieraanaan. Minun saapuessani oli kuningas ryhtynyt toiseen ruokalajiin. Hän alkoi heti puhua kanssani ja sanoi, että koska olin tehnyt hänelle niin kauniin maljakon ja pikarin, hän haluaisi saada vielä niiden lisäksi kauniin suola-astian, ja hän toivoi minun tekevän piirustuksen siihen niin pian kuin suinkin. Vastasin: "Teidän Majesteettinne, saatte nähdä sellaisen piirustuksen ennemmin kuin uskottekaan, sillä valmistaessani teille nämä molemmat astiat ajattelin, että minun pitäisi tehdä myöskin niihin soveltuva suola-astia. Sen olenkin jo tehnyt ja voin sen heti näyttää Teidän Majesteetillenne, jos Teidän Majesteettinne haluaa." Tämän kuuli kuningas mielihyvin, kääntyi läsnäolevien herrojen, Navarran kuninkaan sekä Ferraran ja Lothringin kardinaalin puoleen sanoen heille: "Tämä on todella rakastettava mies, josta jokaisen täytyy pitää, joka hänet tuntee." Sitten hän sanoi minulle haluavansa kernaasti nähdä mainitsemani piirustuksen. Kiirehdin sitä hakemaan ja palasin pian takaisin – sillä minun tarvitsi vain kulkea Seinen yli – ja minulla oli mukanani vahaluonnos, jonka olin tehnyt jo Roomassa Ferraran kardinaalin kehoituksesta. Kuninkaan eteen astuessani paljastin luonnoksen, ja kuningas sanoi ihmetellen: "Tämä on sata kertaa jumalallisempi kuin miksi sitä kuvittelin; tämä mies on tehnyt suurenmoisen työn! Hän ei saa milloinkaan olla työtä vailla." Sitten hän kääntyi hyvin ystävällisesti puoleeni, sanoen tämän työn miellyttävän häntä aivan erikoisesti ja lausui toivomuksenaan, että tekisin hänelle sen kullasta. Ferraran kardinaali, joka oli saapuvilla, loi minuun hyvin tutkivan katseen antaen minun ymmärtää, että hän oli tuntenut luonnoksen samaksi, jonka olin tehnyt Roomassa hänen tilauksestaan. Silloin sanoin hänelle aikoneeni tehdä luonnoksen sille, joka tilaisi minulta tämän työn. Kardinaali muisti nämä sanat, ja koska hän uskoi minun aikoneen kostaa, hän sanoi kuninkaalle hiukan ylenkatseellisella äänellä: "Sire, tämä on suurenmoinen työ, mutta pelkään vain, ettemme saa nähdä sitä milloinkaan valmiina, sillä nämä nerokkaat taiteilijat, joilla on näin kauniita mielikuvia, alkavat innokkaasti työn, mutta eivät kykene saamaan sitä valmiiksi. Jos minä tilaisin tällaisen suuren työn, niin tahtoisin tietää, milloin sen saisin." Kuningas vastasi, että jos näin levottomia ollaan työn valmistumisesta, niin ei sitä kannata alkaakaan; hän lausui sen sillä tavalla, kuin olisi tahtonut osoittaa, että sellaiseen työhön eivät kyenneet lahjattomat ihmiset. Silloin sanoin: "Kaikki ruhtinaat, jotka Teidän Majesteettinne tavoin sanoin ja teoin rohkaisevat ja innostuttavat palvelijoitaan, helpottavat siten mitä suurimmassa määrin heidän suuria yrityksiään, ja koska Jumala on suonut minullekin näin ihailtavan isännän, niin toivon minäkin puolestani voivani valmistaa paljon suuria ja ihania töitä." "Sen minäkin uskon", kuningas sanoi ja nousi pöydästä.
Hän kutsui minut nyt huoneeseensa ja kysyi, paljonko kultaa tarvitsisin tätä suola-astiaa varten. "Tuhannen skudoa", vastasin. Kuningas kutsutti luoksensa rahastonhoitajansa, kreivi d'Orbecin, ja käski tätä toimittamaan minulle maksettavaksi heti tuhat vanhaa täysipainoista kultaskudoa. Poistuttuani kuninkaan luota lähetin hakemaan ne molemmat notariot, jotka olivat antaneet minulle Jupiteriin tarvittavan hopean sekä muutakin. Sitten hain kotoani pienen korin, jonka serkkuni, nunna, minulle oli lahjoittanut Firenzestä lähtiessäni. Otin onneksi tämän pienen korin enkä säkkiä, ja koska tahdoin saada asiani toimitetuksi päivän aikaan enkä tahtonut häiritä työväkeäni, en ottanut edes yhtään palvelijaa mukaani. Tapasin rahastonhoitajan kotona. Hän oli jo ottanut kullan esille ja oli juuri valitsemassa täysipainoisia kultaskudoja kuninkaan käskyn mukaan. Tämä roisto vitkasteli tahallaan rahoja laskiessaan, niin että alkoi jo hämärtää. Mutta minä en vitkastellut, vaan lähetin sanan muutamille työmiehilleni, että he tulisivat minua hakemaan. Huomatessani, ettei heitä alkanut kuulua, kysyin palvelijalta, jonka olin lähettänyt sanaa viemään, oliko hän toimittanut sen perille. Tämä ilkiö vakuutti sen tehneensä, mutta hänelle oli vastattu, etteivät he voineet muka tulla; mutta hän kyllä mielellään tulisi kantamaan rahojani. Vastasin kantavani rahat itse. Sillä välin olin kirjoittanut kuitin, rahat laskettiin, ja kaikki oli valmiina korissa. Pujotin toisen käsivarteni korin molempien sankojen läpi, ja koska ne olivat ahtaat, tuli käsivarteni painaneeksi rahoja niin tiukasti, että kannoin ne siinä paljon turvallisemmin kuin pussissa. Olin varustanut itseni huolellisesti, ylläni oli panssaripaita ja käsivarsiraudoitukset, ja aseina oli minulla miekkani ja tikarini. Ja niin lähdin kiireesti kotimatkalle.
Huomasin lähtiessäni muutamien palvelijoista kuiskuttelevan keskenään ja poistuvan yhtä aikaa minun kanssani talosta, vaikka he näyttivät menevän toista tietä kuin minä. Kiirehdin askeleitani, astuin yli Ponte Cambion ja seurasin rantamuuria, joka johti talooni, Piccolo Nelloon. Ehdittyäni Augustino-luostarin kohdalle (se, oli hyvin vaarallinen paikka; se oli tosin vain noin viidensadan jalan päässä Nellon muurista, mutta koska linnan asuinrakennus oli vähintään yhtä kaukana, niin ei kukaan sinne olisi kuullut huutoani) huomasin samassa takanani neljä miekoin varustautunutta miestä; tein pikaisen päätöksen, piilotin korin viittani alle, paljastin miekkani ja huusin heille huomatessani heidän nopeasti lähenevän minua. "Sotilaalta ei ole muuta otettavaa kuin viitta ja miekka, ja jos annan ne teille, niin arvelenpa, ettei saaliinne ole kovinkaan suuri." Uhkasin heitä nyrkilläni ja ojensin käsivarteni, että he, jos he olivat niiden palvelijoiden lähettämiä, jotka olivat nähneet minun vastaanottavan rahat, uskoisivat minut toiseksi, jolla ei ollutkaan sellaisia rahamääriä mukanaan kannettavana. Nyrkkeilystäni ei ollut paljoakaan hyötyä, sillä he peräytyivät vähitellen ja sanoivat toisilleen omalla kielellään: "Tuo on rohkea italialainen, varmaankaan hän ei ole se, jota me etsimme, ja jos hän on se mies, niin ei hänellä ainakaan ole mitään mukanaan." Puhuttelin heitä italian kielellä ja ahdistelin heitä edelleenkin miekallani, ja nähdessäni, miten taitavasti sitä käytin, he luulivat minua vain sotilaaksi; he pysyttäytyivät yhdessä ja väistivät hitaasti minua mutisten koko ajan jotakin hiljaa omalla kielellään. Minä puolestani sopertelin myöskin jotakin heille, joskin nöyrästi, ja sanoin, että he saisivat kalliisti maksaa, jos yrittivät minulta ryöstää aseeni ja viittani. Aloin sitten jouduttaa askeleitani, ja he seurasivat koko ajan hitaasti minun jäljessäni; minä aloin pelätä, että toisia oli piilossa pensaikossa takanani, joten joutuisin saarroksiin. Ollessani noin sadan askeleen päässä talostani aloin juosta ja huusin kovalla äänellä: "Aseisiin, aseisiin, apua, apua! Minut murhataan!" Heti juoksi avukseni neljä nuorista miehistäni aseet kädessä aikoen juosta takaa-ajajieni jälkeen, jotka vielä olivat näkyvissä, mutta pysäytin heidät ja sanoin tiukasti: "Nämä neljä roistoa eivät ole voineet ottaa yksinäiseltä mieheltä saaliikseen tuhatta kultaskudoa, jotka olivat painaa käsivarteni poikki; nyt me viemme ne varmaan talteen, sitten seuraan teitä kaksiteräinen miekka kädessäni, mihin vain tahdotte." Menimme sisään ja kätkimme kullan; nuoret työmieheni valittelivat kovasti suurta vaaraa, jossa olin ollut, ja sanoivat moittien: "Te luotatte liiaksi itseenne, ja vielä kerran saatatte meidät kaikki itkemään." Väittelimme tästä hetken ja sitten söimme yhdessä illallisemme iloisina ja tyytyväisinä puhellen rattoisasti niistä ihmeellisistä, väliin hyvistä, väliin pahoista teistä, joita myöten Onnetar meitä kuljettaa, emmekä muistelleet sen enempää tätä ikävää tapahtumaa. Sananlaskussa sanotaan, että vahingosta viisastuu, mutta se ei pidä paikkaansa, sillä kaikki, mitä tapahtuu, uusiintuu seuraavalla kerralla aivan eri lailla eikä ollenkaan, niin kuin sitä kuvittelee.
NELJÄS LUKU.
Aloittaa suola-astiaa sekä suurta hopeaista maljakkoa. Saa
kansalaisoikeudet sekä omistusoikeuden Piccolo Nellon linnaan.
Valaa pronssiin Jupiterin jalustaa matalareliefeineen; tekee
erilaisia töitä odotellessaan hopeaa Junon patsaaseen. Madame
d'Estampes'n kehoituksesta kuningas määrää hänelle töitä. Esittää
Fontainebleaun portin ja suihkukaivon luonnoksen. Joutuu madame
d'Estampes'n vihoihin. Lähtee St. Germainiin antaakseen hänelle
hopeaisen maljakon, mutta ei pääse hänen puheilleen, jonka vuoksi
lahjoittaa sen Lothringin kardinaalille. Vastaanottaa vieraikseen
lääkäri Guido Guidin, monsignor Girolamo de Rossin sekä messer
Luigi Alamannin poikineen. Hänellä on linnassaan pallopeli, jonka
antaa vuokralle ansaiten siten sivutuloja. On joutua kuninkaan
epäsuosioon, mutta pelastuu kruununperillisen ja Navarran
kuningattaren puolustamana.Seuraavana aamuna ryhdyin kiireesti aloittamaan suurta suola-astiaa ja valmistin uutterasti sekä sitä että muita töitäni. Olin jo hankkinut useita työmiehiä sekä kuvanveisto- että kultasepäntöitäni varten. Nämä työmiehet olivat italialaisia, ranskalaisia sekä saksalaisia; usein heitä oli suurikin joukko kerrallaan, kun olin sattunut löytämään erikoisen taitavia. Päivittäin heitä vaihtui, sillä pidätin luonani heistä vain parhaimmat: näitä vein eteenpäin innostuttaen heitä esimerkilläni. Mutta koska olin heitä voimakkaampi, niin väsyivät toiset suurista ponnistuksista, ja yrittäessään kilpailla kanssani, – varsinkin muutamat saksalaiset, töissään muita taitavammat, he koettivat runsaasti syömällä ja juomalla vahvistaa itseään, mutta eivät kestäneet kilpailua kanssani, vaan uupuivat kesken. Hopeainen Jupiterini oli jo melkein valmis, ja huomatessani hopeaa jääneen jäljelle, aloin kuninkaan tietämättä valmistaa siitä suurta kaksikorvaista puolentoista kyynärän korkuista maljakkoa. Halusin myös valaa pronssiin sen suuren luonnoksen, jonka olin tehnyt hopeista Jupiteriani varten. Koska en aikaisemmin ollut tehnyt tällaista työtä, niin ennen kuin siihen ryhdyin, neuvottelin muutamien Pariisin vanhimpien mestarien kanssa ja selitin heille kaikki ne eri tavat, jotka meillä Italiassa oli käytännössä näissä töissä. He sanoivat minulle, että olivat käyttäneet aivan toisenlaista menettelytapaa, mutta että jos antaisin heidän tehdä sen heidän tavallaan, niin he valaisivat sen aivan samanlaisen ja yhtä kauniin kuin saviluonnos oli. Sovin heidän kanssaan hinnasta ja annoin koko työn heidän huostaansa, lupasinpa heille vielä enemmänkin, kuin he olivat pyytäneet. He ryhtyivätkin työhön. Mutta huomatessani heidän käyttävän väärää menettelytapaa aloin muovailla saveen haarniskapukuista Julius Caesaria, luonnollista kokoa suurempana. Tein sen erään pienen luonnoksen mukaan, jonka olin valmistanut Roomassa ollessani käyttäen ihanaa antiikkista rintakuvaa mallinani. Muovailin myöskin samankokoisen naisenpään kauniin tytön mukaan, joka minulla oli luonani. Tälle annoin nimen Fontainebleau, sen paikan nimen, missä kuningas niin mielellään asui.
Olin rakennuttanut erinomaisen hyvän, pienen uunin, missä pronssi sulatettaisiin. Jupiterin ja molempien rintakuvien muotit olivat poltetut ja valmiina. Silloin sanoin mestareille: "En usko teidän Jupiterinne onnistuvan, sillä te ette ole tehneet kyllin monta kanavaa sen alapuolelle, että ilmavirta voisi kiertää vapaasti; siten kadotatte aikaa." Mestarit sanoivat antavansa minulle takaisin ennakolta saamansa rahat, jos valaminen ei onnistuisi, maksaisivatpa he vielä työkustannuksetkin; sen sijaan minun pitäisi varoa kauniita rintakuviani, jotka valoin italialaiseen tapaani, sillä niiden valaminen ei onnistuisi.
Rahastonhoitaja sekä muutamat aatelisherrat kuulivat tämän meidän väittelymme, ja kaikki mitä sanottiin tai tehtiin, kerrottiin heti kuninkaalle. Molemmat vanhukset, joiden piti valaa Jupiter, pyysivät siirtää tuonnemmaksi Jupiterin valamisen voidakseen ensin korjailla molempien rintakuvieni muotteja, sillä jos tekisin oman tapani mukaan, valaminen ei onnistuisi, ja olisi suuri vahinko turmella niin kauniita töitä. Kun tämä kerrottiin kuninkaalle, hänen majesteettinsa vastasi, että heidän pitäisi ottaa huomioon kaikki opetukset ja olla neuvomatta mestaria. Miehet ryhtyivät nyt nauraen valamaan, ja minä asetin nauramatta tai suuttumustani osoittamatta molemmat muottini kummallekin puolen Jupiteria. Kun metallimme suli, annoimme ilomielin sen valua alas muotteihin; Jupiterin muotti täyttyi aivan erinomaisesti, samoin molempien rintakuvieni. Mestarit olivat tyytyväisiä, ja minä olin iloinen siitä, että kaikki oli onnistunut paremmin kuin molemminpuolinen epäluulomme oli edellyttänyt. He pyysivät nyt iloiseen ranskalaiseen tapaansa jotakin juotavaa, ja minä tarjosin ilomielin heille oivallisen aamiaisen. Sitten he pyysivät sen rahansa, joka heillä vielä oli saatavana, sekä lupaamani lisämaksun. Siihen sanoin: "Te olette nauraneet, mutta pelkään pahasti, että vielä saatte itkeäkin, sillä pelkäänpä teidän muottinne täyttyneen liian täyteen; sen vuoksi en maksa teille rahojanne ennen kuin huomenna." Miesparat alkoivat nyt miettiä, mitä olin sanonut heille, ja poistuivat sitten kotiinsa sen enempää puhumatta. Palattuaan aikaiseen aamulla he alkoivat aivan hiljaa ja ääneti purkaa uunia, sillä he eivät voineet päästä käsiksi omaan suureen muottiinsa, ennen kuin olivat ottaneet pois molemmat rintakuvani. Ne olivat erinomaisen hyvin onnistuneet, ja he olivat asettaneet ne jalustoille, että ne näkyisivät paremmin. Nyt he alkoivat paljastaa Jupiteria; mutta ehdittyään kaivaa tuskin kaksi kyynärää he huudahtivat pelästyksestä, niin että kuulin sen huoneeseeni saakka, ja luullen heidän huutavan ilosta kiirehdin heti alas. Tultuani lähemmäksi näin heidän seisovan ja tuijottavan eteensä masentuneen ja pelästyneen näköisinä kuin opetuslapset Kristuksen haudan ääressä. Luotuani katseeni molempiin rintakuviin ja nähtyäni niiden valamisen onnistuneen iloitsin, samalla kuin tunsin mielipahaakin. Mestarit puolustautuivat sanoen: "Huono onnemme aikaansai tämän!" Näihin sanoihin vastasin: "Onnenne on ollut erinomainen, mutta tietonne ovat sitä huonommat. Jos olisin nähnyt, miten te asetitte muottinne, olisin yhdellä ainoalla sanalla neuvonut teitä niin, että kuva olisi onnistunut mainiosti; siitä olisi ollut kunniaa minulle ja hyötyä teille. Mitä minun kunniaani tulee, niin on se pelastettu, mutta te olette menettäneet sekä palkkanne että kunnianne. Oppikaa vast'edes työtä tekemään, mutta jättäkää iva sikseen!" He tunnustivat minun olevan oikeassa ja lisäsivät, että he joutuisivat perheineen vararikkoon, ellen minä auttaisi heitä, jos heidän täytyisi maksaa kaikki nämä kulut. Vastasin heille pitäväni lupaukseni, jos vain kuninkaan rahastonhoitajat maksaisivat minulle sen, minkä olivat velvolliset maksamaan. Lupasin maksaa heille omistani, sillä olinpa tosiaankin nähnyt heidän tehneen työnsä hyvässä uskossa parastaan koettaen. Tästä johtui, että kuninkaan sekä rahastonhoitajat että ministerit osoittivat minulle mitä suurinta hyväntahtoisuutta. He kirjoittivat kaikesta hänen majesteetilleen, ja tämä ainoalaatuinen, runsaskätinen kuningas käski antaa minulle kaiken, mitä pyysin.
Olipa sillä välin jalo ja uljas Piero Strozzi saapunut hoviin; hän muistutteli kuningasta siitä, että tämä oli luvannut hänelle kansalaisoikeudet. Kuningas määräsi kiireesti tehtäväksi asiaankuuluvan kirjelmän; sen yhteydessä hän sanoi: "Tehkää samoin myöskin ystävälleni Benvenutolle ja viekää se minun puolestani hänelle sekä antakaa se hänelle maksuttomasti!" Piero Strozzi sai maksaa omastaan monia satoja tukaatteja. Minun omani toi minulle Messer Antonio Massone, eräs kuninkaan ensimmäisistä sihteereistä. Hän ojensi minulle kirjelmän hänen majesteettinsa puolesta lausuen: "Tämä on kuninkaan lahja teille, että voisitte sitäkin paremmin häntä palvella. Se sisältää kansalaisoikeuden myöntämisen." Hän kertoi minulle, että Piero Strozzin hakemukseen oli suostuttu vasta pitkien aikojen jälkeen ja että se oli annettu erikoisena suosionosoituksena. Mutta minulle oli kuningas lähettänyt sen aivan omasta aloitteestaan, sen kaltaista suosionosoitusta ei muisteta milloinkaan aikaisemmin annetun tässä valtakunnassa. Pyysin sihteeriä lausumaan alamaisimmat kiitokseni kuninkaalle ja kysyin häneltä, mitä tällaisella kansalaisoikeuden myöntämisellä tarkoitettiin. Sihteeri oli hyvin lahjakas ja miellyttävä mies; hän puhui sujuvasti italiaa; hän purskahti ensin nauruun, mutta alkoi sitten vakavana selitellä minulle omalla kielelläni, italian kielellä, mitä sillä tarkoitettiin. Se oli suurin kunnianosoitus ulkomaalaiselle. "Se on paljon suurempi kunnia kuin nimitys venetsialaiseksi aatelismieheksi", hän sanoi. Palattuaan luotani kuninkaan luokse hän kertoi siellä kaiken tämän kuninkaalle, joka nauroi ensin vähän ja sanoi sitten: "Nyt hän vasta saa oikein tietää, minkä vuoksi olen antanut hänelle tämän kansalaisoikeuden. Menkää ja nimittäkää hänet sen Piccolo Nellon linnan herraksi, jossa hän nyt asuu ja joka on minun omaisuuttani. Silloin hän ymmärtää paljon helpommin, mitä etuja hänellä on kansalaisoikeuksista." Nyt toi toinen sanansaattaja minulle tämän lahjan, ja minä tahdoin antaa hänelle juomarahaa, mutta hän kieltäytyi sitä ottamasta sanoen toimittaneensa vain kuninkaan asian. Molemmat nämä asiakirjat, sekä sen, jossa myönnetään kansalaisoikeudet että linnan lahjoituskirjeen vein mukanani Italiaan, ja missä ikinä olenkin tai missä elämäni loppuneekin, ne ovat aina mukanani.
Jatkoin ahkerasti jo alkamiani töitä, nimittäin hopeista Jupiteria, suola-astiaa, suurta hopeista maljakkoa ja molempia pronssisia rintakuvia. Aloin myöskin valaa Jupiterin rikkaasti koristeltua pronssijalustaa. Kuvasin siihen muun muassa matalareliefeinä Ganymedeen ryöstön sekä Ledan ja joutsenen, ja ne onnistuivat erinomaisesti. Vielä tein Juno-patsaan jalustan; patsaan tekoon aioin ryhtyä niin pian kuin saisin siihen kuninkaalta hopeaa. Jo olivat hopeisen Jupiterin eri osat yhteenliitetyt, samoin kultaisen suola-astian osat. Hopeamaljakko oli jo valmistumaisillaan, ja molemmat pronssiset rintakuvat olivat valmiina. Sitä paitsi olin valmistanut monenlaisia pikkutöitä Ferraran kardinaalille, sekä erään runsasaiheisen pienen maljakon, jonka aioin lahjoittaa madame d'Estampes'lle. Sitä paitsi olin tehnyt töitä useille italialaisille herroille, niinkuin herra Piero Strozzille, Anguillaran kreiveille, kreivi Mirandolalle ym.
Palattuaan vihdoinkin Pariisiin kuningas saapui luokseni kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, mukanaan joukko seurueensa ylhäisintä aatelistoa, ja hän ihaili kaikkia esillä olevia töitäni, pitäen niitä erittäin onnistuneina. Madame d'Estampes, joka myöskin oli mukana, alkoi puhua Fontainebleausta hänen kanssaan, pyytäen, että hänen majesteettinsa sallisi minun valmistaa jotakin Fontainebleaun kaunistamiseksi. Hänen majesteettinsa sanoi: "Olette oikeassa, sen asian päätämme aivan heti; sinne tehdään jotakin oikein kaunista." Kääntyen minun puoleeni hän kysyi, miten minä katsoisin sopivimmaksi koristaa erään siellä olevan kauniin suihkukaivon. Tein siihen muutamia ehdotuksia, ja myöskin hänen majesteettinsa sanoi oman mielipiteensä. Sitten hän sanoi minulle lähtevänsä viideksitoista tai kahdeksikymmeneksi päiväksi St. Germainiin, joka oli kahdentoista penikulman päässä Pariisista. Hän toivoi minun sillä aikaa tekevän mitä rikasaiheisimman luonnoksen tätä hänen ihanaa suihkukaivoansa varten, sillä tämä linna oli hänelle mieluisin virkistyspaikka koko valtakunnassa; senpä vuoksi hän käski ja pyysi minua koettamaan tehdä jotakin oikein kaunista; ja minä puolestani lupasin panna parastani.
Katseltuaan vielä lukuisia töitäni kuningas sanoi madame d'Estampes'lle: "Minulla ei milloinkaan ole ollut kuvanveistäjää, joka olisi minua miellyttänyt siinä määrin kuin tämä mies ja joka paremmin ansaitsisi palkitsemista kuin hän; senpä vuoksi täytyy koettaa pysyttää hänet luonamme. Hän kuluttaa paljon rahaa, mutta on hyvä seuramies ja ahkera työssään. On tarpeellista, että muistamme häntä, sillä huomatkaa, rouvani, että tullessaan minun luokseni tai minun käydessäni hänen luonaan hän ei milloinkaan ole pyytänyt minulta mitään: hän on koko sydämellään työssään. Meidän on heti tehtävä jotakin hänen hyväkseen, ettemme menetä häntä." Madame d'Estampes sanoi: "Minä muistutan teitä kyllä siitä." He menivät, ja minä aloin ahkerasti valmistaa jo alkamiani töitä; vieläkin ahkerammin ryhdyin käsiksi suihkukaivon luonnokseeni ja ehdin siinä hyvinkin pitkälle.
Puolentoista kuukauden kuluttua kuningas palasi taas Pariisiin, ja minä, joka olin yötä päivää työskennellyt, menin häntä tapaamaan mukanani erinomaisen kaunis luonnokseni, joka oli hyvin huolellisesti ja tarkasti tehty. Tuo kirottu sota keisarin ja hänen välillään oli taas alkanut, jonka vuoksi kuningas näytti synkältä. Puhuttelin kuitenkin Ferraran kardinaalia ja kerroin hänelle tuoneeni muassani muutamia hänen majesteettinsa minulta tilaamia luonnoksia sekä pyysin häntä sopivassa tilaisuudessa lausumaan muutaman sanan näistä luonnoksista, joiden uskoin tuottavan kuninkaalle paljon huvia. Kardinaali kertoikin luonnoksistani kuninkaalle, joka heti pyysi ne nähdäkseen.
Ensiksi olin tehnyt Fontainebleaun linnan portin, jonka alkuperäistä muotoa olin koettanut niin vähän kuin suinkin muutella. Tämä huonoon ranskalaiseen tapaan tehty portti oli suuri, mutta vaikutti pieneltä. Sen aukko oli pitkänomaisen neliskulmainen, sen päällä oleva puolikaari muistutti melkein kokoonlutistettua korinsankaa. Tämän puolikaaren pinnalle toivoi kuningas kuvattavaksi Fontainebleauta esittävän naisen kokovartalokuvan. Tein portin suhteet kauniimmiksi, piirsin portin yläpuolelle puhtaan puolikaaren ja sen sivulle ulottuvia osia tukemaan pilarit. Pilareiksi olin sommitellut kaksi satyyriä enemmän kuin puolikorkokuvina. Kutsun näitä figuureja satyyreiksi, vaikkei niillä ollut satyyreistä muuta kuin pienet sarvet ja pukinkasvot, muuten niillä oli ihmisen muoto. Puoliympyrään olin tehnyt miellyttävässä lepoasennossa olevan naisen, käsivarsi kierrettynä kauriin kaulaan; tämä oli yksi kuninkaan ehdotuksista. Sivuosiin olin sommitellut paljon latteampina puolikorkokuvina: metsän eläimiä, villisikoja sekä muita elukoita, joita tämän lähteen ympäröimässä metsässä oli niin runsaasti. Eräälle sivulle olin kuvannut erilaisia metsästys- ja vinttikoiria. Tämän kaiken olin sovittanut pitkänomaiseen kartioon. Ylimmän kaaren kumpaankin nurkkaukseen olin asettanut kaksi voitonjumalaa korkokuvina; antiikin esikuvia noudattaen olin antanut niille soihdut käteen.
Nähtyään tämän luonnokseni kuningas heti ilostui unohtaen kokonaan aikaisemmin enemmän kuin kaksi tuntia kestäneen ikävän keskustelun. Huomattuani hänen olevan näin suosiollisella mielellä paljastin toisenkin luonnokseni, jota hän ei ollut odottanut, arvellen jo edellisessäkin olleen tarpeeksi työtä. Tämä luonnokseni oli vähän yli kahden kyynärän korkuinen, ja se esitti neliönmuotoista suihkukaivoa mitä kauniimpien toisiinsa liittyvien portaiden ympäröimänä, yhdistelmä, jota ei ainakaan Ranskassa ollut aikaisemmin nähty. Altaan keskelle olin tehnyt jalustan, joka oli hiukan veden pintaa ylempänä: tälle jalustalle olin tehnyt siihen sopivasti liittyvän kauniin alastoman vartalokuvan: nuorukaisen, kohotettu keihäs oikeassa kädessä ja vasen käsi pidellen kahvasta kaunismuotoista miekkaa; hän nojasi vasempaan jalkaan, ja oikea jalka oli mitä rikkaimmin koristetulla kypärällä. Jokaiseen suihkukaivon neljästä kulmasta olin asettanut istuvaan asentoon erilaisia henkilökuvia, kullakin omat vertauskuvalliset esineensä. Alkoipa kuningas nyt kysellä minulta, mitä tarkoitin tällä kauniilla sommitelmallani, sillä kaiken sen, minkä olin porttia varten tehnyt, hän sanoi hyvin käsittävänsä; mutta niin kaunis kuin suihkukaivon luonnos olikin, niin hän ei sitä oikein ymmärtänyt. Hän tiesi kyllä, etten minä ollut tehnyt niinkuin monet töhertäjät, joiden työt, olematta aivan vailla siroutta, kuitenkaan eivät sanoneet mitään. Huomattuani työni muuten häntä miellyttäneen päätin puhetaidollani miellyttää kuningasta vieläkin enemmän ja sen vuoksi sanoin: "Tietäkää, pyhä Majesteetti, että tämän pienen työn suhteet ovat niin tarkasti harkitut, että kun se kerran tehdään suuressa koossa, sen täytyy vaikuttaa yhtä miellyttävästi kuin nyt tässä nähtynä. Keskimmäinen vartalokuva on ajateltu viisikymmentäneljä jalkaa korkeaksi, (nämä sanat kuultuaan kuningas teki suuren liikkeen hämmästyksensä osoitukseksi), se kuvaa sodanjumalaa Marsia. Nämä muut neljä kulmassa olevaa vartalokuvaa esittävät tiedettä ja taidetta, joiden harras suojelija Teidän Majesteettinne on aina ollut. Oikealla kädellä on tiede: sen vieressä näette filosofian ja kaikkien sen läheisimpien tieteenhaarojen tunnusmerkit. Tämä toinen esittää kuvaamataiteita, kuvanveistoa, maalausta ja rakennustaidetta. Tämä taas kuvaa säveltaidetta, koska se läheisesti liittyy näihin tieteenhaaroihin. Tämä neljäs, joka niin lempeänä ja ystävällisenä yhtyy edellisten seuraan, esittää anteliaisuutta, sillä ilman sitä ei mikään näistä tieteen eikä taiteen haaroista menestyisi. Tämä keskimmäinen patsas, sodanjumala Mars, kuvaa Teidän Majesteettianne, joka olette maailman urhokkaimpia ja annatte urhoollisuutenne ilmetä oikeamielisesti ja pyhästi kunniaanne puolustaessanne."
Kuninkaalla oli tuskin kärsivällisyyttä antaa minun puhua loppuun, kun hän korottaen ääntänsä lausui: "Totisesti olen löytänyt mieleiseni miehen!" Hän kutsui luokseen rahastonhoitajansa ja käski heidän antaa minulle kaiken, mitä tarvitsin ja niin paljon kuin pyysin. Sitten hän löi kädellään minua olkapäälle sanoen: "Mon ami, (joka merkitsee: ystäväni), en tiedä, kummanko ilo on suurempi: ruhtinaanko, joka on löytänyt mieleisensä miehen, vaiko taiteilijan, joka on tavannut ruhtinaan, joka antaa hänelle tilaisuuden toteuttaa suuria ja kauniita ajatuksiaan." Vastasin hänelle, että ainakin minun onneni oli suurempi, jos hänen majesteettinsa tarkoitti minua. Hän vastasi nauraen: "Sanokaamme, että olemme yhtä onnelliset kumpikin." Palasin hyvin iloisena työhöni.
Onneton kohtaloniko lienee ollut syynä siihen, etten ymmärtänyt jatkaa samaa ilveilyä madame d'Estampes'n kanssa, joka, saatuaan samana iltana kuulla kuninkaan omasta suusta sen, mitä oli tapahtunut, raivostui tästä siinä määrin, että huudahti: "Jos Benvenuto olisi näyttänyt minulle kauniit työnsä, niin hän olisi antanut minullekin aiheen muistaa häntä aikanaan." Kuningas koetti puolustella minua, mutta mikään ei auttanut.
Tämän sain kuulla vasta neljätoista päivää myöhemmin palattuani Saint-Germainiin, Normandiaan, Roueniin ja Dieppeen tekemältäni matkalta. Otin mukaani sen kauniin maljakon, jonka olin tehnyt madame d'Estampes'n kehoituksesta, ja päätin lahjoittaa sen hänelle voittaakseni hänen suosionsa. Maljakon näytin eräälle hänen kamarineitosistaan sanoen hänelle, että aioin lahjoittaa sen hänen valtiattarelleen. Tyttönen kehuskeli minua miellyttävällä tavallaan ja sanoi menevänsä ilmoittamaan asian rouvalleen, joka ei vielä ollut pukeutunut. Hän uskoi varmasti minun pian pääsevän rouvan puheille. Kamarineitonen kertoi kaiken madame d'Estampes'lle, joka vastasi vihaisena: "Käske hänen odottaa." Kuultuani tämän varustauduin odottamaan kärsivällisesti, mikä minulle on äärimmäisen vaikeata. Odotin siis kärsivällisesti, kunnes hän oli syönyt päivällisensä. Koska huomasin ajan kuluneen näin myöhäiseksi, alkoi nälkä ahdistella minua siihen määrin, etten enää voinut hillitä itseäni. Sadattelin häntä pahanpäiväisesti, lähdin sieltä ja kiirehdin etsimään Lothringin kardinaalia, jolle lahjoitin sanotun maljakon, pyytäen häntä suosittelemaan minua kuninkaalle. Hän sanoi, ettei se ollut tarpeen, mutta että jos niin olisi, hän tekisi sen mielellään. Sitten hän kutsui luokseen erään rahastonhoitajistaan ja kuiskasi jotakin tämän korvaan. Tämä rahastonhoitaja odotti, kunnes olin poistunut kardinaalin lähettyviltä, ja sanoi sitten minulle: "Benvenuto, tulkaa kanssani juomaan pikarillinen hyvää viiniä." Vastasin hänelle, kun en oikein tiennyt, mitä hän tarkoitti: "Antakaa minulle Jumalan nimessä lasi viiniä ja palanen leipää, muuten menehdyn, sillä olen kello kahdeksasta aamulla tähän asti istunut paastoten madame d'Estampes'n oven ulkopuolella lahjoittaakseni hänelle tämän kullatun hopeamaljakon. Annoin ilmoittaa sen hänelle, mutta kiusatakseen minua hän käski minun aina vain odottaa. Mutta nälkäni yltyessä en kestänyt enää odottelemista. Jumalan tahto oli, että lahjoittaisin työni sille, joka sen paljon paremmin on ansainnut, enkä minä pyydä teiltä muuta kuin vähän juotavaa, koska luonteeltani kiihkeämielisenä olen nyt nälkäni kiihoittamana niin heikontunut, että voisin pyörtyä ja kaatua maahan." Saatuani vaivoin sanotuksi nämä sanat tuotiin minulle mitä oivallisinta viiniä ja erinomaista ruokaa, josta tunsin piankin virkistyväni. Saatuani ruumiini tarpeet tyydytetyiksi haihtui vihanikin samalla. Hyvä rahastonhoitaja ojensi minulle sata kultaskudoa, joita en mitenkään tahtonut vastaanottaa. Hän meni kertomaan sen kardinaalille, joka läksytettyään häntä ankarasti käski häntä pakottamaan minut ottamaan rahat, muussa tapauksessa hän ei saisi enää tulla kardinaalin näkyviin. Rahastonhoitaja palasi katkeroituneena luokseni väittäen, ettei kardinaali ollut milloinkaan ennen näin häntä torunut. Kun edelleenkin vastustelin hänen tarjotessaan rahoja, hän sanoi epätoivoisena antavansa ne minulle väkisin. Otin siis rahat. Aikoessani mennä kiittämään kardinaalia ilmoitti minulle eräs hänen sihteereistään, että hänen ylhäisyytensä halusi tehdä sydämensä halusta hyväkseni kaiken, minkä voi. Palasin Pariisiin samana iltana. Kuningas sai tietää kaiken vielä samana iltana, ja madame d'Estampes joutui naurunalaiseksi, jonka vuoksi hänen vihansa minuun vain yltyi, joten henkeni oli suuressa vaarassa; siitä kerron myöhemmin.
Mutta ensiksi minun täytyy kertoa siitä suuresta ystävällisyydestä,
jota minulle osoitti mitä rakastettavin, jaloin ja auttavaisin
kunnonmies, Guido Guidi [Guido Guidi oli syntynyt Firenzessä; äiti
Constanza oli suuren maalari Ghirlandajon tytär], taitava firenzeläinen
lääketieteen tohtori. Kuvatessani kaikkia kovan kohtaloni minulle
tuottamia lukemattomia ikävyyksiä, olen jättänyt hänestä puhumisen
myöhemmäksi. Hän oli kuitenkin aina mielessäni. Huomatessani nyt, ettei
elämäni kuvaus ole täydellinen ilman häntä, tahdon tässä kertoa hänestä
kesken tukalimpia vastoinkäymisiäni, sillä samoin kuin hän niissä oli
lohdutukseni ja apuni, samoin tahdon nyt muistella hänen hyvyyttään.Kun messer Guido saapui Pariisiin ja minä tutustuin häneen, vein hänet linnaani, missä annoin hänelle vapaan huoneen asuttavaksi, ja me vietimme hauskasti yhdessä muutamia vuosia. Luokseni tuli myöskin Pavian piispa, monsignor Rossi, kreivi San Secondon veli. Tämän herran toin eräästä majatalosta kotiini ja annoin myöskin hänelle vapaan asunnon linnassani, missä hän asui palvelijoineen ja hevosineen useita kuukausia. Samoin asui luonani useita kuukausia messer Luigi Alamanni ja hänen poikansa; katsoin Jumalan armoksi, että minäkin puolestani voin tehdä jotakin näin ylhäisten ja nerokkaiden miesten hyväksi. Yllämainitun messer Guidon ja minun välinen ystävyys kesti ne monet vuodet, jotka viivyin Pariisissa, ja me kiitimme usein itseämme onnellisiksi, voidessamme kumpikin edistyä omalla alallamme tämän suuren ja ihailtavan ruhtinaan palkkaamina. Totisesti voinkin sanoa, että minun on kiitettävä tätä suurenmoista kuningasta siitä, mikä olen ja kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, minkä olen saanut tehdyksi. Senpä vuoksi tartunkin taas kertomukseni lankaan kuvatakseni hänelle tekemiäni suuria töitä.
Linnassani oli myöskin pallopeli, jota vuokrasin ja joka siten tuotti minulle hiukan tuloja. Siellä oli myöskin muutamia pienempiä rakennuksia, joissa asui erilaisia ihmisiä, muun muassa erinomaisen taitava kirjanpainaja. Tällä oli melkein koko työpajansa linnassani, ja juuri hän painoi messer Guidon ensimmäisen lääketieteellisen kirjan. Kun tarvitsin niitä huoneita, lähetin hänet pois, eikä se ollut niinkään helppoa. Siellä asui myöskin eräs salpietarin tekijä, mutta kun tarvitsin hyville saksalaisille työmiehilleni hänen pienoisia huoneitaan käskin häntä muuttamaan, mutta tämä salpietari-mestari ei ollut taipuvainen siihen, vaikka useaan kertaan sanoin kohteliaasti hänelle tarvitsevani huoneita niille, jotka auttoivat minua kuninkaan töissä. Mitä nöyremmin minä puhuin, sitä röyhkeämmin hän minulle vastasi; lopuksi annoin hänelle kolme päivää muuttoaikaa. Mies vain nauroi ja sanoi kolmen vuoden kuluttua alkavansa asiaa ajatella. En tiennyt hänen olleen madame d'Estampes'n palvelijana. Jos ei olisi ollut tuota madame d'Estampes'n ja minun välillä sattunutta kohtausta, jonka vuoksi minun täytyi olla varovaisempi kuin ennen, olisin lähettänyt hänet heti pois. Odotin nyt kärsivällisenä nämä kolme päivää; sen enempää puhumatta otin sitten saksalaiset, italialaiset ja ranskalaiset työmieheni aseet kädessä mukaani, lisäksi muita apureitani, ja vähässä ajassa olin repinyt koko talon maan tasalle, ja hänen tavaransa heitin linnani ulkopuolelle. Toimin näin ankarasti sen vuoksi, että tuo mies oli kehunut, ettei ollut niin voimakasta italialaista, joka saisi hänet väistymään hiuksenkaan vertaa. Tämän tehtyäni ja miehen saapuessa paikalle sanoin hänelle: "Minä olen mitättömin italialainen koko Italiassa, mutta en ole vielä tehnyt sinulle mitään kaikesta siitä, mitä haluan tehdä ja jonka teen, jos sanot vielä sanankaan." Niin sanoin ja monta muuta kovaa sanaa.
Pelästyneenä ja hämmästyneenä mies kokosi tavaransa niin pian kuin voi; sitten hän juoksi madame d'Estampes'n luokse ja kuvasi asian helvettiä pahemmaksi, ja tämä pahin viholliseni kuvaili sen vieläkin räikeämmäksi kuninkaalle, suulaampi kun oli. Minulle kerrottiin kuninkaan kaksi eri kertaa ilmaisseen suuttumuksensa minuun ja antaneen määräykset minun rankaisemisekseni, mutta sekä kruununperillinen Henrik, hänen poikansa, sittemmin Ranskan kuningas, että kuninkaan sisar, Navarran kuningatar, joilla molemmilla oli ollut useita ikävyyksiä tämän liian kiukkuisen naisen vuoksi, olivat puhuneet niin rohkeasti puolestani, että kuningas oli lyönyt leikiksi koko asian; siitä syystä minä todellakin Jumalan avulla pelastuin suuresta vaarasta.
VIIDES LUKU.
Karkoittaa vielä yhden linnansa asukkaista. Madame d'Estampes'n
toimesta häneltä tilattu suihkukaivo annetaan Primaticciolle.
Haastetaan oikeuteen toisen vuokralaisen karkoittamisesta. Saapuu
kuninkaallisen oikeusistuimen saliin; esittää uuden selityksen
Danten "Pape Satan" sanoihin. Kuittaa sakkonsa haavoittamalla
vastustajaansa. Palattuaan kotiin karkoittaa sieltä Miccerin,
joka oli lähennellyt Caterinaa. Häntä syytetään sodomiasta;
aikoo paeta, mutta rohkaisee mielensä ja puolustautuu oikeudessa
vihollisiaan vastaan. Lähtee Fontainebleauhon kuninkaan luokse
neuvottelemaan rahojen painimista, jotka häneltä aiotaan tilata.
Terävin moittein uhkaa ja peloittaa Primaticciota. Eivät pääse
yksimielisiksi kuninkaan ja hänen neuvostonsa kanssa rahoista.
Vaatii Micceriä naimaan Caterinan. Sopii Primaticcion kanssa,
joka luopuu suihkukaivon rakentamisesta. Viettelee Miccerin
vaimon, jota käyttää mallinaan, ja pahoinpitelee häntä.Sama asia uudistui erääseen toiseen vuokralaiseen nähden, erotuksena oli vain se, etten repinyt alas mitään osaa talosta, heitin vain pihalle hänen tavaransa. Tässä tilaisuudessa madame d'Estampes oli kyllin julkea sanoakseen kuninkaalle: "Pelkään pahoin, että tämä paholainen vielä kääntää nurin koko Pariisin." Kuningas vastasi suuttuneena: "Hän on aivan oikeassa puolustautuessaan noita roistoja vastaan, jotka tahtovat estää häntä hänen työssään." Tämän johdosta yltyi tuon julman naisen raivo yhä enemmän ja enemmän. Hän kutsui luokseen erään maalarin, joka niihin aikoihin oleskeli Fontainebleaussa, missä kuningas jatkuvasti oleskeli. Tämä maalari oli italialainen, kotoisin Bolognasta, ja tavallisesti häntä sanottiin vain Bolognaksi, mutta oikeastaan hänen nimensä oli Francesco Primaticcio. Madame d'Estampes kehoitti häntä pyytämään itselleen kuninkaalta ne työt, jotka hänen majesteettinsa oli määrännyt minulle; hän kyllä auttaisi maalaria kaikella vaikutusvallallaan. Ja asia sovittiin heidän kesken. Tämän Bolognan ilo oli sanoin kuvaamaton, sillä hän oli nyt varma siitä, että työ olisi hänen, vaikkei se kuulunutkaan hänen alaansa. Taitavana piirustajana hän oli koonnut luokseen muutamia oppilaita, jotka olivat saaneet koulutuksensa firenzeläiseltä maalariltamme Rosso Rossilta, joka todellakin oli kyvykäs taiteilija. Kaiken taitonsa hän oli oppinut tältä nyt jo kuolleelta Rossilta. Madame d'Estampes'n avulla Bologna koetti uskotella kuninkaalle vääriä todistelujaan. Ahdisteltuaan häntä sekä yöllä että päivällä he saivat lopultakin kuninkaan suostutetuksi; vuoroin madame, vuoroin Bologna kuiskutti kuninkaan korvaan: "Teidän Majesteettinne toivoo Benvenuton valmistavan kaksitoista patsasta hopeasta, eikä hän ole vielä saanut valmiiksi ainoatakaan! Jos annatte hänen ryhtyä näin suurenmoisiin yrityksiin, niin varmasti jäätte vaille niitä muita töitä, joitten niin hartaasti toivotte valmistuvan. Sata taitavinta taiteilijaa ei voisi saada valmiiksi näitä suuria töitä, jotka tämä mies on alkanut. Näkee selvästi hänen olevan innostuneen työstä, mutta juuri sen vuoksi, että hän ottaa ylivoimaisia tehtäviä itselleen, Teidän Majesteettinne voi kadottaa sekä hänet että hänen työnsä." Näillä ja samankaltaisilla sanoilla he saivat kuninkaan suostumaan pyyntöönsä, eikä hän kuitenkaan ollut nähnyt ainoatakaan Primaticcion kädestä lähtenyttä luonnosta tai piirustusta.
Samoihin aikoihin veti sekin toinen asukas, jonka olin ajanut pois linnastani, minut oikeuteen väittäen minun varastaneen häneltä tavaroita ajaessani hänet pois. Tämä oikeusjuttu tuotti minulle paljon ikävyyksiä ja vei minulta niin paljon aikaa, että monta kertaa olin joutua epätoivoon ja olin valmis jättämään kaiken ja lähtemään matkoihini.
Ranskassa on omituinen tapa pitää oikeusjuttua jonkinlaisena pääomana. Kun siellä huomataan, että muukalainen tai ranskalainenkin on tottumaton oikeusasioihin ja kun huomataan riitajutun kallistuvan hänen puolelleen, niin se myydään; annetaanpa se väliin myötäjäisiksi tyttärelle, jos hän menee naimisiin miehen kanssa, jolla on toimena ostaa oikeusjuttuja. Onpa vielä toinenkin ruma tapa: suurin osa Normandian väestöä harjoittaa ammattina väärän valan tekoa, niin että nämä oikeusjuttujen ostajat heti palkkaavat itselleen neljä tai kuusi todistajaa, aina tarpeen mukaan. Ellei vastapuolue tee samalla tavoin – se ei ehkä tiedä sen olevan tapana –, on sillä heti syy vastassaan todistettuna. Minä sain kokea kumpaakin, mutta koska minusta tällainen menettely oli häpeällistä, niin esiinnyin itse henkilökohtaisesti Pariisin suuressa oikeussalissa esittääkseni puolustukseni. Siellä näin tuomarin, kuninkaan edustajan siviiliasioissa, istuvan ylhäällä korokkeella; hän oli suuri, paksu, lihava, tuimakatseinen mies. Hänen toisella puolellaan seisoi paljon väkeä, toisella puolen oli joukko asianajajia ja tuomareita, kukin määrätyllä paikallaan; yksi kerrallaan astuivat asiakkaat esittämään jonkin asian. Asianajajat puhuivat väliin kaikki yhtä aikaa. Ihmettelin suuresti, että tämä ihmeellinen mies – oikea Pluto-tyyppi – tarkkaavasti kallisti korvansa vuoroin toiselle, vuoroin toiselle ja vastasi taitavasti heille kaikille, ja koska minä aina olen ihaillut ja halunnut nähdä kaikenlaatuisia kykyjä, näytti tämä mies minusta niin ihmeelliseltä, etten paljostakaan olisi tahtonut menettää hänen näkemisensä tuottamaa iloa.
Sali oli hyvin suuri ja täynnä ihmisiä; sen vuoksi oltiin tarkkoja
siitä, ettei sisälle laskettu ketään, jolla ei ollut sinne asiaa. Nyt
sattui väliin, että vartija, koettaessaan estää joitakin henkilöitä
pääsemästä sisään, teki sen niin kovaäänisesti, että tuomari suuttui
ja torui vartijaa. Tämä tapahtui usein, ja minun mieleeni painuivat
erikoisesti tuomarin sanat tässä tilaisuudessa. Kerrankin, kun kaksi
herraa vain uteliaisuudesta koetti tunkeutua sisälle, vartija teki
mitä kovinta vastarintaa. Silloin tuomari loi katseensa sinne ja
huusi: "Hiljaa, hiljaa! Saatana, menkää, hiljaa!" joka on ranskaksi:
"Paix, paix, Satan, allez, paix!" Minä, joka olin oppinut ranskan
varsin hyvästi, muistin nyt ne sanat, jotka Dante lausui astuessaan
Vergiliuksen, opettajansa, kanssa helvetin portista sisään. ["Pape,
Satan, pape, Satan aleppe!" (Inferno, 7:s laulu).] Sillä Dante oli
yhdessä maalari Giotton kanssa ollut Ranskassa, luultavasti myöskin
Pariisissa, jota paikkaa hyvinkin voi sanoa helvetiksi, ja koska Dante
ymmärsi hyvästi ranskan kieltä, niin hänkin käytti tuota lausetapaa
runossaan. Minua ihmetyttää, ettei kukaan tähän asti ole ymmärtänyt
sitä oikein. Senpä vuoksi uskon ja väitän, että Danten tutkijat usein
panevat hänen sanoikseen asioita, joita hän ei ole koskaan sanonut.Palaan taas omiin asioihini. Kun huomasin saavani maksaa kalliita oppirahoja näille asianajajille, en tiennyt muuta keinoa, millä auttaa itseäni, kuin turvautua suureen tikariin, joka minulla oli, sillä olen aina harrastanut kauniiden aseiden omistamista. Ensimmäiseksi ahdistin sitä, joka oli nostanut väärän kanteen minua vastaan; eräänä iltana pistin häntä monta kertaa tikarillani reisiin ja käsivarsiin niin, että hän ontui molemmilla jaloillaan, (varoin tarkasti, etten pistänyt häntä kuoliaaksi). Sitten etsin käsiini sen, joka oli ostanut riita-asiani; häntä myöskin pitelin niin pahoin, ettei hän kyennyt enää asiaani ajamaan. Kiitin Jumalaa tästä ja kaikesta muusta.
Toivoin toki nyt saavani olla jonkin aikaa rauhassa ja kehoitin nuoria apulaisiani, varsinkin italialaisia, pysymään Jumalan nimessä ahkerasti työssään ja auttamaan minua jonkin aikaa, niin että voisin pian valmistaa alkamani työt. Heti saatuani ne valmiiksi palaisin Italiaan, sillä en voinut sietää näiden ranskalaisten konnankoukkuja. Jos tämä hyvä kuningas kerran suuttuisi minulle, kävisi minun huonosti, sillä itsepuolustuksekseni olin monta kertaa tehnyt tihutöitä. Jo mainituista italialaisista oli Ascanio minulle rakkain; hän oli Napolin läheltä, Tagliacozzosta. Toinen oli Paolo Romano; hän oli hyvin alhaista syntyperää, eikä hänen isäänsä tunnettu. Nämä molemmat olin tuonut Roomasta tullessani, he olivat jo siellä olleet mukanani. Toinenkin roomalainen poika oli tullut Roomasta asti etsimään minulta työtä; hänenkin nimensä oli Paolo; hän oli köyhän aatelismiehen poika, eikä hän paljoakaan ymmärtänyt taiteesta, mutta sitä paremmin hän osasi käyttää aseita. Vielä oli minulla työssä eräs ferraralainen, nimeltä Bartolommeo Chioccia, sekä eräs firenzeläinen Paolo Micceri. Tällä oli veli, jonka pilkkanimi oli Gatta; hän oli kirjoitustaitoinen, mutta hän oli pistellyt erinäisiä summia omaan pussiinsa hoitaessaan upporikkaan kauppias Guadagnin asioita. Tämä Gatta pani järjestykseen tilikirjani, jossa minulla oli muistissa hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa ja muiden väliset asiat. Paolo Micceri hoiti näitä kirjoja minulle veljensä neuvojen mukaan, ja maksoin hänelle hyvästi. Hän näytti minusta kunnon pojalta; hän oli harras uskovainen ja tuntui aina mumisevan rukouksia ja virsiä helminauha kädessään, joten luotin hänen teeskenneltyyn hyvyyteensä. Kutsuin hänet erikseen luokseni ja sanoin: "Paolo, rakkahin veli, näet, miten hyvä sinun on olla luonani, ja itsekin tiedät, ettei sinulla ole muualla mitään toimeentulomahdollisuuksia, ja lisäksi sinäkin olet firenzeläinen. Sen vuoksi luotan enemmän sinuun, koska olen huomannut sinun jumalisuutesi, mihin panen suuren arvon. Nyt pyydän sinua auttamaan minua kahdessa asiassa, joista minulla on paljon huolta. Ensimmäinen on se, että pidät tarkan huolen tavaroistani, ettei kukaan niitä ota, etkä sinä myöskään saa niihin koskea. Sitten olet nähnyt tämän köyhän tyttöparan, Caterinan, jota pidän luonani pääasiallisesti taiteeni vuoksi; ilman häntä en tulisi toimeen; koska olen mies, olen pitänyt häntä luonani senkin vuoksi ja voisihan sattua, että hän synnyttää minulle pojan. En kuitenkaan rupea maksamaan toisten poikien puolesta enkä voisi kärsiä, että hän tuottaisi minulle sellaista häpeää. Jos joku tässä talossa olisi niin rohkea, että ryhtyisi sellaiseen ja minä saisin sen tietooni, niin varmasti uskon, että tappaisin heidät molemmat. Sen vuoksi, rakas veli, pyydän apuasi, ja jos näet jotakin, niin kerro heti minulle, sillä silloin annan, näet, hirttää sekä tytön että hänen äitinsä ja sen, joka hänet vietteli, mutta etupäässä ole itse varuillasi!"
Tämä veijari teki ristinmerkin, aina otsasta jalkoihin asti ja sanoi: "Siunattu Jeesus! Jumala varjelkoon minua milloinkaan sellaista ajattelemasta! Ensiksi ei minulla ole sellaisiin asioihin kutsumusta ja toiseksi uskotteko, etten ymmärrä, miten paljon hyvää olen saanut osakseni teiltä?" Nämä sanat hän lausui niin vaatimattomasti ja rakastettavasti, että uskoin hänen puheensa tosiksi.
Kahta päivää myöhemmin, eräänä pyhäpäivänä oli herra Matteo del Nazzaro – myöskin kuninkaan palveluksessa oleva italialainen ja saman ammatin harjoittaja kuin minä, muuten hyvin kyvykäs mies – kutsunut minut ja nuoret oppilaani juhlimaan erääseen puutarhaan. Laittauduin valmiiksi ja kehoitin myöskin Paoloa tulemaan huvittelemaan; minun mielestäni oli tarpeen, että kaikki vähän rauhoituimme noiden ikävien oikeusjuttujen jälkeen. Tämä nuori mies vastasi, että varmaan oli suuri erehdys jättää näin tyhjäksi taloa, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja jalokiviä; varsinkin tässä varkaiden kaupungissa saisi olla varuillaan sekä yöllä että päivällä. "Minä luen rukouksiani vartioidessani taloa; menkää te rauhassa viettämään hauska päivä; toisen kerran joku toinen vuorostaan toimittaa tämän tehtävän."
Lähdin siis aivan rauhallisena Ascanion ja Chioggian kanssa huvittelemaan sanottuun puutarhaan, jossa vietimme sen päivän mitä iloisimman mielialan vallitessa. Illan lähetessä tulin levottomaksi ja aloin ajatella niitä sanoja, jotka tuo roisto oli lausunut minulle teeskennellyn vaatimattomasti, nousin hevoseni selkään ja palasin mukanani kaksi palvelijaani linnaani, jossa tapasin Paolon ja Caterinan juuri synninteossa. Sillä minun tullessani huusi tuo ranskalainen parittaja, hänen äitinsä, kovalla äänellään: "Paolo ja Caterina, isäntä on täällä." Kun he nyt tulivat ulos kovin pelästyneen näköisinä eivätkä tienneet, mitä sanoisivat tai minne menisivät, niin huomasin siitä heidän syyllisyytensä. Tunsin vihan sumentavan järkeni, laskin käteni miekalleni ja päätin surmata heidät molemmat. Toinen pakeni, ja toinen heittäytyi jalkoihini rukoillen taivaan nimessä armoa. Olisin tahtonut ensiksi tehdä tilin rakastajan kanssa, mutta hän ei ollut lähettyvillä; ja kun sitten olin ehtinyt hiukan rauhoittua, katsoin parhaimmaksi ajaa pois heidät molemmat, sillä olin siihen mennessä sekaantunut jo siksi moneen ikävään asiaan, että ehkä en olisi helposti selvinnyt hengissä tällä kertaa. Sanoinpa sen vuoksi tälle Paololle: "Sinä roisto, jos silmäni olisivat nähneet sen, minkä saatat minut uskomaan, niin kymmenesti olisin pistänyt miekkani sisuksiesi läpi! Mene tiehesi, ja nopeasti!" Sitten ajoin äidin ja tyttären talostani, annoin heille aika potkut ja iskin heitä vielä nyrkeilläni.
He tahtoivat kostaa tämän pahoinpitelyn ja neuvottelivat erään normandilaisen asianajajan kanssa, joka neuvoi heitä sanomaan, että olin elänyt hänen kanssaan italialaiseen tapaan (joka on luonnonvastaista s.o. sodomiaa). Hän sanoi: "Kun italialainen saa tietää tämän ja miten suuri vaara häntä uhkaa, niin hän antaa heti teille muutaman satasen tukaatteja saadakseen teidät vaikenemaan, sillä hän tietää, miten ankarasti tästä rikoksesta rangaistaan Ranskassa." Se oli heidän sopimuksensa, ja minut asetettiin syytteeseen uudelleen.
Mitä enemmän etsin rauhaa, sitä enemmän jouduin selkkauksiin. Joka päivä sain kokeakseni joitakin kohtalon kovia iskuja, niin että aloin ajatella, kummanko tekisin: lähtisinkö Jumalan nimeen ja jättäisin tämän kovanonnen Ranskan vai kestäisinkö tämänkin koettelemuksen nähdäkseni, mikä siinäkin oli Jumalan tarkoituksena. Kauan aikaa mietin tätä asiaa; lopultakin päätin lähteä Jumalan nimeen, etten kauemmin kiusaisi onnetonta kohtaloani, joka piankin olisi katkaissut kaulani. Tehtyäni nyt lopullisen varman päätökseni ryhdyin nopeasti toimenpiteisiin sijoittaakseni johonkin tavarat, joita en voinut ottaa mukaani, mutta pienemmät tavarat sovitin palvelijoitteni kanssa mukaamme niin hyvin kuin vain saatoin. Muuten tämä lähtö oli minulle hyvin raskas ja vastahakoinen.
Olin sulkeutunut pieneen työhuoneeseeni, sillä nuoret oppilaani olivat kehoittaneet minua Jumalan nimessä lähtemään, mutta olin sanonut heille ensin aikovani miettiä asiaa yksinäni. He olivat mielestäni suurimmaksi osaksi oikeassa, sillä säästyttyäni vankilasta ja vihani lauhduttua olisin voinut paremminkin puolustautua ja kirjeessä selittää kuninkaalle nämä minua vastaan tähdätyt syytökset, jotka olivat vain vihan synnyttämiä. Niin päätinkin tehdä. Aikoessani nousta tarttui joku minua olkapäähän ja kääntyessäni kuulin äänen sanovan rohkaisevasti: "Benvenuto, toimi tapasi mukaan, älä pelkää." Heti tein päinvastaisen päätöksen kuin jo tekemäni oli ja sanoin italialaisille nuorukaisilleni: "Ottakaa hyvät aseet ja tulkaa kanssani! Totelkaa käskyjäni, älkää ajatelko mitään muuta, sillä aion astua oikeuden eteen." Kaikki vastasivat yhteen ääneen: "Koska nyt kerran olemme täällä ja saamme toimeentulomme häneltä, on meidän mentävä hänen kanssaan ja meidän on autettava häntä kaikessa, mitähän vaatii, niin kauan kuin henki meissä on. Sillä hän on oikeammassa kuin me voimme ajatellakaan: jos hän poistuisi, niin ajaisivat hänen vihollisensa heti pois meidätkin. Muistakaamme, miten suuret työt hän on täällä alkanut ja miten arvokkaita ne ovat; emme milloinkaan voisi lopettaa niitä ilman häntä." Paljon muutakin he sanoivat, mikä oli kylläkin järkevää.
Roomalainen nuorukainen Macceroni heitä rohkaisi. Hän kutsui luokseen vielä muutamia niistä saksalaisista ja ranskalaisista, jotka olivat kiintyneet minuun, joten meitä oli yhteensä kymmenen. Lähdin varmasti päättäen, etten antaisi vangita itseäni elävänä.
Tullessani rikostuomarin eteen tapasin siellä samaisen Caterinan ja hänen äitinsä, jotka seisoivat naureskellen asianajajansa kanssa. Astuin rohkeasti esiin ja kysyin tuomaria, joka istui siellä paksuna ja pyylevänä korkealla korokkeellaan. Nähtyään minut tämä mies pudisti uhitellen päätään ja huusi samealla äänellään: "Nimesi on kyllä Benvenuto (tervetullut), mutta tällä kertaa et ole tervetullut." Vastasin: "Tutkikaa asiani pian ja sanokaa, mitä minulla on täällä tekemistä!" Hän kääntyi Caterinaan sanoen: "Caterina, kerro nyt tarkasti, mitä tekemistä sinulla on ollut Benvenuton kanssa!" Caterina sanoi minun eläneen hänen kanssaan italialaiseen tapaan. Kääntyen puoleeni tuomari sanoi: "Benvenuto, kuulet, mitä Caterina sanoo." Silloin sanoin: "Jos olisin elänyt hänen kanssaan italialaiseen tapaan, niin olisin tehnyt sen vain sen vuoksi, että toivoin saavani pojan, niinkuin te muutkin teette." Silloin tuomari vastasi sanoen: "Hän väittää päinvastoin, ettet sinä ollut tahtonutkaan lasta hänen kanssaan." Vastasin, ettei se ollut italialainen tapa, vaan paremminkin ranskalainen, koska se oli heille tuttu eikä minulle. Vaadin häntä tarkasti kuvaamaan, miten minun oli tapanani olla hänen kanssaan. Nyt häpeämätön portto selitteli peittelemättä ja tarkkaan, mitä hän tarkoitti. Annoin hänen toistaa sanottavansa kolmeen kertaan; sitten sanoin kuuluvalla äänellä: "Herrat tuomarit, Hänen kaikkein kristillisimmän Majesteettinsa edustajat, vaadin oikeutta! Tiedän lakien tuomitsevan tällaisessa tapauksessa molemmat roviolla poltettaviksi. Tämä nainen tunnustaa syntinsä, mutta minä en sellaista tunne; hänen parittajaäitinsä ansaitsee rovion tämän ja muunkin vuoksi. Vaadin oikeutta!" Toistin nämä sanat useaan kertaan kovalla äänellä ja vaadin roviota sekä tyttärelle että äidille, uhkasinpa, että ellei heitä vangittaisi, menisin kuninkaalle valittamaan kertoakseni, miten väärin hänen tuomarinsa kohteli minua. Tämä kovenemiseni sai heidät vaimentamaan ääntään, mutta minä tulin yhä kovaäänisemmäksi. Silloin alkoi portto äitineen itkeä, ja minä huusin tuomarille: "Roviolle! Roviolle!" Huomatessaan, etteivät asiat kulkeneet hänen suunnittelemaansa latua, tämä nahjus alkoi mitä imelimmin puolustella naissukupuolen heikkouksia. Katsoin nyt saavuttaneeni suuren voiton ja poistuin uhkaavasti mutisten; mutta olisinpa kernaasti maksanut vaikka viisisataa skudoa, jos minun ei olisi tarvinnut mennä sinne. Päästyäni tästä hornan onkalosta kiitin Jumalaa koko sydämestäni ja palasin nuorten miesteni kera iloisena linnaani.
Kun kova kohtalo tai paremminkin sanokaamme vihamielinen tähtemme alkaa vainota jotakin miestä, niin ei siltä koskaan puutu uusia keinoja ahdistaakseen meitä edelleen. Luulin jo pelastuneeni tästä hirveästä hornankuilusta, arvelinpa jo saavani elää jonkin aikaa rauhassa. Mutta tuskin olin ehtinyt tointua tästä hirvittävästä koettelemuksesta, kun jo tuo pahansuopa tähteni lähetti minulle kaksi yhdellä kertaa. Kolmen päivän aikana minua kohtasi kaksi vastoinkäymistä, ja kummallakin kerralla henkeni oli vaarassa. Ensimmäinen sattui mennessäni Fontainebleauhon puhuttelemaan kuningasta, joka oli kirjeellisesti ilmoittanut minulle tahtovansa antaa minun valmistaa kaikkien hänen valtakuntansa rahojen painimet, ja tähän kirjeeseensä hän oli liittänyt muutamia piirustuksia osoittaakseen selvemmin, minkälaisiksi hän ne toivoi tehtävän; mutta samalla hän antoi minulle täyden vapauden valmistaa ne mieleni mukaisesti. Olin tehnyt uudet piirustukset oman makuni ja taiteen vaatimusten mukaan. Saavuttuani Fontainebleauhon eräs näistä rahastonhoitajista, monsignor della Fa, jonka toimeksi kuningas oli antanut varustaa minut tarpeellisin välinein, sanoi minulle: "Benvenuto, maalari Bologna on saanut kuninkaalta tehtäväkseen valmistaa teidän jättiläispatsaanne, ja kaikki kuninkaan teille antamat työt on riistetty teiltä ja annettu hänelle. Tämä tuntuu meistä vääryydeltä, ja minusta tuntuu siltä kuin tämä teidän italialaisenne olisi käyttäytynyt hyvin röyhkeästi teitä kohtaan, sillä olittehan te saanut työt sekä luonnostenne taiteellisuuden että niiden erinomaisen suorituksen johdosta. Hän riistää ne teiltä ainoastaan madame d'Estampes'n suosikkina ollen, ja vaikka on jo kulunut useita kuukausia siitä, kun tehtävät annettiin hänelle, hän ei vieläkään näytä ryhtyneen mihinkään." Vastasin aivan hämmästyneenä: "Mitenkä on mahdollista, etten minä ole saanut tietää mitään tästä?" Silloin hän vastasi, että asia oli pidetty hyvin salassa, ja Bolognan oli ollut perin vaikeaa saada tilausta, sillä kuningas ei ollut tahtonut antaa sitä hänelle, ja vain madame d'Estampes'n kiihkeästä pyynnöstä hän oli ne saanut.
Tunsin, että minua oli loukattu ja väärin kohdeltu, kun minulta oli riistetty työ, jonka olin suuresti ahkeroiden valmistanut, senpä vuoksi päätinkin käyttää asevoimaa ja lähdin suoraa päätä etsimään Bolognaa. Tapasin hänet hänen työhuoneessaan, ja hän kysyi minulta lombardialaisella murteellaan, mikä hyvä asia oli minut tuonut sinne. Silloin sanoin: "Hyvä ja suuri asia." Tämä mies käski palvelijoitansa tuomaan juotavaa ja sanoi: "Ennen kuin rupeamme mistään puhelemaan, tyhjentäkäämme lasi yhdessä, sillä sellainen on tapana Ranskassa." Vastasin: "Messer Francesco, tietäkää, ettei meidän puheemme alkajaisiksi tarvitse juoda: ehkä sen voi tehdä jälkeenpäinkin." Aloin nyt puhella hänen kanssaan ja sanoin: "Jokainen, joka tahtoo lukeutua kunnon miehiin, käyttäytyy kunnon miehen tavoin; jos hän ei sitä tee, niin ei hän sitä nimeä ansaitse. Tiedän teidän olleen tietoisen siitä, että kuningas oli antanut minun tehtäväkseni tämän jättiläispatsaan, josta oli puhe jo kahdeksantoista kuukautta sitten, eikä teillä eikä kenelläkään muulla ollut siihen sanaakaan sanomista. Ahkerasti työskennellen osoitin mihin kykenin; kun sitten suuri kuningas mieltyi luonnoksiini, hän antoi minun suorittaakseni tämän suuren työn; enkä moneen kuukauteen ole kuullut muuta; vasta tänä aamuna sain kuulla, että te olette saanut sen ja ottanut sen minulta. Sen työn olin hankkinut itselleni ahkeralla työlläni, ja te otatte sen minulta vain tyhjillä sanoillanne."
Tähän vastasi Bologna sanoen: "Oi Benvenuto, kukin katsoo omaa etuansa parhaansa mukaan. Jos kuningas niin tahtoo, mitä te voitte sille! Te kuluttaisitte vain turhaan aikanne, sillä minä olen saanut tilauksen, ja se on minun. Sanokaa nyt mitä haluatte, ja minä kuuntelen teitä." Vastasin: "Tietäkää, messer Francesco, että minulla on teille paljonkin sanomista ja että voisin näyttää teille monin esimerkein, ettei teidän käyttämänne tapa puhua ja toimia ole rehelliselle miehelle sovelias. Mutta tahdonpa puhua lyhyesti ja päästä itse asiaan. Pitäkää sen vuoksi korvanne auki ja kuunnelkaa tarkasti, sillä nyt minä alan!" Hän aikoi nousta nähdessään minun kasvojeni sävähtäneen punaisiksi ja muutenkin muuttuneen, mutta sanoin, ettei vielä ollut aika nousta, ja käskin hänen vain istua ja kuunnella minua. Ja niin jatkoin: "Messer Francesco, te tiesitte, että työ oli minun ja ettei oikeudenmukaisesti kellään ole sen johdosta mitään sanomista. Nyt sanon teille: suostun siihen, että te teette yhden luonnoksen ja minä toisen, paitsi sitä, jonka jo olen tehnyt. Sitten me aivan rauhallisesti näytämme ne suurelle kuninkaallemme, ja se, joka näin on osoittanut tehneensä työnsä parhaiten, on myöskin ansainnut tilauksen osalleen. Jos te olette se onnellinen, niin unohdan teidän minulle tekemänne vääryyden ja siunaan käsiänne, jotka olivat arvokkaammat vastaanottamaan tämän kunnian. Jos näin sovimme, niin voimme olla ystäviä: muuten olemme vihamiehiä. Jumala auttaa aina järkeviä, ja olen nyt näyttänyt teille oikean tien sekä osoittanut, miten suuresti olette erehtynyt."
Silloin sanoi messer Francesco: "Tilaus on minun, ja koska se kerran on minulle annettu, niin en rupea siitä tekemään sovitteluja." Vastasin: "Messer Francesco, koska te ette tahdo suostua ehdotukseeni, joka on esitetty rehellisessä mielessä, esitän teille toisen, joka on teidänlaisenne, alhainen ja vastenmielinen. Sanon teille, että jos saan kuulla teidän puhuneen sanaakaan tästä työstäni, niin lyön teidät kuoliaaksi kuin koiran, ja koska emme ole Roomassa emmekä Bolognassa emmekä Firenzessä, jossa eletään toisella tapaa, niin surmaan teidät, jos saan kuulla teidän sanoneen sanaakaan tästä kuninkaalle taikka muille. Ajatelkaa nyt mitä tietä tahdotte kulkea, ensimmäistäkö, hyvää, jota ehdotin, vaiko jälkimmäistä, pahaa, josta nyt puhuin." Tämä mies ei tiennyt, mitä sanoisi tai mitä tekisi; ja minä olin valmis heti täyttämään uhkaukseni mieluummin kuin yhä kuluttamaan aikaani hukkaan. Eipä vastannut Bologna muuta kuin nämä sanat: "Jos toimin rehellisesti, ei minulla ole mitään pelättävää." Vastasin: "Siinä olette oikeassa; mutta jos toimitte päinvastoin, niin saatte pelätä, sillä henkenne on kysymyksessä."
Lähdin nyt hänen luotaan ja menin kuninkaan luokse. Keskustelin hänen majesteettinsa kanssa useita tunteja rahojen teosta, mistä emme päässeet yksimielisyyteen, sillä hänen neuvostonsa kehoitti tekemään rahat entiseen ranskalaiseen tapaan, mikä näihin asti oli ollut käytännössä. Vastasin kuninkaan lähettäneen hakemaan minut Italiasta tekemään hänelle kauniita töitä; jos hänen majesteettinsa antaisi minulle päinvastaisen käskyn, niin silloin minua ei haluttaisi tehdä niitä. Päätettiin puhua asiasta toisen kerran, ja niinä palasin heti Pariisiin.
Tuskin olin laskeutunut ratsuni selästä, kun eräs hyvä ihminen, – yksi niitä, joiden ilona on tuottaa ikävyyksiä, kiiruhti kertomaan minulle Paolo Miccerin vuokranneen talon Caterinalle ja hänen äidilleen. Hän oli aina heidän luonaan, ja puhuessaan minusta hän oli sanonut ylenkatseellisesti: "Benvenuto oli asettanut pukin puutarhuriksi uskoen, etten minä söisi Caterinaa. Nyt hän kehuskelee minun pelkäävän häntä, senpä vuoksi minäkin olen varustautunut tikarilla ja miekalla osoittaakseni hänelle minunkin aseitteni olevan teräviä. Minäkin olen firenzeläinen niinkuin hän, Miccerin sukua, joka on paljon ylhäisempi kuin Cellinien."
Se hulttio, joka tämän minulle kertoi, osasi asettaa sanansa niin taitavasti, että minä heti tunsin kuumeen kohoavan; sanon "kuumeen" ja tarkoitan tätä kirjaimellisesti, sillä minut valtasi aivan eläimellinen raivo, niin että olin menehtyä. Siitä parantuakseni tahdoin antaa asioille juuri sellaisen käänteen, kuin itsessäni tunsin. Pyysin Chiocciaa, erästä ferraralaista työmiestä, tulemaan mukaani ja annoin hänen taluttaa hevostani jäljestäni.
Saavuttuani taloon, jossa tuo kurja asui, oli ovi raollaan, ja menin sisään. Huomasin hänen istuvan kirstulla tikari sekä miekka sivullaan ja käsivarsi Caterinan kaulalla. Juuri sisään astuessani kuulin hänen tytön äidin kanssa pilkkailevan minua. Vetäisin auki oven, paljastin samalla miekkani ja laskin sen kärjen hänen kurkulleen, ennen kuin hän ehti oivaltaa, että hänelläkin oli miekka vieressään. Sitten huusin: "Kurja raukka, anna itsesi Jumalan haltuun, sillä nyt kuolet!" Hän oli hiljaa ja sanoi kolme kertaa: "Oi, pyhä neitsyt, auta minua!" Olin päättänyt varmasti surmata hänet, mutta nyt kuullessani nämä yksinkertaiset sanat, hälveni jo puolet vihastani.
Olin ennakolta varoittanut Chiocciaa, ettei tämä saanut laskea ulos tyttöä eikä hänen äitiään, sillä jos minä olisin pistänyt hänet kuoliaaksi, saman surman omaksi olisivat joutuneet nämä molemmat portotkin. Pidin edelleen miekkani kärkeä hänen kurkullaan (haavoitinkin häntä vähän) ja jatkoin uhkausteni syytämistä. Huomatessani, ettei hän koettanut vähääkään puolustautua, en lopulta tiennyt mitä tekisin, ja etteivät uhkaukseni olisi aivan pontta vailla, juolahti mieleeni paremman puutteessa pakottaa hänet naimaan tytön, voisinhan jäljestäpäinkin suorittaa kostoni. Tehtyäni tämän päätöksen sanoin: "Ota tuo sormus sormestasi, roisto, ja kihlaa sillä tuo tyttö; sitten kostan sinulle ansiosi mukaan!" Hän vastasi heti: "Teen kaiken mitä pyydätte, kunhan vain ette tapa minua." – "Pane siis sormus hänen sormeensa", sanoin. Väistin hiukan miekkani kärkeä hänen kurkultaan, ja hän pani sormuksen tytön sormeen. Silloin taas sanoin: "Tämä ei riitä, sillä tahdon, että haetaan kaksi notariota, jotka vahvistavat sopimuksen." Käskin Chiocciaa hakemaan kaksi notariota ja käännyin sitten heti tytön ja hänen äitinsä puoleen sanoen ranskaksi: "Nyt tulevat notariot ja todistajat. Ensimmäisen teistä, joka lausuu sanankaan, pistän kuoliaaksi! Lyön kuoliaaksi teidät kaikki kolme; olkaa varuillanne!" Paololle sanoin italiaksi: "Jos vähintäkään vastustelet sanojani, saat minulta niin monta tikarinpistoa, että sisuksesi tyhjentyvät." Hän vastasi: "Kunhan vain ette surmaa minua, niin teen kaiken, mitä tahdotte." Notariot ja todistajat saapuivat; laillinen, tarkka sopimuskirja tehtiin, ja niin oli minun vihani ja kuumeeni asettunut. Maksoin notariot ja menin matkaani.
Seuraavana päivänä tuli Bologna vartavasten Pariisiin ja antoi Matteo del Nasaron kutsua minut luokseen. Tultuani sinne tuli Bologna hyvin iloisena minua vastaan ja pyysi minua pitämään häntä hyvänä veljenään. Hän ei tahtonut enää milloinkaan puhua tästä tilauksesta, sillä hän tunnusti minun olleen aivan oikeassa.
Jos nyt tunnustaisin tehneeni väärin joissakin näistä seikkailuista, niin niitä toisia, joissa olin oikeudenmukaisesti toiminut, ei silloin uskottaisi; senpä vuoksi tahdon nyt tunnustaa, etten tehnyt oikein kostaessani näin erikoisella tavalla Paolo Miccerille. Ei siinä kylliksi, että pakotin hänet naimaan tuon kurjan naisen, vaan täydentääkseni kostoani kutsuin Caterinan vielä luokseni ja annoin hänen seisoa mallina edessäni, mistä maksoin hänelle kolmekymmentä soldoa päivässä sekä aamiaisen, enkä pitänyt häntä vain mallinani, vaan vielä muunakin. Annoin hänen seisoa monta tuntia ja siten kiusasin häntä yhtä paljon kuin huvitin itseäni, sillä hänellä oli hyvin sopusuhtainen vartalo; ja hän oli siten taiteelleni suureksi hyödyksi. Kun hänen mielestään en kohdellut häntä yhtä kohteliaasti kuin ennen hänen naimistaan, hän tuli tyytymättömäksi ja alkoi juonitella uhaten kertoa kaiken miehelleen, joka oli matkustanut tapaamaan Capuan prioria, Strozzin veljeä. Minua ärsytti hänen puheensa hänen miehestään; kuitenkin koetin parhaani mukaan hillitä itseäni taiteeni vuoksi. Näitä miettiessäni hän jatkoi haukkumistaan ja puhui edelleenkin miehestään, niin että viimein minunkin kärsivällisyyteni loppui, annoin suuttumukselleni vallan, tartuin hänen tukkaansa, vedin hänet huoneiden läpi ja potkin ja löin häntä, kunnes en enempää jaksanut. Ei kukaan päässyt sisään häntä auttamaan. Kuritettuani häntä oikein perinpohjin hän vannoi, ettei hän enää milloinkaan tulisi minun luokseni. Nyt vasta huomasin käyttäytyneeni typerästi, kun näin kadotin tämän erinomaisen tilaisuuden saada hänestä hyötyä taiteelleni. Lisäksi huomasin hänen olevan aivan pöhöttyneen, täynnä sinelmiä ja naarmuja, joten ajattelin, että ennen kuin hän palaisi, hänen täytyisi hoitaa itseään ainakin viisitoista vuorokautta, ennen kuin voin häntä käyttää mallinani.
Lähetin hänen luokseen vanhan palvelijani Rubertan auttamaan häntä pukeutumaan. Hän toi myöskin mukanaan ruokaa ja juomaa; sitten hän hieroi rasvaisella savustetulla sianihralla minun tytölle aiheuttamiani vammoja, minkä jälkeen he yhdessä söivät jäljelle jääneen sianlihan. Saatuaan vaatteet ylleen hän lähti sadatellen ja kiroten kaikki italialaiset, vieläpä kuninkaankin, joka oli ottanut heidät palvelukseensa. Ja niin hän meni itkien ja valitellen kotiinsa. Ensi kerran todellakin tunsin tehneeni pahasti; myöskin Ruberta torui minua sanoen minun kohdelleen kovin julmasti tuota kaunista tyttöä. Koetin puolustuksekseni kertoa hänelle, mitä kujeita tytöllä ja hänen äidillään oli ollut heidän minun luonani ollessaan, mutta Ruberta väitti, ettei siitä kannattanut puhua, sillä sellainen oli yleistä Ranskassa, eikä siellä ollut yhtään aviomiestä, jolla ei olisi ollut rakastajatarta. Nauroin ja käskin Rubertan mennä kuulostamaan Caterinan vointia, sillä halusin saada työni valmiiksi ja hänet sen vuoksi mallikseni. Ruberta vastasi, että minulta puuttui elämänkokemusta. "Heti päivän valjetessa hän tulee tänne itsestään, mutta jos te lähetätte häntä hakemaan, hän esiintyy sen johdosta mahtavana eikä tahdo tulla."
Seuraavan päivän koittaessa jo saapuikin tuo samainen Caterina minun portilleni, jota hän kiihkeästi kolkutti; ja koska olin alhaalla, kiiruhdin katsomaan, oliko siellä joku hullu tai joku omasta väestäni. Avattuani portin tämä hurjimus heittäytyi kaulaani, syleili ja suuteli minua kysyen, olinko vielä vihainen hänelle. Vastasin, etten ollut. Hän sanoi: "Antakaa minulle jotakin syötävää!" Annoin hänelle hyvän aamiaisen, ja niin me söimme sovintoaterian. Sitten hän taas seisoi mallinani, ja välillä pidin häntä muutenkin hyvänäni; mutta samaan aikaan kuin edelliselläkin kerralla hän taas ärsytti minua siihen määrin, että annoin hänelle samanlaisen selkäsaunan. Näin vietimme monta päivää aina samalla tavalla, ilman vähintäkään vaihtelua. Sain valmiiksi erinomaisen onnistuneen kuvan hänestä ja annoin valaa sen pronssista.
KUUDES LUKU.
Fontainebleaun porttia tehdessään sen ohella viimeistelee sekä
suola-astiaa että Jupiteria. Näyttää suola-astiaa kuninkaalle.
Lopettaa Fontainebleaun portin. Karkoittaa Caterinen luotaan ja
ottaa mallikseen köyhän Gianno-nimisen tytön, joka synnyttää
hänelle tytön. Kuningas käy hänen luonaan määräten hänelle
maksettavaksi seitsemäntuhatta kultaskudoa; mutta Ferraran
kardinaali ei täytä kuninkaan käskyä, koska sota on alkanut ja
rahat tarvitaan muuhun. Nähdessään Jupiterin valmiina kuningas
haluaa maksaa siitä kaksituhatta skudoa. Karkoittaa Piccolo
Nellosta madame d'Estampes'n suosiman hajuvesienvalmistajan.
Näyttää kuninkaalle Jupiteria, joka öisestä valaistuksesta
huolimatta esiintyy ihmeellisen ihanana. Saa palkkioksi tuhat
skudoa. Oppipoika Ascanio piilottaa jättiläiskokoisen Marsin
päähän erään ystävättäristään, mistä johtuu, että aletaan uskoa
jättiläispatsaassa kummittelevan.Tämän työn yhä edistyessä varasin muutaman tunnin päivässä valmistaakseni vuoroin suola-astiaa, vuoroin Jupiteria. Koska useampikin kuin yksi henkilö voi olla suola-astian teossa, mikä oli mahdotonta Jupiteria tehtäessä, niin sain sen näihin aikoihin lopullisesti valmiiksi. Olipa kuningaskin saapunut Pariisiin, ja minä menin häntä tapaamaan, kantaen valmista suola-astiaa mukanani. Jo aikaisemmin olen kuvannut sen muodon; asetelma oli kokonaan kullasta, mutta jalusta oli norsunluuta. Tähän tarpeellisen korkeaan jalustaan olin tehnyt vähän enemmän kuin puolikorkokuvina neljä figuuria kullasta: yön, päivän, hämärän ja aamunkoiton. Vielä siellä oli neljä samankokoista figuuria kuvaten neljää päätuulta mitä huolellisimmin tehtyinä ja osaksi emaljoituina. Kun asetin tämän työni kuninkaan nähtäväksi, hän huudahti hämmästyksestä eikä tahtonut osata sitä kyllikseen katsella. Sitten hän käski minun viedä sen kotiini; hän kyllä aikoinaan antaisi määräyksen, mitä sillä tehtäisiin. Vein sen kotiini, kutsuin heti luokseni muutamia rakkaita ystäviäni, ja niin me söimme mitä iloisimman mielialan vallitessa yhteisen päivällisen suola-astian koristaessa pöytäämme; tulimme siis ensimmäisinä sitä käyttäneiksi. Sitten jatkoin hopeaisen Jupiterin viimeistelyä sekä jo aikaisemmin mainitsemaani suurta maljakkoa, jota mitä miellyttävimmin koristivat lukuisat kuviot ja monet figuurit.
Näihin aikoihin jo ennen mainitsemani maalari Bologna antoi ehdottaa kuninkaalle, että hänen majesteettinsa sallisi hänen lähteä aina Roomaan saakka ja antaisi hänelle suosituskirjeet, joiden nojalla hän siellä saisi jäljentää kauneimmat antiikkiset kuvanveistokset: Laokoon-ryhmän, Kleopatran, Venuksen, Commoduksen, Mustalaistytön sekä Apollon. Nämä ovat varmasti Rooman kauneimmat taideteokset. Hän vakuutteli kuninkaalle, että hänen majesteettinsa vasta nähtyään nämä ihmeelliset teokset voisi oikein arvostella tositaidetta, sillä kaikki, mitä hän oli nähnyt meidän nykyisten töistä, olivat aivan heikkoja näiden antiikin töiden rinnalla. Kuningas oli suosiollinen ja myönsi hänelle kaikki hänen pyytämänsä edut. Niinpä tämä lurjus lähti matkalle. Kun hän ei kyennyt kilpailemaan omien kättensä töillä minun kanssani, hän käytti lombardialaista keinoaan: valamalla antiikin töiden jäljennöksiä hän tahtoi halventaa minun töitteni arvoa. Vaikka hänen valamisensa onnistuivatkin erinomaisesti, niin hänelle koitui niistä aivan päinvastainen kunnia kuin mitä hän oli kuvitellut; tästä asiasta kerron aikanaan lähemmin.
Ajoinpa lopultakin Caterinan luotani; nuori aviomiesparkakin oli mennyt tiehensä Pariisista. Tahdoin viimeistellä ja silotella jo pronssiin valetun Fontainebleauni, myöskin aloin muovailla portin puolikaaren kulmauksiin suunnittelemiani voitonjumalattaria; senpä vuoksi otin luokseni köyhän viisitoistavuotiaan tytön. Hän oli jotenkin tummaverinen ja hyvin kaunisvartaloinen. Hän oli ujo ja vähäpuheinen, sulava liikkeissään ja synkkäkatseinen, jonka vuoksi annoin hänelle nimeksi "Scorzone", "kovasisuinen"; hänen oikea nimensä oli Gianna. Tämä nuori tyttö mallinani sain sekä pronssisen suihkukaivoni että molemmat voitonjumalattaret valmiiksi. Tämä tyttö tuli luokseni puhtaana neitsyenä; minä saatoin hänet raskaaksi, ja hän synnytti minulle tyttären kuudentena päivänä heinäkuuta 1544 ollessani neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen. Tälle tyttöselle annoin nimeksi Constanza, ja herra Guido Guidi, kuninkaan henkilääkäri, parhaimpia ystäviäni, kantoi hänet kastettavaksi. Hän oli ainoa mieskummi, sillä Ranskassa tavallisesti on yksi mieskummi ja kaksi naiskummia. Yhtenä näistä oli signora Maddalena, firenzeläisen aatelismiehen ja suuren runoilijan Luigi Alamannin puoliso; toisena naiskummina oli mahtavan firenzeläisen kauppiaan Riccardo del Benen puoliso; hän oli ylhäistä ranskalaista sukua. Tämä oli ensimmäinen lapseni, ainakin muistaakseni. Annoin tälle lapselle myötäjäisiksi niin paljon kuin hänen tätinsä katsoi tarpeelliseksi, jolle lapsen jätin, sen jälkeen en ole häntä nähnyt.
Olin ahkerasti töissäni; olinpa jo ehtinyt niissä aika pitkälle. Jupiter oli melkein valmis, maljakko myöskin, ja portti alkoi esiintyä jo kaikessa ihanuudessaan. Näihin aikoihin kuningas saapui Pariisiin, silloin ei vielä oltu vuoden 1543 lopussa. Tyttäreni syntymän v. 1544 olen kertonut jo aikaisemmin, älköön se estäkö minua nyt puhumasta paljon tärkeämmistä asioista. Kuningas saapui siis Pariisiin ja tuli heti luokseni; nähdessään kaikki työni, jotka todellakin olivat katselemisen arvoisia, hän oli niin tyytyväinen niihin, etten voinut toivoa suurempaa palkkiota töistäni. Hän muisti nyt äkkiä, aivan itsestään, ettei Ferraran kardinaali ollut antanut minulle mitään, ei eläkettä eikä mitään muutakaan siitä, mitä oli luvannut minulle antaa; hän kuiskutteli amiraalilleen, että Ferraran kardinaali oli käyttäytynyt erittäin pahasti, kun ei ollut antanut minulle mitään; mutta hän tahtoi nyt itse korvata tämän laiminlyönnin, sillä hän tunsi minut mieheksi, joka muitta mutkitta jonakin päivänä pujahtaisi matkoihinsa kenellekään siitä sanomatta sanaakaan. He poistuivat luotani, ja päivällisen jälkeen hänen majesteettinsa sanoi kardinaalille, että tämän oli hänen määräyksestään käskettävä säästökassojen rahastonhoitajaa heti maksamaan minulle seitsemän tuhatta kultaskudoa kolmessa tai neljässä erässä sen mukaan, miten hänelle oli sopivinta, mutta sitä ei saanut laiminlyödä. Kuningas sanoi edelleen: "Olen antanut teidän tehtäväksenne huolehtia Benvenutosta, mutta te olette sen unohtanut." Kardinaali vastasi tekevänsä mielellään kaiken, mitä hänen majesteettinsa käski. Samainen kardinaali, pahan luonteensa mukaisesti, jätti kuitenkin kuninkaan käskyn täyttämättä, sillä sota oli puhjennut, ja aika läheni, jolloin keisari ja hänen suuret joukkonsa lähenivät Pariisia. Huomatessaan suuren rahapulan vallitsevan Ranskassa kardinaali alkoi eräänä päivänä puhua minusta sanoen: "Teidän Majesteettinne, olen katsonut parhaimmaksi olla antamatta rahaa Benvenutolle, ensiksikin ne tarvitaan nyt liiankin hyvin muuhun ja toiseksi, jos me antaisimme Benvenutolle näin paljon rahaa, menettäisimme hänet sitä pikemmin, sillä huomatessaan olevansa rikas hän ostaisi itselleen tiluksia Italiasta, ja kerran tällaisen päähänpiston saatuaan hänen olisi näin ollen helppo lähteä teidän luotanne. Jos Teidän Majesteettinne haluaa pysyttää hänet palveluksessaan pitemmän aikaa, ehdottaisin hänelle annettavaksi jonkin tiluksen Teidän valtakunnassanne." Kuningas piti hänen neuvoansa hyvänä, koska hän oli rahapulassa, mutta jalona ja ylevämielisenä hän varmasti arvasi kardinaalin toimineen enemmän mielistelyn halusta kuin välttämättömyyden pakosta, sillä hänen ei ollut mahdollista edeltäpäin laskea näin suuren valtakunnan tarpeita.
Kuningas näytti, niinkuin jo sanoin, hyväksyneen hänen ehdotuksensa, mutta itsekseen hän ajatteli toisin. Sillä palattuaan Pariisiin hän tuli luokseni jo seuraavana päivänä kutsumattani. Menin häntä vastaan ja kuljetin häntä kaikkien niiden huoneiden kautta joissa erilaisia töitäni sijaitsi. Alkaen pienistä töistäni näytin hänelle monenlaisia pronssitöitäni, joita hän ei ollut nähnyt niin paljoa yhdellä kertaa. Sitten saatoin hänet katsomaan hopeaista Jupiteria, joka kauniine koristekuvioineen oli jo melkein valmis, ja hän ihaili sitä enemmän kuin kukaan muu, mihin osaltaan vaikutti hänelle paria vuotta aikaisemmin sattunut ikävyys. Kuningas tahtoi antaa arvokkaan lahjan keisarille, joka Tunisin valloitettuaan kulki Pariisin kautta, minkä vuoksi hän antoi valmistaa Herkuleen hopeasta, samankokoisen kuin minun Jupiterini; kuningas väitti, että tämä Herkules oli rumin teos, mitä hän milloinkaan oli nähnyt; saman hän oli sanonut pariisilaisille mestareille, jotka väittivät olevansa taitavimpia tällä taiteen alalla. He olivat antaneet kuninkaan tietää, että tämän parempaa ei hopeasta voisi tehdä, ja vaativat kaksituhatta tukaattia sikamaisesta työstään. Nähdessään minun työni kuningas huomasi sen huolellisemmin tehdyksi, kuin hän milloinkaan oli uskonut. Hän tahtoi olla oikeamielinen ja arvioi sen vuoksi myöskin minun Jupiterini kahdentuhannen skudon arvoiseksi. Hän sanoi: "Niille toisille en antanut minkäänlaista palkkaa; koska Benvenutolle annan noin tuhannen tukaatin vuotuisen palkan, niin hän voi hyvinkin tehdä minulle patsaan kahdesta tuhannesta kultaskudosta." Sitten vein hänet vielä katselemaan muita hopea- ja kultatöitäni sekä uusien töitteni luonnoksia. Viimeksi juuri ennen hänen lähtöään paljastin ulkona nurmikolla linnani edustalla olevan suuren jättiläispatsaani, jota kuningas ihaili enemmän kuin mitään muuta. Kääntyen amiraalinsa monsignor d'Annebaun puoleen hän sanoi: "Koska kardinaali ei pidä huolta hänestä eikä hän itse ole halukas puoliaan pitämään, niin on minun tahtoni, että hän saa osuutensa; sillä niiden ihmisten puolesta, jotka eivät osaa mitään pyytää, puhuvat heidän teoksensa sitäkin paremmin. Antakaa hänelle ensimmäinen vapaaksi joutuva luostari, jonka tulot nousevat kahteen tuhanteen skudoon; ellei hän niitä voi saada yhdellä kertaa, niin annettakoon ne kahdessa tai kolmessa erässä! Hänelle se lienee yhdentekevää." Minä olin läsnä ja kuulin kaiken; kiitin häntä, aivan kuin olisin jo saanut rahat. Sanoin hänen majesteetilleen, että jos tämä toteutuisi, niin olisin halukas tekemään työtä hänen majesteetilleen ilman muuta palkkiota tai vuosipalkkaa tai käteistä maksua aina vanhuuteni päiviin asti, jolloin kykenemättömänä työhön saisin rauhassa levätä väsyttävän elämäni jälkeen ja voisin elää hyvin sellaisin tuloin aina muistaen palvelleeni hänen kaltaistaan suurta kuningasta. Nämä sanat kuultuaan kuningas kääntyi iloisesti minuun päin sanoen: "Niin tehdäänkin!" Ja näin kuningas poistui minun luotani yhtä tyytyväisenä, kuin minä jäin kotiini.
Saatuaan kuulla näistä töistäni madame d'Estampes kiukustui minulle entistäänkin enemmän, ja hän sanoi itsekseen: "Minä hallitsen nyt maailmaa, eikä hänen kaltaisensa mitätön mies vähääkään pelkää minua!" Hän koetti nyt kaikin mahdollisin keinoin toimia vahingokseni, olipa hän saanut käsiinsä erään miehen, taitavan kaunistusaineiden sekoittajan, joka antoi hänelle joitakin hyvälle tuoksuvia, ihmeitä aikaansaavia vesiä, ihon kaunistusaineita, jollaisia ei ennen ollut tunnettu Ranskassa. Hän esitti suosikkinsa kuninkaalle; mies näytteli sekoituksiaan miellyttäen niillä suuresti kuningasta. Tällaisessa tilaisuudessa hän kehoitti tuota miestä pyytämään kuninkaalta erästä pallosalia minun linnastani sekä muutamia pienempiä huoneita, joita hänen väitteensä mukaan minä en tarvinnut. Hyvä kuningas, joka kyllä arvasi, mistä tuuli puhalsi, ei vastannut mitään. Mutta madame d'Estampes ryhtyi nyt kaikkiin niihin keinoihin, joilla naiset saavat miehet valtaansa, ja hänen onnistuikin saada kuningas myöntymään tähän oikkuunsa. Tämä mies tuli minun linnaani mukanaan rahastonhoitaja Grolier, erittäin hieno ranskalainen ylimys, joka puhui sujuvasti italiaa. Aluksi tämä herra keskusteli italiankielellä kanssani laskien hauskasti leikkiä, mutta sopivan hetken tullen hän sanoi minulle: "Kuninkaan nimessä luovutan pallopelisalin ja sen viereiset huoneet tälle miehelle." Vastasin: "Kaikki on täällä pyhän kuninkaamme omaisuutta, sen vuoksi voitte vapaasti käydä sisään. Mutta koska näin aiotaan syrjäyttää kaikki lailliset sopimukset, näyttää teidän menettelynne olevan paremminkin petos kuin suuren kuninkaan käsky; senpä vuoksi vakuutan teille, että ennen kuin menen valittamaan kuninkaalle, ennemmin puolustaudun tavalla, jota Hänen Majesteettinsa viimeksi toissapäivänä kehoitti minua käyttämään. Heitän tämän miehen ulos ikkunasta, ellette voi näyttää minulle kuninkaan omakätistä käskykirjelmää." Rahastonhoitaja poistui mutisten uhkaavasti, ja minä tein samalla tavoin jäätyäni yksin, enkä minäkään aluksi aikonut ryhtyä muihin toimenpiteisiin. Sitten menin niiden notaarien luokse, jotka olivat laatineet miehen hallussa olevat omistuspaperit. Nämä olivat hyviä tuttaviani, ja he sanoivat, että tämä käsky oli annettu vain muodon vuoksi, kylläkin kuninkaan käskystä, mutta ettei se merkinnyt paljoakaan. Jos olisin tehnyt hiukankin vastarintaa, ei mies olisi kyennyt asettumaan huoneistoon. Nämä olivat vain asianajajien muodollisuuksia ja tapoja, joilla ei ollut mitään yhteyttä velvollisuuden kanssa olla kuuliainen kuninkaalle. Jos saisin hänet häädetyksi, niin olisin tehnyt oikein, eikä siitä olisi sen pahempia seurauksia. Otin neuvot hyväkseni ja aloin jo seuraavana päivänä hyökkäykseni; ja vaikka se olikin hankalaa, se tuotti minulle kuitenkin huvia. Joka päivä tein hyökkäyksen kivin, keihäin ja pyssyin, mutta ilman kuulia, ja pelästytin miehen väen siihen määrin, ettei kukaan enää uskaltanut tulla vastustajaani auttamaan. Kun sitten eräänä päivänä huomasin hänen puolustusjoukkonsa heikontuneen, tunkeuduin väkisin taloon, ajoin hänet ulos ja heitin ulos jokaisen hänen sinne tuomansa esineen. Sitten kiirehdin kuninkaan luokse ja sanoin hänelle toimineeni hänen majesteettinsa käskyn mukaisesti ja puolustautuneeni kaikkia niitä vastaan, jotka estivät minua hänen majesteettinsa työssä. Kuningas nauroi ja laati minulle uuden lahjoituskirjan, jotta minua ei enää häirittäisi.
Nyt valmistin mitä huolellisimmin kauniin Jupiter patsaan sekä siihen kuuluvan kullatun jalustan, jonka olin asettanut puupohjalle, jota ei paljon näkynyt. Tähän puupohjaan oli kiinnitetty neljä kovasta puusta tehtyä pientä pyörää, jotka vain puoleksi olivat näkyvissä, ja kaikki oli niin nerokkaasti järjestetty, että pieninkin lapsi saattoi kääntää patsaan eri suuntiin ilman vähintäkään vaivaa. Kun olin saanut asetetuksi kaikki paikoilleen, otin sen mukaani Fontainehleauhon, missä kuningas oleskeli. Samoihin aikoihin Bologna oli tuonut Roomasta jo ennen mainitsemani kuvan veistokset, huolellisesti pronssista valettuina. En tiennyt asiasta mitään, sillä hän oli pitänyt sen hyvin salattuna, ja koska Fontainebleau on enemmän kuin neljänkymmenen penikulman päässä Pariisista, niin en ollut kuullut asiasta mitään. Annettuani kysyä kuninkaalta, minne hän tahtoi minun asettavan Jupiterpatsaan, sanoi läsnäoleva madame d'Estampes, ettei mikään paikka ollut kuninkaan kaunista galleriaa sopivampi. Tällaista me kutsumme Toskanassa loggiaksi tai oikeammin pylväsparvekkeeksi; tämä oli paremminkin pitkä käytävä, sillä loggialla tarkoitamme huoneita, jotka ovat yhdeltä sivulta avoimia. Tämä huone oli enemmän kuin sata jalkaa pitkä ja sitä koristivat suuren firenzeläisen maalarimme Rosson lukuisat ihanat maalaukset. Maalausten välikoristeina oli runsaasti kuvanveistoksia, joista toiset olivat pyöreitä, toiset matalareliefejä. Huone oli noin kaksitoista jalkaa leveä. Bologna oli asettanut tähän galleriaan kaikki jo mainitut antiikit veistokset pronssiin valettuina. Hän oli järjestänyt ne mitä taiteellisimmin, kunkin omalle jalustalleen. Kuten jo sanoin, nämä olivat valetut Rooman ihanimpien antiikkisten veistosten mukaan. Tähän samaan huoneeseen minä vein Jupiterini; ja nähdessäni tämän suurenmoisen taiteelle omistetun laitoksen ajattelin itsekseni: "Tämä on totisesti kuin keihäskujan kautta kulkemista; nyt Jumala minua auttakoon!"
Asetin patsaani paikoilleen asettamalla sen niin edullisesti kuin mahdollista oli ja jäin sitten odottamaan suuren kuninkaan tuloa. Jupiterilla oli oikeassa kädessään salama, ikäänkuin hän aikoisi singahuttaa sen, ja vasemmassa oli maapallo. Salaman kärkien väliin olin hyvin taidokkaasti asettanut valkoisen soihdun palasen. Nyt oli madame d'Estampes pidätellyt kuningasta luonaan myöhään iltaan saadakseen ainakin toisen onnettomuuksista tapahtumaan, joko sen, ettei kuningas tulisi, tahi sen, että minun työni iltavalossa esiintyisi vähemmän edukseen. Mutta koska Jumala auttaa niitä, jotka uskovat häneen, kävikin aivan päinvastoin: sillä pimeän tullen sytytin Jupiterin kädessä olevan soihdun, ja koska soihtu oli hiukan ylempänä päätä, lankesi valo ylhäältä päin, joten patsaani oli paljon kauniimpi katsella näin kuin se olisi ollut päivällä. Kuningas saapui seurassaan madame d'Estampes, kruununprinssi, hänen lankonsa Navarran kuningas, tyttärensä madame Marguerite ja monta muuta ylhäistä henkilöä, joita madame d'Estampes oli yllyttänyt puhumaan minua vastaan. Nähdessäni kuninkaan astuvan sisään annoin oppipoikani Ascanion työntää kauniin Jupiterin aivan hiljaa kuningasta vastaan. Tuo heikosti keinuva liike, jonka patsas taitavan keksintöni kautta sai, teki sen hyvin elävän näköiseksi. Antiikit veistokset jäivät varjoon, ja kaikki katselivat ihastuneina minun työtäni. Kuningas sanoi heti: "Tämä on kauneinta, mitä milloinkaan on nähty, ja minä, joka suosin ja ymmärrän tällaista, en ollut ajatellut sitä sadattakaan osaa näin kauniiksi." Herrat, joiden piti puhua minua vastaan, eivät voineet kylliksi ylistää työtäni. Mutta madame d'Estampes sanoi rohkeasti: "Hyvin huomaa, ettei teillä ole silmiä; ettekö te näe, miten ihania antiikkisia pronssipatsaita tänne on asetettu? Ne ovat tositaidetta, jonka rinnalla nykyaikaiset ovat mitättömiä." Kuningas astui muutaman askeleen, ja toiset seurasivat jäljessä; hän loi silmäyksen näihin veistoksiin, mutta sivulta päin tuleva valaistus ei ollut niille eduksi, ja kuningas sanoi: "Se, joka on tahtonut halventaa Benvenutoa, on tehnyt hänelle suuren palveluksen; sillä juuri näiden ihanien veistosten rinnalla näkee ja ymmärtää hänen teoksiensa olevan näitä paljon kauniimpia ja ihmeellisempiä. Benvenutolle on suureksi kunniaksi luettava se, että hänen teoksensa ei ainoastaan ole antiikkien veistosten veroinen, vaan ylittääkin ne." Tähän vastasi madame d'Estampes, että tämä teos ei päivän valossa ollut läheskään yhtä kaunis kuin yöllä; lisäksi oli huomattava, että olin kietonut patsaani hunnulla sen virheet peittääkseni. Tämän mitä ohkaisimman hunnun olin heittänyt hyvin sulavasti Jupiterin ylle sen majesteetillisuutta lisätäkseni, mutta nämä sanat kuultuani tartuin huntuun, vetäisin sen pois alhaalta päin, joten patsaani kauniit sukupuoliosat paljastuivat, ja revin sitten rikki hunnun loukkaantuneen näköisenä. Madame d'Estampes luuli minun paljastaneen tämän osan loukatakseni häntä. Kuningas, huomatessaan hänen suuttumuksensa ja nähdessään minun tulistuneena aikovan sanoa jotakin, alkoi heti viisaasti puhella, lausuen seuraavat järkevät sanat omalla kielellään: "Benvenuto, vien sanat suustasi; ole vaiti, ja palkintosi on oleva moninkertaisesti suurempi kuin odotatkaan." Kun en saanut puhua, niin tein kiihtyneenä mitä kiivaimpia liikkeitä, ja madame mutisi jotakin vieläkin suuttuneemman näköisenä. Kuningas poistui aikaisemmin kuin oli aikonut ja sanoi lähtiessään ääneen, lohduttaakseen minua, että hän oli Italiasta tuonut yhden maailman suurimpia neroja.
Jätin Jupiterin sinne; aikoessani aamulla lähteä tuotiin minulle tuhat kultaskudoa; osaksi se oli palkkani ja osaksi korvaus laskuni mukaan minulle koituneista menoista. Otin rahat ja palasin Pariisiin iloisena ja tyytyväisenä. Saavuttuani kotiin iloitsin siellä väkeni kera ja päivällisen jälkeen annoin kantaa alas kaikki pukuni, joita oli suuri joukko: silkkisiä, turkiksilla koristettuja ja samoin hienoimmasta verasta valmistettuja. Näistä annoin kullekin työmiehistäni lahjan, jokaiselle ansionsa mukaan, aina palvelijattariin ja tallirenkeihin asti, kehoittaen heitä edelleenkin uurastamaan ilomielin hyväkseni.
Sain uutta työintoa ja aloin mitä huolellisimmin valmistaa suurta Mars-patsastani, jonka puisen rungon olin vahvistanut raudoituksella. Sen olin peittänyt noin kahdeksasosa kyynärää paksulla kipsikerroksella, ja se oli tarkasti muovailtu. Tarkoitukseni oli tehdä tämä patsas useassa osassa ja yhdistää osat pääskysenpyrstöillä taiteen kaikkien sääntöjen mukaan; helposti sainkin sen tehdyksi. Enpä voi jättää tässä mainitsematta erästä todella naurettavaa seikkailua, joka oli yhteydessä tämän työni kanssa. Olin kieltänyt kaikkia niitä, jotka olivat työssäni, tuomasta rakastajattariansa talooni tai linnaani ja pidin tarkasti silmällä, ettei sellaista tapahtunut. Oppipoikani Ascanio oli rakastunut hyvin kauniiseen tyttöön ja tämä häneen. Senpä vuoksi tämä tyttö pakeni äitinsä luota ja tuli eräänä yönä tervehtimään Ascaniota, mutta ei halunnutkaan lähteä pois, eikä Ascanio tiennyt, minne piilottaisi hänet. Kekseliäänä miehenä hän lopulta piilotti tytön äsken mainittuun Mars-patsaaseen valmistaen tytölle makuupaikan sen pään sisään; siellä tyttö oleskeli kauan aikaa, ja joskus öisin Ascanio haki hänet salaa sieltä ulos. Pää oli melkein valmis, ja jonkinlaisesta turhamielisyydestä annoin sen olla peitotta, joten se näkyi melkein yli Pariisin. Lähellä asuvat nousivat usein varta vasten katolleen saadakseen nähdä sen. Yleisesti uskottiin Pariisissa "Le demon Bourrea"-nimisen kummituksen asustavan minun linnassani, (minä ainakaan en nähnyt sitä kertaakaan). Tyttö, joka asui päässä, ei voinut sille mitään, että usein nähtiin jotakin liikkuvan silmäaukkojen sisäpuolella, ja typerät ihmiset väittivät nyt kummituksen asettuneen suureen patsaaseen saaden silmät, suun ja pään liikkumaan, ikäänkuin patsas aikoisi puhua. Monet pelästyivät ja pysyttelivät etempänä; toiset, rohkeammat, jotka tulivat lähempää sitä katsomaan, eivät voineet ymmärtää tätä silmien vilkuilemista ja väittivät yhä edelleen hengen asustavan siellä. He eivät tienneet, että siellä todellakin asui henki ja lisäksi kauniissa ruumiissa.
SEITSEMÄS LUKU.
Sovittelee yhteen Fointainebleaun portin eri osat. Kuningas
neuvottelee hänen kanssaan Pariisin linnoittamisesta. Kuultuaan
kerrottavan madame d'Estampes'n riistäneen häneltä kuninkaan
suosion hän lähtee tapaamaan kuningasta, joka vastaanottaa
hänet ystävällisesti. Frans I lupaa madame d'Estampes'lle
pelästyttää Celliniä uhkauksillaan. Tämä puolustautuu ja pyytää
vapautusta kuninkaan palveluksesta. Marsin jättiläispatsaan
nähtyään kuningas määrää maksettavaksi hänen palkkionsa. Kuningas
pahoittelee kuultuaan, että Ferraran kardinaali on laiminlyönyt
Cellinin. Herttua St. Paulin sekä madame d'Estampes'n ilkeät
suunnitelmat. Kuningas ryhtyy sotaan englantilaisia vastaan,
Cellini jää palkkiota vaille. Lähtee tapaamaan kuningasta
Argentanaan; vie hänelle kaksi maljakkoa ja pyytää päästä
palaamaan Italiaan.Asettelin nyt paikoilleen kauniin porttini ympärille kuuluvat ja kuvaamani osat. Ja koskapa en ole aikonut tässä elämäni kuvauksessa kosketella asioita, jotka kuuluvat historioitsijain alaan, niin en ole maininnut mitään keisarin tulosta suurine sotajoukkoineen enkä kuninkaan varustautumisesta. Näihin aikoihin kuningas neuvotteli kanssani Pariisin kiireisestä linnoittamisesta. Hän tuli vartavasten kotiini, kuljetti minua mukanaan ympäri koko kaupungin, ja kuullessaan, kuinka asianymmärtävästi puhuin Pariisin pikaisesta linnoittamisesta, hän käski minun toteuttaa niin pian käin suinkin sen, mitä olin sanonut. Hän käski amiraalinsa sanoa asukkaille, että heidän oli hänen suosionsa menettämisen uhalla toteltava minua kaikessa. Amiraali, joka oli saanut toimensa madame d'Estampes'n suosikkina eikä omasta ansiostaan, oli vähälahjainen mies. Hänen nimensä oli monsignore d'Annebault, joka meidän kielellämme olisi monsignor d'Anibale, mutta ranskalaiset ääntävät sen melkein Asino Bue, sen nimen hän onkin saanut pitää kansan kesken. Tämä hulttio kertoi kaiken madame d'Estampes'lle, joka käski heti lähettää hakemaan Girolamo Bellarmatoa. Bellarmato oli sienalainen insinööri, ja hän oleskeli silloin Dieppessä, vähän enemmän kuin päivän matkan päässä Pariisista. Hän tuli heti, ja koska hän valitsi eniten aikaa kysyvän linnoittamistavan, minä vetäydyin syrjään koko yrityksestä; jos keisari nyt olisi tullut joukkoineen, hän olisi hyvin helposti valloittanut Pariisin. Väitettiin myöskin myöhemmin solmitussa rauhassa madame d'Estampes'n pettäneen kuningasta. Mutta en halua laajemmalta puhua tästä, sillä eipä se kuulu minun alaani.
Aloinpa nyt ahkerasti liittää yhteen pronssiporttini osia ja viimeistellä suurta maljakkoani sekä eräitä pienempiä töitä, jotka olin valmistanut omasta hopeastani. Näiden levottomuuksien jälkeen tuli hyvä kuningas vähäksi aikaa lepäämään Pariisiin. Tuo kirottu nainen lienee varmasti syntynyt koko maailman turmioksi, ja olisipa totisesti voinut luulla, että olin tärkeämpikin henkilö, koska hän oli valinnut juuri minut verivihollisekseen. Kerran puhuessaan taas minusta kuninkaalle hän panetteli minut niin pahanpäiväiseksi, että tämä hyvä mies häntä miellyttääkseen vannoi, ettei hän ikinä enää välittäisi minusta eikä olisi minua tuntevinaankaan. Nämä sanat kertoi minulle heti eräs Ferraran kardinaalin hovipojista, nimeltään Villa, vakuuttipa hän sen itse kuulleensa kuninkaan suusta. Suutuin tästä siinä määrin, että viskasin raudat kädestäni, vieläpä kaikki työnikin, ja aioin lähteä tieheni, mutta kuitenkin menin ensin etsimään kuningasta. Hänen nautittuaan päivällisensä astuin siihen huoneeseen, johon hänen majesteettinsa oli vetäytynyt muutamien henkilöiden kera; nähdessään minut ja minun tervehdittyäni häntä ilmaisten kunnioitusta, joka kuninkaalle on suotava, hän nyökäytti minulle iloisen näköisenä päätään. Silloin rohkaisin mieleni ja lähenin lähenemistäni hänen majesteettiaan, sillä hän katseli muutamia töitä, jotka kuuluivat ammattiini. Kun oli puhuttu näistä jonkin aikaa, kysyi hänen majesteettinsa minulta, oliko minulla mitään kaunista näytettävä hänelle kotonani ja milloin hänen sopisi tulla uusia töitäni katsomaan. Sanoin olevani valmis näyttämään hänelle työni, milloin hän vain tahtoi. Hän kehoitti minua menemään kotiini ja lupasi tulla heti sinne.
Menin kotiini ja odotin hyvää kuningastani, joka oli mennyt sanomaan hyvästi madame d'Estampes'lle. Tämä tahtoi tietää, minne kuningas aikoi, koska hän halusi tulla mukaan, mutta kun kuningas oli sanonut hänelle, minne aikoi mennä, madame sanoi, ettei halunnut tulla hänen mukaansa, vaan pyysi kuningasta tänä päivänä hänen tähtensä jättämään menonsa. Hänen täytyi uudistaa pyyntönsä kaksi kertaa saadakseen kuninkaan luopumaan aikeestaan: sinä päivänä kuningas ei tullut minun luokseni.
Seuraavana päivänä menin samaan aikaan kuninkaan luokse; heti minut nähtyään hän vannoi heti tulevansa luokseni. Mutta kun hän tapansa mukaisesti meni sanomaan hyvästi madame d'Estampes'lle eikä tämä kaikista yrityksistään huolimatta saanut häntä pidätetyksi, hän sanoi myrkyllisellä kielellään niin paljon pahaa minusta, kuin olisin minä ollut jalon kuninkaani katkerin vihamies. Silloin kuningas vastasi menevänsä minun luokseni vain löylyttääkseen minua, niin että minä pelästyisin, ja tämän luvattuaan hän kiirehti minun kotiini. Vein hänet heti alakerran suuriin huoneisiin, joihin olin asettanut kaikki porttini osat. Kuningas oli niiden katselemisesta niin innostunut, että hän ei ollenkaan muistanut läksyttää minua, niinkuin oli luvannut madame d'Estampes'lle. Mutta koska hän kuitenkaan ei tahtonut jättää luvattua läksytystä antamatta, niin hän sanoi:
"Onpa hyvin ihmeellistä, että te, taiteilijat, niin eteviä kuin olettekin, ette koskaan tule selville siitä, miten vaikea teidän on omin päin tuoda esiin kykyänne, vaan te odotatte vain meidän teille suomia tilauksia. Sen vuoksi saisitte olla vahan tottelevaisempia ja vähemmän ylpeitä ja itsepäisiä. Muistan selvästi käskeneeni teidän tehdä minulle kaksitoista hopeapatsasta, se oli ainoa toivomukseni mutta te olette tahtonut tehdä minulle suola-astian, maljakoita, kuvapatsaita ja portteja sekä muita teoksia, ja minä näen suureksi ihmeekseni teidän syrjäyttävän kaikki minun toiveeni toteuttamalla vain sen, mikä teitä itseänne miellyttää. Mutta jos aikomuksenne on edelleenkin jatkaa samalla tapaa, annan teidän tietää, miten minun on tapana tehdä silloin, kun tahdon, että tahtoani noudatetaan. Vaadin teitä sen vuoksi tottelemaan, milloin teitä käsketään sillä jos edelleenkin toimitte vain mielijohteillenne mukaisesti, lyötte piankin päänne seinään." Hänen puhuessaan minulle hänen seurueeseensa kuuluvat herrat seisoivat meitä katsellen, ja nähdessään hänen puistavan päätään rypistävän kulmakarvojaan ja tekevän liikkeitä vuoroin kummallakin kädellään he pelästyivät minun tähteni mm että vapisivat. Mutta minä olin päättänyt, ettei minua aivan vähällä peloitettaisi.
Heti kuin hän oli lopettanut tämän madame d'Estampes'lle lupaamansa läksytyksen, polvistuin suutelemaan hänen polviaan ja sanoin:
"Teidän Majesteettinne, tunnustan kaiken, mitä sanotte olevan totta; sanonpa vain siihen, että koko sydämestäni ja sielustani, sekä öin että päivin olen kokonaan antautunut tottelemaan ja palvelemaan teitä. Tietäkää, Teidän Majesteettinne, ettei kaikki se, mikä näyttää sotivan Teidän Majesteettinne sanoja vastaan, ole Benvenuton syytä, vaan paremminkin kovan kohtaloni, joka on tahtonut saattaa minut kelvottomaksi palvelemaan maailman suurinta ruhtinasta: senpä vuoksi pyydän Teidän Majesteettianne suomaan minulle anteeksi. Muistaakseni Teidän Majesteettinne antoi minulle hopeaa vain yhdeksi patsaaksi, ja koska minulla ei ole hopeaa itselläni, niin en voinut tehdä enempää kuin tämän yhden. Siitä vähästä hopeasta, joka tästä patsaasta jäi, tein tämän maljakon antaakseni Teidän Majesteetillenne näytteen antiikin kauniista tekotavasta; ehkä se on ensimmäinen, minkä te milloinkaan olette nähnyt tätä lajia. Mitä suola-astiaan tulee muistelen, mikäli oikein muistan, Teidän Majesteettinne itse tilanneen sen eräänä päivänä nähtyänne jotakin samantapaista. Teidän käskystänne toin nähtäväksenne Italiassa tekemäni luonnoksen, ja teidän käskystänne minulle annettiin heti tuhat skudoa kullassa suorittaakseni tämän työn. Te olitte erittäin tyytyväinen työhöni, ja erikoisesti muistelen teidän kiittäneen minua saatuani sen valmiiksi. Mitä tulee porttiin, niin muistaakseni kerran siitä keskustellessamme Teidän Majesteettinne samassa tilaisuudessa käski ensimmäisen sihteerinsä monsignor Villeroisin antaa herrojen Marmagnan ja della Fan tehtäväksi tilata sen minulta ja varustaa minulle tarpeet sitä varten. Ilman tätä apua en olisi voinut suorittaa niin suuria töitä. Mitä tulee pronssipatsaaseen ja Jupiterin jalustaan sekä muuhun, niin minä todellakin tein patsaat omasta aloitteestani kokeillakseni ranskalaisella savella, jota muukalaisena en tunne; ellen olisi kokeillut tällä savella, en olisi uskaltanut valaa näin suuria teoksia. Jalustan tein sen vuoksi, että katsoin sen olevan eduksi Jupiterilleni. Kaikissa töissäni olen koettanut tehdä parhaani enkä koskaan ole tahtonut tehdä vastoin Teidän Majesteettinne tahtoa. On kyllä totta, että olen näihin asti tehnyt jättiläispatsaani aivan omin kustannuksin, mutta minusta tuntui, että minun, vähäpätöisen taiteilijan, ollessani teidän kaltaisenne suuren kuninkaan palveluksessa, pitäisi teidän ja minun kunniakseni tehdä patsas, jonka vertaista vanhat eivät ole nähneet. Huomattuani nyt, ettei Jumala ole katsonut minua kelvolliseksi tähän toimeen, pyydän Teidän Majesteettianne sen palkan asemesta, jonka Teidän Majesteettinne antaisi minulle töistäni, suomaan minulle hiukan suosion ohella lomaa, sillä aion heti matkustaa, kunhan te vain annatte suostumuksenne, ja palatessani Italiaan kiitän alati Jumalaa ja Teidän Majesteettianne niistä onnellisista hetkistä, jotka olen ollut teidän palveluksessanne."
Hän tarttui minuun käsillään kohottaen minut mitä ystävällisimmin polvistuneesta asennostani. Sitten hän pyysi minua jäämään edelleenkin tyytyväisenä hänen palvelukseensa, sillä kaikki, mitä olin tehnyt, oli hyvää ja hänelle mitä mieluisinta. Kääntyen sitten seurueensa puoleen hän lausui seuraavat sanat: "Uskon varmasti, että jos paratiisilla on portit, niin ne eivät ole tätä kauniimmat." Kuullessani hänen iloisesti lausuvan nämä minulle niin mairittelevat sanat kiitin uudelleen häntä syvään kumartaen, mutta pyysin yhä edelleenkin lomaa, sillä minun ärtyisyyteni ei ollut vielä mennyt ohi. Huomatessaan, etten osannut antaa arvoa hänen suurelle lempeydelleen, kuningas kielsi kovalla ja peloittavalla äänellä minua enää puhumasta sanaakaan, muuten saisin sitä katua. Sitten hän lisäsi upottavansa minut kultaan, – se oli hänen antamansa loma minulle; sillä lukuunottamatta niitä töitä, jotka hän oli antanut minulle tehtäväksi, hän oli ollut hyvin tyytyväinen myöskin niihin, jotka olin tehnyt omasta aloitteestani, eikä minun tarvinnut enää milloinkaan joutua riitaan hänen kanssaan, sillä nyt hän tunsi minut; tulisipa minunkin koettaa ymmärtää hänen majesteettiaan, se oli velvollisuuteni. Vastasin kiittäväni Jumalaa ja hänen majesteettiaan kaikesta. Sitten pyysin, että hän tulisi katsomaan miten pitkälle olin ennättänyt suuren patsaani valmistamisessa. Annoin paljastaa sen, ja se herätti hänessä mitä suurinta ihastusta. Hän käski heti erään sihteereistään toimittaa minulle maksettavaksi kaiken sen rahan, minkä siihen olin kuluttanut; hän ei välittäisi rahasumman suuruudesta, minun antamani kuitti riittäisi. Mennessään hän sanoi minulle: "Adieu, mon ami", jota sanontaa kuninkaan ei ole tapana käyttää.
Palattuaan palatsiinsa hänen majesteettinsa toisti minun samalla kertaa nöyrät ja ylpeät sanani, jotka olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen; hän teki sen madame d'Estampes'n ja ylvään parooni St. Paulin saapuvilla ollessa. Tämä oli näihin asti esiintynyt ystävänäni, minkä hän tällä kertaa osoitti oikein aito ranskalaisella tavalla; sillä kun kuningas perin seikkaperäisesti oli moittinut Ferraran kardinaalia, joka, saatuaan toimekseen suojella minua, ei ollut vähääkään välittänyt minusta, joten hänen laiminlyöntinsä vuoksi olin ollut vähällä poistua maasta, hän tahtoi nyt toimittaa minulle suojelijaksi henkilön, joka tunsi minut paremmin kuin Ferraran kardinaali. Monsignor St. Paul tarjoutui heti suojelijakseni ja pyysi kuningasta jättämään minut hänen huostaansa, sillä hän kyllä huolehtisi siitä, ettei minulla olisi syytä lähteä maasta. Kuningas vastasi suostuvansa ehdotukseen, kunhan vain monsignor St. Paul sanoisi hänelle, mitä keinoa hän aikoi käyttää estääkseen minua matkustamasta. Madame d'Estampes näytti hyvin suuttuneelta, ja St. Paul epäröi mainita kuninkaan saapuvilla ollessa keinoa, jota aikoi käyttää. Kuninkaan uudistettua kysymyksensä hän vastasi madame d'Estampesia miellyttääkseen: "Antaisin hirttää teidän Benvenutonne; silloin hän ei pääsisi pois tästä maasta." Heti madame d'Estampes purskahti äänekkääseen nauruun sanoen minun sen hyvästi ansainneen. Kuningas yhtyi seuran vuoksi nauruun sanoen olevansa kyllä tyytyväinen siihen, että St. Paul hirttäisi minut, kunhan hän vain ensiksi hankkisi minun sijaani toisen yhtä hyvän kultasepän; vaikka en ollut ansainnutkaan sellaista kohtaloa, antoi hän kuitenkin täydellisen suostumuksensa siihen. Näin loppui se päivä, ja minä jäin eloon terveenä ja vahingoittumattomana, mistä Jumalalle kiitos.
Näihin aikoihin kuningas oli lopettanut sodan keisaria, mutta ei englantilaisia vastaan, joten nämä paholaiset tekivät meille paljon kiusaa. Kun kuninkaalla nyt oli mielessä muutakin kuin huvituksensa, hän oli käskenyt Piero Strozzia viemään muutamia kaleereja Englannin vesille, mikä oli hyvin vaikea tehtävä hänenkin kaltaiselleen ihmeelliselle soturille, joka alallaan oli aikansa ensimmäisiä, mutta muuten kovan kohtalon koettelema. Olipa kulunut muutamia kuukausia, enkä minä ollut saanut rahaa enkä minkäänlaisia työohjeita, minkä vuoksi olin pannut pois kaikki muut työmieheni, paitsi molempia italialaisia, joiden annoin valmistaa kaksi maljakkoa omasta hopeastani, sillä he eivät osanneet tehdä pronssityötä. Kun he olivat saaneet valmiiksi kysymyksessä olevat maljakot, otin heidät mukaani erääseen kaupunkiin nimeltä Argentana, joka oli Navarran kuningattaren aluetta ja usean päivänmatkan päässä Pariisista. Sinne saapuessani kuningas oli sairaana, ja Ferraran herttua ilmoitti hänen majesteetilleen minun saapumisestani tälle paikkakunnalle. Kuningas ei vastannut mitään, minkä vuoksi sain viettää useita päiviä vain kärsimättömänä odottaen. Muutaman päivän kuluttua minut laskettiin kuitenkin eräänä iltana sisään, ja toin hänen majesteettinsa nähtäväksi molemmat kauniit maljakot, jotka miellyttivät häntä suuresti. Huomatessani kuninkaan olevan suotuisalla tuulella pyysin häntä armollisesti sallimaan minun matkustaa Italiaan. Jättäisin seitsemän kuukauden palkan, mikä minulla vielä oli saamatta ja minkä summan hänen majesteettinsa voisi myöhemmin maksaa minulle, jos hän tarvitsisi minua ja tahtoisi minut takaisin. Pyysin hänen majesteettiaan armollisesti suostumaan pyyntööni, koska nyt oli totisesti aika sotia eikä takoa patsaita; olihan hänen majesteettinsa myöntänyt saman suosionosoituksen maalarilleen Bolognalle, sen vuoksi minä nyt nöyrimmästi pyysin, että minunkin pyyntööni suostuttaisiin. Näin puhuessani kuningas katseli hyvin tarkasti molempia maljakoltani luoden aina väliin minuun läpitunkevan katseen; siitä huolimatta minä parhaani mukaan sanojani asetellen pyysin hänen armollista suostumustaan. Samassa näin hänen suuttuneena kohottautuvan istumaan, ja hän sanoi minulle italiaksi: "Benvenuto, te olette suuri narri! Viekää nämä maljakot Pariisiin, sillä tahdon ne kullattavan!" Sen parempaa vastausta saamatta sain poistua. Käännyinpä nyt Ferraran kardinaalin puoleen, joka oli tehnyt minulle hyvän työn vapauttaessaan minut Rooman vankilasta, ja pyysin häntä nytkin auttamaan minua, että pääsisin matkustamaan Italiaan. Kardinaali vakuutteli minulle kernaasti tekevänsä kaiken voitavansa täyttääkseen pyyntöni; saisin vain jättää asian hänen huolekseen, voisinpa rauhassa lähteä matkallekin, sillä hän puhuisi kyllä minun puolestani kuninkaalle. Vastasin kardinaalille, että koska tiesin kuninkaan jättäneen minun asiani hänen ylhäisyytensä hoidettaviksi, niin tämän antaessa suostumuksensa mielelläni matkustaisin ja palaisin saatuani hänen ylhäisyydeltään pienimmänkin vihjauksen. Silloin kardinaali sanoi minulle, että minun oli nyt palattava Pariisiin ja viivyttävä siellä kahdeksan päivää; sinä aikana hän koettaisi saada kuninkaan suostumaan lähtööni. Siinä tapauksessa, ettei kuningas antaisi suostumustaan, hän viipymättä ilmoittaisi siitä minulle; ellen saisi kirjettä häneltä, olisi se merkkinä siitä, että saisin vapaasti lähteä.
KAHDEKSAS LUKU.
Lähtee Pariisista Hippolito Gonzagan sekä Lionardo Tedaldin
seurassa vieden mukanaan kolme hopeaista maljakkoa. Ascanio
saavuttaa hänet ja kehoittaa häntä lähettämään maljakot takaisin
Pariisiin, ettei joutuisi kuninkaan vihoihin. Lyonin lähellä
yllättää heidät harvinainen raesade. Kreivi Galeotto della
Mirandola yhtyy hänen seuraansa; jatkaa vastahakoisesti matkaa;
saapuessaan Piacenzaan kohtaa Farnesen herttuan Pier Luigin,
joka vastaanottaa hänet suopeasti. Firenzessä tapaa sisarensa
ja lankonsa suuressa köyhyydessä; ryhtyy heitä auttamaan. Menee
tapaamaan herttua Cosimoa Poggio Cajanoon, ottaa tehdäkseen
Perseuksen. Saa Cosimolta talon työtään varten, suututtaa
herttuallisen hovimestarin Pietro Francesco Riccin sekä Lattanzio
Gorinin kotona tehtävien töiden johdosta. Tasso, puunveistäjä,
avustaa häntä Perseuksen rungon teossa. Ylempänä mainittu Ricci
kutsuu hänet luokseen toruakseen häntä; hän vastaa sopimattomasti
ja aikoo jo palata Ranskaan; mutta edellämainittu kutsuu hänet
uudelleen luokseen; hänelle määrätään kahdensadan skudon palkka,
ja hän alkaa työnsä.Lähdin Pariisiin, niinkuin kardinaali oli käskenyt, ja annoin valmistaa oivalliset puulaatikot kolmea hopeamaljakkoani varten. Kahdenkymmenen päivän kuluttua valmistauduin matkaan; kolme maljakkoani kuormattiin muulin selkään, jonka minulle oli lainannut Lyoniin asti Pasian piispa, jolle olin uudelleen antanut linnani asuttavaksi. Lähdin onnettomana hetkenä matkaan signor Hippolito Gonzagan kanssa, joka oli kuninkaan palveluksessa saaden myöskin palkan kreivi Galeotto della Mirandolalta. Seurueeseen yhtyi sitä paitsi muutamia kreivin kavaljeereista sekä firenzeläinen Lionardo Tedaldi. Annoin Ascanion ja Paolon toimeksi huolehtia linnastani ja omaisuudestani, jonka joukossa oli muutamia alkamiani pienehköjä maljakkoja; ne jätin heille, etteivät nuoret miehet olisi toimettomina. Huonekaluni olivat myöskin kallisarvoisia, sillä asuin hyvin komeasti, ja oli tämä omaisuuteni ainakin yli 1 500 skudon arvoinen. Pyysin Ascaniota muistelemaan, miten paljon hyvää hän oli nauttinut minun luonani; tähän asti hän oli ollut vain ymmärtämätön lapsi, mutta nyt hänen oli jo aika miehistyä; senpä vuoksi jätinkin hänen huostaansa koko omaisuuteni ja lisäksi kunniani. Jos hän huomaisi kirottujen ranskalaisten puolelta joitakin aikeita, minkälaisia tahansa, pitäisi hänen heti ilmoittaa minulle, sillä olisinpa vaikka missä, palaisin heti postikyydillä tänne ottaen huomioon sekä velvollisuuteni hyvää kuningasta kohtaan että oman kunniani. Ascanio vastasi minulle teeskennellyn nöyrästi, kyyneleisin silmin: "Te olette ollut minulle mitä parhain isä, ja kaiken, mitä hyvä poika voi tehdä isänsä puolesta, sen olen tekevä teidän puolestanne." Näin asioista sovittuamme lähdin matkaan mukanani yksi palvelijani ja pieni ranskalainen poika.
Iltapäivällä saapui linnaani muutamia niistä rahastonhoitajista, jotka eivät olleet ystäviäni, ja nämä kirotut roistot väittivät minun ottaneen matkaani kuninkaan hopeita. He sanoivat messer Guidolle ja Pavian piispalle, että nämä heti toimittaisivat sanan minulle ja vaatisivat minulta takaisin kuninkaan hopeamaljakot, muuten he tekisivät sen itse minulle vieläkin suuremmaksi harmiksi. Piispa ja messer Guido pelästyivät tarpeettomasti ja lähettivät kiireesti Ascanion, tuon roiston, tavoittamaan minua postihevosella. Hän saapuikin luokseni keskiyön aikaan. En saanut unta, vaan valvoin synkkien ajatuksieni painostamana: "Kenelle olen jättänyt omaisuuteni ja linnani? Oi, mikä kova kohtalo pakotti minut lähtemään matkalle! Ehkä oli kardinaali liittoutunut madame d'Estampes'n kanssa, jonka hartain toive oli riistää minulta kuninkaan suosio!"
Näitä miettiessäni kuulin Ascanion huutavan minua. Nousin heti vuoteestani ja kysyin, toiko hän minulle hyviä vai huonoja uutisia. Tuo ilkimys vastasi: "Hyviä uutisia, mutta teidän on toimitettava takaisin ne kolme maljakkoa, sillä roistomaiset rahastonhoitajat pitävät niistä kovaa melua, niin että piispa ja messer Guido pyytävät teitä lähettämään ne takaisin kaikin mokomin. Muuten voitte rauhallisena jatkaa matkaanne." Jätin heti hänelle maljakot, joista kaksi oli minun, samoin hopeaa ja muita tarpeita. Aikomuksenani oli ollut viedä nämä kaikki Ferraran kardinaalin luostariin Lyoniin, mutta he väittivät minun aikoneen viedä ne mukanani Italiaan, vaikka jokainen tietää, ettei ollut sallittu luvatta viedä maasta rahaa, kultaa eikä hopeaa. Mitenkä olisin siis voinut viedä salaa pois nämä kolme suurta maljakkoa, jotka laatikkoineen muodostivat kokonaisen muuliaasin kuorman? On kyllä totta, että nämä maljakot olivat hyvin kauniita ja arvokkaita ja että kun pelkäsin kuninkaan kuolevan, koska hän lähtiessäni oli ollut hyvin huonona, sanoin itsekseni: "Jos näin kävisi ja olisin antanut ne kardinaalin käsiin, niin en menettäisi niitä." Niinpä lähetin takaisin muuliaasin maljakkoineen sekä lisäksi muuta arvokasta tavaraa ja jatkoin seuraavana aamuna matkaani ennenmainitussa seurassa koko ajan huokaillen ja kyyneleitä vuodattaen. Vahvistin itseäni väliin rukouksella ja sanoin: "Oi Jumalani, sinä tiedät, että tämän matkani tarkoituksena oli mennä viemään avustusta kuudelle köyhälle neitsyelle ja heidän äidilleen, lihalliselle sisarelleni; heidän isänsä on kyllä elossa, mutta hän on vanha eikä ansaitse mitään ammatillaan, joten he voivat helposti joutua kurjuuteen. Kun nyt ryhdyn harjoittamaan tätä armeliaisuutta, pyydän sinun apuasi ja neuvoasi." Näin vahvistin mieltäni matkatessani edelleen Italiaa kohti. Ehdittyämme päivän matkan päähän Lyonista alkoi noin pari tuntia ennen auringon laskua selvältä taivaalta välähdellä salamoita. Olin nuolipyssynkantaman päässä seuralaisteni edellä. Ukkosen jyrähdyksiä seurasi niin peloittava ja mahtava kumahdus avaruudessa, että varmasti uskoin viimeisen tuomion hetken olevan käsissä. Pysäytin hevoseni, ja samassa alkoi sataa peukalonpään suuruisia rakeita, jotka kirvelivät ihoa siihen sattuessaan. Vähitellen ne suurenivat nuolipyssyn luotien suuruisiksi. Huomatessani hevoseni pelästyvän käännyin takaisin ja ratsastin nelistäen seuralaisteni luokse, jotka pelästyneinä olivat vetäytyneet pinjametsän suojaan. Rakeet olivat jo sitruunan suuruisia. Lauloin Miserereä, ja rukoillessani hartaasti Jumalan apua suuri rae löi sen pinjon oksan poikki, jonka alta olin etsinyt suojaa. Toiset rakeet osuivat hevoseni päähän, niin että se oli vähällä kaatua maahan. Yksi rakeista osui vanhan Lionardo Tebaldi-paran päähän, joka oli ollut polvillaan niinkuin minäkin, mutta kaatui nyt suinpäin maahan. Huomattuani, ettei puu voinut enää suojata minua eikä Misererestäkään ollut apua, ellen ryhtyisi toimimaan, aloin latoa vaatekappaleita pääni suojaksi ja sanoin Lionardolle, joka yhä huusi: "Jesus, Jesus", että kyllä hänelle apu tulee, kunhan hän auttaa ensin itse itseään; ja minulla oli enemmän vaivaa auttaessani häntä kuin itseäni.
Tätä kesti jonkin aikaa; viimein ilma asettui; ja likomärkinä me kiiruhdimme hevosiamme minkä voimme. Ratsastaessamme majapaikkaamme kohti ja näytellessämme toisillemme saamiamme naarmuja ja sinelmiä saimme vähän matkaa ratsastettuamme nähdä paljon suuremman hävityksen kuin osasimme aavistaakaan. Kaikki puut olivat murskana ja juurineen revityt maasta, kaikki eläimet, joihin raetulva oli osunut, olivat kuolleina, olipa useita paimeniakin kuollut. Löysimme niin suuria rakeita, että kaksi kättä ei riittänyt niiden ympäri. Huomasimme päässeemme koettelemuksesta helpolla, olivatpa rukouksemme sekä Misereremme olleet meille suuremmaksi avuksi kuin mihin omin voimin olisimme kyenneet. Kiitimme sen vuoksi Jumalaa ja lähdimme seuraavana päivänä Lyoniin, missä viivyimme kahdeksan päivää. Kun nämä kahdeksan päivää olivat kuluneet ja olimme toipuneet hyvästi, jatkoimme matkaamme ja pääsimme hyvin onnellisesti vuorten yli. Siellä ostin pienikokoisen hevosen, sillä vähätkin tavarani olivat rasittaneet ratsuani.
Kun olimme jo päivän matkan ratsastaneet Italiassa, saavutti meidät kreivi Galeotto della Mirandola, joka matkusti postihevosilla. Hän pysähtyi meidän kohdallamme ja sanoi minun tehneen suuren erehdyksen poistuessani Pariisista; minun ei pitäisi matkustaa edelleen, sillä jos heti palaisin Ranskaan, muuttuisivat asiat minulle edullisemmiksi kuin koskaan. Mutta jos minä jatkaisin edelleen matkaani antaisin vihollisilleni aihetta ja syytä vahingoittaa itseäni. Jos heti palaisin, saisin estetyksi heidän pahat aikeensa, sillä juuri ne, joihin eniten luotin, pettivät minua. Hän ei tahtonut sanoa enempää, vaikka hän varsin hyvästi tiesi Ferraran kardinaalin liittoutuneen niiden kahden heittiön kanssa, jotka olin jättänyt omaisuuteni vartijoiksi. Tämä nuori kreivi toisti moneen kertaan, että minun oli palattava joka tapauksessa. Hän jatkoi edelleen matkaansa postihevosilla, ja minä päätin myöskin matkaseurani mukana jatkaa matkaani edelleen. Olin kuitenkin levoton ja toivoin joutuvani pian Firenzeen, joskin toiselta puolen tunsin, että minun olisi parasta palata Ranskaan; tämä epävarmuus kiusasi minua siihen määrin, että lopultakin päätin ottaa postihevoset joutuakseni niin pian kuin suinkin Firenzeen. En saanut hevosia ensimmäisellä postitalolla ja sain siis jatkaa matkaani samalla tavoin ratsain Firenzeen, missä toivoin unohtavani levottomuuteni. Erosin signor Hippolito Gonzagasta, joka oli lähtenyt Mirandolan luo, ja suuntasin matkani kohti Parmaa ja Piacenzaa.
Saapuessani Piacenzaan tapasin kadulla herttua Pier Luigin, joka katsoi minua tiukasti ja tunsi minut. Nähdessäni hänet hätkähdin ja pelästyin, sillä olihan hän yksin syyllinen kaikkiin St. Angelon linnassa kärsimiini koettelemuksiin. Mutta kun en keksinyt mitään keinoa päästäkseni hänen käsistään, päätin mennä tervehtimään häntä. Saavuin juuri ruokaa pois kannettaessa, ja hänen luonaan olivat ne Landi-suvun jäsenet, jotka sittemmin murhasivat hänet. Sisään astuessani hänen ylhäisyytensä vastaanotti minut mitä ystävällisimmin. Ladeltuaan minulle kohteliaisuuksiaan hän sanoi näille läsnäoleville herroille, että minä olin taiteeni alalla ensimmäisiä miehiä, kertoipa hän minun olleen kauan aikaa vangittuna Roomassa. Kääntyen sitten minun puoleeni hän lisäsi: "Benvenutoni, olin kovin pahoillani teitä kohdanneesta onnettomuudesta, sillä tiedän teidän olleen syyttömän, mutta en voinut auttaa teitä, sillä minun isäni piti teitä vangittuna ollakseen mieliksi eräille teidän vihollisillenne, jotka olivat väittäneet teidän panetelleen häntä. Tiedän varmasti, ettei se ollut totta, ja pahoittelen teitä kohdanneiden onnettomuuksien johdosta." Tämän hän puhui ja vielä paljon muutakin, näyttipä siltä kuin hän olisi halunnut pyytää minulta anteeksi. Sen jälkeen hän kyseli minun Ranskan mahtavalle kuninkaalle tekemistäni töistä, ja kertoessani hän kuunteli tarkasti ja oli muutenkin minulle hyvin kohtelias. Sitten hän kysyi, haluaisinko tulla hänen palvelukseensa. Vastasin, etten kunniani vuoksi voinut sitä tehdä, sillä en voinut jättää kesken suurelle kuninkaalle alkamiani töitä. Mutta kun ne olivat valmiit, niin vastaisin kieltävästi kaikille mahtaville herroille vain palvellakseni hänen ylhäisyyttään.
Tästä näkee, ettei Jumala suuressa voimassaan koskaan jätä rankaisematta niitä ihmisiä, jotka tekevät vääryyttä viattomille: tämä mies ikäänkuin pyysi anteeksi minulta niiden miesten läsnäollessa, jotka vähän sen jälkeen kostivat hänelle sekä minun että monen muun puolesta, jotka olimme saaneet kärsiä hänen tähtensä. Sen vuoksi älköön kukaan, olkoonpa hän kuinka ylhäinen hyvänsä, pilkatko Jumalan tuomiota, niinkuin monet minun tuntemistani tekevät, jotka niin alhaisesti ovat minua kohdelleet, siitä kerron edempänä. Näitä en kirjoita maallisesta turhamaisuudesta, vaan ainoastaan kiittääkseni Jumalaa, joka on pelastanut minut niin monesta suuresta ahdingosta. Niissäkin koettelemuksissa, jotka minua päivittäin kohtaavat, käännyn hänen puoleensa ja pyydän hänen apuansa. Autan itseäni, minkä suinkin voin, mutta kun mieleni masentuu eivätkä heikot voimani riitä, silloin ilmenee Jumalan suuri voima, joka odottamatta osuu niihin, jotka tuottavat turmiota muille, eivätkä välitä Jumalan heille määräämästä suuresta kunniakkaasta tehtävästä.
Palasin majatalooni, jonne herttua oli lähettänyt minulle lahjaksi runsaasti syötävää ja juotavaa. Söin hyvää ruokahalua tuntien, sitten nousin ratsuni selkään ja saavuin lopultakin Firenzeen. Siellä tapasin lihallisen sisareni ja hänen seitsemän tytärtään, joista vanhin oli naimaiässä ja nuorin vielä rinnoilla. Tapasin hänen miehensä, joka eräiden kaupungissa sattuneiden asianhaarojen vuoksi ei enää ollut töissään. Noin vuosi sitten olin lähettänyt heille jalokiviä ja ranskalaisia kultatöitä, jotka olivat yhteensä enemmän kuin kahdentuhannen skudon arvoiset, ja nyt toin mukanani noin tuhannen skudon omaisuuden. Huomasin, että vaikka annoinkin jatkuvasti heille neljä kultaskudoa joka kuukausi, he hankkivat itselleen suuret rahat myymällä minulta saamansa kultakoristeet. Lankoni oli kunnon mies, joka peläten minun halveksivan häntä, kun minun heidän ylläpidokseen lähettämäni rahat eivät riittäneet, kirosi almut ja ennemmin vei pantattavaksi melkein kaiken omaisuutensa, kuin koski siihen, mikä ei ollut hänelle aiottua. Siitä näin hänen olevan kunnon miehen ja tunsin vieläkin suurempaa halua kuin näihin asti osoittaa hänelle hyvää tahtoani. Päätinkin ennen Firenzestä lähtöäni huolehtia kaikista hänen tyttäristään.
Firenzen herttua oli näihin aikoihin – elokuussa vuonna 1545 – Poggio Cajanossa [Poggio Cajano, Strozzien ja Medicien linna, joka oli hyvin ylellisesti sisustettu Lorenzo Medicin aikana. Siellä oli mm. sinä aikana ainoalaatuinen eläintarha, jonne oli tuotu kaukaisista maista villejä eläimiä. Suuressa salissa olivat Andrea del Sarton maalaukset.], joka paikka on kymmenen peninkulman etäisyydessä Firenzestä. Katsoin velvollisuudekseni mennä häntä tervehtimään osaksi sen vuoksi, että olin Firenzen kansalainen, ja osaksi sen vuoksi, että esi-isäni olivat olleet Medici-suvun hartaita ystäviä ja enemmän kuin kukaan heistä rakastin minä herttua Cosimoa. Kuten jo sanoin, menin hänen luokseen Poggioon vain tervehdykselle, eikä minulla ollut vähintäkään aikomusta jäädä hänen luokseen. Mutta nyt oli Jumalan tahto – Hän katsoo aina parastamme –, että herttua nähtyään minut vastaanotti minut erittäin ystävällisesti. Sekä hän että herttuatar kyselivät minulta niistä töistä, jotka olin tehnyt kuninkaalle, ja minä kerroinkin mielelläni kaikesta. Kuunneltuaan minua hän sanoi jo tietäneensä tämän ja sanoi sen olevan totta; mutta sitten hän lisäsi säälitellen: "Kuinka mitätön palkka niin kauniista ja suuritöisistä teoksista! Benvenuto mio, jos tahdot tehdä jotakin minulle, niin maksan sinulle hyvästi ja paremminkin kuin tuo kuningas, jota kiität hyväntahtoiseen tapaasi niin suuresti." Selitin, miten suuressa kiitollisuudenvelassa olin kuninkaalle, joka oli vapauttanut minut vankeudesta, mihin olin väärin tuomittu, ja joka sitten oli antanut minulle tilaisuuden suorittaa suurenmoisimpia tilauksia, mitä milloinkaan on annettu minun kaltaisilleni taiteilijoille.
Minun näin puhuessani herttua teki kädellään minulle epääviä liikkeitä, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän halunnut kuunnella minua enempää. Kun olin lopettanut, hän sanoi: "Jos tahdot tehdä jotakin minulle, palkitsen sinut niin, että hämmästyt, jos nimittäin työsi minua miellyttävät, mitä en suinkaan epäile." Minä onneton ihmisparka toivoin hartaasti saavani näyttää tälle ihmeelliselle firenzeläiselle taidekoululle, että minä, lähteneenä siitä, olin kehittänyt taidottani sille aivan tuntemattomiin suuntiin; sen vuoksi vastasin herttualle ottavani mielelläni tehdäkseni hänelle pronssi- tai marmorikuvapatsaan jollekin hänen kauniista toreistaan. Hän vastasi tähän minulle toivovansa, että aluksi teen hänelle yhden työn, vain yhden Perseuksen, jota hän jo kauan oli toivonut itselleen; ja hän pyysi minua tekemään pienen luonnoksen sitä varten. Ryhdyin heti innokkaasti tekemään mainittua luonnosta ja olin muutamassa viikossa saanut valmiiksi sen noin kyynärän korkuisena; se oli keltaisesta vahasta ja hyvin tarkkaan viimeistelty; olipa se sangen huolellisesti ja taidokkaasti tehty. Herttua tuli Firenzeen, ja ennenkuin saatoin näyttää hänelle tätä luonnostani, kului muutamia päiviä; näyttipä, ettei hän ollut tuntevinaan eikä näkevinään minua, niin että minä jo aloin epäillä tehneeni huonot kaupat jäädessäni palvelemaan hänen ylhäisyyttään. Kun eräänä päivänä päivällisen jälkeen vein luonnokseni hänen varastohuoneeseensa, hän tuli sitä katsomaan mukanaan herttuatar ja muutamia herroja. Hän mieltyi siihen heti ja kiitteli sitä kaikin tavoin, minkä vuoksi jo aloin toivoa hänen ehkä sentään ymmärtävän taidetta. Katsellessaan sitä hän ihastui siihen yhä enemmän ja sanoi lopuksi: "Jos sinä, Benvenutoni, teet tämän luonnoksesi yhtä hyvin suuressa koossa, niin tulee siitä torini kaunein taideteos." Vastasin: "Armollisin herrani, torillasi ovat suuren Donatellon ja ihailtavan Michelangelon teokset, maailman suurimpien nerojen sitten antiikin päivien. Teidän Ylhäisyytenne osoittaa minun luonnokselleni suurta kunniaa, ja voin vakuuttaa, että patsaani on oleva luonnosta kolme kertaa parempi." Tästä syntyi pieni väittely, sillä herttua sanoi ymmärtävänsä nämä asiat hyvin hyvästi ja tietävänsä aivan tarkalleen, miten oli tehtävä. Vastasin, että teokseni tulisi ratkaisemaan tämän riitakysymyksen ja hänen epäilyksensä ja että varmasti tekisin hänen ylhäisyytensä iloksi paljon enemmän kuin olin luvannut, kunhan hänen ylhäisyytensä vain toimitti minulle kaikki tarpeet, sillä muuten minä en voinut saada aikaan sitä, minkä lupasin. Hänen ylhäisyytensä kehoitti minua laatimaan hänelle kirjallisen luettelon kaikista tarpeistani, hän kyllä antaisi tarkat määräykset niistä. Jospa silloin olisinkin ollut siksi viisas, että olisin kirjallisessa sopimuksessa vaatinut kaiken sen, mitä tarvitsin tähän työhöni, niin minulle ei olisi sattunut niitä monia ikävyyksiä, jotka koituivat osalleni oman huolimattomuuteni vuoksi. Sillä tällä hetkellä herttua oli halukas antamaan minulle työtä sekä myöskin tarpeita niitä varten. Mutta koska en tiennyt, että tämä herttua oli enemmän kauppias kuin ruhtinas, niin kohtelin häntä kuin herttuaa enkä niinkuin kauppiasta. Jätettyäni hänelle kustannusarvioni ja saatuani hänen suosiollisen vastauksensa sanoin hänelle: "Armollisin herrani, todelliset sopimuksemme ja asiakirjamme eivät sisälly näihin sanoihin eivätkä näihin papereihin, vaan ainoastaan siihen, onnistuuko työni, niinkuin olen luvannut Teidän Ylhäisyydellenne. Jos se onnistuu, toivonpa silloin myöskin Teidän Ylhäisyytenne muistavan, mitä te olette luvannut minulle." Näihin sanoihini sekä töihini ihastuneina sekä herttua että herttuatar osoittivat minulle mitä suurinta suosiota.
Hartain toiveeni oli saada aloittaa työni, sanoinpa sen vuoksi hänen ylhäisyydelleen tarvitsevani talon, joka olisi kyllin tilava voidakseni sinne asettaa uunini sekä tehdä siellä savi- ja pronssityöni; tarvitsinpa vielä eri huoneet kulta- ja hopeatöitäni varten; sillä tiesin hänelle olevan tunnettua, miten taitava olin palvelemaan häntä tälläkin alalla. Tarvitsin kylliksi tilaa voidakseni tehdä näitä töitä. Osoittaakseni Hänen Ylhäisyydelleen, miten halukas olin häntä palvelemaan, olin jo etsinyt itselleni sopivan talon mieleni mukaiselta paikalta. Mutta koska en tahtonut ottaa hänen ylhäisyydeltään rahaa enkä muuta, ennen kuin hän oli nähnyt työni, niin pyysin häntä ottamaan huostaansa kaksi jalokivikoristetta, jotka olin tuonut mukanani Ranskasta, ja pyysin hänen ylhäisyyttänsä näillä ostamaan minulle tämän talon ja pitämään ne panttina, kunnes töilläni olin sen ansainnut. Oppipoikani olivat tehneet erinomaisen taidokkaasti nämä koristeet piirustusteni mukaan. Katseltuaan niitä pitkähkön aikaa herttua sanoi minulle seuraavat suosiolliset sanat, jotka täyttivät mieleni väärillä toiveilla: "Ota kalleutesi, Benvenuto, sillä sinut tahdon enkä niitä; saat talon vapaasti," Sitten hän kirjoitti minulle seuraavat sanat sopimuskirjani alle, jonka olen tarkasti tallettanut: "On käytävä katsomassa sanottua taloa ja otettava selville, kuka myyjä on ja mitä hän siitä pyytää, sillä tahdomme tehdä mieliksi Benvenutolle."
Tämän sopimuksen nojalla arvelin olevani varma talosta, senpä vuoksi vakuuttelinkin itselleni tekeväni työni vieläkin paremmiksi kuin olin luvannut. Tämän jälkeen hänen ylhäisyytensä oli antanut tarkat ohjeet hovimestarilleen, eräälle ser Pier Francesco Ricciolle; hän oli Pratosta ja oli ollut tämän herttuan opettajana. Puhuin tämän lurjuksen kanssa ja annoin hänelle luettelon kaikesta, mitä tarvitsin, sillä aioin rakentaa työhuoneeni talon puutarhaan. Tämä mies antoi heti asian toimeksi eräälle kuivalle ja luisevalle Lattanzio Gorini-nimiselle rahastonhoitajalle. Tämä miehen rumilus pitkine hämähäkinsormineen ja inisevine hyttysenäänineen oli lisäksi hidas kuin etana; hän antoi tuoda taloon juuri sen verran kiviä, hiekkaa ja kalkkia, että ne olisivat hädin tuskin riittäneet pienen kyyhkyslakan rakentamiseen. Huomatessani asioiden edistyvän näin hitaasti aloin tulla huolestuneeksi. Niinpä toistinkin usein itselleni: "Alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo." Sain hiukan toiveita olojeni paranemisesta nähdessäni, miten monia tuhansia skudoja herttua oli heittänyt hukkaan Buccacio Bandinellon tekemiin rumiin kuvanveistotekeleihin. Sain siitä rohkeutta ja koetin antaa parempaa vauhtia Lattanzio Gorinille, hänen ontuville aaseilleen sekä niiden sokealle kuljettajalle. Näistä vastoinkäymisistä välittämättä olin omin kustannuksin antanut pohjustaa työhuoneeni paikan, olin raivannut pois puita ja viiniköynnöksiä tavalliseen kiihkeään tapaani, niin että työ sujui nopeasti. Onneksi oli minulla apunani hyvä ystäväni puuseppä Tasso, jonka tehtäväksi annoin valmistaa puisen rungon suurta Perseus-patsastani varten voidakseni alkaa työni. Tämä Tasso oli hyvin kunnon mies, luullakseni taitavimpia alallaan; toiselta puolen hän oli hyvin rakastettava ja iloinen, ja aina tullessani hänen luokseen hän tuli vastaani hymyillen ja vihellellen jotakin iloista laulua. Vaikka olin aivan epätoivoinen osaksi sen vuoksi, että asioistani Ranskasta alkoi tulla huonoja kuulumisia, osaksi siitä, että asiani täällä, hitaasti edistyessään, eivät näyttäneet kovinkaan lupaavilta, niin täytyi minun koettaa hillitä itseäni ja kuunnella tai ainakin olla kuuntelevinani hänen lauluaan. Mutta lopulta hänen aina onnistui saada minut ottamaan osaa ilonpitoonsa, ja minä karkoitin, mikäli voin, mielestäni painostavat ajatukseni.
Järjestettyäni kaikki ylempänä mainitut asiat ja ryhdyttyäni jo käsiksi suuren työni alkuvalmisteluihin (osa muurausaineista oli jo käytetty loppuun) sain äkkiä käskyn saapua aikaisemmin mainitun hovimestarin puheille Tapasin hänet Palazzo Vecchion ns. suuressa kellosalissa missä astuin häntä vastaan kunnioittavasti tervehtien ja hän tuli minua vastaan mitä ankarimman näköisenä kysyen kuka minulle oli luvannut tämän talon ja millä oikeudella minä olin alkanut siellä muurata; häntä ihmetytti julkea rohkeuteni. Vastasin herttuan antaneen minulle tämän talon, olipa herra hovimestari itse hänen ylhäisyytensä nimessä käskenyt Lattanzio Gorinin viedä sinne kiviä, hiekkaa ja kalkkia; sen oli tämä itse sanonut minulle. Lausuttuani nämä sanat hänelle kääntyi tämä lurjus vieläkin vihaisempana minua kohti väittäen etten minä eikä kukaan muukaan niistä, joita mainitsin, ollut puhunut totta. Silloin minäkin suutuin ja sanoin: "Oi herra hovimestari, niin kauan kuin puhutte korkean virkanne nimessä, puhuttelen teitä yhtä alamaisesti kuin puhuttelisin herttuaa itseään, muussa tapauksessa puhuttelen vain ser Pier Francesco Ricciota." Silloin mies vimmastui niin, että luulin hänen tulevan hulluksi sinä hetkenä, ennen kuin taivas oli päättänyt – hän sanoi minulle muutamin loukkaavin sanoin ihmettelevänsä miten minä uskalsin vastustaa hänen kaltaistaan ylhäistä herraa. Otin askeleen häntä kohti ja sanoin: "Kuulkaa nyt minua, herra Pier Francesco Riccio, nyt sanon teille kutka ovat minun vertaisiani, ja kutka ovat teidän vertaisianne, te aapiskirjan koulumestari!" Hän koroitti äänensä ja toisti kasvot vihasta vääristyneinä vieläkin uhkaavammin samat sanat kuin aikaisemmin. Tästäpä minäkin asetuin sotajalalle ja aloin hänen kiusakseen ylvästellä kehumalla, että minunlaiseni miehet olivat kyllin arvokkaita puhumaan paavien, keisarien ja kuninkaiden kanssa ja ettei minunlaisiani ollut kuin yksi maailmassa, mutta hänenlaisiaan kulki kymmeniä joka ovesta. Kuultuaan nämä sanani hän hypähti eräälle ikkunankorokkeelle, joka oli tässä salissa, ja käski minua vielä kerran toistamaan äskeiset sanani, jotka minä toistinkin vieläkin rohkeammin kuin äsken, lisäsinpä vielä siihen, etten ollut ollenkaan halukas jäämään herttuan palvelukseen, vaan palaisin heti Ranskaan, jonne voin lähteä milloin tahansa. Tuo pöllö seisoi siinä sanattomana hämmästyksestä ja tuhkanharmaana kasvoiltaan; minä poistuin suuttuneena, varmasti päättäen mennä matkoihini. Kunpa, Jumala paratkoon, olisinkin sen päätökseni toteuttanut!
En olisi tahtonut, että herttua heti olisi saanut kuulla tästä kirotusta tapahtumasta; sen vuoksi pysyttelin kotona muutamia päiviä; olinpa kokonaan heittänyt Firenzen mielestäni, paitsi että huolehdin sisareni ja hänen tyttäriensä asioista, sillä heidän tulevaisuutensa tahdoin järjestää mitä parhaiten. Tahdoin jättää heille sen vähän, minkä olin tuonut mukanani, palatakseni sitten niin pian kuin suinkin Ranskaan, mistä en palaisi enää milloinkaan Italiaan. Päätettyäni siis varmasti lähteä niin pian kuin vain voin, kysymättä lupaa herttualta tai keneltäkään muulta, sain eräänä aamuna ylempänä mainitulta hovimestarilta mitä kohteliaimman kutsun saapua hänen puheilleen. Menin hänen luokseen, ja hän alkoi ladella minulle pitkää koulumestaripuhetta, jossa ei minun mielestäni ollut pontta ei perää, ei alkua, ei loppua. Minä vain kuulin hänen vakuuttavan, että hän oli hyvä kristitty, joka tahtoi elää sovinnossa lähimmäistensä kanssa, ja herttuan puolesta kysyvän, mitä haluaisin palkaksi. Mietin hetken enkä vastannut mitään, sillä en aikonut jäädä Firenzeen. Kun en vastannut, oli hänellä kylliksi järkeä sanoakseen: "Oi, Benvenuto, herttuoille vastataan, ja sen, minkä sanon sinulle, sen sanon herttuan puolesta." Silloin käskin hänen sanoa herttualle, etten tahtonut vastaanottaa huonompaa palkkaa kuin muutkaan minun alallani työskentelevät taiteilijat. Hovimestari sanoi: "Bandinellolla on kaksisataa skudoa palkkaa; jos tyydyt siihen, on asia sovittu." Vastasin olevani tyytyväinen ja luottavani siihen, että jos ansaitsisin enemmän, niin se annettaisiin minulle sitten, kun oli nähty minun työni valmiina; vakuutin täydellisesti luottavani hänen ylhäisyytensä hyvään arvostelukykyyn. Niinpä taas vastoin tahtoani solmin uudelleen yhteen kohtaloni langan ja ryhdyin työhöni, herttuan osoittaessa minulle ylenmäärin suosiotaan.
YHDEKSÄS LUKU.
Ranskan kuningas närkästyy Benvenutoon Paolon ja Ascanion
antamien väärien tietojen johdosta. Benvenuto tekee Perseuksen
kipsistä ja Medusan savesta sekä valaa ne. Bandinello estää
häntä hankkimasta työmiehiä. Hänen lankonsa kuolee jättäen
jälkeensä vaimon ja kuusi tytärtä. Sairastaa munuaistautia.
Työskentelee herttuan varastohuoneessa apunaan kultaseppä
Poggini. Muovailee savesta Cosimon rintakuvan, joka onnistuu
erinomaisesti. On herttuattaren suosima. Saa Ranskasta kirjeen
sekä moitteita kuninkaalta. Lähettää laskunsa Ferraran
kardinaalille. Antonio Landi pyytää häntä arvioimaan herttualle
erään kolmenkymmenenviiden karaatin arvoisen timantin; hän
paljastaa petoksen. Hovimestari Francesco Riccio asettaa hänet
syytteeseen sodomiasta. Pelastuakseen tästä pakenee Venetsiaan,
jossa Tizian ja Sansovino vastaanottavat hänet suopeasti; siellä
tapaa Lorenzo di Medicin sekä Leone Strozzin, jotka kehoittavat
häntä matkustamaan Ranskaan Sen sijaan hän palaa Firenzeen.Olin näihin aikoihin saanut usein kirjeitä Ranskasta uskolliselta ystävältäni Guido Guidilta; ne olivat näihin asti sisältäneet vain hyviä uutisia. Myöskin Ascanio oli kirjoittanut minulle ja käskenyt minua olemaan rauhassa; jos jotakin tapahtuisi, hän kyllä ilmoittaisi siitä minulle. Kuninkaalle oli kuitenkin kerrottu minun alkaneen työskennellä Firenzen herttualle, ja koska oli maailman hyväsydämisin ihminen, hän sanoi usein: "Miksi Benvenuto ei tule takaisin?" Kun kuningas kyseli minua oppipojiltani, nämä vastasivat minun kirjoittaneen heille, että voin hyvin; arvelivatpa he, etten aikonutkaan enää palata hänen majesteettinsa palvelukseen. Kun kuningas kuuli nämä mielettömät sanat, joita en koskaan ollut lausunut, hän suuttui ja sanoi: "Koska hän on lähtenyt ilman syytä luotamme, niin en enää milloinkaan kutsu häntä luokseni; pysyköön siellä, missä on!" Siten nuo pääveijarit olivat saaneet asiat niin pitkälle, kuin olivat toivoneet, sillä jos minä olisin palannut Ranskaan, he olisivat edelleen pysyneet minun oppipoikinani; mutta jos en palannut, niin he saivat elää vapaina minun kustannuksellani. Sen vuoksi he tekivät kaikkensa, etten minä palaisi takaisin.
Sillä aikaa kuin annoin muurata työhuonettani voidakseni alkaa siellä Perseuksen, työskentelin eräässä alakerran huoneista, missä tein Perseuksen kipsistä samankokoisena kuin se tulisi olemaan patsaana; olinpa ajatellut valaa sen tämän kipsiluonnokseni mukaan. Huomatessani työn tällä tapaa edistyvän kovin hitaasti ryhdyin toiseen keinoon, sillä työhuonepahaisessani oli muurattu pari tiilikivikerrosta, mutta niin kurjasti, että minun on vaikea nyt jäljestäpäinkin sitä muistella. Aloitin Medusa-patsaani, jota varten tein rungon raudasta; sitten aloin sitä muovailla savesta ja saatuani sen valmiiksi poltin sen heti muutamien oppipoikieni avulla. Näiden joukossa oli eräs hyvin kaunis poika, jota usein pidin mallinani; sillä luonto on ainoa kirja, joka opettaa meille taidetta.
Yritin hankkia työmiehiä saadakseni työni niin pian kuin suinkin valmiiksi, mutta en saanut ketään enkä voinut yksin tehdä kaikkea. Firenzessä oli kyllä muutamia, jotka olisivat mielellään tulleet töihini, mutta Bandinello esti heitä tulemasta minun luokseni; näin hän teki minulle kiusaa; uskottelipa hän kaiken lisäksi herttualle minun koettaneen viekoitella luokseni hänen työmiehiään, sillä yksin en kyennyt panemaan kokoon näin suurta figuuria. Valittelin herttualle tämän konnan minulle tuottamista ikävyyksistä ja pyysin herttuaa sallimaan minun ottaa töihini muutamia Santa Maria del Fioren kirkon töissä olevista miehistä. Nämä sanani saivat aikaan, että herttua uskoi Bandinellon olleen oikeassa. Tämän huomatessani päätin parhaani mukaan tulla omin päin toimeen. Tein työtä väsymättä, ponnistelin yötä ja päivää. Sairastuipa samoihin aikoihin lankoni ja kuoli muutaman päivän kuluttua. Niin jäivät minun huollettavikseni nuorin sisareni ja hänen kuusi tytärtään pienimmästä suurimpaan. Tämä oli ensimmäinen suuri koettelemukseni Firenzessä; olin nyt tämän onnettoman perheen ainoa tuki ja turva.
Toivoinpa kuitenkin kaiken sujuvan hyvästi. Koska puutarhani oli hyvin villiintynyt, otin töihini kaksi miestä, joista toinen oli kuudenkymmenen ikäinen, toinen kahdeksantoistavuotias nuorukainen. Oltuaan työssäni noin kolme päivää nuorempi valitteli minulle, ettei tuo vanha viitsinyt tehdä työtä, joten oli parempi, että panisin hänet pois, sillä ei siinä ollut kylliksi, että hän ei itse viitsinyt tehdä mitään, vaan estipä hän lisäksi toveriaan työtä tekemästä. Hän vakuutteli kyllä tekevänsä yksinkin sen vähän, mitä oli tehtävää, joten ei tarvitsisi kuluttaa rahaa muille. Hänen nimensä oli Bernardino di Mugello. Huomatessani hänet ahkeraksi mieheksi kysyin, haluaisiko hän jäädä minun palvelukseeni. Teimme ensiksi sopimuksen palkasta. Hän hoiti hevoseni, teki puutarhatyöt, yrittipä auttaa minua myöskin työhuoneessani. Vähitellen hän oppi niin taitavaksi ammatissani, ettei minulla ole koskaan ollut sen parempaa apulaista. Päätin nyt tehdä kaikki työni hänen avullaan ja aioin näyttää herttualle, että Bandinello oli valehdellut ja että tulin hyvästi toimeen ilman hänen apuaan. Vaivasipa minua näihin aikoihin munuaistauti, ja koska silloin en jaksanut olla työssä, menin mielelläni herttuan varastohuoneisiin juttelemaan muutamien nuorten kultaseppien kanssa, joiden nimet olivat Gian Paolo ja Domenico Poggini; annoin heidän tehtäväkseen pienehkön kultaisen maljakon; sen koristeina oli käytetty monien kauniiden koristekuvioiden ympäröimiä figuureja matalakorkokuvina. Hänen ylhäisyytensä oli tilannut sen vesipikariksi herttuattarelle. Hän antoi vielä minun tehtäväkseni kultaisen vyön, jonka koristin jalokivillä, naamioilla ja muilla miellyttävillä kuvioilla. Herttua tuli usein tähän varastohuoneeseen, ja hänelle oli mitä suurin ilo katsella työskentelemistäni ja keskustella siitä kanssani. Kun munuaiseni alkoivat tuntua vähän paremmilta, lähetin hakemaan savea, ja herttuan istuessa siinä aloin huvikseni muovailla hänen rintakuvaansa luonnollista suuremmassa koossa. Tähän työhöni hänen ylhäisyytensä ihastui aivan ylen määrin, osoittipa hän minulle siinä määrin suosiotaan, että vakuutteli hänelle olevan mitä suurimmaksi iloksi, jos asettuisin tekemään työtä palatsissa. Saisin etsiä hänen palatsistaan sopivat työhuoneet, jotka voisin antaa varustaa uuneilla ja kaikella, mitä tarvitsisin, sillä nämä asiat kiinnostivat häntä suuresti. Sanoin hänen ylhäisyydelleen tämän olevan mahdotonta, sillä silloin en saisi työtäni valmiiksi sataan vuoteen.
Myöskin herttuatar oli minulle hyvin suosiollinen, ja hän olisi tahtonut, että olisin tehnyt työtä vain hänelle ajattelematta ollenkaan Perseusta tai muita. En kuitenkaan voinut iloita tästä epävarmasta suosiosta, sillä tiesinpä hyvästi, ettei pahansuopa kohtaloni kärsisi sellaista onnea, vaan valmistaisi minulle yhä uusia yllätyksiä; olipa minulla yhä mielessäni, miten pahasti olin käyttäytynyt lähtiessäni etsimään suosijaa. Tässä tarkoitan lähtöäni Ranskasta. Kuningas ei voinut sulattaa minun lähtöni tuottamaa mieliharmia, ja kuitenkin hän olisi toivonut minun palaavan, vaikka sillä tavoin, että hän olisi saanut siitä kunnian. Mutta minä tunsin olleeni oikeassa enkä tahtonut nöyrtyä, sillä tiesin, että jos nöyrtyisin kirjoittamaan, niin nämä ranskalaiset väittäisivät minun tunnustaneen syyllisyyteni ja samalla myöntäneen heidän syytöksensä tosiksi. Sen vuoksi laadin kirjeeni ylpeään sävyyn, kuten mies, jolla on oikeus puolellaan, ja kirjoitin muutenkin ylvästellen; siitä molemmat petolliset oppipoikani olivat aivan suunniltaan ilosta. Sillä minä kirjoitin heille ja kehuin syntymäkaupungissani saavuttamaani suosiota, jota minulle osoittivat eräs herra ja hänen puolisonsa, jotka olivat syntymäkaupunkini Firenzen yksinvaltiaita hallitsijoita. Saatuaan tällaisen kirjeeni he näyttivät sen kuninkaalle ja koettivat pakottaa kuningasta luovuttamaan heille linnani samalla tavalla kuin hän sen oli antanut minulle. Hyvä, jalo kuningas ei tahtonut suostua näiden molempien veijarien häpeämättömiin pyyntöihin, sillä hän oli alkanut arvata, mihin heidän pahat aikeensa tähtäsivät, mutta antaakseen heille hiukan toivoa ja minulle tilaisuuden pian palata hän salli erään rahastonhoitajansa, italialaissyntyisen Giuliano Buonacorsin, kirjoittaa minulle jotenkin vihaisen kirjeen. Kirjeen sisältö oli seuraava: jos minä edelleenkin tahdoin, että minua mainittiin kunnon mieheksi ja koska olin poistunut ilman mitään syytä, minun oli tehtävä tilitys kaikista niistä töistä, joita olin tehnyt hänen majesteetilleen. Olin perin mielissäni tämän kirjeen saatuani, en olisi itse voinut pyytää parempaa, jos olisin saanut valita. Istuuduin kirjoittamaan ja kirjoitin täyteen yhdeksän tavallista kirjearkkia; selostettuani ensin tarkasti kaikki Ranskassa tekemäni työt sekä monet niitä suorittaessani kokemani harmit luettelin niistä johtuneiden kustannusten aiheuttamat rahamäärät, jotka kaikki olivat kulkeneet kahden notaarin ja yhden rahastonhoitajan käsien kautta ja olivat niiden henkilöiden omakätisesti kuittaamat, joille rahat oli maksettu ja jotka olivat ne vastaanottaneet joko raaka-aineista tai työpalkkoina. Osoitin, ettei ainoakaan soldo niistä ollut jäänyt minun kukkarooni ja etten minä ollut saanut minkäänlaista palkkaa valmiista töistäni; ainoana korvauksena minkä olin vienyt mukanani Italiaan, olivat muutamat kuninkaalliset lupaukset, todellakin hänen majesteettinsa arvoiset. En voinut kehua töilläni ansainneeni muuta kuin hänen majesteettinsa minulle lupaaman vuosipalkkion, josta minulla vielä oli saatavana seitsemänsataa kultaskudoa; ne olin tahallani jättänyt perimättä saadakseni käyttää niitä hyväkseni takaisin tultuani. Olin kyllä kuullut pahansuopien panettelujen ehtineen hänenkin kuuluvilleen, mutta uskoin kuitenkin totuuden voittavan; ja minulle oli hänen majesteettinsa suosio suurempiarvoista kuin raha. Vaikkakin olin vakuuttunut siitä, että olin tehnyt enemmän Hänen Majesteettinsa hyväksi, kuin mitä kykenin sanomaan, joskaan en ollut siitä saanut sovittua palkkiota, en kuitenkaan pyytänyt mitään muuta maailmassa kuin pysyä hänen majesteettinsa ajatuksissa sinä kunnon miehenä, jona aina toivon pysyväni. Jos hänen majesteettinsa vähimmässäkään määrin epäilisi tätä, olisin pienimmänkin vihjauksen siitä saatuani valmis henkeni uhalla puolustamaan itseäni. Mutta huomattuani, että minulle annettiin niin vähän arvoa, en ollut tahtonut palata tarjoutumaan, koska tiesin varmasti saavani toimeentuloni, minne vain meninkin; ja milloin vain minulta vaadittaisiin selvityksiä, olisin valmis vastaamaan. Olipa tässä kirjeessäni mainittu muistakin asioista, jotka olivat kiintoisia tälle mahtavalle kuninkaalle, olipa vielä kunniani puoltamisestakin. Ennen kuin sen lähetin, vein kirjeen herttualle, joka luki sen mielihyvin; sitten lähetin sen kiireesti Ranskaan, suoraan Ferraran herttualle.
Näihin aikoihin oli Bernardone Baldini, hänen ylhäisyytensä jalokivikauppias, tuonut Venetsiasta suuren timantin, enemmän kuin kolmenkymmenenviiden karaatin painoisen. Myöskin Antonio Landi näytti olevan halukas saamaan herttuan ostamaan sen. Kivi oli ensin ollut särmikäs, mutta kun sillä ei ollut tälle kivelle ominaista säkenöivää loistoa, sen omistajat olivat antaneet hioa sen, mikä ei tälle timantille ollut eduksi. Herttuamme, joka piti jalokivistä, vaikkei ollutkaan niiden tuntija, antoi tuolle Bernardone-lurjukselle toiveita sen ostamisesta. Koska Bernardone tahtoi saada yksin kunnian siitä, että oli saanut Firenzen herttuan petetyksi, hän ei kertaakaan neuvotellut asiasta mainitun Antonio Landin kanssa. Tämä sama Antonio oli minun ystäväni lapsuusajoiltani asti; nähtyään minun olevan näin hyvissä väleissä herttuan kanssa hän pyysi eräänä päivänä saada puhua kanssani. Oli keskipäivä, ja olimme Mercato Nuovon kulmauksessa. Hän sanoi: "Benvenuto, olen varma siitä, että herttua näyttää teille timanttia, jonka hän on aikonut ostaa. Saatte nähdä suuren timantin; auttakaa minua tässä kaupanteossa. Sanonpa teille, että voin myydä sen 17 000 skudosta, ja tiedän varmasti herttuan aikovan kysyä teidän neuvoanne. Jos huomaatte hänen hartaasti sitä haluavan, niin voitte kyllä puhua niin, että hän ottaa sen." Antonio näkyi olevan hyvin varma kaupan onnistumisesta, ja lupasin hänelle, että jos minulle näytettäisiin timanttia, niin sanoisin mielipiteeni painamatta alas timantin arvoa.
Niinkuin jo mainitsin, herttua tuli joka päivä muutamiksi tunneiksi kultasepänpajaani, ja eräänä päivänä, kahdeksan päivää sen jälkeen kuin Antonio Landi oli puhellut kanssani, herttua näytti minulle ylempänä mainitun timantin, jonka heti tunsin Antonion kuvauksen mukaan sekä sen muodosta että painosta. Koska tämä timantti oli sekä vedenvärinen että samea, oli sen kärki sen vuoksi hiottu, ja olisin minä sen vuoksi neuvonut häntä luopumaan tästä huonosta kaupasta. Hänen näyttäessään sitä minulle kysyin hänen ylhäisyydeltään, mitä hän toivoi minun sanovan, sillä jalokiviseppä arvioi jalokivet eri tavalla riippuen siitä, oliko kysyjä jo sen ostanut vai aikoiko hän sen ostaa. Herttua vastasi silloin ostaneensa sen, ja hän pyysi minua lausumaan vain oman kantani siitä. En silloin voinut olla hänelle nöyrästi ilmaisematta sitä vähää, minkä tiesin tästä timantista. Hän pyysi minua tunnustamaan sen fasettien kauneuden. Sanoin, että tämä hänen ylhäisyytensä kuvittelema kauneus oli vain hiomalla silotettua. Armollinen herrani, huomattuaan puheeni todeksi, väänsi kasvonsa pahaan irviin ja kysyi, minkä hintaiseksi sen arvioin. Kun Antonio Landi oli tarjonnut sitä 17 000 skudosta, niin arvelin herttuan maksaneen siitä enintään 15 000, ja koska ymmärsin hänen pahastuvan, jos sanoisin totuuden, niin päätin antaa hänen pysyä väärässä luulottelussaan ja sanoin: "Olette maksanut 18 000 skudoa." Näin sanoessani herttua huudahti hämmästyksestä ja avasi suunsa kaivonaukkoa suuremmaksi: "Oo, nyt huomaan, ettet sinä ymmärrä tätä!" Vastasin: "Armollinen herrani, te erehdytte. Jos koetatte arvioida timanttinne arvon suuremmaksi, niin minä puolestani yritän ymmärtää asian. Sanokaa minulle kuitenkin, mitä olette maksanut, niin että minä voin oppia ymmärtämään sen Teidän Ylhäisyytenne tavalla." Herttua ojentautui hiukan harmistunein ilmein ja sanoi: "Se maksaa 25 000 skudoa ja vieläkin enemmän, Benvenuto." Sen sanottuaan hän poistui. Jalokiviseppä Gian Paolo sekä Domenico Poggini, kultaseppä, olivat läsnä tämän keskustelun aikana, myöskin viereisessä huoneessa työskentelevä kultaaja Bacchiacca juoksi sisään melun kuullessaan. Sanoin heille, etten olisi milloinkaan neuvonut häntä sitä ostamaan, mutta että jos hänellä siihen oli halua, saatoin ilmoittaa, että Antonio Landi tarjosi sitä minulle kahdeksan päivää sitten 17 000 skudosta, ja arvelen, että sen olisi saanut vähemmälläkin, ainakin 15 000:lla skudolla. Mutta herttua tahtoo pitää jalokivensä kunniassa, ja vaikka Landi oli tarjonnut sitä minulle halvemmalla, Bernardone-pahus oli saanut hänet kuitenkin petkutetuksi! Hän ei kuitenkaan milloinkaan uskoisi sitä todeksi. Ja me nauroimme kaikki herttuan typeryyttä.
Medusa-patsaani oli jo edistynyt hyvinkin pitkälle. Rautaiselle rungolle olin muovaillut sen savesta anatomisesti oikein, mutta noin puolta sormea laihemmaksi. Poltin sen parhaimman taitoni mukaan ja peitettyäni sen vahalla viimeistelin sen sellaiseksi, kuin sen kuparissa tahdoin. Herttua, joka usein tuli katsomaan työtäni, pelkäsi, ettei sen valaminen onnistuisi, ja hän pyysi minua kutsumaan jonkun valumestarin avukseni. Sillä välin kuin herttua jatkuvasti mitä ihailevimmin puhui taiteellisista töistäni, keinotteli tämä hänen hovimestarinsa kaikin tavoin saadakseen jollakin konnankoukulla minut taittamaan niskani. Hänelle kuului sekä poliisilaitoksen että onnettoman Firenzen kaupungin virastojen ylin johto. Mitenkä oli mahdollista, että tämä pratolainen vihollisemme, tynnyrintekijän poika, voi kohota sellaiseen valtaan vain sen vuoksi, että oli opettanut aakkosia Cosimo di Medicille! Hän väijyi tilaisuuksia saadakseen jollakin tavoin vahingoittaa minua, mutta huomatessaan; ettei hän millään päässyt minuun käsiksi, täytyi hänen keksiä itse jokin keino. Hän etsi käsiinsä oppipoikani Cension äidin Gambettan, ja nyt tämä koulumestariroisto yhdessä iljettävän porton kanssa suunnitteli juonia peloittaakseen minua, jotta lähtisin matkoihini. He olivat saaneet puolelleen poliisipäällikön, erään bolognalaisen, jonka herttua myöhemmin ajoi tiehensä (samanlaatuisten ilkitöiden vuoksi).
Eräänä pyhäiltana kello yhdeksän ajoissa tuli Gambetta luokseni poikansa kanssa ja sanoi pitäneensä poikaa huoneeseen lukittuna pari päivää minun parastani katsoen. Sanoin, ettei hänen tarvinnut minun tähteni pitää poikaa lukkojen takana, ja naurettuani hänen iljettäville keinoilleen käännyin hänen läsnäollessaan hänen poikansa puoleen ja sanoin tälle: "Sinä itse tiedät, Cencio, olenko minä rikkonut sinua vastaan?" Hän itki eikä vastannut mitään. Silloin äiti puisti päätään ja sanoi pojalleen: "Sinä veijari! Enkö minä tietäisi, miten se tehdään?" Sitten hän kääntyi puoleeni ja käski minua piilottamaan pojan talooni, sillä poliisipäällikkö etsi häntä ja tulisi vangitsemaan hänet mistä hyvänsä minun taloni ulkopuolelta; mutta minun luotani hän ei ottaisi poikaa. Sanoin, että minulla oli luonani sisareni, joka oli leski, sekä hänen kuusi viatonta tytärtään, enkä minä sen vuoksi huolinut ketään vieraita talooni. Silloin hän sanoi hovimestarin käskeneen poliisipäällikön vangita minut; mutta koska minä en tahtonut ottaa hänen poikaansa talooni, niin minun pitäisi maksaa hänelle sata kultaskudoa, silloin ei minun tarvitsisi pelätä mitään, sillä hovimestari oli hänen paras ystävänsä, jonka hän saisi tekemään kaiken, mitä vain pyysi. Saisin olla rauhassa, kunhan vain annoin hänelle sata skudoa. Raivostuin vihasta ja huusin: "Mene matkoihisi, kurja portto! Jo pari kolme kertaa olen tarttunut tikariini pistääkseni sinut kuoliaaksi, mutta oman kunniani ja poikasi viattomuuden vuoksi säästän sinut!" Tämän sanottuani työnsin ja ajoin hänet ja hänen poikansa talostani.
Kun sitten jäljestäpäin itsekseni ajattelin tämän ilkeän koulumestarin konnamaisuutta ja mahtavaa valta-asemaa niin katsoin parhaaksi antaa tämän sikamaisen jutun hälvetä itsestään. Aamulla aikaisin jätin sisareni huostaan jalokiveni ja muut tavarani, jotka olivat ainakin kahdentuhannen skudon arvoiset, nousin ratsuni selkään ja lähdin matkalle kohti Venetsiaa, mukanani palvelijani Bernardino di Mugello. Saavuttuani Ferraraan kirjoitin hänen ylhäisyydelleen herttualle, että niinkuin olin lähtenyt luvatta, niin myös palaisin kutsumatta. Venetsiaan saavuttuani mietin itsekseni, miten monella tavalla kova kohtaloni oli minua vainonnut, mistä huolimatta olin kuitenkin pysynyt terveenä ja voimakkaana, ja sen vuoksi päätin edelleenkin uhmata sitä entiseen tapaani. Kuljeskelin näitä omia asioitani mietiskellen ja katsellen tätä rikasta ja kaunista kaupunkia. Kävin tervehtimässä ihmeellistä maalaria Tizianoa sekä Jacopo Sansovinoa, Firenzemme etevää kuvanveistäjää ja arkkitehtiä, jotka nauttivat Venetsian hallitukselta suurta palkkaa. Nämä molemmat miehet kohtelivat minua hyvin ystävällisesti.
Seuraavana päivänä tapasin messer Lorenzo di Medicin ["Lorenzino", Alessandro di Medicin murhaaja, eli pakolaisena Venetsiassa. Cosimo oli luvannut suuren palkinnon tämän serkkunsa hengestä], joka heti mitä ystävällisimmin tarttui käteeni, sillä me olimme tunteneet toisemme Firenzessä silloin, kun kaiversin herttua Alessandron rahoja, ja myöhemmin Pariisissa, ollessani kuninkaan palveluksessa. Siellä ollessaan hän asui messer Giuliano Buanaccorsin luona, ja koska hän ei voinut liikkua ulkona joutumatta mitä suurimpaan vaaraan, hän vietti enimmän osan ajastaan minun luonani katsellen, kun tein suuria töitäni. Tämän vanhan tuttavuutemme nojalla hän otti minua kädestä ja vei minut kotiinsa, jossa tapasin priori degli Strozzin, Pieron veljen. He olivat iloissaan ja kysyivät, kuinka kauan aioin viipyä Venetsiassa, sillä he uskoivat minun olevan matkalla Ranskaan. Vastasin, että olin poistunut Firenzestä ylempänä mainitun jutun vuoksi ja että aikomukseni oli kahden tai kolmen päivän kuluttua palata Firenzeen suurta herttuaani palvelemaan. Silloin kääntyivät nämä molemmat herrat niin kiivaina puoleeni, että pelästyin, ja sanoivat: "Tekisit viisaimmin, jos palaisit Ranskaan, missä olet rikas ja tunnettu. Jos palaat Firenzeen, niin menetät senkin, mitä olet ansainnut Ranskassa, ja saat vain ikävyyksiä." En vastannut heidän puheisiinsa, vaan matkustin sieltä seuraavana aamuna mahdollisimman salaa ja saavuin Firenzeen.
Ikävä juttu oli sillä aikaa kypsytetty huippuunsa ja vaimennettu, sillä olin kirjoittanut herttualleni ja selittänyt syyn Venetsiaan lähtööni. Menin häntä tervehtimään, ja hän vastaanotti minut vaatimattomaan, ystävälliseen tapaansa. Hetken vakavan vaitiolon jälkeen hän kääntyi ystävällisesti puoleeni ja kysyi, missä olin ollut. Vastasin, ettei sydämeni ollut loitonnut hänen ylhäisyydestään edes vaaksan vertaa, vaikka olosuhteiden pakosta olinkin käynyt hiukan tuuletuttamassa ruumistani. Hän tuli yhä ystävällisemmäksi ja alkoi kysellä minulta Venetsiasta, ja niin me keskustelimme jonkin aikaa. Lopuksi hän sanoi minulle, että minun oli nyt ryhdyttävä työhön ja lopetettava hänen Perseuksensa. Palasin kotiini iloisena ja tyytyväisenä ja ilahdutin koko perhettäni, sisartani ja hänen kuutta tytärtään. Ja sitten ryhdyin tarmokkaasti työhöni saadakseni sen valmiiksi.
KYMMENES LUKU.
Valaa pronssista herttua Cosimon rintakuvan. Hänen
suunnittelemansa valu-uuni valmistuu hänen talossaan, ja
hän valaa siinä Medusan; Bandinellon panettelujen johdosta
herttua vähentää hänen palkkiotaan, mistä Cellini valittaa.
Pyytää hätääntyneenä apua. Kehystää timantin herttuattaren
rintakoristeeseen. Benvenuto puolustautuu, Bandinellon väärät
syytökset torjuen. Vie herttuattarelle rintakoristeen ja saa
siitä kehumisia. Esittää herttualle haluavansa tehdä rahapajan
rahat. Ei saa riittävästi palkkaa. Saa herttualta hopeaa
valmistaakseen maljakon, joka riistetään häneltä. Valmistaa
pari pientä hopeamaljakkoa herttuattarelle. Lähtee Fiesoleen
katsomaan pientä poikaansa; palatessaan sieltä tapaa Bandinellon.
Bandinello tarjoaa Cellinille marmorilohkaretta. Kehystää
herttuattarelle timantin sormukseen. Herttua näyttää hänelle
särkyneen antiikin kuvanveistoksen, hän tarjoutuu korjaamaan
sen ja tekemään siitä Ganymedeen. Benvenuton ja Bandinellon
väittelyt herttuan läsnäollessa, Benvenuto moittii ankarasti
Bandinellon Herkules-patsasta. Medusan valaminen. Saatuaan
marmoria alkaa valmistaa siitä Apollo- ja Narcissus-ryhmää. Kun
takoo Ganyniedes-patsasta, singahtaa terästaltan sirpale hänen
silmäänsä vahingoittaen sitä.Ensimmäinen pronssiin valamani työ oli herttuan suuri rintakuva jonka olin muovaillut savesta kultaseppien työpajassa munuaistautia sairastaessani. Tämä työ onnistui: tein sen oikeastaan vain kokeillakseni, mikä savi parhaiten soveltuisi muoteiksi. Olinpa huomannut kuuluisan Donatellon pronssitöitään valaessaan käyttäneen firenzeläistä savea, ja oli se tuottanut hänelle mitä suurimpia vaikeuksia; koska luulin vian olleen savessa, niin aioin, ennen kuin ryhdyin Perseukseni valamiseen, tehdä kokeita ja huomasinkin nyt saven hyväksi, vaikkei Donatello ollut ymmärtänyt sitä sekoittaa, minkä vuoksi hänellä oli ollut mitä suurimpia vaikeuksia valaessaan.
Käsittelin nyt savea hyvin huolellisesti, ja se teki erinomaisesti tehtävänsä silloin, kun, kuten sanoin, valoin mainitsemani rintakuvan. Mutta koska pronssiuunini ei vielä ollut valmis, käytin kellonvalaja Zanobi di Pagnon uunia. Huomattuani rintakuvan valamisen onnistuneen näin erinomaisesti ryhdyin heti rakentamaan pientä uunia siihen työpajaani, joka oli rakennettu piirustusteni ja neuvojeni mukaan herttuan minulle lahjoittamaan taloon; pian olikin uuni valmis, ja tein mitä huolellisimmin kaikki valmistukset valaakseni Medusa-patsaani, tuon Perseuksen jalkoihin kiertyneen naisolennon. Koska sen valaminen oli hyvin vaikeaa, otin varteen kaikki kokemusteni kautta saamani opit, ettei minulle tapahtuisi mitään erehdystä. Siten ensimmäinen valaminen tässä uunissani onnistui aivan erinomaisesti. Työ oli niin äärimmäisen puhdas, että ystävieni mielestä minun ei tarvinnut enää sitä silotella. Saman asian ovat keksineet muutamat saksalaiset ja ranskalaiset, jotka väittävät valavansa pronssin ilman jälkipuhdistusta, mutta tämän he pitävät ammattisalaisuutenaan. Mutta se on hulluutta, sillä pronssi tarvitsee valamisen jälkeen parantelemista, se on puhdistettava vasaralla ja meisselillä; niin ovat tehneet ihmeelliset antiikin ajan taiteilijat ja myöskin nykyaikaiset – tarkoitan niitä nykyaikaisia, jotka ovat osanneet tehdä pronssitöitä.
Tämä valaminen miellytti suuresti hänen ylhäisyyttään, ja hän tulikin usein katsomaan työtäni innostaen minua suorittamaan tehtäväni yhä paremmin. Mutta kuitenkin oli Bandinellon raivoavalla kateudella vaikutuksensa, sillä hän kuiskutteli alati herttualle, että vaikka valaminen minulta onnistuikin, en ikinä kykenisi sovittamaan niitä yhteen, sillä se oli minulle tässä taiteessani uutta, ja hänen ylhäisyytensä tulisi olla varovaisempi ja olla heittämättä pois rahojaan. Näillä hänen sanoillaan oli sellainen vaikutus hänen ylhäisyyteensä, että minun työmiesteni palkka jäi maksamatta ja minun oli pakko pitää herttuaa kovalla. Tavattuani hänet eräänä aamupäivänä Via dei Servillä sanoin hänelle: "Teidän Ylhäisyytenne, minulle ei anneta, mitä tarvitsen, sen vuoksi epäilen, ettei Teidän Ylhäisyytenne luota minuun. Senpä vuoksi toistan vielä kerran, että kykenen tekemään tämän työni kolme kertaa paremmaksi kuin luonnokseni on, niinkuin olen luvannut."
Sanottuani nämä sanat herttualle ja huomattuani, ettei niillä ollut häneen minkäänlaista vaikutusta, loukkaannuin ja tulin katkeraksi sekä aloin uudelleen puhua hänelle: "Teidän Ylhäisyytenne, tämä kaupunki on totisesti aina ollut suurimpien kykyjen koulu. Mutta jos joku on tullut tunnetuksi, jos hän on oppinut jotakin, niin on hänen paras mennä työskentelemään muualle tuottaakseen kunniaa kaupungilleen ja ruhtinaalleen. Teidän Ylhäisyytenne tietää, mitä olivat Donatello ja Leonardo da Vinci ja mitä on nykyään ihmeellinen Michelangelo Buonarrotti; heidän neroutensa on lisännyt Teidän Ylhäisyytenne kunniaa. Minäkin osaltani toivoisin voivani avustaa siinä; sen vuoksi, armollinen herrani, antakaa minun mennä. Mutta varokoon Teidän Ylhäisyytenne laskemasta Bandinelloa menemään mihinkään, antakaa hänelle aina enemmän kuin mitä hän pyytää teiltä, sillä jos hän poistuu maasta, hän tuottaa tietämättömyydellään ja julkeudellaan häpeää tälle jalolle koululle. Antakaa minun lähteä! En tähänastisista töistäni pyydä muuta kuin Teidän Ylhäisyytenne suosion." Huomatessaan, kuinka jyrkästi ja päättäväisesti esiinnyin hänen ylhäisyytensä kääntyi hiukan vastenmielisesti minuun ja sanoi: "Benvenuto, jos tahdot päättää työsi, niin saat kaiken, mitä tarvitset." Silloin kiitin häntä sanoen, ettei minullakaan ollut muuta hartaampaa toivomusta, paitsi sitä, että saisin näyttää kadehtijoilleni kykeneväni valmistamaan lupaamani työn.
Tämän keskustelun jälkeenkin sain vain mitättömän summan
käytettäväkseni, niin että minun oli taas pakko käyttää omaa kukkaroani
saadakseni työni luistamaan nopeammin kuin käymäjalkaa. Kävin
edelleenkin iltaisin herttuan varushuoneessa, jossa Domenico ja hänen
veljensä Gian Paolo Poggini valmistivat herttuattaren vesipikaria
ja aikaisemmin mainitsemaani kultavyötä. Hänen ylhäisyytensä oli
antanut lisäksi minun tehtäväkseni luonnoksen kaulakoristeeseen,
mihin sovellutettaisiin tuo ylempänä mainittu suuri timantti, jonka
hän oli ostanut Bernardonelta ja Antonio Landilta. Koetin kaikkeni
päästäkseni suorittamasta sitä työtä, mutta herttua viekoitteli minut
mairitteluillaan tekemään työtä iltamyöhään, koettipa saada minut
tekemään työtä siellä päivälläkin, mutta siihen en suostunut, vaikka
tiesin herttuan siitä varmasti suuttuvan. Eräänäkin iltana tultuani
tavallista myöhemmin sinne herttua sanoi minulle: "Malvenuto [Malvenuto
= ei tervetullut] olet sinä!" Joihin sanoihin vastasin: "Herrani,
se ei ole nimeni, vaan nimeni on Benvenuto, mutta arvelenpa Teidän
Ylhäisyytenne laskevan leikkiä, sen vuoksi en sanokaan enempää."
Herttua vastasi, että hän tarkoitti mitä sanoi ja ettei se ollut
leikinlaskua; minun tulisi olla varuillani, sillä olipa hänen korviinsa
kuulunut, että luotin liiaksikin hänen suosioonsa ja sen nojalla tein
yhtä ja toista luvatonta. Silloin pyysin häntä mainitsemaan minulle
jonkun, jolle olisin tehnyt vääryyttä. Hän suuttui ja sanoi: "Anna
ensin takaisin, mitä lainasit Bernardonelta! Siinä on yksi!" Siihen
vastasin: "Herrani, kiitän teitä ja pyydän teitä kuuntelemaan pari
sanaa. On totta, että hän on lainannut minulle vanhan vaa'an, kaksi
alasinta ja kolme pientä vasaraa, mutta käskin jo neljätoista päivää
sitten Giorgio Cortonaa hakemaan pois mokomat kapistukset, minkä
hän tekikin. Jos Teidän Ylhäisyytenne saa kuulla, että milloinkaan
eläessäni olen ottanut mitään tällä tapaa, Roomassa tai Ranskassa,
ja voi todistaa sen todeksi, niin silloin saa minua rangaista
kukkuramitalla." Nähtyään minut näin kiihtyneenä herttua sanoi minulle
miellyttävään, ystävälliseen tapaansa: "Niitä, jotka eivät ole pahaa
tehneet, ei soimata, ja jos puheesi on tosi, niin minä näen sinut
yhtä mielelläni luonani kuin tähänkin asti." Vastasin: "Bernardonen
kujeet pakottavat minut pyytämään Teidän Ylhäisyyttänne sanomaan
minulle, mitä olette maksanut suuresta timantista, jonka kärki oli
hiottu pois; sillä toivon siten voivani näyttää teille, minkä vuoksi
tuo miehenlurjus koettaa ryöstää minulta teidän suosionne." Silloin
herttua vastasi: "Timantti maksoi minulle 25 000 tukaattia. Miksi
sitä kysyt?" – "Sen vuoksi, armollinen herrani, että juuri samana
päivänä Antonio di Landi pyysi Via dei Servin kulmassa minua auttamaan
häntä kauppaamaan timanttia Teidän Ylhäisyydellenne; hän pyysi siitä
16 000 tukaattia. Se oli hänen ensimmäinen tarjouksensa, mutta nyt
Teidän Ylhäisyytenne tietää, mitä te olette siitä maksanut. Että se on
totta, sen voitte kysyä Domenico Pogginilta ja hänen veljeltään, sillä
kerroin sen heti heille; mutta sittemmin en ole enää siitä puhunut,
koska Teidän Ylhäisyytenne väitti, etten minä ymmärtänyt sellaisia
asioita, ja huomasin teidän haluavan pitää sen hintaa kalliina.
Tietäkää, armollinen herra, että minä olen sillä alalla asiantuntija ja
toiselta puolen olen yhtä rehellinen mies kuin joku toinenkin, senpä
vuoksi en koskaan koeta varastaa teiltä kahdeksaa tai kymmentätuhatta
tukaattia yhdellä kertaa, vaan koetan mieluummin ansaita ne töilläni.
Palvelen täällä Teidän Ylhäisyytenne kuvanveistäjänä, kultaseppänä ja
rahamestarina, mutta en ikinä toisten töitä panetellakseni. Ja tämän,
minkä sanon, sen sanon vain omaksi puolustuksekseni enkä ilmiantajan
palkkaa kärkkyäkseni, ja sanon tämän kaikkien näiden herrojen kuullen,
niin ettei Teidän Ylhäisyytenne tarvitsisi uskoa Bernardoneroiston
valheisiin."Herttua nousi heti suuttuneena ja lähetti hakemaan Bernardonea, joka pakotettiin matkustamaan Venetsiaan Antonio Landin kanssa; tämä väitti puhuneensa minulle toisesta timantista. He menivät ja palasivat Venetsiasta. Herttuan tavatessani sanoin: "Herrani, se, mitä teille puhuin, oli totta, ja se, mitä Bernardone-lurjus on puhunut työkapineista, ei ole totta; jos hän sen voi todistaa, saatte viedä minut vankilaan." Herttua kääntyi nyt puoleeni sanoen: "Benvenuto, pysy kunnon miehenä, niinkuin näihin asti olet ollut, äläkä pelkää!" Niin tuprahti koko asia savuna ilmaan, enkä minä kuullut siitä enää milloinkaan puhuttavan.
Viimeistelin herttuattaren jalokivikoristetta ja saatuani sen valmiiksi vein sen eräänä päivänä herttuattarelle, joka sanoi arvioivansa minun kehystystyöni yhtä suuriarvoiseksi kun timantin, jonka tuo katala Bernardone oli myynyt hänelle. Hän pyysi minua kiinnittämään koristeen hänen rintaansa ja ojensi minulle suuren neulan, jolla kiinnitin sen. Sitten poistuin hänen kiitettyään minua hyvin kehuvin sanoin. Sain myöhemmin kuulla hänen antaneen jonkun saksalaisen tehdä siihen uuden kehystyksen, koska Bernardone oli väittänyt tämän timantin näyttävän paremmalta yksinkertaisemmin kehystettynä.
Domenico ja Gian Paolo Poggini-veljekset työskentelivät edelleen herttuan varushuoneessa. Nämä kultasepät valmistivat minun piirustusteni mukaan siseloituja matalareliefeillä koristettuja kulta-astioita ja muita kallisarvoisia esineitä. Sanoin usein herttualle: "Jos Teidän Ylhäisyytenne palkkaisi minulle muutamia työmiehiä, niin tekisin teidän rahapajanne rahanpainimet sekä Teidän Ylhäisyytenne kuvalla varustetut mitalit; niissä haluaisin kilpailla antiikin mestareiden kanssa, toivoisinpa ylittäväni heidät. Sen jälkeen kuin tein paavi Clemensin mitalit, olen oppinut paljon, joten nyt teen paljon parempia; samoin kykenen nyt tekemään parempia rahoja, kuin mitä tein herttua Alessandrolle, joita rahoja vieläkin pidetään kauniina, samoin suuria kulta- ja hopeamaljakoita, joita tein niin monta mahtavalle Ranskan kuninkaalle Frans I:lle. Hän hankki minulle paljon apulaisia, sen vuoksi ehdin valmistaa suuret kuvapatsaatkin." Herttua vastasi: "Tee työtä, niin sittenpä nähdään!" Mutta hän ei toimittanut minulle tarpeita eikä mitään apua.
Eräänä päivänä hänen ylhäisyytensä lähetti minulle pari naulaa hopeaa sekä määräyksen: "Tämä hopea on minun kaivoksistani; tee minulle kaunis maljakko!" Mutta koska en tahtonut jättää Perseustani kesken ja kuitenkin kernaasti tahdoin häntä palvella, niin annoin hopean, piirustukseni sekä vahaluonnoksen eräälle Piero di Martino-nimiselle kultasepälle. Tämä lurjus alkoi työn huonosti, eikä se edistynyt, joten minulta kului siihen enemmän aikaa, kuin jos itse olisin sen tehnyt. Kun oli kulunut kuukausia, eikä tuo Piero valmistanut maljakkoa eikä myöskään teettänyt sitä muilla, otin sen takaisin, ja kesti kauan, ennen kuin sain maljakon, huonosti alettuna, kuten jo sanoin, sekä lopun hopean pois häneltä. Herttua, joka oli saanut kuulla jotakin tästä rettelöstä, lähetti hakemaan sekä maljakkoa että sen luonnoksia, ollenkaan ilmoittamatta minulle syytä, minkätähden niin tapahtui. Riittää jo se, että hän antoi eri henkilöiden Venetsiassa ja muualla valmistaa ne minun piirustusteni mukaan, ja ne tulivatkin hyvin huonosti tehdyiksi.
Herttuatar pyysi usein minua valmistamaan itselleen kultasepäntöitä, mihin monta kertaa vastasin, että maailma ja koko Italia tiesi minun olevan taitavan kultasepän, mutta Italia ei ollut vielä nähnyt yhtään minun kädestäni lähtenyttä kuvanveistotyötä; olipa taiteilijoiden joukossa useita ilkeämielisiä kuvanveistäjiäkin, jotka tekivät minusta pilkkaa kutsuen minua "uudeksi kuvanveistäjäksi". Toivoin voivani näyttää heille, että olin vanha kuvanveistäjä, jos vain Jumala soisi minulle voimia, että voisin saada valmiiksi Perseukseni pystyttääkseni sen hänen ylhäisyytensä kuuluisalle torille.
Menin kotiin, tein työtä yötä päivää enkä näyttäytynyt palatsissa. Pysyäkseni kuitenkin herttuattaren suosiossa valmistin hänelle muutamia pieniä hopea-astioita, kaksi soldoa maksavan ruukun kokoisia; ne olin koristanut kauniilla pienillä naamioilla sekä monilla hienoilla lehtikoristeilla antiikin tyyliin. Vietyäni herttuattarelle astiat hän otti minut vastaan mitä suosiollisimmin ja maksoi minulle sen kullan ja hopean, jonka olin niihin käyttänyt. Sulkeutuen hänen ylhäisyytensä suosioon pyysin häntä sanomaan herttualle, että minulle oli annettu liian vähän apua tässä suuressa työssäni, pyysinpä vielä hänen ylhäisyyttänsä sanomaan herttualle, ettei tämän pitäisi liiaksi uskoa Bandinellon pahaa kieltä, joka esti minua lopettamasta Perseustani. Näihin valituksiini herttuatar suhtautui olkapäitään kohauttaen; senpä vuoksi vielä lisäsin: "Herttuan pitäisi toki tietää, ettei hänen Bandinellonsa ole minkään arvoinen."
Pysyttelin kotona ja näyttäydyin ani harvoin palatsissa; työskentelin vain ylen ahkerasti saadakseni työni valmiiksi. Kuitenkin sain maksaa työmiehilleni palkan osaksi omasta kukkarostani, sillä herttua, joka noin kahdeksantoista kuukauden ajan oli antanut Lattanzio Gorinin tehtäväksi maksaa muutamien työmiesteni palkat, oli kyllästynyt ja kieltäytyi maksamasta niitä enää. Sen vuoksi menin kysymään mainitulta Lattanziolta, miksi hän ei maksanut palkkoja. Hän alkoi viittoilla hämähäkinsormillaan ja vastasi inisevällä hyttysen äänellään: "Miksi et saa työtäsi valmiiksi? Luullaan, ettet sinä saa sitä milloinkaan valmiiksi." Heti vastasin kimmastuneena: "Vieköön paholainen teidät kaikki, jotka uskotte, etten minä saa sitä valmiiksi!" Niinpä taas palasin epätoivoisena kotiini kovaonnisen Perseukseni luo; kyyneleet kohosivat silmiini muistaessani ihanan oloni Pariisissa palvellessani jaloa Frans-kuningasta, joka toimitti minulle kaiken, mitä tarvitsin, jota vastoin minulta täällä puuttui kaikki.
Monta kertaa olin joutua epätoivoon. Kerrankin nousin kauniin ratsuni selkään, otin sata skudoa mukaani ja ratsastin Fiesoleen katsomaan pientä poikaani, joka oli erään työmieheni vaimon hoidettavana. Poikaseni oli terve. Suutelin häntä surumielisenä. Aikoessani lähteä hän ei tahtonut päästää minua, vaan piteli minua kovasti kiinni, mikä tämänikäiselle, noin 2-vuotiaalle lapselle, on enemmän kuin ihmeellistä. Mutta riistäydyin väkisin irti pojastani ja jätin hänet itkemään, sillä olin päättänyt saada käsiini Bandinellon ja lyödä hänet kuoliaaksi: Bandinellon oli tapana aina iltaisin ratsastaa maatilalleen Sao Domenicon taakse. Ratsastaessani kohti Firenzeä ja saapuessani San Domenicon torille saapui sinne samassa Bandinello sen toisesta päästä. Päätin heti tehdä verisen työni ja kiirehdin häntä kohti. Luodessani katseeni häneen näin hänen istuvan aseettomana muuliaasinsa selässä, ja hänellä oli mukanaan kymmenenvuotias poikansa. Heti minut nähtyään hän valahti kalmankalpeaksi ja vapisi kiireestä kantapäähän. Nähtyäni hänet näin kurjana sanoin: "Älä pelkää, raukka, sillä en viitsi kajota sinuun." Hän katseli minuun nöyrästi eikä sanonut mitään. Olin voittanut vihani ja kiitin Jumalaa, joka armossaan oli estänyt minut ryhtymästä tähän väkivallantyöhön. Tunsin vapautuneeni saatanallisesta raivonpuuskasta, rohkaisin mieleni ja sanoin itsekseni: "Jos Jumala armossaan suo minun saada työni valmiiksi, niin toivon varmasti lopultakin voittavani kateelliset viholliseni, ja siten on minun kostoni oleva paljon voimakkaampi ja kunniakkaampi, kuin mitä se olisi ollut, jos olisin kohdistanut sen vain yhteen vastustajaani." Ja tämän hyvän päätöksen tehtyäni palasin kotiin.
Kolmen päivän kuluttua sain kuulla vaimon tukehduttaneen ainoan poikaseni, ja se oli elämäni suurin suru. Siitä huolimatta lankesin polvilleni ja kyynelsilmin kiitin Jumalaani tapani mukaan sanoen: "Herra, sinä annoit hänet minulle, ja nyt sinä otit hänet minulta, ja kaikesta tästä kiitän sinua koko sydämestäni." Ja vaikka tämä suuri suruni oli melkein musertaa minut, tyydyin kohtalooni entiseen tapaani parhaani mukaan.
Näihin aikoihin oli eräs Francesco-niminen nuorukainen lähtenyt Bandinellon luota; hän oli seppä Matteon poika. Tämä nuorukainen tuli kysymään minulta, tahdoinko antaa hänelle työtä. Olin tyytyväinen ja panin hänet silottamaan ja puhdistamaan Medusa patsasta, joka oli jo valettu. Viidentoista päivän kuluttua tämä nuorukainen sanoi minulle puhutelleensa entistä mestariansa, joka oli käskenyt sanoa minulle, että jos tahtoisin tehdä marmorifiguurin, niin hän pyytäisi lähettää minulle lahjaksi oivallisen marmorilohkareen. Heti vastasin: "Sano hänelle, että otan sen vastaan. Siitä voi tulla kova loukkauskivi hänelle, sillä hän yhä ärsyttää minua eikä muista sitä suurta vaaraa, jonka hän vältti San Domenicon torilla. Sano hänelle, että tahdon sen joka tapauksessa. Minä en puhu koskaan hänestä, ja tämä ilkiö ei anna minun olla rauhassa. Uskonpa totisesti sinun tulleen työhön minun luokseni hänen lähettämänään vain urkkiaksesi töitäni. Mene ja sano, että tahdon marmorilohkareen hänen kiusakseen; sinä voit palata hänen luokseen takaisin."
En ollut moneen päivään näyttäytynyt palatsissa, mutta eräänä päivänä pälkähti päähäni lähteä sinne. Herttua oli juuri lopettamassa päivällistään, ja minä sain kuulla hänen ylhäisyytensä samana aamupäivänä puhuneen minusta hyvin paljon hyvää; olipa hän erikoisesti kiitellyt jalokivenkehystystaitoani. Kun nyt herttuatar näki minut, hän antoi messer Sforzan kutsua minut luokseen, ja seisoessani hänen edessään hän pyysi minun kehystämään erään pienoisen timantin erääseen sormukseen lisäten aikovansa aina pitää sitä sormessaan. Hän antoi minulle mitan ja timantin, joka oli ehkä sadan skudon arvoinen, ja pyysi minua valmistamaan sen pian. Heti herttua alkoi keskustella herttuattaren kanssa ja sanoi: "Benvenuto on kyllä vertaa vailla tällä alalla, mutta hänen unohdettuaan nykyään senkaltaiset luulisin tällaisen mitättömän sormuksen tekemisen olevan hänelle liian suureksi vaivaksi. Sen vuoksi pyydän, ettette vaivaisi häntä näin pienillä asioilla, jotka hänelle voivat tulla tällä kertaa suuriksi." Kiitin herttuaa näistä sanoista ja pyysin, että hän sallisi minun tehdä tämän pienen palveluksen herttuattarelle. Ryhdyin heti työhön ja parin päivän kuluttua sormus oli valmis. Sormus oli aiottu pikkusormea varten: sen ympäryksen muodosti neljä pienoista enkelinpäätä ja neljä naamiokilpeä, jotka olin yhdistänyt emaljoiduilla lehti- ja nauhakoristeilla, joten jalokivi ja sen kehystys sulautuivat hyvin yhteen. Vein sormuksen heti herttuattarelle, hän oli erittäin armollinen, ja kehuttuaan työtäni erinomaisen kauniiksi hän lupasi muistaa minua. Tämän saman sormuksen hän lähetti lahjaksi kuningas Filipille, ja sitten hän tilasi minulta yhä uudelleen lisää töitä, tehden sen niin rakastettavalla tavalla, että aina koetin häntä palvella, vaikka en saanut paljoakaan rahoja nähdäkseni, ja Jumala tietää, että ne olisivat olleet minulle hyvin tarpeen, sillä toivoin saavani Perseukseni valmiiksi ja olin hankkinut avukseni uusia työmiehiä, jotka sain itse maksaa. Aloin nyt käydä palatsissa useammin kuin näihin asti.
Eräänä sunnuntaina menin taas palatsiin päivällisen jälkeen ja tultuani kellosaliin huomasin varushuoneen oven olevan avoinna. Lähestyessäni sitä kuulin herttuan huutavan minua, ja hän sanoi ystävällisellä äänellä: "Olet tervetullut. Katso tätä laatikkoa; sen on herra Stefano Colonna di Palestrina lähettänyt minulle lahjaksi; avaa se, ja katsokaamme, mitä se sisältää." Avasin sen heti ja sanoin herttualle: "Armollinen herrani, tämä on kreikkalainen marmoriveistos, ihana taideteos. En usko milloinkaan nähneeni antiikin kuvanveistosten joukossa ainoatakaan näin kaunista ja puhdastyylistä pojan vartalokuvaa. Minä tarjoudun korjaamaan sen Teidän Ylhäisyydellenne. Teen sille pään, käsivarret ja jalat ja lisäksi vielä kotkan, joten sitä voisi kutsua Ganymedeeksi. Eihän kuvanveistosten paikkaaminen ole minun alaani kuuluvaa, vaan kuuluu se niille paikkasuutareille, jotka sen tekevät hyvin huonosti, mutta tämä suuri mestariteos vaatii minua sitä palvelemaan." Herttua oli hyvin tyytyväinen saadessaan patsaan korjatuksi, ja hän teki minulle vielä useita kysymyksiä: "Sano minulle, Benvenuto, missä on tämän mestarin ihmeteltävä taiteellisuus, jota sinä niin suuresti ihailet?" Yritin nyt parhaani mukaan avata hänen ylhäisyytensä silmiä näkemään patsaan kauneutta, taiteellisuutta ja harvinaista tyylipuhtautta. Selittelin tätä hänelle hyvin laajasti ja innostuneena, koska huomasin sen tuottavan hänen ylhäisyydelleen aivan erikoista mielihyvää.
Näin miellyttävästi keskustellessani herttuan kanssa poistui eräs hovipojista varastohuoneesta, ja hänen avattuaan oven astui Bandinello sisään. Herttua tuli hänet nähdessään vähän levottomaksi ja sanoi ankaran näköisenä: "Mitä te tahdotte?" Mitään vastaamatta Bandinello loi katseensa laatikkoon, missä kuvanveistos oli, ja ilkeään tapaansa hymyillen sekä päätään puistellen hän kääntyi herttuan puoleen sanoen: "Armollinen herra, tässä on nyt taas yksi niistä, joista olen niin monta kertaa puhunut Teidän Ylhäisyydellenne. Huomatkaa, että nämä antiikin taiteilijat eivät tietäneet mitään anatomiasta, sen vuoksi heidän työnsä ovat täynnä virheitä." Olin aivan vaiti enkä ollut kuulevinani hänen sanojaan, vaan käänsin hänelle selkäni. Kun tuo hölmö oli lopettanut typerän puheensa, herttua sanoi: "Oi, Benvenuto, siinä kuulit! Hän puhuu tässä nyt aivan päinvastaista, kuin mitä sinä äsken minulle niin selvin syin ja perusteellisesti selitit; puolusta sen vuoksi kantaasi hiukan." Näihin miellyttävästi lausuttuihin herttuallisiin sanoihin vastasin heti sanoen: "Armollinen herrani, tietäkää, että tämä Baccio Bandinello on kokoonpantu kokonaan pahasta, ja niin on ollut aina; sillä mihin ikinä hänen pahansuovat silmänsä katsovat, vaikka kaikkein kauneimpaankin asiaan, heti se muuttuu hänen pahansuovissa silmissään pahinta pahemmaksi. Mutta minä, joka kaikessa näen hyvää, näen kaikki toisessa valossa, sen vuoksi on kaikki, mitä minä olen sanonut teille tästä ihanasta veistoksesta, puhdasta totta, ja mitä Bandinello on sanonut, on paljasta pahuutta niinkuin hän itsekin on." Herttua seisoi kuunnellen minua mielihyvin, ja minun puhuessani Bandinello väänteli rumia kasvojaan mitä ilkeimpiin irvistyksiin.
Samassa herttua nousi ja poistui muutamiin alakerran huoneisiin,
minne Bandinello seurasi häntä. Hovipojat tarttuivat viittaani ja
vetivät minut mukaansa, ja niin me seurasimme herttuaa, kunnes hän
istuutui erääseen huoneeseen; Bandinello ja minä asetuimme toinen
hänen vasemmalle, toinen oikealle puolelleen. Minä olin vaiti,
ja hänen ylhäisyyteensä seurueeseen kuuluvat herrat katselivat
terävästi Bandinelloon sekä hymyilivät toisilleen muistellessaan
niitä sanoja, jotka minä olin lausunut yläkerran huoneessa. Nyt alkoi
Bandinello puhua sanoen: "Teidän armonne, paljastettuani Herkuleeni
ja Cacukseni minulle kirjoitettiin varmaankin enemmän kuin sata
kurjaa sonettia, jotka sisälsivät pahinta, mitä tällainen roskaväki
keksii." Sanoin siihen: "Kun Michelangelo Buonarrottimme paljasti
sakaristonsa [Medicien hautakappeli Firenzessä], jossa on niin monta
hänen ihanaa veistostansa, kirjoittivat tämän ihailtavan ja nerokkaan
taiteilijakoulun, totuuden ja kauneuden ystävät, enemmän kuin sata
sonettia kilpaillen keskenään sen kiittämisessä; ja samoin kuin
Bandinello ansaitsi kaiken sen pahan, mikä hänen töistään sanottiin,
samoin ansaitsi Buonarrotti kaiken sen kauniin, mitä hänestä
sanottiin." Nämä sanat kuultuaan Bandinello suuttui niin, että oli
haljeta, ja kääntyen puoleeni hän sanoi: "Mitä sinä vielä tiedät?"
– "Sen kyllä sanon, jos vain jaksat kärsivällisesti kuunnella",
vastasin. – "Anna kuulua", hän sanoi. Herttua ja hänen seurueensa
kuuntelivat hyvin tarkkaavaisina; niinpä aloin sanoen: "Minulle on
vastenmielistä luetella tämän sinun työsi virheitä; senpä vuoksi en
tässä lausu omaa mielipidettäni. Sen saman, mitä nyt tulen sinulle
sanomaan, sanovat sinulle kaikki tämän kuuluisan koulun taiteilijat."
Ja koska tuo ilkeä mies nyt alkoi ladella ilkeyksiään sekä rumin sanoin
että liikkein, hän ärsytti minut siihen määrin, että aloin puhua
paljon epämiellyttävämmällä tavalla kuin olisin puhunut, jos hän olisi
käyttäytynyt toisella tavoin. Tämän mainehikkaan koulun taiteilijat
olivat sanoneet, että jos hän leikkaisi hiukset Herkuleelta, niin ei
jäisi jäljelle sen vertaa pääkallosta, että aivot mahtuisivat sinne.
Kasvoista ei voi päättää, ovatko ne miehen vai leijonan; eikä hän
tiedä, mitä tekee; onpa pääkin sovitettu paikoilleen niin kömpelösti ja
epätaiteellisesti, ettei rumempaa ole milloinkaan nähty. Hänen rumat
hartiansa muistuttivat aasin satulan puisia kaaria; hänen rintansa
lihaksineen eivät olleet kuvatut ihmisen mukaan, vaan mallina oli
ollut muuria vasten asetettu melonisäkki; selkä oli muovailtu pitkiä
kurpitsoja täynnä olevan säkin mukaan. Mahdotonta on käsittää, miten
molemmat jalat ovat tässä ruhossa. Ei tiedä, kummalla jalalla ruumis
lepää, ei myöskään voi sanoa sen seisovan molemmilla jaloilla, niinkuin
ovat joskus tehneet ne mestarit, jotka jotakin ymmärtävät. Sen sijaan
huomaa selvästi sen kallistuvan eteenpäin enemmän kuin kolmanneksen
kyynärää, mikä jo yksistään on mitä anteeksiantamattomin virhe,
sellainen, jonka vain tällaiset tusinamestarit voivat tehdä. He sanovat
käsivarsien ojentautuvan alaspäin ilman minkäänlaista sulavuutta;
liikkeessä ei ole huomattavissa vähintäkään taiteellisuutta, näyttää
siltä kuin patsaan tekijä ei olisi milloinkaan nähnyt eläviä alastomia
ihmisiä. Herkuleen oikean säären ja Cacuksen säären pohkeet ovat niin
yhteenpuristetut, että jos sääret erotettaisiin toisistaan, niin
jäisivät molemmat pohkeita vaille. Edelleen he sanovat, että toinen
Herkuleen jaloista oli hautautunut maahan ja että näytti siltä kuin
palaisi tuli toisen alla.Tällä miehellä ei ollut kärsivällisyyttä kuunnella minun luettelevan vielä Cacuksenkin virheitä, ensiksi sen vuoksi, että puhuin totta, ja toiseksi sen vuoksi, että esitin kaikki niin selvästi herttualle ja muille läsnäoleville, että he osoittivat mitä suurinta hämmästystä ja myönsivät minun sanoneen totuuden. Samassa huudahti tuo miehenilkimys: "Oi, sinä pahakielinen! Minne unohdat piirustukseni?" Vastasin: "Se, joka piirustaa hyvin, ei voi koskaan tehdä huonoja töitä; sen vuoksi uskonkin sinun piirustustesi olevan töittesi kaltaisia." Kun hän nyt tarkasti herttuan ja muiden kasvoja, jotka katseillaan ja ilmeillään ivasivat häntä, hän antoi ilkeydelleen täyden vallan, käänsi rumat kasvonsa minua kohti ja huusi: "Vaikene, kirottu sodomisti!" Nämä sanat kuullessaan herttua rypisti synkkänä kulmakarvojaan hänelle, ja toiset puraisivat huuliaan sekä loivat häneen synkkiä katseita. Minä, jota näin häpeällisesti oli loukattu, raivostuin aluksi, mutta keksin hyvän tavan vastata hänelle. "Sinä hullu", sanoin, "sinä astut yli rajojen! Jumala suokoon, että minäkin oppisin niin hienon tavan, sillä onhan kirjoitettu Jupiterin ja Ganymedeen harjoittaneen sitä paratiisissa, ja täällä maan päällä sitä ovat harjoittaneet mahtavimmat keisarit ja kuninkaat. Minä olen halpa ja mitätön mies, joka en ymmärrä enkä osaa niin ihmeellisiä asioita." Kukaan ei nyt enää voinut hillitä itseään, herttua ja muut purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja vaikka minäkin koetin siihen yhtyä, niin tietäkää, hyvät lukijani, että sydämeni tykytti rajusti ajatellessani, että maailman suurin roisto oli ollut kyllin rohkea singotakseen mokomankin syytöksen tämän suuren ruhtinaan läsnäollessa minua vastaan; mutta tietäkää, että hän loukkasi herttuaa eikä minua. Jos ei tämä korkea herra olisi ollut siinä, niin olisin surmannut hänet.
Kun tuo typerä, likainen roisto huomasi, etteivät herrat lakanneet nauramasta, hän antoi puheelle toisen käänteen ja sanoi: "Benvenuto kulkee täällä kerskumassa, että olen luvannut hänelle marmorilohkareen." Vastasin heti: "Mitä? Etkö ole lähettänyt minulle sanaa palvelijasi Francesco Matteon kautta, että jos haluan tehdä jotakin marmorista, niin tahdot antaa marmorin minulle? Minähän vastasin haluavani sen, ja nyt sen tahdonkin." Hän sanoi: "Voit olla varma siitä, ettet sitä saa." Olin vielä vimmoissani äsken kärsimästäni häväistyksestä enkä sen vuoksi kyennyt hillitsemään raivoani, vaan huusin hurjistuneena: "Sanon sinulle selvästi, että jos sinä et lähetä marmoria minun kotiini, niin saat passin toiseen maailmaan, sillä tässä minä kuitenkin pistän sinut kuoliaaksi." Samassa muistin olevani suuren herttuan seurassa ja heti käännyin nöyrästi hänen ylhäisyytensä puoleen: "Armollinen herra! Yksi hullu tekee hulluksi sata muuta. Tämän hullun miehen vuoksi minä olen unohtanut Teidän Ylhäisyytenne ja itseni; suokaa anteeksi!" Silloin herttua sanoi Bandinellolle: "Onko totta, että sinä olet luvannut hänelle marmorin?" Bandinello vastasi sen olevan totta. Silloin herttua sanoi minulle: "Mene Bandinellon työpajaan ja valitse itsellesi sieltä mieleisesi marmorilohkare." Sanoin, että hän oli luvannut lähettää sen kotiin minulle. Nämä sanat lausuin uhkaavalla äänellä ja selitin ottavani vain sellaisin ehdoin vastaan marmorin.
Seuraavana aamuna tuotiin minulle marmori kotiin. Kysyttyäni, kuka sen oli minulle lähettänyt, sain vastaukseksi Bandinellon lähettäneen sen lupauksensa täyttääkseen. Annoin heti viedä sen työpajaani ja aloin mittailla sitä ja työskennellessäni siinä tein luonnoksen. Mutta olin niin innostunut tästä marmorista, että minulla ei ollut kärsivällisyyttä valmistaa luonnostani niin huolellisesti kuin tämänlainen taide vaatii. Kuullessani marmorin kumahtavan omituisella äänellä kaduin jo monta kertaa, että milloinkaan olin alkanut sitä hakata. Tein siitä minkä kykenin: sen Apollon ja Hyakinthoon, jotka vieläkin ovat nähtävissä keskentekoisina työpajassani. Työskennellessäni herttua tuli kotiini luokseni ja sanoi usein: "Anna pronssin olla ja hakkaa vähän marmoriasi, että saan nähdä!" Silloin tartuin heti meisselirautaani ja jatkoin rivakasti hakkaamista. Herttua kyseli luonnostani, ja minä vastasin: "Tämä marmorilohkare on täynnä halkeamia, mutta siitä huolimatta koetan saada siitä jotakin esille; en ole vielä varmasti voinut ratkaista aihetta, mutta jatkan tällä tavoin parhaani mukaan."
Mitä kiireimmin herttua lähetti hakemaan Roomasta lohkaretta kreikkalaista marmoria, jotta voisin korjata antiikin Ganymedes-patsaan, joka oli ollut aiheena riitaan Bandinellon kanssa. Kreikkalaisen marmorin saavuttua oli minusta vahinko ruveta sitä paloittelemaan Ganymedeen päätä, käsivarsia ym. varten. Hankin muuta marmoria ja kreikkalaista marmoria varten muovailin pienen vahaluonnoksen, jolle annoin nimen Narcissus. Nyt oli marmorissa kaksi enemmän kuin korttelin syvyistä ja runsaasti kahden sormen levyistä reikää, ja ollakseni riippumaton näistä rei'istä annoin patsaalle sen asennon, joka sillä nyt on. Mutta kun siihen oli vuosikausia satanut, niin että reiät olivat täyttyneet vedellä, se oli vähitellen pehmittänyt marmorin mureaksi. Sen me huomasimme todeksi silloin, kun Arno tulvi ja vesi kohosi työpajaani yli puolen kyynärän verran. Silloin Narcissus, joka seisoi puujalustalla, kaatui veteen ja taittui rinnan yläpuolelta; korjasin patsaan ja peittääkseni paikkauksen laadin siihen kukkaskiehkuran, joka vieläkin koristaa sen rintaa. Tein sitä aina muutaman tunnin ennen aamunkoittoa tai myöskin pyhäpäivinä, etten veisi aikaa Perseukseltani.
Eräänä aamuna korjatessani rautaisia työvälineitäni sattui pieni terässiru singahtamaan oikeaan silmääni ja tunkeutui niin pahasti silmäterääni, etten mitenkään saanut sitä ulos. Luulin jo varmasti menettäväni sen silmäni näön. Parin päivän kuluttua kutsuin kirurgin, messer Raffaello de' Pillin, luokseni. Hän asetti minut selälleni pöydälle, otti kaksi elävää kyyhkystä, pisti pinsetillä reiän erääseen niiden siiven alla olevaan suoneen ja antoi veren tippua silmääni. Tunsin heti helpotusta, ja parin päivän kuluttua oli terässiru poissa, ja näin taas hyvästi. Pyhän Lucian juhlasaattueessa juuri näihin aikoihin, kolme päivää tuon tapahtuman jälkeen, valmistin kultaisen silmän ranskalaisesta skudosta ja lahjoitin sen kymmenvuotiselle sisareni tyttärelle kiittäen hänen kauttaan Jumalaa ja Pyhää Luciaa. Vähään aikaan en tahtonut valmistaa Narcissustani, vaan jatkoin ylempänä mainituista vastoinkäymisistä huolimatta Perseustani, sillä olin päättänyt saada sen valmiiksi ja sitten mennä tieheni.
YHDESTOISTA LUKU.
Saa valmiiksi Perseuksen vahaluonnoksen, väittelee siitä herttuan
kanssa, joka ei usko sen onnistuvan pronssista. Väittelevät
edelleen Medusan pään valamisen johdosta. Perseuksen valamisen
valmistukset. Hoitaessaan työhuoneensa valu-uunin tulta saa
kuumeen ja joutuu vuoteeseen. Palvelijatar Mona Fiore hoitaa
häntä hellästi. Kuullessaan pronssin sulavan huonosti nousee
vuoteesta huolehtimaan siitä, ja vahinko saadaankin korjatuksi.
Tuntee parantuneensa kuumeesta eikä pelkää enää kuolemaa. Pronssi
sulaa ja täyttää muotin; siitä johtuva ilo koko perheessä.
Valanne paljastetaan kahden päivän kuluttua, ja hän huomaa sen
onnistuneen erinomaisesti, niinkuin oli arvellut puhutellessaan
herttuaa, jota menee nyt tapaamaan Pisaan; sekä herttua että
herttuatar onnittelevat häntä; hän pyytää päästä lähtemään
Roomaan.Koska Medusani valaminen oli onnistunut näin erinomaisesti, aloin mitä toivorikkaimmin viimeistellä Perseustani toivoen sen pronssiin valettuna onnistuvan yhtä hyvin. Niinpä valmistui tämä vahaluonnokseni, ja se näytti erittäin hyvältä. Herttua kävi sitä katsomassa, ja oli työni hänestä kaunis. Mutta nyt oli luultavasti joku uskotellut hänelle, ettei patsas onnistuisi pronssiin valettuna, vai liekö hän itse niin kuvitellut; siitäkö lienee johtunut, että hän tuli minun luokseni tavallista useammin sanoen kerrankin minulle muun ohella: "Benvenuto! Taiteen sääntöjen mukaan tuo patsaasi ei onnistu pronssiin valettuna." Näiden herttuan sanojen ärsyttämänä vastasin: "Tiedän, ettei Teidän Ylhäisyytenne luota paljoakaan minuun; johtuneeko se siitä, että Teidän Ylhäisyytenne luottaa liian paljon niihin, jotka puhuvat pahaa minusta, vai siitä, että ette oikein ymmärrä tätä asiaa." Hän tuskin antoi minun puhua loppuun ja sanoi: "Koetan ymmärtää ja ymmärränkin erittäin hyvästi." Kiirehdin vastaamaan: "Ymmärrätte kyllä herran tavoin, mutta ette taiteilijan! Sillä jos Teidän Ylhäisyytenne ymmärtäisi sen niin kuin uskotte ymmärtävänne, niin luottaisitte minuun jo senkin kauniin rintakuvan perusteella, jonka tein Teidän Ylhäisyydestänne ja joka lähetettiin Elbaan, ja koska suurista vaikeuksista huolimatta korjasin ihanan marmorisen Ganymeedes-patsaankin, jossa minulla oli paljon enemmän työtä kuin jos olisin tehnyt uuden patsaan; niinpä myöskin valoin erittäin onnistuneesti Medusan, jonka Teidän Ylhäisyytenne näkee tässä. Tämä oli hyvin vaikea valaa, ja sitä varten tein jotakin, jota ei kukaan minua ennen ole tehnyt tämän oikullisen taiteen alalla. Katsokaa, herrani: olen tehnyt aivan uusmallisen uunin, jonkalaista ei ennen ole nähty. Puhumattakaan monesta nerokkaasta muutoksesta sekä taidokkaista laitteista olen laatinut pronssille kaksi aukkoa; muuten olisi ollut mahdotonta valaa tätä vaikea-asenteista vartalokuvaa; vain näiden keksimieni nerokkaiden parannusten avulla se onnistui, mitä eivät ketkään tähän taidealaan perehtyneet ole tahtoneet uskoa. Tietäkää, herrani, että kaikki ne suuret ja vaikeat työt, jotka suoritin Ranskan suurelle mahtavalle Frans-kuninkaalle, onnistuivat niin erinomaisesti vain sen vuoksi, että tämä hyvä kuningas rohkaistakseen minua antoi minulle runsaan palkkion sekä niin monta työmiestä, kuin vain halusin, joten minulla väliin oli yli neljäkymmentä työmiestä, kaikki omia valitsemiani. Sen vuoksi saatoinkin valmistaa niin monta työtä siksi lyhyessä ajassa. Luottakaa sen vuoksi minuun, armollinen herra, ja suokaa minulle se apu, jota tarvitsen voidakseni saada valmiiksi työn, joka teitä varmasti miellyttää. Mutta jos Teidän Ylhäisyytenne vain lannistaa rohkeuttani eikä anna minulle tarpeellista apua, niin on mahdotonta, että minä, yhtä vähän kuin kukaan muukaan ihminen maailmassa, voisin saada aikaan mitään kunnollista."
Herttua kuunteli hyvin vastahakoisesti näitä todistelujani käännehtien vuoroin sinne, vuoroin tänne; ja minä, onneton epätoivoinen ihmisparka, olin syvästi suruissani muistellessani, miten hyvä minun oli ollut Ranskassa ollessani. Nyt herttua sanoi: "Sano minulle, Benvenuto, miten on mahdollista, että tuo ihana Medusan pää, jota Perseus pitelee kädessään, todellakin voisi onnistua?" Vastasin heti: "Siinäpä sen näette, armollinen herra, jos te todellakin olisitte niin taidetta ymmärtävä, kuin väitätte olevanne, ette olisi levoton tästä kauniista Medusan päästä, joka teidän käsityksenne mukaan ei luonnistu, vaan pikemminkin tuosta oikeanpuoleisesta jalasta, joka on päästä siksi etäällä." Nämä sanani kuultuaan herttua kääntyi melkein loukkaantuneena muutamien seurassaan olevien herrojen puoleen lausuen: "Uskonpa todellakin tämän Benvenuton vain minua uhmatakseen väittävän kaikessa minua vastaan." Sitten hän kääntyi puoleksi ivallisena minuun päin, jota toiset läsnäolevat matkivat, ja sanoi: "Menen kärsivällisyydessäni niin pitkälle sinun suhteesi, että koettelen kuunnella, mitä yrittelet keksiä uskotellaksesi minua." Silloin sanoin: "Perusteluni ovat niin uskottavia, että Teidän Ylhäisyytenne ymmärtää ne täydellisesti. Sillä niinkuin tiedätte, herrani, tuli kohoaa luonnostaan ylöspäin, senpä vuoksi lupaan, että Medusan pää onnistuu erinomaisesti. Mutta koska tulen luonteen mukaista ei ole mennä alaspäin ja se olisi saatava keinotekoisesti tunkeutumaan kuusi kyynärää alaspäin, niin tämän selvän syyn nojalla mainitsin jo aikaisemmin Teidän Ylhäisyydellenne olevan mahdotonta saada jalkaa onnistumaan valettaessa; mutta sen virheen voin helposti korjata jäljestäpäinkin." Sanoipa siihen herttua: "Minkätähden et asettanut niin, että jalka onnistuisi valettaessa yhtä hyvin kuin pää?" Vastasin: "Minun olisi silloin täytynyt rakentaa uunini paljon suuremmaksi ja valuputki sääreni paksuiseksi; silloin se olisi onnistunut kuuman metallin painon avulla, jota vastoin nyt tämä kuuden kyynärän pituinen, jalkoihin ulottuva valuputki onkin vain kahden sormen paksuinen; eikä siihen kannata ryhtyä, sillä jalan voi hyvästi liittää jäljestäkinpäin. Mutta kun muottini on enemmän kuin puoleksi täyttynyt, kuten toivon, ja koska tuli luontonsa mukaisesti nousee ylöspäin, niin voittepa varmasti uskoa sekä Perseuksen että Medusan pään onnistuvan erinomaisesti; olkaa siitä vakuuttunut!" Esitettyäni nämä selvät todisteluni sekä paljon muutakin, minkä tässä jätän mainitsematta, etten venyttäisi kertomustani turhan laajaksi, puisti herttua päätään ja meni matkoihinsa.
Päätin rohkaista itseäni ja karkoitin kaikki synkät ajatukset, jotka tavan takaa tunkeutuivat mieleeni pusertaen katkerat kyyneleet silmistäni katuessani sitä, että olin lähtenyt Ranskasta rakkaalle synnyinseudulleni Firenzeen, olinpa tullut tänne vain osoittaakseni armeliaisuutta jo mainitsemilleni kuudelle sisareni tyttärelle, joka hyvä työni osoittautui monen onnettomuuden aluksi. Siitä huolimatta uskoin varmasti kaikkien näiden vastoinkäymisten vielä muuttuvan minulle eduksi ja kunniaksi, kunhan vain ensin sain valmiiksi aloittamani Perseuksen. Niinpä siis taas rohkaisin mieleni ja ryhdyin työhöni kaikin voimin. Vähillä jäljellä olevilla rahoillani ostin muutaman mitallisen pinjahalkoja, jotka hankin Montelupon juurella olevasta Serristorin metsästä. Niitä odotellessani katoin Perseukseni sillä savella, jonka olin pehmittänyt jo paria kuukautta aikaisemmin, että se oli ehtinyt kypsyä. Saatuani savipeitteen valmiiksi ja suunniteltuani mitä huolellisimmin kaikki siihen tarvittavat raudoitukset aloin aivan hitaasti lämmittämällä sulatella vahaa, joka valui monista pienistä valmistamistani ilmarei'istä, sillä mitä useampia niitä tekee, sitä paremmin muotti täyttyy. Saatuani kaiken vahan valutetuksi tein Perseuksen ympäri hihan muotoisen suppilon tiilistä asettamalla ne päällekkäin siten, että muodostui monta tulenkiertoaukkoa. Sen jälkeen aloin hyvin varovasti latoa halkoja uuniini ja annoin tulen palaa kaksi päivää ja kaksi yötä yhteen menoon. Niinpä valutettuani pois kaiken vahan olikin muottini hyväksi poltettu, ja aloin heti kaivaa kuoppaa, mihin muotti laskettaisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Saatuani kuopan kaivetuksi kohotin muottia vipujen ja hamppuköysien avulla hyvin taitavasti kyynärän verran uunini pohjan yläpuolelle, suunnaten sen riippumaan vapaasti aivan keskikohdalle ja annoin sen solua sitten aivan hitaasti uunin pohjalle, joten se nyt oli oikeassa asennossa otettuani huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet. Kun tämä vaivalloinen työ oli tehty, aloin muottia tukeakseni ympäröidä sitä samalla savella, jolla olin sen kattanut, ja aina savea lisäillessäni asettelin siihen ilmakanavia, joihin käytin poltetusta savesta tehtyjä putkia, sellaisia, joita käytetään vesijohdoissa ja muissa samanlaisissa laitteissa. Nähtyäni muottini nyt seisovan tukevasti ja huomattuani työmiesteni hyvin käsittäneen tuon minun erikoisen tekotapani, että ympäröin muotin savella ja ilmakanavilla (käytinhän tässä aivan erilaista menettelytapaa kuin muut kuvanveistäjät), sekä vakuututtuani siitä, että voin luottaa heihin, käännyin uuniini päin. Sen olin antanut täyttää kuparimöhkäleillä ja kaikenlaisella pronssiromulla, mitkä kaikki oli ladottu taidokkaasti päällekkäin, niin että tuli nopeasti raivaisi tiensä niiden läpi ja metalli sulaisi niin pian kuin suinkin. Ja sitten käskin rohkeasti sytyttää tulen.
Pihkaiset pinjahalot leimahtivat heti voimakkaasti palamaan taidokkaasti rakennetussa uunissani, niin että minun oli pakko auttaa väliin siellä, väliin täällä. Työ oli vaivalloista, melkein ylivoimaista, mutta olinpa minäkin uupumaton. Syttyipä vielä kaiken lisäksi työhuoneeni palamaan, niin että pelkäsimme katon romahtavan alas. Kaiken lisäksi puutarhan puolelta alkoi taivas työntää sisään niin paljon vettä ja tuulta, että uuni alkoi jäähtyä. Monta tuntia ponnisteltuani näin kiusallisissa olosuhteissa rasituin siihen määrin, ettei sitä kestänyt minunkaan vahva terveyteni, ja sain mitä korkeimman kuumeen. Senpä vuoksi minun oli pakko mennä vuoteeseen; hyvin tyytymättömänä tähän tarpeelliseen pakkotilaan käännyin kuitenkin ensin kaikkien niiden puoleen, jotka auttoivat minua; heitä oli kymmenkunta tai enemmänkin, heidän joukossaan oli pronssinvalajamestareita, käsityöläisiä, talonpoikia sekä omat oppipoikani. Näiden joukossa oli myöskin Bernardino di Mugello, joka oli ollut pari vuotta opissani; neuvottuani heitä kaikkia sanoin hänelle: "Katso, rakas Bernardino, olethan pannut mieleesi, miten tämä työ on tehtävä, toimi siis niin ripeästi kuin suinkin voit, sillä metalli on pian sulana: sinä et voi erehtyä, ja nuo muut kunnon miehet valmistavat pian kanavat; te voitte varmasti näillä molemmilla rautakangilla ulottua molempiin aukkoihin, ja uskon varmasti muottini täyttyvän erinomaisesti. En ole milloinkaan koko elämässäni tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin nyt, varmasti uskon taudin tappavan minut parissa tunnissa." Poistuin hyvin vastahakoisesti heidän luotaan ja menin vuoteeseen.
Päästyäni vuoteeseen käskin palvelijattarieni kantaa ruokaa ja juomaa kaikille työhuoneeseeni ja sanoin heille: "Huomenna en enää elä." He koettivat rohkaista minua vakuuttaen tämän pahoinvointini pian menevän ohi; arvelivatpa he sen johtuneen vain liiasta rasittumisesta. Niinpä kesti tätä kovaa kuumetta kaksi tuntia; tunsin sen yhä kiihtyvän ja toistin alinomaa: "Tunnen kuolevani" Näihin aikoihin oli minulla palvelijanani mona Fiore da Castel del Rio, joka hallitsi koko taloani. Tämä nainen oli mitä kunnollisin ihmisenä ja muuten mitä miellyttävin. Hän moitti minua yhä siitä, että olin peloissani, ja toiselta puolen hän osoitti minulle mitä hellintä huolenpitoa. Huomatessaan lopultakin, miten sairas ja kiihtynyt olin hän ei rohkeamielisyydestään huolimatta voinut estää kyyneliä vierähtämästä silmistään; ja kuitenkin hän parhaansa mukaan koetti katsoa, etten minä sitä huomaisi Tässä sanomattomassa tuskassa ollessani näin huoneeseeni astuvan miehen, jonka koko vartalo oli kiemuraisen suuren S:n muotoinen. Hän alkoi puhella minulle surkealla ja valittelevalla äänellä, niinkuin puhellaan kuolemaantuomituille, sanoen: "Oi, Benvenuto, työnne on pilalla, eikä sitä voi millään auttaa!" Kuultuani tämän rumiluksen lausuvan nämä onnettomat sanat päästin niin hirvittävän huudon että se kuului varmasti tulitaivaisiin asti; nousinpa heti vuoteestani, otin vaatteeni ja aloin pukeutua; kaikkia jotka tulivat minua auttamaan, sekä palvelustyttöjäni että oppipoikaani, kaikkia potkin ja sadattelin ja sanoin vaikeroiden: "Voi, teitä, kateelliset petturit! Tässä on tehty petos! Mutta vannon Jumalan nimeen saavani sen vielä ilmi ja ennen kuolemaani näytän vielä sellaisen ihmeen maailmalle, että enemmän kuin yksi hämmästyy?"
Saatuani ylleni vaatteet aloin synkkiin ajatuksiin vaipuneena astella kohti työpajaani; siellä tapasin väkeni seisomassa aivan pelon lamauttamana. Silloin sanoin: "Kuulkaa nyt minua! Koska ette ole ymmärtäneet tai ette ole tahtoneet seurata ohjeitani, niin totelkaa nyt minua seisoessani teidän keskellänne teokseni edessä; älköön yksikään sanoko minua vastaan, sillä asiain ollessa tällä kannalla tarvitaan toimintaa eikä neuvoja." Näihin sanoihini vastasi eräs mestari, Alessandro Lastricati: "Siinä nyt näette, Benvenuto! Te olette ryhtynyt valamaan teosta, jonka valaminen ei voi onnistua taiteen sääntöjen mukaan." Nämä sanat kuultuani käännyin raivostuneena häneen valmiina mitä pahimpaan, niin että hän ja kaikki toiset huusivat yhteen ääneen minulle: "Ylös! Käskekää vain meitä! Me tottelemme teitä kaikki ja autamme teitä parhaamme mukaan!" Ajattelin heidän sanovan nämä ystävälliset sanat vain sen vuoksi, että he pelkäsivät minun kaatuvan kuolleena maahan.
Menin heti uunia katsomaan ja huomasin metallin jähmettyneen yhdeksi ainoaksi suureksi möhkäleeksi. Käskin kahden apulaiseni mennä naapurini Caprettan, teurastajan, luokse hakemaan sieltä sylen nuoria tammihalkoja, jotka olivat olleet kuivina yli vuoden (nämä halot oli tämän Caprettan vaimo luvannut minulle). Heti ensimmäisten kantamusten saavuttua aloin niillä täyttää uunin alla olevia tuliaukkoja. Koska tämä puulaji synnyttää korkeamman lämmön kuin mitkään muut puulajit (jonka vuoksi kappalevalamisessa käytetäänkin haapa- ja havupuita, jotka antavat miedomman lämmön), niin alkoikin metallimöhkäleessä tuntua tämä hirvittävä kuumuus, ja se alkoi sulaa ja rätistä. Toiselta puolen annoin puhdistaa kanavat ja lähetin miehiä katolle sammuttamaan tulta, joka oli alkanut taas kyteä tämän kovan kuumuuden vuoksi. Puutarhan puolelle annoin asettaa tauluja, verhoja ja muita kankaita suojaamaan uunia sateelta.
Saatuani näin parannetuiksi kaikki nämä vajavaisuudet huusin mitä kovimmalla äänellä vuoroin toiselle, vuoroin toiselle: "Vie tämä sinne! Nosta pois tuo!" Kun he nyt näkivät metallimöhkäleen alkavan sulaa, koko joukko totteli minua niin auliisti, että kukin teki työtä kolmen edestä. Sitten lähetin hakemaan noin 60 naulan painoisen tinakappaleen ja heitin sen keskelle uunia olevan metallimöhkäleen päälle, joka kiihtyvän tulen vaikutuksesta ja kun sitä sekoitettiin rautakangilla vähässä ajassa muuttui sulaksi. Huomattuani nyt herättäneeni kuolleen eloon vastoin kaikkien näiden epäilijöiden uskoa tunsin voimieni taas elpyvän, niin etten enää tuntenut kuumetta enkä kuolemanpelkoa.
Samassa kuului kumea jyrähdys; sitä seurasi voimakas tulen välähdys, joten näytti siltä kuin salama olisi iskenyt joukkoomme. Tämä odottamaton, peloittava ilmiö järkytti meitä kaikkia, eikä vähiten minua. Kun kova jyrinä ja välähdys olivat ohitse, aloimme katsella ihmetellen toisiimme: silloin huomasimme uunin katon haljenneen ja kohonneen niin, että kupari valui sieltä ulos. Annoin heti avata muotin suuaukot ja samoihin aikoihin työntää auki valureiät. Nähdessäni, ettei metalli juossut tarpeellisen nopeasti, arvelin syyn ehkä olevan siinä, että tämä hirvittävä kuumuus oli ahmaissut metalliseoksen vähäksi, sen vuoksi annoin heti tuoda kaikki tinalautaseni ja -vatini, joita oli lähes kaksisataa; aina yhden kerrallaan pistin niistä kanaviin ja osan annoin heittää uuniin. Kun nyt kaikki näkivät pronssini täydellisesti sulavan ja muottini täyttyvän, he auttoivat ja tottelivat minua reippaasti ja iloisesti. Jakelin käskyjäni joka taholle, autoin, missä tarvittiin ja sanoin: "Oi, Jumalani, sinä, joka suuresta armostasi heräsit kuolleista ja loistossasi nousit taivaaseen –" ja samassa täyttyi muottini. Lankesin polvilleni ja kiitin koko sydämestäni Jumalaa.
Käännyinpä sitten ottamaan lautasellisen salaattia, jota sattui olemaan vieressäni penkillä, ja söin ja join hyvää ruokahalua tuntien yhdessä koko väkeni kanssa. Sen jälkeen menin iloisena ja terveenä levolle, eikä silloin ollut enää kuin kaksi tuntia päivännousuun. Nukuin rauhallisesti ja tyynesti, ikäänkuin ei minulle ikinä olisi tapahtunut mitään ikävyyksiä. Erinomainen emännöitsijäni oli käskemättäni paistanut minulle lihavan kalkkunan. Noustessani oli jo melkein päivällisen aika, ja hän tuli iloisesti luokseni sanoen: "Tämäkö on se mies, joka uskoi kuolevansa? Luulenpa, että te viime yönä meille antamillanne potkuilla ja iskuilla ajoitte pois kuumeenne. Sillä nähdessään, miten raivostuneena te meitä kohtelitte, se pakeni peläten joutuvansa saman kohtelun alaiseksi."
Koko perheparkani tointui vähitellen pelästyksestään sekä niistä äärimmäisistä ponnistuksista, joita se oli saanut kokea. Tina-astioitteni sijalle lähetin hakemaan joukon saviastioita. Ja me aterioimme mitä rattoisimman mielialan vallitessa, enkä muista koskaan elämässäni aterioineeni iloisempana ja parempaa ruokahalua tuntien. Päivällisen jälkeen tulivat luokseni kaikki ne, jotka olivat auttaneet, ja he iloitsivat ja kiittivät Jumalaa siitä, mikä oli tapahtunut, ja sanoivat sekä nähneensä että oppineensa asioita, joita muut mestarit katsoivat mahdottomiksi. Minäkin tunsin itseni ylpeäksi, sillä olinpa mielestäni osoittanut kiitettävää kekseliäisyyttä ja sitten pistin käteni kukkarooni ja maksoin heille kaikille heidän tyydytyksekseen.
Tuo paha mies, veriviholliseni, herttuan iljettävä hovimestari messer Pier Francesco Ricci oli hyvin utelias tietämään, miten kaikki oli tapahtunut, ja ne molemmat, joiden arvelin olleen syypäät siihen, että metalli oli jähmettynyt, väittivät, etten minä ollut ihminen, vaan varmasti jokin voimakas paha henki, koska olin tehnyt sellaista, jota ei taide voinut tehdä; ja monta muutakin asiaa, joka paholaisellekin olisi ollut liikaa. Kun nämä nyt olivat kertoneet paljonkin liioitellen tapahtuman, luultavasti oman hairahduksensa vuoksi, hovimestari kirjoitti heti herttualle, joka oli Pisassa, kuvaillen kaiken vieläkin kamalammaksi ja ihmeellisemmäksi kuin nämä sen olivat kertoneet.
Annettuani valamani patsaan jäähtyä pari päivää aloin aivan hitaasti purkaa sitä ja löysin ensiksi Medusan pään, joka oli ilma-aukkojeni ansiosta onnistunut erinomaisesti, sillä niinkuin jo olin sanonut herttualle, tuli pyrkii luonnostaan ylöspäin. Sitten jatkoin purkamista ja löysin toisen pään, Perseuksen, joka myöskin oli erinomaisesti onnistunut. Tämä ihmetytti minua suuresti, sillä niinkuin näkyy, se on hyvinkin paljon alempana kuin Medusan pää, ja muotin aukot olivat asetetut Perseuksen pään ja olkapäiden yläpuolelle; huomasin uunissa olleen kuparini loppuneen juuri Perseuksen pään yläpuolella, joten päästä ei mitään puuttunut eikä siinä ollut mitään liikaa. Tämä oli minusta niin ihmeellinen asia, että katsoin sen Jumalan johdatukseksi. Purkaminen jatkui onnellisesti, ja aina huomasin joka kohdan onnistuneen erinomaisesti siihen asti, kunnes oikea jalka paljastettiin, silloin huomasin sekä kantapään että koko jalan erinomaisesti onnistuneen; toiselta puolen se ilahdutti minua, mutta toiselta puolen melkein harmitti vain sen vuoksi, että olin sanonut herttualle sen olevan mahdotonta. Mutta purkaessani edelleen olin taas mielissäni, sillä varpaat puuttuivat ja sitäpaitsi puuttui hiukan jalkaa varpaitten luota, ja jos sainkin hiukan lisätyötä, oli se kuitenkin minulle mieluista, sillä nyt voin osoittaa herttualle ymmärtäneeni asiani. Ja että mukaan oli tullut enemmän jalkaa, kuin olin odottanut, riippui selvästi siitä, että metalli muutamien asianhaarojen vuoksi oli ollut kuumempaa kuin taiteen säännöt sallivat, ja senkin vuoksi, että olin vahvistanut metalliseosta tinalautasillani, tapa, jota ei vielä kukaan aikaisemmin ollut käyttänyt.
Nähtyäni työni onnistuneen näin erinomaisesti matkustin heti Pisaan herttuani luokse, ja hän otti minut hyvin ystävällisesti vastaan, samaten kuin herttuatarkin, ja vaikka hovimestari oli jo kirjoittanut hänelle kaikesta, oli herttuan mielestä tämä paljon ihmeellisempi kuulla minun suustani. Ehdittyäni kertomuksessani sitten Perseuksen jalkaan, joka, niinkuin jo mainitsin, ei ollut ehtinyt valmistua valettaessa, huomasin, miten hämmästyneeltä hänen ylhäisyytensä näytti, ja hän kertoi herttuattarelle minun sanoneen tämän jo edeltäpäin. Nyt huomatessani suojelijoitteni olevan näin suosiollisella mielellä minua kohtaan pyysin herttuan suostumusta lähteäkseni Roomaan. Hän antoi hyvin ystävällisesti suostumuksensa ja pyysi minua pian palaamaan valmistaakseni hänen Perseuksensa; hän antoi minulle suosituskirjeen vietäväksi lähettiläälleen Averardo Serristorelle. Tämä tapahtui Julius III:n ensimmäisenä hallitusvuotena.
KAHDESTOISTA LUKU.
Michelangelo kehuu Bindo Altovitin rintakuvaa. Huhtikuussa
vuonna 1552 asettuu asumaan Roomaan Altovitin luo; häntä ei
kohdella suopeasti, maksuksi sopii Altovitin kanssa elinkorosta.
Käy paavi Julius III:n luona. Kehoittaa Buonarrotia palaamaan
isänmaahansa. Saapuu Firenzeen; herttua vastaanottaa hänet
ynseästi, mutta kuuntelee lopulta jännittyneenä kertomusta
Rooman tapahtumista, varsinkin mitä Altovitiin ja Michelangeloon
tulee. Työskentelee aamupäivin Perseusta valmistaen, ja illoin
herttuan varastohuoneessa. Herttuatar väittelee hänen kanssaan
erään helminauhan arvosta, jonka herttua, kyllästyneenä
Bernardone Baldiniin, välittäjään, lopuksi ostaa herttuatarta
mielistelläkseen. Benvenuton mietteitä.Ennen lähtöäni neuvoin työmiehiäni jatkamaan töitäni heille näyttämälläni tavalla. Syy, minkä vuoksi matkustin, oli seuraava: Olin tehnyt Bindo d'Antonio Altovitin pronssisen rintakuvan luonnollisessa koossa ja olin lähettänyt sen Roomaan. Tämän muotokuvansa hän oli asettanut kirjastohuoneeseensa, joka oli rikkaasti koristettu muinaismuistoesineillä ja muilla kauniilla tavaroilla; mutta tämän huoneen valaistus ei ollut sopiva kuvanveistoksille eikä maalauksille, sillä ikkunat olivat liian matalalla, niin etteivät nämä kauniit taideteokset saaneet oikeaa valaistusta eivätkä siten tulleet oikeuksiinsa. Eräänä päivänä tämän Bindon seisoessa portillaan kulki Michelangelo Buanarroti, kuvanveistäjä, siitä ohi, ja Bindo pyysi mestaria tulemaan sisään katsomaan hänen kirjastohuonettaan, ja tämä tuli. Heti sisääntultuaan ja katseltuaan ympärilleen taiteilija sanoi: "Kuka on se mestari, joka on tehnyt niin hyvin teidän muotokuvanne, se on erinomaisen kauniisti tehty? Tietäkää, tämä pää miellyttää minua paljon enemmän kuin teidän antiikin kuvanveistoksenne, vaikka niidenkin joukossa on kauniita. Jos ikkunat olisivat taideteosten yläpuolella eivätkä, niinkuin ne nyt ovat, niiden alla, niin ne esiintyisivät paljon enemmän edukseen ja teidän rintakuvallanne olisi kunniasija näiden kaikkien kauniiden esineiden joukossa."
Kun Michelangelo palasi kotiinsa Bindon luota, hän heti lähetti minulle mitä ystävällisimmän kirjeen, jossa hän kirjoitti näin:
"Hyvä Benvenuto: Monta vuotta olen tiennyt teidät taitavimmaksi kultasepäksi, mitä milloinkaan on tunnettu, ja nyt minun täytyy pitää teitä yhtä suurena kuvanveistäjänä. Tietäkää, että messer Bindo Altoviti haki minut katsomaan pronssista rintakuvaansa, ja hän sanoi minulle sen olevan teidän tekemänne. Se miellytti minua suuresti. Mutta pahoittelen, että se oli asetettu huonoon valaistukseen, sillä jos se olisi ollut oikeassa valaistuksessa, se olisi esiintynyt sinä kauniina teoksena, mikä se on."
Tämän kirjeen, joka oli täynnä ystävällisiä ja mairittelevia sanoja minusta, näytin herttualle, ennen kuin matkustin Roomaan; hän luki sen hyvin tyytyväisenä ja sanoi minulle: "Benvenuto, jos kirjoitat hänelle, niin koeta saada hänet palaamaan Firenzeen. Minä nimitän hänet Neljänkymmenenkahdeksan neuvostoon." Kirjoitin hänelle vastaukseksi hyvin kohteliaan kirjeen ja sanoin hänelle siinä herttuan puolesta sata kertaa enemmän, kuin minun oli määrä sanoa. Ja koska en tahtonut saada aikaan pahennusta, näytin sen herttualle, ennen kuin sen suljin sinetilläni, ja sanoin hänen ylhäisyydelleen: "Ehkä olen luvannut hänelle liikaa!" Hän vastasi: "Hän on paljon enemmän arvoinen, kuin mitä olet luvannut, ja minä teen vielä enemmän hänen puolestaan." Michelangelo ei koskaan vastannut tähän kirjeeseen, jonka vuoksi herttua oli siitä hänelle hyvin loukkaantunut.
Heti Roomaan saavuttuani asetuin asumaan tämän saman Bindo Altovitin luokse, joka heti kertoi minulle näyttäneensä pronssisen rintakuvansa Michelangelolle, joka oli kiitellyt sitä suuresti; tästä puhelimme paljon ja pitkään. Hänellä oli hallussaan 1 200 kultaskudoa minun rahojani, jotka sisältyivät niihin 5 000 kultaskudoon, jotka hän oli lainannut herttualle, ja hän maksoi osastani minulle korot. Siitä johtui, että tulin tehneeksi hänen muotokuvansa. Kun tämä Bindo näki sen vahaluonnoksena, hän lähetti minulle lahjaksi 50 kultaskudoa erään notaarinsa Giuliano Paccallin kautta, joka oli hänen palveluksessaan. Mutta minä en tahtonut ottaa häneltä näitä rahoja, vaan lähetin ne takaisin ja sanoin sitten Bindolle: "Minulle riittää se, että pidätte elossa rahani, joten ne minulle jotakin tuottavat." Mutta nyt huomasin hänen olevan nurjamielisen minua kohtaan; sen sijaan, että olisi minulle osoittanut kohteliaisuutta, kuten tavallisesti, hän oli nyt jäykkä; ja vaikka asuinkin hänen talossaan, en koskaan nähnyt häntä iloisena, vaan aina ärtyisenä. Parilla sanalla me sitten sovimme asiamme. En vaatinut mitään maksua hänen rintakuvastaan enkä pronssista, ja sovimme niin, että hän sai pitää minun rahani maksamalla minulle niistä 15 prosenttia vuosittain koko elinaikani.
Ensiksi menin suutelemaan paavin jalkoja, ja hänen kanssaan keskustellessani tuli siihen messer Averardo Serristori, herttuamme lähettiläs. Keskustellessani paavin kanssa tulin selville siitä, että olisin hyvinkin hyvästi tullut toimeen hänen kanssaan, ja olisin mielelläni palannut Roomaan niiden ikävyyksien vuoksi, joita oli tullut osakseni Firenzessä. Mutta huomasin lähettilään koettavan työskennellä päinvastaiseen suuntaan.
Menin etsimään Michelangelo Buonarrotia ja muistutin häntä siitä kirjeestä, jonka olin kirjoittanut hänelle herttuan puolesta Firenzestä. Hän vastasi olevansa kiinnitetty Pietarin kirkon rakentamiseen, joten hän ei voinut lähteä Roomasta. Silloin sanoin, että koska hän oli tehnyt valmiiksi luonnoksen tähän rakennukseen, voisihan hän jättää tänne oppilaansa Urbinon, joka varmaan uskollisesti suorittaisi työn hänen määräystensä mukaan. Lisäsin vielä monta kaunista sanaa ja lupausta herttuan puolesta. Hän loi minuun terävän katseen ja sanoi ivallisesti: "Entä te, oletteko te tyytyväinen häneen?" Vaikka vastasin olevani hyvin tyytyväinen sekä saavani erinomaista kohtelua osakseni, hän vastasi, nähtävästi tietäen suurimman osan ikävyyksistäni, että hänen oli vaikea päästä lähtemään. Lisäsin, että hänen olisi parasta palata isänmaahansa, jota hallitsi oikeamielinen ruhtinas ja maailman suurin taiteenystävä.
Hänellä oli, kuten jo sanoin, eräs Urbinosta kotoisin oleva oppilas, joka oli ollut hänen luonaan monta vuotta ja oli palvellut häntä enemmän renkinä ja piikana kuin muuna, jonka vuoksi hän ei myöskään ollut oppinut mitään mestarin ammatista. Kun näin innostin Michelangeloa monin hyvin ehdotuksin, hän ei tiennyt, mitä vastaisi, ja sen vuoksi hän kääntyi Urbinonsa puoleen, ikäänkuin kysyäkseen tämän mielipidettä. Urbino vastasi heti moukkamaisella äänellään huutaen hyvin kovasti: "En eroa milloinkaan messer Michelangelosta, vaikka hän nylkisi nahan minulta tai minä häneltä." Näille typerille sanoille minun täytyi nauraa, ja sen enempää sanomatta kumarsin ja poistuin.
Koska nyt olin toimittanut Bindo Altovitin ja minun väliset asiat niin huonosti, että menetin pronssisen rintakuvani ja minun oli pakko antaa hänelle rahani elinkautista korkoa vastaan, niin selvisi minulle, mitä laatua on kauppamiehen lupaus, ja palasin tyytymättömänä takaisin Firenzeen. Menin heti palatsiin herttuan luo tervehdykselle, mutta hänen ylhäisyytensä olikin linnassaan Ponte à Rifredin luona. Tapasin palatsissa hovimestari Pier Francesco Riccin. Kun lähestyin häntä lausuakseni tavanmukaiset tervehdyssanat, hän huudahti hyvin hämmästyneen näköisenä: "Vai niin, oletko sinä palannut!" Ja yhäti ihmetellen hän löi kätensä yhteen ja lisäsi: "Herttua on linnassa", ja kääntäen selkänsä hän poistui. En voinut ymmärtää enkä arvailla, minkä vuoksi tämä roisto käyttäytyi näin. Lähdin heti linnaan ja astuin puutarhaan, missä näin herttuan olevan edempänä. Kun hän huomasi minut, hänkin näytti hämmästyvän ja viittasi minua poistumaan. Olin toki toivonut herttuan kohtelevan minua yhtä armollisesti ehkä paremminkin kuin ennen lähtöäni ja nyt näinkin hänen käyttäytyvän näin omituisesti, joten palasin hyvin tyytymättömänä Firenzeen ja ryhdyin taas siellä töihini. En voinut käsittää syytä suojelijani käytökseen ja huomatessani messer Sforzan sekä monen muun herttuan lähimmästä ympäristöstä katselevan minua karsaasti, päätin kysyä messer Sforzalta syytä tähän. Tämä vastasi siihen hymyillen ja sanoi: "Benvenuto, pysykää vain kunnon miehenä ja olkaa huolehtimatta muusta!"
Pari päivää sen jälkeen sain tilaisuuden puhutella herttuaa, joka oli minulle jotensakin ystävällinen nyrpeään tapaansa ja kyseli, mitä kuului Roomaan. Kerroin hänelle kaikesta parhaani mukaan, kerroin Bindo Altovitin pronssisesta rintakuvasta ja siihen liittyvistä seikoista. Huomasin herttuan kuuntelevan tarkkaavaisesti. Kerroin myöskin kaiken Michelangelo Buonarrotista. Se näytti häntä vähän suututtavan, mutta häntä naurattivat taas urbinolaisen puheet nahan nylkemisestä, ja hän sanoi sitten: "Se on pahinta hänelle itselleen." Sitten poistuin. Hovimestari oli varmaankin koettanut panetella minua herttualle, vaikka se ei häneltä onnistunut, sillä Jumala rakastaa totuutta ja on tähän asti pelastanut minut niin monesta suuresta vaarasta; ja toivon, että hän edelleenkin suojelee minua tämän vaiheikkaan elämäni loppuun asti. Luotan hänen voimaansa enkä pelkää kohtaloa enkä huonoenteisten tähtien vaikutusta, kun vain Jumala armossaan huolehtii minusta.
Nyt kuulkaa, rakkahin lukijani, mikä kamala tapahtuma! Koetin mitä tarkkaavimmin viimeistellä työtäni ja iltaisin menin huvikseni herttuan varushuoneeseen auttamaan kultaseppiä, jotka tekivät työtä hänen ylhäisyydelleen melkein yksinomaan minun piirustusteni mukaan. Nähdessäni herttuan yhtä mielellään katselevan työntekoa kuin puhelevan kanssani menin sinne muutaman kerran joskus päivälläkin. Eräänä päivänä ollessani taas siellä tuli herttua sinne ja alkoi puhella kanssani monista erilaisista mielenkiintoisista asioista, ja vastaukseni miellyttivät herttuaa niin suuresti, että hän oli minulle armollisempi kuin milloinkaan aikaisemmin. Samassa astui sisälle toinen hänen sihteereistään ja kuiskasi jotakin hänen ylhäisyytensä korvaan, ehkä jotakin hyvin tärkeää, sillä herttua nousi heti ja poistui viereiseen huoneeseen sihteerin kanssa. Sillä aikaa herttuatar oli lähettänyt kysymään, mitä hänen ylhäisyytensä teki. Hovipoika sanoi hänelle: "Hän puhuu ja nauraa Benvenuton kanssa ja on hyvin hyvällä tuulella." Herttuatar lähti heti varushuoneeseen, ja kun hän ei tavannut herttuaa sieltä, hän istuutui meidän luoksemme, ja katseltuaan jonkin aikaa työtämme hän kääntyi armollisesti puoleeni ja näytti minulle todellakin hyvin suurista kauniista helmistä tehtyä koristetta sekä kysyi, pidinkö niistä. Sanoin niiden olevan hyvin kauniita. Silloin herttuatar sanoi minulle: "Tahdon, että herttua ostaa ne minulle, sen vuoksi, rakas Benvenuto, kehu niitä herttualle niin paljon kuin ikinä vain voit." Silloin vastasin arvokkaasti, mutta suoraan herttuattarelle nämä sanat: "Rouvani, minä arvelin tämän helminauhan jo kuuluvan Teidän Ylhäisyydellenne, mutta koska niin ei ole, niin täytyy minun tunnustaa, että asiantuntijana huomaan monta vikaa näissä helmissä, jonka vuoksi en koskaan kehoittaisi Teidän Ylhäisyyttänne ostamaan niitä." Hän vastasi tähän: "Kauppias pyytää 6.000 skudoa; jos ne olisivat ilman vikaa, voisi ne arvioida 12.000." Vastasin, että vaikka tämä helminauha olisi kuinka kaunis, en kehoittaisi ketään maksamaan siitä enempää kuin 5.000 skudoa, sillä helmet eivät olleet jalokiviä, vaan kalanluuta, ja ajan mukaan ne tummuvat, mutta timantit, rubiinit, smaragdit eivät vanhene, enempää kuin safiiritkaan; nämä neljä kiveä ovat jalokiviä, ja niitä kannattaa ostaa. Näihin sanoihini herttuatar vastasi hiukan nyrpeästi: "Tahdon nämä helmet! Sen vuoksi pyydän sinua viemään ne herttualle ja kehumaan niitä hänelle, minkä ikinä vain voit, ja vaikka sinun pitäisikin hiukan valehdella, niin tee se minun tähteni, se on sinullekin eduksi."
Olen aina rakastanut totuutta ja vihannut valhetta, mutta koska en tahtonut joutua näin ylhäisen prinsessan epäsuosioon, niin otin vastaan, vaikka vastenmielisesti, nuo kirotut helmet ja menin ne kädessäni viereiseen huoneeseen, jonne herttua oli vetäytynyt. "Mitä tahdot, Benvenuto?" hän kysyi. Näytin hänelle koristetta ja sanoin: "Armollinen herra, tulen näyttämään teille erästä hyvin kaunista helmikoristetta, joka on erittäin harvinainen ja arvokas. Enpä usko milloinkaan kahdeksankymmenen helmen näyttäneen kauniimmalta yhdessä. Sen vuoksi, Teidän Ylhäisyytenne, ostakaa ne, sillä ne ovat ihmeellisiä!" Herttua vastasi heti: "En tahdo ostaa niitä, sillä helmet eivät ole niin arvokkaita, kuin sinä sanot. Olen nähnyt ne, eivätkä ne miellytä minua." Silloin sanoin: "Anteeksi, Teidän Ylhäisyytenne, nämä helmet voittavat täydellisessä kauneudessa kaikki ne helmet, mitä tähän saakka olen koristeissa nähnyt." Herttuatar seisoi oven takana ja kuuli kaiken, mitä sanoin. Kun olin ylistellyt näitä paljon enemmän kuin tässä olen kertonutkaan, herttua kääntyi minun puoleeni ystävällisen näköisenä ja sanoi: "Oi Benvenutoni, tiedän sinun ymmärtävän nämä asiat erinomaisesti; jos nämä helmet todellakin olisivat niin kallisarvoiset kuin sinä sanot niiden olevan, niin en epäröisi niiden ostamista joko miellyttääkseni niillä herttuatarta tai pitääkseni ne itse, sillä tarvitsen sellaisia sekä herttuattarelle että lapsilleni." Koska nyt kerran olin alkanut lasketella valheita, niin jatkoin yhä rohkeammin kehumistani koettaen värittää tosiasioita saadakseni herttuan uskomaan itseäni ja luotin herttuattaren auttavan minua ajoissa. Olipa hän luvannut minulle enemmän kuin 200 skudoa, jos saisin kaupan aikaan, mutta olin päättänyt, etten ottaisi vastaan penniäkään selvitäkseni kunniallisesti tästä, niin ettei herttuan tarvitsisi uskoa minun toimineen tässä rahanhimosta. Herttua alkoi uudestaan puhua hyvin miellyttävin sanoin: "Tiedän sinun aivan erinomaisesti ymmärtävän tällaiset asiat. Jos sinä olet se kunnon mies, joksi sinua aina olen ajatellut, niin sano minulle totuus." Silloin silmäni himmenivät ja kostuivat kyynelistä ja sanoin: "Armollinen heraani, jos sanon teille totuuden, niin herttuatar suuttuu verivihollisekseni, ja minun täytyy matkustaa pois täältä, ja viholliseni riistävät minulta Perseuksen tuottaman kunnian, Perseuksen, jonka olen luvannut valmistaa Teidän Ylhäisyytenne ihaniin kokoelmiin. Sen vuoksi turvaudun Teidän Ylhäisyytenne suojelukseen."
Huomattuaan minun puhuneen kaiken pakosta herttua sanoi: "Jos luotat minuun, niin sinun ei tarvitse pelätä mitään." Sanoin uudelleen: "Oi, herrani, mitenkä olisi mahdollista, ettei herttuatar saisi kuulla tätä?" Silloin hän nosti kätensä kuin valan merkiksi sanoen: "Saat olla siitä yhtä varma kuin jos olisit kätkenyt sanasi jalokivilippaaseen." Nämä vakuuttavat sanat kuultuani sanoin hänelle heti, miten olin arvioinut helmet, etteivät ne olleet enempää kuin 2 000 skudon arvoiset.
Kun herttuatar oli kuullut meidän hiljentävän ääniämme, (puhuimme niin hiljaa kuin vain voimme), hän tuli sisään ja sanoi: "Armollinen herrani, ostakaa tämä helmikoriste minulle, sillä haluaisin kovin sitä; onhan teidän Benvenutonne sanonut, ettei hän koskaan ole nähnyt ihanimpia." Silloin herttua sanoi: "En tahdo ostaa niitä."
"Minkä vuoksi, herrani, ette suostu ostamaan minun ilokseni tätä helmikoristetta?"
"Koska en halua heittää pois rahojani." Uudelleen herttuatar sanoi: "Miksi heittäisitte pois rahanne, onhan Benvenuto, johonka niin suuresti luotatte, sanonut minulle 3 000 skudoa olevan mitättömän hinnan siitä?" Silloin sanoi herttua: "Benvenutoni on vakuuttanut minulle, että heitän hukkaan rahani, jos ostan ne, sillä nämä helmet eivät ole pyöreitä eivätkä tasaisia, ja monet niistä ovat vanhoja, ja tästä vakuuttuaksenne voitte katsoa tätä ja tätä toista: ne eivät ole minua varten." Nämä sanat kuultuaan herttuatar loi minuun vihastuneen katseen, teki uhkaavan liikkeen päällään ja poistui. Olisin halunnut lähteä pois koko Italiasta, mutta koska minun Perseukseni oli melkein valmis, tahdoin nähdä sen asetettuna paikoilleen ulkoilmaan.
Nyt huomatkoon kukin, miten kovin tukalassa asemassa olin! Herttua oli sanonut minun läsnäollessani henkivartijoilleen, että heidän oli aina laskettava minut sisään niihin huoneisiin, joissa hänen ylhäisyytensä oleskeli; ja herttuatar taas oli käskenyt näiden samojen henkilöiden ajaa minut pois heti, kun tulin palatsiin. Kun he siis näkivät minut, he jättivät paikkansa ja ajoivat minut pois, mutta he pitivät tarkasti huolen siitä, ettei herttua sitä huomannut, sillä jos hän olisi ennättänyt nähdä minut, ennen kuin nuo roistot, hän olisi huutanut minulle ja viitannut minua tulemaan sisään.
Herttuatar oli kuitenkin antanut kutsua luokseen koronkiskuri Bernardinon, jonka raukkamaisuutta ja ilkeämielisyyttä hän niin usein oli minulle moittinut; ja tälle hän nyt antoi saman tehtävän kuin minulle aikaisemmin, mihin tämä vastasi: "Teidän Ylhäisyytenne, luottakaa vain minuun!" Tämä roisto lähti kiireisesti herttuan luokse helmikoriste kädessään. Heti hänet nähdessään herttua käski hänen mennä tiehensä. Silloin tuo roisto sanoi ilkeällä äänellään, joka oli terävä kuin aasin huuto: "Oi, armollinen herra, ostakaa tämä koriste tälle naisparalle, joka on kuolla ikävästä saadakseen sen eikä voi elää ilman sitä." Hän lisäsi vielä monta typerää puheenparttansa, niin että herttua huudahti lopulta kyllästyneenä: "Mene matkaasi, muuten annan sinulle korvapuustin, niin että kasvosi paisuvat!" Tämä roisto tiesi kyllä, mitä teki, nimittäin, että hän joko korvapuusteilla tai laulamalla La bella Franceschinaa ehkä voisi pakottaa herttuan päättämään tämän kaupan ja saisi parhaimmassa tapauksessa vielä herttuattarelta palkkioksi ainakin parisataa skudoa. Hän valitsi siis korvapuustit, ja herttua antoikin hänelle pari tavallista voimakkaampaa läimäystä korvalle. Hän sävähti hehkuvan punaiseksi näistä kovista lyönneistä, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, ja hän huudahti: "Oi, armollinen herra, uskollisena palvelijananne olen aina yrittänyt tehdä parhaani, sen vuoksi alistun kärsimään kaikki solvaukset, kunhan vain herttuatarparka on tyytyväinen." Herttua oli nyt lopullisesti niin kyllästynyt tähän roistoon, että hän osaksi antamiensa korvapuustien vuoksi, osaksi rakkaudestaan herttuattareen, jolle hänen ylhäisyytensä aina tahtoi olla mieliksi, sanoi: "Mene matkaasi, ja taivas sinua rangaiskoon! Kiirehdi suorittamaan kauppa, sillä teen mielelläni kaiken, mitä herttuatar tahtoo."
Tästä näkee, miten kovan onnen kohtalo vainoaa kunnon miestä, mutta suosii roistoa: minä menetin kokonaan herttuattaren ja sen kautta myöskin herttuan suosion. Toinen sitä vastoin sai palkkionsa ja lisäksi heidän suosionsa; niin että eipä juuri kannata olla rehellinen ja kunnon mies.
KOLMASTOISTA LUKU.
Sota Sienaa vastaan pakottaa linnoittamaan Firenzen; Cellinille
uskotaan Praton portti sekä Arnon pienempi portti. Hänen
riitansa kapteeni Lombardon kanssa, joka kuului Praton portin
vartioon. Saatuaan linnoitukset valmiiksi palaa lopettamaan
Perseuksen. Löytää Aretinon kylästä antiikin pronssipatsaita;
herttua haluaa puhdistaa ne yhdessä Benvenuton kanssa, joka
korjaa muutamia niistä. Herttuan pojat ovat mielellään Benvenuton
seurassa, joka tuo linnaan vartalokuvat Perseuksen jalustaan.
Herttua on niihin tyytyväinen ja lahjoittaa hänelle talon.
Bernardone Baldini loukkaa häntä, ja hän kuittaa sen ivalla.
Herttua paljastaa vielä puolivalmiin Perseuksen, Cellini koettaa
olla näyttämättä harmiaan. Saa onnitteluja ja runomuotoisia
ylistyksiä tästä työstään. Herttua epäilee Perseuksen saaneen
moitteita. Huhtikuussa paljastetaan lopullisesti valmis Perseus;
kaikki sitä ihailevat, ja herttua kuuntelee ylistyksiä.
Käynti herttuan luona, joka ylistelee häntä ja antaa hänelle
kaikenlaisia lupauksia. Pyytää saada lähteä kahdeksaksi päiväksi
pyhiinvaellusmatkalle Wallombrosaan ja Camandogliin. Jättää
herttualle pyynnön saada palkkion Perseuksesta.Näihin aikoihin syttyi sota Sienan ja Firenzen välille, ja herttua, joka tahtoi linnoittaa Firenzen, jakoi portit kuvanveistäjiensä ja rakennusmestariensa kesken; minun osalleni joutui Praton portti sekä pieni Arnon portti, joka johtaa myllylle. Cavaliere Bandinello sai San Fjianon portin, Pasqualino d'Ancona sai San Pier Gattolinin portin; kirvesmies Giuliano di Baccio d'Agnolo sai San Giorgion portin; kuvanveistäjä Francesco da Sangallo, Margollaksi kutsuttu, sai osalleen Porta Santa Crocen; ja Gianbattista, myöskin Tassoksi kutsuttu, sai Porta Pintin varustamisen tehtäväkseen. Muut vallitukset ja portit annettiin insinööreille, joiden nimet ovat häipyneet muististani.
Herttua, joka aina on osoittautunut kyvykkääksi mieheksi, kulki itse tarkastamassa kaupunkiansa. Kun hänen ylhäisyytensä oli tarkasti tutkinut kaiken ja tehnyt päätöksensä, hän kutsui luokseen Lattanzio Gorinin, erään rahastonhoitajansa, joka myöskin harrasteli huvikseen näitä asioita. Hänen ylhäisyytensä jätti hänen piirustettavakseen kaikkien porttien linnoittamisvarustukset, ja lähetti sitten kullekin meistä porttiemme piirustukset. Saatuani nähtäväkseni minulle määrätyn piirustuksen huomasin, ettei se minun käsitykseni mukaan ollut oikein laadittu, vaan oli mitä virheellisin. Piirustus kädessäni kiirehdin heti etsimään herttuaa ja tahtoessani näyttää hänen ylhäisyydelleen tämän minulle annetun piirustuksen virheellisyyksiä ehdin tuskin puhua loppuun, kun herttua kääntyi julmistuneena puoleeni ja sanoi: "Silloin kun on kysymyksessä kauniiden veistoksien teko, käännyn sinun puoleesi, Benvenuto, mutta tässä ammatissa tahdon sinun tottelevan minua! Seuraa sen vuoksi piirustusta, jonka olen antanut sinulle." Vastasin näihin rohkeihin sanoihin niin laupiaasti kuin suinkin voin: "Armollinen herrani, kauniita veistoksia tehdessäni olen saanut Teidän Ylhäisyydeltänne monta opetusta, sillä olemme aina näistäkin asioista yhdessä keskustelleet. Mutta koska teidän kaupunkinne linnoittaminen on paljon tärkeämpi asia kuin vartalokuvien veistäminen, niin pyydän Teidän Ylhäisyyttänne armollisesti kuuntelemaan minua. Jos saan keskustella Teidän Ylhäisyytenne kanssa tästä asiasta, niin voin helpommin osoittaa, miten parhaiten voin teitä palvella." Näiden miellyttävien sanojeni johdosta hän ryhtyi keskustelemaan ystävällisesti asiasta kanssani, ja sain hänelle selvästi todistetuksi näiden piirustusten kehnouden. Hänen ylhäisyytensä sanoi minulle: "Mene ja tee minulle piirustuksesi, ja minä katson, miellyttääkö se minua." Siten tein kaksi piirustusta ja niissä osoitin, miten nämä kaksi porttia oikealla tavalla linnoitettaisiin, ja vein ne hänelle. Huomattuaan nämä paremmiksi hän sanoi: "Mene ja tee omalla tavallasi! Olen tyytyväinen." Ja minä aloin mitä huolellisimmin tämän työni.
Porta di Praton sotilaiden päällikkönä oli eräs lombardialainen kapteeni. Hän oli hirvittävän jykevärakenteinen ja puheissaan kovin karkea; sitä paitsi hän oli typerä ja hyvin sivistymätön. Hän kysyi minulta heti, mitä aioin tehdä. Näytin hänelle kohteliaasti piirustuksiani ja koetin saada hänelle suurin ponnistuksin selitetyksi, miten olin aikonut suorittaa työn. Tämä sivistymätön moukka pudisti päätään, väänteli itseään, muutteli yhä jalkojaan, kierteli mahdottoman pitkiä viiksiään, veti vähän päästä lakkinsa silmilleen ja toisti yhä uudelleen: "Pahus vieköön, minä en ymmärrä mitään sinun hommistasi!" Tuo tomppeli ärsytti minua, ja sanoin: "Antakaa minun tehdä työni rauhassa, koska minä sen ymmärrän." Käänsin hänelle selkäni mennäkseni työhöni, mutta silloin hän keikahutti uhkaavasti niskojaan, laski kätensä miekkansa kahvalle ja sanoi: "Oho, mestari, haluaisit kai tässä verenvuodatusta." Käännyin suuttuneena häneen, sillä hän oli solvaissut minua, ja sanoin: "On helpompi asia antaa sinulle selkään kuin linnoittaa tämä portti." Tartuimme molemmat miekkoihimme, mutta ehdimme tuskin saada ne paljastetuiksi, kun välillemme asettui joukko ylhäisiä firenzeläisiä. Useimmat toruivat häntä väittäen hänen olevan väärässä ja sanoivat minunlaiseni miehen pitävän hänet kurissa; jos herttua saisi tämän tietää, kävisi hänen huonosti. Hän meni vartiopalvelukseensa, ja minä ryhdyin linnoitustöihini.
Saatuani työt siellä järjestykseen menin pienelle Arnonportille, jossa tapasin erään kapteeni da Cesenan, – miellyttävimpiä miehiä, mitä milloinkaan olen tavannut. Hän oli soma näöltään kuin nuori tyttö, mutta tarvittaessa hän oli mitä urhoollisin ja vaarallisin aseidenkäyttäjä. Hän tarkasteli minua usein, niin että monta kertaa jouduin hämilleni. Hän tahtoi oppia ymmärtämään töitäni, ja minä näytin mielelläni hänelle kaikki. Me kilpailimme kohteliaisuuksissa keskenämme, ja niin onnistui tämä linnoitukseni paremmin kuin se toinen. Saatuani jo melkein valmiiksi tämän linnoitustyöni olivat Piero Strozzin joukot tehneet ryöstöretkiä Praton seuduille, ja väestö näillä seuduilla oli niin pelon lamauttamana, että ihmiset latoivat tavaransa vankkureihin ja koettivat päästä kaupunkiin. Vaunuja oli niin paljon, että ne muodostivat yhden ainoan loppumattoman jonon. Nähdessäni tämän sekasorron käskin portin vartioväkeä pitämään varansa, niin ettei tällä portilla kävisi yhtä hullusti kuin oli käynyt Torinon-portilla, jonka sulkuportit eivät olleet tehneet tehtäväänsä, ja niin oli yksi vaunuista jäänyt sen alle. Kuultuaan sanani kapteeniroisto kääntyi vimmastuneena minua haukkumaan, ja minä vastasin samalla mitalla, joten siitä oli syntyä pahempi ottelu kuin edellisellä kerralla, mutta meidät erotettiin. Kun olin saanut valmiiksi nämä linnoitukseni, sain odottamatta vastaanottaa muutamia skudoja, mikä oli minulle tervetullut tapaus, ja palasin taas mielelläni lopettamaan Perseustani.
Näihin aikoihin oli Arezzon lähellä tehty joitakin antiikin esineiden
löytöjä, näiden muassa se chimaera [tyylitelty leijona. Suom. muist.]
eli pronssinen leijona, joka vielä nähdään palatsin suuren salin
viereisessä pienemmässä huoneessa. Tämän samaisen chimaeran ohella
oli löydetty monta pientä pronssista, mullan ja ruosteen peittämää
patsasta. Jokaiselta puuttui joko pää, jalat tai käsi. Herttuaa
huvitti puhdistella näitä itse muutamalla kultasepän meisselillä.
Puhellessani hänen ylhäisyytensä kanssa hän ojensi minulle pienen
vasaran, jolla aloin nakutella hänen kädessään olevia meisseleitä; näin
vapautuivat sanotut veistokset mullasta ja ruosteesta. Vietettyämme
tällä tavoin pari iltaa herttua pani minut työhön antaen minun korjata
ne jäsenet, jotka puuttuivat näistä veistoksista. Sangen mieltyneenä
tähän pikkuaherteluun hän antoi minun työskennellä myöskin päivällä;
jos viivyttelin tulemasta, hänen ylhäisyytensä lähetti hakemaan
minua. Useita kertoja koetin huomauttaa hänen ylhäisyydelleen, että
jos laiminlöin Perseuksen valmistamisen, siitä koitui minulle ikävät
seuraukset. Etupäässä minua peloitti, että työaikani pitkittyminen
lopulta herättäisi hänen ylhäisyytensä paheksumista, mikä pelko
sittemmin toteutuikin. Toiseksi minulla oli muutamia työmiehiä, jotka
poissaollessani joko pilasivat työni tai tekivät niin vähän työtä kuin
mahdollista. Sen vuoksi herttua suostui siihen, että tulisin hänen
luokseen vasta hämärän aikana. Olin nyt saanut herttuan mielen niin
lempeäksi itseäni kohtaan, että hän kohteli minua hyvin suopeasti
tullessani hänen luokseen illalla.Näinä päivinä muurattiin niitä uusia huoneita, jotka olivat via dei Leonin puolella; hänen ylhäisyytensä, haluten vetäytyä rauhaan, oli antanut varustaa itselleen pienen äskenvalmistuneen huoneen, ja minua hän oli käskenyt kulkemaan varushuoneensa kautta, joten minun oli kuljettava salaa suuren salin parvekkeen ja monien pikku huoneiden läpi. Mutta muutaman päivän kuluttua herttuatar ryösti minulta tämän oikotien antamalla sulkea kaikki nämä ovet, joten minun joka ilta palatsiin tullessani oli pakko odottaa kauan aikaa sen vuoksi, että herttuatar oleskeli näissä etuhuoneissa, joiden läpi minun oli kuljettava, ja koska hän oli huonovointinen, häiritsin häntä aina. Tämän ja monen muun seikan vuoksi hän oli niin närkästynyt minuun, ettei kärsinyt minua nähdä. Siitä huolimatta kävin jatkuvasti herttuan luona, joka oli antanut määräyksen, että minulle oli heti koputettuani avattava ovi ja että minun oli sallittava vapaasti kulkea kaikkien huoneitten läpi. Usein astuessani hiljaa ja odottamatta näihin salaisiin huoneisiin herttuatar sattui juuri istumaan yötuolissaan; silloin hän raivostui niin, että aivan pelästyin, ja yhäti hän sanoi minulle: "Milloinka lopultakin saat valmiiksi noiden pikkuveistosten korjaamisen? Olen kyllästynyt sinun alituiseen kulkemiseesi!" Vastasin sävyisästi: "Armollinen rouvani ja suojelijattareni, korkein toivoni on saada palvella teitä uskollisesti ja mitä tottelevaisimmin. Herttuan minulle antamat työt kestävät vielä monta kuukautta; mutta jos Teidän Ylhäisyytenne ei tahdo, että tulen tänne, niin sanokaa vain, enkä minä enää tule, vaikka kuka minua kutsuisi; jos herttua minua kutsuu, niin sanon olevani sairas, mutta tänne en tule missään tapauksessa." Näihin sanoihini hän vastasi: "En kiellä sinua tulemasta tänne enkä kehoita sinua olemaan tottelematon herttualle; mutta minusta tuntuu usein siltä, etteivät nämä työsi lopu milloinkaan." Joko nyt herttua oli antanut kuunnella meidän keskusteluamme tai hän oli saanut siitä muuten vihiä, sillä kellon lyödessä kaksikymmentäneljä hän ainakin lähetti minua hakemaan, ja se, joka tuli minua hakemaan, toisti minulle alituiseen: "Muista tulla, sillä herttua odottaa sinua!" Ja kaikista vaikeuksista välittämättä minä edelleen kävin siellä muutamina iltoina.
Eräänä iltana tullessani sisään tavallisuuden mukaan herttua, joka puheli herttuattaren kanssa luultavasti salaisista asioista, kääntyi hyvin raivostuneena minun puoleeni, niin että minä siitä pelästyneenä aioin nopeasti peräytyä, mutta samassa hän sanoi: "Astu sisään, Benvenuto, ja mene työhösi, tulen heti luoksesi." Ohitse kulkiessani tarttui parin vuoden vanha don Garzia takkini liepeeseen haluten leikkiä kanssani lapselliseen tapaansa. Herttua ihmetteli sitä ja sanoi: "Kas, miten ihastuneita lapseni ovat sinuun!"
Näitä pieniä töitä valmistellessani hyörivät prinssit don Giovanni, don Arnando ja don Garzia minun ympärilläni koko illan, ja salaa herttualta he kutittelivat minua, jonka vuoksi kaikin mokomin pyysin heitä olemaan hiljaa. He vastasivat: "Emme voi." Sanoin heille: "Sitä, jota ei voi, sitä ei myöskään tahdo. Antakaa minun olla rauhassa!" Silloin herttua ja herttuatar purskahtivat yht'aikaa nauramaan. Eräänä toisena iltana saatuani valmiiksi ne neljä pronssikuvaa, jotka ovat Perseuksen jalustan koristeina (Jupiter, Mercurius, Minerva ja Danae, Perseuksen äiti, pieni Perseus istuen hänen jalkojensa juuressa), olin antanut kantaa ne siihen huoneeseen, jossa iltaisin työskentelin, ja asetin ne riviin, vähän kasvojani korkeammalle; ne olivat sieltä todellakin hyvin kauniit katsella. Tämän kuultuaan herttua tuli tavallista aikaisemmin, sillä se henkilö, joka oli kertonut niistä hänelle, oli kiitellyt niitä vähän liiaksi, olipa kehunut niitä antiikin veistoksiakin paremmiksi ja muuta samankaltaista, ja nyt herttuani tuli yhdessä hänen ylhäisyytensä herttuattaren kanssa vilkkaasti keskustellen tästä työstäni; ja minä nousin ripeästi heitä vastaanottamaan. Hänelle ominaisella ruhtinaallisenylhäisellä tavallaan herttua kohotti oikean kätensä, jolla hän kannatti mitä ihaninta päärynäpuun oksaa, sanoen: "Ota tämä, Benvenuto, ja istuta tämä päärynäpuu talosi puutarhaan." Näihin sanoihin vastasin hymyillen: "Oi herrani! Onko tosiaankin Teidän Ylhäisyytenne tarkoitus, että istutan tämän päärynäpuun taloni puutarhaan?" Herttua vastasi taas: "Sen talon puutarhaan, joka nyt on sinun; oletko ymmärtänyt tarkoitukseni?" Silloin kiitin sekä herttuaa että herttuatarta mitä kohteliaimmin. He asettuivat istumaan näiden kuvieni eteen, ja enemmän kuin kaksi tuntia he puhelivat kanssani näistä kauniista töistäni. Herttuatar ihastui niihin siinä määrin, että hän sanoi minulle: "En tahdo, että nämä kauniit veistokset häipyvät sinne alas torille, missä ne voivat pilaantua; tahdon, että asetat ne johonkin huoneeseeni, missä ne saavat osakseen sellaista huolenpitoa kuin ne suurina taideteoksina ansaitsevat." Koetin parhaani mukaan esittää vastaväitteitäni, mutta huomatessani hänen päättäneen, etten saisi asettaa veistoksiani sille jalustalle, jossa ne nyt ovat, odotin seuraavaan päivään ja lähdin palatsiin vähän ennen auringonlaskua; saatuani siellä kuulla herttuan ja herttuattaren lähteneen ratsastamaan annoin kantaa veistokseni alas. Koska jo sitä ennen olin saanut kuntoon jalustan, juotin heti ne kiinni paikoilleen. Oi! Saatuaan tämän kuulla herttuatar suuttui silmittömästi, ja ellei herttua olisi ollut minun puolellani, olisi minun käynyt hyvin huonosti. Nyt tuli vielä tämä helmijupakan lisäksi, mistä oli seurauksena, että herttua sai luopua pienestä huvituksestaan enkä minä mennyt enää tavanomaisiin töihini iltaisin, sillä minua kohtasivat aina samat vaikeudet koettaessani mennä palatsiin kuin alussakin.
Palasin Loggia dei Lanziin, jonne jo olin vienyt Perseukseni, ja
työskentelin sen viimeistelemisessä välittämättä kaikista vaikeuksista.
Olin ilman rahaa, ja muutenkin osakseni oli tullut niin monenlaista
harmia, että puolikin siitä määrästä olisi voinut suututtaa
timanttiakin kovemman miehen. Eräänä aamuna poistuessani messusta San
Piero Scheraggion kirkosta asteli edelläni jalokiviseppä Bernardone,
senkin koronkiskuri, samainen mies, joka herttuan suosituksesta
oli saanut minun rahapajatilaukseni. Tuskin hän oli ehtinyt astua
ulos kirkon ovesta, niin hän laskea pamahutti neljä peräkaneettia
sellaisella voimalla, että ne kuuluivat varmasti San Miniatoon asti.
Silloin huudahdin: "Senkin sika, roisto, aasi, tämäkö on sinun
roskataiteesi toitottamista?" Juoksin hakemaan keppiä, mutta hän
vetäytyi nopeasti rahapajaan, [rahapaja oli nykyisen postin paikalla,
ja Cellini odotteli torilla Perseusta ympäröivän laudoituksen ovella]
ja minä odottelin oveni takana, jonka ulkopuolella eräs oppipojistani
seisoi tähystelemässä antaakseen minulle viittauksen, milloin tuo sika
astuisi ulos rahapajasta. Odotettuani ikäväkseni asti jonkin aikaa ja
suuttumukseni asetuttua sekä vakuutettuani itselleni, etten lyömällä
saisi häntä nutistetuksi, johtuisipa siitä vielä minulle ikävyyksiäkin,
päätin kostaa toisella tapaa. Ja koska tämä tapahtuma sattui Pyhän
Johanneksen juhlien aikaan, noin yhtä tai kahta päivää niitä ennen,
kirjoitin hänestä runon, jonka naulasin siihen kirkonnurkkaukseen,
jossa oli kirkkoväen luonnollisten tarpeitten käymäläpaikka, ja näin se
kuului: Täss' lepää Bernardone, sika, aasi,
kätyri, roisto, rietas, johon kaasi
Pandora pahat kaikki, viimeiseksi
sai herra Buaccio kaupanpäälliseksi.Tapahtumasta sekä runostani kerrottiin pian palatsissa, ja sekä herttua että herttuatar nauroivat niille. Ennen kuin Bernardino oli saanut vihiä asiasta, kokoontui joukko ihmisiä runoa lukemaan, ja he nauroivat sille kuollakseen. Heidän vilkuillessaan rahapajaan, ikäänkuin katseillaan Bernardonea etsien, huomasi tämän hänen poikansa maestro Bacchio, joka ryntäsi heti raivostuneena repimään sitä kappaleiksi. Bernardino puraisi sormeensa ja alkoi syytää haukkumasanoja vinisevällä nenä-äänellään.
Kun herttua kuuli, että voisin näyttää koko Perseusryhmäni valmiina, hän tuli eräänä päivänä sitä katsomaan ja ilmaisi monella tavalla ihastustaan siihen. Kääntyen seurueensa puoleen hänen ylhäisyytensä sanoi: "Tämä työsi on erinomaisen kaunis, ja se tulee varmasti saavuttamaan myöskin kansan suosion. Senpä vuoksi, rakas Benvenutoni, ennen kuin sen jätät käsistäsi, toivoisin sinun minun tähteni paljastavan sen torini puolelta puolen päivän ajaksi, että kuultaisiin, mitä kansa siitä sanoo; sillä eihän ole epäilystäkään siitä, että patsas tekee aivan toisen vaikutuksen nähtynä näin avonaisella paikalla, kuin miltä se näyttää sitten ahtaalla alueella." Näihin sanoihin vastasin nöyrästi: "Varmasti se siellä näyttää paremmalta. Oi, Teidän Ylhäisyytenne, muistanette nähneenne sen taloni puutarhassa, missä se vapaana ollen esiintyi niin edukseen. Myöskin Bandinello näki sen minun puutarhassani, ja niin ilkeä ja pahansuopa kuin hän muuten onkin, täytyi hänenkin kiitellä sitä ja sanoa siitä enemmän hyvää, kuin mitä hän milloinkaan on mistään sanonut. Olen huomannut Teidän Ylhäisyytenne luottavan häneen liiaksi." Herttua suuttui sanoistani hiukan, mutta sanoi kuitenkin hyvin ystävällisesti: "Tee se, Benvenuto, vain tehdäksesi minulle mieliksi."
Hänen mentyään aloin tehdä valmistuksiani paljastamista varten. Kun minulta puuttui hiukan kultaa, vernissaa ja muita aineita, joita tarvitaan tällaista työtä viimeisteltäessä, niin mutisin itsekseni ja kirosin sitä päivää, joka oli ollut syynä tulooni tänne Firenzeen. Sillä olin jo tullut huomaamaan, miten suuren vahingon olin tehnyt itselleni jättäessäni Ranskan, enkä vieläkään ollut selvillä, oliko minulla mitään hyvää toivottavissa tältä herraltani Firenzessä; sillä alusta alkaen loppuun asti, aina olivat kaikki työni tuottaneet minulle suurta tappiota. Näin ikävän tunnelman vallitessa paljastin seuraavana päivänä patsaani.
Nyt oli Jumalan tahto, että tämä työni heti paljastetuksi tultuaan sai osakseen mitä myrskyisimmät suosionosoitukset, niin että se osaltaan jossakin määrin lohdutti minua. Kansa kiinnitti jatkuvasti sonetteja porttini pieleen, jota pidin lukittuna vähän aikaa, koska vielä viimeistelin työtäni; arvelenpa, että sinä päivänä, jona porttini oli avoinna, sinne naulattiin enemmän kuin kaksikymmentä sonettia, jotka kaikki ylistivät pilviin asti töitäni. Peitettyäni sen jälleen kiinnitettiin joka päivä porttiini lisää sonetteja sekä latinalaisia ja kreikkalaisia runoja: sillä Pisan yliopistolla oli loma-aika, ja kaikki sen etevät tiedemiehet sekä ylioppilaat kiittelivät kilvan työtäni. Mutta minulle tuotti suurimman tyydytyksen sekä antoi toiveita tukalan asemani parantumisesta herttuan palveluksessa se, että ne, jotka taidetta parhaiten ymmärtävät, nimittäin kuvanveistäjät ja maalarit, kiittivät kilvan työtäni, varsinkin etevä maalari Jacopo da Pontormo ylisti sitä. Vieläkin enemmän arvoa annoin etevän maalarin Angelo Bronzinon kiitoksille; hän ei tyytynyt vain julkisesti kiinnittämään useita runoja seinälleni, vaan lähettipä hän pienen Sandronsa tuomaan ne minulle kotiinikin, missä hän hänelle ominaisella, harvinaisen hienolla tavallaan sanoi niin paljon kaunista töistäni, että tulin siitä melkein lohduttuneeksi.
Annoin taas sulkea patsasta ympäröivän aitauksen portin ja lopetin innokkaasti viimeistelytyötäni.
Saatuaan kuulla, mitkä suosionosoitukset olivat tulleet osakseni erinomaisen taidekoulumme puolelta tämän lyhytaikaisen näkemisen johdosta herttua sanoi: "Minua ilahduttaa, että Benvenuto on saanut osakseen tämän vähäisen tunnustuksen, mihin hänellä on oikeus, siten hän saa työnsä paljon pikemmin ja helpommin valmiiksi. Mutta älköön hän uskoko kansan puhuvan samalla tapaa silloin, kun se on kokonaan paljastettu ja sen voi nähdä joka puolelta. Silloin sen kaikki virheet esiintyvät, ja niihin lisätään vielä sellaisiakin, joita sillä ei ole. Sen vuoksi aseistaudu kärsivällisyydellä!" Nämä olivat ne Bandinellon sanat herttualle, millä hän panetteli Andrea del Verrochion ihanaa pronssista Kristusta ja Pyhää Tuomasta Or Sanmichelen päädyssä; hän panetteli useita muitakin kuvanveistoksia, jopa jumalallisen Michelangelon ihanaa Davidpatsastakin, väittäen sen olevan kauniin vain edestä katsottuna. Sitten hän puhui Herkuleestaan ja Cacuksestaan sekä niistä lukemattomista solvaisevista soneteista, joita niihin oli kiinnitetty, panetellen lopuksi kansaakin. Herttuani, joka luotti häneen suuresti, oli saanut hänet sanomaan nämä sanat, ja hän arveli tosiaankin asioiden tuloksen osapuilleen muodostuvan tällaiseksi, sillä kateellinen Bandinello ei lakannut panettelemasta. Kerran herttuan läsnäollessa tuo roistomainen Bernardone, koronkiskuri, sanoi vain tehostaakseen Bandinellon sanoja: "Tietäkää, herra, että suurten vartalokuvien tekeminen on toisenlaista keittoa kuin pienten tekeminen; enpä tahdo kieltää, etteivät hänen pienet figuurinsa olisi kyllin hyvin tehtyjä; mutta saattepa nähdä, ettei tämä työ onnistu häneltä." Näihin solvaisusanoihinsa hän lisäsi vielä paljon muuta katalaan tapaansa, valheitakin loppumattomiin.
Nyt oli kuitenkin suuren ja kuolemattoman Jumalani tahto, että saisin valmiiksi patsaani, ja eräänä torstaiaamuna paljastin sen kokonaan. Ja ennen päivän nousua kokoontui suunnaton kansanpaljous, niin suuri, ettei sitä voinut laskea, ja kaikki kiittelivät kilvan työtäni. Herttua seisoi eräässä palatsin portin yläpuolella olevassa matalassa ikkunassa, ja puoleksi näin piiloutuneena hän kuuli kaikki, mitä sanottiin patsaasta. Kuunneltuaan tällä tavoin pari tuntia hän nousi hyvin iloisena ja tyytyväisenä, ja kääntyen messer Sforzan puoleen hän sanoi näin: "Sforza, mene etsimään Benvenutoa ja sano hänelle minun puolestani hänen ilahduttaneen minua paljon yli odotukseni: minä tahdon myöskin puolestani saattaa hänet tyytyväiseksi, niin että hän hämmästyy. Pyydä häntä olemaan hyvillä mielin!" Messer Sforza esitti minulle nämä arvokkaat terveiset, jotka minua suuresti ilahduttivat. Tämä päivä oli minulle onnen päivä, sillä kansa osoitti minua sormellaan toisilleen jonakin ihmeellisenä ja uutena olentona.
Muiden muassa oli siellä kaksi ylimystä, jotka Sisilian varakuningas oli lähettänyt herttuamme luokse joissakin asioissa. Nämä molemmat miellyttävät herrat riensivät luokseni torilla (joku oli osoittanut minut heille) ja baretit kädessä he alkoivat pitää minulle mitä ylistelevintä puhetta, joka olisi ollut liikaa itse paavillekin. Minäkin olin kohtelias puolestani, mutta siinä suhteessa he voittivat minut siihen määrin, että minun täytyi pyytää heitä seuraamaan minua pois torilta, sillä kansa alkoi katsella minua vieläkin enemmän kuin Perseustani. Kohteliaisuudet ladeltuaan he alkoivat pyytää minua tulemaan Sisiliaan, luvaten minulle sellaiset ehdot, että kyllä olisin tyytyväinen. He kertoivat, että eräs munkki, isä Giovanangelo da Servi, oli tehnyt heille monilla figuureilla koristetun suihkukaivon, mutta että ne eivät olleet läheskään minun Perseukseni veroisia. Munkki oli siitä tullut rikkaaksi. En antanut heidän puhua loppuun, vaan sanoin heille: "Ihmettelenpä suuresti, että te kehoitatte minua jättämään ruhtinaani, maailman suurimman taiteensuosijan, sekä rakkaan isänmaani, kaikkien suurten kykyjen koulun. Oi, jos olisin halunnut suuria voittoja, niin olisin voinut jäädä Ranskaan palvelemaan suurta Frans-kuningasta, joka antoi tuhat kultaskudoa ylöspitoani varten ja maksoi sitä paitsi minulle kaikista töistäni erikseen, joten ansaitsin vuosittain enemmän kuin neljätuhatta kultaskudoa. Ja kuitenkin jätin Pariisiin koko nelivuotisen työni palkan." Näillä sekä muilla samankaltaisilla sanoilla ehkäisin heidän ylenmääräisen kohteliaisuutensa ja kiittelin heitä heidän minulle lausumistaan ylistyssanoista vakuuttaen tunnustuksen olevan kaikkien eteenpäin pyrkivien taiteilijoiden suurimman palkkion. Lisäsin vielä heidän tällä kiitoksellaan tehostaneen työintoani siihen määrin, että toivoin parin vuoden kuluttua voivani näyttää toisen työn, joka miellyttäisi Firenzen etevää taiteilijapiiriä vieläkin enemmän kuin tämä. Nämä molemmat aatelismiehet olisivat kernaasti solmineet uudelleen kohteliaisuuksiensa katkenneen langan, mutta minä, tehtyäni mitä kohteliaimman kumarruksen, sanoin heille hyvästi.
Näin kului kaksi päivää, ja huomattuani ihmisten ihailun yhä kasvavan päätin mennä tervehdykselle herttuan luo, joka vastaanotti minut mitä ystävällisimmin ja sanoi: "Benvenuto rakas, olet ilahduttanut minua suuresti, mutta minäkin puolestani tahdon ilahduttaa sinua tavalla, joka sinua hämmästyttää; ja sen teen jo ennen huomista päivää." Nämä ihmeelliset lupaukset kuultuani käänsin kaikki sieluni ja ruumiini voimat Jumalan puoleen ja kiitin häntä sydämeni pohjasta; samalla käännyin herttuani puoleen ja melkein itkien ilosta suutelin hänen viittansa lievettä. Sitten sanoin: "Oi, ylevä herrani, todellinen suuri taiteitten suojelija ja niiden ystävä, jotka sitä harjoittavat! Pyydän Teidän Ylhäisyyttänne armollisesti suomaan minulle kahdeksan päivän loman voidakseni lähteä kiittämään Jumalaani. Sillä tiedän ylenmäärin rasittaneeni itseäni ja olen vakuuttunut siitä, että luja uskoni Jumalaani on auttanut minua. Tämän ja monen muun ihmeellisen avunsaannin velvoittamana haluaisin lähteä kahdeksan päivän pyhiinvaellusmatkalle kiittääkseni iankaikkista Jumalaa, joka aina auttaa niitä, jotka totuudessa rukoilevat häntä." Silloin herttua kysyi minulta, minne aikomukseni oli matkustaa. Siihen vastasin: "Huomenna aikaisin lähden ja menen Wallombrosaan, sitten Camaldoliin ja Ermoon, sitten Bagno di Santa Mariaan, ehkäpä Sestinoon asti, sillä olen kuullut siellä olevan ihania muinaismuistoja. Sitten lähden takaisin San Francesco della Vernian kautta ja kiittäen Jumalaani palaan tyytyväisenä teitä palvelemaan." Herttua vastasi heti ystävällisesti: "Mene ja tule takaisin, sillä sinä miellytät minua todellakin, mutta jätä minulle kaksi muistorunoa ja lähde sitten huolettomana!"
Kirjoitin heti neljä runoa, joissa ylistin hänen ylhäisyyttään, ja jätin ne messer Sforzalle, joka antoi ne puolestani herttualle. Tämä, otettuaan ne ensin vastaan, antoi ne samaisen Sforzan käteen sanoen: "Näytä nämä minulle joka päivä, sillä jos Benvenuto palatessaan huomaa, etten minä ole pitänyt lupaustani, niin pelkäänpä, että hän tappaa minut." Näin leikilliseen tapaan herttua pyysi, että häntä tästä asiasta muistutettaisiin. Nämä sanat messer Sforza kertoi minulle vielä samana iltana. Hän ihmetteli herttuan minulle osoittamaa suurta suosiollisuutta ja sanoi ystävällisesti: "Mene, Benvenuto, ja tule pian takaisin. Minä oikein kadehdin sinua."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Benvenuton työmies Cesaren perhe vastaanottaa hänet
vierasvaraisesti Bagnossa. Saa kuulla eräästä salaisesta
solatiestä, jonka kautta vihollinen voi päästä herttuan
maahan. Palaa heti Firenzeen varoittamaan herttuaa vihollisen
hyökkäyksestä Casentinon puolelta. Jacopo Guidi kysyy häneltä
herttuan nimessä Perseuksen hintaa, joka tuntuu hänestä liian
suurelta. Girolamo degli Albizzi rupeaa sovintotuomariksi
väittäen, että hänelle oli annettu kolmetuhatta viisisataa
kultaskudoa, jonka summan hän arveli tuskin riittävän. Vilkas
väittely herttuan ja Cellinin välillä Perseus-patsaasta.
Cellini aikoo suuttuneena lähteä Firenzestä, mutta herttua
koettaa lempeästi estellä häntä. Herttua pyytää häntä tekemään
muutamia matalareliefi-sommitelmia Santa Maria del Fioren
kuoriin. Ehdottaa itse tehtäväkseen pronssisen oven tähän samaan
kirkkoon. Nämä työt lepyttävät Cellinin, ja hän alkaakin tehdä
tähän kuoriin kahden saarnatuolin luonnoksia, joita häneltä ei
sittemmin tilattukaan.Jumalan nimessä lähdin Firenzestä. Koko matkan lauloin virsiä ja luin rukouksia Jumalan kunniaksi. Matkani oli mitä ihanin, sillä oli kaunis kesäilma, ja sekä tie että seutu, missä en ollut milloinkaan aikaisemmin ollut, näyttivät minusta hyvin kauniilta, niin etten voinut kuin ihmetellä ja nauttia. Oppaakseni olin ottanut erään Cesare-nimisen nuoren työmieheni, joka oli kotoisin Bagnosta, missä hänen isänsä ja muut omaisensa ottivat minut mitä ystävällisimmin vastaan. Heidän joukossaan oli eräs 70-vuotias vanhus, mitä miellyttävin mies. Hän oli Cesaren setä ja oli ammatiltaan kirurgi, mutta harrasteli myöskin alkemiaa. Tämä hyvä mies näytti minulle Bagnon seudulla olevat kulta- ja hopeakaivokset ja vielä paljon muitakin nähtävyyksiä näillä seuduilla, mistä minulla oli paljon huvia. Kun olimme enemmän tutustuneet toisiimme, hän sanoi minulle eräänä päivänä: "En voi olla ilmaisematta teille erästä ajatustani, josta, jos herttua sille kallistaisi korvansa, luullakseni voisi olla hänelle paljon hyötyä. Camaldolin seudulla on olemassa niin kapea sola, että Piero Strozzi ei ainoastaan varmasti pääse sen kautta kulkemaan, vaan voi myöskin valloittaa Popin ilman vastarintaa." Hän ei tyytynyt selittämään tätä vain sanoin, vaan otti kukkarostaan paperin, jolle tämä kunnon ukko oli piirtänyt koko seudun kartan, mistä selvästi huomasi uhkaavan vaaran suuruuden. Sain häneltä piirustuksen ja lähdin heti Bagnosta. Palasin Prato Magnon tietä San Francesco della Vernian kautta, ja saavuin Firenzeen.
Sinne saavuttuani vetäisin vain saappaat jalastani ja riensin heti palatsiin. Ollessani Badian kohdalla tapasin herttuan, joka palasi kotiinsa kaupungin pormestarin palatsista. Minut nähtyään hän tervehti minua mitä suopeimmin, mutta samalla näyttäen hiukan hämmästyneeltä ja sanoi: "Oi, miksi palasit niin pian takaisin? En odottanut sinua ennen näiden kahdeksan päivän kulumista?" Sanoin: "Olen palannut palvelemaan Teidän Ylhäisyyttänne; olisin muuten viipynyt mielelläni tällä ihanalla seudulla." – "Mitä hyviä uutisia toit sieltä?" herttua kysyi. "Armollinen herrani", vastasin, "minulla on teille kerrottavana ja näytettävänä mitä tärkeimpiä asioita." Seurasin häntä palatsiin, jonne saavuttuamme hän vei minut salakammioonsa, jossa saimme olla yksin. Kerroin hänelle kaiken ja näytin hänelle tuon pienen piirustuksen, ja hän näytti olevan siitä mielissään. Huomautin hänen ylhäisyydelleen, että tällaisessa asiassa oli toimittava ripeästi. Herttua seisoi hetken aikaa ajatuksissaan ja sanoi sitten: "Voin sanoa sinulle, että olemme liittoutuneet Urbinon herttuan kanssa, joka nyt huolehtikoon tästä asiasta! Mutta pidä tämä asia omana tietonasi." Hänen osoitettuaan minulle suosiollista mieltään palasin kotiini.
Seuraavana päivänä tulin taas linnaan, ja vähän aikaa keskusteltuamme herttua sanoi iloisesti: "Huomenna sinun asiasi lopullisesti päätetään, niin että voit olla levollinen." Pidin asiaa varmana ja odotin kiihkeästi seuraavaa päivää. Koittipa tuo toivottu päivä, ja menin palatsiin. Koska useimmiten pahat uutiset kerrotaan mieluummin kuin hyvät, niin tuli siellä minua vastaan hänen ylhäisyytensä sihteeri messer Jacopo Guidi huutaen minulle kovaäänisesti väärällä suullaan ja seisoen jäykkänä kuin seiväs: "Herttua sanoo haluavansa tietää, paljonko sinä tahdot Perseuksestasi?" Olin sanaton hämmästyksestä, mutta vastasin lopulta, ettei minun ollut tapana määrätä töitteni hintoja ja ettei tämä ollut sitä, mitä herttua oli luvannut minulle kaksi päivää aikaisemmin. Silloin tämä mies sanoi kovalla äänellään vaativansa minua herttuan käskystä ilmoittamaan mitä tahdoin, muuten menettäisin kokonaan hänen ylhäisyytensä suosion.
Vaikka herttua olikin kohdellut minua hyvin armollisesti, niin en ollut toivonut saavani suuriakaan ansioita, vaan paremminkin olin yritellyt pysyä hänen suosiossaan. Tämä odottamaton kohtelu raivostutti minua, varsinkin koska tuo myrkyllinen sammakko esitti minulle asian omaan tapaansa. Sanoin, että jos herttua maksaisi minulle 10 000 skudoa, ei patsas sillä olisi maksettu ja että jos olisin tiennyt tällaisen kohtelun tulevan osakseni, niin en olisi milloinkaan tullut tänne! Heti tämä sietämätön olio alkoi syytää minulle haukkumasanoja, ja minä maksoin samalla mitalla. Seuraavana päivänä tavatessani herttuan tämä viittasi minut luokseen ja sanoi suuttuneena: "Kymmenellä tuhannella skudolla rakennetaan kaupunkeja ja palatseja." Vastasin heti, että herttua kyllä helposti löysi kaupunkien ja palatsien rakentajia, mutta sellaista patsasta kuin Perseus ei kukaan maailmassa kykenisi hänelle tekemään. Sen sanottuani poistuin enkä sanonut enkä tehnyt sen enempää. Pari päivää myöhemmin herttuatar lähetti hakemaan minua, pyytäen minua vetoamaan häneen herttuan ja minun välisessä riidassa, sillä hän kehui osaavansa asettaa asiat niin, että minä olisin tyytyväinen. Näihin hänen armollisiin sanoihinsa vastasin, etten milloinkaan ollut pyytänytkään muuta palkkaa töistäni kuin herttuan suosiota, jonka hänen ylhäisyytensä oli vakuuttanut minulle suovansakin, eikä ollut tarpeellista, että muistuttaisin heidän ylhäisyyksilleen siitä uudelleen, sillä ensimmäisistä päivistä asti, jolloin aloin palvella häntä, olin sen tehnyt vapaasta tahdostani. Lisäsin vielä olevani tyytyväinen vaikka vain viidencrazian lanttiin, jos hänen ylhäisyytensä haluaisi sen antaa minulle töitteni palkaksi, kunhan vain sain pysyä hänen suosiossaan. Näihin sanoihini herttuatar vastasi hymyillen: "On parasta sinulle, Benvenuto, että seuraat minun neuvoani." Sitten hän käänsi minulle selkänsä ja poistui. Olin katsonut parhaaksi käyttää näin nöyriä sanoja häntä puhutellessani, vaikka hän aikaisemmin olikin suututtanut minua, sillä arvelinpa hänessäkin olevan jotakin hyvää.
Näihin aikoihin seurustelin paljon erään Girolamo degli Albizzin kanssa, joka palveli upseerina herttuan henkivartiossa. Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Sinulle olisi parasta, oi Benvenuto, että sopisit tuon pienen riitasi herttuan kanssa. Jos luotat minuun, niin selvitän kyllä asiasi, sillä tiedän, mitä sanon. Jos herttua todenperään suuttuu, niin sinulle käy huonosti. Riittäköön tämä sinulle, en voi sanoa enempää." Keskusteluni jälkeen herttuattaren kanssa oli eräs henkilö, ehkäpä veijari, väittänyt kuulleensa herttuan sanoneen: "Hän aikoo myydä Perseuksensa muutamasta kuparikolikosta ja siten saada riitaisuuden loppumaan." Tästä epäluulostani johtui, että sanoin Girolamo degli Albizzille jättäväni asian kokonaan hänelle sekä vakuutin olevani tyytyväinen kaikkeen, mitä hän tekisi, kunhan vain sain pysyä herttuan suosiossa.
Tämä kunnon mies, joka oli etevä sotilasalalla ja johti pääasiallisesti palkkasoturien raakaa joukkoa, ei välittänyt vähääkään kuvanveistotaiteesta eikä sitä ymmärtänyt. Hän sanoi kerran herttualle: "Armollinen herrani, Benvenuto on pyytänyt minua sovittajaksi Teidän Ylhäisyytenne ja hänen välille." Herttua vastasi: "Minäkin luovutan asian teille ja luotan täydellisesti päätökseenne." Girolamo laati nyt asiakirjan, joka oli taitavasti kirjoitettu ja minulle hyvin edullinen. Siinä määrättiin herttua maksamaan minulle 3 500 kultaskudoa, joka summa ei oikeastaan olisi riittävä maksu näin kauniista työstä, vaan olisi kuitenkin jonkinlaisena korvauksena elinkustannuksistani, jonka vuoksi sain olla tyytyväinen. Tämän sopimuksen herttua allekirjoitti hyvin mielellään, mutta minä kirjoitin vastenmielisesti. Kun herttuatar kuuli tämän, hän sanoi: "Parempi olisi ollut tälle miesparalle, jos hän olisi luottanut minuun. Minä olisin hankkinut hänelle ainakin 5 000 kultaskudoa." Ja eräänä päivänä tullessani palatsiin hän lausui tämän messer Alamanno Salviatin läsnäollessa ja pilkkaili minua väittäen minun ansainneen tämän onnettomuuden.
Herttua oli määrännyt maksettavaksi minulle sata kultaskudoa kuukausittain, kunnes koko summa oli maksettu, ja niin kului muutamia kuukausia. Mutta sitten alkoi messer Antonio dei Nobili, joka oli saanut tämän tehtäväkseen, antaa minulle vain viisikymmentä skudoa, sitten kaksikymmentäviisi, ja lopulta en saanut mitään. Nähdessäni asian näin venyvän käännyin mitä kohteliaimmin messer Antonion puoleen ja pyysin häntä kohteliaasti sanomaan minulle syyn, miksi hän oli lopettanut maksamisen. Hän vastasi minulle ystävällisesti, mutta minusta hän näytti venyttelevän asiaa liiaksi, väittäessään, ettei voinut minulle maksaa säännöllisesti palatsissa vallitsevan suuren rahapulan vuoksi, mutta hän lupasi maksaa minulle heti, kun rahoja tulisi. Hän lisäsi vakuuttavasti: "Voi minua! Jos en sinulle maksa, niin olen aika roisto!" Minua ihmetytti, kun kuulin hänen puhuvan tällä tavalla, mutta luottaen hänen lupaukseensa toivoin hänen maksavan silloin, kun se oli mahdollista. Mutta kävikin aivan päinvastoin, ja huomatessani, että minua oli vedetty nenästä, suutuin häneen ja sanoin hänelle pari kovaa sanaa sekä muistutin häntä hyvin kiivaasti siitä, mitä hän itse oli sanonut minun saavan. Maksuaikana hän kuoli, ja vielä tänä päivänä lopulla vuotta 1566 on minulla viisisataa kultaskudoa saamatta. Minulla oli vielä saamista palkastanikin, jota jäännöstä en uskonut ikinä minulle maksettavan, sillä melkein kolme vuotta oli jo kulunut. Mutta herttua sairastui vaarallisesti eikä voinut neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin laskea vettään. Huomatessaan, ettei lääkärien apu enää tehonnut, hän käänsi ehkä mielensä Jumalan puoleen ja tahtoi nyt maksaa kaikki velallisensa; niinpä minäkin sain maksuni, mutta minulle ei maksettu kaikkea Perseuksestani.
Vaikka jo olin päättänyt, etten enää kertoisi mitään onnettomasta Perseuksestani, niin en kuitenkaan voi vaieten sivuuttaa erästä ihmeellistä seikkaa; senpä vuoksi tartun lankaan ja siirryn hiukan ajassa taaksepäin. Uskoin toimineeni viisaasti vakuuttaessani herttuattarelle olevani tyytyväinen kaikkeen, mitä herttua minulle antaisi, ja tämän olin sanonut päästäkseni hänen suosioonsa ja nöyryydelläni kypsyttääkseni herttuaa. Sillä pari päivää aikaisemmin, kuin Albizzi ryhtyi välittäjäksemme, herttua oli osoittautunut vihaiseksi minulle. Siihen oli syynä seuraava seikka: olin valitellut herttualle siitä äärimmäisen rumasta kohtelusta, joka oli tullut osakseni messer Alfonso Quistellon, messer Jacopo Polverinon, viskaalin ja ennen kaikkia Giovantista Brandinin puolelta, ja esittäessäni syyni jotensakin kiihkeästi näin herttuan kiivastuvan äärettömästi. Kun herttua nyt oli näin vihansa vallassa, hän sanoi minulle: "Tähän on syynä aivan sama asia kuin pyytäessäsi Perseuksestasi 10 000 skudoa: sinä katsot liian paljon omia etujasi. Tahdon antaa arvioida sen ja maksan sinulle sen, mikä minulle määrätään." Vastasin melkein vihaisesti, (mikä ei ole soveliasta suuria herroja puhuteltaessa) ja sanoin: "Oi, mitenkä olisi mahdollista arvioida teokseni hintaa, kun ei koko Firenzessä ole ainoatakaan siihen kykenevää miestä?" Herttua julmistui nyt entistäänkin enemmän ja sanoi muiden kiivaiden sanojen ohella: "Firenzessä on nykyään mies, joka osaa sellaisen työn tehdä ja osaa sen vuoksi myöskin arvioida sen." Hän tarkoitti Bandinelloa, Pyhän Jacopon ritaria. Silloin sanoin: "Kunnioitettava herrani, Teidän Ylhäisyytenne on antanut minulle tilaisuuden tehdä maailman kuuluisimmassa taidekeskuksessa suuren ja vaikean työn, josta teoksestani olen saanut osakseni enemmän kiitosta kuin yksikään taideteos, mikä milloinkaan on paljastettu tässä jumalaisessa firenzeläisessä koulussa. Eniten minua kuitenkin on ilahduttanut näiden erinomaisten miesten tunnustus, jotka ymmärtävät taidetta ja ovat taiteilijoita, niinkuin Bronzino, maalari. Hän vaivautui kirjoittamaan minulle neljä sonettia mitä valituimmin ja ylistävimmin sanoin; ehkäpä olikin tämän etevän miehen ansio, että koko kaupunki joutui haltioihinsa. Uskallanpa väittää, että jos hän olisi uurastanut kuvanveistäjänä, niinkuin nyt maalarina, olisi hän varmasti siinäkin etevä. Tunnustan myöskin Teidän Ylhäisyydellenne, että opettajani Michelangelo Buonarroti olisi voinut tehdä sellaisen nuorempana ollessaan, mutta eipä vähemmin ponnistuksin kuin minä, mutta nyt näin vanhana hän ei kykenisi sellaiseen työhön, jonka vuoksi en usko meidän päivinämme olevan miestä, joka kykenisi sitä tekemään. Näin on siis työni saavuttanut suurimman palkkion, mitä maailmassa voi toivoa, varsinkin koska Teidän Ylhäisyytennekin on sanonut olleensa siihen tyytyväinen ja kiittänyt sitä enemmän kuin monet muut. Voisinko vielä toivoa suurempaa ja kunniakkaampaa palkkiota? Totisesti sanon, että Teidän Ylhäisyytenne ei voisi maksaa minulle jalommalla rahalla, sillä ei mitään aarteita koko maailmassa voi verrata tähän. Minulle on maksettu runsaasti, ja kiitän Teidän Ylhäisyyttänne koko sydämestäni!" Näihin sanoihin herttua vastasi sanoen: "Arvelet, ettei minulla ole niin paljon, että voisin maksaa sinulle; mutta minä sanon sinulle, että saat enemmän kuin minkä arvoinen se on." Silloin sanoin: "En kuvitellutkaan saavani Teidän Ylhäisyydeltänne muuta palkkiota, vaan pidin riittävänä sitä tunnustusta, minkä nämä taiteilijat ovat minulle suoneet, ja nyt aikomukseni on lähteä Jumalan nimessä täältä ja olla milloinkaan palaamatta siihen taloon, jonka Teidän Ylhäisyytenne minulle lahjoitti, vieläpä olla milloinkaan palaamatta Firenzeen."
Olimme nyt Santa Felicitan luona, ja hänen ylhäisyytensä oli kotimatkalla palatsiin. Kuultuaan vihaiset sanani hän kääntyi kiivaasti puoleeni ja sanoi: "Et saa matkustaa! Varo matkustamasta!" Melkein pelästyneenä saatoin hänet palatsiin. Heti palatsiin saavuttuaan hänen ylhäisyytensä kutsutti luokseen piispa Bartolinin, joka oli arkkipiispana Pisassa, sekä messer Pandolfo della Stufan ja käski heitä hänen puolestaan sanomaan Bandineirolle, että tämän oli huolellisesti tarkastettava Perseuspatsas ja arvioitava se, sillä herttua tahtoi maksaa minulle juuri niin paljon kuin patsaan arvo oli. Nämä molemmat arvoisat herrat toimittivat heti asian Bandinellolle, joka vastasi katselleensa minun teostani kyllin tarkasti voidakseen hyvinkin sen arvioida. Mutta koska hän jo kauan oli ollut riidassa kanssani, hän ei mitenkään uskaltanut sekaantua minun asioihini. Silloin nämä molemmat aatelismiehet sanoivat: "Herttua käskee meidän sanoa, että teidän on hänen suosionsa menettämisen uhalla määrättävä hinta; ja jos haluatte kaksi tai kolme päivää ajattelemisen aikaa, niin hän suostuu siihen, mutta sitten teidän on sanottava meille, miksi arvioitte tämän työn." Bandinello vastasi katselleensa jo kylliksi teostani ja olevansa valmis tottelemaan herttuan käskyä; työ oli rikkaasti ja taitavasti sommiteltu, joten hänen mielestään tämä työ oli enemmän kuin 16 000 kultaskudon arvoinen. Nämä kunnon miehet toistivat heti Bandinellon sanat herttualle, jota ne harmittivat kovasti. Saman he kertoivat minullekin. Vastasin vain, etten voinut antaa mitään arvoa Bandinellon kehumisille, koska tämä pahansuopa mies aina panetteli muita. Nämä sanani kerrottiin herttualle; sen vuoksi oli herttuatar toivonut minun jättävän asian hänelle. Kaikki tämä on silkkaa totta. Totisesti olisin ollut viisaampi, jos olisin antanut herttuattaren sovittaa asian, sillä silloin olisin saanut maksuni ja ehkä olisin saanut palkkionikin.
Herttua lähetti minulle sanan sihteerinsä messer Lelio Torellon kautta, että hän tahtoi minun ottavan tehdäkseni pronssisen korkokuvan määrättyjen aiheiden mukaan Santa Maria del Fioren tuomiokirkon kuorin ympärille. Mutta koska sanottu kuori oli Bandinellon tekoa, en tahtonut rikastuttaa töilläni hänen töherryksiään; kuori ei kylläkään ollut hänen piirustustensa mukaan tehty, sillä hän ei ymmärtänyt mitään rakennustaiteesta (piirustus oli Giuliano di Baccio d'Agnolon, puusepän, joka pilasi kupolin). Riittää, jos sanoo, ettei siinä ole vähääkään taiteellisuutta. Näistä molemmista syistä en tahtonut tehdä tätä työtä ja kuitenkin olin vakuuttanut herttualle olevani valmis tekemään kaiken, mitä hänen ylhäisyytensä käski. Herttua määräsi nyt Santa Maria del Fioren työnjohtajan tekemään sopimuksen kanssani: herttua antaisi minulle 200 skudon vuosipalkan, mutta minun työni maksettaisiin rakennuskassasta. Lähdin siis näiden työnjohtajien luokse, jotka ilmoittivat minulle herttualta saamansa ohjeet. Koska huomasin voivani paljon paremmin selittää heille kantani, aloin todistella heille, kuinka suunnattoman kalliiksi näin suuritöiset pronssiveistokset tulisivat ja kuinka ne tässä olisivat aivan hukkaan heitetyt, ja selitin heille syyni, jotka he käsittivät täydellisesti. Ensiksikin oli kuorin pohjapiirustus aivan väärä, tehty epäjohdonmukaisesti, ajateltu ilman minkäänlaista järkeä, siinä ei ollut taidetta nimeksikään, ei piirustusta eikä sulavaa viivakauneutta. Toinen syy oli: korkokuvat tulisivat olemaan aivan liian matalalla, alempana katsojan silmää; ne olisivat koirien liattavina ja aina kaikenlaista likaa täynnä; näiden syiden vuoksi en missään tapauksessa tekisi niitä. Sillä en tahtonut käyttää hukkaan jäljellä olevia parhaita vuosiani, enkä siten palvelisi hänen ylhäisyyttään, jota kuitenkin toivoin voivani ilahduttaa töilläni. Sen vuoksi, jos hänen ylhäisyytensä haluaisi käyttää kykyäni, niin pyytäisin häntä sallimaan minun tehdä Santa Maria del Fioren keskiportin. Se työ olisi kaikkien nähtävissä ja tuottaisi paljon enemmän kunniaa hänen ylhäisyydelleen. Sitoutuisin tekemään seuraavan sopimuskirjan: Jos en tekisi siitä kauniimpaa kun kaunein San Giovannin ovi, niin en tahtoisi mitään työstäni; mutta jos valmistaisin sen sopimusten mukaan, niin olisin suostuvainen antamaan työni arvioitavaksi, olisinpa tyytyväinen tuhat skudoa pienempään määrään, kuin miksi taiteentuntijat sen arvioivat. Nämä ehdotukseni miellyttivät rakennusherroja, ja he menivät (mm. Piero Salviati) puhumaan tästä herttualle arvellen kertovansa asiasta, joka herttualle olisi mieluista kuulla, mutta kävikin päinvastoin. Herttua väitti minun aina tahtovan tehdä päinvastoin kuin hän toivoi minun tekevän; ja Piero erosi herttuasta saamatta asiaa sovitetuksi.
Tämän kuultuani menin heti etsimään herttuaa, joka näytti olevan vähän suutuksissaan minulle; pyysin häntä kuitenkin kuuntelemaan minua, minkä hän lupasikin tehdä. Selitin nyt juurta jaksain hänelle syyni, koetin saada häntä käsittämään tämän asian oikein, osoittaen hänen ylhäisyydelleen hänen suunnitelmansa toteuttamisen olevan vain suuren rahasumman poisheittämistä. Tällä puheellani olin saanut hänet jo paljonkin lepytetyksi. Sitten lisäsin: "Jos Teidän Ylhäisyytenne ei haluaisi antaa tätä ovea tehtäväkseni, niin tarvittaisiin samassa kuorissa kaksi saarnatuolia; siinä olisi kaksi suurta työtä, jotka tuottaisivat Teidän Ylhäisyydellenne mitä suurinta kunniaa. Koristaisin ne pronssisilla korkokuvilla ja muilla koristeilla." Sain hänet näin pehmitetyksi, ja hän antoi minun tehtäväkseni luonnokset. Tein useita luonnoksia, jotka vaativat paljon työtä; muiden muassa valmistin yhden kahdeksankulmaisen saarnatuolin, joka oli paljon tarkemmin tutkittu kuin muut ja näytti minusta myöskin paremmin vastaavan tarkoitustaan. Ja koska olin monta kertaa vienyt luonnokseni palatsiin, oli herttua käskenyt Cesaren, varastonhoitajansa, sanoa, että jättäisin ne sinne. Kun herttua oli ne nähnyt, huomasin hänen valinneen vähimmän kauniin niistä. Eräänä päivänä hänen ylhäisyytensä kutsui minut luokseen, ja keskustellessamme näistä luonnoksista koetin todistaa hänen ylhäisyydelleen monesta syystä kahdeksankulmaisen olevan paljoa sopivamman tarkoitukseensa ja kaikkein kauneimman katsella. Herttua vastasi minulle nelisivuisen miellyttävän häntä enimmän. Hän puhui pitkän aikaa kanssani mitä ystävällisimmin. Tein kaiken voitavani taiteen etua silmällä pitääkseni. En tiedä, katsoiko herttua minun olleen oikeassa vai tahtoiko hän joka tapauksessa saada tahtonsa perille; en pitkiin aikoihin saanut kuulla asiasta sen enempää.
VIIDESTOISTA LUKU.
Benvenuto menee katsomaan Neptunusta varten marmoria Poggio
a Caianon tielle. Herttua pyytää häntä tekemään luonnoksen;
se ei ole herttuattarelle mieleen. Näyttää herttualle kaksi
pientä patsaanluonnosta. Vie herttuattarelle muutamia
pienehköjä kultasepäntöitä, joista tämä näyttää leppyvän.
Näyttää herttualle sekä Ferraran ja Lucan lähettiläille
Neptunuksen luonnosta. Bandinellon kuolema. On tahtonut asettaa
veistoksensa Ristiinnaulittu Santa Maria Novellan kirkkoon,
mutta koska häneltä kielletään siellä hautapaikka, hän
omistaa sen Annuziata-kirkolle. Jatkaa Neptunuksen luonnosta.
Ostaa umpimähkään della Fonten maatilan arvioiden sen vasta
jälkeenpäin. Lähtee Vicchioon, missä Pier Maria ja hänen vaimonsa
juhlivat häntä. Kesällä hän oleskelee ensin Trespianossa ja
sitten Vicchiossa. Hänet kutsutaan illallisille, jolloin Sbiettan
vaimo kehoittaa häntä syömään. Päättää palata Trespianoon, alkaa
voida pahoin matkalla; saapuessaan yöllä perille saa punataudin.
Saa Neptunuksen marmorin. Lääkäri Francesco da Monte Varchi sekä
kirurgi Raffaello de' Pilli hoitavat häntä.Näihin aikoihin oli Arnoa pitkin kuljetettu suurta marmorilohkaretta, josta sittemmin tehtiin Neptunuksen patsas, ja se oli tuotu Poggio a Caianoon, josta se helpoimmin suurta maantietä pitkin voitaisiin tuoda Firenzeen; menin Poggio a Caianoon sitä katsomaan. Tiesin kyllä herttuattaren aikovan antaa sen erikoiselle suosikilleen, cavallieri Bandinellolle enkä totisesti kadehtinut häntä, mutta säälin pahan onnen vainoamaa marmoria. (Huomatkaa, että jos kova kohtalo jotakin vainoaa ja joku koettaa häntä siitä pelastaa, sattuukin usein, että tämä kovia kokenut joutuu vieläkin pahemman kohtalon omaksi; niin kävi tämän samaisen marmorilohkareenkin, joka annettiin Bartolommeo Ammanaton käsiin, mistä kerron totuuden aikoinaan.)
Nähtyäni tämän ihanan marmorilohkareen mittasin heti sen korkeuden ja leveyden joka puolelta ja palattuani Firenzeen tein useita luonnoksia sitä varten. Sitten lähdin Poggio a Caianoon, missä herttua, herttuatar sekä perintöprinssi oleskelivat. He olivat kaikki aterioimassa tullessani; herttua ja herttuatar söivät erikseen, jonka vuoksi aloin keskustella prinssin kanssa. Puheltuani siinä jonkin aikaa herttua kuuli viereiseen huoneeseen ääneni, ja hän kutsui hyvin armollisesti minut luokseen. Kun olin astunut heidän ylhäisyyksiensä luo, herttuatar alkoi hyvin ystävällisesti puhutella minua, ja minä johdin vähitellen keskustelumme tuohon ihanaan marmorilohkareeeen, jonka olin nähnyt. Sanoin heidän esi-isiensä kohottaneen tämän jalon taidekoulunsa niin korkealle tasolle antaessaan taiteilijoiden kilpailla keskenään kunkin omalla alallaan. Näin syntyivät ihmeellinen tuomiokirkon kupoli, Santo Giovannin ihanat ovet sekä ne monet temppelit ja patsaat, jotka ihanimman taiteen kruununa koristivat heidän kaupunkiansa, jonka vertaista ei ole ollut sitten antiikin päivien. Heti herttuatar vastasi minulle pisteliäästi arvaavansa hyvinkin, mitä halusin sanoa, lisäten, etten enää milloinkaan hänen läsnäollessaan saisi puhua tästä marmorista, koska se suututti häntä. Sanoin: "Siis Teidän Ylhäisyyttänne suututtaa, että katson Teidän parastanne ja teen parhaani Teitä palvellessani? Ajatelkaapa vain, hyvä rouvani, jos Teidän Ylhäisyytenne suostuisivat antamaan jokaisen tehdä Neptunuksen luonnoksen, niin johtuisi siitä, vaikka te olisittekin päättänyt antaa sen Bandinellolle, että Bandinello oman kunniansa vuoksi ponnistaisi luodakseen kauniimman taideteoksen kuin ollessaan ilman kilpailijoita. Sillä tapaa, Teidän ylhäisyytenne, palveltaisiin Teitä vieläkin kunniakkaammin, ettekä lannistaisi etevien taiteilijoiden mieltä. Saisitte nähdä, kuka rehellisimmin pyrkii täyttämään taiteen korkeat vaatimukset, ja te itse osoittaisitte rakastavanne ja ymmärtävänne sitä." Herttuatar vastasi hyvin suuttuneena minun puhuvan pötyä ja sanoi tahtovansa antaa tämän marmorin Bandinellolle. Hän sanoi: "Kysy herttualta, eikö hänkin tahdo, että se annetaan Bandinellolle." Tämä, joka oli istunut mykkänä, sanoi nyt: "Jo kaksikymmentä vuotta sitten annoin louhia tämän marmorilohkareen Bandinelloa varten, sen vuoksi tahdon, että hän sen saa, ja se on hänen." Käännyin heti herttuan puoleen ja sanoin: "Muistakaa, Teidän Ylhäisyytenne, että se marmori, josta Bandinello teki Herkuleensa ja Cacuksensa, louhittiin Michelangelo Buonarrotia varten, joka sitä varten oli tehnyt Simson-luonnoksen, neljän figuurin sommitelman; siitä olisi syntynyt maailman ihanin kuvanveistos, mutta teidän Bandinellonne sai siitä esiin vain kaksi huonosti tehtyä ja pahasti paikkailtua vartalokuvaa, niin että vieläkin kaikki taiteilijat päivittelevät suurta vääryyttä, joka on tehty tälle kauniille marmorille. Luulen, että naulattiin ainakin tuhat sonettia tämän kurjan tekeleen moitteeksi, ja tiedän Teidän Ylhäisyytenne varmasti muistavan sen. Ne herrat, jotka toimivat tässä asiassa, olivat siksi typeriä, että ottivat Michelangelolta tuon häntä varten louhitun kauniin marmorin ja antoivat sen Bandinellon pilattavaksi, niinkuin kävi. Oi! Armollinen herttuani, ettehän voi sallia, että Bandinellon annetaan turmella tämä vieläkin kauniimpi marmori, jos se on aiottu hänelle, sen sijaan että se annettaisiin jollekin toiselle taitavalle taiteilijalle, joka siitä jotakin tekisi. Sallikaa, herrani, jokaisen, joka on halukas tekemään luonnoksen, asettaa työnsä sitten taidekoulun nähtäväksi, silloin Teidän Ylhäisyytenne saa kuulla, mitä taiteilijat sanovat ja te voitte itse taidetta ymmärtävänä valita parhaan. Tässä tapauksessa ette pane turhaan rahojanne, ette myöskään masenna tämän ihmeellisen taidekoulunne henkeä, joka on ainoa laatuaan maailmassa ja tuottaa kunniaa Teidän Ylhäisyydellenne." Kuunneltuaan minua ystävällisesti herttua nousi äkkiä pöydästä ja sanoi: "Mene, Benvenuto, ja tee minulle luonnos ansaitaksesi tämän ihanan marmorin, sillä puhuit minulle totuuden, tunnen sen." Herttuatar pudisti uhkamielisesti päätään, mutisten itsekseen jotakin, mistä en saanut selvää. Jätin heille kohteliaasti hyvästi ja palasin Firenzeen haluten kiihkeästi ryhtyä tekemään luonnosta.
Kun herttua palasi Firenzeen, hän tuli käymään luonani mitään edeltäpäin ilmoittamatta. Näytin hänelle kahta erilaista luonnosta. Hän kehui molempia, mutta sanoi toisen niistä miellyttävän häntä enemmän; minun pitäisi valmistaa se hänelle, mikä olikin minulle edullisempaa. Herttua oli nähnyt Bandinellon sekä myöskin muutamien muiden luonnokset, mutta hän oli useiden seuralaistensa kertomusten mukaan kiitellyt eniten minun työtäni.
Santa Fioren kardinaali saapui nyt Firenzeen, ja herttua vei hänet mukanaan Poggio a Caianoon, ja matkalla ajaessaan tämän marmorilohkareen ohi kardinaali ihaili sitä ja kysyi, kenelle hänen ylhäisyytensä oli määrännyt sen tehtäväksi. Herttua vastasi heti: "Benvenutolleni, joka on tehnyt sitä varten mitä ihanimman luonnoksen." Tämän kuulin luotettavilta henkilöiltä, senpä vuoksi menin tapaamaan herttuatarta ja vein mukanani hänelle muutamia tekemiäni somia taide-esineitä, joista hänen ylhäisyytensä piti paljon. Sitten hän kyseli, mitä minulla nykyään oli tekeillä, johon vastasin: "Rouvani, olen huvikseni alkanut mitä vaikeimman työn: valmistan ristiinnaulittua Kristusta mitä valkoisimmasta marmorista, Hänen ristinsä teen aivan mustimmasta marmorista, ja muovailen Hänet luonnollisessa koossa." Heti hän kysyi minulta, kenelle se oli aiottu. Sanoin hänelle: "Tietäkää, hyvä rouva, että en antaisi sitä kahdestatuhannesta kultaskudosta; sillä ei vielä milloinkaan mikään työ ole ollut vaivalloisempaa; enkä olisi alistunut tekemään sitä kenenkään ylhäisen herran tilauksesta peläten joutuvani häpeämään hänen tähtensä. Olen ostanut marmorin omilla rahoillani, ja yli kaksi vuotta on minulla ollut apunani eräs nuorukainen; marmori, rautatarpeet, ja työpalkat kohoavat yli kolmensadan skudon, sen vuoksi en voi myydä sitä alle 2 000 kultaskudon. Mutta jos Teidän Ylhäisyytenne tahtoo vastaanottaa sen, niin mielelläni lahjoitan, sen teille. Kuitenkin pyydän Teidän Ylhäisyydeltänne, ettette suosittele ettekä myöskään moiti Neptunusluonnostani." Hän huudahti hyvin kiihkeästi: "Et siis välitä vähääkään minun avustani tai vastustuksestani!" Vastasin: "Päinvastoin, hyvä rouva, miksi muuten lahjoittaisin teille teoksen, joka on enemmän kuin 2 000 kultatukaatin arvoinen. Mutta luotan niin lujasti tarkkaan ja taiteelliseen työhöni, että olen päättänyt voittaa kunniapalmun, vaikka veisin sen itse Michelangelo Buonarrotilta, joita yksin olen oppinut kaiken, minkä osaan. Soisin paljon mieluummin Michelangelon, joka jotakin osaa, tekevän tämän luonnoksen, kuin niiden, jotka eivät mitään osaa. Sillä tämän suuren mestarini kanssa tahtoisin kilpailla, mutta näiden toisten kanssa kilpaillessani saamani voitto ei ole minkään arvoinen." Puhuttuani loppuun hän nousi puoleksi suuttuneena, mutta minä palasin työhöni ja syvennyin valmistamaan luonnostani.
Saatuani sen lopullisesti valmiiksi tuli herttua sitä katsomaan; hänellä oli mukanaan kaksi lähettilästä, toinen Ferraran herttuan lähettiläs ja toinen Luccan kaupunginneuvoston lähettiläs. Luonnos miellytti heitä suuresti, ja herttua sanoi näille herroille: "Benvenuto on todellakin ansainnut tilauksen." Nämä molemmat herrat kiittelivät minun luonnostani ylen määrin, varsinkin Luccan lähettiläs, joka oli oppinut tiedemies ja tohtori. Olin vetäytynyt syrjään, että he saisivat sanoa mitä halusivat, mutta kuullessaan heidän puheensa olevan minulle suosiollisen lähestyin heitä heti ja sanoin herttualle: "Herrani ja suojelijani, teidän olisi ryhdyttävä vielä toiseen varovaisuustoimenpiteeseen; ilmoittakaa, että se, joka haluaa, tehköön luonnoksen savesta, niin suuren kuin marmorilohkare vaatii. Tällä tavalla teidän armonne voi paljon paremmin nähdä, kuka sen ansaitsee. Sillä jos te annatte marmorin kykenemättömälle, niin se ei tuota vahinkoa niille, jotka sen ansaitsisivat, vaan te vahingoitatte sillä itseänne, joten se tuottaa teille häpeää. Mutta jos annatte sen kyvykkäälle, tuottaa työ teille mitä suurinta kunniaa, ja käytätte hyvin rahanne. Silloin taidetta ymmärtävät henkilöt uskovat teidän todella rakastavan ja ymmärtävän taidetta." Herttua kohautti olkapäitään, ja heidän lähtiessään Luccan lähettiläs sanoi hänen ylhäisyydelleen: "Herra, tämä Benvenutonne on peloittava ihminen." Herttua vastasi: "Hän on paljon hirveämpi kuin te luulettekaan; olisi ollut paljon parempi hänelle itselleen, jos hän ei olisi ollut näin peloittava, sillä hän olisi saanut tehtäväkseen töitä, joita vaille hän nyt jää." Lähettiläs itse kertoi minulle nämä sanat, ja hän näytti pitävän käytöstäni sopimattomana. Sanoin hänelle, että katsoin herttuani parasta, jota rakastin hänen uskollisena palvelijanaan, ja etten osannut liehakoida häntä. Noin pari viikkoa sen jälkeen kuoli Bandinello, ja siihen uskottiin olleen syynä paitsi hänen epäsäännöllistä elämäänsä myöskin suuttumuksen marmorilohkareen menettämisestä.
Tämä Bandinello oli kuullut minun tehneen ylempänä mainitun Ristiinnaulitun kuvan. Hän hankki kiireesti itselleen marmorilohkareen ja valmisti sen Pietan, joka vieläkin on Annunziata-kirkossa. Olin aikonut krusifiksin Santa Maria Novellaan, olinpa jo asettanut koukut sen ripustamista varten seinään. Mutta olin pyytänyt itselleni hautapaikaksi, maasta krusifiksini jalkojen juuresta, pientä lokeroa, jossa kuoltuani saisin lepopaikan. Munkit sanoivat, etteivät he voineet luvata tätä minulle kysymättä ensin rakennusherroilta. Sanoin: "Oi, veljet, miksi ette kysy ensin rakennusherroiltanne, saatteko paikkaa krusifiksilleni, sillä ilman heidän lupaansa annoitte minun panna koukut ja muut kiinnittimet?" Tämän vuoksi en enää tahtonut antaa raskaan työni tuotetta Santa Maria Novellan kirkolle, vaikka rakennusherrat tulivat sittemmin minulta pyytämään sitä. Käännyin Annunziata-munkkien puoleen ja selitettyäni lahjoittavani heille krusifiksin samoin ehdoin kuin Santa Maria Novellaan, nämä kunnon veljet suostuivat heti yksimielisesti siihen, että toisin sen heidän kirkkoonsa, ja antoivat minulle oikeuden varustaa hautani, niinkuin itse halusin ja parhaaksi näin.
Kuultuaan tämän kiirehti Bandinello saamaan työnsä valmiiksi ja pyysi herttuattarelta Pazzi-kappelia luovutettavaksi hänelle; hän saikin sen, vaikka suurin vaikeuksin. Heti sen saatuaan hän antoi ripustaa sinne työnsä, joka ei ollut läheskään valmis hänen kuollessaan. Herttuatar sanoi auttaneensa Bandinelloa tämän eläessä, samoin hän tahtoi auttaa tätä vielä tämän kuolemankin jälkeen, ja vaikka Bandinello olikin kuollut, ei minun kannattanut toivoa marmorilohkaretta osakseni.
Eräänä päivänä tavatessani koronkiskuri Bernardonen tämä kertoi minulle herttuattaren antaneen marmorin eräälle taiteilijalle, mihin sanoin: "Oi, kirottu marmori, Bandinellon käsissä sinun olisi käynyt huonosti, mutta Ammanaton käsissä käy sinun sata kertaa huonommin."
Olin, kuten sanottu, saanut herttualta käskyn valmistaa luonnoksen savesta, samankokoisen kuin marmoripatsas tulisi olemaan. Hän oli antanut tuoda minulle puuta ja savea sekä rakentaa jonkinlaisen vajan laudoista loggiaan, jossa Perseukseni oli; hän kustansi myöskin minulle yhden työmiehen. Ryhdyin heti innokkaasti työhön käsiksi, tein rungon puusta omaan hyvään tapaani ja valmistin luonnoksen onnistuneesti ajattelematta ollenkaan, että se kerran tehtäisiin marmorista, sillä tiesin herttuattaren päättäneen, etten minä saisi marmoria. Kuitenkin minulla oli suuri ilo työstäni, ja arvasin, että saatuani työni valmiiksi ja näytettyäni sen herttuattarelle tämä, ollen viisas nainen, tuntisi pettymystä huomatessaan tehneensä itselleen ja marmorilleen näin arvaamattoman suuren vahingon. Yhden luonnoksista valmisti eräs flamilainen Giovanni da Bologna Santa Crocen luostaripilaristossa, toisen perugialainen Vinzenzio Danti messer Ottaviano de' Medicin palatsissa, kolmannen Moschinon poika Pisassa ja neljännen Bartalommeo Ammanato loggiassa, vajassa, jonka jaoimme keskenämme.
Saatuani luonnokseni suunnitelluksi ja aikoessani ryhtyä muovailemaan päätä, jota jo olin alkanut käsitelläkin, tuli herttua alas palatsista maalari Giorgio Vasarin kanssa, joka vei hänet Ammanaton osastoon näyttääkseen hänelle tämän Neptunuksen, jota samainen Vasari omakätisesti yhdessä Ammanaton ja hänen kaikkien apulaistensa kanssa oli muovaillut monta päivää. Minulle kerrottiin, että herttua, nähtyään luonnoksen, ei ollut siihen erikoisen tyytyväinen, ja vaikka Vasari oli koetellut pehmittää häntä laverteluillaan, herttua vain pudisti päätään ja kääntyen kamariherransa Gianstefanon puoleen sanoi tälle: "Mene kysymään Benvenutolta, onko hänen jättiläisensä niin valmis, että hän sallisi minun tulla sitä katsomaan!" Tämä messer Gianstefano toimitti hyvin kohteliaasti ja ystävällisesti herttuan asian lisäten vielä, että minun vain tuli sanoa suoraan, jos työ ei vielä ollut sillä asteella, että halusin sitä näyttää, sillä herttua tiesi hyvästi minulla olleen hyvin vähän apua näin suuressa työssä. Pyysin häntä osoittamaan minulle suosiotaan sillä, että tulisi katsomaan puolivalmista työtäni, sillä tiesin hänen ylhäisyytensä hyvästi ymmärtävän, miltä se näyttäisi valmiina. Näin tämä herra vei tervehdykseni herttualle, joka tuli mielellään. Heti sisään astuessaan herttua loi katseensa minun työhöni ja näytti olevan hyvin tyytyväinen. Sitten hän käveli sen ympäri ja katseli sitä joka puolelta, kuten tekevät vain todelliset taiteentuntijat; sen jälkeen hän osoitti vilkkain elein ja ilmein ihastustaan ja sanoi näin: "Benvenuto, nyt sinun on annettava sille vain viimeinen voitelu!" Sitten hän kääntyi seuralaistensa puoleen ja sanoi heille paljon hyvää työstäni: "Se pieni luonnos, jonka näin hänen kotonansa, miellytti minua suuresti, mutta tämä hänen työnsä on ylittänyt hänen luonnoksensakin."
On Jumalan lahja, että kaikki asiat kääntyvät parhaaksemme, kun vain uskomme lujasti häneen. Niinä päivinä tuli luokseni eräs veijari Vicchiosta, nimeltä Pier Maria d'Anterigoli, lisänimeltä Sbietta. Hän oli ammatiltaan karjakauppias, ja koska hän oli lääkäri Guido Guidin läheinen sukulainen, kuuntelin häntä hänen tarjotessaan ostettavakseni erästä maataloa elinajakseni. En halunnut lähteä katsomaan tätä maataloa, sillä tahdoin saada valmiiksi jättiläis-Neptunukseni luonnoksen eikä ollut välttämätöntä, että sen näkisin, sillä hän halusi myydä minulle vain tilan sadon, josta hän oli antanut minulle luettelon: niin ja niin paljon viljaa ja viiniä, öljyä, rehua, kastanjia sekä muita tuotteita. Minun laskelmani mukaan ja senaikaisiin hintoihin katsoen nämä olivat paljon yli sadan kultaskudon arvoiset, ja minä annoin hänelle kuusisataaviisikymmentä skudoa, verot siihen laskettuina. Annettuaan minulle omakätisen kirjallisen sopimuksen siitä, että hän aina, niin kauan kuin elin, toimittaisi tämän tilan tuotteet minulle, en välittänyt lähteä katsomaan tätä tilaa. Mutta sen sijaan otin parhaani mukaan tarkan selon siitä, olivatko tämä Sbietta ja ser Filippo, hänen veljensä, sellaisissa varoissa, että minä olin turvattu. Useat niistä, jotka tunsivat yllämainitut henkilöt, vakuuttivat minulle, että saisin olla aivan varma heistä. Yhteisestä sopimuksesta kutsuimme laatimaan sopimustamme ser Pierfrancesco Bertoldin, kauppaseuran notaarin, jolle minä ensimmäiseksi annoin käteen luettelon kaikesta siitä, minkä Sbietta oli velvollinen toimittamaan minulle, uskoen, että tämä liitettäisiin sopimuskirjaan; sen sijaan notaari kuunteli ensin vain niitä kahtakymmentäneljää pykälää, jotka Sbietta luetteli hänelle, ja sitten vasta minua eikä muistanut liittää tähän sopimukseen minulta saamaansa luetteloa. Notaarin kirjoittaessa minä jatkoin työtäni, ja koska hän kirjoittaa nuhjusti monta tuntia, sain valmiiksi suuren osan Neptunuksen päätä. Kun sopimus oli valmis, Sbietta alkoi ladella minulle kohteliaisuuksia, ja minä vastasin samaan tapaan. Hän lähetti minulle vuohenpaistia, juustoja, kalkkunoita, kirnupiimää ja kaikenlaisia hedelmiä, niin että minua alkoi vähitellen hävettää; sen vuoksi kutsuinkin hänet majatalosta kotiini aina kun hän tuli Firenzeen. Hän alkoi nyt hyvin ystävällisesti viittailla minulle olevan häpeällistä, etten malttanut jättää töitäni edes kolmeksi päiväksi tullakseni tilaani katsomaan, vaikka sen olin ostanut jo useita viikkoja sitten. Näillä mairitteluillaan hän sai lopulta minut suostutetuksi lähtemään. Sbietta otti minut vastaan kodissaan mitä ystävällisimmin ja sellaisin kunnianosoituksin, ettei sen parempaa osoiteta herttuoillekaan. Hänen vaimonsa oli vieläkin ystävällisempi; niin kului aika, kunnes he voivat toteuttaa sen, minkä olivat veljensä Filippon kanssa suunnitelleet.
Jatkoin Neptunukseni valmistamista ja olin jo hahmotellut sen valmiiksi sillä tavalla (niinkuin jo ylempänä mainitsin), jota ei kukaan tähän asti ole osannut eikä tiennyt ennen minua. Kun olin saanut varmuuden siitä, etten saisi marmoria ylempänä mainittujen asianhaarojen vuoksi, ajattelin heti työni valmistuttua asettaa sen näytteille torille omaksi tyydytyksekseni.
Ilma oli lämmin ja miellyttävä, ja eräänä keskiviikkona, kahden pyhäpäivän sattuessa peräkkäin, lähdin hyvän aamiaisen nautittuani Trespianossa olevasta huvilastani. Saapuessani Vicchioon oli ser Filippo kaupunginportilla vastassani näyttäen tietäneen tuloni, sillä hän otti minut hyvin ystävällisesti vastaan ja saattoi minut Sbiettan taloon, jossa hänen julkea vaimonsa otti huomattavan mielittelevästi minut vastaan. Annoin hänelle tuomisiksi erittäin hienon olkihatun, ja hän väitti, ettei milloinkaan ollut nähnyt kauniimpaa. Illan hämärässä me aterioimme kaikki yhdessä mitä iloisimman mielialan vallitessa. Sitten minut vietiin hyvin siistiin huoneeseen, jossa nukuin mitä puhtaimmassa vuoteessa; molemmille palvelijoilleni oli samoin varattu huoneet heidän säätynsä mukaisesti. Aamulla noustessani sain saman ystävällisen kohtelun osakseni.
Lähdin nyt katselemaan maataloani, joka miellytti minua; minulle näytettiin viljaosuuteni ja paljon muuta. Palattuamme Vicchioon pappi Filippo sanoi: "Benvenuto, älkää olko levoton, vaikka ette ole tosin löytänyt kaikkea siinä kunnossa, miksi se teille on kuvailtu, mutta voitte luottaa siihen, että saatte enemmänkin, kuin mitä teille on luvattu, sillä olette tekemisissä kunnon ihmisten kanssa. Peltotyömiehemme olemme erottaneet, koska hän oli roisto." Tämä työmies oli nimeltään Mariano Roselli, ja hän sanoi minulle monta kertaa: "Olkaa varuillanne, kyllä pian nähdään, kuka täällä on suurin roisto." Kun talonpoika oli sanonut tämän, hän nauroi ilkeästi ja nyökäytti päätään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Odota, niin saat nähdä!" Se teki minuun hiukan tuskastuttavan vaikutuksen, mutta enhän voinut aavistaa, mitä minulle tulisi tapahtumaan.
Palattuani tiluksiltani, jotka olivat kahden penikulman päässä Vicchiosta, alppien suunnalla, tapasin papin, joka odotti minua kohteliaana kuten aina, ja me söimme hyvän aamiaisen. Sitten menin ulos katselemaan Vicchiota, (jossa toripäivät jo olivat alkaneet) ja huomasin kaupunkilaisten katselevan minua kuin jotakin ihmeotusta, mutta varsinkin minua katseli eräs kunnon kansalainen, joka oli jo kauan asunut tässä kaupungissa ja jonka vaimo teki leipää myytäväksi. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon Vicchiosta minulle kuuluvasta talosta, joka oli joutunut minulle tilusten tulojen ohella. Tämä mies sanoi minulle: "Asun teidän talossanne ja maksan teille vuokrani ajallaan, vai haluatteko sen edeltäpäin? Toivon, että aina olisitte tyytyväinen minuun." Puhellessamme huomasin hänen katsovan minuun omituisen tuijottavasti, jonka vuoksi kysyin häneltä: "Sanokaa minulle, Giovanni rakas, miksi katselette minuun niin omituisesti?" Hän vastasi: "Sen sanon teille kernaasti, jos lupaatte kunnon miehenä, ettette kerro minun sanoneen sitä teille." Lupasin sen. Silloin hän sanoi minulle: "Tietäkää siis, että tuo papinlurjus ser Filippo vielä pari päivää sitten kehuskeli täällä kaikille veljensä Sbiettan oveluutta; tämä on näet kehunut myyneensä tiluksensa eräälle vanhukselle tämän elinajaksi, mutta lisännyt, ettei tämä eläisi vuotta kauempaa. Olette joutunut petturien kynsiin, sen vuoksi koettakaa elää niin kauan kuin suinkin. Mutta on tarpeellista pitää silmät auki, en tahdo sanoa teille sen enempää."
Kävelin nyt torille ja tapasin siellä Giovanbattista Santinin, ja pappi kutsui meidät molemmat kotiinsa illalliselle. Kello oli vasta kahdeksan, ja he aterioivat näin aikaisin sen vuoksi, että minä olin sanonut palaavani sinä iltana Trespianoon. Sen vuoksi he laittoivat kuntoon kiireesti kaiken, ja Sbiettan vaimo hääräili kovasti, samoin heidän kätyrinsä Cecchino Buti. Kun salaatti oli valmis ja aloimme asettua pöytään, sanoi tuo papinlurjus ilkeästi irvistellen: "Suokaa anteeksi, etten voi aterioida kanssanne, sillä minun täytyy mennä toimittamaan hyvin tärkeä asia veljeni Sbiettan puolesta; koska hän ei ole kotona, on minun pakko mennä hänen sijastaan." Me pyysimme kaikki häntä jäämään, mutta hän ei suostunut siihen, vaan lähti, ja me aloimme illastaa. Kun olimme syöneet salaattimme yhteiseltä vadilta, alettiin tarjota keitettyä lihaa; kullekin tuotiin oma lautasellinen. Santino, joka istui pöydässä minua vastapäätä, sanoi: "Teille annetaan aina erilaiset lautaset kuin toisille, oletteko milloinkaan syönyt näin hienosti?" Sanoin, etten ollut sitä huomannut. Hän pyysi myöskin minua kutsumaan Sbiettan vaimoa pöytään; hän ja Cecchino Buti juoksivat aivan päättöminä edestakaisin. Lopulta pyysin niin hartaasti, että hän lopultakin tuli, mutta hän valitteli ja sanoi: "Minun ruokani ei maistu teille, koska syötte niin vähän." Kun olin pari kertaa kiitellyt ruokaa, sanoin, etten jaksanut syödä enempää. En ikinä olisi voinut aavistaa, minkä vuoksi tuo vaimo piti niin erikoista huolta syömisestäni.
Lopetettuamme ateriamme kello oli jo yhdeksän, ja minä halusin palata samana iltana Trespinoon voidakseni seuraavana aamuna taas alkaa työni Loggiassa; sanoin kaikille hyvästi, kiitin emäntää ja lähdin. Olin ehtinyt ajaa tuskin kolmea penikulmaa, kun aloin tuntea hirveitä polttoja vatsassani; minulla oli niin kovat tuskat, että aika oli pitkä kuin tuhannen vuotta, ennen kuin saavuimme Trespianoon. Jumalan avulla kuitenkin saavuin kotiini myöhään yöllä ja panin maata, mutta en voinut nukkua koko yönä. Minun täytyi yhtä mittaa ulostaa, mikä tuotti minulle kovia tuskia. Päivän valjetessa huomasin ulostukseni aivan veriseksi; silloin heti arvelin syöneeni jotakin myrkyllistä ja aloin nyt miettiä, mistä sitä olisin saanut. Silloin muistui mieleeni, että ne lautaset ja vadit, jotka Sbiettan vaimo toi minulle, aina olivat aivan erilaiset kuin muiden. Minkä vuoksi tuo papinlurjus, tuon Sbiettan veli, ensin oli koettanut olla niin kohtelias minulle eikä sitten kuitenkaan tahtonut jäädä illalliselle meidän kanssamme? Olihan hän sitä paitsi kertonut veljensä Sbiettan tehneen ovelan kaupan myydessään tilansa eräälle vanhukselle tämän elinajaksi, vanhukselle, joka ei eläisi enää vuottakaan; tämän oli tuo kunnon mies Giovanni Sardella kertonut minulle. Tein sen johtopäätöksen, että he olivat sekoittaneet annoksen sublimaattia kastikkeeseen, joka oli hyvin maukasta; sillä tämä liuos tuottaa juuri sellaisia tuskia, joita minä tunsin itselläni olevan. Mutta koska tavallisesti syön lihan melkein ilman kastiketta tai muita lisäkkeitä, paitsi suolaa, olin tullut ottaneeksi vain hiukan tätä kastiketta, niin herkullista kuin se olikin. Muistin Sbiettan vaimon kehoittaneen minua monta kertaa ottamaan tätä kastiketta ja olin nyt aivan varma siitä, että he tämän kastikkeen yhteydessä olivat saaneet minut nauttimaan sublimaattia.
Vaikka olinkin sairas, koetin kuitenkin valmistaa Loggiassa jättiläispatsastani; mutta parin päivän kuluttua tulivat tuskat niin koviksi, että minun täytyi paneutua levolle. Kun herttuatar oli kuullut minun olevan sairaana, hän antoi tuon onnettoman marmorin Bartolomeo dell' Ammanatolle, joka lähetti messer... joka asuu... kadun varrella tuomaan minulle sellaiset terveiset, että saisin tehdä aloittamalleni luonnokselle mitä ikinä tahdoin, sillä hän oli voittanut marmorin. Tämä messer... oli yksi Bartolommeo Ammanaton vaimon rakastajista, ja koska hän oli suosittu erittäin hienona ja vaiteliaana miehenä, tämä samainen Ammanato soi hänelle kaiken vapauden; siitä olisi paljonkin kertomista. Mutta en tahdo olla hänen opettajansa Bandinellon kaltainen, jonka puheilla ei ollut mitään yhteyttä taiteen kanssa. Oli kyllin jo siinä, että tämä messer... sai vastata Bartolomeolle, että aina olin odottanut näin käyvän ja että hänen pitäisi nyt koettaa parastaan osoittaakseen Onnettarelle kiitollisuuttaan tästä ansaitsemattomasta suosion osoituksesta.
Näin tyytymättömänä siis makasin vuoteessani ja annoin erinomaisen lääkärin maestro Francesco da Monte Varchin hoitaa itseäni, ja hänen kanssaan hoiti minua kirurgi maestro Raffaello de' Pilli, sillä sublimaatti oli siinä määrin veltostuttanut peräsuoleni, että ulostin tahtomattani. Mutta taitavan maestro Francescon mielestä oli myrkky jo tehnyt kaiken sen pahan, minkä voi, koska sitä ei ollut niin paljon, että se olisi voinut tuhota minun voimakkaan elimistöni. Senpä vuoksi hän sanoi minulle eräänä päivänä: "Benvenuto, kiitä Jumalaa, sinä olet pelastunut. Varmasti parannan sinut noiden roistojen kiusaksi, jotka tahtoivat tehdä sinulle pahaa." Maestro Raffaello sanoi siihen: "Tämä on ollut ihmeellisin ja vaikein tapaus, mistä milloinkaan on kuultu puhuttavan, sillä sinun tulee tietää, Benvenuto, että olit syönyt lusikallisen sublimaattia." Maestro Francesco keskeytti hänet heti ja sanoi: "Ehkä sen aiheutti myrkyllinen hyönteinen." Vastasin tietäväni varmasti sen olleen myrkkyä ja myöskin kenen antamaa se oli. Sitten me vaikenimme kaikki kolme. He hoitivat minua kolme kuukautta, ja kesti enemmän kuin kolme vuotta, ennen kuin taas tunsin voimien palaavan entiselleen.
KUUDESTOISTA LUKU.
Ammanaton mentyä Sienaan eräs hänen pojistaan poistaa Benvenuton
muovaileman Neptunuksen yltä suojusvaatteen. Riidat maatilasta.
Matkustaa Livornoon herttuan luo, joka vastaanottaa hänet
suosiollisesti; heidän ollessaan ratsastamassa Benvenuto kertoo
myrkytysjutusta, jonka vuoksi pyytää vapautusta työstä. Cellini
vetoaa neuvostoon saadakseen Sbiettan noudattamaan sopimusta.
Näyttää herttualle ja herttuattarelle krusifiksin valmiina
sekä Neptunuksen ja saarnatuolin pieniä luonnoksia; herttuatar
lupailee hänelle marmoria. Kertoo Baccio del Benelle Neptunuksen
jutun, ja tämä kehoittaa häntä palaamaan Pariisiin lopettamaan
Henrik II:n hautakiveä. Siihen ei herttua suostu, vaan tekee
hänelle uusia ehdotuksia. Kardinaali Giovanni dei Medici kuolee;
Cellini lähtee Pisaan.Näihin aikoihin herttua oli matkustanut Sienaan voittajana, ja Ammanato oli lähtenyt sinne jo useita kuukausia aikaisemmin tekemään riemukulun kaariportteja. Ammanaton äpäräpoika, joka oli jäänyt Loggiaan, oli ottanut ominpäinsä pois peitteet Neptunukseni yltä, sillä pidin sitä vielä peitettynä, koska se ei ollut valmis. Menin heti valittamaan siitä herttuan pojalle, don Francescolle, joka aina oli ystävällinen minua kohtaan, ja sanoin, etten olisi sen paljastamisesta välittänyt, jos työ olisi ollut valmis. Prinssi vastasi minulle päätään pudistellen: "Benvenuto, älkää välittäkö sen paljastamisesta, sillä siitä on suurin vahinko heille itselleen, mutta jos tahdotte, että annan peittää sen, niin tapahtuu se heti!" Hänen ylhäisyytensä lausui minulle vielä monta muuta suosiollista sanaa useiden herrojen kuullen. Silloin pyysin Hänen ylhäisyyttänsä suomaan minulle tilaisuuden valmistaa luonnokseni, sillä halusin lahjoittaa hänelle tämän sekä pienen luonnokseni. Hän vastasi vastaanottavansa mielihyvin molemmat ja sanoi koettavansa puolestaan toimittaa minulle kaikki pyytämäni mukavuudet. Tämä vähäinen suosionosoitus osaltaan vaikutti terveyteni palaamiseen; kaikkien kovien koettelemusten masentamanakin aloin taas tuntea elämänhalua.
Olin nyt vuoden ajan omistanut Sbiettan maatalon, ja ottamatta lukuun myrkytystä ja muiden ilkeyksien tuottamia ikävyyksiä täytyy minun huomauttaa, ettei tämä maatila tuottanut minulle puoltakaan siitä, mitä sen myyjät olivat luvanneet, vaikka minulla, paitsi kauppasopimusta oli toinenkin Sbiettan laatima kirjallinen sopimus, missä hän todistajien läsnäollessa vakuuttaa toimittavansa minulle määrätyt tulot. Vetosin nyt neuvostoon, jonka jäseninä olivat Averardo Serristori ja Federigo dei Ricci; en muista kaikkien nimiä, riittää jos mainitsen kaikkien olleen tunnettuja, eteviä miehiä. Esitettyäni nyt asiani näille herroille he selittivät yksimielisesti, että Sbietta oli velvollinen maksamaan minulle takaisin rahani, (paitsi Federigo dei Ricciä, joka siihen aikaan oli asioissa Sbiettan kanssa). Kaikki surkuttelivat minua, kun he Federigo dei Riccin vuoksi eivät saaneet tuomiota langetetuksi. Astuessamme Anunziata-torille he sanoivat minulle: "Federigo Ricci on painostanut meitä siihen määrin, että sinua on nyljetty vastoin meidän tahtoamme." En tahdo sanoa sen enempää tästä, etten loukkaisi niitä, joilla valta on. Siinä on jo kylliksi, että minua nyljettiin sen vuoksi, että eräs rikas kaupunkilainen halusi hyötyä tuon samaisen karjakauppiaan avulla.
Koska herttua yhä viipyi Livornossa, lähdin sinne pyytämään lomaa. Tuntiessani voimieni palaavan ja samalla huomatessani, ettei minua tarvittu mihinkään, alkoi minua suututtaa tämä taiteeni halveksiminen. Sen vuoksi lähdin Livornoon ja tapasin siellä herttuani, joka otti minut hyvin suosiollisesti vastaan. Viivyin siellä monta päivää ja ratsastin joka päivä hänen ylhäisyytensä kanssa, joten minulla oli hyvä tilaisuus sanoa hänelle, mitä toivoin, sillä herttua ratsasti Livornon ulkopuolelle neljä penikulmaa pitkin meren rantaa, mihin hän rakennutti linnoituksia. Koska hän ei halunnut suurempaa seuruetta mukaansa, saadakseen olla rauhassa, oli hänelle mieluista puhella kanssani.
Eräänä päivänä, huomatessani herttuan olevan minulle tavallista suopeamman, otin tilaisuudesta vaarin, kerroin hänelle Sbiettasta ja sanoin: "Tahtoisin kertoa Teidän Ylhäisyydellenne ihmeellisen asian, siten Teidän Ylhäisyytenne saisi tietää, minkä vuoksi en ole voinut lopettaa Neptunus-luonnostani, jota muovailin savesta Loggiassa." Kerroin nyt herttualle totuudenmukaisesti kaiken, sekoittamatta kertaakaan totuuteen valhetta. Joutuessani myrkkyyn asti sanoin: "Jos palvelukseni joskus ovat miellyttäneet Teidän Ylhäisyyttänne, niin pitäisi teidän, sen sijaan että rankaisette Sbiettaa ja niitä, jotka antoivat minulle myrkkyä, antaa heille jonkinlaista hyvitystä: onneksi näet ei myrkkyä ollut niin paljon, että se olisi tappanut minut, vaan se päinvastoin poisti vatsastani ja suolistostani kuolettavan limamuodostuksen, joka oli vaivannut minua siinä määrin, etten sellaisena olisi voinut elää kolmea tai neljää vuotta kauempaa. Mutta tämä harvinainen lääke toi minulle elinvoimani takaisin, niin että luulenpa voivani elää vielä vaikka kaksikymmentä vuotta. Tästä olen entistäkin enemmän kiitollinen Jumalalle. On todellakin totta se, mitä usein kuulee sanottavan:
"'Jumala lähettää onnettomuudet,
mutta parhaaksemme kaikki koituu.'"Herttua kuunteli kertomustani hyvin tarkkaavaisena. Huudahtipa hän vain aina välillä: "Oi, pahat ihmiset!" Mutta vastasin olevani heille kiitollinen ja siirsin puheen toisiin, miellyttävämpiin asioihin. Eräänä päivänä huomatessani herttuan olevan hyvällä tuulella pyysin hänen ylhäisyyttänsä vapauttamaan minut palveluksestaan, etteivät minulta menisi hukkaan ne vuodet, joina vielä kykenin jotakin tekemään. Perseuksesta jäljellä olevan saatavani pyysin hänen ylhäisyyttänsä antamaan silloin, kun se hänelle sopisi. Sitten kiitin hänen ylhäisyyttään korein sanoin ja juhlallisin elein; hänen ylhäisyytensä ei vastannut, vaan näytti loukkaantuneelta.
Seuraavana päivänä tuli luokseni eräs herttuan ensimmäisistä sihteereistä, ja hän sanoi melkein uhmaten minulle: "Herttua käskee sanoa sinulle, että saat vapautesi, jos niin haluat. Mutta jos tahdot työskennellä, niin saat tilauksia niin paljon kuin vain voit tehdä!" Sanoin, etten toivonut mitään sen hartaammin kuin saada tehdä työtä ja että mieluummin tein työtä hänen ylhäisyydelleen kuin kenellekään muulle maailmassa, olkoon hän paavi, keisari tai kuningas; paljon mieluummin palvelisin hänen ylhäisyyttään yhdestä soldosta kuin muita tukaatista. Silloin hän sanoi minulle: "Jos tämä on ajatuksesi, niin te olette sopineet asiasta pitemmittä puheitta. Palaa siis Firenzeen ja ole vakuuttunut siitä, että herttua tahtoo parastasi." Ja niin palasin Firenzeen.
Olin valmistanut marmorikrusifiksin, ja minusta tuntui sille olevan eduksi, jos sen nostaisi muutaman kyynärän verran ylemmäksi lattiasta. Se kiinnitettiin siis seinään, ja koska se näytti siellä paljon paremmalta, olin hyvin tyytyväinen ja niin aloin näyttää sitä jokaiselle, joka vain tahtoi sitä nähdä. Palattuaan Pisasta tulivat herttua ja herttuatar eräänä päivänä mukanaan koko hoviseurueensa luokseni vain krusifiksia katsomaan. Se ihastutti heitä suuresti, niin että herttua ja herttuatar kiittelivät sitä aivan ylenmäärin, samoin kaikki muut läsnäolevat ylhäiset herrat. Kun siis huomasin heidän ylhäisyytensä olevan hyvin tyytyväisiä töihini enkä tiennyt ketään arvokkaampaakaan sen omistajaksi, niin lahjoitin sen heille. Mutta ennen heidän lähtöään pyysin heitä tulemaan taloni pohjakerrokseen. He nousivat heti hyvin ystävällisinä ja seurasivat minua työhuoneestani talooni. Siellä herttuatar näki nyt ensi kerran sekä Neptunuksen että saarnatuolin pienet luonnokset, ja ne ihastuttivat häntä siihen määrin, että hän huudahtaen ihastuksesta kääntyi herttuan puoleen: "Sieluni autuuden nimessä, en uskonut tätä kymmenettäkään osaa näin kauniiksi." Nämä sanat kuultuaan herttua sanoi useaan kertaan: "Oi, enkö sanonut sitä?" He puhelivat pitkän aikaa keskenään minusta hyvin kehuvasti; sitten herttuatar kutsui minut luokseen, kehui minua, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja kehoitti minua valitsemaan mieluiseni marmorilohkareen toivoen minun ryhtyvän siitä tekemään jotakin hänelle. Vastasin näihin hänen lempeisiin sanoihinsa: "Jos Hänen Ylhäisyytensä hankkii minulle tarpeet, ryhdyn kernaasti tähän suuritöiseen yritykseen." Siihen herttua kiiruhti sanomaan: "Saat kaikki pyytämäsi mahdolliset tarpeet, ja ne, mitkä annan sinulle omasta aloitteestani, ovat sinulle suuriarvoisemmat." Näin ystävällisin lupauksin he poistuivat luotani jättäen minut hyvin tyytyväiseksi.
Mutta viikkoja kului, eikä minua muistettu, joten huomatessani, ettei oltu ryhdytty minkäänlaisiin toimenpiteisiin minun suhteeni, jouduin melkein epätoivoon.
Näihin aikoihin Ranskan kuningatar lähetti herttuamme luo messer
Baccio del Benen pyytämään rahalainaa, ja sanottiin herttuan siihen
myöntyneenkin. Koska messer Baccio del Bene ja minä olimme hyvin
läheisiä ystäviä, olimme Firenzessä paljon yhdessä. Kerrottuaan
minulle, miten suurta suosiota herttua oli osoittanut hänelle, hän
alkoi kysellä, mitä suuria töitä minulla oli tekeillä. Senpä vuoksi
kerroin hänelle koko suuren jutun Neptunuksesta ja suihkukaivosta,
kerroinpa vielä herttuattaren minulle tekemästä suuresta vääryydestä.
Hän sanoi nyt minulle kuningattaren [Katarina de' Medici, Henrik II:n
leski] puolesta hänen majesteettinsa hartaimpana toivona olevan,
että minä valmistaisin hänen puolisonsa Henrik II:n hautapatsaan.
Daniello da Volterra oli ottanut tehdäkseen suuren pronssisen hevosen,
mutta hänen lupaamansa määräaika oli jo ohitse, ja hautapatsaaseen
tarvittaisiin vielä paljon taiteellisia koristeita. Jos palaisin
Ranskaan linnaani, niin hän toimittaisi minulle kaikki mukavuudet,
mitä vain toivoisin siinä tapauksessa, että haluaisin palvella häntä.
Vastasin messer Bacciolle, että halusin kysyä ensin herttualtani, mitä
hän arveli asiasta. Jos hänen ylhäisyytensä suostuisi siihen, niin
palaisin mielelläni Ranskaan. Messer Baccio sanoi iloisesti: "Palaamme
sinne yhdessä", ja hän katsoi asian sovituksi.Seuraavana päivänä hänen keskustellessaan herttuan kanssa osui puhe minuun, ja hän sanoi silloin kuningattaren toivovan minua palvelukseensa, jos herttua armollisesti sen sallisi. Herttua vastasi heti: "Benvenuton kyvyn tuntee koko maailma, mutta nyt hän ei tahdo enää tehdä työtä." Ja niin hän siirtyi puhumaan muusta. Seuraavana päivänä menin etsimään messer Bacciota, joka kertoi minulle kaiken. En voinut vaieta, vaan sanoin: "Olen valmistanut yhden maailman vaikeimmista töistä vielä sen jälkeen, kun herttua ei enää antanut minulle mitään työtä, ja se maksoi minulle kolmatta sataa skudoa maksettuna laihasta kukkarostani; oi, mitä olisinkaan saanut aikaan, jos Hänen Ylhäisyytensä olisi antanut minulle työtä! Totisesti minulle on tehty vääryyttä!" Kaiken tämän tuo hyvä mies kertoi herttualle, ja herttua väitti laskeneensa leikkiä ja tahtovansa pitää minut palveluksessaan; minä taas olisin hyvin mielelläni lähtenyt heti tieheni. Kuningatar ei tahtonut ryhtyä sen pitempiin keskusteluihin asiasta ollakseen loukkaamatta herttuaa, ja niin jäin hyvinkin tyytymättömäksi. Näihin samoihin aikoihin herttua lähti matkoille mukanaan koko hovinsa ja kaikki poikansa, paitsi prinssi Francescoa, joka oli Espanjassa. He matkustivat Sienan Maremmeille ja sieltä Pisaan. Tämän pahan ilmanalan myrkystä sairastui ensiksi kardinaali Giovanni; hän sairastui kovaan kuumeeseen ja kuoli siihen. Hän oli herttuan silmäterä: kaunis ja hyvä; senpä vuoksi olikin suru siitä mitä syvin. Annoin muutaman päivän kulua, kunnes arvelin kyynelten kuivuneen, sitten matkustin Pisaan.