Rajaseudun sissit
Zane Grey (1872–1939)
Western-romaani sijoittuu Idahon jylhään rajaseutuun kultakuumeen aikaan. Joan Randle lähtee seuraamaan riidan jälkeen erämaahan kadonnutta Jim Cleveä ja joutuu keskelle lainsuojattomien ja kullankaivajien vaarallista maailmaa.
Zane Greyn 'Rajaseudun sissit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2088. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
RAJASEUDUN SISSIT
Kirj.
Zane Grey
Englannin kielestä suomentanut
O. E. N.
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
I
Joan Randle pysähdytti ratsunsa seetriharjanteen laelle ja katseli edessä näkyvää yksinäistä ja autiota vuoristoa alkavan katumuksen ja pelon tunteella.
"Jim ei kujeillut", virkkoi hän. "Hän tarkoitti sitä. Hän on matkalla suoraan rajalle... Oh, miksi ärsytin häntä!"
Tämä Idahon eteläinen rajaseutu oli todellakin jylhä paikka, joka oli sinä vuonna joutuva niin hurjien aikojen todistajaksi, ettei lännessä oltu todennäköisesti konsanaan moista nähty. Kultakuume oli houkutellut Kaliforniaan laumoittain kaikenkarvaista väkeä kaikista yhteiskuntaluokista, ja järjestyneiden olojen palautuminen siellä ja Idahon rikkaat kultalöydöt olivat sitten saaneet tämän samean laineen läikähtämään jonkun verran takaisin. Leireissä kuultiin kummia tarinoita verestä ja kullasta, ja kullankaivajat ja metsästäjät kohtasivat retkillään paljon outoja miehiä.
Joan Randle oli riidellyt Jim Cleven kanssa ja katui nyt sitä katkerasti. Joan oli kaksikymmenvuotias, pitkä, voimakas ja tumma. Hän oli syntynyt Missourissa, jossa hänen isänsä oli ollut vakavarainen ja edustava kansalainen, kunnes menetti henkensä monen muun aikalaisensa lailla jossakin revolverikahakassa. Joanista oli silloin tullut erään sedän holhokki, joka oli noudattanut kullan kutsua; hän oli erämaiden kasvatti.
Joan oli seuraillut Jimin jälkiä penikulmittain vuoristoon päin ja laskeutui nyt satulasta nähdäkseen, olivatko ne niin tuoreet kuin mitä hän luuli. Jim oli lähtenyt pienestä leirikylästä auringon noustessa. Joku oli nähnyt hänen ratsastavan pois ja kertonut siitä Joanille. Sitten oli Jim viivytellyt tiellä, sillä nyt oli puolipäivä. Joan mietti. Hän oli tottunut Jimin turhiin uhkauksiin ja kyllästynyt tämän ryhdittömyyteen. Jim oli miellyttävä ja rakastettava, mutta tutustuttuaan Joaniin hän ei ollut osoittanut minkäänlaista luonteenlujuutta. Joan seisoi hevosensa vieressä ja tuijotti synkältä näyttävään vuoristoon. Hän oli rohkea ja neuvokas ja tottunut hevosiin, tunsi tiet ja osasi huolehtia itsestään; kenenkään ei tarvinnut sanoa hänelle, että hän oli jo ratsastanut kyllin kauas. Hän oli toivonut saavuttavansa Jimin. Tämä oli aina ennen katunut uhkauksiaan, mutta nyt oli toisin. Joan muisti hänen laihat ja kalpeat kasvonsa – niin kalpeat, että pisamat, joista Joan ei ollut tiennyt mitään, olivat näkyneet selvästi – ja hänen silmänsä, tavallisesti niin hymyilevät ja lempeät, olivat välähtäneet kuin kirkas teräs. Ilme oli ollut katkera ja uhkamielinen. Mitä hän oli sanonut Jimille? Hän koetti muistella.
Joan oli odottanut häntä eilen iltahämärässä. Hän oli antanut Jimille etusijan kylän toisten nuorten miesten rinnalla, seikka, jonka merkitystä hän ei uskonut Jimin oikein ymmärtävän. Se närkästytti häntä. Jim oli joka suhteessa hermostuttava, paitsi kiintymyksessään häneen. Ja tavallaan siinäkin – sillä hän ei antanut Joanille mitään rauhaa.
Kun Joan ajatteli, kuinka Jim rakasti häntä, kävivät eilisillan tapaukset ilmieläviksi. Hän istui yksin kuusten alla tuvan lähellä. Hämärä tiheni ja häipyi sitten kuun noustessa. Hän kuuli hyönteisten hiljaisen hyminän, jonkun naisen naurahduksen kylästä ja puron solinan. Jim viipyi tavallista kauemmin. Hän oli todennäköisesti, kuten setä oli vihjaissut, poikennut ravintolaan, joka oli viime aikoina häirinnyt kylän rauhaa. Kylä kasvoi, eikä Joan pitänyt muutoksesta. Siellä oli liian paljon outoa väkeä, karkeita, äänekkäitä, juopottelevia miehiä. Ennen oli ollut nautinto mennä kauppaan ostoksille; nyt se oli rangaistus. Nämä uudet olosuhteet olivat näyttäneet vaikuttavan Jimiin jotenkin vahingollisesti. Toistaiseksi hän ei ollut kuitenkaan juonut vielä kertaakaan liikaa. Joanin närkästys tahi joku siihen verrattava tunne, joka tukahdutti kaikki toiset, alkoi olla nyt ylimmillään. Hän hypähti ylös. Hän ei odottaisi Jimiä enää silmänräpäystäkään ja kun hän näkisi tämän, puhuisi hän ilman muuta suunsa puhtaaksi.
Juuri silloin kuului takaa heikkoa kahinaa, mutta ennen kuin hän ehti kääntyä, kiertyivät jäntevät käsivarret kuin karhun käpälät hänen ympärilleen. Hänet vetäistiin taaksepäin, niin ettei hän voinut riuhtoilla eikä huutaa. Tummat kasvot kumartuivat häntä kohti – lähenivät. Nopeat suutelot sulkivat hänen silmänsä, polttivat hänen poskiaan ja painuivat rajusti hänen huulilleen. Niissä oli jotakin lannistavan voimakasta. Sitten hänet päästettiin.
Joan kavahti takaisin, säikähtyneenä ja suunniltaan. Hän oli niin hämmästynyt, ettei hän edes tuntenut miestä, joka ei ollut hänelle suinkaan vieras. Tulija naurahti ja ilmaisi siten itsensä. Se oli Jim.
"Luulit, ettei minussa olisi miestä mihinkään", sanoi hän. "Mitäs tästä ajattelet?"
Joan oli raivoissaan. Hän olisi voinut vaikka tappaa Jimin. Hän ei ollut antanut tälle milloinkaan mitään oikeutta tämmöiseen käytökseen, ei ainoatakaan lupausta, ei vihjaustakaan, että hän välitti hänestä. Ja Jim oli uskaltanut –! Veri kiehui Joanin poskilla. Hän oli kuohuksissaan Jimille ja kiukkuinen itselleen, koska nuo suudelmat, joista hän oli raivostunut, saivat hänet tuntemaan outoa ahdistusta ja häpeää. Ne olivat järkyttäneet koko hänen olemuksensa. Hän vihasi Jimiä.
"Sinä – sinä –" sopersi hän. "Jim Cleve, nyt se on loppu!"
"Lienenkö päässyt konsanaan edes alkuunkaan", vastasi Jim katkerasti. "Mutta olenhan yrittänyt... En ole pahoillani... Taivas varjelkoon – olen – olen suudellut sinua!"
Hän hengitti raskaasti. Joan näki himmeässä kuutamossa, kuinka kalpeaksi hän oli käynyt. Hänessä oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa – kylmää, kipenöivää uhmaa.
"Tätä tulet katumaan", virkkoi hän. "En tahdo olla kanssasi enää missään tekemisissä".
"All right. En ole enkä tule olemaan pahoillani".
Joan ihmetteli, mahtoiko hän olla juovuksissa. Jim ei ollut milloinkaan välittänyt väkevistä, mikä hyve taisikin olla melkein hänen ainoansa. Mutta muistaen suudelmat Joan tiesi, ettei hän ollut juonut. Hänessä oli jotakin outoa, mutta mitä, sitä ei Joan käsittänyt. Oliko hän tietoinen suudelmiensa tekemästä vaikutuksesta? Uskaltaisipa hän vielä –! Joan vapisi, mutta ei vain närkästyksestä. Jim oli saapa ojennuksen.
"Joan, suutelin sinua, koska olen kyllästynyt tähän epävarmuuteen ja vetelehtimiseen", lausui Jim. "Rakastan sinua enkä kelpaa mihinkään ilman sinua. Pidät minusta ainakin hiukan. Menkäämme naimisiin... Teen –"
"Ei koskaan!" tiuskaisi Joan terävästi. "Sinussa ei ole mitään hyvää".
"Onpas", vastusteli Jim kiihkeästi. "Olin ennen ahkera ja tulin hyvin toimeen. Mutta kohdattuani sinut, horjahdin tasapainostani. Olen hullaantunut sinuun. Sallit toisten miesten juosta jäljessäsi. Toiset heistä ovat valmiit vaikka – vaikka –. Oh, olen aivan sairas! Milloin ikävästä, milloin mustasukkaisuudesta. Anna minulle jokin mahdollisuus, Joan".
"Miksi?" kysyi tyttö kylmästi. "Miksi sen tekisin? Olet huikentelevainen. Et tahdo tehdä työtä. Kun löydät hiukan kultaa, tuhlaat sen. Sinulla ei ole muuta kuin revolverisi. Et osaa muuta kuin ampua".
"Ehkäpä sitäkin joskus tarvitaan", vastasi Jim huolettomasti.
"Ettäkö sinusta tulisi paha mies? Sinusta ei ole siihenkään, Jim Cleve!" jatkoi Joan pistävästi.
Jim teki rajun eleen ja kumartui sitten lähemmäksi. "Joan Randle, tarkoitatko, mitä sanot?" kysyi hän.
"Varmasti", vastasi Joan. Hän oli vihdoinkin saanut Jimin tulistumaan. Tilanne oli mielenkiintoinen. Joanin kiukku alkoi lauhtua.
"Olen siis niin mitätön, halpamainen ja selkärangaton raukka, ettei minusta ole edes pahantekijäksikään?"
"Niin olet".
"Siinäkö kaikki, mitä minusta ajattelet – menetettyäni kaikki rakkaudesta sinuun?"
Joan nauroi ivallisesti. Kuinka häntä hivelikään saadessaan näin loukata Jimiä.
"Jumaliste, minäpä näytän sinulle!" huudahti Jim käheästi.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi Joan pilkallisesti.
"Lähden tieheni täältä ja painun suoraan rajalle, jossa liityn Kellsin ja Guldenin joukkoon... Kuulet minusta vielä, Joan Randle!"
Nämä miehet olivat erään rajalla mellastavan kasvavan ja julman rosvojoukon johtajia. Siellä jossakin piili rosvoja, murhamiehiä ja lainsuojattomia, joista kuultiin Joanin kerran niin rauhallisessa kylässä toinen toistaan kummempia huhuja. Hänen sydäntään kouristi lievästi. Mutta tämä oli vain Jimin tavallista ylimielistä uhkailua. Hän ei voisi tehdä mitään sellaista. Ja vaikka hän voisikin, ei Joan sallisi sitä milloinkaan. Mutta hän ei sanonut sitä Jimille, syistä, joita hän ei itsekään ymmärtänyt.
"Mitä vielä. Siihen et pysty!" vastasi hän ilkamoiden.
Jim tuijotti häneen hetkisen synkästi ja kiihtyneesti ja poistui sitten sanaa sanomatta. Joan oli ymmällä, hiukan pahoillaan ja hiukan neuvoton, mutta ei pyytänyt Jimiä tulemaan takaisin.
Ja nyt hän oli seuraavana päivänä puolipäivän aikaan ratsastanut Jimin jäljessä penikulmittain vuoristoa kohti. Tie, jota Jim oli mennyt, oli leveä ja selvä, niitä, joita kullankaivajat ja metsästäjät tavallisesti kulkivat. Eksymisestä ei ollut mitään pelkoa. Ainoa vaara, johon Joan saattoi joutua, oli roistojen kohtaaminen, joita oli viime aikoina kylässä usein vieraillut. Hän nousi jälleen satulaan ja ratsasti rinnettä alas jatkaakseen matkaansa vielä penikulman tahi pari.
Hän odotti näkevänsä Jimin joka kiven ja puun takana. Jim oli varmasti vain uhkaillut häntä pelästyttääkseen. Mutta hän oli ärsyttänyt Jimiä tavalla, jota ei kukaan mies voinut kärsiä, ja jos Jimillä oli hiukankin luonteenlujuutta, näyttäisi hän sitä nyt. Joanin katumus ja pelko syvenivät. Jimhän oli vain poika – vain pari vuotta häntä vanhempi. Siinä mielentilassa hän saattoi mennä mihin äärimmäisyyksiin saakka hyvänsä. Oliko hän käsittänyt Jimin väärin? Ellei, niin hän oli ollut joka tapauksessa julma. Mutta Jim oli tohtinut suudella häntä! Sitä ajatellessaan hänet valtasi joka kerta kihelmöivä ja polttava häpeäntunne. Ja hän hämmästyi huomatessaan lopuksi, että tuo hänen ylpeytensä loukkaus, riita, Jimin poistuminen ja se, että hän oli lähtenyt häntä seuraamaan, ja varsinkin tämä lisääntyvä katumus ja pelko olivat saaneet hänet tuntemaan outoa ja vastahakoista kunnioitusta Jim Cleveä kohtaan.
Hän ratsasti toista harjannetta ylös ja pysähtyi jälleen. Nyt hän näki hevosen ja ratsastajan alhaalla vihreässä alangossa. Hänen sydämensä sykähti. Varmaankin Jim, joka oli kääntynyt takaisin. Hän oli sittenkin vain uhannut. Joan oli siitä hyvin iloinen, mutta samalla jotenkin pahoillaankin. Hän ei ollut erehtynyt arvostelussaan.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän näki, ettei hevonen ollutkaan se, jolla Jim tavallisesti ratsasti. Hän siirtyi kaiken varalta joidenkin pensaiden suojaan ja tähysteli sieltä tulijaa. Kun ratsastaja tuli lähemmäksi, tunsi hän, ettei se ollut Jim, vaan Harvey Roberts, eräs kyläläinen ja hänen setänsä hyvä ystävä. Joan ratsasti sentähden näkyviin ja huusi hänelle. Oli kuvaavaa, että Roberts säpsähti ja tapaili revolveriaan kuullessaan hänen äänensä. Sitten hän tunsi hänet.
"Halloo, Joan!" huudahti hän kääntäen hevosensa sinnepäin. "Säikäytit minua aika lailla. Et suinkaan ole yksin täällä?"
"Kyllä. Seurailin Jimiä nähdessäni teidät", vastasi Joan. "Luulin teitä häneksi".
"Seurailit Jimiä! Mitä nyt?"
"Riitelimme. Hän vannoi menevänsä helvettiin. Jonnekin tuonne rajalle. Olin suutuksissani ja käskin hänen mennä... Mutta nyt kadun – ja olen koettanut saada häntä kiinni".
"Ohoh!... Vai sillä tavalla se Jim? No jopa jotakin! Tämä tie kääntyy parin penikulman päässä rajalle. Tiedän sen, Joan. Olen käynyt siellä".
Joan katsoi tutkivasti Robertsiin. Tämän arpiset ja harmaantuneet kasvot näyttivät vakavilta, ja hän vältteli Joanin katsetta.
"Ette kait usko, että – että Jim on todellakin mennyt sinne?" kysyi Joan kiireesti.
"Eipä tässä taida muu auttaa", vastasi Roberts hetkisen kuluttua. "Jim on käynyt viime aikoina huimapäisemmäksi, niin että kyllä hän niin hullu on. Ja, Joan, ajat ovat sellaiset, etteivät ne juuri ohjaa poikia hyville teille. Jimille sattui paha tappelu toissa iltana. Hän peittosi nuoren Bradleyn melkein hengiltä. Mutta sen kait tiedät".
"En ole kuullut mitään. Kertokaa. Miksi ne tappelivat?"
"Bradleyn sanotaan puhuneen sinusta jotenkin halveksivasti".
Joan tunsi sydämessään lämpöisen, suloisen ailahduksen – toinen uusi tunne. Hän ei pitänyt Bradleystä. Tämä oli ollut tunkeileva ja julkea.
"Miksikähän Jim ei puhunut minulle mitään?" kysyi hän puolittain ajatuksissaan.
"Ehkäpä hän ei katsonut voivansa ylpeillä tilasta, johon hän jätti Bradleyn", vastasi Roberts nauraen. "Kääntykäämme nyt kotiin, Joan".
Joan tuijotti vaieten vihreinä kumpuilevien harjanteiden yli jylhään ja synkkään vuoristoon. Syvällä hänen sisimmässään oli jotakin tekeillä. Hänen isänsä oli ollut nuoruudessaan seikkailija. Hän tunsi verensä vedon, kuuli sen äänen. Ja hän oli tehnyt vääryyttä miehelle, joka rakasti häntä.
"Lähden hänen jälkeensä", virkkoi hän.
Roberts ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä. Hän katsahti aurinkoon. "Hänet saavutamme vielä ja ehdimme illaksi kotiinkin", vastasi hän lyhyesti ja käänsi rauhallisesti hevosensa. "Oikaisemme tästä poikkimaisin joitakin penikulmia. Jäljiltä emme voi eksyä".
Hän nykäisi hevosensa ripeään juoksuun ja Joan seurasi jäljessä, niin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän muistanut edes kiittää Robertsia. He saapuivat hetkisen kuluttua kapeaan laaksoon harjanteiden ja vuoriston reunajyrkänteiden välissä, jossa he saattoivat ajaa nopeammin. Laakso oli penikulmia pitkä. Noin puolivälissä Roberts huusi jotakin Joanille, ja kun tämä katsahti maahan, näki hän heidän tulleen Jimin jäljille. Roberts hoputti hevosensa laukkaan ja siten he seurasivat Jimiä ulos laaksosta ja rinnettä ylös, joka näytti päättyvän ylhäällä johonkin vuorisolaan. Aika kului Joanilta aivan huomaamatta, sillä hän tähysteli koko ajan kiihkeästi eteenpäin, toivoen ja odottaen näkevänsä Jimin joka hetki. Mutta Jimistä ei näkynyt vilahdustakaan. Roberts katsahti silloin tällöin olkansa yli länteen vähitellen painuvaan aurinkoon. Iltapäivä oli kulunut pitkälle. Joan alkoi ikävöidä kotiin. Hän oli uskonut niin varmasti saavuttavansa Jimin ja palaavansa kotiin hyvissä ajoin, ettei hän ollut virkkanut kenellekään sanaakaan lähdöstään. Todennäköisesti häntä jo etsittiin.
Maasto kävi karummaksi, louhikkoiseksi, ja tie häipyi siellä täällä seetri- ja pinjametsikköihin. Kauris syöksähti ulos tiheiköstä, ja pyy pyrähti lentoon aivan hevosten jaloista. Ilta alkoi käydä viileäksi.
"Eiköhän meidän olisi nyt viisainta kääntyä takaisin", lausui Roberts katsahtaen taaksensa.
"Ei – ei. Antakaa mennä", vastasi Joan.
He lisäsivät vauhtia ja saapuivat vihdoin rinteen laelle. Edessä näkyi pyöreähkö, matala laakso, jonka toinen pää häipyi vuoristoon. Alhaalla oli vettä, joka kimalteli auringossa kuin punainen vyö. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Joan kävi yhä alakuloisemmaksi. Jimin saavuttamisesta sinä päivänä ei näyttänyt olevan juuri mitään toivoa. Hänen jälkensä kaarsivat vasemmalle ja kävivät yhä epäselvemmiksi. Ja mikä pahinta, Robertsin hevonen kompastui erääseen syvänteeseen ja nyrjähdytti jalkansa. Se ei tahtonut liikkua paikaltaan, ja kun sitä hoputettiin, saattoi se tuskin kävellä.
Roberts laskeutui satulasta vammaa tarkastamaan. "Olipa hyvä, ettei taittanut jalkaansa", virkkoi hän sitten, mikä oli hänen tapansa ilmoittaa, kuinka vaikeasti hevonen oli loukkautunut. "Luulenpa jonkun saavan ikävöidä turhaan kotiin tänä iltana, Joan. Sillä hevosesi ei jaksa kantaa kahta henkeä, enkä minä voi kävellä".
Joan hypähti maahan. Syvänteessä oli vettä, ja hän auttoi Robertsia hautomaan nyrjähtynyttä ja ajettuvaa nilkkaa. Tilanne sai hänet unohtamaan hetkeksi omat huolensa.
"Taidammekin leiriytyä tähän ilman muuta", sanoi Roberts katsellen ympärilleen. "Onneksi minulla on satulassani kaikki, mitä tarvitsemme, niin että voin huolehtia mukavuudestasi. Mutta meidän on parasta koettaa tulla toimeen mahdollisimman pienellä tulella ja sammuttaa sekin pimeän tultua".
"Ei auta", vastasi Joan. "Huomenna jatkamme matkaa. Jim ei voi olla enää kaukana". Hän oli hyvillään, etteivät he voineet palata kotiin, ennenkuin huomenna.
Roberts irroitti huopakäärön ja riisui sitten satulan. Kun hän kumartui hellittämään Joanin satulavyötä, hypähti hän samassa säpsähtäen pystyyn.
"Mitä se oli?"
Joan kuuli pehmeätä, hiljaista kopinaa ja sitten kiveen sattuvan kengättömän kavion terävän raapaisun. Hän pyörähti ympäri ja näki syvänteen toisella puolella kolme ratsastajaa, jotka tulivat heitä kohti. Yksi osoitti häntä kädellään. He näyttivät synkiltä ja uhkaavilta punaista iltaruskoa vasten. Joan katsahti pelokkaasti Robertsiin. Tämä tuijotti tulijoihin tuntevan ilmeellä ja kirosi hiljaa. Ja vaikka Joan ei ollut varma siitä, oli hän kuitenkin näkevinään, että Robertsin kasvot olivat käyneet harmaiksi.
Ratsastajat pysähtyivät syvänteen reunalle. Yksi heistä talutti muulia, jolla oli selässään köytetty käärö ja kauriin ruho. Joan oli nähnyt monta aivan samanlaista ratsastajaa kuin nämä miehet, mutta kukaan ei ollut vielä tehnyt häneen niin selittämätöntä ja voimakasta vaikutusta.
"Iltaa", tervehti yksi joukosta.
Ja silloin oli Joan varma, että Robertsin kasvot olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi.
II
"Onko – onko se Kells?"
Robertsin kysymys vahvisti, että hän oli tuntenut miehen. Ja toisen naurahdus oli vastaus, jos sellaista tarvittiin.
Ratsastajat ajoivat syvänteen yli ja pysähtyivät siihen kiirehtimättä ja hätäilemättä, ikäänkuin aika ei olisi merkinnyt heille mitään. He olivat kaikki nuoria, alle kolmenkymmenen. Ne kaksi, jotka eivät olleet vielä virkkaneet mitään, olivat karkeapiirteisiä ja ylimalkaan aivan niiden miesten kaltaisia ja näköisiä, joita Joan näki kymmeniä joka päivä. Kells oli eri tyyppiä. Syrjästä katsoen hän muistutti Joanin mielestä jostakin, jonka hän oli tuntenut kotona Missourissa, mutta kun hän kääntyi ja katsoi Joaniin, tiesi tämä kummallista ahdistusta tuntien, ettei tuo mies ollut nähnyt häntä milloinkaan ennen. Hän oli kalpeahko, harmaasilmäinen ja älykkään ja miellyttävän näköinen. Näytti mieheltä, joka oli kerran ollut gentlemanni. Mutta hänessä oli jotakin outoa, jotakin salaperäistä ja lannistavan voimakasta. Oliko se hänen läsnäolonsa vai nimensä vaikutusta? Kells! Se oli Joanille vain sana. Mutta sana, jolla oli sanomattoman kaamea kaiku. Idahossa oli viime vuoden kuluessa kierrellyt monta synkkää tarinaa leiristä toiseen – toiset liian kummallisia, liian hirveitä uskottaviksi – ja jokainen huhu oli lisännyt Kellsin mainetta samoin kuin sen peloittavan tiedon todenperäisyyttä, että rajalle kertyneiden pahantekijöiden joukko kasvoi nopeasti. Mutta kylässä tahi muissa keskuksissa ei myöntänyt kukaan nähneensä tätä Kellsiä milloinkaan. Olivatko he pelosta vaiti? Joania hämmästytti, että Roberts ilmeisesti tunsi tämän miehen.
Kells laskeutui satulasta ja tarjosi kättä. Roberts tarttui siihen ja pudisti sitä väkinäisesti.
"Missä kohtasimme viimeksi?" kysyi Kells.
"Taisi olla Fresnossa", vastasi Roberts. Näki selvästi, että hän koetti salata jonkun muiston aiheuttamaa hämminkiä.
Kells katsahti Joaniin ja kosketti ohimennen hattuaan. "Poissa tieltä, vai mitä?" kysyi hän Robertsilta.
"Niin olemme", vastasi Roberts, joka alkoi vapautua jännityksestään. Äänikin oli kirkkaampi, eikä hän pysähdellyt puhuessaan. "Olemme tässä seurailleet neiti Randlen lempihevosta, joka on karannut. Ja ajoimme kauemmaksi kuin mitä ajattelimme. Sitten nyrjähdytti hevoseni jalkansa. Pelkään, ettemme voi lähteä kotiin enää tänä iltana".
"Mistä olette?"
"Hoadleystä. Bill Hoadleyn kylästä, jonne on täältä noin kolmekymmentä penikulmaa".
"Kuulkaahan Roberts", jatkoi Kells, "ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin yövymme tähän kanssanne. Saimme hiukan tuoretta lihaakin".
Hän lausui pari sanaa tovereilleen, jotka siirtyivät lähellä kasvavan seetrin juurelle alkaen riisua hevosiaan.
Roberts kumartui silloin lähemmäksi Joania kuin omaa kääröään etsien ja alkoi kuiskailla käheästi: "Se on Jack Kells, kalifornialainen maantierosvo. Revolverisankari – helvettiin syöstävä kalkkarokäärme. Kun näin hänet viimeksi, talutettiin häntä nuora kaulassa hirtettäväksi. Kuulin myöhemmin, että hänen miehensä olivat vapauttaneet hänet. Joan, jos hänelle pälkähtää päähän, tappaa hän minut. En tiedä, mitä tehdä. Ajattele jotakin, Jumalan tähden!... Turvaudu naiselliseen viekkauteesi!... Pahempaan emme olisi voineet joutua!"
Joan pelkäsi jalkojensa pettävän, niin että hänestä oli helpoitus päästä istumaan. Hän oli sisällisesti kylmä ja sairas, melkein herpaantunut. Jokin hirveä vaara uhkasi häntä. Robertsin kaltaiset miehet eivät puhuneet tuolla tavalla aiheettomasti. Hän, Joan, oli rohkea ja tottunut vaaroihin. Mutta nyt oli varmasti kysymys jostakin sellaisesta, johon verrattuina hänen entiset kokemuksensa olivat kaikki mitättömiä. Hän ei voinut käsittää, mitä Roberts oikein tarkoitti. Miksi hänet surmattaisiin. Eihän heillä ollut kultaa eikä muitakaan kalleuksia. Heidän hevosensakin olivat niin huonot, että ne tuskin kelpasivat rosvoille. Asian täytyi olla siten, että Roberts ja hän olivat vaarassa sentähden, että hän oli tyttö. Hänet oli yllätetty kaukana erämaassa, jossa hän oli helppo saalis pedoille ja pahoille miehille. Hän oli kuullut sellaista tapahtuneen, mutta hän ei voinut uskoa sitä omaan itseensä nähden mahdolliseksi. Roberts suojelisi häntä. Ja tämä miellyttävä, rauhallisesti haasteleva Kells, hän ei ollut näitä lännen roistoja – hänhän puhui kuin sivistynyt mies; hän ei tekisi Joanille varmastikaan mitään pahaa. Joanin mielessä olivat näin milloin pelko ja toivo milloin pelastumismahdollisuudet etualalla. Hän ei voinut suunnitella mitään, ei edes ajatella, kuinka suhtautua tilanteeseen, vaikka hän kykenikin kuvittelemaan, minkälaiseksi se saattoi käydä.
Hänen siinä istuessaan seetrin varjossa häärivät miehet leiriaskareissa. Heistä ei näyttänyt kukaan kiinnittävän mitään huomiota häneen. He juttelivat puuhaillessaan miesten tavalliseen tapaan, laskivat leikkiä ja nauroivat. Kells kyhäsi nuotion, haki vettä ja taitteli sitten seetrin oksia yöksi polttopuiksi. Toinen hänen tovereistaan, jonka nimi kuului olevan Bill, pani hevoset köyteen; toinen purki varustekäärön, levitti maahan tervakankaan ja tyhjensi öljytyt säkit; Roberts vatvoi kakkutaikinaa.
Aurinko laski punaisena ja leppoisa hämärä hiipi maille. Se tiheni nopeasti, ja kun oli melkein pimeä, toi Roberts Joanille leipää, kahvia ja lihaa.
"Tässä on illallisesi, Joan", lausui hän kuuluvasti ja hilpeästi ja kuiskasi sitten: "Ehkäpä tästä selviydytään. He näyttävät kaikki ystävällisiltä. Mutta olen peloissani, Joan. Kunpa et olisi noin perhanan kaunis, tahi ettei hän olisi sinua nähnyt!"
"Emmekö voi pujahtaa tiehemme pimeässä?" kuiskasi Joan.
"Voimme koettaa. Mutta se on aivan turhaa, jos niillä on paha mielessä. En osaa vielä sanoa, mitä on tulossa. Olet aivan oikeassa teeskennellessäsi olevasi noin arka ja ujo. Mutta älä vain hätäänny".
Roberts palasi nuotiolle. Joanilla oli nälkä. Hän söi ja joi, mitä hänelle oli annettu, ja se auttoi häntä eläytymään todellisuuteen. Ja vaikka hän ei voinut päästä pelostaan, kävi hän uteliaaksi. Hän melkein kuvitteli mieltyneensä tilanteeseen. Hän oli ollut aina vilkas, lujatahtoinen ja omintakeinen, oli aina kaivannut jotakin – mitä, sitä hän ei itsekään tiennyt – ehkä vapautta. Toiset paikat olivat tuntuneet hänestä merkillisen mielenkiintoisilta. Ne olivat viehättäneet häntä, ja hän oli ollut melkein varma, että hänelle tapahtuisi siellä jotakin ihmeellistä. Mutta niin ei käynyt milloinkaan. Kirjat olivat usein lumonneet hänet, jo lapsenakin, ja monta kertaa hänen äitinsä mielipahaksi, sillä noissa kirjoissa oli kerrottu hurjista miehistä, merielämästä, seikkailuista ja verenvuodatuksesta. Hänestä oli aina sanottu, että hänen olisi pitänyt olla poika.
Ilta pimeni yöksi. Kapea, vaalea pilvi, jonka reunat piirtyivät tuikkivia tähtiä vasten, ulottui sinisenmustan taivaan poikki. Tuuli huokaili seetrien latvoissa ja humisi loimottavassa nuotiossa, josta sinkoili säkeniä pimeään. Ja savussa, joka painui silloin tällöin Joanin taholle, oli palavan seetrin suloista, voimakasta tuoksua. Arosudet haukahtelivat pensaikoissa ja ylhäältä vuoristosta kantautui suden synkeä ulvonta.
Leirielämä ei ollut mitään uutta Joanille. Hän oli tullut aavikoiden poikki vaunukaravaanissa ja oli kuullut useammin kuin yhden kerran vihamielisten indiaanien pitkäveteisen sotahuudon. Hän oli etsinyt kultaa ja metsästänyt setänsä kanssa vuoristoissa viikottainkin kerrallaan. Mutta hän ei ollut tuntenut erämaan autiutta ja yksinäisyyttä milloinkaan niin välittömästi ja elävästi kuin nyt.
Roberts oli polvillaan ja peitteli kyhäämäänsä paistinliettä kostealla hiekalla. Hän näytti miettiväiseltä, kömpelöltä ja hitaalta, ja hänen suuri, pörröinen päänsä nyökähteli ylös ja alas. Joku asia painoi hänen mieltään. Bill-niminen mies ja hänen toverinsa lepäsivät selkä kiviä vasten ja keskustelivat matalalla äänellä. Kells seisoi nuotion loisteessa. Hänellä oli piippu, josta tuprahteli paksuja savuhattaroita. Siltä matkalta hänessä ei ollut mitään eriskummallista, ei vartalossa eikä kasvoissa, mutta siitä huolimatta näki heti, ettei hän ollut mikään tavallinen mies. Oli kuin hänestä olisi säteillyt jotakin musertavan voimakasta ja kiinteätä. Hän näytti tämän tästä katsahtavan Joanin taholle, mutta kun hänen silmänsä olivat varjossa, ei Joan ollut siitä varma. Hän oli riisunut nuttunsa. Liivi oli auki ylhäältä alas saakka ja sen alta näkyi pehmeä, raitainen paita, johon kuuluva musta kaulaliina oli vedetty huolimattomaan solmuun. Leveä vyö kiersi lonkan alapuolelta, tupessa iso ja painava revolveri. Omituinen paikka pitää revolveria, ajatteli Joan. Hänestä se näytti nurinkuriselta. Ase saattoi heilahtaa ympäri kävellessä ja kolhia häntä reiteen. Ja ratsastaessaan hänen täytyi varmasti siirtää se johonkin toiseen paikkaan.
"Onko teillä antaa tytölle peite?" kysyi Kells Robertsilta ottaen piipun suustaan.
"Onhan minulla satulahuovat", vastasi Roberts. "Emme nähkääs ajatelleet joutuvamme tänne yön selkään".
"Annan teille yhden", sanoi Kells poistuen nuotiolta. "Tulee kylmä". Hän palasi ja heitti Robertsille peitteen.
"Paljon kiitoksia", murahti tämä.
"Minä asetun tähän nuotion ääreen ja kohentelen tulta", jatkoi toinen, minkä sanottuaan hän istuutui maahan ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
Roberts toi lainatun peitteen ja joitakin satulahuopia Joanille, ja pantuaan ne maahan hän alkoi raivata pois kiviä ja pensaita.
"Tavallisen kivinen paikka", virkkoi hän, "mutta ehkäpä sentään nukut jonkun verran".
Sitten hän alkoi valmistaa peitteistä vuodetta. Samassa tunsi Joan heikon nykäisyn hameessaan. Hän katsahti alas.
"Olen koko ajan luonasi", kuiskasi Roberts ison kätensä takaa, "enkä aio nukkua lainkaan".
Hän meni takaisin nuotiolle, ja Joan oikaisihe pitkälleen ja veti peitteen ylleen, ei sentähden, että hän oli väsynyt, vaan vaikuttaakseen luonnolliselta. Miehet olivat vaiti. Kerran kuului kannusten kilinää ja oksien risahtelua. Roberts palasi hetkisen kuluttua satulaansa raahaten ja heittäytyi maahan hänen lähelleen. Joan kohottautui hiukan ja näki Kellsin istuvan liikkumattomana ja miettiväisen näköisenä nuotion ääressä. Asento oli jännittynyt ja valpas. Joan painautui hiljaa takaisin ja tuijotti kirkkaasti tuikkiviin tähtiin. Mitä hänelle tulisi tapahtumaan? Jotakin kauheata! Yön varjot, hiljaisuus, noiden outojen miesten läsnäolo, kaikki viittasi siihen. Kylmä väristys vavahdutti tämän tästä hänen koko olemustaan.
Hän päätti pysytellä valveilla. Nukkumisesta ei tulisi kuitenkaan mitään. Ja hänen levottomaan mieleensä välähti äkkiä ajatus, että hän hiipii tiehensä pimeyden turvissa, etsii hevosensa ja pelastautuu pakenemalla kaikesta mahdollisesta vaarasta. Tämä mahdollisuus antoi hänelle paljon ajattelemista, ja ellei hän olisi ollut tottunut Lännen elämään, olisi hän koettanut juuri sitä. Nyt hän hylkäsi sen. Hän ei ollut varma, onnistuisiko hänen päästä lähtemään, löytää hevosensa ja selviytyä mahdollisesta takaa-ajosta. Tiekin oli niin outo, ettei hän ollut varma siitäkään. Parasta pysytellä Robertsin seurassa.
Tähän ratkaisuun päästyään hän rauhoittui ja kävi vähitellen raukeaksi ja uniseksi. Peitteet lämmittivät suloisesti, ja vaikka hän ei ajatellutkaan nukkua, huomasi hän unen torjumisen käyvän yhä vaikeammaksi. Hetket kuluivat verkalleen. Nuotio hiipui ja kirkastui jälleen; varjot tummenivat ja vaalenivat. Joku nousi silloin tällöin ja heitti puita tuleen. Kavio kapsahti pimeässä, tuuli oli tyyntynyt ja arosudet kaikonneet. Joan ei jaksanut enää avata silmiään. Ne oli kuin kiinni liimattu. Yö, erämaa ja peitteiden unettava lämmin hävisivät vähitellen kokonaan hänen tietoisuudestaan.
Kun hän heräsi, oli ilma kirpeän kylmä. Nouseva aurinko punasi seetrien latvoja, nuotio paloi räiskyen ja sininen savupatsas nousi taivaalle. Hän muisti kaikki ja ponnahti istumaan. Roberts ja Kells puuhailivat tulen ääressä. Bill-niminen mies toi vettä, ja toinen oli hakenut hevoset ja irroitti parhaillaan liekaa niiden jaloista. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota Joaniin. Hän nousi ja suori sotkeutuneen tukkansa, jota hän piti ratsastaessaan aina palmikolla niskassa. Hän oli sittenkin nukkunut ja saappaat jalassa! Sitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt. Kun hän meni purolle kasvojaan huuhtelemaan ja käsiään pesemään, eivät miehet olleet vieläkään häntä huomaavinaan. Hän alkoi toivoa Robertsin liioitelleen vaaran suuruutta arvostellessaan. Hänen hevosensa oli arka ja hermostunut eikä kärsinyt vieraiden käsien kosketusta. Se ryöstäytyi irti, ja Joan seurasi sitä niin kauas, ettei leiripaikkaa näkynytkään. Mutta saatuaan sen hetkisen kuluttua kiinni hän palasi takaisin toisten luo ja sitoi sen puuhun, minkä tehtyään hän rohkaisi mielensä ja meni nuotiolle.
"Hyvää huomenta", lausui hän reippaasti.
Kells istui selin häneen, liikkumattomana ja äänettömänä, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään. Bill-niminen mies tuijotti häneen uteliaasti, mutta ei virkkanut sanaakaan. Roberts vastasi tervehdykseen ja kääntyi poispäin, kun Joan katsahti häneen. Mutta Joan näki, että hänen kasvonsa olivat synkät, väsyneet ja harmaat.
Hilpeys ja toivehikkuus oli kuin poispuhallettu, ja Joanista tuntui kuin hän olisi saanut äkkiarvaamatta rajun iskun. Tuossa ryhmässä oli jotakin omituista, jotakin, josta hän ei päässyt selville. Jäsenet olivat käyneet kummallisen raskaiksi ja voimattomiksi, ja hän oli iloinen huomatessaan vieressään kiven, jolle hän saattoi istuutua. Roberts toi hänelle aamiaista, mutta ei sanonut mitään eikä katsonutkaan häneen. Hänen kätensä vapisivat. Ja se pelästytti Joania. Mitä oli tulossa? Roberts palasi nuotiolle, ja Joanin täytyi pakottautua syömään. Hän oli aivan varma eräästä asiasta – että hän tuli pian tarvitsemaan kaiken voimansa ja lujuutensa.
Hän katsahti hetkisen kuluttua ylös ja näki Kellsin puhuvan Robertsille, mutta niin hiljaa, ettei hän eroittanut sanoja. Roberts teki jyrkästi kieltävän eleen. Toisen ilme oli tyyni, kylmä ja käskevä. Hän ei sanonut enää mitään, ikäänkuin asia olisi ollut päätetty. Roberts kietoi kiireesti varusteensa kokoon ja nouti hevosensa. Eläin nilkutti lievästi, mutta näytti muuten voivan hyvin. Roberts satuloi sen ja sitoi käärön kiinni. Sitten hän satuloi Joanin hevosen ja kääntyi sen tehtyään hitaasti ympäri kuin mies, joka pelkää jotakin.
"Tule, Joan. Olemme valmiit", lausui hän kuuluvasti, mutta ääni ei ollut luonnollinen.
Kun Joan nousi mennäkseen hänen luokseen, astui Kells samassa heidän väliinsä. Joan oli kaikesta päättäen kuin ilmaa tuolle omituiselle miehelle; kuin jos häntä ei olisi lainkaan ollutkaan. Kells pysähtyi parin kolmen askeleen päähän Robertsista.
"Nouskaa satulaan, Roberts, ja suoriutukaa tiehenne", käski hän.
Roberts hellitti suitset ja suoristautui. Teko oli rohkeampi kuin mitä hänestä oli siihen saakka uskonut. Naamio oli poissa; hän oli nyt varma siitä, mitä hän oli toistaiseksi vain pelännyt; pakoilemisesta ja verukkeista ei ollut enää mitään hyötyä; toiminnan hetki oli tullut. Kasvot kalpenivat hiukan ja jännittyivät.
"En lähde ilman tyttöä", vastasi hän.
"Mutta häntä ette voi ottaa!"
Joan säpsähti, Tämä oli siis se, mitä hänelle oli tapahtuva. Hänen sydämensä melkein seisahtui, ja hän tuijotti henkeään pidätellen miehiin, jotka seisoivat siinä vastatusten.
"Entäpä, jos tulen mukaanne", sanoi Roberts.
"Emme välitä seurastanne".
"Tulen siitä huolimatta".
Tämä oli vain sanasotaa, ajatteli Joan. Hän näki Robertsin kylmästä ja järkähtämättömän päättäväisestä ilmeestä, että jotakin, mitä tämä oli odottanut, oli nyt tapahtunut. Ja Kellsin ääni – mitä se ilmaisi? Mies näytti yhä vieläkin tyyneltä, ystävälliseltä ja miellyttävältä.
"Eikö teillä ole hituistakaan järkeä, Roberts?" kysyi hän.
Roberts ei vastannut.
"Menkää kotiin. Älkää puhuko mitään – tahi sanokaa, mitä vain haluatte", jatkoi Kells. "Teitte minulle kerran palveluksen Kaliforniassa. Ja minulla on hyvä muisti. Olkaa nyt järkevä ja lähtekää".
"En hänettä. Tappelen ensin", sanoi Roberts, ja hänen kätensä alkoivat nytkähdellä.
Robertsiin tuijottavien vaaleanharmaiden silmien ihmeellinen terävyys ja valppaus ei jäänyt Joanilta huomaamatta; ne näkivät kaikki – toisen kasvot, katseet ja kädet.
"Mitä tappeleminen hyödyttäisi?" kysyi Kells kylmästi naurahtaen. "Se ei auttaisi häntä... pitäisihän teidän tietää, miten siinä käy".
"Kells – ennen kuolen kuin jätän tuon tytön käsiinne", ärjäisi Roberts. "En aio enää kiistellä kanssanne. Päästäkää hänet, tahi –"
"Ette ole mikään narri, Roberts", keskeytti Kells. Ääni oli sulava, maanitteleva, kylmä. Mikä voima – mikä varmuus siinä ilmenikään! "Eikä minulla ole tapana väitellä narrien kanssa. Menkää, kun annan teille siihen tilaisuuden. Lähtekää. Elämä on kallis, mies!... Teillä ei ole mitään mahdollisuutta täällä. Ja mitä te siitä välitätte, onko tyttöjä yhtä enemmän tahi vähemmän?"
"Voinhan olla narri, Kells, mutta olen silti mies", huudahti Roberts kiihkeästi. "Teissä on jotakin epäinhimillistä, jotakin luonnotonta! Tiesin sen jo kultakentillä. Ajatella, että voitte seistä siinä – puhella rauhallisesti ja miellyttävästi – teillä olematta aavistustakaan, mihin miehuus velvoittaa!... Päästäkää hänet nyt – tahi – tahi vetäisen revolverini!"
"Teillähän on vaimo ja lapsia, Roberts?"
"On kyllä!" kiljahti Roberts käheästi. "Ja vaimoni sysäisi minut heti luotaan, jos jättäisin Joan Randlen teille. Minulla on myös täysikasvuinen tytär. Ehkäpä hänkin voi jonakin päivänä tarvita miehen suojelusta, joka rohkenee astua hänen ja jonkun sellaisen väliin kuin te, Jack Kells!"
Robertsin kiihkeät ja välittömällä vakaumuksella lausutut sanat eivät tehneet mitään vaikutusta – eivät ainakaan muuta kuin että ne ehkä saivat Jaok Kellsin paljastamaan omituisen ja häikäilemättömän luonteensa.
"Aiotteko lähteä?"
"En!" jyrähti Roberts.
Joan oli siihen saakka seurannut kuin lumottuna ystävänsä ja rosvon nopeata keskustelua. Mutta nyt hän vavahti pelosta. Hän oli kyllä nähnyt miesten tappelevan, mutta ei milloinkaan henkeen ja vereen saakka. Roberts kyyristyi kuin susi hyppyyn. Hän oli aivan suunniltaan raivosta ja vapisi kuin haavanlehti. Toinen olkapää nytkähti äkkiä alas – käsivarsi heilahti.
Joan pyörähti kauhistuneena ympäri, sulki silmänsä, painoi kädet korville ja juoksi niin paljon kuin jaksoi. Takaa kuului revolverin kumea laukaus.
III
Joan juoksi kiviin ja pensaisiin kompastellen, silmät ummessa ja kauhu sydämessään. Hän oli jo päässyt seetrimetsikköön, kun joku tarttui häneen takaapäin. Oli kuin käärme olisi kietonut silmukkansa hänen ympärilleen. Hän oli pyörtymäisillään, mutta muisti samassa, ettei hän saanut pyörtyä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi irti. Kiinniottaja oli se Bill-niminen mies. Joan hoiperteli erään kuihtuneen seetrin luo ja sen runkoon nojaten hän lannisti heikkoutensa ja torjui luotaan hyytävän kauhun, joka herpaisi koko hänen olemuksensa.
Kun hän oli tointunut sen verran, että silmiä kaihtava pimeys haihtui, näki hän Kellsin tulevan heitä kohti hänen ja omaa hevostaan taluttaen. Nähdessään rosvon hän sävähti kuin kihelmöivästä iskusta. Sitten hän muisti Robertsin.
"Missä – missä Roberts?" sopersi hän.
Kells loi häneen läpitunkevan katseen. "Saadakseni ystävänne pois tieltä minulla ei ollut muuta neuvoa kuin tapella hänen kanssaan, neiti Randle", virkkoi hän.
"Te – te – Onko hän kuollut?"
"Vain toinen käsi puhki. Ellen olisi tehnyt sitä, olisi hän tehnyt pahaa jollekulle. Hän ratsastaa kotiinsa Hoadleyhin ja kertoo omaisillenne tästä. Niin että he saavat tietää teidän olevan turvassa".
"Turvassa!" kuiskasi Joan.
"Kuten sanoin, neiti Randle. Jos aiotte rajalle, olette turvassa luonani, mikäli se on siellä mahdollista".
"Mutta minä tahdon palata kotiin. Oh, antakaa minun mennä!"
"Ei käy päinsä".
"Mitä sitten aiotte tehdä – minulle?"
Toinen terävä katse suuntautui häneen. Silmät olivat kirkkaat ja selkeät kuin kristalli, mutta niissä ei ollut kylmyyttä eikä lämpöä, ei edes minkäänlaista ilmettä. "Saan teistä kantamuksen kultaa".
"Kuinka niin?" kysyi Joan kummissaan.
"Pidän teitä panttina. Nuo kullankaivajanne löytävät ennemmin tahi myöhemmin kultaa ja löytävät sitä kosolta. Tiedän sen. Minunkin täytyy tehdä jotakin elääkseni".
Kells veti puhuessaan Joanin satulavyön kireämmälle. Hänen äänensä, käytöksensä ja älykkäiden kasvojensa miellyttävä hymy kaikki vaikutti niin vilpittömältä. Elleivät hänen silmänsä olisi olleet niin omituiset, olisi Joan uskonut hänen sanoihinsa täydellisesti. Nyt häntä kiusasi jonkinlainen epäilys. Hän muisti Robertsin kuvauksen tästä miehestä. Mutta hän alkoi silti päästä vähitellen tasapainoonsa. Varmuus, että Robertsille oli käynyt onnettomasti oli tehnyt hänet heikoksi. Nyt hänen ei tarvinnut olla enää kauhuissaan hänen kuolemastaan, koska hän tiesi, että Roberts oli vain lievästi haavoittunut ja esteetön ratsastamaan kotiin. Hän oli siitä niin hyvillään, että hän suhtautui tilanteeseen aivan tyynesti.
"Bill", virkkoi Kells miehelle, joka seisoi lähettyvillä nauraa virnistellen, "mene takaisin ja auta Hallowayta tavaroiden keräämisessä. Tulkaa sitten jäljessäni".
Bill nyökkäsi ja oli jo mennyt jonkun matkaa, kun Kells huusi hänelle: "Älä puhu mitään Robertsille. Hän on niin tuittupäinen".
"Ha, ha, ha!" nauroi Bill.
Hänen raaka naurunsa karmi Joania. Mutta hän oli tottunut miehiin, joita vakavakin leikki huvitti.
"Nouskaa satulaan, neiti Randle", kehoitti Kells pujottaessaan jalkansa jalustimeen. "Meillä on pitkä ratsastus edessä. Tarvitsette kaikki voimanne. Samalla neuvon teitä seuraamaan minua kiltisti. Pakoyritys olisi aivan turhaa".
Joan totteli ja ratsasti hänen jälkeensä. Hän katsahti kerran taaksensa toivoen näkevänsä Robertsin heiluttaakseen hänelle kättään jäähyväisiksi. Hevonen seisoi siellä satuloituna, Bill raahasi jotakin kääröä, Mutta Robertsista ei näkynyt merkkiäkään. Seetrimetsikkö taajeni samassa niin tiheäksi, että leiripaikka häipyi näkyvistä. Kun Joan kääntyi katsomaan eteensä, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa koettaa päästä selville Kellsin ratsusta. Hän oli tottunut hevosiin ja tunsi ne. Kells ratsasti isolla raudikolla, joka näytti sekä nopealta että kestävältä. Joanin poni ei voisi päästä milloinkaan tuosta suuresta pedosta erilleen. Mutta Joanilla oli silti sisua yrittää paeta sopivan tilaisuuden sattuessa.
Aamu oli kirkas ja viileä ja ilma tuntui suloisen kuivalta. Valkohäntäinen kauris loikkasi tien poikki ja hävisi metsään. Harmahtavan vuoriston jylhät huiput kimmelsivät aamuauringossa, mutta niiden rinteet olivat vielä uhkaavan tummat ja heittivät synkän varjon matalammille reunaharjanteille.
Joanin aivot työskentelivät kuumeisesti, mutta ajatukset olivat hajanaisia ja ristiriitaisia. Hän oli joutunut maantierosvon panttivangiksi, joka saisi vapautensa vasta sitten kuin lunnaat maksettaisiin. Tilanne tuntui uskomattomalta. Hän ei voinut päästä pelostaan, että häntä uhkasi tuntematon ja hirveä vaara. Hän koetti unohtaa Robertsin sanat, mutta ne vaivasivat häntä kuitenkin. Ellei hän olisi ollut niin kaunis, oli Roberts sanonut! Joan tiesi olevansa hyvännäköinen, mutta se ei ollut saattanut häntä vielä milloinkaan mainittavampaan pulaan. Että Kells olisi antanut sen vaikuttaa itseensä – kuten Roberts oli vihjaissut – oli järjetöntä. Kells oli tuskin katsahtanutkaan häneen: Sellaiset miehet eivät välittäneet muusta kuin kullasta. Joan ihmetteli mitä hänestä tahdottaisiin lunnaiksi, mistä setä hankkisi ne, ja oliko rikkaista kultalöydöistä todellakin toivoa. Sitten hän muisti äitinsä, joka oli kuollut, kun hän oli pieni tyttö, ja hänet valtasi kaihoisa surumielisyys. Hän ajatteli setäänsä – tuota rotevaa, suorasukaista, sydämellistä kunnon vanhusta, hänen reipasta nauruaan ja lämmintä ystävällisyyttään, hänen rakkauttaan veljensä orpoa tytärtä kohtaan ja hänen järkähtämätöntä uskoaan, että hän löytäisi aivan lähitulevaisuudessa runsaasti kultaa. Minkä metelin hän nostaisikaan hänen katoamisensa johdosta! Kylä saattoi jakautua kahteen puolueeseen, ajatteli Joan, sillä tuon pienen asutuksen harvalukuiset nuoret naiset vihasivat häntä ja nuorten miesten elämä kului rauhallisemmin, kun hän oli poissa. Ajatukset siirtyivät äkkiä Jim Cleveen, tämän hänen pulansa alkusyyhyn. Hän oli unohtanut Jimin. Ja tämä oli sillä aikaa aivankuin kirkastunut. Oli suloista ajatella, kuinka Jim oli tapellut hänen tähtensä, puhumatta siitä mitään! Hän oli sittenkin käsittänyt Jimin väärin. Hän oli vihannut tätä sentähden, että hän piti hänestä. Ehkäpä hänen mieltymyksensä oli vielä syvällisempääkin. Ajatus sai Joanin säpsähtämään. Hän muisti suudelmat, ja hänen verensä kuohahti jälleen. Hänen olisi pitänyt vihata Jimiä, oli miten oli. Jim oli ollut niin mahdoton, että kylässä kaikki olivat nauraneet hänelle; oli juossut yhtenään hänen jäljessään ja käyttäytynyt tavalla, joka sai Joanin ystävät ja toiset ihailijat uskomaan, että hän todellakin välitti hänestä, leikki kissaa ja hiirtä hänen kanssaan. Mutta nyt oli toisin. Jim oli tehnyt jotakin hirveätä, jotakin, jota ei voitu antaa anteeksi. Hän oli uhannut syöksyä suoraan perikatoonsa, ja Joan oli säikähdyksissään lähtenyt tavoittamaan häntä joutuakseen itse kamalaan seikkailuun. Missä oli Jim Cleve nyt? Mahdollisuus, johon Jim oli viitannut, välähti kuin salama hänen mieleensä. Jim oli ratsastanut rajalle Kellsiä, Guldenia ja muita siellä majailevia pahoja miehiä etsimään, kuten hän oli vannonut. Ja hän pysyisi siinä, mitä hän oli sanonut. Ja hän, Joan, oli nyt itse täällä, tuon kuuluisan Kellsin vankina! Häntä itseään kuljetettiin nyt sinne, jossa lainkunnioitus oli tuntematon käsitys! Jim ja Kells kohtaisivat toisensa siellä jossakin. Jim voisi löytää hänet Kellsin luota. Silloin riehahtaisi helvetti valloilleen, ajatteli Joan. Tämän mahdollisuuden todennäköisyys teki häneen syvän vaikutuksen, täytti hänet jälleen kauhulla ja pelolla. Mutta siinä oli nyt jotakin muutakin. Häntä värisytti, mutta se ei johtunut vain pelosta. Hän tunsi hämärästi, että hän toivotti tämän seikkailun tervetulleeksi, vaikkakin pamppailevalla sydämellä, ja katseli samalla kauhistuneesti ja paheksuvasti tätä luonteensa uutta ja omituista puolta.
Aamutunnit kuluivat nopeasti kaikkien näiden mietteiden myllertäessä hänen mielessään; reunaharjanteiden penikulmia pitkät rinteet olivat jo jääneet taakse. Vuoristoon pujottautuvan, aution ja kellertäväseinäisen kanjonin vehreä suu aukeni hänen eteensä.
Kells pysähdytti hevosensa matalan puron ruohikkoiselle reunalle. "Laskeutukaa alas. Syömme ja lepuutamme hevosia", virkkoi hän. "En voi sanoa muuta kuin että olette hyvä ratsastaja. Olemme kulkeneet melkein kaksikymmentäviisi penikulmaa".
Kanjonin suu oli villissä vehmaudessaan kaunis paikka. Puron molemmin puolin kasvoi pajupensaita, leppiä ja haapoja, ja sen tasainen rantapenger oli kuin viheriöitsevä niitty. Joan näki vilahdukselta ruskean eläimen, kauriin tahi karhun, hiipivän pois rinteitä kattavien kuusten lomitse. Hän hyppäsi maahan ja tunsi vasta silloin, että jalat olivat puutuneet ja jäykistyneet. Oli hauskaa saada jaloitella. Katsoessaan takaisin laakson poikki viimeistä reunaharjannetta kohti hän näki miesten tulevan hevosineen ja kääröineen. Hänellä oli tarkka silmä ja hän ajatteli, että mikäli hän oli nähnyt kaikki hevoset, oli miehillä nyt yhtä enemmän kuin mitä hän muisti. Hänen huomionsa kiintyi sitten toisaalle. Hän katseli Kellsiä, joka riisui hevosia. Tämä oli notkea, jäntevä ja sukkelakätinen. Iso, sinertäväpiippuinen revolveri heilahteli hänen edessään. Sillä oli Joaniin omituinen vetovoima. Leikkauksilla koristeltu musta perä sai hänet ajattelemaan kiinteätä otetta, kun eräs käsi kiertyi sen ympärille. Kells ei pannut hevosia köyteen. Hän taputti raudikkoaan lautasille ja ajoi sen alas purolle. Joanin poni seurasi jäljessä. Ne joivat, kuopivat kiviä, kiipesivät toiselle törmälle ja alkoivat piehtaroida heinikossa. Toiset miehet saapuivat samassa paikalle. Joan oli hyvillään. Hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi, mutta nyt hän tunsi, ettei hän olisi tahtonut jäädä Kellsin kanssa kahdenkesken. Hän totesi, ettei hevosia ollutkaan liikaa, mikä oli hänestä niin omituista, että hän alkoi pelätä olevansa päästään sekaisin.
"Irroita kääröt, Bill", käski Kells.
Miehet rakensivat nuotion ja alkoivat valmistella päivällistä. Bill ja Halloway kävivät puheliaiksi ja katselivat salavihkaa Joania, kun Kellsin silmä välttyi. Halloway vihelteli jotakin säveltä. Sitten käytti Bill hyväkseen Kellsin poissaoloa tämän mennessä purolle ja alkoi hymyillä Joanille ja katsella tätä julkeasti. Joan ei ollut häntä huomaavinaan, vaan kääntyi poispäin. Miehet nautiskelivat.
"Ylpeä kuin pahus! Mutta minua hän ei petä. Olen tuntenut eläissäni monta naista". Miehet nauroivat ja vaihtoivat sitten ääntään alentaen joitakin salaperäisiä huomautuksia. Kells palasi samassa vesisankko kädessään.
"Mikä teitä oikein vaivaa, pojat?" kysyi hän.
Miehet katsoivat häneen vilpittömästi hämmästyneinä.
"Luultavasti sama kuin sinuakin", vastasi Bill. Hänestä näki, kuinka vähästä hurjat ja hillittömät miehet voivat tulistua ja ärtyä.
"Se on tämä harvinainen seura, isäntä", lisäsi Halloway lepyttävästi hymyillen. "Bill alkaa lämmetä eikä voi sille niin mitään. Ja kun hän on aina sellainen perhananmoinen poika, en moiti häntä lainkaan".
Kells ei virkkanut mitään, vaan kääntyi poispäin ja rupesi töilleen. Joan katseli tarkkaavaisesti hänen silmiään ja säpsähti jälleen. Ne eivät olleet lainkaan kuin silmät, vaan kuin harmaat tyhjiöt, kuin hämyiset aukot, joissa ei ollut mitään näkyväistä, mutta kuitenkin jotakin hirveätä.
Aterian valmistukset jatkuivat, hiukan väkinäisesti Billin ja Hallowayn puolelta, ja päättyivät pian. Ulkoilma ja liikunto antavat hyvän ruokahalun, eikä miehiltä näyttänyt sitä puuttuvan. Joan istui heistä erillään puron reunalla, ja kun hän oli sammuttanut nälkänsä, painautui hän pitkälleen erään lepän varjoon. Joku tumma varjo liukui kentän poikki hänen vierestään, ja kun hän katsahti ylös, näki hän kotkan liitelevän kanjonin yläpuolella. Sitten hän vaipui jonkinlaiseen horrokseen, mutta vain sen verran, että hän ummisti hetkeksi silmänsä. Aika kului verkalleen. Hän olisi kernaammin istunut satulassa. Nuo miehet eivät hätiköineet, ja Kells oli tahallisen verkkainen. Heidän mielestään näytti aika luodun vain tuhlattavaksi. Joan koetti karkoittaa tämän toiminnan- ja kiirehtimisenhalunsa, mutta turhaan; tulos oli vain entistä suurempi ikävystyminen. Hän tunsi, ettei hän voisi milloinkaan alistua kohtaloonsa, ja hänen mielensä alkoi masentua. Hän aavisti pahaa – tajusi sen vaistomaisesti.
Hevosten korskahtelu ja kavioiden töminä havahduttivat hänet mietteistään, ja kun hän nousi istumaan, näki hän miesten satuloivan hevosia ja köyttävän kiinni kääröjään. Kells oli puhutellut häntä vain kahdesti sinä päivänä. Hän oli kiitollinen tästä harvasanaisuudesta, mutta ei voinut ymmärtää sitä. Kellsin ilmeessä oli jotakin miettiväistä, joka ei oikein sopinut hänen kasvojensa miellyttävyyteen. Hän näytti lauhkealta, hyväntahtoiselta, puhui luontevasti ja vaikutti ystävälliseltä. Mutta Joan alkoi käsittää, ettei hän ollut sellainen, kuin miltä hän näytti. Hänellä oli jotakin mielessään. Ei huono omatunto eikä mikään sellainen taakka, vaan joku tärkeä asia, joku tekeillä oleva suuri suunnitelma, joku sellainen, joka vaati kiinteätä harkintaa. Joan ihmetteli, mahtoiko hän laskea lunnaiden suuruutta, jotka hän tulisi hänestä vaatimaan. Oltiin valmiit lähtemään. Kellsin raudikko vikuroi ja äksyili ja Bill piteli hänen poniaan. Kun hän ojensi suitset, koskettivat heidän kätensä toisiinsa. Se oli sattuma, mutta aiheutti sen, että Bill kahmaisi hänen kätensä omaansa. Joan riuhtaisihe irti, asiaa sen enempää ajattelematta, mutta näki samassa, kuinka toisen kasvot karahtivat tummanpunaisiksi päivettymisen alla. Bill rupesi nyt tavoittelemaan häntä – painoi kätensä hänen povelleen. Teko oli vaistomainen. Hän ei tarkoittanut mitään. Joan käsitti, ettei hän voinut sille mitään. Hän oli ollut kyllin kauan sellaisten miesten keskuudessa tietääkseen, ettei tuollainen käytös ollut millään tavalla harkittua. Mutta kosketus oli joka tapauksessa niin vastenmielinen, että hän kavahti huudahtaen takaisin.
Hän kuuli olkansa takaa kiivaan askeleen ja sähähtävän henkäyksen.
"Älä Jack!" kirkaisi Bill.
Kells syöksähti kuin salama heidän väliinsä. Hänen revolverinsa heilahti ja sattui Billiä suoraan kasvoihin. Hän kaatui hervottomasti ja raskaasti, syvä ja verinen ruhjoutuma ohimossaan. Kells kumartui ja tuijotti häneen hetkisen painaen hitaasti revolverinsa alemmaksi. Joan pelkäsi hänen aikovan ampua.
"Oh, älkää – älkää!" huudahti hän. "Ei hän tehnyt minulle mitään".
Kells sysäsi hänet syrjään. Kun hän koski Joaniin, tunsi tämä kuin sähkövirran syöksähtävän lävitseen. Kasvot eivät olleet muuttuneet, mutta silmät olivat kaameat. Harmaalla taustalla näkyi omituisia, hyppiviä punaisia läikkiä.
"Ottakaa hevosenne", käski Kells. "Ei. Menkää jalan puron poikki. Tie on siellä toisella puolella. Kulkekaa kanjonia ylös. Tulen heti jäljessä. Älkää pitäkö kiirettä älkääkä piiloutuko. Jos yritätte, niin sitä pahempi itsellenne. Joutuin nyt!"
Joan totteli. Hän juoksi alas purolle suu auki töllistelevän Hallowayn ohi ja pääsi toiselle puolelle kiville astuen. Polku löytyi ja Joan seurasi sitä arvelematta ja taaksensa katsomatta. Hänelle ei johtunut mieleenkään koettaa piiloutua tahi lähteä pakoon. Hän vain totteli, ajattelematta ja empimättä, jonkun vastustamattoman voiman vaikutuksesta tietoisena. Kerran kuului äänekästä puhetta ja sitten hevosen kimeä hirnahdus. Polku kaarsi kanjonin vasemman seinämän alle ja seurasi kuohuvaa puroa. Joan oli kuulevinaan laukauksia ja säpsähti, mutta ei ollut aivan varma. Hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta ei eroittanut muuta kuin puron pauhinan ja tuulen huminan kuusten latvoissa. Hän jatkoi kulkuaan ja alkoi selvitellä ajatuksiaan, arvailla, mistä Kellsin käytös oli johtunut.
Oliko Kells tehnyt sen vain hänen tähtensä. Joan epäili sitä – epäili häntä joka suhteessa, paitsi hänessä ilmenevää väkivaltaisuutta, rajua voimaa, teräksistä tarmoa ja peloittavaa toimintakykyä.
Takaa kuulunut halloo sai hänet pysähtymään ja kääntymään. Kaksi kuormahevosta tuli hölkäten polkua ylös. Kells ajoi niitä edellään ja talutti hänen poniaan. Toisia miehiä ei näkynyt. Kells saavutti hänet pian, ja Joanin oli poikettava sivulle päästääkseen kuormahevoset ohi. Kells heitti hänelle suitset.
"Nouskaa satulaan", virkkoi hän. Joan totteli ja katsoi sitten rohkeasti häneen. "Missä – missä ne toiset ovat?"
"Erosimme", vastasi Kells lyhyesti.
"Miksi?" tiukkasi Joan.
"No jos tahdotte sen välttämättä tietää, johtui se siitä, että aloitte päästä heidän suosioonsa – enemmän kuin mitä nyt oli soveliasta".
"Heidän suosioonsa!" huudahti Joan ihmeissään.
Nuo harmaat, terävät silmät katsoivat aivan hänen lävitseen ja kääntyivät sitten nopeasti toisaalle. Joan ymmärsi kuitenkin heti hänen sanojensa tarkoituksen. – Kells epäili hänen lähennelleen noita roistoja päästäkseen mahdollisesti heidän avullaan häneltä pakoon. Tämä oli ollut vain epäluulo, jonka Kells oli huomannut aiheettomaksi häneen katsahdettuaan. Tämä sai Joanin ajattelemaan, että hänellä oli tuohon mieheen nähden ehkä parhaimmat onnistumisen mahdollisuudet, kun hän ei ollut mistään tietävinäänkään, vaan näytti vilpittömän hämmästyneeltä ja viattomalta. Hän päätti koettaa sitä, käyttää kaikkea naisellista vaistoaan, neuvokkuuttaan ja viekkauttaan. Kells oli sivistynyt mies, josta oli tullut pahantekijä – hylkiö, mutta hänen sielunsa sisimmässä saattoi olla vielä toisenlaisen elämän muistoja jäljellä, jotka ehkä voitiin herättää henkiin. Joan arveli selviytyvänsä onnellisesti Kellsistä, jos hän vain oppi ymmärtämään tätä ja sai tietää tämän todelliset aikeet häntä kohtaan.
"Bill ja hänen kumppaninsa ajattelivat liian paljon noita – noita lunnaita, joista oli puhe", jatkoi Kells ja naurahti. "Tulkaa nyt. Pysytelkää lähelläni".
Joan nykäisi poninsa liikkeelle toisen nauru korvissaan soiden. Oliko se vain kuvittelua, että siinä oli hänen mielestään jotakin pilkallista? Oliko hänellä mitään syytä uskoa sanaakaan tuon miehen puheista? Hän oli yhtä arvoituksellinen kuin koko tilannekin; tuntui aivan toivottomalta voida päästä hänestä selville.
Kanjon, jossa he ratsastivat, oli samanlainen kuin kaikki toisetkin tässä vuoristossa, mutta kellertävien seinämien juurella mutkittelevaa polkua oli kaikesta päättäen harvoin kuljettu. Joan ei nähnyt mitään vanhoja jälkiä. Näreikön suojaan pakeneva villieläin, lentoon pyrähtelevät linnut ja sinne tänne puikkelehtivat kaniinit todistivat myös paikan koskemattomuudesta. He sivuuttivat vanhan, sortumaisillaan olevan hirsimökin, jota kullankaivajat ja metsästäjät olivat varmaankin jolloinkin käyttäneet. Polku loppui siihen, mutta Kells ratsasti edelleen. Ja mikäli Joan näki, kanjoni kävi leveämmäksi, seinämät korkeammiksi ja puut jykevämmiksi.
Toinen kuormahevonen ei ollut ilmeisesti tottunut tehtäväänsä ja kun se tuli eräässä käänteessä täysin näkyviin, huomasi Joan hämmästyksekseen sen näyttävän merkillisen tutulta. Hän oli nähnyt Kellsin ja hänen miestensä hevoset vain jonkun kerran, joten vaikutelma ei voinut juuri olla niistä saatua. Hän katseli sitä tutkivasti, tarkasteli sen käyntiä ja käytöstä, eikä kestänyt kauan, kun hän totesi, ettei se ollut kuormahevonen. Taakka vaivasi sitä. Se ei tiennyt, miten sitä oli kannettava. Tämä teki Joanin hyvin miettiväiseksi, ja hän katseli hevosta entistä tarkemmin. Hänelle selveni yhtäkkiä, että se muistutti Robertsin hevosesta. Hän hengähti syvään ja tunsi jälleen pelon kouristavan sydäntään. Sitten hän ummisti silmänsä muistaakseen paremmin Robertsin punaisenruskean ratsun tärkeimmät tuntomerkit – vasemmassa etujalassa sukka, toisessa vanha paloarpi, ja silmien alapuolella eräs harvinainen merkki, vaalea poikittainen raita. Kun Joan oli muistanut nämä, oli hän niin varma, että hän löytäisi ne tuosta kuormahevosesta, että hän pelkäsi avata silmänsä. Kun hän vihdoin teki sen, oli hän näkevinään ne kaikki yhdellä silmäyksellä. Hänellä oli kuitenkin vielä hiukan toivoa, sillä eläin seisoi juuri silloin sivuttain häneen. Mutta kun se kääntyi polkua seuratessaan häntä kohti, näkyi vaalea, poikittainen raita selvästi.
Joan tunsi sen. Roberts ei ollut matkalla kotiin. Kells oli valehdellut. Kells oli tappanut hänet. Olihan todistus niin peloittavan selvä ja kumoamaton! Se vahvisti Robertsin synkän ennustuksen toteutuneen. Joania alkoi äkkiä pyörryttää. Hän horjahteli satulassa ja olisi pudonnut, ellei hän olisi ponnistanut kaiken tahdonlujuutensa ja viimeiset voimansa tasapainonsa säilyttääkseen. Hän taisteli kauhua vastaan, kuin jos se olisi ollut raateleva peto. Antaen ponin kulkea omin neuvoin ja takertuen kiinni satulaan hän koetti voittaa huomionsa aiheuttaman mielenjärkytyksen, joka uhkasi musertaa hänet kokonaan. Ja kun se onnistui hänelle, käsitti hän samassa kaikki. Tilanne esiintyi nyt aivan uudessa valossa. Hän ymmärsi Kellsin ja tilanteensa herpaisevan kaameuden. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta hänen epävarmuutensa Kellsiin nähden oli tyyten hävinnyt. Kaikki oli selvää, totta, julmaa, yltäpäältä uhkaavaa. Häntä oli petetty kuin lasta. Puhe lunnaista oli valetta samoin kuin Kellsin selitys, että hän oli eronnut Hallowaysta ja Billistä, koska hän ei tahtonut jakaa niitä. Koko tuo lunnasjuttu oli tässä valossa naurettava. Kells oli himoinnut häntä ensi hetkestä alkaen; hän oli koettanut saada Robertsia luovuttamaan hänet hyvällä, ja kun se ei ollut onnistunut, oli hän tappanut tämän; hän oli raivannut omatkin miehensä tieltään – Joan oli nyt varma, että hän oli kuin olikin kuullut ammuttavan. Kellsin tarkoitus kajasti tuon juron synkkyyden takaa – oli nyt Joanille päivänselvä. Se, mikä häntä odotti, oli vankeutta, kidutusta ja kuolemaakin pahempi – hirvein kohtalo, minkä uhriksi nainen voi joutua.
Sen todellisuus tyrmistytti. Se oli totta – yhtä totta kuin tarinat, joita hän oli pitänyt mahdottomina! Olihan sellaisesta, mitä hänelle oli nyt tapahtunut, kuultu useinkin puhuttavan, mutta hän ja hänen omaisensa ja ystävänsä eivät olleet ottaneet noita huhuja oikein toden kannalta, koska he olivat turvassa vuoristoleirissään ja onnellisia elämässään. Teillä väijyvät rosvot, jotka olivat murhanneet ja ryöstäneet monta yksinäistä kullankaivajaa, tappelut kapakoissa ja ulkosalla, ja rajalle pakenevien, hurjasti ratsastavien miesten hyödytön takaa-ajo, miesten, jotka olivat nopeita kuin apachit ja ilmestyivät ja hävisivät kuin beduiinit – kaikki nämä tosiasiat olivat olleet jo sinänsä niin hirveitä, ettei pahempaa ymmärretty pelätäkään. Häntä kohdannut ilkivalta ja sen tarkoitus olivat Joanin neuvokkuudelle ja rohkeudelle kuin kirvelevät, raatelevat kannukset, jotka pakottivat säälimättömästi liikkeelle. Koska hän vielä eli, mitä hän kyllä ihmetteli ajatellessaan Kellsistä viimeksi saamaansa vaikutusta, oli hänen suhtauduttava tähän kaikella sillä pirullisuudella, viekkaudella ja kissamaisella notkeudella, mihin nainen suinkin kykeni. Hänen täytyi päästä hänestä voitolle, sitoa hänen kätensä, tappaa hänet – tahi kuolla. Hän ei ollut tyttö, jonka joku rosvo saattoi leikkikalukseen ryöstää. Pelko ja kauhu olivat tunkeutuneet hänen sielunsa sisimpään saakka ja herättäneet eloon voimia, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan, ja joita ei oltu vielä milloinkaan kysytty. Hän ei pelännyt enää. Hän terästäytyi tuota miestä vastaan. Hän tiesi, mitä oli tehtävä. Ajattelematon ja huoleton tyttö, jolla oli ollut tapana unelmoida hämärässä menneisyydessä, jo ennen hänen syntymistään sattuneista tapahtumista ja tulevista, mahdottomista seikkailuista, oli kypsynyt äkkiä naiseksi. Viha ja loukatun naisellisuuden tunto eivät olleet Joan Randlen tulisen hengen ainoa salaisuus.
IV
Joan Randle ratsasti edelleen, ulos kanjonista ja erään vuorisolan läpi toiseen kanjoniin, antamatta Kellsille kertaakaan tilaisuutta nähdä hänen silmiään, ennenkuin hän oli aivan varma, etteivät ne ilmaisseet mitään.
Polku kävi ajanoloon niin jyrkäksi ja louhikkoiseksi, että hänen oli pakko ajatella vain hevostaan ja omaa turvallisuuttaan. Kells kapusi yhä ylemmäksi, kunnes he päätyivät lopulta eräälle suuria kallionlohkareita täynnä olevalle ylätasangolle, jossa Joanin täytyi välistä laskeutua kävelemään. Tasanko näytti penikulmia laajalta. Aukeammilla paikoilla vilahteli kettuja ja susia, ja tummia vuortenhuippuja näkyi joka taholta. Iltapäivä oli kulunut pitkälle, kun Kells alkoi laskeutua jälleen. Hän ratsasti edestakaisin mutkitellen rapautuneita rinteitä alas ja pensaikkoisten tasanteiden poikki takaisin kanjoneihin alhaalla.
Yksinäinen vuorenhuippu siinsi paikkaan, johon Kells vihdoin pysähtyi. Se punersi laskevan auringon hohteessa ja piirtyi terävästi sinistä taivasta vasten. Pisin taival, minkä Joan oli konsanaan yhtenä päivänä ratsastanut, oli loppunut. Ylös ja alas kiipeillen ja sinne tänne kierrellen he olivat tunkeutuneet penikulmia syvälle vuoristoon. Joanilla oli tuskin mitään käsitystä matkan suunnasta. Hän oli täydellisesti pyörällä ja eksyksissä. Paikka oli villein ja ihanin, mitä hän oli konsanaan nähnyt, kapea, matalaseinäinen kanjoni, jossa oli runsaasti rehevää heinää, pajuja, kuusia ja palsamipuita. Liikkumattomaksi jäykistynyt hirvi katseli heitä pitkät korvat pystyssä uteliaasti ja kesysti kuin kotieläin, ja pakoon puikkelehtivat pienemmät eläimet piirsivät koukistelevia juovia pitkään heinikkoon.
Erään jättiläismäisen palsamipuun alla, jonka latva ulottui melkein seinämän tasalle, oli pieni, edestä avoin hirsimökki, joka ei voinut olla kovinkaan vanha, koska toiset hirrenpäät näyttivät verraten tuoreilta. Se ei muistuttanut metsästäjien ja kullankaivajien mökeistä, joita Joan oli nähnyt setänsä kanssa retkeillessään.
Joan näki nämä yksityiskohdat yhdellä silmäyksellä. Kells oli laskeutunut satulasta ja tuli häntä kohti. Joan katsoi häneen rohkeasti, mutta ei suoraan silmiin.
"Olen väsynyt – melkein liian väsynyt jaksaakseni hypätä alas", sanoi hän.
"Viisikymmentä penikulmaa louhikkoa ja pensaikkoa, ylös ja alas! Ja levähtämättä!" huudahti Kells ihailevasti. "Olette reipas tyttö".
"Missä olemme?"
"Tämä on Kadonnut kanjoni, jonka vain harvat miehet tietävät. Ja he ovat – ystäviäni. Aioin säilyttää teitä täällä".
"Kuinka kauan?" Joan tunsi Kellsin läpitunkevan katseen.
"Kuinka kauanko?" toisti tämä hitaasti. "Kunnes olen saanut lunnaat".
"Kuinka paljon aiotte vaatia?"
"Juuri nyt ainakin satatuhatta puhtaassa kullassa... Myöhemmin voin ehkä luovuttaa teidät vähemmälläkin".
Kells katseli häntä tutkivasti ja arvostelevasti, ja Joan ymmärsi hänen ajatuksensa.
"Setä parkaa! Niin paljoa hän ei saa milloinkaan kokoon".
"Saa varmasti", vastasi Kells töykeästi.
Sitten hän auttoi Joanin satulasta. Joan oli aivan jäykistynyt ja puutunut ja pudottautui luisumalla maahan. Kells kohteli häntä huomaavaisesti ja luonnollisesti, kuten sivistynyt mies ainakin, ja Joanin koetuksen ensimmäinen tuskallinen hetki oli ohi. Vaisto oli ohjannut hänet oikeaan. Kells oli ehkä ollut ja oli todennäköisesti vieläkin mitä turmeltunein hylkiö, mutta hänen kaltaisensa tytön läsnäolo oli varmasti herättänyt hänessä henkiin vaikutelmia ajoilta, jolloin hän oli ollut syntyperänsä ja kasvatuksensa nojalla tavoiltaan aivan toinen mies. Hänen käytöksensä oli nyt vaistomaista. Bill nimisen toverinsa lailla hän ei mahtanut sille mitään. Tämä mitätön pikkuseikka, tämä hauras side, joka yhdisti Kellsin entiseen, parempaan elämään, rohkaisi Joania sanomattomasti ja osoitti, miten hänen oli pelattava vaikeata peliään.
"Olette sangen ritarillinen ryöväri", lausui hän.
Kells ei ollut kuulevinaan, vaan katseli häntä hetkisen tutkivasti päästä jalkoihin ja siirrähti sitten lähemmäksi, ikäänkuin verratakseen heidän pituuttaan.
"En tiennyt teidän olevan niin pitkän. Olette minua yli olkapään".
"Niin, sellainen luiseva huiskale kuin olen".
"Luiseva! Ette suinkaan. Olette ihmeteltävän sopusuhtainen – kookas, täyteläinen ja voimakas; muistutatte eräästä tytöstä, jonka kerran tunsin... Olette kaunis. Tiesittekö sen?"
"Enpä juuri. Ystäväni eivät tohdi minua imarrella, mutta teiltä en voine sitä kieltää. En odottanut saavani kohteliaisuuksia rajaseudun sissien Jack Kellsiltä".
"Rajaseudun sissit? Missä olette sen nimen kuullut?"
"En missään. Tekaisin sen itse".
"Olette keksinyt jotakin, jonka otan käytäntöön... Entä mikä on oma nimenne – ristimänimenne? Kuulin Robertsin mainitsevan sen".
Joan tunsi kylmän kouristuksen sisimmässään, mutta pysyi ulkonaisesti aivan tyynenä, ei edes räpäyttänyt silmäänsä.. "Joan", vastasi hän.
"Joan!" Kells painoi kätensä raskaasti hänen olkapäilleen ja käänsi hänet itseensä päin.
Joan tunsi jälleen hänen omituisesti terävän katseensa, joka oli pistävä kuin jäästä heijastuva auringonsäde. Hänen täytyi katsoa häneen. Tämä oli hänen vaikein koetuksensa. Hän oli valmistautunut siihen tuntimääriä, terästäytynyt ja kitkenyt pois kaiken, mikä hänessä oli heikkoa ja horjuvaa; nyt hän rukoili ja katsahti Kellsiä nopeasti silmiin. Ne olivat kuin ikkunat, taustana harmaa helvetti. Ja hän katsoi syvälle tuon miehen mustaan, alastomaan sieluun, tuntematta muuta pelkoa kuin viattoman, kaikesta pahasta tietämättömän tytön vaistomaista kammoa.
"Joan! Tiedätte, miksi toin teidät tänne?"
"Tietysti; sanoittehan minulle", vastasi Joan rauhallisesti. "Tahdotte kultaa, mutta pelkään teidän saavan viedä minut kotiin tyhjin käsin".
"Tiedätte, mitä aion tehdä teille", jatkoi Kells ääntään alentaen.
"Tehdä minulle?" toisti Joan, lihaksenkaan värähtämättä. "En oikein ymmärrä... En ole... Mutta mitään pahaa ette suinkaan tahtone minulle tehdä, ettehän. Ellen voi maksaa lunnaita, niin eihän se ole minun syyni".
Kells ravisti häntä, ja hänen kasvonsa muuttuivat, synkistyivät.
"Tiedätte, mitä tarkoitan".
"En". Joan koetti riistäytyä irti, mutta Kells tiukensi otettaan.
"Kuinka vanha olette?"
Joanin iän saattoi suunnilleen arvata hänen koostaan, mutta häntä oli siitä huolimatta usein luultu aivan nuoreksi tytöksi.
"Seitsemäntoista", vastasi hän. Se ei ollut totta. Hän oli aina vihannut valhetta, mutta nyt hän valehteli arvelematta.
"Seitsemäntoista!" huudahti Kells hämmästyneesti. "Aivanko totta?"
Joan kohautti päätään närkästyneesti ja vaikeni.
"Ja minä kun luulin teitä naiseksi! Arvioin ikänne kahdeksikymmeneksiviideksi – vähintään kahdeksikymmeneksikahdeksi. Seitsemäntoista, ja noin kehittynyt! Olettehan vielä vain tyttö – lapsi. Ette tiedä mistään mitään".
Kells sysäsi hänet melkein rajusti luotaan, ikäänkuin suutuksissaan hänelle tahi itselleen, ja meni hevosten luo. Joan lähti kävelemään tupaa kohti. Jännitys oli tehnyt hänet heikoksi, mutta päästyään pois Kellsin näkyvistä ja tietäen pitäneensä puolensa hän rauhoittui pian entiselleen. Hänellä saattoi olla ja todennäköisesti olikin kestettävänä monta paljoa pahempaa koetusta kuin tämä, mutta hän käsitti ja tiesi, ettei hänen rohkeuttaan ja mielenmalttiaan pantaisi enää konsanaan niin lujalle kuin äsken.
Paikka, johon hänet oli nyt muusta maailmasta eristetty, täytti hänen mielensä kummallisella ahdistuksella. Hänelle tapahtuisi jotakin tässä yksinäisessä, äänettömässä rotkossa. – Häntä värisytti. Palsamipuun alle oli kyhätty latteista kivistä kömpelö istuin, ja aivan sen ohitse kuohui metrin levyinen, kirkasvetinen puro. Huomaten puussa jotakin valkoista Joan meni lähemmäksi. Pelikortti, herttaässä, jonka keskustassa näkyi pieni ryhmä luodinreikiä ahtaassa kehässä, oli naulittu niillä kuoreen kiinni. Kukin laukaus oli hipaissut kortin punaista sydäntä ja yksi oli repäissyt sen kokonaan pois. Reikien alapuolelle oli kirjoitettu kömpelösti lyijykynällä nimi "Gulden". Kun Jim Cleve oli pari iltaa sitten uhannut häntä nimillä Kells ja Gulden, oli hän tuskin ajatellutkaan, että nämä olivat todellisia ihmisiä, jotka hänkin voisi kerran kohdata. Ja nyt oli toinen heistä ryöstänyt hänet vangikseen! Hän päätti kysyä Kellsiltä, kuka tämä Gulden oli. Mökki oli vain jonkinlainen suojus, jossa ei ollut tulisijaa eikä ikkunaa, ja kalliopermannon peitteeksi levitetyt palsaminoksat olivat jo kauan sitten lakastuneet ja kuivuneet. Hämärästi näkyvä polku johti sen edustalta alas kanjoniin, ja mikäli Joan ymmärsi ei sitä oltu kuljettu hevosella moneen kuukauteen. Kells oli todellakin vienyt hänet johonkin sellaiseen piilopaikkaan, joista Joan oli kuullut kotona kerrottavan, ettei niitä tuntenut kukaan muu kuin rajalla piileksivät rosvot. Hän tiesi, että vain intiaani olisi voinut seurata Kellsin jälkiä tänne. Hänen omaisensa eivät löytäisi tätä paikkaa konsanaan.
Hän oli vielä hikinen ja yltäpäältä tomuinen pitkän ratsastuksen jälkeen. Tukka oli vanuttunut aivan sotkuiseksi, vaatteet olivat repeytyneet ja hän oli saanut monta rumaa naarmua. Hän meni satulansa luo, jonka Kells oli ottanut ponin selästä, ja katsoi, mitä hänellä oli laukussaan. Varusteita oli sangen vähän, mutta tämä odottamaton ja pakollinen ulkoilmaelämä teki niiden arvon suorastaan korvaamattomaksi. Siinä oli pyyhinliina, saippuaa, hammasharja, kuvastin, kampa ja pääharja, punainen vyö ja hansikkaat. Ajatellessaan, kuinka harvoin hän tuli ottaneeksi tuon laukun mukaansa, ja muistellessaan kotoa lähtöään hän päätteli, että tämä kerta oli ollut pelkkä sattuma. Sitten hän myönsi vilpitöntä hupia tuntien, että turhamaisuuskin oli voinut siihen jonkun verran myötävaikuttaa. Ottaen laukun hän meni purolle, kääri hihansa ja alkoi peseytyä, minkä tehtyään hän kampasi tukkansa ja kiinnitti sen näppärästi palmikoille, jollaisia hän oli pitänyt kuudentoista vuotiaana. Sitten hän nousi päättävästi ja meni Kellsin luo, joka purki tavaroitaan.
"Autan teitä, että saamme illallista", virkkoi hän.
Maassa oli sikin sokin kaikenlaisia leiritarpeita, ja Kells oli polvillaan niiden keskellä. Hän katsoi Joaniin – kaunismuotoisista käsivarsista kasvoihin, jotka tämä oli hangannut punertaviksi.
"Olette todellakin kaunis tyttö!"
Hän sanoi sen lämpimästi ja vilpittömällä ihailulla, jossa ei ollut mitään ilkeätä, se oli nuoruudelle ja kauneudelle lausuttu, itsestään esille pulpahtanut välitön tunnustus, ja vaikka hän olisi ollut itse paholainen, ei se olisi siitä muuttunut.
"Hauskaa, jos niin on, mutta älkää viitsikö sitä minulle sanoa", vastasi Joan koruttomasti.
Sitten hän alkoi autella Kellsiä reippaasti ja toimeliaasti käärön purkamisessa ja tavaroiden järjestämisessä, jotka tottumaton kuormahevonen oli pannut aivan sekaisin. Ja kun kaikki oli kunnossa, ryhtyi hän sekoittamaan korpputaikinaa Kellsin kyhätessä nuotiota. Että tämä oli näin mukautuvainen, johtui pikemmin Joanin taitavuudesta kuin toimintahalusta. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta katsoi usein Joaniin, ja unohtui välistä kokonaan omiin ajatuksiinsa. Tilanne oli hänelle uusi ja omituinen. Joan näki välistä aivan selvästi, mitä hänen mielessään liikkui, mutta siinä välissä hän oli taas täydellinen arvoitus. Hän tiesi, milloin Kells ajatteli, miltä hän näytti ollessaan siinä polvillaan paistinpannun edessä, käsivarret jauhossa; kuinka suuresti hän erosi toisista samanlaiseen pulaan joutuneista tytöistä; kuinka kummalliselta hänestä tuntui, ettei tämä tyttö ollut lyyhistynyt kauhusta avuttomana tuohon puun alle ja pyytänyt itkien ja rukoillen päästä kotiin, vaan teki parhaansa vaikeassa tilanteessaan ja ihmeteltävän hyvällä menestyksellä.
Kun kaikki oli valmista, istuutuivat he maahan jalkojensa varaan tervakankaan kahdenpuolen ja alkoivat aterioida. Omituisin illallinen, missä Joan oli ollut konsanaan mukana; kuin unta, johon liittyi uhkaavan vaaran ahdistavaa tunnetta. Joan uneksi, mutta tiesi pian heräävänsä. Kellsissä tapahtui vähitellen melkein huomaamaton muutos. Hänen miellyttävä ilmeensä näytti jotenkin jäykistyneen, ja hän puhui vain silloin, kun hän kehoitti Joania ottamaan enemmän ruokaa, kahvia tahi leipää. Ja kun he olivat syöneet kyllikseen, ei hän antanut Joanin pestä pannuja ja astioita, vaan teki sen itse.
Joan nousi ja istuutui penkille puun alle. Kanjoni häipyi purppuraiseen hämärään, ja kaukaa siintävä vuorenhuippu tummui vähitellen iltaruskon sammuessa. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Joan ihmetteli, missähän Jim Cleve mahtoi nyt olla. He olivat istuneet usein hämärässä. Hän tunsi oman syyllisyytensä, mutta syytti silti Jimiä onnettomuudestaan. Sitten hän muisti setänsä, kodin, ja vanhan, ystävällisen tätinsä, joka oli ollut aina niin huolissaan hänen tähtensä. Eikä suinkaan syyttä. Hän oli enemmän pahoillaan heidän kuin itsensä takia. Ja se masensi hetkeksi hänen mielensä. Kaikki tuntui äkkiä niin lohduttoman toivottomalta, että hän painoi päänsä polville ja peitti kasvonsa. Kyyneleet helpoittivat. Hän unohti Kellsin ja osan, jota hänen täytyi näytellä. Mutta hän muisti ne samassa – Kellsin töykeä kosketus palautti hänet äkkiä todellisuuteen.
"Kas vain! Itkettekö?" kysyi tämä jurosti.
"Luuletteko minun nauravan?" tiuskasi Joan ja katsahti ylös. Silmät olivat tulvillaan kyyneleitä.
"Heretkää".
"En voinut muuta kuin itkeä hiukan. Ajattelin kotia – niitä, jotka ovat olleet minulle pienestä saakka isän ja äidin asemassa. En itkenyt itseni takia. Mutta he ovat nyt niin huolissaan ja murheissaan. He rakastivat minua".
"Eihän se itkulla parane".
Joan nousi. Hän ei ollut enää vilpitön ja unohtavainen, vaan tyttö, joka pelasi omaa suurta ja viekasta peliään. Hän nojautui hämärässä lähelle Kellsiä.
"Ettekö ole milloinkaan rakastanut ketään? Eikö teillä ole ollut sisarta – joku minun kaltaiseni tyttö?"
Kells poistui hämärään.
Joan jäi yksin. Hän ei tiennyt, miten suhtautua Kellsin jurouteen ja muuhun käytökseen, mutta hän toivoi ja rukoili kaiken tuon merkitsevän sitä, että hänessä oli vielä jotakin hyvää jäljellä. Kunpa hän vain voisi salata kauhunsa ja sen, että hän oli kaikesta täysin selvillä! Hän kohensi tulta ja lisäsi puita, joista ei näyttänyt olevan puutetta. Hän pelkäsi pimeää ja yötä, ja ilta alkoi sitäpaitsi käydä kylmäksi. Vetäen sitten satulansa nuotion paisteeseen hän kääriytyi peitteeseen ja asettautui mukavaan asentoon Kellsin paluuta ja tapahtumien kehitystä odottamaan. Häntä ihmetytti se, että hänen pelkonsa Kellsiä kohtaan oli jonkun verran vähentynyt. Mistä se johtui? Hänenhän olisi pitänyt pelätä tuota miestä yhä enemmän joka tunti – joka minuutti. Hämärästä alkoi kuulua askeleita, jotka panivat nurmen kahisemaan, ja kun oli kulunut hetkinen, ilmestyi Kells näkyviin kantamus polttopuita olkapäällä.
"Joko pääsitte mielipahastanne?" kysyi hän katsoen Joaniin.
"Kyllä", vastattiin.
Kells sytytti piippunsa ja istuutui nuotiosta hiukan syrjään. Loimuavat liekit valaisivat hänet kirkkaasti, eikä hän näyttänyt julmalta eikä väkivaltaiseltakaan niiden häilyvässä loisteessa. Hän kysyi, missä Joan oli syntynyt, ja saatuaan vastauksen hän teki heti toisen kysymyksen ja sitten kolmannen. Kun tätä oli jatkunut jonkun aikaa, eivätkä kysymykset näyttäneet lainkaan loppuvan, päätteli Joan, että hänen läsnäolonsa, äänensä ja koko henkilöllisyytensä olivat todellisuudessa Kellsille mielenkiintoisemmat kuin seikat, joista tämä oli tietoja haluavinaan. Joan ymmärsi hänen kärsivän yksinäisyydestään, ikävöivän kuulla jonkun puhuvan. Setä oli kertonut ikävästä ja yksinäisyydentunteesta, joka valtaa yksinäisen miehen hänen istuessaan leirinuotionsa ääressä; kuinka kaikki erämaassa työskentelevät, pakoilevat tahi eksyksissä harhailevat miehet ovat näkevinään rakkaita ja suloisia kasvoja hohtavassa hiiloksessa ja kuulevinaan helliä ääniä. Kells oli ihminen hänkin, ja Joan jutteli vilkkaammin ja kaunopuheliaammin kuin konsanaan ennen. Hän selosti kaikki tärkeämmät tapahtumat lapsuutensa ja elämänsä varrelta – kertoi iloistaan ja suruistaan ja hiukan unelmistaankin aina siihen saakka, kun he olivat tulleet Hoadleyn kylään.
"Jäikö teiltä yhtään sulhasta Hoadleyhin?" kysyi Kells hetken päästä.
"Kyllä".
"Kuinka monta?"
"Koko leirintäysi", vastasi Joan naurahtaen, "mutta ihailija on niille sopivampi nimi".
"Teillä ei siis ole ketään mielitiettyä?"
"Tuskinpa?- vielä".
"Mitä ajattelisitte, jos teidän täytyisi jäädä tähän yksinäiseen paikkaan – sanokaamme ainiaaksi?"
"Siitä en pitäisi", vastasi Joan. "Ulkoilmaelämä on minua kyllä aina viehättänyt, ja nytkin olisin vain nauttinut tänne leiriytymisestämme, jos vain omaiseni tietäisivät minun olevan hengissä ja turvassa ja voivan hyvin. Rakastan yksinäisiä, tunnelmallisia paikkoja ja olen unelmoinut juuri tämmöisestä kuin tämä. Täällä tuntee olevansa niin kaukana – pimeys ja nuo seinämät ovat kuin korkea muuri. Täällä on niin hiljaista ja rauhallista. Pidän tähdistä. Ne puhuvat minulle. Ja tuulesta, joka suhahtelee tuolla kuusikossa niin vienosti ja surumielisesti. Kuunnelkaahan! Se kuiskaa... Huomenna pitäisin tästä, ellen olisi huolissani. Olen kaikessa vielä niin lapsellinen. Rakastan luontoa, kiipeilen puissa ja etsin pikkulintujen pesiä ja kaniinien koloja saadakseni katsella niiden untuvaisia ja suloisia poikasia, jotka kutsuvat piipittäen ja uikuttaen emoaan apuun. En koskisi niihin mistään hinnasta. En yksinkertaisesti voi tehdä pahaa kenellekään. En voi kannustaa enkä lyödä hevostanikaan. Vihaan tuskaa!"
"Olette omituinen tyttö tämän rajaseudun asukkaaksi", sanoi Kells.
"Aivan samanlainen kuin toisetkin. Ette tunne tyttöjä".
"Tunsin erään sangen hyvin. Hän pujotti nuoran kaulaani", vastasi Kells jylhästi.
"Nuoran!"
"Niin juuri, hirttosilmukan. Mutta sen sai hän maksaa".
"Oh!... Oliko hän kunnollinen tyttö?"
"Paha! Mustan sydämensä juuria myöten paha – yhtä paha kuin minäkin!" huudahti Kells kiivaasti.
Joan värisi. Mies näytti äkkiä muuttuneen – näytti synkältä kuin kuolema. Joan ei voinut katsoa häneen, mutta hänen täytyi sanoa jotakin saadakseen keskustelun jatkumaan.
"Pahako? Minusta ette näytä pahalta, vaan ehkä jonkun verran rajulta tahi hurjalta... Kertokaa itsestänne".
Sanat olivat sattuneet johonkin arkaan kohtaan. Sammunut piippu heltisi Kellsin kädestä. Hänen oli täytynyt nähdä kasvoja tahi haamuja menneisyydestään nuotion hämyisessä hohteessa.
"Miksipäs ei", lausui hän kumeasti. "En ole tehnyt sitä moneen vuoteen, koska se on ollut aivan mahdotonta, mutta nyt on samantekevää. Tytölle, joka ei tule siitä konsanaan kertomaan, voin kyllä puhua. Olisinko unohtanut? Jumalani – en! Kuunnelkaa, niin että tiedätte minun olevan pahan. Nimeni ei ole Kells. Olen syntynyt idässä, jossa kävin koulua, kunnes karkasin. Olin nuori, seikkailunhaluinen ja hurja. Varastin. Karkasin – lähdin Länteen ja päädyin '51 Kalifornian kultakentille. Siellä minusta tuli kullankaivaja, peluri, roisto ja maantierosvo. Paha oli verissäni, kuten kaikilla miehillä, ja nuo hurjat vuodet saivat sen esille. Muuta mahdollisuutta ei ollut. Pahuus, kulta ja veri ovat sama asia. Tein rikoksia, niin pahoja, ettei pahinkaan paikka ollut minulle lopulta turvallinen. Minut karkoitettiin kaikkialta – minua ammuttiin – ajettiin kuin metsän petoa – kunnes olin kuolla nälkään ja tulla melkein hirtetyksi! Ja nyt olen – Kells! Yksi noista lainsuojattomista hylkiöistä, joille annoitte nimen 'Rajaseudun sissit'. Tekemistäni rikoksista puuttuu vain yksi – se kaikista mustin, mutta se kummittelee nyt mielessäni ja käteni syyhyävät!"
"Oh, puhutte niin – niin julmasti!" huudahti Joan, "Olen pahoillani tähtenne. En usko kaikkea, mitä sanoitte. Mitä – mitä mustaa rikosta ajattelette? Mitä voisitte tehdä täällä yksinäisessä kanjonissa, jossa ei ole muita kuin me kaksi?"
Mies nousi synkkänä ja kauhistuttavana.
"Tyttö!" sähähti hän, "tänä iltana – tänä iltana minä... Mitä olette tehnyt minulle? Päivä vielä ja minä olen niin hämmentynyt, etten voikaan käyttäytyä teitä kohtaan väärin, vaan oikein... Ymmärrättekö sitä?"
Nämä synkät ja uhkaavat sanat tekivät Joaniin yhtä järkyttävän vaikutuksen kuin hänen katkonainen tunnustuksensakin, josta ilmeni, että hänellä oli vielä hiukkanen kunniantuntoa jäljellä. Joan nojautui eteenpäin vapisevin huulin ja ojensi torjuvasti kätensä.
"Ei – ei – en ymmärrä – enkä usko teitä!" huudahti hän. "Pelästytätte minua vain niin hirveästi. Olenhan – olenhan aivan yksin kanssanne. Sanoitte minun olevan turvassa. Älkää – älkää –"
Hänen äänensä sortui, ja hän vaipui voimatonna satulansa varaan. Kells oli todennäköisesti kuullut vain hänen ensimmäiset sanansa, sillä hän alkoi samassa astella edestakaisin tulen valossa. Iso revolveri heilahteli raskaasti hänen lonkkaansa vasten. Se kasvoi Joanin silmissä, muuttui joksikin kaameaksi ja epätodelliseksi. Joku tämän silmänräpäyksen synnyttämä selittämätön vaisto varoitti häntä, että Kellsin sisimmässä raivoava villipeto saattoi saada ylivallan, vaikka Kells taistelikin vielä sitä vastaan. Hänen lapsellinen viehkeytensä ja viattomuutensa eivät olleet hyödyttäneet mitään; muistot vain olivat sukeltautuneet esiin menneisyydestä kuin pilkkaamaan. Kellsiä ei voitu sitoa eikä pettää. Hänen, Joanin, täytyi päästä käsiksi tuohon revolveriin – tappaa hänet – tahi – tahi kuolla! Muun valinnan varaa ei ollut. Joan odotti ja kokosi hitaasti naisen luonteen kaikki voittamattomat ja lannistumattomat voimat viimeiseen, ratkaisevaan, vimmattuun ponnistukseen.
V
Kells käveli edestakaisin tumman ja äänettömän varjon lailla, pää kumarassa ja raskain askelin kuin raivotarten ahdistamana.
Joan tarkkaili häntä, yötä, noita elottomia ja jylhiä mustia seinämiä ja itseään, ja kaikki hänen vaikutelmansa olivat poikkeuksellisen selvät. Hän näki Kellsin kulkevan siinä hartiat kumarassa kuin raskasta taakkaa raahaten, synkkänä, rauhattomana ja itseensä kyllästyneenä, sillä hän oli mies, joka halveksi raukkoja. Hänen kaltaisensa miehet olivat harvoin tahi eivät milloinkaan raukkoja. Heidän elämänsä ei kasvattanut raukkamaisuutta eikä halpamaisuutta. Joan tunsi vihan poltteen rinnassaan, tunsi sen koko olemuksessaan kuin hehkuvan kuuman tuulahduksen, joka sytytti kaikki tuleen. Mutta tuo mies herätti hänessä sittenkin jonkinlaista sääliä. Hän ajatteli hänen maltillisuuttaan ja taisteluaan ja sitä julmuutta ja hillittömyyttä, johon hurja aika ja hurjien miesten keskuudessa eletty elämä johtivat, ja punnitessaan, kuinka toisin hän olisi voinut käyttäytyä heidän pitkällä taipaleellaan, hän oli kiitollinen. Joan ymmärsi täydellisesti, mitä ponnistuksia se oli häneltä vaatinut, ja kuinka suuresti hän erosi Billistä ja Hallowaystä. Mutta tuo kaikki ei merkinnyt mitään, jos kävi niin, ettei Kells voinut hillitä itseään. Joan olikin sentähden koko ajan varuillaan, odotti hiljaa ja liikkumattomana, kaikki hermot jännittyneinä.
Hän nojautui satulaansa ja keskitti kaiken huomionsa Kellsiin, mutta tuon vaanivan olennon läsnäolo ja se, että hänellä oli mielessään vain yksi hirveä ajatus, eivät estäneet häntä samalla näkemästä kekäleiden hehkun monia ja kauniita vivahduksia, kylmiä, tunteettomia tähtiä ja seinämien juurella vallitsevaa pimeyttä. Hän eroitti puun latvassa huokailevan tuulen suhinankin, puron kirkkaan solinan ja paljon muitakin ääniä, joko kuviteltuja tahi hänelle tuntemattomia. Hiljaisuus oli kuitenkin niin painostava, että se tuotti hänelle tuskaa. Tämä pimeä kanjoni näytti olevan aivan maailman lopussa. Äkkijyrkät, äärettömän korkeat vuoret saarsivat hänet joka taholta; oli kuin hänet olisi suljettu suureen, pimeään, äänettömään hautaan.
Kells tuli kuulumattomin askelin äkkiä hänen viereensä ja kumartui hänen ylitseen. Kasvoja ei eroittanut, mutta hänen asentonsa oli kuin hyppyyn painautuneen suden. Hän kyyristyi hitaasti lähemmäksi – aina vain lähemmäksi. Joan näki ison revolverin solahtavan alas lonkalta; sen musta perä välähti kylmän siniseltä tulen valossa. Kells oli nyt niin lähellä, että Joan näki selvästi hänen kasvonsa ja liekehtivät silmänsä ja kuuli hänen katkonaisen, huohottavan hengityksensä. Hän katsoi Kellsiin silmää räpäyttämättä, lujasti ja pelottomasti. Kells tuijotti häneen hetkisen, suoristausi ja alkoi jälleen kävellä edestakaisin.
Joanilla ei ollut sen jälkeen ajan kulusta mitään selvää käsitystä; yö jakautui hetkiin tahi tunteihin, jolloin Kells hiipi hänen luokseen ja kumartui hänen ylitseen. Kells tuntui lähestyvän häntä joka taholta; tapasi hänet aina valveilla ja valppaana; ahmi silmillään hänen jäntevää, solakkaa olemustaan, ja poistui jälleen pimeyteen. Askeleet häipyivät välistä kuulumattomiin, ja Joanin levottomuus kiihtyi äärimmilleen. Hän kuunteli henkeä pidätellen peläten hänen hiipivän kimppuunsa pantterin lailla. Nuotio paloi milloin kirkkaasti loimuten, milloin himmeäksi läikäksi hiipuen. Nämä pimeät väliajat olivat Joanille kaameat. Yö tuntui petolliselta; se näytti olevan liitossa hänen vihollisensa kanssa. Se oli iankaikkinen. Hän rukoili aamun koittavan – ollen kuitenkin täysin toivoton siihenkin nähden, mitä päivä mahtoi mukanaan tuoda. Miten kävisi, jos näitä ikuisuuden pituisia tunteja oli vielä montakin jäljellä? Jaksoiko hän kestää? Eikö tämä sielunjännitys kävisi pian ylivoimaiseksi? Oli hetkiä, jolloin hän värisi kuin lehti tuulessa; jolloin hänen sydämensä takoi aivan kuuluvasti; jolloin lapsikin olisi voinut nähdä hänen hätänsä, ja sellaisia, jolloin kaikki oli epätodellista, mahdotonta, kuin pahaa unta. Mutta kun Kells seisoi hänen vieressään tahi lähestyi häntä kuin kissa pyydystämäänsä hiirtä, hän oli jälleen jäntevä ja valpas ja seurasi omituista kylmyyttä tuntien tuon ison revolverin heilahduksia. Myöhemmin yöllä Kells hävisi leiripaikalta kokonaan, eikä Joanilla ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli poissa. Joan luotti enemmän hänen läsnä- kuin poissaoloonsa. Hän kävi sitä jäntevämmäksi ja päättäväisemmäksi, kuta lähemmäksi Kells tuli. Kanjonin tumma metsä alkoi vihdoin vaaleta. Päivänkoitto oli lähellä. Pitkä ja hirveä yö, jonka kuluessa hän oli varttunut tytöstä naiseksi, oli mennyt. Hän ei ollut ummistanut silmiään kertaakaan.
Hän nousi aamuruskon levitessä taivaalle. Levättyään koko yön hievahtamatta samassa asennossa hän oli kauttaaltaan jäykistynyt ja puutunut. Hän alkoi kävellä edestakaisin lihaksiaan verryttääkseen. Kells oli juuri heittänyt huovan yltään palsamipuun alla. Joan näki hänen menevän purolle, upottavan kätensä veteen ja valelevan kasvojaan kuin vimmoissaan. Sitten hän palasi kytevälle nuotiolle. Kasvot olivat synkät, kalpeat ja syvien vakojen uurtamat. Hänessä oli jotakin jylhää ja kovaa, jota ei ollut eilen näkynyt. Puron vesi oli jääkylmää ja tuntui Joanista, joka oli kuin kuumeessa, suloisen virkistävältä. Huuhdeltuaan kasvonsa ja kätensä hän käveli poispäin, Kellsin näyttämättä kiinnittävän siihen mitään huomiota, ja eteni paikkaan, josta puro virtasi kanjoniin seinämän alta pulputen. Leiripaikka oli sadan askeleen päässä, mutta selvästi näkyvissä. Joan etsi hevostaan, mutta sitä ei näkynyt. Hän päätti pujahtaa matkoihinsa ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa käyden, ratsain tahi miten hyvänsä; päästäkseen Kellsin kynsistä hän oli valmis karkaamaan vuoristoon vaikka jalan, eksymisen ja nälkään nääntymisen uhallakin. Päivä saattoi olla siedettävä, mutta toinen yö tekisi hänestä mielipuolen. Hän istui eräällä pengermällä miettien ja suunnitellen, kunnes Kells huusi häntä, jolloin hän nousi ja lähti hitaasti samaa tietä takaisin.
"Ettekö halua syödä?" kysyi Kells.
"Ei ole nälkä".
"Syökää joka tapauksessa – vaikkapa läkähtyisittekin", käski Kells.
Joan istuutui Kellsin asetellessa ruokaa ja juomaa hänen eteensä. Hän ei katsonut Kellsiin eikä liioin tuntenut tämän katsovan häneen. He olivat olleet jo eilen etäällä toisistaan, mutta nyt oli välimatka laajentunut mittaamattomaksi. Joan söi, minkä jaksoi niellä, ja työnsi loput luotaan. Sitten hän poistui nuotiolta ja alkoi jälleen kävellä, harhaili siellä ja täällä, näkemättä tuskin sitäkään, mikä oli aivan hänen silmäinsä edessä. Hänen mieltään ahdisti, hän aavisti, tunsi hetken lähestyvän, johon hän oli eläytynyt yön tuskallisten tuntien kuluessa. Hän nojasi palsamin runkoon, istuutui penkille sen varjoon ja nousi taas kävelemään. Hänen lujuutensa alkoi horjua, mielensä masentua, ja tuota tunnetta seurasi omituinen raukeus ja värinä lihaksissa, jolle hän ei voinut mitään; hänen hermonsa olivat laukeamaisillaan.
Kells huudahti samassa jotakin kirkkaasti ja kaikuvasti, ja se karkoitti kuin pyyhkäisemällä kaiken heikkouden, jännitti hänet silmänräpäyksessä entiseen vireeseen. Hän näki Kellsin tulevan. Kasvot olivat jälleen miellyttävät, mutta ilmeessä oli jotakin hämärää ja vaanivaa. Askel oli joustava kuin vuoristolaisella. Ja kun Joan katsoi häntä silmiin, kohtasi hänen omituisen, harmaan katseensa, näki hän sen rajun väkivaltaisuuden, hillittömän intohimon ja tuon miehen sisimmässä riehuvan paholaisen, jonka olemassa-olosta hän oli ollut tietoinen, kaikessa alastomuudessaan. Kells tarttui hänen käsivarteensa ja riuhtaisi hänet luokseen.
"Maksatte itse nuo lunnaat!"
Hän piteli Joania, ikäänkuin hän olisi luullut tämän aikovan vastustella, mutta Joan ei tehnyt vastarintaa. Painoi vain päänsä alas, ettei Kells näkisi hänen silmiään. Tämä kietoi kätensä hänen harteilleen ja puolittain talutti ja puolittain raahasi häntä mökkiä kohti.
Joan näki hämmästyttävän selvästi ohitse vilahtavan palsamin tyven, ruohikosta pilkistävät satakaunot ja sitten kuivia, maahan tallattuja oksia. Hän oli mökissä.
"Tyttö!... Nyt olet minun!" huohotti Kells. Hän käänsi Joanin puoleensa ja syleili häntä kuin kesytön villi, jonka täytyi käyttää villiä voimaansa.
Joan kiemurteli ja vastusteli vain sen verran, että hän sai pujotettua kätensä kaulaansa kiertyneen käsivarren alle. Sitten hän antautui. Kells pusersi hänet rintaansa vasten, painoi hänet taaksepäin, kohotti kiivaasti hänen päätänsä ja suuteli häntä kuin mieletön kuumin, vavahtelevin huulin. Joanista tuntui kuin häntä olisi poltettu hehkuvalla raudalla, mutta hän oli siltä yhtä nopea ja ihmeellisen varma kuin toisen intohimo oli villi. Hänen hapuileva kätensä löysi ensin vyön, livahti salamannopeasti alemmaksi, kunnes sormet koskettivat kylmään revolveriin – kiertyivät sen ympärillä – siirtyivät hiukan alemmaksi ja virittivät hanan jäntevästi ja varmasti. Sitten hän jännitti tahtonsa kuin äkillisellä tempauksella ja vetäisi revolverin. Hän ei tehnyt mitään päästäkseen Kellsin suudelmista, jotka olivat rajuja ja tulisia kuin miehen, joka ei ollut saanut ennen tuntea naisen huulien hurmaa ja suloa. Se oli hetki, jolloin hullaantuneen miehen eläimellinen kiihko nostatti vastaansa loukatun naisen raivoisan vihan. Joan painoi revolverin suun hänen kylkeensä ja veti liipasimesta.
Jyrähtävä, tukahtunut pamahdus! Ilmassa palaneen ruudin hajua. Joanin ympärille kiertyneet käsivarret jännittyivät suonenvedontapaisesti ja kävivät sitten omituisen hervottomiksi. Hän riistäytyi irti ja hoiperteli pari askelta takaisin silmät tiukasti ummessa. Kells päästi hirvittävän huudon – karjahti kuin kuoleman tuskassa. Joan avasi silmänsä ja näki hänen horjahtelevan, tempoilevan ja kiemurtelevan kuin suden, joka on joutunut julmien, teräksisten leukojen puristukseen. Kylkeä vasten painautuneet kädet valahtivat alas, vertatippuvina, ja vapisivat niin rajusti, että verta räiskyi seinälle ja permantoa peittäville oksille. Sitten hän näytti oivaltavan ja tavoitteli Joania verisillä käsillään.
"Kaikkivaltias Jumala!" huohotti hän. "Ammuitte minut! Te – tyttö!... Petitte minua koko ajan!... Tiesitte kaikki!... Te kissa!... Antakaa minulle – tuo revolveri!"
"Kells, älkää tulko! Tapan teidät!" huusi Joan. Heidät eroittava iso revolveri vavahti.
Kells ei nähnyt sitä. Vihansa vimmassa hän koetti päästä käsiksi Joaniin, mutta ei kyennyt. Jalat pettivät. Hän lyyhistyi polvilleen ja olisi kaatunut, ellei seinä olisi ollut aivan hänen takanaan. Turvonneet, nytkähtelevät kasvot kalpenivat aavemaisen valkoisiksi, vääntyivät tuskallisesti ja kostuivat tahmeasta hiestä. Arvoituksellisissa silmissä näkyi ohi vilahtavana ajatuksena – ihmettelyä, pelkoa, vihaa ja ihailuakin.
"Joan, olette tehnyt minusta – selvän!" kuiskasi hän. "Selkäni on poikki. Se tappaa minut! Oh, kuinka sitä vihloo! Ja minä kun en voi kestää kipua. Te – tyttö! Te viaton seitsentoistavuotias tyttö! Te, joka ette voinut tehdä kenellekään pahaa! Te niin hellä ja lempeä! – Kylläpä osasitte näytellä! Naisen viekkaus! Olisihan minun – pitänyt – tietää. Hyvä nainen on – hirveämpi kuin – paha. Ansaitsin tämän. Minäkin olin – kerran... Voi, jos tämä kidutus jo päättyisi!... Miksi ette tappanut minua – kerta – kaikkiaan?... Joan Randle – katselkaa – nyt – kuolemaani! Koska minun oli kerran – kuoltava – joko luodista tahi nuora kaulassa – olen iloinen – että – että te teitte sen... Rakastin teitä – uskon sen – mikä – sitten lienenkin – ihminenkö – vai eläin!"
Joan pudotti revolverin ja polvistui käsiään väännellen hänen viereensä, avuttomana ja kauhistuneena. Hän tahtoi sanoa olevansa pahoillaan; että Kells oli itse pakottanut hänet siihen; että Kellsin täytyi sallia hänen rukoilla puolestaan. Mutta hän ei voinut puhua. Kieli takertui kitalakeen ja kurkkua kuristi. Kellsin kasvoille alkoi nyt levitä hitaasti kolkko harmaus, kunnes ne olivat yhtä harmaat kuin hänen synkät silmänsäkin. Hän ei nähnyt Joania; oli unohtanut hänet. Lihasten värinä taukosi, ja hän menetti vähitellen tajuntansa. Jäljellä ei näyttänyt olevan enää muuta kuin yksinäinen, elämän ja kuoleman välisen, hämyisen alueen rajalla hapuileva sielu. Hän luisui seinää myöten maahan ja jäi makaamaan liikkumattomana Joanin jalkoihin. Katos alkoi pyöriä Joanin silmissä ja sitten pimeni kaikki.
VI
Kun Joan tuli tuntoihinsa, makasi hän puolittain ulkona katoksesta, yläpuolellaan vielä sinertävä savujuova, joka ajautui hitaasti ulkoilmaan. Nähtyään sen hän muisti samassa kaikki. Hän makasi hiljaa ja kuunteli, mutta ei eroittanut mitään muuta ääntä kuin puron hiljaisen kohinan. Kells oli siis kuollut. Hän tunsi niin suurta huojennusta, että se voitti kauhunkin, jolla hän oli tekoaan ajatellut. Hän oli päässyt hirveästä pelostaan, oli jälleen vapaa, ja joku tunne sanoi hänelle, että tuo kohtalokas teko oli ollut oikeutettu.
Hän nousi ja lähti kävelemään peläten katsoa mökkiin. Aurinko oli melkein korkeimmillaan. Mihin olivat aamutunnit joutuneet?
"Minun on lähdettävä nyt", sanoi hän äkkiä. Mieli reipastui. Hevoset söivät alempana kanjonissa. Hän kiiruhti polkua alas koettaen ratkaista, seuraisiko hän tätä vanhaa ja melkein näkymättömiin hävinnyttä polkua, vai koettaisiko hän pyrkiä ihmisten ilmoille heidän omia jälkiään myöten. Hän hyväksyi jälkimmäisen vaihtoehdon ja päätti palata samaa tietä takaisin, jota he olivat tulleetkin. Jos hän kulki hitaasti, tähysteli valppaasti ympärilleen löytääkseen merkit, jotka hän oli tulomatkalla mieleensä painanut, ja etsi huolellisesti jälkiä, uskoi hän onnistuvansa. Hänellä oli ainakin rohkeutta yrittää. Sitten hän otti poninsa kiinni ja talutti sen leiripaikalle.
"Mitä otan mukaani?" mietti hän. Huovan, leipää ja lihaa ja juomavettä – se riitti. Joku ase saattoi olla myös hyvä olemassa. Niitä oli vain yksi, revolveri, jolla hän oli tappanut Kellsin. Tuntui aivan mahdottomalta koskea tuohon vastenmieliseen esineeseen. Mutta hän ei saanut nyt antaa tunteidensa määrätä, koska hän oli kerran vapauttanut itsensä ja sellaisella hinnalla. Hän lähti päättävästi mökille, mutta kun hän tuli perille, oli askel epäröivä. Iso, tummansininen revolveri oli siinä, mihin hän oli sen pudottanut. Ja vaikka hän käänsi katseensa toisaalle, näki hän jonkun makaavan liikkumattomana seinän vieressä. Häntä aivan kuvotti, kun hän kumartui ottaakseen revolverin vapisevaan käteensä. Ja juuri silloin kuului hiljaista valitusta.
Joan jäykistyi, ikäänkuin kiveksi muuttuen. Kummitteliko jo? Sydän nousi kurkkuun ja silmissä hämärsi. Mutta toinen valitus palautti hänet nopeasti todellisuuteen – Kells eli. Ja kaikki se henkeä salpaava, sydäntä kouristava kauhu, joka oli vallannut hänet, muuttui suureksi, vaistomaiseksi riemuksi. Hän ei ollutkaan tappanut Kellsiä! Hänen kätensä eivät olleetkaan veressä. Hän ei ollut murhaaja.
Hän pyörähti ympäri ja katsoi Kellsiin. Siellä hän makasi, aavemaisena kuin ruumis. Joanin naisellinen riemu hävisi samassa, mutta hänellä oli vielä sääliä jäljellä, ja unohtaen kaiken muun hän polvistui Kellsin viereen. Kells oli kylmä kuin kivi. Joan ei tuntenut pienintäkään elonmerkkiä, ei sykähdystäkään ohimoissa eikä ranteissa. Sitten hän painoi korvansa rintaa vasten. Sydän löi heikosti.
"Hän elää", kuiskasi hän. "Mutta – hän on kuolemaisillaan. Mitä nyt teen?"
Monenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään. Hän ei voinut auttaa; Kells kuolisi pian; hänen oli turhaa jäädä sitä odottamaan; joku Kellsin toveri saattoi yllättää hänet. Jospa hänen selkänsä ei ollutkaan poikki! Jospa hän, Joan, tyrehdyttäisi verenvuodon, hoitaisi häntä, pelastaisi hänen henkensä? Sillä Kellsillä ei ollut ilman hänen apuaan mitään mahdollisuutta jäädä eloon. Mutta eikö hän olisi terveyden ja voimien palauduttua jälleen entisensä kaltainen hurja ja paha mies? Saattoivatko sellaiset luonteet ylimalkaan lainkaan muuttua? Mies oli paha. Ja paha oli saanut hänessä niin suuren ylivallan, ettei hän kyennyt enää sitä murtamaan. Joan oli nähnyt sen. Hän oli pakottanut Robertsin vetäisemään revolverinsa ja tappanut hänet. Ja hän oli epäilemättä murhannut molemmat seuralaisensakin, Billin ja Hallowayn, aivan harkitusti ja kylmäverisesti vain päästäkseen heistä ja saadakseen olla kahdenkesken hänen, Joanin, kanssa. Koiran kuolema oli hänelle omiaan.
Mitä Joan Randle sitten teki, on selitettävissä vain siten, että hän oli nainen. Hän käänsi Kellsin varovasti kyljelleen. Liivi ja paita olivat verestä märät. Hän nousi ja meni hakemaan veitsen, pyyhinliinan ja vettä. Kun hän palasi mökkiin, valitti Kells jälleen.
Joan oli hoitanut monta haavaa eikä pelännyt verta, mutta tämä oli hänen vuodattamaansa. Hän tunsi pahoinvointia, mutta hänen kätensä olivat varmat, kun hän viilsi auki liivin ja paidan, kääri ne sivulle ja huuhtoi selän puhtaaksi. Iso luoti oli tehnyt ammottavan haavan ja pysähtynyt nähtävästi johonkin ristiluiden tienoille. Verta tuli vieläkin. Joan ei tiennyt, oliko selkäranka taittunut, mutta hän luuli luodin joko menneen lihaksien alitse, nikamia vioittamatta, tahi kilpistyneen syrjään. Aivan selkärangan kohdalla oli haavan suunnassa sinertävä ajettuma. Hän repi kaulaliinansa tukoiksi ja sitoi haavan ja asetti sitten Kellsin lepäämään satulahuovalle. Hän oli nyt tehnyt kaiken voitavansa ja tunsi mielensä sen johdosta omituisen keveäksi. Hän rukoili, että Kells saisi elää; rukoili hänen sielunsa puolesta, jos hänen oli kuoltava. Kells oli tajuton, kalmankalpea, kuin kuollut. Tuskat ja kuoleman läheisyys näyttivät karkoittaneen kaiken julman ja raa'an hänen kasvoiltaan ja samalla niiden omituisen miellyttävän ilmeenkin. Mutta hänen silmänsä, nuo liekehtivän pätsin ikkunat, olivat nekin ummessa.
Joan odotteli loppua. Iltapäivä meni, hänen poistumatta mökistä. Kells saattoi tulla tuntoihinsa ja pyytää vettä. Joan oli kerran hoidellut erästä kullankaivajaa, joka oli jäänyt maanvieremän likistykseen, eikä voinut milloinkaan unohtaa miehen heikkoa kuiskausta saada vettä ja kiitollista katsetta.
Aurinko laski, tuli hämärä, ja kanjoni häipyi yöhön. Yksinäisyys kävi yhä painostavammaksi; oli kuin siihen olisi voinut koskea. Joan kantoi satulan ja peitteet mökkiin, teki niistä vuoteen ja paneutui pitkälleen levätäkseen, joskaan ei nukkuakseen. Pimeys ei estänyt häntä näkemästä Kellsiä. Tämä makasi niin hiljaa kuin jos hän olisi jo vetänyt viimeisen henkäyksensä. Joan oli väsynyt, hermostunut ja masentunut. Entinen rohkeus oli nyt poissa, ja hän pelkäsi pimeätä. Hyönteisten hyminä tuntui kiihtyvän korvia vihlovaksi; suden ulvahdus ja puuman kiljahdus saivat hänet säpsähtämään; viriävä tuuli vaikeroi kuin kadotettu sielu. Tummia haamuja hiiviskeli mökin ympärillä. Niitä ilmestyi mustasta yöstä joukko toisensa jälkeen, jotka pysähtyivät mökin edustalle Kellsin tuloa odottamaan. Hän oli ratsastavinaan kotiinpäin, heidän kulkemastaan louhikkoisesta tiestä niin varmana, että hän muisti selvästi joka metrin, mutta kun hän pääsi pois vuoristosta, palauttivat kuolleet miehet hänet takaisin. Sitten tuntui kaikki vaipuvan kuin pohjattomaan pimeyteen, mökki, kanjoni, kuvittelut ja unennäöt.
Joan heräsi siihen, että aurinko paistoi häntä kasvoihin. Hän oli nukkunut monta tuntia ja tunsi itsensä levänneeksi ja virkeäksi. Yö oli mennyt, ja hänenkin mielensä oli käynyt ihmeellisen valoisaksi. Hänestä ei ollut lainkaan kummallista, että hän tunsi Kellsin elävän vielä. Hän tiesi sen, ja nopea silmäys vahvisti, ettei hän ollut erehtynyt. Muuta muutosta ei ollut huomattavissa kuin että verenvuoto oli tauonnut. Sydän löi hitaasti ja heikosti, ainoana merkkinä siitä, että elonliekki lepatti vielä, vaikkakin himmeästi.
Joan istui melkein koko päivän Kellsin vieressä. Välistä hän katsahti alas kanjoniin kuin odottaen näkevänsä ratsumiehiä polulla. Jos joitakin Kellsin tovereita sattuisi tulemaan, mitä hän sanoisi heille? He saattoivat olla yhtä pahoja kuin hänkin, miehiä, jotka olivat ehkä menettäneet senkin kunniantunnon jyväsen, joka oli saanut hänet olemaan ihmisiksi yhden päivän. Joan mietti. He eivät saaneet ruveta epäilemään hänen ampuneen Kellsiä. Hän puhdisti revolverin huolellisesti ja latasi sen. Jos joku tulisi, sanoisi hän Billin ampuneen.
Kells oli yhä tajuton, mutta näytti hiukan paremmalta. Joanista alkoi tuntua, että hän jäisi henkiin, vaikka kaikki viittasi päinvastaiseen. Järki sanoi hänen kuolevan, mutta vaisto kuiskasi toista. Joan kohotti tämän tästä hänen päätänsä ja antoi hänelle lusikalla vettä. Silloin Kells aina vaikeroi hiljaa. Maatessaan sinä yönä valveilla Joan rohkaisi mieltään omalla yksinäisyydellään. Hänen ei tarvinnut pelätä mitään, ellei joku tullut kanjoniin. Seuraava päivä oli aivan samanlainen kuin edellinen. Sitten koitti neljäs päivä, eikä Kellsissä näkynyt mitään muutosta, ennenkuin illan suussa, jolloin Joan luuli näkevänsä, että hän alkoi tulla tuntoihinsa. Hän odotti monta tuntia kärsivällisesti. Kells saattoi tulla tuntoihinsa juuri ennen loppua, halusi ehkä puhua, lähettää jonkun tervehdyksen, pyytää häntä rukoilemaan puolestaan, tuntea jonkun käden omassaan kuolemansa hetkellä.
Sinä iltana ilmestyi kuun kapea sirppi taivaanrantaan, kurkisti vuorten yli kanjoniin, niin että Joan eroitti sen himmeässä valossa Kellsin kalpeat kasvot. Ne olivat kuihtuneet ja surulliset eivätkä näyttäneet enää pahoilta. Huulet liikkuivat heikosti. Hän koetti puhua. Joan kostutti hänen huuliaan ja antoi hänelle vettä. Kells mutisi joitakin katkonaisia sanoja ja vaipui jälleen horroksiin, josta hän heräsi hetkisen kuluttua ja alkoi hourailla. Sitten hän lepäsi kauan hiljaa – niin kauan, että Joan oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli säpsähtäen Kellsin sanovan äkkiä heikosti, mutta selvästi: "Vettä! Vettä!"
Joan kohotti hänen päätään ja antoi hänen juoda. Silmät näyttivät pimeiltä, tyhjiltä onkaloilta.
"Sinäkö se olet – äiti?" kuiskasi Kells.
"Niin", vastasi Joan.
Kells vaipui jälleen heti horrokseen tahi uneen eikä herännyt enää kuten äsken. Tuo kuiskaus hänen – äidistään – liikutti Joania. Pahoilla miehillä oli äiti aivan samoin kuin kaikilla toisillakin. Tällä Kellsilläkin oli äiti. Hän oli vielä nuori mies, ja hänkin oli ollut nuorukainen, poika, lapsi. Joku äiti oli rakastanut häntäkin, tuudittanut häntä, suudellut hänen palleroisia, punertavia käsiään, nähnyt hänen kasvavan ja varttuvan, rakennellut kimmeltäviä pilvilinnoja hänen tulevaisuuttaan ajatellessaan ja ollut hänestä ylpeä. Ehkäpä hän rukoili vieläkin hänen puolestaan uskoen, että kaikkien täytyi häntä ihailla ja kunnioittaa. Ja nyt hän makasi tuossa kuolemaisillaan, surkuteltavana, toivottomana haaskana, erään mustan rikoksen hetkellä omaan pahuuteensa sortuneena. Mikä murhenäytelmä! Se sai Joanin ajattelemaan äitien kovaa osaa ja sitten tätä villiä Länttä, jossa miehet keräytyivät laumoihin kuin sudet, vuodattivat verta kuin vettä eivätkä antaneet elämälle mitään arvoa.
Joan palasi vuoteelleen ja nukkui pian. Aamulla hän ei mennyt heti Kellsin luo. Ajatus, että tämä oli tajuissaan peloitti häntä jotenkin aivan yhtä paljon kuin se, että hän löytäisi hänet kuolleena. Kun hän vihdoin meni katsomaan Kellsiä, oli tämä valveilla ja osoitti heikkoa hämmästystä hänet nähdessään.
"Joan?" kuiskasi hän.
"Niin", vastasi Joan.
"Oletteko vielä – täällä?"
"Tietysti. En voinut jättää teitä".
Raukeat silmät kävivät omituisen synkiksi. "Olen vielä hengissä. Ja te jäitte tänne!... Eilenkö se oli – kun te – kun te ammuitte minua?"
"Ei. Neljä päivää sitten".
"Neljä! Onko selkäni poikki?"
"En tiedä. En ainakaan luule. Mutta haava on kauhea. Olen – olen koettanut parastani".
"Ensin yrititte tappaa ja sitten pelastaa minut".
Joan vaikeni.
"Olette hyvä – hyvin hyvä", jatkoi Kells, "mutta toivon, että olisitte ollut vain paha. Silloin olisin saanut kirota teitä – kuristaisin teidät –"
"Eiköhän teidän ole parasta olla hiljaa", vastasi Joan.
"Ei. Minua on ammuttu ennenkin – selviydyn tästä – ellei selkäni ole poikki. Miten saamme sen tietää?"
"En osaa sanoa".
"Nostakaa minua".
"Mutta haava voi aueta", vastusteli Joan.
"Nostakaa minua!" Sanat kuiskattiin, mutta olivat silti täynnä teräksistä tarmoa.
"Mutta minkätähden?" ihmetteli Joan.
"Tahdon nähdä, voinko istua. Ellen – antakaa minulle revolverini".
"Sitä en usko haltuunne", vastasi Joan. Hän pujotti kätensä varovasti Kellsin kainaloihin ja nostettuaan hänet varovasti istuvaan asentoon hellitti otteensa.
"Olen kirotun – huono – mitä kipuun – tulee", sopersi Kells suurten hikikarpaloiden pusertuessa kalpeille kasvoille. "En – en kestä sitä".
Mutta hän istui ilman tukea kaikesta tuskasta huolimatta ja taivuttipa vielä selkäänsäkin kuin tunnustellen. Samassa hän pyörtyi ja kaatui Joanin syliin. Joan laski hänet makuulle ja sai hänet hetkisen työskenneltyään jälleen virkoamaan. Kells oli heikko, puhumaton ja kärsi kovasti. Mutta Joan uskoi hänen jäävän henkiin ja sanoi sen hänellekin. Kells kuuli sen omituinen hymy kasvoillaan. Myöhemmin, kun Joan toi hänelle lihalientä, hän joi sen kiitollisesti.
"Läpäisen tämän", lausui hän heikosti. "Selkäni ei ole poikki. Tulen terveeksi. Nyt tuotte tänne vettä ja ruokaa ja sitten lähdette".
"Lähden?" toisti Joan.
"Niin. Älkää menkö kanjonia alas. Joutuisitte vielä pahempaan... vaan palatkaa samaa tietä takaisin. Luulen sen onnistuvan... Lähtekää!"
"Ja jättäisin teidät tänne? Vaikka olette niin heikko, ettette jaksa lautasta kohottaa! En voi".
"Tehkää se kuitenkin".
"Miksi?"
"Koska alan jonkun päivän kuluttua toipua. Ja silloin palaudun – entiselleni. Luulen – pelkään, että rakastin teitä – ja se olisi teille sama kuin helvetti. Menkää nyt, ennenkuin on myöhäistä!... Jos jäätte – kunnes olen terve – en päästä teitä konsanaan luotani!"
"Kells, olisi raukkamaista jättää teidät tänne yksin", vastasi Joan vakavasti. "Ette voi auttaa itseänne. Kuolisitte".
"Sitä parempi. Mutta minä en kuole. Olen sitkeähenkinen. Menkää, kuuletteko!"
Joan ravisti päätään. "Tämä väitteleminen tekee tilanne pahemmaksi. Kiihdytte vain. Pysykää hiljaa, olkaa niin kiltti".
"Joan Randle, jos jäätte tänne – revin vaatteet yltänne – kytken teidät alasti johonkin luolaan – ruoskin – murhaan teidät! Oh, tunnen sen!... Menkää, sanon vielä kerran!"
"Olette järjiltänne. Kerta kaikkiaan – en!" vastasi Joan lujasti.
"Te – te –" Ääni sortui ja tyrehtyi kaameaan kuiskaukseen.
Seuraavina päivinä Kells puhui vain harvoin. Hänen paranemisensa edistyi hyvin hitaasti – jos edistyi lainkaan. Hän olisi varmasti kuollut, jos Joan olisi jättänyt hänet yksin. Hän tiesi sen, ja Joan tiesi sen. Kun hän oli valveilla, ja kun Joan tuli hänen luokseen, syttyi hänen silmiinsä surumielinen ja kaunis hymy. Joanin näkeminen sai hänet ilmeisesti tuntemaan katumusta ja vaikutti häneen kohottavasti. Mutta hän nukkui kaksikymmentä tuntia joka päivä eikä tarvinnut silloin Joania.
Joan oppi nyt tuntemaan, mitä yksinäisyys oikein oli. Oli päiviä, jolloin hän ei kuullut edes omaa ääntään. Vaiteliaisuus, johon yksinäisyys pakottaa, oli jo käynyt hänellä tottumukseksi. Hän ajatteli joka päivä yhä vähemmän, mutta tunsi sitä enemmän. Tunti toisensa jälkeen saattoi kulua hänen ryhtymättä mihinkään. Kun hän ravisti itsensä hereille tästä tylsyydestä, pakotti itsensä ajattelemaan noita ympärillä kohoavia vuortenhuippuja, muhkeita puita ja yksinäisyydestä ikuista äänettömyyttä ja muuttumattomuutta, vihasi hän niitä sokealla ja selittämättömällä kiihkolla, vihasi sentähden, että hänen rakkautensa niihin alkoi kylmetä, että ne olivat nyt kuin osa hänestä, että ne olivat aina samanlaiset, yhtä ilmeettömät ja tunteettomat. Hän nautti auringonpaisteesta, sen lämmöstä ja kirkkaudesta; oli välistä aivan unohtaa mennä takaisin potilaansa luokse. Toisinaan hän taisteli erästä sisällistä muutosta vastaan – hän tunsi vanhenevansa – menevänsä taaksepäin, mutta sillävälin hän unelmoi tunnittain, joiden kuluessa ei tapahtunut mitään. Ja kun hän huomasi, että nämä toimettomuuden ajat kävivät yhä pitemmiksi, uhkasivat niellä nekin, jolloin hän ajatteli ja työskenteli, muisti hän, omituista kyllä, Jim Cleven. Se pelasti hänet. Hän haaveili Jimistä päivin ja öin, muisti hänen suudelmansa, unohti suuttumuksensa ja häpeäntunteensa ja käsitti niiden suloisen merkityksen. Näin hän unelmoi pois yksinäisyytensä pitkät tunnit ja tunsi lopulta rakastavansa Jimiä.
Hän piti jonkinlaista lukua päivistä, kunnes kolme viikkoa tahi niille vaiheille oli kulunut, mutta sitten hän sekaantui laskussaan. Aika kului verkalleen päivä päivältä, ja tuntui menneen nopeastikin, kun hän katsahti taaksepäin, mutta hänessä tapahtunut muutos, herääminen elämän todellisuuteen ja omaan vastuunalaisuuteen, kypsyminen vakavasti ajattelevaksi naiseksi, oli kokemus, johon näytti kuluneen kuukausia. Kells vahvistui hitaasti toipumisasteelle, mutta sitten hänen tilansa paheni jälleen. Jotakin tapahtui, Joan ei tiennyt, mitä, ja Kells oli vähällä kuolla. Oli päiviä, jolloin hänen henkensä häilyi kuin hiuskarvan varassa, jolloin hän ei voinut puhuakaan, ja sitten seurasi huomattava käänne parempaan.
Elintarpeet alkoivat huolestuttavasti vähetä, joten Joanilla oli pian edessään toinen vakava tilanne. Kanjonissa oli runsaasti riistaa, mutta kun Joanilla oli vain revolveri, ei hän onnistunut kaatamaan ainoatakaan. Hän ajatteli täytyvänsä uhrata toisen hevosen, ja kun Kells alkoi äkkiä pyytää lihaa, kävi kysymys mitä polttavimmaksi. Mutta juuri sinä aamuna, jolloin Joanin oli tehtävä ratkaiseva päätös, hän näki miesjoukon ratsastavan kanjonia ylös mökkiä kohti. Tätä hetkeä ajatellessaan hän oli ennen aina värissyt pelosta, mutta nyt hän tunsi vain suurta helpoitusta.
"Kells", sanoi hän nopeasti, "tänne tulee joitakin miehiä".
"Jumalani!" huudahti Kells heikosti kasvojen hiukan kirkastuessa. "Onpa se matka kestänyt. Kuinka monta?"
Joan laski tulijat – viisi ratsastajaa ja useita kuormahevosia.
"Tiesin sen. Se on Gulden".
"Gulden!" huudahti Joan hätkähtäen. Huudahdus ja äänensävy saivat Kellsin katsomaan häneen tutkivasti.
"Olette kuullut hänestä? Hän on kovin pähkinä – näillä seuduilla... En ole milloinkaan nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Ette ole turvassa hänen läheisyydessään. Olen niin avuton... Mitä sanoa hänelle?... Joan, jos sattuisin tietämättäni ilmaisemaan jotakin, on teidän hävittävä täältä mahdollisimman äkkiä, tahi ammuttava itsenne".
Kuinka kummallista kuulla tämän roiston varoittavan samasta vaarasta, joka oli juuri hänen taholtaan Joania uhannut! Joan kätki revolverin seinähirsien väliin ja katsoi ulos.
Ratsastajat olivat jo lähellä. Lähin, joka oli ruumiiltaan kuin Herkules, hyppäytti hevosensa puron poikki ja laskeutui satulasta. Seuraava tuli aivan hänen kintereillään, ja toiset lähestyivät verkalleen kuormahevosia taluttaen.
"Hei, Kells!" huusi iso mies. Ääni oli kopea ja kovuudestaan huolimatta sointuva.
"Otaksun hänen olevan täällä jossakin", virkkoi toinen mies.
"Varmasti. Näin hänen hevosensa, eikä Jack ole siitä milloinkaan kaukana".
Molemmat lähtivät tulemaan mökkiä kohti. Joan ei ollut nähnyt milloinkaan niin riettaan, julman ja kaamean näköisiä miehiä. Toinen oli jättiläismäinen, mutta samalla niin leveä ja tanakka, että hän näytti lyhyeltä – muistutti gorillasta. Toinen oli pitkä ja solakka ja piti päätään pystyssä tavalla, joka sai ajattelemaan verta vainuavaa sutta. Kasvot olivat tulipunaiset ja niiden ilme terävän älykäs.
"Täällä on joku, Pearce", ilmoitti iso mies.
"Siltä näyttää, ja hitto vie, Gul, ellei se olekin tyttö!"
Joan siirrähti pois seinän varjosta ja viittasi huovilla lepäävään olentoon.
"Huomenta, pojat!" tervehti Kells heikosti.
Gulden kirosi tyhmistyneesti, ja Pearce painautui polvilleen hämmästyksestä huudahtaen. Sitten alkoivat molemmat puhua yhteen ääneen. Kells keskeytti heidät kohottamalla kättään.
"Ei, en ole vielä lopussa", virkkoi hän. "Olen vain nälistynyt ja rohtojen tarpeessa. Selkäni ammuttiin melkein murskaksi".
"Kuka sinua ampui, Jack?"
"Aseenkantajasi Billhän sen teki".
"Bill?" Guldenin ääni kuulosti omituisen väkinäiseltä. "Luulin teidän sopineen hyvin yhteen", murahti hän sitten jurosti.
"Eikö mitä".
"Ja Bill on nyt – missä?"
"Kuollut ja Halloway myös".
Gulden käänsi suuren, pörröisen päänsä Joaniin päin, jolla ei ollut rohkeutta kohdata hänen katsettaan. Toinen mies lausui:
"Tytöstä riita, vai?"
"Ei", vastasi Kells terävästi. "He yrittivät lähennellä – vaimoani – ja ammuin heidät molemmat".
Joan tunsi veren syöksähtävän kasvoihinsa ja läikähtävän takaisin polttavana laineena, jota seurasi omituinen kylmyys ja pyörryttävä heikkoudentunne.
"Vaimoasi?" huudahti Gulden.
"Aivanko totta sinun oikea vaimosi, Jack?" kysyi Pearce.
"Niin juuri. Esittelen teidät... Joan, nämä ovat ystäviäni – Sam Gulden ja Red Pearce".
Gulden murahti jotakin.
"Rouva Kells, hauskaa tutustua teihin", sanoi Pearce.
Toiset kolme miestä työntyivät juuri silloin mökkiin, ja käyttäen keskeytystä hyväkseen Joan pujahti ulos. Hän oli aivan sairas, säikähtynyt ja suunniltaan raivosta. Polvet notkahtelivat, ja hän tiesi olevansa kalpea kuin kuolema. Näitä miehiä ei voinut käsittää väärin. Tuon Guldenin pelkässä läsnäolossakin oli jotakin hirveätä. Joan ei ollut vielä rohjennut oikein katsoakaan häneen, mutta sekin, mitä hän tunsi, oli jo järkyttävää. Hänen teki mieli karata, mutta pako oli nyt paljoa vaikeampi ja vaarallisempi kuin ennen. Nyt ajaisivat nämä uudet viholliset häntä takaa, seuraisivat hänen jälkiään kuin verikoirat. Hän ymmärsi, miksi Kells oli esitellyt hänet vaimokseen. Häntä hävetti ja suututti niin sanomattomasti, mutta ajateltuaan asiaa tarkemmin hän käsitti, ettei Kells ollut tarkoittanut sillä hetkellä muuta kuin suojella häntä. Ja otettuaan kaikki asianhaarat huomioon hän tuli siihen tulokseen, että hänen oli viisainta näytellä osaansa mahdollisimman luonnollisesti ja salata petos niin kauan kuin suinkin kävi päinsä. Hänellä ei ollut muuta toivoa. Tilanne oli jälleen kärjistynyt vaaralliseksi. Hän muisti kätkemänsä revolverin ja rauhoittui sen verran, että hän oli ulkonaisesti tyyni mökkiin palatessaan.
Miehet olivat kääntäneet Kellsin kyljelleen ja tarkastelivat parhaillaan hänen selkäänsä.
"Viskyä, Gul, anna hänelle viskyä", sanoi joku.
"Ellet tuki haavaa heti paikalla, kuolee hän varmasti", vastusteli toinen.
"Katso, kuinka hän on heikko", huomautti Red Pearce.
"Helvetti sentään, ellette voi olla hiljaa", ärjäisi Gulden. "Palvelin aikoinani – mutta se ei kuulu teihin... Katsokaahan tänne! Näette tämän sinisen pahkan!" Gulden painoi jykevän sormen sinertävälle ajettumalle Kellsin selässä. Kells vaikeroi. "Tämä on lyijyä – luoti on siinä", selitti Gulden.
"Olet totisesti oikeassa!" huudahti Pearce.
Kells käänsi päätään. "Kun painoit tuohon kohtaan – menin aivan hervottomaksi. Gul, jos olet löytänyt luodin, kaiva se pois".
Joan ei jäänyt katsomaan toimitusta. Mennessään palsamin alla olevalle penkille hän kuuli tuskallisen kirkaisun ja sitten riemuhuutoja. Jylhä Gulden oli ollut ilmeisesti sekä nopea että taitava.
Miehet tulivat ulos mökistä ja alkoivat riisua hevosiaan. Pearce katseli ympärilleen ja huusi Joanin nähtyään:
"Kells tarvitsee teitä".
Joan meni sisään ja tapasi Kellsin puolittain istuvasta asennosta, satula tukenaan. Kasvot olivat hikiset ja kalpeat, mutta aivan toisenlaiset kuin ennen.
"Joan, tuo luoti painoi selkärankaani", lausui hän. "Nyt se on poissa, ja kaikki hervottomuuskin on hävinnyt. Tunnen eläväni. Olen pian aivan terve. Gulden oli utelias näkemään luodin. Se on neljäkymmentäneljä, eikä Bill Baileyllä ja Hallowaylla ollut kummallakaan sellaista revolveria, Gulden muisti. Hän on tavallaan hyvinkin ovela, ja Bill oli tietääkseni hänen parhain ystävänsä. Näihin miehiin en voi luottaa, en ainakaan Guldeniin, niin että teidän on pysyteltävä aina läheisyydessäni".
"Kells, sallittehan minun lähteä niin pian kuin suinkin – autattehan minua pääsemään kotiin, eikö totta?" pyysi Joan hiljaa.
"Nyt se ei käy laatuun – olisi kovin vaarallista", vastasi Kells.
"Myöhemmin sitten – heti kuin sopii?"
"Saammehan sitten nähdä. Mutta nyt olette – vaimoni!"
Joan huomasi Kellsin jollakin tavalla muuttuvan nämä sanat sanoessaan. Voima, josta Joan oli ollut tietoinen ennen hänen sairauttaan, alkoi jälleen näyttäytyä. Toverit olivat varmaankin aikaansaaneet tämän.
"Jos vain uskallatte –" Joan ei kyennyt lopettamaan lausettaan. Kurkkua ja rintaa ahdisti, ja hän vapisi.
"Onko teillä rohkeutta mennä sanomaan noille, ettette ole vaimoni?" kysyi Kells. Ääni oli käynyt voimakkaammaksi ja katse lujeni.
Joan tiesi sen olevan mahdotonta. Hänen täytyi valita kahdesta pahasta huokein. "Kukaan mies – ei voisi olla niin petomainen naista kohtaan, joka on pelastanut hänen henkensä", kuiskasi hän.
"Voin olla mitä hyvänsä. Annoin teille tilaisuuden. Käskin teidän mennä. Sanoin olevani, jos paranisin, aivan samanlainen kuin – ennen".
"Mutta tehän olisitte kuollut".
"Se olisi ollut parempi teille... Joan, kuulkaahan. Tahdon mennä, rehellisesti naimisiin kanssanne ja lähteä tästä maasta. Minulla on kultaa. Olen nuori. Aloitan elämäni uudelleen. Mitä sanotte?"
"Mitäkö sanon? Ennen kuolen – kuin menen kanssanne naimisiin!" hengähti Joan.
"Hyvä on, Joan Randle", vastasi Kells katkerasti. "Luulen nähneeni aaveen – entisen paremman minäni, joka on kuollut. Nyt se on poissa. Ja te jäätte luokseni".
VII
Pimeän tultua Kells antoi miestensä tehdä tulen aivan mökin edustalle. Hän lepäsi huopiin peitettynä satulaansa nojaten, ja toiset loikoivat tahi istuivat puoliympyrässä tulen vaiheilla häntä vastapäätä.
Joan siirsi peitteensä erääseen pimeään nurkkaan, josta hän saattoi pitää silmällä toisia, olematta itse näkyvissä. Hän ihmetteli, kuinka hän voisi nukkua noiden hurjien miesten läheisyydessä – voisiko hän ylimalkaan nukkua enää konsanaan. Mutta hänestä tuntui siitä huolimatta, että hän oli enemmän utelias kuin pelästynyt. Hän ei osannut selittää sitä, mutta hän tunsi läsnäolonsa vaikuttavan jollakin tavalla samalla sekä hillitsevästi että kiihdyttävästi.
Paikka ja tilanne vaikuttivat villimmältä, kuin mitä hän oli konsanaan tuntenut. Nuotiokin näytti palavan hurjemmin; se ei hehkunut eikä rätissyt, ei himmentynyt, kirkastunut eikä humissut kuin kunniallinen leirinuotio, vaan loimusi korkealle hulmahtelevin liekein, puita ahnehtivana, ja loi kaamean ja synkän kajastuksen miesten koville kasvoille. Ilta oli pilkkopimeä, niin sysimusta, että tähdet ja kanjonin mahtavat ääriviivatkin olivat peittyneet näkyvistä. Arosudet olivat joukolla saalistamassa, ja niiden kimeitä haukahduksia kuului joka taholta.
Mutta tämä viileys oli elävimmin tunnettavissa itse miehissä. Kellsin kasvot näkyivät selvästi liekkien häilyvässä valossa. Ne olivat älykkäät ja voimakkaat, mutta pahat. Se ilmeni piirteistä ja noista omituisista silmistä, jotka olivat nyt kuopalle painuneina omituisemmat kuin milloinkaan ennen. Ne näyttivät jälleen hurjia suunnitelmia hautovan, valppaan, vaanivan ja häikäilemättömän miehen kasvoilta, miehen, joka langetti lopulta tuomionsa toisten turmiota hankkimalla. Pearcen punakat kasvot olivat tulen hohteessa entistä punaisemmat. Ne olivat kovat, laihat ja melkein lihattomat, irvistävän pääkallon katteeksi pingoitettu punainen naamio. Hänen vieressään istuva Frenchy-niminen mies oli lyhyt ja hintelä, mutta teräväkatseinen ja tulisen näköinen. Seuraavat kaksi olivat rajaseudun tavallisia roistoja, Billin ja Hallowayn tyyppiä. Mutta Gulden, joka istui puoliympyrän toisessa päässä, oli olento, jota Joan tuskin tohti katsella saati sitten tarkastella. Ensimmäistä silmäystä, jonka hän loi Guldeniin, seurasi eräs omituinen ajatus eli tunne – että hän oli naisena tästä kauempana kuin mikään muu koko maailmassa. Hän katsoi toisaalle, mutta tunsi katseensa kääntyvän kuin lumottuna takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut lintu ja Gulden käärme. Mies oli kooltaan jättiläinen, jonka joka liike ilmaisi mitä suurinta ruumiillista voimaa, eläin – gorilla, jolla oli valkoinen nahka mustan asemasta. Piirteet olivat niin karkeat, että ne näyttivät tylsällä taltalla veistetyiltä, ja miehen luonne ja elämä olivat painaneet kasvoihin, syviin onkaloihin, joiden pohjalta silmät pälyivät, ja suureen suuhun, josta jykevät raateluhampaat loistivat, oman leimansa – hirvittävän julmuuden. Hän oli hirviö, jonka pelkkä läsnäolokin tuntui Joanista kuolettavalta. Hän ei tupakoinut eikä ottanut osaa toisten karkeahkoon, hyvänluontoiseen leikinlaskuun, vaan istui siinä kuin suuri hävityskone, joka ei tarvinnut lepoa, vaan oli pakotettu lepäämään toisten, heikompien tekijöiden takia. Mutta hän ei ollut silti synkkä eikä mietiskelevä. Oli kuin hän ei olisi ajatellut mitään.
Kells oli senjälkeen, kuin luoti oli poistettu, nopeasti voimistunut niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Hän teki kysymyksiä ja sai useimmat vastaukset Red Pearcelta. Joan ei kuunnellut ensin oikein tarkkaavaisesti, mutta katui sitä hetkisen kuluttua. Hän älysi, että maine olla Idahon, Nevadan ja koillisen Kalifornian koko kulta-alueen rosvoista ensimmäinen oli Kellsille yhtä rakas kuin kulta, jota hän ryösti, ja ymmärsi miesten vastauksista ja heidän käytöksestään Kellsiä kohtaan, että tämä oli yksinvaltias, jota toteltiin kaikkialla rajalla Bannackista Lewistoniin saakka. Maankiertäjätkin, jotka eivät kuuluneet suoranaisesti hänen väkeensä, olivat hänen käskettävissään. Viikkoina, jolloin hänen oli täytynyt maata täällä kanjonissa, oli toiminta ollut lamassa – mitä tällä toiminnalla tarkoitettiin, Joan arvasi – ja päämajaan oli vähitellen kerääntynyt laiskottelevia ja odottavia miehiä yhä lukuisammin. Hän älysi myös, vaikkakin hämärästi, ettei Kellsin suunnittelema järjestö ollut kaikesta hänen vallastaan huolimatta vielä lähestulkoonkaan valmis. Kells oli miettiväinen, välistä jopa ärtyinenkin eikä ajatellut puheista päättäen muuta kuin kultaa ja jonkun suuren kaappauksen tekoa.
"Olet ymmärtääkseni oikeassa, Jack", sanoi Red Pearce ja täytti sitten vaieten piippunsa. "Kultaa löydetään ennemmin tahi myöhemmin runsaammin kuin mitä Lännessä on koskaan kuultukaan. Suolajärveltä poikkimaisin tulevia vaunukaravaaneja nähdään joka päivä, ja kullankaivajia on laumoittain liikkeellä Bannackista alaspäin. Heidän leirejään on Karhuvuorten joka rotkossa ja laaksossa. Ja kaikkialla kaivetaan, vaikka pintakulta on muutenkin helposti saatavissa, kunhan vain on vettä. Suuria löytöjä ei ole sattunut vielä, mutta ne tulevat ennemmin tai myöhemmin. Ja kun uutiset ehtivät valtateille ja leviävät vuoristoon seuraa sellainen kilpajuoksu kultakentille, että '49 ja '51 kalpenevat. Vai mitä, Bate?"
"Varmasti", vastasi eräs harmaantunut mies, jota Kells oli sanonut Bate Woodiksi. Hän oli tovereitaan vanhempi ja muutenkin rauhallisempi, sävyisämpi ja harvasanaisempi. "Olin mukana '49 ja '51, ja nepä olivat päiviä. Red on oikeassa. Näillä Idahon rajamailla on ennemmin tahi myöhemmin varmasti täysi helvetti. Olen ollut kullankaivaja, vaikka en ole milloinkaan pitänyt niin raskaasta työstä kuin kullan kaivaminen. Kultaa on työläs kaivaa, helppo tuhlata ja helppo saada joltakin toiselta miekkoiselta. Näen merkeistä, että jokin suuri löytö on tulossa täällä jossakin. Ehkäpä se on jo tekeilläkin. Tuhansia kullankaivajia ahertaa kahden ja kolmen miehen ryhmissä kaikkialla vuoristossa, eivätkä he kerro löydöistään kenellekään, mutta kulta tulee näkyviin. Se on raskasta ja sitä on vaikea salata. Siten löydöt tulevat tunnetuiksi. Olen varma, että tämä vuosi voittaa '49:n ja '51:n. Ja kahdesta syystä. Pettyneitä ja murtuneita kullankaivajia palaa Kaliforniasta katkeamattomana virtana, ja idästä tulee vielä lukuisammin toivehikkaita ja huimapäisiä onnenetsijöitä. Sitten naiset, pelurit ja muut sellaiset loiset, ja viimeksi miehet, jotka sota karkoittaa tänne. Nämä kaksi virtaa kohtaavat jolloinkin toisensa, ja jos se sattuu suurten kultalöytöjen hetkellä, ei maailma ole konsanaan nähnyt helvetillisempää aikaa".
"Pojat!" virkkoi Kells heikossa äänessään kiihkeä sävy, "sen sadon tulevat Rajaseudun sissit korjaamaan".
"Ketkä?" kysyi Bate Wood uteliaasti.
Kaikki toiset, paitsi Gulden, katsoivat kysyvästi johtajaansa.
"Rajaseudun sissit", vastasi Kells.
"Ketä ne sitten ovat?" kysyi Red Pearce tyhmistyneesti.
"Kun ennustamanne suuri kultakuume tulee, on aika myös kypsä suurimmalle rosvojoukolle, mitä on konsanaan muodostettu. Minä panen sen pystyyn ja annan sille nimeksi Rajaseudun sissit".
"Voit merkitä minut lähimmäksi mieheksesi", huudahti Pearce innostuneesti.
"Ja minut myös", lisäsi Bate Wood.
Ajatus nostatti niin äänekkään riemun, että Guldenkin kohotti suurta päätään ja tiedusteli tahi pikemmin karjaisi, mitä tuo meteli merkitsi. Hänen heräämisensä omituisesta välinpitämättömyydestään näytti vaikuttavan toisiin, Kellsiinkin, kummallisen jäähdyttävästi, ikäänkuin hän olisi ollut tekijä, josta ei oltu oikein varmoja, ja jota ei sopinut jättää pois laskuista. Kaikki vaikenivat, ja kun ei kukaan näyttänyt haluavan vastata, selitti Red Pearce lopulta asian.
"Ei mikään uutuus", murahti Gulden. "Kuuluin kerran sellaiseen. Se oli Algeriassa ja nimeltään Kuninkaallinen legioona".
"Algeria? Missä se on?" kysyi Bate Wood.
"Afrikassa", vastasi Gulden.
"Olet ollut vähän joka paikassa, vai mitä, Gul?" sanoi Red Pearce ihailevasti. "Mikä tuo Kuninkaallinen legioona oikeastaan oli?"
"Joukko paholaisia maailman kaikilta kulmilta. Algeriaan paenneet pahantekijät olivat turvassa, mutta muuten se oli vihoviimeinen paikka".
"Mitä te teitte siellä?"
"Tappelimme keskenämme. Legioonasta ei ollut monta jäljellä, kun lähdin".
"Minun joukossani ei tapella", sanoi Kells kylmästi. "Valitsen itse mieheni".
"Niin juuri, oikeat miehet", lisäsi Wood. "Olen ollut jos minkälaisissa joukoissa ja vuonna '51 vigilanttinakin, joksi noita täkäläisiä vapaaehtoisia järjestyksen valvojia sanotaan".
Toiset purskahtivat nauruun, paitsi Gulden, jonka kasvot olivat kuin puusta.
"Kuinka monta tarvitsemme?" kysyi Red Pearce.
"Lukumäärästä ei väliä, kunhan vain voin luottaa teihin. Ja sitten joitakin nuoria miehiä apulaisikseni, sellaisia kuin sinä, Red. Kylmäverisiä, rohkeita ja sukkelapäisiä".
Red Pearce kohautti hartioitaan saamastaan ylistyksestä ilmeisesti hyvin mielissään. "Mitä taas siihen tulee", virkkoi hän, "niin muistin nyt erään pojan, joka ratsasti Cabin Gulchiin pari kolme viikkoa sitten. Laskettaa suoraan Beardsin kämpälle, jossa olimme kaikki faroa pelaamassa, ja kysyy Jack Kellsiä. Luulimme hänen olevan pahoillaan jostakin, ja joku tuumi jo, että on selvintä ampua hänet ilman muuta. Mutta hänessä oli jotakin, joka miellytti minua, ja minä käskin poikien olla hiljaa. Olen hyvilläni, että tein sen. Hän ei ajatellutkaan ruveta ammuskelemaan, vaan tuli aivan ystävällisissä tarkoituksissa. En tietystikään udellut, mikä ja mistä hän oli. Näytti nuorukaiselta, josta oli äkkiä tullut paha, ja joka etsi ystäviä. Ja nyt voin sanoa, että hän on totisesti villi".
"Mikä hän sanoi olevansa nimeltään?" tiedusteli Kells.
"Jim Cleve", vastasi Pearce.
Joan Randle, jonka läsnäolon miehet olivat joko unohtaneet tahi jättäneet huomioon ottamatta, ei hämmästynyt kuullessaan Jim Cleveä mainittavan. Red Pearcen ensimmäiset sanat tuon tuntemattoman nuorukaisen ilmestymisestä olivat ilmaisseet hänelle, kenestä oli kysymys. Jim ei ollut uhkaillut turhaan. Mieli kävi niin apeaksi ja surulliseksi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi saanut elää toistamiseen hetken, joka oli eroittanut heidät!
"Jim Cleve", mietti Kells. "En unohda nimiä tahi kasvoja, mutta hänestä en ole milloinkaan kuullut. Miltä hän näyttää?"
"Siistin näköinen, hintelä poika ja verraten iso, mutta ei liian iso", vastasi Pearce. "Vain lihaksia ja jänteitä. Korkeintaan kaksikymmentäkolme. Hyvä ratsastaja, hyvä tappelija, kova pelaamaan ja juomaan, ja hurja kuin helvetti. Kunpa voisit taltuttaa hänet! Kysypäs varsin Batelta".
"No totisesti!" huudahti Kells ymmällään. "Muukalaiset ovat täällä jokapäiväisiä ilmiöitä, mutta en ole vielä tavannut ainoatakaan, joka olisi tehnyt teihin poikiin niin valtavan vaikutuksen kuin tämä Cleve. Bate, mitäs arvelet? Mitä hän on oikeastaan tehnyt. Olet vanha ja kokenut, niin että annahan kuulua".
"Tehnytkö?" toisti Wood harmaantunutta päätään raapien. "Kysy pikemminkin, mitä hän ei ole vielä tehnyt. Hän ratsasti keskellemme julkeammin kuin kukaan tämän sakin miehistä ja pääsi heti poikien suosioon. En tiedä mistä se johtui. Ehkäpä siitä, ettei hän näyttänyt välittävän mistään ja kenestäkään koko maailmassa. Hän sai meidät kaikki jalkeille – voitti rahamme – kyni useimmat putipuhtaiksi – ja antoi kaikki takaisin. Hän joi enemmän kuin kaikki toiset yhteensä, kuitenkaan päihtymättä. Bead Jones ja hänen kumppaninsa Chick Williams koettivat pelata väärin, ja hän teki heistä kummastakin siipirikon. Ampui, ennen kuin kukaan ehti arvatakaan. Hän on vain iso poika, tämä Jim Cleve, mutta poika, joka suuttuu äkkiä ja ampuu paremmin ja sukkelammin kuin kukaan täälläpäin, niin että älä unohda sitä, Kells. Ja jos hän joutuu pahaan paikkaan, ei hän lähde yksinään tästä maailmasta".
"Unohdit kertoa, miten hän piteli Lucea", sanoi Red Pearce. "En ollut silloin siellä, mutta sinä olit".
"Lucea? Tunnen miehen. Kerrohan, Bate", kehoitti Kells.
"Se ei ole ehkä mikään suositus tälle useinmainitulle Jim Clevelle, mutta minut se sai joka tapauksessa lämpenemään häntä kohtaan", vastasi Wood. "Muistat tietysti sen pienen Brander-nimisen tytön sieltä Bear Laken kylästä – vanhan Branderin tyttären, joka palveli hänen kaupassaan. Olen nähnyt sinun puhelevan hänen kanssaan monta kertaa. No niin, ukko näyttää ottaneen tyttärensä ja joitakin miehiä mukaansa ja lähteneen etsimään kultaa. Niin minä ainakin asian ymmärsin. Luce tuli sitten eräänä päivänä Cabin Gulchiin ja alkoi juoda ja pelata tapansa mukaan, mutta nuori Cleve ei tehnyt kumpaakaan. Hän oli sinä päivänä kummallisen synkkä ja vaitelias. Luce teki meille erään ehdotuksen, ja vaikka emme olekaan välittäneet hänestä milloinkaan, en mene takuuseen, miten siinä olisi voinut käydä, ellei Cleve olisi ollut saapuvilla. Luce tahtoi, että ratsastaisimme sinne, missä vanha Brander huuhtoi kultaa, ryöstäisimme saaliin – ja tytön. Mutta kun joku pani hänet tiukalle, ei hän uskaltanut vannoa, oliko kultaa niin paljon, että sitä kannatti lähteä hakemaan, niin että se olikin hänelle todellisuudessa vain sivuasia. Ja silloin Jim Cleve heräsi. Hän kirosi Lucelle niin kaameasti, että mekin säpsähdimme, ja kun Luce vetäisi revolverinsa, otti hän sen pois kuin ei mitään. Ja sitten hän potkaisi Lucea, pieksi hänet vähiin henkiin ja olisi luultavasti tappanut hänet, ellemme olisi päässeet hätään. Luce oli aivan kuolemaisillaan – yltäpäältä verissään – luita poikki ja mitä kaikkea. On vieläkin makuulla eikä palaudu enää milloinkaan entiselleen". Woodin kertomusta seurasi syvä ja paljonsanova hiljaisuus. Hän oli kertonut mielellään ja tehnyt kuulijansa miettiväiseksi. Kells tuijotti nuotioon ja kääntyi sitten äkkiä Guldeniin.
"Gulden, kuulitko?" kysyi hän.
"Kyllä".
"Mitä arvelet tuosta Clevestä – ja aikeesta, jonka hän teki tyhjäksi?"
"Enpä tiedä – en ole nähnyt häntä milloinkaan. Puhuttelen häntä Cabin Gulchiin päästyämme ja lähden sitten sitä Branderin tyttöä katsomaan".
Nuo raa'at sanat ilmaisivat niin omituisen sattuvasti hänen ja hänen kumppaniensa välisen eron. Tässä Guldenissa oli jotakin kummallista, jotakin luonnotonta. Oliko Kells tehnyt kysymyksensä saadakseen sen esille, vai kuullakseen, mitä Clevestä arveltiin? Sitä ei Joan tiennyt, mutta hän huomasi, että Gulden ja kaikki nuo toiset olivat jollakin tavalla vastatusten, näki, että heidän suhtautumisessaan häneen oli jotakin epävarmaa, jotakin sellaista, joka saattoi olla pelkoakin. Gulden oli ilmeisesti rikoksentekijä vain rikoksen itsensä takia. Joan katseli häntä yhä syvenevällä kauhulla – jo senkin vuoksi, että vain Gulden piti silmällä nurkkaa, johon hän oli piiloutunut – ja tunsi, että toiset, Kellskin, jonka kylmäverisestä konnamaisuudesta hän oli varma, olivat hänen rinnallaan vain alokkaita. Hän veti peitteen päänsä yli päästäkseen näkemästä miehen suurta, pörröistä päätä ja silmien syviä, pimeitä onkaloita.
Sen jälkeen ei Joan tiennyt rosvoista mitään, ei nähnyt eikä kuullut heitä. Keskustelu joko taukosi vähitellen tahi hän unohtui niin omiin ajatuksiinsa, ettei kuullut enää mitään. Hän lepäsi hiljaa ja kuiskaili väristen erästä nimeä itsekseen. "Jim! Jim! Jim! Oh, Jim!" Ja viimeinen kuiskaus vavahti kuin salatusta itkusta. Jimin teko oli hirveä. Sen ajatteleminen oli kidutusta. Hän ei ollut uskonut Jimin olleen tosissaan, mutta nyt hän huomasi, että kaikkihan oli ihan Jimin tapaista. Jim oli tuhonnut elämänsä – epätoivossa ja vimmoissaan – vain hänen tähtensä. Hän saisi täällä surmansa jossakin kapakkatappelussa, tahi, mikä vielä pahempi, hänestä tulisi tämän rosvojoukon jäsen ja hän ajautuisi rikosten teille. Tämä oli isku, joka mursi Joanin – hänen Jimille langettamansa kirous. Kuinka hänen keimailunsa ja kylmyytensä olikaan ollut typerää ja väärää! Hän rakasti Jim Cleveä. Hän ei ollut tiennyt sitä Jimin jälkeen lähtiessään palauttaakseen hänet takaisin, mutta hän tiesi sen nyt. Ja hänen olisi pitänyt tietää se jo aikaisemmin.
Tulevaisuus näytti synkältä ja hirveältä, ja erään kohtauksen ajatteleminenkin sai hänet vapisemaan kauhusta. Sydäntä ahdisti, mutta tuossa tunteessa oli samalla jotakin kummallisen sykähdyttävää, lämmittävää. Hän oli pian kohtaava jossakin tämän muuttuneen Jim Cleven – tämän pojan, josta oli nyt tullut mistään piittaamaton paholainen. Mitä Jim tekisi? Mitä hän itse tekisi? Eikö Jim halveksisi, vihaisi, kiroaisi häntä uskoen Kellsin sanat, että hän oli tämän vaimo? Mutta ei! Jim älyäisi totuuden yhdestä silmäyksestä. Ja silloin! Joan ei osannut ajatella, mitä sitten tapahtuisi, mutta tuon tapaamisen täytyi merkitä verta – kuolemaa. Jim saattoi voittaa Kellsin, mutta miten maailmassa hän voisi selviytyä Guldenista, tuosta verenhimoisesta jättiläisestä?
Joan kauhistui sitä ajatellessaan, mutta ei menettänyt vieläkään rohkeuttaan. Hetkellä, jolloin hän oli miesten puheita seuratessaan kuullut Jim Cleven nimen ja saanut tietää hänen epätoivoisen tekonsa, hänestä oli tullut toinen tyttö, nainen, joka tahtoi pelastaa rakastettunsa oman henkensä hinnallakin. Hän ei pelännyt enää Kellsiä ja noita toisia, Guldenia lukuunottamatta. Gulden ei ollut ihminen, ja Joan tunsi vaistomaisesti olevansa aivan voimaton häneen nähden. Toisiin hän saattoi vaikuttaa, mutta Guldeniin ei milloinkaan.
Aivojen kuumeinen ja tuskaa lähentelevä työskentely taukosi sitten, ja Joan rauhoittui vähitellen, ahdistuksestaan kuitenkaan kokonaan pääsemättä. Menneisyys näytti niin etäiseltä. Nykyisyys ei merkinnyt mitään. Tulevaisuus, johon Jim Cleve sisältyi, oli hänelle kaikki kaikessa. Jos hän olisi voinut sillä hetkellä poistua Kellsin luota täysin esteettömästi ja turvallisesti, ei hän olisi lähtenyt. Hän seuraisi mukana Cabin Gulchiin. Ja se ajatus viipyi viimeksi hänen väsyneessä mielessään, ennenkuin hän vaipui unen helmoihin.
VIII
Joan hoiti Kellsiä yhtä uskollisesti, kuin jos hän olisi todellakin ollut tämän vaimo, ja kun kolme päivää oli kulunut, katsoi Kells voimistuneensa sen verran, että hän kykeni ratsastamaan päämajaan Cabin Gulchiin. Hän tahtoi päästä sinne eikä kärsinyt mitään vastaväitteitä. Miehet saisivat tukea häntä vuorotellen matkalla, ja neljännen päivän aamuna lähdettiin.
Joan oli näiden päivien kuluessa päässyt varmuuteen siitä, mitä hän oli ensin vain epäillyt, että Kellsin luonteessa oli kaksi puolta; hänen läsnäolonsa ainakin näytti herättäneen eloon ja alkaneen uudelleen kehittää erästä puolta, joka oli ollut ilmeisesti kauan unohduksissa. Ollessaan hänen kanssaan kahdenkesken Kells oli aivan toisenlainen kuin miestensä seurassa, mitä hän ei nähtävästi itse lainkaan tiennyt. Hän oli hämmästynyt ja kiitollinen Joanin ystävällisyydestä, mutta ei osoittanut milloinkaan sääliä tahi myötätuntoa Joania kohtaan. Näki kaikesta, että hän oli hurmaantunut Joaniin. Omituisten silmien katse, joka seuraili melkeinpä aina Joania, oli käynyt unelmoivaksi, ja ollessaan Joanin seurassa hän oli enimmäkseen vaiti.
Ennenkuin nämä päivät olivat kuluneet loppuun, ilmeni hänessä kaksi seikkaa – vastenmielisyys päästää Joania näkyvistään ja suvaitsemattomuus toisia miehiä, varsinkin Guldenia, kohtaan. Joan tunsi miesten katseiden seurailevan häntä alituisesti, mutta niissä ei ollut tavallisesti mitään julkeata tahi loukkaavaa, Guldenia lukuunottamatta. Jättiläinen tarkasteli häntä itsepintaisella tuijotuksella, jossa ei ollut uteliaisuutta, ei harkintaa eikä ihailuakaan. Nainen oli hänelle ilmeisesti uusi ja tuntematon olento, joka aiheutti hänessä outoja tunteita. Joan ei katsonut häneen milloinkaan, mutta jos hän kohtasi sattumalta hänen katseensa, muisti hän joka kerta vavistuksella erään kuulemansa tarinan – kuinka eräs jättiläismäinen ja julma gorilla oli tunkeutunut erää seen kylään Afrikassa ja ryöstänyt erään valkoisen naisen. Hän ei voinut karkoittaa mielestään tuota kertomusta ja oli sentähden ystävällisempi Kellsille, kuin mitä hänen olisi ollut muuten mahdollista.
Joanin kaikki hengenominaisuudet terävöityivät tällä ajalla. Hän tunsi oman kehittymisensä – sai ensin katkeran ja kovan opetuksen – sulatti sitten vähitellen kaiken sen, minkä luonto opettaa villikansoilleen ja eläimilleen ja oppi alkeellisimmankin elämän ensimmäisen ehdon – itsensäsäilytyksen. Lohduton epätoivo ja eteenpäin kannustava, lannistumaton henki olivat hänen sydämessään kuin rinnastettuina. Edellinen oli pelkoa, jälkimmäinen rakkautta. Hän uskoi tuominneensa itsensä samalla kun hän suisti Jimin turmioon, mutta tunsi, että hänellä oli rohkeutta, voimaa ja rakkautta pelastaa ainakin hänet, ellei itseään. Ja siihen, ettei tämä kaamea tilanne käynyt hänelle ylivoimaiseksi, oli syynä se, ettei hänen epätoivonsa, niin suuri kuin se olikin, ollut hänen rakkautensa mittainen.
Aamuna, jolloin lähdön piti tapahtua, Kells vyötti revolverivyön vyötäisilleen, ennenkuin hänet nostettiin satulaan. Tuppi, revolveri ja panokset olivat taakka heikolle miehelle, mutta kun Red Pearce alkoi vastustella, nauroi Kells hänelle päin naamaa. Miehet, Guldenia tietystikään lukuunottamatta, tekivät kaiken voitavansa hänen hyväkseen vilpittömän ystävällisesti. He olisivat nähtävästi taistelleet hänen puolestaan kuolemaansa saakka. He olivat tunteissaan koruttomia ja suorasukaisia. Mutta Kells oli toisenlainen, ajatteli Joan. Hän oli kuten hekin luonteeltaan tämän rajaseuduilla vallitsevan villeyden kasvatti, mutta silti mies, joka kykeni nousemaan itsensä yläpuolelle ja näkemään tämän elämän tarkoituksen samoin kuin sen tarjoamat odottamattomat mahdollisuudetkin. Kells tiesi, että mies kun mies saattoi olla yhtenä hetkenä ystävällinen ja uskollinen ja käyttäytyä toisena hillitsemättömästi ja harkitsemattomasti syistä, jotka pohjautuvat johonkin syvällä piilevään villiin voimaan, niiden olematta missään tekemisissä järjen tahi ajattelun kanssa. Joan päätteli, että Kells vyötti revolverin kupeelleen voidakseen suojella häntä, mutta hänen miehensä eivät tulleet ajatelleeksikaan mitään sellaista. Kells oli voimakas, paha mies ja kaikessa seuralaistensa kaltainen, paitsi siinä, että hän oli älykäs ja kekseliäs.
Joan sai matkalle lähdettäessä käskyn ratsastaa Kellsin edellä, jota Red Pearce tuki satulassa. Kuormahevosten taluttajat, Bate Wood ja Frenchy ratsastivat ensimmäisinä ja Gulden viimeisenä. Tämä järjestys pysytettiin puolipäivään saakka, jolloin matkue pysähtyi erääseen varjoisaan ja vehmasta heinää kasvavaan notkelmaan lepäämään. Kells näytti kalpealta ja rasittuneelta. Otsalla helmeili suuria hikipisaroita ja ilme oli tuskallinen, mutta hän oli silti hilpeä ja kärsivällinen ja vieläpä kiirehti miehiä tekemään työnsä joutuin.
Tunnin kuluttua oltiin jälleen satulassa. Kanjoni laajeni ja kävi ympäristöineen jylhemmäksi, mutta tie näytti levenevän ja paranevan, kuta pitemmälle päästiin. Joan huomasi syrjäteitäkin, jotka yhtyivät siihen sivukanjoneista ja rotkoista. Tie vietti koko ajan alaspäin, mutta niin heikosti, että sitä tuskin huomasi muusta kuin virtaavasta vedestä ja ilman lämpenemisestä.
Kells uupui, ennenkuin iltapäivä oli kulunut puoleen, ja olisi pudonnut satulasta, ellei joku olisi tukenut häntä. He pitelivät häntä vuorotellen kiinni sivulla ratsastaen, mikä ei ollut suinkaan helppoa. Joan huomasi, ettei Gulden tarjoutunut kertaakaan auttamaan. Hän näytti kuuluvan joukkoon, mutta oli sittenkin siitä jollakin tavalla erillään. Joan tunsi hänen läsnäolonsa takanaan, ja kun Gulden ratsasti lähemmäksi, kävi tämä tunne aina voimakkaammaksi. Päivän kallistuessa iltaan hän huomasi, että Guldenin mielenkiinto häntä kohtaan oli vain lisääntynyt, ja kun pysähdyttiin yöksi, oli hänet vallannut selittämätön pelko.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, mutta heidän oli pakko pysähtyä jo näin varhain, sillä Kells oli pyörtymäisillään. Hänet asetettiin varovasti makuulle satulan varaan ja peitettiin huovilla. Joan hoiteli häntä, ja hän virkistyikin hieman, mutta oli hyvin alakuloinen.
Miehillä oli paljon puuhaa. Hevoset oli riisuttava, polttopuita hakattava, nuotio sytytettävä ja ateria valmistettava. Kells joi halukkaasti, mutta ei huolinut ruoasta.
"Joan", kuiskasi hän sopivan hetken sattuessa, "olen vain väsynyt – kuolemaan saakka väsynyt. Pysytte luonani. Herättäkää minut heti – milloin vain haluatte!"
Hän sulki silmänsä väsyneesti ja nukkui pian. Joan ei tahtonut näiden miesten huomaavan, että hän pelkäsi ja epäili heitä. Hän söi heidän kerallaan nuotion ääressä, mikä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän oli yksinään heidän seurassaan. Ja vaikutus näkyi heti. Joan ei ollut turhamainen, vaikka hän tiesikin olevansa kaunis. Hän pakottautui olemaan miellyttävä ja viehättäväkin, ja se herätti heti vastakaikua ja lisääntyvää myötätuntoa. Miehet olivat ensin hieman töykeitä, mutta kävivät sitten ystävällisen tuttavallisiksi. Joan oli tottunut lännen karkeisiin miehiin, mutta nämä olivat kuitenkin erilaisia; heidän leikkipuheillaan ja vihjauksillaan ei ollut mitään vaikutusta, koska Joan ei käsittänyt niitä. Ja huomattuaan sen he alkoivat suhtautua häneen eri tavalla. Joan tunsi sen vaistomaisesti, ja hänen sydämensä sykähti toivosta. Hän saattoi vaikuttaa näihin hurjiin miehiin, jos hän vain kykeni salaamaan vihansa, pelkonsa ja kauhunsa. Kaikki perustui hänen viehkeyteensä ja naisellisuuteensa. Miehet olivat aivan tietämättään antaneet sen vaikuttaa itseensä, ja se todisti, että pahimmissakin miehissä oli jotakin hyvää jäljellä. Gulden oli tässäkin toisten arvoituksellinen vastakohta. Hän ahmi ruokansa kuin susi, mutta näytti olevan samalla tietoinen Joanin läsnäolosta, ei toisten lailla, vaan ikäänkuin Joan olisi ollut hänelle mielenkiintoinen kappale, esine. Hän vahti tätä kuin eläin.
Illallisen aikana saadut kokemukset saivat Joanin taipuvaiseksi uskomaan, että hänen oli viisainta suhtautua näihin seuralaisiinsa, joiden kanssa hänen nyt täytyi pakostakin olla, luontevasti ja ystävällisesti saadakseen olla rauhassa ja turvassa, mikäli se oli nyt mahdollista. Hänen läsnäolonsa miellytti ja ilahdutti heitä. Hän tuli nyt tuntemaan oman vetovoimansa surullisissa ja peloittavissa olosuhteissa. Kotona ollessaan hän oli tullut vain aniharvoin ajatelleeksi, että hän oli – nainen. Siellä se oli ollut aivan luonnollista, mutta täällä oli toisin. Nainen oli näille hurjille, yksinäisyydessä eläneille, tulisille miehille, joiden valtimonlyönnit olivat kuin piiskansivalluksia, jotakin sellaista, joka sai sydämen sykähtämään, joka hurmasi, viihdytti ja herätti outoa, sammumatonta ja selittämätöntä nälkää vain saada edes nähdä hänet. He eivät tienneet sitä, mutta Joan tiesi.
Hän lopetti hetkisen kuluttua syöntinsä ja sanoi: "Menen panemaan hevoseni liekaan. Se lähtee välistä kuljeskelemaan".
"Kyllä minä menen, neiti", virkkoi Bate Wood. Hän ei ollut sanonut Joania kertaakaan rouva Kellsiksi, minkä Joan katsoi johtuvan siitä, ettei hän ollut luultavasti tullut ajatelleeksi asiaa. Hän oli vanha ja paatunut roisto, mutta siitä huolimatta Joanin mielestä paras koko joukosta. Hän oli jo vanha iältäänkin, mutta hänen elämänsä oli ollut jolloinkin nuhteetontakin.
"Sallikaa minun mennä", lisäsi Pearce.
"Ei, kiitoksia. Menen itse", vastasi Joan.
Hän otti liekaköyden satulansa nastasta ja poistui reippain askelin. Mentyään jonkun matkaa hän kuuli miesten äkkiä huudahtavan jotakin ja sitten aivan selvästi sanat: "Helvetti, Gulden, mihin sinä menet?" Ääni oli Red Pearcen.
Joan katsahti taaksensa. Gulden oli lähtenyt hänen jälkeensä. Joanin sydän jähmettyi kauhusta, polvet notkahtelivat, ja hän oli valmis juoksemaan vilahduksessa takaisin nuotiolle. Mutta Gulden pysähtyikin samassa ja kääntyi sitten muristen takaisin. Hän käyttäytyi, ikäänkuin yllätettynä jostakin, jota hän itsekin ihmetteli.
"Olemme kaikki ystäviäsi, Gulden", jatkoi Pearce harkitusti, "mutta ellet ole varovainen, herätämme Kellsin".
Vihainen, jyrähtävä kirous oli vastaus. Miehet ryhmittyivät lähemmäksi toisiaan, ja äänekäs väittely seurasi. Joan melkein juoksi polkua alas, kuulematta enempää. Jos miehistä olisi joku lähtenyt hänen jälkeensä, olisi hän sukeltautunut tiheikköön kuin säikähtynyt kauris. Mutta he eivät näyttäneet tahtovan häiritä häntä. Hän löysi hevosensa ja tunsi hetkisen kiusausta hypätä selkään ja karkuuttaa tiehensä, ennenkuin hän pani sen liekaan. Sitä hän ei olisi kuitenkaan missään tapauksessa tehnyt, mutta hän ei mahtanut mitään luonnolliselle ja vaistomaiselle mielijohteelleen.
Hän meni puron poikki ja palasi leiripaikkaa kohti kuusien ja palsamipuiden suojassa. Hänellä ei ollut kiirettä. Teki hyvää olla yksin, poissa noiden väkivaltaisten miesten näkyvistä ja vapaana tuosta uhkaavan vaaran alituisesta ja väsyttävästä pelosta. Mutta hän ei tuntenut itseään siitä huolimatta hetkeäkään vapaaksi tahi turvalliseksi; hän tähyili arasti puiden ja kivien pimentoihin ja tunsi helpoitusta päästessään takaisin nukkuvan Kellsin vierelle. Hän siirsi satulansa ja peitteensä Kellsin luo ja valmistautui viettämään yön niin hyvin kuin taisi. Hän asettui vaistomaisesti sellaiseen asentoon, että hän saattoi siepata Kellsin revolverin yhdellä nopealla otteella.
Laskevan auringon punaamat vuortenhuiput alkoivat tummua, ja kanjonissa oli tyyntä ja hiljaista. Miehet olivat kaikki jalkeilla mikä mitäkin puuhaillen. Oli omitusta nähdä, että Gulden, jota Joan oli luullut laiskuriksi, työskenteli ainakin kahden edestä, varsinkin mitä raskaaseen työhön tuli. Hän näytti nauttivan saadessaan kannettavakseen rungon, jota ei kaksi tavallista miestä olisi jaksanut liikuttaakaan. Hän oli niin suuri, toimelias ja väkevä, että oli mielenkiintoista katsella häntä. Yönuotio rakennettiin huolestuttavan lähelle paikkaa, jossa Joan lepäsi, mutta muistaessaan, kuinka kylmä myöhemmin tulisi, ei hän sanonut mitään. Kanjoni häipyi hämärään, ja kun miehet olivat lopettaneet ilta-askareensa, ryhmittyivät he tulen ääreen.
Joan huomasi sangen pian, että tilanne oli alkanut vaikuttaa näihin miehiin jokaiseen erikseen. He katsoivat häneen kukin omalla tavallaan. Toiset keksivät kaikenlaisia tekosyitä saadakseen tutustua häneen, tekivät kysymyksiä, tarjosivat palvelustaan – kaikki vain tarkoituksella päästä lähemmäksi häntä. Jokaisen käytöksessä häntä kohtaan oli nyt jotakin henkilökohtaista ja yksilöllistä. Joan arvasi vaistomaisesti, että Guldenin lähtö hänen jälkeensä oli aiheuttanut jonkinlaisen keskinäisen silmälläpidon. Gulden istui äänettömänä ja toisista hiukan erillään nuotion häilyvässä hohteessa, joka sai hänet näyttämään suurelta ja murjottavalta ihmisapinalta. Mikäli Joan näki, ei Gulden katsahtanut häneen kertaakaan. Siinä oli jotakin kummallista. Oliko tuo luu- ja lihaskolossi alkanut ajatella? Bate Wood jutteli Joanille kursailematta, mutta tämä ei luottanut hänen puheisiinsa.
"Ja me tiedämme kaikki ihan varmasti, neiti", kuiskaili hän käheästi, "ettette ole Kellsin vaimo. Hän ei mene milloinkaan naimisiin, sillä hän on naisvihaaja ja oli siitä kuuluisa Kaliforniassa. Hän ryösti – otti teidät väkisin, se on varma. Ja Gulden vannoo hänen ampuneen miehensä, ja että te ammuitte sitten häntä. Luodinreikä oli täynnä ruutia. Siitä nousee vielä aika nujakka. Teidän on parasta suoriutua nyt minun kerallani tiehenne täältä, kun toiset nukkuvat. Huolehdin eväistä ja hevosista ja vien teidät lähimpään kullankaivajain leiriin. Sitten voitte mennä kotiin".
Joan pudisti päätään vastaukseksi. Hän ei voinut lähteä, vaikka hän olisi tuntenutkin voivansa luottaa Woodiin. Oli samantekevää, mitä hyvänsä hänelle tapahtuikin, jos hän sen kärsimällä saattoi pelastaa Jim Cleven turmiosta, johon tämä oli hänen tähtensä joutumassa.
Seikat, joista Joan ei ollut siihen saakka tiennyt mitään, olivat tämän seikkailun aikana järkyttäneet hänen mielensä jo niin monta kertaa, ettei hän uskonut voivansa tuntea enää pelkoa tahi tuskaa. Mutta tämän illan kummalliset kokemukset voittivat edellisetkin.
Frenchy-niminen mies oli rohkean puhelias, hymyilevä ja kohteliaisuudessaan kömpelön ritarillinenkin. Hän ei välittänyt kumppaneistaan rahtuakaan, ikäänkuin näitä ei olisi ollutkaan. Hän kilvoitteli Pearcen kanssa huomaavaisuudessa, ja nuo kaksi syrjäyttivät kaikki toiset. Tilanne olisi voinut olla huvittavakin, ellei se olisi ollut niin kaamea. Heidän mielenkiinnossaan, ystävällisyydessään ja keskinäisessä kateudessaan oli aina jotakin uhkaavaa pohjalla, mutta lukuunottamatta Guldenin äskeistä käytöstä, joka oli luonnolliselle miehelle ominaista, ei Joan huomannut yhtään sanaa, katsetta tahi elettä, josta hän olisi voinut loukkaantua. Miehet olivat leikillisiä ja toisiaan kohtaan pisteliäitä, mutta Joanille he koettivat esiintyä kukin parhaimmassa valossa, tuoda näkyviin sen, mikä heissä oli alkuperäisesti tahi kunkin omasta mielestä lauhkeinta ja ystävällisintä. Yksinäisten ja hurjien miesten nuotiolle oli tipahtanut eräs nuori ja miellyttävä nainen, ja heidän sydämessään piillyt itsekkyys, turhamaisuus ja halu herättää huomiota elpyi. He olivat kuin kukkoja, jotka tepastelevat, elehtivät ja prameilevat kuin narrit kanan edessä. Toiset tunsivat varmasti vilpitöntä myötätuntoakin vaaraan joutunutta avutonta tyttöä kohtaan, mutta yhtä varmaa oli, että joukossa oli sellaisiakin, jotka jaksoivat yhtä vähän kuin Kellskin estää intohimojaan leimahtamasta ilmituleen.
Tämä leikillinen ja hyväntuulinen kilpailu Joanin katseista ja vastauksista ei voinut lupaavista mahdollisuuksistaan huolimatta salata sitä synkkää, vaanivaa ja toistaiseksi vain ajateltua, johon Guldenin miettiväisyys viittasi. Joan tunsi sen ja pelkäsi.
"Sinusta ei ole sulhasmieheksi, Frenchy, ja sinä, Bate, olet liian vanha", julisti Red Pearce hyväntuulisesti ja sysäsi kumppaninsa sivulle. "Takaisin vain – kas noin!"
"Mutta eikö hän sitten olekaan Kellsin vaimo?" ihmetteli Wood. "Taidatte unohtaa sen jokainen".
"Kells nukkuu tahi on kuollut", vastasi Pearce onnistuen pääsemään lähimmäksi Joania.
"Missä tutustuitte Kellsiin?" kysyi hän.
Joanin oli näyteltävä osaansa edelleen. Ja se oli vaikeata, kun hän ymmärsi, että Pearcen kysymykset olivat vain ansoja. Hän tiesi – he tiesivät jokainen, ettei hän ollut Kellsin vaimo. Ja he olivat jotakuinkin varmasti huomanneet, että hän oli hyvä ja kunnollinen tyttö. Miten oli hänen läsnäolonsa siis selitettävissä?
"Se ei liikuta ketään", vastasi Joan.
"Eipä suinkaan", hymähti Pearce. Sitten hän kumartui kiihkeästi lähemmäksi. "Sanokaa – onko Gulden oikeassa? Tekö ammuitte Kellsiä?"
Joan pujotti pimeän suojassa kätensä selän taakse ja tarttui Kellsin käteen.
Kells heräsi heti paikalla niin heikko ja väsynyt kuin hän olikin ja kohotti päätään.
"Halloo! Kuka se on?" huudahti hän terävästi.
Pearce säpsähti, mutta nousi rauhallisesti. "Minä vain", vastasi hän. "Aioin juuri heittäytyä pitkälleni, mutta tulin ensin katsomaan, kuinka voit – oliko kaikki hyvin".
"Hyvä on, Red", vastasi Kells kylmästi. "Mene nukkumaan, äläkä häiritse minua suotta".
Pearce toivotti ystävällisesti hyvää yötä ja meni toisten luo nuotiolle. Miehet alkoivat levitellä huopiaan ja paneutuivat toinen toisensa jälkeen levolle, niin ettei Joan nähnyt hetkisen kuluttua muita kuin Guldenin, joka istui synkkänä ja äänettömänä tuleen tuijottaen.
"Miksi herätitte minut, Joan?" kuiskasi Kells.
"Pearce kysyi, ammuinko teitä", vastasi Joan. "En sanonut mitään, vaan herätin sen sijaan teidät".
"Vai kysyi hän sitä!" huudahti Kells, mutta niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Sitten hän naurahti. "Tuota sakkia ei petetä. Eikä ole väliäkään. Ehkäpä olisi ollut parempi sanoa heille niinkuin asia on".
Hän näytti miettiväiseltä ja lepäsi siinä nuotion hiipuva loiste kalpeilla kasvoillaan. Mutta hän ei virkkanut enää mitään ja nukahti pian uudelleen.
Joan painoi päänsä satulaansa vasten, veti peitteen ylleen ja herpaantui lepoon, vaikka nukkuminen tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Häntä ihmetytti, että hän uskalsi sitä ajatellakaan. Ilma oli käynyt koleaksi, tuuli humisi palsamien oksissa ja nuotion hehku himmeni. Sen takaa häämötti jotakin mustaa ja muodotonta, jonka Joan tiesi olevan Guldenin. Tämä istui kauan liikkumattomana samassa paikassa. Sitten hän nousi, astui nuotion luo ja seisoi hetkisen sen sammuvassa, punertavassa hohteessa, leveät hartiat ja jättiläismäinen vartalo selvästi näkyvissä, mutta kaikki muu ympäröivään hämärään sulautuneena, mikä sai hänet näyttämään entistä peloittavammalta. Syvälle painuneet silmät olivat kuin mustat, tyhjät aukot hänen suurissa kasvoissaan, mutta Joan tunsi silti niiden katseen. Lämmiteltyään siinä jonkun aikaa hän otti huopansa, painautui maahan toisten viereen ja nukkui hetkisen kuluttua syvistä hengenvedoista päättäen rauhallisesti kuin härkä.
Joan valvoi tunnin toisensa jälkeen pimeyteen ja tähtiin tuijottaen ja tuhannet ajatukset mielessä risteillen. Ne tulivat ja menivät, mutta Jim Cleve oli niiden kaikkien keskipiste.
Joan käsitti vasta herätessään, kun aurinko paistoi häntä kasvoihin, että hän oli todellakin nukkunut.
Kaikki olivat työssä ja toimessa. Hevoset oli ajettu leiripaikalle, ja ne korskahtelivat ja näykkivät toisiaan korvat luimussa. Kells istui kivellä tulen ääressä kahvikuppi kädessään. Hän näytti reippaammalta, ja kun hän tervehti Joania, kuulosti äänikin voimakkaammalta. Joan meni Pearcen, Frenchyn ja Guldenin ohi purolle, mutta he eivät olleet häntä näkevinäänkään. Bate Wood kosketti sormillaan sombreronsa reunaa ja sanoi: "Huomenta, neiti". Joan ihmetteli, oliko menneen yön muisto vain pahaa unta. Tilanne oli nyt päivänvalossa aivan toisenlainen ja Kells oli sen herra. Hän palasi pian nuotiolle, virkistyneenä ja nälissään. Gulden kuormitti hevosia, minkä hän teki kätevästi ja sukkelaan, ja Pearce tarkasteli satulaansa. Kells jutteli ja näytti olevan enemmän entisellään kuin kertaakaan ennen haavoittumisensa jälkeen.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat jälleen matkalla. Aika kului Joanilta hevosen selässä aina hupaisesti. Hän nautti liikunnosta ja maisemien vaihtelusta. Nyt hän tunsi kuitenkin koko ajan outoa odotusta, johon sekoittui pelkoa, toivoa ja tuskaakin, sillä Jim Cleve oli siellä, mihin tämä matka päättyi. Ennen hän oli aina pitänyt Jimiä narrinaan, pilkannut ja komennellut häntä, rakkautta tahi pelkoa konsanaan ajattelemattakaan, mutta nyt hän oli varma rakkaudestaan ja melkein varma pelostaankin. Maine, jonka Jim oli saavuttanut näiden rosvojen keskuudessa, oli Joanista selittämätöntä ja kummallista. Hän ikävöi hetkeä, jolloin hän saisi nähdä Jimin, rukoili ja suunnitteli hänen puolestaan, mutta pelkäsi kohdata häntä.
Puolipäivän aikaan saavuttiin avaraan, korkeiden kukkuloiden ympäröimään laaksoon, jonka läpi juoksi leveä puro kuohuen ja kohisten. Vihreillä rinteillä oli hevosia ja karjaa laitumella. Joan näki kahlaamolle viepien jälkien paljoudesta, että paikka oli sangen vilkasliikenteinen, mikä ja missä se sitten lieneekin ollut, ja päätteli rosvojen päämajan olevan lähellä.
He menivät puron poikki ja laskeutuivat laakson toisessa päässä syvään ja kapeaan solaan, joka päättyi hetkisen kuluttua kauniiseen V:n muotoiseen, laajaan aukeaan. Maa oli tasaista, ja pieni puro koukisteli hiljaa sen poikki kuusi- ja pinjaryhmien lomitse, joiden keskeltä näkyi siellä täällä jättiläismäisiä palsameitakin. Reunoilla kohoavat, loivat ruohikkorinteet punersivat villien kukkien värittäminä. Toisessa päässä oli useampia mökkejä etäällä toisistaan. Tämä oli siis Cabin Gulch.
Matkue hajaantui, kun oli päästy ensimmäiselle mökille. Gulden jäi siihen kuormahevosineen. Jotkut ratsastivat edelleen. Bate ajoi hevosensa oikealle loivaa rinnettä ylös. Ja Red Pearce, joka ratsasti Kellsin vieressä, neuvoi Joania seuraamaan heitä. He nousivat matalahkolle, pieniä näreitä kasvavalle pengermälle, jonka keskellä oli iso hirsimökki. Se oli uusi eikä ollut vielä nähnyt talvea paremmin kuin toisetkaan Cabin Gulchin rakennukset, jotka näyttivät kaikki uusilta. Hirsien väliin jääneet raot olivat vielä auki. Seinät olivat veistämättömät ja salvokset mitä alkeellisinta lajia; katto oli katettu risuilla ja turpeilla: Rakennus oli matala, mutta verraten pitkä, ja edessä oli päästä päähän ulottuva, pylväiden kannattama, avonainen katos. Toisessa päässä oli hevosaitaus. Ovet ja ikkunat ammottivat tyhjinä. Etuseinällä riippui satuloita ja suitsia.
Joan loi nopean silmäyksen nurmikolla loikoileviin miehiin, jotka nousivat tulijoita tervehtimään. Jim Cleve ei ollut heidän joukossaan. Sydän oli jo noussut hänen kurkkuunsa, mutta nyt hän hengitti vapaammin. Kuinka hän voisikaan kohdata Jimin?
Kells oli parempi kuin eilen puolipäivän aikaan, mutta hänet oli kuitenkin nostettava satulasta, Joan kuuli miesten puhuvan yhteen ääneen. He tunkeilivat johtajansa ympärillä kukin apuaan tarjoten. Mutta Kells näytti jaksavan astua yksinkin sisään. Bate Wood sai huolehtia Joanista.
He tulivat pitkään huoneeseen, jossa oli kivitakka, kömpelöitä penkkejä ja pöytä, permannolla nahkoja ja huopia ja seinillä lyhtyjä ja aseita. Toisessa päässä näkyi kasa keittovehkeitä ja joitakin varastohyllyjä.
Kellsin kärsimätön ääni vaiensi äkkiä kysymysten aiheuttaman hälinän. "En ole haavoittunut", kuului hän tiuskaisevan, "vain heikko ja väsynyt. Pojat, tämä tyttö on vaimoni... Joan, tuolla takana on toinen huone. Järjestäkää olonne siellä mukavaksi".
Joan noudatti ilolla annettua viittausta. Peräseinään oli puhkaistu oviaukko, joka oli peitetty huovalla. Kun hän nosti sen sivulle, näki hän ylöspäin vievät portaat, joita myöten päästiin toiseen pienempään, kaksi huonetta sisältävään mökkiin. Joan pudotti huovan paikoilleen ja nousi portaita ylös. Silloin hän näki, että tämä pienempi mökki oli rakennettu suurempaa vasten, ja ettei siinä ollut muuta ovea kuin se, josta hän oli tullut sisään. Sisustuksena oli leveä, huovilla peitetty, oksista naulattu penkki, hylly, jonka yläpuolella riippui samea ja haljennut kuvastin, laatikoista kyhätty pöytä ja lyhty. Tämä lisärakennus oli metriä korkeammalla kuin toisen permanto. Portaiden alapäässä oli seinää vasten nojallaan puolikymmentä, kummastakin päästä lovistettua, yhtä pitkää pölkkyä. Joan oivalsi pian niiden tarkoituksen. Oviaukon pielet oli veistetty sellaisiksi, että pölkkyjen päissä näkyvät lovet sopivat niihin tarkalleen. Aukon saattoi siis sulkea lujasti ja tehokkaasti latomalla pölkyt paikalleen. Seisoessaan portaiden alapäässä Joan saattoi kurkistaa vedossa heilahtelevan huovan ja ovipielen välistä isoon huoneeseen, mutta se olikin ainoa paikka, mistä hän saattoi nähdä sinne, sillä seinien raot eivät olleet samalla kohdalla. Nämä kaksi huonetta olivat Joanin mielestä hyvin mukavat ja mieluiset sentähden, että oven saattoi sulkea mahdollisilta tunkeilijoilta. Hän ei ollut odottanut Kellsiltä niin paljoa hienotunteisuutta ja oli nyt siitä kiitollinen.
Hän paneutui penkille lepäämään. Täällä oli todellakin hyvin viihtyisää. Pikkulinnut olivat laitelleet pesiään seinänrakoihin; orava juoksi reiästä hirttä pitkin ja tirskutti hänelle; eräästä raosta näkyi villiruusupensas ja vihreän rinteen palanen ja sisään tuulahteleva lämmin ja tuoksuava tuulenhenki häilytti hänen tukkaansa. Joanista tuntui ihmeelliseltä, että tässä ryövärien pesässä saattoi olla näin kaunista, että täällä oli kesä kuten kaikkialla muuallakin, että aurinko paistoi ja taivaanlaki oli hohtavan sininen. Ajatukset alkoivat liikkua yhä hitaammin ja silmät painuivat tämän tästä umpeen, mutta hän päätti koettaa pysyä valveilla – ajatella, kuunnella, odottaa. Siitä huolimatta hän nukahti eikä herännyt, ennenkuin oveen naputettiin. Läntisen taivaan punerrus ilmaisi, että iltapäivä oli kulunut pitkälle. Hän oli nukkunut monta tuntia. Hän nousi ja raoitti oviverhoa. Bate Wood seisoi ulkopuolella.
"Illallinen olisi nyt valmis, neiti", sanoi Bate, "ja arvelin teidän olevan hyvillänne, jos herättäisin teidät".
"Niin olenkin, kiitoksia vain", vastasi Joan.
Wood palasi parin minuutin kuluttua kantaen laatikon kannella höyryäviä pannuja ja kuppeja. Hän ojensi kömpelön tarjottimensa Joanille.
"Olen ensi luokan kokki, neiti, kun minulla vain on jotakin, mistä keittää", virkkoi hän hilpeästi hymyillen.
Joan hymyili vastaan ja kiitteli. Kellsillä oli ilmeisesti hyvin varustettu ruoka-aitta, ja kun Joan oli ollut kauan peräti yksitoikkoisella ruoalla, oli tämä illallinen erittäin maukas, jopa ylellinenkin. Hänen vielä syödessään liikahti ovipeite, ja Kells ilmestyi kynnykselle. Hän laski peitteen paikoilleen, mutta ei tullut portaita ylös. Hän oli hihasillaan, oli ajellut partansa ja näytti aivan eri mieheltä.
"Mitä pidätte – kodistanne?" kysyi hän leikillisesti.
"Olen kiitollinen, että sain oman huoneen", vastasi Joan.
"Luulitteko sitten, että olonne kävisi täällä entistä tukalammaksi?"
"Tiedän sen".
"Mitä sanotte, jos Gulden tappaa minut – anastaa paikkani – ja ottaa samalla teidätkin? Hänestä kerrotaan erästä tarinaa, joka on pahin, mitä olen milloinkaan kuullut. Kerron sen jolloinkin, kun tahdon säikytellä teitä".
"Guldenko!" Joan vapisi lausuessaan nimen. "Ettekö sitten olekaan ystäviä?"
"Täällä ei voi sanoa ketään ystäväkseen. Keräännymme yhteen kuin haaskalinnut. Olemme turvassa yhdessä ollessamme, mutta siitä huolimatta tappelemme keskenämme kuin korpit saaliista".
"Vihaatte tätä elämää, Kells?"
"Olen vihannut omaa elämääni aina ja joka paikassa. En ole rakastanut milloinkaan muuta kuin seikkailua. Aloitan elämäni uudelleen, jos vain lähdette mukaani".
Joan pudisti päätään.
"Miksi ei? Menemme naimisiin", jatkoi hän ääntään alentaen. "Minulla on kultaa ja saan lisää".
"Mistä olette hankkinut tuon kullan?"
"Olen keventänyt monen matkamiehen ja kullankaivajan liikoja taakkoja", vastasi Kells.
"Kells, olette – olette roisto!" huudahti Joan, voimatta hillitä äkillistä suuttumustaan. "Olette varmasti järjiltänne voidessanne pyytää minua menemään kanssanne naimisiin".
"Ei, olen täydessä järjessäni", vastasi Kells naurahtaen, "mutta Guldenista en voi sitä sanoa. Hän on mielipuoli. Jokin vika aivoissa. Olen vain hullaantunut teihin, mutta narri en ole. Vaimonani saatte elää mukavuudessa ja kunniallisten ihmisten keskuudessa. Verratkaa sitä näihin olosuhteisiin. Ellen juo liikaa, kohtelen teitä hyvin. Mutta minut ammutaan ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin joudutte Guldenin käsiin".
"Miksi mainitsette juuri hänet?" kysyi Joan kiihkeästi.
"Sanon suoraan, että pelkään häntä".
"Samoin minäkin. Hänessä on jotakin, joka saa minut aivan suunniltani. Te ja kaikki toisetkin näytätte hänen rinnallaan hyviltä. Mutta te olette sittenkin paha".
"Ette siis tahdo tulla vaimokseni ja lähteä kanssani jonnekin muualle?... Valintanne on omituinen. Olen sanonut teille totuuden, niin että tiedätte sen".
"Kells! Olen nainen. Joku ääni kuiskaa minulle, ettette aio pitää minua täällä vankinanne – ette voi olla niin halpamainen. Ette ainakaan enää, kun olen pelastanut henkenne. Se olisi hirveätä – epäinhimillistä. En voi uskoa sellaista kenestäkään".
"Tahdon saada teidät omakseni – rakastan teitä!" vastasi Kells hiljaa, mutta kiihkeästi.
"Rakastatte! Se ei ole rakkautta", sanoi Joan loukkaantuneesti. "Jumala tiesi, mitä se on".
"Sanokaa sitä, miksi haluatte", jatkoi Kells katkerasti. "Olette nuori, kaunis ja viehättävä nainen. On ihmeellistä olla läheisyydessänne. Elämäni on ollut helvetti, ja koska se tulee olemaan yhtäläistä edelleenkin, niin miksi en pitäisi teitä täällä?"
"Kuulkaahan, Kells", kuiskasi Joan kiihkeästi. "Otaksukaamme, että olen nuori, kaunis ja viehättävä, kuten sanoitte. Olen kokonaan vallassanne. Minun on pakko turvautua teihin saadakseni olla rauhassa vielä pahemmilta miehiltä. Olette erilainen kuin nämä toiset. Olette sivistynyt. Teillä on täytynyt olla hyvä – hyvä äiti. Nyt olette katkera, epätoivoinen ja vimmastunut. Vihaatte elämää. Näytätte ajattelevan, että minussa näkemänne sulo ja viehkeys voisivat antaa teille jotakin. Ilon pilkahduksen ehkä! Mutta kuinka se voisi olla mahdollista? Tiedätte sen. Voisiko sellainen olla ajateltavissakaan, ellen – ellen rakasta teitä?"
Kells tuijotti häneen mitään sanomatta, mutta hänen omituisissa silmissään oli jotakin, joka ilmaisi hänen ymmärtäneen ja käänsi näkyviin hänen luonteensa toisen puolen. Hän hapuili vielä tuijottaessaan oviverhon liepeen käteensä, kumartui ja astui ulos.
Joan istui liikkumattomana ja katsoi oveen, josta Kells oli mennyt, sydämensä kumeita lyöntejä kuunnellen. Hän oli ollut nyt täysin rehellinen Kellsiä kohtaan. Mutta Kells oli nähtävästi ymmärtänyt hänen viimeiset sanansa tavalla, jota hän ei ollut tarkoittanut. Kaikki, mikä hänessä oli naisellista – viha ja toiselta puolelta rakkaus – antoi hänelle uutta voimaa kestää ja taistella. Jos hän vain saattoi olla niin petollinen, viekas ja häikäilemätön, että hän kykeni pysyttämään Kellsin tällä asteella, mahdollisen vastarakkauden heräämistä odottavana ja toivovana, sai hän tehdä Kellsille, mitä tahtoi. Hän tiesi sen. Hänen ei tarvinnut mennä Kellsin kanssa naimisiin ja uhrautua. Häntä kummastutti, että tuo mahdollisuus viivähti hetkisen hänen mielessään. Mutta hän ymmärsi samalla, että hän oli täällä aivan toisissa olosuhteissa kuin ennen, ja että kaikki, mikä hänelle oli kallista, oli nyt vaa'assa. Ei ollut petosta, joka ei olisi ollut nyt oikeutettua. Kykenisikö hän laatimaan suunnitelman, jonka perille tuo nerokas rosvo ei pääsisi? Jos hän panisi liikkeelle kaiken suloutensa ja viehätysvoimansa, onnistuisi hän todennäköisesti. Oliko hänellä uskallusta? Jos hän koettaisi ja epäonnistuisi, sysäisi Kells hänet luotaan, ja silloin hän olisi toivottomasti hukassa. Hän häilyi epäilyksen ja toivon välillä. Kaikki, mikä hänessä oli luonnollista ja totta, kavahti sellaista epänaisellista petollisuutta, mutta kaikki, mikä oli tämän hurjan seikkailun synnyttämää, kannusti häntä ryhtymään peliin, lyömään Kellsin roistomaisuuden naisen arvaamattomalla viekkaudella.
Aurinko laski Joanin istuessa siinä ajatuksiinsa vaipuneena, huone kävi hämäräksi ja sitten pimeäksi. Viereisestä isosta oli kuulunut koko ajan miesten ääniä, milloin hiljemmin milloin kovemmin, mutta Joan havahtui mietteistään vasta sitten kuin hän kuuli selvästi nimen Jim Cleve. Hän ponnahti seisoalleen ja oli kiihkoissaan melkein kompastua portaissa, kun hän hapuili pimeässä ovelle, ja hänen kätensä vapisi, kun hän raotti peitettä.
Isossa huoneessa paloi valkea ja viisi kuusi lyhtyä. Joan näki sinertävän savun läpi miesten seisovan, istuvan ja loikoilevan Kellsin ympärillä, joka istui niin, että valo sattui häntä suoraan kasvoihin. Keskustelu oli ilmeisesti keskeytynyt jostakin syystä. Kasvot, jotka Joan näki, olivat kaikki kääntyneet odottavasti ovea kohti.
"Tuo hänet sisään, Bate, niin että saamme katsella häntä", virkkoi Kells.
Bate Wood ilmestyi näkyviin ja tunkeutui puoleen ja toiseen tyrkkien miesjoukon läpi, käsi erään pitkän ja solakan miehen käsivarrella. Kun he tulivat valkean valoon, vavahti Joan kuin huumaavasta iskusta. Mies, joka seurasi Woodia, oli Jim Cleve – Jim Cleve kooltaan ja näöltään, mutta ei kuitenkaan sama, jonka Joan tunsi.
"Hauskaa tutustua teihin, Cleve", tervehti Kells ojentaen kätensä.
"Kiitoksia. Samoin", vastasi Cleve ja tarttui tarjottuun käteen. Ääni oli kylmä, soinnuton ja Joanille vieras. Oliko tuo mies todellakin Jim Cleve?
Tällä kohtaamisella oli Kellsin ilmeisestä mielenkiinnosta ja hänen miestensä vaiteliaasta tarkkaavaisuudesta päättäen sangen suuri merkitys. Kalpea ja synkkäkatseinen Cleve näytti kuitenkin aivan välinpitämättömältä. Joan tuijotti häneen täydellisesti ymmällä. Hän muisti tanakan ja turpean Jim Cleven, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot ja uneliaat silmät, mutta tämä mies näytti niin jäntevältä, notkealta ja voimakkaalta valkoisen paidan alla paisuvine lihaksineen, että Joan tuskin tunsi häntä Jim Cleveksi. Vanha eli se toinen Jim Cleve oli ollut kömpelö ja liian lihava vaikuttaakseen jäntevältä ja tuliselta, mutta tämä mies näytti kauniilta. Hän oli yhtä kalpea kuin Kellskin, mutta tasaisesti ja puhtaasti kalpea, ilman ainoatakaan varjoa tahi päivetyksen aiheuttamaa läikkää. Huulilla väreili aina katkera, välinpitämätön hymy, ja silmät katsoivat suoraan eteen, läpitunkevina, surullisina ja synkkinä kuin yö. Alla olevat leveät siniset juovat saivat ne näyttämään vielä syvemmiltä ja salaperäisemmiltä. Surulliset, katkerat ja välinpitämättömät kasvot, jotka täyttivät Joanin mielen kirvelevällä tuskalla. Hän oli tullut liian myöhään voidakseen pelastaa Jimin onnen, mutta hän rukoili tulleensa sentään niin ajoissa, ettei Jimin kunnia ollut vielä mennyttä.
Kells ja Cleve olivat vaihtaneet tällä välin joitakin sanoja, mutta niin hiljaa, ettei Joan eroittanut, mitä sanottiin. Kells oli hyvin ystävällinen samoin kuin kaikki toisetkin, jotka Joan näki. Miehet ryhmittyivät heidän ympärilleen, puhelivat ja nauroivat ja veivät lopulta Cleven pitkän pöydän ääreen, jossa peli oli jo käynnissä.
Joan laski peitteen paikoilleen. Huoneessa oli pilkkopimeä, mutta hän näki Jimin kalpeat ja synkät kasvot vieläkin edessään; näki ne vaikka hän sulki silmänsäkin. Niissä kuvastuva synkkyys, katkeruus, epätoivo, välinpitämättömyys ja rajuus olivat kaikki hänen ansiotaan. Mitä pahaa oli Jim Cleve hänelle tehnyt? Jim oli rakastanut häntä, pannut hänen kärsivällisyytensä monta kertaa kovalle koetukselle ja lopulta suudellut häntä vastoin hänen tahtoaan. Hän, Joan, oli silloin raivostunut ja soimannut häntä mitä kiivaimmilla sanoilla, ja kun Jimkin oli lopulta kiivastunut ja uhannut näyttää hänelle, ettei hän ollut mikään nahjus, oli Joan vain pilkaten ärsyttänyt ja yllyttänyt häntä. Nähdessään nyt Jimin täällä hän menetti hetkeksi kaiken tarmonsa ja päättäväisyytensä. Hänen mielensä masentui. Hän heittäytyi penkille ja kiemurteli tuskissaan. Mitä hän olikaan uhrannut? Jimin ja oman onnensa – ja kummankin elämän!
Miehet olivat vähitellen käyneet toisessa mökissä niin äänekkäiksi, että kun melu äkkiä hiljeni, huomasi Joan heti sen merkitsevän jotakin. Hän hiipi portaita alas ja raotti peitettä.
Gulden työntyi sisään synkän ja tyhmistyneen näköisenä ja astui suoraan Kellsin luo silmät valkean valossa kiiluen.
"Halloo, Gulden!" tervehti Kells kylmästi. "Mitäs kuuluu?"
"Onko kukaan kertonut sinulle Bill Baileystä?" kysyi Gulden kumeasti.
Kells katsoi häneen aivan rauhallisesti. "Mitä sitten?"
"Että hän kuoli eräässä mökissä alhaallapäin?"
Kells säpsähti tuskin huomattavasti ja hänen silmänsä supistuivat pahaenteisesti. "Ei. Se on minulle uutinen".
"Luulit Baileyn kuolleen, Kells, mutta hän olikin hengissä. Hän oli saanut luodin lävitseen, mutta pääsi jollakin tavoin ihmisten ilmoille – kukaan ei tiedä, miten. Kun Beady Jones sattui tulemaan paikalle, oli hän henkitoreissaan. Hän lähetti minulle terveisiä Beadyn mukana, ennenkuin kuoli. Haluatko kuulla?"
"En. Bailey oli – kuinka nyt sanoisin, julkea vaimoani kohtaan, ja minä ammuin hänet".
"Hän vannoi sinun ampuneen häntä aivan syyttömästi!" jyrähti Gulden, "vain sentähden, että saisit olla yksinäsi tytön kanssa!"
Kells nousi ihmeteltävän tyynesti, mutta entistä kalpeammiksi vaalenneet posket ja käsien heikko vavahtelu ilmaisivat kiihtymystä. Äänten sorina taukosi, ja miehet liikahtelivat levottomasti. Red Pearce astui sukkelasti Kellsin rinnalle.
"Hän vannoi oikein – entä sitten?"
Itse tapaus ja sen tunnustaminen näyttivät olevan Guldenille sivuasioita, mutta hän oli ehkä juuri siinä perinpohjainen, missä toiset pitivät häntä typeränä ja pintapuolisena.
"Bill on kuollut, eikä sille mahda enää mitään", vastasi Gulden. "Mutta miksi teet meille vääryyttä? Onko tämä reilua peliä? Ennen olit rehellinen meitä kohtaan. Tuo tyttö ei ole –"
"Suu kiinni!" ärjäisi Kells. Käsi lennähti salamannopeasti lonkalta ylös revolveria puristaen, ja katse oli tuhoaennustava.
Gulden ei koettanutkaan tavoitella asettaan ja näytti pikemmin aivan välinpitämättömältä kuin hämmästyneeltä tahi pelästyneeltä. Red Pearce astui heidän väliinsä, ja yleinen jännitys laukesi. Gulden kääntyi poispäin, ja Kells istuutui entiselle paikalleen ja sytytti piippunsa niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
IX
Joan poistui ovelta helpoituksesta huokaisten. Kuoleman varjo liiteli aina noiden miesten yllä. Hänen täytyi jaksaa elää sen alla, kestää kaikki mielen järkytykset, joiden hän tiesi varmasti tulevan, ja olla aina varuillaan äkillisen väkivallan varalta. Hän kuunteli. Alhaalta kuului nyt puhetta ja naurua, arpanoppien kierimistä, korttien läjähdyksiä ja kultahiekkapussien pehmeitä jysähdyksiä, kun niitä heiteltiin pöydänkulmalta toiselle. Joanilla oli pitkä yö edessään, jota nuo miehet eivät näyttäneet aikovan nukkumalla viettää. Hänen huoneeseensa pääsi jostakin raosta heikko valonsäde, joka valaisi sen verran, että hän näki himmeästi ympärillään olevat esineet. Oviaukon pölkyt oli saatava paikoilleen, ja hän ryhtyi heti työhön, hiljaa ja varovasti. Kun ovi oli suljettu, tunsi hän ainakin olevansa tunkeilijoilta turvassa. Minkähän takia tämän oven saattoi sulkea? Mietittyään sitä hetkisen hän kurkisti eräästä raosta jälleen isoon mökkiin.
Huone oli sinisenä savua. Jim Cleve istui pöydän ääressä selin häneen, mutta Joan tunsi hänet heti tavasta, jolla hän suhtautui peliin. Toiset olivat kuumeisen pelikiihkon vallassa ja seurasivat jännityksellä joka heittoa, mutta Clevestä näki jo pään asennosta ja käden liikahduksesta, kuinka välinpitämätön hän oli. Yksi joukosta alkoi äkkiä vimmatusti sadatella, iski kaikki korttinsa pöytään ja kimposi pystyyn.
"Puhtaaksi nuoltu", huomautti joku pirullisesti nauraen.
"Eikö mitä", intti toinen. "Näin omin silmin, että hänellä on vielä kultaa aika lailla. Kaksi säilykepurkkia ja molemmat täynnä. Muuten vain kyllästyi – kuin myrkkyä saanut kettu".
"Olen kuin olenkin iloinen Cleven hyvästä onnesta, sillä ehkäpä hän antaa vielä kultani takaisin", tuumi eräs pelaaja naurusuin.
"Hän on totisesti reiluin korttihummeri, mitä olen konsanaan tavannut", sanoi edellinen. "Jim, onko teillä yhtä hyvä onni rakkaudessa kuin korttipelissäkin?"
"Rakkaudessako?... Onpa tietenkin!" vastasi Jim Cleve huolettomasti. "Hullua, vai mitä, pojat? Pyydetäänpäs isäntää myös pelaamaan. Kells on tyttöjen suosikki, mutta huono pelaaja".
Kells kuuli sanat ja nauroi muiden mukana. "Minun rahojani et tule milloinkaan saamaan, niin että älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa", sanoi hän.
"Tulkaa mukaan, isäntä. Vain piruuttanne, että saatte nähdä, kuinka äkkiä kultanne hupenee. Ette mahda mitään tälle Clevelle. Hänellä on ihmeellinen onni – näyttää saaneen sitä aivan kuormakaupalla. Hän voittaa kultanne – hevosenne ja satulanne ja kannuksenne ja revolverinne – ja paitannekin, jos vain uskallatte panna senkin likoon".
Puhuja iski korttinsa pöytään ja katsoi Cleveen paheksuvan ihailevasti. Kells nousi ja meni ryhmän luo.
"Kuulin teidän sanovan, nuori mies, että teillä on hyvä onni rakkaudessa", virkkoi hän miellyttävästi ja pani kätensä Cleven olkapäälle. "Olin siinä käsityksessä, että huono onni jonkun tytön suhteen karkoitti teidät tänne".
Sanat lausuttiin leikillisesti ja tavalla, josta ei voinut loukkautua, mutta ne vaikuttivat kaikesta huolimatta uteliailta ja tiedustelevilta. Jim Cleve naurahti kylmästi.
"Vai huono onni ja tyttö?... Helvettiin kummatkin!" virkkoi hän vastaukseksi.
"Oikein sanottu, hitto vie", puuttui äskeinen pelaaja keskusteluun. "Onni ja tytöt tulevat juuri sieltä. Onko teillä pojat kellään viskyä?"
Joan huomasi Kellsin katselevan Cleveä yhä suuremmalla mielenkiinnolla, mutta ei välittänyt enää nähdä enempää. Hän haparoi portaita ylös ja heittäytyi lavitsalle, sydän pakahtumaisillaan.
"Oh", kuiskasi hän itsekseen, "hän on mennyttä – mennyttä! Jumala antakoon minulle anteeksi!" Tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaina ja kylminä, ja yötuulen suhahtelevissa leyhähdyksissä oli vuoriston raikkautta. Pimeästä kantautui silloin tällöin suden ulvahdus, pantterin villi ja kummallinen kirkaisu ja huuhkajan synkeä huuto, mutta ne eivät häirinneet ulkona vallitsevaa syvää hiljaisuutta; pikemmin päinvastoin. Toisesta mökistä kuuluvat äänet olivat aivan erilaisia, karkeudessaan ja raakuudessaan kaameita kuulla. Joan veti peitteen korvilleen ja vaipui lopulta uneen, ajattelemisesta ja murheesta väsyneenä.
Seuraavana aamuna oli vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli herännyt aivan hiljaista. Aamu oli kulunut melkein puoleen, kun Wood koputti ja antoi hänelle vesisangon, pesuvadin ja pyyhinliinoja. Aamiainen tuli hiukan myöhemmin. Sen jälkeen ei Joanilla ollut mitään muuta tekemistä kuin astella edestakaisin parihuoneissaan.
Toinen oli vain tyhjä vaja, jota ei oltu käytetty pitkään aikaan. Näköala oli kummastakin sama – vihreä, loiva rinne, jonka takaa häämötti kellertäviä huippuja ja harjanteita. Mutta hän katseli mieluummin sitä kuin mökkejä ja rosvojen vetelehtimistä.
Puolipäivän aikaan hän kuuli Kellsin keskustelevan hiljaa ja kiihkeästi jonkun kanssa, mutta ei eroittanut sanoja. Sitten kuului täyttä laukkaa poistuvien kavioiden kopsetta, ja samassa koputettiin seinään.
"Joan!" huhuili Kells. Peite siirrettiin sivulle, ja Kells tuli sisään synkän ja huolestuneen näköisenä.
"Onko jotakin hullusti?" kysyi Joan kiihkeästi.
"Gulden ampui kaksi miestä tänä aamuna. Toinen on kuollut, ja Pearce sanoo, että toinen tekee myös lähtöä. En ole nähnyt häntä".
"Ketä – ketä ne ovat?" sopersi Joan. Hän ei voinut ajatella muita kuin Jim Cleveä.
"Toinen, se, joka kuoli, on Dan Small, ja toista sanotaan vain Dickiksi. En ole kuullut milloinkaan hänen sukunimeään".
"Tapeltiinko täällä?"
"Tietysti. Ja Gulden pani koko riidan alulle. Hän on hyvin juonikas mies, eikä kukaan mahda hänelle mitään. Toiset miehet ovat välistä juovuksissa ollessaan samanlaisia kuin hän, mutta hän on aina yhtäläinen. Minua harmittaa, etten nitistänyt häntä eilen illalla. Olisin tehnyt sen, ellei Red Pearce olisi tullut väliin".
Kells näytti synkältä ja kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä tilanteeseen ja puheli Joanille avomielisesti kuin ystävälle ainakin. Rosvokin on omassa elämässään, suunnitelmissaan, vaikeuksissaan ja ystävyyssuhteissaan aivan toisten ihmisten kaltainen. Kells oli ihminen, ja asiat, jotka näyttivät sivusta katsojasta vain pahoilta, olivat hänelle tärkeät ja kallisarvoiset. Joan teeskenteli myötätuntoa, jota hän ei voinut tuntea.
"Gulden on vihamiehenne".
Kells istuutui laatikolle, joka teki tuolin virkaa, ja katsoi Joaniin unohtaen, että tämä oli nainen ja hänen vankinsa.
"Sitä en ole tullut milloinkaan ennen ajatelleeksi", virkkoi hän. "Tulimme hyvin toimeen, sillä ymmärsin häntä. Hän totteli minua mielellään, eikä hänessä ole tapahtunut pienintäkään muutosta. Hän on se, mikä hän on, kuolemaansa saakka. Nyt häneen on kuitenkin ilmaantunut jotakin vierasta. Huomasin sen ensi kerran Kadonneessa Kanjonissa ja minä pelkään, Joan, sen alkaneen silloin, kun hän näki teidät".
"Oh eihän!" huudahti Joan vavisten.
"Voinhan erehtyäkin, mutta jotakin on varmasti hullusti. Guldenilla ei ole ollut milloinkaan ainuttakaan ystävää tahi osamiestä, ja tiedän, ettei hän välittänyt Baileystä rahtuakaan. Mutta hän asettuu aina vastahakaan. Hänellä on aivoissaan jokin vika, joka tekee hänet vaaralliseksi. Tahdon päästä hänestä. Päätin sen eilen illalla, mutta nyt se ei näytä niinkään helpolta".
"Minkätähden?" kysyi Joan uteliaasti.
"Pearce, Wood ja Beard, miehet, joihin luotan, sanoivat, ettei siitä tule mitään. He antoivat ymmärtää, että Guldenilla on joukossani ja muuallakin paljon vaikutusvaltaa. Sitä en usko, mutta kun en tiedä varmasti, niin mitäpä voin tehdä? He pelkäävät Guldenia kaikki samoin kuin minäkin".
"Tekin!" huudahti Joan.
Kells näytti hiukan nololta. "En mahda sille mitään, Joan. Gulden ei ole ihminen. En ole milloinkaan pelännyt todellista, oikeata ihmistä. Hän – hän on eläin".
"Hän saa minut ajattelemaan gorillaa", virkkoi Joan.
"Tunnen vain yhden miehen, joka ei pelkää Guldenia. Hän on täällä vastatullut ja sanoo itseään Jim Cleveksi. Iältään vielä nuorukainen, mutta valmis vetämään vaikka itse paholaista päin kuonoa. Cleve ei menesty täällä kauan, mutta kukapa sen niin varmasti tietää. Hänen kaltaisensa miehet, jotka nauravat kuolemalle, säästyvät välistä kauankin. Olin kerran samanlainen. Cleve kuuli minun puhuvan Pearcelle Guldenista ja sanoi: 'Kells, haastan riitaa tuon Guldenin kanssa ja karkoitan hänet leiristä tahi tapan hänet'".
"Mitä vastasitte?" kysyi Joan katsoen poispäin ja koettaen saada äänensä kuulostamaan tyyneltä ja luonnolliselta.
"Sanoin: 'Hyvä on, Jim. Pidän teistä, enkä tahdo teidän pääsevän hengestänne'. Sisukas poika, totisesti. Sanoi sen yhtä tyynesti, kuin jos hän olisi tarjoutunut kiristämään satulavyötäni. Ja Gulden on sentään tekijä, joka on monta kertaa pieksänyt huoneentäyden miehiä. Ja mitä siihen tulee, kuinka monta hän on tappanut, niin en ole kuullut kenenkään saavuttaneen hänen ennätystään".
"Sentähden siis pelkäätte häntä?".
"En", vastasi Kells kiihkeästi, ikäänkuin hänen miehekkyyttään olisi epäilty, "vaan siksi, että hän on Gulden. Hänessä on jotakin luonnotonta – hän on ihmissyöjäkin!"
Joan katsoi Kellsiin, ikäänkuin hän ei olisi kuullut oikein.
"Ihan totta. Se tiedetään täällä kaikkialla. Gulden ei kerskaile, mutta on silloin tällöin kertonut yhtä ja toista elämästään. Hän on ollut merimies – merirosvo. Joutui kerran haaksirikkoon, ja nälkä teki hänestä ihmissyöjän. Hän kertoi sen Kaliforniassa ja Nevadan leireissä, mutta kukaan ei uskonut häntä. Joitakin vuosia sitten hän viipyi niin kauan vuoristossa Lewistonin toisella puolella, että lumi yllätti hänet. Hänellä oli kaksi kumppania mukanaan. Eväät loppuivat, ja he alkoivat kaikki nähdä nälkää. Oli aivan välttämätöntä koettaa päästä pois ja niin he lähtivät harhailemaan lumeen. Kulku oli sanomattoman työlästä. Gulden kertoi kumppaniensa nääntyneen matkalle, mutta hän murhasi heidät ja pelasti jälleen henkensä – ihmislihalla. Kun se tuli tunnetuksi, ei hänen merimiesjuttujaan epäilty enää. Hänestä kerrotaan vielä muutakin. Hän sai kerran käsiinsä erään tytön, jonka hän vei mukanaan vuoristoon. Talven mentyä hän palasi yksinään ja kertoi kahlehtineensa tytön alasti johonkin luolaan, jossa tyttö oli paleltunut kuoliaaksi".
"Hirveätä!" hengähti Joan.
"En tiedä, minkä verran siinä on perää, mutta uskon sen olevan totta. Gulden ei ole ihminen. Pahimmillakin meistä on omaatuntoa. Eroitamme oikean väärästä, mutta Guldenille se on mahdotonta. Kurjimmilla hylkiöilläkin, joita olen tavannut, on ainakin jonkinlainen käsitys miehuudesta, mutta Gulden ei tiedä siitä mitään. Tuon luolaan kahlehditun tytön tarina todistaa sen. Hän kuuluu kivikauteen. Ja jos hän tahtoo, voi hän juuri sen nojalla, että hän on se, mikä hän on, saada täällä rajaseudulla yhä suuremman vaikutusvallan".
"Kells, älkää antako hänen nähdä minua!" pyysi Joan.
Kells ei näyttänyt huomaavan Joanin äänensävyssä ja katseessa ilmenevää pelkoa, vaan nousi synkän ja miettiväisen näköisenä ja poistui.
Joan ei nähnyt häntä kolmeen päivään muuta kuin vilahdukselta ovipeitteen takaa. Hän piti oviaukon suljettuna, eikä puhutellut muita kuin Bate Woodia, joka toi ateriat. Hän käveli huoneessaan kuin eläin häkissä. Joitakin miehiä kävi näinä päivinä Kellsin mökissä, mutta he eivät viipyneet kauan, ja Joan tiesi, ettei Kells ollut aina kotonakaan. Hän kykeni ilmeisesti jo liikkumaan ulkona. Neljäntenä päivänä hän koputti seinään ja pyysi päästä sisään. Joan avasi oven ja näki, että hän oli melkein terve jälleen, rauhallinen, huoleton ja hilpeä, kasvoilla entinen tarmokas ilme.
"Hyvää päivää, Joan. Ette näytä suurestikaan ikävöivän – välinpitämätöntä miestänne".
Hän nauroi kuin itsestään pilkkaa tehden, mutta Joanin pelkkä näkeminenkin näkyi ilahduttavan häntä ja äänensävyssä oli jotakin, joka ilmaisi kunnioitusta.
"En kaivannut teitä", vastasi Joan tuntien kuitenkin helpotusta nähdessään hänet.
"Ettepä tietenkään", vastasi Kells kuivasti. "Olen puuhaillut nämä päivät miesten kanssa – tehnyt suunnitelmia. Kaikki näyttää käyvän mieleni mukaan. Riitaa ei ole ollut nimeksikään, ja Red Pearce sai Guldeninkin hieman paremmalle tuulelle. Gulden ratsasti kuitenkin tiehensä, ja joku kertoi hänen lähteneen erästä Brander-nimistä tyttö poloista tavoittamaan. Toivon hänen saavan luodin sydämeensä sillä matkalla. Joan, lähdemme pian Cabin Gulchista. Odottelen tärkeitä uutisia, enkä tahdo jättää teitä tänne. Matka tulee olemaan hyvin vaivalloinen, ja vaatteenne näkyvät olevan jo nyt rääsyinä. Teidän on saatava jotakin ehyttä yllenne".
"Sitä minäkin", vastasi Joan ohueksi kulunutta leninkiään hypistellen, joka oli täynnä repeämiä. "Tämä jää sisimmäiseen pensaaseen, jonka läpi ratsastan".
"Pulmallinen juttu", sanoi Kells tosi huolestuneesti. "Mistä maailmasta saan teille toisen puvun? Olemme keskellä erämaata – parinsadan penikulman päässä joka paikasta. Kuulkaahan, oletteko milloinkaan pitänyt miehen vaatteita?"
"Ky-yllä, kun olin setäni kanssa metsästämässä ja kultaa etsimässä", vastasi Joan vastahakoisesti.
Kellsin kasvoille ilmestyi kirkas ja veitikkamainen hymy, joka muutti hänen piirteensä täydellisesti. Hän hieroi kämmeniään yhteen ja nauroi kuin jollekin erinomaiselle sukkeluudelle.
"Odottakaahan, niin saamme nähdä", virkkoi hän luoden arvostelevan katseen Joaniin ja poistui.
Joan kuuli hänen purkavan varustekasaa, jonka hän oli nähnyt ison huoneen eräässä nurkassa. Hän palasi parin minuutin kuluttua, kainalossaan vaatemytty.
"Keikari Dalen puku", sanoi Kells vilkkaasti ja alkoi purkaa myttyä. "Dale oli vain olevinaan maantieritari. Hän toisin sanoen vain näytteli, mutta perehtyi osaansa lopulta niin hyvin, että eräs kuumaverinen ja leikkiäymmärtämätön matkamies ampui hänet. Hän ei kuollut heti paikalla, vaan ryömi lähimpään piilopaikkaan ja menehtyi sinne. Mieheni löysivät hänet ja ottivat talteen hänen vaatteensa. Ne maksavat kokonaisen omaisuuden, mutta eivät mahdu kenellekään meistä".
Mytyssä oli paksulla hopeanauhalla koristettu, musta sombrero, tummansininen pusero ja koruneuloksilla kirjaillut nahkaliivit, panoksilla täytetty vyö ja helmiäisupokkeilla koristeltu revolveri, korderoihousut, korkeakorkoiset nahkasaappaat ja kultaiset kannukset, kaikki mitä hienointa lajia ja valmistetta.
"Leikkaan teille huopahatun reunasta mustan naamion, ja silloinpa teistä tuleekin korea", virkkoi Kells poikamaisen innostuneesti.
"Ette suinkaan tarkoita, että minun on pukeuduttava noihin?" kysyi Joan epäilevästi.
"Tietysti. Kuinkas muuten? Sitä juuri tarkoitan. Pieni päähänpisto ei haittaa mitään, koska olette tyttö. Emme voi enkä tahdokaan salata sitä".
"En huoli niistä", sanoi Joan.
"Suokaa anteeksi – mutta te huolitte", vastasi Kells kylmästi, mutta kohteliaasti.
"En!" huudahti Joan, menettäen malttinsa.
"Joan, tulette ratsastamaan kanssani pitkiä matkoja sekä päivällä että yöllä. Oleskelemme taivasalla ja saamme olla milloin hyvänsä valmiit hurjiin ratsastuksiin takaa-ajajista päästäksemme. Pukunne täytyy olla kestävä ja mukava, ja teidän on oltava naamioitu. Tässä on, mitä tarvitsemme – ne on kuin tehty teille. Olette todellakin onnellinen, sillä puku on hyvä ja luja ja sopii tytölle... Puette sen yllenne siekailematta ja sillä hyvä".
"Sanoin jo, etten huoli siitä!" tiuskaisi Joan.
"Senkötähden, että se on kuulunut miehelle, joka on nyt vainaja? Luodinreikä on vielä puserossa jäljellä, mutta minkäpä sille mahtaa. Älkää nyt olko turhan hempeämielinen. Olonne käy vain tukalammaksi".
"Näytätte kokonaan unohtaneen, herra Kells, että olen – tyttö".
Kells näytti vilpittömän hämmästyneeltä. "Taisinpa unohtaa... koetan muistaa paremmin. Mutta sanoittehan pitäneenne miehen pukua?"
"Niin, veljeni nuttua ja overallia, joihin hävisin melkein näkymättömiin".
Kellsin kasvot alkoivat nytkähdellä ja hän purskahti kaikuvaan nauruun. "Kyllä – kyllä ymmärrän. Mutta tämä – tämä sopii teille – kuin hansikas... Aivan erinomaisesti! Olen aivan kuolemaisillani uteliaisuudesta".
"Olkaa vain".
Kells kävi vakavaksi, ja hänen silmänsä välähtivät. "Älkää pahastuko pienestä pilasta. Poistun nyt hetkeksi, ja kun palaan, on puvun oltava yllänne!"
Äänensävy oli sama kuin silloin kun hän jakeli käskyjä miehilleen.
Joan vaikeni uhkamielisen näköisenä.
"Ellei se ole yllänne, kun palaan – revin nuo ryysyt päältänne. Siihen kyllä pystyn. Olette jäntevä pikku paholainen, niin etten ehkä saa noita väkisin päällenne, mutta voinhan hakea apua. Jos suututatte minut, tuon – Guldenin!"
Joanin jalat kävivät niin heikoiksi, että hänen täytyi istuutua lavitsalle. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Kells täyttäisi uhkaustansa kirjaimellisesti. Hän käsitti nyt Kellsin silmien salaisuuden. Ne kuvastivat hänen luonteensa kaksinaisuutta. Vaikuttaessaan mitä ystävällisimmältä hän saattoi muuttua seuraavassa silmänräpäyksessä aivan toisenlaiseksi, ja Joan tunsi vaistomaisesti, että tämä jälkimmäinen puoli oli hänelle vaarallinen. Ellei hän jaksanut tarmollaan, viekkaudellaan ja viehätysvoimallaan pysyttää edellistä etualalla ja kehittää sitä yhä voimakkaammaksi, oli kaikki turhaa.
"Koska minun on pakko – niin ei kai tässä muu auta", lausui Joan.
Kells lähti huoneesta, mitään virkkamatta.
Joan riisui tahriintuneen ja resuisen leninkinsä ja loppuun kuluneet saappaansa ja veti kiireesti ylleen kuolleen nuorukaisen vaatteet peläten Kellsin voivan palata milloin hyvänsä. Keikari Dale oli varmaankin ollut aivan hänen kokoisensa ja mittaisensa, sillä puku sopi kuin valettu. Joanista tuntui niin oudolta, että hän tuskin tohti kurkistaa kuvastimeen. Kun hän sitten vilkaisi siihen, säpsähti hän sekä hämmästyksestä että ujoudentunteesta. Ellei hän olisi nähnyt kasvojaan, ei hän olisi tuntenut itseään. Mihin olivat hänen pituutensa ja solakkuutensa hävinneet? Näytti kuin hän olisi ollut naamiohuveihin lähdössä. Häntä hävetti sanomattomasti, sillä puku ilmaisi selvemmin kuin mikään muu, että hän oli nainen; kaikki kaarevuudet näkyivät omituisen selvästi ja kuin entistä viehkeämpinä, ja tähän häpeäntunteeseen liittyi kihelmöivää suuttumustakin, sillä hän oli närkästyksestään huolimatta säpsähtänyt mielihyvästäkin nähdessään kuvastinkuvansa.
Kells koputti juuri silloin ovelle ja kysyi: "Joan, oletteko valmis?"
"Kyllä", vastasi Joan vastahakoisesti.
Kells tuli sisään.
Joku vaistomainen ja äkillinen mielijohde sai Joanin sieppaamaan lavitsalta huovan ja kääräisemään sen ympärilleen. Kasvot olivat tulipunaiset, silmät laajentuneet, ja hän vapisi kauttaaltaan. Kells oli astunut sisään odottava hymy huulillaan karehtien ja katse veitikkamaisena, mutta molemmat katosivat. Hän tuijotti huopaan ja sitten Joanin kasvoihin. Tilanne selvisi hänelle, ja hän näytti olevan Joanin tähden vilpittömästi pahoillaan.
"Te – te pieni hupakko!" huudahti hän sitten liikutettuna ja kääntyi poispäin. Hän näytti jälleen, kuten niin usein ennenkin, muistavan jotakin, joka oli menneisyyteen häipyneenä vaikeasti löydettävissä.
"Koetan olla teille hyvä", jatkoi hän eräästä seinänraosta ulos katsellen. "Annan teille tilaisuuden tehdä paha tilanne mahdollisimman hyväksi. Olette vielä lapsi – ja minä olen roisto, mies, joka on unohtanut kaiken hyvän niin täydellisesti, että kaikki on toivotonta".
"Ette aivan kaikkea", vastasi Joan vakavasti. "En osaa selittää sitä, mutta tiedän – etten – etten olisi koettanutkaan kätkeytyä tähän huopaan, jos – jos olisitte ollut – Gulden. En – en pelkää teitä enää. Sentähden käyttäydyin näin – en voinut muuta. Oh, ettekö jo ymmärrä?"
"En", vastasi Kells. "Toivon, etten olisi tuonut teitä tänne; ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Nyt se on liian myöhäistä".
"Ei – ei ole. Ette ole tehnyt minulle vielä mitään pahaa".
"Mutta minä rakastan teitä!" huudahti Kells. "Huomaan nyt, etten ole vielä tuntenutkaan oikeata rakkautta, en sellaista kuin nyt. On kuin olisin joutunut lujaan puristukseen. Kurkkuani kuristaa, kuten silloin kun minua vietiin – hirtettäväksi".
Joan vapisi käsittäessään, että suuri intohimo oli vallannut tämän omituisen, voimakkaan miehen. Hän ei tiennyt, mitä vastata, mutta hänen rohkeutensa elpyi.
Kells tuijotti vaieten vihreälle rinteelle ja lausui lopulta kuin itsekseen: "Ryhdyin peliin – jaoin itselleni kortit, joilla häviän – ja nyt minun on pelattava".
Hän kääntyi ja loi Joaniin niin läpitunkevan katseen, että Joan muisti heti osansa, jota hänen oli näyteltävä. Hän hellitti peitteen, ja Kellsin synkkä ja raudankova ilme suli niin herttaiseksi hymyksi, ettei Joan ollut nähnyt hänen hymyilevän sillä tavalla milloinkaan. Se ja hänen äänetön ihastuksensa ilmaisivat selvästi hänen mielipiteensä, ja vaikka Joan olikin tietoinen pukunsa epänaisellisuudesta samoin kuin Kellsin luonteenlaadusta, tunsi hän, ettei hän ollut saanut milloinkaan suurempaa kohteliaisuutta.
"Joan, olette suloisin tyttö, minkä olen eläissäni nähnyt!" huudahti Kells silmät sädehtien.
"En voi tottua tähän pukuun", valitti Joan. "En astu askeltakaan tästä huoneesta tämä ylläni".
"Varmasti. Tämä ehkä tekee sen helpommaksi. Olette niin ujo".
Kells näytti leveätä huopakaistaletta, jonka hän oli ilmeisesti viiltänyt mustan sombreronsa reunasta. Hän koetti sitä Joanin otsalle ja silmille ja leikkasi sen sopivan muotoiseksi, puhkaisi silmäaukot ja sovitti kiinnitysnauhan paikoilleen.
"Koettakaahan tätä. Alemmaksi – silmien kohdalle – kas noin! Miltäs näyttää?"
Joan katsoi kuvastimeen ja näki vain naamioidun muukalaisen. Hän ei ollut enää Joan Randle. Hänen henkilöllisyydestään ei näkynyt jälkeäkään.
"Minua ei voisi nyt kukaan tuntea – eivät tuttavanikaan", mutisi hän ja ajatteli Jim Cleveä vapauttavalla tunteella.
"Sitä en tarkoittanut", sanoi Kells, "mutta olette aivan oikeassa, Joan; ellen erehdy, ei kestä kauan, ennenkuin teistä tarinoidaan leiritulilla ja kaivoskylissä."
Tämä huomautus todisti, kuinka ylpeä hän oli maineestaan, ja johdatti Joanin mieleen samalla monta kummaa tarinaa rajaseuduilla kiertelevistä rosvoista ja näiden seuraan lyöttäytyneistä hurjista naisista. Hän ei ollut milloinkaan ottanut näitä tarinoita toden kannalta. Ne näyttivät olevan tämän asumattoman maan villille elämälle kuin jotakin olennaista. Harhaileva kullanetsijä saattoi yöpyä jollekin nuotiolle, kertoa kummallisia juttuja ja poistua, kenenkään häntä enää näkemättä. Oliko olemassa kummallisempaa elämäntarinaa, kuin mikä näytti määrätyn hänen kohtalokseen? Ajatukset ryöstäytyivät omille teilleen – viivähtivät Kellsissä ja hänen joukossaan, erämaan autioilla poluilla, leiritulilla ja kaivoskylissä, vaunukaravaaneissa, ryöväyksissä, tappeluissa, hurjissa, öisissä ratsastuksissa – ja kiepahtivat takaisin Jim Cleveen ja tämän turmiolliseen askeleeseen.
Kells siirrähti äkkiä hänen taaksensa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Joan jäykistyi. Hänet oli yllätetty hetkellä, jolloin hän ei ollut varuillaan.
"Joan, suudelkaa minua", kuiskasi Kells pehmeästi äänellä, jonka sointu oli hellä ja syvä.
"En!" tiuskaisi Joan kiivaasti.
Molemmat olivat hetkisen vaiti. Joan tunsi otteen hitaasti kiristyvän – tunsi, kuinka Kellsin rinta kohoili.
"Sitten pakotan teidät", virkkoi Kells. Ääni oli niin erilainen, että olisi voinut luulla toisen miehen puhuvan. Hän painoi Joanin taaksepäin, pujotti toisen kätensä leuan alle ja koetti kohottaa hänen kasvojaan.
Joan pani raivoisasti vastaan. Hän luuli olevansa mennyttä, mutta se teki hänet vain tulisemmaksi ja moninkertaistutti hänen voimansa. Pää alhaalla, kädet kahlehdittuina, mutta muuten jäntevänä ja notkeana, hän teki niin vimmattua vastarintaa, että he hoippuivat puoleen ja toiseen, kaatoivat pöydän ja istuimet, painiskelivat seinästä seinään ja kaatuivat viimein rymähtäen lavitsalle, jolloin Kellsin ote heltisi. Joan hypähti huoneen toiselle puolelle huohottaen ja puku epäjärjestyksessä. Hän oli puolustautunut epätoivon hurjuudella ja oli Kellsiä voimakkaampi. Kells ei ollut vielä aivan terve. Kells nousi istumaan ja painoi kädellä rintaansa. Kasvot olivat hikiset ja tuskasta kalpeat. Hänelle oli tapahtunut jotakin temmellyksessä. Haava oli voinut aueta.
"Puukotitteko te minua – kun tekee – niin kipeätä?" huohotti hän kohottaen kättään, joka vapisi.
"Ei minulla ollut mitään!" huudahti Joan hengästyneesti. "Tappelin vain sen kuin kykenin".
"Runtelitte minut jälleen melkein kuoliaaksi – hitto teidät periköön! En ollut vielä päässyt kivuistani ja nyt ne taas pahenivat. Olen raukka, pelkuri ja koira! En puoleksikaan mies! Ja ajatella, etten jaksanut pidellä teitä – teitä – pientä tyttöpahaista!"
Hänen tuskansa ja epätoivonsa olivat Joanista jotakin kauheata, koska Joan oli pahoillaan hänen tähtensä ja aavisti, että ne saisivat miehen synkän ja julman puolen jälleen esille. Ja hän oli oikeassa, sillä Kells muuttui äkkiä. Mielenkuohu, joka näytti tehneen hänet melkeinpä avuttomaksi, tasaantui kylmäksi ja katkeraksi arvokkuudeksi. Hän otti Keikari Dalen vyön, jonka Joan oli jättänyt lavitsalle, veti revolverin tupesta, avasi pesän nähdäkseen, oliko ase ladattu, ja heitti revolverin Joanin jalkoihin.
"Siinä! Ottakaa se – ja ampukaa paremmin tällä kerralla", virkkoi hän niin käskevästi, että Joan kumartui ja otti revolverin.
"Mitä – mitä tarkoitatte?" sammalsi Joan.
"Ampukaa minua jälleen! Päästäkää minut tuskistani – kurjuudestani! Olen kyllästynyt kaikkeen. Olisin iloinen, jos tappaisitte minut!"
"Kells!" huudahti Joan heikosti.
"Teillä on nyt hyvä tilaisuus – kun olen niin voimaton, etten mahda teille mitään. Ottakaa revolveri – tappakaa minut!"
Ääni oli luja ja järkähtämättömän käskevä, ja hänen tahdonlujuutensa melkein hypnotisoi Joanin tekemään, mitä hän sanoi.
"Olette hullu!" huudahti Joan vihdoin. "En tahdo tappaa teitä. Enkä voisikaan. Haluan vain, että – että olette minulle kiltti".
"Olen ollut – olen ainakin koettanut. Ja kun äsken kaappasin teidät syliini, tein sen aivan leikilläni, mitään ajattelematta. En tarkoittanut mitään pahaa. Mutta sitä tunnetta, joka valtasi minut, kun olitte lähelläni! En voi olla enää hyvä. Nyt näen kaikki selvästi. Joan Randle, tässä on nyt kysymys joko minun hengestäni tahi teidän sielustanne!"
Hän nousi synkkänä ja pohjiaan myöten järkytettynä. Kaikki arvoituksellisuus oli poissa – jäljellä oli vain alaston totuus.
Revolveri heltisi Joanin hervottomasta kädestä.
"Siinäkö vastauksenne?" kysyi Kells käheästi.
"En voi murhata teitä!"
"Pelkäättekö miehiäni – Guldenia? Senkö tähden ette voi tappaa minua? Pelkäättekö jäädä yksin – koettaa päästä täältä omin neuvoin?"
"Heitä en ajatellutkaan".
"Sitten – joko minun henkeni tahi teidän sielunne!" Hän astui Joanin eteen ja kumartui niin synkällä ilmeellä lähemmäksi, että Joan ojensi vavisten kätensä. Ottelu oli järkyttänyt hänen mieltänsä, ja vastavaikutus alkoi nyt tuntua. Voimat alkoivat pettää, ja hän unohti osansa.
"Jos olette armoton ja tunteeton – niin – olkoon sitten – minun sieluni", kuiskasi hän. "Sillä minä en voi murhata teitä. Ottakaa te nyt tuo revolveri – painakaan se tähän – murhatkaa te minut".
"En. Sillä rakastan teitä".
"Minua ette rakasta. On paljoa mustempi rikos murhata sielu kuin ruumis".
Kellsin katseessa oli jotakin, joka herätti Joanin henkisen tarmon ja vaistomaisen huomiokyvyn välähdyksessä eloon. Kaikki se selittämätön ja määrittelemätön, johon naisen uskomaton taito viehättää, tyynnyttää ja taivuttaa, perustuu, palautui. Hän meni nopeasti aivan Kellsin lähelle ja ojensi kätensä. Toinen oli sattunut karkeisiin seinähirsiin äskeisessä temmellyksessä ja vuosi verta. Ranteet olivat punaiset ja ajettuneet.
"Katsokaa nyt, mitä olette tehnyt! Olitte kuin peto ja pakotitte minutkin taistelemaan villipedon tavoin. Käteni olivat vain kynsiä – koko ruumiini vain jännittynyt lihaskimppu. Ette jaksanut pidellä minua – ette saanut suudella minua. Otaksun sen onnistuvan teiltä – myöhemmin. Mutta silloin olen vain naisen haamu, vain kylmä kuori, jäykkä ja tunteeton kappale, joka ei taivu milloinkaan. Kaikki, mikä minussa on omaa itseäni, tyttö, nainen, jota sanotte rakastavanne, on sisäpuolella, tyrmistyneenä, kapinallisena, vihaavana ja kuolemaa odottavana. Suudellessanne syleilette olentoa, jonka olette itse alennustilaan saattanut. Murhaatte sen, joka on naisen sielu, ja joka tekee hänet rakastettavaksi – kaiken sen, mikä hänessä on lämmintä, suloista, elävää ja viehkeätä".
Hän meni vielä lähemmäksi Kellsiä. Hetki oli ratkaiseva. Hänen henkensä ja sielunsa olivat nyt vaa'assa. Ja luottaen naisen ihmeelliseen vaistoon hän esiintyi nyt sen rajun ja hillittömän olennon täydellisenä vastakohtana, joka oli pakottanut Kellsin hellittämään otteensa.
"Sallikaa minun osoittaa teille – eroitus", kuiskasi hän painautuen Kellsiä vasten pehmeänä, kiihkeänä, lumoavana. "Jokin sanoo minulle – antaa minulle rohkeutta... Voihan olla, että olettekin kunnon mies – pahan sijasta hyvä. Ja jos niin on, huomaatte eroituksen – näytän sen teille – sieluni pelastukseksi!"
Hän antoi Kellsille kätensä, hiipi hänen syliinsä ja nojasi hetkisen häntä vasten luottavasti ja antautuvasti; kohotti kalpeat kasvonsa, jotka kuvastivat vilpittömästi hänen rehellistä tarkoitustaan antaa Kellsin tuntea vilahdukselta rakastavan sielun kauneutta ja hellyyttä, ja painoi lämpöisen ja vavahtelevan suudelman Kellsin huulille.
Sitten hän kavahti takaisin kauhusta tyrmistyneenä. Mutta Kells seisoi paikallaan, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut jotakin uskomatonta. Synkkä ja pahansuopa ilme hävisi, ja kasvot kirkastuivat.
"Jumalani!" hengähti hän. Havahtuen sitten kuin unesta hän syöksähti portaita alas, pyyhkäisi peitteen tieltään ja hävisi.
Joan heittäytyi lavitsalle ja purskahti hillittömään, huojentavaan itkuun. Hän oli voittanut. Hän uskoi, ettei hänen tarvinnut pelätä Kellsiä enää milloinkaan. Hetkellä, jolloin kaikki näytti olevan mennyttä, hänen oli onnistunut avata Kellsin silmät. Mutta millä hinnalla!
X
Joan totesi seuraavana päivänä, kun Kells pyysi häntä tulemaan toiseen mökkiin, ettei hän ollut erehtynyt. Kells vaikutti vakavammalta ja surumielisemmältä, ja Joan tunsi itsekin välittömästi, että hänen viehätysvoimansa oli johtanut toivottuun tulokseen.
"Tuo sisällä olo ei käy enää laatuun", virkkoi Kells. "Olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi. Menkää ulos auringonpaisteeseen. Eikä haittaa, jos alatte vähitellen totuttautua tovereihini. Bate Wood tuli tänä aamuna luokseni ja sanoi luulleensa teitä Keikari Dalen haamuksi. En välitä, miten kohtelette miehiäni. Mutta teidän on parempi olla, jos olette ystävällinen. Älkää poistuko kauas mökeistä. Ja jos joku sanoo tahi tekee jotakin, josta ette pidä – tempaiskaa revolverinne. Älkää huutako minua apuun. Tuon joukon saatte muutenkin pysymään alallaan".
Joan sai jännittää koko tahdonlujuutensa näyttääkseen luonnolliselta, kun hän meni ulos Keikari Dalen vaatteissa. Käynti oli hiukan epävarmaa ja kasvot tuntuivat aivan kylmiltä naamion alla. Häntä ei hävettänyt, vaan peloitti. Hän olisi ennemmin kuollut kuin halunnut kohdata nyt Jim Cleven tässä miesmäisessä asussa ja tulla ehkä tunnetuksi. Mökin edustalla seisoi rivi satuloituja ja tomuttuneita hevosia, päät alhaalla ja suitset maassa, ja joukko miehiä loikoili nurmikolla laiskasti keskustellen. Heistä leijaili tomun, hevosten, nahan, viskyn ja tupakan tuoksu, ja kun Joan ilmestyi näkyviin, taukosi keskustelu kuin itsestään. Joan ei tuntenut heistä ainoatakaan, mikä sai hänet heti rauhoittumaan, niin että hänen noissa tyhjäntoimittajissa herättämänsä hämmästys alkoi tuntua jopa huvittavaltakin. He tuijottivat häneen suu auki ja hievahtamatta. Eräs vanhanpuoleinen mies pudotti piippunsakin partaisista huulistaan näköjään aivan tietämättään. Eräs hurjan ja siivottoman näköinen, tumma, nuorempi mies, joka oli jo ulkonäöltäänkin paatunut pahantekijä, kohottautui ensiksi ja nosti sombreroaan kömpelön kohteliaasti. Toisetkin tervehtivät häntä sitten, jurosti, mutta hyväntahtoisesti. Joanin teki mieli juosta, mutta hän pakottautui seisomaan paikallaan mahdollisimman rauhallisesti, ikäänkuin hän ei olisi ollut miesten uteliaista katseista tietävinäänkään. Kun se onnistui hänelle, oli kaikki muu helppoa. Hän oli kiitollinen naamiosta. Ja kun hän vastasi miesten tervehdykseen parilla tarkoituksettomalla sanalla, oli hänen mielensä tuntuvasti keventynyt. Luonnollisuus ei tullut heti, mutta kun se tuli, palautti se samalla hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa.
Vaikka hän olikin tottunut roistonnaamoihin kultakentillä samotessaan, huomasi hän joukkoa lähemmin tarkastellessaan kasvoja, joiden vertaisia hän ei ollut koskaan nähnyt, mitä villeyteen ja raakuuteen tuli. Mutta he vaikuttivat siitä huolimatta hyväntahtoisilta ja ystävällisiltä, vaikka heidän ihailunsa olikin julkeata ja peittelemätöntä. Joan kääntyi ja käveli verkalleen uupuneiden ja pörröisten hevosten luo kuin niiden kanssa tuttavuutta tehdäkseen. Mies toisensa jälkeen ratsasti rinnettä ylös ja laskeutui satulasta Kellsin mökin edustalla, ja kerran saapui kaksi yhtäaikaa, molemmat tuijottaen Joaniin silmät hämmästyksestä pyöreinä. Joanille selvisi yhtäkkiä, miksi hän oli näin jännittynyt ja varuillaan. Hän odotti Jim Cleveä, odotti tätä, mitä hyvänsä hän teki, ajatteli tahi sanoi. Missä Jim oli? Mitä hän teki? Juopotteliko hän jossakin pelaten ja tapellen, vai nukkuiko hän? Oliko hän vielä kunnian mies? Mitä tapahtuisi, kun he kohtaisivat toisensa? Miten hän voisi ilmaista itsensä ja tilanteen Jimille, ennenkuin Jim tappaisi jonkun? Joan ajatteli yhä kasvavalla pelolla, että Jim tuntisi hänet tässä puvussa naamiosta ja kaikesta huolimatta.
Hän käveli hetkisen edestakaisin tätä mahdollisuutta pohtien, kunnes miesten keskuudessa syntynyt hälinä sai hänet kohdistamaan huomionsa miesryhmään, joka tunkeili kolmen ratsastajan ympärillä näitä ilmeisesti saatellen. Hän tunsi Red Pearcen, Frenchyn ja sitten, säpsähtäen, Jim Cleven. He ratsastivat polkua ylös. Sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän ei voinut kohdata Jimiä; ei tohtinut luottaa valepukuunsa; kaikki suunnitelmat oli kuin poispuhallettu. Hän unohti Kellsin – pelonkin, mitä Jim mahtaisi tehdä. Kohtauksen merkitys sinänsä – usko, että Jimin täytyi tuntea hänet, ja tuska, jota hänen läsnäolonsa täällä täytyi hänelle tuottaa, sillä eihän sitä voinut käsittää ensi näkemältä muuten kuin yhdellä tavalla, karkoittivat kaiken muun Joanin mielestä. Naamioitu tahi ei, hän ei voinut kohdata Jimin läpitunkevaa katsetta. Hän kääntyi ja lähti menemään ovea kohti.
Mutta hän ei voinut olla huomaamatta miesten ohi mennessään, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut. Loikoilijat olivat nousseet ja katselivat jännittyneinä lähestyvää ryhmää. Tieltä kuului äänekästä puheensorinaa. Kells tuli ulos silmät säihkyen eikä huomannut häntä lainkaan. Joan pujahti sisään ja kun hän oli päässyt kammioonsa suojelevan ovipeitteen taakse, muuttui pelko kiihkeäksi uteliaisuudeksi.
Iso huone oli tyhjä, ja kun hän kurkisti peitteen raosta, näki hän miesten tunkeilevan ulko-oven edessä kiinteässä ryhmässä. Kells sanoi jotakin käskevällä äänellä, mutta Joan ei eroittanut sanoja. Miehet kävivät yhä äänekkäämmiksi. Kells ilmestyi ovelle Pearcen keralla, Jim Cleve kintereillään, ja kun he olivat päässeet kynnyksen yli, työntyi joukko sisään kuin vihaisesti suriseva mehiläisparvi. Kells puhui ja Pearce puhui, mutta heidän äänensä hukkui hälinään. Kells menetti lopulta malttinsa.
"Suu kiinni joka sorkka!" karjaisi hän ja loi miehiin julmistuneen silmäyksen, joka vaikutti heti, sillä huoneessa tuli samassa aivan hiljaista.
"No – mistä on kysymys?" kysyi hän sitten lyhyesti.
"Eipä juuri mistään – niin että pidä vain nuttu ylläsi", vastasi Pearce leikillisesti. "Tämä Cleve vain ampui Guldenin, siinä kaikki".
Kells säpsähti tuskin huomattavasti, mutta siinä ja kasvoilla vilahtavassa tiikerimäisessä ilmeessä oli jotakin, joka vaikutti Joanista sanomattoman vahingoniloiselta. Hänenkin sydämensä oli melkein seisahtunut hämmästyksestä.
"Guldenin!" Kellsin huudahdus oli samalla kiihkeä kysymys.
"Niin, mutta ei kuolettavasti", vastasi Pearce. "Sitä härkää ei tapetakaan aivan helposti. Sai läven nahkaansa ja makaa nyt Beardin kämpässä. Eiköhän ole parasta, että menet katsomaan, miten hänen laitansa on".
"Hän saa vaikka mädäntyä, ennenkuin rupean häntä tohtoroimaan", vastasi Kells. "Missä Bate? Bate, ota, mitä tarvitset, ja mene sitomaan hänen haavansa. Mikä sen mellakan oikein aiheutti, Red?"
"Kaipa se alkoi siitä, että Guldenin seuraan lyöttäytyneet pojat ja Cleve alkoivat ihan tieten taiten haastaa riitaa keskenään – olivatpa vähällä sekoittaa minutkin samaan liemeen. Kumma, että suoriuduin ehein nahoin jupakasta!"
Jim Cleve istui tämän nopean sananvaihdon aikana pöydän kulmalla savuke hampaissa ja heilutteli tomuista saapastaan, niin että kannus kilahteli. Kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta silmien alla olevia tummia läikkiä, jotka näyttivät mustelmilta. Joan ei ollut nähnyt häntä milloinkaan sen näköisenä. Hän arvasi, että Jim oli ollut juovuksissa – oli ehkä vieläkin. Nuo äärimmäisen välinpitämättömät ja kylmät kasvot ilmaisivat Joanille kaikki niin selvästi, että hänen täytyi purra kieleensä voidakseen olla vaiti. Jim oli mennyttä.
"Mistä he sitten riitaantuivat?" tiedusteli Kells.
"Kysy Cleveltä", vastasi Pearce. "On parasta, etten puhu enää hänestä".
Kells kääntyi ja astui Cleven eteen. Nähdessään heidät siinä vastatusten Joan vavahti sydänjuuriaan myöten. Kells oli älykäs, tarmokas, ripeä ja kykenevä johtaja, ja hänen suhtautumisensa tähän nuoreen muukalaiseen oli ilmeisesti täysin ystävällistä. Cleve vaikutti umpimieliseltä, välinpitämättömältä ja kaikesta etäällä olevalta. He olivat kumpikin korkealla noiden ympärillä töllistelevien roistojen yläpuolella.
"Cleve, miksi ammuitte Guldenia?" kysyi Kells terävästi.
"Se on minun asiani", vastasi Cleve verkalleen ja puhalsi pitkän ja ohuen savusuihkun kattoon luoden samalla läpitunkevan silmäyksen Kellsiin.
"Tietysti. Tulin vain muistelleeksi, mitä kysyitte minulta toissa päivänä – Guldenista. Oliko kysymys siitä?"
"Ei", vastasi Cleve rauhallisesti. "Tämä koski vain minua".
"Aivan niin, mutta tahtoisin kuitenkin tietää. Pearce sanoo teidän olevan huonoissa väleissä Guldenin ystävien kanssa. Ellen saa teitä sovintoon, on minun asetuttava jommallekummalle puolelle".
"Kells, en tarvitse kannattajia", sanoi Cleve heittäen loppuun poltetun savukkeen pois.
"Kyllä, aivan varmasti", vastasi Kells vakavasti. "Täällä on äärimmäisen vaikea, jopa mahdotonkin tulla yksin toimeen. Mies, joka saa hyvän kumppanin, on siitä onnellinen".
"Pyytelemään en kuitenkaan rupea; en välitä seurasta".
"Sekin on aivan teidän oma asianne. Tarkoitukseni ei ole suostutella tahi neuvoa".
Kellsin taito käsitellä miehiä ilmeni hänen sanoistaan ja käytöksestään. Mikään ei ollut sen helpompaa kuin saada Jim Cleven vastustushalu nousemaan, sillä hän näytti suhtautuvan tässä ympäristössä kaikkeen hermostuneesti ja ärtyisästi.
"Ette siis pyydä minua liittymään teihin?" kysyi Cleve katsoen terävästi Kellsiin.
"En välitä, Jim", vastasi Kells huolettomasti.
Cleve alkoi pyöritellä kokoon toista savuketta. Joan näki hänen jäntevän, ruskean kätensä vapisevan, minkä hän arvasi johtuvan hermostuneisuudesta eikä mielenkuohusta. Hänen sydäntään kirveli. Jim oli syöksynyt suorinta tietä tänne raivostuttuaan silmittömästi sekä hänelle – että itselleen, ja täällä, kaikessa tässä villeydessä hän oli ehkä jo unohtanut itsensä ja hänetkin. Kuinka synkältä ja välinpitämättömältä hän näyttikään! Hän oli paiskautunut aivan sokeasti keskelle rajaseudun hillitöntä elämää. Sen vaihtelevaisuus, kiihoittava jännitys ja jylhä kohtalokkuus ehkä saivat hänet unohtamaan, mutta kaiken takana oli sama epätoivoinen ja vimmattu pyrkimys tuhota ja tulla tuhotuksi. Joan värisi muistaessaan, kuinka säälimättömästi hän oli pilkannut tuon pojan loukattua turhamaisuutta – kuinka pisteliäästi hän oli sanonut, ettei Jimistä ollut edes pahantekijäksikään.
"Kuulehan, Red", virkkoi Kells Pearcelle, "kerro, mitä tapahtui – mitä näit. Eihän Jim voi siitä pahastua".
"Olimme kaikki Beardin luona", aloitti Pearce, "ja pelasimme ajan kuluksi. Gulden palasi eilen illalla. Hän on aina pahantuulinen, mutta eilen hän näytti tavallista ärtyisemmältä. Ei puhunut, ei pukahtanut, mutta ei liioin häirinnyt toisiakaan. Kaikki meni hyvin. Otaksuimme retken onnistuneen. Aamulla hän oli kummallisen rauhaton. Käveli edestakaisin kuin puuma häkissä. Tiedät, miten häneen on silloin suhtauduttava, ja voit olla varma, että annoimme hänen olla rauhassa. Mutta hänpä tulikin aivan äkkiä pöydän ääreen – Cleve, minä, Beard ja Texas pelasimme juuri pokeria – ja potkaisi pöydän melkein nurin. Minä kahmaisin kullan talteen ja Cleve pelasti viskyn. Olimme juoneet ja Cleve kaikista enimmän. Beard oli kiukusta kalpea ja Texas huohotti, mutta pelkäsimme häntä kaikki, paitsi Cleve, kuten sitten ilmeni. Hän ei liikahtanut paikaltaan eikä näyttänyt suuttuneeltakaan. Gulden jämäytti nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi hänelle:
"'Minulla on teille eräs tehtävä, josta pidätte. Lähtekää mukaan!'"
"'Tehtävä? Teillä ei voi olla mitään, mistä minä pitäisin', vastasi Cleve verkalleen ja rauhallisesti".
"Tiedät, minkälainen Gulden on raivostuessaan. Olen nähnyt revolverisankareiden ilmeen, kun he haastavat riitaa tahtoessaan tappaa jonkun, mutta Gulden näytti vielä pahemmalta. Panen pääni pantiksi, että hänellä on joku ruuvi irrallaan!"
"'Cleve', virkkoi hän, 'olen löytänyt paikan, jossa Brander huuhtoo – ja tyttö oli siellä'".
"Cleven kasvoilla sävähti kuin valkoinen salama. Muistaen Lucen me kumarruimme ja olimme valmiit painautumaan maahan. Gulden oli nyt aivan entisensä näköinen, mutta minä tiesin, että hänen sisällään paloi kokonainen helvetti".
"'Ohoh! Niinkö', sanoi Cleve nopeasti ja ikäänkuin hyvillään. 'No, saitteko hänet?'"
"'En vielä. Tunnustelin vain maaperää ja tulin tänne teitä hakemaan. Jaamme kullan ja minä otan tytön'".
"Cleve kimposi pystyyn kuin kissa, iski viskipullon mäsäksi Guldenin otsikkoon ja ampui samassa henkäyksessä. Pojat painuivat mikä minnekin, ja kun minä sukelsin penkin alle, näin Guldenin makaavan selällään ja haparoivan revolveriaan. Mutta käsi valahti hervottomasti sivulle ja toinen puoli kasvoja peittyi kokonaan vereen. Olin varma, että hän oli tapellut viimeisen kerran, minkätähden nousin hillitsemään Cleveä".
"Kaikki olisi ollut hyvin, jos Gulden olisi ollut kuollut, mutta se vietävä tuli äkkiä tuntoihinsa ja alkoi kiljua revolveriaan ja miehiään. Olisit kuullut hänen karjuntansa penikulman päähänkin. Miehet olivat kuohuksissa, ja sain tehdä, kuten jo viittasin, kaiken voitavani, ettei siitä sukeutunut yleistä tappelua. Hänen siinä ulvoessaan raivasin tuvan ja toin pojat tänne. Gulden makaa siellä, toinen korva poissa. Siinä kaikki".
Kells näytti hyvin miettiväiseltä ja kääntyi sitten synkästi murjottaviin miehiin. "Tämä tappelu ratkaisee erään kysymyksen", virkkoi hän. "Meidän on järjestäydyttävä. Ellette ole kaikki tomppeleita, käsitätte sen. Tarvitsette johtajan. Useimmat teistä ovat liittyneet minuun, mutta jotkut seuraavat Guldenia, ja vain sentähden, että hän on verenhimoinen paholainen. Nämä ajat ovat hurjemmat kuin mitä Lännessä on milloinkaan nähty, ja käyvät yhä pahemmiksi. Gulden on kuin kone, aina valmis toimimaan. Hän on jättiläinen, eikä pelkää mitään. Hän ei halua muuta kuin tapella – ja tappaa. Mutta hän on hullu. Tämä viime yhteenotto todistaa sen, ja jos teillä on rahtuakaan tervettä järkeä, huomaatte sen itsekin. Hän ratsastelee ympäriinsä vaanien yksinäisiä kullankaivajia tahi jotakin tyttöä. Hän ei neuvottele milloinkaan minun tahi miesten kanssa, joiden arvostelukykyyn luotan, eikä hänellä ole milloinkaan kultaa. Samoin on useimpien hänen seuralaistensakin laita. En tiedä, keitä ne ovat, enkä välitäkään. Mutta joukkomme jakautuu nyt kahtia, elleivät he tahi Gulden tunnusta minua johtajaksi, jonka neuvoja ja käskyjä on noudatettava. Clevellä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, mutta teidän täytyy jokaisen myöntää, että Guldenin käytös aiheuttaa hajaannusta. Hän on ollut liian kauan keskuudessamme. Ja hän tarjoaa Clevelle tehtäviä. Cleve on muukalainen ja kaikinpuolin mies paikallaan, mutta ei vielä toverimme. Guldenin ei olisi pitänyt kääntyä hänen puoleensa. Se ei ollut rehellistä peliä. Emme tiedä, mitä Gulden oikeastaan tarkoitti, mutta luulen hänen tähdänneen aivan toisaalle, kun hän pyysi Cleveä mukaansa. Tarjosi sen vain syötiksi, mutta erehtyi. Ajatelkaa nyt asiaa ja päättäkää – seuraatteko minua, vai Guldenia. Voitte mennä".
Hänen suorat ja harkitut sanansa olivat ilmeisesti vaikuttaneet, sillä miehet työntyivät äänettöminä ulos Pearcen ja Cleven jäädessä tupaan.
"Jim, oletteko muuten niin kärkäs tappeluun, vai aiotteko ruveta täällä jokaisen tyttörääsyn ritariksi?" kysyi Kells leikillisesti.
"En haasta riitaa", vastasi Cleve savukettaan poltellen.
"Mutta tytöistä ette näytä kärsivän kuulla puhuttavan?"
Cleve heilautti kättään tavalla, joka ilmaisi Kellsin osuneen oikeaan.
"Kuulkaa, minulle ette saa kiukustua!" huudahti Kells läpitunkevan terävästi. "Olen ystävänne, jos vain sallitte. Mutta sanokaa nyt suoraan ja kursailematta, kuten mies ainakin – välitättekö ystävyydestäni!"
"Olen siitä kiitollinen, Kells", vastasi Cleve vakavasti. "En tahdo kerskailla hyvyydelläni, sillä jos olisin hyvä ja kunnollinen, en olisi täällä, mutta noita – noita tytönryöstöjä en voi sietää".
"Muututte", vastasi Kells katkerasti. "Odottakaa, kunnes olette viettänyt täällä joitakin yksinäisiä vuosia. Ette ymmärrä tätä elämää. Olette nuori, mutta minä olen nähnyt sekä Kalifornian että Nevadan kultakentät. Miehet tulevat hulluiksi kultakuumeesta, ja kulta tekee heidät hurjiksi. Ellette menetä henkeänne, muututte varmasti. Ja jos säilytte hengissä, saatte vielä nähdä kaikenlaista. Sota raaistaa, mutta ei lähestulkoonkaan siinä määrässä, mitä tulette lähivuosina kokemaan. Tänne virtaa miehiä vaimoineen ja tyttärineen aivan tulvimalla. Heitä on jo nyt kaikkialla. He löytävät kultaa ja ovat jo päässeet veren makuun. Odottakaahan, kunnes suurten löytöjen aika tulee. Silloin näette miesten ja naisten menevän ajassa kymmenentuhatta vuotta taaksepäin. Mitäpä merkitsee silloin, onko tyttöjä yhtä enemmän tahi vähemmän?"
"Mutta eräs rakasti ja ihannoi minua niin palavasti, etten – etten, nähkääs, voi nähdä ketään tyttöä kohdeltavan huonosti".
Cleve lausui sanat venytellen ja melkeinpä pilkallisesti, mutta äänen katkera sävy ilmaisi hänen olevan tosissaan.
Pearce ymmärsi vastauksen omalla tavallaan ja nauroi kuin hyvälle sukkeluudelle, mutta Kells pudisti epäilevästi päätään, ikäänkuin Cleven läpikuultavat sanat olisivat vain vahvistaneet sen, mitä hän oli itse lausunut. Ja Cleve kääntyi poispäin, omiin ajatuksiinsa unohtuneena.
Levätessään sinä iltana vuoteellaan, pimeässä ja valveilla, Joan Randle näki Jimin kalpeat kasvot koko ajan edessään. Jim oli huimapää, mutta samalla niin suuripiirteinen, ettei hän voinut olla sitä ihailematta, ja tuo hyökkäys Guldenin kimppuun ilmaisi jotakin, jonka ajatteleminen hiveli Joania sydänjuuria myöten. Tämä jännittynyt odotus ja tämän villin maan hurja elämä olivat saaneet hänen rakkautensa puhkeamaan täyteen voimaansa. Hänestä tuntui, että hän ajatteli unissaankin vain hetkeä, jolloin hän kohtaisi Jim Cleven. Sen täytyi kerran tapahtua, ja hän oli päättänyt puhutella Jimiä, sattuipa mitä hyvänsä. Kun hän oli saanut kaikki sanotuksi, oli hänen päätöksensä jäädä näiden rosvojen keskuuteen ollut kaikista mielen järkytyksistä huolimatta paljoa onnellisempi ja siunauksellisempi, kuin mitä hän oli voinut toivoakaan. Hän rukoili hyvän onnensa jatkuvan edelleenkin ja pakottautui uskomaan niin käyvänkin.
Hän nukkui sen yön Keikari Dalen puku yllään, saappaita lukuunottamatta, ja kun hän kääntelihe unissaan, herätti raskas revolveri, jota hän ei ollut riisunut, puolelta toiselle solahtaessaan hänet joitakin kertoja. Ja silloin hänen täytyi oikein miettimällä miettiä käsittääkseen, että hän lepäsi vankina erään rosvon pesässä, yllään surmansa saaneen rosvon vaatteet, ja tämän revolveri – nukkuessaankin vyöllään. Hänen olisi ollut vaikea uskoa sitä, ellei siloitetun revolverin kylmä kosketus olisi todistanut sitä todeksi.
Aamulla hän säästyi näin ollen pukeutumisen koettelemuksesta, sillä olihan puku, johon hän oli kaikkea muuta kuin mielistynyt, jo hänen yllään. Se lohdutti hieman. Kiinnitettyään naamion kasvoilleen ja painettuaan sombreron päähänsä hän tarkasteli tulosta kuvastimessa. Kukaan ei voinut tuntea häntä, ei Jim Clevekään. Ja hän oli varma siitä, että hänen lähimmät ystävättärensäkin olisivat pitäneet häntä ihan ventovieraana henkilönä, sillä hän vaikutti omissa vaatteissaan pitkältä, voimakkaalta ja solakalta, aivan erilaiselta kuin nyt. Kuinka voisi Jim sitten tuntea hänet? Hän muisti syvän ja sointuvan äänensä, jota oli sanottu kontra-altoksi. Sitä hän ei voinut muuttaa, mutta eihän Jimin tarvinnut saada kuulla sitä. Pelko, että Jim tuntisi hänet vaistomaisesti kaikesta huolimatta, hiipi kuitenkin hetkeksi mieleen – ettei mikään valepuku voinut pettää miestä, joka oli hänen ja rakkautensa takia syöksynyt turmioon. Mutta olihan kaikki tämä tuska ja murhe aivan turhaa, koska hänen täytyi ennemmin tahi myöhemmin ilmaista itsensä Jim Clevelle. Näitä tunteitaan ja mielialojaan eritellessään Joan käsitti olevansa kaikista enimmän huolissaan siitä, miten hän voisi säästää Jimiltä näissä olosuhteissa jälleennäkemisen tuottaman tuskan ja epätoivon, sillä oli hyvin todennäköistä, että Jim ymmärtäisi hänen läsnäolonsa täällä ensin väärin. Sitä hän pelkäsi, mutta toivo lannisti pelonkin. Vaikka kuolema vaani hänen rakastettuaan ja hänellä itsellään saattoi olla hirveitä tilanteita edessään, ei hän voinut ajatella muuta kuin kiihkeätä toivoaan, että Jim ymmärtäisi heti ensi silmäyksellä hänen rakastavan häntä, että hän oli seurannut katuvaisena hänen jälkiään, että hän oli vieläkin hänelle uskollinen ja tahtoi kuolla, ennenkuin pettää rakkautensa.
Ja kun hän poistui huoneestaan oli hän valmis saattamaan asian ratkaisuun.
Kells istui pöydän ääressä Bate Woodin tarjoillessa hänelle aamiaista.
"Halloo, Joan!" tervehti hän mieluisasti yllätettynä. "Olette varhain liikkeellä".
Joan toivotti hyvää huomenta ja sanoi, ettei hän voinut aina nukkua.
"Alatte reipastua. Lyön vaikka mistä vetoa, että kykenette ryöstämään postin, ennenkuin kuu on lopussa".
"Postin?" ihmetteli Joan.
"Varmasti. Siitäpä tulee hauskaa", vastasi Kells hilpeästi nauraen. "Istukaa tähän ja syökää kanssani. Aamiainen pöytään, Bate, ja liukkaasti. On hauskaa nähdä teidät. Tuo naamio on oivallinen. Kukaan ei voi nähdä, kuinka kaunis olette. Ihailijanne Gulden on muuten tällä haavaa hiukan huonovointinen". Kells kertoi sitten silminnähtävällä nautinnolla tapahtuman, jonka Joan oli kuullut Red Pearcen eilen illalla selostavan, ja liioitteli tuntuvasti Jim Clevestä puhuessaan.
"Olen mieltynyt Cleveen", jatkoi Kells. "Vaikka hän on vielä vain nuorukainen, vaikuttaa hän vanhalta mieheltä. Omituinen poika. Luulen hänen sydämensä murtuneen jonkun tyttöletukan takia, joka on ollut uskoton tahi jotakin sinnepäin. Useimmat naiset ovat pahoja, Joan. Joku aika sitten olisin sanonut kaikki naiset, mutta opittuani tuntemaan teidät, ajattelen toisin – tiedän eroituksen. Mutta eihän yksi tyttö miljoonasta voi maailmaa muuttaa".
"Mitähän tämä Ji – Jim Cle – Cleve tekee – kun hän näkee minut?" – kysyi Joan nimeen kompastuen.
"Älkää syökö niin sukkelaan", varoitti Kells. "Olette vasta seitsemäntoista, niin että teillä on runsaasti aikaa. Niin – olen itsekin sitä ajatellut. Hän ei ole mielipuoli, kuten Gulden, mutta aivan yhtä vaarallinen. Vaarallinen sentähden, ettei hän tiedä, mitä hän tekee. Hän ei pelkää kuolemaa lainkaan ja käyttää revolveriaan nopeammin ja paremmin kuin kukaan toinen. Paha yhtymys. Hän tappaa pian jonkun. Hän on jo ampunut kolmea, ja Guldenin kahakassa hänellä oli tarkoitus tappaa. Ja jos hän menee niin pitkälle, että hän tappaa jonkun – tulee hänestä revolverisankari. Toivon kuitenkin voivani pitää hänet aisoissa. Häntä on mahdoton pelästyttää ja pakottaa, mutta häntä voi ehkä johtaa. Olen antanut Red Pearcen sanoa hänelle, että olette vaimoni, ja toivon, että hän uskoo sen, vaikka en saanutkaan miehiäni petetyksi. Tulette joka tapauksessa kohtaamaan hänet pian, ehkä jo tänään, ja pyydän, että olette hänelle ystävällinen. Jos saan hänet rauhoittumaan – lakkaamaan juomasta, on hän paras mieheni täällä".
"Tarkoitatteko, että minun on autettava teitä saamaan hänet liittymään joukkoonne?" kysyi Joan, voimatta oikein hillitä ääntään.
"Onko se sitten niin hirveä asia?" vastasi Kells tuijottaen häneen ilmeisesti loukkaantuneena.
"En – enhän nyt tiedä", sammalsi Joan. "Onko tämä – tämä poika jo ennestään pahantekijä?"
"Ei. Siisti, kiltti poika, joka on menettänyt malttinsa ja hurjistunut jonkun tytön takia. Kerroinhan siitä jo, mutta ette näytä sitä käsittävän. Jos voin ohjata häntä, saan hänestä arvokkaan tekijän – hän on rohkea, älykäs ja vaarallinen, mutta ei elä täällä viikkoa vanhemmaksi, ellen saa häntä taltutetuksi. Jossakin kahakassa hänet ammutaan tahi puukotetaan kuoliaaksi. Ellei joku ohjaa häntä, menee hän suoraan helvettiin".
Joan työnsi lautasensa luotaan ja katsoi Kellsiin lujasti.
"Kells, mielestäni hänen on parempi saada surmansa ja mennä sinne – sinne – kuin elää täällä rosvona ja murhata teidän käskystänne".
Kells naurahti ivallisesti, mutta iski samassa lautasensa seinään, mikä osoitti Joanin osuneen jälleen johonkin arkaan kohtaan.
"Myötätuntonne heräsi, kun kerroin jonkun tytön karkoittaneen hänet tänne", virkkoi hän koettaen näyttää rauhalliselta. "Mutta hän on mennyttä. Huomaatte sen hänet nähdessänne. Harvat miehet ovat herättäneet minussa niin välitöntä mielenkiintoa, ja nyt tahdon tietää, autatteko minua – sanomalla tuolle hurjapäiselle pojalle jonkun rauhoittavan ja välittävän sanan".
"Tahdon –. tahdon nähdä hänet ensin", vastasi Joan.
"Turhaa hempeämielisyyttä", ärähti Kells, mutta kirkastui samassa. "Näytän aina unohtavan, että olette vain lapsi. Teette tietysti, kuten parhaaksi näette. Mutta sanon jo edeltäpäin, että teidän on saatava takaisin mielenlujuutenne ja tarmonne, jota" – tässä hän alensi äänensä kuiskaukseksi ja vilkaisi Woodiin – "osoititte, kun ammuitte minua. Tulette näkemään kummia – suuria kultalöytöjä – kullan hullaannuttamia miehiä – ajan, jolloin nälkä, raadanta, kurjuus, taudit, ryöstöt, veri, murha, hirttäminen, kuolema – eivät merkitse niin mitään! Kulta on oleva kaikki kaikessa. Yöt ovat unettomia – päivät helvetillisiä – tänne rynnistää väkeä joka taholta silmät ahneudesta kiiluen. Seikat, jotka antoivat elämälle arvoa, unohtuvat – niistä ei välitä kukaan. Tuo keltainen hiekka on kaikkialla ylinnä – kulta, josta miehet tulevat hulluiksi ja naiset myövät sielunsa!"
Aamiaisen jälkeen Kells käski tuoda Joanin hevosen aitauksesta ja satuloida sen.
"Teidän täytyy ratsastaa joka päivä, että pysytte kunnossa", sanoi hän. "Voimme lähteä pian hiukan jaloittelemaan enkä soisi teidän rasittuvan retkillämme".
"Missä ratsastan?" kysyi Joan.
"Missä hyvänsä tällä aukealla".
"Aiotteko pitää minua silmällä?"
"En, jos lupaatte, ettette karkaa".
"Luotatte minuun?"
"Kyllä".
"Hyvä on. Lupaan. Ja jos muutan mieltäni, ilmoitan teille".
"Herra varjelkoon! Sitä älkää tehkö, Joan. Minä – minä – en tiedä mitä tekisin, jos menettäisin teidät. Olette vähitellen tullut merkitsemään minulle sangen paljon". Kun Joan nousi satulaan, lisäsi Kells: "Jos joku miehistäni sanoisi jotakin sopimatonta, niin tehkää siitä äkkiä loppu. Älkää kärsikö mitään sellaista".
Joan ratsasti verkalleen rinnettä alas sitä omituista seikkaa pohtien, ettei hän vihastaan huolimatta enää inhonnut Kellsiä, kuten ennen. Kellsin silmät kirkastuivat, kun hän näki hänet; ääni suli ja käytös muuttui. Vaikka Kells oli aivan selvästi aikonut jälleen sanoa rakastavansa häntä, oli hän malttanut mielensä. Häpesikö hän? Oliko hän katsonut sydämensä syvyyteen ja häpesi nyt sitä, mitä hän oli kuvitellut rakkaudeksi?
Oli varhainen aamu, ja kasteesta raikkaat rinteet punersivat. Joan antoi kärsimättömästi käyneen hevosensa ensin juosta ja sitten laukata ja ratsasti aukean poikki, kunnes maa muuttui kivikkoiseksi. Sitten hän kääntyi ja laukotti pinjojen alitse ja mökkien ohi sinne, missä aukea kapeni solaksi, josta päästiin takana avautuvaan, laveaan laaksoon. Siellä hän kohtasi joitakin kuormahevosia taluttavia, tomuttuneita ratsastajia. Lähin, eräs hyväntuulisen näköinen, vanhanpuoleinen mies, heitti kätensä ylös teeskennellyn hätääntyneesti.
"Kädet ylös, pojat!" huudahti hän. "Elleivät silmäni valehtele, on Keikari Dale noussut kuolleista".
Toiset noudattivat kehoitusta siekailematta, ja kaikki kolme katsoivat Joaniin veitikka silmäkulmassa. Joan oli tullut eräässä käänteessä heihin aivan pahki, ja kun tie oli niin kapea, ettei ohi päässyt, täytyi hänen pysähtyä.
"Varmasti sama Keikari Dale, josta olemme kuulleet", huomautti eräs.
"Hänen vaatteensa, mutta tytön yllä", korjasi kolmas.
Joan pyöräytti hevosensa ympäri. Miesten katseet aivan polttivat, ilmaisten räikeän selvästi, miltä hänen asunsa vaikutti. Valepuku ei salannut, että hän oli nainen, vaan päinvastoin. Se veti miesten katseet puoleensa. Ja jos noilla miehillä oli vielä hiukan naisen kunnioitusta jäljellä, eikö tämä julkea rosvonpuku hävittänyt sitä olemattomiin? Kuinka hän voisi esiintyä siinä edelleen? Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut alasti. Voisiko tämä alastomuus hävittää hänestäkin sen, mikä hänessä oli hyvää ja pyhää, koska se teki tämmöisen vaikutuksen näihin roistoihin? Ei, ei ainakaan niin kauan kuin hän rakasti Jim Cleveä. Tämä ajatus pani hänen sydämensä sykähtämään, ja hänen uskonsa, että kaikki oli toisarvoista, kunhan hän vain sai Jimin pelastetuksi, vahvistui vuorenvankaksi.
Paluumatkalla hän näki miesten taluttelevan hevosia, pilkkovan puita ja venyttelevän kynnyksillä. Hän kaarsi kaukaa mökkien ohi, mutta tunsi sittenkin heidän katseensa. Eräässä ikkunassa vetelehtivä pitkä roikale pani kätensä torveksi suulleen ja huhuili pehmeästi: "Halloo, kultaseni!"
Joania hävetti, että hän tunsi loukkautuvansa, sillä tämmöisestä närkästyminen oli ollut hänelle ennen aivan vierasta, mutta tämä pakollinen oleskelu näiden heittiöiden keskuudessa oli ilmeisesti herättänyt hänessä ominaisuuksia, joista hän ei ollut uneksinutkaan. Poiketen polulta hän suuntasi kulkunsa aukean toiselle puolelle, tunkeutui puroa reunustavien pajupensaiden halki ja tähysteli hyvää ylimenopaikkaa. Rannat olivat kummallekin taholle aivan yhtäläiset, minkätähden hän laskeutui satulasta ja laski suitset höllälle, niin että hevonen saattoi juoda.
Hän tunsi äkkiä vaistomaisesti, ettei hän ollut yksin. Edessäpäin ei näkynyt kuitenkaan ketään, eikä hevosen toisella puolellakaan. Sitten hän kääntyi. Jim Cleve nousi juuri polviltaan. Hänellä oli pyyhinliina kädessä, ja kasvot olivat märät. Väliä ei ollut täyttä kymmentä askelta.
Joan ei olisi voinut äännähtääkään, vaikka hänet olisi surmattu siihen paikkaan. Yllätys oli niin täydellinen. Hän ei voinut liikauttaa sormeakaan ja odotti koko ajan Jimin mainitsevan häntä nimeltä.
Cleve tuijotti häneen hievahtamatta. Kasvot olivat yhtä elottomat ja kalpeat kuin kuolleella. Vain silmät näyttivät elävän, ja ne liekehtivät. Välähtivät äkkiä halveksivasti. Hän ei nähnyt edessään seisovassa henkilössä muuta kuin naisen, vain sellaisen olennon, joksi rosvonpuku leimasi kantajansa, ja siitä hänen ylenkatseensa. Kasvoilla vilahti sitten surumielinen ja katkera hymy, mutta sitä seurasi ilme, joka oli Joanin verta vuotavalle sydämelle kuin ruoskan sivallus. Hän katseli häntä kiireestä kantapäähän samalla julkealla ja loukkaavalla katseella, jolla rosvot olivat häntä mittailleet, ja joka oli saanut hänet pohjia myöten kuohuksiin. Se oli aivan odottamatonta – jotakin aivan mahdotonta – Jim Cleveen nähden. Mikä voima auttoi häntä kestämään sen – ettei hänen sydämensä pakahtunut tuskasta?
Hän kääräisi suitset käteensä, kahlasi sokeasti puron poikki, pääsi jotenkin satulaan ja ratsasti kuin pyörryksissä Kellsin mökille takaisin. Kells puuhaili miesten keralla ulkopuolella eikä puhutellut häntä. Joan kiiruhti kammioonsa ja telkesi oviaukon.
Hän heittäytyi lavitsalle, painoi kasvonsa peitteisiin ja jäi siihen makaamaan, liikkumattomana ja sydän murtuneena. Mitä oli Kellsin ja hänen miestensä pelko tämän tuskan rinnalla? Oliko maailmassa mitään, jota saattoi verrata tähän? Polttava kekäle, kuolemaa mustempi ja katkerampi oli survaistu raa'asti suoraan hänen sieluunsa. Ja sen oli tehnyt mies, jota hän rakasti – jonka puolesta hän oli valmis antamaan henkensäkin! Jim Cleve oli nähnyt hänessä vain näiden hylkiöiden rikoskumppanin, leirejä seurailevan, arvottoman loisolion. Hänen surumielinen ja katkera hymynsä oli johtunut ajatuksesta, että hän oli voinut rakastaa jotakin hänen sukuunsa kuuluvaa, ja hänen ylenkatseensa oli ollut tarkoitettu petetylle nuoruudelle ja naisellisuudelle, sellaisena kuin se ilmeni Joanin ulkoasusta. Mutta seikka, joka kirveli katkerimmin Joania, oli se, että hänen henkilökohtainen viehkeytensä ja suloutensa, joita tämä pakollinen puku tuntuvasti tehosti, oli osoittanut ensi kerran Jim Cleven alkaneen mukautua huonoon ympäristöönsä; kumppanien alhaisuus oli jo alkanut vaikuttaa häneen. Että Jim saattoi katsoa häneen siten! Tyttöön, jota hän oli rakastanut! Joanin tuska ei johtunut siitä, että Jim oli langettanut tuomionsa heti ulkonaisten seikkojen perusteella, vaan siitä, että juuri hänen, Joanin, piti olla se nainen, joka sai hänessä, kuten Kellsissä, Guldenissa ja kaikissa noissa heittiöissä, eläimen vaistot hereille.
"Oh, hän oli juovuksissa – ei voinut olla selvillä päin!" nyyhkytti Joan. "Häntä en saa syyttää. Hän ei ole entinen Jimini. Hän kärsii – on muuttunut – ei välitä mistään. Mitä saatoin muuta odottaa – kun seisoin siinä hänen edessään kuin mikäkin heiskale – tässä – tässä loukkaavassa puvussa? Minun täytyy tavata häntä, kertoa hänelle. Jos hän tuntisi minut nyt – minun saamatta sanoa hänelle, miksi olen täällä – miksi näytän tällaiselta – että rakastan häntä – olen vielä kunnollinen – ja hänelle uskollinen – ellen saisi selittää hänelle kaikkea, ampuisin itseni!"
Sanoja seurasi raju itkunkohtaus, mutta kun se vähitellen asettui, oli hän rauhallisempi. Tuska oli helpottanut, ja hän saattoi jo ruveta muistelemaan hurjaa ja silmitöntä pakoaan paikalta, jossa hän oli kohdannut Jim Cleven, ja sitä seurannutta, repivää mielenjärkytystä. Hän käsitti, että olisi käynyt aivan samoin, jos hän olisi kohdannut Jimin, yllään puku, joka hänellä oli ollut kotoa lähtiessään, ja että tämä hätääntyminen oli osaksi johtunut jännityksestäkin, jolla hän oli tätä kohtausta odottanut. Se oli sitäpaitsi tullut niin äkkiarvaamatta. Harkitessaan tyynesti asiaa hän huomasi mielenliikutuksensa olleen aivan luonnollista – ja ettei tilanne ollut mahdoton, jos hän vain sai sanotuksi Jimille totuuden. Kohtaus kaikkine seurauksineen todisti hänelle lahjomattomalla selvyydellä, kuinka hän oli oppinut rakastamaan Jim Cleveä tämän hurjan seikkailunsa aikana. Ja ilman Jimin huimapäistä pakoa, hänen itsensä toimeenpanemaa takaa-ajoa ja sen aiheuttamaa pulaa, pelkoa, tuskaa, kurjuutta ja epätoivoa, ei hän olisi milloinkaan oppinut tuntemaan sydäntään ja sen kykyä rakastaa.
XI
Tätä tapaamista, jonka aiheuttama mielenjärkytys oli kirkastanut Joanille, mitä hänen oli tehtävä, ja antanut hänelle voimaa siihen, seurasi päiviä, jolloin ei tapahtunut mitään mainittavampaa. Joan ratsasteli aikansa kuluksi ristiin rastiin aukealla ja oppi suhtautumaan aivan tyynesti rosvojen huomautuksiin ja katseisiin. Hän asettui saavuttamattoman korkealle kaiken loukkaavan yläpuolelle; ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Päivät tuntuivat sentähden niin yksitoikkoisilta, ettei hän nähnyt kertaakaan Jim Cleveä, vaikka hän odotti Jimiä aamusta iltaan ja kuuli hänen nimeään usein mainittavan. Jim oli siellä ja täällä, milloin Beardilla milloin vuoristossa, mutta ei tullut Kellsin majalle, mikä teki, kuten Joan huomasi, Kellsin levottomaksi. Hän ei tahtonut menettää Cleveä. Joan tähysteli joka ilta peitteen raosta Jimiä odottaen, miesten äänekkäästä puheesta ja naurusta, pelistä, tupakansavusta ja juomisesta väsyneenä. Ja kun ei Jimin tulosta näyttänyt olevan enää toivoa, hiipi hän vuoteelleen.
Näinä iltoina Joan tuli huomaamaan, että Kells oli intohimoinen ja rehellinen pelaaja, mutta huono voittamaan. Tappiot suututtivat häntä, ja kun hän suuttui, alkoi hän juoda, ja oli juovuttuaan vaarallinen. Sattui riitoja, jolloin kämppä kajahteli kirouksista ja revolverit paljastuivat, mutta olipa Kells missä tilassa hyvänsä, kykeni hän aina pitämään miehensä kurissa.
Ilta, jolloin Gulden ilmestyi Kellsin majaan, ei ollut Joanille varmastikaan yksitoikkoinen. Hän tunsi ensin kylmiä väristyksiä, jotka muuttuivat samassa oudoksi, kihelmöiväksi poltteeksi. Oliko tuo gorilla tullut tänne Jim Cleveä vaanimaan? Joan ajatteli, että sitä pahempi hänelle itselleen, jos niin oli. Sitten hän totesi hieman hätkähtäen ympäristön viileyden jo vaikuttaneen häneenkin.
Gulden näytti terveeltä, ja ellei päässä olisi ollut sidettä, olisi hän ollut aivan entisensä kaltainen. Peli näytti hänestä mielenkiintoiselta, mutta pelaajien ystävällisiin tervehdyksiin vastattiin vain happamilla murahduksilla. Seurattuaan hetkisen pelin kulkua hän virkkoi jotakin Kellsille.
"Että mitä?" kysyi Kells terävästi ja pyörähti ympäri nähdäkseen Guldenin paremmin.
Huoneessa tuli hiljaista. Eräs pelaaja vain naurahti merkitsevästi.
"Lainaa minulle pussi hiekkaa", pyysi Gulden.
Kellsin kasvot olivat hämmästyneet, mutta kirkastuivat sitten.
"Pyydät minulta kultaa?"
"Niin, maksan takaisin".
"Sitä en epäillyt, mutta merkitseekö pyyntösi, että suostut ehdotukseeni?"
"Voithan ottaa sen siltä kannalta", ärähti Gulden. "Tahdon kultaa".
"Olen hyvilläni, Gulden", vastasi Kells näköjään vilpittömästi. "Tarvitsen sinua. Meidän on oltava yhdessä – kas tuossa".
Hän ojensi pienen nahkakukkaron Guldenille, joku teki tilaa pöydän taakse, ja peli jatkui. Oli mielenkiintoista nähdä heidän pelaavan. Red Pearce hoiteli pöydänpäässä vaakaa, jolla hän punnitsi osuuksia koko ajan. Kullan arvo näytti olevan viisitoista dollaria unssilta, mutta siihen eivät pelaajat näyttäneet kiinnittävän huomiota. He kaatelivat kultaa pöydälle ja maahan, ikäänkuin se olisi ollut tavallista hiekkaa. Suurempia kultamääriä ei kuitenkaan näkynyt, mikä johtui ilmeisesti siitä, etteivät ajat olleet rosvoille otolliset. Joan kuuli useamman kerran heidän puhelevan mahdollisista kultalöydöistä samoin kuin kunnon ihmiset puhuvat hyvästä onnesta. Eivätkä he, rosvoja kuin olivat, voineet tarkoittaa suurista löydöistä puhuessaan muuta kuin että hekin saisivat silloin osansa. Gulden pelasi samoin kuin hän teki kaikkea muutakin. Hän voitti ensin ja hävisi sitten, lainasi Kellsiltä lisää ja voitti jälleen. Hän maksoi lainansa, ja hävisi ja voitti – mistään välittämättä. Kasvot olivat koko ajan yhtä ilmeettömät. Joan oivalsi vaistomaisesti, että vaikutteena, joka sai Guldenin pelaamaan, oli vain hänen ynseytensä ja pahansuopaisuutensa toisia kohtaan, mikäli jokin vaikute oli ylimalkaan ajateltavissa. Peli oli hänelle vain jonkinlainen taistelumuoto, samaa kuin riita.
Miehistä joivat, Guldenia lukuunottamatta, useimmat sangen paljon sinä iltana, ja monet olivat juovuksissa, kun pelaaminen lopetettiin. Bate Wood ja Red Pearce jäivät vielä Kellsin luo toisten mentyä, ja ennenkuin Pearce lähti, houkutteli hän Kellsin vielä yhteen peliin, jossa hän voitti oikein roimasti, pelaamalla nokkelasti väärin.
"Isäntä – tuo Red teki koiruutta", huomautti Bate Wood, kun Pearce oli poistunut.
Kells oli hävinnyt paljon ja oli sitäpaitsi juovuksissa. Hän ajoi Woodin ulos synkästi kiroillen ja telkesi oven tarkoitukseen varatuilla pölkyillä, minkä tehtyään hän käveli rauhattomasti edestakaisin, kunnes pysähtyi tuijottamaan synkästi Joanin oveen. Tämä tilanteen uusi puoli teki Joanin jälleen onnettomaksi, mutta Kellsiä hän ei silti pelännyt lainkaan. Kells alkoi jälleen kävellä ja tuli sitten oviaukolle, mutta pysähtyi peitteen eteen kuin jotakin peläten. Joan painautui hiljaa sivulle ovipielen suojaan. Kells seisoi hetkisen liikkumattomana kuin omia ajatuksiaan selvitellen ja siirsi sitten varovasti peitteen syrjään. Hän ei voinut nähdä Joania pimeässä, mutta Joan näki hänet aivan selvästi. Hän tunnusteli pölkkyjä ja huomattuaan, ettei hän voinut niitä irroittaa, hän antoi niiden olla. Ripeys ja tarmo, jotka olivat hänelle ominaiset hänen ollessaan selvänä, olivat kokonaan poissa. Hän seisoi siinä hetkisen raskaasti hengittäen, kuin neuvottomana ja ymmällä, ja pyörähti ympäri. Joan kuuli hänen sammuttavan lyhdyt, ja sitten tuli aivan hiljaista.
Seuraavana aamuna hän oli aivan entisellään aamiaispöydässä ja jos hän mahdollisesti tiesikin tehneensä jotakin eilen illalla humalapäissään, salasi hän sen visusti Joanilta.
Kun Joan meni hiukan myöhemmin ulos tehdäkseen tavallisen aamukierroksensa, kiintyi hänen huomionsa heti erääseen ratsumieheen, joka tuli rinnettä ylös vaahtoavalla hevosella. Miehet huutelivat hänelle ikkunoistaan ja törmäsivät sitten ulos avopäin tahi hihasillaan. Bate Wood hellitti Joanin satulan käsistään ja huusi Kellsiä, joka tuli kiireesti ulos.
"Blicky!" huudahti hän ja kirosi innoissaan.
"Varmasti Blicky!" vahvisti Wood, lempeissä silmissään välähdys, joka teki Joaniin kiusallisen vaikutuksen.
Tämän Blickyn saapuminen aiheutti yleisen hälinän, ja kun Joan ajatteli nimeä tarkemmin, muisti hän hänen olevan Kellsin luottamusmiehiä. Tulija hypähti maahan samalla kuin hevonen pysähtyi. Hän oli laiha, enintään parikymmentä täyttänyt, päivänpaahtama nuori mies, kasvoilla jo vuosikausia kestäneen kovan elämän leima. Hän läimäytti tomun kintaistaan ja nähdessään Kellsin hän heitti ne korkealle ilmaan, välittämättä katsoa, mihin ne putosivat.
"Suuri löytö!" huudahti hän läpitunkevasti.
"Eihän!" pääsi Kellsiltä intohimoisesti.
Bate Wood kohotti kuin sotahuudon, johon rinnettä ylös kiiruhtavat miehet vastasivat.
"Tehtiin jo – viikkoja sitten!" huohotti Blicky. "Ja se on suuri, niin suuri, etten tiedäkään. Löysimme Jesse Smithin ja Handy Oliverin kanssa uuden tien – jonne on täältä poikkimaisin noin viisikymmentä penikulmaa – tietä myöten puolta pidemmältä. Hämmästyimme aivan sanattomiksi, ja kun kohtasimme kuorma- ja vaunukaravaaneja, ratsumiehiä ja postivaunut, arvasimme Karhuvuorilla olevan jotakin tekeillä. Saavuttuamme kaivosalueen reunaan, näimme ennenkuulumattoman suuren leirin, jossa kuhisi kuin mehiläispesässä. – Jesse ja Handy jäivät sinne vakoilemaan ja itse lähdin suorinta tietä luoksenne. Olen ratsastanut levähtämättä auringonlaskusta saakka. Jesseltä jäi ensin suu auki, kun hän näki paikan, mutta sitten hän huudahti minulle: 'Sano Jackille terveisiä, että hän saa nyt laatia laajan suunnitelman, ja että tulemme päivän tahi parin kuluttua selostamaan kaikki yksityiskohtaisesti'".
Joan katseli Kellsiä koko ajan kiinteästi ja tunsi melkeinpä pahoinvointia, sillä kasvot ja silmät näyttivät aivan sädehtivän kiihkosta. Kells ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen miehensä huusivat ja rähisivät Blickyn ympärillä. Hän astui joitakin askeleita edestakaisin, kädet nyrkissä, huulet hiukan avoinna ja yhteenpurrut hampaat hohtaen kuin verikoiralla. Kasvojen kiihkeä ja kirkas ilme muuttui vähitellen raudankovaksi ja pahaenteisen miettiväiseksi. Hän pyörähti äkkiä ympäri ja viittasi miehille, jotka vaikenivat heti.
"Missä Pearce ja Gulden? Tietävätkö he?" kysyi hän.
"Minun käsittääkseni siitä eivät tiedä muut kuin nämä tässä", vastasi Blicky.
"Red ja Gul nukkuvat vielä eilisen onnensa päälle", virkkoi Bate Wood.
"Onko kukaan nähnyt nuorta Cleveä?" kysyi Kells nopeasti.
Kukaan ei vastannut, ja Kells iski nyrkkinsä kämmeneensä.
"Käskekää kaikkien tulla Beardin luo. Pojat, aika, jota olemme odottaneet, on tullut. Jesse Smith on ennenkin nähnyt suuria löytöjä eikä hän olisi lähettänyt minulle tämmöisiä terveisiä, ellei siellä olisi tosi kysymyksessä. Kaikki mukaan!"
Hän lähti rinnettä alas miehet kintereillään tiheänä ryhmänä, johon yhtyi tiellä toisia, huudellen, elehtien ja meluten.
Joan jäi yksin. Kellsin terävä kysymys, oliko Jim Cleveä näkynyt, samoin kuin koko kohtaus olivat tehneet hänet sangen levottomaksi. Kellsin ehkä onnistuisi saada Jim yhtymään tähän rosvojoukkoon, joka sai Joanin ajattelemaan nälkäistä susilaumaa, Kells älykkäänä ja hurjana johtajana. Kukaan ei ollut muistanut Blickyn hevosta, näillä seuduilla harvinainen laiminlyönti, joka todisti miesten kiihtymyksestä selvemmin kuin mikään muu. Joan riisui satulan ja suitset, hieroi tomusta kovettuneen vaahdon kyljiltä ja lautasilta ja vei hevosen aitaukseen. Sitten hän toi vettä ja antoi eläimen juoda vähän kerrallaan. Joan ei lähtenyt ratsastamaan, vaan odotti uteliaana ja levottomana Kellsin paluuta. Mutta Kellsiä ei kuulunut. Joan odotteli ja tähysteli koko iltapäivän, mutta hänestä ja miehistä ei näkynyt merkkiäkään. Hän tiesi Kellsin järjestävän ja luovan rautaisella tarmolla ja tulisella innolla järjestöä, jolle hän, Joan, oli tullut aivan tahtomattaan antaneeksi nimen – Rajaseudun sissit. Siitä oli varmasti tuleva hirveä tekijä. Kells oli mies laatimaan oveluudessa ainutlaatuisia suunnitelmia, eikä parempaa paikkaa kuin tämä asumaton ja etäinen rajaseutu luoksepääsemättömine piilopaikkoineen voitu ajatellakaan; odotettiin vain aikaa, joka näytti nyt tulleen. Joan muisti setänsä aina väittäneen, että Karhuvuorten alueella tehtäisiin vielä kultalöytöjä, jotka saattaisivat koko Lännen kuohuksiin ja hämmästyttäisivät maailmaa. Ja Blicky oli sanonut kuumeen alkaneen jo viikkoja sitten. Kellsin ennustus siitä, mitä Joan vielä tulisi näkemään, oli siis ollut tosi. Joan luuli nähneensä jo niin paljon, että sekin jo riitti tekemään hänen päänsä harmaaksi, mutta nyt hän aavisti, etteivät nämä kokemukset olleet vielä mitään sen rinnalla, mitä oli tulossa. Hän eli aina tulevaisuudessa, ja kaikessa, mitä hän ajatteli, unelmoi tahi teki, oli jännittynyttä odotusta. Milloin hän kohtaisi Jim Cleven uudelleen? Milloin tuntisi Jim hänet? Mitä Jim tekisi? Mitä hän itse tekisi – mitä voisi hän tehdä? Osoittautuisiko Kells olevansa ihminen vai paholainen lopullisen ratkaisun tullessa? Oliko hänellä mitään todellista aihetta pelätä Guldenia ja epäillä, että hän yksin oli syynä Guldenin ynseyteen Kellsiä kohtaan? Oliko tuo itsepintainen tunne, josta hän ei voinut vapautua, että Gulden oli gorilla, joka aikoi ryöstää hänet, vain järjetön päähänpisto? Nämä ja tuhannet muut kysymykset, joista monet perustuivat välittömään todellisuuteen toisten taas seuratessa mielialan vaihteluita, järkyttivät hänen henkisen tasapainonsa. Mitähän nyt tapahtuisi? Illan suussa hän väsyi odottamiseen ja kun hän oli sitäpaitsi nälkäinenkin, meni hän toiseen tupaan ja valmisti itse ateriansa. Kells ilmestyi pimeän tullessa, ja Joan näki yhdellä silmäyksellä, etteivät asiat olleet luonnistuneet hänen mielensä mukaan. Mies näytti olevan sisällisesti aivan kuin ilmitulessa ja havahtui kuin unesta Joanin nähdessään. Kiihkoissaan hän oli ilmeisesti unohtanut vankinsa kokonaan. Ilme kirkastui, ja mikä hänen mieltään lieneekään painanut, hän näytti nyt mieheltä, jonka silmiä Joanin näkeminen ilahdutti, ja jonka mieltä pahoitti pitää häntä vankinaan. Hän pyysi anteeksi, ettei kukaan ollut huolehtinut Joanin illallisesta, ja selitti unohtaneensa sen. Miehet olivat olleet järjiltään – vaikeasti hallittavia – ratkaisuun ei oltu vielä päästy. Kells jutteli rauhallisesti ja lempeästi. Miettiväinen ilme, jonka Joan oli nähnyt aina silloin kun Kells suli tunteelliseksi ja herkäksi, ilmestyi äkkiä hänen kasvoilleen.
"Toivon, etten olisi raahannut teitä tänne", virkkoi hän ottaen Joania kädestä. "Nyt se on liian myöhäistä. En voi luopua teistä. Mutta – ei sentään liian myöhäistä – on – yksi mahdollisuus".
"Mahdollisuus? Mitä tarkoitatte?" kysyi Joan.
"Tyttö, suostutteko pakenemaan kanssani tänä yönä?" kuiskasi Kells käheästi. "Vannon meneväni naimisiin kanssanne – että minusta tulee kunnon mies. Huomenna on liian myöhäistä – Tahdotteko?"
Joan pudisti päätään. Hän oli pahoillaan Kellsin tähden. Näin puhuessaan Kells ei ollut rosvopäällikkö Kells. Sanat olivat värähdelleet voimakkaasta liikutuksesta, eikä Joan mahtanut sille mitään, että hänenkin sydämensä lämpeni. Sisään astuessaan Kells oli ollut rosvo ja pahantekijä, mielessä veri ja murha, mutta kun hänen katseensa osui Joaniin, muuttui hän heti, vaikutti niin lempeältä ja toivottomassa rakkaudessaan ikäänkuin murtuneelta.
"Puhukaa, Joan!" sanoi hän kulmiaan rypistäen.
"En, Kells", vastasi Joan.
"Miksi? Siksikö, että olen rosvo?"
"Ei, – koska – koska en rakasta teitä".
"Mutta eikö olisi parempi olla vaimonani – ja tehdä minusta kunnollinen kuin jäädä tänne orjaksi ja – ja mahdollisesti tulla luovutetuksi – Guldenille?" Kellsin ääni koveni sitä mukaa kuin hänen luonteensa toinen puoli pääsi valtaan.
"Kyllä – mutta minä tiedän, ettette tahdo tehdä minulle pahaa, tahi – tahi luovuttaa minua tuolle – tuolle Guldenille".
"Mistä te sen tiedätte?" tiuskaisi Kells ohimot paisuen.
"Koska ette ole enää peto ja koska – koska rakastatte minua".
Kells sysäsi hänet luotaan, niin että Joan oli vähällä kaatua.
"Se menee ohi... Silloin varokaa!" vastasi hän synkästi.
Hän heilautti kättään käskien siten Joania poistumaan huoneeseensa ja kääntyi ovelle, josta kuului lähenevien miesten puhetta.
Joan livahti ovipeitteen taakse, siirsi pölkyt ovenpieleen valmiiksi ja istuutui portaille odottamaan ja tähystelemään. Hänen teroittunut vaistonsa, jonka herkkyys lähenteli melkein tuskaa, sanoi, että illan, joka näytti olevan Kellsille niin kohtalokas, täytyi olla hänellekin erittäin tärkeä. Miksi, sitä hän ei osannut määritellä. Hän tunsi joutuneensa tapahtumien pyörteeseen, joka oli riistävä hänetkin mukaansa. Kells oli mennyt ulos. Äänet olivat hiljentyneet, mistä päättäen miehet kävelivät poispäin. Joan tunsi pettymystä. Mutta hetkisen kuluttua alkoi puheensorina jälleen kuulua; he olivat kävelleet edestakaisin mökin edustalla. Jonkun ajan kuluttua Kells tuli yksin sisään. Huoneessa oli nyt niin pimeä, että Joan tuskin eroitti häntä. Kells sytytti lyhdyt, asetti kaksi pöydälle ja ripusti toiset seinille. Sitten hän otti jostakin pienen muistikirjan ja kynän ja kaivoi eräästä kääröstä ison, kullalla silatun revolverin ja asetti sen pöydälle istuimen kohdalle, jonka hän oli ilmeisesti varannut itselleen. Sen tehtyään hän alkoi astella hitaasti edestakaisin, kädet selän takana ja pää etukumarassa, syvään ja kiinteään mietiskelyyn vaipuneena. Mikä synkkä ja uhkaava olento! Joan oli nähnyt mietteisiinsä unohtuneita miehiä katsellessaan monta eri asentoa, mutta tuossa miehessä oli jotakin hyytävän kaameata, sellaista, joka ei ollut sanoin selitettävissä, mutta joka aivan henki hirveätä pahuutta. Hämärä tupakin muuttui toisenlaiseksi. Seinille ripustetut satulat, suitset ja aseet saivat oman merkityksensä; kirja, kynä ja revolveri pöydänkulmalla näyttivät olevan täynnä pahojen miesten mustia rikoksia, ja edestakaisin kävelevässä rosvossa oli tuhoaennustavaa uhkaa etäällä raataville, tuntemattomille kullankaivajille.
Kells kohotti päätään kuin kuunnellen ja suoristautui äkkiä, ikäänkuin hän olisi karistanut harteiltaan painavan taakan. Hän tuijotti oveen jäntevänä, tuimana ja käskevänä kuin kenraali, joka tarkastaa joukkojaan. Raskaiden saappaiden askeleet, kannusten kilahtelu ja hiljainen puheensorina ilmaisivat Joanille miesten saapuneen. Mahtoikohan Jim Cleve olla mukana?
Joan halusi paremman paikan, mistä kuunnella ja katsella, ja mietittyään hetkisen hän siirtyi varovasti alemmaksi ja nojautui seinään erään raon kohdalle, josta oli esteetön näköala ison tuvan joka soppeen. Miehet työntyivät vaitiollen sisään. Joan laski heitä olevan kaksikymmentäseitsemän. He näyttivät jakautuvan kahteen ryhmään, ja oli kuvaavaa, että isompi eteni Kellsin puolelle tupaa pienemmän jäädessä Guldenin läheisyyteen. Gulden oli ottanut pois siteen, ja oikean korvan vielä verestävä sija teki hänet entistä kaameamman näköiseksi. Hän vaikutti voimakkaalta, mutta ei Kellsin lailla. Hänen voimansa oli eläimellistä julmuutta, säätäjänä vain ruumiillinen kuntoisuus. Hän olisi voittanut Kellsin kaikessa, mikä vaati lihasvoimaa, mutta ei missään muussa. Hänen taaksensa ryhmittyneet miehet olivat kaikki parrakkaita, ruokkoamattoman näköisiä ja hampaisiin saakka asestautuneita, pahimmat koko joukosta. Kaikki nuoremmat ja rehdimmältä vaikuttavat miehet, kuten Red Pearce, Frenchy, Beady Jones, Williams ja tiedustelija Blicky, olivat toisella puolella. Joan tunsi ilmassa olevan jännittynyttä odotusta, sellaista – että nyt saattoi tapahtua mitä hyvänsä. Joukko oli jakautunut kahtia, mutta ei nähtävästi ainakaan vielä kahteen vastakkaiseen puolueeseen, Kellsiä ja Guldenia ehkä lukuunottamatta Joanin suureksi iloksi ei Jim Cleveä näkynyt.
"Missä Beard ja Wood?" kysyi Kells.
"Beardin kipeätä hevosta lääkitsemässä", vastasi Pearce, "mutta he tulevat pian. Ja kuten tiedät, ovat he mukana kaikessa, mitä ehdotat".
"Löysittekö nuoren Cleven?"
"Emme. Hän on lähtenyt johonkin kiertelemään, mutta otaksun hänenkin suostuvan".
Kells istuutui pöydän päähän ja otti muistikirjan luoden miehiin tutkivan katseen.
"Beardin luona pohdimme asian jo kutakuinkin selväksi", virkkoi hän, "niin että nyt jaamme kortit. Kuka tulee peliin? Olen suunnitellut järjestön, nimeltä Rajaseudun sissit, ja päättänyt perustaa sen. Vaadin ehdottoman määräämisvallan, olipa jäseniä kymmenen tahi sata. No – kenen nimet pannaan kirjaan?"
Red Pearce astui esiin ja kirjoitti vaivalloisesti nimensä. Blicky, Jones, Williams ja toiset seurasivat esimerkkiä. He eivät virkkaneet mitään, mutta kukin löi kättä johtajan kanssa. Kells ei ilmeisesti vaatinut valaa, vaan hyväksyi kunkin vapaaehtoisen valinnan ja kunniasanan sellaisenaan, mikä teki tämän sopimuksen yhtä sitovaksi kuin veriveljeyden. Hän ei halunnut joukkoonsa miehiä, jotka eivät liittyneet häneen vapaaehtoisesti, ja hän teki johtajana sellaisen vaikutuksen, että miehet tulisivat pysymään hänelle uskollisina.
"Kells, luehan ne ehdot vielä kerran", pyysi eräs vähemmän innostunut.
Samassa ilmestyi Jim Cleve ovelle, ja Joan vavahti sekä tuskasta että pelosta. Jim astui sisään melkeinpä aavemaisen kalpeana, ja hänen läpitunkeva katseensa singahti tuvan ympäri Kellsistä Guldeniin ja miehestä mieheen. Sitten hän nojautui seinään ja häipyi sen pimentoon melkein kokonaan. Kells ei ilmaissut pienimmälläkään ilmeellä, että hän oli huomannut Cleven.
"Minä olen joukon päällikkö", vastasi Kells harkitusti. "Minä teen suunnitelmat, annan käskyt. Minun tietämättäni ei ryhdytä mihinkään. Kulta jaetaan tasan kaikkien kesken. Jos tahdot liittyä minuun, niin hyvä on. Sanasi riittää, mutta se on sitova".
Miesjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa.
"Taidanpa sitten tulla", virkkoi mies, joka oli tahtonut kuulla ehdot toistamiseen. Hän siirtyi pöydän ääreen ja piirsi puumerkkinsä muistikirjaan, mistä päättäen hän ei ollut kirjoitustaitoinen. Kells kirjoitti nimen merkin alapuolelle. Nimenkirjoitus jatkui nyt keskeytymättä, kunnes jäljellä oli vain Gulden ja hänen ryhmänsä.
"Entä sinä, Gulden?" kysyi Kells kylmästi. "Jörötätkö vieläkin?"
Jättiläinen astui hitaasti pöydän ääreen ja vaikutti Joanista nyt, kuten aina ennenkin, vain suurelta, hitaalta ja kömpelösti liikkuvalta ruholta, mutta samalla kaikessa sieluttomuudessaankin olennolta, jonka eläimellistä viekkautta sai kuka hyvänsä varoa.
"Jos sovimme asioista, tulen mukaan", virkkoi hän sointuvalla äänellään.
"Ellemme sovi, en huoli sinusta, siitä voit olla varma", vastasi Kells tyynesti. "Kuulehan nyt, Gulden, olkaamme ystäviä. Täällä on lääniä yllin kyllin meille kummallekin, mutta tarvitsen sinua ja haluan sinun liittyvän joukkooni. Ellemme voi sopia, älkäämme silti riitaantuko ja tulko vihamiehiksi. Mitä arvelet?"
Joukosta kuului jälleen hyväksyvää mutinaa, joka osoitti miesten ymmärtäneen Kellsin hyvän tahdon ja hänen sanojensa järkevyyden.
"Selitä suunnitelmasi ja miten aiot menetellä", vastasi Gulden.
Kells kykeni vaivoin salaamaan kärsimättömyytensä ja närkästyksensä.
"Se ei liikuta sinua eikä ketään teistä", vastasi hän melkein tiuskaisten. "Tiedättehän jokainen, että minä ajattelen kaikki valmiiksi. Ensin on tehtävä suunnitelma. Siitä huolehdin minä. Sitten seuraa toimeen pano. Sinä, Pearce ja te muut huolehditte siitä. Tarvitseeko sinun muuta tietääkään?"
"Miten aiot menetellä?" jankutti Gulden.
Kells leväytti kätensä, ikäänkuin olisi ollut toivotonta väitellä tuon tomppelin kanssa tahi koettaa puhua hänelle järkeä.
"Hyvä on, kuuntele sitten", vastasi hän. "Lopullista suunnitelmaa en voi laatia, ennenkuin olen tavannut Jesse Smithin ja nähnyt paikan, mutta pohja, jolle toimintamme perustuu, on tällainen. Seuratkaa nyt niin tarkkaavaisesti, ettette menetä sanaakaan tästä – sekä Gulden että kaikki toisetkin. Viemme kaikki varusteemme mukanamme kaivosalueelle. Rakentelemme kämppiä kaupungin laitamille, emmekä oleskele yhdessä. Joukon on hajauduttava. Useimmat teistä ovat kaivavinaan kultaa. Esiintykää aivan tavallisina mainareina. Pujottautukaa ryhmäkuntiin, kaivakaa, juokaa ja pelatkaa, kuten kaikki toisetkin. Beard panee pystyyn pelipaikan ja Red Pearce keksii kyllä jotakin hänkin. Minä ostelen valtauksia ja palkkaan miehiä työhöni. Naamioin itseni, liityn vaikutusvaltaisiin miehiin ja järjestän niin, että minunkin sanani painaa jotakin asioita pohdittaessa. Sitten olette kaikki urkkijoita. Tulette iltasin kämppääni huomioistanne selkoa tekemään. Tämä ei olekaan mikään pieni yritys. Miehiä tulee ja menee, ja ne, joilla on ollut hyvä onni, voivat viedä poislähtiessään kymmeniä kiloja kultaa mukanaan. Sellaisista miekkosista meidän on aina saatava hyvissä ajoin tieto – lähtevätkö he ratsain, vaunuilla, vai postin mukana ja milloin, ja sen, jolle uskon heidät, on pysäytettävä heidät. Teidän on, mikäli mahdollista, pysyteltävä kaikkien raittiina. Ja teidän on ehdottomasti luotettava arvostelukykyyni. Jokaisen on oltava naamioitu tehtäväänsä suorittaessaan. Ette saa hiiskahtaa sanaakaan, joka voisi kohdistaa epäluulot meihin. Tällä tavalla voimme toimia koko kesän ilmitulematta. Rajaseudun sisseistä tulee salaperäinen ja kuuluisa joukko. Huomataan sen työskentelevän suurena järjestönä kaikkialla. Kuta enemmän pysymme salassa, sitä parempiin tuloksiin pääsemme. Suurten löytöjen aikana ovat kultaleirien kaikki miehet hulluja. He epäilevät toisiaan eivätkä voi toimia yksimielisesti. Ovat meihin nähden aivan avuttomia. Ja lyhyesti jos tämä löytö on niin rikas, miltä näyttää, on meillä ennen talven tuloa enemmän kultaa, kuin mitä hevosemme jaksavat kantaa".
Kells oli aloittanut hillitysti, mutta päästessään selostamaan suurta aatettaan ja kuullessaan oman äänensä kaiun hän innostui vähitellen niin, että hän lopulta aivan hehkui kiihkosta. Tämä siis oli hänen unelmansa – hänen kunnianhimonsa päämaali!
Sanat tekivät kuulijoihin voimakkaan vaikutuksen – Guldenia lukuunottamatta. Kasvot olivat yhtä tylsät ja ilmeettömät kuin ennenkin, ja oli kuin hän olisi suhtautunut yliolkaisesti koko selostukseen. Hän oli aina yhtä omituinen ja arvoituksellinen. Kells katsoi häneen – miehet katsoivat – ja Jim Cleven silmät välähtivät pimeässä, kun ne suuntautuivat hänen jylhiin kasvoihinsa. Gulden aikoi ilmeisesti sanoa jotakin, mutta hänen hitaudessaan ei ollut mitään väkinäistä, ei mitään sellaista, joka olisi viitannut kiihtymykseen. Hänellä oli jokin ajatus, joka kaivautui esille yhtä hitaasti kuin hän itsekin liikkui.
"Kuolleet eivät puhu!" Sanat tulivat syvältä hänen mahtavasta rinnastaan ja äänen kumeassa kaiussa oli jotakin melkeinpä juhlallista, jotakin tuhoaennustavaa, joka henki murhaa. Selostaessaan aatteensa Kells oli osoittautunut mieheksi, joka himosi kultaa ja osasi tehdä nerokkaita suunnitelmia, mutta Guldenilla ei ollut muuta näytettävää kuin petomainen verenhimo, ominaisuus, joka viittasi siihen, että hänen aivonsa olivat jollakin tavalla virheelliset. Kells himoitsi mainetta ja kultaa; Gulden tahtoi tappaa. Sanoja seurasi syvä äänettömyys. Miehet punnitsivat niitä ja toiset näyttivät oivaltavan ja hyväksyvän niissä piilevän kaamean totuuden toisten siirtyessä hänestä vielä etäämmälle. Mutta Kells nousi jyrkästi häntä vastaan.
"Gulden, tarkoitatko, että meidän on aina kultaa varastaessamme tehtävä vainajia?" kysyi hän kiivaasti.
Jättiläinen nyökäytti jylhästi päätään.
"Mutta tappaminen on typerää ja järjetöntä – ellei ole itsepuolustuksesta kysymys", sanoi Kells lujasti.
"Menestymme kauemmin", vastasi Gulden itsepäisesti.
"Ei! Emme edes niinkään kauan. Murhat saavat kaivosleirin jalkeille rajustakin kultakuumeesta huolimatta. Niillä päästään vain siihen, että salainen suojelusvartio pannaan heti pystyyn".
"Voimme kuulua siihen yhtä hyvin kuin sinun joukkoosi", virkkoi Gulden.
Näiden sanojen vaikutus osoitti, ettei Guldenia pidettykään niin typeränä, kuin mitä Kells oli otaksunut. Miehet nyökkäilivät toisilleen ja liikahtelivat levottomasti, kuin salaperäisesti kiihoittavan voiman horjuttamina. Red Pearce ja toisetkin tunsivat sen. Pahoissa sydämissä piilevä paha anasti etusijan. Veri ja kuolema vaani taustalla kuin varjo. Terävänäköinen Kells huomasi muutoksen voivan käydä suorastaan tuhoisaksi hänen suunnitelmilleen ja näytti kiinteästi miettivän, miten suoriutua pulmasta, sillä hän ei hyväksynyt miestensä kylmää äärimmäisyyskantaa.
"Entäpä, ellen olekaan yhtä mieltä kanssasi, Gulden?" lausui hän.
"Sitten en liity joukkoosi".
"Mitä sitten aiot tehdä?"
"Otan kannattajani mukaani ja raivaan tuon kaivosleirin puhtaaksi".
Kellsin kasvoilla vilahtavasta ilmeestä Joan näki, että Kells tiesi Guldenin aikeen käyvän heidän kummankin suunnitelmalle kohtalokkaaksi.
"En tahtoisi menettää sinua", vastasi Kells.
"Ei ole tarpeellistakaan, jos vain otat asiat oikealta kannalta", sanoi Gulden. "Pääsi puolesta kykenet meitä johtamaan, mutta alat menettää sisuasi. Ja vain tuon tytön takia, jonka olet tuonut tänne".
Guldenin äänessä ei ollut kiivautta, ei pelkoa eikä ylimalkaan mitään tunnetta. Hän sanoi vain totuuden. Ja se sai Kellsin melkein hillittömään raivoon.
Joan näki silmien vihertävän hehkun, harmaiden kasvojen nytkähdykset ja käden hermostuneen vapisemisen, ja tiesi Kellsistä saamansa kokemuksen perusteella, että nyt oli kysymys vain siitä, tappaisiko hän Guldenin siihen paikkaan. Hetki oli kohtalokas. Joan ymmärsi, että Kellsin oli tehtävä se juuri nyt, ellei hän tahtonut menettää vaikutusvaltaansa, mutta Kells ei nähnyt niin pitkälle. Ponnistamalla tahtonsa äärimmilleen hän kykeni malttamaan mielensä, mikä osoitti, että hän halusi ennenkaikkea päästä Guldenin kanssa sovintoon säilyttääkseen valtansa.
"Emmekö voisi ratkaista tätä kysymystä vasta sitten, kun olemme paikalla, vai mitä, Gulden?" ehdotti hän.
"Emme. Nyt tahi ei milloinkaan", vastasi Gulden jurosti.
"Haluatko ruveta itse joukon johtajaksi?" kysyi Kells harkitusti.
"En".
"Mitä sitten tahdot?"
Gulden näytti joutuvan ymmälle eikä vastannut heti. "Vain sitä, että tekemistä riittää", sanoi hän sitten. "Tahdon olla kaikessa mukana, mutta vain sillä ehdolla, että saan tappaa, milloin haluan".
"Milloin haluat!" toisti Kells ja kirosi. Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat, ja kaikki se viha ja inho, jolla hän oli suhtautunut Guldeniin, hävisi hänen käytöksestään. "Gulden", virkkoi hän hillitysti, "järjestän tämän asian mielesi mukaan. Sinä saat toimia aivan omin päin, mutta kaikkien toisten – jokaisen teistä – täytyy totella minua".
Gulden ojensi suuren kätensä, ja hänen äkillinen myöntymisensä sai ilmeisesti Kellsin ja toisetkin hämmästymään.
"Kättä päälle!" huudahti Gulden kouraisten Kellsin kättä ja töhersi sitten nimensä kirjaan. Hän oli sillä hetkellä noiden hurjien ja lainsuojattomien miesten keskelläkin aivan yksinäinen, sillä itsenäisyys ja vapaus tehdä, mitä hän tahtoi, olivat hänelle heidän toveruuttaankin kalliimmat. Mitä hän välitti Kellsistä ja tämän joukosta? Mitä hänelle merkitsi, saatiinko kultaa enemmän vai vähemmän?
"Sinulla on nyt vapaa valta tehdä, mitä haluat, mutta miesteni kanssa et saa tapella. Sehän lienee sanomattakin selvää?" sanoi Kells.
"Elleivät tule haastamaan riitaa kanssani", vastasi jättiläinen ja irvisti.
Hänen seuralaisensa astuivat sitten yksitellen pöydän ääreen ja vannoutuivat Kellsin liittolaisiksi niillä yksinkertaisilla menoilla, joille Kellsin henkilöllisyys oli antanut vakavan ja sitovan sopimuksen merkityksen.
"Onko vielä ketään?" kysyi Kells ympärilleen silmäillen. Kasvojen synkkyys alkoi lientyä.
"Onhan täällä Jim Cleve", virkkoi Pearce viitaten ovelle.
"Halloo, nuori mies! Tulkaahan tänne. Mitähän, jos tekisimme teistä nyt todellakin rosvon", sanoi Kells leikillisesti.
Cleve astui esiin varjosta, ja hänen kimaltelevat silmänsä olivat suuntautuneet Guldeniin. Huoneessa tuli aivan hiljaista. Gulden katsahti Cleveen, ja samassa hypähti Kells heidän väliinsä.
"Unohdin kokonaan tuon viime jupakan", virkkoi hän Guldenille, "mutta nyt ette voi riitaanne jatkaa. Olemmehan kaikki tapelleet keskenämme enemmän tahi vähemmän, ja olleet sitten hyviä ystäviä jälleen. Haluan Cleven liittyvän meihin, mutta en vastoin tahtoasi. Mitä sanot?"
"Mitäpä minulla olisi sitä vastaan", vastasi jättiläinen rauhallisesti, "mutta toista korvaani en välittäisi menettää".
Miehiä nauratti, mutta Gulden ei näyttänyt huomaavan sanoneensa mitään sukkelaa. Kells nauroi toisten mukana, ja Clevenkin kalpeat kasvot sulautuivat jonkinlaiseen hymyn tapaiseen.
"Hyvä on. Kaikki käy mainiosti", sanoi Kells, ja kääntyi sitten Cleveen, innostuneena, varmana ja voimakkaana. "Jim, otatteko kortit tähän peliin?"
"Mistä on kysymys?" kysyi Cleve.
Kells selitti nopeasti ja kaunopuheliaasti aatteensa Rajaseudun sisseistä ja mitä etua kaikilla kodittomilla ja nuorilla kulkureilla oli siihen kuulumisesta ja lopetti lyhyen puheensa melkein samoilla todisteluilla kuin aikaisemmin Joanille. Joan kuuli ja näki kaikki piilopaikastaan, ja vaikka hän oli alkanut rajusti vavista nähdessään Jimin astuvan esiin, kykeni hän hillitsemään mielenkuohunsa. Tilanne oli sellainen, että hänen oli pakko.
"Sen hyväksi en pane kortta ristiin, Kells", vastasi Cleve. "En puolesta enkä vastaan".
Kells näytti tyhmistyneeltä. "Ette välitä, liityttekö joukkooni, vai ette?"
"En rahtuakaan".
"Tehkää minulle sitten se palvelus, että tulette mukaan", jatkoi Kells. "Vain minun mielikseni. Meistä tulee hyvät ystävät. Elämä käy teille hankalaksi täällä erämaassa. Voitte yhtä hyvin liittyä meihin".
"Olen mieluummin yksin".
"Silloin ette menesty kauan".
"Samantekevää".
Kells tarkasteli hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. "Kuulkaahan, Cleve – eikö teillä ole sisua olla paha – läpeensä paha?"
Cleve hätkähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä, ja Joan sulki silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kasvojaan. Kells oli käyttänyt osaksi aivan samoja sanoja, joilla hän oli karkoittanut Jim Cleven luotaan. Ja ne vaikuttivat Jimiin kuin sähkövirta. Mikä sallimuksen johdatus! Mikä onneton sattuma! Joan vihasi itseään. Hänen omat sanansa ajaisivat nyt tuon hurjistuneen ja onnettoman nuorukaisen suoraan Kellsin käsiin. Hän tiesi, ennekuin hän avasi silmänsä, mitä hän tulisi näkemään – Jimin, muuttuneena ja raivostuneena. Ja niin olikin. Jim näytti aivan vimmastuneelta.
Silloin ei Kells joko voinut hillitä kiihkeätä uteliaisuuttaan tahi vain teeskenteli asiansa hyväksi.
"Olette menossa perikatoonne, Cleve, ja jonkun naisen takia, vai mitä?" kysyi hän terävästi ja samalla ivallisestikin.
"Ellette tuki nyt suutanne, panen teidät menemään edellä", vastasi Cleve pahaenteisesti.
"Mitä syytä teillä olisi minua ampua? Olenhan ystävänne. Olette sairas, Cleve, kuin myrkytetty. Mutta jos teillä on sisua, niin tähän ette sorru, vaan lähdette mukaamme onneanne koettamaan. Saatte nähdä oikeata elämää. Saatte tapella, elää ja ottaa osanne saaliista. Onhan maailmassa toisiakin tyttöjä. Luulin kerran itsekin olevani mennyttä erään naisen takia, mutta mitä vielä. En ollut, nähkääs, milloinkaan tavannutkaan sitä oikeata, ennenkuin olin jo astunut alas helvettiin – tarkoitan, tänne rajalle... Näyttäkää, onko teillä sisua. Olkaa huimapäisen poikasen sijasta mies. Sylkäiskää myrkky ulos! Kertokaa nyt kaikki. Joku tyttökö teidät karkoitti tänne?"
"Niin", vastasi Cleve käheästi, ikäänkuin tukehtumaisillaan.
"Onko myöhäistä palata hänen luokseen?"
"On".
"Eikä jäljellä ole enää mitään muuta kuin tämä hurja elämä, joka voi auttaa teitä unohtamaan?"
"Ei mitään – mutta – en voi sittenkään – unohtaa!" huohotti Jim.
Joan näki, kuinka Kells vaikutti Cleveen, joka kärsi muistojen, epätoivon ja oman heikkouden tunnon kaikkia tuskia. Jim oli vain epätoivoon joutunut, uhkamielinen poika, joka oli joutunut voimakkaan ja häikäilemättömän miehen käsiin, kuin vahaa, valmis muokattavaksi. Hän taipuisi Kellsin tahtoon ja ajautuisi juuri sitkeän rakkautensa ja muistojensa vainoamana yhä pitemmälle juopottelun, hurjastelun ja rikosten teille.
Joan siirtyi ovelle pohjiaan myöten kuohuksissa ja valmiina kohtaamaan hetken, joka oli tulossa.
Kells teki rajun eleen. "Näyttäkää, että olette mies! Liittykää minuun! Teette nimenne niin kuuluisaksi, ettei Länsi unohda sitä konsanaan!"
Tämä viittaus maineen saavuttamiseen oli tuon ovelan roiston paras valtti. Ja se voitti. Cleve pyyhkäisi hermostuneesti tukan kostealta otsaltaan. Jäntevyys, tulisuus ja kopea välinpitämättömyys olivat poissa. Hän näytti järkytetyltä, ikäänkuin hän olisi luullut häntä moititun pelkuriksi.
"Varmasti, Kells", vastasi hän huolettomasti. "Tulen peliin ja jumaliste – pelaankin joka lehden!" Hän otti kynän ja kumartui muistikirjan yli.
"Odottakaa!... Oh, odottakaa!" huudahti Joan. Hetken jännitys, sen merkityksen tietoisuus ja hänen oma tilanteensa, joka oli yhtä epätoivoinen kuin Clevenkin, tekivät hänen äänensä omituisen läpitunkevaksi ja viehkeän käskeväksi. Hän syöksähti peitteen takaa – pois varjosta – lyhtyjen valopiiriin – Kellsin ja Cleven eteen.
Kells katsoi häneen kummastuneesti ja naurahti sitten hänen aikeensa oivaltaen ivallisesti ja riemuitsevastikin, ikäänkuin hänen näkemisensä olisi ollut vain hänen pyyteitään edistävä kannus; ikäänkuin hänen rohkeutensa olisi ollut jotakin ihailtavaa, sallittavaa ja samalla paheksuttavaakin.
"Cleve, vaimoni, Keikari Dale", sanoi hän kohteliaasti ja kylmästi. "Sanokoon hänkin teille sanan – joko puolesta tahi vastaan".
Naisen läsnäolo, vaikkakin valepukuisen, teki Cleveen omituisen vaikutuksen. Hän suoristausi, kasvot valahtivat entistä valkoisemmiksi, ja ilmeettömiksi käyneet silmät vilkastuivat ja alkoivat hehkua. Joan tunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja oli vähällä pyörtyä Jimin katseen kohdatessaan. Mutta Jim ei tuntenut häntä.
"Odottakaa!" huudahti Joan toistamiseen yhtä läpitunkevasti, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta äänestään. "Olen kuullut kaikki. Älkää liittykö tähän joukkoon... Olette nuori – ja vielä kunnollinen. Älkää Jumalan tähden lähtekö näiden miesten teille! Kells tekee teistä rosvon. Menkää kotiin – poika – menkää kotiin!"
"Kuka te olette – joka puhutte minulle kunniallisuudesta ja – kodista?" kysyi Cleve.
"Vain – vain nainen... Mutta tunnen, kuinka väärässä olette. Palatkaa takaisin tytön luo, joka – joka karkoitti teidät tänne... Hänen täytyy katua käytöstään... Huomenna voi olla myöhäistä... Oh, menkää kotiin! Tytöt eivät ole konsanaan selvillä tunteistaan – mielialoistaan. Ehkäpä tuo tyttö – rakasti teitä! Ehkäpä hänen sydämensä murtuu nyt!"
Cleve vavahti ja teki sitten rajusti kieltävän eleen. Oliko se Joanin sanojen aiheuttamaa tuskaa, vai närkästystä siitä, että sellainen kuin hän rohkeni puhua tytöstä, jota hän rakasti? Sitä ei Joan osannut sanoa. Hän vain tunsi läsnäolonsa vaikuttavan Cleveen samalla sekä puoleensavetävästi että poistyöntävästi. Cleve epäili korviaan, mutta uskoi silmiään, ja Joan tiesi sanojensa herättäneen hänessä jonkinlaista vastakaikua.
"Tekö pyydätte, etten rupeaisi rosvoksi?" kysyi hän hitaasti, kuin ihmeissään.
"Rukoilen sitä!"
"Miksi?"
"Sanoinhan jo. Koska olette vielä pohjaltanne hyvä. Olette ollut vain huimapäinen... Koska –"
"Oletteko Kellsin vaimo?" keskeytti Cleve.
Vastaus näytti irtautuvan vastahakoisesti Joanin huulilta.
"En!"
Kieltoa seurasi syvä hiljaisuus. Totuus, jonka kaikki tiesivät, vaikutti kuitenkin hänen itsensä lausumana tyrmistyttävältä. Miehet tuijottivat heihin melkein hengittämättä. Kells hymyili ivallisesti, mutta oli käynyt kalpeaksi, ja Cleven ilme oli sanomattoman halveksiva.
"Ette hänen vaimonsa!" huudahti hän hiljaa.
Äänensävy oli Joanille sietämätön. Hän alkoi vavista ja tunsi olevansa aivankuin tulessa. Kuinka Jimin täytyikään vihata kaikkia hänen sukuunsa kuuluvia!
"Ja te tulette minulle puhumaan!" lisäsi Jim katkerasti ja näytti äkkiä kuin väsyvän kaikkeen. Naisten arvoituksellisuus sai hänet ymmälle ja hän kääntyi Joaniin melkein selin. "Sellaisen kuin te taitaa olla turhaa yrittääkään vaikuttaa minuun!"
"Sitten olette typerä raukka – syntynyt rikolliseksi!" huudahti Joan ylevän kiivaasti. "Olen kunnollinen nainen – miltä tilanne ja asianhaarat sitten näyttänevätkin!"
Jim jäykistyi Kellsin hypähtäessä samassa pystyyn kalpeana ja valppaana. Cleve ei näyttänyt ensin oivaltavan sen merkitystä, mutta sitten hän kääntyi hitaasti, joka lihas jännitettynä ja käsivarret hiukan koukussa. Kukaan maltillinen ja järkevästi ajatteleva mies ei olisi puhutellut häntä tahi astunut askeltakaan sillä hetkellä. Kaikki odottivat jotakin samanlaista, kuin mitä oli tapahtunut Lucelle ja Guldenille.
Cleven leimuava katse kohdistui samassa Joanin olemukseen, eikä hänen ajatustaan voitu väärinymmärtää. Kuinka oli hänen ulkonäkönsä ja sanojensa välinen ristiriita selitettävissä? Jompikumpi oli valhetta! Ja Jimin leimuava katse vei Joanilta rohkeuden.
"Hän pakotti minut – pitämään näitä", sammalsi hän. "Olen hänen vankinsa. En voi mitään".
Cleve ponnahti kissamaisen notkeasti pari askelta takaisin, niin että hän oli koko joukon kanssa vastatusten, ja kun hänen kätensä heilahtivat tasalle, oli kummassakin välkkyvä revolveri. Miehet seisoivat hievahtamatta, joko pelosta tahi hänen äärimmäisen uhkarohkeutensa aiheuttamasta hämmästyksestä tyrmistyneinä, mutta Kells käyttäytyi, kuin uhkaus olisi tarkoittanut vain häntä.
"En kiellä mitään", virkkoi hän käheästi ja nosti kätensä. "Hän puhuu totta. Mutta tappamalla minut ette voita mitään. Ehkäpä hänen olonsa kävisi vain tukalammaksi".
Hän odotti Cleven ampuvan, mutta hänen älynsä oli neuvonut häntä sanomaan juuri sen, mikä saattoi vaikuttaa Cleveen.
"Oi, älkää ampuko!" vaikeroi Joan.
"Menkää ulos!" käski Cleve. "Hypätkää satulaan ja taluttakaa toinen hevonen oven eteen. Joutuin! Vien teidät pois täältä".
Joan oli sekä halukas että kauhistunut. Sellainen uskalias teko ei voinut merkitä muuta kuin kuolemaa Jimille ja vielä pahempaa hänelle itselleen. Tuon pojan sanomaton rohkeus ja kylmäverisyys ja ajatus, että pako oli nyt mahdollinen, saivat hänen sydämensä rajusti sykkimään, mutta hänellä ei ollut rohkeutta antautua seikkailuun, joka näytti hänestä aivan mielettömältä.
"Jään tänne", kuiskasi hän, "mutta te menette!"
"Kiiruhda, nainen!"
"Ei, ei!"
"Tahdotteko jäädä tämän rosvon luo?"
"Minun täytyy!"
"Sitten rakastatte häntä?"
Joan olisi tahtonut kieltää sen hinnalla millä hyvänsä ja kykeni vaivoin hillitsemään sanat, joiden olisi täytynyt johtaa paljastukseen. Hän painoi päänsä alas, jaksamatta kestää häpeää, mutta ajatellen vain Jimin parasta hänellä oli voimaa antaa Jimin pitää käsityksensä. Se oli nyt parasta ja hänen ainoa mahdollisuutensa tulevaisuuteen nähden.
"Pois näkyvistäni!" ärjäisi Jim. "Olisin tapellut puolestanne".
Ilme oli jälleen kyllästynyt ja halveksiva. Joan puri kieleensä voidakseen olla huudahtamatta. Kuinka hän voisi elää tässä kidutuksessa? Tuo ylenkatse oli tarkoitettu juuri hänelle, Joan Randlelle, tunsipa Jim häntä tahi ei. Hän peräytyi askel askeleelta takaisin, melkein tajuttomana, turtuneena ja kyynelten sokaisemana, hapuili ovipeitteen käteensä ja horjui kammioonsa.
"Kells, olen se, joksi minua sanoitte". Joan kuuli Jimin äänen kuin jostakin hyvin kaukaa. "Käyttäydyin typerästi – en ole oikein järjilläni naisiin nähden. Unohtakaa maltittomuuteni tahi olkaa unohtamatta – miten vain tahdotte, mutta jos haluatte, olen valmis liittymään joukkoonne!"
XII
Nämä Cleven katkerat sanat, jotka hän oli lausunut kuin itseään pilkaten, olivat viimeiset, mitä Joan kuuli, ja ne kaikuivat hänen korvissaan kuin tuomiokellon ääni. Hän lepäsi pimeässä lavitsallaan melkein tiedottomana ja kuin suunnattoman taakan lamauttamana, ja rukoili, ettei päivä konsanaan koittaisi. Lopulta hän vaipui jonkunlaiseen levottomaan horrostilaan ja havahtui auringon noustessa.
Hän oli viluinen ja aivan kangistunut. Hän oli levännyt peitteettä koko pitkän yön eikä ollut liikauttanut sormeakaan sitten, kun hän oli heittäytynyt vuoteelleen niiden katkerien sanojen murtamana, joilla Cleve oli ilmoittanut liittyvänsä Kellsin sisseihin. Hän ei voinut muistaa ainoatakaan ajatusta sen jälkeen, mutta hänen mielessään oli kaikesta huolimatta kypsynyt päätös ilmaista itsensä Jim Clevelle tänään, vaikka se maksaisi heidän kummankin hengen. Kuolema oli paljoa parempi kuin tämä epävarmuus, pelko ja raateleva sieluntuska; Jimin se ainakin pelastaisi rikoksiin joutumasta.
Joanin päätä huimasi hiukan, kun hän nousi, ja kädet tuntuivat niin kömpelöiltä ja voimattomilta. Veri nousi ohimoihin, ja rintaan pisti. Hän irroitti naamion, huuhtoi kasvot ja kampasi tukkansa, kahdenvaiheilla, mennäkö ulos ilman naamiota, vai ei. Hän ajatteli ensin mennä, mutta päätti sitten toisin. Cleven huimapäinen uhma oli tarttunut häneenkin; mikään ei voisi nyt häntä pidättää.
Kells oli sinä aamuna iloinen ja hilpeä ja Joanille hyvin kohtelias. Hän sanoi heidän pääsevän pian tästä yksinäisestä paikasta ja että Joan saisi nähdä elämänsä suurimman näyn – kultakuumeen. Hän saisi nähdä miesten panevan kokonaisen omaisuuden yhdelle kortille, menettävän sen naurussasuin ja palaavan kaivokselleen. Hän sanoi vievänsä Joanin Sacramentoon ja Friscoon ja ostavansa hänelle kaikkea, mitä tyttö ikinä saattoi toivoa. Hän oli äänekäs ja vallaton – eli jo kokonaan unelmansa toteuttamisessa.
Aamu oli jo kulunut verraten pitkälle, ja mökissä ja sen edustalla hääri miehiä, kaikki yhtä loistavalla tuulella kuin Kellskin. Matkavalmistuksiin oli jo ryhdytty. Tavarapakkoja kannettiin ulos, nuoritettiin ja järjesteltiin; satulat, suitset ja aseet tarkastettiin ja korjattiin, ja hevosia kengitettiin, mikä oli sekä miehille että hevosille yhtä työlästä ja vastenmielistä hommaa. Milloin vain joku ratsastaja laukotti rinnettä ylös, ja niitähän tuli aina silloin tällöin, heittivät kaikki työnsä ja riensivät kiihkeinä tulijaa vastaan. Jesse Smithin nimi oli kaikkien huulilla. Hän saattoi saapua millä hetkellä hyvänsä vahvistamaan Blickyn tuoman sanoman.
Joan näki tahi oli näkevinään, että miesten silmiin oli ilmestynyt jotakin kellertävää, ikäänkuin kullan hehkua. Hän oli nähnyt kullankaivajia, joiden silmistä loisti kullan sytyttämä tuli, mutta ei milloinkaan näiden kaltaisia, ja hän tunsi, että miesten suhtautumisessa häneen oli jotakin vierasta, jotakin sellaista, jota hän ei ollut ennen huomannut. Missä ero oli, ei hän tiennyt, samoin kuin ei sitäkään, miten miesten käytös oli muuttunut. Hän päätti olla jotenkin hyödyksi ja auttoi ensin Bate Woodia. Wood oli koruttoman ystävällinen. Joan ei tullut ajatelleeksi, että hänessä oli jotakin surumielistä, ennenkuin Wood kuiskasi: "Älkää olko allapäin, neiti. Ehkäpä kaikki kääntyy parhaaksi!" Joan hämmästyi. Woodin salaperäiset vihjaukset ja katseet ja hänen ilmeinen myötätuntonsa todistivat jonkun muutoksen tapahtuneen. Joan tahtoi päästä siitä selville, mutta ei tiennyt, miten. Koko joukko vaikutti erilaiselta. Sitten hän meni Pearcen luo, näyttäen vieläkin alakuloisemmalta kuin äsken Woodia puhutellessaan. Red Pearce oli vielä herkempi, ja aivan yhtä salaperäinen kuin Woodkin. Hän ei voinut olla muuta kuin karkea ja alhainen, mutta hänellä oli kaikesta huolimatta sääliä. Joan tunsi sen. Hänen nahkaliiveissään oli suuri repeämä, ja Joan ryhtyi neulomaan sitä kiinni. Red Pearce näytti olevan siitä kovin ylpeä, koetti laskea leikkiä ja sanoa kohteliaisuuksiakin. Kun Joan lopetti katsahti hän nopeasti ympärilleen, puristi Joanin kättä ja kuiskasi: "Minullakin oli kerran sisar!" Ja sitten synkästi ja uhkaavasti: "Kells! – Tämän hän saa vielä maksaa kultakentille päästyämme!"
Joan poistui Pearcen luota vielä enemmän kummissaan. Kaikessa tässä oli jotakin outoa ja kummallista. Noista synkistä katseista ja pahaenteisistä sanoista ei voinut erehtyä. Ne aivan uhkuivat vihaa Kellsiä kohtaan. Mikä oli aiheuttanut tämän äkillisen ja yleisen mielenkiinnon häntä kohtaan? Mitä merkitsi tämä kätketty vastenmielisyys Kellsiä kohtaan? Eikö pahoilla miehillä, jotka olivat päättäneet saalistaa yhdessä, ollutkaan mitään kunniantuntoa? Kasvattiko tämä elämä siinä määrin kateuteen, julmuuteen, vihaan ja uskottomuuteen, että ne saattoivat puhjeta esiin milloin hyvänsä? Joan oivalsi, että Kellsin suuri yritys oli aivan turha ja toivoton. Se ei onnistuisi. Se saattoi tuottaa hänelle joidenkin päivien tahi viikkojen kuuluisuuden, verentahrimaa kultaa ja tilaisuuden hurjastella pelipaikoissa, mutta oli jo luonteeltaan tuomittu epäonnistumaan. Se tulisi päättymään romahdukseen ja kuolemaan.
Joan kiersi miehestä mieheen, tästä selittämättömästä muutoksesta yhä tietoisempana, ja puhutteli jokaista surumielisen ystävällisesti, mutta salaisuus paljastui vasta sitten kuin hän tuli pienen ranskalaisen luo. Frenchy oli eri rotua. Hänen olemuksensa syvyyksissä oli kätkössä jotakin, joka oli peittynyt pitkän ja pahan elämän aikana näkymättömiin, mutta joka sukeltautui nyt äkkiä esiin – ja se oli naisen kunnioitus. Joanille se oli kuin valon välähdys. Nämä miehet olivat eilen halveksineet häntä, mutta nyt he kunnioittivat häntä. He olivat siis uskoneet, mitä hän oli niin kiivaasti sinkauttanut Jim Clevelle vasten kasvoja! He uskoivat, että hän oli kunnollinen, säälivät ja kunnioittivat häntä ja suhtautuivat myötätuntoisesti hänen yritykseensä käännyttää nuorukainen pois pahalta tieltä. He olivat pahantekijöitä, murhamiehiä ja lainsuojattomia hylkiöitä, mutta hän muistutti heille jokaiselle äidistä, sisaresta. Mitä he olisivat hänestä ajatelleet tahi hänelle tehneet, jos he olisivat olleet Kellsin asemassa, ei muuttanut asiaa. Kummallinen luonteen epäjohdonmukaisuus sai heidät vihaamaan Kellsiä sellaisesta, josta he eivät olisi itseensä nähden välittäneet. Hänen Clevelle kohdistamansa pyyntö, hänen lausumansa totuus, hänen nuoruutensa ja onneton tilanteensa olivat vedonneet heidän jokaisen inhimillisyyteen. Kellsissä oli luontaisesta ylevyydestä vielä jotakin jäljellä, haamuna hänen sortuneiden ihanteidensa keskellä, mutta toisissa oli vielä jotakin hyvääkin. Joan teki sen mieltäylentävän huomion, ettei kukaan mies ollut kauttaaltaan paha. Sitten nousi Guldenin kaamea kuva hänen eteensä, jättiläisen täydellinen sieluttomuus, ja häntä värisytti. Karkoitettuaan sen mielessään hän ajatteli Jim Cleveä, joka ei ollut uskonut häntä, vaan oli ottanut kohtalokkaan askeleensa katkeroituneena ja mielentilassa, joka saattoi tehdä häneen vaikuttamisen mahdottomaksi.
Miesten muuttunut käytös oli tehnyt Joanin jälleen toivehikkaaksi, ja juuri silloin kun tämä ajatus uhkasi synkistää hänen mielensä, hän näki Jim Cleven nousevan rinnettä ylös laahustavin askelin, puku epäjärjestyksessä, savuke hampaissa, kasvot mustelmilla ja kaikessa surkuteltavan välinpitämättömyyden leima. Joanin sydäntä vihlaisi niin, että silmissä alkoi hämärtää. Hänellä oli kyllä uskallusta mennä suoraan Jim Cleven eteen, repäistä naamari kasvoiltaan ja sanoa: "Olen Joan!" mutta hän malttoi mielensä. Se oli viimeinen keino. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa, mutta hän uskoi voivansa järjestää niin, että hän saisi tavata Cleven kahdenkesken.
Joku huudahti samassa niin kovasti, että se kuului hälinän läpi, ja eräs mies viittasi laakson toiselle puolelle, jossa näkyi tomuhattaroita pajukon yläpuolella. Miehet ryhmittyivät hänen ympärilleen ja katsoivat hänen osoittamaansa suuntaan, kaikki yhteen ääneen puhuen.
"Jesse Smithin hevonen, niin totta kuin elän", vannoi mies. "Kells, tulehan tänne!"
Kells ilmestyi ovelle, synkkänä ja kiihkeänä, ja hypähti ketterästi meluavan joukon luo. Pearce, Wood ja toiset seurasivat jäljessä.
"Mitä nyt?" kysyi Kells. "Halloo, kuka siellä ratsastaa ilman satulaa?"
"Tulee kuin tuulispää", virkkoi Wood.
"Blicky!" huudahti äskeinen mies. "Uutisia, Kells! Tunnen Jessen hevosen".
Kellsiltä pääsi omituinen, riemuitseva kiljahdus. Miesten kiihtyneet äänet alenivat hiljaiseksi supinaksi ja vaikenivat sitten. Blicky laukotti tietä ylös melkein maaten hevosen selässä, kuten indiaaneilla on tapana, ja lasketti samaa vauhtia tasanteelle hajoittaen joukon joka taholle. Tulinen hevonen hyppi ja potki. Blicky oli villin näköinen ja aivan harmaa kasvoiltaan.
"Jesse on tullut!" kiljahti hän käheästi Kellsille. "Hän suistui äsken hevosensa selästä satuloineen päivineen – on ihan kuitti! Tahtoo puhutella sinua ja koko sakkia. Hän on nähnyt miljoonan dollarin arvolta kultahiekkaa!"
Näitä nopeita ja yllättäviä sanoja seurasi ehdoton hiljaisuus, joka laukesi sitten huutojen ja kiljahdusten sekamelskaksi. Blicky pyöräytti hevosensa ympäri ja Kells painalsi juosten rinnettä alas toisten seuratessa yhtenä rykelmänä.
Joan käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän oli nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut, mutta ei ollut siitä huolimatta päästänyt Cleveä näkyvistään. Cleve, joka oli sillä aikaa istahtanut seinustalle, oli noussut ja lähtenyt toisten jälkeen. Joan kiiruhti hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen niin rajusti, että Cleve aivan säpsähti. Joan koetti puhua, mutta ei saanut ensin sanaa suustaan. Oli kuin kieli olisi takertunut suulakeen ja huulet jäykistyneet.
"Tavatkaamme tuolla – pinjametsikössä – nyt heti!" sai hän sitten soperretuksi. "Henkeni ja elämäni ovat nyt kysymyksessä!"
Kun Joan hellitti otteensa, tavoitti Cleve hänen naamiotaan, mutta Joan väisti notkeasti.
"Kuka olette?" sähähti Cleve.
Kells ja hänen miehensä hyppivät jo puron poikki ja häipyivät pian pensaikkoon. Päästä mahdollisimman pian Jesse Smithin luo oli heidän ainoa ajatuksensa. Hänen saapumisensa oli heille samaa kuin kullan löytäminen rehellisille kullanetsijöille.
"Tulkaa!" huudahti Joan ja kiiruhti mökin nurkalle, jossa hän kääntyi katsomaan, tuliko Jim jäljessä. Hän tuli. Joan juoksi mökin taakse, ylös rinteelle ja pysähtyi ensimmäisten puiden alle. Cleve seurasi verkkaisin askelin. Joan juoksi edelleen ja alkoi pian hengästyä ja kompastella. Jimin käynti ja jylhä ilme hirvittivät häntä. Mitä Jim tekisi? Hän jatkoi matkaansa, mutta ei juossut enää. Mökki alkoi jo häipyä näreiden ja pinjojen peittoon, ja parinkymmenen askeleen päässä oli tiheä pinjaryhmä. Hän pyrki sitä kohti. Päästyään sinne hän pysähtyi ja kääntyi pelokkaasti. Näkyvissä ei ollut muita kuin Jim. Hän oli vähällä purskahtaa itkuun huojennuksesta, ilosta ja kiitollisuudesta. Häntä ja Cleveä ei oltu huomattu. Täällä he saisivat puhella, kenenkään heitä häiritsemättä. Vihdoinkin! Hän saisi ilmaista itsensä, selittää, miksi hän oli täällä, sanoa, että hän rakasti häntä, ja että hän oli aivan yhtä kunniallinen kuin ennenkin. Miksi hän vapisi kuin lehti tuulessa? Hän näki Jimin kuin sumun läpi. Jim läheni melkein juosten, ja Joan pakeni tahtomattaan syvemmälle metsikköön, kapeiden kujanteiden ja pienten, aurinkoisten aukioiden poikki, kunnes eräs kaatunut puu sulki tien. Siinä hän kääntyi – päätti odottaa – puuta vasten oli hyvä nojata. Jim tuli jäljessä, synkkänä, hiipivänä varjona. Joan ei muistanut nähneensä häntä milloinkaan sen näköisenä. Jim astui hänen luokseen.
"Puhukaa jälleen", sanoi hän soinnuttomasti. "Olen joko juovuksissa tahi hullu!"
Mutta Joan ei voinut puhua. Hän ojensi kätensä, vei ne kasvoilleen ja repäisi sitten syvään henkäisten naamion irti.
Jos hän olisi iskenyt Jimiä suoraan sydämeen, ei Jim olisi voinut näyttää aavemaisemmalta. Joan näki hänen ilmeessään tapahtuvan peloittavan muutoksen, mutta ei kyennyt nyt ajattelemaan, mistä se johtui. Koko mielen järkytys oli muuttunut suureksi riemuksi, joka hukutti kaikki muut tunteet.
"Jim!... Jim! Minä se olen – Joan!" hän sammalsi voiden tuskin puhua.
"Joan!" hengähti Jim äänellä, jonka sävy ilmaisi, että hirveä epäluulo vahvistui varmuudeksi. Hän hyppäsi kuin pantteri Joanin luo, iski kätensä puseron kaulukseen, riuhtaisi hänet polvilleen ja alkoi raahata häntä jäljessään. Joan taisteli vastaan kaikki voimansa ponnistaen, mutta turhaan; koetti puhua, mutta kaulus kiristyi yhä tiukemmalle. Jim ei katsonut häneen, mutta Joan näki hänet, näki raivoisasti jännittyneen vartalon, kasvoille levinneen kaamean varjon ja pystyyn nousseen tukan. Jim raahasi häntä kuin tyhjää säkkiä ja etsi kuin villieläin jotakin tiheikköä, pimeätä paikkaa, mihin kätkeä hänet. Joan oli kuristumaisillaan – kaikki peittyi kuin sumuun – mutta hän taisteli vielä vaistomaisesti. Puseron kaulus löyhtyi äkkiä; hän henkäisi syvään; sumu haihtui silmistä. Hän oli vielä polvillaan. Cleve seisoi hänen edessään, kasvot harmaina, revolveri kädessään, valmiina laukaisemaan.
"Rukoile meidän kummankin puolesta!"
"Jim! Oh, Jim!... Aiotko tappaa itsesikin?"
"Aion! Rukoile nyt – sukkelaan!"
"Sitten rukoilen – en sieluni puolesta, vaan että Jumala antaisi minun elää vielä hetkisen – vain saadakseni kertoa sinulle kaikki, Jim!"
Cleven kasvot alkoivat värähdellä ja revolveri laskeutui. Joanin vastaus oli iskeytynyt kirkkaana salamana hänen tuskansa mustiin syvyyksiin.
Joan näki sen ja ojensi hänelle vapisevat kätensä valkeita kasvojaan kohottaen. "Salli minun – kertoa – sinulle, Jim!" pyysi hän.
"Mitä?" kuiskasi Jim.
"Että olen viaton – yhtä hyvä ja kunniallinen tyttö – kuin konsanaan. Salli minun selittää... Oi, olet erehtynyt – hirveästi erehtynyt".
"Nyt olen varma, että olen juovuksissa. Ettäkö te olisitte Joan Randle? Tuossa asussa! Te Jack Kellsin kumppani! Ette edes hänen vaimonsa! Noiden rivosuisten roistojen leikkikalu! Sanotteko te olevanne viaton – kunniallinen? Kieltäydyittehän lähtemästä hänen luotaan!"
"Pelkäsin lähteä – pelkäsin sinun saavan surmasi", vaikeroi Joan käsiään väännellen.
Sen, että Joan Randle oli tuossa hänen edessään polvillaan, kaikkea häveliäisyyttä loukkaava miehen puku yllään, ja rukoili häntä ojennetuin käsin, ei säästämään hänen henkeään, vaan uskomaan hänen viattomuuteensa, täytyi tuntua Jimistä hirveältä painajaiselta tahi juoppohullun harhanäyltä.
"Jospa vain tahtoisit kuunnella", huudahti Joan tuskallisesti. "Seurasin jälkiäsi Hoadleystä lähdettyäsi – parikymmentä penikulmaa. Kohtasin Robertsin. Hän lähti mukaani. Mutta hänen hevosensa nyrjähdytti jalkansa – meidän oli yövyttävä vuoristoon. Kells tuli ratsastaen paikalle. Hänellä oli kaksi miestä mukanaan. He leiriytyivät siihen. Aamulla hän – tappoi Robertsin – ryösti minut mukaansa. Sitten hän tappoi seuralaisensakin vain saadakseen olla – yksin kanssani. Tunkeuduimme syvälle vuoristoon ja leiriydyimme erääseen kanjoniin. Siellä hän alkoi ahdistella minua – ja minä – ammuin häntä! Mutta en voinut jättää häntä sinne – kuolemaan!" Joan joudutti kertomustaan saaden voimia ja rohkeutta nähdessään Cleven vimman alkavan asettua. "Hän sanoi minua vaimokseen vain Guldenin ja noiden toisten takia", jatkoi Joan. "Hänen tarkoituksensa oli siten suojella minua. Mutta he arvasivat tahi pääsivät totuudesta muuten perille... Kells pakotti minut ottamaan nämä vaatteet ylleni. Hän ei ole kaikesta päättäen oikein täysijärkinen. Ja täytyihän minun saada jotakin ylleni, kun entiset kuluivat riekaleiksi. Kells ei ole tehnyt minulle mitään pahaa – ei kukaan. Minulla on häneen suuri vaikutusvalta, jota hän ei kykene vastustamaan. Hän on koettanut pakottaa minua menemään hänen kanssaan naimisiin uhkaamalla toteuttaa pahat aikeensa, ellen suostu, mutta hän ei voi sitä tehdä. Hänessä on vielä jotakin hyvää, ja minä saan hänet aina tuntemaan sen. Nyt hän rakastaa minua, enkä pelkää häntä enää lainkaan. Voi, Jim! tämä on ollut hirveätä aikaa, mutta olen vielä – aivan sama tyttö, jonka ennen tunsit – jota ennen –"
Cleve pudotti revolverin ja pyyhkäisi otsaansa kuin repäistäkseen siteen silmiltään.
"Mutta kuinka – minkätähden?" hän kysyi epäilevästi. "Miksi poistuit Hoadleystä? Sehän on kiellettyä. Tiesit, mihin vaaraan antauduit".
Joan katsoi häneen tyynesti nähden kasvojen kalpeuden vähitellen häviävän. Hän oli kuvitellut rakkauden tunnustamisen olevan jollakin tavoin nöyryyttävää, mutta oli erehtynyt. Hetki oli niin suurenmoinen, niin juhlallinen, että hänen oli vaikea löytää sanoja. Jim oli menossa suoraan turmioonsa vain hänen tähtensä, mutta juuri se oli saanut Joanin lemmen leimahtamaan ilmiliekkiin. Ehkäpä tämä kaikki oli jo liian myöhäistä, mutta saisihan Jim tietää ainakin sen, että Joan oli rakkaudesta häneen uhrannut vuorostaan itsensä.
"Jim", kuiskasi hän ja punehtui, "kun suutelit minua silloin illalla, raivostuin, mutta kaduin sitä heti mentyäsi. Minun oli täytynyt pitää sinusta jo silloin, mutta en tiennyt sitä. Olin hyvin pahoillani ja lähdin jälkeesi pelastaakseni sinut omalta itseltäsi. Suudelmiesi muisto alkoi lämmittää, mutta tunsin sen selvästi vasta sitten kun tuskani, pelkoni ja kauhuni olivat ylimmillään. Silloin olin varma tunteistani. Ja tämä varmuus lujittui yhä lujemmaksi, kun päivä liittyi toiseen odotuksessa ja tuskassa ja kun näin kaikesta, että olit tuhoamaisillasi elämäsi. Sellainen rakkaus ei olisi ollut minulle muuten mahdollinen! Tahdoin löytää sinut – pelastaa sinut – käännyttää sinut kotiin! Ja nyt olen löytänyt sinut – niin ajoissa, Jumalan kiitos, että saan pelastaa sielusi, ellen elämääsi. Se on antanut minulle voimaa pitämään puoliani Kellsiä vastaan. Rakastan sinua, Jim!... rakastan sinua! En voi sanoa, kuinka paljon! Sydämeni on pakahtumaisillaan – sano, että uskot minua! Sano, että tiedät minun olevan viaton – sinulle uskollinen – oma Joanisi! Ja suutele minua – samoin kuin silloin – jolloin olimme molemmat niin mielettömiä. Poika ja tyttö, jotka eivät tienneet mitään – eivätkä osanneet ajatella mitään! Sitä surkeutta! Suutele minua, Jim, ennenkuin – lysähdän tähän – jalkoihisi!... Jospa vain uskoisit – Jim!"
Joan ei nähnyt kyyneliltään mitään ja oli niin liikutettu, ettei hän edes tuntenut, kun Jim sieppasi hänet syliinsä havahtuessaan tyrmistyksestään. Hän oli pyörtymäisillään ja oli jo osittain menettänytkin tajuntansa, kun Jimin raju ote palautti hänet tuntoihin. Oli kuin hän olisi häilynyt ilmassa, hengittämättä, ja niin tiukasti Jimiä vasten puserrettuna, ettei ruumiissa tuntunut värähdystäkään, ei ainoatakaan valtimonlyöntiä. Sitten hän kuuli Jimin kuiskaavan jotakin katkonaisesti ja tunsi Jimin sydämen lyönnit. Ja kun Jim suuteli häntä, kuten hän oli pyytänyt, sykähti hänen sydämensä onnesta ja autuudesta. Hän kohotti kasvonsa, kietoi kätensä Jimin kaulaan ja suuteli häntä sokeasti, hellästi ja intohimoisesti, koko sydämellään ja sielullaan – tahtoen antaa Jimille kaikki, mitä oli ennen häneltä kieltänyt.
"Joan!... Joan!... Joan!" sopersi Jim, kun heidän huulensa erosivat. "Näenkö minä unta – olenko minä juovuksissa – vai hullu!"
"Oi Jim – pidäthän minua sylissäsi", kuiskasi Joan. "Suutele minua jälleen – ja sano, että uskot minua, armas".
"Uskonko?... Olen suunniltani ilosta... Rakastit minua!... Lähdit jälkeeni!... Ja – tuo minun käsitykseni – kuinka järjetön ja ruma! Olisihan minun pitänyt tietää –; jos olisin ollut järjilläni!"
"Voi, Jim – siitä en enää välitä – mutta nyt meidän on suunniteltava – katsottava eteemme. Muista, missä olemme. Miten suhtaudumme Kellsiin ja koko tähän kaameaan tilanteeseen?"
Jim tuijotti häneen kuin unesta heräävä ja vavahti. "Jumalani! Unohdin kaikki! Jos minulla olisi voimaa kuolla nyt, tekisin lopun kaikesta!"
Vastavaikutus alkoi tuntua. Jos hänellä oli vielä ollut jonkun verran mielenlujuutta jäljellä, menetti hän nyt senkin. Hän lysähti polvilleen ja painoi päänsä Joanin helmaan, kuin poika, joka on miestä näytellessään kuluttanut voimansa loppuun, ja purskahti hillittömään, sydäntäsärkevään itkuun. Joan painoi hänen kätensä povelleen ja rukoili häntä pysymään lujana, mutta hänen omantunnontuskansa oli niin suuri – hän oli lähtenyt tiehensä kuin raukka ja oli saattanut Joanin tähän onnettomuuteen – ettei hän jaksanut kantaa sitä. Joan käsitti hänen olleen jo kauan sairaalloisessa kiihtymistilassa ja toimineen sen mukaan. Hänet oli saatava keinolla millä hyvänsä voiman ja terveen mielentilan tasapainoon jälleen, ja Joan ymmärsi, että avun oli tultava häneltä, Joanilta.
Hän veti Jimin hellästi luokseen, antoi hänelle kiihkeimmän suudelmansa ja peräytyi sitten käsivarren mitan päähän, niin että Jimin täytyi nähdä hänet, tahtoipa tahi ei. "Jim Cleve, jos sinussa on miestä olla paha, on sinussa miestä pelastaa tyttö, joka rakastaa sinua – joka on sinun!"
Jim kohotti kasvonsa ja kalpeni. Hän ymmärsi Joanin tarkoituksen. Hän sai hyvityksen juuri samoilla sanoilla, joilla Joan oli karkoittanut hänet luotaan, raukaksi leimattuna, ja kaikki se, mikä oli Joanin alistumisessa hellää, uskollista ja intohimoista, ratkaisi heidän välillään ainiaaksi kysymyksen, oliko hän mies vai ei. Hän nousi joka jäsen vavisten ja ravistelihe sitten kuin koira. Rinta kohoili, eikä kasvoissa näkynyt enää jälkeäkään kaikesta välinpitämättömyydestä, ylenkatseesta ja katkeruudesta; ilme oli valoisa ja kirkas. Ajattelemattoman ja vimmastuneen nuorukaisen sairaalloinen hurjuus ja äkkipikaisuus olivat sillä hetkellä tasaantuneet harkitsevan ja pelottoman miehen luovaksi rohkeudeksi. Kärsimykset olivat kehittäneet hänen luonteensa sitä puolta, ja kun ratkaiseva hetki tuli, jolloin hänen oli valittava, noustako alennustilasta, vai sortua, vetosi juuri se nainen häneen, jonka tähden hän oli ollut tekemäisillään itsensä onnettomaksi, ja nosti hänet ylös lannistumattoman henkensä voimalla.
"Meillä ei ole muuta keinoa – kuin karata", sanoi hän.
"Niin, mutta antaudumme hirveään vaaraan", vastasi Joan.
"Juuri nyt on hyvä tilaisuus. Noudan hevoset. Pujahdamme tiehemme tämän innostuksen suojassa".
"Ei – ei! Sitä en uskalla. Kells huomaisi sen heti ja lähtisi kuin koira jälkeemme. Eikä siinä kaikki. Pelkään Guldenia enemmän kuin mitään muuta maan päällä. En voi selittää sitä, mutta tunnen, että hän olisi heti selvillä kaikesta ja seuraisi jälkiämme. En tohtisi milloinkaan koettaa paeta Guldenin ollessa leirissä... Jim, tiedäthän, mitä hän on tehnyt?"
"Hän on ihmissyöjä. Inhoan ja vihaan häntä. Koetin tappaa hänet. Kunpa olisin onnistunutkin".
"Hänen läheisyydessään en ole hetkeäkään turvallinen".
"Sitten tapan hänet".
"Shh! Ei mitään väkivaltaisuuksia, ellei sinun ole pakko. Kellsiä minun ei tarvitse tällä haavaa pelätä eikä hän halua mitään sen hartaammin kuin olla ystäväsi. Odottakaamme. Koetan vaikuttaa häneen edelleenkin ja olen sitäpaitsi saanut joitakin ystäviä hänen miestensäkin joukosta. Jäämme hänen luokseen – lähdemme täältä hänen kerallaan. Meidän on varmasti paljoa helpompi päästä pakoon kaivosleiriin saavuttuamme. Sinun on näyteltävä osaasi. Mutta tee se juomatta ja tappelematta. En kestäisi sitä. Toisiamme saamme kyllä tavata ja sitten teemme suunnitelmamme, ja kun ensimmäinen varma tilaisuus tarjoutuu, lähdemme".
"Tämän parempaa tilaisuutta emme enää saa", vastusteli Jim.
"Voihan se siltä näyttää, mutta minä tiedän. En ole turhaan katsellut noita roistoja. Sanon sinulle, että Gulden on rikkonut välinsä Kellsin kanssa vain minun tähteni. Mistä sen tiedän, en osaa selittää. Luulen, että kuolisin kauhusta, jos minun olisi taivallettava kaksisataa penikulmaa – tuo gorilla jäljessäni".
"Mutta, Joan, jos kerran pääsisimme lähtemään, ei Gulden saisi sinua milloinkaan elävänä käsiinsä", huomautti Jim kiihkeästi. "Niin että sitä sinun ei tarvitse pelätä".
"Tunnen häntä kohtaan sanomatonta kauhua – ikäänkuin hän olisi gorilla, joka ryöstäisi kuolleen ruumiinikin! Ei, Jim, odottakaamme. Anna minun valikoida aika. Voin tehdä sen. Luota minuun. Nyt, kun olen pelastanut sinut tulemasta rosvoksi, voin mitä hyvänsä. Voin pettää Kellsin, Pearcen, Woodin – heidät kaikki, mutta en Guldenia".
"Jos Kellsin olisi nyt valittava, lähteäkö jälkeesi vai kultakentille, niin kummanko hän tekisi?"
"Lähtisi jälkeeni", vastasi Joan.
"Mutta Kells on hullaantunut kultaan. Hänellä on kaksi intohimoa – ryöstää kultaa ja pelata sillä".
"Voi olla. Mutta hän seuraisi minua ensin. Ja Gulden tekisi samoin. Emme tunne näitä seutuja ja juottopaikkoja niinkuin he. Eksyisimme, ja meidät saataisiin kiinni. Ja joku sanoo minulle, että Gulden miehineen löytäisi meidät ensin".
"Olet todennäköisesti oikeassa, Joan", myönsi Jim. "Mutta tuomitset minut täten elävään kuolemaan. Ajatella, että minun täytyy päästää sinut näkyvistäni, Kells tahi joku noista kerallasi. Se on melkein kovempaa kuin mitä olen konsanaan kokenut".
"Mutta minä olen turvassa, Jim", sanoi Joan hellästi. "Siten valitsemme kahdesta pahasta paremman. Emme saa hätiköidä emmekä jättää mitään sattuman varaan, jos tahdomme onnistua. Pelastumisemme on sen varassa, osaammeko olla järkeviä ja odottaa hetkeämme. Ja minä tahdon elää, Jim, saatuani sinut takaisin".
"Urhoollinen tyttöni, miten onnelliseksi minut teetkään!" huudahti Jim syvästi liikutettuna. "Ja minä kun en odottanut näkeväni sinua enää milloinkaan! Mutta se on nyt ollutta ja mennyttä. Alan tästä hetkestä alkaen elämäni uudelleen. Tahdon olla kaikessa mieliksesi – tehdä, mitä tahdot".
Joan painautui häntä vasten, ja kun hän kohotti punehtuvat kasvonsa, oli ilme täydellisessä ja viehkeässä antautumisessaan hurmaavan, juovuttavan suloinen.
"Suutele ja syleile minua, Jim – samoin kuin – silloin illalla", kuiskasi hän.
Eikä se ollut Joan, joka siitä syleilystä ensin irroittautui.
"Etsi naamioni", sanoi hän.
Jim otti revolverinsa maasta ja haki sitten huopatilkun sieltä, johon Joan oli sen pudottanut. Hän piteli sitä hyppysissään kuin myrkyllistä esinettä.
"Pane se paikoilleen".
Jim pujotti silmukan Joanin päähän ja sovitteli naamion niin, että aukot tulivat silmien kohdalle.
"Joan, se salaa – kunniallisuutesi!" huudahti Jim. "Kukaan ei voi nyt nähdä silmiäsi eikä kasvojasi. Ja tuo puku – se paljastaa sinut! Se ei ole säädyllinen! Mutta – mutta minun täytyy myöntää, että se sopii sinulle – tekee sinut aivan helvetillisen kiehtovaksi! Vihaan sitä juuri sentähden".
"Vihaan sitä itsekin, Jim. Mutta nyt emme mahda sille mitään, niin että älkäämme välittäkö siitä. Ja nyt hyvästi. Pidä minua silmällä kuten minä sinua – koko ajan".
Joan irroittautui Jimin käsistä ja kiiruhti pois metsiköstä rinnettä alas. Hän tapasi hevosensa alhaalla ja talutti sen takaisin aitaukseen. Mökin vaiheilla ei ollut ketään, mutta hän näki miesten nousevan rinnettä ylös, Kells etunenässä. Hänellä oli ollut hyvä onni. Hänen poissaoloaan oli tuskin huomattu. Voimat riittivät juuri niin pitkälle, että hän pääsi kammioonsa, jossa hän lysähti lavitsalle, uupuneena, vapisevana, sekavana ja sanomattoman kiitollisena siitä, että hän oli vihdoinkin vapautunut tilanteensa sietämättömästä valheellisuudesta.
XIII
Oli jo iltapäivä, ennenkuin Joan uskalsi lähteä ulos jälleen, ja kun hän meni, näki hän, etteivät miehet kiinnittäneet häneen juuri mitään huomiota.
Hän katsoi ihmeissään Kellsiin. Askel oli joustava, silmät kirkkaat, pää pystyssä, ja hän näytti koko ajan kuin kuuntelevan jotakin. Ehkäpä hän kuuntelikin – väärien unelmiensa soinnuttamia sointuja. Ryöstöjä suunnitteleva rosvokin, jolle väkivalta ja murhat olivat vain välikappaleita päämaalin saavuttamiseksi, saattoi siis rakennella pilvilinnoja ja iloita!
Rosvot lähtivät leiristä iltapäivän kuluessa toinen toisensa jälkeen kahden tahi kolmen miehen ryhmissä. Muulit ja hevoset oli kuormitettu aivan samoin kuin mitä Joan oli muuallakin nähnyt, ja näkösälle kiinnitetyt lapiot, hakut, seulat ja keittoastiat osoittivat rosvojen aikovan esiintyä tavallisina kullankaivajina. He viheltelivät ja hoilasivat kuin hauskaan kepposeen valmistautuen. Kiihko oli asettunut ja toiminta alkanut. Vain Kellsissä oli kaikesta päivänpaisteisuudesta huolimatta jotakin synkkää ja pahaenteistä. Hän oli koneiston liikkeellepaneva voima ja keskus.
Auringon laskiessa ei leirissä ollut enää jäljellä muita kuin Kells, Pearce, Wood, Jim Cleve ja eräs roteva, harmaantunut rosvo, Jesse Smith. Hän oli aivan uuvuksissa kovan ratsastuksensa jälkeen, ja Joan oivalsi, että Kellskin olisi lähtenyt jo sinä iltana, ellei Smithin olisi täytynyt saada levätä. Hän ja Kells olivat koko illan yhdessä ja keskustelivat kiihkeästi. Joan kuuli heidän väittelevän eräästä sangen tärkeästä kohdasta – noudattaisivatko miehet Kellsin suunnitelmaa, että heidän oli saavuttava kaivosleiriin kahden ja kolmen miehen erillisinä ryhminä, joilla ei ollut keskenään mitään tekemistä. Kells oli siitä varma, mutta Smith epäili.
"Jack, odotahan, kunnes näet Alder Creekin!" huudahti Smith harmaata päätään nyökytellen. "Kolmetuhatta miestä, vanhoja ja nuoria, joka lajia – kaikki kullan villitsemiä! Kalifornian vuodet 49 ja 51 eivät ole mitään Alder Creekin rinnalla!"
Sinä iltana he söivät yhteisen illallisen Kellsin majassa. Bate Wood murisi tyytymättömänä, koska hän oli jo pannut kasaan enimmät varusteensa. Joan ja Jim Cleve joutuivat istumaan vastatusten, ja kun syötiin, painoi Jim saappaansa kärjellä Joania jalalle. Kosketus sykähdytti Joania. Jim ei katsonut häneen, mutta hänessä oli tapahtunut niin suuri muutos, että Joan pelkäsi Kellsin huomaavan sen. Siitä ei ollut kuitenkaan pelkoa, sillä sinä iltana ei Kells nähnyt muuta kuin kullan hehkua. Hän istui pöydässä toisten mukana, mutta ei syönyt, puhui vain. Aterian päätyttyä hän kehoitti Joania menemään levolle sanoen, että heidän tuli olla satulassa aamun sarastaessa. Joan tähysteli hetkisen peitteen takaa. Miehet olivat nähtävästi sanoneet sanottavansa, ja Kellskin kävi harvapuheisemmaksi. Smith ja Pearce menivät ulos, ja kun heitä ei enää kuulunut, arvasi Joan heidän levittäneen huopansa katoksen alle ja nukkuvan siellä. Bate Wood, joka sanoi olevansa huono nukkuja, istui lieden reunalla piippuaan tuprutellen. Jim Cleve levitti pari peitettä seinän viereen ja paneutui pitkälleen. Joan näki hänen silmänsä kimaltelevan oveaan kohti. Tietysti Jim ajatteli häntä. Mutta mahtoiko Jim nähdä hänen silmänsä? Odottaen sopivaa tilaisuutta hän heilautti sitten kättään peitteen raosta tietäen Jimin näkevän sen. Kuinka se lohduttikaan! Joanin sydän laajeni. Kaikki saattoi vielä tulla hyväksi. Jim Cleve olisi koko yön hänen läheisyydessään. Nyt hän saisi nukkua kaikilta tuskallisilta mietteiltä rauhassa – tarvitsematta pelätä heräämistä. Kells käveli edestakaisin, äänettömänä, ajatuksiin vaipuneena, kädet selän takana ja hartiat kumarassa kuin raskaan taakan painosta. Oli mahdotonta olla tuntematta sääliä häntä kohtaan. Hänen asemansa oli toivoton, niin nerokas ja vaikutusvaltainen kuin hän olikin. Joan tiesi sen samoin kuin hän tiesi paljon muutakin, osaamatta selittää, miten. Hän ei ollut vielä tutustunut Jesse Smithiin, mutta toisista ei ollut ainoakaan Kellsille uskollinen. He olisivat hänen sissejään, tekisivät, mitä hän sanoi, mellastaisivat ryöstämillään rikkauksilla, mutta juuri silloin, kun hän heitä kipeimmin tarvitsisi, he pettäisivät hänet.
Kun Joan heräsi, alkoi harmaa päivänkajo jo tunkeutua huoneeseen. Kellsin tuvasta kuului liikettä ja ulkoa miesten ääniä ja kavioiden tömähdyksiä.
Hän sai syödä yksin aamiaisensa pöydälle asetetun lyhdyn valossa. Sisällä oli vielä niin pimeä, että hänen täytyi ottaa lyhty mukaansa huoneeseensa, jossa hän viivytteli niin kauan, että Kells huusi häntä toistamiseen. Poistuminen oli hänestä jollakin tavalla vastenmielistä. Huone tuntui nyt niin turvalliselta ja omalta, ja hän pelkäsi, ettei hänellä olisi enää toista sellaista tarjolla. Hän huomasi sitäpaitsi kiintyneensä paikkaan, jossa hän oli kärsinyt, taistellut ja kypsynyt.
Kells oli sammuttanut lyhdyt. Joan kiiruhti ulos ja näki päivän jo koittavan. Ilma oli raikas, ja siinä oleva vuoriston puhtauden tuntu teki sen suloiseksi hengittää. Kellsiä lukuunottamatta istuivat kaikki toiset jo satulassa, ja kuormahevosten jono oli lähtenyt liikkeelle. Kells raahasi raskaan oven paikoilleen ja hyppäsi satulaan käskien Joanin seurata. Joan hoputti hevosensa hänen jälkeensä, ratsasti rinnettä alas, puron poikki ja märkien pajupensaiden lomitse ulos tielle. Katsahtaessaan eteenpäin hän totesi, että kolmas mies hänestä oli Jim Cleve, seikka, jonka rinnalla kaikki muu oli toisarvoista tässä Alder Creekiin lähdössä.
Kun he pääsivät kapeasta solasta laaksoon, nousi aurinko kirkkaana ja punaisena eräästä vuoriston ääriviivan notkelmasta. Etäisimmät huiput häipyivät pilviin ja kanjonien korkeimpia jyrkänteitä kattavat lumiläikät sinertivät ja hehkuivat. Edellä ratsastava Smith kaarsi länttä kohti laakson halki. Siellä laiduntavat irtohevoset lähtivät matkueen jälkeen ja seurasivat mukana niin itsepintaisesti että ne oli miehissä karkoitettava. Laaksossa oli siis karjaa, jonka Kells jätti sinne yhtä huolettomasti kuin kuka hyvänsä rehellinen farmari, joka tietää eläimensä olevan turvassa. Hirvi seisoi viidakon reunassa ja katseli korvat pystyssä ohikulkevia hevosia. Viiriäisiä oli parvittain, pyitä pyrähteli tämän tästä lentoon, kaniineja puikkelehti kivien välissä ja silloin tällöin nähtiin vilahdukselta joku hiiviskelevä arosusikin. Kaikki tämä samoin kuin villit kukat, lainehtiva aroheinä, kukkaan puhkeavat pajupensaikot ja leppävesakot hivelivät Joanin silmää ja tuudittivat hänen mielensä lepoon.
Smith poikkesi erääseen rotkoon ja vei heidät sitten louhikkoisen harjanteen yli toiseen rotkoon, joka osoittautui hetkisen kuluttua kanjoniksi. Tie oli kurja. Välistä seurattiin puron uomaa, jossa hevoset kompastelivat liukkailla kivillä. Kulku oli työlästä ja aikaa kului. Joanille se oli kuitenkin helpoitus, sillä hänestä oli sitä parempi, kuta hitaammin matka edistyi. Gulden ja toiset odottivat heitä tämän matkan päässä, kaivosleirissä, joka oli sellaisille miehille kaikkien rajattomien mahdollisuuksien luvattu maa.
Puolipäivän aikaan pysähdyttiin lepäämään. Paikka oli mukava ja kaikki miehet hyvällä päällä. Kun syötiin, huomautti Kells Clevelle:
"Mieli keventynyt, vai mitä, nuori mies? Ulkoilman ja liikunnon ansiota, arvaan".
"No eipä juuri sitäkään", vastasi Cleve. "Heitin viskyn. Totta puhuen, Kells, aloin jo melkein nähdä käärmeitä".
"Siinä teitte oikein. Kun juotte, käytte pahapäiseksi. En ole vielä nähnyt miestä, joka voisi juoda paljon, luonnon nousematta. Minä en siihen kykene. Mutta enhän minä juokaan paljoa".
Hänen viime huomautuksensa herätti suurta iloisuutta, mistä päättäen hänen kumppaninsa ilmeisesti luulivat hänen laskevan leikkiä. Hän nauroi itsekin ja iski silmää Joanille.
Se, jonka Kells käski satuloida Joanin hevosen, sattui olemaan Cleve, ja kun Joan koetteli vöiden tiukkuutta, tuli Jim koskettaneeksi hänen kättään. Ja se kosketus oli kuin tervehdys. Joan värähti kauttaaltaan katsoessaan Jimiin, mutta Jim kääntyi poispäin. Hän ei ehkä tohtinut luottaa silmiinsä.
Matkaa jatkettiin kanjonia ylös, hitaasti, mutta pysähtelemättä. Tie oli niin louhikkoinen ja mutkikas, että tunnissa päästiin Joanin arvion mukaan tuskin kolmea penikulmaa. Hevosia oli tämän tästä auteltava, minkä tähden maaperää oli pidettävä koko ajan silmällä, niin että ennenkuin Joan tiesikään, alkoi päivä kallistua iltaan. Smith ei hellittänyt kuitenkaan ennenkuin pimeä pakotti heidät pysähtymään.
Leiripaikalla alkoi heti vilkas askartelu. Kaikki olivat työssä ja toimessa, paitsi Joan. Hänkin yritti autella, mutta Wood kehoitti häntä lepäämään, minkä hän mielihyvällä tekikin. Kun häntä pyydettiin illalliselle, oli hän melkein nukuksissa. Illallinen oli koko päivän kestäneen ratsastuksen jälkeen niin tärkeä toimitus, ettei kenelläkään ollut aikaa jutella, mutta myöhemmin, kun piiput kaivettiin esille, alkoi puhekin luistaa, eikä kukaan olisi voinut keskustelusta arvata, että nuo rauhallisesti tarinoivat miehet olivat rosvoja, matkalla kaivosleiriin. Smithin jalat olivat kipeytyneet, minkä johdosta toiset arvelivat hänen istuneen ensi kertaa eläissään satulassa. Smith naljaili hyväntuulisesti vastaan. Joania kohtaan oltiin mahdollisimman huomaavaisia ja hienotunteisia, ja Bate Wood huolehti hänen mukavuudestaan mitä parhaiten. Kaikki, paitsi Cleve, virkkoivat hänelle jonkun ystävällisen sanan, ja Cleven välinpitämättömyys johtui luonnollisesti vain siitä, ettei hän tohtinut antautua puheisiin Joanin kanssa. Joan näki jälleen Red Pearcesta, ettei tämä ollut lainkaan suopea Kellsiä kohtaan, joka raahasi tyttöä mukanaan tämmöisillä taipaleilla, pakotti hänet nukkumaan taivasalla ja asetti hänet alttiiksi vaaroille ja sellaisille roistoille kuin hän itse ja Gulden. Pearce oli omasta mielestään, kuten kaikki hänen kaltaisensa miehet, noita toisia sentään hiukan parempi.
Joan lepäsi erään tuuhean puun alla noin viiden askeleen päässä nuotiosta ja piti miehiä silmällä peitteensä suojasta. Kells katsahti kerran taakseen nähdäkseen, kuinka lähellä hän oli, ja kertoi sitten ääntään alentaen jonkun kaskun. Toiset nauroivat. Pearce seurasi esimerkkiä ja hänkin oli Joaniin nähden yhtä varovainen. He kävivät yhä iloisemmiksi, ja Smith, joka oli ilmeisesti leikkisä mies, sai heidät aivan ulvomaan naurusta. Jim Cleve nauroi mukana.
"Alatte jo päästä siitä, eikö totta, Jim?" huomautti Kells.
"Mistä?"
Kells vaikeni, ikäänkuin ymmällä, mitä vastata. Hän oli yleisen hilpeyden vallitessa tullut sanoneeksi jotakin, jota hän ei ollut oikeastaan tarkoittanut. Mutta Clevessä ei ollut enää mitään synkkää ja uhkaavaa, vaan hän näytti olevan taipuvainen hyvään toveruuteen hillittömän ja riitaisan juopotteluvaiheen päätyttyä.
"No siitä vain, joka karkoitti teidät tänne – minulle toveriksi", vastasi Kells väkinäisesti nauraen.
"Tarkoitatte tyttöä?... Niin, siitä alan todellakin jo päästä, paitsi silloin kun juon".
"Kertokaa tarinanne, Jim", pyysi Kells uteliaasti.
"Nauratte minulle", esteli Cleve.
"Emme varmastikaan, ellei tarinanne ole sellainen".
"Ei ole, siitä saat olla varma", pisti Red Pearce väliin.
Toisetkin alkoivat pyydellä Cleveä leikillisiä huomautuksia tehden, mutta heistä ei ollut kukaan, Kellsiä lukuunottamatta, oikeastaan utelias. He viettivät rattoisata iltahetkeä rasittavan päivän päätyttyä, tarinoiden ja lepäillen, kylläisinä, raukeina ja hyväntuulisina, toimettomuudesta ja loimottavan nuotion lämmöstä nauttien.
"Olkoon menneeksi", myöntyi Cleve lopulta väkinäisen huolettomasti. "Olen kotoisin Montanasta. Talvisaikaan olin toisten työssä ja kesällä haeskelin kultaa. Sain jonkun verran säästöönkin, vaikka eksyinkin silloin tällöin pelin ja viskyn pariin. Sitten kohtasin tuon tytön. Hän oli kaunis, ja minä poloinen rakastuin häneen ihan silmittömästi. Joku aika sitten jätin kaikki, mitä minulla oli – rahat, kullan ja muun omaisuuteni – hänen haltuunsa ja lähdin jälleen etsimään kultaa. Meidän piti mennä palattuani naimisiin. Viivyin poissa puoli vuotta, raadoin kuin hullu ja löysin kultaa, mutta jouduin paluumatkalla rosvojen käsiin ja menetin kaikki".
Cleve kertoi tämän asiallisella äänellä ja yksikantaan, mutta ei ollut pitemmälle päästyään enää niin varma kuin alussa. Hän pysähtyi, otti hiekkaa käteensä ja antoi sen valua hitaasti sormiensa lomitse, tuijottaen siihen miettivästi. Miehet eivät puhuneet mitään, vaan kuuntelivat tarkkaavaisesti, ja Kells ihan nieli joka sanan.
"Kun tulin kotiin, oli tyttöni mennyt naimisiin toisen kanssa", jatkoi Cleve, "ja antanut hänelle kaikki, mitä olin jättänyt. Join sen illan kuin viimeistä päivää ja porsastelin juovuspäissäni niin hillittömästi, että minun oli lähdettävä heti tieheni. Painoin länteen, kunnes ajauduin tänne".
"Siinä ei ollut kaikki", sanoi Kells arvelematta.
"Taisitte unohtaa sen, Jim, mitä teitte tytölle ja sille toiselle", huomautti Red Pearce. "Mihin kuntoon jätitte heidät?"
Mutta Cleve näytti synkältä ja äreältä eikä vastannut.
"Naiset voivat pettää minkälaisen miehen hyvänsä, vai mitä, Kells?" virkkoi Smith leveästi hymyillen.
"Voi jumaliste, kuinka ihmiset saattavat olla halpamaisia!" vannoi Bate Wood suuttumuksesta hehkuen. "Kylläpä teille on tehtykin vääryyttä!"
"Petollinen nainen!" lausui Kells synkästi. Cleven tarina oli koskenut häneen syvästi. Hän oli varmasti itse kokenut samaa, ja Cleven tarina oli ärsyttänyt vanhoja haavoja.
Kells poistui heti nuotiolta ja kääriytyi huopaansa lähellä paikkaa, jossa Joan lepäsi. Hän arvatenkin otaksui Joanin nukkuvan, koska hän ei virkkanut mitään eikä katsahtanutkaan sinnepäin. Cleve oikasihe pitkäkseen ja sitten Wood ja Smith. Pearce istui vielä hetkisen nuotion ääressä, jonka hohde sai hänen punaiset kasvonsa muistuttamaan laihasta ja jäntevästä indiaanista. Lisättyään puita tuleen hän nousi ja poistui Joanin ohi pimeään katsahtaen ensin häneen ja sitten Kellsiin, ja ellei hänen Kellsiin luoma silmäyksensä ollut uhkaava ja kostonhimoinen, uskoi Joan näkevänsä unia valveillaan.
Seuraava päivä oli työläs ja rasittava. Heidän oli kiivettävä vuoriston korkeimman harjan yli; vaikein ja louhikkoisin taival, mitä ajatella saattoi. Joan säästeli hevostaan mahdollisimman paljon. Jos tie oli olemassa, ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Smith, sillä toiset eivät nähneet sellaisesta merkkiäkään. He kapusivat ylös kanjonista jyrkästi viettävälle, rapautuneelle kalliorinteelle, jossa hevoset luisuivat aina vähän väliä askeleen tahi pari takaisin kiiltävän sileiksi hioutuneissa kohdissa, ja päätyivät lopulta kallionlohkareiden lomitse pujotellen ja tasanteelta toiselle kiiveten ylimmäiselle laelle. Joanin eteen avautui suurenmoinen näköala. Alhaalla kumpuilevat reunaharjanteet näyttivät pehmeiltä kunnailta, ja etäällä, penikulmien päässä, välkehti Karhujärvi eräässä vuoriston polvekkeessa. Nyt olisi ollut tilaisuus levätä, mutta näköala ja paikan huimaava korkeus tekivät Joaniin niin voimakkaan vaikutuksen, että hän oli iloinen päästessään jälleen liikkeelle. Nyt mentiin alaspäin, niin että Joan saattoi ratsastaa. Ohjaaminen vaati kuitenkin mitä suurinta huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta, sillä jos hevonen pääsi kompastumaan jyrkässä rinteessä, saattoivat seuraukset olla tuhoisat. Matka, johon oli mennyt koko aamupäivä, suoritettiin nyt kahdessa tunnissa. Smith pujottelihe laaksosta toiseen reunaharjanteiden lomitse ja pysähtyi myöhään iltapäivällä erääseen pieneen metsikköön, jossa oli lähde.
Joanin koko ruumista pakotti ja hän oli liian väsynyt välittääkseen, mitä nuotion vaiheilla puuhailtiin. Jim oli ollut koko päivän hänen läheisyydessään, ja se oli auttanut häntä kestämään matkan vaivat. Ei ollut vielä ehtinyt tulla pimeäkään, kun hän meni levolle.
"Hyvää yötä, Keikari Dale, ja nukkukaa hyvin", toivotti Kells hilpeästi. "Huomenna tulemme Alder Creekiin – ja sitten ette nuku enää milloinkaan!"
Joanista tuntui välistä, että Kells oli pahoillaan hänen läsnäolostaan ja ikäänkuin suutuksissaan hänelle, ja tätä tunnetta seurasi aina se kiusallinen ajatus, että hänen pukunsa ja naamionsa vaikuttivat varmasti hyvin kummallisilta, ehkä saivat hänet näyttämään rosvon puolisolta. Asia oli todellisuudessa siten, että Kells näki heidän välillään olevan ylitsepääsemättömän muurin, petti itseään lempensä katkeruudessa ja vihasi itseään sentähden.
Seuraava päivä oli kulunut melkein iltaan, kun väsynyt matkue tuli pensaikkoiselta louhikkorinteeltä laskeutuen leveälle ja tomuiselle tielle, joka oli niin uusi, että sitä reunustavat katkotut pensaat vihertivät vielä. Mutta siitä oli kulkenut väkeä laumoittain.
Joan näki edessäpäin laakson toisella puolella tervakankaalla katetut kuormavaunut, ja kun he olivat ratsastaneet jonkun matkaa tietä pitkin, eroitti hän eteen valjastetut, verkalleen astelevat muulit. Kells oli viitannut Woodin, Smithin, Pearcen ja Cleven luokseen, ja nyt he ratsastivat kaikki yhdessä kuormahevosia ajaen. Kells oli jälleen joutunut kiihkonsa valtaan; Pearce oli valpas, katse kuin haukalla; Smith muistutti saalista vainuavasta koirasta, ja Cleve näytti vilpittömästi hämmästyneeltä. Bate Wood oli ainoa, jonka mielenrauhaa tien omalaatuinen merkitys ei näyttänyt pystyvän järkyttämään.
Tien kummallakin puolella oli pitkin matkaa särkyneitä ajopelejä, pyöriä, valjaita, pensaikkoon heitettyjä vanhoja telttakankaiden jätteitä, kuolleita muuleja ja aaseja. Olisi melkein voinut luulla suuren armeijan kulkeneen siitä. Hetkisen kuluttua tie meni leveän ja matalan puron poikki ja seurasi toisella puolella puron uomaa. Vesi oli sekä mutaista että selkeätä. Joan kuuli Smithin sanovan puroa Alder Creekiksi ja kysyvän, tiesikö Kells, mitä tuo veden mutaisuus merkitsi. Kellsin silmät välähtivät, ja Joankin tunsi sydämensä sykähtävän. Jossakin ylempänä huuhdottiin kultaa.
Parin penikulman kuluttua saavuttiin leveään, metsäiseen laaksoon, jossa oli puita niin tiheässä, että ne peittivät näköalan kokonaan, mutta kun oli kuljettu joitakin penikulmia, aukeni heidän eteensä äkkiä laaja aukea, jota Joan luuli ensin tuhoisan metsävalkean raivaamaksi. Hävitys oli kuitenkin ihmiskäden aikaansaannosta. Puut oli kaadettu niin kauas kuin silmä kantoi, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että seutu oli asuttua. Seuraavalla penikulmalla ei kuitenkaan nähty vielä ainoatakaan mökkiä. Raiviolta noustiin rosoisille ja paljaille kivikkorinteille, joiden reunoilla oli siellä täällä kuihtuvia leppävesakoita. Laakso teki hetkisen kuluttua suorakulmaisen polvekkeen, ja eteentyöntyvä harmaa ja korkea niemeke sulki näköalan, mutta kun se oli kierretty, pysähdytti Kells miehensä lyhyellä, kiihkeällä huudahduksella.
Joan huomasi seisovansa korkealla rinteellä, melkein laella, ja katsovansa alas kaivosleiriin. Näky oli mielenkiintoinen, mutta ei kaunis. Ehkä Kellsille, mutta Joanista se oli vielä hirveämpi kuin äskeinen raivio. Kaikkialta näkyi, sinne tänne siroteltuina, kömpelöitä turvekotia, risumajoja, telttoja ja hirsimökkejä, ja kuta kauemmaksi hän katsoi, sitä tiheämmässä niitä oli, kunnes kaupunkikylän mustan ja valkoisen kirjava hökkelirykelmä sulki kapean laakson.
"No, isäntä, mitäs tästä tuumit?" tiedusteli Jesse Smith.
Kells henkäisi syvään. "Tämä voittaa kaikki, mitä olen konsanaan nähnyt".
"Onhan näitä nyt nähty ennenkin, tämmöisiä kyliä", murahti Bate Wood. "Sacramento oli aikoinaan aivan samanlainen".
Pearce ja Cleve tuijottivat äänettöminä alas, ja kuinka erilaiset heidän tunteensa lienevät olleetkin, oli heidän kummankin mielenkiintonsa mitä välittömintä.
"Mitä sanot, Jesse?" kysyi Kells käytännöllisiin seikkoihin siirtyen.
"Olen katsonut paikan kylän toiselta puolen. Sopivin meille", vastasi Smith. "Seuraammeko tietä?"
"Varmasti".
Kells tunnusteli partaansa kuin tuntemisen mahdollisuuksia mielessään punniten.
"Poskiparta tekee sinusta aivan toisen miehen. En luulisi kenenkään voivan tuntea sinua".
Se ratkaisi asian. Kells painoi hatun silmilleen ja muistaen samassa Joanin hän teki peukalollaan tuskin huomattavan, mutta silti merkitsevän eleen naamiota kohti.
"Kells, vaikka kokonainen armeija samoaisi kylän läpi, ei se herättäisi mitään huomiota", vastasi Smith. "Jokainen huolehtii vain itsestään. Ja naisia täällä on joka lajia. Toiset pitävät huntua, ja sehän on melkein sama kuin naamio".
Kells käski kuitenkin Joanin riisumaan naamion ja painamaan hatun silmilleen ja neuvoi häntä sitten ratsastamaan ryhmän keskellä. Kun kaikki oli kunnossa, lähdettiin liikkeelle.
Kuinka kummalliselta se taival Joanista näyttikään! Rinne muistutti jättiläismäisestä muurahaispesästä, jossa vallitsi kuumeinen toiminta. Tultuaan lähemmäksi hän näki, että muurahaiset olivat miehiä, jotka kaivoivat kultaa. Lähimmät olivat selvästi näkyvissä – rääsyisiä, parrakkaita miehiä ja sileäposkisia nuorukaisia. Etempänä ja ylempänä, syvänteiden ja lammikoiden reunoilla, oli miehiä niin tiheässä, että ne näyttivät olevan melkein kylki kyljessä. Puron uomassa vilkasta liikettä ja touhua – äänettömiä, kuumeisesti työskenteleviä miehiä, kaikki huuhtoen, seuloen ja kaivaen, kiihkoisan tarkkaavaisina. Heillä ei ollut aikaa edes katsahtaa ylös. Rääsyisiä, likaisia ja pörröisiä, käsivarret ja sääret paljaina, ja kaikki kumarruksissa. Tätä kesti toista penikulmaa, ja minne vain katsoi, näki kuoppia, leikkauksia ja syviä ojia, joissa kaivettiin ja lapioitiin tuiskuavalla vauhdilla. Jos he kaikki löysivät kultaa, täytyi sitä olla joka paikassa, eikä Joanin tarvinnut kauan katsella heitä, ennenkuin hän tiesi niin olevan. Kuinka vaiteliaita he olivatkaan – kuinka väsymättömiä! Työskentely ei ollut koneellista, vaan kiihkoisaa, hermostunutta. Joan oli nähnyt monen miehen kaivavan kultaa ja löytävänkin sitä jonkun verran silloin tällöin, mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt miesten aherrusta suurilla löytöpaikoilla. Siinä syy, miksi kaikki näytti hänestä niin oudolta ja kummalliselta.
Joan arvioi nähneensä ainakin tuhat kullankaivajaa vajaan kahden penikulman matkalla, mutta taempana oli paljon sellaisia työpaikkoja, jotka eivät näkyneet tielle, ja mitä kylän toisella puolella oli, siitä ei ollut vielä tietoa.
Mutta kylä, johon Joan nyt ratsasti, ei ollutkaan kylä, vaan teltta- ja mökkikaupunki, pitkä ja säännötön, sekasortoinen rykelmä hirmuisessa kiireessä tekaistuja hökkeleitä. Leveä tie halkaisi sen kahtia täynnä elämää ja värikkyyttä. Siinä kuhisi kuin mehiläispesässä, oli melua ja hälinää kuin hullujenhuoneessa. Kahdenpuolen seisoi pitkät jonot hevosia, muuleja, härkiä, aaseja, kankaalla katettuja, raskaita vankkureita ja mustalaiskaravaaneista muistuttavia, ryysykoreita ajopelejä. Reunakäytävät oli tehty jykevistä hirrenpuolikkaista, jotka natisivat miesten raskaiden saappaiden alla. Toiset teltat oli pystytetty paljaalle maalle, toisissa oli permanto ja muutamissa jonkun verran seiniäkin. Hiukan etempänä alkoi hirsimökkien rivi – kauppoja ja kapakoita – ja sitten seurasi suuri, nelikulmainen, matala rakennus, jonka julkiseinällä loisti suurilla kultakirjaimilla nimi "Viimeinen pähkinä". Sisältä kuului viulujen ääntä, jalkojen töminää ja sekavaa sorinaa. Joan kohtasi oudon ja hurjan näköisiä olioita – naisia, jotka saivat hänet kauhistumaan, ja muita omaan sukuunsa kuuluvia, jotka kiiruhtivat, mikä minnekin, kaikki jotakin kantaen, väsyneitä ja arasti katselevia vaimoja, joiden näkeminen täytti hänen mielensä ahdistuksella. Hän näki vetelehtiviä indiaaneja, joutilaita, parrakkaita miehiä, jotka olivat aivan Kellsin miesten näköisiä, ammattipelureita, tunnusmerkkinä musta pitkätakki, uudisasukkaita, pukinnahkaisessa puvussa koreita ripsureunuksia, tummaihoisia meksikolaisia leveälierisine, suippokeilaisine sombreroineen, ja sitten suurena, hallitsevana enemmistönä kulmikkaita, jänteviä kullankaivajia, kaikenikäisiä, jotka samosivat tyrkkien tungoksen läpi, synkkinä ja kiihkeinä, pitkävartiset saappaat ja ruudulliset puserot yllään ja jokaisella revolveri vyöllä. Nämä viimemainitut olivat tämän jättiläismehiläispesän työmehiläisiä; toiset – kuhnureita, loisia.
Kellsin seurue ratsasti kaupungin halki ja jonkun matkaa sen ulkopuolellekin, kunnes Smith pysähdytti heidät valitsemaansa paikkaan, pienehkön kuusikon reunaan.
Joan ajatteli Alder Creekistä saamaansa vaikutusta. Se oli sekava; hän oli nähnyt liian paljon yhdellä kertaa. Mutta kaikessa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli kaksi vastakkaista piirrettä: joukko ahertavia kullankaivajia, nyt kullanhimonsa orjia, mutta muuten yksinkertaisia, rehellisiä ja väsymättömiä raatajia, ja toinen pienempi joukko, nuo toiset, jotka olivat edellisten kimpussa kuin iilimadot, eläen vain kullasta, jota he eivät itse kaivaneet kädet verillä ja otsa hiessä.
Jesse Smith oli ilmeisesti valinnut majapaikan kaikkia niitä seikkoja silmälläpitäen, jotka olivat Kellsille rosvojoukon johtajana tärkeät. Se ei ollut kaupungin näkyvissä, mutta kuitenkin vain parinsadan askeleen päässä lähimmästä mökistä, ja sinne voitiin hiipiä matalaa, puroa kohti koukistelevaa syvännettä pitkin. Takana oli rapautunut kalliorinne ja siinä kapea, kivilohkareiden täyttämä sola, jota rosvot epäilemättä tulivat käyttämään hyväkseen paikalla käydessään. Kuusikon reunassa oli lähde, mutta kallioinen maaperä oli ilmeisesti sopimaton kullankaivamiseen. Hiukan kauempaa näkyi pieni sahalaitos.
Sillä aikaa kuin Bate Wood valmisteli illallista, Cleve sytytteli nuotiota ja Smith riisui hevosia, tarkastelivat Kells ja Pearce paikkaa, johon mökki piti pystytettämän. He valitsivat tasaisen pengermän, jolle oli suuri, huoneen kokoinen kallionlohkare jolloinkin vierähtänyt. Mökki päätettiin rakentaa sen kylkeen, niin, että isommasta huoneesta eristetty kammio voitiin kätkeä näkymättömiin sen suojaan. Rosvon pesässä piti olla kaksi kulkureikää.
Laakso oli tulvillaan auringonlaskun kaikkia värejä, kun he alkoivat aterioida, ja niissä oli kaikissa, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, kullan vivahduksia. Kauniita, kullanhohtoisia utuhuntuja sädehti laakson poikki kimmeltävinä vöinä harjanteiden lomitse tunkeutuvien viime säteiden kohdalla, kaikessa aurinkoisessa heleydessään kuin rinteiden aarteita heijastaen. Mutta sitten tapahtui muutos. Aurinko laski punaisena jättäen laakson kolkkoon varjoon, joka tiheni yhä synkemmäksi. Joan näki Jimin katselevan muutosta miettiväisesti ja ihmetteli, oliko hän mahtanut käsittää luonnon salamyhkäisen tunnelman. Sillä niin onnelliselta, toivehikkaalta ja kirkkaalta kuin tämä uusi Eldorado, äkkiä kuuluisaksi tullut Alder Creek, nyt näyttikin kullanhohteessaan sankarillisine ja ahkerine kullankaivajineen, ei se voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että Kells ja Gulden olivat tänä iltana saapuneet sinne, ja että aurinko oli laskenut punaisena. Joan tiesi, että elämä suurissa kultaleireissä oli aina onnellista, rikasta, vapaata ja rehellistä, kunnes löydöt houkuttelivat hylkiöitä ja pahantekijöitä paikalle. Eikä hänellä ollut siitä pienintäkään epäilystä, etteikö Alder Creekin onnellisten päivien aurinko ollut nyt laskenut ainiaaksi.
Hämärä alkoi jo hiipiä maille, kun Kells lausui miehilleen: "Pearce menee katselemaan, näkyykö poikia, mutta älä tule puheilleni ennen pimeätä. Jesse ja Bate jäävät tänne kotimiehiksi ja Cleve tulee mukaani pienelle kierrokselle". Sitten hän kääntyi Joaniin. "Tahdotteko tulla mukaamme hiukan kaupunkia katsomaan, vai jäättekö mieluummin tänne?"
"Tulisin mielelläni, ellen – ellen näyttäisi niin kauhealta tässä puvussa", vastasi Joan.
Kells nauroi, ja Pearce ja Smith hymyilivät.
"Mutta eihän teitä näe kukaan. Ettekä sitäpaitsi näytä lainkaan kauhealta".
"Ettekö voisi antaa minulle – pitempää takia?" sammalsi Joan.
Cleve kuuli sen ja meni mitään virkkamatta satulalleen, avasi käärönsä ja kaivoi esiin harmaan takin. Joan oli nähnyt sen monta monituista kertaa Hoadleyssä, ja muistot heräsivät. Kuinka kauan siitä olikaan? Vuosiako? Cleve ojensi takin Joanille.
Joan kiitti, ja Kells auttoi takin hänen ylleen. Hän näytti hukkuvan siihen kokonaan. Se ulottui melkein polviin saakka, ja Joan tunsi ensi kerran pitkään aikaan olevansa jälleen Joan Randle.
"Vaatimattomuus on naisella hyve, mutta ei aina kaunistava", huomautti Kells. "Kaulus pystyyn ja hattu syvempään – vielä alemmaksi – kas noin! Ellette nyt käy pojasta, syön Keikari Dalen vaatteet ja saappaatkin ja ostan teille silkkileningin. Ha-ha-ha!"
Joan ei antanut hänen iloisuutensa pettää itseään. Kellsiä saattoi miellyttää nähdä hänet tässä julkeassa rosvonpuvussa; se oli ehkä tyydyttänyt hänen turhamaisuuttaan ja kuuluisuudenhimoaan, Kalifornian ajoilta perittyä makua, mutta Joan tunsi, että Kells oli kaikesta huolimatta hyvillään ja iloinen, kun hänellä oli takki yllään. Joanin sydän melkein lämpeni. Välistä hän melkein piti tästä rosvosta. Hänen oli täytynyt olla jolloinkin aivan toinen mies.
He lähtivät liikkeelle, Joan Kellsin ja Cleven välissä. Kuinka kummalliselta se hänestä tuntuikaan! Hän rohkeni hapuilla Jimin käden omaansa pimeän suojassa, ja Jim oli vähällä ruhjoa hänen sormensa. Tilanne oli hänelle todellakin vaikea, ja Joan tunsi hänen sydämensä palon. Kulku oli työlästä kivien ja kuoppien takia, ja Joan kompastui useamman kerran, kannukset kilisten. He sivuuttivat pilkoittavia nuotiotulia, joiden ääressä istui aterioivia miehiä, kasvot punaisina tulen hohteessa, ja toisia, jotka olivat hiipuneet punertavaksi hiilokseksi. Toisista teltoista näkyi himmeätä valoa, joka heitti varjoja kankaalle, toiset olivat pimeät. Tiellä oli paljon miehiä, kaikki matkalla kaupunkiin, iloisina, äänekkäinä ja vallattomina.
Sitten Joan näki säännöttömän rivin valoja, toiset himmeitä, toiset kirkkaita, ja kahdakäteen liikkuvia, epäselviä haamuja. Kells muisti jälleen valepukunsa ja veti leukansa syvälle kaulahuivin poimuihin ja painoi hatun niin alas, että kasvot peittyivät melkein kokonaan. Joan ei olisi tuntenut häntä askeleenkaan päästä.
He kulkivat keskellä tietä meluisten kapakoiden ja "Viimeisen pähkinän" ison rakennuksen ohi, jonka avoimista ikkunoista tulvi kirkasta valoa, aina kaupungin toiseen reunaan saakka. Sitten Kells kääntyi takaisin ja katseli tutkivasti jokaista vastaantulevaa ryhmää. Hän etsi miehiään ja jätti monta kertaa Cleven ja Joanin tielle odottamaan mennessään kurkistelemaan kapakoihin. Näinä hetkinä Joan katsoi Cleveen koko sydän silmiin kuvastuen. Jim ei virkkanut kertaakaan sanaakaan, vaan näytti hyvin totiselta. Kun he tulivat paluumatkalla "Viimeisen pähkinän" kohdalle, sanoi Kells:
"Jim, huolehtikaa tytöstä kuin omasta hengestänne! Hän on Alder Creekin kaikkea kultaa kalliimpi!"
Sitten he työntyivät ovelle.
Joan takertui toisella kädellä Cleveen ja pujotti pelästyksissään toisen vaistomaisesti Kellsin käteen. Kells säpsähti kuin hämmästyksestä ja kumartui lähemmäksi, sillä tavallinen puhe ei olisi kuulunut sisältä kantautuvassa melussa. Tuo vaistomaisesti turvaa etsivä käsi oli ilmeisesti liikuttanut häntä, sillä hänen kuiskauksensa oli sortunut ja käheä.
"Kaikki hyvin – olette täysin turvassa".
Nokisten lamppujen valoon totuttuaan Joan näki suuren salin, täynnä savua ja meluavia miehiä. Ilma oli tupakansavusta, viinan höyryistä ja märkien sahajauhojen ja savuttavien lamppujen löyhkästä niin paksua ja tympeätä, että häntä melkein pyörrytti. Kells pujottelihe hitaasti peremmälle ympärilleen tähyillen. Melu oli melkein huumaava – juopottelevien miesten äänekästä puhetta ja remuavaa naurua, kiljuvien viulujen särinää ja tanssin jyskettä. Tämä viimemainittu ja melusta selvimmin kuuluva ääni tuli viereisestä huoneesta, joka oli melkein välittömästi ensimmäisen yhteydessä, sillä väliseinää oli tuskin nimeksikään. Tanssijoita ei Joan kuitenkaan nähnyt tungoksen takia. Hänen katseensa siirtyi lähempänä oleviin ryhmiin. Miehiä, nuoria ja vanhoja, seisoi vierivieressä pitkään tarjoilutiskiin nojaten, joka oli melkein Joanin korkuinen. Toisia tunkeili meluavissa ryhmissä pelipöytien ympärillä, ja kun pöydistä tuli puute, pelattiin laatikoilla, tyhjiä nassakoita istuimina. Korttihummerit olivat vaiti – toisten omituisena vastakohtana; ja joka ryhmässä oli ainakin yksi mustapukuinen, kylmäsilmäinen ammattipeluri, joka ei ollut kullankaivaja. Nuhraantuneita kultahiekkakukkaroita näkyi kaikkialla. Joan näki nuorukaisia, melkein poikia vielä, jotka pelasivat kuin kuumeessa, voitoistaan hullaantuneina tahi tappioistaan epätoivoisina, vanhoja, harmaantuneita ja muhoilevia kullankaivajia, joissa paikan hälinä ja meno herätti mieluisia muistoja menneiltä ajoilta, seikkailijoita, joiden kiiluvat katseet ilmaisivat, ettei heillä ollut kultaa, millä pelata.
Joan tunsi Kellsin äkkiä säpsähtävän ja oli kuulevinaan hiljaisen, sähähtävän huudahduksen. Hän kääntyi ja näki joukon tuttuja kasvoja – Kellsin miehiä. Gulden istui heidän keskellään häneen selin. Hän ja hänen kumppaninsa olivat siis nyt jo yhtyneet Kellsin nimenomaista kieltoa uhmaten. Toiset heistä olivat jo kokolailla juovuksissa, mutta vaikka he näkivätkin Kellsin, eivät he ilmaisseet sitä vähimmälläkään tavalla. Gulden ei huomannut Joania, mistä tämä oli hyvillään. Joanista tuntui äkkiä, johtuiko se sitten Guldenin läsnäolosta vai ei, että hän oli täällä aivan yhtä paljon vanki kuin Cabin Gulchissakin, ja hän pelkäsi paon käyvän täällä paljoa vaikeammaksi, koska Kells vartioisi häntä tällaisessa liikekeskuksessa entistä valppaammin.
Kells kuljetti Joania ja Cleveä sinne tänne savuisessa salissa, ja he katselivat pelaamista ja ympärillään kieppuvaa hillitöntä elämää. Väkeä oli tungokseen saakka. He kohtasivat Blickyn ja Beady Jonesin, jotka eivät olleet heitä näkevinäänkään. Sitten Joan näki Beardin ja Chick Williamsin kuljeskelevan käsitysten pöydästä toiseen huvittelevien kullankaivajien lailla. Williams loi Kellsiin nopean, terävän katseen ja hävisi samassa tungokseen. Handy Oliver tyrkkäsi Kellsiä ohimennen kuin vahingossa ja sanoi kohteliaasti: "Anteeksi, herra!" Näkyviin sukeltautui muitakin tuttuja kasvoja. Kellsin miehet olivat kaikki Alder Creekissä, ja rosvopäällikön suunnittelema turmankoneisto oli pantu käyntiin. Katsellessaan ympärilleen Joan ihmetteli enimmän sitä, että vaikka seurustelussa oli iloisuutta ja toverillisuutta, ei se ilmaantunut kuten tavallisesti. Nämä kullankaivajat olivat vieraita keskenään; ryhmät, pelaajat ja vastatulleet olivat kaikki vieraita toisilleen; kaiken yllä oli yleisen epäluulon tunne. Hyvää toveruutta näki vain pienemmissä suljetuissa ryhmissä. Kaivosleireissä, joissa Joan oli aikaisemmin käynyt, olivat asukkaat, kullankaivajat ja metsästäjät, muodostaneet suuren ja onnellisen perheen. Tämä paikka oli suuren löytöalueen keskus, ja eroitus oli silmiinpistävä. Kullanetsintä oli etsijöihin nähden aivan toinen asia; kun sitä oli löydetty laajalta alueelta ja paljon, muuttui elämä kokonaan niin luonteeltaan kuin olosuhteiltaankin. Kulta oli näyttänyt Joanista aina ihmeelliseltä ja kauniilta; täällä hän sai sen vaikutelman, että se oli jotakin vihattavaa. Miksi nuo kullankaivajat, nuoret ja vanhat, eivät voineet pysyä tuliensa vaiheilla ja säästää kultaansa? Heidän onnettomuutensa oli, etteivät he voineet. Etsintä oli jännitystä, kimmeltävää, kiehtovaa unelmaa, joka hurmasi ja kiihoitti; omistaminen herätti himon saada enemmän, ja se oli hulluutta, kultakuumetta. Joan tunsi, että noissa huolettomissa, rehellisissä kullankaivajissa oli samaa hurjuutta, joka kannusti Kellsin miehiä. Kullan täytyi siis olla jotakin kaameata.
"Viekää minut tuonne", virkkoi Joan, kiihtymyksestään tietoisena, ja viittasi tanssisaliin.
Kells naurahti, ikäänkuin hänen rohkeuttaan hämmästellen, mutta näytti vastahakoiselta.
"Menkäämme, olkaa niin kiltti – ellei –" Joan ei tiennyt, mitä lisätä, mutta tarkoitti, että ellei se ollut sopimatonta. Hänet oli vallannut omituinen uteliaisuus. Paikka, jossa hän nyt oli, ei eronnut suurestikaan kuvasta, jonka hän oli mielessään sommitellut, mutta tanssisalin näkyjä hän ei olisi kyennyt konsanaan kuvittelemaan.
"Menen ensin katsomaan", vastasi Kells ja poistui.
Kun hän oli mennyt, kuiskasi Joan Cleven kättä lujasti puristaen, mutta häneen katsomatta:
"Jim, täällä voisi tapahtua hirveitä asioita – silmänräpäyksessä!"
"Aivan niin", vastasi Jim. "Ollakseen täydellinen helvetti puuttui Alder Creekistä vain Kells miehineen".
"Jumalan kiitos, että käännytin sinut ajoissa takaisin!" hengähti Joan. "Jim – täällä olisit ollut – auttamattomasti – mennyttä!"
Jim nyökäytti vakavasti päätään. Kells palasi ja vei heidät huoneen läpi toiselle ovelle, jossa oli vähemmän katselijoita. Joan näki pylväiden kannattaman kangaskaton ja avaran lautapermannon, jossa pyöri hyppien ja tömistellen toistakymmentä paria katselevan miesjoukon keskellä. Sivuseiniä ei ollut, ja lavan kummassakin päässä paloi suuria, pyöreitä sirkuslamppuja. Reunoilla oli kömpelöitä penkkejä ja pöytiä, joiden ääressä tunkeili ja mekasti horjuvia miehiä jonkun naisen ympärillä. Eräs nuori kullankaivaja makasi joko juopuneena tahi kuolleena sahajauhoissa, jaloissa tomuiset saappaat. Joanin katseet kiintyivät jälleen tanssijoihin ja tanssiin, joka muistutti jossakin määrin valssista. Melu vaimensi soiton melkein kuulumattomiin. Miehiin nähden tanssi oli toisilla rajun kiihtymyksen ilmoille purkautumista ja toisilla vain juopuneen hillitöntä rehkimistä. Naisten näkeminen oli Joanin uteliaisuudelle kuin isku. Häntä alkoi hävettää. Hän ei ollut nähnyt ennen heidän kaltaisiaan, ja heidän eleensä, katseensa ja tapansa tanssia olivat hänelle jotakin aivan käsittämätöntä. Hän kauhistui. Ja kun hänelle selvisi samassa kuin välähdyksessä, että he juuri olivat tämän kullasta huumaantuneen saastaisen ihmisvirran pahinta pohjasakkaa, tyrmistyi hän.
"Viekää minut pois täältä!" kuiskasi hän, ja Kells totteli heti. He menivät pelisalin halki kadulle ja lähtivät paluumatkalle.
"Näitte tarpeeksenne", virkkoi Kells, "mutta ette mitään siihen verraten, mitä on tulossa. Tämä leiri on uusi. Ja niin rikas, että kulta on halvinta tavaraa. Se siirtyy kädestä toiseen, kymmenen dollaria unssilta. Ostajat eivät katsokaan vaakaan. Vain pelurit ovat varuillaan. Mutta kaikki tulee muuttumaan".
Kells ei sanonut, millä tavalla ja miten, mutta hänen hampaidensa helähdys oli paljon sanova. Joan ei ollut kuitenkaan varma, tarkoittiko hän, että Rajaseudun sissit aiheuttaisivat tämän muutoksen. Tapahtumien kehitys oli yleensä sellainen. Suuri kultalöytö saattoi rikastuttaa maailmaa, mutta oli samalla onnettomuus. Joan lepäsi kauan valveilla, ja silloin tällöin kantautui tuulen mukana yön hiljaisuutta häiriten kultaleirin omituinen humu, etäisenä ja matalana. Hän nukkui pitkään seuraavana aamuna ja heräsi siihen, että rakennustarpeita heiteltiin maahan. Sahalta ajettiin lautoja, ja mökin runko oli jo pystyssä. Jim Cleve työskenteli toisten mukana, ja kaikilla oli niin kiire, ettei työn hyvyyteen kiinnitetty suurtakaan huomiota. Joan sai itse valmistaa aamiaisensa, mikä olikin hänelle mieleen, ja kun hän oli syönyt ja järjestänyt kaikki kuntoon aterian jäljeltä, alkoi hän katsella jotakin muuta tehtävää. Mutta mitään ei näkynyt. Etsien mukavan ja syrjäisen paikan kallioiden välistä hän alkoi seurata Kellsin majan nousua. Oli omituista ja tavallaan nautintokin nähdä Jim Cleven tekevän työtä. Hän ei ollut milloinkaan kunnostautunut työmiehenä. Tekisivätkö nämä kovat kokemukset hänestä miehen? Joan oli siitä varma.
Mökki rakentui äkkiä kuin hiirenpesä. Kells työskenteli itsekin ja osoittautui aika käteväksi. Puolipäivän aikaan oli katto lyöty ja seiniä alettiin naulata. Tulisijaa ei nähtävästi aiottukaan tehdä.
Ajomies toi kylästä koko kuormallisen kaikenlaisia tavaroita, jotka Kells oli tilannut. Hän auttoi purkamisessa ja etsi ilmeisesti jotakin. Sitten hän tuli Joanin luo ja pani hänen eteensä useampia suurempia ja pienempiä kääröjä.
"Olkaa hyvä, neiti Vaatimaton", hymyili hän. "Nyt voitte ommella itsellenne vaatteita ja karistaa Keikari Dalen koreudet yltänne, paitsi kun olemme matkalla. Ja jospa tietäisitte, mitä sain maksaa näistä, sanoisitte Alder Creekissä olevan vielä suurempia rosvoja kuin Jack Kells. Sitten eräs hyvin tärkeä asia – nimeni on nyt Blight. Olette tyttäreni. Jos niinkuin joku sattuisi kysymään".
Joan oli niin kiitollinen saamistaan tavaroista ja lupauksesta päästä Keikari Dalen puvusta mahdollisimman pian, ettei hän voinut muuta kuin hymyillä kiitokseksi. Kells tuijotti häneen ja kääntyi sitten äkkiä selin ja poistui. Nämä Joanin pienet, vaistomaiset eleet ja ilmeet näyttivät tekevän häneen omituisen voimakkaan vaikutuksen. Joan muisti Kellsin aikoneen antaa hänen esiintyä Keikari Dalen asussa vain rosvon jonkinlaista luonnotonta turhamaisuutta tyydyttääkseen, mutta nyt hän oli pehmennyt, mikä viittasi siihen, että hyvyys alkoi päästä hänessä yhä enemmän voitolle. Kuinka pitkälle siinä päästäisiin? Joan ajatteli unelmoiden ja paisuvin sydämin tähän paatuneeseen rosvoon ja tuohon hurjapäiseen nuorukaiseen, Jim Cleveen, saamaansa vaikutusvaltaa.
Joan ompeli koko iltapäivän, osan iltaakin nuotion loisteessa ja koko seuraavan päivän niin ahkerasti, että hän tuskin katsahtikaan ylös työstään. Seuraavana päivänä hän sai pukunsa valmiiksi ja oli siitä ylpeäkin, sillä hänellä oli sekä taitoa että makua. Miehistä oli Bate Wood seurannut hänen työtään kaikista suurimmalla mielenkiinnolla, jopa niin suurella, että nuotiolla kiehuvat keitokset paloivat välistä pohjaan.
Samana päivänä oli mökkikin valmis. Siinä oli kaksi huonetta, toinen suurempi ja toinen pienempi, joka oli sovitettu edellisen taakse kallionlohkareen kyljessä olevaan syvään syvennykseen. Se luovutettiin Joanille. Väliseinässä oli kömpelö lautaovi munalukkoineen, sitä vastapäätä lavitsa, jolle oli heitetty kasa peitteitä, ja sivuseinässä pieni, nelikulmainen aukko ikkunana. Järjesteltyään vähät kapineensa ja ne, mitä Kells oli ostanut hänelle, Joanilla oli pian mukava kammio, jopa ylellinenkin siihen verraten, mihin hän oli saanut ennemmin tyytyä. Hän arvasi Kellsin aikovan pitää häntä vankina, tähän kammioon lukittuna, tahi ainakin tarkan silmälläpidon alaisena, ja katsahdettuaan pienestä ikkunasta hän ajatteli heti, että Jim saattoi aivan hyvin puhutella häntä ulkopuolelta.
Hänen epäluulonsa toteutuivat, sillä Kells ilmoitti, ettei hän saanut poistua mökistä omin lupinsa, kuten Cabin Gulchissa, mihin Joan vastasi, että hänen siellä Kellsille antamansa kunniasana olla karkaamatta oli nyt kaikkea merkitystä vailla. Koska häntä aiottiin vartioida kuin vankia, otti hän sen nyt takaisin. Tuo lupaus oli vaivannut häntä. Hän oli iloinen päästessään siitä ja saadessaan olla joka suhteessa rehellinen Kellsiä kohtaan, mitä hyvänsä tapahtuisikin.
Kells katsoi häneen synkästi.
"Jos yritätte karata, niin sitä pahempi teille – ja – parempi minulle", lausui hän ja lisäsi kuin jotakin olisi johtunut samassa hänen mieleensä: "Gulden – hän ei todennäköisesti arkailisi satuttaa kättänsä teihin! Älkää unohtako häntä – luolaa ja köyttä!"
Siten hän vetosi joko tietämättään tahi aivan tahallaan juuri siihen nimeen, jonka pelkkä mainitseminenkin sai Joanin veren jähmettymään.
XIV
Joan saattoi seurailla Kellsin ja hänen miestensä puuhia ja kuunnella heidän neuvottelujaan yhtä hyvin kuin Cabin Gulchissakin, mutta vähitellen tapahtui sellainen muutos, että Kells kävi kaikessa, mistä hän oli ennen jutellut avomielisesti ja vapaasti, varovaiseksi ja salaperäiseksi. Joan tiesi, että hänen luonaan kävi aina pimeän tultua miehiä yksitellen ja kaksittain, ja tähystellessään ikkunastaan hän näki tummien haamujen hiipivän äänettömästi mökin taakse johtavaa syvännettä ylös ja poistuvan samaa tietä. He eivät kiertäneet kertaakaan pääovelle etupuolelle, jossa Bate Wood istui piippuaan poltellen vartioimassa. Keskusteluista Joan eroitti vain hajanaisia katkelmia, mutta ymmärsi kuulemastaan, että Kells tahtoi jostakin syystä tulla tunnetuksi. Alder Creekin täytyi saada tietää, että sinne oli nyt saapunut eräs huomattu ja vaikutusvaltainen henkilö. Joanista tuntui, ettei Kellsin olisi pitänyt ajatellakaan mitään sellaista, jos hän tahtoi aikeidensa onnistuvan. Sitä rohkeutta ja julkeutta! Kalifornian päivinä hän oli jo tehnyt itsensä maankuuluksi.
Nevadassa oli hänen päästään luvattu palkinto – ja nyt hän tahtoi, Idahon rajarosvojen kuuluisana, vaikkakin tuntemattomana johtajana, tunkeutua eturiviin, saada kunnioitusta ja vaikutusvaltaa. Vaikka Joan ajattelikin kauhulla hänen mustaa ja häpeällistä yritystään, ei hän voinut olla jännityksellä seuraamatta hänen puuhiaan.
Joan koetti seuraavana päivänä saada sanotuksi Jimille, että Jim saattoi aina pimeän tultua hiipiä ikkunalle hänen kanssaan juttelemaan ja suunnittelemaan, mutta sopivaa tilaisuutta ei ilmaantunut. Joan oli pukeutunut ompelemaansa leninkiin Woodin ja Pearcen ilmeiseksi mielihyväksi. Hänen hyvinvointinsa näytti olevan heille yhtä mielenkiintoinen asia kuin Kellsin onnistuminen tahi epäonnistuminen oli hänelle. Wood nyökkäsi hyväksyvästi, ja Pearce sanoi, että hän oli jälleen hieno neiti. Joanista oli kummallista, että tämä Pearce, johon hän ei olisi tohtinut luottaa, kävi viittailuissaan Kellsin halpamaisuuteen yhä rohkeammaksi. Omituista sentähden, että Kells piti Pearcea ehdottomasti luotettavana!
Kun Jim Cleve näki hänet ensi kerran leninkiin pukeutuneena, näytti hän niin iloiselta, huojentuneelta ja kiitolliselta, että Joan poistui kammioonsa peläten Jimin ilmaisevan itsensä.
Kells kutsui häntä hetkisen kuluttua. Hän oli synkän ja miettiväisen näköinen, ja Red Pearce ja Jesse Smith seisoivat lähellä tarkkaavaisina. Cleve istui kynnyksellä, ja Wood nojasi seinään.
"Onko ostamieni tavaroiden joukossa mitään, jota voisitte käyttää huntuna?" kysyi Kells Joanilta.
"On kyllä", vastasi Joan.
"Tuokaa se tänne", käski Kells. "Ja hattunne myös".
Joan meni huoneeseensa ja palasi mainitut esineet kädessään.
"Hyvä on. Heittäkää se yllenne – kasvoillenne, niin että saamme nähdä, miltä näytätte".
Joan totteli koko ajan ihmetellen, mitä Kells mahtoi tarkoittaa.
"Sen pitää salata piirteenne, mutta ei nuoruuttanne eikä – kauneuttanne", toimitti Kells huntua järjestellen. "Kas noin! Nyt saatte varmasti kenen hyvänsä uteliaaksi näkemään kasvonne – pankaa hattu päähänne".
Joan teki niin. Kells silmäili häntä arvostelevasti ja sanoi sitten käskevästi:
"Teidän on nyt lähdettävä kaupunkiin. Kävelkää hitaasti aina 'Viimeiseen pähkinään' saakka, jonka kohdalta käännytte takaisin. Katsokaa jokaiseen vastaantulijaan älkääkä olko lainkaan peloissanne. Pearce ja Smith ovat koko ajan kintereillänne. He ovat luonanne, ennenkuin mitään voi tapahtua. Ymmärrättekö?"
"Kyllä", vastasi Joan.
Red Pearce liikahti levottomasti. "Jack, pelkään hänen saavan kuulla siellä kaikenlaista, mistä ei ole väliä", huomautti hän synkästi.
"Suu kiinni!" kivahti Kells äkkiä tulistuen. "Olen ottanut sen huomioon – hän ei tule kuulemaan mitään, mitä hänelle sanotaan. Tässä", jatkoi hän Joaniin kääntyen, "pankaa nämä pumpulit korviinne – tukkikaa ne hyvin".
Joan otti tukon ja pyöritteli lujat tukot korviinsa. Kells puhutteli häntä, ja vaikka hän oli kuulevinaan äänen, ei hän eroittanut sanoja. Hän pudisti päätään, johon Kells vastasi viittaamalla ulos tielle.
Hän hipaisi Cleveä olkapäähän mennessään kynnyksen yli. Mitähän Jim oikeastaan ajatteli tästä? Joan ei nähnyt hänen kasvojaan. Saavuttuaan ensimmäisten telttojen kohdalle hän ei voinut vastustaa haluaan vilkaista taaksensa. Pearce oli parinkymmenen askeleen päässä ja Smith melkein saman verran kauempana. Tässä piili jotakin, ja Joan oli enemmän utelias kuin peloissaan. Hän käsitti Kellsin tahtovan hänen herättävän huomiota, mutta miksi, sitä hän ei osannut sanoa. Ja sillä oli varmasti oma merkityksensä, ettei hänelle saanut Kellsin sanojen mukaan tapahtua mitään loukkaavaa salaperäistä tehtäväänsä suorittaessaan.
Häneen ei kiinnitetty kuitenkaan mitään huomiota, ennenkuin hän pääsi varsinaiselle kadulle "Viimeisen pähkinän" näkyviin. Eräs meksikolainen irvisti hänelle, niin että valkoiset hampaat loistivat, ja välähdytti nokimustia silmiään. Nuoremmat kullankaivajat silmäilivät häntä uteliaasti, ja toiset sanoivatkin jotakin. Katukäytävillä hän kohtasi joka lajia miehiä, mutta useimmat eivät huomanneet häntä lainkaan. Hän noudatti Kellsin ohjeita kirjaimellisesti, mutta päästyään kapakoiden kohdalle, jossa häneen heiteltiin joka taholta julkeita katseita, hän huomasi sen olevan mahdotonta, ainakin yhdessä kohdassa. Hän alkoi kävellä nopeammin. Mutta sekään ei auttanut. Tehtävä alkoi tuntua rangaistukselta. Kuta pitemmälle hän kulki, sitä julkeammiksi miehet kävivät. Oliko ajateltavissa, että Kells oli tahtonutkin hänen joutuvan juuri tämmöiseen? Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä nuo häntä puhuttelevat miehet tahtoivat, mutta hän luuli sen johtuvan siitä, ettei hän voinut kuulla heitä. Heidän katseensa eivät olleet ainakaan kohteliaisuuksia kenellekään tytölle. Hän tahtoi juosta ja sai ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa voidakseen kävellä rauhallisesti. Eräs itsepintainen lurjus käveli hänen vierellään useampia askeleita. Joan ei ollut niin tyhmä, ettei hän olisi nyt käsittänyt noiden vetelehtijöiden tahtovan tutustua häneen. Ja hänellä tuli olemaan jotakin sanottavaa Kellsille takaisin tultuaan.
"Viimeisen pähkinän" edustalla seisoskeli hajanaisia miesryhmiä, ja kun Joan meni kadun poikki kääntyäkseen takaisin, astui eräs pitkä mies hänen eteensä kuin aikoen sulkea häneltä tien. Hänellä oli pitkä, musta takki, musta kaulaliina ja musta, leveälierinen hattu. Silmät olivat pienet, pistävät ja yhtä mustat kuin pukukin. Hänellä oli hansikkaat käsissä ja hän näytti toisiin verrattuna kaikinpuolin hienommalta. Hänkin puhutteli Joania ja kääntyi kulkemaan rinnalla. Joan katsoi suoraan eteensä, pelästyneenä, ja hänen teki mieli juosta. Mies pysytteli hänen vierellään ja puhui koko ajan, mutta Joan ei kuullut muuta kuin matalaa mutinaa. Sitten hän tarttui Joania käsivarteen, keveästi, mutta tuttavallisesti. Joan riistäytyi irti ja kiiruhti kulkuaan.
"Hei siellä! Antakaa tytön olla rauhassa!" Sanat oli varmasti kiljaistu, sillä Joan kuuli ne selvästi ja tunsi Red Pearcen äänenkin. Joan vilkaisi sivulleen. Pearce oli saavuttanut pelurin, ja miehiä alkoi jo kerääntyä paikalle. Joan pysähtyi tahtomattaan. Mitä oli tapahtuva? Peluri puhui Pearcelle säestäen sanojaan ilmeisesti torjuvilla ja selittävillä eleillä. Mutta Pearce näytti kiukkuiselta.
"Odottakaahan, kun kerron hänen isälleen!" kiljaisi hän pahaenteisesti.
Joan ei odottanut kauemmin, vaan lähti melkein juosten paluumatkalle. Siinä syntyisi varmasti tappelu. Sitäkö Kells olikin tarkoittanut? Oli miten oli, häntä oli törkeästi häväisty. Hän oli suutuksissaan ja saattoi yhtä hyvin näytellä raivostunuttakin. Kells ei saanut käyttää häntä välikappaleenaan mustia pyyteitään ajaessaan. Hän kiiruhti eteenpäin ja huomasi hämmästyksekseen mökin näkyviin päästyään, että Pearce ja Smith olivat kumpikin melkein saavuttaneet hänet. Jim Cleve istui siinä, missä Joan oli hänet viimeksi nähnyt, ja Kellskin oli tullut ulos. Tapa, jolla hän asteli edestakaisin, ilmaisi Joanille hänen levottomuutensa. Kaikki oli niin kummallista, että Joan joutui aivan ymmälle. Hän kiskaisi tukot korvistaan helpotuksesta huokaisten ja pysähtyi perille päästyään Kellsin eteen.
"Olipa se todellakin – kaunista teiltä!" tiuskaisi hän hurjistuneesti ja repäisi hunnun kasvoiltaan, jotka leimahtivat samassa hehkuvan punaisiksi. "Jos minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä tarkoititte, ette olisi voinut pakottaa minua millään – ette millään, kuuletteko! Luotin teihin. Ja te lähetitte minut tuonne alas – omaa häpeällistä asiaanne jollakin tavoin edistämään – kaikille loukkauksille alttiiksi. Ette ole gentlemanni!"
Hän käsitti, ettei hänen sanoissaan, ei ainakaan viimeisissä, ollut mitään järkeä. Mutta ne vaikuttivat. Kells ihan punastui, koetti sopertaa jotakin ja vaikeni sitten, voimatta sanoa mitään. Kuinka merkillisesti Joanin taholta annettu pieninkin moittiva vihjaus tahi sana vaikuttikaan häneen! Hän lähestyi anteeksipyytävästi, mutta Joan ei ollut häntä näkevinäänkään, vaan poistui loukatun arvokkaasti kammioonsa. Ulkoa alkoi kuulua hirmuinen meteli. Kells sätti Pearcea vimmastuneesti kiroillen, ikäänkuin kaikki, mistä Joan oli loukkautunut, olisi ollut hänen aseenkantajansa syytä.
"Mutta sinähän tahdoit häntä loukattavan!" vastusteli Pearce kiihtyneesti.
"Sinä tulen ruoka!" karjaisi Kells. "Tahdoin jonkun lähestyvän häntä vain niin lähelle, että saatoin vannoa häntä loukatun, ja sinä onneton annoit sen mennä, niin pitkälle, että häntä todellakin loukattiin. Kuule, Pearce – ei paljoa puutu, etten ammu sinua!"
"Piru sinusta selvän ottakoon!" noitui Pearce. "Tottelin käskyjäsi sen kuin ymmärsin. Ja sanon sinulle nyt ihan suoraan, että olet kaikessa, mikä tuota tyttöä koskee, kuin järjiltäsi. Niin juuri. Se on totuus, ja ellet pidä siitä, ole pitämättä! Sanoin sen jo silloin kun otit hänet suojelukseesi ja sanon sen nytkin!"
Joan näki ovesta vilahdukselta, että Cleve hypähti riitelevien miesten väliin, mikä oli kuitenkin tarpeetonta, sillä Pearcen suorat sanat olivat vaikuttaneet Kellsiin ja saaneet hänet asettumaan. Ulkona lausuttiin vielä joitakin sanoja, mutta niin hiljaa, ettei Joan kuullut, ja sitten lähtivät kaikki kolme rinnettä alas kaupunkia kohti, Smithin seuratessa jäljessä. Joan istui huoneessaan ja katseli heitä ovelta. Bate Wood istui ulkopuolella piippuaan tuprutellen.
"Pesen käteni", virkkoi hän Joanille vakavasti. "Tuohon halpamaiseen temppuun en olisi konsanaan ryhtynyt. Ja, neiti, tämä on sitkein leiri, mitä olen eläissäni nähnyt, sillä täällä ei ole vielä heilutettu revolvereita eikä varastettu kultaa".
"Miksi Kells tahtoi minua loukattavan?" kysyi Joan.
"Saadakseen jonkun syyn nostaa oikein aika metelin", vastasi Wood.
"Metelin?"
"Aivan", vahvisti Wood kuivasti.
"Mutta minkätähden?"
"Voidakseen astua näyttämölle", selitti Wood karttelevasti.
"Kummallista, eikö totta?" huomautti Joan.
"Kaikessa, mitä herra Kells nykyisin tekee, on mielestäni jotakin kummallista. Red Pearce on oikeassa. Kells langetti tuomionsa silloin kun hän ryösti teidät".
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että hän tulee kulkemaan yhtäälle ja miehet toisaalle".
"Kuinka niin?"
"Neiti", vastasi Wood miettivästi, "kaikki merkit viittaavat siihen. Hän surmasi ensiksikin Hallowayn ja Baileyn vain saadakseen pitää teidät yksin, eikä sentähden, että he aikoivat kohdella teitä samoin kuin hänkin. Tiedämme kaikki teidän ampuneen häntä – ettette ollut hänen vaimonsa. Ja siitä lähtien olemme nähneet hänen vähitellen veltostuvan. Hän perusti kyllä tämän järjestönsä ja laati suunnitelman Alder Creekin ryöstämiseksi, mutta hän ei luopunut teistä. Hän on valmis tappamaan jokaisen, joka rohkenee iskeä teille silmää. Ja koska hän ei ole näin ollen enää entinen Jack Kells, on hän menettänyt valtansa miehiin nähden, ei pysty enää pitämään heitä kurissa. Hän sortuu ennemmin tahi myöhemmin".
"Onko minulla keskuudessanne ainoatakaan vilpitöntä ystävää?" kysyi Joan.
"Eiköhän".
"Oletteko te, Bate Wood, ystäväni?" jatkoi Joan viehkeän surumielisesti.
Harmaahapsinen rosvo otti piipun hampaistaan ja katsoi häneen vetistävät silmät välähtäen.
"Varmasti, neiti. Pimitän teidät koko sakilta vaikka paikalla, jos tahdotte. Vain sana, niin survaisen puukkoni Kellsiin!"
"Voi ei – en tohdi karata. Ja kohteleehan Kells minua sentään niin hyvin, etten tahdo hänelle mitään pahaa tapahtuvan".
"Hyvin!... Kun hän pitää teitä vankina kuin indiaani? Kun hän on käskenyt minun vartioida teitä – pitää teitä lukkojen takana?"
Woodin närkästys oli läpeensä vilpitöntä, mutta Joan tiesi, ettei häneen ollut luottamista enempää kuin Pearceen ja toisiinkaan. Heidän tunteensa olivat alkeellisuudessaan enemmän tahi vähemmän hetkellisiä aina olosuhteiden mukaan ja saattoivat muuttua, jos Kellsin omistusoikeus häneen siirtyisi heille. Hän tuli kuitenkin ajatelleeksi, että Woodin ystävyydestä saattoi olla hyötyäkin.
"Minut siis lukitaan kammiooni?" kysyi Joan.
"Siltähän se näyttää".
"Enkä saa puhua kenenkään kanssa?"
"Kyllä – minä olen aina saapuvilla, milloin vain tahdotte. Eihän minusta ole paljoakaan taikaa, mutta tarinoida osaan loppumattomiin. Ja jos olette varovainen ettekä saata minua välikäteen, saatte olla miten haluatte, kun Kellsin silmä välttää".
"Kiitos, Bate. Alan mieltyä teihin", sanoi Joan vilpittömästi ja poistui huoneeseensa. Hänellä oli vielä yhtä ja toista neulottavaa, niin että aika kului hyvin ajatusten harhaillessa omilla teillään. Kun tuli niin hämärä, ettei hän nähnyt enää ommella, kääri hän neuloksensa kokoon ja meni ikkunan ääreen auringonlaskua katsomaan. Mökin toiselta puolen kuului matalaa puheensorinaa. Kells oli todennäköisesti palannut miehineen, ja kun Woodin kirves alkoi kajahdella, oli Joan varma siitä.
Hänen katseensa kiintyi äkkiä erääseen kohtaan, joka oli rinnettä kattavia kiviä tummempi. Syvänteen toisella puolella istui mies, jonka Joan tunsi heti Jim Cleveksi. Jim tuijotti suoraan hänen ikkunaansa – häneen, ja Joan uskoi hänen kavunneen sinne juuri siinä tarkoituksessa. Katsottuaan tarkoin, ettei ketään ollut näkemässä, hän pujotti kätensä ulos ja viittasi Jimille, joka vastasi pienellä elellä huomanneensa merkin ja poistui melkein heti. Se riitti ilmaisemaan Joanille, että Jimillä oli ollut aivan sama ajatus kuin hänellä, miten saada tavata toisiaan. Tänä iltana hän saisi puhutella Jimiä, ja hänen sydämensä sykähteli ilosta. Hankkeen salaperäisyys ja vaarallisuus lisäsivät vain sen viehätystä tekemällä kaiken hivelevän jännittäväksi, sillä Joan ei noudattanut nyt, totta puhuen, ainoastaan rakkauden kutsua, vaan vaikutteena oli osaltaan myös halu uskaltaa ja uhmata, tyydyttää sitä villiä, määrittelemätöntä vaistoa, joka oli hänessä kehittynyt tilanteen ja ympäristön vaikutuksesta.
Hetkisen kuluttua tuli Bate Wood pyytämään häntä illalliselle. Pearce, Smith ja Cleve olivat juuri asettumassa pöydän ääreen, mutta Kells istui syrjässä eteensä tuijottaen. Hän näytti melkeinpä sairaalta. Kasvot olivat kalpeat ja hiestä kosteat, pohjalla omituinen varjo, ikäänkuin kalpeuden alla olisi ollut jotakin tummaa. Joan ei ollut nähnyt häntä milloinkaan sen näköisenä ja ajatteli kauhu sydämessä, eikö hän ollutkaan vielä nähnyt miehen kaikista hirveintä ja synkintä puolta. Pearce ja Smith käyttäytyivät aivan luonnollisesti, söivät hyvällä ruokahalulla ja juttelivat kullankaivamisesta. Clevessä taas oli jotakin vierasta, mutta Joan ei päässyt selville, mitä. Hän söi kiireesti ja pujahti sitten takaisin kammioonsa.
Ulkona oli jo pimeä. Joan paneutui lavitsalle kuuntelemaan ja odottamaan. Odotus tuntui pitkältä, mutta todennäköisesti ei viipynyt kauankaan, ennenkuin hän kuuli miesten siirtyvän ulos ja askelten matalan kuminan, kun he menivät rinnettä alas. Sitten alkoi kuulua astioiden ja pannujen kolahtelua Woodin korjatessa pöytää. Bate keitti mielellään, mutta inhosi astioiden pesua. Nekin äänet hiljenivät vähitellen, kunnes tuli aivan hiljaista, mistä Joan tiesi Baten istahtaneen kynnykselle iltapiippuaan polttelemaan. Joan nousi ja meni ikkunaan. Mökkiä suojaavan kalliolohkareen reuna ja takana kohoava harjanne häämöttivät tähtikirkasta taivasta vasten, mutta kaikki muu oli mustaa pimeyttä.
Joanin ei tarvinnut odottaa kauan. Pehmeä askel, melkein kuulumaton, sai hänen valtimonsa sykkimään kiivaammin. Hän kurottautui ulos ikkunasta, ja melkein samassa näytti joku tumma haamu kuin kasvavan pimeydestä häntä vastaan. Hän ei voinut tuntea tulijaa, mutta hän tiesi sen olevan Jim Cleven.
"Joan!" kuiskattiin.
"Jim!" vastasi hän yhtä hiljaa ja riemuitsevasti.
Jim siirrähti lähemmäksi, niin että ikkunasta ojentunut, hapuileva käsi kosketti häneen, soluttautui olkapäälle ja kiertyi empimättä hänen kaulaansa, jolloin hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat pimeässä. Huulet kohtasivat toisensa, ja Joan sulki silmänsä sykähdyttävästä onnentunteesta. Mitä toivoa, mitä voimaa tuo suudelma antoikaan heille kummallekin!
"Oi, Jim! Olen niin iloinen – että olet luonani – että saan koskea sinuun!" kuiskasi Joan.
"Rakastatko minua vielä?" kuiskasi Jim takaisin kiihkeästi.
"Vieläkö? Enemmän – enemmän vain!"
"Sano se sitten".
"Rakastan sinua, Jim!"
Heidän huulensa yhtyivät jälleen pitkään suudelmaan, josta Jim havahtui ensin.
"Miksi et, kultaseni, antanut minun koettaa paeta kanssasi – ennenkuin saavuimme tänne?"
"Oi, Jim, sanoinhan sinulle. Pelkäsin. Meidät olisi saatu kiinni. Ja tuo Gulden –"
"Täällä emme saa milloinkaan niin hyviä tilaisuuksia, emme lähestulkoonkaan. Kells aikoo vartioida sinua huolellisesti. Kuulin käskyn. Hän on toisenlainen nyt. Valpas ja taipumaton. Entä nämä Alder Creekin kullankaivajat? En tohtisi luottaa heihin edes senkään vertaa kuin Woodiin ja Pearceen. Kaikki ihan järjiltään! Kullan hullaannuttamia. Eivät kuulisi, vaikka huutaisit hengenhädässä. Ja vaikka saisitkin äänesi kuuluviin, eivät he uskoisi. Tämä kaupunki on noussut yhdessä yössä, enkä ole konsanaan nähnyt toista sellaista, en edes kuullutkaan. Siinä on jotakin luonnotonta, jotakin, joka ei ole inhimillistä, jotakin – en tiedä, miten sen sanoisin. Ihmiset näyttävät täällä muuttuneen raadon kimpussa äheltäviksi susiksi. Olen nähnyt sen itsekin. Ihmisyydestä ei merkkiäkään".
"Olen hyvin peloissani, Jim, ja toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta paeta Cabin Gulchissa ollessamme. Mutta älä lannistu sekunniksikaan. Kyllä me pääsemme täältä. Meidän täytyy vain odottaa tilaisuuttamme. Ota selville, missä olemme – kuinka kaukana Hoadleystä – mitä on odotettavissa – onko täällä ketään, jonka puoleen voimme turvallisesti kääntyä".
"Turvallisesti! Sitä en usko – tämän päivän jälkeen", kuiskasi Jim jylhästi.
"Kuinka niin? Mitä on tapahtunut?" kysyi Joan nopeasti.
"Oletko arvannut, miksi Kells lähetti sinut tänään kaupunkiin?"
"En".
"Nyt saat kuulla... Menin sinne Kellsin, Smithin ja Pearcen keralla. He riensivät suorinta tietä 'Viimeiseen pähkinään', jonka edessä seisoi melkoinen miesjoukko. Pearce tunkeutui joukon halki, pysähtyi erään pitkän miehen eteen – puvusta päättäen peluri – ja sanoi niin kovasti, että kaikki kuulivat: 'Tuo tuossa!' Mies säpsähti, kalpeni ja aikoi vetäistä revolverinsa, mutta Kells ampui hänet. Hän kaatui ääntä päästämättä. Kaikki seisoivat kuin maahan naulittuina ja tuijottivat Kellsiin ja hänen savuavaan revolveriinsa. En ole milloinkaan nähnyt häntä niin kylmänä, niin lannistavan voimakkaana. Hän lausui miehille rauhallisesti: 'Tämä mies loukkasi tytärtäni! Mieheni näkivät sen. Nimeni on Blight. Tulin tänne valtauksia ostamaan ja tahdon nyt sanoa teille: Alder Creekinne on tulvillaan kultaa, mutta parhaiden miestenne on pantava asiat täällä sille kannalle, että tyttö voi kävellä rauhassa kadullanne'".
"Joan, sanon sinulle, että temppu onnistui mainiosti", jatkoi Jim. "Sanat tekivät syvän vaikutuksen, ja Kells poistui hurraahuutojen kaikuessa. Hän tahtoi osoittaa, mikä mies hän oli, ja onnistui. Onnistui suurenmoisesti. Mikäli huomasin, ei läsnäolijoiden joukossa ollut ainoatakaan, joka ei olisi ihaillut häntä. Näin kuollutta peluria potkittavankin".
"Jim!" hengähti Joan. "Hän tappoi miehen – vain siinä mielessä!"
"Niin juuri – se paholainen!"
"Mutta sittenkin – minkä vuoksi? Sehän oli tahallinen murha".
"Ei, ei aivan. Kells ampui samassa kun toinen vetäisi revolverinsa – tavallinen temppu. Mieleni tekisi sanoa hänelle siitä jotakin".
"Ei muuta asiaa. Unohdin, mikä hirviö hän on".
"Maali, johon hän pyrkii, on päivänselvä. Tämä kaivosleiri ei ole vielä ehtinyt verenvuodatusasteelle, tahi oikeammin – ei ollut. Uutinen tästä taposta leviää kuin siivillä, ja tämä valtaustenostaja Blight tulee yleisen huomion esineeksi. Hänen tekonsa vaikuttaa täysin vilpittömältä ja uskottavalta – hän käyttäytyi kuten kunnian miehen tuleekin, jolla on tytär suojeltavanaan. Hän saa myötätuntoa, ja kun kaikki hänen puheensa viittaavat hänen olevan rikas, ei kestä kauan, ennenkuin hän on tässä kasvavassa yhteiskunnassa vaikutusvaltainen mies. Ja tätä peliään hoidellessaan hän alkaa samalla ryöstää kullankaivajia kaikessa salamyhkäisyydessä. Häntä on vaikea saada syytettyjen penkille, sillä kukapa tulisi häntä epäilleeksi. Suunnitelma on aivan hänen mittaisensa – yhtä suurenmoinen!"
"Mutta Jim, eikö meidän pitäisi ilmoittaa tästä?" kuiskasi Joan väristen.
"Olen ajatellut samaa. Tunnen olevani myös tavallaan syyllinen. Mutta kenen puoleen kääntyisimme? Olet vanki – älä unohda sitä – ja minä olen, mikäli tiedetään, Kellsin joukkoon kuuluva rosvo. Miten päästä täältä hengissä johonkin turvapaikkaan – siinä kysymys, joka ei anna minulle hetkenkään rauhaa".
"Minulla on sellainen tunne, että kaikki käy vielä hyvin, ellemme tee mitään erehdystä. Mutta nyt en voi muuta kuin odottaa, koska en saa liikkua vapaasti. Sinun täytyy tulla joka ilta – tulethan?"
Jim suuteli häntä vastaukseksi.
"Miten aiot kuluttaa aikasi, Jim?" tiedusteli Joan huolestuneesti.
"Teen valtauksen ja rupean kaivamaan kultaa, kuten muutkin. Puhuin siitä Kellsille tänään, ja hän oli hyvillään. Sanoi pelkäävänsä, etteivät miehet pidä suunnitelmaan sisältyvästä työnteosta. Kultaa on työläs kaivaa, mutta helppo varastaa. Mutta minä kaivan kuin myyrä!... Mitä sanoisit, jos löytäisin oikean aarreaitan?"
"Kuume on jo tarttunut sinuunkin, Jim".
"Jos onni potkaisisi minut 'kultataskun' kohdalle – niitä on löydetty täältä paljonkin – menisitkö – menisitkö kanssani naimisiin?"
Äänen hellä sointu, siinä värähdellyt alistuva kaipuu, puhuivat niin selvää kieltä, että Joan ymmärsi paremmin kuin konsanaan ennen, kuinka Jim oli toivonut ja pelännyt, ja mitä tuskia hänen oli täytynyt kärsiä epätoivonsa synkässä yössä. Hän hyväili Jimin poskea tietoisena siitä, että nyt oli hetki tullut, jolloin hän saisi hyvittää Jimille ajattelemattomuutensa, ja hänen sydämensä paisui lämmittävästä, kuohahtelevasta ja vastustamattomasta rohkeudesta.
"Jim, olen sinun – löydätpä kultaa tai et", kuiskasi hän.
Vastauksena oli pitkä, autuudesta vavahteleva suudelma, kunnes Jim irroittautui hellästi ja poistui hiljaa Joanin katsoessa hänen jälkeensä silmät kyynelissä ja kaiho sydämessä.
Siitä päivästä lähtien Joan oleili pienessä kammiossaan toisista eristettynä. Kells tahtoi niin, ja Joan katsoi olevan viisainta mukautua siihen ainakin toistaiseksi, Woodin myötämielisyyttä hyväkseen käyttämättä. Woodin, joka toi ateriat sisään, piti aina lukita ovi Joanin luona käytyään, mutta hän ei kiertänyt munalukkoon pistämäänsä avainta kertaakaan.
Vaikka Joan olikin vanki, kuluivat päivät ja illat nopeasti.
Kells valvoi aina myöhäiseen ja nukkui aamulla pitkään. Hän oli tottunut näkemään Joanin aina puolenpäivän aikaan, ja koki olla mahdollisimman miellyttävä. Hän tuli Joanin luo ilmeisesti vapautuakseen hetkeksi nykyisyyden painavasta taakasta, sillä hän vaikutti aina ensin synkältä, väsähtäneeltä ja jurolta, mutta vilkastui sitten. Hän ei virkkanut milloinkaan sanaakaan Alder Creekistä, kullasta tahi Rajaseudun sisseistä, vaan aloitti aina keskustelun tiedustelemalla Joanin vointia, saattoiko hän jollakin tavoin palvella Joania, tahtoiko Joan kaupungista jotakin. Kellsin poissaollessa Joan tunsi kauhua häntä kohtaan, mutta ei milloinkaan hänen kanssaan seurustellessaan, mikä johtui varmaankin siitä, että Kells oli hänen ajatuksissaan rosvo, mutta läsnäollesaan mies, jonka luonne oli kehittymässä hyvään päin. Vaikutusvallastaan aina tietoisena Joan koetti olla mahdollisimman luonnollinen, toverillinen, miellyttävä ja rattoisa. Hänen viehätysvoimansa lämmittämänä Kells vähitellen sulaisi ja muuttuisi, niin että tuo jylhä synkkyys, tuo hänen sydämeensä juurtunut pahuus häviäisi vihdoin kokonaan. Siitä vapauduttuaan hän olisi varmasti toinen mies. Hän sanoi peittelemättä, että se todellisen rakkauden välähdys, jolla Joan oli todistanut sanansa Cabin Gulchissa, oli melkein aina hänen mielessään. Sillä tavalla ei kukaan nainen ollut häntä ennen suudellut. Se suudelma oli lumonnut hänet. Hänen oli mahdotonta unohtaa sitä. Hänen huuliltaan ei tulisi kukaan toinen nainen konsanaan suudelmaa saamaan, ja ellei hän voinut saada Joanilta vapaaehtoisesti toisia yhtäläisiä, oli hän mieluummin ilman. Hän kerjäsi Joanin rakkautta intohimoisen ja kurjuudestaan tietoisen hylkiön kiihkolla, mutta Joan ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja sanoa olevansa pahoillaan hänen tähtensä – kuta enemmän hän uskoi Kellsin todellakin rakastavan häntä, sitä varmempi hän oli, että Kells vapauttaisi hänet. Sen Kells aina kiihkeästi kielsi. Hänen täytyi pitää Joan luonaan häntä aarteenaan katsellakseen ja ihaillakseen ja hänestä unelmoidakseen toivossa, että Joanin vastarakkaus heräisi jonakin päivänä. Naiset olivat välistä oppineet rakastamaan ryöstäjiään, ja jos hän sattuisi olemaan niin onnellinen, karkaisi hän Joanin keralla kaukaisiin maihin, vaikka Austraaliaan saakka. Mutta kaikista kiihkeimmin hän kerjäsi Joania näyttämään hänelle jälleen, mitä oli olla hyvän naisen rakastama. Ja Joan, joka tiesi saavuttamattomuutensa olevan nyt vaikutusvaltansa ainoa ehto, kieltäytyi voittamatonta ujoutta teeskennellen, sillä minkäänlainen myöntyminen ei voinut tulla hänen puoleltaan kysymykseenkään. Kells tyytyi siihen ja poistui aina hänen pelkän läsnäolonsa elvyttämänä, kuin jonkunlaisessa hurmiotilassa, säteilevänä, mutta samalla kylmästi hymyillen, ikäänkuin hän olisi jo nähnyt Joanin vaikutuksen päättyvän hänen täydelliseen kääntymykseensä, minkä valossa hänen valtansa väheneminen joukon johtajana ei merkinnyt mitään.
Iltapäivällä hän lähti aina kaupunkiin etujaan valvomaan, valtauksia ostamaan ja pelaamaan. Hänen palatessaan Joan tiesi aina seinänraosta kurkistaessaan, oliko hän pelannut, oliko hän voittanut, vai hävinnyt. Illat hän vietti tavallisesti tuvassaan, joka muuttui aina pimeän tultua salaperäisen toiminnan näyttämöksi. Miehiä tuli ja meni, tavallisesti vain yksi kerralla, eikä milloinkaan useampaa kuin kaksi yhdessä. Joan kuuli heidän pujahtavan sisään kätketystä takaovesta, matalaa keskustelua, mutta harvoin, mitä sanottiin, ja kuuli heidän poistuvan yöllisille retkilleen. Heidän mentyään Kells otti tulta, niin että Joan saattoi nähdä tupaan. Oliko tuo synkkä, hurjakatseinen mies Kells? Joan näki hänen tarkastelevan pieniä nahkakukkaroita ja kätkevän ne permannon alle, minkä tehtyään hän käveli edestakaisin tavalliseen tapaansa, kuin tiikeri häkissä. Myöhemmin, kun Wood, Pearce, Smith ja Cleve kotiutuivat, näytti hänen mielensä aina keventyvän. Hän rauhoittui ja pelasi heidän kanssaan mielellään aikansa kuluksi pienistä panoksista, sallimatta konsanaan kenenkään pelata luonaan suuremmista summista, niin peluri kuin hän olikin. Kuulemistaan sanoista Joan ymmärsi hänen pelaavan aina poikkeuksellisen korkeata peliä rikkaiden kullankaivajien ja ammattipelurien kanssa alhaalla kaupungissa ja melkein aina – häviten. Jonkun kerran voitettuaan hän kerskaili siitä loppumattomiin Pearcelle ja Smithille ja kuvaili innostuneesti, kuinka taitavasti hän oli pelannut.
Jim Cleve nukkui yönsä taivasalla rinteellä, erään kallionkielekkeen alla. Kells näytti pitävän siitä, selittämättä kuitenkaan, miksi. Syynä oli ehkä se, että hän katsoi olonsa siten turvallisemmaksi. Ja Cleve oli siitä onnellinen, koska hänellä oli niin ollen vapaa pääsy Joanin ikkunalle aina pimeän tultua puoleen yöhön saakka. Joanin vuode oli aivan ikkunan alla, niin että hän saattoi polvilleen nousten katsoa ulos; jos hän nukkui, saattoi Jim herättää hänet pujottamalla ohuen puikon lautojen raosta. Mutta Joan ei nukkunut milloinkaan Jimin saapuessa, sillä hän eli vain näitä salaisia kohtaamisia odottaen, ja ellei Jim voinut tulla ennenkuin hyvin myöhään, istui hän vuoteellaan silmät auki kuunnellen. Sitäpaitsi hän vakoili Kellsiä aina niin kauan kuin Kells oli ylhäällä.
Cleve oli ostanut valtauksensa paikalta, jota voitiin sanoa melkein koskemattomaksi, koska se oli syrjässä yleisen rynnistyksen keskuksesta. Kuinka hän oli tullut menneeksi sinne, ei hän tiennyt. Hän oli valinnut paikan aivan umpimähkään ja löysikin kultaa jo ensi päivänä. Kells pani miehensä heti paaluttamaan joukon valtauksia Cleven läheltä, tarkoituksena vain saavuttamansa luottamuksen ja aseman lujittaminen eikä mikään muu, sillä siten heillä oli nyt kullakin oma pieni alueensa, jossa työskennellä. Kaikki löysivät kultapitoisia kerrostumia, mutta se, jolle onnetar käänsi kirkkaat kasvonsa kokonaan, oli Cleve. Hänellä oli sama onni kullankaivamisessa kuin pelipöydässäkin. Hänen työnsä palkittiin moninkertaisesti. Kells levitti uutista, ja laakson siihen kolkkaan rynnisti joukottain kullankaivajia.
Joan ja Jim näkivät joka ilta toisensa, ja jokainen kohtaaminen oli edellistä hurmaavampi. Jim oli joutunut kultakuumeen uhriksi, mutta kun hänellä oli Joan tukenaan, ei hän horjahtanut tasapainostaan. Jos hän pelasi, oli se vain näön vuoksi. Hän oli tovereilleen hyväntahtoinen ja antelias, ja oli hänkin juovinaan, ottamatta todellisuudessa kuitenkaan kulaustakaan. Hänen onnensa oli Joaninkin onni. Jos hän saisi kyllin paljon kultaa kokoon, uskoi hän voivansa lunastaa lemmittynsä vapaaksi, sillä Kells oli hänen vakaumuksensa mukaan valmis mihin hyvänsä saadakseen tuhlata kaiken saatavissa olevan kullan pelipaikoissa. Joan antoi Jimin puhua, mutta sai aina rakkautensa voimalla tahtonsa perille, niin että Jim käyttäytyi aina kaikinpuolin hillitysti ja moitteettomasti. Hän ajatteli ja suunnitteli kaikki, ja hänen neuvoaan totellen Jim piilotti suurimman osan kultahiekkaansa ja antoi ymmärtää, ettei hän pitänyt kultavyötä lainkaan. Menestys saattoi käydä vaaralliseksi, ja Joan pelkäsi yhä enemmän sen voivan johtaa heidän asialleen turmiolliseen ylimielisyyteen ja kärsimättömyyteen, sillä voidakseen pettää Kellsin heiltä vaadittiin ennen kaikkea kylmää harkintaa ja kykyä odottaa. Ja Jim näytti käyvän sitä rajummaksi, kuta enemmän hän löysi kultaa. Hänen vihansa Kellsiä kohtaan yltyi samassa suhteessa, ja kuta onnellisempi päivä, sitä kiihkeämmät puheet. Kulta oli mennyt hänelle veriin, ja Joanin tehtävänä oli pitää hänet järjillään. Hän voitti luonnollisesti enemmän myöntymällä Jimin hyväilyihin kuin neuvoilla ja rukouksilla. Rakkaudellaan hän piti Jimin alallaan.
Eräänä iltana hän tunsi samassa silmänräpäyksessä kun heidän kätensä yhtyivät, että Jim oli joko hyvin kiihtynyt tahi pelästynyt.
"Joan", hän kuiskasi vavahtelevalla äänellä, lähentäen huulensa melkein Joanin korvaan kiinni, "tein Kellsille tänään palveluksen, josta hän on minulle ikuisesti kiitollinen. Nyt hän luottaa minuun aivan sokeasti – ajattelehan!"
"Kerro minulle", kuiskasi Joan.
"Poikkesin tänään iltapäivällä, kuten tavallisesti, Pähkinään. Kells pelasi jälleen faroa tuon Flash-nimisen pelurin kanssa, joka on jo voittanut häneltä kelpo kasan – ammattipelurin konsteilla. Pysähdyin katsomaan. Saapuvilla oli toisiakin meikäläisiä – Pearce, Blicky, Handy Oliver ja luonnollisesti Gulden, mutta kaikki erillään. Kells hävisi ja kävi yhä ärtyisemmäksi, mutta pelasi siitä huolimatta täysin puhtaasti ja hillitysti. Flash teki temppujaan, kunnes Kells älysi äkkiä hänen kieroutensa ja kiljahti raivosta. Kaikki törmäsivät katsomaan – meikäläiset ja muut – ja minä odotin Kellsin vetäisevän revolverinsa. Kummallista, kuinka peli viehättää häntä! Hän vain kirosi Flashille – haukkui hänet pataluhaksi ja syytti häntä väärinpeluusta. Tiedäthän, että se on Alder Creekin kaltaisessa paikassa ammattipelurille sama kuin kuolema. Flashilla oli pienoisrevolveri hihassaan, ja kun hän hypähti ylös, välähti se samassa hänen käteensä. Hän aikoi ampua Kellsin, joka seisoi siinä aivan avuttomana. Mutta nähdessään olevansa tilanteen herra Flash teki sen erehdyksen, että hän rupesi puhumaan joukolle kuin antaakseen esiintymiselleen suurempaa pontta. Iskin revolverin hänen kädestään – se laukesi ja poltti ranteeni rakolle – ja sitten pieksin herra Flashin niin perinpohjin, etten tiedä, pääsikö hän omin voimin jaloilleen. Kells käski kaikki pöydän ympärille, jolle kortit olivat jääneet levälleen, ja todisti kylmästi, että Flash oli pelannut väärin. Sitten hän kääntyi minuun – en unohda milloinkaan hänen katsettaan: 'Nuori mies; hän aikoi nitistää minut – en tullut ajatelleeksikaan revolveriani. Tapan hänet ensi kerran kohdatessamme. Olen saanut ennenkin kiittää toisia hengestäni enkä unohda sitä milloinkaan. Olen aina pitänyt teistä, mutta nyt olette valttiässä!'"
"Oliko oikein, että sekaannuit asiaan?" kysyi Joan.
"Oli. Flash oli väärinpelaaja, mikä on niin halpamaista, että olen mieluummin vaikka rosvo. Ja onhan rakkaudessa sitäpaitsi kaikki luvallista. Ajattelin sinua, kun pelastin Kellsin".
"Flash tulee väijymään sinua", kuiskasi Joan pelokkaasti.
"Luultavasti. Ja jos hän osuu tielleni, on hänen oltava tavallista vikkelämpi. Mutta Kells joko karkoittaa hänet kaupungista tahi tappaa hänet. Sanon sinulle, että Kells on nyt Alder Creekin mahtavin mies. Puhutaan hallinnon järjestämisestä – pormestarista ja muusta sellaisesta – ja jos kullankaivajat voivat unohtaa kullan niin kauaksi, että vaali saadaan toimitetuksi, valitsevat he Kellsin. Mutta kaikki roskaväki, nuo kullankaivajista elävät verenimijät, eivät tietenkään tahtoisi Alder Creekiin minkäänlaista esivaltaa".
Eräänä toisena iltana Cleve kertoi vakavasti ja synkästi Rajaseudun sisseistä ja joukon salaperäisestä toiminnasta. Nimi oli tullut tunnetuksi, kukaan ei tiennyt, miten, eikä Alder Creekissä nukuttu enää rauhallisesti. Rajaseudun sissit olivat yleisen otaksuman mukaisesti tuntemattomien rosvojoukkojen ja maantierosvojen muodostama salainen järjestö, jonka toiminta-alue käsitti koko niin sanotun rajaseudun. Johtajana piti olla eräs ennenkuulumattoman ovela ja säälimättömän tarmokas mies. Järjestö toimi kaikkialla samaan aikaan ja kaikesta päättäen aivan pieniin ryhmiin jakautuneena, joita oli mahdoton saada ilmi, koska uhrit oli aina surmattu, eivätkä siis voineet ilmaista, miten heidät oli ryöstetty ja kuka. Joukko työskenteli hitaasti ja täysin salassa. Pienistä summista ei välitetty, mutta suuremmat kultahiekkamäärät tulivat aina jollakin merkillisellä tavalla poikkeuksetta sen tietoon. Kaksi kullankaivajaa, jotka olivat lähteneet pyrkimään takaisin itään Bannackin tietä myöten, kummallakin yhteensä noin kolmekymmentä kiloa kultaa yllään, löydettiin tiepuolesta seulaksi ammuttuina. Erästä Black-nimistä miestä, joka ei ollut uskonut omaisuuttaan postin kuljetettavaksi, vaan oli lähtenyt Alder Creekistä ystäviensä estelyistä huolimatta, ei sen koommin kuultu eikä nähty. Neljä muuta kullankaivajaa, joiden tiedettiin säilyttävän vyössään melkoista kultamäärää, murhattiin ja ryöstettiin eräänä iltana työpaikalta palatessaan. Eräs löydettiin murhattuna vuoteestaan. Rosvot olivat viiltäneet teltan halki, hiipineet sisään, tappaneet miehen hänen nukkuessaan ja vieneet hänen kultavyönsä.
Alder Creekissä elettiin kaameata aikaa. Kullankaivajien keskuudessa oli julmia ja häikäilemättömiä miehiä, jotka viettivät päivät rehellisessä työssä, ottaen selvää, kenellä oli kultaa, ja murhasivat öisin. Kaikki yhteistoiminta, johon tämän uuden yhteiskunnan jäsenet olisivat ehkä olleet vähitellen valmiit, kävi nyt mahdottomaksi. Peloittavaksi kärjistynyt tilanne teki hajaannuksen entistä suuremmaksi. Jokainen epäili toistaan, vahti, vakoili ja valvoi öisin. Mutta ryöstöt jatkuivat harva se päivä, mitään jälkeä näkymättä. Sillä kuolleet eivät puhuneet.
Näin alkoi Alder Creekissä sellainen hurjimman kurittomuuden ja väkivallan aika, ettei sille löydä vastinetta edes vuosilta 49 ja 51, niin kuuluisia kuin nämä vuodet ovatkin lännen kultakenttien historiassa. Kultaa omistavat ja sitä hulluuteen saakka ahnehtivat miehet villiintyivät ajan mukana ja ottivat esimerkkiä noista kuolemaa ympärilleen levittävistä salaperäisistä rosvoista. Kullanhimo teki nyt uhrinsa verenhimoisiksikin. Asujamisto lisääntyi päivittäin uusien tulokkaiden virrasta, ja rikosten lukumäärä kasvoi samassa suhteessa. Epäluuloja seurasi pelko, pelkoa viha – tuloksena täydellinen helvetti jo ennestään sairaissa mielissä, niin että kaikki alkeellisimmatkin intohimot päästettiin valloilleen ja menestyivät. Rajaseudun sissien edesottamiset hukkuivat pelihuoneissa, kapakoissa ja kadulla selvällä päivällä sattuneisiin väkivallantekoihin. Miehet tappelivat vain saadakseen tapella, sillä tämä tappeluvimma oli kuin ilmassa. Miehiä ammuttiin pelipöytien ääressä, ja peli jatkui. Toisia surmattiin tanssipaikoissa – ruumis raahattiin ulos verijäljen jäädessä permantoon, ja tanssi jatkui. Kultaa kaivettiin kuitenkin koko ajan kiihkeämmin kuin konsanaan, ja löydöt voittivat kaikki edelliset. Kullan hinta laski huimaavasti, ja kaikki elintarpeet kallistuivat uskomattomasti. Oli aika, jolloin ihmisen kaikista pahimmat ja alhaisimmat vaistot ilmestyivät esille monipäisenä lohikäärmeenä, joka ahmi kultaa, sylki tulta ja vuodatti verta, kaikelle ihmisyydelle kuurona. Oli aika, jolloin kulta, tuli ja veri olivat sama asia, aika, jolloin raaistava ja hulluudeksi huipistunut kullanhimo pyyhkäisi tieltään kaiken, mitä oli ennen pyhänä pidetty; aika, jolloin väkivalta oli oikeuden sijalla, ihmiset epätoivoisia ja kuolema tilanteen herra. Aurinko nousi kultaisena ja laski punaisena. Oli kullan hetki!
Eräänä iltapäivänä, kun Joan torkkui huoneessaan iltaa odottaen, alkoi ulkoa äkkiä kuulua kiiruhtavia askeleita ja miesten kiihtyneitä ääniä. Hän havahtui ja hypähti notkeasti tähystyspaikalleen. Bate Wood oli nostanut kätensä varoittavasti Kellsille, joka seisoi pöydän takana oveen tuijottaen. Red Pearce syöksähti sisään avopäin ja silmät palaen. Joan odotti hänen huudahtavan, että Kells oli paljastettu.
"Kells, oletko kuullut?" huohotti hän.
"Ei niin kovasti – vähempikin riittää!" sanoi Kells rauhallisesti. "Nimeni on Blight. Ketä sinulla on mukanasi?"
"Vain Jesse ja pari muuta sakin miestä. En saanut ravistetuksi heitä kintereiltäni, mutta älä ole lainkaan huolissasi".
"Mistä on kysymys? Mitä minä en ole kuullut?"
"Kaupunki on tullut aivan hulluksi... Jim Cleve löysi suurimman kimpaleen kuin mitä Idahossa on konsanaan nähty... kahdeksantoista kiloa!"
Kells leimahti punaiseksi ja kalpeni sitten. "Eläköön Jim!" huusi hän kaikuvasti ja näytti aivan yhtä riemuitsevalta kuin jos hän olisi itse sen löytänyt.
Jesse Smith tuli tömistellen ovesta hälisevä miesjoukko jäljessään tunkeillen. Blicky, Handy Oliver, Williams ja Gulden kumppaneineen. Joan säpsähti hänet nähdessään ja tunsi häntä kohtaan samaa vaistomaista kauhua kuin ennenkin. Jättiläinen ei ollut nyt hidasliikkeinen ja välinpitämätön, vaan liikahteli ketterästi suuret silmät palaen, ja koko joukko oli kuin susilauma, valmis hyökkäämään saaliinsa kimppuun. Guldenia lukuunottamatta heissä oli jokaisessa jotakin kiihkeän riemuitsevaa.
"Missä Jim?" kysyi Kells.
"Hän on tulossa, mutta koko matka on kuin kujanjuoksua", vastasi Pearce. "Mitä sanot, Kells? Uutinen levisi kuin savu tuulessa, ja kaikki, jotka kynnelle kykenevät, ovat rientäneet hänen kimpalettaan katsomaan. Työt seisahtuivat kaikkialla kuin leikaten".
"Niinkuin en minäkin tahtoisi sitä nähdä!" huudahti Kells. "Kahdeksantoistakiloinen! Kuulin kerran kolmikymmenkiloisesta, mutta sitä en saanut nähdä. En usko tätäkään, ennenkuin näen".
"Jim tulee nyt", ilmoitti joku ovelta. "Tie on väkeä mustanaan, mutta eiköpähän Jim karista uteliaita luotaan".
"Mitä Cleve tekee kimpaleellaan?"
Guldenin kumea ääni soinnahti voimakkaasti, mutta kaikkea tunnetta vailla. Monen ilme muuttui. Kells näytti ensin hämmästyneeltä ja sitten närkästyneeltä.
"Se ei liikuta sinua eikä minua", hän vastasi lujasti. "Cleve on löytänyt sen omalta valtaukseltaan, ja se kuuluu hänelle".
"Löytänyt tahi varastanut – ei muuta asiaa", jyrähti Gulden.
Kells leväytti käsiään kuin sanoen, että miehen kanssa oli turhaa järkevästi keskustella.
Miehet hajaantuivat samassa oven kahden puolen ja tervehtivät käheillä kiljahduksilla Cleveä, joka syöksähti heidän keskelleen kasvot hehkuen ja silmät säihkyen kuin timantit.
Joan katsoi häneen ilosta väristen. Jim oli kaunis, mutta hänessä oli sen ohella vielä jotakin hillittömän villiä ja rajua. Toisessa kädessä oli revolveri ja toisessa joku kaulaliinaan kietaistu esine, jonka hän heitti Kellsin eteen pöydälle. Se jysähti raskaasti. Liinan kulmat aukenivat, ja kaikki näkivät suuren harkon, joka oli paikoitellen musta ja punertava, mutta paikoitellen himmeän kellertävä.
"No, isäntä, mitäs tästä sanotte?" huudahti Cleve riemuitsevasti nauraen. Hän oli kuin poika.
Kells ojensi empien kätensä, ikäänkuin silmiään epäillen, ja otti sen sitten pöydältä, tunnusteli sen painoa, kaivoi kyntensä siihen ja puri sitä.
"Jumalani!" huudahti hän ihmeissään ja hurmaantuneesti ja kääntyi sitten Jimiin vilpittömästi iloiten. "Olette sittenkin syntynyt onnelliseksi, Jim, vaikka teillä ei ollutkaan onnea rakkaudessa. Tällä voitte ostaa minkä naisen hyvänsä!"
"Niinkö? No hakekaa minulle joku", vastasi Jim vallattomasti.
Kells nauroi. "En tiedä ketään, joka olisi niin paljon arvoinen".
"Mitä minä tuolla oikein teen?" kysyi Cleve.
"Mitäkö teette? Olipa sekin kysymys. Mitä olette tehnyt muulla kullallanne, jota olette varmasti löytänyt ties kuinka paljon?"
"Tuhlattu ja menetetty – osa lainattu tarvitseville, osa annettu hyville ystäville ja vähän – säästettykin".
"Todennäköisesti menettelette samoin tämän kanssa. Olette kunnon poika, Jim".
"Mutta tuo möhkäle vastaa suurta summaa. Siinä kuuden, seitsemäntuhannen dollarin paikkeilla".
"Teitä ei tarvitse kenenkään neuvoa, vaikkapa olisi miljoonasta kysymys", naurahti Kells. "Kertokaahan, Jim, kuinka löysitte sen".
"Sitä en itsekään oikein käsitä", vastasi Cleve. "En ollut moneen päivään löytänyt juuri mitään, minkätähden aloin kaivaa parin askeleen pituisia haarautumia eri tahoille päästäkseni maaperästä selville. Eräs niistä osui syvään vierinkivi- ja sorakuoppaan, jonka tyhjentäminen oli sangen työlästä. Valtaukseni on muinaisen joen uomassa, joka on täynnä veden vierittämiä kiviä. Raadoin kuopassa, kunnes selkäni oli mennä poikki, löytämättä mitään, mutta kun olin levännyt, aloin taas. Kuoppa oli kuin noiduttu. Vaikka olisin voinut silloin vannoa, ettei siellä ollut muruakaan, jatkoin itsepintaisesti. Ja tänään sattui hakkuni johonkin, joka tuntui pehmeältä kiveltä – katsoin ja näin kullan kimallusta! Teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kun kaivoin kynsiini tuon möykyn! Riemuhuutoni houkutteli kaikki ympärilleni ja minut tuotiin tänne riemusaatossa. Rikkauteni on pannut minut aivan pyörälle. Mitä teen sillä?"
"Palaa Montanaan ja tee se tyttörääsy sairaaksi kateudesta", ehdotti muuan, joka oli kuullut Jimin sepustetun lemmentarinan.
"Löydetty tahi varastettu – sama asia!" jankkasi Gulden.
Kells kalpeni raivosta, ja Cleve loi jättiläiseen nopean silmäyksen.
"Sitä minäkin", sanoi hän. "Jaan sen, kuten – kuten on sovittu".
"Sitä ette tee!" kivahti Kells. "Löysitte sen aamusta iltaan aherrettuanne, niin että kyllä se on teidän".
"Sanokaamme sitten – neljännes meille kummallekin ja loppu pojille".
"Ei!" huudahti Kells rajusti.
Joan oivalsi hänen puoltavan Cleveä yhtä paljon oikeudentunnosta kuin halusta vastustaa Guldenia.
"Olette kunnon poika, Jim", lausui Pearce ihailevasti, "ja minä puolestani sanon, etten huoli muruakaan pähkinästänne".
"En minäkään", lisäsi Jesse Smith.
"Enkä minä", sanoi Chick Williams.
"Jim, vaikka olisin viinantuskaan kuolemaisillani, en tule jaolle", jatkoi Blicky aivan kuin loukkautuneesti.
Nämä miehet samoin kuin kaikki toisetkin, jotka ilmaisivat olevansa samaa mieltä joko sanoilla tahi kieltävällä eleellä, vahvistivat sen totuuden, että ryöväreilläkin on kunniantuntoa. Mutta Guldenissa ja hänen miehissään ei näkynyt merkkiäkään muutoksesta.
"Sitten jaamme sen kahden", murahti hän ivallisesti silmillään kultamöhkälettä ahmien.
Kells hyppäsi kuin leimaus hänen eteensä ja iski nyrkkinsä pöytään.
"Kuule, Gulden!" karjaisi hän, "nyt menet liian pitkälle... tuosta pähkinästä et saa siruakaan! Jim on raatanut kuin koira, ja jos hänen löytönsä nousevat vaikka miljoonaan dollariin, huolehdin, että hän saa pitää kaikki. Teillä tyhjäntoimittajilla ei ole tietysti aavistustakaan, mitä Jim on tehnyt hyväksenne. Hän on auttanut asiaamme paljoa enemmän kuin sinä tahi minä. Hänen rehellinen ahkeroimisensa on tehnyt minulle sangen helpoksi käydä kunniallisesta miehestä. Häntä pidetään tyttäreni sulhasena, ja se on suuresti tukenut asemaani. Sanon sinulle, että olen nyt Alder Creekin ensimmäisiä miehiä. Minulla on vaikutusvaltaa ja minua uskotaan. Koetappas mennä sinne sanomaan, että Blight on Jack Kells, niin saat nähdä! Paina mieleesi, että tässä pelissä teen minä työn!"
Gulden ei pelästynyt, sillä pelko oli hänelle todennäköisesti aivan tuntematon käsite, mutta Kells lannisti hänet henkensä musertavalla voimalla. Jättiläinen saapasteli ulos kuin omasta esiintymisestään ymmällä, ja hänen seuralaisensa, jotka olivat ilmaisseet uskollisuutensa häntä kohtaan synkällä murjotuksella, painuivat jäljessä.
"Taisipa tulla ero", huomautti Pearce.
"Entäpä jos olisit ollut itse Jimin sijassa!" kiivastui Kells.
"En sano moitteen sanaakaan, Jack. Olit ihan oikeassa, ja toivon, että olisit menetellyt kanssani samalla tavalla, jos niikseen olisi tullut. Mutta sekoittaa tyttö tähän –"
Kellsin raju ja uhkaava ele sai hänet heti vaikenemaan. Hän kohotti alistuvasti kättään ja meni ulos.
"Jim", lausui Kells vakavasti, "seuraa neuvoani. Kätke pähkinäsi. Älä lähetä sitä postin mukana Bannackiin, sillä sinne se ei konsanaan saapuisi. Ja muuta paikkaa, jossa nukut!"
"Kiitos", vastasi Cleve lämpöisesti. "Kätken pähkinäni ja koetan pitää varani vointini mukaan".
Joan istui ikkunansa ääressä Jimiä odottaen. Oli niin tyyntä ja hiljaista, että hän eroitti matalan puron etäisen solinan. Taivas oli mustansininen, tähdet kirkkaat ja iltatuuli suloisen viileä. Ensimmäinen riemastus Jimille sattuneesta onnesta oli asettunut, ja hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Eikö heidän tilanteensa ollut jo ilman sitäkin, että Jim löysi kokonaisen aarteen, kyllin vaarallinen? Kuinka synkkä ja paljonsanova Kellsin vihjaus olikaan ollut! Tuossa rosvossa oli jotakin suurenmoista. Joan ei ollut tuntenut häntä kohtaan milloinkaan suurempaa kiitollisuutta. Hän oli roisto, mutta silti mies. Kuinka hän mahtoikaan vihata Guldenia! Näiden kilpailijoiden välillä tuli vielä varmasti tapahtumaan hirveä voimainkoetus – vallasta – kullasta. Ja hänestä – lisäsi Joan tahtomattaan ja kauhusta vavahtaen, sillä hän näki tämän mieleensä välähtäneen ajatuksen valossa mahdollisuuksia, joita hän ei ollut ennen tullut ajatelleeksikaan.
Ikkunan alta nousi samassa hiljaa tumma varjo, ja Joan tunsi säpsähtäen käteensä tartuttavan. Jim!
"Joan! Joan! Olen rikas! Kuuletko – rikas!" lausuttiin kiihkeästi.
"Ssssh!" kuiskasi Joan hänen korvaansa. "Ole varovainen. Näin, kun tulit sisään, ja kuulin kaikki. Voi, sinua onnen poikaa! Nyt sanon sinulle, mitä teet sillä".
"Kultaseni! Se on kokonaan sinun. Menethän nyt naimisiin kanssani?"
"Herra! Pidättekö minua onnenonkijana? Ettäkö ottaisin sinut kultasi takia? En koskaan!"
"Mutta Joan!"
"Kuten sanoin".
"En halua lähteä täältä nyt", selitti Jim kiihkeästi, "vaan työskentelen edelleen". Ja hän jatkoi niin nopeasti, että Joan tuskin kykeni seuraamaan mukana. Hän ei ollut yhtä varovainen kuin ennen, vaan oli sen lisäksi, että kullan omistaminen ja varmuus saada enemmän olivat nousseet hänelle päähän, käynyt käskeväksi, kapinalliseksi ja ylimieliseksi. Joan koetti asetella häntä, mutta turhaan. Hän oli tänään aivan mahdoton – kulta oli mennyt hänelle veriin. Joan alkoi pelätä jonkun voivan kuulla ja pääsevän selville heidän salaisuudestaan, ja käsitti, että nyt oli turvauduttava naiselliseen oveluuteen, jos milloinkaan. Hän tiesi kyllä keinon, millä saada Jim vaikenemaan – huulet suljettiin suuteloilla.
XV
Nämä salaiset kohtaamiset olivat seuraavina iltoina sikäli näennäisesti vaarattomammat, että Joan sokaisi ja vaiensi Jimin hellyydellään, mutta tämä hänen lemmenkiihkonsa, johon hän nyt turvautui, oli Jimin mielentilaan katsoen kuitenkin erehdys. Hän teki tilanteen itselleen vaarallisen viehättäväksi, ja mitä Jimiin tulee, oli hänen käytöksensä tulen tuiskaamista ruutiin. Hän kyllä oivalsi erehdyksensä, mutta liian myöhään. Ja se, ettei hän ollut siitä sanottavasti pahoillaan, vaan tunsi pikemminkin uhmaa vaaroja ajatellessaan, varoitti häntä jälleen siitä, että ajan ja paikan villeys herätti hänessäkin vastakaikua. Tämä seikkailu oli ihmeellisesti avartanut hänen näköpiiriään ja kehittänyt hänen tunne-elämäänsä. Niinkuin kulta oli vaikuttanut kehittävästi, voimistuttavasti ihmisten pahimpiin intohimoihin ja päästänyt ne valloilleen, samoin oli tämän ilmapiirin henki vaikuttanut myrkyllisesti myös häneen. Joan suri sitä, mutta ymmärsi samalla, että tilanne olisi käynyt hänelle muuten ylivoimaiseksi.
Hänelle alkoi nyt sama tuskallinen odotus kuin Cabin Gulchissakin – mitä tulisi tapahtumaan? Täällä Alder Creekissä häntä eivät näyttäneet uhkaavan samat vaarat kuin siellä, mutta Cleven ja Kellsin välillä täytyi ratkaisun tapahtua ennemmin tahi myöhemmin. Voitiin sanoa, että nämä molemmat elivät päivänsä tulivuoren ohuella kuorella ja nukkuivat yönsä kuoleman varjossa. Kun miehet kävivät illoin Kellsin puheilla, kuuli Joan nyttemmin asioita, jotka saivat hänet tyrmistymään. Hän pelkäsi kuunnella, mutta hänen täytyi, ja vaikka hän ei olisikaan pitänyt välttämättömänä pysytellä tapahtumien tasalla, olisi jo pelkkä mielenkiinto pakottanut hänet siihen. Ja hänen levottomuutensa ja ahdistava odotuksensa kiteytyivät vähitellen varmaksi vakaumukseksi, että romahdus oli tulossa, aavistukseksi yltäpäältä uhkaavasta tuomiosta, joka ei ollut vältettävissä. Jotakin hirveätä tuli tapahtumaan. Niin järkyttävästi alkanut seikkailu, kuin hänen, ei voinut päättyä muuhun kuin lopulliseen, tuhoisaan iskuun. Mutta toivo ei lannistunut, ja vaikka hänen sydämensä vapisi pelosta, ei hän menettänyt rohkeuttaan.
Eräänä iltana viikon lopulla, kun Joan koetti asetella Jimiä ja puhua hänelle järkeä, ettei hän ilmaisisi heitä yltyvässä ylimielisyydessään, menetti Jim malttinsa kokonaan.
"Kiskaisen sinut ulos ikkunasta!" sanoi hän rajusti ja painoi polttavat kasvonsa Joania vasten aikoen täyttää uhkauksensa.
"Kiskaise – revi minut palasiksi!" vastasi Joan epätoivoisesti. "Parempi minulle, jos kuolisin! Ja – väännäthän – käteni sijoiltaan – käy kipeästi –"
"Kipeästi!" kuiskasi Jim, ikäänkuin hän ei olisi sellaista mahdollisuutta ajatellutkaan. Hän oli hyvin pahoillaan ja pyysi Joanilta anteeksi. Ääni oli murtunut, käheä ja rukoileva, mutta hänen katumuksensakin oli samoin kuin kaikki hänen tunteensa näinä päivinä jollakin tavalla kiihtynyttä, kuumeista ja hurjaa, pohjana kullan raaistava huuma. Hän puhui niin kovasti ja kiihkeästi, että Joanilla, joka pelkäsi enemmän kuin konsanaan jonkun voivan kuulla, oli täysi työ saada hänet vaikenemaan.
"Tapaako Kells sinua usein – nykyisin?" kuiskasi Jim sitten äkkiä.
Joan oli pelännyt tätä kysymystä, jonka hän tiesi kerran tulevan. Hänen teki mieli valehdella – hänen olisi pitänyt valehdella, mutta se oli mahdotonta.
"Joka päivä", kuiskasi hän.
"Kiltti Jim, älä siitä välitä. Hän kohtelee minua hyvin – käyttäytyy aina kaikinpuolin moitteettomasti. Miksi puhua hänestä näinä harvoina hetkinä, jolloin saamme olla yhdessä?"
"Hyvä Jumala!" huudahti Cleve kuin suunniltaan. "Jos sanoisin – jos kertoisin, mitä hän miehillään teettää, tappaisit hänet hänen nukkuessaan!"
"Kerro", pyysi Joan. Hän oli kauhuissaan, mutta ei voinut vastustaa haluaan saada kuulla.
"En... Entä mitä hän tekee – sinut tavatessaan?"
"Juttelee".
"Mistä?"
"No, mistä hyvänsä, paitsi ei siitä, minkätähden hän on täällä. Hän puhelee minulle unohtaakseen hetkeksi itsensä".
"Tekeekö hän sinulle rakkaudentunnustuksia?"
Joan vaikeni. Mitä hänen oli tehtävä tälle muuttuneelle ja mahdottomalle Jim Clevelle.
"Sano!" Jim tarttui hänen ranteeseensa niin rajusti, että Joan oli vähällä huudahtaa kivusta. Hän tunsi Jimiä kohtaan samaa pelkoa kuin ennenkin, mutta nyt hänellä oli luontoa kiivastuakin.
"Tietysti", vastasi hän kiukkuisesti.
Jim toisti sanan ja kirosi sitten hammasta purren. "Siitä teen – lopun!" vannoi hän synkästi, silmät hurjasti tuijottaen.
"Et voi. Kuulun Kellsille. Sinulla, jos kellään, pitäisi olla niin paljon järkeä, että ymmärtäisit sen".
"Kuulut hänelle! Herra Jumala! – millä oikeudella?"
"Omistusoikeuden nojalla. Täällä on valta oikeutta. Olethan sanonut sen minulle satoja kertoja. Voimallasihan sinäkin pidät valtauksesi – kultasi hallussasi. Se on täällä laki. Kells tosin ryösti minut, mutta juuri nyt olen hänen omaisuuttaan. Viime aikoina olen alkanut katsella hänen huomaavaisuuttaan – hienotunteisuuttaan sen valossa, mitä hän voisi tehdä, jos hän noudattaisi rajaseudun lakia. Ja kaikista täällä kohtaamistani miehistä on kultakuume pystynyt häneen vähimmin. Hän lähettää miehensä murhaajina kultaa ryöstämään, hän möisi vaikka sielunsa saadakseen pelata kullasta, mutta hän on sittenkin enemmän mies kuin –"
"Joan!" keskeytti Jim läpitunkevasti. "Rakastat tuota roistoa!"
"Narri!" kivahti Joan.
"Ehkäpä", vastasi Jim vitkalleen ja jääkylmästi. Hän suoristautui ja hellitti kätensä.
Mutta Joan ei päästänyt häntä, ja kun Jim kääntyi mennäkseen, takertui hän häneen kaikin voimin.
"Jim! Mihin aiot mennä?"
Cleve seisoi hetkisen paikallaan, tummana hahmona pimeyttä vasten, ääriviivoiltaan kuin mustasta kivestä veistettynä.
"Vain tuonne – toiselle puolelle".
"Voi, Jim – mitä varten?"
"Tapan Kellsin".
Joan kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, pusersi hänet lujasti rintaansa vasten, pää hänen olkapäällään, ja koetti ajatella – suunnitella, miten hänen oli meneteltävä tällä kauan pelätyllä hetkellä, etteivät he tulisi onnettomiksi. Mutta hyödyttikö edes koettaakaan? Nyt oli kullan hetki! Uhrautuminen, toivo, rohkeus, jalous, luottamus – niille ei ollut nyt tilaa. Miehet olivat intohimojen – julmuuden lihaksitulemia. Kulta oli kaiken keskipiste – sen omistamisesta kamppailtiin henkeen ja vereen saakka. Naiset olivat olentoja, joita himoittiin ja joista taisteltiin, mutta naisellisuus ei merkinnyt mitään. Joan tiesi tämän kaiken epätoivoisella, paaduttavalla varmuudella ja oli vähällä sortua toivottomuuteen, mutta omituista – juuri silloin välähti Gulden hänen mieleensä, ja hänen rohkeutensa elpyi. Hän kohotti kasvojaan ja alkoi maanitella Jimiä, mutta toisin kuin ennen, sillä nyt oli kaikki kuin hiuskarvan varassa. Hän pyysi, rukoili Jimiä ajattelemaan järkevästi, voittamaan hurjuuden, joka oli saanut hänet valtaansa, ja välttämään kaikkea, joka saattoi tehdä tilanteen vielä tukalammaksi. Mutta turhaan! Jim vannoi ampuvansa Kellsin ja jokaisen, joka asettuisi hänen tielleen, kun hän vie Joanin pois. Hän oli täydellisessä tappeluvimmassa. Kun hän ei ollut pelännyt noita rosvoja milloinkaan, ei hän ollut kuulevinaankaan, että hänelle itselleen saattoi käydä onnettomasti; että tilanne kävisi Joanille monin verroin vaikeammaksi, jos Kells saisi surmansa. Hän nauroi Joanin silmittömälle pelolle Guldenia kohtaan. Mikään ei pystynyt häneen.
"Jim – oi, Jim! Murrat sydämeni! Eikö ole enää mistään apua?" vaikeroi Joan ja hellitti kätensä masentuneena. Cleve oli vaiti eikä näyttänyt kuulevan tukahtunutta nyyhkytystä, joka värisytti Joania. Hän kumartui äkkiä lähemmäksi.
"On. Jos teet sen, en tapa Kellsiä, vaan tottelen sinua joka suhteessa".
"Mitä minun pitäisi tehdä? Sano, Jim".
"Mennä kanssani naimisiin", kuiskasi Cleve ja hänen äänensä vapisi.
"Naimisiin!" hämmästyi Joan. Hän oli aivan ymmällä ja alkoi pelätä Jimin saaneen jotakin vikaa päähänsä.
"Niin, Joan. Tule vaimokseni. Tahdothan, Joan – tahdothan? Se hillitsisi minua ja kaikki olisi toisenlaista. Tahdothan, Joan?"
"Jim, olisin maailman onnellisin tyttö, jos vain – jos vain voisin sen tehdä!" kuiskasi Joan kiihkeästi.
"Mutta tahdotko, Joan, tahdotko? Sano kyllä! Sano!"
"Kyllä!" vastasi Joan lujasti. "Mutta mitä ihmettä siitä puhuminen nyt hyödyttää?"
Cleve näytti kasvavan, kirkastuvan ja tuntui aivankuin värisevän hänen hermostuneiden käsiensä kosketuksesta. Sitten hän suuteli Joania, mutta suudelma oli erilainen kuin ennen. Siinä oli ujoutta, onnea, autuutta, jotakin, joka oli ollut hänelle siihen saakka vierasta. Se oli sisällistä ja vaikutti Joaniin ihmeellisen rohkaisevasti.
"Kuule", kuiskasi Jim. "Alhaalla kaupungissa on eräs pappi. Olen nähnyt hänet – puhunut hänen kanssaan. Hän koettaa aikaansaada jotakin hyvää tässä helvetissä. Tiedän voivani luottaa häneen. Tuon hänet tänne huomenillalla – tähän aikaan. Älä pelkää, olen varovainen – hyvin varovainen. Hän voi vihkiä meidät tässä ikkunasi ääressä. Joan, tahdotko tehdä sen? Silloin on onneni täydellinen, miten meidän sitten käyneekin. Olen kärsinyt niin, pelännyt, hätäillyt, etten saakaan sinua milloinkaan omakseni. Sanot rakastavasi minua! Todista se! Minun vaimoni! Vain sana, tyttö, ja minusta tulee toinen mies!"
"Kyllä, Jim!" Joan vahvisti lupauksensa suudelmalla, johon hän sisällytti koko sydämensä ja rakkautensa. Jim vapisi, mutta työnsi hänet melkein heti luotaan.
"Odota minua huomenna tähän aikaan", kuiskasi hän. "Älä menetä rohkeuttasi... Hyvää yötä!"
Sinä yönä Joan näki kummallisia, sekavia unia, joista hän ei muistanut aamulla mitään. Päivä kului hitaasti ja tuntui kummallisen epätodelliselta. Hän kielsi Kellsiltä ensi kerran pääsyn luoksensa ja tuskin kuulikaan hänen pyyntöjään. Toisesta huoneesta kuuluva keskustelu häipyi etäiseksi muminaksi, eikä Kellsin ja miesten välillä sattunut äänekäs kiistakaan kyennyt herättämään hänen mielenkiintoaan.
Auringon laskiessa hän nojautui ikkunaansa ja heräsi todellisuuteen vasta silloin kun rusko sammui vuorten huipuilta ja rinteet alkoivat häipyä hämärään. Korkealla purjehtiva valkoinen pilvipatsas syttyi kuin tuleen laskevan auringon viime säteitä heijastaen. Joan ei ollut milloinkaan nähnyt kauniimpaa kullanhohdetta. Se tummui ja sammui vähitellen, mutta lämmin rusotus oli vielä hämärän tultuakin kauan jäljellä.
Sitten tuli pimeä. Joan oli hyvin herkkä valojen ja varjojen, äänien ja hiljaisuuden, pelon ja toivon, surun ja ilon tunnelmille.
Tuo kalpea, punertava hohde viipyi vielä lännestä siintävien mahtavien harjanteiden yläpuolella. Tuntui kuin se ei sammuisikaan, vaan palaisi aamuun saakka hehkuakseen jälleen kultaisena. Taivas oli syvän sininen tuhansine tuikkivine tähtineen, joiden lomitse koukisteli valkea, utuinen, kimmeltävä vyö. Vuoret loivat läpitunkemattoman mustia varjoja, raskaita ja synkkiä kuin ihmismieli, ja kukkuloiden juurella, notkelmissa ja syvänteissä, oli jo kaikkialla yö, joka peitti ja salasi.
Joan kuunteli. Heikko ja sanoin kuvaamattoman matala kohina, niin matala, että se saattoi olla yhtä hyvin kuviteltua kuin todellista, kantautui heikon tuulen mukana alhaalta. Se oli kaupungin humua, taistelun, tuskan ja taukoamatta sykkivän hurjan elämän kumeata pauhua – kullan hyytävää ääntä, joka kannusti ihmiset ahneuteen, taisteluun ja kuolemaan. Mutta sen yli kuului äkkiä puron sointuva solina, kivien yli virtaavan veden hiljainen, leppoisa lirinä. Se kiiruhti tämän intohimoissaan rypevän ihmispesän ohi, kullan ja veren mausta kauhistuneena. Saavuttaisikohan se enää entistä puhtauttaan alempana olevissa laaksoissa matkallaan meren helmaan? Sen solinassa oli luonnon ja ajan ikuisuutta ja katoamattomuutta; se, mitä se täällä näki, oli ihmisten ja kullan lyhyt hetki, vain pilkahdus ajan mittaamattomuudessa.
Joan eroitti nämä äänet vain jännittämällä kuulonsa äärimmilleen. Kun hän lepuutti hermojaan, kävi hiljaisuus suorastaan musertavaksi ja kaikkinieleväksi. Se ei ollut yhtäläistä kuin Kadonneessa kanjonissa, vaan hiljaisuutta, jossa hänen sielunsa oli aivan yksin. Hän oli ihmisten ilmoilla, mutta kukaan ei olisi kuullut hänen kuolinhuutoaan. Hirmumyrskyn jyminä tahi meren pauhina olisivat tehneet tämän äärimmäisen orpoudentunteen siedettävämmäksi.
Ja tämä hiljaisuus oli sopusoinnussa pimeyden kanssa, ja ne olivat molemmat kuin pelon airueita, jotka puhuivat hänelle. Hän hengitti pelkoa yön tyyneen ilmaan, ja se täytti hänen rintansa. Varjot näyttivät elävän, liikkuvan. Syvänteestä hiipi esiin vaanivia, äänettömiä olentoja, kummituksia ja ihmisiä, toinen toisensa kintereillä.
Jospa Jim tulisi – näyttäisi hänelle, ettei häntä ollut kohdannut mikään onnettomuus. Joan kuvitteli ainakin sadannen kerran näkevänsä hänen sukeltautuvan esiin syvänteen pimennosta. Kaikki pelko häviäisi heti olemattomiin, kun hän näkisi Jimin, tuntisi hänen kätensä puserruksen. Rakkaus on jotakin sellaista, jota ei järjellä kahlehdita. Rakkaus oli hämmentänyt Jim Cleven, löytänyt ihmisyyttä ja kunniantuntoa rosvon mustan sydämen syvyyksistä ja herättänyt ne henkiin; rakkaus oli kypsyttänyt hänet tytöstä naiseksi. Se oli jotakin niin suurta, ettei se voinut sortua. Sen täytyi selviytyä lopulta pahasta voittajana.
Joan huomasi, että toivo saattoi nousta ja laskea, mutta ei kadota. Se oli tunne, järjestä riippumaton. Ja kun hän antoi sille hetkiseksi vallan, vaivutti se hänet heti surumielisyyteen. Toivominen oli samalla ajattelemista. Jim poloista! Saada hänet vaimokseen – se oli siis ollut hänen korkein päämaalinsa! Joan käsitti, että Jim voisi alistua sitten hänen johtoonsa. Hänestä voisi tulla järkevä ja ajatteleva mies, mutta hänen tuskansa syvenisi varmasti. Hän oli kuitenkin ollut niin vakavissaan ja niin erilainen, ettei Joan voinut muuta kuin iloita hänen ilostaan.
Pimeydestä kuului hiljainen kahahdus, pehmeä askel. Joan tiesi kohtalokkaan hetken tulleen, ja hänen sekavat tunteensa sulautuivat sykähteleväksi hellyydeksi, jossa oli jännitystä ja tuskaakin.
"Joan – Joan!" kuiskattiin hiljaa.
Hän vastasi tuskin kuuluvasti.
Pimeästä ilmestyi kaksi tummaa hahmoa, jotka hiipivät hänen ikkunansa alle. Hän ei tiennyt, kumpi oli Jim, ennenkuin tämä koski häneen.
"Tässä olemme, kultaseni – tämä on pappi, josta puhuin", selitti Jim kuin onnellinen poika.
"Ssssh!" kuiskasi Joan. "Ei niin kovasti... Kuunnelkaahan!"
Kellsillä oli joku neuvottelu miestensä kanssa. Joan eroitti hänen äänensäkin, joka kuulosti katkeralta ja sydämistyneeltä, Pearcen terävän äänen ja Handy Oliverin verkkaisen puheen.
"Kaikki hyvin, olen hiljaa", kuiskasi Cleve. "Joan, sinun on vastattava ensin muutamiin kysymyksiin".
Pehmeä käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni, joka oli aivan erilainen, kuin mitä hän oli täällä kuullut, puhutteli häntä.
"Mikä on nimenne?" kysyi pappi.
Joan sanoi.
"Tahtoisitteko kertoa jotakin itsestänne? Tämä nuori mies on niin tulinen – melkein väkivaltainen, etten tiedä, voinko luottaa vain hänen ilmoituksiinsa. Tahdon kuitenkin –"
"Paljoa en voi sanoa", keskeytti Joan kiireesti. "Olen kunniallinen tyttö ja esteetön menemään – menemään hänen kanssaan naimisiin. Rakastan häntä ja – ja tahdon auttaa häntä. Olemme – olemme täällä hyvin tukalassa tilanteessa. En tohdi sanoa, miten".
"Oletteko täyttänyt kahdeksantoista?"
"Kyllä, herra".
"Onko vanhemmillanne mitään tätä nuorta miestä vastaan?"
"Minulla ei ole vanhempia. Ja setäni, jonka hoivassa olin, ennenkuin jouduin tähän kaameaan paikkaan, pitää Jimistä. Hän tahtoi aina, että ottaisin hänet".
"Ojentakaa hänelle kätenne".
Joan tunsi Jimin sormien lujan puristuksen, ja se olikin ainoa, mikä tuntui sillä hetkellä todelliselta. Noiden ikkunan alla seisovien miesten ympärillä oli niin synkkää ja pimeätä, että heitä tuskin eroitti. Etäältä kantautui yksinäisen suden kaihoisa ulvonta, ja se vain syvensi kummaa loihtua, joka oli vallannut hänet. Hän kuuli toistavansa papin sanat vavahtelevilla, katkonaisilla kuiskauksilla, ja sitten lauseen hiljaa lausutusta rukouksesta. Toinen varjo hävisi pimeyteen. Hän oli kahden Jimin kanssa.
"Rakas Joan!" kuiskasi Jim. "Se on tehty! Se on tehty... suutele minua!"
Hän kohotti huuliaan, ja Jim suuteli häntä hurmaantuneesti, mutta sydämellisemmin eikä niin rajusti kuin ennen.
"Oi, Joan, että sinä todellakin huolit minusta! En jaksa oikein uskoa, että olen nyt – miehesi!"
Tämä sana kirvoitti kaiken tuskan ja ahdistuksen, haihdutti epätodellisuuden, johon kaikki tuntui vaipuneen, ja havahdutti Joanin onnen, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan kokenut. Mutta levätessään siinä Cleven povella hiljaisuuden ja hetken tunnelman lumoissa hän kuuli äkkiä revolverinperän jysähtävän pöytään Kellsin huoneessa.
"Missä Cleve sitten on?" Ääni oli Kellsin.
Joan säpsähti, ja Jim nosti päätään käsivarsien omituisesti väristessä.
"En löydä häntä", vastasi Red Pearce. "Samoin kävi eilen ja toissailtanakin. Cleve häviää aina illalla – tähän aikaan. Jonkun tytön luo, otaksun".
"Hän menee nukkumaan. Etkö voi löytää paikkaa, jossa hän makaa?"
"En".
"Tämä täytyy saada tehdyksi, ja Cleven on suoritettava se".
Pearce hymähti ivallisesti. "Gulden vannoo, ettet saa Cleveä mihinkään sellaiseen, ja niin sanon minäkin".
"Mene ja huuda Cleveä! Näytän teille, perhana vieköön!"
Sisältä kuului raskaiden saappaiden töminää ja sitten soran kahahtelua mökin takaa. Joan pidätti henkeään ja tunsi selvästi Jimin sydämen lyönnit. Jim seisoi, kuin patsas. Hänkin kuunteli hievahtamatta kuin tuomiopasuunan ääntä.
"Halloo, Jim!" kajahti Pearcen huuto. Se rikkoi hiljaisuuden, vyöryi rinnettä alas ja kimmahti takaisin kymmenkertaisena kaikuna, joka toistui kuin uhmaten yhä laajemmalle leviten. Oli kuin se olisi kuuluttanut koko villille rajaseudulle rosvopäällikön vallan saavuttaneen taittumiskohtansa.
Huuto oli niin käskevä, että Jim näytti unohtavan Joanin, joka antoi hänen mennä, sanaa virkkamatta. Tahi oikeastaan, Jim oli jo häipynyt pimeyteen, ennenkuin Joan ehti ajatellakaan. Joan odotti ja kuunteli henkeä pidättäen. Hänen puolellaan mökkiä oli aivan hiljaista. Jim hiipisi varmaankin tiehensä pimeän suojassa ja palaisi kaupungista tulevaa tietä myöten. Mitä hän sitten tekisi?
Joan nojautui ikkunansa pieleen ihmetellen, että hän oli voinut olla äsken niin onnellinen. Kuinka töykeästi ja raa'asti Kellsin ääni olikaan herättänyt hänet unelmistaan! Se oli hyytänyt hänen verensä ja muuttanut autuuden puuduttavaksi tuskaksi. Hän alkoi palautua todellisuuteen. Hetkinen vielä ja hän tähyilisi seinänraosta toiseen huoneeseen. Häntä peloitti ja kauhistutti. Kells ja ketä hänen luonaan lienee ollut olivat vaiti. Välistä kuului jalkojen siirtelyä ja irtonaisten lattialautojen natinaa. Hän odotti, kunnes pelko ja tuska pakottivat hänet katsomaan.
Lamput paloivat, ja ovi oli sepposen selällään. Kellsin määräykset varovaisuudesta oli nähtävästi unohdettu. Silmäys häneen riitti ilmaisemaan Joanille, että hän oli kurjalla tuulella, ja Handy Oliverkin näytti menettäneen tavallisen hyväntuulisuutensa. Red Pearce istui vaiti ja synkän näköisenä, sammunut piippu käteen unohtuneena, ja Jesse Smith tuijotti eteensä, melkeinpä huolestunut ilme kasvoillaan. Bate Wood oli ainoa, jossa ei huomannut mitään muutosta, mitä sitten lieneekin tapahtunut. Kaikki odottivat.
Polulta alkoi kuulua keveitä askeleita, ja kaikki katsahtivat ovelle. Ne olivat Joanille hyvin tutut, mutta kuullessaan ne hänestä tuntui äkkiä kuin kurkku olisi käynyt aivan kuivaksi ja kieli takertunut kitalakeen. Mitä oli Jimille tapahtuva? Kuinka päättävästi hän astuikaan! Hän ilmestyi ovesta tulvivaan valoon ja tuli sisään kylmästi ja huolettomasti, liikkeissä väsymystä, jonka täytyi olla teeskenneltyä.
"Iltaa, pojat!" tervehti hän.
Vain Kells vastasi. Hän katsoi Jimiin uteliaasti, mutta toisten silmäykset olivat epäluuloiset.
"Kuulitteko Redin huutavan?" kysyi Kells.
"No vaikka olisin ollut kuollut", vastasi Cleve töykeästi. "En pitänyt siitä. Kuulin Pearcen kiljahduksen alas tielle ja panen vaikka pääni pantiksi, että sen kuuli kaupungissakin jokainen".
"Mistä tiedätte Pearcen huutaneen?"
"Tunsin äänen".
Cleven käytöksessä ja olemuksessa oli jotakin, joka palautti Joanin mieleen selvästi, miltä hän oli näyttänyt, kun Joan näki hänet ensi kerran Cabin Gulchissa. Hän ei ollut niin kalpea ja laiha kuin silloin, mutta katse oli läpitunkevan terävä ja silloinen uhkamielinen välinpitämättömyys oli nyt kylmää, harkitsevaa rohkeutta. Hän katsoi kiinteästi Pearceen. Joan vapisi, sillä hän näki, mitä muut eivät nähneet, nimittäin että Pearce oli aivan kuoleman kynnyksellä. Jimin synkkä katse ilmaisi sen.
"Missä olette ollut kaikki nämä illat?" jatkoi Kells.
"Mitä se teihin kuuluu – kun ette ole minua tarvinnut?" vastasi Cleve.
"Kyllä se kuuluu. Teitä on etsitty, mutta ei tavattu".
"Olen ollut joka ilta illallisella".
"En puhuttele miehiäni päiväsaikaan. Tiedätte, milloin kokoonnumme, mutta ette ole tullut saapuville".
"Olisitte sanonut. Mistäs minä tiesin tulla, kun ei pyydetty?"
"Ehkäpä olette oikeassa. Mutta missä olette ollut?"
"Kaupungissa. Faroa enimmäkseen ja huono onni melkeinpä aina".
Red Pearcen punaiset kasvot vääntyivät ivalliseen irvistykseen. Kellsin silmät välähtivät.
"Pearce väittää teidän hännystelevän jotakin naista", tiuskaisi hän.
"Pearce valehtelee!" kiljahti Cleve ja oli samassa yhdellä hypyllä Pearcen vieressä, revolverin piippu lujasti rosvon kylkeen painettuna.
"Jim! Älkää tappako häntä!" hätääntyi Kells ja kimposi pystyyn.
Pearce oli valahtanut lumivalkoiseksi. Hän seisoi hiljaa kuin kivi ja tuijotti kauhistuneesti Cleven revolveriin.
Toiset istuivat paikoillaan hämmästyksen lamauttamina.
"Voitko todistaa sanasi?" kysyi Cleve matalasti.
Joan tiesi, ettei Pearce eläisi silmänräpäystäkään kauemmin, jos hänellä todellakin oli jotakin kerrottavaa Jimistä ja hänestä.
"Cleve – en – en tiedä mitään", sammalsi Pearce. "Luulin vain, että se oli – nainen!"
Cleve laski hitaasti revolverinsa ja siirrähti askeleen takaisin. Hän näytti tyytyvän vastaukseen, mutta Joan tunsi vaistomaisesti Pearcen valehdelleen.
"Sinun pitää olla hyvin varovainen minusta puhuessasi", virkkoi Cleve.
Kells henkäisi syvään ja pyyhkäisi hien otsaltaan. Hän oli ehkä tuntenut selvemmin kuin toiset, kuinka läheltä piti, ettei Pearce ollut jo toisessa maailmassa.
"Ette ole juovuksissa, Jim?"
"En".
"Mutta vihoissanne?"
"Tietysti. Koettihan Pearce rikkoa välimme, eikö totta?"
"Ei. Käsititte minut väärin. Pearcella ei ole mitään teitä vastaan. Eikä hän sitäpaitsi, yhtä vähän kuin kukaan toinenkaan, voi väleihimme vaikuttaa".
"Hyvä on. Ehkäpä olin liian äkkipikainen. Mutta näinä päivinä en haaskaa aikaa", vastasi Cleve. "Tapanani ei ole sen enempää kyrätä, niin että Pearce – lyökäämme kättä. Tässä omani – huolitko, vai et?"
"Tietysti hän huolii", ehätti Kells.
Pearce ojensi kätensä, mutta sangen väkinäisesti. Tämä nöyryytys sapetti häntä varmasti.
"Mitä asiaa teillä oli minulle, Kells?" kysyi Cleve.
Kellsin kasvoilla häivähti varjo, ja ilme kävi omituisen epävarmaksi.
"Minulla on ollut teistä paljon hyötyä, Jim", aloitti hän mairittelevasti. "Olette auttanut minua – olette kahdesti pelastanut henkenikin. Kunnioitan teitä suuresti – ja jos teette nyt, mitä pyydän, palkitsen sen jonakin päivänä. Tahdotteko?"
"Kyllä", vastasi Cleve rauhallisesti, mutta kalpeni. "Mistä on kysymys?"
"Olen hitonmoisessa pulassa!" huudahti Kells synkistyen. "Gulden on hajoittanut joukkoni ja houkutellut väestäni enemmän kuin puolet mukaansa. Juovat ja mellastavat kuin viimeistä päivää kukin mielensä mukaan. Näette yhtä hyvin kuin minäkin, mihin se päättyy. Joku noista juopottelijoista on lörpötellyt, ja koko kaupunki on kuin ilmitulessa. Meistä ei ole enää kukaan turvattu. Epäluuloja joka taholla. Olen ajatellut tehdä vielä yhden suuren kaappauksen ja painua sitten takaisin erämaahan, mutta en saa ketään suostumaan. Tämän kultaleirin vapaa, huoleton ja hurja elämä on lumonnut jokaisen siinä määrin, ettei muusta tahdota kuulla puhuttavankaan. Mutta ehkäpä ei ole vieläkään liian myöhäistä. Pearce, Oliver, Smith – kaikki parhaat mieheni lupaavat seurata minua, niin että yhteisvoimin voimme vielä voittaa. Mutta nyt ovat hekin alkaneet uhkailla luopua koko hommasta. Ja vain teidän takianne!"
"Minun?" huudahti Cleve.
"Niin. Tämän asian takia ei kannata ruveta ammuskelemaan, niin että antakaa revolverin olla. Asia on nimittäin sillä tavalla, että kaikki mieheni uskovat teidän pettävän minua!"
"Miten?" ällistyi Cleve.
"Epäluulot lisääntyvät päivä päivältä, ja miehet syyttävät teitä ilmiantajaksi".
"Siinä he ovat ihan väärässä", vastasi Cleve kaikuvasti.
"Tiedän sen. Vannon luottavani teihin. Omasta puolestani en edes vihjaisekaan muuta, sillä en epäile teitä. Mutta Pearce –"
"Jahah – vai Pearce!" keskeytti Cleve synkästi ja vitkalleen. "Luulin teidän sanoneen, ettei hän koettanut välejämme huonontaa".
"Ei koettanutkaan. Lausui vain vakaumuksensa, mihin hänellä oli oikeus. Sen saa meistä jokainen tehdä. Ja jos oikein totta puhun, tiedän, mistä nämä syytökset johtuvat. Miehet eivät luota teihin siksi, että olette kunniallinen ja rehellinen mies".
"Tätä en ymmärrä", vastasi Cleve hitaasti.
"Tulitte Cabin Gulchiin, mellastitte siellä kelpolailla ja voititte miesteni suosion, mutta ette ollut roisto. Liityitte joukkooni, mutta ette ruvennut rosvoksi. Täällä olette ollut rehellinen kullankaivaja. Se sopi mainiosti suunnitelmaani, mutta nyt on käynyt niin, etteivät mieheni pidäkään siitä. Työskentelette ahkerasti joka päivä, olette löytänyt paljon kultaa, ja teitä kunnioitetaan Alder Creekissä. Ette ole milloinkaan tehnyt epärehellistä tekoa. Ettehän tekisi korttipelissäkään mitään luvatonta säkillisestä kultaa. Kaikki tämä on loukannut miehiäni. He eivät näe, kuten minä, että olette yhtä kunnollinen kuin toverillinenkin. Pitävät teitä vain tavallisena kullankaivajana, uskovat teidän kuuluvan johonkin ryhmäkuntaan – että olette ilmiantanut meidät. En moiti Pearcea enkä toisia. Nyt on aika, jolloin järjellä ei ole mitään sanomista. Miehet näkevät vain kultaa viskyä ja verta eivätkä tiedä muusta kuin kullasta viskystä ja verestä. Siinä kaikki. Olen iloinen, että epäluulot on ilmaistu, ja hyvilläni, että miehet antavat teille tilaisuuden osoittaa olevanne viaton ja minulle uskollinen".
"Tilaisuuden!"
"Niin. He ovat valikoineet teille erään tehtävän. Tahdotteko suorittaa sen?"
"Kyllä", vastasi Cleve.
"Niin, osoittakaa, etten ollut erehtynyt luottaessani teihin. Tehkää mitä sanon, ja kaikki on hyvin. Päästyämme sitten jälleen yksimielisyyteen meidän on mietittävä, mitä teemme Guldenille ja hänen hulluilleen. Silmukka, jonka he vetävät kaulaansa, uhkaa samalla meitäkin".
"Mikä tuo – tuo tehtävä on?" sopersi Cleve, suuret hikikarpalot otsalla. Kylmä ja ylenkatseellinen ilme, joka oli saanut hänet näyttämään mieheltä, oli hävinnyt. Hän oli jälleen vain poika, hätääntynyt ja neuvoton.
Kells katsoi toisaalle. Pakottaa Cleve tuohon tehtävään, josta hän oli maininnut, oli hänestä mitä vastenmielisintä. Joan tunsi tämän suuren hädän ja tuskan hetkellä, että hänen täytyi pitää Kellsistä jo vain sen takia, että hän sääli Cleveä, ellei mitään muuta syytä olisi konsanaan ollutkaan.
"Tunnetteko erään Creede-nimisen kullankaivajan?" kysyi Kells nopeasti.
"Punapartainen, hiljainen mies, lyhyt, tanakka – muistuttaa hieman Guldenista, mutta ei aivan niin iso – häntäkö tarkoitatte?" vastasi Cleve.
"En ole nähnyt häntä kertaakaan, mutta Pearce tuntee hänet kyllä. Sopiiko Cleven kuvaus häneen, Red?"
"Pilkulleen", vastasi Pearce.
"Hyvä". Kells alkoi lämmetä. "Tuolla Creedillä on raskas kultavyö aina uumillaan. Blicky, joka ei ole vielä kertaakaan erehtynyt, on ottanut kaikesta selvän. Creeden kumppani lähti eilen postin mukana Bannackiin, ja olen varma, että hän seuraa itse parin päivän kuluttua jäljessä. Hän on ahkera työmies – niitä ahkerimpia – ja usein niin väsyksissä, että nukahtaa illallista syödessään. Verkkainen, hiukan hidasjärkinen, eikä juopottele. Parasta yrittää aikaisin illalla – heti kun hän on sammuttanut lamppunsa. Teltta on kaupungin reunassa, pienen kummun laella, kuihtuneen pinjan alla. Huomenillalla hiivitte pimeän tultua hänen teltalleen – odotatte oikeata hetkeä – muistakaa olla varovainen – ja ratkaisette asian äkkiä ja varmasti!"
"Miten – kuinka?" kysyi Cleve käheästi.
Kells oli jo niin innoissaan, että hän aivan hehkui. Katse oli teräksenkylmä ja ilme hurja. Kullanhimossaan hän oli kokonaan unohtanut, kenelle hän puhui.
"Creeden vuode on pinjan kohdalla teltan toisella puolella. Teidän ei tarvitse tunkeutua sisään. Viiltäkää kangas halki, joka on vanhuuttaan aivan laho – tappakaa Creede puukollanne – ja ottakaa vyö. Siinä tehtävänne, joka ei vaadi muuta kuin rohkeutta, varovaisuutta ja nopeutta. Mitäs arvelette?"
"Hyvä on", vastasi Cleve synkästi ja poistui raskain askelin.
Joan tähysteli ja kuunteli vielä Jimin mentyäkin. Hän oli hyvin huolissaan, mutta sitä hän ei pelännyt lainkaan, että Jim toteuttaisi Kellsin suunnitelman. Tämä oli kovaa aikaa Jimille ja niin ollen hänellekin. Hänelle ei johtunut mieleenkään ajatella, mitä Jim mahdollisesti voisi tehdä; hän mietti vain, mitä Jim ei tekisi.
Kells katsoi riemuitsevasti Pearceen. "Sanoinhan sinulle voivani luottaa poikaan. Nyt lähetin hänet ensi kerran omille asioilleni".
"Taisinpa erehtyä", myönsi Pearce.
"Hän näytti onnettomalta, mutta ei vastustanut sanallakaan", virkkoi Handy Oliver. "Kells on oikeassa, ja sinä Red, olet kyräillyt aivan suotta".
"Ehkäpä. Mutta olihan uskotteluistani se hyöty, että saimme Cleven liikkeelle, niin kunnollinen kuin hän onkin, vai mitä?"
Kaikki myönsivät, ja Kellskin nyökäytti hitaasti
"Jack, olen tässä suunnitellut toista ja parempaa tehtävää nuorelle Clevelle", lausui Jesse Smith.
"Nythän te alatte kaikki löytää hänelle työtä", murahti Kells. "Mitä tarkoitat?"
"Sanoit äsken, että joukkomme olisi saatava vielä kerran ehyeksi kokonaisuudeksi – mitä meitä nyt on jäljellä, mutta tuo härkäpää Gulden –" Smith ei lopettanut lausettaan.
"Olet totisesti oikeassa", sanoi Kells jylhästi ja katsoi odottavasti Smithiin.
"En ole milloinkaan arkaillut sanoa mielipidettäni", jatkoi tämä. Hymyilevä ilme katosi ja piirteet kovettuivat. "Gulden on nitistettävä, jos mielimme suoriutua tästä onnellisesti!"
"Entä sinä, Wood?" kysyi Kells silmät supistuen.
Bate Wood nyökäytti päätään yhtä vakavasti, kuin jos häneltä olisi tiedusteltu, pitikö hän leivästä.
"Mitä sinä sanot, Oliver?"
"Olisihan tuo ollut mieluista odottaa ja nähdä Guldenin kiikkuvan silmukassa, mutta jos tahdot päästä ratkaisuun, kannatan Jesseä", vastasi Handy Oliver.
Kellsin silmät välähtivät. "Entä sinä – Pearce?"
"Ellei minun tarvitsisi olla itse siinä mukana, sanoisin arkailematta kyllä", vastasi Pearce kylmästi naurahtaen. "Mutta Guldenia ei saada helposti hengiltä. Hänet on kylvettävä täyteen lyijyä. Vaikka me kaikki kävisimme yhtäaikaa hänen kimppuunsa esimerkiksi tässä huoneessa, lyön vetoa, että useimmat meistä olisivat heittäneet henkensä, ennenkuin saisimme hänet nujerretuksi".
"Gulden nukkuu yksin, kukaan ei tiedä, missä", huomautti Handy Oliver. "Eikä häntä voida yllättää. Red on oikeassa. Millä tavalla hänet sitten saataisiin tapetuksi?"
"Jos olette hetkisen vaiti, pojat, niin sanon sen", lausui Jesse Smith. "Annamme nuoren Cleven huolehtia kaikesta. Hän on siihen kuin luotu. Eihän Gulden ole tosin milloinkaan pelännyt ketään, mutta Cleven suhteen hän on aivan kuin neuvoton. Mistä se johtuu, en tiedä. Usuta Cleve hänen kimppuunsa, ja minä takaan, että hänen rehentelynsä loppuu heti!"
"Parempaa neuvoa en ole sinulta konsanaan saanut, Jesse", kiitti Kells sydämellisesti. Hänen silmänsä säihkyivät, ja ilme oli jälleen voimakas ja luja. "Kunhan saan Guldenin tieltäni, niin –"
"Tarkoitatko, että Jim Cleve saa sen toiseksi tehtäväkseen?" kysyi Pearce uteliaasti.
"Saa varmasti", vastasi Kells hammasta purren.
"Jos hän suoriutuu siitä onnellisesti, en puutu enää sanallakaan asioihisi. Syön hänen kädestään".
Joan ei voinut kuulla enempää. Hän horjui vuoteelleen ja lysähti siihen, tuskan ja pelon tyrmistyttämänä. Vaikka Jim oli suhtautunut Creeden tuhoamiseksi tehtyyn suunnitelmaan mitä suurimmalla vastenmielisyydellä, oli hän milloin hyvänsä valmis haastamaan Guldenin otteluun elämästä ja kuolemasta. Joan tiesi sen, sillä Jim vihasi Guldenia sentähden, että Joan pelkäsi häntä. Eikö näistä kaameista hetkistä tulisi milloinkaan loppua? Täytyikö tämän kidutuksen jatkua aina –?
Unta ei kuulunut pitkään aikaan. Kun se vihdoin tuli, ahdisti häntä niin hirveä painajainen, että herääminen tuntui toivottomalta.
Päivä ei ollut yötä parempi, vaan kaikkia ääniä tarkkailevan Joanin mielestä niin hiljainen ja yksitoikkoinen, ettei sillä tuntunut loppua olevankaan. Miehistä oli vain Bate Wood kotona. Hän oli tavallista ystävällisempi, mutta Joan ei välittänyt jutella hänen kanssaan. Hän söi ateriansa ja kulutti päivän joko ikkunan ääressä tahi vuoteella. Kells, Pearce ja Smith kotiutuivat hämärän tullessa, ja Handy Oliver ja Blicky tulivat illallisen aikaan, mutta Jim Cleveä ei näkynyt.
"Eipä taida Jimille ruoka maistua", lausui Wood harvakseen. "En ole nähnyt häntä koko päivänä".
Miehet nauroivat, mutta Kells oli synkän totinen. Hän söi vähän ja nousi sitten kävelemään tapansa mukaan hartiat kumarassa ja ajatuksiinsa vaipuneena. Kasvoilla oli entinen lohduttoman synkkä, peloittava ja vimmastunut ilme. Joan näki, että häntä painoi nyt joku uusi rikos entisen taakan lisäksi. Keskustelu, joka oli ollut siihen saakka vilkasta ja hilpeätä, keiden hyvänsä kullankaivajien tavallista tarinoimista, harveni vähitellen ja taukosi vihdoin kokonaan. Tähän aikaan päivästä Kells vaikutti aina hillitsevästi seuralaisiinsa. Hän nousi kuin heidän yläpuolelleen ja ajanoloon yhä korkeammalle, itsekään sitä tietämättä. Oli kuin hän olisi ollut yksin. Mutta hän katsahti tämän tästä ovelle ja näytti kuuntelevan. Hän odotti tietysti Jim Cleveä, mutta missä mielessä? Joan uskoi sokeasti Jimin olevan siksi ovelan, että hän kykeni pettämään sekä Kellsin että Pearcen.
Joku huudahti, ja samassa astui Jim Cleve sisään äänettömästi kuin varjo.
Joanin sydän vavahti ja tuntui sitten seisahtuvan. Jim ei olisi voinut näyttää hirveämmältä, vaikka hän olisi todella ollutkin murhaaja. Hän avasi takkinsa ja heitti mustan esineen pöydälle, johon putosi pehmeästi ja raskaasti jysähtäen. Se oli nahkavyö, täynnä kultaa.
Kells ei katsonut enää kalpeaan Cleveen sen nähtyään. Hän sieppasi vyön käteensä, sormet käyrinä kuin kynnet, ja tunnusteli sen painoa. Toisetkin rosvot unohtivat Cleven ja ryhmittyivät kullan hurmaamina Kellsin ympärille.
"Toistakymmentä kiloa!" huudahti tämä hiljaa.
"Anna minunkin tunnustella sitä!" pyysi Pearce kiihkeästi.
Kuultuaan ja nähtyään tämän kaiken Joan tuijotti Jimiin kuin sumun läpi, jota hän ei voinut karkoittaa. Mitä tuo ilme merkitsi. Näyttelikö Jim yhä vieläkin osaa, jolla Kells piti petettämän? Hänen katseensa kääntyi jälleen vyöhön, ja hänet valtasi hyytävä kauhu. Creeden vyö! Jim oli siis pitänyt Kellsille antamansa sanan ja tehnyt tuon kaamean teon saadakseen olla hänen läheisyydessään ja voidakseen pelastaa hänet.
Tupa alkoi pyöriä Joanin silmissä. Hän hoiperteli vuoteelleen ja menetti tajuntansa.
XVI
Kun Joan tuli tuntoihinsa, oli hän tuntevinaan epämääräistä kipua. Hän ajatteli sen olevan surujensa aiheuttamaa tuskaa, mutta havahtuessaan täysin tajuihinsa kuin kipeästä pistosta hän totesi kivuntunteen johtuvan jonkunlaisesta suonenvedosta toisessa olkapäässä. Tunne hävisi kuitenkin samassa, kun hän pääsi siitä varmuuteen. Hän lepäsi sitten hiljaa silmät auki odottaen ja ihmetellen.
Pistos toistui äkkiä hetkisen kuluttua, ja tuntui tulevan jostakin ulkopuolelta. Häntä värisytti hiukan, sillä rinteellä oli paljon tuhatjalkaisia. Hän koetteli olkapäätään ja sai käteensä ohuen kepakon, joka oli pujotettu sisään seinänraosta. Jim, joka oli usein turvautunut tähän keinoon ennenkin, kun Joan oli kauan odotettuaan lopulta nukahtanut, koetti saada häntä hereille!
Joan nousi ja meni ikkunaan, pää vieläkin järkytyksestä sekavana ja mielessä vain näky, kun Jim heitti kultavyön Kellsin eteen.
Jim nousi pimennosta ja painoi hänet povelleen. Joan ei tuntenut entistä onnen ailahdusta; kädet olivat aivan voimattomat Jimin kaulalle noustessaan, ja sisällinen tuska yltyi joka hetki.
"Joan! Kylläpä kesti, ennenkuin sain sinut hereille", kuiskasi Jim suudellen häntä. "Mutta – olethan aivan jääkylmä".
"En tiedä varmasti, mutta luulen – pyörtyneeni, Jim", vastasi Joan.
"Minkätähden?"
"Katsoin Kellsin tupaan, kun – kun –"
"Sinua poloista!" keskeytti Jim hellästi. "Olet saanut kärsiä niin paljon. Mutta, Joan, minäpä petin Kellsin! Petin kuin petinkin! Hän antoi minulle tehtäväksi – ryöstää, tappaa erään kullankaivajan. Ajattelehan! Tunnen Creeden hyvin. Hän on kunnon mies, ja minä vaihdoin pähkinäni hänen kultavyöhönsä!"
"Vaihdoit – et – et siis – murhannut häntä!" sammalsi Joan.
"Johan nyt!" huudahti Cleve hiljaa naurahtaen.
Joan pusersi hänet rintaansa vasten ilosta vavisten, eikä Jim tullut ajatelleeksikaan, mitä Joan oli mahtanut oikeastaan hänestä luulla.
"Kuulehan", jatkoi hän. "Vaihdoin pähkinäni, kuten sanoin. Se oli Creeden vyötä paljoa arvokkaampi, ja koska hän tiesi sen, ei hän tahtonut ensin suostua kauppaan. Sain hänet kuitenkin lopulta myöntymään ja poistumaan heti Alder Creekistä. Neuvoin häntä lähtemään jalkaisin Bannackiin ja nousemaan postivaunuihin jossakin taipaleella, minkä hän lupasi tehdä. Arvaat, että hän oli hyvin utelias, mutta minä en ilmaissut mitään. Sitten palasin tänne, annoin vyön Kellsille ja kerroin hiipineeni pimeässä Creeden kimppuun, tappaneeni hänet ja upottaneeni ruumiin puroon, erääseen syvään syrjäpoukamaan. Kells ja toiset eivät kiinnittäneet tarinaani mitään huomiota. Minullahan oli vyö, ja se riitti. Kulta puhuu puolestaan – tekee nuo roistot sokeiksi ja kuuroiksi. Osani Creeden kultahiekasta on nyt taskussani. Hullunkurista, vai mitä? Pähkinäsi menetit, mutta mitäpä siitä, kunhan kaikki meni hyvin. Minulla on ilman sitäkin vielä paljon kultaa kätköissäni. Mitä teemme sillä, Joan? Olet nyt vaimoni, ja jospa vain pääsisimme täältä onnellisesti säästöinemme, olisit oikein rikas!"
Joan ymmärsi hänen mielentilansa, mutta muistaen miesten puheet hän ei voinut iloita hänen kanssaan koko sydämestään.
"Jim – kultaseni – sanoiko Kells sinulle mitään – seuraavasta tehtävästäsi?" kuiskasi hän katkonaisesti.
Jim kirosi itsekseen, mutta sentään niin kovasti, että Joan painoi kätensä hänen suulleen.
"Sinä siis kuulit tuon keskustelun Guldenista?" virkkoi Jim.
"Kyllä".
"Olen pahoillani, sillä en aikonut mainita siitä sinulle lainkaan. Toinen tehtäväni on päätetty. Ja siitä en pääse yli enkä ympäri".
Joan painautui avuttomasti häntä vasten ja kykeni tuskin puhumaan.
"Tyttö, pysy lujana!" lausui Jim tuimasti. "Kun menit naimisiin kanssani, teit minusta miehen. Osastani huolehdin kyllä, niin että älä ole tähteni lainkaan peloissasi. Päätä milloin pakenemme, ja minä tottelen sinua kirjaimellisesti".
"Mutta, Jim – oi, Jim!" vaikeroi Joan. "Olet yhtä hurja kuin nuo rosvotkin. Et näe vaaraa, johon antaudut. Tuo hirveä Gulden! Ethän tarkoita, että aiot mennä haastamaan riitaa hänen kanssaan – ethän, Jim?"
"Menen – ja tapan hänet!" kuiskasi Jim läpitunkevasi. "Et tiedä, että olen hyvin taitava revolverileikissä, sillä enhän tiennyt sitä itsekään, ennenkuin tulin tänne rajalle. Nyt tiedän sen. Kells on ainoa jonka olen nähnyt käsittelevän revolveria minua vikkelämmin. Gulden on hidas, kuin iso härkä. Haastan hänet peliin – riitaudumme kullasta – isken häntä naamaan ja annan pamahtaa. Tällä kertaa en tyydykään vain toiseen korvaan, sillä nyt olen maltillinen. Kells vannoi tekevänsä puolestani mitä hyvänsä, jos autan häntä nyt. Ja sen teen, sillä meillä voi olla siitä arvaamatonta hyötyä. Kells on menettämäisillään valtansa, ja pysymällä hänelle uskollisena voin parhaiten pelastaa sinut".
Joan henkäisi syvään. Jim Clevestä oli totisesti tullut mies, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Hän unohti naisellisen pelkonsa käsittäessään, ettei hänen puoleltaan saanut minkäänlainen luottamuksenpuute tulla kysymykseenkään nyt, kun Jim tarvitsi kaiken rohkeutensa ja kylmäverisyytensä.
"Jim, Kells on jo perikadon partaalla – romahdus, joka tulee olemaan sangen surkea, ei ole enää vältettävissä", lausui hän vakavasti. "Tunnen sen. Hän on tuomittu, vaikka hän ei sitä vielä itse käsitäkään. Hän toivoo ja toimii edelleen, mutta kun hän sortuu, tulee se olemaan järkyttävää – hirveätä. Meidän täytyy päästä täältä ennen sitä. Creedelle antamasi neuvo sai minut ajattelemaan jotakin. Emmekö voisi pujahtaa tiehemme jonakin yönä nyt aivan pian ja nousta seuraavana päivänä matkalla Bannackin postivaunuihin?"
"Olen ajatellut samaa. Mutta meidän on hankittava hevoset".
"Lähtekäämme jalkaisin. Siten on turvallisempaa emmekä tarvitse sen suurempia suunnitelmia".
"Mutta jos menemme jalan, saamme kumpikin melkoisen taakan kannettavaksemme – aseet, varusteet ja – kultahiekkani. Kolmisenkymmentä kiloa! Sinun omaisuuttasi, Joan – tarvitset sen kaikki. Pidät kauneista vaatteista ja esineistä. Ja nyt tahdon hankkia ne sinulle – tahi kuolla!"
"Ssssh! Älä hulluttele, kun henkemme ja elämämme ovat hiuskarvan varassa. Meidän täytyy keksiä jotakin oikein sukkelaa. Mutta, Jim, vielä yksi asia. Red Pearcen huomautus poistumisestasi tuvasta aina samaan aikaan ei tuntunut johtuvan pelkästä epäluulosta. Entä hänen viittauksensa suhteestasi johonkin naiseen? Pelkään hänen tietävän jotakin".
"Hän sai minutkin kylmäksi", vastasi Cleve miettiväisesti. "Mutta hän vannoi, ettei hän tiennyt mitään".
"Luota naisen vaistoon, Jim. Hän valehteli. Revolverisi pani hänet valehtelemaan. Hän tiesi, että tappaisit hänet, jos hän hiiskahtaisi sanankaan. Voi, varo häntä, Jim!"
Cleve ei vastannut. Joan hämmästyi huomatessaan, ettei Jim edes kuunnellutkaan, ei ainakaan häntä. Pää oli kääntynyt hiukan sivulle, ja koko asento oli valpas ja jännittynyt. Äkkiä kuului heikko kahahdus ja melkein samassa toinen. Ääni kuulosti tulevan mökin nurkalta. Cleve painautui hiljaa seinän pimentoon ja hävisi. Sitten seurasi pehmeitä, hiipiviä askeleita, mutta Joan ei ollut varma, oliko kulkija Cleve, vai joku toinen, sillä hänen mielestään ne kuuluivat toisaalta, kuin mistä Cleve tavallisesti tuli. Ja ollessaan varovainen liikkui Cleve sitäpaitsi täysin äänettömästi. Joan jännitti kuuloaan, mutta ei eroittanut enää muuta kuin iltatuulen hiljaisen suhinan. Entinen tuska ja pelko palasivat, ja hän aavisti pahaa. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta uni ei tullut.
Kun hän seuraavana aamuna odotti Kellsiä tavalliseen aikaan, ei Kellsiä kuulunutkaan. Tämä oli jo kolmas kerta tämän viikon varrella, kun Kells unohti hänet, vältti häntä tahi oli estetty saapumasta häntä tapaamaan. Joan arvasi, mistä tämä laiminlyönti johtui, ja iloitsi. Kellsillä oli vastoinkäymisiä, ja tilanne kärjistyi nopeasti.
Varhain iltapäivällä hän kuuli Kellsin tulevan joitakin miehiä mukanaan, jotka keskustelivat harvakseen ja vakavasti. Hän oli juuri menemäisillään tähystyspaikalleen, kun Kells koputti hänen oveensa ja sanoi käskevästi:
"Ottakaa Keikari Dalen puku ja naamio ja tulkaa tänne".
Sanat ja äänensävy hämmästyttivät Joania niin, ettei hän muistanut vastatakaan.
"Kuulitteko?" tiuskaisi Kells.
"Kyllä", vastasi Joan.
Kells palasi miestensä luo, ja keskustelu jatkui.
Joan poimi vastahakoisesti Keikari Dalen kapistukset naulasta, johon hän oli ne ripustanut, riisui leninkinsä ja puki puvun ylleen, saappaat, naamion, revolverin, kaikki. Mutta ajatellessaan, että tämän valepuvun piti auttaa häntä pakenemaan Cleven kanssa, hänen rohkeutensa elpyi. Miksikähän Kells oli käskenyt hänen muuttaa vaatteita? Oliko Kells vaarassa ja aikoiko hän paeta Alder Creekistä? Näiden kysymysten pohtiminen oli tavallaan huojennusta, sillä hänen ajatuksensa kääntyivät nyt hetkeksi pois Clevestä ja Guldenista. Hän oli kiihkeän utelias kuulemaan, mitä oli tekeillä, mutta hänestä oli sanomattoman vaikeata mennä noiden miesten eteen. Sen täytyi kuitenkin tapahtua, ja nykäisten niskojaan hän potkaisi oven auki ja astui tupaan.
Kells näytti kalpealta ja väsyneeltä. Mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt varjoa, josta Joan aina tiesi, milloin hän oli pelannut ja juonut. Kuusi muuta miestä oli saapuvilla, ja Joanin huomio kiintyi takkeihin, kintaisiin, aseisiin ja kannuksiin, joita hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Kells kääntyi häneen ilme hieman kirkastuen.
"Tahdoin teidän olevan valmiin nousemaan satulaan millä hetkellä hyvänsä", virkkoi hän.
"Miksi?" kysyi Joan.
"Meidän on ehkä pakko, siinä kaikki", vastasi Kells.
Miehet, jotka olivat tavallisesti tuijottaneet Joaniin avosuin, loivat häneen nyt tuskin silmäystäkään. Handy Oliver puhui:
"Sanon sinulle, että Gulden vannoi nähneensä Creeden – tiellä – lyhdyn valossa – viime yönä sen jälkeen kuin Jim Cleve kävi täällä!"
"Guldenin on täytynyt erehtyä", sanoi Kells kärsimättömästi.
"Eipä hänellä ole juuri tapana erehtyä", vastasi Oliver.
"Gul on nähnyt Creeden haamun, siinä kaikki", huomautti Blicky arasti. "Olen itsekin nähnyt pari kolme".
Joku miehistä nyökäytti synkästi päätään.
"Lorua!" huudahti Red Pearce. "Gulden ei ole nähnyt milloinkaan kummituksia. Ja jos hän on nähnyt Creeden, on hän nähnyt hänet elävänä!"
"Olet varmasti oikeassa, Red", vahvisti Jesse Smith.
"Mutta toihan Cleve Creeden vyön – ja olemmehan jo jakaneet kullankin", huomautti Kells. "Tiedätte jokainen, ettei sitä olisi voitu riistää hänen uumiltaan, ennenkuin hän oli kuollut. Tässä on varmasti joku erehdys".
"Minä puolestani olen sitä mieltä, isäntä", puuttui Bate Wood puheeseen, "että tämä on vain Guldenin juonia kaikkityyni. Näin hänet vajaa tunti sitten, ja hän puhutteli ensimmäiseksi minua. Hän tiesi Jim Cleven ryöstäneen Creeden. Mistä hän sen tiesi? Senhän piti olla salaisuus. Ja mikä kummallisempaa, hän kertoi minulle senkin, että Cleve oli saanut tehtäväkseen tappaa hänet. Mistä hän oli saanut sen tietonsa? Cleve ei ole hänelle sitä sanonut, niin totta kuin Jumala loi omenat!"
Kells valahti kalmankalpeaksi ja vapisi kauttaaltaan. "Ehkäpä joku Guldenin miehistä kuunteli ulkopuolella, kun suunnittelimme Cleven tehtäviä", sanoi hän, mutta hänen ilmeensä osoitti, ettei hän uskonut sitä itsekään.
"Eikö mitä. Kyllä tässä on lähempänä koira haudattuna", lausui eräs kaitakasvoinen, julkeakatseinen, vaaleaviiksinen mies, jonka nimeä Joan ei ollut milloinkaan kuullutkaan.
"Sitä en usko", vastasi Kells itsepintaisesti. "Ja ota huomioon, Budd, että syytät nyt petoksesta jotakin meistä – tahi sitten Cleveä. Hän on niistä, jotka olivat silloin läsnä, ainoa poissaoleva".
"Olen aina sanonut, ettei hän ole luotettava", sanoi Budd.
"Sanotko tuon hänelle vasten naamaa?"
"Varmasti ja mielihyvällä".
"Sitten olet juovuksissa tahi muuten järjiltäsi".
"Kuinka niin?"
"Kuinka niin!" suutahti Kells. "Et tunne Cleveä. Hän tappaa sinut. Hän käyttää revolveriaan salamannopeasti. Luuletko, että olisin usuttanut häntä Guldenin kimppuun, ellen olisi ollut varma hänestä. Muussa tapauksessa –"
"Cleve tulee nyt", keskeytti Pearce tuimasti.
Ulkoa kuului keveitä askeleita. Sitten Joan näki Jimin ilmestyvän kynnykselle. Hän näytti jännittyneeltä ja päättäväiseltä. Nähdessään Joanin muuttaneen pukuaan hän säpsähti hiukan.
"Budd, tämä on Cleve!" huudahti Red Pearce ivallisesti. "Sano nyt sanottavasi".
Kells oli kuin leimaus hänen edessään. "Piruko sinuun on mennyt, Pearce?" ärjäisi hän. "Olethan aivan järjiltäsi. Jos kuulen kerran vielä tuollaisia puheita, vannon, että sinä juuri olet kaiken hajaannuksen matkaansaattaja!... Budd pitää suunsa kiinni, ja te Cleve, älkää välittäkö Buddista, jos hän sattuisi jotakin lörpöttelemään. Tilanne on pulmallinen, ja kaikki miehet sangen hermostuneita, mutta keskenämme emme saa tapella".
"Aivan niin, isäntä, hyvällä esimerkillä saadaan paljon aikaan", huomautti Bate Wood kuivasti. Jännitys laukesi.
"Tapasitteko Guldenin, Jim?" kysyi Kells kiihkeästi.
"En löydä häntä mistään", vastasi Cleve. "Olen kuljeskellut kapakoissa ja pelipaikoissa, joissa hän tavallisesti venyy, mutta tuloksetta. Hän on kaupungissa, sen tiedän, mutta pysyttelee jostakin syystä poissa näkyvistä".
"Häntä on varoitettu, Jim", sanoi Kells vakavasti. "Oli kertonut Woodille teidän vaanivan hänen henkeään".
"Sepä hyvä. Pelinne häntä kohtaan ei ollutkaan rehellistä", vastasi Cleve. "Mutta kuka ilmoitti hänelle? Joku meistä haluaa mieluummin minun kuin hänen katoavan sakista".
Hänen salamoiva katseensa välähti miesjoukkoon ja pysähtyi Red Pearceen, joka kohtasi sen kuitenkin täysin rauhallisesti.
"Gulden oli kertonut Oliverille vielä enemmän", jatkoi Kells ja pyöräytti Cleven kanssaan vastatusten. "Gulden vannoi nähneensä Creeden elävänä myöhään eilen illalla!"
"Sepä omituista", hymähti Cleve, silmää räpäyttämättä.
"Hyvin omituista. Bate Wood sanoo Guldenin tahtovan rikkoa välimme ja valehdelleen, mutta sitä en usko samoin kuin en sitäkään, että hän olisi nähnyt aaveita. Hän on yksinkertaisesti luullut jotakin toista kullankaivajaa Creedeksi".
"Aivan varmasti, ellei Creede ole noussut kuolleista. Sitä en tiedä, sillä en istu enää hänen rintansa päällä".
Kells nähtävästi uskoi selityksen ja meni tyynesti paikalleen takaisin, mutta Pearce ei näyttänyt tyytyvän siihen. Hän erosi ryhmästä, astui Kellsin luo, taputti tätä merkitsevästi olkapäälle, asettautuen joko tahallaan tahi sattumalta siten, että Kells oli hänen ja Cleven välissä.
"Jack, sinua petetään nyt – eikä yhdeltä taholta", virkkoi hän harkitusti. "Mutta jos tahdot minun puhuvan, niin takaa, ettei tässä ruveta ammuskelemaan".
"Anna kuulua, Red", vastasi Kells silmät välähtäen. "Vannon, että revolverien annetaan olla rauhassa".
Miehet muuttelivat jalkojaan, ja pari hengähti syvään. Vain Jim Cleve näytti tyyneltä ja kylmältä, mutta hänen silmänsä liekehtivät.
"Tuolla on ensinnäkin yksi, joka pettää sinua", sanoi Pearce ärsyttävän vitkalleen, ikäänkuin kiduttaakseen Kellsiä, ja viittasi sitten olkansa yli peukalollaan Joaniin, taaksensa katsahtamattakaan.
Joan nojautui vavisten seinään. Hän arvasi Pearcen tarkoituksen. Pearce tiesi hänen salaisuutensa ja aikoi nyt ilmiantaa hänet ja Jimin, koska hän vihasi Kellsiä ja tahtoi nyt kiduttaa tätä. Joanilla oli vain yksi toivomus: osata ajatella nopeasti ja puhua. Mutta hän ei voinut. Oli kuin hän olisi saanut halvauksen.
"Mitä tarkoitat?" kysyi Kells.
"Tyttö pettää sinua", vastasi Pearce. Sanottuaan sen hän kalpeni ja näytti hyvin kiihtyneeltä.
Kells näytti samassa kuin havahtuvan ja muistavan, että Joan oli saapuvilla, ja oivaltavan, että sanat tarkoittivat juuri häntä. Hänen ilmeensä muuttui, ja muutos oli niin ihmeellinen, ettei Joan, joka oli nähnyt Kellsin mitä erilaisimmissa tilanteissa, ollut vielä sellaista huomannut. Kaikki, mikä hänessä oli rakastettavaa, luontevaa ja arvokasta, kuvastui nyt hänen kasvoillaan, mutta sen alta kuulsi kaameana vastakohtana säkenöivä viha, joka ei tuntenut sääliä.
"Red, katsoin neuvottelumme koskevan vain miehiä, kultaa ja – muuta sellaista", virkkoi hän jäätävän kylmästi, "mutta koska olet kyllin rohkea tahi kyllin hullu puhuaksesi – hänestä, niin selitä sanasi".
Pearcen leuka nytkähteli niin, että hän tuskin kykeni puhumaan. Hän oli mennyt liian pitkälle, mutta käsitti sen liian myöhään. "Hänellä on kohtauksia erään miehen kanssa – tuolla takaseinustalla – ikkunansa ääressä", sopersi hän. "Kuiskailevat tunnittain – olen vakoillut ja kuunnellut. Olisin kertonut siitä sinulle jo aikaisemmin, mutta tahdoin saada varmuuden, kuka tuo mies on. Tunnen hänet nyt. Ja ota huomioon, että olen nähnyt hänen kiipeävän sisään ja ulos ikkunasta –"
Kells ponnahti pystyyn, ja hänen revolverinsa pamahti; sinistä, punaista ja valkoista samassa silmänräpäyksessä. Pearce huojahti kuin juuriltaan kiskaistu puu ja kaatui selälleen, silmät kiinni – kuolleena. Kells kumartui hänen ylitseen, savuava revolveri kädessään.
"Hyvä Jumala, Jack!" kuiskasi Handy Oliver. "Vannoit, ettei kukaan saisi vetäistä revolveriaan – ja nyt tapoit hänet itse! Olet pettänyt itse itsesi! Ja vaikka kuolisin tähän paikkaan, minun täytyy sanoa, ettei Red Pearce valehdellut sinulle!"
Kells tuijotti Oliveriin kalveten aivan valkoiseksi.
"Olet pettänyt itsesi ja toverisi", jatkoi Oliver kiihtyneesti. "Luuletko miesten hyväksyvän tätä? Siinä makaa Red Pearce hengettömänä. Ja minkä vuoksi? Vain sentähden, että hän koetti sanaasi luottaen avata silmäsi. Ja sinä tapoit hänet! Jos tietäisin, mitä hän tiesi, sanoisin sen nyt revolveristasi huolimatta! Mutta minä en tiedä. Tiedän vain sen, ettei hän valehdellut. Kysypäs tytöltä! Ja mitä minuun tulee, olen saanut kyllikseni sinusta ja järjestöstäsi. Sinusta ei ole enää mihinkään, Kells – olet menettänyt harkintakykysi kokonaan – ja vain tuon tytön takia!"
Oliver sanoi sanottavansa koruttomasti, mutta vaikuttavan arvokkaasti, ja poistui sitten.
Sanat tekivät Kellsiin syvän vaikutuksen, mutta hän ei ollut vielä missään suhteessa murtunut mies. "Joan – kuulitte, mitä Pearce lausui", virkkoi hän kiivaasti. "Hän valehteli – minun täytyi tappaa hänet. Hän vihjaisi – se saastainen koira – valehteli kaikki – en huolisi häntä enää mistään hinnasta takaisin!"
"Ei – kuitenkaan – kaikkea", vastasi Joan. Sanat tulivat katkonaisesti, ikäänkuin hänen olisi täytynyt puhua vastoin tahtoaan. Hän ei yksinkertaisesti voinut pettää Kellsiä tässä asiassa, kävi miten kävi.
"Mitä!" jyrähti Kells.
"Pearce puhui totta – mutta ikkunastani ei ole kukaan konsanaan kiivennyt. Sen hän valehteli, sillä ikkunani on aivan liian pieni kenenkään päästä sisään tahi ulos. Mutta on totta, että puhuttelin – jotakuta".
Kellsin täytyi kostuttaa huuliaan voidakseen puhua. "Ketä?"
"Sitä en sano milloinkaan".
"Ketä?... Tapan hänet!"
"En sano. Ette saa surmata enää ketään minun tähteni".
"Ravistan sen ulos suustanne!"
"Ette voi. On turhaa uhata minua, tahi käydä minuun käsiksi".
Kells näytti hämmentyneeltä. "Kuiskailitte! Tunnittain! Pimeässä! Mutta minkätähden, Joan? Miksi antautua sellaiseen vaaraan?"
Joan pudisti päätään.
"Olitteko niin onneton – yksinänne? Sattuiko joku nuori kullankaivaja näkemään teidät ikkunassanne – ja tuli sitten illalla? Oliko se vain sattuma? Sanokaa".
"En – koska en tahdo teidän vuodattavan vielä enemmän verta".
"Minunko tähteni vain?" kysyi Kells ivallisesti. Sitten hän synkistyi ja kumartui kiihkeästi lähemmäksi veren noustessa ohimoihin. "Ehkäpä pidätte hänestä liian paljon voidaksenne nähdä hänen kuolevan?... Puhuttelitteko usein tätä vierasta?"
Joan tunsi voimiensa alkavan pettää. Kells oli kiihkossaan niin musertavan ylivoimainen, että vastarinta tuntui toivottomalta. Hän koetti olla vastaamatta, mutta ei voinut. Sanat kirposivat vastustamattomasti hänen huuliltaan.
"Kyllä – usein".
Kellsin mustasukkaisuus riehahti nyt kokonaan valloilleen ja muutti hänet paholaiseksi.
"Ojensitte hänelle kätennekin – ja suutelitte häntä?" kiljaisi hän vavahtelevin huulin.
Joan oli koettanut näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta juuri tätä kysymystä tahi jotakin sinnepäin peläten hän oli ajatellut sitä niin kiinteästi, että Kells aivankuin luki hänen ajatuksensa. Pearcen kuolema oli sitäpaitsi tyrmistyttänyt hänet siinä määrin, ettei hän kyennyt ajattelemaan kylmästi eikä hillitsemään kieltään.
"Kyllä", hän kuiskasi.
Kells vavahti ja näytti pinnistävän kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen tyynenä.
"Hyvä on", virkkoi hän sitten synkästi. "Mitään pahaa en tahdo teille tehdä, mutta välimme ovat nyt selvät. Otan teidät vaimokseni". Hän pyörähti miehiinsä päin. "Blicky, alhaalla kaupungissa on eräs pappi. Kiiruhda sinne ja hyppyytä hänet tänne vaikkapa revolverilla sysien!"
Blicky riensi ulos, ja hänen askeleensa häipyivät pian kuulumattomiin.
"Ette voi pakottaa minua", sanoi Joan. "En – en virka sanaakaan".
"Kuten tahdotte. En aio ruveta teitä suostuttelemaan", vastasi Kells katkerasti. "Mutta ellette suostu, turvaudun Guldenin keinoihin. Muistattehan – luola ja köysi!"
Joanin jalat pettivät, ja hän lysähti peitekasalle seinän viereen. Samassa hän näki Jim Cleven Kellsin takaa. Viimeiset voimansa ponnistaen hän lähetti Jimille katseellaan varoituksen – rukouksen, ettei Jim tekisi sitä, minkä hän näkyi päättäneen. Jim huomasi sen ja totteli. Ja silmäys, jonka hän loi takaisin, ilmaisi Joanille, ettei Kellsin uhkaus tulisi konsanaan toteutumaan.
"Saatte nyt odottaa, pojat, kunnes olen järjestänyt tämän asian", lausui Kells. "Sitten mitä hyvänsä – olen kaikessa mukana. Jääkää tänne – tahi ryöstäkää koko kaupunki! Pysähdyttäkää Bannackin posti ja korjatkaa kulta taskuihinne. Vielä yksi kelpo kaappaus ja sitten suorinta tietä rajalle!"
Hän alkoi astella edestakaisin. Budd ja Smith painuivat ulos. Bate Wood koperoi taskuistaan piipun ja tupakkaa. Jim Cleve istahti penkille ja nojautui pöytään kättensä varaan. Kukaan ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota Pearcen ruumiiseen, joka lepäsi siinä, mihin se oli kaatunut, kasvot aavemaiseen irvistykseen jäykistyneinä. Ja Kells oli lähettänyt noutamaan pappia tällä murhan ja kuoleman hetkellä saadakseen omakseen naisen, jota hän toivottomasti rakasti! Se, että hän saattoi tehdä sen juuri tällöin, oli ajan raakuudelle ja hurjuudelle kaamean kuvaavaa.
Oli ehkä kulunut noin neljännestunti – Joanista se tuntui iankaikkisuudelta – kun ulkoa alkoi kuulua askeleita ja puhetta, mistä arvattiin Blickyn palanneen.
Hän talutti käsivarresta, tahi oikeammin raahasi, hintelää miestä, jonka piirteet erosivat hänestä niin suuresti kuin mitä kuvitella saattoi. Vieraan ulkonäkö ilmaisi hänen kutsumuksensa. Ilme oli hämmästynyt, mutta ei sanottavasti pelokas.
"Hän piti parhaillaan kokousta eräässä teltassa, josta tanssitin hänet tänne pitemmittä puheitta", selitti Blicky.
"Tahdon, että vihitte minut avioliittoon heti paikalla", lausui Kells tuimasti.
"Kyllä, olen käytettävänänne", vastasi pappi, "mutta valitan tapaa, jolla puoleeni käännyttiin".
"On kiire, niin että suokaa anteeksi", sanoi Kells. "Maksan hyvin". Hän heitti kultahiekkakukkaron pöydälle ja kääntyi Joaniin. "Tulkaa tänne, Joan", käski hän äänellä, joka ei kärsinyt vastustelua eikä vitkastelua.
Pappi huomasi nyt Joanin ensi kerran. Johtuiko se Joanin omituisesta asusta, että hän säpsähti? Joan oli tuntenut hänen äänensä ja ihmetteli, mahtoiko papin laita olla samoin. Jim oli varmasti maininnut häntä nimeltä monta kertaa silloin kun heidät vihittiin. Papin lempeät silmät terävöityivät. Hän katsoi Joanista Kellsiin ja sitten toisiin miehiin. Jim Cleve seisoi Jesse Smithin leveän selän takana, niin ettei pappi ilmeisesti nähnyt häntä. Katse siirtyi miehestä toiseen ja osui äkkiä permannolla makaavaan ruumiiseen. Uteliaisuus muuttui kauhistukseksi.
"Näen täällä tarvittavan Jumalan armon julistajaa, mutta ei mainitsemassanne tarkoituksessa", lausui hän arvokkaasti Kellsille. "En toimita vihkimistä, koska – koska täällä on tehty murha".
"Herra saarnaaja", vastasi Kells synkästi, "vihitte minut heti, tahi seuraatte häntä tuossa?!"
"Minua ei voida pakottaa". Pappi säilytti arvokkuutensa, mutta kalpeni.
"Vastusteleminen on aivan turhaa! Oletteko valmis? Joan, tulkaa tänne!"
Kells puhui tuimasti, mutta äänensävy oli siitä huolimatta merkillisen ivallinen, aivan kuin hän olisi halveksinut itseään. Kaukonäköisenä ja älykkäänä hän nauroi hengessään katkeraa ivanaurua omalle narrimaisuudelleen ja eläimellisyydelleen. Hän tunsi itsensä. Tämä väkivalta, johon hän oli nyt ryhtymäisillään, oli koituva hänelle itselleen turmioksi, mutta sen täytyi sittenkin tapahtua.
Joan pudisti päätään. Kells hypähti hänen luokseen ja lennätti hänet käsipuolesta papin eteen. Tämä raaka kohtelu teki Joaniin omituisen vaikutuksen – hän vimmastui.
"Teistä en huolisi miehekseni, vaikka henki menisi – en, vaikkapa voisinkin!" huudahti hän.
Pappi säpsähti sanat kuullessaan, aivan kuin hän olisi päässyt varmuuteen jostakin, jota hän epäili. Hän kumartui, katsoi kiinteästi kuollutta Pearcea kasvoihin, nousi sitten ja pudisti päätään. Vainaja ei ollut ilmeisesti se henkilö, jonka puolisoksi hän oli Joanin vihkinyt.
"Riisukaa naamionne, olkaa hyvä", lausui hän Joanille.
Joan totteli empimättä. Pappi katsoi häneen tutkivasti ja kääntyi sitten Kellsiin.
"Uhkauksenne eivät hyödytä mitään", virkkoi hän kylmästi. "En voi vihkiä teitä avioliittoon naisen kanssa, joka on jo naimisissa. Mutta hänen miestään en näe täällä".
"Ette näe hänen miestään täällä!" toisti Kells ymmällä ja tuijotti häneen suu auki. "Oletteko tullut hulluksi?"
Katsahtaessaan nopeasti ympärilleen ei pappi ollut nähtävästi huomannut Jim Cleveä, joka seisoi toisten takana. Kells seisoi ensin kuin ukkosen lyömänä, mutta kumartui sitten äkkiä lähemmäksi.
"Mitä te sanoitte?" ärjäisi hän, kasvot tummanpunaisina.
"En voi vihkiä teitä avioliittoon naisen kanssa, jolla on jo mies".
Kells valahti kuolonkalpeaksi. "Oletteko nähnyt hänet ennen?"
"Kyllä", vastasi pappi.
"Missä ja milloin?"
"Täällä – tämän mökin toisella puolella – joitakin iltoja sitten".
Joanin oli hyvin vaikeata katsoa Kellsiin, joka näytti sanomattoman onnettomalta, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi todellakin käyttäytynyt petollisesti Kellsiä kohtaan. Hänen sydämensä löi haljetakseen. Ratkaisun hetki oli lyönyt. Vielä sana, ja Jim Cleve astuisi esiin. Kurkkuun pakkautuva veri melkein tukahdutti hänet.
"Tämän mökin takana! Hänen ikkunansa ääressäkö?"
"Niin".
"Mitä varten olitte tullut sinne?"
"Minut kutsuttiin häntä vihkimään".
"Vihkimään?" tapaili Kells.
"Niin. Hän on Joan Randle Idahon Hoadleystä. Täyttänyt kahdeksantoista. Ymmärsin, että häntä pidettiin täällä vastoin hänen tahtoaan. Eräs nuori ja kunnollinen kullankaivaja, jota hän rakastaa, toi minut tänne eräänä iltana, ja minä vihin heidät silloin".
"Te – vihitte – heidät!"
"Niin".
Kells tuijotti mieheen kuin korviaan epäillen, ja käsi alkoi painua hitaasti revolveria kohti, sikäli kuin totuus valkeni hänelle. Revolveri nousi tupesta, mutta kun se suuntautui verkalleen ja harkitusti pappia kohti, heittäytyi Blicky väliin ja löi käden ylös. Laukaus pamahti, mutta luoti meni kattoon. Blicky takertui Kellsin käteen ja riuhtaisi sen alas.
"Minä toin papin tänne", kiljaisi hän, "etkä sinä tapa häntä! Auta, Jesse!... Hän on hullu! Hän tekee sen!"
Jesse Smith hypähti auttamaan Blickyä ja väänsi revolverin Kellsin kädestä. Jim Cleve kaappasi pappia olkapäistä, pyöräytti hänet ympäri ja lennätti hänet ulos ovesta.
"Juoskaa henkenne edestä!" karjaisi hän.
Blicky ja Jesse pitelivät huohottavaa ja riuhtoilevaa Kellsiä.
"Jim vartioipi ovea ja Bate korjaa pois kaikki revolverit ja puukot!" käski Jesse. "Nyt, isäntä, riehu ja mellasta, minkä mielesi tekee!"
He päästivät Kellsin ja peräytyivät seinustalle.
"Joan! Se on siis totta!" huudahti Kells.
"On".
"Kuka?"
"Sitä en sano!"
Kells tavoitteli häntä, sormet käyrinä kuin petoeläimen kynnet, ikäänkuin aikoen repiä hänet palasiksi. Kauhu oli tyrmistyttänyt Joanin aivan avuttomaksi. Nuo nytkähtelevät, tempoilevat sormet ojentuivat hänen kurkkuaan kohti, mutta eivät kiertyneet sen ympärille. Kells tahtoi tappaa hänet, mutta ei voinut. Hän tuijotti häneen hurjasti ja sanaa virkkamatta, kuin raivokohtaukseensa jäykistyneenä. Hänelle ehkä valkeni juuri silloin, että Joan oli ollut hänen turmionsa. Hän vihasi Joania, koska hän rakasti häntä; tahtoi tappaa Joanin tuon vihansa tyydyttämiseksi, mutta ei voinut – ei edes käydä häneen käsiksi. Hänen sielussaan näytti kaksi jättiläistä kamppailevan keskenään – viha ja rakkaus – paha ja hyvä.
Hän tyrkkäsi Joanin äkkiä luotaan. Joan kompastui Pearcen ruumiiseen, ollen melkein kaatua, ja hoipertui seinää vasten. Kells seisoi yksin keskellä lattiaa kuin aitaukseen teljetty hullaantunut ori, joka etsii sokeasti jotakin aukkoa, mistä paeta. Äärimmilleen kiusaantuneena hän tahtoi nyt paeta itseään, ja päästäkseen tuskastaan hän antoi joko tahallaan epätoivolle vallan tahi ei jaksanut enää hillitä itseään. Hän alkoi törmäillä puoleen ja toiseen. Liikkeet olivat rajuja, väkivaltaisia, mielettömiä. Hän näytti tahtovan tuhota itsensä ja kaikki. Mutta aseet olivat miesten hallussa eikä huoneessa ollut paljoa särettävää. Hänen raivonsa vaikutti lapselliselta ja järjettömältä, mutta samalla tavallaan suurenmoiseltakin, ja mikä ihmeellisintä, hän näytti olevan itsekin tietoinen sen hyödyttömyydestä. Tuvassa oli käden käänteessä kaikki hujan hajan, ja kun Kells oli riehunut aikansa, alkoi hän väsyä. Äskeisestä Kellsistä oli jäljellä vain puuskuttava, hikoileva ja säälittävä raukka. Silmitön teutaroiminen hiljeni verkkaiseksi kävelyksi edestakaisin ja mielenkuohun nostattama synkkä uhmakin hävisi. Hän oli epätoivoinen, nujerrettu mies, joka oli tappiostaan tietoinen.
Jesse Smith meni hänen luokseen. "Jack, tässä on revolverisi", virkkoi hän. "Otin sen talteen, koska et ollut oikein selvillä itsestäsi. Ja kuulehan – onhan meitä vielä muutamia jäljellä".
Näillä sanoilla Smith ilmaisi olevansa sama kuin ennenkin, ja Kells vastasi hänelle heikolla, kiitollisella hymyllä.
"Bate ja Jim siivoavat tuvan", jatkoi Smith, "ja sinä, Blicky, autat minua, että saamme Pearcen täältä pois. Hautaamme hänet jonnekin".
Miehet olivat juuri alkaneet liikehtiä, kun Cleve huudahti äkkiä terävästi:
"Kells! Gulden, Beady Jones, Williams ja Beard tulevat tänne!"
Kells kohotti päätään ja kääntyi katsomaan.
Bate Wood teki rajun ja paljon sanovan eleen. "Jotakin hullusti", virkkoi hän hätäisesti. "Eikä nyt olekaan kysymys vain Guldenista. Katsokaapas tuonne alas. Näettekö väkijoukon? Kaikki juoksevat ja huitovat käsiään kuin raivopäiset ja painavat kaupunkiin, minkä kerkeävät".
Jesse Smith valahti harmaaksi ja kääntyi Kellsiin. "Nyt on piru merrassa, Jack! Tunnen merkit".
Kells pyyhkäisi miehet tieltään ja katsoi ulos, jälleen tarmokkaana ja toimintakykyisenä. "Jim!" hän käski lyhyesti. "Menkää Joanin kanssa toiseen huoneeseen ja pysykää siellä aivan hiljaa".
Joan lähti heti, ja Jim meni hänen jäljessään ja sulki oven. Kädet yhtyivät, ja he painautuivat vaistomaisesti lähelle toisiaan.
"Jim, mitä tämä merkitsee?" kuiskasi Joan pelokkaasti. "Gulden!"
"Hän etsii tietysti minua", vastasi Jim, "mutta kyllä siellä on muutakin tekeillä. Näitkö väkijoukon?"
"En. En nähnyt ulos".
"Nyt ne tulevat".
Ulkoa kuului raskaita askeleita. Joan veti Jimin hiljaa seinänraolle, josta hän oli vakoillut rosvoja. Jim kurkisti tupaan, ja Joan näki hänen kätensä siirtyvän revolverinperälle. Sitten hänkin katsoi.
Gulden työntyi juuri tupaan miehineen, joiden synkät katseet ja pahaenteinen äänettömyys osoittivat, että nyt oli kysymys jostakin hyvin vakavasta asiasta, ja seisahtui Kellsin ja hänen pienen ryhmänsä eteen. Beard, Jones ja Williams olivat olleet ennen Kellsin uskollisia liittolaisia, mutta näyttivät nyt unohtaneen sen kokonaan. Käytöksessä oli jotakin sanomattoman röyhkeätä ja ilkeätä. Jättiläismäinen Gulden muistutti raivostuneesta gorillasta. Syvälle painuneet, suuret silmät paloivat kuin hiilet, toinen käsi oli pistetty poveen, ja koko asento oli jylhän uhkaava. Kells katsoi häneen kylmästi ja valppaasti. Kun Gulden liikahti, välähti Kellsin revolveri koholle. Mutta hän ei laukaissut, sillä Guldenilla oli kädessään vain joku nenäliinaan kääritty esine.
"Katsopas tätä!" ärjäisi Gulden ja heitti esineen pöydälle.
Sen raskas ja pehmeä jysähdys kuulosti tutulta. Joan kuuli Jimin henkäisevän ja tunsi kätensä pusertuvan suonenvedontapaiseen otteeseen.
Punaisen nenäliinan kulmat aukenivat hitaasti, ja näkyviin tuli säännöttömän pyöreä, kimalteleva möhkäle. Joanin sydäntä kouristi, kun hän tunsi sen.
"Jim Cleven pähkinä!" huudahti Kells. "Mistä olet sen saanut?"
Gulden nojautui pöytään, ja hänen jykevä leukansa nytkähteli. "Creedeltä", hän vastasi viivytellen.
Miehet liikahtelivat hermostuneesti. Ulkoa kuului etäistä melua, joka vaikutti kummallisen uhkaavalta. Kells seisoi verettömin kasvoin kuin patsaaksi jäykistyneenä.
"Creedeltä?"
"Niin".
"Missä – missä hänen ruumiinsa oli?"
"Jätin sen Bannackin tielle".
Kells tuijotti häneen laajentunein silmin.
"Lähdin Creeden jälkeen eilen illalla ja seurasin häntä hyvän matkaa kaupungin ulkopuolelle", selitti Gulden kiivaasti. "Tapoin hänet ja löysin tämän pähkinän hänen vyöltään!"
XVII
Kultakimpaleesta huolimatta ei Kells nähtävästi aikonutkaan syyttää Jim Cleveä petollisuudesta, ja vaikka Guldenin ja hänen miestensä esiintyminen oli mitä uhkaavinta, ei se tehnyt häneen mitään vaikutusta.
"Sittenhän Jim ei tappanutkaan Creedeä!" huudahti hän.
Äänensävy oli riemuitseva, ja ilmekin kävi omituisen valoisaksi. Kuinka kummallista, että hänen hämmästykseensä sekoittui synkän epäluulon asemasta riemua! Joan luuli ymmärtävänsä hänet. Kells oli iloinen, ettei hän ollut sittenkään tehnyt Jim Clevestä murhaajaa.
"Sanoin sinulle, että tapasin Creeden", lausui Gulden hetkisen kuluttua. "Ja nyt tahdomme tietää, sanooko tämä sinulle samaa kuin meille".
Hän taputti pähkinää suurella, karvaisella kädellään. Kells huomasi vihjauksen.
"Mitä se sitten sanoo sinulle?" kysyi hän rauhallisesti ja katsoi kylmästi Guldeniin ja tämän murjottaviin kumppaneihin.
"Joukossamme on joku, joka pettää sinua. Olemme tienneet sen jo kauan. Jim Cleve lähtee tappamaan Creedeä. Hän tuo Creeden vyön ja – valehtelee! Olemme sitä mieltä, että Cleve on tuo petturi".
"Eipäs! Olet aivan väärässä, Gulden", vastasi Kells. "Se poika on ehdottomasti luotettava. Hän kyllä valehteli minulle Creeden jutun, mutta se on anteeksiannettavaa. Hän menetti rohkeutensa, sillä on otettava huomioon, että hän on vain nuorukainen. Surmata mies hänen nukkuessaan – oli hänelle liikaa. Nyt käsitän kaikki ja olen iloinen hänen puolestaan. Hän vaihtoi ison pähkinänsä Creeden vyöhön ja vaati kaupanpäällisiksi, että Creeden oli poistuttava kaupungista. Satuit näkemään Creeden ja lähdit hänen jälkeensä. En käsitä sinun kärsineen mitään vahinkoa, sillä et olisi saanut Creeden vyöstä edes kymmenettäosaa tuon pähkinän arvosta".
"En puhu nyt omasta puolestani", vastasi Gulden. "Mitä sanoit Clevestä, voi olla totta, mutta minä en usko sitä. Ja miehet ovat pahalla päällä. Joku on lörpötellyt. Meitä pidetään silmällä emmekä ole enää tervetulleita pelipaikkoihin. Kun eilen illalla yritin Belcherille, en päässyt sisään".
"Epäilet siis Cleven puhuneen?"
"Niin epäilen".
"Uskallan lyödä vetoa kaikesta omistamastani kullasta, että olet väärässä", sanoi Kells. "Vastaa niin paljolla kuin tahdot – sanaani en peruuta!"
"Mutta kaikki asianhaarat ovat Cleveä vastaan", murisi Gulden jo epävarmasti. Kellsin varma käytös sai hänet aina horjumaan.
"Niin ovat", myönsi Kells.
"Mistä sitten johtuu, että olet niin varma asiastasi?"
"Vain siitä, että tunnen väkeni. Jim Cleve ei lörpöttele. Kuulehan, Gulden, sanoiko joku sinulle tämän?"
"Kyllä", vastasi Gulden harvakseen. "Red Pearce".
"Pearce oli valehtelija", lausui Kells katkerasti. "Ammuin hänet, koska hän valehteli minulle".
Gulden tuijotti häneen suu auki. Hänen kumppaninsa mutisivat ja silmäilivät ympärilleen ja toisiinsa.
"Pearce kertoi sinun lähettäneen Jim Cleven minua tappamaan", virkkoi jättiläinen äkkiä.
Jos hän odotti saavansa Kellsin ymmälle, pettyi hän suuresti.
"Toinen ja vielä suurempi vale", sanoi Kells harmistuneesti. "Luuletko sinä minun menettäneen järkeni?"
"No enpä juuri", vastasi Gulden melkeinpä hyväntuulisesti.
"Onhan minulla nyt sen verran järkeä tallella, etten usuta poikasia sinunlaisesi miehen kimppuun".
Gulden näytti olevan imartelusta hyvillään ja kääntyi miehiinsä, jotka olivat hekin valmiit tekemään täyskäännöksen tuuliviirin lailla.
"Red Pearce on kuollut, niin että hän ei voi enää puhua puolestaan", sanoi Beady Jones ikäänkuin vastaukseksi kaikkien yhteiseen ajatukseen.
"Panin näin meidän kesken sanoen useamman kerran merkille, että Pearce käyttäytyi sangen omituisesti Cleveä kohtaan", murahti Gulden. "Mutta en puhunut mitään, kun minulla ei ollut todistuksia".
"Red oli todellakin hyvin hermostunut ja omituinen viime aikoina", lisäsi Chick Williams. "Olimme kerran hyvät ystävät – mutta emme tänne tultuamme".
Gulden kouraisi niskatukkaansa ja kirosi. Hän oli nähtävästi aivan ymmällä eikä tiennyt enää, mitä ajatella.
"Haaskaamme tässä vain kallista aikaa", kivahti Beard. "Älkää unohtako, että tuolla alhaalla on jotakin tekeillä, meidän tietämättä, mitä".
"Lorua!" hymähti Gulden. "Kyllähän se tiedetään. Olemmehan kuulleet jo viikon ajan kuiskailtavan salaisesta suojeluskunnasta".
Joku katsahti ulos ovesta ja vihelsi hämmästyneesti.
"Kuka tuo ratsastaja on?"
Guldenin miehet törmäsivät ovelle.
"Handy Oliver!"
"Eipäs!"
"No varmasti. Tunnen hänet. Mutta hevonen on outo, ja hänellä näyttää olevan hitonmoinen kiire".
Ovelta kuului hämmästyneitä huudahduksia, mutta Kells ja hänen miehensä seisoivat paikoillaan odottavan näköisinä eivätkä virkkaneet sanaakaan. Kiviseltä tieltä kuuluva ja yhä koveneva kavioidenkopse ilmaisi hevosen lähestyvän nopeasti ja pysähtyvän hypähtäen mökin eteen.
"Handy!... Ajetaanko sinua takaa?... Mistä on kysymys?... Olethan ihan kalpea ja suu vaahdossa!" Tämmöisiä kysymyksiä ja huomautuksia tuli ovelta aivan satamalla.
"Missä Kells? Päästäkää minut sisään", huudahti Handy Oliver käheästi.
Miehet siirtyivät syrjään pitkän ja laihan Oliverin tieltä. Hän astui suoraan Kellsiä kohti, kunnes vain pöytä eroitti heidät. Kasvot olivat harmaat, mutta ilme päättäväinen ja luja.
"Kells, sanoin sinulle äsken kovat sanat", virkkoi hän ojentaen kätensä.
"Entä sitten?" kysyi Kells kylmästi.
"Peruutan kaikki!"
Kells tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi. "Olen siitä hyvin iloinen, Handy. Mutta mikä sai sinut muuttamaan mielesi näin äkkiä?"
"Suojeluskunta!"
Kells näytti kuin jähmettyvän paikalleen. "Suojeluskunta!" toisti hän harvakseen.
"Niin juuri, eikä mitään perättömiä huhuja tällä kertaa. Tiedän sellaisia uutisia, että – mutta tulkaa lähemmäksi. Sinä myös, Gulden. Meidän on nyt pysyttävä yhdessä hartaammin kuin konsanaan".
Hänen ympärillään oli melkein samassa silmänräpäyksessä tiheä kehä kalpeita, jännittyneitä kasvoja.
Hän katsoi heihin kuin valmistaen heitä kuulemaan järkyttävää paljastusta. "Pojat, kaikista pettureista, mitä maa on konsanaan päällään kantanut, oli Red Pearce pahin!" lausui hän käheästi.
Kukaan ei hievahtanutkaan.
"Ja hän oli suojeluskuntalainen, vigilantti!"
Miesjoukosta kuului matala, melkeinpä raivostuneesta karjahduksesta muistuttava humaus.
"Kuulkaa nyt älkääkä keskeyttäkö, sillä aika on täpärällä. Siitä ei väliä, miten pääsin Pearcesta selville – aloin sovitella yhteen näkemiäni ja kuulemiani ja sattuma ratkaisi loput. No niin, joku tämän salaisen suojeluskunnan jäsenistä tutustui Pearceen ja pääsi niin pitkälle, että Pearce päätti myydä meidät kaikki, aikoi vetää oikein jättiläisapajan. Hän pelasi peliään päivästä toiseen, mutta ei antanut puuhistamme milloinkaan vihjauksia selvempiä tietoja. Dartt, Singleton, Frenchy ja Texas yllätettiin kukin aivan työn äärestä ja kädet vielä veressä. Pearce pani suojeluskuntalaiset heitä vahtimaan vain todistaakseen, että hän todellakin tiesi jotakin. Ette ole eläissänne nähneet sellaista käärmettä kuin Pearce. Tänään hänen piti ilmiantaa koko joukkomme. Tiedätte, miten hän alkoi täällä Kellsistä – kuinka hän vaati Kellsiä takaamaan, ettei kukaan saisi ampua. Mutta tällä kerralla hän erehtyi Kellsistä. Hän herjasi Kellsin tyttöä ja sai palkkansa. Ehkäpä hän oli muun muassa suunnitellut kaapata tytön itselleen. Mutta oli miten oli, tänään hän oli luvannut paljastaa koko sakin. Ja ellei hän olisi saanut surmaansa, olisimme tällä haavaa jokainen köysissä ja silmukka kaulassa. Eikö se ollut onnellinen laukaus, vai mitä? Nousin itse ensimmäisenä Kellsiä vastaan, mutta sanon nyt suoraan, pojat, että olin narri, joka ei ymmärtänyt mitään. Ja narreja olette olleet kaikki, kun olette nousseet häntä vastaan. Ellei tämä todista sitä, niin mikä sitten?"
"Mutta tässä täytyy kiiruhtaa saadakseni kaikki sanotuksi. Pojat vietiin Viimeisen pähkinän isoon saliin tuomittaviksi, ja siitä voitte olla varmat, ettei yleisöä puuttunut. Tänään ei kaiveta missään!... Ajatelkaa, mitä se merkitsee Alder Creekissä. Tunkeuduin sisään katsomaan. Darttia, Singletonia, Frenchyä ja Texasia kuulusteltiin parhaillaan, ja tuomareilla oli naamio kasvoillaan. Eräs vieressäni seisova mies sanoi, että pojista oli jo kaksi todistettu syyllisiksi. Kullankaivajat tunsivat heidät, ja tuomio oli yksimielinen. Heidät tuomittiin hirteeni. Mutta jos he ilmoittaisivat johtajansa ja toveriensa nimet ja luovuttaisivat heidät, saisivat he poistua kaupungista esteettömästi. Tämä tarjous tehtiin kullekin vangille erikseen. Dartt ei välittänyt edes vastata, Singleton käski heidän mennä helvettiin, ja Texas vannoi olevansa vain tavallinen, rehellinen maantierosvo, joka ei ollut kuullut mistään järjestöstä puhuttavankaan. Mutta ranskalainen epäröi, ja ellei Texas olisi saanut häntä kirouksillaan järkiinsä, olisi hän todennäköisesti suostunut tarjoukseen. Jos he erottavat Frenchyn Texasista, puhuu hän kyllä. Hän on aivan lamassa. Sitten kuulustelu keskeytettiin. Väkijoukko vaati ulvoen tuomion täytäntöönpanoa, mutta vigilantit odottavat, ja minusta tuntuu, että he odottavat juuri Pearcea".
"Entä me? Mikä on meidän asemamme tilanteessa?" kysyi Kells selkeästi ja kylmästi.
"Meistä ei tiedetä vielä mitään, se on varma", vastasi Oliver. "Muussa tapauksessa olisivat suojeluskunnan miehet olleet toimessa jo aikaisemmin. Mutta meillä ei ole silti syytä viipyä täällä päivääkään kauempaa. Ehdotan, että lähdemme siekailematta ja suorinta tietä takaisin Cabin Gulchiin".
"Gulden, mitä sanot?" kysyi Kells terävästi.
"Jään tahi lähden – miten vain haluat", vastasi jättiläinen. Tällä ratkaisevalla hetkellä hän näytti olevan iloinen voidessaan antaa Kellsin päättää, mitä tehtäisiin, ja hänen seuralaisensa olivat kuin lampaat valmiit syöksymään johtajansa jälkeen.
Kells oli jälleen joukkonsa kaikkivaltias ja tunnustettu johtaja, mutta se ei näyttänyt tuottavan hänelle enää samaa tyydytystä kuin ennen. Ehkä hän oli nyt kaukonäköisempi. Muuten hän toimi yhtä ripeästi kuin ennenkin, oli tarmokas, päättäväinen, neuvokas ja täysin tilanteen tasalla.
"Kuulkaa nyt kaikki", lausui hän. "Hevosemme ja varusteemme ovat eräässä rotkossa kaupungin alapuolella monen penikulman päässä. Emme voi ottaa täältä mitään mukaamme, sillä meidän on mentävä kaupungin halki. Poistukaa nyt pari kolme kerralla ja odotelkaa minua alhaalla väentungoksen laiteilla. Kun tulen, yhdymme. Sitten teette kaikki samoin kuin minä".
Gulden kahmaisi kultamöhkäleen poveensa ja kiiruhti tiehensä Buddin ja Jonesin kanssa. Toiset poistuivat parittain, kunnes jäljellä oli vain Kells, Bate Wood ja Handy Oliver.
"Nyt on teidän vuoronne", virkkoi Kells. "Katsokaa tarkoin, että pojat ovat saatavilla, ja odottakaa minua".
Kun he olivat menneet, kutsui hän Jimin ja Joanin luokseen.
Jim oli pitänyt Joania koko ajan kädestä, mutta Joan seurasi niin tarkkaavaisesti, mitä tuvassa tapahtui, ettei hän edes huomannut sitä. Jim kääntyi ja katsoi häneen vaieten ja kalpeana. Sitten hän hellitti kätensä ja avasi oven Joanin seuratessa jäljessä.
Kells kiinnitti parhaillaan kannuksiaan. "Siis kuulitte?" sanoi hän heti Jimin ilmeen nähtyään.
"Kyllä", vastasi Jim.
"Sitä parempi. Meidän on nyt lähdettävä täältä. Joan, ottakaa Cleven takki ja riisukaa naamionne. Jim, hakekaa kiireesti kultanne, ja jos olemme jo menneet, kun palaatte, tulkaa jäljessä".
Jim pujahti ulos ja Joan juoksi kammioonsa ottaakseen Cleven takin ylleen. Hänellä ei ollut juuri aikaa valikoida, mitä ottaa mukaan – katsahdettuaan ympärilleen hän sieppasi pienen satulalaukkunsa ja sulloi siihen kamman, harjan ja saippuan ja riensi takaisin isompaan huoneeseen.
Kells oli irroittanut yhden lattialaudan ja pisteli juuri pieniä nahkapusseja taskuihinsa; jotka pullistuivat aivan pyöreiksi.
"Pankaa lihaa ja korppuja taskuihinne", kehotti hän Joania. "Minulle ei tule koskaan nälkä, kun taskuni ovat kultaa täynnä, mutta teitä voi ruveta hiukaamaan".
Joan meni Bate Woodin vaatimattomaan ruokasäiliöön.
"Nämä korput ovat kovia kuin kulta ja yhtä painaviakin", virkkoi hän.
Katse, jonka Kells loi häneen, oli ylpeä, ihaileva ja samalla surullinen. "Olette maailman reippain tyttö! Kunpa olisin – mutta sehän on liian myöhäistä! Joan, jos minulle sattuisi tapahtumaan jotakin, turvautukaa Cleveen. Häneen voitte luottaa. Tulkaa nyt".
Kells astui ulos, ja Joanin täytyi melkein juosta pysyäkseen hänen rinnallaan. Ketään ei näkynyt, mutta Joan tiesi Jimin tulevan pian, sillä Jim oli piiloittanut kultahiekkansa Joanin huoneen takana olevaan onkaloon. Siitä huolimatta hän katsoi tämän tästä huolestuneesti taaksensa. He olivat menneet noin parisataa askelta, kun Jim ilmestyi näkyviin ja lähti juoksemaan heidän jälkeensä. Ensimmäisten telttojen kohdalla hän sitten liittyi heihin.
"Entä revolverit?" kysyi Kells.
"Minulla on kaksi", vastasi Cleve.
"Hyvä, sillä voihan sattua – en oikein luota poikiin, Jim. Parasta olla varuillaan, vai mitä?"
"Niinpä kylläkin. Kova paikka".
"Tästä selviydymme varmasti, niin että älkää olko lainkaan huolissanne. Mutta joukkoani en saa enää milloinkaan pystyyn". Ääni oli surullinen. "Nyt kuljemme hiukan hitaammin, sillä emme saa herättää huomiota... Mutta eihän täällä näy ristinsielua!... Tuo Creeden juttu, Jim – olinko oikeassa?"
"Aivan. Luontoni petti".
"Samantekevää".
Kells näytti unohtavan koko asian. Hän eteni valppaasti tähystellen ja pysähtyi äkkiä hammasta purren erääseen kulmaukseen, josta näki koko valtatien kaupungin toiseen reunaan saakka. Tie oli aivan autio, mutta toisessa päässä liikehti väkeä mustanaan. Kells jatkoi vaieten matkaa. Tavallisesti niin väkirikas keskusta sivuutettiin nyt kenenkään näyttäytymättä, ja Viimeinen pähkinäkin oli tyhjä kuin asumaton talo. Joan pysytteli mukana Kellsin ja Cleven välissä. Hän koetti pysyä lujana, mutta edestäpäin kuuluva outo ja käheä melu, josta eroitti kiukkuisia huutoja ja kiljahduksia, pani hänet värisemään. Hän takertui lujasti kumppaneihinsa eikä tohtinut katsahtaakaan eteensä.
He pysähtyivät vihdoin. Joan tunsi olevansa tungoksen läheisyydessä, ennenkuin hän näkikään sen. Kurkotettuja kauloja ja jännittyneitä selkiä tiheänä muurina! Kaikki katsoivat eteenpäin ja ylös. Mutta Joan painoi katseensa maahan.
Kells oli pysähtynyt, ja Joan tunsi Jimin kädenpuristuksen lujenevan. Kellsin luo tuli joitakin miehiä. Joan kuuli kuiskailtavan ja sitten matalaa keskustelua. Hän tunsi kulkevansa jälleen joitakin askeleita. Ryhmään ilmestyi lisää miehiä, kunnes he olivat joka taholta saarroksissa. Joan katsahti ylös ja näki Guldenin jättiläishahmon, pitkän Oliverin, Smithin, Blickyn, Beardin, Jonesin, Williamsin, Buddin ja kaikki toisetkin. He seisoivat heidän ympärillään pienissä ryhmissä toisistaan erillään levottomasti liikehtien, kuiskaillen ja kaikki katsoen johonkin poispäin. Väkijoukosta kajahti äkkiä raivoisa huuto, kumea kuin kosken pauhu, mutta villissä riemussaan luonnoton ja läpitunkeva. Joukossa alkoi levoton liikehtiminen, käsiä huidottiin, ja samassa tuli aivan hiljaista, niin hiljaista, ettei kuullut muuta kuin jonkun kiihtymyksestä katkonaisen hengähdyksen. Syvä, alkeellinen halu katsoa kävi nyt Joanille ylivoimaiseksi.
Tungoksen yläpuolella kohosi rinteen tasanteelta vasta veistetyistä hirsistä pystytetty kömpelö ja omituinen teline. Sen juurelle kyhätyllä lavalla seisoi mustia, liikkumattomia miehiä, kaameana vastakohtana olennolle, joka häilyi ilmassa heidän yläpuolellaan riuhtoen ja kiemurrellen. Se oikeni vähitellen ja liikkeet veltostuivat – mies, joka riippui nuoransilmukassa. Pää kallistui taaksepäin – kädet pieksivät ilmaa – ruumis alkoi väristä ja herpaantui sitten liikkumattomaksi – heilui hiljaa edestakaisin, tummana ja elottomana.
Joanin silmät laajenivat kauhusta, ja päätä huimasi. Hän näki kaikki kuin punertavan usvan läpi.
Lavan ympärillä ja rinteellä sen takana seisoi taaja joukko naamioituja miehiä, kaikki täysissä aseissa, ja toisia oli lavalla. He näyttivät Joanista omituisen jäykiltä – liikkuivat kuin nykäyksittäin. Mikä ero heidän ja tuon nuorassa häilyvän olennon välillä!
Teline oli tilapäinen mestauslava, ja vigilantit olivat jo hirttäneet kaksi rosvoa.
Kaksi muuta vankia seisoi lavan toisessa päässä vartioiden välissä. Kummankin edessä häilyi silmukka.
Joan tunsi Texasin ja Frenchyn. Jännitys, joka oli pitänyt väkijoukkoa kuin lumouksessa, laukesi samassa.
Suojeluskuntalaisten naamioitu johtaja astui Texasin eteen. "Säästämme teidät, jos tunnustatte. Kuka on tämän rosvojoukon johtaja?"
"Red Pearce tietenkin! Ha, ha, ha!"
"Annamme teille vielä aikaa miettiä", sanoi johtaja lyhyesti.
Texas näytti synkistyvän. "Vannon taivaan nimessä, että se on Red Pearce!" vastasi hän.
"Valheella ette pääse. Sanokaa totuus. Todennäköisesti tiedämmekin sen jo, mutta haluamme todisteita. No?"
"Menkää helvettiin!" ärjäisi Texas.
Johtaja heilautti kättään ja kaksi muuta naamioitua astui esiin.
"Onko teillä terveisiä jollekin – tahi jotakin sanomista?" kysyi hän.
"Ei".
"Tahtoisitteko pyytää jotakin?"
"Hirttäkää ranskalainen ennen minua! Haluan nähdä hänen potkivan".
Muuta ei sanottu. Silmukka pujotettiin Texasin kaulaan, mutta hän ei huolinut mustasta hupusta. Eikä hän odottanut tyrkkäystäkään, vaan astui korokkeelta iankaikkisuuteen samassa kuin Joan sulki silmänsä.
Äskeinen luonnoton ja kaamea huuto vyöryi jälleen kentän yli. Joan tunsi joukon rajun ja kiihtyneen liikehtimisen, vaikka häntä ympäröivät miehet seisoivat liikkumattomina kuin patsaat. Hän ei uskonut voivansa avata silmiään nähdäkseen Texasin riippuvan siellä taivaan ja maan välillä, mutta hän katsoi kuitenkin – ja Texasin asennossa oli jotakin, joka osoitti hänen kuolleen heti. Hän oli ollut kaikessa rikollisuudessaankin urhoollinen ja uskollinen viimeiseen saakka. Ja Joanille hänellä oli ollut aina joku ystävällinen sana. Kuka tietää, mikä oli tehnyt hänestäkin lainsuojattoman hylkiön? Joan kuiskasi rukouksen hänen sielunsa puolesta.
Vigilantit häärivät nyt kauhistuneen Frenchyn ympärillä, joka oli yksin jäätyään menettänyt kaiken rohkeutensa. He panivat silmukan hänen kaulaansa, nostivat hänet koholle ja – päästivät alas. Hän huusi, minkä jaksoi, mutta he tyrehdyttivät äkkiä hänen huutonsa nostamalla hänet jälleen riippumaan. Tällä kerralla häntä pidettiin koholla useampia sekunteja. Kasvot mustenivat, silmät työntyivät ulos, rinta paisui ja jalat potkivat koko ajan kuin hyppyaukolla. Sitten he päästivät hänet alas ja irroittivat silmukan. He kiduttivat häntä pakottaakseen hänet tunnustamaan. Hän virkosi vähitellen ja kavahti kauhistuneesti takaisin nähdessään edessään häilyvän silmukan.
Johtaja viittasi silmukkaa ravistaen kuolleiden rosvojen heiluviin ruumiisiin.
Frenchy tuijotti häneen suu vaahdossa ja huusi jotakin omalla kielellään.
Väkijoukko huojahti eteenpäin.
"Puhukaa englantia!" käski johtaja.
"Kyllä! Kyllä!"
Joan tunsi Kellsin käsivarren omituisesti vavahtavan. Samassa välähti jotakin sinistä, ja jyrähtävä pamaus oli melkein halkaista hänen korvansa. Poskella tuntui kuuma sivallus, ja hän näki Frenchyn lysähtävän kokoon lavalle.
Laukausta seurasi syvä ja ehdoton hiljaisuus, ikäänkuin kaikki olisivat jäykistyneet paikoilleen, mutta sitä ei kestänyt kuin pari sekuntia. Sitten lumous laukesi. Väkijoukko hajaantui hurjassa sekasorrossa joka taholle – oli kuin helvetti olisi äkkiä päässyt valloilleen. Joan tunsi Cleven jäntevän käden ympärillään – tunsi kantautuvansa jonnekin kuin kohisevan vuoksiaallon kiidättämänä. Kellsin tummat kasvot vilahtivat kerran näkyviin miesjoukosta ja katosivat samassa; jättiläismäinen Gulden riehui kuin Herkules ja kumosi miehiä kuin keiloja; toiset odottivat revolverit koholla. Rajuja, hurjakatseisia miehiä rynnisti kehään, josta laukaus oli ammuttu, mutta päästyään sisään he eivät tienneet, kenen kimppuun käydä, tahi mitä tehdä. Ja heidän hyökkäyksensä samoin kuin kaikkialle levinnyt pakokauhu hajoitti pian Kellsin joukon ja kiidätti sen eri ryhmät joka taholle. Laukaustakaan ei ammuttu.
Joania tyrkittiin sinne tänne tungoksessa. Jalat eivät koskettaneet välistä lainkaan maahan, mutta kaikesta sekasorrosta ja melskeestä huolimatta hän tunsi koko ajan Jimin käsivarren ympärillään. Hän takertui kaikin voimin Jimiin kiinni, ja kun he olivat kulkeneet näin jonkun matkaa, alkoi tungos harveta. Edessä häämötti tomupilven läpi kivikkoinen rinne, jolle he kiipesivät, kunnes pääsivät turvaan pienen mökin seinustalle.
Alhaalla oli omituinen näky. Tomupilviin peittynyt mestauslava; joukko suojeluskuntalaisia odottamassa aseet valmiina, tietämättä itsekään, ketä; lavalla kolme heiluvaa, aavemaista hahmoa ja niiden edessä yksi ruumis; ja alempana lauma miehiä, jotka pyrkivät toinen toistaan pakoon. Kellsin laukaus oli aiheuttanut pakokauhun. Kullankaivajista ei tiennyt kukaan, ketä vigilantit olivat, yhtä vähän kuin sitäkään, ketä tuohon rosvojoukkoon kuului. Kaikki epäilivät toisiaan ja kaikki odottivat veristä taistelua. Vigilantit ryhmittyivät yhteen puolustautuakseen, ja kaikki toiset pyrkivät pakoon. Tämä hurja näytelmä, tekijöinä erämaan alkuperäinen, jylhä oikeus ja kuumeisen veren kuohu, oli ajan, jolloin kulta ja väkivalta hallitsivat ylinnä, huippukohta. Se saattoi tapahtua vain kerran, mutta se oli kaamea. Se paljasti ihmisten itsekkyyden ja alhaisuuden, kullan turmiollisen vaikutuksen ja sen, mikä oli tuleva Alder Creekin kohtaloksi. Todella urhoolliset ja rehelliset kullankaivajat, joita oli siellä suuri enemmistö, siirtyivät nyt pois näyttämöltä toisten riehuessa edelleen. Siltä se ainakin Joanista näytti. Hän painautui Jimiä vasten siinä seinän varjossa, eikä kumpikaan puhunut pitkään aikaan mitään. He katselivat ja kuuntelivat. Joukko kullankaivajia palasi takaisin mestauslavan luo, jonka ympärillä vigilantit seisoivat ryhmissä, ja sieltä alkoi kuulua kiihtyneitä ääniä, kunnes vigilanttien johtaja astui esiin kuin puhuakseen läsnäolijoille. Joan ei kuullut, mitä hän sanoi, eikä tahtonutkaan.
"Kaikki kävi niin äkkiä, eikö totta, Joan?" kuiskasi Jim pudistaen päätään aivan kuin epäillen todellisuutta.
"Eikö hän ollutkin – kauhea?" kuiskasi Joan vastaan.
"Hän! Kuka?"
"Kells". Joanin mielestä hän oli ollut koko tuon hirveän tilanteen herra.
"Kyllä, mutta minä sanoisin suurenmoinen!... Sitä rohkeutta! Sadan vigilantin ja tuhansien kullankaivajien silmien edessä! Mutta hän tiesi laukauksensa merkityksen".
"Ei. Sitä hän ei ajatellutkaan", väitti Joan. "Tunsin hänen vapisevan ja näin vilahdukselta hänen kasvonsa. Hän ajatteli vain omaa sortumistaan ja sitä, että French saattoi pettää hänet – oli niin epätoivoinen, että hänen täytyi ampua, vaikka revolveriin ei olisi jäänyt yhtään panosta jäljelle".
Jim katsoi häneen kummissaan, ikäänkuin Joanin sanat olisivat olleet samalla sekä vakuuttavat että käsittämättömät.
"No niin", virkkoi hän sitten, "tuo laukaus oli joka tapauksessa onnellinen sekä meille että hänelle itselleenkin".
"Luuletko hänen päässeen pakoon?" kysyi Joan.
"Varmasti. He pelastuivat kaikki. Oletko milloinkaan nähnyt mielettömämpää joukkoa kuin nuo kullankaivajat?"
"En todellakaan. Hehän olivat kaikki yhtäkkiä kuin järjiltään – jokainen näytti pelkäävän vierustoverinsa ampuvan. Siinä Kellsin järjestön voima ilmeni selvästi. Jos hänen miehensä olisivat olleet uskolliset ja kuuliaiset, ei hän olisi sortunut konsanaan".
"Joan! Puhuthan aivan kuin olisit siitä pahoillasi!"
"Minua oikein hävettää", vastasi Joan. "Sitä en tarkoita, mutta en osaa liioin sanoa, mitä. Olen kuitenkin pahoillani Kellsin tähden. Olen saanut kärsiä niin paljon – tuo pitkän pitkä odotus ja epävarmuus – henkeni, elämäni, meidän molempien onni näytti olevan sen varassa, miten hän onnistuisi!"
"Luulen ymmärtäväni sinut, kultaseni", sanoi Jim hiljaa.
"Mitä me nyt teemme, Jim? Eikö tunnukin kummalliselta olla vapaa?"
"Melkeinpä uskomattomalta", vastasi Jim. "Annahan kun mietin".
Paikka oli sen verran syrjässä, että he saivat olla aivan omassa rauhassaan. Joan koetti tehdä suunnitelmia, mutta tuloksetta. Hän ei saanut ajatuksiaan liikkeelle, ja Jimin laita näytti olevan samoin. Jimin taakka oli sitäpaitsi suurentunut – hän oli nyt vastuunalainen kaikesta.
Iltapäivä oli kulunut, ja laskeva aurinko hipoi jo lännessä siintävää korkeata vuoristoa. Kiihtymys asettui vähitellen, ja hämärän tullen alkoi valtatiellä ja aukeamilla liikkua väkeä, kuten tavallisesti. Naamioidut vigilantit hävisivät, kunnes mestauslavan ympärillä oli hetkisen kuluttua vain joitakin uteliaita jäljellä. Joan näki yhdellä silmäyksellä, että vigilantit olivat ripustaneet Frenchyn ruumiin silmukkaan, josta hän olisi pelastunut ilmaisemalla toverinsa. Hänet oli hirtetty kuolleena. Mikä hirveä näyte näiden vastailmestyneiden vigilanttien armottomuudesta! Ruumiit oli jätetty telineeseen heilumaan. Oliko mikään näky hirveämpi kuin nuo elottomat, tummat, heiluvat hahmot? Maassa makaavissa vainajissa oli arvokkuutta – ainakin kuoleman juhlallisuutta. Mutta näiltä oli riistetty, ei vain elämä, vaan myös kuoleman sovittava rauha – nämä herättivät vain kauhua. Joan tunsi, ettei hän unohtaisi tätä näkyä milloinkaan.
"Joan, nyt lähdemme Alder Creekistä", sanoi Jim lopulta ja nousi. "Ensin ajattelin, että Kellsin miehet pyrkivät tietysti täältä mahdollisimman kauas, mutta heistä ei voi mennä kukaan takuuseen, hurjia kun ovat. Gulden esimerkiksi! Jos heillä on hitunenkaan järkeä, pysyttelevät he jonkun aikaa piilossa. Meidän on kuitenkin joka tapauksessa lähdettävä tiehemme. Millä tavalla, en vielä tiedä".
"Kävellen. Jos ostamme hevoset tahi pyrimme postin mukaan, joudumme tekemisiin erinäisten henkilöiden kanssa – ja minua pelottaa".
"Mutta silloin joudumme varmasti rosvojen käsiin, Joan".
"Kuljemme yöt ja lepäämme päivät".
"Ei käy päinsä ilman matkavarusteita".
"Ainakin osan matkasta".
"Ei. Bannackin posti on nyt kaikista turvallisin. Jos se kerran lähtee, on sillä aseistettu vartiosto mukana. Kysymys on vain siitä, lähteekö se pian. Menkäämme kaupunkiin, Joan".
Hämärä oli tullut, ja valoja alkoi näkyä mökeistä ja teltoista. Joan pysytteli mahdollisimman lähellä Jimiä ja säikkyi jokaista vastaantulijaa ja matalasti keskustelevaa ryhmää, mielessään omituinen syyllisyyden tunne. Mutta kun kukaan ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota häneen tahi Jimiin, kävi hän rohkeammaksi. Jim voitti myös arkuutensa. Kuta lähemmäksi he pääsivät kaupungin keskustaa, sitä enemmän väkeä he kohtasivat, mutta tihenevä pimeys karkoitti kaiken pelon. Kapakat olivat jälleen tulvillaan valoa ja väkeä. Alder Creek oli palannut entiseen vapaaseen, huolettomaan elämäänsä. Postin ja postivaunuyhtiön toimisto oli kivenheiton päässä Viimeisestä pähkinästä. Avara, valtatielle avoin teltta, jonka edessä oli pitkä myymäläpöytä. Sisällä paloi pari himmeätä lamppua. Edustalla vetelehti joitakin miehiä ja pöydän takana toisia, joukossa pari aseistettua vartiaa. Jim ei puhutellut ketään henkilökohtaisesti, vaan kysyi ylimalkaan:
"Milloin lähtee seuraava posti Bannackiin?"
Eräs pöydän ääressä kirjoittava mies katsahti häneen terävästi. "Silloin kun meitä miellyttää", vastasi hän lyhyesti.
"Milloin sitten?"
"Mitä se teitä liikuttaa?" murahti mies vielä tylymmin.
"Lunastaisin paikan kahdelle".
"Se on eri asia. Tulkaa tänne, niin että saamme hiukan katsella teitä... Halloo! Sehän on nuori Cleve. Suokaa anteeksi, etten tuntenut heti. Olemme näettekös hiukan varovaisia nykyisin".
Miehen kasvot olivat kirkastuneet. Hän nähtävästi tunsi Jimin ja tiesi hänet kunnon mieheksi. Joan rauhoittui kokonaan. Hän näki Jimin ottavan taskustaan kultahiekkapussin, josta asiamies punnitsi maksun ja antoi pussin takaisin kuiskaten samalla jotakin Jimin korvaan. Jim nyökäytti päätään ja palasi Joanin luo tielle.
"Kaikki hyvin", kuiskasi hän iloisesti. "Posti lähtee aamunkoitteessa. Ennen se lähti aina puolenpäivän tienoilla, mutta nyt he haluavat päästä hyvissä ajoin taipaleelle".
"Pelkäävätkö he, että se pysäytettäisiin?"
"Sitä hän ei sanonut, mutta onhan syytä epäillä. Toivon hartaasti kaiken käyvän onnellisesti, sillä en tahtoisi luopua nyt kullastani, Joan! On kuin painaisin ainakin puolituhatta kiloa!"
"Mitä nyt teemme?" kysyi Joan.
Jim seisahtui keskelle tietä. Oli tullut aivan pimeä. Soihdut loimottivat; väkeä tuli ja meni; käytävien irtonaiset laudat narisivat ja kolahtelivat askelten painosta; kapakoissa oli täysi humu ja Viimeisestä pähkinästä singahti silloin tällöin jonkun sävelen katkelma muun melun yli.
"Siinäpä se – mitä nyt teemme?" toisti Jim neuvottomasti.
Joanilla ei ollut aavistustakaan, mihin mennä, mutta tuntiessaan mielensä virkistyvän pelon haihduttua hän tiesi pian keksivänsä jotakin.
"Mitäpä muuta, kuin että menemme jonnekin syömään ja nukkumaan", ehdotti Jim sitten rauhallisesti ja järkevästi.
"Koetan syödä – mutta en luule voivani nukkua tänä yönä", vastasi Joan.
Jim vei hänet erään meksikolaisen luo, joka piti pientä telttaruokalaa. Pöytänä oli kahden tynnyrin kannattama leveä, höyläämätön lankku ja istuimena toinen samanlainen, kahden pienen nassakan varassa. Pöydän kulmalla paloi lepattaen pieni, savuava lamppu. Astiat ja muut välineet olivat koruttomuudessa talon mukaiset, mutta puhtaat, ja meksikolainen osasi keittää – kaksi seikkaa, joille Joan antoi täyden tunnustuksen Bate Woodia muistellessaan. He olivat tänä iltana meksikolaisen ainoat vieraat. Hän puhui hyvin englantia, oli kohtelias ja ystävällinen ja ilmeisesti hyvillään, että ruoka maistui. Ravinto ja ystävällisyys tekivät hyvän vaikutuksen Jim Cleveen. Hän oli siihen saakka kuunnellut koko ajan jännittyneesti ja katsahtanut aina salavihkaa ulos askeleita kuullessaan, mutta nyt hän tyyntyi.
"Joan, luulen meidän pääsevän täältä onnellisesti", virkkoi hän tarttuen Joanin käsiin, jotka lepäsivät pöydällä. Silmät kirkastuivat äkkiä ja ilme kävi melkeinpä ujoksi. Hän nojautui lähemmäksi. "Muistatko – että olemme naimisissa?" kuiskasi hän.
Joan säpsähti. "Tietysti", vastasi hän nopeasti. Mutta oliko hän kuitenkin unohtanut?
"Olet vaimoni".
Joan katsoi häneen ja tunsi punehtuvansa. Lämmin, pehmoinen laine löi hänen ylitseen.
Jim nauroi kuin nuori poika. "Tämä oli ensimmäinen ateriamme yhdessä – kuherruskuukautemme aikana!"
"Jim!" Joan oli nyt hehkuvan punainen.
"Olet niin suloinen – siinä istuessasi... Mutta ethän olekaan nyt tyttö – vaan Keikari Dale!"
"Älä sano minua siksi!" huudahti Joan.
"Sanonpas – aina. Pidämme tuon puvun tallella, niin että voit välistä pukea sen yllesi – muistuttaaksesi minua – ja – ja säikyttääksesi pienokaisia!"
"Jim Cleve!"
"Oi, Joan, pelkäänpä aivan olevani onnellinen. Mutta en mahda sille mitään. Nyt pääsemme täältä. Olet minun. Ja minulla on kultaa, herra tiesi, kuinka paljon – ainakin sen verran, ettet saa sitä milloinkaan tuhlatuksi. Eikö tämä olekin kuin unta?"
Joan hymyili kyyneltensä läpi ja pudisti sormeaan Jimille.
"Saata minut ja kultasi turvaan, ennen kuin kerskailet", lausui hän hilpeästi.
Tämä palautti Jimin todellisuuteen. Hän vei Joanin takaisin pimeälle tielle toisten kulkijoiden joukkoon.
"Aamuun on vielä pitkältä", mutisi hän. "Mihin veisin sinut; että saisit hiukan levätä ja nukkua?"
"Johonkin vain, jossa voimme istua ja odottaa", ehdotti Joan.
"Ei". Hän mietti hetkisen. "Luulenpa, ettei siinä ole mitään vaaraa".
He menivät tietä myöten kaupungin laitaan saakka ja alkoivat kiivetä harjanteen louhikkoiselle, avoimelle rinteelle. Taivas oli tähtikirkas, mutta Joan kompastui sittenkin tämäntästä kiviin ja kuoppiin. Hän ihmetteli, että Jim osasi kulkea niin varmasti pimeydestä huolimatta, ja takertui Jimin käsivarteen. He puhelivat vain jonkun kerran ja silloinkin kuiskaten. Jim pysähtyi vähän väliä kuuntelemaan ja rinteelle tähyilemään, joka kohosi heidän edessään jylhänä ja synkkänä, ja poikkesi vihdoin suurten kallionlohkareiden väliin. Kuljettuaan hetkisen sinne tänne mutkitellen hän kietoi kätensä Joanin ympärille ja vei hänet melkein kantamalla pieneen soppeen tahi onkaloon.
"Täällä olen nukkunut", hän kuiskasi.
Hän kietaisi peitteen Joanin ympärille, ja he istuutuivat maahan, selkä kalliota vasten. Joan nojautui hänen olkaansa.
"Minulla on takkisi ja peitteesikin", sanoi hän. "Eikö sinulle tule kylmä?"
Jim naurahti. "Nyt et saa enää puhella. Olet aivan kalpea väsymyksestä. Sinun täytyy levätä ja nukkua".
"Nukkuako? Mahdotonta!" mutisi Joan.
"Mutta silmäsihän ovat jo melkein ummessa. En puhu sinulle enää mitään – minun täytyy hiukan ajatella huomispäivää".
"Jim!... suutele minua – hyvää yötä", kuiskasi Joan.
Jim kumartui hänen ylitseen melkeinpä rajusti, kuten Joanista tuntui, ja puristi hänet lujasti rintaansa vasten. Hänen päänsä pimitti tähdet, ja Jim tunsi hänen värisevän. Sitten Jim suuteli häntä poskelle ja kääntyi äkkiä poispäin. Kuinka omituiselta hän vaikuttikaan!
Mutta kaikkihan oli niin omituista. Tähdet eivät olleet näyttäneet milloinkaan niin kirkkailta eivätkä tuntuneet milloinkaan niin läheisiltä kuin nyt. Pimeys saarsi hänet suojelevasti joka taholta vain kätkeäkseen hänet ja Jimin. Hiljaisuus puhui ja tuuditti lepoon ja rauhaan. Hän näki Jimin kasvot tähtien valossa, ja ne näyttivät niin rohkeilta, niin valppailta, miettiväisiltä ja kauniilta. Jim istuisi valveilla koko yön, häntä vartioiden ja päivänkoittoa odottaen. Kuinka hän olikaan muuttunut! Ja hän oli Jimin vaimo! Se tuntui niin uskomattomalta – unelta, joka muuttui todellisuudeksi vasta päivällä, jolloin hän saattoi nähdä sormuksensa.
Häntä alkoi suloisesti raukaista – jospa hän sittenkin nukahtaisi? Mutta mistä tämä kummallinen, epämääräinen pelko, joka painosti häntä? Yö oli niin tyyni ja rauhallinen – ihana tähtikirkas yö – ja Jim oli hänen luonaan – ja huomenna he lähtisivät täältä. Kaikkihan oli hyvin, mutta nuo tummat, huojuvat hahmot ahdistivat häntä vieläkin, taustalla vaaniva Kells. Niin, Kells! Missä oli hän nyt? Omilla verisillä teillään, katkerana ja epätoivoisena! Pakokauhun valtaama väkijoukko oli kiidättynyt heidät eri tahoille, ja Kells oli menettänyt hänet. Joan tunsi samalla sekä tuskaa että häpeää, sillä hän oli pahoillaan Kellsin puolesta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi, mutta luultavasti sentähden, että hänellä oli ollut omituinen voima saada Kellsissä piilevä hyvä aina esille. Oli tuskallista ajatella, ettei hän ollut kääntänyt Kellsiä pahoilta teiltään, vaikka hän olisi voinut sen tehdä. Ja tietoisuus, että hän olisi voinut estää verenvuodatuksenkin, joka tuli jatkumaan nyt kaikessa hillittömyydessään – pelastaa monta kullankaivaja poloista, joilla ehkä oli vaimo tahi lemmitty jossakin odottamassa, oli vielä tuskallisempi. Mutta sille ei mahtanut mitään. Hän rakasti Jim Cleveä. Itsensä hän olisi voinut uhrata, mutta ei Jimiä, kävipä rajaseudun rosvoille ja kullankaivajille miten hyvänsä.
Joan tunsi, ettei hän voisi unohtaa Kellsiä ja sääliään milloinkaan. Mennessään levolle kotinsa rauhassa missä maailman kolkassa hyvänsä hän tulisi aina näkemään mielikuvituksessaan Kellsin, synkkänä, luoksepääsemättömänä ja masentuneena, milloin astelemassa edestakaisin jossakin yksinäisessä mökissä, ratsastamassa syrjäisillä teillä tahi lepäämässä taivasalla tuikkiviin tähtiin tuijottaen. Hän kohtaisi tuomionsa ennemmin tahi myöhemmin. Se ei ollut vältettävissä. Joan ajatteli päivällä näkemäänsä kaameata näkyä, mutta ei – siten ei Kells päiviään päättäisi. Vaikka hän oli pahantekijä, ei hän ollut syntynyt hirtettäväksi. Joku hänen omista miehistään, jotka olivat kaikki pettureita jo luonnostaan ja pahuutensa takia, voisi murhata hänet, kun hän nukkui. Mutta oli paljoa todennäköisempää, että joku pelipaikka, jossa kulta ja henki eivät olleet minkään arvoiset, tuli näkemään hänen viimeisen kamppailunsa. Rosvot ryöstivät kultaa, pelasivat keskenään ja tappelivat. Ja tappelun, jossa Kells heitti henkensä, täytyi olla kaamea. Oli kuin Joan olisi katsonut yksinäiseen mökkiin, jonka liedellä paloi hehkuva valkea. Lamput lepattivat, sininen savu leijaili ylös ja alas hiljaa vaappuen, miehiä lattialla, äänettöminä ja liikkumattomina – Kells, hervottomana ja verissään, Gulden, vihdoinkin kuolleena ja kuolemassa entistä hirveämpänä – jykevällä pöydällä kultapusseja ja himmeästi loistavia kultakasoja – lattialla kuin hiekkaa ja nyt yhtä arvotonta kuin tavallinen hiekka – kultaa – veren tahrimaa.
XVIII
Joanin mielikuvat himmenivät vähitellen olemattomiin, mutta kun hänet herätettiin, tuntui, ettei hän ollut ehtinyt vielä ummistaakaan silmiään. Päivänkoitto oli kuitenkin lähellä, sillä taivas alkoi jo vaaleta. Jim pudisteli häntä hellävaroin.
"Taisitpa sittenkin nukahtaa", sanoi Jim auttaen hänet ylös. "On aika lähteä".
He pujottautuivat varovasti kallioiden lomitse ja kiiruhtivat sitten rinnettä alas. Joan näki mökin häämöttävän hämärästä, aivan samanlaisen kuin se, jonka Kells oli rakentanut. Se katosi. Mutta kun Jim poikkesi hetkisen kuluttua kapealle polulle, oli hän varma, että mökki oli sama, jossa häntä oli pidetty niin kauan vankina. He riensivät polkua alas kaupunkiin. Kaikkialla oli pimeätä. Teltat ja mökit vaikuttivat kummallisen vierailta ja synkiltä. Valtatie oli aivan autio, eikä mistään kuulunut risahdustakaan. Postivaunut hevosineen häämöttivät edestäpäin kuin jostakin hyvin kaukaa hämärän läpi. Jim kiiruhti kulkuaan.
Kun he saapuivat vaunujen luo, olivat hevoset jo valjaissa ja ajaja istuimellaan, piiska ja suitset käsissään. Hänen vieressään istui kaksi miestä, luodikot poikittain polvilla. Ovi oli auki. Sisällä istui miehiä, ja yksi oli työntänyt päänsä ulos ikkunasta. Luodikon piippu näkyi hänen vierestään. Hän puheli matalalla äänellä eräälle miehelle, joka tarkasti valjaita.
"Halloo, Cleve! Melkeinpä myöhästyitte", lausui eräs toinen, ilmeisesti toimitsija. "Nouskaa rattaille. Milloin palaatte?"
"Enpä tiedä", vastasi Cleve harvakseen.
"Hyvä on ja onnea matkalle", toivotti mies sulkien oven. "Antaa mennä, Bill".
Vaunut lähtivät nytkähtäen liikkeelle ja Joanin mielestä niin hirveällä melulla, että se tuntui aamun hiljaisuudessa melkeinpä yliluonnolliselta. Jim kouraisi riemuiten hänen kättään. He olivat matkalla!
He saivat pitää penkkinsä kahden. Vastapäätä istui kolme miestä – vartia, pää puoleksi ulkona ikkunasta, eräs parrakas, torkahteleva kullankaivaja ja kalpea nuorukainen, joka näytti liian hennolta ollakseen kullankaivaja. Heistä ei kiinnittänyt kukaan erikoisempaa huomiota Joaniin ja Jimiin.
Tie alkoi viettää alaspäin, ja Bill, ajaja, nykäisi neljä hevostaan verkkaiseen hölkkään. Vanhat ja ränsistyneet vaunut tuntuivat hajoavan laudoiksi. Ne huojahtelivat ja keikahtelivat puoleen ja toiseen ja hypähtelivät välistä aivan kohona juurien ja kivien yli. Joanin täytyi pidellä kiinni kaikin voimin pysyäkseen penkillä. Hän takertui käsinojaan toisella ja Jimiin toisella kädellä, ja kun vaunut loiskahtivat puroon ja keikkuivat ryskyen pohjakivien yli, uskoi hän varmasti joka luunsa murtuvan. Samassa tultiin solaan, jonka toisella puolella tie oli sileä.
"Menemme samaa tietä, jota tulimme", kuiskasi Jim.
Joan hämmästyi, sillä hän oli luullut Bannackin olevan päinvastaisella suunnalla. Hän oli kyllä voinut erehtyä, mutta saattoihan tiekin vielä kääntyä. Sillä aikaa oli tullut yhä valoisampi, päivä valkeni, ja nouseva aurinko punasi laakson. Sisällä vaunuissa oli nyt yhtä valoisaa kuin ulkonakin. Joanilla ei ollut matkustajatoveriensa suhteen mitään valittamista. Ainoa, joka näytti huomanneen hänen läsnäolonsa, oli se kalpea nuori mies, mutta tuijotettuaan hetkisen ja hymyiltyään kuin anteeksipyytävästi kävi hänkin välinpitämättömäksi. Hän näytti huolestuneelta ja joka suhteessa köyhältä. Jim piti Joania kädestä takin pitkän liepeen suojassa ja lausui sanan silloin toisen tällöin ohikiitävää maisemaa katsellessaan. Ja vaunut vierivät nopeasti eteenpäin kuin edestä kuuluvaa kavioiden jyminää takaa-ajaen.
Joan oli tuntevinaan sen pensaikkoisen rotkon, jonka poikki Jessie Smith oli tunkeutunut silloin, kun Kells seurueineen löysi tämän tien, ja hän arveli Jimin ajattelevan samaa, koska hänen kättään puserrettiin juuri silloin poikkeuksellisen lujasti. Kun paikka oli sivuutettu, alkoi Joan hengittää keveämmin. Ei ollut mitään syytä epäillä, etteikö jokainen penikulma, jonka he jättivät taaksensa, vienyt heitä yhä kauemmaksi rosvoista.
Aikakin kului nyt rattoisammin. Hänen teki mieli jutella Jimin kanssa, mutta ei oikein tohtinut toisten matkustajien takia, ja mitä Jimiin taas tuli, näytti heidän vaiteliaisuutensa tarttuneen häneenkin. Vartian hellittämätön ja valpas tähystely vaikutti myös osaltaan painostavasti. Edessäpäin saattoi olla vaara tarjona joka käänteessä. Joan muisti Kellsin sanoneen, etteivät maantierosvot olleet saaneet Bannackin postia vielä pysähtymään, mutta päästyään itse kerran niin pitkälle muilta puuhiltaan, tekisi hän sen perusteellisesti ja puhtaasti. Matka kävi yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi. Hellekin alkoi rasittaa ja sitä seurasivat tomu ja kärpäset. Hänen tavallinen rauhallisuutensa oli poissa, ja hän hermostui sitä enemmän kuta pitemmälle matka kului.
Laakso päättyi, ja tie alkoi kiivetä vuoristoon reunaharjanteiden lomitse koukistellen. Jokainen sola ja jokainen varjoisa rotko saivat Joanin vapisemaan ja pidättämään henkeään. Mitä väijytyspaikkoja! Mutta vaunut jyrisivät edelleen.
Hänen pelkonsa herpaantui vihdoin, ja hän soi itselleen sen ylellisyyden, että hän antoi jäsentensä raueta, nojautui Jimiä vasten ja sulki silmänsä. Hän oli väsynyt, uninen ja palavissaan. Ilmassa ei tuntunut tuulenhenkäystäkään.
Äkkiä hän havahtui helvetilliseen pyssyjen paukkeeseen. Seinistä lenteli sälöjä, ulkona kiljuttiin, pyssyt pamahtelivat katolla, hevonen hirnahti tuskallisesti ja vaunut pysähtyivät rajusti nytkähtäen.
Jim huusi hänelle jotakin – pyyhkäisi hänet pitkälleen lattialle. Hän tunsi vartian lysähtävän jaloilleen.
Räiskähtävä yhteislaukaus vaiensi pyssyt katolla. Sitten kuului kavioiden töminää ja säikähtyneiden hevosten korskahtelua.
"Jesse Smith! Seis! Seis!" karjaisi Jim läpitunkevasti.
"Annahan olla, Beady!" vastasi käheä ääni. "Jim Cleve, perhana vie!"
"Hei, Gul!" huusi toinen ääni, jonka Joan tunsi Blickyn ääneksi.
Jim kohotti hänen päätään ja nosti hänet pystyyn, kuolonkalpeana.
"Kultaseni – sano – oletko haavoittunut?"
"En – vain säikähtynyt", sopersi Joan.
Joan katsoi ulos ja näki rosvoja jalan ja ratsain kiiruhtavan vaunujen luo, kaikilla revolverit käsissä. Jim avasi oven ja astui ulos kehoittaen Joania tulemaan jäljessä. Joanin täytyi astua kuolleen vartian yli. Kullankaivaja ja nuorukainen olivat kyyristyneet penkilleen.
"No jopa jotakin! Jim ja Kellsin tyttö Keikari Dale!" huudahti Smith. "Pojat, tässä piilee jotakin. Sanokaahan, nuori mies – ettehän toki ole kumpikaan haavoittunut?"
"Emme. Mutta se ei ole teidän vikanne", vastasi Cleve. "Minkätähden ammuitte niin vietävästi?"
"Tätä en todellakaan käsitä", päivitteli Smith. "Kun Kells uskoi tämän homman meille ja antoi ohjeet, ei hän maininnut sanallakaan teidän olevan mukana. Milloin ja missä erositte hänestä?"
"Eilen iltapäivällä mökkimme vaiheilla – aikaa en muista sen tarkemmin", vastasi Jim arvelematta. "Hän jätti Keikari Dalen hoitooni ja käski meidän nousta postivaunuihin tänä aamuna. Luulin hänen tulevan mukaan tahi odottavan meitä tiellä".
"Ei siis mitään lähempiä määräyksiä?"
"Ei mitään, paitsi että minun oli huolehdittava tytöstä, kunnes hän saapuisi. Hän mainitsi kyllä tulevansa vielä puheilleni, mutta ei ollut siitäkään oikein varma".
Joan nousi ja hoipertui Jimiä vasten, joka talutti hänet tien reunalle istumaan. Rosvot olivat nyt täydessä työssä. Blicky ja Smith katkoivat valjaita saadakseen hevoset irti. Beady Jones käänteli ja tarkasteli kuolleita. Kolme rosvoa, jotka Joan tunsi vain ulkonäöltä, teki kuormaa. Budd seisoi vaunujen vieressä ja katseli Guldenia, joka kapusi parhaillaan gorillan notkeudella vaunujen katolle. Jättiläinen kumartui ja veti ajajan istuimen alta pukinnahkaisen pussin. Se oli pieni, mutta raskas. Hän heitti sen Buddille, joka oli melkein kaatua sen painosta. Budd kahmaisi pussin käteensä ja kiljahti kuin indiaani. Toiset vastasivat ja törmäsivät hänen luokseen. Gulden veti esiin toisen pussin, ja toistakymmentä kättä ojentui samassa kiihkeästi häntä kohti. Kun hän pudotti pussin maahan, heittäytyivät kaikki sokeasti sitä tavoittamaan. He tappelivat, mutta vain leikillä. Blicky sai saaliin haltuunsa ja nosti sen riemuiten korkealle. Hän olisi varmasti heiluttanutkin sitä voitonmerkkinä, ellei se olisi ollut niin raskas. Gulden poimi esiin useampia pienempiä pusseja ja latoi ne ärsyttävästi eteensä istuimelle. Alhaalla odottavat rosvot vastustelivat äänekkäästi. Jättiläinen kumartui, tunnusteli istuimen alustaa ja nosti sitten jotakin niin voimakkaasti, että kasvot punehtuivat. Sitten hän levähti ja tuijotti hetkisen kumppaneihinsa. Mikäli hänen katseensa ilmaisi jotakin, oli se vastenmielisyyttä – toverien läsnäolo harmitti häntä. Hän olisi ollut nyt mieluummin yksin. Sitten hän kumartui synkästi kiroten ja nosti niskalihakset paisuen esiin ison ja monella sinetillä varustetun pukinnahkaisen pussin.
"Viisikymmentä kiloa vähintään!" jyrähti hän.
Oli kuin vaunujen ympärille ryhmittyneet miehet olisivat äkkiä muuttuneet riehuviksi paholaisiksi, jotka kaikki ulvoivat, kiljuivat ja huitoivat ylhäältä synkästi tuijottavalle päämestarilleen.
Gulden vaiensi lopulta melskeen, joka olikin vain hillittömän riemun purkausta.
"Jaetaan ja jaetaan tasan!" ärjäisi hän, kasvot mustanpuhuvina, "mutta nyt siihen ei ole aikaa, te hullut!"
"Olet oikeassa", vastasi Budd.
Kukaan ei vastustellut.
"Mikä saalis!" huudahti Blicky. "On se Kells sentään mies, Gul".
"Minne menemme?" kysyi Gulden. "Sanokaa nyt, pojat".
Lopulta päätettiin yksimielisesti, vaikkakin verraten vastahakoisesti, lähteä Cabin Gulchiin. Gulden ei ilmeisesti pitänyt siitä, mutta ei liioin vastustellut.
"Olkoon sitten Cabin Gulch", ärähti hän. "Mutta toisista emme päästä muita kuin Kellsin tämän saaliin jaolle".
Monien auliiden käsien avulla saatiin kaikki pian lähtökuntoon. Gulden vaati itsepäisesti saada sälyttää kaiken kullan omaan satulaansa eikä hellittänyt, ennenkuin sai tahtonsa perille. Hän näytti olevan kuin hurmiossa eikä edes katsahtanutkaan Joaniin. Jesse Smith valvoi töitä ja antoi ohjeita. Vaunuhevosista otettiin yksi kuormajuhdaksi. Toinen, jolla oli satulahuopa selässään, annettiin Jim Clevelle ratsuksi. Blicky luovutti ritarillisesti oman hevosensa Joanille, lyhensipä vielä jalustimetkin hänelle sopiviksi, ja hyppäsi itse kolmannen vaunuhevosen kyhmyiseen selkään. Guldenilla oli kiire. Hän oli jo kahdesti menossa, mutta toisten kiukkuiset huudot pakottivat hänet pysähtymään. Vihdoin oli kaikki valmista. Jesse Smith katsahti ympärilleen lyötyä vihollista tarkastelevan kenraalin ilmeellä.
"Joka tämän jälkeen ryhtyy tähän hommaan, erehtyy varmasti, pankaa se mieleenne", virkkoi hän vakavasti.
"Kuinka paljon annamme Kellsille?" kysyi Blicky terävästi.
"Ei mitään, koska hän ei ollut mukana loppuun saakka!" sanoi Budd.
Blicky loi häneen synkän silmäyksen, mutta ei virkkanut mitään.
"Tätä en saa päähäni, sanon sen sinulle vielä kerran, Blicky", murahti Smith.
"Kysypäs Jimiltä vielä kerran. Ehkäpä hän voi puhua nyt, kun kaikki on selvää", ehdotti Blicky.
Jim Cleve kuuli sanat ja oli heti valmis vastaamaan.
"En tiedä muuta kuin minkä jo sanoin, mutta arvaan loput. Kells oli saanut vihiä tästä suuresta kultalähetyksestä, ja hänellä täytyi olla joku pätevä syy, minkä tähden hän käski meidän seurata mukana vaunuissa, koska hän sanoi antavansa minulle vielä lähemmät ohjeet, mitä meillä oli odotettavissa ja mitä meidän tuli tehdä. Mutta, kuten jo sanoin, hän ei tullutkaan takaisin. Hän tiesi voivansa luottaa teihin ja uskoi yhtä varmasti olevansa ratkaisevalla hetkellä itsekin saapuvilla. Hän ilmestyy kyllä pian".
Tämä Jimin valhe ei kuulostanut Joanista lainkaan uskottavalta, mutta rosvot hyväksyivät sen empimättä. Se oli ilmeisesti täysin sopusoinnussa sen kanssa, mitä he tiesivät Kellsin toimenpiteistä ja suunnitelmista Alder Creekissa sattuneen mellakan jälkeen.
"Tulkaa nyt!" ärjyi Gulden, "vai aiotteko jäädä tänne mätänemään?"
Rosvot järjestyivät jonoon, luomatta enää silmäystäkään taaksensa jäävään hävityksen kauhistukseen. Jesse Smith laskeutui tieltä suoraan erääseen matalaan puroon, jota hän aikoi nähtävästi seurata. Gulden ratsasti toisena, ja sitten tulivat Beady Jones, kuormahevosia taluttavat kolme rosvoa, Cleve ja Joan, ja viimeisinä Budd ja Blicky. Pohja oli kivinen ja liukas ja ratsastajat etääntyivät vähitellen toisistaan. Cleve ratsasti kuitenkin koko ajan Joanin rinnalla. Kerran, kun tilaisuus oli suotuisa, hän kumartui lähemmäksi.
"Meidän olisi parasta livistää ensimmäisen sopivan hetken tullessa", kuiskasi hän synkästi.
"Ei!... Gulden!" Joanin täytyi kostuttaa huuliaan lausuakseen hirviön nimen.
"Hän ei muistakaan sinua kaikkea tuota kultaa hallitessaan".
Joan käsitti sen olevan totta, mutta ei tohtinut hirveältä peloltaan ajatellakaan pakoa. Jotakin oli kuitenkin tehtävä, ja tietäen sen hän rohkaisi mielensä.
"Kells on ainoa toivoni!... Ellei hän ilmesty pian – sitten yritämme!... Ja ellemme pääsisi pakoon – häneltä tuolla" – Joan viittasi toivottomasti etupäähän – "sinun täytyy surmata minut, ennenkuin – ennenkuin –" Ääni tukahtui.
"Sen teen!" lupasi Jim hammasta purren.
He ratsastivat edelleen apealla mielellä ja pää painuksissa mutaiseen veteen tähyillen, johon petolliset pohjakivet häipyivät melkein näkymättömiin.
Purosta noustiin paljaalle ja alastomalle kalliopohjalle, sillä Jesse Smith ei tahtonut jättää jälkiä. Ja hän oli mies löytämään sellaiset kohdat ja ratsastamaan minkälaisessa maastossa hyvänsä. Hevosista ja ratsastajista ei ollut väliä, kunhan vain jäljet salattiin. Hän ei hiljentänyt kulkuaan kertaakaan, ja välistä näytti aivan mahdottomalta voida pysytellä hänen näkyvissään.
Ratsastus kävi Joanille yhä rasittavammaksi ja lopulta suoranaiseksi kidutukseksi, mutta lepoa ei suotu. Smith taivalsi säälimättömästi edelleen. Aurinko laski, tuli hämärä, ja ilta alkoi pimetä yöksi, mutta matkue oli yhä kulussa. Vihdoin pysähdyttiin. Joan oli menehtymäisillään. Jim nosti hänet satulasta nurmikolle ja toi vettä. Joan joi ahnaasti, mutta ei välittänyt ruoasta. Korvissa humisi ja jyskytti kumeasti ja ohimoita pakotti, kuin pään ympärille olisi kiedottu tiukka side. Hän oli tietoinen pimeästä, räiskyen palavasta nuotiosta ja sen ympärillä kahdakäteen liikkuvista, varjomaisista miehistä, mutta kaikista elävämmin siitä, mikä auttoi häntä oman turvallisuutensa takia täydellisesti hillitsemään itsensä, että Jim oli koko ajan läheisyydessä, pelottomana ja valppaana. Äänet häipyivät vähitellen kuulumattomiin, ja horros syveni sikeäksi uneksi.
Kun aamu valkeni, tuntui eilisillasta kuluneen kokonainen aikakausi. Pää oli selvinnyt, ja ellei ruumis olisi ollut vielä kauttaaltaan hellä ja kipeä, olisi hän aloittanut päivän jäntevänä ja reippaana. Ruokaa näytti olevan vähän, eikä kellään ollut aikaa sitä valmistaa. Gulden oli jo täydellisessä matkavimmassa ja vartioi satulaansa kuin lohikäärme. Hänen kumppaninsakin olivat nyt yhtä kiihkeitä pääsemään taipaleelle. Kullan läheisyys oli lumonnut heidät kaikki. Heidän mielessään kummitteli vain yksi hetki – saaliinjako. Kuinka surkeata ja hirveätä, sillä olihan kulta heille jokaiselle vain kiroukseksi!
Matkaa jatkettiin ennen auringonnousua. Kalliorinteiltä tultiin vihdoin vihannoiviin laaksoihin. Jim Clevellä, joka ratsasti satulatta ja nilkuttavalla hevosella, oli omat vaikeutensa, mutta hän pysytteli sittenkin aina Joanin vierellä tahi takana. He puhelivat harvoin ja silloinkin asioista, joihin tämä kova ratsastus ponnistuksiin tottuneiden rosvojen keralla antoi aihetta. Joan oli henkisesti virkeämpi kuin eilen, mutta ruumiillisesti hän sai yrittää kaikkensa pysyäkseen satulassa. Nyt hän sai kokea, kuinka paljon hänen hento olemuksensa sentään jaksoi kestää – mitä ainesta hän oli. Tämän päivän taival tuntui tuhannen penikulman pituiselta eikä näyttänyt päättyvän konsanaan. Armoton Smith pysähtyi kuitenkin vihdoin, jopa ennen pimeän tuloakin.
Leiripaikka oli puron reunalla. Eväitä ei ollut enää nimeksikään, mutta rosvot olivat siitä huolimatta kaikki hyvällä päällä. He juttelivat huomispäivästä. Seuraava auringonnousu tuntui tuovan heille mukanaan – koko maailman. Toiset eivät välittäneet sytyttää piippuaankaan, vaan paneutuivat nukkumaan saadakseen yön pikemmin kulumaan. Mutta Gulden vartioi satulaansa väsymättömällä valppaudella ja näytti siinä istuessaan yön pimeydestä veistetyltä, tummalta jättiläiseltä. Blicky taas piti silmällä Guldenia ja toisia jotakin hiljattain syntynyttä suunnitelmaa hautoen.
Jim kehoitti Joania lepäämään ja saikin hänet suostumaan lupaamalla valvoa hänen luonaan koko ajan.
Aurinko paistoi heleästi, kun matkue ratsasti solasta Cabin Gulchiin. Laiduntava karja pysähtyi katsomaan, ja hevoset korskuivat ja hirnahtelivat. Kukkia ja linnunlaulua, kasteen kimallusta lehdillä ja hiljaa koukistelevan puron välkehtivä vyö vehreyden keskellä – luonto hymyili Cabin Gulchissa, aamun kirkkauden kultaamana.
Joan muisti kyllä tien, jota hän oli niin usein ratsastanut. Kuinka hänen sydämensä sykähtikään, kun hän näki pajukon, jossa hän oli ensi kerran kohdannut Jimin! Pinjat näyttivät toivottavan hänelle tervetuloa. Laakso tuntui kuin kodilta, mutta samalla niin peloittavalta. Kuinka paljon siellä olikaan tapahtunut! Ja mitä tulisi vielä tapahtumaan?
Kirkas, kaikuva huuto sai hänet äkkiä säpsähtämään. Hän katsahti ylös rinteelle. Tasanteella seisoi, kookkaana, ryhdikkäänä ja käsi ylhäällä, Kells.
XIX
Uupunut ja tomun ryvettämä matkue pysähtyi tasanteelle Kellsin majan edustalle, Gulden karjaisi jyrähtävän hyvänpäivän, johon toisetkin yhtyivät huutaen ja mekastaen. Villissä riemussaan he pitivät Kellsiä vieläkin johtajanaan. Mutta häntä ei petetty. Hän ei luonut silmäystäkään kullalla kuormitettuun satulaan, vaan kiiruhti kädet ojona Joanin luo.
"En ole ollut konsanaan näin iloinen teidät nähdessäni!" huudahti hän melkein sammaltaen. "Kuinka –"
Jim Cleve kumartui satulassaan keskeyttääkseen Kellsin. "Tuo temppu – sijoittaa meidät postivaunuihin, jonka aioitte pysähdyttää, oli kerrassaan suurenmoinen, Kells", virkkoi hän nopealla ja merkitsevällä silmäyksellä. "Mutta meidän oli vähällä käydä huonosti. Ette ollutkaan itse mukana, ja pojat, jotka eivät tienneet meistä mitään, ampuivat sen vanhan rottelon seulaksi".
"Aivan niin", älysi Kells heti, "sitähän minäkin olen tässä koko ajan hätäillyt. Pääasia kuitenkin, että kaikki kävi onnellisesti. Jim, tätä en voi teille milloinkaan palkita."
"Eihän sitä vielä tiedä", nauroi Cleve laskeutuen satulasta.
Samassa Kells huomasi, kuinka väsynyt ja nääntynyt Joan oli. "Ettehän vain ole haavoittunut, Joan?" kysyi hän huolestuneesti.
"En – vain uupunut".
"Siltä tosiaan näytättekin. Tulkaa". Hän nosti Joanin satulasta ja vei hänet puolittain kantaen ja taluttaen portaita ylös ja oman huoneensa poikki Joanin entiseen kammioon. Kuinka tutulta se näyttikään! Orava juoksi pitkin seinänrakoa iloisesti tirskuttaen, ja kaikki oli aivan samalla tavalla kuin viimeksi.
Kellsin käsi viivähti Joanin vyötäisillä sekunnin verran, ikäänkuin hän olisi aikonut syleillä Joania, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan. "Hyvä Jumala, kuinka minulle tekee hyvää saada nähdä teidät! Luulin tiemme eronneen ainiaaksi!... Levättyänne kerrotte sitten minulle kaikki. Söin juuri aamiaista. Tuon heti teillekin hiukan".
"Olitteko täällä aivan yksinänne?" kysyi Joan.
"En. Bate ja Handy –"
"Hei, Kells!" huudettiin toisesta huoneesta.
Kells kohotti ovipeitettä sen verran, että Joan näki ulos. Kultapussit oli ladottu pöydälle, jonka ympärillä miehet seisoivat puoliympyrässä.
Kells vihelsi hiljaa. "Nyt voi tapahtua yhtä ja toista, Joan, mutta älkää pelätkö. En unohda teitä".
Kellsissä oli samassa tapahtunut hiuksenhieno muutos, ja vaikka Joan ei epäillytkään hänen vilpittömyyttään, vaikutti se ja nuo pahaenteiset sanat, että hänen entinen pelkonsa palautui. Kells poistui ja pudotti peitteen paikoilleen. Joan kuunteli.
"Jaetaan ja jaetaan tasan!" ärjäisi Gulden.
"Mitähän, pojat", sanoi Kells hilpeästi, "jos söisitte ensin?"
Miehet remahtivat nauruun.
"Syön kultahiekkaa aivan pian", vannoi Budd.
"Kuten tahdotte", sanoi Kells. "Otapas, Blicky, vaaka tuolta hyllyltä. Lyön vetoa vaikka kenen kanssa, että kullasta on suurin osa minulla ennen auringonlaskua".
Miehet rähisivät ja nauroivat.
"No, kuka vastaa?"
"Vaikkapa minä".
"Ha! Ha! Illalla et näytä enää noin iloiselta".
Seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten alkoi kuulua metallin kilahtelua.
"Miten maailmassa sait tämän kultakuorman tietoosi?" kysyi Jesse Smith.
"Kuulin siitä sattumalta, mutta Handy Oliver urkki loput".
"Malja Handy Oliverille!" huudahti joku.
"Entä kuka lähetti tämän lähetyksen?" tiedusteli utelias Smith. "Joka pussissa on sama sinetti".
"Yhden miehen omaisuutta kaikki", vastasi Kells. "On tällä haavaa Alder Creekin mahtavin mies ja nimeltään Overland, tahi jotakin sinnepäin".
Kuullessaan nimen Joan hypähti säpsähtäen seisoalleen. Setää, vanhaa Bill Hoadleytä, sanottiin myös Overlandiksi. Oliko mahdollista, että Kells tarkoitti häntä. Tuskinpa, sillä olihan Overland hyvin yleinen nimi vuoristossa.
"Olen nähnyt hänet monta kertaa", sanoi Budd, "ja pelkään hänen huomanneen vakoilemiseni".
"Joku oli vihjaissut hänelle, että hänen kultansa oli vaarassa", jatkoi Kells, "ja ellen erehdy, saamme kiittää siitä Pearcea. Mutta kaikki kävi hyvin. Lynkkaustilaisuudessa nostamamme mellakka varmasti säikähdytti Overlandin, niin että hän päätti koettaa saada kultansa Bannackiin ensi tilassa. Ja oli vähällä saadakin, sillä oli vain sattuma, että Handy Oliver pääsi siitä selville".
Nimi Overland vaikutti Joaniin kuin magneetti, ja hän siirtyi entiselle tähystyspaikalleen rosvoja vakoilemaan. Silmäys Jim Cleveen riitti osoittamaan, että nimi oli tehnyt häneenkin saman vaikutuksen. Mutta olisiko setä voinut olla Alder Creekissä, Jimin sitä tietämättä? Miksi ei, sillä tuhansien toisiaan epäilevien, hurjien miesten keskuudessa, jotka koettivat kukin salata henkilöllisyytensä, oli kaikki mahdollista. Aprikoituaan kysymystä hetkisen, Joan kallistui sille kannalle, ettei tuo "Overland" ollut hänen setänsä.
Kells istuutui pöydänpäähän, ja Blicky seisoi hänen vieressään, vaaka valmiina. Toiset olivat asettuneet riviin toiselle puolelle. Jim Cleve seisoi hiukan syrjässä ja katsoi toimitusta kulmat rypyssä.
"Tämä vaaka on aivan liian mitätön voidaksemme punnita kaikki", huomautti Blicky.
"Niin onkin", myönsi Kells. "Voimmehan jakaa muutenkin – kymmenen yhtä suurta osaa. Otamme pienet pussit ensin, niin että alahan ratkoa, Blicky. Joutuin! Katsohan, kuinka nälkäiseltä Gulden näyttää! Joku teistä keittäköön aamiaisenne sillä aikaa kuin jaamme kullan".
"Ha! ha! ha!"
"Niinkuin meillä olisi nyt aikaa syödä!"
Toiset olivat hilpeitä ja leikillisiä kuin vallattomat pojat, ja toiset kiihtyneitä, ärtyisiä, ja hermostuneita.
"Minä ainakin tahdon, että osani punnitaan!" kivahti Budd.
Kellsin revolveri jysähti pöytään.
"Budd, epäiletkö rehellisyyttäni?" kysyi hän terävästi.
"En tarkoittanut mitään. Sanoin muuten vain".
Hilpeys hävisi ja leikinlasku taukosi. Ilmeet kovettuivat eikä kukaan nauranut enää. Gulden ja hänen miehensä tunkeutuivat aivan pöydän ääreen, äänettöminä, valppaina ja epäluuloisina.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Kells ja hänen apulaisensa olivat jakaneet pienemmät pussit.
"Gulden... Jesse... Bossert... Pike... Beady... Braverman... Blicky", luetteli hän ojentaen kullekin osansa.
"Ja siinä teille, Jim", lisäsi hän heittäen pussin Cleven jalkoihin, johon se putosi raskaasti jysähtäen. Jim kumartui ottamaan sen.
"Sitten on jäljellä vain yksi Handylle ja yksi minulle", jatkoi Kells. "Nyt iso pussi, Blicky".
Pöydälle vierähti himmeän keltainen, valtainen kasa, jonka väri näytti heijastuvan takaisin rosvojen kiiluvista silmistä. Oli kuin heidän yllään olisi häilynyt synkkä varjo. Kellsin liikkeet kävivät kiihkeiksi ja hermostuneiksi. Suuret hikikarpalot helmeilivät otsalla, ja kädet vapisivat.
Kasa oli pian jaettu, ja miesten jännitys laukesi. Mutta kiihko oli jäljellä. Blicky nojautui Kellsin eteen ja iski nyrkkinsä pöytään.
"Vielä yksi asia, isäntä", virkkoi hän.
"Mikä sitten".
"Eikö Gulden aiokaan jakaa pähkinäänsä?"
"Tietysti, jos hän on reilu toveri".
Miehet kannattivat Kellsiä kiihkeästi yhteen ääneen. Gulden siirrähti verkalleen pöydän ääreen ja pyyhkäisi tieltään pari miestään päästäkseen lähemmäksi Kellsiä.
"Eikö minulla ollut oikeus työskennellä yksin – milloin halusin?" kysyi hän.
"Ei. Lupasin sinulle että saat tapella, milloin mielesi teki – tappaa miehen, kun halusit, mutta en muuta".
"Miksi luulet minun tahtoneen tappaa?"
Kukaan ei vastannut sanoilla, mutta ilmeet sanoivat sen selvästi.
"Tiedän, mitä tahdon", jatkoi Gulden, "ja tämän pähkinän aion pitää".
Seurasi hetken hiljaisuus, joka ennusti pahaa Guldenille.
"Siinä kuulitte!" manasi Blicky kiukkuisesti. "Kells, mitä sanot?"
"Pitäköön saaliinsa", vastasi Kells halveksivasti. "Pelaan sen häneltä, ja sitten jaamme tasan".
Kaikki, paitsi Gulden, hyväksyivät päätöksen yksimielisesti. Hän tuijotti synkästi kumppaneihinsa. Kells nousi ja löi näppiä hänen silmäinsä tasalla.
"Pähkinäsi voitan!" vannoi hän, "ja missä pelissä hyvänsä! Haastan sinut heti paikalla, niin että istu pöytään, jos sinussa on miehen vastusta!"
"Tule sitten, kun mielesi tekee!" vastasi Gulden ja paiskasi kultansa pöydälle, niin että koko tupa jymähti.
Toiset ehättivät katsomaan istuimista kilpaillen.
"Minä tulen myös mukaan!" kiljui Blicky.
"Tulemme kaikki", lisäsi Jesse Smith.
"Sopii kyllä", myönsi Gulden.
"Mutta emmehän voi pelata kaikki yhdellä kertaa", vastusteli Kells. "Sakki kahtia".
"Ei!"
"Toiset syökööt sillä aikaa kuin toisia kynitään".
"Niin juuri – kynitään!" huudahti Budd merkitsevästi. "Näytät kovin varmalta, Kells. Luulenpa, että pidän silmäni auki tässä pelissä".
"Tämä on jo toinen kerta tänään, Budd!" sanoi Kells synkästi. "Varo kolmatta!"
"Vedämme arpaa, ketkä pääsevät mukaan ja ketkä eivät", ehdotti Blicky, taputtaen pöydälle ilmestynyttä korttipakkaa.
Rosvot nostivat, kiihkeästi, kuin kohtaloaan arpoen. Budd, Braverman ja Beady Jones joutuivat sivustakatsojiksi.
"Beady ja te, pojat, riisutte hevoset ja päästätte ne laitumelle. Tuokaa samalla tavarat sisään", sanoi Kells.
Budd ei ollut kuulevinaan, vaan istui happamalla muodolla paikallaan, mutta toiset nousivat heti ja lähtivät.
Peli alkoi, vain Cleve sivustakatsojana. Rosvot olivat enimmäkseen vaiti; liikuttivat käsiään ja kumartuivat silloin tällöin eteenpäin. Gulden näytti täysin välinpitämättömältä ja pelasi kuin kone. Blicky vaikutti kiihtyneeltä ja hermostuneelta. Jesse Smith oli kylmäverinen, hidas ja taitava peluri. Bossertin ja Piken, joita Joan tuskin tunsikaan, näytti tilaisuus hurmanneen kokonaan. Ja Kellsin ilmekin oli käynyt omituisen kiihkoisaksi, kuumeiseksi ja maltittomaksi, kuten kävi aina, kun hän pelasi.
Beady Jones ja Braverman palasivat hetkisen kuluttua kääröjä kantaen. Budd hypähti paikaltaan ja kiiruhti heitä vastaan. Kun hän tuli takaisin, asetti hän pöydälle monen litran vetoisen, mustan pullon.
"Viskyä!" huudahti Kells. "Korjaa pois, sillä emme voi samalla sekä juoda että pelata".
"Katso minua!" ivasi Blicky.
"Antaa niiden juoda, Kells", sanoi Gulden. "Pääsemme heistä sukkelammin eroon, ja sitten saamme pelata kahden".
Kells ei jatkanut väittelyä. Pelattiin edelleen, mutta pelin kulku muuttui. Kun Kells alkoi itsekin juoda, nähtävästi sitä lainkaan ajattelematta, syveni Joanin pelko moninkertaiseksi. Hän hiipi kammioonsa ja heittäytyi lavitsalle. Miekka häilyi aina hänen päänsä päällä. Hän oli kerta toisensa jälkeen pelastunut rohkeudellaan, viekkaudellaan tahi sallimuksen onnellisella johdatuksella mitä pahimmista tilanteista, mutta miten tulisi nyt käymään? Sillä hän tunsi jotakin hirveätä olevan tulossa. Oliko Jim myös siitä tietoinen? Muistaessaan hänen ilmeensä Joan oli siitä varma. Jim olisi aina hänen ja noiden rosvojen välissä – koettaisi saada hänet turvaan pienimmänkin mahdollisuuden tarjoutuessa. Ja kävi miten kävi, hänellähän oli vain kuolema pelättävänä – kuolema, jonka Jim oli valmis hänelle pahimmassa tapauksessa armeliaasti lahjoittamaan. Maatessaan siinä pelaajien kiihtyvää puheensorinaa kuunnellen hän käsitti ajatusten käydessä vähitellen selkeiksi, että kaikki tämä pelko ja tuska johtui hänen rakkaudestaan Jimiin – hän pelkäsi, että Jim voisi vieläkin hänet menettää. Hän oli saattanut Jimin tähän hirveään seikkailuun ja tahtoi hyvittää sen antamalla Jimille itsensä ja koko elämänsä.
Hän makasi lavitsalla pitkän ajan, ajatellen ja kärsien, mielessään omituinen halu nousta katsomaan Kellsiä ja Guldenia, halu, joka yltyi lopulta vastustamattomaksi. Hänen kohtalonsa ja henkensäkin oli nyt noiden kahden käsissä. Hän tiesi, tunsi sen.
Hän hiipi tähystyspaikalleen, ja kun hän katsahti tupaan, vavahti hän kauhusta. Alussa tapahtunutta muutosta oli tuskin huomannut, mutta nyt oli eroitus räikeydessään tyrmistyttävä. Kullan paljous, kunkin pelaajan yhtäläiset ja ihmeelliset mahdollisuudet, sellaisina kuin ne kuvastelivat pahoille luonteille, ja tuossa mustassa pullossa piilevä helvetti olivat saaneet kaikki rosvot järjiltään, Guldenia lukuunottamatta. Hänessä ei näkynyt pienintäkään muutosta. Mutta katsoessaan toisiin Joan tunsi kylmän väristyksen karmivan selkäänsä. Kells oli kalpea ja kiihtynyt. Näki selvästi, että hän oli voittanut. Blicky oli vimmoissaan ja elehti kuin raivohullu, Jesse Smith näytti synkemmältä ja jylhemmältä kuin alussa eikä enää yhtä kylmäveriseltä. Katse, jonka hän loi Kellsiin tappionsa maksaessaan, uhkui vihaa. Beady Jones ja Braverman odottivat kiihkeästi vuoroaan päästä peliin. Budd pelasi nyt mukana, ja hänen kasvonsa olivat hirveän näköiset. Joan tiesi hänen menettävän koko ajan, Pike ja Bossert olivat myös hävinneet ja seisoivat nyt hiukan syrjässä, synkkinä ja kateudesta harmaina. Jännitys oli tarttunut Jim Cleveenkin, joka oli siirtynyt lähemmäksi ja seurasi nyt peliä läpitunkevin katsein, kalpeana ja sormet hermostuneesti liikkuen. Ja peli jatkui keskeytymättä, säestyksenä korttien kiivas läiske, pöytään isketyn nyrkin jymähdys, kultapussin pehmoinen kopsahdus, hillitön kirous häviön sattuessa, riemuitseva kiljahdus voitettaessa – jatkui hirmuisella vauhdilla ja väkivaltaisella häikäilemättömyydellä, ja yli kaiken sillä hillittömällä hurjuudella, joka oli tälle hetkelle ja noille miehille ominaista. Peloittava loppukohtaus, johon oli jo alussa viitattu, tuli yhä lähemmäksi.
Budd nousi äkkiä ja kumartui pöydän yli, kortteja pitelevä käsi vavisten, kasvot vääristyneinä ja silmät leimuten. Hän löi korttinsa rajusti pöytään.
"Siinä!" kiljaisi hän niin kovasti, että muutkin vaikenivat.
"Niinpä näkyy, mutta eikö sinulla ole parempia?" kysyi Kells kiusoitellen.
Budd kumartui katsomaan Kellsin kortteihin ja suoristausi sitten voittajaan raivoisasti tuijottaen. "Veit minulta kaikki – ihan kaikki!" alkoi hän hokea käheästi ja katkonaisesti.
"Ja helposti. Siirryhän sivulle", vastasi Kells ylimielisesti ja kopeasti. Voitonhimo oli nyt syrjäyttänyt pelihimon.
"Veit kaikki!" toisti Budd melkein ärjyen. "Teit vääryyttä!"
Syytös vaikutti kuin taikavoima – kaikki jäykistyivät paikoilleen ja huoneessa tuli ihan hiljaista. Kells oli kalpea, mutta ilme oli huoleton, jopa välinpitämätönkin.
"Hyvä on, Budd", virkkoi hän tyynesti, mutta äänensävy ei vastannut hänen ilmettään. "Tämä oli se kolmas kerta!"
"Pullo tänne", sanoi Kells ääni hiukan värähdellen, "ja antakaa pelin jatkua!"
"Pääsenkö nyt mukaan?" kysyi Beady Jones kiihkeästi.
"Sinä ja Braverman saatte odottaa. Pelaan nyt Kellsin kanssa kahden", vastasi Gulden.
"Blickykin näyttää olevan jotakuinkin valmis!" huudahti Kells. Sanoissa oli jotakin pilkallista ja ärsyttävää. Kullasta hän ei välittänyt enää, vaan pelasi ainoastaan voittaakseen.
"Korkeampi peli ja tätä nopeampi, vai kuinka?" ehdotti Blicky tulistuneesti.
"Mitätönkin pelivoitto tekee sinut heti ylimieliseksi ja kopeaksi, Jack", virkkoi Jesse Smith paheksuvasti Kellsille. "Mutta katsotaanpa, eiköhän luontosi vielä alene".
Pöydälle kasaantunut kulta oli nyt vain välikappale, joka ei merkinnyt sinänsä mitään. Pahuus oli näillä miehillä sydämessään samoin kuin tähän hillittömään peliin kiihoittava hirveä ahneuskin. Ja valloilleen päässyt, raaka ja eläimellinen viha nousi pinnalle kaikessa alastomuudessaan, valmiina vuodattamaan verta.
"Gulden, muuta peli näiden herrojen mieliksi", ivaili Kells.
"Kaksinkertainen panos ja vuoronosto!" laukaisi Gulden heti.
Blicky kesti vain pari kierrosta ja nousi sitten koko osuutensa menetettyään, mieli mustana, sydän raivosta pakahtumaisillaan, valmiina veritöihin. Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan siirtyi syrjään väsähtäneellä ilmeellä.
"Nyt kait pääsemme mukaan?" kysyi Beady Jones jälleen.
"Kylläpä sinun tekee mieli päästä kullastasi, Beady", vastasi Kells. "Odota, kunnes olen kyninyt Guldenin ja Smithin".
Jesse Smithin onni kääntyi. Hän menetti ensin Guldenille ja sitten Kellsille ja nousi pöydästä taskut tyhjinä, mutta kiukuttelematta.
"Luulenpa, että tunnen suurempaa mielihyvää katsellessani Kellsin lopullista häviötä näin syrjästä", lausui hän, ottaen pullosta aimo kulauksen.
Kells katsahti Smithiin vihaisesti, ikäänkuin tämä itsepintainen vihjaileminen olisi alkanut suututtaa häntä. Otsalle ilmestyi syvä ryppy, ja kasvot synkistyivät.
"Katsokaa päältä, pojat, niin että voitte kehua nähneenne kerrankin pelattavan", sanoi hän uhmaten.
Kellsillä oli nyt edessään korkea kasa pieniä nahkapusseja, kaksi kertaa niin paljon kuin Guldenilla.
Pussi kerrallaan pantiin peliin, ja se joka nosti korkeamman kortin, voitti. Kells voitti neljällä ensimmäisellä nostolla. Kasvot alkoivat jälleen loistaa. Sitten hän voitti ja hävisi vuorotellen. Toiset seisoivat tiheässä ryhmässä heidän ympärillään, Beady Jones ja Braverman aivan pöydän ääressä. Kaikki olivat vaiti. Ilmassa oli jännitystä ja salaperäistä odotusta. Gulden alkoi voittaa joka kerralla, ja Kellsin muoto muuttui. Oli surullista ja kummallista nähdä tuon voimakkaan miehen menettävän vähitellen malttinsa ja mielenlujuutensa sitä mukaa kuin onni kääntyi vastaiseksi. Tuli hetki, jolloin puolet hänen kasastaan oli siirtynyt Guldenin eteen. Jättiläistä ei voinut mikään järkyttää. Hän oli aina yhtä välinpitämätön – voittipa tahi hävisi. Kellsin kädet vapisivat, mutta jättiläinen pelasi vakaasti, hitaasti ja varmasti. Tämä Guldenin kyky suhtautua voittoon aivan yhtä rauhallisesti kuin tappioonkin vaikutti varmasti Kellsiin mieltä kuohuttavasti. Suuri pelaaja on vain se, joka pysyy kylmänä, ei ainoastaan hävitessään, vaan voittaessaankin. Kells ei ollut sitä lajia, mutta Gulden oli. Hänellä ei ollut tunteita eikä mielikuvitusta. Kells näytti olevan kuin tulessa, toivehikas, epätoivoinen ja vimmastunut samalla kertaa. Hänen ylimielisyytensä oli hävinnyt. Tämä peli oli ratkaiseva voimainkoetus, ja miesten pilkalliset ja riemuitsevat katseet osoittivat, miten siinä tuli käymään. Hänen vapiseva kätensä tarttui yhä tiheämmin viskypulloon, ja kun pullo tyhjeni, heitti hän sen kiroten ovesta ulos.
"Hei, Jack, eiköhän olisi jo aika –" alkoi Jesse Smith, mutta katsoi parhaaksi lopettaa siihen, mitä hän sitten lienee aikonutkin sanoa. Kellsin nopeasta silmäyksestä ja kädenliikkeestä ei voinut erehtyä.
Onnetar piti nyt rosvoa leikkikalunaan. Hän voitti jälleen ja kirkastui heti, mutta juuri kun kasvot alkoivat säteillä, tapahtui käänne. Hän menetti menettämistään ja kiihtyi sitä mukaa kuin tappio suureni. Ja kun oli tultu siihen, että hänellä oli vain alkuperäinen osuutensa jäljellä, toteutui Jesse Smithin ennustus; Kells masentui kokonaan. Hänen yrityksensä pysyä lujana, olla mies tuon vahingoniloisen joukon edessä, olivat surkeat nähdä ja tuloksettomat. Toisissa tilanteissa, vaaran ja taistelun hetkellä, hän olisi ollut suurenmoinen, mutta nyt hän oli aivan lamassa ja järjiltään. Hän oli mies, jonka ei olisi pitänyt milloinkaan pelata.
Viimeiset kaksi kultapussia, hänen alkuperäinen osuutensa, menivät käden käänteessä samaa tietä. Hän oli menettänyt kaikki – pienten, likaisten pussien koko kasa oli siirtynyt Guldenin eteen.
Joan olisi kääntynyt poispäin päästäkseen näkemästä Kellsiä, jos olisi voinut, mutta hän oli kuin kahlehdittu paikalleen.
Kells tuijotti kultakasaan. Leuka nytkähteli, ja katse oli hurja kuin satimeen joutuneella sudella. Siitä huolimatta näytti, ettei se, mitä hänelle oli tapahtunut, ollut selvinnyt hänelle vielä kaikessa laajuudessaan.
Gulden nousi hitaasti ja raskaasti kultakasansa takaa. Oltuaan koko ajan järkähtämättömän tyyni hän teki nyt äkkiä kiivaan eleen.
"Kerta vielä!" hän lausui kumeasti. "Yksi nosto – koko kasastani!"
Toiset siirrähtivät lähemmäksi yhtenä miehenä ja seisoivat sitten melkein hengittämättä.
"Kerta vielä!" toisti Kells hämmästyneesti. "Mitä vastaan?"
"Minun kultani ja sinun tyttösi!"
Joan horjahti kuin iskusta ja takertui hirsiin kiinni pysyäkseen pystyssä. Tämä oli siis loppu, jonka hän oli tuntenut koko ajan uhkaavan! Hän ei voinut irroittaa katsettaan Kellsistä, joka tuijotti Guldeniin kuin korviaan epäillen, mutta oli näkevinään Jim Cleven hypähtävän Kellsin taakse.
"Yksi nosto – kultani tyttöä vastaan!" jyrähti Guldenin ääni.
Kells liikautti kättään, ikäänkuin tarttuakseen revolveriinsa, mutta käsi vapisi kuin haavanlehti ja valahti alas.
"Olet aina kerskunut olevani paras pelaaja näillä main", jatkoi Gulden armottomasti. "Tule nyt, niin katsotaan".
Kells seisoi siinä tuomionsa saaneena. Hänen tuskansa, heikkoutensa ja nöyryytyksensä olivat kaikille ilmeiset. Oli kuin hän olisi taistellut kaikin voimin jotakin vastaan – vain sortuakseen.
"Yksi nosto – kultani tyttöäsi vastaan!"
Miesjoukosta alkoi sadella pilkallisia huomautuksia. He kurkottautuivat Kellsiä kohti verenhimoisten susien lailla.
"En, piru sinut periköön! En!" kiljaisi Kells raivoisasti. Nostaen molemmat kätensä eteensä hän näytti kuin torjuvan luotaan houkuttelevan kullan, Guldenin, vahingoniloiset miehet ja koko kaamean kiusauksen.
"Taisipa luonto lähteä, kuten sanoin", hymähti Jesse Smith pilkallisesti.
Mutta se, että Kells sortui tällä elämänsä ehkä vaikeimmalla hetkellä, ei ollut kullan, Guldenin, miesten eikä pilkan aikaansaannosta. Voiton mahdollisuus oli liian houkutteleva, että pelaaja olisi voinut voittaa kiusauksen. Mitähän näkyjä hänen silmäinsä eteen mahtoi nousta tällöin? Mutta voitto ja tappiokin joutuivat tässä taistelussa lopulta toiselle sijalle, sillä se, joka lopullisesti mursi hänen vastarintansa kuin hävittävä tuli ja voitti hänen rakkautensakin, oli peli – itse peli. Sitä hän ei jaksanut vastustaa.
Hän ei sanonut sanaakaan, vaan ilmoitti kädenliikkeellä suostuvansa.
"Blicky, sekoita kortit!" komensi Gulden.
Blicky sekoitti ja laski pakan hitaasti keskelle pöytää.
"Nosta!" käski Gulden.
Kellsin vapiseva käsi mateli pakkaa kohti.
Jim Cleve näytti samassa saavan takaisin sekä puhe- että liikuntokykynsä.
"Älkää, Kells, älkää!" huudahti hän läpitunkevasti esiin syöksähtäen.
Mutta Kells ei kuullut eikä nähnyt häntä sen enempää kuin toisetkaan.
Kells nosti ja käänsi korttinsa näkyviin. Herttakuningas. Mikä muutos hänessä tapahtuikaan! Oli kuin riemusta sykähtelevä elämä olisi äkkiä elävöittänyt ja kirkastanut kuolleen kasvot.
"Vain ässä ylittää!" mutisi Jesse Smith.
Gulden ojensi kätensä varmasti kuin jos hän olisi tiennyt, että jäljellä olevat kortit olivat kaikki ässiä. Nostaessaan hän tuijotti koko ajan Kellsiin ja käänsi korttinsa Kellsiin, ennenkuin katsoi itse.
"Se on siitä poikki!" huudahti hän ja löi kortin pöytään. "Pataässä!"
Kells näytti kutistuvan kokoon, olevan maahan vaipumaisillaan. Jim Cleve astui nopeasti hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.
"Nyt saat mennä sanomaan hyvästit tytöllesi, Kells!" lausui Gulden. "Tahdon hänet jotakuinkin pian. Astukaa esiin, Beady ja Braverman. Nyt on teidän vuoronne".
Gulden istuutui paikalleen puhuteltujen totellessa kärkkäästi kehoitusta ja toisten painautuessa vielä kerran lähelle.
Jim Cleve talutti horjahtelevan Kellsin Joanin kammioon.
Joan ei nähnyt eikä kuullut mitään, sillä hän oli pyörtynyt Guldenin sanat kuullessaan. Kun hän tuli tuntoihinsa, lepäsi hän vuoteellaan Jimin seisoessa vieressä. Jim oli tuskasta, epätoivosta ja pelosta suunniltaan.
"Jim! Jim!" parahti Joan hänen käsiinsä takertuen. Jim auttoi hänet istumaan. Silloin hän huomasi Kellsin. Kells oli kurjan näköinen ja vaikutti tylsältä ja juopuneelta, mutta alkoi ilmeisesti käsittää, mitä hän oli tehnyt.
"Kells", lausui Cleve käheästi ja astui hänen eteensä revolveri kädessään, "nyt tapan teidät – - Joanin – ja itseni!"
Kells tuijotti häneen. "Tappakaa. Tappakaa minut ja tyttökin. Hänelle se on nyt parasta. Mutta miksi tappaa itsennekin?"
"Koska rakastan häntä. Koska hän on vaimoni!"
Kellsin tylsyys hävisi äkkiä. Joan heittäytyi hänen eteensä.
"Kells – kuulkaa", kuiskasi hän kiihkeästi. "Jim Cleve oli – tuo sulhaseni – kotona Hoadleyssä. Riitauduimme ja minä ärsytin häntä. Sanoin, ettei hänessä ollut miestä olla edes paha, ja hän lähti luotani – raivoissaan ja katkerana. Seuraavana aamuna lähdin hänen jälkeensä saadakseni hänet kääntymään takaisin. Muistattehan – kuinka yllätitte minut ja Robertsin – kuinka tapoitte Robertsin? Ja mitä sitten seurasi – Kun kohtasin Jimin täällä, en tohtinut ilmaista salaisuuttamme. Koetin vaikuttaa häneen ja onnistuinkin – kunnes tulimme Alder Creekiin. Siellä hän hurjistui. Menin hänen kanssaan naimisiin saadakseni hänet järkiinsä. Mellakassa jouduimme sitten erillemme teistä. Piiloittelimme yön ja aamulla nousimme postivaunuihin, mutta Gulden ja hänen miehensä keskeyttivät matkamme. Luulivat meidän olleen vaunuissa teidän kehoituksestanne. Saimme heidät petetyksi, mutta meidän oli seurattava mukana tänne, minkä teimme toivossa, että päästätte meidät menemään kaikki kuultuanne... Ja nyt – nyt –"
Joan ei voinut jatkaa. Ajatellessaan Guldenia hän oli jälleen pyörtyä.
"Kaikki on totta, Kells", vahvisti Cleve, katsoen epäilevän näköistä rosvoa tiukasti silmiin. "Vannon sen. Pitäisihän teidän jo käsittää!"
"Hyvä Jumala, poika – minä käsitän!" sopersi Kells. Ryypiskelyn aiheuttama sameus alkoi nopeasti haihtua hänen aivoistaan, ja mielen joustavuus palautui. Järkytys oli saanut hänet selviämään.
Joan huomasi sen heti – näki edessään sen toisen ja paremman Kellsin, jota kohtaan hän oli aina tuntenut myötätuntoa. Hän valahti polvilleen ja kietoi kätensä hänen jalkoihinsa. Kells koetti riistäytyä irti, mutta Joan ei päästänyt.
"Nouskaa!" käski hän rajusti. "Jim, vetäkää hänet pois! Tyttö, älkää tehkö minulle tuota! Olen juuri pelannut –"
"Vain hänen hengestään, Kells, sen vannon!" huudahti Cleve.
"Kells – kuulkaa", alkoi Joan rukoilevasti. "Ettehän salli tuon – tuon ihmissyöjän ottaa minua?"
"En, niin totta kuin vielä elän!" vastasi Kells tukahtuneesti. "Olin juovuksissa – hullu... antakaa minulle anteeksi, Joan! Näette – että tiesin – miten tulisi käymään... Oh, koko juttu on helvetillinen –"
"Rakastitte minua kerran", kuiskasi Joan hiljaa. "Rakastatteko minua vieläkin? Kells, ettekö näe, että voitte vieläkin pelastaa henkeni ja oman sielunne? Olette ollut paha. Mutta jos pelastatte minut Guldenin käsiin joutumasta – annatte minut tälle nuorukaiselle, jonka olin saattanut perikadon partaalle – antaa Jumala teille sen anteeksi. Viekää meidät pois täältä – seuratkaa meitä – älkääkä palatko tänne enää milloinkaan".
"Ehkäpä voin pelastaa teidät", mutisi Kells kuin itsekseen. Hän näytti tahtovan ajatella, mutta nuo jalkojen ympärille kietoutuneet käsivarret kiusasivat häntä. Joan tunsi hänen värisevän, ikäänkuin kasvavan, ja käsi lämpeni.
"Kells, pelastin kerran henkenne", lausui Cleve vavahtelevalla äänellä. "Sanoitte muistavanne sen jolloinkin. Nyt – nyt! Älkää Jumalan tähden pakottako minua surmaamaan häntä!"
Joan nousi, mutta ei hellittänyt käsiään. Oli kuin hän olisi tuntenut, kuinka Kellsin henki yleni, kuinka hän tällä hetkellä nousi syvyyksistä yläilmojen valoon. Hänen sydämensä sykähti ilosta.
"Joan, osoititte minulle kerran, mitä hyvän naisen rakkaus todella on. Siitä lähtien en ole ollut entiselläni. Eräässä suhteessa olen tullut paremmaksi, mutta kaikissa muissa – huonommaksi. Ja tuo kohtaus on aina kummitellut mielessäni. Uskottehan sen, Joan – kaikesta huolimatta?"
Joan tunsi hänen ikävöivän jotakin, jota hän ei tohtinut sanoilla pyytää, ja luki hänen ajatuksensa. Kells aikoi sovittaa jotenkin, mitä hän oli rikkonut.
"Näytän teille jälleen", kuiskasi Joan, "ja sanon vielä enemmän. Ellen olisi rakastanut Jim Cleveä, olisin, jos olisin kohdannut teidät – rakastanut teitä. Ja rosvo tahi ei, teitä olisin seurannut maailman ääriin saakka!"
"Joan!" Ääni värähti kuin nyyhkytyksestä. Joanin silmät kyyneltyivät samassa, niin ettei hän nähnyt mitään, mutta kun Kells painoi hänet povelleen rajuudella, joka melkein kauhistutti, antoi Joan hänelle huulensa ja hellimmän syleilynsä mitä vilpittömimmässä mielessä ja naisen kaikella viehkeydellä ja lämmöllä. Kells päästi hänet ja kääntyi poispäin. Joan oli nyt varma, että tämä omituinen mies kykeni nousemaan korkeuksiin, jotka olivat yhtä kirkkaat kuin hänen sielunsa syvyydet olivat pimeät. Hän kuivasi kyyneleensä. Toivo palautui. Jokin väkevä ja suloinen tunne antoi hänelle voimia.
Kun Kells kääntyi heihin, oli hän Kells heidän ensi tuttavuutensa ajoilta – kylmä, jäntevä ja peloittava, vaaleasilmäinen ja melkeinpä rakastettavasti hymyilevä. Kasvojenilme oli vain muuttunut – se oli päättäväinen, mutta samalla säteilevän kirkas. Hän ei katsonutkaan Joaniin.
"Jim, teettekö aivan, kuten sanon?"
"Kyllä, sen lupaan", vastasi Jim.
"Montako revolveria teillä on?"
"Kaksi".
"Antakaa toinen minulle".
Jim ojensi hänelle revolverin, jota hän piti yhä kädessään. Kells pisti sen taskuunsa.
"Ottakaa toinen revolverinne valmiiksi käteenne – ja olkaa varuillanne", neuvoi hän nopeasti. "Mutta älkää ampuko, ennenkuin minut on nujerrettu!... Sitten tehkää voitavanne... Säästäkää viimeinen panos Joanille – jos –"
"Sen teen", vastasi Cleve lujasti.
Kells vetäisi vyöstään pitkän ja kirkasteräisen puukkonsa, jota Joan oli nähnyt hänen käyttävän monta kertaa leiriaskareissa ja käänsi terän hihaan. Hän ei katsahtanutkaan enää Joaniin eikä liioin sanonut mitään. Joan oli tuntenut hänen katseensa häntä syleillessään ja suudellessaan, ja se katse oli ollut hänen viimeisensä. Sitten hän lähti. Jim polvistui ovipieleen ja kurkisti tupaan pielen ja peitteen välistä.
Joan hoiperteli entiselle tähystyspaikalleen. Hän tahtoi nähdä tämän taistelun, vaikka hänen verensä hyytyisi – luihin ja ytimiin saakka.
Peli jatkui yhä, ja kaikki olivat kiintyneet siihen niin välittömästi, sekä pelaajat että toisetkin, ettei kukaan katsahtanutkaan ylös, kun Kells asteli pöytää kohti. Gulden istui selin oveen. Aurinko heitti kirkkaan valojuovan eräästä ikkunanluukusta, ja Kells asettui sen eteen, niin että hänen varjonsa peitti syvään kumartuneet pelaajat. Häneen ei kiinnitetty vieläkään mitään huomiota.
Hän astui lähemmäksi, aivan Guldenin taakse, ja survaisi äkkiä puukkonsa päätä myöten Guldenin paisuvaan niskaan.
Jättiläinen huojahti ylös, pöytä ja penkit kaatuivat, ja miehet hajaantuivat mikä minnekin. Kaamea huuto, omituisen sortunut ja käheä, kajahti hänen kurkustaan. – – –
Kells oli polvillaan oven suussa. Oikea käsi piteli vielä revolveria, joka nousi ja laski sinne tänne huojahdellen, mutta vasen roikkui hervotonna sivulla. Sinertävän savun läpi häämöttävät kasvot olivat kuolonkalpeat, mutta ilme taipumaton ja kirkas.
Joan tahtoi kiiruhtaa hänen luokseen, mutta jalat olivat käyneet niin voimattomiksi, ettei hän olisi päässyt askeltakaan, ellei Jim olisi tukenut häntä.
Hän polvistui Kellsin viereen ja kohotti hänen päätänsä. Kasvot olivat valkoiset – silmät auki. Mutta ne olivat vain tyhjät ikkunat. Hän ei tuntenut Joania enää ja veti hetkisen kuluttua viimeisen henkäyksensä, tuntoihinsa tulematta.
XX
Cleve autteli Joania satulaan ja seisoi sitten hetkisen hänen vieressään häntä kädestä pidellen. Mielenjärkytys oli uhannut käydä Joanille ylivoimaiseksi, mutta nyt tuntui pimeys haihtuvan ja sydäntä kirvelevä tuskakin helpottavan.
"Rohkeutta, kultaseni! Ja pitele kiinni kaikin voimin!" kehoitti Jim. "Toisia rosvoja voi ilmestyä tänne milloin hyvänsä. Sinä ratsastat edellä ja minä tulen kuormahevosen keralla jäljessä sikäli kuin kykenen".
"Mutta sitä tietä en pysty konsanaan löytämään, Jim", sanoi Joan.
"Varmasti. Tiestä, jota myöten sinut tuotiin tänne, muistat joka metrin. Et käsitä sitä, ennenkuin näet".
Joan nykäisi hevosensa liikkeelle, taaksensa katsahtamatta. Cabin Gulch oli ihanimmillaan – niin kaunis, että luuli näkevänsä unta. Joan tunsi mielensä keventyvän huomattavasti ratsastaessaan solan toisella puolella aukenevaan laveaan laaksoon. Laiduntavat hevoset kohottivat päätään ja hirnahtelivat. Joan näki pensaat, kukkaläikät ja aaltoilevan heinikon, mutta kaikki tuntui aivan toisenlaiselta kuin ennen. Kuinka kummallista, että hän tiesi tarkalleen, mihin suuntaan hänen oli mentävä, missä käännyttävä ja missä mentävä joen poikki! Hän ratsasti niin nopeasti, että Jimin täytyi lopulta kieltää voidakseen pysyä kuormahevosensa kanssa jäljessä. Mieli kävi yhä keveämmäksi. Takana vaaniva julma, käsittämätön ja hirveä jäi yhä kauemmaksi; edessä viittova kirkasti ja läheni – ei vuoria punaavan iltaruskon hohteena, vaan vuorten takana odottavan onnen kajastuksena.
Hän suuntasi kulkunsa suoraan eräälle leiripaikalle, jonka hän muisti selvästi jo ennen kuin hän näki sen; nuotion hiiltyneet jätteet, kivet ja puu, jonka alla hän oli levännyt, herättivät henkiin kaikki silloiset muistot. Häntä alkoi peloittaa hämärän tullen ja kun ilta pimeni yöksi, oli kuin tummia haamuja olisi hiiviskellyt hänen ympärillään. Kun leiriaskareissa hyörivä Cleve poistui näkyvistä, teki Joanin mieli huutaa hänelle, ja kun Jim oli lähellä, vapisi hän sittenkin kuin viluissaan. Jim kietoi hänet peitteisiin ja makuutti häntä povellaan, mutta tuo ahdistava ja lamauttava kauhuntunne ei hävinnyt. Hän lepäsi kauan valveilla. Tähdet tuikkivat välinpitämättöminä ja kylminä, ja kun hän ummisti silmänsä, kävi pimeys sietämättömäksi. Hän nukahti kerran, mutta heräsi kaameaan painajaiseen, tohtimatta enää nukkua. Vihdoin valkeni aamu.
Jylhien kanjonien halki mutkitteleva, vuorten yli kiipeilevä ja tiheikköjen läpi kiemurteleva, himmeä polku oli Joanille selvä kuin valtatie. Hän samosi eteenpäin, oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, kertaakaan erehtymättä, tuttuja tienviittoja lähellä ja kaukana, Cleve tuli kintereillä, ja hänen äänensä kajahteli reippaasti ja varmasti, kun hän huuteli Joanille tahi hevosilleen. Jokainen taakse jäänyt penikulma merkitsi heille niin paljoa. He eivät pysähtyneet puolipäivän tultua, eivät seuraavalle leiripaikallekaan, josta Joanilla oli vielä synkemmät muistot, vaan jatkoivat matkaa auringonlaskuun saakka, jolloin he saapuivat Kadonnutta kanjonia ympäröiville harjanteille.
Joan söi ja joi nyt kyllikseen ja nukahti heti sikeään, rauhalliseen uneen. Päivän sarastaessa he olivat jälleen taipaleella, ja kun päästiin kanjoniin, kuluivat sekä aika että penikulmat nopeasti. He saapuivat puolipäivän tienoilla katokselle, ja laskeutuivat satulasta levätäkseen hetkisen ja juodakseen lähteestä. Joan ei virkkanut sanaakaan, mutta se, että hän saattoi kurkistaa katokseen, jossa hän oli melkein tappanut Kellsin ja sitten hoitanut häntä viikkomääriä, todisti pitkän ratsastuksen auttaneen häntä pääsemään tasapainoon jälleen. He jättivät paikan koskemattomaksi, paitsi että Jim otti kortin palsamin kyljestä – Guldenin herttaässän.
He ratsastivat ulos kanjonista, louhikkoisen ylängön poikki, alas toiseen kanjoniin ja siitä aina vain edelleen erään leiripaikan ohi solisevalle purolle, jota he seurasivat penikulmittain, päätyen vihdoin yhä aleneville reunaharjanteille.
Tullessaan seuraavan päivän aamupuolella pieneen metsikköön matalan laakson liepeellä Joan viittasi eteenpäin.
"Jim – tuonne me – Roberts ja minä – olimme yöpyneet silloin –"
"Olet poikennut syrjään. Kierrä alemmaksi, että saavutan sinut!" huusi Jim, joka oli jäänyt jälkeen.
Joan teki pitkän kierroksen päästäkseen takaisin omille jäljilleen. Jim saavutti hänet hetkisen kuluttua. Hän oli kalpea ja hikinen ja näytti väsyneeltä. He jatkoivat matkaa äänettöminä ja yöpyivät sinä iltana tielle, jota Joan oli ratsastanut kuukausia sitten. Jäljet olivat toisissa paikoissa vielä niin selvät, että olisi luullut niitä eilispäiväisiksi.
Seuraavana aamuna Joan tunsi, että rajaseutu oli nyt vihdoin takanapäin kaikkine hirveine kokemuksineen. Kaikki ahdistus oli poissa, ja hän kykeni ajattelemaan jälleen selkeästi ja tyynesti.
Jim Cleve reipastui. Ehkäpä se oli Joanin mielialan vastakaikua. He alkoivat jutella vapaasti ja iloisesti, ensi kerran mitään painostusta tuntematta, ja ratsastivat siten penikulmittain vanhoista asioista puhellen tuttua tietä pitkin, käsi kädessä ja kuormahevosta edellään ajaen. Aurinko laski jälleen, kun he laskeutuivat rinteiltä Hoadleyn pientä kylää kohti. Joanin sydän oli täysi, mutta Jim oli iloinen, jopa vallatonkin.
"Mitä arvelet vanhojen ihailijoittesi sanovan nyt?" kujeili hän.
"Jim! Et saa – puhua mitään – vielä!" änkytti Joan.
"Esittelen sinut vaimokseni! Kaikki luulevat meidän karanneen tahallaan".
"Eipäs, vaan sanovat minun juosseen jälkeesi! Kiltti Jim – pitäkäämme se jonkun aikaa salassa. Joudun niin vaikeaan asemaan – eikä Jane-täti käsittäisi sitä kuitenkaan".
"Ole huoletta. En puhu mitään, ennenkuin itse tahdot. Mutta yhdellä ehdolla".
"Millä sitten?"
"Että tulet illalla näreikköön, jossa riitelimme. Tuletko?"
"Niin mielelläni".
"Nyt voit ottaa naamionkin esille. Tarinasi tulee olemaan ennemmin tahi myöhemmin jokaisen huulilla, ja Keikari Dalena pysyt niin kauan kuin asut näillä main, niin että tee se, Joan, vain piloillasi. Tehkäämme Jane-täti ja kaikki oikein uteliaiksi".
"Jim! Unhotin kokonaan, miltä näytän!" huudahti Joan hätääntyneesti. "En ottanut takkiasi mukaan ja tässä asussa en voi astua heidän eteensä".
"Voit kyllä. Sinua ei vaivaa mikään, vaan olet päinvastoin suurenmoinen. Sitä huomiota, minkä herätät – oikein hivelee, kun ajattelen! Sinua ei, näet, tunne kukaan, ennenkuin riisut naamion – niin että ota se nyt, ole niin kiltti".
Joan myöntyi ja pujotti naamion kasvoilleen, vaikkakin vastahakoisesti. Sitten he ratsastivat puron poikki vievän sillan yli kylään. Vastaantulijat, joitakin miehiä ja naisia, tuijottivat heihin ensin ihmeissään, mutta vilkastuivat äkkiä tuntiessaan Cleven ja lähtivät jälkeen. Heihin liittyi matkan varrella toisia.
"Eikö olisikin merkillistä, Joan, jos Bill-setä on todellakin Alder Creekin Overland? Toivon – uskon niin olevan, sillä onhan Overlandin kulta kaikki mukanamme. Eikö se olisi suurenmoista, Joan?"
Mutta Joan ei voinut vastata. Hän näki Jane-tädin ja parin naapurin seisovan erään hirsimökin ovella ja katsovan uteliaasti lähenevää saattuetta.
Joan jättäytyi hiukan jälkeen ja koetti piiloutua Jimin taakse. Sitten Jim pysähtyi ja hihkaisi hilpeän tervehdyksen.
"Herra siunatkoon!" huudahti eräs miellyttävän näköinen, harmaahapsinen nainen.
"Jim Cleve, niin totta kuin elän!" lisäsi toinen.
Jim hypähti maahan ja syleili edellistä, joka aivan säteili ilosta hänet nähdessään. Katsottuaan Jimiin hetkisen hän kävi äkkiä surulliseksi ja huulet alkoivat vavista.
"Jim! Olemme – olemme koko ajan toivoneet – sinun löytävän Joanin – saattavan hänet takaisin!"
"Sen teinkin!" huudahti Jim, jolla ei ollut nyt sydäntä pienimpäänkään leikintekoon. "Tuossa hän on!"
"Missä?... Kuka?"
Joan pudottautui satulasta, repäisi naamion pois ja kiiruhti heidän luokseen, silmät kyynelissä.
"Täti! Täti-kulta!... Minä se olen – Joan – elossa ja terveenä! Kotona jälleen – sitä iloa! Älä katso vaatteitani – katso minuun!"
Jane-täti oli ilmeisesti aivan järkytetty äkillisestä jälleennäkemisestä, ilosta, hämmästyksestä ja närkästyksestäkin, sillä itkettyään ja naurettuaan vuorotellen hän muisti ympärillä seisovan uteliaan joukon ja työnsi Joanin äkkiä luotaan.
"Sinä – sinä hurjimus! Sinä rasavilli! Mitä minä sanoin Billille – että jonakin kauniina päivänä pillastut kokonaan! Mars sisään riisumaan tuo julkea asu päältäsi!"
Illalla, kun tähdet syttyivät taivaalle, Joan odotti Jimiä kuusten alla. Äänetön, rauhallinen, tähtikirkas vuoriston ilta. Puro solisi kivisessä uomassaan, ja tuuli suhahteli oksissa.
Joanin kotiintulossa oli ihmeellisintä se, mitä hänelle kerrottiin, nimittäin että setä, Bill Hoadley, oli kuin olikin Overland, Alder Creekin löytäjä. Vuosia kestänyt tulokseton raadanta oli vihdoin saanut palkintonsa.
Joan vihasi ajatellakin kultaa. Hän olisi jättänyt kaiken kullan Cabin Gulchiin, jos Jim olisi sallinut. Ajatella, että kaikki kulta, joka ei ollut Jimin, kuului sedälle? Hän tuskin uskoi sitä.
Kulta tuli olemaan tästä lähtien hänelle aina jotakin sanomattoman hirveätä. Oliko maailmassa naista tahi miestä, joka tunsi kullan paremmin kuin hän? Kuinka kummallinen, valaiseva ja kauhea hänen seikkailunsa olikaan ollut! Ihmisiä hän ei syyttänyt mistään, ei rehellistä kullankaivajaa eikä verentahrimaa rosvoa. Hän syytti kaikesta kultaa. Hän tunsi sen voiman ja tiesi tarkalleen, missä määrin se kykeni muuttamaan ihmisen. Hän epäili sen arvoa, eikä nähnyt enää missään sen siunausta. Saattoiko hän milloinkaan unohtaa tuota jättiläismuurahaispesää, jossa miehet ahersivat, sokeina, kuuroina ja mykkinä kaikelle muulle, paitsi kullalle? Entä noita hurjia, julmia rosvoja? He tulivat aina säilymään hänen mielessään kuin tuleen kehystettyinä muistojen mustaa taustaa vasten. Gulden, se hirviö, gorilla, ihmissyöjä! Niin kaamea kuin hän olikin muistella, ei hänen julma kuolemansa hirvittänyt lainkaan! Oli kuin se olisi ollut muistoista ainoa, jonka ajatteleminen ei ahdistanut.
Kells oli aina ilmielävänä hänen mielessään. Kotona ja turvassa ollessaan hän saattoi nyt katsella kaikkea selvästi. Kells oli rosvo ja pahantekijä, johtaja, suunnittelija ja murhaaja, jolla ei olisi pitänyt olla sijaa kenenkään kunniallisen naisen mielessä, mutta niin vain oli. Joan ei antanut hänelle milloinkaan anteeksi ainoatakaan hänen rikostaan eikä sellaisen suunnitteluakaan ja uskoi, että hän oli ollut luonteeltaan tuon villin rajaseudun hurjin ja kauhein ihminen. Hän oli ollut ajan ja paikan kasvatti. Joan tiesi olevansa kykenemätön käsittämään hänen syyllisyytensä syvyyttä, mutta ajatellessaan sitä hän asetti aina vastapainoksi miehen ihailtavan tarmon ja ajoittaisen mielensuuruuden. Kukaan ei ollut tuntenut Kellsin omituisen luonteen kaikkia puolia niin hyvin kuin hän, ja tämä tuntemus sai rikosten heittämän varjon häipymään hänen mielestään. Hän tunsi omantunnonvaivoja – melkeinpä katumusta. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä? Tilanne oli ollut hänelle joka suhteessa mahdoton, yhtä pulmallinen kuin kysymys, mille paikalle Kells oli miesten joukossa asetettava. Kells oli ryöstänyt hänet – murhannut kylmäverisesti saadakseen olla yksin hänen kanssaan – rakastunut häneen ja muuttunut – pannut hänen sielunsa ja henkensä uhkapeliin kullan huumaamana ja sitten pelastanut hänet; oli poistunut hänen elämästään tyynesti ja ryhdikkäästi miellyttävää, kylmää hymyään hymyillen ja kaatunut sankarina viimeisen, uljaan taistelun taisteltuaan. Jospa hän vain olisi tuntenut hänet, Joanin, silloin kun kaikki oli ohi – kun Joan kohotti hänen päätään! Mutta ei – jäljellä oli ollut vain pakenevan hengen sammuva kajastus – hengen, joka jo harhaili ikuisuuden mailla.
Pehmeä askel, oksien kahahdus havahdutti Joanin mietteistään.
Häneen tartuttiin äkkiä takaapäin, mutta vaikka Jim Cleve olikin onnellinen ja kiitollinen rakkaudessaan, ei hänestä ollut näyttelijäksi. Jos hän tahtoi elää toistamiseen tuon kohtalokkaan hetken, jolloin he olivat riitautuneet ja hän lähtenyt suinpäin rajalle, epäonnistui hän täydellisesti. Syleilyssä oli hellyyttä ja värähtelevien huulten suudelmassa autuutta.
"Silloin et käyttäytynyt lähimainkaan näin", nauroi Joan. "Jos olisit – niin kuinka voit käsittää, että olisin suuttunut?"
Jim nauroi myös. "Kyllä. Hiivin taaksesi ja kahmaisin sinut syliini silloin aivan samalla tavalla".
"Vai niin? Mutta minäpä satun muistamaan paremmin. Nyt istut tähän ja uskottelet olevasi Joan. Minä olen Jim Cleve. Kyllä minä näytän sinulle!"
Joan katosi pimeyteen ja hiipi sitten takaisin äänettömästi kuin varjo – näytelläkseen mainitun väkivaltaisen kohtauksen juuri niin kuin hän muisti sen.
Jim huohotti kuin menehtyvä Joanin käsistä päästyään.
"Nyt sen näit", sanoi Joan.
"En – en usko, että olisin – voinut olla – sellainen – karhu!" tapaili Jim.
"Mutta sinä olit. Ja ota huomioon, etten ole voimiltani puoleksikaan sinun vertaisesi!"
"Sitten en sano muuta kuin että teit oikein ajaessasi minut luotasi... Kunhan vain et olisi lähtenyt jälkeeni".
"Niin mutta, Jim – silloinhan minä vasta pääsin selville itsestäni – ketä rakastin!"