[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdWrawNsmWK0LJdA9oRvOcu--niew3zuZUhff5JGfC9k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2088,"Rajaseudun sissit","Grey, Zane",1872,1939,"2088-grey-zane-rajaseudun-sissit","2088__Grey_Zane__Rajaseudun_sissit",null,"romaani",[],[],"fi",1916,1926,74068,462656,true,[],[],[],"Western-romaani sijoittuu Idahon jylhään rajaseutuun kultakuumeen aikaan. Joan Randle lähtee seuraamaan riidan jälkeen erämaahan kadonnutta Jim Cleveä ja joutuu keskelle lainsuojattomien ja kullankaivajien vaarallista maailmaa.","Zane Greyn 'Rajaseudun sissit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2088.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAJASEUDUN SISSIT\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nO. E. N.\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nJoan Randle pysähdytti ratsunsa seetriharjanteen laelle ja katseli\nedessä näkyvää yksinäistä ja autiota vuoristoa alkavan katumuksen ja\npelon tunteella.\n\n\"Jim ei kujeillut\", virkkoi hän. \"Hän tarkoitti sitä. Hän on matkalla\nsuoraan rajalle... Oh, miksi ärsytin häntä!\"\n\nTämä Idahon eteläinen rajaseutu oli todellakin jylhä paikka, joka oli\nsinä vuonna joutuva niin hurjien aikojen todistajaksi, ettei lännessä\noltu todennäköisesti konsanaan moista nähty. Kultakuume oli\nhoukutellut Kaliforniaan laumoittain kaikenkarvaista väkeä kaikista\nyhteiskuntaluokista, ja järjestyneiden olojen palautuminen siellä ja\nIdahon rikkaat kultalöydöt olivat sitten saaneet tämän samean laineen\nläikähtämään jonkun verran takaisin. Leireissä kuultiin kummia\ntarinoita verestä ja kullasta, ja kullankaivajat ja metsästäjät\nkohtasivat retkillään paljon outoja miehiä.\n\nJoan Randle oli riidellyt Jim Cleven kanssa ja katui nyt sitä\nkatkerasti. Joan oli kaksikymmenvuotias, pitkä, voimakas ja tumma. Hän\noli syntynyt Missourissa, jossa hänen isänsä oli ollut vakavarainen ja\nedustava kansalainen, kunnes menetti henkensä monen muun aikalaisensa\nlailla jossakin revolverikahakassa. Joanista oli silloin tullut erään\nsedän holhokki, joka oli noudattanut kullan kutsua; hän oli erämaiden\nkasvatti.\n\nJoan oli seuraillut Jimin jälkiä penikulmittain vuoristoon päin ja\nlaskeutui nyt satulasta nähdäkseen, olivatko ne niin tuoreet kuin mitä\nhän luuli. Jim oli lähtenyt pienestä leirikylästä auringon noustessa.\nJoku oli nähnyt hänen ratsastavan pois ja kertonut siitä Joanille.\nSitten oli Jim viivytellyt tiellä, sillä nyt oli puolipäivä. Joan\nmietti. Hän oli tottunut Jimin turhiin uhkauksiin ja kyllästynyt tämän\nryhdittömyyteen. Jim oli miellyttävä ja rakastettava, mutta\ntutustuttuaan Joaniin hän ei ollut osoittanut minkäänlaista\nluonteenlujuutta. Joan seisoi hevosensa vieressä ja tuijotti synkältä\nnäyttävään vuoristoon. Hän oli rohkea ja neuvokas ja tottunut hevosiin,\ntunsi tiet ja osasi huolehtia itsestään; kenenkään ei tarvinnut sanoa\nhänelle, että hän oli jo ratsastanut kyllin kauas. Hän oli toivonut\nsaavuttavansa Jimin. Tämä oli aina ennen katunut uhkauksiaan, mutta nyt\noli toisin. Joan muisti hänen laihat ja kalpeat kasvonsa -- niin\nkalpeat, että pisamat, joista Joan ei ollut tiennyt mitään, olivat\nnäkyneet selvästi -- ja hänen silmänsä, tavallisesti niin hymyilevät ja\nlempeät, olivat välähtäneet kuin kirkas teräs. Ilme oli ollut katkera\nja uhkamielinen. Mitä hän oli sanonut Jimille? Hän koetti muistella.\n\nJoan oli odottanut häntä eilen iltahämärässä. Hän oli antanut Jimille\netusijan kylän toisten nuorten miesten rinnalla, seikka, jonka\nmerkitystä hän ei uskonut Jimin oikein ymmärtävän. Se närkästytti\nhäntä. Jim oli joka suhteessa hermostuttava, paitsi kiintymyksessään\nhäneen. Ja tavallaan siinäkin -- sillä hän ei antanut Joanille mitään\nrauhaa.\n\nKun Joan ajatteli, kuinka Jim rakasti häntä, kävivät eilisillan\ntapaukset ilmieläviksi. Hän istui yksin kuusten alla tuvan lähellä.\nHämärä tiheni ja häipyi sitten kuun noustessa. Hän kuuli hyönteisten\nhiljaisen hyminän, jonkun naisen naurahduksen kylästä ja puron solinan.\nJim viipyi tavallista kauemmin. Hän oli todennäköisesti, kuten setä oli\nvihjaissut, poikennut ravintolaan, joka oli viime aikoina häirinnyt\nkylän rauhaa. Kylä kasvoi, eikä Joan pitänyt muutoksesta. Siellä oli\nliian paljon outoa väkeä, karkeita, äänekkäitä, juopottelevia miehiä.\nEnnen oli ollut nautinto mennä kauppaan ostoksille; nyt se oli\nrangaistus. Nämä uudet olosuhteet olivat näyttäneet vaikuttavan Jimiin\njotenkin vahingollisesti. Toistaiseksi hän ei ollut kuitenkaan juonut\nvielä kertaakaan liikaa. Joanin närkästys tahi joku siihen verrattava\ntunne, joka tukahdutti kaikki toiset, alkoi olla nyt ylimmillään. Hän\nhypähti ylös. Hän ei odottaisi Jimiä enää silmänräpäystäkään ja kun hän\nnäkisi tämän, puhuisi hän ilman muuta suunsa puhtaaksi.\n\nJuuri silloin kuului takaa heikkoa kahinaa, mutta ennen kuin hän ehti\nkääntyä, kiertyivät jäntevät käsivarret kuin karhun käpälät hänen\nympärilleen. Hänet vetäistiin taaksepäin, niin ettei hän voinut\nriuhtoilla eikä huutaa. Tummat kasvot kumartuivat häntä kohti --\nlähenivät. Nopeat suutelot sulkivat hänen silmänsä, polttivat hänen\nposkiaan ja painuivat rajusti hänen huulilleen. Niissä oli jotakin\nlannistavan voimakasta. Sitten hänet päästettiin.\n\nJoan kavahti takaisin, säikähtyneenä ja suunniltaan. Hän oli niin\nhämmästynyt, ettei hän edes tuntenut miestä, joka ei ollut hänelle\nsuinkaan vieras. Tulija naurahti ja ilmaisi siten itsensä. Se oli Jim.\n\n\"Luulit, ettei minussa olisi miestä mihinkään\", sanoi hän. \"Mitäs tästä\najattelet?\"\n\nJoan oli raivoissaan. Hän olisi voinut vaikka tappaa Jimin. Hän ei\nollut antanut tälle milloinkaan mitään oikeutta tämmöiseen käytökseen,\nei ainoatakaan lupausta, ei vihjaustakaan, että hän välitti hänestä. Ja\nJim oli uskaltanut --! Veri kiehui Joanin poskilla. Hän oli\nkuohuksissaan Jimille ja kiukkuinen itselleen, koska nuo suudelmat,\njoista hän oli raivostunut, saivat hänet tuntemaan outoa ahdistusta ja\nhäpeää. Ne olivat järkyttäneet koko hänen olemuksensa. Hän vihasi\nJimiä.\n\n\"Sinä -- sinä --\" sopersi hän. \"Jim Cleve, nyt se on loppu!\"\n\n\"Lienenkö päässyt konsanaan edes alkuunkaan\", vastasi Jim katkerasti.\n\"Mutta olenhan yrittänyt... En ole pahoillani... Taivas varjelkoon --\nolen -- olen suudellut sinua!\"\n\nHän hengitti raskaasti. Joan näki himmeässä kuutamossa, kuinka\nkalpeaksi hän oli käynyt. Hänessä oli jotakin tavallisuudesta\npoikkeavaa -- kylmää, kipenöivää uhmaa.\n\n\"Tätä tulet katumaan\", virkkoi hän. \"En tahdo olla kanssasi enää\nmissään tekemisissä\".\n\n\"All right. En ole enkä tule olemaan pahoillani\".\n\nJoan ihmetteli, mahtoiko hän olla juovuksissa. Jim ei ollut milloinkaan\nvälittänyt väkevistä, mikä hyve taisikin olla melkein hänen ainoansa.\nMutta muistaen suudelmat Joan tiesi, ettei hän ollut juonut. Hänessä\noli jotakin outoa, mutta mitä, sitä ei Joan käsittänyt. Oliko hän\ntietoinen suudelmiensa tekemästä vaikutuksesta? Uskaltaisipa hän vielä\n--! Joan vapisi, mutta ei vain närkästyksestä. Jim oli saapa\nojennuksen.\n\n\"Joan, suutelin sinua, koska olen kyllästynyt tähän epävarmuuteen ja\nvetelehtimiseen\", lausui Jim. \"Rakastan sinua enkä kelpaa mihinkään\nilman sinua. Pidät minusta ainakin hiukan. Menkäämme naimisiin...\nTeen --\"\n\n\"Ei koskaan!\" tiuskaisi Joan terävästi. \"Sinussa ei ole mitään hyvää\".\n\n\"Onpas\", vastusteli Jim kiihkeästi. \"Olin ennen ahkera ja tulin hyvin\ntoimeen. Mutta kohdattuani sinut, horjahdin tasapainostani. Olen\nhullaantunut sinuun. Sallit toisten miesten juosta jäljessäsi. Toiset\nheistä ovat valmiit vaikka -- vaikka --. Oh, olen aivan sairas! Milloin\nikävästä, milloin mustasukkaisuudesta. Anna minulle jokin mahdollisuus,\nJoan\".\n\n\"Miksi?\" kysyi tyttö kylmästi. \"Miksi sen tekisin? Olet\nhuikentelevainen. Et tahdo tehdä työtä. Kun löydät hiukan kultaa,\ntuhlaat sen. Sinulla ei ole muuta kuin revolverisi. Et osaa muuta kuin\nampua\".\n\n\"Ehkäpä sitäkin joskus tarvitaan\", vastasi Jim huolettomasti.\n\n\"Ettäkö sinusta tulisi paha mies? Sinusta ei ole siihenkään, Jim\nCleve!\" jatkoi Joan pistävästi.\n\nJim teki rajun eleen ja kumartui sitten lähemmäksi. \"Joan Randle,\ntarkoitatko, mitä sanot?\" kysyi hän.\n\n\"Varmasti\", vastasi Joan. Hän oli vihdoinkin saanut Jimin tulistumaan.\nTilanne oli mielenkiintoinen. Joanin kiukku alkoi lauhtua.\n\n\"Olen siis niin mitätön, halpamainen ja selkärangaton raukka, ettei\nminusta ole edes pahantekijäksikään?\"\n\n\"Niin olet\".\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä minusta ajattelet -- menetettyäni kaikki\nrakkaudesta sinuun?\"\n\nJoan nauroi ivallisesti. Kuinka häntä hivelikään saadessaan näin\nloukata Jimiä.\n\n\"Jumaliste, minäpä näytän sinulle!\" huudahti Jim käheästi.\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi Joan pilkallisesti.\n\n\"Lähden tieheni täältä ja painun suoraan rajalle, jossa liityn Kellsin\nja Guldenin joukkoon... Kuulet minusta vielä, Joan Randle!\"\n\nNämä miehet olivat erään rajalla mellastavan kasvavan ja julman\nrosvojoukon johtajia. Siellä jossakin piili rosvoja, murhamiehiä ja\nlainsuojattomia, joista kuultiin Joanin kerran niin rauhallisessa\nkylässä toinen toistaan kummempia huhuja. Hänen sydäntään kouristi\nlievästi. Mutta tämä oli vain Jimin tavallista ylimielistä uhkailua.\nHän ei voisi tehdä mitään sellaista. Ja vaikka hän voisikin, ei Joan\nsallisi sitä milloinkaan. Mutta hän ei sanonut sitä Jimille, syistä,\njoita hän ei itsekään ymmärtänyt.\n\n\"Mitä vielä. Siihen et pysty!\" vastasi hän ilkamoiden.\n\nJim tuijotti häneen hetkisen synkästi ja kiihtyneesti ja poistui sitten\nsanaa sanomatta. Joan oli ymmällä, hiukan pahoillaan ja hiukan\nneuvoton, mutta ei pyytänyt Jimiä tulemaan takaisin.\n\nJa nyt hän oli seuraavana päivänä puolipäivän aikaan ratsastanut Jimin\njäljessä penikulmittain vuoristoa kohti. Tie, jota Jim oli mennyt, oli\nleveä ja selvä, niitä, joita kullankaivajat ja metsästäjät tavallisesti\nkulkivat. Eksymisestä ei ollut mitään pelkoa. Ainoa vaara, johon Joan\nsaattoi joutua, oli roistojen kohtaaminen, joita oli viime aikoina\nkylässä usein vieraillut. Hän nousi jälleen satulaan ja ratsasti\nrinnettä alas jatkaakseen matkaansa vielä penikulman tahi pari.\n\nHän odotti näkevänsä Jimin joka kiven ja puun takana. Jim oli varmasti\nvain uhkaillut häntä pelästyttääkseen. Mutta hän oli ärsyttänyt Jimiä\ntavalla, jota ei kukaan mies voinut kärsiä, ja jos Jimillä oli\nhiukankin luonteenlujuutta, näyttäisi hän sitä nyt. Joanin katumus ja\npelko syvenivät. Jimhän oli vain poika -- vain pari vuotta häntä\nvanhempi. Siinä mielentilassa hän saattoi mennä mihin äärimmäisyyksiin\nsaakka hyvänsä. Oliko hän käsittänyt Jimin väärin? Ellei, niin hän oli\nollut joka tapauksessa julma. Mutta Jim oli tohtinut suudella häntä!\nSitä ajatellessaan hänet valtasi joka kerta kihelmöivä ja polttava\nhäpeäntunne. Ja hän hämmästyi huomatessaan lopuksi, että tuo hänen\nylpeytensä loukkaus, riita, Jimin poistuminen ja se, että hän oli\nlähtenyt häntä seuraamaan, ja varsinkin tämä lisääntyvä katumus ja\npelko olivat saaneet hänet tuntemaan outoa ja vastahakoista\nkunnioitusta Jim Cleveä kohtaan.\n\nHän ratsasti toista harjannetta ylös ja pysähtyi jälleen. Nyt hän näki\nhevosen ja ratsastajan alhaalla vihreässä alangossa. Hänen sydämensä\nsykähti. Varmaankin Jim, joka oli kääntynyt takaisin. Hän oli sittenkin\nvain uhannut. Joan oli siitä hyvin iloinen, mutta samalla jotenkin\npahoillaankin. Hän ei ollut erehtynyt arvostelussaan.\n\nEi kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän näki, ettei hevonen\nollutkaan se, jolla Jim tavallisesti ratsasti. Hän siirtyi kaiken\nvaralta joidenkin pensaiden suojaan ja tähysteli sieltä tulijaa. Kun\nratsastaja tuli lähemmäksi, tunsi hän, ettei se ollut Jim, vaan Harvey\nRoberts, eräs kyläläinen ja hänen setänsä hyvä ystävä. Joan ratsasti\nsentähden näkyviin ja huusi hänelle. Oli kuvaavaa, että Roberts\nsäpsähti ja tapaili revolveriaan kuullessaan hänen äänensä. Sitten hän\ntunsi hänet.\n\n\"Halloo, Joan!\" huudahti hän kääntäen hevosensa sinnepäin. \"Säikäytit\nminua aika lailla. Et suinkaan ole yksin täällä?\"\n\n\"Kyllä. Seurailin Jimiä nähdessäni teidät\", vastasi Joan. \"Luulin teitä\nhäneksi\".\n\n\"Seurailit Jimiä! Mitä nyt?\"\n\n\"Riitelimme. Hän vannoi menevänsä helvettiin. Jonnekin tuonne rajalle.\nOlin suutuksissani ja käskin hänen mennä... Mutta nyt kadun -- ja olen\nkoettanut saada häntä kiinni\".\n\n\"Ohoh!... Vai sillä tavalla se Jim? No jopa jotakin! Tämä tie kääntyy\nparin penikulman päässä rajalle. Tiedän sen, Joan. Olen käynyt siellä\".\n\nJoan katsoi tutkivasti Robertsiin. Tämän arpiset ja harmaantuneet\nkasvot näyttivät vakavilta, ja hän vältteli Joanin katsetta.\n\n\"Ette kait usko, että -- että Jim on todellakin mennyt sinne?\" kysyi\nJoan kiireesti.\n\n\"Eipä tässä taida muu auttaa\", vastasi Roberts hetkisen kuluttua. \"Jim\non käynyt viime aikoina huimapäisemmäksi, niin että kyllä hän niin\nhullu on. Ja, Joan, ajat ovat sellaiset, etteivät ne juuri ohjaa poikia\nhyville teille. Jimille sattui paha tappelu toissa iltana. Hän peittosi\nnuoren Bradleyn melkein hengiltä. Mutta sen kait tiedät\".\n\n\"En ole kuullut mitään. Kertokaa. Miksi ne tappelivat?\"\n\n\"Bradleyn sanotaan puhuneen sinusta jotenkin halveksivasti\".\n\nJoan tunsi sydämessään lämpöisen, suloisen ailahduksen -- toinen uusi\ntunne. Hän ei pitänyt Bradleystä. Tämä oli ollut tunkeileva ja julkea.\n\n\"Miksikähän Jim ei puhunut minulle mitään?\" kysyi hän puolittain\najatuksissaan.\n\n\"Ehkäpä hän ei katsonut voivansa ylpeillä tilasta, johon hän jätti\nBradleyn\", vastasi Roberts nauraen. \"Kääntykäämme nyt kotiin, Joan\".\n\nJoan tuijotti vaieten vihreinä kumpuilevien harjanteiden yli jylhään ja\nsynkkään vuoristoon. Syvällä hänen sisimmässään oli jotakin tekeillä.\nHänen isänsä oli ollut nuoruudessaan seikkailija. Hän tunsi verensä\nvedon, kuuli sen äänen. Ja hän oli tehnyt vääryyttä miehelle, joka\nrakasti häntä.\n\n\"Lähden hänen jälkeensä\", virkkoi hän.\n\nRoberts ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä. Hän katsahti aurinkoon.\n\"Hänet saavutamme vielä ja ehdimme illaksi kotiinkin\", vastasi hän\nlyhyesti ja käänsi rauhallisesti hevosensa. \"Oikaisemme tästä\npoikkimaisin joitakin penikulmia. Jäljiltä emme voi eksyä\".\n\nHän nykäisi hevosensa ripeään juoksuun ja Joan seurasi jäljessä, niin\nomiin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän muistanut edes kiittää\nRobertsia. He saapuivat hetkisen kuluttua kapeaan laaksoon harjanteiden\nja vuoriston reunajyrkänteiden välissä, jossa he saattoivat ajaa\nnopeammin. Laakso oli penikulmia pitkä. Noin puolivälissä Roberts huusi\njotakin Joanille, ja kun tämä katsahti maahan, näki hän heidän tulleen\nJimin jäljille. Roberts hoputti hevosensa laukkaan ja siten he\nseurasivat Jimiä ulos laaksosta ja rinnettä ylös, joka näytti päättyvän\nylhäällä johonkin vuorisolaan. Aika kului Joanilta aivan huomaamatta,\nsillä hän tähysteli koko ajan kiihkeästi eteenpäin, toivoen ja odottaen\nnäkevänsä Jimin joka hetki. Mutta Jimistä ei näkynyt vilahdustakaan.\nRoberts katsahti silloin tällöin olkansa yli länteen vähitellen\npainuvaan aurinkoon. Iltapäivä oli kulunut pitkälle. Joan alkoi\nikävöidä kotiin. Hän oli uskonut niin varmasti saavuttavansa Jimin ja\npalaavansa kotiin hyvissä ajoin, ettei hän ollut virkkanut kenellekään\nsanaakaan lähdöstään. Todennäköisesti häntä jo etsittiin.\n\nMaasto kävi karummaksi, louhikkoiseksi, ja tie häipyi siellä täällä\nseetri- ja pinjametsikköihin. Kauris syöksähti ulos tiheiköstä, ja pyy\npyrähti lentoon aivan hevosten jaloista. Ilta alkoi käydä viileäksi.\n\n\"Eiköhän meidän olisi nyt viisainta kääntyä takaisin\", lausui Roberts\nkatsahtaen taaksensa.\n\n\"Ei -- ei. Antakaa mennä\", vastasi Joan.\n\nHe lisäsivät vauhtia ja saapuivat vihdoin rinteen laelle. Edessä näkyi\npyöreähkö, matala laakso, jonka toinen pää häipyi vuoristoon. Alhaalla\noli vettä, joka kimalteli auringossa kuin punainen vyö. Näkyvissä ei\nollut ainoatakaan elävää olentoa. Joan kävi yhä alakuloisemmaksi. Jimin\nsaavuttamisesta sinä päivänä ei näyttänyt olevan juuri mitään toivoa.\nHänen jälkensä kaarsivat vasemmalle ja kävivät yhä epäselvemmiksi. Ja\nmikä pahinta, Robertsin hevonen kompastui erääseen syvänteeseen ja\nnyrjähdytti jalkansa. Se ei tahtonut liikkua paikaltaan, ja kun sitä\nhoputettiin, saattoi se tuskin kävellä.\n\nRoberts laskeutui satulasta vammaa tarkastamaan. \"Olipa hyvä, ettei\ntaittanut jalkaansa\", virkkoi hän sitten, mikä oli hänen tapansa\nilmoittaa, kuinka vaikeasti hevonen oli loukkautunut. \"Luulenpa jonkun\nsaavan ikävöidä turhaan kotiin tänä iltana, Joan. Sillä hevosesi ei\njaksa kantaa kahta henkeä, enkä minä voi kävellä\".\n\nJoan hypähti maahan. Syvänteessä oli vettä, ja hän auttoi Robertsia\nhautomaan nyrjähtynyttä ja ajettuvaa nilkkaa. Tilanne sai hänet\nunohtamaan hetkeksi omat huolensa.\n\n\"Taidammekin leiriytyä tähän ilman muuta\", sanoi Roberts katsellen\nympärilleen. \"Onneksi minulla on satulassani kaikki, mitä tarvitsemme,\nniin että voin huolehtia mukavuudestasi. Mutta meidän on parasta\nkoettaa tulla toimeen mahdollisimman pienellä tulella ja sammuttaa\nsekin pimeän tultua\".\n\n\"Ei auta\", vastasi Joan. \"Huomenna jatkamme matkaa. Jim ei voi olla\nenää kaukana\". Hän oli hyvillään, etteivät he voineet palata kotiin,\nennenkuin huomenna.\n\nRoberts irroitti huopakäärön ja riisui sitten satulan. Kun hän kumartui\nhellittämään Joanin satulavyötä, hypähti hän samassa säpsähtäen\npystyyn.\n\n\"Mitä se oli?\"\n\nJoan kuuli pehmeätä, hiljaista kopinaa ja sitten kiveen sattuvan\nkengättömän kavion terävän raapaisun. Hän pyörähti ympäri ja näki\nsyvänteen toisella puolella kolme ratsastajaa, jotka tulivat heitä\nkohti. Yksi osoitti häntä kädellään. He näyttivät synkiltä ja\nuhkaavilta punaista iltaruskoa vasten. Joan katsahti pelokkaasti\nRobertsiin. Tämä tuijotti tulijoihin tuntevan ilmeellä ja kirosi\nhiljaa. Ja vaikka Joan ei ollut varma siitä, oli hän kuitenkin\nnäkevinään, että Robertsin kasvot olivat käyneet harmaiksi.\n\nRatsastajat pysähtyivät syvänteen reunalle. Yksi heistä talutti muulia,\njolla oli selässään köytetty käärö ja kauriin ruho. Joan oli nähnyt\nmonta aivan samanlaista ratsastajaa kuin nämä miehet, mutta kukaan ei\nollut vielä tehnyt häneen niin selittämätöntä ja voimakasta vaikutusta.\n\n\"Iltaa\", tervehti yksi joukosta.\n\nJa silloin oli Joan varma, että Robertsin kasvot olivat muuttuneet\ntuhkanharmaiksi.\n\n\n\n\nII\n\n\n\"Onko -- onko se _Kells_?\"\n\nRobertsin kysymys vahvisti, että hän oli tuntenut miehen. Ja toisen\nnaurahdus oli vastaus, jos sellaista tarvittiin.\n\nRatsastajat ajoivat syvänteen yli ja pysähtyivät siihen kiirehtimättä\nja hätäilemättä, ikäänkuin aika ei olisi merkinnyt heille mitään. He\nolivat kaikki nuoria, alle kolmenkymmenen. Ne kaksi, jotka eivät olleet\nvielä virkkaneet mitään, olivat karkeapiirteisiä ja ylimalkaan aivan\nniiden miesten kaltaisia ja näköisiä, joita Joan näki kymmeniä joka\npäivä. Kells oli eri tyyppiä. Syrjästä katsoen hän muistutti Joanin\nmielestä jostakin, jonka hän oli tuntenut kotona Missourissa, mutta kun\nhän kääntyi ja katsoi Joaniin, tiesi tämä kummallista ahdistusta\ntuntien, ettei tuo mies ollut nähnyt häntä milloinkaan ennen. Hän oli\nkalpeahko, harmaasilmäinen ja älykkään ja miellyttävän näköinen. Näytti\nmieheltä, joka oli kerran ollut gentlemanni. Mutta hänessä oli jotakin\noutoa, jotakin salaperäistä ja lannistavan voimakasta. Oliko se hänen\nläsnäolonsa vai nimensä vaikutusta? Kells! Se oli Joanille vain sana.\nMutta sana, jolla oli sanomattoman kaamea kaiku. Idahossa oli viime\nvuoden kuluessa kierrellyt monta synkkää tarinaa leiristä toiseen --\ntoiset liian kummallisia, liian hirveitä uskottaviksi -- ja jokainen\nhuhu oli lisännyt Kellsin mainetta samoin kuin sen peloittavan tiedon\ntodenperäisyyttä, että rajalle kertyneiden pahantekijöiden joukko\nkasvoi nopeasti. Mutta kylässä tahi muissa keskuksissa ei myöntänyt\nkukaan nähneensä tätä Kellsiä milloinkaan. Olivatko he pelosta vaiti?\nJoania hämmästytti, että Roberts ilmeisesti tunsi tämän miehen.\n\nKells laskeutui satulasta ja tarjosi kättä. Roberts tarttui siihen ja\npudisti sitä väkinäisesti.\n\n\"Missä kohtasimme viimeksi?\" kysyi Kells.\n\n\"Taisi olla Fresnossa\", vastasi Roberts. Näki selvästi, että hän koetti\nsalata jonkun muiston aiheuttamaa hämminkiä.\n\nKells katsahti Joaniin ja kosketti ohimennen hattuaan. \"Poissa tieltä,\nvai mitä?\" kysyi hän Robertsilta.\n\n\"Niin olemme\", vastasi Roberts, joka alkoi vapautua jännityksestään.\nÄänikin oli kirkkaampi, eikä hän pysähdellyt puhuessaan. \"Olemme tässä\nseurailleet neiti Randlen lempihevosta, joka on karannut. Ja ajoimme\nkauemmaksi kuin mitä ajattelimme. Sitten nyrjähdytti hevoseni jalkansa.\nPelkään, ettemme voi lähteä kotiin enää tänä iltana\".\n\n\"Mistä olette?\"\n\n\"Hoadleystä. Bill Hoadleyn kylästä, jonne on täältä noin kolmekymmentä\npenikulmaa\".\n\n\"Kuulkaahan Roberts\", jatkoi Kells, \"ellei teillä ole mitään sitä\nvastaan, niin yövymme tähän kanssanne. Saimme hiukan tuoretta\nlihaakin\".\n\nHän lausui pari sanaa tovereilleen, jotka siirtyivät lähellä kasvavan\nseetrin juurelle alkaen riisua hevosiaan.\n\nRoberts kumartui silloin lähemmäksi Joania kuin omaa kääröään etsien ja\nalkoi kuiskailla käheästi: \"Se on Jack Kells, kalifornialainen\nmaantierosvo. Revolverisankari -- helvettiin syöstävä kalkkarokäärme.\nKun näin hänet viimeksi, talutettiin häntä nuora kaulassa\nhirtettäväksi. Kuulin myöhemmin, että hänen miehensä olivat\nvapauttaneet hänet. Joan, jos hänelle pälkähtää päähän, tappaa hän\nminut. En tiedä, mitä tehdä. Ajattele jotakin, Jumalan tähden!...\nTurvaudu naiselliseen viekkauteesi!... Pahempaan emme olisi voineet\njoutua!\"\n\nJoan pelkäsi jalkojensa pettävän, niin että hänestä oli helpoitus\npäästä istumaan. Hän oli sisällisesti kylmä ja sairas, melkein\nherpaantunut. Jokin hirveä vaara uhkasi häntä. Robertsin kaltaiset\nmiehet eivät puhuneet tuolla tavalla aiheettomasti. Hän, Joan, oli\nrohkea ja tottunut vaaroihin. Mutta nyt oli varmasti kysymys jostakin\nsellaisesta, johon verrattuina hänen entiset kokemuksensa olivat kaikki\nmitättömiä. Hän ei voinut käsittää, mitä Roberts oikein tarkoitti.\nMiksi hänet surmattaisiin. Eihän heillä ollut kultaa eikä muitakaan\nkalleuksia. Heidän hevosensakin olivat niin huonot, että ne tuskin\nkelpasivat rosvoille. Asian täytyi olla siten, että Roberts ja hän\nolivat vaarassa sentähden, että hän oli tyttö. Hänet oli yllätetty\nkaukana erämaassa, jossa hän oli helppo saalis pedoille ja pahoille\nmiehille. Hän oli kuullut sellaista tapahtuneen, mutta hän ei voinut\nuskoa sitä omaan itseensä nähden mahdolliseksi. Roberts suojelisi\nhäntä. Ja tämä miellyttävä, rauhallisesti haasteleva Kells, hän ei\nollut näitä lännen roistoja -- hänhän puhui kuin sivistynyt mies; hän\nei tekisi Joanille varmastikaan mitään pahaa. Joanin mielessä olivat\nnäin milloin pelko ja toivo milloin pelastumismahdollisuudet etualalla.\nHän ei voinut suunnitella mitään, ei edes ajatella, kuinka suhtautua\ntilanteeseen, vaikka hän kykenikin kuvittelemaan, minkälaiseksi se\nsaattoi käydä.\n\nHänen siinä istuessaan seetrin varjossa häärivät miehet\nleiriaskareissa. Heistä ei näyttänyt kukaan kiinnittävän mitään\nhuomiota häneen. He juttelivat puuhaillessaan miesten tavalliseen\ntapaan, laskivat leikkiä ja nauroivat. Kells kyhäsi nuotion, haki vettä\nja taitteli sitten seetrin oksia yöksi polttopuiksi. Toinen hänen\ntovereistaan, jonka nimi kuului olevan Bill, pani hevoset köyteen;\ntoinen purki varustekäärön, levitti maahan tervakankaan ja tyhjensi\nöljytyt säkit; Roberts vatvoi kakkutaikinaa.\n\nAurinko laski punaisena ja leppoisa hämärä hiipi maille. Se tiheni\nnopeasti, ja kun oli melkein pimeä, toi Roberts Joanille leipää, kahvia\nja lihaa.\n\n\"Tässä on illallisesi, Joan\", lausui hän kuuluvasti ja hilpeästi ja\nkuiskasi sitten: \"Ehkäpä tästä selviydytään. He näyttävät kaikki\nystävällisiltä. Mutta olen peloissani, Joan. Kunpa et olisi noin\nperhanan kaunis, tahi ettei hän olisi sinua nähnyt!\"\n\n\"Emmekö voi pujahtaa tiehemme pimeässä?\" kuiskasi Joan.\n\n\"Voimme koettaa. Mutta se on aivan turhaa, jos niillä on paha mielessä.\nEn osaa vielä sanoa, mitä on tulossa. Olet aivan oikeassa\nteeskennellessäsi olevasi noin arka ja ujo. Mutta älä vain hätäänny\".\n\nRoberts palasi nuotiolle. Joanilla oli nälkä. Hän söi ja joi, mitä\nhänelle oli annettu, ja se auttoi häntä eläytymään todellisuuteen. Ja\nvaikka hän ei voinut päästä pelostaan, kävi hän uteliaaksi. Hän melkein\nkuvitteli mieltyneensä tilanteeseen. Hän oli ollut aina vilkas,\nlujatahtoinen ja omintakeinen, oli aina kaivannut jotakin -- mitä, sitä\nhän ei itsekään tiennyt -- ehkä vapautta. Toiset paikat olivat\ntuntuneet hänestä merkillisen mielenkiintoisilta. Ne olivat\nviehättäneet häntä, ja hän oli ollut melkein varma, että hänelle\ntapahtuisi siellä jotakin ihmeellistä. Mutta niin ei käynyt\nmilloinkaan. Kirjat olivat usein lumonneet hänet, jo lapsenakin, ja\nmonta kertaa hänen äitinsä mielipahaksi, sillä noissa kirjoissa oli\nkerrottu hurjista miehistä, merielämästä, seikkailuista ja\nverenvuodatuksesta. Hänestä oli aina sanottu, että hänen olisi pitänyt\nolla poika.\n\nIlta pimeni yöksi. Kapea, vaalea pilvi, jonka reunat piirtyivät\ntuikkivia tähtiä vasten, ulottui sinisenmustan taivaan poikki. Tuuli\nhuokaili seetrien latvoissa ja humisi loimottavassa nuotiossa, josta\nsinkoili säkeniä pimeään. Ja savussa, joka painui silloin tällöin\nJoanin taholle, oli palavan seetrin suloista, voimakasta tuoksua.\nArosudet haukahtelivat pensaikoissa ja ylhäältä vuoristosta kantautui\nsuden synkeä ulvonta.\n\nLeirielämä ei ollut mitään uutta Joanille. Hän oli tullut aavikoiden\npoikki vaunukaravaanissa ja oli kuullut useammin kuin yhden kerran\nvihamielisten indiaanien pitkäveteisen sotahuudon. Hän oli etsinyt\nkultaa ja metsästänyt setänsä kanssa vuoristoissa viikottainkin\nkerrallaan. Mutta hän ei ollut tuntenut erämaan autiutta ja\nyksinäisyyttä milloinkaan niin välittömästi ja elävästi kuin nyt.\n\nRoberts oli polvillaan ja peitteli kyhäämäänsä paistinliettä kostealla\nhiekalla. Hän näytti miettiväiseltä, kömpelöltä ja hitaalta, ja hänen\nsuuri, pörröinen päänsä nyökähteli ylös ja alas. Joku asia painoi hänen\nmieltään. Bill-niminen mies ja hänen toverinsa lepäsivät selkä kiviä\nvasten ja keskustelivat matalalla äänellä. Kells seisoi nuotion\nloisteessa. Hänellä oli piippu, josta tuprahteli paksuja\nsavuhattaroita. Siltä matkalta hänessä ei ollut mitään eriskummallista,\nei vartalossa eikä kasvoissa, mutta siitä huolimatta näki heti, ettei\nhän ollut mikään tavallinen mies. Oli kuin hänestä olisi säteillyt\njotakin musertavan voimakasta ja kiinteätä. Hän näytti tämän tästä\nkatsahtavan Joanin taholle, mutta kun hänen silmänsä olivat varjossa,\nei Joan ollut siitä varma. Hän oli riisunut nuttunsa. Liivi oli auki\nylhäältä alas saakka ja sen alta näkyi pehmeä, raitainen paita, johon\nkuuluva musta kaulaliina oli vedetty huolimattomaan solmuun. Leveä vyö\nkiersi lonkan alapuolelta, tupessa iso ja painava revolveri. Omituinen\npaikka pitää revolveria, ajatteli Joan. Hänestä se näytti\nnurinkuriselta. Ase saattoi heilahtaa ympäri kävellessä ja kolhia häntä\nreiteen. Ja ratsastaessaan hänen täytyi varmasti siirtää se johonkin\ntoiseen paikkaan.\n\n\"Onko teillä antaa tytölle peite?\" kysyi Kells Robertsilta ottaen\npiipun suustaan.\n\n\"Onhan minulla satulahuovat\", vastasi Roberts. \"Emme nähkääs ajatelleet\njoutuvamme tänne yön selkään\".\n\n\"Annan teille yhden\", sanoi Kells poistuen nuotiolta. \"Tulee kylmä\".\nHän palasi ja heitti Robertsille peitteen.\n\n\"Paljon kiitoksia\", murahti tämä.\n\n\"Minä asetun tähän nuotion ääreen ja kohentelen tulta\", jatkoi toinen,\nminkä sanottuaan hän istuutui maahan ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.\n\nRoberts toi lainatun peitteen ja joitakin satulahuopia Joanille, ja\npantuaan ne maahan hän alkoi raivata pois kiviä ja pensaita.\n\n\"Tavallisen kivinen paikka\", virkkoi hän, \"mutta ehkäpä sentään nukut\njonkun verran\".\n\nSitten hän alkoi valmistaa peitteistä vuodetta. Samassa tunsi Joan\nheikon nykäisyn hameessaan. Hän katsahti alas.\n\n\"Olen koko ajan luonasi\", kuiskasi Roberts ison kätensä takaa, \"enkä\naio nukkua lainkaan\".\n\nHän meni takaisin nuotiolle, ja Joan oikaisihe pitkälleen ja veti\npeitteen ylleen, ei sentähden, että hän oli väsynyt, vaan\nvaikuttaakseen luonnolliselta. Miehet olivat vaiti. Kerran kuului\nkannusten kilinää ja oksien risahtelua. Roberts palasi hetkisen\nkuluttua satulaansa raahaten ja heittäytyi maahan hänen lähelleen. Joan\nkohottautui hiukan ja näki Kellsin istuvan liikkumattomana ja\nmiettiväisen näköisenä nuotion ääressä. Asento oli jännittynyt ja\nvalpas. Joan painautui hiljaa takaisin ja tuijotti kirkkaasti\ntuikkiviin tähtiin. Mitä hänelle tulisi tapahtumaan? Jotakin kauheata!\nYön varjot, hiljaisuus, noiden outojen miesten läsnäolo, kaikki\nviittasi siihen. Kylmä väristys vavahdutti tämän tästä hänen koko\nolemustaan.\n\nHän päätti pysytellä valveilla. Nukkumisesta ei tulisi kuitenkaan\nmitään. Ja hänen levottomaan mieleensä välähti äkkiä ajatus, että hän\nhiipii tiehensä pimeyden turvissa, etsii hevosensa ja pelastautuu\npakenemalla kaikesta mahdollisesta vaarasta. Tämä mahdollisuus antoi\nhänelle paljon ajattelemista, ja ellei hän olisi ollut tottunut Lännen\nelämään, olisi hän koettanut juuri sitä. Nyt hän hylkäsi sen. Hän ei\nollut varma, onnistuisiko hänen päästä lähtemään, löytää hevosensa ja\nselviytyä mahdollisesta takaa-ajosta. Tiekin oli niin outo, ettei hän\nollut varma siitäkään. Parasta pysytellä Robertsin seurassa.\n\nTähän ratkaisuun päästyään hän rauhoittui ja kävi vähitellen raukeaksi\nja uniseksi. Peitteet lämmittivät suloisesti, ja vaikka hän ei\najatellutkaan nukkua, huomasi hän unen torjumisen käyvän yhä\nvaikeammaksi. Hetket kuluivat verkalleen. Nuotio hiipui ja kirkastui\njälleen; varjot tummenivat ja vaalenivat. Joku nousi silloin tällöin ja\nheitti puita tuleen. Kavio kapsahti pimeässä, tuuli oli tyyntynyt ja\narosudet kaikonneet. Joan ei jaksanut enää avata silmiään. Ne oli kuin\nkiinni liimattu. Yö, erämaa ja peitteiden unettava lämmin hävisivät\nvähitellen kokonaan hänen tietoisuudestaan.\n\nKun hän heräsi, oli ilma kirpeän kylmä. Nouseva aurinko punasi seetrien\nlatvoja, nuotio paloi räiskyen ja sininen savupatsas nousi taivaalle.\nHän muisti kaikki ja ponnahti istumaan. Roberts ja Kells puuhailivat\ntulen ääressä. Bill-niminen mies toi vettä, ja toinen oli hakenut\nhevoset ja irroitti parhaillaan liekaa niiden jaloista. Kukaan ei\nnäyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota Joaniin. Hän nousi ja suori\nsotkeutuneen tukkansa, jota hän piti ratsastaessaan aina palmikolla\nniskassa. Hän oli sittenkin nukkunut ja saappaat jalassa! Sitä hän ei\nollut milloinkaan ennen tehnyt. Kun hän meni purolle kasvojaan\nhuuhtelemaan ja käsiään pesemään, eivät miehet olleet vieläkään häntä\nhuomaavinaan. Hän alkoi toivoa Robertsin liioitelleen vaaran suuruutta\narvostellessaan. Hänen hevosensa oli arka ja hermostunut eikä kärsinyt\nvieraiden käsien kosketusta. Se ryöstäytyi irti, ja Joan seurasi sitä\nniin kauas, ettei leiripaikkaa näkynytkään. Mutta saatuaan sen hetkisen\nkuluttua kiinni hän palasi takaisin toisten luo ja sitoi sen puuhun,\nminkä tehtyään hän rohkaisi mielensä ja meni nuotiolle.\n\n\"Hyvää huomenta\", lausui hän reippaasti.\n\nKells istui selin häneen, liikkumattomana ja äänettömänä, ikäänkuin hän\nei olisi kuullut mitään. Bill-niminen mies tuijotti häneen uteliaasti,\nmutta ei virkkanut sanaakaan. Roberts vastasi tervehdykseen ja kääntyi\npoispäin, kun Joan katsahti häneen. Mutta Joan näki, että hänen\nkasvonsa olivat synkät, väsyneet ja harmaat.\n\nHilpeys ja toivehikkuus oli kuin poispuhallettu, ja Joanista tuntui\nkuin hän olisi saanut äkkiarvaamatta rajun iskun. Tuossa ryhmässä oli\njotakin omituista, jotakin, josta hän ei päässyt selville. Jäsenet\nolivat käyneet kummallisen raskaiksi ja voimattomiksi, ja hän oli\niloinen huomatessaan vieressään kiven, jolle hän saattoi istuutua.\nRoberts toi hänelle aamiaista, mutta ei sanonut mitään eikä\nkatsonutkaan häneen. Hänen kätensä vapisivat. Ja se pelästytti Joania.\nMitä oli tulossa? Roberts palasi nuotiolle, ja Joanin täytyi\npakottautua syömään. Hän oli aivan varma eräästä asiasta -- että hän\ntuli pian tarvitsemaan kaiken voimansa ja lujuutensa.\n\nHän katsahti hetkisen kuluttua ylös ja näki Kellsin puhuvan\nRobertsille, mutta niin hiljaa, ettei hän eroittanut sanoja. Roberts\nteki jyrkästi kieltävän eleen. Toisen ilme oli tyyni, kylmä ja käskevä.\nHän ei sanonut enää mitään, ikäänkuin asia olisi ollut päätetty.\nRoberts kietoi kiireesti varusteensa kokoon ja nouti hevosensa. Eläin\nnilkutti lievästi, mutta näytti muuten voivan hyvin. Roberts satuloi\nsen ja sitoi käärön kiinni. Sitten hän satuloi Joanin hevosen ja\nkääntyi sen tehtyään hitaasti ympäri kuin mies, joka pelkää jotakin.\n\n\"Tule, Joan. Olemme valmiit\", lausui hän kuuluvasti, mutta ääni ei\nollut luonnollinen.\n\nKun Joan nousi mennäkseen hänen luokseen, astui Kells samassa heidän\nväliinsä. Joan oli kaikesta päättäen kuin ilmaa tuolle omituiselle\nmiehelle; kuin jos häntä ei olisi lainkaan ollutkaan. Kells pysähtyi\nparin kolmen askeleen päähän Robertsista.\n\n\"Nouskaa satulaan, Roberts, ja suoriutukaa tiehenne\", käski hän.\n\nRoberts hellitti suitset ja suoristautui. Teko oli rohkeampi kuin mitä\nhänestä oli siihen saakka uskonut. Naamio oli poissa; hän oli nyt varma\nsiitä, mitä hän oli toistaiseksi vain pelännyt; pakoilemisesta ja\nverukkeista ei ollut enää mitään hyötyä; toiminnan hetki oli tullut.\nKasvot kalpenivat hiukan ja jännittyivät.\n\n\"En lähde ilman tyttöä\", vastasi hän.\n\n\"Mutta häntä ette voi ottaa!\"\n\nJoan säpsähti, Tämä oli siis se, mitä hänelle oli tapahtuva. Hänen\nsydämensä melkein seisahtui, ja hän tuijotti henkeään pidätellen\nmiehiin, jotka seisoivat siinä vastatusten.\n\n\"Entäpä, jos tulen mukaanne\", sanoi Roberts.\n\n\"Emme välitä seurastanne\".\n\n\"Tulen siitä huolimatta\".\n\nTämä oli vain sanasotaa, ajatteli Joan. Hän näki Robertsin kylmästä ja\njärkähtämättömän päättäväisestä ilmeestä, että jotakin, mitä tämä oli\nodottanut, oli nyt tapahtunut. Ja Kellsin ääni -- mitä se ilmaisi? Mies\nnäytti yhä vieläkin tyyneltä, ystävälliseltä ja miellyttävältä.\n\n\"Eikö teillä ole hituistakaan järkeä, Roberts?\" kysyi hän.\n\nRoberts ei vastannut.\n\n\"Menkää kotiin. Älkää puhuko mitään -- tahi sanokaa, mitä vain\nhaluatte\", jatkoi Kells. \"Teitte minulle kerran palveluksen\nKaliforniassa. Ja minulla on hyvä muisti. Olkaa nyt järkevä ja\nlähtekää\".\n\n\"En hänettä. Tappelen ensin\", sanoi Roberts, ja hänen kätensä alkoivat\nnytkähdellä.\n\nRobertsiin tuijottavien vaaleanharmaiden silmien ihmeellinen terävyys\nja valppaus ei jäänyt Joanilta huomaamatta; ne näkivät kaikki -- toisen\nkasvot, katseet ja kädet.\n\n\"Mitä tappeleminen hyödyttäisi?\" kysyi Kells kylmästi naurahtaen. \"Se\nei auttaisi häntä... pitäisihän teidän tietää, miten siinä käy\".\n\n\"Kells -- ennen kuolen kuin jätän tuon tytön käsiinne\", ärjäisi\nRoberts. \"En aio enää kiistellä kanssanne. Päästäkää hänet, tahi --\"\n\n\"Ette ole mikään narri, Roberts\", keskeytti Kells. Ääni oli sulava,\nmaanitteleva, kylmä. Mikä voima -- mikä varmuus siinä ilmenikään! \"Eikä\nminulla ole tapana väitellä narrien kanssa. Menkää, kun annan teille\nsiihen tilaisuuden. Lähtekää. Elämä on kallis, mies!... Teillä ei ole\nmitään mahdollisuutta täällä. Ja mitä te siitä välitätte, onko tyttöjä\nyhtä enemmän tahi vähemmän?\"\n\n\"Voinhan olla narri, Kells, mutta olen silti mies\", huudahti Roberts\nkiihkeästi. \"Teissä on jotakin epäinhimillistä, jotakin luonnotonta!\nTiesin sen jo kultakentillä. Ajatella, että voitte seistä siinä --\npuhella rauhallisesti ja miellyttävästi -- teillä olematta\naavistustakaan, mihin miehuus velvoittaa!... Päästäkää hänet nyt --\ntahi -- tahi vetäisen revolverini!\"\n\n\"Teillähän on vaimo ja lapsia, Roberts?\"\n\n\"On kyllä!\" kiljahti Roberts käheästi. \"Ja vaimoni sysäisi minut heti\nluotaan, jos jättäisin Joan Randlen teille. Minulla on myös\ntäysikasvuinen tytär. Ehkäpä hänkin voi jonakin päivänä tarvita miehen\nsuojelusta, joka rohkenee astua hänen ja jonkun sellaisen väliin kuin\nte, Jack Kells!\"\n\nRobertsin kiihkeät ja välittömällä vakaumuksella lausutut sanat eivät\ntehneet mitään vaikutusta -- eivät ainakaan muuta kuin että ne ehkä\nsaivat Jaok Kellsin paljastamaan omituisen ja häikäilemättömän\nluonteensa.\n\n\"Aiotteko lähteä?\"\n\n\"En!\" jyrähti Roberts.\n\nJoan oli siihen saakka seurannut kuin lumottuna ystävänsä ja rosvon\nnopeata keskustelua. Mutta nyt hän vavahti pelosta. Hän oli kyllä\nnähnyt miesten tappelevan, mutta ei milloinkaan henkeen ja vereen\nsaakka. Roberts kyyristyi kuin susi hyppyyn. Hän oli aivan suunniltaan\nraivosta ja vapisi kuin haavanlehti. Toinen olkapää nytkähti äkkiä alas\n-- käsivarsi heilahti.\n\nJoan pyörähti kauhistuneena ympäri, sulki silmänsä, painoi kädet\nkorville ja juoksi niin paljon kuin jaksoi. Takaa kuului revolverin\nkumea laukaus.\n\n\n\n\nIII\n\n\nJoan juoksi kiviin ja pensaisiin kompastellen, silmät ummessa ja kauhu\nsydämessään. Hän oli jo päässyt seetrimetsikköön, kun joku tarttui\nhäneen takaapäin. Oli kuin käärme olisi kietonut silmukkansa hänen\nympärilleen. Hän oli pyörtymäisillään, mutta muisti samassa, ettei hän\nsaanut pyörtyä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi irti.\nKiinniottaja oli se Bill-niminen mies. Joan hoiperteli erään kuihtuneen\nseetrin luo ja sen runkoon nojaten hän lannisti heikkoutensa ja torjui\nluotaan hyytävän kauhun, joka herpaisi koko hänen olemuksensa.\n\nKun hän oli tointunut sen verran, että silmiä kaihtava pimeys haihtui,\nnäki hän Kellsin tulevan heitä kohti hänen ja omaa hevostaan taluttaen.\nNähdessään rosvon hän sävähti kuin kihelmöivästä iskusta. Sitten hän\nmuisti Robertsin.\n\n\"Missä -- missä Roberts?\" sopersi hän.\n\nKells loi häneen läpitunkevan katseen. \"Saadakseni ystävänne pois\ntieltä minulla ei ollut muuta neuvoa kuin tapella hänen kanssaan, neiti\nRandle\", virkkoi hän.\n\n\"Te -- te -- Onko hän kuollut?\"\n\n\"Vain toinen käsi puhki. Ellen olisi tehnyt sitä, olisi hän tehnyt\npahaa jollekulle. Hän ratsastaa kotiinsa Hoadleyhin ja kertoo\nomaisillenne tästä. Niin että he saavat tietää teidän olevan turvassa\".\n\n\"Turvassa!\" kuiskasi Joan.\n\n\"Kuten sanoin, neiti Randle. Jos aiotte rajalle, olette turvassa\nluonani, mikäli se on siellä mahdollista\".\n\n\"Mutta minä tahdon palata kotiin. Oh, antakaa minun mennä!\"\n\n\"Ei käy päinsä\".\n\n\"Mitä sitten aiotte tehdä -- minulle?\"\n\nToinen terävä katse suuntautui häneen. Silmät olivat kirkkaat ja\nselkeät kuin kristalli, mutta niissä ei ollut kylmyyttä eikä lämpöä, ei\nedes minkäänlaista ilmettä. \"Saan teistä kantamuksen kultaa\".\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Joan kummissaan.\n\n\"Pidän teitä panttina. Nuo kullankaivajanne löytävät ennemmin tahi\nmyöhemmin kultaa ja löytävät sitä kosolta. Tiedän sen. Minunkin täytyy\ntehdä jotakin elääkseni\".\n\nKells veti puhuessaan Joanin satulavyön kireämmälle. Hänen äänensä,\nkäytöksensä ja älykkäiden kasvojensa miellyttävä hymy kaikki vaikutti\nniin vilpittömältä. Elleivät hänen silmänsä olisi olleet niin\nomituiset, olisi Joan uskonut hänen sanoihinsa täydellisesti. Nyt häntä\nkiusasi jonkinlainen epäilys. Hän muisti Robertsin kuvauksen tästä\nmiehestä. Mutta hän alkoi silti päästä vähitellen tasapainoonsa.\nVarmuus, että Robertsille oli käynyt onnettomasti oli tehnyt hänet\nheikoksi. Nyt hänen ei tarvinnut olla enää kauhuissaan hänen\nkuolemastaan, koska hän tiesi, että Roberts oli vain lievästi\nhaavoittunut ja esteetön ratsastamaan kotiin. Hän oli siitä niin\nhyvillään, että hän suhtautui tilanteeseen aivan tyynesti.\n\n\"Bill\", virkkoi Kells miehelle, joka seisoi lähettyvillä nauraa\nvirnistellen, \"mene takaisin ja auta Hallowayta tavaroiden\nkeräämisessä. Tulkaa sitten jäljessäni\".\n\nBill nyökkäsi ja oli jo mennyt jonkun matkaa, kun Kells huusi hänelle:\n\"Älä puhu mitään Robertsille. Hän on niin tuittupäinen\".\n\n\"Ha, ha, ha!\" nauroi Bill.\n\nHänen raaka naurunsa karmi Joania. Mutta hän oli tottunut miehiin,\njoita vakavakin leikki huvitti.\n\n\"Nouskaa satulaan, neiti Randle\", kehoitti Kells pujottaessaan jalkansa\njalustimeen. \"Meillä on pitkä ratsastus edessä. Tarvitsette kaikki\nvoimanne. Samalla neuvon teitä seuraamaan minua kiltisti. Pakoyritys\nolisi aivan turhaa\".\n\nJoan totteli ja ratsasti hänen jälkeensä. Hän katsahti kerran taaksensa\ntoivoen näkevänsä Robertsin heiluttaakseen hänelle kättään\njäähyväisiksi. Hevonen seisoi siellä satuloituna, Bill raahasi jotakin\nkääröä, Mutta Robertsista ei näkynyt merkkiäkään. Seetrimetsikkö\ntaajeni samassa niin tiheäksi, että leiripaikka häipyi näkyvistä. Kun\nJoan kääntyi katsomaan eteensä, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa\nkoettaa päästä selville Kellsin ratsusta. Hän oli tottunut hevosiin ja\ntunsi ne. Kells ratsasti isolla raudikolla, joka näytti sekä nopealta\nettä kestävältä. Joanin poni ei voisi päästä milloinkaan tuosta\nsuuresta pedosta erilleen. Mutta Joanilla oli silti sisua yrittää paeta\nsopivan tilaisuuden sattuessa.\n\nAamu oli kirkas ja viileä ja ilma tuntui suloisen kuivalta.\nValkohäntäinen kauris loikkasi tien poikki ja hävisi metsään.\nHarmahtavan vuoriston jylhät huiput kimmelsivät aamuauringossa, mutta\nniiden rinteet olivat vielä uhkaavan tummat ja heittivät synkän varjon\nmatalammille reunaharjanteille.\n\nJoanin aivot työskentelivät kuumeisesti, mutta ajatukset olivat\nhajanaisia ja ristiriitaisia. Hän oli joutunut maantierosvon\npanttivangiksi, joka saisi vapautensa vasta sitten kuin lunnaat\nmaksettaisiin. Tilanne tuntui uskomattomalta. Hän ei voinut päästä\npelostaan, että häntä uhkasi tuntematon ja hirveä vaara. Hän koetti\nunohtaa Robertsin sanat, mutta ne vaivasivat häntä kuitenkin. Ellei hän\nolisi ollut niin kaunis, oli Roberts sanonut! Joan tiesi olevansa\nhyvännäköinen, mutta se ei ollut saattanut häntä vielä milloinkaan\nmainittavampaan pulaan. Että Kells olisi antanut sen vaikuttaa itseensä\n-- kuten Roberts oli vihjaissut -- oli järjetöntä. Kells oli tuskin\nkatsahtanutkaan häneen: Sellaiset miehet eivät välittäneet muusta kuin\nkullasta. Joan ihmetteli mitä hänestä tahdottaisiin lunnaiksi, mistä\nsetä hankkisi ne, ja oliko rikkaista kultalöydöistä todellakin toivoa.\nSitten hän muisti äitinsä, joka oli kuollut, kun hän oli pieni tyttö,\nja hänet valtasi kaihoisa surumielisyys. Hän ajatteli setäänsä -- tuota\nrotevaa, suorasukaista, sydämellistä kunnon vanhusta, hänen reipasta\nnauruaan ja lämmintä ystävällisyyttään, hänen rakkauttaan veljensä\norpoa tytärtä kohtaan ja hänen järkähtämätöntä uskoaan, että hän\nlöytäisi aivan lähitulevaisuudessa runsaasti kultaa. Minkä metelin hän\nnostaisikaan hänen katoamisensa johdosta! Kylä saattoi jakautua kahteen\npuolueeseen, ajatteli Joan, sillä tuon pienen asutuksen harvalukuiset\nnuoret naiset vihasivat häntä ja nuorten miesten elämä kului\nrauhallisemmin, kun hän oli poissa. Ajatukset siirtyivät äkkiä Jim\nCleveen, tämän hänen pulansa alkusyyhyn. Hän oli unohtanut Jimin. Ja\ntämä oli sillä aikaa aivankuin kirkastunut. Oli suloista ajatella,\nkuinka Jim oli tapellut hänen tähtensä, puhumatta siitä mitään! Hän oli\nsittenkin käsittänyt Jimin väärin. Hän oli vihannut tätä sentähden,\nettä hän piti hänestä. Ehkäpä hänen mieltymyksensä oli vielä\nsyvällisempääkin. Ajatus sai Joanin säpsähtämään. Hän muisti suudelmat,\nja hänen verensä kuohahti jälleen. Hänen olisi pitänyt vihata Jimiä,\noli miten oli. Jim oli ollut niin mahdoton, että kylässä kaikki olivat\nnauraneet hänelle; oli juossut yhtenään hänen jäljessään ja\nkäyttäytynyt tavalla, joka sai Joanin ystävät ja toiset ihailijat\nuskomaan, että hän todellakin välitti hänestä, leikki kissaa ja hiirtä\nhänen kanssaan. Mutta nyt oli toisin. Jim oli tehnyt jotakin hirveätä,\njotakin, jota ei voitu antaa anteeksi. Hän oli uhannut syöksyä suoraan\nperikatoonsa, ja Joan oli säikähdyksissään lähtenyt tavoittamaan häntä\njoutuakseen itse kamalaan seikkailuun. Missä oli Jim Cleve nyt?\nMahdollisuus, johon Jim oli viitannut, välähti kuin salama hänen\nmieleensä. Jim oli ratsastanut rajalle Kellsiä, Guldenia ja muita\nsiellä majailevia pahoja miehiä etsimään, kuten hän oli vannonut. Ja\nhän pysyisi siinä, mitä hän oli sanonut. Ja hän, Joan, oli nyt itse\ntäällä, tuon kuuluisan Kellsin vankina! Häntä itseään kuljetettiin nyt\nsinne, jossa lainkunnioitus oli tuntematon käsitys! Jim ja Kells\nkohtaisivat toisensa siellä jossakin. Jim voisi löytää hänet Kellsin\nluota. Silloin riehahtaisi helvetti valloilleen, ajatteli Joan. Tämän\nmahdollisuuden todennäköisyys teki häneen syvän vaikutuksen, täytti\nhänet jälleen kauhulla ja pelolla. Mutta siinä oli nyt jotakin\nmuutakin. Häntä värisytti, mutta se ei johtunut vain pelosta. Hän tunsi\nhämärästi, että hän toivotti tämän seikkailun tervetulleeksi, vaikkakin\npamppailevalla sydämellä, ja katseli samalla kauhistuneesti ja\npaheksuvasti tätä luonteensa uutta ja omituista puolta.\n\nAamutunnit kuluivat nopeasti kaikkien näiden mietteiden myllertäessä\nhänen mielessään; reunaharjanteiden penikulmia pitkät rinteet olivat jo\njääneet taakse. Vuoristoon pujottautuvan, aution ja kellertäväseinäisen\nkanjonin vehreä suu aukeni hänen eteensä.\n\nKells pysähdytti hevosensa matalan puron ruohikkoiselle reunalle.\n\"Laskeutukaa alas. Syömme ja lepuutamme hevosia\", virkkoi hän. \"En voi\nsanoa muuta kuin että olette hyvä ratsastaja. Olemme kulkeneet melkein\nkaksikymmentäviisi penikulmaa\".\n\nKanjonin suu oli villissä vehmaudessaan kaunis paikka. Puron molemmin\npuolin kasvoi pajupensaita, leppiä ja haapoja, ja sen tasainen\nrantapenger oli kuin viheriöitsevä niitty. Joan näki vilahdukselta\nruskean eläimen, kauriin tahi karhun, hiipivän pois rinteitä kattavien\nkuusten lomitse. Hän hyppäsi maahan ja tunsi vasta silloin, että jalat\nolivat puutuneet ja jäykistyneet. Oli hauskaa saada jaloitella.\nKatsoessaan takaisin laakson poikki viimeistä reunaharjannetta kohti\nhän näki miesten tulevan hevosineen ja kääröineen. Hänellä oli tarkka\nsilmä ja hän ajatteli, että mikäli hän oli nähnyt kaikki hevoset, oli\nmiehillä nyt yhtä enemmän kuin mitä hän muisti. Hänen huomionsa kiintyi\nsitten toisaalle. Hän katseli Kellsiä, joka riisui hevosia. Tämä oli\nnotkea, jäntevä ja sukkelakätinen. Iso, sinertäväpiippuinen revolveri\nheilahteli hänen edessään. Sillä oli Joaniin omituinen vetovoima.\nLeikkauksilla koristeltu musta perä sai hänet ajattelemaan kiinteätä\notetta, kun eräs käsi kiertyi sen ympärille. Kells ei pannut hevosia\nköyteen. Hän taputti raudikkoaan lautasille ja ajoi sen alas purolle.\nJoanin poni seurasi jäljessä. Ne joivat, kuopivat kiviä, kiipesivät\ntoiselle törmälle ja alkoivat piehtaroida heinikossa. Toiset miehet\nsaapuivat samassa paikalle. Joan oli hyvillään. Hän ei ollut tullut\nsitä ajatelleeksi, mutta nyt hän tunsi, ettei hän olisi tahtonut jäädä\nKellsin kanssa kahdenkesken. Hän totesi, ettei hevosia ollutkaan\nliikaa, mikä oli hänestä niin omituista, että hän alkoi pelätä olevansa\npäästään sekaisin.\n\n\"Irroita kääröt, Bill\", käski Kells.\n\nMiehet rakensivat nuotion ja alkoivat valmistella päivällistä. Bill ja\nHalloway kävivät puheliaiksi ja katselivat salavihkaa Joania, kun\nKellsin silmä välttyi. Halloway vihelteli jotakin säveltä. Sitten\nkäytti Bill hyväkseen Kellsin poissaoloa tämän mennessä purolle ja\nalkoi hymyillä Joanille ja katsella tätä julkeasti. Joan ei ollut häntä\nhuomaavinaan, vaan kääntyi poispäin. Miehet nautiskelivat.\n\n\"Ylpeä kuin pahus! Mutta minua hän ei petä. Olen tuntenut eläissäni\nmonta naista\". Miehet nauroivat ja vaihtoivat sitten ääntään alentaen\njoitakin salaperäisiä huomautuksia. Kells palasi samassa vesisankko\nkädessään.\n\n\"Mikä teitä oikein vaivaa, pojat?\" kysyi hän.\n\nMiehet katsoivat häneen vilpittömästi hämmästyneinä.\n\n\"Luultavasti sama kuin sinuakin\", vastasi Bill. Hänestä näki, kuinka\nvähästä hurjat ja hillittömät miehet voivat tulistua ja ärtyä.\n\n\"Se on tämä harvinainen seura, isäntä\", lisäsi Halloway lepyttävästi\nhymyillen. \"Bill alkaa lämmetä eikä voi sille niin mitään. Ja kun hän\non aina sellainen perhananmoinen poika, en moiti häntä lainkaan\".\n\nKells ei virkkanut mitään, vaan kääntyi poispäin ja rupesi töilleen.\nJoan katseli tarkkaavaisesti hänen silmiään ja säpsähti jälleen. Ne\neivät olleet lainkaan kuin silmät, vaan kuin harmaat tyhjiöt, kuin\nhämyiset aukot, joissa ei ollut mitään näkyväistä, mutta kuitenkin\njotakin hirveätä.\n\nAterian valmistukset jatkuivat, hiukan väkinäisesti Billin ja Hallowayn\npuolelta, ja päättyivät pian. Ulkoilma ja liikunto antavat hyvän\nruokahalun, eikä miehiltä näyttänyt sitä puuttuvan. Joan istui heistä\nerillään puron reunalla, ja kun hän oli sammuttanut nälkänsä, painautui\nhän pitkälleen erään lepän varjoon. Joku tumma varjo liukui kentän\npoikki hänen vierestään, ja kun hän katsahti ylös, näki hän kotkan\nliitelevän kanjonin yläpuolella. Sitten hän vaipui jonkinlaiseen\nhorrokseen, mutta vain sen verran, että hän ummisti hetkeksi silmänsä.\nAika kului verkalleen. Hän olisi kernaammin istunut satulassa. Nuo\nmiehet eivät hätiköineet, ja Kells oli tahallisen verkkainen. Heidän\nmielestään näytti aika luodun vain tuhlattavaksi. Joan koetti\nkarkoittaa tämän toiminnan- ja kiirehtimisenhalunsa, mutta turhaan;\ntulos oli vain entistä suurempi ikävystyminen. Hän tunsi, ettei hän\nvoisi milloinkaan alistua kohtaloonsa, ja hänen mielensä alkoi\nmasentua. Hän aavisti pahaa -- tajusi sen vaistomaisesti.\n\nHevosten korskahtelu ja kavioiden töminä havahduttivat hänet\nmietteistään, ja kun hän nousi istumaan, näki hän miesten satuloivan\nhevosia ja köyttävän kiinni kääröjään. Kells oli puhutellut häntä vain\nkahdesti sinä päivänä. Hän oli kiitollinen tästä harvasanaisuudesta,\nmutta ei voinut ymmärtää sitä. Kellsin ilmeessä oli jotakin\nmiettiväistä, joka ei oikein sopinut hänen kasvojensa miellyttävyyteen.\nHän näytti lauhkealta, hyväntahtoiselta, puhui luontevasti ja vaikutti\nystävälliseltä. Mutta Joan alkoi käsittää, ettei hän ollut sellainen,\nkuin miltä hän näytti. Hänellä oli jotakin mielessään. Ei huono\nomatunto eikä mikään sellainen taakka, vaan joku tärkeä asia, joku\ntekeillä oleva suuri suunnitelma, joku sellainen, joka vaati kiinteätä\nharkintaa. Joan ihmetteli, mahtoiko hän laskea lunnaiden suuruutta,\njotka hän tulisi hänestä vaatimaan. Oltiin valmiit lähtemään. Kellsin\nraudikko vikuroi ja äksyili ja Bill piteli hänen poniaan. Kun hän\nojensi suitset, koskettivat heidän kätensä toisiinsa. Se oli sattuma,\nmutta aiheutti sen, että Bill kahmaisi hänen kätensä omaansa. Joan\nriuhtaisihe irti, asiaa sen enempää ajattelematta, mutta näki samassa,\nkuinka toisen kasvot karahtivat tummanpunaisiksi päivettymisen alla.\nBill rupesi nyt tavoittelemaan häntä -- painoi kätensä hänen povelleen.\nTeko oli vaistomainen. Hän ei tarkoittanut mitään. Joan käsitti, ettei\nhän voinut sille mitään. Hän oli ollut kyllin kauan sellaisten miesten\nkeskuudessa tietääkseen, ettei tuollainen käytös ollut millään tavalla\nharkittua. Mutta kosketus oli joka tapauksessa niin vastenmielinen,\nettä hän kavahti huudahtaen takaisin.\n\nHän kuuli olkansa takaa kiivaan askeleen ja sähähtävän henkäyksen.\n\n\"_Älä Jack_!\" kirkaisi Bill.\n\nKells syöksähti kuin salama heidän väliinsä. Hänen revolverinsa\nheilahti ja sattui Billiä suoraan kasvoihin. Hän kaatui hervottomasti\nja raskaasti, syvä ja verinen ruhjoutuma ohimossaan. Kells kumartui ja\ntuijotti häneen hetkisen painaen hitaasti revolverinsa alemmaksi. Joan\npelkäsi hänen aikovan ampua.\n\n\"Oh, älkää -- älkää!\" huudahti hän. \"Ei hän tehnyt minulle mitään\".\n\nKells sysäsi hänet syrjään. Kun hän koski Joaniin, tunsi tämä kuin\nsähkövirran syöksähtävän lävitseen. Kasvot eivät olleet muuttuneet,\nmutta silmät olivat kaameat. Harmaalla taustalla näkyi omituisia,\nhyppiviä punaisia läikkiä.\n\n\"Ottakaa hevosenne\", käski Kells. \"Ei. Menkää jalan puron poikki. Tie\non siellä toisella puolella. Kulkekaa kanjonia ylös. Tulen heti\njäljessä. Älkää pitäkö kiirettä älkääkä piiloutuko. Jos yritätte, niin\nsitä pahempi itsellenne. Joutuin nyt!\"\n\nJoan totteli. Hän juoksi alas purolle suu auki töllistelevän Hallowayn\nohi ja pääsi toiselle puolelle kiville astuen. Polku löytyi ja Joan\nseurasi sitä arvelematta ja taaksensa katsomatta. Hänelle ei johtunut\nmieleenkään koettaa piiloutua tahi lähteä pakoon. Hän vain totteli,\najattelematta ja empimättä, jonkun vastustamattoman voiman\nvaikutuksesta tietoisena. Kerran kuului äänekästä puhetta ja sitten\nhevosen kimeä hirnahdus. Polku kaarsi kanjonin vasemman seinämän alle\nja seurasi kuohuvaa puroa. Joan oli kuulevinaan laukauksia ja säpsähti,\nmutta ei ollut aivan varma. Hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta ei\neroittanut muuta kuin puron pauhinan ja tuulen huminan kuusten\nlatvoissa. Hän jatkoi kulkuaan ja alkoi selvitellä ajatuksiaan,\narvailla, mistä Kellsin käytös oli johtunut.\n\nOliko Kells tehnyt sen vain hänen tähtensä. Joan epäili sitä -- epäili\nhäntä joka suhteessa, paitsi hänessä ilmenevää väkivaltaisuutta, rajua\nvoimaa, teräksistä tarmoa ja peloittavaa toimintakykyä.\n\nTakaa kuulunut halloo sai hänet pysähtymään ja kääntymään. Kaksi\nkuormahevosta tuli hölkäten polkua ylös. Kells ajoi niitä edellään ja\ntalutti hänen poniaan. Toisia miehiä ei näkynyt. Kells saavutti hänet\npian, ja Joanin oli poikettava sivulle päästääkseen kuormahevoset ohi.\nKells heitti hänelle suitset.\n\n\"Nouskaa satulaan\", virkkoi hän. Joan totteli ja katsoi sitten\nrohkeasti häneen. \"Missä -- missä ne toiset ovat?\"\n\n\"Erosimme\", vastasi Kells lyhyesti.\n\n\"Miksi?\" tiukkasi Joan.\n\n\"No jos tahdotte sen välttämättä tietää, johtui se siitä, että aloitte\npäästä heidän suosioonsa -- enemmän kuin mitä nyt oli soveliasta\".\n\n\"Heidän suosioonsa!\" huudahti Joan ihmeissään.\n\nNuo harmaat, terävät silmät katsoivat aivan hänen lävitseen ja\nkääntyivät sitten nopeasti toisaalle. Joan ymmärsi kuitenkin heti hänen\nsanojensa tarkoituksen. -- Kells epäili hänen lähennelleen noita\nroistoja päästäkseen mahdollisesti heidän avullaan häneltä pakoon. Tämä\noli ollut vain epäluulo, jonka Kells oli huomannut aiheettomaksi häneen\nkatsahdettuaan. Tämä sai Joanin ajattelemaan, että hänellä oli tuohon\nmieheen nähden ehkä parhaimmat onnistumisen mahdollisuudet, kun hän ei\nollut mistään tietävinäänkään, vaan näytti vilpittömän hämmästyneeltä\nja viattomalta. Hän päätti koettaa sitä, käyttää kaikkea naisellista\nvaistoaan, neuvokkuuttaan ja viekkauttaan. Kells oli sivistynyt mies,\njosta oli tullut pahantekijä -- hylkiö, mutta hänen sielunsa sisimmässä\nsaattoi olla vielä toisenlaisen elämän muistoja jäljellä, jotka ehkä\nvoitiin herättää henkiin. Joan arveli selviytyvänsä onnellisesti\nKellsistä, jos hän vain oppi ymmärtämään tätä ja sai tietää tämän\ntodelliset aikeet häntä kohtaan.\n\n\"Bill ja hänen kumppaninsa ajattelivat liian paljon noita -- noita\nlunnaita, joista oli puhe\", jatkoi Kells ja naurahti. \"Tulkaa nyt.\nPysytelkää lähelläni\".\n\nJoan nykäisi poninsa liikkeelle toisen nauru korvissaan soiden. Oliko\nse vain kuvittelua, että siinä oli hänen mielestään jotakin\npilkallista? Oliko hänellä mitään syytä uskoa sanaakaan tuon miehen\npuheista? Hän oli yhtä arvoituksellinen kuin koko tilannekin; tuntui\naivan toivottomalta voida päästä hänestä selville.\n\nKanjon, jossa he ratsastivat, oli samanlainen kuin kaikki toisetkin\ntässä vuoristossa, mutta kellertävien seinämien juurella mutkittelevaa\npolkua oli kaikesta päättäen harvoin kuljettu. Joan ei nähnyt mitään\nvanhoja jälkiä. Näreikön suojaan pakeneva villieläin, lentoon\npyrähtelevät linnut ja sinne tänne puikkelehtivat kaniinit todistivat\nmyös paikan koskemattomuudesta. He sivuuttivat vanhan, sortumaisillaan\nolevan hirsimökin, jota kullankaivajat ja metsästäjät olivat varmaankin\njolloinkin käyttäneet. Polku loppui siihen, mutta Kells ratsasti\nedelleen. Ja mikäli Joan näki, kanjoni kävi leveämmäksi, seinämät\nkorkeammiksi ja puut jykevämmiksi.\n\nToinen kuormahevonen ei ollut ilmeisesti tottunut tehtäväänsä ja kun se\ntuli eräässä käänteessä täysin näkyviin, huomasi Joan hämmästyksekseen\nsen näyttävän merkillisen tutulta. Hän oli nähnyt Kellsin ja hänen\nmiestensä hevoset vain jonkun kerran, joten vaikutelma ei voinut juuri\nolla niistä saatua. Hän katseli sitä tutkivasti, tarkasteli sen käyntiä\nja käytöstä, eikä kestänyt kauan, kun hän totesi, ettei se ollut\nkuormahevonen. Taakka vaivasi sitä. Se ei tiennyt, miten sitä oli\nkannettava. Tämä teki Joanin hyvin miettiväiseksi, ja hän katseli\nhevosta entistä tarkemmin. Hänelle selveni yhtäkkiä, että se muistutti\nRobertsin hevosesta. Hän hengähti syvään ja tunsi jälleen pelon\nkouristavan sydäntään. Sitten hän ummisti silmänsä muistaakseen\nparemmin Robertsin punaisenruskean ratsun tärkeimmät tuntomerkit --\nvasemmassa etujalassa sukka, toisessa vanha paloarpi, ja silmien\nalapuolella eräs harvinainen merkki, vaalea poikittainen raita. Kun\nJoan oli muistanut nämä, oli hän niin varma, että hän löytäisi ne\ntuosta kuormahevosesta, että hän pelkäsi avata silmänsä. Kun hän\nvihdoin teki sen, oli hän näkevinään ne kaikki yhdellä silmäyksellä.\nHänellä oli kuitenkin vielä hiukan toivoa, sillä eläin seisoi juuri\nsilloin sivuttain häneen. Mutta kun se kääntyi polkua seuratessaan\nhäntä kohti, näkyi vaalea, poikittainen raita selvästi.\n\nJoan tunsi sen. Roberts ei ollut matkalla kotiin. Kells oli\nvalehdellut. Kells oli tappanut hänet. Olihan todistus niin peloittavan\nselvä ja kumoamaton! Se vahvisti Robertsin synkän ennustuksen\ntoteutuneen. Joania alkoi äkkiä pyörryttää. Hän horjahteli satulassa ja\nolisi pudonnut, ellei hän olisi ponnistanut kaiken tahdonlujuutensa ja\nviimeiset voimansa tasapainonsa säilyttääkseen. Hän taisteli kauhua\nvastaan, kuin jos se olisi ollut raateleva peto. Antaen ponin kulkea\nomin neuvoin ja takertuen kiinni satulaan hän koetti voittaa huomionsa\naiheuttaman mielenjärkytyksen, joka uhkasi musertaa hänet kokonaan. Ja\nkun se onnistui hänelle, käsitti hän samassa kaikki. Tilanne esiintyi\nnyt aivan uudessa valossa. Hän ymmärsi Kellsin ja tilanteensa\nherpaisevan kaameuden. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta hänen\nepävarmuutensa Kellsiin nähden oli tyyten hävinnyt. Kaikki oli selvää,\ntotta, julmaa, yltäpäältä uhkaavaa. Häntä oli petetty kuin lasta. Puhe\nlunnaista oli valetta samoin kuin Kellsin selitys, että hän oli eronnut\nHallowaysta ja Billistä, koska hän ei tahtonut jakaa niitä. Koko tuo\nlunnasjuttu oli tässä valossa naurettava. Kells oli himoinnut häntä\nensi hetkestä alkaen; hän oli koettanut saada Robertsia luovuttamaan\nhänet hyvällä, ja kun se ei ollut onnistunut, oli hän tappanut tämän;\nhän oli raivannut omatkin miehensä tieltään -- Joan oli nyt varma, että\nhän oli kuin olikin kuullut ammuttavan. Kellsin tarkoitus kajasti tuon\njuron synkkyyden takaa -- oli nyt Joanille päivänselvä. Se, mikä häntä\nodotti, oli vankeutta, kidutusta ja kuolemaakin pahempi -- hirvein\nkohtalo, minkä uhriksi nainen voi joutua.\n\nSen todellisuus tyrmistytti. Se oli totta -- yhtä totta kuin tarinat,\njoita hän oli pitänyt mahdottomina! Olihan sellaisesta, mitä hänelle\noli nyt tapahtunut, kuultu useinkin puhuttavan, mutta hän ja hänen\nomaisensa ja ystävänsä eivät olleet ottaneet noita huhuja oikein toden\nkannalta, koska he olivat turvassa vuoristoleirissään ja onnellisia\nelämässään. Teillä väijyvät rosvot, jotka olivat murhanneet ja\nryöstäneet monta yksinäistä kullankaivajaa, tappelut kapakoissa ja\nulkosalla, ja rajalle pakenevien, hurjasti ratsastavien miesten\nhyödytön takaa-ajo, miesten, jotka olivat nopeita kuin apachit ja\nilmestyivät ja hävisivät kuin beduiinit -- kaikki nämä tosiasiat olivat\nolleet jo sinänsä niin hirveitä, ettei pahempaa ymmärretty pelätäkään.\nHäntä kohdannut ilkivalta ja sen tarkoitus olivat Joanin neuvokkuudelle\nja rohkeudelle kuin kirvelevät, raatelevat kannukset, jotka pakottivat\nsäälimättömästi liikkeelle. Koska hän vielä eli, mitä hän kyllä\nihmetteli ajatellessaan Kellsistä viimeksi saamaansa vaikutusta, oli\nhänen suhtauduttava tähän kaikella sillä pirullisuudella, viekkaudella\nja kissamaisella notkeudella, mihin nainen suinkin kykeni. Hänen täytyi\npäästä hänestä voitolle, sitoa hänen kätensä, tappaa hänet -- tahi\nkuolla. Hän ei ollut tyttö, jonka joku rosvo saattoi leikkikalukseen\nryöstää. Pelko ja kauhu olivat tunkeutuneet hänen sielunsa sisimpään\nsaakka ja herättäneet eloon voimia, joiden olemassaolosta hänellä ei\nollut aavistustakaan, ja joita ei oltu vielä milloinkaan kysytty. Hän\nei pelännyt enää. Hän terästäytyi tuota miestä vastaan. Hän tiesi, mitä\noli tehtävä. Ajattelematon ja huoleton tyttö, jolla oli ollut tapana\nunelmoida hämärässä menneisyydessä, jo ennen hänen syntymistään\nsattuneista tapahtumista ja tulevista, mahdottomista seikkailuista, oli\nkypsynyt äkkiä naiseksi. Viha ja loukatun naisellisuuden tunto eivät\nolleet Joan Randlen tulisen hengen ainoa salaisuus.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJoan Randle ratsasti edelleen, ulos kanjonista ja erään vuorisolan läpi\ntoiseen kanjoniin, antamatta Kellsille kertaakaan tilaisuutta nähdä\nhänen silmiään, ennenkuin hän oli aivan varma, etteivät ne ilmaisseet\nmitään.\n\nPolku kävi ajanoloon niin jyrkäksi ja louhikkoiseksi, että hänen oli\npakko ajatella vain hevostaan ja omaa turvallisuuttaan. Kells kapusi\nyhä ylemmäksi, kunnes he päätyivät lopulta eräälle suuria\nkallionlohkareita täynnä olevalle ylätasangolle, jossa Joanin täytyi\nvälistä laskeutua kävelemään. Tasanko näytti penikulmia laajalta.\nAukeammilla paikoilla vilahteli kettuja ja susia, ja tummia\nvuortenhuippuja näkyi joka taholta. Iltapäivä oli kulunut pitkälle, kun\nKells alkoi laskeutua jälleen. Hän ratsasti edestakaisin mutkitellen\nrapautuneita rinteitä alas ja pensaikkoisten tasanteiden poikki\ntakaisin kanjoneihin alhaalla.\n\nYksinäinen vuorenhuippu siinsi paikkaan, johon Kells vihdoin pysähtyi.\nSe punersi laskevan auringon hohteessa ja piirtyi terävästi sinistä\ntaivasta vasten. Pisin taival, minkä Joan oli konsanaan yhtenä päivänä\nratsastanut, oli loppunut. Ylös ja alas kiipeillen ja sinne tänne\nkierrellen he olivat tunkeutuneet penikulmia syvälle vuoristoon.\nJoanilla oli tuskin mitään käsitystä matkan suunnasta. Hän oli\ntäydellisesti pyörällä ja eksyksissä. Paikka oli villein ja ihanin,\nmitä hän oli konsanaan nähnyt, kapea, matalaseinäinen kanjoni, jossa\noli runsaasti rehevää heinää, pajuja, kuusia ja palsamipuita.\nLiikkumattomaksi jäykistynyt hirvi katseli heitä pitkät korvat pystyssä\nuteliaasti ja kesysti kuin kotieläin, ja pakoon puikkelehtivat\npienemmät eläimet piirsivät koukistelevia juovia pitkään heinikkoon.\n\nErään jättiläismäisen palsamipuun alla, jonka latva ulottui melkein\nseinämän tasalle, oli pieni, edestä avoin hirsimökki, joka ei voinut\nolla kovinkaan vanha, koska toiset hirrenpäät näyttivät verraten\ntuoreilta. Se ei muistuttanut metsästäjien ja kullankaivajien mökeistä,\njoita Joan oli nähnyt setänsä kanssa retkeillessään.\n\nJoan näki nämä yksityiskohdat yhdellä silmäyksellä. Kells oli\nlaskeutunut satulasta ja tuli häntä kohti. Joan katsoi häneen\nrohkeasti, mutta ei suoraan silmiin.\n\n\"Olen väsynyt -- melkein liian väsynyt jaksaakseni hypätä alas\", sanoi\nhän.\n\n\"Viisikymmentä penikulmaa louhikkoa ja pensaikkoa, ylös ja alas! Ja\nlevähtämättä!\" huudahti Kells ihailevasti. \"Olette reipas tyttö\".\n\n\"Missä olemme?\"\n\n\"Tämä on Kadonnut kanjoni, jonka vain harvat miehet tietävät. Ja he\novat -- ystäviäni. Aioin säilyttää teitä täällä\".\n\n\"Kuinka kauan?\" Joan tunsi Kellsin läpitunkevan katseen.\n\n\"Kuinka kauanko?\" toisti tämä hitaasti. \"Kunnes olen saanut lunnaat\".\n\n\"Kuinka paljon aiotte vaatia?\"\n\n\"Juuri nyt ainakin satatuhatta puhtaassa kullassa... Myöhemmin voin\nehkä luovuttaa teidät vähemmälläkin\".\n\nKells katseli häntä tutkivasti ja arvostelevasti, ja Joan ymmärsi hänen\najatuksensa.\n\n\"Setä parkaa! Niin paljoa hän ei saa milloinkaan kokoon\".\n\n\"Saa varmasti\", vastasi Kells töykeästi.\n\nSitten hän auttoi Joanin satulasta. Joan oli aivan jäykistynyt ja\npuutunut ja pudottautui luisumalla maahan. Kells kohteli häntä\nhuomaavaisesti ja luonnollisesti, kuten sivistynyt mies ainakin, ja\nJoanin koetuksen ensimmäinen tuskallinen hetki oli ohi. Vaisto oli\nohjannut hänet oikeaan. Kells oli ehkä ollut ja oli todennäköisesti\nvieläkin mitä turmeltunein hylkiö, mutta hänen kaltaisensa tytön\nläsnäolo oli varmasti herättänyt hänessä henkiin vaikutelmia ajoilta,\njolloin hän oli ollut syntyperänsä ja kasvatuksensa nojalla tavoiltaan\naivan toinen mies. Hänen käytöksensä oli nyt vaistomaista. Bill nimisen\ntoverinsa lailla hän ei mahtanut sille mitään. Tämä mitätön\npikkuseikka, tämä hauras side, joka yhdisti Kellsin entiseen, parempaan\nelämään, rohkaisi Joania sanomattomasti ja osoitti, miten hänen oli\npelattava vaikeata peliään.\n\n\"Olette sangen ritarillinen ryöväri\", lausui hän.\n\nKells ei ollut kuulevinaan, vaan katseli häntä hetkisen tutkivasti\npäästä jalkoihin ja siirrähti sitten lähemmäksi, ikäänkuin verratakseen\nheidän pituuttaan.\n\n\"En tiennyt teidän olevan niin pitkän. Olette minua yli olkapään\".\n\n\"Niin, sellainen luiseva huiskale kuin olen\".\n\n\"Luiseva! Ette suinkaan. Olette ihmeteltävän sopusuhtainen -- kookas,\ntäyteläinen ja voimakas; muistutatte eräästä tytöstä, jonka kerran\ntunsin... Olette kaunis. Tiesittekö sen?\"\n\n\"Enpä juuri. Ystäväni eivät tohdi minua imarrella, mutta teiltä en\nvoine sitä kieltää. En odottanut saavani kohteliaisuuksia rajaseudun\nsissien Jack Kellsiltä\".\n\n\"Rajaseudun sissit? Missä olette sen nimen kuullut?\"\n\n\"En missään. Tekaisin sen itse\".\n\n\"Olette keksinyt jotakin, jonka otan käytäntöön... Entä mikä on oma\nnimenne -- ristimänimenne? Kuulin Robertsin mainitsevan sen\".\n\nJoan tunsi kylmän kouristuksen sisimmässään, mutta pysyi ulkonaisesti\naivan tyynenä, ei edes räpäyttänyt silmäänsä.. \"Joan\", vastasi hän.\n\n\"Joan!\" Kells painoi kätensä raskaasti hänen olkapäilleen ja käänsi\nhänet itseensä päin.\n\nJoan tunsi jälleen hänen omituisesti terävän katseensa, joka oli\npistävä kuin jäästä heijastuva auringonsäde. Hänen täytyi katsoa\nhäneen. Tämä oli hänen vaikein koetuksensa. Hän oli valmistautunut\nsiihen tuntimääriä, terästäytynyt ja kitkenyt pois kaiken, mikä hänessä\noli heikkoa ja horjuvaa; nyt hän rukoili ja katsahti Kellsiä nopeasti\nsilmiin. Ne olivat kuin ikkunat, taustana harmaa helvetti. Ja hän\nkatsoi syvälle tuon miehen mustaan, alastomaan sieluun, tuntematta\nmuuta pelkoa kuin viattoman, kaikesta pahasta tietämättömän tytön\nvaistomaista kammoa.\n\n\"Joan! Tiedätte, miksi toin teidät tänne?\"\n\n\"Tietysti; sanoittehan minulle\", vastasi Joan rauhallisesti. \"Tahdotte\nkultaa, mutta pelkään teidän saavan viedä minut kotiin tyhjin käsin\".\n\n\"Tiedätte, mitä aion tehdä teille\", jatkoi Kells ääntään alentaen.\n\n\"Tehdä minulle?\" toisti Joan, lihaksenkaan värähtämättä. \"En oikein\nymmärrä... En ole... Mutta mitään pahaa ette suinkaan tahtone minulle\ntehdä, ettehän. Ellen voi maksaa lunnaita, niin eihän se ole minun\nsyyni\".\n\nKells ravisti häntä, ja hänen kasvonsa muuttuivat, synkistyivät.\n\n\"_Tiedätte_, mitä tarkoitan\".\n\n\"En\". Joan koetti riistäytyä irti, mutta Kells tiukensi otettaan.\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\nJoanin iän saattoi suunnilleen arvata hänen koostaan, mutta häntä oli\nsiitä huolimatta usein luultu aivan nuoreksi tytöksi.\n\n\"Seitsemäntoista\", vastasi hän. Se ei ollut totta. Hän oli aina\nvihannut valhetta, mutta nyt hän valehteli arvelematta.\n\n\"Seitsemäntoista!\" huudahti Kells hämmästyneesti. \"Aivanko totta?\"\n\nJoan kohautti päätään närkästyneesti ja vaikeni.\n\n\"Ja minä kun luulin teitä naiseksi! Arvioin ikänne\nkahdeksikymmeneksiviideksi -- vähintään kahdeksikymmeneksikahdeksi.\nSeitsemäntoista, ja noin kehittynyt! Olettehan vielä vain tyttö --\nlapsi. Ette tiedä mistään mitään\".\n\nKells sysäsi hänet melkein rajusti luotaan, ikäänkuin suutuksissaan\nhänelle tahi itselleen, ja meni hevosten luo. Joan lähti kävelemään\ntupaa kohti. Jännitys oli tehnyt hänet heikoksi, mutta päästyään pois\nKellsin näkyvistä ja tietäen pitäneensä puolensa hän rauhoittui pian\nentiselleen. Hänellä saattoi olla ja todennäköisesti olikin\nkestettävänä monta paljoa pahempaa koetusta kuin tämä, mutta hän\nkäsitti ja tiesi, ettei hänen rohkeuttaan ja mielenmalttiaan pantaisi\nenää konsanaan niin lujalle kuin äsken.\n\nPaikka, johon hänet oli nyt muusta maailmasta eristetty, täytti hänen\nmielensä kummallisella ahdistuksella. Hänelle tapahtuisi jotakin tässä\nyksinäisessä, äänettömässä rotkossa. -- Häntä värisytti. Palsamipuun\nalle oli kyhätty latteista kivistä kömpelö istuin, ja aivan sen ohitse\nkuohui metrin levyinen, kirkasvetinen puro. Huomaten puussa jotakin\nvalkoista Joan meni lähemmäksi. Pelikortti, herttaässä, jonka\nkeskustassa näkyi pieni ryhmä luodinreikiä ahtaassa kehässä, oli\nnaulittu niillä kuoreen kiinni. Kukin laukaus oli hipaissut kortin\npunaista sydäntä ja yksi oli repäissyt sen kokonaan pois. Reikien\nalapuolelle oli kirjoitettu kömpelösti lyijykynällä nimi \"Gulden\". Kun\nJim Cleve oli pari iltaa sitten uhannut häntä nimillä Kells ja Gulden,\noli hän tuskin ajatellutkaan, että nämä olivat todellisia ihmisiä,\njotka hänkin voisi kerran kohdata. Ja nyt oli toinen heistä ryöstänyt\nhänet vangikseen! Hän päätti kysyä Kellsiltä, kuka tämä Gulden oli.\nMökki oli vain jonkinlainen suojus, jossa ei ollut tulisijaa eikä\nikkunaa, ja kalliopermannon peitteeksi levitetyt palsaminoksat olivat\njo kauan sitten lakastuneet ja kuivuneet. Hämärästi näkyvä polku johti\nsen edustalta alas kanjoniin, ja mikäli Joan ymmärsi ei sitä oltu\nkuljettu hevosella moneen kuukauteen. Kells oli todellakin vienyt hänet\njohonkin sellaiseen piilopaikkaan, joista Joan oli kuullut kotona\nkerrottavan, ettei niitä tuntenut kukaan muu kuin rajalla piileksivät\nrosvot. Hän tiesi, että vain intiaani olisi voinut seurata Kellsin\njälkiä tänne. Hänen omaisensa eivät löytäisi tätä paikkaa konsanaan.\n\nHän oli vielä hikinen ja yltäpäältä tomuinen pitkän ratsastuksen\njälkeen. Tukka oli vanuttunut aivan sotkuiseksi, vaatteet olivat\nrepeytyneet ja hän oli saanut monta rumaa naarmua. Hän meni satulansa\nluo, jonka Kells oli ottanut ponin selästä, ja katsoi, mitä hänellä oli\nlaukussaan. Varusteita oli sangen vähän, mutta tämä odottamaton ja\npakollinen ulkoilmaelämä teki niiden arvon suorastaan korvaamattomaksi.\nSiinä oli pyyhinliina, saippuaa, hammasharja, kuvastin, kampa ja\npääharja, punainen vyö ja hansikkaat. Ajatellessaan, kuinka harvoin hän\ntuli ottaneeksi tuon laukun mukaansa, ja muistellessaan kotoa lähtöään\nhän päätteli, että tämä kerta oli ollut pelkkä sattuma. Sitten hän\nmyönsi vilpitöntä hupia tuntien, että turhamaisuuskin oli voinut siihen\njonkun verran myötävaikuttaa. Ottaen laukun hän meni purolle, kääri\nhihansa ja alkoi peseytyä, minkä tehtyään hän kampasi tukkansa ja\nkiinnitti sen näppärästi palmikoille, jollaisia hän oli pitänyt\nkuudentoista vuotiaana. Sitten hän nousi päättävästi ja meni Kellsin\nluo, joka purki tavaroitaan.\n\n\"Autan teitä, että saamme illallista\", virkkoi hän.\n\nMaassa oli sikin sokin kaikenlaisia leiritarpeita, ja Kells oli\npolvillaan niiden keskellä. Hän katsoi Joaniin -- kaunismuotoisista\nkäsivarsista kasvoihin, jotka tämä oli hangannut punertaviksi.\n\n\"Olette todellakin kaunis tyttö!\"\n\nHän sanoi sen lämpimästi ja vilpittömällä ihailulla, jossa ei ollut\nmitään ilkeätä, se oli nuoruudelle ja kauneudelle lausuttu, itsestään\nesille pulpahtanut välitön tunnustus, ja vaikka hän olisi ollut itse\npaholainen, ei se olisi siitä muuttunut.\n\n\"Hauskaa, jos niin on, mutta älkää viitsikö sitä minulle sanoa\",\nvastasi Joan koruttomasti.\n\nSitten hän alkoi autella Kellsiä reippaasti ja toimeliaasti käärön\npurkamisessa ja tavaroiden järjestämisessä, jotka tottumaton\nkuormahevonen oli pannut aivan sekaisin. Ja kun kaikki oli kunnossa,\nryhtyi hän sekoittamaan korpputaikinaa Kellsin kyhätessä nuotiota. Että\ntämä oli näin mukautuvainen, johtui pikemmin Joanin taitavuudesta kuin\ntoimintahalusta. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta katsoi usein\nJoaniin, ja unohtui välistä kokonaan omiin ajatuksiinsa. Tilanne oli\nhänelle uusi ja omituinen. Joan näki välistä aivan selvästi, mitä hänen\nmielessään liikkui, mutta siinä välissä hän oli taas täydellinen\narvoitus. Hän tiesi, milloin Kells ajatteli, miltä hän näytti ollessaan\nsiinä polvillaan paistinpannun edessä, käsivarret jauhossa; kuinka\nsuuresti hän erosi toisista samanlaiseen pulaan joutuneista tytöistä;\nkuinka kummalliselta hänestä tuntui, ettei tämä tyttö ollut lyyhistynyt\nkauhusta avuttomana tuohon puun alle ja pyytänyt itkien ja rukoillen\npäästä kotiin, vaan teki parhaansa vaikeassa tilanteessaan ja\nihmeteltävän hyvällä menestyksellä.\n\nKun kaikki oli valmista, istuutuivat he maahan jalkojensa varaan\ntervakankaan kahdenpuolen ja alkoivat aterioida. Omituisin illallinen,\nmissä Joan oli ollut konsanaan mukana; kuin unta, johon liittyi\nuhkaavan vaaran ahdistavaa tunnetta. Joan uneksi, mutta tiesi pian\nheräävänsä. Kellsissä tapahtui vähitellen melkein huomaamaton muutos.\nHänen miellyttävä ilmeensä näytti jotenkin jäykistyneen, ja hän puhui\nvain silloin, kun hän kehoitti Joania ottamaan enemmän ruokaa, kahvia\ntahi leipää. Ja kun he olivat syöneet kyllikseen, ei hän antanut Joanin\npestä pannuja ja astioita, vaan teki sen itse.\n\nJoan nousi ja istuutui penkille puun alle. Kanjoni häipyi purppuraiseen\nhämärään, ja kaukaa siintävä vuorenhuippu tummui vähitellen iltaruskon\nsammuessa. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään ja kaikkialla vallitsi syvä\nhiljaisuus. Joan ihmetteli, missähän Jim Cleve mahtoi nyt olla. He\nolivat istuneet usein hämärässä. Hän tunsi oman syyllisyytensä, mutta\nsyytti silti Jimiä onnettomuudestaan. Sitten hän muisti setänsä, kodin,\nja vanhan, ystävällisen tätinsä, joka oli ollut aina niin huolissaan\nhänen tähtensä. Eikä suinkaan syyttä. Hän oli enemmän pahoillaan heidän\nkuin itsensä takia. Ja se masensi hetkeksi hänen mielensä. Kaikki\ntuntui äkkiä niin lohduttoman toivottomalta, että hän painoi päänsä\npolville ja peitti kasvonsa. Kyyneleet helpoittivat. Hän unohti Kellsin\nja osan, jota hänen täytyi näytellä. Mutta hän muisti ne samassa --\nKellsin töykeä kosketus palautti hänet äkkiä todellisuuteen.\n\n\"Kas vain! Itkettekö?\" kysyi tämä jurosti.\n\n\"Luuletteko minun nauravan?\" tiuskasi Joan ja katsahti ylös. Silmät\nolivat tulvillaan kyyneleitä.\n\n\"Heretkää\".\n\n\"En voinut muuta kuin itkeä hiukan. Ajattelin kotia -- niitä, jotka\novat olleet minulle pienestä saakka isän ja äidin asemassa. En itkenyt\nitseni takia. Mutta he ovat nyt niin huolissaan ja murheissaan. He\nrakastivat minua\".\n\n\"Eihän se itkulla parane\".\n\nJoan nousi. Hän ei ollut enää vilpitön ja unohtavainen, vaan tyttö,\njoka pelasi omaa suurta ja viekasta peliään. Hän nojautui hämärässä\nlähelle Kellsiä.\n\n\"Ettekö ole milloinkaan rakastanut ketään? Eikö teillä ole ollut\nsisarta -- joku minun kaltaiseni tyttö?\"\n\nKells poistui hämärään.\n\nJoan jäi yksin. Hän ei tiennyt, miten suhtautua Kellsin jurouteen ja\nmuuhun käytökseen, mutta hän toivoi ja rukoili kaiken tuon merkitsevän\nsitä, että hänessä oli vielä jotakin hyvää jäljellä. Kunpa hän vain\nvoisi salata kauhunsa ja sen, että hän oli kaikesta täysin selvillä!\nHän kohensi tulta ja lisäsi puita, joista ei näyttänyt olevan puutetta.\nHän pelkäsi pimeää ja yötä, ja ilta alkoi sitäpaitsi käydä kylmäksi.\nVetäen sitten satulansa nuotion paisteeseen hän kääriytyi peitteeseen\nja asettautui mukavaan asentoon Kellsin paluuta ja tapahtumien\nkehitystä odottamaan. Häntä ihmetytti se, että hänen pelkonsa Kellsiä\nkohtaan oli jonkun verran vähentynyt. Mistä se johtui? Hänenhän olisi\npitänyt pelätä tuota miestä yhä enemmän joka tunti -- joka minuutti.\nHämärästä alkoi kuulua askeleita, jotka panivat nurmen kahisemaan, ja\nkun oli kulunut hetkinen, ilmestyi Kells näkyviin kantamus polttopuita\nolkapäällä.\n\n\"Joko pääsitte mielipahastanne?\" kysyi hän katsoen Joaniin.\n\n\"Kyllä\", vastattiin.\n\nKells sytytti piippunsa ja istuutui nuotiosta hiukan syrjään. Loimuavat\nliekit valaisivat hänet kirkkaasti, eikä hän näyttänyt julmalta eikä\nväkivaltaiseltakaan niiden häilyvässä loisteessa. Hän kysyi, missä Joan\noli syntynyt, ja saatuaan vastauksen hän teki heti toisen kysymyksen ja\nsitten kolmannen. Kun tätä oli jatkunut jonkun aikaa, eivätkä\nkysymykset näyttäneet lainkaan loppuvan, päätteli Joan, että hänen\nläsnäolonsa, äänensä ja koko henkilöllisyytensä olivat todellisuudessa\nKellsille mielenkiintoisemmat kuin seikat, joista tämä oli tietoja\nhaluavinaan. Joan ymmärsi hänen kärsivän yksinäisyydestään,\nikävöivän kuulla jonkun puhuvan. Setä oli kertonut ikävästä ja\nyksinäisyydentunteesta, joka valtaa yksinäisen miehen hänen istuessaan\nleirinuotionsa ääressä; kuinka kaikki erämaassa työskentelevät,\npakoilevat tahi eksyksissä harhailevat miehet ovat näkevinään rakkaita\nja suloisia kasvoja hohtavassa hiiloksessa ja kuulevinaan helliä ääniä.\nKells oli ihminen hänkin, ja Joan jutteli vilkkaammin ja\nkaunopuheliaammin kuin konsanaan ennen. Hän selosti kaikki tärkeämmät\ntapahtumat lapsuutensa ja elämänsä varrelta -- kertoi iloistaan ja\nsuruistaan ja hiukan unelmistaankin aina siihen saakka, kun he olivat\ntulleet Hoadleyn kylään.\n\n\"Jäikö teiltä yhtään sulhasta Hoadleyhin?\" kysyi Kells hetken päästä.\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Kuinka monta?\"\n\n\"Koko leirintäysi\", vastasi Joan naurahtaen, \"mutta ihailija on niille\nsopivampi nimi\".\n\n\"Teillä ei siis ole ketään mielitiettyä?\"\n\n\"Tuskinpa?- vielä\".\n\n\"Mitä ajattelisitte, jos teidän täytyisi jäädä tähän yksinäiseen\npaikkaan -- sanokaamme ainiaaksi?\"\n\n\"Siitä en pitäisi\", vastasi Joan. \"Ulkoilmaelämä on minua kyllä aina\nviehättänyt, ja nytkin olisin vain nauttinut tänne leiriytymisestämme,\njos vain omaiseni tietäisivät minun olevan hengissä ja turvassa ja\nvoivan hyvin. Rakastan yksinäisiä, tunnelmallisia paikkoja ja olen\nunelmoinut juuri tämmöisestä kuin tämä. Täällä tuntee olevansa niin\nkaukana -- pimeys ja nuo seinämät ovat kuin korkea muuri. Täällä on\nniin hiljaista ja rauhallista. Pidän tähdistä. Ne puhuvat minulle. Ja\ntuulesta, joka suhahtelee tuolla kuusikossa niin vienosti ja\nsurumielisesti. Kuunnelkaahan! Se kuiskaa... Huomenna pitäisin tästä,\nellen olisi huolissani. Olen kaikessa vielä niin lapsellinen. Rakastan\nluontoa, kiipeilen puissa ja etsin pikkulintujen pesiä ja kaniinien\nkoloja saadakseni katsella niiden untuvaisia ja suloisia poikasia,\njotka kutsuvat piipittäen ja uikuttaen emoaan apuun. En koskisi niihin\nmistään hinnasta. En yksinkertaisesti voi tehdä pahaa kenellekään. En\nvoi kannustaa enkä lyödä hevostanikaan. Vihaan tuskaa!\"\n\n\"Olette omituinen tyttö tämän rajaseudun asukkaaksi\", sanoi Kells.\n\n\"Aivan samanlainen kuin toisetkin. Ette tunne tyttöjä\".\n\n\"Tunsin erään sangen hyvin. Hän pujotti nuoran kaulaani\", vastasi Kells\njylhästi.\n\n\"Nuoran!\"\n\n\"Niin juuri, hirttosilmukan. Mutta sen sai hän maksaa\".\n\n\"Oh!... Oliko hän kunnollinen tyttö?\"\n\n\"Paha! Mustan sydämensä juuria myöten paha -- yhtä paha kuin minäkin!\"\nhuudahti Kells kiivaasti.\n\nJoan värisi. Mies näytti äkkiä muuttuneen -- näytti synkältä kuin\nkuolema. Joan ei voinut katsoa häneen, mutta hänen täytyi sanoa jotakin\nsaadakseen keskustelun jatkumaan.\n\n\"Pahako? Minusta ette näytä pahalta, vaan ehkä jonkun verran rajulta\ntahi hurjalta... Kertokaa itsestänne\".\n\nSanat olivat sattuneet johonkin arkaan kohtaan. Sammunut piippu heltisi\nKellsin kädestä. Hänen oli täytynyt nähdä kasvoja tahi haamuja\nmenneisyydestään nuotion hämyisessä hohteessa.\n\n\"Miksipäs ei\", lausui hän kumeasti. \"En ole tehnyt sitä moneen vuoteen,\nkoska se on ollut aivan mahdotonta, mutta nyt on samantekevää. Tytölle,\njoka ei tule siitä konsanaan kertomaan, voin kyllä puhua. Olisinko\nunohtanut? Jumalani -- en! Kuunnelkaa, niin että tiedätte minun olevan\npahan. Nimeni ei ole Kells. Olen syntynyt idässä, jossa kävin koulua,\nkunnes karkasin. Olin nuori, seikkailunhaluinen ja hurja. Varastin.\nKarkasin -- lähdin Länteen ja päädyin '51 Kalifornian kultakentille.\nSiellä minusta tuli kullankaivaja, peluri, roisto ja maantierosvo. Paha\noli verissäni, kuten kaikilla miehillä, ja nuo hurjat vuodet saivat sen\nesille. Muuta mahdollisuutta ei ollut. Pahuus, kulta ja veri ovat sama\nasia. Tein rikoksia, niin pahoja, ettei pahinkaan paikka ollut minulle\nlopulta turvallinen. Minut karkoitettiin kaikkialta -- minua ammuttiin\n-- ajettiin kuin metsän petoa -- kunnes olin kuolla nälkään ja tulla\nmelkein hirtetyksi! Ja nyt olen -- Kells! Yksi noista lainsuojattomista\nhylkiöistä, joille annoitte nimen 'Rajaseudun sissit'. Tekemistäni\nrikoksista puuttuu vain yksi -- se kaikista mustin, mutta se\nkummittelee nyt mielessäni ja käteni syyhyävät!\"\n\n\"Oh, puhutte niin -- niin julmasti!\" huudahti Joan, \"Olen pahoillani\ntähtenne. En usko kaikkea, mitä sanoitte. Mitä -- mitä mustaa rikosta\najattelette? Mitä voisitte tehdä täällä yksinäisessä kanjonissa, jossa\nei ole muita kuin me kaksi?\"\n\nMies nousi synkkänä ja kauhistuttavana.\n\n\"Tyttö!\" sähähti hän, \"tänä iltana -- tänä iltana minä... Mitä olette\ntehnyt minulle? Päivä vielä ja minä olen niin hämmentynyt, etten\nvoikaan käyttäytyä teitä kohtaan väärin, vaan oikein... Ymmärrättekö\nsitä?\"\n\nNämä synkät ja uhkaavat sanat tekivät Joaniin yhtä järkyttävän\nvaikutuksen kuin hänen katkonainen tunnustuksensakin, josta ilmeni,\nettä hänellä oli vielä hiukkanen kunniantuntoa jäljellä. Joan nojautui\neteenpäin vapisevin huulin ja ojensi torjuvasti kätensä.\n\n\"Ei -- ei -- en ymmärrä -- enkä usko teitä!\" huudahti hän.\n\"Pelästytätte minua vain niin hirveästi. Olenhan -- olenhan aivan yksin\nkanssanne. Sanoitte minun olevan turvassa. Älkää -- älkää --\"\n\nHänen äänensä sortui, ja hän vaipui voimatonna satulansa varaan. Kells\noli todennäköisesti kuullut vain hänen ensimmäiset sanansa, sillä hän\nalkoi samassa astella edestakaisin tulen valossa. Iso revolveri\nheilahteli raskaasti hänen lonkkaansa vasten. Se kasvoi Joanin\nsilmissä, muuttui joksikin kaameaksi ja epätodelliseksi. Joku tämän\nsilmänräpäyksen synnyttämä selittämätön vaisto varoitti häntä, että\nKellsin sisimmässä raivoava villipeto saattoi saada ylivallan, vaikka\nKells taistelikin vielä sitä vastaan. Hänen lapsellinen viehkeytensä ja\nviattomuutensa eivät olleet hyödyttäneet mitään; muistot vain olivat\nsukeltautuneet esiin menneisyydestä kuin pilkkaamaan. Kellsiä ei voitu\nsitoa eikä pettää. Hänen, Joanin, täytyi päästä käsiksi tuohon\nrevolveriin -- tappaa hänet -- tahi -- tahi kuolla! Muun valinnan varaa\nei ollut. Joan odotti ja kokosi hitaasti naisen luonteen kaikki\nvoittamattomat ja lannistumattomat voimat viimeiseen, ratkaisevaan,\nvimmattuun ponnistukseen.\n\n\n\n\nV\n\n\nKells käveli edestakaisin tumman ja äänettömän varjon lailla, pää\nkumarassa ja raskain askelin kuin raivotarten ahdistamana.\n\nJoan tarkkaili häntä, yötä, noita elottomia ja jylhiä mustia seinämiä\nja itseään, ja kaikki hänen vaikutelmansa olivat poikkeuksellisen\nselvät. Hän näki Kellsin kulkevan siinä hartiat kumarassa kuin raskasta\ntaakkaa raahaten, synkkänä, rauhattomana ja itseensä kyllästyneenä,\nsillä hän oli mies, joka halveksi raukkoja. Hänen kaltaisensa miehet\nolivat harvoin tahi eivät milloinkaan raukkoja. Heidän elämänsä ei\nkasvattanut raukkamaisuutta eikä halpamaisuutta. Joan tunsi vihan\npoltteen rinnassaan, tunsi sen koko olemuksessaan kuin hehkuvan kuuman\ntuulahduksen, joka sytytti kaikki tuleen. Mutta tuo mies herätti\nhänessä sittenkin jonkinlaista sääliä. Hän ajatteli hänen\nmaltillisuuttaan ja taisteluaan ja sitä julmuutta ja hillittömyyttä,\njohon hurja aika ja hurjien miesten keskuudessa eletty elämä johtivat,\nja punnitessaan, kuinka toisin hän olisi voinut käyttäytyä heidän\npitkällä taipaleellaan, hän oli kiitollinen. Joan ymmärsi\ntäydellisesti, mitä ponnistuksia se oli häneltä vaatinut, ja kuinka\nsuuresti hän erosi Billistä ja Hallowaystä. Mutta tuo kaikki ei\nmerkinnyt mitään, jos kävi niin, ettei Kells voinut hillitä itseään.\nJoan olikin sentähden koko ajan varuillaan, odotti hiljaa ja\nliikkumattomana, kaikki hermot jännittyneinä.\n\nHän nojautui satulaansa ja keskitti kaiken huomionsa Kellsiin, mutta\ntuon vaanivan olennon läsnäolo ja se, että hänellä oli mielessään vain\nyksi hirveä ajatus, eivät estäneet häntä samalla näkemästä kekäleiden\nhehkun monia ja kauniita vivahduksia, kylmiä, tunteettomia tähtiä ja\nseinämien juurella vallitsevaa pimeyttä. Hän eroitti puun latvassa\nhuokailevan tuulen suhinankin, puron kirkkaan solinan ja paljon\nmuitakin ääniä, joko kuviteltuja tahi hänelle tuntemattomia. Hiljaisuus\noli kuitenkin niin painostava, että se tuotti hänelle tuskaa. Tämä\npimeä kanjoni näytti olevan aivan maailman lopussa. Äkkijyrkät,\näärettömän korkeat vuoret saarsivat hänet joka taholta; oli kuin hänet\nolisi suljettu suureen, pimeään, äänettömään hautaan.\n\nKells tuli kuulumattomin askelin äkkiä hänen viereensä ja kumartui\nhänen ylitseen. Kasvoja ei eroittanut, mutta hänen asentonsa oli kuin\nhyppyyn painautuneen suden. Hän kyyristyi hitaasti lähemmäksi -- aina\nvain lähemmäksi. Joan näki ison revolverin solahtavan alas lonkalta;\nsen musta perä välähti kylmän siniseltä tulen valossa. Kells oli nyt\nniin lähellä, että Joan näki selvästi hänen kasvonsa ja liekehtivät\nsilmänsä ja kuuli hänen katkonaisen, huohottavan hengityksensä. Hän\nkatsoi Kellsiin silmää räpäyttämättä, lujasti ja pelottomasti. Kells\ntuijotti häneen hetkisen, suoristausi ja alkoi jälleen kävellä\nedestakaisin.\n\nJoanilla ei ollut sen jälkeen ajan kulusta mitään selvää käsitystä; yö\njakautui hetkiin tahi tunteihin, jolloin Kells hiipi hänen luokseen ja\nkumartui hänen ylitseen. Kells tuntui lähestyvän häntä joka taholta;\ntapasi hänet aina valveilla ja valppaana; ahmi silmillään hänen\njäntevää, solakkaa olemustaan, ja poistui jälleen pimeyteen. Askeleet\nhäipyivät välistä kuulumattomiin, ja Joanin levottomuus kiihtyi\näärimmilleen. Hän kuunteli henkeä pidätellen peläten hänen hiipivän\nkimppuunsa pantterin lailla. Nuotio paloi milloin kirkkaasti loimuten,\nmilloin himmeäksi läikäksi hiipuen. Nämä pimeät väliajat olivat\nJoanille kaameat. Yö tuntui petolliselta; se näytti olevan liitossa\nhänen vihollisensa kanssa. Se oli iankaikkinen. Hän rukoili aamun\nkoittavan -- ollen kuitenkin täysin toivoton siihenkin nähden, mitä\npäivä mahtoi mukanaan tuoda. Miten kävisi, jos näitä ikuisuuden\npituisia tunteja oli vielä montakin jäljellä? Jaksoiko hän kestää? Eikö\ntämä sielunjännitys kävisi pian ylivoimaiseksi? Oli hetkiä, jolloin hän\nvärisi kuin lehti tuulessa; jolloin hänen sydämensä takoi aivan\nkuuluvasti; jolloin lapsikin olisi voinut nähdä hänen hätänsä, ja\nsellaisia, jolloin kaikki oli epätodellista, mahdotonta, kuin pahaa\nunta. Mutta kun Kells seisoi hänen vieressään tahi lähestyi häntä kuin\nkissa pyydystämäänsä hiirtä, hän oli jälleen jäntevä ja valpas ja\nseurasi omituista kylmyyttä tuntien tuon ison revolverin heilahduksia.\nMyöhemmin yöllä Kells hävisi leiripaikalta kokonaan, eikä Joanilla\nollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli poissa. Joan luotti enemmän\nhänen läsnä- kuin poissaoloonsa. Hän kävi sitä jäntevämmäksi ja\npäättäväisemmäksi, kuta lähemmäksi Kells tuli. Kanjonin tumma metsä\nalkoi vihdoin vaaleta. Päivänkoitto oli lähellä. Pitkä ja hirveä yö,\njonka kuluessa hän oli varttunut tytöstä naiseksi, oli mennyt. Hän ei\nollut ummistanut silmiään kertaakaan.\n\nHän nousi aamuruskon levitessä taivaalle. Levättyään koko yön\nhievahtamatta samassa asennossa hän oli kauttaaltaan jäykistynyt ja\npuutunut. Hän alkoi kävellä edestakaisin lihaksiaan verryttääkseen.\nKells oli juuri heittänyt huovan yltään palsamipuun alla. Joan näki\nhänen menevän purolle, upottavan kätensä veteen ja valelevan kasvojaan\nkuin vimmoissaan. Sitten hän palasi kytevälle nuotiolle. Kasvot olivat\nsynkät, kalpeat ja syvien vakojen uurtamat. Hänessä oli jotakin jylhää\nja kovaa, jota ei ollut eilen näkynyt. Puron vesi oli jääkylmää ja\ntuntui Joanista, joka oli kuin kuumeessa, suloisen virkistävältä.\nHuuhdeltuaan kasvonsa ja kätensä hän käveli poispäin, Kellsin\nnäyttämättä kiinnittävän siihen mitään huomiota, ja eteni paikkaan,\njosta puro virtasi kanjoniin seinämän alta pulputen. Leiripaikka oli\nsadan askeleen päässä, mutta selvästi näkyvissä. Joan etsi hevostaan,\nmutta sitä ei näkynyt. Hän päätti pujahtaa matkoihinsa ensimmäisen\ntilaisuuden tarjoutuessa käyden, ratsain tahi miten hyvänsä;\npäästäkseen Kellsin kynsistä hän oli valmis karkaamaan vuoristoon\nvaikka jalan, eksymisen ja nälkään nääntymisen uhallakin. Päivä saattoi\nolla siedettävä, mutta toinen yö tekisi hänestä mielipuolen. Hän istui\neräällä pengermällä miettien ja suunnitellen, kunnes Kells huusi häntä,\njolloin hän nousi ja lähti hitaasti samaa tietä takaisin.\n\n\"Ettekö halua syödä?\" kysyi Kells.\n\n\"Ei ole nälkä\".\n\n\"Syökää joka tapauksessa -- vaikkapa läkähtyisittekin\", käski Kells.\n\nJoan istuutui Kellsin asetellessa ruokaa ja juomaa hänen eteensä. Hän\nei katsonut Kellsiin eikä liioin tuntenut tämän katsovan häneen. He\nolivat olleet jo eilen etäällä toisistaan, mutta nyt oli välimatka\nlaajentunut mittaamattomaksi. Joan söi, minkä jaksoi niellä, ja työnsi\nloput luotaan. Sitten hän poistui nuotiolta ja alkoi jälleen kävellä,\nharhaili siellä ja täällä, näkemättä tuskin sitäkään, mikä oli aivan\nhänen silmäinsä edessä. Hänen mieltään ahdisti, hän aavisti, tunsi\nhetken lähestyvän, johon hän oli eläytynyt yön tuskallisten tuntien\nkuluessa. Hän nojasi palsamin runkoon, istuutui penkille sen varjoon ja\nnousi taas kävelemään. Hänen lujuutensa alkoi horjua, mielensä\nmasentua, ja tuota tunnetta seurasi omituinen raukeus ja värinä\nlihaksissa, jolle hän ei voinut mitään; hänen hermonsa olivat\nlaukeamaisillaan.\n\nKells huudahti samassa jotakin kirkkaasti ja kaikuvasti, ja se\nkarkoitti kuin pyyhkäisemällä kaiken heikkouden, jännitti hänet\nsilmänräpäyksessä entiseen vireeseen. Hän näki Kellsin tulevan. Kasvot\nolivat jälleen miellyttävät, mutta ilmeessä oli jotakin hämärää ja\nvaanivaa. Askel oli joustava kuin vuoristolaisella. Ja kun Joan katsoi\nhäntä silmiin, kohtasi hänen omituisen, harmaan katseensa, näki hän sen\nrajun väkivaltaisuuden, hillittömän intohimon ja tuon miehen sisimmässä\nriehuvan paholaisen, jonka olemassa-olosta hän oli ollut tietoinen,\nkaikessa alastomuudessaan. Kells tarttui hänen käsivarteensa ja\nriuhtaisi hänet luokseen.\n\n\"Maksatte _itse_ nuo lunnaat!\"\n\nHän piteli Joania, ikäänkuin hän olisi luullut tämän aikovan\nvastustella, mutta Joan ei tehnyt vastarintaa. Painoi vain päänsä alas,\nettei Kells näkisi hänen silmiään. Tämä kietoi kätensä hänen\nharteilleen ja puolittain talutti ja puolittain raahasi häntä mökkiä\nkohti.\n\nJoan näki hämmästyttävän selvästi ohitse vilahtavan palsamin tyven,\nruohikosta pilkistävät satakaunot ja sitten kuivia, maahan tallattuja\noksia. Hän oli mökissä.\n\n\"Tyttö!... Nyt olet minun!\" huohotti Kells. Hän käänsi Joanin puoleensa\nja syleili häntä kuin kesytön villi, jonka täytyi käyttää villiä\nvoimaansa.\n\nJoan kiemurteli ja vastusteli vain sen verran, että hän sai pujotettua\nkätensä kaulaansa kiertyneen käsivarren alle. Sitten hän antautui.\nKells pusersi hänet rintaansa vasten, painoi hänet taaksepäin, kohotti\nkiivaasti hänen päätänsä ja suuteli häntä kuin mieletön kuumin,\nvavahtelevin huulin. Joanista tuntui kuin häntä olisi poltettu\nhehkuvalla raudalla, mutta hän oli siltä yhtä nopea ja ihmeellisen\nvarma kuin toisen intohimo oli villi. Hänen hapuileva kätensä löysi\nensin vyön, livahti salamannopeasti alemmaksi, kunnes sormet\nkoskettivat kylmään revolveriin -- kiertyivät sen ympärillä --\nsiirtyivät hiukan alemmaksi ja virittivät hanan jäntevästi ja varmasti.\nSitten hän jännitti tahtonsa kuin äkillisellä tempauksella ja vetäisi\nrevolverin. Hän ei tehnyt mitään päästäkseen Kellsin suudelmista, jotka\nolivat rajuja ja tulisia kuin miehen, joka ei ollut saanut ennen tuntea\nnaisen huulien hurmaa ja suloa. Se oli hetki, jolloin hullaantuneen\nmiehen eläimellinen kiihko nostatti vastaansa loukatun naisen raivoisan\nvihan. Joan painoi revolverin suun hänen kylkeensä ja veti\nliipasimesta.\n\nJyrähtävä, tukahtunut pamahdus! Ilmassa palaneen ruudin hajua. Joanin\nympärille kiertyneet käsivarret jännittyivät suonenvedontapaisesti ja\nkävivät sitten omituisen hervottomiksi. Hän riistäytyi irti ja\nhoiperteli pari askelta takaisin silmät tiukasti ummessa. Kells päästi\nhirvittävän huudon -- karjahti kuin kuoleman tuskassa. Joan avasi\nsilmänsä ja näki hänen horjahtelevan, tempoilevan ja kiemurtelevan kuin\nsuden, joka on joutunut julmien, teräksisten leukojen puristukseen.\nKylkeä vasten painautuneet kädet valahtivat alas, vertatippuvina, ja\nvapisivat niin rajusti, että verta räiskyi seinälle ja permantoa\npeittäville oksille. Sitten hän näytti oivaltavan ja tavoitteli Joania\nverisillä käsillään.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala!\" huohotti hän. \"Ammuitte minut! Te -- tyttö!...\nPetitte minua koko ajan!... Tiesitte kaikki!... Te kissa!... Antakaa\nminulle -- tuo revolveri!\"\n\n\"Kells, älkää tulko! Tapan teidät!\" huusi Joan. Heidät eroittava iso\nrevolveri vavahti.\n\nKells ei nähnyt sitä. Vihansa vimmassa hän koetti päästä käsiksi\nJoaniin, mutta ei kyennyt. Jalat pettivät. Hän lyyhistyi polvilleen ja\nolisi kaatunut, ellei seinä olisi ollut aivan hänen takanaan.\nTurvonneet, nytkähtelevät kasvot kalpenivat aavemaisen valkoisiksi,\nvääntyivät tuskallisesti ja kostuivat tahmeasta hiestä.\nArvoituksellisissa silmissä näkyi ohi vilahtavana ajatuksena --\nihmettelyä, pelkoa, vihaa ja ihailuakin.\n\n\"Joan, olette tehnyt minusta -- selvän!\" kuiskasi hän. \"Selkäni on\npoikki. Se tappaa minut! Oh, kuinka sitä vihloo! Ja minä kun en voi\nkestää kipua. Te -- tyttö! Te viaton seitsentoistavuotias tyttö! Te,\njoka ette voinut tehdä kenellekään pahaa! Te niin hellä ja lempeä! --\nKylläpä osasitte näytellä! Naisen viekkaus! Olisihan minun -- pitänyt\n-- tietää. Hyvä nainen on -- hirveämpi kuin -- paha. Ansaitsin tämän.\nMinäkin olin -- kerran... Voi, jos tämä kidutus jo päättyisi!... Miksi\nette tappanut minua -- kerta -- kaikkiaan?... Joan Randle -- katselkaa\n-- nyt -- kuolemaani! Koska minun oli kerran -- kuoltava -- joko\nluodista tahi nuora kaulassa -- olen iloinen -- että -- että te teitte\nsen... Rakastin teitä -- uskon sen -- mikä -- sitten lienenkin --\nihminenkö -- vai eläin!\"\n\nJoan pudotti revolverin ja polvistui käsiään väännellen hänen\nviereensä, avuttomana ja kauhistuneena. Hän tahtoi sanoa olevansa\npahoillaan; että Kells oli itse pakottanut hänet siihen; että Kellsin\ntäytyi sallia hänen rukoilla puolestaan. Mutta hän ei voinut puhua.\nKieli takertui kitalakeen ja kurkkua kuristi. Kellsin kasvoille alkoi\nnyt levitä hitaasti kolkko harmaus, kunnes ne olivat yhtä harmaat kuin\nhänen synkät silmänsäkin. Hän ei nähnyt Joania; oli unohtanut hänet.\nLihasten värinä taukosi, ja hän menetti vähitellen tajuntansa. Jäljellä\nei näyttänyt olevan enää muuta kuin yksinäinen, elämän ja kuoleman\nvälisen, hämyisen alueen rajalla hapuileva sielu. Hän luisui seinää\nmyöten maahan ja jäi makaamaan liikkumattomana Joanin jalkoihin. Katos\nalkoi pyöriä Joanin silmissä ja sitten pimeni kaikki.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun Joan tuli tuntoihinsa, makasi hän puolittain ulkona katoksesta,\nyläpuolellaan vielä sinertävä savujuova, joka ajautui hitaasti\nulkoilmaan. Nähtyään sen hän muisti samassa kaikki. Hän makasi hiljaa\nja kuunteli, mutta ei eroittanut mitään muuta ääntä kuin puron\nhiljaisen kohinan. Kells oli siis kuollut. Hän tunsi niin suurta\nhuojennusta, että se voitti kauhunkin, jolla hän oli tekoaan ajatellut.\nHän oli päässyt hirveästä pelostaan, oli jälleen vapaa, ja joku tunne\nsanoi hänelle, että tuo kohtalokas teko oli ollut oikeutettu.\n\nHän nousi ja lähti kävelemään peläten katsoa mökkiin. Aurinko oli\nmelkein korkeimmillaan. Mihin olivat aamutunnit joutuneet?\n\n\"Minun on lähdettävä nyt\", sanoi hän äkkiä. Mieli reipastui. Hevoset\nsöivät alempana kanjonissa. Hän kiiruhti polkua alas koettaen\nratkaista, seuraisiko hän tätä vanhaa ja melkein näkymättömiin\nhävinnyttä polkua, vai koettaisiko hän pyrkiä ihmisten ilmoille heidän\nomia jälkiään myöten. Hän hyväksyi jälkimmäisen vaihtoehdon ja päätti\npalata samaa tietä takaisin, jota he olivat tulleetkin. Jos hän kulki\nhitaasti, tähysteli valppaasti ympärilleen löytääkseen merkit, jotka\nhän oli tulomatkalla mieleensä painanut, ja etsi huolellisesti jälkiä,\nuskoi hän onnistuvansa. Hänellä oli ainakin rohkeutta yrittää. Sitten\nhän otti poninsa kiinni ja talutti sen leiripaikalle.\n\n\"Mitä otan mukaani?\" mietti hän. Huovan, leipää ja lihaa ja juomavettä\n-- se riitti. Joku ase saattoi olla myös hyvä olemassa. Niitä oli vain\nyksi, revolveri, jolla hän oli tappanut Kellsin. Tuntui aivan\nmahdottomalta koskea tuohon vastenmieliseen esineeseen. Mutta hän ei\nsaanut nyt antaa tunteidensa määrätä, koska hän oli kerran vapauttanut\nitsensä ja sellaisella hinnalla. Hän lähti päättävästi mökille, mutta\nkun hän tuli perille, oli askel epäröivä. Iso, tummansininen revolveri\noli siinä, mihin hän oli sen pudottanut. Ja vaikka hän käänsi katseensa\ntoisaalle, näki hän jonkun makaavan liikkumattomana seinän vieressä.\nHäntä aivan kuvotti, kun hän kumartui ottaakseen revolverin vapisevaan\nkäteensä. Ja juuri silloin kuului hiljaista valitusta.\n\nJoan jäykistyi, ikäänkuin kiveksi muuttuen. Kummitteliko jo? Sydän\nnousi kurkkuun ja silmissä hämärsi. Mutta toinen valitus palautti hänet\nnopeasti todellisuuteen -- Kells eli. Ja kaikki se henkeä salpaava,\nsydäntä kouristava kauhu, joka oli vallannut hänet, muuttui suureksi,\nvaistomaiseksi riemuksi. Hän ei ollutkaan tappanut Kellsiä! Hänen\nkätensä eivät olleetkaan veressä. Hän ei ollut murhaaja.\n\nHän pyörähti ympäri ja katsoi Kellsiin. Siellä hän makasi, aavemaisena\nkuin ruumis. Joanin naisellinen riemu hävisi samassa, mutta hänellä oli\nvielä sääliä jäljellä, ja unohtaen kaiken muun hän polvistui Kellsin\nviereen. Kells oli kylmä kuin kivi. Joan ei tuntenut pienintäkään\nelonmerkkiä, ei sykähdystäkään ohimoissa eikä ranteissa. Sitten hän\npainoi korvansa rintaa vasten. Sydän löi heikosti.\n\n\"Hän elää\", kuiskasi hän. \"Mutta -- hän on kuolemaisillaan. Mitä nyt\nteen?\"\n\nMonenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään. Hän ei voinut\nauttaa; Kells kuolisi pian; hänen oli turhaa jäädä sitä odottamaan;\njoku Kellsin toveri saattoi yllättää hänet. Jospa hänen selkänsä ei\nollutkaan poikki! Jospa hän, Joan, tyrehdyttäisi verenvuodon, hoitaisi\nhäntä, pelastaisi hänen henkensä? Sillä Kellsillä ei ollut ilman hänen\napuaan mitään mahdollisuutta jäädä eloon. Mutta eikö hän olisi\nterveyden ja voimien palauduttua jälleen entisensä kaltainen hurja ja\npaha mies? Saattoivatko sellaiset luonteet ylimalkaan lainkaan muuttua?\nMies oli paha. Ja paha oli saanut hänessä niin suuren ylivallan, ettei\nhän kyennyt enää sitä murtamaan. Joan oli nähnyt sen. Hän oli\npakottanut Robertsin vetäisemään revolverinsa ja tappanut hänet. Ja hän\noli epäilemättä murhannut molemmat seuralaisensakin, Billin ja\nHallowayn, aivan harkitusti ja kylmäverisesti vain päästäkseen heistä\nja saadakseen olla kahdenkesken hänen, Joanin, kanssa. Koiran kuolema\noli hänelle omiaan.\n\nMitä Joan Randle sitten teki, on selitettävissä vain siten, että hän\noli nainen. Hän käänsi Kellsin varovasti kyljelleen. Liivi ja paita\nolivat verestä märät. Hän nousi ja meni hakemaan veitsen, pyyhinliinan\nja vettä. Kun hän palasi mökkiin, valitti Kells jälleen.\n\nJoan oli hoitanut monta haavaa eikä pelännyt verta, mutta tämä oli\nhänen vuodattamaansa. Hän tunsi pahoinvointia, mutta hänen kätensä\nolivat varmat, kun hän viilsi auki liivin ja paidan, kääri ne sivulle\nja huuhtoi selän puhtaaksi. Iso luoti oli tehnyt ammottavan haavan ja\npysähtynyt nähtävästi johonkin ristiluiden tienoille. Verta tuli\nvieläkin. Joan ei tiennyt, oliko selkäranka taittunut, mutta hän luuli\nluodin joko menneen lihaksien alitse, nikamia vioittamatta, tahi\nkilpistyneen syrjään. Aivan selkärangan kohdalla oli haavan suunnassa\nsinertävä ajettuma. Hän repi kaulaliinansa tukoiksi ja sitoi haavan ja\nasetti sitten Kellsin lepäämään satulahuovalle. Hän oli nyt tehnyt\nkaiken voitavansa ja tunsi mielensä sen johdosta omituisen keveäksi.\nHän rukoili, että Kells saisi elää; rukoili hänen sielunsa puolesta,\njos hänen oli kuoltava. Kells oli tajuton, kalmankalpea, kuin kuollut.\nTuskat ja kuoleman läheisyys näyttivät karkoittaneen kaiken julman ja\nraa'an hänen kasvoiltaan ja samalla niiden omituisen miellyttävän\nilmeenkin. Mutta hänen silmänsä, nuo liekehtivän pätsin ikkunat, olivat\nnekin ummessa.\n\nJoan odotteli loppua. Iltapäivä meni, hänen poistumatta mökistä. Kells\nsaattoi tulla tuntoihinsa ja pyytää vettä. Joan oli kerran hoidellut\nerästä kullankaivajaa, joka oli jäänyt maanvieremän likistykseen, eikä\nvoinut milloinkaan unohtaa miehen heikkoa kuiskausta saada vettä ja\nkiitollista katsetta.\n\nAurinko laski, tuli hämärä, ja kanjoni häipyi yöhön. Yksinäisyys kävi\nyhä painostavammaksi; oli kuin siihen olisi voinut koskea. Joan kantoi\nsatulan ja peitteet mökkiin, teki niistä vuoteen ja paneutui pitkälleen\nlevätäkseen, joskaan ei nukkuakseen. Pimeys ei estänyt häntä näkemästä\nKellsiä. Tämä makasi niin hiljaa kuin jos hän olisi jo vetänyt\nviimeisen henkäyksensä. Joan oli väsynyt, hermostunut ja masentunut.\nEntinen rohkeus oli nyt poissa, ja hän pelkäsi pimeätä. Hyönteisten\nhyminä tuntui kiihtyvän korvia vihlovaksi; suden ulvahdus ja puuman\nkiljahdus saivat hänet säpsähtämään; viriävä tuuli vaikeroi kuin\nkadotettu sielu. Tummia haamuja hiiviskeli mökin ympärillä. Niitä\nilmestyi mustasta yöstä joukko toisensa jälkeen, jotka pysähtyivät\nmökin edustalle Kellsin tuloa odottamaan. Hän oli ratsastavinaan\nkotiinpäin, heidän kulkemastaan louhikkoisesta tiestä niin varmana,\nettä hän muisti selvästi joka metrin, mutta kun hän pääsi pois\nvuoristosta, palauttivat kuolleet miehet hänet takaisin. Sitten tuntui\nkaikki vaipuvan kuin pohjattomaan pimeyteen, mökki, kanjoni, kuvittelut\nja unennäöt.\n\nJoan heräsi siihen, että aurinko paistoi häntä kasvoihin. Hän oli\nnukkunut monta tuntia ja tunsi itsensä levänneeksi ja virkeäksi. Yö oli\nmennyt, ja hänenkin mielensä oli käynyt ihmeellisen valoisaksi. Hänestä\nei ollut lainkaan kummallista, että hän tunsi Kellsin elävän vielä. Hän\ntiesi sen, ja nopea silmäys vahvisti, ettei hän ollut erehtynyt. Muuta\nmuutosta ei ollut huomattavissa kuin että verenvuoto oli tauonnut.\nSydän löi hitaasti ja heikosti, ainoana merkkinä siitä, että elonliekki\nlepatti vielä, vaikkakin himmeästi.\n\nJoan istui melkein koko päivän Kellsin vieressä. Välistä hän katsahti\nalas kanjoniin kuin odottaen näkevänsä ratsumiehiä polulla. Jos\njoitakin Kellsin tovereita sattuisi tulemaan, mitä hän sanoisi heille?\nHe saattoivat olla yhtä pahoja kuin hänkin, miehiä, jotka olivat ehkä\nmenettäneet senkin kunniantunnon jyväsen, joka oli saanut hänet olemaan\nihmisiksi yhden päivän. Joan mietti. He eivät saaneet ruveta epäilemään\nhänen ampuneen Kellsiä. Hän puhdisti revolverin huolellisesti ja latasi\nsen. Jos joku tulisi, sanoisi hän Billin ampuneen.\n\nKells oli yhä tajuton, mutta näytti hiukan paremmalta. Joanista alkoi\ntuntua, että hän jäisi henkiin, vaikka kaikki viittasi päinvastaiseen.\nJärki sanoi hänen kuolevan, mutta vaisto kuiskasi toista. Joan kohotti\ntämän tästä hänen päätänsä ja antoi hänelle lusikalla vettä. Silloin\nKells aina vaikeroi hiljaa. Maatessaan sinä yönä valveilla Joan\nrohkaisi mieltään omalla yksinäisyydellään. Hänen ei tarvinnut pelätä\nmitään, ellei joku tullut kanjoniin. Seuraava päivä oli aivan\nsamanlainen kuin edellinen. Sitten koitti neljäs päivä, eikä Kellsissä\nnäkynyt mitään muutosta, ennenkuin illan suussa, jolloin Joan luuli\nnäkevänsä, että hän alkoi tulla tuntoihinsa. Hän odotti monta tuntia\nkärsivällisesti. Kells saattoi tulla tuntoihinsa juuri ennen loppua,\nhalusi ehkä puhua, lähettää jonkun tervehdyksen, pyytää häntä\nrukoilemaan puolestaan, tuntea jonkun käden omassaan kuolemansa\nhetkellä.\n\nSinä iltana ilmestyi kuun kapea sirppi taivaanrantaan, kurkisti vuorten\nyli kanjoniin, niin että Joan eroitti sen himmeässä valossa Kellsin\nkalpeat kasvot. Ne olivat kuihtuneet ja surulliset eivätkä näyttäneet\nenää pahoilta. Huulet liikkuivat heikosti. Hän koetti puhua. Joan\nkostutti hänen huuliaan ja antoi hänelle vettä. Kells mutisi joitakin\nkatkonaisia sanoja ja vaipui jälleen horroksiin, josta hän heräsi\nhetkisen kuluttua ja alkoi hourailla. Sitten hän lepäsi kauan hiljaa --\nniin kauan, että Joan oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli\nsäpsähtäen Kellsin sanovan äkkiä heikosti, mutta selvästi: \"Vettä!\nVettä!\"\n\nJoan kohotti hänen päätään ja antoi hänen juoda. Silmät näyttivät\npimeiltä, tyhjiltä onkaloilta.\n\n\"Sinäkö se olet -- äiti?\" kuiskasi Kells.\n\n\"Niin\", vastasi Joan.\n\nKells vaipui jälleen heti horrokseen tahi uneen eikä herännyt enää\nkuten äsken. Tuo kuiskaus hänen -- äidistään -- liikutti Joania.\nPahoilla miehillä oli äiti aivan samoin kuin kaikilla toisillakin.\nTällä Kellsilläkin oli äiti. Hän oli vielä nuori mies, ja hänkin oli\nollut nuorukainen, poika, lapsi. Joku äiti oli rakastanut häntäkin,\ntuudittanut häntä, suudellut hänen palleroisia, punertavia käsiään,\nnähnyt hänen kasvavan ja varttuvan, rakennellut kimmeltäviä\npilvilinnoja hänen tulevaisuuttaan ajatellessaan ja ollut hänestä\nylpeä. Ehkäpä hän rukoili vieläkin hänen puolestaan uskoen, että\nkaikkien täytyi häntä ihailla ja kunnioittaa. Ja nyt hän makasi tuossa\nkuolemaisillaan, surkuteltavana, toivottomana haaskana, erään mustan\nrikoksen hetkellä omaan pahuuteensa sortuneena. Mikä murhenäytelmä! Se\nsai Joanin ajattelemaan äitien kovaa osaa ja sitten tätä villiä Länttä,\njossa miehet keräytyivät laumoihin kuin sudet, vuodattivat verta kuin\nvettä eivätkä antaneet elämälle mitään arvoa.\n\nJoan palasi vuoteelleen ja nukkui pian. Aamulla hän ei mennyt heti\nKellsin luo. Ajatus, että tämä oli tajuissaan peloitti häntä jotenkin\naivan yhtä paljon kuin se, että hän löytäisi hänet kuolleena. Kun hän\nvihdoin meni katsomaan Kellsiä, oli tämä valveilla ja osoitti heikkoa\nhämmästystä hänet nähdessään.\n\n\"Joan?\" kuiskasi hän.\n\n\"Niin\", vastasi Joan.\n\n\"Oletteko vielä -- täällä?\"\n\n\"Tietysti. En voinut jättää teitä\".\n\nRaukeat silmät kävivät omituisen synkiksi. \"Olen vielä hengissä. Ja te\njäitte tänne!... Eilenkö se oli -- kun te -- kun te ammuitte minua?\"\n\n\"Ei. Neljä päivää sitten\".\n\n\"Neljä! Onko selkäni poikki?\"\n\n\"En tiedä. En ainakaan luule. Mutta haava on kauhea. Olen -- olen\nkoettanut parastani\".\n\n\"Ensin yrititte tappaa ja sitten pelastaa minut\".\n\nJoan vaikeni.\n\n\"Olette hyvä -- hyvin hyvä\", jatkoi Kells, \"mutta toivon, että olisitte\nollut vain paha. Silloin olisin saanut kirota teitä -- kuristaisin\nteidät --\"\n\n\"Eiköhän teidän ole parasta olla hiljaa\", vastasi Joan.\n\n\"Ei. Minua on ammuttu ennenkin -- selviydyn tästä -- ellei selkäni ole\npoikki. Miten saamme sen tietää?\"\n\n\"En osaa sanoa\".\n\n\"Nostakaa minua\".\n\n\"Mutta haava voi aueta\", vastusteli Joan.\n\n\"Nostakaa minua!\" Sanat kuiskattiin, mutta olivat silti täynnä\nteräksistä tarmoa.\n\n\"Mutta minkätähden?\" ihmetteli Joan.\n\n\"Tahdon nähdä, voinko istua. Ellen -- antakaa minulle revolverini\".\n\n\"Sitä en usko haltuunne\", vastasi Joan. Hän pujotti kätensä varovasti\nKellsin kainaloihin ja nostettuaan hänet varovasti istuvaan asentoon\nhellitti otteensa.\n\n\"Olen kirotun -- huono -- mitä kipuun -- tulee\", sopersi Kells suurten\nhikikarpaloiden pusertuessa kalpeille kasvoille. \"En -- en kestä sitä\".\n\nMutta hän istui ilman tukea kaikesta tuskasta huolimatta ja taivuttipa\nvielä selkäänsäkin kuin tunnustellen. Samassa hän pyörtyi ja kaatui\nJoanin syliin. Joan laski hänet makuulle ja sai hänet hetkisen\ntyöskenneltyään jälleen virkoamaan. Kells oli heikko, puhumaton ja\nkärsi kovasti. Mutta Joan uskoi hänen jäävän henkiin ja sanoi sen\nhänellekin. Kells kuuli sen omituinen hymy kasvoillaan. Myöhemmin, kun\nJoan toi hänelle lihalientä, hän joi sen kiitollisesti.\n\n\"Läpäisen tämän\", lausui hän heikosti. \"Selkäni ei ole poikki. Tulen\nterveeksi. Nyt tuotte tänne vettä ja ruokaa ja sitten lähdette\".\n\n\"Lähden?\" toisti Joan.\n\n\"Niin. Älkää menkö kanjonia alas. Joutuisitte vielä pahempaan... vaan\npalatkaa samaa tietä takaisin. Luulen sen onnistuvan... Lähtekää!\"\n\n\"Ja jättäisin teidät tänne? Vaikka olette niin heikko, ettette jaksa\nlautasta kohottaa! En voi\".\n\n\"Tehkää se kuitenkin\".\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska alan jonkun päivän kuluttua toipua. Ja silloin palaudun --\nentiselleni. Luulen -- pelkään, että rakastin teitä -- ja se olisi\nteille sama kuin helvetti. Menkää nyt, ennenkuin on myöhäistä!... Jos\njäätte -- kunnes olen terve -- en päästä teitä konsanaan luotani!\"\n\n\"Kells, olisi raukkamaista jättää teidät tänne yksin\", vastasi Joan\nvakavasti. \"Ette voi auttaa itseänne. Kuolisitte\".\n\n\"Sitä parempi. Mutta minä en kuole. Olen sitkeähenkinen. Menkää,\nkuuletteko!\"\n\nJoan ravisti päätään. \"Tämä väitteleminen tekee tilanne pahemmaksi.\nKiihdytte vain. Pysykää hiljaa, olkaa niin kiltti\".\n\n\"Joan Randle, jos jäätte tänne -- revin vaatteet yltänne -- kytken\nteidät alasti johonkin luolaan -- ruoskin -- murhaan teidät! Oh, tunnen\nsen!... Menkää, sanon vielä kerran!\"\n\n\"Olette järjiltänne. Kerta kaikkiaan -- en!\" vastasi Joan lujasti.\n\n\"Te -- te --\" Ääni sortui ja tyrehtyi kaameaan kuiskaukseen.\n\nSeuraavina päivinä Kells puhui vain harvoin. Hänen paranemisensa\nedistyi hyvin hitaasti -- jos edistyi lainkaan. Hän olisi varmasti\nkuollut, jos Joan olisi jättänyt hänet yksin. Hän tiesi sen, ja Joan\ntiesi sen. Kun hän oli valveilla, ja kun Joan tuli hänen luokseen,\nsyttyi hänen silmiinsä surumielinen ja kaunis hymy. Joanin näkeminen\nsai hänet ilmeisesti tuntemaan katumusta ja vaikutti häneen\nkohottavasti. Mutta hän nukkui kaksikymmentä tuntia joka päivä eikä\ntarvinnut silloin Joania.\n\nJoan oppi nyt tuntemaan, mitä yksinäisyys oikein oli. Oli päiviä,\njolloin hän ei kuullut edes omaa ääntään. Vaiteliaisuus, johon\nyksinäisyys pakottaa, oli jo käynyt hänellä tottumukseksi. Hän ajatteli\njoka päivä yhä vähemmän, mutta tunsi sitä enemmän. Tunti toisensa\njälkeen saattoi kulua hänen ryhtymättä mihinkään. Kun hän ravisti\nitsensä hereille tästä tylsyydestä, pakotti itsensä ajattelemaan noita\nympärillä kohoavia vuortenhuippuja, muhkeita puita ja yksinäisyydestä\nikuista äänettömyyttä ja muuttumattomuutta, vihasi hän niitä sokealla\nja selittämättömällä kiihkolla, vihasi sentähden, että hänen\nrakkautensa niihin alkoi kylmetä, että ne olivat nyt kuin osa hänestä,\nettä ne olivat aina samanlaiset, yhtä ilmeettömät ja tunteettomat. Hän\nnautti auringonpaisteesta, sen lämmöstä ja kirkkaudesta; oli välistä\naivan unohtaa mennä takaisin potilaansa luokse. Toisinaan hän taisteli\nerästä sisällistä muutosta vastaan -- hän tunsi vanhenevansa --\nmenevänsä taaksepäin, mutta sillävälin hän unelmoi tunnittain, joiden\nkuluessa ei tapahtunut mitään. Ja kun hän huomasi, että nämä\ntoimettomuuden ajat kävivät yhä pitemmiksi, uhkasivat niellä nekin,\njolloin hän ajatteli ja työskenteli, muisti hän, omituista kyllä, Jim\nCleven. Se pelasti hänet. Hän haaveili Jimistä päivin ja öin, muisti\nhänen suudelmansa, unohti suuttumuksensa ja häpeäntunteensa ja käsitti\nniiden suloisen merkityksen. Näin hän unelmoi pois yksinäisyytensä\npitkät tunnit ja tunsi lopulta rakastavansa Jimiä.\n\nHän piti jonkinlaista lukua päivistä, kunnes kolme viikkoa tahi niille\nvaiheille oli kulunut, mutta sitten hän sekaantui laskussaan. Aika\nkului verkalleen päivä päivältä, ja tuntui menneen nopeastikin, kun hän\nkatsahti taaksepäin, mutta hänessä tapahtunut muutos, herääminen elämän\ntodellisuuteen ja omaan vastuunalaisuuteen, kypsyminen vakavasti\najattelevaksi naiseksi, oli kokemus, johon näytti kuluneen kuukausia.\nKells vahvistui hitaasti toipumisasteelle, mutta sitten hänen tilansa\npaheni jälleen. Jotakin tapahtui, Joan ei tiennyt, mitä, ja Kells oli\nvähällä kuolla. Oli päiviä, jolloin hänen henkensä häilyi kuin\nhiuskarvan varassa, jolloin hän ei voinut puhuakaan, ja sitten seurasi\nhuomattava käänne parempaan.\n\nElintarpeet alkoivat huolestuttavasti vähetä, joten Joanilla oli pian\nedessään toinen vakava tilanne. Kanjonissa oli runsaasti riistaa, mutta\nkun Joanilla oli vain revolveri, ei hän onnistunut kaatamaan\nainoatakaan. Hän ajatteli täytyvänsä uhrata toisen hevosen, ja kun\nKells alkoi äkkiä pyytää lihaa, kävi kysymys mitä polttavimmaksi. Mutta\njuuri sinä aamuna, jolloin Joanin oli tehtävä ratkaiseva päätös, hän\nnäki miesjoukon ratsastavan kanjonia ylös mökkiä kohti. Tätä hetkeä\najatellessaan hän oli ennen aina värissyt pelosta, mutta nyt hän tunsi\nvain suurta helpoitusta.\n\n\"Kells\", sanoi hän nopeasti, \"tänne tulee joitakin miehiä\".\n\n\"Jumalani!\" huudahti Kells heikosti kasvojen hiukan kirkastuessa. \"Onpa\nse matka kestänyt. Kuinka monta?\"\n\nJoan laski tulijat -- viisi ratsastajaa ja useita kuormahevosia.\n\n\"Tiesin sen. Se on Gulden\".\n\n\"Gulden!\" huudahti Joan hätkähtäen. Huudahdus ja äänensävy saivat\nKellsin katsomaan häneen tutkivasti.\n\n\"Olette kuullut hänestä? Hän on kovin pähkinä -- näillä seuduilla... En\nole milloinkaan nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Ette ole turvassa\nhänen läheisyydessään. Olen niin avuton... Mitä sanoa hänelle?... Joan,\njos sattuisin tietämättäni ilmaisemaan jotakin, on teidän hävittävä\ntäältä mahdollisimman äkkiä, tahi ammuttava itsenne\".\n\nKuinka kummallista kuulla tämän roiston varoittavan samasta vaarasta,\njoka oli juuri hänen taholtaan Joania uhannut! Joan kätki revolverin\nseinähirsien väliin ja katsoi ulos.\n\nRatsastajat olivat jo lähellä. Lähin, joka oli ruumiiltaan kuin\nHerkules, hyppäytti hevosensa puron poikki ja laskeutui satulasta.\nSeuraava tuli aivan hänen kintereillään, ja toiset lähestyivät\nverkalleen kuormahevosia taluttaen.\n\n\"Hei, Kells!\" huusi iso mies. Ääni oli kopea ja kovuudestaan huolimatta\nsointuva.\n\n\"Otaksun hänen olevan täällä jossakin\", virkkoi toinen mies.\n\n\"Varmasti. Näin hänen hevosensa, eikä Jack ole siitä milloinkaan\nkaukana\".\n\nMolemmat lähtivät tulemaan mökkiä kohti. Joan ei ollut nähnyt\nmilloinkaan niin riettaan, julman ja kaamean näköisiä miehiä. Toinen\noli jättiläismäinen, mutta samalla niin leveä ja tanakka, että hän\nnäytti lyhyeltä -- muistutti gorillasta. Toinen oli pitkä ja solakka ja\npiti päätään pystyssä tavalla, joka sai ajattelemaan verta vainuavaa\nsutta. Kasvot olivat tulipunaiset ja niiden ilme terävän älykäs.\n\n\"Täällä on joku, Pearce\", ilmoitti iso mies.\n\n\"Siltä näyttää, ja hitto vie, Gul, ellei se olekin tyttö!\"\n\nJoan siirrähti pois seinän varjosta ja viittasi huovilla lepäävään\nolentoon.\n\n\"Huomenta, pojat!\" tervehti Kells heikosti.\n\nGulden kirosi tyhmistyneesti, ja Pearce painautui polvilleen\nhämmästyksestä huudahtaen. Sitten alkoivat molemmat puhua yhteen\nääneen. Kells keskeytti heidät kohottamalla kättään.\n\n\"Ei, en ole vielä lopussa\", virkkoi hän. \"Olen vain nälistynyt ja\nrohtojen tarpeessa. Selkäni ammuttiin melkein murskaksi\".\n\n\"Kuka sinua ampui, Jack?\"\n\n\"Aseenkantajasi Billhän sen teki\".\n\n\"Bill?\" Guldenin ääni kuulosti omituisen väkinäiseltä. \"Luulin teidän\nsopineen hyvin yhteen\", murahti hän sitten jurosti.\n\n\"Eikö mitä\".\n\n\"Ja Bill on nyt -- missä?\"\n\n\"Kuollut ja Halloway myös\".\n\nGulden käänsi suuren, pörröisen päänsä Joaniin päin, jolla ei ollut\nrohkeutta kohdata hänen katsettaan. Toinen mies lausui:\n\n\"Tytöstä riita, vai?\"\n\n\"Ei\", vastasi Kells terävästi. \"He yrittivät lähennellä -- _vaimoani_\n-- ja ammuin heidät molemmat\".\n\nJoan tunsi veren syöksähtävän kasvoihinsa ja läikähtävän takaisin\npolttavana laineena, jota seurasi omituinen kylmyys ja pyörryttävä\nheikkoudentunne.\n\n\"Vaimoasi?\" huudahti Gulden.\n\n\"Aivanko totta sinun oikea vaimosi, Jack?\" kysyi Pearce.\n\n\"Niin juuri. Esittelen teidät... Joan, nämä ovat ystäviäni -- Sam\nGulden ja Red Pearce\".\n\nGulden murahti jotakin.\n\n\"Rouva Kells, hauskaa tutustua teihin\", sanoi Pearce.\n\nToiset kolme miestä työntyivät juuri silloin mökkiin, ja käyttäen\nkeskeytystä hyväkseen Joan pujahti ulos. Hän oli aivan sairas,\nsäikähtynyt ja suunniltaan raivosta. Polvet notkahtelivat, ja hän tiesi\nolevansa kalpea kuin kuolema. Näitä miehiä ei voinut käsittää väärin.\nTuon Guldenin pelkässä läsnäolossakin oli jotakin hirveätä. Joan ei\nollut vielä rohjennut oikein katsoakaan häneen, mutta sekin, mitä hän\ntunsi, oli jo järkyttävää. Hänen teki mieli karata, mutta pako oli nyt\npaljoa vaikeampi ja vaarallisempi kuin ennen. Nyt ajaisivat nämä uudet\nviholliset häntä takaa, seuraisivat hänen jälkiään kuin verikoirat. Hän\nymmärsi, miksi Kells oli esitellyt hänet vaimokseen. Häntä hävetti ja\nsuututti niin sanomattomasti, mutta ajateltuaan asiaa tarkemmin hän\nkäsitti, ettei Kells ollut tarkoittanut sillä hetkellä muuta kuin\nsuojella häntä. Ja otettuaan kaikki asianhaarat huomioon hän tuli\nsiihen tulokseen, että hänen oli viisainta näytellä osaansa\nmahdollisimman luonnollisesti ja salata petos niin kauan kuin suinkin\nkävi päinsä. Hänellä ei ollut muuta toivoa. Tilanne oli jälleen\nkärjistynyt vaaralliseksi. Hän muisti kätkemänsä revolverin ja\nrauhoittui sen verran, että hän oli ulkonaisesti tyyni mökkiin\npalatessaan.\n\nMiehet olivat kääntäneet Kellsin kyljelleen ja tarkastelivat\nparhaillaan hänen selkäänsä.\n\n\"Viskyä, Gul, anna hänelle viskyä\", sanoi joku.\n\n\"Ellet tuki haavaa heti paikalla, kuolee hän varmasti\", vastusteli\ntoinen.\n\n\"Katso, kuinka hän on heikko\", huomautti Red Pearce.\n\n\"Helvetti sentään, ellette voi olla hiljaa\", ärjäisi Gulden. \"Palvelin\naikoinani -- mutta se ei kuulu teihin... Katsokaahan tänne! Näette\ntämän sinisen pahkan!\" Gulden painoi jykevän sormen sinertävälle\najettumalle Kellsin selässä. Kells vaikeroi. \"Tämä on lyijyä -- luoti\non siinä\", selitti Gulden.\n\n\"Olet totisesti oikeassa!\" huudahti Pearce.\n\nKells käänsi päätään. \"Kun painoit tuohon kohtaan -- menin aivan\nhervottomaksi. Gul, jos olet löytänyt luodin, kaiva se pois\".\n\nJoan ei jäänyt katsomaan toimitusta. Mennessään palsamin alla olevalle\npenkille hän kuuli tuskallisen kirkaisun ja sitten riemuhuutoja. Jylhä\nGulden oli ollut ilmeisesti sekä nopea että taitava.\n\nMiehet tulivat ulos mökistä ja alkoivat riisua hevosiaan. Pearce\nkatseli ympärilleen ja huusi Joanin nähtyään:\n\n\"Kells tarvitsee teitä\".\n\nJoan meni sisään ja tapasi Kellsin puolittain istuvasta asennosta,\nsatula tukenaan. Kasvot olivat hikiset ja kalpeat, mutta aivan\ntoisenlaiset kuin ennen.\n\n\"Joan, tuo luoti painoi selkärankaani\", lausui hän. \"Nyt se on poissa,\nja kaikki hervottomuuskin on hävinnyt. Tunnen eläväni. Olen pian aivan\nterve. Gulden oli utelias näkemään luodin. Se on neljäkymmentäneljä,\neikä Bill Baileyllä ja Hallowaylla ollut kummallakaan sellaista\nrevolveria, Gulden muisti. Hän on tavallaan hyvinkin ovela, ja Bill oli\ntietääkseni hänen parhain ystävänsä. Näihin miehiin en voi luottaa, en\nainakaan Guldeniin, niin että teidän on pysyteltävä aina\nläheisyydessäni\".\n\n\"Kells, sallittehan minun lähteä niin pian kuin suinkin -- autattehan\nminua pääsemään kotiin, eikö totta?\" pyysi Joan hiljaa.\n\n\"Nyt se ei käy laatuun -- olisi kovin vaarallista\", vastasi Kells.\n\n\"Myöhemmin sitten -- heti kuin sopii?\"\n\n\"Saammehan sitten nähdä. Mutta nyt olette -- vaimoni!\"\n\nJoan huomasi Kellsin jollakin tavalla muuttuvan nämä sanat sanoessaan.\nVoima, josta Joan oli ollut tietoinen ennen hänen sairauttaan, alkoi\njälleen näyttäytyä. Toverit olivat varmaankin aikaansaaneet tämän.\n\n\"Jos vain uskallatte --\" Joan ei kyennyt lopettamaan lausettaan.\nKurkkua ja rintaa ahdisti, ja hän vapisi.\n\n\"Onko teillä rohkeutta mennä sanomaan noille, ettette ole vaimoni?\"\nkysyi Kells. Ääni oli käynyt voimakkaammaksi ja katse lujeni.\n\nJoan tiesi sen olevan mahdotonta. Hänen täytyi valita kahdesta pahasta\nhuokein. \"Kukaan mies -- ei voisi olla niin petomainen naista kohtaan,\njoka on pelastanut hänen henkensä\", kuiskasi hän.\n\n\"Voin olla mitä hyvänsä. Annoin teille tilaisuuden. Käskin teidän\nmennä. Sanoin olevani, jos paranisin, aivan samanlainen kuin -- ennen\".\n\n\"Mutta tehän olisitte kuollut\".\n\n\"Se olisi ollut parempi teille... Joan, kuulkaahan. Tahdon mennä,\nrehellisesti naimisiin kanssanne ja lähteä tästä maasta. Minulla on\nkultaa. Olen nuori. Aloitan elämäni uudelleen. Mitä sanotte?\"\n\n\"Mitäkö sanon? Ennen kuolen -- kuin menen kanssanne naimisiin!\"\nhengähti Joan.\n\n\"Hyvä on, Joan Randle\", vastasi Kells katkerasti. \"Luulen nähneeni\naaveen -- entisen paremman minäni, joka on kuollut. Nyt se on poissa.\nJa te jäätte luokseni\".\n\n\n\n\nVII\n\n\nPimeän tultua Kells antoi miestensä tehdä tulen aivan mökin edustalle.\nHän lepäsi huopiin peitettynä satulaansa nojaten, ja toiset loikoivat\ntahi istuivat puoliympyrässä tulen vaiheilla häntä vastapäätä.\n\nJoan siirsi peitteensä erääseen pimeään nurkkaan, josta hän saattoi\npitää silmällä toisia, olematta itse näkyvissä. Hän ihmetteli, kuinka\nhän voisi nukkua noiden hurjien miesten läheisyydessä -- voisiko hän\nylimalkaan nukkua enää konsanaan. Mutta hänestä tuntui siitä\nhuolimatta, että hän oli enemmän utelias kuin pelästynyt. Hän ei\nosannut selittää sitä, mutta hän tunsi läsnäolonsa vaikuttavan jollakin\ntavalla samalla sekä hillitsevästi että kiihdyttävästi.\n\nPaikka ja tilanne vaikuttivat villimmältä, kuin mitä hän oli konsanaan\ntuntenut. Nuotiokin näytti palavan hurjemmin; se ei hehkunut eikä\nrätissyt, ei himmentynyt, kirkastunut eikä humissut kuin kunniallinen\nleirinuotio, vaan loimusi korkealle hulmahtelevin liekein, puita\nahnehtivana, ja loi kaamean ja synkän kajastuksen miesten koville\nkasvoille. Ilta oli pilkkopimeä, niin sysimusta, että tähdet ja\nkanjonin mahtavat ääriviivatkin olivat peittyneet näkyvistä. Arosudet\nolivat joukolla saalistamassa, ja niiden kimeitä haukahduksia kuului\njoka taholta.\n\nMutta tämä viileys oli elävimmin tunnettavissa itse miehissä. Kellsin\nkasvot näkyivät selvästi liekkien häilyvässä valossa. Ne olivat\nälykkäät ja voimakkaat, mutta pahat. Se ilmeni piirteistä ja noista\nomituisista silmistä, jotka olivat nyt kuopalle painuneina omituisemmat\nkuin milloinkaan ennen. Ne näyttivät jälleen hurjia suunnitelmia\nhautovan, valppaan, vaanivan ja häikäilemättömän miehen kasvoilta,\nmiehen, joka langetti lopulta tuomionsa toisten turmiota hankkimalla.\nPearcen punakat kasvot olivat tulen hohteessa entistä punaisemmat. Ne\nolivat kovat, laihat ja melkein lihattomat, irvistävän pääkallon\nkatteeksi pingoitettu punainen naamio. Hänen vieressään istuva\nFrenchy-niminen mies oli lyhyt ja hintelä, mutta teräväkatseinen ja\ntulisen näköinen. Seuraavat kaksi olivat rajaseudun tavallisia\nroistoja, Billin ja Hallowayn tyyppiä. Mutta Gulden, joka istui\npuoliympyrän toisessa päässä, oli olento, jota Joan tuskin tohti\nkatsella saati sitten tarkastella. Ensimmäistä silmäystä, jonka hän loi\nGuldeniin, seurasi eräs omituinen ajatus eli tunne -- että hän oli\nnaisena tästä kauempana kuin mikään muu koko maailmassa. Hän katsoi\ntoisaalle, mutta tunsi katseensa kääntyvän kuin lumottuna takaisin,\nikäänkuin hän olisi ollut lintu ja Gulden käärme. Mies oli kooltaan\njättiläinen, jonka joka liike ilmaisi mitä suurinta ruumiillista\nvoimaa, eläin -- gorilla, jolla oli valkoinen nahka mustan asemasta.\nPiirteet olivat niin karkeat, että ne näyttivät tylsällä taltalla\nveistetyiltä, ja miehen luonne ja elämä olivat painaneet kasvoihin,\nsyviin onkaloihin, joiden pohjalta silmät pälyivät, ja suureen suuhun,\njosta jykevät raateluhampaat loistivat, oman leimansa -- hirvittävän\njulmuuden. Hän oli hirviö, jonka pelkkä läsnäolokin tuntui Joanista\nkuolettavalta. Hän ei tupakoinut eikä ottanut osaa toisten karkeahkoon,\nhyvänluontoiseen leikinlaskuun, vaan istui siinä kuin suuri\nhävityskone, joka ei tarvinnut lepoa, vaan oli pakotettu lepäämään\ntoisten, heikompien tekijöiden takia. Mutta hän ei ollut silti synkkä\neikä mietiskelevä. Oli kuin hän ei olisi ajatellut mitään.\n\nKells oli senjälkeen, kuin luoti oli poistettu, nopeasti voimistunut\nniin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Hän teki kysymyksiä ja sai\nuseimmat vastaukset Red Pearcelta. Joan ei kuunnellut ensin oikein\ntarkkaavaisesti, mutta katui sitä hetkisen kuluttua. Hän älysi, että\nmaine olla Idahon, Nevadan ja koillisen Kalifornian koko kulta-alueen\nrosvoista ensimmäinen oli Kellsille yhtä rakas kuin kulta, jota hän\nryösti, ja ymmärsi miesten vastauksista ja heidän käytöksestään Kellsiä\nkohtaan, että tämä oli yksinvaltias, jota toteltiin kaikkialla rajalla\nBannackista Lewistoniin saakka. Maankiertäjätkin, jotka eivät kuuluneet\nsuoranaisesti hänen väkeensä, olivat hänen käskettävissään. Viikkoina,\njolloin hänen oli täytynyt maata täällä kanjonissa, oli toiminta ollut\nlamassa -- mitä tällä toiminnalla tarkoitettiin, Joan arvasi -- ja\npäämajaan oli vähitellen kerääntynyt laiskottelevia ja odottavia miehiä\nyhä lukuisammin. Hän älysi myös, vaikkakin hämärästi, ettei Kellsin\nsuunnittelema järjestö ollut kaikesta hänen vallastaan huolimatta vielä\nlähestulkoonkaan valmis. Kells oli miettiväinen, välistä jopa\närtyinenkin eikä ajatellut puheista päättäen muuta kuin kultaa ja\njonkun suuren kaappauksen tekoa.\n\n\"Olet ymmärtääkseni oikeassa, Jack\", sanoi Red Pearce ja täytti sitten\nvaieten piippunsa. \"Kultaa löydetään ennemmin tahi myöhemmin runsaammin\nkuin mitä Lännessä on koskaan kuultukaan. Suolajärveltä poikkimaisin\ntulevia vaunukaravaaneja nähdään joka päivä, ja kullankaivajia on\nlaumoittain liikkeellä Bannackista alaspäin. Heidän leirejään on\nKarhuvuorten joka rotkossa ja laaksossa. Ja kaikkialla kaivetaan,\nvaikka pintakulta on muutenkin helposti saatavissa, kunhan vain on\nvettä. Suuria löytöjä ei ole sattunut vielä, mutta ne tulevat ennemmin\ntai myöhemmin. Ja kun uutiset ehtivät valtateille ja leviävät\nvuoristoon seuraa sellainen kilpajuoksu kultakentille, että '49 ja '51\nkalpenevat. Vai mitä, Bate?\"\n\n\"Varmasti\", vastasi eräs harmaantunut mies, jota Kells oli sanonut Bate\nWoodiksi. Hän oli tovereitaan vanhempi ja muutenkin rauhallisempi,\nsävyisämpi ja harvasanaisempi. \"Olin mukana '49 ja '51, ja nepä olivat\npäiviä. Red on oikeassa. Näillä Idahon rajamailla on ennemmin tahi\nmyöhemmin varmasti täysi helvetti. Olen ollut kullankaivaja, vaikka en\nole milloinkaan pitänyt niin raskaasta työstä kuin kullan kaivaminen.\nKultaa on työläs kaivaa, helppo tuhlata ja helppo saada joltakin\ntoiselta miekkoiselta. Näen merkeistä, että jokin suuri löytö on\ntulossa täällä jossakin. Ehkäpä se on jo tekeilläkin. Tuhansia\nkullankaivajia ahertaa kahden ja kolmen miehen ryhmissä kaikkialla\nvuoristossa, eivätkä he kerro löydöistään kenellekään, mutta kulta\ntulee näkyviin. Se on raskasta ja sitä on vaikea salata. Siten löydöt\ntulevat tunnetuiksi. Olen varma, että tämä vuosi voittaa '49:n ja\n'51:n. Ja kahdesta syystä. Pettyneitä ja murtuneita kullankaivajia\npalaa Kaliforniasta katkeamattomana virtana, ja idästä tulee vielä\nlukuisammin toivehikkaita ja huimapäisiä onnenetsijöitä. Sitten naiset,\npelurit ja muut sellaiset loiset, ja viimeksi miehet, jotka sota\nkarkoittaa tänne. Nämä kaksi virtaa kohtaavat jolloinkin toisensa, ja\njos se sattuu suurten kultalöytöjen hetkellä, ei maailma ole konsanaan\nnähnyt helvetillisempää aikaa\".\n\n\"Pojat!\" virkkoi Kells heikossa äänessään kiihkeä sävy, \"sen sadon\ntulevat Rajaseudun sissit korjaamaan\".\n\n\"Ketkä?\" kysyi Bate Wood uteliaasti.\n\nKaikki toiset, paitsi Gulden, katsoivat kysyvästi johtajaansa.\n\n\"Rajaseudun sissit\", vastasi Kells.\n\n\"Ketä ne sitten ovat?\" kysyi Red Pearce tyhmistyneesti.\n\n\"Kun ennustamanne suuri kultakuume tulee, on aika myös kypsä\nsuurimmalle rosvojoukolle, mitä on konsanaan muodostettu. Minä panen\nsen pystyyn ja annan sille nimeksi Rajaseudun sissit\".\n\n\"Voit merkitä minut lähimmäksi mieheksesi\", huudahti Pearce\ninnostuneesti.\n\n\"Ja minut myös\", lisäsi Bate Wood.\n\nAjatus nostatti niin äänekkään riemun, että Guldenkin kohotti suurta\npäätään ja tiedusteli tahi pikemmin karjaisi, mitä tuo meteli merkitsi.\nHänen heräämisensä omituisesta välinpitämättömyydestään näytti\nvaikuttavan toisiin, Kellsiinkin, kummallisen jäähdyttävästi, ikäänkuin\nhän olisi ollut tekijä, josta ei oltu oikein varmoja, ja jota ei\nsopinut jättää pois laskuista. Kaikki vaikenivat, ja kun ei kukaan\nnäyttänyt haluavan vastata, selitti Red Pearce lopulta asian.\n\n\"Ei mikään uutuus\", murahti Gulden. \"Kuuluin kerran sellaiseen. Se oli\nAlgeriassa ja nimeltään Kuninkaallinen legioona\".\n\n\"Algeria? Missä se on?\" kysyi Bate Wood.\n\n\"Afrikassa\", vastasi Gulden.\n\n\"Olet ollut vähän joka paikassa, vai mitä, Gul?\" sanoi Red Pearce\nihailevasti. \"Mikä tuo Kuninkaallinen legioona oikeastaan oli?\"\n\n\"Joukko paholaisia maailman kaikilta kulmilta. Algeriaan paenneet\npahantekijät olivat turvassa, mutta muuten se oli vihoviimeinen\npaikka\".\n\n\"Mitä te teitte siellä?\"\n\n\"Tappelimme keskenämme. Legioonasta ei ollut monta jäljellä, kun\nlähdin\".\n\n\"Minun joukossani ei tapella\", sanoi Kells kylmästi. \"Valitsen itse\nmieheni\".\n\n\"Niin juuri, oikeat miehet\", lisäsi Wood. \"Olen ollut jos minkälaisissa\njoukoissa ja vuonna '51 vigilanttinakin, joksi noita täkäläisiä\nvapaaehtoisia järjestyksen valvojia sanotaan\".\n\nToiset purskahtivat nauruun, paitsi Gulden, jonka kasvot olivat kuin\npuusta.\n\n\"Kuinka monta tarvitsemme?\" kysyi Red Pearce.\n\n\"Lukumäärästä ei väliä, kunhan vain voin luottaa teihin. Ja sitten\njoitakin nuoria miehiä apulaisikseni, sellaisia kuin sinä, Red.\nKylmäverisiä, rohkeita ja sukkelapäisiä\".\n\nRed Pearce kohautti hartioitaan saamastaan ylistyksestä ilmeisesti\nhyvin mielissään. \"Mitä taas siihen tulee\", virkkoi hän, \"niin muistin\nnyt erään pojan, joka ratsasti Cabin Gulchiin pari kolme viikkoa\nsitten. Laskettaa suoraan Beardsin kämpälle, jossa olimme kaikki faroa\npelaamassa, ja kysyy Jack Kellsiä. Luulimme hänen olevan pahoillaan\njostakin, ja joku tuumi jo, että on selvintä ampua hänet ilman muuta.\nMutta hänessä oli jotakin, joka miellytti minua, ja minä käskin poikien\nolla hiljaa. Olen hyvilläni, että tein sen. Hän ei ajatellutkaan ruveta\nammuskelemaan, vaan tuli aivan ystävällisissä tarkoituksissa. En\ntietystikään udellut, mikä ja mistä hän oli. Näytti nuorukaiselta,\njosta oli äkkiä tullut paha, ja joka etsi ystäviä. Ja nyt voin sanoa,\nettä hän on totisesti villi\".\n\n\"Mikä hän sanoi olevansa nimeltään?\" tiedusteli Kells.\n\n\"Jim Cleve\", vastasi Pearce.\n\nJoan Randle, jonka läsnäolon miehet olivat joko unohtaneet tahi\njättäneet huomioon ottamatta, ei hämmästynyt kuullessaan Jim Cleveä\nmainittavan. Red Pearcen ensimmäiset sanat tuon tuntemattoman\nnuorukaisen ilmestymisestä olivat ilmaisseet hänelle, kenestä oli\nkysymys. Jim ei ollut uhkaillut turhaan. Mieli kävi niin apeaksi ja\nsurulliseksi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi saanut elää\ntoistamiseen hetken, joka oli eroittanut heidät!\n\n\"Jim Cleve\", mietti Kells. \"En unohda nimiä tahi kasvoja, mutta hänestä\nen ole milloinkaan kuullut. Miltä hän näyttää?\"\n\n\"Siistin näköinen, hintelä poika ja verraten iso, mutta ei liian\niso\", vastasi Pearce. \"Vain lihaksia ja jänteitä. Korkeintaan\nkaksikymmentäkolme. Hyvä ratsastaja, hyvä tappelija, kova pelaamaan ja\njuomaan, ja hurja kuin helvetti. Kunpa voisit taltuttaa hänet! Kysypäs\nvarsin Batelta\".\n\n\"No totisesti!\" huudahti Kells ymmällään. \"Muukalaiset ovat täällä\njokapäiväisiä ilmiöitä, mutta en ole vielä tavannut ainoatakaan, joka\nolisi tehnyt teihin poikiin niin valtavan vaikutuksen kuin tämä Cleve.\nBate, mitäs arvelet? Mitä hän on oikeastaan tehnyt. Olet vanha ja\nkokenut, niin että annahan kuulua\".\n\n\"Tehnytkö?\" toisti Wood harmaantunutta päätään raapien. \"Kysy\npikemminkin, mitä hän ei ole vielä tehnyt. Hän ratsasti keskellemme\njulkeammin kuin kukaan tämän sakin miehistä ja pääsi heti poikien\nsuosioon. En tiedä mistä se johtui. Ehkäpä siitä, ettei hän näyttänyt\nvälittävän mistään ja kenestäkään koko maailmassa. Hän sai meidät\nkaikki jalkeille -- voitti rahamme -- kyni useimmat putipuhtaiksi -- ja\nantoi kaikki takaisin. Hän joi enemmän kuin kaikki toiset yhteensä,\nkuitenkaan päihtymättä. Bead Jones ja hänen kumppaninsa Chick Williams\nkoettivat pelata väärin, ja hän teki heistä kummastakin siipirikon.\nAmpui, ennen kuin kukaan ehti arvatakaan. Hän on vain iso poika, tämä\nJim Cleve, mutta poika, joka suuttuu äkkiä ja ampuu paremmin ja\nsukkelammin kuin kukaan täälläpäin, niin että älä unohda sitä, Kells.\nJa jos hän joutuu pahaan paikkaan, ei hän lähde yksinään tästä\nmaailmasta\".\n\n\"Unohdit kertoa, miten hän piteli Lucea\", sanoi Red Pearce. \"En ollut\nsilloin siellä, mutta sinä olit\".\n\n\"Lucea? Tunnen miehen. Kerrohan, Bate\", kehoitti Kells.\n\n\"Se ei ole ehkä mikään suositus tälle useinmainitulle Jim Clevelle,\nmutta minut se sai joka tapauksessa lämpenemään häntä kohtaan\", vastasi\nWood. \"Muistat tietysti sen pienen Brander-nimisen tytön sieltä Bear\nLaken kylästä -- vanhan Branderin tyttären, joka palveli hänen\nkaupassaan. Olen nähnyt sinun puhelevan hänen kanssaan monta kertaa. No\nniin, ukko näyttää ottaneen tyttärensä ja joitakin miehiä mukaansa ja\nlähteneen etsimään kultaa. Niin minä ainakin asian ymmärsin. Luce tuli\nsitten eräänä päivänä Cabin Gulchiin ja alkoi juoda ja pelata tapansa\nmukaan, mutta nuori Cleve ei tehnyt kumpaakaan. Hän oli sinä päivänä\nkummallisen synkkä ja vaitelias. Luce teki meille erään ehdotuksen, ja\nvaikka emme olekaan välittäneet hänestä milloinkaan, en mene takuuseen,\nmiten siinä olisi voinut käydä, ellei Cleve olisi ollut saapuvilla.\nLuce tahtoi, että ratsastaisimme sinne, missä vanha Brander huuhtoi\nkultaa, ryöstäisimme saaliin -- ja tytön. Mutta kun joku pani hänet\ntiukalle, ei hän uskaltanut vannoa, oliko kultaa niin paljon, että sitä\nkannatti lähteä hakemaan, niin että se olikin hänelle todellisuudessa\nvain sivuasia. Ja silloin Jim Cleve heräsi. Hän kirosi Lucelle niin\nkaameasti, että mekin säpsähdimme, ja kun Luce vetäisi revolverinsa,\notti hän sen pois kuin ei mitään. Ja sitten hän potkaisi Lucea, pieksi\nhänet vähiin henkiin ja olisi luultavasti tappanut hänet, ellemme olisi\npäässeet hätään. Luce oli aivan kuolemaisillaan -- yltäpäältä verissään\n-- luita poikki ja mitä kaikkea. On vieläkin makuulla eikä palaudu enää\nmilloinkaan entiselleen\". Woodin kertomusta seurasi syvä ja\npaljonsanova hiljaisuus. Hän oli kertonut mielellään ja tehnyt\nkuulijansa miettiväiseksi. Kells tuijotti nuotioon ja kääntyi sitten\näkkiä Guldeniin.\n\n\"Gulden, kuulitko?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Mitä arvelet tuosta Clevestä -- ja aikeesta, jonka hän teki tyhjäksi?\"\n\n\"Enpä tiedä -- en ole nähnyt häntä milloinkaan. Puhuttelen häntä Cabin\nGulchiin päästyämme ja lähden sitten sitä Branderin tyttöä katsomaan\".\n\nNuo raa'at sanat ilmaisivat niin omituisen sattuvasti hänen ja hänen\nkumppaniensa välisen eron. Tässä Guldenissa oli jotakin kummallista,\njotakin luonnotonta. Oliko Kells tehnyt kysymyksensä saadakseen sen\nesille, vai kuullakseen, mitä Clevestä arveltiin? Sitä ei Joan tiennyt,\nmutta hän huomasi, että Gulden ja kaikki nuo toiset olivat jollakin\ntavalla vastatusten, näki, että heidän suhtautumisessaan häneen oli\njotakin epävarmaa, jotakin sellaista, joka saattoi olla pelkoakin.\nGulden oli ilmeisesti rikoksentekijä vain rikoksen itsensä takia. Joan\nkatseli häntä yhä syvenevällä kauhulla -- jo senkin vuoksi, että vain\nGulden piti silmällä nurkkaa, johon hän oli piiloutunut -- ja tunsi,\nettä toiset, Kellskin, jonka kylmäverisestä konnamaisuudesta hän oli\nvarma, olivat hänen rinnallaan vain alokkaita. Hän veti peitteen päänsä\nyli päästäkseen näkemästä miehen suurta, pörröistä päätä ja silmien\nsyviä, pimeitä onkaloita.\n\nSen jälkeen ei Joan tiennyt rosvoista mitään, ei nähnyt eikä kuullut\nheitä. Keskustelu joko taukosi vähitellen tahi hän unohtui niin omiin\najatuksiinsa, ettei kuullut enää mitään. Hän lepäsi hiljaa ja kuiskaili\nväristen erästä nimeä itsekseen. \"Jim! Jim! Jim! Oh, Jim!\" Ja viimeinen\nkuiskaus vavahti kuin salatusta itkusta. Jimin teko oli hirveä. Sen\najatteleminen oli kidutusta. Hän ei ollut uskonut Jimin olleen\ntosissaan, mutta nyt hän huomasi, että kaikkihan oli ihan Jimin\ntapaista. Jim oli tuhonnut elämänsä -- epätoivossa ja vimmoissaan\n-- vain hänen tähtensä. Hän saisi täällä surmansa jossakin\nkapakkatappelussa, tahi, mikä vielä pahempi, hänestä tulisi tämän\nrosvojoukon jäsen ja hän ajautuisi rikosten teille. Tämä oli isku, joka\nmursi Joanin -- hänen Jimille langettamansa kirous. Kuinka hänen\nkeimailunsa ja kylmyytensä olikaan ollut typerää ja väärää! Hän rakasti\nJim Cleveä. Hän ei ollut tiennyt sitä Jimin jälkeen lähtiessään\npalauttaakseen hänet takaisin, mutta hän tiesi sen nyt. Ja hänen olisi\npitänyt tietää se jo aikaisemmin.\n\nTulevaisuus näytti synkältä ja hirveältä, ja erään kohtauksen\najatteleminenkin sai hänet vapisemaan kauhusta. Sydäntä ahdisti, mutta\ntuossa tunteessa oli samalla jotakin kummallisen sykähdyttävää,\nlämmittävää. Hän oli pian kohtaava jossakin tämän muuttuneen Jim Cleven\n-- tämän pojan, josta oli nyt tullut mistään piittaamaton paholainen.\nMitä Jim tekisi? Mitä hän itse tekisi? Eikö Jim halveksisi, vihaisi,\nkiroaisi häntä uskoen Kellsin sanat, että hän oli tämän vaimo? Mutta\nei! Jim älyäisi totuuden yhdestä silmäyksestä. Ja silloin! Joan ei\nosannut ajatella, mitä sitten tapahtuisi, mutta tuon tapaamisen täytyi\nmerkitä verta -- kuolemaa. Jim saattoi voittaa Kellsin, mutta miten\nmaailmassa hän voisi selviytyä Guldenista, tuosta verenhimoisesta\njättiläisestä?\n\nJoan kauhistui sitä ajatellessaan, mutta ei menettänyt vieläkään\nrohkeuttaan. Hetkellä, jolloin hän oli miesten puheita seuratessaan\nkuullut Jim Cleven nimen ja saanut tietää hänen epätoivoisen tekonsa,\nhänestä oli tullut toinen tyttö, nainen, joka tahtoi pelastaa\nrakastettunsa oman henkensä hinnallakin. Hän ei pelännyt enää Kellsiä\nja noita toisia, Guldenia lukuunottamatta. Gulden ei ollut ihminen, ja\nJoan tunsi vaistomaisesti olevansa aivan voimaton häneen nähden.\nToisiin hän saattoi vaikuttaa, mutta Guldeniin ei milloinkaan.\n\nAivojen kuumeinen ja tuskaa lähentelevä työskentely taukosi sitten, ja\nJoan rauhoittui vähitellen, ahdistuksestaan kuitenkaan kokonaan\npääsemättä. Menneisyys näytti niin etäiseltä. Nykyisyys ei merkinnyt\nmitään. Tulevaisuus, johon Jim Cleve sisältyi, oli hänelle kaikki\nkaikessa. Jos hän olisi voinut sillä hetkellä poistua Kellsin luota\ntäysin esteettömästi ja turvallisesti, ei hän olisi lähtenyt. Hän\nseuraisi mukana Cabin Gulchiin. Ja se ajatus viipyi viimeksi hänen\nväsyneessä mielessään, ennenkuin hän vaipui unen helmoihin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJoan hoiti Kellsiä yhtä uskollisesti, kuin jos hän olisi todellakin\nollut tämän vaimo, ja kun kolme päivää oli kulunut, katsoi Kells\nvoimistuneensa sen verran, että hän kykeni ratsastamaan päämajaan Cabin\nGulchiin. Hän tahtoi päästä sinne eikä kärsinyt mitään vastaväitteitä.\nMiehet saisivat tukea häntä vuorotellen matkalla, ja neljännen päivän\naamuna lähdettiin.\n\nJoan oli näiden päivien kuluessa päässyt varmuuteen siitä, mitä hän oli\nensin vain epäillyt, että Kellsin luonteessa oli kaksi puolta; hänen\nläsnäolonsa ainakin näytti herättäneen eloon ja alkaneen uudelleen\nkehittää erästä puolta, joka oli ollut ilmeisesti kauan unohduksissa.\nOllessaan hänen kanssaan kahdenkesken Kells oli aivan toisenlainen kuin\nmiestensä seurassa, mitä hän ei nähtävästi itse lainkaan tiennyt. Hän\noli hämmästynyt ja kiitollinen Joanin ystävällisyydestä, mutta ei\nosoittanut milloinkaan sääliä tahi myötätuntoa Joania kohtaan. Näki\nkaikesta, että hän oli hurmaantunut Joaniin. Omituisten silmien katse,\njoka seuraili melkeinpä aina Joania, oli käynyt unelmoivaksi, ja\nollessaan Joanin seurassa hän oli enimmäkseen vaiti.\n\nEnnenkuin nämä päivät olivat kuluneet loppuun, ilmeni hänessä kaksi\nseikkaa -- vastenmielisyys päästää Joania näkyvistään ja\nsuvaitsemattomuus toisia miehiä, varsinkin Guldenia, kohtaan. Joan\ntunsi miesten katseiden seurailevan häntä alituisesti, mutta niissä ei\nollut tavallisesti mitään julkeata tahi loukkaavaa, Guldenia\nlukuunottamatta. Jättiläinen tarkasteli häntä itsepintaisella\ntuijotuksella, jossa ei ollut uteliaisuutta, ei harkintaa eikä\nihailuakaan. Nainen oli hänelle ilmeisesti uusi ja tuntematon olento,\njoka aiheutti hänessä outoja tunteita. Joan ei katsonut häneen\nmilloinkaan, mutta jos hän kohtasi sattumalta hänen katseensa, muisti\nhän joka kerta vavistuksella erään kuulemansa tarinan -- kuinka\neräs jättiläismäinen ja julma gorilla oli tunkeutunut erää\nseen kylään Afrikassa ja ryöstänyt erään valkoisen naisen. Hän ei\nvoinut karkoittaa mielestään tuota kertomusta ja oli sentähden\nystävällisempi Kellsille, kuin mitä hänen olisi ollut muuten\nmahdollista.\n\nJoanin kaikki hengenominaisuudet terävöityivät tällä ajalla. Hän tunsi\noman kehittymisensä -- sai ensin katkeran ja kovan opetuksen -- sulatti\nsitten vähitellen kaiken sen, minkä luonto opettaa villikansoilleen ja\neläimilleen ja oppi alkeellisimmankin elämän ensimmäisen ehdon --\nitsensäsäilytyksen. Lohduton epätoivo ja eteenpäin kannustava,\nlannistumaton henki olivat hänen sydämessään kuin rinnastettuina.\nEdellinen oli pelkoa, jälkimmäinen rakkautta. Hän uskoi tuominneensa\nitsensä samalla kun hän suisti Jimin turmioon, mutta tunsi, että\nhänellä oli rohkeutta, voimaa ja rakkautta pelastaa ainakin hänet,\nellei itseään. Ja siihen, ettei tämä kaamea tilanne käynyt hänelle\nylivoimaiseksi, oli syynä se, ettei hänen epätoivonsa, niin suuri kuin\nse olikin, ollut hänen rakkautensa mittainen.\n\nAamuna, jolloin lähdön piti tapahtua, Kells vyötti revolverivyön\nvyötäisilleen, ennenkuin hänet nostettiin satulaan. Tuppi, revolveri ja\npanokset olivat taakka heikolle miehelle, mutta kun Red Pearce alkoi\nvastustella, nauroi Kells hänelle päin naamaa. Miehet, Guldenia\ntietystikään lukuunottamatta, tekivät kaiken voitavansa hänen hyväkseen\nvilpittömän ystävällisesti. He olisivat nähtävästi taistelleet hänen\npuolestaan kuolemaansa saakka. He olivat tunteissaan koruttomia ja\nsuorasukaisia. Mutta Kells oli toisenlainen, ajatteli Joan. Hän oli\nkuten hekin luonteeltaan tämän rajaseuduilla vallitsevan villeyden\nkasvatti, mutta silti mies, joka kykeni nousemaan itsensä yläpuolelle\nja näkemään tämän elämän tarkoituksen samoin kuin sen tarjoamat\nodottamattomat mahdollisuudetkin. Kells tiesi, että mies kun mies\nsaattoi olla yhtenä hetkenä ystävällinen ja uskollinen ja käyttäytyä\ntoisena hillitsemättömästi ja harkitsemattomasti syistä, jotka\npohjautuvat johonkin syvällä piilevään villiin voimaan, niiden olematta\nmissään tekemisissä järjen tahi ajattelun kanssa. Joan päätteli, että\nKells vyötti revolverin kupeelleen voidakseen suojella häntä, mutta\nhänen miehensä eivät tulleet ajatelleeksikaan mitään sellaista. Kells\noli voimakas, paha mies ja kaikessa seuralaistensa kaltainen, paitsi\nsiinä, että hän oli älykäs ja kekseliäs.\n\nJoan sai matkalle lähdettäessä käskyn ratsastaa Kellsin edellä, jota\nRed Pearce tuki satulassa. Kuormahevosten taluttajat, Bate Wood ja\nFrenchy ratsastivat ensimmäisinä ja Gulden viimeisenä. Tämä järjestys\npysytettiin puolipäivään saakka, jolloin matkue pysähtyi erääseen\nvarjoisaan ja vehmasta heinää kasvavaan notkelmaan lepäämään. Kells\nnäytti kalpealta ja rasittuneelta. Otsalla helmeili suuria\nhikipisaroita ja ilme oli tuskallinen, mutta hän oli silti hilpeä ja\nkärsivällinen ja vieläpä kiirehti miehiä tekemään työnsä joutuin.\n\nTunnin kuluttua oltiin jälleen satulassa. Kanjoni laajeni ja kävi\nympäristöineen jylhemmäksi, mutta tie näytti levenevän ja paranevan,\nkuta pitemmälle päästiin. Joan huomasi syrjäteitäkin, jotka yhtyivät\nsiihen sivukanjoneista ja rotkoista. Tie vietti koko ajan alaspäin,\nmutta niin heikosti, että sitä tuskin huomasi muusta kuin virtaavasta\nvedestä ja ilman lämpenemisestä.\n\nKells uupui, ennenkuin iltapäivä oli kulunut puoleen, ja olisi pudonnut\nsatulasta, ellei joku olisi tukenut häntä. He pitelivät häntä\nvuorotellen kiinni sivulla ratsastaen, mikä ei ollut suinkaan helppoa.\nJoan huomasi, ettei Gulden tarjoutunut kertaakaan auttamaan. Hän näytti\nkuuluvan joukkoon, mutta oli sittenkin siitä jollakin tavalla erillään.\nJoan tunsi hänen läsnäolonsa takanaan, ja kun Gulden ratsasti\nlähemmäksi, kävi tämä tunne aina voimakkaammaksi. Päivän kallistuessa\niltaan hän huomasi, että Guldenin mielenkiinto häntä kohtaan oli vain\nlisääntynyt, ja kun pysähdyttiin yöksi, oli hänet vallannut\nselittämätön pelko.\n\nAurinko ei ollut vielä laskenut, mutta heidän oli pakko pysähtyä jo\nnäin varhain, sillä Kells oli pyörtymäisillään. Hänet asetettiin\nvarovasti makuulle satulan varaan ja peitettiin huovilla. Joan hoiteli\nhäntä, ja hän virkistyikin hieman, mutta oli hyvin alakuloinen.\n\nMiehillä oli paljon puuhaa. Hevoset oli riisuttava, polttopuita\nhakattava, nuotio sytytettävä ja ateria valmistettava. Kells joi\nhalukkaasti, mutta ei huolinut ruoasta.\n\n\"Joan\", kuiskasi hän sopivan hetken sattuessa, \"olen vain väsynyt --\nkuolemaan saakka väsynyt. Pysytte luonani. Herättäkää minut heti --\nmilloin vain haluatte!\"\n\nHän sulki silmänsä väsyneesti ja nukkui pian. Joan ei tahtonut näiden\nmiesten huomaavan, että hän pelkäsi ja epäili heitä. Hän söi heidän\nkerallaan nuotion ääressä, mikä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän oli\nyksinään heidän seurassaan. Ja vaikutus näkyi heti. Joan ei ollut\nturhamainen, vaikka hän tiesikin olevansa kaunis. Hän pakottautui\nolemaan miellyttävä ja viehättäväkin, ja se herätti heti vastakaikua ja\nlisääntyvää myötätuntoa. Miehet olivat ensin hieman töykeitä, mutta\nkävivät sitten ystävällisen tuttavallisiksi. Joan oli tottunut lännen\nkarkeisiin miehiin, mutta nämä olivat kuitenkin erilaisia; heidän\nleikkipuheillaan ja vihjauksillaan ei ollut mitään vaikutusta, koska\nJoan ei käsittänyt niitä. Ja huomattuaan sen he alkoivat suhtautua\nhäneen eri tavalla. Joan tunsi sen vaistomaisesti, ja hänen sydämensä\nsykähti toivosta. Hän saattoi vaikuttaa näihin hurjiin miehiin, jos hän\nvain kykeni salaamaan vihansa, pelkonsa ja kauhunsa. Kaikki perustui\nhänen viehkeyteensä ja naisellisuuteensa. Miehet olivat aivan\ntietämättään antaneet sen vaikuttaa itseensä, ja se todisti, että\npahimmissakin miehissä oli jotakin hyvää jäljellä. Gulden oli tässäkin\ntoisten arvoituksellinen vastakohta. Hän ahmi ruokansa kuin susi, mutta\nnäytti olevan samalla tietoinen Joanin läsnäolosta, ei toisten lailla,\nvaan ikäänkuin Joan olisi ollut hänelle mielenkiintoinen kappale,\nesine. Hän vahti tätä kuin eläin.\n\nIllallisen aikana saadut kokemukset saivat Joanin taipuvaiseksi\nuskomaan, että hänen oli viisainta suhtautua näihin seuralaisiinsa,\njoiden kanssa hänen nyt täytyi pakostakin olla, luontevasti ja\nystävällisesti saadakseen olla rauhassa ja turvassa, mikäli se oli nyt\nmahdollista. Hänen läsnäolonsa miellytti ja ilahdutti heitä. Hän tuli\nnyt tuntemaan oman vetovoimansa surullisissa ja peloittavissa\nolosuhteissa. Kotona ollessaan hän oli tullut vain aniharvoin\najatelleeksi, että hän oli -- nainen. Siellä se oli ollut aivan\nluonnollista, mutta täällä oli toisin. Nainen oli näille hurjille,\nyksinäisyydessä eläneille, tulisille miehille, joiden valtimonlyönnit\nolivat kuin piiskansivalluksia, jotakin sellaista, joka sai sydämen\nsykähtämään, joka hurmasi, viihdytti ja herätti outoa, sammumatonta ja\nselittämätöntä nälkää vain saada edes nähdä hänet. He eivät tienneet\nsitä, mutta Joan tiesi.\n\nHän lopetti hetkisen kuluttua syöntinsä ja sanoi: \"Menen panemaan\nhevoseni liekaan. Se lähtee välistä kuljeskelemaan\".\n\n\"Kyllä minä menen, neiti\", virkkoi Bate Wood. Hän ei ollut sanonut\nJoania kertaakaan rouva Kellsiksi, minkä Joan katsoi johtuvan siitä,\nettei hän ollut luultavasti tullut ajatelleeksi asiaa. Hän oli vanha ja\npaatunut roisto, mutta siitä huolimatta Joanin mielestä paras koko\njoukosta. Hän oli jo vanha iältäänkin, mutta hänen elämänsä oli ollut\njolloinkin nuhteetontakin.\n\n\"Sallikaa minun mennä\", lisäsi Pearce.\n\n\"Ei, kiitoksia. Menen itse\", vastasi Joan.\n\nHän otti liekaköyden satulansa nastasta ja poistui reippain askelin.\nMentyään jonkun matkaa hän kuuli miesten äkkiä huudahtavan jotakin ja\nsitten aivan selvästi sanat: \"Helvetti, Gulden, mihin sinä menet?\" Ääni\noli Red Pearcen.\n\nJoan katsahti taaksensa. Gulden oli lähtenyt hänen jälkeensä. Joanin\nsydän jähmettyi kauhusta, polvet notkahtelivat, ja hän oli valmis\njuoksemaan vilahduksessa takaisin nuotiolle. Mutta Gulden pysähtyikin\nsamassa ja kääntyi sitten muristen takaisin. Hän käyttäytyi, ikäänkuin\nyllätettynä jostakin, jota hän itsekin ihmetteli.\n\n\"Olemme kaikki ystäviäsi, Gulden\", jatkoi Pearce harkitusti, \"mutta\nellet ole varovainen, herätämme Kellsin\".\n\nVihainen, jyrähtävä kirous oli vastaus. Miehet ryhmittyivät lähemmäksi\ntoisiaan, ja äänekäs väittely seurasi. Joan melkein juoksi polkua alas,\nkuulematta enempää. Jos miehistä olisi joku lähtenyt hänen jälkeensä,\nolisi hän sukeltautunut tiheikköön kuin säikähtynyt kauris. Mutta he\neivät näyttäneet tahtovan häiritä häntä. Hän löysi hevosensa ja tunsi\nhetkisen kiusausta hypätä selkään ja karkuuttaa tiehensä, ennenkuin hän\npani sen liekaan. Sitä hän ei olisi kuitenkaan missään tapauksessa\ntehnyt, mutta hän ei mahtanut mitään luonnolliselle ja vaistomaiselle\nmielijohteelleen.\n\nHän meni puron poikki ja palasi leiripaikkaa kohti kuusien ja\npalsamipuiden suojassa. Hänellä ei ollut kiirettä. Teki hyvää olla\nyksin, poissa noiden väkivaltaisten miesten näkyvistä ja vapaana tuosta\nuhkaavan vaaran alituisesta ja väsyttävästä pelosta. Mutta hän ei\ntuntenut itseään siitä huolimatta hetkeäkään vapaaksi tahi\nturvalliseksi; hän tähyili arasti puiden ja kivien pimentoihin ja tunsi\nhelpoitusta päästessään takaisin nukkuvan Kellsin vierelle. Hän siirsi\nsatulansa ja peitteensä Kellsin luo ja valmistautui viettämään yön niin\nhyvin kuin taisi. Hän asettui vaistomaisesti sellaiseen asentoon, että\nhän saattoi siepata Kellsin revolverin yhdellä nopealla otteella.\n\nLaskevan auringon punaamat vuortenhuiput alkoivat tummua, ja kanjonissa\noli tyyntä ja hiljaista. Miehet olivat kaikki jalkeilla mikä mitäkin\npuuhaillen. Oli omitusta nähdä, että Gulden, jota Joan oli luullut\nlaiskuriksi, työskenteli ainakin kahden edestä, varsinkin mitä\nraskaaseen työhön tuli. Hän näytti nauttivan saadessaan kannettavakseen\nrungon, jota ei kaksi tavallista miestä olisi jaksanut liikuttaakaan.\nHän oli niin suuri, toimelias ja väkevä, että oli mielenkiintoista\nkatsella häntä. Yönuotio rakennettiin huolestuttavan lähelle paikkaa,\njossa Joan lepäsi, mutta muistaessaan, kuinka kylmä myöhemmin tulisi,\nei hän sanonut mitään. Kanjoni häipyi hämärään, ja kun miehet olivat\nlopettaneet ilta-askareensa, ryhmittyivät he tulen ääreen.\n\nJoan huomasi sangen pian, että tilanne oli alkanut vaikuttaa näihin\nmiehiin jokaiseen erikseen. He katsoivat häneen kukin omalla tavallaan.\nToiset keksivät kaikenlaisia tekosyitä saadakseen tutustua häneen,\ntekivät kysymyksiä, tarjosivat palvelustaan -- kaikki vain\ntarkoituksella päästä lähemmäksi häntä. Jokaisen käytöksessä häntä\nkohtaan oli nyt jotakin henkilökohtaista ja yksilöllistä. Joan arvasi\nvaistomaisesti, että Guldenin lähtö hänen jälkeensä oli aiheuttanut\njonkinlaisen keskinäisen silmälläpidon. Gulden istui äänettömänä ja\ntoisista hiukan erillään nuotion häilyvässä hohteessa, joka sai hänet\nnäyttämään suurelta ja murjottavalta ihmisapinalta. Mikäli Joan näki,\nei Gulden katsahtanut häneen kertaakaan. Siinä oli jotakin kummallista.\nOliko tuo luu- ja lihaskolossi alkanut ajatella? Bate Wood jutteli\nJoanille kursailematta, mutta tämä ei luottanut hänen puheisiinsa.\n\n\"Ja me tiedämme kaikki ihan varmasti, neiti\", kuiskaili hän käheästi,\n\"ettette ole Kellsin vaimo. Hän ei mene milloinkaan naimisiin, sillä\nhän on naisvihaaja ja oli siitä kuuluisa Kaliforniassa. Hän ryösti --\notti teidät väkisin, se on varma. Ja Gulden vannoo hänen ampuneen\nmiehensä, ja että te ammuitte sitten häntä. Luodinreikä oli täynnä\nruutia. Siitä nousee vielä aika nujakka. Teidän on parasta suoriutua\nnyt minun kerallani tiehenne täältä, kun toiset nukkuvat. Huolehdin\neväistä ja hevosista ja vien teidät lähimpään kullankaivajain leiriin.\nSitten voitte mennä kotiin\".\n\nJoan pudisti päätään vastaukseksi. Hän ei voinut lähteä, vaikka hän\nolisi tuntenutkin voivansa luottaa Woodiin. Oli samantekevää, mitä\nhyvänsä hänelle tapahtuikin, jos hän sen kärsimällä saattoi pelastaa\nJim Cleven turmiosta, johon tämä oli hänen tähtensä joutumassa.\n\nSeikat, joista Joan ei ollut siihen saakka tiennyt mitään, olivat tämän\nseikkailun aikana järkyttäneet hänen mielensä jo niin monta kertaa,\nettei hän uskonut voivansa tuntea enää pelkoa tahi tuskaa. Mutta tämän\nillan kummalliset kokemukset voittivat edellisetkin.\n\nFrenchy-niminen mies oli rohkean puhelias, hymyilevä ja\nkohteliaisuudessaan kömpelön ritarillinenkin. Hän ei välittänyt\nkumppaneistaan rahtuakaan, ikäänkuin näitä ei olisi ollutkaan. Hän\nkilvoitteli Pearcen kanssa huomaavaisuudessa, ja nuo kaksi syrjäyttivät\nkaikki toiset. Tilanne olisi voinut olla huvittavakin, ellei se olisi\nollut niin kaamea. Heidän mielenkiinnossaan, ystävällisyydessään ja\nkeskinäisessä kateudessaan oli aina jotakin uhkaavaa pohjalla, mutta\nlukuunottamatta Guldenin äskeistä käytöstä, joka oli luonnolliselle\nmiehelle ominaista, ei Joan huomannut yhtään sanaa, katsetta tahi\nelettä, josta hän olisi voinut loukkaantua. Miehet olivat leikillisiä\nja toisiaan kohtaan pisteliäitä, mutta Joanille he koettivat\nesiintyä kukin parhaimmassa valossa, tuoda näkyviin sen, mikä heissä\noli alkuperäisesti tahi kunkin omasta mielestä lauhkeinta ja\nystävällisintä. Yksinäisten ja hurjien miesten nuotiolle oli tipahtanut\neräs nuori ja miellyttävä nainen, ja heidän sydämessään piillyt\nitsekkyys, turhamaisuus ja halu herättää huomiota elpyi. He olivat kuin\nkukkoja, jotka tepastelevat, elehtivät ja prameilevat kuin narrit kanan\nedessä. Toiset tunsivat varmasti vilpitöntä myötätuntoakin vaaraan\njoutunutta avutonta tyttöä kohtaan, mutta yhtä varmaa oli, että\njoukossa oli sellaisiakin, jotka jaksoivat yhtä vähän kuin Kellskin\nestää intohimojaan leimahtamasta ilmituleen.\n\nTämä leikillinen ja hyväntuulinen kilpailu Joanin katseista ja\nvastauksista ei voinut lupaavista mahdollisuuksistaan huolimatta salata\nsitä synkkää, vaanivaa ja toistaiseksi vain ajateltua, johon Guldenin\nmiettiväisyys viittasi. Joan tunsi sen ja pelkäsi.\n\n\"Sinusta ei ole sulhasmieheksi, Frenchy, ja sinä, Bate, olet liian\nvanha\", julisti Red Pearce hyväntuulisesti ja sysäsi kumppaninsa\nsivulle. \"Takaisin vain -- kas noin!\"\n\n\"Mutta eikö hän sitten olekaan Kellsin vaimo?\" ihmetteli Wood.\n\"Taidatte unohtaa sen jokainen\".\n\n\"Kells nukkuu tahi on kuollut\", vastasi Pearce onnistuen pääsemään\nlähimmäksi Joania.\n\n\"Missä tutustuitte Kellsiin?\" kysyi hän.\n\nJoanin oli näyteltävä osaansa edelleen. Ja se oli vaikeata, kun hän\nymmärsi, että Pearcen kysymykset olivat vain ansoja. Hän tiesi -- he\ntiesivät jokainen, ettei hän ollut Kellsin vaimo. Ja he olivat\njotakuinkin varmasti huomanneet, että hän oli hyvä ja kunnollinen\ntyttö. Miten oli hänen läsnäolonsa siis selitettävissä?\n\n\"Se ei liikuta ketään\", vastasi Joan.\n\n\"Eipä suinkaan\", hymähti Pearce. Sitten hän kumartui kiihkeästi\nlähemmäksi. \"Sanokaa -- onko Gulden oikeassa? Tekö ammuitte Kellsiä?\"\n\nJoan pujotti pimeän suojassa kätensä selän taakse ja tarttui Kellsin\nkäteen.\n\nKells heräsi heti paikalla niin heikko ja väsynyt kuin hän olikin ja\nkohotti päätään.\n\n\"Halloo! Kuka se on?\" huudahti hän terävästi.\n\nPearce säpsähti, mutta nousi rauhallisesti. \"Minä vain\", vastasi hän.\n\"Aioin juuri heittäytyä pitkälleni, mutta tulin ensin katsomaan, kuinka\nvoit -- oliko kaikki hyvin\".\n\n\"Hyvä on, Red\", vastasi Kells kylmästi. \"Mene nukkumaan, äläkä häiritse\nminua suotta\".\n\nPearce toivotti ystävällisesti hyvää yötä ja meni toisten luo\nnuotiolle. Miehet alkoivat levitellä huopiaan ja paneutuivat toinen\ntoisensa jälkeen levolle, niin ettei Joan nähnyt hetkisen kuluttua\nmuita kuin Guldenin, joka istui synkkänä ja äänettömänä tuleen\ntuijottaen.\n\n\"Miksi herätitte minut, Joan?\" kuiskasi Kells.\n\n\"Pearce kysyi, ammuinko teitä\", vastasi Joan. \"En sanonut mitään, vaan\nherätin sen sijaan teidät\".\n\n\"Vai kysyi hän sitä!\" huudahti Kells, mutta niin hiljaa, etteivät\ntoiset kuulleet. Sitten hän naurahti. \"Tuota sakkia ei petetä. Eikä ole\nväliäkään. Ehkäpä olisi ollut parempi sanoa heille niinkuin asia on\".\n\nHän näytti miettiväiseltä ja lepäsi siinä nuotion hiipuva loiste\nkalpeilla kasvoillaan. Mutta hän ei virkkanut enää mitään ja nukahti\npian uudelleen.\n\nJoan painoi päänsä satulaansa vasten, veti peitteen ylleen ja\nherpaantui lepoon, vaikka nukkuminen tuntui hänestä aivan\nmahdottomalta. Häntä ihmetytti, että hän uskalsi sitä ajatellakaan.\nIlma oli käynyt koleaksi, tuuli humisi palsamien oksissa ja nuotion\nhehku himmeni. Sen takaa häämötti jotakin mustaa ja muodotonta, jonka\nJoan tiesi olevan Guldenin. Tämä istui kauan liikkumattomana samassa\npaikassa. Sitten hän nousi, astui nuotion luo ja seisoi hetkisen sen\nsammuvassa, punertavassa hohteessa, leveät hartiat ja jättiläismäinen\nvartalo selvästi näkyvissä, mutta kaikki muu ympäröivään hämärään\nsulautuneena, mikä sai hänet näyttämään entistä peloittavammalta.\nSyvälle painuneet silmät olivat kuin mustat, tyhjät aukot hänen\nsuurissa kasvoissaan, mutta Joan tunsi silti niiden katseen.\nLämmiteltyään siinä jonkun aikaa hän otti huopansa, painautui maahan\ntoisten viereen ja nukkui hetkisen kuluttua syvistä hengenvedoista\npäättäen rauhallisesti kuin härkä.\n\nJoan valvoi tunnin toisensa jälkeen pimeyteen ja tähtiin tuijottaen ja\ntuhannet ajatukset mielessä risteillen. Ne tulivat ja menivät, mutta\nJim Cleve oli niiden kaikkien keskipiste.\n\nJoan käsitti vasta herätessään, kun aurinko paistoi häntä kasvoihin,\nettä hän oli todellakin nukkunut.\n\nKaikki olivat työssä ja toimessa. Hevoset oli ajettu leiripaikalle, ja\nne korskahtelivat ja näykkivät toisiaan korvat luimussa. Kells istui\nkivellä tulen ääressä kahvikuppi kädessään. Hän näytti reippaammalta,\nja kun hän tervehti Joania, kuulosti äänikin voimakkaammalta. Joan meni\nPearcen, Frenchyn ja Guldenin ohi purolle, mutta he eivät olleet häntä\nnäkevinäänkään. Bate Wood kosketti sormillaan sombreronsa reunaa ja\nsanoi: \"Huomenta, neiti\". Joan ihmetteli, oliko menneen yön muisto vain\npahaa unta. Tilanne oli nyt päivänvalossa aivan toisenlainen ja Kells\noli sen herra. Hän palasi pian nuotiolle, virkistyneenä ja nälissään.\nGulden kuormitti hevosia, minkä hän teki kätevästi ja sukkelaan, ja\nPearce tarkasteli satulaansa. Kells jutteli ja näytti olevan enemmän\nentisellään kuin kertaakaan ennen haavoittumisensa jälkeen.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin he olivat jälleen matkalla. Aika kului\nJoanilta hevosen selässä aina hupaisesti. Hän nautti liikunnosta ja\nmaisemien vaihtelusta. Nyt hän tunsi kuitenkin koko ajan outoa\nodotusta, johon sekoittui pelkoa, toivoa ja tuskaakin, sillä Jim Cleve\noli siellä, mihin tämä matka päättyi. Ennen hän oli aina pitänyt Jimiä\nnarrinaan, pilkannut ja komennellut häntä, rakkautta tahi pelkoa\nkonsanaan ajattelemattakaan, mutta nyt hän oli varma rakkaudestaan ja\nmelkein varma pelostaankin. Maine, jonka Jim oli saavuttanut näiden\nrosvojen keskuudessa, oli Joanista selittämätöntä ja kummallista. Hän\nikävöi hetkeä, jolloin hän saisi nähdä Jimin, rukoili ja suunnitteli\nhänen puolestaan, mutta pelkäsi kohdata häntä.\n\nPuolipäivän aikaan saavuttiin avaraan, korkeiden kukkuloiden\nympäröimään laaksoon, jonka läpi juoksi leveä puro kuohuen ja kohisten.\nVihreillä rinteillä oli hevosia ja karjaa laitumella. Joan näki\nkahlaamolle viepien jälkien paljoudesta, että paikka oli sangen\nvilkasliikenteinen, mikä ja missä se sitten lieneekin ollut, ja\npäätteli rosvojen päämajan olevan lähellä.\n\nHe menivät puron poikki ja laskeutuivat laakson toisessa päässä syvään\nja kapeaan solaan, joka päättyi hetkisen kuluttua kauniiseen V:n\nmuotoiseen, laajaan aukeaan. Maa oli tasaista, ja pieni puro koukisteli\nhiljaa sen poikki kuusi- ja pinjaryhmien lomitse, joiden keskeltä näkyi\nsiellä täällä jättiläismäisiä palsameitakin. Reunoilla kohoavat, loivat\nruohikkorinteet punersivat villien kukkien värittäminä. Toisessa päässä\noli useampia mökkejä etäällä toisistaan. Tämä oli siis Cabin Gulch.\n\nMatkue hajaantui, kun oli päästy ensimmäiselle mökille. Gulden jäi\nsiihen kuormahevosineen. Jotkut ratsastivat edelleen. Bate ajoi\nhevosensa oikealle loivaa rinnettä ylös. Ja Red Pearce, joka ratsasti\nKellsin vieressä, neuvoi Joania seuraamaan heitä. He nousivat\nmatalahkolle, pieniä näreitä kasvavalle pengermälle, jonka keskellä oli\niso hirsimökki. Se oli uusi eikä ollut vielä nähnyt talvea paremmin\nkuin toisetkaan Cabin Gulchin rakennukset, jotka näyttivät kaikki\nuusilta. Hirsien väliin jääneet raot olivat vielä auki. Seinät olivat\nveistämättömät ja salvokset mitä alkeellisinta lajia; katto oli katettu\nrisuilla ja turpeilla: Rakennus oli matala, mutta verraten pitkä, ja\nedessä oli päästä päähän ulottuva, pylväiden kannattama, avonainen\nkatos. Toisessa päässä oli hevosaitaus. Ovet ja ikkunat ammottivat\ntyhjinä. Etuseinällä riippui satuloita ja suitsia.\n\nJoan loi nopean silmäyksen nurmikolla loikoileviin miehiin, jotka\nnousivat tulijoita tervehtimään. Jim Cleve ei ollut heidän joukossaan.\nSydän oli jo noussut hänen kurkkuunsa, mutta nyt hän hengitti\nvapaammin. Kuinka hän voisikaan kohdata Jimin?\n\nKells oli parempi kuin eilen puolipäivän aikaan, mutta hänet oli\nkuitenkin nostettava satulasta, Joan kuuli miesten puhuvan yhteen\nääneen. He tunkeilivat johtajansa ympärillä kukin apuaan tarjoten.\nMutta Kells näytti jaksavan astua yksinkin sisään. Bate Wood sai\nhuolehtia Joanista.\n\nHe tulivat pitkään huoneeseen, jossa oli kivitakka, kömpelöitä penkkejä\nja pöytä, permannolla nahkoja ja huopia ja seinillä lyhtyjä ja aseita.\nToisessa päässä näkyi kasa keittovehkeitä ja joitakin varastohyllyjä.\n\nKellsin kärsimätön ääni vaiensi äkkiä kysymysten aiheuttaman hälinän.\n\"En ole haavoittunut\", kuului hän tiuskaisevan, \"vain heikko ja\nväsynyt. Pojat, tämä tyttö on vaimoni... Joan, tuolla takana on toinen\nhuone. Järjestäkää olonne siellä mukavaksi\".\n\nJoan noudatti ilolla annettua viittausta. Peräseinään oli puhkaistu\noviaukko, joka oli peitetty huovalla. Kun hän nosti sen sivulle, näki\nhän ylöspäin vievät portaat, joita myöten päästiin toiseen pienempään,\nkaksi huonetta sisältävään mökkiin. Joan pudotti huovan paikoilleen ja\nnousi portaita ylös. Silloin hän näki, että tämä pienempi mökki oli\nrakennettu suurempaa vasten, ja ettei siinä ollut muuta ovea kuin se,\njosta hän oli tullut sisään. Sisustuksena oli leveä, huovilla peitetty,\noksista naulattu penkki, hylly, jonka yläpuolella riippui samea ja\nhaljennut kuvastin, laatikoista kyhätty pöytä ja lyhty. Tämä\nlisärakennus oli metriä korkeammalla kuin toisen permanto. Portaiden\nalapäässä oli seinää vasten nojallaan puolikymmentä, kummastakin päästä\nlovistettua, yhtä pitkää pölkkyä. Joan oivalsi pian niiden\ntarkoituksen. Oviaukon pielet oli veistetty sellaisiksi, että pölkkyjen\npäissä näkyvät lovet sopivat niihin tarkalleen. Aukon saattoi siis\nsulkea lujasti ja tehokkaasti latomalla pölkyt paikalleen. Seisoessaan\nportaiden alapäässä Joan saattoi kurkistaa vedossa heilahtelevan huovan\nja ovipielen välistä isoon huoneeseen, mutta se olikin ainoa paikka,\nmistä hän saattoi nähdä sinne, sillä seinien raot eivät olleet samalla\nkohdalla. Nämä kaksi huonetta olivat Joanin mielestä hyvin mukavat ja\nmieluiset sentähden, että oven saattoi sulkea mahdollisilta\ntunkeilijoilta. Hän ei ollut odottanut Kellsiltä niin paljoa\nhienotunteisuutta ja oli nyt siitä kiitollinen.\n\nHän paneutui penkille lepäämään. Täällä oli todellakin hyvin\nviihtyisää. Pikkulinnut olivat laitelleet pesiään seinänrakoihin; orava\njuoksi reiästä hirttä pitkin ja tirskutti hänelle; eräästä raosta näkyi\nvilliruusupensas ja vihreän rinteen palanen ja sisään tuulahteleva\nlämmin ja tuoksuava tuulenhenki häilytti hänen tukkaansa. Joanista\ntuntui ihmeelliseltä, että tässä ryövärien pesässä saattoi olla näin\nkaunista, että täällä oli kesä kuten kaikkialla muuallakin, että\naurinko paistoi ja taivaanlaki oli hohtavan sininen. Ajatukset alkoivat\nliikkua yhä hitaammin ja silmät painuivat tämän tästä umpeen, mutta hän\npäätti koettaa pysyä valveilla -- ajatella, kuunnella, odottaa. Siitä\nhuolimatta hän nukahti eikä herännyt, ennenkuin oveen naputettiin.\nLäntisen taivaan punerrus ilmaisi, että iltapäivä oli kulunut pitkälle.\nHän oli nukkunut monta tuntia. Hän nousi ja raoitti oviverhoa. Bate\nWood seisoi ulkopuolella.\n\n\"Illallinen olisi nyt valmis, neiti\", sanoi Bate, \"ja arvelin teidän\nolevan hyvillänne, jos herättäisin teidät\".\n\n\"Niin olenkin, kiitoksia vain\", vastasi Joan.\n\nWood palasi parin minuutin kuluttua kantaen laatikon kannella höyryäviä\npannuja ja kuppeja. Hän ojensi kömpelön tarjottimensa Joanille.\n\n\"Olen ensi luokan kokki, neiti, kun minulla vain on jotakin, mistä\nkeittää\", virkkoi hän hilpeästi hymyillen.\n\nJoan hymyili vastaan ja kiitteli. Kellsillä oli ilmeisesti hyvin\nvarustettu ruoka-aitta, ja kun Joan oli ollut kauan peräti\nyksitoikkoisella ruoalla, oli tämä illallinen erittäin maukas, jopa\nylellinenkin. Hänen vielä syödessään liikahti ovipeite, ja Kells\nilmestyi kynnykselle. Hän laski peitteen paikoilleen, mutta ei tullut\nportaita ylös. Hän oli hihasillaan, oli ajellut partansa ja näytti\naivan eri mieheltä.\n\n\"Mitä pidätte -- kodistanne?\" kysyi hän leikillisesti.\n\n\"Olen kiitollinen, että sain oman huoneen\", vastasi Joan.\n\n\"Luulitteko sitten, että olonne kävisi täällä entistä tukalammaksi?\"\n\n\"Tiedän sen\".\n\n\"Mitä sanotte, jos Gulden tappaa minut -- anastaa paikkani -- ja ottaa\nsamalla teidätkin? Hänestä kerrotaan erästä tarinaa, joka on pahin,\nmitä olen milloinkaan kuullut. Kerron sen jolloinkin, kun tahdon\nsäikytellä teitä\".\n\n\"Guldenko!\" Joan vapisi lausuessaan nimen. \"Ettekö sitten olekaan\nystäviä?\"\n\n\"Täällä ei voi sanoa ketään ystäväkseen. Keräännymme yhteen kuin\nhaaskalinnut. Olemme turvassa yhdessä ollessamme, mutta siitä\nhuolimatta tappelemme keskenämme kuin korpit saaliista\".\n\n\"Vihaatte tätä elämää, Kells?\"\n\n\"Olen vihannut _omaa_ elämääni aina ja joka paikassa. En ole rakastanut\nmilloinkaan muuta kuin seikkailua. Aloitan elämäni uudelleen, jos vain\nlähdette mukaani\".\n\nJoan pudisti päätään.\n\n\"Miksi ei? Menemme naimisiin\", jatkoi hän ääntään alentaen. \"Minulla on\nkultaa ja saan lisää\".\n\n\"Mistä olette hankkinut tuon kullan?\"\n\n\"Olen keventänyt monen matkamiehen ja kullankaivajan liikoja taakkoja\",\nvastasi Kells.\n\n\"Kells, olette -- olette roisto!\" huudahti Joan, voimatta hillitä\näkillistä suuttumustaan. \"Olette varmasti järjiltänne voidessanne\npyytää minua menemään kanssanne naimisiin\".\n\n\"Ei, olen täydessä järjessäni\", vastasi Kells naurahtaen, \"mutta\nGuldenista en voi sitä sanoa. Hän on mielipuoli. Jokin vika aivoissa.\nOlen vain hullaantunut teihin, mutta narri en ole. Vaimonani saatte\nelää mukavuudessa ja kunniallisten ihmisten keskuudessa. Verratkaa sitä\nnäihin olosuhteisiin. Ellen juo liikaa, kohtelen teitä hyvin. Mutta\nminut ammutaan ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin joudutte Guldenin\nkäsiin\".\n\n\"Miksi mainitsette juuri _hänet_?\" kysyi Joan kiihkeästi.\n\n\"Sanon suoraan, että pelkään häntä\".\n\n\"Samoin minäkin. Hänessä on jotakin, joka saa minut aivan suunniltani.\nTe ja kaikki toisetkin näytätte hänen rinnallaan hyviltä. Mutta te\nolette sittenkin paha\".\n\n\"Ette siis tahdo tulla vaimokseni ja lähteä kanssani jonnekin\nmuualle?... Valintanne on omituinen. Olen sanonut teille totuuden, niin\nettä tiedätte sen\".\n\n\"Kells! Olen nainen. Joku ääni kuiskaa minulle, ettette aio pitää minua\ntäällä vankinanne -- ette voi olla niin halpamainen. Ette ainakaan\nenää, kun olen pelastanut henkenne. Se olisi hirveätä --\nepäinhimillistä. En voi uskoa sellaista kenestäkään\".\n\n\"Tahdon saada teidät omakseni -- rakastan teitä!\" vastasi Kells hiljaa,\nmutta kiihkeästi.\n\n\"Rakastatte! Se ei ole rakkautta\", sanoi Joan loukkaantuneesti. \"Jumala\ntiesi, mitä se on\".\n\n\"Sanokaa sitä, miksi haluatte\", jatkoi Kells katkerasti. \"Olette nuori,\nkaunis ja viehättävä nainen. On ihmeellistä olla läheisyydessänne.\nElämäni on ollut helvetti, ja koska se tulee olemaan yhtäläistä\nedelleenkin, niin miksi en pitäisi teitä täällä?\"\n\n\"Kuulkaahan, Kells\", kuiskasi Joan kiihkeästi. \"Otaksukaamme, että olen\nnuori, kaunis ja viehättävä, kuten sanoitte. Olen kokonaan vallassanne.\nMinun on pakko turvautua teihin saadakseni olla rauhassa vielä\npahemmilta miehiltä. Olette erilainen kuin nämä toiset. Olette\nsivistynyt. Teillä on täytynyt olla hyvä -- hyvä äiti. Nyt olette\nkatkera, epätoivoinen ja vimmastunut. Vihaatte elämää. Näytätte\najattelevan, että minussa näkemänne sulo ja viehkeys voisivat antaa\nteille jotakin. Ilon pilkahduksen ehkä! Mutta kuinka se voisi olla\nmahdollista? Tiedätte sen. Voisiko sellainen olla ajateltavissakaan,\nellen -- ellen rakasta teitä?\"\n\nKells tuijotti häneen mitään sanomatta, mutta hänen omituisissa\nsilmissään oli jotakin, joka ilmaisi hänen ymmärtäneen ja käänsi\nnäkyviin hänen luonteensa toisen puolen. Hän hapuili vielä\ntuijottaessaan oviverhon liepeen käteensä, kumartui ja astui ulos.\n\nJoan istui liikkumattomana ja katsoi oveen, josta Kells oli mennyt,\nsydämensä kumeita lyöntejä kuunnellen. Hän oli ollut nyt täysin\nrehellinen Kellsiä kohtaan. Mutta Kells oli nähtävästi ymmärtänyt hänen\nviimeiset sanansa tavalla, jota hän ei ollut tarkoittanut. Kaikki, mikä\nhänessä oli naisellista -- viha ja toiselta puolelta rakkaus -- antoi\nhänelle uutta voimaa kestää ja taistella. Jos hän vain saattoi olla\nniin petollinen, viekas ja häikäilemätön, että hän kykeni pysyttämään\nKellsin tällä asteella, mahdollisen vastarakkauden heräämistä\nodottavana ja toivovana, sai hän tehdä Kellsille, mitä tahtoi. Hän\ntiesi sen. Hänen ei tarvinnut mennä Kellsin kanssa naimisiin ja\nuhrautua. Häntä kummastutti, että tuo mahdollisuus viivähti hetkisen\nhänen mielessään. Mutta hän ymmärsi samalla, että hän oli täällä aivan\ntoisissa olosuhteissa kuin ennen, ja että kaikki, mikä hänelle oli\nkallista, oli nyt vaa'assa. Ei ollut petosta, joka ei olisi ollut nyt\noikeutettua. Kykenisikö hän laatimaan suunnitelman, jonka perille tuo\nnerokas rosvo ei pääsisi? Jos hän panisi liikkeelle kaiken suloutensa\nja viehätysvoimansa, onnistuisi hän todennäköisesti. Oliko hänellä\nuskallusta? Jos hän koettaisi ja epäonnistuisi, sysäisi Kells hänet\nluotaan, ja silloin hän olisi toivottomasti hukassa. Hän häilyi\nepäilyksen ja toivon välillä. Kaikki, mikä hänessä oli luonnollista ja\ntotta, kavahti sellaista epänaisellista petollisuutta, mutta kaikki,\nmikä oli tämän hurjan seikkailun synnyttämää, kannusti häntä ryhtymään\npeliin, lyömään Kellsin roistomaisuuden naisen arvaamattomalla\nviekkaudella.\n\nAurinko laski Joanin istuessa siinä ajatuksiinsa vaipuneena, huone kävi\nhämäräksi ja sitten pimeäksi. Viereisestä isosta oli kuulunut koko ajan\nmiesten ääniä, milloin hiljemmin milloin kovemmin, mutta Joan havahtui\nmietteistään vasta sitten kuin hän kuuli selvästi nimen Jim Cleve. Hän\nponnahti seisoalleen ja oli kiihkoissaan melkein kompastua portaissa,\nkun hän hapuili pimeässä ovelle, ja hänen kätensä vapisi, kun hän\nraotti peitettä.\n\nIsossa huoneessa paloi valkea ja viisi kuusi lyhtyä. Joan näki\nsinertävän savun läpi miesten seisovan, istuvan ja loikoilevan Kellsin\nympärillä, joka istui niin, että valo sattui häntä suoraan kasvoihin.\nKeskustelu oli ilmeisesti keskeytynyt jostakin syystä. Kasvot, jotka\nJoan näki, olivat kaikki kääntyneet odottavasti ovea kohti.\n\n\"Tuo hänet sisään, Bate, niin että saamme katsella häntä\", virkkoi\nKells.\n\nBate Wood ilmestyi näkyviin ja tunkeutui puoleen ja toiseen tyrkkien\nmiesjoukon läpi, käsi erään pitkän ja solakan miehen käsivarrella. Kun\nhe tulivat valkean valoon, vavahti Joan kuin huumaavasta iskusta. Mies,\njoka seurasi Woodia, oli Jim Cleve -- Jim Cleve kooltaan ja näöltään,\nmutta ei kuitenkaan sama, jonka Joan tunsi.\n\n\"Hauskaa tutustua teihin, Cleve\", tervehti Kells ojentaen kätensä.\n\n\"Kiitoksia. Samoin\", vastasi Cleve ja tarttui tarjottuun käteen. Ääni\noli kylmä, soinnuton ja Joanille vieras. Oliko tuo mies todellakin Jim\nCleve?\n\nTällä kohtaamisella oli Kellsin ilmeisestä mielenkiinnosta ja hänen\nmiestensä vaiteliaasta tarkkaavaisuudesta päättäen sangen suuri\nmerkitys. Kalpea ja synkkäkatseinen Cleve näytti kuitenkin aivan\nvälinpitämättömältä. Joan tuijotti häneen täydellisesti ymmällä. Hän\nmuisti tanakan ja turpean Jim Cleven, jolla oli pyöreät, hymyilevät\nkasvot ja uneliaat silmät, mutta tämä mies näytti niin jäntevältä,\nnotkealta ja voimakkaalta valkoisen paidan alla paisuvine lihaksineen,\nettä Joan tuskin tunsi häntä Jim Cleveksi. Vanha eli se toinen Jim\nCleve oli ollut kömpelö ja liian lihava vaikuttaakseen jäntevältä ja\ntuliselta, mutta tämä mies näytti kauniilta. Hän oli yhtä kalpea kuin\nKellskin, mutta tasaisesti ja puhtaasti kalpea, ilman ainoatakaan\nvarjoa tahi päivetyksen aiheuttamaa läikkää. Huulilla väreili aina\nkatkera, välinpitämätön hymy, ja silmät katsoivat suoraan eteen,\nläpitunkevina, surullisina ja synkkinä kuin yö. Alla olevat leveät\nsiniset juovat saivat ne näyttämään vielä syvemmiltä ja\nsalaperäisemmiltä. Surulliset, katkerat ja välinpitämättömät kasvot,\njotka täyttivät Joanin mielen kirvelevällä tuskalla. Hän oli tullut\nliian myöhään voidakseen pelastaa Jimin onnen, mutta hän rukoili\ntulleensa sentään niin ajoissa, ettei Jimin kunnia ollut vielä\nmennyttä.\n\nKells ja Cleve olivat vaihtaneet tällä välin joitakin sanoja, mutta\nniin hiljaa, ettei Joan eroittanut, mitä sanottiin. Kells oli hyvin\nystävällinen samoin kuin kaikki toisetkin, jotka Joan näki. Miehet\nryhmittyivät heidän ympärilleen, puhelivat ja nauroivat ja veivät\nlopulta Cleven pitkän pöydän ääreen, jossa peli oli jo käynnissä.\n\nJoan laski peitteen paikoilleen. Huoneessa oli pilkkopimeä, mutta hän\nnäki Jimin kalpeat ja synkät kasvot vieläkin edessään; näki ne vaikka\nhän sulki silmänsäkin. Niissä kuvastuva synkkyys, katkeruus, epätoivo,\nvälinpitämättömyys ja rajuus olivat kaikki hänen ansiotaan. Mitä pahaa\noli Jim Cleve hänelle tehnyt? Jim oli rakastanut häntä, pannut hänen\nkärsivällisyytensä monta kertaa kovalle koetukselle ja lopulta\nsuudellut häntä vastoin hänen tahtoaan. Hän, Joan, oli silloin\nraivostunut ja soimannut häntä mitä kiivaimmilla sanoilla, ja kun\nJimkin oli lopulta kiivastunut ja uhannut näyttää hänelle, ettei hän\nollut mikään nahjus, oli Joan vain pilkaten ärsyttänyt ja yllyttänyt\nhäntä. Nähdessään nyt Jimin täällä hän menetti hetkeksi kaiken tarmonsa\nja päättäväisyytensä. Hänen mielensä masentui. Hän heittäytyi penkille\nja kiemurteli tuskissaan. Mitä hän olikaan uhrannut? Jimin ja oman\nonnensa -- ja kummankin elämän!\n\nMiehet olivat vähitellen käyneet toisessa mökissä niin äänekkäiksi,\nettä kun melu äkkiä hiljeni, huomasi Joan heti sen merkitsevän jotakin.\nHän hiipi portaita alas ja raotti peitettä.\n\nGulden työntyi sisään synkän ja tyhmistyneen näköisenä ja astui suoraan\nKellsin luo silmät valkean valossa kiiluen.\n\n\"Halloo, Gulden!\" tervehti Kells kylmästi. \"Mitäs kuuluu?\"\n\n\"Onko kukaan kertonut sinulle Bill Baileystä?\" kysyi Gulden kumeasti.\n\nKells katsoi häneen aivan rauhallisesti. \"Mitä sitten?\"\n\n\"Että hän kuoli eräässä mökissä alhaallapäin?\"\n\nKells säpsähti tuskin huomattavasti ja hänen silmänsä supistuivat\npahaenteisesti. \"Ei. Se on minulle uutinen\".\n\n\"Luulit Baileyn kuolleen, Kells, mutta hän olikin hengissä. Hän oli\nsaanut luodin lävitseen, mutta pääsi jollakin tavoin ihmisten ilmoille\n-- kukaan ei tiedä, miten. Kun Beady Jones sattui tulemaan paikalle,\noli hän henkitoreissaan. Hän lähetti minulle terveisiä Beadyn mukana,\nennenkuin kuoli. Haluatko kuulla?\"\n\n\"En. Bailey oli -- kuinka nyt sanoisin, julkea vaimoani kohtaan, ja\nminä ammuin hänet\".\n\n\"Hän vannoi sinun ampuneen häntä aivan syyttömästi!\" jyrähti Gulden,\n\"vain sentähden, että saisit olla yksinäsi tytön kanssa!\"\n\nKells nousi ihmeteltävän tyynesti, mutta entistä kalpeammiksi\nvaalenneet posket ja käsien heikko vavahtelu ilmaisivat kiihtymystä.\nÄänten sorina taukosi, ja miehet liikahtelivat levottomasti. Red Pearce\nastui sukkelasti Kellsin rinnalle.\n\n\"Hän vannoi oikein -- entä sitten?\"\n\nItse tapaus ja sen tunnustaminen näyttivät olevan Guldenille\nsivuasioita, mutta hän oli ehkä juuri siinä perinpohjainen, missä\ntoiset pitivät häntä typeränä ja pintapuolisena.\n\n\"Bill on kuollut, eikä sille mahda enää mitään\", vastasi Gulden. \"Mutta\nmiksi teet meille vääryyttä? Onko tämä reilua peliä? Ennen olit\nrehellinen meitä kohtaan. Tuo tyttö ei ole --\"\n\n\"Suu kiinni!\" ärjäisi Kells. Käsi lennähti salamannopeasti lonkalta\nylös revolveria puristaen, ja katse oli tuhoaennustava.\n\nGulden ei koettanutkaan tavoitella asettaan ja näytti pikemmin aivan\nvälinpitämättömältä kuin hämmästyneeltä tahi pelästyneeltä. Red Pearce\nastui heidän väliinsä, ja yleinen jännitys laukesi. Gulden kääntyi\npoispäin, ja Kells istuutui entiselle paikalleen ja sytytti piippunsa\nniin kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJoan poistui ovelta helpoituksesta huokaisten. Kuoleman varjo liiteli\naina noiden miesten yllä. Hänen täytyi jaksaa elää sen alla, kestää\nkaikki mielen järkytykset, joiden hän tiesi varmasti tulevan, ja olla\naina varuillaan äkillisen väkivallan varalta. Hän kuunteli. Alhaalta\nkuului nyt puhetta ja naurua, arpanoppien kierimistä, korttien\nläjähdyksiä ja kultahiekkapussien pehmeitä jysähdyksiä, kun niitä\nheiteltiin pöydänkulmalta toiselle. Joanilla oli pitkä yö edessään,\njota nuo miehet eivät näyttäneet aikovan nukkumalla viettää. Hänen\nhuoneeseensa pääsi jostakin raosta heikko valonsäde, joka valaisi sen\nverran, että hän näki himmeästi ympärillään olevat esineet. Oviaukon\npölkyt oli saatava paikoilleen, ja hän ryhtyi heti työhön, hiljaa ja\nvarovasti. Kun ovi oli suljettu, tunsi hän ainakin olevansa\ntunkeilijoilta turvassa. Minkähän takia tämän oven saattoi sulkea?\nMietittyään sitä hetkisen hän kurkisti eräästä raosta jälleen isoon\nmökkiin.\n\nHuone oli sinisenä savua. Jim Cleve istui pöydän ääressä selin häneen,\nmutta Joan tunsi hänet heti tavasta, jolla hän suhtautui peliin. Toiset\nolivat kuumeisen pelikiihkon vallassa ja seurasivat jännityksellä joka\nheittoa, mutta Clevestä näki jo pään asennosta ja käden liikahduksesta,\nkuinka välinpitämätön hän oli. Yksi joukosta alkoi äkkiä vimmatusti\nsadatella, iski kaikki korttinsa pöytään ja kimposi pystyyn.\n\n\"Puhtaaksi nuoltu\", huomautti joku pirullisesti nauraen.\n\n\"Eikö mitä\", intti toinen. \"Näin omin silmin, että hänellä on vielä\nkultaa aika lailla. Kaksi säilykepurkkia ja molemmat täynnä. Muuten\nvain kyllästyi -- kuin myrkkyä saanut kettu\".\n\n\"Olen kuin olenkin iloinen Cleven hyvästä onnesta, sillä ehkäpä hän\nantaa vielä kultani takaisin\", tuumi eräs pelaaja naurusuin.\n\n\"Hän on totisesti reiluin korttihummeri, mitä olen konsanaan tavannut\",\nsanoi edellinen. \"Jim, onko teillä yhtä hyvä onni rakkaudessa kuin\nkorttipelissäkin?\"\n\n\"Rakkaudessako?... Onpa tietenkin!\" vastasi Jim Cleve huolettomasti.\n\"Hullua, vai mitä, pojat? Pyydetäänpäs isäntää myös pelaamaan. Kells on\ntyttöjen suosikki, mutta huono pelaaja\".\n\nKells kuuli sanat ja nauroi muiden mukana. \"Minun rahojani et tule\nmilloinkaan saamaan, niin että älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa\", sanoi\nhän.\n\n\"Tulkaa mukaan, isäntä. Vain piruuttanne, että saatte nähdä, kuinka\näkkiä kultanne hupenee. Ette mahda mitään tälle Clevelle. Hänellä on\nihmeellinen onni -- näyttää saaneen sitä aivan kuormakaupalla. Hän\nvoittaa kultanne -- hevosenne ja satulanne ja kannuksenne ja\nrevolverinne -- ja paitannekin, jos vain uskallatte panna senkin\nlikoon\".\n\nPuhuja iski korttinsa pöytään ja katsoi Cleveen paheksuvan ihailevasti.\nKells nousi ja meni ryhmän luo.\n\n\"Kuulin teidän sanovan, nuori mies, että teillä on hyvä onni\nrakkaudessa\", virkkoi hän miellyttävästi ja pani kätensä Cleven\nolkapäälle. \"Olin siinä käsityksessä, että huono onni jonkun tytön\nsuhteen karkoitti teidät tänne\".\n\nSanat lausuttiin leikillisesti ja tavalla, josta ei voinut loukkautua,\nmutta ne vaikuttivat kaikesta huolimatta uteliailta ja tiedustelevilta.\nJim Cleve naurahti kylmästi.\n\n\"Vai huono onni ja tyttö?... Helvettiin kummatkin!\" virkkoi hän\nvastaukseksi.\n\n\"Oikein sanottu, hitto vie\", puuttui äskeinen pelaaja keskusteluun.\n\"Onni ja tytöt tulevat juuri sieltä. Onko teillä pojat kellään viskyä?\"\n\nJoan huomasi Kellsin katselevan Cleveä yhä suuremmalla mielenkiinnolla,\nmutta ei välittänyt enää nähdä enempää. Hän haparoi portaita ylös ja\nheittäytyi lavitsalle, sydän pakahtumaisillaan.\n\n\"Oh\", kuiskasi hän itsekseen, \"hän on mennyttä -- mennyttä! Jumala\nantakoon minulle anteeksi!\" Tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaina ja\nkylminä, ja yötuulen suhahtelevissa leyhähdyksissä oli vuoriston\nraikkautta. Pimeästä kantautui silloin tällöin suden ulvahdus,\npantterin villi ja kummallinen kirkaisu ja huuhkajan synkeä huuto,\nmutta ne eivät häirinneet ulkona vallitsevaa syvää hiljaisuutta;\npikemmin päinvastoin. Toisesta mökistä kuuluvat äänet olivat aivan\nerilaisia, karkeudessaan ja raakuudessaan kaameita kuulla. Joan veti\npeitteen korvilleen ja vaipui lopulta uneen, ajattelemisesta ja\nmurheesta väsyneenä.\n\nSeuraavana aamuna oli vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli herännyt\naivan hiljaista. Aamu oli kulunut melkein puoleen, kun Wood koputti ja\nantoi hänelle vesisangon, pesuvadin ja pyyhinliinoja. Aamiainen tuli\nhiukan myöhemmin. Sen jälkeen ei Joanilla ollut mitään muuta tekemistä\nkuin astella edestakaisin parihuoneissaan.\n\nToinen oli vain tyhjä vaja, jota ei oltu käytetty pitkään aikaan.\nNäköala oli kummastakin sama -- vihreä, loiva rinne, jonka takaa\nhäämötti kellertäviä huippuja ja harjanteita. Mutta hän katseli\nmieluummin sitä kuin mökkejä ja rosvojen vetelehtimistä.\n\nPuolipäivän aikaan hän kuuli Kellsin keskustelevan hiljaa ja kiihkeästi\njonkun kanssa, mutta ei eroittanut sanoja. Sitten kuului täyttä laukkaa\npoistuvien kavioiden kopsetta, ja samassa koputettiin seinään.\n\n\"Joan!\" huhuili Kells. Peite siirrettiin sivulle, ja Kells tuli sisään\nsynkän ja huolestuneen näköisenä.\n\n\"Onko jotakin hullusti?\" kysyi Joan kiihkeästi.\n\n\"Gulden ampui kaksi miestä tänä aamuna. Toinen on kuollut, ja Pearce\nsanoo, että toinen tekee myös lähtöä. En ole nähnyt häntä\".\n\n\"Ketä -- ketä ne ovat?\" sopersi Joan. Hän ei voinut ajatella muita kuin\nJim Cleveä.\n\n\"Toinen, se, joka kuoli, on Dan Small, ja toista sanotaan vain\nDickiksi. En ole kuullut milloinkaan hänen sukunimeään\".\n\n\"Tapeltiinko täällä?\"\n\n\"Tietysti. Ja Gulden pani koko riidan alulle. Hän on hyvin juonikas\nmies, eikä kukaan mahda hänelle mitään. Toiset miehet ovat välistä\njuovuksissa ollessaan samanlaisia kuin hän, mutta hän on aina\nyhtäläinen. Minua harmittaa, etten nitistänyt häntä eilen illalla.\nOlisin tehnyt sen, ellei Red Pearce olisi tullut väliin\".\n\nKells näytti synkältä ja kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä tilanteeseen\nja puheli Joanille avomielisesti kuin ystävälle ainakin. Rosvokin\non omassa elämässään, suunnitelmissaan, vaikeuksissaan ja\nystävyyssuhteissaan aivan toisten ihmisten kaltainen. Kells oli\nihminen, ja asiat, jotka näyttivät sivusta katsojasta vain pahoilta,\nolivat hänelle tärkeät ja kallisarvoiset. Joan teeskenteli myötätuntoa,\njota hän ei voinut tuntea.\n\n\"Gulden on vihamiehenne\".\n\nKells istuutui laatikolle, joka teki tuolin virkaa, ja katsoi Joaniin\nunohtaen, että tämä oli nainen ja hänen vankinsa.\n\n\"Sitä en ole tullut milloinkaan ennen ajatelleeksi\", virkkoi hän.\n\"Tulimme hyvin toimeen, sillä ymmärsin häntä. Hän totteli minua\nmielellään, eikä hänessä ole tapahtunut pienintäkään muutosta. Hän on\nse, mikä hän on, kuolemaansa saakka. Nyt häneen on kuitenkin\nilmaantunut jotakin vierasta. Huomasin sen ensi kerran Kadonneessa\nKanjonissa ja minä pelkään, Joan, sen alkaneen silloin, kun hän näki\nteidät\".\n\n\"Oh eihän!\" huudahti Joan vavisten.\n\n\"Voinhan erehtyäkin, mutta jotakin on varmasti hullusti. Guldenilla ei\nole ollut milloinkaan ainuttakaan ystävää tahi osamiestä, ja tiedän,\nettei hän välittänyt Baileystä rahtuakaan. Mutta hän asettuu aina\nvastahakaan. Hänellä on aivoissaan jokin vika, joka tekee hänet\nvaaralliseksi. Tahdon päästä hänestä. Päätin sen eilen illalla, mutta\nnyt se ei näytä niinkään helpolta\".\n\n\"Minkätähden?\" kysyi Joan uteliaasti.\n\n\"Pearce, Wood ja Beard, miehet, joihin luotan, sanoivat, ettei siitä\ntule mitään. He antoivat ymmärtää, että Guldenilla on joukossani ja\nmuuallakin paljon vaikutusvaltaa. Sitä en usko, mutta kun en tiedä\nvarmasti, niin mitäpä voin tehdä? He pelkäävät Guldenia kaikki samoin\nkuin minäkin\".\n\n\"Tekin!\" huudahti Joan.\n\nKells näytti hiukan nololta. \"En mahda sille mitään, Joan. Gulden ei\nole ihminen. En ole milloinkaan pelännyt todellista, oikeata ihmistä.\nHän -- hän on eläin\".\n\n\"Hän saa minut ajattelemaan gorillaa\", virkkoi Joan.\n\n\"Tunnen vain yhden miehen, joka ei pelkää Guldenia. Hän on täällä\nvastatullut ja sanoo itseään Jim Cleveksi. Iältään vielä nuorukainen,\nmutta valmis vetämään vaikka itse paholaista päin kuonoa. Cleve ei\nmenesty täällä kauan, mutta kukapa sen niin varmasti tietää. Hänen\nkaltaisensa miehet, jotka nauravat kuolemalle, säästyvät välistä\nkauankin. Olin kerran samanlainen. Cleve kuuli minun puhuvan Pearcelle\nGuldenista ja sanoi: 'Kells, haastan riitaa tuon Guldenin kanssa ja\nkarkoitan hänet leiristä tahi tapan hänet'\".\n\n\"Mitä vastasitte?\" kysyi Joan katsoen poispäin ja koettaen saada\näänensä kuulostamaan tyyneltä ja luonnolliselta.\n\n\"Sanoin: 'Hyvä on, Jim. Pidän teistä, enkä tahdo teidän pääsevän\nhengestänne'. Sisukas poika, totisesti. Sanoi sen yhtä tyynesti, kuin\njos hän olisi tarjoutunut kiristämään satulavyötäni. Ja Gulden on\nsentään tekijä, joka on monta kertaa pieksänyt huoneentäyden miehiä. Ja\nmitä siihen tulee, kuinka monta hän on tappanut, niin en ole kuullut\nkenenkään saavuttaneen hänen ennätystään\".\n\n\"Sentähden siis pelkäätte häntä?\".\n\n\"En\", vastasi Kells kiihkeästi, ikäänkuin hänen miehekkyyttään olisi\nepäilty, \"vaan siksi, että hän on Gulden. Hänessä on jotakin\nluonnotonta -- hän on ihmissyöjäkin!\"\n\nJoan katsoi Kellsiin, ikäänkuin hän ei olisi kuullut oikein.\n\n\"Ihan totta. Se tiedetään täällä kaikkialla. Gulden ei kerskaile, mutta\non silloin tällöin kertonut yhtä ja toista elämästään. Hän on ollut\nmerimies -- merirosvo. Joutui kerran haaksirikkoon, ja nälkä teki\nhänestä ihmissyöjän. Hän kertoi sen Kaliforniassa ja Nevadan leireissä,\nmutta kukaan ei uskonut häntä. Joitakin vuosia sitten hän viipyi niin\nkauan vuoristossa Lewistonin toisella puolella, että lumi yllätti\nhänet. Hänellä oli kaksi kumppania mukanaan. Eväät loppuivat, ja he\nalkoivat kaikki nähdä nälkää. Oli aivan välttämätöntä koettaa päästä\npois ja niin he lähtivät harhailemaan lumeen. Kulku oli sanomattoman\ntyölästä. Gulden kertoi kumppaniensa nääntyneen matkalle, mutta hän\nmurhasi heidät ja pelasti jälleen henkensä -- ihmislihalla. Kun se tuli\ntunnetuksi, ei hänen merimiesjuttujaan epäilty enää. Hänestä kerrotaan\nvielä muutakin. Hän sai kerran käsiinsä erään tytön, jonka hän vei\nmukanaan vuoristoon. Talven mentyä hän palasi yksinään ja kertoi\nkahlehtineensa tytön alasti johonkin luolaan, jossa tyttö oli\npaleltunut kuoliaaksi\".\n\n\"Hirveätä!\" hengähti Joan.\n\n\"En tiedä, minkä verran siinä on perää, mutta uskon sen olevan totta.\nGulden ei ole ihminen. Pahimmillakin meistä on omaatuntoa. Eroitamme\noikean väärästä, mutta Guldenille se on mahdotonta. Kurjimmilla\nhylkiöilläkin, joita olen tavannut, on ainakin jonkinlainen käsitys\nmiehuudesta, mutta Gulden ei tiedä siitä mitään. Tuon luolaan\nkahlehditun tytön tarina todistaa sen. Hän kuuluu kivikauteen. Ja jos\nhän tahtoo, voi hän juuri sen nojalla, että hän on se, mikä hän on,\nsaada täällä rajaseudulla yhä suuremman vaikutusvallan\".\n\n\"Kells, älkää antako hänen nähdä minua!\" pyysi Joan.\n\nKells ei näyttänyt huomaavan Joanin äänensävyssä ja katseessa ilmenevää\npelkoa, vaan nousi synkän ja miettiväisen näköisenä ja poistui.\n\nJoan ei nähnyt häntä kolmeen päivään muuta kuin vilahdukselta\novipeitteen takaa. Hän piti oviaukon suljettuna, eikä puhutellut muita\nkuin Bate Woodia, joka toi ateriat. Hän käveli huoneessaan kuin eläin\nhäkissä. Joitakin miehiä kävi näinä päivinä Kellsin mökissä, mutta he\neivät viipyneet kauan, ja Joan tiesi, ettei Kells ollut aina\nkotonakaan. Hän kykeni ilmeisesti jo liikkumaan ulkona. Neljäntenä\npäivänä hän koputti seinään ja pyysi päästä sisään. Joan avasi oven ja\nnäki, että hän oli melkein terve jälleen, rauhallinen, huoleton ja\nhilpeä, kasvoilla entinen tarmokas ilme.\n\n\"Hyvää päivää, Joan. Ette näytä suurestikaan ikävöivän --\nvälinpitämätöntä miestänne\".\n\nHän nauroi kuin itsestään pilkkaa tehden, mutta Joanin pelkkä\nnäkeminenkin näkyi ilahduttavan häntä ja äänensävyssä oli jotakin, joka\nilmaisi kunnioitusta.\n\n\"En kaivannut teitä\", vastasi Joan tuntien kuitenkin helpotusta\nnähdessään hänet.\n\n\"Ettepä tietenkään\", vastasi Kells kuivasti. \"Olen puuhaillut nämä\npäivät miesten kanssa -- tehnyt suunnitelmia. Kaikki näyttää käyvän\nmieleni mukaan. Riitaa ei ole ollut nimeksikään, ja Red Pearce sai\nGuldeninkin hieman paremmalle tuulelle. Gulden ratsasti kuitenkin\ntiehensä, ja joku kertoi hänen lähteneen erästä Brander-nimistä tyttö\npoloista tavoittamaan. Toivon hänen saavan luodin sydämeensä sillä\nmatkalla. Joan, lähdemme pian Cabin Gulchista. Odottelen tärkeitä\nuutisia, enkä tahdo jättää teitä tänne. Matka tulee olemaan hyvin\nvaivalloinen, ja vaatteenne näkyvät olevan jo nyt rääsyinä. Teidän on\nsaatava jotakin ehyttä yllenne\".\n\n\"Sitä minäkin\", vastasi Joan ohueksi kulunutta leninkiään hypistellen,\njoka oli täynnä repeämiä. \"Tämä jää sisimmäiseen pensaaseen, jonka läpi\nratsastan\".\n\n\"Pulmallinen juttu\", sanoi Kells tosi huolestuneesti. \"Mistä maailmasta\nsaan teille toisen puvun? Olemme keskellä erämaata -- parinsadan\npenikulman päässä joka paikasta. Kuulkaahan, oletteko milloinkaan\npitänyt miehen vaatteita?\"\n\n\"Ky-yllä, kun olin setäni kanssa metsästämässä ja kultaa etsimässä\",\nvastasi Joan vastahakoisesti.\n\nKellsin kasvoille ilmestyi kirkas ja veitikkamainen hymy, joka muutti\nhänen piirteensä täydellisesti. Hän hieroi kämmeniään yhteen ja nauroi\nkuin jollekin erinomaiselle sukkeluudelle.\n\n\"Odottakaahan, niin saamme nähdä\", virkkoi hän luoden arvostelevan\nkatseen Joaniin ja poistui.\n\nJoan kuuli hänen purkavan varustekasaa, jonka hän oli nähnyt ison\nhuoneen eräässä nurkassa. Hän palasi parin minuutin kuluttua,\nkainalossaan vaatemytty.\n\n\"Keikari Dalen puku\", sanoi Kells vilkkaasti ja alkoi purkaa myttyä.\n\"Dale oli vain olevinaan maantieritari. Hän toisin sanoen vain\nnäytteli, mutta perehtyi osaansa lopulta niin hyvin, että eräs\nkuumaverinen ja leikkiäymmärtämätön matkamies ampui hänet. Hän ei\nkuollut heti paikalla, vaan ryömi lähimpään piilopaikkaan ja menehtyi\nsinne. Mieheni löysivät hänet ja ottivat talteen hänen vaatteensa. Ne\nmaksavat kokonaisen omaisuuden, mutta eivät mahdu kenellekään meistä\".\n\nMytyssä oli paksulla hopeanauhalla koristettu, musta sombrero,\ntummansininen pusero ja koruneuloksilla kirjaillut nahkaliivit,\npanoksilla täytetty vyö ja helmiäisupokkeilla koristeltu revolveri,\nkorderoihousut, korkeakorkoiset nahkasaappaat ja kultaiset kannukset,\nkaikki mitä hienointa lajia ja valmistetta.\n\n\"Leikkaan teille huopahatun reunasta mustan naamion, ja silloinpa\nteistä tuleekin korea\", virkkoi Kells poikamaisen innostuneesti.\n\n\"Ette suinkaan tarkoita, että minun on pukeuduttava noihin?\" kysyi Joan\nepäilevästi.\n\n\"Tietysti. Kuinkas muuten? Sitä juuri tarkoitan. Pieni päähänpisto ei\nhaittaa mitään, koska olette tyttö. Emme voi enkä tahdokaan salata\nsitä\".\n\n\"En huoli niistä\", sanoi Joan.\n\n\"Suokaa anteeksi -- mutta te huolitte\", vastasi Kells kylmästi, mutta\nkohteliaasti.\n\n\"En!\" huudahti Joan, menettäen malttinsa.\n\n\"Joan, tulette ratsastamaan kanssani pitkiä matkoja sekä päivällä että\nyöllä. Oleskelemme taivasalla ja saamme olla milloin hyvänsä valmiit\nhurjiin ratsastuksiin takaa-ajajista päästäksemme. Pukunne täytyy olla\nkestävä ja mukava, ja teidän on oltava naamioitu. Tässä on, mitä\ntarvitsemme -- ne on kuin tehty teille. Olette todellakin onnellinen,\nsillä puku on hyvä ja luja ja sopii tytölle... Puette sen yllenne\nsiekailematta ja sillä hyvä\".\n\n\"Sanoin jo, etten huoli siitä!\" tiuskaisi Joan.\n\n\"Senkötähden, että se on kuulunut miehelle, joka on nyt vainaja?\nLuodinreikä on vielä puserossa jäljellä, mutta minkäpä sille mahtaa.\nÄlkää nyt olko turhan hempeämielinen. Olonne käy vain tukalammaksi\".\n\n\"Näytätte kokonaan unohtaneen, herra Kells, että olen -- tyttö\".\n\nKells näytti vilpittömän hämmästyneeltä. \"Taisinpa unohtaa... koetan\nmuistaa paremmin. Mutta sanoittehan pitäneenne miehen pukua?\"\n\n\"Niin, veljeni nuttua ja overallia, joihin hävisin melkein\nnäkymättömiin\".\n\nKellsin kasvot alkoivat nytkähdellä ja hän purskahti kaikuvaan nauruun.\n\"Kyllä -- kyllä ymmärrän. Mutta tämä -- tämä sopii teille -- kuin\nhansikas... Aivan erinomaisesti! Olen aivan kuolemaisillani\nuteliaisuudesta\".\n\n\"Olkaa vain\".\n\nKells kävi vakavaksi, ja hänen silmänsä välähtivät. \"Älkää pahastuko\npienestä pilasta. Poistun nyt hetkeksi, ja kun palaan, on puvun oltava\nyllänne!\"\n\nÄänensävy oli sama kuin silloin kun hän jakeli käskyjä miehilleen.\n\nJoan vaikeni uhkamielisen näköisenä.\n\n\"Ellei se ole yllänne, kun palaan -- revin nuo ryysyt päältänne. Siihen\nkyllä pystyn. Olette jäntevä pikku paholainen, niin etten ehkä saa\nnoita väkisin päällenne, mutta voinhan hakea apua. Jos suututatte\nminut, tuon -- Guldenin!\"\n\nJoanin jalat kävivät niin heikoiksi, että hänen täytyi istuutua\nlavitsalle. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Kells täyttäisi uhkaustansa\nkirjaimellisesti. Hän käsitti nyt Kellsin silmien salaisuuden. Ne\nkuvastivat hänen luonteensa kaksinaisuutta. Vaikuttaessaan mitä\nystävällisimmältä hän saattoi muuttua seuraavassa silmänräpäyksessä\naivan toisenlaiseksi, ja Joan tunsi vaistomaisesti, että tämä\njälkimmäinen puoli oli hänelle vaarallinen. Ellei hän jaksanut\ntarmollaan, viekkaudellaan ja viehätysvoimallaan pysyttää edellistä\netualalla ja kehittää sitä yhä voimakkaammaksi, oli kaikki turhaa.\n\n\"Koska minun on pakko -- niin ei kai tässä muu auta\", lausui Joan.\n\nKells lähti huoneesta, mitään virkkamatta.\n\nJoan riisui tahriintuneen ja resuisen leninkinsä ja loppuun kuluneet\nsaappaansa ja veti kiireesti ylleen kuolleen nuorukaisen vaatteet\npeläten Kellsin voivan palata milloin hyvänsä. Keikari Dale oli\nvarmaankin ollut aivan hänen kokoisensa ja mittaisensa, sillä puku sopi\nkuin valettu. Joanista tuntui niin oudolta, että hän tuskin tohti\nkurkistaa kuvastimeen. Kun hän sitten vilkaisi siihen, säpsähti hän\nsekä hämmästyksestä että ujoudentunteesta. Ellei hän olisi nähnyt\nkasvojaan, ei hän olisi tuntenut itseään. Mihin olivat hänen pituutensa\nja solakkuutensa hävinneet? Näytti kuin hän olisi ollut naamiohuveihin\nlähdössä. Häntä hävetti sanomattomasti, sillä puku ilmaisi selvemmin\nkuin mikään muu, että hän oli nainen; kaikki kaarevuudet näkyivät\nomituisen selvästi ja kuin entistä viehkeämpinä, ja tähän\nhäpeäntunteeseen liittyi kihelmöivää suuttumustakin, sillä hän oli\nnärkästyksestään huolimatta säpsähtänyt mielihyvästäkin nähdessään\nkuvastinkuvansa.\n\nKells koputti juuri silloin ovelle ja kysyi: \"Joan, oletteko valmis?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Joan vastahakoisesti.\n\nKells tuli sisään.\n\nJoku vaistomainen ja äkillinen mielijohde sai Joanin sieppaamaan\nlavitsalta huovan ja kääräisemään sen ympärilleen. Kasvot olivat\ntulipunaiset, silmät laajentuneet, ja hän vapisi kauttaaltaan. Kells\noli astunut sisään odottava hymy huulillaan karehtien ja katse\nveitikkamaisena, mutta molemmat katosivat. Hän tuijotti huopaan ja\nsitten Joanin kasvoihin. Tilanne selvisi hänelle, ja hän näytti olevan\nJoanin tähden vilpittömästi pahoillaan.\n\n\"Te -- te pieni hupakko!\" huudahti hän sitten liikutettuna ja kääntyi\npoispäin. Hän näytti jälleen, kuten niin usein ennenkin, muistavan\njotakin, joka oli menneisyyteen häipyneenä vaikeasti löydettävissä.\n\n\"Koetan olla teille hyvä\", jatkoi hän eräästä seinänraosta ulos\nkatsellen. \"Annan teille tilaisuuden tehdä paha tilanne mahdollisimman\nhyväksi. Olette vielä lapsi -- ja minä olen roisto, mies, joka on\nunohtanut kaiken hyvän niin täydellisesti, että kaikki on toivotonta\".\n\n\"Ette aivan kaikkea\", vastasi Joan vakavasti. \"En osaa selittää sitä,\nmutta tiedän -- etten -- etten olisi koettanutkaan kätkeytyä tähän\nhuopaan, jos -- jos olisitte ollut -- Gulden. En -- en pelkää teitä\nenää. Sentähden käyttäydyin näin -- en voinut muuta. Oh, ettekö jo\nymmärrä?\"\n\n\"En\", vastasi Kells. \"Toivon, etten olisi tuonut teitä tänne; ettei\nmitään olisi tapahtunutkaan. Nyt se on liian myöhäistä\".\n\n\"Ei -- ei ole. Ette ole tehnyt minulle vielä mitään pahaa\".\n\n\"Mutta minä rakastan teitä!\" huudahti Kells. \"Huomaan nyt, etten ole\nvielä tuntenutkaan oikeata rakkautta, en sellaista kuin nyt. On kuin\nolisin joutunut lujaan puristukseen. Kurkkuani kuristaa, kuten silloin\nkun minua vietiin -- hirtettäväksi\".\n\nJoan vapisi käsittäessään, että suuri intohimo oli vallannut tämän\nomituisen, voimakkaan miehen. Hän ei tiennyt, mitä vastata, mutta hänen\nrohkeutensa elpyi.\n\nKells tuijotti vaieten vihreälle rinteelle ja lausui lopulta kuin\nitsekseen: \"Ryhdyin peliin -- jaoin itselleni kortit, joilla häviän --\nja nyt minun on pelattava\".\n\nHän kääntyi ja loi Joaniin niin läpitunkevan katseen, että Joan muisti\nheti osansa, jota hänen oli näyteltävä. Hän hellitti peitteen, ja\nKellsin synkkä ja raudankova ilme suli niin herttaiseksi hymyksi, ettei\nJoan ollut nähnyt hänen hymyilevän sillä tavalla milloinkaan. Se ja\nhänen äänetön ihastuksensa ilmaisivat selvästi hänen mielipiteensä, ja\nvaikka Joan olikin tietoinen pukunsa epänaisellisuudesta samoin kuin\nKellsin luonteenlaadusta, tunsi hän, ettei hän ollut saanut milloinkaan\nsuurempaa kohteliaisuutta.\n\n\"Joan, olette suloisin tyttö, minkä olen eläissäni nähnyt!\" huudahti\nKells silmät sädehtien.\n\n\"En voi tottua tähän pukuun\", valitti Joan. \"En astu askeltakaan tästä\nhuoneesta tämä ylläni\".\n\n\"Varmasti. Tämä ehkä tekee sen helpommaksi. Olette niin ujo\".\n\nKells näytti leveätä huopakaistaletta, jonka hän oli ilmeisesti\nviiltänyt mustan sombreronsa reunasta. Hän koetti sitä Joanin otsalle\nja silmille ja leikkasi sen sopivan muotoiseksi, puhkaisi silmäaukot ja\nsovitti kiinnitysnauhan paikoilleen.\n\n\"Koettakaahan tätä. Alemmaksi -- silmien kohdalle -- kas noin! Miltäs\nnäyttää?\"\n\nJoan katsoi kuvastimeen ja näki vain naamioidun muukalaisen. Hän ei\nollut enää Joan Randle. Hänen henkilöllisyydestään ei näkynyt\njälkeäkään.\n\n\"Minua ei voisi nyt kukaan tuntea -- eivät tuttavanikaan\", mutisi hän\nja ajatteli Jim Cleveä vapauttavalla tunteella.\n\n\"Sitä en tarkoittanut\", sanoi Kells, \"mutta olette aivan oikeassa,\nJoan; ellen erehdy, ei kestä kauan, ennenkuin teistä tarinoidaan\nleiritulilla ja kaivoskylissä.\"\n\nTämä huomautus todisti, kuinka ylpeä hän oli maineestaan, ja johdatti\nJoanin mieleen samalla monta kummaa tarinaa rajaseuduilla kiertelevistä\nrosvoista ja näiden seuraan lyöttäytyneistä hurjista naisista. Hän ei\nollut milloinkaan ottanut näitä tarinoita toden kannalta. Ne näyttivät\nolevan tämän asumattoman maan villille elämälle kuin jotakin\nolennaista. Harhaileva kullanetsijä saattoi yöpyä jollekin nuotiolle,\nkertoa kummallisia juttuja ja poistua, kenenkään häntä enää näkemättä.\nOliko olemassa kummallisempaa elämäntarinaa, kuin mikä näytti määrätyn\nhänen kohtalokseen? Ajatukset ryöstäytyivät omille teilleen --\nviivähtivät Kellsissä ja hänen joukossaan, erämaan autioilla poluilla,\nleiritulilla ja kaivoskylissä, vaunukaravaaneissa, ryöväyksissä,\ntappeluissa, hurjissa, öisissä ratsastuksissa -- ja kiepahtivat\ntakaisin Jim Cleveen ja tämän turmiolliseen askeleeseen.\n\nKells siirrähti äkkiä hänen taaksensa ja kietoi kätensä hänen\nympärilleen. Joan jäykistyi. Hänet oli yllätetty hetkellä, jolloin hän\nei ollut varuillaan.\n\n\"Joan, suudelkaa minua\", kuiskasi Kells pehmeästi äänellä, jonka sointu\noli hellä ja syvä.\n\n\"En!\" tiuskaisi Joan kiivaasti.\n\nMolemmat olivat hetkisen vaiti. Joan tunsi otteen hitaasti kiristyvän\n-- tunsi, kuinka Kellsin rinta kohoili.\n\n\"Sitten pakotan teidät\", virkkoi Kells. Ääni oli niin erilainen, että\nolisi voinut luulla toisen miehen puhuvan. Hän painoi Joanin\ntaaksepäin, pujotti toisen kätensä leuan alle ja koetti kohottaa hänen\nkasvojaan.\n\nJoan pani raivoisasti vastaan. Hän luuli olevansa mennyttä, mutta se\nteki hänet vain tulisemmaksi ja moninkertaistutti hänen voimansa. Pää\nalhaalla, kädet kahlehdittuina, mutta muuten jäntevänä ja notkeana, hän\nteki niin vimmattua vastarintaa, että he hoippuivat puoleen ja toiseen,\nkaatoivat pöydän ja istuimet, painiskelivat seinästä seinään ja\nkaatuivat viimein rymähtäen lavitsalle, jolloin Kellsin ote heltisi.\nJoan hypähti huoneen toiselle puolelle huohottaen ja puku\nepäjärjestyksessä. Hän oli puolustautunut epätoivon hurjuudella ja oli\nKellsiä voimakkaampi. Kells ei ollut vielä aivan terve. Kells nousi\nistumaan ja painoi kädellä rintaansa. Kasvot olivat hikiset ja tuskasta\nkalpeat. Hänelle oli tapahtunut jotakin temmellyksessä. Haava oli\nvoinut aueta.\n\n\"Puukotitteko te minua -- kun tekee -- niin kipeätä?\" huohotti hän\nkohottaen kättään, joka vapisi.\n\n\"Ei minulla ollut mitään!\" huudahti Joan hengästyneesti. \"Tappelin vain\nsen kuin kykenin\".\n\n\"Runtelitte minut jälleen melkein kuoliaaksi -- hitto teidät periköön!\nEn ollut vielä päässyt kivuistani ja nyt ne taas pahenivat. Olen\nraukka, pelkuri ja koira! En puoleksikaan mies! Ja ajatella, etten\njaksanut pidellä teitä -- teitä -- pientä tyttöpahaista!\"\n\nHänen tuskansa ja epätoivonsa olivat Joanista jotakin kauheata, koska\nJoan oli pahoillaan hänen tähtensä ja aavisti, että ne saisivat miehen\nsynkän ja julman puolen jälleen esille. Ja hän oli oikeassa, sillä\nKells muuttui äkkiä. Mielenkuohu, joka näytti tehneen hänet melkeinpä\navuttomaksi, tasaantui kylmäksi ja katkeraksi arvokkuudeksi. Hän otti\nKeikari Dalen vyön, jonka Joan oli jättänyt lavitsalle, veti revolverin\ntupesta, avasi pesän nähdäkseen, oliko ase ladattu, ja heitti\nrevolverin Joanin jalkoihin.\n\n\"Siinä! Ottakaa se -- ja ampukaa paremmin tällä kerralla\", virkkoi hän\nniin käskevästi, että Joan kumartui ja otti revolverin.\n\n\"Mitä -- mitä tarkoitatte?\" sammalsi Joan.\n\n\"Ampukaa minua jälleen! Päästäkää minut tuskistani -- kurjuudestani!\nOlen kyllästynyt kaikkeen. Olisin iloinen, jos tappaisitte minut!\"\n\n\"Kells!\" huudahti Joan heikosti.\n\n\"Teillä on nyt hyvä tilaisuus -- kun olen niin voimaton, etten mahda\nteille mitään. Ottakaa revolveri -- tappakaa minut!\"\n\nÄäni oli luja ja järkähtämättömän käskevä, ja hänen tahdonlujuutensa\nmelkein hypnotisoi Joanin tekemään, mitä hän sanoi.\n\n\"Olette hullu!\" huudahti Joan vihdoin. \"En tahdo tappaa teitä. Enkä\nvoisikaan. Haluan vain, että -- että olette minulle kiltti\".\n\n\"Olen ollut -- olen ainakin koettanut. Ja kun äsken kaappasin teidät\nsyliini, tein sen aivan leikilläni, mitään ajattelematta. En\ntarkoittanut mitään pahaa. Mutta sitä tunnetta, joka valtasi minut, kun\nolitte lähelläni! En voi olla enää hyvä. Nyt näen kaikki selvästi. Joan\nRandle, tässä on nyt kysymys joko minun hengestäni tahi teidän\nsielustanne!\"\n\nHän nousi synkkänä ja pohjiaan myöten järkytettynä. Kaikki\narvoituksellisuus oli poissa -- jäljellä oli vain alaston totuus.\n\nRevolveri heltisi Joanin hervottomasta kädestä.\n\n\"Siinäkö vastauksenne?\" kysyi Kells käheästi.\n\n\"En voi murhata teitä!\"\n\n\"Pelkäättekö miehiäni -- Guldenia? Senkö tähden ette voi tappaa minua?\nPelkäättekö jäädä yksin -- koettaa päästä täältä omin neuvoin?\"\n\n\"Heitä en ajatellutkaan\".\n\n\"Sitten -- joko minun henkeni tahi teidän sielunne!\" Hän astui Joanin\neteen ja kumartui niin synkällä ilmeellä lähemmäksi, että Joan ojensi\nvavisten kätensä. Ottelu oli järkyttänyt hänen mieltänsä, ja\nvastavaikutus alkoi nyt tuntua. Voimat alkoivat pettää, ja hän unohti\nosansa.\n\n\"Jos olette armoton ja tunteeton -- niin -- olkoon sitten -- minun\nsieluni\", kuiskasi hän. \"Sillä minä _en voi_ murhata teitä. Ottakaa te\nnyt tuo revolveri -- painakaan se tähän -- murhatkaa te _minut_\".\n\n\"En. Sillä rakastan teitä\".\n\n\"Minua ette rakasta. On paljoa mustempi rikos murhata sielu kuin\nruumis\".\n\nKellsin katseessa oli jotakin, joka herätti Joanin henkisen tarmon ja\nvaistomaisen huomiokyvyn välähdyksessä eloon. Kaikki se selittämätön ja\nmäärittelemätön, johon naisen uskomaton taito viehättää, tyynnyttää ja\ntaivuttaa, perustuu, palautui. Hän meni nopeasti aivan Kellsin lähelle\nja ojensi kätensä. Toinen oli sattunut karkeisiin seinähirsiin\näskeisessä temmellyksessä ja vuosi verta. Ranteet olivat punaiset ja\najettuneet.\n\n\"Katsokaa nyt, mitä olette tehnyt! Olitte kuin peto ja pakotitte\nminutkin taistelemaan villipedon tavoin. Käteni olivat vain kynsiä --\nkoko ruumiini vain jännittynyt lihaskimppu. Ette jaksanut pidellä minua\n-- ette saanut suudella minua. Otaksun sen onnistuvan teiltä --\nmyöhemmin. Mutta silloin olen vain naisen haamu, vain kylmä kuori,\njäykkä ja tunteeton kappale, joka ei taivu milloinkaan. Kaikki, mikä\nminussa on omaa itseäni, tyttö, nainen, jota sanotte rakastavanne, on\nsisäpuolella, tyrmistyneenä, kapinallisena, vihaavana ja kuolemaa\nodottavana. Suudellessanne syleilette olentoa, jonka olette itse\nalennustilaan saattanut. Murhaatte sen, joka on naisen sielu, ja joka\ntekee hänet rakastettavaksi -- kaiken sen, mikä hänessä on lämmintä,\nsuloista, elävää ja viehkeätä\".\n\nHän meni vielä lähemmäksi Kellsiä. Hetki oli ratkaiseva. Hänen henkensä\nja sielunsa olivat nyt vaa'assa. Ja luottaen naisen ihmeelliseen\nvaistoon hän esiintyi nyt sen rajun ja hillittömän olennon täydellisenä\nvastakohtana, joka oli pakottanut Kellsin hellittämään otteensa.\n\n\"Sallikaa minun osoittaa teille -- eroitus\", kuiskasi hän painautuen\nKellsiä vasten pehmeänä, kiihkeänä, lumoavana. \"Jokin sanoo minulle --\nantaa minulle rohkeutta... Voihan olla, että olettekin kunnon mies --\npahan sijasta hyvä. Ja jos niin on, huomaatte eroituksen -- näytän sen\nteille -- sieluni pelastukseksi!\"\n\nHän antoi Kellsille kätensä, hiipi hänen syliinsä ja nojasi hetkisen\nhäntä vasten luottavasti ja antautuvasti; kohotti kalpeat kasvonsa,\njotka kuvastivat vilpittömästi hänen rehellistä tarkoitustaan antaa\nKellsin tuntea vilahdukselta rakastavan sielun kauneutta ja hellyyttä,\nja painoi lämpöisen ja vavahtelevan suudelman Kellsin huulille.\n\nSitten hän kavahti takaisin kauhusta tyrmistyneenä. Mutta Kells seisoi\npaikallaan, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut jotakin uskomatonta.\nSynkkä ja pahansuopa ilme hävisi, ja kasvot kirkastuivat.\n\n\"Jumalani!\" hengähti hän. Havahtuen sitten kuin unesta hän syöksähti\nportaita alas, pyyhkäisi peitteen tieltään ja hävisi.\n\nJoan heittäytyi lavitsalle ja purskahti hillittömään, huojentavaan\nitkuun. Hän oli voittanut. Hän uskoi, ettei hänen tarvinnut pelätä\nKellsiä enää milloinkaan. Hetkellä, jolloin kaikki näytti olevan\nmennyttä, hänen oli onnistunut avata Kellsin silmät. Mutta millä\nhinnalla!\n\n\n\n\nX\n\n\nJoan totesi seuraavana päivänä, kun Kells pyysi häntä tulemaan toiseen\nmökkiin, ettei hän ollut erehtynyt. Kells vaikutti vakavammalta ja\nsurumielisemmältä, ja Joan tunsi itsekin välittömästi, että hänen\nviehätysvoimansa oli johtanut toivottuun tulokseen.\n\n\"Tuo sisällä olo ei käy enää laatuun\", virkkoi Kells. \"Olette laihtunut\nja käynyt kalpeaksi. Menkää ulos auringonpaisteeseen. Eikä haittaa, jos\nalatte vähitellen totuttautua tovereihini. Bate Wood tuli tänä aamuna\nluokseni ja sanoi luulleensa teitä Keikari Dalen haamuksi. En välitä,\nmiten kohtelette miehiäni. Mutta teidän on parempi olla, jos olette\nystävällinen. Älkää poistuko kauas mökeistä. Ja jos joku sanoo tahi\ntekee jotakin, josta ette pidä -- tempaiskaa revolverinne. Älkää\nhuutako minua apuun. Tuon joukon saatte muutenkin pysymään alallaan\".\n\nJoan sai jännittää koko tahdonlujuutensa näyttääkseen luonnolliselta,\nkun hän meni ulos Keikari Dalen vaatteissa. Käynti oli hiukan epävarmaa\nja kasvot tuntuivat aivan kylmiltä naamion alla. Häntä ei hävettänyt,\nvaan peloitti. Hän olisi ennemmin kuollut kuin halunnut kohdata nyt Jim\nCleven tässä miesmäisessä asussa ja tulla ehkä tunnetuksi. Mökin\nedustalla seisoi rivi satuloituja ja tomuttuneita hevosia, päät\nalhaalla ja suitset maassa, ja joukko miehiä loikoili nurmikolla\nlaiskasti keskustellen. Heistä leijaili tomun, hevosten, nahan, viskyn\nja tupakan tuoksu, ja kun Joan ilmestyi näkyviin, taukosi keskustelu\nkuin itsestään. Joan ei tuntenut heistä ainoatakaan, mikä sai hänet\nheti rauhoittumaan, niin että hänen noissa tyhjäntoimittajissa\nherättämänsä hämmästys alkoi tuntua jopa huvittavaltakin. He\ntuijottivat häneen suu auki ja hievahtamatta. Eräs vanhanpuoleinen mies\npudotti piippunsakin partaisista huulistaan näköjään aivan\ntietämättään. Eräs hurjan ja siivottoman näköinen, tumma, nuorempi\nmies, joka oli jo ulkonäöltäänkin paatunut pahantekijä, kohottautui\nensiksi ja nosti sombreroaan kömpelön kohteliaasti. Toisetkin\ntervehtivät häntä sitten, jurosti, mutta hyväntahtoisesti. Joanin teki\nmieli juosta, mutta hän pakottautui seisomaan paikallaan mahdollisimman\nrauhallisesti, ikäänkuin hän ei olisi ollut miesten uteliaista\nkatseista tietävinäänkään. Kun se onnistui hänelle, oli kaikki muu\nhelppoa. Hän oli kiitollinen naamiosta. Ja kun hän vastasi miesten\ntervehdykseen parilla tarkoituksettomalla sanalla, oli hänen mielensä\ntuntuvasti keventynyt. Luonnollisuus ei tullut heti, mutta kun se tuli,\npalautti se samalla hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa.\n\nVaikka hän olikin tottunut roistonnaamoihin kultakentillä samotessaan,\nhuomasi hän joukkoa lähemmin tarkastellessaan kasvoja, joiden vertaisia\nhän ei ollut koskaan nähnyt, mitä villeyteen ja raakuuteen tuli. Mutta\nhe vaikuttivat siitä huolimatta hyväntahtoisilta ja ystävällisiltä,\nvaikka heidän ihailunsa olikin julkeata ja peittelemätöntä. Joan\nkääntyi ja käveli verkalleen uupuneiden ja pörröisten hevosten luo kuin\nniiden kanssa tuttavuutta tehdäkseen. Mies toisensa jälkeen ratsasti\nrinnettä ylös ja laskeutui satulasta Kellsin mökin edustalla, ja kerran\nsaapui kaksi yhtäaikaa, molemmat tuijottaen Joaniin silmät\nhämmästyksestä pyöreinä. Joanille selvisi yhtäkkiä, miksi hän oli näin\njännittynyt ja varuillaan. Hän odotti Jim Cleveä, odotti tätä, mitä\nhyvänsä hän teki, ajatteli tahi sanoi. Missä Jim oli? Mitä hän teki?\nJuopotteliko hän jossakin pelaten ja tapellen, vai nukkuiko hän? Oliko\nhän vielä kunnian mies? Mitä tapahtuisi, kun he kohtaisivat toisensa?\nMiten hän voisi ilmaista itsensä ja tilanteen Jimille, ennenkuin Jim\ntappaisi jonkun? Joan ajatteli yhä kasvavalla pelolla, että Jim tuntisi\nhänet tässä puvussa naamiosta ja kaikesta huolimatta.\n\nHän käveli hetkisen edestakaisin tätä mahdollisuutta pohtien, kunnes\nmiesten keskuudessa syntynyt hälinä sai hänet kohdistamaan huomionsa\nmiesryhmään, joka tunkeili kolmen ratsastajan ympärillä näitä\nilmeisesti saatellen. Hän tunsi Red Pearcen, Frenchyn ja sitten,\nsäpsähtäen, Jim Cleven. He ratsastivat polkua ylös. Sydän alkoi rajusti\nsykkiä. Hän ei voinut kohdata Jimiä; ei tohtinut luottaa valepukuunsa;\nkaikki suunnitelmat oli kuin poispuhallettu. Hän unohti Kellsin --\npelonkin, mitä Jim mahtaisi tehdä. Kohtauksen merkitys sinänsä -- usko,\nettä Jimin täytyi tuntea hänet, ja tuska, jota hänen läsnäolonsa täällä\ntäytyi hänelle tuottaa, sillä eihän sitä voinut käsittää ensi näkemältä\nmuuten kuin yhdellä tavalla, karkoittivat kaiken muun Joanin mielestä.\nNaamioitu tahi ei, hän ei voinut kohdata Jimin läpitunkevaa katsetta.\nHän kääntyi ja lähti menemään ovea kohti.\n\nMutta hän ei voinut olla huomaamatta miesten ohi mennessään, että\njotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut. Loikoilijat olivat\nnousseet ja katselivat jännittyneinä lähestyvää ryhmää. Tieltä kuului\näänekästä puheensorinaa. Kells tuli ulos silmät säihkyen eikä huomannut\nhäntä lainkaan. Joan pujahti sisään ja kun hän oli päässyt\nkammioonsa suojelevan ovipeitteen taakse, muuttui pelko kiihkeäksi\nuteliaisuudeksi.\n\nIso huone oli tyhjä, ja kun hän kurkisti peitteen raosta, näki hän\nmiesten tunkeilevan ulko-oven edessä kiinteässä ryhmässä. Kells sanoi\njotakin käskevällä äänellä, mutta Joan ei eroittanut sanoja. Miehet\nkävivät yhä äänekkäämmiksi. Kells ilmestyi ovelle Pearcen keralla, Jim\nCleve kintereillään, ja kun he olivat päässeet kynnyksen yli, työntyi\njoukko sisään kuin vihaisesti suriseva mehiläisparvi. Kells puhui ja\nPearce puhui, mutta heidän äänensä hukkui hälinään. Kells menetti\nlopulta malttinsa.\n\n\"Suu kiinni joka sorkka!\" karjaisi hän ja loi miehiin julmistuneen\nsilmäyksen, joka vaikutti heti, sillä huoneessa tuli samassa aivan\nhiljaista.\n\n\"No -- mistä on kysymys?\" kysyi hän sitten lyhyesti.\n\n\"Eipä juuri mistään -- niin että pidä vain nuttu ylläsi\", vastasi\nPearce leikillisesti. \"Tämä Cleve vain ampui Guldenin, siinä kaikki\".\n\nKells säpsähti tuskin huomattavasti, mutta siinä ja kasvoilla\nvilahtavassa tiikerimäisessä ilmeessä oli jotakin, joka vaikutti\nJoanista sanomattoman vahingoniloiselta. Hänenkin sydämensä oli melkein\nseisahtunut hämmästyksestä.\n\n\"Guldenin!\" Kellsin huudahdus oli samalla kiihkeä kysymys.\n\n\"Niin, mutta ei kuolettavasti\", vastasi Pearce. \"Sitä härkää ei\ntapetakaan aivan helposti. Sai läven nahkaansa ja makaa nyt Beardin\nkämpässä. Eiköhän ole parasta, että menet katsomaan, miten hänen\nlaitansa on\".\n\n\"Hän saa vaikka mädäntyä, ennenkuin rupean häntä tohtoroimaan\", vastasi\nKells. \"Missä Bate? Bate, ota, mitä tarvitset, ja mene sitomaan hänen\nhaavansa. Mikä sen mellakan oikein aiheutti, Red?\"\n\n\"Kaipa se alkoi siitä, että Guldenin seuraan lyöttäytyneet pojat ja\nCleve alkoivat ihan tieten taiten haastaa riitaa keskenään -- olivatpa\nvähällä sekoittaa minutkin samaan liemeen. Kumma, että suoriuduin ehein\nnahoin jupakasta!\"\n\nJim Cleve istui tämän nopean sananvaihdon aikana pöydän kulmalla savuke\nhampaissa ja heilutteli tomuista saapastaan, niin että kannus\nkilahteli. Kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta silmien alla olevia\ntummia läikkiä, jotka näyttivät mustelmilta. Joan ei ollut nähnyt häntä\nmilloinkaan sen näköisenä. Hän arvasi, että Jim oli ollut juovuksissa\n-- oli ehkä vieläkin. Nuo äärimmäisen välinpitämättömät ja kylmät\nkasvot ilmaisivat Joanille kaikki niin selvästi, että hänen täytyi\npurra kieleensä voidakseen olla vaiti. Jim oli mennyttä.\n\n\"Mistä he sitten riitaantuivat?\" tiedusteli Kells.\n\n\"Kysy Cleveltä\", vastasi Pearce. \"On parasta, etten puhu enää hänestä\".\n\nKells kääntyi ja astui Cleven eteen. Nähdessään heidät siinä\nvastatusten Joan vavahti sydänjuuriaan myöten. Kells oli älykäs,\ntarmokas, ripeä ja kykenevä johtaja, ja hänen suhtautumisensa tähän\nnuoreen muukalaiseen oli ilmeisesti täysin ystävällistä. Cleve vaikutti\numpimieliseltä, välinpitämättömältä ja kaikesta etäällä olevalta. He\nolivat kumpikin korkealla noiden ympärillä töllistelevien roistojen\nyläpuolella.\n\n\"Cleve, miksi ammuitte Guldenia?\" kysyi Kells terävästi.\n\n\"Se on minun asiani\", vastasi Cleve verkalleen ja puhalsi pitkän ja\nohuen savusuihkun kattoon luoden samalla läpitunkevan silmäyksen\nKellsiin.\n\n\"Tietysti. Tulin vain muistelleeksi, mitä kysyitte minulta toissa\npäivänä -- Guldenista. Oliko kysymys siitä?\"\n\n\"Ei\", vastasi Cleve rauhallisesti. \"Tämä koski vain minua\".\n\n\"Aivan niin, mutta tahtoisin kuitenkin tietää. Pearce sanoo teidän\nolevan huonoissa väleissä Guldenin ystävien kanssa. Ellen saa teitä\nsovintoon, on minun asetuttava jommallekummalle puolelle\".\n\n\"Kells, en tarvitse kannattajia\", sanoi Cleve heittäen loppuun poltetun\nsavukkeen pois.\n\n\"Kyllä, aivan varmasti\", vastasi Kells vakavasti. \"Täällä on\näärimmäisen vaikea, jopa mahdotonkin tulla yksin toimeen. Mies, joka\nsaa hyvän kumppanin, on siitä onnellinen\".\n\n\"Pyytelemään en kuitenkaan rupea; en välitä seurasta\".\n\n\"Sekin on aivan teidän oma asianne. Tarkoitukseni ei ole suostutella\ntahi neuvoa\".\n\nKellsin taito käsitellä miehiä ilmeni hänen sanoistaan ja\nkäytöksestään. Mikään ei ollut sen helpompaa kuin saada Jim Cleven\nvastustushalu nousemaan, sillä hän näytti suhtautuvan tässä\nympäristössä kaikkeen hermostuneesti ja ärtyisästi.\n\n\"Ette siis pyydä minua liittymään teihin?\" kysyi Cleve katsoen\nterävästi Kellsiin.\n\n\"En välitä, Jim\", vastasi Kells huolettomasti.\n\nCleve alkoi pyöritellä kokoon toista savuketta. Joan näki hänen\njäntevän, ruskean kätensä vapisevan, minkä hän arvasi johtuvan\nhermostuneisuudesta eikä mielenkuohusta. Hänen sydäntään kirveli. Jim\noli syöksynyt suorinta tietä tänne raivostuttuaan silmittömästi sekä\nhänelle -- että itselleen, ja täällä, kaikessa tässä villeydessä hän\noli ehkä jo unohtanut itsensä ja hänetkin. Kuinka synkältä ja\nvälinpitämättömältä hän näyttikään! Hän oli paiskautunut aivan sokeasti\nkeskelle rajaseudun hillitöntä elämää. Sen vaihtelevaisuus, kiihoittava\njännitys ja jylhä kohtalokkuus ehkä saivat hänet unohtamaan, mutta\nkaiken takana oli sama epätoivoinen ja vimmattu pyrkimys tuhota ja\ntulla tuhotuksi. Joan värisi muistaessaan, kuinka säälimättömästi hän\noli pilkannut tuon pojan loukattua turhamaisuutta -- kuinka\npisteliäästi hän oli sanonut, ettei Jimistä ollut edes\npahantekijäksikään.\n\n\"Kuulehan, Red\", virkkoi Kells Pearcelle, \"kerro, mitä tapahtui -- mitä\nnäit. Eihän Jim voi siitä pahastua\".\n\n\"Olimme kaikki Beardin luona\", aloitti Pearce, \"ja pelasimme ajan\nkuluksi. Gulden palasi eilen illalla. Hän on aina pahantuulinen, mutta\neilen hän näytti tavallista ärtyisemmältä. Ei puhunut, ei pukahtanut,\nmutta ei liioin häirinnyt toisiakaan. Kaikki meni hyvin. Otaksuimme\nretken onnistuneen. Aamulla hän oli kummallisen rauhaton. Käveli\nedestakaisin kuin puuma häkissä. Tiedät, miten häneen on silloin\nsuhtauduttava, ja voit olla varma, että annoimme hänen olla rauhassa.\nMutta hänpä tulikin aivan äkkiä pöydän ääreen -- Cleve, minä, Beard ja\nTexas pelasimme juuri pokeria -- ja potkaisi pöydän melkein nurin. Minä\nkahmaisin kullan talteen ja Cleve pelasti viskyn. Olimme juoneet ja\nCleve kaikista enimmän. Beard oli kiukusta kalpea ja Texas huohotti,\nmutta pelkäsimme häntä kaikki, paitsi Cleve, kuten sitten ilmeni. Hän\nei liikahtanut paikaltaan eikä näyttänyt suuttuneeltakaan. Gulden\njämäytti nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi hänelle:\n\n\"'Minulla on teille eräs tehtävä, josta pidätte. Lähtekää mukaan!'\"\n\n\"'Tehtävä? Teillä ei voi olla mitään, mistä minä pitäisin', vastasi\nCleve verkalleen ja rauhallisesti\".\n\n\"Tiedät, minkälainen Gulden on raivostuessaan. Olen nähnyt\nrevolverisankareiden ilmeen, kun he haastavat riitaa tahtoessaan tappaa\njonkun, mutta Gulden näytti vielä pahemmalta. Panen pääni pantiksi,\nettä hänellä on joku ruuvi irrallaan!\"\n\n\"'Cleve', virkkoi hän, 'olen löytänyt paikan, jossa Brander huuhtoo --\nja tyttö oli siellä'\".\n\n\"Cleven kasvoilla sävähti kuin valkoinen salama. Muistaen Lucen me\nkumarruimme ja olimme valmiit painautumaan maahan. Gulden oli nyt aivan\nentisensä näköinen, mutta minä tiesin, että hänen sisällään paloi\nkokonainen helvetti\".\n\n\"'Ohoh! Niinkö', sanoi Cleve nopeasti ja ikäänkuin hyvillään. 'No,\nsaitteko hänet?'\"\n\n\"'En vielä. Tunnustelin vain maaperää ja tulin tänne teitä hakemaan.\nJaamme kullan ja minä otan tytön'\".\n\n\"Cleve kimposi pystyyn kuin kissa, iski viskipullon mäsäksi Guldenin\notsikkoon ja ampui samassa henkäyksessä. Pojat painuivat mikä minnekin,\nja kun minä sukelsin penkin alle, näin Guldenin makaavan selällään ja\nhaparoivan revolveriaan. Mutta käsi valahti hervottomasti sivulle ja\ntoinen puoli kasvoja peittyi kokonaan vereen. Olin varma, että hän oli\ntapellut viimeisen kerran, minkätähden nousin hillitsemään Cleveä\".\n\n\"Kaikki olisi ollut hyvin, jos Gulden olisi ollut kuollut, mutta se\nvietävä tuli äkkiä tuntoihinsa ja alkoi kiljua revolveriaan ja\nmiehiään. Olisit kuullut hänen karjuntansa penikulman päähänkin. Miehet\nolivat kuohuksissa, ja sain tehdä, kuten jo viittasin, kaiken\nvoitavani, ettei siitä sukeutunut yleistä tappelua. Hänen siinä\nulvoessaan raivasin tuvan ja toin pojat tänne. Gulden makaa siellä,\ntoinen korva poissa. Siinä kaikki\".\n\nKells näytti hyvin miettiväiseltä ja kääntyi sitten synkästi\nmurjottaviin miehiin. \"Tämä tappelu ratkaisee erään kysymyksen\",\nvirkkoi hän. \"Meidän on järjestäydyttävä. Ellette ole kaikki\ntomppeleita, käsitätte sen. Tarvitsette johtajan. Useimmat teistä ovat\nliittyneet minuun, mutta jotkut seuraavat Guldenia, ja vain sentähden,\nettä hän on verenhimoinen paholainen. Nämä ajat ovat hurjemmat kuin\nmitä Lännessä on milloinkaan nähty, ja käyvät yhä pahemmiksi. Gulden on\nkuin kone, aina valmis toimimaan. Hän on jättiläinen, eikä pelkää\nmitään. Hän ei halua muuta kuin tapella -- ja tappaa. Mutta hän on\nhullu. Tämä viime yhteenotto todistaa sen, ja jos teillä on rahtuakaan\ntervettä järkeä, huomaatte sen itsekin. Hän ratsastelee ympäriinsä\nvaanien yksinäisiä kullankaivajia tahi jotakin tyttöä. Hän ei\nneuvottele milloinkaan minun tahi miesten kanssa, joiden\narvostelukykyyn luotan, eikä hänellä ole milloinkaan kultaa. Samoin on\nuseimpien hänen seuralaistensakin laita. En tiedä, keitä ne ovat, enkä\nvälitäkään. Mutta joukkomme jakautuu nyt kahtia, elleivät he tahi\nGulden tunnusta minua johtajaksi, jonka neuvoja ja käskyjä on\nnoudatettava. Clevellä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, mutta\nteidän täytyy jokaisen myöntää, että Guldenin käytös aiheuttaa\nhajaannusta. Hän on ollut liian kauan keskuudessamme. Ja hän tarjoaa\nClevelle tehtäviä. Cleve on muukalainen ja kaikinpuolin mies\npaikallaan, mutta ei vielä toverimme. Guldenin ei olisi pitänyt kääntyä\nhänen puoleensa. Se ei ollut rehellistä peliä. Emme tiedä, mitä Gulden\noikeastaan tarkoitti, mutta luulen hänen tähdänneen aivan toisaalle,\nkun hän pyysi Cleveä mukaansa. Tarjosi sen vain syötiksi, mutta\nerehtyi. Ajatelkaa nyt asiaa ja päättäkää -- seuraatteko minua, vai\nGuldenia. Voitte mennä\".\n\nHänen suorat ja harkitut sanansa olivat ilmeisesti vaikuttaneet, sillä\nmiehet työntyivät äänettöminä ulos Pearcen ja Cleven jäädessä tupaan.\n\n\"Jim, oletteko muuten niin kärkäs tappeluun, vai aiotteko ruveta täällä\njokaisen tyttörääsyn ritariksi?\" kysyi Kells leikillisesti.\n\n\"En haasta riitaa\", vastasi Cleve savukettaan poltellen.\n\n\"Mutta tytöistä ette näytä kärsivän kuulla puhuttavan?\"\n\nCleve heilautti kättään tavalla, joka ilmaisi Kellsin osuneen oikeaan.\n\n\"Kuulkaa, minulle ette saa kiukustua!\" huudahti Kells läpitunkevan\nterävästi. \"Olen ystävänne, jos vain sallitte. Mutta sanokaa nyt\nsuoraan ja kursailematta, kuten mies ainakin -- välitättekö\nystävyydestäni!\"\n\n\"Olen siitä kiitollinen, Kells\", vastasi Cleve vakavasti. \"En tahdo\nkerskailla hyvyydelläni, sillä jos olisin hyvä ja kunnollinen, en olisi\ntäällä, mutta noita -- noita tytönryöstöjä en voi sietää\".\n\n\"Muututte\", vastasi Kells katkerasti. \"Odottakaa, kunnes olette\nviettänyt täällä joitakin yksinäisiä vuosia. Ette ymmärrä tätä elämää.\nOlette nuori, mutta minä olen nähnyt sekä Kalifornian että Nevadan\nkultakentät. Miehet tulevat hulluiksi kultakuumeesta, ja kulta tekee\nheidät hurjiksi. Ellette menetä henkeänne, muututte varmasti. Ja jos\nsäilytte hengissä, saatte vielä nähdä kaikenlaista. Sota raaistaa,\nmutta ei lähestulkoonkaan siinä määrässä, mitä tulette lähivuosina\nkokemaan. Tänne virtaa miehiä vaimoineen ja tyttärineen aivan\ntulvimalla. Heitä on jo nyt kaikkialla. He löytävät kultaa ja ovat jo\npäässeet veren makuun. Odottakaahan, kunnes suurten löytöjen aika\ntulee. Silloin näette miesten ja naisten menevän ajassa kymmenentuhatta\nvuotta taaksepäin. Mitäpä merkitsee silloin, onko tyttöjä yhtä enemmän\ntahi vähemmän?\"\n\n\"Mutta eräs rakasti ja ihannoi minua niin palavasti, etten -- etten,\nnähkääs, voi nähdä ketään tyttöä kohdeltavan huonosti\".\n\nCleve lausui sanat venytellen ja melkeinpä pilkallisesti, mutta äänen\nkatkera sävy ilmaisi hänen olevan tosissaan.\n\nPearce ymmärsi vastauksen omalla tavallaan ja nauroi kuin hyvälle\nsukkeluudelle, mutta Kells pudisti epäilevästi päätään, ikäänkuin\nCleven läpikuultavat sanat olisivat vain vahvistaneet sen, mitä hän oli\nitse lausunut. Ja Cleve kääntyi poispäin, omiin ajatuksiinsa\nunohtuneena.\n\nLevätessään sinä iltana vuoteellaan, pimeässä ja valveilla, Joan Randle\nnäki Jimin kalpeat kasvot koko ajan edessään. Jim oli huimapää, mutta\nsamalla niin suuripiirteinen, ettei hän voinut olla sitä ihailematta,\nja tuo hyökkäys Guldenin kimppuun ilmaisi jotakin, jonka ajatteleminen\nhiveli Joania sydänjuuria myöten. Tämä jännittynyt odotus ja tämän\nvillin maan hurja elämä olivat saaneet hänen rakkautensa puhkeamaan\ntäyteen voimaansa. Hänestä tuntui, että hän ajatteli unissaankin vain\nhetkeä, jolloin hän kohtaisi Jim Cleven. Sen täytyi kerran tapahtua, ja\nhän oli päättänyt puhutella Jimiä, sattuipa mitä hyvänsä. Kun hän oli\nsaanut kaikki sanotuksi, oli hänen päätöksensä jäädä näiden rosvojen\nkeskuuteen ollut kaikista mielen järkytyksistä huolimatta paljoa\nonnellisempi ja siunauksellisempi, kuin mitä hän oli voinut toivoakaan.\nHän rukoili hyvän onnensa jatkuvan edelleenkin ja pakottautui uskomaan\nniin käyvänkin.\n\nHän nukkui sen yön Keikari Dalen puku yllään, saappaita\nlukuunottamatta, ja kun hän kääntelihe unissaan, herätti raskas\nrevolveri, jota hän ei ollut riisunut, puolelta toiselle solahtaessaan\nhänet joitakin kertoja. Ja silloin hänen täytyi oikein miettimällä\nmiettiä käsittääkseen, että hän lepäsi vankina erään rosvon pesässä,\nyllään surmansa saaneen rosvon vaatteet, ja tämän revolveri --\nnukkuessaankin vyöllään. Hänen olisi ollut vaikea uskoa sitä, ellei\nsiloitetun revolverin kylmä kosketus olisi todistanut sitä todeksi.\n\nAamulla hän säästyi näin ollen pukeutumisen koettelemuksesta, sillä\nolihan puku, johon hän oli kaikkea muuta kuin mielistynyt, jo hänen\nyllään. Se lohdutti hieman. Kiinnitettyään naamion kasvoilleen ja\npainettuaan sombreron päähänsä hän tarkasteli tulosta kuvastimessa.\nKukaan ei voinut tuntea häntä, ei Jim Clevekään. Ja hän oli varma\nsiitä, että hänen lähimmät ystävättärensäkin olisivat pitäneet häntä\nihan ventovieraana henkilönä, sillä hän vaikutti omissa vaatteissaan\npitkältä, voimakkaalta ja solakalta, aivan erilaiselta kuin nyt. Kuinka\nvoisi Jim sitten tuntea hänet? Hän muisti syvän ja sointuvan äänensä,\njota oli sanottu kontra-altoksi. Sitä hän ei voinut muuttaa, mutta\neihän Jimin tarvinnut saada kuulla sitä. Pelko, että Jim tuntisi hänet\nvaistomaisesti kaikesta huolimatta, hiipi kuitenkin hetkeksi mieleen --\nettei mikään valepuku voinut pettää miestä, joka oli hänen ja\nrakkautensa takia syöksynyt turmioon. Mutta olihan kaikki tämä tuska ja\nmurhe aivan turhaa, koska hänen täytyi ennemmin tahi myöhemmin ilmaista\nitsensä Jim Clevelle. Näitä tunteitaan ja mielialojaan eritellessään\nJoan käsitti olevansa kaikista enimmän huolissaan siitä, miten hän\nvoisi säästää Jimiltä näissä olosuhteissa jälleennäkemisen tuottaman\ntuskan ja epätoivon, sillä oli hyvin todennäköistä, että Jim ymmärtäisi\nhänen läsnäolonsa täällä ensin väärin. Sitä hän pelkäsi, mutta toivo\nlannisti pelonkin. Vaikka kuolema vaani hänen rakastettuaan ja hänellä\nitsellään saattoi olla hirveitä tilanteita edessään, ei hän voinut\najatella muuta kuin kiihkeätä toivoaan, että Jim ymmärtäisi heti ensi\nsilmäyksellä hänen rakastavan häntä, että hän oli seurannut katuvaisena\nhänen jälkiään, että hän oli vieläkin hänelle uskollinen ja tahtoi\nkuolla, ennenkuin pettää rakkautensa.\n\nJa kun hän poistui huoneestaan oli hän valmis saattamaan asian\nratkaisuun.\n\nKells istui pöydän ääressä Bate Woodin tarjoillessa hänelle aamiaista.\n\n\"Halloo, Joan!\" tervehti hän mieluisasti yllätettynä. \"Olette varhain\nliikkeellä\".\n\nJoan toivotti hyvää huomenta ja sanoi, ettei hän voinut aina nukkua.\n\n\"Alatte reipastua. Lyön vaikka mistä vetoa, että kykenette ryöstämään\npostin, ennenkuin kuu on lopussa\".\n\n\"Postin?\" ihmetteli Joan.\n\n\"Varmasti. Siitäpä tulee hauskaa\", vastasi Kells hilpeästi nauraen.\n\"Istukaa tähän ja syökää kanssani. Aamiainen pöytään, Bate, ja\nliukkaasti. On hauskaa nähdä teidät. Tuo naamio on oivallinen. Kukaan\nei voi nähdä, kuinka kaunis olette. Ihailijanne Gulden on muuten tällä\nhaavaa hiukan huonovointinen\". Kells kertoi sitten silminnähtävällä\nnautinnolla tapahtuman, jonka Joan oli kuullut Red Pearcen eilen\nillalla selostavan, ja liioitteli tuntuvasti Jim Clevestä puhuessaan.\n\n\"Olen mieltynyt Cleveen\", jatkoi Kells. \"Vaikka hän on vielä vain\nnuorukainen, vaikuttaa hän vanhalta mieheltä. Omituinen poika. Luulen\nhänen sydämensä murtuneen jonkun tyttöletukan takia, joka on ollut\nuskoton tahi jotakin sinnepäin. Useimmat naiset ovat pahoja, Joan. Joku\naika sitten olisin sanonut kaikki naiset, mutta opittuani tuntemaan\nteidät, ajattelen toisin -- tiedän eroituksen. Mutta eihän yksi tyttö\nmiljoonasta voi maailmaa muuttaa\".\n\n\"Mitähän tämä Ji -- Jim Cle -- Cleve tekee -- kun hän näkee minut?\" --\nkysyi Joan nimeen kompastuen.\n\n\"Älkää syökö niin sukkelaan\", varoitti Kells. \"Olette vasta\nseitsemäntoista, niin että teillä on runsaasti aikaa. Niin -- olen\nitsekin sitä ajatellut. Hän ei ole mielipuoli, kuten Gulden, mutta\naivan yhtä vaarallinen. Vaarallinen sentähden, ettei hän tiedä, mitä\nhän tekee. Hän ei pelkää kuolemaa lainkaan ja käyttää revolveriaan\nnopeammin ja paremmin kuin kukaan toinen. Paha yhtymys. Hän tappaa pian\njonkun. Hän on jo ampunut kolmea, ja Guldenin kahakassa hänellä oli\ntarkoitus tappaa. Ja jos hän menee niin pitkälle, että hän tappaa\njonkun -- tulee hänestä revolverisankari. Toivon kuitenkin voivani\npitää hänet aisoissa. Häntä on mahdoton pelästyttää ja pakottaa, mutta\nhäntä voi ehkä johtaa. Olen antanut Red Pearcen sanoa hänelle, että\nolette vaimoni, ja toivon, että hän uskoo sen, vaikka en saanutkaan\nmiehiäni petetyksi. Tulette joka tapauksessa kohtaamaan hänet pian,\nehkä jo tänään, ja pyydän, että olette hänelle ystävällinen. Jos saan\nhänet rauhoittumaan -- lakkaamaan juomasta, on hän paras mieheni\ntäällä\".\n\n\"Tarkoitatteko, että minun on autettava teitä saamaan hänet liittymään\njoukkoonne?\" kysyi Joan, voimatta oikein hillitä ääntään.\n\n\"Onko se sitten niin hirveä asia?\" vastasi Kells tuijottaen häneen\nilmeisesti loukkaantuneena.\n\n\"En -- enhän nyt tiedä\", sammalsi Joan. \"Onko tämä -- tämä poika jo\nennestään pahantekijä?\"\n\n\"Ei. Siisti, kiltti poika, joka on menettänyt malttinsa ja hurjistunut\njonkun tytön takia. Kerroinhan siitä jo, mutta ette näytä sitä\nkäsittävän. Jos voin ohjata häntä, saan hänestä arvokkaan tekijän --\nhän on rohkea, älykäs ja vaarallinen, mutta ei elä täällä viikkoa\nvanhemmaksi, ellen saa häntä taltutetuksi. Jossakin kahakassa hänet\nammutaan tahi puukotetaan kuoliaaksi. Ellei joku ohjaa häntä, menee hän\nsuoraan helvettiin\".\n\nJoan työnsi lautasensa luotaan ja katsoi Kellsiin lujasti.\n\n\"Kells, mielestäni hänen on parempi saada surmansa ja mennä sinne --\nsinne -- kuin elää täällä rosvona ja murhata teidän käskystänne\".\n\nKells naurahti ivallisesti, mutta iski samassa lautasensa seinään, mikä\nosoitti Joanin osuneen jälleen johonkin arkaan kohtaan.\n\n\"Myötätuntonne heräsi, kun kerroin jonkun tytön karkoittaneen hänet\ntänne\", virkkoi hän koettaen näyttää rauhalliselta. \"Mutta hän on\nmennyttä. Huomaatte sen hänet nähdessänne. Harvat miehet ovat\nherättäneet minussa niin välitöntä mielenkiintoa, ja nyt tahdon tietää,\nautatteko minua -- sanomalla tuolle hurjapäiselle pojalle jonkun\nrauhoittavan ja välittävän sanan\".\n\n\"Tahdon --. tahdon nähdä hänet ensin\", vastasi Joan.\n\n\"Turhaa hempeämielisyyttä\", ärähti Kells, mutta kirkastui samassa.\n\"Näytän aina unohtavan, että olette vain lapsi. Teette tietysti, kuten\nparhaaksi näette. Mutta sanon jo edeltäpäin, että teidän on saatava\ntakaisin mielenlujuutenne ja tarmonne, jota\" -- tässä hän alensi\näänensä kuiskaukseksi ja vilkaisi Woodiin -- \"osoititte, kun ammuitte\nminua. Tulette näkemään kummia -- suuria kultalöytöjä -- kullan\nhullaannuttamia miehiä -- ajan, jolloin nälkä, raadanta, kurjuus,\ntaudit, ryöstöt, veri, murha, hirttäminen, kuolema -- eivät merkitse\nniin mitään! Kulta on oleva kaikki kaikessa. Yöt ovat unettomia --\npäivät helvetillisiä -- tänne rynnistää väkeä joka taholta silmät\nahneudesta kiiluen. Seikat, jotka antoivat elämälle arvoa, unohtuvat --\nniistä ei välitä kukaan. Tuo keltainen hiekka on kaikkialla ylinnä --\nkulta, josta miehet tulevat hulluiksi ja naiset myövät sielunsa!\"\n\nAamiaisen jälkeen Kells käski tuoda Joanin hevosen aitauksesta ja\nsatuloida sen.\n\n\"Teidän täytyy ratsastaa joka päivä, että pysytte kunnossa\", sanoi hän.\n\"Voimme lähteä pian hiukan jaloittelemaan enkä soisi teidän rasittuvan\nretkillämme\".\n\n\"Missä ratsastan?\" kysyi Joan.\n\n\"Missä hyvänsä tällä aukealla\".\n\n\"Aiotteko pitää minua silmällä?\"\n\n\"En, jos lupaatte, ettette karkaa\".\n\n\"Luotatte minuun?\"\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Hyvä on. Lupaan. Ja jos muutan mieltäni, ilmoitan teille\".\n\n\"Herra varjelkoon! Sitä älkää tehkö, Joan. Minä -- minä -- en tiedä\nmitä tekisin, jos menettäisin teidät. Olette vähitellen tullut\nmerkitsemään minulle sangen paljon\". Kun Joan nousi satulaan, lisäsi\nKells: \"Jos joku miehistäni sanoisi jotakin sopimatonta, niin tehkää\nsiitä äkkiä loppu. Älkää kärsikö mitään sellaista\".\n\nJoan ratsasti verkalleen rinnettä alas sitä omituista seikkaa pohtien,\nettei hän vihastaan huolimatta enää inhonnut Kellsiä, kuten ennen.\nKellsin silmät kirkastuivat, kun hän näki hänet; ääni suli ja käytös\nmuuttui. Vaikka Kells oli aivan selvästi aikonut jälleen sanoa\nrakastavansa häntä, oli hän malttanut mielensä. Häpesikö hän? Oliko hän\nkatsonut sydämensä syvyyteen ja häpesi nyt sitä, mitä hän oli\nkuvitellut rakkaudeksi?\n\nOli varhainen aamu, ja kasteesta raikkaat rinteet punersivat. Joan\nantoi kärsimättömästi käyneen hevosensa ensin juosta ja sitten laukata\nja ratsasti aukean poikki, kunnes maa muuttui kivikkoiseksi. Sitten hän\nkääntyi ja laukotti pinjojen alitse ja mökkien ohi sinne, missä aukea\nkapeni solaksi, josta päästiin takana avautuvaan, laveaan laaksoon.\nSiellä hän kohtasi joitakin kuormahevosia taluttavia, tomuttuneita\nratsastajia. Lähin, eräs hyväntuulisen näköinen, vanhanpuoleinen mies,\nheitti kätensä ylös teeskennellyn hätääntyneesti.\n\n\"Kädet ylös, pojat!\" huudahti hän. \"Elleivät silmäni valehtele, on\nKeikari Dale noussut kuolleista\".\n\nToiset noudattivat kehoitusta siekailematta, ja kaikki kolme katsoivat\nJoaniin veitikka silmäkulmassa. Joan oli tullut eräässä käänteessä\nheihin aivan pahki, ja kun tie oli niin kapea, ettei ohi päässyt,\ntäytyi hänen pysähtyä.\n\n\"Varmasti sama Keikari Dale, josta olemme kuulleet\", huomautti eräs.\n\n\"Hänen vaatteensa, mutta tytön yllä\", korjasi kolmas.\n\nJoan pyöräytti hevosensa ympäri. Miesten katseet aivan polttivat,\nilmaisten räikeän selvästi, miltä hänen asunsa vaikutti. Valepuku ei\nsalannut, että hän oli nainen, vaan päinvastoin. Se veti miesten\nkatseet puoleensa. Ja jos noilla miehillä oli vielä hiukan naisen\nkunnioitusta jäljellä, eikö tämä julkea rosvonpuku hävittänyt sitä\nolemattomiin? Kuinka hän voisi esiintyä siinä edelleen? Hänestä tuntui\nkuin hän olisi ollut alasti. Voisiko tämä alastomuus hävittää\nhänestäkin sen, mikä hänessä oli hyvää ja pyhää, koska se teki\ntämmöisen vaikutuksen näihin roistoihin? Ei, ei ainakaan niin kauan\nkuin hän rakasti Jim Cleveä. Tämä ajatus pani hänen sydämensä\nsykähtämään, ja hänen uskonsa, että kaikki oli toisarvoista, kunhan hän\nvain sai Jimin pelastetuksi, vahvistui vuorenvankaksi.\n\nPaluumatkalla hän näki miesten taluttelevan hevosia, pilkkovan puita ja\nvenyttelevän kynnyksillä. Hän kaarsi kaukaa mökkien ohi, mutta tunsi\nsittenkin heidän katseensa. Eräässä ikkunassa vetelehtivä pitkä roikale\npani kätensä torveksi suulleen ja huhuili pehmeästi: \"Halloo,\nkultaseni!\"\n\nJoania hävetti, että hän tunsi loukkautuvansa, sillä tämmöisestä\nnärkästyminen oli ollut hänelle ennen aivan vierasta, mutta tämä\npakollinen oleskelu näiden heittiöiden keskuudessa oli ilmeisesti\nherättänyt hänessä ominaisuuksia, joista hän ei ollut uneksinutkaan.\nPoiketen polulta hän suuntasi kulkunsa aukean toiselle puolelle,\ntunkeutui puroa reunustavien pajupensaiden halki ja tähysteli hyvää\nylimenopaikkaa. Rannat olivat kummallekin taholle aivan yhtäläiset,\nminkätähden hän laskeutui satulasta ja laski suitset höllälle, niin\nettä hevonen saattoi juoda.\n\nHän tunsi äkkiä vaistomaisesti, ettei hän ollut yksin. Edessäpäin ei\nnäkynyt kuitenkaan ketään, eikä hevosen toisella puolellakaan. Sitten\nhän kääntyi. Jim Cleve nousi juuri polviltaan. Hänellä oli pyyhinliina\nkädessä, ja kasvot olivat märät. Väliä ei ollut täyttä kymmentä\naskelta.\n\nJoan ei olisi voinut äännähtääkään, vaikka hänet olisi surmattu siihen\npaikkaan. Yllätys oli niin täydellinen. Hän ei voinut liikauttaa\nsormeakaan ja odotti koko ajan Jimin mainitsevan häntä nimeltä.\n\nCleve tuijotti häneen hievahtamatta. Kasvot olivat yhtä elottomat ja\nkalpeat kuin kuolleella. Vain silmät näyttivät elävän, ja ne\nliekehtivät. Välähtivät äkkiä halveksivasti. Hän ei nähnyt edessään\nseisovassa henkilössä muuta kuin naisen, vain sellaisen olennon, joksi\nrosvonpuku leimasi kantajansa, ja siitä hänen ylenkatseensa. Kasvoilla\nvilahti sitten surumielinen ja katkera hymy, mutta sitä seurasi ilme,\njoka oli Joanin verta vuotavalle sydämelle kuin ruoskan sivallus. Hän\nkatseli häntä kiireestä kantapäähän samalla julkealla ja loukkaavalla\nkatseella, jolla rosvot olivat häntä mittailleet, ja joka oli saanut\nhänet pohjia myöten kuohuksiin. Se oli aivan odottamatonta -- jotakin\naivan mahdotonta -- Jim Cleveen nähden. Mikä voima auttoi häntä\nkestämään sen -- ettei hänen sydämensä pakahtunut tuskasta?\n\nHän kääräisi suitset käteensä, kahlasi sokeasti puron poikki, pääsi\njotenkin satulaan ja ratsasti kuin pyörryksissä Kellsin mökille\ntakaisin. Kells puuhaili miesten keralla ulkopuolella eikä puhutellut\nhäntä. Joan kiiruhti kammioonsa ja telkesi oviaukon.\n\nHän heittäytyi lavitsalle, painoi kasvonsa peitteisiin ja jäi siihen\nmakaamaan, liikkumattomana ja sydän murtuneena. Mitä oli Kellsin ja\nhänen miestensä pelko tämän tuskan rinnalla? Oliko maailmassa mitään,\njota saattoi verrata tähän? Polttava kekäle, kuolemaa mustempi ja\nkatkerampi oli survaistu raa'asti suoraan hänen sieluunsa. Ja sen oli\ntehnyt mies, jota hän rakasti -- jonka puolesta hän oli valmis antamaan\nhenkensäkin! Jim Cleve oli nähnyt hänessä vain näiden hylkiöiden\nrikoskumppanin, leirejä seurailevan, arvottoman loisolion. Hänen\nsurumielinen ja katkera hymynsä oli johtunut ajatuksesta, että hän oli\nvoinut rakastaa jotakin hänen sukuunsa kuuluvaa, ja hänen ylenkatseensa\noli ollut tarkoitettu petetylle nuoruudelle ja naisellisuudelle,\nsellaisena kuin se ilmeni Joanin ulkoasusta. Mutta seikka, joka kirveli\nkatkerimmin Joania, oli se, että hänen henkilökohtainen viehkeytensä ja\nsuloutensa, joita tämä pakollinen puku tuntuvasti tehosti, oli\nosoittanut ensi kerran Jim Cleven alkaneen mukautua huonoon\nympäristöönsä; kumppanien alhaisuus oli jo alkanut vaikuttaa häneen.\nEttä Jim saattoi katsoa häneen siten! Tyttöön, jota hän oli rakastanut!\nJoanin tuska ei johtunut siitä, että Jim oli langettanut tuomionsa heti\nulkonaisten seikkojen perusteella, vaan siitä, että juuri hänen,\nJoanin, piti olla se nainen, joka sai hänessä, kuten Kellsissä,\nGuldenissa ja kaikissa noissa heittiöissä, eläimen vaistot hereille.\n\n\"Oh, hän oli juovuksissa -- ei voinut olla selvillä päin!\" nyyhkytti\nJoan. \"Häntä en saa syyttää. Hän ei ole entinen Jimini. Hän kärsii --\non muuttunut -- ei välitä mistään. Mitä saatoin muuta odottaa -- kun\nseisoin siinä hänen edessään kuin mikäkin heiskale -- tässä -- tässä\nloukkaavassa puvussa? Minun täytyy tavata häntä, kertoa hänelle. Jos\nhän tuntisi minut nyt -- minun saamatta sanoa hänelle, miksi olen\ntäällä -- miksi näytän tällaiselta -- että rakastan häntä -- olen vielä\nkunnollinen -- ja hänelle uskollinen -- ellen saisi selittää hänelle\nkaikkea, ampuisin itseni!\"\n\nSanoja seurasi raju itkunkohtaus, mutta kun se vähitellen asettui, oli\nhän rauhallisempi. Tuska oli helpottanut, ja hän saattoi jo ruveta\nmuistelemaan hurjaa ja silmitöntä pakoaan paikalta, jossa hän oli\nkohdannut Jim Cleven, ja sitä seurannutta, repivää mielenjärkytystä.\nHän käsitti, että olisi käynyt aivan samoin, jos hän olisi kohdannut\nJimin, yllään puku, joka hänellä oli ollut kotoa lähtiessään, ja että\ntämä hätääntyminen oli osaksi johtunut jännityksestäkin, jolla hän oli\ntätä kohtausta odottanut. Se oli sitäpaitsi tullut niin äkkiarvaamatta.\nHarkitessaan tyynesti asiaa hän huomasi mielenliikutuksensa olleen\naivan luonnollista -- ja ettei tilanne ollut mahdoton, jos hän vain sai\nsanotuksi Jimille totuuden. Kohtaus kaikkine seurauksineen todisti\nhänelle lahjomattomalla selvyydellä, kuinka hän oli oppinut rakastamaan\nJim Cleveä tämän hurjan seikkailunsa aikana. Ja ilman Jimin huimapäistä\npakoa, hänen itsensä toimeenpanemaa takaa-ajoa ja sen aiheuttamaa\npulaa, pelkoa, tuskaa, kurjuutta ja epätoivoa, ei hän olisi milloinkaan\noppinut tuntemaan sydäntään ja sen kykyä rakastaa.\n\n\n\n\nXI\n\n\nTätä tapaamista, jonka aiheuttama mielenjärkytys oli kirkastanut\nJoanille, mitä hänen oli tehtävä, ja antanut hänelle voimaa siihen,\nseurasi päiviä, jolloin ei tapahtunut mitään mainittavampaa. Joan\nratsasteli aikansa kuluksi ristiin rastiin aukealla ja oppi\nsuhtautumaan aivan tyynesti rosvojen huomautuksiin ja katseisiin. Hän\nasettui saavuttamattoman korkealle kaiken loukkaavan yläpuolelle; ei\nnähnyt eikä kuullut mitään.\n\nPäivät tuntuivat sentähden niin yksitoikkoisilta, ettei hän nähnyt\nkertaakaan Jim Cleveä, vaikka hän odotti Jimiä aamusta iltaan ja kuuli\nhänen nimeään usein mainittavan. Jim oli siellä ja täällä, milloin\nBeardilla milloin vuoristossa, mutta ei tullut Kellsin majalle, mikä\nteki, kuten Joan huomasi, Kellsin levottomaksi. Hän ei tahtonut\nmenettää Cleveä. Joan tähysteli joka ilta peitteen raosta Jimiä\nodottaen, miesten äänekkäästä puheesta ja naurusta, pelistä,\ntupakansavusta ja juomisesta väsyneenä. Ja kun ei Jimin tulosta\nnäyttänyt olevan enää toivoa, hiipi hän vuoteelleen.\n\nNäinä iltoina Joan tuli huomaamaan, että Kells oli intohimoinen ja\nrehellinen pelaaja, mutta huono voittamaan. Tappiot suututtivat häntä,\nja kun hän suuttui, alkoi hän juoda, ja oli juovuttuaan vaarallinen.\nSattui riitoja, jolloin kämppä kajahteli kirouksista ja revolverit\npaljastuivat, mutta olipa Kells missä tilassa hyvänsä, kykeni hän aina\npitämään miehensä kurissa.\n\nIlta, jolloin Gulden ilmestyi Kellsin majaan, ei ollut Joanille\nvarmastikaan yksitoikkoinen. Hän tunsi ensin kylmiä väristyksiä, jotka\nmuuttuivat samassa oudoksi, kihelmöiväksi poltteeksi. Oliko tuo gorilla\ntullut tänne Jim Cleveä vaanimaan? Joan ajatteli, että sitä pahempi\nhänelle itselleen, jos niin oli. Sitten hän totesi hieman hätkähtäen\nympäristön viileyden jo vaikuttaneen häneenkin.\n\nGulden näytti terveeltä, ja ellei päässä olisi ollut sidettä,\nolisi hän ollut aivan entisensä kaltainen. Peli näytti hänestä\nmielenkiintoiselta, mutta pelaajien ystävällisiin tervehdyksiin\nvastattiin vain happamilla murahduksilla. Seurattuaan hetkisen pelin\nkulkua hän virkkoi jotakin Kellsille.\n\n\"Että mitä?\" kysyi Kells terävästi ja pyörähti ympäri nähdäkseen\nGuldenin paremmin.\n\nHuoneessa tuli hiljaista. Eräs pelaaja vain naurahti merkitsevästi.\n\n\"Lainaa minulle pussi hiekkaa\", pyysi Gulden.\n\nKellsin kasvot olivat hämmästyneet, mutta kirkastuivat sitten.\n\n\"Pyydät minulta kultaa?\"\n\n\"Niin, maksan takaisin\".\n\n\"Sitä en epäillyt, mutta merkitseekö pyyntösi, että suostut\nehdotukseeni?\"\n\n\"Voithan ottaa sen siltä kannalta\", ärähti Gulden. \"Tahdon kultaa\".\n\n\"Olen hyvilläni, Gulden\", vastasi Kells näköjään vilpittömästi.\n\"Tarvitsen sinua. Meidän on oltava yhdessä -- kas tuossa\".\n\nHän ojensi pienen nahkakukkaron Guldenille, joku teki tilaa pöydän\ntaakse, ja peli jatkui. Oli mielenkiintoista nähdä heidän pelaavan. Red\nPearce hoiteli pöydänpäässä vaakaa, jolla hän punnitsi osuuksia koko\najan. Kullan arvo näytti olevan viisitoista dollaria unssilta, mutta\nsiihen eivät pelaajat näyttäneet kiinnittävän huomiota. He kaatelivat\nkultaa pöydälle ja maahan, ikäänkuin se olisi ollut tavallista hiekkaa.\nSuurempia kultamääriä ei kuitenkaan näkynyt, mikä johtui ilmeisesti\nsiitä, etteivät ajat olleet rosvoille otolliset. Joan kuuli useamman\nkerran heidän puhelevan mahdollisista kultalöydöistä samoin kuin kunnon\nihmiset puhuvat hyvästä onnesta. Eivätkä he, rosvoja kuin olivat,\nvoineet tarkoittaa suurista löydöistä puhuessaan muuta kuin että hekin\nsaisivat silloin osansa. Gulden pelasi samoin kuin hän teki kaikkea\nmuutakin. Hän voitti ensin ja hävisi sitten, lainasi Kellsiltä lisää ja\nvoitti jälleen. Hän maksoi lainansa, ja hävisi ja voitti -- mistään\nvälittämättä. Kasvot olivat koko ajan yhtä ilmeettömät. Joan oivalsi\nvaistomaisesti, että vaikutteena, joka sai Guldenin pelaamaan, oli vain\nhänen ynseytensä ja pahansuopaisuutensa toisia kohtaan, mikäli jokin\nvaikute oli ylimalkaan ajateltavissa. Peli oli hänelle vain\njonkinlainen taistelumuoto, samaa kuin riita.\n\nMiehistä joivat, Guldenia lukuunottamatta, useimmat sangen paljon sinä\niltana, ja monet olivat juovuksissa, kun pelaaminen lopetettiin. Bate\nWood ja Red Pearce jäivät vielä Kellsin luo toisten mentyä, ja\nennenkuin Pearce lähti, houkutteli hän Kellsin vielä yhteen peliin,\njossa hän voitti oikein roimasti, pelaamalla nokkelasti väärin.\n\n\"Isäntä -- tuo Red teki koiruutta\", huomautti Bate Wood, kun Pearce oli\npoistunut.\n\nKells oli hävinnyt paljon ja oli sitäpaitsi juovuksissa. Hän ajoi\nWoodin ulos synkästi kiroillen ja telkesi oven tarkoitukseen varatuilla\npölkyillä, minkä tehtyään hän käveli rauhattomasti edestakaisin, kunnes\npysähtyi tuijottamaan synkästi Joanin oveen. Tämä tilanteen uusi puoli\nteki Joanin jälleen onnettomaksi, mutta Kellsiä hän ei silti pelännyt\nlainkaan. Kells alkoi jälleen kävellä ja tuli sitten oviaukolle, mutta\npysähtyi peitteen eteen kuin jotakin peläten. Joan painautui hiljaa\nsivulle ovipielen suojaan. Kells seisoi hetkisen liikkumattomana kuin\nomia ajatuksiaan selvitellen ja siirsi sitten varovasti peitteen\nsyrjään. Hän ei voinut nähdä Joania pimeässä, mutta Joan näki hänet\naivan selvästi. Hän tunnusteli pölkkyjä ja huomattuaan, ettei hän\nvoinut niitä irroittaa, hän antoi niiden olla. Ripeys ja tarmo, jotka\nolivat hänelle ominaiset hänen ollessaan selvänä, olivat kokonaan\npoissa. Hän seisoi siinä hetkisen raskaasti hengittäen, kuin\nneuvottomana ja ymmällä, ja pyörähti ympäri. Joan kuuli hänen\nsammuttavan lyhdyt, ja sitten tuli aivan hiljaista.\n\nSeuraavana aamuna hän oli aivan entisellään aamiaispöydässä ja jos hän\nmahdollisesti tiesikin tehneensä jotakin eilen illalla humalapäissään,\nsalasi hän sen visusti Joanilta.\n\nKun Joan meni hiukan myöhemmin ulos tehdäkseen tavallisen\naamukierroksensa, kiintyi hänen huomionsa heti erääseen ratsumieheen,\njoka tuli rinnettä ylös vaahtoavalla hevosella. Miehet huutelivat\nhänelle ikkunoistaan ja törmäsivät sitten ulos avopäin tahi\nhihasillaan. Bate Wood hellitti Joanin satulan käsistään ja huusi\nKellsiä, joka tuli kiireesti ulos.\n\n\"Blicky!\" huudahti hän ja kirosi innoissaan.\n\n\"Varmasti Blicky!\" vahvisti Wood, lempeissä silmissään välähdys, joka\nteki Joaniin kiusallisen vaikutuksen.\n\nTämän Blickyn saapuminen aiheutti yleisen hälinän, ja kun Joan ajatteli\nnimeä tarkemmin, muisti hän hänen olevan Kellsin luottamusmiehiä.\nTulija hypähti maahan samalla kuin hevonen pysähtyi. Hän oli laiha,\nenintään parikymmentä täyttänyt, päivänpaahtama nuori mies, kasvoilla\njo vuosikausia kestäneen kovan elämän leima. Hän läimäytti tomun\nkintaistaan ja nähdessään Kellsin hän heitti ne korkealle ilmaan,\nvälittämättä katsoa, mihin ne putosivat.\n\n\"_Suuri löytö_!\" huudahti hän läpitunkevasti.\n\n\"Eihän!\" pääsi Kellsiltä intohimoisesti.\n\nBate Wood kohotti kuin sotahuudon, johon rinnettä ylös kiiruhtavat\nmiehet vastasivat.\n\n\"Tehtiin jo -- viikkoja sitten!\" huohotti Blicky. \"Ja se on suuri, niin\nsuuri, etten tiedäkään. Löysimme Jesse Smithin ja Handy Oliverin kanssa\nuuden tien -- jonne on täältä poikkimaisin noin viisikymmentä\npenikulmaa -- tietä myöten puolta pidemmältä. Hämmästyimme aivan\nsanattomiksi, ja kun kohtasimme kuorma- ja vaunukaravaaneja,\nratsumiehiä ja postivaunut, arvasimme Karhuvuorilla olevan jotakin\ntekeillä. Saavuttuamme kaivosalueen reunaan, näimme ennenkuulumattoman\nsuuren leirin, jossa kuhisi kuin mehiläispesässä. -- Jesse ja Handy\njäivät sinne vakoilemaan ja itse lähdin suorinta tietä luoksenne. Olen\nratsastanut levähtämättä auringonlaskusta saakka. Jesseltä jäi ensin\nsuu auki, kun hän näki paikan, mutta sitten hän huudahti minulle: 'Sano\nJackille terveisiä, että hän saa nyt laatia laajan suunnitelman, ja\nettä tulemme päivän tahi parin kuluttua selostamaan kaikki\nyksityiskohtaisesti'\".\n\nJoan katseli Kellsiä koko ajan kiinteästi ja tunsi melkeinpä\npahoinvointia, sillä kasvot ja silmät näyttivät aivan sädehtivän\nkiihkosta. Kells ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen miehensä huusivat\nja rähisivät Blickyn ympärillä. Hän astui joitakin askeleita\nedestakaisin, kädet nyrkissä, huulet hiukan avoinna ja yhteenpurrut\nhampaat hohtaen kuin verikoiralla. Kasvojen kiihkeä ja kirkas ilme\nmuuttui vähitellen raudankovaksi ja pahaenteisen miettiväiseksi. Hän\npyörähti äkkiä ympäri ja viittasi miehille, jotka vaikenivat heti.\n\n\"Missä Pearce ja Gulden? Tietävätkö he?\" kysyi hän.\n\n\"Minun käsittääkseni siitä eivät tiedä muut kuin nämä tässä\", vastasi\nBlicky.\n\n\"Red ja Gul nukkuvat vielä eilisen onnensa päälle\", virkkoi Bate Wood.\n\n\"Onko kukaan nähnyt nuorta Cleveä?\" kysyi Kells nopeasti.\n\nKukaan ei vastannut, ja Kells iski nyrkkinsä kämmeneensä.\n\n\"Käskekää kaikkien tulla Beardin luo. Pojat, aika, jota olemme\nodottaneet, on tullut. Jesse Smith on ennenkin nähnyt suuria löytöjä\neikä hän olisi lähettänyt minulle tämmöisiä terveisiä, ellei siellä\nolisi tosi kysymyksessä. Kaikki mukaan!\"\n\nHän lähti rinnettä alas miehet kintereillään tiheänä ryhmänä, johon\nyhtyi tiellä toisia, huudellen, elehtien ja meluten.\n\nJoan jäi yksin. Kellsin terävä kysymys, oliko Jim Cleveä näkynyt,\nsamoin kuin koko kohtaus olivat tehneet hänet sangen levottomaksi.\nKellsin ehkä onnistuisi saada Jim yhtymään tähän rosvojoukkoon, joka\nsai Joanin ajattelemaan nälkäistä susilaumaa, Kells älykkäänä ja\nhurjana johtajana. Kukaan ei ollut muistanut Blickyn hevosta, näillä\nseuduilla harvinainen laiminlyönti, joka todisti miesten kiihtymyksestä\nselvemmin kuin mikään muu. Joan riisui satulan ja suitset, hieroi\ntomusta kovettuneen vaahdon kyljiltä ja lautasilta ja vei hevosen\naitaukseen. Sitten hän toi vettä ja antoi eläimen juoda vähän\nkerrallaan. Joan ei lähtenyt ratsastamaan, vaan odotti uteliaana ja\nlevottomana Kellsin paluuta. Mutta Kellsiä ei kuulunut. Joan odotteli\nja tähysteli koko iltapäivän, mutta hänestä ja miehistä ei näkynyt\nmerkkiäkään. Hän tiesi Kellsin järjestävän ja luovan rautaisella\ntarmolla ja tulisella innolla järjestöä, jolle hän, Joan, oli tullut\naivan tahtomattaan antaneeksi nimen -- Rajaseudun sissit. Siitä oli\nvarmasti tuleva hirveä tekijä. Kells oli mies laatimaan oveluudessa\nainutlaatuisia suunnitelmia, eikä parempaa paikkaa kuin tämä asumaton\nja etäinen rajaseutu luoksepääsemättömine piilopaikkoineen voitu\najatellakaan; odotettiin vain aikaa, joka näytti nyt tulleen. Joan\nmuisti setänsä aina väittäneen, että Karhuvuorten alueella tehtäisiin\nvielä kultalöytöjä, jotka saattaisivat koko Lännen kuohuksiin ja\nhämmästyttäisivät maailmaa. Ja Blicky oli sanonut kuumeen alkaneen jo\nviikkoja sitten. Kellsin ennustus siitä, mitä Joan vielä tulisi\nnäkemään, oli siis ollut tosi. Joan luuli nähneensä jo niin paljon,\nettä sekin jo riitti tekemään hänen päänsä harmaaksi, mutta nyt hän\naavisti, etteivät nämä kokemukset olleet vielä mitään sen rinnalla,\nmitä oli tulossa. Hän eli aina tulevaisuudessa, ja kaikessa, mitä hän\najatteli, unelmoi tahi teki, oli jännittynyttä odotusta. Milloin hän\nkohtaisi Jim Cleven uudelleen? Milloin tuntisi Jim hänet? Mitä Jim\ntekisi? Mitä hän itse tekisi -- mitä voisi hän tehdä? Osoittautuisiko\nKells olevansa ihminen vai paholainen lopullisen ratkaisun tullessa?\nOliko hänellä mitään todellista aihetta pelätä Guldenia ja epäillä,\nettä hän yksin oli syynä Guldenin ynseyteen Kellsiä kohtaan? Oliko tuo\nitsepintainen tunne, josta hän ei voinut vapautua, että Gulden oli\ngorilla, joka aikoi ryöstää hänet, vain järjetön päähänpisto? Nämä ja\ntuhannet muut kysymykset, joista monet perustuivat välittömään\ntodellisuuteen toisten taas seuratessa mielialan vaihteluita,\njärkyttivät hänen henkisen tasapainonsa. Mitähän nyt tapahtuisi? Illan\nsuussa hän väsyi odottamiseen ja kun hän oli sitäpaitsi nälkäinenkin,\nmeni hän toiseen tupaan ja valmisti itse ateriansa. Kells ilmestyi\npimeän tullessa, ja Joan näki yhdellä silmäyksellä, etteivät asiat\nolleet luonnistuneet hänen mielensä mukaan. Mies näytti olevan\nsisällisesti aivan kuin ilmitulessa ja havahtui kuin unesta Joanin\nnähdessään. Kiihkoissaan hän oli ilmeisesti unohtanut vankinsa\nkokonaan. Ilme kirkastui, ja mikä hänen mieltään lieneekään painanut,\nhän näytti nyt mieheltä, jonka silmiä Joanin näkeminen ilahdutti, ja\njonka mieltä pahoitti pitää häntä vankinaan. Hän pyysi anteeksi, ettei\nkukaan ollut huolehtinut Joanin illallisesta, ja selitti unohtaneensa\nsen. Miehet olivat olleet järjiltään -- vaikeasti hallittavia --\nratkaisuun ei oltu vielä päästy. Kells jutteli rauhallisesti ja\nlempeästi. Miettiväinen ilme, jonka Joan oli nähnyt aina silloin kun\nKells suli tunteelliseksi ja herkäksi, ilmestyi äkkiä hänen\nkasvoilleen.\n\n\"Toivon, etten olisi raahannut teitä tänne\", virkkoi hän ottaen Joania\nkädestä. \"Nyt se on liian myöhäistä. En voi luopua teistä. Mutta -- ei\nsentään liian myöhäistä -- on -- yksi mahdollisuus\".\n\n\"Mahdollisuus? Mitä tarkoitatte?\" kysyi Joan.\n\n\"Tyttö, suostutteko pakenemaan kanssani tänä yönä?\" kuiskasi Kells\nkäheästi. \"Vannon meneväni naimisiin kanssanne -- että minusta tulee\nkunnon mies. Huomenna on liian myöhäistä -- Tahdotteko?\"\n\nJoan pudisti päätään. Hän oli pahoillaan Kellsin tähden. Näin\npuhuessaan Kells ei ollut rosvopäällikkö Kells. Sanat olivat\nvärähdelleet voimakkaasta liikutuksesta, eikä Joan mahtanut sille\nmitään, että hänenkin sydämensä lämpeni. Sisään astuessaan Kells oli\nollut rosvo ja pahantekijä, mielessä veri ja murha, mutta kun hänen\nkatseensa osui Joaniin, muuttui hän heti, vaikutti niin lempeältä ja\ntoivottomassa rakkaudessaan ikäänkuin murtuneelta.\n\n\"Puhukaa, Joan!\" sanoi hän kulmiaan rypistäen.\n\n\"En, Kells\", vastasi Joan.\n\n\"Miksi? Siksikö, että olen rosvo?\"\n\n\"Ei, -- koska -- koska en rakasta teitä\".\n\n\"Mutta eikö olisi parempi olla vaimonani -- ja tehdä minusta\nkunnollinen kuin jäädä tänne orjaksi ja -- ja mahdollisesti tulla\nluovutetuksi -- Guldenille?\" Kellsin ääni koveni sitä mukaa kuin hänen\nluonteensa toinen puoli pääsi valtaan.\n\n\"Kyllä -- mutta minä tiedän, ettette tahdo tehdä minulle pahaa, tahi --\ntahi luovuttaa minua tuolle -- tuolle Guldenille\".\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\" tiuskaisi Kells ohimot paisuen.\n\n\"Koska ette ole enää peto ja koska -- koska rakastatte minua\".\n\nKells sysäsi hänet luotaan, niin että Joan oli vähällä kaatua.\n\n\"Se menee ohi... Silloin varokaa!\" vastasi hän synkästi.\n\nHän heilautti kättään käskien siten Joania poistumaan huoneeseensa ja\nkääntyi ovelle, josta kuului lähenevien miesten puhetta.\n\nJoan livahti ovipeitteen taakse, siirsi pölkyt ovenpieleen valmiiksi ja\nistuutui portaille odottamaan ja tähystelemään. Hänen teroittunut\nvaistonsa, jonka herkkyys lähenteli melkein tuskaa, sanoi, että illan,\njoka näytti olevan Kellsille niin kohtalokas, täytyi olla hänellekin\nerittäin tärkeä. Miksi, sitä hän ei osannut määritellä. Hän tunsi\njoutuneensa tapahtumien pyörteeseen, joka oli riistävä hänetkin\nmukaansa. Kells oli mennyt ulos. Äänet olivat hiljentyneet, mistä\npäättäen miehet kävelivät poispäin. Joan tunsi pettymystä. Mutta\nhetkisen kuluttua alkoi puheensorina jälleen kuulua; he olivat\nkävelleet edestakaisin mökin edustalla. Jonkun ajan kuluttua Kells tuli\nyksin sisään. Huoneessa oli nyt niin pimeä, että Joan tuskin eroitti\nhäntä. Kells sytytti lyhdyt, asetti kaksi pöydälle ja ripusti toiset\nseinille. Sitten hän otti jostakin pienen muistikirjan ja kynän ja\nkaivoi eräästä kääröstä ison, kullalla silatun revolverin ja asetti sen\npöydälle istuimen kohdalle, jonka hän oli ilmeisesti varannut\nitselleen. Sen tehtyään hän alkoi astella hitaasti edestakaisin, kädet\nselän takana ja pää etukumarassa, syvään ja kiinteään mietiskelyyn\nvaipuneena. Mikä synkkä ja uhkaava olento! Joan oli nähnyt\nmietteisiinsä unohtuneita miehiä katsellessaan monta eri asentoa, mutta\ntuossa miehessä oli jotakin hyytävän kaameata, sellaista, joka ei ollut\nsanoin selitettävissä, mutta joka aivan henki hirveätä pahuutta. Hämärä\ntupakin muuttui toisenlaiseksi. Seinille ripustetut satulat, suitset ja\naseet saivat oman merkityksensä; kirja, kynä ja revolveri\npöydänkulmalla näyttivät olevan täynnä pahojen miesten mustia rikoksia,\nja edestakaisin kävelevässä rosvossa oli tuhoaennustavaa uhkaa etäällä\nraataville, tuntemattomille kullankaivajille.\n\nKells kohotti päätään kuin kuunnellen ja suoristautui äkkiä, ikäänkuin\nhän olisi karistanut harteiltaan painavan taakan. Hän tuijotti oveen\njäntevänä, tuimana ja käskevänä kuin kenraali, joka tarkastaa\njoukkojaan. Raskaiden saappaiden askeleet, kannusten kilahtelu ja\nhiljainen puheensorina ilmaisivat Joanille miesten saapuneen.\nMahtoikohan Jim Cleve olla mukana?\n\nJoan halusi paremman paikan, mistä kuunnella ja katsella, ja\nmietittyään hetkisen hän siirtyi varovasti alemmaksi ja nojautui\nseinään erään raon kohdalle, josta oli esteetön näköala ison tuvan joka\nsoppeen. Miehet työntyivät vaitiollen sisään. Joan laski heitä olevan\nkaksikymmentäseitsemän. He näyttivät jakautuvan kahteen ryhmään, ja oli\nkuvaavaa, että isompi eteni Kellsin puolelle tupaa pienemmän jäädessä\nGuldenin läheisyyteen. Gulden oli ottanut pois siteen, ja oikean korvan\nvielä verestävä sija teki hänet entistä kaameamman näköiseksi. Hän\nvaikutti voimakkaalta, mutta ei Kellsin lailla. Hänen voimansa oli\neläimellistä julmuutta, säätäjänä vain ruumiillinen kuntoisuus. Hän\nolisi voittanut Kellsin kaikessa, mikä vaati lihasvoimaa, mutta ei\nmissään muussa. Hänen taaksensa ryhmittyneet miehet olivat kaikki\nparrakkaita, ruokkoamattoman näköisiä ja hampaisiin saakka\nasestautuneita, pahimmat koko joukosta. Kaikki nuoremmat ja rehdimmältä\nvaikuttavat miehet, kuten Red Pearce, Frenchy, Beady Jones, Williams ja\ntiedustelija Blicky, olivat toisella puolella. Joan tunsi ilmassa\nolevan jännittynyttä odotusta, sellaista -- että nyt saattoi tapahtua\nmitä hyvänsä. Joukko oli jakautunut kahtia, mutta ei nähtävästi\nainakaan vielä kahteen vastakkaiseen puolueeseen, Kellsiä ja Guldenia\nehkä lukuunottamatta Joanin suureksi iloksi ei Jim Cleveä näkynyt.\n\n\"Missä Beard ja Wood?\" kysyi Kells.\n\n\"Beardin kipeätä hevosta lääkitsemässä\", vastasi Pearce, \"mutta he\ntulevat pian. Ja kuten tiedät, ovat he mukana kaikessa, mitä ehdotat\".\n\n\"Löysittekö nuoren Cleven?\"\n\n\"Emme. Hän on lähtenyt johonkin kiertelemään, mutta otaksun hänenkin\nsuostuvan\".\n\nKells istuutui pöydän päähän ja otti muistikirjan luoden miehiin\ntutkivan katseen.\n\n\"Beardin luona pohdimme asian jo kutakuinkin selväksi\", virkkoi hän,\n\"niin että nyt jaamme kortit. Kuka tulee peliin? Olen suunnitellut\njärjestön, nimeltä Rajaseudun sissit, ja päättänyt perustaa sen. Vaadin\nehdottoman määräämisvallan, olipa jäseniä kymmenen tahi sata. No --\nkenen nimet pannaan kirjaan?\"\n\nRed Pearce astui esiin ja kirjoitti vaivalloisesti nimensä. Blicky,\nJones, Williams ja toiset seurasivat esimerkkiä. He eivät virkkaneet\nmitään, mutta kukin löi kättä johtajan kanssa. Kells ei ilmeisesti\nvaatinut valaa, vaan hyväksyi kunkin vapaaehtoisen valinnan ja\nkunniasanan sellaisenaan, mikä teki tämän sopimuksen yhtä sitovaksi\nkuin veriveljeyden. Hän ei halunnut joukkoonsa miehiä, jotka eivät\nliittyneet häneen vapaaehtoisesti, ja hän teki johtajana sellaisen\nvaikutuksen, että miehet tulisivat pysymään hänelle uskollisina.\n\n\"Kells, luehan ne ehdot vielä kerran\", pyysi eräs vähemmän innostunut.\n\nSamassa ilmestyi Jim Cleve ovelle, ja Joan vavahti sekä tuskasta että\npelosta. Jim astui sisään melkeinpä aavemaisen kalpeana, ja hänen\nläpitunkeva katseensa singahti tuvan ympäri Kellsistä Guldeniin ja\nmiehestä mieheen. Sitten hän nojautui seinään ja häipyi sen pimentoon\nmelkein kokonaan. Kells ei ilmaissut pienimmälläkään ilmeellä, että hän\noli huomannut Cleven.\n\n\"Minä olen joukon päällikkö\", vastasi Kells harkitusti. \"Minä teen\nsuunnitelmat, annan käskyt. Minun tietämättäni ei ryhdytä mihinkään.\nKulta jaetaan tasan kaikkien kesken. Jos tahdot liittyä minuun, niin\nhyvä on. Sanasi riittää, mutta se on sitova\".\n\nMiesjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa.\n\n\"Taidanpa sitten tulla\", virkkoi mies, joka oli tahtonut kuulla ehdot\ntoistamiseen. Hän siirtyi pöydän ääreen ja piirsi puumerkkinsä\nmuistikirjaan, mistä päättäen hän ei ollut kirjoitustaitoinen. Kells\nkirjoitti nimen merkin alapuolelle. Nimenkirjoitus jatkui nyt\nkeskeytymättä, kunnes jäljellä oli vain Gulden ja hänen ryhmänsä.\n\n\"Entä sinä, Gulden?\" kysyi Kells kylmästi. \"Jörötätkö vieläkin?\"\n\nJättiläinen astui hitaasti pöydän ääreen ja vaikutti Joanista nyt,\nkuten aina ennenkin, vain suurelta, hitaalta ja kömpelösti liikkuvalta\nruholta, mutta samalla kaikessa sieluttomuudessaankin olennolta, jonka\neläimellistä viekkautta sai kuka hyvänsä varoa.\n\n\"Jos sovimme asioista, tulen mukaan\", virkkoi hän sointuvalla\näänellään.\n\n\"Ellemme sovi, en huoli sinusta, siitä voit olla varma\", vastasi Kells\ntyynesti. \"Kuulehan nyt, Gulden, olkaamme ystäviä. Täällä on lääniä\nyllin kyllin meille kummallekin, mutta tarvitsen sinua ja haluan sinun\nliittyvän joukkooni. Ellemme voi sopia, älkäämme silti riitaantuko ja\ntulko vihamiehiksi. Mitä arvelet?\"\n\nJoukosta kuului jälleen hyväksyvää mutinaa, joka osoitti miesten\nymmärtäneen Kellsin hyvän tahdon ja hänen sanojensa järkevyyden.\n\n\"Selitä suunnitelmasi ja miten aiot menetellä\", vastasi Gulden.\n\nKells kykeni vaivoin salaamaan kärsimättömyytensä ja närkästyksensä.\n\n\"Se ei liikuta sinua eikä ketään teistä\", vastasi hän melkein\ntiuskaisten. \"Tiedättehän jokainen, että minä ajattelen kaikki\nvalmiiksi. Ensin on tehtävä suunnitelma. Siitä huolehdin minä. Sitten\nseuraa toimeen pano. Sinä, Pearce ja te muut huolehditte siitä.\nTarvitseeko sinun muuta tietääkään?\"\n\n\"Miten aiot menetellä?\" jankutti Gulden.\n\nKells leväytti kätensä, ikäänkuin olisi ollut toivotonta väitellä tuon\ntomppelin kanssa tahi koettaa puhua hänelle järkeä.\n\n\"Hyvä on, kuuntele sitten\", vastasi hän. \"Lopullista suunnitelmaa en\nvoi laatia, ennenkuin olen tavannut Jesse Smithin ja nähnyt paikan,\nmutta pohja, jolle toimintamme perustuu, on tällainen. Seuratkaa nyt\nniin tarkkaavaisesti, ettette menetä sanaakaan tästä -- sekä Gulden\nettä kaikki toisetkin. Viemme kaikki varusteemme mukanamme\nkaivosalueelle. Rakentelemme kämppiä kaupungin laitamille, emmekä\noleskele yhdessä. Joukon on hajauduttava. Useimmat teistä ovat\nkaivavinaan kultaa. Esiintykää aivan tavallisina mainareina.\nPujottautukaa ryhmäkuntiin, kaivakaa, juokaa ja pelatkaa, kuten kaikki\ntoisetkin. Beard panee pystyyn pelipaikan ja Red Pearce keksii kyllä\njotakin hänkin. Minä ostelen valtauksia ja palkkaan miehiä työhöni.\nNaamioin itseni, liityn vaikutusvaltaisiin miehiin ja järjestän niin,\nettä minunkin sanani painaa jotakin asioita pohdittaessa. Sitten olette\nkaikki urkkijoita. Tulette iltasin kämppääni huomioistanne selkoa\ntekemään. Tämä ei olekaan mikään pieni yritys. Miehiä tulee ja menee,\nja ne, joilla on ollut hyvä onni, voivat viedä poislähtiessään kymmeniä\nkiloja kultaa mukanaan. Sellaisista miekkosista meidän on aina saatava\nhyvissä ajoin tieto -- lähtevätkö he ratsain, vaunuilla, vai postin\nmukana ja milloin, ja sen, jolle uskon heidät, on pysäytettävä heidät.\nTeidän on, mikäli mahdollista, pysyteltävä kaikkien raittiina. Ja\nteidän on ehdottomasti luotettava arvostelukykyyni. Jokaisen on oltava\nnaamioitu tehtäväänsä suorittaessaan. Ette saa hiiskahtaa sanaakaan,\njoka voisi kohdistaa epäluulot meihin. Tällä tavalla voimme toimia koko\nkesän ilmitulematta. Rajaseudun sisseistä tulee salaperäinen ja\nkuuluisa joukko. Huomataan sen työskentelevän suurena järjestönä\nkaikkialla. Kuta enemmän pysymme salassa, sitä parempiin tuloksiin\npääsemme. Suurten löytöjen aikana ovat kultaleirien kaikki miehet\nhulluja. He epäilevät toisiaan eivätkä voi toimia yksimielisesti. Ovat\nmeihin nähden aivan avuttomia. Ja lyhyesti jos tämä löytö on niin\nrikas, miltä näyttää, on meillä ennen talven tuloa enemmän kultaa, kuin\nmitä hevosemme jaksavat kantaa\".\n\nKells oli aloittanut hillitysti, mutta päästessään selostamaan suurta\naatettaan ja kuullessaan oman äänensä kaiun hän innostui vähitellen\nniin, että hän lopulta aivan hehkui kiihkosta. Tämä siis oli hänen\nunelmansa -- hänen kunnianhimonsa päämaali!\n\nSanat tekivät kuulijoihin voimakkaan vaikutuksen -- Guldenia\nlukuunottamatta. Kasvot olivat yhtä tylsät ja ilmeettömät kuin\nennenkin, ja oli kuin hän olisi suhtautunut yliolkaisesti koko\nselostukseen. Hän oli aina yhtä omituinen ja arvoituksellinen. Kells\nkatsoi häneen -- miehet katsoivat -- ja Jim Cleven silmät välähtivät\npimeässä, kun ne suuntautuivat hänen jylhiin kasvoihinsa. Gulden aikoi\nilmeisesti sanoa jotakin, mutta hänen hitaudessaan ei ollut mitään\nväkinäistä, ei mitään sellaista, joka olisi viitannut kiihtymykseen.\nHänellä oli jokin ajatus, joka kaivautui esille yhtä hitaasti kuin hän\nitsekin liikkui.\n\n\"_Kuolleet eivät puhu_!\" Sanat tulivat syvältä hänen mahtavasta\nrinnastaan ja äänen kumeassa kaiussa oli jotakin melkeinpä juhlallista,\njotakin tuhoaennustavaa, joka henki murhaa. Selostaessaan aatteensa\nKells oli osoittautunut mieheksi, joka himosi kultaa ja osasi tehdä\nnerokkaita suunnitelmia, mutta Guldenilla ei ollut muuta näytettävää\nkuin petomainen verenhimo, ominaisuus, joka viittasi siihen, että hänen\naivonsa olivat jollakin tavalla virheelliset. Kells himoitsi mainetta\nja kultaa; Gulden tahtoi tappaa. Sanoja seurasi syvä äänettömyys.\nMiehet punnitsivat niitä ja toiset näyttivät oivaltavan ja hyväksyvän\nniissä piilevän kaamean totuuden toisten siirtyessä hänestä vielä\netäämmälle. Mutta Kells nousi jyrkästi häntä vastaan.\n\n\"Gulden, tarkoitatko, että meidän on aina kultaa varastaessamme tehtävä\nvainajia?\" kysyi hän kiivaasti.\n\nJättiläinen nyökäytti jylhästi päätään.\n\n\"Mutta tappaminen on typerää ja järjetöntä -- ellei ole\nitsepuolustuksesta kysymys\", sanoi Kells lujasti.\n\n\"Menestymme kauemmin\", vastasi Gulden itsepäisesti.\n\n\"Ei! Emme edes niinkään kauan. Murhat saavat kaivosleirin jalkeille\nrajustakin kultakuumeesta huolimatta. Niillä päästään vain siihen, että\nsalainen suojelusvartio pannaan heti pystyyn\".\n\n\"Voimme kuulua siihen yhtä hyvin kuin sinun joukkoosi\", virkkoi Gulden.\n\nNäiden sanojen vaikutus osoitti, ettei Guldenia pidettykään niin\ntyperänä, kuin mitä Kells oli otaksunut. Miehet nyökkäilivät toisilleen\nja liikahtelivat levottomasti, kuin salaperäisesti kiihoittavan voiman\nhorjuttamina. Red Pearce ja toisetkin tunsivat sen. Pahoissa sydämissä\npiilevä paha anasti etusijan. Veri ja kuolema vaani taustalla kuin\nvarjo. Terävänäköinen Kells huomasi muutoksen voivan käydä suorastaan\ntuhoisaksi hänen suunnitelmilleen ja näytti kiinteästi miettivän, miten\nsuoriutua pulmasta, sillä hän ei hyväksynyt miestensä kylmää\näärimmäisyyskantaa.\n\n\"Entäpä, ellen olekaan yhtä mieltä kanssasi, Gulden?\" lausui hän.\n\n\"Sitten en liity joukkoosi\".\n\n\"Mitä sitten aiot tehdä?\"\n\n\"Otan kannattajani mukaani ja raivaan tuon kaivosleirin puhtaaksi\".\n\nKellsin kasvoilla vilahtavasta ilmeestä Joan näki, että Kells tiesi\nGuldenin aikeen käyvän heidän kummankin suunnitelmalle kohtalokkaaksi.\n\n\"En tahtoisi menettää sinua\", vastasi Kells.\n\n\"Ei ole tarpeellistakaan, jos vain otat asiat oikealta kannalta\", sanoi\nGulden. \"Pääsi puolesta kykenet meitä johtamaan, mutta alat menettää\nsisuasi. Ja vain tuon tytön takia, jonka olet tuonut tänne\".\n\nGuldenin äänessä ei ollut kiivautta, ei pelkoa eikä ylimalkaan mitään\ntunnetta. Hän sanoi vain totuuden. Ja se sai Kellsin melkein\nhillittömään raivoon.\n\nJoan näki silmien vihertävän hehkun, harmaiden kasvojen nytkähdykset ja\nkäden hermostuneen vapisemisen, ja tiesi Kellsistä saamansa kokemuksen\nperusteella, että nyt oli kysymys vain siitä, tappaisiko hän Guldenin\nsiihen paikkaan. Hetki oli kohtalokas. Joan ymmärsi, että Kellsin oli\ntehtävä se juuri nyt, ellei hän tahtonut menettää vaikutusvaltaansa,\nmutta Kells ei nähnyt niin pitkälle. Ponnistamalla tahtonsa\näärimmilleen hän kykeni malttamaan mielensä, mikä osoitti, että hän\nhalusi ennenkaikkea päästä Guldenin kanssa sovintoon säilyttääkseen\nvaltansa.\n\n\"Emmekö voisi ratkaista tätä kysymystä vasta sitten, kun olemme\npaikalla, vai mitä, Gulden?\" ehdotti hän.\n\n\"Emme. Nyt tahi ei milloinkaan\", vastasi Gulden jurosti.\n\n\"Haluatko ruveta itse joukon johtajaksi?\" kysyi Kells harkitusti.\n\n\"En\".\n\n\"Mitä sitten tahdot?\"\n\nGulden näytti joutuvan ymmälle eikä vastannut heti. \"Vain sitä, että\ntekemistä riittää\", sanoi hän sitten. \"Tahdon olla kaikessa mukana,\nmutta vain sillä ehdolla, että saan tappaa, milloin haluan\".\n\n\"Milloin haluat!\" toisti Kells ja kirosi. Sitten hänen kasvonsa äkkiä\nkirkastuivat, ja kaikki se viha ja inho, jolla hän oli suhtautunut\nGuldeniin, hävisi hänen käytöksestään. \"Gulden\", virkkoi hän\nhillitysti, \"järjestän tämän asian mielesi mukaan. Sinä saat toimia\naivan omin päin, mutta kaikkien toisten -- jokaisen teistä -- täytyy\ntotella minua\".\n\nGulden ojensi suuren kätensä, ja hänen äkillinen myöntymisensä sai\nilmeisesti Kellsin ja toisetkin hämmästymään.\n\n\"Kättä päälle!\" huudahti Gulden kouraisten Kellsin kättä ja töhersi\nsitten nimensä kirjaan. Hän oli sillä hetkellä noiden hurjien ja\nlainsuojattomien miesten keskelläkin aivan yksinäinen, sillä\nitsenäisyys ja vapaus tehdä, mitä hän tahtoi, olivat hänelle heidän\ntoveruuttaankin kalliimmat. Mitä hän välitti Kellsistä ja tämän\njoukosta? Mitä hänelle merkitsi, saatiinko kultaa enemmän vai vähemmän?\n\n\"Sinulla on nyt vapaa valta tehdä, mitä haluat, mutta miesteni kanssa\net saa tapella. Sehän lienee sanomattakin selvää?\" sanoi Kells.\n\n\"Elleivät tule haastamaan riitaa kanssani\", vastasi jättiläinen ja\nirvisti.\n\nHänen seuralaisensa astuivat sitten yksitellen pöydän ääreen ja\nvannoutuivat Kellsin liittolaisiksi niillä yksinkertaisilla menoilla,\njoille Kellsin henkilöllisyys oli antanut vakavan ja sitovan sopimuksen\nmerkityksen.\n\n\"Onko vielä ketään?\" kysyi Kells ympärilleen silmäillen. Kasvojen\nsynkkyys alkoi lientyä.\n\n\"Onhan täällä Jim Cleve\", virkkoi Pearce viitaten ovelle.\n\n\"Halloo, nuori mies! Tulkaahan tänne. Mitähän, jos tekisimme teistä nyt\ntodellakin rosvon\", sanoi Kells leikillisesti.\n\nCleve astui esiin varjosta, ja hänen kimaltelevat silmänsä olivat\nsuuntautuneet Guldeniin. Huoneessa tuli aivan hiljaista. Gulden\nkatsahti Cleveen, ja samassa hypähti Kells heidän väliinsä.\n\n\"Unohdin kokonaan tuon viime jupakan\", virkkoi hän Guldenille, \"mutta\nnyt ette voi riitaanne jatkaa. Olemmehan kaikki tapelleet keskenämme\nenemmän tahi vähemmän, ja olleet sitten hyviä ystäviä jälleen. Haluan\nCleven liittyvän meihin, mutta en vastoin tahtoasi. Mitä sanot?\"\n\n\"Mitäpä minulla olisi sitä vastaan\", vastasi jättiläinen rauhallisesti,\n\"mutta toista korvaani en välittäisi menettää\".\n\nMiehiä nauratti, mutta Gulden ei näyttänyt huomaavan sanoneensa mitään\nsukkelaa. Kells nauroi toisten mukana, ja Clevenkin kalpeat kasvot\nsulautuivat jonkinlaiseen hymyn tapaiseen.\n\n\"Hyvä on. Kaikki käy mainiosti\", sanoi Kells, ja kääntyi sitten\nCleveen, innostuneena, varmana ja voimakkaana. \"Jim, otatteko kortit\ntähän peliin?\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" kysyi Cleve.\n\nKells selitti nopeasti ja kaunopuheliaasti aatteensa Rajaseudun\nsisseistä ja mitä etua kaikilla kodittomilla ja nuorilla kulkureilla\noli siihen kuulumisesta ja lopetti lyhyen puheensa melkein samoilla\ntodisteluilla kuin aikaisemmin Joanille. Joan kuuli ja näki kaikki\npiilopaikastaan, ja vaikka hän oli alkanut rajusti vavista nähdessään\nJimin astuvan esiin, kykeni hän hillitsemään mielenkuohunsa. Tilanne\noli sellainen, että hänen oli pakko.\n\n\"Sen hyväksi en pane kortta ristiin, Kells\", vastasi Cleve. \"En\npuolesta enkä vastaan\".\n\nKells näytti tyhmistyneeltä. \"Ette välitä, liityttekö joukkooni, vai\nette?\"\n\n\"En rahtuakaan\".\n\n\"Tehkää minulle sitten se palvelus, että tulette mukaan\", jatkoi Kells.\n\"Vain minun mielikseni. Meistä tulee hyvät ystävät. Elämä käy teille\nhankalaksi täällä erämaassa. Voitte yhtä hyvin liittyä meihin\".\n\n\"Olen mieluummin yksin\".\n\n\"Silloin ette menesty kauan\".\n\n\"Samantekevää\".\n\nKells tarkasteli hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. \"Kuulkaahan, Cleve\n-- eikö teillä ole sisua olla paha -- läpeensä paha?\"\n\nCleve hätkähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä, ja Joan sulki\nsilmänsä päästäkseen näkemästä hänen kasvojaan. Kells oli käyttänyt\nosaksi aivan samoja sanoja, joilla hän oli karkoittanut Jim Cleven\nluotaan. Ja ne vaikuttivat Jimiin kuin sähkövirta. Mikä sallimuksen\njohdatus! Mikä onneton sattuma! Joan vihasi itseään. Hänen omat sanansa\najaisivat nyt tuon hurjistuneen ja onnettoman nuorukaisen suoraan\nKellsin käsiin. Hän tiesi, ennekuin hän avasi silmänsä, mitä hän tulisi\nnäkemään -- Jimin, muuttuneena ja raivostuneena. Ja niin olikin. Jim\nnäytti aivan vimmastuneelta.\n\nSilloin ei Kells joko voinut hillitä kiihkeätä uteliaisuuttaan tahi\nvain teeskenteli asiansa hyväksi.\n\n\"Olette menossa perikatoonne, Cleve, ja jonkun naisen takia, vai mitä?\"\nkysyi hän terävästi ja samalla ivallisestikin.\n\n\"Ellette tuki nyt suutanne, panen teidät menemään edellä\", vastasi\nCleve pahaenteisesti.\n\n\"Mitä syytä teillä olisi minua ampua? Olenhan ystävänne. Olette sairas,\nCleve, kuin myrkytetty. Mutta jos teillä on sisua, niin tähän ette\nsorru, vaan lähdette mukaamme onneanne koettamaan. Saatte nähdä oikeata\nelämää. Saatte tapella, elää ja ottaa osanne saaliista. Onhan\nmaailmassa toisiakin tyttöjä. Luulin kerran itsekin olevani mennyttä\nerään naisen takia, mutta mitä vielä. En ollut, nähkääs, milloinkaan\ntavannutkaan sitä oikeata, ennenkuin olin jo astunut alas helvettiin --\ntarkoitan, tänne rajalle... Näyttäkää, onko teillä sisua. Olkaa\nhuimapäisen poikasen sijasta mies. Sylkäiskää myrkky ulos! Kertokaa nyt\nkaikki. Joku tyttökö teidät karkoitti tänne?\"\n\n\"Niin\", vastasi Cleve käheästi, ikäänkuin tukehtumaisillaan.\n\n\"Onko myöhäistä palata hänen luokseen?\"\n\n\"On\".\n\n\"Eikä jäljellä ole enää mitään muuta kuin tämä hurja elämä, joka voi\nauttaa teitä unohtamaan?\"\n\n\"Ei mitään -- mutta -- en voi sittenkään -- unohtaa!\" huohotti Jim.\n\nJoan näki, kuinka Kells vaikutti Cleveen, joka kärsi muistojen,\nepätoivon ja oman heikkouden tunnon kaikkia tuskia. Jim oli vain\nepätoivoon joutunut, uhkamielinen poika, joka oli joutunut voimakkaan\nja häikäilemättömän miehen käsiin, kuin vahaa, valmis muokattavaksi.\nHän taipuisi Kellsin tahtoon ja ajautuisi juuri sitkeän rakkautensa ja\nmuistojensa vainoamana yhä pitemmälle juopottelun, hurjastelun ja\nrikosten teille.\n\nJoan siirtyi ovelle pohjiaan myöten kuohuksissa ja valmiina kohtaamaan\nhetken, joka oli tulossa.\n\nKells teki rajun eleen. \"Näyttäkää, että olette mies! Liittykää minuun!\nTeette nimenne niin kuuluisaksi, ettei Länsi unohda sitä konsanaan!\"\n\nTämä viittaus maineen saavuttamiseen oli tuon ovelan roiston paras\nvaltti. Ja se voitti. Cleve pyyhkäisi hermostuneesti tukan kostealta\notsaltaan. Jäntevyys, tulisuus ja kopea välinpitämättömyys olivat\npoissa. Hän näytti järkytetyltä, ikäänkuin hän olisi luullut häntä\nmoititun pelkuriksi.\n\n\"Varmasti, Kells\", vastasi hän huolettomasti. \"Tulen peliin ja\njumaliste -- pelaankin joka lehden!\" Hän otti kynän ja kumartui\nmuistikirjan yli.\n\n\"Odottakaa!... Oh, odottakaa!\" huudahti Joan. Hetken jännitys, sen\nmerkityksen tietoisuus ja hänen oma tilanteensa, joka oli yhtä\nepätoivoinen kuin Clevenkin, tekivät hänen äänensä omituisen\nläpitunkevaksi ja viehkeän käskeväksi. Hän syöksähti peitteen takaa --\npois varjosta -- lyhtyjen valopiiriin -- Kellsin ja Cleven eteen.\n\nKells katsoi häneen kummastuneesti ja naurahti sitten hänen aikeensa\noivaltaen ivallisesti ja riemuitsevastikin, ikäänkuin hänen näkemisensä\nolisi ollut vain hänen pyyteitään edistävä kannus; ikäänkuin hänen\nrohkeutensa olisi ollut jotakin ihailtavaa, sallittavaa ja samalla\npaheksuttavaakin.\n\n\"Cleve, vaimoni, Keikari Dale\", sanoi hän kohteliaasti ja kylmästi.\n\"Sanokoon hänkin teille sanan -- joko puolesta tahi vastaan\".\n\nNaisen läsnäolo, vaikkakin valepukuisen, teki Cleveen omituisen\nvaikutuksen. Hän suoristausi, kasvot valahtivat entistä valkoisemmiksi,\nja ilmeettömiksi käyneet silmät vilkastuivat ja alkoivat hehkua. Joan\ntunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja oli vähällä pyörtyä Jimin katseen\nkohdatessaan. Mutta Jim ei tuntenut häntä.\n\n\"Odottakaa!\" huudahti Joan toistamiseen yhtä läpitunkevasti, mikä erosi\nkokonaan hänen tavallisesta äänestään. \"Olen kuullut kaikki. Älkää\nliittykö tähän joukkoon... Olette nuori -- ja vielä kunnollinen. Älkää\nJumalan tähden lähtekö näiden miesten teille! Kells tekee teistä\nrosvon. Menkää kotiin -- poika -- menkää kotiin!\"\n\n\"Kuka te olette -- joka puhutte minulle kunniallisuudesta ja --\nkodista?\" kysyi Cleve.\n\n\"Vain -- vain nainen... Mutta tunnen, kuinka väärässä olette. Palatkaa\ntakaisin tytön luo, joka -- joka karkoitti teidät tänne... Hänen täytyy\nkatua käytöstään... Huomenna voi olla myöhäistä... Oh, menkää kotiin!\nTytöt eivät ole konsanaan selvillä tunteistaan -- mielialoistaan.\nEhkäpä tuo tyttö -- rakasti teitä! Ehkäpä hänen sydämensä murtuu nyt!\"\n\nCleve vavahti ja teki sitten rajusti kieltävän eleen. Oliko se Joanin\nsanojen aiheuttamaa tuskaa, vai närkästystä siitä, että sellainen kuin\nhän rohkeni puhua tytöstä, jota hän rakasti? Sitä ei Joan osannut\nsanoa. Hän vain tunsi läsnäolonsa vaikuttavan Cleveen samalla sekä\npuoleensavetävästi että poistyöntävästi. Cleve epäili korviaan, mutta\nuskoi silmiään, ja Joan tiesi sanojensa herättäneen hänessä\njonkinlaista vastakaikua.\n\n\"Tekö pyydätte, etten rupeaisi rosvoksi?\" kysyi hän hitaasti, kuin\nihmeissään.\n\n\"Rukoilen sitä!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Sanoinhan jo. Koska olette vielä pohjaltanne hyvä. Olette ollut vain\nhuimapäinen... Koska --\"\n\n\"Oletteko Kellsin vaimo?\" keskeytti Cleve.\n\nVastaus näytti irtautuvan vastahakoisesti Joanin huulilta.\n\n\"En!\"\n\nKieltoa seurasi syvä hiljaisuus. Totuus, jonka kaikki tiesivät,\nvaikutti kuitenkin hänen itsensä lausumana tyrmistyttävältä. Miehet\ntuijottivat heihin melkein hengittämättä. Kells hymyili ivallisesti,\nmutta oli käynyt kalpeaksi, ja Cleven ilme oli sanomattoman halveksiva.\n\n\"Ette hänen vaimonsa!\" huudahti hän hiljaa.\n\nÄänensävy oli Joanille sietämätön. Hän alkoi vavista ja tunsi olevansa\naivankuin tulessa. Kuinka Jimin täytyikään vihata kaikkia hänen\nsukuunsa kuuluvia!\n\n\"Ja te tulette minulle puhumaan!\" lisäsi Jim katkerasti ja näytti äkkiä\nkuin väsyvän kaikkeen. Naisten arvoituksellisuus sai hänet ymmälle ja\nhän kääntyi Joaniin melkein selin. \"Sellaisen kuin te taitaa olla\nturhaa yrittääkään vaikuttaa minuun!\"\n\n\"Sitten olette typerä raukka -- syntynyt rikolliseksi!\" huudahti Joan\nylevän kiivaasti. \"Olen kunnollinen nainen -- miltä tilanne ja\nasianhaarat sitten näyttänevätkin!\"\n\nJim jäykistyi Kellsin hypähtäessä samassa pystyyn kalpeana ja\nvalppaana. Cleve ei näyttänyt ensin oivaltavan sen merkitystä, mutta\nsitten hän kääntyi hitaasti, joka lihas jännitettynä ja käsivarret\nhiukan koukussa. Kukaan maltillinen ja järkevästi ajatteleva mies ei\nolisi puhutellut häntä tahi astunut askeltakaan sillä hetkellä. Kaikki\nodottivat jotakin samanlaista, kuin mitä oli tapahtunut Lucelle ja\nGuldenille.\n\nCleven leimuava katse kohdistui samassa Joanin olemukseen, eikä hänen\najatustaan voitu väärinymmärtää. Kuinka oli hänen ulkonäkönsä ja\nsanojensa välinen ristiriita selitettävissä? Jompikumpi oli valhetta!\nJa Jimin leimuava katse vei Joanilta rohkeuden.\n\n\"Hän pakotti minut -- pitämään näitä\", sammalsi hän. \"Olen hänen\nvankinsa. En voi mitään\".\n\nCleve ponnahti kissamaisen notkeasti pari askelta takaisin, niin että\nhän oli koko joukon kanssa vastatusten, ja kun hänen kätensä\nheilahtivat tasalle, oli kummassakin välkkyvä revolveri. Miehet\nseisoivat hievahtamatta, joko pelosta tahi hänen äärimmäisen\nuhkarohkeutensa aiheuttamasta hämmästyksestä tyrmistyneinä, mutta Kells\nkäyttäytyi, kuin uhkaus olisi tarkoittanut vain häntä.\n\n\"En kiellä mitään\", virkkoi hän käheästi ja nosti kätensä. \"Hän puhuu\ntotta. Mutta tappamalla minut ette voita mitään. Ehkäpä hänen olonsa\nkävisi vain tukalammaksi\".\n\nHän odotti Cleven ampuvan, mutta hänen älynsä oli neuvonut häntä\nsanomaan juuri sen, mikä saattoi vaikuttaa Cleveen.\n\n\"Oi, älkää ampuko!\" vaikeroi Joan.\n\n\"Menkää ulos!\" käski Cleve. \"Hypätkää satulaan ja taluttakaa toinen\nhevonen oven eteen. Joutuin! Vien teidät pois täältä\".\n\nJoan oli sekä halukas että kauhistunut. Sellainen uskalias teko ei\nvoinut merkitä muuta kuin kuolemaa Jimille ja vielä pahempaa hänelle\nitselleen. Tuon pojan sanomaton rohkeus ja kylmäverisyys ja ajatus,\nettä pako oli nyt mahdollinen, saivat hänen sydämensä rajusti\nsykkimään, mutta hänellä ei ollut rohkeutta antautua seikkailuun, joka\nnäytti hänestä aivan mielettömältä.\n\n\"Jään tänne\", kuiskasi hän, \"mutta te menette!\"\n\n\"Kiiruhda, nainen!\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Tahdotteko jäädä tämän rosvon luo?\"\n\n\"Minun täytyy!\"\n\n\"Sitten rakastatte häntä?\"\n\nJoan olisi tahtonut kieltää sen hinnalla millä hyvänsä ja kykeni\nvaivoin hillitsemään sanat, joiden olisi täytynyt johtaa paljastukseen.\nHän painoi päänsä alas, jaksamatta kestää häpeää, mutta ajatellen vain\nJimin parasta hänellä oli voimaa antaa Jimin pitää käsityksensä. Se oli\nnyt parasta ja hänen ainoa mahdollisuutensa tulevaisuuteen nähden.\n\n\"Pois näkyvistäni!\" ärjäisi Jim. \"Olisin tapellut puolestanne\".\n\nIlme oli jälleen kyllästynyt ja halveksiva. Joan puri kieleensä\nvoidakseen olla huudahtamatta. Kuinka hän voisi elää tässä\nkidutuksessa? Tuo ylenkatse oli tarkoitettu juuri hänelle, Joan\nRandlelle, tunsipa Jim häntä tahi ei. Hän peräytyi askel askeleelta\ntakaisin, melkein tajuttomana, turtuneena ja kyynelten sokaisemana,\nhapuili ovipeitteen käteensä ja horjui kammioonsa.\n\n\"Kells, olen se, joksi minua sanoitte\". Joan kuuli Jimin äänen kuin\njostakin hyvin kaukaa. \"Käyttäydyin typerästi -- en ole oikein\njärjilläni naisiin nähden. Unohtakaa maltittomuuteni tahi olkaa\nunohtamatta -- miten vain tahdotte, mutta jos haluatte, olen valmis\nliittymään joukkoonne!\"\n\n\n\n\nXII\n\n\nNämä Cleven katkerat sanat, jotka hän oli lausunut kuin itseään\npilkaten, olivat viimeiset, mitä Joan kuuli, ja ne kaikuivat hänen\nkorvissaan kuin tuomiokellon ääni. Hän lepäsi pimeässä lavitsallaan\nmelkein tiedottomana ja kuin suunnattoman taakan lamauttamana, ja\nrukoili, ettei päivä konsanaan koittaisi. Lopulta hän vaipui\njonkunlaiseen levottomaan horrostilaan ja havahtui auringon noustessa.\n\nHän oli viluinen ja aivan kangistunut. Hän oli levännyt peitteettä koko\npitkän yön eikä ollut liikauttanut sormeakaan sitten, kun hän oli\nheittäytynyt vuoteelleen niiden katkerien sanojen murtamana, joilla\nCleve oli ilmoittanut liittyvänsä Kellsin sisseihin. Hän ei voinut\nmuistaa ainoatakaan ajatusta sen jälkeen, mutta hänen mielessään oli\nkaikesta huolimatta kypsynyt päätös ilmaista itsensä Jim Clevelle\ntänään, vaikka se maksaisi heidän kummankin hengen. Kuolema oli paljoa\nparempi kuin tämä epävarmuus, pelko ja raateleva sieluntuska; Jimin se\nainakin pelastaisi rikoksiin joutumasta.\n\nJoanin päätä huimasi hiukan, kun hän nousi, ja kädet tuntuivat niin\nkömpelöiltä ja voimattomilta. Veri nousi ohimoihin, ja rintaan pisti.\nHän irroitti naamion, huuhtoi kasvot ja kampasi tukkansa,\nkahdenvaiheilla, mennäkö ulos ilman naamiota, vai ei. Hän ajatteli\nensin mennä, mutta päätti sitten toisin. Cleven huimapäinen uhma oli\ntarttunut häneenkin; mikään ei voisi nyt häntä pidättää.\n\nKells oli sinä aamuna iloinen ja hilpeä ja Joanille hyvin kohtelias.\nHän sanoi heidän pääsevän pian tästä yksinäisestä paikasta ja että Joan\nsaisi nähdä elämänsä suurimman näyn -- kultakuumeen. Hän saisi nähdä\nmiesten panevan kokonaisen omaisuuden yhdelle kortille, menettävän sen\nnaurussasuin ja palaavan kaivokselleen. Hän sanoi vievänsä Joanin\nSacramentoon ja Friscoon ja ostavansa hänelle kaikkea, mitä tyttö ikinä\nsaattoi toivoa. Hän oli äänekäs ja vallaton -- eli jo kokonaan\nunelmansa toteuttamisessa.\n\nAamu oli jo kulunut verraten pitkälle, ja mökissä ja sen edustalla\nhääri miehiä, kaikki yhtä loistavalla tuulella kuin Kellskin.\nMatkavalmistuksiin oli jo ryhdytty. Tavarapakkoja kannettiin ulos,\nnuoritettiin ja järjesteltiin; satulat, suitset ja aseet tarkastettiin\nja korjattiin, ja hevosia kengitettiin, mikä oli sekä miehille että\nhevosille yhtä työlästä ja vastenmielistä hommaa. Milloin vain joku\nratsastaja laukotti rinnettä ylös, ja niitähän tuli aina silloin\ntällöin, heittivät kaikki työnsä ja riensivät kiihkeinä tulijaa\nvastaan. Jesse Smithin nimi oli kaikkien huulilla. Hän saattoi saapua\nmillä hetkellä hyvänsä vahvistamaan Blickyn tuoman sanoman.\n\nJoan näki tahi oli näkevinään, että miesten silmiin oli ilmestynyt\njotakin kellertävää, ikäänkuin kullan hehkua. Hän oli nähnyt\nkullankaivajia, joiden silmistä loisti kullan sytyttämä tuli, mutta\nei milloinkaan näiden kaltaisia, ja hän tunsi, että miesten\nsuhtautumisessa häneen oli jotakin vierasta, jotakin sellaista, jota\nhän ei ollut ennen huomannut. Missä ero oli, ei hän tiennyt, samoin\nkuin ei sitäkään, miten miesten käytös oli muuttunut. Hän päätti olla\njotenkin hyödyksi ja auttoi ensin Bate Woodia. Wood oli koruttoman\nystävällinen. Joan ei tullut ajatelleeksi, että hänessä oli jotakin\nsurumielistä, ennenkuin Wood kuiskasi: \"Älkää olko allapäin, neiti.\nEhkäpä kaikki kääntyy parhaaksi!\" Joan hämmästyi. Woodin salaperäiset\nvihjaukset ja katseet ja hänen ilmeinen myötätuntonsa todistivat jonkun\nmuutoksen tapahtuneen. Joan tahtoi päästä siitä selville, mutta ei\ntiennyt, miten. Koko joukko vaikutti erilaiselta. Sitten hän meni\nPearcen luo, näyttäen vieläkin alakuloisemmalta kuin äsken Woodia\npuhutellessaan. Red Pearce oli vielä herkempi, ja aivan yhtä\nsalaperäinen kuin Woodkin. Hän ei voinut olla muuta kuin karkea ja\nalhainen, mutta hänellä oli kaikesta huolimatta sääliä. Joan tunsi sen.\nHänen nahkaliiveissään oli suuri repeämä, ja Joan ryhtyi neulomaan sitä\nkiinni. Red Pearce näytti olevan siitä kovin ylpeä, koetti laskea\nleikkiä ja sanoa kohteliaisuuksiakin. Kun Joan lopetti katsahti hän\nnopeasti ympärilleen, puristi Joanin kättä ja kuiskasi: \"Minullakin oli\nkerran sisar!\" Ja sitten synkästi ja uhkaavasti: \"Kells! -- Tämän hän\nsaa vielä maksaa kultakentille päästyämme!\"\n\nJoan poistui Pearcen luota vielä enemmän kummissaan. Kaikessa tässä oli\njotakin outoa ja kummallista. Noista synkistä katseista ja\npahaenteisistä sanoista ei voinut erehtyä. Ne aivan uhkuivat vihaa\nKellsiä kohtaan. Mikä oli aiheuttanut tämän äkillisen ja yleisen\nmielenkiinnon häntä kohtaan? Mitä merkitsi tämä kätketty\nvastenmielisyys Kellsiä kohtaan? Eikö pahoilla miehillä, jotka olivat\npäättäneet saalistaa yhdessä, ollutkaan mitään kunniantuntoa?\nKasvattiko tämä elämä siinä määrin kateuteen, julmuuteen, vihaan ja\nuskottomuuteen, että ne saattoivat puhjeta esiin milloin hyvänsä? Joan\noivalsi, että Kellsin suuri yritys oli aivan turha ja toivoton. Se ei\nonnistuisi. Se saattoi tuottaa hänelle joidenkin päivien tahi viikkojen\nkuuluisuuden, verentahrimaa kultaa ja tilaisuuden hurjastella\npelipaikoissa, mutta oli jo luonteeltaan tuomittu epäonnistumaan. Se\ntulisi päättymään romahdukseen ja kuolemaan.\n\nJoan kiersi miehestä mieheen, tästä selittämättömästä muutoksesta yhä\ntietoisempana, ja puhutteli jokaista surumielisen ystävällisesti, mutta\nsalaisuus paljastui vasta sitten kuin hän tuli pienen ranskalaisen luo.\nFrenchy oli eri rotua. Hänen olemuksensa syvyyksissä oli kätkössä\njotakin, joka oli peittynyt pitkän ja pahan elämän aikana\nnäkymättömiin, mutta joka sukeltautui nyt äkkiä esiin -- ja se oli\nnaisen kunnioitus. Joanille se oli kuin valon välähdys. Nämä miehet\nolivat eilen halveksineet häntä, mutta nyt he kunnioittivat häntä. He\nolivat siis uskoneet, mitä hän oli niin kiivaasti sinkauttanut Jim\nClevelle vasten kasvoja! He uskoivat, että hän oli kunnollinen,\nsäälivät ja kunnioittivat häntä ja suhtautuivat myötätuntoisesti hänen\nyritykseensä käännyttää nuorukainen pois pahalta tieltä. He olivat\npahantekijöitä, murhamiehiä ja lainsuojattomia hylkiöitä, mutta hän\nmuistutti heille jokaiselle äidistä, sisaresta. Mitä he olisivat\nhänestä ajatelleet tahi hänelle tehneet, jos he olisivat olleet Kellsin\nasemassa, ei muuttanut asiaa. Kummallinen luonteen epäjohdonmukaisuus\nsai heidät vihaamaan Kellsiä sellaisesta, josta he eivät olisi itseensä\nnähden välittäneet. Hänen Clevelle kohdistamansa pyyntö, hänen\nlausumansa totuus, hänen nuoruutensa ja onneton tilanteensa olivat\nvedonneet heidän jokaisen inhimillisyyteen. Kellsissä oli luontaisesta\nylevyydestä vielä jotakin jäljellä, haamuna hänen sortuneiden\nihanteidensa keskellä, mutta toisissa oli vielä jotakin hyvääkin. Joan\nteki sen mieltäylentävän huomion, ettei kukaan mies ollut kauttaaltaan\npaha. Sitten nousi Guldenin kaamea kuva hänen eteensä, jättiläisen\ntäydellinen sieluttomuus, ja häntä värisytti. Karkoitettuaan sen\nmielessään hän ajatteli Jim Cleveä, joka ei ollut uskonut häntä, vaan\noli ottanut kohtalokkaan askeleensa katkeroituneena ja mielentilassa,\njoka saattoi tehdä häneen vaikuttamisen mahdottomaksi.\n\nMiesten muuttunut käytös oli tehnyt Joanin jälleen toivehikkaaksi, ja\njuuri silloin kun tämä ajatus uhkasi synkistää hänen mielensä, hän näki\nJim Cleven nousevan rinnettä ylös laahustavin askelin, puku\nepäjärjestyksessä, savuke hampaissa, kasvot mustelmilla ja kaikessa\nsurkuteltavan välinpitämättömyyden leima. Joanin sydäntä vihlaisi niin,\nettä silmissä alkoi hämärtää. Hänellä oli kyllä uskallusta mennä\nsuoraan Jim Cleven eteen, repäistä naamari kasvoiltaan ja sanoa: \"Olen\nJoan!\" mutta hän malttoi mielensä. Se oli viimeinen keino. Hänellä ei\nollut mitään suunnitelmaa, mutta hän uskoi voivansa järjestää niin,\nettä hän saisi tavata Cleven kahdenkesken.\n\nJoku huudahti samassa niin kovasti, että se kuului hälinän läpi, ja\neräs mies viittasi laakson toiselle puolelle, jossa näkyi\ntomuhattaroita pajukon yläpuolella. Miehet ryhmittyivät hänen\nympärilleen ja katsoivat hänen osoittamaansa suuntaan, kaikki yhteen\nääneen puhuen.\n\n\"Jesse Smithin hevonen, niin totta kuin elän\", vannoi mies. \"Kells,\ntulehan tänne!\"\n\nKells ilmestyi ovelle, synkkänä ja kiihkeänä, ja hypähti ketterästi\nmeluavan joukon luo. Pearce, Wood ja toiset seurasivat jäljessä.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Kells. \"Halloo, kuka siellä ratsastaa ilman satulaa?\"\n\n\"Tulee kuin tuulispää\", virkkoi Wood.\n\n\"Blicky!\" huudahti äskeinen mies. \"Uutisia, Kells! Tunnen Jessen\nhevosen\".\n\nKellsiltä pääsi omituinen, riemuitseva kiljahdus. Miesten kiihtyneet\näänet alenivat hiljaiseksi supinaksi ja vaikenivat sitten. Blicky\nlaukotti tietä ylös melkein maaten hevosen selässä, kuten indiaaneilla\non tapana, ja lasketti samaa vauhtia tasanteelle hajoittaen joukon joka\ntaholle. Tulinen hevonen hyppi ja potki. Blicky oli villin näköinen ja\naivan harmaa kasvoiltaan.\n\n\"Jesse on tullut!\" kiljahti hän käheästi Kellsille. \"Hän suistui äsken\nhevosensa selästä satuloineen päivineen -- on ihan kuitti! Tahtoo\npuhutella sinua ja koko sakkia. _Hän on nähnyt miljoonan dollarin\narvolta kultahiekkaa_!\"\n\nNäitä nopeita ja yllättäviä sanoja seurasi ehdoton hiljaisuus, joka\nlaukesi sitten huutojen ja kiljahdusten sekamelskaksi. Blicky pyöräytti\nhevosensa ympäri ja Kells painalsi juosten rinnettä alas toisten\nseuratessa yhtenä rykelmänä.\n\nJoan käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän oli nähnyt kaikki, mitä oli\ntapahtunut, mutta ei ollut siitä huolimatta päästänyt Cleveä\nnäkyvistään. Cleve, joka oli sillä aikaa istahtanut seinustalle, oli\nnoussut ja lähtenyt toisten jälkeen. Joan kiiruhti hänen luokseen ja\ntarttui häntä käsivarteen niin rajusti, että Cleve aivan säpsähti. Joan\nkoetti puhua, mutta ei saanut ensin sanaa suustaan. Oli kuin kieli\nolisi takertunut suulakeen ja huulet jäykistyneet.\n\n\"Tavatkaamme tuolla -- pinjametsikössä -- nyt heti!\" sai hän sitten\nsoperretuksi. \"Henkeni ja elämäni ovat nyt kysymyksessä!\"\n\nKun Joan hellitti otteensa, tavoitti Cleve hänen naamiotaan, mutta Joan\nväisti notkeasti.\n\n\"Kuka olette?\" sähähti Cleve.\n\nKells ja hänen miehensä hyppivät jo puron poikki ja häipyivät pian\npensaikkoon. Päästä mahdollisimman pian Jesse Smithin luo oli heidän\nainoa ajatuksensa. Hänen saapumisensa oli heille samaa kuin kullan\nlöytäminen rehellisille kullanetsijöille.\n\n\"Tulkaa!\" huudahti Joan ja kiiruhti mökin nurkalle, jossa hän kääntyi\nkatsomaan, tuliko Jim jäljessä. Hän tuli. Joan juoksi mökin taakse,\nylös rinteelle ja pysähtyi ensimmäisten puiden alle. Cleve seurasi\nverkkaisin askelin. Joan juoksi edelleen ja alkoi pian hengästyä ja\nkompastella. Jimin käynti ja jylhä ilme hirvittivät häntä. Mitä Jim\ntekisi? Hän jatkoi matkaansa, mutta ei juossut enää. Mökki alkoi jo\nhäipyä näreiden ja pinjojen peittoon, ja parinkymmenen askeleen päässä\noli tiheä pinjaryhmä. Hän pyrki sitä kohti. Päästyään sinne hän\npysähtyi ja kääntyi pelokkaasti. Näkyvissä ei ollut muita kuin Jim.\nHän oli vähällä purskahtaa itkuun huojennuksesta, ilosta ja\nkiitollisuudesta. Häntä ja Cleveä ei oltu huomattu. Täällä he saisivat\npuhella, kenenkään heitä häiritsemättä. Vihdoinkin! Hän saisi ilmaista\nitsensä, selittää, miksi hän oli täällä, sanoa, että hän rakasti häntä,\nja että hän oli aivan yhtä kunniallinen kuin ennenkin. Miksi hän vapisi\nkuin lehti tuulessa? Hän näki Jimin kuin sumun läpi. Jim läheni melkein\njuosten, ja Joan pakeni tahtomattaan syvemmälle metsikköön, kapeiden\nkujanteiden ja pienten, aurinkoisten aukioiden poikki, kunnes eräs\nkaatunut puu sulki tien. Siinä hän kääntyi -- päätti odottaa -- puuta\nvasten oli hyvä nojata. Jim tuli jäljessä, synkkänä, hiipivänä varjona.\nJoan ei muistanut nähneensä häntä milloinkaan sen näköisenä. Jim astui\nhänen luokseen.\n\n\"Puhukaa jälleen\", sanoi hän soinnuttomasti. \"Olen joko juovuksissa\ntahi hullu!\"\n\nMutta Joan ei voinut puhua. Hän ojensi kätensä, vei ne kasvoilleen ja\nrepäisi sitten syvään henkäisten naamion irti.\n\nJos hän olisi iskenyt Jimiä suoraan sydämeen, ei Jim olisi voinut\nnäyttää aavemaisemmalta. Joan näki hänen ilmeessään tapahtuvan\npeloittavan muutoksen, mutta ei kyennyt nyt ajattelemaan, mistä se\njohtui. Koko mielen järkytys oli muuttunut suureksi riemuksi, joka\nhukutti kaikki muut tunteet.\n\n\"Jim!... Jim! Minä se olen -- Joan!\" hän sammalsi voiden tuskin puhua.\n\n\"_Joan_!\" hengähti Jim äänellä, jonka sävy ilmaisi, että hirveä\nepäluulo vahvistui varmuudeksi. Hän hyppäsi kuin pantteri Joanin luo,\niski kätensä puseron kaulukseen, riuhtaisi hänet polvilleen ja alkoi\nraahata häntä jäljessään. Joan taisteli vastaan kaikki voimansa\nponnistaen, mutta turhaan; koetti puhua, mutta kaulus kiristyi yhä\ntiukemmalle. Jim ei katsonut häneen, mutta Joan näki hänet, näki\nraivoisasti jännittyneen vartalon, kasvoille levinneen kaamean varjon\nja pystyyn nousseen tukan. Jim raahasi häntä kuin tyhjää säkkiä ja etsi\nkuin villieläin jotakin tiheikköä, pimeätä paikkaa, mihin kätkeä hänet.\nJoan oli kuristumaisillaan -- kaikki peittyi kuin sumuun -- mutta hän\ntaisteli vielä vaistomaisesti. Puseron kaulus löyhtyi äkkiä; hän\nhenkäisi syvään; sumu haihtui silmistä. Hän oli vielä polvillaan. Cleve\nseisoi hänen edessään, kasvot harmaina, revolveri kädessään, valmiina\nlaukaisemaan.\n\n\"Rukoile meidän kummankin puolesta!\"\n\n\"Jim! Oh, Jim!... Aiotko tappaa itsesikin?\"\n\n\"Aion! Rukoile nyt -- sukkelaan!\"\n\n\"Sitten rukoilen -- en sieluni puolesta, vaan että Jumala antaisi minun\nelää vielä hetkisen -- vain saadakseni kertoa sinulle kaikki, Jim!\"\n\nCleven kasvot alkoivat värähdellä ja revolveri laskeutui. Joanin\nvastaus oli iskeytynyt kirkkaana salamana hänen tuskansa mustiin\nsyvyyksiin.\n\nJoan näki sen ja ojensi hänelle vapisevat kätensä valkeita kasvojaan\nkohottaen. \"Salli minun -- kertoa -- sinulle, Jim!\" pyysi hän.\n\n\"Mitä?\" kuiskasi Jim.\n\n\"Että olen viaton -- yhtä hyvä ja kunniallinen tyttö -- kuin konsanaan.\nSalli minun selittää... Oi, olet erehtynyt -- hirveästi erehtynyt\".\n\n\"Nyt olen varma, että olen juovuksissa. Ettäkö te olisitte Joan Randle?\nTuossa asussa! Te Jack Kellsin kumppani! Ette edes hänen vaimonsa!\nNoiden rivosuisten roistojen leikkikalu! Sanotteko te olevanne viaton\n-- kunniallinen? Kieltäydyittehän lähtemästä hänen luotaan!\"\n\n\"Pelkäsin lähteä -- pelkäsin sinun saavan surmasi\", vaikeroi Joan\nkäsiään väännellen.\n\nSen, että Joan Randle oli tuossa hänen edessään polvillaan, kaikkea\nhäveliäisyyttä loukkaava miehen puku yllään, ja rukoili häntä\nojennetuin käsin, ei säästämään hänen henkeään, vaan uskomaan hänen\nviattomuuteensa, täytyi tuntua Jimistä hirveältä painajaiselta tahi\njuoppohullun harhanäyltä.\n\n\"Jospa vain tahtoisit kuunnella\", huudahti Joan tuskallisesti.\n\"Seurasin jälkiäsi Hoadleystä lähdettyäsi -- parikymmentä penikulmaa.\nKohtasin Robertsin. Hän lähti mukaani. Mutta hänen hevosensa\nnyrjähdytti jalkansa -- meidän oli yövyttävä vuoristoon. Kells tuli\nratsastaen paikalle. Hänellä oli kaksi miestä mukanaan. He leiriytyivät\nsiihen. Aamulla hän -- tappoi Robertsin -- ryösti minut mukaansa.\nSitten hän tappoi seuralaisensakin vain saadakseen olla -- yksin\nkanssani. Tunkeuduimme syvälle vuoristoon ja leiriydyimme erääseen\nkanjoniin. Siellä hän alkoi ahdistella minua -- ja minä -- ammuin\nhäntä! Mutta en voinut jättää häntä sinne -- kuolemaan!\" Joan joudutti\nkertomustaan saaden voimia ja rohkeutta nähdessään Cleven vimman\nalkavan asettua. \"Hän sanoi minua vaimokseen vain Guldenin ja noiden\ntoisten takia\", jatkoi Joan. \"Hänen tarkoituksensa oli siten suojella\nminua. Mutta he arvasivat tahi pääsivät totuudesta muuten perille...\nKells pakotti minut ottamaan nämä vaatteet ylleni. Hän ei ole kaikesta\npäättäen oikein täysijärkinen. Ja täytyihän minun saada jotakin ylleni,\nkun entiset kuluivat riekaleiksi. Kells ei ole tehnyt minulle mitään\npahaa -- ei kukaan. Minulla on häneen suuri vaikutusvalta, jota hän ei\nkykene vastustamaan. Hän on koettanut pakottaa minua menemään hänen\nkanssaan naimisiin uhkaamalla toteuttaa pahat aikeensa, ellen suostu,\nmutta hän ei voi sitä tehdä. Hänessä on vielä jotakin hyvää, ja minä\nsaan hänet aina tuntemaan sen. Nyt hän rakastaa minua, enkä pelkää\nhäntä enää lainkaan. Voi, Jim! tämä on ollut hirveätä aikaa, mutta olen\nvielä -- aivan sama tyttö, jonka ennen tunsit -- jota ennen --\"\n\nCleve pudotti revolverin ja pyyhkäisi otsaansa kuin repäistäkseen\nsiteen silmiltään.\n\n\"Mutta kuinka -- minkätähden?\" hän kysyi epäilevästi. \"Miksi poistuit\nHoadleystä? Sehän on kiellettyä. Tiesit, mihin vaaraan antauduit\".\n\nJoan katsoi häneen tyynesti nähden kasvojen kalpeuden vähitellen\nhäviävän. Hän oli kuvitellut rakkauden tunnustamisen olevan jollakin\ntavoin nöyryyttävää, mutta oli erehtynyt. Hetki oli niin suurenmoinen,\nniin juhlallinen, että hänen oli vaikea löytää sanoja. Jim oli menossa\nsuoraan turmioonsa vain hänen tähtensä, mutta juuri se oli saanut\nJoanin lemmen leimahtamaan ilmiliekkiin. Ehkäpä tämä kaikki oli jo\nliian myöhäistä, mutta saisihan Jim tietää ainakin sen, että Joan oli\nrakkaudesta häneen uhrannut vuorostaan itsensä.\n\n\"Jim\", kuiskasi hän ja punehtui, \"kun suutelit minua silloin illalla,\nraivostuin, mutta kaduin sitä heti mentyäsi. Minun oli täytynyt pitää\nsinusta jo silloin, mutta en tiennyt sitä. Olin hyvin pahoillani ja\nlähdin jälkeesi pelastaakseni sinut omalta itseltäsi. Suudelmiesi\nmuisto alkoi lämmittää, mutta tunsin sen selvästi vasta sitten kun\ntuskani, pelkoni ja kauhuni olivat ylimmillään. Silloin olin varma\ntunteistani. Ja tämä varmuus lujittui yhä lujemmaksi, kun päivä liittyi\ntoiseen odotuksessa ja tuskassa ja kun näin kaikesta, että olit\ntuhoamaisillasi elämäsi. Sellainen rakkaus ei olisi ollut minulle\nmuuten mahdollinen! Tahdoin löytää sinut -- pelastaa sinut --\nkäännyttää sinut kotiin! Ja nyt olen löytänyt sinut -- niin ajoissa,\nJumalan kiitos, että saan pelastaa sielusi, ellen elämääsi. Se on\nantanut minulle voimaa pitämään puoliani Kellsiä vastaan. Rakastan\nsinua, Jim!... rakastan sinua! En voi sanoa, kuinka paljon! Sydämeni on\npakahtumaisillaan -- sano, että uskot minua! Sano, että tiedät minun\nolevan viaton -- sinulle uskollinen -- oma Joanisi! Ja suutele minua --\nsamoin kuin silloin -- jolloin olimme molemmat niin mielettömiä. Poika\nja tyttö, jotka eivät tienneet mitään -- eivätkä osanneet ajatella\nmitään! Sitä surkeutta! Suutele minua, Jim, ennenkuin -- lysähdän tähän\n-- jalkoihisi!... Jospa vain uskoisit -- Jim!\"\n\nJoan ei nähnyt kyyneliltään mitään ja oli niin liikutettu, ettei hän\nedes tuntenut, kun Jim sieppasi hänet syliinsä havahtuessaan\ntyrmistyksestään. Hän oli pyörtymäisillään ja oli jo osittain\nmenettänytkin tajuntansa, kun Jimin raju ote palautti hänet tuntoihin.\nOli kuin hän olisi häilynyt ilmassa, hengittämättä, ja niin tiukasti\nJimiä vasten puserrettuna, ettei ruumiissa tuntunut värähdystäkään, ei\nainoatakaan valtimonlyöntiä. Sitten hän kuuli Jimin kuiskaavan jotakin\nkatkonaisesti ja tunsi Jimin sydämen lyönnit. Ja kun Jim suuteli häntä,\nkuten hän oli pyytänyt, sykähti hänen sydämensä onnesta ja autuudesta.\nHän kohotti kasvonsa, kietoi kätensä Jimin kaulaan ja suuteli häntä\nsokeasti, hellästi ja intohimoisesti, koko sydämellään ja sielullaan --\ntahtoen antaa Jimille kaikki, mitä oli ennen häneltä kieltänyt.\n\n\"Joan!... Joan!... Joan!\" sopersi Jim, kun heidän huulensa erosivat.\n\"Näenkö minä unta -- olenko minä juovuksissa -- vai hullu!\"\n\n\"Oi Jim -- pidäthän minua sylissäsi\", kuiskasi Joan. \"Suutele minua\njälleen -- ja sano, että uskot minua, armas\".\n\n\"Uskonko?... Olen suunniltani ilosta... Rakastit minua!... Lähdit\njälkeeni!... Ja -- tuo minun käsitykseni -- kuinka järjetön ja ruma!\nOlisihan minun pitänyt tietää --; jos olisin ollut järjilläni!\"\n\n\"Voi, Jim -- siitä en enää välitä -- mutta nyt meidän on suunniteltava\n-- katsottava eteemme. Muista, missä olemme. Miten suhtaudumme Kellsiin\nja koko tähän kaameaan tilanteeseen?\"\n\nJim tuijotti häneen kuin unesta heräävä ja vavahti. \"Jumalani! Unohdin\nkaikki! Jos minulla olisi voimaa kuolla nyt, tekisin lopun kaikesta!\"\n\nVastavaikutus alkoi tuntua. Jos hänellä oli vielä ollut jonkun verran\nmielenlujuutta jäljellä, menetti hän nyt senkin. Hän lysähti polvilleen\nja painoi päänsä Joanin helmaan, kuin poika, joka on miestä\nnäytellessään kuluttanut voimansa loppuun, ja purskahti hillittömään,\nsydäntäsärkevään itkuun. Joan painoi hänen kätensä povelleen ja rukoili\nhäntä pysymään lujana, mutta hänen omantunnontuskansa oli niin suuri --\nhän oli lähtenyt tiehensä kuin raukka ja oli saattanut Joanin tähän\nonnettomuuteen -- ettei hän jaksanut kantaa sitä. Joan käsitti hänen\nolleen jo kauan sairaalloisessa kiihtymistilassa ja toimineen sen\nmukaan. Hänet oli saatava keinolla millä hyvänsä voiman ja terveen\nmielentilan tasapainoon jälleen, ja Joan ymmärsi, että avun oli tultava\nhäneltä, Joanilta.\n\nHän veti Jimin hellästi luokseen, antoi hänelle kiihkeimmän suudelmansa\nja peräytyi sitten käsivarren mitan päähän, niin että Jimin täytyi\nnähdä hänet, tahtoipa tahi ei. \"Jim Cleve, jos sinussa on _miestä_ olla\n_paha_, on sinussa miestä pelastaa tyttö, joka _rakastaa_ sinua -- joka\n_on_ sinun!\"\n\nJim kohotti kasvonsa ja kalpeni. Hän ymmärsi Joanin tarkoituksen. Hän\nsai hyvityksen juuri samoilla sanoilla, joilla Joan oli karkoittanut\nhänet luotaan, raukaksi leimattuna, ja kaikki se, mikä oli Joanin\nalistumisessa hellää, uskollista ja intohimoista, ratkaisi heidän\nvälillään ainiaaksi kysymyksen, oliko hän mies vai ei. Hän nousi joka\njäsen vavisten ja ravistelihe sitten kuin koira. Rinta kohoili, eikä\nkasvoissa näkynyt enää jälkeäkään kaikesta välinpitämättömyydestä,\nylenkatseesta ja katkeruudesta; ilme oli valoisa ja kirkas.\nAjattelemattoman ja vimmastuneen nuorukaisen sairaalloinen hurjuus ja\näkkipikaisuus olivat sillä hetkellä tasaantuneet harkitsevan ja\npelottoman miehen luovaksi rohkeudeksi. Kärsimykset olivat kehittäneet\nhänen luonteensa sitä puolta, ja kun ratkaiseva hetki tuli, jolloin\nhänen oli valittava, noustako alennustilasta, vai sortua, vetosi juuri\nse nainen häneen, jonka tähden hän oli ollut tekemäisillään itsensä\nonnettomaksi, ja nosti hänet ylös lannistumattoman henkensä voimalla.\n\n\"Meillä ei ole muuta keinoa -- kuin karata\", sanoi hän.\n\n\"Niin, mutta antaudumme hirveään vaaraan\", vastasi Joan.\n\n\"Juuri nyt on hyvä tilaisuus. Noudan hevoset. Pujahdamme tiehemme tämän\ninnostuksen suojassa\".\n\n\"Ei -- ei! Sitä en uskalla. Kells huomaisi sen heti ja lähtisi kuin\nkoira jälkeemme. Eikä siinä kaikki. Pelkään Guldenia enemmän kuin\nmitään muuta maan päällä. En voi selittää sitä, mutta tunnen, että hän\nolisi heti selvillä kaikesta ja seuraisi jälkiämme. En tohtisi\nmilloinkaan koettaa paeta Guldenin ollessa leirissä... Jim, tiedäthän,\nmitä hän on tehnyt?\"\n\n\"Hän on ihmissyöjä. Inhoan ja vihaan häntä. Koetin tappaa hänet. Kunpa\nolisin onnistunutkin\".\n\n\"Hänen läheisyydessään en ole hetkeäkään turvallinen\".\n\n\"Sitten tapan hänet\".\n\n\"Shh! Ei mitään väkivaltaisuuksia, ellei sinun ole pakko. Kellsiä minun\nei tarvitse tällä haavaa pelätä eikä hän halua mitään sen hartaammin\nkuin olla ystäväsi. Odottakaamme. Koetan vaikuttaa häneen edelleenkin\nja olen sitäpaitsi saanut joitakin ystäviä hänen miestensäkin joukosta.\nJäämme hänen luokseen -- lähdemme täältä hänen kerallaan. Meidän on\nvarmasti paljoa helpompi päästä pakoon kaivosleiriin saavuttuamme.\nSinun on näyteltävä osaasi. Mutta tee se juomatta ja tappelematta. En\nkestäisi sitä. Toisiamme saamme kyllä tavata ja sitten teemme\nsuunnitelmamme, ja kun ensimmäinen varma tilaisuus tarjoutuu,\nlähdemme\".\n\n\"Tämän parempaa tilaisuutta emme enää saa\", vastusteli Jim.\n\n\"Voihan se siltä näyttää, mutta minä tiedän. En ole turhaan katsellut\nnoita roistoja. Sanon sinulle, että Gulden on rikkonut välinsä Kellsin\nkanssa vain minun tähteni. Mistä sen tiedän, en osaa selittää. Luulen,\nettä kuolisin kauhusta, jos minun olisi taivallettava kaksisataa\npenikulmaa -- tuo gorilla jäljessäni\".\n\n\"Mutta, Joan, jos kerran pääsisimme lähtemään, ei Gulden saisi sinua\nmilloinkaan elävänä käsiinsä\", huomautti Jim kiihkeästi. \"Niin että\nsitä sinun ei tarvitse pelätä\".\n\n\"Tunnen häntä kohtaan sanomatonta kauhua -- ikäänkuin hän olisi\ngorilla, joka ryöstäisi kuolleen ruumiinikin! Ei, Jim, odottakaamme.\nAnna minun valikoida aika. Voin tehdä sen. Luota minuun. Nyt, kun olen\npelastanut sinut tulemasta rosvoksi, voin mitä hyvänsä. Voin pettää\nKellsin, Pearcen, Woodin -- heidät kaikki, mutta en Guldenia\".\n\n\"Jos Kellsin olisi nyt valittava, lähteäkö jälkeesi vai kultakentille,\nniin kummanko hän tekisi?\"\n\n\"Lähtisi jälkeeni\", vastasi Joan.\n\n\"Mutta Kells on hullaantunut kultaan. Hänellä on kaksi intohimoa --\nryöstää kultaa ja pelata sillä\".\n\n\"Voi olla. Mutta hän seuraisi minua ensin. Ja Gulden tekisi samoin.\nEmme tunne näitä seutuja ja juottopaikkoja niinkuin he. Eksyisimme, ja\nmeidät saataisiin kiinni. Ja joku sanoo minulle, että Gulden miehineen\nlöytäisi meidät ensin\".\n\n\"Olet todennäköisesti oikeassa, Joan\", myönsi Jim. \"Mutta tuomitset\nminut täten elävään kuolemaan. Ajatella, että minun täytyy päästää\nsinut näkyvistäni, Kells tahi joku noista kerallasi. Se on melkein\nkovempaa kuin mitä olen konsanaan kokenut\".\n\n\"Mutta minä olen turvassa, Jim\", sanoi Joan hellästi. \"Siten valitsemme\nkahdesta pahasta paremman. Emme saa hätiköidä emmekä jättää mitään\nsattuman varaan, jos tahdomme onnistua. Pelastumisemme on sen varassa,\nosaammeko olla järkeviä ja odottaa hetkeämme. Ja minä tahdon elää, Jim,\nsaatuani sinut takaisin\".\n\n\"Urhoollinen tyttöni, miten onnelliseksi minut teetkään!\" huudahti Jim\nsyvästi liikutettuna. \"Ja minä kun en odottanut näkeväni sinua enää\nmilloinkaan! Mutta se on nyt ollutta ja mennyttä. Alan tästä hetkestä\nalkaen elämäni uudelleen. Tahdon olla kaikessa mieliksesi -- tehdä,\nmitä tahdot\".\n\nJoan painautui häntä vasten, ja kun hän kohotti punehtuvat kasvonsa,\noli ilme täydellisessä ja viehkeässä antautumisessaan hurmaavan,\njuovuttavan suloinen.\n\n\"Suutele ja syleile minua, Jim -- samoin kuin -- silloin illalla\",\nkuiskasi hän.\n\nEikä se ollut Joan, joka siitä syleilystä ensin irroittautui.\n\n\"Etsi naamioni\", sanoi hän.\n\nJim otti revolverinsa maasta ja haki sitten huopatilkun sieltä, johon\nJoan oli sen pudottanut. Hän piteli sitä hyppysissään kuin myrkyllistä\nesinettä.\n\n\"Pane se paikoilleen\".\n\nJim pujotti silmukan Joanin päähän ja sovitteli naamion niin, että\naukot tulivat silmien kohdalle.\n\n\"Joan, se salaa -- kunniallisuutesi!\" huudahti Jim. \"Kukaan ei voi nyt\nnähdä silmiäsi eikä kasvojasi. Ja tuo puku -- se paljastaa sinut! Se ei\nole säädyllinen! Mutta -- mutta minun täytyy myöntää, että se sopii\nsinulle -- tekee sinut aivan helvetillisen kiehtovaksi! Vihaan sitä\njuuri sentähden\".\n\n\"Vihaan sitä itsekin, Jim. Mutta nyt emme mahda sille mitään, niin että\nälkäämme välittäkö siitä. Ja nyt hyvästi. Pidä minua silmällä kuten\nminä sinua -- koko ajan\".\n\nJoan irroittautui Jimin käsistä ja kiiruhti pois metsiköstä rinnettä\nalas. Hän tapasi hevosensa alhaalla ja talutti sen takaisin aitaukseen.\nMökin vaiheilla ei ollut ketään, mutta hän näki miesten nousevan\nrinnettä ylös, Kells etunenässä. Hänellä oli ollut hyvä onni. Hänen\npoissaoloaan oli tuskin huomattu. Voimat riittivät juuri niin pitkälle,\nettä hän pääsi kammioonsa, jossa hän lysähti lavitsalle, uupuneena,\nvapisevana, sekavana ja sanomattoman kiitollisena siitä, että hän oli\nvihdoinkin vapautunut tilanteensa sietämättömästä valheellisuudesta.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nOli jo iltapäivä, ennenkuin Joan uskalsi lähteä ulos jälleen, ja kun\nhän meni, näki hän, etteivät miehet kiinnittäneet häneen juuri mitään\nhuomiota.\n\nHän katsoi ihmeissään Kellsiin. Askel oli joustava, silmät kirkkaat,\npää pystyssä, ja hän näytti koko ajan kuin kuuntelevan jotakin. Ehkäpä\nhän kuuntelikin -- väärien unelmiensa soinnuttamia sointuja. Ryöstöjä\nsuunnitteleva rosvokin, jolle väkivalta ja murhat olivat vain\nvälikappaleita päämaalin saavuttamiseksi, saattoi siis rakennella\npilvilinnoja ja iloita!\n\nRosvot lähtivät leiristä iltapäivän kuluessa toinen toisensa jälkeen\nkahden tahi kolmen miehen ryhmissä. Muulit ja hevoset oli kuormitettu\naivan samoin kuin mitä Joan oli muuallakin nähnyt, ja näkösälle\nkiinnitetyt lapiot, hakut, seulat ja keittoastiat osoittivat rosvojen\naikovan esiintyä tavallisina kullankaivajina. He viheltelivät ja\nhoilasivat kuin hauskaan kepposeen valmistautuen. Kiihko oli asettunut\nja toiminta alkanut. Vain Kellsissä oli kaikesta päivänpaisteisuudesta\nhuolimatta jotakin synkkää ja pahaenteistä. Hän oli koneiston\nliikkeellepaneva voima ja keskus.\n\nAuringon laskiessa ei leirissä ollut enää jäljellä muita kuin Kells,\nPearce, Wood, Jim Cleve ja eräs roteva, harmaantunut rosvo, Jesse\nSmith. Hän oli aivan uuvuksissa kovan ratsastuksensa jälkeen, ja Joan\noivalsi, että Kellskin olisi lähtenyt jo sinä iltana, ellei Smithin\nolisi täytynyt saada levätä. Hän ja Kells olivat koko illan yhdessä ja\nkeskustelivat kiihkeästi. Joan kuuli heidän väittelevän eräästä sangen\ntärkeästä kohdasta -- noudattaisivatko miehet Kellsin suunnitelmaa,\nettä heidän oli saavuttava kaivosleiriin kahden ja kolmen miehen\nerillisinä ryhminä, joilla ei ollut keskenään mitään tekemistä. Kells\noli siitä varma, mutta Smith epäili.\n\n\"Jack, odotahan, kunnes näet Alder Creekin!\" huudahti Smith harmaata\npäätään nyökytellen. \"Kolmetuhatta miestä, vanhoja ja nuoria, joka\nlajia -- kaikki kullan villitsemiä! Kalifornian vuodet 49 ja 51 eivät\nole mitään Alder Creekin rinnalla!\"\n\nSinä iltana he söivät yhteisen illallisen Kellsin majassa. Bate Wood\nmurisi tyytymättömänä, koska hän oli jo pannut kasaan enimmät\nvarusteensa. Joan ja Jim Cleve joutuivat istumaan vastatusten, ja kun\nsyötiin, painoi Jim saappaansa kärjellä Joania jalalle. Kosketus\nsykähdytti Joania. Jim ei katsonut häneen, mutta hänessä oli tapahtunut\nniin suuri muutos, että Joan pelkäsi Kellsin huomaavan sen. Siitä ei\nollut kuitenkaan pelkoa, sillä sinä iltana ei Kells nähnyt muuta kuin\nkullan hehkua. Hän istui pöydässä toisten mukana, mutta ei syönyt,\npuhui vain. Aterian päätyttyä hän kehoitti Joania menemään levolle\nsanoen, että heidän tuli olla satulassa aamun sarastaessa. Joan\ntähysteli hetkisen peitteen takaa. Miehet olivat nähtävästi sanoneet\nsanottavansa, ja Kellskin kävi harvapuheisemmaksi. Smith ja Pearce\nmenivät ulos, ja kun heitä ei enää kuulunut, arvasi Joan heidän\nlevittäneen huopansa katoksen alle ja nukkuvan siellä. Bate Wood, joka\nsanoi olevansa huono nukkuja, istui lieden reunalla piippuaan\ntuprutellen. Jim Cleve levitti pari peitettä seinän viereen ja paneutui\npitkälleen. Joan näki hänen silmänsä kimaltelevan oveaan kohti.\nTietysti Jim ajatteli häntä. Mutta mahtoiko Jim nähdä hänen silmänsä?\nOdottaen sopivaa tilaisuutta hän heilautti sitten kättään peitteen\nraosta tietäen Jimin näkevän sen. Kuinka se lohduttikaan! Joanin sydän\nlaajeni. Kaikki saattoi vielä tulla hyväksi. Jim Cleve olisi koko yön\nhänen läheisyydessään. Nyt hän saisi nukkua kaikilta tuskallisilta\nmietteiltä rauhassa -- tarvitsematta pelätä heräämistä. Kells käveli\nedestakaisin, äänettömänä, ajatuksiin vaipuneena, kädet selän takana ja\nhartiat kumarassa kuin raskaan taakan painosta. Oli mahdotonta olla\ntuntematta sääliä häntä kohtaan. Hänen asemansa oli toivoton, niin\nnerokas ja vaikutusvaltainen kuin hän olikin. Joan tiesi sen samoin\nkuin hän tiesi paljon muutakin, osaamatta selittää, miten. Hän ei ollut\nvielä tutustunut Jesse Smithiin, mutta toisista ei ollut ainoakaan\nKellsille uskollinen. He olisivat hänen sissejään, tekisivät, mitä hän\nsanoi, mellastaisivat ryöstämillään rikkauksilla, mutta juuri silloin,\nkun hän heitä kipeimmin tarvitsisi, he pettäisivät hänet.\n\nKun Joan heräsi, alkoi harmaa päivänkajo jo tunkeutua huoneeseen.\nKellsin tuvasta kuului liikettä ja ulkoa miesten ääniä ja kavioiden\ntömähdyksiä.\n\nHän sai syödä yksin aamiaisensa pöydälle asetetun lyhdyn valossa.\nSisällä oli vielä niin pimeä, että hänen täytyi ottaa lyhty mukaansa\nhuoneeseensa, jossa hän viivytteli niin kauan, että Kells huusi häntä\ntoistamiseen. Poistuminen oli hänestä jollakin tavalla vastenmielistä.\nHuone tuntui nyt niin turvalliselta ja omalta, ja hän pelkäsi, ettei\nhänellä olisi enää toista sellaista tarjolla. Hän huomasi sitäpaitsi\nkiintyneensä paikkaan, jossa hän oli kärsinyt, taistellut ja kypsynyt.\n\nKells oli sammuttanut lyhdyt. Joan kiiruhti ulos ja näki päivän jo\nkoittavan. Ilma oli raikas, ja siinä oleva vuoriston puhtauden tuntu\nteki sen suloiseksi hengittää. Kellsiä lukuunottamatta istuivat kaikki\ntoiset jo satulassa, ja kuormahevosten jono oli lähtenyt liikkeelle.\nKells raahasi raskaan oven paikoilleen ja hyppäsi satulaan käskien\nJoanin seurata. Joan hoputti hevosensa hänen jälkeensä, ratsasti\nrinnettä alas, puron poikki ja märkien pajupensaiden lomitse ulos\ntielle. Katsahtaessaan eteenpäin hän totesi, että kolmas mies hänestä\noli Jim Cleve, seikka, jonka rinnalla kaikki muu oli toisarvoista tässä\nAlder Creekiin lähdössä.\n\nKun he pääsivät kapeasta solasta laaksoon, nousi aurinko kirkkaana ja\npunaisena eräästä vuoriston ääriviivan notkelmasta. Etäisimmät huiput\nhäipyivät pilviin ja kanjonien korkeimpia jyrkänteitä kattavat\nlumiläikät sinertivät ja hehkuivat. Edellä ratsastava Smith kaarsi\nlänttä kohti laakson halki. Siellä laiduntavat irtohevoset lähtivät\nmatkueen jälkeen ja seurasivat mukana niin itsepintaisesti että ne oli\nmiehissä karkoitettava. Laaksossa oli siis karjaa, jonka Kells jätti\nsinne yhtä huolettomasti kuin kuka hyvänsä rehellinen farmari, joka\ntietää eläimensä olevan turvassa. Hirvi seisoi viidakon reunassa ja\nkatseli korvat pystyssä ohikulkevia hevosia. Viiriäisiä oli parvittain,\npyitä pyrähteli tämän tästä lentoon, kaniineja puikkelehti kivien\nvälissä ja silloin tällöin nähtiin vilahdukselta joku hiiviskelevä\narosusikin. Kaikki tämä samoin kuin villit kukat, lainehtiva aroheinä,\nkukkaan puhkeavat pajupensaikot ja leppävesakot hivelivät Joanin silmää\nja tuudittivat hänen mielensä lepoon.\n\nSmith poikkesi erääseen rotkoon ja vei heidät sitten louhikkoisen\nharjanteen yli toiseen rotkoon, joka osoittautui hetkisen kuluttua\nkanjoniksi. Tie oli kurja. Välistä seurattiin puron uomaa, jossa\nhevoset kompastelivat liukkailla kivillä. Kulku oli työlästä ja aikaa\nkului. Joanille se oli kuitenkin helpoitus, sillä hänestä oli sitä\nparempi, kuta hitaammin matka edistyi. Gulden ja toiset odottivat heitä\ntämän matkan päässä, kaivosleirissä, joka oli sellaisille miehille\nkaikkien rajattomien mahdollisuuksien luvattu maa.\n\nPuolipäivän aikaan pysähdyttiin lepäämään. Paikka oli mukava ja kaikki\nmiehet hyvällä päällä. Kun syötiin, huomautti Kells Clevelle:\n\n\"Mieli keventynyt, vai mitä, nuori mies? Ulkoilman ja liikunnon\nansiota, arvaan\".\n\n\"No eipä juuri sitäkään\", vastasi Cleve. \"Heitin viskyn. Totta puhuen,\nKells, aloin jo melkein nähdä käärmeitä\".\n\n\"Siinä teitte oikein. Kun juotte, käytte pahapäiseksi. En ole vielä\nnähnyt miestä, joka voisi juoda paljon, luonnon nousematta. Minä en\nsiihen kykene. Mutta enhän minä juokaan paljoa\".\n\nHänen viime huomautuksensa herätti suurta iloisuutta, mistä päättäen\nhänen kumppaninsa ilmeisesti luulivat hänen laskevan leikkiä. Hän\nnauroi itsekin ja iski silmää Joanille.\n\nSe, jonka Kells käski satuloida Joanin hevosen, sattui olemaan Cleve,\nja kun Joan koetteli vöiden tiukkuutta, tuli Jim koskettaneeksi hänen\nkättään. Ja se kosketus oli kuin tervehdys. Joan värähti kauttaaltaan\nkatsoessaan Jimiin, mutta Jim kääntyi poispäin. Hän ei ehkä tohtinut\nluottaa silmiinsä.\n\nMatkaa jatkettiin kanjonia ylös, hitaasti, mutta pysähtelemättä. Tie\noli niin louhikkoinen ja mutkikas, että tunnissa päästiin Joanin arvion\nmukaan tuskin kolmea penikulmaa. Hevosia oli tämän tästä auteltava,\nminkä tähden maaperää oli pidettävä koko ajan silmällä, niin että\nennenkuin Joan tiesikään, alkoi päivä kallistua iltaan. Smith ei\nhellittänyt kuitenkaan ennenkuin pimeä pakotti heidät pysähtymään.\n\nLeiripaikalla alkoi heti vilkas askartelu. Kaikki olivat työssä ja\ntoimessa, paitsi Joan. Hänkin yritti autella, mutta Wood kehoitti häntä\nlepäämään, minkä hän mielihyvällä tekikin. Kun häntä pyydettiin\nillalliselle, oli hän melkein nukuksissa. Illallinen oli koko päivän\nkestäneen ratsastuksen jälkeen niin tärkeä toimitus, ettei kenelläkään\nollut aikaa jutella, mutta myöhemmin, kun piiput kaivettiin esille,\nalkoi puhekin luistaa, eikä kukaan olisi voinut keskustelusta arvata,\nettä nuo rauhallisesti tarinoivat miehet olivat rosvoja, matkalla\nkaivosleiriin. Smithin jalat olivat kipeytyneet, minkä johdosta toiset\narvelivat hänen istuneen ensi kertaa eläissään satulassa. Smith\nnaljaili hyväntuulisesti vastaan. Joania kohtaan oltiin mahdollisimman\nhuomaavaisia ja hienotunteisia, ja Bate Wood huolehti hänen\nmukavuudestaan mitä parhaiten. Kaikki, paitsi Cleve, virkkoivat hänelle\njonkun ystävällisen sanan, ja Cleven välinpitämättömyys johtui\nluonnollisesti vain siitä, ettei hän tohtinut antautua puheisiin Joanin\nkanssa. Joan näki jälleen Red Pearcesta, ettei tämä ollut lainkaan\nsuopea Kellsiä kohtaan, joka raahasi tyttöä mukanaan tämmöisillä\ntaipaleilla, pakotti hänet nukkumaan taivasalla ja asetti hänet\nalttiiksi vaaroille ja sellaisille roistoille kuin hän itse ja Gulden.\nPearce oli omasta mielestään, kuten kaikki hänen kaltaisensa miehet,\nnoita toisia sentään hiukan parempi.\n\nJoan lepäsi erään tuuhean puun alla noin viiden askeleen päässä\nnuotiosta ja piti miehiä silmällä peitteensä suojasta. Kells katsahti\nkerran taakseen nähdäkseen, kuinka lähellä hän oli, ja kertoi sitten\nääntään alentaen jonkun kaskun. Toiset nauroivat. Pearce seurasi\nesimerkkiä ja hänkin oli Joaniin nähden yhtä varovainen. He kävivät yhä\niloisemmiksi, ja Smith, joka oli ilmeisesti leikkisä mies, sai heidät\naivan ulvomaan naurusta. Jim Cleve nauroi mukana.\n\n\"Alatte jo päästä siitä, eikö totta, Jim?\" huomautti Kells.\n\n\"Mistä?\"\n\nKells vaikeni, ikäänkuin ymmällä, mitä vastata. Hän oli yleisen\nhilpeyden vallitessa tullut sanoneeksi jotakin, jota hän ei ollut\noikeastaan tarkoittanut. Mutta Clevessä ei ollut enää mitään synkkää ja\nuhkaavaa, vaan hän näytti olevan taipuvainen hyvään toveruuteen\nhillittömän ja riitaisan juopotteluvaiheen päätyttyä.\n\n\"No siitä vain, joka karkoitti teidät tänne -- minulle toveriksi\",\nvastasi Kells väkinäisesti nauraen.\n\n\"Tarkoitatte tyttöä?... Niin, siitä alan todellakin jo päästä, paitsi\nsilloin kun juon\".\n\n\"Kertokaa tarinanne, Jim\", pyysi Kells uteliaasti.\n\n\"Nauratte minulle\", esteli Cleve.\n\n\"Emme varmastikaan, ellei tarinanne ole sellainen\".\n\n\"Ei ole, siitä saat olla varma\", pisti Red Pearce väliin.\n\nToisetkin alkoivat pyydellä Cleveä leikillisiä huomautuksia tehden,\nmutta heistä ei ollut kukaan, Kellsiä lukuunottamatta, oikeastaan\nutelias. He viettivät rattoisata iltahetkeä rasittavan päivän\npäätyttyä, tarinoiden ja lepäillen, kylläisinä, raukeina ja\nhyväntuulisina, toimettomuudesta ja loimottavan nuotion lämmöstä\nnauttien.\n\n\"Olkoon menneeksi\", myöntyi Cleve lopulta väkinäisen huolettomasti.\n\"Olen kotoisin Montanasta. Talvisaikaan olin toisten työssä ja kesällä\nhaeskelin kultaa. Sain jonkun verran säästöönkin, vaikka eksyinkin\nsilloin tällöin pelin ja viskyn pariin. Sitten kohtasin tuon tytön. Hän\noli kaunis, ja minä poloinen rakastuin häneen ihan silmittömästi. Joku\naika sitten jätin kaikki, mitä minulla oli -- rahat, kullan ja muun\nomaisuuteni -- hänen haltuunsa ja lähdin jälleen etsimään kultaa.\nMeidän piti mennä palattuani naimisiin. Viivyin poissa puoli vuotta,\nraadoin kuin hullu ja löysin kultaa, mutta jouduin paluumatkalla\nrosvojen käsiin ja menetin kaikki\".\n\nCleve kertoi tämän asiallisella äänellä ja yksikantaan, mutta ei ollut\npitemmälle päästyään enää niin varma kuin alussa. Hän pysähtyi, otti\nhiekkaa käteensä ja antoi sen valua hitaasti sormiensa lomitse,\ntuijottaen siihen miettivästi. Miehet eivät puhuneet mitään, vaan\nkuuntelivat tarkkaavaisesti, ja Kells ihan nieli joka sanan.\n\n\"Kun tulin kotiin, oli tyttöni mennyt naimisiin toisen kanssa\", jatkoi\nCleve, \"ja antanut hänelle kaikki, mitä olin jättänyt. Join sen illan\nkuin viimeistä päivää ja porsastelin juovuspäissäni niin hillittömästi,\nettä minun oli lähdettävä heti tieheni. Painoin länteen, kunnes\najauduin tänne\".\n\n\"Siinä ei ollut kaikki\", sanoi Kells arvelematta.\n\n\"Taisitte unohtaa sen, Jim, mitä teitte tytölle ja sille toiselle\",\nhuomautti Red Pearce. \"Mihin kuntoon jätitte heidät?\"\n\nMutta Cleve näytti synkältä ja äreältä eikä vastannut.\n\n\"Naiset voivat pettää minkälaisen miehen hyvänsä, vai mitä, Kells?\"\nvirkkoi Smith leveästi hymyillen.\n\n\"Voi jumaliste, kuinka ihmiset saattavat olla halpamaisia!\" vannoi Bate\nWood suuttumuksesta hehkuen. \"Kylläpä teille on tehtykin vääryyttä!\"\n\n\"Petollinen nainen!\" lausui Kells synkästi. Cleven tarina oli koskenut\nhäneen syvästi. Hän oli varmasti itse kokenut samaa, ja Cleven tarina\noli ärsyttänyt vanhoja haavoja.\n\nKells poistui heti nuotiolta ja kääriytyi huopaansa lähellä paikkaa,\njossa Joan lepäsi. Hän arvatenkin otaksui Joanin nukkuvan, koska hän ei\nvirkkanut mitään eikä katsahtanutkaan sinnepäin. Cleve oikasihe\npitkäkseen ja sitten Wood ja Smith. Pearce istui vielä hetkisen nuotion\nääressä, jonka hohde sai hänen punaiset kasvonsa muistuttamaan laihasta\nja jäntevästä indiaanista. Lisättyään puita tuleen hän nousi ja poistui\nJoanin ohi pimeään katsahtaen ensin häneen ja sitten Kellsiin, ja ellei\nhänen Kellsiin luoma silmäyksensä ollut uhkaava ja kostonhimoinen,\nuskoi Joan näkevänsä unia valveillaan.\n\nSeuraava päivä oli työläs ja rasittava. Heidän oli kiivettävä vuoriston\nkorkeimman harjan yli; vaikein ja louhikkoisin taival, mitä ajatella\nsaattoi. Joan säästeli hevostaan mahdollisimman paljon. Jos tie oli\nolemassa, ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Smith, sillä toiset eivät\nnähneet sellaisesta merkkiäkään. He kapusivat ylös kanjonista jyrkästi\nviettävälle, rapautuneelle kalliorinteelle, jossa hevoset luisuivat\naina vähän väliä askeleen tahi pari takaisin kiiltävän sileiksi\nhioutuneissa kohdissa, ja päätyivät lopulta kallionlohkareiden lomitse\npujotellen ja tasanteelta toiselle kiiveten ylimmäiselle laelle.\nJoanin eteen avautui suurenmoinen näköala. Alhaalla kumpuilevat\nreunaharjanteet näyttivät pehmeiltä kunnailta, ja etäällä, penikulmien\npäässä, välkehti Karhujärvi eräässä vuoriston polvekkeessa. Nyt olisi\nollut tilaisuus levätä, mutta näköala ja paikan huimaava korkeus\ntekivät Joaniin niin voimakkaan vaikutuksen, että hän oli iloinen\npäästessään jälleen liikkeelle. Nyt mentiin alaspäin, niin että Joan\nsaattoi ratsastaa. Ohjaaminen vaati kuitenkin mitä suurinta\nhuolellisuutta ja tarkkaavaisuutta, sillä jos hevonen pääsi\nkompastumaan jyrkässä rinteessä, saattoivat seuraukset olla tuhoisat.\nMatka, johon oli mennyt koko aamupäivä, suoritettiin nyt kahdessa\ntunnissa. Smith pujottelihe laaksosta toiseen reunaharjanteiden lomitse\nja pysähtyi myöhään iltapäivällä erääseen pieneen metsikköön, jossa oli\nlähde.\n\nJoanin koko ruumista pakotti ja hän oli liian väsynyt välittääkseen,\nmitä nuotion vaiheilla puuhailtiin. Jim oli ollut koko päivän hänen\nläheisyydessään, ja se oli auttanut häntä kestämään matkan vaivat. Ei\nollut vielä ehtinyt tulla pimeäkään, kun hän meni levolle.\n\n\"Hyvää yötä, Keikari Dale, ja nukkukaa hyvin\", toivotti Kells\nhilpeästi. \"Huomenna tulemme Alder Creekiin -- ja sitten ette nuku enää\nmilloinkaan!\"\n\nJoanista tuntui välistä, että Kells oli pahoillaan hänen läsnäolostaan\nja ikäänkuin suutuksissaan hänelle, ja tätä tunnetta seurasi aina se\nkiusallinen ajatus, että hänen pukunsa ja naamionsa vaikuttivat\nvarmasti hyvin kummallisilta, ehkä saivat hänet näyttämään rosvon\npuolisolta. Asia oli todellisuudessa siten, että Kells näki heidän\nvälillään olevan ylitsepääsemättömän muurin, petti itseään lempensä\nkatkeruudessa ja vihasi itseään sentähden.\n\nSeuraava päivä oli kulunut melkein iltaan, kun väsynyt matkue tuli\npensaikkoiselta louhikkorinteeltä laskeutuen leveälle ja tomuiselle\ntielle, joka oli niin uusi, että sitä reunustavat katkotut pensaat\nvihertivät vielä. Mutta siitä oli kulkenut väkeä laumoittain.\n\nJoan näki edessäpäin laakson toisella puolella tervakankaalla katetut\nkuormavaunut, ja kun he olivat ratsastaneet jonkun matkaa tietä pitkin,\neroitti hän eteen valjastetut, verkalleen astelevat muulit. Kells oli\nviitannut Woodin, Smithin, Pearcen ja Cleven luokseen, ja nyt he\nratsastivat kaikki yhdessä kuormahevosia ajaen. Kells oli jälleen\njoutunut kiihkonsa valtaan; Pearce oli valpas, katse kuin haukalla;\nSmith muistutti saalista vainuavasta koirasta, ja Cleve näytti\nvilpittömästi hämmästyneeltä. Bate Wood oli ainoa, jonka mielenrauhaa\ntien omalaatuinen merkitys ei näyttänyt pystyvän järkyttämään.\n\nTien kummallakin puolella oli pitkin matkaa särkyneitä ajopelejä,\npyöriä, valjaita, pensaikkoon heitettyjä vanhoja telttakankaiden\njätteitä, kuolleita muuleja ja aaseja. Olisi melkein voinut luulla\nsuuren armeijan kulkeneen siitä. Hetkisen kuluttua tie meni leveän ja\nmatalan puron poikki ja seurasi toisella puolella puron uomaa. Vesi oli\nsekä mutaista että selkeätä. Joan kuuli Smithin sanovan puroa Alder\nCreekiksi ja kysyvän, tiesikö Kells, mitä tuo veden mutaisuus merkitsi.\nKellsin silmät välähtivät, ja Joankin tunsi sydämensä sykähtävän.\nJossakin ylempänä huuhdottiin kultaa.\n\nParin penikulman kuluttua saavuttiin leveään, metsäiseen laaksoon,\njossa oli puita niin tiheässä, että ne peittivät näköalan kokonaan,\nmutta kun oli kuljettu joitakin penikulmia, aukeni heidän eteensä äkkiä\nlaaja aukea, jota Joan luuli ensin tuhoisan metsävalkean raivaamaksi.\nHävitys oli kuitenkin ihmiskäden aikaansaannosta. Puut oli kaadettu\nniin kauas kuin silmä kantoi, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että\nseutu oli asuttua. Seuraavalla penikulmalla ei kuitenkaan nähty vielä\nainoatakaan mökkiä. Raiviolta noustiin rosoisille ja paljaille\nkivikkorinteille, joiden reunoilla oli siellä täällä kuihtuvia\nleppävesakoita. Laakso teki hetkisen kuluttua suorakulmaisen\npolvekkeen, ja eteentyöntyvä harmaa ja korkea niemeke sulki näköalan,\nmutta kun se oli kierretty, pysähdytti Kells miehensä lyhyellä,\nkiihkeällä huudahduksella.\n\nJoan huomasi seisovansa korkealla rinteellä, melkein laella, ja\nkatsovansa alas kaivosleiriin. Näky oli mielenkiintoinen, mutta ei\nkaunis. Ehkä Kellsille, mutta Joanista se oli vielä hirveämpi kuin\näskeinen raivio. Kaikkialta näkyi, sinne tänne siroteltuina, kömpelöitä\nturvekotia, risumajoja, telttoja ja hirsimökkejä, ja kuta kauemmaksi\nhän katsoi, sitä tiheämmässä niitä oli, kunnes kaupunkikylän mustan ja\nvalkoisen kirjava hökkelirykelmä sulki kapean laakson.\n\n\"No, isäntä, mitäs tästä tuumit?\" tiedusteli Jesse Smith.\n\nKells henkäisi syvään. \"Tämä voittaa kaikki, mitä olen konsanaan\nnähnyt\".\n\n\"Onhan näitä nyt nähty ennenkin, tämmöisiä kyliä\", murahti Bate Wood.\n\"Sacramento oli aikoinaan aivan samanlainen\".\n\nPearce ja Cleve tuijottivat äänettöminä alas, ja kuinka erilaiset\nheidän tunteensa lienevät olleetkin, oli heidän kummankin\nmielenkiintonsa mitä välittömintä.\n\n\"Mitä sanot, Jesse?\" kysyi Kells käytännöllisiin seikkoihin siirtyen.\n\n\"Olen katsonut paikan kylän toiselta puolen. Sopivin meille\", vastasi\nSmith. \"Seuraammeko tietä?\"\n\n\"Varmasti\".\n\nKells tunnusteli partaansa kuin tuntemisen mahdollisuuksia mielessään\npunniten.\n\n\"Poskiparta tekee sinusta aivan toisen miehen. En luulisi kenenkään\nvoivan tuntea sinua\".\n\nSe ratkaisi asian. Kells painoi hatun silmilleen ja muistaen samassa\nJoanin hän teki peukalollaan tuskin huomattavan, mutta silti\nmerkitsevän eleen naamiota kohti.\n\n\"Kells, vaikka kokonainen armeija samoaisi kylän läpi, ei se herättäisi\nmitään huomiota\", vastasi Smith. \"Jokainen huolehtii vain itsestään. Ja\nnaisia täällä on joka lajia. Toiset pitävät huntua, ja sehän on melkein\nsama kuin naamio\".\n\nKells käski kuitenkin Joanin riisumaan naamion ja painamaan hatun\nsilmilleen ja neuvoi häntä sitten ratsastamaan ryhmän keskellä. Kun\nkaikki oli kunnossa, lähdettiin liikkeelle.\n\nKuinka kummalliselta se taival Joanista näyttikään! Rinne muistutti\njättiläismäisestä muurahaispesästä, jossa vallitsi kuumeinen toiminta.\nTultuaan lähemmäksi hän näki, että muurahaiset olivat miehiä, jotka\nkaivoivat kultaa. Lähimmät olivat selvästi näkyvissä -- rääsyisiä,\nparrakkaita miehiä ja sileäposkisia nuorukaisia. Etempänä ja ylempänä,\nsyvänteiden ja lammikoiden reunoilla, oli miehiä niin tiheässä, että ne\nnäyttivät olevan melkein kylki kyljessä. Puron uomassa vilkasta\nliikettä ja touhua -- äänettömiä, kuumeisesti työskenteleviä miehiä,\nkaikki huuhtoen, seuloen ja kaivaen, kiihkoisan tarkkaavaisina. Heillä\nei ollut aikaa edes katsahtaa ylös. Rääsyisiä, likaisia ja pörröisiä,\nkäsivarret ja sääret paljaina, ja kaikki kumarruksissa. Tätä kesti\ntoista penikulmaa, ja minne vain katsoi, näki kuoppia, leikkauksia ja\nsyviä ojia, joissa kaivettiin ja lapioitiin tuiskuavalla vauhdilla. Jos\nhe kaikki löysivät kultaa, täytyi sitä olla joka paikassa, eikä Joanin\ntarvinnut kauan katsella heitä, ennenkuin hän tiesi niin olevan. Kuinka\nvaiteliaita he olivatkaan -- kuinka väsymättömiä! Työskentely ei ollut\nkoneellista, vaan kiihkoisaa, hermostunutta. Joan oli nähnyt monen\nmiehen kaivavan kultaa ja löytävänkin sitä jonkun verran silloin\ntällöin, mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt miesten aherrusta\nsuurilla löytöpaikoilla. Siinä syy, miksi kaikki näytti hänestä niin\noudolta ja kummalliselta.\n\nJoan arvioi nähneensä ainakin tuhat kullankaivajaa vajaan kahden\npenikulman matkalla, mutta taempana oli paljon sellaisia työpaikkoja,\njotka eivät näkyneet tielle, ja mitä kylän toisella puolella oli, siitä\nei ollut vielä tietoa.\n\nMutta kylä, johon Joan nyt ratsasti, ei ollutkaan kylä, vaan teltta- ja\nmökkikaupunki, pitkä ja säännötön, sekasortoinen rykelmä hirmuisessa\nkiireessä tekaistuja hökkeleitä. Leveä tie halkaisi sen kahtia täynnä\nelämää ja värikkyyttä. Siinä kuhisi kuin mehiläispesässä, oli melua ja\nhälinää kuin hullujenhuoneessa. Kahdenpuolen seisoi pitkät jonot\nhevosia, muuleja, härkiä, aaseja, kankaalla katettuja, raskaita\nvankkureita ja mustalaiskaravaaneista muistuttavia, ryysykoreita\najopelejä. Reunakäytävät oli tehty jykevistä hirrenpuolikkaista, jotka\nnatisivat miesten raskaiden saappaiden alla. Toiset teltat oli\npystytetty paljaalle maalle, toisissa oli permanto ja muutamissa jonkun\nverran seiniäkin. Hiukan etempänä alkoi hirsimökkien rivi -- kauppoja\nja kapakoita -- ja sitten seurasi suuri, nelikulmainen, matala\nrakennus, jonka julkiseinällä loisti suurilla kultakirjaimilla nimi\n\"Viimeinen pähkinä\". Sisältä kuului viulujen ääntä, jalkojen töminää ja\nsekavaa sorinaa. Joan kohtasi oudon ja hurjan näköisiä olioita --\nnaisia, jotka saivat hänet kauhistumaan, ja muita omaan sukuunsa\nkuuluvia, jotka kiiruhtivat, mikä minnekin, kaikki jotakin kantaen,\nväsyneitä ja arasti katselevia vaimoja, joiden näkeminen täytti hänen\nmielensä ahdistuksella. Hän näki vetelehtiviä indiaaneja, joutilaita,\nparrakkaita miehiä, jotka olivat aivan Kellsin miesten näköisiä,\nammattipelureita, tunnusmerkkinä musta pitkätakki, uudisasukkaita,\npukinnahkaisessa puvussa koreita ripsureunuksia, tummaihoisia\nmeksikolaisia leveälierisine, suippokeilaisine sombreroineen, ja sitten\nsuurena, hallitsevana enemmistönä kulmikkaita, jänteviä kullankaivajia,\nkaikenikäisiä, jotka samosivat tyrkkien tungoksen läpi, synkkinä ja\nkiihkeinä, pitkävartiset saappaat ja ruudulliset puserot yllään ja\njokaisella revolveri vyöllä. Nämä viimemainitut olivat tämän\njättiläismehiläispesän työmehiläisiä; toiset -- kuhnureita, loisia.\n\nKellsin seurue ratsasti kaupungin halki ja jonkun matkaa sen\nulkopuolellekin, kunnes Smith pysähdytti heidät valitsemaansa paikkaan,\npienehkön kuusikon reunaan.\n\nJoan ajatteli Alder Creekistä saamaansa vaikutusta. Se oli sekava; hän\noli nähnyt liian paljon yhdellä kertaa. Mutta kaikessa, mitä hän oli\nnähnyt ja kuullut, oli kaksi vastakkaista piirrettä: joukko ahertavia\nkullankaivajia, nyt kullanhimonsa orjia, mutta muuten yksinkertaisia,\nrehellisiä ja väsymättömiä raatajia, ja toinen pienempi joukko, nuo\ntoiset, jotka olivat edellisten kimpussa kuin iilimadot, eläen vain\nkullasta, jota he eivät itse kaivaneet kädet verillä ja otsa hiessä.\n\nJesse Smith oli ilmeisesti valinnut majapaikan kaikkia niitä seikkoja\nsilmälläpitäen, jotka olivat Kellsille rosvojoukon johtajana tärkeät.\nSe ei ollut kaupungin näkyvissä, mutta kuitenkin vain parinsadan\naskeleen päässä lähimmästä mökistä, ja sinne voitiin hiipiä matalaa,\npuroa kohti koukistelevaa syvännettä pitkin. Takana oli rapautunut\nkalliorinne ja siinä kapea, kivilohkareiden täyttämä sola, jota rosvot\nepäilemättä tulivat käyttämään hyväkseen paikalla käydessään. Kuusikon\nreunassa oli lähde, mutta kallioinen maaperä oli ilmeisesti sopimaton\nkullankaivamiseen. Hiukan kauempaa näkyi pieni sahalaitos.\n\nSillä aikaa kuin Bate Wood valmisteli illallista, Cleve sytytteli\nnuotiota ja Smith riisui hevosia, tarkastelivat Kells ja Pearce\npaikkaa, johon mökki piti pystytettämän. He valitsivat tasaisen\npengermän, jolle oli suuri, huoneen kokoinen kallionlohkare jolloinkin\nvierähtänyt. Mökki päätettiin rakentaa sen kylkeen, niin, että\nisommasta huoneesta eristetty kammio voitiin kätkeä näkymättömiin sen\nsuojaan. Rosvon pesässä piti olla kaksi kulkureikää.\n\nLaakso oli tulvillaan auringonlaskun kaikkia värejä, kun he alkoivat\naterioida, ja niissä oli kaikissa, niin kummalliselta kuin se\nkuulostaakin, kullan vivahduksia. Kauniita, kullanhohtoisia utuhuntuja\nsädehti laakson poikki kimmeltävinä vöinä harjanteiden lomitse\ntunkeutuvien viime säteiden kohdalla, kaikessa aurinkoisessa\nheleydessään kuin rinteiden aarteita heijastaen. Mutta sitten tapahtui\nmuutos. Aurinko laski punaisena jättäen laakson kolkkoon varjoon, joka\ntiheni yhä synkemmäksi. Joan näki Jimin katselevan muutosta\nmiettiväisesti ja ihmetteli, oliko hän mahtanut käsittää luonnon\nsalamyhkäisen tunnelman. Sillä niin onnelliselta, toivehikkaalta ja\nkirkkaalta kuin tämä uusi Eldorado, äkkiä kuuluisaksi tullut Alder\nCreek, nyt näyttikin kullanhohteessaan sankarillisine ja ahkerine\nkullankaivajineen, ei se voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että Kells ja\nGulden olivat tänä iltana saapuneet sinne, ja että aurinko oli laskenut\npunaisena. Joan tiesi, että elämä suurissa kultaleireissä oli aina\nonnellista, rikasta, vapaata ja rehellistä, kunnes löydöt houkuttelivat\nhylkiöitä ja pahantekijöitä paikalle. Eikä hänellä ollut siitä\npienintäkään epäilystä, etteikö Alder Creekin onnellisten päivien\naurinko ollut nyt laskenut ainiaaksi.\n\nHämärä alkoi jo hiipiä maille, kun Kells lausui miehilleen: \"Pearce\nmenee katselemaan, näkyykö poikia, mutta älä tule puheilleni ennen\npimeätä. Jesse ja Bate jäävät tänne kotimiehiksi ja Cleve tulee mukaani\npienelle kierrokselle\". Sitten hän kääntyi Joaniin. \"Tahdotteko tulla\nmukaamme hiukan kaupunkia katsomaan, vai jäättekö mieluummin tänne?\"\n\n\"Tulisin mielelläni, ellen -- ellen näyttäisi niin kauhealta tässä\npuvussa\", vastasi Joan.\n\nKells nauroi, ja Pearce ja Smith hymyilivät.\n\n\"Mutta eihän teitä näe kukaan. Ettekä sitäpaitsi näytä lainkaan\nkauhealta\".\n\n\"Ettekö voisi antaa minulle -- pitempää takia?\" sammalsi Joan.\n\nCleve kuuli sen ja meni mitään virkkamatta satulalleen, avasi käärönsä\nja kaivoi esiin harmaan takin. Joan oli nähnyt sen monta monituista\nkertaa Hoadleyssä, ja muistot heräsivät. Kuinka kauan siitä olikaan?\nVuosiako? Cleve ojensi takin Joanille.\n\nJoan kiitti, ja Kells auttoi takin hänen ylleen. Hän näytti hukkuvan\nsiihen kokonaan. Se ulottui melkein polviin saakka, ja Joan tunsi ensi\nkerran pitkään aikaan olevansa jälleen Joan Randle.\n\n\"Vaatimattomuus on naisella hyve, mutta ei aina kaunistava\", huomautti\nKells. \"Kaulus pystyyn ja hattu syvempään -- vielä alemmaksi -- kas\nnoin! Ellette nyt käy pojasta, syön Keikari Dalen vaatteet ja\nsaappaatkin ja ostan teille silkkileningin. Ha-ha-ha!\"\n\nJoan ei antanut hänen iloisuutensa pettää itseään. Kellsiä saattoi\nmiellyttää nähdä hänet tässä julkeassa rosvonpuvussa; se oli ehkä\ntyydyttänyt hänen turhamaisuuttaan ja kuuluisuudenhimoaan, Kalifornian\najoilta perittyä makua, mutta Joan tunsi, että Kells oli kaikesta\nhuolimatta hyvillään ja iloinen, kun hänellä oli takki yllään. Joanin\nsydän melkein lämpeni. Välistä hän melkein piti tästä rosvosta. Hänen\noli täytynyt olla jolloinkin aivan toinen mies.\n\nHe lähtivät liikkeelle, Joan Kellsin ja Cleven välissä. Kuinka\nkummalliselta se hänestä tuntuikaan! Hän rohkeni hapuilla Jimin käden\nomaansa pimeän suojassa, ja Jim oli vähällä ruhjoa hänen sormensa.\nTilanne oli hänelle todellakin vaikea, ja Joan tunsi hänen sydämensä\npalon. Kulku oli työlästä kivien ja kuoppien takia, ja Joan kompastui\nuseamman kerran, kannukset kilisten. He sivuuttivat pilkoittavia\nnuotiotulia, joiden ääressä istui aterioivia miehiä, kasvot punaisina\ntulen hohteessa, ja toisia, jotka olivat hiipuneet punertavaksi\nhiilokseksi. Toisista teltoista näkyi himmeätä valoa, joka heitti\nvarjoja kankaalle, toiset olivat pimeät. Tiellä oli paljon miehiä,\nkaikki matkalla kaupunkiin, iloisina, äänekkäinä ja vallattomina.\n\nSitten Joan näki säännöttömän rivin valoja, toiset himmeitä, toiset\nkirkkaita, ja kahdakäteen liikkuvia, epäselviä haamuja. Kells muisti\njälleen valepukunsa ja veti leukansa syvälle kaulahuivin poimuihin ja\npainoi hatun niin alas, että kasvot peittyivät melkein kokonaan. Joan\nei olisi tuntenut häntä askeleenkaan päästä.\n\nHe kulkivat keskellä tietä meluisten kapakoiden ja \"Viimeisen pähkinän\"\nison rakennuksen ohi, jonka avoimista ikkunoista tulvi kirkasta valoa,\naina kaupungin toiseen reunaan saakka. Sitten Kells kääntyi takaisin ja\nkatseli tutkivasti jokaista vastaantulevaa ryhmää. Hän etsi miehiään ja\njätti monta kertaa Cleven ja Joanin tielle odottamaan mennessään\nkurkistelemaan kapakoihin. Näinä hetkinä Joan katsoi Cleveen koko sydän\nsilmiin kuvastuen. Jim ei virkkanut kertaakaan sanaakaan, vaan näytti\nhyvin totiselta. Kun he tulivat paluumatkalla \"Viimeisen pähkinän\"\nkohdalle, sanoi Kells:\n\n\"Jim, huolehtikaa tytöstä kuin omasta hengestänne! Hän on Alder Creekin\nkaikkea kultaa kalliimpi!\"\n\nSitten he työntyivät ovelle.\n\nJoan takertui toisella kädellä Cleveen ja pujotti pelästyksissään\ntoisen vaistomaisesti Kellsin käteen. Kells säpsähti kuin\nhämmästyksestä ja kumartui lähemmäksi, sillä tavallinen puhe ei olisi\nkuulunut sisältä kantautuvassa melussa. Tuo vaistomaisesti turvaa\netsivä käsi oli ilmeisesti liikuttanut häntä, sillä hänen kuiskauksensa\noli sortunut ja käheä.\n\n\"Kaikki hyvin -- olette täysin turvassa\".\n\nNokisten lamppujen valoon totuttuaan Joan näki suuren salin, täynnä\nsavua ja meluavia miehiä. Ilma oli tupakansavusta, viinan höyryistä ja\nmärkien sahajauhojen ja savuttavien lamppujen löyhkästä niin paksua ja\ntympeätä, että häntä melkein pyörrytti. Kells pujottelihe hitaasti\nperemmälle ympärilleen tähyillen. Melu oli melkein huumaava --\njuopottelevien miesten äänekästä puhetta ja remuavaa naurua, kiljuvien\nviulujen särinää ja tanssin jyskettä. Tämä viimemainittu ja melusta\nselvimmin kuuluva ääni tuli viereisestä huoneesta, joka oli melkein\nvälittömästi ensimmäisen yhteydessä, sillä väliseinää oli tuskin\nnimeksikään. Tanssijoita ei Joan kuitenkaan nähnyt tungoksen takia.\nHänen katseensa siirtyi lähempänä oleviin ryhmiin. Miehiä, nuoria ja\nvanhoja, seisoi vierivieressä pitkään tarjoilutiskiin nojaten, joka oli\nmelkein Joanin korkuinen. Toisia tunkeili meluavissa ryhmissä\npelipöytien ympärillä, ja kun pöydistä tuli puute, pelattiin\nlaatikoilla, tyhjiä nassakoita istuimina. Korttihummerit olivat vaiti\n-- toisten omituisena vastakohtana; ja joka ryhmässä oli ainakin yksi\nmustapukuinen, kylmäsilmäinen ammattipeluri, joka ei ollut\nkullankaivaja. Nuhraantuneita kultahiekkakukkaroita näkyi kaikkialla.\nJoan näki nuorukaisia, melkein poikia vielä, jotka pelasivat kuin\nkuumeessa, voitoistaan hullaantuneina tahi tappioistaan epätoivoisina,\nvanhoja, harmaantuneita ja muhoilevia kullankaivajia, joissa paikan\nhälinä ja meno herätti mieluisia muistoja menneiltä ajoilta,\nseikkailijoita, joiden kiiluvat katseet ilmaisivat, ettei heillä ollut\nkultaa, millä pelata.\n\nJoan tunsi Kellsin äkkiä säpsähtävän ja oli kuulevinaan hiljaisen,\nsähähtävän huudahduksen. Hän kääntyi ja näki joukon tuttuja kasvoja --\nKellsin miehiä. Gulden istui heidän keskellään häneen selin. Hän ja\nhänen kumppaninsa olivat siis nyt jo yhtyneet Kellsin nimenomaista\nkieltoa uhmaten. Toiset heistä olivat jo kokolailla juovuksissa, mutta\nvaikka he näkivätkin Kellsin, eivät he ilmaisseet sitä vähimmälläkään\ntavalla. Gulden ei huomannut Joania, mistä tämä oli hyvillään. Joanista\ntuntui äkkiä, johtuiko se sitten Guldenin läsnäolosta vai ei, että hän\noli täällä aivan yhtä paljon vanki kuin Cabin Gulchissakin, ja hän\npelkäsi paon käyvän täällä paljoa vaikeammaksi, koska Kells vartioisi\nhäntä tällaisessa liikekeskuksessa entistä valppaammin.\n\nKells kuljetti Joania ja Cleveä sinne tänne savuisessa salissa, ja he\nkatselivat pelaamista ja ympärillään kieppuvaa hillitöntä elämää. Väkeä\noli tungokseen saakka. He kohtasivat Blickyn ja Beady Jonesin, jotka\neivät olleet heitä näkevinäänkään. Sitten Joan näki Beardin ja Chick\nWilliamsin kuljeskelevan käsitysten pöydästä toiseen huvittelevien\nkullankaivajien lailla. Williams loi Kellsiin nopean, terävän katseen\nja hävisi samassa tungokseen. Handy Oliver tyrkkäsi Kellsiä ohimennen\nkuin vahingossa ja sanoi kohteliaasti: \"Anteeksi, herra!\" Näkyviin\nsukeltautui muitakin tuttuja kasvoja. Kellsin miehet olivat kaikki\nAlder Creekissä, ja rosvopäällikön suunnittelema turmankoneisto oli\npantu käyntiin. Katsellessaan ympärilleen Joan ihmetteli enimmän sitä,\nettä vaikka seurustelussa oli iloisuutta ja toverillisuutta, ei se\nilmaantunut kuten tavallisesti. Nämä kullankaivajat olivat vieraita\nkeskenään; ryhmät, pelaajat ja vastatulleet olivat kaikki vieraita\ntoisilleen; kaiken yllä oli yleisen epäluulon tunne. Hyvää toveruutta\nnäki vain pienemmissä suljetuissa ryhmissä. Kaivosleireissä, joissa\nJoan oli aikaisemmin käynyt, olivat asukkaat, kullankaivajat ja\nmetsästäjät, muodostaneet suuren ja onnellisen perheen. Tämä paikka oli\nsuuren löytöalueen keskus, ja eroitus oli silmiinpistävä. Kullanetsintä\noli etsijöihin nähden aivan toinen asia; kun sitä oli löydetty laajalta\nalueelta ja paljon, muuttui elämä kokonaan niin luonteeltaan kuin\nolosuhteiltaankin. Kulta oli näyttänyt Joanista aina ihmeelliseltä ja\nkauniilta; täällä hän sai sen vaikutelman, että se oli jotakin\nvihattavaa. Miksi nuo kullankaivajat, nuoret ja vanhat, eivät voineet\npysyä tuliensa vaiheilla ja säästää kultaansa? Heidän onnettomuutensa\noli, etteivät he voineet. Etsintä oli jännitystä, kimmeltävää,\nkiehtovaa unelmaa, joka hurmasi ja kiihoitti; omistaminen herätti himon\nsaada enemmän, ja se oli hulluutta, kultakuumetta. Joan tunsi, että\nnoissa huolettomissa, rehellisissä kullankaivajissa oli samaa\nhurjuutta, joka kannusti Kellsin miehiä. Kullan täytyi siis olla\njotakin kaameata.\n\n\"Viekää minut tuonne\", virkkoi Joan, kiihtymyksestään tietoisena, ja\nviittasi tanssisaliin.\n\nKells naurahti, ikäänkuin hänen rohkeuttaan hämmästellen, mutta näytti\nvastahakoiselta.\n\n\"Menkäämme, olkaa niin kiltti -- ellei --\" Joan ei tiennyt, mitä\nlisätä, mutta tarkoitti, että ellei se ollut sopimatonta. Hänet oli\nvallannut omituinen uteliaisuus. Paikka, jossa hän nyt oli, ei eronnut\nsuurestikaan kuvasta, jonka hän oli mielessään sommitellut, mutta\ntanssisalin näkyjä hän ei olisi kyennyt konsanaan kuvittelemaan.\n\n\"Menen ensin katsomaan\", vastasi Kells ja poistui.\n\nKun hän oli mennyt, kuiskasi Joan Cleven kättä lujasti puristaen, mutta\nhäneen katsomatta:\n\n\"Jim, täällä voisi tapahtua hirveitä asioita -- silmänräpäyksessä!\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Jim. \"Ollakseen täydellinen helvetti puuttui\nAlder Creekistä vain Kells miehineen\".\n\n\"Jumalan kiitos, että käännytin sinut ajoissa takaisin!\" hengähti Joan.\n\"Jim -- täällä olisit ollut -- auttamattomasti -- mennyttä!\"\n\nJim nyökäytti vakavasti päätään. Kells palasi ja vei heidät huoneen\nläpi toiselle ovelle, jossa oli vähemmän katselijoita. Joan näki\npylväiden kannattaman kangaskaton ja avaran lautapermannon, jossa pyöri\nhyppien ja tömistellen toistakymmentä paria katselevan miesjoukon\nkeskellä. Sivuseiniä ei ollut, ja lavan kummassakin päässä paloi\nsuuria, pyöreitä sirkuslamppuja. Reunoilla oli kömpelöitä penkkejä ja\npöytiä, joiden ääressä tunkeili ja mekasti horjuvia miehiä jonkun\nnaisen ympärillä. Eräs nuori kullankaivaja makasi joko juopuneena tahi\nkuolleena sahajauhoissa, jaloissa tomuiset saappaat. Joanin katseet\nkiintyivät jälleen tanssijoihin ja tanssiin, joka muistutti jossakin\nmäärin valssista. Melu vaimensi soiton melkein kuulumattomiin. Miehiin\nnähden tanssi oli toisilla rajun kiihtymyksen ilmoille purkautumista ja\ntoisilla vain juopuneen hillitöntä rehkimistä. Naisten näkeminen oli\nJoanin uteliaisuudelle kuin isku. Häntä alkoi hävettää. Hän ei ollut\nnähnyt ennen heidän kaltaisiaan, ja heidän eleensä, katseensa ja\ntapansa tanssia olivat hänelle jotakin aivan käsittämätöntä. Hän\nkauhistui. Ja kun hänelle selvisi samassa kuin välähdyksessä, että he\njuuri olivat tämän kullasta huumaantuneen saastaisen ihmisvirran\npahinta pohjasakkaa, tyrmistyi hän.\n\n\"Viekää minut pois täältä!\" kuiskasi hän, ja Kells totteli heti. He\nmenivät pelisalin halki kadulle ja lähtivät paluumatkalle.\n\n\"Näitte tarpeeksenne\", virkkoi Kells, \"mutta ette mitään siihen\nverraten, mitä on tulossa. Tämä leiri on uusi. Ja niin rikas, että\nkulta on halvinta tavaraa. Se siirtyy kädestä toiseen, kymmenen\ndollaria unssilta. Ostajat eivät katsokaan vaakaan. Vain pelurit ovat\nvaruillaan. Mutta kaikki tulee muuttumaan\".\n\nKells ei sanonut, millä tavalla ja miten, mutta hänen hampaidensa\nhelähdys oli paljon sanova. Joan ei ollut kuitenkaan varma, tarkoittiko\nhän, että Rajaseudun sissit aiheuttaisivat tämän muutoksen. Tapahtumien\nkehitys oli yleensä sellainen. Suuri kultalöytö saattoi rikastuttaa\nmaailmaa, mutta oli samalla onnettomuus. Joan lepäsi kauan valveilla,\nja silloin tällöin kantautui tuulen mukana yön hiljaisuutta häiriten\nkultaleirin omituinen humu, etäisenä ja matalana. Hän nukkui pitkään\nseuraavana aamuna ja heräsi siihen, että rakennustarpeita heiteltiin\nmaahan. Sahalta ajettiin lautoja, ja mökin runko oli jo pystyssä. Jim\nCleve työskenteli toisten mukana, ja kaikilla oli niin kiire, ettei\ntyön hyvyyteen kiinnitetty suurtakaan huomiota. Joan sai itse valmistaa\naamiaisensa, mikä olikin hänelle mieleen, ja kun hän oli syönyt ja\njärjestänyt kaikki kuntoon aterian jäljeltä, alkoi hän katsella jotakin\nmuuta tehtävää. Mutta mitään ei näkynyt. Etsien mukavan ja syrjäisen\npaikan kallioiden välistä hän alkoi seurata Kellsin majan nousua. Oli\nomituista ja tavallaan nautintokin nähdä Jim Cleven tekevän työtä. Hän\nei ollut milloinkaan kunnostautunut työmiehenä. Tekisivätkö nämä kovat\nkokemukset hänestä miehen? Joan oli siitä varma.\n\nMökki rakentui äkkiä kuin hiirenpesä. Kells työskenteli itsekin ja\nosoittautui aika käteväksi. Puolipäivän aikaan oli katto lyöty ja\nseiniä alettiin naulata. Tulisijaa ei nähtävästi aiottukaan tehdä.\n\nAjomies toi kylästä koko kuormallisen kaikenlaisia tavaroita, jotka\nKells oli tilannut. Hän auttoi purkamisessa ja etsi ilmeisesti jotakin.\nSitten hän tuli Joanin luo ja pani hänen eteensä useampia suurempia ja\npienempiä kääröjä.\n\n\"Olkaa hyvä, neiti Vaatimaton\", hymyili hän. \"Nyt voitte ommella\nitsellenne vaatteita ja karistaa Keikari Dalen koreudet yltänne, paitsi\nkun olemme matkalla. Ja jospa tietäisitte, mitä sain maksaa näistä,\nsanoisitte Alder Creekissä olevan vielä suurempia rosvoja kuin Jack\nKells. Sitten eräs hyvin tärkeä asia -- nimeni on nyt Blight. Olette\ntyttäreni. Jos niinkuin joku sattuisi kysymään\".\n\nJoan oli niin kiitollinen saamistaan tavaroista ja lupauksesta päästä\nKeikari Dalen puvusta mahdollisimman pian, ettei hän voinut muuta kuin\nhymyillä kiitokseksi. Kells tuijotti häneen ja kääntyi sitten äkkiä\nselin ja poistui. Nämä Joanin pienet, vaistomaiset eleet ja ilmeet\nnäyttivät tekevän häneen omituisen voimakkaan vaikutuksen. Joan muisti\nKellsin aikoneen antaa hänen esiintyä Keikari Dalen asussa vain rosvon\njonkinlaista luonnotonta turhamaisuutta tyydyttääkseen, mutta nyt hän\noli pehmennyt, mikä viittasi siihen, että hyvyys alkoi päästä hänessä\nyhä enemmän voitolle. Kuinka pitkälle siinä päästäisiin? Joan ajatteli\nunelmoiden ja paisuvin sydämin tähän paatuneeseen rosvoon ja tuohon\nhurjapäiseen nuorukaiseen, Jim Cleveen, saamaansa vaikutusvaltaa.\n\nJoan ompeli koko iltapäivän, osan iltaakin nuotion loisteessa ja koko\nseuraavan päivän niin ahkerasti, että hän tuskin katsahtikaan ylös\ntyöstään. Seuraavana päivänä hän sai pukunsa valmiiksi ja oli siitä\nylpeäkin, sillä hänellä oli sekä taitoa että makua. Miehistä oli Bate\nWood seurannut hänen työtään kaikista suurimmalla mielenkiinnolla, jopa\nniin suurella, että nuotiolla kiehuvat keitokset paloivat välistä\npohjaan.\n\nSamana päivänä oli mökkikin valmis. Siinä oli kaksi huonetta, toinen\nsuurempi ja toinen pienempi, joka oli sovitettu edellisen taakse\nkallionlohkareen kyljessä olevaan syvään syvennykseen. Se luovutettiin\nJoanille. Väliseinässä oli kömpelö lautaovi munalukkoineen, sitä\nvastapäätä lavitsa, jolle oli heitetty kasa peitteitä, ja sivuseinässä\npieni, nelikulmainen aukko ikkunana. Järjesteltyään vähät kapineensa ja\nne, mitä Kells oli ostanut hänelle, Joanilla oli pian mukava kammio,\njopa ylellinenkin siihen verraten, mihin hän oli saanut ennemmin\ntyytyä. Hän arvasi Kellsin aikovan pitää häntä vankina, tähän kammioon\nlukittuna, tahi ainakin tarkan silmälläpidon alaisena, ja\nkatsahdettuaan pienestä ikkunasta hän ajatteli heti, että Jim saattoi\naivan hyvin puhutella häntä ulkopuolelta.\n\nHänen epäluulonsa toteutuivat, sillä Kells ilmoitti, ettei hän saanut\npoistua mökistä omin lupinsa, kuten Cabin Gulchissa, mihin Joan\nvastasi, että hänen siellä Kellsille antamansa kunniasana olla\nkarkaamatta oli nyt kaikkea merkitystä vailla. Koska häntä aiottiin\nvartioida kuin vankia, otti hän sen nyt takaisin. Tuo lupaus oli\nvaivannut häntä. Hän oli iloinen päästessään siitä ja saadessaan olla\njoka suhteessa rehellinen Kellsiä kohtaan, mitä hyvänsä tapahtuisikin.\n\nKells katsoi häneen synkästi.\n\n\"Jos yritätte karata, niin sitä pahempi teille -- ja -- parempi\nminulle\", lausui hän ja lisäsi kuin jotakin olisi johtunut samassa\nhänen mieleensä: \"Gulden -- hän ei todennäköisesti arkailisi satuttaa\nkättänsä teihin! Älkää unohtako häntä -- luolaa ja köyttä!\"\n\nSiten hän vetosi joko tietämättään tahi aivan tahallaan juuri siihen\nnimeen, jonka pelkkä mainitseminenkin sai Joanin veren jähmettymään.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nJoan saattoi seurailla Kellsin ja hänen miestensä puuhia ja kuunnella\nheidän neuvottelujaan yhtä hyvin kuin Cabin Gulchissakin, mutta\nvähitellen tapahtui sellainen muutos, että Kells kävi kaikessa, mistä\nhän oli ennen jutellut avomielisesti ja vapaasti, varovaiseksi ja\nsalaperäiseksi. Joan tiesi, että hänen luonaan kävi aina pimeän tultua\nmiehiä yksitellen ja kaksittain, ja tähystellessään ikkunastaan hän\nnäki tummien haamujen hiipivän äänettömästi mökin taakse johtavaa\nsyvännettä ylös ja poistuvan samaa tietä. He eivät kiertäneet\nkertaakaan pääovelle etupuolelle, jossa Bate Wood istui piippuaan\npoltellen vartioimassa. Keskusteluista Joan eroitti vain hajanaisia\nkatkelmia, mutta ymmärsi kuulemastaan, että Kells tahtoi jostakin\nsyystä tulla tunnetuksi. Alder Creekin täytyi saada tietää, että sinne\noli nyt saapunut eräs huomattu ja vaikutusvaltainen henkilö. Joanista\ntuntui, ettei Kellsin olisi pitänyt ajatellakaan mitään sellaista, jos\nhän tahtoi aikeidensa onnistuvan. Sitä rohkeutta ja julkeutta!\nKalifornian päivinä hän oli jo tehnyt itsensä maankuuluksi.\n\nNevadassa oli hänen päästään luvattu palkinto -- ja nyt hän tahtoi,\nIdahon rajarosvojen kuuluisana, vaikkakin tuntemattomana johtajana,\ntunkeutua eturiviin, saada kunnioitusta ja vaikutusvaltaa. Vaikka Joan\najattelikin kauhulla hänen mustaa ja häpeällistä yritystään, ei hän\nvoinut olla jännityksellä seuraamatta hänen puuhiaan.\n\nJoan koetti seuraavana päivänä saada sanotuksi Jimille, että Jim\nsaattoi aina pimeän tultua hiipiä ikkunalle hänen kanssaan juttelemaan\nja suunnittelemaan, mutta sopivaa tilaisuutta ei ilmaantunut. Joan oli\npukeutunut ompelemaansa leninkiin Woodin ja Pearcen ilmeiseksi\nmielihyväksi. Hänen hyvinvointinsa näytti olevan heille yhtä\nmielenkiintoinen asia kuin Kellsin onnistuminen tahi epäonnistuminen\noli hänelle. Wood nyökkäsi hyväksyvästi, ja Pearce sanoi, että hän oli\njälleen hieno neiti. Joanista oli kummallista, että tämä Pearce, johon\nhän ei olisi tohtinut luottaa, kävi viittailuissaan Kellsin\nhalpamaisuuteen yhä rohkeammaksi. Omituista sentähden, että Kells piti\nPearcea ehdottomasti luotettavana!\n\nKun Jim Cleve näki hänet ensi kerran leninkiin pukeutuneena, näytti hän\nniin iloiselta, huojentuneelta ja kiitolliselta, että Joan poistui\nkammioonsa peläten Jimin ilmaisevan itsensä.\n\nKells kutsui häntä hetkisen kuluttua. Hän oli synkän ja miettiväisen\nnäköinen, ja Red Pearce ja Jesse Smith seisoivat lähellä\ntarkkaavaisina. Cleve istui kynnyksellä, ja Wood nojasi seinään.\n\n\"Onko ostamieni tavaroiden joukossa mitään, jota voisitte käyttää\nhuntuna?\" kysyi Kells Joanilta.\n\n\"On kyllä\", vastasi Joan.\n\n\"Tuokaa se tänne\", käski Kells. \"Ja hattunne myös\".\n\nJoan meni huoneeseensa ja palasi mainitut esineet kädessään.\n\n\"Hyvä on. Heittäkää se yllenne -- kasvoillenne, niin että saamme nähdä,\nmiltä näytätte\".\n\nJoan totteli koko ajan ihmetellen, mitä Kells mahtoi tarkoittaa.\n\n\"Sen pitää salata piirteenne, mutta ei nuoruuttanne eikä --\nkauneuttanne\", toimitti Kells huntua järjestellen. \"Kas noin! Nyt\nsaatte varmasti kenen hyvänsä uteliaaksi näkemään kasvonne -- pankaa\nhattu päähänne\".\n\nJoan teki niin. Kells silmäili häntä arvostelevasti ja sanoi sitten\nkäskevästi:\n\n\"Teidän on nyt lähdettävä kaupunkiin. Kävelkää hitaasti aina\n'Viimeiseen pähkinään' saakka, jonka kohdalta käännytte takaisin.\nKatsokaa jokaiseen vastaantulijaan älkääkä olko lainkaan peloissanne.\nPearce ja Smith ovat koko ajan kintereillänne. He ovat luonanne,\nennenkuin mitään voi tapahtua. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Joan.\n\nRed Pearce liikahti levottomasti. \"Jack, pelkään hänen saavan kuulla\nsiellä kaikenlaista, mistä ei ole väliä\", huomautti hän synkästi.\n\n\"Suu kiinni!\" kivahti Kells äkkiä tulistuen. \"Olen ottanut sen huomioon\n-- hän ei tule kuulemaan mitään, mitä hänelle sanotaan. Tässä\", jatkoi\nhän Joaniin kääntyen, \"pankaa nämä pumpulit korviinne -- tukkikaa ne\nhyvin\".\n\nJoan otti tukon ja pyöritteli lujat tukot korviinsa. Kells puhutteli\nhäntä, ja vaikka hän oli kuulevinaan äänen, ei hän eroittanut sanoja.\nHän pudisti päätään, johon Kells vastasi viittaamalla ulos tielle.\n\nHän hipaisi Cleveä olkapäähän mennessään kynnyksen yli. Mitähän Jim\noikeastaan ajatteli tästä? Joan ei nähnyt hänen kasvojaan. Saavuttuaan\nensimmäisten telttojen kohdalle hän ei voinut vastustaa haluaan\nvilkaista taaksensa. Pearce oli parinkymmenen askeleen päässä ja Smith\nmelkein saman verran kauempana. Tässä piili jotakin, ja Joan oli\nenemmän utelias kuin peloissaan. Hän käsitti Kellsin tahtovan hänen\nherättävän huomiota, mutta miksi, sitä hän ei osannut sanoa. Ja sillä\noli varmasti oma merkityksensä, ettei hänelle saanut Kellsin sanojen\nmukaan tapahtua mitään loukkaavaa salaperäistä tehtäväänsä\nsuorittaessaan.\n\nHäneen ei kiinnitetty kuitenkaan mitään huomiota, ennenkuin hän pääsi\nvarsinaiselle kadulle \"Viimeisen pähkinän\" näkyviin. Eräs meksikolainen\nirvisti hänelle, niin että valkoiset hampaat loistivat, ja välähdytti\nnokimustia silmiään. Nuoremmat kullankaivajat silmäilivät häntä\nuteliaasti, ja toiset sanoivatkin jotakin. Katukäytävillä hän kohtasi\njoka lajia miehiä, mutta useimmat eivät huomanneet häntä lainkaan. Hän\nnoudatti Kellsin ohjeita kirjaimellisesti, mutta päästyään kapakoiden\nkohdalle, jossa häneen heiteltiin joka taholta julkeita katseita, hän\nhuomasi sen olevan mahdotonta, ainakin yhdessä kohdassa. Hän alkoi\nkävellä nopeammin. Mutta sekään ei auttanut. Tehtävä alkoi tuntua\nrangaistukselta. Kuta pitemmälle hän kulki, sitä julkeammiksi miehet\nkävivät. Oliko ajateltavissa, että Kells oli tahtonutkin hänen joutuvan\njuuri tämmöiseen? Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä nuo häntä\npuhuttelevat miehet tahtoivat, mutta hän luuli sen johtuvan siitä,\nettei hän voinut kuulla heitä. Heidän katseensa eivät olleet ainakaan\nkohteliaisuuksia kenellekään tytölle. Hän tahtoi juosta ja sai\nponnistaa kaiken tahdonlujuutensa voidakseen kävellä rauhallisesti.\nEräs itsepintainen lurjus käveli hänen vierellään useampia askeleita.\nJoan ei ollut niin tyhmä, ettei hän olisi nyt käsittänyt noiden\nvetelehtijöiden tahtovan tutustua häneen. Ja hänellä tuli olemaan\njotakin sanottavaa Kellsille takaisin tultuaan.\n\n\"Viimeisen pähkinän\" edustalla seisoskeli hajanaisia miesryhmiä, ja kun\nJoan meni kadun poikki kääntyäkseen takaisin, astui eräs pitkä mies\nhänen eteensä kuin aikoen sulkea häneltä tien. Hänellä oli pitkä, musta\ntakki, musta kaulaliina ja musta, leveälierinen hattu. Silmät olivat\npienet, pistävät ja yhtä mustat kuin pukukin. Hänellä oli hansikkaat\nkäsissä ja hän näytti toisiin verrattuna kaikinpuolin hienommalta.\nHänkin puhutteli Joania ja kääntyi kulkemaan rinnalla. Joan katsoi\nsuoraan eteensä, pelästyneenä, ja hänen teki mieli juosta. Mies\npysytteli hänen vierellään ja puhui koko ajan, mutta Joan ei kuullut\nmuuta kuin matalaa mutinaa. Sitten hän tarttui Joania käsivarteen,\nkeveästi, mutta tuttavallisesti. Joan riistäytyi irti ja kiiruhti\nkulkuaan.\n\n\"Hei siellä! Antakaa tytön olla rauhassa!\" Sanat oli varmasti\nkiljaistu, sillä Joan kuuli ne selvästi ja tunsi Red Pearcen äänenkin.\nJoan vilkaisi sivulleen. Pearce oli saavuttanut pelurin, ja miehiä\nalkoi jo kerääntyä paikalle. Joan pysähtyi tahtomattaan. Mitä oli\ntapahtuva? Peluri puhui Pearcelle säestäen sanojaan ilmeisesti\ntorjuvilla ja selittävillä eleillä. Mutta Pearce näytti kiukkuiselta.\n\n\"Odottakaahan, kun kerron hänen isälleen!\" kiljaisi hän pahaenteisesti.\n\nJoan ei odottanut kauemmin, vaan lähti melkein juosten paluumatkalle.\nSiinä syntyisi varmasti tappelu. Sitäkö Kells olikin tarkoittanut? Oli\nmiten oli, häntä oli törkeästi häväisty. Hän oli suutuksissaan ja\nsaattoi yhtä hyvin näytellä raivostunuttakin. Kells ei saanut käyttää\nhäntä välikappaleenaan mustia pyyteitään ajaessaan. Hän kiiruhti\neteenpäin ja huomasi hämmästyksekseen mökin näkyviin päästyään, että\nPearce ja Smith olivat kumpikin melkein saavuttaneet hänet. Jim Cleve\nistui siinä, missä Joan oli hänet viimeksi nähnyt, ja Kellskin oli\ntullut ulos. Tapa, jolla hän asteli edestakaisin, ilmaisi Joanille\nhänen levottomuutensa. Kaikki oli niin kummallista, että Joan joutui\naivan ymmälle. Hän kiskaisi tukot korvistaan helpotuksesta huokaisten\nja pysähtyi perille päästyään Kellsin eteen.\n\n\"Olipa se todellakin -- kaunista teiltä!\" tiuskaisi hän hurjistuneesti\nja repäisi hunnun kasvoiltaan, jotka leimahtivat samassa hehkuvan\npunaisiksi. \"Jos minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä,\nmitä tarkoititte, ette olisi voinut pakottaa minua millään -- ette\nmillään, kuuletteko! Luotin teihin. Ja te lähetitte minut tuonne alas\n-- omaa häpeällistä asiaanne jollakin tavoin edistämään -- kaikille\nloukkauksille alttiiksi. Ette ole gentlemanni!\"\n\nHän käsitti, ettei hänen sanoissaan, ei ainakaan viimeisissä, ollut\nmitään järkeä. Mutta ne vaikuttivat. Kells ihan punastui, koetti\nsopertaa jotakin ja vaikeni sitten, voimatta sanoa mitään. Kuinka\nmerkillisesti Joanin taholta annettu pieninkin moittiva vihjaus tahi\nsana vaikuttikaan häneen! Hän lähestyi anteeksipyytävästi, mutta Joan\nei ollut häntä näkevinäänkään, vaan poistui loukatun arvokkaasti\nkammioonsa. Ulkoa alkoi kuulua hirmuinen meteli. Kells sätti Pearcea\nvimmastuneesti kiroillen, ikäänkuin kaikki, mistä Joan oli\nloukkautunut, olisi ollut hänen aseenkantajansa syytä.\n\n\"Mutta sinähän tahdoit häntä loukattavan!\" vastusteli Pearce\nkiihtyneesti.\n\n\"Sinä tulen ruoka!\" karjaisi Kells. \"Tahdoin jonkun lähestyvän häntä\nvain niin lähelle, että saatoin vannoa häntä loukatun, ja sinä onneton\nannoit sen mennä, niin pitkälle, että häntä todellakin loukattiin.\nKuule, Pearce -- ei paljoa puutu, etten ammu sinua!\"\n\n\"Piru sinusta selvän ottakoon!\" noitui Pearce. \"Tottelin käskyjäsi sen\nkuin ymmärsin. Ja sanon sinulle nyt ihan suoraan, että olet kaikessa,\nmikä tuota tyttöä koskee, kuin järjiltäsi. Niin juuri. Se on totuus, ja\nellet pidä siitä, ole pitämättä! Sanoin sen jo silloin kun otit hänet\nsuojelukseesi ja sanon sen nytkin!\"\n\nJoan näki ovesta vilahdukselta, että Cleve hypähti riitelevien miesten\nväliin, mikä oli kuitenkin tarpeetonta, sillä Pearcen suorat sanat\nolivat vaikuttaneet Kellsiin ja saaneet hänet asettumaan. Ulkona\nlausuttiin vielä joitakin sanoja, mutta niin hiljaa, ettei Joan\nkuullut, ja sitten lähtivät kaikki kolme rinnettä alas kaupunkia kohti,\nSmithin seuratessa jäljessä. Joan istui huoneessaan ja katseli heitä\novelta. Bate Wood istui ulkopuolella piippuaan tuprutellen.\n\n\"Pesen käteni\", virkkoi hän Joanille vakavasti. \"Tuohon halpamaiseen\ntemppuun en olisi konsanaan ryhtynyt. Ja, neiti, tämä on sitkein leiri,\nmitä olen eläissäni nähnyt, sillä täällä ei ole vielä heilutettu\nrevolvereita eikä varastettu kultaa\".\n\n\"Miksi Kells tahtoi minua loukattavan?\" kysyi Joan.\n\n\"Saadakseen jonkun syyn nostaa oikein aika metelin\", vastasi Wood.\n\n\"Metelin?\"\n\n\"Aivan\", vahvisti Wood kuivasti.\n\n\"Mutta minkätähden?\"\n\n\"Voidakseen astua näyttämölle\", selitti Wood karttelevasti.\n\n\"Kummallista, eikö totta?\" huomautti Joan.\n\n\"Kaikessa, mitä herra Kells nykyisin tekee, on mielestäni jotakin\nkummallista. Red Pearce on oikeassa. Kells langetti tuomionsa silloin\nkun hän ryösti teidät\".\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä, että hän tulee kulkemaan yhtäälle ja miehet toisaalle\".\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Neiti\", vastasi Wood miettivästi, \"kaikki merkit viittaavat siihen.\nHän surmasi ensiksikin Hallowayn ja Baileyn vain saadakseen pitää\nteidät yksin, eikä sentähden, että he aikoivat kohdella teitä samoin\nkuin hänkin. Tiedämme kaikki teidän ampuneen häntä -- ettette ollut\nhänen vaimonsa. Ja siitä lähtien olemme nähneet hänen vähitellen\nveltostuvan. Hän perusti kyllä tämän järjestönsä ja laati suunnitelman\nAlder Creekin ryöstämiseksi, mutta hän ei luopunut teistä. Hän on\nvalmis tappamaan jokaisen, joka rohkenee iskeä teille silmää. Ja koska\nhän ei ole näin ollen enää entinen Jack Kells, on hän menettänyt\nvaltansa miehiin nähden, ei pysty enää pitämään heitä kurissa. Hän\nsortuu ennemmin tahi myöhemmin\".\n\n\"Onko minulla keskuudessanne ainoatakaan vilpitöntä ystävää?\" kysyi\nJoan.\n\n\"Eiköhän\".\n\n\"Oletteko te, Bate Wood, ystäväni?\" jatkoi Joan viehkeän\nsurumielisesti.\n\nHarmaahapsinen rosvo otti piipun hampaistaan ja katsoi häneen\nvetistävät silmät välähtäen.\n\n\"Varmasti, neiti. Pimitän teidät koko sakilta vaikka paikalla, jos\ntahdotte. Vain sana, niin survaisen puukkoni Kellsiin!\"\n\n\"Voi ei -- en tohdi karata. Ja kohteleehan Kells minua sentään niin\nhyvin, etten tahdo hänelle mitään pahaa tapahtuvan\".\n\n\"Hyvin!... Kun hän pitää teitä vankina kuin indiaani? Kun hän on\nkäskenyt minun vartioida teitä -- pitää teitä lukkojen takana?\"\n\nWoodin närkästys oli läpeensä vilpitöntä, mutta Joan tiesi, ettei\nhäneen ollut luottamista enempää kuin Pearceen ja toisiinkaan. Heidän\ntunteensa olivat alkeellisuudessaan enemmän tahi vähemmän hetkellisiä\naina olosuhteiden mukaan ja saattoivat muuttua, jos Kellsin\nomistusoikeus häneen siirtyisi heille. Hän tuli kuitenkin ajatelleeksi,\nettä Woodin ystävyydestä saattoi olla hyötyäkin.\n\n\"Minut siis lukitaan kammiooni?\" kysyi Joan.\n\n\"Siltähän se näyttää\".\n\n\"Enkä saa puhua kenenkään kanssa?\"\n\n\"Kyllä -- minä olen aina saapuvilla, milloin vain tahdotte. Eihän\nminusta ole paljoakaan taikaa, mutta tarinoida osaan loppumattomiin. Ja\njos olette varovainen ettekä saata minua välikäteen, saatte olla miten\nhaluatte, kun Kellsin silmä välttää\".\n\n\"Kiitos, Bate. Alan mieltyä teihin\", sanoi Joan vilpittömästi ja\npoistui huoneeseensa. Hänellä oli vielä yhtä ja toista neulottavaa,\nniin että aika kului hyvin ajatusten harhaillessa omilla teillään. Kun\ntuli niin hämärä, ettei hän nähnyt enää ommella, kääri hän neuloksensa\nkokoon ja meni ikkunan ääreen auringonlaskua katsomaan. Mökin toiselta\npuolen kuului matalaa puheensorinaa. Kells oli todennäköisesti palannut\nmiehineen, ja kun Woodin kirves alkoi kajahdella, oli Joan varma siitä.\n\nHänen katseensa kiintyi äkkiä erääseen kohtaan, joka oli rinnettä\nkattavia kiviä tummempi. Syvänteen toisella puolella istui mies, jonka\nJoan tunsi heti Jim Cleveksi. Jim tuijotti suoraan hänen ikkunaansa --\nhäneen, ja Joan uskoi hänen kavunneen sinne juuri siinä tarkoituksessa.\nKatsottuaan tarkoin, ettei ketään ollut näkemässä, hän pujotti kätensä\nulos ja viittasi Jimille, joka vastasi pienellä elellä huomanneensa\nmerkin ja poistui melkein heti. Se riitti ilmaisemaan Joanille, että\nJimillä oli ollut aivan sama ajatus kuin hänellä, miten saada tavata\ntoisiaan. Tänä iltana hän saisi puhutella Jimiä, ja hänen sydämensä\nsykähteli ilosta. Hankkeen salaperäisyys ja vaarallisuus lisäsivät vain\nsen viehätystä tekemällä kaiken hivelevän jännittäväksi, sillä Joan ei\nnoudattanut nyt, totta puhuen, ainoastaan rakkauden kutsua, vaan\nvaikutteena oli osaltaan myös halu uskaltaa ja uhmata, tyydyttää sitä\nvilliä, määrittelemätöntä vaistoa, joka oli hänessä kehittynyt\ntilanteen ja ympäristön vaikutuksesta.\n\nHetkisen kuluttua tuli Bate Wood pyytämään häntä illalliselle. Pearce,\nSmith ja Cleve olivat juuri asettumassa pöydän ääreen, mutta Kells\nistui syrjässä eteensä tuijottaen. Hän näytti melkeinpä sairaalta.\nKasvot olivat kalpeat ja hiestä kosteat, pohjalla omituinen varjo,\nikäänkuin kalpeuden alla olisi ollut jotakin tummaa. Joan ei ollut\nnähnyt häntä milloinkaan sen näköisenä ja ajatteli kauhu sydämessä,\neikö hän ollutkaan vielä nähnyt miehen kaikista hirveintä ja synkintä\npuolta. Pearce ja Smith käyttäytyivät aivan luonnollisesti, söivät\nhyvällä ruokahalulla ja juttelivat kullankaivamisesta. Clevessä taas\noli jotakin vierasta, mutta Joan ei päässyt selville, mitä. Hän söi\nkiireesti ja pujahti sitten takaisin kammioonsa.\n\nUlkona oli jo pimeä. Joan paneutui lavitsalle kuuntelemaan ja\nodottamaan. Odotus tuntui pitkältä, mutta todennäköisesti ei viipynyt\nkauankaan, ennenkuin hän kuuli miesten siirtyvän ulos ja askelten\nmatalan kuminan, kun he menivät rinnettä alas. Sitten alkoi kuulua\nastioiden ja pannujen kolahtelua Woodin korjatessa pöytää. Bate keitti\nmielellään, mutta inhosi astioiden pesua. Nekin äänet hiljenivät\nvähitellen, kunnes tuli aivan hiljaista, mistä Joan tiesi Baten\nistahtaneen kynnykselle iltapiippuaan polttelemaan. Joan nousi ja meni\nikkunaan. Mökkiä suojaavan kalliolohkareen reuna ja takana kohoava\nharjanne häämöttivät tähtikirkasta taivasta vasten, mutta kaikki muu\noli mustaa pimeyttä.\n\nJoanin ei tarvinnut odottaa kauan. Pehmeä askel, melkein kuulumaton,\nsai hänen valtimonsa sykkimään kiivaammin. Hän kurottautui ulos\nikkunasta, ja melkein samassa näytti joku tumma haamu kuin kasvavan\npimeydestä häntä vastaan. Hän ei voinut tuntea tulijaa, mutta hän tiesi\nsen olevan Jim Cleven.\n\n\"Joan!\" kuiskattiin.\n\n\"Jim!\" vastasi hän yhtä hiljaa ja riemuitsevasti.\n\nJim siirrähti lähemmäksi, niin että ikkunasta ojentunut, hapuileva käsi\nkosketti häneen, soluttautui olkapäälle ja kiertyi empimättä hänen\nkaulaansa, jolloin hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat pimeässä.\nHuulet kohtasivat toisensa, ja Joan sulki silmänsä sykähdyttävästä\nonnentunteesta. Mitä toivoa, mitä voimaa tuo suudelma antoikaan heille\nkummallekin!\n\n\"Oi, Jim! Olen niin iloinen -- että olet luonani -- että saan koskea\nsinuun!\" kuiskasi Joan.\n\n\"Rakastatko minua vielä?\" kuiskasi Jim takaisin kiihkeästi.\n\n\"Vieläkö? Enemmän -- enemmän vain!\"\n\n\"Sano se sitten\".\n\n\"Rakastan sinua, Jim!\"\n\nHeidän huulensa yhtyivät jälleen pitkään suudelmaan, josta Jim havahtui\nensin.\n\n\"Miksi et, kultaseni, antanut minun koettaa paeta kanssasi -- ennenkuin\nsaavuimme tänne?\"\n\n\"Oi, Jim, sanoinhan sinulle. Pelkäsin. Meidät olisi saatu kiinni. Ja\ntuo Gulden --\"\n\n\"Täällä emme saa milloinkaan niin hyviä tilaisuuksia, emme\nlähestulkoonkaan. Kells aikoo vartioida sinua huolellisesti. Kuulin\nkäskyn. Hän on toisenlainen nyt. Valpas ja taipumaton. Entä nämä\nAlder Creekin kullankaivajat? En tohtisi luottaa heihin edes senkään\nvertaa kuin Woodiin ja Pearceen. Kaikki ihan järjiltään! Kullan\nhullaannuttamia. Eivät kuulisi, vaikka huutaisit hengenhädässä. Ja\nvaikka saisitkin äänesi kuuluviin, eivät he uskoisi. Tämä kaupunki on\nnoussut yhdessä yössä, enkä ole konsanaan nähnyt toista sellaista, en\nedes kuullutkaan. Siinä on jotakin luonnotonta, jotakin, joka ei ole\ninhimillistä, jotakin -- en tiedä, miten sen sanoisin. Ihmiset\nnäyttävät täällä muuttuneen raadon kimpussa äheltäviksi susiksi. Olen\nnähnyt sen itsekin. Ihmisyydestä ei merkkiäkään\".\n\n\"Olen hyvin peloissani, Jim, ja toivon, että minulla olisi ollut\nrohkeutta paeta Cabin Gulchissa ollessamme. Mutta älä lannistu\nsekunniksikaan. Kyllä me pääsemme täältä. Meidän täytyy vain odottaa\ntilaisuuttamme. Ota selville, missä olemme -- kuinka kaukana Hoadleystä\n-- mitä on odotettavissa -- onko täällä ketään, jonka puoleen voimme\nturvallisesti kääntyä\".\n\n\"Turvallisesti! Sitä en usko -- tämän päivän jälkeen\", kuiskasi Jim\njylhästi.\n\n\"Kuinka niin? Mitä on tapahtunut?\" kysyi Joan nopeasti.\n\n\"Oletko arvannut, miksi Kells lähetti sinut tänään kaupunkiin?\"\n\n\"En\".\n\n\"Nyt saat kuulla... Menin sinne Kellsin, Smithin ja Pearcen keralla. He\nriensivät suorinta tietä 'Viimeiseen pähkinään', jonka edessä seisoi\nmelkoinen miesjoukko. Pearce tunkeutui joukon halki, pysähtyi erään\npitkän miehen eteen -- puvusta päättäen peluri -- ja sanoi niin\nkovasti, että kaikki kuulivat: 'Tuo tuossa!' Mies säpsähti, kalpeni ja\naikoi vetäistä revolverinsa, mutta Kells ampui hänet. Hän kaatui ääntä\npäästämättä. Kaikki seisoivat kuin maahan naulittuina ja tuijottivat\nKellsiin ja hänen savuavaan revolveriinsa. En ole milloinkaan nähnyt\nhäntä niin kylmänä, niin lannistavan voimakkaana. Hän lausui miehille\nrauhallisesti: 'Tämä mies loukkasi tytärtäni! Mieheni näkivät sen.\nNimeni on Blight. Tulin tänne valtauksia ostamaan ja tahdon nyt sanoa\nteille: Alder Creekinne on tulvillaan kultaa, mutta parhaiden miestenne\non pantava asiat täällä sille kannalle, että tyttö voi kävellä rauhassa\nkadullanne'\".\n\n\"Joan, sanon sinulle, että temppu onnistui mainiosti\", jatkoi Jim.\n\"Sanat tekivät syvän vaikutuksen, ja Kells poistui hurraahuutojen\nkaikuessa. Hän tahtoi osoittaa, mikä mies hän oli, ja onnistui.\nOnnistui suurenmoisesti. Mikäli huomasin, ei läsnäolijoiden joukossa\nollut ainoatakaan, joka ei olisi ihaillut häntä. Näin kuollutta peluria\npotkittavankin\".\n\n\"Jim!\" hengähti Joan. \"Hän tappoi miehen -- vain siinä mielessä!\"\n\n\"Niin juuri -- se paholainen!\"\n\n\"Mutta sittenkin -- minkä vuoksi? Sehän oli tahallinen murha\".\n\n\"Ei, ei aivan. Kells ampui samassa kun toinen vetäisi revolverinsa --\ntavallinen temppu. Mieleni tekisi sanoa hänelle siitä jotakin\".\n\n\"Ei muuta asiaa. Unohdin, mikä hirviö hän on\".\n\n\"Maali, johon hän pyrkii, on päivänselvä. Tämä kaivosleiri ei ole vielä\nehtinyt verenvuodatusasteelle, tahi oikeammin -- ei ollut. Uutinen\ntästä taposta leviää kuin siivillä, ja tämä valtaustenostaja Blight\ntulee yleisen huomion esineeksi. Hänen tekonsa vaikuttaa täysin\nvilpittömältä ja uskottavalta -- hän käyttäytyi kuten kunnian miehen\ntuleekin, jolla on tytär suojeltavanaan. Hän saa myötätuntoa, ja kun\nkaikki hänen puheensa viittaavat hänen olevan rikas, ei kestä kauan,\nennenkuin hän on tässä kasvavassa yhteiskunnassa vaikutusvaltainen\nmies. Ja tätä peliään hoidellessaan hän alkaa samalla ryöstää\nkullankaivajia kaikessa salamyhkäisyydessä. Häntä on vaikea saada\nsyytettyjen penkille, sillä kukapa tulisi häntä epäilleeksi.\nSuunnitelma on aivan hänen mittaisensa -- yhtä suurenmoinen!\"\n\n\"Mutta Jim, eikö meidän pitäisi ilmoittaa tästä?\" kuiskasi Joan\nväristen.\n\n\"Olen ajatellut samaa. Tunnen olevani myös tavallaan syyllinen. Mutta\nkenen puoleen kääntyisimme? Olet vanki -- älä unohda sitä -- ja minä\nolen, mikäli tiedetään, Kellsin joukkoon kuuluva rosvo. Miten päästä\ntäältä hengissä johonkin turvapaikkaan -- siinä kysymys, joka ei anna\nminulle hetkenkään rauhaa\".\n\n\"Minulla on sellainen tunne, että kaikki käy vielä hyvin, ellemme tee\nmitään erehdystä. Mutta nyt en voi muuta kuin odottaa, koska en saa\nliikkua vapaasti. Sinun täytyy tulla joka ilta -- tulethan?\"\n\nJim suuteli häntä vastaukseksi.\n\n\"Miten aiot kuluttaa aikasi, Jim?\" tiedusteli Joan huolestuneesti.\n\n\"Teen valtauksen ja rupean kaivamaan kultaa, kuten muutkin. Puhuin\nsiitä Kellsille tänään, ja hän oli hyvillään. Sanoi pelkäävänsä,\netteivät miehet pidä suunnitelmaan sisältyvästä työnteosta. Kultaa on\ntyöläs kaivaa, mutta helppo varastaa. Mutta minä kaivan kuin myyrä!...\nMitä sanoisit, jos löytäisin oikean aarreaitan?\"\n\n\"Kuume on jo tarttunut sinuunkin, Jim\".\n\n\"Jos onni potkaisisi minut 'kultataskun' kohdalle -- niitä on löydetty\ntäältä paljonkin -- menisitkö -- menisitkö kanssani naimisiin?\"\n\nÄänen hellä sointu, siinä värähdellyt alistuva kaipuu, puhuivat niin\nselvää kieltä, että Joan ymmärsi paremmin kuin konsanaan ennen, kuinka\nJim oli toivonut ja pelännyt, ja mitä tuskia hänen oli täytynyt kärsiä\nepätoivonsa synkässä yössä. Hän hyväili Jimin poskea tietoisena siitä,\nettä nyt oli hetki tullut, jolloin hän saisi hyvittää Jimille\najattelemattomuutensa, ja hänen sydämensä paisui lämmittävästä,\nkuohahtelevasta ja vastustamattomasta rohkeudesta.\n\n\"Jim, olen sinun -- löydätpä kultaa tai et\", kuiskasi hän.\n\nVastauksena oli pitkä, autuudesta vavahteleva suudelma, kunnes Jim\nirroittautui hellästi ja poistui hiljaa Joanin katsoessa hänen\njälkeensä silmät kyynelissä ja kaiho sydämessä.\n\nSiitä päivästä lähtien Joan oleili pienessä kammiossaan toisista\neristettynä. Kells tahtoi niin, ja Joan katsoi olevan viisainta\nmukautua siihen ainakin toistaiseksi, Woodin myötämielisyyttä hyväkseen\nkäyttämättä. Woodin, joka toi ateriat sisään, piti aina lukita ovi\nJoanin luona käytyään, mutta hän ei kiertänyt munalukkoon pistämäänsä\navainta kertaakaan.\n\nVaikka Joan olikin vanki, kuluivat päivät ja illat nopeasti.\n\nKells valvoi aina myöhäiseen ja nukkui aamulla pitkään. Hän oli\ntottunut näkemään Joanin aina puolenpäivän aikaan, ja koki olla\nmahdollisimman miellyttävä. Hän tuli Joanin luo ilmeisesti\nvapautuakseen hetkeksi nykyisyyden painavasta taakasta, sillä hän\nvaikutti aina ensin synkältä, väsähtäneeltä ja jurolta, mutta vilkastui\nsitten. Hän ei virkkanut milloinkaan sanaakaan Alder Creekistä,\nkullasta tahi Rajaseudun sisseistä, vaan aloitti aina keskustelun\ntiedustelemalla Joanin vointia, saattoiko hän jollakin tavoin palvella\nJoania, tahtoiko Joan kaupungista jotakin. Kellsin poissaollessa Joan\ntunsi kauhua häntä kohtaan, mutta ei milloinkaan hänen kanssaan\nseurustellessaan, mikä johtui varmaankin siitä, että Kells oli hänen\najatuksissaan rosvo, mutta läsnäollesaan mies, jonka luonne oli\nkehittymässä hyvään päin. Vaikutusvallastaan aina tietoisena Joan\nkoetti olla mahdollisimman luonnollinen, toverillinen, miellyttävä ja\nrattoisa. Hänen viehätysvoimansa lämmittämänä Kells vähitellen sulaisi\nja muuttuisi, niin että tuo jylhä synkkyys, tuo hänen sydämeensä\njuurtunut pahuus häviäisi vihdoin kokonaan. Siitä vapauduttuaan hän\nolisi varmasti toinen mies. Hän sanoi peittelemättä, että se todellisen\nrakkauden välähdys, jolla Joan oli todistanut sanansa Cabin Gulchissa,\noli melkein aina hänen mielessään. Sillä tavalla ei kukaan nainen ollut\nhäntä ennen suudellut. Se suudelma oli lumonnut hänet. Hänen oli\nmahdotonta unohtaa sitä. Hänen huuliltaan ei tulisi kukaan toinen\nnainen konsanaan suudelmaa saamaan, ja ellei hän voinut saada Joanilta\nvapaaehtoisesti toisia yhtäläisiä, oli hän mieluummin ilman. Hän\nkerjäsi Joanin rakkautta intohimoisen ja kurjuudestaan tietoisen\nhylkiön kiihkolla, mutta Joan ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja\nsanoa olevansa pahoillaan hänen tähtensä -- kuta enemmän hän uskoi\nKellsin todellakin rakastavan häntä, sitä varmempi hän oli, että Kells\nvapauttaisi hänet. Sen Kells aina kiihkeästi kielsi. Hänen täytyi pitää\nJoan luonaan häntä aarteenaan katsellakseen ja ihaillakseen ja hänestä\nunelmoidakseen toivossa, että Joanin vastarakkaus heräisi jonakin\npäivänä. Naiset olivat välistä oppineet rakastamaan ryöstäjiään, ja jos\nhän sattuisi olemaan niin onnellinen, karkaisi hän Joanin keralla\nkaukaisiin maihin, vaikka Austraaliaan saakka. Mutta kaikista\nkiihkeimmin hän kerjäsi Joania näyttämään hänelle jälleen, mitä oli\nolla hyvän naisen rakastama. Ja Joan, joka tiesi saavuttamattomuutensa\nolevan nyt vaikutusvaltansa ainoa ehto, kieltäytyi voittamatonta\nujoutta teeskennellen, sillä minkäänlainen myöntyminen ei voinut tulla\nhänen puoleltaan kysymykseenkään. Kells tyytyi siihen ja poistui aina\nhänen pelkän läsnäolonsa elvyttämänä, kuin jonkunlaisessa\nhurmiotilassa, säteilevänä, mutta samalla kylmästi hymyillen, ikäänkuin\nhän olisi jo nähnyt Joanin vaikutuksen päättyvän hänen täydelliseen\nkääntymykseensä, minkä valossa hänen valtansa väheneminen joukon\njohtajana ei merkinnyt mitään.\n\nIltapäivällä hän lähti aina kaupunkiin etujaan valvomaan, valtauksia\nostamaan ja pelaamaan. Hänen palatessaan Joan tiesi aina seinänraosta\nkurkistaessaan, oliko hän pelannut, oliko hän voittanut, vai hävinnyt.\nIllat hän vietti tavallisesti tuvassaan, joka muuttui aina pimeän\ntultua salaperäisen toiminnan näyttämöksi. Miehiä tuli ja meni,\ntavallisesti vain yksi kerralla, eikä milloinkaan useampaa kuin kaksi\nyhdessä. Joan kuuli heidän pujahtavan sisään kätketystä takaovesta,\nmatalaa keskustelua, mutta harvoin, mitä sanottiin, ja kuuli heidän\npoistuvan yöllisille retkilleen. Heidän mentyään Kells otti tulta, niin\nettä Joan saattoi nähdä tupaan. Oliko tuo synkkä, hurjakatseinen mies\nKells? Joan näki hänen tarkastelevan pieniä nahkakukkaroita ja kätkevän\nne permannon alle, minkä tehtyään hän käveli edestakaisin tavalliseen\ntapaansa, kuin tiikeri häkissä. Myöhemmin, kun Wood, Pearce, Smith ja\nCleve kotiutuivat, näytti hänen mielensä aina keventyvän. Hän\nrauhoittui ja pelasi heidän kanssaan mielellään aikansa kuluksi\npienistä panoksista, sallimatta konsanaan kenenkään pelata luonaan\nsuuremmista summista, niin peluri kuin hän olikin. Kuulemistaan\nsanoista Joan ymmärsi hänen pelaavan aina poikkeuksellisen korkeata\npeliä rikkaiden kullankaivajien ja ammattipelurien kanssa alhaalla\nkaupungissa ja melkein aina -- häviten. Jonkun kerran voitettuaan hän\nkerskaili siitä loppumattomiin Pearcelle ja Smithille ja kuvaili\ninnostuneesti, kuinka taitavasti hän oli pelannut.\n\nJim Cleve nukkui yönsä taivasalla rinteellä, erään kallionkielekkeen\nalla. Kells näytti pitävän siitä, selittämättä kuitenkaan, miksi. Syynä\noli ehkä se, että hän katsoi olonsa siten turvallisemmaksi. Ja Cleve\noli siitä onnellinen, koska hänellä oli niin ollen vapaa pääsy Joanin\nikkunalle aina pimeän tultua puoleen yöhön saakka. Joanin vuode oli\naivan ikkunan alla, niin että hän saattoi polvilleen nousten katsoa\nulos; jos hän nukkui, saattoi Jim herättää hänet pujottamalla ohuen\npuikon lautojen raosta. Mutta Joan ei nukkunut milloinkaan Jimin\nsaapuessa, sillä hän eli vain näitä salaisia kohtaamisia odottaen, ja\nellei Jim voinut tulla ennenkuin hyvin myöhään, istui hän vuoteellaan\nsilmät auki kuunnellen. Sitäpaitsi hän vakoili Kellsiä aina niin kauan\nkuin Kells oli ylhäällä.\n\nCleve oli ostanut valtauksensa paikalta, jota voitiin sanoa melkein\nkoskemattomaksi, koska se oli syrjässä yleisen rynnistyksen\nkeskuksesta. Kuinka hän oli tullut menneeksi sinne, ei hän tiennyt. Hän\noli valinnut paikan aivan umpimähkään ja löysikin kultaa jo ensi\npäivänä. Kells pani miehensä heti paaluttamaan joukon valtauksia Cleven\nläheltä, tarkoituksena vain saavuttamansa luottamuksen ja aseman\nlujittaminen eikä mikään muu, sillä siten heillä oli nyt kullakin oma\npieni alueensa, jossa työskennellä. Kaikki löysivät kultapitoisia\nkerrostumia, mutta se, jolle onnetar käänsi kirkkaat kasvonsa\nkokonaan, oli Cleve. Hänellä oli sama onni kullankaivamisessa kuin\npelipöydässäkin. Hänen työnsä palkittiin moninkertaisesti. Kells\nlevitti uutista, ja laakson siihen kolkkaan rynnisti joukottain\nkullankaivajia.\n\nJoan ja Jim näkivät joka ilta toisensa, ja jokainen kohtaaminen oli\nedellistä hurmaavampi. Jim oli joutunut kultakuumeen uhriksi, mutta kun\nhänellä oli Joan tukenaan, ei hän horjahtanut tasapainostaan. Jos hän\npelasi, oli se vain näön vuoksi. Hän oli tovereilleen hyväntahtoinen ja\nantelias, ja oli hänkin juovinaan, ottamatta todellisuudessa kuitenkaan\nkulaustakaan. Hänen onnensa oli Joaninkin onni. Jos hän saisi kyllin\npaljon kultaa kokoon, uskoi hän voivansa lunastaa lemmittynsä vapaaksi,\nsillä Kells oli hänen vakaumuksensa mukaan valmis mihin hyvänsä\nsaadakseen tuhlata kaiken saatavissa olevan kullan pelipaikoissa. Joan\nantoi Jimin puhua, mutta sai aina rakkautensa voimalla tahtonsa\nperille, niin että Jim käyttäytyi aina kaikinpuolin hillitysti ja\nmoitteettomasti. Hän ajatteli ja suunnitteli kaikki, ja hänen neuvoaan\ntotellen Jim piilotti suurimman osan kultahiekkaansa ja antoi ymmärtää,\nettei hän pitänyt kultavyötä lainkaan. Menestys saattoi käydä\nvaaralliseksi, ja Joan pelkäsi yhä enemmän sen voivan johtaa heidän\nasialleen turmiolliseen ylimielisyyteen ja kärsimättömyyteen, sillä\nvoidakseen pettää Kellsin heiltä vaadittiin ennen kaikkea kylmää\nharkintaa ja kykyä odottaa. Ja Jim näytti käyvän sitä rajummaksi, kuta\nenemmän hän löysi kultaa. Hänen vihansa Kellsiä kohtaan yltyi samassa\nsuhteessa, ja kuta onnellisempi päivä, sitä kiihkeämmät puheet. Kulta\noli mennyt hänelle veriin, ja Joanin tehtävänä oli pitää hänet\njärjillään. Hän voitti luonnollisesti enemmän myöntymällä Jimin\nhyväilyihin kuin neuvoilla ja rukouksilla. Rakkaudellaan hän piti Jimin\nalallaan.\n\nEräänä iltana hän tunsi samassa silmänräpäyksessä kun heidän kätensä\nyhtyivät, että Jim oli joko hyvin kiihtynyt tahi pelästynyt.\n\n\"Joan\", hän kuiskasi vavahtelevalla äänellä, lähentäen huulensa melkein\nJoanin korvaan kiinni, \"tein Kellsille tänään palveluksen, josta hän on\nminulle ikuisesti kiitollinen. Nyt hän luottaa minuun aivan sokeasti --\najattelehan!\"\n\n\"Kerro minulle\", kuiskasi Joan.\n\n\"Poikkesin tänään iltapäivällä, kuten tavallisesti, Pähkinään. Kells\npelasi jälleen faroa tuon Flash-nimisen pelurin kanssa, joka on jo\nvoittanut häneltä kelpo kasan -- ammattipelurin konsteilla. Pysähdyin\nkatsomaan. Saapuvilla oli toisiakin meikäläisiä -- Pearce, Blicky,\nHandy Oliver ja luonnollisesti Gulden, mutta kaikki erillään. Kells\nhävisi ja kävi yhä ärtyisemmäksi, mutta pelasi siitä huolimatta täysin\npuhtaasti ja hillitysti. Flash teki temppujaan, kunnes Kells älysi\näkkiä hänen kieroutensa ja kiljahti raivosta. Kaikki törmäsivät\nkatsomaan -- meikäläiset ja muut -- ja minä odotin Kellsin vetäisevän\nrevolverinsa. Kummallista, kuinka peli viehättää häntä! Hän vain\nkirosi Flashille -- haukkui hänet pataluhaksi ja syytti häntä\nväärinpeluusta. Tiedäthän, että se on Alder Creekin kaltaisessa\npaikassa ammattipelurille sama kuin kuolema. Flashilla oli\npienoisrevolveri hihassaan, ja kun hän hypähti ylös, välähti se samassa\nhänen käteensä. Hän aikoi ampua Kellsin, joka seisoi siinä aivan\navuttomana. Mutta nähdessään olevansa tilanteen herra Flash teki sen\nerehdyksen, että hän rupesi puhumaan joukolle kuin antaakseen\nesiintymiselleen suurempaa pontta. Iskin revolverin hänen kädestään --\nse laukesi ja poltti ranteeni rakolle -- ja sitten pieksin herra\nFlashin niin perinpohjin, etten tiedä, pääsikö hän omin voimin\njaloilleen. Kells käski kaikki pöydän ympärille, jolle kortit olivat\njääneet levälleen, ja todisti kylmästi, että Flash oli pelannut väärin.\nSitten hän kääntyi minuun -- en unohda milloinkaan hänen katsettaan:\n'Nuori mies; hän aikoi nitistää minut -- en tullut ajatelleeksikaan\nrevolveriani. Tapan hänet ensi kerran kohdatessamme. Olen saanut\nennenkin kiittää toisia hengestäni enkä unohda sitä milloinkaan. Olen\naina pitänyt teistä, mutta nyt olette valttiässä!'\"\n\n\"Oliko oikein, että sekaannuit asiaan?\" kysyi Joan.\n\n\"Oli. Flash oli väärinpelaaja, mikä on niin halpamaista, että olen\nmieluummin vaikka rosvo. Ja onhan rakkaudessa sitäpaitsi kaikki\nluvallista. Ajattelin sinua, kun pelastin Kellsin\".\n\n\"Flash tulee väijymään sinua\", kuiskasi Joan pelokkaasti.\n\n\"Luultavasti. Ja jos hän osuu tielleni, on hänen oltava tavallista\nvikkelämpi. Mutta Kells joko karkoittaa hänet kaupungista tahi tappaa\nhänet. Sanon sinulle, että Kells on nyt Alder Creekin mahtavin mies.\nPuhutaan hallinnon järjestämisestä -- pormestarista ja muusta\nsellaisesta -- ja jos kullankaivajat voivat unohtaa kullan niin\nkauaksi, että vaali saadaan toimitetuksi, valitsevat he Kellsin. Mutta\nkaikki roskaväki, nuo kullankaivajista elävät verenimijät, eivät\ntietenkään tahtoisi Alder Creekiin minkäänlaista esivaltaa\".\n\nEräänä toisena iltana Cleve kertoi vakavasti ja synkästi Rajaseudun\nsisseistä ja joukon salaperäisestä toiminnasta. Nimi oli tullut\ntunnetuksi, kukaan ei tiennyt, miten, eikä Alder Creekissä nukuttu enää\nrauhallisesti. Rajaseudun sissit olivat yleisen otaksuman mukaisesti\ntuntemattomien rosvojoukkojen ja maantierosvojen muodostama salainen\njärjestö, jonka toiminta-alue käsitti koko niin sanotun rajaseudun.\nJohtajana piti olla eräs ennenkuulumattoman ovela ja säälimättömän\ntarmokas mies. Järjestö toimi kaikkialla samaan aikaan ja kaikesta\npäättäen aivan pieniin ryhmiin jakautuneena, joita oli mahdoton saada\nilmi, koska uhrit oli aina surmattu, eivätkä siis voineet ilmaista,\nmiten heidät oli ryöstetty ja kuka. Joukko työskenteli hitaasti ja\ntäysin salassa. Pienistä summista ei välitetty, mutta suuremmat\nkultahiekkamäärät tulivat aina jollakin merkillisellä tavalla\npoikkeuksetta sen tietoon. Kaksi kullankaivajaa, jotka olivat lähteneet\npyrkimään takaisin itään Bannackin tietä myöten, kummallakin yhteensä\nnoin kolmekymmentä kiloa kultaa yllään, löydettiin tiepuolesta seulaksi\nammuttuina. Erästä Black-nimistä miestä, joka ei ollut uskonut\nomaisuuttaan postin kuljetettavaksi, vaan oli lähtenyt Alder Creekistä\nystäviensä estelyistä huolimatta, ei sen koommin kuultu eikä nähty.\nNeljä muuta kullankaivajaa, joiden tiedettiin säilyttävän vyössään\nmelkoista kultamäärää, murhattiin ja ryöstettiin eräänä iltana\ntyöpaikalta palatessaan. Eräs löydettiin murhattuna vuoteestaan. Rosvot\nolivat viiltäneet teltan halki, hiipineet sisään, tappaneet miehen\nhänen nukkuessaan ja vieneet hänen kultavyönsä.\n\nAlder Creekissä elettiin kaameata aikaa. Kullankaivajien keskuudessa oli\njulmia ja häikäilemättömiä miehiä, jotka viettivät päivät rehellisessä\ntyössä, ottaen selvää, kenellä oli kultaa, ja murhasivat öisin. Kaikki\nyhteistoiminta, johon tämän uuden yhteiskunnan jäsenet olisivat ehkä\nolleet vähitellen valmiit, kävi nyt mahdottomaksi. Peloittavaksi\nkärjistynyt tilanne teki hajaannuksen entistä suuremmaksi. Jokainen\nepäili toistaan, vahti, vakoili ja valvoi öisin. Mutta ryöstöt\njatkuivat harva se päivä, mitään jälkeä näkymättä. Sillä kuolleet eivät\npuhuneet.\n\nNäin alkoi Alder Creekissä sellainen hurjimman kurittomuuden ja\nväkivallan aika, ettei sille löydä vastinetta edes vuosilta 49 ja 51,\nniin kuuluisia kuin nämä vuodet ovatkin lännen kultakenttien\nhistoriassa. Kultaa omistavat ja sitä hulluuteen saakka ahnehtivat\nmiehet villiintyivät ajan mukana ja ottivat esimerkkiä noista kuolemaa\nympärilleen levittävistä salaperäisistä rosvoista. Kullanhimo teki nyt\nuhrinsa verenhimoisiksikin. Asujamisto lisääntyi päivittäin uusien\ntulokkaiden virrasta, ja rikosten lukumäärä kasvoi samassa suhteessa.\nEpäluuloja seurasi pelko, pelkoa viha -- tuloksena täydellinen helvetti\njo ennestään sairaissa mielissä, niin että kaikki alkeellisimmatkin\nintohimot päästettiin valloilleen ja menestyivät. Rajaseudun sissien\nedesottamiset hukkuivat pelihuoneissa, kapakoissa ja kadulla selvällä\npäivällä sattuneisiin väkivallantekoihin. Miehet tappelivat vain\nsaadakseen tapella, sillä tämä tappeluvimma oli kuin ilmassa. Miehiä\nammuttiin pelipöytien ääressä, ja peli jatkui. Toisia surmattiin\ntanssipaikoissa -- ruumis raahattiin ulos verijäljen jäädessä\npermantoon, ja tanssi jatkui. Kultaa kaivettiin kuitenkin koko ajan\nkiihkeämmin kuin konsanaan, ja löydöt voittivat kaikki edelliset.\nKullan hinta laski huimaavasti, ja kaikki elintarpeet kallistuivat\nuskomattomasti. Oli aika, jolloin ihmisen kaikista pahimmat ja\nalhaisimmat vaistot ilmestyivät esille monipäisenä lohikäärmeenä, joka\nahmi kultaa, sylki tulta ja vuodatti verta, kaikelle ihmisyydelle\nkuurona. Oli aika, jolloin kulta, tuli ja veri olivat sama asia, aika,\njolloin raaistava ja hulluudeksi huipistunut kullanhimo pyyhkäisi\ntieltään kaiken, mitä oli ennen pyhänä pidetty; aika, jolloin väkivalta\noli oikeuden sijalla, ihmiset epätoivoisia ja kuolema tilanteen herra.\nAurinko nousi kultaisena ja laski punaisena. Oli kullan hetki!\n\nEräänä iltapäivänä, kun Joan torkkui huoneessaan iltaa odottaen, alkoi\nulkoa äkkiä kuulua kiiruhtavia askeleita ja miesten kiihtyneitä ääniä.\nHän havahtui ja hypähti notkeasti tähystyspaikalleen. Bate Wood oli\nnostanut kätensä varoittavasti Kellsille, joka seisoi pöydän takana\noveen tuijottaen. Red Pearce syöksähti sisään avopäin ja silmät palaen.\nJoan odotti hänen huudahtavan, että Kells oli paljastettu.\n\n\"Kells, oletko kuullut?\" huohotti hän.\n\n\"Ei niin kovasti -- vähempikin riittää!\" sanoi Kells rauhallisesti.\n\"Nimeni on Blight. Ketä sinulla on mukanasi?\"\n\n\"Vain Jesse ja pari muuta sakin miestä. En saanut ravistetuksi heitä\nkintereiltäni, mutta älä ole lainkaan huolissasi\".\n\n\"Mistä on kysymys? Mitä minä en ole kuullut?\"\n\n\"Kaupunki on tullut aivan hulluksi... Jim Cleve löysi suurimman\nkimpaleen kuin mitä Idahossa on konsanaan nähty... _kahdeksantoista\nkiloa_!\"\n\nKells leimahti punaiseksi ja kalpeni sitten. \"Eläköön Jim!\" huusi hän\nkaikuvasti ja näytti aivan yhtä riemuitsevalta kuin jos hän olisi itse\nsen löytänyt.\n\nJesse Smith tuli tömistellen ovesta hälisevä miesjoukko jäljessään\ntunkeillen. Blicky, Handy Oliver, Williams ja Gulden kumppaneineen.\nJoan säpsähti hänet nähdessään ja tunsi häntä kohtaan samaa\nvaistomaista kauhua kuin ennenkin. Jättiläinen ei ollut nyt\nhidasliikkeinen ja välinpitämätön, vaan liikahteli ketterästi suuret\nsilmät palaen, ja koko joukko oli kuin susilauma, valmis hyökkäämään\nsaaliinsa kimppuun. Guldenia lukuunottamatta heissä oli jokaisessa\njotakin kiihkeän riemuitsevaa.\n\n\"Missä Jim?\" kysyi Kells.\n\n\"Hän on tulossa, mutta koko matka on kuin kujanjuoksua\", vastasi\nPearce. \"Mitä sanot, Kells? Uutinen levisi kuin savu tuulessa, ja\nkaikki, jotka kynnelle kykenevät, ovat rientäneet hänen kimpalettaan\nkatsomaan. Työt seisahtuivat kaikkialla kuin leikaten\".\n\n\"Niinkuin en minäkin tahtoisi sitä nähdä!\" huudahti Kells.\n\"Kahdeksantoistakiloinen! Kuulin kerran kolmikymmenkiloisesta, mutta\nsitä en saanut nähdä. En usko tätäkään, ennenkuin näen\".\n\n\"Jim tulee nyt\", ilmoitti joku ovelta. \"Tie on väkeä mustanaan, mutta\neiköpähän Jim karista uteliaita luotaan\".\n\n\"Mitä Cleve tekee kimpaleellaan?\"\n\nGuldenin kumea ääni soinnahti voimakkaasti, mutta kaikkea tunnetta\nvailla. Monen ilme muuttui. Kells näytti ensin hämmästyneeltä ja sitten\nnärkästyneeltä.\n\n\"Se ei liikuta sinua eikä minua\", hän vastasi lujasti. \"Cleve on\nlöytänyt sen omalta valtaukseltaan, ja se kuuluu hänelle\".\n\n\"Löytänyt tahi varastanut -- ei muuta asiaa\", jyrähti Gulden.\n\nKells leväytti käsiään kuin sanoen, että miehen kanssa oli turhaa\njärkevästi keskustella.\n\nMiehet hajaantuivat samassa oven kahden puolen ja tervehtivät käheillä\nkiljahduksilla Cleveä, joka syöksähti heidän keskelleen kasvot hehkuen\nja silmät säihkyen kuin timantit.\n\nJoan katsoi häneen ilosta väristen. Jim oli kaunis, mutta hänessä oli\nsen ohella vielä jotakin hillittömän villiä ja rajua. Toisessa kädessä\noli revolveri ja toisessa joku kaulaliinaan kietaistu esine, jonka hän\nheitti Kellsin eteen pöydälle. Se jysähti raskaasti. Liinan kulmat\naukenivat, ja kaikki näkivät suuren harkon, joka oli paikoitellen musta\nja punertava, mutta paikoitellen himmeän kellertävä.\n\n\"No, isäntä, mitäs tästä sanotte?\" huudahti Cleve riemuitsevasti\nnauraen. Hän oli kuin poika.\n\nKells ojensi empien kätensä, ikäänkuin silmiään epäillen, ja otti sen\nsitten pöydältä, tunnusteli sen painoa, kaivoi kyntensä siihen ja puri\nsitä.\n\n\"Jumalani!\" huudahti hän ihmeissään ja hurmaantuneesti ja kääntyi\nsitten Jimiin vilpittömästi iloiten. \"Olette sittenkin syntynyt\nonnelliseksi, Jim, vaikka teillä ei ollutkaan onnea rakkaudessa. Tällä\nvoitte ostaa minkä naisen hyvänsä!\"\n\n\"Niinkö? No hakekaa minulle joku\", vastasi Jim vallattomasti.\n\nKells nauroi. \"En tiedä ketään, joka olisi niin paljon arvoinen\".\n\n\"Mitä minä tuolla oikein teen?\" kysyi Cleve.\n\n\"Mitäkö teette? Olipa sekin kysymys. Mitä olette tehnyt muulla\nkullallanne, jota olette varmasti löytänyt ties kuinka paljon?\"\n\n\"Tuhlattu ja menetetty -- osa lainattu tarvitseville, osa annettu\nhyville ystäville ja vähän -- säästettykin\".\n\n\"Todennäköisesti menettelette samoin tämän kanssa. Olette kunnon poika,\nJim\".\n\n\"Mutta tuo möhkäle vastaa suurta summaa. Siinä kuuden,\nseitsemäntuhannen dollarin paikkeilla\".\n\n\"Teitä ei tarvitse kenenkään neuvoa, vaikkapa olisi miljoonasta\nkysymys\", naurahti Kells. \"Kertokaahan, Jim, kuinka löysitte sen\".\n\n\"Sitä en itsekään oikein käsitä\", vastasi Cleve. \"En ollut moneen\npäivään löytänyt juuri mitään, minkätähden aloin kaivaa parin askeleen\npituisia haarautumia eri tahoille päästäkseni maaperästä selville. Eräs\nniistä osui syvään vierinkivi- ja sorakuoppaan, jonka tyhjentäminen oli\nsangen työlästä. Valtaukseni on muinaisen joen uomassa, joka on täynnä\nveden vierittämiä kiviä. Raadoin kuopassa, kunnes selkäni oli mennä\npoikki, löytämättä mitään, mutta kun olin levännyt, aloin taas. Kuoppa\noli kuin noiduttu. Vaikka olisin voinut silloin vannoa, ettei siellä\nollut muruakaan, jatkoin itsepintaisesti. Ja tänään sattui hakkuni\njohonkin, joka tuntui pehmeältä kiveltä -- katsoin ja näin kullan\nkimallusta! Teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kun kaivoin kynsiini\ntuon möykyn! Riemuhuutoni houkutteli kaikki ympärilleni ja minut\ntuotiin tänne riemusaatossa. Rikkauteni on pannut minut aivan pyörälle.\nMitä teen sillä?\"\n\n\"Palaa Montanaan ja tee se tyttörääsy sairaaksi kateudesta\", ehdotti\nmuuan, joka oli kuullut Jimin sepustetun lemmentarinan.\n\n\"Löydetty tahi varastettu -- sama asia!\" jankkasi Gulden.\n\nKells kalpeni raivosta, ja Cleve loi jättiläiseen nopean silmäyksen.\n\n\"Sitä minäkin\", sanoi hän. \"Jaan sen, kuten -- kuten on sovittu\".\n\n\"Sitä ette tee!\" kivahti Kells. \"Löysitte sen aamusta iltaan\naherrettuanne, niin että kyllä se on teidän\".\n\n\"Sanokaamme sitten -- neljännes meille kummallekin ja loppu pojille\".\n\n\"Ei!\" huudahti Kells rajusti.\n\nJoan oivalsi hänen puoltavan Cleveä yhtä paljon oikeudentunnosta kuin\nhalusta vastustaa Guldenia.\n\n\"Olette kunnon poika, Jim\", lausui Pearce ihailevasti, \"ja minä\npuolestani sanon, etten huoli muruakaan pähkinästänne\".\n\n\"En minäkään\", lisäsi Jesse Smith.\n\n\"Enkä minä\", sanoi Chick Williams.\n\n\"Jim, vaikka olisin viinantuskaan kuolemaisillani, en tule jaolle\",\njatkoi Blicky aivan kuin loukkautuneesti.\n\nNämä miehet samoin kuin kaikki toisetkin, jotka ilmaisivat olevansa\nsamaa mieltä joko sanoilla tahi kieltävällä eleellä, vahvistivat sen\ntotuuden, että ryöväreilläkin on kunniantuntoa. Mutta Guldenissa ja\nhänen miehissään ei näkynyt merkkiäkään muutoksesta.\n\n\"Sitten jaamme sen kahden\", murahti hän ivallisesti silmillään\nkultamöhkälettä ahmien.\n\nKells hyppäsi kuin leimaus hänen eteensä ja iski nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Kuule, Gulden!\" karjaisi hän, \"nyt menet liian pitkälle... tuosta\npähkinästä et saa siruakaan! Jim on raatanut kuin koira, ja jos hänen\nlöytönsä nousevat vaikka miljoonaan dollariin, huolehdin, että hän\nsaa pitää kaikki. Teillä tyhjäntoimittajilla ei ole tietysti\naavistustakaan, mitä Jim on tehnyt hyväksenne. Hän on auttanut asiaamme\npaljoa enemmän kuin sinä tahi minä. Hänen rehellinen ahkeroimisensa on\ntehnyt minulle sangen helpoksi käydä kunniallisesta miehestä. Häntä\npidetään tyttäreni sulhasena, ja se on suuresti tukenut asemaani. Sanon\nsinulle, että olen nyt Alder Creekin ensimmäisiä miehiä. Minulla on\nvaikutusvaltaa ja minua uskotaan. Koetappas mennä sinne sanomaan, että\nBlight on Jack Kells, niin saat nähdä! Paina mieleesi, että tässä\npelissä teen minä työn!\"\n\nGulden ei pelästynyt, sillä pelko oli hänelle todennäköisesti aivan\ntuntematon käsite, mutta Kells lannisti hänet henkensä musertavalla\nvoimalla. Jättiläinen saapasteli ulos kuin omasta esiintymisestään\nymmällä, ja hänen seuralaisensa, jotka olivat ilmaisseet\nuskollisuutensa häntä kohtaan synkällä murjotuksella, painuivat\njäljessä.\n\n\"Taisipa tulla ero\", huomautti Pearce.\n\n\"Entäpä jos olisit ollut itse Jimin sijassa!\" kiivastui Kells.\n\n\"En sano moitteen sanaakaan, Jack. Olit ihan oikeassa, ja toivon, että\nolisit menetellyt kanssani samalla tavalla, jos niikseen olisi tullut.\nMutta sekoittaa tyttö tähän --\"\n\nKellsin raju ja uhkaava ele sai hänet heti vaikenemaan. Hän kohotti\nalistuvasti kättään ja meni ulos.\n\n\"Jim\", lausui Kells vakavasti, \"seuraa neuvoani. Kätke pähkinäsi. Älä\nlähetä sitä postin mukana Bannackiin, sillä sinne se ei konsanaan\nsaapuisi. Ja muuta paikkaa, jossa nukut!\"\n\n\"Kiitos\", vastasi Cleve lämpöisesti. \"Kätken pähkinäni ja koetan pitää\nvarani vointini mukaan\".\n\nJoan istui ikkunansa ääressä Jimiä odottaen. Oli niin tyyntä ja\nhiljaista, että hän eroitti matalan puron etäisen solinan. Taivas oli\nmustansininen, tähdet kirkkaat ja iltatuuli suloisen viileä.\nEnsimmäinen riemastus Jimille sattuneesta onnesta oli asettunut, ja hän\ntunsi ahdistavaa levottomuutta. Eikö heidän tilanteensa ollut jo ilman\nsitäkin, että Jim löysi kokonaisen aarteen, kyllin vaarallinen? Kuinka\nsynkkä ja paljonsanova Kellsin vihjaus olikaan ollut! Tuossa rosvossa\noli jotakin suurenmoista. Joan ei ollut tuntenut häntä kohtaan\nmilloinkaan suurempaa kiitollisuutta. Hän oli roisto, mutta silti mies.\nKuinka hän mahtoikaan vihata Guldenia! Näiden kilpailijoiden välillä\ntuli vielä varmasti tapahtumaan hirveä voimainkoetus -- vallasta --\nkullasta. Ja hänestä -- lisäsi Joan tahtomattaan ja kauhusta vavahtaen,\nsillä hän näki tämän mieleensä välähtäneen ajatuksen valossa\nmahdollisuuksia, joita hän ei ollut ennen tullut ajatelleeksikaan.\n\nIkkunan alta nousi samassa hiljaa tumma varjo, ja Joan tunsi säpsähtäen\nkäteensä tartuttavan. Jim!\n\n\"Joan! Joan! Olen rikas! Kuuletko -- rikas!\" lausuttiin kiihkeästi.\n\n\"Ssssh!\" kuiskasi Joan hänen korvaansa. \"Ole varovainen. Näin, kun\ntulit sisään, ja kuulin kaikki. Voi, sinua onnen poikaa! Nyt sanon\nsinulle, mitä teet sillä\".\n\n\"Kultaseni! Se on kokonaan sinun. Menethän nyt naimisiin kanssani?\"\n\n\"Herra! Pidättekö minua onnenonkijana? Ettäkö ottaisin sinut kultasi\ntakia? En koskaan!\"\n\n\"Mutta Joan!\"\n\n\"Kuten sanoin\".\n\n\"En halua lähteä täältä nyt\", selitti Jim kiihkeästi, \"vaan\ntyöskentelen edelleen\". Ja hän jatkoi niin nopeasti, että Joan tuskin\nkykeni seuraamaan mukana. Hän ei ollut yhtä varovainen kuin ennen, vaan\noli sen lisäksi, että kullan omistaminen ja varmuus saada enemmän\nolivat nousseet hänelle päähän, käynyt käskeväksi, kapinalliseksi ja\nylimieliseksi. Joan koetti asetella häntä, mutta turhaan. Hän oli\ntänään aivan mahdoton -- kulta oli mennyt hänelle veriin. Joan\nalkoi pelätä jonkun voivan kuulla ja pääsevän selville heidän\nsalaisuudestaan, ja käsitti, että nyt oli turvauduttava naiselliseen\noveluuteen, jos milloinkaan. Hän tiesi kyllä keinon, millä saada Jim\nvaikenemaan -- huulet suljettiin suuteloilla.\n\n\n\n\nXV\n\n\nNämä salaiset kohtaamiset olivat seuraavina iltoina sikäli näennäisesti\nvaarattomammat, että Joan sokaisi ja vaiensi Jimin hellyydellään, mutta\ntämä hänen lemmenkiihkonsa, johon hän nyt turvautui, oli Jimin\nmielentilaan katsoen kuitenkin erehdys. Hän teki tilanteen itselleen\nvaarallisen viehättäväksi, ja mitä Jimiin tulee, oli hänen käytöksensä\ntulen tuiskaamista ruutiin. Hän kyllä oivalsi erehdyksensä, mutta liian\nmyöhään. Ja se, ettei hän ollut siitä sanottavasti pahoillaan, vaan\ntunsi pikemminkin uhmaa vaaroja ajatellessaan, varoitti häntä jälleen\nsiitä, että ajan ja paikan villeys herätti hänessäkin vastakaikua. Tämä\nseikkailu oli ihmeellisesti avartanut hänen näköpiiriään ja kehittänyt\nhänen tunne-elämäänsä. Niinkuin kulta oli vaikuttanut kehittävästi,\nvoimistuttavasti ihmisten pahimpiin intohimoihin ja päästänyt ne\nvalloilleen, samoin oli tämän ilmapiirin henki vaikuttanut\nmyrkyllisesti myös häneen. Joan suri sitä, mutta ymmärsi samalla, että\ntilanne olisi käynyt hänelle muuten ylivoimaiseksi.\n\nHänelle alkoi nyt sama tuskallinen odotus kuin Cabin Gulchissakin --\nmitä tulisi tapahtumaan? Täällä Alder Creekissä häntä eivät näyttäneet\nuhkaavan samat vaarat kuin siellä, mutta Cleven ja Kellsin välillä\ntäytyi ratkaisun tapahtua ennemmin tahi myöhemmin. Voitiin sanoa, että\nnämä molemmat elivät päivänsä tulivuoren ohuella kuorella ja nukkuivat\nyönsä kuoleman varjossa. Kun miehet kävivät illoin Kellsin puheilla,\nkuuli Joan nyttemmin asioita, jotka saivat hänet tyrmistymään. Hän\npelkäsi kuunnella, mutta hänen täytyi, ja vaikka hän ei olisikaan\npitänyt välttämättömänä pysytellä tapahtumien tasalla, olisi jo pelkkä\nmielenkiinto pakottanut hänet siihen. Ja hänen levottomuutensa ja\nahdistava odotuksensa kiteytyivät vähitellen varmaksi vakaumukseksi,\nettä romahdus oli tulossa, aavistukseksi yltäpäältä uhkaavasta\ntuomiosta, joka ei ollut vältettävissä. Jotakin hirveätä tuli\ntapahtumaan. Niin järkyttävästi alkanut seikkailu, kuin hänen, ei\nvoinut päättyä muuhun kuin lopulliseen, tuhoisaan iskuun. Mutta toivo\nei lannistunut, ja vaikka hänen sydämensä vapisi pelosta, ei hän\nmenettänyt rohkeuttaan.\n\nEräänä iltana viikon lopulla, kun Joan koetti asetella Jimiä ja puhua\nhänelle järkeä, ettei hän ilmaisisi heitä yltyvässä ylimielisyydessään,\nmenetti Jim malttinsa kokonaan.\n\n\"Kiskaisen sinut ulos ikkunasta!\" sanoi hän rajusti ja painoi polttavat\nkasvonsa Joania vasten aikoen täyttää uhkauksensa.\n\n\"Kiskaise -- revi minut palasiksi!\" vastasi Joan epätoivoisesti.\n\"Parempi minulle, jos kuolisin! Ja -- väännäthän -- käteni sijoiltaan\n-- käy kipeästi --\"\n\n\"Kipeästi!\" kuiskasi Jim, ikäänkuin hän ei olisi sellaista\nmahdollisuutta ajatellutkaan. Hän oli hyvin pahoillaan ja pyysi\nJoanilta anteeksi. Ääni oli murtunut, käheä ja rukoileva, mutta hänen\nkatumuksensakin oli samoin kuin kaikki hänen tunteensa näinä päivinä\njollakin tavalla kiihtynyttä, kuumeista ja hurjaa, pohjana kullan\nraaistava huuma. Hän puhui niin kovasti ja kiihkeästi, että Joanilla,\njoka pelkäsi enemmän kuin konsanaan jonkun voivan kuulla, oli täysi työ\nsaada hänet vaikenemaan.\n\n\"Tapaako Kells sinua usein -- nykyisin?\" kuiskasi Jim sitten äkkiä.\n\nJoan oli pelännyt tätä kysymystä, jonka hän tiesi kerran tulevan. Hänen\nteki mieli valehdella -- hänen olisi pitänyt valehdella, mutta se oli\nmahdotonta.\n\n\"Joka päivä\", kuiskasi hän.\n\n\"Kiltti Jim, älä siitä välitä. Hän kohtelee minua hyvin -- käyttäytyy\naina kaikinpuolin moitteettomasti. Miksi puhua hänestä näinä harvoina\nhetkinä, jolloin saamme olla yhdessä?\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Cleve kuin suunniltaan. \"Jos sanoisin -- jos\nkertoisin, mitä hän miehillään teettää, tappaisit hänet hänen\nnukkuessaan!\"\n\n\"Kerro\", pyysi Joan. Hän oli kauhuissaan, mutta ei voinut vastustaa\nhaluaan saada kuulla.\n\n\"En... Entä mitä hän tekee -- sinut tavatessaan?\"\n\n\"Juttelee\".\n\n\"Mistä?\"\n\n\"No, mistä hyvänsä, paitsi ei siitä, minkätähden hän on täällä. Hän\npuhelee minulle unohtaakseen hetkeksi itsensä\".\n\n\"Tekeekö hän sinulle rakkaudentunnustuksia?\"\n\nJoan vaikeni. Mitä hänen oli tehtävä tälle muuttuneelle ja\nmahdottomalle Jim Clevelle.\n\n\"Sano!\" Jim tarttui hänen ranteeseensa niin rajusti, että Joan oli\nvähällä huudahtaa kivusta. Hän tunsi Jimiä kohtaan samaa pelkoa kuin\nennenkin, mutta nyt hänellä oli luontoa kiivastuakin.\n\n\"Tietysti\", vastasi hän kiukkuisesti.\n\nJim toisti sanan ja kirosi sitten hammasta purren. \"Siitä teen --\nlopun!\" vannoi hän synkästi, silmät hurjasti tuijottaen.\n\n\"Et voi. Kuulun Kellsille. Sinulla, jos kellään, pitäisi olla niin\npaljon järkeä, että ymmärtäisit sen\".\n\n\"Kuulut hänelle! Herra Jumala! -- millä oikeudella?\"\n\n\"Omistusoikeuden nojalla. Täällä on valta oikeutta. Olethan sanonut sen\nminulle satoja kertoja. Voimallasihan sinäkin pidät valtauksesi --\nkultasi hallussasi. Se on täällä laki. Kells tosin ryösti minut, mutta\njuuri nyt olen hänen omaisuuttaan. Viime aikoina olen alkanut katsella\nhänen huomaavaisuuttaan -- hienotunteisuuttaan sen valossa, mitä hän\nvoisi tehdä, jos hän noudattaisi rajaseudun lakia. Ja kaikista täällä\nkohtaamistani miehistä on kultakuume pystynyt häneen vähimmin. Hän\nlähettää miehensä murhaajina kultaa ryöstämään, hän möisi vaikka\nsielunsa saadakseen pelata kullasta, mutta hän on sittenkin enemmän\nmies kuin --\"\n\n\"Joan!\" keskeytti Jim läpitunkevasti. \"Rakastat tuota roistoa!\"\n\n\"Narri!\" kivahti Joan.\n\n\"Ehkäpä\", vastasi Jim vitkalleen ja jääkylmästi. Hän suoristautui ja\nhellitti kätensä.\n\nMutta Joan ei päästänyt häntä, ja kun Jim kääntyi mennäkseen, takertui\nhän häneen kaikin voimin.\n\n\"Jim! Mihin aiot mennä?\"\n\nCleve seisoi hetkisen paikallaan, tummana hahmona pimeyttä vasten,\nääriviivoiltaan kuin mustasta kivestä veistettynä.\n\n\"Vain tuonne -- toiselle puolelle\".\n\n\"Voi, Jim -- mitä varten?\"\n\n\"Tapan Kellsin\".\n\nJoan kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, pusersi hänet lujasti\nrintaansa vasten, pää hänen olkapäällään, ja koetti ajatella --\nsuunnitella, miten hänen oli meneteltävä tällä kauan pelätyllä\nhetkellä, etteivät he tulisi onnettomiksi. Mutta hyödyttikö edes\nkoettaakaan? Nyt oli kullan hetki! Uhrautuminen, toivo, rohkeus,\njalous, luottamus -- niille ei ollut nyt tilaa. Miehet olivat\nintohimojen -- julmuuden lihaksitulemia. Kulta oli kaiken keskipiste --\nsen omistamisesta kamppailtiin henkeen ja vereen saakka. Naiset olivat\nolentoja, joita himoittiin ja joista taisteltiin, mutta naisellisuus ei\nmerkinnyt mitään. Joan tiesi tämän kaiken epätoivoisella, paaduttavalla\nvarmuudella ja oli vähällä sortua toivottomuuteen, mutta omituista --\njuuri silloin välähti Gulden hänen mieleensä, ja hänen rohkeutensa\nelpyi. Hän kohotti kasvojaan ja alkoi maanitella Jimiä, mutta toisin\nkuin ennen, sillä nyt oli kaikki kuin hiuskarvan varassa. Hän pyysi,\nrukoili Jimiä ajattelemaan järkevästi, voittamaan hurjuuden, joka oli\nsaanut hänet valtaansa, ja välttämään kaikkea, joka saattoi tehdä\ntilanteen vielä tukalammaksi. Mutta turhaan! Jim vannoi ampuvansa\nKellsin ja jokaisen, joka asettuisi hänen tielleen, kun hän vie Joanin\npois. Hän oli täydellisessä tappeluvimmassa. Kun hän ei ollut pelännyt\nnoita rosvoja milloinkaan, ei hän ollut kuulevinaankaan, että hänelle\nitselleen saattoi käydä onnettomasti; että tilanne kävisi Joanille\nmonin verroin vaikeammaksi, jos Kells saisi surmansa. Hän nauroi Joanin\nsilmittömälle pelolle Guldenia kohtaan. Mikään ei pystynyt häneen.\n\n\"Jim -- oi, Jim! Murrat sydämeni! Eikö ole enää _mistään_ apua?\"\nvaikeroi Joan ja hellitti kätensä masentuneena. Cleve oli vaiti eikä\nnäyttänyt kuulevan tukahtunutta nyyhkytystä, joka värisytti Joania. Hän\nkumartui äkkiä lähemmäksi.\n\n\"On. Jos teet sen, en tapa Kellsiä, vaan tottelen sinua joka\nsuhteessa\".\n\n\"Mitä minun pitäisi tehdä? Sano, Jim\".\n\n\"Mennä kanssani naimisiin\", kuiskasi Cleve ja hänen äänensä vapisi.\n\n\"_Naimisiin_!\" hämmästyi Joan. Hän oli aivan ymmällä ja alkoi pelätä\nJimin saaneen jotakin vikaa päähänsä.\n\n\"Niin, Joan. Tule vaimokseni. Tahdothan, Joan -- tahdothan? Se\nhillitsisi minua ja kaikki olisi toisenlaista. Tahdothan, Joan?\"\n\n\"Jim, olisin maailman onnellisin tyttö, jos vain -- jos vain _voisin_\nsen tehdä!\" kuiskasi Joan kiihkeästi.\n\n\"Mutta tahdotko, Joan, tahdotko? Sano kyllä! Sano!\"\n\n\"_Kyllä_!\" vastasi Joan lujasti. \"Mutta mitä ihmettä siitä puhuminen\nnyt hyödyttää?\"\n\nCleve näytti kasvavan, kirkastuvan ja tuntui aivankuin värisevän hänen\nhermostuneiden käsiensä kosketuksesta. Sitten hän suuteli Joania, mutta\nsuudelma oli erilainen kuin ennen. Siinä oli ujoutta, onnea, autuutta,\njotakin, joka oli ollut hänelle siihen saakka vierasta. Se oli\nsisällistä ja vaikutti Joaniin ihmeellisen rohkaisevasti.\n\n\"Kuule\", kuiskasi Jim. \"Alhaalla kaupungissa on eräs pappi. Olen nähnyt\nhänet -- puhunut hänen kanssaan. Hän koettaa aikaansaada jotakin hyvää\ntässä helvetissä. Tiedän voivani luottaa häneen. Tuon hänet tänne\nhuomenillalla -- tähän aikaan. Älä pelkää, olen varovainen -- hyvin\nvarovainen. Hän voi vihkiä meidät tässä ikkunasi ääressä. Joan,\ntahdotko tehdä sen? Silloin on onneni täydellinen, miten meidän sitten\nkäyneekin. Olen kärsinyt niin, pelännyt, hätäillyt, etten saakaan sinua\nmilloinkaan omakseni. Sanot rakastavasi minua! Todista se! _Minun\nvaimoni!_ Vain sana, tyttö, ja minusta tulee toinen mies!\"\n\n\"Kyllä, Jim!\" Joan vahvisti lupauksensa suudelmalla, johon hän\nsisällytti koko sydämensä ja rakkautensa. Jim vapisi, mutta työnsi\nhänet melkein heti luotaan.\n\n\"Odota minua huomenna tähän aikaan\", kuiskasi hän. \"Älä menetä\nrohkeuttasi... Hyvää yötä!\"\n\nSinä yönä Joan näki kummallisia, sekavia unia, joista hän ei muistanut\naamulla mitään. Päivä kului hitaasti ja tuntui kummallisen\nepätodelliselta. Hän kielsi Kellsiltä ensi kerran pääsyn luoksensa ja\ntuskin kuulikaan hänen pyyntöjään. Toisesta huoneesta kuuluva\nkeskustelu häipyi etäiseksi muminaksi, eikä Kellsin ja miesten välillä\nsattunut äänekäs kiistakaan kyennyt herättämään hänen mielenkiintoaan.\n\nAuringon laskiessa hän nojautui ikkunaansa ja heräsi todellisuuteen\nvasta silloin kun rusko sammui vuorten huipuilta ja rinteet alkoivat\nhäipyä hämärään. Korkealla purjehtiva valkoinen pilvipatsas syttyi kuin\ntuleen laskevan auringon viime säteitä heijastaen. Joan ei ollut\nmilloinkaan nähnyt kauniimpaa kullanhohdetta. Se tummui ja sammui\nvähitellen, mutta lämmin rusotus oli vielä hämärän tultuakin kauan\njäljellä.\n\nSitten tuli pimeä. Joan oli hyvin herkkä valojen ja varjojen, äänien ja\nhiljaisuuden, pelon ja toivon, surun ja ilon tunnelmille.\n\nTuo kalpea, punertava hohde viipyi vielä lännestä siintävien mahtavien\nharjanteiden yläpuolella. Tuntui kuin se ei sammuisikaan, vaan palaisi\naamuun saakka hehkuakseen jälleen kultaisena. Taivas oli syvän sininen\ntuhansine tuikkivine tähtineen, joiden lomitse koukisteli valkea,\nutuinen, kimmeltävä vyö. Vuoret loivat läpitunkemattoman mustia\nvarjoja, raskaita ja synkkiä kuin ihmismieli, ja kukkuloiden juurella,\nnotkelmissa ja syvänteissä, oli jo kaikkialla yö, joka peitti ja\nsalasi.\n\nJoan kuunteli. Heikko ja sanoin kuvaamattoman matala kohina, niin\nmatala, että se saattoi olla yhtä hyvin kuviteltua kuin todellista,\nkantautui heikon tuulen mukana alhaalta. Se oli kaupungin humua,\ntaistelun, tuskan ja taukoamatta sykkivän hurjan elämän kumeata pauhua\n-- kullan hyytävää ääntä, joka kannusti ihmiset ahneuteen, taisteluun\nja kuolemaan. Mutta sen yli kuului äkkiä puron sointuva solina, kivien\nyli virtaavan veden hiljainen, leppoisa lirinä. Se kiiruhti tämän\nintohimoissaan rypevän ihmispesän ohi, kullan ja veren mausta\nkauhistuneena. Saavuttaisikohan se enää entistä puhtauttaan alempana\nolevissa laaksoissa matkallaan meren helmaan? Sen solinassa oli luonnon\nja ajan ikuisuutta ja katoamattomuutta; se, mitä se täällä\nnäki, oli ihmisten ja kullan lyhyt hetki, vain pilkahdus ajan\nmittaamattomuudessa.\n\nJoan eroitti nämä äänet vain jännittämällä kuulonsa äärimmilleen. Kun\nhän lepuutti hermojaan, kävi hiljaisuus suorastaan musertavaksi ja\nkaikkinieleväksi. Se ei ollut yhtäläistä kuin Kadonneessa kanjonissa,\nvaan hiljaisuutta, jossa hänen sielunsa oli aivan yksin. Hän oli\nihmisten ilmoilla, mutta kukaan ei olisi kuullut hänen kuolinhuutoaan.\nHirmumyrskyn jyminä tahi meren pauhina olisivat tehneet tämän\näärimmäisen orpoudentunteen siedettävämmäksi.\n\nJa tämä hiljaisuus oli sopusoinnussa pimeyden kanssa, ja ne olivat\nmolemmat kuin pelon airueita, jotka puhuivat hänelle. Hän hengitti\npelkoa yön tyyneen ilmaan, ja se täytti hänen rintansa. Varjot\nnäyttivät elävän, liikkuvan. Syvänteestä hiipi esiin vaanivia,\näänettömiä olentoja, kummituksia ja ihmisiä, toinen toisensa\nkintereillä.\n\nJospa Jim tulisi -- näyttäisi hänelle, ettei häntä ollut kohdannut\nmikään onnettomuus. Joan kuvitteli ainakin sadannen kerran näkevänsä\nhänen sukeltautuvan esiin syvänteen pimennosta. Kaikki pelko häviäisi\nheti olemattomiin, kun hän näkisi Jimin, tuntisi hänen kätensä\npuserruksen. Rakkaus on jotakin sellaista, jota ei järjellä kahlehdita.\nRakkaus oli hämmentänyt Jim Cleven, löytänyt ihmisyyttä ja\nkunniantuntoa rosvon mustan sydämen syvyyksistä ja herättänyt ne\nhenkiin; rakkaus oli kypsyttänyt hänet tytöstä naiseksi. Se oli jotakin\nniin suurta, ettei se voinut sortua. Sen täytyi selviytyä lopulta\npahasta voittajana.\n\nJoan huomasi, että toivo saattoi nousta ja laskea, mutta ei kadota. Se\noli tunne, järjestä riippumaton. Ja kun hän antoi sille hetkiseksi\nvallan, vaivutti se hänet heti surumielisyyteen. Toivominen oli samalla\najattelemista. Jim poloista! Saada hänet vaimokseen -- se oli siis\nollut hänen korkein päämaalinsa! Joan käsitti, että Jim voisi alistua\nsitten hänen johtoonsa. Hänestä voisi tulla järkevä ja ajatteleva mies,\nmutta hänen tuskansa syvenisi varmasti. Hän oli kuitenkin ollut niin\nvakavissaan ja niin erilainen, ettei Joan voinut muuta kuin iloita\nhänen ilostaan.\n\nPimeydestä kuului hiljainen kahahdus, pehmeä askel. Joan tiesi\nkohtalokkaan hetken tulleen, ja hänen sekavat tunteensa sulautuivat\nsykähteleväksi hellyydeksi, jossa oli jännitystä ja tuskaakin.\n\n\"Joan -- Joan!\" kuiskattiin hiljaa.\n\nHän vastasi tuskin kuuluvasti.\n\nPimeästä ilmestyi kaksi tummaa hahmoa, jotka hiipivät hänen ikkunansa\nalle. Hän ei tiennyt, kumpi oli Jim, ennenkuin tämä koski häneen.\n\n\"Tässä olemme, kultaseni -- tämä on pappi, josta puhuin\", selitti Jim\nkuin onnellinen poika.\n\n\"Ssssh!\" kuiskasi Joan. \"Ei niin kovasti... Kuunnelkaahan!\"\n\nKellsillä oli joku neuvottelu miestensä kanssa. Joan eroitti hänen\näänensäkin, joka kuulosti katkeralta ja sydämistyneeltä, Pearcen\nterävän äänen ja Handy Oliverin verkkaisen puheen.\n\n\"Kaikki hyvin, olen hiljaa\", kuiskasi Cleve. \"Joan, sinun on vastattava\nensin muutamiin kysymyksiin\".\n\nPehmeä käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni, joka oli aivan\nerilainen, kuin mitä hän oli täällä kuullut, puhutteli häntä.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi pappi.\n\nJoan sanoi.\n\n\"Tahtoisitteko kertoa jotakin itsestänne? Tämä nuori mies on niin\ntulinen -- melkein väkivaltainen, etten tiedä, voinko luottaa vain\nhänen ilmoituksiinsa. Tahdon kuitenkin --\"\n\n\"Paljoa en voi sanoa\", keskeytti Joan kiireesti. \"Olen kunniallinen\ntyttö ja esteetön menemään -- menemään hänen kanssaan naimisiin.\nRakastan häntä ja -- ja tahdon auttaa häntä. Olemme -- olemme täällä\nhyvin tukalassa tilanteessa. En tohdi sanoa, miten\".\n\n\"Oletteko täyttänyt kahdeksantoista?\"\n\n\"Kyllä, herra\".\n\n\"Onko vanhemmillanne mitään tätä nuorta miestä vastaan?\"\n\n\"Minulla ei ole vanhempia. Ja setäni, jonka hoivassa olin, ennenkuin\njouduin tähän kaameaan paikkaan, pitää Jimistä. Hän tahtoi aina, että\nottaisin hänet\".\n\n\"Ojentakaa hänelle kätenne\".\n\nJoan tunsi Jimin sormien lujan puristuksen, ja se olikin ainoa, mikä\ntuntui sillä hetkellä todelliselta. Noiden ikkunan alla seisovien\nmiesten ympärillä oli niin synkkää ja pimeätä, että heitä tuskin\neroitti. Etäältä kantautui yksinäisen suden kaihoisa ulvonta, ja se\nvain syvensi kummaa loihtua, joka oli vallannut hänet. Hän kuuli\ntoistavansa papin sanat vavahtelevilla, katkonaisilla kuiskauksilla, ja\nsitten lauseen hiljaa lausutusta rukouksesta. Toinen varjo hävisi\npimeyteen. Hän oli kahden Jimin kanssa.\n\n\"Rakas Joan!\" kuiskasi Jim. \"Se on tehty! Se on tehty... suutele\nminua!\"\n\nHän kohotti huuliaan, ja Jim suuteli häntä hurmaantuneesti, mutta\nsydämellisemmin eikä niin rajusti kuin ennen.\n\n\"Oi, Joan, että sinä todellakin huolit minusta! En jaksa oikein uskoa,\nettä olen nyt -- miehesi!\"\n\nTämä sana kirvoitti kaiken tuskan ja ahdistuksen, haihdutti\nepätodellisuuden, johon kaikki tuntui vaipuneen, ja havahdutti Joanin\nonnen, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan kokenut. Mutta\nlevätessään siinä Cleven povella hiljaisuuden ja hetken tunnelman\nlumoissa hän kuuli äkkiä revolverinperän jysähtävän pöytään Kellsin\nhuoneessa.\n\n\"Missä Cleve sitten on?\" Ääni oli Kellsin.\n\nJoan säpsähti, ja Jim nosti päätään käsivarsien omituisesti väristessä.\n\n\"En löydä häntä\", vastasi Red Pearce. \"Samoin kävi eilen ja\ntoissailtanakin. Cleve häviää aina illalla -- tähän aikaan. Jonkun\ntytön luo, otaksun\".\n\n\"Hän menee nukkumaan. Etkö voi löytää paikkaa, jossa hän makaa?\"\n\n\"En\".\n\n\"Tämä täytyy saada tehdyksi, ja Cleven on suoritettava se\".\n\nPearce hymähti ivallisesti. \"Gulden vannoo, ettet saa Cleveä mihinkään\nsellaiseen, ja niin sanon minäkin\".\n\n\"Mene ja huuda Cleveä! Näytän teille, perhana vieköön!\"\n\nSisältä kuului raskaiden saappaiden töminää ja sitten soran kahahtelua\nmökin takaa. Joan pidätti henkeään ja tunsi selvästi Jimin sydämen\nlyönnit. Jim seisoi, kuin patsas. Hänkin kuunteli hievahtamatta kuin\ntuomiopasuunan ääntä.\n\n\"Halloo, Jim!\" kajahti Pearcen huuto. Se rikkoi hiljaisuuden, vyöryi\nrinnettä alas ja kimmahti takaisin kymmenkertaisena kaikuna, joka\ntoistui kuin uhmaten yhä laajemmalle leviten. Oli kuin se olisi\nkuuluttanut koko villille rajaseudulle rosvopäällikön vallan\nsaavuttaneen taittumiskohtansa.\n\nHuuto oli niin käskevä, että Jim näytti unohtavan Joanin, joka antoi\nhänen mennä, sanaa virkkamatta. Tahi oikeastaan, Jim oli jo häipynyt\npimeyteen, ennenkuin Joan ehti ajatellakaan. Joan odotti ja kuunteli\nhenkeä pidättäen. Hänen puolellaan mökkiä oli aivan hiljaista. Jim\nhiipisi varmaankin tiehensä pimeän suojassa ja palaisi kaupungista\ntulevaa tietä myöten. Mitä hän sitten tekisi?\n\nJoan nojautui ikkunansa pieleen ihmetellen, että hän oli voinut olla\näsken niin onnellinen. Kuinka töykeästi ja raa'asti Kellsin ääni\nolikaan herättänyt hänet unelmistaan! Se oli hyytänyt hänen verensä ja\nmuuttanut autuuden puuduttavaksi tuskaksi. Hän alkoi palautua\ntodellisuuteen. Hetkinen vielä ja hän tähyilisi seinänraosta toiseen\nhuoneeseen. Häntä peloitti ja kauhistutti. Kells ja ketä hänen luonaan\nlienee ollut olivat vaiti. Välistä kuului jalkojen siirtelyä ja\nirtonaisten lattialautojen natinaa. Hän odotti, kunnes pelko ja tuska\npakottivat hänet katsomaan.\n\nLamput paloivat, ja ovi oli sepposen selällään. Kellsin määräykset\nvarovaisuudesta oli nähtävästi unohdettu. Silmäys häneen riitti\nilmaisemaan Joanille, että hän oli kurjalla tuulella, ja Handy\nOliverkin näytti menettäneen tavallisen hyväntuulisuutensa. Red Pearce\nistui vaiti ja synkän näköisenä, sammunut piippu käteen unohtuneena, ja\nJesse Smith tuijotti eteensä, melkeinpä huolestunut ilme kasvoillaan.\nBate Wood oli ainoa, jossa ei huomannut mitään muutosta, mitä sitten\nlieneekin tapahtunut. Kaikki odottivat.\n\nPolulta alkoi kuulua keveitä askeleita, ja kaikki katsahtivat ovelle.\nNe olivat Joanille hyvin tutut, mutta kuullessaan ne hänestä tuntui\näkkiä kuin kurkku olisi käynyt aivan kuivaksi ja kieli takertunut\nkitalakeen. Mitä oli Jimille tapahtuva? Kuinka päättävästi hän\nastuikaan! Hän ilmestyi ovesta tulvivaan valoon ja tuli sisään kylmästi\nja huolettomasti, liikkeissä väsymystä, jonka täytyi olla\nteeskenneltyä.\n\n\"Iltaa, pojat!\" tervehti hän.\n\nVain Kells vastasi. Hän katsoi Jimiin uteliaasti, mutta toisten\nsilmäykset olivat epäluuloiset.\n\n\"Kuulitteko Redin huutavan?\" kysyi Kells.\n\n\"No vaikka olisin ollut kuollut\", vastasi Cleve töykeästi. \"En pitänyt\nsiitä. Kuulin Pearcen kiljahduksen alas tielle ja panen vaikka pääni\npantiksi, että sen kuuli kaupungissakin jokainen\".\n\n\"Mistä tiedätte Pearcen huutaneen?\"\n\n\"Tunsin äänen\".\n\nCleven käytöksessä ja olemuksessa oli jotakin, joka palautti Joanin\nmieleen selvästi, miltä hän oli näyttänyt, kun Joan näki hänet ensi\nkerran Cabin Gulchissa. Hän ei ollut niin kalpea ja laiha kuin silloin,\nmutta katse oli läpitunkevan terävä ja silloinen uhkamielinen\nvälinpitämättömyys oli nyt kylmää, harkitsevaa rohkeutta. Hän katsoi\nkiinteästi Pearceen. Joan vapisi, sillä hän näki, mitä muut eivät\nnähneet, nimittäin että Pearce oli aivan kuoleman kynnyksellä. Jimin\nsynkkä katse ilmaisi sen.\n\n\"Missä olette ollut kaikki nämä illat?\" jatkoi Kells.\n\n\"Mitä se teihin kuuluu -- kun ette ole minua tarvinnut?\" vastasi Cleve.\n\n\"Kyllä se kuuluu. Teitä on etsitty, mutta ei tavattu\".\n\n\"Olen ollut joka ilta illallisella\".\n\n\"En puhuttele miehiäni päiväsaikaan. Tiedätte, milloin kokoonnumme,\nmutta ette ole tullut saapuville\".\n\n\"Olisitte sanonut. Mistäs minä tiesin tulla, kun ei pyydetty?\"\n\n\"Ehkäpä olette oikeassa. Mutta missä olette ollut?\"\n\n\"Kaupungissa. Faroa enimmäkseen ja huono onni melkeinpä aina\".\n\nRed Pearcen punaiset kasvot vääntyivät ivalliseen irvistykseen. Kellsin\nsilmät välähtivät.\n\n\"Pearce väittää teidän hännystelevän jotakin naista\", tiuskaisi hän.\n\n\"Pearce valehtelee!\" kiljahti Cleve ja oli samassa yhdellä hypyllä\nPearcen vieressä, revolverin piippu lujasti rosvon kylkeen painettuna.\n\n\"Jim! Älkää tappako häntä!\" hätääntyi Kells ja kimposi pystyyn.\n\nPearce oli valahtanut lumivalkoiseksi. Hän seisoi hiljaa kuin kivi ja\ntuijotti kauhistuneesti Cleven revolveriin.\n\nToiset istuivat paikoillaan hämmästyksen lamauttamina.\n\n\"Voitko todistaa sanasi?\" kysyi Cleve matalasti.\n\nJoan tiesi, ettei Pearce eläisi silmänräpäystäkään kauemmin, jos\nhänellä todellakin oli jotakin kerrottavaa Jimistä ja hänestä.\n\n\"Cleve -- en -- en tiedä mitään\", sammalsi Pearce. \"Luulin vain, että\nse oli -- nainen!\"\n\nCleve laski hitaasti revolverinsa ja siirrähti askeleen takaisin. Hän\nnäytti tyytyvän vastaukseen, mutta Joan tunsi vaistomaisesti Pearcen\nvalehdelleen.\n\n\"Sinun pitää olla hyvin varovainen minusta puhuessasi\", virkkoi Cleve.\n\nKells henkäisi syvään ja pyyhkäisi hien otsaltaan. Hän oli ehkä\ntuntenut selvemmin kuin toiset, kuinka läheltä piti, ettei Pearce ollut\njo toisessa maailmassa.\n\n\"Ette ole juovuksissa, Jim?\"\n\n\"En\".\n\n\"Mutta vihoissanne?\"\n\n\"Tietysti. Koettihan Pearce rikkoa välimme, eikö totta?\"\n\n\"Ei. Käsititte minut väärin. Pearcella ei ole mitään teitä vastaan.\nEikä hän sitäpaitsi, yhtä vähän kuin kukaan toinenkaan, voi väleihimme\nvaikuttaa\".\n\n\"Hyvä on. Ehkäpä olin liian äkkipikainen. Mutta näinä päivinä en\nhaaskaa aikaa\", vastasi Cleve. \"Tapanani ei ole sen enempää kyrätä,\nniin että Pearce -- lyökäämme kättä. Tässä omani -- huolitko, vai et?\"\n\n\"Tietysti hän huolii\", ehätti Kells.\n\nPearce ojensi kätensä, mutta sangen väkinäisesti. Tämä nöyryytys\nsapetti häntä varmasti.\n\n\"Mitä asiaa teillä oli minulle, Kells?\" kysyi Cleve.\n\nKellsin kasvoilla häivähti varjo, ja ilme kävi omituisen epävarmaksi.\n\n\"Minulla on ollut teistä paljon hyötyä, Jim\", aloitti hän\nmairittelevasti. \"Olette auttanut minua -- olette kahdesti pelastanut\nhenkenikin. Kunnioitan teitä suuresti -- ja jos teette nyt, mitä\npyydän, palkitsen sen jonakin päivänä. Tahdotteko?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Cleve rauhallisesti, mutta kalpeni. \"Mistä on\nkysymys?\"\n\n\"Olen hitonmoisessa pulassa!\" huudahti Kells synkistyen. \"Gulden on\nhajoittanut joukkoni ja houkutellut väestäni enemmän kuin puolet\nmukaansa. Juovat ja mellastavat kuin viimeistä päivää kukin mielensä\nmukaan. Näette yhtä hyvin kuin minäkin, mihin se päättyy. Joku noista\njuopottelijoista on lörpötellyt, ja koko kaupunki on kuin ilmitulessa.\nMeistä ei ole enää kukaan turvattu. Epäluuloja joka taholla. Olen\najatellut tehdä vielä yhden suuren kaappauksen ja painua sitten\ntakaisin erämaahan, mutta en saa ketään suostumaan. Tämän kultaleirin\nvapaa, huoleton ja hurja elämä on lumonnut jokaisen siinä määrin, ettei\nmuusta tahdota kuulla puhuttavankaan. Mutta ehkäpä ei ole vieläkään\nliian myöhäistä. Pearce, Oliver, Smith -- kaikki parhaat mieheni\nlupaavat seurata minua, niin että yhteisvoimin voimme vielä voittaa.\nMutta nyt ovat hekin alkaneet uhkailla luopua koko hommasta. Ja vain\nteidän takianne!\"\n\n\"Minun?\" huudahti Cleve.\n\n\"Niin. Tämän asian takia ei kannata ruveta ammuskelemaan, niin että\nantakaa revolverin olla. Asia on nimittäin sillä tavalla, että kaikki\nmieheni uskovat teidän pettävän minua!\"\n\n\"Miten?\" ällistyi Cleve.\n\n\"Epäluulot lisääntyvät päivä päivältä, ja miehet syyttävät teitä\nilmiantajaksi\".\n\n\"Siinä he ovat ihan väärässä\", vastasi Cleve kaikuvasti.\n\n\"Tiedän sen. Vannon luottavani teihin. Omasta puolestani en edes\nvihjaisekaan muuta, sillä en epäile teitä. Mutta Pearce --\"\n\n\"Jahah -- vai Pearce!\" keskeytti Cleve synkästi ja vitkalleen. \"Luulin\nteidän sanoneen, ettei hän koettanut välejämme huonontaa\".\n\n\"Ei koettanutkaan. Lausui vain vakaumuksensa, mihin hänellä oli oikeus.\nSen saa meistä jokainen tehdä. Ja jos oikein totta puhun, tiedän, mistä\nnämä syytökset johtuvat. Miehet eivät luota teihin siksi, että olette\nkunniallinen ja rehellinen mies\".\n\n\"Tätä en ymmärrä\", vastasi Cleve hitaasti.\n\n\"Tulitte Cabin Gulchiin, mellastitte siellä kelpolailla ja voititte\nmiesteni suosion, mutta ette ollut roisto. Liityitte joukkooni, mutta\nette ruvennut rosvoksi. Täällä olette ollut rehellinen kullankaivaja.\nSe sopi mainiosti suunnitelmaani, mutta nyt on käynyt niin, etteivät\nmieheni pidäkään siitä. Työskentelette ahkerasti joka päivä, olette\nlöytänyt paljon kultaa, ja teitä kunnioitetaan Alder Creekissä. Ette\nole milloinkaan tehnyt epärehellistä tekoa. Ettehän tekisi\nkorttipelissäkään mitään luvatonta säkillisestä kultaa. Kaikki tämä on\nloukannut miehiäni. He eivät näe, kuten minä, että olette yhtä\nkunnollinen kuin toverillinenkin. Pitävät teitä vain tavallisena\nkullankaivajana, uskovat teidän kuuluvan johonkin ryhmäkuntaan -- että\nolette ilmiantanut meidät. En moiti Pearcea enkä toisia. Nyt on aika,\njolloin järjellä ei ole mitään sanomista. Miehet näkevät vain kultaa\nviskyä ja verta eivätkä tiedä muusta kuin kullasta viskystä ja verestä.\nSiinä kaikki. Olen iloinen, että epäluulot on ilmaistu, ja hyvilläni,\nettä miehet antavat teille tilaisuuden osoittaa olevanne viaton ja\nminulle uskollinen\".\n\n\"Tilaisuuden!\"\n\n\"Niin. He ovat valikoineet teille erään tehtävän. Tahdotteko suorittaa\nsen?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Cleve.\n\n\"Niin, osoittakaa, etten ollut erehtynyt luottaessani teihin. Tehkää\nmitä sanon, ja kaikki on hyvin. Päästyämme sitten jälleen\nyksimielisyyteen meidän on mietittävä, mitä teemme Guldenille ja hänen\nhulluilleen. Silmukka, jonka he vetävät kaulaansa, uhkaa samalla\nmeitäkin\".\n\n\"Mikä tuo -- tuo tehtävä on?\" sopersi Cleve, suuret hikikarpalot\notsalla. Kylmä ja ylenkatseellinen ilme, joka oli saanut hänet\nnäyttämään mieheltä, oli hävinnyt. Hän oli jälleen vain poika,\nhätääntynyt ja neuvoton.\n\nKells katsoi toisaalle. Pakottaa Cleve tuohon tehtävään, josta hän oli\nmaininnut, oli hänestä mitä vastenmielisintä. Joan tunsi tämän suuren\nhädän ja tuskan hetkellä, että hänen täytyi pitää Kellsistä jo vain sen\ntakia, että hän sääli Cleveä, ellei mitään muuta syytä olisi konsanaan\nollutkaan.\n\n\"Tunnetteko erään Creede-nimisen kullankaivajan?\" kysyi Kells nopeasti.\n\n\"Punapartainen, hiljainen mies, lyhyt, tanakka -- muistuttaa hieman\nGuldenista, mutta ei aivan niin iso -- häntäkö tarkoitatte?\" vastasi\nCleve.\n\n\"En ole nähnyt häntä kertaakaan, mutta Pearce tuntee hänet kyllä.\nSopiiko Cleven kuvaus häneen, Red?\"\n\n\"Pilkulleen\", vastasi Pearce.\n\n\"Hyvä\". Kells alkoi lämmetä. \"Tuolla Creedillä on raskas kultavyö aina\nuumillaan. Blicky, joka ei ole vielä kertaakaan erehtynyt, on ottanut\nkaikesta selvän. Creeden kumppani lähti eilen postin mukana Bannackiin,\nja olen varma, että hän seuraa itse parin päivän kuluttua jäljessä. Hän\non ahkera työmies -- niitä ahkerimpia -- ja usein niin väsyksissä, että\nnukahtaa illallista syödessään. Verkkainen, hiukan hidasjärkinen, eikä\njuopottele. Parasta yrittää aikaisin illalla -- heti kun hän on\nsammuttanut lamppunsa. Teltta on kaupungin reunassa, pienen kummun\nlaella, kuihtuneen pinjan alla. Huomenillalla hiivitte pimeän tultua\nhänen teltalleen -- odotatte oikeata hetkeä -- muistakaa olla\nvarovainen -- ja ratkaisette asian äkkiä ja varmasti!\"\n\n\"Miten -- kuinka?\" kysyi Cleve käheästi.\n\nKells oli jo niin innoissaan, että hän aivan hehkui. Katse oli\nteräksenkylmä ja ilme hurja. Kullanhimossaan hän oli kokonaan\nunohtanut, kenelle hän puhui.\n\n\"Creeden vuode on pinjan kohdalla teltan toisella puolella. Teidän ei\ntarvitse tunkeutua sisään. Viiltäkää kangas halki, joka on vanhuuttaan\naivan laho -- tappakaa Creede puukollanne -- ja ottakaa vyö. Siinä\ntehtävänne, joka ei vaadi muuta kuin rohkeutta, varovaisuutta ja\nnopeutta. Mitäs arvelette?\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Cleve synkästi ja poistui raskain askelin.\n\nJoan tähysteli ja kuunteli vielä Jimin mentyäkin. Hän oli hyvin\nhuolissaan, mutta sitä hän ei pelännyt lainkaan, että Jim toteuttaisi\nKellsin suunnitelman. Tämä oli kovaa aikaa Jimille ja niin ollen\nhänellekin. Hänelle ei johtunut mieleenkään ajatella, mitä Jim\nmahdollisesti voisi tehdä; hän mietti vain, mitä Jim ei tekisi.\n\nKells katsoi riemuitsevasti Pearceen. \"Sanoinhan sinulle voivani\nluottaa poikaan. Nyt lähetin hänet ensi kerran omille asioilleni\".\n\n\"Taisinpa erehtyä\", myönsi Pearce.\n\n\"Hän näytti onnettomalta, mutta ei vastustanut sanallakaan\", virkkoi\nHandy Oliver. \"Kells on oikeassa, ja sinä Red, olet kyräillyt aivan\nsuotta\".\n\n\"Ehkäpä. Mutta olihan uskotteluistani se hyöty, että saimme Cleven\nliikkeelle, niin kunnollinen kuin hän onkin, vai mitä?\"\n\nKaikki myönsivät, ja Kellskin nyökäytti hitaasti\n\n\"Jack, olen tässä suunnitellut toista ja parempaa tehtävää nuorelle\nClevelle\", lausui Jesse Smith.\n\n\"Nythän te alatte kaikki löytää hänelle työtä\", murahti Kells. \"Mitä\ntarkoitat?\"\n\n\"Sanoit äsken, että joukkomme olisi saatava vielä kerran ehyeksi\nkokonaisuudeksi -- mitä meitä nyt on jäljellä, mutta tuo härkäpää\nGulden --\" Smith ei lopettanut lausettaan.\n\n\"Olet totisesti oikeassa\", sanoi Kells jylhästi ja katsoi odottavasti\nSmithiin.\n\n\"En ole milloinkaan arkaillut sanoa mielipidettäni\", jatkoi tämä.\nHymyilevä ilme katosi ja piirteet kovettuivat. \"Gulden on nitistettävä,\njos mielimme suoriutua tästä onnellisesti!\"\n\n\"Entä sinä, Wood?\" kysyi Kells silmät supistuen.\n\nBate Wood nyökäytti päätään yhtä vakavasti, kuin jos häneltä olisi\ntiedusteltu, pitikö hän leivästä.\n\n\"Mitä sinä sanot, Oliver?\"\n\n\"Olisihan tuo ollut mieluista odottaa ja nähdä Guldenin kiikkuvan\nsilmukassa, mutta jos tahdot päästä ratkaisuun, kannatan Jesseä\",\nvastasi Handy Oliver.\n\nKellsin silmät välähtivät. \"Entä sinä -- Pearce?\"\n\n\"Ellei minun tarvitsisi olla itse siinä mukana, sanoisin arkailematta\nkyllä\", vastasi Pearce kylmästi naurahtaen. \"Mutta Guldenia ei saada\nhelposti hengiltä. Hänet on kylvettävä täyteen lyijyä. Vaikka me kaikki\nkävisimme yhtäaikaa hänen kimppuunsa esimerkiksi tässä huoneessa, lyön\nvetoa, että useimmat meistä olisivat heittäneet henkensä, ennenkuin\nsaisimme hänet nujerretuksi\".\n\n\"Gulden nukkuu yksin, kukaan ei tiedä, missä\", huomautti Handy Oliver.\n\"Eikä häntä voida yllättää. Red on oikeassa. Millä tavalla hänet sitten\nsaataisiin tapetuksi?\"\n\n\"Jos olette hetkisen vaiti, pojat, niin sanon sen\", lausui Jesse Smith.\n\"Annamme nuoren Cleven huolehtia kaikesta. Hän on siihen kuin luotu.\nEihän Gulden ole tosin milloinkaan pelännyt ketään, mutta Cleven\nsuhteen hän on aivan kuin neuvoton. Mistä se johtuu, en tiedä. Usuta\nCleve hänen kimppuunsa, ja minä takaan, että hänen rehentelynsä loppuu\nheti!\"\n\n\"Parempaa neuvoa en ole sinulta konsanaan saanut, Jesse\", kiitti Kells\nsydämellisesti. Hänen silmänsä säihkyivät, ja ilme oli jälleen voimakas\nja luja. \"Kunhan saan Guldenin tieltäni, niin --\"\n\n\"Tarkoitatko, että Jim Cleve saa sen toiseksi tehtäväkseen?\" kysyi\nPearce uteliaasti.\n\n\"Saa varmasti\", vastasi Kells hammasta purren.\n\n\"Jos hän suoriutuu siitä onnellisesti, en puutu enää sanallakaan\nasioihisi. Syön hänen kädestään\".\n\nJoan ei voinut kuulla enempää. Hän horjui vuoteelleen ja lysähti\nsiihen, tuskan ja pelon tyrmistyttämänä. Vaikka Jim oli suhtautunut\nCreeden tuhoamiseksi tehtyyn suunnitelmaan mitä suurimmalla\nvastenmielisyydellä, oli hän milloin hyvänsä valmis haastamaan Guldenin\notteluun elämästä ja kuolemasta. Joan tiesi sen, sillä Jim vihasi\nGuldenia sentähden, että Joan pelkäsi häntä. Eikö näistä kaameista\nhetkistä tulisi milloinkaan loppua? Täytyikö tämän kidutuksen jatkua\naina --?\n\nUnta ei kuulunut pitkään aikaan. Kun se vihdoin tuli, ahdisti häntä\nniin hirveä painajainen, että herääminen tuntui toivottomalta.\n\nPäivä ei ollut yötä parempi, vaan kaikkia ääniä tarkkailevan Joanin\nmielestä niin hiljainen ja yksitoikkoinen, ettei sillä tuntunut loppua\nolevankaan. Miehistä oli vain Bate Wood kotona. Hän oli tavallista\nystävällisempi, mutta Joan ei välittänyt jutella hänen kanssaan. Hän\nsöi ateriansa ja kulutti päivän joko ikkunan ääressä tahi vuoteella.\nKells, Pearce ja Smith kotiutuivat hämärän tullessa, ja Handy Oliver ja\nBlicky tulivat illallisen aikaan, mutta Jim Cleveä ei näkynyt.\n\n\"Eipä taida Jimille ruoka maistua\", lausui Wood harvakseen. \"En ole\nnähnyt häntä koko päivänä\".\n\nMiehet nauroivat, mutta Kells oli synkän totinen. Hän söi vähän ja\nnousi sitten kävelemään tapansa mukaan hartiat kumarassa ja\najatuksiinsa vaipuneena. Kasvoilla oli entinen lohduttoman synkkä,\npeloittava ja vimmastunut ilme. Joan näki, että häntä painoi nyt joku\nuusi rikos entisen taakan lisäksi. Keskustelu, joka oli ollut siihen\nsaakka vilkasta ja hilpeätä, keiden hyvänsä kullankaivajien tavallista\ntarinoimista, harveni vähitellen ja taukosi vihdoin kokonaan. Tähän\naikaan päivästä Kells vaikutti aina hillitsevästi seuralaisiinsa. Hän\nnousi kuin heidän yläpuolelleen ja ajanoloon yhä korkeammalle, itsekään\nsitä tietämättä. Oli kuin hän olisi ollut yksin. Mutta hän katsahti\ntämän tästä ovelle ja näytti kuuntelevan. Hän odotti tietysti Jim\nCleveä, mutta missä mielessä? Joan uskoi sokeasti Jimin olevan siksi\novelan, että hän kykeni pettämään sekä Kellsin että Pearcen.\n\nJoku huudahti, ja samassa astui Jim Cleve sisään äänettömästi kuin\nvarjo.\n\nJoanin sydän vavahti ja tuntui sitten seisahtuvan. Jim ei olisi voinut\nnäyttää hirveämmältä, vaikka hän olisi todella ollutkin murhaaja. Hän\navasi takkinsa ja heitti mustan esineen pöydälle, johon putosi\npehmeästi ja raskaasti jysähtäen. Se oli nahkavyö, täynnä kultaa.\n\nKells ei katsonut enää kalpeaan Cleveen sen nähtyään. Hän sieppasi vyön\nkäteensä, sormet käyrinä kuin kynnet, ja tunnusteli sen painoa.\nToisetkin rosvot unohtivat Cleven ja ryhmittyivät kullan hurmaamina\nKellsin ympärille.\n\n\"Toistakymmentä kiloa!\" huudahti tämä hiljaa.\n\n\"Anna minunkin tunnustella sitä!\" pyysi Pearce kiihkeästi.\n\nKuultuaan ja nähtyään tämän kaiken Joan tuijotti Jimiin kuin sumun\nläpi, jota hän ei voinut karkoittaa. Mitä tuo ilme merkitsi. Näyttelikö\nJim yhä vieläkin osaa, jolla Kells piti petettämän? Hänen katseensa\nkääntyi jälleen vyöhön, ja hänet valtasi hyytävä kauhu. Creeden vyö!\nJim oli siis pitänyt Kellsille antamansa sanan ja tehnyt tuon kaamean\nteon saadakseen olla hänen läheisyydessään ja voidakseen pelastaa\nhänet.\n\nTupa alkoi pyöriä Joanin silmissä. Hän hoiperteli vuoteelleen ja\nmenetti tajuntansa.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nKun Joan tuli tuntoihinsa, oli hän tuntevinaan epämääräistä kipua. Hän\najatteli sen olevan surujensa aiheuttamaa tuskaa, mutta havahtuessaan\ntäysin tajuihinsa kuin kipeästä pistosta hän totesi kivuntunteen\njohtuvan jonkunlaisesta suonenvedosta toisessa olkapäässä. Tunne hävisi\nkuitenkin samassa, kun hän pääsi siitä varmuuteen. Hän lepäsi sitten\nhiljaa silmät auki odottaen ja ihmetellen.\n\nPistos toistui äkkiä hetkisen kuluttua, ja tuntui tulevan jostakin\nulkopuolelta. Häntä värisytti hiukan, sillä rinteellä oli paljon\ntuhatjalkaisia. Hän koetteli olkapäätään ja sai käteensä ohuen kepakon,\njoka oli pujotettu sisään seinänraosta. Jim, joka oli usein turvautunut\ntähän keinoon ennenkin, kun Joan oli kauan odotettuaan lopulta\nnukahtanut, koetti saada häntä hereille!\n\nJoan nousi ja meni ikkunaan, pää vieläkin järkytyksestä sekavana ja\nmielessä vain näky, kun Jim heitti kultavyön Kellsin eteen.\n\nJim nousi pimennosta ja painoi hänet povelleen. Joan ei tuntenut\nentistä onnen ailahdusta; kädet olivat aivan voimattomat Jimin kaulalle\nnoustessaan, ja sisällinen tuska yltyi joka hetki.\n\n\"Joan! Kylläpä kesti, ennenkuin sain sinut hereille\", kuiskasi Jim\nsuudellen häntä. \"Mutta -- olethan aivan jääkylmä\".\n\n\"En tiedä varmasti, mutta luulen -- pyörtyneeni, Jim\", vastasi Joan.\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Katsoin Kellsin tupaan, kun -- kun --\"\n\n\"Sinua poloista!\" keskeytti Jim hellästi. \"Olet saanut kärsiä niin\npaljon. Mutta, Joan, minäpä petin Kellsin! Petin kuin petinkin! Hän\nantoi minulle tehtäväksi -- ryöstää, tappaa erään kullankaivajan.\nAjattelehan! Tunnen Creeden hyvin. Hän on kunnon mies, ja minä vaihdoin\npähkinäni hänen kultavyöhönsä!\"\n\n\"Vaihdoit -- et -- et siis -- murhannut häntä!\" sammalsi Joan.\n\n\"Johan nyt!\" huudahti Cleve hiljaa naurahtaen.\n\nJoan pusersi hänet rintaansa vasten ilosta vavisten, eikä Jim tullut\najatelleeksikaan, mitä Joan oli mahtanut oikeastaan hänestä luulla.\n\n\"Kuulehan\", jatkoi hän. \"Vaihdoin pähkinäni, kuten sanoin. Se oli\nCreeden vyötä paljoa arvokkaampi, ja koska hän tiesi sen, ei hän\ntahtonut ensin suostua kauppaan. Sain hänet kuitenkin lopulta\nmyöntymään ja poistumaan heti Alder Creekistä. Neuvoin häntä lähtemään\njalkaisin Bannackiin ja nousemaan postivaunuihin jossakin taipaleella,\nminkä hän lupasi tehdä. Arvaat, että hän oli hyvin utelias, mutta minä\nen ilmaissut mitään. Sitten palasin tänne, annoin vyön Kellsille ja\nkerroin hiipineeni pimeässä Creeden kimppuun, tappaneeni hänet ja\nupottaneeni ruumiin puroon, erääseen syvään syrjäpoukamaan. Kells ja\ntoiset eivät kiinnittäneet tarinaani mitään huomiota. Minullahan oli\nvyö, ja se riitti. Kulta puhuu puolestaan -- tekee nuo roistot sokeiksi\nja kuuroiksi. Osani Creeden kultahiekasta on nyt taskussani.\nHullunkurista, vai mitä? Pähkinäsi menetit, mutta mitäpä siitä, kunhan\nkaikki meni hyvin. Minulla on ilman sitäkin vielä paljon kultaa\nkätköissäni. Mitä teemme sillä, Joan? Olet nyt vaimoni, ja jospa vain\npääsisimme täältä onnellisesti säästöinemme, olisit oikein rikas!\"\n\nJoan ymmärsi hänen mielentilansa, mutta muistaen miesten puheet hän ei\nvoinut iloita hänen kanssaan koko sydämestään.\n\n\"Jim -- kultaseni -- sanoiko Kells sinulle mitään -- seuraavasta\ntehtävästäsi?\" kuiskasi hän katkonaisesti.\n\nJim kirosi itsekseen, mutta sentään niin kovasti, että Joan painoi\nkätensä hänen suulleen.\n\n\"Sinä siis kuulit tuon keskustelun Guldenista?\" virkkoi Jim.\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Olen pahoillani, sillä en aikonut mainita siitä sinulle lainkaan.\nToinen tehtäväni on päätetty. Ja siitä en pääse yli enkä ympäri\".\n\nJoan painautui avuttomasti häntä vasten ja kykeni tuskin puhumaan.\n\n\"Tyttö, pysy lujana!\" lausui Jim tuimasti. \"Kun menit naimisiin\nkanssani, teit minusta miehen. Osastani huolehdin kyllä, niin että älä\nole tähteni lainkaan peloissasi. Päätä milloin pakenemme, ja minä\ntottelen sinua kirjaimellisesti\".\n\n\"Mutta, Jim -- oi, Jim!\" vaikeroi Joan. \"Olet yhtä hurja kuin nuo\nrosvotkin. Et näe vaaraa, johon antaudut. Tuo hirveä Gulden! Ethän\ntarkoita, että aiot mennä haastamaan riitaa hänen kanssaan -- ethän,\nJim?\"\n\n\"Menen -- ja tapan hänet!\" kuiskasi Jim läpitunkevasi. \"Et tiedä, että\nolen hyvin taitava revolverileikissä, sillä enhän tiennyt sitä\nitsekään, ennenkuin tulin tänne rajalle. Nyt tiedän sen. Kells on ainoa\njonka olen nähnyt käsittelevän revolveria minua vikkelämmin. Gulden on\nhidas, kuin iso härkä. Haastan hänet peliin -- riitaudumme kullasta --\nisken häntä naamaan ja annan pamahtaa. Tällä kertaa en tyydykään vain\ntoiseen korvaan, sillä nyt olen maltillinen. Kells vannoi tekevänsä\npuolestani mitä hyvänsä, jos autan häntä nyt. Ja sen teen, sillä meillä\nvoi olla siitä arvaamatonta hyötyä. Kells on menettämäisillään\nvaltansa, ja pysymällä hänelle uskollisena voin parhaiten pelastaa\nsinut\".\n\nJoan henkäisi syvään. Jim Clevestä oli totisesti tullut mies, joka\ntiesi, mitä hän tahtoi. Hän unohti naisellisen pelkonsa käsittäessään,\nettei hänen puoleltaan saanut minkäänlainen luottamuksenpuute tulla\nkysymykseenkään nyt, kun Jim tarvitsi kaiken rohkeutensa ja\nkylmäverisyytensä.\n\n\"Jim, Kells on jo perikadon partaalla -- romahdus, joka tulee olemaan\nsangen surkea, ei ole enää vältettävissä\", lausui hän vakavasti.\n\"Tunnen sen. Hän on tuomittu, vaikka hän ei sitä vielä itse käsitäkään.\nHän toivoo ja toimii edelleen, mutta kun hän sortuu, tulee se olemaan\njärkyttävää -- hirveätä. Meidän täytyy päästä täältä ennen sitä.\nCreedelle antamasi neuvo sai minut ajattelemaan jotakin. Emmekö voisi\npujahtaa tiehemme jonakin yönä nyt aivan pian ja nousta seuraavana\npäivänä matkalla Bannackin postivaunuihin?\"\n\n\"Olen ajatellut samaa. Mutta meidän on hankittava hevoset\".\n\n\"Lähtekäämme jalkaisin. Siten on turvallisempaa emmekä tarvitse sen\nsuurempia suunnitelmia\".\n\n\"Mutta jos menemme jalan, saamme kumpikin melkoisen taakan\nkannettavaksemme -- aseet, varusteet ja -- kultahiekkani.\nKolmisenkymmentä kiloa! Sinun omaisuuttasi, Joan -- tarvitset sen\nkaikki. Pidät kauneista vaatteista ja esineistä. Ja nyt tahdon hankkia\nne sinulle -- tahi kuolla!\"\n\n\"Ssssh! Älä hulluttele, kun henkemme ja elämämme ovat hiuskarvan\nvarassa. Meidän täytyy keksiä jotakin oikein sukkelaa. Mutta, Jim,\nvielä yksi asia. Red Pearcen huomautus poistumisestasi tuvasta aina\nsamaan aikaan ei tuntunut johtuvan pelkästä epäluulosta. Entä hänen\nviittauksensa suhteestasi johonkin naiseen? Pelkään hänen tietävän\njotakin\".\n\n\"Hän sai minutkin kylmäksi\", vastasi Cleve miettiväisesti. \"Mutta hän\nvannoi, ettei hän tiennyt mitään\".\n\n\"Luota naisen vaistoon, Jim. Hän valehteli. Revolverisi pani hänet\nvalehtelemaan. Hän tiesi, että tappaisit hänet, jos hän hiiskahtaisi\nsanankaan. Voi, varo häntä, Jim!\"\n\nCleve ei vastannut. Joan hämmästyi huomatessaan, ettei Jim edes\nkuunnellutkaan, ei ainakaan häntä. Pää oli kääntynyt hiukan sivulle, ja\nkoko asento oli valpas ja jännittynyt. Äkkiä kuului heikko kahahdus ja\nmelkein samassa toinen. Ääni kuulosti tulevan mökin nurkalta. Cleve\npainautui hiljaa seinän pimentoon ja hävisi. Sitten seurasi pehmeitä,\nhiipiviä askeleita, mutta Joan ei ollut varma, oliko kulkija Cleve, vai\njoku toinen, sillä hänen mielestään ne kuuluivat toisaalta, kuin mistä\nCleve tavallisesti tuli. Ja ollessaan varovainen liikkui Cleve\nsitäpaitsi täysin äänettömästi. Joan jännitti kuuloaan, mutta ei\neroittanut enää muuta kuin iltatuulen hiljaisen suhinan. Entinen tuska\nja pelko palasivat, ja hän aavisti pahaa. Hän heittäytyi vuoteelleen,\nmutta uni ei tullut.\n\nKun hän seuraavana aamuna odotti Kellsiä tavalliseen aikaan, ei Kellsiä\nkuulunutkaan. Tämä oli jo kolmas kerta tämän viikon varrella, kun Kells\nunohti hänet, vältti häntä tahi oli estetty saapumasta häntä tapaamaan.\nJoan arvasi, mistä tämä laiminlyönti johtui, ja iloitsi. Kellsillä oli\nvastoinkäymisiä, ja tilanne kärjistyi nopeasti.\n\nVarhain iltapäivällä hän kuuli Kellsin tulevan joitakin miehiä\nmukanaan, jotka keskustelivat harvakseen ja vakavasti. Hän oli juuri\nmenemäisillään tähystyspaikalleen, kun Kells koputti hänen oveensa ja\nsanoi käskevästi:\n\n\"Ottakaa Keikari Dalen puku ja naamio ja tulkaa tänne\".\n\nSanat ja äänensävy hämmästyttivät Joania niin, ettei hän muistanut\nvastatakaan.\n\n\"Kuulitteko?\" tiuskaisi Kells.\n\n\"Kyllä\", vastasi Joan.\n\nKells palasi miestensä luo, ja keskustelu jatkui.\n\nJoan poimi vastahakoisesti Keikari Dalen kapistukset naulasta, johon\nhän oli ne ripustanut, riisui leninkinsä ja puki puvun ylleen,\nsaappaat, naamion, revolverin, kaikki. Mutta ajatellessaan, että tämän\nvalepuvun piti auttaa häntä pakenemaan Cleven kanssa, hänen rohkeutensa\nelpyi. Miksikähän Kells oli käskenyt hänen muuttaa vaatteita? Oliko\nKells vaarassa ja aikoiko hän paeta Alder Creekistä? Näiden kysymysten\npohtiminen oli tavallaan huojennusta, sillä hänen ajatuksensa\nkääntyivät nyt hetkeksi pois Clevestä ja Guldenista. Hän oli kiihkeän\nutelias kuulemaan, mitä oli tekeillä, mutta hänestä oli sanomattoman\nvaikeata mennä noiden miesten eteen. Sen täytyi kuitenkin tapahtua, ja\nnykäisten niskojaan hän potkaisi oven auki ja astui tupaan.\n\nKells näytti kalpealta ja väsyneeltä. Mutta hänen kasvoillaan ei\nnäkynyt varjoa, josta Joan aina tiesi, milloin hän oli pelannut ja\njuonut. Kuusi muuta miestä oli saapuvilla, ja Joanin huomio kiintyi\ntakkeihin, kintaisiin, aseisiin ja kannuksiin, joita hän ei ollut\nnähnyt pitkään aikaan. Kells kääntyi häneen ilme hieman kirkastuen.\n\n\"Tahdoin teidän olevan valmiin nousemaan satulaan millä hetkellä\nhyvänsä\", virkkoi hän.\n\n\"Miksi?\" kysyi Joan.\n\n\"Meidän on ehkä pakko, siinä kaikki\", vastasi Kells.\n\nMiehet, jotka olivat tavallisesti tuijottaneet Joaniin avosuin, loivat\nhäneen nyt tuskin silmäystäkään. Handy Oliver puhui:\n\n\"Sanon sinulle, että Gulden vannoi nähneensä Creeden -- tiellä --\nlyhdyn valossa -- viime yönä _sen jälkeen_ kuin Jim Cleve kävi täällä!\"\n\n\"Guldenin on täytynyt erehtyä\", sanoi Kells kärsimättömästi.\n\n\"Eipä hänellä ole juuri tapana erehtyä\", vastasi Oliver.\n\n\"Gul on nähnyt Creeden haamun, siinä kaikki\", huomautti Blicky arasti.\n\"Olen itsekin nähnyt pari kolme\".\n\nJoku miehistä nyökäytti synkästi päätään.\n\n\"Lorua!\" huudahti Red Pearce. \"Gulden ei ole nähnyt milloinkaan\nkummituksia. Ja jos hän on nähnyt _Creeden_, on hän nähnyt hänet\n_elävänä_!\"\n\n\"Olet varmasti oikeassa, Red\", vahvisti Jesse Smith.\n\n\"Mutta toihan Cleve Creeden vyön -- ja olemmehan jo jakaneet\nkullankin\", huomautti Kells. \"Tiedätte jokainen, ettei sitä olisi voitu\nriistää hänen uumiltaan, ennenkuin hän oli kuollut. Tässä on varmasti\njoku erehdys\".\n\n\"Minä puolestani olen sitä mieltä, isäntä\", puuttui Bate Wood\npuheeseen, \"että tämä on vain Guldenin juonia kaikkityyni. Näin hänet\nvajaa tunti sitten, ja hän puhutteli ensimmäiseksi minua. Hän tiesi Jim\nCleven ryöstäneen Creeden. Mistä hän sen tiesi? Senhän piti olla\nsalaisuus. Ja mikä kummallisempaa, hän kertoi minulle senkin, että\nCleve oli saanut tehtäväkseen tappaa hänet. Mistä hän oli saanut sen\ntietonsa? Cleve ei ole hänelle sitä sanonut, niin totta kuin Jumala loi\nomenat!\"\n\nKells valahti kalmankalpeaksi ja vapisi kauttaaltaan. \"Ehkäpä joku\nGuldenin miehistä kuunteli ulkopuolella, kun suunnittelimme Cleven\ntehtäviä\", sanoi hän, mutta hänen ilmeensä osoitti, ettei hän uskonut\nsitä itsekään.\n\n\"Eikö mitä. Kyllä tässä on lähempänä koira haudattuna\", lausui eräs\nkaitakasvoinen, julkeakatseinen, vaaleaviiksinen mies, jonka nimeä Joan\nei ollut milloinkaan kuullutkaan.\n\n\"Sitä en usko\", vastasi Kells itsepintaisesti. \"Ja ota huomioon, Budd,\nettä syytät nyt petoksesta jotakin meistä -- tahi sitten Cleveä. Hän on\nniistä, jotka olivat silloin läsnä, ainoa poissaoleva\".\n\n\"Olen aina sanonut, ettei hän ole luotettava\", sanoi Budd.\n\n\"Sanotko tuon hänelle vasten naamaa?\"\n\n\"Varmasti ja mielihyvällä\".\n\n\"Sitten olet juovuksissa tahi muuten järjiltäsi\".\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kuinka niin!\" suutahti Kells. \"Et tunne Cleveä. Hän tappaa sinut. Hän\nkäyttää revolveriaan salamannopeasti. Luuletko, että olisin usuttanut\nhäntä Guldenin kimppuun, ellen olisi ollut varma hänestä. Muussa\ntapauksessa --\"\n\n\"Cleve tulee nyt\", keskeytti Pearce tuimasti.\n\nUlkoa kuului keveitä askeleita. Sitten Joan näki Jimin ilmestyvän\nkynnykselle. Hän näytti jännittyneeltä ja päättäväiseltä. Nähdessään\nJoanin muuttaneen pukuaan hän säpsähti hiukan.\n\n\"Budd, tämä on Cleve!\" huudahti Red Pearce ivallisesti. \"Sano nyt\nsanottavasi\".\n\nKells oli kuin leimaus hänen edessään. \"Piruko sinuun on mennyt,\nPearce?\" ärjäisi hän. \"Olethan aivan järjiltäsi. Jos kuulen kerran\nvielä tuollaisia puheita, vannon, että sinä juuri olet kaiken\nhajaannuksen matkaansaattaja!... Budd pitää suunsa kiinni, ja te Cleve,\nälkää välittäkö Buddista, jos hän sattuisi jotakin lörpöttelemään.\nTilanne on pulmallinen, ja kaikki miehet sangen hermostuneita, mutta\nkeskenämme emme saa tapella\".\n\n\"Aivan niin, isäntä, hyvällä esimerkillä saadaan paljon aikaan\",\nhuomautti Bate Wood kuivasti. Jännitys laukesi.\n\n\"Tapasitteko Guldenin, Jim?\" kysyi Kells kiihkeästi.\n\n\"En löydä häntä mistään\", vastasi Cleve. \"Olen kuljeskellut kapakoissa\nja pelipaikoissa, joissa hän tavallisesti venyy, mutta tuloksetta. Hän\non kaupungissa, sen tiedän, mutta pysyttelee jostakin syystä poissa\nnäkyvistä\".\n\n\"Häntä on varoitettu, Jim\", sanoi Kells vakavasti. \"Oli kertonut\nWoodille teidän vaanivan hänen henkeään\".\n\n\"Sepä hyvä. Pelinne häntä kohtaan ei ollutkaan rehellistä\", vastasi\nCleve. \"Mutta kuka ilmoitti hänelle? Joku meistä haluaa mieluummin\nminun kuin hänen katoavan sakista\".\n\nHänen salamoiva katseensa välähti miesjoukkoon ja pysähtyi Red\nPearceen, joka kohtasi sen kuitenkin täysin rauhallisesti.\n\n\"Gulden oli kertonut Oliverille vielä enemmän\", jatkoi Kells ja\npyöräytti Cleven kanssaan vastatusten. \"Gulden vannoi nähneensä Creeden\nelävänä myöhään eilen illalla!\"\n\n\"Sepä omituista\", hymähti Cleve, silmää räpäyttämättä.\n\n\"Hyvin omituista. Bate Wood sanoo Guldenin tahtovan rikkoa välimme ja\nvalehdelleen, mutta sitä en usko samoin kuin en sitäkään, että hän\nolisi nähnyt aaveita. Hän on yksinkertaisesti luullut jotakin toista\nkullankaivajaa Creedeksi\".\n\n\"Aivan varmasti, ellei Creede ole noussut kuolleista. Sitä en tiedä,\nsillä en istu enää hänen rintansa päällä\".\n\nKells nähtävästi uskoi selityksen ja meni tyynesti paikalleen takaisin,\nmutta Pearce ei näyttänyt tyytyvän siihen. Hän erosi ryhmästä, astui\nKellsin luo, taputti tätä merkitsevästi olkapäälle, asettautuen joko\ntahallaan tahi sattumalta siten, että Kells oli hänen ja Cleven\nvälissä.\n\n\"Jack, sinua petetään nyt -- eikä yhdeltä taholta\", virkkoi hän\nharkitusti. \"Mutta jos tahdot minun puhuvan, niin takaa, ettei tässä\nruveta ammuskelemaan\".\n\n\"Anna kuulua, Red\", vastasi Kells silmät välähtäen. \"Vannon, että\nrevolverien annetaan olla rauhassa\".\n\nMiehet muuttelivat jalkojaan, ja pari hengähti syvään. Vain Jim Cleve\nnäytti tyyneltä ja kylmältä, mutta hänen silmänsä liekehtivät.\n\n\"Tuolla on ensinnäkin yksi, joka pettää sinua\", sanoi Pearce ärsyttävän\nvitkalleen, ikäänkuin kiduttaakseen Kellsiä, ja viittasi sitten olkansa\nyli peukalollaan Joaniin, taaksensa katsahtamattakaan.\n\nJoan nojautui vavisten seinään. Hän arvasi Pearcen tarkoituksen. Pearce\ntiesi hänen salaisuutensa ja aikoi nyt ilmiantaa hänet ja Jimin, koska\nhän vihasi Kellsiä ja tahtoi nyt kiduttaa tätä. Joanilla oli vain yksi\ntoivomus: osata ajatella nopeasti ja puhua. Mutta hän ei voinut. Oli\nkuin hän olisi saanut halvauksen.\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Kells.\n\n\"Tyttö pettää sinua\", vastasi Pearce. Sanottuaan sen hän kalpeni ja\nnäytti hyvin kiihtyneeltä.\n\nKells näytti samassa kuin havahtuvan ja muistavan, että Joan oli\nsaapuvilla, ja oivaltavan, että sanat tarkoittivat juuri häntä. Hänen\nilmeensä muuttui, ja muutos oli niin ihmeellinen, ettei Joan, joka oli\nnähnyt Kellsin mitä erilaisimmissa tilanteissa, ollut vielä sellaista\nhuomannut. Kaikki, mikä hänessä oli rakastettavaa, luontevaa ja\narvokasta, kuvastui nyt hänen kasvoillaan, mutta sen alta kuulsi\nkaameana vastakohtana säkenöivä viha, joka ei tuntenut sääliä.\n\n\"Red, katsoin neuvottelumme koskevan vain miehiä, kultaa ja -- muuta\nsellaista\", virkkoi hän jäätävän kylmästi, \"mutta koska olet kyllin\nrohkea tahi kyllin hullu puhuaksesi -- hänestä, niin selitä sanasi\".\n\nPearcen leuka nytkähteli niin, että hän tuskin kykeni puhumaan. Hän oli\nmennyt liian pitkälle, mutta käsitti sen liian myöhään. \"Hänellä on\nkohtauksia erään miehen kanssa -- tuolla takaseinustalla -- ikkunansa\nääressä\", sopersi hän. \"Kuiskailevat tunnittain -- olen vakoillut ja\nkuunnellut. Olisin kertonut siitä sinulle jo aikaisemmin, mutta tahdoin\nsaada varmuuden, kuka tuo mies on. Tunnen hänet nyt. Ja ota huomioon,\nettä olen nähnyt hänen kiipeävän sisään ja ulos ikkunasta --\"\n\nKells ponnahti pystyyn, ja hänen revolverinsa pamahti; sinistä,\npunaista ja valkoista samassa silmänräpäyksessä. Pearce huojahti kuin\njuuriltaan kiskaistu puu ja kaatui selälleen, silmät kiinni --\nkuolleena. Kells kumartui hänen ylitseen, savuava revolveri kädessään.\n\n\"Hyvä Jumala, Jack!\" kuiskasi Handy Oliver. \"Vannoit, ettei kukaan\nsaisi vetäistä revolveriaan -- ja nyt tapoit hänet itse! Olet pettänyt\nitse itsesi! Ja vaikka kuolisin tähän paikkaan, minun täytyy sanoa,\nettei Red Pearce valehdellut sinulle!\"\n\nKells tuijotti Oliveriin kalveten aivan valkoiseksi.\n\n\"Olet pettänyt itsesi ja toverisi\", jatkoi Oliver kiihtyneesti.\n\"Luuletko miesten hyväksyvän tätä? Siinä makaa Red Pearce hengettömänä.\nJa minkä vuoksi? Vain sentähden, että hän koetti sanaasi luottaen avata\nsilmäsi. Ja sinä tapoit hänet! Jos tietäisin, mitä hän tiesi, sanoisin\nsen nyt revolveristasi huolimatta! Mutta minä en tiedä. Tiedän vain\nsen, ettei hän valehdellut. Kysypäs tytöltä! Ja mitä minuun tulee, olen\nsaanut kyllikseni sinusta ja järjestöstäsi. Sinusta ei ole enää\nmihinkään, Kells -- olet menettänyt harkintakykysi kokonaan -- ja vain\ntuon tytön takia!\"\n\nOliver sanoi sanottavansa koruttomasti, mutta vaikuttavan arvokkaasti,\nja poistui sitten.\n\nSanat tekivät Kellsiin syvän vaikutuksen, mutta hän ei ollut vielä\nmissään suhteessa murtunut mies. \"Joan -- kuulitte, mitä Pearce\nlausui\", virkkoi hän kiivaasti. \"Hän valehteli -- minun täytyi tappaa\nhänet. Hän vihjaisi -- se saastainen koira -- valehteli kaikki -- en\nhuolisi häntä enää mistään hinnasta takaisin!\"\n\n\"Ei -- kuitenkaan -- kaikkea\", vastasi Joan. Sanat tulivat\nkatkonaisesti, ikäänkuin hänen olisi täytynyt puhua vastoin tahtoaan.\nHän ei yksinkertaisesti voinut pettää Kellsiä tässä asiassa, kävi miten\nkävi.\n\n\"Mitä!\" jyrähti Kells.\n\n\"Pearce puhui totta -- mutta ikkunastani ei ole kukaan konsanaan\nkiivennyt. Sen hän valehteli, sillä ikkunani on aivan liian pieni\nkenenkään päästä sisään tahi ulos. Mutta on totta, että puhuttelin --\njotakuta\".\n\nKellsin täytyi kostuttaa huuliaan voidakseen puhua. \"Ketä?\"\n\n\"Sitä en sano milloinkaan\".\n\n\"Ketä?... Tapan hänet!\"\n\n\"En sano. Ette saa surmata enää ketään minun tähteni\".\n\n\"Ravistan sen ulos suustanne!\"\n\n\"Ette voi. On turhaa uhata minua, tahi käydä minuun käsiksi\".\n\nKells näytti hämmentyneeltä. \"Kuiskailitte! Tunnittain! Pimeässä! Mutta\nminkätähden, Joan? Miksi antautua sellaiseen vaaraan?\"\n\nJoan pudisti päätään.\n\n\"Olitteko niin onneton -- yksinänne? Sattuiko joku nuori kullankaivaja\nnäkemään teidät ikkunassanne -- ja tuli sitten illalla? Oliko se vain\nsattuma? Sanokaa\".\n\n\"En -- koska en tahdo teidän vuodattavan vielä enemmän verta\".\n\n\"Minunko tähteni vain?\" kysyi Kells ivallisesti. Sitten hän synkistyi\nja kumartui kiihkeästi lähemmäksi veren noustessa ohimoihin. \"Ehkäpä\npidätte hänestä liian paljon voidaksenne nähdä hänen kuolevan?...\nPuhuttelitteko usein tätä vierasta?\"\n\nJoan tunsi voimiensa alkavan pettää. Kells oli kiihkossaan niin\nmusertavan ylivoimainen, että vastarinta tuntui toivottomalta. Hän\nkoetti olla vastaamatta, mutta ei voinut. Sanat kirposivat\nvastustamattomasti hänen huuliltaan.\n\n\"Kyllä -- usein\".\n\nKellsin mustasukkaisuus riehahti nyt kokonaan valloilleen ja muutti\nhänet paholaiseksi.\n\n\"Ojensitte hänelle kätennekin -- ja suutelitte häntä?\" kiljaisi hän\nvavahtelevin huulin.\n\nJoan oli koettanut näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta juuri tätä\nkysymystä tahi jotakin sinnepäin peläten hän oli ajatellut sitä niin\nkiinteästi, että Kells aivankuin luki hänen ajatuksensa. Pearcen\nkuolema oli sitäpaitsi tyrmistyttänyt hänet siinä määrin, ettei hän\nkyennyt ajattelemaan kylmästi eikä hillitsemään kieltään.\n\n\"Kyllä\", hän kuiskasi.\n\nKells vavahti ja näytti pinnistävän kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen\ntyynenä.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi hän sitten synkästi. \"Mitään pahaa en tahdo teille\ntehdä, mutta välimme ovat nyt selvät. Otan teidät vaimokseni\". Hän\npyörähti miehiinsä päin. \"Blicky, alhaalla kaupungissa on eräs pappi.\nKiiruhda sinne ja hyppyytä hänet tänne vaikkapa revolverilla sysien!\"\n\nBlicky riensi ulos, ja hänen askeleensa häipyivät pian kuulumattomiin.\n\n\"Ette voi pakottaa minua\", sanoi Joan. \"En -- en virka sanaakaan\".\n\n\"Kuten tahdotte. En aio ruveta teitä suostuttelemaan\", vastasi Kells\nkatkerasti. \"Mutta ellette suostu, turvaudun Guldenin keinoihin.\nMuistattehan -- luola ja köysi!\"\n\nJoanin jalat pettivät, ja hän lysähti peitekasalle seinän viereen.\nSamassa hän näki Jim Cleven Kellsin takaa. Viimeiset voimansa\nponnistaen hän lähetti Jimille katseellaan varoituksen -- rukouksen,\nettei Jim tekisi sitä, minkä hän näkyi päättäneen. Jim huomasi sen ja\ntotteli. Ja silmäys, jonka hän loi takaisin, ilmaisi Joanille, ettei\nKellsin uhkaus tulisi konsanaan toteutumaan.\n\n\"Saatte nyt odottaa, pojat, kunnes olen järjestänyt tämän asian\",\nlausui Kells. \"Sitten mitä hyvänsä -- olen kaikessa mukana. Jääkää\ntänne -- tahi ryöstäkää koko kaupunki! Pysähdyttäkää Bannackin posti ja\nkorjatkaa kulta taskuihinne. Vielä yksi kelpo kaappaus ja sitten\nsuorinta tietä rajalle!\"\n\nHän alkoi astella edestakaisin. Budd ja Smith painuivat ulos. Bate Wood\nkoperoi taskuistaan piipun ja tupakkaa. Jim Cleve istahti penkille ja\nnojautui pöytään kättensä varaan. Kukaan ei kiinnittänyt vähintäkään\nhuomiota Pearcen ruumiiseen, joka lepäsi siinä, mihin se oli kaatunut,\nkasvot aavemaiseen irvistykseen jäykistyneinä. Ja Kells oli lähettänyt\nnoutamaan pappia tällä murhan ja kuoleman hetkellä saadakseen omakseen\nnaisen, jota hän toivottomasti rakasti! Se, että hän saattoi tehdä sen\njuuri tällöin, oli ajan raakuudelle ja hurjuudelle kaamean kuvaavaa.\n\nOli ehkä kulunut noin neljännestunti -- Joanista se tuntui\niankaikkisuudelta -- kun ulkoa alkoi kuulua askeleita ja puhetta, mistä\narvattiin Blickyn palanneen.\n\nHän talutti käsivarresta, tahi oikeammin raahasi, hintelää miestä,\njonka piirteet erosivat hänestä niin suuresti kuin mitä kuvitella\nsaattoi. Vieraan ulkonäkö ilmaisi hänen kutsumuksensa. Ilme oli\nhämmästynyt, mutta ei sanottavasti pelokas.\n\n\"Hän piti parhaillaan kokousta eräässä teltassa, josta tanssitin hänet\ntänne pitemmittä puheitta\", selitti Blicky.\n\n\"Tahdon, että vihitte minut avioliittoon heti paikalla\", lausui Kells\ntuimasti.\n\n\"Kyllä, olen käytettävänänne\", vastasi pappi, \"mutta valitan tapaa,\njolla puoleeni käännyttiin\".\n\n\"On kiire, niin että suokaa anteeksi\", sanoi Kells. \"Maksan hyvin\". Hän\nheitti kultahiekkakukkaron pöydälle ja kääntyi Joaniin. \"Tulkaa tänne,\nJoan\", käski hän äänellä, joka ei kärsinyt vastustelua eikä\nvitkastelua.\n\nPappi huomasi nyt Joanin ensi kerran. Johtuiko se Joanin omituisesta\nasusta, että hän säpsähti? Joan oli tuntenut hänen äänensä ja\nihmetteli, mahtoiko papin laita olla samoin. Jim oli varmasti maininnut\nhäntä nimeltä monta kertaa silloin kun heidät vihittiin. Papin lempeät\nsilmät terävöityivät. Hän katsoi Joanista Kellsiin ja sitten toisiin\nmiehiin. Jim Cleve seisoi Jesse Smithin leveän selän takana, niin ettei\npappi ilmeisesti nähnyt häntä. Katse siirtyi miehestä toiseen ja osui\näkkiä permannolla makaavaan ruumiiseen. Uteliaisuus muuttui\nkauhistukseksi.\n\n\"Näen täällä tarvittavan Jumalan armon julistajaa, mutta ei\nmainitsemassanne tarkoituksessa\", lausui hän arvokkaasti Kellsille. \"En\ntoimita vihkimistä, koska -- koska täällä on tehty murha\".\n\n\"Herra saarnaaja\", vastasi Kells synkästi, \"vihitte minut heti, tahi\nseuraatte häntä tuossa?!\"\n\n\"Minua ei voida pakottaa\". Pappi säilytti arvokkuutensa, mutta kalpeni.\n\n\"Vastusteleminen on aivan turhaa! Oletteko valmis? Joan, tulkaa tänne!\"\n\nKells puhui tuimasti, mutta äänensävy oli siitä huolimatta merkillisen\nivallinen, aivan kuin hän olisi halveksinut itseään. Kaukonäköisenä ja\nälykkäänä hän nauroi hengessään katkeraa ivanaurua omalle\nnarrimaisuudelleen ja eläimellisyydelleen. Hän tunsi itsensä. Tämä\nväkivalta, johon hän oli nyt ryhtymäisillään, oli koituva hänelle\nitselleen turmioksi, mutta sen täytyi sittenkin tapahtua.\n\nJoan pudisti päätään. Kells hypähti hänen luokseen ja lennätti hänet\nkäsipuolesta papin eteen. Tämä raaka kohtelu teki Joaniin omituisen\nvaikutuksen -- hän vimmastui.\n\n\"Teistä en huolisi miehekseni, vaikka henki menisi -- en, vaikkapa\nvoisinkin!\" huudahti hän.\n\nPappi säpsähti sanat kuullessaan, aivan kuin hän olisi päässyt\nvarmuuteen jostakin, jota hän epäili. Hän kumartui, katsoi kiinteästi\nkuollutta Pearcea kasvoihin, nousi sitten ja pudisti päätään. Vainaja\nei ollut ilmeisesti se henkilö, jonka puolisoksi hän oli Joanin\nvihkinyt.\n\n\"Riisukaa naamionne, olkaa hyvä\", lausui hän Joanille.\n\nJoan totteli empimättä. Pappi katsoi häneen tutkivasti ja kääntyi\nsitten Kellsiin.\n\n\"Uhkauksenne eivät hyödytä mitään\", virkkoi hän kylmästi. \"En voi\nvihkiä teitä avioliittoon naisen kanssa, joka on jo naimisissa. Mutta\nhänen miestään en näe täällä\".\n\n\"Ette näe hänen miestään täällä!\" toisti Kells ymmällä ja tuijotti\nhäneen suu auki. \"Oletteko tullut hulluksi?\"\n\nKatsahtaessaan nopeasti ympärilleen ei pappi ollut nähtävästi huomannut\nJim Cleveä, joka seisoi toisten takana. Kells seisoi ensin kuin ukkosen\nlyömänä, mutta kumartui sitten äkkiä lähemmäksi.\n\n\"Mitä te sanoitte?\" ärjäisi hän, kasvot tummanpunaisina.\n\n\"En voi vihkiä teitä avioliittoon naisen kanssa, jolla on jo mies\".\n\nKells valahti kuolonkalpeaksi. \"Oletteko nähnyt hänet ennen?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi pappi.\n\n\"Missä ja milloin?\"\n\n\"Täällä -- tämän mökin toisella puolella -- joitakin iltoja sitten\".\n\nJoanin oli hyvin vaikeata katsoa Kellsiin, joka näytti sanomattoman\nonnettomalta, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi todellakin käyttäytynyt\npetollisesti Kellsiä kohtaan. Hänen sydämensä löi haljetakseen.\nRatkaisun hetki oli lyönyt. Vielä sana, ja Jim Cleve astuisi esiin.\nKurkkuun pakkautuva veri melkein tukahdutti hänet.\n\n\"Tämän mökin takana! Hänen ikkunansa ääressäkö?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Mitä varten olitte tullut sinne?\"\n\n\"Minut kutsuttiin häntä vihkimään\".\n\n\"Vihkimään?\" tapaili Kells.\n\n\"Niin. Hän on Joan Randle Idahon Hoadleystä. Täyttänyt kahdeksantoista.\nYmmärsin, että häntä pidettiin täällä vastoin hänen tahtoaan. Eräs\nnuori ja kunnollinen kullankaivaja, jota hän rakastaa, toi minut tänne\neräänä iltana, ja minä vihin heidät silloin\".\n\n\"Te -- vihitte -- heidät!\"\n\n\"Niin\".\n\nKells tuijotti mieheen kuin korviaan epäillen, ja käsi alkoi painua\nhitaasti revolveria kohti, sikäli kuin totuus valkeni hänelle.\nRevolveri nousi tupesta, mutta kun se suuntautui verkalleen ja\nharkitusti pappia kohti, heittäytyi Blicky väliin ja löi käden ylös.\nLaukaus pamahti, mutta luoti meni kattoon. Blicky takertui Kellsin\nkäteen ja riuhtaisi sen alas.\n\n\"Minä toin papin tänne\", kiljaisi hän, \"etkä sinä tapa häntä! Auta,\nJesse!... Hän on hullu! Hän tekee sen!\"\n\nJesse Smith hypähti auttamaan Blickyä ja väänsi revolverin Kellsin\nkädestä. Jim Cleve kaappasi pappia olkapäistä, pyöräytti hänet ympäri\nja lennätti hänet ulos ovesta.\n\n\"Juoskaa henkenne edestä!\" karjaisi hän.\n\nBlicky ja Jesse pitelivät huohottavaa ja riuhtoilevaa Kellsiä.\n\n\"Jim vartioipi ovea ja Bate korjaa pois kaikki revolverit ja puukot!\"\nkäski Jesse. \"Nyt, isäntä, riehu ja mellasta, minkä mielesi tekee!\"\n\nHe päästivät Kellsin ja peräytyivät seinustalle.\n\n\"Joan! Se on siis totta!\" huudahti Kells.\n\n\"On\".\n\n\"_Kuka_?\"\n\n\"Sitä en sano!\"\n\nKells tavoitteli häntä, sormet käyrinä kuin petoeläimen kynnet,\nikäänkuin aikoen repiä hänet palasiksi. Kauhu oli tyrmistyttänyt Joanin\naivan avuttomaksi. Nuo nytkähtelevät, tempoilevat sormet ojentuivat\nhänen kurkkuaan kohti, mutta eivät kiertyneet sen ympärille. Kells\ntahtoi tappaa hänet, mutta ei voinut. Hän tuijotti häneen hurjasti ja\nsanaa virkkamatta, kuin raivokohtaukseensa jäykistyneenä. Hänelle ehkä\nvalkeni juuri silloin, että Joan oli ollut hänen turmionsa. Hän vihasi\nJoania, koska hän rakasti häntä; tahtoi tappaa Joanin tuon vihansa\ntyydyttämiseksi, mutta ei voinut -- ei edes käydä häneen käsiksi. Hänen\nsielussaan näytti kaksi jättiläistä kamppailevan keskenään -- viha ja\nrakkaus -- paha ja hyvä.\n\nHän tyrkkäsi Joanin äkkiä luotaan. Joan kompastui Pearcen ruumiiseen,\nollen melkein kaatua, ja hoipertui seinää vasten. Kells seisoi yksin\nkeskellä lattiaa kuin aitaukseen teljetty hullaantunut ori, joka etsii\nsokeasti jotakin aukkoa, mistä paeta. Äärimmilleen kiusaantuneena hän\ntahtoi nyt paeta itseään, ja päästäkseen tuskastaan hän antoi joko\ntahallaan epätoivolle vallan tahi ei jaksanut enää hillitä itseään. Hän\nalkoi törmäillä puoleen ja toiseen. Liikkeet olivat rajuja,\nväkivaltaisia, mielettömiä. Hän näytti tahtovan tuhota itsensä ja\nkaikki. Mutta aseet olivat miesten hallussa eikä huoneessa ollut paljoa\nsärettävää. Hänen raivonsa vaikutti lapselliselta ja järjettömältä,\nmutta samalla tavallaan suurenmoiseltakin, ja mikä ihmeellisintä, hän\nnäytti olevan itsekin tietoinen sen hyödyttömyydestä. Tuvassa oli käden\nkäänteessä kaikki hujan hajan, ja kun Kells oli riehunut aikansa, alkoi\nhän väsyä. Äskeisestä Kellsistä oli jäljellä vain puuskuttava,\nhikoileva ja säälittävä raukka. Silmitön teutaroiminen hiljeni\nverkkaiseksi kävelyksi edestakaisin ja mielenkuohun nostattama synkkä\nuhmakin hävisi. Hän oli epätoivoinen, nujerrettu mies, joka oli\ntappiostaan tietoinen.\n\nJesse Smith meni hänen luokseen. \"Jack, tässä on revolverisi\", virkkoi\nhän. \"Otin sen talteen, koska et ollut oikein selvillä itsestäsi. Ja\nkuulehan -- onhan meitä vielä muutamia jäljellä\".\n\nNäillä sanoilla Smith ilmaisi olevansa sama kuin ennenkin, ja Kells\nvastasi hänelle heikolla, kiitollisella hymyllä.\n\n\"Bate ja Jim siivoavat tuvan\", jatkoi Smith, \"ja sinä, Blicky, autat\nminua, että saamme Pearcen täältä pois. Hautaamme hänet jonnekin\".\n\nMiehet olivat juuri alkaneet liikehtiä, kun Cleve huudahti äkkiä\nterävästi:\n\n\"Kells! Gulden, Beady Jones, Williams ja Beard tulevat tänne!\"\n\nKells kohotti päätään ja kääntyi katsomaan.\n\nBate Wood teki rajun ja paljon sanovan eleen. \"Jotakin hullusti\",\nvirkkoi hän hätäisesti. \"Eikä nyt olekaan kysymys vain Guldenista.\nKatsokaapas tuonne alas. Näettekö väkijoukon? Kaikki juoksevat ja\nhuitovat käsiään kuin raivopäiset ja painavat kaupunkiin, minkä\nkerkeävät\".\n\nJesse Smith valahti harmaaksi ja kääntyi Kellsiin. \"Nyt on piru\nmerrassa, Jack! Tunnen merkit\".\n\nKells pyyhkäisi miehet tieltään ja katsoi ulos, jälleen tarmokkaana ja\ntoimintakykyisenä. \"Jim!\" hän käski lyhyesti. \"Menkää Joanin kanssa\ntoiseen huoneeseen ja pysykää siellä aivan hiljaa\".\n\nJoan lähti heti, ja Jim meni hänen jäljessään ja sulki oven. Kädet\nyhtyivät, ja he painautuivat vaistomaisesti lähelle toisiaan.\n\n\"Jim, mitä tämä merkitsee?\" kuiskasi Joan pelokkaasti. \"Gulden!\"\n\n\"Hän etsii tietysti minua\", vastasi Jim, \"mutta kyllä siellä on\nmuutakin tekeillä. Näitkö väkijoukon?\"\n\n\"En. En nähnyt ulos\".\n\n\"Nyt ne tulevat\".\n\nUlkoa kuului raskaita askeleita. Joan veti Jimin hiljaa seinänraolle,\njosta hän oli vakoillut rosvoja. Jim kurkisti tupaan, ja Joan näki\nhänen kätensä siirtyvän revolverinperälle. Sitten hänkin katsoi.\n\nGulden työntyi juuri tupaan miehineen, joiden synkät katseet ja\npahaenteinen äänettömyys osoittivat, että nyt oli kysymys jostakin\nhyvin vakavasta asiasta, ja seisahtui Kellsin ja hänen pienen ryhmänsä\neteen. Beard, Jones ja Williams olivat olleet ennen Kellsin uskollisia\nliittolaisia, mutta näyttivät nyt unohtaneen sen kokonaan. Käytöksessä\noli jotakin sanomattoman röyhkeätä ja ilkeätä. Jättiläismäinen Gulden\nmuistutti raivostuneesta gorillasta. Syvälle painuneet, suuret silmät\npaloivat kuin hiilet, toinen käsi oli pistetty poveen, ja koko asento\noli jylhän uhkaava. Kells katsoi häneen kylmästi ja valppaasti. Kun\nGulden liikahti, välähti Kellsin revolveri koholle. Mutta hän ei\nlaukaissut, sillä Guldenilla oli kädessään vain joku nenäliinaan\nkääritty esine.\n\n\"Katsopas tätä!\" ärjäisi Gulden ja heitti esineen pöydälle.\n\nSen raskas ja pehmeä jysähdys kuulosti tutulta. Joan kuuli Jimin\nhenkäisevän ja tunsi kätensä pusertuvan suonenvedontapaiseen otteeseen.\n\nPunaisen nenäliinan kulmat aukenivat hitaasti, ja näkyviin tuli\nsäännöttömän pyöreä, kimalteleva möhkäle. Joanin sydäntä kouristi, kun\nhän tunsi sen.\n\n\"Jim Cleven pähkinä!\" huudahti Kells. \"Mistä olet sen saanut?\"\n\nGulden nojautui pöytään, ja hänen jykevä leukansa nytkähteli.\n\"Creedeltä\", hän vastasi viivytellen.\n\nMiehet liikahtelivat hermostuneesti. Ulkoa kuului etäistä melua, joka\nvaikutti kummallisen uhkaavalta. Kells seisoi verettömin kasvoin kuin\npatsaaksi jäykistyneenä.\n\n\"Creedeltä?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Missä -- missä hänen ruumiinsa oli?\"\n\n\"Jätin sen Bannackin tielle\".\n\nKells tuijotti häneen laajentunein silmin.\n\n\"Lähdin Creeden jälkeen eilen illalla ja seurasin häntä hyvän matkaa\nkaupungin ulkopuolelle\", selitti Gulden kiivaasti. \"Tapoin hänet ja\nlöysin tämän pähkinän hänen vyöltään!\"\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKultakimpaleesta huolimatta ei Kells nähtävästi aikonutkaan syyttää Jim\nCleveä petollisuudesta, ja vaikka Guldenin ja hänen miestensä\nesiintyminen oli mitä uhkaavinta, ei se tehnyt häneen mitään\nvaikutusta.\n\n\"Sittenhän Jim ei tappanutkaan Creedeä!\" huudahti hän.\n\nÄänensävy oli riemuitseva, ja ilmekin kävi omituisen valoisaksi. Kuinka\nkummallista, että hänen hämmästykseensä sekoittui synkän epäluulon\nasemasta riemua! Joan luuli ymmärtävänsä hänet. Kells oli iloinen,\nettei hän ollut sittenkään tehnyt Jim Clevestä murhaajaa.\n\n\"Sanoin sinulle, että tapasin Creeden\", lausui Gulden hetkisen\nkuluttua. \"Ja nyt tahdomme tietää, sanooko tämä sinulle samaa kuin\nmeille\".\n\nHän taputti pähkinää suurella, karvaisella kädellään. Kells huomasi\nvihjauksen.\n\n\"Mitä se sitten sanoo sinulle?\" kysyi hän rauhallisesti ja katsoi\nkylmästi Guldeniin ja tämän murjottaviin kumppaneihin.\n\n\"Joukossamme on joku, joka pettää sinua. Olemme tienneet sen jo kauan.\nJim Cleve lähtee tappamaan Creedeä. Hän tuo Creeden vyön ja --\nvalehtelee! Olemme sitä mieltä, että Cleve on tuo petturi\".\n\n\"Eipäs! Olet aivan väärässä, Gulden\", vastasi Kells. \"Se poika on\nehdottomasti luotettava. Hän kyllä valehteli minulle Creeden jutun,\nmutta se on anteeksiannettavaa. Hän menetti rohkeutensa, sillä on\notettava huomioon, että hän on vain nuorukainen. Surmata mies hänen\nnukkuessaan -- oli hänelle liikaa. Nyt käsitän kaikki ja olen iloinen\nhänen puolestaan. Hän vaihtoi ison pähkinänsä Creeden vyöhön ja vaati\nkaupanpäällisiksi, että Creeden oli poistuttava kaupungista. Satuit\nnäkemään Creeden ja lähdit hänen jälkeensä. En käsitä sinun kärsineen\nmitään vahinkoa, sillä et olisi saanut Creeden vyöstä edes\nkymmenettäosaa tuon pähkinän arvosta\".\n\n\"En puhu nyt omasta puolestani\", vastasi Gulden. \"Mitä sanoit Clevestä,\nvoi olla totta, mutta minä en usko sitä. Ja miehet ovat pahalla päällä.\nJoku on lörpötellyt. Meitä pidetään silmällä emmekä ole enää\ntervetulleita pelipaikkoihin. Kun eilen illalla yritin Belcherille, en\npäässyt sisään\".\n\n\"Epäilet siis Cleven puhuneen?\"\n\n\"Niin epäilen\".\n\n\"Uskallan lyödä vetoa kaikesta omistamastani kullasta, että olet\nväärässä\", sanoi Kells. \"Vastaa niin paljolla kuin tahdot -- sanaani en\nperuuta!\"\n\n\"Mutta kaikki asianhaarat ovat Cleveä vastaan\", murisi Gulden jo\nepävarmasti. Kellsin varma käytös sai hänet aina horjumaan.\n\n\"Niin ovat\", myönsi Kells.\n\n\"Mistä sitten johtuu, että olet niin varma asiastasi?\"\n\n\"Vain siitä, että tunnen väkeni. Jim Cleve ei lörpöttele. Kuulehan,\nGulden, sanoiko joku sinulle tämän?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Gulden harvakseen. \"Red Pearce\".\n\n\"Pearce oli valehtelija\", lausui Kells katkerasti. \"Ammuin hänet, koska\nhän valehteli minulle\".\n\nGulden tuijotti häneen suu auki. Hänen kumppaninsa mutisivat ja\nsilmäilivät ympärilleen ja toisiinsa.\n\n\"Pearce kertoi sinun lähettäneen Jim Cleven minua tappamaan\", virkkoi\njättiläinen äkkiä.\n\nJos hän odotti saavansa Kellsin ymmälle, pettyi hän suuresti.\n\n\"Toinen ja vielä suurempi vale\", sanoi Kells harmistuneesti. \"Luuletko\nsinä minun menettäneen järkeni?\"\n\n\"No enpä juuri\", vastasi Gulden melkeinpä hyväntuulisesti.\n\n\"Onhan minulla nyt sen verran järkeä tallella, etten usuta poikasia\nsinunlaisesi miehen kimppuun\".\n\nGulden näytti olevan imartelusta hyvillään ja kääntyi miehiinsä, jotka\nolivat hekin valmiit tekemään täyskäännöksen tuuliviirin lailla.\n\n\"Red Pearce on kuollut, niin että hän ei voi enää puhua puolestaan\",\nsanoi Beady Jones ikäänkuin vastaukseksi kaikkien yhteiseen ajatukseen.\n\n\"Panin näin meidän kesken sanoen useamman kerran merkille, että Pearce\nkäyttäytyi sangen omituisesti Cleveä kohtaan\", murahti Gulden. \"Mutta\nen puhunut mitään, kun minulla ei ollut todistuksia\".\n\n\"Red oli todellakin hyvin hermostunut ja omituinen viime aikoina\",\nlisäsi Chick Williams. \"Olimme kerran hyvät ystävät -- mutta emme tänne\ntultuamme\".\n\nGulden kouraisi niskatukkaansa ja kirosi. Hän oli nähtävästi aivan\nymmällä eikä tiennyt enää, mitä ajatella.\n\n\"Haaskaamme tässä vain kallista aikaa\", kivahti Beard. \"Älkää unohtako,\nettä tuolla alhaalla on jotakin tekeillä, meidän tietämättä, mitä\".\n\n\"Lorua!\" hymähti Gulden. \"Kyllähän se tiedetään. Olemmehan kuulleet jo\nviikon ajan kuiskailtavan salaisesta suojeluskunnasta\".\n\nJoku katsahti ulos ovesta ja vihelsi hämmästyneesti.\n\n\"Kuka tuo ratsastaja on?\"\n\nGuldenin miehet törmäsivät ovelle.\n\n\"Handy Oliver!\"\n\n\"Eipäs!\"\n\n\"No varmasti. Tunnen hänet. Mutta hevonen on outo, ja hänellä näyttää\nolevan hitonmoinen kiire\".\n\nOvelta kuului hämmästyneitä huudahduksia, mutta Kells ja hänen miehensä\nseisoivat paikoillaan odottavan näköisinä eivätkä virkkaneet sanaakaan.\nKiviseltä tieltä kuuluva ja yhä koveneva kavioidenkopse ilmaisi hevosen\nlähestyvän nopeasti ja pysähtyvän hypähtäen mökin eteen.\n\n\"Handy!... Ajetaanko sinua takaa?... Mistä on kysymys?... Olethan ihan\nkalpea ja suu vaahdossa!\" Tämmöisiä kysymyksiä ja huomautuksia tuli\novelta aivan satamalla.\n\n\"Missä Kells? Päästäkää minut sisään\", huudahti Handy Oliver käheästi.\n\nMiehet siirtyivät syrjään pitkän ja laihan Oliverin tieltä. Hän astui\nsuoraan Kellsiä kohti, kunnes vain pöytä eroitti heidät. Kasvot olivat\nharmaat, mutta ilme päättäväinen ja luja.\n\n\"Kells, sanoin sinulle äsken kovat sanat\", virkkoi hän ojentaen\nkätensä.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Kells kylmästi.\n\n\"Peruutan kaikki!\"\n\nKells tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi. \"Olen\nsiitä hyvin iloinen, Handy. Mutta mikä sai sinut muuttamaan mielesi\nnäin äkkiä?\"\n\n\"Suojeluskunta!\"\n\nKells näytti kuin jähmettyvän paikalleen. \"_Suojeluskunta_!\" toisti hän\nharvakseen.\n\n\"Niin juuri, eikä mitään perättömiä huhuja tällä kertaa. Tiedän\nsellaisia uutisia, että -- mutta tulkaa lähemmäksi. Sinä myös, Gulden.\nMeidän on nyt pysyttävä yhdessä hartaammin kuin konsanaan\".\n\nHänen ympärillään oli melkein samassa silmänräpäyksessä tiheä kehä\nkalpeita, jännittyneitä kasvoja.\n\nHän katsoi heihin kuin valmistaen heitä kuulemaan järkyttävää\npaljastusta. \"Pojat, kaikista pettureista, mitä maa on konsanaan\npäällään kantanut, oli Red Pearce pahin!\" lausui hän käheästi.\n\nKukaan ei hievahtanutkaan.\n\n\"Ja hän oli suojeluskuntalainen, vigilantti!\"\n\nMiesjoukosta kuului matala, melkeinpä raivostuneesta karjahduksesta\nmuistuttava humaus.\n\n\"Kuulkaa nyt älkääkä keskeyttäkö, sillä aika on täpärällä. Siitä ei\nväliä, miten pääsin Pearcesta selville -- aloin sovitella yhteen\nnäkemiäni ja kuulemiani ja sattuma ratkaisi loput. No niin, joku tämän\nsalaisen suojeluskunnan jäsenistä tutustui Pearceen ja pääsi niin\npitkälle, että Pearce päätti myydä meidät kaikki, aikoi vetää oikein\njättiläisapajan. Hän pelasi peliään päivästä toiseen, mutta ei antanut\npuuhistamme milloinkaan vihjauksia selvempiä tietoja. Dartt, Singleton,\nFrenchy ja Texas yllätettiin kukin aivan työn äärestä ja kädet vielä\nveressä. Pearce pani suojeluskuntalaiset heitä vahtimaan vain\ntodistaakseen, että hän todellakin tiesi jotakin. Ette ole eläissänne\nnähneet sellaista käärmettä kuin Pearce. Tänään hänen piti ilmiantaa\nkoko joukkomme. Tiedätte, miten hän alkoi täällä Kellsistä -- kuinka\nhän vaati Kellsiä takaamaan, ettei kukaan saisi ampua. Mutta tällä\nkerralla hän erehtyi Kellsistä. Hän herjasi Kellsin tyttöä ja sai\npalkkansa. Ehkäpä hän oli muun muassa suunnitellut kaapata tytön\nitselleen. Mutta oli miten oli, tänään hän oli luvannut paljastaa koko\nsakin. Ja ellei hän olisi saanut surmaansa, olisimme tällä haavaa\njokainen köysissä ja silmukka kaulassa. Eikö se ollut onnellinen\nlaukaus, vai mitä? Nousin itse ensimmäisenä Kellsiä vastaan, mutta\nsanon nyt suoraan, pojat, että olin narri, joka ei ymmärtänyt mitään.\nJa narreja olette olleet kaikki, kun olette nousseet häntä vastaan.\nEllei tämä todista sitä, niin mikä sitten?\"\n\n\"Mutta tässä täytyy kiiruhtaa saadakseni kaikki sanotuksi. Pojat\nvietiin Viimeisen pähkinän isoon saliin tuomittaviksi, ja siitä voitte\nolla varmat, ettei yleisöä puuttunut. Tänään ei kaiveta missään!...\nAjatelkaa, mitä se merkitsee Alder Creekissä. Tunkeuduin sisään\nkatsomaan. Darttia, Singletonia, Frenchyä ja Texasia kuulusteltiin\nparhaillaan, ja tuomareilla oli naamio kasvoillaan. Eräs vieressäni\nseisova mies sanoi, että pojista oli jo kaksi todistettu syyllisiksi.\nKullankaivajat tunsivat heidät, ja tuomio oli yksimielinen. Heidät\ntuomittiin hirteeni. Mutta jos he ilmoittaisivat johtajansa ja\ntoveriensa nimet ja luovuttaisivat heidät, saisivat he poistua\nkaupungista esteettömästi. Tämä tarjous tehtiin kullekin vangille\nerikseen. Dartt ei välittänyt edes vastata, Singleton käski heidän\nmennä helvettiin, ja Texas vannoi olevansa vain tavallinen, rehellinen\nmaantierosvo, joka ei ollut kuullut mistään järjestöstä puhuttavankaan.\nMutta ranskalainen epäröi, ja ellei Texas olisi saanut häntä\nkirouksillaan järkiinsä, olisi hän todennäköisesti suostunut\ntarjoukseen. Jos he erottavat Frenchyn Texasista, puhuu hän kyllä. Hän\non aivan lamassa. Sitten kuulustelu keskeytettiin. Väkijoukko vaati\nulvoen tuomion täytäntöönpanoa, mutta vigilantit odottavat, ja minusta\ntuntuu, että he odottavat juuri Pearcea\".\n\n\"Entä me? Mikä on meidän asemamme tilanteessa?\" kysyi Kells selkeästi\nja kylmästi.\n\n\"Meistä ei tiedetä vielä mitään, se on varma\", vastasi Oliver. \"Muussa\ntapauksessa olisivat suojeluskunnan miehet olleet toimessa jo\naikaisemmin. Mutta meillä ei ole silti syytä viipyä täällä päivääkään\nkauempaa. Ehdotan, että lähdemme siekailematta ja suorinta tietä\ntakaisin Cabin Gulchiin\".\n\n\"Gulden, mitä sanot?\" kysyi Kells terävästi.\n\n\"Jään tahi lähden -- miten vain haluat\", vastasi jättiläinen. Tällä\nratkaisevalla hetkellä hän näytti olevan iloinen voidessaan antaa\nKellsin päättää, mitä tehtäisiin, ja hänen seuralaisensa olivat kuin\nlampaat valmiit syöksymään johtajansa jälkeen.\n\nKells oli jälleen joukkonsa kaikkivaltias ja tunnustettu johtaja, mutta\nse ei näyttänyt tuottavan hänelle enää samaa tyydytystä kuin ennen.\nEhkä hän oli nyt kaukonäköisempi. Muuten hän toimi yhtä ripeästi kuin\nennenkin, oli tarmokas, päättäväinen, neuvokas ja täysin tilanteen\ntasalla.\n\n\"Kuulkaa nyt kaikki\", lausui hän. \"Hevosemme ja varusteemme ovat\neräässä rotkossa kaupungin alapuolella monen penikulman päässä. Emme voi\nottaa täältä mitään mukaamme, sillä meidän on mentävä kaupungin halki.\nPoistukaa nyt pari kolme kerralla ja odotelkaa minua alhaalla\nväentungoksen laiteilla. Kun tulen, yhdymme. Sitten teette kaikki\nsamoin kuin minä\".\n\nGulden kahmaisi kultamöhkäleen poveensa ja kiiruhti tiehensä Buddin ja\nJonesin kanssa. Toiset poistuivat parittain, kunnes jäljellä oli vain\nKells, Bate Wood ja Handy Oliver.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne\", virkkoi Kells. \"Katsokaa tarkoin, että pojat\novat saatavilla, ja odottakaa minua\".\n\nKun he olivat menneet, kutsui hän Jimin ja Joanin luokseen.\n\nJim oli pitänyt Joania koko ajan kädestä, mutta Joan seurasi niin\ntarkkaavaisesti, mitä tuvassa tapahtui, ettei hän edes huomannut sitä.\nJim kääntyi ja katsoi häneen vaieten ja kalpeana. Sitten hän hellitti\nkätensä ja avasi oven Joanin seuratessa jäljessä.\n\nKells kiinnitti parhaillaan kannuksiaan. \"Siis kuulitte?\" sanoi hän\nheti Jimin ilmeen nähtyään.\n\n\"Kyllä\", vastasi Jim.\n\n\"Sitä parempi. Meidän on nyt lähdettävä täältä. Joan, ottakaa Cleven\ntakki ja riisukaa naamionne. Jim, hakekaa kiireesti kultanne, ja jos\nolemme jo menneet, kun palaatte, tulkaa jäljessä\".\n\nJim pujahti ulos ja Joan juoksi kammioonsa ottaakseen Cleven takin\nylleen. Hänellä ei ollut juuri aikaa valikoida, mitä ottaa mukaan --\nkatsahdettuaan ympärilleen hän sieppasi pienen satulalaukkunsa ja\nsulloi siihen kamman, harjan ja saippuan ja riensi takaisin isompaan\nhuoneeseen.\n\nKells oli irroittanut yhden lattialaudan ja pisteli juuri pieniä\nnahkapusseja taskuihinsa; jotka pullistuivat aivan pyöreiksi.\n\n\"Pankaa lihaa ja korppuja taskuihinne\", kehotti hän Joania. \"Minulle ei\ntule koskaan nälkä, kun taskuni ovat kultaa täynnä, mutta teitä voi\nruveta hiukaamaan\".\n\nJoan meni Bate Woodin vaatimattomaan ruokasäiliöön.\n\n\"Nämä korput ovat kovia kuin kulta ja yhtä painaviakin\", virkkoi hän.\n\nKatse, jonka Kells loi häneen, oli ylpeä, ihaileva ja samalla\nsurullinen. \"Olette maailman reippain tyttö! Kunpa olisin -- mutta\nsehän on liian myöhäistä! Joan, jos minulle sattuisi tapahtumaan\njotakin, turvautukaa Cleveen. Häneen voitte luottaa. Tulkaa nyt\".\n\nKells astui ulos, ja Joanin täytyi melkein juosta pysyäkseen hänen\nrinnallaan. Ketään ei näkynyt, mutta Joan tiesi Jimin tulevan pian,\nsillä Jim oli piiloittanut kultahiekkansa Joanin huoneen takana olevaan\nonkaloon. Siitä huolimatta hän katsoi tämän tästä huolestuneesti\ntaaksensa. He olivat menneet noin parisataa askelta, kun Jim ilmestyi\nnäkyviin ja lähti juoksemaan heidän jälkeensä. Ensimmäisten telttojen\nkohdalla hän sitten liittyi heihin.\n\n\"Entä revolverit?\" kysyi Kells.\n\n\"Minulla on kaksi\", vastasi Cleve.\n\n\"Hyvä, sillä voihan sattua -- en oikein luota poikiin, Jim. Parasta\nolla varuillaan, vai mitä?\"\n\n\"Niinpä kylläkin. Kova paikka\".\n\n\"Tästä selviydymme varmasti, niin että älkää olko lainkaan huolissanne.\nMutta joukkoani en saa enää milloinkaan pystyyn\". Ääni oli surullinen.\n\"Nyt kuljemme hiukan hitaammin, sillä emme saa herättää huomiota...\nMutta eihän täällä näy ristinsielua!... Tuo Creeden juttu, Jim --\nolinko oikeassa?\"\n\n\"Aivan. Luontoni petti\".\n\n\"Samantekevää\".\n\nKells näytti unohtavan koko asian. Hän eteni valppaasti tähystellen ja\npysähtyi äkkiä hammasta purren erääseen kulmaukseen, josta näki koko\nvaltatien kaupungin toiseen reunaan saakka. Tie oli aivan autio, mutta\ntoisessa päässä liikehti väkeä mustanaan. Kells jatkoi vaieten matkaa.\nTavallisesti niin väkirikas keskusta sivuutettiin nyt kenenkään\nnäyttäytymättä, ja Viimeinen pähkinäkin oli tyhjä kuin asumaton talo.\nJoan pysytteli mukana Kellsin ja Cleven välissä. Hän koetti pysyä\nlujana, mutta edestäpäin kuuluva outo ja käheä melu, josta eroitti\nkiukkuisia huutoja ja kiljahduksia, pani hänet värisemään. Hän takertui\nlujasti kumppaneihinsa eikä tohtinut katsahtaakaan eteensä.\n\nHe pysähtyivät vihdoin. Joan tunsi olevansa tungoksen läheisyydessä,\nennenkuin hän näkikään sen. Kurkotettuja kauloja ja jännittyneitä\nselkiä tiheänä muurina! Kaikki katsoivat eteenpäin ja ylös. Mutta Joan\npainoi katseensa maahan.\n\nKells oli pysähtynyt, ja Joan tunsi Jimin kädenpuristuksen lujenevan.\nKellsin luo tuli joitakin miehiä. Joan kuuli kuiskailtavan ja sitten\nmatalaa keskustelua. Hän tunsi kulkevansa jälleen joitakin askeleita.\nRyhmään ilmestyi lisää miehiä, kunnes he olivat joka taholta\nsaarroksissa. Joan katsahti ylös ja näki Guldenin jättiläishahmon,\npitkän Oliverin, Smithin, Blickyn, Beardin, Jonesin, Williamsin, Buddin\nja kaikki toisetkin. He seisoivat heidän ympärillään pienissä ryhmissä\ntoisistaan erillään levottomasti liikehtien, kuiskaillen ja kaikki\nkatsoen johonkin poispäin. Väkijoukosta kajahti äkkiä raivoisa huuto,\nkumea kuin kosken pauhu, mutta villissä riemussaan luonnoton ja\nläpitunkeva. Joukossa alkoi levoton liikehtiminen, käsiä huidottiin, ja\nsamassa tuli aivan hiljaista, niin hiljaista, ettei kuullut muuta kuin\njonkun kiihtymyksestä katkonaisen hengähdyksen. Syvä, alkeellinen halu\nkatsoa kävi nyt Joanille ylivoimaiseksi.\n\nTungoksen yläpuolella kohosi rinteen tasanteelta vasta veistetyistä\nhirsistä pystytetty kömpelö ja omituinen teline. Sen juurelle kyhätyllä\nlavalla seisoi mustia, liikkumattomia miehiä, kaameana vastakohtana\nolennolle, joka häilyi ilmassa heidän yläpuolellaan riuhtoen ja\nkiemurrellen. Se oikeni vähitellen ja liikkeet veltostuivat -- mies,\njoka riippui nuoransilmukassa. Pää kallistui taaksepäin -- kädet\npieksivät ilmaa -- ruumis alkoi väristä ja herpaantui sitten\nliikkumattomaksi -- heilui hiljaa edestakaisin, tummana ja elottomana.\n\nJoanin silmät laajenivat kauhusta, ja päätä huimasi. Hän näki kaikki\nkuin punertavan usvan läpi.\n\nLavan ympärillä ja rinteellä sen takana seisoi taaja joukko naamioituja\nmiehiä, kaikki täysissä aseissa, ja toisia oli lavalla. He näyttivät\nJoanista omituisen jäykiltä -- liikkuivat kuin nykäyksittäin. Mikä ero\nheidän ja tuon nuorassa häilyvän olennon välillä!\n\nTeline oli tilapäinen mestauslava, ja vigilantit olivat jo hirttäneet\nkaksi rosvoa.\n\nKaksi muuta vankia seisoi lavan toisessa päässä vartioiden välissä.\nKummankin edessä häilyi silmukka.\n\nJoan tunsi Texasin ja Frenchyn. Jännitys, joka oli pitänyt väkijoukkoa\nkuin lumouksessa, laukesi samassa.\n\nSuojeluskuntalaisten naamioitu johtaja astui Texasin eteen. \"Säästämme\nteidät, jos tunnustatte. Kuka on tämän rosvojoukon johtaja?\"\n\n\"Red Pearce tietenkin! Ha, ha, ha!\"\n\n\"Annamme teille vielä aikaa miettiä\", sanoi johtaja lyhyesti.\n\nTexas näytti synkistyvän. \"Vannon taivaan nimessä, että se on Red\nPearce!\" vastasi hän.\n\n\"Valheella ette pääse. Sanokaa totuus. Todennäköisesti tiedämmekin sen\njo, mutta haluamme todisteita. No?\"\n\n\"Menkää helvettiin!\" ärjäisi Texas.\n\nJohtaja heilautti kättään ja kaksi muuta naamioitua astui esiin.\n\n\"Onko teillä terveisiä jollekin -- tahi jotakin sanomista?\" kysyi hän.\n\n\"Ei\".\n\n\"Tahtoisitteko pyytää jotakin?\"\n\n\"Hirttäkää ranskalainen ennen minua! Haluan nähdä hänen potkivan\".\n\nMuuta ei sanottu. Silmukka pujotettiin Texasin kaulaan, mutta hän ei\nhuolinut mustasta hupusta. Eikä hän odottanut tyrkkäystäkään, vaan\nastui korokkeelta iankaikkisuuteen samassa kuin Joan sulki silmänsä.\n\nÄskeinen luonnoton ja kaamea huuto vyöryi jälleen kentän yli. Joan\ntunsi joukon rajun ja kiihtyneen liikehtimisen, vaikka häntä ympäröivät\nmiehet seisoivat liikkumattomina kuin patsaat. Hän ei uskonut voivansa\navata silmiään nähdäkseen Texasin riippuvan siellä taivaan ja maan\nvälillä, mutta hän katsoi kuitenkin -- ja Texasin asennossa oli\njotakin, joka osoitti hänen kuolleen heti. Hän oli ollut kaikessa\nrikollisuudessaankin urhoollinen ja uskollinen viimeiseen saakka. Ja\nJoanille hänellä oli ollut aina joku ystävällinen sana. Kuka tietää,\nmikä oli tehnyt hänestäkin lainsuojattoman hylkiön? Joan kuiskasi\nrukouksen hänen sielunsa puolesta.\n\nVigilantit häärivät nyt kauhistuneen Frenchyn ympärillä, joka oli yksin\njäätyään menettänyt kaiken rohkeutensa. He panivat silmukan hänen\nkaulaansa, nostivat hänet koholle ja -- päästivät alas. Hän huusi,\nminkä jaksoi, mutta he tyrehdyttivät äkkiä hänen huutonsa nostamalla\nhänet jälleen riippumaan. Tällä kerralla häntä pidettiin koholla\nuseampia sekunteja. Kasvot mustenivat, silmät työntyivät ulos, rinta\npaisui ja jalat potkivat koko ajan kuin hyppyaukolla. Sitten he\npäästivät hänet alas ja irroittivat silmukan. He kiduttivat häntä\npakottaakseen hänet tunnustamaan. Hän virkosi vähitellen ja kavahti\nkauhistuneesti takaisin nähdessään edessään häilyvän silmukan.\n\nJohtaja viittasi silmukkaa ravistaen kuolleiden rosvojen heiluviin\nruumiisiin.\n\nFrenchy tuijotti häneen suu vaahdossa ja huusi jotakin omalla\nkielellään.\n\nVäkijoukko huojahti eteenpäin.\n\n\"Puhukaa englantia!\" käski johtaja.\n\n\"Kyllä! Kyllä!\"\n\nJoan tunsi Kellsin käsivarren omituisesti vavahtavan. Samassa välähti\njotakin sinistä, ja jyrähtävä pamaus oli melkein halkaista hänen\nkorvansa. Poskella tuntui kuuma sivallus, ja hän näki Frenchyn\nlysähtävän kokoon lavalle.\n\nLaukausta seurasi syvä ja ehdoton hiljaisuus, ikäänkuin kaikki olisivat\njäykistyneet paikoilleen, mutta sitä ei kestänyt kuin pari sekuntia.\nSitten lumous laukesi. Väkijoukko hajaantui hurjassa sekasorrossa joka\ntaholle -- oli kuin helvetti olisi äkkiä päässyt valloilleen. Joan\ntunsi Cleven jäntevän käden ympärillään -- tunsi kantautuvansa jonnekin\nkuin kohisevan vuoksiaallon kiidättämänä. Kellsin tummat kasvot\nvilahtivat kerran näkyviin miesjoukosta ja katosivat samassa;\njättiläismäinen Gulden riehui kuin Herkules ja kumosi miehiä kuin\nkeiloja; toiset odottivat revolverit koholla. Rajuja, hurjakatseisia\nmiehiä rynnisti kehään, josta laukaus oli ammuttu, mutta päästyään\nsisään he eivät tienneet, kenen kimppuun käydä, tahi mitä tehdä. Ja\nheidän hyökkäyksensä samoin kuin kaikkialle levinnyt pakokauhu hajoitti\npian Kellsin joukon ja kiidätti sen eri ryhmät joka taholle.\nLaukaustakaan ei ammuttu.\n\nJoania tyrkittiin sinne tänne tungoksessa. Jalat eivät koskettaneet\nvälistä lainkaan maahan, mutta kaikesta sekasorrosta ja melskeestä\nhuolimatta hän tunsi koko ajan Jimin käsivarren ympärillään. Hän\ntakertui kaikin voimin Jimiin kiinni, ja kun he olivat kulkeneet näin\njonkun matkaa, alkoi tungos harveta. Edessä häämötti tomupilven läpi\nkivikkoinen rinne, jolle he kiipesivät, kunnes pääsivät turvaan pienen\nmökin seinustalle.\n\nAlhaalla oli omituinen näky. Tomupilviin peittynyt mestauslava; joukko\nsuojeluskuntalaisia odottamassa aseet valmiina, tietämättä itsekään,\nketä; lavalla kolme heiluvaa, aavemaista hahmoa ja niiden edessä yksi\nruumis; ja alempana lauma miehiä, jotka pyrkivät toinen toistaan\npakoon. Kellsin laukaus oli aiheuttanut pakokauhun. Kullankaivajista ei\ntiennyt kukaan, ketä vigilantit olivat, yhtä vähän kuin sitäkään, ketä\ntuohon rosvojoukkoon kuului. Kaikki epäilivät toisiaan ja kaikki\nodottivat veristä taistelua. Vigilantit ryhmittyivät yhteen\npuolustautuakseen, ja kaikki toiset pyrkivät pakoon. Tämä hurja\nnäytelmä, tekijöinä erämaan alkuperäinen, jylhä oikeus ja kuumeisen\nveren kuohu, oli ajan, jolloin kulta ja väkivalta hallitsivat ylinnä,\nhuippukohta. Se saattoi tapahtua vain kerran, mutta se oli kaamea. Se\npaljasti ihmisten itsekkyyden ja alhaisuuden, kullan turmiollisen\nvaikutuksen ja sen, mikä oli tuleva Alder Creekin kohtaloksi. Todella\nurhoolliset ja rehelliset kullankaivajat, joita oli siellä suuri\nenemmistö, siirtyivät nyt pois näyttämöltä toisten riehuessa edelleen.\nSiltä se ainakin Joanista näytti. Hän painautui Jimiä vasten siinä\nseinän varjossa, eikä kumpikaan puhunut pitkään aikaan mitään. He\nkatselivat ja kuuntelivat. Joukko kullankaivajia palasi takaisin\nmestauslavan luo, jonka ympärillä vigilantit seisoivat ryhmissä, ja\nsieltä alkoi kuulua kiihtyneitä ääniä, kunnes vigilanttien johtaja\nastui esiin kuin puhuakseen läsnäolijoille. Joan ei kuullut, mitä hän\nsanoi, eikä tahtonutkaan.\n\n\"Kaikki kävi niin äkkiä, eikö totta, Joan?\" kuiskasi Jim pudistaen\npäätään aivan kuin epäillen todellisuutta.\n\n\"Eikö hän ollutkin -- kauhea?\" kuiskasi Joan vastaan.\n\n\"Hän! Kuka?\"\n\n\"Kells\". Joanin mielestä hän oli ollut koko tuon hirveän tilanteen\nherra.\n\n\"Kyllä, mutta minä sanoisin suurenmoinen!... Sitä rohkeutta! Sadan\nvigilantin ja tuhansien kullankaivajien silmien edessä! Mutta hän tiesi\nlaukauksensa merkityksen\".\n\n\"Ei. Sitä hän ei ajatellutkaan\", väitti Joan. \"Tunsin hänen vapisevan\nja näin vilahdukselta hänen kasvonsa. Hän ajatteli vain omaa\nsortumistaan ja sitä, että French saattoi pettää hänet -- oli niin\nepätoivoinen, että hänen täytyi ampua, vaikka revolveriin ei olisi\njäänyt yhtään panosta jäljelle\".\n\nJim katsoi häneen kummissaan, ikäänkuin Joanin sanat olisivat olleet\nsamalla sekä vakuuttavat että käsittämättömät.\n\n\"No niin\", virkkoi hän sitten, \"tuo laukaus oli joka tapauksessa\nonnellinen sekä meille että hänelle itselleenkin\".\n\n\"Luuletko hänen päässeen pakoon?\" kysyi Joan.\n\n\"Varmasti. He pelastuivat kaikki. Oletko milloinkaan nähnyt\nmielettömämpää joukkoa kuin nuo kullankaivajat?\"\n\n\"En todellakaan. Hehän olivat kaikki yhtäkkiä kuin järjiltään --\njokainen näytti pelkäävän vierustoverinsa ampuvan. Siinä Kellsin\njärjestön voima ilmeni selvästi. Jos hänen miehensä olisivat olleet\nuskolliset ja kuuliaiset, ei hän olisi sortunut konsanaan\".\n\n\"Joan! Puhuthan aivan kuin olisit siitä pahoillasi!\"\n\n\"Minua oikein hävettää\", vastasi Joan. \"Sitä en tarkoita, mutta en osaa\nliioin sanoa, mitä. Olen kuitenkin pahoillani Kellsin tähden. Olen\nsaanut kärsiä niin paljon -- tuo pitkän pitkä odotus ja epävarmuus --\nhenkeni, elämäni, meidän molempien onni näytti olevan sen varassa,\nmiten hän onnistuisi!\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni sinut, kultaseni\", sanoi Jim hiljaa.\n\n\"Mitä me nyt teemme, Jim? Eikö tunnukin kummalliselta olla vapaa?\"\n\n\"Melkeinpä uskomattomalta\", vastasi Jim. \"Annahan kun mietin\".\n\nPaikka oli sen verran syrjässä, että he saivat olla aivan omassa\nrauhassaan. Joan koetti tehdä suunnitelmia, mutta tuloksetta. Hän ei\nsaanut ajatuksiaan liikkeelle, ja Jimin laita näytti olevan samoin.\nJimin taakka oli sitäpaitsi suurentunut -- hän oli nyt vastuunalainen\nkaikesta.\n\nIltapäivä oli kulunut, ja laskeva aurinko hipoi jo lännessä siintävää\nkorkeata vuoristoa. Kiihtymys asettui vähitellen, ja hämärän tullen\nalkoi valtatiellä ja aukeamilla liikkua väkeä, kuten tavallisesti.\nNaamioidut vigilantit hävisivät, kunnes mestauslavan ympärillä oli\nhetkisen kuluttua vain joitakin uteliaita jäljellä. Joan näki yhdellä\nsilmäyksellä, että vigilantit olivat ripustaneet Frenchyn ruumiin\nsilmukkaan, josta hän olisi pelastunut ilmaisemalla toverinsa. Hänet\noli hirtetty kuolleena. Mikä hirveä näyte näiden vastailmestyneiden\nvigilanttien armottomuudesta! Ruumiit oli jätetty telineeseen\nheilumaan. Oliko mikään näky hirveämpi kuin nuo elottomat, tummat,\nheiluvat hahmot? Maassa makaavissa vainajissa oli arvokkuutta --\nainakin kuoleman juhlallisuutta. Mutta näiltä oli riistetty, ei vain\nelämä, vaan myös kuoleman sovittava rauha -- nämä herättivät vain\nkauhua. Joan tunsi, ettei hän unohtaisi tätä näkyä milloinkaan.\n\n\"Joan, nyt lähdemme Alder Creekistä\", sanoi Jim lopulta ja nousi.\n\"Ensin ajattelin, että Kellsin miehet pyrkivät tietysti täältä\nmahdollisimman kauas, mutta heistä ei voi mennä kukaan takuuseen,\nhurjia kun ovat. Gulden esimerkiksi! Jos heillä on hitunenkaan järkeä,\npysyttelevät he jonkun aikaa piilossa. Meidän on kuitenkin joka\ntapauksessa lähdettävä tiehemme. Millä tavalla, en vielä tiedä\".\n\n\"Kävellen. Jos ostamme hevoset tahi pyrimme postin mukaan, joudumme\ntekemisiin erinäisten henkilöiden kanssa -- ja minua pelottaa\".\n\n\"Mutta silloin joudumme varmasti rosvojen käsiin, Joan\".\n\n\"Kuljemme yöt ja lepäämme päivät\".\n\n\"Ei käy päinsä ilman matkavarusteita\".\n\n\"Ainakin osan matkasta\".\n\n\"Ei. Bannackin posti on nyt kaikista turvallisin. Jos se kerran lähtee,\non sillä aseistettu vartiosto mukana. Kysymys on vain siitä, lähteekö\nse pian. Menkäämme kaupunkiin, Joan\".\n\nHämärä oli tullut, ja valoja alkoi näkyä mökeistä ja teltoista. Joan\npysytteli mahdollisimman lähellä Jimiä ja säikkyi jokaista\nvastaantulijaa ja matalasti keskustelevaa ryhmää, mielessään omituinen\nsyyllisyyden tunne. Mutta kun kukaan ei kiinnittänyt vähintäkään\nhuomiota häneen tahi Jimiin, kävi hän rohkeammaksi. Jim voitti myös\narkuutensa. Kuta lähemmäksi he pääsivät kaupungin keskustaa, sitä\nenemmän väkeä he kohtasivat, mutta tihenevä pimeys karkoitti kaiken\npelon. Kapakat olivat jälleen tulvillaan valoa ja väkeä. Alder Creek\noli palannut entiseen vapaaseen, huolettomaan elämäänsä. Postin ja\npostivaunuyhtiön toimisto oli kivenheiton päässä Viimeisestä\npähkinästä. Avara, valtatielle avoin teltta, jonka edessä oli pitkä\nmyymäläpöytä. Sisällä paloi pari himmeätä lamppua. Edustalla vetelehti\njoitakin miehiä ja pöydän takana toisia, joukossa pari aseistettua\nvartiaa. Jim ei puhutellut ketään henkilökohtaisesti, vaan kysyi\nylimalkaan:\n\n\"Milloin lähtee seuraava posti Bannackiin?\"\n\nEräs pöydän ääressä kirjoittava mies katsahti häneen terävästi.\n\"Silloin kun meitä miellyttää\", vastasi hän lyhyesti.\n\n\"Milloin sitten?\"\n\n\"Mitä se teitä liikuttaa?\" murahti mies vielä tylymmin.\n\n\"Lunastaisin paikan kahdelle\".\n\n\"Se on eri asia. Tulkaa tänne, niin että saamme hiukan katsella\nteitä... Halloo! Sehän on nuori Cleve. Suokaa anteeksi, etten tuntenut\nheti. Olemme näettekös hiukan varovaisia nykyisin\".\n\nMiehen kasvot olivat kirkastuneet. Hän nähtävästi tunsi Jimin ja tiesi\nhänet kunnon mieheksi. Joan rauhoittui kokonaan. Hän näki Jimin ottavan\ntaskustaan kultahiekkapussin, josta asiamies punnitsi maksun ja antoi\npussin takaisin kuiskaten samalla jotakin Jimin korvaan. Jim nyökäytti\npäätään ja palasi Joanin luo tielle.\n\n\"Kaikki hyvin\", kuiskasi hän iloisesti. \"Posti lähtee aamunkoitteessa.\nEnnen se lähti aina puolenpäivän tienoilla, mutta nyt he haluavat\npäästä hyvissä ajoin taipaleelle\".\n\n\"Pelkäävätkö he, että se pysäytettäisiin?\"\n\n\"Sitä hän ei sanonut, mutta onhan syytä epäillä. Toivon hartaasti\nkaiken käyvän onnellisesti, sillä en tahtoisi luopua nyt kullastani,\nJoan! On kuin painaisin ainakin puolituhatta kiloa!\"\n\n\"Mitä nyt teemme?\" kysyi Joan.\n\nJim seisahtui keskelle tietä. Oli tullut aivan pimeä. Soihdut\nloimottivat; väkeä tuli ja meni; käytävien irtonaiset laudat narisivat\nja kolahtelivat askelten painosta; kapakoissa oli täysi humu ja\nViimeisestä pähkinästä singahti silloin tällöin jonkun sävelen katkelma\nmuun melun yli.\n\n\"Siinäpä se -- mitä nyt teemme?\" toisti Jim neuvottomasti.\n\nJoanilla ei ollut aavistustakaan, mihin mennä, mutta tuntiessaan\nmielensä virkistyvän pelon haihduttua hän tiesi pian keksivänsä\njotakin.\n\n\"Mitäpä muuta, kuin että menemme jonnekin syömään ja nukkumaan\",\nehdotti Jim sitten rauhallisesti ja järkevästi.\n\n\"Koetan syödä -- mutta en luule voivani nukkua tänä yönä\", vastasi\nJoan.\n\nJim vei hänet erään meksikolaisen luo, joka piti pientä telttaruokalaa.\nPöytänä oli kahden tynnyrin kannattama leveä, höyläämätön lankku ja\nistuimena toinen samanlainen, kahden pienen nassakan varassa. Pöydän\nkulmalla paloi lepattaen pieni, savuava lamppu. Astiat ja muut välineet\nolivat koruttomuudessa talon mukaiset, mutta puhtaat, ja meksikolainen\nosasi keittää -- kaksi seikkaa, joille Joan antoi täyden tunnustuksen\nBate Woodia muistellessaan. He olivat tänä iltana meksikolaisen ainoat\nvieraat. Hän puhui hyvin englantia, oli kohtelias ja ystävällinen ja\nilmeisesti hyvillään, että ruoka maistui. Ravinto ja ystävällisyys\ntekivät hyvän vaikutuksen Jim Cleveen. Hän oli siihen saakka kuunnellut\nkoko ajan jännittyneesti ja katsahtanut aina salavihkaa ulos askeleita\nkuullessaan, mutta nyt hän tyyntyi.\n\n\"Joan, luulen meidän pääsevän täältä onnellisesti\", virkkoi hän\ntarttuen Joanin käsiin, jotka lepäsivät pöydällä. Silmät kirkastuivat\näkkiä ja ilme kävi melkeinpä ujoksi. Hän nojautui lähemmäksi.\n\"Muistatko -- että olemme naimisissa?\" kuiskasi hän.\n\nJoan säpsähti. \"Tietysti\", vastasi hän nopeasti. Mutta oliko hän\nkuitenkin unohtanut?\n\n\"Olet vaimoni\".\n\nJoan katsoi häneen ja tunsi punehtuvansa. Lämmin, pehmoinen laine löi\nhänen ylitseen.\n\nJim nauroi kuin nuori poika. \"Tämä oli ensimmäinen ateriamme yhdessä --\nkuherruskuukautemme aikana!\"\n\n\"Jim!\" Joan oli nyt hehkuvan punainen.\n\n\"Olet niin suloinen -- siinä istuessasi... Mutta ethän olekaan nyt\ntyttö -- vaan Keikari Dale!\"\n\n\"Älä sano minua siksi!\" huudahti Joan.\n\n\"Sanonpas -- aina. Pidämme tuon puvun tallella, niin että voit välistä\npukea sen yllesi -- muistuttaaksesi minua -- ja -- ja säikyttääksesi\npienokaisia!\"\n\n\"Jim Cleve!\"\n\n\"Oi, Joan, pelkäänpä aivan olevani onnellinen. Mutta en mahda sille\nmitään. Nyt pääsemme täältä. Olet minun. Ja minulla on kultaa, herra\ntiesi, kuinka paljon -- ainakin sen verran, ettet saa sitä milloinkaan\ntuhlatuksi. Eikö tämä olekin kuin unta?\"\n\nJoan hymyili kyyneltensä läpi ja pudisti sormeaan Jimille.\n\n\"Saata minut ja kultasi turvaan, ennen kuin kerskailet\", lausui hän\nhilpeästi.\n\nTämä palautti Jimin todellisuuteen. Hän vei Joanin takaisin pimeälle\ntielle toisten kulkijoiden joukkoon.\n\n\"Aamuun on vielä pitkältä\", mutisi hän. \"Mihin veisin sinut; että\nsaisit hiukan levätä ja nukkua?\"\n\n\"Johonkin vain, jossa voimme istua ja odottaa\", ehdotti Joan.\n\n\"Ei\". Hän mietti hetkisen. \"Luulenpa, ettei siinä ole mitään vaaraa\".\n\nHe menivät tietä myöten kaupungin laitaan saakka ja alkoivat kiivetä\nharjanteen louhikkoiselle, avoimelle rinteelle. Taivas oli tähtikirkas,\nmutta Joan kompastui sittenkin tämäntästä kiviin ja kuoppiin. Hän\nihmetteli, että Jim osasi kulkea niin varmasti pimeydestä huolimatta,\nja takertui Jimin käsivarteen. He puhelivat vain jonkun kerran ja\nsilloinkin kuiskaten. Jim pysähtyi vähän väliä kuuntelemaan ja\nrinteelle tähyilemään, joka kohosi heidän edessään jylhänä ja synkkänä,\nja poikkesi vihdoin suurten kallionlohkareiden väliin. Kuljettuaan\nhetkisen sinne tänne mutkitellen hän kietoi kätensä Joanin ympärille ja\nvei hänet melkein kantamalla pieneen soppeen tahi onkaloon.\n\n\"Täällä olen nukkunut\", hän kuiskasi.\n\nHän kietaisi peitteen Joanin ympärille, ja he istuutuivat maahan, selkä\nkalliota vasten. Joan nojautui hänen olkaansa.\n\n\"Minulla on takkisi ja peitteesikin\", sanoi hän. \"Eikö sinulle tule\nkylmä?\"\n\nJim naurahti. \"Nyt et saa enää puhella. Olet aivan kalpea väsymyksestä.\nSinun täytyy levätä ja nukkua\".\n\n\"Nukkuako? Mahdotonta!\" mutisi Joan.\n\n\"Mutta silmäsihän ovat jo melkein ummessa. En puhu sinulle enää mitään\n-- minun täytyy hiukan ajatella huomispäivää\".\n\n\"Jim!... suutele minua -- hyvää yötä\", kuiskasi Joan.\n\nJim kumartui hänen ylitseen melkeinpä rajusti, kuten Joanista tuntui,\nja puristi hänet lujasti rintaansa vasten. Hänen päänsä pimitti tähdet,\nja Jim tunsi hänen värisevän. Sitten Jim suuteli häntä poskelle ja\nkääntyi äkkiä poispäin. Kuinka omituiselta hän vaikuttikaan!\n\nMutta kaikkihan oli niin omituista. Tähdet eivät olleet näyttäneet\nmilloinkaan niin kirkkailta eivätkä tuntuneet milloinkaan niin\nläheisiltä kuin nyt. Pimeys saarsi hänet suojelevasti joka taholta vain\nkätkeäkseen hänet ja Jimin. Hiljaisuus puhui ja tuuditti lepoon ja\nrauhaan. Hän näki Jimin kasvot tähtien valossa, ja ne näyttivät niin\nrohkeilta, niin valppailta, miettiväisiltä ja kauniilta. Jim istuisi\nvalveilla koko yön, häntä vartioiden ja päivänkoittoa odottaen. Kuinka\nhän olikaan muuttunut! Ja hän oli Jimin vaimo! Se tuntui niin\nuskomattomalta -- unelta, joka muuttui todellisuudeksi vasta päivällä,\njolloin hän saattoi nähdä sormuksensa.\n\nHäntä alkoi suloisesti raukaista -- jospa hän sittenkin nukahtaisi?\nMutta mistä tämä kummallinen, epämääräinen pelko, joka painosti häntä?\nYö oli niin tyyni ja rauhallinen -- ihana tähtikirkas yö -- ja Jim oli\nhänen luonaan -- ja huomenna he lähtisivät täältä. Kaikkihan oli hyvin,\nmutta nuo tummat, huojuvat hahmot ahdistivat häntä vieläkin, taustalla\nvaaniva Kells. Niin, Kells! Missä oli hän nyt? Omilla verisillä\nteillään, katkerana ja epätoivoisena! Pakokauhun valtaama väkijoukko\noli kiidättynyt heidät eri tahoille, ja Kells oli menettänyt hänet.\nJoan tunsi samalla sekä tuskaa että häpeää, sillä hän oli pahoillaan\nKellsin puolesta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi, mutta luultavasti\nsentähden, että hänellä oli ollut omituinen voima saada Kellsissä\npiilevä hyvä aina esille. Oli tuskallista ajatella, ettei hän ollut\nkääntänyt Kellsiä pahoilta teiltään, vaikka hän olisi voinut sen tehdä.\nJa tietoisuus, että hän olisi voinut estää verenvuodatuksenkin, joka\ntuli jatkumaan nyt kaikessa hillittömyydessään -- pelastaa monta\nkullankaivaja poloista, joilla ehkä oli vaimo tahi lemmitty jossakin\nodottamassa, oli vielä tuskallisempi. Mutta sille ei mahtanut mitään.\nHän rakasti Jim Cleveä. Itsensä hän olisi voinut uhrata, mutta ei\nJimiä, kävipä rajaseudun rosvoille ja kullankaivajille miten hyvänsä.\n\nJoan tunsi, ettei hän voisi unohtaa Kellsiä ja sääliään milloinkaan.\nMennessään levolle kotinsa rauhassa missä maailman kolkassa hyvänsä hän\ntulisi aina näkemään mielikuvituksessaan Kellsin, synkkänä,\nluoksepääsemättömänä ja masentuneena, milloin astelemassa edestakaisin\njossakin yksinäisessä mökissä, ratsastamassa syrjäisillä teillä tahi\nlepäämässä taivasalla tuikkiviin tähtiin tuijottaen. Hän kohtaisi\ntuomionsa ennemmin tahi myöhemmin. Se ei ollut vältettävissä. Joan\najatteli päivällä näkemäänsä kaameata näkyä, mutta ei -- siten ei Kells\npäiviään päättäisi. Vaikka hän oli pahantekijä, ei hän ollut syntynyt\nhirtettäväksi. Joku hänen omista miehistään, jotka olivat kaikki\npettureita jo luonnostaan ja pahuutensa takia, voisi murhata hänet, kun\nhän nukkui. Mutta oli paljoa todennäköisempää, että joku pelipaikka,\njossa kulta ja henki eivät olleet minkään arvoiset, tuli näkemään hänen\nviimeisen kamppailunsa. Rosvot ryöstivät kultaa, pelasivat keskenään ja\ntappelivat. Ja tappelun, jossa Kells heitti henkensä, täytyi olla\nkaamea. Oli kuin Joan olisi katsonut yksinäiseen mökkiin, jonka\nliedellä paloi hehkuva valkea. Lamput lepattivat, sininen savu leijaili\nylös ja alas hiljaa vaappuen, miehiä lattialla, äänettöminä ja\nliikkumattomina -- Kells, hervottomana ja verissään, Gulden, vihdoinkin\nkuolleena ja kuolemassa entistä hirveämpänä -- jykevällä pöydällä\nkultapusseja ja himmeästi loistavia kultakasoja -- lattialla kuin\nhiekkaa ja nyt yhtä arvotonta kuin tavallinen hiekka -- kultaa -- veren\ntahrimaa.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nJoanin mielikuvat himmenivät vähitellen olemattomiin, mutta kun hänet\nherätettiin, tuntui, ettei hän ollut ehtinyt vielä ummistaakaan\nsilmiään. Päivänkoitto oli kuitenkin lähellä, sillä taivas alkoi jo\nvaaleta. Jim pudisteli häntä hellävaroin.\n\n\"Taisitpa sittenkin nukahtaa\", sanoi Jim auttaen hänet ylös. \"On aika\nlähteä\".\n\nHe pujottautuivat varovasti kallioiden lomitse ja kiiruhtivat sitten\nrinnettä alas. Joan näki mökin häämöttävän hämärästä, aivan samanlaisen\nkuin se, jonka Kells oli rakentanut. Se katosi. Mutta kun Jim poikkesi\nhetkisen kuluttua kapealle polulle, oli hän varma, että mökki oli sama,\njossa häntä oli pidetty niin kauan vankina. He riensivät polkua alas\nkaupunkiin. Kaikkialla oli pimeätä. Teltat ja mökit vaikuttivat\nkummallisen vierailta ja synkiltä. Valtatie oli aivan autio, eikä\nmistään kuulunut risahdustakaan. Postivaunut hevosineen häämöttivät\nedestäpäin kuin jostakin hyvin kaukaa hämärän läpi. Jim kiiruhti\nkulkuaan.\n\nKun he saapuivat vaunujen luo, olivat hevoset jo valjaissa ja ajaja\nistuimellaan, piiska ja suitset käsissään. Hänen vieressään istui kaksi\nmiestä, luodikot poikittain polvilla. Ovi oli auki. Sisällä istui\nmiehiä, ja yksi oli työntänyt päänsä ulos ikkunasta. Luodikon piippu\nnäkyi hänen vierestään. Hän puheli matalalla äänellä eräälle miehelle,\njoka tarkasti valjaita.\n\n\"Halloo, Cleve! Melkeinpä myöhästyitte\", lausui eräs toinen, ilmeisesti\ntoimitsija. \"Nouskaa rattaille. Milloin palaatte?\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi Cleve harvakseen.\n\n\"Hyvä on ja onnea matkalle\", toivotti mies sulkien oven. \"Antaa mennä,\nBill\".\n\nVaunut lähtivät nytkähtäen liikkeelle ja Joanin mielestä niin\nhirveällä melulla, että se tuntui aamun hiljaisuudessa melkeinpä\nyliluonnolliselta. Jim kouraisi riemuiten hänen kättään. He olivat\nmatkalla!\n\nHe saivat pitää penkkinsä kahden. Vastapäätä istui kolme miestä --\nvartia, pää puoleksi ulkona ikkunasta, eräs parrakas, torkahteleva\nkullankaivaja ja kalpea nuorukainen, joka näytti liian hennolta\nollakseen kullankaivaja. Heistä ei kiinnittänyt kukaan erikoisempaa\nhuomiota Joaniin ja Jimiin.\n\nTie alkoi viettää alaspäin, ja Bill, ajaja, nykäisi neljä hevostaan\nverkkaiseen hölkkään. Vanhat ja ränsistyneet vaunut tuntuivat hajoavan\nlaudoiksi. Ne huojahtelivat ja keikahtelivat puoleen ja toiseen ja\nhypähtelivät välistä aivan kohona juurien ja kivien yli. Joanin täytyi\npidellä kiinni kaikin voimin pysyäkseen penkillä. Hän takertui\nkäsinojaan toisella ja Jimiin toisella kädellä, ja kun vaunut\nloiskahtivat puroon ja keikkuivat ryskyen pohjakivien yli, uskoi hän\nvarmasti joka luunsa murtuvan. Samassa tultiin solaan, jonka toisella\npuolella tie oli sileä.\n\n\"Menemme samaa tietä, jota tulimme\", kuiskasi Jim.\n\nJoan hämmästyi, sillä hän oli luullut Bannackin olevan päinvastaisella\nsuunnalla. Hän oli kyllä voinut erehtyä, mutta saattoihan tiekin vielä\nkääntyä. Sillä aikaa oli tullut yhä valoisampi, päivä valkeni, ja\nnouseva aurinko punasi laakson. Sisällä vaunuissa oli nyt yhtä valoisaa\nkuin ulkonakin. Joanilla ei ollut matkustajatoveriensa suhteen mitään\nvalittamista. Ainoa, joka näytti huomanneen hänen läsnäolonsa, oli se\nkalpea nuori mies, mutta tuijotettuaan hetkisen ja hymyiltyään kuin\nanteeksipyytävästi kävi hänkin välinpitämättömäksi. Hän näytti\nhuolestuneelta ja joka suhteessa köyhältä. Jim piti Joania kädestä\ntakin pitkän liepeen suojassa ja lausui sanan silloin toisen tällöin\nohikiitävää maisemaa katsellessaan. Ja vaunut vierivät nopeasti\neteenpäin kuin edestä kuuluvaa kavioiden jyminää takaa-ajaen.\n\nJoan oli tuntevinaan sen pensaikkoisen rotkon, jonka poikki Jessie\nSmith oli tunkeutunut silloin, kun Kells seurueineen löysi tämän tien,\nja hän arveli Jimin ajattelevan samaa, koska hänen kättään puserrettiin\njuuri silloin poikkeuksellisen lujasti. Kun paikka oli sivuutettu,\nalkoi Joan hengittää keveämmin. Ei ollut mitään syytä epäillä, etteikö\njokainen penikulma, jonka he jättivät taaksensa, vienyt heitä yhä\nkauemmaksi rosvoista.\n\nAikakin kului nyt rattoisammin. Hänen teki mieli jutella Jimin kanssa,\nmutta ei oikein tohtinut toisten matkustajien takia, ja mitä Jimiin\ntaas tuli, näytti heidän vaiteliaisuutensa tarttuneen häneenkin.\nVartian hellittämätön ja valpas tähystely vaikutti myös osaltaan\npainostavasti. Edessäpäin saattoi olla vaara tarjona joka käänteessä.\nJoan muisti Kellsin sanoneen, etteivät maantierosvot olleet saaneet\nBannackin postia vielä pysähtymään, mutta päästyään itse kerran niin\npitkälle muilta puuhiltaan, tekisi hän sen perusteellisesti ja\npuhtaasti. Matka kävi yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi. Hellekin alkoi\nrasittaa ja sitä seurasivat tomu ja kärpäset. Hänen tavallinen\nrauhallisuutensa oli poissa, ja hän hermostui sitä enemmän kuta\npitemmälle matka kului.\n\nLaakso päättyi, ja tie alkoi kiivetä vuoristoon reunaharjanteiden\nlomitse koukistellen. Jokainen sola ja jokainen varjoisa rotko saivat\nJoanin vapisemaan ja pidättämään henkeään. Mitä väijytyspaikkoja! Mutta\nvaunut jyrisivät edelleen.\n\nHänen pelkonsa herpaantui vihdoin, ja hän soi itselleen sen\nylellisyyden, että hän antoi jäsentensä raueta, nojautui Jimiä vasten\nja sulki silmänsä. Hän oli väsynyt, uninen ja palavissaan. Ilmassa ei\ntuntunut tuulenhenkäystäkään.\n\nÄkkiä hän havahtui helvetilliseen pyssyjen paukkeeseen. Seinistä\nlenteli sälöjä, ulkona kiljuttiin, pyssyt pamahtelivat katolla, hevonen\nhirnahti tuskallisesti ja vaunut pysähtyivät rajusti nytkähtäen.\n\nJim huusi hänelle jotakin -- pyyhkäisi hänet pitkälleen lattialle. Hän\ntunsi vartian lysähtävän jaloilleen.\n\nRäiskähtävä yhteislaukaus vaiensi pyssyt katolla. Sitten kuului\nkavioiden töminää ja säikähtyneiden hevosten korskahtelua.\n\n\"Jesse Smith! Seis! Seis!\" karjaisi Jim läpitunkevasti.\n\n\"Annahan olla, Beady!\" vastasi käheä ääni. \"Jim Cleve, perhana vie!\"\n\n\"Hei, Gul!\" huusi toinen ääni, jonka Joan tunsi Blickyn ääneksi.\n\nJim kohotti hänen päätään ja nosti hänet pystyyn, kuolonkalpeana.\n\n\"Kultaseni -- sano -- oletko haavoittunut?\"\n\n\"En -- vain säikähtynyt\", sopersi Joan.\n\nJoan katsoi ulos ja näki rosvoja jalan ja ratsain kiiruhtavan vaunujen\nluo, kaikilla revolverit käsissä. Jim avasi oven ja astui ulos\nkehoittaen Joania tulemaan jäljessä. Joanin täytyi astua kuolleen\nvartian yli. Kullankaivaja ja nuorukainen olivat kyyristyneet\npenkilleen.\n\n\"No jopa jotakin! Jim ja Kellsin tyttö Keikari Dale!\" huudahti Smith.\n\"Pojat, tässä piilee jotakin. Sanokaahan, nuori mies -- ettehän toki\nole kumpikaan haavoittunut?\"\n\n\"Emme. Mutta se ei ole teidän vikanne\", vastasi Cleve. \"Minkätähden\nammuitte niin vietävästi?\"\n\n\"Tätä en todellakaan käsitä\", päivitteli Smith. \"Kun Kells uskoi tämän\nhomman meille ja antoi ohjeet, ei hän maininnut sanallakaan teidän\nolevan mukana. Milloin ja missä erositte hänestä?\"\n\n\"Eilen iltapäivällä mökkimme vaiheilla -- aikaa en muista sen\ntarkemmin\", vastasi Jim arvelematta. \"Hän jätti Keikari Dalen hoitooni\nja käski meidän nousta postivaunuihin tänä aamuna. Luulin hänen tulevan\nmukaan tahi odottavan meitä tiellä\".\n\n\"Ei siis mitään lähempiä määräyksiä?\"\n\n\"Ei mitään, paitsi että minun oli huolehdittava tytöstä, kunnes hän\nsaapuisi. Hän mainitsi kyllä tulevansa vielä puheilleni, mutta ei ollut\nsiitäkään oikein varma\".\n\nJoan nousi ja hoipertui Jimiä vasten, joka talutti hänet tien reunalle\nistumaan. Rosvot olivat nyt täydessä työssä. Blicky ja Smith katkoivat\nvaljaita saadakseen hevoset irti. Beady Jones käänteli ja tarkasteli\nkuolleita. Kolme rosvoa, jotka Joan tunsi vain ulkonäöltä, teki\nkuormaa. Budd seisoi vaunujen vieressä ja katseli Guldenia, joka kapusi\nparhaillaan gorillan notkeudella vaunujen katolle. Jättiläinen kumartui\nja veti ajajan istuimen alta pukinnahkaisen pussin. Se oli pieni, mutta\nraskas. Hän heitti sen Buddille, joka oli melkein kaatua sen painosta.\nBudd kahmaisi pussin käteensä ja kiljahti kuin indiaani. Toiset\nvastasivat ja törmäsivät hänen luokseen. Gulden veti esiin toisen\npussin, ja toistakymmentä kättä ojentui samassa kiihkeästi häntä kohti.\nKun hän pudotti pussin maahan, heittäytyivät kaikki sokeasti sitä\ntavoittamaan. He tappelivat, mutta vain leikillä. Blicky sai saaliin\nhaltuunsa ja nosti sen riemuiten korkealle. Hän olisi varmasti\nheiluttanutkin sitä voitonmerkkinä, ellei se olisi ollut niin raskas.\nGulden poimi esiin useampia pienempiä pusseja ja latoi ne ärsyttävästi\neteensä istuimelle. Alhaalla odottavat rosvot vastustelivat\näänekkäästi. Jättiläinen kumartui, tunnusteli istuimen alustaa ja nosti\nsitten jotakin niin voimakkaasti, että kasvot punehtuivat. Sitten hän\nlevähti ja tuijotti hetkisen kumppaneihinsa. Mikäli hänen katseensa\nilmaisi jotakin, oli se vastenmielisyyttä -- toverien läsnäolo harmitti\nhäntä. Hän olisi ollut nyt mieluummin yksin. Sitten hän kumartui\nsynkästi kiroten ja nosti niskalihakset paisuen esiin ison ja monella\nsinetillä varustetun pukinnahkaisen pussin.\n\n\"Viisikymmentä kiloa vähintään!\" jyrähti hän.\n\nOli kuin vaunujen ympärille ryhmittyneet miehet olisivat äkkiä\nmuuttuneet riehuviksi paholaisiksi, jotka kaikki ulvoivat, kiljuivat ja\nhuitoivat ylhäältä synkästi tuijottavalle päämestarilleen.\n\nGulden vaiensi lopulta melskeen, joka olikin vain hillittömän riemun\npurkausta.\n\n\"Jaetaan ja jaetaan tasan!\" ärjäisi hän, kasvot mustanpuhuvina, \"mutta\nnyt siihen ei ole aikaa, te hullut!\"\n\n\"Olet oikeassa\", vastasi Budd.\n\nKukaan ei vastustellut.\n\n\"Mikä saalis!\" huudahti Blicky. \"On se Kells sentään mies, Gul\".\n\n\"Minne menemme?\" kysyi Gulden. \"Sanokaa nyt, pojat\".\n\nLopulta päätettiin yksimielisesti, vaikkakin verraten vastahakoisesti,\nlähteä Cabin Gulchiin. Gulden ei ilmeisesti pitänyt siitä, mutta ei\nliioin vastustellut.\n\n\"Olkoon sitten Cabin Gulch\", ärähti hän. \"Mutta toisista emme päästä\nmuita kuin Kellsin tämän saaliin jaolle\".\n\nMonien auliiden käsien avulla saatiin kaikki pian lähtökuntoon. Gulden\nvaati itsepäisesti saada sälyttää kaiken kullan omaan satulaansa eikä\nhellittänyt, ennenkuin sai tahtonsa perille. Hän näytti olevan kuin\nhurmiossa eikä edes katsahtanutkaan Joaniin. Jesse Smith valvoi töitä\nja antoi ohjeita. Vaunuhevosista otettiin yksi kuormajuhdaksi. Toinen,\njolla oli satulahuopa selässään, annettiin Jim Clevelle ratsuksi.\nBlicky luovutti ritarillisesti oman hevosensa Joanille, lyhensipä vielä\njalustimetkin hänelle sopiviksi, ja hyppäsi itse kolmannen vaunuhevosen\nkyhmyiseen selkään. Guldenilla oli kiire. Hän oli jo kahdesti menossa,\nmutta toisten kiukkuiset huudot pakottivat hänet pysähtymään. Vihdoin\noli kaikki valmista. Jesse Smith katsahti ympärilleen lyötyä vihollista\ntarkastelevan kenraalin ilmeellä.\n\n\"Joka tämän jälkeen ryhtyy tähän hommaan, erehtyy varmasti, pankaa se\nmieleenne\", virkkoi hän vakavasti.\n\n\"Kuinka paljon annamme Kellsille?\" kysyi Blicky terävästi.\n\n\"Ei mitään, koska hän ei ollut mukana loppuun saakka!\" sanoi Budd.\n\nBlicky loi häneen synkän silmäyksen, mutta ei virkkanut mitään.\n\n\"Tätä en saa päähäni, sanon sen sinulle vielä kerran, Blicky\", murahti\nSmith.\n\n\"Kysypäs Jimiltä vielä kerran. Ehkäpä hän voi puhua nyt, kun kaikki on\nselvää\", ehdotti Blicky.\n\nJim Cleve kuuli sanat ja oli heti valmis vastaamaan.\n\n\"En _tiedä_ muuta kuin minkä jo sanoin, mutta arvaan loput. Kells oli\nsaanut vihiä tästä suuresta kultalähetyksestä, ja hänellä täytyi olla\njoku pätevä syy, minkä tähden hän käski meidän seurata mukana\nvaunuissa, koska hän sanoi antavansa minulle vielä lähemmät ohjeet,\nmitä meillä oli odotettavissa ja mitä meidän tuli tehdä. Mutta, kuten\njo sanoin, hän ei tullutkaan takaisin. Hän tiesi voivansa luottaa\nteihin ja uskoi yhtä varmasti olevansa ratkaisevalla hetkellä itsekin\nsaapuvilla. Hän ilmestyy kyllä pian\".\n\nTämä Jimin valhe ei kuulostanut Joanista lainkaan uskottavalta, mutta\nrosvot hyväksyivät sen empimättä. Se oli ilmeisesti täysin\nsopusoinnussa sen kanssa, mitä he tiesivät Kellsin toimenpiteistä ja\nsuunnitelmista Alder Creekissa sattuneen mellakan jälkeen.\n\n\"Tulkaa nyt!\" ärjyi Gulden, \"vai aiotteko jäädä tänne mätänemään?\"\n\nRosvot järjestyivät jonoon, luomatta enää silmäystäkään taaksensa\njäävään hävityksen kauhistukseen. Jesse Smith laskeutui tieltä suoraan\nerääseen matalaan puroon, jota hän aikoi nähtävästi seurata. Gulden\nratsasti toisena, ja sitten tulivat Beady Jones, kuormahevosia\ntaluttavat kolme rosvoa, Cleve ja Joan, ja viimeisinä Budd ja Blicky.\nPohja oli kivinen ja liukas ja ratsastajat etääntyivät vähitellen\ntoisistaan. Cleve ratsasti kuitenkin koko ajan Joanin rinnalla. Kerran,\nkun tilaisuus oli suotuisa, hän kumartui lähemmäksi.\n\n\"Meidän olisi parasta livistää ensimmäisen sopivan hetken tullessa\",\nkuiskasi hän synkästi.\n\n\"Ei!... Gulden!\" Joanin täytyi kostuttaa huuliaan lausuakseen hirviön\nnimen.\n\n\"Hän ei muistakaan sinua kaikkea tuota kultaa hallitessaan\".\n\nJoan käsitti sen olevan totta, mutta ei tohtinut hirveältä peloltaan\najatellakaan pakoa. Jotakin oli kuitenkin tehtävä, ja tietäen sen hän\nrohkaisi mielensä.\n\n\"Kells on ainoa toivoni!... Ellei hän ilmesty pian -- sitten\nyritämme!... Ja ellemme pääsisi pakoon -- häneltä tuolla\" -- Joan\nviittasi toivottomasti etupäähän -- \"sinun täytyy surmata minut,\nennenkuin -- ennenkuin --\" Ääni tukahtui.\n\n\"Sen teen!\" lupasi Jim hammasta purren.\n\nHe ratsastivat edelleen apealla mielellä ja pää painuksissa mutaiseen\nveteen tähyillen, johon petolliset pohjakivet häipyivät melkein\nnäkymättömiin.\n\nPurosta noustiin paljaalle ja alastomalle kalliopohjalle, sillä Jesse\nSmith ei tahtonut jättää jälkiä. Ja hän oli mies löytämään sellaiset\nkohdat ja ratsastamaan minkälaisessa maastossa hyvänsä. Hevosista ja\nratsastajista ei ollut väliä, kunhan vain jäljet salattiin. Hän ei\nhiljentänyt kulkuaan kertaakaan, ja välistä näytti aivan mahdottomalta\nvoida pysytellä hänen näkyvissään.\n\nRatsastus kävi Joanille yhä rasittavammaksi ja lopulta suoranaiseksi\nkidutukseksi, mutta lepoa ei suotu. Smith taivalsi säälimättömästi\nedelleen. Aurinko laski, tuli hämärä, ja ilta alkoi pimetä yöksi,\nmutta matkue oli yhä kulussa. Vihdoin pysähdyttiin. Joan oli\nmenehtymäisillään. Jim nosti hänet satulasta nurmikolle ja toi vettä.\nJoan joi ahnaasti, mutta ei välittänyt ruoasta. Korvissa humisi ja\njyskytti kumeasti ja ohimoita pakotti, kuin pään ympärille olisi\nkiedottu tiukka side. Hän oli tietoinen pimeästä, räiskyen palavasta\nnuotiosta ja sen ympärillä kahdakäteen liikkuvista, varjomaisista\nmiehistä, mutta kaikista elävämmin siitä, mikä auttoi häntä oman\nturvallisuutensa takia täydellisesti hillitsemään itsensä, että Jim oli\nkoko ajan läheisyydessä, pelottomana ja valppaana. Äänet häipyivät\nvähitellen kuulumattomiin, ja horros syveni sikeäksi uneksi.\n\nKun aamu valkeni, tuntui eilisillasta kuluneen kokonainen aikakausi.\nPää oli selvinnyt, ja ellei ruumis olisi ollut vielä kauttaaltaan hellä\nja kipeä, olisi hän aloittanut päivän jäntevänä ja reippaana. Ruokaa\nnäytti olevan vähän, eikä kellään ollut aikaa sitä valmistaa. Gulden\noli jo täydellisessä matkavimmassa ja vartioi satulaansa kuin\nlohikäärme. Hänen kumppaninsakin olivat nyt yhtä kiihkeitä pääsemään\ntaipaleelle. Kullan läheisyys oli lumonnut heidät kaikki. Heidän\nmielessään kummitteli vain yksi hetki -- saaliinjako. Kuinka surkeata\nja hirveätä, sillä olihan kulta heille jokaiselle vain kiroukseksi!\n\nMatkaa jatkettiin ennen auringonnousua. Kalliorinteiltä tultiin vihdoin\nvihannoiviin laaksoihin. Jim Clevellä, joka ratsasti satulatta ja\nnilkuttavalla hevosella, oli omat vaikeutensa, mutta hän pysytteli\nsittenkin aina Joanin vierellä tahi takana. He puhelivat harvoin ja\nsilloinkin asioista, joihin tämä kova ratsastus ponnistuksiin\ntottuneiden rosvojen keralla antoi aihetta. Joan oli henkisesti\nvirkeämpi kuin eilen, mutta ruumiillisesti hän sai yrittää kaikkensa\npysyäkseen satulassa. Nyt hän sai kokea, kuinka paljon hänen hento\nolemuksensa sentään jaksoi kestää -- mitä ainesta hän oli. Tämän päivän\ntaival tuntui tuhannen penikulman pituiselta eikä näyttänyt päättyvän\nkonsanaan. Armoton Smith pysähtyi kuitenkin vihdoin, jopa ennen pimeän\ntuloakin.\n\nLeiripaikka oli puron reunalla. Eväitä ei ollut enää nimeksikään, mutta\nrosvot olivat siitä huolimatta kaikki hyvällä päällä. He juttelivat\nhuomispäivästä. Seuraava auringonnousu tuntui tuovan heille mukanaan --\nkoko maailman. Toiset eivät välittäneet sytyttää piippuaankaan, vaan\npaneutuivat nukkumaan saadakseen yön pikemmin kulumaan. Mutta Gulden\nvartioi satulaansa väsymättömällä valppaudella ja näytti siinä\nistuessaan yön pimeydestä veistetyltä, tummalta jättiläiseltä. Blicky\ntaas piti silmällä Guldenia ja toisia jotakin hiljattain syntynyttä\nsuunnitelmaa hautoen.\n\nJim kehoitti Joania lepäämään ja saikin hänet suostumaan lupaamalla\nvalvoa hänen luonaan koko ajan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko paistoi heleästi, kun matkue ratsasti solasta Cabin Gulchiin.\nLaiduntava karja pysähtyi katsomaan, ja hevoset korskuivat ja\nhirnahtelivat. Kukkia ja linnunlaulua, kasteen kimallusta lehdillä ja\nhiljaa koukistelevan puron välkehtivä vyö vehreyden keskellä -- luonto\nhymyili Cabin Gulchissa, aamun kirkkauden kultaamana.\n\nJoan muisti kyllä tien, jota hän oli niin usein ratsastanut. Kuinka\nhänen sydämensä sykähtikään, kun hän näki pajukon, jossa hän oli ensi\nkerran kohdannut Jimin! Pinjat näyttivät toivottavan hänelle\ntervetuloa. Laakso tuntui kuin kodilta, mutta samalla niin\npeloittavalta. Kuinka paljon siellä olikaan tapahtunut! Ja mitä tulisi\nvielä tapahtumaan?\n\nKirkas, kaikuva huuto sai hänet äkkiä säpsähtämään. Hän katsahti ylös\nrinteelle. Tasanteella seisoi, kookkaana, ryhdikkäänä ja käsi ylhäällä,\nKells.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nUupunut ja tomun ryvettämä matkue pysähtyi tasanteelle Kellsin majan\nedustalle, Gulden karjaisi jyrähtävän hyvänpäivän, johon toisetkin\nyhtyivät huutaen ja mekastaen. Villissä riemussaan he pitivät Kellsiä\nvieläkin johtajanaan. Mutta häntä ei petetty. Hän ei luonut\nsilmäystäkään kullalla kuormitettuun satulaan, vaan kiiruhti kädet\nojona Joanin luo.\n\n\"En ole ollut konsanaan näin iloinen teidät nähdessäni!\" huudahti hän\nmelkein sammaltaen. \"Kuinka --\"\n\nJim Cleve kumartui satulassaan keskeyttääkseen Kellsin. \"Tuo temppu --\nsijoittaa meidät postivaunuihin, jonka aioitte pysähdyttää, oli\nkerrassaan suurenmoinen, Kells\", virkkoi hän nopealla ja merkitsevällä\nsilmäyksellä. \"Mutta meidän oli vähällä käydä huonosti. Ette ollutkaan\nitse mukana, ja pojat, jotka eivät tienneet meistä mitään, ampuivat sen\nvanhan rottelon seulaksi\".\n\n\"Aivan niin\", älysi Kells heti, \"sitähän minäkin olen tässä koko ajan\nhätäillyt. Pääasia kuitenkin, että kaikki kävi onnellisesti. Jim, tätä\nen voi teille milloinkaan palkita.\"\n\n\"Eihän sitä vielä tiedä\", nauroi Cleve laskeutuen satulasta.\n\nSamassa Kells huomasi, kuinka väsynyt ja nääntynyt Joan oli. \"Ettehän\nvain ole haavoittunut, Joan?\" kysyi hän huolestuneesti.\n\n\"En -- vain uupunut\".\n\n\"Siltä tosiaan näytättekin. Tulkaa\". Hän nosti Joanin satulasta ja vei\nhänet puolittain kantaen ja taluttaen portaita ylös ja oman huoneensa\npoikki Joanin entiseen kammioon. Kuinka tutulta se näyttikään! Orava\njuoksi pitkin seinänrakoa iloisesti tirskuttaen, ja kaikki oli aivan\nsamalla tavalla kuin viimeksi.\n\nKellsin käsi viivähti Joanin vyötäisillä sekunnin verran, ikäänkuin hän\nolisi aikonut syleillä Joania, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan. \"Hyvä\nJumala, kuinka minulle tekee hyvää saada nähdä teidät! Luulin tiemme\neronneen ainiaaksi!... Levättyänne kerrotte sitten minulle kaikki. Söin\njuuri aamiaista. Tuon heti teillekin hiukan\".\n\n\"Olitteko täällä aivan yksinänne?\" kysyi Joan.\n\n\"En. Bate ja Handy --\"\n\n\"Hei, Kells!\" huudettiin toisesta huoneesta.\n\nKells kohotti ovipeitettä sen verran, että Joan näki ulos. Kultapussit\noli ladottu pöydälle, jonka ympärillä miehet seisoivat puoliympyrässä.\n\nKells vihelsi hiljaa. \"Nyt voi tapahtua yhtä ja toista, Joan, mutta\nälkää pelätkö. En unohda teitä\".\n\nKellsissä oli samassa tapahtunut hiuksenhieno muutos, ja vaikka Joan ei\nepäillytkään hänen vilpittömyyttään, vaikutti se ja nuo pahaenteiset\nsanat, että hänen entinen pelkonsa palautui. Kells poistui ja pudotti\npeitteen paikoilleen. Joan kuunteli.\n\n\"Jaetaan ja jaetaan tasan!\" ärjäisi Gulden.\n\n\"Mitähän, pojat\", sanoi Kells hilpeästi, \"jos söisitte ensin?\"\n\nMiehet remahtivat nauruun.\n\n\"Syön kultahiekkaa aivan pian\", vannoi Budd.\n\n\"Kuten tahdotte\", sanoi Kells. \"Otapas, Blicky, vaaka tuolta hyllyltä.\nLyön vetoa vaikka kenen kanssa, että kullasta on suurin osa minulla\nennen auringonlaskua\".\n\nMiehet rähisivät ja nauroivat.\n\n\"No, kuka vastaa?\"\n\n\"Vaikkapa minä\".\n\n\"Ha! Ha! Illalla et näytä enää noin iloiselta\".\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, ja sitten alkoi kuulua metallin kilahtelua.\n\n\"Miten maailmassa sait tämän kultakuorman tietoosi?\" kysyi Jesse Smith.\n\n\"Kuulin siitä sattumalta, mutta Handy Oliver urkki loput\".\n\n\"Malja Handy Oliverille!\" huudahti joku.\n\n\"Entä kuka lähetti tämän lähetyksen?\" tiedusteli utelias Smith. \"Joka\npussissa on sama sinetti\".\n\n\"Yhden miehen omaisuutta kaikki\", vastasi Kells. \"On tällä haavaa Alder\nCreekin mahtavin mies ja nimeltään Overland, tahi jotakin sinnepäin\".\n\nKuullessaan nimen Joan hypähti säpsähtäen seisoalleen. Setää, vanhaa\nBill Hoadleytä, sanottiin myös Overlandiksi. Oliko mahdollista, että\nKells tarkoitti häntä. Tuskinpa, sillä olihan Overland hyvin yleinen\nnimi vuoristossa.\n\n\"Olen nähnyt hänet monta kertaa\", sanoi Budd, \"ja pelkään hänen\nhuomanneen vakoilemiseni\".\n\n\"Joku oli vihjaissut hänelle, että hänen kultansa oli vaarassa\", jatkoi\nKells, \"ja ellen erehdy, saamme kiittää siitä Pearcea. Mutta kaikki\nkävi hyvin. Lynkkaustilaisuudessa nostamamme mellakka varmasti\nsäikähdytti Overlandin, niin että hän päätti koettaa saada kultansa\nBannackiin ensi tilassa. Ja oli vähällä saadakin, sillä oli vain\nsattuma, että Handy Oliver pääsi siitä selville\".\n\nNimi Overland vaikutti Joaniin kuin magneetti, ja hän siirtyi entiselle\ntähystyspaikalleen rosvoja vakoilemaan. Silmäys Jim Cleveen riitti\nosoittamaan, että nimi oli tehnyt häneenkin saman vaikutuksen. Mutta\nolisiko setä voinut olla Alder Creekissä, Jimin sitä tietämättä? Miksi\nei, sillä tuhansien toisiaan epäilevien, hurjien miesten keskuudessa,\njotka koettivat kukin salata henkilöllisyytensä, oli kaikki\nmahdollista. Aprikoituaan kysymystä hetkisen, Joan kallistui sille\nkannalle, ettei tuo \"Overland\" ollut hänen setänsä.\n\nKells istuutui pöydänpäähän, ja Blicky seisoi hänen vieressään, vaaka\nvalmiina. Toiset olivat asettuneet riviin toiselle puolelle. Jim Cleve\nseisoi hiukan syrjässä ja katsoi toimitusta kulmat rypyssä.\n\n\"Tämä vaaka on aivan liian mitätön voidaksemme punnita kaikki\",\nhuomautti Blicky.\n\n\"Niin onkin\", myönsi Kells. \"Voimmehan jakaa muutenkin -- kymmenen yhtä\nsuurta osaa. Otamme pienet pussit ensin, niin että alahan ratkoa,\nBlicky. Joutuin! Katsohan, kuinka nälkäiseltä Gulden näyttää! Joku\nteistä keittäköön aamiaisenne sillä aikaa kuin jaamme kullan\".\n\n\"Ha! ha! ha!\"\n\n\"Niinkuin meillä olisi nyt aikaa syödä!\"\n\nToiset olivat hilpeitä ja leikillisiä kuin vallattomat pojat, ja toiset\nkiihtyneitä, ärtyisiä, ja hermostuneita.\n\n\"Minä ainakin tahdon, että osani punnitaan!\" kivahti Budd.\n\nKellsin revolveri jysähti pöytään.\n\n\"Budd, epäiletkö rehellisyyttäni?\" kysyi hän terävästi.\n\n\"En tarkoittanut mitään. Sanoin muuten vain\".\n\nHilpeys hävisi ja leikinlasku taukosi. Ilmeet kovettuivat eikä kukaan\nnauranut enää. Gulden ja hänen miehensä tunkeutuivat aivan pöydän\nääreen, äänettöminä, valppaina ja epäluuloisina.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin Kells ja hänen apulaisensa olivat jakaneet\npienemmät pussit.\n\n\"Gulden... Jesse... Bossert... Pike... Beady... Braverman... Blicky\",\nluetteli hän ojentaen kullekin osansa.\n\n\"Ja siinä teille, Jim\", lisäsi hän heittäen pussin Cleven jalkoihin,\njohon se putosi raskaasti jysähtäen. Jim kumartui ottamaan sen.\n\n\"Sitten on jäljellä vain yksi Handylle ja yksi minulle\", jatkoi Kells.\n\"Nyt iso pussi, Blicky\".\n\nPöydälle vierähti himmeän keltainen, valtainen kasa, jonka väri näytti\nheijastuvan takaisin rosvojen kiiluvista silmistä. Oli kuin heidän\nyllään olisi häilynyt synkkä varjo. Kellsin liikkeet kävivät kiihkeiksi\nja hermostuneiksi. Suuret hikikarpalot helmeilivät otsalla, ja kädet\nvapisivat.\n\nKasa oli pian jaettu, ja miesten jännitys laukesi. Mutta kiihko oli\njäljellä. Blicky nojautui Kellsin eteen ja iski nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Vielä yksi asia, isäntä\", virkkoi hän.\n\n\"Mikä sitten\".\n\n\"Eikö Gulden aiokaan jakaa pähkinäänsä?\"\n\n\"Tietysti, jos hän on reilu toveri\".\n\nMiehet kannattivat Kellsiä kiihkeästi yhteen ääneen. Gulden siirrähti\nverkalleen pöydän ääreen ja pyyhkäisi tieltään pari miestään\npäästäkseen lähemmäksi Kellsiä.\n\n\"Eikö minulla ollut oikeus työskennellä yksin -- milloin halusin?\"\nkysyi hän.\n\n\"Ei. Lupasin sinulle että saat tapella, milloin mielesi teki -- tappaa\nmiehen, kun halusit, mutta en muuta\".\n\n\"Miksi luulet minun tahtoneen tappaa?\"\n\nKukaan ei vastannut sanoilla, mutta ilmeet sanoivat sen selvästi.\n\n\"Tiedän, mitä tahdon\", jatkoi Gulden, \"ja tämän pähkinän aion pitää\".\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, joka ennusti pahaa Guldenille.\n\n\"Siinä kuulitte!\" manasi Blicky kiukkuisesti. \"Kells, mitä sanot?\"\n\n\"Pitäköön saaliinsa\", vastasi Kells halveksivasti. \"Pelaan sen häneltä,\nja sitten jaamme tasan\".\n\nKaikki, paitsi Gulden, hyväksyivät päätöksen yksimielisesti. Hän\ntuijotti synkästi kumppaneihinsa. Kells nousi ja löi näppiä hänen\nsilmäinsä tasalla.\n\n\"Pähkinäsi voitan!\" vannoi hän, \"ja missä pelissä hyvänsä! Haastan\nsinut heti paikalla, niin että istu pöytään, jos sinussa on miehen\nvastusta!\"\n\n\"Tule sitten, kun mielesi tekee!\" vastasi Gulden ja paiskasi kultansa\npöydälle, niin että koko tupa jymähti.\n\nToiset ehättivät katsomaan istuimista kilpaillen.\n\n\"Minä tulen myös mukaan!\" kiljui Blicky.\n\n\"Tulemme kaikki\", lisäsi Jesse Smith.\n\n\"Sopii kyllä\", myönsi Gulden.\n\n\"Mutta emmehän voi pelata kaikki yhdellä kertaa\", vastusteli Kells.\n\"Sakki kahtia\".\n\n\"Ei!\"\n\n\"Toiset syökööt sillä aikaa kuin toisia kynitään\".\n\n\"Niin juuri -- kynitään!\" huudahti Budd merkitsevästi. \"Näytät kovin\nvarmalta, Kells. Luulenpa, että pidän silmäni auki tässä pelissä\".\n\n\"Tämä on jo toinen kerta tänään, Budd!\" sanoi Kells synkästi. \"Varo\nkolmatta!\"\n\n\"Vedämme arpaa, ketkä pääsevät mukaan ja ketkä eivät\", ehdotti Blicky,\ntaputtaen pöydälle ilmestynyttä korttipakkaa.\n\nRosvot nostivat, kiihkeästi, kuin kohtaloaan arpoen. Budd, Braverman ja\nBeady Jones joutuivat sivustakatsojiksi.\n\n\"Beady ja te, pojat, riisutte hevoset ja päästätte ne laitumelle.\nTuokaa samalla tavarat sisään\", sanoi Kells.\n\nBudd ei ollut kuulevinaan, vaan istui happamalla muodolla paikallaan,\nmutta toiset nousivat heti ja lähtivät.\n\nPeli alkoi, vain Cleve sivustakatsojana. Rosvot olivat enimmäkseen\nvaiti; liikuttivat käsiään ja kumartuivat silloin tällöin eteenpäin.\nGulden näytti täysin välinpitämättömältä ja pelasi kuin kone. Blicky\nvaikutti kiihtyneeltä ja hermostuneelta. Jesse Smith oli kylmäverinen,\nhidas ja taitava peluri. Bossertin ja Piken, joita Joan tuskin\ntunsikaan, näytti tilaisuus hurmanneen kokonaan. Ja Kellsin ilmekin oli\nkäynyt omituisen kiihkoisaksi, kuumeiseksi ja maltittomaksi, kuten kävi\naina, kun hän pelasi.\n\nBeady Jones ja Braverman palasivat hetkisen kuluttua kääröjä kantaen.\nBudd hypähti paikaltaan ja kiiruhti heitä vastaan. Kun hän tuli\ntakaisin, asetti hän pöydälle monen litran vetoisen, mustan pullon.\n\n\"Viskyä!\" huudahti Kells. \"Korjaa pois, sillä emme voi samalla sekä\njuoda että pelata\".\n\n\"Katso minua!\" ivasi Blicky.\n\n\"Antaa niiden juoda, Kells\", sanoi Gulden. \"Pääsemme heistä sukkelammin\neroon, ja sitten saamme pelata kahden\".\n\nKells ei jatkanut väittelyä. Pelattiin edelleen, mutta pelin kulku\nmuuttui. Kun Kells alkoi itsekin juoda, nähtävästi sitä lainkaan\najattelematta, syveni Joanin pelko moninkertaiseksi. Hän hiipi\nkammioonsa ja heittäytyi lavitsalle. Miekka häilyi aina hänen päänsä\npäällä. Hän oli kerta toisensa jälkeen pelastunut rohkeudellaan,\nviekkaudellaan tahi sallimuksen onnellisella johdatuksella mitä\npahimmista tilanteista, mutta miten tulisi nyt käymään? Sillä hän tunsi\njotakin hirveätä olevan tulossa. Oliko Jim myös siitä tietoinen?\nMuistaessaan hänen ilmeensä Joan oli siitä varma. Jim olisi aina hänen\nja noiden rosvojen välissä -- koettaisi saada hänet turvaan\npienimmänkin mahdollisuuden tarjoutuessa. Ja kävi miten kävi,\nhänellähän oli vain kuolema pelättävänä -- kuolema, jonka Jim oli\nvalmis hänelle pahimmassa tapauksessa armeliaasti lahjoittamaan.\nMaatessaan siinä pelaajien kiihtyvää puheensorinaa kuunnellen hän\nkäsitti ajatusten käydessä vähitellen selkeiksi, että kaikki tämä pelko\nja tuska johtui hänen rakkaudestaan Jimiin -- hän pelkäsi, että Jim\nvoisi vieläkin hänet menettää. Hän oli saattanut Jimin tähän hirveään\nseikkailuun ja tahtoi hyvittää sen antamalla Jimille itsensä ja koko\nelämänsä.\n\nHän makasi lavitsalla pitkän ajan, ajatellen ja kärsien, mielessään\nomituinen halu nousta katsomaan Kellsiä ja Guldenia, halu, joka yltyi\nlopulta vastustamattomaksi. Hänen kohtalonsa ja henkensäkin oli nyt\nnoiden kahden käsissä. Hän tiesi, tunsi sen.\n\nHän hiipi tähystyspaikalleen, ja kun hän katsahti tupaan, vavahti hän\nkauhusta. Alussa tapahtunutta muutosta oli tuskin huomannut, mutta nyt\noli eroitus räikeydessään tyrmistyttävä. Kullan paljous, kunkin\npelaajan yhtäläiset ja ihmeelliset mahdollisuudet, sellaisina kuin ne\nkuvastelivat pahoille luonteille, ja tuossa mustassa pullossa piilevä\nhelvetti olivat saaneet kaikki rosvot järjiltään, Guldenia\nlukuunottamatta. Hänessä ei näkynyt pienintäkään muutosta. Mutta\nkatsoessaan toisiin Joan tunsi kylmän väristyksen karmivan selkäänsä.\nKells oli kalpea ja kiihtynyt. Näki selvästi, että hän oli voittanut.\nBlicky oli vimmoissaan ja elehti kuin raivohullu, Jesse Smith näytti\nsynkemmältä ja jylhemmältä kuin alussa eikä enää yhtä kylmäveriseltä.\nKatse, jonka hän loi Kellsiin tappionsa maksaessaan, uhkui vihaa. Beady\nJones ja Braverman odottivat kiihkeästi vuoroaan päästä peliin. Budd\npelasi nyt mukana, ja hänen kasvonsa olivat hirveän näköiset. Joan\ntiesi hänen menettävän koko ajan, Pike ja Bossert olivat myös hävinneet\nja seisoivat nyt hiukan syrjässä, synkkinä ja kateudesta harmaina.\nJännitys oli tarttunut Jim Cleveenkin, joka oli siirtynyt lähemmäksi ja\nseurasi nyt peliä läpitunkevin katsein, kalpeana ja sormet\nhermostuneesti liikkuen. Ja peli jatkui keskeytymättä, säestyksenä\nkorttien kiivas läiske, pöytään isketyn nyrkin jymähdys, kultapussin\npehmoinen kopsahdus, hillitön kirous häviön sattuessa, riemuitseva\nkiljahdus voitettaessa -- jatkui hirmuisella vauhdilla ja\nväkivaltaisella häikäilemättömyydellä, ja yli kaiken sillä\nhillittömällä hurjuudella, joka oli tälle hetkelle ja noille miehille\nominaista. Peloittava loppukohtaus, johon oli jo alussa viitattu, tuli\nyhä lähemmäksi.\n\nBudd nousi äkkiä ja kumartui pöydän yli, kortteja pitelevä käsi\nvavisten, kasvot vääristyneinä ja silmät leimuten. Hän löi korttinsa\nrajusti pöytään.\n\n\"Siinä!\" kiljaisi hän niin kovasti, että muutkin vaikenivat.\n\n\"Niinpä näkyy, mutta eikö sinulla ole parempia?\" kysyi Kells\nkiusoitellen.\n\nBudd kumartui katsomaan Kellsin kortteihin ja suoristausi sitten\nvoittajaan raivoisasti tuijottaen. \"Veit minulta kaikki -- ihan\nkaikki!\" alkoi hän hokea käheästi ja katkonaisesti.\n\n\"Ja helposti. Siirryhän sivulle\", vastasi Kells ylimielisesti ja\nkopeasti. Voitonhimo oli nyt syrjäyttänyt pelihimon.\n\n\"Veit kaikki!\" toisti Budd melkein ärjyen. \"Teit vääryyttä!\"\n\nSyytös vaikutti kuin taikavoima -- kaikki jäykistyivät paikoilleen ja\nhuoneessa tuli ihan hiljaista. Kells oli kalpea, mutta ilme oli\nhuoleton, jopa välinpitämätönkin.\n\n\"Hyvä on, Budd\", virkkoi hän tyynesti, mutta äänensävy ei vastannut\nhänen ilmettään. \"Tämä oli se kolmas kerta!\"\n\n\"Pullo tänne\", sanoi Kells ääni hiukan värähdellen, \"ja antakaa pelin\njatkua!\"\n\n\"Pääsenkö nyt mukaan?\" kysyi Beady Jones kiihkeästi.\n\n\"Sinä ja Braverman saatte odottaa. Pelaan nyt Kellsin kanssa kahden\",\nvastasi Gulden.\n\n\"Blickykin näyttää olevan jotakuinkin valmis!\" huudahti Kells. Sanoissa\noli jotakin pilkallista ja ärsyttävää. Kullasta hän ei välittänyt enää,\nvaan pelasi ainoastaan voittaakseen.\n\n\"Korkeampi peli ja tätä nopeampi, vai kuinka?\" ehdotti Blicky\ntulistuneesti.\n\n\"Mitätönkin pelivoitto tekee sinut heti ylimieliseksi ja kopeaksi,\nJack\", virkkoi Jesse Smith paheksuvasti Kellsille. \"Mutta katsotaanpa,\neiköhän luontosi vielä alene\".\n\nPöydälle kasaantunut kulta oli nyt vain välikappale, joka ei merkinnyt\nsinänsä mitään. Pahuus oli näillä miehillä sydämessään samoin kuin\ntähän hillittömään peliin kiihoittava hirveä ahneuskin. Ja valloilleen\npäässyt, raaka ja eläimellinen viha nousi pinnalle kaikessa\nalastomuudessaan, valmiina vuodattamaan verta.\n\n\"Gulden, muuta peli näiden herrojen mieliksi\", ivaili Kells.\n\n\"Kaksinkertainen panos ja vuoronosto!\" laukaisi Gulden heti.\n\nBlicky kesti vain pari kierrosta ja nousi sitten koko osuutensa\nmenetettyään, mieli mustana, sydän raivosta pakahtumaisillaan, valmiina\nveritöihin. Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan siirtyi syrjään\nväsähtäneellä ilmeellä.\n\n\"Nyt kait pääsemme mukaan?\" kysyi Beady Jones jälleen.\n\n\"Kylläpä sinun tekee mieli päästä kullastasi, Beady\", vastasi Kells.\n\"Odota, kunnes olen kyninyt Guldenin ja Smithin\".\n\nJesse Smithin onni kääntyi. Hän menetti ensin Guldenille ja sitten\nKellsille ja nousi pöydästä taskut tyhjinä, mutta kiukuttelematta.\n\n\"Luulenpa, että tunnen suurempaa mielihyvää katsellessani Kellsin\nlopullista häviötä näin syrjästä\", lausui hän, ottaen pullosta aimo\nkulauksen.\n\nKells katsahti Smithiin vihaisesti, ikäänkuin tämä itsepintainen\nvihjaileminen olisi alkanut suututtaa häntä. Otsalle ilmestyi syvä\nryppy, ja kasvot synkistyivät.\n\n\"Katsokaa päältä, pojat, niin että voitte kehua nähneenne kerrankin\npelattavan\", sanoi hän uhmaten.\n\nKellsillä oli nyt edessään korkea kasa pieniä nahkapusseja, kaksi\nkertaa niin paljon kuin Guldenilla.\n\nPussi kerrallaan pantiin peliin, ja se joka nosti korkeamman kortin,\nvoitti. Kells voitti neljällä ensimmäisellä nostolla. Kasvot alkoivat\njälleen loistaa. Sitten hän voitti ja hävisi vuorotellen. Toiset\nseisoivat tiheässä ryhmässä heidän ympärillään, Beady Jones ja\nBraverman aivan pöydän ääressä. Kaikki olivat vaiti. Ilmassa oli\njännitystä ja salaperäistä odotusta. Gulden alkoi voittaa joka\nkerralla, ja Kellsin muoto muuttui. Oli surullista ja kummallista nähdä\ntuon voimakkaan miehen menettävän vähitellen malttinsa ja\nmielenlujuutensa sitä mukaa kuin onni kääntyi vastaiseksi. Tuli hetki,\njolloin puolet hänen kasastaan oli siirtynyt Guldenin eteen.\nJättiläistä ei voinut mikään järkyttää. Hän oli aina yhtä\nvälinpitämätön -- voittipa tahi hävisi. Kellsin kädet vapisivat, mutta\njättiläinen pelasi vakaasti, hitaasti ja varmasti. Tämä Guldenin kyky\nsuhtautua voittoon aivan yhtä rauhallisesti kuin tappioonkin vaikutti\nvarmasti Kellsiin mieltä kuohuttavasti. Suuri pelaaja on vain se, joka\npysyy kylmänä, ei ainoastaan hävitessään, vaan voittaessaankin. Kells\nei ollut sitä lajia, mutta Gulden oli. Hänellä ei ollut tunteita eikä\nmielikuvitusta. Kells näytti olevan kuin tulessa, toivehikas,\nepätoivoinen ja vimmastunut samalla kertaa. Hänen ylimielisyytensä oli\nhävinnyt. Tämä peli oli ratkaiseva voimainkoetus, ja miesten\npilkalliset ja riemuitsevat katseet osoittivat, miten siinä tuli\nkäymään. Hänen vapiseva kätensä tarttui yhä tiheämmin viskypulloon, ja\nkun pullo tyhjeni, heitti hän sen kiroten ovesta ulos.\n\n\"Hei, Jack, eiköhän olisi jo aika --\" alkoi Jesse Smith, mutta katsoi\nparhaaksi lopettaa siihen, mitä hän sitten lienee aikonutkin sanoa.\nKellsin nopeasta silmäyksestä ja kädenliikkeestä ei voinut erehtyä.\n\nOnnetar piti nyt rosvoa leikkikalunaan. Hän voitti jälleen ja kirkastui\nheti, mutta juuri kun kasvot alkoivat säteillä, tapahtui käänne. Hän\nmenetti menettämistään ja kiihtyi sitä mukaa kuin tappio suureni. Ja\nkun oli tultu siihen, että hänellä oli vain alkuperäinen osuutensa\njäljellä, toteutui Jesse Smithin ennustus; Kells masentui kokonaan.\nHänen yrityksensä pysyä lujana, olla mies tuon vahingoniloisen joukon\nedessä, olivat surkeat nähdä ja tuloksettomat. Toisissa tilanteissa,\nvaaran ja taistelun hetkellä, hän olisi ollut suurenmoinen, mutta nyt\nhän oli aivan lamassa ja järjiltään. Hän oli mies, jonka ei olisi\npitänyt milloinkaan pelata.\n\nViimeiset kaksi kultapussia, hänen alkuperäinen osuutensa, menivät\nkäden käänteessä samaa tietä. Hän oli menettänyt kaikki -- pienten,\nlikaisten pussien koko kasa oli siirtynyt Guldenin eteen.\n\nJoan olisi kääntynyt poispäin päästäkseen näkemästä Kellsiä, jos olisi\nvoinut, mutta hän oli kuin kahlehdittu paikalleen.\n\nKells tuijotti kultakasaan. Leuka nytkähteli, ja katse oli hurja kuin\nsatimeen joutuneella sudella. Siitä huolimatta näytti, ettei se, mitä\nhänelle oli tapahtunut, ollut selvinnyt hänelle vielä kaikessa\nlaajuudessaan.\n\nGulden nousi hitaasti ja raskaasti kultakasansa takaa. Oltuaan koko\najan järkähtämättömän tyyni hän teki nyt äkkiä kiivaan eleen.\n\n\"Kerta vielä!\" hän lausui kumeasti. \"Yksi nosto -- koko kasastani!\"\n\nToiset siirrähtivät lähemmäksi yhtenä miehenä ja seisoivat sitten\nmelkein hengittämättä.\n\n\"Kerta vielä!\" toisti Kells hämmästyneesti. \"Mitä vastaan?\"\n\n\"Minun kultani ja sinun tyttösi!\"\n\nJoan horjahti kuin iskusta ja takertui hirsiin kiinni pysyäkseen\npystyssä. Tämä oli siis loppu, jonka hän oli tuntenut koko ajan\nuhkaavan! Hän ei voinut irroittaa katsettaan Kellsistä, joka tuijotti\nGuldeniin kuin korviaan epäillen, mutta oli näkevinään Jim Cleven\nhypähtävän Kellsin taakse.\n\n\"Yksi nosto -- kultani tyttöä vastaan!\" jyrähti Guldenin ääni.\n\nKells liikautti kättään, ikäänkuin tarttuakseen revolveriinsa, mutta\nkäsi vapisi kuin haavanlehti ja valahti alas.\n\n\"Olet aina kerskunut olevani paras pelaaja näillä main\", jatkoi Gulden\narmottomasti. \"Tule nyt, niin katsotaan\".\n\nKells seisoi siinä tuomionsa saaneena. Hänen tuskansa, heikkoutensa ja\nnöyryytyksensä olivat kaikille ilmeiset. Oli kuin hän olisi taistellut\nkaikin voimin jotakin vastaan -- vain sortuakseen.\n\n\"Yksi nosto -- kultani tyttöäsi vastaan!\"\n\nMiesjoukosta alkoi sadella pilkallisia huomautuksia. He kurkottautuivat\nKellsiä kohti verenhimoisten susien lailla.\n\n\"En, piru sinut periköön! En!\" kiljaisi Kells raivoisasti. Nostaen\nmolemmat kätensä eteensä hän näytti kuin torjuvan luotaan houkuttelevan\nkullan, Guldenin, vahingoniloiset miehet ja koko kaamean kiusauksen.\n\n\"Taisipa luonto lähteä, kuten sanoin\", hymähti Jesse Smith\npilkallisesti.\n\nMutta se, että Kells sortui tällä elämänsä ehkä vaikeimmalla hetkellä,\nei ollut kullan, Guldenin, miesten eikä pilkan aikaansaannosta. Voiton\nmahdollisuus oli liian houkutteleva, että pelaaja olisi voinut voittaa\nkiusauksen. Mitähän näkyjä hänen silmäinsä eteen mahtoi nousta tällöin?\nMutta voitto ja tappiokin joutuivat tässä taistelussa lopulta toiselle\nsijalle, sillä se, joka lopullisesti mursi hänen vastarintansa kuin\nhävittävä tuli ja voitti hänen rakkautensakin, oli peli -- itse peli.\nSitä hän ei jaksanut vastustaa.\n\nHän ei sanonut sanaakaan, vaan ilmoitti kädenliikkeellä suostuvansa.\n\n\"Blicky, sekoita kortit!\" komensi Gulden.\n\nBlicky sekoitti ja laski pakan hitaasti keskelle pöytää.\n\n\"Nosta!\" käski Gulden.\n\nKellsin vapiseva käsi mateli pakkaa kohti.\n\nJim Cleve näytti samassa saavan takaisin sekä puhe- että\nliikuntokykynsä.\n\n\"Älkää, Kells, älkää!\" huudahti hän läpitunkevasti esiin syöksähtäen.\n\nMutta Kells ei kuullut eikä nähnyt häntä sen enempää kuin toisetkaan.\n\nKells nosti ja käänsi korttinsa näkyviin. Herttakuningas. Mikä muutos\nhänessä tapahtuikaan! Oli kuin riemusta sykähtelevä elämä olisi äkkiä\nelävöittänyt ja kirkastanut kuolleen kasvot.\n\n\"Vain ässä ylittää!\" mutisi Jesse Smith.\n\nGulden ojensi kätensä varmasti kuin jos hän olisi tiennyt, että\njäljellä olevat kortit olivat kaikki ässiä. Nostaessaan hän tuijotti\nkoko ajan Kellsiin ja käänsi korttinsa Kellsiin, ennenkuin katsoi itse.\n\n\"Se on siitä poikki!\" huudahti hän ja löi kortin pöytään. \"Pataässä!\"\n\nKells näytti kutistuvan kokoon, olevan maahan vaipumaisillaan. Jim\nCleve astui nopeasti hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen\nympärilleen.\n\n\"Nyt saat mennä sanomaan hyvästit tytöllesi, Kells!\" lausui Gulden.\n\"Tahdon hänet jotakuinkin pian. Astukaa esiin, Beady ja Braverman. Nyt\non teidän vuoronne\".\n\nGulden istuutui paikalleen puhuteltujen totellessa kärkkäästi\nkehoitusta ja toisten painautuessa vielä kerran lähelle.\n\nJim Cleve talutti horjahtelevan Kellsin Joanin kammioon.\n\nJoan ei nähnyt eikä kuullut mitään, sillä hän oli pyörtynyt Guldenin\nsanat kuullessaan. Kun hän tuli tuntoihinsa, lepäsi hän vuoteellaan\nJimin seisoessa vieressä. Jim oli tuskasta, epätoivosta ja pelosta\nsuunniltaan.\n\n\"Jim! Jim!\" parahti Joan hänen käsiinsä takertuen. Jim auttoi hänet\nistumaan. Silloin hän huomasi Kellsin. Kells oli kurjan näköinen ja\nvaikutti tylsältä ja juopuneelta, mutta alkoi ilmeisesti käsittää, mitä\nhän oli tehnyt.\n\n\"Kells\", lausui Cleve käheästi ja astui hänen eteensä revolveri\nkädessään, \"nyt tapan teidät -- - Joanin -- ja itseni!\"\n\nKells tuijotti häneen. \"Tappakaa. Tappakaa minut ja tyttökin. Hänelle\nse on nyt parasta. Mutta miksi tappaa itsennekin?\"\n\n\"Koska rakastan häntä. Koska hän on vaimoni!\"\n\nKellsin tylsyys hävisi äkkiä. Joan heittäytyi hänen eteensä.\n\n\"Kells -- kuulkaa\", kuiskasi hän kiihkeästi. \"Jim Cleve oli -- tuo\nsulhaseni -- kotona Hoadleyssä. Riitauduimme ja minä ärsytin häntä.\nSanoin, ettei hänessä ollut miestä olla edes paha, ja hän lähti luotani\n-- raivoissaan ja katkerana. Seuraavana aamuna lähdin hänen jälkeensä\nsaadakseni hänet kääntymään takaisin. Muistattehan -- kuinka yllätitte\nminut ja Robertsin -- kuinka tapoitte Robertsin? Ja mitä sitten seurasi\n-- Kun kohtasin Jimin täällä, en tohtinut ilmaista salaisuuttamme.\nKoetin vaikuttaa häneen ja onnistuinkin -- kunnes tulimme Alder\nCreekiin. Siellä hän hurjistui. Menin hänen kanssaan naimisiin\nsaadakseni hänet järkiinsä. Mellakassa jouduimme sitten erillemme\nteistä. Piiloittelimme yön ja aamulla nousimme postivaunuihin, mutta\nGulden ja hänen miehensä keskeyttivät matkamme. Luulivat meidän olleen\nvaunuissa teidän kehoituksestanne. Saimme heidät petetyksi, mutta\nmeidän oli seurattava mukana tänne, minkä teimme toivossa, että\npäästätte meidät menemään kaikki kuultuanne... Ja nyt -- nyt --\"\n\nJoan ei voinut jatkaa. Ajatellessaan Guldenia hän oli jälleen pyörtyä.\n\n\"Kaikki on totta, Kells\", vahvisti Cleve, katsoen epäilevän näköistä\nrosvoa tiukasti silmiin. \"Vannon sen. Pitäisihän teidän jo käsittää!\"\n\n\"Hyvä Jumala, poika -- minä käsitän!\" sopersi Kells. Ryypiskelyn\naiheuttama sameus alkoi nopeasti haihtua hänen aivoistaan, ja mielen\njoustavuus palautui. Järkytys oli saanut hänet selviämään.\n\nJoan huomasi sen heti -- näki edessään sen toisen ja paremman Kellsin,\njota kohtaan hän oli aina tuntenut myötätuntoa. Hän valahti polvilleen\nja kietoi kätensä hänen jalkoihinsa. Kells koetti riistäytyä irti,\nmutta Joan ei päästänyt.\n\n\"Nouskaa!\" käski hän rajusti. \"Jim, vetäkää hänet pois! Tyttö, älkää\ntehkö minulle tuota! Olen juuri pelannut --\"\n\n\"Vain hänen hengestään, Kells, sen vannon!\" huudahti Cleve.\n\n\"Kells -- kuulkaa\", alkoi Joan rukoilevasti. \"Ettehän salli tuon --\ntuon ihmissyöjän ottaa minua?\"\n\n\"En, niin totta kuin vielä elän!\" vastasi Kells tukahtuneesti. \"Olin\njuovuksissa -- hullu... antakaa minulle anteeksi, Joan! Näette -- että\ntiesin -- miten tulisi käymään... Oh, koko juttu on helvetillinen --\"\n\n\"Rakastitte minua kerran\", kuiskasi Joan hiljaa. \"Rakastatteko minua\nvieläkin? Kells, ettekö näe, että voitte vieläkin pelastaa henkeni ja\noman sielunne? Olette ollut paha. Mutta jos pelastatte minut Guldenin\nkäsiin joutumasta -- annatte minut tälle nuorukaiselle, jonka olin\nsaattanut perikadon partaalle -- antaa Jumala teille sen anteeksi.\nViekää meidät pois täältä -- seuratkaa meitä -- älkääkä palatko tänne\nenää milloinkaan\".\n\n\"Ehkäpä voin pelastaa teidät\", mutisi Kells kuin itsekseen. Hän näytti\ntahtovan ajatella, mutta nuo jalkojen ympärille kietoutuneet käsivarret\nkiusasivat häntä. Joan tunsi hänen värisevän, ikäänkuin kasvavan, ja\nkäsi lämpeni.\n\n\"Kells, pelastin kerran henkenne\", lausui Cleve vavahtelevalla äänellä.\n\"Sanoitte muistavanne sen jolloinkin. Nyt -- nyt! Älkää Jumalan tähden\npakottako minua surmaamaan häntä!\"\n\nJoan nousi, mutta ei hellittänyt käsiään. Oli kuin hän olisi tuntenut,\nkuinka Kellsin henki yleni, kuinka hän tällä hetkellä nousi syvyyksistä\nyläilmojen valoon. Hänen sydämensä sykähti ilosta.\n\n\"Joan, osoititte minulle kerran, mitä hyvän naisen rakkaus todella on.\nSiitä lähtien en ole ollut entiselläni. Eräässä suhteessa olen tullut\nparemmaksi, mutta kaikissa muissa -- huonommaksi. Ja tuo kohtaus on\naina kummitellut mielessäni. Uskottehan sen, Joan -- kaikesta\nhuolimatta?\"\n\nJoan tunsi hänen ikävöivän jotakin, jota hän ei tohtinut sanoilla\npyytää, ja luki hänen ajatuksensa. Kells aikoi sovittaa jotenkin, mitä\nhän oli rikkonut.\n\n\"Näytän teille jälleen\", kuiskasi Joan, \"ja sanon vielä enemmän. Ellen\nolisi rakastanut Jim Cleveä, olisin, jos olisin kohdannut teidät --\nrakastanut _teitä_. Ja rosvo tahi ei, teitä olisin seurannut maailman\nääriin saakka!\"\n\n\"Joan!\" Ääni värähti kuin nyyhkytyksestä. Joanin silmät kyyneltyivät\nsamassa, niin ettei hän nähnyt mitään, mutta kun Kells painoi hänet\npovelleen rajuudella, joka melkein kauhistutti, antoi Joan hänelle\nhuulensa ja hellimmän syleilynsä mitä vilpittömimmässä mielessä ja\nnaisen kaikella viehkeydellä ja lämmöllä. Kells päästi hänet ja kääntyi\npoispäin. Joan oli nyt varma, että tämä omituinen mies kykeni nousemaan\nkorkeuksiin, jotka olivat yhtä kirkkaat kuin hänen sielunsa syvyydet\nolivat pimeät. Hän kuivasi kyyneleensä. Toivo palautui. Jokin väkevä ja\nsuloinen tunne antoi hänelle voimia.\n\nKun Kells kääntyi heihin, oli hän Kells heidän ensi tuttavuutensa\najoilta -- kylmä, jäntevä ja peloittava, vaaleasilmäinen ja melkeinpä\nrakastettavasti hymyilevä. Kasvojenilme oli vain muuttunut -- se oli\npäättäväinen, mutta samalla säteilevän kirkas. Hän ei katsonutkaan\nJoaniin.\n\n\"Jim, teettekö aivan, kuten sanon?\"\n\n\"Kyllä, sen lupaan\", vastasi Jim.\n\n\"Montako revolveria teillä on?\"\n\n\"Kaksi\".\n\n\"Antakaa toinen minulle\".\n\nJim ojensi hänelle revolverin, jota hän piti yhä kädessään. Kells pisti\nsen taskuunsa.\n\n\"Ottakaa toinen revolverinne valmiiksi käteenne -- ja olkaa\nvaruillanne\", neuvoi hän nopeasti. \"Mutta älkää ampuko, ennenkuin minut\non nujerrettu!... Sitten tehkää voitavanne... Säästäkää viimeinen panos\nJoanille -- jos --\"\n\n\"Sen teen\", vastasi Cleve lujasti.\n\nKells vetäisi vyöstään pitkän ja kirkasteräisen puukkonsa, jota Joan\noli nähnyt hänen käyttävän monta kertaa leiriaskareissa ja käänsi terän\nhihaan. Hän ei katsahtanutkaan enää Joaniin eikä liioin sanonut mitään.\nJoan oli tuntenut hänen katseensa häntä syleillessään ja suudellessaan,\nja se katse oli ollut hänen viimeisensä. Sitten hän lähti. Jim\npolvistui ovipieleen ja kurkisti tupaan pielen ja peitteen välistä.\n\nJoan hoiperteli entiselle tähystyspaikalleen. Hän tahtoi nähdä tämän\ntaistelun, vaikka hänen verensä hyytyisi -- luihin ja ytimiin saakka.\n\nPeli jatkui yhä, ja kaikki olivat kiintyneet siihen niin välittömästi,\nsekä pelaajat että toisetkin, ettei kukaan katsahtanutkaan ylös, kun\nKells asteli pöytää kohti. Gulden istui selin oveen. Aurinko heitti\nkirkkaan valojuovan eräästä ikkunanluukusta, ja Kells asettui sen\neteen, niin että hänen varjonsa peitti syvään kumartuneet pelaajat.\nHäneen ei kiinnitetty vieläkään mitään huomiota.\n\nHän astui lähemmäksi, aivan Guldenin taakse, ja survaisi äkkiä\npuukkonsa päätä myöten Guldenin paisuvaan niskaan.\n\nJättiläinen huojahti ylös, pöytä ja penkit kaatuivat, ja miehet\nhajaantuivat mikä minnekin. Kaamea huuto, omituisen sortunut ja käheä,\nkajahti hänen kurkustaan. -- -- --\n\nKells oli polvillaan oven suussa. Oikea käsi piteli vielä revolveria,\njoka nousi ja laski sinne tänne huojahdellen, mutta vasen roikkui\nhervotonna sivulla. Sinertävän savun läpi häämöttävät kasvot olivat\nkuolonkalpeat, mutta ilme taipumaton ja kirkas.\n\nJoan tahtoi kiiruhtaa hänen luokseen, mutta jalat olivat käyneet niin\nvoimattomiksi, ettei hän olisi päässyt askeltakaan, ellei Jim olisi\ntukenut häntä.\n\nHän polvistui Kellsin viereen ja kohotti hänen päätänsä. Kasvot olivat\nvalkoiset -- silmät auki. Mutta ne olivat vain tyhjät ikkunat. Hän ei\ntuntenut Joania enää ja veti hetkisen kuluttua viimeisen henkäyksensä,\ntuntoihinsa tulematta.\n\n\n\n\nXX\n\n\nCleve autteli Joania satulaan ja seisoi sitten hetkisen hänen\nvieressään häntä kädestä pidellen. Mielenjärkytys oli uhannut käydä\nJoanille ylivoimaiseksi, mutta nyt tuntui pimeys haihtuvan ja sydäntä\nkirvelevä tuskakin helpottavan.\n\n\"Rohkeutta, kultaseni! Ja pitele kiinni kaikin voimin!\" kehoitti Jim.\n\"Toisia rosvoja voi ilmestyä tänne milloin hyvänsä. Sinä ratsastat\nedellä ja minä tulen kuormahevosen keralla jäljessä sikäli kuin\nkykenen\".\n\n\"Mutta sitä tietä en pysty konsanaan löytämään, Jim\", sanoi Joan.\n\n\"Varmasti. Tiestä, jota myöten sinut tuotiin tänne, muistat joka\nmetrin. Et käsitä sitä, ennenkuin näet\".\n\nJoan nykäisi hevosensa liikkeelle, taaksensa katsahtamatta. Cabin Gulch\noli ihanimmillaan -- niin kaunis, että luuli näkevänsä unta. Joan tunsi\nmielensä keventyvän huomattavasti ratsastaessaan solan toisella\npuolella aukenevaan laveaan laaksoon. Laiduntavat hevoset kohottivat\npäätään ja hirnahtelivat. Joan näki pensaat, kukkaläikät ja aaltoilevan\nheinikon, mutta kaikki tuntui aivan toisenlaiselta kuin ennen. Kuinka\nkummallista, että hän tiesi tarkalleen, mihin suuntaan hänen oli\nmentävä, missä käännyttävä ja missä mentävä joen poikki! Hän ratsasti\nniin nopeasti, että Jimin täytyi lopulta kieltää voidakseen pysyä\nkuormahevosensa kanssa jäljessä. Mieli kävi yhä keveämmäksi. Takana\nvaaniva julma, käsittämätön ja hirveä jäi yhä kauemmaksi; edessä\nviittova kirkasti ja läheni -- ei vuoria punaavan iltaruskon hohteena,\nvaan vuorten takana odottavan onnen kajastuksena.\n\nHän suuntasi kulkunsa suoraan eräälle leiripaikalle, jonka hän muisti\nselvästi jo ennen kuin hän näki sen; nuotion hiiltyneet jätteet, kivet\nja puu, jonka alla hän oli levännyt, herättivät henkiin kaikki\nsilloiset muistot. Häntä alkoi peloittaa hämärän tullen ja kun ilta\npimeni yöksi, oli kuin tummia haamuja olisi hiiviskellyt hänen\nympärillään. Kun leiriaskareissa hyörivä Cleve poistui näkyvistä, teki\nJoanin mieli huutaa hänelle, ja kun Jim oli lähellä, vapisi hän\nsittenkin kuin viluissaan. Jim kietoi hänet peitteisiin ja makuutti\nhäntä povellaan, mutta tuo ahdistava ja lamauttava kauhuntunne\nei hävinnyt. Hän lepäsi kauan valveilla. Tähdet tuikkivat\nvälinpitämättöminä ja kylminä, ja kun hän ummisti silmänsä, kävi pimeys\nsietämättömäksi. Hän nukahti kerran, mutta heräsi kaameaan\npainajaiseen, tohtimatta enää nukkua. Vihdoin valkeni aamu.\n\nJylhien kanjonien halki mutkitteleva, vuorten yli kiipeilevä ja\ntiheikköjen läpi kiemurteleva, himmeä polku oli Joanille selvä kuin\nvaltatie. Hän samosi eteenpäin, oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas,\nkertaakaan erehtymättä, tuttuja tienviittoja lähellä ja kaukana, Cleve\ntuli kintereillä, ja hänen äänensä kajahteli reippaasti ja varmasti,\nkun hän huuteli Joanille tahi hevosilleen. Jokainen taakse jäänyt\npenikulma merkitsi heille niin paljoa. He eivät pysähtyneet puolipäivän\ntultua, eivät seuraavalle leiripaikallekaan, josta Joanilla oli vielä\nsynkemmät muistot, vaan jatkoivat matkaa auringonlaskuun saakka,\njolloin he saapuivat Kadonnutta kanjonia ympäröiville harjanteille.\n\nJoan söi ja joi nyt kyllikseen ja nukahti heti sikeään, rauhalliseen\nuneen. Päivän sarastaessa he olivat jälleen taipaleella, ja kun\npäästiin kanjoniin, kuluivat sekä aika että penikulmat nopeasti. He\nsaapuivat puolipäivän tienoilla katokselle, ja laskeutuivat satulasta\nlevätäkseen hetkisen ja juodakseen lähteestä. Joan ei virkkanut\nsanaakaan, mutta se, että hän saattoi kurkistaa katokseen, jossa hän\noli melkein tappanut Kellsin ja sitten hoitanut häntä viikkomääriä,\ntodisti pitkän ratsastuksen auttaneen häntä pääsemään tasapainoon\njälleen. He jättivät paikan koskemattomaksi, paitsi että Jim otti\nkortin palsamin kyljestä -- Guldenin herttaässän.\n\nHe ratsastivat ulos kanjonista, louhikkoisen ylängön poikki, alas\ntoiseen kanjoniin ja siitä aina vain edelleen erään leiripaikan ohi\nsolisevalle purolle, jota he seurasivat penikulmittain, päätyen vihdoin\nyhä aleneville reunaharjanteille.\n\nTullessaan seuraavan päivän aamupuolella pieneen metsikköön matalan\nlaakson liepeellä Joan viittasi eteenpäin.\n\n\"Jim -- tuonne me -- Roberts ja minä -- olimme yöpyneet silloin --\"\n\n\"Olet poikennut syrjään. Kierrä alemmaksi, että saavutan sinut!\" huusi\nJim, joka oli jäänyt jälkeen.\n\nJoan teki pitkän kierroksen päästäkseen takaisin omille jäljilleen. Jim\nsaavutti hänet hetkisen kuluttua. Hän oli kalpea ja hikinen ja näytti\nväsyneeltä. He jatkoivat matkaa äänettöminä ja yöpyivät sinä iltana\ntielle, jota Joan oli ratsastanut kuukausia sitten. Jäljet olivat\ntoisissa paikoissa vielä niin selvät, että olisi luullut niitä\neilispäiväisiksi.\n\nSeuraavana aamuna Joan tunsi, että rajaseutu oli nyt vihdoin takanapäin\nkaikkine hirveine kokemuksineen. Kaikki ahdistus oli poissa, ja hän\nkykeni ajattelemaan jälleen selkeästi ja tyynesti.\n\nJim Cleve reipastui. Ehkäpä se oli Joanin mielialan vastakaikua. He\nalkoivat jutella vapaasti ja iloisesti, ensi kerran mitään painostusta\ntuntematta, ja ratsastivat siten penikulmittain vanhoista asioista\npuhellen tuttua tietä pitkin, käsi kädessä ja kuormahevosta edellään\najaen. Aurinko laski jälleen, kun he laskeutuivat rinteiltä Hoadleyn\npientä kylää kohti. Joanin sydän oli täysi, mutta Jim oli iloinen, jopa\nvallatonkin.\n\n\"Mitä arvelet vanhojen ihailijoittesi sanovan nyt?\" kujeili hän.\n\n\"Jim! Et saa -- puhua mitään -- vielä!\" änkytti Joan.\n\n\"Esittelen sinut vaimokseni! Kaikki luulevat meidän karanneen\ntahallaan\".\n\n\"Eipäs, vaan sanovat minun juosseen jälkeesi! Kiltti Jim -- pitäkäämme\nse jonkun aikaa salassa. Joudun niin vaikeaan asemaan -- eikä Jane-täti\nkäsittäisi sitä kuitenkaan\".\n\n\"Ole huoletta. En puhu mitään, ennenkuin itse tahdot. Mutta yhdellä\nehdolla\".\n\n\"Millä sitten?\"\n\n\"Että tulet illalla näreikköön, jossa riitelimme. Tuletko?\"\n\n\"Niin mielelläni\".\n\n\"Nyt voit ottaa naamionkin esille. Tarinasi tulee olemaan ennemmin tahi\nmyöhemmin jokaisen huulilla, ja Keikari Dalena pysyt niin kauan kuin\nasut näillä main, niin että tee se, Joan, vain piloillasi. Tehkäämme\nJane-täti ja kaikki oikein uteliaiksi\".\n\n\"Jim! Unhotin kokonaan, miltä näytän!\" huudahti Joan hätääntyneesti.\n\"En ottanut takkiasi mukaan ja tässä asussa en voi astua heidän\neteensä\".\n\n\"Voit kyllä. Sinua ei vaivaa mikään, vaan olet päinvastoin\nsuurenmoinen. Sitä huomiota, minkä herätät -- oikein hivelee, kun\najattelen! Sinua ei, näet, tunne kukaan, ennenkuin riisut naamion --\nniin että ota se nyt, ole niin kiltti\".\n\nJoan myöntyi ja pujotti naamion kasvoilleen, vaikkakin vastahakoisesti.\nSitten he ratsastivat puron poikki vievän sillan yli kylään.\nVastaantulijat, joitakin miehiä ja naisia, tuijottivat heihin ensin\nihmeissään, mutta vilkastuivat äkkiä tuntiessaan Cleven ja lähtivät\njälkeen. Heihin liittyi matkan varrella toisia.\n\n\"Eikö olisikin merkillistä, Joan, jos Bill-setä on todellakin Alder\nCreekin Overland? Toivon -- uskon niin olevan, sillä onhan Overlandin\nkulta kaikki mukanamme. Eikö se olisi suurenmoista, Joan?\"\n\nMutta Joan ei voinut vastata. Hän näki Jane-tädin ja parin naapurin\nseisovan erään hirsimökin ovella ja katsovan uteliaasti lähenevää\nsaattuetta.\n\nJoan jättäytyi hiukan jälkeen ja koetti piiloutua Jimin taakse. Sitten\nJim pysähtyi ja hihkaisi hilpeän tervehdyksen.\n\n\"Herra siunatkoon!\" huudahti eräs miellyttävän näköinen, harmaahapsinen\nnainen.\n\n\"Jim Cleve, niin totta kuin elän!\" lisäsi toinen.\n\nJim hypähti maahan ja syleili edellistä, joka aivan säteili ilosta\nhänet nähdessään. Katsottuaan Jimiin hetkisen hän kävi äkkiä\nsurulliseksi ja huulet alkoivat vavista.\n\n\"Jim! Olemme -- olemme koko ajan toivoneet -- sinun löytävän Joanin --\nsaattavan hänet takaisin!\"\n\n\"Sen teinkin!\" huudahti Jim, jolla ei ollut nyt sydäntä pienimpäänkään\nleikintekoon. \"Tuossa hän on!\"\n\n\"Missä?... Kuka?\"\n\nJoan pudottautui satulasta, repäisi naamion pois ja kiiruhti heidän\nluokseen, silmät kyynelissä.\n\n\"Täti! Täti-kulta!... Minä se olen -- Joan -- elossa ja terveenä!\nKotona jälleen -- sitä iloa! Älä katso vaatteitani -- katso minuun!\"\n\nJane-täti oli ilmeisesti aivan järkytetty äkillisestä\njälleennäkemisestä, ilosta, hämmästyksestä ja närkästyksestäkin, sillä\nitkettyään ja naurettuaan vuorotellen hän muisti ympärillä seisovan\nuteliaan joukon ja työnsi Joanin äkkiä luotaan.\n\n\"Sinä -- sinä hurjimus! Sinä rasavilli! Mitä minä sanoin Billille --\nettä jonakin kauniina päivänä pillastut kokonaan! Mars sisään riisumaan\ntuo julkea asu päältäsi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla, kun tähdet syttyivät taivaalle, Joan odotti Jimiä kuusten\nalla. Äänetön, rauhallinen, tähtikirkas vuoriston ilta. Puro solisi\nkivisessä uomassaan, ja tuuli suhahteli oksissa.\n\nJoanin kotiintulossa oli ihmeellisintä se, mitä hänelle kerrottiin,\nnimittäin että setä, Bill Hoadley, oli kuin olikin Overland, Alder\nCreekin löytäjä. Vuosia kestänyt tulokseton raadanta oli vihdoin saanut\npalkintonsa.\n\nJoan vihasi ajatellakin kultaa. Hän olisi jättänyt kaiken kullan Cabin\nGulchiin, jos Jim olisi sallinut. Ajatella, että kaikki kulta, joka ei\nollut Jimin, kuului sedälle? Hän tuskin uskoi sitä.\n\nKulta tuli olemaan tästä lähtien hänelle aina jotakin sanomattoman\nhirveätä. Oliko maailmassa naista tahi miestä, joka tunsi kullan\nparemmin kuin hän? Kuinka kummallinen, valaiseva ja kauhea hänen\nseikkailunsa olikaan ollut! Ihmisiä hän ei syyttänyt mistään, ei\nrehellistä kullankaivajaa eikä verentahrimaa rosvoa. Hän syytti\nkaikesta kultaa. Hän tunsi sen voiman ja tiesi tarkalleen, missä määrin\nse kykeni muuttamaan ihmisen. Hän epäili sen arvoa, eikä nähnyt enää\nmissään sen siunausta. Saattoiko hän milloinkaan unohtaa tuota\njättiläismuurahaispesää, jossa miehet ahersivat, sokeina, kuuroina ja\nmykkinä kaikelle muulle, paitsi kullalle? Entä noita hurjia, julmia\nrosvoja? He tulivat aina säilymään hänen mielessään kuin tuleen\nkehystettyinä muistojen mustaa taustaa vasten. Gulden, se hirviö,\ngorilla, ihmissyöjä! Niin kaamea kuin hän olikin muistella, ei hänen\njulma kuolemansa hirvittänyt lainkaan! Oli kuin se olisi ollut\nmuistoista ainoa, jonka ajatteleminen ei ahdistanut.\n\nKells oli aina ilmielävänä hänen mielessään. Kotona ja turvassa\nollessaan hän saattoi nyt katsella kaikkea selvästi. Kells oli rosvo ja\npahantekijä, johtaja, suunnittelija ja murhaaja, jolla ei olisi pitänyt\nolla sijaa kenenkään kunniallisen naisen mielessä, mutta niin vain oli.\nJoan ei antanut hänelle milloinkaan anteeksi ainoatakaan hänen\nrikostaan eikä sellaisen suunnitteluakaan ja uskoi, että hän oli ollut\nluonteeltaan tuon villin rajaseudun hurjin ja kauhein ihminen. Hän oli\nollut ajan ja paikan kasvatti. Joan tiesi olevansa kykenemätön\nkäsittämään hänen syyllisyytensä syvyyttä, mutta ajatellessaan sitä hän\nasetti aina vastapainoksi miehen ihailtavan tarmon ja ajoittaisen\nmielensuuruuden. Kukaan ei ollut tuntenut Kellsin omituisen luonteen\nkaikkia puolia niin hyvin kuin hän, ja tämä tuntemus sai\nrikosten heittämän varjon häipymään hänen mielestään. Hän tunsi\nomantunnonvaivoja -- melkeinpä katumusta. Mutta mitä hän olisi voinut\ntehdä? Tilanne oli ollut hänelle joka suhteessa mahdoton, yhtä\npulmallinen kuin kysymys, mille paikalle Kells oli miesten joukossa\nasetettava. Kells oli ryöstänyt hänet -- murhannut kylmäverisesti\nsaadakseen olla yksin hänen kanssaan -- rakastunut häneen ja muuttunut\n-- pannut hänen sielunsa ja henkensä uhkapeliin kullan huumaamana ja\nsitten pelastanut hänet; oli poistunut hänen elämästään tyynesti ja\nryhdikkäästi miellyttävää, kylmää hymyään hymyillen ja kaatunut\nsankarina viimeisen, uljaan taistelun taisteltuaan. Jospa hän vain\nolisi tuntenut hänet, Joanin, silloin kun kaikki oli ohi -- kun Joan\nkohotti hänen päätään! Mutta ei -- jäljellä oli ollut vain pakenevan\nhengen sammuva kajastus -- hengen, joka jo harhaili ikuisuuden mailla.\n\nPehmeä askel, oksien kahahdus havahdutti Joanin mietteistään.\n\nHäneen tartuttiin äkkiä takaapäin, mutta vaikka Jim Cleve olikin\nonnellinen ja kiitollinen rakkaudessaan, ei hänestä ollut\nnäyttelijäksi. Jos hän tahtoi elää toistamiseen tuon kohtalokkaan\nhetken, jolloin he olivat riitautuneet ja hän lähtenyt suinpäin\nrajalle, epäonnistui hän täydellisesti. Syleilyssä oli hellyyttä ja\nvärähtelevien huulten suudelmassa autuutta.\n\n\"Silloin et käyttäytynyt lähimainkaan näin\", nauroi Joan. \"Jos olisit\n-- niin kuinka voit käsittää, että olisin suuttunut?\"\n\nJim nauroi myös. \"Kyllä. Hiivin taaksesi ja kahmaisin sinut syliini\nsilloin aivan samalla tavalla\".\n\n\"Vai niin? Mutta minäpä satun muistamaan paremmin. Nyt istut tähän ja\nuskottelet olevasi Joan. Minä olen Jim Cleve. Kyllä minä näytän\nsinulle!\"\n\nJoan katosi pimeyteen ja hiipi sitten takaisin äänettömästi kuin varjo\n-- näytelläkseen mainitun väkivaltaisen kohtauksen juuri niin kuin hän\nmuisti sen.\n\nJim huohotti kuin menehtyvä Joanin käsistä päästyään.\n\n\"Nyt sen näit\", sanoi Joan.\n\n\"En -- en usko, että olisin -- voinut olla -- sellainen -- karhu!\"\ntapaili Jim.\n\n\"Mutta sinä olit. Ja ota huomioon, etten ole voimiltani puoleksikaan\nsinun vertaisesi!\"\n\n\"Sitten en sano muuta kuin että teit oikein ajaessasi minut luotasi...\nKunhan vain et olisi lähtenyt jälkeeni\".\n\n\"Niin mutta, Jim -- silloinhan minä vasta pääsin selville itsestäni --\nketä rakastin!\"\n\n\n\n"]