[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuV1Puvoz2rzZHyb5DhkGIHuOpXcJCLADHCJMFBJn2us":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},209,"Pikku Eyolf","Ibsen, Henrik",1828,1926,"209-ibsen-henrik-pikku-eyolf","209__Ibsen_Henrik__Pikku_Eyolf","Kolmenäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1894,1895,14929,84074,false,17788,[23],"Norwegian drama -- Translations into Finnish",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Pikku Eyolf: Kolminäytöksinen näytelmä\" by Henrik Ibsen is a play written in 1894. Alfred Allmers returns home determined to dedicate himself to raising his disabled son Eyolf, abandoning his intellectual work. But when a mysterious Rat-Wife visits their household, tragedy strikes, forcing Alfred and his possessive wife Rita to confront the failures of their marriage and their roles as parents. Guilt, blame, and unspoken resentments surface as they struggle to find meaning and redemption in the aftermath of devastating loss. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Pakkala, Teuvo",417,"Ibsenin kolminäytöksinen näytelmä seuraa Allmersin perhettä, jonka elämä järkkyy pienen Eyolf-pojan tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat vuonon rannalle ja käsittelevät vanhempien kokemaa syyllisyyttä, avioliiton säröjä sekä vastuuta toisesta ihmisestä.","Henrik Ibsenin 'Pikku Eyolf' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 209\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","PIKKU EYOLF\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nHENRIK IBSEN\n\n\nSuomentanut Teuvo Pakkala\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1895.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n\nALFRED ALLMERS, tilanomistaja, kirjailija, entinen tuntiopettaja.\nROUVA RITA ALLMERS, hänen vaimonsa.\nEYOLF, heidän lapsensa; 9 vuotias.\nNEITI ASTA ALLMERS, Alfredin puolisisar.\nINSINÖÖRI BORGHEJM.\nROTTA-ULLA.\n\nTapahtumapaikka Allmerssin maatilalla, vuonon rannalla, pari penikulmaa\nkaupungista.\n\n\n\n\nEnsimmäinen näytös.\n\n\n(Kauniisti ja rikkaasti varustettu huone, puutarhaan päin. Paljo\nhuonekalustoa, kasveja ja kukkasia. Perällä avonaiset lasiovet\nverantaan. Laaja näköala vuonolle. Etäällä metsäisiä harjanteita.\nKummallakin sivuseinällä ovi; oikeanpuoleinen on kaksoisovi ja on\netäämmällä perälle. Edessä oikealla sohva löysine patjoineen ja\npäällyksineen. Tuoleja ja pieni pöytä sohvanurkassa. Edessä vasemmalla\nsuurempi pöytä nojatuoleja ympärillä. Pöydällä avonainen matkalaukku.\nVarhainen, lämmin, päiväpaisteinen kesäaamu).\n\n(Rouva RITA ALLMERS seisoo pöydän ääressä, selin oikealle, ja purkaa\nmatkalaukkua. Hän on kaunis, kookas, muhkea nainen, vaaleaverinen, noin\n30 vuotias. Vaaleassa aamupuvussa).\n\n(Vähän myöhemmin tulee neiti ASTA ALLMERS oikean puoleisesta ovesta;\nyllään vaaleanruskea kesäpuku, päällysröijy, hattu ja parasolli.\nKainalossa suurehko, lukittu kirjesalkku. Hän on solakka, keskikokoinen,\ntukka musta ja syvälliset, vakavat silmät. 25 vuotias).\n\nASTA (oven suusta).\n\nHyvää huomenta, rakas Rita!\n\nRITA (kääntää päätään ja nyökyttää hänelle).\n\nMitä näen, -- sinäkö, Asta! Tuletko kaupungista näin aikaseen? Tänne\nmeille saakka?\n\nASTA (panee päällysvaatteensa tuolille ovensuussa).\n\nMinä en saanut sielun rauhaa. Minusta tuntui, että minun täytyy lähteä\ntänne näkemään pikku Eyolfia tänään. Ja sinua myöskin (panee salkun\npöydälle sohvan luona). Ja niin lähdin minä höyrylaivalla.\n\nRITA (hymyilee hänelle).\n\nJa laivalla tapasit jonkun hyvän ystävän, vai mitä? Tarkoitan, että\naivan sattumalta.\n\nASTA (rauhallisesti).\n\nEn ainoatakaan tuttua (huomaa matkalaukun). Mutta, Rita -- mikä tuo on?\n\nRITA (lappaa yhä tavaroita).\n\nAlfredin matkalaukku. Etkö tätä tunne?\n\nASTA,\n\n(ilahtuneena, menee lähemmäksi).\n\nMitä? Onko Alfred tullut kotia!\n\nRITA.\n\nOn, ja ajatteleppas, -- hän tuli ihan odottamatta yöjunalla.\n\nASTA.\n\nAhaa, _se_ se olikin, jota minä tunsin! _Se_ minua tänne vetikin! --\nMutta eikö hän ollut mitään kirjoittanut tulostaan? Edes kirjekorttia?\n\nRITA.\n\nEi sanaakaan.\n\nASTA.\n\nEikö hän sähkösanomaakaan lähettänyt?\n\nRITA.\n\nTuntia ennen kuin tuli. Hyvin lyhyen ja kylmän (nauraa). Eikö\nsinustakin, Asta, ole se niin Alfrediksi?\n\nASTA.\n\nNiin on. Hän on kaikessa niin umpimielinen.\n\nRITA.\n\nVaan sitä suloisempaa oli, sitte kun sain hänet taas luokseni.\n\nASTA.\n\nNiin, sen arvaan.\n\nRITA.\n\nMinä kun jo neljätoista päivää ennemmin olin häntä odottanut!\n\nASTA.\n\nJa hän voi hyvin? Ei hän alakuloinen ole?\n\nRITA (lupsauttaa matkalaukun kiinni ja hymyilee hänelle).\n\nHän oli aivan kuin kirkastettu, kun hän astui ovesta.\n\nASTA.\n\nEikö ollut väsyksissäkään?\n\nRITA.\n\nOli. Hyvinkin väsyksissä, uskon. Vaan hän, raukka, olikin taivaltanut\njalkasin suurimman osan matkaa.\n\nASTA.\n\nJa tunturi-ilmakin ehkä oli tekeytynyt liian ankaraksi hänelle.\n\nRITA.\n\nEn usko. En ole kuullut hänen yhtä kertaa rykivän.\n\nASTA.\n\nKas niin. Siinä sen nyt näet! Oli siis hyvä, että lääkäri sai hänet\ntaipumaan tuolle matkalle.\n\nRITA.\n\nNiin, nyt kun se on vihdoinkin ohi, niin --. Vaan usko pois Asta, se on\nollut kauhea aika minulle. Minä en ole koskaan tahtonut sitä sanoa. Ja\nsinähän kävitkin niin harvoin täällä, minun luona --\n\nASTA.\n\nNiin, siinä minä en tehnyt oikein. Vaan --\n\nRITA.\n\nNiin, niin, niin, -- sinullahan oli koulusi siellä kaupungissa\n(hymyilee). Ja meidän tienrakentaja -- hänkin oli mennyt matkalle.\n\nASTA.\n\nOh, anna nyt, Rita sen olla sinään!\n\nRITA.\n\nNiin, niinpä kyllä. Antaa tienrakentajan mennä. -- Vaan se ikävä, mikä\nminulla on Alfredia ollut! Autiota! Tyhjää! Huu, ihan tuntui kuin olisi\ntänne ollut elävältä haudattu!\n\nASTA.\n\nMutta, herra jumala, -- ainoastaan kuus -- seitsemän viikkoa --\n\nRITA.\n\nNiin, niin, vaan muista, ettei Alfred ole koskaan ennen ollut poissa\nkotoa. Ei edes yhtä ainoata vuorokauttakaan. Koko kymmeneen vuoteen --\n\nASTA.\n\nEipä ei, vaan senpä vuoksi juuri olikin minusta aika hänen päästä vähän\nliikkeelle tänä vuonna. Hänen olisi pitänyt mennä tunturimatkalle\njok'ainoa kesä.\n\nRITA (puolittain hymyillen).\n\nKyllähän sinun on hyvä sanoa. Jos minä olisin niin -- niin järkevä kuin\nsinä, niin olisin hänet laskenut -- ehkä. Vaan minusta, Asta, tuntui,\nettä en voi. Mieleeni kuvasti, että en milloinkaan voi häntä saada\ntakasin. Etkö sinä voi _sitä_ ymmärtää?\n\nASTA.\n\nEn. Syynä siihen lienee ettei minulla ole ketään, jonka menettämistä\npelkäisin.\n\nRITA (ilkamoivalla, hymyllä).\n\nEikö todellakaan ole ketään --?\n\nASTA.\n\nEi, minun tietääkseni (keskeyttäen). Vaan kuule, Rita, -- missä Alfred\non? Taitaa nukkua vielä?\n\nRITA.\n\nEi aikoinkaan. Hän nousi tänäänkin tavallisella ajalla.\n\nASTA.\n\nNo, sitte hän ei ole ollutkaan kovin väsyksissä.\n\nRITA.\n\nOli hän, yöllä. Tullessaan. Vaan nyt on Eyolf ollut hänen luonaan toista\ntuntia.\n\nASTA.\n\nPoika raukka, pieni ja kalpea Eyolf parka! Täytyykö hänen taas ruveta\nopiskelemaan ja opiskelemaan.\n\nRITA (kohauttaen olkapäitään).\n\nAlfredhan se niin tahtoo, sen sinä tiedät.\n\nASTA.\n\nNiin, vaan, minusta nähden, sinä voisit asettua sitä vastaan.\n\nRITA (vähän kärsimättömästi).\n\nEei -- tiedätkös -- siihen en voi minä sekaantua. Alfred ymmärtänee kai\nne asiat paljoa paremmin kuin minä. -- Ja mihin, mielestäsi, Eyolf voisi\nryhtyä. Eihän Eyolf voi juosta ympäriinsä ja leikkiä -- niinkuin muut\nlapset.\n\nASTA (päättävästi).\n\nMinä tästä puhelen Alfredille.\n\nRITA.\n\nNiin, rakas Asta, teepäs vainkin se. -- No, siinähän --\n\n(ALFRED ALLMERS, kesäpuvussa, taluttaen Eyolfia, tulee\nvasemmanpuoleisesta ovesta. Hän on miellyttävä, solakka mies, 36--37\nvuoden ikäinen, lempeät silmät, harva, ruskea tukka ja parta. Vakava ja\nmiettivä ilme kasvoilla. -- Eyolfilla on univormun tapainen puku,\nkultanauhoilla ja kiiltonapeilla. Hän ontuu ja käy kainalosauvalla\nvasemmassa kainalossa. Jalka on tarmoton. Hän on pienikasvuinen,\nkivuloisen näköinen, vaan silmät kauniit ja älykkäät).\n\nALLMERS (irrottautuu Eyolfista, menee ilahtuneena ja ojentaa molemmat kätensä\nAstalle).\n\nAsta! Rakas Asta! Sinä täällä! Että heti sain sinut nähdä!\n\nASTA.\n\nMinusta tuntui, että minun _täytyi_ --. Terve tulleeksi taas kotia!\n\nALLMERS (pudistaa hänen käsiään).\n\nKiitos!\n\nRITA.\n\nEikö hän ole muhkean näköinen?\n\nASTA (tuijottaa herkeämättä häneen).\n\nUljas! Kerrassaan uljas! Silmistä virkeys loistaa! Sinä varmaan olet\nkirjoittanut hyvin paljo matkallasi (ilahtuneena huudahtaen). Ehkäpä\nkoko kirja on valmis, mitä Alfred?\n\nALLMERS (nostaa olkapäitään).\n\nKirja --? Jaa, _se_ --\n\nASTA.\n\nNiin, minä ajattelin, että siellä matkalla sinun on sitä helppo\nkirjoittaa.\n\nALLMERS.\n\nNiin ajattelin minäkin. Vaan näes, -- kävikin aivan toisin. En ole\nkirjoittanut kirjaani yhtä ainoatakaan kirjainta.\n\nASTA.\n\nEt ole kirjoittanut --!\n\nRITA.\n\nVai niin! Minä ihmettelinkin, kun kaikki paperi matkalaukussa oli ihan\nkoskematta.\n\nASTA.\n\nVaan, rakas Alfred, mitä sitte olet koko sen aikaa tehnyt.\n\nALLMERS (hymyilee).\n\nOlen vain kuleksinut ja ajatellut, ajatellut yhtä mittaa.\n\nRITA (panee kätensä hänen olkapäilleen).\n\nAjatellut vähän niitäkin, jotka olivat kotona?\n\nALLMERS.\n\nNiin olenkin, tiedätkös. Olen ajatellut paljonkin. Joka ainoa päivä.\n\nRITA (laskee kätensä).\n\nNo, sittehän on hyvin kaikkityyni.\n\nASTA.\n\nVaan et ole kirjoittanut kirjaasi? Ja kuitenkin voit olla noin iloinen\nja tyytyväinen? Sepä ei ole muuten sinun tapaistasi. Tarkoitan, silloin\nkun kirjoittamisesi käy työläästi.\n\nALLMERS.\n\nSiinä olet oikeassa. Sillä olen, näetkös, ennen ollut tyhmä. Ajatellessa\nliikkuu itsekunkin mielessä parasta, mitä hänessä on. Mitä paperille\ntulee, se ei isosti kelpaa.\n\nASTA (huudahtaen).\n\nSekö ei kelpaa!\n\nRITA (nauraen).\n\nVaan, oletko tullut hulluksi, Alfred!\n\nEYOLF (katsoo luottavasti häneen).\n\nJohan toki, isä, -- se kelpaa, mitä _sinä_ kirjoitat.\n\nALLMERS (hymyilee ja silittää hänen tukkaansa).\n\nNiin niin, kun _sinä_ sen sanot, niin --. Vaan usko sinä minua, -- minun\njälestäni tulee eräs, joka on tekevä sen paremmin.\n\nEYOLF.\n\nKen se olisi? Sano!\n\nALLMERS.\n\nAnnahan ajan kulua. Hän on tuleva ja ilmoittava itsensä.\n\nEYOLF.\n\nJa mitä sinä aijot sitte tehdä?\n\nALLMERS (totisena).\n\nSitte menen taas tuntureille --\n\nRITA.\n\nHyi häpeä, Alfred!\n\nALLMERS.\n\n-- ylös vuorille ja avaroille aavikoille.\n\nEYOLF.\n\nKuule isä, etkö uskokin minun parantuvan pian, että minäkin saan olla\nsinun mukanasi?\n\nALLMERS (tuskaa tuntien).\n\nEhkä, pieni poikaseni.\n\nEYOLF.\n\nSe minusta olisi reipasta, jos minäkin voisin kiivetä tuntureita.\n\nASTA (muuttaen puheainetta).\n\nHei vain, miten sievä ja soma sinä tänään olet, Eyolf!\n\nEYOLF.\n\nNiin, enkö olekin, täti?\n\nASTA.\n\nOletpa kuin oletkin. Isänkö vuoksi olet saanut tuon uuden puvun\npäällesi?\n\nEYOLF.\n\nNiin, minä pyysin äidiltä. Sillä minä halusin, että isä näkee minut\ntässä puvussa.\n\nALLMERS (hiljaa Ritalle).\n\nSinun ei olisi pitänyt antaa hänelle tuollaista pukua.\n\nRITA (tukahtuneesti).\n\nNiin, vaan hän kiusasi minua niin kauan. Pyysi niin hartaasti. En saanut\nhäneltä rauhaa.\n\nEYOLF.\n\nJa, kuule isä, -- Borghejm on ostanut minulle jousipyssyn. Ja on\nopettanut minua ampumaankin sillä.\n\nALLMERS.\n\nVai niin, sehän on oikein erinomaista sinulle, Eyolf.\n\nEYOLF.\n\nJa kun hän tulee taas ensikerran, niin pyydän, että hän opettaa minua\nuimaankin.\n\nALLMERS.\n\nUimaan! Minkä vuoksi nyt uimaan tahdot oppia?\n\nEYOLF.\n\nNo kun kaikki pojat siellä rannalla osaavat uida. Minä ainoa, joka en\nosaa.\n\nALLMERS (liikutettuna, kiertää kätensä hänen ympäri). Sinä saat oppia kaikkia\nmitä tahdot! Kaikkia, mitä vain itse haluat.\n\nEYOLF.\n\nArvaatko isä, mitä enin haluan?\n\nALLMERS.\n\nNoo? Sanopas.\n\nEYOLF.\n\nKaikista mieluimmin haluan oppia sotamieheksi.\n\nALLMERS.\n\nVoi, pikku kulta Eyolf! On monta muuta parempaa kuin se.\n\nEYOLF.\n\nNiin, vaan minunhan pitää mennä sotamieheksi suureksi tultuani. Senhän\ntiedät.\n\nALLMERS (hieroo käsiään).\n\nNiin, niin, niin; sittepähän nähdään --\n\nASTA (istuu pöydän ääreen vasemmalle).\n\nEyolf! Tulepas tänne minun luo, niin kerron sinulle jotakin.\n\nEYOLF (menee sinne).\n\nMitä sinulla, täti, on kerrottavaa?\n\nASTA.\n\nKuulehan Eyolf, -- minä olen nähnyt Rotta-Ullan.\n\nEYOLF.\n\nMitä! Oletko nähnyt Rotta-Ullan! Et ole, sinä vain narraat!\n\nASTA.\n\nEi, tosi se on. Minä näin hänet eilen.\n\nEYOLF.\n\nMissä sinä näit?\n\nASTA.\n\nMinä näin hänet tiellä, vähän matkaa kaupungista.\n\nALLMERS.\n\nMinä myöskin näin hänet jossakin maalla.\n\nRITA (istuen sohvaan).\n\nEhkä mekin, sitte saamme nähdä hänet.\n\nEYOLF.\n\nTäti, eikö ole kummallinen hänen nimensä: Rotta-Ulla?\n\nASTA.\n\nIhmiset sanovat häntä sillä nimellä, kun hän kiertelee maat ja mantereet\nja karkottaa kaikki rotat.\n\nALLMERS.\n\nOikeastaan hänen nimensä on kai Hukkanen, muistaakseni.\n\nEYOLF.\n\nHukkanen? Sehän on pieni susi.\n\nALLMERS (taputtaa hänen päätään).\n\nTiedätkö sinä, Eyolf, senkin?\n\nEYOLF (miettivästi).\n\nMutta tosiaan! Jos hän kummitteleekin öisin sutena? Uskotko isä?\n\nALLMERS.\n\nEikö mitä! -- Vaan menehän nyt puutarhaan vähän leikkimään.\n\nEYOLF.\n\nEikö sinusta olisi parempi, jos ottaisin jonkun kirjan mukaani?\n\nALLMERS.\n\nEi, ei ollenkaan kirjoja tästä lähtien. Mene ennemminkin rantaan toisten\npoikain luo.\n\nEYOLF (neuvottomana).\n\nEi, isä, minä en mene poikain luo tänään.\n\nALLMERS.\n\nMinkä vuoksi et?\n\nEYOLF.\n\nEn, kun minulla on nämä vaatteet.\n\nALLMERS (rypistää otsaansa).\n\nTekevätkö he ehkä pilkkaa sinun -- sievistä vaatteistasi!\n\nEYOLF (karttaen).\n\nEi, sitä he eivät uskalla. Muuten silloin minä löisin heitä.\n\nALLMERS.\n\nNo niin, -- mikäs siinä sitte on --?\n\nEYOLF.\n\nVaan ne ovat niin raakoja, ne pojat. Ja sitte he sanovat, että minusta\nei milloinkaan tule sotamiestä.\n\nALLMERS (hillityllä mielipahalla).\n\nMinkä vuoksi luulet heidän sitä sanovan?\n\nEYOLF.\n\nHe ovat kai kateellisia minulle. Sillä nehän, isä, ovat niin köyhiä,\nettä heidän täytyy olla avojaloinkin.\n\nALLMERS (hiljaa, tuskan äänellä).\n\nOo, Rita, -- kuinka tämä kaivelee sydäntäni.\n\nRITA (tyynnyttävästi, nousee).\n\nSo-so-so!\n\nALLMERS (uhkaavasti).\n\nVaan ne pojat, ne saavat kerran tuta, kuka on herra, siellä rannalla!\n\nASTA (kuunnellen).\n\nSiellä joku koputtaa.\n\nEYOLF.\n\nVarmaan Borghejm!\n\nRITA.\n\nKäykää sisään!\n\n(ROTTA-ULLA tulee hiljaa ja verkalleen sisään oikean puoleisesta ovesta.\nHän on pieni, henturoinen, kumarainen olento, vanha ja harmaja, terävät\nja tuikeat silmät. Pukunaan vanhanaikainen korjankirjava hame, musta\nsäpsähattu ja kauhtana. Kädessä suuri, punanen sateensuoja ja\nkäsivarrella nuorassa riippuu musta pussi).\n\nEYOLF (hiljaa, tarttuu Astaa hameesta).\n\nTäti! Tuo on varmaan _se_!\n\nROTTA-ULLA (niijaa oven suussa).\n\nNöyrimmästi anteeksi, -- onko herrasväen talossa semmoista, joka\nnakertaa?\n\nALLMERS.\n\nMeilläkö? Ei, ei luullakseni.\n\nROTTA-ULLA.\n\nMinä näettekös niin erittäin mielelläni auttaisin herrasväkeä pääsemään\nsellaisesta.\n\nRITA.\n\nNiin, niin, me ymmärrämme. Vaan meillä ei ole yhtään sitä lajia.\n\nROTTA-ULLA.\n\nSepä oli sangen ikävä, se. Sillä nyt olen juuri kierrosmatkallani. Ja\nkuka sen tietää, milloin taas tulen näille perukoille. -- Ooh, miten\nväsyksissä olen!\n\nALLMERS (osoittaa tuolin).\n\nNiin, siltä näyttää.\n\nROTTA-ULLA.\n\nEihän sitä muuten koskaan väsyisi tekemään hyvää noille pienille\nraukoille, joita vihataan ja hätyytetään niin ankarasti. Vaan se niin\nkovin kuluttaa voimia.\n\nRITA.\n\nEhkä haluatte istua ja vähän levätä?\n\nROTTA-ULLA.\n\nTuhansia kiitoksia (istuu muutamalle tuolille oven ja sohvan välillä).\nSillä koko yön olen ollut toimessa.\n\nALLMERS.\n\nVai niin, onko --?\n\nROTTA-ULLA.\n\nNiin, tuolla saarilla (nauraa kitkattaa). Sinne oli minua niin totisesti\nkutsuttu. He kyllä vaikeroivat kovasti sitä. Vaan ei ollut muuta\nneuvona. Heidän täytyi, se vieköön, kiltisti haukata muikeaa omenaa\n(katsoo Eyolfia ja nyökyttää). Muikeaa omenaa, pieni herra. Muikeaa\nomenaa.\n\nEYOLF (ehdottomasti, vähän alakuloisesti).\n\nMinkä vuoksi heidän täytyi --?\n\nROTTA-ULLA.\n\nMitä?\n\nEYOLF.\n\nHaukata sitä?\n\nROTTA-ULLA.\n\nJoo, sillä he eivät voineet enään toimeentulla. Rottain ja kaikkien\npienten rottasikiöitten vuoksi, ymmärtäähän nuori herra.\n\nRITA.\n\nUh! Ihmisparkoja, -- oliko heillä niin paljon _niitä_?\n\nROTTA-ULLA.\n\nJoo, niin että vilisi (nauraa hiljaa tyytyväisenä). Sängyissä kapusivat\nja kuppelehtivat yökaudet. Maitoastioihin huprahtelivat. Lattioilla\nvinkuivat ja ränkyivät juosta, piristäen pitkin ja poikin.\n\nEYOLF (hiljaa Astalle).\n\nMinä en mene sinne, täti.\n\nROTTA-ULLA.\n\nVaan sitte tulin _minä_ -- ja eräs toinen. Ja me otimme mukaamme ne\nkaikki. Nuo pienet, sievät olennot! Me kahden saimme ne kaikki\ntaltumaan.\n\nEYOLF (huutaen).\n\nVoi! Isä! -- kas, kas!\n\nRITA.\n\nHerra jumala, Eyolf sinä!\n\nALLMERS.\n\nMikä nyt on?\n\nEYOLF (osoittaa).\n\nTuolla pussissa joku potkii!\n\nRITA (vasemmalle, huutaa).\n\nUh! Toimita hänet ulos, Alfred!\n\nROTTA-ULLA (nauraa).\n\nNoo, ihana, suloisin rouva, elkäähän toki pelätkö tällaista pikkuista\nlakkipölkkyä.\n\nALLMERS.\n\nVaan mikä se sitte oikeastaan _on_?\n\nROTTA-ULLA.\n\nSe on vain Tiistimies (aukasee pussin). Tulepas ulos pimeydestä, sinä\nrakkahin ystäväni.\n\n(Pieni, leveä- ja mustakuonoinen koira pistää päänsä pussista).\n\nROTTA-ULLA (nyökyttää ja viittaa Eyolfia tulemaan).\n\nTulkaa huoleti lähemmäs, pieni runneltu sotilas! Ei tämä pure. Tulkaa\ntänne! Tulkaa vain tänne!\n\nEYOLF (pysyttelee Astan luona).\n\nEn, minä en uskalla.\n\nROTTA-ULLA.\n\nEikö nuori herra tykkää, että tällä on lempeä ja rakastettava muoto?\n\nEYOLF (hämmästyneenä, osoittaa).\n\nTuollako!\n\nROTTA-ULLA.\n\nNiin, tällä justiin.\n\nEYOLF (puoliääneen, katsoo tuijottaen lakkaamatta koiraa).\n\nMinusta sillä on kauhein -- muoto, mitä olen nähnyt.\n\nROTTA-ULLA (panee pussin kiinni).\n\nNoo, somistuu se. Somistuu se kyllä.\n\nEYOLF (lähestyy ehdottomasti, menee aivan lähelle ja silittää hiljaa pussia).\n\nViehättävä -- viehättävä se on sittekin.\n\nROTTA-ULLA (varovalla äänellä).\n\nVaan nyt se on niin väsynyt ja uuvuksissa, raukka. Niin ylen väsynyt\n(katsoo Allmersia). Sillä se kuluttaa voimia, -- sellainen leikki,\nuskokaa herra.\n\nALLMERS.\n\nMitä leikkiä tarkoitatte?\n\nROTTA-ULLA.\n\nHoukuttelu-leikkiä.\n\nALLMERS.\n\nAhaa, koirako se houkuttelee rotat?\n\nROTTA-ULLA (nyökyttää päätään).\n\nTiistimies ja minä. Me molemmat olemme siinä yhdessä. Ja se käy niin\nsievästi. Sitä kelpaa nähdä. Tälle vain nuora kaulanauhaan. Sitte\ntalutan minä sitä kolme kertaa ympäri talon ja soitan huuliharppua. Ja\nkun ne sen kuulevat, niin _täytyy_ niiden ylös kellareista, alas\nullakoista ja ulos reijistään -- kaikki nuo siunatut, pienet otukset.\n\nEYOLF.\n\nPureeko, tuo ne sitte kuoliaaksi?\n\nROTTA-ULLA.\n\nEi sinnepäinkään! Ei, vaan me menemme rantaan, tämä ja minä. Ja ne\nseuraavat meitä. Sekä aikaiset että niiden pienet penekset.\n\nEYOLF (jännitettynä).\n\nEntä sitte --? Kertokaa!\n\nROTTA-ULLA.\n\nSitte me menemme vesille. Minä meloskelen ja soitan huuliharppua. Ja\nTiistimies uipi jälessä (silmät säihkyen). Ja kaikki seuraavat mukana\nnuo nakertajat ja nikertäjät, seuraavat meitä syvälle vedelle. Niin,\nsillä niiden _täytyy_!\n\nEYOLF.\n\nMinkävuoksi niiden _täytyy_?\n\nROTTA-ULLA.\n\nJuuri sen vuoksi, kun ne eivät _tahdo_. Sillä ne niin kauheasti\npelkäävät vettä, -- sen vuoksi _täytyy_ heidän veteen.\n\nEYOLF.\n\nHukkuvatko ne?\n\nROTTA-ULLA.\n\nJok'ikinen, jok'ikinen (hiljempaa). Ja sitte niillä on niin rauhallinen\nja hyvä ja pimeä olla, minkä suinkin voivat toivoa, -- nuo sievät\npienokaiset. Nukkuvat siellä alhaalla niin suloisesti ja pitkän unen.\nKaikki nuo, joita ihmiset vihaavat ja hätyyttävät (nousee). Niin,\nentiseen aikaan minä en tarvinnut Tiistimiestä. Silloin houkuttelin\nitse. Minä yksin.\n\nEYOLF.\n\nMitä te houkuttelitte?\n\nROTTA-ULLA.\n\nIhmisiä. Yhtä enite.\n\nEYOLF (jännitettynä).\n\nMikä se oli se yksi, sanokaa!\n\nROTTA-ULLA (nauraa).\n\nSe oli minun rakkaimpani, se, pieni sydänkäpyseni!\n\nEYOLF.\n\nMissä hän nyt on?\n\nROTTA-ULLA (ankarasti).\n\nAlhaalla kaikkien rottain luona (taas lempeästi). Vaan nyt täytyy minun\ntaas lähteä toimeen. Aina vain menon muassa. (Ritalle). Eikö\nherrasväellä ole minulle vähintäkään tointa tänään? Sillä voisin sen\ntehdä nyt samalla kertaa.\n\nRITA.\n\nKiitoksia; ei ole tarvista.\n\nROTTA-ULLA.\n\nNiin -- niin, suloinen, kulta rouva, -- sitä ei niin tiedä --. Jos\nherrasväki huomaisi täällä jonkun, joka kaivelee ja jäytää, -- jyrsii ja\nnakertaa, -- niin koettakaa vain saada minut ja Tiistimies käsiinne. --\nJääkää hyvästi, hyvästi tuhansin kerroin.\n\n(Menee oikeanpuoleisesta ovesta).\n\nEYOLF (hiljaa, riemuiten Astalle).\n\nTäti, minäkin olen nähnyt Rotta-Ullan!\n\n(Rita menee verantaan, viilytteleikse leyhyttäen nenäliinalla. Vähä\njälemmin menee Eyolf varovasti ja huomaamatta oikeanpuoleisesta ovesta).\n\nALLMERS (ottaen salkun pöydältä sohvan luona).\n\n_Sinunko_ tämä on, Asta?\n\nASTA.\n\nNiin. Minulla on siinä muutamia vanhoja kirjeitä.\n\nALLMERS.\n\nAhaa, perhekirjeet --\n\nASTA.\n\nSinähän pyysit minua järjestämään ne sinulle matkalla olosi aikana.\n\nALLMERS (taputtaa häntä päähän).\n\nJa _siihenkin_ sinulla on riittänyt aikaa!\n\nASTA.\n\nOlen järjestänyt ne osaksi täällä ja osaksi kotonani kaupungissa.\n\nALLMERS.\n\nKiitos, Asta rakas --. Oliko niissä mielestäsi mitään erinomaisempaa?\n\nASTA (pintapuolisesti).\n\nNoh -- ainahan sitä on yhtä ja toista tuollaisissa vanhoissa papereissa,\nsen arvaat (hiljemmin, vakavasti). Nuo tuossa salkussa, ovat kirjeitä\näidille.\n\nALLMERS.\n\nNo, ne sinä tietysti saat ottaa itsellesi.\n\nASTA (hillitysti).\n\nEn ota. Vaan lue sinäkin, Alfred, ne. Joskus -- sitte toiste --. Nyt\nminulla ei ole salkun avainta mukanani.\n\nALLMERS.\n\nEi tarvitakaan, rakas Asta. Sillä en kuitenkaan lue koskaan äitisi\nkirjeitä.\n\nASTA (kiinnittää katseensa häneen).\n\nSitte minä joskus, -- jonakin rauhallisena iltahetkenä, kerron sinulle\njotakin niistä.\n\nALLMERS.\n\nNiin, se on toista. Vaan pidä sinä vain äitisi kirjeet. Eihän sinulla\nolekaan kovin monta muistoa hänestä.\n\n(Hän ojentaa salkun Astalle, joka ottaa sen ja panee tuolille\npäällysvaatteensa alle).\n\n(Rita tulee taas huoneeseen).\n\nRITA.\n\nUh, minusta tuntui aivan kuin kalmanhaju olisi kulkenut tuon inhottavan\nvaimon mukana.\n\nALLMERS.\n\nNiin, oli hän vähän inhottava.\n\nRITA.\n\nTunsin itseni melkeen sairaaksi, kun hän oli huoneessa.\n\nALLMERS.\n\nMuuten minä hyvin ymmärrän tuon pakottavan ja puoleensavetävän voiman,\njosta hän puhui. Yksinäisyydessä tuntureilla ja aavikoilla on jotakin\nsamanlaista.\n\nASTA (katselee tarkastavasti häntä).\n\nMitä sinulle on tapahtunut, Alfred?\n\nALLMERS (hymyilee).\n\nMinulleko?\n\nASTA.\n\nNiin, jotakin se on. Niinkuin joku muutos. Rita myöskin on sen\nhuomannut.\n\nRITA.\n\nNiin, minä näin sen sinusta heti, kun sinä tulit. Vaan se on kai vain\nhyväksi, eikö niin, Alfred?\n\nALLMERS.\n\nSen pitää olla hyväksi. Ja sen täytyy ja se on oleva hyväksi.\n\nRITA (huudahtaen).\n\nSinä olet kokenut jotakin matkallasi! Elä kielläkään! Sillä minä näen\nsen sinusta!\n\nALLMERS (pudistaa päätään).\n\nEn tämän taivaallista -- ulkonaisesti. Mutta --\n\nRITA (jännityksissä).\n\nMutta --?\n\nALLMERS.\n\nSisällisesti minussa on kylläkin tapahtunut pieni mullistus.\n\nRITA.\n\nAh Jumala --!\n\nALLMERS (rauhoittaen, taputtaa hänen kättään).\n\nSe on vain hyväksi, rakas Rita. Siihen voit huoleti luottaa.\n\nRITA (istuu sohvaan).\n\nTämä sinun lopultakin täytyy heti kertoa meille. Kaikkityyni!\n\nALLMERS (kääntyy Astaan).\n\nNiin, istutaan mekin. Niin minä koetan kertoa. Miten parhaiten voin.\n\n(Hän istuu sohvaan Ritan viereen. Asta ottaa tuolin ja istuu Allmersin\nluo. Lyhyt äänettömyys).\n\nRITA (katsoo häneen odottavasti).\n\nNo niin --?\n\nALLMERS (katselee eteensä).\n\nKun minä ajattelen kulunutta elämääni -- ja kohtaloani -- viimeisten\nkymmenen -- yhdentoista vuoden aikana, niin on se melkeen kuin joku\nseikkailu tahi uni. Eikö sinustakin, Asta, tunnu siltä?\n\nASTA.\n\nMonessa suhteessa tuntuu minusta siltä.\n\nALLMERS (jatkaen).\n\nKun minä, Asta, ajattelen, mitä me kaksi olimme ennen. Me kaksi köyhää\norporaukkaa --\n\nRITA (kärsimättömänä).\n\nNo, mutta siitähän jo on niin kauan.\n\nALLMERS (kuulematta häntä).\n\nJa nyt minä istun tässä keskellä varallisuutta ja komeutta. Olen voinut\nnoudattaa kutsumustani. Olen voinut työskennellä ja harjoittaa tieteitä,\n-- aivan mieleni mukaan (ojentaa kätensä). Ja koko tämän suuren,\naavistamattoman onnen -- sen luemme sinun ansioksesi, rakkahin Rita.\n\nRITA (puolittain pilalla, puolittain vastenmielisesti, hyväilee hänen\nkättään).\n\nHerkeä nyt lavertelemasta siitä.\n\nALLMERS.\n\nMinä mainitsenkin sen ainoastaan jonkunlaisena johdantona. --\n\nRITA.\n\nNoo, jätä koko johdanto --!\n\nALLMERS.\n\nRita, -- sinä luulit, että minä lääkärin kehotuksesta lähdin\ntunturimatkalle. Mutta niin ei ollut.\n\nASTA.\n\nEikö?\n\nRITA.\n\nNo mikä se sinut sitte sai matkalle?\n\nALLMERS.\n\nSe, että minulla ei ollut enään rauhaa työpöytäni ääressä.\n\nRITA.\n\nRauhaa! Mutta, kultaseni, kuka sinua häiritsi?\n\nALLMERS (pudistaa päätään).\n\nEi kukaan ulkoapäin. Vaan minussa liikkui tunne, että minä suorastaan\nväärinkäytin -- tahi -- ei, jätin käyttämättä parhaat lahjani. Että olen\ntuhlannut aikani hukkaan.\n\nASTA (silmät suurena).\n\nKirjaasiko?\n\nALLMERS (nyökäyttää).\n\nSillä minulla ei ole kykyä ainoastaan _siihen_ yksistään. Pitää kai\nminun kyetä toimittamaan jotakin muutakin, yhtä tahi toista.\n\nRITA.\n\n_Sitäkö_ sinä mietiskelit istuissasi?\n\nALLMERS.\n\nNiin, sitä etupäässä.\n\nRITA.\n\nJa sen vuoksi olit niin tyytymätön itseesi viime aikoina. Ja meihin\nmuihin myöskin. Niin, sen vuoksi sinä olitkin, Alfred!\n\nALLMERS (katselee eteensä).\n\nTuossa minä istuin kumarassa pöytäni ääressä ja kirjoitin päivät\npääksytysten. Usein puoliyöhönkin. Kirjoitin ja kirjoitin suurta paksua\nkirjaa \"Ihmisen vastuunalaisuudesta\". Hm!\n\nASTA (laskee kätensä hänen käsivarrelleen).\n\nVaan, rakas Alfred -- se kirjahan on oleva sinun elämäntyösi.\n\nRITA.\n\nNiin, sitähän sinä olet useinkin sanonut.\n\nALLMERS.\n\nMinä ajattelin niin. Siitä saakka kun tulin aikaiseksi (lämmin katse\nsilmissä). Sitte sinä laitoit minulle tilaisuuden, jotta saatoin siihen\nryhtyä, sinä rakas Rita --\n\nRITA.\n\nLorua!\n\nALLMERS.\n\n-- sinä (hymyilee hänelle) kultinesi ja maine, mantuinesi --\n\nRITA (puolittain nauraen, puolittain suutuksissa).\n\nVirkahan vielä siitä, niin minä sinua lyön.\n\nASTA (katsoo huolestuneena Alfredia).\n\nVaan kirjasi, Alfred?\n\nALLMERS.\n\nSe rupesi aivan kuin etenemään minusta. Vaan nousemistaan nousi ajatus\nkorkeammista velvollisuuksista, joilla oli vaatimuksensa minulta.\n\nRITA (säihkyvin silmin, tarttuu hänen käteensä).\n\nAlfred!\n\nALLMERS.\n\nAjatus -- Eyolfista, rakas Rita.\n\nRITA (pettyneenä, päästää käden).\n\nOh -- Eyolfista!\n\nALLMERS.\n\nYhä syvemmällä on pikku Eyolf raukka vallannut sijan minussa. Sen\njälkeen kun tuo onnettomuus tapahtui, että hän putosi pöydältä --. Ja\nvarsinkin sitte, kun oli varmaa, että se on auttamaton --\n\nRITA (kiihkeästi).\n\nVaan teethän sinä, Alfred, minkä suinkin voit hänen hyväkseen.\n\nALLMERS.\n\nNiin, koulumestarina. Vaan en isänä. Ja juuri isänä tahdon minä tästä\nlähtien Eyolfille olla.\n\nRITA (katsoo häneen ja pudistaa päätään).\n\nMinä totta tosiaan en ymmärrä sinua.\n\nALLMERS.\n\nMinä tarkoitan, että minä kaikin voimin koetan tehdä hänelle sen, mikä\non auttamatonta, niin lieveäksi ja keveäksi kuin suinkin on mahdollista\najatella.\n\nRITA.\n\nNo mutta, -- jumalan kiitos, minä en usko, että hän tuntee sen niin\nsyvästi.\n\nASTA (liikutettuna).\n\nKyllä, Rita.\n\nALLMERS.\n\nNiin, saat olla varma, että hän tuntee sen syvästi.\n\nRITA (kärsimättömänä).\n\nVaan, rakas Alfred, -- mitä voisit sinä enempää tehdä hänen hyväkseen?\n\nALLMERS.\n\nMinä koetan valaista kaikki ne monet mahdollisuudet, jotka hämärtyvät\nhänen lapsen sielussaan. Kaikki jalot taimet, jotka ovat hänessä idulla,\nkoetan minä saada kasvamaan -- kukkimaan ja tekemään hedelmää\n(lämpöisemmin ja lämpöisemmin, nousee). Ja vielä _sitäkin_ enemmän! Minä\nautan häntä saamaan sopusointua hänen toiveittensa ja sen välillä, mikä\nhänelle on saavuttamattomissa. Sillä siihen hänestä ei ole _nyt_! Kaikki\nhänen halunsa menevät sitä suuntaa, mikä koko hänen elämänsä ijäksi jää\nhänelle saavuttamattomaksi. Vaan minä luon onnellisuuden tunteen hänen\nmieleensä.\n\n(Hän kulkee pari kertaa edestakasin lattialla. Asta ja Rita seuraavat\nhäntä katseillaan).\n\nRITA.\n\nSinun tulisi ottaa nämät asiat tyynemmin, Alfred.\n\nALLMERS (pysähtyy pöydän luo vasemmalla ja katsoo heitä).\n\nEyolf on ottava minun elämäntyöni tehdäkseen. Jos niin tahtoo. Tahi saa\nhän valita, mikä on täysin hänen omaistaan. Ehkä mieluumminkin _sen_. --\nNo, kaikessa tapauksessa annan minä oman työni jäädä.\n\nRITA (nousee).\n\nVaan, Alfred rakas, -- etkö voi molempia, tehdä omaa työtäsi ja\ntyöskennellä Eyolfin hyväksi?\n\nALLMERS.\n\nEn, sitä en voi. Mahdotonta. Minä en voi itseäni jakaa tässä. Ja sen\nvuoksi väistyn minä. Eyolfista on tuleva, täysikelpoinen suvussamme. Ja\nminä panen uuden elämäntyöni _siihen_, että saan tehdyksi hänestä\ntäysikelpoisen.\n\nASTA (on noussut ja menee hänen luo).\n\nTämä on vaatinut ankaraa taistelua, Alfred.\n\nALLMERS.\n\nNiin onkin. Täällä kotona en olisi koskaan saanut itseäni taipumaan. En\nkoskaan olisi voinut pakottaa itseäni kieltäytymään. En koskaan täällä\nkotona.\n\nRITA.\n\nSenkö vuoksi siis sinä lähdit nyt kesällä matkalle?\n\nALLMERS (loistavin silmin).\n\nNiin! Ja minä tulin äärettömään yksinäisyyteen. Sain nähdä nousevan\nauringon paistavan tuntureille. Tunsin kuin olevani lähempänä tähtiä.\nAivan kuin keskinäisessä liitossa ja yhteydessä niiden kanssa. Ja\nsilloin voin minä kieltäytyä.\n\nASTA (katsoo raskaan alakuloisesti häneen).\n\nVaan et koskaan enään aijo kirjoittaa kirjaasi \"Ihmisen\nvastuunalaisuudesta\"?\n\nALLMERS.\n\nEn, Asta, en koskaan. Minä en voi paloitella itseäni kahdelle,\ntehtävälle, sanoinhan. Vaan minä tahdon toteuttaa ihmisen\nvastuunalaisuuden -- elämässäni.\n\nRITA (hymy suupielissä).\n\nUskotko todellakin, että voit pysyä niin suurissa aikeissa täällä\nkotona?\n\nALLMERS (tarttuu hänen käteensä).\n\nMinä voin liittoutuessani _sinun_ kanssasi (ojentaa toisen kätensä). Ja\nsinun kanssasi myös, Asta.\n\nRITA (vetää pois kätensä).\n\nSiis _kahden_ kanssa. Sinä siis _kuitenkin_ voit jakaa itsesi.\n\nALLMERS.\n\nVaan rakas Rita --!\n\n(Rita menee pois hänen luotaan ja asettuu ovelle puutarhaan päin).\n\n(Koputetaan keveästi ja kiivaasti oikeanpuoleiselle ovelle. Insinööri\nBorghejm astuu reippaasti sisään. Hän on nuorekas, 30 vuotinen mies.\nPuheensa hilpeää ja rohkeaa. Käytös sujuva).\n\nBORGHEJM.\n\nHyvää huomenta, hyvää huomenta, rouva! (pysähtyy ilahtuneena nähdessään\nAllmersin). Mitä minä näen! Te jo kotona, herra Allmers?\n\nALLMERS (pudistaa hänen kättään).\n\nNiin, minä tulin yöllä.\n\nRITA (hilpeästi).\n\nHänellä, herra Borghejm, ei ollut enään lupaa.\n\nALLMERS.\n\nMutta eihän se ole totta, Rita --\n\nRITA (tulee lähemmäs).\n\nTottapa hyvinkin. Hänen loma-aikansa oli loppunut.\n\nBORGHEJM.\n\nVai niin, te, rouva, pidätte miestänne niin kiinteästi ohjaksissa?\n\nRITA.\n\nMinä pidän kiinni oikeuksistani. Ja tuleehan toki kaikella olla\nloppunsakin.\n\nBORGHEJM.\n\nNoo, ei kaikella, -- toivon minä. -- Hyvää huomenta, neiti Allmers!\n\nASTA (karttamalla).\n\nHyvää huomenta.\n\nRITA (katsoo Borghejmia).\n\nEi kaikella, sanoitte?\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, minä uskon ja luotan, että kaikessa tapauksessa on kuitenkin tässä\nmaailmassa jotakin, jolla ei ole loppua.\n\nRITA.\n\nNyt ajattelette varmaankin rakkautta -- ja jotakin sellaista.\n\nBORGHEJM (lämpöisesti).\n\nMinä ajattelen kaikkea, mikä on kaunista.\n\nRITA.\n\nJa, jolla ei koskaan ole loppua. Niin, ajatelkaamme sitä. Toivokaamme\nkaikki sitä.\n\nALLMERS (menee heidän luo).\n\nTienrakennus kai nyt pian loppuu täällä?\n\nBORGHEJM.\n\nMinulta on jo loppunut. Loppui eilen. On sitä ollutkin kotvaksi aikaa.\nVaan, jumalan kiitos, _se_ loppui kuitenkin.\n\nRITA.\n\nJa te olette siitä niin ylen iloissanne.\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, olen oikeinkin!\n\nRITA.\n\nNoo, mutta sen minä sanon --\n\nBORGHEJM.\n\nMitä niin, rouva?\n\nRITA.\n\nEttä se ei ole enään juuri kauniisti, herra Borghejm.\n\nBORGHEJM.\n\nO--hoo? Miksikä ei?\n\nRITA.\n\nEi, sillä te ette arvatenkaan vastaisuudessa tule hyvinkään usein näille\nmaille.\n\nBORGHEJM.\n\nEn tulekaan, se on totta. Sitä en tullut ajatelleeksi.\n\nRITA.\n\nNoo, mutta kuitenkin aina joskus käytte täällä luonamme.\n\nBORGHEJM.\n\nEn voi. Se on minulle, sen pahempi, aivan mahdotonta nyt pitkiin\naikoihin.\n\nALLMERS.\n\nVai niin? Minkätähden?\n\nBORGHEJM.\n\nSillä nyt olen saanut uuden, suuren rakennustyön, johon on heti\nryhdyttävä.\n\nALLMERS.\n\nVai niin? (puristaa hänen kättään). Se ilahduttaa minua suuresti.\n\nRITA.\n\nOnneksenne, onneksenne, herra Borghejm!\n\nBORGHEJM.\n\nShy, Shy! -- minulla oikeastaan ei ole lupa siitä vielä puhua ääneen!\nVaan minä en voi pysyä aisoissani! -- Se on muuan vaikea tienrakennustyö\n-- pohjoisessa. Ylikäyntejä vuoriin -- ja muita uskomattomia vaikeuksia\nvoitettavina! (innostuneena) Oo, sinä suuri, ihana maailma, -- mikä onni\non olla tienrakentaja!\n\nRITA (hymyilee ja katsoo häneen kiusottavasti).\n\nYksistäänkö tienrakennustyön takia te tulette tänään niin rajun\niloisena?\n\nBORGHEJM.\n\nEn sen takia yksistään. Vaan kaikkien valoisien ja lupaavien toiveitten\ntakia, joita ilmaantuu minulle.\n\nRITA (kuten edellä).\n\nAhaa, siinä on ehkä jotakin vielä ihanampaa takana.\n\nBORGHEJM (katsoo syrjäsilmällä Astaa).\n\nKen tiesi! Kun onni tulee, niin sehän tavallisesti tulee kuin kevättulva\n(kääntyy Astaan). Neiti Allmers, eikö tehtäisi pieni kävelyretki\nyhdessä? Sellainen, joita tavallisesti olemme tehneet?\n\nASTA (reippaasti).\n\nEi, ei kiitos. Ei nyt. Ei tänään.\n\nBORGHEJM.\n\nNoo, lähtekää nyt! Ainoastaan pienen pieni kierros! Minusta tuntuu, että\nminulla on niin paljon puheltavaa kanssanne, ennenkuin matkustan.\n\nRITA.\n\nSe on kai jotakin, jota ette saa vielä ääneen puhua?\n\nBORGHEJM.\n\nHm, se nyt riippuu --\n\nRITA.\n\nNiin, sillä tehän osaatte myöskin hyvin kuiskata (puoliääneen). Asta,\nmene hänen kanssaan.\n\nASTA.\n\nVaan, rakas Rita --\n\nBORGHEJM (pyytäen).\n\nNeiti Asta, -- ajatelkaa, että tämä olisi viimeinen kävelyretkemme,\njäähyväisretki -- pitkiksi, pitkiksi ajoiksi.\n\nASTA (ottaa hattunsa ja päivänvarjonsa).\n\nNiin niin, mennään sitte vähäksi aikaa kävelemään ympäriinsä\npuutarhassa.\n\nBORGHEJM.\n\nKiitos, kiitos siitä!\n\nALLMERS.\n\nJa silmätkää vähän Eyolfia samalla.\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, Eyolf, tosiaan! Missä Eyolf on tänään? Minulla on jotakin hänelle.\n\nALLMERS.\n\nHän on siellä jossakin leikkimässä.\n\nBORGHEJM.\n\nTodellako! Vai niin, että hän on alkanut leikkiäkin nyt? Muutenhan hän\ntavallisesti istui vain sisällä lukemassa.\n\nALLMERS.\n\nSe on loppuva. Hänestä on tuleva oikein vapaanilman lapsi.\n\nBORGHEJM.\n\nKas, _se_ on oikein! Ulos vapauteen _hänkin_, poika parka! Hyvä jumala.\nEi voi mitään parempaa tehdä kuin leikkiä tässä siunatussa maailmassa.\nMinusta elämä on kerrassaan kuin leikkiä! -- Niinpä lähdemme, neiti\nAsta!\n\n(Borghejm ja Asta menevät verantaan ja puiston läpi).\n\nALLMERS (seisoo ja katsoo heidän jälkeensä).\n\nKuule Rita, -- luuletko olevan jotakin välejä noilla kahdella?\n\nRITA.\n\nMinä en tiedä, mitä sanoa. Aluksi minä sitä luulin. Mutta Asta on\nmuuttunut niin kummalliseksi, etten ymmärrä häntä -- näinä viime aikoina\nhän on muuttunut.\n\nALLMERS.\n\nVai niin? Silläkö aikaa kun minä olin poissa?\n\nRITA.\n\nNiin näinä kahtena viime viikkona olen sen huomannut.\n\nALLMERS.\n\nJa sinä luulet, että hän ei nyt enämpi välitä Borghejmista?\n\nRITA.\n\nEi todenteolla. Ei kokonansa antautumalla. Ehdottomasti. Sitä en usko\n(katsoo tarkastavasti häntä). Olisiko sinulla jotakin sitä vastaan, jos\nhän pitäisi Borghejmista?\n\nALLMERS.\n\nEi minulla oikeastaan sitä vastaan olisi. Mutta kieltämättähän se olisi\nhuolestuttava ajatus --\n\nRITA.\n\nHuolestuttava?\n\nALLMERS.\n\nNiin, sillä sinun tulee muistaa, että minä olen vastuunalainen Astasta.\nHänen elämänsä onnesta.\n\nRITA.\n\nMitä vielä -- vastuunalainen! Onhan Asta aikaihminen! Kyllä kai hän siis\nymmärtää itse valita, sen uskon.\n\nALLMERS.\n\nNiin, toivokaamme sitä, Rita.\n\nRITA.\n\nMinä puolestani en luule mitään pahaa Borghejmista.\n\nALLMERS.\n\nEi, rakkaani, -- enhän minäkään. Päinvastoin. Vaan kuitenkin --\n\nRITA (kiinteästi).\n\nJa minä hyvin mielelläni näkisin, että heistä tulisi pari.\n\nALLMERS (tyytymättömänä).\n\nJaa, no minkätähden oikeastaan?\n\nRITA (lisääntyvällä mielenliikutuksella).\n\nSen vuoksi, että hän matkustaisi sitte pois Borghejmin kanssa! Eikä\nsitte koskaan voisi tulla tänne meille samalla tavoin kuin nyt!\n\nALLMERS (tuijottaa hämmästyksissään häneen).\n\nToivoisitko pääseväsi Astasta kuitiksi?\n\nRITA.\n\nSitä juuri toivon, Alfred!\n\nALLMERS.\n\nVaan hyvä ihme minkä vuoksi --?\n\nRITA (käärii kiihkoisesti kätensä hänen kaulaansa). Sen vuoksi, että sitte\nvihdoinkin olisit sinä minulle yksistään! Vaikka -- et sittekään! Et\nkokonansa minulle! (purskahtaa kouristusitkuun). Oh, Alfred, Alfred,\nminä en _voi_ luopua sinusta.\n\nALLMERS (irrottautuu varovasti hänestä).\n\nVaan rakkahin Rita, -- olehan toki järkevä!\n\nRITA.\n\nEn, minä en välitä rahtuakaan järkevä ollakseni! Minä välitän ainoastaan\nsinusta! Sinusta yksin koko maailmassa! (heittäytyy taas hänen\nkaulaansa). Sinusta, sinusta, sinusta!\n\nALLMERS.\n\nPäästä, päästä, -- sinä kuristat minut --!\n\nRITA (päästää hänet).\n\nHyvä jumala, että minä todellakin voisin (katsoo säihkyvin silmin\nhäntä). Oo, jospa sinä tietäisit, miten olen vihannut sinua --!\n\nALLMERS.\n\nVihannut minua --!\n\nRITA.\n\nNiin, -- kun sinä istuit tuolla sisällä itseksesi. Ja haudoit työtäsi.\nPitkälle -- pitkälle yöhön (valittaen). Niin pitkälle -- niin\nmyöhäiseen, Alfred. -- Ooh, kuinka vihasin sinun työtäsi!\n\nALLMERS.\n\nVaan sehän on nyt loppunut.\n\nRITA (nauraen viiltävästi).\n\nJohan vain! Kun nyt olet ryhtynyt toiseen, joka on vielä pahempi.\n\nALLMERS (kauhistuneena).\n\nPahempi! Kun on kysymys lapsesta, sanotko sitä pahemmaksi?\n\nRITA (kiivastuneesti).\n\nSanon, minä sanon. Meidän kahden suhteeseen nähden sanon minä sitä\nsiksi. Sillä lapsi, -- lapsi, sehän on päälle päätteeksi elävä ihminen\n(nousevalla kiihkolla). Vaan minä en kärsi sitä, Alfred! Minä en kärsi,\n-- sen sanon sinulle!\n\nALLMERS (katsoo kiinteästi häntä ja sanoo tukehdutetulla äänellä).\n\nMinä monta kertaa olen melkeen peloissani sinun tähtesi, Rita.\n\nRITA (synkästi).\n\nMinä itsekin usein pelkään itseäni. Ja sen vuoksi juuri sinun ei pidä\nherättää pahaa minussa.\n\nALLMERS.\n\nVaan Jumalan tähden, -- teenkö minä sitä!\n\nRITA.\n\nSinä teet, -- kun sinä pirstot paloiksi pyhimmän välissämme.\n\nALLMERS (liikuttavasti).\n\nVaan ajattelehan toki, Rita. Onhan se oma lapsesi, -- meidän ainoa\nlapsi, josta tässä on puhe.\n\nRITA.\n\nLapsi on ainoastaan puolittain minun omani (taas syöksevällä äänellä).\nVaan _sinun_ pitää olla minun yksistään! Kokonaan minun! Minulla on\noikeus sitä vaatia sinulta!\n\nALLMERS (kohottaa olkapäitään).\n\nRakas Rita -- eihän auta mitään vaatia. Kaikki annettakoon vapaalla\ntahdolla.\n\nRITA (jännitetyin katsein).\n\nJa sitä et sinä ehkä voi tästälähtien.\n\nALLMERS.\n\nEn, en voikaan. Minun täytyy jakautua Eyolfille ja sinulle.\n\nRITA.\n\nVaan jos Eyolf ei olisi koskaan syntynytkään? Entä sitte?\n\nALLMERS (kiertelemällä).\n\nNiin, se olisi eri asia. Sittehän minulla olisi ainoastaan sinä, josta\npitää.\n\nRITA (hiljaa vavisten).\n\nSittepä toivoisin, että en koskaan olisi häntä synnyttänyt.\n\nALLMERS (hypähtää istumasta).\n\nRita! Sinä et tiedä, mitä sinä itse sanot!\n\nRITA (vapisee mielenliikutuksesta).\n\nMinä synnytin hänet maailmaan sanomattomalla tuskalla. Vaan minä kestin\nsen kaiken ilolla ja riemulla sinun tähtesi.\n\nALLMERS (lämpöisesti).\n\nOo niin, niin, sen minä kyllä tiedän.\n\nRITA (päättävästi).\n\nVaan siinä saa olla sen loppu. Minä tahdon elää elämää. Yhdessä sinun\nkanssasi. Kokonaan sinun kanssasi. Minä en voi oleskella ollakseni\nainoastaan Eyolfin äiti. Ainoastaan se. Eikä mitään muuta. Minä en\n_tahdo_, sanon minä! Minä en _voi_! _Minä tahdon_ elää ja olla sinulle\nkokonaan! Sinulle Alfred!\n\nALLMERS.\n\nVaan niinhän sinä _olet_, Rita. Lapsemme kautta --\n\nRITA.\n\nOo, -- imeliä, mietoja lauseparsia. -- Ei hituakaan muuta. Ei, kuule\nsinä, sellainen ei ole _minulle_ niin kerrassaan mitään! Minä olin\nsopiva tulemaan äidiksi. Vaan en olemaan äitinä. Sinä saat ottaa minut\nsemmoisena, kuin olen.\n\nALLMERS.\n\nJa sinä olet ennen pitänyt niin sydämmellisesti Eyolfista.\n\nRITA.\n\nMinulla oli niin sääli häntä. Sillä sinä et pitänyt hänestä väliä.\nAnnoit hänen vain lukea ja hautoa. Etpä häntä melkeen huomannutkaan.\n\nALLMERS (nyökyttää pitkäveteisesti).\n\nNiin; minä olin sokea. Aikani ei ollut vielä tullut --\n\nRITA (katsoo häntä).\n\nVaan _nyt_ se siis on tullut?\n\nALLMERS.\n\nNiin, nyt vihdoinkin. Nyt näen minä, että ylevin tehtäväni, täällä\nmaailmassa on, olla oikea isä Eyolfille.\n\nRITA.\n\nJa _minulle_? Mikä aijot olla _minulle_?\n\nALLMERS (lempeästi).\n\nSinulle olen sellainen, joka sinusta pitää? Sydämmeni hiljaisuudessa\n(hän tavottaa Ritan käsiä).\n\nRITA (karttaen häntä).\n\nMinä en välitä sydämmesi hiljaisuudesta. Minun pitää saada sinut\nkokonaan, kerrassaan! Ja yksinäni! Sellaisena, kuin sinut omistin\nsuloisina, tulvehtivina ensi aikoina (kiihkeästi ja ankarasti). Minä,\nAlfred, en ilmoisena ikänä anna ruokkia itseäni jäännöksillä.\n\nALLMERS (tyynellä mielellä).\n\nMinusta täällä voisi olla niin runsaasti onnellisuutta meille kaikille\nkolmelle, Rita.\n\nRITA (halveksivasti).\n\nVai olet sinä niin vaatimaton (istuu pöydän ääreen vasemmalla).\nKuulehan.\n\nALLMERS (lähestyy).\n\nNo? Mitä niin?\n\nRITA (katsoo häneen mieto hohde silmissä).\n\nKun sain sähkösanomasi eilen illalla --\n\nALLMERS.\n\nNiin? Niin mitä sitte?\n\nRITA.\n\n-- niin pukeusin vaaleaan pukuun.\n\nALLMERS.\n\nNiin, minä näin, että sinä olit vaaleissa, kun tulin.\n\nRITA.\n\nOlin pannut hajalle tukkani --\n\nALLMERS.\n\nTuuhean, lemuavan tukkasi.\n\nRITA.\n\n-- niin että se valui yli niskan ja selän --\n\nALLMERS.\n\nMinä näin. Minä näin sen. Oh miten olit kaunis, Rita!\n\nRITA.\n\nMolemmissa lampuissa oli ruusunpunaiset suojukset. Ja me olimme\nkahdenkesken. Ainoat valveillaolijat koko talossa. Ja pöydällä oli\nsamppanjaa.\n\nALLMERS.\n\nSitä en maistanutkaan.\n\nRITA (katsoo katkerasti häneen).\n\nEt, se on totta (nauraa kimakasti). \"Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut\net siihen\" -- niin kuin on runossa.\n\n(Hän nousee nojatuolista ja kulkee melkeen kuin väsyksissä paneutuen\nsohvalle puolittain pitkäkseen).\n\nALLMERS (kulkee pitkin lattiaa ja pysähtyy hänen eteensä).\n\nMinä olin niin vaipunut vakaviin ajatuksiin. Minä olin päättänyt, Rita,\npuhella sinun kanssasi vastaisesta elämästämme. Ja ennen kaikkea\nEyolfista.\n\nRITA (hymyilee).\n\nNiinhän sinä teitkin, rakas --\n\nALLMERS.\n\nMinä en päässyt asiaan. Sillä sinä rupesit riisumaan.\n\nRITA,\n\nNiin, ja sitte sinä puhelit Eyolfista sillä aikaa. Etkö muista? Sinä\nkysyit, miten pienen Eyolfin vatsa jaksaa.\n\nALLMERS.\n\n(katsoo nuhtelevasti häntä).\n\nRita --!\n\nRITA.\n\nJa sitte menit sinä sänkyysi. Ja nukuit erinomaisen hyvin.\n\nALLMERS.\n\n(pudistaa päätään).\n\nRita, -- Rita!\n\nRITA.\n\n(heittäytyy kokonaan maata ja katsoo Alfrediin).\n\nAlfred?\n\nALLMERS,\n\nNiin?\n\nRITA,\n\n\"Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut et siihen.\"\n\nALLMERS (melkeen ankarasti).\n\nEn. Minä en koskenut siihen.\n\n(Hän menee Ritan luota ja asettuu puisto-ovelle. Rita makaa hetkisen\nliikkumatta, silmät sulettuna).\n\nRITA (hypähtää äkkiä ylös).\n\nVaan erään asian tahdon sanoa sinulle, Alfred.\n\nALLMERS (kääntyy ovella).\n\nNo?\n\nRITA.\n\nSinun ei pitäisi olla niin levollinen!\n\nALLMERS.\n\nLevollinen?\n\nRITA.\n\nNiin. Sinun ei pitäisi olla niin välinpitämätön! Niin varma siitä, että\nsinä omistat minut!\n\nALLMERS (tulee lähemmäs).\n\nMitä _sillä_ tarkoitat?\n\nRITA (vapisevin huulin).\n\nEn ole milloinkaan, ainoallakaan ajatuksella ollut uskoton sinulle,\nAlfred! En koskaan silmänräpäykseksikään.\n\nALLMERS.\n\nEt, Rita, sen minä tiedänkin. Minä tunnen sinut niin hyvin.\n\nRITA (säihkyvin silmin).\n\nVaan jos halveksit minua --!\n\nALLMERS.\n\nHalveksin --! Minä en ymmärrä, mitä sinulla on mielessä.\n\nRITA.\n\nOoh, sinä et tiedä mitä kaikkea minussa voisi nousta, jos --\n\nALLMERS.\n\nJos --?\n\nRITA.\n\nJos minä joskus huomaisin, ettet sinä enään välittäisi minusta. Et enään\npitäisi minusta niin kuin ennen.\n\nALLMERS.\n\nVaan, Rita, rakkaimpani, -- se on inhimillinen muutos vuosien kuluessa,\n-- täytyyhän sen joskus tapahtua, meidänkin yhteiselämässämme. Aivan\nniinkuin kaikkien muidenkin.\n\nRITA.\n\nEi koskaan tapahdu se minussa! Ja minä en tahdo tietää mistään\nmuutoksesta sinussakaan. Minä en voisi sitä kestää, Alfred. Minä tahdon\npitää sinut itselleni kokonaan.\n\nALLMERS (katsoo huolestuneena häntä).\n\nSinulla on kauhean mustasukkainen luonne --\n\nRITA.\n\nEn voi muuksi muuttua, kuin mikä olen (uhkaavasti). Jos sinä jaat itsesi\nminun ja jonkun toisen kesken --\n\nALLMERS.\n\nMitä sitte?\n\nRITA.\n\nNiin minä sinulle kostan, Alfred!\n\nALLMERS.\n\nMillä sinä voisit kostaa?\n\nRITA.\n\nEn tiedä. -- Kyllä, kylläpä minä tiedänkin!\n\nALLMERS.\n\nNoo?\n\nRITA.\n\nMinä menen ja heittäydyn --\n\nALLMERS.\n\nHeittäydyt, sanot sinä?\n\nRITA.\n\nNiin, niin minä teen. Minä heittäydyn suoraan ensimmäisen syliin --\nkenen tahansa.\n\nALLMERS (katsoo hellästi häntä ja pudistaa päätään).\n\nSitä sinä et tee koskaan sinä, minun rehellinen, ylevä, uskollinen\nRitani.\n\nRITA (käärii kätensä hänen kaulaansa).\n\nOoh, sinä et tiedä, mikä minusta voisi tulla, jos sinä, -- jos sinä et\ntahtoisi minusta enään tietää.\n\nALLMERS.\n\nEn tahtoisi sinusta tietää, Rita? Tuollaista voit sanoakin!\n\nRITA (puolittain nauraen, päästää hänet).\n\nMinähän voisin verkkoni laskea tuon, -- tuon tienrakentajan eteen, joka\nkäy meillä.\n\nALLMERS (keveintynein mielin).\n\nAh, jumalankiitos, -- sinä siis lasket leikkiä.\n\nRITA.\n\nEn lainkaan. Miksikä ei yhtä hyvin hänen eteensä, kuin jokaisen muunkin?\n\nALLMERS.\n\nEi, sillä hän on jo varmaan siksi siteissä.\n\nRITA.\n\nSitä parempi! Sillä siinä tapauksessa ottaisin hänet toiselta. Ja sehän\non ihan tarkalleen samaa, minkä Eyolf on tehnyt minulle.\n\nALLMERS.\n\nSanotko sinä, että meidän pieni Eyolf on sen tehnyt?\n\nRITA (etusormi suorana).\n\nKas niin! Kas niin! Heti kuin vain mainitsetkaan Eyolfin nimen, niin\nhellyt sinä ja äänesi vapisee (uhkaavasti puristaen kätensä nyrkkiin).\nOo, sinä voisit melkeen kiusata minut toivomaan -- ooh!\n\nALLMERS (katsoo tuskallisesti häntä).\n\nMitä voisit toivoa, Rita --!\n\nRITA (kiihkeästi, menee hänen luota).\n\nEi, ei, ei -- sitä en sano sinulle. En koskaan!\n\nALLMERS (menee lähemmäksi).\n\nRita! Minä rukoilen sinua, -- oman itsesi ja minun tähden, -- elä anna\nkiusata itseäsi mihinkään, mikä on pahaa.\n\n(Borghejm ja Asta tulevat puutarhasta. Molemmat näyttävät hillitsevän\nmielenliikutustaan. Ovat vakavia ja noloja. Asta jää seisomaan\nverantaan. Borghejm tulee huoneeseen).\n\nBORGHEJM.\n\nKas niin. Nyt olemme, neiti Allmers ja minä, olleet viimeisen kerran\nkävelemässä yhdessä.\n\nRITA.\n\n(katsoo säpsähtäen häneen).\n\nOhoo! -- Eikö kävelyretkeä seuraakaan pitempi matka?\n\nBORGHEJM.\n\nKyllä. Minä lähden.\n\nRITA.\n\nTe yksinänne?\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, minä yksinäni.\n\nRITA (katsoo syrjäsilmällä synkästi Allmersia).\n\nKuulitko, Alfred? (kääntyy Borghejmiin). Minä uskallan panna vetoa, että\npahat silmät ovat tehneet teille kepposen.\n\nBORGHEJM (katsoo häneen).\n\nPahat silmät?\n\nRITA (nyökäyttää).\n\nPahat silmät, niin.\n\nBORGHEJM.\n\nUskotteko pahoja silmiä, rouva Allmers?\n\nRITA.\n\nMinä olen nyt ruvennut uskomaan pahoja silmiä. Varsinkin pahoja lapsen\nsilmiä.\n\nALLMERS (liikutettuna, kuiskaa).\n\nRita, -- kuinka sinä voit --!\n\nRITA (puoli ääneen).\n\nSinä itse, Alfred, teet minusta pahan ja häijyn.\n\n(Etäistä, sekavaa hälinää ja huutoja kuuluu rannalta)\n\nBORGHEJM (menee lasiovelle).\n\nMikä melu siellä on?\n\nASTA (ovelta).\n\nKatsokaa, ihmisiä juoksee laiturille!\n\nALLMERS.\n\nMitäpä se voisi olla? (katsahtaa pikimmältään ulos). Poikarakit siellä\ntelmimässä taas.\n\nBORGHEJM (huutaa yli aitauksen).\n\nPojat hoi! Mikä siellä on?\n\n(Useat vastaavat yhtä aikaa, mikä estää mitään selvästi kuulumasta).\n\nRITA.\n\nMitä he sanovat?\n\nBORGHEJM.\n\nSanovat, että siellä on muuan lapsi hukkunut.\n\nALLMERS.\n\nLapsi hukkunut?\n\nASTA (levottomana).\n\nPieni poika, sanovat he.\n\nALLMERS.\n\nEikö mitä, nehän osaavat kaikki uida.\n\nRITA (huutaa tuskallisesti).\n\nMissä on Eyolf!\n\nALLMERS.\n\nOle rauhassa. Rauhassa. Eyolfhan on puutarhassa leikkimässä.\n\nASTA.\n\nEi hän puutarhassa ollut --\n\nRITA (nostetuin käsin).\n\nOoh, kunhan se vain ei olisi _hän_!\n\nBORGHEJM (kuuntelee ja huutaa alas).\n\nKenen lapsi se on?\n\n(Sekavia ääniä kuuluu. Borghejm ja Asta päästävät tukehdutetun huudon ja\nsyöksevät puiston läpi).\n\nALLMERS (tuskassa).\n\nSe ei _ole_ Eyolf! Se ei ole Eyolf, Rita!\n\nRITA (verannassa, kuunnellen).\n\nShyy; ole nyt hiljaa! Anna minä kuuntelen, mitä he sanovat.\n\n(Rita korvia vihlovalla huudolla pakenee huoneeseen).\n\nALLMERS (hänen jälessään).\n\nMitä ne sanoivat?\n\nRITA (vaipuu nojatuoliin vasemmalla).\n\nSanoivat: sauva uipi!\n\nALLMERS (melkeen tarmotonna).\n\nEi! Ei! Ei!\n\nRITA (käheästi).\n\nEyolf! Eyolf! Oo, vaan heidän _täytyy_ pelastaa hänet!\n\nALLMERS (puolihurjana).\n\nMuusta ei kysymystäkään! Niin kallis henki! Niin kallis henki!\n\n(Hän rientää puutarhan läpi).\n\n\n\n\nToinen näytös.\n\n\n(Pieni, kapea laakso Allmersin metsässä, rannalla. Vasemmalla korkeita,\nvanhoja puita nojallaan. Perällä kallionuomassa virtaa puro, joka katoaa\nkivien väliin metsänrinteessä. Polku kiemurtaa puron vartta. Oikealla\nainoastaan yksityisiä puita, joitten välistä vilkkuu vuono. Edessä näkyy\nvenevalkaman nurkkaa veneineen. Vasemmalla vanhojen puitten juurella\npöytä, jonka ääressä rahi ja pari tuolia, jotka kaikki ovat tehty\nhienoista karsikoista. On raskas, sateinen päivä, kiitäviä kuuropilviä).\n\n(Alfred Allmers, samassa pukineessa kuin edellä, istuu rahilla\nlynkäpäisillään pöytää vasten. Hattu pöydällä edessä. Hän tuijottaa\nliikkumattomana ja tajuttomasti vuonolle).\n\n(Vähän myöhemmin tulee Asta Allmers metsätietä. Hänellä on sateensuoja\navattuna).\n\nASTA (menee hiljaa ja varovasti hänen luo).\n\nAlfred, sinun ei pitäisi istua täällä tässä rumassa ilmassa.\n\nALLMERS (nyökäyttää pitkäveteisesti vastaamatta mitään).\n\nASTA (sulkee sateensuojan).\n\nOlen kauan aikaa kuleksinut hakemassa sinua.\n\nALLMERS (väreettömästi).\n\nKiitos.\n\nASTA (siirtää tuolin ja istuu hänen luo).\n\nOletko kauankin istunut täällä? Koko ajanko?\n\nALLMERS (ei vastaa. Vähän ajan kuluttua sanoo hän).\n\nEi, minä en voi sitä käsittää. Minusta on kerrassaan mahdotonta, --\ntämä.\n\nASTA (osanottavasti laskee kätensä hänen käsivarrelleen).\n\nSinua Alfred parka.\n\nALLMERS (tuijottaa häneen).\n\nOnko se siis ainakin totta, Asta? Vai olenko tullut hulluksi? Vai\nuneksinko minä? Niin, jospa se olisikin vain unta! Ajattele, miten\nsuloista, jos minä nyt olisin herännyt!\n\nASTA.\n\nOh, jospa tosiaan voisin sinut herättää.\n\nALLMERS (katsoo vuonolle).\n\nMiten säälimättömältä vuono näyttää tänään. Se on niin raskas ja\nhorruksissa. Lyijyn harmaa, -- kellanvälkkeellä, -- ja kuvastaa\nkuuropilvet pintaansa.\n\nASTA (rukoilevasti).\n\nElä istu, Alfred, tässä tuijottamassa vuonolle!\n\nALLMERS (kuulematta häntä).\n\nSellainen se on pinnaltaan. Mutta syvällä, -- _siellä_ kulkee äkeä\npohjavirta --\n\nASTA (tuskalla).\n\nVaan Jumalan tähden, -- elä ajattele syvyyttä!\n\nALLMERS (katsoo lempeästi häneen).\n\nSinä luulet, että hän makaa tuossa aivan lähellä? Vaan ei, Asta. Elä\nusko sitä. Sinun tulee huomata, että tässä käy väkevä virta. Mereen\nasti.\n\nASTA (heittäytyy, nyyhkyttäen, pöytää vasten, kädet kasvoilla).\n\nHyvä Jumala, -- hyvä Jumala!\n\nALLMERS (raskaasti).\n\nSen vuoksi on pikku Eyolf joutunut niin kauas -- kauas pois meistä\nmuista.\n\nASTA (katsoo pyytävästi häneen).\n\nVoi, Alfred, elä puhu mitään sellaista!\n\nALLMERS.\n\nSinähän voit itse sen laskea. Joka olet niin terävä --. Kahdeksan --\nyhdeksänkolmatta tunnin --. Odotahan --! Odotahan --!\n\nASTA (huutaa ja panee kädet korvilleen).\n\nAlfred!\n\nALLMERS (hieroo käsiä lujasti pöytään).\n\nVaan voitko käsittää tarkoitusta siinä, mitä?\n\nASTA (katsoo häneen).\n\nMissä niin?\n\nALLMERS.\n\nSiinä, mikä on tehty minua ja Ritaa vastaan.\n\nASTA.\n\nTarkoitusta siinä?\n\nALLMERS (kärsimättömästi).\n\nNiin, tarkoitusta, sanon minä. Sillä joku tarkoitus kai siinä lienee.\nElämä, olemassaolo, -- sattuma ei voi olla niin aivan aiheetonta.\n\nASTA.\n\nNiin, kuka voi sanoa mitään varmaa niistä asioista, rakas Alfred?\n\nALLMERS (nauraa katkerasti).\n\nTosiaan, sinä voit olla oikeassa. Ehkä kaikki menee siis umpimähkään.\nHoitaa itsensä kuin ajelehtiva laivanhylky peräsittömänä. Totta tosiaan,\nniin voi yhtähyvin ollakin. -- Siltä se ainakin näyttää.\n\nASTA (ajatuksissaan).\n\nJospa se nyt ainoastaan näyttäisi --?\n\nALLMERS (kiihkeästi).\n\nVai niin? _Sinä_ voit siis ehkä selittää minulle. _Minä_ en voi\n(lienteämmin). Täällä on Eyolf ja on juuri alkamassa henkisesti\nitsetietoista elämää. Hänessä on niin monet mahdollisuudet. Ja suuret\nmahdollisuudet. Olisi täyttänyt minun elämäni ilolla ja ylpeydellä. Ja\nsitte ei tarvita muuta kuin että vanha hupsu nainen tulee -- ja näyttää\nkoiraa pussissa --\n\nASTA.\n\nVaan emmehän tiedä, miten se oikeastaan on tapahtunut.\n\nALLMERS,\n\nTiedämmehän. Pojathan näkivät hänen soutavan vuonon yli. He näkivät\nEyolfin seisovan yksinään laiturin partaalla. Näkivät hänen tuijottavan\nhänen jälkeen -- ja aivan kuin pyörtyvän (vavisten). Ja niin Eyolf\nsyöksähti alas -- ja katosi.\n\nASTA.\n\nNiin, niin. Vaan kuitenkin --\n\nALLMERS.\n\nHän on vetänyt Eyolfin syvyyteen. Siitä saat olla varma.\n\nASTA.\n\nVaan, rakas Alfred, minkä vuoksi hän olisi sen tehnyt?\n\nALLMERS.\n\nNiin -- _siinäpä_ juuri se onkin kysymys! Minkä vuoksi hän? Siinä ei ole\nmitään kostoa takana. Ei mitään sovitusvaatimusta, tarkoitan. Eyolf ei\nole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Ei ole ärsytellyt tuota naista.\nEi ole viskellyt kivillä hänen koiraansa. Ei ollut nähnytkään koko\nolentoa eikä hänen koiraansa ennen kuin eilen. Ei mitään kostoa siis.\nNiin aiheetonta kaikki. Niin järjetöntä, Asta. -- Ja kuitenkin\nmaailmanjärjestys on sen tarpeessa.\n\nASTA.\n\nOletko puhellut Ritan kanssa näistä asioista?\n\nALLMERS (pudistaa päätään).\n\nMinusta tuntuu, että voin puhella tällaisesta paremmin _sinun_ kanssasi\n(hengittää syvään). Ja kaikesta muustakin.\n\n(Asta ottaa taskustaan neulomatarpeita ja pienen paperikääryn, Allmers\nistuu ja tajuttomasti katselee).\n\nALLMERS.\n\nMitä sinulla on siinä, Asta?\n\nASTA (ottaa hänen hattunsa).\n\nVähän mustaa harsoa.\n\nALLMERS.\n\nOh, mitä sillä?\n\nASTA.\n\nRita pyysi minun laittamaan sinulle. Laitanko?\n\nALLMERS.\n\nNo niin, kernaasti minun puolestani.\n\n(Asta ompelee harsoa hattuun).\n\nALLMERS (istuu ja katselee häneen).\n\nMissä Rita?\n\nASTA.\n\nHän on kävelemässä puutarhassa, luulen minä. Borghejm on hänen kanssaan.\n\nALLMERS (vähän ihmetellen).\n\nVai niin. Onko Borghejm täällä tänäänkin?\n\nASTA.\n\nOn. Hän tuli puolipäivän junalla.\n\nALLMERS.\n\nSitäpä en olisi luullut.\n\nASTA (ompelee).\n\nHän piti niin sydämmellisesti Eyolfista.\n\nALLMERS.\n\nBorghejm on uskollinen sielu, Asta.\n\nASTA (hiljaisesti, lämmöllä).\n\nOn; _hän_ on todellakin uskollinen. Se on varma.\n\nALLMERS (kiinnittää katseensa häneen).\n\nSinä pidät hänestä.\n\nASTA.\n\nPidän.\n\nALLMERS.\n\nVaan et kuitenkaan voi suostua --?\n\nASTA (keskeyttäen).\n\nHyvä Alfred, elä puhu _siitä_!\n\nALLMERS.\n\nNiin vaan -- sano minulle ainoastaan, minkä vuoksi et voi --?\n\nASTA.\n\nMinä pyydän sydämmestäni. Elä utele minulta. Sillä se on niin kiduttavaa\nminulle. -- Kas niin. Nyt on hattu valmis.\n\nALLMERS.\n\nKiitos.\n\nASTA.\n\nVaan sitte vielä vasempaan käsivarteen.\n\nALLMERS.\n\n_Siihenkikö_ harso?\n\nASTA.\n\nNiin, se kuuluu asiaan.\n\nALLMERS.\n\nNoo, kun niin tahdot.\n\n(Asta siirtyy lähemmäs ja alkaa ommella).\n\nASTA.\n\nPidähän kätesi yhdessä kohti. Niin että en pistä sinua neulalla.\n\nALLMERS (puolittain hymyillen).\n\nTämähän on niinkuin ennen muinoin.\n\nASTA.\n\nNiinkö sinustakin?\n\nALLMERS.\n\nSilloin kuin olit pieni tyttö, niin istuit näin ja laittelit\nvaatteitani.\n\nASTA.\n\nMinkä osasin.\n\nALLMERS.\n\nEnsimmäinen, minkä minulle ompelit -- sekin oli musta harso.\n\nASTA.\n\nVai niin?\n\nALLMERS.\n\nYlioppilaslakkiini. Sillä kertaa oli isä meiltä kuollut.\n\nASTA.\n\nOmpelinko minä _silloin_? -- Ajattelepas, kun en sitä muista.\n\nALLMERS.\n\nNiin; sinähän olitkin niin pieni silloin.\n\nASTA.\n\nNiin, pieni olin vielä.\n\nALLMERS.\n\nJa sitte kaksi vuotta sen jälkeen, -- kun äitisi kuoli, -- ompelit\nsuuren harson hihaan _minullekin_.\n\nASTA.\n\nMinusta niin piti olla.\n\nALLMERS (taputtaa hänen kättään).\n\nNiin, niin, niinhän piti ollakin, Asta. -- Ja kun me niin olimme jääneet\nyksinämme maailmaan, me kaksi -- Joko se on valmis?\n\nASTA.\n\nJo (kokoo ompelutarpeet). Se oli kuitenkin suloinen aika, Alfred. Me\nkaksi yksinämme.\n\nALLMERS.\n\nOli se. Niin kovasti kuin saimmekin kärsiä.\n\nASTA.\n\n_Sinä_ se kärsiä sait.\n\nALLMERS (virkistyneempänä).\n\nKärsiä sait sinäkin, tavallasi, -- (hymyilee) sinä minun rakas,\nuskollinen -- Eyolfini.\n\nASTA.\n\nUh, -- elä muistuta minulle tuota tyhmää hölpätystä nimellä.\n\nALLMERS.\n\nJos vain sinä olisit ollut poika, niin olisi nimesi ollut Eyolf.\n\nASTA.\n\nNiin, niin, _jos_. Vaan kun sinä sitte tulit ylioppilaaksi -- (hymyilee\nehdottomasti). Ajattele, että sinä sittekin vielä olit niin lapsellinen.\n\nALLMERS.\n\n_Minäkö_ se olin lapsellinen!\n\nASTA.\n\nNiin se minusta nyt todellakin tuntuu, kun muistelen sitä. Sillä sinä\nhäpeilit sitä, kun sinulla ei ollut yhtään veljeä. Ainoastaan sisar.\n\nALLMERS.\n\nEi, kuule! _Sinä_ se häpeilit.\n\nASTA.\n\nEhkäpä minä myöskin. Ja minun kävi sinua sääliksi --\n\nALLMERS.\n\nNiin, niin. Ja sitte sinä löysit minun vanhat vaatteeni, joita\npoikasempana olin pitänyt --\n\nASTA.\n\nSievät pyhävaatteet. Muistatko, sininen pusero ja polvihousut?\n\nALLMERS (katseensa viipyy Astassa).\n\nMuistan aivan selvään sinun, kuin sinä puit ne päällesi ja kulit niissä.\n\nASTA.\n\nNiin, vaan minä pukeusin niihin ainoastaan silloin, kun olimme kotona\nkahden.\n\nALLMERS.\n\nJa niin tosissamme olimme. Ja minä kutsuin sinua aina Eyolfiksi.\n\nASTA.\n\nVaan, Alfred, et suinkaan ole tätä kertonut Ritalle?\n\nALLMERS.\n\nKyllä minä muistelen kertoneeni sen hänelle erään kerran.\n\nASTA.\n\nNo mutta Alfred, miten olet voinut kertoa sellaista!\n\nALLMERS.\n\nNiin, näetkös -- vaimolleenhan kerrotaan kaikki tyyni.\n\nASTA.\n\nNiin, niin taidetaan tehdä, luulen minä.\n\nALLMERS.\n\n(aivan kuin heräten, lyö otsaansa ja hypähtää ylös).\n\nOoh, -- että minä voin istua tässä ja --\n\nASTA (nousee, katsoo huolestuneena häntä).\n\nMikä sinulla on?\n\nALLMERS.\n\nHän melkeen joutui pois. Kerrassaan pois joutui hän.\n\nASTA.\n\nEyolf!\n\nALLMERS.\n\nTässä minä istuin ja elin muistoissa. Eikä hän ollut mukana.\n\nASTA.\n\nOli, Alfred, -- pikku Eyolf oli taustana kaikessa.\n\nALLMERS.\n\nEi hän ollut. Hän liukui pois mielestäni. Ajatuksistani. Minä en nähnyt\nhäntä edessäni silmänräpäystäkään sillä aikaa, kun istuimme ja puhelimme\nyhdessä. Unohutin hänet koko siksi pitkäksi aikaa.\n\nASTA.\n\nVaan täytyyhän sinun saadakin vähän levätä surussasi.\n\nALLMERS.\n\nEi, ei, ei, -- sitä juuri en saa! Siihen minulla ei ole lupaa. Ei ole\noikeutta. -- Eikä sydäntäkään (menee liikutettuna oikealle). Minun on\nvain viipyminen tuolla, missä hän makaa ja ajelehtaa syvyydessä!\n\nASTA (hänen jälkeen, pitää kiinni hänestä).\n\nAlfred, -- Alfred! Elä mene vuonolle!\n\nALLMERS.\n\nMinun _täytyy_ hänen luo! Päästä minut Asta! Minun täytyy saada vene.\n\nASTA (kauhuissaan).\n\nElä mene vuonolle, sanon minä!\n\nALLMERS (taipuen).\n\nEi, ei, -- minä en mene. Anna minun vain olla.\n\nASTA (vie hänet pöydän luo).\n\nSinun täytyy leväyttää ajatuksiasi. Tule tänne istumaan.\n\nALLMERS (aikoo istua rahille).\n\nNiin, niin -- miten tahdot.\n\nASTA.\n\nEi, elä istu _siihen_.\n\nALLMERS.\n\nAnna minun istua tähän.\n\nASTA.\n\nEi; elä siihen! Sillä sitte sinä istut vain ja katselet tuonne --\n(pakottaa hänet istumaan tuolille, selin oikealle). Kas niin. Nyt sinun\non hyvä istua (istuu itse rahille). Ja nyt puhelemme vähän yhdessä.\n\nALLMERS (huokaa).\n\nTekisi hyvää saada haihdutetuksi kaipuu ja suru hetkiseksi.\n\nASTA.\n\nSinun _täytyy_, Alfred.\n\nALLMERS.\n\nVaan enkö minä sinusta ole kauhean veltto ja tarmoton, -- kun minä\nvoinkin unohuttaa.\n\nASTA.\n\nEt olekaan. Sillä onhan ihan mahdotonta alinomaa kiertää ajatuksillaan\nyhtä ainoaa asiaa.\n\nALLMERS.\n\nNiin, minulle se on mahdotonta. Ennen kuin sinä tulit minun luo, istuin\nminä täällä ja tuskailin sanomattomasti tässä ahdistavassa ja jäytävässä\nsurussa --\n\nASTA.\n\nNiin?\n\nALLMERS.\n\nJa uskotko, Asta --? Hm --\n\nASTA.\n\nNiin mitä?\n\nALLMERS.\n\nKeskellä tuskaa takerruin arvailemaan, mitä on päivälliseksi tänään.\n\nASTA (tyynnytellen).\n\nNiin, niin, kunhan se vain on leväykseksi, niin --\n\nALLMERS.\n\nNiin, ajattele sinä, -- minusta tuntui, että Siinä _oli_ aivan kun\nleväystä (ojentaa hänelle kätensä yli pöydän). Miten onkaan hyvä, että\nsinä olet minulla, Asta. Siitä minä olen niin iloinen. Iloinen, iloinen\n-- keskellä surua.\n\nASTA (katsoo vakavasti häneen).\n\nEnnen kaikkea tulee sinun olla iloinen siitä, että sinulla on Rita.\n\nALLMERS.\n\nNiin, se on selvä itsestään. Vaan Ritan kanssa minä en ole sukua. Hän ei\nole sama kuin sisar.\n\nASTA (jännitettynä).\n\nArveletko niin, Alfred?\n\nALLMERS.\n\nNiin, meidän suku on jotakin aivan erikoista (puolittain leikillä). Aina\nmeillä on ollut kirkkaita kirjaimia nimessä. Olemmehan usein ennenkin\n_siitä_ puhelleet? Ja sukulaisemme -- kaikki ovat he yhtä köyhiä. Ja\nkaikilla meillä on samanlaiset silmät.\n\nASTA.\n\nOnko minullakin --?\n\nALLMERS.\n\nEi, _sinä_ olet aivan äitiisi. Et ole muitten näköinen ollenkaan. Et\nedes isänkään näköinen. Vaan kuitenkin.\n\nASTA.\n\nKuitenkin --?\n\nALLMERS.\n\nNiin, minä luulen, että yhteiselämä on muodostanut meidät molemmat\ntoistemme kuvan mukaan. Henkisesti, tarkoitan.\n\nASTA (hellästi liikutettuna).\n\nElä sano, Alfred. Minä se olen muodostunut sinun mukaasi. Ja sinulle\nminä olen velassa _kaikesta_, -- kaikesta _hyvästä_ maailmassa.\n\nALLMERS (pudistaa päätään).\n\nSinä et ole velassa minulle mistään, Asta. Päinvastoin --\n\nASTA.\n\nKaikesta minä olen sinulle velassa! Se sinun täytyy tunnustaa itsellesi.\nMikään uhraus ei ole ollut sinulle raskas --\n\nALLMERS (keskeyttäen).\n\nMitä -- uhraus! Elä virka mitään sellaista. -- Minä olen ainoastaan\npitänyt sinusta, Asta. Siitä saakka, kun olit vielä pieni lapsi (lyhyen\näänettömyyden jälkeen). Ja minusta aina tuntui, että minulla oli niin\npaljon väärintekoa hyvitettävä.\n\nASTA (ihmetellen).\n\nVäärintekoa! Sinulla?\n\nALLMERS.\n\nEi juuri omasta puolestani. Vaan --\n\nASTA.\n\nVaan --?\n\nALLMERS.\n\nIsämme puolesta.\n\nASTA (nousee puolittain, rahilta).\n\nIsän --! (istuu taas). Mitä sillä tarkoitat, Alfred?\n\nALLMERS.\n\nIsä ei ollut koskaan oikein hyvä sinulle.\n\nASTA (kiihkeästi).\n\nOo, elä sano sitä!\n\nALLMERS.\n\nSanon, sillä se on totta. Hän ei sinusta pitänyt. Ei niin, kuin hänen\nolisi tullut pitää.\n\nASTA.\n\n(välttäen).\n\nEi ehkä niin, kuin hän sinusta piti. Sehän olikin luonnollista.\n\nALLMERS (kiinteästi).\n\nJa äidillesikin oli hän usein ankara. Kaikin puolin viime vuosina.\n\nASTA.\n\n(hiljaa).\n\nÄiti oli paljo, niin paljoa nuorempi kuin hän. Muista se.\n\nALLMERS.\n\nLuuletko, että he eivät oikein sopineet toisilleen?\n\nASTA.\n\nEhkä eivät sopineet.\n\nALLMERS.\n\nNiin, vaan kuitenkin --. Isä joka muuten oli niin lempeä ja\nlämminsydämminen --. Niin ystävällinen kaikille ihmisille --\n\nASTA (hiljaa).\n\nÄitikään ei aina ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt olla.\n\nALLMERS,\n\nÄitisikö ei olisi ollut --!\n\nASTA,\n\nEi ehkä aina.\n\nALLMERS.\n\nIsää kohtaanko, tarkoitat!\n\nASTA,\n\nNiin.\n\nALLMERS.\n\nEn minä koskaan huomannut mitään sellaista.\n\nASTA (taistellen itkua vastaan, nousee).\n\nOh, rakas Alfred, -- anna heidän levätä, -- jotka poissa ovat.\n\n(Hän menee yli oikealle puolelle).\n\nALLMERS.\n\n(nousee).\n\nNiin, antaa heidän levätä (vääntää käsiään). Vaan ne, jotka poissa ovat,\n-- ne eivät anna meidän levätä, Asta. Ei yöllä eikä päivällä.\n\nASTA (katsoo lämpöisesti häneen).\n\nAjan ollen on kaikki tuntuva helpommalle, Alfred.\n\nALLMERS.\n\n(katsoo avuttoman näköisenä häneen).\n\nNiinkö, _sinäkin_ luulet? -- Vaan millä tavoin voin elää nämä kauheat,\nensimmäiset päivät (käheästi). Sitä minä en jaksa ajatella.\n\nASTA (pyytävästi, panee kätensä hänen olkapäilleen).\n\nMene Ritan luo. Minä pyydän hartaasti.\n\nALLMERS.\n\n(kiivaasti, vetäytyy pois).\n\nEi, ei, ei, -- elä puhu _siitä_! Sillä minä en _voi_, näetkös\n(rauhallisemmin). Anna minun olla täällä sinun kanssasi.\n\nASTA.\n\nMinä en lähde luotasi.\n\nALLMERS (tarttuu hänen käteen ja pitää siitä).\n\nKiitos (katsoo jonkun aikaa vuonolle). Missä minun pikku Eyolfini on\nnyt? (hymyilee raskaasti Astalle). Voitko minulle _sitä_ sanoa --\n_sinä_, minun suuri, viisas Eyolfini? (pudistaa päätään). Ei kukaan koko\nmaailmassa voi minulle sitä sanoa. Minä tiedän ainoastaan sen kauhean\nseikan, että minulla ei ole Eyolfia enään.\n\nASTA (katsoo vasemmalle ja vetää pois kätensä).\n\nNyt tulevat he.\n\n(Rouva Allmers ja insinööri Borghejm tulevat metsätietä; rouva Allmers\nedellä; Borghejm jälessä. Rouva Allmers on mustissa, musta harso pään\nyli. Sateensuoja kainalossa).\n\nALLMERS (menee vastaan).\n\nMiten on sinun laitasi, Rita?\n\nRITA.\n\n(menee hänen ohi).\n\nOh, älä kysele.\n\nALLMERS.\n\nMitä sinä tänne tulit?\n\nRITA.\n\nTulin katsomaan sinua. Mitä sinä teet?\n\nALLMERS,\n\nEn mitään. Asta tuli minun luo.\n\nRITA.\n\nVaan ennen kuin Asta tuli? Olet ollut poissa luotani koko\nedeltäpuolisen.\n\nALLMERS.\n\nMinä olen istunut täällä ja katsellut vuonolle.\n\nRITA,\n\nUh, -- että voitkin!\n\nALLMERS.\n\n(kärsimättömästi).\n\nMinä olen mieluummin _nyt_ yksin!\n\nRITA (kuleksii rauhattomana ympäriinsä).\n\nVoit istua liikkumatta yhdessä kohti!\n\nALLMERS,\n\nMinullahan ei ole tämän taivaallista toimitettavaa.\n\nRITA.\n\n_Minä_ en voi saada rauhaa missään. Vielä vähemmin täällä, -- kun vuono\non juuri tuossa.\n\nALLMERS.\n\nSepä se onkin, että vuono on niin lähellä.\n\nRITA.\n\n(Borghejmille).\n\nEikö teistäkin hänen pitäisi tulla, sisään meidän toisten kanssa?\n\nBORGHEJM (Allmerssille).\n\nMinä luulen, että se olisi teille parasta.\n\nALLMERS.\n\nEi, ei, -- antakaa minun olla, missä olen.\n\nRITA.\n\nSittepä jään minä sinun luo, Alfred.\n\nALLMERS.\n\nJää vain. -- Jää sinäkin, Asta.\n\nASTA (kuiskaa Borghejmille).\n\nAntaa heidän jäädä kahden!\n\nBORGHEJM.\n\nNeiti Allmers, -- mennäänkö vähän kävelemään -- pitkin rantaa?\nVihoviimeisen kerran?\n\nASTA (ottaa sateensuojansa).\n\nTulkaa. Mennään vähän kävelemään.\n\n(Asta ja Borghejm menevät yhdessä venevalkaman taakse).\n\n(Allmers kulkee vähän aikaa ympäriinsä. Istuu sitte muutamalle kivelle\npuitten alle etualalla, vasemmalla).\n\nRITA (tulee lähemmäksi ja seisoo hänen edessään kädet ristissä riippuen).\n\nVoitko sinä, Alfred, ajatella sitä -- että me olemme menettäneet\nEyolfin?\n\nALLMERS (katsoo raskaasti eteensä).\n\nSaamme tottua sitä ajattelemaan.\n\nRITA.\n\nMinä en voi. Minä en voi. Ja tuo kauhistava näky, joka on vaivaava minua\nkoko elämänikäni.\n\nALLMERS (katsoo ylös häneen).\n\nMikä näky? Mitä sinä olet nähnyt?\n\nRITA.\n\nMinä en itse ole nähnyt mitään. Olen kuullut vain kerrottavan. Oh --!\n\nALLMERS.\n\nKerro se suorastaan heti!\n\nRITA.\n\nMinä sain Borghejmin lähtemään kanssani laiturille --\n\nALLMERS.\n\nMitä sinä sinne?\n\nRITA.\n\nKyselemään pojilta, miten kaikki oli käynyt.\n\nALLMERS.\n\nSenhän tiesimme jo.\n\nRITA.\n\nMe saimme lisää tietoja.\n\nALLMERS.\n\nNo mitä?\n\nRITA.\n\nEi se ole totta, että hän katosi heti.\n\nALLMERS.\n\n_Nytkö_ he _sen_ tunnustavat?\n\nRITA.\n\nNiin. He kertoivat nähneensä Eyolfin makaavan pohjassa. Syvällä\nkirkkaassa vedessä.\n\nALLMERS (hammasta purren).\n\nEivätkä pelastaneet häntä!\n\nRITA.\n\nEivät kai voineet.\n\nALLMERS.\n\nHe osaavat uida, -- jok'ikinen. -- Kertoivatko he, millä tavoin hän\nmakasi silloin, kun he näkivät hänen?\n\nRITA.\n\nKertoivat. Sanoivat, että hän makasi selällään. Ja suuret silmänsä auki.\n\nALLMERS.\n\nSilmät auki. Vaan aivan liikkumatta?\n\nRITA.\n\nNiin, aivan liikkumatta. Ja sitte tuli joku ja sieppasi mukaansa hänet.\nHe sanoivat sitä virrankäynniksi.\n\nALLMERS (nyökyttää pitkäveteisesti).\n\n_Se_ siis oli viimeinen näky.\n\nRITA (itkun tuskalla).\n\nNiin.\n\nALLMERS (jysähtelevällä äänellä).\n\nEikä koskaan, -- ei koskaan enään saa kukaan häntä nähdä.\n\nRITA (voivotellen).\n\nYöt päivät on hän silmissäni, makaavana siellä pohjassa.\n\nALLMERS,\n\nSuuret silmänsä auki.\n\nRITA,\n\nNiin, suuret silmänsä auki. Minä näen ne! Minä näen ne edessäni!\n\nALLMERS (nousee hitaasti ja katsoo Ritaa tyynen uhkaavasti).\n\nOlivatko ne pahat, ne silmät, Rita?\n\nRITA (kalpenee).\n\nPahat --!\n\nALLMERS (menee aivan lähelle häntä).\n\nOlivatko ne pahat silmät, jotka tuijottivat ylös? Sieltä syvyydestä?\n\nRITA (väistyy takasin).\n\nAlfred --!\n\nALLMERS (seuraa).\n\nVastaa minulle! Olivatko ne pahat lapsensilmät?\n\nRITA (huutaa).\n\nAlfred! Alfred!\n\nALLMERS.\n\nNyt olemme sen perille päässeet, -- mitä sinä, Rita, toivoit.\n\nRITA.\n\n_Minä_! Mitä _minä_ toivoin?\n\nALLMERS.\n\nEttä Eyolfia ei olisi.\n\nRITA.\n\nEn sinä ilmoisna ikänä minä ole sitä toivonut! Vaan sitä minä toivoin,\nettä Eyolf ei olisi meidän kahden välissä.\n\nALLMERS.\n\nNo niin, -- ei hän enää olekaan.\n\nRITA (hiljaa, tuijottaa eteensä).\n\nEhkä hän nyt vasta onkin (luhistuu kokoon). Oo, tuo kauhistava näky!\n\nALLMERS (nyökyttää).\n\nNiin, nuo pahat lapsensilmät!\n\nRITA.\n\nElä, elä, Alfred! Minä pelkään sinua! Tuollaisena en ole koskaan ennen\nsinua nähnyt.\n\nALLMERS (katsoo ankarasti ja kylmästi häneen).\n\nSuru tekee kiusalliseksi ja häijyksi.\n\nRITA (peloissaan, vaan kuitenkin uhkamielisenä).\n\nSiltä minustakin tuntuu.\n\n(Allmers menee oikealle ja katselee vuonolle. Rita istuu pöydän ääreen.\nLyhyt äänettömyys).\n\nALLMERS (kääntää kasvonsa häneen).\n\nSinä et koskaan ole pitänyt hänestä oikein täydellisesti. Et koskaan!\n\nRITA (kylmästi, itsensä hillitsevästi).\n\nEyolf ei koskaan tahtonut kiintyä minuun kokonaan.\n\nALLMERS.\n\nSillä sinä et sitä halunnutkaan.\n\nRITA.\n\nMinä halusin. Hartaasti halusin. Vaan siinä oli joku tiellä. Aivan\nalusta alkaen.\n\nALLMERS (kääntyy kokonaan).\n\n_Minäkö_ olin tiellä, sitäkö tarkoitat?\n\nRITA.\n\nEt sinä. Et ensi alussa.\n\nALLMERS (menee lähemmäs).\n\nKukas sitte?\n\nRITA.\n\nTäti.\n\nALLMERS,\n\nAsta?\n\nRITA.\n\nNiin juuri. Asta oli sulkemassa minulta tien.\n\nALLMERS.\n\nSanotko niin, Rita?\n\nRITA.\n\nSanon. Asta, -- hän kiinnitti Eyolfin itseensä -- aina siitä saakka kuin\ntapahtui -- tuo onnettomuus.\n\nALLMERS.\n\nJos hän sen tekikin, niin teki hän sen rakkaudesta.\n\nRITA (kiihkeästi).\n\nSepä se juuri! Minä en kärsi mitään jakamista toisen kanssa --\nrakkaudessa.\n\nALLMERS.\n\nMe kahden olisimme jakaneet hänen välillämme rakkaudessa.\n\nRITA (katsoo halveksivasti).\n\nMe? Oh, sinä oikeastaan et ole koskaan tuntenut rakkautta häneen. Et\nsinäkään.\n\nALLMERS (katsoo hämmästyneenä häneen).\n\nMinäkö en ole --!\n\nRITA.\n\nNiin, sinä et ole. Sinähän olit niin kokonaan kiintynyt tuohon kirjaasi\n-- vastuunalaisuudesta.\n\nALLMERS (voimakkaasti).\n\nNiin, niin olinkin. Vaan senpä sitte, niinkuin tiedät, -- uhrasin minä\nEyolfin takia.\n\nRITA.\n\nEt rakkaudesta häneen.\n\nALLMERS.\n\nMinkäs takia luulet, sen tehneeni?\n\nRITA.\n\nSiitä syystä, että sinua jäyti luottamattomuus itseesi. Sinä olit\nalkanut epäillä tuota uskoasi, että sinulla oli muka joku suuri\nkutsumus, jonka eteen elää täällä maailmassa.\n\nALLMERS (tutkivasti).\n\nOletko voinut huomata jotakin sellaista minusta?\n\nRITA.\n\nOlen -- aina vähin erin. Ja sitte sinä tarvitsit jotakin uutta, joka\nvoisi tyydyttää sinua. _Minä_ en enään ollut sinulle kylliksi.\n\nALLMERS.\n\nSe on muuttuvaisuuden laki, Rita.\n\nRITA.\n\nSen vuoksi sinä olisit tehnyt ihmelapsen pikku Eyolf-parasta.\n\nALLMERS.\n\nSe ei ollut aikomukseni. Minä tahdoin, tehdä hänestä onnellisen olennon.\nSitä ainoastaan tarkoitin.\n\nRITA.\n\nVaan et rakkaudesta häneen. Mene itseesi! (synkkyys äänessä). Ja tutki\nkaikkea sitä, mitä on siinä alla -- ja takana.\n\nALLMERS (karttaa hänen katsettaan).\n\nSiinä on jotakin, josta sinä tahdot päästä.\n\nRITA.\n\nSinä myöskin.\n\nALLMERS (katsoo miettiväisenä häneen).\n\nJos niin on, kuin sinä ajattelet, niin me kaksi emme ole todellakaan\nkoskaan omistaneet omaa lastamme.\n\nRITA.\n\nEmme olekaan. Emme täydellisesti rakkaudessa.\n\nALLMERS.\n\nJa kuitenkin me tässä nyt olemme ja suremme niin katkerasti häntä.\n\nRITA.\n\nNiin, eikö se ole ihmeellistä ajatella? Surra tällä tavoin pientä\nventovierasta poikaa.\n\nALLMERS (huudahtaen).\n\nMutta elä nyt kuitenkaan sano häntä ventovieraaksi!\n\nRITA (pudistaa raskaasti päätään).\n\nMe emme voittaneet koskaan pojan rakkautta, Alfred. En minä. Etkä\nsinäkään.\n\nALLMERS (vääntää käsiään).\n\nJa nyt se on myöhäistä. Myöhäistä.\n\nRITA.\n\nJa niin aivan lohdutonta -- kaikki.\n\nALLMERS (äkkiä nousten).\n\n_Sinä_ tässä olet syyllinen!\n\nRITA (nousee).\n\nMinä!\n\nALLMERS.\n\nNiin, juuri _sinä_! _Sinun_ on syysi, että hänestä tuli -- sellainen\nkuin tuli! _Sinun_ on syysi, että hän ei voinut pelastaa itseään\nhukkumasta.\n\nRITA (torjuen).\n\nAlfred, -- elä _sinä_ sysää syytä _minuun_!\n\nALLMERS (enemmän ja enemmän kiihottuneena).\n\nVaan minä syytän sinua sittekin! Sinä annoit pienen lapsen maata ja olla\noman onnensa nojassa pöydällä.\n\nRITA.\n\nHän makasi niin hyvästi pehmoisissa patjoissa. Ja näytti siinä niin\nturvalliselta. Ja sinähän olit luvannut pitää huolta hänestä.\n\nALLMERS.\n\nNiin olinkin -- (matalammalla äänellä). Vaan sitte tulit sinä, sinä,\nsinä, -- ja houkuttelit minut luoksesi.\n\nRITA (katsoo uhkamielisesti häneen).\n\nOhoo, sano paremminkin, että sinä unohutit sekä lapsen että kaiken\nmuunkin.\n\nALLMERS (hillityllä raivolla).\n\nNiin, se on totta (hiljempaa). Lapsen unehutin minä -- sinun\nsyleilyissäsi.\n\nRITA (liikutettuna).\n\nAlfred! Alfred, -- se on sinulta inhottavasti!\n\nALLMERS (hiljaisesti, puristaa kätensä nyrkkiin Ritaa vastaan).\n\nSillä hetkellä tuomitsit sinä pikku Eyolfin kuolemaan.\n\nRITA (hurjasti).\n\nSinä myöskin! Sinä myöskin, -- jos kerran niin on!\n\nALLMERS.\n\nNiin, -- vaadi sinä minua myöskin tilille, -- jos niin tahdot. Me\nmolemmat olemme rikollisia. Ja sen vuoksi _oli_ Eyolfin kuolemassa siis\nkuitenkin kostoa.\n\nRITA.\n\nKostoa?\n\nALLMERS (enemmän itseänsä hilliten).\n\nNiin. Tuomitse itsesi ja minut. Nyt olemme saaneet, mitä olemme\nansainneet. Salaisen, pelkurimaisen mielipahan annoimme pelottaa itsemme\nhänestä hänen eläissään. Meidän oli paha nähdä _sitä_, -- sitä, jota\nhänen täytyi laahata mukanaan --\n\nRITA (hiljaa).\n\nSauvaa.\n\nALLMERS.\n\nNiin juuri, sauvaa. -- Ja mitä me nyt tässä sanomme suruksi ja\nkaipaukseksi, -- se on, Rita, omantunnon tuskaa. Eikä mitään muuta.\n\nRITA (tuijottaa neuvottomana häneen).\n\nMinusta tuntuu, että tämä vie epätoivoon, -- saa meidät molemmat\nsuorastaan hulluiksi. Sillä emmehän voi koskaan, -- emme milloinkaan voi\nsaada sitä sovitetuksi.\n\nALLMERS (tyynemmässä mielentilassa).\n\nMinä näin unta Eyolfista viime yönä. Näin hänen tulevan laiturilta. Hän\njuoksi aivan kuin muutkin pojat. Hänelle ei ollut siis mitään\ntapahtunut. Ei sitä eikä tätä. Kalvaava todellisuus oli siis ainoastaan\nuni, ajattelin minä. Oh, kuinka kiitin ja ylistin -- (keskeyttää) hm --\n\nRITA (katsoo häneen).\n\nKetä?\n\nALLMERS (välttäen).\n\nKetä --?\n\nRITA.\n\nNiin; ketä kiitit ja ylistit?\n\nALLMERS.\n\nMinähän makasin ja uneksin, kuulithan --\n\nRITA.\n\nKiitit ja ylistit jotakin, johon et itse usko?\n\nALLMERS.\n\nMinulle kuitenkin tuli mieleen sellaista. Minähän olin unessa.\n\nRITA,\n\n(syyttävästi).\n\nSinun ei olisi pitänyt tehdä minusta epäilijää.\n\nALLMERS.\n\nOlisinko tehnyt oikein, jos olisin antanut sinun elää elämäsi tyhjissä\nluuloissa?\n\nRITA.\n\nSe olisi ollut minulle parempi. Sittehän olisi minulla ollut, millä\nlohduttaa itseäni. Nyt minä olen ja elän enkä tiedä ajatella sinne enkä\ntänne.\n\nALLMERS (katsoo terävästi häneen).\n\nJos nyt sinä voisit valita --. Jos voisit seurata Eyolfia sinne, missä\nhän nyt on --?\n\nRITA.\n\nNiin. Niin mitä sitte?\n\nALLMERS.\n\nJos sinä olisit aivan varma, että tapaisit hänet taas -- tuntisit hänet\n-- ymmärtäisit häntä --?\n\nRITA.\n\nNiin, niin; mitä sitte?\n\nALLMERS.\n\nTahtoisitko vapaaehtoisesti mennä hänen luo? Vapaaehtoisesti luopua\nkaikesta täällä? Jättää koko maallinen elämä? Tahtoisitko, Rita?\n\nRITA (hiljaa).\n\nNytkö heti?\n\nALLMERS.\n\nNiin. Tällä hetkellä. Vastaa. Tahtoisitko?\n\nRITA (viivytellen).\n\nEn tiedä, Alfred. -- En tahtoisi. Ensin tahtoisin olla jonkun aikaa\ntäällä sinun luonasi.\n\nALLMERS.\n\nMinun tähteni?\n\nRITA.\n\nNiin, ainoastaan sinun tähtesi.\n\nALLMERS.\n\nVaan sittepä? Tahtoisitko sitte --? Vastaa!\n\nRITA.\n\nVaan mitä minun pitää vastata siihen? Enhän _voisi_ mennä sinun luotasi.\nEn koskaan! En koskaan!\n\nALLMERS.\n\nVaan jos nyt minä menisin Eyolfin luo? Ja sinä tietäisit varmaan, että\nsinä tapaisit hänen ja minun. Tahtoisitko tulla meidän luo?\n\nRITA.\n\nTahtoisin. Niin mielelläni! Niin mielelläni! Vaan --\n\nALLMERS.\n\nVaan --?\n\nRITA (huokaa hiljaa).\n\nEn voisi, -- sen tunnen. En, en; minä kerrassaan en voisi! En vaikka\nkaiken taivaan suloisuuden perisin.\n\nALLMERS.\n\nEn minäkään.\n\nRITA,\n\nNiin. Sinäkään et voisi, Alfred. Niinkö?\n\nALLMERS.\n\nEn voisi. Täällä maailmassa on meidän elävitten koti.\n\nRITA.\n\nNiin, täällä on onni, jota ymmärrämme.\n\nALLMERS (synkästi).\n\nOnni, -- onni --\n\nRITA.\n\nSinä arvelet varmaan, että onni -- on meiltä ijäksi mennyt (katsoo\ntutkivasti häneen). Vaan jos --? (kiihkeästi). Ei, ei; minä en uskalla\nsanoa sitä! En ajatellakaan.\n\nALLMERS.\n\nVaan sanohan kuitenkin. Sano vain, Rita.\n\nRITA (vitkastellen).\n\nEmmekö voisi koettaa --? Eikö olisi mahdollista meidän voida unohuttaa\nhänet?\n\nALLMERS.\n\nUnohuttaa Eyolf?\n\nRITA.\n\nEi, vaan unohuttaa katumus ja tuska, sitä tarkoitin.\n\nALLMERS.\n\nToivoisitko sitä?\n\nRITA.\n\nJos vain se olisi mahdollista (huudahtaen). Sillä tätä -- en voi kestää!\nEmmekö voi keksiä mitään, joka saisi unohtamaan?\n\nALLMERS (pudistaa päätään).\n\nMitähän voisi olla sellaista?\n\nRITA.\n\nJos koetteeksi lähtisimme matkalle, johonkin hyvin kauas?\n\nALLMERS.\n\nKotoa pois? Sinä kun et viihdy missään muualla kuin täällä.\n\nRITA.\n\nJos kutsuttaisiin paljon vieraita meillä käymään. Elettäisiin suuresti.\nHeittäytyisimme johonkin, mikä voisi huumata ja lieventää.\n\nALLMERS.\n\nSellaiseen elämään ei minusta ole. -- Ei, -- vaan mieluumminkin voin\ntaas koettaa ryhtyä työhöni.\n\nRITA (terävästi).\n\nTyöhösi? Joka on niin usein ollut sulkuna ja muurina meidän välillämme?\n\nALLMERS (vitkaan, katsoo jäykästi häneen).\n\nTästä lähtien täytyy aina olla sulku ja muuri meidän kahden välillä.\n\nRITA.\n\nMinkä vuoksi --?\n\nALLMERS.\n\nKuka tietää, eikö suuret, avonaiset lapsen silmät katso meihin yöt\npäivät.\n\nRITA (hiljaa, vavisten).\n\nAlfred, -- se on kauheaa ajatella!\n\nALLMERS.\n\nRakkautemme on ollut kuin kuluttava tuli. Nyt se saa sammua --\n\nRITA.\n\nSammua!\n\nALLMERS.\n\nSe on sammunut, -- _toisessa_ meistä.\n\nRITA (kuin jähmettyneenä).\n\nJa _sitä_ rohkenet sanoa minulle!\n\nALLMERS (lempeämmin).\n\nSe rakkaus on kuollut, Rita. Vaan siinä, jota minä nyt rikostoverinasi\nja katumuskumppaninasi tunnen sinua kohtaan -- näen minä hämärtävän\naivan kuin ylösnousemisen --\n\nRITA (rajusti).\n\nMinä en välitä mistään ylösnousemisesta.\n\nALLMERS.\n\nRita!\n\nRITA.\n\nMinä olen lämminverinen ihmislapsi! Minä en kuleksi torkuksissa, --\nkalan veri suonissa (vääntelee käsiään). Olla kahlehdittuna elämänsä\nijäksi -- katumukseen ja suruun! Kahlehdittuna senlaisen kanssa, joka ei\nenään ole minun, minun, minun!\n\nALLMERS.\n\nSen täytyi niin päättyä joskus, Rita.\n\nRITA.\n\nTäytyikö sen niin päättyä! Sen, mikä alkoi molemminpuolisella\nvastarakkaudella.\n\nALLMERS.\n\n_Minä_ en alussa tuntenut vastarakkautta.\n\nRITA.\n\nMitä sinä tunsit kaikkein ensiksi minua kohtaan?\n\nALLMERS.\n\nKammoa.\n\nRITA.\n\nSen ymmärrän. Vaan miten sinut sittekin voitin?\n\nALLMERS (matalalla äänellä).\n\nSinä olit niin hurmaavan kaunis.\n\nRITA (katsoo kysyvästi häneen).\n\nSilläkö yksinään? Sano suoraan, Alfred. Silläkö vain?\n\nALLMERS (rohkaisten itsensä).\n\nEi yksistään sillä; vaan siinä oli sivussa muutakin.\n\nRITA (huudahtaen).\n\nMinäpä aavistan mitä siinä oli! \"Kullat ja maat, mannut\", niinkuin sinä\nsanot. Eikö niin, Alfred?\n\nALLMERS.\n\nNiin.\n\nRITA (katsoo hyvin syyttävästi häneen).\n\nKuinka saatoit, -- miten voitkin, Alfred, sillä tavoin menetellä!\n\nALLMERS.\n\nMinun oli ajatteleminen Astaa.\n\nRITA (kiihkeästi).\n\nAstaa, niin! (katkerasti). Siis Astan vuoksi me yhdyimme.\n\nALLMERS.\n\nHän ei tiennyt siitä mitään. Ei hän aavista sitä vielä tänäkään päivänä.\n\nRITA (vastustavasti).\n\nVaan Asta kuitenkin kaikitenkin! (hymyilee halveksivalla katseella).\nTahi ei Asta, vaan -- pikku Eyolfhan se oli. Pikku Eyolf, niin!\n\nALLMERS.\n\nEyolf?\n\nRITA.\n\nNiin, etkö kutsunut häntä ennen Eyolfiksi? Kerroithan siitä erään kerran\n-- muutamana salaperäisenä hetkenä (menee lähemmäs). Muistatko sitä\nhurmaavaa hetkeä?\n\nALLMERS.\n\n(väistyy takaisin aivan kuin kauhistuksissaan).\n\nEn muista mitään! Enkä tahdo muistaakaan!\n\nRITA (seuraa häntä).\n\nSillä samalla hetkellä -- sinun toisesta pikku Eyolfistasi tuli rampa.\n\nALLMERS (lysähtyy, nojautuu pöytää vasten).\n\nKostoa.\n\nRITA (uhkaavasti).\n\nNiin, kostoa!\n\n(Asta ja Borghejm tulevat venevalkaman luota. Astalla on lummekukkia\nkädessä).\n\nRITA (hillitysti).\n\nNoo, Asta ja herra Borghejm, oletteko nyt saaneet puhella oikein\ntarpeeksi?\n\nASTA.\n\nKyllä -- jotenkin.\n\n(Laskee sateensuojan kädestään ja panee kukat tuolille).\n\nBORGHEJM.\n\nNeiti Allmers on ollut hyvin niukkasananen.\n\nRITA.\n\nOhoo, niinkö? Vaan me Alfredin kanssa olemme saaneet puhutuksi, niin\nettä riittää --\n\nASTA (katsoo jännityksellä molempia).\n\nMitä sanot --?\n\nRITA.\n\n-- niin että riittää koko ijäksi, sanon minä (keskeyttäen). Vaan mennään\nnyt sisälle, kaikki. Meillä pitää olla seuraa nyt tästä lähtien, Alfred\nja me emme voi suoriutua yksinämme.\n\nALLMERS.\n\nNiin, menkää vain edellä, te muut (kääntyy). Vaan sinulle, Asta, pitää\nminun saada puhua muuan sana.\n\nRITA (katsoo Alfrediin).\n\nVai niin? -- No niin, tulkaa te minun kanssani, herra Borghejm.\n\n(Rita ja Borghejm menevät metsätietä).\n\nASTA (tuskassa).\n\nAlfred, mitä on tapahtunut?\n\nALLMERS (synkästi).\n\nMinä en enään voi tulla toimeen täällä.\n\nASTA.\n\nTäällä! Ritanko kanssa, tarkoitat?\n\nALLMERS.\n\nNiin. Rita ja minä emme voi jäädä elämään yhdessä.\n\nASTA (pudistaa häntä käsivarresta).\n\nVaan Alfred, -- elä puhu niin kauheita.\n\nALLMERS.\n\nTotta se on, mitä sanon. Me vain kiusaamme ja ärsytämme toisiamme.\n\nASTA (tuskallisesti, liikutettuna).\n\nEn olisi koskaan -- en milloinkaan aavistanut mitään tällaista!\n\nALLMERS.\n\nTämä tunne ei olekaan minussa syntynyt ennen kuin nyt vasta.\n\nASTA.\n\nJa nyt sinä aijot --! Niin, mitä sinä oikeastaan aijot, Alfred?\n\nALLMERS.\n\nAion mennä pois. Kauas täältä.\n\nASTA.\n\nJa jäädä ehkä yksiksesi maailmassa?\n\nALLMERS (nyökäyttää).\n\nNiin, niinkuin ennenkin olin.\n\nASTA.\n\nVaan sinusta ei ole yksinäsi olemaan!\n\nALLMERS.\n\nOn kyllä. Olinhan minä ennenkin.\n\nASTA.\n\nNiin, ennen. Olinhan minä luonasi silloin.\n\nALLMERS (yrittää tarttumaan hänen käteensä).\n\nNiin. Ja sinun luonasi, Asta, minä taas saan kotini.\n\nASTA (karttaa häntä).\n\nMinun! Ei, ei, Alfred! Se on ihan mahdotonta.\n\nALLMERS (katsoo raskaasti häneen).\n\nBorghejm on siis esteenä?\n\nASTA (kiivaasti).\n\nEi, ei; hän ei ole esteenä! Siinä erehdyt!\n\nALLMERS.\n\nHyvä. Sittepä minä tulen sinun luoksesi -- sinä rakas sisarkulta. Minun\ntäytyy sinun luo. Kotia sinun luo puhdistuakseni ja jalostuakseni\nyhdyselämästäni --\n\nASTA (liikutettuna).\n\nAlfred, -- sinä rikot Ritaa vastaan!\n\nALLMERS.\n\nMinä _olen_ rikkonut häntä vastaan. Vaan en riko tässä. Ajattelehan\nvain, Asta! Minun ja sinun yhdyselämä. Eikö se ollut alusta loppuun kuin\nsuuri juhlapäivä?\n\nASTA.\n\nNiin oli, Alfred. Vaan sitä ei voi enään elää uudelleen.\n\nALLMERS.\n\nTarkoitatko, että avioliitto on niin perin turmellut minun?\n\nASTA (rauhallisesti).\n\nEn sitä tarkoita.\n\nALLMERS.\n\nNo niin, sittepä me kahden elämme muinaisen elämämme uudelleen.\n\nASTA (päättävästi).\n\nVaan me emme _voi_, Alfred.\n\nALLMERS.\n\nMutta me voimme. Veljen ja sisaren rakkaus --\n\nASTA (jännitettynä).\n\nNiin mitä se?\n\nALLMERS.\n\nSe suhde on ainoa, mikä ei ole muuttuvaisuuden lain alainen.\n\nASTA (hiljaa, vavisten).\n\nVaan jos nyt _meidän_ suhteemme ei --\n\nALLMERS.\n\nMitä ei --?\n\nASTA.\n\n-- jos _meidän_ suhteemme ei ole sellainen?\n\nALLMERS (tuijottaa hämmästyneenä häneen).\n\nEikö olisi? Mitä sinä tarkoitat, rakas Asta?\n\nASTA.\n\nParasta on, että sanon sen sinulle heti suoraan.\n\nALLMERS.\n\nNiin, niin, sano vain!\n\nASTA.\n\nNuo kirjeet äidille. -- Ne, jotka ovat salkussa --\n\nALLMERS.\n\nNiin mitä niistä?\n\nASTA.\n\nLue ne -- matkustettuani täältä.\n\nALLMERS.\n\nMinkä vuoksi?\n\nASTA (taistellen mielessään).\n\nSitte näet, että --\n\nALLMERS.\n\nEttä?\n\nASTA.\n\n-- että minulla ei ole oikeutta pitämään -- isäsi nimeä.\n\nALLMERS (horjuu taaksepäin).\n\nAsta! Mitä sinä, Asta, sanot!\n\nASTA.\n\nLue kirjeet. Niin näet. Ja ymmärrät. -- Ja ehkä annat anteeksi --\näidillekin.\n\nALLMERS (tarttuu käsin päähänsä).\n\nMinä en voi tajuta tätä. En voi pitää ajatuksiani koossa. Sinäkö, Asta\n-- et siis olisi --\n\nASTA.\n\nSinä et ole minun veljeni, Alfred.\n\nALLMERS (rohkeasti, puolittain uhalla katsoo häneen).\n\nMutta mitä se oikeastaan muuttaisi suhdettamme? Ei ollenkaan itse\nasiassa.\n\nASTA (pudistaa päätään).\n\nSe muuttaa kerrassaan. Meidän suhteemme, Alfred, ei ole veljen ja\nsisaren suhde.\n\nALLMERS.\n\nEipä ei. Vaan yhtä pyhä sittekin. Ja on aina pysyvä yhtä pyhänä.\n\nASTA.\n\nMuista, -- että se on muuttuvaisuuden lain alainen -- niinkuin äsken\nsanoit.\n\nALLMERS (katsoo tutkivasti häneen).\n\nTarkoitatko sillä, että --?\n\nASTA (tyynesti, lämpöisesti).\n\nEi sanaakaan enään siitä, -- rakas, rakas Alfred -- (ottaa kukat\ntuolilta). Katsopas näitä lummekukkia.\n\nALLMERS (nyökäyttää pitkäveteisesti).\n\nNe ovat kukkia, jotka kasvavat syvältä -- veden pohjasta.\n\nASTA.\n\nMinä otin ne purosta, aivan tuolta vuonon luota (ojentaa ne hänelle).\nTahdotko nämä, Alfred?\n\nALLMERS (ottaa).\n\nKiitos.\n\nASTA (kyyneleet silmissä).\n\nNe ovat viimeiset tervehdykset -- pikku Eyolfilta.\n\nALLMERS (katsoo häneen).\n\nEyolfilta tuolla? Vai sinultako?\n\nASTA (hiljaa).\n\nMeiltä molemmilta (ottaa sateensuojan). Tule nyt Ritan luo.\n\n(Hän menee metsäpolkua).\n\nALLMERS (ottaa hattunsa pöydältä ja kuiskaa raskaasti).\n\nAsta. Eyolf. Pikku Eyolf --!\n\n(Menee Astan jälessä metsäpolkua).\n\n\n\n\nKolmas näytös.\n\n\n(Pensikkokumpu Allmersin puutarhassa. Jyrkkä rintuus kaidepuineen\nperällepäin, portaat vasemmalle puolen. Avara näköala vuonolle, joka on\nsyvällä alhaalla. Kaidepuiden vieressä lippuriuku nuorineen ilman\nlippua. Etualalla oikealla huvimaja, köynnös- ja villiviinikasvien\npeitossa. Penkki majan edessä. Myöhäinen kesäilta, sekeinen ilma.\nKasvava hämärä).\n\n(ASTA istuu penkillä kädet sylissä. Hattu päässä ja päällystakki yllä,\npäivänvarjo vierellä ja pieni matkalaukku riippuu kupeella hihnassa\nolkapään yli).\n\n(BORGHEJM tulee perältä vasemmalta puolen. Hänellä on matkalaukku\nniinkuin Astalla. Käsivarrella kääritty lippu).\n\nBORGHEJM (huomaa Astan).\n\nAhaa, täälläkö te olettekin?\n\nASTA.\n\nMinä istun tässä katselemassa seutua viimeisen kerran.\n\nBORGHEJM.\n\nOlipa hyvä, että _tännekin_ kurkistin.\n\nASTA.\n\nOletteko etsineet minua?\n\nBORGHEJM.\n\nOlen. Halusin hartaasti saada sanoa teille hyvästit -- tälle kertaa. En\nviimeistä kertaa, toivon ma.\n\nASTA (hymyilee vähän).\n\nTe olette sitkeä.\n\nBORGHEJM.\n\nNiinhän pitää tienraivaajan ollakin.\n\nASTA.\n\nNäittekö Alfredia? Tahi Ritaa?\n\nBORGHEJM.\n\nMolemmat näin.\n\nASTA.\n\nYhdessä?\n\nBORGHEJM.\n\nEi. Kumpikin on itsekseen.\n\nASTA.\n\nMitä te tuolla lipulla?\n\nBORGHEJM.\n\nRouva Rita käski minun nostaa tämä liehumaan.\n\nASTA.\n\nLippu liehumaan nyt?\n\nBORGHEJM,\n\nPuoliriukuun. Sen pitää liehua yöt päivät, sanoi hän.\n\nASTA (huokaa).\n\nRita parka. Ja Alfred parka.\n\nBORGHEJM (puuhaten lippua).\n\nOnko teillä sydäntä matkustaa nyt heidän luotaan? Kysyn sen vuoksi, kun\nnäen teidän olevan matkapuvussa.\n\nASTA (matalalla äänellä).\n\nMinun _täytyy_ matkustaa.\n\nBORGHEJM,\n\nNiin, no kun teidän _täytyy_, niin --\n\nASTA.\n\nJa tehän myöskin lähdette nyt yöllä.\n\nBORGHEJM.\n\nMinunkin _täytyy_. Minä matkustan junalla. Junallako tekin?\n\nASTA.\n\nLaivalla minä menen.\n\nBORGHEJM (katsoo syrjäsilmällä häneen).\n\nKukin siis omaa tietään.\n\nASTA.\n\nNiin.\n\n(Hän katselee, kun Borghejm nostaa lipun puoliriukuun. Kun Borghejm on\nsaanut sen tehdyksi, menee hän Astan luo).\n\nBORGHEJM.\n\nNeiti Asta, -- ette voi uskoa, miten suren pikku Eyolfia.\n\nASTA (katsoo häneen).\n\nNiin. Olen varma siitä, että surette kovasti.\n\nBORGHEJM.\n\nTuntuu niin tuskalliselle. Sillä minusta oikeastaan ei ole suremaan.\n\nASTA.\n\n(kääntää katseensa lippuun).\n\nAjan ollen menee ohi -- kaikkityyni. Kaikki, surut.\n\nBORGHEJM.\n\nKaikkiko? Niinkö luulette?\n\nASTA.\n\nNiinkuin tuulenpuuskakin menee. Kunhan pääsette kauas pois --\n\nBORGHEJM.\n\nSinne lienee melko pitkältä, sinne asti.\n\nASTA.\n\nJa sittehän teillä on se uusi, suuremmoinen tienrakennustyökin.\n\nBORGHEJM.\n\nVaan ei ole ketään auttajakseni siinä.\n\nASTA.\n\nTottahan teillä on auttajiakin.\n\nBORGHEJM (pudistaa päätään).\n\nEi ketään. Ei ketään jakamaan iloa. Sillä ilon osallista enimmän\ntarvitsen.\n\nASTA.\n\nEikö vaivain ja vastusten?\n\nBORGHEJM.\n\nPyh, niistä sitä aina suoriutuu yksikseenkin.\n\nASTA.\n\nVaan ilo, -- se täytyy saada jakaa jonkun kanssa, niinkö arvelette?\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, eihän siinä muuten mitään onnellisuutta ilossa ole.\n\nASTA.\n\nEikö mitä, -- kyllä siinä siltä voi olla.\n\nBORGHEJM.\n\nNo, luonnollisesti voi kyllä jonku aikaa olla onnellinen ja iloinen\nitsekseenkin. Vaan ei sitä riitä pitkältä. Ei, vaan ilossa pitää olla\nkaksi.\n\nASTA,\n\nAinako vain kaksi? Eikö koskaan useampia? Eikö koskaan paljon?\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, nähkääs, -- se on taas aivan toista. -- Neiti Asta, -- ettekö siis\ntodellakaan voi suostua jakamaan onnen ja ilon ja -- ja vaivat ja\nvastukset yhden -- yhden ainoan kanssa yksistään?\n\nASTA,\n\nMinä olen sitä kokenut -- kerran.\n\nBORGHEJM.\n\nOletteko!\n\nASTA,\n\nOlen, koko sen aikaa, kun veljeni, -- kun Alfred ja minä asuimme\nyhdessä.\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, mitäs kun veljenne kanssa. Sehän on aivan eri asia. Minusta sitä\nvoi sanoa paremmin rauhaksi kuin onneksi.\n\nASTA.\n\nIhanaa se kuitenkin oli.\n\nBORGHEJM.\n\nKas niin, -- se jo tuntui teistä ihanalta. Vaan ajatelkaapas, -- ettei\nhän nyt olisi ollut veljenne!\n\nASTA (yrittää nousemaan, vaan jää kuitenkin istumaan).\n\nSittehän emme olisikaan koskaan eläneet yksissä. Sillä minä olin silloin\nvielä lapsi. Eikä isosti ehompi ollut hänkään.\n\nBORGHEJM (vähän ajan kuluttua).\n\nOliko se aika niin ihana?\n\nASTA,\n\nOli se, sen saatte uskoa.\n\nBORGHEJM.\n\nSaitteko sitte kokea jotakin hyvin hauskaa ja onnellista silloin?\n\nASTA,\n\nVoi, niin paljon. Niin sanomattoman paljon.\n\nBORGHEJM.\n\nKertokaapas minulle siitä vähän, neiti Asta.\n\nASTA,\n\nItse asiassa vain vähäpätöistä kaikki.\n\nBORGHEJM.\n\nNiinpä kun --? Noo?\n\nASTA,\n\nNiinpä kun Alfred oli suorittanut tutkintonsa. Ja oli suoriutunut hyvin.\nJa kun hän sitte vähän väliä sai virantoimitusta milloin missäkin\nkoulussa. Tahi kun hän istui sepustamassa kirjoitusta. Ja luki sen\nminulle. Ja sitte sai sen painetuksi sanomalehteen.\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, minä todellakin käsitän, että se on mahtanut olla suloinen,\nrauhaisa aika. Veli ja sisar jakamassa ilonsa (pudistaa päätään). Minä\nen voi käsittää, miten veljenne saattoi erota teistä, Asta!\n\nASTA (hillityllä liikutuksella).\n\nAlfredhan meni naimisiin.\n\nBORGHEJM.\n\nEikö se teistä tuntunut raskaalle?\n\nASTA,\n\nTuntui, alussa. Minusta tuntui, että olin kerrassaan menettänyt hänet.\n\nBORGHEJM.\n\nVaan, onneksi, niin ei käynyt.\n\nASTA,\n\nEi.\n\nBORGHEJM.\n\nVaan kuitenkin. Miten hän voi. Mennä naimisiin, tarkoitan. Kun hän olisi\nsaanut pitää teidät luonansa yksinään!\n\nASTA (katsoo eteensä).\n\nHän oli muuttuvaisuuden lain alainen, ajattelen.\n\nBORGHEJM.\n\nMuuttuvaisuuden lain?\n\nASTA.\n\nAlfred käyttää sitä nimitystä.\n\nBORGHEJM.\n\nPyyh, -- se mahtaa olla tyhmä laki! Minä senlaiseen lakiin en pane uskoa\nhituakaan.\n\nASTA (nauraa).\n\nAjan pitkään voitte tekin ruveta uskomaan.\n\nBORGHEJM.\n\nEn tässä maailmassa! (liikuttavasti). Vaan kuulkaahan nyt, neiti Asta!\nOlkaa nyt järkevä -- kerrankin. Tässä asiassa, tarkoitan minä --\n\nASTA (keskeyttäen).\n\nEi, ei, ei, -- ei puututa _siihen_!\n\nBORGHEJM (kiinteästi).\n\nVaan, Asta -- minun on mahdotonta päästää teitä niin vähällä. Nythän on\nveljenne saavuttanut kaikki, mitä hän hartaimmin on halunnut. Elää\nelämäänsä varsin tyytyväisenä ilman teitäkin. Ei kaipaa teitä ollenkaan.\n-- Ja se vielä lisäksi -- mikä yhdellä iskulla muuttaa koko teidän\nasemanne täällä --\n\nASTA (säpsähtää).\n\nMitä sillä tarkoitatte?\n\nBORGHEJM.\n\nLasta, joka on temmattu pois. Mitä voisin muuta tarkoitttaa?\n\nASTA (rohkaistuna).\n\nPikku Eyolf on poissa, niin.\n\nBORGHEJM.\n\nMitä teillä sitte oikeastaan on enään täällä tekemistä? Teillä ei ole\nenään pikku Eyolf parasta huolenpitoa. Ei minkäänlaisia velvollisuuksia,\n-- ei tehtäviä mihinkään suuntaan --\n\nASTA.\n\nMinä pyydän, herra Borghejm, -- elkää ahdistako niin ankarasti minua!\n\nBORGHEJM.\n\nMinähän olisin hullu, jos en koettaisi äärimmäisyyteen saakka. Ensi\npäivinä matkustan kaupungista. Kentiesi en saa teitä siellä tavata. En\nehkä saa nähdä teitä taas pitkiin, pitkiin aikoihin. Ja kuka tietää,\nmitä sillä aikaa voi tapahtua?\n\nASTA (hymyilee vakavasti).\n\nPelkäättekö siis kuitenkin muuttuvaisuuden lakia?\n\nBORGHEJM.\n\nEn, en hitustakaan (nauraa katkerasti). Eikähän ole mitään\nmuuttumistakaan. Teissä, tarkoitan. Sillä te ette paljoa välitä minusta,\nsen olen huomannut.\n\nASTA.\n\nSen te hyvin tiedätte, että minä välitän.\n\nBORGHEJM.\n\nNiin, mutta ette läheskään _kylliksi_. Ei siinä määrässä kuin minä\nhaluaisin (kiihkeämmin). Herra jumala, Asta, -- neiti Asta, -- tämä on\nniin hullua, kuin ajatella voi! Ihan tuossa, tämän tahi huomispäivän\ntakana, lepää ehkä koko elämänonni ja odottaa meitä. Ja me annamme sen\nlevätä rauhassa. Emmeköhän vielä kadu _sitä_, Asta?\n\nASTA (hiljaa).\n\nEi tiedä! Vaan ainakin kaikki loistavat mahdollisuudet saamme antaa\nlevätä rauhassa.\n\nBORGHEJM (hilliten itseään, katsoo häneen).\n\nSiis minä saan rakentaa teitäni yksinäni?\n\nASTA (lämpöisesti).\n\nJospa minä vain voisin olla teidän kanssanne siinä mukana! Auttaa teitä\nvaivoissa. Jakaa ilo kanssanne --\n\nBORGHEJM.\n\nTahtoisitteko, -- jos voisitte?\n\nASTA.\n\nTahtoisinpa tosiaan.\n\nBORGHEJM.\n\nVaan ette _voi_?\n\nASTA (luo katseensa alas).\n\nTyytyisittekö omistamaan minut _puoleksi_?\n\nBORGHEJM.\n\nEn. Kokonaan täytyy minun saada teidät omistaa.\n\nASTA (katsoo häneen ja sanoo hiljaa).\n\nSitte en voi.\n\nBORGHEJM.\n\nHyvästi siis, neiti Asta.\n\n(Aikoo mennä. Allmers tulee kummulle vasemmalta perällä. Borghejm\npysähtyy).\n\nALLMERS (noustessaan portaita, matalalla äänellä, viittaa).\n\nOnko Rita tuolla huvimajassa?\n\nBORGHEJM.\n\nEi ole. Täällä ei ole ketään muita kuin neiti Asta.\n\n(Allmers tulee lähemmäs).\n\nASTA (Allmersia vastaan).\n\nMenenkö etsimään Ritaa? Ja noutamaan tänne?\n\nALLMERS (torjuvasti).\n\nEi, ei, ei, -- anna olla (Borghejmille). Tekö olette nostaneet tuon\nlipun?\n\nBORGHEJM.\n\nMinä. Rouva Rita käski. Sitä varten minä tänne tulin.\n\nALLMERS.\n\nJa ensi yönä te lähdette matkalle?\n\nBORGHEJM.\n\nNiin. Ensi yönä minä lähden todenteolla.\n\nALLMERS (katsahtaen Astaan).\n\nJa olette turvanneet itsellenne hyvää seuraa matkalle, arvaan ma.\n\nBORGHEJM,\n\n(pudistaa päätään).\n\nMinä matkustan yksinäni.\n\nALLMERS (hämmästyy).\n\nYksinänne?\n\nBORGHEJM.\n\nYpö yksin.\n\nALLMERS.\n\n(hajamielisesti).\n\nVai niin?\n\nBORGHEJM.\n\nJa jäänkin yksikseni.\n\nALLMERS,\n\nYksinolossa on jotakin kammottavaa. Tuntuu minusta aivan kuin jäätyisin\n--\n\nASTA,\n\nMutta, Alfred, ethän sinä ole yksin!\n\nALLMERS.\n\n_Siinä_ myöskin, Asta, voi olla jotakin kammottavaa.\n\nASTA (ahdistuksissa).\n\nElä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele semmoista!\n\nALLMERS.\n\n(kuulematta häntä).\n\nVaan kun et sinä siis mene mukaan --? Kun sinua ei ole mikään sitomassa?\nNiin minkä vuoksi et sitte halua jäädä tänne minun luo -- ja Ritan luo?\n\nASTA (levottomana).\n\nEn, minä en voi. Minun välttämättömästi täytyy nyt kaupunkiin.\n\nALLMERS.\n\nVaan ainoastaan kaupunkiin, Asta. Kuuletko!\n\nASTA.\n\nKyllä.\n\nALLMERS,\n\nJa sinä lupaat, että tulet taas pian tänne.\n\nASTA.\n\n(rohkeasti).\n\nEn, en, sitä minä en uskalla luvata.\n\nALLMERS.\n\nHyvä. Niinkuin tahdot. Sitte tapaamme siis kaupungissa.\n\nASTA (pyytävästi).\n\nVaan, Alfred, sinun täytyy jäädä kotia Ritan luo!\n\nALLMERS.\n\n(vastaamatta, kääntyy Borghejmiin).\n\nLienee parasta teille, ettei teillä vielä ole seurakumppania matkalle.\n\nBORGHEJM.\n\n(vastenmielisesti).\n\nOhoo, miten voitte sellaista tuumailla!\n\nALLMERS.\n\nSillä arvaamattanne voisi ehkä joku tulla jälestänne. Yllättää matkalla.\n\nASTA.\n\n(ehdottomasti).\n\nAlfred!\n\nALLMERS.\n\nOikea matkatoveri. Kun on myöhäistä. Liian myöhäistä.\n\nASTA.\n\n(hiljaa, liikutuksissa).\n\nAlfred! Alfred!\n\nBORGHEJM (katsoo vuoroon kumpaakin).\n\nMitä se merkitsee? En minä ymmärrä --\n\n(Rita tulee vasemmalta perällä).\n\nRITA (valittelevasti).\n\nElkäähän toki kaikki jättäkö minua yksin!\n\nASTA.\n\n(menee vastaan).\n\nSinähän tahdoit mieluummin olla yksinäsi, sanoit sinä --\n\nRITA.\n\nNiin, vaan minä en uskalla. Pimenee niin huimasti. Minusta tuntuu, että\nsuuret avonaiset silmät katselevat minua!\n\nASTA.\n\n(vienosti, myötätuntoisesti).\n\nJos niin olisikin, Rita, niin niitä silmiä ei pitäisi pelätä.\n\nRITA.\n\nKaikkia sinä voit sanoakin! Ei pelätä!\n\nALLMERS.\n\n(liikuttavasti).\n\nAsta, minä pyydän sinua -- kaikin mokomin -- jää tänne -- Ritan luo!\n\nRITA.\n\nNiin! Ja Alfredin luo myöskin! Jää nyt! Jää nyt, Asta!\n\nASTA (taistellen itsekseen).\n\nMinä tahtoisin niin sanomattoman mielelläni --\n\nRITA.\n\nNiinpä jää sitte! Sillä Alfred ja minä emme _jaksa_ yksinämme kestää\nsurua ja ikävää.\n\nALLMERS.\n\n(synkästi).\n\nSano paremminkin -- omantunnon vaivaa ja tuskaa.\n\nRITA.\n\nNiin, sano sitä miksi haluat, -- niin emme kestä sitä yksinämme, me\nkaksi. Asta, minä pyydän sydämmestäni! Jää tänne ja auta meitä! Ole\nmeille Eyolfin sijassa --\n\nASTA.\n\n(väistyy).\n\nEyolfin --!\n\nRITA.\n\nNiin, eikö niin sinustakin, Alfred?\n\nALLMERS.\n\nJos hän haluaa ja voi.\n\nRITA.\n\nSinähän kutsuit häntä ennen pikku Eyolfiksesi (tarttuu Astan käteen).\nTästä lähtien, Asta, olet _meidän_ Eyolf. Eyolf, niinkuin olit ennen.\n\nALLMERS.\n\n(salatulla liikutuksella).\n\nJää tänne -- ja jää elämään kanssamme, Asta. Ritan kanssa. Minun\nkanssani. Minun -- veljesi kanssa!\n\nASTA (päättävästi, tempaa kätensä pois).\n\nEi. Minä en voi (kääntyy). Borghejm, -- mihin aikaan laiva lähtee?\n\nBORGHEJM,\n\nNyt pian.\n\nASTA.\n\nMinun pitää joutua siihen. Tahdotteko tulla mukaan?\n\nBORGHEJM (hillityllä riemastuksella).\n\nTahdonkoko! Tahdon, tahdon, tahdon!\n\nASTA,\n\nNiinpä tulkaa.\n\nRITA (verkalleen).\n\nVai sillälailla. Niin no, _sittepä_ et voikaan jäädä meille.\n\nASTA (heittäytyy Ritan kaulaan).\n\nKiitos kaikesta, Rita! (menee ja tarttuu Allmersin käteen). Alfred, --\nhyvästi! Tuhansin, tuhansin kerroin -- jää hyvästi!\n\nALLMERS (hiljaa, jännityksissä).\n\nMitä tämä on, Asta? Tämähän näyttää aivan siltä kuin lähtisit pakoon.\n\nASTA (hiljaisella tuskalla).\n\nNiin, Alfred, -- niin _teenkin_.\n\nALLMERS.\n\nPakenet -- _minua_!\n\nASTA (kuiskaten).\n\nSinua -- ja itseäni.\n\nALLMERS (väistyy takasin).\n\nAh --!\n\n(Asta kiiruhtaa perälle. Borghejm heilahuttaa hattua ja menee jälkeen).\n\n(Rita nojaa huvimajan ovipieleen. Allmers, ankarassa\nmielenliikutuksessa, menee kaidepuun luo ja seisahtuu sinne tuijottamaan\nalas. Äänettömyys).\n\nALLMERS (kääntyy ja sanoo palautetulla mielenmaltilla).\n\nNyt laiva tulee. Katso, Rita, _tuolla_.\n\nRITA.\n\nMinä en uskalla katsoa.\n\nALLMERS.\n\nEt uskalla?\n\nRITA.\n\nEn. Sillä kun on punanen silmä. Ja viheriä silmä myös. Suuret hehkuvat\nsilmät.\n\nALLMERS.\n\nMutta eiväthän ne ole kuin lyhdyt.\n\nRITA.\n\nTästä lähtien ne ovat silmät. Minusta. Ne tuijottavat tuijottamistaan\npimeydestä. -- Ja pimeyteen.\n\nALLMERS.\n\nNyt laskee se rantaan.\n\nRITA.\n\nMihin kohti se laskee nyt tänä iltana?\n\nALLMERS (tulee lähemmäksi).\n\nLaituriin tietysti, niinkuin ennenkin.\n\nRITA (ojentautuu suoraksi).\n\nMiten _voi_ se _siihen_ laskea!\n\nALLMERS.\n\nSiihenhän sen _pitääkin_.\n\nRITA.\n\nVaan _siinähän_ Eyolf --! Miten he _voivat_ sitte siihen laskea\nlaivansa?\n\nALLMERS.\n\nNiin, Rita, elämä on sydämmetön.\n\nRITA.\n\nIhmiset ovat sydämmettömiä. He eivät välitä mistään. Ei elävistä eikä\nkuolleistakaan.\n\nALLMERS.\n\nSiinä olet oikeassa. Elämä menee menoaan. Täsmällisesti aivan kuin ei\nmitään maailmassa olisi tapahtunutkaan.\n\nRITA (katsoo eteensä).\n\nSiellähän ei olekaan mitään tapahtunutkaan. Muille. Vaan ainoastaan\nmeille kahdelle.\n\nALLMERS.\n\n(heräävällä mielikarvaudella).\n\nNiin, Rita, -- niin hyödytöntä oli sinun synnyttää hänet onnettomuuteen\nja kurjuuteen. Sillä nyt hän on poissa -- jälkeä jättämättä.\n\nRITA.\n\nSauva vain saatiin pelastetuksi.\n\nALLMERS (kiihkeästi).\n\nOle vait'! Minä en kärsi kuulla sitä sanaa!\n\nRITA (valittaen).\n\nOoh, minä en voi kestää sitä ajatusta, ettei meillä enään ole Eyolfia.\n\nALLMERS,\n\n(kylmästi ja katkerasti).\n\nSinä tulit toimeen ilman häntä, kun hän sinulla oli. Koko puolen päivää\nsaatoit olla näkemättä häntä.\n\nRITA.\n\nMinä kun tiesin, että näen hänen milloin vain halusin.\n\nALLMERS.\n\nNiin, sillä tavoin olemme tuhlanneet sen vähän ajan, minkä Eyolf oli\nluonamme.\n\nRITA (kuuntelee, tuskallisesti).\n\nKuuletko, Alfred. Nyt soitetaan taas kelloja!\n\nALLMERS (katsoo vuonolle).\n\nLaivan kello soipi. Laiva lähtee.\n\nRITA.\n\nEn _sitä_ tarkoita. Koko päivän ovat kellot korvissani soineet. -- Nyt\ntaas soipi.\n\nALLMERS (kääntyy häneen).\n\nSinä kuulet väärin, Rita.\n\nRITA.\n\nEn. Minä kuulen ihan selvään. Aivan kuin ruumiskellot. Harvaan. Ja aina\nsamat sanat.\n\nALLMERS.\n\nSanat? Mitä sanoja?\n\nRITA (nyökyttää päällään tahtia).\n\n\"Sau--va ui--pi\". \"Sau--va ui--pi\". Etkö sinä kuule sitä?\n\nALLMERS (pudistaa päätään).\n\nEn minä kuule mitään. Eikä mitään kuulukaan.\n\nRITA.\n\nNiin, niin, sano sinä mitä sanot. Minä kuulen aivan selvään.\n\nALLMERS (katsoo kaidepuun yli).\n\nNyt ovat he laivassa, Rita. Nyt lähtee laiva kaupunkiin.\n\nRITA.\n\nEtkö sinä kuule tuota! \"Sau--va ui--pi\". \"Sau--va -- --\"\n\nALLMERS (tulee hänen luo).\n\nElä sinä seiso siinä kuuntelemassa tyhjää. Minä sanon, että nyt ovat\nAsta ja Borghejm laivassa. Matkalla siis. -- Asta on poissa.\n\nRITA (katsoo arasti häneen).\n\nVarmaan sinäkin, Alfred, siis menet pian pois?\n\nALLMERS (rohkeasti).\n\nMitä _sillä_ tarkoitat?\n\nRITA.\n\nEttä menet sisaresi luo.\n\nALLMERS.\n\nOnko Asta sanonut jotakin?\n\nRITA.\n\nEi. Vaan sinä itse sanoit, että Astan tähden me -- me yhdyimme.\n\nALLMERS.\n\nNiin, vaan sinä, sinä itse sidoit minut. Yhdyselämään.\n\nRITA.\n\nVaan, mielestäsi en minä ole -- en ole niin -- hurmaavan kaunis enään.\n\nALLMERS.\n\nMuuttuvaisuuden laki voisi ehkä kuitenkin pitää meitä yhdessä.\n\nRITA (nyökyttää verkalleen).\n\nMinussa on nyt muutos tapahtumassa. Tunnen sen tuskaa.\n\nALLMERS.\n\nTuskaa?\n\nRITA.\n\nNiin, sillä _siinäkin_ on jonkulainen synnytys.\n\nALLMERS.\n\nNiin on. Tahi ylösnouseminen. Ylentyminen korkeampaan elämään.\n\nRITA (katsoo lannistuneena eteensä).\n\nNiin, -- koko, koko elämän onnen mennessä haaksirikkoon.\n\nALLMERS.\n\nHaaksirikko, se juuri on voitoksi.\n\nRITA (kiihkeänä).\n\nOoh, lauseparsia? Herra Jumala, olemmehan kuitenkin tämän ilman ihmisiä.\n\nALLMERS.\n\nMe olemme myöskin vähän sukua merelle ja taivaalle, Rita.\n\nRITA.\n\nSinä ehkä. En minä.\n\nALLMERS.\n\nOlet sinäkin. Enemmän kuin itse tiedätkään.\n\nRITA (askeleen lähemmäksi).\n\nKuule, Alfred, -- etkö voisi ajatella työhösi ryhtymistä uudelleen?\n\nALLMERS.\n\nTyöhönikö, jota sinä olet vihannut?\n\nRITA.\n\nMinusta on tullut nyt vaatimaton. Minä suostun kirjan kanssa jakamaan\nsinut.\n\nALLMERS.\n\nMinkä vuoksi?\n\nRITA.\n\nSen vuoksi vain, että saan pitää sinut luonani. Niinkään lähellä edes.\n\nALLMERS.\n\nMinä voin niin kovin vähän auttaa sinua, Rita.\n\nRITA.\n\nVaan ehkä minä voisin auttaa sinua.\n\nALLMERS.\n\nTyössänikö?\n\nRITA.\n\nEi siinä. Vaan elämässä.\n\nALLMERS (pudistaa päätään).\n\nMinusta tuntuu, että minulla ei ole mitään elämää elettävänä.\n\nRITA.\n\nNoo, sitte kärsimään elämää.\n\nALLMERS (synkästi, katsoen eteensä).\n\nMinä uskon olevan parasta meille molemmille erota.\n\nRITA (katsoo tutkivasti häneen).\n\nMihin aikoisit sitte mennä? Ehkä Astan luo?\n\nALLMERS.\n\nEn. En koskaan Astan luo tästä lähtien.\n\nRITA.\n\nMinne sitte?\n\nALLMERS.\n\nYlös yksinäisyyteen.\n\nRITA.\n\nTuntureilleko? _Sitäkö_ tarkoitat?\n\nALLMERS,\n\nNiin.\n\nRITA.\n\nVaan sehän on vain uneksimista, Alfred! Ethän siellä voisi elää.\n\nALLMERS.\n\nSinne minua nyt halu vetää.\n\nRITA.\n\nMinkä vuoksi? Sano se!\n\nALLMERS,\n\nIstu. Niin kerron sinulle jotakin.\n\nRITA.\n\nJota sinulle siellä on tapahtunut?\n\nALLMERS.\n\nNiin.\n\nRITA.\n\nJa josta et ole puhunut Astalle etkä minulle?\n\nALLMERS.\n\nNiin.\n\nRITA.\n\nSinä olet kaikessa niin umpimielinen. Sinun ei pitäisi olla sellainen.\n\nALLMERS.\n\nIstu tuohon. Niin kerron.\n\nRITA.\n\nAnnahan kuulla!\n\n(Istuu penkille huvimajan eteen).\n\nALLMERS.\n\nMinä olin yksin siellä ylhäällä. Keskellä tuntureita. Niin tulin\nmuutamalle suurelle, yksinäiselle tunturijärvelle. Ja siitä piti minun\npäästä yli. Vaan en voinut. Ei ollut venettä eikä ihmisiä.\n\nRITA.\n\nNoo? Ja sitte?\n\nALLMERS.\n\nLaskeusin omin päini muutamaan laaksoon. Sieltä arvelin pääseväni yli\nkukkulain ja huippujen välitse. Ja taas alas toiselle puolen järveä.\n\nRITA.\n\nJa sinä eksyit, Alfred!\n\nALLMERS.\n\nNiin, minä hairahduin suunnassa. Sillä ei ollut minkäänlaista tietä eikä\npolkua. Minä kuleksin koko päivän. Ja koko seuraavan yönkin. Ja lopuksi\nluulin, etten enään milloinkaan pääse ihmisten ilmoille.\n\nRITA.\n\nEt kotiasi, meidän luo? Minä olen varma, että ajatuksesi olivat täällä.\n\nALLMERS.\n\nEi, -- eivät olleet.\n\nRITA.\n\nEikö?\n\nALLMERS.\n\nEi. Se oli kummallista. Tuntui minusta, että sinä sekä Eyolf olitte\njoutuneet hyvin, hyvin kauas. Ja niinikään Asta.\n\nRITA.\n\nVaan mitä sitte ajattelit?\n\nALLMERS.\n\nMinä en ajatellut mitään. Kulin ja hinasin itseäni jyrkänteitä, -- ja\nnautin kuoleman rauhaa ja suloutta.\n\nRITA (hypähtää ylös).\n\nElä käytä tuollaisia sanoja moisesta kauhistuksesta.\n\nALLMERS.\n\nMinä tunsin sillä tavoin. En mitään tuskaa. Minusta tuntui, että meitä\noli kaksi kuleksimassa, minä ja toisena kuolema, ja aivan kuin hyvät\nmatkatoverit. Minusta tuntui olevan luonnollista, -- niin asianmukaista,\nkaikkityyni. Minun suvussanihan ei elä kukaan vanhaksi --\n\nRITA,\n\nOle puhumatta tuollaista, Alfred! Selvisithän siitä kuitenkin hyvin.\n\nALLMERS,\n\nNiin; yhtäkkiä olin perillä. Järven toisella rannalla.\n\nRITA.\n\nSe on ollut sinulle pelon ja kauhun yö, Alfred. Vaan nyt jälestäpäin et\ntahdo sitä myöntää itsellesi.\n\nALLMERS.\n\nSe yö sai minussa aikaan päätöksen. Ja sen vuoksi käännyin takasin.\nLähdin kotia. Eyolfin luo.\n\nRITA (hiljaa).\n\nLiian myöhään.\n\nALLMERS.\n\nNiin. Ja -- toverini tuli ja otti hänet --. Siitä syntyi kauhu häntä.\nKauhu kaikkea. Kaikkea _sitä_, -- josta emme uskalla kuitenkaan luopua.\nNiin olemme maailmaan kytketyitä molemmat, sinä, Rita, ja minä.\n\nRITA (ilon värähdys äänessä).\n\nNiin, eikö totta! Sinä myöskin! (menee lähemmäksi). Ooh, eletään\nelämämme yhdessä, niin kauan kuin mahdollista!\n\nALLMERS (kohottaa olkapäitään).\n\nElää, niin! Kun ei ole mitään sisältöä siinä. Autiota ja tyhjää\nkaikkialla. Katsonpa minne tahansa.\n\nRITA (tuskallisesti).\n\nEnnemmin tahi myöhemmin lähdet sinä luotani, Alfred. Minä tunnen sen! Ja\nminä näen sen sinustakin! Sinä lähdet luotani!\n\nALLMERS.\n\nSen matkatoveriniko kanssa, tarkoitat?\n\nRITA.\n\nEn sitä tarkoita, vaan mikä on vieläkin pahempi. Sinä menet\nominehtoinesi luotani. Sillä sinusta tuntuu, että ainoastaan täällä\nminun tykönäni sinulla ei ole mitään, minkä eteen elää. Vastaa minulle!\nEtkö ajattelekin niin?\n\nALLMERS (katsoo vakavasti häneen).\n\nJa jos niin ajattelisinkin --?\n\n(Melua ja huutoja, vihasia ja kiihkeitä ääniä kuuluu etäältä alhaalla.\nAllmers menee kaidepuun luo).\n\nRITA.\n\nMitä se on (huudahtaen). Oo, he ovat löytäneet hänen, saat nähdä!\n\nALLMERS.\n\nEi löydy hän koskaan.\n\nRITA.\n\nVaan mikä melu se sitte on?\n\nALLMERS (tulee takasin).\n\nTappelua vain, -- niinkuin tavallisesti.\n\nRITA.\n\nRannallako?\n\nALLMERS.\n\nNiin. Koko tuo ranta pitäisi puhdistaa. Nyt ovat miehet tulleet kotia.\nJuovuspäissään, tapansa mukaan. Pieksävät lapsiaan. Kuule, kun pojat\nkirkuvat! Vaimot itkevät ja ulvovat apua --\n\nRITA.\n\nNiin, emmekö saisi jonkun sinne auttamaan heitä?\n\nALLMERS (ankarasti ja suutuksissa).\n\nAuttamaan heitä, jotka eivät auttaneet Eyolfia! Ei, antaa heidän vaikka\nhukkua, -- niinkuin hekin antoivat Eyolfin!\n\nRITA.\n\nAlfred, elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele noin!\n\nALLMERS.\n\nEn voi muuta. Kaikki nuo vanhat hökkelit on revittävä.\n\nRITA.\n\nJa mihin nuo kaikki köyhät ihmisparat sitte?\n\nALLMERS.\n\nHakekoot suojansa muualla.\n\nRITA.\n\nEntä lapset?\n\nALLMERS.\n\nAivan yhdentekevähän se on, missä nääntyvät.\n\nRITA (hiljaa, nuhtelevasti).\n\nSinä pakotat itsesi tuollaiseen kovuuteen, Alfred.\n\nALLMERS (kiihkeästi).\n\nMinulla on oikeus olla kova täst'edes! Ja se on _velvollisuutenikin_!\n\nRITA.\n\nVelvollisuutesi?\n\nALLMERS.\n\nVelvollisuuteni Eyolfia kohtaan. Hän ei saa jäädä kostamatta. Lyhyesti,\nRita! Niinkuin sanon! Pane mieleesi se! _Saa_ kaikki nuo hökkelit\nrannalla hajoitetuksi maan tasalle, -- kun minä olen poissa.\n\nRITA.\n\nKun olet poissa?\n\nALLMERS.\n\nNiin, sittehän sinulla on kaikessa tapauksessa _jotakin_, millä täyttää\nelämääsi. Ja sitä sinulla täytyy olla.\n\nRITA (vakavasti ja varmasti).\n\nSiinä olet oikeassa. Sitä täytyy minulla olla. Vaan arvaapas, mihin\nryhdyn, -- kun sinä olet mennyt?\n\nALLMERS.\n\nMihin?\n\nRITA (vitkallisesti, päättävästi).\n\nHeti kun olet mennyt luotani, menen rannalle ja tuon kaikki köyhät,\nturmeltuneet lapset tänne meille. Kaikki nuo raakalaislapset --\n\nALLMERS.\n\nMitä sinä niillä täällä?\n\nRITA.\n\nOtan ne luokseni.\n\nALLMERS.\n\n_Sinä_ otat ne tänne!\n\nRITA.\n\nNiin, sen minä teen. Sinun lähtöpäivästäsi alkaen ovat he täällä kaikki,\n-- aivan kuin olisivat omia lapsiani.\n\nALLMERS (liikutettuna).\n\nPikku Eyolfimme sijassa!\n\nRITA.\n\nNiin, pikku Eyolfimme sijassa. He saavat asua Eyolfin huoneissa. Saavat\nlukea Eyolfin kirjoja. Leikkiä hänen kaluillaan. Heidät vaihdetaan\nistumaan Eyolfin tuolilla pöydässä.\n\nALLMERS.\n\nTuohan on suoraa hulluutta! En tiedä ainoatakaan ihmistä maailmassa,\njoka ei olisi sopivampi siihen kuin sinä.\n\nRITA.\n\nSaan kasvattaa itseäni siihen. Opetella. Tottua.\n\nALLMERS.\n\nJos tuo on vakanen tosi -- kaikki tuo, mitä puhut, niin on sinussa\ntäytynyt tapahtua muutos.\n\nRITA.\n\nNiin onkin, Alfred. Siitä olet _sinä_ pitänyt huolen. Sinä olet luonut\ntyhjän aukon minuun. Ja se pitää minun koettaa täyttää jollakin.\nJollakin mikä voi olla rakkauden kaltaista.\n\nALLMERS.\n\n(seisoo jonkun aikaa mietteissään; katsoo häneen).\n\nMe emme todellakaan ole tehneet paljoksi mitään noitten köyhäin hyväksi.\n\nRITA.\n\nEmme ole tehneet niin mitään.\n\nALLMERS.\n\nTuskinpa ajatelleetkaan heitä koskaan.\n\nRITA,\n\nEmme koskaan myötätuntoisuudella.\n\nALLMERS.\n\nMe, joilla on ollut \"kullat ja maat, mannut\" --\n\nRITA,\n\nMeillä on ollut kädet sulettuna. Ja sulettuna sydänkin.\n\nALLMERS (nyökäyttää).\n\nVoihan siis ehkä ajatella olevan luonnollistakin, että he eivät panneet\nhenkeään alttiiksi pelastaakseen pikku Eyolfia.\n\nRITA (hiljaa).\n\nOtapas ajatellaksesi, Alfred. Oletko varma, että -- että meillä\nitsellämmekään olisi ollut rohkeutta siihen?\n\nALLMERS.\n\n(tuskallisesti eväten).\n\nElähän toki epäile _sitä_, Rita!\n\nRITA,\n\nNiin, niin, me olemme tämän ilman ihmisiä.\n\nALLMERS.\n\nMitä oikeastaan aijot tehdä kaikkien noitten turmeltuneitten lasten\nhyväksi?\n\nRITA.\n\nKaikista ensin tullenee minun koettaa, voisinko lauhduttaa -- ja\njalostaa heidän elämänkohtaloaan.\n\nALLMERS.\n\nJos _sen voit_ tehdä, niin ei ole Eyolf turhaan syntynyt.\n\nRITA.\n\nEikä ole turhaan otettukaan meiltä.\n\nALLMERS.\n\n(katsoo vakavasti häneen).\n\nSinulla, Rita, tulee olla selvillä _muuan_ seikka. Sinua tähän ei yllytä\nrakkaus.\n\nRITA,\n\nEi, -- ei rakkaus. Ainakaan vielä.\n\nALLMERS.\n\nMikä sitte oikeastaan?\n\nRITA.\n\n(puolittain välttäen).\n\nOlethan niin usein puhellut Astan kanssa ihmisen vastuunalaisuudesta --\n\nALLMERS.\n\nTuosta kirjastani, jota vihasit.\n\nRITA,\n\nVihaan sitä kirjaa vieläkin. Vaan minä istuin ja kuuntelin, kun sinä\nselittelit. Ja nyt tahdon itse koettaa eteenpäin. _Omalla_ tavallani.\n\nALLMERS.\n\n(pudistaa päätään).\n\nSe ei ole tuon keskitekoisen kirjan vaikutusta --\n\nRITA.\n\nEi, vaan minulla on oma aiheeni.\n\nALLMERS.\n\nMikä se on?\n\nRITA.\n\n(hiljaa, raskasmielisesti hymyillen).\n\nMinä, näetkös, tahdon sovittaa suuria, avonaisia silmiä.\n\nALLMERS.\n\n(lyödyllä mielellä, kiinnittää katseensa häneen).\n\nEhkä saisin minäkin olla mukana? Auttamassa sinua, Rita?\n\nRITA.\n\nTahtoisitko sinä?\n\nALLMERS.\n\nTahtoisin, -- jos vain tietäisin kykeneväni.\n\nRITA (viivytellen).\n\nVaan sittehän sinun täytyisi jäädä tänne.\n\nALLMERS.\n\n(hiljaa).\n\nKoetetaan, eikö onnistuisi.\n\nRITA (tuskin kuultavasti).\n\nKoetetaan, Alfred.\n\n(Molemmat ääneti. Sen jälkeen menee Allmers lippuriuvun luo ja nostaa\nlipun latvaan. Rita seisoo huvimajan luona ja katselee levollisesti\nAlfredia).\n\nALLMERS (tulee takasin).\n\nMeille, Rita, koettaa raskas työpäivä.\n\nRITA.\n\nVaan saat nähdä, -- meille koittaa joskus pyhäinen rauhallisuuskin.\n\nALLMERS (hiljaa, liikutettuna).\n\nSilloin tunnemme henkien liitävän luoksemme -- ehkä.\n\nRITA (kuiskaten).\n\nHenkien?\n\nALLMERS (niinkuin edellä).\n\nNiin. Ne ovat ehkä silloin ympärillämme, -- ne, jotka olemme\nkadottaneet.\n\nRITA (nyökyttää vitkalleen).\n\nPieni Eyolfimme. Ja sinun suuri Eyolfisi.\n\nALLMERS (tuijottaa eteensä).\n\nKentiesi. me vielä silloin tällöin, -- elämämme tiellä -- saamme nähdä\naivan kuin vilahdukselta heitä.\n\nRITA.\n\nMinne meidän tulee luoda katseemme, Alfred --?\n\nALLMERS (kiinnittää katseensa häneen).\n\nYlös.\n\nRITA (nyökyttää suostumukseksi).\n\nNiin, niin, -- ylös.\n\nALLMERS.\n\nYlös, -- kohti huippuja. Kohti tähtiä. Ja kohti suurta hiljaisuutta.\n\nRITA (ojentaa hänelle kätensä).\n\nKiitos!\n\n\n\n"]