[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMRlFvAvls_MSuYEv_ouOwCEXBBWEXSSaWBCw4Lc6Ht0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2090,"Henry Esmondin historia","Thackeray, William Makepeace",1811,1863,"2090-thackeray-william-makepeace-henry-esmondin-historia","2090__Thackeray_William_Makepeace__Henry_Esmondin_historia","Hänen itsensä kertomana","romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1852,1923,146230,949847,false,60508,[24,25],"Great Britain -- History -- Anne, 1702-1714 -- Fiction","Historical fiction",[27,28,29],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana\" by William Makepeace Thackeray is a historical novel published in 1852. Set against the tumultuous backdrop of late 17th and early 18th-century England, it follows Henry Esmond from orphaned childhood through his service in Queen Anne's army. Raised by the Castlewood family under mysterious circumstances, Henry harbors secrets about his true identity that could destroy those he loves. His story intertwines with real historical events and figures, encompassing war, political intrigue, and a complex romantic entanglement spanning generations. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Räsänen, Martta",242,"Historiallinen romaani sijoittuu 1700-luvun alun Englantiin ja on kirjoitettu Henry Esmondin muistelmien muotoon. Teos seuraa päähenkilön vaiheita Castlewoodin suvun palveluksessa, hänen sotilaallista uraansa kuningatar Annan ajan sotiin sekä osallisuuttaan poliittisiin salaliittoihin.","William Makepeace Thackerayn 'Henry Esmondin historia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2090. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HENRY ESMONDIN HISTORIA\n\nHänen itsensä kertomana\n\n\nJulkaissut\n\nWilliam Makepeace Thackeray\n\n\nSuomentanut\n\nMartta Räsänen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nEnsimmäinen kirja.\n\nHENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN\nTRINITY COLLEGESTA.\n\n    I. Selostus Esmondin perheestä Castlewoodin linnassa.\n   II. Kuvaus siitä miten Francis, neljäs varakreivi,\n       saapuu Castlewoodiin.\n  III. Thomas, kolmas varakreivi, oli vienyt minut sinne\n       paashiksi Isabellalle.\n   IV. Minut pannaan roomalaiskatolisen papin kasvatettavaksi ja\n       kasvatetaan siihen uskoon. -- Varakreivitär Castlewood.\n    V. Haltiaväkeni ovat salaliitossa kuningas Jaakko II:n\n       valtaanpalauttamiseksi.\n   VI. Salaliiton tulos. Thomasin, Castlewoodin kolmannen varakreivin,\n       kuolema ja varakreivittären vangitseminen.\n  VII. Minut jätetään orpona Castlewoodiin, mutta saan siellä mitä\n       lempeimpiä suojelijoita.\n VIII. Menestystä seuraa huono onni.\n   IX. Minulla on isorokko ja valmistaudun lähtemään Castlewoodista.\n    X. Menen Cambridge'iin, mutta en saa siellä mitään hyvää aikaan.\n   XI. Tulen loma-ajaksi Castlewoodiin ja keksin siellä salaisen\n       perhesurun.\n  XII. Mylord Mohun tulee luoksemme pahoin aikein.\n XIII. Mylord lähtee luotamme ja jättää pahan jälkeensä.\n  XIV. Ratsastamme hänen perässään Lontooseen.\n\nToinen kirja.\n\nESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA.\n\n    I. Olen vankilassa ja minua käydään katsomassa, mutta ei lohduteta.\n   II. Vankeuteni päättyy, vaikeuteni eivät.\n  III. Otan kuningattaren pestin Quinin rykmenttiin.\n   IV. Entisen kertaamista.\n    V. Menen Vigo-lahden retkelle, maistan suolavettä ja haistan ruutia.\n   VI. Joulukuun 29 päivä.\n  VII. Minut otetaan iloisesti vastaan Walcotessa.\n VIII. Perhepakinaa.\n   IX. Otan osaa vuoden 1704:n sotaretkeen.\n    X. Vanha tarina narrista ja naisesta.\n   XI. Kuuluisa mr. Joseph Addison.\n  XII. Saan oman komppanian vuoden 1706:n sotaretkeltä.\n XIII. Kohtaan Flanderissa vanhan tuttavan ja löydän sieltä\n       äitini haudan ja oman kehtoni.\n  XIV. Vuosien 1707:n ja 1708:n sotaretket.\n   XV. Kenraali Webb voittaa Wynendaelin taistelun.\n\nKolmas kirja.\n\nKUVAA ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.\n\n     I. Taisteluni ja vaivani päättyvät.\n    II. Menen kotiin ja kosketan vanhaa kieltä.\n   III. Eräs luku \"Spectatorista\".\n    IV. Beatrixin uusi kosija.\n     V. Mohun ilmestyy viimeisen kerran tässä historiassa.\n    VI. Beatrix-parka.\n   VII. Kerran vielä käyn Castlewoodissa.\n  VIII. Matkustan Ranskaan ja tuon kotiin erään Rigaud'n\n        maalaaman muotokuvan.\n    IX. Muotokuvan malli tulee Englantiin.\n     X. Vieraanamme Kensingtonissa on hyvin huomattava henkilö.\n    XI. Vieraamme poistuu luotamme, koska emme ole olleet\n        tarpeeksi vieraanvaraisia.\n   XII. Suuri suunnitelma ja kuka sen teki tyhjäksi.\n  XIII. Elokuun ensimmäinen päivä 1714.\n\n\n\n\n\n\nI KIRJA\n\n\n\n\nHENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN\nTRINITY COLLEGESTA\n\n\nLuemme, että vanhojen murhenäytelmien näyttelijät esittivät jambejaan\nlaulaen, puhuivat naamion takaa, ja käyttivät koturneja ja korkeita\npäälaitteita. Arveltiin, että murhenäytelmän runottaren arvo vaati\nnäitä apukeinoja ja ettei hänen sopinut liikkua muuten kuin runomitan\nja tahdin mukaan. Niinpä tappoi kuningatar Medea lapsensa hitaan\nsoiton tahdissa ja kuningas Agamemnon meni iäisyyteen haipuvassa\nalaäänessä (Drydenin sanoja käyttääksemme), jolloin kuoro seisoi\nvieressä juhlallisessa asennossa, valittaen tahdissa ja arvokkaasti\nnoiden suurten kruunupäisten henkilöjen kohtaloita. Historian\nrunotar rakastaa juhlallisuutta samoin kuin hänen teatterisisarensa.\nHänkin käyttää naamiota ja koturneja ja puhuu tahdissa. Ja meidän\naikanamme hänkin vaivautuu seuraamaan yksinomaan kuninkaiden asioita,\npalvellen heitä nöyränä ja juhlallisena, aivan kuin hän olisi vain\nhovijuhlamenojen ohjaajatar, jolla ei ole mitään syytä merkitä\nmuistiin tavallisten ihmisten vaiheita. Olen nähnyt hyvin vanhana\nja elähtäneenä Ranskan kuningasvanhuksen Ludvig XIV:n kuninkuuden\nmallin ja esikuvan, -- joka ei koskaan liikkunut muuten kuin tahdissa\nja joka eli ja kuoli hovimarsalkkansa sääntöjen mukaan, koettaen\nnäytellä koko elinaikansa sankarin osaa. Vailla runouden kiiltoa\nhänkin oli vain pikkuinen, ryppynaamainen, rokonarpinen ukko, joka\nkäytti suurta tekotukkaa ja punaisia korkoja näyttääkseen pitkältä --\nsopiva sankariksi johonkin kirjaan, jos mielitte, tai vaskipatsaaseen\ntai kattomaalaukseen; roomalaismallinen jumala, mutta ei muuta kuin\ntavallinen mies Madame Maintenonin tai parturin silmissä, joka ajoi\nhänen partaansa tai Monsieur Fagonin, hänen haavurinsa. Heittäneekö\nHistoria koskaan pois tekotukkaansa ja jättäneekö se koskaan hovia?\nSaanemmeko nähdä Ranskasta ja Englannista muutakin kuin Versaillesin\nja Windsorin? Näin kuningatar Annan Windsorissa kiitävän alas puiston\nrinnettä yksivaljakkovaunuissaan metsästyskoiriensa perästä --\nkiihkeän, punanaamaisen naisen, joka ei vähääkään muistuttanut hänen\npatsastaan, joka kääntää kivisen selkänsä P. Paavalin kirkkoon päin\nja katselee vaunuja, jotka koettavat kavuta Ludgate Hilliä. Ei hän\nollut sen paremmin kasvatettu tai viisaampi kuin sinä tai minä, vaikka\npolvistuimmekin antamaan hänelle kirjeen tai käsien pesumaljan. Miksi\nHistorian täytyy kulkea polvistuneena aikojen loppuun? Koetan saada\nhänet nousemaan ja omaksumaan luonnollisen asennon, niin ettei hän aina\ntee mateluja keikaritemppuja kuin mikäkin ylikamariherra ja pujottaudu\ntakaperin ovista hallitsijan läsnäollessa. Sanalla sanoen, tahtoisin\nsaada Historian mieluummin tuttavalliseksi kuin sankarilliseksi ja\nmielestäni mr. Hogarth ja mr. Fielding antavat lapsillemme paljon\nparemman käsityksen nykyään Englannissa vallitsevista tavoista kuin\n_The Court Gazette_ ja muut sanomalehdet, jotka saamme hovista.\n\nWebbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa\ntavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua\n(jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin\nperinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä,\njosta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä\noli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka\nheidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi\nCastlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee,\nvaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita\nhän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta\nenglantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita),\noli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti\narvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina)\nniin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän\nja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut.\nHän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti\nomaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä\nsakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin,\njolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia\ntasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan\nantanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward,\njoka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin\ntornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä\npiintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen\ntaloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa\nkanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa\nWorcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace\nEsmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän\njälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut\ntuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous\nrukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan\nkuninkaalta.\n\nMikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka\nansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut\nonnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan\nCatosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain\nkapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia,\nhumalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava\nkapakoitsija -- niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian\nrunotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven -- jolle\nmaanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, -- sulkee oven taakse\nhänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän\nja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi\npitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le\nBrunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja\nminusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan\ntunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.\n\nKuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä -- joka menetti\npoikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja\nurhoollisuuden merkkejä -- tulisi varmaankin hänen sukulaistensa\nvaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi\nhäväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle\nnaamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta\nvapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse,\nmuodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän\nviemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi\nloppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman\njonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen\nnähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni\nsille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen\npientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi\nliian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian\näänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan\nsyöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka,\nsheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä\nmatkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä\nkuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko.\nAntakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin\nosaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen\njälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista\nja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja\npaloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja\nkukkaro eteeni, ja minä otan sen. \"Ja ansaitsen hirttonuoran\", sanotte\nte, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä\nvastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi\nsen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.\n\n\n\nI luku.\n\nSELOSTUS ESMONDIN PERHEESTÄ CASTLEWOODIN LINNASSA.\n\nKun Francis, Castlewoodin neljäs varakreivi, v. 1691 sai arvonsa ja\nheti sen jälkeen otti vastaan Castlewoodissa, Hantsin kreivikunnassa\nolevat tiluksensa, oli melkein ainoa siellä asustava henkilö,\npalvelijoita lukuunottamatta, kaksitoistavuotias poikanen, johon\nei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota ennenkuin rouva\nvarakreivitär hänet havaitsi, tarkastaessaan taloudenhoitajattaren\nkanssa linnaa saapumispäivänään. Poika oli huoneessa, jota sanottiin\nkirjastoksi tai keltaiseksi galleriaksi ja jossa perheen muotokuvat\ntavallisesti olivat, muun muassa Antonio Van Dyckin hieno maalaus\nGeorgesta, toisesta varakreivistä ja Dobsonin maalaus kolmannesta\nvarakreivistä, joka juuri oli kuollut. Viimemainittua kuvaa ei hänen\nrouva leskensä näyttänyt tahtovan viedä pois lähettäessään noutamaan\ntaloonsa Chelseahen Sir Peter Lelyn maalaamaan oman kuvansa, jossa\nhänen armonsa oli kuvattu Dianan hoviin kuuluvaksi metsästäjättäreksi.\n\nUusi, ihana Catslewoodin lady tapasi surullisen, yksinäisen kirjaston\nasujaimen tutkimassa suurta kirjaa, jonka tämä laski pois havaitessaan\nvieraan olevan saapuvilla. Kun poika ymmärsi, kuka tuo henkilö oli,\nnousi hän seisomaan ja kumarsi varakreivittärelle -- osoittaen ujoa\nkunnioitusta linnan emännälle.\n\nLady ojensi kätensä -- koskapa ei tuo käsi olisikaan ojentunut tekemään\nhyvää työtä tai suojelemaan surulta ja onnettomuudelta? \"Ja tämäkö on\nsukulaisemme?\" sanoi hän; \"mikä on nimesi, serkku?\" \"Nimeni on Henry\nEsmond\", sanoi poika, kohottaen ihailevan ja ihmettelevän katseensa\nlady Esmondiin, sillä lady oli ilmestynyt niinkuin _Dea certe_ -- tosi\njumalatar -- ja oli pojan mielestä ihanin olento, johon hän koskaan oli\nkatsahtanut. Ladyn kultainen tukka kimalteli auringon kullassa, hänen\nihonsa oli huikaisevan kukoistava, hänen huulensa hymyilivät ja hänen\nsilmänsä loistivat hyvyydestä, joka saattoi Harry [Harry = Henry, nimen\nhyväilymuoto] Esmondin sydämen sykkimään hämmästyksestä.\n\n\"Totta maar hänen nimensä on Henry Esmond, mylady\", sanoi mrs. Worksop,\ntaloudenhoitajatar (vanha tyranni, jota Henry Esmond kiusasi enemmän\nkuin vihasi), ja vanha rouva katsahti merkitsevästi lordivainajan\nkuvaan päin, joka vieläkin on perheen hallussa; siinä oli jalon ja\nankaran näköinen mies, käsi miekan kahvassa ja takissaan arvomerkki,\njonka lordivainaja oli saanut keisarilta Tonavalla käydyssä taistelussa\nturkkilaisia vastaan.\n\nHavaitessaan suuren, kieltämättömän yhdennäköisyyden tämän kuvan ja\npojan välillä, uusi varakreivitär, joka yhä piteli pojan kättä kuvaa\ntarkastaessaan, punastui ja hellitti käden nopeasti, kulkien gallerian\ntoiseen päähän mrs. Worksopin seuraamana.\n\nKun lady palasi, seisoi Henry Esmond vielä samalla paikalla ja käsi\nsiinä asennossa, johon se oli mennyt, kun hän oli antanut sen laskeutua\nmustalle takilleen.\n\nLadyn sydän heltyi luullakseni -- ja tosiaankin, hänhän on\nsen sittemmin myöntänyt -- hänen ajatellessaan menettelevänsä\nepäystävällisesti jotakuta ihmistä kohtaan, olipa tämä suuri tai\npieni; sillä kun hän palasi, oli hän lähettänyt taloudenhoitajattaren\njollekin asialle käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja tultuaan\ntakaisin pojan luo äärimmäinen säälin ja lempeyden ilme silmissään,\ntarttui tämän käteen uudestaan asettaen toisen kauniin kätensä pojan\npään päälle ja sanoen tälle muutamia sanoja, jotka olivat niin\nlempeitä ja lausuttiin niin suloisella äänellä, että pojasta, joka ei\nmilloinkaan ennen ollut nähnyt niin paljon kauneutta, tuntui aivan\nkuin yliluonnollisen olennon tai enkelin kosketus olisi heittänyt\nhänet maahan ja polvistuen toisen polvensa varaan hän suuteli kaunista\nsuojelevaa kättä. Viimeiseen elinhetkeensä asti Esmond muistaa ladyn\nsemmoisena, jommoinen hän silloin puhuessaan oli, -- hänen kauniissa\nsormissaan olevat sormukset, hänen pukunsakin tuoksun, hänen säteilevät\nsilmänsä, joista loisti kummastus ja hyvyys, hänen huulensa, joilla\nhymy päilyi, ja auringon, joka muodosti kultaisen sädekehän hänen\nhiustensa ympärille.\n\nPojan vielä ollessa nöyrässä asennossaan hänen taakseen tuli\npyylevä herra, joka talutti pientä, nelivuotista tyttöä. Herra\npurskahti kaikuvaan nauruun huomatessaan ladyn ja tämän ihailijan\nomituisine hentoine vartaloineen, kalpeine kasvoineen ja pitkine\nmustine suortuvineen. Lady punastui ja pyysi katseellaan puolisoaan\nhillitsemään iloisuuttaan -- sillä tulija oli herra varakreivi, jonka\npoika tunsi, koska oli nähnyt hänet kerran ennen lordivainajan eläessä.\n\n\"Tämä siis on pikkuinen pappi\", sanoi mylord katsahtaen poikaan. \"Terve\nmieheen, sukulaisemme!\"\n\n\"Hän lukee rukouksensa äidin kuullen\", sanoi pikku tyttö, hypähtäen\nisänsä polvelle, ja mylord purskahti uudestaan nauramaan ja\nHenry-sukulainen näytti perin nololta. Hän keksi puolisen tusinaa\nvastineita, mutta vasta kuukausia jälkeenpäin kun hän ajatteli tätä\nseikkailua; tällä hetkellä hän ei osannut vastata kerrassaan mitään.\n\n\"Le pauvre enfant, il n'a que nous\" [Lapsi parka, hänellä ei ole muuta\nturvaa kuin me], sanoi lady, katsahtaen lordiin; ja poika, joka ymmärsi\nhänen sanansa, vaikka lady epäilemättä näytti luulevan toisin, kiitti\nhäntä koko sydämellään hänen lempeästä puheestaan.\n\n\"Eikä häneltä tule täällä ystäviä puuttumaan\", sanoi mylord\nystävällisellä äänellä; \"vai mitä, pikku Trix?\"\n\nPikku tyttö, jonka nimi oli Beatrix ja jota hänen isänsä nimitti tällä\nlyhennyksellä, katsahti totisesti Henry Esmondiin suurilla silmillään\nja sitten kirkasti hymy hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit kuin\nkeruubin, ja hän tuli ja ojensi kätösensä pojalle. Pistävän suloinen\nkiitollisuuden, onnen ja rakkauden tunne täytti orpolapsen sydämen,\nkun hän sai suojelijoilta, jotka taivas oli hänelle lähettänyt,\nnämä lempeät sanat ja ystävyyden ja suosion osoitukset. Vain tunti\nsitten hän oli tuntenut olevansa hyvin yksin maailmassa. Kun hän\nkuuli kellojen jylisevän soiton Castlewoodin kirkosta, kellojen,\njotka sinä aamuna soivat isäntänsä ja emäntänsä tervetuliaisiksi,\nolivat ne soineet hänelle vain pelkoa ja mielenankeutta, sillä hän\nei tietänyt, kuinka uusi isäntä häntä kohtelisi, ja ne, joilta hän\nennen oli pyytänyt turvaa, olivat nyt unohdetut tai kuolleet. Ylpeys\nja epäluulo myös oli pidättänyt häntä huoneessa kylän papin ja kansan\nja linnan palvelijoiden mennessä toivottamaan Castlewoodin lordia\ntervetulleeksi: sillä Henry Esmond ei ollut palvelija, vaikka olikin\nalistetussa asemassa, ei myöskään sukulainen, vaikka hän kantoi\nsuvun nimeä ja vaikka hänen suonissaan virtasi sen veri; ja kesken\nhälinän ja suosionosoitusten kajahtelun uuden isännän saapuessa\n(jolle, voin vakuuttaa, juhlat oli valmistettu ja jonka kunniaksi\ntykkejä laukaistiin ja jolle vuokraajat ja palvelijat hurrasivat, kun\nvaunut lähestyivät ja pyörivät linnan pihalle) ei kukaan kiinnittänyt\nhuomiotaan Henry Esmondiin, joka istui yksinäisenä, kenenkään\nhuomaamatta kirjastohuoneessa, kunnes hänen uudet ystävänsä hänet\nlöysivät.\n\nKun mylord ja lady aikoivat poistua huoneesta, pyysi tyttö, pitäen\nyhä sukulaistaan kädestä, häntä tulemaan heidän mukanaan. \"Sinä\nhylkäät aina vanhan ystävän löytäessäsi uuden, Trix\", sanoi hänen\nisänsä hänelle iloisesti mennen kuvakokoelmahuoneeseen ja tarjoten\nkäsivartensa rouvalleen. Sieltä he menivät musiikkihuoneeseen, joka\nkauan oli ollut käyttämättömänä, ja kellotornissa olevien kuningatar\nElisabethin huoneiden läpi pengermälle, josta aukeni ihana näköala\nauringon laskiessa, tummuvat metsät ja palaavien peltovariksien pilvi\nja tasanko ja joki, joiden takana oli Castlewoodin kylä ja silmää\nhyväilevät purppuranväriset mäet. Pikkuinen Castlewoodin perijä,\nkaksivuotias lapsi, oli jo pengermällä imettäjänsä käsivarsilla, jonka\nluota hän juoksi ruohopengermän poikki äitinsä luo huomatessaan tämän.\n\n\"Ellet voi olla onnellinen täällä, Rachel\", sanoi mylord katsellen\nympärillään olevaa näköalaa, \"on sinua vaikea tyydyttää\".\n\n\"Olen onnellinen siellä missä sinä olet\", sanoi lady, \"mutta kaikkein\nonnellisimpia olimme Walcote Forestissa;\" ja sitten mylord alkoi\nselittää heidän edessään olevaa näköalaa vaimolleen sekä sellaista,\nminkä pikku Henry tiesi paremminkin kuin hän -- nimittäin linnan\nhistoriaa: kuinka paashi karkasi tuosta portista mukanaan Castlewoodin\nperijätär, jolloin tilukset tulivat nykyisen perheen haltuun, kuinka\nkeropäät hyökkäsivät kellotorniin, jota puolustaessa mylordin isä\nkaatui. \"Olin vasta kaksivuotias silloin\", sanoi hän, \"mutta vähennä\nneljäkymmentäkuusi yhdeksästäkymmenestä ja sano, kuinka vanha olen,\nHenry-lanko?\"\n\n\"Kolmenkymmenen\", sanoi hänen vaimonsa naurahtaen.\n\n\"Vallan liian vanha sinulle, Rachel\", vastasi mylord katsoen häneen\nhellästi. Lady tosiaankin näytti olevan vain tyttönen, ja oli tuskin\nvielä täyttänyt kahtakymmentä.\n\n\"Tiedäthän, Frank, että teen mitä hyvänsä sinun mieliksesi\", sanoi hän,\n\"ja lupaan vanheta joka päivä.\"\n\n\"Et saa sanoa isää Frankiksi, nyt sinun pitää sanoa häntä mylordiksi\",\nsanoi Beatrix-neiti keikahuttaen pikkuista päätään. Silloin hänen\näitinsä hymyili ja iloinen isä nauroi ja pieni juokseva poika nauroi --\ntietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että oli onnellinen, niinkuin\njokainen näytti olevan. Miten nuo vähäpätöiset tapahtumat ja sanat,\nmaisema ja aurinko, hymyilevä ja puhuva ihmisryhmä, syöpyivätkään\nsyvälle muistoon!\n\nAuringon laskiessa lähetettiin pienoinen perijä imettäjänsä hoivaamana\nnukkumaan, jonne hän kirkuen läksi, mutta pikku Trixille annettiin\nlupa istua illallispöydässä sinä iltana. -- \"Ja tulethan sinäkin,\nsukulaisemme, vai miten?\" sanoi lady.\n\nHarry Esmond punastui. \"Sy-syön illallista mrs. Worksopin kanssa\", hän\nsanoi.\n\n\"Hitto vie\", sanoi mylord, \"syöt illallista meidän kanssamme tänään,\nHenry. Naisen pyytäessä ei saa kieltäytyä, eihän, Trix?\" Ja he kaikki\nihmettelivät Henryn ruokahalua, joka olikin vallan suurenmoinen, sillä\nhän ei ollut saanut päivällistä, koska kukaan ei ajatellut häntä siinä\nhälinässä, joka linnassa vallitsi uuden lordin tulon edellisissä\nvalmistuksissa.\n\n\"Etkö saanut päivällistä, rakas lapsiparka!\" pahoitteli mylady,\nkasaten pojan lautaselle lihaa; ja mylord täyttäen maljan lait ojaan\nmyöten käski tämän juoda tervehdysmaljan, jolloin nuoriherra Harry\nkulahutti viinin kurkkuunsa, huutaen \"kuninkaan malja\". Mylord oli\nhalukas juomaan sen ja kaikki muutkin maljat, jopa liiankin halukas.\nHän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tohtori Tusherin (Castlewoodin\nkotikappalaisen) lähdöstä jälkiruoan tarjoamisen jälkeen -- hän ei\nvielä ollut saanut pitää kappalaista niin kauan, hän sanoi, että olisi\ntähän kyllästynyt, -- joten hänen kunnianarvoisuutensa piti mylordille\nseuraa muutamia tunteja piipun ja punssilasin ääressä ja meni kotiin\njotenkin heiluvin askelin ja vakuuttaen kymmeniä kertoja, että hänen\nylhäisyytensä ystävällisyys voitti kaiken sen hyvyyden, joka oli tullut\nhänen osakseen hänen ylhäisyytensä armollisten sukulaisten puolelta.\n\nNuoren Esmondin saapuessa pieneen kamariinsa hänen sydämensä oli\ntäynnä hämmästystä sekä kiitollisuutta niitä uusia ystäviä kohtaan,\njotka tämä onnellinen päivä oli hänelle suonut. Hän oli jalkeilla,\nodottaen valppaana jo kauan ennen kuin talo valveutui, toivoen saavansa\nnähdä ihanan ladyn ja hänen lapsensa -- tuon lempeän suosijansa\nja suojelijansa, ja hän pelkäsi vain, että heidän eilisiltainen\nystävyytensä jotenkin loppuisi tai muuttuisi. Mutta viimein tuli pikku\nBeatrix puutarhaan ja hänen äitinsä seurasi häntä tervehtien Harryä\nyhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Poika kertoi hänelle pitemmälti\nlinnan historiaa (jota Harrylle oli opetettu entisen lordin aikana).\nLady kuunteli sitä suurella mielenkiinnolla; ja sitten poika ilmoitti,\nmuistaen edellistä iltaa, ymmärtävänsä ranskaa ja kiitti ladyä hänen\nsuojeluksestaan.\n\n\"Ymmärrätkö?\" sanoi tämä punastuen; \"siinä tapauksessa, sir, saat\nopettaa minua ja Beatrixia.\" Ja lady kysyi pojalta vielä paljon muuta\nhänestä itsestään; mutta tämä voidaan kertoa paremmin, täydellisemmin\nja selvemmin kuin niissä lyhyissä vastauksissa, jotka poika antoi\nemäntänsä kysymyksiin.\n\n\n\nII luku.\n\nKUVAUS SIITÄ, MITEN FRANCIS, NELJÄS VARAKREIVI, SAAPUU CASTLEWOODIIN.\n\nTiedetään, että Esmondin nimi ja Hantsin kreivikunnassa olevat\nCastlewoodin tilukset, tulivat nykyisen perheen haltuun Dorothean,\nEdwardin, Esmondin jaarlin ja markiisin ja Castlewoodin lordin\ntyttären ja perijättären kautta, joka lady nai, Elisabethin 23:ntena\nhallitusvuotena, Henry Poynsin, joka silloin oli paashina hänen\nisällään. Francis, yllämainittujen Henryn ja Dorothean poika ja\nperijä, otti äitinsä nimen, jota perhe oli ennenkin käyttänyt,\nja sai ritarin ja paroonin arvon kuningas Jaakko I:ltä; ja koska\nhänellä oli sotilaallisia taipumuksia, jäi hän pitkäksi aikaa Saksaan\nvaaliruhtinaan luokse, jonka palveluksessa Francis menetti paljon\nja oli useissa vaaroissa, hän kun lainasi suuria rahasummia tuolle\nonnettomalle ruhtinaalle ja sai useita haavoja keisarin puoluelaisia\nvastaan käydyissä sodissa, joihin sir Francis otti osaa.\n\nKotiin palattuaan sir Francis sai palvelustensa ja monien uhrauksiensa\npalkan majesteettivainaja Jaakko I:ltä, joka armollisesti lahjoitti\ntälle koetellulle palvelijalleen ruokavarastonhoitajan ja kuninkaan\nmaitoviinin ritarin arvon, jota korkeata ja vastuunalaista virkaa hän\nhoiti tuon kuninkaan sekä hänen onnettoman seuraajansa hallitusajan.\n\nVanhuus ja monet haavat ja sairaudet pakottivat sir Franciksen\ntoimituttamaan suuren osan velvollisuuksistaan sijaisella; ja hänen\npoikansa sir George Esmond, ritari ja lipunkantaja, täytti tämän\nviran, ensin isänsä luutnanttina ja myöhemmin isänsä arvon ja nimen\nperijänä melkein koko kuningas Kaarle I:n sekä hänen kahden poikansa\nhallitusajan.\n\nSir George Esmond nai alempisäätyisen, kuin hänen nimensä ja arvonsa\nedellyttivät, nim. valtuusmiehen ja kultasepän Thomas Tophamin\ntyttären Lontoon kaupungista. Appiukko oli parlamentin puolella\nsilloin alkavissa selkkauksissa ja petti sir Georgen toiveet\nomaisuudesta, jonka tämä luuli hänen testamenttaavan hänelle, sillä\nappi jättikin rahansa toiselle tyttärelleen, naimattomalle Barbaralle.\nSir George Esmond osoitti puolestaan kaikin tavoin kiintymystään\nja uskollisuuttaan kuninkaan asiaa sekä tämän persoonaa kohtaan;\nja kuninkaan ollessa Oxfordissa V. 1642 sir George isänsä luvalla,\njoka silloin oli hyvin vanha ja sairaalloinen ja asui linnassaan\nCastlewoodissa, sulatutti kaikki perheen hopealautaset hänen\nmajesteettinsa hyväksi.\n\nTämän ja muiden uhrausten ja ansioiden palkkioksi suvaitsi hänen\nmajesteettinsa (Oxfordissa tammik. v. 1643 päivätyllä kirjelmällä)\nantaa sir Francis Esmondille, Castlewoodin varakreiville, Shandonin\nvarakreivin arvon Irlannissa, ja koska varakreivin tilukset olivat\nsuuresti köyhtyneet kuninkaalle annettujen lainojen tähden, joita\nkuningas ei näinä vaikeina aikoina voinut takaisin maksaa, annettiin\nvarakreiville maalahjoitus Virginian siirtokunnista, josta maasta osa\nnykyäänkin on hänen perheensä jälkeläisten hallussa.\n\nEnsimmäinen Castlewoodin varakreivi kuoli perin iäkkäänä, vain muutamia\nkuukausia sen jälkeen kun oli arvonsa saanut. Hänen seuraajansa\noli hänen vanhin poikansa, yllämainittu George, ja paitsi tätä jäi\nvarakreiviltä perillisiä Thomas, kuninkaan armeijan eversti, joka\nliittyi myöhemmin vallantavoittelijan puolelle, ja Francis joka kuului\nhengelliseen säätyyn ja kaatui puolustaessaan Castlewoodin linnaa\nparlamenttilaisia vastaan v. 1647.\n\nLordi George Castlewoodilla (toisella varakreivillä), kuningas Kaarle\nI:n aikalaisella, ei ollut muita miehisiä perillisiä kuin ainoa\npoika Eustace Esmond, joka kaatui, ja puolet Castlewoodin miehiä\nhänen kanssaan, Worcesterin taistelussa. Castlewoodin maat myytiin\nja jaettiin tasavaltalaisten miehille, koska Castlewoodia pidettiin\nosallisena melkein kaikkiin protektoria vastaan kuninkaan kuoleman\njälkeen ja kuningas Kaarle II:n valtaanpalautukseen asti tehtyihin\nsalaliittoihin. Mylord seurasi tuon kuninkaan hovia maanpakoon,\njouduttuaan taloudelliseen perikatoon sen palveluksessa. Hänellä\noli vain yksi tytär, josta ei hänestäkään ollut isälle suurta\niloa, sillä onnettomuus ei ollut opettanut noille maanpakolaisille\nelämänkieltäymyksiä, ja sanotaan sekä Yorkin herttuan että hänen\nveljensä kuninkaan riidelleen Isabel Esmondista. Hän oli kuningatar\nHenrietta Marian hovinainen ja kääntyi hyvin nuorena katoliseen uskoon;\nhänen isänsä, heikko mies, seurasi tyttärensä esimerkkiä pian sen\njälkeen Bredassa.\n\nEustace Esmondin kuoltua Worcesterin taistelussa Thomas Esmond,\nlordi Castlewoodin veljenpoika, joka silloin oli vain poikanen,\ntuli arvonimen perijäksi. Hänen isänsä oli valtariidoissa ollut\nparlamentin puolella ja oli siten vieraantunut sukunsa päämiehestä,\nja lordi Castlewood oli ensin niin raivoissaan ajatellessaan arvonsa\n(vaikka se nyt oli tuskin tyhjää parempi) menevän keropäälurjukselle,\nettä hän olisi nainut uudestaan ja kosiskelikin jo Brüggessä erään\nviinikauppiaan tytärtä, jonka isälle hänen ylhäisyytensä oli suuria\nsummia vuokravelkaa kuninkaan ollessa siellä, mutta hän kammosi hovin\npilkkaa ja tyttärensä vihaa. Tytärtään hän suorastaan pelkäsi -- sillä\ntämä oli luonteeltaan yhtä ylimielinen ja kiivas kuin lordi oli heikko;\nhaavat ja juopottelut olivat tämän saattaneet rappiolle.\n\nLordi Castlewood olisi tahtonut saada naitetuksi tyttärensä Isabellan,\ntämän serkulle, sen Francis Esmondin pojalle, joka kaatui Castlewoodin\npiirityksessä. Ja sanotaankin neidin ihastuneen tuohon mieheen, joka\noli häntä useita vuosia nuorempi (tätä hän ei suinkaan pitänyt miehessä\nminään vikana), mutta kosiskeltuaan ja päästyään perheen läheisimpään\npiiriin tämä serkku odottamatta pyörsi takaisin, juuri silloin kuin\nasia näytti kaikkein lupaavimmalta, eikä edes millään tavoin selittänyt\ntätä menettelyään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä, suvaiten\nilkamoiden sanoa sitä hänen uskottomuudekseen. Jack Churchill, Frank\nEsmondin luutnantti kuninkaan henkivartiaston jalkaväkirykmentistä peri\nEsmondin paikan, kun tämä oli jättänyt hovin ja lähtenyt Tangeriin\nraivoissaan siitä, että oli huomannut ylenemisensä riippuneen\nkihlaamastaan elähtäneestä morsiamesta. Hän ja Churchill, jotka olivat\nolleet _condiscipuli_ P. Paavalin koulussa, vaihtoivat asian johdosta\nkiivaita sanoja; ja Frank Esmond virkkoi kiroten toverilleen: \"Jack,\nsisaresi voi olla semmoinen ja tämmöinen, mutta minun vaimoni ei\nmilloinkaan, kautta Juppiterin!\" ja miekat paljastettiin ja vertakin\npaljastettiin tässä riidassa kunnes ystävät heidät eroittivat. Harvat\nmiehet olivat niin arkoja kunnian-asioissa siihen aikaan, ja hyvää\nsyntyperää ja sukupuuta olevat miehet pitivät kuninkaallista tahraa\nsukunsa vaakunassa lisäkoristeena. Frank Esmond päätyi oikkuilleen\nTangeriin, josta sitten palasi kahden vuoden sotapalveluksen jälkeen,\nasettuen asumaan pienelle, äidiltä perimälleen tilalle lähelle\nWinchesteria, tullen maalaisherraksi ja pitäen ajokoiria, eikä hän\nkoskaan palannut hoviin kuningas Kaarlen hallitusaikana. Mutta hänen\nsetänsä Castlewood ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi, eikä sitä\nkotvaan aikaan tehnyt hänen serkkunsakaan, jota hän oli kieltäytynyt\nnaimasta.\n\nTäydelleen ei lordi Castlewood, joka oli kuluttanut kuninkaan\npalveluksessa nuoruutensa ja omaisuutensa, kyennyt tilusten,\neläkkeiden, Ranskasta saapuvien lahjusten tai kuninkaan lahjojenkaan\navulla -- lahjoja tuli niin kauan kuin hänen tyttärensä oli suosiossa\n-saamaan omaisuuttaan takaisin, eikä hän välittänyt poikansa kuoleman\njälkeen käydäkään Castlewoodissa tai korjauttaa sitä, vaan eli leveästi\nja loistavasti hovissa ja sai säästetyksikin melkoisen määrän käteistä\nrahaa.\n\nSilloinpa hänen perillisensä ja veljenpoikansa, Thomas Esmond, alkoi\npyrkiä setänsä suosioon. Thomas oli palvellut keisaria ja Alankomaita,\nkun kuningas Kaarlen oli ollut pakko lainata sotaväkeä näille\nvaltioille, sekä niitä vastaan, sitten kun hänen majesteettinsa oli\ntehnyt liiton Ranskan kuninkaan kanssa. Näissä taisteluissa Thomas\nEsmond herätti enemmän huomiota kaksintaisteluillaan, meluamisellaan,\npaheillaan ja pelaamisellaan kuin millään huomattavalla sotaisella\nurotyöllä ja palasi Englantiin, kuten moni muu matkusteleva\nenglantilainen herra, vähääkään parantumatta ulkomaisista\nkokemuksistaan. Hän oli hävittänyt nuoremman veljensä osuuden pienestä\nvanhempain perinnöstä, eikä -- totuushan on ilmaistava -- ollut muuta\nkuin sissi varsinaisten soturien joukossa ja metelöitsijä Alsatiassa\nja Friarsiassa [kuuluisia pelihuoneita ja pahuudenpesiä senaikaisessa\nLontoossa], joissa hän koetteli pelionneaan, kun luuli olevan\ntilaisuutta omaisuuden hankkimiseen.\n\nHänen serkkunsa oli nyt sivuuttanut keski-iän eikä hänen entistä\nkauneuttaan todistaneet muut kuin hänen oma puheensa. Hän oli luiseva\nja keltainen ja torahampainen, eikä kaikki punainen ja valkoinen\nihomaali, jota oli saatavissa kaikista Lontoon korukaupoista, kyennyt\ntekemään hänestä kaunotarta. Mr. Killigrew nimitti häntä Sibyllaksi,\npääkalloksi, joka kuninkaan juhlissa oli muistutuksena: _memento mori_\n[muista kuolemaasi!] j.n.e. -- sanalla sanoen, hän oli nainen, joka\nsaattoi olla helppo valloittaa, mutta jota valloittamaan vain hyvin\nrohkea mies uskalsi ryhtyä. Tämä rohkea mies oli Thomas Esmond. Hän\nihaili suuresti lordi Castlewoodin säästöjä, joiden määrää juorut\nolivat paljon suurennelleet. Madame Isabelilla sanottiin olevan\nkallisarvoisia kuninkaallisia jalokiviä, jota vastoin Tom Esmond-raukan\nviimeistä edellinen takki oli pantissa.\n\nMylordilla oli tähän aikaan komea talo Lincolns-Inn-Fieldsissä lähellä\nHerttuanteatteria ja Portugalin lähettilään kappelia. Tom Esmond, joka\noli ollut uuttera teatterissakävijä niin kauan kuin hänellä riitti\nrahaa näyttelijättärille, alkoi nyt käydä kirkossa yhtä uutterasti. Hän\nnäytti niin laihalta ja kuluneelta, että hän helpostikin kävi katuvasta\nsyntisestä ja tultuaan täten kääntyneeksi hän otti tietenkin setänsä\npapin rippi-isäkseen.\n\nTämä hyväntahtoinen isä sovitti hänen ja vanhan lordin, hänen setänsä,\nvälit, vaikka tämä vain vähän aikaa ennemmin ei viitsinyt edes\npuhutella häntä Tomin kulkiessa lordin vaunujen akkunan ohi, kun tämä\njuhlallisesti meni täyttämään virkaansa hovissa ja veljenpoika pujahti\nohi kuluneine hattuineen ja sulkineen, miekan terän tunkiessa ulos\nhuotrasta, kahdenpennyn kapakkaan Bell Yardiin.\n\nThomas Esmond alkoi pian setänsä kanssa sovittuaan käydä hienoksi ja\nnäyttää hyvän elämän ja puhtaiden liinavaatteiden tuottamia etuja.\nHän paastosi ankarasti kahdesti viikossa, totta kyllä, mutta korvasi\nsen muina päivinä; ja näyttääkseen miten hyvä ruokahalu hänellä oli,\nsanoi mr. Wycherley, hän lopuksi nielaisi tuon kärpästentahriman,\nvanhan, härskin serkkumurunsa. Näistä hovihäistä kulki loppumattomia\nkokkapuheita ja häväistysjuttuja; mutta Tom ajoi sinne nyt setänsä\nvaunuissa ja nimitti häntä isäksi, ja päästyään voitolle saattoi\nnauraakin. Tämä avioliitto solmittiin vähän ennen kuningas Kaarlen\nkuolemaa; Castlewoodin varakreivi kuoli pian sen jälkeen.\n\nTästä aviosta syntyi poika, jota vanhemmat vaalivat suurella\nrakkaudella ja huolella, mutta jolla hoitajista ja lääkäreistä\nhuolimatta oli vain lyhyt elinaika. Hänen saastutettu verensä\nei juossut kauan hänen heikossa, pienessä ruumisraukassaan.\nSairauden oireet näyttäytyivät hänessä jo varhain, ja puolittain\nimartelun halusta ja puolittain taikauskosta vaativat varakreivi\nja varakreivitär, erittäinkin viimemainittu, hänen majesteettiansa\nkirkossa koskettamaan pientä raajarikkoparkaa. He olivat jo\nvalmistautuneet julistamaan ihmeen tapahtuneeksi (tohtorit ja\npuoskarit olivat aina lapsen luona ja kokeilivat kaikennäköisten\npatenttilääkkeitten vaikutusta hänen pieneen ruumiiseensa). Mutta\nvaikka syystä tai toisesta näyttikin tapahtuneen huomattava parannus\nlapsen terveydessä majesteetin kosketuksen jälkeen, tuo pieni raukka\nkuoli kuitenkin muutamia viikkoja myöhemmin, antaen hovijuorujen\nkuljettajille aihetta sanoa, että kuningas, kartoittaessaan pahan pois\nTom Esmondin ja hänen vaimonsa Isabellan lapsesta, karkoitti siitä\nelämänkin, koska sekin oli siinä vain pahaa.\n\nÄidin luonnollinen tuska pienen lapsiparan menetyksestä tuli vielä\nsuuremmaksi, kun hän ajatteli kilpailijatartaan, Frank Esmondin\nvaimoa, joka oli suosiossa hovissa, mistä lady Castlewood raukka oli\nsyrjäytetty, ja jolla oli lapsi, kukoistava ja kaunis tytär, ja joka\noli uudestaan äidiksi tulemaisillaan.\n\nHovi, kuten olen kuullut, nauroi vielä enemmän, kun ladyparka, joka jo\noli hyvinkin sivuuttanut sen iän, jolloin vaimot tavallisesti saavat\nlapsia, yhä piti yllä tuota toivoaan, ja silloinkin vielä, kun tuli\nCastlewoodiin asumaan, lähetti yhtämittaa Hextoniin lääkäriä hakemaan\nja ilmoitti ystävilleen perillisen tulosta. Tämä ja useat muut hänen\nhullutuksensa olivat suurena ilon aiheena. Viimeiseen elinpäiväänsä\nasti rouva varakreivitär näki hyväksi pitää itseään kauniina, tahtoen\nvälttämättömästi kukoistaa sydäntalvellakin, maalaamalla ruusuja\nposkilleen kauan jälkeen niiden luonnollisen kukinnan ja pukien\nitseänsä kesäiseksi, vaikka hänen hapsensa jo olivat lumen peittämät.\n\nHerrat, jotka olivat kuningas Kaarlen ja kuningas Jaakon hovissa,\novat kertoneet tämän kirjoittajalle monia juttuja tästä omituisesta\nvanhasta rouvasta, juttuja, joilla ei ole tarpeellista huvittaa\njälkimaailmaa. Ladyllä sanotaan olleen mainio kyky pistopuheiden\nkeksimiseen ja jos hän taisteli kaikkien kilpailijattariensa kanssa\nkuningas Jaakon suosiosta, on hänellä ollut koko lailla riitelemistä.\nHän oli rohkealuontoinen nainen ja näyttää ahdistelleen ja uuvuttaneen\nhänen majesteettiansa valitusvirsillään. Muutamat sanoivat syynä\nhänen hovista lähtöönsä olleen mustasukkaisuuden Frank Esmondin\nvaimoa kohtaan, toiset väittivät, että hänen täytyi peräytyä suuren\ntaistelun jälkeen, joka tapahtui Whitehallissa hänen armonsa ja\nlady Dorchesterin, Tom Killigrewin tyttären välillä, jota kuningas\nsuvaitsi suosia, ja jossa tuo vihattu Ester voitti elähtäneen Vastimme.\nMutta hänen armonsa puolestaan vakuutti aina, että noiden kahden\nolennon maalle karkoituksen aiheutti hänen puolisonsa riita, eikä\nhänen omansa, sekä kuninkaan julma kiittämättömyys, hän kun antoi\nperheen ulkopuolelle ruokavarastonhoitajan ja viinimaidon ritarin\nvirat, joita kaksi Castlewoodin lordi vainajaa oli kantanut niin\nkunniakkaasti ja jotka nyt sai aivan eilispäivän aatelismies, ja tuon\nhirveän Dorchester-olennon hännystelijä, lordi Bergamot. [Lionel\nTipton, josta tehtiin paroni Bergamot anno 1686, kuninkaan uskottu\nkamariherra, myöhemmin nimitetty ruoka varastonhoitajaksi ja kuninkaan\nmaitoviininritariksi (Georgen Castlewoodin toisen varakreivin jälkeen),\nseurasi hänen majesteettiaan St. Germaineen, jossa kuoli jättämättä\nperillisiä. Oranian prinssi ei nimittänyt mitään maitoviinin ritaria\neikä seuraavienkaan hallitsijain aikana ole hovissa ollut sellaista\nvirkailijaa.] \"En koskaan\", sanoi lady, \"olisi saattanut katsella\nhänen majesteettinsa maitoviiniä kantavan muiden kuin Esmondien.\nOlisin lyönyt tarjottimen lordi Bergamotin kädestä, jos olisin hänet\nkohdannut\". Ja ne, jotka tunsivat hänen armonsa, tietävät, että hänessä\noli naista uhkauksensa toimeenpanemiseen, ellei hän kylläkin viisaasti\nolisi vetäytynyt tieltä pois.\n\nPitäen kukkaronnauhoja oman valvontansa alaisina, jonka alaiseksi\nhän tahtoikin saada kaikki henkilöt, jotka joutuivat hänen\nläheisyyteensä, saattoi lady Castlewood pitää puolisoaan kuuliaisena;\nja niinpä hän hävitti taloutensa Lontoosta -- hän oli muuttanut\nLincoln's-Inn-Fieldsistä Chelseahen, kauniiseen uuteen taloon,\njonka hän sieltä oli ostanut -- ja toi nyt sieltä taloutensa,\npalvelijattarensa, sylikoiransa, seuraneitonsa, pappinsa ja\nlordipuolisonsa Castlewood-linnaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt\nlähdettyään sieltä pienenä lapsena isänsä kanssa kuningas Kaarle I:n\nhallitessa vallinneina vaikeina aikoina. Vanhan linnan seinissä näkyi\nvielä reikiä, jotka olivat syntyneet tasavaltalaisten luodeista. Osa\nlinnaa korjattiin ja sisustettiin hopeaesineillä, seinäverhoilla ja\nhuonekaluilla, jotka oli tuotu Lontoon talosta. Mylady luuli saavansa\niloisen vastaanoton Castlewoodin kylässä ja odotti ihmisten hurraavan,\nkun hän ajoi yli viheriän lakeuden suurissa vaunuissaan, mylord\nvierellään, seuranaisensa, sylikoiransa ja papukaijansa vastakkaisella\nistuimella, kuusi hevosta vaunujen edessä, asestetut palvelijat\nratsain sekä vaunujen edellä että jälessä. Mutta \"alas paavi\" huudot\nolivat silloin valtavimmillaan; kylän ja lähikaupungin kansa kauhistui\nkreivittären maalattuja kasvoja ja silmäripsiä, kun tämä työnsi päätään\nulos vaunun akkunasta, koettaen epäilemättä olla hyvin armollinen;\nja eräs vanha eukko tokaisi: \"Lady Isabel! Herra siunatkoon, sehän\non oikea Iisebel!\" jolla nimellä armollisen kreivittären vihamiehet\nhäntä tavallisesti jälkeenpäin mainitsivat. Maaseutu oli silloin\nsuuressa \"alas paavi\"! kiihkossa. Hänen armonsa kreivittären sekä\nhänen puolisonsa tunnettu kääntyminen, katolinen pappi, joka oli hänen\nseurueessaan, ja jumalanpalvelus, joka toimitettiin Castlewoodin\nkappelissa (vaikka kappeli oli rakennettu tämänlaista jumalanpalvelusta\nvarten, ennenkuin paikkakunnalla vielä muunlaisesta oli kuultukaan ja\nvaikka jumalanpalvelus toimitettiin mitä hiljaisimmassa muodossa),\nei suinkaan enentänyt hänen suosiotaan tässä kreivikunnassa eikä\nkylässäkään. Suurin osa Castlewoodin tiluksia oli takavarikoitu tai\njaettu tasavaltalaisille. Joitakuita näitä Cromwellin sotureita eli\nvielä kylässä, ja he katsoivat ensimmälti vihamielisinä hänen armoonsa\nkreivittäreen hänen tullessaan sinne asumaan.\n\nVarakreivitär meni Hextoriin kokoukseen, vieden lordin mukanaan ja\nsäikähytti maaseutuväestön upeilla timanteillaan, joita hän aina\nkäytti julkisesti näyttäytyessään. Sanotaan hänen käyttäneen niitä\nkotonaankin ja nukkuneen korut kaulassaan, vaikka tämän kirjoittaja\nvoi antaa sanansa siitä, että se oli katalaa parjausta. \"Jos hän\nottaisi ne pois\", sanoi lady Sark, \"karkaisi hänen puolisonsa Tom\nEsmond ne taskussa ja panttaisi ne.\" Sekin oli parjausta. Lady Sark\noli hänkin hovin karkoitettuja, ja näiden kahden ladyn välillä oli\nollut ilmisota sitä ennen. Kylän kansa alkoi lopulta sopia ladynsä\nkanssa, joka oli lempeä ja hyvä, vaikkakin tavoiltaan oikukas ja\nylpeä, ja jonka hyvyyttä tohtori Tusher, kappalainen, kovin ylisti\nlaumalleen. Lordi puolestaan ei tuottanut paljoakaan vaivaa, häntä kun\ntuskin pidettiin muuna kuin jonkinlaisena varakreivittären lisäkkeenä,\njohon varakreivittäreen Castlewoodin vanhojen lordien tyttärenä ja\nsuunnattoman omaisuuden omistajana, kuten maalaisväki sanoi (vaikkakin\nyhdeksän kymmenettä osaa siitä oli olemassa vain juoruissa), katsottiin\nkuin linnan todelliseen kuningattareen ja valtiattareen.\n\n\n\nIII luku.\n\nTHOMAS, KOLMAS KREIVI, OLI VIENYT MINUT SINNE PAASHIKSI ISABELLALLE.\n\nJonkun aikaa tämän jälkeen Castlewood palasi Lontooseen ja lähetti\nerään käskyläisensä pieneen tupaseen Ealingin kylään, jossa jonkun\naikaa oli asunut eräs vanha ranskalainen pakolainen nimeltä Pastoureau,\neräs niitä, jotka Ranskan kuninkaan hugenottivaino oli tuonut tähän\nmaahan. Tämän ukon luona asui pikkuinen poika, jota nimitettiin\nHenry Thomasiksi. Vähän aikaa ennemmin hän muisti asuneensa muualla,\npaikassa, joka myös oli Lontoon läheisyydessä, kangaspuiden ja rukkien\nkeskellä. Siellä oli ollut loppumattomiin virsien veisaamista ja\nkirkonkäyntiä ja kokonainen siirtokunta ranskalaisia.\n\nPojalla oli siellä ollut hyvin rakas ystävä, joka kuoli ja jota hän\nnimitti tädiksi. Täti saattoi joskus unissa tulla hänen luokseen, ja\nhänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin jokapäiväiset, olivat pojasta\ntuhat kertaa rakkaammat kuin mrs. Pastoureaun, Bon Papa Pastoureaun\nuuden vaimon, joka tuli Papan luokse tädin mentyä pois. Ja siellä,\nSpittlefieldissä, joksi sitä tavallisesti sanottiin, asui George-setä,\njoka hänkin oli kutoja, ja joka tavallisesti kertoi Henrylle, että tämä\noli oikeastaan herrassäätyinen lapsi, jonka isä oli kapteeni ja äiti\nenkeli.\n\nKun hän sanoi niin, kohotti Bon Papa tavallisesti katseensa\nkangaspuistaan, jolla hän kirjaili kauniita silkkikukkasia, ja sanoi:\n\"Enkeli! hänhän on tuon Babylonian porton palvojia.\" Bon Papa puhui\naina Babylonian portosta. Bon Papalla oli pikkuinen huone, jossa hän\naina saarnaili ja lauloi virsiä suureen vanhaan nenäänsä. Pikku Henry\nei pitänyt tuosta saarnaamisesta; hän piti enemmän niistä kauniista\nsaduista, joita tädillä oli tapana hänelle kertoa. Bon Papan vaimo\nei milloinkaan kertonut hänelle kauniita satuja; hän vain riiteli\nGeorge-sedän kanssa, ja tämä lähti pois.\n\nTämän jälkeen Henryn Bon Papa ja hänen vaimonsa ja kaksi lasta, jotka\nvaimolla oli edellisestä avioliitosta, tulivat Ealingiin asumaan.\nUusi vaimo antoi omille lapsilleen kaikkea hyvää ja Henrylle monta\nselkäsaunaa, joiden syytä poika ei ymmärtänyt. Lyöntien ohella\nhän sai tältä rumia nimiä, joita ei tässä tarvitse mainita vanhan\nPastoureaun tähden, joka yhä oli toisinaan ystävällinen. Noiden päivien\nonnettomuus on jo kauan sitten anteeksi annettu, vaikka ne luovatkin\nsurunvoittoisen varjon lapsen varhaisvuosiin, ja tämä surunvoittoisuus\non häntä seuraava hänen viimeiseen päiväänsä asti: Puun kasvu riippuu\nsiitä, miten vesa on väännetty; ja ainakin se, joka on lapsena kärsinyt\neikä ole kokonaan turmeltunut varhaisessa onnettomuuden koulussa, oppii\nolemaan lempeä ja kärsivällinen pieniä lapsia kohtaan.\n\nHarry oli kovin iloinen, kun mustiinpuettu herra, asestettu palvelija\ntakanaan, tuli ratsullaan hakemaan häntä Ealingista. Ilkeä emintimä,\njoka omien lastensa tähden oli laiminlyönyt häntä, antoi hänelle\nillallista aivan riittävästi iltaa ennen hänen lähtöään ja yllinkyllin\nmyös lähtöaamuna. Äitipuoli ei häntä enää kertaakaan lyönyt ja käski\nlapsia pysyttelemään hänestä erillään. Toinen näistä oli tyttö, eikä\nHarry milloinkaan olisi saattanut lyödä tyttöä; ja toinen oli poika,\njota hän helposti olisi voinut kurittaa, mutta tämä huusi aina, ja\nsilloin emäntä Pastoureau purjehti apuun käsivarret varstoina. Hän pesi\nHarryn kasvot ainoastaan silloin kuin tämä lähti pois, eikä kertaakaan\ntämän toimituksen jälkeen antanut hänelle korvapuustia. Emäntä taisi\nvähän nyyhkyttää, kun mustiinpuettu herra tuli poikaa hakemaan;\nja vanha Pastoureau katsahti äkäisesti olkansa yli outoon herraan\nantaessaan pojalle siunauksensa, ja murisi jotain punaisesta portosta.\nMestari oli käynyt hyvin vanhaksi ja oli jo melkein kuin lapsi. Emäntä\nPastoureaulla oli tapana pyyhkiä hänenkin nenänsä kuten lasten. Emäntä\noli suuri, pyylevä, sievännäköinen nuori nainen, mutta vaikka hän\nkoettikin näyttää itkevältä, piti Henry sitä vain teeskentelynä, ja\njuoksi varsin ihastuneena hevosen luo, jonka selkään lakeija hänet\nauttoi.\n\nTämä lakeija oli ranskalainen; hänen nimensä oli Blaise. Lapsi\npuhutteli häntä hänen omalla kielellään varsin hyvin, tunsipa tuon\nkielen vielä paremminkin kuin englanninkielen, koska hän oli näihin\nasti asunut pääasiallisesti ranskalaisten luona, ja toiset Ealingin\npojat sanoivatkin häntä pikku ranskalaiseksi. Pian Henry oppi puhumaan\nenglanninkieltä virheettömästi, unohtaen pikkuisen ranskansa: lapsethan\nunohtavat niin helposti. Lapsella oli muutamia varhaisimpia muistoja\ntoisenlaisesta maasta ja kaupungista, jossa oli suuria valkeita\ntaloja ja laiva. Mutta nämä olivat pojalle varsin hämäriä asioita,\nja hämäräksi Ealingin muistokin pian tuli, ainakin suuri osa hänen\nkärsimyksistään siellä.\n\nLakeija, jonka edessä hän ratsasti oli hyvin vilkas ja puhelias ja\nilmoitti pojalle, että herra, joka ratsasti hänen edellään, oli\nherra varakreivin kappalainen, isä Holt -- että Henryä nyt tultiin\nnimittämään nuoriherra Henry Esmondiksi -- että mylord varakreivi\nCastlewood oli pojan kummi, -- että hän tuli tästedes asumaan suuressa\nCastlewoodin kartanossa... shiren kreivikunnassa, jossa hän tuli\nnäkemään rouva kreivittären, joka oli ylhäinen rouva. Ja niinpä Henry\nEsmond tuotiin Lontooseen, istuen vaipalla Blaisen satulan edessä, ja\nhienoon kaupunginosaan, jonka nimi oli Covent Garden, jonka lähellä\npojan isäntä asui.\n\nMr. Holt, pappi, otti lasta kädestä ja vei hänet tämän jalosukuisen\nherran luo, suuren, väsyneeltä näyttävän herran, jolla oli päässään\niso myssy ja päällään kukikas aamunuttu ja joka imeskeli appelsiineja.\nHerra taputti Henryä päähän ja antoi hänelle appelsiinin.\n\n\"C'est bien ça\" [Hyvä on], hän sanoi papille silmäiltyään lasta, ja\nmustiinpuettu herra kohautti olkapäitään.\n\n\"Antaa Blaisen viedä hänet ulos huvittelemaan\". Ja huvittelemaan\nläksivät poika ja palvelija. Henry kulki hyppyaskelin, niin häntä\nilahdutti tämä retki.\n\nHän on muistava elämänsä loppuun asti noiden päivien huvit. Monsieur\nBlaise vei hänet katsomaan näytelmää taloon, joka oli tuhannen kertaa\nsuurempi ja kauniimpi kuin koju Ealingin markkinoilla; ja seuraavana\nonnellisena päivänä he kävivät joella terveysvettä juomassa. Henry näki\nLontoon sillan, joka näytti kadulta, sekä sen varrella olevat talot\nja kirjakaupat ja Lontoon Towerin valleineen ja suurine vallihaudassa\nolevine leijonineen ja karhuineen -- kaiken Monsieur Blaisen seurassa.\n\nViimein, eräänä varhaisena aamuna koko seurue lähti maalle -- nimittäin\nlordi ja tuo toinen herra, jonka takana naisten satulalla istuivat\nMonsieur Blaise ja Henry; vielä oli kaksi tai kolme pistooleilla\nvarustettua miestä, jotka johtivat kuormahevosia. Ja koko matkan\nranskalainen kertoi pikku Henrylle rosvojuttuja, jotka saivat lapsen\nhiukset nousemaan pystyyn, kauhistuttaen häntä niin, että kun he\nlepäsivät tien varrella suuressa synkässä majatalossa, Henry pyysi\nsaada nukkua samassa huoneessa jonkun palvelijan kanssa, ja isä Holt,\nherra, joka ratsasti mylordin kanssa, armahti häntä antaen lapselle\npienen vuoteen omassa kamarissaan.\n\nHenryn teeskentelemätön puhe ja vastaukset nähtävästi taivuttivat\ntämän herran suosimaan poikaa, sillä seuraavana päivänä mr. Holt sanoi\nHenrylle, että tämä sai ratsastaa hänen takanaan eikä ranskalaisen\nlakeijan; ja hän teki koko matkan tuhansia kysymyksiä lapselle --\nhänen kasvatusveljistään ja sukulaisistaan Ealingissa, mitä hänen\nvanha isoisänsä oli hänelle opettanut, mitä kieliä hän puhui, osasiko\nhän lukea ja kirjoittaa ja laulaa j.n.e. Ja mr. Holt sai tietää että\nHenry osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi molempia, sekä ranskan- että\nenglanninkieltä, täydellisesti. Mutta kun hän kysyi Henryltä\nlaulamisesta, alkoi poika laulaa hymniä Martti Lutherin nuotilla, joka\nsai mr. Holtin nauramaan, ja hänen _grand parrain'insa_, jolla oli\nnauhakoristeinen hattu ja peruukki, myös nauroi, kun Holt kertoi tälle\nmitä lapsi lauloi. Näytti siltä, ettei tohtori Martti Lutherin hymnejä\nlaulettu kirkoissa, joissa mr. Holt saarnasi.\n\n\"Sinä et saa koskaan enää laulaa tuota laulua, kuuletko, pikkumies?\"\nsanoi herra kreivi, heristäen sormeaan.\n\n\"Mutta koetamme opettaa sinulle paremman, Henry,\" sanoi mr. Holt. Ja\nlapsi vastasi, sillä hän oli hyväoppinen lapsi ja luonteeltaan hellä,\nettä hän piti kauniista lauluista ja tahtoi oppia kaikkea mitä herra\nhänelle opetti. Sinä päivänä hän miellytti herroja puheellaan niin,\nettä he antoivat hänen aterioida kanssaan majatalossa ja rohkaisivat\nhäntä lörpöttelyssään, ja monsieur Blaise, jonka kanssa hän ratsasti ja\naterioitsi edellisenä päivänä, palveli nyt häntä pöydässä.\n\n\"Hyvä on, hyvä on!\" sanoi Blaise sinä iltana (omalla kielellään),\nkun he taas lepäsivät majatalossa. \"Olemme pikkuinen lordi täällä;\nolemme nyt pikkuinen lordi: saamme nähdä mitä olemme, kun tulemme\nCastlewoodiin, jossa mylady on.\"\n\n\"Koska tulemme Castlewoodiin, monsieur Blaise?\" kysäisi Henry.\n\n\"_Parbleu_! [Totta tosiaan!] lordi ei liiaksi rasita itseään\", sanoi\nBlaise virnistäen; eikä lordi tosiaankaan näyttänyt olevan kiireissään,\nsillä hän kulutti kolme päivää tuolla matkalla, jonka Henry Esmond on\nusein senjälkeen ratsastanut noin kahdessatoista tunnissa. Kahtena,\nviimeisenä päivänä Harry ratsasti papin seurassa, joka oli niin hyvä\nhänelle, että lapsi oli alkanut kovin kiintyä häneen ja tuli oikein\ntuttavalliseksi hänen kanssaan matkan päättyessä, ja tuskin hänellä\noli pienessä sydämessään ainoatakaan ajatusta, jota ei hän sillä välin\nolisi uskonut uudelle ystävälleen.\n\nViimein, kolmannen päivän illalla, he tulivat erääseen kylään, joka oli\ntasangolla jalavain kehystämänä ja oli hyvin kaunis. Kaikki ihmiset\nsiellä ottivat hatun pois päästään ja kumarsivat herra kreiville,\njoka heikosti nyökkäsi heille kaikille. Siellä oli pyylevä henkilö\npapinkauhtanassa ja leveälierinen hattu päässä. Hän kumarsi syvempään\nkuin kutkaan toiset ja hänen kanssaan sekä mylord että mr. Holt\nvaihtoivat muutaman sanan.\n\n\"Tämä, Henry, on Castlewoodin kirkko\", sanoi mr. Holt, \"ja tässä on\nsen kulmakivi, oppinut tohtori Tusher. Nosta hattuasi, junkkari, ja\ntervehdi tohtori Tusheria!\"\n\n\"Tulkaa illalliselle, tohtori\", sanoi mylord, jolloin tohtori kumarsi\nuudestaan syvään, ja seurue jatkoi matkaansa komeaan taloon, joka oli\nheidän edessään. Siellä oli useita harmaita torneja tuuliviireilleen,\nja talon akkunat liekehtivät auringonpaisteessa, ja hyvin suuri joukko\npeltovariksia lensi sujahtaen heidän päänsä yli metsään talon taakse,\nkuten Henry saattoi nähdä, ja mr. Holt kertoi hänelle, että nekin\nasuivat Castlewoodissa.\n\nHe tulivat taloon ja menivät holvin läpi pihalle, jonka keskellä\noli suihkulähde; ja tänne saapui useita miehiä ja he pitivät lordin\njalustinta, kun hän astui ratsulta, ja osoittivat suurta kunnioitusta\nmyöskin mr. Holtille. Lapsesta tuntui, että palvelijat katsoivat häntä\nuteliaasti ja hymyilivät toinen toisilleen; ja hän muisti mitä Blaise\noli hänelle sanonut heidän ollessaan Lontoossa, kun Henry oli puhunut\nkummi-isästään ja ranskalainen oli sanonut: \"_Parbleu!_ kyllähän\nsen näkee, että mylord on kummi-isäsi\", joiden sanojen merkitystä\nei poikaraukka silloin tietänyt, vaikka hän oppi käsittämään niiden\ntotuuden pian jälkeenpäin, eikä hänen häpeänsä ollutkaan pieni, kun hän\nsai sen tietää ja sitä ajatteli.\n\nHeti kun he olivat astuneet ratsuiltaan, mr. Holt otti Harryä kädestä,\njohtaen hänet pihan läpi matalasta ovesta huoneisiin, jotka olivat\nrakennetut maakerrokseen, joista yhden isä Holt sanoi tulevan pojan\nkamariksi, toinen käytävän toisella puolella oli taas isän oma\nkamari. Niin pian kun pikku miehen kasvot oli pesty ja isän oma puku\njärjestetty, johti Harryn opas hänet vielä kerran ovelle, josta mylord\noli saapunut käytävään, ja ylös rappusia ja eteishuoneen läpi myladyn\nvastaanottohuoneeseen -- jonka veroista upeudessa ei Harry ollut\nmilloinkaan nähnyt, eipä edes Lontoon Towerissakaan, jossa juuri oli\nkäynyt. Kamari olikin runsaasti koristeltu kuningatar Elisabethin\naikuiseen tapaan, suuret maalatut akkunat kummassakin päässä ja\nkirjailtuja seinä verhoja, jotka värillisen lasin läpi paistava aurinko\nkirkasti tuhansiin väreihin; ja juhla-asussaan lieden ääressä istui\neräs nainen, jonka luo pappi vei Harryn, joka kovin hämmästyi tämän\nulkonäköä.\n\nRouva varakreivittären kasvot olivat tuhritut valkoisella ja\npunaisella värillä silmiin asti, joille maali antoi yliluonnollisen\nhohteen; hänellä oli pitsitorni päässään ja tornin alla oli kimppu\nmustia kiharoita -- lainakiharoita -- joten ei ollut ihmekään,\nettä pikkuinen Harry Esmond pelästyi, kun hänet esitettiin hänen\narmolleen -- jolloin hyvä pappi toimitti juhlamenojen ohjaajan virkaa\njuhlallisessa esityksessä -- ja Harry tuijotti kreivitärtä silmin,\njotka olivat melkein yhtä suuret kuin tämänkin, samalla tavalla\nkuin hän oli tuijottanut näyttelijättäreen, joka näytteli ilkeän\nmurhenäytelmäkuningattaren osaa, kun näyttelijät olivat tulleet\nEalingiin markkinoille. Kreivitär istui suurella tuolilla lieden\nääressä. Hänen sylissään oli lintukoira, joka haukkui raivoisasti,\npienellä pöydällä hänen vieressään oli hänen armonsa nuuskarasia ja\nsokerimantelilaatikko. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja levätti\nliekinväristä brokaadia. Hänellä oli yhtä monta sormusta sormissaan\nkuin vanhalla Banbury Crossin naisella, ja kauniit pienet jalat, joita\nlady mielellään näytteli, ja sukissa suuret kultakellot ja jalassa\npunakorkoiset valkoiset tohvelit; ja myöskin tuoksu tulvahti hänen\nvaatteistaan aina, kun hän liikkui tai poistui huoneesta, nojaten\nkilpikonnanluiseen keppiinsä, pikkuisen Raivon haukkuessa hänen\nkintereillään.\n\nMrs Tusher, pastorin vaimo, oli varakreivittären luona. Hän oli ollut\ntämän kamarineitinä entisen lordin aikana ja koska hän oli sydämestään\nkiintynyt toimeensa, otti hän luonnollisesti sen uudelleen vastaan, kun\nCastlewoodin varakreivitär palasi asumaan isänsä taloon.\n\n\"Esittelen teidän armollenne sukulaisenne ja pienen kunniapaashinne,\nnuoriherra Henry Esmondin\", sanoi mr. Holt, kumartaen syvään melkein\nkoomillisen nöyristelevästi. \"Tehkää kaunis kumarrus hänen armolleen,\nmonsieur, ja sitten toinen vähäisempi kumarrus madame Tusherille,\nCastlewoodin miellyttävälle papittarelle.\"\n\n\"Täällä olen elänyt, ja toivon saavani kuolla, sir\", sanoi madame\nTusher, heittäen terävän katseen lapsoseen ja sitten lady Castlewoodiin.\n\nTähän oli pojan koko huomio jonkun aikaa kiintynyt. Hän ei voinut pitää\nsuuria silmiään poissa tästä. Ealingin keisarinnan jälkeen hän ei ollut\nnähnyt mitään niin peloittavaa.\n\n\"Miellyttääkö ulkonäköni sinua, pikku paashi?\" kysyi lady.\n\n\"Hänelläpä täytyisikin olla kovin vaatelias maku, ellei se\nmiellyttäisi\", huudahti madame Tusher.\n\n\"Ole vaiti, sinä tyhmä Maria\", virkkoi lady Castlewood.\n\n\"Olen kiintynyt siihen mihin olen, madame, ja kuolisin ennenkuin olisin\nsitä sanomatta.\"\n\n\"Je meurs ou je m'attache\" [Kuolen siinä mihin kiinnyn], sanoi mr.\nHolt, hymyillen kohteliaasti. \"Niin sanoo kuvakirjan muratti ja kiertyy\ntammen ympärille niinkuin hellän parasiitin sopiikin.\"\n\n\"Parricidenko, sir!\" huudahti mr. Tusher.\n\n\"No, no, Tusher! aina sinä kinailet isä Holtin kanssa\", huudahti\nkreivitär. \"Tule suutelemaan kättäni, lapsi\", ja tammi ojensi _oksan_\npienelle Henry Esmondille, joka suuteli tottelevaisesti laihaa vanhaa\nkättä pahkuraisille vanhoille nivelille, joilla kimalteli satakunta\nsormusta.\n\n\"Tuon kätösen suuteleminen tekisi monta kaunista miestä onnelliseksi!\"\nhuudahti mrs. Tusher, jolloin lady huudahti: \"Mene, sinä tyhmä Tusher!\"\nja löi häntä viuhkallaan, ja Tusher juoksi esiin ja otti hänen kätensä\nja suuteli sitä. Raivo heräsi ja haukkui kiukkuisesti Tusheria, ja isä\nHolt katseli tätä omituista kohtausta viekkain, vakavin katsein.\n\nKunnioittava pelko, jota poika osoitti, varmaankin miellytti\nkreivitärtä, jolle tämä koruton imartelu osoitettiin; sillä kun poika\noli polvistunut (niinkuin isä Holt oli poikaa opettanut ja niinkuin\nsilloin oli tapana) ja suorittanut kunnioituksenosoituksensa, sanoi\nhänen armonsa hänelle: \"Paashi Esmond, kamariherrani neuvoo sinulle,\nmitkä velvollisuutesi ovat palvellessasi lordia ja minua; ja hyvä\nisä Holt on opettava sinulle miten nimeämme kantavan herran on\nkäyttäydyttävä. Sinä tottelet häntä kaikessa: ja rukoile, että sinusta\ntulisi oppinut ja hyvä kuin opettajasikin on.\"\n\nKreivitär näytti mitä syvimmin kunnioittavan mr. Holtia ja pelkäävän\nhäntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Olipa hän kuinka vihainen\ntahansa, niin isä Holtin sana tai katse riitti hänet tyynnyttämään;\nisällä olikin suunnaton voima hallita niitä, jotka tulivat hänen\nlähelleen, ja muiden ohella hänen uusi oppilaansa antoi itsensä\nkokonaan, luottamuksensa ja rakkautensa, hyvälle isä Holtille, tullen\ntämän nöyräksi orjaksi melkein ensi hetkestä hänet nähtyään.\n\nPoika asetti pienen kätensä isän käteen heidän kulkiessaan ensi\nesittelyllä emäntänsä luota ja kyseli kaikenlaista koruttomaan,\nlapselliseen tapaansa. \"Kuka tuo toinen nainen on?\" hän kysyi. \"Hän on\nlihava ja pyöreä; hän on kauniimpi kuin lady Castlewood.\"\n\n\"Hän on madame Tusher, Castlewoodin pastorin vaimo. Hänellä on sinun\nikäisesi poika, mutta sinua isompi.\"\n\n\"Miksi hän pitää ladyn käden suutelemisesta? Ei sitä ole hyvä suudella.\"\n\n\"Maku on erilainen, pikku mies. Madame Tusher on kiintynyt\nkreivittäreen, sillä hän on ollut hänen kamarineitinään ennenkuin tämä\noli naimisissa, entisen lordin aikana. Madame meni naimisiin tohtori\nTusherin, kappalaisen kanssa. Englantilaiset perhepapit naivat usein\nkamarineitejä.\"\n\n\"Ethän sinä vain nai tuota ranskatarta? Näin hänen nauravan Blaisen\nkanssa säilykehuoneessa.\"\n\n\"Kuulun kirkkokuntaan, joka on vanhempi ja parempi kuin englantilainen\nkirkko\", sanoi mr. Holt (tehden merkin, jonka merkitystä ei Esmond\nsilloin ymmärtänyt, rintaansa ja otsaansa); \"meidän kirkossamme eivät\npapit nai. Tulet pian ymmärtämään nämä asiat paremmin.\"\n\n\"Eikö Pyhä Pietari ollut teidän kirkkonne pää? -- Ealingin tohtori\nRabbits kertoi meille niin.\"\n\n\"Kyllä hän oli\", vastasi isä.\n\n\"Mutta Pyhä Pietari oli naimisissa, sillä juuri viime sunnuntaina\nsaimme kuulla, että hänen vaimonsa äiti oli sairaana kuumeessa.\" Tälle\nisä taas nauroi ja sanoi, että hän tulisi ymmärtämään tämänkin pian\nparemmin, ja puhui muista asioista ja vei pois Harry Esmondin ja näytti\nhänelle suuren vanhan talon, jonne hän oli tullut asumaan.\n\nSe oli jyrkällä, viheriällä mäellä, jonka takana oli metsä; siellä oli\npeltovariksen pesiä ja linnut rääkyivät siellä aamuisin ja iltaisin\nkotiin palatessaan. Mäen alla oli joki ikivanhoine jyrkkine siltoineen,\nja sen takana suuri, iloinen vihreä tasanko, jolla Castlewoodin kylä\noli ja yhä on, kirkko keskellä, pappila aivan sen vieressä, majatalo ja\nsepän talo niiden lähellä. Majatalon edustalla olevassa jalavassa on\nnimi \"Kolme linnaa\". Lontoon tie kulki itään päin; ja lännessä yleni\nkukkuloita ja mäkiä, joiden taakse Harry Esmond monet kerrat näki saman\nauringon laskevan, jota hän nyt katselee tuhansien penikulmien takaa\nsuuren meren toiselta puolen -- uudesta Castlewoodista, toisen virran\nluota, jolla paikalla, kuten harhailevan Aeneaan maalla, ovat hänen\nnuoruutensa maan rakkaat nimet.\n\nCastlewoodin linna oli rakennettu kahden kivillä vallitetun pihan\nympärille, joista ainoastaan toista, suihkulähdepihaa, enää\nkäytettiin, koska Cromwellin sodat olivat hävittäneet toisen seinät.\nSuihkulähdepihan ympärillä, joka yhä oli hyvässä kunnossa, oli suuri\neteissali lähellä keittiötä ja ruokavarastohuoneita -- pohjoispuolella\nkymmenkunta asuinhuonetta, joiden yhteydessä oli pieni kappeli. Sen\npääty oli itäänpäin, ja itse rakennus johti pääportille ja eteissalin\nläpi (joka oli länteen päin), pihalle, joka nyt oli hyljätty. Tämä piha\noli ollut noista kahdesta loistavampi, kunnes protektorin tykki hävitti\nsiitä osan, ennenkuin linna valloitettiin ja hävitettiin. Piirittäjät\nsaapuivat kellotorniin alla olevan pengermän yli, surmaten varusväen\nviimeiseen mieheen asti sekä heidän päällikkönsä, lordin veljen Francis\nEsmondin.\n\nRestauratsioni ei tuonut lordi Castlewoodille tarpeeksi rahaa, jotta\nhän olisi kyennyt korjaamaan linnansa hävitetyn osan. Siinä osassa\nolivat aamupäivä-seurusteluhuoneet sekä niiden yläpuolella oleva pitkä\nmusiikki-galleria, joiden huoneiden edessä oli puutarhapengermä.\nPengermällä kasvoivat uudelleen kukat, jotka keropäiden saappaat\nolivat polkeneet heidän hyökätessään linnaan. Sen korjauttivat ilman\nsuuriakaan kuluja -- korjaamiseen tarvittiin vain huolellisuutta\n-- molemmat ladyt, jotka tulivat toisen varakreivin jälkeen linnan\nomistajiksi. Pengermäpuutarhan ympärillä oli matala muuri ja siinä\nportti, joka johti ulompana olevalle metsäiselle kukkulalle, jota yhä\nnimitetään Cromwellin patteriksi.\n\nNuori Harry Esmond oppi käskyläisen osan velvollisuuksistaan --\nhelppoa se olikin -- kreivittären kamariherralta. Hän palveli\nkreivitärtä paashina, niinkuin yleisenä tapana oli hänen\nlapsuudessaan, seisoen hänen istuimensa ääressä, tuoden hänelle\nhajuvettä ja hopeamaljan päivällisen jälkeen, istuen hänen vaunujensa\nastimella juhlatilaisuuksissa tai esitellen hänen seuransa\nhänelle vastaanottopäivinä. Tähän seurapiiriin kuului suurimmaksi\nosaksi katolista ylimystöä, jota oli varsin paljon maaseudulla ja\nlähikaupungissa ja joka ei pitänytkään pitkiä väliaikoja saadakseen\nosansa Castlewoodin vieraanvaraisuudesta. Heidän toisena Castlewoodissa\nolovuotenaan näytti seura erikoisesti suurenevan. Mylord ja mylady\nolivat aniharvoin ilman vieraita, ja niiden seurassa oli omituista\nverrata eroa isä Holtin, perheen rippi-isän ja tohtori Tusherin,\npitäjän pastorin käytöksen välillä -- mr. Holt liikkui kaikkein\nylhäisimpien joukossa aivan vertaisena ja pikemminkin kuin kaikkien\nkäskijänä, kun taas tohtori Tusher-parka, jonka asema todellakin\noli vaikea, koska hän kerran oli ollut linnan kappalainen ja yhä\noli sen protestanttisten palvelijain sielunhoitaja, näytti pikemmin\novenvartijalta kuin vertaiselta ja nousi aina poistuakseen ensimmäisen\nruokalajin tarjoamisen jälkeen.\n\nNäihin aikoihin isä Holtille tuli myöskin useita yksityisvieraita,\njotka Harry Esmond vähässä ajassa oppi helposti tuntemaan isän\nuskoon kuuluviksi pappismiehiksi, olipa heidän pukunsa millainen\ntahansa (ja he käyttivätkin kaikenlaisia). Nämä istuivat alinomaa\nisän kanssa kahden kesken ja tulivat usein ja ratsastivat pois\ntekemättä kohteliaisuusvierailuja lordin ja ladyn, tai pikemminkin\nladyn ja lordin luona, koska lordi tuskin oli talossa paljon muuta\nkuin nolla ja kokonaan itsevaltiaan toverinsa alamainen. Pikkuisen\nlinnustamista, pikkuisen metsästämistä, paljon unta ja pitkät ajat\nkorttien ja ruokapöydän ääressä, siten kului lordilta päivä toisensa\njälkeen. Heidän toisena sielläolovuotenaan oli linnassa paljon\nkokouksia. Ne pidettiin usein suljettujen ovien takana. Paashimme\nlöysi lordin paperiarkin piirretyksi täyteen koirain ja hevosten\nkuvia, ja sanottiin, että hänellä oli kova vaiva pysyä hereillä näissä\nneuvotteluissa, joita varakreivitär johti ja joissa lordi tuskin oli\nmuuta kuin hänen kirjurinsa.\n\nIsä Holtin ajan nämä kokoukset alkoivat äkkiä vallata niin kokonaan,\nettä hän hiukan laiminlöi tuon pienen pojan kasvatusta, joka niin\niloisena oli antautunut hyvän papin käskettäväksi. Ensi aikoina he\nlukivat paljon ja säännöllisesti sekä latinaa että ranskaa; eikä isä\nmissään tilaisuudessa laiminlyönyt teroittaa omaa uskoaan pojalle,\nvaikkei hän tätä siihen pakottanut, vaan kohteli tätä hellyydellä ja\nhyvyydellä, mikä hämmästytti lasta ja kiinnitti häntä isään, sillä\nlapsi oli helpompi voittaa näillä keinoilla kuin millään ankarilla\npakkotoimenpiteillä. Ja hänen huvinsa oli kertoa Harrylle heidän\nkävelyretkillään veljeskuntansa kunniasta, sen marttyyreistä ja\nsankareista, veljistä, jotka käännyttivät pakanoita myriaadeittain,\nsamosivat erämaita, olivat paaluun kytkettyinä, hallitsivat hoveja ja\nneuvostoja tai kestivät urhoollisesti kuninkaiden kidutukset. Eipä\nihme, että Harry Esmond kuvitteli jesuiittoihin kuulumista elämän\nkorkeimmaksi palkkioksi ja kunnianhimon uljaimmaksi päämääräksi\n-- ylväimmän elämän täällä, elämän, joka oli saava varmimman\nkorvauksen taivaassa -- ja alkoi ikävöidä sitä päivää, jona hänet\notettaisiin ainoaan oikeaan kirkkoon ja hän saisi ensimmäisen kerran\nherranehtoollista ja voisi liittyä tuohon ihmeelliseen veljeskuntaan,\njolla oli edustajia yli koko maailman ja johon kuului viisaimmat,\nurhoollisimmat, jalosukuisimmat ja kaunopuheisimmat miehet. Isä Holt\npyysi poikaa pitämään mielipiteensä salassa ja peittämään ne suurena\naarteena, jonka hän paljastaessaan menettäisi; ja ylpeänä tästä\nluottamuksesta ja salaisuudesta, jonka sai säilytettäväkseen, poika\nalkoi kovin kiintyä opettajaan, joka tutustutti hänet niin ihmeelliseen\nja peloittavan kunnioitettavaan salaisuuteen. Ja kun pikkuinen Tom\nTusher, hänen naapurinsa, tuli koulusta lomalle, ja kertoi miten\nhänkin oli koulussa tullakseen englantilaiseksi papiksi ja saadakseen,\nkuten hän sanoi, palkinnon koulusta ja sitten yliopiston opin ja\nkenties opettajatoimen ja sitten lihavan papinviran, joutui Harry\nEsmondin vaiteliaisuus koetukselle, sillä oli vaikea olla nuorelle\ntoverille sanomatta: \"Kirkko! papinvirka! lihavat päivät! Voi hyvä\nTom-kulta, sanotko sinä uskoasi uskonnoksi ja pappeudeksi? Mitä ovat\nhyvät päivät sen rinnalla, että kääntää satatuhatta pakanaa yhdellä\nainoalla saarnalla? Mitä merkitsee Trinityn maisterinarvo, jos vertaa\nsitä marttyyrikruunuun, jonka saa palkkioksi kuolemasta, jota enkelit\nkatseillaan seuraavat? Voisiko opettajasi purjehtia Thamesjoen yli\nviittansa päällä? Onko teillä kirkoissanne patsaita, jotka voivat\nvuotaa verta, puhua, kävellä ja itkeä? Hyvä Tom, rakkaan isä Holtin\nkirkossa tapahtuu tällaista jokapäivä. Tiedätkö, että Willowsin Pyhä\nFilip ilmestyi lordi Castlewoodille ja sai hänet kääntymään ainoaan\noikeaan uskoon. Pyhimykset eivät koskaan tule sinun luoksesi.\" Ja Harry\nEsmond, vaikka hän peitti nämä uskonaarteet T. Tusherilta, koska oli\nluvannut niin isä Holtille, kertoi ne kuitenkin yksinkertaisesti isä\nHoltille, joka taputti hänen päätään, hymyili hänelle tutkimattomin\nilmein ja sanoi hänelle, että hän teki oikein miettiessään näitä\nkalliita asioita ja ollessaan puhumatta niistä muuten kuin silloin kun\nisä oli häntä ohjaamassa.\n\n\n\nIV luku.\n\nMINUT PANNAAN ROOMALAISKATOLISEN PAPIN KASVATETTAVAKSI JA KASVATETAAN\nSIIHEN USKOON. -- VARAKREIVITÄR CASTLEWOOD.\n\nJos olisi ollut aikaa siihen ja jos hänen lapsellisia taipumuksiaan\nolisi oikealla tavalla hoidettu, olisi Henry Esmond ollut\njesuiittapappi, ennenkuin hän vielä oli kahtatoista vuotta vanhempi\nja olisi voinut lopettaa päivänsä marttyyrinä Kiinassa tai Towerin\nmäen uhrina; sillä niinä muutamina kuukausina, jotka he viettivät\nyhdessä Castlewoodissa, mr. Holt sai kokonaan valtaansa pojan\nymmärryksen ja tunteet ja oli saanut hänet ajattelemaan, niinkuin\nisä Holt koko sydämellään ajatteli, ettei mikään elämä ole niin\njalo, ei mikään kuolema niin suotava kuin se, jonka useat hänen\nkuuluisan veljeskuntansa veljet olivat valmiit elämään ja kärsimään.\nRakkaudellaan, terävällä järjellään ja iloisuudellaan, joka\nlumosi kaikki, vaikutusvallallaan, jota hän niin oikealla tavalla\nosasi käyttää, salaperäisyydellään ja omaan persoonaansa nähden\nosoittamallaan vaiteliaisuudella, joka lisäsi lapsen kunnioitusta\nhäntä kohtaan, hän saavutti Harryn täydellisen uskollisuuden ja olisi\nsen epäilemättä säilyttänyt, elleivät häntä olisi kutsuneet muualle\nsuuremmat ja tärkeämmät suunnitelmat kuin pienen poikaparan ottaminen\nveljeskuntaan.\n\nOltuaan muutamia kuukausia kodin rauhassa (mikäli heidän elämäänsä,\njoka oli ainaista riitelyä, saattoi rauhaksi sanoa) jättivät lordi ja\nlady maaseudun ja menivät Lontooseen ottaen rippi-isänsä mukaansa, ja\nhänen pieni oppilaansa on tuskin milloinkaan vuodattanut katkerampia\nkyyneleitä koko elämänsä aikana kuin useana yönä peräkkäin ensi kerran\nerottuaan rakkaasta ystävästään, maatessaan yksinäisessä kamarissa,\njoka oli sen huoneen vieressä, jota isä tavallisesti käytti. Harry\nja muutamat palvelijat jätettiin suuren talon ainoiksi asukkaiksi;\nja vaikka Harry uutterasti teki kaikki ne työt, jotka isä oli hänen\ntoimekseen antanut, jäi hänelle useita tunteja vapaaksi, ja hän luki\nkirjastossa ja vaivasi pientä päätään niillä suurilla kirjoilla, jotka\nhän sieltä löysi.\n\nJonkun ajan kuluttua pieni poika tottui paikan yksinäisyyteen ja\nmuisteli jälkeenpäin tätä elämänsä osaa aikana, joka ei ollut\nonneton. Kun perhe oli Lontoossa, matkusti koko palveluskunta sinne\nlukuunottamatta portinvartijaa -- joka sitäpaitsi oli oluenpanija,\npuutarhuri ja puunhakkaaja -- sekä hänen vaimoaan ja lapsiaan.\nNäillä oli asuntonsa portinvartijan tuvassa, jonka ovi johti linnan\npihalle; kappalaisen huoneen akkuna oli tasangolle päin; tämän huoneen\nvieressä oli pieni kamari, jossa isä Holtilla oli kirjansa ja Harry\nEsmondilla makuukomeronsa. Itäänpäin oleva linnan osa oli säästynyt\ncromwellilaisten tykeiltä, joiden patteri oli läntiselle pihalle päin\nolevalla kukkulalla; niinpä olikin tässä itäisessä osassa vain vähän\nhävityksen merkkejä, lukuunottamatta kappelia, jonka Edward VI:n\naikuiset maalatut akkunat tasavaltalaiset olivat rikkoneet. Isä Holtin\naikana Harry Esmond toimi hänen tuttavallisena ja uskollisena pikku\npalvelijanaan -- pudistellen hänen vaatteensa, järjestellen hänen\npapilliset pukunsa, hakien hänelle vettä kaivosta kauan ennen päivän\nsarastusta, valmiina juoksemaan mihin tahansa rakastetun pappinsa\npalvelukseksi. Kun isä lähti pois, hän lukitsi yksityishuoneensa; mutta\nhuone, jossa kirjat olivat, jäi pienen Harryn käytettäväksi. Ellei\nota lukuun isä Holtin seuraa, oli poika ollut, yhtä yksinäinen lordi\nCastlewoodin kotonakin ollessa.\n\nRanskalainen nero on sanonut, ettei kukaan ole sankari\nkamaripalvelijansa silmissä, ja vähemmänkin terävät silmät kuin\nvarakreivittären pienellä paashilla oli, riittivät näkemään, että\nladyllä oli paljon ominaisuuksia, jotka eivät olleet millään tavoin\nylistettäviä huolimatta siitä, miten paljon mrs. Tusher häntä kehui\nja imarteli. Kun isä Holt ei ollut lähellä, hän, jonka vallassa tuo\naviopari täydelleen oli, riitelivät varakreivi ja varakreivitär,\nsolvaillen toisiaan, saattaen palvelijat nauramaan ja pelästyttäen\ntoimessaan olevan pikku paashin. Poika parka vapisi emäntänsä edessä,\njoka nimitti häntä sadoin haukkumanimin ja joka ilman muuta läimäytteli\nhänelle korvapuusteja ja viskasi hopeamaljan päin pojan kasvoja,\nvaikka maljan varakreivittärelle vieminen päivällisen jälkeen kuului\npojan velvollisuuksiin. Lady on korvannut myöhemmin osoittamallaan\nhyvyydellä tämän kovuuden, joka epäilemättä teki pojan lapsuuden\nhyvin onnettomaksi. Olihan varakreivitär itsekin onneton siihen\naikaan, ihmisparka, ja hän vaati alamaisensa elämään samaa surullista\nelämää. Luulen, että lordi pelkäsi häntä yhtä paljon kuin paashikin,\nja talon ainoa henkilö, joka hallitsi häntä, oli mr. Holt. Henry oli\naivan haltioissaan ilosta, kun isä aterioi pöydässä ja kun poika sai\ntilaisuuden pujahtaa tämän seuraan ja lörpötellä tämän kanssa myöhemmin\ntai lukea tai kävellä hänen kanssaan. Onneksi rouva varakreivitär\nei noussut ennenkuin puolipäivän aikaan. Taivas armahtakoon\nkamaripalvelijatar raukkaa, jolle oli uskottu ladyn pukeminen! Olen\nusein nähnyt tuon onnettoman tulevan punaisin silmin huoneesta,\njossa nuo pitkäveteiset ja salaperäiset kreivittären pukeutumismenot\nsuoritettiin, ja kuullut lautapelilaatikon kannen kolahtavan mrs.\nTusherin sormille, kun tämä pelasi huonosti tai kun peli kulki väärään\nsuuntaan.\n\nSiunattu olkoon kuningas, joka otti käytäntöön kortit, ja piketin\nja cribbagen jalot keksijät, sillä nuo pelit veivät vähintään\nkuusi tuntia, hänen armonsa päivästä, jonka ajan kuluessa hänen\nperheensä hengitti vapaasti. Usein lady julistikin, että hän\nilman tätä ajanvietettä kuolisi. Toinen toisensa jälkeen hänen\nalamaisensa vaihtuivat vartiossa, -- vaarallista oli olla hänen\narmonsa vastapelaajana -- ja ottivat korttivelvollisuuden käsiinsä.\nMr. Holtilla oli tapana istua hänen kanssaan pikettiä pelaamassa\nuseita tunteja peräkkäin, jonka ajan varakreivitär käyttäytyi\nsoveliaasti; ja luulen, että tohtori Tusher olisi jättänyt pitäjäläisen\nkuolinvuoteelleen, jos häntä olisi tultu kutsumaan Castlewoodiin\npelaamaan ratkaisevaa peliä emäntänsä kanssa. Joskus, kun he olivat\nhyvissä väleissä, lordikin otti osaa peliin. Näiden toverien ohella\nkreivittärellä oli uskollinen emäntä Tusher ja pari kolme seuranaista,\njotka Henry Esmond voi aikanaan muistaa. He eivät voineet kestää\ntuota hienoa tointa kauankaan; toinen toisensa perään koetti ja\nepäonnistui. Näillä ja taloudenhoitajalla ja pikku Henry Esmondilla\noli oma pelipöytänsä. Naisraukat! heidän elämänsä oli vielä paljon\nkovaosaisempi kuin paashin. Hän oli jo sikeässä unessa kääriytyneenä\npieneen vuoteeseensa, kun he yhä istuivat hänen armonsa luona, lukien\nhänet uneen _News Letterin_ ja _Grand Cyruksen_ avulla. Kreivitär sai\ntavallisesti laatikoittain uusia näytelmiä Lontoosta, ja Harrya oli\nkielletty selkäsaunan uhalla tutkimasta niitä. Pelkäänpä, että hän\nansaitsi tuon rangaistuksen tuhkatiheään ja saikin sen toisinaan. Isä\nHolt antoi sen pari kolme kertaa yllättäessään nuoren huimapään tyynyn\nalta Shadwellin tai Wycherleyn häijynilkisen hauskan huvinäytelmän.\n\nNämä olivat lordin lempilukemista mikäli hän yleensä luki. Mutta häntä\nei miellyttänyt lukeminen, eikä, kuten hänen pieni paashinsa luuli\nhuomanneensa, mikään työ suuressa määrin.\n\nNuoresta Harry Esmondista tuntui aina, että hänen isäntänsä kohteli\nhäntä lempeämmin silloin, kun ei hänen vaimonsa ollut saapuvilla, ja\ntoisinaan lordi Castlewood vei pojan pienelle metsästysretkellekin.\nLordi pelasi mielellään korttia ja lautapeliä hänen kanssaan,\n-isäntänsä mielihyväksi poika, oppi pelit -- ja alkoi päivä päivältä\npitää hänestä enemmän, osoittaen erityistä suosiota, jos isä Holt\nantoi hänestä hyvän lausunnon, taputtaen häntä päähän ja luvaten pitää\npojasta huolen. Lordi ei kuitenkaan osoittanut ladyn läsnäollessa\nmitään sellaisia lempeyden merkkejä ja koetti kohdella poikaa\nkarkeasti, moittien häntä ankarasti pienistä virheistä, mitä hän\ntavallaan pyysi anteeksi nuorelta Esmondilta heidän ollessaan kahden\nkesken, sanoen että ellei hän olisi puhunut tylysti, olisi sen tehnyt\nkreivitär ja ettei hänen kielensä ollut aivan yhtä ilkeä kuin hänen\nladynsä -- seikka, josta poika, niin nuori kuin hän olikin, oli\ntäydelleen selvillä.\n\nSuuria valtiollisia tapahtumia sattui koko tämän ajan, mutta näihin\nasioihin ei yksinkertainen nuori paashi kiinnittänyt mitään huomiota.\nMutta eräänä päivänä ajaessaan naapurikaupunkiin kreivittären vaunun\nastinlaudalla vaunuissa oli kreivi, kreivitär ja isä Holt -- kokoontui\nsuuri kansanjoukko pilkaten ja ivaten vaunun ympärille huutaen:\n\"Eläkööt piispat!\" \"Alas paavi! pois paavi! Iisebel, Iisebel!\" niin\nettä kreivi alkoi nauraa ja kreivittären silmät pyöriä vihasta, sillä\nhän oli yhtä rohkea kuin naarasleijona eikä pelännyt mitään; kun taas\nmr. Holt, kuten Esmond näki paikaltaan astimelta, nojautui taaksepäin\nhätääntyneenä, huutaen kreivittärelle: \"Jumalan tähden, madame, älkää\npuhuko älkääkä katsoko akkunasta; istukaa hiljaa.\" Mutta varakreivitär\nei totellut tätä isän viisasta käskyä; hän työnsi päänsä vaunun\nakkunasta ja kirkaisi kuskille: \"Raivaa tiesi, Jaakko, noiden lurjusten\nläpi ja käytä piiskaasi!\"\n\nVäkijoukko vastasi ulvovalla pilkkanaurulla ja uusilla: \"Iisebel,\nIisebel\" huudoilla. Lordi yhä vain yltyi nauramaan: hän oli\nhidasverinen herra; mikään ei näyttänyt häntä yleensä kiihdyttävän,\nvaikka olen nähnyt hänen kehoittavan ja huutavan koiriaan hyvin\nreippaasti ja hänen kasvojensa (jotka tavallisesti olivat hyvin\nkeltaiset ja tyynet) käyvän aivan punaisiksi ja iloisiksi kiitäessämme\ntasankoja jäniksen jälkeen ja nauravan ja kiroilevan ja hurraavan\nkukkotaistelussa, josta urheilusta hän paljon piti. Ja nyt, kun\nväki alkoi pilkata hänen vaimoaan, hän nauroi näyttäen hieman\nvahingoniloiselta, aivan kuin olisi odottanut kilpailua ja ajatellut,\nettä varakreivitär ja väkijoukko olivat tasaväkisiä.\n\nJaakko-kuski pelkäsi varmaankin enemmän emäntäänsä kuin väkijoukkoa,\nsillä hän käytti piiskaansa käskyn mukaan ja poika, joka ratsasti\nensimmäisen parivaljakon ohjaajana (varakreivitär kulki aina\nkuusivaljakolla), löi suitsilla hartioihin erästä miestä, joka ojensi\nkättään etumaisen hevosen ohjiin tarttuakseen.\n\nOli toripäivä, ja maalaisväki oli kaikki koossa siipikarjakoreineen,\nmunineen ja sen semmoisine tavaroineen. Tuskin valjakonratsastaja oli\nlyönyt miestä, joka aikoi ottaa kiinni hänen hevosensa, kun suuri\nkaalinkupu pyrähti kieppuen vaunuihin, aivan kuin suuri kanuunankuula,\nja kreivi alkoi yhä enemmän nauraa, sillä se löi kreivittäreltä viuhkan\nkädestä ja maksahti päin isä Holtin vatsaa. Sitten seurasi porkkana- ja\nperunakuuro.\n\n\"Taivaan tähden, olkaa hiljaa!\" sanoi mr. Holt; \"emme ole enää\nkymmenenkään askeleen päässä 'Bellin' holvikäytävästä, jossa portti\nvoidaan sulkea meidän jälkeemme ja tämä _Canaille_ [roskajoukko] pitää\nulkopuolella.\"\n\nPieni paashi oli vaunun astimella, ja eräs mies väkijoukosta\nheitti häntä perunalla, joka sattui häntä silmään, jolloin onneton\npikku raukka alkoi huutaa; mies, lihava, suuri kaupunkilainen\nsatulasepänsälli, nauroi. \"Oh! senkin --keleen ulvova paavilaisäpärä\",\nhän sanoi ja kumartui ottamaan toista perunaa. Väkijoukko oli sillä\naikaa kokoontunut aivan hevosten ja majatalon oven väliin, ja vaunut\npysähtyivät kokonaan. Mylord hyppäsi vaunuista reippaasti kuin poika,\npaashin puolella olevasta ovesta, kiskaisten pikku Henryn sen taakse ja\notti kiinni perunanheittäjän kauluksesta silmänräpäyksessä. Seuraavalla\nhetkellä olivat konnan jalat ilmassa ja hän putosi tömähtäen\nkivitykselle.\n\n\"Sinä kelvoton konna!\" ärjyi lordi, \"mokoma kirkuva roskajoukko! kuinka\nte uskallatte ahdistaa lapsia ja loukata naisia? Yritäpä kertakaan\nuudelleen noihin vaunuihin, sinä luikkija, siannahkainen rajasuutari,\nniin Herra nähköön, lähetän miekkani lävitsesi!\"\n\nMuutamat väkijoukosta huusivat: \"Hurraa, mylord!\" sillä he tunsivat\nhänet, ja satulasepän sälli oli tunnettu nyrkkisankari, melkein toista\nvertaa isompi mies kuin mylord.\n\n\"Väistykää tieltä\", huusi tämä (hän puhui korkealla, terävällä\näänellä, mutta tavattoman arvokkaasti). \"Väistykää ja antakaa hänen\narmonsa kreivittären vaunujen kulkea!\" Miehet, jotka olivat vaunujen\nja \"Bellin\" portin välillä, todellakin väistyivät ja hevoset menivät\nportista, ja mylord käveli niiden perästä hattu päässään.\n\nKun hän oli menemäisillään portista, josta vaunut olivat juuri\nkulkeneet, alkoi toinen huuto, \"pois paavin valta -- alas\nkatolilaiset!\" Mylord kääntyi ja katsahti heihin vielä kerran.\n\n\"Jumala suojelkoon kuningasta!\" huusi hän kaikin voimin. \"Kuka uskaltaa\nsolvata kuninkaan uskontoa? Sinäkö, sinä kirottu virren vinkuja,\nrajasuutari ja niin totta kuin olen tämän kreivikunnan viranomainen,\nvangitsen sinut!\" Mies vetäytyi pois ja mylord palasi takaisin\nkaikella ajan arvokkuudella. Mutta kun pieni kiihko, jonka kohtaus\noli aiheuttanut, oli ohitse ja puna sammui mylordin kasvoilta, hän\nvajosi tavalliseen velttouteensa ja leikki pienen koiransa kanssa ja\nhaukotteli, kun mylady puhutteli häntä.\n\nVäkijoukko oli eräs niistä monituhatlukuisista joukoista, jotka\nmaleksivat maata siihen aikaan, vaatien niiden seitsemän piispan\nvapauttamista, jotka juuri oli tuomittu ja joista pieni Henry\nEsmond siihen aikaan tiesi tuskin mitään. Hextonissa oli käräjät ja\n\"Bellissä\" suuri ylimystön kokous, ja mylordin palvelijoilla oli\nyllään uudet, livreansa ja Harryllä pienoinen sininen hopeakoristeinen\npuku, jota hän käytti juhlatilaisuuksissa. Ja ylimystö tuli ja\npuhutteli mylordia, ja tuomari oli puettu punaiseen kaapuun näyttäen\nhyvin mahtavalta henkilöltä, ja lausui erikoisia kohteliaisuuksia\nmylordille ja myladylle, joka oli kovin mahtava. Harry muistaa, että\nhänen laahustintaan kantoivat hänen seuranaisensa. \"Bellin\" suuressa\nhuoneessa oli iltahuvit ja tanssiaiset ja toiset kreivikunnan perheiden\nnuoret herrat olivat sitä katsomassa niinkuin Harrykin. Eräs niistä\npilkkasi hänen mustaa silmäänsä, joka perunakuulasta oli ajetuksissa;\nja toinen nimitti häntä äpäräksi, jonka johdosta hän ja Harry joutuivat\nnyrkkisille. Mylordin serkku, eversti Esmond Walcotesta, oli siellä ja\nerotti nuo kaksi poikaa -- pitkä, vahvarakenteinen herra, jolla oli\nsievät, hyvät kasvot. Poika ei tietänyt, miten läheisesti hän myöhemmin\noli liittyvä eversti Esmondiin ja miten paljosta hyvyydestä hän sai\nolla tälle kiitollisuuden velassa.\n\nNäiden kahden perheen välillä ei vallinnut hyvinkään lämmin rakkaus.\nMyladylla ei ollut tapana sääliä eversti Esmondia hänestä puhuessaan,\nsyistä, joihin jo on viitattu, mutta joista Harry Esmondin, kovin\nnuoren ikänsä vuoksi, ei voitu otaksua tietävän mitään.\n\nHyvin pian tämän jälkeen mylord ja mylady menivät Lontooseen isä Holtin\nseurassa jättäen paashin kotiin. Pikku miehellä oli Castlewoodin suuri\nlinna kokonaan käytettävänään, tai hänellä ja taloudenhoitajalla\nemäntä Worksopilla, yhteisenä. Tuo vanha nainen oli jokin perheen\netäinen sukulainen ja protestantti, mutta luja konservatiivi ja\nkuningasmielinen, kuten kaikki Esmondit. Henry kävi koulua tohtori\nTusherin luona tämän ollessa kotona, mutta tohtorinkin aika oli hyvin\nrajoitettua. Kaikkialla oli hyvin levotonta ja kiihkeätä, Castlewoodin\npienessä, hiljaisessa kylässäkin, jonne tuli eräs joukkio kaupungista.\nNämä olisivat rikkoneet Castlewoodin ikkunat, mutta kylän kansa ajoi\ntiehensä heidät. Ottipa linnan puolustukseen osaa vanha Sievewrightkin,\ntasavaltalainen seppä; sillä kreivitär, vaikka olikin katolilainen ja\nvaikka hänellä oli paljon omituisia tapoja, oli lempeä vuokralaisia\nkohtaan ja Castlewoodin linnassa oli aina yltäkyllin lihaa ja\nvuodevaatteita ja lääkkeitä köyhille. Kuningaskunta vaihtoi omistajaa\nkreivin ja kreivittären poissaollessa. Jaakko kuningas oli pakomatkalla\nja hollantilaiset tulossa; heistä ja Oranian prinssistä oli mrs.\nWorksopin tapana kertoa kauhistuttavia kertomuksia joutilaalle pikku\npaashille.\n\nPoika rakasti suuren talon hiljaisuutta. Hänellä oli kaikki\nnäytelmäkirjat vapaasti luettavinaan, eikä isä Holt ollut häntä\nkurittamassa, ja sadoittain lapsekkaita puuhia ja huvituksia sekä\nulkona että sisällä. Ne tekivät hänen olonsa hyvin hauskaksi.\n\n\n\nV luku.\n\nHALTIJAVÄKENI OVAT SALALIITOSSA KUNINGAS JAAKKO II:N\nVALTAANPALAUTTAMISEKSI.\n\nPoika makasi pienellä vuoteellaan voimatta nukahtaa ajatellessaan\nmuutamia ankeriaan koukkuja, jotka hän oli edellisenä iltana asettanut\njokeen ja odottaen hetkeä, jolloin portti aukeaisi ja hän ja hänen\ntoverinsa, John Lockwood, portinvartijan poika, voisivat mennä purolle\nkatsomaan, oliko heillä ollut onnea. Päivänkoittaessa Johnin piti\nherättää hänet, mutta hänen oma intonsa tuohon urheiluun oli jo kauan\nollut hänen herättäjänään. Hän oli ollut valveilla niin kauan, että\nhänestä tuntui siltä, ettei päivä koskaan tullut.\n\nKello oli neljän tienoissa, kun hän kuuli viereisen kamarin,\nkappalaisen huoneen, oven aukeavan ja miehen yskivän käytävässä. Harry\nhypähti vuoteeltaan ajatellen, että huoneessa varmasti oli rosvo,\ntai kukaties toivoen sen olevan haamun, ja työntäen oman ovensa auki\nhän näki edessään isän huoneen oven avoinna ja huoneen valaistuna ja\nolennon seisovan sisäänkäytävällä sakean savun keskellä, joka tuli\nhuoneesta.\n\n\"Kuka siellä?\" huudahti poika, joka oli rohkealuontoinen.\n\n\"_Silentium_\" [Hiljaa], kuiskasi toinen; \"minä täällä olen, poikaseni!\"\nja kun tämä ojensi kättään, tunsi Harry hänet hyvin opettajakseen ja\nystäväkseen isä Holtiksi. Verho oli kappalaisen huoneessa pihallepäin\nolevan akkunan edessä ja Harry näki, että savu syntyi suuresta\npaperikasasta joka paloi hiilipannussa, kun hän saapui kappalaisen\nhuoneeseen. Suotuaan pikaisen tervehdyksensä ja siunauksensa pojalle,\njoka oli ihastuksissaan saadessaan nähdä opettajansa, isä jatkoi\npaperiensa polttamista, ottaen niitä kaapista, joka oli uunihyllyn\nyläpuolella. Kaappia Harry ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.\n\nIsä Holt nauroi nähdessään pojan huomion kokonaan, kiintyneen tähän\nsyvennykseen. \"Se on oikein, Harry\", sanoi hän; \"uskollinen pikkuinen\nheimolainen, tarkasta kaikkea äläkä sano mitään. Sinä olet uskollinen,\nsen tiedän.\"\n\n\"Tiedän, että menisin hirteen teidän puolestanne\", sanoi Harry.\n\n\"En tahdo päätäsi\", sanoi isä taputtaen sitä lempeästi; \"Sinun ei\ntarvitse muuta kuin olla vaiti. Polttakaamme nämä paperit ja olkaamme\nsanomatta kellekään mitään. Haluttaisiko sinua lukea niitä?\"\n\nHarry Esmond punastui ja painoi alas päänsä. Oli niin, että hän jo oli\najattelematta katsonut edessään olevaa paperia; ja vaikka hän oli sen\nnähnyt, hän ei voinut ymmärtää siitä sanaakaan, sillä kirjaimet olivat\nvarsin selviä, mutta aivan tarkoituksettomia. He polttivat paperit,\nmusertaen tuhan erääseen hiilipannuun, niin että niistä tuskin jäi\njälkeäkään.\n\nHarry oli tottunut näkemään isä Holtin useammassa kuin yhdessä puvussa\n-- ei ollut turvallista eikä vaaran arvoista paavin kirkonmiesten\nkäyttää oikeata pukuaan, eikä hän siis ollut vähääkään hämmästyksissään\nsiitä, että pappi nyt ilmaantui puettuna ratsastusasuun, suuriin\npuhvelinahkaisiin saappaisiin ja sulkahattuun, joka oli yksinkertainen,\nmutta sellainen, jota herrat käyttivät.\n\n\"Tiedät kaapin salaisuuden\", hän sanoi nauraen; \"ja sinun on\nvalmistuttava muihin salaisuuksiin\", ja hän aukaisi -- ei salaista\nkaappia tällä kertaa -- vaan vaatekammion, jonka hän tavallisesti\npiti lukossa ja josta hän nyt otti kaksi tai kolme eriväristä pukua\nja tekotukkaa, muutamia hienotekoisia miekkoja (isä Holt oli innokas\nmiekkailutaidon harrastaja, ja kun hän oli kotona, harjoittivat hän ja\nhänen oppilaansa joka päivä tätä urheilua, jossa pojasta tuli suuri\nmestari), sotamiehen takin ja viitan sekä maamiehen puseron ja pani ne\ntuohon suureen syvennykseen uunihyllyn päälle, josta paperit oli otettu.\n\n\"Elleivät he löydä tuota kaappia\", hän sanoi, \"eivät he löydä näitä;\njos he löytävät nämä, he eivät niistä saa mitään juttua kokoon, paitsi\nettä isä Holt on käyttänyt useampia kuin yhtä vaatekertaa. Niin tekevät\nkaikki jesuiitat. Tiedäthän millaisia petkuttajia me olemme, Harry.\"\n\nHarry oli hädissään siitä, että hänen ystävänsä aikoi heti jättää\nhänet; \"Mutta ei tiedä\", sanoi pappi, \"on hyvin todennäköistä, että\ntulen takaisin mylordin kanssa muutaman päivän kuluttua. Luultavasti\nmeitä tullaan suvaitsemaan; ehkäpä meitä ei vainota. Mutta heidän\npäähänsä varmaankin pälkähtää tulla vierailulle Castlewoodiin ennen\nmeidän palaamistamme. Ja koska minun puvussani kulkevia herrasmiehiä\nepäillään, he voisivat nähdä hyväksi tutkia minun paperini, jotka\neivät koske ketään -- eivät ainakaan heitä.\" Ja tähän päivään asti\nHarry Esmond, hänen oppilaansa, on pysynyt täydelleen tietämättömänä\nsiitä, koskivatko nuo kyseenalaiset paperit politiikkaa, vaiko tuon\nsalaperäisen seuran asioita, jonka jäsen isä Holt oli.\n\nMuun osan tavaroistaan, pienen vaatevarastonsa ja muun, Holt jätti\nkoskemattomaksi hyllyilleen ja kaappiinsa ottaen sieltä kuitenkin\nnauraen ja heittäen hiiliastiaan, jossa hän vain puoliksi poltti\nne, muutamia teologisia kirjoitelmia, joita hän oli kirjoittanut\nenglantilaisia pappeja vastaan. \"Ja nyt\", hän sanoi, \"voi Harry poikani\ntodistaa puhtaalla tunnolla nähneensä minun polttavan latinalaisia\nsaarnoja viimeisen kerran täällä ollessani ennen Lontooseen\nmenemistäni; ja kohta on päivänkoitto ja minun on oltava poissa,\nennenkuin Lockwood liikkuu.\"\n\n\"Eikö Lockwood päästä sinua ulos, sir?\" kysyi Harry. Holt nauroi;\nhän ei milloinkaan ollut iloisempi ja hyväntuulisempi kuin ollessaan\ntäydessä toimessa tai vaarassa.\n\n\"Lockwood ei tiedä mitään minun täällä-olostani, huomaa se\", hän sanoi;\n\"etkä sitä tietäisi sinäkään, pikku rasu, jos olisit nukkunut paremmin.\nSinun täytyy unohtaa, että olen ollut täällä, ja nyt, hyvästi. Sulje\novi ja mene omaan huoneeseesi äläkä tule ulos ennenkuin -- odotahan,\nmiksi et voisi tietää yhtä salaisuutta lisäksi? Tiedän, ettet koskaan\npetä minua.\"\n\nKappalaisen huoneessa oli kaksi akkunaa -- toinen pihalle päin, josta\noli näköala suoraan länteen suihkulähteelle, ja toinen, pieni akkuna,\njoka oli vahvasti raudoitettu ja oli tasangolle päin linnan edustalla.\nTämä akkuna oli liian korkealla, jotta siihen olisi ylettynyt maasta,\nmutta kiipeämällä tarjoilupöydälle, joka oli sen alla, isä Holt\nnäytti minulle kuinka akkunanalustaa painamalla koko lyijyn, lasin ja\nrautatankojen muodostama kehys laskeutui allapäin olevaan syvennykseen,\njosta se voitiin nostaa ja palauttaa tavalliseen paikkaansa\nulkopuolelta, sillä eräs rikkinäinen ruutu oli tarkoituksellisesti\navoinna, niin että käsi voi käyttää tuon koneiston vieteriä.\n\n\"Kun olen mennyt\", sanoi isä Holt, \"tulee sinun työntää paikoilleen\ntarjoilupöytä, niin ettei kukaan voi kuvitella, että tätä tietä on\nkäytetty ulosmenoon; lukitse ovi ja pane avain -- mihin panisimmekaan\navaimen? -- pane se 'Chrysostomuksen' alle kirjahyllylle; ja jos joku\nkysyy sitä, sano että minä pidän sitä siellä ja olen ilmoittanut\nsinulle, mistä se on löydettävissä, jos sinulle tulee tarvis mennä\nminun huoneeseeni. Tässä laskeutuminen on helppoa seinää pitkin alas\nojaan ja, siis vielä kerran, hyvästi, siksi kunnes taas tapaan sinut,\nrakas poikani.\" Ja niin sanoen rohkea isä kiipesi pöydälle tavattoman\nnotkeasti ja reippaasti ja astui akkunalaudalle, nostaen taas esiin\nrautatangon ja koko laitoksen toiselta puolelta ja jättäen Harry\nEsmondille aikaa vain kurkottautua varpaisilleen ja suudella hänen\nkättään ennenkuin akkunan pieli sulkeutui; rautatangot kiinnittäytyivät\nyhtä lujina kuin konsanaan, kuten näytti, yläpuolella olevaan\nkivikaareen. Kun isä Holt seuraavalla kerralla saapui Castlewoodiin,\ntuli hän suuresta portista ratsain, eikä hän edes vihjannut\nyksityistien olemassa olosta Harrylle muutoin kuin tarvitessaan\nyksityislähettilästä sisäpuolelta, jossa tarkoituksessa hän epäilemättä\noli ohjannut nuoren oppilaansa tämän linnasta poistumistavan perille.\n\nEsmond, vaikka olikin nuori, olisi mieluummin kuollut kuin pettänyt\nystävänsä ja opettajansa; tämän mr. Holt hyvin tiesi; sillä hän oli\nkoetellut poikaa enemmän kuin kerran panemalla kiusauksia hänen\ntielleen, nähdäkseen, taipuisiko tämä niihin ja jälkeenpäin tunnustaisi\nvai kestäisikö hän ne, niinkuin hän toisinaan teki, tai valehtelisiko,\njota hän ei koskaan tehnyt. Tässä suhteessa isä Holt opetti, ettei\nsalaisuuden säilyttäminen ollut valehtelemista, jota se ei missään\ntapauksessa olekaan, vaikka vaitiolo onkin kiellon arvoinen, ja\nsiksi suora \"ei\" ei ole rikoksellinen oikeuden tai ystävän puolesta\ntai vastauksena kysymykseen, joka on ennakkoluuloinen, vaan on\npäinvastoin kiitettävä ja yhtä laillinen menettelytapa kuin toinenkin,\nväärää vaatimusta vältettäessä. Jos esimerkiksi (sanoi hän), hyvältä\nkansalaiselta, joka on nähnyt hänen majesteettinsa etsivän suojaa\npuusta, kysyttäisiin: \"Onko kuningas Kaarle tuossa tammessa?\", niin ei\nhänen velvollisuutensa olisi antaa myöntävää vastausta, -- tällöinhän\ncromwellilaiset voisivat vangita kuninkaan ja surmata hänet, kuten\nhänen isälleen tekivät -- vaan kielteinen, sillä hänen majesteettinsa\non salaisena tuossa puussa eivätkä häntä siis näe uskolliset silmät.\nKaiken tämän opetuksen samoin kuin kieli- ja tiedeopintojen alkeet\npoika innolla ja kiitollisuudella otti vastaan opettajaltaan uskonnon\nja siveysopin ohella. Kun siis Holt oli mennyt ja kieltänyt Harrya\nolemaan häntä näkemättä, oli niinkuin hän ei olisi käynytkään. Ja\npojalla oli tämä vastaus sujuvan valmiina, kun hän muutaman päivän\nperästä joutui kuulusteltavaksi.\n\nOranian prinssi oli silloin Salisburyssa, kuten nuori Esmond sai\ntietää nähdessään tohtori Tusherin parhaassa kauhtanassaan (vaikka\ntiet olivat kuraiset eikä hänen koskaan tiedetty ratsastaessaan\nkäyttäneen silkkistä kauhtanaansa, vaan ainoastaan villakankaista,)\nja suuri oranssikokardi leveälierisessä hatussa ja Nahum, tohtorin\nkanslia-apulainen oli samalla lailla koristettu. Tohtori käveli\nedestakaisin pappilan edustalla, kun pikku Esmond hänet näki, ja Harry\nkuuli hänen sanovan, että hän aikoi osoittaa kunnioitustaan hänen\nkorkeudelleen prinssille, kun hän nousi satulatyynylleen ja ratsasti\npois, Nahum takanaan. Kylän väellä oli niinikään oranssikokardit ja\nHarryn ystävän sepän naurava tytär kiinnitti sellaisen Harrynkin\nvanhaan hattuun, jonka koristeen tämä vihaisena repi pois, kun\nkansa vaati häntä huutamaan: \"Jumala suojelkoon Oranian prinssiä ja\nprotestanttista uskoa!\" Mutta ihmiset vain nauroivat; kylässä pidettiin\npojasta, sillä hänen yksinäisyytensä herätti kaikkien sääliä, ja hän\ntapasi siellä iloisen vastaanoton ja ystävällisiä kasvoja monessa\ntalossa. Isä Holtillakin oli siellä monta ystävää, sillä hänellä oli\ntapana väitellä sepän kanssa teologiasta, milloinkaan kiivastumatta,\nnauraen koko ajan miellyttävällä tavallaan, ja lisäksi hän paransi\nsepän vilutaudista kiinanpulverilla, ja oli aina valmis suomaan lempeän\nsanan, jos joku sitä kaipasi, niin että kylän asukasten mielestä oli\nvahinko, että nuo kaksi olivat paavilaisia.\n\nRippi-isä ja Castlewoodin kappalainen sopivat keskenään erinomaisesti;\nensinmainittu olikin korkean sivistyksen saanut mies, ja toisen\nvelvollisuus taas oli olla sovussa kaikkien kanssa. Tohtori Tusherilla\nja hänen vaimollaan, kreivittären kamaripalvelijalla, oli poika, joka\noli pikku Esmondin ikäinen; ja näiden poikien välillä oli sellainen\nystävyys, jonka naapuruus, suvaitsevaisuus ja hyväluonteisuus melkein\nvarmasti aiheuttavat. Tom Tusher lähetettiin kuitenkin varhain\nLontooseen kouluun, jonne hänen isänsä vei hänet sekä nidoksen\nsaarnoja, Jaakko kuninkaan ensimmäisenä hallitusvuonna; ja Tom palasi\nsittemmin useana vuotena vain kerran vuodessa Castlewoodiin kouluja\nyliopistoaikoinaan. Näin ollen Tomilla oli vähemmän vaaraa siitä,\nettä rippi-isä, joka tuskin milloinkaan häntä näki, saastuttaisi\nhänen uskonsa, kuin Harryllä, joka alinomaa oli kappalaisen seurassa;\nmutta, sanoi tohtori vakavana, niin kauan kuin Harryn uskonto oli sama\nkuin hänen majesteettinsa ja herra kreivin ja kreivittären, hän ei\ntahtonut tätä häiritä eikä kiusata. Eikä hän millään muotoa tahtonut\nväittää, ettei hänen majesteettinsa kirkko ollut syntynyt katolisesta\nkirkosta; tällöin isä Holt tapasi nauraa ja sanoa, että Pyhä Kirkko yli\nkoko maailman ja jalojen marttyyrien joukko olivat tohtorille hyvin\nkiitollisia tästä tunnustuksesta.\n\nTohtorin ollessa Salisburyssa tuli rakuunarykmentti, jonka miehistöllä\noli oranssinväriset koristenauhat, ja majoittautui Castlewoodin\nkylään, ja muutamat niistä tulivat linnaankin, jonka he valtasivat,\nrosvoamatta kuitenkaan mitään muuta kuin kanalan ja olutkellarin ja\nvaatien ainoastaan, että saisivat tutkia linnan, hakeakseen papereita.\nEnsimmäinen huone, jota he pyysivät nähdä, oli isä Holtin huone, jonka\navaimen Harry Esmond luovutti. Ja he aukaisivat laatikot ja hyllyt\nja käänsivät nurin paperit ja vaatteet, mutta eivät löytäneet mitään\nmuuta kuin hänen kirjansa ja vaatteensa ja papinviitat erikoisessa\nlaatikossa, ja löydöistään rakuunat pitivät lystiä Harry Esmondin\nkauhuksi. Kysymyksiin, jotka heidän johtajansa teki Harrylle, vastasi\ntämä, että isä Holt oli erittäin hyvä hänelle ja kovin oppinut mies\neikä varmaankaan olisi kertonut salaisuuksiaan hänelle, jos tällä\nsellaisia oli. Tähän aikaan Harry oli noin yksitoistavuotias ja näytti\nyhtä viattomalta kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti.\n\nPerhe oli poissa enemmän kuin kuusi kuukautta ja palatessaan sen\njäsenet olivat mitä syvimmän masennuksen tilassa, sillä Jaakko kuningas\noli karkoitettu, Oranian prinssi oli valtaistuimella, ja kreivitär\npelkäsi mitä hirveimpien vainojen kohtaavan katolisen uskon tunnustajia\nsanoen, ettei hän uskonut totuuden hiventäkään olevan niissä\nsuvaitsevaisuuden lupauksissa, joita tuo hollantilainen hirviö lateli,\neikä ainoassakaan sanassa, jonka tuo valapatto ilkimys sanoi. Kreivi\nja kreivitär olivat tavallaan vankeja omassa talossaan, sen antoi\nkreivitär pienelle paashilleen tiedoksi; poikanen alkoi tähän aikaan\nkehittyä ymmärtämään mitä hänen ympärillään tapahtui sekä jonkun verran\nniiden henkilöiden luonteita, joiden läheisyydessä hän eli.\n\n\"Olemme vankeja\", sanoi kreivitär, \"vailla kahleita olemme vankeja.\nTulkoot siis; viekööt minut vankiloihinsa tai lyökööt pääni erilleen\ntästä pienestä kaulaparasta\" (ja hän pusersi sitä pitkillä sormillaan).\n\"Esmondien veri on aina juokseva uskollisena heidän kuninkaittensa\npuolesta. Emme ole niinkuin Churchillit -- nuo Juudakset, jotka\nsuutelevat mestariaan ja pettävät hänet. Tiedämme miten on kärsittävä\nja miten on annettava anteeksi, kun kuninkaan asia on kyseessä\"\n(epäilemättä hänen armonsa viittasi tuohon tuhoisaan maitoviinin\nritarin paikan menetykseen, niinkuin hän teki kymmenkunnan kertaa\npäivässä). \"Tuokoon tuo Oranian tyranni vain piinapenkkinsä ja\nhirvittävät hollantilaiset kidutusvehkeensä -- senkin peto! -- senkin\nlurjus! Syljen hänelle ja uhittelen häntä! Iloisena lasken tämän pään\nmestauspölkylle; iloisena seuraan lordiani mestauslavalle ja huudamme:\n'Jumala Jaakko-kuningasta suojelkoon!' viimeisellä henkäyksellämme ja\nhymyilemme mestaajalle.\" Ja hän kertoi paashilleen ainakin sata kertaa\nyksityiskohdittain viimeisestä kerrasta, jolloin hän oli tavannut hänen\nmajesteettinsa.\n\n\"Heittäydyin valtiaani jalkain juureen\", hän sanoi, \"Salisburyssa.\nUhrasin itseni -- puolisoni -- linnani hänen asialleen.\" Varmaankin\nhän muisti vanhoja aikoja, jolloin Isabella Esmond oli nuori ja\nihana; varmaankin hän muisti päivän, jolloin en minä ollut se, joka\npolvistui -- ainakin hän puhui minulle äänellä, joka toi mieleeni\nmenneet ajat. \"Niinpä vain!\" sanoi hänen majesteettinsa, \"teidän\ntulisi mennä Oranian prinssin luo, jos olette jotain vailla\". \"Ei\nsire\", vastasin, \"en tahdo polvistua vallananastajan edessä; Esmond,\njoka olisi saattanut palvella teidän majesteettianne, ei koskaan\nalistu olemaan petturin maitoviiniritarina. Kuninkaallinen pakolainen\nhymyili onnettomuuksiensakin ylitsevuotavaisuudessa; hän yritti nostaa\nminut maasta, lohduttaen minua. Puolisoni varakreivikään ei voinut\nolla vihoissaan siitä ylevästä suudelmasta, jolla majesteetti minua\nkunnioitti.\"\n\nValtiollisista vastoinkäymisistä oli seurauksena, että; kreivi ja\nkreivitär tulivat paremmiksi ystäviksi kuin he koskaan olivat olleet\nkihlausaikansa jälkeen. Herra kreivi oli osoittanut sekä lojaalisuutta\nettä rohkeutta silloin kun nämä olivat harvinaisia ominaisuuksia\nkuninkaan ympärillä olevassa arassa joukossa; ja kiitokset, jotka hän\nsai, kohottivat häntä suuresti hänen vaimonsa silmissä, ja kaiketi\nmyöskin hänen omissaan. Hän heräsi huolimattomasta ja laiskottelevasta\nelämästä, jota oli viettänyt, ratsasteli alinomaa edestakaisin\nkeskustelemassa sen tai tämän kuninkaan ystävän kanssa -- joista\ntehtävistä paashi ei tietysti paljoa tietänyt, tämä kun huomasi vain\nhänen iloisuutensa ja muuttuneen käytöksensä.\n\nIsä Holt tuli usein linnaan, mutta ei enää julkisesti toiminut\nkappalaisena. Hän nouti ja vei aina vieraita, sota- ja kirkonmiehiä\n(viimemainitut Harry tunsi, koska he tulivat kaikenlaisissa\nvalepuvuissa), saapui ja poistui yhtämittaa. Varakreivi teki pitkiä\nretkiä ja ilmestyi odottamatta, käyttäen toisinaan samaa tietä, jota\nisä Holt oli käyttänyt, vaikkei Harry voinutkaan tietää kuinka usein\ntuo pieni, kappalaisen huoneessa oleva akkuna päästi sisälle tai ulos\nlordin ja hänen ystävänsä. Hän piti uskollisesti isälle antamansa\nlupauksen olla urkkimatta, ja jos hän keskiyöllä kuuli pieneen\nhuoneeseensa ihmisten liikettä viereisestä huoneesta, kääntyi hän\nseinään päin ja hautasi uteliaisuutensa tyynyyn, kunnes nukahti. Hän ei\nkuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että papin matkat tapahtuivat\ntiheään, ja käsitti sadoista merkeistä, että jokin vakava, vaikkakin\nsalainen asia oli vaatinut tämän palveluksia. Mikä tämä oli, voidaan\nvarsin helposti arvata siitä, mitä pian tapahtui mylordille.\n\nVartioväkeä ei asetettu Castlewoodiin, kun lordi palasi, mutta kylässä\noli vartiosto ja joku heistä oli aina tasangolla, pitäen silmällä\nsuurta porttiamme ja niitä, jotka siitä menivät tai tulivat -- Lockwood\nsanoi, että erittäinkin iltaisin jokaista henkilöä, joka tuli tai meni,\npitivät silmällä ulkopuolella olevat kenttävahdit. Onneksi meillä oli\nportti, josta eivät heidän ylhäisyytensä tienneet mitään. Mylordin ja\nisä Holtin täytyi tehdä alituiseen yöllisiä retkiä. Pari kertaa pikku\nHarry toimi heidän lähettiläänään ja varovaisena pikku adjutanttinaan.\nHän muistaa, että hänen käskettiin mennä kylään onkineen, käydä\nmuutamissa määrätyissä taloissa, pyytää vettä juodakseen ja sanoa\nisäntämiehelle: \"Newburyssa olisi hevosmarkkinat ensi torstaina\", ja\nsitten viedä uutinen seuraavaan luettelossa olevaan taloon.\n\nHän ei silloin tietänyt, mitä tuo uutinen merkitsi tai mitä parhaillaan\ntapahtui. Se kuitenkin selvyyden vuoksi voidaan selittää tässä. Kun\nOranian prinssi oli mennyt Irlantiin, jossa kuningas oli valmistunut\nhäntä kohtaamaan suurella sotajoukolla, päätettiin, että hänen\nmajesteettinsa puoluelaiset nousisivat suureen kapinaan tässä maassa,\nja kreivistä piti tulla kreivikuntamme sotajoukon päällikkö. Viime\naikoina hän oli ottanut paremmin johtaakseen asioita kuin ennen,\nja hänellä oli tuo uupumaton isä Holt apunaan ja rouva kreivitär\ninnokkaana kehoittajanaan; ja koska lordi Sark oli Towerissa vankina\nja Sir Wilmot Crawley, Queen's Crawleysta, oli mennyt Oranian prinssin\npuolelle, tuli mylordista kreivikunnan huomattavin henkilö kuninkaan\npuoluelaisista.\n\nOli järjestetty niin, että rykmentti skotlantilaista harmaaväkeä\nja rakuunoita, jotka silloin oli majoitettu Newburg'iin, jonakin\nmäärättynä päivänä julistautuisi kuninkaan miehiksi -- ja myöskin\naateliston, joka oli suosinut hänen majesteettinsa asiaa, oli määrä\nvuokrata sineen ja liittolaisineen tulla Newburg'iin -- ja kaikkien\nmarssia hollantilaista Ginckelin johtamaa armeijaa vastaan Readingiin,\nja heidän kukistettuaan nämä sekä heidän kesyttömän pienen herransa\nsiellä Irlannissa, ajateltiin, että meidän puoluelaisemme voisivat\nedetä itse Lontooseen ja kuninkaalle ennustettiin varmaa voittoa.\n\nKun näitä suuria asioita pohdittiin, häipyi lordista kokonaan hänen\nvelttoutensa ja hän näytti ruumiillisestikin virkistyvän; mylady\nei riidellyt hänen kanssaan. Isä Holt kulki aina kiireissään väliä\nedestakaisin; ja pikku Harry olisi toivonut olevansa muutamaa tuumaa\npitempi, jotta olisi voinut paljastaa miekkansa tämän hyvän asian\npuolesta.\n\nEräänä päivänä (varmaankin kesäkuussa 1690), kutsui lordi, puettuna\nsuureen ratsastustakkiin, jonka alta Harry saattoi nähdä kirkkaan\nteräksisen rintasuojuksen, pikku Harryn luokseen, työnsi hiukset\npois lapsen otsalta ja suuteli häntä ja rukoili Jumalaa suojelemaan\nhäntä, ja hänen puheensa oli lempeämpää kuin milloinkaan ennen. Isä\nHolt siunasi myöskin pojan. Ja sitten he jättivät jäähyväiset rouva\nkreivittärelle, joka tuli huoneestaan nenäliina silmillään; hänen\nseuranaisensa ja mrs. Tusher tukivat häntä. \"Te menette -- menette\nratsastamaan\", sanoi hän. \"Voi, jospa minäkin voisin tulla! Mutta tässä\ntilassani minulta on ratsastaminen kielletty.\"\n\n\"Suutelemme rouva markiisittaren kättä\", sanoi isä Holt. \"Jumala teitä\nsuojelkoon, mylord\", sanoi lady astuen esiin ja syleillen mylordia\nsuurin elein. \"Isä Holt, pyydän siunaustanne\", ja hän kumartui sitä\nsaamaan, kun taas mrs. Tusher keikautti ylpeästi päätään.\n\nMr. Holt antoi saman siunauksen pienelle paashille, joka polvistui ja\npiteli mylordin jalustinta, kun hän nousi ratsaille. Kaksi palvelijaa\nantoi niinikään apuaan; ja sitten he ratsastivat kaikin Castlewoodin\nportista.\n\nKun he menivät sillan yli, saattoi Harry nähdä punapukuisen upseerin\nratsastavan esiin, koskettavan hattuaan ja puhuttelevan mylordia.\n\nSeurue pysähtyi ja joutui jonkinlaiseen keskusteluun tai väittelyyn,\njoka pian päättyi, sillä mylord pani hevosensa nelistämään otettuaan\nensin hattunsa päästään ja kumarrettuaan upseerille, joka ratsasti\nhänen vieressään askel askeleelta -- ja häntä seuraava sotamies jäi\njälkeen, ratsastaen mylordin kahden palvelijan seurassa. He nelistivät\ntasangon yli ja jalavain taakse (lordi heilautti kädellään, niin Harry\nluuli huomaavansa), ja niin he katosivat. Sinä iltana olimme kovin\npeloissamme, sillä lypsyaikaan tuli paimenpoika ratsastaen yhdellä\nratsuistamme, jonka oli löytänyt ruohoa syömästä ulomman puistomuurin\nluota.\n\nKoko illan varakreivitär oli hyvin hiljaisella ja masentuneella\nmielellä. Hän ei huomannut juuri kenessäkään mitään vikaa ja pelasi\nkorttia kuusi tuntia. Pieni paashi meni nukkumaan. Hän rukoili mylordin\nja hyvän asian puolesta, ennenkuin ummisti silmänsä.\n\nAamu alkoi jo sarastaa kun portinvartijan kello soi, ja vanha Lockwood\nheräsi ja päästi sisään erään mylordin palvelijoista, joka aamulla oli\nmennyt hänen mukaansa ja joka palasi surullisin sanomin. Upseeri, joka\noli ratsastanut mylordin luo, oli, kuten ilmeni, sanonut hänelle, että\nhänen velvollisuutensa oli ilmoittaa hänen ylhäisyydelleen, ettei tämä\nollut vanki, mutta silti tarkastuksenalainen, ja pyytää häntä olemaan\nratsastamatta kartanon ulkopuolelle sinä päivänä.\n\nMylord vastasi, että ratsastaminen teki hyvää hänen terveydelleen,\nettä, jos kapteeni näki hyväksi häntä seurata, sai tehdä mielensä\nmukaan; ja silloin juuri lordi kumarsi ja he ratsastivat pois yhdessä.\n\nKun hän saapui Wanseyn lakeudelle, mylord aivan äkkiä pysähtyi ja\nseurueen täytyi pysähtyä siinä teiden risteyksessä.\n\n\"Sir\", hän sanoi upseerille, \"mitä on neljä kahta vastaan. Oletteko\nystävällinen ja valitsette tuon tien ja jätätte minut kulkemaan omaani?\"\n\n\"Teidän tienne on minun, mylord\", sanoi upseeri.\n\n\"Siinä tapauksessa --\" sanoi mylord. Mutta hänellä ei ollut aikaa\nsanoa enempää; sillä upseeri veti esiin pistoolin ja näpsäytti sitä\nmylordin edessä, mutta samalla hetkellä myös isä Holt paljasti\npistoolin ja ampui upseeria pään lävitse. Se oli tehty ja mies\nkuolleena silmänräpäyksessä. Sotamies tuijotti upseeriinsa näyttäen\nsäikähtäneeltä hetkisen ja nelisti sitten pois henkensä edestä.\n\n\"Ampukaa, ampukaa!\" huusi isä Holt, lähettäen toisen luodin sotamiehen\njälkeen; mutta nuo kaksi palvelijaa olivat liian säikähtäneitä\nkyetäkseen käyttämään aseitaan, ja kun mylord käski heidän olemaan\nasiaan puuttumatta, pääsi sotamies karkuun.\n\n\"Mr. Holt, _qui pensait à tout_\" [joka ajatteli kaikkea], sanoi\nBlaise, \"astui ratsultaan, tutki kuolleen upseerin taskut, löytääkseen\npapereita, antoi hänen rahansa meille kahdelle ja sanoi: 'Viini on\nlaskettu, m le Marquis', -- miksi hän sanoi markiisiksi herra kreiviä?\n-- 'meidän on se juotava'.\"\n\n\"Tuon herraparan hevonen oli parempi kuin se, jolla minä ratsastin\",\njatkoi Blaise. \"Mr. Holt pyysi minua nousemaan sen selkään; ja niinpä\nsivalsin Sukkajalkaa selkään piiskalla ja se juosta hölkötti kotiin.\nRatsastimme, eteenpäin Newburya kohti. Keskipäivän ajoissa kuulimme\nammuntaa. Kahden aikaan antaessamme hevosillemme juotavaa eräässä\nmajatalossa tuli luoksemme ratsastaja, joka sanoi: 'Kaikki on lopussa!\nSkotlantilaiset antoivat julistuksen tuntia liian aikaisin -- kenraali\nGinckel hyökkäsi heidän kimppuunsa.' Koko asia oli menetetty.\n\n\"'Ja me olemme ampuneet upseerin virantoimituksessa ja antaneet hänen\nkäskyläisensä pujahtaa pakoon'\", sanoi mylord.\n\n\"'Blaise', sanoi mr. Holt, kirjoittaen pari riviä muistikirjaansa\n-- toisen myladylle ja toisen teille, nuoriherra Harry -- 'sinun on\nmentävä takaisin Castlewoodiin ja vietävä nämä sinne' ja katsokaapa\nnyt!\"\n\nJa hän antoi Harrylle nuo kaksi paperia. Harry luki hänelle osoitetun\nja siinä oli ainoastaan: \"Polta kaapissa olevat paperit; polta tämä. Et\ntiedä mistään mitään.\" Harry luki tämän ja juoksi yläkertaan emäntänsä\nhuoneeseen, jossa tämän seuranainen nukkui lähellä ovea, sekä pani\ntämän hakemaan kynttilän ja herättämään myladyn, jonka käsiin hän antoi\ntuon paperin. Lady oli ihmeellinen nähtävyys yöasussaan. Harry ei\nmilloinkaan ollut nähnyt mitään sen veroista.\n\nNiin pian kuin lady sai paperin käsiinsä, Harry palasi takaisin\nkappalaisen huoneeseen, aukaisi tulisijan yllä olevan salakaapin,\npoltti kaikki siellä olevat paperit, ja, kuten oli nähnyt papin\ntekevän, otti erään arvoisan isän käsinkirjoitetun saarnakokoelman\nja poltti sen puoliksi hiiliastiassa. Kun paperit oli täydelleen\nhävitetty, oli jo aamu valjennut. Harry juoksi takaisin emäntänsä luo.\nTämän seuranainen johdatti hänet taas kreivittären kamariin. Kreivitär\npyysi (aviovuoteensa verhojen takaa) poikaa käskemään valjastamaan\nhevoset vaunujen eteen, sanoen aikovansa lähteä heti matkaan.\n\nMutta hänen armonsa pukeutumismenot olivat yhtä mahdottoman pitkät tänä\npäivänä kuin muinakin, ja vaunut olivat olleet jo kauan odottamassa,\nkun mylady pukeutui vielä. Ja juuri kun kreivitär astui huoneestaan\nvalmiina poistumaan, saapui nuori John Lockwood juoksujalkaa kylästä\ntuoden sen sanoman, että eräs lakimies, kolme upseeria ja parikymmentä\nsotamiestä marssi sieltä linnaa kohti. John oli vain kahden minuutin\nverran heitä edellä ja tuskin hän vielä oli kunnolleen saanut\nkerrotuksi sanottavansa, kun sotajoukko ratsasti pihallemme.\n\n\n\nVI luku.\n\nSALALIITON TULOS. THOMASIN, CASTLEWOODIN KOLMANNEN VARAKREIVIN KUOLEMA\nJA KREIVITTÄREN VANGITSEMINEN.\n\nEnsin mylady aikoi kuolla kuten Maria, Skotlannin kuningatar (jonka\nkaltainen kaunotar hän kuvitteli olevansa), ja sivellen suonista laihaa\nkaulaansa, hän sanoi: \"He saavat nähdä, että Castlewoodin Isabel on\nkohtalonsa tasalla.\" Hänen seuranaisensa Victoire neuvoi, että koskei\nhän enää voinut paeta, oli hänelle kaikkein viisainta ottaa vastaan\nsotamiehet aivan kuin hän ei epäilisi mitään ja että varakreivittären\nomassa huoneessa oli paras odottaa niitä. Niinpä tämän musta\nkiiltonahkainen matkalipas, jonka Harry oli viemäisillään vaunuihin,\nvietiin takaisin hänen armonsa huoneeseen, jonne palvelija ja emäntä\nvetäytyivät. Victoire tuli heti takaisin käskien paashin sanoa, että\nrouva varakreivitär oli sairas ja vuoteen omana reumatismin vuoksi.\n\nTällä aikaa sotamiehet olivat saapuneet Castlewoodin linnaan; Harry\nEsmond näki heidät seinäverhokamarin akkunasta. Portille asetettiin\npari vahtia, puolikymmentä miestä kävi talliin ja muutamat muut,\npäällikkönsä ja erään mustapukuisen miehen johtamina, joka varmaankin\noli lakimies, menivät erään palvelijan neuvosta rappusille, jotka\njohtivat siihen linnan osaan, jossa mylord ja lady asuivat.\n\nNiinpä saapuivat kapteeni, sievännäköinen, ystävällinen mies, ja hänen\nkanssaan asianajaja eteisen läpi seinäverhokamariin, jossa nyt ei ollut\nketään muita kuin nuori Harry Esmond, paashipoika.\n\n\"Sano emännällesi, pikku mies\", sanoi kapteeni ystävällisesti, \"että\nmeidän täytyy saada puhutella häntä.\"\n\n\"Minun emäntäni on sairaana vuoteessa\", sanoi paashi.\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Reumatismi\", vastasi poika.\n\n\"Reumatismiko! Se on ikävä sairaus\", jatkoi iloinen kapteeni; \"ja\nvarmaankin vaunut ovat pihalla tohtorin hakemista varten?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi poika.\n\n\"Kuinka kauan hänen armonsa on sairastanut?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi poika.\n\n\"Koska mylord poistui?\"\n\n\"Eilen illalla.\"\n\n\"Isä Holtin kanssako?\"\n\n\"Mr. Holtin kanssa.\"\n\n\"Entä mitä tietä he matkustivat?\" kysyi lakimies.\n\n\"En minä ollut heidän mukanaan\", vastasi paashi.\n\n\"Meidän täytyy saada tavata lady Castlewood.\"\n\n\"Minulla on määräys, ettei kukaan mene hänen armonsa luo -- hän on\nsairas\", sanoi paashi, mutta samalla tuli Victoire kreivittären\nhuoneesta. \"Hiljaa!\" hän sanoi, ja muka tietämättä, että vieraita\noli lähellä. \"Mitä melua täältä kuuluu?\" hän kysyi. \"Tämä herrako on\ntohtori?\"\n\n\"Pötyä! meidän täytyy saada tavata lady Castlewood\", sanoi asianajaja\ntyöntyen sisälle.\n\nHänen armonsa huoneen akkunaverhot oli laskettu alas, ja kamari oli\npimeä, ja kreivitär itse vuoteessa yömyssy päässään ja kohotettuna\ntyynyjensä varaan. Hän oli kaamean näköinen, vaikka puna vielä olikin\nhänen poskillaan; punamaalista hän ei halunnut luopua.\n\n\"Onko siellä tohtori?\" hän kysyi.\n\n\"Tästä kujeilusta ei ole mitään hyötyä, rouva\", sanoi kapteeni Westbury\n(se oli hänen nimensä). \"Minun velvollisuuteni on vangita Thomas,\nCastlewoodin varakreivi, uskoton ylimys, Robert Tusher, Castlewoodin\nkappalainen, ja Henry Holt, jolla on monta nimeä ja tuntomerkkiä,\njesuiittapappi, joka toimi täällä kappalaisena entisen kuninkaan aikana\nja on nyt sen salaliiton johtaja, joka oli syntymäisillään tässä\nmaassa heidän majesteettiensa kuningas Wilhelmin ja kuningatar Marian\nvaltaa vastaan; ja minut on määrätty etsimään tästä talosta salaliiton\npapereita tai merkkejä. Teidän armonne suvainnee siis antaa minulle\navaimensa, ja parasta olisi, että kaikin tavoin auttaisitte meitä\ntarkastuksessamme.\"\n\n\"Näettehän, sir, että minulla on reumatismi ja etten voi liikkua\",\nsanoi lady näyttäen tavattoman aavemaiselta istuessaan vuoteellaan,\njossa hän sentään oli antanut maalata poskensa ja panettanut uuden\nmyssyn päähänsä voidakseen esiintyä parhaassa valossaan, kun upseerit\ntulivat.\n\n\"Otan itselleni vapauden asettaa vahdin tähän huoneeseen, jotta teidän\narmollanne, jos haluaisitte nousta, on käsivarsi, johon nojata\", sanoi\nkapteeni Westbury. \"Teidän seuranaisenne näyttää minulle, missä minun\non tehtävä tarkastuksia;\" ja Madame Victoire, lörpötellen ranskan\nja englannin sotkuaan, aukaisi laatikon toisensa perästä kapteenin\ntutkittavaksi; mutta Harry Esmond huomasi, että kapteeni teki työnsä\nhyvin huolimattomasti, hymy kasvoillaan, aivan kuin hän olisi tehnyt\ntutkimusta vain muodon vuoksi.\n\nErään kaapin edessä Victoire polvistui, kohotti käsivartensa\nrukoilevaan asentoon ja huudahti läpitunkevan terävästi: \"Non, jamais,\nmonsieur l'officier! Jamais! [Ei, ei koskaan, herra upseeri! Ei\nkoskaan!] Kuolen mieluummin kuin annan teidän nähdä tämän kaapin.\"\n\nMutta kapteeni Westbury tahtoi aukaista sen, hymy yhä kasvoillaan. Kun\nkomero aukaistiin, muuttui hymy iloiseksi naurun puuskaksi. Se sisälsi\n-- ei salaliittoa koskevia papereita -- vaan myladyn tekotukkia,\nihovoiteita ja ihomaalipönttöjä; ja Victoire väitti, että miehet olivat\npetoja; kapteeni puolestaan jatkoi yhä toimitustaan. Hän koputti kaapin\ntaustaa kuullakseen, oliko se ontto ja kun hän työnsi kätensä kaappiin,\nhuusi mylady vuoteelta äänellä, joka ei kuulostanut kovin sairaan\nääneltä: \"Onko teidän toimenanne loukata naisia, samoinkuin vangita\nherroja, kapteeni?\"\n\n\"Nämä esineet ovat vaarallisia vain silloin, kun teidän armonne niitä\nkäyttää\", sanoi kapteeni syvään kumartaen ja hymyillen pilkallisen\nkohteliaasti. \"En ole vielä löytänyt mitään valtiollista -- vain\nsellaisia aseita, joilla kaunotar voi tappaa\", hän sanoi osoittaen\nmiekankärjellään erästä tekotukkaa. \"Meidän täytyy nyt tutkia talon\nmuita osia.\"\n\n\"Ettehän vain aio jättää tuota hylkyä samaan huoneeseen minun\nkanssani?\" huudahti mylady osoittaen sotamiestä.\n\n\"Mitäpä minä voin tehdä, rouva? Joku täytyy teidän saada silottamaan\ntyynyänne ja antamaan teille lääkettä -- suokaa minun --\"\n\n\"Sir!\" kirkaisi mylady.\n\n\"Madame, jos olette liian sairas noustaksenne vuoteelta\", sanoi\nkapteeni silloin melkoisen ankarasti, \"minun täytyy käskeä tänne neljä\nmiestäni nostamaan teidät siitä lakanoissanne. Minun täytyy, sanalla\nsanoen, tutkia tämä vuode. Papereita voi olla piilotettuna vuoteeseen\nyhtä hyvin kuin muuallekin, sen tiedämme varsin hyvin, ja --\"\n\nNyt oli hänen armonsa vuoro kirkaista, sillä kapteeni, joka puserteli\nnyrkeillään tyynyjä ja patjoja, saapui viimein \"polttopisteeseen\"\nja kiskaisi pois yhden tyynyistä sanoen: \"Katsokaapa nyt! Enkö sitä\nsanonut? Tässä on papereilla täytetty tyyny.\"\n\n\"Joku konna on meidät kavaltanut!\" huudahti mylady istuutuen\nvuoteelleen ja näyttäen, että hänellä oli täysi vaatetus yöpukunsa alla.\n\n\"Ja nyt teidän armonne epäilemättä voi liikkua; sallikaa minun tarjota\nteille käteni noustaksenne. Teidän on matkustettava joltinenkin matka,\n-- Hexton-linnaan asti tänä iltana. Tahdotteko vaununne? Seuranaisenne\nseuraa teitä, jos haluatte -- ja tuo kiiltonahkalaatikko.\"\n\n\"Sir, te ette lyö lyötyä miestäkään\", sanoi mylady arvokkaasti; \"ettekö\nsiis voi armahtaa naista?\"\n\n\"Teidän armonne on suvaittava nousta ja sallittava minun tutkia vuode\",\nsanoi kapteeni; \"ei enää ole aikaa hukata kinastelemiseen.\"\n\nJa muitta mutkitta tuo vanha, laiha nainen nousi vuoteeltaan. Harry\nEsmond muistaa elämänsä loppuun asti tuon olennon kirjosilkkipukuineen\nja valkoisine yövaippoineen, kultakelloisine punaisine sukkineen\nja valkoisine, punakorkoisine kenkineen istumassa vuoteellaan\nja nousemassa siitä. Matka-arkut olivat valmiiksi sullottuina\nvarakreivittären eteishuoneessa ja hevoset valmiiksi valjastettuina\ntallissa; tästä kaikesta kapteeni näytti saaneen joltain taholta\ntietoja; Esmond saattoi jälkeenpäin tehdä melko terävän arvauksen, kun\ntohtori Tusher valitti, että kuningas Wilhelmin hallitus oli kohdellut\nhäntä huonosti huolimatta niistä palveluksista, joita hän oli sen\nhyväksi tehnyt.\n\nJa tässä hän voi mainita, vaikka hän silloin olikin liian nuori\nkäsittääkseen kaiken mitä tapahtui, mitä ne paperit sisälsivät,\njotka kapteeni Westbury oli anastanut ja jotka oli siirretty\nkiiltonahkalippaasta vuoteeseen upseerin saapuessa.\n\nNiissä oli luettelo kreivikunnan aatelismiehistä isä Holtin\nkäsialalla -- herra Vapaamielien (kuningas Jaakon) ystävistä --\nja samanlainen paperi oli löydetty myös Sir John Fenwickin ja mr.\nCoplestonin papereista; nämä molemmat kärsivät kuolemanrangaistuksen\nosallisuudestaan tähän salaliittoon.\n\nNiissä oli valtakirja, joka antoi Esmondin markiisin arvon lordi\nCastlewoodille ja hänen miehisille perillisilleen; sekä julistus, joka\nmääräsi hänet kreivikunnan käskynhaltijaksi ja kenraalimajuriksi.\n[Rouva varakreivittären kunnianhimona oli aina ollut saada tämä\nmarkiisin arvo palautetuksi perheelle; kun hänen vanha naimaton\ntätinsä, Barbara Topham, kultasepän tytär, kuoli näihin aikoihin\njättäen koko omaisuutensa lady Castlewoodille, niin kerrottiin, että\nhänen armonsa lähetti melkein koko tuon omaisuuden kuningas Jaakolle,\nmikä menettely siinä määrin ärsytti lordi Castlewoodin, että hän meni\nkylän kirkkoon ja rauhoittui vasta markiisin arvosta, jonka hänen\nkarkoitettu majesteettinsa lähetti hänelle korvaukseksi niistä 15,000\npunnasta, jotka hänen uskollinen alamaisensa hänelle lainasi.]\n\nSiellä oli useita kirjeitä aatelistolta ja ylimystöltä; toisissa\nkirjeissä tulkittiin tulisesti uskollisuutta kuningasta kohtaan, toiset\nolivat epäröiviä; siellä oli myös kaksi eversti Francis Esmondia\nkoskevaa kirjettä (jotka olivat hyvin suotuisia hänelle), -- yksi isä\nHoltilta, joka kuului: \"Olen ollut tapaamassa mainittua everstiä hänen\ntalossaan Walcotessa, Wellsin lähellä, jonne hän on asettunut asumaan\nkuninkaan lähdön jälkeen, ja kiihkeästi koetin häntä taivuttaa herra\nVapaamiehen asian puolelle, osoittaen hänelle ne suuret edut, joita\nhänelle koituisi siitä, että asettuisi liikesuhteisiin tuon kauppiaan\nkanssa, ja tarjoten hänelle suuria palkkioita, kuten olimme edeltäpäin\nkeskenämme sopineet. Mutta hän kieltäytyy: hän pitää herra Vapaamiestä\nyhä liikkeen päällikkönä eikä tahdo milloinkaan olla liikesuhteissa\ntämän vahingoksi eikä myöskään asettua liikesuhteisiin minkään\nmuun kauppaseuran kanssa, mutta katsoo velvollisuutensa päättyneen\nsilloin, kun herra Vapaamies poistui Englannista. Tämä eversti näyttää\nvälittävän enemmän vaimostaan ja vainukoiristaan kuin liikeasioistaan.\nHän kyseli minulta paljon nuoresta H. E:stä, 'tuosta äpärästä', kuten\nhän häntä nimitti, epäillen varmaankin mylordin tarkoituksia hänen\nsuhteensa. Vahvistin hänen uskoaan tässä asiassa ja ilmoitin mitä\ntiesin pojasta ja selitin meidän tarkoituksemme hänen suhteensa, mutta\nVapaamiehen suhteen hän oli taipumaton.\"\n\nToinen kirje oli eversti Esmondilta hänen sukulaisilleen; siinä\nilmoitettiin, että eräs kapteeni Holt on oli käynyt hänen luonaan\ntarjoten hänelle suuria palkkioita, jos hän yhtyisi _tiedätte kehen,_\nja tämä oli maininnut, että Castlewoodin linnan isäntä oli osallisena\nasiaan. Mutta omalta osaltaan hän oli katkaissut miekkansa, kun K.\njätti maan, eikä enää milloinkaan aikonut taistella tämän riidan\njohdosta. O. P. oli ainakin mies, jolla oli jalo luonne, ja hänen\nvelvollisuutensa, ja jokaisen englantilaisen, hänen mielestään, oli\npitää maa rauhallisena ja ranskalaiset sieltä poissa; joten, sanalla\nsanoen, hän ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon suunnitelman\nkanssa.\n\nNäiden kahden kirjeen olemassaolosta sekä tyynyn sisällöstä eversti\nFrank Esmond, josta tuli Castlewoodin kreivi, kertoi jälkeenpäin Henry\nEsmondille ja onnitteli itseään hyvällä syyllä siitä, ettei ollut\nliittynyt suunnitelmaan, joka osoittautui niin tuhoisaksi usealle\nosanottajalleen. Mutta poika ei luonnollisesti tiennyt paljoa näistä\nasioista niiden tapahtuessa hänen silmäinsä nähden, vaan oli ainoastaan\nhuomaavinaan, että hänen isännällään ja emännällään oli joitakin\nhuolia, jotka olivat aiheuttaneet toisen paon ja saattaneet kuningas\nWilhelmin upseerit pidättämään toisen.\n\nKun herrat olivat saaneet takavarikoiduksi paperit, eivät he näyttäneet\npitemmälti tarkastavan Castlewoodin linnaa kovinkaan innostuneesti. He\ntutkivat isä Holtin huoneen, jonne heidät johdatti tämän oppilas, joka\nnäytti, kuten isä Holt oli käskenyt, paikan missä tämän huoneen avain\noli, aukaisi oven herroille ja johdatti heidät huoneeseen.\n\nKun herrat huomasivat puoliksi palaneet paperit hiiliastiassa, he\ntutkivat ne kylläkin innokkaasti, ja heidän nuorta opastansa hieman\nhuvitti heidän ällistyksessä.\n\n\"Mitähän nämä ovat?\" kysyi eräs.\n\n\"Ne on kirjoitettu vieraalla kielellä\", sanoi asianajaja. \"Mitä sinä\nnaurat, penikka?\" lisäsi hän kääntyen, huomatessaan pojan hymyilevän.\n\n\"Isä Holt sanoi niiden olevan saarnoja\", virkkoi Harry, \"ja pyysi minua\npolttamaanne\", -- tämä olikin noihin papereihin nähden totta.\n\n\"Saarnojapa kylläkin -- kavallusta ne ovat, siitä lyön vaikka vetoa\",\nhuudahti asianajaja.\n\n\"Herra nähköön! Se on hepreaa minulle\", virkkoi kapteeni Westbury.\n\"Osaatko sinä lukea sen, poikanen?\"\n\n\"Kyllä sir, vähäsen,\" sanoi Harry.\n\n\"Lue siis, ja lue englanniksi, sir, tai on leikki kaukana\", sanoi\nasianajaja. Ja Harry alkoi kääntää:\n\n\"Eivätkö omat kirjoittajanne ole sanoneet: 'Aatamin lapset näkevät nyt\nvaivaa yhtä uutterasti kuin hän itse konsanaan hyvän ja pahan tiedon\npuusta, puistellen sen oksia ja etsien hedelmiä, ja ovat suurimmaksi\nosaksi välinpitämättömiä elämän puusta.' Oi, sinä sokea sukukunta! tämä\ntiedon puu on se, johon käärme on sinut johdattanut\", -- tässä pojan\noli pakko pysähtyä koska muu osa sivua oli tulen hiillyttämää, ja hän\nkysyi asianajajalta: \"Jatkanko minä, sir?\"\n\nAsianajaja sanoi: \"Tämä poika on viisaampi kuin miltä hän näyttää;\nkukapa tietää, ettei hän vain tee pilaa meistä?\"\n\n\"Käsketään sisälle oppinut-Dick\", huudahti kapteeni Westbury nauraen;\nja hän huusi akkunasta eräälle ratsusotilaalle: \"Hei, Dick! tule tänne\nselittelemään.\"\n\nJa lujarakenteinen sotamies, jolla oli nelitahoiset, iloiset kasvot,\ntuli sisään kutsun saatuaan, tervehtien upseeriaan.\n\n\"Kerro meille, mitä tämä on, Dick\", sanoi asianajaja --\n\n\"Minun nimeni on Steele, sir\", sanoi sotamies. \"Saatan olla Dick\nystävilleni, mutta en laske teidän puvussanne kulkevia herroja niiksi.\"\n\n\"No, siis Steele.\"\n\n\"Mr. Steele, sir, jos suvaitsette. Kun puhuttelette hänen\nmajesteettinsa henkivartiostoon kuuluvaa herraa, niin suvaitkaa olla\nvähemmän tuttavallinen.\"\n\n\"Sitä en tiennyt, sir\", sanoi asianajaja.\n\n\"Mitenkäpä te sen olisittekaan tiennyt! Ette varmaankaan ole tottuneet\ntapaamaan herrasmiehiä\", sanoi ratsumies.\n\n\"Ole lörpöttelemättä ja lue tuo paperipalanen\", sanoi Westbury.\n\"Se on latinaa\", sanoi Dick vilkaisten siihen ja tehden uudestaan\nkunniaa upseerilleen, \"ja se on eräästä mr. Cudworthin saarnasta;\"\nja hän käänsi sanat melkein samalla tavalla kuin Henry Esmond oli ne\nkääntänyt. \"Sinäpä vasta olet nuori oppinut!\" sanoi kapteeni pojalle.\n\n\"Olkaa varma, että hän tietää enemmän kuin kertoo\", sanoi asianajaja.\n\"Luulenpa, että viskaamme hänet vaunuihin vanhan Isebelin viereen.\"\n\n\"Niin sentähden, että hän on kääntänyt palasen latinaa!\" sanoi kapteeni\nkovin iloisena.\n\n\"Menisin yhtä mielelläni sinne kuin mihin tahansa\", sanoi Harry Esmond\nyksinkertaisesti, \"sillä ei kukaan välitä minusta.\"\n\nLapsen äänessä tai tässä hänen yksinäisyytensä määrittelyssä oli jotain\nliikuttavaa, sillä kapteeni katsahti häneen lempeästi ja Steele-niminen\nratsusotilas laski hellästi kätensä pojan pään päälle ja sanoi muutamia\nsanoja latinaksi.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi asianajaja.\n\n\"Herran tähden, kysykää Dickiltä itseltään\", huudahti kapteeni Westbury.\n\n\"Sanoin, etten itsekään ollut vieras onnettomuudelle ja että olin\noppinut tukemaan onnettomia; se ei ole _teidän_ toimenne, herra\nPergamentti\", sanoi ratsumies.\n\n\"Teidän näyttää olevan edullisinta jättää oppinut Dick rauhaan, mr.\nCorbet\", sanoi kapteeni. Ja Harry Esmond, jota aina liikuttivat\nystävälliset kasvot ja ystävällinen sana, tunsi olevansa hyvin\nkiitollinen tälle hyväluontoiselle puolustajalleen.\n\nHevoset oli tällävälin valjastettu vaunujen eteen ja kreivitär\nja Victoire tulivat ulos ja heidät asetettiin ajoneuvoihin. Tämä\nkamarinainen, joka riiteli Harry Esmondin kanssa päivät pitkät, joutui\nvallan liikutuksen valtaan hänestä erotessaan, ja nimitti häntä\n\"enkeli-kullaksi\" ja \"lapsi-raukaksi\" ja sadoilla muilla hyväilynimillä.\n\nKreivitär pyysi häntä, tarjoten hänelle laihan kätensä suudeltavaksi,\naina pysymään uskollisena Esmond-suvulle. \"Jos onnettomuus tapahtuisi\nmylordille\", sanoi hän, \"olen varma, että hänelle saadaan _seuraaja_\nja hän on antava sinulle suojeluksensa. _Nyt_ kun olen tässä tilassa\nhe eivät uskalla vuodattaa kostoaan minun ylitseni.\" Ja hän suuteli\nkuvaa, joka oli hänen kaulassaan, kovin kiihkeästi, eikä Henry Esmond\nvähääkään käsittänyt, mitä kreivitär tarkoitti, hän on jälkeenpäin\noppinut ymmärtämään, että kreivitär, vaikka olikin jo vanha, odotti\naina pyhimysten välityksen ja pyhäin jäännösten avulla saavansa\nperillisen Esmondin arvolle.\n\nHarry Esmond oli liian nuori ottaakseen osaa vehkeilyihin, joihin hänen\nhaltijaväkensä oli kietoutunut; ja miehet tekivätkin pojalle (joka oli\nkooltaan pieni ja näytti ikäistään paljon nuoremmalta) vain muutamia\nkysymyksiä; ja niihin kysymyksiin poika vastasi varsin varovaisesti\nja tekeytyi vielä tietämättömämmäksi kuin hän todellisuudessa oli;\nhänen tutkijansa uskoivat häntä helposti. Hän ei maininnut sanaakaan\nikkunasta eikä tulisijan yläpuolella olevasta kaapista; ja nämä\nsalaisuudet säilyivät kokonaan hakijain silmiltä.\n\nNiinpä asetettiin mylady vaunuihin ja lähetettiin Hextoniin mukanaan\nseuranaisensa, asianajaja ja muutamia ratsusotilaita vaunujen\nkummallakin puolella. Ja Harry jätettiin linnaan aivankuin ei hän\nkuuluisi kenellekään, aivan yksinäiseksi maailmassa. Kapteeni ja joukko\nsotamiehiä jäivät linnan haltijoiksi, ja sotamiehet, jotka olivat kovin\nhyväluontoisia ja lempeitä, söivät herra varakreivin lammaspaistia ja\njoivat hänen viiniään ja asettuivat mukaviin oloihin, -- mitenkäpäs\nmuuten he olisivat tehneet näin miellyttävässä ympäristössä.\n\nKapteenit söivät päivällisensä varakreivin seinäverhohuoneessa, ja\npikkuinen Harry luuli, että hänen velvollisuutensa oli palvella\nkapteeni Westburyn takana, niinkuin hän oli palvellut varakreiviä hänen\nistuessaan samalla istuimella.\n\nKreivittären lähdön jälkeen oppinut Dick otti Harry Esmondin erikoiseen\nsuosioonsa ja tutki häntä tieteissä ja puhui hänelle sekä ranskaa että\nlatinaa, joissa kielissä poika huomasi olevansa vielä suurempi mestari\nkuin oppinut Dick; tämän hänen uusi ystävänsäkin kernaasti myönsi.\nKuultuaan, että poika oli ne oppinut eräältä jesuiitalta, jota ja\njonka hyvyyttä Harry ei milloinkaan väsynyt ylistämästä, hämmästytti\nDick poikaa, joka alkoi tulla pikkuviisaaksi niinkuin useat yksinään\nkasvatetut lapset, osoittamalla suurta teologista tietoa selittäessään\nnäiden kahden kirkkokunnan erimielisyyksiä niin, että hänellä ja\nHarryllä oli useita tunteja kestäviä väittelyjä, joissa poika joutui\ntappiolle tämän tavattoman ratsusotilaan todistellessa. \"En ole mikään\ntavallinen sotamies\", oli Dickin tapana sanoa; ja helppo olikin huomata\nse hänen oppineisuudestaan, kasvatuksestaan ja useista sivistyksen\nmerkeistä, \"Olen valtakunnan erään kaikkein vanhimman perheen jäsen;\nja olen saanut kasvatukseni kuuluisassa koulussa ja kuuluisassa\nyliopistossa ja oppinut latinan ensi alkeet lähellä Smithfieldiä,\nLontoossa, siellä missä marttyyreitä kärvennettiin.\"\n\n\"Te hirtätte yhtä monta meidän marttyyriämme\", keskeytti Harry; \"ja\nmitä kidutukseen tulee, niin isä Holt kertoi minulle, että eräs nuori\nherra Edinburghista, kahdeksantoistavuotias ylioppilas Edinburghin\nyliopistosta, hirtettiin vääräoppisena vielä viime vuonna, vaikka hän\nteki peruutuksen ja juhlallisesti pyysi hairahduksiaan anteeksi.\"\n\n\"Totta on! on ollut liian paljon vainoa molemmin puolin, mutta te sen\nopetitte.\"\n\n\"Ei, alun tekivät pakanat\", huusi poika ja alkoi esimerkiksi luetella\nkirkkonsa pyhimyksiä ensimmäisestä marttyyrista alkaen; -- tämän alla\ntuli sammui; tuon kattilassa jäähtyi öljy; kolmatta pyhää päätä löi\nmestaaja kolme kertaa eikä se eronnut ruumiista. \"Näyttäkää meille\nteidän kirkkonne marttyyrejä, joille sellaisia ihmeitä on tapahtunut!\"\n\n\"Ei\", sanoi ratsusotilas vakavana, \"ensimmäisen kolmen vuosisadan\nihmeet kuuluvat minun kirkolleni yhtä hyvin kuin sinunkin, herra\npaavilainen\". Ja lisäsi sitten, kasvoillaan jotain hymyn tapaista ja\nkatsellen omituisesti Harrya: \"Ja kuitenkin, pikkuinen saarnamies,\nolenpa toisinaan ajatellut noista ihmeistä, ettei niistä ollut\npaljon hyötyä, koska uhrin pää aina lopuksi putosi kolmannella tai\nneljännellä iskulla, ja kattila, vaikkei se jonakuna päivänä kiehunut,\nkiehui seuraavana. Olkoonpa miten tahansa, kirkko on meidän aikanamme\nmenettänyt lykkäyksien epäilyttävät edut. Rankkasade ei ole milloinkaan\nehkäissyt Ridleyn tulta eikä enkeli kääntänyt Campioniin kirveen\nterää. Kidutuspenkki repi samalla tavalla Southwell-jesuiitan kuin\nSympson-protestantinkin jäsenet. Uskon puolesta kuolee kaikkialla\njoukoittain ihmisiä varsin kernaasti. Olen lukenut monsieur Rycaut'n\n'Turkin historiasta' tuhannesta Muhametin seuraajasta, jotka\ntaistelussa syöksyivät kuolemaan aivankuin olisivat syöksyneet\nparatiisiin; ja Suuren Mogulin alusmaissa heittäytyy sadoittain ihmisiä\nepäjumalain vaunujen alle joka vuosi, ja lesket polttavat itsensä\nmiestensä ruumiiden ääressä, kuten on hyvin tunnettua. Uskon puolesta\nkuoleminen ei ole niinkään kovaosaista, herra Harry -- jokaisen kansan\nyksilöt ovat sen tehneet -- sen mukaisesti eläminen on vaikeampaa, sen\ntiedän omasta kokemuksestani\", hän lisäsi huokaisten. \"Ja voi!\" jatkoi\nhän, \"en ole poika raukkani, tarpeeksi vahva vakuuttamaan sinulle\ntotuutta elämälläni -- vaikkakin uskoni puolesta kuoleminen antaisi\nminulle suurimman ilon -- mutta minulla oli hyvä ystävä Magdalen\nyliopistossa, Oxfordissa; toivon, että Joe Addison olisi täällä\nkäännyttämässä sinua ja sen hän tekisi nopeasti -- sillä luulenpa, että\nhän on koko jesuiittakoulun veroinen, ja mikä vielä parempi, noudattaa\noppiaan elämässään. Sanat, joita mestarisi lainaili ja jotka kärsivät\nmarttyyrikuoleman hiiliastiassa\", sanoi Dick hymyillen, \"olivat tohtori\nCudworthin. Kun kuulin Cudworthin itsensä niitä käyttävän, ajattelin\nvalita mustan takin (mutta häpesin elämääni, näes, ja valitsin tämän\nsurullisen punaisen); olen usein ajatellut Joe Addisonia, -- tohtori\nCudworth sanoo: 'Hyvä omatunto on taivaan paras peili', ja ystäväni\nkasvoilla on rauha, joka aina sitä heijastaa. Toivon, että saisit nähdä\nhänet, Harry.\"\n\n\"Tekikö hän teille paljon hyvää?\" kysyi poika yksinkertaisesti.\n\n\"Hän olisi voinut tehdä\", -- vastasi toinen -- \"ainakin hän opetti\nminut näkemään ja ymmärtämään parempia asioita. Oma vikani on kaikki,\n_deteriora sequi_.\" [Huonompien seuraaminen.]\n\n\"Te näytätte kovin hyvältä\", sanoi poika.\n\n\"En ole sellainen miltä näytän, paha kyllä!\" vastasi ratsusotilas. Ja\ntodellakin näytti siltä, että Dick parka oli sanonut totuuden; sillä\njuuri sinä iltana, illallisen aikana yhteisessä ruokasalissa, jossa\nratsuväki aterioitsi ja kulutti suurimman osan päiviään pelaamalla\narpapeliä, polttamalla tupakkaa ja laulaa hoilottamalla ja kiroilemalla\nCastlewoodin oluen ääressä, löysi Harry Esmond oppineen Dickin\nmurheellisessa juopumuksen tilassa. Hän sammalsi nikottaen suustaan\nsaarnan; ja hänen nauravat, toverinsa pyysivät häntä laulamaan hymnin,\njolloin Dick vannoi, että hän lävistäisi sen lurjuksen, joka solvasi\nhänen uskontoaan, ja lähti hakemaan miekkaansa, joka riippui seinällä\nja kaatui miekkansa alle sanoen Harrylle, joka juoksi häntä auttamaan:\n\"Ohoo, pieni katolilainen, kunpa Joseph Addison olisi täällä!\"\n\nVaikka kuninkaan henkivartioston ratsuväki oli pelkästään herrasmiehiä,\nnäyttivät toiset herrat Harry Esmondin mielestä tietämättömiltä ja\nraaoilta tomppeleilta hyväluontoisen, oppineen korpraali Steelen ja\nkapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin rinnalla, jotka olivat aina\nystävällisiä pojalle. He viipyivät muutamia viikkoja tai kuukausia\nmajoitettuina Castlewoodiin, ja heiltä Harry sai tietää aika ajoittain\nkuinka ladyä Hextonin linnassa kohdeltiin sekä yksityiskohtia hänen\nvankina olostaan. Tunnettua on, että kuningas Wilhelm oli taipuisa\nkohtelemaan hyvin lempeästi ylimystöä, joka pysyi uskollisena\nvanhan kuninkaan asialle, eikä kukaan vallananastaja -- siksi hänen\nvihamiehensä sanoivat häntä (vaikka nyt mielestäni hänellä oli oikeus\nkruunuun) -- ole aiheuttanut vähemmän verenvuotoa. Vaarattomammille\nnaispuolisille salaliittolaisille hän asetti vakoilijoita ja telkesi\ntyrmään toiset. Lady Castlewoodilla oli parhaat huoneet Hextonin\nlinnassa, ja vanginvartijan piha kävelytilana; ja vaikka hän yhtä\nmittaa halusi päästä ulos mestattavaksi kuten Skotlannin Maria\nkuningatar, ei kukaan koskaan ajatellut katkaista hänen vanhaa\nmaalattua päätään ruumiista eikä tehdä hänelle muuta kuin pitää hänet\ntaatusti lukkojen takana.\n\nJa tapahtui, että lady tapasi nyt onnettomuudessaan muutamia ystäviä,\njoita hän menestyksensä päivinä oli pitänyt pahimpina vihamiehinään.\nEversti Francis Esmond varakreivin ja varakreivittären serkku, joka\noli nainut Winchesterin tuomiorovastin tyttären, ja kuningas Jaakon\nmaasta poistumisen jälkeen oli asunut Hextonin kaupungin läheisyydessä,\ntuli, saatuaan tiedon sukulaisensa onnettomuudesta, katsomaan rouva\nvarakreivitärtä vankeuteen, tarjoten setänsä tyttärelle kaikenlaisia\nystävällisiä palveluksia, jotka olivat hänen vallassaan. Ja hän toi\nvaimonsa ja pienen tyttärensä vankia katsomaan; lasta, joka oli\nerinomaisen kaunis ja jolla oli paljon miellyttäviä tapoja, vanha\nvarakreivitär alkoi suuresti rakastaa, vaikka varakreivittären ja\nlapsen äidin välillä tuskin oli enemmän rakkautta kuin ennenkään. On\nmuutamia loukkauksia, joita eivät naiset anna milloinkaan toisilleen\nanteeksi; ja Madame Francis Esmond oli naidessaan varakreivittären\nserkun tehnyt tuollaisen korvaamattoman vääryyden lady Castlewoodia\nkohtaan. Mutta koska tämä nyt oli nöyryytetty ja onneton, saattoi\nMadame Francis myöntää aselevon vihalleen ja saattoi, ainakin jonkun\naikaa, olla hyvä miehensä hylkäämälle rakastajattarelle. Niinpä\nsallittiin pikku Beatrixin, Madamen tyttären, usein käydä vierailulla\nvangitun varakreivittären luona, joka, mitä lapseen ja tämän isään\ntulee, lievensi vihaansa tuota Castlewood-suvun haaraa kohtaan. Ja kun\neversti Esmondin kirjeet tulivat päivän valoon, kuten on mainittu, ja\nkun hänen käytöksensä tuli kuninkaan neuvoston tietoon, pääsi eversti\nparempiin suhteisiin vallitsevaan hallitukseen kuin hän oli milloinkaan\nollut; kaikki epäilykset hänen uskollisuuteensa nähden pyyhittiin\nkokonaan pois ja siten hän kykeni paremmin hyödyttämään sukulaistaan\nkuin muuten olisi voinut.\n\nJa nyt sattui tapaus, jonka avulla tämä lady sai vapautensa ja\nCastlewoodin linna uuden omistajan ja isätön pieni Harry Esmond\nuuden ja mitä lempeimmän suojelijan ja ystävän. Olipa se salaisuus\nmikä tahansa, joka Harryn piti saada kuulla mylordilta, niin hän\nei sitä saanut häneltä tietää; sillä se ilta, jona isä Holt saapui\nja vei mylordin pois mukanaan, oli viimeinen, jolloin Harry näki\nholhoojansa. Mitä varakreiville tapahtui voidaan tässä lyhyesti kertoa.\nHaettuaan hevosensa lepopaikastaan ratsastivat varakreivi ja isä Holt\nyhdessä Chalterisiin, jossa heillä oli joksikin ajaksi suojaa erään\nkaupungissa asuvan isän rippilapsen luona; mutta koska heitä haettiin\nkiivaasti ja koska palkkio jommankumman löytämisestä oli melkoinen,\nkatsottiin viisaaksi, että he eroaisivat, ja pappi lähti toisiin\npiilopaikkoihin, jotka olivat hänen tiedossaan, kun taas varakreivi\nmatkasi Bristolin kautta Irlantiin, jossa Jaakko-kuninkaalla oli hovi\nja sotajoukko. Varakreivi oli vain pienenä lisänä siihen -- hänhän ei\ntuonut muuta kuin miekkansa ja muutamia taskussaan olevia kolikoita --\nmutta kuningas otti hänet vastaan lempeästi ja huomaavaisesti, hänen\nköyhyydestään huolimatta, vahvisti hänen uuden markiisin arvonsa,\nantoi hänelle rykmentin komennettavaksi ja lupasi lisäylennystä. Mutta\neivät arvonimet eivätkä ylennykset nyt enää hyödyttäneet häntä. Mylord\nhaavoittui Boynen kohtalokkaassa taistelussa, jolta taistelukentältä\npaettuaan (paljon myöhemmin kuin hänen herransa oli hänelle antanut\nsiihen esimerkin) hän makasi jonkun aikaa piilossa rämeisessä\nmaaseutupaikassa Trimin kaupungin läheisyydessä, ja riutui ja kuoli\npikemminkin suoseuduissa saamansa katarrin ja kuumeen tähden kuin\nvihollisen miekasta. Kepeät olkoot mullat Thomas Castlewoodin haudalla!\nSen, joka tämän kirjoittaa, on ajateltava häntä rakkaudella, vaikka\ntämä herra teki hänelle kaksi onnetonta vääryyttä: toisen näistä hän\nolisi varmaankin hyvittänyt, jos hänelle olisi elämää annettu, mutta\ntoinen oli yläpuolella hänen hyvitysvaltansa, vaikka onkin toivottavaa,\nettä suurempi synninpäästäjä kuin pappi on kreivin siitä vapauttanut.\nHän sai myös jonkinlaisen synninpäästön lohdutuksen, sillä eräs\nTrimin pappi kirjoitti kirjeen varakreivittärelle ilmoittaen hänelle\nonnettomuudesta.\n\nMutta niihin aikoihin kirjeet kulkivat hitaasti, ja pappimme\nkirje viipyi kaksi kuukautta tai enemmänkin matkallaan Irlannista\nEnglantiin; ja kun se sinne saapui, ei se tavannut kreivitärtä omasta\nkodistaan -- hän oli kuninkaan kartanossa Hexton-linnassa kirjeen\nsaapuessa Castlewoodiin, -- mutta siitä huolimatta sen aukaisi siellä\npäällysmiehenä toimiva upseeri.\n\nHarry Esmond muistaa hyvin tämän kirjeen saapumisen; Lockwood toi sen\nsisälle kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin ollessa tasangolla\npelaamassa pallopeliä ja nuoren Esmondin katsellessa heidän urheiluaan\ntai lukiessa kirjaansa lehtimajassa.\n\n\"Tässä on uutisia Frank Esmondille\", sanoi kapteeni Westbury. \"Henry,\noletko koskaan nähnyt eversti Esmondia?\" Ja kapteeni Westbury katsoi\nhyvin tutkivasti poikaan puhuessaan.\n\nHenry sanoi nähneensä hänet vain kerran tämän ollessa Hextonissa siellä\npidetyissä tanssiaisissa.\n\n\"Sanoiko hän silloin mitään?\"\n\n\"Hän sanoi sellaista, jonka toistamiseen minulla ei ole halua\", vastasi\nHarry. Sillä hän oli nyt kaksitoistavuotias: hän tiesi syntyperänsä\nja sen häpeän, eikä hän tuntenut rakkautta sitä miestä kohtaan, joka\ntodennäköisimmin oli tahrannut hänen äitinsä kunnian sekä hänen omansa.\n\n\"Rakastitko mylord Castlewoodia?\"\n\n\"Harkitsen vastausta, kunnes tulen tuntemaan äitini, sir\", vastasi\npoika ja hänen silmänsä kyyneltyivät.\n\n\"Lordi Castlewoodille on tapahtunut jotain,\" sanoi kapteeni\nWestbury hyvin vakavalla äänellä, -- \"jotain, jonka täytyy tapahtua\nmeille kaikille. Hän on kuollut Boynen luona saamastaan haavasta\ntaistellessaan kuningas Jaakon puolesta.\"\n\n\"Olen iloinen, että mylord taisteli oikean asian puolesta\", sanoi poika.\n\n\"Oli parempi kohdata kuolema taistelutantereella miehen tavoin kuin\nTowerin mäellä, kuten muutamien käy\", jatkoi mr. Westbury. \"Toivon,\nettä hän on tehnyt jonkun testamentin tai jollain tavalla turvannut\nsinun elämäsi. Tässä kirjeessä sanotaan, että hän jättää _unicum filium\nsuum dilectissimum_ [rakkaan ainoan poikansa] ladynsä hoivaan. Toivon,\nettä hän on jättänyt sinulle muutakin kuin sen.\"\n\nHarry vastasi, ettei hän tiennyt. Hän oli taivaan ja kohtalon käsissä:\nmutta yksinäisempänä nyt, kuten hänestä tuntui, kuin hän oli vielä\nkoskaan elämässään ollut, ja sinä yönä maatessaan pienessä huoneessaan,\njossa hän yhä asui, poika ajatteli häpeän ja surun tuntein outoa ja\nyksinäistä asemaansa: kuinka hänellä oli ja ei ollut isä ja nimetön\näiti, jonka kukaties oli saattanut perikatoon tuo samainen isä, jonka\nHarry saattoi tunnustaa omakseen vain salaisesti ja punastuen ja jota\nhän ei voinut rakastaa eikä kunnioittaa. Ja hän tuli sydämestään\nsairaaksi ajatellessaan miten isä Holt, vieras ihminen, ja pari kolme\nsotamiestä, joihin hän oli tutustunut viimeisenä kuutena viikkona,\nolivat ainoat ystävät, jotka hänellä oli suuressa avarassa maailmassa,\njossa hän nyt oli aivan yksin. Pojan sydän oli täynnään rakkautta\nja hän ikävöitsi maatessaan siinä pimeydessä jotakuta, jolle voisi\nsen antaa. Hän muistaa ja muistaa kuolinpäiväänsä asti, tuon pitkän\nyön ajatukset ja kyyneleet ja tunnit, jotka surullisesti löivät\nlyöntinsä sen kuluessa. Kuka hän oli ja mikä? Miksi täällä paremmin\nkuin muualla? Minun on paras, ajatteli hän, mennä Trimin papin luo ja\ntutkia mitä isäni sanoi hänelle kuolinvuoteellaan ripityksessä. Onko\nkoko maailmassa ketään lasta niin turvatonta kuin minä? Nousenkohan ja\nlähden täältä ja pakenen Irlantiin? Näissä ajatuksissa poika kulutti\nkyynelöiden tuon yön, kunnes viimein itki itsensä nukuksiin.\n\nSeuraavana päivänä henkivartioston herrat, jotka olivat kuulleet mitä\nhänelle oli tapahtunut, olivat tavallista ystävällisempiä lapselle,\nerittäinkin hänen ystävänsä oppinut Dick, joka kertoi hänelle oman\nisänsä kuolemasta, joka oli sattunut Dickin ollessa Dublinissa; Dick\nei ollut silloin ollut edes viisivuotias. \"Se oli ensimmäinen surun\ntunne\", sanoi Dick, \"jota koskaan olen tuntenut. Muistan menneeni\nhuoneeseen, jossa hänen ruumiinsa oli, ja äitini istui itkien sen\nääressä. Minulla oli pallopelin karttu kädessäni ja aloin lyödä arkkua\nja huutaa isää; silloin äitini otti minut käsivarsilleen ja kertoi\nminulle kyynelten tulviessa, ettei isä saattanut minua kuulla eikä\nenää milloinkaan leikkiä minun kanssani, sillä he aikoivat panna\nhänet syvälle maahan, josta hän ei enää milloinkaan voinut tulla\nmeidän luoksemme. Ja tämä\", sanoi Dick lempeästi, \"on saattanut minut\nsäälimään kaikkia lapsia sen jälkeen ja sai minut rakastamaan sinua,\nisätön, äiditön poika raukkani. Ja jos milloinkaan kaipaat ystävää,\ntiedät, että sellainen on Richard Steele.\"\n\nHarry Esmond kiitti häntä ja tunsi iloa. Mutta mitäpä korpraali Steele\nsaattoi tehdä hänen hyväkseen? Ottaa hänet vapaaksi jääneen hevosen\nratsastajaksi ja ratsuväen palvelijaksi? Vaikkei Harry Esmondin kilpi\nollutkaan tahraton, oli se kuitenkin jalo. Noiden kahden ystävän neuvo\noli, että Harryn oli jäätävä sinne missä oli odottamaan kohtaloaan;\nniinpä Esmond jäi Castlewoodiin odottamaan suurella jännityksellä\nkohtaloaan, -- muodostuipa se sitten miksi tahansa.\n\n\n\nVII luku.\n\nMINUT JÄTETÄÄN ORPONA CASTLEWOODIIN, MUTTA SAAN SIELLÄ MITÄ LEMPEIMPIÄ\nSUOJELIJOITA.\n\nAjan, jonka sotamiehet oleskelivat Castlewoodissa, oli kelpo\noppinut Dick yksinäisen, pienen orpopojan Harry Esmondin ainainen\ntoveri; he lukivat yhdessä ja pelasivat pallopeliä yhdessä, ja kun\ntoiset ratsusotilaat tai heidän upseerinsa, jotka olivat maljainsa\nääressä karkeapuheisia (niinkuin senaikuinen tapa, oli, sillä eivät\nmiehet eivätkä naisetkaan silloin seuloneet sanojaan) keskustelivat\nsopimattomasti rakkausasioistaan ja teikaroimisistaan lapsen kuullen,\nlopetti Dick, joka näytti naurattavan koko komppaniaa, heidän\nleikinlaskunsa mahtilauseilla _maxima debetur pueri reverentia_ [poikaa\non kohdeltava mitä kunnioittavimmin], tarjoutui kerran laahaamaan ulos\ntoisen ratsusotilaan, jota sanottiin Hylky-Tuomoksi, koska tämä tahtoi\ntehdä Harry Esmondille ruokottoman kysymyksen.\n\nHuomatessaan lapsen muka ikäisiään tunteellisemmaksi ja hänen\nviisautensa suureksi ja kiitettäväksi, Dick uskoi Henrylle\nsalaisuutena, että hän rakasti erään viinikauppiaan tytärtä, joka asui\nlähellä tullipihaa Westminsterissä ja jota Dick mainitsi Sacharissan\nnimellä useissa kirjoittamissaan runoissa ja jota ilman hän ei\nsanonut voivansa elää. Hän vakuutti tätä tuhannen kertaa päivässä,\nvaikka Henry hymyili nähdessään, että tuolla rakkauden riuduttamalla\nsulholla oli yhtä hyvä terveys ja ruokahalu kuin rykmentin kaikkein\neheäsydämisimmälläkin ratsusotilaalla; ja hän vannotti Harrya myös\npitämään salaisuuden, jonka valan poika juhlallisesti pitikin,\nkunnes huomasi, että kaikki upseerit ja sotamiehet myöskin olivat\nDickin uskottuja ja saivat nauttia hänen runoistaan. Ja täytyykin\nmyöntää, että kun Dick huokaili Lontoossa olevaa Sacharissaansa, oli\nhänellä lohdutusta maaseudullakin; sillä Castlewoodin kylästä tuli\ntytönletukka, joka aina pesi hänen vaatteensa ja itki lohduttomasti\nkuullessaan hänen lähteneen pois -- ja Dick lähti maksamatta edes tytön\nlaskua; sen suorittamisen Harry Esmond otti asiakseen antaen tytölle\nhopearahan, jonka oppinut Dick oli antanut Harrylle hänestä erotessaan\nsyleillen häntä useita kertoja ja rukoillen hänelle menestystä, kun\nCastlewoodin varusväki määrättiin muualle. Oppinut Dick sanoi, ettei\nhän milloinkaan unohtaisi nuorta ystäväänsä eikä hän unohtanutkaan; ja\nHenry oli surullinen, kun ystävälliset sotamiehet jättivät Castlewoodin\nja katseli huolehtien kohti tulevaisuutta (sillä huolet ja yksinäisyys\nolivat tehneet hänet ikäisiänsä vakavammaksi), kohtaloon, joka häntä\nodotti, kun linnan uusi lordi ja lady tulivat sinne asumaan. Hän\noli nyt elänyt yli kaksitoistavuotiaaksi, eikä hänellä ollut vielä\nkoskaan ollut ystävää, lukuunottamatta tätä rajua ratsumiestä ja isä\nHoltia; ja hänellä oli herkkä ja rakastava sydän, heikkouteen asti\nhellä, joka olisi mielellään kiintynyt johonkin eikä näyttänyt tulevan\nlevolliseksi, ennenkuin oli löytänyt ystävän, joka otti sen huostaansa.\n\nVaisto johti Henry Esmondin ihailemaan ja rakastamaan tuota suloista\nolentoa, jonka kauneuden ja hyvyyden ihana näky oli niin häntä\nliikuttanut, kun hän näki tämän ensi kertaa; se kasvoi pian hartaaksi\nkiintymykseksi ja kiitollisuuden tunteeksi, joka täytti kokonaan pojan\nnuoren sydämen. Henry oli tähän asti, isä Holtia lukuunottamatta,\nkokenut vain vähän hyvyyttä, josta olisi tarvinnut olla kiitollinen.\n_O Dea certe,_ ajatteli poika, muistaen nuo rivit Aeneaksesta, jota\nisä Holt oli hänelle opettanut. Pojan mielestä jokaisessa tämän\nihanan olennon ilmeessä ja liikkeessä oli enkelimäistä lempeyttä ja\nsuloista myötätuntoa -- yhtä suloiselta hän näytti levätessään kuin\nliikkeessä ollessaankin; hänen äänensä sointu, vaikka hän lausui mitä\nvähäpätöisimpiä sanoja, antoi Harrylle iloa, joka oli melkein tuskan\ntapaista. Ei voi sanoa rakkaudeksi sitä, mitä kaksitoistavuotias\npoikanen, palkollista tuskin parempi, tunsi ylhäistä naista kohtaan,\njoka oli hänen emäntänsä; se oli palvontaa. Saada katse häneltä, saada\ntoimitettavakseen hänen asiansa ja juosta sille, ennenkuin lady vielä\noli sen lausunut -- katsella, seurata, ihailla häntä -- se tuli nyt\npojan elämäntehtäväksi. Kuten on tavallista, hänen epäjumalallaan\noli omat epäjumalansa, eikä tämä koskaan ajatellut tai aavistanut\nkääpiömäisen ihailijansa ihailua.\n\nKreivittärellä puolestaan oli kolme epäjumalaa: ensimmäisenä ja\nylimmäisenä, Juppiterinä ja yksinvaltiaana, hänen herransa, Harryn\nisäntä, Castlewoodin hyvä varakreivi. Kaikki tämän toivomukset olivat\nladylle lakeja. Jos varakreivillä oli päänsärky, oli varakreivitär\nsairas, jos varakreivi oli tyytymätön, vapisi varakreivitär. Jos\nvarakreivi laski leikkiä, nauroi varakreivitär ja oli ihastuksissaan.\nJos varakreivi meni metsästämään, oli kreivitär aina akkunassa\nnähdäkseen tämän ratsastavan pois; hänen pieni poikansa ilakoi silloin\näitinsä käsivarrella; tai varakreivitär odotti hänen palaamistaan.\nHän laittoi varakreiville ruokia päivälliseksi, mausti hänen viininsä\nja valmisti juoman hänen maljaansa aamiaiseksi; hän piti talon\nhiljaisena varakreivin nukkuessa tuolissaan ja odotti katsetta, kun hän\nheräsi. Varakreivi ei itsekään ollut vähän ylpeä kauneudestaan, mutta\nvarakreivitär ihaili sitä. Varakreivitär riippui hänen käsivarressaan,\nkun hän käveli pengermällä ja hänen kaksi, pientä kättään oli\npuserrettuna varakreivin suuren käden ympärille. Varakreivittären\nsilmät eivät milloinkaan väsyneet katselemasta miehensä kasvoja ja\nihmettelemästä niiden täydellisyyttä. Ladyn pieni poika oli isänsä\npoika, hänellä oli isänsä ulkonäkö ja kihara, ruskea tukka. Ladyn\ntytär Beatrix oli isänsä tytär, ja hänellä oli tämän silmät -- oliko\nmaailmassa koskaan ollut niin kaunista silmäparia? Koko talo oli\njärjestetty siten, että se tuottaisi kreiville mukavuutta ja huvia.\nVarakreivitär piti siitä, että ympäristöllä asuva alempi aatelisto\ntuli kunniatervehdykselle varakreivin luo, välittämättä milloinkaan\nomasta osuudestaan ihmisten suosiosta. Niiden, jotka tahtoivat olla\nhyvissä väleissä varakreivittären kanssa, tuli ihailla hänen miestään.\nVälittämättä puvustaan varakreivitär kulutti pukunsa ryysyiseksi vain\nsiksi, että hänen miehensä siitä kerran piti; ja jos tämä toi hänelle\nrintaneulan tai nauhakoristeen, hän piti niitä parempana puvustonsa\nkaikkein arvokkaimpia esineitä.\n\nVarakreivi meni Lontooseen joka vuosi kuudeksi viikoksi, ja koska\nhänen perheensä oli liian köyhä esiintyäkseen hovissa arvokkaasti,\nmeni hän yksinään. Varakreivittären kasvot eivät ilmaisseet surua,\nennenkuin hänen miehensä oli kadonnut näkyvistä; ja mikä ilo hänen\npalatessaan! Mitä valmistuksia tehtiinkään hänen paluunsa edellä!\nTuo rakastava olento piti hänen nojatuoliaan takan ääressä -- hän\nhuvitteli asettumalla siihen ja katselemalla sitä. Kukaan ei istunut\nvarakreivin paikalla pöydässä hänen poissaollessaan, mutta hänen\nhopeinen juomamaljansa oli yhä paikoillaan kuten varakreivin saapuvilla\nollessakin.\n\nKaunista oli nähdä varakreivin poissaolon aikana tai niinä useina\naamuina, jolloin uni tai päänsärky pitivät häntä vuoteessa, tämän\nihanan nuoren Castlewoodin ladyn, pieni tyttärensä polvellaan ja hänen\npalvelijansa kokoontuneina hänen ympärilleen, lukevan Englannin kirkon\naamurukousta. Esmond muistaa alati hänen ulkonäkönsä ja puheensa,\nkun hän nöyrästi polvistui pyhän kirjan eteen auringon kimaltaessa\nhänen kullanvärisellä tukallaan, kunnes se muodosti sädekehän hänen\nympärilleen. Tusina talon palvelijoita polvistui riviin vastapäätä\nemäntäänsä. Jonkun aikaa Harry Esmond pysyi erillään näistä\nmysterioista; mutta kun tohtori Tusher osoitti hänelle, että heidän\nlukemansa rukoukset olivat kaikkien aikojen kirkon käyttämiä rukouksia,\nja kun pojan oma taipumus aina veti häntä niin lähelle emäntäänsä kuin\nhän voi päästä, ja koska poika piti kaikkea, mitä tämä teki, ilman\nmuuta oikeana, tuli hän pian polvistumaan yhdessä muun talonväen kanssa\nsaliin kuunneltuaan ensin jonkun aikaa rukouksia eteishuoneesta, ja\nmuutamassa vuodessa varakreivitär oli hänet täydellisesti käännyttänyt.\nPoika rakasti käännyttäjäänsä niin paljon, että olisi myöntynyt\nkaikkeen, mitä tämä pyysi, eikä milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän\nlempeätä puhetta sekä yksinkertaisia selityksiä pyhästä kirjasta;\nvarakreivitär luki sitä hänelle äänellä, jonka suloista kehoitusta\nja lempeätä, vetoavaa ystävällisyyttä oli vaikeata vastustaa. Tämä\nlempeä käännyttäminen ja läheisyys, jonka se aiheutti, yhdisti pojan\nyhä kiinteämmin emäntäänsä. Tämä oli Harryn koko elämän onnellisin\naika, ja nuori äiti luki ja työskenteli ja leikki tyttärensä, poikansa\nja suojelemansa orpopojan kanssa ja he olivat lapsia yhdessä. Jos\nlady katseli eteenpäin, -- ja kukapa rakastava vaimo ei sitä tekisi?\n-- tulevaisuutta kohti, ei hänellä ollut mitään suunnitelmia, joista\nHarry Esmond olisi syrjäytetty, ja tuhansia kertoja yhä uudelleen\npoika intohimoisella ja rajulla tavallaan vannoi, ettei mikään voima\nvoisi erottaa häntä hänen emännästään ja pyysi vain, että jokin\nsattuma sallisi hänen osoittaa uskollisuuttaan tätä kohtaan. Nyt,\nelämänsä iltana, kun hän istuu hiljaisuudessa onnellisia ja vaihtelevia\ntapauksia muistellen, voi hän katsoa olleensa uskollinen tuolle\nvarhaiselle valalleen. Sellainen elämä on niin yksinkertainen, että\nvuodet voidaan selostaa muutamilla riveillä. Mutta harvojen ihmisten\nelämänmatka on säädetty olemaan kokonaan onnea, ja tämä rauha, josta\npuhuimme, oli pian päättyvä.\n\nKun Esmond kasvoi ja alkoi tehdä omintakeisia huomioita, hän löysi\npakostakin paljon lukemista ja ajattelemista sen rakkaan sukulaispiirin\nulkopuolelta, joka oli suonut hänen liittyä heihin. Hän luki enemmän\nkirjoja kuin mitä heillä oli halu tutkia hänen kanssaan; oli yksinään\naivan heidän keskellään monta monituista kertaa ja kulutti öitä töissä,\njotka saattoivat olla joutavia, mutta sellaisia, joihin toiset eivät\nvoineet ottaa osaa. Hänen rakas emäntänsä ihaili hänen ajatuksiaan\ntavallisella hellänkateellisella valppaudellaan; hän alkoi aavistella\naikaa, jolloin poika jättäisi kotipesänsä, ja kun poika kiihkeästi\nsen kielsi, huokasi lady ainoastaan ja pudisti päätään. Ennenkuin\nnuo elämän kohtalokkaat säädökset täyttyvät, ilmestyy aina salaisia\nmerkkejä ja varoittavia enteitä. Kaiken näyttäessä vielä tyyneltä\ntajuamme jo myrskyn tulon. Ennenkuin nuo onnelliset päivät olivat\nkuluneet, tunsi ainakin kaksi tuon kotoisen seurueen jäsentä, että ne\nolivat loppumaisillaan, ja he olivat levottomia ja odottivat pilveä,\njoka oli pimentävä heidän päivänsä.\n\nHarryn oli helppo nähdä, että vaikka varakreivitär pysyttelikin\ntottelevaisena ja ihailevana miestään kohtaan -- mylord alkoi\nväsyä hiljaiseen elämäänsä ja tuli veltoksi ja sitten ärtyi niistä\nlempeistä siteistä, joissa hänen vaimonsa olisi tahtonut häntä pitää.\nSanotaan jumaluuden kovasti rasittavan Tiibetin Suurta Laamaa ja\nhänen haukottelevan alttarillaan, kun hänen pappinsa kumartuvat ja\npalvovat häntä, ja aivan samoin myrtyy monen kotijumalan sydän siitä\nkunnioituksesta, jolla hänen perhehurskastelijansa häntä ahdistavat\nja huokaa vapautta ja entistä elämäänsä ja toivoo pääsevänsä alas\nkorokkeelta, jossa hänen holhokkinsa tahtoisivat hänen aina istuvan,\nheidän ihaillessaan häntä, uhratessaan hänelle kukkia ja hymyjä ja\nsuitsutusta ja imartelua. Niinpä alkoi kelpo lordi Castlewoodkin\nväsyä muutaman vuoden naimisissa oltuaan. Kaikki ne korkealentoiset\nihailun puuskat ja hartaat palvomiset, joita hänen vaimonsa, hänen\nylipapittarensa, hänelle omisti, ensin nukuttivat varakreivin ja\nmyöhemmin ajoivat hänet kodin ulkopuolelle: sillä on myönnettävä, että\nkreivi oli iloinen herra, jolla oli kovin vähän ylevää ja jumalaista\nluonnetta, vaikka hänen rakastava vaimonsa yhä piti kiinni sen\npalvomisesta; ja sitäpaitsi hänen oli maksettava rakkaudesta korvaus,\njota hänen luonteisensa henkilöt harvoin mielisuosiolla suorittavat\n-- sanalla sanoen, joskin hänellä oli rakastava vaimo, tämä oli myös\nhyvin mustasukkainen ja vaativainen. Sitten alkoi kreivi väsyä tähän\nmustasukkaisuuteen; sitten hän irroittautui siitä; sitten alkoi\ntietysti syntyä valituksia ja syytöksiä, sitten varmaankin parannuksen\nlupauksia, joita ei täytetty, ja sitten nuhteluja, jotka eivät suinkaan\nolleet miellyttävämpiä siksi, että ne olivat äänettömiä ja että vain\nsurulliset silmäykset ja kyyneleiset katseet niitä antoivat. Sitten\nsaapui aviopari tuohon toiseen asteeseen, joka ei ole tavaton naineiden\nkesken, kun vaimo huomaa, ettei kuherruskuukausien jumala olekaan\nmikään jumala, vaan ainoastaan pelkkä kuolevainen, kuten me muutkin;\nja silloin hän katsahtaa sydämeensä ja katso! _vacuae sedes et inania\narcana_ [valtaistuimet ovat tyhjinä ja salaperäinen kadonnut]. Ja nyt,\njos oletetaan, että naisellamme on terävä äly ja oma loistava järjen\njuoksunsa ja että tuo ihmeellinen lumous ja hulluus, joka johti hänet\nihailemaan jumalana hyvin tavallista kuolevaista on hänestä poissa --\nniin mitä seuraa? He elävät yhdessä ja aterioivat yhdessä ja sanovat\ntoisilleen \"armaani\" ja \"kultaseni\", kuten tähänkin asti, mutta mies on\noma itsensä ja nainen oma itsensä. Lemmen unelma on kadonnut, niinkuin\nkaikki muukin elämässä katoaa -- niinkuin kukkaset ja raivonpuuskat ja\nsurut ja ilotkin katoavat.\n\nHyvin todennäköistä on, että lady Castlewood oli herennyt ihailemasta\npuolisoaan jo kauan ennen kuin hän kohosi polvistuneesta asemastaan,\nmutta hän ei antanut perheensä lopettaa miehensä ihailemista.\nTuomitaksemme varakreiviä oikein täytyy sanoa, ettei hän koskaan\nvaatinut näitä palveluksia. Hän nauroi ja laski leikkiä ja joi\npullonsa tyhjäksi ja kirosi ollessaan vihainen -- senkin hän teki\nvallan liian jokapäiväisesti, ylevyyttä tavoittelematta -- ja koetti\nparhaansa mukaan hävittää sitä juhlallisuutta, jolla hänen vaimonsa\nnäki hyväksi hänet ympäröidä. Ja nuoren Esmondin puolelta ei tarvittu\nsuurtakaan mielikuvitusta huomaamaan, että hänen omat aivonsa olivat\nhänen isäntänsä aivoja paremmat, eikä varakreivi koskaan omaksunutkaan\nmitään ylemmyyttä poikaan eikä kehenkään alamaiseensa nähden, paitsi\nollessaan loukkaantunut, jolloin hän saattoi ilmaista mielentilansa\nkiroilemalla kovin häikäilemättömästi; hän päinvastoin luullakseni,\nhemmoitteli pilalle \"pastori Harryn\", kuten hän nuorta Esmondia\nnimitti, ylistämällä alati tämän lahjakkuutta ja ihailemalla tämän\nlapsen omistamaa tietovarastoa.\n\nSaattaa näyttää kiittämättömältä, että se, joka on saanut satoja\nsuosionosoituksia isännältään, puhuu muuten kuin kunnioittavalla\ntavalla vanhemmistaan; mutta tämän kirjoittajalla on omia jälkeläisiä,\njotka hän on kasvattanut mahdollisimman vähäisellä määrällä sitä\norjuutta, jota vanhemmat nykyaikana vaativat lapsiltaan (ja jonka\nvelvollisuusnaamion takaa usein väijyy välinpitämättömyys, ylenkatse ja\nkapinallisuus); ja samoin kuin hän ei toivoisi lastenlastensa uskovan\nja kuvaavan häntä tuumaakaan pitemmäksi kuin miksi luonto on hänet\ntehnyt, samoin hän tahtoo entisistä ystävistäänkin puhua ilman vihaa,\nmutta totuuden mukaisesti vähentämättä tai piirtämättä mitään muistiin\nilkeämielisyydestä.\n\nSiis niin kauan kuin maailma kulki eteenpäin lordi Castlewoodin\ntoivomusten mukaan, hän oli hyvällä tuulella; luonteeltaan\nhän oli teeskentelemättömän eloisa ja mukavuutta harrastava,\npitäen leikinlaskusta, erittäinkin alamaistensa parissa, ja oli\nihastuksissaan, kun he naurulla palkitsivat hänet. Hän oli erinomainen\nurheilija -- ampui maaliin ja lennosta, kesytti varsoja, ratsasti\nkilparadalla, heitti kiekkoa, pelasi kaikkia pelejä erinomaisen\ntaitavasti. Eikä hän ainoastaan osannut kaikkea tätä vaan tiesi myöskin\nosaavansa sen; niinpä häntä petettiin usein hevoskaupoissa, hän kun\nuskotteli tuntevansa hevoset paremmin kuin yksikään hevoskauppias;\nveijarit, jotka veivät hänen rahansa, panivat hänet pelaamaan\nkuulapeliä ja biljardia, ja hän palasi joka kerta Lontoosta surullisen\npaljon köyhempänä, kuin oli ollut mennessään; sen osoitti hänen\nasiainsa tila sitten, kun se äkillinen onnettomuus tuli, joka hänen\nelämänsä juoksun päätti.\n\nHän piti komeasta pukeutumisesta ja kulutti yhtä monta tuntia päivässä\npukeutumiseensa kuin konsanaan elähtänyt kaunotar. Kymmenesosa hänen\npäivästään kului hampaiden harjaamiseen ja tukan voiteluun; hänen\ntukkansa oli kiharainen ja ruskea, ja sitä hän ei halunnut peittää\nperuukin alle, jommoista melkein jokainen siihen aikaan käytti. (Nyt on\nmeille palautettu tukkamme nautinto-oikeus, mutta sen ohella puuteri\nja hiusvoide. Koskahan nämä aikamme hirveät päänrasitukset poistetaan\nja koska suodaan miesten käyttää omia värejään, mustaa, punaista\ntai harmaata sellaisina, jommoisiksi luonto on ne tehnyt)? Ja koska\nvarakreivi piti siitä, että hänen vaimonsa oli hyvin puettu, ei tämä\nsäästänyt vaivoja miellyttääkseen siinä asiassa miestään; varmaankin\nolisi lady rasvannut hiuksensa tai leikannut ne poiskin miehensä\npyynnöstä.\n\nEsmond kummasteli palvellessaan paashina lordia ja ladyä päivän\ntoisensa jälkeen, kun kuuli mylordin kertovan vieraille, joita saapui,\nsamoja meluisia kaskuja, joille ei hänen ladynsä lakannut hymyilemästä\ntai painamasta päätään alas eikä tohtori Tusher purskahtamasta\nnauruun sopivassa paikassa, tai huudahtamasta: \"Hyi mylord;\nmuistakaa papillista virkaani!\" samalla kuitenkin osoittaen niin\nlaimeata vastustusta, että se vain yllytti lordia yhä enemmän. Lordi\nCastlewoodin kertomukset kohosivat asteettain ja tulivat väkevämmiksi,\npäivällisoluen sekä sen jälkeen tyhjennetyn pullon perästä; mylady\npakeni aivan ensimmäisen, kirkon ja kuninkaan onneksi juodun maljan\njälkeen jättäen herrat juomaan muut maljat kahden kesken.\n\nJa koska Harry Esmond oli hänen paashinsa, vapautettiin hänetkin\nvelvollisuuksistaan samaan aikaan. \"Mylord on elänyt armeijassa\nsotamiesten seurassa\", oli hänen tapana sanoa pojalle, \"ja siellä\nsuvaitaan suuria vapauksia. Sinä olet saanut erilaisen kasvatuksen, ja\nminä uskon, että nämä asiat muuttuvat sinun tullessasi vanhemmaksi, ei\nniin, että lordissa, joka on kuningaskuntamme parhaita miehiä, olisi\nmitään virhettä\". Ja niin tosiaankin näytti varakreivitär uskovan.\nKummallista on, mitä kaikkea mies saattaa tehdä, ja nainen kuitenkin\nyhä pitää häntä enkelinä.\n\nJa koska Esmond on ottanut totuuden tunnuslauseekseen, täytyy myös\nmyöntää tuohon toiseen enkeliin, hänen emäntäänsä katsoen, että\ntällä oli luonteenvika, joka tärveli hänen täydellisyyttään. Vaikka\nhän oli toista sukupuolta kohtaan täydellisen kärsivällinen ja\nlempeä, hän oli omaansa nähden muuttumattoman mustasukkainen; ja\ntodisteeksi siitä, että hänellä oli tämä vika, voimme mainita, että\nvaikka hän myönsi omikseen tuhannet virheet, joita hänellä ei ollut,\nniin häntä ei milloinkaan voitu saada myöntämään tätä virhettä.\nMutta jos Castlewoodiin saapui kauneuden varjoakin tavoitteleva\nnainen, oli varmaa, että lady keksi hänessä jonkun virheen; mylord\nusein silloin nauroi iloisella tavallaan ja kiusoitteli häntä tästä\nhänen siveellisestä heikkoudestaan. Sievät palvelijattaret tulivat\ntarjoutumaan palvelukseen, mutta heitä ei milloinkaan huolittu\nCastlewoodiin. Taloudenhoitajatar oli vanha; ladyn oma seuranainen oli\nkarso ja rokonarpinen; palvelijattaret ja keittäjä olivat tavallisia\nmaalaistyttöjä, joille lady Castlewood oli ystävällinen, jommoiseksi\nhänen luonteensa hänet teki melkein jokaista kohtaan: mutta heti kun\nhänen täytyi joutua tekemisiin kauniin naisen kanssa, hän oli kylmä,\nluotaan työntävä ja ylenkatseellinen. Maaseudun vallasnaiset huomasivat\ntämän vian; ja vaikka kaikki miehet häntä ihailivat, valittivat heidän\nvaimonsa ja tyttärensä hänen kylmyyttään ja oikukkaita ilmeitään\nja sanoivat Castlewoodin olleen miellyttävämmän lady Isebelin,\nleskivarakreivittären aikana kuin nykyään. Aniharvat olivat emäntäni\npuolella. Vanha lady Blenkinsop Jointure, joka oli ollut hovissa\nkuningas Jaakko I:n aikana, piti aina hänen puoltaan; ja samoin vanha\nneiti Crookshank, piispa Crookshankin tytär, Hextonista, joka muutamien\nmuiden samanlaisten kanssa julisti emäntäni enkeliksi. Mutta kauniit\nnaiset eivät olleet sitä mieltä; ja maaseudun mielipide oli, että lordi\noli vaimonsa tohvelin alla ja että tämä hallitsi häntä.\n\nToinen tappelu, jonka Harry Esmond taisteli, tapahtuu hänen ollessaan\nneljätoistavuotias. Bryan Hawkshaw, Sir John Hawkshaw'n poika\nlaverteli, että mylady oli mustasukkainen ja hallitsi lordia, ja\nsaattoi siten Harryn sellaiseen raivoon, että hän hyökkäsi pojan\nkimppuun niin rajusti, että poika, joka oli häntä kahta vaotta vanhempi\nja paljon suurempi, joutui pahasti tappiolle tässä ottelussa, kunnes\nsen keskeytti ruokasalista saapuva tohtori Tusher. Bryan Hawkshaw\nnousi seisaalle, nenä verissä, ja oli perin hämmästynyt, niinkuin\nmoni vanhempikin mies olisi saattanut olla, moisesta raivoisasta\nhyökkäyksestä.\n\n\"Sinä pikkuinen kerjäläis-äpärä\", hän uhkaili; \"tästä minä vielä tapan\nsinut.\"\n\nJa siihen hän olikin tarpeeksi suuri.\n\n\"Äpärä taikka ei\", sanoi toinen hammasta purren, \"minulla on miekkapari\nja jos tahdot kohdata minut kuin mies miehen pengermällä tänä iltana --\"\n\nJa tässä loppui nuorten mestarien keskustelu, koska tohtori juuri\nsaapui. Hyvin todennäköistä on, ettei Hawkshaw, vaikka hän olikin\nsuuri, välittänyt jatkaa taistelua mokoman raivoisan vastustajan kanssa.\n\n\n\nVIII luku.\n\nMENESTYSTÄ SEURAA HUONO ONNI.\n\nSenjälkeen kun lady Mary Wortley Montagu toi istutusrokon kotimaahansa\nTurkista (vaarallisena tapana ja hyödyttömänä vaaran kitaan\nsyöksymisenä pitävät sitä useat), luulen että isonrokon, -- tuon\nmaailman kauhean vitsauksen -- ankaruus on jossakin määrin lieventynyt\nmeidän osassamme maailmaa, ja muistan ajaltani sadoittain nuoria\nja kauniita ihmisiä, jotka on saatettu hautaan tai ovat nousseet\ntyynyiltään hirvittävän arpisina ja muodottomina tämän taudin jälkeen.\nUseat suloiset kasvot ovat jättäneet ruusunsa vuoteelle, jolle\ntämä kammoittava ja hävittävä rutto heidät saattoi. Varhaisimmassa\nnuoruudessani tämä surma saattoi tulla kylään ja hävittää puolet sen\nasukkaista. Sen lähetessä, niinkuin voidaan käsittää, eivät yksinomaan\nkauniit olleet huolissaan, vaan vahvimmatkin, ja ne, jotka vain voivat,\npakenivat. Eräänä päivänä vuonna 1694, minulla on hyvä syy muistaa se,\ntuli tohtori Tusher juosten Castlewoodin linnaan, kauhistunein kasvoin,\nsanoen, että tuo tauti oli ilmaantunut sepän talossa Castlewoodin\nkylässä ja että eräs palvelijatar makasi siellä rokkosairaana.\n\nSepällä oli pajansa ja hevosenkenkämyymälän ohella oluttupa ja sitä\nhoiti hänen vaimonsa, ja vieraat istuivat penkeillä ravintolan oven\nedessä katsellen pajaa olutta juodessaan. Tässä ravintolassa oli kaunis\ntyttö, jota miesväki nimitti Nancy Sievewrightiksi, rehevä, raikkaan\nnäköinen neitonen, jonka posket olivat punaiset kuin rautatammen marjat\npaaluaidan yläpuolella puutarhassa ravintolan takana. Tähän aikaan\nHarry Esmond oli kuusitoistavuotias poika, ja miten ollakaan, hänelle\nsattui kävelyillään ja retkillään usein niin, että hän kohtasi Nancy\nSievewrightin kauniit kasvot. Ellei hänen tarvinnut pajassa mitään\nlaitattaa, meni hän juomaan olutta \"Kolmeen linnaan\" tai keksi jonkun\ntekosyyn saadakseen nähdä Nancy-paran. Harry poloinen ei tarkoittanut\neikä ajatellut mitään pahaa, yhtä vähän kuin tyttökään; mutta totuus\non, että he aina kohtasivat toisensa -- niityllä tai puron luona tai\npuutarhan paaluaidalla tai lähellä Castlewoodia. \"Herranen aika, mr.\nHenry\" ja \"Mitä kuuluu, Nancy?\" lausuttiin monta monituista kertaa\nviikossa. Hämmästyttävä on se magneettinen vetovoima, joka vetää\nihmiset yhteen niin kaukaa. Punastun ajatellessani Nancy parkaa\nnyt, punaisine puseroineen ja iloisena, posket loistavan punaisina,\npurjekankainen hame yllä, ja sitä, että keksin suunnitelmia ja punoin\nansoja ja laadin sydämessäni puheita, joita minulla harvoin oli\nrohkeutta ilmaista ollessani tuon halvan lumoojattaren parissa, joka\nlehmän lypsämistä lukuunottamatta ei tiennyt mitään, ja aukaisi mustat\nsilmänsä kummastuneesti, kun pidin hienoja puheita Wallerista tai\nOvidiuksesta. Nancy-parka! kaukaisen menneisyyden vuosien hämärästä\nloistavat sinun rehelliset maalaiskasvosi, ja muistan ystävällisen\näänesi, kuin olisin sen eilen kuullut.\n\nKun tohtori Tusher toi uutisen, että rokko oli \"Kolmessa-linnassa\",\njonne eräs maankiertäjä kertoman mukaan oli tuon taudin tuonut,\noli Henry Esmondin ensi ajatus Nancy-paran varoittaminen ja sitten\nhäpeän tunne ja levottomuus Castlewoodin perheestä, johon hän pelkäsi\ntuoneensa tartunnan; sillä totuus on, että mr. Harry oli istunut\neräässä kamarissa tunnin ajan sinä päivänä, ja Nancy Sievewright oli\nollut siellä pienen veljensä kanssa, joka oli valittanut päänsärkyä\nja makasi pökerryksissä itkien joko tuolilla takan ääressä tai Nancyn\nsylissä tai minun sylissäni.\n\nPikkuinen lady Beatrix kirkaisi kuullessaan tohtorin uutiset ja\nkreivi huudahti: \"Jumala sinua varjelkoon!\" Hän oli rohkea mies, eikä\npelännyt kuolemaa missään muussa muodossa kuin tässä. Hän oli hyvin\nylpeä punertavasta hipiästään ja vaaleasta tukastaan; mutta rokkoon\nkuolemisen ajatus peloitti häntä enemmän kuin mikään muu. \"Otamme\nlapset ja ratsastamme huomenna Walcote'iin\" -- se oli mylordin pieni\ntalo lähellä Winchesteria, ja sen hän oli perinyt äidiltään.\n\n\"Se on paras turva, jos tauti leviää\", sanoi tohtori Tusher.\n\"On hirveätä ajatella, että se alkoi oluttuvasta. Puolet kylän\nkansasta on käynyt tänään siellä tai pajassa, joka on aivan\nsama. Kanslia-apulaiseni Nahum asui heidän luonaan. En voi mennä\nkirjoituspöytäni ääreen tuon henkilön ollessa lähelläni. En _tahdo_\npitää tuota miestä lähelläni.\"\n\n\"Jos rokkoon kuoleva pitäjäläinen lähettäisi teitä hakemaan, niin\nmenisittekö?\" kysyi mylady, katsahtaen käsityökehyksistään tyynillä\nsinisilmillään.\n\n\"Herran tähden, minä en ainakaan menisi\", ehätti mylord.\n\n\"Emme ole paavillisessa maassa, eikä sairas mies tarvitse\nvälttämättömäsi synninpäästöä ja viimeistä voitelua\", vastasi\ntohtori. \"Totta kyllä, että ne ovat hänelle lohdutukseksi ja avuksi\nsilloin, kun ne ovat saatavissa ja jaettavissa hyvän toivossa. Mutta\nmilloin laumansa keskuudessa toimivan pitäjän papin elämä on hänen\nseurakunnalleen suuriarvoinen, ei häntä pyydetä sitä panemaan alttiiksi\n(ja sen ohella oman perheensä elämää, tulevaisuutta ja ajallista ja\nvieläpä iankaikkistakin hyvinvointia) yhden ainoan henkilön hyväksi,\njoka hyvin todennäköisesti ei edes ymmärrä sitä uskon sanomaa, jonka\npappi tuo, koska on kehittymätön ja myöskin taudin lamauttama tai\nmielenvikaan saattama. Jos rouva varakreivitär tai herra varakreivi,\nkunnioitettu hyvä ystäväni ja isäntäni, sattuisi saamaan --\"\n\n\"Jumala armahtakoon!\" huudahti lordi.\n\n\"Amen!\" jatkoi tohtori Tusher. \"Amen siihen rukoukseen, parahin\nherrani! Teidän puolestanne antaisin oman elämäni\", -- ja tohtorin\ntulipunaisten kasvojen hätääntyneestä ilmeestä olisi voinut jo melkein\npäättää, että tuota uhria tultiin vaatimaan heti.\n\nLasten rakastaminen ja niiden helliminen oli Henry Esmondissa\npikemminkin vaisto kuin ansio, vieläpä siinä määrin, että hän ajatteli\ntavallaan häveten kiintymystään niihin ja herkkyyttä, johon se\nhänet houkutteli; ja tänä päivänä ei poikaraukalla ollut sylissään\nollut ainoastaan nuori ystävänsä, karjakon veli, vaan hän oli myös\npiirustanut kuvia ja kertonut satuja pienelle Frank Esmondille, joka\noli vallannut tämän paikan tuntia jälkeen päivällisen, eikä milloinkaan\nväsynyt Henryn tarinoihin eikä hänen sotamiesten- ja hevostenkuviinsa.\nOnni oli, ettei Beatrix sinä iltana asettunut tavalliselle paikallensa,\njonka hän tavallisesti iloisena valtasi, opettajansa polvelle. Sillä\nBeatrix oli jo pitkät ajat ollut kateellinen jokaisesta hyväilystä,\njoka annettiin hänen pikku veljelleen Frankille. Hän kiiti pois\näitinsäkin sylistä, jos näki Frankin siinä olleen ennen häntä; tämän\nvuoksi lady Esmondin oli pakko peitellä rakkauttansa pieneen poikaansa\npienen tyttärensä saapuvilla ollessa ja hyväillä kumpaakin, kun he\nolivat toisistaan erillään. Beatrix kalpeni ja punastui raivosta,\njos hän huomasi keskinäisen ymmärryksen tai rakkauden merkkejä\nFrankin ja äitinsä välillä; ja hän istui syrjässä eikä puhunut koko\niltana, jos luuli pojalla olevan paremman hedelmän tai suuremman\nleivoksen kuin hänen omansa, -- hän heitti pois koristenauhan, jos\nnäki veljelläkin olevan sellaisen; ja varhaisimmasta lapsuudestaan\nalkaen hän lausui, istuen pienellä tuolillaan suuren takan ääressä\nvastapäätä sitä nurkkaa, jossa lady Castlewood tavallisesti istui\nkoruompelunsa ääressä, lapsellisia ivapuheita suosiosta, jota\nosoitettiin hänen veljelleen. Nämä, jos ne sanottiin lordi Castlewoodin\nkuullen, huvittivat ja naurattivat häntä. Tavallisesti hän silloin\nteeskenteli pitävänsä Frankista enemmän ja hyväili ja suuteli tätä ja\nulvoi naurusta Beatrixin mustasukkaisuudelle. Mutta totta on, ettei\nmylord usein ollut näitä näytelmiä näkemässä eikä paljoa häirinnyt\nsen tulisijan rauhallisuutta, jonka ääressä hänen vaimonsa vietti\nmonta pitkää iltaa. Mylord metsästeli päivät pitkät niin kauan\nkuin vuodenaika sen salli; hän kävi katsomassa kaikkia maaseudun\nkukkotaisteluita ja markkinoita ja ratsasti kaksikymmentä peninkulmaa\nsaadakseen nähdä painikilpailun tai kahden klovnin puhkaisevan\ntoistensa päät ottelussa; ja hänestä oli hauskempi istua kamarissa\njuoden olutta ja punssia Pekkojen ja Paavojen kanssa kuin oleskella\nvaimonsa vastaanottohuoneessa, jonne hän saapuessaan hyvinkin usein\ntoi verestävät silmät ja nikottelevan puheensävyn ja horjuvan kävelyn.\nTalon ja sen omaisuuden hallitseminen, harvojen vuokralaisten ja kylän\nköyhien vaaliminen ja talouden tilit olivat hänen vaimonsa hoidettavina\nsekä tämän nuoren kirjurin Harry Esmondin. Mylord otti huostaansa\ntallit, koirakopin ja kellarin -- jonka hän sekä täytti että tyhjensi.\n\nNiinpä tapahtui sinä päivänä, jolloin Harry Esmond-paralla oli ollut\nsekä sepän poika että päärin poika polvellaan, että pikku Beatrix, joka\nmielellään tuli opettajansa luo kirjoineen ja kirjoitusvälineineen, oli\ntällä kertaa kieltäytynyt, koska oli nähnyt paikan veljensä hallussa,\nja, onneksi itselleen, istuutunut huoneen kaukaisimpaan soppeen,\nerilleen opettajastaan, leikkien omistamallaan lintukoiralla, johon hän\npuuskittain saattoi kiihkeästi rakastua, ja puhutteli Harry Esmondia\nolkansa ylitse samalla kuin oli hyväilevinään koiraa, sanoen, että Fido\nrakasti häntä ja hän Fidoa eikä ketään muuta kuin Fidoa koko elämänsä\najan.\n\nKun siis tuotiin uutinen, että \"Kolmen-linnan\" pieni poika oli\nrokkosairaana, tunsi Harry Esmond säikähdyksen masennusta, ei niin\npaljon itsensä kuin emäntänsä pojan tähden, jonka oli saattanut\nvaaralle alttiiksi. Beatrix, joka oli kyllikseen murjottanut ja joka\naina, kun vieras ilmestyi, jo melkein lapsesta asti oli tehnyt siroja\ntemppuja vetääkseen tämän huomion puoleensa, aikoi veljensä nukkumaan\nmentyä ottaa paikkansa Esmondin polvella; sillä hän ei pitänyt\ntohtorista, vaikka tämä oli hänelle nöyrän kohtelias, koska tohtorilla\noli paksut saappaat ja likaiset kädet, kuten nenäkäs pikku neiti sanoi\nja koska hän vihasi katekismuksen lukemista.\n\nMutta kun hän lähestyi Esmondia huoneen nurkasta, jossa oli\nmurjottanut, vetäytyi tämä taaksepäin ja asetti suuren tuolin,\njolla istui, Beatrixin ja itsensä väliin sanoen ranskaksi lady\nCastlewoodille, jonka kanssa nuorukainen oli paljon lueskellut ja jonka\ntietoja hän oli tässä kielessä täydentänyt: \"Madame, lapsi ei saa\nlähestyä minua; minun on sanottava teille, että olin tänään sepän luona\nja että minulla oli hänen pieni poikansa sylissäni.\"\n\n\"Johon sen jälkeen otitte minun poikani\", sanoi lady Castlewood\nkovin vihaisena ja punastui. \"Kiitän teitä, sir, että suotte hänelle\nsemmoista seuraa. Beatrix\", hän sanoi englanninkielellä, \"kiellän sinua\nkoskemasta mr. Esmondiin. Tule pois, lapsi -- tule huoneeseesi, tule\nhuoneeseesi. Toivotan herra pastorille hyvää yötä; ja te, sir, eikö\nteidän olisi parempi mennä ystävienne luo oluttupaan?\" Hänen silmänsä,\njotka tavallisesti olivat niin lempeät, lähettivät vihan salamoita\nhänen puhuessaan ja hän kohotti päätään, joka tavallisesti oli alas\ntaivutettu, ruhtinattaren elein.\n\n\"Hei vain!\" sanoi mylord, joka seisoi takan ääressä, -- hän oli juuri\nsiinä tilassa, johon hän tavallisesti tuli siihen aikaan illasta --\n\"hei vain! Rachel, mistä olet vihainen? Sivistyneet naiset eivät saisi\nkoskaan vihastua -- eihän, tohtori Tusher? Vaikka onhan hauskaa nähdä\nRachel vihaisena. Siunatkoon, lady Castlewood, näytätte perhanan\nkauniilta vihaisena.\"\n\n\"Se johtuu siitä, mylord, että mr. Henry Esmond, joka ei saa aikaansa\nmitenkään kulumaan luonamme ja joka ei pidä meidän seurastamme, on\nollut oluttuvassa, jossa hänellä on _muutamia ystäviä_.\"\n\nMylord virkkoi nauraen ja kiroten; \"Sinä nuori kelmi, olet ollut Nancy\nSievewrightin luona. Hitto vie tuota nuorta tekopyhää, kuka olisi sitä\nuskonut? Vakuutan, Tusher, että hän on ollut --\"\n\n\"Tarpeeksi, mylord\", sanoi lady; \"älkää loukatko minua tällä puheella.\"\n\n\"Kunniasanallani\", sanoi Harry raukka, itkuun purskahtamaisillaan\nhäpeästä ja nöyryytyksestä, \"tuon nuoren henkilön kunnia on kokonaan\ntahraton.\" \"No niin tietysti, tietysti\", sanoi mylord, nauraen ja\nhumaltuen yhä enemmän. \"Hänen _kunniasanallaan,_ tohtori -- Nancy Sieve\n--\"\n\n\"Viekää Beatrix-neiti vuoteeseen\", huudahti lady samalla hetkellä mrs.\nTuckerille, seuranaiselleen, joka toi hänen armonsa teen. \"Asettakaa\nhänet minun huoneeseeni -- ei, teidän huoneeseenne\", hän lisäsi\nnopeasti. \"Mene lapsi, -- mene heti -- ei sanaakaan!\" Ja Beatrix oli\nniin hämmästyksissään tästä äkillisestä vallannäytteestä, sillä äiti\nkoroitti harvoin ääntään, että hän poistui huoneesta säikähtyneenä ja\npidättäytyi itkemästäkin, kunnes pääsi ovelle mrs. Tuckerin kanssa.\n\nTällä kertaa hänen äitinsä ei vähääkään välittänyt hänen\nnyyhkyttämisestään, vaan jatkoi kiivasta puhettaan. \"Mylord\", hän\nsanoi \"tämä nuori mies -- teidän holhokkinne -- kertoi minulle juuri\nranskaksi -- hän häpesi puhua omaa kieltään -- että hän on ollut\noluttuvassa koko päivän, jossa hän on pitänyt sylissään tuota pientä\npoloista, joka nyt on rokkosairaana. Ja hän tulee tuosta paikasta\nlöyhkäten kotiin -- niin juuri, löyhkäten -- ja ottaa häpeämättä\nsyliinsä minun poikani ja istahtaa minun viereeni, niin juuri _minun_\nviereeni. Hän on voinut hyvinkin tappaa Frankin -- tappaa meidän\nlapsemme. Miksi hänet tuotiin perhettämme häpäisemään? Miksi hän on\ntäällä? Antaa hänen mennä -- antaa hänen mennä, sanon minä, tänä\niltana, ettei hän enää saastuta tätä paikkaa.\"\n\nHän ei ollut milloinkaan vielä lausunut epäystävällistä sanaakaan Harry\nEsmondille ja hänen ilkeät sanansa koskivat poikaparkaan, niin että\ntämä oli muutamia minuutteja vallan surusta ja raivosta suunniltaan\nsaadessaan niin epäoikeutetun iskun sellaisesta kädestä. Tulipunaisesta\nhän muuttui kalmankalpeaksi.\n\n\"En voi auttaa syntyperääni, rouva\", hän sanoi, \"enkä muitakaan\nonnettomuuksiani. Ja mitä teidän poikaanne tulee, niin jos -- jos\nminun läheisyyteni nyt saastuttaa häntä, niin ei aina ole niin ollut\nlaita. Hyvää yötä, mylord. Taivas palkitkoon teidän ja omaistenne\nhyvyyden minulle! Olen kyllästyttänyt hänen armonsa hyvyyteen ja tahdon\npoistua\"; ja polvistuen Harry Esmond otti hyväntekijänsä karkean käden\nja suuteli sitä.\n\n\"Hän haluaa mennä oluttupaan -- antaa hänen mennä!\" huudahti mylady.\n\n\"Piru vieköön minut, jos sen teen\", sanoi mylord. \"En luullut, että\nvoisit olla niin h--tin kiittämätön, Rachel.\"\n\nVastaukseksi tämä purskahti kyyneltulvaan ja poistui huoneesta\nkatsahtaen nopeasti Harry Esmondiin, kun mylord, välittämättä\nkyynelistä ja vielä varsin hyväntuulisena, kohotti nuoren holhokkinsa\ntämän polvistuneesta asemasta (sillä tuhannet hyvät työt olivat saaneet\npojan kunnioittamaan mylordia isänään) ja laski leveän kätensä Harry\nEsmondin olalle.\n\n\"Semmoinen hän on aina ollut\", virkkoi mylord; \"vihjauskin naisesta\ntekee hänet ihan hulluksi. Siitä syystä juuri rupesin ryyppäämään,\nhitto vie -- en mistään muusta syystä; sillä eihän hän ainakaan voi\nolla mustasukkainen oluttynnyrille eikä rommipullolle, vai mitä,\ntohtori? Hitto vie, katsokaapa piikojamme -- katsokaapa vain talon\npiikoja. Oletteko missään nähnyt semmoisia piikoja? Ette nyt ottaisi\nvaimoa Castlewoodista, vai mitä, tohtori?\" Ja mylord purskahti nauramaan.\n\nTohtori, joka oli kulmainsa alta katsellut lordi Castlewoodia, sanoi:\n\"Mutta leikki sikseen, mylord, en saata hengenmiehenä käsitellä tätä\nainetta leikillisesti enkä tämän seurakunnan sielunpaimenena ajatella\nmitenkään muuten kuin surren sitä, että niin nuori lammas joutuu\nharhateille.\"\n\n\"Sir\", sanoi nuori Esmond puhjeten vihaisena puhumaan, \"hän kertoi\nminulle itse, että te itse olette kauhea äijä ja tarjouduitte\nsuutelemaan häntä maitohuoneessa.\"\n\n\"Häpeä, Henry\", huudahti tohtori Tusher karahtaen punaiseksi kuin\nkalkkunakukko mylordin ulvoessa naurusta. \"Jos kuuntelet tyttöhylkiön\nvalheita --\"\n\n\"Hän on yhtä kunniallinen kuin kuka hyvänsä Englannin naisista ja\nminusta yhtä puhdas\", huudahti Henry, \"ja yhtä lempeä ja hyvä.\nHävetkää, kun solvaatte häntä.\"\n\n\"Kaukana olkoon se minusta että sen tekisin\", huudahti tohtori.\n\"Taivas suokoon, että olen erehtynyt tuon tytön suhteen ja teidän\nsuhteenne, sir, jolla on totisesti _pikkuvanhan_ nerokkuutta; mutta\nsiitä ei nyt ole kysymys. On ilmennyt, että rokkoon sairastui pieni\npoika 'Kolmesta-linnasta' ja että se oli hänessä teidän käydessänne\noluttuvassa _omissa_ tarkoituksissanne, ja että istuitte lapsi\nsylissänne jonkun aikaa ja heti sen jälkeen nuoren lordin kanssa.\"\nTohtori koroitti ääntään puhuessaan ja katseli varakreivittäreen päin,\njoka oli tullut takaisin ja näyttäen hyvin kalpealta piti nenäliinaa\nkädessään.\n\n\"Kaikki aivan totta, sir\", sanoi lady Esmond katsellen nuorta miestä.\n\n\"Nyt on pelättävissä, että hän on tuonut tartunnan mukanaan.\"\n\n\"Niin juuri -- oluttuvasta\", sanoi mylady.\n\n\"Hitto vie, unohdin sen tarttuessani kaulukseesi, poika\", huudahti\nmylord peräytyen. \"Pysy poissa, Harry poikaseni; ei kannata syöksyä\nsuden kitaan, tiedäthän sen.\"\n\nMylady katseli häntä hieman hämmästyneenä, meni heti Henry Esmondin\nluo ja tarttui tämän käteen. \"Pyydän sinulta anteeksi, Henry\", hän\nsanoi; \"puhuin kovin epäystävällisesti. Minulla ei ole mitään oikeutta\nsekaantua sinun -- sinun --\"\n\nMylord kirosi. \"Etkö saata jättää poikaa rauhaan, mylady?\" Kreivitär\nnäytti hieman punaiselta ja puristi hiljaa pojan kättä hellittäessään\nsen.\n\n\"Ei se enää hyödytä mitään, mylord\", sanoi hän. \"Frank oli Henryn\npolvella, kun hän piirteli kuvia ja juoksi yhtämittaa Henryn luota\nminun luokseni. Jos paha oli tullakseen, se on jo tullut.\"\n\n\"Ei ainakaan minuun nähden, hitto vie\", huudahti mylord. \"Olen\ntupakoinut\", ja hän sytytti piippunsa uudestaan hiilellä -- \"ja se\nestää tartuntaa, ja koska tauti on kylässä -- paha sen periköön!\n-neuvoisin sinua lähtemään täältä. Menemme huomenna Walcote'iin,\nrouvani.\"\n\n\"Minä en pelkää\", sanoi mylady; \"minuun se olisi voinut tulla lapsena.\nSe alkoi meidän talossamme silloin; ja kun se oli neljässä sisaressani\nkotona kaksi vuotta ennen avioliittoamme, säästyin minä siitä ja kaksi\narmasta sisartani kuoli.\"\n\n\"Minä en tahdo heittäytyä vaaraan\", sanoi mylord; \"olen yhtä rohkea\nkuin kuka mies tahansa, mutta tuota en voi kestää.\"\n\n\"Ota Beatrix mukaasi ja mene\", sanoi mylady. \"Meidän suhteemme on tuho\ntehty; ja Tucker voi palvella meitä; hänessä on jo ennen ollut tuo\ntauti.\"\n\n\"Sinä kyllä katsot, että valitset tarpeeksi rumia\", sanoi mylord,\njolloin varakreivitär painoi alas päänsä ja näytti tyhmältä; ja\nmylord kutsui Tusherin mukaansa tammikamariin polttamaan piippua.\nTohtori kumarsi syvään varakreivittärelle (tervehdyksissään hän aina\nliioitteli) ja käveli pois narisevilla, nelitahoisilla varpaillaan\nisäntänsä perästä.\n\nKun lady ja nuorukainen jäivät kahdenkesken, syntyi muutamien\nminuuttien hiljaisuus, jonka kuluessa nuorukainen seisoi lieden ääressä\nkatsellen tyhjin katsein hiipuviin hiiliin, sillävälin kuin kreivitär\naskaroitsi ompelutarpeittensa ja neulojensa parissa.\n\n\"Olen pahoillani\", sanoi lady hetken hiljaisuuden jälkeen\nkovalla, kuivalla äänellä -- \"_toistan_ olevani pahoillani siitä,\nettä osoittauduin niin kiittämättömäksi ajatellessani poikani\nturvallisuutta. En vähääkään tahtonut, että lähtisitte luotamme, sen\nvakuutan, ellei teitä itseänne haluta lähteä. Mutta teidän täytyy\nhuomata, mr. Esmond, että teidän iässänne ja teidän pyrintöinenne on\nmahdotonta teidän jatkuvasti pysyä samassa läheisessä suhteessa, jossa\nolette olleet tähän perheeseen. Olette toivoneet yliopistoon menoa ja\nluulen, että on parhaaksenne lähettää teidät sinne. En kiirehtinyt\ntätä asiaa, sillä pidin teitä lapsena, kuten vuosiin nähden olettekin\n-- aivan lapsi; enkä olisi milloinkaan ajatellut kohdella teitä toisin\nennenkuin -- ennenkuin nämä _asianhaarat_ tulivat päivän valoon. Ja\npyydän miestäni lähettämään teidät mahdollisimman pian; ja jatkan\nFrankin opetusta niin hyvin kuin osaan; olen isälleni kiitollinen\npohjatiedoistani ja teille, olen vakuutettu, paljosta, mitä olette\nminulle opettanut -- ja -- ja toivotan teille hyvää yötä, mr. Esmond.\"\n\nJa näin sanoen hän teki komean kumarruksen ja ottaen kynttilänsä\npoistui seinäverhohuoneen ovesta, joka vei hänen huoneisiinsa. Esmond\nseisoi lieden ääressä tuijottaen ilmeettömästi hänen jälkeensä.\nPoika ei näyttänyt näkevänkään niin kauan kuin hän oli näkyvissä,\nmutta sitten hänen kuvansa painui pojan mieleen ja pysyi aina\nhänen muistiinsa syöpyneenä. Hän näki varakreivittären etenevän ja\nvahakynttilän valaisevan hänen marmorisia kasvojaan, näki hänen\npunahuultensa värisevän ja hänen kultaisen tukkansa kimmeltävän.\nEsmond meni omaan huoneeseensa ja vuoteelleen, jossa hän yritti lukea,\nkuten hänen tapansa oli, mutta hän ei vähääkään tiennyt, mitä hän\nluki, ja muisti vasta jälkeenpäin kirjainten muodon (hän oli lukenut\nMontaignen esseitä), ja päivän tapahtumat kulkivat hänen editseen --\nse on, päivän viimeisen tunnin tapahtumat, sillä aamua ja karjapiikaa\nhän ei ajatellut kertaakaan. Eikä hän päässyt uneen, ennenkuin\npäivän koittaessa ja heräsi tuntien hirveätä päänsärkyä ja aivan\nvirkistymättömänä.\n\nHän oli varmasti tuonut mukanaan tartunnan \"Kolmesta-linnasta\",\nja pian häneen iski rokko, joka ei säästänyt linnaa enempää kuin\nmökkipahastakaan.\n\n\n\nIX luku.\n\nMINUSSA ON ROKKO JA VALMISTAUDUN LÄHTEMÄÄN CASTLEWOODISTA.\n\nKun Harry Esmond sai sivuutetuksi taudin käännekohdan ja sai taas\nterveytensä takaisin, kuuli hän, että pieni Frank Esmond oli myös\nkärsinyt tuon taudin vaivat ja toipunut siitä ja että hänen äitinsä\nvarakreivitär oli vuoteessa sen vaivoissa; vielä muutamia muitakin\nperheen jäseniä oli sairastunut. \"On Jumalan sallimus, josta meidän\nkaikkein on oltava kiitollisia\", sanoi tohtori Tusher, \"että mylady\nja hänen poikansa pelastuivat, kun kuolema vei mukanaan linnan\npalvelijaparkoja\", ja hän moitti Harryä siitä, että tämä kysyi\nyksinkertaisella tavallaan: \"Kummasta meidän pitäisi olla kiitollisia\n-siitäkö, että palvelijat kuolivat, vai siitäkö, että vallasväki siitä\npelastui?\" Myöskään ei Esmond voinut olla samaa mieltä, kun tohtori\ninnokkaasti vakuutti varakreivittärelle käydessään tämän luona hänen\ntoipuessaan, ettei tuo tauti ollut vähääkään vahingoittanut hänen\nulkomuotonsa viehkeyttä ja ettei se ollut käyttäytynyt niin karkeasti,\nettä olisi vioittanut Castlewoodin varakreivittären ihania piirteitä;\npäinvastoin, huolimatta näistä hienoista puheista Harryn mielestä\nkreivittären kauneus oli hyvin paljon vioittunut rokossa. Kun taudin\nmerkit häipyivät, ei hänen kasvoillaan totta kyllä ollut uurteita eikä\narpia (paitsi kenties yksi otsalla, vasemman silmän yläpuolella),\nmutta hänen heleä värinsä ja raikas, hieno ihonsa oli kadonnut, hänen\nsilmänsä olivat menettäneet loistonsa, hänen tukkansa lähti ja hänen\nkasvonsa näyttivät vanhemmilta. Oli aivan kuin karkea käsi olisi\npyyhkinyt pois suloisen kuvan herkän hienot värit ja tehnyt sen,\nniinkuin nähdään taitamattomien maalaustenpuhdistajain tekevän, kylmän\nvärittömäksi. Myöskin on myönnettävä, että kreivittären nenä vuoden tai\npari taudin jälkeen oli ajetuksissa ja punaisempi.\n\nNäiden pikkuasiain mainitsemisella ei olisi väliä muuten, mutta ne\nvaikuttivat todellakin useampien henkilöjen elämään, kuten pikkuseikat\nmaailmassamme usein tekevät; täällä hyttynen useinkin näyttelee\nsuurempaa osaa kuin elefantti; ja myyränkolo, kuten kuningas Wilhelmin\nhistoriasta tiedämme, voi kaataa kumoon kokonaisen kuningaskunnan.\nKun Tusher erikoisen kohteliaalla tavallaan (jota Harry Esmond aina\npilkkasi ja josta hän puhui ivallisesti) vannoi ja vakuutteli,\nettä rouva kreivittären kasvot eivät olleet vähääkään entisestään\nrumentuneet, puuttui poika puheeseen ja sanoi: \"Ne _ovat_ rumentuneet\nja emäntäni ei ole likimainkaan niin sievä kuin hän oli\". Tälle\npuheelle lady Castlewood parka hymyili surullisesti ja katsoi pieneen,\nvenetsialaiseen peiliinsä, joka hänelle varmaankin näytti, että se\nmitä tuo tyhmä poika sanoi, oli hyvinkin totta, sillä hän kääntyi pois\npeilistä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.\n\nNäiden näkeminen sai Esmondissa aina aikaan jonkinlaisen säälin raivon,\nja nähdessään ne sen naisen kasvoilla, jota hän eniten rakasti, nuori\nrikoksentekijä polvistui ja pyysi häneltä anteeksi sanoen olevansa\ntyhmyri ja mielipuoli ja että hänen oli petomaista puhua sillä tavalla,\nhänen, joka oli aiheuttanut ladyn taudin; ja tohtori Tusher sanoi\nHenrylle, että karhu hän totisesti olikin ja karhuna pysyi, josta\npuheesta nuori Esmond-parka tyhmistyi niin, ettei edes murissut.\n\n\"Hän on _minun_ karhuni enkä anna häntä rengastaa, tohtori\", sanoi\nmylady taputtaen ystävällisesti kätösellään pojan päätä, kun tämä yhä\noli polvistuneena ladyn jalkojen juuressa. \"Kuinka sinun tukkasi onkaan\nlähtenyt! Ja minun myös\", lisäsi hän huoaten toistamiseen.\n\n\"Itseni tähden ei minua lainkaan huolestuttanut\", sanoi varakreivitär\nHarrylle pastorin poistuttua; \"mutta _olenko_ minä hyvin paljon\nmuuttunut? Voi, voi! Pahoin pelkään, että se on liiankin totta.\"\n\n\"Madame, teillä on armaimmat, lempeimmät ja suloisimmat kasvot\nmaailmassa minun mielestäni\", sanoi nuorukainen; ja niin hän ajatteli\nja ajattelee vieläkin.\n\n\"Ajatelleeko mylord niin, kun hän palaa?\" kysyi lady huokaisten ja\nheittäen uuden katseen venetsialaiseen peiliinsä. \"Jos hän ajattelee\nniinkuin sinäkin, sir, että minä olen hirveä -- niin, hirveä juuri sinä\nsanoit -- niin hän lakkaa välittämästä minusta. Juuri siitä kaikki\nmiehet naisissa välittävät, meidän kauneuden hiukkasestamme. Miksi\nhän valitsi minut sisarteni joukosta? Vain siksi. Me hallitsemme vain\npäivän tai parisen; aivan varmaan Vasti tiesi, että Ester oli tuleva.\"\n\n\"Madame\", sanoi mr. Esmond, \"Ahasverus oli mahtava muhamettilainen, ja\nvaihtaminen oli hänen maansa tapa ja hänen lakinsa mukaista.\"\n\n\"Te olette kaikki mahtavia muhamettilaisia siinä asiassa\", sanoi rouva\nvarakreivitär, \"tai olisitte, jos voisitte olla. Tule Frank, tule\nlapseni. Olet terve, ylistetty olkoon taivas! Sinun kutrisi eivät\nole ohenneet tuon hirveän rokon tähden, eivätkä sinun kasvokultasi\narvettuneet, -- eihän enkelini?\"\n\nFrank alkoi huutaa ja nyyhkyttää ajatellessaan sellaista onnettomuutta.\nPojan varhaisimmasta iästä alkaen hänen äitinsä oli opettanut tätä\nnuorta, herraa ihailemaan kauneuttaan ja maljat, jotka juotiin\nkreivittären kauneuden kunniaksi, eivät aiheutuneet suuremmasta ihailun\ntunteesta, kuin mitä nuori herra tunsi omaa kauneuttansa kohtaan.\n\nEräänä päivänä, kun hän oli itse toipumaisillaan kuumeestaan, pisti\njonkinmoinen häpeän tunne nuoren Esmondin rintaan, kun hän muisti,\nettei ollut kertaakaan koko sairautensa aikana suonut ajatustakaan\ntuolle sepän tyttöraukalle, jonka punaisia poskia hän oli ollut niin\ninnostunut näkemään vain kuukausi sitten. Nancy-parka! Hänen poskensa\nolivat saaneet ruusujen kohtalon ja olivat nyt kuihtuneet. Hän oli\nsairastunut samana päivänä kuin Esmond. Hän ja hänen veljensä olivat\nmolemmat kuolleet rokkoon ja haudatut Castlewoodin marjakuusien\nalle. Mitkään iloiset kasvot eivät nyt katsoneet puutarhasta eivätkä\nilostuttaneet vanhaa seppää hänen yksinäisen tulisijansa ääressä.\nEsmond olisi mielellään suudellut Nancya hänen käärinliinoissaan\n(kuten neito Priorin kauniissa runossa), mutta tämä lepäsi monen jalan\nsyvyydessä maan sisällä, kun Esmond ensi kerran tautinsa jälkeen astui\nulkoilmaan.\n\nTohtori Tusher toi uutiset tästä onnettomuudesta, josta Harry Esmondin\nmieli teki tiedustella, vaikka hän ei uskaltanut. Tohtori sanoi, että\nmelkein koko kylä oli ollut ruton lyömä; seitsemäntoista henkeä oli\nsiihen kuollut, joiden joukossa hän mainitsi Nancy-paran ja hänen\npikku veljensä nimet. Myöskään hän ei jättänyt mainitsematta, miten\nkiitollisia meidän eloon jääneiden tuli olla. Kun tämän miehen toimena\noli imartelu ja saarnojen pito, on myönnettävä, että hän oli siinä mitä\nahkerin ja teki päivät pitkät jompaakumpaa.\n\nNiinpä Nancy oli mennyt; ja Harry Esmond punastui ajatellessaan,\nettei hän vuodattanut kyyneltäkään tälle, ja alkoi sepittää elegiaa\nlatinalaisin säkein tuon pienen maalaiskaunottaren kunniaksi. Hän pyysi\ndryaadeja suremaan ja luonnottaria valittamaan hänen menettämistään.\nKoska tytön isä täytti Vulcanuksen kutsumusta, sanoi Harry, että neito\noli varmasti kuin Venuksen tytär, vaikka Sievewrightin vaimo oli ilkeä\näkäpussi, kuten poika jälkeenpäin muisti kuulleensa. Hän oli surullisen\nnäköinen, mutta ei tosiaankaan tuntenut itseään surullisemmaksi kuin\nmykkä hautajaisissa. Nämä miesten ja naisten ensimmäiset intohimot\nsyntyvät useimmiten ennen aikojaan ja kuolevat jo melkein ennen\nsyntymistään. Esmond muistaa viimeiseen elinpäiväänsä asti muutamia\nniistä ontuvista säkeistä, joissa hänen muusansa valitti hänen sievää\nneitoaan, ja häntä hävettää muistella miten huonoja nuo säkeet olivat\nja miten hyviksi hän niitä luuli; kuinka petollista hänen surunsa oli\nja kuinka hän kuitenkin oli siitä ylpeä. Erehdystä on aivan varmaan\npuhua nuoruuden yksinkertaisuudesta. En luule, että ketkään ovat\nteeskentelevämpiä ja käytöksessään toisiaan kohtaan teennäisempiä\nkuin nuoret. He pettävät itseään ja toisiaan juonilla, jotka eivät\npetä maailman miehiä; me alamme ymmärtää totuutta paremmin ja tulemme\nyksinkertaisemmiksi vanhetessamme.\n\nKun rouva varakreivitär kuuli mikä kohtalo oli tullut Nancy-paran\nosaksi, ei hän sanonut mitään niinkauan kuin Tusher oli saapuvilla;\nmutta kun tämä oli poistunut, tarttui lady Harry Esmondin käteen ja\nsanoi --:\n\n\"Harry, pyydän sinulta anteeksi noita julmia sanoja, joita käytin\nsinä iltana, jolloin sinä sairastuit. Olen aivan tyrmistynyt tuon\nolento-paran kohtalosta ja olen varma, ettei mitään sellaista ollut\ntapahtunut mistä vihassani sinua syytin. Ja aivan ensimmäisenä päivänä,\njolloin menemme ulos, sinun on vietävä minut sepän luo katsomaan voinko\ntehdä mitään tuon vanhan mies-raukan lohdutukseksi. Mies-raukka!\nKadottaa molemmat lapsensa! Mihin olisi minusta ilman omiani?\"\n\nJa ensimmäisen kävelyretkensä sairautensa jälkeen mylady teki Esmondin\nkäsivarteen nojaten juuri sinne. Mutta hänen käyntinsä ei tuonut mitään\nlohtua vanhalle isälle, eikä tämä näyttänyt mitään herkkyyden merkkejä\neikä keskustelun halua. \"Herra antoi ja Herra otti\", hän sanoi; ja\nkyllä hän tiesi mikä Hänen palvelijansa velvollisuus oli. Häneltä\nei puuttunut mitään -- nyt vähemmän kuin ennen, koska oli vähemmän\nruokittavia. Hän toivotti rouva varakreivittärelle ja nuoriherra\nEsmondille -- tämä oli kasvanut pitkäksi sairautensa aikana ja oli\nsaanut vain vähän jälkiä siitä -- hyvää päivää; ja näin sanoen ja\nkumartaen synkkänä seppä asteli pajasta taloonsa jättäen kreivittären\njotenkin äänettömänä ja nolona ovelle. Seppä antoi pystyttää\nkauniin kiven kahden lapsensa haudalle; kivi nähdään Castlewoodin\nkirkkomaalla vielä nykyäänkin; ja ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut,\noli hänen omakin nimensä piirretty tuohon kiveen. Kuoleman, tuon\nylimmän hallitsijan, saapuessa pelästyy keimaileva nainen, eikä hänen\nkateellisuutensa juuri mene tuon kolkon valtakunnan rajojen yli. Tuo\ntunne on kokonaan maasta kotoisin ja häipyy kylmään sini-ilmaan meidän\nulottuviltamme.\n\nViimein kun kaikki vaara oli kokonaan ohitse, ilmoitettiin, että mylord\nja hänen tyttärensä aikoivat palata. Esmond muistaa hyvin tuon päivän.\nHänen emäntänsä varakreivitär oli suuren pelon vallassa. Ennenkuin\nmylord tuli, meni hän huoneeseensa ja palasi sieltä punertunein poskin.\nHänen kohtalonsa oli ratkaisuaan lähellä. Hänen kauneutensa oli\nkadonnut -- oliko hänen hallitusaikansa myöskin mennyt? Lyhyt hetkinen\noli sen ratkaiseva. Varakreivi saapui ratsullaan sillan yli -- hänet\nsaattoi nähdä suuresta akkunasta, hän oli punaisiin puettu ja ratsasti\ntavallisella harmaalla hevosellaan -- ja hänen pieni tyttärensä\nratsasti hänen vierellään puettuna upeaan siniseen ratsastuspukuun\nkiiltävällä, kastanjanruskealla hevosella. Varakreivitär nojasi suureen\nuuninhyllyyn tuijottaen eteensä, toinen käsi sydämellään -- hän\nnäytti entistä kalpeammalta, kun hänellä oli nuo punaiset väripilkut\nposkillaan. Hän pani nenäliinan silmilleen ja veti sen taas pois,\nnauraen hysteerisesti -- nenäliina oli aivan punainen ihomaalista, kun\nhän otti sen silmiltään. Hän juoksi uudestaan huoneeseensa ja tuli\ntakaisin kalpein kasvoin ja punaisin silmin -- taluttaen poikaansa\n-- juuri kun herra varakreivi saapui nuoren Esmondin seuraamana,\njoka oli mennyt ulos suojelijaansa vastaanottamaan ja pitämään hänen\njalustintaan, kun hän laskeutui ratsultaan. \"Mitä, Harry-poika!\" sanoi\nvarakreivi iloisesti, \"näytät yhtä laihalta kuin vinttikoira. Rokko\nei ole sinun kauneuttasi lisännyt, eikä sinun osassasi taloa sitä ole\nkoskaan liiaksi ollutkaan -- ho -- ho!\"\n\nJa hän nauroi ja hyppäsi maahan erinomaisen notkeasti, näyttäen\nkomealta ja punaiselta iloisine kasvoineen ja vaalean ruskeine\nhiuksineen, kuin mikäkin henkivartijahusaari. Esmond polvistui\nuudelleen niin pian kuin hänen isäntänsä oli astunut maahan, osoitti\nkunnioitustaan ja meni sitten tervehtimään pientä Beatrixia ja\nauttamaan häntä ratsulta.\n\n\"Hyi! miten sinä näytät keltaiselta!\" sanoi tämä; \"ja sinun poskissasi\non yksi, kaksi punaista reikää!\" Se olikin aivan totta -- Harry\nEsmondin karkeatekoisessa muodossa säilyivät läpi elämän tuon taudin\nmerkit.\n\nVarakreivi nauroi taas kovin iloisena.\n\n\"Hitto vie!\" hän sanoi käyttäen tavallisinta kirosanaansa, \"pikku\nvillikissa näkee kaikki. Toissapäivänä hän näki leskikreivittären\nihomaalin ja kysyi miksi tämä käyttää tuota punaista ainetta -- etkö\nvain kysynytkin, Trix? ja Towerin ja St. James-palatsin ja näytelmän --\nja prinssi Yrjön ja prinsessa Annan -- etkö nähnytkin, Trix?\"\n\n\"He ovat molemmat hyvin lihavia ja haisevat konjakilta\", sanoi lapsi.\n\nIsä nauraa hohotti.\n\n\"Konjakiltako?\" hän sanoi. \"Ja mistä sen tiedät, neiti näsäviisas?\"\n\n\"Siitä, että teidän ylhäisyytenne haisee konjakilta illallisen jälkeen,\njolloin syleilen teitä ennen maata menoa\", sanoi nuori neiti, joka\ntodellakin oli niin näsäviisas kuin hänen isänsä oli sanonut, ja näytti\nkauneimmalta pikku mustalaiselta, mitä ikinä on silmin nähty.\n\n\"Ja nyt kreivittären luo\", sanoi mylord nousten portaita ja mennen\nkirjokankaisen verhon taa, joka oli vastaanottohuoneen oven edessä.\nEsmond muistaa tuon jalon ulkomuodon, sievän punaisen puvun verhoamana.\nViimeksi kuluneina kuukausina oli hän itse kasvanut pojasta mieheksi,\nja hänen vartalonsa mukana olivat hänen ajatuksensa kehittyneet ja\ntulleet miehekkäiksi.\n\nMylady, jonka ilmeiden muutoksia Harry Esmond oli tottunut panemaan\nmerkille, hän kun huomasi ja tulkitsi huolestuneella rakkaudella ilon\ntai huolen merkit, oli surullisen ja masentuneen näköinen useita\nviikkoja varakreivin palaamisen jälkeen; tämän ajan kuluessa näytti\naivan kuin hän olisi hyväilyjen ja rukousten avulla koettanut saada\npuolisoaan luopumaan jostain huonosta oikusta, joka tällä oli ja jota\ntämä ei tahtonut hyljätä. Miehensä miellyttämisinnossa varakreivitär\nkäytti sadoittain niitä keinoja, jotka ennen olivat lumonneet hänen\nmiehensä, mutta jotka nyt tuntuivat kadottaneen tehonsa. Hänen laulunsa\neivät huvittaneet, ja hän keskeytti ne ja hillitsi lapsiaan varakreivin\nsaapuvilla ollessa. Varakreivi istui vaiteliaana päivällisellä, juoden\npaljon, varakreivitär istui vastapäätä häntä katsoen salaa miestään,\näänettömänä hänkin. Varakreivittären äänettömyys vaivasi hänen miestään\nyhtä paljon kuin hänen puheensakin, ja varakreivi saattoi ärtyisenä ja\nkiroten kysyä vaimoltaan, miksi tämä oli vaiti ja näytti murjottavan;\ntai hän karkeasti keskeytti varakreivittären puheen ja kielsi tätä\npuhumasta joutavia. Näytti siltä, ettei mikään, mitä varakreivitär teki\ntai sanoi, voinut miellyttää hänen miestään tämän palattua kotiin.\n\nKun perheen isäntä ja emäntä ovat keskenään riitaisia, asettuu talon\nväki jommankumman puolelle. Harry Esmond pelkäsi niin suuresti\nvarakreiviä, että hän olisi juossut kokonaisen penikulman avojaloin\ntoimittaakseen hänen asiansa; mutta hänen kiintymyksensä lady Esmondiin\naiheutui niin suuresta kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteesta,\nettä hän joka päivä olisi antanut henkensä poistaakseen tältä jonkun\nsurun tai tehdäkseen tälle palveluksen, ja tämän kunnioituksen voima\nja suuruus johti hänet aavistamaan miten onnetonta hänen rakastetun\nemäntänsä elämä oli ja että salainen suru painoi tätä, vaikka hän ei\nitse koskaan puhunut huolistaan.\n\nJokainen, joka on kulkenut maailman läpi ja tarkastanut miesten\nja naisten luonteita, ymmärtää lady Castlewoodin aseman. Olen\ntosin nähnyt muutamien ihmisten vievän mukanaan vanhuuteen asti\nnuoruudenrakkautensa kukkeuden kuihtumatonna, ja tiedän mr. Thomas\nParrin eläneen sadan kuudenkymmenen vuoden vanhaksi. Mutta kaikesta\nsiitä huolimatta on seitsemänkymmentä ihmisten ikä ja harvat pääsevät\nsen yli; ja varmaa on, että mies, joka nai vain yksinomaan _beaux\nyeux'n_ [kauniiden silmien] tähden, kuten herra varakreivi teki,\nkatsoo oman osansa kontrahdista olevan loppuun suoritetun, kun nainen\nlakkaa täyttämästä omaansa, eikä hänen rakkautensa elä hänen vaimonsa\nkauneutta kauemmin. Tiedän kyllä, että useinkin on toisin; ja voin\nmuistaa kuten useimmat miehet omasta kokemuksestaan, useita koteja,\njoissa varhaisvuosina sytytetty rakkauden pyhä lamppu ei ole koskaan\nsammunut; mutta niinpä jää meille vielä mr. Parr ja samoin myös tuo\nsuuri markkinoilla näytetty jättiläinen, joka on kahdeksan jalkaa pitkä\n-- poikkeuksia ihmisistä -- ja tuon mainitsemani kurjan lampun, joka\nensin valaisee aviokamaria, sammuttavat savupiipun tuhannet tuulet\nja vedot, tai sen tuikuttava valo sammuu itsekseen öljyn puutteesta.\nJa sitten -- sitten on Chloe pimeässä, täysin valveilla, ja Strephon\nkuorsaa välinpitämättömänä, tai _vice versa,_ Strephon-parka on\nnainut sydämettömän veikistelijän ja herää tuosta aviollisen onnen\nmielettömästä harhanäystä, jonka piti kestää iankaikkisesti ja joka\non kadonnut niinkuin mikä muu uni tahansa. Molemmat ovat tehneet\nyhteisen vuoteensa ja niinpä heidän on siis siinä maattava viimeiseen\npäiväänsä, jolloin elämä päättyy ja he pääsevät nukkumaan erilleen.\n\nTähän aikaan nuori Esmond, jolla oli säkeiden sommittelukykyä, puki\nmuutamia Ovidiuksen epistoloita runomittaan ja vei ne emännälleen tämän\nihailtaviksi. Harry huomasi, että ne, jotka koskettelivat hyljättyjä\nnaisia, vaikuttivat tähän syvästi; ja kun Oenone huusi Pariksen jälkeen\nja Medea pyysi Jasonin palaamaan, huokasi Castlewoodin lady ja sanoi,\nettä hänen mielestään nuo osat säkeistä olivat parhaimmat. Hän olisi\nvarmaankin kaivanut esiin isänsä tuomiorovastin, jos siten olisi saanut\nmiehensä takaisin. Mutta hänen kaunis Jasoninsa oli mennyt, kuten\nkauniit Jasonit tavallisesti menevät, eikä lumoojatarparalla ollut\nyhtään taikakeinoa häntä luonaan pidättääkseen.\n\nMylord oli synkkä vain niin kauan kuin hänen vaimonsa huolestuneet\nkasvot tai käytös näyttivät häntä nuhtelevan. Kun lady oli alkanut\nhallita näitä ja ulkonaisesti näyttää iloista muotoa ja käytöstä,\npalasi hänen miehensä hyväntuulisuus osaksi, eikä tämä enää kironnut\neikä hälissyt päivällispöydässä, vaan nauroikin toisinaan ja haukotteli\npidättymättömästi. Hän poistui usein kotoa ja kutsui sinne enemmän\nseuraa kuin ennen, kuluttaen suurimman osan päivistään metsästysmailla\ntai pullon ääressä kuten ennenkin, mutta se oli erona, ettei vaimo\nenää niinkuin ennen saanut nähdä rakkauden valon sädehtivän miehensä\nsilmistä. Hän oli vaimonsa luona, mutta tuo liekki oli sammunut, eikä\ntuo kerran tervetullut majakkatuli enää loistanut vastaan.\n\nMitä tunsikaan tämä vaimo, kun hänen oli pakko myöntää se totuus, josta\nennustava peili oli hänelle antanut liiankin todenperäisen varoituksen,\nettä nimittäin hänen kauneutensa keralla hänen hallituksensakin oli\npäättynyt ja hänen rakkautensa päivät menneet. Mitä tekee merimies\nmyrskyssä kun mastot ja peräsin tuhoutuvat? Hän laatii varamastot ja\nohjaa parhaansa mukaan airoilla. Mitä tapahtuu, jos kattosi romahtaa\nrajuilmalla? Kun ensimmäinen onnettomuuden humaus on ohitse, kömpii\nalle jäänyt esiin, ryömii katsomaan, että lapset ovat turvassa ja panee\nne suojaan sateelta. Jos palatsi palaa poroksi, otetaan asunnoksi\nriihi. Kenen ihmisen elämää ei kohtaa yksi tai useampi valtainen\nhirmumyrsky, joka syöksee purjehtijan väylältä ja heittää karille,\nmistä saa etsiä suojaa miten parhaiten taitaa?\n\nKun lady Castlewood huomasi, että hänen suuri laivansa oli uponnut,\nhän alkoi parhaansa mukaan vahingon seurauksista toivuttuaan, panna\nliikkeeseen pieniä onnen yrityksiä ja toivoa pieniä voittoja ja\nansioita, kuten pörssikauppias, joka, _indocilis pauperiem pati_\n[tottumattomana kärsimään puutetta], kadotettuaan tuhansia kiinnittää\nmuutamat kultarahansa seuraavaan laivaan. Hän antoi kaikkensa\nlapsilleen hemmoitellen heitä rajattomasti -- hänenlaisensa lempeä\nluonne ei voinut hemmoittelemista välttää -- ja uhrasi kaikki\najatuksensa heidän hyvinvointiinsa -- hän opiskeli kyetäkseen\nheitä opettamaan; ja täydensi omia luonnonlahjojaan ja naisellista\nsivistystään voidakseen lahjoittaa ne lapsilleen. Hyvän tekeminen\ntoisille on useimpien hyvien naisten elämää. Heidän hyvyytensä on\ntavallaan ylitsevuotavainen ja heidän täytyy jakaa siitä jollekin\ntoiselle. Hän teki itsestään ranskan-, italian- ja latinankielen\netevän taitajan, -- hänen isänsä oli hänelle nuoruudessa antanut\nnäiden kielten alkeisopetuksen, mutta hän ei näyttänyt kykyjään\npuolisolleen, varmaankin peläten että ne loukkaisivat tätä -- sillä\nvarakreivi ei ollut mikään kirjamies ja hän nyrpisti ylenkatseellisesti\nsuutaan oppineille naisille ja olisi ollut vihainen siitä, että\nhänen vaimonsa saattoi kääntää latinalaista kirjaa, josta hän itse\ntuskin ymmärsi kahta sanaa. Nuori Esmond oli apu- tai kotiopettaja,\nhänen alaisensa tai ylempänsä, miten milloinkin sattui. Varakreivin\npoissaolon aikana jatkuivat nämä koulupäivät keskeytymättä -- ja äiti\nja tytär oppivat hämmästyttävän nopeasti, viimemainittu vain oli\nopinnoissaan peräti oikullinen. Pieneen lordiin nähden on myönnettävä,\nettä hän opinasioissa tuli isäänsä -- hän piti kivipalloista ja\nleikeistä ja isosta ja pienestä hevosesta, jotka hänen isänsä hänelle\nkasvatti ja joilla hän vei hänet metsästämään ja jotka olivat monin\nverroin paremmat kuin Corderius ja Lily. Hän toimi kylän poikain\nsotapäällikkönä ja piti pientä hovia heidän keskuudessaan ja ruoski\nheitä ja hallitsi heitä hienon itsevaltiaan tavoin, mikä nauratti\nhänen isäänsä, kun hän sen näki ja saattoi hänen äitinsä häntä\nlempeästi varoittamaan. Kokilla oli poika, puunhakkaajalla kaksi, ja\nportinvartijan iso poika sai häneltä korvapuusteja ja käskyjä. Tohtori\nTusher sanoi nuorta kreiviä urheahenkiseksi nuoreksi aatelismieheksi;\nja Harry Esmond, joka oli hänen opettajansa ja kahdeksan vuotta pientä\nlordiaan vanhempi, sai ponnistella toisinaan ankarasti pitääkseen yllä\nvaltaansa kapinalliseen pieneen päällikköönsä ja sukulaiseensa.\n\nParisen vuotta sen jälkeen kun oli sattunut tuo onnettomuus, joka\noli ryöstänyt lady Castlewoodilta hiukan -- hyvin hiukan -- hänen\nkauneuttaan ja hänen huolettoman puolisonsa sydämen (Jos totuus täytyy\nkertoa, oli mylady huomannut sekä sen, että hänen hallituksensa oli\nloppunut, että myös sen, että hänen seuraajansa oli määrätty; seuraaja\noli jonkun Drury Lanen teatterin neitokaisia; tämän oli varakreivi\nvalinnut ja tämän luona hän vieraili kaupungissa kahdeksan peninkulman\npäässä -- _pudet haec opprobria dicere nobis_) [meitä ujostuttaa\nkertoa näin häpeällisiä seikkoja], oli suuri muutos tapahtunut\nhänen mielessään, joka, vain hänen itsensä tuntemien taistelujen\nkautta -- hän ei ainakaan niistä kellekään koskaan maininnut eikä\nniitä aavistanut se henkilö, joka aiheutti varakreivittärelle hänen\nkärsimänsä tuskan -- oli kehittynyt sellaiseen tilaan, jota hän ei\nvannaankaan olisi voinut kuvitella mahdolliseksi muutamia kuukausia\nennen kuin hänen onnettomuutensa alkoivat.\n\nHän oli siinä ajassa vanhentunut, kuten yleensä henkilöt, jotka\nkärsivät suurta henkistä tuskaa, ja oppinut paljon sellaista mitä\nei milloinkaan ennen ollut aavistanut. Häntä opetti tuo säälimätön\nopettaja, kova onni. Pari vuotta sitten hän oli lapsi, joka oli\ntoisten lapsosten äiti ja hänen lordinsa oli hänen jumalansa: tämän\nsanat olivat olleet varakreivittären laki; lordin hymy oli ollut\nvarakreivittären päivänpaiste; varakreivin velttoja, jokapäiväisiä\npuheenparsia varakreivitär oli kuunnellut innokkaana, aivan kuin ne\nolisivat viisauden sanoja; kaikki varakreivin toivomukset ja oikut\nhän oli täyttänyt orjamaisella hartaudella. Hän oli ollut varakreivin\nylin orja ja sokea palvoja. Muutamat naiset kestävät vielä enemmän, he\neivät alistu vain laiminlyöntiin, vaan myös uskottomuuteen; mutta tähän\ntämän vaimon alistuvaisuus loppui. Hänen henkensä kapinoi ja kieltäytyi\ntottelemasta. Hänen oli ensiksi kestettävä salaisesti suru siitä,\nettä kadotti ihailunsa esineen; sitten hän havaitsi jo, että hänen\npalvomansa henkilö olikin vain kömpelö epäjumala; sitten hänen täytyi\nhiljaisuudessa myöntää se totuus, että hän itse oli ylempi eikä hänen\nitsevaltias herransa -- että hänellä oli ajatuksia, joita eivät tämän\naivot milloinkaan kyenneet hallitsemaan, että hän oli heistä kahdesta\nlahjakkaampi -- aivan erillinen olento mylordista, vaikka olikin häneen\nsidottu, ja tuomittu, kuten melkein kaikki ihmiset (lukuunottamatta\nmuutamia erittäin onnellisia), työskentelemään koko elämänsä yksinään.\nMylord istui tuolillaan nauraen nauruaan, lasketellen kompiaan, kasvot\nviinistä hohtaen -- -- mylady istuimellaan häntä vastapäätä -- eikä\nvarakreivi koskaan aavistanut, että hänen ylempänsä oli siinä, tuossa\ntyynessä, mukautuvassa naisessa, joka oli tavoiltaan kylmä ja joka\nistui katse maahan luotuna. Kun varakreivi oli juovuspäissään hyvällä\ntuulella, hän saattoi laskea leikkiä varakreivittären kylmyydestä ja\n\"hitto vie, nyt kun mylady on mennyt, siemaisemme toisen pullon\", hän\nsaattoi sanoa. Hän ilmaisi varsin avomielisesti ajatuksensa, olivatpa\nne mitä tahansa. Mylordin sanoissa ja käytöksessä ei ollut mitään\nsalaperäistä. Hänen ihana Rosamondinsa ei asunut labyrintissä, kuten\nAddisonin oopperan neito, vaan upeili maalatuin poskin ja humalaisin\nseuruein maaseutukaupungissa. Jos lady Castlewoodilla olisi ollut\nhalu kostaa, olisi hän helpostikin löytänyt tien kilpailijattarensa\nkotiin, ja jos mylady olisi tullut juomamalja ja tikari mukanaan, olisi\nvihollinen työntänyt hänet takaisin Billingsgaten väen kuulasateella:\ntuo ihana olento piti aina luonaan sellaista väkeä.\n\nOn jo sentään mainittu, että hänen hyväntekijänsä suloiset kasvot\neivät olleet kadottaneet hituistakaan viehättävyydestään Harry\nEsmondin mielestä. Niillä oli aina mitä ystävällisimpiä ilmeitä ja\nhymyjä hänelle -- hymyjä, jotka kenties eivät olleet yhtä iloisia\nja luonnollisia kuin ne, joita lady Castlewood oli ennen suonut,\nkun hänelle, joka itse oli lapsi ja leikki lastensa kanssa, hänen\npuolisonsa huvi ja auktoriteetti oli hänen ajatustensa keskipisteenä;\nmutta hänen suruistaan ja huolistaan kehittyi -- luulen niin tapahtuvan\naina, kun nämä koettelemukset kohtaavat lempeätä sydäntä eivätkä ole\nliian raskaita -- ajatuksia ja saavutuksia, joita ei milloinkaan\nolisi syntynyt, elleivät hänen surunsa ja onnettomuutensa olisi niitä\nsynnyttäneet. Sattuma on tosiaankin melkein kaiken sen isä, mitä meissä\nhyvää on. Aivan samoin kuin olemme nähneet vangin tottumattomien\nsormien ja kömpelöjen työkalujen leikkaavan ja sommittelevan\nmitä siroimpia pieniä veistoksia ja tekevän mitä ihmeellisimpiä\nmaanalaisia rakennustöitä ja kaivautuvan läpi muurattujen seinien ja\nsahaavan rautatankoja ja kahleita, aivan samoin onnettomuus herättää\nneuvokkuutta tai kestävyyttä tai lujuutta sydämissä, joissa ne\nominaisuudet eivät olisi koskaan heränneet, ellei sattuma olisi niille\nantanut alkusysäystä.\n\n\"Epäilemättä vasta senjälkeen kun Jason hänet jätti\", sanoi lady\nCastlewood kerran hymyillen nuorelle Esmondille (joka luki hänelle\nkäännöstä eräistä Euripideen säkeistä), \"Medeasta tuli oppinut nainen\nja suuri lumoojatar\".\n\n\"Ja hän voi loihtia tähdet taivaalta\", lisäsi nuori opettaja; \"mutta\nJasonia hän ei enää voinut luokseen palauttaa\".\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi varakreivitär kovin vihaisena.\n\n\"En todellakaan tarkoita mitään\", sanoi toinen, \"paitsi mitä olen\nkirjoista lukenut. Mitäpä tietäisinkään noista asioista? En ole nähnyt\nmuita naisia kuin teidät ja pikku Beatrixin ja papin vaimon ja entisen\nemäntäni ja teidän armonne palvelijattaret täällä.\"\n\n\"Miehet, jotka kirjoittivat kirjasi\", sanoi mylady, \"Horatiuksesi\nja Ovidiuksesi ja Vergiliuksesi, ajattelivat kaikki, mikäli minä\nheitä tunnen, pahaa meistä naisista; kaikki sankaritkin, joista he\nkirjoittivat, kohtelivat meitä huonosti. Meidät on kasvatettu aina\nolemaan orjina; ja meidän aikanammekin, koska te yhä olette ainoat\nlainlaatijat, koettavat luullakseni saarnamme sanoa, että paras nainen\non se, joka kantaa herransa kahleet kaikkein viehättävimmin. Vahinko,\nettei kirkkomme hyväksy nunnaluostareita; Beatrix ja minä pakenisimme\nsellaiseen ja viettäisimme siellä päivämme rauhassa poissa teidän\nluotanne.\"\n\n\"Eikö siis luostarissa ole orjuutta?\" kysäisi Esmond.\n\n\"Joskin naiset siellä ovat orjia, ei heitä ainakaan kukaan näe\",\nvastasi lady. \"He eivät laahaudu kaduilla ja turuilla, joissa kansa\nheitä pilkkaa; ja jos he kärsivät, kärsivät he salassa. Tuolla\nsaapuu mylord metsästämästä. Ota pois kirjat; mylord ei pidä niiden\nnäkemisestä. Opetustunnit ovat lopussa tältä päivältä, herra opettaja.\"\nJa kumartaen ja hymyillen hän taaskin lopetti tämänlaisen keskustelun.\n\nTosiaankin oli \"herra opettajalla\", kuten varakreivitär Esmondia\nnimitti, tarpeeksi hommaa Castlewoodin linnassa. Hänellä oli kolme\noppilasta, varakreivitär ja hänen kaksi lastaan, joiden oppitunneilla\nvarakreivitär aina tahtoi olla läsnä, ja sen ohella hän kirjoitti\nvarakreivin kirjeet ja järjesti hänen tilinsä -- silloin kun sattui\nnämä saamaan leväperäiseltä isännältään.\n\nOppilaista olivat nuo kaksi lapsosta laiskanpuoleisia; ja koska ei\nmylady sallinut mitään kuritusta, jommoinen silloin oli käytännössä,\noppi mylordin poika vain sen, mitä halusi, ja se oli hyvin vähän; eikä\nhäntä elämänsä loppuun asti voitu saada kääntämään enemmän kuin kuusi\nriviä Vergiliusta. Beatrix-neito leperteli ranskaa sievästi jo hyvin\nvarhaisella iällä ja lauloi suloisesti; mutta laulamaan hänet oli\nopettanut äiti eikä Harry Esmond, joka vain vaivoin saattoi eroittaa\n\"Vihreähihaisen\" \"Lillibulleronista\", vaikkei mikään huvi ollut hänelle\nelämässä rakkaampi kuin näiden naisten laulun kuuleminen. Hän näkee\nheidät nytkin (unohtaneeko hän heitä koskaan?) sellaisina kuin he\nistuivat yhdessä kesäisinä iltoina -- kaksi kultatukkaa nuottivihon\nääressä -- lapsen pienoinen käsi sekä äidin käsi löivät tahtia äänten\nrinnan noustessa ja laskiessa.\n\nMutta joskin lapset olivat välinpitämättömiä, oli ihmeellistä, miten\ninnostuneesti äiti oppi nuorelta opettajaltaan -- ja puolestaan opetti\ntätä. Mitä onnellisin vaistomainen kyky oli tällä naisella -- kyky\nkäsittää kirjain salattua kauneutta ja peitettyä suloa, erittäinkin\nrunokirjain, samoinkuin hän kävelyretkillä saattoi keksiä niittykukkia\nja niistä tehdä kukkavihkoja, jommoisia ei mikään muu käsi olisi\nkyennyt laatimaan. Hän oli kriitikko, ei järjen, vaan tunteiden\npuolesta -- niiden kirjain, joita he yhdessä lukivat, suloisin\nselittäjä; ja onnellisimmat hetket nuoren Esmondin elämässä olivat\nvarmaankin ne, jotka hän vietti tämän lempeän emäntänsä ja hänen\nlastensa seurassa.\n\nNämä onnelliset päivät tulivat kuitenkin pian loppumaan, ja ne\npäättyivät lady Castlewoodin omasta määräyksestä. Joulun aikaan\ntapahtui, -- Harry Esmond oli silloin jo yli kuusitoistavuotias, --\nettä hänen vanha toverinsa, vastustajansa ja ystävänsä Tom Tusher\npalasi koulustaan Lontoosta; tämä oli vaaleaverinen, rotevakasvuinen,\nvankka nuorukainen ja juuri yliopistoon menossa saatuaan koulustaan\nstipendin ja suosituksia kirkolliselle alalle. Tom Tusher ei enää\npuhunut mistään muusta kuin Cambridgesta; ja pojat, jotka olivat\nhyviä ystäviä, vertailivat innostuneina toistensa kirjallista\nedistystä. Tom oli oppinut jonkunverran kreikan ja heprean kieltä,\nlukuunottamatta latinaa, jossa hän oli varsin taitava, ja oli myös\nantautunut matemaattisiin opintoihin isänsä johdolla, joka oli\nmestari noissa tieteissä, joista Esmond ei tietänyt mitään. Hän ei\nmyöskään osannut kirjoittaa latinaa yhtä hyvin kuin Tom, vaikka hän\npuhui sitä paremmin, koska häntä oli opettanut hänen rakas ystävänsä\njesuiitta-isä; tämän muistoa nuorukainen aina vaali mitä suurimmalla\nrakkaudella, lukien hänen kirjojaan ja puhdistellen hänen miekkojaan\ntuossa pienessä komerossa, jossa isä oli ne Esmondille näyttänyt\nvierailuyönään; ja istuessaan usein iltamyöhällä kappalaisen huoneessa,\njossa poika asui kirjojensa, runojensa ja töherrystensä ääressä,\njoiden parissa hän askarteli, hän katsahti akkunaan, toivoen, että\nse aukeaisi ja päästäisi sisään tuon hyvän isän. Tämä oli tullut ja\nmennyt unennäön lailla; ellei miekkoja ja kirjoja olisi ollut, olisi\nHarry melkein voinut luulla isän olleen hänen mielikuvituksensa\ntuotetta -- sekä kahta kirjettä, jotka olivat tulleet häneltä, toinen\nulkomailta, täynnään neuvoja ja rakkautta, toinen pian sen jälkeen\nkun hänet oli konfirmeerannut Hextonin piispa, jossa kirjeessä isä\nHolt valitti hänen luopumistaan. Mutta Harry Esmond tunsi itsensä nyt\nniin varmaksi mielipiteistään ja omasta kasuistiikastaan, että hän\najatteli kykenevänsä vastustamaan itseänsä isää uskonväittelyssä ja\nmahdollisesti hänet kääntämäänkin.\n\nNuoren oppilaansa uskoa vahvistaakseen Esmondin lempeä emäntä\nlähetti hakemaan kirjoja tuomiorovastin, hänen isänsä kirjastosta.\nTuomiorovasti oli huomattavalla tavalla ottanut osaa entisen kuninkaan\nhallituksen aikana käytyihin uskonriitoihin ja oli nyt vanhan\ntaistelijan tavoin ripustanut seinälle väittelyaseet. Nämä hän otti\nmielellään hyllyiltään nuoren Esmondin käytettäväksi ja hyödytti tätä\nomilla mieskohtaisilla neuvoillaan ja opetuksillaan. Kovin suuria\nkehoituksia ei tarvittu, ennenkuin poika jo uskoi rakastetun emäntänsä\ntavalla. Ja hyvä, vanha, uskollisuuden valaa vannomaton tuomiorovasti\nkiitti itseään käännytyksestä, josta todellisuudessa oli kiittäminen\npaljon vienompaa ja ihanampaa houkuttelijaa.\n\nVarakreivittären ystävällisten katseiden nähden (hyvin tavallisesti\nvarakreivin silmät olivat unen sulkemat) Esmond luki useita\nnidoksia kuuluisien brittiläisten hengenmiesten teoksia edelliseltä\nvuosisadalta, ja tunsi Waken ja Sheilockin sekä Stillingfeetin ja\nPatrickin. Hänen emäntänsä ei milloinkaan väsynyt kuuntelemiseen tai\nlukemiseen eikä sisällön seuraamiseen innokkain huomautuksin eikä\njättänyt tarkemmin tutkimatta niitä kohtia, joissa hänen mielensä\neniten liikkui tai jotka hänen älynsä piti kaikkein tärkeimpinä. Isänsä\ntuomiorovastin kuoleman jälkeen tämä lady harrasti uskonnollista\nkirjallisuutta sillä tavoin, että hänen oikeauskoinen isänsä ei\nolisi milloinkaan myöntänyt sitä hyväksi; isän mielikirjailijat näet\nvetosivat enemmän järkeen ja muinaisuuteen kuin lukijainsa tunteisiin\nja mielikuvitukseen; ja nyt piispa Taylorin teokset, jopa mr. Baxterin\nja mr. Lawn, itse asiassa saivat lady Castlewoodilta enemmän suosiota\nkuin suurten englantilaisten oppineittemme ankarammat tuotteet.\n\nMyöhemmin, yliopistossa ollessaan, Esmond alkoi uudelleen ajatusvaihdon\nuskonnosta ja kehitti sitä parhaansa mukaan, sitten kun hänen\nisäntäväkensä olivat päättäneet, että hänen oli valittava hengenmiehen\nura. Mutta vaikka hänen emäntänsä sydän veti tähän kutsumukseen, ei\nEsmond sille koskaan suuresti halunnut. Sen yksinkertaisen hartauden\nja ensi innostuksen jälkeen, jonka hänen rakastettu jesuiittapappinsa\noli hänessä herättänyt, ei spekulatiivisella, teologialla ollut suurta\nsijaa nuoren miehen mielessä. Kun hänen varhainen herkkä uskonsa\nhäirittiin ja hänen pyhimyksensä ja neitsyensä poistettiin hänen\njumalanpalveluksestaan jäädäkseen yhtä vähäarvoisiksi kuin Olympon\njumalolennot, muodostui hänen uskonsa, pikemminkin hyväksymiseksi kuin\ninnoksi; ja hän teki päätöksensä papinkauhtanan ja papinkauluksen\nvalitsemisesta elämäntehtäväkseen aivan samalla tavalla kuin joku\ntoinen mies haarniskan ja saappaiden valitsemisesta tai kassakirjojen\nääreen kiipeämisestä; hän teki sen myös enemmän tottelevaisuudesta\nja välttämättömyydestä kuin omasta valinnastaan. Yliopistoissa oli\nmr. Esmondin aikana runsaasti sellaisia miehiä, jotka eivät ryhtyneet\nkirkonmiehiksi sen paremmin kutsumuksesta kuin hänkään.\n\nKun Thomas Tusher oli mennyt, joutui nuori Esmond niin suuren\nmasennuksen ja levottomuuden valtaan, että vaikkei hän sitä valittanut,\nhänen lempeä emäntänsä varmaan arvasi sen syyn, sillä pian jälkeenpäin\nei hän ainoastaan osoittanut, että oli ymmärtänyt Harryn synkkyyden\nsyyn, vaan kykeni myös parantamaan sen. Hänen tapansa oli täten\ntarkastaa toisten huomaamatta niitä, joihin velvollisuus tai rakkaus\nhäntä sitoi, ja estää heidän suunnitelmansa tai käyttää niitä, milloin\nne olivat hänen vallassaan. Tämän naisen luonteen taipumuksena oli\nystävällisyyden osoituksien ajatteleminen ja salaisten lahjojen\nantaminen ja hyvien töiden suunnittelu lähimmäisilleen. Sellaisen\nhyvyyden yleensä otamme vastaan aivan kuin meille luonnostaan\ntulevana; Mariat, jotka tuovat voidetta jaloillemme, saavat harvoin\nkiitoksia. Muutamat meistä eivät edes koskaan tunne tätä alttiutta,\neikä se liikuta heitä kiitollisuuteen tai tunnustuksen antamiseen;\ntoiset muistavat sen vasta vuosia jälkeenpäin, kun ne ajat jo ovat\nohitse, jolloin nuo suloiset ystävyyden osoitukset meille tuhlattiin,\nja me tarjoamme takaisin velkamme korvaukseksi köyhän, myöhästyneen\nkyynelpalkkion. Silloin palautuvat unohdetut rakkauden soinnut\nmieleemme, ja ystävälliset katseet loistavat kirkkaina menneisyydestä\n-- oi, niin säteilevän kirkkaina! -- oi, niin kaihottuina! -- koska\nne ovat saavuttamattomissa: niinkuin juhlamusiikki vankilan muurien\nvierustalta -- tai auringonpaiste, joka loistaa ristikkojen taa: ne\novat arvokkaita, koska ovat saavuttamattomia, -- kirkkaita, koska\nnykyinen pimeys ja yksinäisyys, joista pääsemiseen ei ole mitään\nkeinoa, ovat niiden vastakohtana.\n\nKaikki se huomio siis, minkä lady Castlewood näytti Tom Tusherin\nlähdettyä kiinnittävän Harry Esmondin synkkämielisyyteen, oli siinä,\nettä hän hänelle tavattomalla iloisuudella koetti karkoittaa pojan\nsynkkyyttä. Varakreivitär teki Henryn kolme oppilasta (joista hän itse\noli ensimmäinen) iloisemmiksi kuin he koskaan vielä olivat olleet ja\noppivaisemmiksi myös, ja kaikki he oppivat ja lukijat paljon enemmän\nkuin tavallisesti. \"Sillä kukapa tietää\", sanoi kreivitär, \"mitä\nsaattaa tapahtua, ja saammeko kauankaan pitää luonamme niin oppinutta\nkotiopettajaa\".\n\nFrank Esmond sanoi, ettei hän puolestaan halunnut oppia enää enempää\nja että Harry-serkku sai sulkea kirjansa, koska vain halusi, jos\nhäntä halutti tulla kalastamaan; ja pikkuinen Beatrix huomautti, että\nhän lähettäisi hakemaan Tom Tusheria ja _hän_ kyllä tulisi ilomielin\nCastlewoodiin, jos Harry näki hyväksi mennä pois.\n\nEräänä päivänä tuli lähetti Winchesterista, tuoden kirjeen, jossa oli\nsuuri musta sinetti. Se oli tuomiorovastilta ja ilmoitti, että hänen\nsisarensa oli kuollut ja jättänyt 2000 punnan suuruisen omaisuuden\njaettavaksi kuudelle veljentyttärelleen, tuomiorovastin tyttärille; ja\nuseita kertoja sen jälkeen on Harry Esmond muistanut ne punastelevat\nkasvot ja innostuneet katseet, joilla hänen ystävällinen emäntänsä\nhäntä kunnioitti tämän tiedon saatuaan. Hän ei osoittanut mitään surua\nsukulaisvainajansa vuoksi, josta hän ja hänen perheensä olivat olleet\nuseita vuosia erossa.\n\nKun varakreivi kuuli uutiset, ei hänkään näyttänyt murehtivan. \"Raha\ntulee olemaan hyvään tarpeeseen, voimme varustaa musiikkihuoneen ja\nkellarin, joka alkaa tyhjentyä, sekä ostaa teidän annollenne vaunut ja\nmuutamia hevosia, jotka menettelevät ratsuhevosina tai vaunujen edessä.\nJa Beatrix, sinä saat klaveerin; ja Frank, sinä saat pienen hevosen\nHextonin markkinoilta ja sinä, Harry, saat viisi puntaa kirjojen\nostamiseen\", sanoi varakreivi, joka oli antelias omiensa samoinkuin\ntoistenkin rahain suhteen. \"Toivon, että tätisi kuolisi kerran\nvuodessa, Rachel; voisit kuluttaa oman rahasi ja kaikkein sisartesikin.\"\n\n\"Minulla on vain yksi täti -- ja -- ja minä tarvitsen vahan muuhun,\nmylord;\" sanoi varakreivitär käyden kovin punaiseksi. \"Tarvitset\nmuuhun, kultaseni! Mitäpä sinä tiedät rahasta?\" huudahti kreivi.\n\"Ja mitä perhanaa se on, jota minä en sinulle antaisi, jos kerran\ntarvitset?\"\n\n\"Minä aion antaa tämän rahan, -- ettekö voi kuvitella niihin, mylord?\"\n\nMylord käytti muuatta parhaista voimasanoistaan ilmaisemaan, ettei hän\ntiennyt vähääkään mitä hänen vaimonsa tarkoitti.\n\n\"Tarkoitukseni on antaa se Harry Esmondille yliopistoon menoa varten.\nHarry-serkku\", sanoi kreivitär; \"sinun ei tule viipyä enää tässä\nikävässä paikassa, vaan hanki itsellesi mainetta ja samalla meille,\nHarry.\"\n\n\"Hitto vie, Harryn on varsin hyvä olla täällä\", sanoi mylord näyttäen\nhetkisen synkältä.\n\n\"Meneekö Harry pois? Ethän vain sano, että menet?\" huudahtivat Frank ja\nBeatrix samassa henkäyksessä.\n\n\"Mutta hän tulee takaisin ja tämä on aina oleva hänen kotinsa\",\nhuudahti mylady, taivaallisen ystävällisyyden loistaessa hänen\nsinisilmistään; \"ja hänen oppilaansa tulevat aina häntä rakastamaan,\neikö niin?\"\n\n\"Herra nähköön, Rachel, sinä olet hyvä nainen!\" sanoi varakreivi,\ntarttuen varakreivittären käteen, jolloin tämä punastui kovin ja\nvetäytyi pois asettaen lapset eteensä. \"Toivotan sinulle iloa, serkku\",\nhän jatkoi taputtaen Harry Esmondia sydämellisesti olalle. \"En tahdo\nolla onnesi esteenä. Mene Cambridge'iin, poikani; ja kun Tusher kuolee,\nsaat täältä papinviran, ellet silloin jo ole päässyt parempaan asemaan.\nMe katamme ruokasalin ja ostamme hevoset jonain toisena vuonna. Annan\nsinulle pienen hevosen tallistamme -- ota mikä hyvänsä, minun ratsuani\nja rautiota valakkaa ja vaunuhevosia lukuunottamatta, -- ja Jumala\nsinua suojelkoon, poikani!\"\n\n\"Ota punaisenruskea ruuna, Harry, se on hyvä. Isä sanoo, että se on\nparas koko tallissa\", sanoi pikku Frank käsiään taputtaen ja ilmaan\nhypähtäen. \"Mennäänpä katsomaan sitä talliin.\" Ja toinen ihastuksissaan\nja innoissaan oli samalla lähtemäisillään huoneesta matkaansa\njärjestääkseen.\n\nVarakreivitär Castlewood katsahti hänen jälkeensä surullisin, tutkivin\nkatsein. \"Hän toivoo olevansa jo matkalla, mylord\", sanoi hän\nmiehelleen.\n\nNuori mies palasi nolona takaisin. \"Jäisin todellakin tänne ainiaaksi,\njos teidän armonne minua pyytäisi\", sanoi hän.\n\n\"Ja olisit hyvin hullu, jos jäisit, serkku\", sanoi mylord. \"Vaiti,\nvaiti poika. Mene näkemään maailmaa. Hulluttele kuten muutkin nuoret ja\nota paras minkä kohtalo sinulle varaa. Toivonpa, että olisin uudestaan\npoika, että voisin mennä yliopistoon ja maistaa Trumpingtonin olutta.\"\n\n\"Meidän kotimme onkin ikävä\", sanoi kreivitär hieman surunvoittoisuutta\nja satiiria äänessään -- \"vanha synkkä talo, puoliksi raunioina ja\nmuu osa vain puoliksi kalustettuna; nainen ja kaksi lasta ovat huonoa\nseuraa miehille, jotka ovat parempaan tottuneet. Olemme omiamme vain\nteidän ylhäisyytenne palvelijattariksi ja välttämättömyyden pakosta\nteidän huvinne ovat kodin ulkopuolella.\"\n\n\"Piru vieköön minut, Rachel, jos nyt tiedän, oletko tosissasi vai\netkö\", sanoi mylord.\n\n\"Tosissaniko, mylord!\" sanoi hänen vaimonsa seisoen yhä toisen lapsensa\nääressä. \"Onkohan täällä paljonkaan syytä leikinlaskuun?\" Ja hän teki\nmiehelleen upean kumarruksen ja luoden Harry Esmondiin ylvään katseen,\njoka näytti sanovan: \"Muista, että sinä ymmärrät minua, vaikkei hän\nymmärrä\", poistui huoneesta lapsineen.\n\n\"Sen jälkeen kun hän pääsi tuon kirotun Hexton-asian perille\", sanoi\nmylord, -- \"ja paha periköön ne, jotka sen hänelle kertoivat! -- ei hän\nole ollut sama ihminenkään kuin ennen. Hän, joka oli ennen nöyrä kuin\nkarjapiika, on nyt ylpeä kuin ruhtinatar\", ihmetteli mylord. \"Kuule\nminun neuvoani, Harry Esmond, ja pysy erilläsi naisista. Senjälkeen\nkun olen joutunut tekemisiin noiden luuskien kanssa, ne eivät ole\nminulle tuottaneet muuta kuin inhoa. Minulla oli Tangerissa vaimo,\njonka kanssa minun olisi luullut voivan viettää rauhallista elämää,\nsillä hän ei osannut sanaakaan kieltäni. Mutta hän yritti myrkyttää\nminut, koska oli mustasukkainen eräälle juutalaistytölle. Sitten\ntuo tätisi, sillä tätisi hän on -- Isabel-täti, olipa se kaunista\nelämää, jota isäsi _hänen_ kanssaan vietti! Ja sitten tämä vaimoni.\nKun näin hänet ratsastamassa isänsä tuomiorovastin selän takana, hän\nnäytti sellaiselta lapselta -- ja se hän olikin, -- että kuudenpennyn\nnukke olisi voinut häntä tyydyttää. Ja nyt näet mikä hän on -- kädet\nylös, ylevän tiukkaa, armoa ei hiukkaa, korkeata ja mahtavaa, eikä\nkeisarinnakaan voisi olla mahtavampi. Ojennapa meille malja, Harry\npoikani. Oluttuoppi ja naukku aamutuimaan, sanoi isäntäiseni. Naukku\nja oluttuoppi iltapäivällä, sanoo kultaseni. Hitto vie, Pollykin pitää\noluttuopillisesta ja kruunaa sen konjakilla, kautta Juppiterin!\"\nArvelenpa tosiaankin, että he joivat sen yhdessä; sillä mylord\nsammalteli päivällisellä ja oli illallispöydässä iltasella aivan\npuhumaton.\n\nKun Harry Esmondin lähtö oli päätetty, näytti siltä kuin myöskin lady\nCastlewood iloitsisi hänen menettämisestään; sillä enemmän kuin kerran,\nkun poika, varmaankin häpeissään omasta salaisesta poismenohalustaan\n(mutta kuitenkin surun kalvamana ajatellessaan, että hänen täytyi\njättää ne, joilta oli saanut niin monta verrattoman kallista rakkauden\nja ystävyyden osoitusta), koetti osoittaa emännälleen kiitollisuuden\ntunnettaan tätä kohtaan ja suruaan jättäessään ne, jotka niin olivat\nsuojanneet ja hoitaneet nimetöntä ja koditonta orpoa, keskeytti lady\nCastlewood hänen rakkauden vakuutuksensa ja valituksensa eikä tahtonut\nkuulla mistään surusta, vaan puheli vain tulevaisuudesta ja Harryn\nmaineesta ja edistyksestä elämässä. \"Pieni lahjoituksemme suo sinulle\nneljäksi vuodeksi gentlemannin elannon. Taivaan hoiva, oma älysi,\nahkeruutesi ja kunniantuntosi tehkööt muun puolestasi. Castlewood\non aina oleva kotisi, ja nämä lapset, joita sinä olet rakastanut ja\nopettanut, eivät unohda rakastaa sinua. Ja Harry\", hän sanoi (ja tämä\noli ainoa kerta, jolloin hän puhui kyynelsilmin ja värisevin äänin),\n\"luonnon säädöksen mukaan saattaa tapahtua, että minut kutsutaan pois\nheidän luotaan ja heidän isänsä luota -- ja -- ja he tarvitsevat\nuskollisia ystäviä ja suojelijoita. Lupaa minulle, että olet heille\nuskollinen -- niinkuin -- niinkuin minä luulen olleeni sinulle -- ja\näidin rakastava rukous ja siunaus kulkevat myötäsi.\"\n\n\"Sen teen, Jumala minua auttakoon\", sanoi Harry Esmond polvistuen ja\nsuudellen armaan emäntänsä kättä. \"Jos nyt suotte, minun jäädä, teen\nsen. Mitäpä siitä luonko itse oman urani tai kuoleeko äpäräparka yhtä\ntuntemattomana kuin hän nyt on? Se on aivan varmaan tarpeeksi, että\nminulla on teidän rakkautenne ja ystävällisyytenne; ja jos voin tehdä\nteidät onnelliseksi, on siinä tarpeeksi suuri velvollisuus minulle.\"\n\n\"Onnelliseksi!\" sanoi varakreivitär; \"mutta minunhan pitäisi olla\nonnellinen omistaessani lapseni ja --\"\n\n\"En tarkoittanut onnelliseksi\", sanoi Esmond (sillä hän tiesi mitä\nvarakreivittären elämä oli, vaikkei hän tästä milloinkaan puhunut\nsanaakaan emäntänsä kanssa). \"En tarkoita juuri onnea, mutta ainakin\nhuoletonta elämää. Suokaa minun jäädä ja tehdä työtä teidän hyväksenne\n-- antakaa minun jäädä ja olla palvelijanne.\"\n\n\"Parasta on tosiaankin, että menet pois\", sanoi varakreivitär nauraen\nlaskiessaan hetkiseksi kätensä pojan pään päälle. \"Sinä et jää näin\nikävään paikkaan. Menet yliopistoon ja teet itsesi huomatuksi, kuten\nnimellesi sopii. Siten voit minua paraiten miellyttää -- ja -- ja jos\nlapseni sinua tarvitsevat tai jos minä sinua tarvitsen, tulet luoksemme\nja tiedän, että voimme luottaa sinuun.\"\n\n\"Taivas minut hyljätköön, ellette voi\", sanoi Harry nousten seisaalleen.\n\n\"Ja ritarini kaipaa juuri tällä hetkellä lohikäärmettä voidakseen\ntaistella\", sanoi varakreivitär nauraen -- joka puhe saattoi Harry\nEsmondin säikähtämään ja punastumaan; sillä juuri se ajatus oli hänen\nmielessään, että hän olisi onnellinen, jos tapahtuisi jotakin, jolla\nhän voisi osoittaa alttiuttaan. Ja häntä miellytti suuresti, että hänen\nemäntänsä oli häntä sanonut \"ritarikseen;\" ja monta monituista kertaa\npalautti Esmond tämän mieleensä ja rukoili, että hän todella voisi olla\nhänen uskollinen ritarinsa.\n\nVarakreivittären akkunasta aukeni laaja näköala ympäristöön, ja siitä\nsaattoi nähdä Castlewoodin kylän takana olevat punaiset nummet ja kylän\nja linnan välillä olevan viheriän tasangon ja joen yli vievän vanhan\nsillan. Kun Harry Esmond tähti Cambridge'iin, juoksi pikku Frank hänen\nratsunsa rinnalla sillalle saakka; ja siinä Harry pysäytti hetkiseksi\nhevosensa ja katsahti takaisin taloon, jossa paras osa hänen elämästään\noli kulunut. Se aukeni hänen eteensä tuttuine harmaine torneineen, pari\nhuippua loisti auringossa ja pilarit ja pengermän vallit heittivät\nsuuria sinisiä varjoja ruohikkoon. Ja koko elämänsä sen jälkeen Harry\nmuisti, miten hän näki valkopukuisen emäntänsä akkunassa katsomassa\nhäntä, ja miten pienen Beatrixin kastanjan väriset kiharat olivat äidin\nvieressä. Molemmat heiluttivat hänelle jäähyväisiksi, ja pikku Frank\nnyyhkytti jättäessään hänet. Hän _tahtoi_ olla emäntänsä uskollinen\nritari, niin hän vannoi sydämessään; hän heilutti tälle jäähyväisiä\nhatullaan. Kylän kansallakin oli hänelle sanottavana jäähyväiset.\nKaikki tiesivät, että nuori herra Harry oli yliopistoon menossa, ja\nuseimmilla heistä oli ystävällinen sana ja hyvänsuopa katse hänelle\nantaa. En pysähdy selittelemään mitä vaiheita Harry alkoi kuvitella,\ntai mitä elämää itselleen suunnitella, ennenkuin hän vielä oli\nratsastanut kolmea peninkulmaa kotoa. Hän ei ollut vielä lukenut\nMonsieur Gallondin nerokkaita arabialaiskertomuksia; mutta varmasti on\nmuitakin henkilöitä, jotka rakentavat pilvilinnoja ja hautovat suuria\nsuunnitelmia ja potkaisevat ne taas maahan, kuin kelpo Alnaschar.\n\n\n\nX luku.\n\nMENEN CAMBRIDGE'IIN, MUTTA EN SAA SIELLÄ MITÄÄN HYVÄÄ AIKAAN.\n\nVarakreivi, joka sanoi, että häntä haluttaisi uudelleen käydä\nnuoruutensa tyyssijoilla, seurasi ystävällisesti Harry Esmondia hänen\nensimmäisellä matkallaan Cambridge'iin. Heidän tiensä kulki Lontoon\nkautta, jossa herra varakreivi toivoi Harryn myös viipyvän muutamia\npäiviä näyttääkseen hänelle kaupungin viehättävyyksiä, ennenkuin Harry\nkävi käsiksi yliopisto-opintoihinsa; ja heidän täällä ollessaan Harryn\nisäntä vei nuorukaisen leskivarakreivittären taloon Chelsea'hin,\nLontoon lähelle, koska Castlewoodin ystävällinen emäntä oli erityisesti\nmäärännyt, että sekä nuoren että vanhan herran oli käytävä siellä\nkunnioittavalla vierailulla.\n\nHänen armonsa leskivarakreivitär asui kauniissa, uudessa talossa\nChelseassa; talon takana oli puutarha ja sen pääty oli joelle päin\n-- aina iloinen ja virkistävä näky merimiesparvineen, huvilaivoineen\nja veneineen. Harry nauroi tuntiessaan vastaanottohuoneessa tuon\nmielessäpysyvän, Sir Peter Lelyn vanhan maalauksen, jossa hänen isänsä\nleski oli kuvattu metsästäjättäreksi, aseistettuna kultaisella jousella\nja nuolella ja verhottuna vain niillä vähäisillä vaatekaistaleilla,\njoita kuningas Kaarlen aikuiset neitsyet näyttävät tottuneen käyttämään.\n\nRouva leskivarakreivitär oli jättänyt pois tämän metsästäjättärelle\nominaisen pukeutumistavan mennessään naimisiin. Mutta vaikka hän\nnyt oli melkoisesti yli kuudenkymmenen, niin uskon, että hän luuli\nmuotokuvan ilmavan luonnottaren yhä helposti olevan tunnettavissa\nsiitä kunnioitettavasta henkilöstä, joka soi suosiollisen vastaanoton\nHarrylle ja hänen isännälleen.\n\nNuoren miehen hän otti vastaan vielä suosiollisemmin kuin vanhemman,\nsillä hän näki hyväksi keskustella ranskaksi, jossa varakreivi\nCastlewood ei ollut mikään mestari, ja ilmaisi tyytyväisyytensä\nhuomatessaan, että mr. Esmond osasi puhua sujuvasti sitä kieltä. \"Se\non ainoa, joka sopii säädyllisessä keskustelussa käytettäväksi\",\nhän alentui sanomaan, \"ja on sopiva ylhäistä syntyperää oleville\nhenkilöille.\"\n\nMylord nauroi naissukulaisensa käytöstä jälkeenpäin, kun herrat\npoistuivat. Hän sanoi hyvin muistavansa ajan, jolloin varakreivitär\nosasi puhua englantia varsin sujuvasti, ja laski leikkiä iloiseen\ntapaansa tappiostaan, kun oli menettänyt niin rakastettavan vaimon.\n\nRouva varakreivitär suvaitsi kysyä lordilta hänen vaimonsa ja lastensa\nvointia. Varakreivitär oli kuullut, että lady Castlewoodissa oli ollut\nrokko; hän toivoi, ettei se ollut niin _kovin_ paljon rumentanut tätä\nkuin ihmiset sanoivat.\n\nTämä huomautus hänen vaimonsa taudista sai herra varakreivin\nvavahtamaan ja punastumaan; mutta leskivarakreivitär puhuessaan tuon\nnuoren naisen rumuudesta kääntyi peiliin ja tutki vanhaa ryppyistä\nnaamaansa siitä niin tyytyväisesti hymyillen, että hänen vieraillaan\noli täysi työ pidättäytyessään nauramasta päin hänen vanhoja kasvojaan.\n\nHän kysyi Harryltä, mille alalle tämä aikoi, ja kun varakreivi sanoi,\nettä poika aikoi kirkonmieheksi ottaakseen vastaan Castlewoodin\nseurakunnan, kun vanha tohtori Tusher jätti sen avoimeksi, ei hän\nnäyttänyt osoittavan mitään suuttumusta saadessaan tietää, että\nHarrystä oli tuleva Englannin kirkon pappi, olipa pikemminkin iloinen,\nettä nuorukaisella oli siten tulevaisuus selvänä. Hän pyysi mr.\nEsmondia, ettei tämä unohtaisi saapua hänen luokseen aina kun hän\nmatkusti Lontoon läpi, menipä hän suosiollisuudessaan vielä niinkin\npitkälle, että lähetti hänelle kaksikymmentä guineata sisältävän\nkukkaron ravintolaan (\"Vinttikoiraan\" Charing Crossiin), jossa lordi\nasui; ja tämän tervetulleen lahjan ohella sukulaispojalleen hän lähetti\npienen nuken lahjaksi mylordin tyttärelle Beatrixille, joka näihin\naikoihin kasvoi ohi nukkeiän ja oli melkein yhtä pitkä kuin hänen\nkunnioitettava sukulaisensakin.\n\nNähtyään kaupungin ja käytyään näytelmiä katsomassa ratsastivat\nmylord Castlewood ja Esmond yhdessä Cambridge'iin, viettäen kaksi\nhauskaa päivää matkalla. Ei oltu vielä keksitty noita nopeita uusia\nkyytivaunuja, jotka toimittivat koko matkan Lontoon ja yliopiston\nvälillä yhdessä ainoassa päivässä. Mutta tie oli varsin miellyttävä ja\nkyllin lyhyt Harry Esmondin mielestä, ja hän muistaa aina kiitollisena\nsitä onnellista juhlapäivää, jonka hänen hyvä isäntänsä hänelle soi.\n\nMr. Esmond otettiin Cambridge'in Trinity College'iin, johon kuuluisaan\ncollege'iin lordikin oli nuoruudessaan kuulunut. Tähän aikaan\noli tohtori Montague rehtorina ja otti vastaan herra varakreivin\nerittäin kohteliaasti; samoin teki mr. Bridge, joka määrättiin Harryn\nharjoitusmestariksi. Tom Tusher, joka kuului Emanuel College'iin ja oli\nnyt nuorempi toisen vuoden ylioppilas, tuli palvelemaan varakreiviä\nja ottamaan Harryn suojelukseensa; ja kun tälle oli hankittu mukavat\nhuoneet, jotka olivat suurelle pihalle päin portin vieressä, lähellä\nkuuluisan mr. Newtonin asuntoa, otti Harryn isäntä häneltä jäähyväiset\nmonin lempein sanoin ja siunauksin ja kehoitti tätä käyttäytymään\nyliopistossa paremmin kuin mylord itse oli aikoinaan käyttäytynyt.\n\nNäissä muistiinpanoissa on tarpeetonta pitemmälti selostaa Harry\nEsmondin yliopistoelämän yksityiskohtia. Se oli samantapaista kuin\nsatojen muiden senaikuisten nuorten herrain elämä. Mutta hänellä\noli se onnettomuus, että hän oli muutamia vuosia vanhempi useita\nylioppilastovereitaan; ja häntä erotti tovereistaan, jotka olivat\nhäntä nuorempia ja reimaluontoisempia, hänen yksinäinen kasvatuksensa\nja asemansa elämässä sekä se surunvoittoisuus ja miettiväisyys, jotka\nluonto oli hänelle perintönä antanut. Hänen harjoitusmestarinsa, joka\noli kumartanut maahan saakka, kun hän näytti mylordille yliopiston\nruohokenttiä, muutti käytöksensä heti, kun tuo aatelismies käänsi\nselkänsä, ja oli -- ainakin Harryn mielestä -- äreä ja ilkeä. Aina\nkun nuorukaiset kokoontuivat _greges'eihinsä_ salissa, Harry huomasi\nolevansa yksin tuon suuren poikaparven keskellä. He nostivat kovan\nnaurunrähäkän, kun Harry pantiin lukemaan latinaa, jota hän luki\nulkomaalaisesta ääntäen, kuten hänelle oli opettanut hänen entinen\nopettajansa jesuiitta-isä. Harjoitusmestari, mr. Bridge, teki hänestä\nkernaasti käyttämiensä kömpelöjen kokkapuheiden esineen. Nuoren miehen\nluonto kiihtyi, hänen turhamaisuuttaan oli loukattu; ja joksikin aikaa\nhän sortui täällä yhtä yksinäiseksi kuin hän konsanaan oli ollut\nCastlewoodissa, jonne hän kaihosi palata. Hänen syntyperänsä oli\nhänelle häpeän aiheena, ja hän kuvitteli saaneensa osakseen tuhansia\nhalveksumisen osoituksia ja ilkkumisia nuorilta ja vanhoilta, jotka\nepäilemättä olisivat kohdelleet häntä paremmin, jos hän itse olisi\nkohdellut heitä avomielisemmin. Ja kun hän nyt, tyynempinä päivinä,\nkatsahtaa menneisyyteen, tähän elämänsä kohtaan, jota hän piti niin\nonnettomana, hän näkee, että hänen oma ylpeytensä ja turhamaisuutensa\nolivat melko suurena syynä niihin pettymyksiin, jotka hän laski toisten\npahansuopuuden syyksi. Maailma kohtelee hyväntahtoisesti hyväluontoisia\nhenkilöitä; ja jokainen synkkä maailmanmurjoma ihmisvihaaja, jonka olen\ntuntenut, on itse suhtautunut väärällä tavalla ihmisiin. Tom Tusher\nantoi Harrylle yllinkyllin hyviä neuvoja tässä suhteessa, sillä Tomilla\noli sekä hyvä järki että hyvä tahto; mutta mr. Harry näki hyväksi\nkohdella vanhempaa ylioppilasta tarpeettoman ylenkatseellisesti ja\ntyhmän ivallisesti eikä mitenkään tahtonut luopua hänelle rakkaiksi\nkäyneistä loukkauksista, joihin ei kukaan muu uskonut kuin hän itse.\nMitä kelpo tohtori Bridge'iin tulee, havaitsi tuo opettaja, tehtyään\nmuutamia älynkokeita oppilaansa suhteen, että tuo nuorempi mies oli\nhuono leikin esine ja että nauru usein lopuksi kohdistui häneen\nitseensä. Tämä ei suinkaan tehnyt harjoitusmestaria ja oppilasta\nparemmiksi ystäviksi, mutta siitä oli kuitenkin niin paljon hyötyä\nEsmondille, että mr. Bridgen oli pakko jättää hänet rauhaan; ja\nniin kauan kuin Harry piti saarnaharjoituksiaan ja täytti sen mitä\nyliopistoharjoitukset häneltä vaativat, oli Bridge tyytyväinen, kun\nei nähnyt Harryn synkkää naamaa luokallaan, ja jätti hänet omaan\nhuoneeseensa lukemaan ja murjottamaan itsekseen.\n\nPari latinalaista ja englantilaista runoa, jotka julistettiin verraten\nansiokkaiksi, sekä eräs latinalainen puhe (sillä mr. Esmond osasi\nparemmin kirjoittaa tuota kieltä kuin ääntää sitä) tuottivat hänelle\nhieman mainetta sekä yliopiston auktoriteettien että nuorten miesten\njoukossa, joiden kesken häntä alettiin arvioida suuremmaksikin kuin\nhän todellisuudessa oli. Kun hän pari kertaa, oli voittanut heidän\nyhteisen vihollisensa mr. Bridgen, rupesivat toiset turvautumaan\nhäneen ja katsomaan häneen heidän luokkansa esitaistelijana vanhempia\nylioppilaita vastaan. Ne pojista, jotka hän otti uskotuikseen, eivät\npitäneet häntä niin synkkänä ja ylpeänä kuin hänen ulkonäkönsä oli\nmaattanut uskomaan, ja Don Dismallo, joksi häntä sanottiin, tuli pian\nhieman merkitsevämmäksi henkilöksi yliopistossaan, ja oli, niin hän\nluulee, vanhempien ylioppilaiden mielestä vaarallinen otus.\n\nDon Dismallo oli piintynyt nuori jakobiitti, kuten muutkin hänen\nperheensä jäsenet; hän salli itselleen useita hullunkurisia\nuskollisuuden ilmauksia ja kutsui nuoria ystäviä juomaan burgundiviiniä\nja tyhjentämään kuninkaan maljan Jaakko-kuninkaan syntymäpäivänä; hän\nkäytti mustaa pukua tämän kruunustaluopumispäivinä, paastosi kuningas\nWilhelmin kruunauksen vuosi juhlapäivänä ja suoritti tuhansittain\nhupsuja ilveitä, joita ajatellessa häntä nyt hymyilyttää.\n\nNämä hulluttelut aiheuttivat paljon moitteita Tom Tusherin puolelta,\njoka aina oli vallanpitäjäin ystävä, samoin kuin Esmond aina oli niitä\nvastustavalla kannalla. Tom oli vapaamielinen, Esmond vanhoillinen.\nTom ei milloinkaan jäänyt pois luennolta, ja tervehti proctoria mitä\nsyvimmin kumarruksin. Ei käy ihmetteleminen, että hän huokasi Harryn\ntaipumattomuuden puolesta ja oli vihainen, kun toiset nauroivat\ntälle. Ellei Harryllä olisi ollut herra varakreivin suojelusta,\nolisi Tom epäilemättä katkaissut välinsä hänen kanssaan. Mutta kelpo\nTom ei milloinkaan hylännyt toveria niin kauan kuin tämä oli maan\nmahtavien ystävä. Tämä ei ollut Tomin puolelta harkittua, vaan hänessä\noli luonnollinen taipumus siihen. Hänessä ei imarteleminen ollut\nteennäistä, vaan se oli hänelle synnynnäinen tarve, sillä hän oli\nluonteeltaan kovin hyvänsuopa, avulias ja orjaileva.\n\nHarryllä oli hyvin runsaasti rahoja, sillä häntä avusti säännöllisesti\nsekä hänen rakas emäntänsä Castlewoodista että Chelsean\nleskivarakreivitär, joka antoi vuotuisesti lahjoituksensa ja kutsui\nEsmondin Lontoon lähellä olevaan taloonsa joka jouluna. Mutta näistä\nhyvistätöistä huolimatta Esmond oli aina köyhä, ja oli ihme, miten\npienellä isältään tulevalla apurahalla Tom Tusher saattoi hyvin\nnäytellä osaansa. Totta on, että Harry sekä kulutti, antoi että lainasi\nrahaansa hyvin vapaasti, mitä Thomas ei milloinkaan tehnyt. Luulen,\nettä hän tässä suhteessa oli kuten kuuluisa Marlborough'n herttua, joka\nsaatuaan nuorena miehenä viidenkymmenen killingin rahalahjan joltain\nhassulta nuorelta naiselta, joka rakastui hänen sievään ulkomuotoonsa,\nnäytti tuota rahaa Cadoganille useita vuosikymmeniä jälkeenpäin\npiironginlaatikostaan, jossa se oli ollut siitä saakka kun hän oli\nmyynyt nuorukaisena kunniansa hankkiakseen sen. En tarkoita, että Tom\nmilloinkaan käytti somaa ulkomuotoaan näin edullisesti, sillä luonto ei\nollut lahjoittanut hänelle mitään erikoisia ulkonaisia viehättävyyksiä,\nja hän oli aina siveellisen käytöksen perikuva jättämättä koskaan\nkäyttämättä tilaisuutta parhaimman neuvonsa antamiseen nuoremmalle\ntoverilleen -- jonka neuvon antamisessa, ollaksemme oikeudenmukaisia,\nhän oli hyvin aulis. Ei silti, ettei Tomkin ollut reima poika omalla\ntavallaan. Hän piti leikkipuheesta, jos hänen onnistui se käsittää;\nja joi jalomielisesti osansa pullosta, jos toinen sen maksoi ja\nerittäinkin, jos juomaveikkojen joukossa oli nuori lordi. Sellaisissa\ntapauksissa ei koko yliopistossa ollut kovempaa juojaa kuin mr. Tusher;\nja mieltäylentävää oli nähdä hänen, parta juuri sileäksi ajettuna ja\nkorein kasvoin laulavan: \"Amen!\" varhaisessa jumalanpalveluksessa\naamulla. Lukemisessaan soi Harry-parka itselleen vapauden viiletellä\nkaikkien yhdeksän muusan jälkeen, ja hyvin todennäköisesti hän ei\nsaanut heiltä keltään paljon suosiota; kun taas Tom Tusher, jolla oli\nyhtä vähän taipumusta runouteen kuin kyntömiehellä, kosiskeli siitä\nhuolimatta itsepäisen kestävästi ja orjamaisen kuuliaisesti jumalaista\nKalliopea ja saavutti palkkioksi opistaan palkinnon ja jonkunverran\nsuosiota yliopistossa ja college'insa nuoremman opettajan viran. Tähän\naikaan elämässään mr. Esmond sai sen vähäisen oppineisuuden, josta hän\non koskaan voinut kerskata, ja kulutti hyvän osan päiväänsä ahmien\nahneesti kaikkia kirjoja, jotka käsiinsä sai. Tähän pintapuoliseen\ntapaan hän tuli lukeneeksi enimpäin englantilaisten, ranskalaisten ja\nitalialaisten runoilijain teokset; ja samoin hän sai pintapuoliset\ntiedot espanjankielestä, puhumattakaan vanhoista kielistä, joissa,\nerittäinkin latinassa, hän oli melkoinen mestari.\n\nSitten, yliopistoelämänsä keskivaiheilla, hän alkoi lukea sitä\nelämänuraa varten, johon mainen viisaus pikemminkin kuin taipumus\nhäntä veti, ja joutui pian päästään pyörälle teologisessa väittelyssä.\nOpintojensa varrella (joita ei ohjannut se vakaumus ja harras\nmieli, joita sellainen tutkiminen vaatii) havaitsi nuorukainen\nitsensä jonkun kuukauden päättyessä roomalaiskatoliseksi ja aikoi jo\ntunnustaa uskonsa; seuraavana kuukautena Chillingworthin vaikutuksesta\nprotestantiksi; ja kolmantena skeptikoksi Hobbesin ja Baylen\nvaikutuksesta. Kelpo Tom Tusher sitä vastoin ei milloinkaan antanut\nmielensä eksyä määrättyjen yliopillisten latujen ulkopuolelle, vaan\nuskoi kolmekymmentäyhdeksän artikkelia, koko sydämestään ja olisi\nvannoutunut ja allekirjoittanut nimensä toisiin kolmeenkymmeneen\nyhdeksään täydellisen kuuliaisesti. Harryn itsepäisyys tässä asiassa\nja hänen häilyvät ajatuksensa ja keskustelunsa masensivat ja\nloukkasivat hänen vanhempaa toveriaan niin että kehittyi kylmyys ja\nvieraantuminen heidän välillään, joten he olivat enää tuskin muuta\nkuin tuttavia, vaikka olivat olleet läheisiä ystäviä ensin tullessaan\nyliopistoon. Yliopistossa politikoitiinkin; ja tässäkin asiassa nuo\nkaksi nuorta miestä olivat erimielisiä. Tom julistautui, vaikka olikin\nkorkeakirkollinen, lujaksi kuningas Wilhelmin mieheksi, kun taas Harry\ntoi mukanaan yliopistoon perheensä tory-politiikan, johon hänen täytyi\nlisätä Oliver Cromwellin vaarallinen ihaileminen. Tämän tai kuningas\nJaakon puolelle hän useinkin suvaitsi asettua väittelyissä, joita\nnuorilla herroilla oli tapana pitää toistensa huoneissa; he väittelivät\nkansan asemasta, kruunatuista ja eroitetuista kuninkaista ja joivat\nmenneitten ja nykyisten sankarien ja kaunottarien maljoja yliopiston\nolutruukuista.\n\nTäten Esmond joutui elämään hyvin paljon yksin yliopistossa-oloaikanaan\njoko syntyperänsä tai luonteensa luonnollisen surunvoittoisuuden\ntähden; sillä hänellä ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa tehdäkseen\nitsensä huomatuksi yliopistoelämässä eikä hän välittänyt sekaantua\nylioppilasten huvitteluihin ja poikamaisiin iloihin; toverit kun\nolivat suurimmaksi osaksi kahta tai kolmea vuotta häntä nuorempia.\nHän kuvitteli mielessään, että yhteisessä seurusteluhuoneessa hänen\ncollege'insa pojat pilkkasivat häntä hänen syntyperänsä vuoksi, ja\npysyi tästä syystä erillään heidän seurastaan. Saattaa olla, että hän\nsai aikaan tämän pahennuksen, jonka hän kuvitteli johtuvan muista,\nomalla käytöksellään, sillä kun hän sitä arvostelee myöhempänä\nelämänsä aikana, hän huomaa olleensa äreä ja ylenkatseellinen. Mutta\nkuitenkin hän oli yhtä lempeän kiitollinen ystävällisyydestä kuin hän\noli herkkä tuntemaan pilkan ja vääryyden; ja vaikka hän tavallisesti\noli yksinäinen, oli hänellä sentään parisen hyvin lämmintä ystävää\nsenaikuisten toveriensa parissa.\n\nEräs näistä oli omituinen herrasmies, joka asui yliopistossa, vaikkei\nhän ollut sen jäsen, ja opetti erästä taitoa, jota tuskin tunnetaan\nnykyisessä tavallisessa yliopistokasvatuksessa. Tämä oli eräs\nranskalainen pakolaisupseeri, joka oli karkoitettu syntymämaastaan\nsiellä vallinneiden protestanttivainojen aikana, ja tuli Cambridge'iin,\njossa opetti miekkailutaitoa ja perusti asesalin. Vaikka hän ilmoitti\nolevansa protestantti, väitettiin mr. Moreauta valepukuiseksi\njesuiitaksi; häntä olikin hyvin lämpimästi suositeltu tory-puolueelle,\njoka oli voimakas siinä yliopistossa, ja todennäköisesti hän oli niitä\nmonia asiamiehiä, joita Jaakko-kuninkaalla oli tässä maassa. Esmond\nhavaitsi tämän herran keskustelun paljon enemmän makunsa mukaiseksi\nkuin yliopiston oppineiden puheen seurusteluhuoneessa. Hän ei\nmilloinkaan väsynyt Moreaun kertomuksiin Turennen ja Condén sodista,\njoihin tämä oli ottanut osaa; ja koska Harry oli tuntenut ranskankielen\nlapsuudestaan asti ja taisi sitä paikassa, jossa aniharvat sitä\npuhuivat, tuli hänen seuransa hyvin mieluisaksi vanhalle, urhealle\nmiekkailutaidon professorille, jonka mielioppilas hän oli; professori\ntekikin mr. Esmondista melkoisen etevän mestarin _escrimen_ jalossa\ntaidossa.\n\nSeuraavana lukukautena Esmondin piti suorittaa kandidaattitutkintonsa\nja sen jälkeen aikanaan omaksua papinkauhtana ja kaulus, joita hänen\nlempeä emäntänsä halusi hänen käyttävän. Tom Tusher oli jo tähän\naikaan pappi ja college'insa jäsen; ja Harry tunsi hyvin mielellään\nluovuttavansa oikeutensa Castlewoodin papinvirkaan Tomille, sillä hänen\noma kutsumuksensa tuskin oli saarnavirka. Mutta kun hän ennen kaikkia\nmuita asioita maailmassa oli sidottu rakkaaseen emäntäänsä ja tiesi,\nettä hänen kieltonsa tekisi tämän surulliseksi, päätti Harry olla\nantamatta tälle mitään vihjausta haluttomuudestaan papilliseen virkaan;\nja tässä epätyydyttävässä mielentilassa hän läksi Castlewoodiin\nviettämään viimeistä loma-aikaa, joka hänellä oli, ennenkuin hän antoi\nvihkiä itsensä papiksi.\n\n\n\nXI luku.\n\nTULEN LOMA-AJAKSI CASTLEWOODIIN JA KEKSIN SIELLÄ SALAISEN PERHESURUN.\n\nTällä kolmannella pitkällä loma-ajallaan Esmond tuli, kuten\ntavallisesti, Castlewoodiin, tuntien suloisen mielihyvän värähdyksen,\nkun huomasi taas olevansa talossa, jossa oli viettänyt niin monta\nvuotta, ja nähdessään emäntänsä lempeiden, tuttujen silmäin häntä\nkatselevan. Hän ja hänen lapsensa (joista erillään varakreivitär\nharvoin kohtasi Harryn) tulivat häntä tervehtimään. Beatrix-neiti\noli kasvanut niin pitkäksi, ettei Harry oikein tietänyt saiko häntä\nsuudella vai ei; ja tyttö punastui ja vetäytyi pois, kun hän aikoi\nantaa tämän tervehdyksen, vaikka hän sen otti ja pyysikin sitä heidän\nollessaan kahden kesken. Nuori lordi oli kasvanut ja alkoi kehittyä\nisänsä muotoiseksi ulkonäöltään, vaikka hänellä oli äitinsä lempeät\nsilmät. Castlewoodin varakreivitär näytti myös aivan kuin kasvaneen\nsen jälkeen kuin Harry oli hänet nähnyt -- oli komeammannäköinen,\nvartaloltaan täyteläisempi, ja hänen kasvoillaan, jotka yhä olivat,\nkuten aina, mitä lempeimmät, ja ystävällisimmät, oli käskevämpi ja\npäättäväisempi ilme kuin niissä viattoman suloisissa piirteissä, joita\nHarry niin kiitollisena muisti. Hänen äänensä sävy oli entistä paljon\nsyvempi ja surullisempi kun hän puhui ja otti vastaan Harryn. Se\nvallan hämmästytti Esmondia, joka yllättyneenä katseli kreivittäreen\ntämän puhuessa, jolloin tämä käänsi katseensa hänestä pois; eikä hän\nenää sen jälkeen katsonut Esmondiin, milloin tämän katse oli häneen\nkohdistettu. Jotain suruun ja salaisuuteen viittaavaa, joka täytti\nEsmondin mielen epämääräisellä levottomuudella, tuntui olevan tuossa\nmatalassa, värisevässä äänessä ja ja katsovan noista kirkkaista,\nsurullisista silmistä. Hänen tervehdyksensä Esmondille oli niin kylmä,\nettä se melkein koski nuorukaiseen (joka olisi tahtonut polvistua ja\nsuudella hänen pukunsa lievettä, niin harras ja tulinen oli hänen\nkunnioituksensa ja kiintymyksensä), ja tämä oli epävarma vastatessaan\nkysymyksiin, joita varakreivitär, hänkin puolestaan epäröiden, alkoi\ntehdä. Oliko hän onnellinen Cambridge'issa? Lukiko hän liian paljon?\nToivottavasti ei. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja näytti erinomaisen\nhyvinvoivalta.\n\n\"Hänellä on viikset!\" huudahti nuori herra Esmond.\n\n\"Miksi hän ei käytä peruukkia, kuten lordi Mohun?\" kysyi\nBeatrix-neiti. \"Mylord sanoo, ettei kukaan käytä omaa tukkaansa.\"\n\n\"Luullakseni sinun on otettava huostaasi vanha huoneesi\", sanoi\nvarakreivitär. \"Toivon, että taloudenhoitajatar on pannut sen kuntoon.\"\n\n\"Mutta äiti, sinähän olet itse ollut siellä kymmenen kertaa näinä\nkolmena päivänä!\" huudahti Frank.\n\n\"Ja hän leikkasi muutamia kukkia, jotka sinä olit istuttanut minun\npuutarhaani -- muistatko, monta, monta vuotta sitten? -- kun olin aivan\npikkuinen tyttö\", virkkoi miss Beatrix innostuneena. \"Ja äiti asetti ne\nsinun akkunallesi.\"\n\n\"Muistan sinun pitäneen ruusuista, kun tautisi jälkeen parannuit\",\nsanoi mylady käyden punaiseksi kuin ruusu. He veivät kaikki yhdessä\nHarry Esmondin kamariinsa; lapset juoksivat edellä, Harry käveli\nemäntänsä vieressä käsikädessä.\n\nHuonetta oli monin tavoin koristettu ja kaunistettu häntä\nvastaanottamaan. Kukat olivat akkunalla porsliinimaljakossa; ja\nvuoteella oli hieno uusi vuodepeite, jonka kielikello Beatrix sanoi\näidin myös tehneen. Tuli räiskyi uunissa, vaikka oltiinkin kesäkuussa\n-- varakreivitär oli sitä mieltä, että huone kaipasi lämmittämistä.\nKaikki oli tehty, että saataisiin hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi\nja tervetulleeksi. \"Etkä tule enää olemaan paashi, vaan herra ja\nsukulainen, ja saat kävellä isän ja äidin kanssa\", sanoivat lapset.\nJa niin pian kuin hänen rakas emäntänsä ja lapset olivat jättäneet\nhänet yksikseen, hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteensa viereen,\nrakkaudesta ja kiitollisuudesta ylitsevuotavaisin sydämin, ja rukoili\nsiunausta niille, jotka olivat niin hyviä häntä kohtaan.\n\nLapset, jotka aina ovat talon juorukelloja, tutustuttivat hänet\npian talon ja perheen pikkuasioihin. Isä oli ollut Lontoossa kaksi\nkertaa. Isä oli nykyään usein matkoilla. Isä oli vienyt Beatrixin\nmukaansa Westlandsiin, jossa hän oli ollut pitempi kuin sir George\nHarpersin toinen tytär, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Isä\noli vienyt Beatrixin ja Frankin, molemmat, mukaansa Bellminsteriin,\njossa Frank oli voittanut lordi Bellminsterin pojan nyrkkitaistelussa\n-- niin kertoi varakreivi nauraen Harrylle jälkeenpäin. Useat herrat\ntulivat isän luona käymään, ja isä oli saanut uuden pelin Lontoosta,\nranskalaisen pelin, jota sanottiin biljardiksi -- Ranskan kuningas\npelasi sitä oikein hyvin; ja leski varakreivitär Castlewood oli\nlähettänyt miss Beatrixille lahjan ja isällä oli uudet kääsit, joita\nvarten oli kaksi pientä hevosta, joita hän itse ajoi äidin vaunujen\nvierellä, ja tohtori Tusher oli kiukkuinen ja oikea maanvaiva, eivätkä\nhe vähääkään pitäneet hänen opetuksestaan; eikä isä välittänyt heidän\nopiskeluistaan, vaan nauroi, kun he olivat kirjojensa ääressä, mutta\näiti piti siitä, ja opetti heitä; \"enkä luule, että isä pitää äidistä\",\nsanoi miss Beatrix silmät suurina. Hän oli tullut aivan lähelle\nHarry Esmondia tämän pakinan kestäessä ja istui hänen polvellaan ja\noli tutkinut kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat ja kaikki hänen\njokapäiväisten kasvojensa hyvät ja huonot piirteet.\n\n\"Sinä et saa sanoa, ettei isä pidä äidistä\", sanoi poika tämän\ntunnustuksen kuullessaan. \"Äiti ei ole koskaan niin sanonut. Ja äiti\nkielsi sinua niin sanomasta, miss Beatrix.\"\n\nTämä oli epäilemättä syynä lady Castlewoodin silmien surullisuuteen\nja hänen äänensä valittaviin värähdyksiin. Kukapa ei tunne silmiä,\njotka kerran ovat olleet rakkauden valaisemia ja joissa ei tuo leikki\nenää loista? -- sammuneita lamppuja, joita kerran huolella hoidettiin\nja hoivattiin? Jokaisella ihmisellä on sellaisia kotonaan. Sellaiset\nmuistuttajat saattavat upeimmat huoneemme näyttämään värittömiltä ja\nsurullisilta; sellaiset kasvot luovat varjon päivänpaisteeseemme.\nNiinpä eivät rakastavien kesken vannotut valat ja taivaan\navuksihuutamiset ja papilliset menot ja harras usko ja niin hellä ja\nuskollinen rakkaus, ettei se milloinkaan epäile iankaikkisuuttaan,\nkykene ollenkaan tekemään rakkautta iäiseksi. Se kuolee kuulutuksista\nja papista huolimatta; olen usein ajatellut, että sille, olisi suotava\nsairaskäynnit ja hautajaismenot ja viimeinen voitelu ja _abi in pace_\n[mene rauhassa]. Sillä on vaiheensa, kuten kaikella kuolevaisella --\nalkunsa, edistyksensä ja kuihtumisensa. Se puhkeaa nuppuun ja kukkii\nauringonpaisteessa ja se kuihtuu ja kuolee. Strephon ja Chloe riutuvat\nerillään ollessaan, yhtyvät riemuiten; ja pian kuulette että Chloe\nitkee ja Strephon on katkaissut keppinsä Chloen selkään. Voiko sen\nkorjata niin, ettei siinä näy mitään halkeamia? Eivät kaikki Hymenin\npapit yhteensä, eivät kaikki jumalien palvonnat voi sitä enää ehjäksi\nsaattaa!\n\nHeräten unelmista, kirjoista ja yliopistollisen kunnian näyistä, joihin\nhän oli ollut kaksi vuotta uponnut, Harry Esmond heti kotiin palattuaan\nhuomasi joutuneensa keskelle elämän todellista murhenäytelmää, joka\nvaltasi hänet ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kaikki, mitä\nhänen opettajansa oli hänelle opettanut. Henkilöt, joita hän maailmassa\neniten rakasti ja joille hän oli enimmän velkaa, elivät onnettomina.\nNaisista lempein ja paras kärsi huonoa kohtelua ja vuodatti salaa\nkyyneleitä; mies, joka laiminlyömällä -- ei väkivaltaisuudella\n-- teki hänet onnettomaksi, oli Harryn hyväntekijä ja isäntä.\nTalossa, jossa tuon pyhän, sisimmän rakkauden liekin asemasta on\npohjimmaisena epäsopu, tulee koko perhe ulkokultaiseksi ja kukin\nvalehtelee lähimmäisilleen. Mies (tai ehkä vaimo) valehtelee, kun\nvieraita tulee, ja kantaa sovun ja kohteliaisuuden hymyä kasvoillaan\nvieraittensa aikana. Vaimo valehtelee (hänen asiansa onkin niin tehdä\nja hymyillä, olipa hän kuinka masennettu tahansa), nielee kyyneleensä\nja valehtelee herralleen ja mestarilleen -- valehtelee pyytäessään\npikku Jaakkoa kunnioittamaan rakasta isää -- valehtelee vakuuttaessaan\nisoisälle olevansa täysin onnellinen. Palvelijat valehtelevat seisten\nvakavakasvoisina herransa tuolin takana ja teeskennellen olevansa\ntietämättömiä tuosta taistelusta; ja niin kulkee koko elämä aamusta\nmakuuaikaan asti, päivästä päivään, valheen merkeissä. Viisastelijat\nsanovat sitä oikeaksi suhtautumiseksi moraaliin ja vetävät esimerkkeinä\nesiin Bauciin ja Philemonin hyvän elämän.\n\nMylady siis ei puhunut suruistaan Harry Esmondille, mutta mylord\nsensijaan ei ollut vähääkään vaitelias juovuspäissään, vaan\npuhui hyvinkin avomielisesti kehoittaen karkealla tavallaan ja\nhiomattomalla puhetavallaan Harrya varomaan kaikkia naisia, koska\nhe olivat pettureita, viekastelijoita ja uskottomia, ja hän\nkäytti muitakin päteviä määritelmiä heistä puhuessaan. Se olikin\nsenaikuinen tapa, täytyy myöntää; ja aikalaisistani huomiota\nsaavuttaneista kirjailijoista ei löydä ainoatakaan, Dick Steele-parkaa\nlukuunottamatta, joka ei puhuisi naisesta kuin orjasta ja pilkaten\nhäntä kohtelisi sellaisena. Pope, Congreve, Addison ja Gay vetävät\njok'ainoa tätä nuottia, kukin heistä luonteensa ja kohteliaisuutensa\nmukaan; ja äänekkäin ja häpeällisin heistä kaikista on solvauksissaan\ntohtori Swift, joka puhui heistä ja kohteli heitä kaikkein pahimmin.\n\nPaljon siitä riidasta ja vihasta, joka avioliitossa olevien kesken\nsyntyy, aiheutuu luullakseni miehen vihasta ja kapinoimisesta, kun\nhän havaitsee, että hänen orjansa ja vuodetoverinsa, jonka on oltava\nkaikkien hänen toivomustensa täyttäjä ja joka kirkossa on vannotettu\nkunnioittamaan ja tottelemaan häntä, on häntä ylempi ja että _hänen,_\neikä vaimon, tulisi olla alamaisen asemassa. Ja juuri tässä luulen\npiilleen syyn mylordin vihaan vaimoaan kohtaan. Kun hän jätti vaimonsa,\nalkoi tämä ajatella omintakeisesti, eivätkä hänen ajatuksensa olleet\nhänen miehelleen suosiollisia. Kun juhlavalaistuksen jälkeen rakkauden\nlamppu, josta äsken puhuimme, on sammunut ja katselemme muotokuvaa\ntavallisessa päivänvalossa, niin miltä töherrykseltä se näyttääkään!\nMiten kömpelö muoto! Miten monien miesten ja vaimojen luulette\nkokevan tämän? Ja vaikka naisesta on tuskallista olla koko elämänsä\najaksi sidottuna hölmöön ja säädettynä rakastamaan ja kunnioittamaan\npölkkypäätä, niin se on miehelle itselleen varmaankin vielä pahempaa,\njos hänen hämärässä käsityksessään kangastaa tieto siitä, että tuo\nhänen orjansa ja juhtansa todellisuudessa on häntä ylempi olento, että\nvaimo, joka täyttää hänen käskynsä ja alistuu hänen mielensä mukaan,\non hänen herransa, että vaimo voi ajatella tuhansia asioita, jotka\neivät ole miehen samentuneiden aivojen saavutettavissa, ja että tuossa\npäässä, joka on tyynyllä hänen vieressään, on tuhansia tunteita,\najatusten ongelmoita, salaista halveksumista ja kapinamieltä, joiden\nolemassaolon hän vain hämärästi käsittää, kun ne varkain pilkistävät\nvaimon silmistä -- rakkauden aarteita, jotka ovat tuomitut häviämään,\nkun ei ole yhtään kättä niitä poimimaan -- suloisia kuvitelmia ja\nkauneuden ilmestyksiä, jotka kehittyisivät ja puhkeisivat kukkaan\n-- terävä nero, joka loistaisi timantin lailla, jos se tuotaisiin\naurinkoon; ja tyranni, jonka vallassa ne ovat, musertaa kaikkien\nnäiden nuput, ajaa ne takaisin uumeniinsa kuten orjat vankeuteen ja\npimeyteen ja kiivailee ulkopuolella, että hänen vankinsa kapinoi ja\nettä hänen uskollisuudenvalan vannonut alamaisensa on tottelematon ja\nuppiniskainen. Samoin oli tuo lamppu sammuksissa Castlewoodin linnassa,\nja varakreivi ja varakreivitär näkivät toisensa semmoisina kuin he\ntodellisuudessa olivat. Kun varakreivitär oli sairastunut ja hänen\nkauneutensa oli senjälkeen vähentynyt, oli varakreivin lemmen hehku\nvaimoaan kohtaan kadonnut; varakreivin itserakkaus ja uskottomuus oli\nhävittänyt varakreivittären hupsun rakkauskuvitelman ja kunnioituksen.\nRakkauden! -- kukapa rakastaisi huonoa ja epämiellyttävää?\nKunnioituksen! -- kukapa kunnioittaisi alhaista ja aistillista? Eivät\nkaikki avioliittovalat, jotka ovat vannotut kaikkien maailman pappien,\nkardinaalien, lähetyssaarnaajain, multien ja rabbien edessä, voi sitoa\ntuohon kauheaan liittoon. Tämä aviopari eli siis erillään; vaimo\nonnellisena, kun hänen suotiin rakastaa ja vaalia lapsiaan (jotka\neivät milloinkaan hänen tahdostaan olleet poissa hänen luotaan), ja\nkiitollisena, kun oli pelastanut tällaiset aarteet siitä haaksirikosta,\njossa paras osa hänen sydäntään hukkui.\n\nNäillä pienokaisilla ei ollut ketään opettajaa, lukuunottamatta\näitiänsä ja tohtori Tusheria, joka tilapäisesti opetti uskontoa, ja\nhe olivat edistyneet paremmin kuin odottaa sopi opettajan johdossa,\njoka oli niin hemmoitteleva ja rakastava kuin lady Castlewood.\nBeatrix osasi laulaa ja tanssia kuin hengetär. Hänen laulunsa oli\nhänen isälleen ihastus päivällisen jälkeen. Beatrix hallitsi taloa\npienin itsevaltiaan oikuin, joita hänen vanhempansa imartelivat ja\nnauroivat. Hän oli jo kauan sitten oivaltanut kirkkaiden silmiensä\narvon ja piti mielistelyharjoituksia _in corpore vili_ [halvassa\nseurapiirissä] maalaisten ja maalaisherrain parissa, kunnes saattoi\nvalmistautua valloittamaan maailmaa ja hienostoa. Hän lisäsi uuden\nnauharuusukkeen pukuunsa Harry Esmondin kunniaksi, käytti silmiensä\nviehätysvoimaa ja suuntasi nuoret hymynsä häneen; tämä kaikki huvitti\nsuuresti tuota nuorta miestä ja ilostutti hänen isäänsä, joka nauroi\näänekästä nauruaan ja yllytti tytärtään tämän tuhansiin ilveihin. Lady\nCastlewood tarkkasi lasta vakavana ja surullisena. Tyttönen vastaili\närtyisästi äidilleen, mutta vakuutteli innokkaasti rakkauttaan ja\nlupasi parannusta; ja hän oli yhtä valmis itkemään (pienen, hänen oman\nhuimapäisyytensä aiheuttaman riidan jälkeen), kunnes oli voittanut\ntakaisin äitinsä suosion kuin uhatakseen lempeän rouvan mielenrauhaa\nuusilla levottoman turhamaisuuden puuskilla. Äitinsä surullisia\nkatseita hän pakeni isänsä istuimelle ja puolihumalaiseen nauruun. Hän\nyllytti jo näin toisen toista vastaan, ja tuo pikkuinen veijari oli\nmielissään pikku ilkeyksistään, joiden tekotaidon hän jo niin aikaisin\nosasi.\n\nCastlewoodin nuorta perillistä hemmoittelivat piloille sekä isä että\näiti. Hän otti vastaan heidän hyväilynsä niinkuin miehet ja aivan\nkuin ne olisivat olleet hänen oikeutensa. Hänellä oli haukkansa ja\nlintukoiransa, pieni hevosensa ja vainukoiransa. Hän oli oppinut\nratsastamaan, juomaan ja ampumaan lennosta; hän otti esimerkkiä herra\nisästään siinä, että hänellä oli pikkuinen hovinsa, kuten tulevalla\nperijällä tulikin olla; hovin muodostivat metsästäjän ja puunhakkaajan\npojat. Jos pojalla oli päänsärky, oli hänen äitinsä yhtä säikähtänyt\nkuin jos rutto olisi ollut talossa. Varakreivi nauroi ja laski leikkiä\njyrkkään tapaansa (tämä sattui uudenvuodenpäivän jälkeisenä päivänä,\npäänsärky johtui liiallisesta herkkulihapiirakan syömisestä) ja\nsanoi kiroten kuten tavallisesti: \"Perhana vie, Harry Esmond, miten\nvaimoni huolehtii poikani päänkivistyksestä. Hän oli ennen huolissaan\nminustakin, poikaseni (ojennapa malja, Harry) ja pelästyksissään, jos\nminulla oli päänsärky, ennen muinoin. Hän ei välitä minun päästäni\nnyt. Semmoisia ne ovat -- naiset -- kaikki samaa maata, Harry, kaikki\npettureita sydämissään. Pidä kiinni yliopistosta -- pidä kiinni\npunssista ja vanhasta oluesta -- äläkä koskaan katso naiseen, joka on\nsievempi vanhaa kuonanaamaista siivoojamuijaa. Se on minun neuvoni.\"\n\nVarakreivin tapana oli singahutella tämänluonteisia pilapuheita\nvaimonsa ja lastensakin saapuvilla ollessa, aterioiden aikana\n-- kömpelöitä, katkeria ivapuheita, jotka loukkasivat myladya\nmonta monituista kertaa, vaikka hän ei aina ollut kuulevinaan,\nja jotka silloin tällöin osuivat maaliinsa ja saivat uhriparan\nperäytymään (kuten saattoi nähdä hänen punoittavista poskistaan ja\nkyyneltyneistä silmistään), mutta toisinaan kiihoittivat hänet vihaan\nja vastustukseen, jolloin hän vastaukseksi näihin raskaisiin nuoliin\nsingahutti takaisin värisevän vastauksen. Pari ei ollut onnellinen,\neikä myöskään ollut onnellista olla heidän luonaan. Voi, että nuoruuden\nrakkaus ja totuus päättyy tällaiseen katkeruuteen ja vararikkoon!\nMikään ihme ei ole nähdä nuoren parin rakastavan toisiaan -- mutta\nnähdä vanhan parin rakastavan tosiaan, se on paras kaikista näyistä.\nHarry Esmondista tuli molempien uskottu, -- toisin sanoen varakreivi\nkertoi nuorukaiselle kaikki surunsa ja kärsimänsä vääryydet (jotka\nolivat lordi Castlewoodin itsensä aiheuttamia), ja Harry arvasi\nvarakreivittären surut. Harryn rakkaus johti hänet helposti läpi\nsen ulkokultaisuuden, jonka peitossa lady Castlewood näki hyväksi\ntavallisesti kulkea, ja hän näki ladyn sydämeen koskevan, vaikka hänen\nkasvonsa hymyilivät. Vaikea temppu naisen elämässä on tuon naamion\nsäilyttäminen, jota maailma vaatii heidän käyttämään. Mutta suurempaa\nrikosta ei ole kuin että nainen osoittaa saavansa väärää kohtelua ja\nolevansa onneton, vaikkapa niin olisikin. Maailma vaatii säälimättä\nhäntä näyttämään iloiselta; ja meidän naistemme, kuten Malabarin\nvaimojen, on kuljettava hymyilevinä ja maalattuina uhratakseen itsensä\nmiestensä mukana, ja heidän sukulaisensa ovat kaikkein innokkaimpia\npakottamaan heitä velvollisuuttaan täyttämään ja hyvähuudoin ja\nkiitoksin tukahuttamaan ja vaimentamaan heidän tuskanhuutonsa.\n\nNiinpä Harry Esmond melkein huomaamattaan tutustui isäntänsä perheen\nsurulliseen salaisuuteen. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän ollut sitä\nälynnyt, sillä hän ei voinut sitä silloin ymmärtää; mutta lukeminen\nja ajatteleminen ja ihmisten tutkiminen oli häntä vanhentanut, ja\nerään elämän, joka todellisuudessa ei ollut milloinkaan ollut oikein\nonnellinen, syvin suru paljastui hänelle, kun hänen täytyi pakostakin\nymmärtää ja sääliä surua, jota huojentamaan hän oli aivan voimaton.\n\nOn sanottu, ettei mylord koskaan tahtonut tehdä alamaisuusvalaansa\neikä ottaa vastaan paikkaansa Irlannin kuningaskunnan ylimyksenä --\nIrlannissa hänellä olikin tiluksia vain nimeksi; ja hän kieltäytyi\nvastaanottamasta Englannin päärin arvoa, jonka kuningas Wilhelmin\nhallitus hänelle tarjosi lahjoakseen hänet uskollisuuteen.\n\nHän olisi saattanut vastaanottaa tämän, ja epäilemättä olisikin sen\ntehnyt, ellei hänen vaimonsa olisi sitä innokkaasti vastustanut; mylady\nhallitsi puolisonsa mielipiteitä paremmin kuin hänen käytöstään;\nhän oli sydämellinen ja suoramielinen nainen, jolla oli vain yksi\nuskon ja oikeuden ohje, eikä hän milloinkaan tahtonut hairahtua\nuskollisuudestaan maanpaossa olevaa kuninkaallista perhettä kohtaan\ntai tunnustaa muuta valtiasta kuin kuningas Jaakon. Ja vaikka hän\ntyytyi tottelevaisuuteen vallassa olevaa hallitusta kohtaan, ei mikään\nkiusaus voinut häntä pakottaa tunnustamaan Oranian prinssiä oikeaksi\nhallitsijaksi; eikä hän sallinut miehensäkään tätä siksi tunnustaa.\nNiinpä siis lordi Castlewood tuskin koko elinaikanansa vannoi\nuskollisuuden valaansa, vaikka hänen kieltäytymisensä aiheuttikin\nhänelle monta kärsimystä ja teki hänet synkäksi ja huonotuuliseksi.\n\nVallankumouksen jälkeisenä vuonna ja koko kuningas Wilhelmin\nelinajan tiedetään punotun yhtämittaisia juonia karkoitetun perheen\nvaltaanpalauttamiseksi; mutta jos lordi Castlewood otti näihin\nollenkaan osaa, kuten on mahdollista, kesti sitä vain lyhyen ajan ja\nsilloin kuin Harry Esmond oli liian nuori tutustuakseen sellaisiin\ntärkeisiin salaisuuksiin.\n\nVuonna 1695 suunniteltiin sir John Fenwickin, eversti Lowickin ja\nmuiden salaliitto; aiottiin asettua väijytykseen kuningas Wilhelmin\ntullessa Hampton Courtista Lontooseen ja muodostettiin salainen\nsuunnitelma, johon suuri joukko aatelia ja ylhäisiä otti osaa. Silloin\nilmestyi isä Holt Castlewoodiin ja toi mukanaan nuoren ystävän, erään\nherran, jota sekä mylord että isä, kuten oli helppo huomata, kohtelivat\ntavattoman kunnioittavasti. Harry Esmond näki tämän herran ja tunsi ja\nmuisti hänet myöhemmin elämänsä varrella, kuten aikanaan osoitetaan. Ei\nhänellä nykyisin myöskään ole epäilystä siitä, että herra varakreivi\noli jotenkin sekaantunut näihin toimiin, joissa kaikissa oli mukana\nisä Holt, joka matkusteli sinne tänne monenmoisten eri nimien ja\nvalepukujen suojassa. Isän toveri kulki kapteeni Jamesin nimellä;\njälkeenpäin Harry Esmond näki tämän toisennäköisenä ja aivan eri\nnimellä.\n\nSeuraavana vuonna pantiin toimeen historiallinen Fenwick-salaliitto,\njoka päättyi sir Johnin ja useiden muiden mestaukseen; salaliittolaiset\nkärsivät miehekkäästi rangaistuksensa; heitä saattoi Tyburniin myladyn\nisä, tuomiorovasti Armstrong, mr. Collier sekä muutamat muut vankat\nuskollisuuden valaansa vannomattomat kirkonmiehet, jotka antoivat\nheille synninpäästön hirsipuun juurella.\n\nOn tunnettua, että kun sir John tuli paljastetuksi, saatiin, selville\nsuuri joukko salaliittoon osallisien herrain nimiä, mutta silloin\nprinssi jalomielisen viisaasti ja lempeästi poltti hänelle hankitun\nluettelon salaliittolaisista ja sanoi, ettei hän halunnut tietää\nasiasta sen enempää. Tämän jälkeen lordi Castlewood vannoi pyhän valan,\nettei hän milloinkaan, taivas häntä siihen auttakoon, enää ottaisi\nosaa mihinkään toimenpiteeseen tuota urhoollista ja hyväsydämistä\nmiestä vastaan; ja samoin hän vastasi Holtille, kun tuo väsymätön\npappi kävi hänen luonaan ja olisi toivonut lordin ottavan osaa uuteen\nsalaliittoon. Tämän jälkeen mylord puhui aina kuningas Wilhelmistä\nmitä viisaimpana, urhoollisimpana ja suurimpana miehenä -- mikä\ntämä epäilemättä olikin. Mylady Esmond puolestaan sanoi, ettei hän\nmilloinkaan saattanut antaa kuninkaalle anteeksi ensiksikään sitä,\nettä tämä oli häätänyt appiukkonsa valtaistuimeltaan ja toiseksi\nsitä, ettei tämä ollut uskollinen vaimolleen, prinsessa Marialle.\nLuulen tosiaankin, että vaikka itse Nero nousisi haudastaan ja tulisi\nEnglannin kuninkaaksi ja hyväksi aviomieheksi, naiset antaisivat\nhänelle synnit anteeksi. Varakreivi nauroi vaimonsa vastaväitteille --\ntuollainen hyveen mittapuu ei hänestä oikein soveltunut.\n\nViimeinen neuvottelu, joka mr. Holtilla oli varakreivin kanssa,\ntapahtui, kun Harry oli tullut kotiin yliopistosta viettämään\nensimmäistä loma-aikaansa (Harry näki entisen opettajansa vain puolen\ntunnin ajan eikä puhunut mitään kahdenkesken tämän kanssa), ja\nheidän keskustelunsa, mitä se sitten lienee ollutkin, saattoi herra\nvarakreivin kovin kiihdyksiin -- jopa siinä määrin, että hänen vaimonsa\nja nuori sukulaisensa Harry Esmond eivät saattaneet olla huomaamatta\nhänen levottomuuttaan. Kun Holt oli mennyt, työnsi varakreivi Esmondin\nluotaan ja kohteli häntä sitten taas mitä huomaavaisimmin. Hän karttoi\nvaimonsa kysymyksiä ja katsoi lapsiinsa synkin ja huolestunein kasvoin\nmutisten: \"Lapsi parat -- lapsi parat!\" tavalla, joka ei voinut olla\nmitä suurimmassa määrin huolestuttamatta niitä, joiden elämänä oli\nhäntä palvella ja totella. Tämän synkkyyden tulkitsi jokainen, joka\npiti silmällä lordi Castlewoodia, oman mielensä mukaan.\n\nVarakreivitär sanoi naurahtaen julman katkerasti: \"Varmaankin on tuo\nolento Hextonissa ollut sairaana tai torunut häntä\" (sillä varakreivin\nhulluus mrs. Marwoodiin nähden tunnettiin liiankin hyvin). Nuori Esmond\npelkäsi varakreivin raha-asiain tilaa, jonka hän tunsi, ja että menot,\njotka aina olivat hänen tuloja suuremmat, olivat aiheuttaneet lordi\nCastlewoodin levottomuuden.\n\nEräs niistä syistä, joiden vuoksi herra varakreivi oli ottanut nuoren\nEsmondin erikoiseen suosioonsa, oli mitätön seikka, jota ei ole\nmainittu; se oli eräs tapaturma, joka oli onneksi Henry Esmondille.\nVain muutamia kuukausia varakreivin Castlewoodiin tulon jälkeen\ntalvisaikaan, nuori kreivi, joka silloin oli pieni mekkopukuinen poika\njuoksenteli huoneissa. Sattui sitten päivällisen jälkeen, että pikku\nFrank oli isänsä seurassa, joka nukahti viininsä ääreen huolehtimatta\nlapsesta, joka ryömi tulisijalle. Kaikeksi onneksi Esmondin emäntä\nlähetti hänet poikaa hakemaan, juuri kun kekäle oli sytyttänyt tuleen\ntuon kirkuvan pikku viikarin vaatteet. Esmond syöksyi esiin ja repi\npuvun pois pienokaisen yltä, niin että hänen omat kätensä paloivat\npahemmin kuin lapsi, joka pikemmin pelästyi kuin sai vammoja tässä\ntapaturmassa. Mutta sattuman varassa oli, että päättäväinen henkilö\njuuri sillä hetkellä tuli huoneeseen, muuten varmaankin lapsi olisi\npalanut kuoliaaksi, sillä varakreivi nukkui juotuaan hyvin raskaasti\neikä herännyt niin valppaana kuin tulee miehen, jonka on taisteltava\nvaaraa vastaan.\n\nAina tämän jälkeen tuo isä puhui katumuksestaan ja nöyryydestään\nsoimaten itseään juopoksi tyhjäntoimittajaksi ja vakuutteli ihailevansa\nHarry Esmondia, jotahan nimitti sankariksi vain siksi, että tämä\noli tehnyt hyvin pienen palveluksen. Varakreivi kohteli lempeästi\npoikansa hengen pelastajaa ja Harrystä tuli aivan kuin perheen jäsen.\nHänen palohaavojaan hoiti mitä suurimmalla huolellisuudella hänen\nlempeä emäntänsä, joka sanoi, että taivas oli lähettänyt tämän hänen\nlastensa suojelijaksi ja että hän oli rakastava Harryä koko elämänsä\najan. Ja tämän jälkeen Harry tuli perheensä ja rakkaan emäntänsä\nuskoon. Hänen kääntymisensä johtui enemmän siitä suuresta rakkaudesta\nja lempeydestä, joka oli kehittynyt tässä pienessä perheessä kuin\ntuomiorovasti Armstrongin kehoituksista (vaikka näillä olikin\nhäneen suuri vaikutusvoima). Uuden uskonsa tunnustajana hän on aina\nsenjälkeen pysynytkin. Mitä tulee tohtori Tusherin kehumisiin, että\nhän muka oli tämän kääntymisen aiheuttaja -- niin halveksi mr. Esmond\njo näinä nuoruutensa päivinä tohtoria siinä määrin, että jos Tusher\nolisi pyytänyt häntä jotain uskomaan (jota hän ei tehnytkään, eikä\nmilloinkaan sekaantunut koko asiaan), olisi Harry heti pannut asian\ntodenperäisyyden kyseenalaiseksi.\n\nMylady joi harvoin viiniä, mutta määrättyinä vuoden päivinä, kuten\nsyntymäpäivinä (Harry-paralla ei milloinkaan sellaista ollut) ja\nvuosipäivinä hän maistoi vähäisen; ja tämä päivä, joulukuun 29:s, oli\nsellainen. Tämän vuoden, siis 1696:n lopussa, oli ehkä neljätoista\npäivää kulunut mr. Holtin viimeisestä vierailusta, kun lordi Castlewood\nyhä hyvin synkkämielisenä istui pöydän ääressä -- silloin mylady pyysi\npalvelijaa tuomaan hänelle lasin viiniä ja, katsellen mieheensä ja\nhymyillen suloisinta hymyään sanoi: -- \"Mylord, ettekö tekin täytä\nlasianne ja salli minun esittää maljaa?\"\n\n\"Mikä nyt on, Rachel?\" sanoi tämä ojentaen tyhjän lasinsa täytettäväksi.\n\n\"On joulukuun 29:s päivä\", sanoi mylady näyttäen hellän kiitolliselta,\n\"ja maljani on, Harryn malja -- Jumala siunatkoon häntä, joka pelasti\npoikani hengen.\"\n\nMylord katsahti Harry Esmondiin tiukasti ja joi maljan; mutta\npaukahutti sen pöytään heti ja huokaisten nousi ja poistui huoneesta.\nMikä oli vikana? Tiesimme kaikki, että jokin suuri suru vaivasi häntä.\n\nHarry Esmond ei tietänyt, oliko lordi älykkäästi keinotellen rikastunut\nvai oliko hän saanut lahjoituksia, joiden avulla hänen oli mahdollista\npitää suurempaa taloutta ja elää vähemmän säästeliäästi kuin tähän\nasti; Castlewoodin talo vaati nyt paljon suurempia kustannuksia\nkuin ensimmäisinä vuosina varakreivin tulon jälkeen. Talleissa oli\nenemmän hevosia ja linnassa enemmän palvelijoita, ja paljon enemmän\nvieraita tuli ja meni nyt kuin ennen, vaikka silloinkin oli ollut\nvaikeata edes kaikkein ankarinta säästäväisyyttä noudattamalla pitää\ntaloa hänen ylhäisyytensä arvon mukaisessa asussa ja säilyttää tilat\nvelattomina. Ja suurta älykkäisyyttä ei tarvittu havaitsemaan, että\nuseat Castlewoodin uusista tuttavista eivät miellyttäneet sen emäntää;\nei silti, että hän koskaan olisi kohdellut heitä tai ketään kuolevaista\nmuuten kuin kohteliaasti, mutta he olivat henkilöitä, jotka eivät\nsaattaneet olla hänelle tervetulleita ja joiden seuraa niin hienostunut\nja varovainen nainen tuskin saattoi haluta, lapsilleen. Sinne saapui\njuoppoja maalaisherroja joka taholta maaseutua; ne loilottivat\nlaulujaan varakreivittären akkunain alla ja joivat itsensä humalaan\nvarakreivin punssista ja oluesta. Tuli upseereja Hextonista; niiden\nseurassa pikku lordimme, pantiin kuulemaan keskustelua ja juomaan\nja kiroamaan tavalla, joka sai tuon hienotunteisen ladyn vapisemaan\npoikansa puolesta. Esmond koetti häntä lohduttaa sanomalla, että hän\ntiesi yliopistokokemuksestaan, kuinka miehen täytyy ennemmin tai\nmyöhemmin matkallaan maailman läpi joutua tämänlaiseen seuraan ja\nkeskusteluun; ja ettei se haitannut mitään, jos kuuli sen kaksitoista\ntai kaksikymmenvuotiaana, koska nuorukaiset, jotka kauimmin pysyivät\näitinsä hameen liepeissä ratkesivat useinkin rajuimmin hurjastelemaan.\nMutta tyttärestään lady Castlewood oli eniten huolissaan peläten\nvaaraa, jonka hän luuli uhkaavan pikku Beatrixia isän hemmoittelun\nvuoksi (täytyy myöntää, että mylord erittäinkin näiden onnettomien\nkotoisten eripuraisuuksien jälkeen oli hillittömän kiivas puhuessaan\nlapsille vihaisena ollessaan; samoin hän oli liian tuttavallinen,\nellemme sanoisi karkea, hyvällä tuulella ollessaan), ja seuraa, johon\nhuolimaton lordi lapsensa vei.\n\nCastlewoodin lähitienoilla on Sarkin-linna, jossa markiisitar\nSark asui; tämän tiedettiin olleen kuningas Kaarle-vainajan\nrakastajattarena; ja tähän taloon, jonne, totta kyllä, suuri osa\nmaalaisylimystöä meni, herra varakreivi tahtoi mennä, vieläpä viedä\npienen tyttärensä ja poikansa leikkimään talon lasten kanssa.\nLapsilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä tuo talo oli loistava ja\nvastaanotto varsin ystävällinen. Mutta varakreivitär -- epäilemättä\nvarsin oikein -- arveli, että sellaisen äidin lapset, jommoinen tuo\nhuomattu lady Sark oli ollut, eivät voineet olla hyvää seuraa hänen\nkahdelle lapselleen, ja ilmaisi ajatuksensa miehelleen. Tämän puhetapa\nei ollut todellakaan kaikkein lempeintä, milloin häntä vastusteltiin.\nSanalla sanoen tästä asiasta syntyi perheriita, kuten oli syntynyt\nuseista muista seikoista, eikä ladya pakotettu ainoastaan myöntymään\n-- sillä miehen tahto oli laki, eikä lady lastensa nuoruuden tähden\nvoinut sanoa näille, mikä hänen vastenmielisyytensä syynä oli, eikä\nmainita heille mitään muutakaan estettä -- vaan hän koki lisäksi sen\nsalaisen nöyryytyksen, että näki heidän palaavan ihastuneina uusiin\nystäviinsä, kuormitettuna heidän antamillaan lahjoilla ja palaen\nhalusta saada mennä takaisin sellaiseen riemujen tyyssijaan kuin Sarkin\nlinna oli. Vuosi vuodelta tuo seura kävi varakreivittären mielestä yhä\nvaarallisemmaksi Beatrixille, joka lapsesta kasvoi naiseksi ja jonka\npäivittäin lisääntyvä kauneus ja useat luonteenheikkoudet puhkesivat\nesiin.\n\nHarry Esmondin osana oli nähdä muuan vierailu, kun vanha lady Sark\ntuli Castlewoodin ladyn luokse; lady Sark tuli juhlallisesti kuuden\nkastanjanruskean hevosen vetämissä ajopeleissä, sinisin ohjaksin,\npaashi kummallakin vaunun astimella, kuski oli edessä ja aseellisia\npalvelijoita ratsastamassa hänen edellään ja jäljessään. Ja ellei olisi\nollut ikävää nähdä lady Castlewoodin kasvoja, olisi ollut huvittavaa\ntarkastaa noiden kahden vihamiehen käytöstä -- nuoremman naisen kylmää\nkärsivällisyyttä ja vanhemman horjumatonta hyväntuulisuutta. Lady Sark\nei huomannut mitään loukkausta mitä ikinä hänen kilpailijattarensa\ntarkoittikin eikä lakannut hymyilemästä ja nauramasta ja imartelemasta\nlapsia tai lausumasta kohteliaisuuksia jokaiselle miehelle, naiselle,\nlapselle, jopa koirallekin tai tuolille ja pöydälle Castlewoodissa;\nniin altis hän oli ihailemaan kaikkea siellä. Hän ylisti lapsia ja\ntoivoi -- kuten hänellä oli syytäkin -- että hänen oma perheensä\nolisi yhtä hyvin kasvatettu kuin nuo keruubit. Hän ei ollut nähnyt\nmilloinkaan sellaista hipiää kuin Beatrix-kullan -- vaikka olihan tällä\noikeus siihen sekä isän että äidin puolelta -- lady Castlewoodin hipiä\nolikin aivan ihmeteltävän raikas; ja lady Sark huokasi ajatellessaan,\nettei hän ollut syntynyt kauniiksi naiseksi. Ja hän huomautti Harry\nEsmondille lumoavasti vielä vanhanakin hymyillen, että hän onnitteli\ntätä viisaudesta, jonka lady sanoi lukevansa hänen silmistään ja\notsastaan, ja vannoi, ettei hän milloinkaan ottaisi _tätä_ vastaan\nSarkissa, ennenkuin hänen tyttärensä olivat poissa tieltä.\n\n\n\nXII luku.\n\nMYLORD MOHUN TULEE LUOKSEMME TUODEN MUKANAAN IKÄVYYKSIÄ.\n\nTämän vanhan ylimysnaisen seurueen myötä oli ratsastanut kaksi herraa\n-- hänen poikansa, mylord Firebrace ja tämän ystävä, mylord Mohun\n-- jotka molemmat Castlewoodin vieraanvarainen lordi erinomaisen\nystävällisesti otti vastaan. Mylord Firebrace oli vain heikkojärkinen\nja heikkojäseninen nuori aatelismies, pieni kasvultaan, heikko\nkäsityskyvyltään, mikäli voimme päättää hänen keskustelustaan nuoren\nEsmondin kanssa; mutta toinen oli ulkomuodoltaan sievännäköinen\nnuorukainen, jolla oli _bel air_ ja iloinen, rohkea, sotainen\nulkomuoto, ja joka oli sen aikuisen historian mukaan jo valloittanut\nuseita kaunottaria ja kunniamaljoja. Hän oli taistellut ja tehnyt\nvalloituksia sekä Ranskassa että Flanderissa. Hän oli ottanut osaa\nuseihin Badenin ruhtinaan Tonavanretkiin ja ollut näkemässä Wienin\npelastusta turkkilaisten käsistä. Ja hän puhui sotaisista urotöistään\nmiellyttävästi ja sotilaallisen miehekkäästi ja vapaasti, jolla hän\nihastutti kaikkia kuulijoitansa Castlewoodissa; siellä ei oltu totuttu\nkohtaamaan niin miellyttävää seuratoveria.\n\nEnsimmäisenä päivänä tämän jalon seurueen saapumisen jälkeen mylord ei\ntahtonut kuulla puhuttavankaan heidän poismenostaan ennen päivällistä\nja vei mukanaan herrat, huvittaakseen heitä, ja jätti vaimonsa vanhan\nmarkiisittaren ja tämän tyttären seuraksi. Herrat tarkastivat talleja\nja mylord Mohun ylisteli hevosia, vaikka niiden näkeminen oli pieni\nhuvi; ja he kävelivät vanhan talon ja puistojen ympäri ja taistelivat\nOliverin aikaisen piirityksen uudelleen. He pelasivat rakettipelin\nvanhalla pihalla ja mylord Castlewood voitti mylord Mohunin, joka sanoi\npitävänsä pallopelistä yli kaiken ja pian palaavansa Castlewoodin\nkostamaan. Päivällisen jälkeen he heittivät kiekkoa ja joivat punssia\nviheriällä pengermällä, ja erotessaan he olivat uskollisuudenvalan\ntehneitä ystäviä; mylord suuteli tuota toista lordia, ennenkuin tämä\nkiipesi ratsulleen julistaen hänet parhaaksi toveriksi, mitä oli\nkohdannut pitkiin, pitkiin aikoihin. Aina iltamyöhään asti ei lordi\nCastlewood, piippuaan poltellen, lakannut puhumasta Harry Esmondille\nuudesta ystävästään; eikä lordi tosiaankaan herennyt hänestä puhumasta,\nennenkuin oli niin päissään, ettei enää kyennyt selvästi puhumaan.\n\nAamiaisella seuraavana päivänä uudistui sama puhe, ja kun mylady sanoi,\nettä lordi Mohunin ulkonäössä ja puhetavassa oli jotain vapaata, joka\nei ladyssä herättänyt luottamusta tähän, virkkoi hänen miehensä,\nnauraen ja vannoen tavalliseen tapaansa, ettei hän milloinkaan ollut\npitänyt miehestä, naisesta eikä eläimestä, jolle ei varakreivitär aina\nvarmasti olisi tullut mustasukkaiseksi, ja että Mohun oli sievin mies\nEnglannissa ja että hän toivoi saavansa tätä tavata usein niin kauan\nkuin tämä oli maaseudulla ja että hän aikoi ilmoittaa Mohunille mitä\nrouva Tekokaino oli hänestä sanonut.\n\n\"Totta kyllä on\", sanoi lady Castlewood, \"että pidän hänen\nkeskustelustaan varsin paljon. Se on huvittavampaa kuin useimpien\ntuntemieni henkilöiden. Myönnän, että pidin sitä liian vapaana; ei\nsiinä suhteessa mitä hän sanoi, vaan pikemminkin siinä, mitä hän tuntui\ntarkoittavan.\"\n\n\"Pyh! teidän armonne ei tunne maailmaa\", virkkoi hänen miehensä,\n\"ja olette aina ollut yhtä turhanaikainen kuin ollessanne\nviisitoistavuotias neitonen.\"\n\n\"Ette havainnut minussa mitään vikaa, kun olin viisitoistavuotias\nneitonen.\"\n\n\"Herranen aika, rouva, te olette käynyt liian vanhaksi ruvetaksenne\nenää lasten esiliinoihin; tottakai minun on päätettävä minkälaiseen\nseuraan vaimoni joutuu\", sanoi mylord iskien nyrkkiä pöytään.\n\n\"En tosiaankaan, Francis, ole milloinkaan muuta ajatellutkaan\",\nvastasi varakreivitär nousten ja kumartaen hänelle; kumarruksessa oli\nkuuliaisuutta, mutta myöskin uhkaa; niinkin myötämielinen katsoja kuin\nHarry Esmond saattoi nähdä siitä, miten toivottomasti he olivat erossa\ntoisistaan -- mikä suuri erimielisyyden ja epäsovun kuilu oli heidän\nvälillään.\n\n\"Siunatkoon! Mohun on paras mies Englannissa ja minä kutsun hänet\ntänne tuon naisen kiusallakin. Oletko milloinkaan nähnyt niin kylmää\nröyhkeyttä kuin tuo, Harry? Noin hän kohtelee minua\", hän jatkoi\nvihan vallassa, ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän puristi\nkätensä nyrkkiin ja jatkoi: \"En ole ihminenkään omassa talossani. Minut\npantaisiin tuon papintyttären nöyräksi palvelijaksi. Kautta Juppiterin!\nTahtoisin kernaammin, että hän heittäisi ruuan silmilleni kuin ilkkuu\nminulle tuolla tavoin. Hän häpäisee minua lastemme edessä kirotuilla\nilmeillään; ja puhuu varmasti Frankille ja Beatylle, että isä on hylky,\nja että heidän tulee halveksia minua.\"\n\n\"Todellakaan, todellakaan, sir, en ole koskaan kuullut hänen puhuvan\nteistä sanaakaan muuten kuin kunnioittavasti\", puuttui Harry Esmond\npuheeseen.\n\n\"Et, piru vie! Kunpa hän edes puhuisi! mutta sitä hän ei tee. Hän\nhalveksii minua ja on vaiti. Hän pysyttelee minusta erillään aivan kuin\nolisin ruttoinen. Voi turkinpippuri! kuinka hän kerran piti rutostaan.\nJa kun tulin kosimaan, niin olisitpa nähnyt neitosen punastuvan,\npunastuvan aivan punaiseksi, herra nähköön, ilosta. No mitä luulet\nhänen minulle sanoneen, Harry? Hän sanoi itse, kun tein hänelle pilaa\nhänen hitonmoisista hymyilevistä punaposkistaan: 'Niin tehdään Saint\nJames-palatsissakin: Kohotan ylös punaisen lippuni, kun kuninkaani\ntulee.' Hän näes, tarkoitti, että minä olin kuningas. Ja katsopas nyt\nhäntä, sir! Luulenpa, että hän olisi iloissaan, jos olisin kuollut; ja\nkuollut olen ollutkin hänelle nämä viisi vuotta -- aina siitä lähtien\nkun teissä kaikissa oli rokko; hän ei koskaan voinut antaa minulle\nanteeksi, että lähdin pois.\"\n\n\"Vaikka se totisesti oli vaikeata, mylord, niin luulen emäntäni\nantaneen sen anteeksi\", sanoi Harry Esmond. \"Ja muistakaa, miten\ninnokkaasti hän odotti teidän ylhäisyytenne paluuta ja kuinka\nsurullisena hän kääntyi pois, kun näki teidän kylmät katseenne.\"\n\n\"Hitto vie!\" huudahti mylord, \"olisiko minun pitänyt jäädä tänne ja\nhankkia rokko itseeni? Mitä perhanan hyötyä siitä olisi ollut? Vaarassa\nolen mies siinä missä kuka muu tahansa, mutta en mene tarpeettomaan\nvaaraan -- ei ole pelkoakaan. Kiitoksia paljon tyhjästä. Ja -- ja sinä\nnyökytät päätäsi ja tiedän varsin hyvin, Harry-pastori, mitä tarkoitat.\nOli tuo -- tuo toinen juttu, joka häntä suututti. Mutta eikö vaimo voi\nkoskaan antaa anteeksi miehelle, jonka jalka vähän luiskahtaa? Pidätkö\nminua pyhimyksenä?\"\n\n\"Tosiaankaan, sir, en pidä\", myönsi Harry hymyillen.\n\n\"Sen ajan jälkeen vaimoni on ollut kylmä kuin Charing Grossin patsas.\nVakuutan, Henry, ettei hänessä ole hituistakaan anteeksiantavaisuutta.\nHänen kylmyytensä jäädyttää koko elämäni ja ajaa minut punssimaljan\nääreen tai ajelemaan ympäri maan. Lapseni eivät ole minun lapsiani,\nvaan hänen, ollessamme yhdessä. Vain silloin, kun hän ei ole näkemässä\nkirottuine kylmine katseineen, jotka lävistävät minut, tulevat he\nluokseni ja ainoastaan silloin uskallan antaa heille edes suukonkaan;\nja siksi, Harry, vien heidät toisten koteihin hyväilläkseni heitä\nsiellä. Minut tappaa tuon ylpeän naisen hyveellisyyskin. Hyveellisyys!\nAntakaa minulle hyveellisyyttä, joka voi antaa anteeksi; antakaa\nminulle hyveellisyyttä, joka ei ajattele itsesäilytystä, vaan toisten\nihmisten onnelliseksi tekemistä. Piru vie, mitäpä haittaa arpi tai\npari, jos saa ne ystävää hädästä auttaessaan.\"\n\nJa mylord löi uudestaan nyrkkinsä pöytään ja otti pitkän siemauksen\njuomamaljasta. Harry Esmond kuunteli häntä ihaillen ja ajatteli, miten\ntämä uhrautuvaisuuden saarnaajaparka oli karannut pakoon rokkoa,\njonka hänen vaimonsa oli niin tyytyväisenä kestänyt ja joka tauti\noli ollut niin suurena eripuraisuuden aiheena kaikkien tämän perheen\njäsenten elämässä. \"Miten hyvin ihmiset sentään saarnaavat\", ajatteli\nnuorukainen, \"ja kukin on oman saarnansa valaisevana esimerkkinä!\nItsekullakin on oma kertomuksensa riidasta, vieläpä tosikertomuksensa,\nja molemmat ovat oikeassa tai väärässä, miten vain halutaan!\" Harryn\nsisimpään sydämeen koski niiden taistelujen ja tuskien näkeminen, jotka\nrepivät tämän hyvän, miehekkään ystävän ja suojelijan sydäntä.\n\n\"Aivan varmaan, sir\", hän sanoi, \"toivon Jumalan tähden, että emäntäni\nvoisi kuulla teidän puhuvan niinkuin minä olen kuullut; hän tietäisi\npaljon sellaista, joka tekisi hänen elämänsä onnellisemmaksi, jos hän\nsen saattaisi kuulla.\" Mutta mylord singautti ivaten manauksiaan. Hän\nsanoi, että Harry-pastori oli hyvä, mutta että mitä naisiin tulee,\nne olivat kaikki samanlaisia -- kaikki pettureita ja sydämettömiä.\nNiin heittää mies hienon maljakon maahan ja halveksii sitä, koska\nse särkyy. Se saattaa olla nyt arvoton -- totta kyllä, mutta kenen\nhuostassa se oli ja kuka sen murskasi? Harry, joka olisi antanut\nelämänsä tehdäkseen hyväntekijättärensä ja tämän puolison onnellisiksi,\najatteli itsekseen nähdessään varakreivin mielentilan ja huomatessaan,\nettä tällä todellakin oli paljon rakkautta jäljellä sydämessään ja että\nhän oli valmiina vaimonsa suosiolle, jos tämä siitä huolisi, eikö hän\nsaattaisi olla sovun välittäjänä näiden kahden henkilön välillä, joita\nhän kunnioitti eniten koko maailmassa. Ja hän suunnitteli mielessään\nmiten hän ilmaisisi osan tästä emännälleen ja miten hän selittäisi\ntälle, että hänen puolisonsa, Harryn järjen mukaan ainakin, yhä ihaili\nja rakastikin häntä.\n\nMutta hän huomasi aineen hyvin vaikeaksi käsitellä, kun hän mitä\nvakavimmin yritti sitä esittää (sillä pitkäaikainen luottamus ja\nuudistuneet rakkauden ja uskollisuuden näytteet olivat antaneet hänelle\nperheessä eräänlaisen arvovallan, jonka hän omaksui aina kun hän taloon\npalasi); hän laati puheen, jonka olisi luullut tehoavan, koska se lähti\naivan puhujan sydämestä ja yritti mitä lempeimmin viitata ihaillulle\nemännälleen, että tämä teki miehelleen vääryyttä eikä tuntenut häntä ja\nettä koko perheen onni riippui ladyn mielenmuutoksesta.\n\nHän, joka tavallisesti oli tyyni ja mitä lempein ja hymyä ja altista\nhuomaavaisuutta uhkuva, punastui, kun nuori Esmond puhui siten, ja\nnousi istuimeltaan luoden nuorukaiseen halveksumisen ja vihan katseen,\njonka laista tämä ei milloinkaan ennen muistanut häneltä saaneensa.\nMylady oli hetkisen aivan kuin toinen olento ja näytti suuttuneelta\nruhtinattarelta, jota vasalli on loukannut.\n\n\"Oletteko koskaan kuullut minun lausuvan moitteen sanaakaan\nvarakreivistä?\" kysyi hän kiihkeästi kähisten ja polkien jalkaansa.\n\n\"En suinkaan\", vastasi Esmond katsellen maahan.\n\n\"Oletteko te tullut luokseni hänen lähettiläänään, -- _te_?\" jatkoi hän.\n\n\"Mieluummin kuin mitään muuta maan päällä haluaisin nähdä sovun teidän\nvälillänne\", vastasi Harry, \"ja ryhtyisin mihin lähettilästoimeen\ntahansa siinä tarkoituksessa.\"\n\n\"_Te_ siis olette mylordin välittäjämies\", jatkoi hän välittämättä\ntoisen puheesta. \"Olette lähetetty kutsumaan minua takaisin orjuuteen\nja ilmoittamaan minulle, että mylordin suosio on armossa palautettu\nhänen palvelijalleen? Hän on väsynyt Covent Gardeniin, eikö niin, koska\ntulee kotiin ja haluaisi teurastuttaa juotetun vasikan?\"\n\n\"Siihen on annettu jalo esimerkki\", virkkoi Esmond.\n\n\"Niin kyllä, pojan suhteen; mutta mylord ei ole minun poikani. Hän\njuuri työnsi minut luotansa. Hän juuri särki onnemme; ja nyt hän\npyytää minua sitä korjaamaan! Hän juuri näytti minulle itsensä\nviimeinkin semmoisena kuin hän oli; hän ei ollut se, minä olin häntä\npitänyt. Hän tulee lasteni eteen tyhmänä ja viinistä humaltuneena;\nhän jättää seurapiirimme liittyäkseen kapakkain ja huonojen paikkojen\nvierailijoihin, -- hän menee kotoaan kaupunkiin ystäviensä luo,\nja kyllästyttyään niihin palaa tänne ja odottaa minun polvistuvan\nja ottavan hänet iloiten vastaan. Ja _teidät_ hän lähettää\nkamariherrakseen! Mikä ylevä lähettilääntoimi! Monsieur, onnittelen\nteitä uuden virkanne johdosta!\"\n\n\"Se olisi ylevä lähettilästoimi, ja onnellinen toimi myöskin, jos\nvoisin yhdistää teidät ja mylordin\", vastasi Esmond.\n\n\"Otaksun, että olette nyt toimenne täyttänyt, sir. Sievä toimi teidän\nperille saatettavaksenne. En tiedä onko Cambridgen filosofianne\nvai aika muuttanut teidän ajatuskantanne\", jatkoi lady Castlewood\nyhä ivalliseen sävyyn. \"Varmaankin olette myöskin oppinut pitämään\njuopottelemisesta ja nikottelemaan viinin ja punssin ääressä -- mikä on\nteidän ylhäisyytenne lempijuoma? Varmaankin myös poikkeatte 'Ruusuun'\nmatkustaessanne Lontoon läpi, ja varmaan teillä on tuttavanne Covent\nGardenissa. Nöyrin palvelijanne, sir, sekä päämiehen että lähettilään,\nsekä herran että -- että lakeijan.\"\n\n\"Taivaan tähden! madame\", huudahti Harry, \"mitä olen tehnyt, että noin\njo toisen kerran loukkaatte minua? Tahdotteko minun punastuvan siitä,\nmistä ennen olin ylpeä, siitä, että elin teidän armoillanne? Suurin\niloni on palvella teitä (sen hyväksi antaisin henkeni), te tiedätte,\nlähinnä suurin onneni on saada teiltä suosionosoitus. Mitä pahaa olen\nteille tehnyt, kun minua näin haavoitatte, julma nainen?\"\n\n\"Mitäkö pahaa?\" sanoi hän, katsellen Esmondiin leimuavin silmin.\n\n\"No, eipä mitään, -- ei mitään mitä itse tietäisit, Harry, tai jota\nvoisit auttaa. Miksi toitkaan tänne rokon\", hän lisäsi oltuaan hetken\nvaiti, \"Castlewoodin kylästä? Et voinut sille mitään, ethän? Kukapa\nmeistä tietää, minne kohtalo meidät vie? Mutta siihen asti olimme\nkaikki onnellisia, Henry.\" Ja Harry poistui tästä keskustelusta\najatellen yhä, että vieraantuminen hänen isäntänsä ja rakastetun\nemäntänsä välillä oli parannettavissa ja että he molemmat tunsivat\nsuurta sydämen kiintymystä toisiinsa.\n\nKiintymys lordi Mohunin ja Castlewoodin välillä näytti yhä kasvavan,\nniin kauan kuin edellinen viipyi maaseudulla, eikä ainakaan lordi\nCastlewood milloinkaan näyttänyt onnelliselta ollessaan poissa uuden\ntoverinsa luota. He urheilivat yhdessä, joivat sekä pelasivat kiekkoa\nja tennistä. Mylord Castlewood saattoi mennä kolmeksi päiväksi Sarkiin\nja tuoda mukanaan lordi Mohunin Castlewoodiin, jossa lordi Mohun olikin\nkaikille hyvin tervetullut sillä hänellä oli leikkipuheita tai uusi\nhuiman meluinen leikki lapsille, kaikki kaupungin uutiset lordille\nja musiikkia ja kohteliaisuuksia ja yllinkyllin _beau langage'a_\nmyladylle ja Harry Esmondille, joka ei milloinkaan väsynyt kuuntelemaan\ntämän kertomuksia sotaretkistä ja elämästä Wienissä, Venetsiassa ja\nPariisissa, ja kuuluisista eurooppalaisista kaupungeista, joissa\nhän oli käynyt sekä rauhan että sodan aikana. Ja hän lauloi myladyn\nklaveerin ääressä ja pelasi korttia tai lautapeliä tai uutta\nbiljardipeliä mylordin kanssa (jonka hän aina voitti); hän oli aina\ntäysin iloinen ja hänen käytöksessään oli eräänlaista miehekästä suloa,\njoka tosin paljasti hieman leirielämää ja Alsatiata, mutta jolla\nkuitenkin oli viehätyksensä ja joka leimasi hänet gentlemanniksi. Ja\nhänen käyttäytymisensä lady Castlewoodia kohtaan oli niin altista ja\nkunnioittavaa, että tältä pian häipyivät ensimmäiset epämiellyttävät\ntunteet, -- niin, rupesipa hän vielä ennen pitkää huolehtimaan hänen\nhenkisestä tilastaan ja toivomaan hänen parempaan kääntymistään\nlainaten hänelle hengellisiä kirjoja, joita lordi lupasi kuuliaisena\ntutkia. Mylord Mohun puhui ladyn kanssa parannuksen teosta ja\nhiljaiseen elämään asettumisesta, hovista ja kaupungista poistumisesta\nja maapalstan ostamisesta lähistöltä; mutta kun nuo kaksi lordia olivat\nburgundilaisviininsä ääressä päivällisen jälkeen kahdenkesken, oli\nheidän puheensa kovin erilaista ja oli varsin vähän kysymystä lordi\nMohunin parempaan elämään kääntymisestä. Kun he pääsivät toiseen\npulloonsa, jätti Harry Esmond tavallisesti kahden kesken nämä jalot\njuopottelijat, jotka, vaikka he, Herra paratkoon, puhuivatkin varsin\nvapaasti hänen läsnäollessaan (hyvä Jumala, minkä kertomussarjan\nAlsatiasta ja Kevät-puutarhasta, kapakoista ja pelihuoneista,\nhovinaisista ja teatteridiivoista hän muistaakaan heidän hurskaasta\nkeskustelustaan!) -- vaikkakin he, kuten sanoin, keskustelivat Esmondin\nläsnäollessa vapaasti, näyttivät he kuitenkin iloisilta, kun hän\npoistui; ja sitten he joivat toisen pullon ja alkoivat sitten pelata\nkorttia ja sitten tuli mylord Mohun hänen armonsa vastaanottohuoneeseen\njättäen ilotoverinsa nukkumaan pois humalansa.\n\nSen aikuisten hienojen herrojen kunnianasiana oli menettää tai voittaa\nhuikeasti kilpa-ajoissa tai kortti- ja arpapelissä; eikä milloinkaan\nvoinut päättää näiden herrojen käytöksestä jälkeenpäin, kuka oli\nvoittanut ja kuka hävinnyt heidän pelissään. Ja kun mylady vihjasi\nmylordille, että tämä pelasi enemmän kuin hyvä oli, työnsi tämä hänet\nluotaan \"pyh\" sanalla ja vakuutti, ettei mikään ollut tasaväkisempää\nkuin peli kahden gentlemannin välillä, jos he vain pitivät sitä yllä\ntarpeeksi kauan. Ja siitä saa olla varma, että nämä pitivät sitä yllä\ntarpeeksi kauan. Sen aikuinen maailmanmies kulutti usein neljänneksen\npäivästään korttiensa ääressä ja toisen neljänneksen juomiseen;\nolen tuntenut monta miellyttävää miestä, jotka saattoivat olla\nnerokkaitakin, valmiita antamaan sattuvan vastauksen ja tuhattaitoisia\nseuraelämän käänteissä, mutta jotka kovin hämmästyivät, jos heidän\ntäytyi kirjoittaa enemmän kuin oma nimensä.\n\nTuskin on ainoatakaan ajattelevaa miestä tai naista, joka ei voisi\nkatsella menneisiin elämänsä vaiheisiin ja muistaa jotain seikkaa, joka\ntapahtuessaan on saattanut näyttää perin mitättömältä, mutta silti on\nkääntänyt ja muuttanut koko hänen elämänsä juoksun. Niin on melkein\nmeidän kaikkien laita kuin Massillonin loistavan kuningas Wilhelmin\nmuotokuvan; jokin _grain de sable_ [hiekanjyvä] turmelee tai tuhoaa\nmeidät; ja niinpä myös kevyt, ilmaan singahutettu sana, vain pilalle\nhemmotellun lapsosen luonteen oikku, tuotti kokonaisen musertavan\nsurujen taakan perheeseen, johon Harry Esmond kuului.\n\nTullessaan kotiin armaaseen Castlewoodiinsa kolmantena akateemisten\nvaiheittensa vuonna yliopistosta (jossa hän nyt oli saavuttanut hieman\nmainetta, koska hänen latinalainen runonsa Gloucesterin herttuan,\nTanskan Anna-prinsessan pojan, kuolemasta oli tuottanut hänelle\nkunniamitalin ja johtanut hänet yliopistonerojen seuraan) havaitsi\nEsmond pienen ystävänsä ja oppilaansa Beatrixin kasvaneen äitiään\npitemmäksi, hennoksi ja suloiseksi nuoreksi neidoksi, jonka posket\nkertoivat terveydestä ja ruusuista, jonka silmät olivat kuin tähtien\ntuike taivaan sinen takaa, jonka aaltoileva pronssinvärinen tukka\nkiemurteli ihanimman nuoren otsan yllä, mitä ihmissilmä on koskaan\nnähnyt, ja joka olennoltaan ja käytökseltään oli ylpeä ja kaunis,\nsellainen kuin on tuo kuuluisa antiikkinen Diana-metsästäjättären\npatsas. Yhdellä kertaa ylenkatseellinen, tulinen, hallitseva, silmin ja\nnuolin, jotka iskevät ja tappavat; ja Harry katsoi ja ihmetteli tätä\nnuorta olentoa ja vertasi häntä ajatuksissaan Artemikseen jousineen ja\nnuolineen, jotka sinkoavat surmaa Nioben lapsiin. Toisin ajoin oli hän\nkaino ja heltyvä kuin Luna, joka lempeästi paistaa Endymionille: tämä\nsuloinen olento, tämä loistava Phoebe, oli vielä nuori eikä vielä ollut\nsaavuttanut läheskään täyttä loistoaan, mutta oli jo kehittymäisillään\nja loisti. Nuori yliopistoherramme, pää täynnä runollisia mielikuvia,\nsydän varmaankin sykähdellen määrittelemättömistä haluista, ihaili tätä\nnousevaa nuorta jumaluutta ja katsoi häneen (vaikka vain kuin johonkin\n\"erikoiseen kirkkaaseen tähteen\", joka oli kaukana hänen maastaan)\nloppumattoman ihastuksen ja ihmettelyn katsein. Tyttö oli ollut\nkeimaileva melkein varhaisimmasta lapsuudestaan, kokeillut oikkujaan\nja mustasukkaisuuttaan, vallattomia elkeitään ja kaikkivoittavia\nhyväilyjään kaikkiin, jotka tulivat hänen ulottuvilleen; hän pani\npalvelijattaret riitelemään keskenään lastenkamarissa ja harjoitteli\nsilmiensä tehoa tallirenkiin ratsastaessaan tämän takana naisten\nsatulalla.\n\nHän oli isän ja äidin lemmikki ja kiusankappale. Hän punoi salaisia\njuonia kummankin kanssa ja lahjoitti rakkautensa ja otti sen taas\ntakaisin, kiusasi heitä herkeämättä kyynelin, hymyin, suudelmin,\nimarteluin; kun äiti oli vihainen, kuten usein sattui, juoksi hän\nisänsä luo ja ahdisti tämän selän takaa uhriaan; kun molemmat olivat\nhäneen tyytymättömiä, luovutti hän hyväilynsä palvelijoille, tai\nodotti, kunnes saavutti takaisin vanhempainsa suosion joko saamalla\nheidät nauramaan ja ilostumaan, tai rauhoittaen heitä alistuvaisuudella\nja teennäisellä nöyryydellä. Hän oli _saevo laeta negotio_ [mieltynyt\njulmiin tekoihin], niinkuin tuo huikenteleva jumalatar, jota Horatius\nkuvaa ja jonka \"pahanilkisestä ilosta\" eräs meidän suuri runoilijamme\non kirjoittanut niin jalosti -- runoilija, joka, vaikka olikin kuuluisa\nja sankarillinen, ei ollut tarpeeksi vahva vastustamaan naisten\nkiduttavia juonia.\n\nVain kolme vuotta sitten tuo lapsi, joka silloin oli vain\nkymmenvuotias, oli ollut vähällä saada aikaan riidan Harry Esmondin\nja tämän toverin, hyväluontoisen, kylmäkiskoisen Thomas Tusherin\nvälille, joka ei koskaan omasta tahdostaan riidellyt kenenkään kanssa;\nMiss Beatrix oli silloin ilmaissut tälle erään tyhmän pilan, jonka\nHarry oli lausunut tästä (se oli mitä turhanaikaisin, mitättömin\nleikkipuhe, vaikka se johtikin kaksi vanhaa ystävystä melkein\nnyrkkitappeluun asti, ja luulen, että sellainen tappelu olisikin\nsuuresti miellyttänyt tyttöä); ja siitä päivästä Tom karttoi Beatrixia,\nja Beatrix kunnioitti Tomia ja hyvitteli tätä uupumattomiin aina, kun\nhe kohtasivat toisensa. Mutta Harry oli paljon helpompi lepyttää, koska\nhän enemmän rakasti lasta; ja kun Beatrix teki ilkeyttä, käytti purevaa\npuhetapaa tai aiheutti ystävilleen tuskaa, hän pujahti rikoksestaan,\nei myöntämällä sen tehneensä tai valittaen sitä, vaan julistamalla\nitsensä syyttömäksi ja vakuuttaen syyttömyyttään niin herkeämättä ja\nmuka niin teeskentelemättömästi, että oli mahdotonta epäillä hänen\nselityksiään. Lapsuudessaan hän teki vain pieniä ilkeyksiä; mutta hänen\nvoimansa tuli tuhoisammaksi, kun hän vanheni -- kuin kissanpoikasen,\njoka ensin leikkii pallolla ja sitten syöksähtää linnun kimppuun ja\nsurmaa sen. Ei pidä luulla, että Harry Esmondilla oli kaikki tämä\nkokemus jo varhaisella elämänsä asteella, jonka historiaa hän nyt\nkirjoittaa; useat seikat, joista tässä huomautetaan, hän tuli tuntemaan\nvasta myöhempinä päivinään. Melkein kaikki mitä Beatrix teki tai tuhosi\nnäytti hänestä silloin ja useita vuosia jälkeenpäinkin hyvältä, tai\nainakin puolustettavalta.\n\nTapahtui siis, että Harry Esmond tuli kotiin Castlewoodiin viimeiselle\nloma-ajalleen. Hänellä oli hyviä toiveita päästä collegensa jäseneksi,\npäätettyään lopultakin ohjata pyrintönsä siihen suuntaan. Oli\nensimmäinen vuosi nykyistä vuosisataa ja mr. Esmond (mikäli hän\ntiesi syntymäaikaansa), oli silloin kaksikymmentäkaksivuotias. Hän\nhavaitsi entisen oppilaansa kehkeytyneen kaunottareksi, jota olemme\nkuvailleet, ja lupaavan vielä enemmän. Hänen veljensä, mylordin\npoika oli sievännäköinen, huimapäinen, urhea poika, jalomielinen\nja suoraluontoinen, kaikille hyvä, lukuunottamatta kai sisartaan,\njonka kanssa Frank oli sotajalalla (eikä syynä siihen ollut hän,\nvaan Beatrix), -- ihaili äitiään, jonka ilo hän oli ja oli tämän\npuolella niissä onnettomissa aviollisissa eripuraisuuksissa, jotka nyt\nolivat taukoamattomia; Beatrix neito sitävastoin tietysti oli isänsä\npuolella. Kun perheen päät joutuvat epäsopuun, lankee luonnostaan,\nettä heistä riippuvaiset tunnustavat jommankumman puolueen värejä;\nja keskusteluissa palvelijain salissa ja tallissa saattoi Harry,\njolla oli varhain kehittynyt huomiokyky, nähdä ketkä olivat mylordin\nliittolaisia ja ketkä myladyn, ja päätellä miten heidän onnetonta\nriitaansa pohdittiin. Lakeijamme istuvat oikeutta meitä tuomiten.\nMylordin juonet voivat olla miten salaisia tahansa, hänen palvelijansa\ntietää ne; ja myladyn palvelijatar vie emäntänsä yksityisasiat\npalvelijain juorumarkkinoille ja vaihtaa ne siellä toisten palvelijain\nsalaisuuksiin.\n\n\n\nXIII luku.\n\nMYLORD LÄHTEE LUOTAMME JA JÄTTÄÄ PAHAN JÄLKEENSÄ.\n\nMylord Mohun (jonka urotöistä ja maineesta muutamat yliopiston herrat\nolivat antaneet vain huonoja tietoja) oli taas vieraana Castlewoodissa\nja nähtävästi läheisemmin liittynyt mylordiin kuin milloinkaan\nennen. Kerran keväällä nuo kaksi aatelismiestä olivat ratsastaneet\nCambridge'iin Newmarketista, jonne olivat menneet kilpa-ajoihin, ja\nkunnioittaneet Harry Esmondia käymällä vierailulla hänen asunnossaan;\ntohtori Montague, yliopiston rehtori, joka oli kohdellut Harrya\nhieman ylenkatseellisesti, nähdessään tämän tuttavallisuuden noiden\nsuuruuksien kanssa ja että mylord Castlewood nauroi ja käveli käsi\nHarryn olalla, lämpeni mr. Esmondille ja alistui olemaan erittäin\nkohtelias tälle. Ja muutamia päiviä saapumisensa jälkeen Harry kertoi\nnauraen tuon jutun lady Esmondille, huomauttaen miten outoa oli, että\nmiehet, jotka olivat opistaan kuuluisia ja ylistettyjä yli Euroopan,\nkumartavat arvonimelle ja matelevat aatelismiehen edessä, olipa tämä\nmiten köyhä tahansa. Tämän kuullessaan Beatrix-neito keikahutti päänsä\npystyyn ja sanoi, että alhaista alkuperää olevien sopiikin kunnioittaa\nylempiään ja että papit yleensä tekeytyivät aivan liian ylpeäksi ja\nettä hän piti paljon lady Sarkin perheessä vallitsevasta tavasta, siliä\nsiellä kappalainen, vaikka hän piti vanukkaasta, kuten kaikki papit,\npoistui aina ennen kermavanukkaan tarjoamista.\n\n\"Ja kun minusta tulee pappi\", sanoi mr. Esmond, \"niin etkö anna minulle\nollenkaan kermavanukasta, Beatrix?\"\n\n\"Sinä -- sinä oletkin erilainen\", vastasi Beatrix. \"Sinä olet meidän\nsukuamme.\"\n\n\"Minun isäni oli pappi, niinkuin sinä heitä kutsut\", sanoi mylady.\n\n\"Mutta minunpa on Irlannin pääri\", sanoi Beatrix-neito kohauttaen\npäätään. \"Tietäkööt ihmiset asemansa. Varmaankin tahdotte minun\npolvillani ryömien pyytämään siunausta mr. Thomas Tusherilta, josta\njuuri on tullut apulainen ja jonka äiti oli kamaripiika.\"\n\nJa hän poistui tulistuneena ja pää kenossa huoneesta.\n\nKun hän oli mennyt, näytti mylady niin surulliselta ja vakavalta,\nettä Harry kysyi hänen levottomuutensa syytä. Lady vastasi, ettei se\njohtunut ainoastaan siitä, mitä Harry oli sanonut Newmarketista, vaan\nmyös siitä, että hän oli huomannut, huolekseen ja kauhukseen, että\nmylordin, erittäinkin hänen tutustuttuaan lordi Mohuniin, oli uudelleen\nvallannut pelihimo, jonka hän oli hylännyt avioliittonsa jälkeen.\n\n\"Mutta miehet lupaavat enemmän kuin kykenevät avioliitossa täyttämään\",\nsanoi mylady huokaisten, \"Pelkään, että hän on menettänyt suuria\nsummia, ja omaisuutemme, joka aina on ollut pieni, hupenee tyhjiin\ntässä huolettomassa irstailussa. Kuulin hänen olleen Lontoossa hyvin\nhurjassa seurassa. Hänen paluunsa jälkeen on kirjeitä ja lakimiehiä\nherkeämättä tullut ja mennyt; hänellä näyttää minusta olevan\ntaukoamaton huoli, vaikka hän peittää sen hullutteluun ja nauruun.\nKatselin -- katselin oven takaa eilen illalla ja -- ja ennenkin\",\nsanoi mylady, \"ja näin heidät korttien ääressä keskiyön jälkeen. Ei\nmikään maatila kestä sitä tuhlausta, vielä vähemmin meidän, joka\nhupenee niin, ettei pojalleni jää mitään, eikä Beatrix-paralleni\nollenkaan perintöosuutta.\"\n\n\"Toivon, että voisin teitä auttaa, rouva\", sanoi Harry Esmond\nhuokaisten ja toivoen sitä hyödyttömästi ja tuhannetta kertaa\nelämässään.\n\n\"Kukapa voi auttaa? Jumala yksin\", sanoi lady Castlewood, \"yksin\nJumala, jonka käsissä olemme.\" Ja niinhän onkin. Perheenhallituksesta\nja käytöksestään vaimoaan ja lapsiaan kohtaan -- alamaisiaan, joiden\nyli hänen valtansa on rajaton -- on jokaisen, joka seuraa maailman\nmenoa, toisinaan vavisten ajateltava tulevaa tiliä. Sillä meidän\nyhteiskunnassamme ei mikään laki ylety kotilieden kuninkaaseen. Hän\non omaisuuden ja onnen herra -- melkeinpä hengenkin. Hänellä on\nvapaus rangaista, tehdä onnelliseksi tai onnettomaksi -- tuhota tai\nkiduttaa. Hän voi vähitellen tappaa vaimon, eikä häntä siitä tutkita\neikä tuomita sen enempää kuin Turkin keisaria, joka keskiyöllä hukuttaa\norjansa. Hän saa tehdä lapsistaan yhtä hyvin orjia ja teeskentelijöitä\nkuin ystäviä ja vapaita ihmisiä, hän saa nostattaa ne kapinaan ja\nvihaan rakkauden luonnonlakia vastaan. Olen kuullut valtiomiesten ja\nkahvilapolitikoitsijain sanomalehtiä lukiessaan raivoavan Ranskan\nkuninkaan ja keisarin tyrannivaltaa vastaan, ja olen ihmetellyt heitä\n(sillä hekin tavallaan ovat itsevaltiaita) heidän kotoisen hallintonsa\nvuoksi, jossa kukin mies on itsevaltias. Kun itsekunkin pienen\nhallituksen aikakirjat näytetään Ylimmäiselle Herralle, jonka alaisina\nhallitsemme, paljastetaan perhetyrannien historioita, jotka ovat yhtä\njulmia kuin Amurathin ja yhtä petomaisia kuin Neron ja yhtä hurjan\nirstailevia kuin Kaarlen.\n\nJos Harry Esmondin isäntä hairahtui, tapahtui se viimemainitulla\ntavalla, hän kun oli luonteeltaan pikemminkin mukavuutta rakastava kuin\njulma, ja hänet olisi voitu palauttaa paljon parempiin tunteisiin,\njos hänelle olisi suotu aikaa muuttaa katumuksensa pysyväiseksi\nparannukseksi.\n\nKoska mylord ja hänen ystävänsä lordi Mohun olivat niin läheisiä\ntovereita, suvaitsi Beatrix-neito olla kateellinen viimemainitulle, ja\nnuo kaksi herraa huvittivat toisiaan usein nauraen karkeaan, rajuun\ntapaansa lapsen vihanpuuskille ja vastenmielisyyden osoituksille.\n\"Kun tulet tarpeeksi vanhaksi, menet naimisiin lordi Mohunin kanssa\",\noli Beatrixin isällä tapana sanoa, silloin tyttö nyrpisti nenäänsä\nja sanoi: \"Mieluummin menisin naimisiin vaikka Tom Tusherin kanssa.\"\nJa koska lordi Mohun aina osoitti ääretöntä ritarillisuutta lady\nCastlewoodia kohtaan, jota hän näytti suuresti ihailevan, vastasi\nBeatrix eräänä päivänä tähän isänsä vanhaan leikkipuheeseen:\n\"Luullakseni mylord mieluummin naisi äidin kuin minut ja odottaa vain\nsinun kuolemaasi kosiakseen häntä.\"\n\nTyttö sanoi nuo sanat kevyesti ja nenäkkäästi eräänä iltana ennen\nillallista, kun perheseura oli kokoontunut suuren takkavalkean ääreen.\nNuo kaksi lordia, jotka olivat korttiensa ääressä, säpsähtivät\nmolemmat. Mylady kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan ja käski\nBeatrix-neidon mennä omaan kamariinsa; silloin sanoi tyttö kaikkein\nviattomimmin ilmein, kuten hänellä oli tapana: \"En tosiaankaan\ntarkoittanut mitään pahaa. Ihan varmaan äiti puhuu paljon enemmän Harry\nEsmondin kuin isän kanssa; hän itkikin, kun Harry lähti pois eikä hän\nmilloinkaan itke, kun isä lähtee! Ja eilen illalla hän puhui lordi\nMohunin kanssa niin kauan, niinkauan, ja lähetti meidät pois huoneesta,\nja itki, kun me tulimme takaisin, ja --\"\n\n\"Peijakas!\" huusi lordi Castlewood, joka oli menettänyt kaiken\nmalttinsa. \"Poistu huoneesta, sinä kyykäärme!\" ja hän nousi kiivaasti\nja heitti pois korttinsa.\n\n\"Kysy lordi Mohunilta, mitä olen hänelle sanonut, Francis\", sanoi\nvarakreivitär nousten pelästyneenä, mutta kuitenkin ulkomuodossaan ja\näänessään suurta ja liikuttavaa arvokkuutta ja vilpittömyyttä. \"Tule\npois kanssani, Beatrix.\" Beatrix nousi myöskin; hän kyynelöi nyt.\n\n\"Äiti kulta, mitä olen tehnyt?\" hän kysyi. \"En tarkoittanut mitään\npahaa.\" Ja hän riippui kiinni äidissään ja pari poistui huoneesta\nnyyhkyttäen yhdessä.\n\n\"Kerron sinulle mitä vaimosi minulle sanoi, Frank\", huudahti mylord\nMohun. \"Harry-pastori voi kuulla sen; ja taivaan nimessä, joka sana,\njonka sanon, on totta. Eilen illalla vaimosi pyysi minua kyyneleet\nsilmissä olemaan enää pelaamatta kanssasi arpa- ja korttipeliä; ja itse\nparhaiten tiedät, oliko se, mitä hän pyysi, sinun omaksi hyväksesi.\"\n\n\"Oli tietenkin, Mohun\", sanoi mylord kuivalla, kovalla äänellä. \"Sinä\ntietysti olet miesten esikuva, koko maailmahan tietää millainen pyhimys\nolet.\"\n\nMylord Mohun oli eronnut vaimostaan ja hänellä oli ollut ratkaistavana\nuseita kunnianasioita, joissa naiset olivat olleet tavallisimpana syynä.\n\n\"En ole mikään pyhimys, mutta vaimosi on; ja saatan vastata teoistani,\nkuten muiden on vastattava sanoistaan\", vastasi mylord. Mohun.\n\n\"Herran tähden, mylord, se on teidän tehtävä\", huusi toinen ponnahtaen\nylös.\n\n\"Meillä on ensin eräs toinen pieni tili päätettävänämme, mylord\",\nsanoi lordi Mohun, jolloin Harry Esmond säikähtäen seurauksia, joihin\ntämä tuhoisa väittely johtaisi, puhkesi mitä kiivaimmin varoittamaan\nisäntäänsä ja tämän vastustajaa. \"Taivaan tähden!\" hän sanoi, \"aiotteko\nte, mylord, vetää miekkanne ystäväänne vastaan omassa talossanne?\nVoitteko epäillä naista, joka on puhdas kuin taivas, ja kuolisi tuhat\nkertaa mieluummin kuin rikkoisi teitä vastaan? Saavatko kateellisen\nlapsen mitättömät sanat viedä ystävykset riitaan? Eikö emäntäni ole\nkehoittanut teidän ylhäisyyttänne lopettamaan yhteytenne lordi Mohunin\nkanssa ja hylkäämään tavan, joka voi tuottaa perikadon perheellenne?\nOlisihan mylord Mohun ilman sairastumistaan jo poistunut luotanne?\"\n\n\"Siunatkoon, Frank, eihän mies, jonka varpaissa on nivelleini, voi\njuoksennella toisten miesten vaimojen jäljessä\", puhkesi mylord Mohun\npuhumaan; hän oli todellakin siinä tilassa, ja naurahti ja katsoi\nkapaloitua raajaansa niin koomillisesti, että toinenkin huitaisten\nkädellään otsaansa joutui tuon tarttuvan hyväntuulisuuden valtaan\nja sanoi kiroten: \"-- vie, Harry, uskonpa sinua\", ja niin päättyi\ntämä riita ja nuo kaksi herraa, jotka hetki sitten olivat seisoneet\npaljastetuin miekoin käänsivät niiden päät alaspäin ja pudistivat\ntoistensa käsiä.\n\n_Beati fiacifici_. \"Mene ja hae vaimoni takaisin\", sanoi Harryn isäntä.\nEsmond poistui kovin iloisena, kun sai olla niin hyvän viestin viejänä.\nHän löysi tämän ovelta -- hän oli kuunnellut siinä, mutta vetäytyi\ntakaisin Harryn tullessa. Lady tarttui Harryn molempiin käsiin;\nhänen omansa olivat kylmät kuin marmori. Hän näytti haluavan langeta\nHarryn syliin. \"Kiitoksia, ja Jumala sinua siunatkoon, rakas Harry,\nveljeni!\" hän sanoi. Hän suuteli Harryn kättä. Esmond tunsi sillä hänen\nkyyneleensä ja johdatti hänet huoneeseen ja mylordin luokse, jolloin\nlordi Castlewood, liikutuksen ja rakkauden valtaamana, jommoista ei\nollut useaan pitkään vuoteen näyttänyt, painoi vaimonsa sydämelleen ja\nkumartui ja suuteli häntä ja pyysi häneltä anteeksi.\n\n\"Minun on jo aika mennä yöpuulle. Syön vellini vuoteessa\", sanoi\nlordi Mohun ja nilkutti pois koomillisesti Harry Esmondin käsivarteen\nnojaten. \"Kautta Yrjänän, tuo nainen on helmi!\" sanoi hän; \"ja vain\nsika on häntä arvossa pitämättä! Oletteko nähnyt tuon raa'an, kieppuvan\nappelsiinien myyjättären, jonka Esmond\", -- mutta tässä keskeytti hänet\nmr. Esmond sanoen, etteivät nämä olleet asioita, joita hänen tuli\ntietää.\n\nMylordin kamariherra tuli palvelemaan isäntäänsä, joka tuskin oli\npäässyt pukeutumisnuttuunsa ja yömyssyynsä, kun hänen luokseen tuli\nvieras, jonka hänen isäntänsä tahtoi lähettää -- ja tämä ei ollut\nkukaan muu kuin lady Castlewood itse, mukanaan paahdettua leipää ja\nvelli, jotka hänen miehensä käski hänen laittaa kuntoon ja omin käsin\nviedä vieraalleen.\n\nLordi Castlewood seisoi katsellen vaimonsa jälkeen, kun tämä meni\nasialle, ja kun lordi noin katsoi, ei Harry Esmond saattanut olla\ntuijottamatta häneen, ja hän huomasi isäntänsä kasvoilla rakkauden,\nsurun ja huolen ilmeet, jotka hyvin suuresti liikuttivat ja hellyttivät\nnuorukaista. Lordi Castlewoodin kädet vaipuivat alas hervottomina ja\nhänen päänsä painui rintaa vasten ja viimein hän sanoi:\n\n\"Kuulitko mitä Mohun sanoi, pastori?\"\n\n\"Ettäkö mylady on pyhimys?\"\n\n\"Että on kaksi tiliä suoritettavana. Olen kulkenut harhaan nämä viisi\nvuotta, Harry Esmond. Aina siitä lähtien kuin toit tuon kirotun rokon\ntähän taloon, on kohtalo ajanut minua takaa; ja minun olisi ollut\nparasta kuolla siihen eikä pelkurin lailla paeta sitä. Jätin Beatrixin\nsukulaistensa luo ja menin Lontooseen ja jouduin varkaiden joukkoon,\nHarry, ja lankesin takaisin kirottuihin kortteihin ja arpapeliin,\njoihin en ollut koskenut naimisiinmenoni jälkeen -- niin, en sen\njälkeen, kuin kuuluin herttuan henkivartiostoon ja olin noiden villien\nMohockien parissa. Ja olen pelannut yhä huonommin ja joutunut yhä\nsyvemmälle siihen; ja nyt olen velkaa Mohunille kaksituhatta puntaa,\nja kun se on maksettu, en ole kerjäläistä paljoa parempi. En voi enää\nkatsoa poikaani silmiin, hän vihaa minua -- tiedän sen. Minä olen\ntuhlannut Beatyn pienen osuuden; ja Herra tietää, mitä tapahtuu jos\nelän. Parasta minun on kuolla ja pelastaa se osa maatilasta, joka on\nlunastettavissa, pojalleni.\"\n\nMohun oli yhtä suuressa määrin Castlewoodin herra kuin itse linnan\nomistajakin ja hänen hevosensa täyttivät tallit, joissa olikin tilaa\nyllinkyllin paljon useammalle kuin Harry Esmondin köyhtynyt isäntä\nsaattoi pitää. Lordi Mohun oli saapunut ratsain palvelijainsa seurassa,\nmutta kun hänen nivelleininsä ilmaantui, lähetti mylord hakemaan\nLontoosta kevyitä kääsejä, jotka hän omisti ja joita kuljetti pieni\nparivaljakko; niillä saattoi ajaa, jos tiet vain olivat hyvät, yhtä\nnopeasti kuin lappalaisen pulkalla. Kun nämä ajoneuvot saapuivat,\ntahtoi lordi Mohun viedä lady Castlewoodin ajelemaan; hän tekikin\nsen useita kertoja, ja nopea kulku huvitti suuresti hänen toveriaan,\njoka piti tuosta vauhdista ja raikkaista tuulista lakeuksilla, jotka\novat aivan Castlewoodin läheisyydessä ja levenevät sieltä merelle\npäin. Koska tämä huvi miellytti suuresti ladyä, ja hänen miehensä,\npuhumattakaan siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa vaimonsa\nläheisestä kanssakäymisestä lordi Mohunin kanssa, kehoitti rouvaansa\ntähän huvitteluun, -- aivankuin haluten suurella luottamuksellaan\nkorvata entisen epäluulon, jota mustasukkaisuudessaan oli osoittanut\n-- huvittelihe lady Castlewood vapaasti tähän viattomaan tapaan, jota\nhänen vieraansa puolestaan oli hänelle hyvin kärkäs suomaan. Ja lady\nnäytti käyvän pakottomammaksi lordi Mohunin seurassa ja yhä enemmän\npitävän hänen seurastaan jonkin uhrin vuoksi, jonka lordi halusi tehdä\ntavotellakseen ladyn suosiota.\n\nKoska Harry Esmond yhä näki nuo kaksi herraa yhtämittaa korttiensa\nääressä iltaisin, hän valitti eräänä päivänä emännälleen sitä, että\ntämä hänen herransa tuhoisa hulluus yhä jatkui, ja kun he taas\nnäyttivät sopineen, pyysi hän emäntäänsä vaikuttamaan mieheensä niin\netteivät he enää pelaisi.\n\nMutta lady Castlewood vastasi, hymyillen viekkaasti ja ilosesti, että\nhän pian aikoi puhua miehelleen ja että tämän ainakin muutamana iltana\nvielä oli annettava jatkaa huviaan.\n\n\"Ette todellakaan tiedä, rouva\", sanoi Harry, \"mitä se teille maksaa,\nja helppoa on jokaisen katselijan, joka tuon pelin tuntee, nähdä, että\nlordi Mohun on monin kerroin vahvempi vastustajaansa.\"\n\n\"Tiedän kyllä, että hän on\", sanoi mylady yhä erinomaisen hilpeästi;\n\"hän ei ole vain maailman paras pelaaja, mutta myös jalomielisin\npelaaja.\"\n\n\"Rouva, rouva!\" huudahti Esmond kiihtyneenä ja ärtyneenä, \"kunniavelat\non ennemmin tai myöhemmin maksettava; ja herrani joutuu perikatoon, jos\nhän jatkaa tätä menoa.\"\n\n\"Harry, kerronko sinulle salaisuuden?\" vastasi mylady, yhä\nystävällisenä ja iloisena. \"Francis ei joudu perikatoon, jos hän\njatkaa; hän pelastuu, jos hän jatkaa. Kadun, että olen puhunut pahaa\nlordi Mohunista, kun hän oli täällä viime vuonna. Hän on hyvä ja\njalomielinen ja uskoni on, että voimme hänet johtaa paremmalle tielle.\nOlen lainannut hänelle 'Tillotsonin' ja sinun lemmikkisi 'Piispa\nTaylorin', ja hän sanoo olevansa hyvin liikutettu; ja katumuksensa\ntodisteeksi (tämä on salaisuuteni), mitä luulet hänen tekevän\nFrancikselle? Hän antaa Frank-paran voittaa taas rahansa takaisin. Hän\non jo voittanut viimeisinä neljänä iltana; ja mylord Mohun sanoo, ettei\nhän tahdo olla Frank-paran ja armaiden lasteni loukkauskivenä.\"\n\n\"Ja mitä Jumalan nimessä annatte hänelle vastalahjaksi tästä\nuhrista?\" kysyi Esmond kauhistuneena, koska tunsi miehiä tarpeeksi,\nja erittäinkin tätä, ollakseen varma, ettei sellainen koulunkäynyt\nirstailija antanut mitään ilmaiseksi. \"Miten taivaan nimessä aiotte sen\nhänelle korvata?\"\n\n\"Korvata hänelle! Äidin siunauksin ja vaimon rukouksin!\" huudahti\nmylady puristaen kätensä yhteen. Harry Esmond ei tietänyt, nauraako\nvaiko suuttua, vaiko rakastaa tätä hyvää emäntäänsä enemmän kuin\nmilloinkaan sen itsepintaisen viattomuuden vuoksi, jolla hän suhtautui\nmaailmanmiehen käytökseen, miehen, jonka suunnitelmat Harry osasi\nparemmin tulkita. Hän kertoi ladylle varovaisesti, mutta saattaen\nkuitenkin tarkoituksensa tälle täysin selväksi, mitä tiesi tämän\naatelismiehen entisestä elämästä ja käytöksestä -- toisista naisista,\njoita vastaan hän oli punonut suunnitelmiaan ja jotka hän oli\nvalloittanut -- keskustelusta, jossa hän Harry, itse oli ollut lordi\nMohunin kanssa ja jossa lordi oli kerskaillut vapaa-aatteisuudestaan\nja moneen kertaan tunnustanut pitävänsä kaikkia naisia vapaasti\npyydystettävinä (siksi hänen ylhäisyytensä tätä sievää urheilua\nmääritteli) ja että he kaikki, poikkeuksetta, olivat voitettavissa.\nJa palkkioksi kehoituksistaan ja vastalauseistaan Harry sai vihan\npuuskan lady Castlewoodilta, joka ei tahtonut kuulla hänen syytöksiään;\nvastaukseksi sanoi lady, että Harry itse varmaan oli kovin kehno ja\nturmeltunut olettaessaan pahoja suunnitelmia siellä, missä ladyn\nmielestä sellaisia ei ollut. \"Ja tämän palkan saavat välittäjät asiaan\nsekaantumisestaan\", ajatteli Harry itsekseen katkerasti; ja hänen\nhämminkinsä ja mielipahansa vain suurentui, koskei hän saattanut\npuhua mylord Castlewoodille itselleen tämänluontoisesta aineesta tai\nyrittää neuvoa tai varoittaa häntä sellaisessa asiassa, joka oli niin\nperin pyhä kuin tämän oma kunnia, jonka paras vartija mylord itse\nluonnollisesti oli.\n\nMutta vaikka lady Castlewood ei tahtonut kuunnella nuoren holhokkinsa\nneuvoa ja näytti vihaisena hylkäävän sen, kun se tarjottiin, huomasi\nHarry iloiten, että tämä hyväksyi neuvon, jonka näytti hylkäävän: sillä\nseuraavana päivänä hän valitti päänsärkyä, kun mylord Mohun olisi\nvienyt hänet ajelemaan; ja seuraavana päivänä jatkui tuota päänsärkyä;\nja sitä seuraavana päivänä ehdotti lady nauraen iloisen huolettomasti,\nettä lapset tulisivat hänen paikalleen hänen ylhäisyytensä vaunuihin,\nsillä heitä huvitti ajeleminen enemmän kuin mikään muu, eikä hän\ntahtonut vallata kaikkia huveja itselleen. Mylord käytti lapsia\najelulla varsin mielellään, vaikka saatankin vakuuttaa, että raivo ja\npettymys kuohui hänen sisässään; ei siksi, että hänen sydämensä olisi\nollut erittäin vakavasti kiintynyt vilpittömään lady Castlewoodiin,\nvaan siksi että sellaisten miesten elämä on useinkin pelkkää\njuonittelua, eivätkä he voi viettää päiväänsä ahdistamatta naista\nparemmin kuin ketunpyytäjä voi olla urheiluaan vailla aamiaisen jälkeen.\n\nTeennäisen huolettoman käytöksen alta huomasi Harry lordi Castlewoodin\ntarkastavan vierastaan kovin tiukasti ja luuli näkevänsä isännässään\nluulevaisuuden ja tukahutetun raivon merkkejä, jotka eivät ennustaneet\nhyvää. Esmond tiesi, miten arka hänen isäntänsä oli kunnianasioissa, ja\npiti häntä silmällä melkein kuin lääkäri potilastaan; hänestä tuntui,\nettä tämän sairaan tauti kehittyi hitaasti, vaikkei hän voinutkaan enää\nheittää myrkkyä pois, sittenkun se oli sekoittunut hänen vereensä.\nShakespearen teoksista luemme (jonka kirjailijan tämän kirjoittaja\npuolestaan arvioi paljon yläpuolelle Congreven, Drydenin, tai minkä\ntahansa nykyisen aikamme neron), että kun mustasukkaisuus pääsee\nvaltaan, ei katkojuuret, valmiit eivätkä kaiken maailmankaan unijuomat\nvoi sitä lieventää tai parantaa.\n\nTaudin oireet näyttivät, sanalla sanoen, niin peloittavilta tästä\nnuoresta lääkäristä (joka todellakin, niin nuori kuin hän olikin, oli\ntunnustellut kaikkien noiden armaiden sukulaistensa jalojen valtimojen\ntykintää), että Harry katsoi velvollisuudekseen varoittaa lordi Mohunia\nja antaa hänelle tiedoksi, että hänen suunnitelmiaan epäiltiin ja\npidettiin silmällä. Niinpä eräänä päivänä, kun lordi Mohun melkoisen\näreätuulisena oli lähettänyt hakemaan lady Castlewoodia, joka oli\nluvannut lähteä ajelemaan hänen kanssaan ja nyt kieltäytyi tulemasta,\nHarry sanoi: \"Mylord, olen teille kiitollinen jos te hyväntahtoisesti\nsuotte minulle paikan vierellänne; minulla on paljon teille sanottavaa\nja haluaisin puhua teille yksityisesti.\"\n\n\"Kunnioitatte minua suomalla minulle luottamuksenne, mr. Henry Esmond\",\nsanoi toinen kumartaen suurenmoisesti. Mylord oli aina hieno gentleman;\nja vaikka Esmond olikin nuori, oli hänen käytöksessään jotain, joka\nosoitti, että hänkin oli gentleman ja ettei hän suvainnut kenenkään\nkäyttäytyvän liian vapaasti. Niinpä he lähtivät ulos ja kiipesivät\npieniin ajoneuvoihin, joiden edessä oli kaksi upeasti valjastettua\npientä kermanväristä hannoverilaista hevosta kuolaimiaan pureskellen.\n\n\"Mylord\", sanoi Harry Esmond, kun he olivat päässeet ulommas, osoittaen\nmylord Mohunin jalkaa, joka oli flanelleihin kääritty ja komeasti\nasetettu tyynylle -- \"mylord, olen lukenut lääketiedettä Cambridgessä.\"\n\n\"Niinkö, Harry-pastori\", sanoi toinen; \"ja aiotteko ottaa\nlääketieteenkin diploomin ja parantaa yliopppilastoverinne --\"\n\n\"Nivelleinistä\", sanoi Harry keskeyttäen hänet ja katsoen häntä\ntuikeasti silmiin. \"Tiedän melko paljon nivelleinistä.\"\n\n\"Toivon, ettette koskaan saa sitä. Se on helvetinmoinen vaiva\", sanoi\nmylord, \"ja sen kolotus on pirullista. Ah!\" ja hän väänsi kasvonsa\nsurkeannäköisiksi aivankuin juuri tuntisi kolotuksen.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne voisi paljon paremmin, jos ottaisitte pois koko\ntuon käärevaatteen: se vain tulehduttaa varvasta\", jatkoi Harry katsoen\nmiestä suoraan silmiin.\n\n\"Ahaa! vai tulehduttaa se varvasta?\" kysäisi toinen viattomin ilmein.\n\n\"Ottaisitte pois tuon kääreen ja heittäisitte tuon tyhmän tohvelin\nmenemään ja käyttäisitte saapasta\", jatkoi Harry.\n\n\"Suositteletteko minulle saappaita, mr. Esmond?\" kysyi mylord.\n\n\"Niin juuri, saappaita ja kannuksia. Näin teidän ylhäisyytenne kolme\npäivää sitten juoksevan käytävää alas varsin nopeasti\", pitkitti\nHarry. \"Olen varma, että vellin nauttiminen iltaisin ei ole teidän\nylhäisyydestänne yhtä miellyttävää kuin punaviinin; ja sitäpaitsi se\npitää teidän ylhäisyytenne pään selvänä pelissä, kun taas isäntäni pää\non juomisesta hämmentynyt ja kiihtynyt.\"\n\n\"Piru vieköön, sir, ette kai rohkene sanoa, etten pelaa rehellisesti?\"\nhuudahti mylord lyöden piiskalla hevosiaan, jotka alkoivat nelistää.\n\n\"Olette selväpäinen isäntäni ollessa juovuksissa\", jatkoi Harry,\n\"teidän ylhäisyytenne voittaa isäntäni. Olen pitänyt teitä silmällä\nnostaessani lukujeni välillä silmäni kirjoistani.\"\n\n\"Oikea nuori Argus\", sanoi lordi Mohun, joka piti Harry Esmondista\n-- ja jonka seurasta ja nerokkuudesta ja eräänlaisesta käytöksen\nuljuudesta Harry myös suuresti, piti -- \"nuori Argus! voitte katsoa\nkaikilla sadalla silmällänne ja nähdä meidän pelaavan rehellisesti.\nOlen menettänyt pelissä maatilan yhtenä iltana ja olen pelannut\npaitanikin päältäni: olen pelannut peruukkinikin ja mennyt kotiin\nyömyssy päässä. Mutta kukaan ei voi sanoa, että käytän häntä\nhyödykseni muuten kuin pelin suoman hyödyn mukaan. Pelasin konnamaisen\narpapelihuijarin kanssa Alsatiassa hänen korvistaan ja voitin ne ja\nminulla on toinen niistä asunnossani Bow Streetillä spriipullossa. Harry\nMohun pelaa kenen kanssa hyvänsä mistä hyvänsä -- on aina pelannut.\"\n\n\"Pelaatte hirveistä panoksista, mylord, isäntäni talossa\", sanoi Harry,\n\"ja useampia pelejä kuin pannaan korteille.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, sir?\" huudahti mylord, kääntyen ja punastuen.\n\n\"Tarkoitan\", vastasi Harry ivalliseen sävyyn, \"että nivelleininne on\nparantunut, -- jos teillä sitä on koskaan ollutkaan.\"\n\n\"Sir!\" huudahti mylord kiihtyen.\n\n\"Ja totta puhuaksemme uskon, ettei teidän ylhäisyydellänne ole enemmän\nnivelleiniä kuin minullakaan. Joka tapauksessa ilmanvaihdos tekee\nteille hyvää, mylord Mohun. Ja tarkoitan vilpittömästi, että teidän\nolisi paras poistua Castlewoodista.\"\n\n\"Ja teidätkö määrättiin minulle tätä sanomaa tuomaan?\", huudahti lordi\nMohun. \"Frank Esmondko antoi teille tämän toimen?\"\n\n\"Sitä ei ole antanut kukaan. Perheeni kunnia pani minut tähän toimeen.\"\n\n\"Ja oletteko valmis vastaamaan tästä?\" huudahti toinen ruoskien\nraivoisana hevosiaan.\n\n\"Aivan valmis, mylord. Teidän ylhäisyytenne kaataa ajoneuvot, jos\nruoskitte niin kiivaasti.\"\n\n\"Kautta Yrjänän, onpa teillä rohkea luonto!\" huudahti mylord\npurskahtaen nauramaan. \"Luulenpa, että tuo helvetillinen _bolie de\nfesuite_ -- jesuiitan hyökkäyskeino -- tekee teidät niin rohkeaksi\",\nhän lisäsi.\n\n\"Ei, vaan rauhan säilyttäminen perheessä, jota rakastan enin\nmaailmassa\", vastasi Harry Esmond heltyen; \"jalon hyväntekijäni\nkunnia -- rakkaan emäntäni ja hänen lastensa onni. Olen heille velkaa\nkaiken elämässä, mylord, ja panisin henkeni alttiiksi kenen puolesta\nhyvänsä heistä. Mikä tuo teidät tänne häiritsemään tätä rauhallista\nkotia? Mikä viivyttää teitä, kuukauden kuukauden jälkeen, maaseudulla?\nMikä panee teidät teeskentelemään sairautta ja keksimään tekosyitä\nviivyttelyllenne? Sekö, että voittaisitte isäntä-parkani rahat? Olkaa\njalomielinen, mylord, ja säälikää hänen heikkouttaan hänen vaimonsa\nja lastensa vuoksi. Sekö, että voisitte leikkiä hyveellisen naisen\nyksinkertaisella sydämellä? Voisitte yhtä hyvin hyökätä Toweria vastaan\npaljain käsin. Mutta voitte tahrata hänen nimensä puhumalla siitä,\nkevyesti tai yrittämällä sopimattomia -- enkä kiellä, että teidän\nvallassanne on tehdä hänet onnettomaksi. Säästäkää näitä viattomia\nihmisiä ja poistukaa heidän luotaan.\"\n\n\"Herranen aika, uskonpa, että itse olette iskenyt silmänne tuohon\nsievään puritaaniin, nuoriherra Harry\", sanoi mylord nauraen\nhuoletonta, hyväntuulista naruaan ja aivankuin olisi kuunnellut\nmielenkiinnolla nuoren miehen kiihkeätä pyyntöä. \"Kuiskatkaa, Harry!\nRakastatteko häntä itse? Onko juoppolalli Frank Esmond joutunut kaiken\nlihan tielle?\"\n\n\"Mylord, mylord\", huudahti Harry kasvot punaisina ja silmät kyynelissä;\n\"minulla ei ole milloinkaan ollut äitiä, mutta rakastan tätä naista\näitinäni. Jumaloin häntä kuin pyhäinpalvoja pyhimystä. Kun kuulen\nhänen nimeänsä mainittavan kevyessä tarkoituksessa, tuntuu se minusta\npyhäinhäväisyltä. Rohkenisitteko ajatella omasta äidistänne niin tai\nsuvaita kenenkään hänestä siten puhuvan. Minulle on kauhistus ajatella,\nettä kukaan mies saattaa hänestä ajatella likaisesti. Rukoilen teitä,\nvaadin teitä jättämään hänet. Onnettomuus on oleva tämän seurauksena.\"\n\n\"Onnettomuus, pyh!\" sanoi mylord antaen piiskansivalluksen hevosille,\njotka tällä hetkellä -- sillä olimme päässeet lakeuksille -- alkoivat\nnelistää niin, ettei mistään pidättämisestä ollut apua. Ohjakset\nkatkesivat lordi Mohunin käsissä ja pillastuneet hevoset kiitivät\nhurjina eteenpäin, ajoneuvot vaappuivat edestakaisin ja ajajat\ntarrautuivat niiden laitoihin kynsin hampain, kunnes he näkivät\nedessään suuren rotkon, jossa kaatumista ei voinut välttää, silloin nuo\nkaksi herraa hyppäsivät henkensä edestä, kumpikin omalta puoleltaan\nkääseistä. Harry Esmond putosi nurmikkoon niin rajusti, että hän\nhetkeksi pyörtyi; mutta jonkun ajan kuluttua hän kykeni nousemaan,\nkovin pahoinvoipana ja vertavuotavin nenin, mutta ilman muuta vammaa.\nLordi Mohun ei ollut niin onnellinen; hän putosi päälleen erästä kiveä\nvasten ja makasi nyt maassa, nähtävästi kuolleena.\n\nTämä onnettomuus tapahtui herrojen ollessa kotiin päin palaamassa --\nja mylord Castlewood kohtasi mennessään poikansa ja tyttärensä kanssa\nratsastamaan nuo parihevoset niiden nelistäessä ajopelit takanaan\nja katkonaiset ohjat jalkoihin sotkeutuneina; mylordin palvelijat\nkäännyttivät ja pysäyttivät ne. Nuori Frank havaitsi lordi Mohunin\npunaisen takin ja seurue kiiruhti tuon onnettoman herran ja Esmondin\nluo; Harry oli jo noussut maasta. Lordin suuri peruukki ja töyhtöniekka\nhattu olivat pudonneet, ja otsassa olevasta haavasta oli vuotanut\nrunsaasti verta. Hän näytti olevan ja olikin jo ruumiina.\n\n\"Suuri Jumala! hän on kuollut!\" sanoi mylord. \"Jonkun on ratsastettava!\nHakekaa tohtori -- jääkää! Menen kotiin ja noudan tänne Tusherin; hän\ntuntee kirurgiaa\", ja mylord nelisti pois ja hänen poikansa hänen\njäljessään.\n\nTuskin he olivat poistuneet, kun Harry Esmond, joka juuri oli tullut\ntajuihinsa, muisti mielessään samanlaisen onnettomuuden, jonka oli\nnähnyt ratsastaessaan Newmarketista Cambridge'iin; ja reväisten\nhihan mylordin takista Harry aukaisi kynäveitsellä suonen hänen\nkäsivarrestaan ja rauhoittui hetken kuluttua kokonaan nähdessään veren\nvuotavan. Kesti lähes puoli tuntia, ennenkuin lordi tuli tajuihinsa;\nsillävälin tohtori Tusher ja pikku Frank saapuivat ja huomasivat, ettei\nmylord ollutkaan vainaja, niin kalman kalpea kuin olikin.\n\nHetken kuluttua, kun lordi kykeni sen kestämään, asettivat he hänet\nrengin ratsulle ja antoivat toisen ratsun Esmondille; miehet kävelivät\nmolemmin puolin lordi Mohunia tukien häntä, milloin tarve vaati, ja\narvoisa tohtori Tusher heidän kanssaan. Pikkuinen Frank ja Harry\nratsastivat yhdessä antaen hevosen kävellä.\n\n\"Kun ratsastimme kotiin yhdessä\", sanoi poika, \"kohtasimme äidin, joka\nkäveli pengermällä tohtorin kanssa ja isä pelästytti häntä kertomalla,\nettä sinä olit kuollut --\"\n\n\"Ettäkö minä olin kuollut?\" hätäytyi Harry.\n\n\"Niin. Isä sanoi: 'nyt on Harry-parka saanut surmansa, kultaseni',\njolloin äiti kirkaisi kovasti, ja voi, Harry, hän kaatui ja minä\nluulin, että hänkin kuoli. Enkä ole milloinkaan nähnyt isää semmoisella\ntuulella. Hän kirosi voimakkaimmalla tavallaan ja tuli aivan kalpeaksi\nja sitten hän alkoi omituisesti nauraa ja käski tohtorin ottaa hänen\nhevosensa ja minun seurata tohtoria; me poistuimme isän luota. Ja\nkun katsoin takaisin, näin hänen valavan vettä suihkulähteestä äidin\npäälle. Oi, miten äiti pelästyi!\"\n\nMiettien tätä omituista tapausta -- sillä mylord Mohunin nimi oli\nmyöskin Harry ja ystävykset sanoivat toisiaan usein Frankiksi\nja Harryksi -- ja kovin kiihtyneenä ja huolestuneena ratsasti\nEsmond kotiin. Hänen rakas emäntänsä oli yhä pengermällä ja hänen\npalvelijattarensa oi hänen luonaan, eikä mylord ollut enää siellä.\nSieltä johtivat rappuset ja pieni ovi tielle. Lordi Mohun ratsasti,\nnäyttäen kovin aavemaiselta, nenäliina pään ympärillä ja ilman hattuaan\nja peruukkiaan, joita renki kantoi; mutta hänen kohteliaisuutensa ei\nhänestä luopunut ja hän kumarsi ylhäällä seisovalle ladylle.\n\n\"Taivaan kiitos, että pelastuitte!\" sanoi tämä.\n\n\"Ja Harrykin on pelastunut, äiti\", riemuitsi pikku Frank, -- \"hurraa!\"\n\nHarry Esmond astui ratsulta ja juoksi emäntänsä luo ja samoin pieni\nFrank, ja toinen rengeistä otti huostaansa nuo kaksi hevosta,\nsillävälin kuin toinen, hattu ja peruukki kädessä, käveli mylordin\nratsun ääressä pääportille, joka oli puolen kilometrin päässä.\n\n\"Oi oma poikani! millaisen säikähdyksen oletkaan minulle tuottanut!\"\nsanoi lady Castlewood Harry Esmondin saapuessa hänen luokseen, hän\ntervehti nuorukaista loistavine ilmeineen ja lempeätä tervetuloa\nsoivin äänin; ja hän oli niin hyvä, että suuteli nuorukaista (toisen\nkerran lady häntä niin kunnioitti) ja kulki sisälle Harryn ja poikansa\nvälissä, pidellen kumpaakin kädestä.\n\n\n\nXIV luku.\n\nRATSASTAMME HÄNEN JÄLKEENSÄ LONTOOSEEN.\n\nLevättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon,\nettä kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin\nhän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin\npäivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä\nharkitun ja juhlallisen kohteliaasti, joka kokonaan poikkesi mylordin\ntavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut\nmitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä,\nvaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi kohtasi vieraansa\nvain muiden henkilöjen seurassa ja näytti välttävän hänen kanssaan\nkahdenkesken jäämistä. Eikä hän myöskään saattanut ratsullaan lordi\nMohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita\nhän aina oli halukas lausumaan tervetulleeksi ja haluton päästämään\nluotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin\nolevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen\nkohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi\nMohunia alakertaan hänen hevostensa luo ja kumartamaan ja toivottamaan\nhänelle onnellista matkaa. \"Tapaan sinut Lontoossa ennen pitkää,\nMohun\", sanoi mylord hymyillen, \"silloin teemme toistemme kanssa\nlopulliset tilit.\"\n\n\"Älä huoli antaa niiden itseäsi vaivata, Frank\", sanoi toinen\niloisesti ja kättään ojentaessaan hän näytti hieman hämmästyneen siitä\ntylystä ja ylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen\nerotervehdyksensä; ja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.\n\nHarry Esmond oli tuota lähtöä näkemässä. Se oli hyvin erilainen kuin\nmylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin\nvanha talo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); ja\ntänä päivänä kaikki olivat surullisia ja väkinäisiä, mikä täytti\nmr. Esmondin mielen synkin entein ja surullisin, määrittelemättömin\nhuolin. Lordi Castlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän\npalvelijain jälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse.\nSinne päästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi\nkohotti hitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä\nhänen kasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi\nkoiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli\nsuihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten erääseen pylvääseen katsoi\naltaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa -- se oli entinen\nkappalaisen huone pihan toisella puolella -- ja kääntyi mennäkseen\nsisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan\nakkunaverhojen takaa suuresta vastaanottohuoneen akkunasta ylhäältä\nmylordia, kun tämä tarkasti suihkulähdettä. Pihalla tuntui vallitsevan\nomituinen hiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistossa:\nYlhäällä kirkas taivas, rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello\nheittivät varjojaan kultaiseen, alhaalla olevaan _memento mori_\nkirjoitukseen, kaksi koiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen\nlintukoira, toinen kuono aurinkoa kohti ja toinen nuuskien ruohoa ja\nkiviä, ja mylord nojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti pulputti.\nOn kummaa miten tuo näky ja tuon suihkulähteen ääni pysyvät muistiin\nkiteytyneinä miehellä, joka on nähnyt satoja loiston ja vaarankin\nnäkyjä, joita ei ole säilyttänyt muistinsa kammioissa.\n\nLady Castlewood -- hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin\niloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa -- juoksi, niin\npian kuin nuo kaksi herraa yhdessä olivat poistuneet hänen huoneestaan,\nHarryn luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja\nsilmät huolekkaina hän sanoi: \"Seuraa heitä, Harry: olen varma, että\njokin on hullusti.\" Ja siten joutui Esmond tämän ladyn määräyksestä\nurkkijaksi, ja hän vetäytyi omaan kamariinsa suodakseen itselleen\naikaa, ja yritti vakavasti sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen\nemäntäänsä; sillä hän ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä,\nettä jotakin vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran suhteessa.\n\nJa nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina päivinä pöydän ääressä\nkuten ennenkin iltaisin; tämä huoli, vaikka olikin nimetön ja\nnäkymätön, oli siitä huolimatta alati ainakin kolmen henkilön mielessä\nsiellä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina kun hän poistui\nhuoneesta, seurasivat hänen vaimonsa silmät häntä. Lordi kohteli\nvaimoaan jollain tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja lempeästi,\nmikä oli ihmeellistä hänenlaisen säädyttömän ja tavallisesti\nkarkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän\nristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä\nlapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut; ja vaikka\nhän tavallisesti oli välinpitämätön kirkosta, meni hän sinne nyt ja\ntäytti kaikki velvollisuudet (kuunteli tohtori Tusherin saarnaakin)\nihmeellisen hartaasti.\n\n\"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota\nselville mikä se on\", sanoi lady Castlewood vähän väliä nuorelle\nholhokilleen. \"Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen\", sanoi hän\neräänä toisena päivänä.\n\n\"Kirjeet rouva, olivat eräälle lakimiehelle\", vastasi Harry, joka tiesi\nnäistä kirjeistä ja oli nähnyt osan niiden sisällöstä, joka koski\nerästä uutta lainaa, jonka mylord otti; ja kun nuori mies pahoitteli\ntätä isännälleen, sanoi mylord: \"Hankin vain rahaa maksaakseni erään\nvanhan kiinnitysvelan, josta täytyy päästä vapaaksi.\"\n\n\"Rahaan nähden ei lady Castlewood ollut vähimmässäkään määrässä\nhuolissaan. Harvat hellät naiset tuntevat rahahuolien tuskaa; tuskin\nsaattaa antaa naiselle suurempaa mielihyvää kuin pyytämällä hänen\npanttaamaan timanttinsa rakastamansa miehen hyväksi; ja muistan\nkuulleeni mr. Congreven sanoneen lordi Marlborough'sta, että syy, jonka\nvuoksi mylordilla oli niin suuri menestys naisten parissa nuorana\nmiehenä, oli se, että hän otti heiltä rahaa. On harvoja miehiä, jotka\nryhtyvät siihen uhraukseen\", sanoi mr. Congreve, joka tunsi osan\nnaissukua varsin hyvin.\n\nHarry Esmondin loma oli juuri lopussa, ja kuten on sanottu, hän\nvalmistautui palaamaan yliopistoon viimeiseksi lukukaudekseen\nsuorittaakseen sen jälkeen tutkintonsa ja astuakseen kirkon\npalvelukseen. Hän oli nyt lopullisesti päättänyt valita tämän\nuran, tuntematta tosin sitä hartautta, joka sopii miehelle,\njoka on astumaisillaan niin pyhään tehtävään, mutta maallisen\ntyytymyksen hengessä hän katsoi parhaaksi tuon elämän uran ottamisen\nkutsumuksekseen. Hänen syynsä tähän päätökseen oli, että hän oli\nvelkaa kaiken Castlewoodin perheelle ja että hän oli mieluummin\nheidän läheisyydessään kuin missään muualla maailmassa; hän tahtoi\nhyödyttää hyväntekijöitään, jotka palkkioksi soivat hänelle rajattoman\nluottamuksen ja rakkauden; hän tahtoi kasvattaa perheen nuoren\nperillisen ja toimia tämän opettajana; hän tahtoi jatkuvasti olla\nrakkaan isäntänsä ja emäntänsä ystävä ja neuvonantaja. Molemmat he\niloisina sanoivatkin, että he aina pitivät häntä sellaisena; ja niin\nhän päätti lohduttautua sillä, että oli rakastamilleen henkilöille\nhyödyksi ja hylkäsi kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat, joita hänen\nomassa rinnassaan saattoi kyteä. Hänen emäntänsä oli hänelle sanonut,\nettei hän sallisi Harryn poistua luotaan; ja tämän käsky oli Harryn\nlaki.\n\nLady Castlewoodin mieli huojentui suuresti tämän muistossasäilyvän\nloma-ajan viimeisinä harvoina päivinä, kun mylord huolettomassa sävyssä\nilmoitti, että lordi Mohun oli mennyt Pariisiin ja aikoi tehdä pitkän\nmatkan ympäri Eurooppaa; ja vaikkei lordi Castlewoodin oma synkkyys\nhälvennyt eikä hänen käytöksensä muuttunut, alkoi hänen vaimonsa\nkuitenkin tämän huolen aiheen poistuttua hänen mielestään tulla\ntoivorikkaammaksi ja rauhallisemmaksi ja koki myös koko sydämellään ja\nkaikin vallassaan olevin lohdutuskeinoin palauttaa mylordin iloisuutta\nja karkoittaa hänen synkkyyttänsä.\n\nSynkkyytensä syyksi sanoi lordi itse sairauden; hän tahtoi tavata\nlääkäriään; hän sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori\nCheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond\nmatkustaisivat Lontooseen asti yhdessä; ja maanantaiaamuna, lokakuun\n11 päivänä vuonna 1700 he lähtivät ratsain matkaamaan Lontoota kohti.\nSunnuntaina, edellisenä päivänä, oli satanut rankasti, joten perhe ei\nmennyt kirkkoon; ja illalla mylord luki päivän saarnan perheelleen\nkovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja vakavuutta -- pitäen\nerojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä hän koskaan oli\nkuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa suuteli lordi ja\nsyleili vaimoaan ja lapsiaan, hellemmin kuin tavallisesti ja niin\njuhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä aikoina saivat\nsuurta lohtua tuon hetken muistelemisesta.\n\nHe ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle\nyhtä hellät jäähyväiset kuin edellisenä iltanakin), olivat yötä\nmatkalla ja saapuivat Lontooseen illan suussa, ja mylord asettui\n\"Vaskitorveen\" Cockpitiin, Whitehalliin, jota taloa sotilashenkilöt\nhänen nuoruudessaan olivat käyttäneet ja johon lordi aina siitä pitäen\nasettui Lontoossa käydessään.\n\nTunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa\noli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä; ja\narvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahden kesken asianajajan\nkanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi,\nettä hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr. Esmondin erityisesti\nasianajajalle, joka oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin\naikana ja joka ilmoitti, että hän määräyksen mukaan sinä päivänä itse\noli maksanut rahat mylord Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja\nettä lordi oli ilmaissut hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää\nlakimiehiä, kuten hän oli sanonut, sellaisiin toimiin säätyhenkilöiden\nkesken, mutta että hän oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan,\njonka asianajaja luovutti asiakkaansa huostaan.\n\n\"Luulin, että lordi Mohun oli Pariisissa?\" huudahti mr. Esmond, kovin\nsäikähtyneenä ja hätääntyneenä.\n\n\"Hän on minun kutsustani palannut\", sanoi herra varakreivi. \"Meillä on\nkeskenämme selvitettävänä lopputilejä.\"\n\n\"Taivas suokoon, että ne jo olisivat selvillä, sir\", sanoi Esmond.\n\n\"Oh, aivan täydelleen\", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen.\n\"Hän oli hieman ärtyinen tuon rahan suhteen, jonka kerroin menettäneeni\nhänelle pelissä. Ja nyt on se maksettu ja olemme kuitit noista tileistä\nja kohtaamme taas hyvinä ystävinä.\"\n\n\"Mylord\", huudahti Esmond, \"olen varma, että petätte minua ja että\nteidän ja lordi Mohunin välillä on riita.\"\n\n\"Riitako -- kaikkea vielä! Syömme illallista yhdessä juuri tänä iltana\nja juomme pullollisen. Jokainen mies, joka menettää sellaisen summan\nkuin minä olen menettänyt, on huonolla tuulella. Mutta nyt on se\nmaksettu ja vihani on mennyt sen mukana.\"\n\n\"Missä syömme illallista, sir\", kysyi Harry.\n\n\"_Me!_ Muutamat herrat suvaitkoot odottaa kunnes heidät kutsutaan\",\nsanoi herra varakreivi naurahtaen. \"Menet Duke Streetille katsomaan mr.\nBettertonia. Pidät siitä kappaleesta, se on varma. Anna minun seurata\nomia halujani; ja aamulla aterioimme yhdessä sellaisella ruokahalulla\nkuin voimme, niinhän näytelmässä sanotaan.\"\n\n\"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana\", sanoi Harry\nEsmond. \"Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole\nminkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi\nMohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia\nhänen puoleltaan ole ollut muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta.\"\n\n\"Tiedät, ettei mitään muuta kuin merkityksetöntä kohteliaisuutta ole\nollut lordi Mohunin ja vaimoni välillä\", sanoi mylord jylisevällä\näänellä -- \"tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?\"\n\n\"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, -- tuhat kertaa\nenemmän. Miten saattoikaan hän, joka oli viaton kuin lapsi, tietää,\nmikä oli tuon roiston peitettyjen puheiden takana?\"\n\n\"Roisto hän on, sen myöntänet, ja olisi riistänyt minulta vaimoni.\"\n\n\"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli\", huudahti nuori Esmond.\n\n\"Olenko sanallakaan häntä moittinut?\" jylisi mylord. \"Olenko\nmilloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen\nelinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan,\nettä _hän_ joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi\nintohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen\nluonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, taivas tietäköön,\nrakastan häntä tuhat kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen -- niin,\nenemmän kuin silloin, kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli --\nkun hän hymyili minulle vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli\ntapana mennä piiloon minua odottamaan, kun tulin metsästämästä --\nkun tapasin painaa pääni hänen pienelle polvelleen ja itkeä kuin\nlapsi hänen sylissään ja vakuuttaa, että tekisin parannuksen, en enää\njoisi enkä pelaisi enkä välittäisi naisista, -- enemmän kuin silloin,\nkun kaikki hoviherrat juoksivat hänen perässään, -- kun hän, kautta\nYrjänän, näytti lapsensa kanssa ihanammalta kuin madonna kuningattaren\nkappelissa. En ole hyvä niinkuin hän -- tiedän sen. Kukapa olisi --\ntaivas tietköön, kukapa olisi? Hän väsyi ja kyllästyi minuun, --\ntiedän sen varsin hyvin. En osannut keskustella hänen kanssaan. Te\nnerokkaat ja kirjalliset miehet voitte sen tehdä ja minä en voinut --\ntunsin, etten voinut. Niinpä sinun ollessasi vain viisitoistavuotias\npoikanen saatoin kuulla teidän kahden keskustelevan runoudestanne ja\nkirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon, valtaan, että olin\nvalmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry, ja\nminä rakastin sinua -- tiedät, että sinua rakastin. Ja tunsin, ettei\nvaimoni kuulunut minulle; eivätkä lapsetkaan kuulu. Ja sokaisin itseni\nja rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin\nkirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten\ntulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä -- tiedän, että hän pitää\nhänestä.\"\n\n\"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir\", huudahti\nEsmond.\n\n\"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä\", huudahti mylord -- \"katsopas\ntätä, Harry\", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra.\nSe putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki\nlöysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden\nkirotulla teatterisoperroksella: \"Jumalainen Gloriana; -- Miksi\nkatsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään\nsääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse\nantaa mitään vastausta kirjenippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla\nsydänverelläni? Vaimoni on saanut useampiakin kirjeitä häneltä.\"\n\n\"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan\", huudahti Esmond.\n\n\"Se ei suinkaan ole Mohunin vika\", sanoi mylord; \"ja minä tahdon kostaa\nhänelle -- niin totta kuin Jumala on taivaassa, sen teen.\"\n\n\"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne\nkunnian ja perheonnenne, mylord?\" keskeytti Esmond rukoilevasti.\n\n\"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä\", sanoi mylord, \"voimme\nriidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto\nsaamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain\nhelpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi; ja Frank saa parempia\nopettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja\ntapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni\nja sinut lasteni holhoojiksi.\"\n\nNähdessään, että mylord oli päättänyt olla jättämättä tätä riitaa\nja etteivät mitkään kehoitukset saaneet häntä siitä luopumaan,\najatteli Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan tulisempi ja\nrajumpi kuin nyt, kun huolet, ja syvät mietteet ja harmaat hiukset\novat häntä tyynnyttäneet), että hänen velvollisuutensa oli pysyä\nhyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja sanoi: \"Mylord, jos olette\npäättänyt sotaan ryhtyä, ette saa siihen lähteä yksin. Perheenne\nvelvollisuus on olla päämiehensä tukena; enkä antaisi anteeksi\nitselleni enkä teillekään, ellette minua siihen pyytäisi, tai jos\nolisin luotanne poissa vaaran hetkellä.\"\n\n\"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi\", sanoi\nmylord tarttuen Esmondin käteen kovin lempeästi, \"ja olisi suuri\nvahinko, että sinä sekaantuisit tähän juttuun.\"\n\n\"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi\", vastasi Harry;\n\"eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan\nCastlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani,\nsir. Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä\nluule pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan.\" Ja sitten selitti\nHarry punastellen ja epäröiden (sillä asia oli arka, ja hän pelkäsi,\nettä hän sekaantumalla riitaan oli loukannut isäntäänsä), miten\nhän itse oli vakavasti varoittanut lordi Mohunia ja ehdottanut\nmiekkojen mittelemistä tämän kanssa tarpeen vaatiessa. \"Ja olisin\nvoittanut hänet, sir\", sanoi Harry nauraen. \"Hän ei milloinkaan\nveisi puolustautua tuota _bottea_ [hyökkäystapaa] vastaan, jonka\ntoin Cambridgesta. Ruvetkaammepa puoleksi tunniksi harjoittelemaan\n-- voin opettaa sen teidän ylhäisyydellenne. Se on maailman hienoin\nhyökkäystapa. Jos ette voi sitä käyttää hyväksenne, on vastustajanne\nmiekka teidät lävistävä.\"\n\n\"Kautta Yrjänän, Harry, sinun tulisi olla perheen pää\", sanoi mylord\nsynkkänä. \"Olisit ollut parempi Castlewoodin lordi kuin minunlaiseni\njuoppo laiskiainen\", hän lisäsi, pyyhkäisten kädellään silmiänsä ja\nkatsahtaen sukulaiseensa lempein, hellin katsein.\n\n\"Ottakaamme takkimme pois ja pitäkäämme puolen tunnin harjoitus\nennen illansuuta\", sanoi Harry kiitollisesti puserrettuaan isäntänsä\nmiehekästä kättä.\n\n\"Olet vasta pikkuinen pojan naskali\", sanoi mylord iloisesti, \"mutta\nluulenpa totisesti, että pitäisit puolesi tuota miestä vastaan. Ei,\npoikaseni\", hän jatkoi, \"en tahdo sinun juoniasi enkä pistotemppujasi;\nminäkin osaan melko hyvin käyttää miekkaani ja tahdon taistella oman\nriitani omalla tavallani.\"\n\n\"Mutta minä tulen todistajaksi nähdäkseni, että peli on rehellistä\",\nhuudahti Harry.\n\n\"Niin, Jumala sinua siunatkoon, tule vain todistajaksi.\" \"Koska\ntaistelu tapahtuu, sir?\" kysyi Harry, sillä hän näki kaikesta, että\nmylord oli järjestänyt koko asian yksityisesti edeltäpäin.\n\n\"Se on järjestetty näin: Lähetin pikalähetin Jack Westburyn luo sanoen\nhaluavani tavata häntä yksityisesti. Hän tietää tarkoituksen ja tulee\ntänne hetimiten ja juo kanssani osan tuosta Espanjan viinistä. Sitten\nmenemme teatteriin Duke Streetille, jossa tapaamme Mohunin; ja sitten\nmenemme kaikki yhdessä illalliselle 'Ruusuun' tai 'Vinttikoiraan'.\nSitten pyydämme siellä kortteja ja varmaankin syntyy riita pelistä;\nja sitten -- Jumala meitä auttakoon -- poistuu maailmasta joko roisto\nja petturi tai kehno, arvoton miesparka, joka ei välitä siihen\njäädä. On parempi, että olen poissa, Hal; vaimoni tulee koko joukon\nonnellisemmaksi, kun olen poissa\", sanoi mylord päästäen huokauksen,\njoka koski Harry Esmondin sydämeen niin, että häneltä pääsi nyyhkytys\nisäntänsä kättä pidellessään.\n\n\"Tuo asia päätettiin Mohunin kanssa, ennenkuin hän lähti kotoa, --\nCastlewoodista tarkoitan\", jatkoi mylord. \"Vein tuon kirjelipun hänelle\nluettuani sen, ja syytin häntä roistomaisuudestaan; eikä hän voinut\nkieltää, vakuutti vain, että vaimoni oli viaton.\"\n\n\"Ja niin hän onkin, mylord, taivaan nimessä, hän on!\" huudahti Harry.\n\n\"Ei epäilystäkään siitä, ei epäilystäkään. Hyvä vaimo on aina viaton\",\nsanoi mylord. \"Kun hän kuuli lordin kuolleen, hän pyörtyi epäilemättä\nsattumalta.\"\n\n\"Mutta mylord, _minunkin_ nimeni on Harry\", huudahti Esmond polttavan\npunaisena. \"Ilmoititte myladylle: 'Harry on saanut surmansa!'\"\n\n\"Peijakkaan poika! Onko minun taisteltava sinunkin kanssasi\", huudahti\nmylord raivostuneena. \"Aiotko sinä, sinä pikkuinen käärme, jota minun\nlieteni on lämmittänyt, aiotko sinä pistää -- sinä? Ei, poikani, sinä\nolet rehellinen poika, hyvä poika.\" (Ja tässä hänen vihansa muuttui\nkyyneliksi, joita oli vielä surullisempi katsella.) \"Olet rehellinen\npoika, ja rakastan sinua; ja taivas tietää, että olen niin onneton,\netten välitä kenen miekka elämäni päättää. Kas tuossahan on Jack\nWestbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko! Tämä on sukulaiseni Harry\nEsmond.\"\n\n\"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir\", sanoi Harry\nkumartaen; ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää\nespanjan viinipulloa, joka oli heitä varten pöydälle asetettu.\n\n\"Harry on numero kolme\", sanoi mylord. \"Ei sinun tarvitse hänestä\nvälittää, Jack.\" Ja everstin ilmeistä näkyi, aivan kuin hän olisi\nsanonut: \"Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta.\" Ja sitten mylord\nselitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Kun hän\nriiteli mylord Mohunin kanssa, hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa\npuntaa, jota lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan kunnes herra\nvarakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa\npuntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna ja ennen kotoa\nlähtöään järjestänyt asiansa ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan\ntuloksia.\n\nVaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjan\nviiniä, ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin\nteatteriin. Näyteltiin Wycherlyn kirjoittama \"Rakkautta metsässä\".\n\nHarry Esmond on ajatellut aina sen jälkeen jonkinmoisella kauhulla\ntuota näytelmää sekä mrs. Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka tuossa\nhuvinäytelmässä esiintyi tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli\nseisomaan herrojen eteen kuin nämä istuivat näyttämöllä ja katseli\nolkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan ja hymyili mylordille ja\nkysyi, mikä vaivasi maalaisherroja ja oliko hän saanut pahoja uutisia\nBullockin markkinoilta?\n\nNäytösten välillä menivät herrat näyttämön puolelle ja keskustelivat\nvapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä,\nsotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen,\nhopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja\nkaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö -- mylord Warwickin ja\nHollannin jaarli. Mylordilla oli käärö appelsiineja, joita hän söi\nja tarjosi näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun\nmylord Mohun sanoi jotain karkeata, kääntyi mrs. Bracegirdle häneen\npäin ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko\nhän ja hänen ystävänsä tulleet surmaamaan jotain toista, kuten he\nolivat tehneet Will Monntford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä\nsynkemmäksi tästä ivasta ja sai häijyn, pahaenteisen ilmeen. Ne, jotka\nsen näkivät, muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.\n\nNäytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät yhdeksi, ja mylord\nCastlewood ehdotti silloin, että he menisivät johonkin ravintolaan\nillalliselle. Lockitin \"Vinttikoira\" Charing Crossilla valittiin\nmääräpaikaksi. Kaikki kuusi lähtivät yhdessä kävelemään sinne; nuo\nkolme lordia kulkivat edeltä, lordi Mohunin kapteeni, eversti Westbury\nja Harry Esmond heidän perässään. Heidän kävellessään Westbury kertoi\nHarry Esmondille hänen vanhasta ystävästään oppineesta Dickistä,\njoka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi ja oli kirjoittanut\nkirjan nimeltä \"Kristitty sankari\" ja sai vaivansa palkkioksi koko\nhenkivartioston naurun, sillä tuo kristitty sankari rikkoi yhtämittaa\nkäskyjä, sanoi Westbury, ja oli jo taistellut pari kaksintaisteluakin.\nJa matalammalla äänellä Westbury kehoitti nuorta mr. Esmondia olemaan\nottamatta osaa esillä olevaan riitaan. \"Yksi sekundantti riittää aivan\nhyvin\", sanoi eversti, \"ja joko kapteeni tai lordi Warwick voisi\nhelposti poistua.\" Mutta Harry väitti vastaan; hän oli päättänyt pysyä\nmukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman, jolla hän luuli\nvoivan estää herra varakreivin asiaan ryhtymästä.\n\nHe menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta\nja viiniä ja kortteja; ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat\njuoda ja esittää maljoja ja näyttivät kovin ystävällisiltä niinkauan\nkuin palvelijat olivat huoneessa.\n\nHarry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä\npuheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa\netusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin.\n\"Pyh!\" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi\nparhaaksi olla koettelematta tuota _botte de Jesnite'a_), -- \"nuorten\nyliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian\nnuori.\"\n\n\"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?\" puhkesi Harry puhumaan.\n\"Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Minäkö pelkäisin!\" huudahti Mohun.\n\nMutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. \"Pelaan kanssasi kymmenestä\nmoidoresta, Mohun\", hän sanoi. --\n\n\"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä kuten te\nCambridgessa\" Ja Harry, jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan\n(sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina kovin tyyten kulutettu\nennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena ja raivoissaan siitä,\nettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa lyödä pöytään.\n\n\"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun\", sanoi lordi Mohunin kapteeni.\n\n\"Luulin että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia\", sanoi Harry.\n\n\"Onkos niitä yliopistossa?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Siellä annetaan narreja selkään\", kiihtyi Harry, \"ja ruoskitaan\nkerskailijoita ja heitetään penikat järveen.\"\n\n\"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta\", sanoi\nkapteeni, joka oli irlantilainen; ja kaikki herrat rupesivat nauramaan\nja siten saivat Harry-paran vielä vihaisemmaksi.\n\nHetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän -- silloin toivat\ntarjoilijat uusia pulloja ja laseja ja jäivät huoneeseen -- jolloin\nherra varakreivi sanoi: \"Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun\ntyperä oletkaan! Sytytä kynttilä, tarjoilija.\"\n\n\"Kirotun typerä on kirotun typerä sanantapa, mylord\", kiivastui toinen.\n\"Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja --, tai pyytävät\nanteeksi, jos sen tekevät.\"\n\n\"Minä olenkin maalaisherra\", sanoi herra varakreivi.\n\n\"Näen sen käyttäytymisestänne\", sanoi lordi Mohun. \"Kukaan mies ei saa\nsanoa minua kirotun typeräksi.\"\n\n\"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord\", sanoi toinen; \"lähetänkö\nkortitkin samaa tietä?\"\n\n\"Herrat, herrat! palvelijain nähdenkö?\" huudahtivat eversti Westbury\nja mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti\nhuoneesta. He kertoivat alhaalla oleville ihmisille yläkerrassa\nsyttyneestä riidasta.\n\n\"On jo tarpeeksi sanottu\", sanoi eversti Westbury. \"Kohtaavatko teidän\nylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?\"\n\n\"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?\" kysyi Warwickin jaarli.\n\n\"Mylord Castlewood on oleva -- ensimmäinen\", sanoi eversti Westbury.\n\n\"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa herrat, on käytetty\nloukkaavaa puhetapaa -- hyvitystä on pyydetty ja se on evätty.\"\n\n\"Ja se on evätty\", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä.\n\"Missä kohtaamme ja milloinka?\"\n\n\"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen,\nei mikään aika ole niin hyvä kuin nykyhetki\", sanoi mylord Mohun.\n\"Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin.\"\n\n\"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pari otetta?\"\nkysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.\n\n\"On kunniaksi minulle\", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, \"saada\nkilpailla herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa.\"\n\n\"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?\" kysyi\nkapteeni.\n\n\"Ei, ei herrat! kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin\", sanoi\nHarryn isäntä. \"Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney\", ja hän puristi\nHarryn kättä -- viimeistä edellisen kerran elämässään.\n\nRavintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra\nvarakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat\nihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut\nja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille\njuomaan pullon lisää ennen maatamenoa.\n\nSitten tilattiin puolisen tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa\nastuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester\nFieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standardravintolaa vastapäätä.\nOli keskiyö ja kaupunki oli jo käynyt levolle ja vain muutamien talojen\nakkunoista näkyi valoja: mutta yö oli kyllin kirkas siihen onnettomaan\ntarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin kävivät\nkaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle torille; kantomiehet seisoivat\nrautasuojuksen takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan voinut\nkohtausta häiritä.\n\nKaikki mitä siellä tapahtui on tullut kaiken kansan tietoon ja\nvaroitukseksi muille julkaistu maamme aikakirjoissakin. Oltuaan\nottelussa vain muutamia minuutteja, niin Harry Esmond luuli (mutta\nkoska hän kamppaili oman vastustajansa miekkaa vastaan, joka vastustaja\noli kiivas, voi olla niin, ettei hän pitänyt kunnon laskua ajasta),\nilmaisi ulompana olevien kantajien huuto -- he polttivat piippujaan ja\nnojasivat kentän tankoihin katsellessaan kentällä tapahtuvaa ottelua --\nettä jokin onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan\nmiekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa\nhaavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta nuori mies ei paljon välittänyt\nhaavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan\nmaassa.\n\nMylord Mohun oli hänen luonaan.\n\n\"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?\" hän kysyi ontolla äänellä.\n\n\"Kuolema kai tästä tulee\", vastasi mylord maasta.\n\n\"Ei, ei, ei niin\", sanoi toinen; \"ja kutsun Jumalan todistajaksi, Frank\nEsmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut\nminulle siihen tilaisuuden. Ensi -- ensi aiheena meidän riitaamme, ei\nkukaan muu, sen vannon, ollut syynä kuin minä ja -- ja se että mylady\n--\"\n\n\"Vaiti!\" sanoi varakreivi-parka, kohottautuen käsivartensa varaan\nja puhuen heikosti. \"Riita aiheutui korteista -- noista kirotuista\nkorteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua\nauttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku\nFrankiani -- ja -- ja vie tämä pieni sydän vaimolleni.\"\n\nJa sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia,\njoka hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään, hän kaatui maahan\ntajuttomana.\n\nTästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen; mutta Esmond\nja eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niinpä\nvietiin mylord erään mr. Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää,\nLong Acre'iin ja siellä herätettiin talon väki ja tämän riidan uhri\nkannettiin sisään.\n\nHerra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä\nystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Kun hän\noli hoitanut mylordia, sitoi hän Harry Esmondin käden (poika oli\nmyös verenhukasta pyörtynyt, talossa ja oli jonkun aikaa voinut olla\ntiedotonna); kun nuori mies tuli tajuihinsa, hän kysyi kiihkeästi,\nmiten hänen rakas isäntänsä voi; silloin haavuri johdatti hänet\nhuoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi; tämä oli jo lähettänyt\nhakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin sanottiin, puhutella\nsukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kovin kalpeana ja kuolevan\nnäköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs katse, joka\non kuoleman ennustaja; ja hän viittasi heikosti kädellään kaikkia muita\nluotaan poistumaan ja huudahti: \"Harry Esmond yksin\", jolloin hänen\nkätensä voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli esiin ja kumartui ja\nsuuteli sitä.\n\n\"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry\", sanoi varakreivi\nkatkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen\nkylmällä kädellään. \"Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle\nkuolinvuodetunnustukseni.\"\n\nJa oli kuin pyhä kuolema olisi odottanut vuoteen jalkopäässä hänen\nsanojensa peloittavana todistajana, kuolevan sieluparan hengähtäessä\nilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden -- hän ilmoitti\nnöyrästi katuvansa virheitään -- ja kristillistä suhtautumistaan\nmaailmaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa asiat\nkoskivat Harry Esmondia yhtä paljon kuin ne häntä hämmästyttivät. Ja\nherra varakreivi, heikontuen ihan silmissä, oli näiden ihmeellisten\ntunnustusten keskikohdalla, kun se kirkonmies, mr. Atterbury, jota hän\noli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.\n\nTämä herra ei vielä ollut saavuttanut mitään ylhäistä kirkollista\narvoa; hän oli vain St. Bride-kirkon saarnaaja, mutta veti koko\nkaupungin sinne kauniilla saarnoillaan. Hän oli mylordin kummipoika,\nja mylord oli ollut hänen isänsä oppilas; hän oli Oxfordista käsin\nvieraillut Castlewoodissa usean kerran, ja hänen neuvostaan luullakseni\nlähetettiin Harry Esmond Cambridge'iin eikä Oxfordiin, josta paikasta\nmr. Atterbury, vaikka olikin sen huomattu jäsen, puhui vain pahaa.\n\nSanan viejämme löysi tuon hyvän papin kirjojensa äärestä jo kello\nviideltä aamulla, ja tämä seurasi miestä halukkaasti taloon, jossa\nvarakreivi-parkani makasi; Esmond hoivasi häntä ja sai kuulla hänen\nviimeiset sanansa.\n\nKun mylord kuuli mr. Atterburyn saapumisesta, hän pyysi pusertaen\nEsmondin kättä, saada olla kahdenkesken papin kanssa, ja Esmond jätti\nheidät tuota juhlallista keskustelua varten. Varmaa on, että hänen omat\nrukouksensa ja surunsa koskivat hänen kuolevaa hyväntekijäänsä. Mylord\noli sanonut hänelle sellaista, joka hämmensi nuorukaista -- ilmoittanut\nhänelle erään salaisuuden, joka suuresti koski häntä. Kuultuaan sen\nhänellä oli tosiaankin ollut hyvää syytä epäilykseen ja kauhuun,\nhenkiseen tuskaan samoinkuin päättäväisyyteenkin. Sillävälin kuin\nkeskustelu mr. Atterburyn ja hänen kuolevan parannuksentekijänsä kanssa\ntapahtui sisemmässä huoneessa, riehui lordi Castlewoodin nuoren toverin\nrinnassa järkyttävä, suuri sisäinen taistelu.\n\nTunnin kuluttua -- ehkä enemmänkin -- tuli mr. Atterbury huoneesta,\nkatsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotain paperia.\n\n\"Hän on Jumalan peljättävän tuomion partaalla\", kuiskasi pappi. \"Hän\non keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja\ntekee parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajan sitä\nallekirjoittamaan?\"\n\n\"Jumala tietää\", nyyhkytti nuorukainen; \"rakas lordini on tehnyt\nminulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan.\"\n\nPappi asetti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se häälyi\nhänen silmissään.\n\n\"Se on rippitunnustus\", sanoi hän.\n\n\"Se riippuu teistä\", vastasi mr. Atterbury.\n\nHuoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita\nvarten, ja nurkassa oli kasa vaatteita kokonaan rakkaan lordini\nveren värjäämänä. Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon\npaperin. Huoneessa oli suuri takka lasitetuista värillisistä tiilistä.\nMiten hyvin muistammekaan sellaisina kauhunhetkinä näkemämme\npikkuseikat! -- kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa\n-- viimeisen ruokalajin maun, ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen\nkaksintaistelua, tai jonkun tärkeän kohtauksen tai eron edellä.\nVärilliset tiilit tuossa huonossa talossa oli karkea kuva, joka\nkuvasi Jaakoppia karvaisine käsineen kavaltamassa Iisakilta Esaun\nesikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.\n\n\"Se on vain rippitunnustus, mr. Atterbury\", virkkoi nuorukainen. Hän\nnojasi päätään uuninhyllyä vasten; kyyneltulva täytti hänen silmänsä.\nNyt vuotivat ensimmäiset kyyneleet senjälkeen kun hän oli saapunut\nlordinsa ääreen pelästyneenä tästä haavoittumisesta sekä vielä enemmän\nsiitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, ja sen ajatuksen\nmasentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen onnettomuuden\nsanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.\n\n\"Menkäämme hänen luokseen\", sanoi mr. Esmond. Ja he menivät viereiseen\nhuoneeseen, jossa tällä välin päivä oli alkanut sarastaa; se näytti\nlordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät,\njoissa oli tuon lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri\noli hänen luonaan. Hän meni huoneeseen, josta Atterbury saapui.\nVarakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti. Tämän oli vaikea\nhengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun korahtelevan.\n\n\"Herra varakreivi\", sanoi mr. Atterbury, \"mr. Esmond ei halua mitään\ntodistajaa ja on polttanut tuon paperin.\"\n\n\"Rakkain isäntäni!\" sanoi Esmond polvistuen ja tarttuen lordin käteen\nja suudellen sitä.\n\nMylord nousi vuoteellaan ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille.\n\"Jumala siu -- siunatkoon --\" hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksähti\nhänen suustaan ja tulvi nuorukaisen yli. Rakasta lordiani ei enää\nollut. Hän oli mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys\nmiehekkäässä sydämessään.\n\n\"_Benedicti benedicentes_\", sanoi mr. Atterbury; ja nuorukainen\npolvistuneena vuoteen ääreen huokaisi \"amen.\"\n\n\"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?\" oli mr. Esmondin seuraava\najatus. Ja hän pyysi mr. Atterburyä viemään suruviestin Castlewoodiin.\nHän ei itse voinut viedä emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr.\nAtterbury ystävällisesti myöntyi, kirjoitti Esmond kiireisen kirjelipun\nmuistikirjaansa mylordin palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset\nmr. Atterburylle ja ratsastamaan hänen kanssaan ja lähettämään Esmondin\noman matkalaukun Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä ja\nantautua vangiksi.\n\n\n\n\n\n\nII KIRJA\n\n\n\n\nESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA\n\n\n\nI luku.\n\nOLEN VANKILASSA JA MINUA KÄYDÄÄN KATSOMASSA, MUTTA EI LOHDUTETA.\n\nNe, jotka ovat nähneet ennenaikaisen kuoleman kohtaavan kunnioittamiaan\nja rakastamiaan henkilöitä ja tietävät, miten hyödytön lohdutus on,\nvoivat kuvitella Harry Esmondin tuskaa hänen oltuaan tuon tuhoisan,\nöisen murhenäytelmän osanottajana. Hän ei voinut, sen hän tunsi,\nkohdata armasta emäntäänsä ja kertoa tälle mitä oli tapahtunut. Hän\noli kiitollinen kun hyvä Atterbury suostui viemään tuon suruviestin\nladylle; mutta surunsa ohella, jonka hän vankilaan vei mukanaan,\nhänellä oli sydämessään sellaista, mikä salaisesti häntä ilahdutti ja\nlohdutti.\n\nSuuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut\nsukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Jos hän sen paljastaisi,\nniinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain\nsuuremman surun niille, joita hän maailmassa enin rakasti ja joilla jo\noli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa\nniille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisiin hellin rakkauden ja\nkiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja\ntahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniata? Ja minkä vuoksi? Pelkän\narvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella,\npojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli\nratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillävälin kuin poloinen lordi\nripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus\nja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät\npuoliaan toisaalla. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa,\nhänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet\nsilmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä hän oli kyennyt\ntekemään.\n\n\"Kun omat veriheimolaiseni minut hylkäsivät\", hän ajatteli, \"ottivat\nnämä armaat ystävät minut luokseen ja hoivasivat minua. Kun itse olin\nnimetön orpo ja kaipasin suojelijaa, sain sen tuosta kunnon miehestä,\njoka nyt oli mennyt Korkeimman tuomioistuimen eteen katuen sitä\nvähäistä vääryyttä, minkä teki.\"\n\nJa tämän lohdullisen ajatuksen elähdyttämänä Esmond meni\nilmoittautumaan vankilaan, suudeltuaan hyväntekijänsä kylmiä huulia.\n\nKolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan,\n(missä hän oli vuoteessa tuntien kovaa tuskaa haavassaan, joka oli\ntulehtunut ja jota ankarasti särki) hänen harkitessaan noita ajatuksia\nja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että\nlohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi\nhäntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi\nmusta huntu ja vaikka tämän vartalo samaten oli kaikkein synkimmässä\nsurupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen\nrakastettu emäntänsä.\n\nEsmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska hän oli kovin heikko,\nja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän\ntakanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä\n(sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja hän olisi\nsulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin\nmonta hyvää työtä niin monena vuonna. Mutta lady Castlewood peräytyi\nhänestä, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea\nvasten, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn\nkasvot olivat kalmankalpeat, kuten Esmond saattoi hunnun alta nähdä,\nja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät,\nkatsoivat nuorukaiseen nyt niin synkän surullisina ja vihaisina, että\nse saattoi tämän, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua\ntältä henkilöltä, kääntämään pois katseensa ladyn kasvoista.\n\n\"Tämäkö, mr. Esmond\", virkkoi hän, \"on paikka, jossa teidät tapaan, ja\ntähän olette siis minut saattanut!\"\n\n\"Olette tullut minua onnettomuudessani lohduttamaan, rouva\", sanoi\nnuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi miten puhuttelisi ladyä, niin\nylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa, kun hän ladyä katseli.)\n\nLady lähestyi häntä hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten\nkatsellen nuorukaista mustien suruverhojensa takaa, pienet, valkoiset\nkädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.\n\n\"Ette ole tullut minua nuhtelemaan\", jatkoi nuorukainen hetken vaiti\noltuaan. \"Suruni on kyllin suuri sellaisenaan.\"\n\n\"Ottakaa pois kätenne, -- älkää koskeko sillä minua!\" huudahti lady.\n\n\"Katso, se on verinen!\"\n\n\"Parasta olisi, että olisivat vuodattaneet kaiken vereni\", virkkoi\nEsmond, \"jos te olette minulle tyly.\"\n\n\"Missä on mieheni?\" keskeytti lady. \"Anna minulle takaisin mieheni,\nHenry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi,\njoka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka\ntarjoudut puolestamme kuolemaan -- sinä, jota hän rakasti ja johon\nhän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin -- sinä, joka vannoit\nrakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin -- niin, luotin\nsinuun -- miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt?\nMiksi tulit luoksemme? Olet tuottanut meille vain surua ja huolta, --\nja katumusta, katkeraa katumusta -- korvaukseksi rakkaudestamme ja\nhyvyydestämme. Olenko milloinkaan tehnyt sinulle vääryyttä, Henry?\nOlit vain orpolapsi, kun näin sinut ensikerran -- kun sinut ensikerran\nnäki _hän,_ joka oli niin hyvä ja jalo ja luottava. Hän olisi tahtonut\nlähettää sinut pois, mutta minä, tyhmä nainen, kehoitin häntä suomaan\nsinun jäädä. Ja sinä teeskentelit rakastavasi meitä ja me uskoimme\nsinuun. Sinä teit kotimme onnettomaksi, ja minä menetin puolisoni\nsydämen ja menetin hänet sinun tähtesi -- menetin hänet -- menetin\nnuoruuteni rakkauden. Jumaloin häntä, sinä tiedät, että häntä jumaloin\n-- ja hän oli minulle muuttunut. Hän ei ollut enää entinen Francikseni,\n-- rakas, rakas soturini. Hän rakasti minua, ennenkuin hän näki sinut,\nja minä rakastin häntä. Oi, Jumala on todistajani, kuinka minä häntä\nrakastin! Miksi hän ei lähettänyt sinua luotamme pois? Syynä oli vain\nhänen hyvyytensä, joka ei voinut minulta silloin mitään kieltää. Ja\nvaikka sinä olit nuori -- niin, ja avuton ja hyljätty -- oli paha,\ntunsin, että oli paha pitää sinua luonaan. Minä luin sen kasvoistasi\nja silmistäsi. Näin, että ne ennustivat meille pahaa -- ja se tuli;\ntiesin, että se oli tuleva. Miksi sinä et kuollut silloin, kun olit\nrokossa -- kun minä itse hoidin sinua etkä sinä tuntenut minua\nhoureissasi -- ja huusit minua vaikka olin siinä vierelläsi? Kaikki\nmitä sittemmin on tapahtunut, oli oikea tuomio häijylle sydämelleni\n-- minun häijylle, kateelliselle sydämelleni. Ah, minua on rangaistu\n-- kauhealla tavalla rangaistu! Mieheni makaa verissään -- murhattuna\npuolustaessaan minua, hyvä, hyvä, jalo herrani -- ja sinä olit hänen\nluonaan ja sinä annoit hänen kuolla, Henry!\"\n\nNämä sanat, jotka surunsa rajuudessa lausui henkilö, joka tavallisesti\noli tyyni ja joka harvoin puhui hymyilemättä lempeästi ja ääni\nviehkeänä, alkoivat soida Esmondin korvissa, ja sanotaan hänen\ntoistaneen useita niistä kuumeessa, johon hän nyt joutui haavansa\nsekä varmaankin mielenkuohun vuoksi, minkä sellaiset intohimoiset,\nansaitsemattomat moitteet hänessä aiheuttivat. Tuntui aivan kuin hänen\nuhrauksensa ja rakkautensakin tähän naiseen ja hänen perheeseensä\nmuuttuisivat pahaksi ja moitittavaksi, aivan kuin hänen olonsa\nheidän keskuudessaan todellakin olisi ollut surun aihe ja hänen\nelämänsä jatkuminen tuottaisi vain surua ja katkeruutta heille.\nKoska lady Castlewood puhui katkerasti, nopeasti ja kyynelittä,\nei nuorukainen puolustautunut eikä vastustanut sanallakaan, vaan\nistui vankilavuoteensa jalkopäässä ja oli sitäkin suuremman tuskan\nvallassa ajatellessaan, että juuri tuo hellä ja rakastettu käsi häntä\nnoin ilkeästi haavoitti ja että hän oli voimaton ladyn katkeraa\nsurua lieventämään ladyn sanat, kun hän puhui, koskivat nuorukaisen\njokaiseen muiston säikeeseen, ja koko hänen lapsuutensa ja varhaisimmat\nnuorukaisvuotensa astuivat esiin hänen sisimmästään, sillävälin kun\nhänen ladynsä, vielä eilen niin hellä ja lempeä -- tämä hyvä enkeli,\njota hän oli rakastanut ja jumaloinut -- seisoi hänen edessään,\nahdistaen häntä purevin kielin ja ilkein elein.\n\n\"Soisin, että olisin herrani sijassa\", vaikeroi nuorukainen. \"Ei\nollut minun vikani, etten minä kuollut, rouva. Mutta kohtalo on meitä\nkaikkia väkevämpi ja tahtoi sen mitä on tapahtunut. Olisi ollut parempi\nminulle, että olisin kuollut, kun minussa oli tuo tauti.\"\n\n\"Niin olisi, Henry\", sanoi lady ja puhuessaan loi hän nuorukaiseen\nkatseen, joka samalla kertaa oli niin hellä ja niin surullinen,\nettä tämä kohottaen kätensä ilmaan hurjana peräytyi ja piilotti\npäänsä vuodepeitteeseen. Kun hän kääntyi, hän loukkasi haavoittuneen\nkätensä seinään, jolloin siteet luistivat paikoiltaan ja hän tunsi\nveren uudelleen syöksyvän haavasta. Hän muistaa tunteneensa salaista\nmielihyvää tuosta onnettomuudesta ja ajatelleensa: \"Jos nyt kuolisin,\nniin kuka surisi minua?\"\n\nTämä verenvuoto tai suru ja epätoivo, joiden vallassa onneton\nnuorukainen oli tuon onnettomuuden aikana, on varmaankin saanut\nhänet pyörtymään pian sen jälkeen; sillä hänellä ei ole juuri mitään\nmuistoa siitä, mitä sitten tapahtui, paitsi että joku, varmaankin\nhänen emäntänsä, tarttui hänen käteensä -- ja sitten hänen korvissaan\nhumisi, kun hän heräsi ja kaksi tai kolme vankilan asujainta oli hänen\nvuoteensa ympärillä, jossa hän lepäsi käsivarrestaan vuotaneessa\nverilammikossa.\n\nHaavan sitoi nyt uudelleen vankilan haavuri, joka sattui olemaan\npaikalla; ja johtajan vaimo ja palvelija, molemmat kelpo ihmisiä,\nolivat potilaan luona. Esmond näki emäntänsä vielä huoneessa\nherätessään horroksestaan, mutta hän poistui sanomatta sanaakaan;\njohtajan vaimo kertoi sentään nuorukaiselle, että lady istui hänen\nhuoneessaan jonkun aikaa sen jälkeen ja ettei hän poistunut vankilasta,\nennenkuin sai kuulla, että Esmond näytti rupeavan toipumaan.\n\nUseita päiviä jälkeenpäin, kun Esmond toipui kuumeesta, joka hänellä\noli ollut ja joka iski häneen tuona iltana melko voimakkaasti, toi\nkelpo vartijan vaimo potilaalleen juuri pestyn ja silitetyn nenäliinan,\njonka kulmassa nuorukainen tunsi emäntänsä tutut nimikirjaimet ja\nvarakreivittären kruunun \"Lady sitoi sen käsivartenne ympärille, kun\npyörryitte ja ennenkuin hän huusi apua\", selitti vartijan vaimo. \"Lady\nparka! häneen koski kovasti miehensä kohtalo. Lordi on tänään haudattu\nja paljon ylimystön vaunuja saattoi häntä -- mylord Marlborough'n ja\nmylord Sunderlandin ja henkivartioston upseerien; lordi palveli entisen\nkuninkaan aikaan henkivartiostossa; ja mylady on kahden lapsensa kanssa\nollut kuninkaan luona Kensingtonissa ja pyytänyt kuninkaan apua lordi\nMohunia vastaan, joka on piiloutunut ja mylord Warwickin ja Hollannin\njaarlia vastaan, joka on valmis antautumaan kuulusteltavaksi.\"\n\nSellaiset olivat uutiset, joita höysti vakuutukset hänen omasta\nja hänen palvelijattarensa Mollyn rehellisyydestä; he eivät näet\nmilloinkaan olisi varastaneet muuatta joutavaa mr. Esmondin kultaista\nkalvosinnappia, joka oli kateissa hänen pyörtymiskohtauksensa jälkeen\nja jonka vartijan vaimo toi holhokilleen. Nuorukaisen ajatukset\nseurasivat ennenaikaiseen hautaan tuota jaloa henkilöä, tuota lempeätä\nystävää, tuota urheata herraa, sanassaan rehellistä ja ajatuksissaan\njalomielistä (jos hän teoissaan olikin heikko, mutta ovatko hänen\netevämpänsä häntä paljonkaan vahvempia?); hän oli antanut tälle leipää\nja suojan silloinkuin hänellä ei niitä ollut, kodin ja rakkautta\nsilloin kuin hän tarvitsi; jos hän olikin häneltä salannut erään\ntärkeän salaisuuden, oli hän niin tehdessään vain tehnyt sellaista,\nmitä ennen kuolemaansa katui -- vääryyden tosin, mutta sellaisen, jota\nkatumus seurasi ja jonka oli aiheuttanut melkein vastustamaton kiusaus.\n\nEsmond otti käteensä nenäliinan, kun hoitajatar poistui luotaan ja\nhyvin todennäköisesti suuteli sitä ja katseli sen nurkkaan kirjailtua\nkiehkuraa. \"Tuo kruunu on sinulle tuottanut tarpeeksi surua\", ajatteli\nhän, \"rakas lady, joka olet niin hellä ja lempeä. Otanko sen sinulta\nja lapsiltasi? En, en milloinkaan! Pidä se ja käytä sitä, oma pikku\nFrankini, kaunis poikaseni! Ellen voi itselleni nimeä luoda, voin\nainakin kuolla ilman tätä. Jonakuna päivänä, kun rakas emäntäni näkee\nsydämeeni, saan hyvitykseni; ja ellei se tapahdu täältä eikä nyt,\nniin ainakin siellä, minne kunnia ei meitä seuraa, vaan jossa rakkaus\niankaikkisesti hallitsee.\"\n\nTarpeetonta on tässä kertoa yksityiskohtia, koska ne on esitetty\nlakimiesten tiedonannoissa, tai tuloksia siitä kuulustelusta,\njoka seurasi mylord Castlewoodin surullista murhaa. Kahdesta\nlordista, jotka olivat sekaantuneet tuohon surulliseen asiaan,\nhuomasivat toisen, mylord Warwickin ja Hollannin jaarlin, joka\noli toiminut eversti Westburyn vastustajana ja jota Westbury oli\nhaavoittanut, hänen päärinsä, joiden edessä häntä kuulusteltiin,\nsyyttömäksi, hovimarsalkka, lordi Somers toimi puheenjohtajana,\nja päämies, lordi Mohun, havaittiin syylliseksi miesmurhaan (josta\nhäntä myös syytettiin ja jota hän mitä vilpittömimmin katui),\nvetosi pappeihinsa ja vapautettiin siis ilman mitään rangaistusta.\nMurhatun aatelismiehen leski, niin meille vankilassa kerrottiin,\nosoitti tavatonta itsepäisyyttä, ja, vaikka hänen täytyi odottaa\nkymmenen vuotta ennenkuin hänen poikansa tuli tarpeeksi vanhaksi sen\ntäytäntöönpanemiseen, julisti lady kostavansa miehensä murhaajalle --\nniin suuresti ja niin äkkiä oli suru, viha ja onnettomuus nähtävästi\nhänet muuttaneet. Mutta ei onni, myötä- eikä vastoinkäyminen muuta\nmiehiä eikä naisia. Se vain kehittää heidän luonnettaan. Niinkuin\nihmisessä piilee tuhansia ajatuksia, joita hän ei tunne, ennenkuin\nhän tarttuu kynään kirjoittaakseen, niin on sydänkin salaisuus sille\nmiehelle tai naiselle, joka sitä omassa rinnassaan kantaa. Koston,\ntoiminnan, intohimojen, hyvien ja pahojen tekojen siemenet ovat\nihmisen sisällä, salattuina ja aavistamattomina, kunnes sattuma ne\nkutsuu esiin. Miehensä kuoleman johdosta näytti muutos tulevan lady\nCastlewoodin koko käytökseen ja mieleen; mutta tästä tulemme puhumaan\noikealla ajallaan hetimmiten.\n\nLordeja tutkivat sitten heidän päärinsä Westminsterissä heidän\netuoikeutensa mukaan, ja heidät tuotiin Towerista valtion saattuein\nja huvilaivoin, ja luutnantit ja tapparamiehet saattoivat heitä;\nmutta tuohon surulliseen taisteluun osaaottaneet alempisäätyiset\nkuulusteltiin Newgatessä, niinkuin sopivaa oli. Ja koska heidät kaikki\nhavaittiin syyllisiksi, vetosivat myöskin he papistoon. Tuomio, kuten\nkaikki tiedämme, on tällaisessa asiassa se, että syyllinen on vuoden\ntai kuninkaan armahduksen viipymisajan vankilassa, ja hänen kättänsä\npoltetaan tai siihen merkitään vain kylmällä raudalla tai jätetään\ntämäkin rangaistus kokonaan hallitsijan armahduksen nojalla. Niinpä\nhuomasi Harry Esmond olevansa rikollinen ja vanki kaksikymmentäkaksi\nvuotiaana. Nuo kaksi everstiä, hänen toverinsa, ottivat asian perin\nkevyeltä kannalta. Kaksintaistelut kuuluivat heidän virkaansa eivätkä\nhe kunnian miehinä voineet kieltäytyä senlaatuisista kutsuista.\n\nMutta Harry Esmondiin nähden oli asia toinen. Hänen elämänsä oli\nmuuttunut sen miekanpistoksen kautta, joka lopetti hänen hyvän\nisäntänsä elämän. Sillaikaa kun hän makasi vankilassa vanha tohtori\nTusher sairastui ja kuoli, ja lady Castlewood määräsi Thomas Tusherin\navoimeksi jääneeseen paikkaan, jonka täyttämisestä hän tuhansia kertoja\noli niin lempeästi puhunut Harry Esmondille: etteivät he milloinkaan\neroaisi, miten Harry kasvattaisi ladyn pojan, miten maalaispappina\noleminen, kuten pyhä George Herbert tai hurskas tohtori Ken olivat\ntehneet, oli kaikkein onnellisin ja suurin elämäntehtävä, miten (jos\nhän sitä itsepäisesti halusi, vaikka lady puolestaan mieluummin\nhyväksyi kuningatar Elisabetin mielipiteen, ettei piispalla tulisi\nolla vaimoa ja kun ei kerran piispalla, niin miksipä siis papillakaan)\nhän etsisi hyvän vaimon Harry Esmondille; ja niin pohtivat he lieden\nääressä tuhansia kauniita tulevaisuussuunnitelmia lasten leikkiessä\nympäri salia. Kaikki nämä suunnitelmat olivat nyt tuhotut. Thomas\nTusher kirjoitti Esmondille vankilaan ilmoittaen, että hänen emäntänsä\noli antanut hänelle viran, jota hänen arvoisa isänsä oli niin monta\nvuotta hoitanut, ettei lady niiden surullisten tapausten jälkeen,\njotka olivat sattuneet (joista Tom puhui kovin ylevällä kauhulla),\nsaattanut milloinkaan nähdä arvoisan Tusherin saarnatuolissa eikä\npoikansa pöydässä miestä, joka oli syypää perheen isän kuolemaan, että\nlady pyysi häntä sanomaan, että hän rukoili sukulaisensa katumisen ja\nhänen maallisen onnensa puolesta ja että tämä sai vapaasti käyttää\nladyn apua kaikkiin niihin elämänsuunnitelmiin, joihin hän saattoi\nryhtyä, mutta ettei lady tällä puolen haudan enää halunnut häntä nähdä.\nJa omasta puolestaan Tusher lisäsi, hänkin soi nuoruutensa ystävälle\nHarrylle rukouksensa ja suositteli hänelle vankilassa oloaikanaan\nluettavaksi muutamia uskonnollisia teoksia, jotka pastori julisti kovin\nterveellisiksi tuossa valitettavassa asemassaan oleville syntisille.\n\nJa tämä oli palkkio alttiista elämästä -- tämä vuosikausia kestäneen\nrakkaan kanssakäymisen ja intohimoisen uskollisuuden loppu! Harry olisi\nmielellään kuollut isäntänsä puolesta ja häntä pidettiin melkein hänen\nmurhaajanaan; lady ei tiennyt, miten paljon hän oli uhrannut emäntänsä\npuolesta, ja kuitenkin työnsi hänet luotaan. Harry oli lahjoittanut\nhänen perheelleen kaiken mitä heillä oli, ja lady puhui hänelle almujen\nantamisesta aivankuin palkolliselle! Suru isäntänsä menettämisestä,\nhänen oman nykyisen asemansa synkkyys ja epäilykset tulevaisuuden\nsuhteen -- kaikki unohtuivat tämän kauhistavan häväistyksen johdosta,\njoka hänen täytyi kestää, nekin masensi tämä kidutus suuremmalla\nvoimallaan.\n\nHän kirjoitti mr. Tusherille vastauksen vankilastaan onnitellen\npastoria tämän saaman Castlewoodin papinviran johdosta. Sarkastisesti\nhän kehoitti tätä askel askelelta seuraamaan ihailtavaa isäänsä, jonka\nkauhtanan hän oli perinyt, ja kiitti ladyä hänen avuntarjouksistaan,\njoita hän ei uskonut tarvitsevansa ja kehoitti ladyä muistamaan,\njos hänen päätöksensä joskus muuttuisi Harryn suhteen, että hän oli\nvalmis antamaan tälle todisteita uskollisuudesta, joka ei milloinkaan\nollut horjunut ja jota hänen perheensä ei milloinkaan olisi tullut\nepäillä. \"Ja ellemme enää kohtaa tässä maailmassa tai jos kohtaamme\nvain kuin vieraat\", jatkoi mr. Esmond, -- \"tuomio, jonka julmuutta\nja vääryyttä en välitä valittaa -- tietää hän tämän jälkeen kuka oli\nhänelle uskollinen ja oliko hänellä mitään syytä epäillä sukulaisensa\nja palvelijansa rakkautta ja alttiutta.\"\n\nTämän kirjeen lähettämisen jälkeen nuorukaisparan mieli oli vähän\nrauhallisempi kuin se oli ollut sitä ennen. Isku oli annettu ja hän\noli sen kestänyt. Hänen julma jumalattarensa oli levittänyt siipensä\nja kiitänyt pois ja jättänyt hänet yksin ja ystävittä, mutta _virtute\nsua_. Ja hänen täytyi horjumattomana kantaa sekä oikeudentuntonsa\nettä tieto kärsimästään vääryydestä, kunniansa ja onnettomuutensa.\nSamoin kuin olen nähnyt miesten heräävän ja tarttuvan aseihin äkillisen\ntorventoitotuksen kuullessaan, samoin jännittyy myös miehekäs\nmieli päättäväisyyteen tarpeen vaatiessa, kohtaa uhkaavan vaaran\nhorjumattomana, ja, olipa hän kukistettu tai kukistaja, katsoo sitä\naina suoraan silmiin. Oi, kukaan ei tiedä voimaansa eikä heikkouttaan,\nennenkuin sattuma osoittaa niiden arvon. Jos hänen elämässään on\najatuksia ja tekoja, joiden muistoa mies häveten peräytyy, niin on\nvarmaan myös sellaisia, joiden omistamisesta ja muistamisesta hän voi\nolla ylpeä -- anteeksi annettuja loukkauksia, kukistettuja kiusauksia\nsilloin tällöin -- ja kestävyyden voittamia vaikeuksia.\n\nNämä eläviä koskevat, ajatukset vaivasivat paljon suuremmassa\nmäärässä kuin suuri, katkera suru kuolleista Harry Esmondia hänen\nollessaan vankilassa tutkinnon jälkeen; mutta voidaan ymmärtää, ettei\nhän voinut ottaa onnettomuustovereitaan tunteittensa uskotuksi, ja\ntoiset luulivat, että nuorukaista vaivasi katumus ja suru isäntänsä\nmenettämisestä. Tähän harhaluuloon hän suvaitsikin heidät jättää.\nToverina hän oli niin synkkä ja hiljainen, että nuo kaksi upseeria,\nhänen kärsimystoverinsa, jättivät hänet suurimmaksi osaksi yksikseen;\nhyvin todennäköisesti he eivät pitäneet siitä, mitä he hänestä\ntiesivät; he lohduttautuivat arpapelillä, korteilla ja pullon\ntyhjentämisellä ja kuluttivat oman vankeusaikansa omalla tavallaan.\nEsmondista tuntui kuin hän olisi elänyt vuosia tuossa vankilassa ja\nsieltä päästessään hän oli muuttunut ja vanhentunut. Muutamina elämän\naikoina elämme tunteissamme vuosia muutamissa viikoissa ja muistossamme\nnuo ajat ovat kuin suuria aukkoja vanhan ja uuden elämän välillä. Ette\ntiedä miten paljon kärsitte noissa ratkaisevissa sydänsairauksissa,\nennenkuin tauti on ohitse ja katseenne jälkeenpäin palaa siihen. Kun\naika on kulunut, on tuska ainakin siedettävä. Päivä kuluu, olipa tuska\nsuurempi tai pienempi ja yökin menee jotenkuten. Vasta aikojen kuluttua\nhuomaamme, millainen vaara on ollut -- niinkuin mies metsästäessään tai\nratsastaessaan tekee henkensä kaupoilla huimaavan hypyn ja myöhemmin\nihmettelee miten hän on kyennyt sen tekemään. Oi, te synkät surun ja\nraivon kuukaudet! Hän, joka niitä muistelee, on nyt vanhus. Kauan\nsitten hän on anteeksiantanut ja siunannut sen hellän käden, joka häntä\nhaavoitti; mutta haavan jälki säilyy ja haava on vain arpeutunut --\nei mikään aika, kyyneleet, hyväilyt eikä katumus saata tuota vammaa\npyyhkiä pois. Kankeaoppisia olemme suruun nähden _Reficimus rates\nquassas_ [korjaamme rikkoutuneet laivat]: härnäämme tuota merta yhä\nuudelleen ja uudelleen ja teemme uusia uhkayrityksiä. Esmond ajatteli\nvarhaista elämäänsä koetuskaudeksi ja tätä viimeistä koettelemustaan\nmiehuudenkokeeksi ennen elämään astumistaan -- niinkuin nuoret\nintiaanit vaieten kestävät kidutuksia, ennenkuin astuvat soturin arvoon\nheimonsa keskuudessa.\n\nMutta upseerit, jotka eivät tienneet surusta, joka jäyti heidän\nnuorta vaiteliasta ystäväänsä ja, koska he olivat tottuneita\nsellaisiin sattumiin, joissa toinen tai toinen heidän tovereistaan\npäivittäin maksoi miekan lunnaita, eivät tietenkään ryhtyneet kovin\nlohduttomasti valittamaan entisen asetoverinsa kohtaloa. Toinen\ntarinoi rakkausseikkailuista tai sodasta tai huveista, joihin Frank\nEsmond-parka oli ottanut osaa; toinen muisti miten erästä poliisia oli\npuijattu tai kapakkakerskailijaa löylyytetty: sillävälin kuin mylordin\nleskiparka istui hänen hautansa ääressä itkien häntä kuin todellista\npyhimystä ja tahratonta sankaria -- niin kertoivat vieraat, jotka\ntoivat uutisia lady Castlewoodista, ja Westburyn ja Macartneyn luona\nolikin melkein koko kaupunki käynyt tervehdyksellä.\n\nKaksintaistelu, sen tuhoisa loppu ja siihen osaaottaneiden kahden\npäärin ja kolmen alhaissäätyisen kuulustelu oli aiheuttanut mitä\nsuurimman kiihtymyksen kaupungissa. Lentolehtiset ja sanomalehdet\nolivat täynnään tietoja heistä. Nuo kolme Newgatessa olevaa herraa\nolivat melkein yhtä suuressa määrin vieraiden ahdistamat kuin Towerin\npiispat tai maantierosvo ennen mestausta. Meidän suotiin kaikkien,\nkuten on sanottu, asua johtajan talossa sekä ennen kuulustelua että\ntuomion jälkeen, odottaessamme kuninkaan armahdusta. Tuon tuhoisan\nriidan todellista syytä ei myöskään tunnettu, niin tarkkaan olivat\nmylord ja nuo kaksi muuta henkilöä, jotka salaisuuden tunsivat, sen\nsäilyttäneet; jokainen kuvitteli, että kohtauksen oli aiheuttanut\nuhkapelissä syntynyt väittely. Raittiin ilman ohella vangit saivat\nmaksua vastaan melkein kaikkea mitä halusivat. Pidettiin huolta, ettei\nheitä sekoitettu tavallisiin rikoksentekijöihin, joiden ruokottomat\nlaulut ja naurunrähäkkä ja kiroukset saattoi kuulla heidän puoleltaan\nvankilaa, jonne heidät ja onnettomat velkavangit oli huiskin haiskin\nsyösty tyrmään.\n\n\n\nII luku.\n\nVANKEUTENI PÄÄTTYY, VAIKEUTENI EIVÄT.\n\nNiiden vieraiden joukossa, jotka tulivat katsomaan noita kahta\nupseeria, oli eräs Harry Esmondin vanha tuttava, henkivartioston\nherra, hän nimittäin, joka oli ollut niin hyvä Harrylle, kun kapteeni\nWestburyn väki oli ollut Castlewoodiin majoitettuna enemmän kuin\nseitsemän vuotta sitten. Oppinut Dick ei enää ollut sotamies Dick,\nvaan Lucasin jalkaväen kapteeni Steele ja lordi Cuttsin, tuon kuningas\nWilhelmin kuuluisan upseerin, joka oli urhoollisin ja rakastetuin\nmies Englannin armeijassa, kirjuri. Nuo kaksi iloista vankia olivat\nolleet juomassa erään ystäväjoukon kera (sillä meidän kellarimme,\nsamoinkuin Newgaten vanginvartijankin, oli täpötäynnä burgundinviini-\nja samppanjakoreja, joita everstien ystävät lähettivät). Ja Harry,\njoka ei ollenkaan halunnut heidän juomaansa eikä heidän keskusteluaan,\nhän kun oli liian heikko terveydeltään edelliseen ja liian synkkä\nmieleltään jälkimmäiseen, istui erillään pienessä huoneessaan lukien\nkirjoja, joita hänellä oli. Eräänä iltana kun kelpo eversti Westbury\nviinistä punaisena ja aina hyväntuulisena, kuten hän oli sekä humalassa\nollessaan että muulloinkin, tuli nauraen Harryn kamariin ja sanoi:\n\"Hei, nuori murjottaja! sinua on tullut eräs ystävä tapaamaan; hän\nrukoilee kanssasi tai juo kanssasi tai juo ja rukoilee vuorotellen.\nDick, sinä kristitty sankari, tässä on Castlewoodin pikku tiedemies.\"\n\nDick saapui ja suuteli Esmondia molemmille poskille; nuorukainen tunsi,\nettä hyväilijä löyhkäsi vahvasti espanjan viiniltä.\n\n\"Mitä! tämäkö on se pikkuinen mies, joka puhui latinaa ja täytti\nmaljamme? Miten pitkäksi oletkaan kasvanut! Mutta olisinpa tuntenut\nsinut missä hyvänsä. Ja olet siis muuttunut hylyksi ja tappelijaksi ja\ntahdoit mitellä miekkoja Mohunin kanssa, eikö niin? Vakuutan Mohunin\nsanoneen eilen henkivartioston päivällisillä, jossa meitä oli sievä\nseura koolla, että tuo nuori mies halusi taistella hänen kanssaan ja\noli noista kahdesta miehestä etevämpi.\"\n\n\"Toivon, että olisin voinut sitä koetella ja sen toteennäyttää, mr.\nSteele\", virkkoi Esmond ajatellen hyväntekijävainajaansa, ja hänen\nsilmänsä kyyneltyivät.\n\nTuota yhtä ilkeätä kirjettä lukuunottamatta, jonka oli emännältään\nsaanut, ei mr. Esmond ollut kuullut hänestä mitään. Tämä näytti\nmenettelevän päätöksensä mukaan: eroavan hänestä ja kieltävän hänet.\nMutta miten ollakaan, nuorukainen sai hänestä tietoja, jotka mr.\nSteele uskollisesti toi prinssin ja prinsessan hovista, jossa kelpo\nkapteenimme oli ylennetty kamariherran virkaan. Kun hän oli saanut\nvapautta velvollisuuksistaan siellä, kapteeni Steele tuli usein\nlohduttamaan vankilassa olevia ystäviään. Epäilemättä pani iloinen\nluonto ja ystävällisyys kaikkia kovaosaisia kohtaan hänet vierailujaan\ntekemään, ja hyvä seura ja hyvä viini niitä pitkittämään.\n\n\"Tosiaankin\", sanoi Westbury, \"pikkuinen oppinut se ensiksi riidan\nalkoi -- nyt sen muistankin -- Lockissa. Olen aina vihannut tuota\nMohunia. Mikä oli todellisena riidan syynä hänen ja Frank paran\nvälillä? Loisinpa vetoa, että se oli nainen.\"\n\n\"Riita johtui pelistä -- vakuutan, että se johtui pelistä\", vastasi\nHarry. \"Lordiparkani menetti suuria summia ystävälleen Castlewoodissa.\nHe vaihtoivat katkeria sanoja; ja vaikka lordi Castlewood oli\nlempein ja myöntyväisin elävistä olennoista, hän oli hyvin ylpeä, ja\nsiitä johtui tuo kohtaus, joka on meidät tänne saattanut\", virkkoi\nmr. Esmond, joka oli päättänyt olla koskaan tunnustamatta, että\nkaksintaisteluun oli ollut mitään muuta syytä kuin kortit.\n\n\"En tahdo puhua pahaa aatelismiehestä\", sanoi Westbury, \"mutta jos\nlordi Mohun olisi tavallinen henkilö, sanoisin, että oli vahinko, ettei\nhäntä hirtetty. Hän tunsi arpapelin ja naiset jo siihen aikaan, jolloin\nmuut pojat saavat koivurieskaa koulussa, hän oli yhtä huono mies\nkuin vanhin irstailija jo vuosia ennen kuin oli lopettanut kasvunsa\nja käsitteli veristä miekkaa ja, florettia, ennenkuin oli kertaakaan\nkäyttänyt partaveistä. Hän se piti Will Mountford parkaa keskustelussa\nsinä iltana, jolloin verinen Dick Hill hänet lävisti. Paha on oleva\nhänen loppunsa, paha on tuon nuoren lordin loppu oleva, eikä mikään\nloppu olekaan tarpeeksi paha hänelle\", virkkoi kelpo mr. Westbury --\njonka ennustus kaksitoista vuotta myöhemmin toteutui sinä kohtalokkaana\npäivänä, jolloin Mohun kaatui ja vei kuolemaan mukanaan erään Englannin\naatelismiesten urheimmista ja jaloimmista.\n\nMr. Steeleltä, joka toi sekä yleiset huhut että yksityistietojakin,\nEsmond siis sai tietää onnettoman emäntänsä asioista. Steelen sydän\noli kovin herkästi syttyvä, ja juhlamenojen ohjaaja puhui rajattoman\nihailevaan sävyyn sekä leskestä (tuosta verrattoman ihanasta naisesta,\nkuten hän sanoi) että hänen tyttärestään, joka kapteenin silmissä oli\nvielä ihanampi. Vaikka kalpea leski, jota kapteeni Richard runollisessa\ninnostuksessaan vertasi kyynelöivään Niobeen -- Sigismundaan, --\nitkevään Belvideraan, oli ihanin ja liikuttavin näky mitä hänen\nsilmänsä koskaan olivat nähneet tai jonka tähden hänen sydämensä oli\nheltynyt, hänen kypsynyt täydellisyytensä ja kauneutensa oli kuitenkin\nmitätöntä verrattuna niihin äärettömän ihaniin lupauksiin, jotka hyvä\nkapteeni näki hänen tyttäressään. Tässä oli _mater pulchra filia\npulchrior_ [äiti kaunis, mutta tytär vielä kauniimpi]. Steele sepitti\nsonetteja äidin ja tyttären kauneudelle ollessaan toimessaan prinssinsä\neteishuoneessa. Hän saattoi puhua heistä tuntikausia Harry Esmondille\neikä hän todellakaan olisi voinut valita toista aihetta, joka olisi\nonnetonta nuorukaista enemmän huvittanut, nuorukaista, jonka sydän\nnyt, kuten aina, oli näihin naisiin kiintynyt, ja joka oli kiitollinen\nkaikille, jotka heitä rakastivat tai ylistivät tai toivoivat heille\nhyvää.\n\nEi silti, että hänen uskollisuuttaan olisi korvannut mikään vastaava\nystävällisyys tai edes katumuksen näytekään hänen emäntänsä puolelta,\njoka nyt oli muuttunut kovasydämiseksi kymmenvuotisen rakkauden ja\nhyvien töiden jälkeen. Kun ei onneton nuori mies, Tusherin vastausta\nlukuunottamatta, saanut mitään vastausta kirjeeseen, jonka oli\nkirjoittanut, ja koska hän oli liian ylpeä kirjoittamaan enempää, hän\navasi sydämensä Steelelle, jota lempeämpää kuulijaa ja ystävällisempää\nlähettilästä ei kukaan onneton mies olisi voinut löytää. Hän kuvaili\nnuoruuttaan, uskollisuuttaan, altista rakkauttaan tuota perhettä\nkohtaan, joka oli hänet kasvattanut ja harrasta kiintymystään sanoin,\njotka epäilemättä olivat liikuttavia, sillä ne tulivat suoraan\nsydämestä ja saivat kelpo Dickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä.\nHän kuvaili miten hän oli saanut osakseen rakkautta ja miten hellästi\nsitä palkinnut vielä eiliseen asti ja niitä tilanteita ja syitä, joiden\nkautta tuo surullinen riita oli Esmondista tehnyt tuomitun vangin,\ntehnyt leskeksi ja orvoiksi ne, joita hän enin elämässä rakasti.\nSanoin, jotka olisivat hyvinkin liikuttaneet kovasydämisempääkin miestä\nkuin nuoren Esmondin uskottu oli -- sillä puhujan sydän oli puolittain\nsärkynyt, kun hän lausui nuo sanat -- hän kuvasi osan siitä mitä oli\ntapahtunut sillä ainoalla surullisella tervehdyskäynnillä, jonka hänen\nemäntänsä oli hänelle suonut, hän kertoi, miten lady oli jättänyt hänet\nvihaisena ja melkein kiroten, lady, jonka sanat ja ajatukset siihen\nsaakka olivat olleet vain siunausta ja ystävällisyyttä, miten hän oli\nsyyttänyt häntä ja sanonut hänen vuodattaneen sen veren, jonka puolesta\nhän iloisena olisi uhrannut omansa (mutta tässä suhteessa lordi Mohun\nja lordi Warwick ja kaikki kaksintaisteluun osaaottaneet herrat\nsamoinkuin yleinen mielipide -- kertoi Steele -- puolustivat onnetonta\nnuorukaista), ja koko sydämestään hän itkien pyysi mr. Steeleä\nilmoittamaan emännälleen tämän sukulaisen onnettomasta tilasta ja että\ntämä luopuisi siitä julmasta vihasta, jota oli hänelle osoittanut.\nPuoliksi raivostuneena hänelle tehdyn vääryyden aiheuttamasta surusta\nja verraten sitä tuhansiin suloisiin entisen rakkauden ja luottamuksen\nmuistoihin, jotka tekivät hänen nykyisen onnettomuutensa sanomattoman\npaljon katkerammaksi, kulutti miesparka useita ikäviä päiviä ja\nunettomia öitä jonkinlaisessa voimattomassa epätoivossa raivoten\nkovaa kohtaloaan vastaan. Kaikkein hellin käsi antoi hänelle iskun ja\nkaikkein lempein ja säälivin olento vainosi häntä. \"Olisin aivan yhtä\nkernaasti\", mietti nuorukainen, \"julistautunut syylliseksi murhaan\nja kärsinyt, siitä muiden pahantekijäin tavoin kuin kestänyt tätä\nkidutusta, johon emäntäni minut määrää.\"\n\nVaikka Esmondin kertomus ja hänen intohimoiset pyyntönsä ja\nvastalauseensa saivat häntä kuulevan Dickin hartaasti itkemään, ei\nniillä ollut mitään vaikutusta henkilöön, jota niiden tarkoituksena\noli liikuttaa. Esmondin lähettiläs palasi asialta, jonka toimittamisen\nnuori herra parka oli hänelle uskonut, surullisin, tyhjin kaavoin\nja pudistaen päätään; hän selitti, ettei vangilla ollut toivomisen\nvaraa, ja tuskin tunsi kurja Newgaten rikoksellinen, joka oli määrätty\nmestattavaksi ja odotti tuomionlykkäystä, itseään masentuneemmaksi kuin\nmr. Esmond, joka oli viaton ja tuomittu.\n\nKuten oli sovittu vangin ja hänen asianajajansa välillä heidän\nneuvotteluissaan, mr. Steele oli mennyt leskivarakreivittären taloon\nChelseahin, jossa jo olemme maininneet nuoren lesken ja orpojen olleen.\nHän oli tavannut siellä lady Castlewoodin ja puhunut tämän onnettoman\nsukulaisen puolesta. \"Ja luulenpa, poika parkani, että puhuin hyvin\",\nsanoi mr. Steele, \"sillä kukapa ei puhuisi hyvin sellaisessa asiassa ja\nniin kauniin tuomarin edessä? En nähnyt ihanaa Beatrixia, varmaan ei\nhänen firenzeläinen kuuluisa kaimansa koskaan ole ollut puoliksikaan\nniin kaunis; ainoastaan nuori kreivi oli huoneessa lordi Churchillin\nseurassa, joka on lordi Marlborough'n vanhin poika. Mutta nämä nuoret\nherrat poistuivat ja menivät puutarhaan; saatoin nähdä heidät akkunasta\nja he keihästelivät toisiaan leikkiturnajaisissa puukeihäillä (suru\nkoskettaa nuoriin keveästi ja muistan itse rummuttaneeni marssia oman\nisäni ruumisarkkuun). Kreivitär katsoi akkunasta kahden poikasen\nleikkiä ja sanoi: 'Tässä nyt näette, sir, että lapsia opetetaan\nkäyttämään kuolettavia aseita leluinaan ja tekemään murhasta urheilun';\nja puhuessaan hän näytti niin ihanalta ja seisoi siinä itse niin\nsurullisena ja ihanana esikuvana sille opille, jonka alhainen opettaja\nolen, että ellen olisi omistanut pikkuista 'Kristitty sankari' kirjaani\n(huomaan, Harry, ettet ole vielä sen lehtiäkään aukonut. Saarna on\nhyvä, usko minua, vaikkei saarnaajan elämä olekaan sitä vastaava) --\nvakuutan, että ellen olisi omistanut kirjaani lordi Cuttsille, olisin\npyytänyt lupaa panna kreivittären nimen etusivulle. Luulen, etten ole\nmilloinkaan nähnyt niin ihanata orvokinväriä kuin hänen silmäinsä\nväri, Harry. Hänen ihonsa on vaaleanpunaisen ruusun väriä, hänellä on\ntäydellisesti kaartuva ranne ja pehmoinen käsi, enkä epäile --\".\n\n\"Tulitteko kertomaan minulle myladyn pehmoisesta kädestä?\" huomautti\nmr. Esmond surullisesti.\n\n\"Surun murtama ihana olento näyttää minusta aina kaksinverroin\nkauniimmalta kuin ennen\", sanoi kapteeni parka, joka liiankin usein\noli siinä tilassa, että näki esineet kaksinkertaisina, ja alkoi\nkeskeytyksen jälkeen uudestaan punoa kertomuksensa lankaa. \"Kun\nilmoitin asiani\", kertoi mr. Steele, \"ja kerroin emännällesi, minkä\nkoko maailma tietää ja minkä vastapuolue on kauniisti myöntänyt -- että\nolit koettanut mennä noiden kahden lordin väliin ja ottaa isäntäsi\nriidan omalle vastuullesi ja yleisen ylistyksen urhoollisuudestasi ja\nlordi Mohunin erityisen tunnustuksen siitä, niin luulen, että leski\nkuunteli jommoisellakin mielenkiinnolla ja hänen silmänsä -- en ole\nmilloinkaan nähnyt semmoista orvokinväriä, Harry -- katsoivat minuun\npari kertaa. Mutta puhuttuani hetken aikaa tästä asiasta hän päästi\näkkiä vaikeroivan huudon. 'Jumalan nimessä toivon, sir', sanoi hän,\n'etten olisi milloinkaan kuullut tuota 'urhoollinen' sanaa, jota\nkäytätte, enkä tietänyt sen tarkoitusta. Mieheni voisi nyt olla tässä,\nellei sitä olisi ja kotini voisi olla onnellinen, poikaparallani voisi\nolla isä. Se juuri, jota te herrat sanotte urhoollisuudeksi, tuli\nkotiini ja johti mieheni miekkaan tarttumaan ja tappoi hänet. Teidän\nei tulisi lausua sitä sanaa kristitylle naiselle, sir, onnettomalle\norpojen leskiäidille, jonka koti oli onnellinen, kunnes maailma sinne\nsaapui -- paha, jumalaton maailma, joka vuodattaa viattomien veren ja\nantaa syyllisten kulkea vapaina'.\"\n\n\"Kun surun murtama lady puhui tällä tavalla, sir\", jatkoi mr. Steele,\n\"tuntui aivankuin viha olisi häntä kannustanut vielä enemmän kuin suru.\n'Korvaustako?' hän jatkoi kiivaasti kasvot ja silmät hehkuvina. 'Mitä\nkorvausta antaa maailmanne leskelle hänen miehestään ja lapsille heidän\nisänsä murhaajasta? Tuo hylky, joka teki tuon työn, ei ole saanut\nmitään rangaistusta. Omatunto, mitä omaatuntoa on sillä, joka voi tulla\nystävänsä kotiin, kuiskailla valheita ja loukkauksia naiselle, joka\nei milloinkaan ole häntä loukannut ja upottaa miekkansa siihen hyvään\nsydämeen, joka häneen luotti? Lordin -- lordi-hylyn, lordi-konnan,\nlordi-murhaajan päärit tulevat koolle häntä tutkimaan ja he vapauttavat\nhänet kaikesta parilla moitteen sanalla, ja lähettävät hänet uudestaan\nmaailmaan ahdistamaan naisia huonossa ja petollisessa tarkoituksessa\nja murhaamaan pahaa-aavistamattomat isäntänsä, jotka pitävät häntä\nvieraanaan. Sinä päivänä, jolloin lordi-murhaaja (en tahdo koskaan\nmainita hänen nimeään) päästettiin vapaaksi, mestattiin Tyburnissa\neräs nainen siksi, että hän oli varastanut eräästä puodista. Mutta\ntoinen mies voi ryöstää toiselta hänen elämänsä tai naiselta hänen\nkunniansa eikä hänen tarvitse kärsiä mitään rangaistusta! Otan lapseni\nja juoksen valtaistuimen ääreen ja pyydän polvillani oikeata tuomiota,\nja kuningas hylkää pyyntöni. Kuningas! Minulle ei hän ole mikään\nkuningas; ei hän tule koskaan olemaankaan. Hänkin ryösti valtaistuimen\nisältään kuninkaalta -- oikealta kuninkaalta -- ja hän on päässyt\nrangaistuksetta, niinkuin suuret pääsevät'.\"\n\n\"Ajattelin silloin puhua sinun puolestasi\", jatkoi mr. Steele, \"ja\npuutuin puheeseen, sanoen: 'Yksi ainakin oli, madam, joka olisi pannut\noman rintansa miehenne ja lordi Mohunin miekan väliin. Teidän nuori\nsukulaispoikanne, Harry Esmond, on kertonut minulle, että hän koetti\nkääntää riidan itseänsä vastaan'.\"\n\n\"Oletteko tullut _hänen_ luotaan? kysyi kreivitär\", (niin jatkoi mr.\nSteele), \"nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että\nprinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja\nheitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei\nolisi tullut milloinkaan sinne saapua.\"\n\n\"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin\", jatkoi\nSteele.\n\n\"Syytänkö minä häntä, sir?\" kysyi leski. \"Jos hän on teidät lähettänyt,\nniin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä\" -- hän puhui nyt hyvin\nkalpeana ja ääni väristen -- \"sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen\nsaavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä\ntapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran -- ainakin monien\nvuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien\nperästä -- kun -- kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat\nmuuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon,\nettä kohtaamme uudelleen -- mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en\nvoisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta\nlausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo\n-- tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan\ntottelemalla minua tässä suhteessa.\"\n\n\"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän\nkovan tuomion\", sanoi mr. Steele.\n\n\"Lady pudisti päätään\", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. \"Nuorten\nmiesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita\", sanoi hän.\n\"Mr. Esmond on löytävä toisia, -- toisia ystäviä. Tämän talon emäntä\non kovin myötämielinen entisen lordin pojalle\", hän lisäsi punastuen,\n\"ja on luvannut minulle -- tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen\nminulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta.\nNiin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen,\njoka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa\n-- ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle -- ellei\n-- ei -- en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua\nhäntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis --\nhiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen.\"\n\n\"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja\nnäyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan.\"\nJa kreivitär sanoi:\n\n\"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra.\nMilloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? -- Toivottavasti\nensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry.\"\n\nTunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: \"_Filia\npulchriorin_ kauneus ajoi totisesti _pulchram matrem_ mielestäni; ja\nkuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi\nkypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja\narvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!\"\n\nVankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat\nvarsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä\noleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän\nonnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa\nja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä\njonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs\nhänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten\nkokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa\nelivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä,\nettä he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan\neikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt\nmuodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme \"Käsiraudan ravintolassa\",\n-- niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli\nsuoraan Newgaten portista -- toisessa kerroksessa. Huoneista oli\nnäköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja\nmeillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin\nja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n -- missä,\nkuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher,\nolivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa\nosuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi\nvierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa\ntuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat\nkorttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen\nvielä sairastaessaan Gatehousessa -- senjälkeen kuin lady Castlewood\noli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan --\nsaapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen\ntakki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille\nsinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa\nilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle\nlähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.\n\nKirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi\nhän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli\nkirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat\nmuut senaikuiset hienot naiset -- esimerkiksi Portsmouthin armo --\nkäyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa\nollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat,\nettä hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta\nkielioppiaan.\n\n    \"Mong Coussin\", kirjoitti rouva leski varakreivitär, \"je scay que\n    vous vous êtes bravement batew et grièvement bléssay -- du costé\n    de feu M. le Vicomte. M. le Compte de Varique ne se playt qua\n    parlay de vous; M. de Moon aucy. Il di que vous avay voulew vous\n    bastre avecque luy -- que vous estes plus fort que luy sur\n    l'auscrimme -- quil'y a surtout certaine Botte que vous scavay\n    quil n'a jammay sceu pariay: et que c'en eut été fay de luy\n    sivouselug vous vous fussiay battews ansamb. Aincy ce pauv Vicompte\n    est mort. Mort et peutayt -- Mon coussin, mon coussin! jay dans\n    la tayste que vous n'estes quung pety Monst angcy que les Esmonds\n    ong tousjours esté. La veuve est chaymoy. J'ay recuilly cet'pauve\n    famme. Elle est furieuse cont vous, allans tous les jours chercher\n    le Roy (d'icy) démandant à gran cri revanche pour son Mary. Elle\n    ne veux voyre ni entende pariay de vous: pourtaut elle ne fay qu'en\n    pariay milfoy par jour. Quand vous seray hor prison venay me voyre.\n    J'auray soing de vous. Si cette petite Prude veut se défaire de\n    song pety Monste (Hélas je craing quil ne soy trotar!) je m'en\n    chargeray. J'ay encor quelqu interay et quelques escus de costay.\n\n    \"La Veuve se raccommode avec Milady Marlboro qui est tout puicante\n    avecque la Reine Anne. Cet dam sentéraysent pour la petite prude;\n    qui pourctant a un fi du mesme asge que vous savay.\n\n    \"En sortant de prisong venez icy. Je ne puy vous recevoir chaymoy\n    à cause des méchansetés du monde, may pre du moy vous aurez\n    logement.\n\n                                   Isabelle Vicomtesse d'Esmond.\"\n\n[\"Rakas Serkkuni\", kirjoitti rouva leskikreivitär, \"tiedän teidän\ntaistelleen urhoollisesti ja haavoittuneen vaikeasti -- Herra\nVarakreivin luodista. Herra Kreivi Warwich ei puhele mistään muusta\nkuin teistä; Herra Kreivi Mohun samaten. Hän sanoi teidän tahtoneen\ntaistella hänen kanssaan -- että olette häntä paljon vahvempi -- että\non olemassa eräs Kaksintaistelujuoni, josta ette olisi arvanneet hänen\nkoskaan osanneen panna vetoa, ja että hän tämän juuri teki nähdessään\nteidän taistelevan niin raivoisasti. Siis on tämä Varakreivi parka\nkuollut. Kuollut ja ehkä -- Serkkuseni! sirkkuseni! -- en voi ajatella\nmuuta kuin että te olette pieni Hirviö -- niinkuin kaikki Esmondit\novat aina olleet. Leski on minun luonani. Olen ottanut tuon naisparan\nhoivaani. Hän on raivoissaan teihin ja käy joka päivä pyrkimässä\nKuninkaan puheille (täältä jaloin) anoakseen julmaa kostoa Puolisonsa\nsurmaajalle. Hän ei tahdo nähdä teitä eikä kuulla puhuttavan teistä: ja\nkuitenkin hän itse puhelee teistä tuhat kertaa päivässä. Kun pääsette\npois vankilasta, niin tulkaa minua tervehtimään. Minulla olisi teille\nasiaa. Jos tämä pikku Hupsu lakkaa ajattelemasta pikku Hirviötään (minä\npelkään, ettei tämä sitä ansainnut!), niin pidän hänet aina luonani.\nMinulla on vielä jonkin verran korkovaroja ja kolikoita siihen uhrata.]\n\n[\"Vankeudesta päästyänne tulkaa tänne. En voi ottaa teitä vastaan omassa\ntalossani tämän maailman ilkeiden kielten pelosta, mutta täällä lähellä\nhankin teille asunnon.]\n\n[\"Isabelle, Esmondin varakreivitär.\"]\n\nMarkiisitar Esmondiksi mainitsi tämä lady toisinaan itseään sen\nvaltakirjan nojalla, jonka entinen kuningas Jaakko oli Harryn isälle\nantanut; sellaisessa tapauksessa hän antoi jonkun ritarin vaimon\nkantaa laahustintaan ja hänellä oli metallinen juomamalja kansineen ja\nkoristepeitteineen.\n\nSamanikäinen kuin pieni Francis (jota tästälähtien tulemme tässä\nnimittämäin Castlewoodin varakreiviksi) oli H.K.K. Walesin prinssi,\njoka oli syntynyt samana vuonna ja kuukautena kuin Frank ja joka oli\njuuri virallisesti julistettu Saint Germainissa Ison Britannian,\nRanskan ja Irlannin kuninkaaksi.\n\n\n\nIII luku.\n\nOTAN KUNINGATTAREN PESTIN QUININ RYKMENTTIIN.\n\nMies, jolla oli oranssin ruskea livrea sinisin nauhoin ja rintapielin,\noli odottamassa kun Esmond saapui vankilasta ja otettuaan nuorukaisen\nkevyen matkalaukun johti hänet pois hirveästä Newgatesta ja Fleet\nConduitin kautta Thames joelle, jossa he kutsuivat soutajan ja\nmatkasivat pitkin jokea Chelseahen. Esmondin mielestä aurinko\nmilloinkaan ollut paistanut niin kirkkaasti eikä ilma tuntunut niin\nraittiilta ja virkistävältä. Temple Garden näytti hänestä heidän\nohi soutaessaan Eedenin yrttitarhalta; ja laiturien, telakkain\nja joen varrella olevien rakennusten ulkomuoto, Somerset Housen\nja Westminsterin (jossa loistava uusi silta oli juuri alulla),\nLambethtornin ja palatsin näkeminen, sekä tuo loistava Thamesin väylä,\njoka kuhisi veneitä ja huvipursia, täytti hänen sydämensä mielihyvällä\nja ilolla -- niinkuin sellainen ihana näky helpostikin riemastutti\nsitä, joka niin kauan oli ollut vankina ja joka oli hautonut niin\nsurullisia ajatuksia, jotka vielä enemmän olivat synkentäneet hänen\nvankeusaikaansa. He soutivat viimein sievään Chelsean kylään, jossa\nylimystöllä on useita kauniita maataloja ja niin he saapuivat\nleskivarakreivittären taloon -- hauskannäköiseen, uuteen taloon,\njoka sijaitsi joelle päin olevassa talorivissä ja jonka takana oli\nsievä puutarha. Talosta aukeni miellyttävä näköala sekä Surreyhin\nettä Kensingtoniin, jossa on tuo lordi Warwickin, Harryn vastustajan\nvanhanaikuinen, ylväs palatsi.\n\nTäällä leskivarakreivittären salongissa nuorukainen näki uudelleen\nmuutamia niistä kuvista, jotka olivat olleet Castlewoodissa, ja jotka\nvarakreivitär oli sieltä kuljettanut pois miehensä, Henryn isän,\nkuoltua. Ylimmällä paikalla oli sir Peter Lelyn maalaama muotokuva\nhänen armostaan neiti Isabella Esmondista Dianana keltaisessa silkissä,\njousi kädessä ja puolikuu otsalla, hyppivien koirien ympäröimänä.\nSe oli maalattu siihen aikaan, jolloin kuninkaallisten Endymionien\nsanottiin saaneen osakseen suosiota tältä metsästäjättäreltä; ja\nkoska jumalattaret ovat ikuisesti nuoria, ei tämäkään jumalatar\nkuolinpäiväänsä asti, luullut koskaan vanhentuvansa, vaan vaati ihmisiä\nuskomaan, että muotokuva yhä oli aivan hänen näköisensä.\n\nSitten kun kamaripalvelija, jolla sen ohella oli useita muitakin\ntoimia varakreivittären vaatimattomassa taloudessa, oli johdattanut\nnuorukaisen huoneeseensa, suvaitsi tämä elähtänyt Diana-jumalatar\nilmestyä sopivan odotuksen jälkeen. Turkkilaiseen pukuun puettu\nmurjaani punaiset saappaat jalassa ja kaulassa hopeakaulus, johon\nvarakreivittären vaakuna oli kaiverrettu, saapui hänen edellään kantaen\nhänen tyynyään; sitten tuli varakreivittären seuranainen; sitten pieni\npyykoiralauma haukkuen ja hyppien ankaran metsästäjättären edellä; ja\nkatso, sitten saapui itse varakreivitär \"tuoksuja tulvien\". Esmond\nmuistaa lapsuudestaan tuon voimakkaan myskin tuoksun, jota huokui\nhänen emintimänsä, sillä siksi häntä voidaan sanoa. Niinkuin taivas\nkäy punaisemmaksi ja punaisemmaksi auringon laskun lähestyessä,\nniin alkoivat leskivarakreivittärenkin posket hänen vanhetessaan\npunoittaa yhä voimakkaammin. Hänen kasvonsa olivat koristetut\nheleällä punamaalilla, joka näytti vielä helakammalta sen valkoisen\nmaalin vuoksi, jota oli käytetty sen vaikutusta lieventämään. Hän\nkäytti hiuskiharoita, jommoiset olivat olleet muodissa kuningas\nKaarlen aikaan; kuningas Vilhelmin aikaisilla naisilla oli sensijaan\nhiuslaitteet, jotka olivat Cybelen tornin kaltaiset. Hänen silmänsä\nloistivat tämän omituisen maalien, värien ja hiusvoidelaitteiden takaa.\nSellainen oli leskivarakreivitär, mr. Esmondin isän leski.\n\nHenry kumarsi hänelle niin syvään kuin hänen arvonsa ja sukulaisuutensa\nansaitsivat ja lähestyi häntä mitä suurimmalla vakavuudella ja suuteli\ntaas tuota kättä, jonka vapisevilla nivelillä kimalteli joukko\nsormuksia -- ja muisti menneet ajat, jolloin tuo vapiseva käsi sai\nhänet vapisemaan. \"Markiisitar\", sanoi hän kumartaen ja polvistuen\ntoisen polvensa varaan, \"onko minulla kunnia suudella kättä?\" Sillä\nsisäisen naurun ohella, naurun, jonka sellaisen omituisen vanhan\nolennon näkeminen hyvin kykeni nuoressa miehessä aiheuttamaan, hän\ntunsi hyvänsuopuutta ja veriheimolaisuuden tunnetta. Hän oli ollut\nhänen isänsä vaimo ja oli hänen isoisänsä tytär. Hän oli kärsinyt\nhäntä menneinä aikoina ja oli nyt omalla tavallaan ystävällinen\nhäntä kohtaan. Ja kun nyt Esmondin mieli oli keventynyt eikä tuo\nsalainen häväistys enää häntä synkistyttänyt, hän oli onnellinen\ntuntiessaan perhesiteitä ja omistaessaan niitä -- ja tunsi ehkä jonkun\nverran salaista turhamaisuutta tekemässään uhrauksesta. Hän tiesi,\nettä hän, Esmond, todellisuudessa oli perheen pää, jota vain oma\njalomielisyytensä esti oikeuttaan käyttämästä.\n\nAina sen jälkeen kuin hän oli saanut tietää tuon salaisuuden\nisäntä-paraltaan tämän kuolinvuoteella, hän oli tuntenut itsenäisyyttä,\njommoista ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja joka ei hänestä\nmilloinkaan sen jälkeen luopunut. Niinpä hän nimitti vanhaa tätiään\nmarkiisittareksi, mutta teki sen sillä tavoin, kuin hän itse, joka tätä\nniin puhutteli, olisi ollut Esmondin markiisi.\n\nLukiko lady nuoren miehen silmistä, jotka eivät enää ollenkaan\npelänneet hänen omiaan eikä niiden vanhuuden elähyttämää valtaa,\nettä nuorukainen tiesi tai ainakin aavisti oikean syntyperänsä?\nVarakreivitär säpsähti hämmästyneenä hänen muuttuneen käytöksensä\njohdosta; se olikin vallan erilaista käyttäytymistä kuin\ncambridgelaisen ylioppilaan, joka oli vieraillut varakreivittären luona\nkaksi vuotta sitten. Silloin oli Esmond lähtenyt varakreivittären luota\ntaskussaan viisi kultarahaa, jotka oli saanut kamaripalvelijan kädestä.\nVarakreivitär katseli häntä silmät pyöreinä ja varmaankin hän vapisi\nvähän enemmän kuin hänen tapansa oli ja sanoi:\n\n\"Tervetuloa, serkku!\" pelästyneellä äänellä.\n\nNuorukaisen päätös, kuten ennen on mainittu, oli ollut aivan toinen\n-- nimittäin kulkea elämän läpi aivan kuin hän ei olisi tiennyt\nsyntyperänsä salaisuutta, mutta nyt hän äkkiä aivan oikein päättikin\nvalita toisen menettelytavan. Hän pyysi, että varakreivittären\npalvelijat poistuisivat huoneesta, ja kun he olivat jääneet\nkahdenkesken, hän sanoi: \"'Tervetuloa lanko', pitäisi kai vähintäinkin\nsanoa, madame. Suurta vääryyttä on tehty minulle ja teille ja\näitiraukalleni, joka ei enää ole elävien joukossa'.\"\n\n\"Taivaan nimessä vakuutan, että minä olin siihen syytön\", huudahti\nvarakreivitär antautuen heti. \"Paha isäsi se --\"\n\n\"Tuotti tämän häväistyksen perheellemme\", täydensi mr. Esmond. \"Tiedän\nsen varsin hyvin. En tahdo enää häiritä. Ne, jotka ovat arvonimen\nnykyisiä haltijoita ovat olleet rakkaimpia hyväntekijöitäni eivätkä\nmilloinkaan ole suoneet minulle pahaa. Entinen lordi, rakas isäntäni,\nei tiennyt totuutta ennenkuin muutamia kuukausia ennen kuolemaansa,\njolloin isä Holt ilmaisi hänelle tuon uutisen.\"\n\n\"Tuo hylky, hän kuuli sen rippitunnustuksessa! Hän kuuli sen\nrippitunnustuksessa\", huudahti leskivarakreivitär.\n\n\"Ei niin. Hän sai kuulla sen muuallakin eikä vain rippitunnustuksessa\",\nmr. Esmond vastasi. \"Kun isäni haavoittui Boynen luona, hän kertoi\ntuon totuuden ranskalaiselle papille, jonka talossa hän kuoli. Tämä\nherra ei pitänyt sopivaisena tuon kertomuksen julkaisemista, ennenkuin\nkohtasi isä Holtin Saint Omer'issa. Ja viimeksimainittu salasi sitä\nomissa tarkoituksissaan, kunnes sai tietää elikö äitini vaiko ei. Hän\non jo vuosia sitten kuollut, kertoi isäntäparkani minulle kuoleman\nkouristaessa hänen rintaansa, ja häntä en epäile. En edes tiedä,\nvoisinko toteennäyttää avioliiton olemassaolon. En sitä halua, vaikka\nsen voisinkin. En halua tuottaa häpeätä nimellemme enkä surua niille,\njoita rakastan, vaikka he kohtelisivat minua miten huonosti tahansa.\nIsäni poika, madame, ei halua katkeroittaa sitä vääryyttä, jonka\nisäni teille teki. Olkaa edelleenkin hänen leskensä ja suokaa minulle\nystävällisyytenne. Sitä vain teiltä pyydän; enkä milloinkaan enää puhu\ntästä asiasta.\"\n\n\"Mais vous êtes un noble jeune homme!\" [Te olette nuori aatelisherra]\nvirkkoi lady, puhuen ranskan kieltä, niinkuin oli hänen tapansa\nollessaan kiihtynyt.\n\n\"Noblesse oblige\" [aateluus velvoittaa], sanoi mr. Esmond kumartaen\nhänelle syvään. \"Ne henkilöt, joille minä usein olen luvannut elämäni\nkiitokseksi heidän rakkaudestaan, elävät. Tulisiko minusta nyt heidän\nvihamiehensä riidelläkseni heiltä arvonimeä? Mitäpä siitä kenellä se\non? Se on yhä meidän perheemme hallussa.\"\n\n\"Mitä tuossa pienessä tekokainossa naisessa saattaa olla, jonka\nvuoksi miesten täytyy niin hullaantua hänen suhteensa?\" huudahti\nleskivarakreivitär. \"Hän oli täällä kokonaisen kuukauden vetoamassa\nkuninkaaseen. Hän on sievä ja hyvin säilynyt, mutta hänellä ei ole\n_bel air'iä_. Ja entisen majesteetin hovissa tuntuivat kaikki miehet\nihailevan häntä eikä hän ollut pientä vahanukkea kummempi. Nyt hän\ntosin on parempi ja näyttää oman tyttärensä sisarelta, mutta mitä te\nkaikki oikeastaan tarkoitatte hänen ylistämisellään? Mr. Steele, joka\noli Yrjö-prinssiä palvelemassa, kirjoitti hänestä runon nähdessään\nhänen kahden lapsensa kanssa menevän Kensingtoniin, ja hän vakuuttaa,\nkäyttävänsä tuon naisen värejä ja toistaiseksi pukeutuvansa mustiin.\nMr. Congreve sanoo kirjoittavansa 'Surevan lesken', josta tulee parempi\nkuin hänen 'Sureva morsiamensa'. Vaikka heidän miehensä riitelivät\nja taistelivat kaksintaistelunkin, silloin kuin tuo Churchill-hylky\nluopui kuninkaasta (josta teosta hän olisi ansainnut hirttonuoran), on\nlady Marlborough uudelleen hullaantunut tuohon pikkuiseen leskeen; hän\nloukkasi minua omassa vastaanottohuoneessani sanomalla, ettei hän ollut\ntullut katsomaan _vanhaa_ leskeä, vaan nuorta varakreivitärtä. Pienestä\nCastlewoodista ja pienestä lordi Churchillista tulee varmaankin\nvannoutuneita ystäviä ja he ovatkin jo antaneet toisiaan korville\npari kolme kertaa kuten veljekset ainakin. Ja tuo kehno nuori Mohun\nsitten, hän piti tultuaan viimevuonna maalta, jossa oli keksinyt tuon\notuksen, melua koko talven hänestä sanoen, että hän oli sikain eteen\nheitetty helmi, ja tappoi tyhmän Frank-paran. Koko riita aiheutui hänen\nvaimostaan. Tiedän, että riita oli hänestä. Oliko hänen ja Mohunin\nvälillä mitään, lanko? Kerro nyt minulle, oliko siinä mitään? Itsestäsi\nen pyydä sinua mitään selityksiä antamaan.\"\n\nMr. Esmond punastui. \"Mylady on hurskas kuin taivaan pyhimys, madame\",\nhän huudahti.\n\n\"Eh! -- mon neveu. Useat pyhimykset pääsevät taivaaseen, vaikka heillä\nensin on ollutkin koko joukko katumista. Uskonpa, että olet samanlainen\nkuin kaikki nuo muut hullut ja hurjasti rakastunut häneen.\"\n\n\"Rakastin ja kunnioitin häntä koko maailman nähden\", vastasi Esmond.\n\"En sitä ensinkään häpeä.\"\n\n\"Ja hän on sulkenut sinulta ovensa -- antanut papinviran tuolle\ninhoittavalle nuorelle pennulle, tuon inhoittavan vanhan karhun\npojalle, Tusherille, ja sanoo, ettei enää milloinkaan tahdo nähdä\nsinua. Monsieur mon neveu, olemme kaikki samanlaisia. Kun olin nuori\nnainen, vakuutan, että tuhansia kaksintaisteluja taisteltiin minun\ntähteni. Ja kun Monsieur de Souchy-parka hukutti itsensä Bruggen\nkanavaan siksi, että tanssin kreivi Springbockin kanssa, en kyennyt\npusertamaan esiin ainuttakaan kyyneltä, vaan tanssin kello viiteen\nseuraavana aamuna. Kreivi -- ei, lordi Ormond soitti viulua ja hänen\nmajesteettinsa teki minulle sen kunnian, että tanssi koko yön kanssani.\n-- Miten olet kasvanut! Sinulla on _bel air_. Olet tumma mies. Meidän\nEsmondimme ovat kaikki tummia. Pienen tekokainon poika on vaalea\nsamoin kuin isänsäkin -- hän oli vaalea ja tyhmä. Olit inhoittava\npikku hylky kun ensin tulit Castlewoodiin -- olit pelkkinä silminä\nkuin variksenpoika. Tarkoitimme tehdä sinusta papin. Tuo inhoittava\nisä Holt -- miten hänellä oli tapana säikytellä minua kun olin sairas\nNyt minulla on mukava opettaja -- Abbe Douillette -- herttainen\nmies! Pidämme pieniä paastoja aina perjantaisin. Kokkini on hurskas,\njumalinen mies. Tietysti sinäkin olet uskonasioissa oikealla tolalla.\nOranian prinssin sanotaan todellakin olevan kovin sairaana.\"\n\nTähän tapaan vanha varakreivitär sumeilematta leperteli mr. Esmondille,\njoka kovin hämmästyi hänen nykyistä kielevyyttään verratessaan sitä\nhänen ennen osoittamaansa ylpeään käytökseen. Mutta leskivarakreivitär\noli heti ottanut hänet suosioonsa eikä ainoastaan nähnyt hyväksi pitää\nhänestä niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta pelkäsikin\nhäntä; ja nuorukainen huomasi nyt olevansa hänen parissaan nuorena\nmiehenä yhtä tuttavallinen kuin hän poikana oli ollut ujo ja hiljainen.\nLeskivarakreivitär oli sanansa arvoinen hänen suhteensa. Hän esitteli\nnuorukaisen seurapiirillensä, jota hänen luonaan kävi melko paljon --\nkuningas Jaakon kannattajia tietysti -- ja hänen pelipöytiensä ääressä\npunottiin äänekkäästi monenlaisia juonia. Hän esitteli mr. Esmondin\nsukulaisenaan useille arvohenkilöille; hän varusti avokätisesti\nnuorukaisen rahalla, jota nuorukainen ei epäröinyt häneltä vastaanottaa\najatellessaan sukulaisuutta, jossa oli häneen ja uhrauksia, joita itse\nteki tämän perheen puolesta. Mutta hän oli tehnyt mielessään päätöksen,\nettei enää pitemmältä kulkisi kenenkään naisen hameenliepeissä, ja\noli jo varmaankin suunnitellut mielessään, miten hän tekisi itsensä\nhuomatuksi ja miten loisi itselleen nimen, jonka hänen outo onnensa\noli häneltä kieltänyt. Hän tunsi olevansa tyytymätön entiseen,\nhiljaiseen elämäänsä kirjojen parissa; katkerasti hän kapinoi sitä\norjuutta vastaan, johon oli nähnyt parhaaksi sulkea itsensä niiden\nvuoksi, joiden kovuus häntä kohtaan saattoi hänen sydämensä verta\nvuotamaan ja kiihkeästi hän halusi nähdä ihmisiä ja maailmaa. Tämä\nkaikki sai hänet ajattelemaan sotilasammatin valintaa -- ainakin\nhaluamaan nähdä muutamia sotaretkiä -- ja hän kehoitti uutta emäntäänsä\nhankkimaan hänelle jonkun rykmentin puvun, ja eräänä päivänä hän sai\nkunnian havaita, että hänet oli määrätty vänrikiksi eversti Quinin\njalkaväkirykmentin irlantilaiseen osastoon.\n\nTuskin mr. Esmond oli ollut toimessaan kolmea viikkoakaan, kun tuo\nonnettomuus kohtasi kuningas Wilhelmiä, onnettomuus, joka lopetti\nsuurimman, viisaimman, jaloimman ja armeliaimman hallitsijan, mitä\nEnglanti on koskaan tuntenut. Vastapuolueen tavaksi oli tullut parjata\ntämän suuren ruhtinaan mainetta hänen elinaikanansa; mutta ilo, jota he\nja kaikki hänen vihamiehensä Euroopassa hänen kuollessaan osoittivat,\non todistuksena kauhusta, jota he häntä kohtaan tunsivat. Vaikka Esmond\noli nuori, oli hän tarpeeksi viisas (ja tarpeeksi ylevämielinenkin,\nvoidaan sanoa), inhotakseen sitä rietasta vahingoniloa, joka puhkesi\nesiin kuningas Jaakon seuraajien kesken Lontoossa tämän mainehikkaan\nruhtinaan, tämän voittamattoman soturin, tämän viisaan ja tyynen\nvaltiomiehen, kuollessa. Uskollisuus karkoitetun kuninkaan perhettä\nkohtaan, kuten on mainittu, oli perinnöllistä perheessä, johon Mr.\nEsmond kuului. Hänen isänsä lesken kaikki toiveet, myötätunto, muisto\nja suunnitelmat olivat kuningas Jaakon puolella, ja hän oli todellakin\nsuulain salaliittolainen mikä koskaan on kuninkaan oikeuksia perille\najanut tai hänen vastustajiaan solvannut quadrillepöydän ääressä tai\nteekupin höysteeksi. Varakreivittären talossa vilisi kirkonmiehiä\nsekä salapukuisina että tavallisissa puvuissaan, juorukelloja\nSt. Germainista, ja urkkijoita, jotka tiesivät viimeiset uutiset\nVersaillesista, -- niin, vieläpä tarkalleen sen retkikunnan voiman\nja luvun, jonka Ranskan kuningas aikoi lähettää Dunkerquesta ja joka\noli nielaiseva kitaansa Oranian prinssin sekä hänen armeijansa ja\nhovinsa. Kreivitär oli ottanut vastaan Berwickin herttuan, kun tämä\nsaapui Englantiin 1696. Hän säilytti lasia, josta herttua oli juonut,\nvannoen, ettei hän milloinkaan sitä käyttäisi, ennenkuin joisi siitä\nkuningas Jaakko III:n maljan hänen majesteettinsa palatessa. Hänellä\noli kuningattarelta saatuja muistoesineitä ja jäännöksiä pyhimyksestä,\njoka, jos se mitä sanottiin oli totta, ei aina ollut varakreivittäreen\nja useihin muihinkaan nähden ollut mikään pyhimys. Varakreivitär\nuskoi tämän pyhimyksen haudalla tapahtuneisiin ihmeisiin, ja hän\ntiesi sadoittain taattuja kertomuksia ihmeparannuksista, joita tuon\nkuningasvainajan rukousnauhat, hänen käyttämänsä mitalit, hänen\nhiuskiehkuransa ja ties mitkä olivat aiheuttaneet. Esmond muistaa\njoukon ihmeellisiä juttuja, jotka tuo nainen hänelle kertoi. Niinpä\nparantui Autunin piispa taudista, jota hän oli potenut neljäkymmentä\nvuotta, pidettyään messun kuninkaan sielun puolesta. Ja mr. Marais'n,\nAvergnen haavurin, jonka molemmat jalat olivat halvatut, paransi\nkuninkaan esirukous. Ja Philip Pitet, benediktiniläismunkki, jolla\noli tukehduttava yskä, etsi apua taivaasta kuninkaan ansioiden ja\nvälityksen avulla, ja kohta tunsi hän ylettömän hien pursuvan joka\ntaholta ruumistaan ja parantui täydellisesti. Ja sitten Lepervierin,\nSaksi-Gothan herttuan tanssimestarin vaimo, parani täydelleen\nreumatismista kuninkaan välityksellä, josta ihmeestä ei saattanut\nolla vähintäkään epäilystä, sillä hänen haavurinsa ja tämän apulainen\novat antaneet valallisen todistuksensa, etteivät he millään muotoa\navustaneet paranemista. Näitä juttuja, ja tuhansia muita samanlaisia\nuskoi mr. Esmond sen verran kuin häntä halutti. Hänen sukulaisensa\nsuuremmalla uskollaan jaksoi sulattaa ne kaikki.\n\nEnglantilainen korkeakirkollinen puolue ei hyväksynyt näitä juttuja.\nMutta toisaalta heidän mielestään totuus ja kunnia sitoi heidät\nkarkoitetun kuninkaan puolelle, eikä karkoitetulla perheellä ollutkaan\nyhtään lämpimämpää tukijaa kuin Castlewoodin lempeä lady, jonka talossa\nEsmond oli kasvatettu. Lady vaikutti mieheensä hyvin paljon, varmaankin\nenemmän kuin tiesikään mylord, joka ihaili vaimoaan suunnattomasti,\nvaikka saattoikin olla hänelle uskoton. Sensijaan, että olisi nähnyt\nomintakeisen ajattelemisen vaivan, mylord hyväksyi varsin mielellään\nmielipiteet, jotka hänen vaimonsa hänelle antoi. Hänenlaiselleen\nyksinkertaiselle ja uskonnolliselle luonteelle oli mahdotonta\nalamaisuus muita hallitsijoita kohtaan kuin tuota ainokaista. Kuningas\nWilhelmin palveleminen hyödyn tähden olisi ollut hirveätä teeskentelyä\nja petosta. Ladyn puhdas tunto ei olisi voinut alistua siihen enempää\nkuin varkauteen tai väärennykseen tai mihinkään muuhunkaan huonoon\ntekoon. Lordi Castlewood olisi epäilemättä voitu voittaa, mutta hänen\nvaimoaan ei koskaan; ja lordi alisti omantuntonsa ladynsä valtaan\ntässä, samoinkuin useimmissa muissakin asioissa, ellei hän ollut\nliian voittamattoman kiusauksen pauloissa. Ja hänen rakkaudestaan\nja kiitollisuudestaan, sekä hartaasta kiintymyksestä emäntäänsä,\nkiintymyksestä, joka oli ominaista koko Esmondin nuoruudelle, johtui\nettä nuorukainen myöntyi tähän ja muihin uskonkappaleisiin, jotka hänen\nhellä hyväntekijättärensä hänelle esitti. Jos lady olisi ollut whig,\nolisi nuorukainenkin ollut; jos lady olisi ollut mr. Foxin seuraaja\nja kääntynyt kveekariksi, olisi nuorukainen epäilemättä julistanut\nsyntisiksi röyhelön ja peruukin ja kironnut miekat, nauhakoristeiset\ntakit ja kirjailukoristeiset sukat. Oppilaiden poikamaisissa\nväittelyissä yliopistossa, jossa puolueet olivat kovin kiihkeitä, oli\nEsmond huomattu Jaakon puoluelainen. Hän todennäköisesti valitsi yhtä\npaljon turhamaisuudesta kuin sydämen kiintymyksestä perheensä puolueen.\n\nMelkein koko maan papisto ja enemmän kuin puolet kansaa oli tällä\npuolella. Kansamme on varmaankin maailman uskollisin kansa, ihailemme\nkuninkaitamme ja olemme heille uskollisia vielä kauan senkin jälkeen\nkuin he ovat lakanneet olemasta uskollisia meille. Kerrassaan,\nihmeellistä on jokaisen, joka katsahtaa taaksepäin Stuart-perheen\nhistoriaan, ajatella, miten he potkaisivat kruununsa luotaan pois,\nmiten he työnsivät luotaan toisen onnen toisensa jälkeen, mitä\nlojaalisuuden aarteita he tuhlasivat ja miten tuhoisan taipuvaisia\nhe olivat omaa perikatoaan täydellistämään, jos ketä kohtaan on oltu\nuskollisia, oltiin heitä kohtaan; jos kukaan on laiminlyönyt hyvän\nasemansa tekivät he sen; ja kaikista vihollisistaan he olivat itse\nkaikkein tuhoisimmat.\n\nKun prinsessa Anna peri valtaistuimen oli rasitettu kansa varsin\nonnellinen kyetessään äänekkäästi vaatimaan aselepoa näistä\nsodista, riidoista ja salaliitoista ja hyväksymään kuninkaallisen\nhallitsijattaren persoonan kautta sovinnon puolueiden kesken, joihin\nmaa oli hajaantunut. Toryt voivat häntä palvella kevein mielin; vaikka\nkuningatar itse oli tory, edusti hän whigmielisen suunnan voittoa.\nEnglannin kansa, joka aina on pitänyt siitä, että heidän ruhtinaansa\novat kiintyneitä omiin perheisiinsä, oli hyvillään ajatellessaan,\nettä heidän ruhtinattarensa oli omalle perheellensä uskollinen, ja\nprinsessan hallituksen viimeiseen päivään ja tuntiin asti, ellei olisi\nollut sitä onnettomuutta, jonka Jaakko oli perinyt isältään yhdessä\nheidän vaatimustensa kanssa Englannin kruunuun nähden, olisi kuningas\nJaakko III voinut painaa sen päähänsä. Mutta hän ei tiennyt, miten\ntilaisuutta oli odotettava eikä myöskään, miten sitä oli käytettävä,\nkun se oli hänelle tarjolla; hän oli uhkarohkea silloin, kun hänen\nolisi tullut olla varovainen, ja varovainen silloin, kun hänen\nolisi tullut kaikki uskaltaa. Ihminen tuntee jonkinmoista raivoa\nkykenemättömyyttään kohtaan ajatellessaan surullista tarinaansa.\nKohtelevatko kohtalottaret kuninkaita erikoisemmin huolellisesti kuin\ntavallisia ihmisiä? Ihminen on halukas niin kuvittelemaan ajatellessaan\ntuon kuningassuvun historiaa, suvun, jonka puolesta uhrattiin niin\npaljon uskollisuutta, niin paljon urhoollisuutta, niin paljon verta\nepätoivoisesti ja hyödyttömästi.\n\nKuninkaan kuoltua julistivat torvea toitottavat airueet koko\nkaupungissa Westminsteristä Ludgate Hilliin saakka prinsessa Annan\n(leskivarakreivitär Chelseassa nimitti häntä ruman Anna Hyden\ntyttäreksi) hallitsijaksi kansan äänekkäästi riemuitessa.\n\nSeuraavalla viikolla nimitettiin lordi Marlborough Sukkanauhan\nritariksi ja hänen majesteettinsa sotavoimien ylipäälliköksi. Tämä\nmääräys yhä vain kiihoitti leskivarakreivittären raivoa, taikka,\nkuten hän luuli, hänen uskollisuuttaan oikeata hallitsijaa kohtaan.\n\"Prinsessa on vain nukke tuon raivottaren käsissä, joka tulee\nvierashuoneeseeni ja sinkoaa minulle solvauksen vasten kasvoja. Mitä\ntapahtuneekaan vielä maalle, joka on annettu semmoisen naisen valtaan?\"\nvirkkoi leskikreivitär. \"Ja sitten tuo kaksinaamainen petturi, lordi\nMarlborough, hän on pettänyt jok'ikisen miehen ja naisen, joiden\nkanssa on joutunut tekemisiin, paitsi ei hirveätä vaimoaan, joka panee\nhänet vapisemaan. Maamme on kokonaan mennyttä joutuessaan tuommoisten\nhylkyjen kynsiin.\"\n\nTällä tavalla Esmondin vanha sukulainen tervehti uusia voimia. Mutta\njokin suosio ainakin kohtasi perhettä, joka sitä suuresti kaipasi,\nnäiden kuuluisuuksien ylennyksen kautta. Ennenkuin mr. Esmond jätti\nEnglannin elokuussa, -- hän oli silloin Portsmouthissa, jossa oli\nastunut rykmenttiinsä ja harjoitteli kiivaasti musketin ja keihään\nkäyttötaitoa -- hän sai kuulla, että eräs Leimauskonttorin eläke oli\nmyönnetty hänen entiselle, rakastetulle emännälleen, ja että nuori\nBeatrix-neito oli myöskin otettu hoviin. Niin paljon hyvää ainakin oli\nleskiparan Lontoon vierailusta ollut -- hän ei saanut kostoa miehensä\nvihamiehille, mutta sovinnon entisten ystävien karissa, jotka säälivät\nja näyttivät olevan taipuvaisia häntä palvelemaan. Esmondin vankeusajan\nonnettomuustovereista oli eversti Westbury mennyt ylipäällikön mukana\nHollantiin, kapteeni Macartney oli Portsmouthissa jalkaväkirykmenttinsä\nja hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuan väen kanssa ja sanottiin\nheidän olevan Espanjaan lähdössä; lordi Warwick oli palannut kotiinsa\n-- ja lordi Mohun, sensijaan että häntä olisi rangaistu murhasta, joka\noli tuottanut niin paljon surua ja muutoksia Esmondin perheeseen,\noli mennyt lordi Macclesfieldin loistavan lähetystön seurassa\nHannoverin vaaliruhtinaan luo, vieden Sukkanauhan ritarin arvon hänen\nkorkeudelleen sekä kohteliaan kirjeen kuningattarelta.\n\n\n\nIV luku.\n\nENTISEN KERTAAMISTA.\n\nNiistä vilahtavista valonsäteistä, joita hänen katuvan, kuolevan\nisäntäparkansa katkonainen kertomus heitti hänen elämäänsä, mr.\nEsmond oli muun ohella saanut sen käsityksen, että hänen äitinsä\noli kauan sitten kuollut. Äitiään, joka oli ollut miehensä hylkäämä\nja häväisemä; ja hänen kunniaansa ei poika lainkaan voinut ottaa\nlukuun joko ajaessaan perille tai hyljätessään omat oikeutetut\nvaatimuksensa. Lordiparan kiireisestä tunnustuksesta ilmeni, että\nhänet oli tutustettu asian todelliseen tilaan vasta kaksi vuotta\nsitten, jolloin mr. Holt vieraili hänen luonaan ja olisi sekoittanut\nhänet johonkin niistä monista salaliitoista, joiden avulla kuningas\nJaakon puolueen salaiset johtomiehet tässä maassa yrittivät alinomaa\ntuhota Oranian prinssin hengen tai vallan -- salaliittoihin,\njotka olivat niin murhan kaltaisia, niin halpamaisia keinojensa\npuolesta, niin halpamaisia tarkoituksiltaan, että kansamme on\nvarmaan menetellyt oikein luopuessaan kaikesta alamaisuudesta ja\nuskollisuudesta tuota onnetonta kuningasperhettä kohtaan, joka ei\nvoinut oikeuttaan puoltaa muuten kuin sellaisen petoksen avulla --\nsellaisen synkän juonittelun ja sellaisten huonojen asiamiesten\navulla. Kuningas Vilhelmiä vastaan punottiin juonia, jotka eivät\nolleet sen kunniallisempia kuin salamurhaajain ja maantierosvojen\nväijytykset. On nöyryyttävää ajatella, että suuri ruhtinas, suuren ja\npyhän vallan omistaja ja suuren asian ajaja on alentunut sellaiseen\nalhaiseen murhaan ja kavallukseen kuin osoittaa tosiksi onnettoman\nkuningas Jaakon oma valtakirja ja omakätinen allekirjoitus, jotka hän\nantoi englantilaisille kannattajilleen. Se mitä hän ja he sanoivat\nsotaan varustautumiseksi ei todellisuudessa ollut muuta kuin murhaan\nyllyttämistä. Ja Oranian prinssi tunkeutui ylevämielisesti niiden\nheikkojen salaliittoverkkojen läpi, joihin hänen vihollisensa koettivat\nhänet kietoa. Näytti siltä kuin heidän raukkamaiset tikarinsa olisivat\nsärkyneet hänen horjumattoman päättäväisyytensä rautarintaan. Kuningas\nJaakon kuoltua kuningatar ja hänen väkensä St. Germainissä -- katolisia\npappeja ja naisia suurimmaksi osaksi -- jatkoivat juonitteluaan nuoren\nprinssin Jaakko III:n hyväksi, joksi häntä Ranskassa nimitettiin ja\njoksi hänen puolueensa häntä täällä nimitti, -- (tämä prinssi taikka\nChevalier de St. George, oli syntynyt samana vuonna kuin Esmondin\nnuori oppilas Frank, varakreivin poika). Ja koska prinssin asioitten\njohto oli katolisten pappien ja naisten käsissä, johdettiin niitä\nniinkuin papit ja naiset johtavat -- viekkaasti, julmasti, heikosti\nja pahaa tarkoittaen. Jesuiittain historia on mielestäni mitä\nterveellisin opetus. Maailman viekkaimpain, viisaimpain, uutterimpain\nja taitavimpain juonen punojain -- mutta aina tulee päivä jolloin\nkiihoitetun kansan viha potkaisee heidän heikon rakennuksensa kumoon\nja ajaa raukkamaiset vihamiehensä pakoon. Swift on etevästi kuvannut\ntuota juonittelun halua, tuota salakähmäisyyden, panettelun ja --\nvalehtelemisen rakkautta, joka on ominaista heikoille luonteille,\nheikkojen hovien kuokkavieraille. Sellaisille on luonteenomaista\nvihata ja kadehtia vahvoja ja suunnitella heidän häviötään; ja\nsalaliitto onnistuu erinomaisesti, ja kaikki ennustaa suuren uhrin\nkukistumista, kunnes Gulliver eräänä päivänä herää, puistaa päältään\npienen vihollismatosen ja kävelee pois vahingoittumattomana. Ah! hyvin\nvoivat irlantilaiset soturit sanoa Boynen taistelun jälkeen: \"Vaihtakaa\nkanssamme kuninkaita ja me taistelemme kaiken uudestaan.\" Taistelu ei\ntotisesti ollutkaan tasaväkinen noiden kahden välillä. Heikko, pappien\nohjaama, naisten ohjaama mies, jolla oli niin mitättömiä liittolaisia\nja aseita kuin hänen oma kurja luonteensa oli neuvonut häntä\nvalitsemaan, kilpaili sankarin suunnitelmia, päällikkyyttä, viisautta\nja sydäntä vastaan.\n\nEräällä monista raukkamaisista retkistään -- sillä arvostellessani\nniitä nyt, en voi niitä muuksi sanoa -- mr. Holt oli tullut mylordin\nluo Castlewoodiin, ehdottaen jotain ratkaisevaa suunnitelmaa Oranian\nprinssin tuhoamiseksi, suunnitelmaa, johon herra varakreivi, vaikka\nolikin kuninkaalle uskollinen, oli vihaisesti kieltäytynyt liittymästä.\nMikäli mr. Esmond voi ymmärtää kreivin viimeisistä sanoista, Holt\noli tullut varakreivin luo kapinasuunnitelmineen sekä tarjoutunut\nuusimaan varakreiville sen markiisin arvon, jonka kuningas Jaakko\noli lahjoittanut edelliselle varakreiville. Mutta kun varakreivi\nsuhtautui kielteisesti tähän lahjuslupaukseen, Holt uhkasi tykkänään\nkumota, varakreivin oikeudet Castlewoodin tilukseen ja arvonimeen.\nVahvistaakseen tätä hämmästyttävää tietoa, josta Henry Esmondin isäntä\nvasta silloin sai selvän, Holt saapui evästyksenään entisen lordin\nBoynen taistelun jälkeen Trimissä, Irlannissa, antama kuolintunnustus.\nTämä tunnustus oli tehty sekä irlantilaiselle papille että eräälle\nranskalaiselle Holtin veljeskuntaan kuuluvalle kirkonmiehelle, joka\ntoimi kuningas Jaakon sotaväen keskuudessa. Holt näytti tai oli\nnäyttävinään, todistuksen, että entinen varakreivi Esmond oli vihitty\näitini kanssa Brysselin kaupungissa v. 1677, jolloin varakreivi,\nsilloinen Thomas Esmond, palveli englantilaisessa sotaväessä\nFlanderissa. Holt sanoi, että hän voisi todistaa, että tämä Gertrude,\njonka hänen miehensä kauan sitten oli hyljännyt, vielä eli ja oli\ntehnyt nunnanvalan vuonna 1685 Brysselissä; sinä vuonna Thomas Esmond\nnai setänsä tyttären, Isabellan, jota nyt sanottiin Castlewoodin\nleskivarakreivittäreksi. Ja jättäen varakreivin kahdeksitoista\ntunniksi pohtimaan tätä hämmästyttävää uutista (niin kertoi kuoleva\nlordiparka) Holt katosi papereineen samalla ihmeellisellä tavalla kuin\noli tullutkin. Esmond tiesi tavan varsin hyvin -- siitä akkunasta,\njosta oli nähnyt isän poistuvan; mutta sen selittämisestä lordiparalle\nei olisi ollut mitään hyötyä; oli vain poimittava hänen hyytyviltä\nhuuliltaan sanat, joita hän hetken kuluttua ei enää kykenisi lausumaan.\n\nMutta ennenkuin nuo kaksitoista tuntia vielä olivat kuluneet, oli Holt\nitse vangittu osallisuutensa vuoksi sir John Fenwickin salaliittoon,\nja ensiksi hänet suljettiin Hexton-linnaan, josta sitten siirrettiin\nToweriin. Hän jätti varakreiviraukan, jolla ei ollut mitään tietoa\nnoista paljastuksista, ainaiseen huoleen hänen paluustaan, jolloin\n-- kuten lordi Castlewood vakuutti kutsuen Jumalan todistajakseen ja\nkyyneleet sammuvissa silmissään -- hänen aikomuksensa oli ollut heti\nantaa tiluksensa ja arvonimensä niiden oikealle omistajalle ja vetäytyä\nperheineen omaan taloonsa Walcote'iin. \"Ja Jumalan nimessä soisin,\nettä niin olisin tehnyt\", sanoi lordiparka. \"En nyt olisi tässä,\nkuolettavasti haavoittuneena, kurjana, hukkaan joutuneena miehenä!\"\n\nMylord odotti päivän toisensa perästä, mutta, kuten voidaan arvata, ei\nmitään sanansaattajaa tullut; vasta kuukauden lopussa onnistui Holtin\nlähettää hänelle eräs tiedonanto Towerista. Tiedonannosta ilmeni, että\nvarakreivi sai unohtaa kaiken mitä oli heidän välillään sanottu ja että\nasiat saivat jäädä nykyiselleen.\n\n\"Minulla oli ankara kiusaus\", lordiparka sanoi. \"Jouduttuani tämän\nkirotun Castlewoodin arvon omistajaksi, joka arvo ei milloinkaan ole\nollut minulle siunaukseksi, olen kuluttanut paljon enemmän kuin tuon\ntiluksen, sekä perintötilukseni tulot yhteensä. Laskin kaikki varani\nviimeiseen kolikkoon asti ja huomasin, etten milloinkaan voisi sinulle\nvelkaani maksaa, Henry poloiseni, jonka omaisuus oli minulla ollut\nkaksitoista vuotta. Vaimoni ja lasteni olisi täytynyt poistua tuosta\ntalosta häväistyinä kerjäläisinä. Jumala tietää, että tuo talo on\nollut onneton koti minulle ja omilleni. Minä takerruin raukkamaisesti\ntuohon lykkäykseen, jonka Holt minulle soi. Salasin totuuden Rachelilta\nja sinulta. Koetin voittaa rahaa Mohunilta ja vajosin yhä syvemmälle\nvelkoihin; uskalsin tuskin katsoa silmiisi, kun sinut kohtasin. Miekka\non riippunut pääni kohdalla nämä kaksi vuotta. Tunsin itseni totisesti\nonnelliseksi, kun Mohunin miekanterä vajosi kylkeeni.\"\n\nKun Holt, jota vastaan ei mitään muuta voitu näyttää toteen kuin\nettä hän oli jesuiittapappi, jonka tiedettiin olevan kuningas Jaakon\npuolella, oli ollut kymmenen kuukautta Towerissa, pantiin hänet\nlähtevään laivaan kuningas Wilhelmin (joka kuitenkin lupasi hänelle\nhirttonuoran, jos hän vielä joskus laskisi jalkansa Englannin\nmantereelle) parantumattoman anteeksiantavaisuuden nojalla. Kun Esmond\nitse oli vankina, hän ajatteli usein missä nuo paperit, jotka jesuiitta\noli näyttänyt hänen isännälleen ja jotka olivat niin suuriarvoiset\nnuorukaiselle, saattaisivat olla. Niitä ei löydetty mr. Holtilta kun\nhänet tutkittiin; sillä jos ne olisi löydetty, olisivat neuvoston\nherrat saaneet ne käsiinsä ja tämä perhehistoria olisi jo kauan sitten\nsaatettu yleisön tietoon. Esmond ei kuitenkaan välittänyt hakea noita\npapereita. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä -- hänen äitiparkansa oli\nkuollut -- mitä hän siis välitti siitä, minkälaisia papereita oli\nolemassa osoittamassa hänen oikeuttansa arvoon, jota hän oli päättänyt\nolla itselleen vaatimatta ja jota hän sisimmässään oli vannonut,\nolevansa milloinkaan riistämättä perheeltä, jota hän maailmassa\nenimmän rakasti? Kenties hän ylpeili enemmän uhrauksestaan kuin\nniistä arvoista, joista oli päättänyt luopua. Rakas nuori Francis,\nEsmondin sukulainen, oli sitäpaitsi niinkauan kuin ei näitä arvokirjoja\nilmestynyt, Castlewoodin tiluksen ja arvonimen oikeutettu ja eittämätön\nomistaja. Pelkkä jesuiitan suullinen vakuutus ei voinut kumota Frankin\nomistusoikeutta; Esmond tunsi siis mielensä levolliseksi ajatellessaan,\nettä nuo paperit olivat kadoksissa ja että hänen armas emäntänsä ja\ntämän poika olivat niiden kateissaoloajan Castlewoodin laillinen lady\nja lordi.\n\nMr. Esmond ratsasti pian vapautuksensa jälkeen Ealingin kylään, jossa\noli viettänyt varhaisimmat vuotensa tässä maassa, ottaakseen selville\nolivatko hänen vanhat holhoojansa vielä elossa ja asuivatko he siellä.\nMutta ainoa jäännös, jonka hän löysi vanhasta M. Pastoureausta, oli\nhautausmaalla oleva kivi; siitä ilmeni, että Athanasius Pastoureau,\nFlanderista syntyisin, oli siihen haudattu kahdeksankymmenenseitsemän\nvuotiaana. Vanhuksen tupa, jonka Esmond saattoi hyvin muistaa, sekä\npuutarha -- jossa hän lapsuudessaan oli viettänyt useita hetkiä\nleikissä ja haaveilussa ja saanut monta monituista selkäsaunaa yrmeältä\nemintimältään -- olivat nyt aivan oudon perheen hallussa; ja Esmond\nsaattoi vaivoin saada kylästä tietää, mitä oli tullut Pastoureaun\nleskestä ja lapsista. Pitäjän kanslia-apulainen -- tuo vanha mies oli\ntuskin muuttunut niinä neljänätoistavuotena, jotka olivat kuluneet\nEsmondin viime näkemästä -- muisti vielä vaimon. Kävi selville, että\nemintimä oli varsin nopeasti lohduttautunut miehensä kuolemasta,\nottamalla uuden, itseään nuoremman miehen, joka tuhlasi hänen rahansa\nja kohteli huonosti häntä ja hänen lapsiaan. Tyttö kuoli, toinen\npojista otti soturinpestin ja toinen oli mennyt oppipojaksi. Vanha mr.\nRogers, kanslia-apulainen, sanoi kuulleensa, että mrs. Pastoureaukin\noli kuollut. Hän ja hänen miehensä olivat poistuneet Ealingista\nseitsemän vuotta sitten; ja niinpä mr. Esmondin toiveet saada\ntietoja vanhemmistaan tältä perheeltä raukenivat. Hän antoi vanhalle\nkanslia-apulaiselle kultarahan tiedoistaan, hymyillen ajatellessaan\naikaa, jolloin hän ja hänen pienet leikkitoverinsa olivat pujahtaneet\npois kirkkomaalta tai piiloutuneet hautakivien taa tämän peloittavan\nauktoriteetin saapuessa.\n\nKuka oli hänen äitinsä? Mikä oli ollut tämän nimi? Koska hän oli\nkuollut? Esmondilla oli palava halu löytää joku, joka voisi vastata\nnäihin kysymyksiin, ja hän ajatteli esittää ne tädilleenkin,\nvarakreivittärelle, joka oli tietämättään omaksunut nimen, johon Henryn\näidillä oli oikeus. Mutta varakreivitär ei tietänyt mitään tai näki\nhyväksi olla mitään tietämättä tästä aineesta, eikä mr. Esmond myöskään\nvoinut häntä paljon ahdistaa siitä puhumaan. Isä Holt oli ainoa\nihminen, joka voi häntä tässä suhteessa valistaa, ja Esmond tunsi, että\nhänen täytyi odottaa, kunnes jokin sattuma tai uusi juoni vei hänet\nvanhan ystävänsä tulille tai toi tuon uutteran ja väsymättömän olennon\ntaas takaisin Englantiin.\n\nVänrikin virka ja valmistelut, jotka olivat välttämättömiä sotaretkeä\nvarten, antoivat nuorelle herralle kohdakkoin muuta ajattelemista.\nHänen uusi emäntänsä kohteli häntä kovin ystävällisesti ja anteliaasti;\nhän lupasi tehdä voitavansa ja käyttää rahaakin saadakseen Esmondille\nnopeasti komppanian komennettavaksi; hän kehoitti nuorukaista\nhankkimaan kauniit varustukset sekä pukuihin että aseihin nähden,\nja hän ihaili tätä iloisena, kun tämä ensikerran näyttäytyi\nnauhakoristeisessa punaisessa takissaan, ja suvaitsi antaa nuorukaisen\nsuudella itseään tämän mielenkiintoisen virkaanastumisen tapahtuessa.\n\"Punainen\", sanoi hän keikahuttaen pystyyn vanhan päänsä, \"on aina\nollut meidän Esmondien väri.\" Ja niinpä varakreivitär käyttikin\nsitä omilla poskillaan hyvin uskollisesti loppuunsa asti. Hän sanoi\ntahtovansa, että nuorukainen pukeutui niinkuin tämän isän pojalle\nsopi, ja hän maksoi iloisena tämän viiden punnan majavannahkalakin,\nmustan kiharaperuukin ja hienot Hollannin liinapaidat sekä miekat ja\nhopealla silatut pistoolit. Henry-parka ei vielä milloinkaan ollut\nnäyttänyt niin hienolta herralta. Hänen antelias emintimänsä täytti\nmyös hänen kukkaronsa kultarahoilla, joita kapteeni Steele ja muutamat\nvalitut ystävät auttoivat Henryä kuluttamaan eräässä huvitilaisuudessa,\njonka Dick oli järjestänyt, -- ja olisi maksanutkin, ellei olisi\nhavainnut itseään rahattomaksi kun lasku tuotiin ja tietänyt, että\n\"Sukkanauhassa\", joka oli palatsin porttia vastapäätä Pall Mallissa, ei\nisäntä enää olisi antanut hänelle luottoa.\n\nVanha varakreivitär näytti todellakin, jos hän ennen olikin tehnyt\nEsmondille vääryyttä, olevan halukas korvaamaan sen nykyisellä\nystävällisyydellään. Hän hyväili Esmondia perinpohjaisesti heidän\nerotessaan, itki ehtymättömästi, pyysi Esmondia kirjoittamaan joka\npostilaivalle ja antoi tälle verrattoman pyhäinjäännöksen, jota\nkehoitti kantamaan kaulassa -- erään mitalin, jonka oli siunannut\nties mikä paavi ja jota oli käyttänyt Jaakko-kuningasvainaja. Esmond\nsaapui siis rykmenttiinsä paremmissa varuksissa kuin mitä useimmat muut\nnuoret upseerit kykenivät hankkimaan. Hän oli vanhempi useimpia ylempiä\ntovereitaan ja hänellä oli lisäksi etu, joka oli vain aniharvoilla\narmeijan herroista hänen aikanaan, -- joista herroista useatkaan eivät\nosanneet paljon enempää kuin nimensä kirjoittaa -- se nimittäin,\nettä hän oli lukenut paljon sekä kotona että yliopistossa, käytteli\ntäydellisesti paria kolmea kieltä ja oli saanut lisäkasvatusta, jota\neivät anna kirjat eivätkä vuodet, mutta jonka muutamat ihmiset, saavat\nonnettomuuden äärettömästä opetuksesta. Se on mahtava opettaja, sen\ntietää moni miespoloinen, joka on torjunut kädellään sen viivotinta ja\nnyyhkyttänyt läksyjensä ääressä sen peloittavan istuimen edessä.\n\n\n\nV luku.\n\nMENEN VIGO-LAHDEN RETKELLE, MAISTAN SUOLAVETTÄ JA HAISTAN RUUTIA.\n\nEnsimmäinen retki, johon mr. Esmondilla oli kunnia ottaa osaa,\nmuistutti pikemminkin niitä hyökkäyksiä, joita hirveä kapteeni Avory\ntai kapteeni Kidd pani toimeen, kuin kruunupäitten välistä sotaa, jota\njohtivat arvoon ja kunniaan kohonneet kenraalit. Heinäkuun ensimmäisenä\npäivänä 1702 purjehti suuri, sataviisikymmentä laivaa käsittävä\nlaivasto Spitheadistä amiraali Shovellin johdon alaisena; laivastossa\noli 12,000 sotilasta, joilla retkellään oli ylipäällikkönä hänen\nkorkeutensa Ormondin herttua. Näistä 12,000:ta sankarista yksi, joka\nei koskaan ennen ollut merellä ollut tai ei ainakaan muuta kuin kerran\nlapsuudessaan, kun teki merimatkan Englantiin siitä tuntemattomasta\nmaasta, jossa oli syntynyt -- siis yksi noista 12,000:ta,\neversti Quinin jalkaväkirykmentin nuorempi vänrikki, oli perin\nepäsankarillisessa ruumiillisen lamaannuksen tilassa muutamia tunteja\nmerelle lähdön jälkeen; ja vihollisen, jos se olisi hyökännyt laivaan,\nolisi ollut tuiki helppoa nujertaa hänet. Portsmouthista ohjasimme\npurtemme Plymouthiin ja otimme sieltä lisävarustuksia. Sivuutimme\nFinisterren 31 päivänä heinäkuuta -- niin muistuttaa Esmondin\nmuistikirja -- ja elokuun 8 päivänä kuljimme Lissabonin vuorten ohi.\nTällävälin oli vänrikkimme käynyt rohkeaksi kuin amiraali ja viikkoa\nmyöhemmin hänellä oli onni joutua ensikertaa tuleen -- ja veteen\nmyöskin, kun hänen purtensa vajosi ranta-aallokkoon Toros-lahdella,\njossa väki astui maihin. Hänen uuden takkinsa perinpohjainen kastuminen\noli suurin ikävyys mikä nuorelle sotilaalle aiheutui tällä retkellä,\nsillä espanjalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa eivätkä olleet\ntarpeeksi voimakkaitakaan.\n\nMutta sotaretki oli ainakin hauska ellei se ollutkaan kovin loistava.\nUusien maisemien, luonnonkauneuksien näkeminen sekä maalla että merellä\n-- vilkas elämä, joka nyt ensi kertaa alkoi -- tempasi mukaansa nuoren\nmiehen innostuttaen häntä. Useat yllätykset ja laivalla toimiminen,\nsotilaan velvollisuudet ja uudet tuttavuudet sekä asetoverien että\nlaivaston upseerien joukossa virkistivät häntä ja kiinnittivät hänen\nmieltään herättäen sen eloon siitä itsekkäästä lamaannuksen tilasta,\njohon hiljattain sattuneet onnettomuudet olivat hänet syösseet.\nHänestä tuntui aivankuin meri erottaisi hänet entisistä huolista, ja\nhän tervehti keventynein mielin uutta elämän kautta, joka oli hänelle\nkoittamassa. Haavat paranevat nopeasti kahdenkolmattavuotisessa\nsydämessä, joka päivä virkoaa uudet toiveet ja voima pursuu esiin\nmiehen uhallakin. Esmond oli varmaankin, ajatellessaan entistä\nepätoivoaan ja synkkämielisyyttään ja miten parantumattomalta se oli\nhänestä tuntunut hänen viruessaan vankilassa muutamia kuukausia sitten,\nmelkein pahoillaan sisimmässään, huomatessaan olevansa niin reippaalla\nmielellä.\n\nParempi on nähdä omilla silmillään ihmisiä ja maita kuin lukea\nkaikki maailman matkakirjat; ja ehtymättömin ilon ja riemun tuntein\nnuorukainen havaitsikin todella olevansa suurella retkellään näkemässä\nkansoja ja kaupunkeja, joista hän poikana oli lukenut. Hän näki\nsodan ensi kertaa, -- sen prameuden ja loiston ja yksityisseikat,\nvaikka ei nähnytkään paljon vaaraa. Hän näki todellisuudessa, omilla\nsilmillään noita espanjalaisia kavaljeereja, ja naisia, joita oli hänen\nkuvitelmissaan kangastellut, kun hän luki Cervantesin kuolematonta\nkertomusta, joka oli ollut nuorukaisena hänen joutohetkiensä nautinto.\nNeljäkymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, jolloin mr. Esmond oli\nnoissa paikoissa, mutta ne pysyvät yhtä selvinä hänen muistissaan kuin\nne olivat sinä päivänä, jolloin hän ne nuorena miehenä ensi kerran\nnäki. Hänestä tuntui aivankuin surujen pilvi, joka oli hänet verhonnut\nja joka oli peittänyt hänen viimeiset elinvuotensa synkkyyteen, olisi\nkirkastunut hänen onnellisen merimatkansa ja sotaretkensä aikana.\nHänen työkykynsä tuntui heräävän ja kasvavan iloisessa vapauden\ntunnossa. Oliko hänen sydämensä salaisesti iloinen siitä, että oli\npäässyt tuosta lempeästä, mutta alentavasta vankeudesta kotona? Oliko\nse huonouden tunne, johon hänen kehnon syntyperänsä ajatus oli hänet\npakottanut, kadonnut samalla kuin paljastui se salaisuus, joka,\nvaikka olikin salattava, riitti kuitenkin tarpeeksi ilostuttamaan ja\nlohduttamaan häntä? Joka tapauksessa oli nuori soturi Esmond aivan\nerilainen olento kuin tuo Castlewoodin ystävällisen perheen surullinen\nholhokki ja Trinityn synkkä oppilas. Nuorukainen oli ollut tyytymätön\nkohtaloonsa ja kutsumukseen, johon se hänet johti, ja ajatellut\nsalaisella vihalla, että papinkauhtana ja kaulus sekä se erittäin pyhä\ntoimi, johon hän oli päättänyt antautua, olivat todellisuudessa vain\norjuuden merkkejä, orjuuden, jota oli jatkuva koko hänen elinaikansa.\nSillä vaikka hän miten hyvänsä olisi tahtonut sitä itseltään peittää,\nhän silti oli koko ajan tuntenut, että Castlewoodin kappalaisena\noleminen yhä olisi Castlewoodin käskyläisenä olemista ja että hänen\nelämänsä oli oleva vain pitkä toivoton orjuus. Hän ei siis mitenkään\nkadehtinut vanhan ystävänsä Tom Tusherin hyvää onnea (minä Tom\nepäilemättä piti virkaansa). Vaikka hänen ystävänsä olisivat hänelle\ntarjonnet piispanhiippaa ja Lambethin hallitusta pienen maalaispapin\nviran asemasta, olisi hän tuntenut itsensä yhtä paljon orjuutetuksi\nkummassakin, ja hän oli kovin onnellinen ja kiitollinen, kun sai olla\nvapaana.\n\nUrhoollisinta miestä, jonka koskaan olen tuntenut ja joka oli ollut\nmukana useimmissa kuningas Wilhelmin sotatoimissa samoin kuin suuren\nMarlborough'n herttuan sotaretkillä, ei keskuudessamme voitu koskaan\nsaada kertomaan mistään urotyöstään, paitsi että prinssi Eugene\nkerran määräsi hänet kiipeämään puuhun vihollista vakoilemaan, jota\nmestarinäytettä hän ei voinut suorittaa ratsusaappaiden vuoksi, jotka\nhänellä oli jalassaan; ja toisena päivänä hän kertoi, että oli ollut\nvähällä joutua vangiksi näiden saappaiden tähden, koska ne estivät\nhäntä pakenemasta. Tämän kirjoittaja on ottava esimerkkiä tästä\nylistettävästä pidättyväisyydestä eikä aio viipyä sotasaavutustensa\nselostelussa, jotka saavutukset todellisuudessa eivät suuresti eronneet\ntuhansien toisten herrain kokemuksista. Tämä mr. Esmondin ensimmäinen\nsotaretki kesti vain muutamia päiviä, ja koska joukko sitä koskevia\nkirjoja on kirjoitettu, voidaan se tässä selostella hyvin lyhyesti.\n\nKun laivastomme saapui niin pitkälle, että Cadizin saattoi nähdä,\nlähetti päällikkömme valkolippuisen purren kahden upseerin kera\nCadizin kuvernöörin Don Scipio de Brancaccion luo viemään kirjettä\nhänen korkeudeltaan herttualta, jossa kirjeessä tämä toivoi ja piti\nsuotavana, koska Don Scipio oli ennen palvellut itävaltalaisia\nranskalaisia vastaan, että hänen ylhäisyytensä julistautuisi\nnyt Ranskan kuninkaan vastustajaksi ja Itävallan liittolaiseksi\nkuningas Filipin ja kuningas Kaarlen välisessä sodassa. Mutta\nhänen ylhäisyytensä Don Scipio laati vastauksen, jossa hän teki\ntiettäväksi, että koska hän oli palvellut edellistä kuningastaan\nkunnialla ja uskollisuudella, hän toivoi voivansa osoittaa myös\nsamaa lojaalisuutta ja rakkautta nykyistä hallitsijaansa, kuningas\nFilip V:tä kohtaan. Sillä välin kuin tuota kirjettä laadittiin,\noli nuo kaksi upseeria viety katsomaan kaupunkia ja Alamedaa ja\nteatteria, jossa härkätaistelut taistellaan, ja luostareita, joissa\nDon Bartolomeus Murillon ihailtavat teokset saattoivat toisen heistä\nsuuren kummastuksen ja ihastuksen valtaan -- jommoista ihastusta hän\nei vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut -- tämän jumalaisen maalarin\ntaidetta kohtaan. Kun nämä nähtävyydet sitten olivat loppuneet ja\nkun englantilaisille herroille oli tarjottu miellyttäviä virvokkeita\nja suklaata, saatettiin heidät takaisin veneeseensä monenmoisin\nkohteliaisuudenosoituksin, ja he olivat tämän Englannin armeijan ainoat\nupseerit, jotka silloin näkivät tuon kuuluisan kaupungin.\n\nYlipäällikkömme koetti toisen julistuksen vaikutusvoimaa\nespanjalaisiin, antaen tietää, että olimme tulleet vain Espanjan ja\nkuningas Kaarlen puolta pitämään ja ettemme itse puolestamme halunneet\ntehdä mitään valloituksia tai muodostaa espanjalaisia siirtokuntia.\nMutta kaikki tämä kaunopuheliaisuus espanjalaisille näytti olevan\nturhaa vaivaa. Andalusian ylipäällikkö ei halunnut ottaa puheitamme\nvarteen enempää kuin Cadizin kuvernöörikään. Ja vastaukseksi hänen\nkorkeutensa julistukseen laati Villadariasin markiisi toisen, jota\nespanjantaitoiset pitivät noista kahdesta parempana; näihin kuului\nmyös Henry Esmond, jota hyvä jesuiitta oli menneinä aikoina opettanut\nja jolla nyt oli kunnia kääntää hänen korkeudelleen nämä vaarattomat\nsota-asiakirjat. Donin loppulauselmassa oli kova pähkinä hänen\nkorkeudelleen ja samoin myös muille hänen majesteettinsa palveluksessa\noleville kenraaleille: Don teki tiettäväksi, \"että hänellä ja\nhänen neuvostollaan oli heidän esi-isäinsä antama jalo esimerkki\nohjeenaan, esi-isäin, jotka eivät milloinkaan olleet koettaneet yletä\nvuodattamalla kuninkaittensa verta tai ahdistamalla heitä. 'Mori pro\npatria' [kuolla isänmaan puolesta] oli hänen ohjeensa ja tämän herttua\nvoi myös ilmoittaa prinsessalle, joka hallitsi Englantia.\"\n\nOlipa sotajoukko vihainen tästä vastauksesta tai ei, ainakin on\nvarmaa, että jokin saattoi sen raivostumaan. Kun näet väkemme ei\nkyennyt valtaamaan Cadizia, se hyökkäsi Port St. Mariaan ja hävitti\nsen, poltti kauppiaiden varastohuoneet, juopotteli siellä olevilla\nkuuluisilla viineillä, hävitti ja ryösti hiljaiset talot ja luostarit\nraunioiksi, murhasi ja teki pahempaakin. Mutta ainoa verenvuodatus,\njohon mr. Esmond joutui tällä häpeällisellä sotaretkellä, oli se että\nhän puolikeihäällä iski erästä englantilaista kenttävahtia, joka\nyritti häväistä vapisevaa nunnaparkaa. Muuttuukohan hän vielä tässä\nkaunottareksi tai prinsessaksi tai kukaties Esmondin äidiksi, jonka\ntämä oli menettänyt ja jota tämä ei ollut koskaan nähnyt? Ah ei! se oli\nvain läähättävä vanha vesitautinen nainen, jolla oli syylä nenässä.\nMutta koska Esmondille oli lapsuudessaan opetettu jonkun verran\nroomalaiskatolista oppia, ei hän koskaan ole tuntenut sitä kohtaan\nsellaista kauhua, jota muutamat protestantit osoittavat ja jota he\ntuntuvat pitävän uskonkappaleenamme.\n\nSt. Marian tuhoamisen ja ryöstön jälkeen ja kun oli tehty hyökkäyksiä\nvielä pariin linnoitukseen, koko sotajoukkomme lähti takaisin ja\nainakin lopetti retkensä loistavammin kuin oli sen alkanut. Amiraalimme\nRooke ja Hopson saarsivat, kuultuaan, että ranskalainen laivasto,\nmukanaan suuria aarteita oli Vigo-lahdella, vihollisen sinne.\nSotaväki nousi maihin ja valloitti lahtea suojelevat linnoitukset,\nkun Hopson ensin oli murtanut sulun _Torbay_laivallaan, jolloin\nmuut laivat, englantilaiset ja hollantilaiset, seurasivat häntä.\nKaksikymmentä laivaa poltettiin tai kaapattiin Redondillan satamassa\nja paljon enemmän ryöstöjä tehtiin kuin mistä koskaan vastattiin.\nMiehet, jotka retkelle lähdettäessä olivat olleet köyhiä, olivat\nsen jälkeen rikkaita; ja, että Vigo-retken upseerit olivat tulleet\nkotiin taskut rahaa täynnä, siitä oli niin usein huomautettu, jotta\nyleisesti tunnettu Jack Shafto, joka oli herättänyt niin suurta\nhuomiota Lontoon kahviloissa ja pelipöydissä ja ilmoittanut olleensa\nsotilaana Vigo-retkellä, myönsi, juuri kun hänet aiottiin hirttää,\nBagshot Heathin olleen _hänen_ Vigonsa ja että hän oli puhunut La\nRedondillasta vain kääntääkseen ihmisten silmät paikasta, jossa\nsaalis todellisuudessa oli. Ja olipa se Hounslow tai Vigo, mitä se\nmerkitsee? Viimemainittu oli huono juttu, vaikka mr. Addison lauloikin\nsen ylistystä latinaksi. Tuon kelpo herran runotar piti silmällä\nyleistä katsantokantaa, enkä luule sen runottaren nähneen paljon\nmielenkiintoista hävinneiden puolella.\n\nMutta vaikkei Esmond puolestaan saanutkaan mitään osuutta tästä\ntavattomasta saaliista, oli hänen kasvanut toimintahalunsa ja paikan\nmuutos, joka karkoitti paljon hänen aikaisempaa surumielisyyttään,\nsuuri palkkio tältä retkeltä. Ja hän oppi joka tapauksessa kantamaan\nkohtalonsa tyytyväisenä. Hän palasi ruskettunein kasvoin ja varsin\npäättäväisin mielin ja oli koonnut retkeltään, joka syksyn tullen\noli lopussa, -- syksyllä joukot olivat taas takaisin Englannissa, --\npienen miellyttävän tietoja huomiovaraston. Esmond sai sitten vapauden\n(luovuttuaan virastaan kenraali Lumleyn kirjurina, joka kenraali oli\npäässyt johtajantoimestaan, ja vastaanotettuaan kenraalilta monet\nystävälliset suosionosoitukset) lähteä Lontooseen. Siellä päätti\nhän ottaa selvän voisiko hän ohjata onnensa purtta pitemmälle, ja\nniinpä hän havaitsi taas olevansa tätinsä varakreivittären mukavissa\nsuojissa Chelseassa ja paremmin vanhan ladyn suosiossa kuin milloinkaan\nennen. Esmond ilostutti häntä lahjoittamalla hänelle kamman, viuhkan,\nja mustan vaipan, jommoisia Cadizin naiset käyttävät ja joiden\nleskivarakreivitär vakuutti erinomaisesti pukevan hänenlaistaan\nkaunotarta. Ja hän oli kovin liikutettu kuullessaan kertomuksen siitä\nmiten Esmond oli pelastanut nunnan eikä epäillyt ensinkään, että\nhänen antamansa kuningas Jaakon pyhäin jäännös, jota Esmond aina\noli uskollisesti säilyttänyt pöytälaatikossaan, oli suojellut tätä\nvaaroista ja kääntänyt toisaanne vihollisen luodit. Mylady piti juhlia\nhänen kunniakseen, esitteli hänet vielä suuremmalle seurapiirille ja\nedisti hänen suunnitelmiaan niin innokkaasti ja menestyksellisesti,\nettä hän lady Marlborough'n välityksellä sai Esmondille lupaan\noman komppaniankin. Tämä lady suvaitsi armollisesti vastaanottaa\nmuutamien satojen guineain arvoisen timantin, jonka mr. Esmond tätinsä\nanteliaisuutta käyttäen kykeni lahjoittamaan; ja lady lupasi pitää\nhuolen Esmondin tulevaisuudesta. Esmond sai kunnian tilaisuuden\nsattuessa näyttäytyä kuningattaren vastaanottohuoneessa ja käydä lordi\nMarlborough'n aamuvastaanotoissa. Tuo mahtava mies otti vastaan nuoren\nmiehen aivan erikoisen suosiollisesti, Esmondin toverit vakuuttivat\nniin, ja ilmoitti saaneensa mr. Esmondista mitä parhaimmat tiedot, mitä\ntämän rohkeuteen ja kykyihin tulee, jolloin nuori herra kumarsi varsin\nsyvään ja ilmaisi haluavansa vain saada palvella maailman huomatuinta\npäällikköä.\n\nSamalla kuin Esmondin asiat edistyivät näin hyvin, sai hän osansa\nmyös huvista ja kävi toisten nuorten herrain kanssa kahviloissa,\nteattereissa ja Mallissa. Hän paloi halusta saada kuulla rakkaasta\nemännästään ja hänen perheestään: monta monituista kertaa hänen\najatuksensa hellänä kiiti heidän luokseen kaupungin huvien ja ilojen\nkeskeltä. Ja usein kun hänen seurapiiriinsä kuulavat nuorukaiset\npitivät hauskaa ravintoloissa ja joivat maljoja (niinkuin sen aikuinen\ntapa oli) viininsä ääressä, Esmond ajatteli kahta henkilöä -- kahta\nkaunista naista, joita hän oli tottunut melkein jumaloimaan, ja\ntyhjensi lasinsa huokaisten.\n\nTällä välin oli vanhempi varakreivitär taas väsynyt nuorempaan, ja\naina kun hän puhui mylordin leskestä, hän teki sen sanoin, jotka eivät\nsuinkaan olleet kohteliaita tälle ladyparalle; koska ei nuorempi\nnainen enää tarvinnut vanhemman suojelusta, panetteli tämä häntä.\nUseimmat perheriidat, joita olen elämässäni nähnyt, (lukuunottamatta\nollenkaan rahariitoja, jolloin kahden ja puolen pencen erimielisyys\njohtaa useinkin mitä rakkaimmat sukulaiset riitaan ja vieraantumiseen)\njohtuvat mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Jussi ja Tuomas, jotka\novat saman perheen jälkeläisiä ja samanlaiseen onneen syntyneitä,\nelävät erittäin sydämellisessä sovussa, ei vain siihen saakka kunnes\nJussi tekee vararikon, jolloin Tuomas poistuu hänen luotaan, vaan\nsiihen saakka, jolloin Tuomas alkaa odottamatta kohota hyvinvointiin;\ntätä ei Jussi voi hänelle antaa anteeksi. Joka kymmenennessä\ntapauksessa on vihainen ihminen, joka ei itse edisty, syypää epäsopuun\nkahden ihmisen välillä. Jussin rouva, jonka varat sallivat vain\nkantotuolin käytön, tulee sairaaksi katsellessaan Tuomaan rouvan uusia\nkuusivaljakkovaunuja, itkee sisarensa oikkuisuutta ja yllyttää miehensä\nveljeään vastaan. Tai voi tapahtua, että Jussi, joka näkee veljensä\nkättelevän lordia (jonka kanssa Jussi itse kovin mielellään vaihtaisi\nnuuskarasioita), menee kotiin ja kertoo vaimollensa pelkäävänsä\nTuomasparan menneen piloille ja että tämä on vain luikki, matelija ja\nratsain kulkeva kerjäläinen. Muistan, miten raivostuneita kahvilanerot\nolivat Dick Steelelle, kun hän otti käytäntöön vaunut ja muutti\nhienoon taloon Bloombury'iin. He alkoivat antaa hänelle anteeksi,\nkun ulosottomiehet ryhtyivät häntä ahdistamaan ja haukkuivat mr.\nAddisonia siitä, että hän oli myynyt Dickin maatalon. Ja kuitenkin oli\ntäyshoitolan Dick tai Dick puistossa neljän helavaljaissa olevan tamman\nvetämänä aivan sama lempeä, hyväntahtoinen, ajattelematon, iloinen Dick\nSteele. Ja siitä huolimatta oli mr. Addison aivan oikeassa ottaessaan\ntakaisin rahat, jotka olivat hänen, ja siinä, ettei hän luovuttanut\noikeudenmukaista saatavaansa Dickille tuhlattavaksi samppanjaan ja\nviulunsoittoon, nauhakoristeisiin vaatteisiin, hienoihin huonekaluihin\nja juutalaisiin ja kristittyihin loisiin, miehiin ja naisiin, joita\nkieppui hänen ympärillään. Samoin kuin Monsieur de Rochefoucauldin\nkuuluisan maksimin mukaan \"ystäviemme onnettomuuksissa on meille\njotain salaisesti miellyttävää\", samoin on taas toiselta puolen heidän\nmyötäkäymisessään jotain epämiellyttävää. Jos miehen on itse vaikea\nkantaa menestystään, niin on hänen ystäviensä vielä vaikeampaa kantaa\nsitä hänen puolestaan. Vain muutamat heistä kestävät tavallisesti\ntuossa koetuksessa: kovan onnen \"arvokkaita hyviä puolia\" taas on,\nettä se on suuri sovittaja; se palkitsee jollekin osoitetun hyvyyden\nmyötätunnolla, tekee voimattomaksi vihan ja saattaa entisen vihamiehen\nunohtamaan vihansa ja ojentamaan kätensä kovan onnen kohtaamalle\nentiselle ystävälle. Samassa sydämessä, samaa henkilöä kohtaan, on\nyhtä hyvin sääliä ja rakkautta kuin kateuttakin. Kilpailu keskeytyy,\nkun kilpailija kukistuu; ja minun mielipiteeni on, että meidän\nolisi suhtauduttava sekä näihin miellyttäviin että epämiellyttäviin\ninhimillisiin ominaisuuksiimme yhtä nöyrästi. Ne ovat sekä loogillisia\nettä luonnollisia; ja sekä meidän hyvyytemme että pahuutemme ovat\ninhimillisiä.\n\nVoitte siis joko antaa sen tuomion, että vanhempi Esmondin kahdesta\nsukulaisladystä antoi anteeksi nuoremmalle, kunhan taisi olla\njonkunverran kadottanut viehkeyttään ja unohti, ainakin suurimmaksi\nosaksi, tätä kohtaan kantamansa kaunan, kun ei sen esine enää\nollut onnen suosima eikä kadehdittava; tai voimme suopeammin sanoa\n(mutta tulemme samoihin tuloksiin molemmissa tapauksissa) että\nIsabella katui epäystävällisyyttään Rachelia kohtaan kun Rachel tuli\nonnettomaksi, ja hän ryhtyi huolehtimaan kovaonnisesta leskestä ja\nhänen lapsistaan tarjoten heille kotinsa suojan ja ystävyytensä. Ladyt\nolivat erinomaisia ystäviä niin kauan kuin heikompi heistä tarvitsi\nsuojelijaa. Ennenkuin Esmond lähti ensimmäiselle sotaretkelleen,\nhänen emäntänsä oli vielä ystävällisissä suhteissa (vaikka olikin\npieni vauvaparka ja nainen, jolla ei totisesti ollut mitään luonnetta\nj.n.e.) vanhemman lady Castlewoodin kanssa ja miss Beatrix myönnettiin\nkaunottareksi.\n\nMutta kuningatar Annan hallituksen ensimmäisen ja toisen vuoden\nvälisenä aikana oli muutos pahempaan päin tapahtunut noissa kahdessa\nnuoremmassa ladyssä, ainakin mitä tulee vanhemman ladyn arvosteluun\nheistä. Rachelilla, Castlewoodin varakreivittärellä, ei ollut sen\nenemmän kauneutta kuin kuvatuksella ja miss Beatrix oli käynyt varsin\nkarkeaksi ja oli menettämäisillään kaiken kauneutensa. Pikkuinen lordi\nBlandford (varakreivitär ei milloinkaan tahtonut sanoa häntä lordi\nBlandfordiksi: hänen isänsä oli lordi Churchill -- kuningas, jonka hän\noli pettänyt, oli antanut hänelle lordi Churchillin arvon, ja hän oli\nvieläkin lordi Churchill) saattoi kyllä hakkailla häntä, mutta tämän\näiti, tuo Sara'n Jennings-äkäpussi, ei milloinkaan taipuisi sellaiseen\nmielettömyyteen. Lady Marlborough'n oli onnistunut saada hänet\nhovinaiseksi prinsessalle, mutta tämä oli sitä vielä katuva. Franciksen\nleski (hän oli vain mrs. Francis Esmond) oli vain juonitteleva,\nteennäinen, sydämetön hempukka. Hän hemmoitteli piloille poikavekaransa\nja loppujen lopuksi varmasti vielä nai kappalaisensa.\n\n\"Mitä! Tusherinko?\" huudahti mr. Esmond, omituisen kiihkeän tuskan ja\nhämmästyksen valtaamana.\n\n\"Niin juuri -- Tusherin, kamaripiikani pojan, jolla on kaikki isänsä,\ntuon mustiinpuetun lakeijan, ja hienostisivistyneen kamaripiikaäitinsä\nominaisuudet\", huudahti mylady. \"Mitä luulet voivan hempeämielisen\nlesken, joka asustaa tuossa likaisessa Castlewoodin vankilassa, jossa\nhän perinpohjin pilaa poikansa, tappaa köyhät rohdoillaan ja pitää\nhartaushetkiä kahdesti päivässä eikä näe muita kuin kappalaisensa --\nmitä luulet hänen voivan muuta tehdä, _mon cousin,_ kuin antaa tuon\nhirveän papin, tuon hiuksenhalkojan, jolla on nuo innoittavat pienet\nvihreät silmät, hakkailla itseään? Cela c'est vu, mon cousin. Kun vielä\ntyttönä olin Castlewoodissa, rakastuivat kaikki kappalaiset minuun,\nheillähän ei ole mitään muuta tekemistä.\"\n\nJa lady jatkoi puhettaan tähän tapaan, vaikka Esmondilla ei totisesti\nollut mitään käsitystä siitä, mitä tämä sen jälkeen sanoi, niin\nkokonaan olivat tämän ensi sanat vallanneet hänen ajatuksensa. Olivatko\nne tosia? Ei kaikki, ei puoletkaan, ei kymmenesosakaan siitä, mitä tuo\njaaritteleva vanha vaimo sanoi, ollut totta. Saattoiko se olla totta?\nEsmondin korva ei taipunut kuuntelemaan mitään muuta, vaikka hänen\nholhoojansa lörpötteli tunnin ajan.\n\nMuutamat kaupungin nuoret herrat, joihin Esmond oli tutustunut, olivat\nluvanneet esitellä hänet tuolle näyttelijättäristä lumoavimmalle ja\nnaisista viehkeimmälle ja miellyttävimmälle, mrs. Bracegirdlelle,\nhänelle, josta Harryn entinen vastustaja Mohun oli mitellyt miekkoja\nmuutamia vuosia ennen kuin lordiparka ja hän joutuivat riitaan.\nKuuluisa mr. Congreve oli ikuistanut suurella ihailullaan (johon\nei ollutkaan mitään vastaansanomista) tämän lumoavan olennon.\nHän näytteli Dick Steelen huvinäytelmissä. Ja lopulta -- vieläpä\nkaksikymmentäneljä tuntia senkin jälkeen, kun oli hänet nähnyt --\nmr. Esmond tunsi tai luuli olevansa yhtä hurjasti rakastunut tähän\nihanaan tummaan kaunottareen kuin tuhannet muutkin kaupungin nuoret\nmiehet olivat. Kun oli kerran hänet nähnyt, paloi halusta saada nähdä\nhänet uudelleen; ja kun Esmondille tarjettiin ihastuttava etuoikeus\npäästä hänen tuttavakseen, niin oli se sellainen ilo, että jo pelkkä\najatuskin sytytti nuoren luutnantin sydämen tuleen. Nuorimies ei saata\nviettää leirielämää toveriparvessa havaitsematta, että hänkin on\nviisikolmattavuotias. Nuori mies ei saata tulla surun ja onnettomuuden\nmasentamaksi, olivatpa ne miten ankaroita tahansa, niin, ettei hän\njonakuna yönä alkaisi nukkua hyvin ja niin ettei hän jonakuna päivänä,\nkun päivällisaika koittaa, tuntisi paistinhalua. Aika, nuoruus ja hyvä\nterveys, uudet seudut ja toiminnan into ja sotaretki olivat melkoisesti\nlieventäneet Esmondin surua, ja hänen toverinsa sanoivat, että Don\nDismallo ei enää ollutkaan Don Dismallo. Kun siis muodostettiin seurue\n\"Ruusussa\" päivällistämistä varten, josta ravintolasta aiottiin\nmennä teatteriin, tuntui Esmondia huvittavan yhtä paljon kuin jotain\ntoistakin saada nauttia osansa pullosta ja näytelmästä.\n\nMiten olivatkaan vanhan tädin uutiset Tom Tusherista -- koko juttu\nsaattoi olla ilkeätä panetteluakin -- aiheuttaneet niin omituisen ja\nodottamattoman kiihkon Tomin entisessä leikkitoverissa? Eikö Esmond\nollut tuhansia kertoja vannonut mielessään, että Castlewoodin lady,\njoka kerran oli kohdellut häntä niin suurella hyvyydellä ja sitten\nniin ilkeästi oli jättänyt hänet -- eikö hän ollut vannonut, ettei hän\nnyt eikä koskaan enää hänestä välittäisi? Eivätkö hänen ylpeytensä ja\noikeudentuntonsa jo kauan sitten olleet auttaneet häntä parantamaan\ntuon hylkäämisen aiheuttamaa tuskaa? Ja tunsiko hän nyt enää edes\ntuskaakaan? Niin, eikö hän juuri viime yönä, kävellessään niittyjen ja\npeltojen poikki Pall Mallista Chelsea'hen, ollut sepittänyt muutamia\nrunosäkeitä, ylistäen Bracegirdlen ruskeita silmiä ja julistaen ne\ntuhannen kertaa kauniimmiksi kuin kirkkaimmat sinisilmät, mitkä koskaan\novat haikailleet mauttoman vaalean kaunottaren kulmain alla? Mutta\nTom Tusher! Tom Tusher, kamaripiian poika, kohottaisi pienet silmänsä\nemäntäänsä? Tom Tusherko uskaltaisi ajatella Castlewoodin leskeä? Viha\nja ylenkatse täytti Harryn sydämen jo pelkästä ajatuksestakin. Sen\nperheen kunnia, jonka pää hän oli, asetti hänen velvollisuudekseen\nniin kauhean liiton estämisen ja mokoman nousukkaan ojentamisen, joka\nuskalsi ajatella sellaista loukkausta heidän perhettään kohtaan.\nOn kyllä totta, että mr. Esmond usein ylpeili tasavaltaisilla\nmielipiteillään. Hän saattoi muistaa hienoja puheita, joita hän oli\npitänyt yliopistossa ja muuallakin, puheita, joiden tekstinä oli ollut\nkunto eikä synty. Mutta että Tom Tusher anastaisi jalon Castlewoodin\narvon -- hyi! Se oli yhtä inhoittavaa kuin että kuningas Hamletin\nleski heitti surupukunsa Claudiuksen tähden. Esmond nauroi kaikille\nleskille, kaikille vaimoille, kaikille naisille. Ja jos heidät aiottiin\nkuuluttaa juuri sinä sunnuntaina Walcoten kirkossa, kuten oli hyvin\ntodennäköistä, vannoi Esmond, että hän olisi paikalla huutamassa ei!\nkoko seurakunnan kuullen ja antaisi sulhasen vielä yksityisestikin\nomassa nahassaan tuntea hänen kostoansa.\n\nMr. Esmond käski siis, sensijaan että olisi mennyt sinä iltana\npäivälliselle \"Ruusuun\", palvelijansa pakkaamaan matkalaukun ja\nhankkimaan hänelle hevoset; ja hän oli jo Farnhamissa, joka on\npuolitiessä Walcote'iin mennessä, kolmenkymmenen englannin penikulman\npäässä kaupungista, ennenkuin hänen toverinsa vielä olivat päässeet\nkäsiksi ateriaansa näytelmän jälkeen. Hän kielsi palvelijaansa\nilmoittamasta rouva leskivarakreivittären talossa tästä retkestä, jolle\nhän oli lähdössä; ja koska Chelsea oli kaukana Lontoosta ja tiet olivat\nhuonot ja maantierosvojen vallassa, ja koska Esmondilla oli usein\ntapana ollessaan huvittelevien toverien parissa yöpyä jonkun ystävän\nasuntoon kaupungissa, ei ollut pelkoa, että hänen poissaolonsa tekisi\nhänen vanhan tätinsä levottomaksi. Tuota vanhaa rouvaa ei tosiaankaan\nmikään ihastuttanut enemmän kuin kuvitelma, että _mon cousin,_ tuo\nparantumaton nuori syntipukki, oli kaupungilla löylyttämässä vartijaa\ntai jossain muussa yltiöpäisyydessä. Silloin kun varakreivitär ei ollut\nhartauskirjojensa ääressä, hän piti Etheridgeä ja Sedleyä kelvollisena\nlukemisena. Hän tunsi tuhansia koreita juttuja Rochesterista, Harry\nJermynistä ja Hamiltonista; ja jos Esmond vain olisi voinut karata\njonkun kaupunkilaisrouvan kanssa, olen varma, että varakreivitär olisi\npantannut timanttinsa (paras niistä oli annettu Chaillot'n ladyllemme)\nmaksaakseen Esmondin aikaansaamat vahingot.\n\nMylordin pieni talo Walcotessa -- jossa hän oli asunut ennenkuin otti\nvastaan arvonsa ja Castlewoodin tilukset -- on noin penikulman päässä\nWinchesteristä. Hänen leskensä oli palannut Walcote'iin mylordin\nkuoleman jälkeen, koska se oli aina ollut hänelle rakas paikka; siellä\nhän oli viettänyt varhaisimmat ja onnellisimmat nuoruusvuotensa.\nJa se oli hauskempi kuin Castlewood, joka oli liian suuri hänen\npienille tuloilleen; Walcote soi hänelle samalla hänen isänsä, entisen\ntuomiorovastin suojeluksen. Nuori varakreivi sai vuoden kouluutuksen\nsiellä olevassa kuuluisassa yliopistossa ja mr. Tusher toimi hänen\nkotiopettajanaan. Sen verran tietoja mr. Esmond oli heistä saanut viime\nvuoden kuluessa vanhalta varakreivittäreltä, oman isänsä leskeltä.\nNuorelta varakreivittäreltä, hän ei ollut saanut sanaakaan.\n\nKaksi tai kolme kertaa hyväntekijänsä elinaikana Esmond oli ollut\nWalcotessa. Ja nyt, levähdettyään vain muutamia tunteja tien varrella\nolevassa majatalossa, hän oli taas noussut jo kauan ennen päivän\nkoittoa ja kulki niin nopeasti, että saapui Walcote'iin jo kello\nkahdelta päivällä. Hän ratsasti kylän toiseen päähän ja nousi siellä\nratsultaan ja lähetti miehen mr. Tusherin luo ilmoittamaan, että eräs\nLontoosta tullut herra halusi puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä\nasiasta. Lähetti tuli takaisin tuoden sen sanoman, että tohtori oli\nmennyt kaupunkiin ja oli luultavasti tuomiokirkossa tapahtuvassa\njumalanpalveluksessa. Rouva varakreivitär oli myös siellä; hän kävi\nihan joka päivä hartaustilaisuuksissa tuomiokirkossa.\n\nEsmondin käyttämät ratsut olivat Winchesterin majatalon. Esmond\nnousi uudestaan ratsulleen ja ratsasti takaisin \"George'iin\". Sieltä\nhän käveli, jättäen nurisevan palvelijansa viimeinkin onnellisena\npäivällisen ääreen, suoraan tuomiokirkkoon. Urut soivat -- talvinen\npäivä alkoi jo hämärtää -- kun hän katuholvin alitse astui tuomiokirkon\npihalle ja ohjasi askeleensa tuohon vanhaan, juhlalliseen rakennukseen.\n\n\n\nVI luku.\n\nJOULUKUUN 29:S PÄIVÄ.\n\nTuomiokirkossa oli tuskin kahtakymmentäkään henkeä lukuunottamatta\ntuomiorovastia ja muutamia hänen apulaisiaan ja nuoria ja vanhoja\nkuorolaulajia, jotka suorittivat kauniin iltarukouksen. Mutta\nvirantoimittajana oli myöskin mr. Tusher ja hän luki saarnatuolista\nvirallisella äänellä, suuri, musta peruukki päässä; ja penkkirivissä\nistui Esmondin armas emäntä, yhä musta leskenmyssy päässään, sekä hänen\npoikansa, joka oli kovin paljon kasvanut. Hän oli varsin jalonnäköinen\nnuorukainen, jolla oli äitinsä silmät ja isänsä kihara ruskea tukka;\nkiharat lankesivat hänen _point de Venise_ kaulukselleen -- kaunis\nkuva, jommoisen Van Dyck olisi voinut maalata. Rigaud'n muotokuva\nherra varakreivistä, joka muotokuva myöhemmin Pariisissa maalattiin,\non vain kuin ranskalainen käännös hänen miehekkäistä, vilpittömistä\nenglantilaisista kasvoistaan. Aina kun hän kohotti katseensa, loisti\nhänen silmistään kaksi safiirisädettä, jommoisia en minkään maalarin\npaletin luule kykenevän loihtimaan esiin. Mutta tänä päivänä ei ollut\npaljon tilaisuutta nähdä tuota nuoren lordin olemuksen erikoista\nkauneutta. Hän piti silmänsä suurimmaksi osaksi suljettuina, ja kun\nvirsi tuntui käyvän pitkäksi, hän nukahti.\n\nMutta kun musiikki loppui, heräsi lordi ja katseli ympärilleen ja kun\nhänen silmänsä osuivat mr. Esmondiin, joka istui häntä vastapäätä ja\nkatsoi kovin hellästi ja surullisesti näihin kahteen henkilöön, jotka\nolivat omistaneet niin suuren osan hänen sydämestään niin monena\nvuonna, hätkähti lordi Castlewood ja veti äitiään hihasta (lady ei\nollut juuri ollenkaan kohottanut kasvojaan kirjasta). Lordi sanoi:\n\"Katso äiti!\" niin äänekkäästi, että Esmond saattoi sen kuulla kirkon\ntoiseen päähän ja vanha tuomiorovasti juhlalliselle istuimelleen.\nLady Castlewood kohotti katsettaan hetkiseksi niinkuin hänen poikansa\noli pyytänyt ja nosti sitten sormeaan varoittavasti Frankille. Esmond\ntunsi kasvojensa kokonaan punastuvan ja sydämensä tykyttävän, kun tuo\narmas lady jälleen katsahti häneen. Rukousten loppuosa suoritettiin\nnopeasti. Mr. Esmond ei sitä kuullut eikä hyvin todennäköisesti\nhänen emäntänsäkään, jonka päähine painui kiinteämmin peittämään\nhänen kasvojaan; hän ei ollenkaan enää kohottanut päätään, ennenkuin\njumalanpalvelus oli ohitse ja siunaus luettu, ja tuomiorovasti ja häntä\nsaattavat hengenmiehet olivat poistuneet sisempään kappeliin.\n\nNuori Castlewood alkoi hypellä penkkien yli ennenkuin papit vielä\nolivat kadonneet näkyvistä ja juoksi Esmondin luo ja syleili häntä\ninnokkaasti. \"Rakas, rakas Harry-veikko!\" sanoi hän, \"oletko tullut\ntakaisin? Oletko ollut sodassa? Otathan minut mukaasi kun menet\nuudestaan? Miksi et kirjoittanut meille? Tule äidin luokse\"!\n\nMr. Esmond ei kyennyt sanomaan juuri muuta kuin: \"Jumala sinua\nsiunatkoon, poikaseni!\" sillä hänen mielensä oli kovin liikutettu ja\nkiitollinen tästä nuorukaisen ystävällisyydestä. Ja yhtä suuresti kuin\nhäntä liikutti Frankin näkeminen, yhtä suuresti häntä peloitti toinen\nkohtaus, joka nyt tuli tapahtumaan, sillä hän ei tiennyt, hylkäisikö\nleski hänet, kuten hän niin ilkeästi oli tehnyt vuosi sitten.\n\n\"Oli ystävällistä, että tulit takaisin luoksemme, Henry\", sanoi lady\nEsmond. \"Minä ajattelinkin, että sinä tulisit.\"\n\n\"Me luimme lehdestä, että laivasto saapui Portsmouthiin. Miksi et\ntullut luoksemme Portsmouthista?\" kysyi Frank, tai herra varakreivi,\njoksi häntä nyt on nimitettävä.\n\nEsmond oli hänkin ajatellut samaa. Hän olisi antanut vaikka toisen\nsilmänsä, jotta olisi saanut taas nähdä armaita ystäviään. Mutta kun\nhän oli luullut emäntänsä kieltäneen häneltä pääsyn kotiinsa, oli hän\ntotellut tätä ja pysytellyt poissa.\n\n\"Teidän oli vain käskettävä saadaksenne minut tänne\", vastasi Esmond.\n\nLady ojensi hänelle kätensä, pienen, sievän kätensä; siinä oli\nainoastaan hänen vihkimäsormuksensa. Riita oli kokonaan haihtunut\nheidän väliltään. Surun ja eron vuosi oli mennyt. Milloinkaan eivät\nhe olleet todella olleet erotetut. Lady ei ollut koskaan ollut\nkokonaan poissa Esmondin mielestä. Niin, ei ainuttakaan kertaa. Ei,\nei vankilassakaan, ei leirissä, ei rannikolla vihollisen tulessa eikä\nmerellä, jylhän keskiyön tähtien alla; ei silloin kun hän katseli\nmajesteetillista päivänkoittoa, eikä pöydän ääressä, kun hän istui\njuomingeissa ystävien seurassa tai teatterissa, jossa hän kuvitteli\nettä toiset silmät olivat ladyn silmiä kirkkaammat. Kirkkaampia silmiä\nsaattaa kyllä olla, ja kauniimpia kasvoja, mutta missään ei niin\narmaita. Mikään ääni ei ole niin suloinen kuin hänen rakkaan emäntänsä,\njoka oli ollut hänelle hänen nuoruutensa sisar, äiti, jumalatar: Nyt\nei hän enää ollut jumalatar, sillä Esmond tunsi hänen heikot puolensa\nja oli nyt ajatusten, kärsimysten ja kokemuksien puolesta emäntäänsä\nvanhempi. Mutta Esmond rakasti häntä nyt enemmän naisena kuin koskaan\noli häntä jumalattarena ihaillut. Missä piilee se salaisuus ja mikä se\non, joka tekee erään pikkuisen käden kaikkia muita armaammaksi? Kukapa\nvoi tuon salaisuuden paljastaa? Tässä oli lady, poikansa vieressään,\nhänen armas poikansa. Tässä hän oli, itkevänä ja onnellisena. Hän otti\nEsmondin käden molempiin omiinsa; Esmond tunsi hänen kyyneleensä. Se\noli sovinnon hurmiota. \"Tuossa tulee Hiuksenhalkoja\", sanoi Frank.\n\"Tusher saapuu.\"\n\nTusher saapui tosiaankin samassa, narisuttaen korkeita korkojaan. Mr\nTom oli riistänyt päältään messupaitansa ja saapui nyt papinviittaan\npuettuna suuri musta peruukki päässä. Miten oli Harry Esmond hetkeäkään\nsaattanut olla mustasukkainen tälle henkilölle?\n\n\"Ojennapa meille kätesi, Tom Tusher\", sanoi hän. Kappalainen teki\nhänelle kovin syvän ja arvokkaan kumarruksen. \"On ihastuttavaa saada\nkohdata kapteeni Esmond\", sanoi hän. \"Mylord ja minä olemme lukeneet\n_Reddas incolumem precor'in_ [älkää antako hänen haavoittua] ja ihan\nvarmaan sovitimme sen teihin. Palaatte Gadeen laakerien voittajana. Kun\nminä kuulin teidän lähdöstänne tuolle retkelle, niin toivoin olevani\ntoinen Septimius. Herra varakreivi, muistattehan mylord, _Septimi,\nGades aditure mecum_?\" [Septimius, lähdetkö minun kanssani Gadekseen?]\n\n\"On eräs maankolkka, jota rakastan enemmän kuin Gadesta, Tusher\",\nvirkkoi mr. Esmond. \"Se on se paikka, jossa pastorilla on pappilansa ja\njossa vietimme varhaisimmat vuotemme.\"\n\n\"Niin, talo, josta minulla on niin paljon pyhiä muistoja\", virkkoi\nmr. Tusher (ja Harry muisti miten Tomin isä löylyytti häntä siellä)\n-- \"talo, joka on kunnioitetun isäntäni ja kaikkein korkeasti\nkunnioitetuimman emäntäni talon läheisyydessä, on aina oleva rakas\nasuinsijani. Mutta rouva, kirkonpalvelija odottaa saadakseen sulkea\nportit teidän armonne jälkeen.\"\n\n\"Ja Harry tulee kotiin illalliselle. Hurraa! Hurraa!\" huudahti\nmylord. \"Äiti, juoksenko kotiin ja pyydän Beatrixin pukemaan ylleen\narvonauhansa? Beatrix on hovinainen, Harry. Sellainen ylväs villikissa\nhän on!\"\n\n\"Sydämesi ei ole koskaan ollut kirkkoon kiintynyt, Harry\", sanoi leski\nsuloisella, matalalla äänellään, kun he yhdessä kävelivät kotiin päin.\n(Tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisikaan olleet erossa ja taas\nkuin he olisivat olleet loppumattomia aikoja toisistaan kaukana).\n\"Olen aina miettinyt, ettei sinulla ollut mitään kutsumusta siihen ja\nettä oli sääli sulkea sinut pois maailmasta. Sinä olisit tuskitellut\nja riutunut Castlewoodissa; ja parempi on, että luot itsellesi nimen.\nNiin usein sanoin armaalle lordilleni. Kuinka hän minua rakasti! Mylord\njuuri tahtoi, että jäisit luoksemme.\"\n\n\"En pyytänyt muuta kuin saada aina olla lähellänne\", vastasi mr. Esmond.\n\n\"Mutta parasta oli sinun mennä, Harry. Kun ei maailma voi rauhaa\nantaa, niin tiedät, mistä sinun tulee sitä etsiä; mutta sen, jolla on\nsinun vahva mielikuvituksesi ja palavat halusi, on koeteltava maailmaa\nensin, ennenkuin hän väsyy siihen. Ei saattanut ajatellakaan -- tai\njos niin kerran tehtiin, niin johtui se vain minun itserakkaudestani\n-- että sinä jäisit maalaisherran kappalaiseksi ja pienen pojan\nkasvattajaksi. Sinä serkku, olet Esmondien sukua, joka nuoruudessa on\naina ollut hurjaa. Katsopa Francistä: Hän on vain viisitoistavuotias\nja tuskin saatan pitää häntä pesässä. Hänen puheensa on pelkkää sotaa\nja huvittelemista ja hän toivoo pääsevänsä seuraavalle sotaretkelle.\nVarmaankin hän ja nuori lordi Churchill menevät sinne yhdessä. Lordi\nMarlborough on ollut hyvä meille. Sinähän tiedät, miten ystävällisiä\nhe olivat minulle onnettomuudessani. Ja niin oli myös sinun -- sinun\nisäsi leski. Kukaan ei tiedä, miten hyvä maailma on, ennenkuin surut\nkoettelevat meitä. Lady Marlborough'n hyvyyden ansiota on, että\nBeatrixilla on paikkansa hovissa ja Frankista pitää huolta prinsessan\nkamariherra. Ja leski varakreivitär, isäsi leski, on luvannut avustaa\nsinua, eikö totta?\"\n\nEsmond vastasi myöntävästi. Mitä nykyisyyteen tulee, niin lady\nCastlewood oli kovin hyvä hänelle. \"Ja jos ladyn mieli muuttuisi\",\nhän lisäsi iloisesti, \"niinkuin naisten mielet muuttuvat, niin olen\ntarpeeksi vahva kantamaan oman taakkani ja luomaan oman tieni. Hyvin\ntodennäköistä on, ettei se tapahdu miekan avulla -- tuhansilla on\nsuuremmat kyvyt kuin minulla siihen -- mutta on useita mahdollisuuksia,\njoissa kyvykäs, kasvatuksen saanut nuori mies voi edistyä maailmassa!\"\nEsmond oli jo tosiaankin löytänyt suosijoita armeijassa, vieläpä\nhenkilöitä, jotka erittäin hyvin kykenivät tekemään hänelle\npalveluksia. Hän kertoi emännälleen tästä onnen suosiollisuudesta. He\nkävelivät, aivankuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa, hitaasti,\nharmaan hämärän hiipuessa heidän ympärillään.\n\n\"Ja nyt alamme lähestyä kotia\", jatkoi lady. \"Tiesin, että sinä\ntulisit, Harry, vaikka -- vaikkapa vain antamaan minulle anteeksi että\nolin puhunut tylysti tuon kauhean, kauhean onnettomuuden jälkeen.\nSilloin, sinut tavatessani, olin puoliksi mielettömänä surusta. Nyt\ntiedän -- minulle on kerrottu -- tuo hylkykin, jonka nimeä en voi\nmilloinkaan mainita, on niin sanonut: sinä koetit estää riitaa ja\nhalusit kohdistaa sen itseesi, lapsiparka. Mutta Jumalan tahto oli,\nettä minua rangaistiin ja että rakas lordini kaatui.\"\n\n\"Hän antoi minulle siunauksensa kuolinvuoteellaan\", virkkoi Esmond.\n\"Jumalan olkoon kiitos siitä perinnöstä!\"\n\n\"Amen, amen, rakas Henry\", sanoi lady, pusertaen Esmondin kättä. \"Olen\nsaanut sen tietää. St Briden mr. Atterbury, joka oli hänen luonaan,\non kertonut minulle. Ja minä kiitin myös Jumalaa ja muistin sen\nrukouksissani aina sen jälkeen.\"\n\n\"Jos olisitte sen minulle pikemmin kertoneet, olisitte säästänyt\nminulta monta katkerata yötä\", virkkoi Esmond.\n\n\"Tiedän sen, tiedän sen\", vastasi lady niin suloisen nöyrästi, että\nEsmond alkoi katua, että hän oli ollenkaan tohtinut nuhdella ladyä.\n\"Minä tiedän, miten paha sydämeni on ollut; ja minäkin olen kärsinyt,\nrakkaani. Mitä tunnustin mr. Atterburylle -- minun ei tule kertoa\nenempää. Hän -- minä lupasin, etten kirjoittasi sinulle ja etten tulisi\nluoksesi ja parempihan olikin, kun nyt kerran olimme eronneet, että\nolimme erossa. Mutta minä tiesin, että sinä tulisit takaisin, sen\nmyönnän. Eihän se ole kenenkään vika. Ja tänään Henry, kun virressä\nlaulettiin tuota kohtaa: 'Herra palautti Sionin vangit, niin me olimme\nkuin unta näkeväiset' niin minä ajattelin: juuri niin kuin unta\nnäkeväiset -- kuin unta näkeväiset. Ja sitten jatkui virsi: 'Ne, jotka\nkyynelin kylvävät, ilolla niittää saavat; matkansa käyvät itkien ja\nsiemenen kalliin kylvävät. He riemulla palaavat jälleen ja lyhteensä\nhe tuovat.' minä kohotin katseeni kirjasta ja näin sinut. En ollut\nvähääkään hämmästynyt nähdessäni sinut. Minä tiesin, että sinä tulisit,\narmaani, ja minä näin auringon kullan kehystävän päätäsi.\"\n\nLady hymyili melkein oudosti kehottaessaan katseensa Esmondiin. Kuu oli\ntällävälin noussut ja kimalteli kirkkaana pakkastaivaalla. Nyt vasta\nEsmond saattoi oikein selvästi nähdä ladyn suloiset, huolen uurtamat\nkasvot.\n\n\"Tiedätkö mikä päivä nyt on?\" jatkoi tämä. \"Nyt on joulukuun 29\npäivä -- on sinun syntymäpäiväsi. Mutta viime vuonna emme juhlineet\nsitä maljoin -- ei, ei! Mylord oli kylmänä ja Frank-poikani oli myös\nkuolemaisillaan. Minun aivoni olivat kuumehoureissa, eikä meillä ollut\nviiniä. Mutta nyt -- nyt olet sinä palannut ja tuonut lyhteet mukanasi,\npoikaseni.\" Lady purskahti rajusti itkemään puhuessaan; hän nauroi\nja nyyhkytti vasten nuoren miehen rintaa, toistaen kiihkeästi: \"Olet\ntuonut lyhteesi mukanasi -- lyhteesi mukanasi.\"\n\nEsmond oli toisinaan tuntenut, kun hän laivankannelta sydänyöllä\nkatsahti yläpuolellaan oleviin rajattomiin tähtiavaruuksiin, hartaan\nkummastuksen hurmiota tuon loppumattoman kirkkauden ja kauneuden\nnähdessään; -- melkein samalla tavalla nyt tämän puhtaan rakkauden\nsyvyys (joka nyt ensi kerran paljastui hänelle) kokonaan valtasi hänet\nja täytti hänen sydämensä hartaalla kiitollisuudella. Armollinen\nJumala, mikä oli hän, heikko ja ystävätön olento, jotta sellainen\nrakkaus niin suurena annettiin hänelle? Ei ollut hän turhaan elänyt,\nei ollut hän turhaan elänyt, -- kova ja kiittämätön hän olisi ollut,\njos niin ajattelisi, -- jolle sellainen aarre annetaan. Mitä muuta\nkuin itsekästä turhamaisuutta on kunnianhimo siihen verrattuna? Mitä\non rikkaus, mitä kuuluisuus? Mitäpä ne hyödyttävät vuoden perästä, kun\ntoiset nimet kantavat kauemmaksi kuin sinun nimesi, kun makaat mullan\nalle peitettynä niiden merkityksettömien arvonimien parissa, jotka\novat arkkuusi kaiverretut? Vain todellinen rakkaus elää jälkeesi --\nseuraa muistoasi salaisin siunauksin -- tai menee edelläsi ja puhuu\npuolestasi. _Non omnis moriar_ -- jos kuolenkin, niin elän kuitenkin\nyhdessä tai useammassa lempeässä sydämessä, eikä elämäni ole hukkaan\nmennyttä eikä toivotonta, jos pyhä edelläni mennyt sielu yhä minua\nrakastaa ja rukoilee puolestani.\n\n\"Jos -- jos niin on, rakas lady\", virkkoi mr. Esmond, \"niin miksi\nkoskaan teitä jättäisin? Jos Jumala on minulle antanut tämän suuren\nlahjan -- ja niinkuin nyt tiedän, rakkaan emäntäni sydän seuraa minua,\nolipa hän lähelläni tai poissa luotani -- niin suokaa siis minun saada\ntuo siunaus lähelleni älkääkä koskaan erottako minua siitä, ennenkuin\nkuolema meidät erottaa. Tulkaa -- jättäkää tämä Eurooppa, tämä paikka,\njolla on niin paljon surullisia muistoja teille. Alkakaamme uusi elämä\nuudessa maailmassa. Hyvä lordini puhui usein lähtevänsä katsomaan\nvirginialaisia tiluksia, jotka kuningas Kaarle antoi meille -- antoi\nhänen esi-isälleen. Frank luovuttaa kyllä sen meille. Kukaan ihminen\nei siellä kysy, onko nimessäni tahraa eikä tiedustele metsiltä minun\narvonimeäni.\"\n\n\"Ja lapseni -- ja velvollisuuteni -- ja hyvä isäni, Henry?\" puhkesi\nlady puhumaan. \"Hänellä ei ole muita kuin minä nyt, sillä sisareni\npoistuu pian hänen luotaan ja vanhus jää yksin. Hän on mukautunut\noloihin uuden kuningattaren astuttua johtoon. Ja täällä Winchesterissä,\nmissä häntä rakastetaan, ovat ihmiset saaneet hänelle kirkon. Kun\nlapseni jättävät hänet, jään minä hänen luokseen. En voi seurata\nlapsiani suureen maailmaan, minne heidän matkansa määrä on -- se\npeloittaa minua. He tulevat sieltä minua katsomaan ja sinäkin\ntulet toisinaan, Henry, -- niin, toisinaan, kuten nytkin, pyhänä\nadventtiaikana, kun olen sinut nähnyt ja taas siunannut sinut.\"\n\n\"Jättäisin kaiken seuratakseni teitä\", virkkoi mr. Esmond, \"ja ettekö\nsiis tekin, rakas lady, voi olla yhtä altis minulle?\"\n\n\"Vaiti, poika!\" sanoi lady, puhuen äidin suloisin, surullisin äänin\nja ilmein. \"Maailma on vasta alussa sinulle. Mutta minä taas olen\nollut niin heikko ja syntinen, että minun täytyy siitä luopua ja\nrukoilla sovitusta, rakas Henry. Jos meillä olisi nyt niinkuin ennen\nluostareita -- ja useat kirkkomme papit haluaisivat niitä -- niin olen\nusein miettinyt, että vetäytyisin sellaiseen ja viettäisin elämäni\narmoa anoen. Mutta minä rakastaisin sinua yhä -- niin, ei ole mitään\nsyntiä rakkaudessa, jommoinen minun on nyt. Ja rakas lordini voi\ntaivaassa nähdä sydämeeni ja tietää ne kyyneleet, jotka ovat pesseet\npois syntini. Ja nyt -- nyt velvollisuuteni vaatii minua olemaan täällä\nlasteni luona niinkauan kuin he minua tarvitsevat, sekä myös vanhan\nisäparkani luona --\"\n\n\"Eikä siis minun luonani\", sanoi Henry.\n\n\"Vaiti!\" sanoi lady taas ja kohotti kätensä nuoren mielien huulille.\n\"Olen ollut sinun sairaanhoitajasi. Et voinut nähdä minua, Henry, kun\nolit rokossa ja kun minä tulin ja istuin vierelläsi. Ah! minä rukoilin,\nettä saisin kuolla; mutta se olisi ollut syntistä, Henry. Oh, on\nkauheata mennä takaisin tuohon aikaan! Se on nyt ohitse ja mennyttä, ja\nse on minulle annettu anteeksi. Kun taas minua tarvitset, niin tulen\nvaikka miten kaukaa. Kun sydämesi on haavoitettu, niin tule minun\nluokseni, rakkaani. Ole vaiti, anna minun sanoa kaikki! Sinä et ole\nkoskaan rakastanut minua, Henry kulta -- niin, et nytkään. Ja siitä\nolen minä kiittänyt Taivasta. Minulla oli tapana pitää sinua silmällä\nja tiesin tuhansista merkeistä, että niin oli. Muistatko, miten iloinen\nolit yliopistoon menosta? Minä juuri sinut lähetin. Olen sen kertonut\nisälleni ja mr. Atterburylle myös, kun keskustelin hänen kanssaan\nLontoossa. Ja he antoivat minulle molemmat synninpäästön -- molemmat\n-- ja he ovat hurskaita miehiä, joilla on valta sitoa ja päästää. Ja\nhe antoivat minulle anteeksi, samoinkuin rakas lordini antoi minulle\nanteeksi, ennenkuin hän meni taivaaseen.\"\n\n\"Kaikki enkelit eivät varmaankaan ole taivaassa\", sanoi mr. Esmond.\nJa niinkuin veli painaa sisaren sydämelleen ja niinkuin äiti vaipuu\npoikansa rinnalle, niin oli Esmondin rakastettu emäntä hetkisen hänen\nlähellään ja siunasi häntä.\n\n\n\nVII luku.\n\nMINUT OTETAAN ILOISESTI VASTAAN WALCOTESSA.\n\nKun he saapuivat Walcotessa olevaan taloon, olivat huoneet valaistut\niloisesti. Illallispöytä oli katettu tammisaliin; anteeksianto ja\nrakkaus näytti odottavan palaavaa tuhlaajapoikaa. Muutamia tuttuja\npalvelijain kasvoja näkyi tähystelemässä rappusilla -- vanha\ntaloudenhoitajatar oli siellä ja nuori Lockwood Castlewoodista mylordin\noranssi- ja sinivärisessä livreassa. Esmondin rakas emäntä pusersi\nhänen kättään kun he astuivat eteissaliin. Ladyn silmät säteilivät\nkuvaamattoman rakkaasti. \"Tervetuloa\", sanoi hän kohottaessaan\nkatseensa ja työntäessään taaksepäin vaaleita kiharoitaan ja mustaa\npäähinettään. Silloinen hymy väreili hänen kasvoillaan. Harry ajatteli,\nettei hän ollut milloinkaan nähnyt ladyä niin lumoavana. Hänen\nkasvojaan kirkasti ilo, joka oli kauneutta valtavampi. Hän tarttui\npoikansa käteen -- tämä seisoi eteisessä äitiään odottamassa -- mutta\nei hellittänyt Esmondin käsivarresta.\n\n\"Tervetuloa, Harry\", toisti nuori lordi hänen perässään. \"Olemme kaikki\nkokoontuneet sitä sanomaan. Tässä on vanha Pincot -- eikö hän olekin\nkäynyt sieväksi?\" Ja Pincot, joka oli entistään vanhempi eikä suinkaan\nsievempi, niiasi kapteenille, joksi hän Esmondia nimitti ja kehoitti\nmylordia \"herkeämään jo\".\n\n\"Ja tässä on Jack Lockwood. Hänestä tulee vielä kuuluisa krenatööri,\nja niin tulee minustakin. Kirjoittaudumme molemmat sinun miehiksesi,\nserkku. Ja heti kun tulen seitsentoistavuotiseksi, menen sotaväkeen --\nkaikki herrat menevät sotaväkeen. Mutta katso kuka saapuu -- ho, ho!\"\nlordi purskahti nauramaan. \"Itse mrs. Trix uuden nauhan somistamana.\nTiesin, että hän ottaisi uuden käytäntöön heti kun sai kuulla, että\nkapteeni tulee illalliselle.\"\n\nTämä iloinen keskustelu tapahtui Walcoten eteissalissa. Sen keskellä on\nportaat, jotka johtavat avonaiseen käytävään, jossa ovat makuuhuoneihin\njohtavat ovet; ja yhdestä näistä saapui Beatrix-neiti vahakynttilä\nkädessään; se kirkasti hänen olemustaan ja valo lankesi punaiselle\nnauhalle ja maailman kaikkein loistavimmalle valkoiselle kaulalle.\n\nEsmond oli jättänyt lapsen ja tapasi naisen, joka oli kasvanut\ntavallista kokoa pitemmäksi ja saavuttanut niin huikaisevan täydellisen\nkauneuden, että Esmondin silmät helposti saattoivat ilmaista\nkummastusta ja ihastusta häntä katsellessaan. Hänen silmissään oli niin\nloistava ja sulattava kirkkaus, että olen nähnyt kokonaisen seurueen\nseuraavan häntä aivankuin vastustamattomasta lumouksesta. Ja sinä\niltana, jolloin suuri herttuamme oli teatterissa Ramillies'n taistelun\njälkeen, kaikki katsoivat Beatrixia eikä herttuata (Beatrix sattui\njuuri saapumaan teatterin toiselta puolelta). Hän oli tumma kaunotar\n-- tai hänen silmänsä, tukkansa ja kulmakarvansa ja silmäripsensä\nolivat tummat; hänen tukkansa kiemurteli runsaina laineina ja valui\nhänen hartioilleen. Ja hänen ihonsa oli niin huikaisevan valkoinen\nkuin lumi auringonpaisteessa, paitsi poskia, jotka olivat raikkaan\npunaiset, ja huulia, jotka olivat vielä syvempää punaa. Hänen\nsuunsa ja leukansa sanottiin olevan liian suuret ja täyteläiset,\nja ehkä ne olisivatkin olleet marmoriin valetulle jumalattarelle,\nmutta eivät naiselle, jonka silmät olivat tulta, ja jonka katse oli\nrakkautta ja jonka ääni oli suloisinta hiljaista laulua ja jonka\nvartalo oli täydellistä tasasuhtaisuutta, terveyttä, päättäväisyyttä,\ntoimeliaisuutta, naiselle, jonka jalka laskeutui maahan niin varmana ja\njoustavana ja jonka liikkeet, olivatpa ne nopeita tai hitaita, olivat\naina täydellistynyttä suloa -- nopealiikkeinen kuin ilmatar, ylväs\nkuin kuningatar, -- hetkisen heltynyt, hetkisen hallitseva, hetkisen\nsarkastinen. Hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, joka ei olisi ollut\nkaunis. Kun tämän kirjoittaja ajattelee häntä, tuntee hän itsensä\njälleen nuoreksi ja muistaa ihanteensa.\n\nNiin hän saapui kantaen laahustintaan toisella sirolla, pyöreällä\nkäsivarrellaan ja kynttilää edessään, sipsuttaen portaita alas Esmondia\ntervehtimään.\n\n\"Hän on koristautunut punaisilla sukillaan ja valkeilla kengillään\",\nsanoi mylord, yhä nauraen. \"Ohhoo, hieno neitsykäiseni! näinkö asetat\npaulasi kapteenille?\" Beatrix lähestyi, hymyillen ihanasti Esmondille,\njoka ei saattanut katsoa mihinkään muualle kuin hänen silmiinsä.\nBeatrix astui esiin ojentaen päätään aivankuin haluaisi, että Esmond\nsuutelisi häntä, niinkuin tämä oli tehnyt Beatrixin lapsena ollessa.\n\n\"Seis\", sanoi hän, \"olen kasvanut liian isoksi jo! Tervetuloa,\nHarry-serkku!\" ja hän teki Esmondille ylvään kumarruksen, taipuen\nmelkein maahan asti mitä siroimmassa kaarroksessa ja katsellen koko\najan Esmondiin silmät loistavina ja suu hymyten. Rakkaus tuntui\nsäteilevän hänestä. Harry katseli häntä sellaisen ihastuksen vallassa,\njollaista Milton on kuvaillut ensimmäisen kerran rakastuneen tuntevan.\n\n\"N'est -- ce pas?\" sanoi mylady matalalla, suloisella äänellä, yhä\nriippuen Harryn käsivarressa.\n\nEsmond kääntyi ja säpsähti ja punastui kohdatessaan emäntänsä kirkkaat\nsilmät. Hän oli unohtanut tämän, vaipuessaan ihailemaan _filia\npulchrior'ia_.\n\n\"Oikea jalka esiin, varpaat taivutukseen, kas niin. Ja niiaa nyt\nja näytä punaiset sukkasi, Trix. Niissä on hopeakaistat, Harry.\nLeskivarakreivitär on ne lähettänyt. Beatrix meni panemaan niitä\njalkaansa\", virkkoi mylord. \"Ole vaiti, sinä tyhmä lapsi\", virkkoi\nneiti, vaientaen veljensä suudelmin. Ja sitten täytyi hänen tulla\nja suudella äitiään katsellen koko ajan Harrya äitinsä olan yli. Ja\nvaikkei hän suudellut Esmondia, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja\notti sen jälkeen toisen tämän käsistä omiinsa ja sanoi: \"Oi Harry,\nolemme niin, _niin_ iloisia, kun tulit.\"\n\n\"Meillä on metsäkurppia illalliseksi\", sanoi mylord. \"Hurraa! saarna\ntoi kovan nälän.\" \"Ja nyt on joulukuun 29 päivä ja meidän Harry on\ntullut kotiin.\"\n\n\"Hurraa, Pincot-eukkoseni!\" sanoi mylord taas; ja armaan ladyn huulet\nnäyttivät liikkuvan aivankuin rukouksessa. Hän tahtoi, että Harry\nveisi Beatrixin illallishuoneeseen ja meni itse nuoren varakreivin\njohdattamana. Ja tähän seurueeseen liittyi pian myös Tom Tusher, jonka\nainakin neljä tästä viisihenkisestä seurueesta toivoi olevan poissa.\nJa pois hän menikin heti kun jälkiruoan tarjoilu alkoi. Ja sitten\nkertoi Harry suuren, räiskyvän takkavalkean ääressä hänen emäntänsä tai\nsuloisen Beatrixin täyttäissä hänen maljaansa tarinan sotaretkestään;\nja vietti ihanimman illan mitä elämänsä mittaan oli kokenut. Aurinko\noli jo kauan ennen häntä ylhäällä, niin syvä, suloinen ja virkistävä\noli hänen unensa ollut. Hän heräsi aivankuin enkelit olisivat\nvartioineet hänen vuoteensa ääressä koko yön. Ja varmaan olikin eräs,\njoka oli yhtä puhdas ja rakastava kuin enkeli, siunannut hänen untaan\nrukouksillaan.\n\nSeuraavana aamuna kappalainen luki rukoukset Walcoten pienelle\nperheelle, niinkuin oli tapana. Esmond ajatteli, ettei Beatrix-neiti\npaljonkaan kuunnellut Tusherin kehoituksia. Koko hartaushetken ajan\nharhailivat hänen silmänsä joka taholla -- ainakin aina, kun Esmond\nkohotti katseensa ja heidän silmänsä yhtyivät. Varmaankaan ei myös\nEsmond kovin tarkkaavaisesti kuunnellut herra pastoria. \"Tämä olisi\nvoinut olla minun elämäni\", ajatteli hän; \"tämä olisi voinut olla minun\nvelvollisuutenani aina vanhuuteen asti. No niin, mutta eikö olisi\nihanaa olla näiden rakkaiden ystävien luona eriämättä heistä koskaan?\nNiin, kunnes -- kunnes kohtalon määräämä rakastaja tulee ja vie pois\nkauniin Beatrixin\", ja Harry-paralta jäi kuulematta parhain osa Tom\nTusherin esitystä, joka saattoi olla hyvin oppinutta ja kaunopuheista,\najatellessaan rakastajaa, joka hälvensi mielestä papin.\n\nBeatrix oli koko rukousten ajan polvistuneena ihan Harry Esmondin\nedessä. Punaiset sukat oli vaihdettu harmaisiin ja kengät mustun,\njoissa hänen jalkansa näyttivät aivan yhtäkauniilta. Kaikki kevään\nruusut eivät olisi kyenneet kilpailemaan hänen ihonsa raikkauden\nkanssa, ja Esmond ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään\nhänen silmiensä aurinkoisen loiston veroista. Rouva varakreivitär\nnäytti väsyneeltä aivankuin valvomisesta, ja hänen kasvonsa olivat\nkalpeat.\n\nBeatrix-neiti huomasi nämä sairauden oireet äidissään ja pahoitteli\nsitä. \"Olen vanha nainen\", sanoi mylady ystävällisesti hymyillen; \"en\nsaata toivoa, että näyttäisin yhtä nuorelta kuin sinä, kultaseni\".\n\n\"Hän ei voi koskaan näyttää yhtä hyvältä kuin sinä, äiti, vaikka hän\neläisi satavuotiseksi\", virkkoi mylord ottaen äitiään vyötäisiltä ja\nsuudellen hänen kättään.\n\n\"Näytänkö minä kovin ilkeältä, serkku?\" kysäisi Beatrix kääntyen\nkokonaan Esmondiin päin ja tuoden kauniit kasvonsa niin lähelle tämän\nleukaa, että hieno, tuoksuava tukka kosketti siihen. Puhuessaan asetti\nhän sormennenänsä Esmondin hihalle ja Esmond asetti toisen kätensä\nhänen kädelleen.\n\n\"Olen kuin peilisi\", sanoi hän, \"eikä se voi sinua imarrella.\"\n\n\"Hän tarkoittaa, että sinä katselet häntä aina, kultaseni\", sanoi\nBeatrixin äiti viekkaasti. Silloin Beatrix juoksi pois Esmondin luota\nja kiiti äitinsä luo ja suuteli tätä, sulkien myladyn suun kauniilla\nkädellään.\n\n\"Harrya on myös hyvin hauska katsella\", sanoi mylady, katsellen\nlempeillä silmillään nuoreen mieheen.\n\n\"Jos on hauska nähdä onnellisia kasvoja\", Harry sanoi, \"niin näette\nsellaiset. Mylady sanoi 'amen' huokaisten. Ja Harry ajatteli, että\nlordivainajan muisto heräsi ja painoi hänet taas takaisin suruun, sillä\nhymy kaikkosi ladyn kasvoilta ja niille palasi surullinen ilme.\"\n\n\"Totisesti, Harry, olet hieno poika punaisessa, hopeakoristeisessa\npuvussa ja mustassa peruukissa!\" huudahti mylord. \"Äiti, olen väsynyt\nomaan tukkaani. Koska saan peruukin? Mistä sait pitsikauluksesi, Harry?\"\n\n\"Se on leskivarakreivittären pitsejä\", vastasi Harry; \"hän antoi\nminulle tämän ja muita hienouksia.\"\n\n\"Leskivarakreivitär ei olekaan paha nainen\", jatkoi mylord.\n\n\"Hän ei ole niin -- niin punainen kuin miksi hän on maalattu\", virkkoi\nneiti Beatrix.\n\nHänen veljensä purskahti nauramaan. \"Kerron hänelle, että sinä sanoit\nniin, totisesti Trix, sen minä teen!\" huudahti hän.\n\n\"Hän tietää kyllä, ettei sinulla olisi ollut järkeä sitä sanoa,\nmylord\", virkkoi Beatrix-neiti.\n\n\"Emme riitele ensimmäisenä päivänä Harryn ollessa täällä, emmehän\näiti?\" sanoi nuori lordi. \"Saadaanpas nähdä pääsemmekö riitelemättä\nuuteen vuoteen. Mutta otahan nyt vähän tätä joulupiirakkaa! Ja tuossapa\ntuodaan haarikka -- ei, Pincot tuo teetä.\"\n\n\"Mitä kapteeni suvaitsee?\" kysäisi Beatrix-neiti.\n\n\"Kuules Harry\", jatkoi mylord, \"minä näytän sinulle hevosiani aamiaisen\njälkeen; ja tänäiltana lähdemme linnustamaan ja maanantaina on\nkukkotaistelu Winchesterissä -- pidätkö kukkotaisteluista, Harry? --\nSussexin ja Hampshiren herrain välillä kymmenestä punnasta taistelua\nkohti ja viisikymmentä puntaa maksetaan häviöstä kahdenkymmenen yhden\nkukon kilpailtua.\"\n\n\"Mitä sinä, Beatrix teet, huvittaaksesi sukulaistamme?\" kysäisi mylady.\n\n\"Minä kuuntelen häntä\", vastasi Beatrix. \"Olen varma, että hänellä\non sadoittain meille kerrottavia juttuja. Ja minä kadehdin jo\nespanjalaisia naisia. Oliko se kaunis nunna, jonka sinä Cadizissa\npelastit sotamiesten kynsistä? Palvelijasi kertoi siitä eilen illalla\nkyökissä ja mrs. Betty kertoi sen minulle tänä aamuna kammatessaan\nminua. Ja palvelijasi sanoo, että sinä olet varmaankin rakastunut,\nsillä istuit laivankannella koko yön ja töhersit runoja päivät pitkät\nmuistikirjaasi.\" Harry ajatteli, että vaikka hän eilen oli ollut vailla\naihetta runoilleen, niin hän tänään oli sen löytänyt ja etteivät kaikki\nrunoilijain Lindamirat ja Ardeliat yhteensä olleet puoliksikaan niin\nkauniita kuin tämä nuori olento. Mutta hän ei sitä sanonut, vaari sen\nteki eräs toinen hänen puolestaan.\n\nSittenkun ateria oli ohitse ja nuoret olivat menneet, hänen armas\nemäntänsä alkoi keskustella Esmondin kanssa lapsistaan ja heidän\nluonteistaan sekä toiveistaan ja suruistaan heihin molempiin nähden.\n\"Mutta minä en pelkää heidän puolestaan vielä\", hän sanoi, \"kun he\novat kotona äitinsä pesässä. Minua peloittaa heidän maailmaan menonsa,\nmaailmaan, jonne en minä kykene heitä seuraamaan. Beatrix ottaa\nvastaan toimensa ensi vuonna. Olet kai kuullut erään huhun lordi --\nlordi Blandfordista. Mutta he olivat molemmat vain lapsia ja se on\nmerkityksetöntä jaaritusta. Tiedän, ettei tämä sukulaisrouva koskaan\nantaisi poikansa solmia avioliittoa niin köyhän kanssa kuin Beatriximme\non. Euroopassa on tuskin ruhtinatartakaan, jota tuo lady pitäisi\ntarpeeksi hyvänä pojalleen ja omalle kunnianhimolleen.\"\n\n\"Euroopassa ei ole ainoatakaan ruhtinatarta, jota voisi verrata\nBeatrixiin\", virkkoi Esmond.\n\n\"Kauneudessako? Niin, kenties ei siinä\", vastasi mylady. \"Hän on\nkaikkia muita kauniimpi, eikö totta? Siinä ei minua petä äidin\npuolueellisuus. Pidin sinua silmällä, kun Beatrix tuli alas rappusia\nja luin sen kasvoistasi. Me katselemme silloin kuin ette luule meidän\nkatsovan ja näemme paremminkin kuin luulettekaan, rakas Harry. Ja\njuuri nyt, kun tuli puhe runoistasi -- kirjoitit kauniita säkeitä, kun\nolit vain poikanen -- niin ajattelit Beatrixin olevan sievän aiheen\nrunoiluun, etkö ajatellutkin, Harry?\" (Herramme kykeni ainoastaan\npunastumaan vastaukseksi). \"Ja hän onkin; ja sinä et ole ensimmäinen,\njonka hänen kauniit kasvonsa ovat vanginneet. Se on nopeasti tehty.\nSellainen kirkas silmäpari kuin hänen oppii varsin nopeasti tuntemaan\nvoimansa ja käyttää sitä hyvin aikaisin.\" Ja katsellen nuorukaiseen\ntutkivasti omillaan, suloinen leski poistui hänen luotaan.\n\nJa niin se on -- kirkkaan silmäparin kymmenen katsetta riittää\nvalloittamaan nuoren miehen, tekemään hänet orjaksi ja sytyttämään\nhänen sydämessään tulen ja vieläpä saa hänet unohtamaankin. Ne\nhuikaisevat hänet, niin että menneisyys tulee hänelle heti hämäräksi,\nja hän arvioi tuon silmäparin niin arvokkaaksi, että hän antaisi koko\nelämänsä voidakseen omistaa sen. Mitäpä onkaan parhaiden ystäväin\nhellä rakkaus tämän aarteen rinnalla? Onko muisto yhtä väkevä\nkuin toivova odotus? Onko nautinto yhtä voimakas kuin nälkä? Onko\nkiitollisuus yhtä väkevä kuin kaipuu? Olen katsellut kuninkaallisia\njalokiviä Euroopan aarreaitoissa ja ajatellut miten niistä on käyty\nsotia. Mogul-hallitsijat panivat viralta ja kuristivat ihmisiä niiden\ntähden tai he keinottelivat niillä, miljoonat kurottautuivat niitä\nostamaan ja rohkeimmat menettivät elämänsä kaivaessaan esiin noita\npieniä kimaltelevia leluja, joita en pidä sen arvokkaampina kuin\nhattuninappia. Samoin on myös muita loistavia hempuja (jotka myös ovat\nkiteytynyttä vettä), joista ihmiset ovat aina tappaneet toisiaan ja\nriidelleet keskenään ihmissuvun alusta asti, hempuja, joiden kimallus\nei kestä kuin muutaman vuosikymmenisen. Missä ovat nyt ne jalokivet,\njotka loistivat Kleopatran otsalla tai säteilivät ihanan Helenan\nkulmilla?\n\nToisena Esmondin Walcote'iin tulon jälkeisenä päivänä sai Tom Tusher\nluvan mennä lomalle ja hän läksi kaikkein parhaimmassa kauhtanassaan\nja papinkauluksessaan kosimaan sitä nuorta naista, jonka pastori\nhalusi naida. Se ei ollut mikään varakreivin leski, kuten ilmeni,\nvaan erään oluenpanijan leski Southamptonista. Hänellä oli muutaman\ntuhannen punnan myötäjäiset. Kelpo Tomin sydän oli niin erinomaisen\nkurin alainen, ettei itse Venuskaan olisi milloinkaan ilman\nmyötäjäisiä saanut sitä lemmessä loimuamaan. Niinpä hän ratsasti pois\nhidaskulkuisella valakallaan tavoittelemaan juurevia rakkaitaan. Hän\njätti Esmondin tämän armaan emännän ja hänen tyttärensä seuraan ja\ntoverikseen Esmond sai nuoren lordin, joka oli ihastuksissaan sekä\nsiitä, että sai tavata vanhan ystävän, kuin myös siitä, että sai\nsyrjäyttää opettajansa ja latinalaiset kirjansa.\n\nPoika puhui asioista ja ihmisistä ja myös paljon itsestään,\navomieliseen, teeskentelemättömään tapaansa. Helppoa oli havaita,\nettä hän ja hänen sisarensa pitivät puolensa hellää äitiä vastaan,\neikä ollut vaikeata huomata, että Frank oli äitinsä lemmikki ja\nsuosikki, vaikka he usein riitelivät ja vaikka hyvä lady väitti\nrakastavansa molempia lapsiaan yhtä paljon. Lordi hallitsi koko\ntaloa (lukuunottamatta kuitenkaan kapinallista Beatrixia) aivan\nyhtä yksinvaltaisesti nyt kuin ollessaan lapsi ja johtaessaan kylän\npoikia sotilasleikeissä ja kärkkäästi ruoskiessaan heitä, niinkuin\nmikäkin ankara korpraali. Tom Tusher puolestaan kohteli nuorta lordia\nniin kohteliaasti ja huomaavaisesti kuin aina arvohenkilöitä olipa\ntämän koko tai ikä mikä tahansa. Tätä nuorukaista tosiaankin olikin\nmahdotonta olla rakastamatta, niin avomieliset ja miellyttävät\nolivat hänen tapansa, hänen kauneutensa, hänen iloisuutensa, hänen\nnaurunsa helinä ja hänen äänensä suloinen soitto. Minne ikänä hän\nmeni, siellä hän lumosi ja hallitsi. Luulenpa hänen vanhan isoisänsä,\ntuomiorovastin ja jäykän, vanhan taloudenhoitajan, mrs. Pincotin,\nolleen yhtä suuressa määrin hänen orjiaan kuin hänen äitinsäkin\noli. Esmond puolestaan havaitsi myös pian joutuneensa eräänlaisen\nlumouksen valtaan, jonka poika loi, ja olevansa tuon lumouksen orja\nkuten muutkin perheen jäsenet. Ilo, joka hänelle koitui jo Frankin\nseurasta ja keskustelustakin, oli suurempi kuin hän koskaan on tuntenut\nkenenkään muun miehen seurassa, olipa tämä keskustelussaan miten\nmiellyttävä tahansa tai nerokkuudestaan kuuluisa. Hänen läsnäolonsa\ntoi auringonpaistetta huoneeseen; hänen naurunsa, hänen lörpöttelynsä,\nhänen jalo kauneutensa ja muotonsa iloisuus ilostutti ja lumosi\nkuvaamattoman suuresti. Kun hän sai kuulla pienemmästäkin kurjuudesta\npainuivat hänen kätensä heti kukkaroa tavoittelemaan ja hän halusi aina\nantaa myötätuntonsa ja apunsa. Tapa, jolla naiset häntä rakastivat\nja hemmoittelivat kun hän pari vuotta jälkeenpäin, vielä poikasena,\ntuli suureen maailmaan ja hullutukset, joita he tekivät hänen vuokseen\n(niinkuin hänkin heidän vuokseen) toi mieleen Rochesterin vaiheet,\nja hänen voittonsa olivat Grammontin menestyksiä suuremmat. Hänen\nvelkojansakin rakastivat häntä ja mitä kovasydämisimmät koronkiskurit\nsekä myös muutamat kauniin sukupuolen taipumattomat veikistelijät eivät\nsaattaneet häneltä mitään kieltää. Hän ei ollut vähääkään älykkäämpi\nkuin kuka tahansa muu mies, mutta sen, mitä hän sanoi, hän toi ilmi\nsen näköisenä, että ei kukaan muu olisi voinut sitä niin sanoa eikä\nnäyttää sennäköiseltä. Olen nähnyt naisten huvinäytelmään mennessään\nparveilevan hänen ympärillään Brysselissä teatterin eteisessä.\nJa kun hän istui näyttämöllä, katselivat useammat henkilöt häntä\nkuin näyttelijöitä, pitäen silmällä hänen liikkeitään. Ja muistan\nRamillies'ssa, kun hän haavoittui ja kaatui, miten iso, jykevä,\npunatukkainen skotlantilainen vääpeli heitti piilukeihäänsä maahan,\npurskahti itkemään kuin nainen, riuhtaisi hänet käsivarsilleen\naivankuin hän olisi ollut pieni lapsi ja kantoi hänet pois tulesta.\nTämä veli ja sisar olivat kaunein pari mitä koskaan on nähty, mutta\nheitä sai harvoin nähdä yhdessä sitten kun Frank lensi pois emon\npesästä.\n\nKun he istuivat päivällisellä kaksi päivää Esmondin saapumisen jälkeen\n(oli vuoden viimeinen päivä) päivänä, joka oli niin onnellinen Harry\nEsmondille, että sen nauttiminen veti vertaa kaikelle sille tuskalle,\nminkä hän oli kestänyt ja nyt unhottanut, nuori lordi täytti maljan\nja pyysi Harrya täyttämään toisen ja joi sisarensa maljan, onnitellen\nhäntä markiisittaren nimellä.\n\n\"Markiisitarko!\" virkkoi Harry kummastuneena, sillä hän tunsi jo sekä\nuteliaisuutta että mustasukkaisuutta.\n\n\"Järjettömyyksiä, mylord\", virkkoi Beatrix päätään kohauttaen. Rouva\nvarakreivitär kohotti hetkiseksi katseensa Esmondiin ja loi sitten\nsilmänsä maahan.\n\n\"Markiisitar Blandford\", sanoi Frank. \"Vai et sinä tiedä -- eikö\nPunamaali-lohikäärme ole sinulle kertonut?\" (Mylordilla oli tapana\nmainita Chelsean leskivarakreivitärtä tällä ja useilla muillakin\nnimillä.) \"Blandford on saanut kiharan Trix-neidin hiuksista.\"\nHerttuatar tapasi poikansa polvistuneena Trix-neidin edessä ja antoi\nhänelle korvapuusteja ja sanoi, että \"tohtori Haren on annettava\nhänelle vitsaa.\"\n\n\"Toivon, että mr. Tusherkin antaisi vitsaa sinulle\", virkkoi Beatrix.\n\nMylady sanoi ainoastaan: \"Minä toivon, ettet kerro mitään tällaisia\ntyhmiä juttuja muualla kuin kotona, Francis.\"\n\n\"Sanani takeeksi sen totuudesta\", jatkoi Frank. \"Katsos äiti, miten\nHarry murjottaa ja miten Beatrix punastuu yhtä punaiseksi kuin\nhopeakaistoilla koristetut sukkansa.\"\n\n\"Meidän lienee parasta jättää herrat viinin ja oman seuransa varaan\",\nsanoi miss Beatrix, ja hän nousi kuin nuori kuningatar ja ravisti\nkahisevat, aaltoilevat verhonsa ympärilleen ja poistui huoneesta\näitinsä seuraamana.\n\nLady Castlewood katsahti uudestaan Esmondiin kumartuessaan suutelemaan\nFrankia. \"Älä kerro noita tyhmiä juttuja, lapsi\", hän sanoi. \"Älä\nmyöskään juo paljon viiniä, sir. Harry ei ole milloinkaan pitänyt\nviinin juomisesta.\" Ja ladykin poistui; hänellä oli yllään musta\nsurupukunsa. Hän katsahti takaisin Esmondiin lempeä ilme kauniilla\nkasvoillaan.\n\n\"Se on totista totta\", virkkoi Frank siemaisten viiniä lordin elein.\n\"Mitä pidät tästä Lissabonin viinistä -- väärentämätöntä Collaresta?\nSe on parempaa kuin päihdyttävä portviini. Saimme sitä eräässä\nespanjalaisessa laivassa, joka saapui Vigosta viime vuonna. Äitini\nosti sitä Southamptonista laivan ollessa siellä -- se oli 'Ruusu',\nkapteenina Hawkins.\"\n\n\"Niin, minä tulin kotiin siinä laivassa\", virkkoi Harry.\n\n\"Se toi siis kotiin hyvän pojan ja hyvää viiniä\", virkkoi mylord.\n\"Totisesti, Harry, toivon, ettei sinulla olisi tuota kirottua puutetta\nkilvessäsi.\"\n\n\"Ja miksi ei siinä saisi olla puutteellisuutta\", kysäisi toinen.\n\n\"No ajatteles, että minä menisin sotaan ja saisin surmani -- kaikki\nherrat menevät sotaan -- kuka silloin pitää huolen naisväestämme?\nTrix ei mitenkään jää kotiin; äiti on rakastunut sinuun -- niin, minä\nuskon, että äiti on rakastunut sinuun. Hän ylisti sinua aina ja puhui\nsinusta yhtämittaa. Ja kun hän meni Southamptoniin laivaa katsomaan,\nkeksin koko jutun. Mutta huomaathan, että se on mahdotonta. Me olemme\nEnglannin vanhinta sukua; saavuimme Englantiin Wilhelm Valloittajan\nmukana. Me olimme tosin vain parooneja -- mutta mitä se haittaa. Se\noli olosuhteiden pakko -- Jaakko ensimmäinen pakoitti siihen isoisän\nisän. Mutta me olemme arvonimien yläpuolella; me vanhat englantilaiset\nylimykset emme niitä kaipaa. Kuningatar voi tehdä herttuan koska\nhaluaa. No esimerkiksi Blaudfordin isä, herttua Churchill ja herttuatar\nJennings, mitä he ovat, Harry? Hitto vie, sir, mitä he ovat,\nnostaakseen nenäänsä meidän edessämme? Missä olivat he silloin, kun\nesi-isämme ratsasti kuningas Henrikin rinnalla Agincourtin taistelussa\nja täytti Ranskan kuninkaan maljan Poitiersin taistelun jälkeen? Kautta\nYrjänän, sir, miksi ei Blandford naisi Beatrixia? Jumal'auta, hän\n_nai_ Beatrixin tai muuten minä puutun asiaan. Me menemme avioliittoon\nEnglannin parhaiden sukujen kanssa, ei muiden kuin Englannin parhaan\nsuvun. Sinä olet Esmond, ja ethän voi korjata syntymääsi, poikaseni.\nMutta otetaanpas uusi pullo esiin! Mitä, eikö enää? Olen juonut kolme\nneljännestä tästä itse. Vietin monta monituista yötä isäni kanssa.\nSeisoit hänen vierellään miehen lailla, Harry; seisoit sukusi tukena.\nSinä et voi auttaa onnettomuuttasi, tietäähän sen -- ei kukaan ihminen\nvoi.\"\n\nVanhempi herroista ilmoitti lähtevänsä emäntänsä teepöytään.\nNuorukainen alkoi posket punaisina ja ääntään koroittaen laulaa jotain\nlaulunpätkää ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua Esmond kuuli hänen\nkutsuvan koiriaan ja yllyttävän niitä puheillaan ja lukemattomat hänen\nliikkeensä ja ilmeensä, äänen vivahteet ja käynti toivat Esmondin\nmieleen lordivainajan, Frankin isän.\n\nJa niin kului vuoden viimeinen ilta. Perhe erkani paljon ennen\nkeskiyötä, epäilemättä koska lady Castlewood muisti edellisiä\nuudenvuodenaattoja, jolloin onnenmaljoja juotiin ja nauru raikui hänen\nseurassaan, jolle vuodet, mennyt, nykyinen ja tuleva, olisivat kuin\nyksi ainut. Hän ei siis välittänyt istua lastensa seurassa ja kuunnella\ntuomiokirkon kellojen ilmoittavan vuoden 1703:n syntymistä. Esmond\nkuuli kellojen kumahtelun istuessaan omassa kamarissaan, haaveillessaan\nsiellä olevan hiipuvan takkavalkean ääressä; ja hän kuunteli kellojen\nviimeisiä ääniä katsellessaan akkunastaan kaupunkia kohti, ja\ntuomiokirkon suuret, harmaat tornit kohosivat sumuista taivasta vasten\nja ylhäällä tuikkivat kirkkaat tähdet.\n\nNäiden loistavien taivaankappalten näkeminen pani hänet ajattelemaan\ntoisia valomeriä. \"Ja hänen silmänsä ovat siis jo kokeilleet tehoaan\",\najatteli Esmond, \"mutta keneen? -- kuka voi sen minulle kertoa?\"\nOnni oli, että hänen serkkunsa oli lähellä, ja Esmond tiesi, ettei\nhänen olisi vaikea saada selville Beatrix-neidin tarinaa pojan\nyksinkertaisista puheista.\n\n\n\nVIII luku.\n\nPERHEPAKINAA.\n\nMitä Harry ihaili ja mikä hänet lumosi tuossa kauniissa sukulaispojassa\n-- sillä miksi olisi hän tuota lumousta vastustanut -- oli se tyyni\nkäskevyys, jonka nuori lordi omaksui, aivankuin käskeminen olisi\nhänen eittämätön oikeutensa ja koko maailman (joka oli arvossa häntä\nalempana) tulisi kumartaa varakreivi Castlewoodia.\n\n\"Minä tunnen asemani, Harry\", sanoi hän. \"Minä en ole ylpeä --\nWinchesterin yliopiston pojat väittävät minua ylpeäksi; mutta ylpeä\nminä en ole. Minä olen vain varakreivi Francis James Castlewood\nIrlannin aatelistossa. Olisin saattanut olla -- tiedätkö sitä? --\nEsmondin markiisi ja jaarli Francis James Englannin ylimystössä.\nMutta lordivainaja kieltäytyi arvonimestä, jonka hänelle tarjosi\nminun kummini, entinen Majesteetti. Sinun tulee se tietää -- olet\nmeidän perhettämme, katsos -- minkä sinä sille voit, ettei kilpesi\nole täydellinen, Harry kulta. Mutta siitä huolimatta kuulut erääseen\nEnglannin parhaaseen sukuun. Ja sinä seisoit isäni vierellä ja Luoja\nauta, minä seison sinun vierelläsi! Sinä et tule koskaan olemaan\nystävää vailla, Harry, niinkauan kuin Francis James varakreivi\nCastlewoodilla on killinkikään. Nyt on vuosi 1703 ja minä tulen\ntäysikäiseksi vuonna 1709. Minä menen takaisin Castlewoodiin; tulen\naina asumaan Castlewoodissa. Minä korjaan täydelleen tuon talon.\nMinun omaisuuteni on siihen mennessä lisääntynyt ihan riittävästi.\nVarakreivivainaja käytti väärin minun omaisuuttani ja jätti sen\nperin huonoon tilaan. Äitini elää säästävästi, kuten näet ja pitää\nminua niin, ettei se juuri sovellu näiden valtakuntain päärille.\nMinullahan on vain pari hevosta, opettaja ja mies, joka samalla on\nsekä kamaripalvelija että tallirenki. Mutta kun tulen täysi-ikäiseksi,\nniin pannaan nämä asiat tolalleen, Harry. Talomme on oleva sellainen\nkuin sen tulee olla. Ja sinä tulet aina Castlewoodissa käymään,\neikö totta? Sinulle on aina varattuna kaksi linnan pihalta johtavaa\nhuonetta. Ja jos joku halveksuu sinua, hitto heidät periköön, silloin\nvarokoot _minua!_ Minä nain aikaisin -- todennäköisesti on Trix jo\nsiihen mennessä oleva herttuatar. Tykinkuulahan voi pyyhkäistä hänen\nylhäisyytensä minä päivänä tahansa, tietäähän sen.\"\n\n\"Kuinka?\" kysäisi Harry.\n\n\"Vaiti, poikaseni!\" virkkoi mylord. \"Olet meidän perhettämme --\nolet uskollinen meille, kautta Yrjänän, ja minä siis kerron sinulle\nkaikki. Blandford on naiva hänet -- tai --\" ja tässä asetti kreivi\npienen kätensä miekkansa kahvalle -- \"ymmärrät loput. Blandford tietää\nkumpi meistä kahdesta on parempi aseenkäyttäjä. Minä voin hänet\nkukistaa floretin tai keihään tai miekan tai tikarin käytössä, jos\nhäntä haluttaa kokeilla. Olen häntä koetellut, Harry, ja hän tietää,\ntotisesti, että minä en ole mikään leikinkappale.\"\n\n\"Mutta et tarkoita\", virkkoi Harry, salaten nauruansa vaikka ei\nkummastustaan, \"että voit miekalla pakottaa lordi Blandfordin,\nkuningaskuntamme ensimmäisen miehen pojan, naimaan sisaresi?\"\n\n\"Tarkoitan, että olemme serkkuja äidin puolelta, vaikka eihän siinä ole\nmitään ylpeilemistä. Tarkoitan, että Esmond on Churchillin arvoinen.\nJa kun kuningas palaa, on Esmondin markiisin sisar oleva minkä tahansa\nkuningaskuntamme aatelismiehen tyttären vertainen. Koko Englannissa\non vain kaksi markiisia: William Herbert, Powisin markiisi ja Francis\nJames, Esmondin markiisi. Ja kuule, Harry -- tee nyt vala, ettet\nmilloinkaan puhu tästä. Anna minulle kunniasanasi gentlemannina, sillä\nsinä _olet_ gentlemanni, vaikka oletkin --\"\n\n\"No, anna kuulua, anna kuulua!\" virkkoi Harry hieman kärsimättömänä.\n\n\"No, kun siis äitimme varakreivivainajaa kohdanneen onnettomuuden\njälkeen meni meidän kanssamme Lontooseen pyytämään oikean tuomion\ntäytäntöön panoa teille kaikille, (mitä Mohuniin tulee, tahdon hänen\nverensä yhtä varmaan kuin nimeni on varakreivi Francis Esmond) niin\nme menimme asumaan serkkumme, lady Marlborough'n luo, jonka kanssa\nolimme olleet riidoissa kauan aikaa. Mutta onnettomuuden tullessa hän\nseisoi sukunsa tukena. Ja niin teki myös leskivarakreivitär ja niin\nteit sinäkin. No niin, sir, sillävälin siis kun äitini oli vetoamassa\nedesmenneeseen Oranian prinssiin -- en tahdo koskaan sanoa häntä\nkuninkaaksi -- ja sillävälin kuin sinä olit vankilassa, me asuimme\nlordi Marlborough'n talossa. Lordi ei joutunut olemaan kotonaan, hän\nkun oli sotaväen mukana Hollannissa. Ja silloin -- mutta kuule, Harry,\nethän sitten kerro?\"\n\nHarry vannoi uudestaan pitävänsä asian salassa.\n\n\"No niin, pidimme kaikella tavalla hauskaa, kuten ymmärrät. Ja\nherttuattarella oli tapana suudella minua ja niin tekivät myös hänen\ntyttärensä ja Blandford rakastui niin turkasesti Trixiin ja Trix piti\nhänestä. Ja eräänä päivänä Blandford -- hän suuteli Beatrixia oven\ntakana -- niin hän teki -- ja herttuatar sai hänet kiinni siitä ja\nsilloin häh antoi semmoisen läimäyksen sekä Trixin että Blandfordin\nkorville -- olisitpa vain nähnyt! Ja sitten hän sanoi, että meidän\non heti poistuttava ja solvasi äitiä, joka muka oli perillä asiasta;\nmutta eihän hän koko aikana jaksanut ajatella muuta kuin isää. Ja niin\ntulimme sieltä Walcote'iin -- Blandford oli pantu arestiin eikä hänen\nannettu tavata Trixiä. Mutta minä pääsin pujahtamaan hänen luokseen.\nMinä kiipesin vesiränniä pitkin ylös ja pääsin sisään akkunasta, jonka\nääressä hän itki.\"\n\n\"Markiisi\", sanoin minä, sitten kun hän oli aukaissut akkunan ja\nauttanut minut sisään, \"te tiedätte, että minä kannan miekkaa; minä\nkatsos olin vienyt sen mukanani.\"\n\n\"Oi, varakreivi\", sanoi hän -- \"oi, rakas Frank!\" ja hän heittäytyi\nkäsivarsilleni ja alkoi itkeä ja huutaa: \"Minä rakastan Beatrix-neitiä\nniin, että minä kuolen, jos en saa häntä omakseni.\"\n\n\"Rakas Blandford\", sanoin minä, \"olet kovin nuori ajattelemaan\nnaimista.\" Sillä hän oli vain viisitoistavuotias ja sen ikäinen\nnuorimies tuskin voi sitä ajatella.\n\n\"Mutta minä odotan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hän vain huolii\nminusta\", sanoi hän. \"Minä en mene koskaan naimisiin -- en, en, en,\nmuiden kuin hänen kanssaan, en, en ruhtinattarenkaan kanssa, vaikka\nmuut puuhaisivat sitä miten paljon tahansa. Jos Beatrix odottaa minua,\nniin hänen Blandfordinsa vannoo olevansa uskollinen. Ja hän kirjoitti\nlapun, -- hän ei kirjoittanut sitä oikein sillä hän kirjoitti olen\nvalmis _vereläni alekirioittaman,_ joka, kuten tiedät, Harry, ei ole\noikein -- ja vannoi, ettei hän naisi ketään muuta kuin jalosukuisen\nneidin Gertrude Beatrix Esmondin, rakkaimman ystävänsä, Francis\nJamesin, Esmondin neljännen varakreivin, ainoan sisaren. Ja niin annoin\nminä hänelle medaljongin, jossa oli Beatrixin hiuksia.\"\n\n\"Jossako oli Beatrixin hiuksia?\" huudahti Esmond.\n\n\"Niin. Trix antoi sen minulle herttuattaren kanssa riideltyämme\njuuri sinä päivänä. Mutta aivan varmaan en minä sitä tarvinnut; minä\nannoin siis sen Blandfordille, ja me suutelimme toisiamme erotessamme\nja sanoimme: hyvästi veli! Ja minä laskeuduin takaisin vesiränniä\nmyöten ja lähdimme kotiin vielä sinä iltana. Sitten hän meni King's\nCollege'iin Cambridge'iin, ja minä menen myös pian Cambridge'iin. Ja\njos ei hän pysy sanassaan (hän on kirjoittanut vain kerran), niin hän\ntietää, että minä kannan miekkaa, Harry. Tule, menkäämme katsomaan\nkukkotaistelua Winchesteriin.\"\n\n\"Mutta olenpa varma\", hän jatkoi hetken kuluttua, \"ettei Trixin sydän\nmurru hänen tähtensä. Herra nähköön! missä ikänä hän vain miehen näkee,\nsiellä hän alkaa koetella silmiensä voimaa häneen. Ja nuori sir Wilmot\nCrawley Queen's Crawley'sta ja Anthony Henley Alresfordista mittelivät\nmiekkoja hänen tähtensä Winchesterin kokouksessa kuukausi sitten.\"\n\nSinä yönä ei Harryn uni ollut läheskään niin virkistävä eikä suloinen\nkuin se oli ollut kahtena ensimmäisenä iltana hänen saapumisensa\njälkeen Walcotiin. \"Nuo kirkkaat silmät ovat siis jo loistaneet\ntoiselle\", hän ajatteli, \"ja nuo sievät huulet tai ainakin posket ovat\njo alkaneet sen työn, jota varten ne luotiin. Tässä on tyttö, joka\nei vielä ole kuuttatoista täyttänyt ja eräs nuori herra huokailee jo\nhänen hiuskiharansa ääressä ja kaksi maalaisherraa on jo valmiina\nkatkaisemaan toistensa kaulat saadakseen kunnian tanssia hänen\nkanssaan. Mikä narri olenkaan, vaivatessani itseäni tällä intohimolla\nja kärventäessäni siipiäni tällä tyhmällä tulella! Siipiänikö? --\nmiksi ei yhtä hyvin kainalosauvoja? Meidän välillämme on kyllä\nvain kahdeksan vuoden ikäero, mutta tosielämässä minä olen häntä\nkolmekymmentä vuotta vanhempi. Miten saattaisin koskaan toivoa voivani\nmiellyttää hiomattomilla tavoillani ja järeillä kasvoillani niin\nsuloista olentoa? Kuuntelisiko hän milloinkaan, vaikka vakuuttaisin\nomistavani miten paljon tahansa ansiota ja luoneeni itselleni nimen.\nHänen siis täytyy tulla rouva markiisittareksi ja minun täytyy\njäädä nimettömäksi äpäräksi. Oi isäntäni, isäntäni!\" (Esmond alkoi\nlohduttoman surullisesti ajatella valaa, jonka oli tehnyt kuolevalle\nlordiparalleen). \"Oi emäntäni, armain ja lempein, oletko tyytyväinen\nuhriin, jonka orporaukka tekee puolestasi, hän, jota rakastat ja joka\nrakastaa sinua niin suuresti?\"\n\nSitten tuli kiusaus rajumpana. \"Sana vain\", ajatteli Harry, \"pieni\nselitys, ja kaikki tämä muuttuisi; mutta ei, minä olen vannonut\nhyväntekijäni kuolinvuoteen ääressä. Hänen ja hänen omaistensa vuoksi,\nmenneiden päivien siunaavan rakkauden ja ystävällisyyden vuoksi annoin\nhänelle lupaukseni; ja vanhurskas Jumala antakoon minulle voimaa\npysymään sanassani!\"\n\nSeuraavana, päivänä hänen armas emäntänsä huomasi, mitä hänen\nmielessään liikkui vaikka Esmond ei antanut mitään merkkiä siitä, vaan\nkoetti olla tavallista iloisempi ja hauskempi, kun hän aamiaisella\nkohtasi ystävänsä. Lady, jonka kirkkaat silmät huomasivat Esmondin\njokaisen sielunliikkeen, näki että jokin vaivasi häntä, sillä hän\nkatsoi Esmondiin huolestuneesti useamman kerran aamiaisen aikana, ja\nkun tämä sen jälkeen meni huoneeseensa, seurasi lady häntä sinne hetken\nperästä ja koputti hänen ovelleen.\n\nKoko asia selvisi varmaankin ladylle heti, kun hän astui huoneeseen,\nsillä hän keksi nuoren herran matkalaukkuaan täyttämässä. Esmond oli\npanemassa toimeen päätöstä, johon hän edellisenä iltana oli tullut,\nettä nopeasti pakenisi tätä kiusausta.\n\nLady sulki oven hyvin huolellisesti ja nojasi sitten siihen kovin\nkalpeana, kädet ristissä edessään, katsellen nuoreen mieheen, joka oli\npolvistuneena matkalaukkunsa ääressä. \"Niinkö pian sinä menet?\" hän\nsanoi.\n\nEsmond nousi seisomaan ja kenties punastui, kun hänet noin yllätettiin\nikäänkuin itse teossa, ja tarttui toiseen ladyn somista pikku käsistä\n-- se oli se, jossa oli hänen vihkimäsormuksensa -- ja suuteli sitä.\n\n\"Kaikkein parasta on niin, armahin lady\", hän sanoi.\n\n\"Minä tiesin jo aamiaisella, että sinä menisit. Minä -- minä luulin\nensin, että viipyisit. Mitä on tapahtunut? Miksi et voi kauemmin viipyä\nluonamme? Mitä on Frank sinulle kertonut -- puhelitte keskenänne\nmyöhään viime yönä?\"\n\n\"Chelseasta myönnettiin minulle vain kolmen päivän loma\", Esmond\nvastasi niin iloisesti kuin hän kykeni. \"Tätini -- hän antaa minun\nsanoa itseään tädiksi -- on nyt emäntäni! Häntä saan kiittää\nupseerinarvostani ja koreasta takistani. Hän on ottanut minut\nkultaiseen suosioonsa; ja uuden kenraalini pitäisi tulla Chelsea'hen\npäivälliselle huomenna -- kenraali Lumley'n. Hän on määrännyt minut\nadjutantikseen ja minun pitää saada kunnia palvella häntä. Kas, tässä\non kirje leskivarakreivittäreltä. Posti toi sen eilen illalla, mutta\nminulla ei ollut halua puhua siitä, sillä pelkäsin, että viimeinen,\nhauska yhdessä olomme häiriintyisi.\"\n\nMylady vilkaisi kirjeeseen ja laski sen sitten kädestään hieman\nylenkatseellisen hymyn päilyessä hänen kasvoillaan. \"Sen lukeminen ei\nole tarpeen\", hän sanoi. (Hyvä olikin, ettei hän sitä tehnyt, sillä\nChelsean viesti, joka oli leskikreivitärparan tavallista ranskalaista\nsekamelskaa, myönsi Esmondille pitemmän loman kuin hän oli sanonut.\n'Je vous donne', kirjoitti jalo rouva, 'oui jour, pour vous fatigay\nparfaictement de vos parens fatigans') -- \"kirjeen lukeminen ei ole\ntarpeen\", hän sanoi. \"Mitä Frank sinulle kertoi viime yönä?\"\n\n\"Hän ei kertonut minulle paljonkaan sellaista mitä en olisi tiennyt\",\nEsmond vastasi. \"Mutta olen ajatellut sitä vähäistä ja tämä on tulos:\nminulla ei ole mitään oikeutta nimeen, jota kannan, hyvä lady, ja\nvain teidän kärsivällisyytenne ansiota on, että saan sitä kantaa. Jos\nhetkisen ajattelinkin sellaista, mikä varmaan on liikkunut teidänkin\nmielessänne --\"\n\n\"Niin, se on liikkunut, Harry\", virkkoi lady. \"Olen sitä ajatellut ja\najattelen yhä. Ja minä nimittäisin mieluummin pojakseni sinua kuin\nylhäisintä Euroopan ruhtinaista -- juuri niin, kuin ylhäisintä Euroopan\nruhtinaista. Sillä kukapa heistä on niin hyvä ja niin urhea ja kuka\nrakastaisi äitiään niinkuin sinä rakastat? Mutta on esteitä, joita äiti\nei voi mainita.\"\n\n\"Minä tunnen ne\", sanoi mr. Esmond, keskeyttäen hymyllään ladyn puheen.\n\"Tiedän, että esteenä ovat sir Wilmot Crawley Queen's Crawleystä ja\nmr. Anthony Henley Grangesta ja Mylord Blandfordin markiisi, joka\ntuntuu olevan suosittu kosija. Pyydätte vain minua kantamaan rouva\nmarkiisittaren värejä ja tanssimaan hänen häissään.\"\n\n\"Oi, Harry, Harry, mikään näistä hullutuksista ei minua peloita\",\nlady Castlewood huudahti. \"Lordi Churchill on vain lapsi ja hänen\nhaaveilunsa Beatrixista oli vain poikamaista hullutusta. Hänen\nvanhempansa näkisivät hänet mieluummin haudassa kuin avioliitossa\nalempiarvoisen kanssa. Ja luuletko, että minulla on halua ryhtyä\ntavoittelemaan miestä Francis Esmondin tyttärelle, tai että alistuisin\ntyöntämään tyttäreni tuohon ylpeään perheeseen, missä hän vain\naiheuttaisi riidan pojan ja vanhempien välille ja tulisi kohdelluksi\nalempiarvoisena. Semmoinen matalamielisyys on minusta inhoittavaa.\nBeatrix halveksisi sitä. Oi Harry, vika ei ole sinussa vaan\nBeatrixissa. Minä tunnen teidät molemmat ja rakastan teitä: tarvitseeko\nminun sitä rakkautta nyt hävetä? Ei, ei koskaan, ja sinäkö, rakas\nHarry, olisit ansioton! Minä vapisen Beatrix-parkani vuoksi -- jonka\nitsepäisyys peloittaa minua. Hänen mustasukkaista luonnettaan (minun\nsanotaan myös olleen mustasukkaisen, mutta Jumalan kiitos, olen nyt\nparantunut tuosta synnistä) ja turhamaisuuttaan eivät mitkään sanani\neivätkä rukoukseni voi parantaa -- vain kärsimykset, vain kokemus ja\nperästäpäin tuleva katumus. Oi Henry, hän ei tee onnelliseksi sitä\nmiestä, joka häntä rakastaa. Poistu täältä poikani, jätä hänet. Rakasta\nmeitä aina ja ajattele meitä ystävällisesti. Ja minuun nähden tiedät\nrakkaani, että näiden seinien sisäpuolella on kaikki se, mitä minä\nmaailmassa rakastan.\"\n\nHavaitsiko Esmond myöhemmässä elämässään tosiksi ne sanat, jotka hänen\nhellä emäntänsä surullisella mielellä lausui? Esmondia varoitettiin;\nmutta varmaan ovat myös muut ennen häntä ja hänen jälkeensä saaneet\nvaroituksia, ja hänkin hyötyi siitä saman verran kuin useat muut.\n\nNuori varakreivi oli kovin suruissaan kun hän sai kuulla, ettei Harry\nvoinut tulla hänen kanssaan kukkotaisteluun, koska tämän täytyi mennä\nLontooseen. Mutta varmaankin mylord tunsi itsensä lohdutetuksi, kun\nHampshiren kukot voittivat kilpailun ja hän sai nähdä jok'ainoan\ntaistelun ja soveliaasti pöyhkeillä hävinneille Sussexin herroille.\n\nKun Esmond ratsasti kaupunkia kohti, tuli hänen palvelijansa hänen\nrinnalleen ja kertoi nauraen, että miss Beatrix oli ottanut, esiin\nuuden puvun ja siniset sukat esiintyäkseen päivällispöydässä niissä\nja että hän oli tullut raivoihinsa ja antanut palvelijattarelleen\nkorvapuustin saatuaan kuulla, että Esmond oli lähdössä pois. Miss\nBeatrixin palvelijatar, mies kertoi, tuli palvelijain saliin itkien ja\nposki yhä lyönnistä punaisena. Mutta Esmond käski jyrkästi palvelijansa\nvetäytymään taakseen ja vaikenemaan ja ratsasti eteenpäin pää täynnä\najatuksia -- muutamia surullisia ja muutamia sanomattoman armaita ja\nmieluisia.\n\nHänen emäntänsä, josta hän oli ollut vuoden erossa, oli taas hänen\nrakas emäntänsä. Perhe, josta hän oli ollut erotettu ja jota hän\nmitä hellimmällä kiintymyksellä rakasti, oli taas hänen perheensä.\nBeatrixin kauneus, jos se hänelle säteili, säteili ystävällisesti,\nja hän suhtautui siihen samanlaisella ihastuksella kuin nähdessään\nhymyävien madonnain kauniita muotokuvia Cadizin luostarissa, kun hän\noli lippuineen siellä lähetystoimissa. Vaikeata on sanoa minkälaisin\ntuntein Esmond suhtautui emäntäänsä. Hänen kohtaamisensa oli tuottanut\nonnea eikä eroaminen tuottanut mitään suurta tuskaa. Pojan hellyys,\nrakkaus, joka oli sekä kunnioitusta että huolenpitoa, täytti Esmondin\nmielen, kun hän ladyä ajatteli. Ja Esmond rukoilee, että se pyhä tuli\naina palaisi, olipa hän ladyä lähellä tai etäällä hänestä, siitä\nhetkestä tähän ja tästä hetkestä kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan.\n\n\n\nIX luku.\n\nOTAN OSAA 1704:N SOTARETKEEN.\n\nSitten mr. Esmond ratsasti Lontooseen ja jos leskivarakreivitär olikin\nollut vihainen tämän pikaisesta lähdöstä, niin hän nyt oli tavattoman\niloinen tämän nopeasta palaamisesta.\n\nEsmond meni heti kunniavierailulle uuden kenraalinsa, Lumleyn luo,\njoka otti hänet suosiollisesti vastaan. Hän oli tuntenut Esmondin\nisän ja hän oli myös, niinkuin häntä huvitti sanoa, saanut mitä\nparhaimmat tiedot mr. Esmondista upseerilta, jonka adjutanttina tämä\noli ollut Vigo-retkellä. Mr. Esmond oli kuluneena talvena kirjoitettu\nluutnantiksi brigaadipäällikkö Webbin jalkaväkirykmenttiin, joka\nsilloin oli päällikköineen Flanderissa. Mutta koska Esmond nyt\nkiinnitettiin mr. Lumleyn seurueeseen, ei hän liittynyt omaan\nrykmenttiinsä ennen kuin vuoden perästä, palattuaan Blenheimin\nsotaretkeltä, joka taisteltiin seuraavana vuonna. Se sotaretki alkoi\nhyvin aikaisin. Meidän väkemme marssivat leireistään, kun talvi\ntuskin vielä oli kulunut, ja sijoittuivat Bonnin kaupunkiin Reinin\nvarrella, herttuan toimiessa ylipäällikkönä. Hänen ylhäisyytensä\nliittyi armeijaan kovin syvän surun painostamana; hänellä oli suruharso\nhihassaan ja koko hänen perheensä oli surussa. Ja sama postilaiva,\njoka toi ylipäällikön, toi myös kirjeitä sotaväelle, joka oli saapunut\nmääräpaikkaan ennen ylipäällikköä; kirjeiden joukossa oli myös\nEsmondille tämän rakkaalta emännältä, ja se kirje oli Esmondista hyvin\nmielenkiintoinen.\n\nNuori markiisi Blandford, hänen ylhäisyytensä poika, joka oli otettu\noppilaaksi King's College'iin Cambridge'issa, (nuori varakreivi oli\nmyös ollut Cambridge'issa Trinity College'issa ja mr. Tusher oli hänen\nohjaajanaan) oli saanut rokon ja oli kuusitoistavuotiaana kuollut. Niin\nolivat Frank-paran suunnitelmat sisarensa ylenemisestä tuhoutuneet ja\ntuo viaton lapsellinen intohimo tukahtunut alkuunsa.\n\nLady olisi suonut Esmondin palaavan -- ainakin viittasivat hänen\nkirjeensä siihen. Mutta vihollisen edessä oltaessa oli tämä mahdotonta\nja nuori mies oli vaatimattomalta osaltaan mukana piirityksessä, jota\nei tarvitse tässä kuvailla, ja hänellä oli onni päästä siitä ilman\nminkäänlaista vammaa ja juoda päällikkönsä malja, kun vihollinen\noli antautunut. Hän oli yhtä mittaa sotapalveluksessa tämän vuoden\neikä ajatellut pyytää lomaa kuten muutamat hänen vähemmän onnelliset\nystävänsä tekivät; nämä hukkuivat tuossa hirmumyrskyssä, joka sattui\nmarraskuun loppupuolella, myrskyssä \"mi yllä Britannian raivoon sai\",\n(kuten mr. Addison siitä lauloi) ja jossa kymmeniä parhaita laivojamme\nja 15,000 merisotilastamme hukkui.\n\nSanottiin, että herttuamme oli ihan murtunut onnettomuudesta, joka\noli kohdannut hänen perhettään; mutta hänen vihollisensa havaitsivat,\nettä hän kykeni heidät kukistamaan sekä myös hallitsemaan suruansa.\nVaikka tämän suuren päällikön toimenpiteet olivat olleet onnellisia\nmenneenä vuonna, voitti ne kuitenkin täydellisesti hänen ylväs\nvoittonsa seuraavalla sotaretkellä. Korkea ylipäällikkö meni\nEnglantiin Bonnin taistelun jälkeen, ja armeijamme vetäytyi takaisin\nHollantiin, jossa hänen ylhäisyytensä uudelleen järjesti joukot\nhuhtikuussa vuonna 1704 saavuttuaan Harwichista ja astuttuaan maihin\nMaesland Sluyissa. Sieltä hänen ylhäisyytensä saapui heti Haagiin,\njossa hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläät, johtavat upseerit ja\nmuita huomattavia henkilöitä. Mitä suurimpia kunnianosoituksia tuli\njoka paikassa hänen ylhäisyytensä osaksi -- Haagissa, Utrechtissa,\nRuremondeasa ja Maestrichtissa. Kansalliset viranomaiset tulivat\nvastaanottamaan hänen vaunujaan, hänen saapumistaan tervehdittiin\ntykeillä, komeita valtaistuintelttoja pystytettiin hänelle sinne,\nmissä hän viipyi ja juhlatilaisuuksia valmistettiin niille lukuisille\nherroille, jotka kulkivat hänen seurueessaan. Hänen ylhäisyytensä\ntarkasti uudelleen paikallisen ylipäällikön joukot Liegen ja\nMaestrichtin välillä, sekä sen jälkeen englantilaiset voimat, jotka\nolivat kenraali Churchillin johdon alaisina lähellä Bois-le-Ducia.\nRyhdyttiin kaikkiin valmistuksiin pitkää marssia varten, ja armeija\nsai suureksi ylpeydekseen kuulla, että ylipäällikön tarkoitus oli\nsiirtää sota Alankomaista muualle ja marssia Mosel-joen vartta myöten.\nEnnenkuin jätimme Maestrichtissa olevan leirimme, saimme kuulla, että\nranskalaisetkin retkeilivät marski Villeroyn johdolla Moselia, kohti.\n\nToukokuun loppupuolella saapui armeijamme Koblenziin. Ja seuraavana\npäivänä hänen ylhäisyytensä ja kenraalit, jotka seurasivat häntä,\nmenivät vierailulle Trierin vaaliruhtinaan luokse hänen linnaansa\nEhrenbreitsteiniin, ja sillävälin kuin herttuata huvitettiin suuressa\njuhlassa, jonka vaaliruhtinas oli järjestänyt, kulkivat ratsuväki ja\nrakuunat Reinin yli. Kaikki oli vielä uutuuden viehätystä, juhlimista\nja loistoa -- suuren ja kunniakkaan armeijan ylväs marssi ystävällisen\nmaan läpi ja varmaan myös läpi ihanampani paikkojen niitä koskaan olen\nnähnyt.\n\nJalkaväkemme ja tykistö, jotka seurasivat ratsuväkeä mahdollisimman\nnopeasti, meni Reinin ylitse Ehrenbreitsteinin alapuolelta ja\neteni siten Casteliin, Mainzia vastapäätä, jossa kaupungissa hänen\nylhäisyyttään päälliköineen ja saattueineen maihinnousupaikassa\nodottivat vaaliruhtinaan vaunut; ne veivät heidät vaaliruhtinaan\npalatsiin kanuunain jylistessä; ja niin juhlittiin herttuata taas\nsuurenmoisesti. Gidlingen Baijerissa oli määrätty armeijan yhteiseksi\nkokoontumispaikaksi, ja sinne kulkivat nyt eri teitä englantilaisten,\nhollantilaisten ja tanskalaisten koko voimat ja saksalaiset apujoukot.\nJalkaväki ja tykistö kulki Neckarin yli Heidelbergin kohdalta kenraali\nChurchillin johdon alaisena; ja Esmondilla oli tilaisuus nähdä tuo\nkaupunki ja linna, jotka kerran olivat olleet niin kuuluisat ja kauniit\n(vaikka ranskalaiset olivat ne Turennen johtamina saartaneet ja\ntuhonneet viime sodassa); hän sai nähdä paikan, jossa hänen isoisänsä\noli palvellut kaunista ja onnetonta Pfalzin vaaliruhtinatarta,\nensimmäisen Kaarle-kuninkaan sisarta.\n\nMindelsheimissä tuli kuuluisa Savoijin prinssi vierailulle\nylipäällikkömme luo, ja kaikki me tunkeilimme innostuneina esiin\nsaadaksemme edes vilaukselta nähdä tuon loistavan ja pelottoman\nsoturin. Sotaväkemme asetettiin kunniatervehdystä tekemään prinssin\neteen, jota huvitti osoittaa ihailuaan tätä jaloa englantilaista\narmeijaa kohtaan. Viimein saimme viholliset näkyviimme Dillingenin\nja Lawingenin välillä, ja näiden kahden armeijan välissä oli Brentz.\nVaaliruhtinas, joka päätteli, että Donauworth olisi hänen ylhäisyytensä\nhyökkäyspaikka, lähetti suuren osaston parhaita joukkojaan kreivi\nDarcosin avuksi, joka oli asettunut lähellä olevaan Schellenbergin\nkaupunkiin. Sinne oli tehty mahtavia vallihautoja ja tuhansia\ntyösotilaita oli asetettu vahvistamaan asemaa.\n\nHeinäkuun toisena päivänä herttua teki hyökkäyksen tätä asemaa\nvastaan, ja tuskin tarvinnee mainita minkälainen menestys meillä oli.\nHerttualla oli edetessään kuusituhatta englantilaista ja hollantilaista\njalkamiestä, kolmekymmentä eskadroonaa ratsuväkeä ja kolme rykmenttiä\nkeisarillisia kyrassiereja. Hän kulki joen yli ratsuväen etupäässä.\nVaikka väkemme hyökkäsi verrattoman rohkeasti ja raivoisasti --\nsyöksyen ihan vihollisen tykkejä vasten ja saaden surmansa sen\nvaruksien edessä -- työnnettiin meidät useita kertoja takaisin emmekä\nme olisi aikeessamme onnistuneet, elleivät Badenin prinssin johtamat\nkeisarilliset olisi tulleet apuun, jolloin vihollinen ei kyennyt meitä\nvastustamaan. Me ahdistimme sen juoksuhautoihin tehden siellä hirveätä\nsurmantyötä, ja niin ihan Tonavalle asti, jossa suuri osa vihollisen\njoukkoja, seuraten päällikköjensä, kreivi Darcosin ja itsensä\nvaaliruhtinaan esimerkkiä, koetti pelastautua uimalla. Armeijamme\nmarssi Donauworthiin, jonka baijerilaiset olivat tyhjentäneet ja jossa\nvaaliruhtinaan sanottiin aikoneen antaa meille lämmin vastaanotto\npolttamalla meidät vuoteisiimme -- sillä talojen alla olevien\nkellarien, kun me otimme ne huostaamme, havaittiin olevan olkia täynnä.\nMutta vaikka soihdut yhä olivat siellä, niin olivat soihdunkantajat\nlivistäneet tiehensä. Kaupunkilaiset saivat talonsa pelastetuiksi\nja ylipäällikkömme otti haltuunsa vihollisen ruoka- ja ampumavarat\nvarastohuoneista, puodeista ja makasiineista. Viisi päivää myöhemmin\nlaulettiin suuri \"Te Deum\" prinssi Ludwigin armeijassa, ja meidän\narmeijassamme pidettiin hartaan juhlallinen kiitospäivä; Savoijin\nprinssin onnittelut saapuivat hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle\npäivän uskonnollisten juhlamenojen aikana ja tuntuivat aivankuin\nlopettavan ne \"amenella\".\n\nJa nyt, saatuaan ensin nähdä sotaisen retken ystävällisen maan läpi\nsekä usean saksalaisen hovin komeuden ja niissä toimeenpannut juhlat,\nankaran kamppailun tulisen taistelun kilvoituksessa sekä voiton\nriemun, mr. Esmond sai nähdä toisen osan sotatoimista -- väkemme\nsaapumisen vihollisen alueelle, jossa se kohdisti kaikkeen ympärillään\nolevaan miekan ja tulen; hän sai nähdä poltettuja maatiluksia,\ntallattuja viljavainioita, kirkuvia naisia, teurastettuja poikia ja\nisiä ja humalaisia sotamiehiä, jotka kiroilivat ja pitivät juominkeja\nkyynelten, kauhun ja murhan keskellä. Miksi ylevä Historian Runotar,\njoka niin kernaasti kuvailee sankarien urhoollisuutta ja taistelun\nihanuutta, jättää pois nämä tapaukset, jotka ovat niin raakoja,\ninhoittavia ja alhaisia ja jotka kuitenkin muodostavat moninverroin\nsuurimman osan sodan murhenäytelmästä? Te Englannin gentlemannit,\njotka saatte elää mukavasti kotona ja ylpeilette voittolauluista,\njoissa päällikköjämme ylistetään, te sievät immet, jotka lennätte\nhypellen alakertaan kuullessanne huilun ja rummun äänen ja hurraatte\nbrittiläisille krenatööreille -- oletteko ottaneet lukuun, että\nnämä seikat ovat olleet tekijöinä siinä voitossa, jota te ihailette\nja muodostaneet osan teidän hellimienne sankarien toimista?\nYlipäälliköllämme, jota Englanti ja koko Eurooppa, lukuunottamatta\nainoastaan ranskalaisia, melkein jumaloi, oli sen verran jumalallista\nolennossaan, että hän oli aivan tunteeton voiton, vaaran tai tappion\ntullen. Hän oli tunteeton kaikkein suurimman vastuksen ja kaikkein\ntavallisimman juhlallisuuden edessä; hän oli tunteeton sadantuhannen\ntaisteluriviin asettuneen miehen ja palavan majansa eteen surmatun\ntalonpojan edessä. Hän oli tunteeton juopuneiden saksalaisten\naatelisherrain juominkeja katsellessaan ja itsevaltiaan hovissa, ja\ntehdessään pöytänsä ääressä leirimajassaan suunnitelmiaan ja vihollisen\npatterien edessä, jotka syöksivät kidoistaan tulta ja turmaa ja\nkasasivat ruumiita hänen ympärilleen, -- hän oli aivan tyyni, kylmä,\npäättävä niinkuin kohtalo. Hän teki kavalluksen ja hovikumarruksen,\nhän kertoi niin mustan valheen kuin Styx-virta yhtä kevyesti kuin hän\nsanoi kohteliaisuuden tai puhui ilmasta. Hän otti rakastajattaren ja\nhylkäsi hänet, hän petti hyväntekijänsä ja auttoi häntä ja olisi hänet\nsurmannut aina vain yhtä tyynesti ja tuntien yhtä vähän katumusta kuin\nKlotho kehrätessään lankaansa tai Lakhesis katkaistessaan sen. Olen\nkuullut Savoijin prinssin upseerien sanovan, että prinssi taistelun\ntuoksinassa tuli eräänlaisen sotaisen raivon valtaan; hänen silmänsä\nloistivat ja hän syöksyi raivoissaan joka taholle. Hän huusi kirouksia\nja rohkaisusanoja ja huusi ja kehoitti verisiä sotakoiriaan eteenpäin,\nollen itse aina ensimmäisenä hyökkääjistä. Herttuamme oli yhtä tyyni\ntykin suun edessä kuin vierashuoneen oven edessäkin. Hän ei varmaankaan\nolisi voinut olla se suuri mies, joka hän oli, jos hänellä olisi ollut\nsydäntä rakkauteen tai vihaan tai sääliin tai pelkoon tai katumukseen\ntai kaihoon. Hän ajoi perille mitä rohkeimman urotyön tai syvimmän\nälyn kokeen aivan samoin kuin hän suoritti kaikkein kehnoimman teon\nmihin ihminen kykenee -- valhetteli ja petti rakastavan naisen ja\nryösti köyhältä kerjäläiseltä puolipennyä samanlaisella hirveällä\ntyyneydellä ja yhtä hyvin kyeten luonteemme sekä korkeimpiin että\nmatalamielisimpiin tekoihin.\n\nHänen ominaisuutensa tunnettiin varsin hyvin armeijassa, jossa oli\nkaikkien puolueitten jäseniä ja paljon viekkautta ja neroa; mutta\nhän omisti niin täysin kaikkien luottamuksen maailman ensimmäisenä\nsotapäällikkönä, ja usko ja ihailu hänen ihmeellistä älyään ja\nmenestystään kohtaan oli niin suuri, että juuri ne ihmiset, joilta hän\nsurullisen kuuluisasti petkutti palkan ja päälliköt, joita hän käytti\nhyväkseen ja loukkasi; -- (sillä hän käytti hyväkseen kaikkia ihmisiä,\npieniä ja suuria, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä), käytti heitä\nsamalla lailla välikappaleinaan ja otti heiltä jotain, joko jonkun\nominaisuuden tai aineellista omaisuutta -- hän otti sotilaan veren\ntai jalokivikoristeisen päähineen tai kuninkaalta satatuhattakruunua\nrahaa tai osan nälkäänäkevän kenttävahdin kolmesta kuparipennistä;\ntai hän saattoi ottaa, ollessaan nuori, suudelman naiselta sekä\nkultaiset ketjut tämän kaulalta, sillä hän otti kaiken mitä voi sekä\nnaisilta että miehiltä. Ja hänessä oli, niinkuin olen jo sanonut, sen\nverran jumalaista, että hän saattoi nähdä sankarin saavan surmansa\ntai varpusen kuolevan tuntien samanverran myötätuntoa kumpaakin\nkohtaan. Ei niin, ettei hänellä olisi ollut kyyneliä: hän saattoi aina\ntilata esiin tämän varatoimenpiteen oikealla hetkellä; hän voi varata\nmielinmäärin kyyneleitä ja hymyjä aina kun tarve vaati tämän halvan\nrovon käyttämistä. Hän saattoi madella kengänkiilloittajan edessä aivan\nsamoin kuin hän imarteli ministeriä tai itsevaltiasta; hän saattoi olla\nylpeä, nöyrä, uhkaava, katuva, hän saattoi itkeä ja pusertaa kättänne\n-- tai antaa iskun, kun näki tilaisuuden soveliaaksi -- mutta siitä\nhuolimatta ne, jotka sotaväessä tunsivat hänet parhaiten ja olivat\nenimmän kärsineet hänen tähtensä, ihailivat häntä kaikkein enimmän; ja\nkun hän ratsasti rivien mukana taisteluun tai tilaisuuden sattuessa\nnelisti rohkaisemaan pataljoonaa, joka horjui vihollisen hyökkäyksen\ntai tykkitulen edessä, niin heikonneet miehet ja upseerit saivat uutta\nvoimaa, kun he näkivät hänen kasvojensa ylevän tyyneyden ja tunsivat,\nettä hänen tahtonsa teki heidät vastustamattomiksi.\n\nBlenheimin suuren voiton jälkeen oli sotaväen innostus herttuata\nkohtaan -- hänen katkerimpien yksityisten vihamiestensäkin --\njonkinlaista raivoa; niin, juuri ne upseerit, jotka sydämissään\nhäntä kirosivat, olivat kaikkein raivoisimpia hänelle hurraamaan.\nKukapa voisi kieltäytyä palkitsemasta ihailullaan sellaista voittoa\nja sellaista voittajaa? Ei ainakaan tämän kirjoittaja. Ihminen voi\nväittää olevansa miten suuri filosofi tahansa, mutta sen, joka taisteli\nsinä päivänä, täytyy tuntea rintansa ylpeydestä paisuvan, kun hän sen\nmuistaa.\n\nRanskalaisten oikea siipi oli asetettu lähelle Blenheimin kylää Tonavan\nvarrelle, jossa marski Tallardin asemat olivat; heidän rintamansa\nsaattoi ulottua noin neljä tai viisi kilometriä Lutzingenin edustalle\nja ylös metsäistä harjannetta, jonka reunalle oli Savoijin prinssiä\nvastaan asetettu neljäkymmentä vihollisen ratsuväkiosastoa.\n\nSiellä oli eräs kylä, jonka ranskalaiset olivat polttaneet, koska metsä\ntosiasiassa oli parempi suoja ja helpompi varjella kuin mikään kylä.\n\nNäiden kahden kylän ja ranskalaisten rintaman edessä juoksi pieni\npuro, joka ei ollut enempää kuin kaksi jalkaa leveä, rämeikön lävitse\n(joka ilman kuumuuden vuoksi oli suurimmaksi osaksi kuivanut), ja tämä\npuro oli ainoa mikä erotti näitä kahta armeijaa. Meidän armeijamme oli\ntullut ja järjestäytynyt taisteluriviin ranskalaisten edessä kello\nkuudelta aamulla, niin että he saattoivat hyvin nähdä rintamamme. Koko\ntämä suuri tasanko mustanaan kuhisi sotaväkeä jo tunteja ennenkuin\npommitus alkoi. Kummallakin puolella kesti tätä kuulasadetta useita\ntunteja; ranskalaiset tykit olivat heidän rintamansa edessä ja tekivät\nerittäinkin meidän ratsuväkemme joukossa tuhoisaa jälkeä, sekä myös\noikean siipemme keisarillisissa joukoissa, joita johti Savoijin\nprinssi. Hän ei kyennyt etenemään tykistöineen eikä joukkoineenkaan,\nkun maa hänen edessään oli ojien ja suoaukeamain peitossa ja perin\nvaikeata kulkutietä tykistölle.\n\nKeskipäivä oli mennyt, kun alkoi vasemman siipemme hyökkäys, jota\nlordi Cutts, Englannin armeijan urhoollisin ja rakastetuin upseeri\njohti. Ja nyt nuori adjutanttimme sai sotakokemuksensa täydellisiksi.\nNähtyään kaksi suurta sotajoukkoa vastakkain taisteluvalmiina ja\nsaatuaan kunnian ratsastaa määräysten viejänä rintaman toisesta\npäästä toiseen, hän joutui osalliseksi varsin tavallisesta sotaisesta\nkunniasta ja sai iskun päähänsä useiden satojen muiden urhoollisten\npoikain lailla jo melkein tämän kuuluisan Blenheimin päivän alkaessa.\nVähän puolipäivän jälkeen, kun järjestäytyminen hyökkäystä varten oli\nsuuren ajanhukan ja monien vaikeuksien jälkeen saatu toimitetuksi,\nmarssi osasto englantilaisia ja hessiläisiä kenraalimajuri Wilkes'in\njohtaessa linjamme ulointa vasenta siipeä Blenheimiä kohti, edeten\nkovin urheasti vihollisen ankaran tykkitulen alaisina; heidän tykkinsä\nolivat paremmissa asemissa ja lukuisammat kuin meidän; kenraalimajuri\nkulki jalkaisin upseereineen osastonsa etunenässä, marssien avopäin\npelkäämättömänä aivan vihollisen eteen, joka sinkosi surmantulta\ntykeistään ja musketeistaan. Meikäläisiä oli neuvottu olemaan\nvastaamatta tuleen muuten kuin pistimin ja pajunetein saavuttuamme\nranskalaisten paaluvarustuksille asti. Näille johti nyt Wilkes kulkunsa\nvaarasta välittämättä ja iski miekkansa paaluvarustukseen, ennenkuin\nmeikäläiset vielä ehtivät hyökätä sille. Samassa ammuttiin hänet\nynnä hänen everstinsä, majurinsa ja useat upseerinsa, ja joukkomme,\njoka riemuiten ja hurraten suurenmoisen päättävästi ja urhoollisesti\neteni, pysäytti kuitenkin se surmantuli, joka sinkosi esiin vihollisen\nvaruksien takaa, ja sitten hyökkäsi meitä vastaan raivoisasti\nsivulta Blenheimistä saapunut ranskalainen ratsuväki, kaataen paljon\nmiehiämme. Vihollinen teki kolme raivoisaa ja epätoivoista hyökkäystä\njalkaväkeämme vastaan ja työnsi meidät takaisin; niinpä olivatkin\njalkaväkiosastomme aivan muserretut ja peräytyivät nyt ryömien pienen\npuron poikki, jonka yli niin päättäväisinä olimme tunti sitten tulleet,\nja koko ajan seurasi meitä ranskalainen ratsuväki, surmaten ja hakaten\nmeitä maahan.\n\nMutta nyt teki hyökkääjiä kohti raivoisan vastahyökkäyksen Esmondin\npäällikkö, kenraali Lumley, jonka ratsuosastojen takana pakeneva\njalkaväki sai suojaa ja pääsi uudelleen järjestäytymään, sillävälin\nkuin Lumley työnsi takaisin ranskalaisen ratsuväen ja hyökkäsi\nBlenheimin kylään sekä paaluaitausta vasten, jonka luona Wilkes sekä\nuseita satoja muita urhoollisia englantilaisia virui surmanröykkiöinä.\nMr. Esmond menetti tietoisuutensa tämän hetken jälkeen, eikä tiedä\nsiis tästä kuuluisasta voitostakaan mitään; sillä luoti kaatoi\nhänen hevosensa ja nuori herramme meni ratsunsa mukana, kaatuen\nhuumaantuneena ja musertuneena sen alle. Hän ei tiedä miten pitkän\najan kuluttua hän tuli tajuihinsa, ja samassa hän menikin uudestaan\ntainnoksiin tuskasta ja verenhukasta. Hän muistaa tunteneensa näiden\nhetkien kuluessa jonkinlaisen hämärän tunteen siitä, että ihmisiä\nvalitteli hänen ympärillään, hän muistaa omistaneensa muutamia rajuja\nkatkonaisia ajatuksia hänelle, jolla nyt oli niin suuri osa hänen\nsydäntään ja ajatuksen siitä, että tähän olivat nyt hänen elämänsä,\ntoivonsa ja onnettomuutensa päättyneet. Kun hän heräsi, hän tunsi\näärettömän tuskan viiltävän ruumistaan. Hänen rintakilpensä oli otettu\npois ja hänen palvelijansa piteli hänen päätään ylhäällä, -- tuo hyvä\nja uskollinen Hampshiren poika [Emäntäni lähetti minulle Walcotesta\nJohn Lockwoodin ennenkuin lähdin tälle sotaretkelle, ja tämä on aina\nsiitä pitäen ollut luonani. -- H.E.] itki katkerasti isäntänsä ääressä,\njonka hän oli löytänyt ja luullut kuolleeksi. Ja eräs haavuri tutki\nolkapäässä olevaa haavaa, jonka Esmond varmaankin sai samalla hetkellä\nkuin hänen hevosensa ammuttiin ja kaatui hänen päälleen. Taistelu oli\nnyt ohitse tällä kohdalla kenttää ja kylä oli englantilaisten hallussa.\nSen urhoolliset puolustajat olivat vankeja tai he olivat paenneet tai\nuseat heistä olivat myös hukkuneet läheisiin Tonavan vesiin. Esmondin\nelämä olisi epäilemättä päättynyt ja samoin myös tämä kertomus,\nellei kelpo Lockwood niin uskollisesti olisi etsinyt isäntäänsä.\nRuumiidenryöstäjät olivat jo liikkeellä toimessaan kaatuneiden\nviruessa taistelukentällä, ja Jack oli opettanut yhtä näistä\nylimyksistä muskettinsa varrella, kun tämä oli ollut kähveltämässä\nEsmondilta hänen hattuansa ja peruukkiansa ja kukkaroansa sekä hienoja\nleskivarakreivittären antamia hopeakoristeisia pistooleja. Hän oli\njuuri ollut kopeloimassa Esmondin taskuja löytääkseen lisäaarteita, kun\nJack Lockwood saapui ja lopetti tämän konnan riemun.\n\nBlenheimiin oli perustettu sairaaloita haavoittuneitamme varten, ja\nsiellä makasi nyt Esmond useampia viikkoja, ollen hyvin suuressa\nhengenvaarassa. Haava, josta hän kärsi, ei ollut kovin suuri,\nja lääkäri oli ottanut kuulan pois samalla paikalla missä nuori\nherramme oli sen saanut; mutta seuraavana päivänä hänen sairaalassa\nmaatessaan häneen nousi kuume ja vähällä oli, ettei se tehnyt hänestä\nloppua. Jack Lockwood kertoi, että hän oli sekapäisenä puhunut mitä\nhurjimmalla tavalla ja nimittänyt itseään Esmondin markiisiksi ja\nottanut kiinni yhden apulaislääkäreistä, jota oli tullut hänen\nhaavojaan hoitamaan, vakuuttaen tämän olevan Madame Beatrixin ja että\nhän tekisi tästä herttuattaren, jos tämä vain antaisi myöntymyksensä.\nNäissä mielettömissä kuvitelmissa ja _vana somniassa_ Esmond kulutti\npäiviä sillävälin kuin armeija lauloi \"Te Deumia\" voiton johdosta\nja sillävälin kuin ne kuuluisat juhlat pantiin toimeen, joissa\nherttuaamme, josta nyt oli tehty saksalainen prinssi, huvittivat\nRooman kuningas ja hänen aatelistonsa. Herttua meni Englantiin\nBerliinin ja Hannoverin kautta ja Esmond jäi osattomaksi juhlista,\njotka pidettiin noissa kaupungeissa ja jotka hänen päällikkönsä vietti\nmuiden yliupseerien seurassa. Kun Esmond kykeni liikkumaan, päätyi hän\nkotiin Württembergin herttuan kaupungin Stuttgartin kautta, käyden\nuudelleen Heidelbergissa, josta hän meni Mannheimiin; sieltä hän teki\npitkäveteisen mutta vaivattoman vesimatkan alas Rein-jokea, ja hän\nolisi pitänyt tätä matkaa varsin miellyttävänä ja kauniina, ellei hänen\nsydämensä olisi kaihonnut kotiin ja näkemään jotain, joka oli vielä\nmonta kertaa kauniimpaa ja miellyttävämpää.\n\nMelkein yhtä kirkkaina ja iloisina kuin hänen rakastettunsa silmät\nloistivat valot Harwichissa, kun postilaivamme saapui Hollannista.\nMonta tuntia ei kestänyt ennenkuin hän, Esmond, oli Lontoossa,\nsen voin vakuuttaa ja hänet otti avosylin vastaan Chelsean vanha\nleskivarakreivitär, joka vakuutti, puhuen ranskan- ja englanninkielten\nsekaista sotkuaan, että Esmondilla oli _air noble_, että tämän kalpeus\npuki tätä ja että tämä oli Amadis, joka ansaitsi Glorianan. Ja tuli\nja leimaus, suuri oli Esmondin ilo kun hän sai kuulla, että hänen\nrakastettunsa oli tullut hovinaiseksi ja oli nyt hänen majesteettinsa\nluona. Vaikka Esmond oli käskenyt Jack Lockwoodin hankkia hevoset,\nkoska heillä oli aikomus ratsastaa Winchesteriin sinä iltana, peruutti\nhän edellisen käskyn ja tilasi hevoset heti, kun sai kuulla nämä\nuutiset. Hänellä ei ollut enää mitään asiaa Hampshireen; kaikki\nhänen toivonsa ja kaihonsa kohdistuivat muutamien penikulmien päähän\nsieltä, Kensingtonin puiston aitauksen sisäpuolelle. Harry-poloinen ei\nollut milloinkaan ennen katsonut peiliin niin hartaasti, ottaakseen\nselville, oliko hänellä _bel air_ ja pukiko hänen kalpeutensa häntä\ntosiaankin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon vaivaa\nperuukkinsa kiharoista, röyhelöjensä hienoudesta ja kaularöyhelöstään\nkuin nyt, ennenkuin mr. Amadis ilmestyi Madame Glorianan eteen. Oliko\nranskalaisten rintamatuli puoleksikaan niin surmaatuottava kuin ne\nsurmannuolet, joita hänen armonsa silmät sinkosivat? Ah seitsemän\ntaivaan riemut, miten ne olivat ihanat!\n\nJa niinkuin kuu kalpenee taivaalla melkein näkymättömäksi loistavan\naamuauringon valossa, niin ajatteli Esmondkin, varmaankin punastuen,\neräitä toisia suloisia, kalpeita kasvoja, surullisia ja väsyneitä,\njotka katosivat näkyvistä suloisine lempeine ilmeineen. Ne tuntuivat\nluovan sellaisen viimeisen katseen; jommoisen Eurydice olisi voinut\nluoda kaihotessaan rakastajaansa, kun Kohtalo ja Pluto ryöstivät hänet\nja hän astui varjojen maahan.\n\n\n\nX luku.\n\nVANHA TARINA NARRISTA JA NAISESTA.\n\nHuvittelemishalun, mikäli sitä Esmondilla oli (eikä hän pitänyt\n_desipere in loco'sta_ [kuvittelemisesta yhdessä paikassa] sen enempää\neikä vähempää kuin useimmat muutkaan hänen ikäisensä nuoret miehet)\nhän voinut mitä suurenmoisimmin tyydyttää, vieläpä parhaassa seurassa\nmitä kaupunki tarjosi. Kun armeija matkusti sotaleireihinsä ulkomaille,\nsaivat ne upseerit, joilla oli vaikutusvaltaa tai rahaa, helposti\nlomaa ja havaitsivat, että heidän oli paljon mukavampi kuluttaa\naikaansa Pall Mallissa ja Hyde Parkissa kuin viettää talvea varustusten\nsuojassa vanhoissa Flanderin kaupungeissa, joihin englantilaiset\nsotajoukot olivat kokoontuneet. Purret ja postilaivat kulkivat joka\npäivä hollantilaisten ja flaamilaisten satamain ja Harwichin välillä;\nsieltä Lontooseen johtavat tiet ja suuret majatalot olivat tulvillaan\nsotaherroja; kaupungin ravintolat ja kapakat kuhisivat punatakkeja; ja\nsuuren herttuamme vastaanotot St. James'issa olivat yhtä tungokseen\nasti täynnä kuin ne olivat olleet Gentissä ja Brysselissä, joissa\nme olimme kohdelleet häntä kuin valtiasta ja hän meitä hallitsijan\nylevin ja juhlallisin elein. Vaikka Esmond oli määrätty luutnantiksi\nsiihen jalkaväkirykmenttiin, jonka eversti oli tuo mainehikas upseeri,\nbrigaadipäällikkö John Webb, ei hän ollut liittynyt tuohon rykmenttiin\neikä tullut esitellyksi sen oivalliselle päällikölle siitä huolimatta,\nettä he olivat olleet yhteisellä sotaretkellä ja ottaneet osaa samaan\ntaisteluun. Sillä kun Esmond oli adjutanttina kenraali Lumleylla,\njoka johti ratsuväkiosastoa, ja koska sotaväki marssi määräpaikkaan\nTonavalle eri tietä, ei Esmond vielä ollut kohdannut päällikköään\neikä tulevia sotatovereitaan. Mutta Lontoossa, Golden Squaressa,\njossa kenraalimajuri Webb asui, sai kapteeni Esmond kunnian ensi\nkerran tavata ystävänsä, isäntänsä ja tulevan sotapäällikkönsä. Ne,\njotka muistavat tämän komean ja hienosti sivistyneen herran, voivat\nvarmaankin myös muistaa hänessä sen ominaisuuden, josta hän ei\nluullakseni ollutkaan vähän ylpeä, että hän nimittäin oli armeijamme\nkaunein mies. Eräs runoilija, joka kirjoitti ikävän runosikermän\nOudenarden taistelusta kolme vuotta myöhemmin, sanoo, kuvaillessaan\nWebbiä: --\n\n    \"Nyt jalo Webb taas johtaa joukkoaan,\n    se näky kaikki viepi mukanaan,\n    edellä muiden kenraal' ratsullaan\n    kuin ylväs Mars jo päätyy kahakkaan;\n    ah armo taivaan suojaks' sankarin\n    sen sorjan Pariin, uljaan Hektorin!\"\n\nMr. Webb piti näitä säkeitä aivan yhtä hyvinä kuin mr. Addisonin\nkirjoittamaa runoelmaa Blenheimin taistelusta, ja Hektorina olo _à\nla mode de Paris_ olikin tämän urhean gentlemannin kunnianhimona.\nVaikeata olisi ollut koko meidän armeijastamme tai niiden upeain\nhoviherrain ja Maison du Royn kavaljeerien joukosta, jotka Vendômen ja\nVilleroyn alaisina taistelivat meitä vastaan, löytää upseeria, joka\nolisi ollut taitavampi sotilas tai täydellisempi gentlemanni taikka\njoko urhoollisempi tai ulkomuodoltaan kauniimpi. Ja jos mr. Webb uskoi\nsen, mitä maailma hänestä sanoi, ja jos hän oli syvästi vakuutettu\neittämättömästä nerokkuudestaan, kauneudestaan ja urhoollisuudestaan,\nniin kelläpä olisi oikeutta ryhtyä hänen kanssaan riitelemään? Tämä\nhänen itsetyytyväisyytensä piti häntä yleensä hyvällä tuulella, mistä\nhänen ystävänsä ja ne, jotka olivat hänestä riippuvaisia, osasivat\nhyötyä.\n\nHän polveutui hyvin vanhasta wiltshireläisestä suvusta, jota hän\nkunnioitti yli kaikkien sukujen maailmassa. Hän kykeni näyttämään\nsukunsa polveutumisen kuningas Edward I:n ajoilta asti, ja hänen\nensimmäinen esi-isänsä Roaldus de Richmond ratsasti Wilhelm\nValloittajan rinnalla Hastingsin tantereella. \"Olimme aatelismiehiä,\nEsmond\", hän tapasi sanoa, \"jo silloin kun Churchillit olivat\ntallirenkejä.\" Hän oli kovin pitkä mies ja oli tanssikengissään kuusi\njalkaa kolme tuumaa pitkä (suurissa saappaissaan ja korkeassa vaaleassa\nperuukissaan hattuineen ja töyhtöineen hän oli ainakin kahdeksan jalkaa\npitkä). \"Minä olen pitempi kuin Churchill\", hän tapasi sanoa tarkastaen\nitseään kuvastimessa, \"ja olen rakenteeltani täydellisempi; ja jos\neivät naiset pidä minusta, jolla ei ole luomaa nenässä niin enpä minä\ntotisesti voi sitä auttaa ja Churchill vie minusta voiton siinä.\"\nHän vertailikin itseään alinomaa herttuaan ja pyysi aina ystäviään\nvertailemaan heitä. Ja kun hän puhui näin avomieliseen tapaan, niinkuin\nhän maljansa ääressä teki, nauroivat juomaveikot ja yllyttivät häntä,\nystävät olivat pahoillaan, juonittelijat ja imartelijat kannustivat\nhäntä jatkamaan, ja juorukellot kuljettivat nämä jutut päämajaan ja\nniin lisäsivät sitä kaunaa, mikä jo oli olemassa suuren ylipäällikön ja\nerään kykenevimmän ja urhoollisimman kenraalin välillä mitä hänellä oli\nkoskaan ollut.\n\nKenraalin katkeruus herttuaa kohtaan oli niin silmiinpistävä, että sen\nhuomasi jo, kun ensikertaa joutui puolentunnin ajaksi keskustelemaan\nkenraali Webbin kanssa. Ja hänen vaimonsa, joka ihaili kenraaliaan\nja piti häntä sata kertaa pitempänä, kauniimpana ja urhoollisempana\nkuin miksi lahjojaan tuhlaava luonto oli hänet tehnyt, vihasi suurta\nherttuaa sellaisella itsepintaisuudella, jommoista uskollisten vaimojen\nsopiikin tuntea miestensä vihamiehiä kohtaan. Ei niin, että herttua\nolisi vielä ollut vihamies; mr. Webb oli lausunut päälliköstään\ntuhansia moitteita, jotka tämä oli antanut anteeksi; ja ylipäällikkö,\njonka vakoojat olivat joka paikassa, oli kuullut ainakin tuhannen\nseikkaa lisäksi, asioita, joita Webb ei ollut koskaan sanonutkaan.\nMutta tälle suurelle miehelle ei anteeksiantaminen tuottanut mitään\nvaivaa, ja hän sieti loukkauksen ja hyväntyön yhtä helposti.\n\nJos joku lapsistani ottaa vaivakseen lukea nämä esi-isänsä\nmuistiinpanot, niin en soisi hänen arvostelevan suurta herttuata\nsen mukaan, mitä hänen aikalaisensa ovat hänestä kirjoittaneet.\n[Tämä kappale Esmondin muistiinpanoissa on kirjoitettu lehdelle,\njoka on jälkeenpäin liitetty käsikirjoituskirjaan ja on päivätty\n1744, varmaankin siis sen jälkeen kuin hän oli kuullut herttuattaren\nkuolemasta.] Ketään ihmistä ei ole niin äärettömästi ylistetty eikä\nparjattu kuin tätä suurta valtiomiestä ja soturia; ja totisesti ei myös\nkukaan ihminen ole koskaan ansainnut suurempaa ylistystä eikä pahempaa\nmoitetta. Jos tämän kirjoittaja yhtyy viimemainittuun puolueeseen, niin\nhyvin todennäköisesti on hänen yksityinen, mieskohtaisesti tuntemansa\nloukkaus syynä hänen vihaansa.\n\nKun Esmond näyttäytyi ylipäällikön vastaanotossa, ei hänen\nylhäisyytensä voinut hituistakaan muistaa kenraali Lumleyn adjutanttia;\nja vaikka hän tunsi Esmondin perheen aivan hyvin, koska hän oli\nollut sotaretkellä molempien lordien (lordi Franciksen ja varakreivi\nEsmondin isän) kanssa Flanderissa ja Yorkin herttuan vartioväessä, niin\nMarlborough'n herttua, joka oli ystävällinen ja avulias niinsanotuille\nlaillisille varakreivi Castlewoodin edustajille, ei kiinnittänyt mitään\nhuomiota luutnanttiparkaan, joka kantoi heidän nimeään. Ystävällinen\nsana tai tunnustus tai yksi ainoa hyväksyvä katse olisi voinut muuttaa\nEsmondin mielipiteen tuosta suuresta miehestä, ja kukapa tietää,\neiköhän siinä tapauksessa sen satiirin sijasta, jota hänen kynänsä\nei voi olla kirjoittamatta, alhainen historiankirjoittajamme olisi\nvalinnut ylistelevien osaa? Meidän on vain muutettava katsantokantaamme\nja suurikin teko näyttää katalalta; sen mukaan kuin käännämme\nperspektiivilasia, näyttää jättiläinen kääpiöltä. Saatatte kyllä\nkuvailla, mutta kuka voi todistaa, onko näkönne selvä tai ei taikka\ntiedonantokeinonne tarkat? Jos tuo suuri mies olisi sanonut sanankaan\ntälle vähäiselle (hänhän olisi astunut ulos kullatuista vaunuistaankin\npuistamaan rääsyisen, haavojen uuvuttaman Lasaruksen kättä, jos hän\nvain luuli, että Lasaruksesta olisi hänelle jotain hyötyä) olisi\nEsmond epäilemättä taistellut hänen puolestaan kynällä ja miekalla\nkoko voimallaan; mutta lordi-leijona ei kaivannut herra hiiren apua\ntällä hetkellä, ja niinpä Muscipulus meni pois ja alkoi nakertaa\npuolustusaseita.\n\nNäin sai siis nuori herra, jota hänen perheensä ja epäilemättä myös\nhän itse piti täydellisenä sankarina, kokea, ettei päivän suuri\nsankari kiinnittänyt häneen sen enemmän huomiota kuin armeijansa\npienimpään rumpaliin. Chelsean leskivarakreivitär oli raivoissaan\ntästä perheensä laiminlyönnistä ja hän kävi kovan taistelun lady\nMarlborough'ta vastaan (joksi lady Castlewood itsepintaisesti nimitti\nherttuatarta). Herttuatar oli nyt kuningattaren ylihovimestaritar ja\nkuningaskuntamme suurimpia henkilöitä, samoinkuin hänen puolisonsa oli\nkoko Euroopan; ja näiden kahden ladyn taistelu tapahtui kuningattaren\nvastaanottohuoneessa.\n\nVastaukseksi tätini kiihkeisiin valituksiin virkkoi herttuatar\nvihaisesti, että hän oli tehnyt parhaansa Esmondin laillisen sukuhaaran\nhyväksi ja ettei voitu odottaa, että hän pitäisi huolen tuon perheen\näpäräsikiöistä.\n\n\"Äpäristäkö?\" virkkoi varakreivitär raivoissaan. \"Churchillien joukossa\non äpäröitä, niinkuin teidän armonne tietää, ja Berwickin herttuasta\npidetään varsin hyvää huolta.\"\n\n\"Madame\", virkkoi herttuatar, \"tiedätte kyllä kenen syy on, ettei\nsellaisia herttuoita ole myöskin Esmondin suvussa ja miten erään\ntunnetun ladyn pienoinen suunnitelma raukesi tyhjiin.\"\n\nEsmondin ystävä Dick Steele, joka oli suorittamassa palveluksiaan\nprinssille, kuuli ladyjen väittelyn hovissa. \"Ja luulenpa totisesti,\nHarry\", virkkoi Dick, \"että sinun sukulaisesi hävisi ottelussa.\"\n\nDick ei voinut pitää juttua omana tietonaan; ennen iltaa tiedettiin\nse jo kaikissa kahviloissa. Se oli painettuna eräässä \"News\nLetters\" julkaisussa, ennenkuin kuukausi oli loppuun kulunut, ja\nhänen ylhäisyytensä M-rlb-r-gh'n herttuattaren vastaus eräälle\npaavinuskoiselle hovinaiselle, joka kerran oli entisen K-J-kon\nsuosikki, oli painettuna useissa paikoissa huomautuksen ohella, jossa\nselitettiin, että herttuatar ei ollut suonut itselleen hetkenkään\nlepoa, kun tämän perheen pää hiljattain sai surmansa onnettomassa\nkaksintaistelussa, ennenkuin sai eläkkeen orvoksi jääneille\nperillisille ja leskelle hänen majesteettinsa apurahastosta. Tämä riita\nei suinkaan edistänyt Esmondin ylennystä ja pani hänet tosiaankin niin\nhäpeämään itseään, ettei hän uskaltanut uudelleen näyttää kasvojaan\nylipäällikön vastaanotoissa.\n\nNiiden kahdeksantoista kuukauden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä\nkuin Esmond oli nähnyt rakasta emäntäänsä, oli tämän hyvä isä, vanha\ntuomiorovasti, jättänyt tämän elämän, viimeiseen asti periaatteilleen\nuskollisena ja kehoittaen perhettään aina muistamaan, että\nkuningattaren veli, kuningas Jaakko III, oli oikea hallitsija. Hänen\nloppunsa oli kovin mieltä ylentävä, niinkuin hänen tyttärensä kertoi\nEsmondille; hänen tytärtään ei suinkaan hämmästyttänyt vähän kun hän\ntuomiorovastin kuoleman jälkeen (tuomiorovasti oli aina elänyt hyvin\nvaatimattomasti) havaitsi, että hänen isänsä oli jättänyt jälkeensä\nsievoisen 3000 punnan erän ja testamentannut sen myladylle.\n\nTällä pikku omaisuudella kykeni lady Castlewood, sitten kun hänen\ntyttärensä palvelus hovissa alkoi, menemään Lontooseen, jossa hän\njärjesti pienen, aistikkaan kodin hovin läheisyyteen Kensingtoniin ja\ntoi lapsensa sinne mukanaan; ja täällä tapasi Esmond nyt ystävänsä.\n\nNuoren lordin yliopistoelämä oli päättynyt jotenkin äkkinäisesti.\nKelpo Tusher, hänen opettajansa, oli havainnut nuoren herran aivan\nhillittömäksi. Mylord haaskasi elämänsä kaikenlaisiin kujeisiin\nja yltyi, niinkuin kotona kasvatetut pojat tekevät, satoihin\npoikamaisiin hullutuksiin. Niin siis tohtori Bentleyn, Trinityn uuden\nharjoitusmestarin mielestä oli soveliasta kirjoittaa varakreivitär\nCastlewoodille, mylordin äidille, ja pyytää häntä ottamaan pois nuori\naatelismies yliopistosta, jossa hän kieltäytyi oppimasta ja jossa hän\nyltiöpäisellä esimerkillään sai vain pahaa aikaan. Uskonpa tosiaankin,\nettä lordi oli vähällä saada aikaan tulipalon Nevil's Courtissa, tuossa\nkauniissa uudessa yliopistomme nelikulmiossa, jonka Sir Cristopher\nWren oli hiljattain rakentanut. Mylord töyttäsi nurin erään proctorin\npalvelijoista, joka aikoi vangita hänet joissakin yökujeissa; hän piti\npäivälliskemut Walesin prinssin syntymäpäivänä, joka oli kahden viikon\nkuluttua hänen omasta syntymäpäivästään ja ne kaksikymmentä nuorta\nherraa, jotka olivat läsnä, päätyivät kadulle viininsä juotuaan. He\nolivat juoneet maljoja kuningas Jaakon terveydeksi avonaisten akkunain\nääressä ja laulaneet kavaljeerilauluja ja huutaneet: \"Jumala kuningasta\nsuojelkoon!\" suurella pihalla, niin että harjoitusmestari oli\nsydänyöllä tullut asunnostaan ja hajoittanut tuon kapinallisen seurueen.\n\nTämä oli mylordin kujeitten kukkura, ja kun pastori Thomas Tusher,\njalosukuisen lordin varakreivi Castlewoodin perhepappi, huomasi, ettei\nhänen rukouksistaan ja saarnoistaan ollut mitään maallista hyötyä\nlordille, hän hylkäsi holhoojan velvollisuutensa ja meni ja nai tuon\noluenpanijan lesken Southamptonista ja vei hänet ja hänen rahansa\nvirkataloonsa Castlewoodiin.\n\nMylady ei voinut olla pojalleen vihainen siitä, että tämä oli juonut\nkuningas Jaakon maljan, koska hän itse oli lojaalinen tory niinkuin\nkaikki Castlewoodin perheen jäsenet olivat, ja tyytyi huokaisemaan,\ntietäen varmaankin, ettei hänen kieltonsa ollenkaan vaimentaisi nuoren\nlordin halua sotaiseen elämään. Lady olisi halunnut poikansa liittyvän\nsamaan rykmenttiin, jossa Esmond oli, sillä hän toivoi, että Harry\nholhoaisi ja neuvoisi itsepäistä nuorta sukulaistaan; mutta nuori lordi\nei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin vartioväestä, ja hänelle\nhankittiin siis toimi Ormondin herttuan rykmentistä. Esmond sai siis\ntietää, kun hän palasi Saksasta Blenheimin taistelun jälkeen, että\nmylord oli vänrikki ja palkkaa nauttiva upseeri.\n\nHuomio, jota kumpikin lady Castlewoodin lapsista herätti esiintyessään\nseurapiireissä, oli tavaton; ja koko kaupunki alkoi pian laulaa\nheidän ylistystään; niin kaunista paria, sanottiin, ei oltu koskaan\nnähty. Nuoren hovineidin maljoja juotiin joka pöydässä ja kaikissa\nravintoloissa; ja nuoren lordin muhkeutta ihailtiin vielä enemmän kuin\nhänen sisarensa kauneutta. Satoja lauluja kirjoitettiin tästä parista;\nja niinkuin senaikuinen tapa oli, ylistettiin nuorta lordia näissä\nanakreonlauluissa yhtä lämpimästi kuin Batyllusta. Voin vakuuttaa, että\nhän otti vastaan hyvin kiitollisena kaupungin mielipiteen hänestä, ja\ntyytyi vilpittömyydellä ja lumoavalla iloisuudella, joka hänessä aina\nilmeni, ajattelemaan todella olevansa Lontoon kaunein mies.\n\nVaikka ei vanhaa Chelsean varakreivitärtä koskaan voitu saada\nmyöntämään, että miss Beatrix olikaan kaunotar (jota kielteistä\nmielipidettä, kuten voidaan käsittää, suuri joukko naisia kannatti\nhänen kerallaan), hän kuitenkin, heti kun sai nähdä nuoren\nCastlewoodin, myönsi rakastuneensa häneen. Ja kun Harry Esmond, taas\npalasi Chelseahen, hän huomasi, että hänet oli kokonaan syrjäyttänyt\nvarakreivittären suosiosta nuorempi sukulaisensa. Kuninkaan\nmaljanjuomiskuje Cambridgessä olisi ainakin voittanut hänen sydämensä,\nvakuutti varakreivitär, ellei mikään muu olisi sitä tehnyt. \"Miten\nsaattaa tuo armas poika olla niin kaunis?\" kysyi hän. \"Hän ei ole sitä\nperinyt isältään -- eikä tietenkään myös äidiltään. Miten on hän voinut\nsaada niin jalot käyttäytymistavat ja niin täydellisen _bel airin?_\nTuo maalaistunut Walcoten leski ei olisi koskaan voinut hänelle sitä\nopettaa.\" Esmondilla oli omat mielipiteensä maalaistuneesta Walcoten\nleskestä, jonka käyttäytymisessä oli tyyntä suloutta ja lämmintä\nystävällisyyttä, mikä oli Esmondista aina tuntunut hyvän kasvatuksen\ntäydellistymiseltä, vaikka ei hän ylittänytkään väitellä tästä tätinsä\nkanssa. Mutta hän voi olla yhtä mieltä useimpien ylistyksien suhteen,\njoita hurmaantunut vanha leskivarakreivitär uhrasi varakreiville, koska\nei Esmond koskaan ollut nähnyt mielenkiintoisempaa eikä lumoavampaa\ngentlemannia. Castlewoodilla ei ollut yhtä suuressa määrin älykkyyttä\nkuin iloisuutta. \"Tuon nuorukaisen ulkomuoto on kaikkea hyvää\", oli\nmr. Steelen tapa sanoa; \"ja hänen naurunsa tekee keskustelun yhtä\nmiellyttäväksi kuin kymmenen mr. Congreven älynleimausta. Istuisin\naivan yhtä kernaasti pullon ääressä hänen kanssaan kuin mr. Addisonin,\nja mieluummin kuuntelen hänen puhettaan kuin Nicolinia. Onko mies\nvielä koskaan ennen ollut niin suloisella tavalla humalainen kuin\nmylord Castlewood? Antaisin mitä tahansa, että pysyisin tasapainossa\nviinini jälkeen\" (vaikka totisesti Dick kesti osansa varsin huokeasti,\nja juotavaa sai olla paljonkin) \"niinkuin tämä verraton nuori mies.\nKun hän on selväpäinen, on hän ihastuttava, ja kun hän on päissään,\non hän aivan vastustamaton.\" Ja viitaten lemmikkiinsä, Shakespeareen\n(joka oli aivan kokonaan vanhanaikainen, kunnes Steele hänet jälleen\ntoi muotiin), Dick vertasi lordi Castlewoodia Prinssi Henrikkiin ja\nhuvikseen risti Esmondin Pistooliksi.\n\nYlihovimestaritarta, Englannin korkeinta ladyä kuningattaren jälkeen\ntai ennenkin hänen majesteettiaan, niinkuin maailma sanoi, ei koskaan\nvoitu saada sanomaan ainoatakaan ystävällistä sanaa Beatrixille, jonka\nhän oli toimittanut hovinaiseksi, mutta tämän veljen hän otti heti\nsuosioonsa. Kun nuori Castlewood uudessa univormussaan ja näyttäen\nsadun prinssiltä meni kohteliaisuusvierailulle herttuattaren luo,\nkatseli tämä hetkisen vaiteliaana punastelevaa ja hämillään olevaa\nnuorta miestä edessään, sitten alkoi lady nyyhkyttää ja suuteli lordia\ntyttärensä ja seurueensa nähden. \"Hän oli poikani ystävä\", sanoi\nhän nyyhkytystensä lomassa. \"Minun Blandfordini olisi voinut olla\nkuin hän.\" Ja jokainen näki tämän herttuattaren suosionosoituksen\njälkeen, että nuoren lordin edistys oli taattu, ja ihmiset parveilivat\nsuosikin ympärillä, joka tuli turhamaisemmaksi ja vallattomammaksi ja\niloisemmaksi kuin koskaan ennen.\n\nSillävälin teki Beatrix-neiti valloituksia omalla puolellaan; ja näiden\nvalloitusten joukossa oli eräs herraparka, johon hänen nuoret silmänsä\nolivat singonneet nuolen kaksi vuotta sitten ja joka ei koskaan ollut\ntäysin toipunut tästä haavasta. Hän tiesi kyllä, miten toivotonta sille\ntaholle suunnattu rakkaus oli, ja oli nauttinut parasta, vaikkakin\nhalpaa, _remedium amorista_ [rakkauden parannuskeino] paetessaan\nnopeasti lumoojatarta ja olemalla kauan poissa hänen luotaan. Ja\nkoska Esmond ei ollut saanut vaarallista tartuntaa aivan heti, toipui\nhän pian tästä vaivasta, ja jos se hänellä vielä oli, niin ei hän\nsitä tietänyt ja hän kantoi sen helposti. Mutta kun hän palasi\nkotiin Blenheimin taistelun jälkeen, oli tuo nuori kuusitoistavuotias\nneitonen, joka kaksi vuotta sitten oli näyttänyt kauneimmalta oliolta\nmihin hän koskaan oli silmiään kohdistanut, nyt saavuttanut kauneuden\ntäyden kypsyyden ja täydellisyyden, sellaisen, että se heti otti\nlumoihinsa poikaparan, joka jo oli ollut hänen lumojaan paossa. Silloin\noli Esmond nähnyt häntä vain kaksi päivää ja paennut. Nyt hän näki\nhänet päivä päivältä, ja kun Beatrix oli hovissa, vartosi Esmond häntä;\nkun hän oli kotona, liittyi Esmond perheseuraan. Jos Beatrix lähti\najelemaan, ratsasti Esmond hänen äitinsä vaunujen jälessä; kun Beatrix\nnäyttäytyi teatterissa, valitsi Esmond aition hänen läheisyydestään tai\npermantopaikan, josta sai katsella häntä; kun hän meni kirkkoon, oli\nsiellä varmaan Esmondkin, vaikka ei hän mahtanutkaan kuunnella saarnaa,\nja oli valmis auttamaan Beatrixia istuimelleen, jos tämä suvaitsi ottaa\nvastaan Esmondin palvelukset ja valita hänet siitä nuorukaisjoukosta,\njoka aina oli hänen ympärillään. Kun Beatrix meni pois, seuraten\nhänen majesteettiaan Hampton Courtiin, lankesi pimeys Lontoon yli.\nJumalani, minkälaisia öitä Esmond onkaan viettänyt ajatellen häntä,\nrunoillen hänestä, puhuen hänestä! Hänen ystävänsä Dick Steele\nkosiskeli tähän aikaan tuota nuorta naista, mrs. Scurlockia, jonka\nhän nai; tällä ladyllä oli asunto Kensington Squaressa aivan lähellä\nlady Castlewoodin taloa. Dick ja Harry, jotka olivat samalla asialla,\ntapasivat yhtämittaa toisensa Kensingtonissa. He retkeilivät alinomaa\nsen ympärillä tai kävelivät synkkinä sieltä tai kiiruhtivat innoissaan\nsinne. He tyhjensivät lukemattomia pulloja \"Kuninkaan aseissa\", ja\nkumpikin puhui rakkaudestaan ja antoi toisen puhua ehdolla, että\ntämä saisi omalla vuorollaan olla kuulijana. Tästä muodostui heidän\nvälilleen läheinen ystävyys, vaikka he lienevätkin muiden ystäviensä\nmielestä olleet sietämättömiä. Esmondin runot \"Gloriana klaverin\nääressä,\" \"Glorianan kukkavihko\" ja \"Gloriana hovissa\" ilmestyivät\nsinä vuonna _Observatorissa_. -- Oletteko koskaan lukenut niitä? Niitä\npidettiin kauniina runoina ja muutamat luulivat niitä mr. Priorin\ntuotteiksi.\n\nTämä intohimo ei jäänyt huomaamatta -- kuinka se olisi voinutkaan\njäädä? -- Esmondin emännän kirkkailta silmiltä. Esmond kertoi hänelle\nkaikki: mitä ei mies tekisi ollessaan hurjana rakkaudesta? Mihinkä\nkataluuteen ei hän alentuisikaan? Mitä tuskia ei hän panisi toisia\nkärsimään voidakseen huojentaa itsekästä sydäntään? Päivä päivältä\nhaki Esmond rakkaan emäntänsä ja valoi mielettömiä toivoja, rukouksia,\nihastuksenpuuskia ja ylistyksiä hänen korvaansa. Tämä kuunteli,\nhymyili, lohdutteli väsymättömällä säälillä ja suloudella. Esmond\noli vanhin hänen lapsistaan, niin häntä huvitti sanoa; ja mitä tulee\nhänen ystävällisyyteensä, niin kukapa koskaan olisi hakenut tai hakisi\nmuuta siltä, joka oli lempeyden ja säälin enkeli? Sen jälkeen mitä on\nsanottu, on melkein tarpeetonta lisätä, että Esmond-paran kosinta oli\nmenestyksetöntä. Mitäpä saattoi nimetön, rahaton luutnantti tehdä,\nkun maan suurimpia oli tantereella? Esmond ei koskaan edes ajatellut\npyytää lupaa saada toivoa niin paljon yläpuolelle mahdollisuuksiensa\nkuin tiesi tavoiteltavansa olevan ja kulutti mieletöntä, hyödytöntä\nelämäänsä arvottomaan huokailemiseen ja voimattomaan kaihoon.\nMinkälaisia raivon öitä, minkälaisia kidutuksen päiviä, intohimoisen,\ntäyttämättömän kaihon päiviä, sairaaksi tekevän mustasukkaisuuden\npäiviä, hän voikaan muistaa! Beatrix ei ajatellut häntä enempää kuin\nlakeijaa, joka seurasi hänen kantotuoliaan. Esmondin tuskat eivät\nliikuttaneet häntä vähimmässäkään määrässä; Esmondin ihastuksen puuskat\npikemminkin kyllästyttivät häntä; hän ei välittänyt Esmondin rimoista\nenempää kuin Chaucerin, joka oli kuollut monta sataa vuotta sitten.\nBeatrix ei vihannut häntä; Beatrix pikemminkin halveksi häntä ja juuri\nja juuri sieti häntä.\n\nEräänä päivänä, puhuttuaan Beatrixin äidille, armaalle, lempeälle,\nalttiille emännälleen -- useita tunteja -- koko päivän pitkän --\nja loihdittuaan esiin intohimonsa hehkun, epätoivonsa ja raivonsa,\npalattuaan yhä uudestaan ja uudestaan samaan aineeseen kävellessään\nedestakaisin huoneessa hän repi pöydällä olevat kukat murusiksi,\ntaivutti ja mursi palasiksi lakan kirjoitustelineiltä ja teki satoja\nmielettömiä tekoja intohimonsa hurjuudessa. Viimein, kun Esmond\nnäki emäntänsä aivan kalvenneen ja väsyneen vain pelkästä säälistä,\nemäntänsä, joka katseli hänen kuumeista tuskaansa ainakin sadannetta\nkertaa, hän tarttui hattuunsa ja poistui. Kun hän pääsi Kensington\nSquarelle, valtasi hänet katumuksen tunne ajatellessaan sitä rasittavaa\ntuskaa, jota hän oli tuottanut rakkaimmalle ja lempeimmälle ystävälle\nmitä miehellä on koskaan ollut. Hän palasi taloon, jossa palvelija yhä\nseisoi avonaisella ovella, juoksi portaat ja löysi emäntänsä siinä,\nmihin oli hänet jättänyt, akkunakomerossa; siinä hän katseli peltojen\nyli Chelseahen päin. Hän nauroi ja kuivasi samalla kyyneleet, jotka\npäilyivät hänen lempeissä silmissään. Esmond polvistui ja painoi päänsä\nhänen syliinsä. Ladyllä oli kädessään vaaleanpunaisen kukan varsi,\njonka teriön Esmond oli repinyt. \"Oi, antakaa minulle anteeksi, te\narmain ja lempein\", virkkoi Esmond; \"minä olen helvetissä ja te olette\nenkeli, joka tuo minulle vesipisaran.\"\n\n\"Minä olen äitisi ja sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua\naina\", virkkoi lady, levittäen kätensä hänen ylitseen; ja Esmond\npoistui lohdutettuna ja nöyryytettynä mieleltään, ajatellessaan sitä\nhämmästyttävää ja muuttumatonta rakkautta ja lempeyttä, joilla tämä\nsuloinen lady aina siunasi ja palkitsi häntä.\n\n\n\nXI luku.\n\nKUULUISA MR JOSEPH ADDISON.\n\nKamariherroilla oli aina oma pöytänsä Kensington-palatsissa ja\nhenkivartioston herroilla aina upea päivällinen St. James-palatsissa,\nja kummassakin näistä ravintoloista Esmond sai vapaasti syödä\npäivällistä. Dick Steele piti enemmän henkivartioston ruokapöydästä\nkuin omasta kamariherrojen pöydästään, koska jälkimmäisessä oli\nvähemmän viiniä ja enemmän juhlallisuutta. Ja Esmond vietti siellä\nuseita hauskoja iltoja ystävänsä seurassa ja auttoi ainakin sata\nkertaa Dickin kantotuoliinsa. Jos viinissä kerran on totuutta, kuten\nvanha sananlasku vakuuttaa, niin mikä herttainen luonne Dickillä\nonkaan ollut! Sikäli kuin hän imi sisäänsä viiniä, hän alkoi pursua\nystävällisyyttä. Hänen keskustelunsa ei ollut yhtä suuressa määrässä\nnerokasta kuin se oli viehättävää. Hän ei koskaan sanonut sanaakaan,\njoka olisi voinut ketään suututtaa, ja tuli sitä hyväntahtoisemmaksi\nkuta enemmän hän humaltui. Useat pilkkakirveet pitivät ivanesineenään\nmiesparkaa, kun hän oli humalassa, ja valitsivat hänet satiirinsa\nmaalitauluksi. Mutta Dickin olemuksessa oli hyvyyttä ja eräänlaista\nsuloista, pirteätä mielikuvituksen leikkiä, joka Esmondista tuntui\nmoninverroin lumoavammalta kuin mikään terävämpien älyniekkojen\nkerkeinkään puhe, kun he singauttelivat koreita, sattuvia vastauksiaan\nja teennäisen vakavia mietelmiään. Minusta Steele pikemminkin sädehti\nkuin loisti. Nuo kuuluisat kahviloiden _beaux-esprits_ [kompasepät]\n(esimerkiksi mr. William Congreve, silloin kuin hänen nivelleininsä\nja ylemmyytensä sallivat hänen liittyä meihin) tekivät paljon\nloistavan sattuvia huomautuksia -- toisinaan puolisen tusinaa illassa\n-- mutta heidänkin niinkuin tarkka-ampujain, jotka ovat ampuneet\npanoksensa, oli pakko vetäytyä suojaan siksi, kunnes saivat aseensa\nuudelleen ladatuiksi, ja odottaa, kunnes saivat uuden tilaisuuden\notella vihollista vastaan; Dick sensijaan ei koskaan ajatellut, että\nhänen juomaveikkonsa olisi ollut maalitaulu -- vain ystävä, jonka\nkättä tuli pusertaa. Miesparalla oli uskottuinaan puolet kaupunkia;\njokainen tiesi hänen rakkaudestaan ja veloistaan, hänen velkojistaan\nja hänen rakastettunsa kovasydämisyydestä. Kun Esmond ensi kerran tuli\nkaupunkiin, oli kelpo Dick seitsemänteen taivaaseen asti ihastunut\nsiihen nuoreen naiseen, länsi-intialaiseen perijättäreen, jonka hän\nnai. Muutaman vuoden perästä tämä rouva kuoli ja omaisuus oli melkein\nkaikki kulutettu ja kelpo leskemme oli yhtä kiihkeä pyydystämään uutta\nkauneuden esikuvaa kuin jos ei hän koskaan olisi kosinut eikä nainut\neikä haudannut edellistä.\n\nPoistuttuaan henkivartioston ruokapöydän äärestä eräänä aurinkoisena\niltapäivänä, kun Dickillä sattui olemaan selvä hetki, suuntasivat\nhän ja hänen ystävänsä kulkunsa Germain-katua alas; silloin Dick\nhellitti äkkiä ystävänsä käsivarresta ja juoksi erään herran luo,\njoka tuijotti pienoiseen kirjaan kirjakaupan akkunassa lähellä St.\nJames-kirkkoa. Tämä oli vaalea, suuri mies, jolla oli nuuskanvärinen\npuku ja yksinkertainen miekka vyöllä; hän oli hyvin vakava ja melkein\nryysyisessä asussa -- ainakin jos häntä vertasi kapteeni Steeleen, joka\nmielellään koristi iloisen, pyylevän olemuksensa kaikkein hienoimpiin\nvaatteisiin ja loisti punaisessa sotilaspuvussa ja kultanauhoissa.\nKapteeni syöksyi siis tähystäjän luo kirjakaupan edessä, otti hänet\nsyliinsä ja syleili häntä lämpimästi ja olisi häntä suudellutkin --\nsillä Dick hyväili ja suuteli ystäviään aina; mutta toinen vetäytyi\ntakaisin punastus kalpeilla kasvoillaan, näyttäen hylkäävän tämän\njulkisen todisteen Steelen ystävyydestä.\n\n\"Armahin Joe, missä olet piileskellyt tämän loppumattoman ajan?\"\nhuudahti kapteeni, yhä pidellen molempia ystävänsä käsiä; \"olen\nriutunut sinua ikävöiden nämä kaksi viikkoa.\"\n\n\"Kaksi viikkoa ei ole loppumaton aika, Dick\", virkkoi toinen iloisena.\n(Hänellä oli vaaleansiniset hyvin kirkkaat silmät ja täydellisen\nsäännölliset kasvot aivan kuin väritetyllä patsaalla.) \"Minä olen\npiileksinyt -- voitko ajatella missä?\"\n\n\"Mitä! ethän vain meren takana, armahin Joe?\" sanoi Steele näyttäen\nkovin pelästyneeltä. \"Tiedäthän, että minä olen aina -- --\"\n\n\"Ei\", virkkoi hänen ystävänsä keskeyttäen hänet hymyillen; \"emme ole\nvielä päässeet sellaisiin umpipohjukkoihin, Dick. Minä olen piillyt,\nsir, eräässä paikassa, jossa eivät ihmiset koskaan ajattele kohtaavansa\nminua -- omassa asunnossani, jonne nyt menen polttamaan piipullisen ja\njuomaan lasin espanjanviiniä. Liittyykö teidän ylhäisyytenne seuraani?\"\n\n\"Tule tänne, Harry Esmond\", huusi Dick. \"Olet kuullut minun\npuhuvan yhä uudestaan ja uudestaan armaimmasta Joe-ystävästäni,\nsuojelusenkelistäni.\"\n\n\"Enkä tosiaankaan ole oppinut vain sinulta ihailemaan mr. Addisonia\",\nvirkkoi Esmond kumartaen. \"Me pidimme hyvästä runoudesta Cambridgessä\nsamoin kuin Oxfordissakin; ja minä osaan ulkoa muutamia runojanne,\nvaikka olenkin pukenut ylleni punaisen takin. 'O qui canoro blandius\nOrpheo vocale ducis carmen' [Oi kuinka sinä johdat ihanaa laulua\nsuloisemmin kuin laulukas Orpheus]; jatkanko, sir?\" sanoi mr. Esmond,\njoka tosiaankin oli lukenut ja ihaili mr. Addisonin viehättäviä\nlatinalaisia runoja, sillä kaikki senaikuiset oppineet tunsivat ne ja\nihailivat niitä.\n\n\"Tämä on kapteeni Esmond, joka oli Blenheimin retkellä\", sanoi Steele.\n\n\"Luutnantti Esmond\", virkkoi toinen syvään kumartaen, \"mr. Addisonin\npalvelukseksi.\"\n\n\"Minä olen kuullut teistä\", virkkoi mr. Addison hymyillen.\nKoko kaupunkihan olikin kuullut tuon onnettoman jutun Esmondin\nvarakreivitär-tädistä ja herttuattaresta. \"Aioimme mennä George'iin\ntyhjentämään pullon ennen näytännön alkamista\", sanoi Steele; \"etkö\nliity meihin, Joe?\" Mr. Addison sanoi, että hänen oma asuntonsa oli\naivan lähellä ja että hän oli vielä tarpeeksi rikas tarjotakseen hyvän\npullon viiniä ystävilleen; ja hän kutsui nuo kaksi herraa asuntoonsa\nHaymarketille, jonne myös menimme.\n\n\"Emäntäni antaa minulle luottoa\", sanoi Addison hymyillen, \"kun hän\nnäkee kahden näin hienon herran nousevan minun rappusiani.\" Ja hän\notti vieraansa kohteliaasti vastaan huoneessaan, joka oli varsin\nköyhännäköinen; mutta mikään maamme ylimys ei olisi voinut ottaa\nvieraitaan vastaan viehkeämmällä ja täydellisemmällä sulolla kuin tämä\nherra. Niukka päivällinen, jonka muodosti lihapala ja pennyn leipä,\nodotti vuokralaista. \"Viinini on parempaa kuin ruokani\", sanoi mr.\nAddison: \"lordi Halifax lähetti minulle burgundilaiseni.\" Ja hän asetti\npullon ja lasit ystäviensä eteen ja söi yksinkertaisen päivällisensä\nmuutamissa minuuteissa, ja sitten kävivät nuo kolme viiniin käsiksi.\n\"Näettehän\", virkkoi mr. Addison, viitaten kirjoituspöydälleen, jossa\noli Höchstedtin sotatoimia kuvaava kartta ja muutamia sanoma- ja\nlentolehtiä, jotka koskivat tuota taistelua, \"että minäkin aherran\nteidän asioissanne, kapteeni. Minut on katsokaas pyydetty runolliseksi\navustajaksi ja minä kirjoitan runoa tuosta sotaretkestä.\"\n\nNiinpä siis Esmond isäntänsä kehoituksesta kertoi tälle sen mitä tiesi\ntuosta kuuluisasta sotaretkestä, piirusti joen pöydälle _aliquo mero_\n[jollakin väkevällä] ja näytti muutamien piipunpalasien avulla vasemman\nsiiven etenemisen, jonka mukana hän oli toiminut.\n\nMuutamia arkkeja tuota runoelmaa oli jo pöydällä meidän pullojemme\nja lasiemme vieressä ja kun Dick oli yllinkyllin virkistänyt itseään\nviimemainittujen sisällöllä, otti hän esiin käsikirjoitusarkit, jotka\nolivat kirjoitetut kirjailijan omalla hennolla, kauniilla käsialalla\nmelkein ilman ainoatakaan mustetahraa tai korjausta, ja alkoi lukea\nniitä komeasti korostaen ja sulavasti. Runon pysähdyspaikoissa vaikeni\ninnostunut lukija ja singautteli myrskyisiä ylistyksiä.\n\nEsmond hymyili Addisonin ystävän innostukselle. \"Olet saksalaisten\nporvarien ja Moselin ruhtinaiden kaltainen\", sanoi hän; \"kun armeijamme\nsaapui johonkin pysähdyspaikkaan, lähettivät he aina lähetystön\nonnittelemaan päällikköä ja laukaisivat valleiltaan tervehdyslaukauksen\nkaikilla aseillaan.\"\n\n\"Ja joivat sen jälkeen suuren päällikön maljan, eikö totta?\" virkkoi\nkapteeni Steele täyttäen iloisena lasin -- hän ei koskaan hidastellut\nantamasta sillä tavalla tunnustustaan ansiokkaalle ystävälle.\n\n\"Ja herttua, koska tahdotte minun näyttelevän hänen ylhäisyytensä\nosaa\", virkkoi mr. Addison hymyillen ja melkein punastuen, \"joi\npuolestaan näiden ystäviensä maljan. Kaikkein lempeämielisin Covent\nGardenin vaaliruhtinas, minä juon teidän korkeutenne maljan\", ja hän\ntäytti itselleen lasin. Joseph ei tarvinnut sen enempää kuin Dickkään\nkehoituksia senkaltaiseen huviin. Mutta viini ei tuntunut koskaan\nhämmentävän mr. Addisonin aivoja -- se vain höllensi hänen kieltään;\nkapteeni Steelen pää ja keskustelu menettivät sensijaan kokonaan\ntasapainonsa yhdestä ainoasta pullosta.\n\nOlivatpa säkeet minkälaisia tahansa, ja totta puhuaksemme havaitsi mr.\nEsmond muutamain niistä olevan kovin keskinkertaisia, niin ei Dickin\nihailu päämiestään kohtaan koskaan laimennut, ja joka rivillä, jonka\nAddisonin kynä oli kirjoittanut, keksi Steele mestarinäytteen. Kun\nDick pääsi runoelman siihen osaan, jossa laulaja kuvaa yhtä miedosti,\nkuin jos hän selostaisi oopperatanssia tai vaaratonta idyllistä\nkeppitaistelua maalaismarkkinoilla, tuota veristä ja armotonta\nsotaretkemme osaa, jonka muistaessaan jokaisen mukana olleen soturin\n_täytyy_ häpeästä sairastua -- kun meidät määrättiin ryöstämään ja\nhävittämään vaaliruhtinaan maa, jolloin murhapoltot, surmaaminen ja\nrikokset hävittivät suuren osan hänen valtakuntaansa -- kun Dick pääsi\nsäkeisiin: --\n\n    \"Nyt miekkaan, tuleen tarttuu sotilaat,\n    kun kosto rinnan sytti, raiskaa maat;\n    tuhannet viljapellot tuli syö\n    tuhannet kodit liekki maahan lyö.\n    Taa synkän korven lampaat kiiruhtaa,\n    suruisin äänin karja valittaa,\n    vavisten herrat samaan suojaan saa\n    ja lasten huudot ilmaan kajahtaa.\n    Sen suruun vaipuin kuulee sotamies,\n    mut käskyn oikein täyttäneensä ties.\n    Myös sääli täyttää syömen päällikön\n    mi jalosti niin johti rynnäkön\",\n\nniin siihen mennessä olivat viini ja ystävyys saattaneet Dick-paran\naivan höperöksi ja hän kirkui viimeisen säkeen sellaisella lempeydellä,\nettä se sai toisen hänen kuulijoistaan nauramaan.\n\n\"Minä ihailen teidän runoilijain erikoisoikeuksia\", sanoi Esmond mr.\nAddisonille. (Dick halusi, luettuaan kaikki säkeet, mennä pois, ja\nhän tahtoi suudella molempia rakkaita ystäviään ennen lähtöään ja\nhoiperteli sitten pois, peruukki silmille valahtaneena.) \"Ihailen\ntaidettanne: sotaretkemme murhat toimitetaan sotamusiikin tahtiin\nniinkuin taistelu oopperassa ja neitoset kirkuvat soinnukkaasti\nurheitten krenatööriemme marssiessa heidän kyliinsä. Tiedättekö\nminkälainen näky se oli?\" -- (tähän mennessä oli viini ehkä alkanut\nlämmittää mr. Esmondinkin aivoja) -- \"ja mitä voittoa te ikuistatte?\nTiedättekö minkälaisia häpeän ja kauhun näytelmiä pantiin toimeen,\nnäytelmiä, joiden kestäessä nerokas ylipäällikkömme valvoi asiain\nkulkua niin tyynenä kuin hän ei olisi edes kuulunutkaan meidän\ntaivaankappaleellemme? Puhutte 'kuuntelevasta soturista, joka suruun\nvaipuu' ja 'päälliköstä, joka säälii', mutta minä uskon ettei päällikkö\nvälittänyt sen enemmän määkivistä lampaista kuin lasten huudoistakaan,\nja useat meidän roistoistamme murhasivatkin niitä molempia yhtä\ntyynesti. Minä häpesin ammattiani, kun näin toimeenpantavan noita\nkauhuntöitä, jotka joka mies joutui näkemään. Muovaatte hiotuissa\nsäkeissänne ylvään, autereisen kuvan voitosta: vakuutan teille, että se\non raaka, väärennetty, villi epäjumala, hirveä, verinen ja barbaarinen.\nNe juhlamenot, jotka sen edessä suoritetaan, ovat mieltäjärkyttäviä\najatella. Teidän suurten runoilijain tulisi osoittaa se sellaiseksi\nkuin se on: julmaksi ja hirveäksi eikä kauniiksi ja ylvääksi. Ah, sir,\njos te olisitte ollut tuolla sotaretkellä, niin uskokaa pois, ette\nkoskaan olisi laulaneet siitä noin.\"\n\nTämän pienen tunteenpurkauksen kestäessä kuunteli mr. Addison poltellen\npitkää piippuaan hymyillen kovin tyynesti. \"Mitä haluaisitte\", sanoi\nhän. \"Meidän hienostuneena aikanamme ja taiteen lakienkin mukaan on\nmahdotonta, että Runotar kuvailisi kidutuksia tai likaisi kätensä\nsodan kauhuja maalailemalla. Ne mieluimmin vain osoitetaan kuin\nkuvaillaan, samoin kuin kreikkalaisissa murhenäytelmissä, jotka varmaan\nolette lukenut (ja missään ei voikaan olla loistavampia runouden\nnäytteitä), Agamemnon kaatuu tai Medean lapset surmataan näyttämön\nulkopuolella -- ja kuoro valtaa näyttämön ja laulaa tapahtumasta\npateettisen soiton säestämänä. Jotain tällaista, parahin herrani,\nminäkin yritän vaatimattomalla tavallani: minä koetan kirjoittaa\nylistysrunon enkä satiiria. Jos laulaisin niinkuin te haluaisitte\nminun tekevän, repisi kaupunkimme väestö runoilijan kappaleiksi ja\npolttaisi sitten hänen kirjansa tavallisen pyövelin avulla. Ettekö\nkäytä tupakkaa? Kaikista kasveista, joita maan päällä kasvaa, on tuo\nnikotiininen varmasti kaikkein rauhoittavinta ja terveellisintä. Meidän\ntäytyy maalata suuri herttuamme\", jatkoi mr. Addison, \"ei mieheksi,\njolla on heikkoutensa niinkuin meillä toisillakin, niinkuin hänellä\nepäilemättä onkin, vaan sankariksi. Teidän nöyrä palvelijanne ratsastaa\npegasoksellaan voitossa eikä sodassa. Me yliopistorunoilijat kuljemme,\nkuten tiedätte, kovin kevyttä laukkaa. Ikimuistoisista ajoista on\nrunoilijan tehtäviin kuulunut ikuistaa runoissa sankaritekoja ja\nlaulaa niistä teoista, joita te sodankävijät saatte aikaan. Minun\ntäytyy seurata taiteen sääntöjä ja tämänlaisen runoelman tulee olla\nkokoonpanoltaan sopusointuista ja majesteetillista, ei kotoista eikä\njokapäiväistä totuutta liiaksi lähentelevää. _Si parva licet:_ jos\nVergilius saattoi loihtia esiin jumalaisen Augustuksen, niin saattaa\narvottomampi runoilija Isiksen rannoilta juhlia voittoa ja voittajaa,\njonka voitoissa jokaisella brittiläisellä on osansa ja jonka kunnia ja\nnerokkuus tulee osaksi jokaisen kansalaisensa kunniaksi. Milloinka,\nHenrikkiemme ja Edwardiemme päivien jälkeen, on ollut niin suurenmoista\naseiden mestarinäytettä kuin se, jolta te itse olette tuoneet\nkunniamerkkejä? Jos minun vallassani on laulaa tuo laulu ansiokkaasti,\nteen sen ja olen kiitollinen runottarelleni. Jos runoilijana\nepäonnistun, niin ainakin osoitan brittiläisenä uskollisuuttani ja\nheitän ilmaan hattuni ja hurraan voittajalle: --\n\n    \"Rheni pacator et Istri,\n    Omnis in hoc uno variis discordia cessit\n    Ordinibus; laetatur eques, plauditque senator\n    Votaque patricio certant plebeia favori.\"\n\n[Reinin ja Isterin rauhoittaja, kaikki joukkojen eripuraisuus lakkasi\ntämän yhden ilmestyessä; iloitsee ritari, rahvaan onnentoivotukset\nhänelle ja ylimysten suosio kilpailevat keskenään.]\n\n\"Mutta sotatantereella oli yhtä urhoollisia miehiä\", virkkoi mr.\nEsmond (jota ei koskaan voitu saada pitämään Marlborough'n herttuasta\neikä unohtamaan niitä juttuja, joita hän oli lapsuudessaan kuullut\nsuuren päällikön itserakkaudesta ja petoksista). -- \"Blenheimissa\noli yhtä hyviä miehiä kuin ylipäällikkö, miehiä, joita eivät ritarit\neivätkä senaattorit ylistäneet eivätkä plebeijien tai patriisien äänet\nsuosineet ja jotka nyt lepäävät unohdettuina siellä multamöhkäleiden\nalla. Missä on runoilija, joka heistä laulaisi?\"\n\n\"Laulaa Hadekseen lähetettyjen sankarien urheista sieluista!\" virkkoi\nmr. Addison hymyillen. \"Tahtoisitteko ikuistaa ne kaikki? Jos minulla\nlienee mitään sanansijaa sellaisessa ihailtavassa teoksessa, niin on\nlaivaluettelo Homerossa aina tuntunut minusta hieman pitkäveteiseltä:\nmikä olisi runoelma ollutkaan, jos oletamme, että kirjailija olisi\nselostanut kapteenien ja luutnanttien nimet, arvon ja järjestyksen?\nSuuren miehen suurimpia ominaisuuksia on menestys: se on tulos kaikesta\nmuusta; suuressa miehessä salattu voima pakottaa itselleen jumalten\nsuosion ja tekee onnen alamaisekseen. Yli kaikkien muiden lahjojen\nihailen sitä suuressa Marlborough'ssa. Mitä on urhoollisuus? Kuka\nhyvänsä on urhoollinen. Mutta voitokkuudessa, sellaisessa kuin hänen,\non minusta jotain jumalaista. Tilaisuuden ilmetessä loistaa päällikön\nsuuri sielu ja Jumala ilmaiseikse. Itse kuolemakin kunnioittaa häntä\nja kulkee hänen sivutseen kaataessaan toisia. Sota ja verilöylyt\nväistyvät hänen tieltään tuhotakseen taistelukentällä toisia osia,\nsamalla tavalla kuin Hektor väistyi jumalaista Akillesta. Sanotte,\nettei hän tuntenut mitään sääliä: Sitä eivät tunne jumalatkaan, jotka\novat sen yläpuolella ja ovat yli-inhimillisiä. Heikontuva taistelu saa\nvoimia hänen näkemisestään; ja missä ikänä hän ratsastaa, siellä voitto\nkallistuu hänen puolelleen.\"\n\nMuutamia päiviä jälkeenpäin, kun mr. Esmond uudelleen vieraili\nrunoilija-ystävänsä luona, havaitsi hän tämän ajatuksen, joka\noli innokkaan keskustelun synnyttämä, tulleen parannetuksi ja\nmuovatuksi noihin kuuluisiin säkeihin, jotka todellisuudessa ovat\n\"Sotaretki\"-runoelman jaloimmat. Kun nuo kaksi herraa istuivat\nkeskusteluun kiintyneinä -- mr. Addison lohduttautui totuttuun tapaansa\npiipullaan -- tuli pieni palvelijatar, joka odotti hänen huoneustonsa\nedessä, opastaen erästä herraa, jolla oli hienot röyhelöiset vaatteet;\ntämä oli nähtävästi joku huomattavuus hovista tai hän tuli jonkun\nsuuruuden vastaanotoista. Hoviherra yski hieman piipun savuun\njoutuessaan ja katseli uteliaasti ympäri huonetta, joka olikin varsin\nköyhännäköinen samoinkuin sen omistajakin kuluneessa nuuskan värisessä\npinnissään ja sideperuukissaan.\n\n\"No miten edistyy magnum opus [suuri työ], mr. Addison?\" virkkoi\nhoviherra, kun hänen katseensa osui papereihin, jotka olivat pöydällä.\n\n\"Olimme juuri sitä pohtimassa\", vastasi Addison (suurimmalla\nhovimiehellä maassamme ei olisi voinut olla loistavampaa\nkohteliaisuutta eikä suurempaa arvokkuutta käyttäytymisessä). \"Tässä\npöydällä\", sanoi hän, \"on suunnitelma: _hac ibat Simois_ [tässä juoksee\nSimois] tässä virtasi pieni Nebel-joki; _hic est Sigeia tellus_ [tässä\non Sigeia], tässä ovat Tallardin leirit tämän piipunkopan vieressä;\nheidän hyökätessään oli kapteeni Esmond paikalla. Minulla on kunnia\nesitellä hänet mr. Boylelle; mr. Esmond kuvailikin juuri _aliquo\nproelia mixta mero_ [taistelun vaiheita väkeviä käytellen] kun te\nsaavuitte.\" Nuo kaksi herraa olivatkin olleet siihen kiintyneitä\nvieraan saapuessa. Ja Addison valitteli, hymyillen tapansa mukaan,\njohtaessaan puheen mr. Webbiin, Esmondin rykmentin everstiin (joka\nsillä kerralla johti erästä brigaadia ja kunnostautui erinomaisesti),\nettei hän voinut koskaan löytää sopivaa loppusointua Webbille, muussa\ntapauksessa olisi brigaadipäällikkö kyllä saanut sijan runoilijan\nsäkeissä. \"Ja mitä teihin tulee, niin olettehan vain luutnantti\", sanoi\nAddison, \"ja runotar ei voi vaivautua mainitsemaan ketään herraa, joka\non rykmentinpäällikköä alempi.\"\n\nMr. Boyle paloi halusta saada kuulla ja sanoi pääministerin ja lordi\nHalifaxin olevan yhtä halukkaita siihen; ja Addison alkoi punastellen\nlukea säkeitään, ja olen varma siitä, että hän tunsi niiden heikot\npuolet yhtä hyvin kuin kaikkein kriitillisin kuulijakin. Kun hän pääsi\nriveihin, jotka kuvailevat enkeliä: --\n\n    \"mi masennettuun joukkoon kiihkon toi\n    ja taistoon empivähän raivon loi,\"\n\nhän luki eloisasti, katsellen Esmondiin aivankuin sanoakseen: \"tiedät,\nmistä tuo vertaus tuli -- meidän puheestamme ja burgundilaispullostamme\ntoissapäivänä.\"\n\nRunoilijan kaksi kuulijaa valtasi innostus, ja he osoittivat suosiota\nkaikin voimin. Hoviherra hypähti seisaalle suuren ihastuksen vallassa.\n\"Ei sanaakaan enää, parahin sir\", sanoi hän. \"Uskokaa minun haltuuni\nnuo paperit; minä puolustan niitä hengelläni. Antakaa minun lukea\nne kokonaan pääministerille, jota minun on määrä tavata puolen\ntunnen kuluttua. Uskallan luvata, ettei runoelma menetä mitään minun\nlukemanani; ja sitten sir, saammepa nähdä onko lordi Halifaxilla oikeus\nvalittaa, ettei hänen ystävänsä eläkettä enää makseta.\" Ja ilman\npitempiä mutkia otti röyhelöpukuinen hoviherra käsikirjoituspakan,\nasetti sen pitsiröyhelön kehystämällä kädellään povelleen sydämensä\nkohdalle, teki vapaalla kädellään kaikkein siroimman kaaren hatullaan\nja hymyili ja kumarsi itsensä ulos huoneesta, jättäen pomanderin lemun\njälkeensä.\n\n\"Eikö kamari näytä perin pimeältä\", virkkoi mr. Addison tarkastellen\nsitä, \"tuon armollisen lähettilään loistavan ilmestymisen ja\npoistumisen jälkeen? Hänhän valaisi koko huoneen. Teidän punainen\npukunne, mr. Esmond, kestää minkä valon tahansa; mutta tämä minun\nkulunut vanha takkini, miten perin kuluneelta se näyttikään tuossa\nupeassa loistossa! Mahtavatko ne nyt tehdä jotain minun hyväkseni\",\njatkoi hän. \"Kun tulin Oxfordista maailmaan, lupasivat suosijani\nminulle suuria; ja nyt näette mihin heidän lupauksensa ovat minut\nvieneet -- asuntoon, jonne saa kiivetä kahdet porrassarjat ja jossa\ntarjotaan kuuden pennyn päivällinen. Otaksun, että tämä viimeinen\nlupaus on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Onni hylkii minua, kuten se\nveikistelijä on tehnyt koko ajan näinä seitsemänä vuotena! Puhallan\nsen luutun luotani pois\", sanoi hän hymyillen ja puhaltaen savupilven\npiipustaan. \"Köyhyydessä ei ole mitään niin kovaa, Esmond, ettei\nsitä voisi kestää; riippuvaisessa asemassakaan ei ole niin suurta\nkoettelemusta, ettei kunniallinen mies voisi sitä kantaa. Saavuin\nmaailmaan Alma Materin helmasta hänen ylistystensä kannustamana\nja ajatellen, että minulla olisi merkitystä maailmassa niillä\nominaisuuksilla ja opilla, jotka olivat minulle yliopistossa luoneet\nmerkitsevän nimen. Maailma on valtameri ja Isis ja Charwell ovat vain\npieniä vesipisaroita, joihin ei meri kiinnitä mitään huomiota. Minun\nmaineeni päättyi penikulman päähän Maudlin Towerista; ja kukaan ei\nkiinnittänyt minuun huomiotaan, mutta niinä opin ainakin kestämään\nkovan onnen iloisella mielellä. Dick-ystäväni on kunnostautunut\nmaailmassa ja on jo kauan sitten siinä kilpailussa sivuuttanut minut.\nMitä merkitsee pieni nimi tai pieni omaisuus? Ei ole mitään kohtaloa,\njota ei filosofi voisi kestää. En ole oppineena jäänyt tuntemattomaksi\nja kuitenkin olen pakoitettu elämään karhuntaluttajana ja opettamalla\npoikia lukemaan. Mitäpä sitten? Sellainen elämä ei ole hauskaa,\nmutta se on siedettävää. Jos tämä yritykseni nyt epäonnistuisi,\nniin palaan takaisin Oxfordiin; ja jonakuna päivänä, kun te olette\nkenraali, kohtaatte minut papinkauhtanaan ja kaulukseen pukeutuneena\napulaisena ja minä lausun teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi majaani\nmaaseudulla ja tarjoan tuopin pennyn olutta. Köyhyys ei ole kovinta\neikä se ole elämän onnettomin osa\", virkkoi mr. Addison, puistellen\ntuhkan piipustaan. \"Katsokaa, piippuni on loppuun poltettu. Otammeko\nesiin vielä toisen pullon? Minulla on vielä muutamia sitä oikeata\nlajia tuolla kaapissa. Eikö enää? -- Lähdetäänpä ulos ja käväistään\nMallissa tai pistäydytään vaikka teatterissa katsomassa Dickin uutta\nhuvinäytelmää. Se ei ole mikään neronleimaus; mutta Dick on hyvä poika,\nvaikk'ei hän voikaan sytyttää Thamesia palamaan.\"\n\nKuukauden kuluttua tästä päivästä mr. Addisonin arpa oli voittanut\ntavattoman voiton elämän arpajaisissa. Koko kaupunki oli hullaantunut\nhänen runoelmaansa: \"Sotaretkeen\", jota Dick Steele valoi suustaan\njokaisessa kahvilassa Whitehallissa ja Covent Gardenissa. Temple Barin\ntoisella puolella asuvat nerot tervehtivät heti Addisonia suurimpana\nrunoilijana mitä maailma oli vuosisatoihin nähnyt; ihmiset hurrasivat\nMarlborough'lle ja Addisonille; ja mikä vielä enemmän, voimassa\noleva puolue piti huolen ansiokkaasta runoilijasta ja mr. Addison\nsai määräyksen myyntiveron komissariaatin paikkaan, jonka kuuluisa\nmr. Locke jätti avoimeksi. Hän kohosi tästä virasta toisiin arvoihin\nja kunniapaikkoihin, eikä hänen edistyksensä tästä lähtien elämänsä\nloppuun juuri ollenkaan keskeytynyt. Mutta minä luulen hänen olleen\nmelkein onnellisemman vinttikamarissaan Haymarketilla kuin hän koskaan\noli upeassa palatsissaan Kensingtonissa ja uskon, ettei se onnetar,\njonka hän vaimonsa, kreivittären, hahmossa voitti, ollut muuta kuin\näkäpussi ja sisunpurkaja.\n\nVaikka kaupunki oli hauska, niin se oli vain synkkä paikka mr. Esmondin\nmielestä, olipa hänen lumoojattarensa sitten siellä tai sieltä poissa,\nja hän oli iloinen kun hänen kenraalinsa ilmoitti hänelle lähtevänsä\ntakaisin armeijaosastoonsa, joka oli viettänyt talven Bois-le-Duc'issa.\nEsmondin hyvä emäntä jätti hänelle jäähyväiset iloisin kasvoin; Esmond\ntiesi, että hänellä aina oli tämän siunaus minne ikinä onni hänet\njohtikin. Mistress Beatrix oli kotoa poissa hänen majesteettinsa luona\nHampton Courtissa, ja hän suuteli hentoja sormenpäitään Esmondille\njäähyväisiksi, kun tämä ratsasti sinne hyvästelemään. Beatrix otti\nvastaan sukulaisensa eräässä odotushuoneessa, jossa lisäksi oli\npuolitusinaa muita hovinaisia, joten Esmondin korkealentoiset puheet,\njos hän oli sellaisia aikonut pitää (ja se on hyvin todennäköistä),\nolivat mahdottomia. Beatrix ilmoitti ystävilleen serkkunsa lähtevän\nsotaan, aivan yhtä huolettomasti kuin hän olisi sanonut Esmondin\nmenevän juomaan suklaata. Esmond tiedusteli kasvot hieman synkkinä,\noliko Beatrixilla mitään määräyksiä sotaväelle, ja tämä suvaitsi\nsanoa, että hän halusi hartiahuivin Mechlinpitsiä. Beatrix kumarsi\nEsmondille viehkeästi vastaukseksi tämän surulliseen kumarrukseen.\nHän kujeili sormenpäitänsä suutelemalla akkunasta, jonka ääressä hän\nseisoi nauraen toisten naisten kanssa ja sattui näkemään Esmondin kun\ntämä suuntasi tiensä \"Lelu\"-ravintolaan. Tällä kertaa ei Chelsean\nleskivarakreivitär ollut surullinen erotessaan hänestä. \"_Mon cher,\nvous êtes triste comme un sermon_\" [Rakkaani, te olette surullinen\nkuin nuhdesaarna], suvaitsi hän sanoa Esmondille: siinä tilassa, jossa\ntämä oli, eivät herrat todellakaan missään tapauksessa ole huvittavia\ntovereita, ja sitäpaitsi tuo huikenteleva vanha vaimo oli löytänyt\npaljon rakastettavamman suosikin ja oli aivan hurmaantunut armaaseen\nhenkivartioston luutnanttiinsa. Frank jäi vielä joksikin aikaa kotiin\neikä liittynyt armeijaan ennen kuin myöhemmin hänen ylhäisyytensä\nylipäällikön seurueessa. Hänen armas äitinsä pani Esmondin lupaamaan,\nviimeisenä päivänä ennen tämän lähtöä, kun nuo kolme söivät päivällistä\nyhdessä, että Esmond suojelisi hänen poikaansa ja kehoitti Frankia\nottamaan esimerkikseen serkkunsa, joka oli lojaalinen gentlemanni ja\nurhoollinen soturi, kuten lady suvaitsi sanoa; ja heidän erotessaan ei\nlady osoittanut pienintäkään horjumisen tai heikkouden merkkiä, vaikka,\nJumala tietää, tuo hellä sydän oli varsin huolissaan toisista, vaikka\nhän niin lujana kestikin oman tuskansa.\n\nEsmondin kenraali lähti matkalle Harwichista. Suurenmoista oli\nnähdä mr. Webbin punaiseen pukeutuneena laivan kannelta heiluttavan\nhattuaan laivan lähtiessä rannasta, rannalla olevien tykkien ampuessa\nkunnialaukauksia. Henry ei uudestaan nähnyt varakreiviään ennen kuin\nkolmen kuukauden perästä Bois-le-Duc'issa, kun hänen ylhäisyytensä\nherttua saapui ottamaan johdon käsiinsä, ja Frank toi silloin uutisia\nkotoa: miten hän oli syönyt illallista sen ja sen näyttelijättären\nkanssa ja väsynyt toiseen; miten hän oli kilpailussa voittanut mr.\nSt. Johnin sekä heidän istuessaan pullon ääressä että Haymarketin\nnäyttelijättären mrs. Mountfordin suosiossa (viisikymmenvuotisen\nveteraanilumoojattaren, johon nuori syntipukki kuvitteli olevansa\nrakastunut); miten hänen sisarensa aina teki kujeitaan ja oli\nhyljännyt nuoren paroonin vanhan jaarlin tähden. \"Minä en voi ymmärtää\nBeatrixia\", virkkoi lordi; \"hän ei välitä meistä, kenestäkään -- hän\najattelee vain itseään; hän ei ole milloinkaan onnellinen, ellei saa\nriidellä. Mutta mitä tulee äitiin -- minun äitini, Henry, on enkeli.\"\nHenry koetti vakuuttaa nuorelle miehelle miten välttämätöntä oli tehdä\nvoitavansa tuon enkelin ilahuttamiseksi, -- ei siis sopinut juoda\nliikaa, ei tehdä velkoja, ei juosta sievien flaamilaistyttöjen jäljessä\nja niin edespäin, niinkuin vanhemman miehen sopi puhua nuorukaiselle.\n\"Mutta siunatkoon\", virkkoi poika, \"minä voin tehdä mitä haluan ja\nminä tiedän että hän rakastaa minua siitä huolimatta\"; ja niin hän\nsiis tekikin mitä halusi. Kaikki hemmoittelivat häntä ja hänen vakava\nsukulaisensa yhtä paljon kuin muutkin.\n\n\n\nXII luku.\n\nSAAN OMAN KOMPPANIAN VUODEN 1706:N SOTAKETKELLÄ.\n\nEnsimmäisen kerran joutui nuori lordini vihollisen tuleen\nhelluntaipäivänä, tuona kuuluisana 23 p:nä toukokuuta v. 1706;\nkohtasimme vihollisen taistelujärjestykseen asettuneena ylängölle\npienen Gheet-joen taakse, jossa heidän linjansa ulottuivat kolmen\npenikulman alalle tai pitemmällekin; vihollisella oli vasemmalla\npuolellaan Anderkirkin eli Autre-eglisen kylä ja oikealla puolellaan\nRamillies, joka on antanut nimen eräälle loistavimmista ja\ntuhoisimmista taistelupäivistä, mitä historia koskaan on kirjoihinsa\nmerkinnyt.\n\nTäällä kohtasi herttuamme taas vanhan vihollisensa Blenheimin ajoilta,\nBaijerin vaaliruhtinaan, sekä marski Villeroy'n, josta Savoijin\nprinssi oli saanut kuuluisan Chiarin voiton. Kukapa englantilainen\ntai ranskalainen ei tuntisi tuon päivän tuloksia? Vaikka vihollinen\noli valinnut asemansa ja vaikka sillä oli suurempi miesluku kuin\nenglantilaisilla ja lisäksi vielä nuo oivalliset espanjalaiset ja\nbaijerilaiset joukot sekä koko Maison-du-Roy, maailman loistavin\nratsuväki -- niin tämän suurenmoisen Villeroy'n armeijan hävitti\nyhdessä tunnissa (ja huolimatta Ranskan kuninkaallisten tavattomasta\nurhoollisuudesta, kuninkaallisten, jotka tekivät hyökkäyksen linjamme\nkeskustaa vastaan ja mursivat sen) joukko, joka oli marssinut\nkaksitoista tuntia. Voitto oli mitä suurimmassa määrässä ylipäällikön\nrohkeuden ja nerokkuuden ansiota. Kun hän oli vihollisen läheisyydessä,\nhän näytti tosiaankin voiton jumalalta.\n\nLuulen johtuneen enemmän vakaumuksesta kuin valtioviisaudesta, vaikka\nhänen valtioviisautensa varmaan olikin maailman varovaisinta, että\nsuuri herttua aina puhui voitoistaan tavattoman vaatimattomasti ja\nikäänkuin nämä hämmästyttävät saavutukset eivät olisi olleet hänen\nihailtavan älynsä ja rohkeutensa tuloksia, vaan aivankuin hän olisi\nollut määrätty kohtalokkaaksi välikappaleeksi sallimuksen käsiin,\nsallimuksen, joka ehdottomasti halusi vihollisen kukistumista.\nEnnen sotatoimiaan hän aina antoi pitää juhlalliset kirkonmenot ja\nilmoitti horjumattoman uskonsa olevan, että kuningattaren aseet\nolivat siunatut ja voittomme varma. Kaikki kirjeet, jotka hän on\nkirjoittanut taistelujen jälkeen, osoittavat hartautta pikemminkin kuin\nriemua. Eipä hän lukenut saavutuksia, joista olen kuullut mitättömien\nupseerien ja sotamiesten kerskailevan anteeksiannettavan turhamaisesti,\nollenkaan oman urhoollisuutensa tai taitonsa ansioksi, vaan taivaan\nsuojelevan hoivan, jota hän aina näytti pitävän meidän erikoisena\nliittolaisenamme. Ja armeijamme alkoi uskoa niin ja vihollinenkin oppi\najattelemaan siten; sillä emme koskaan käyneet taisteluun uskomatta\ntäydellisesti, että se päättyisi voittoon, eivätkä ranskalaiset\nBlenheimin saavutuksen sekä tuon hämmästyttävän Ramillies'n voiton\njälkeen koskaan kohdanneet meitä tuntematta, että leikki oli\nmenetetty jo ennenkuin se alettiinkaan ja että ylipäällikkömme\nonnetar oli vastustamaton. Täällä, samoinkuin Blenheimissäkin,\nammuttiin herttuan ratsu ja hetken aikaa luultiin hänenkin kuolleen.\nKun hän kiipesi toisen, Binfield-nimisen ratsun selkään, ammuttiin\nhänen ylitallimestariltaan, joka oli polvistunut pitämään hänen\nylhäisyytensä jalustinta, pää irti ruumiista kanuunankuulalla. Eräs\nranskalainen kuninkaallisiin kuuluva aatelismies, joka oli vankinamme,\nkertoi kirjoittajalle, että kun heidän hevosensa sekoittuivat meidän\nhevosiimme kuninkaallisten hyökkäyksen aikana, eräs irlantilainen\nupseeri heikäläisistä tunsi ruhtinasherttuan ja huutaen: \"Marlborough,\nMarlborough\" laukaisi pistoolinsa herttuata kohti _à bout portant_\n[aivan läheltä] ja että lukuisia muitakin karbiineja ja pistooleja\nlaukaistiin häntä kohti. Yksikään niistä ei osunut häneen: hän\nratsasti ranskalaisten kyrassierien lävitse miekka kädessä ja aivan\nvahingoittumattomana, tyynenä ja hymyilevänä, kokosi saksalaisen\nratsuväen, joka horjui vihollisen edessä, ja toi nämä ja kaksikymmentä\neskadroonaa orkneylaisia takaisin ranskalaisia vastaan ja ajoi\nheidät joen yli ja johti taas itse hyökkäystä ja lannisti sen ainoan\nvaarallisen liikkeen, minkä ranskalaiset sinä päivänä tekivät.\n\nKenraalimajuri Webb johti rintamamme vasenta siipeä, ja nyt sai\nhänen oma rykmenttinsä nauttia rakastetun päällikkönsä johtoa. Tässä\ntilaisuudessa ei hän eikä hänen rykmenttinsäkään pettänyt entisiä\nurhoollisuusominaisuuksiaan. Multa Esmond oli kovin huolestunut\nrakkaasta lordistaan, koska hän ei ollut nähnyt tätä kuin kerran\nkoko päivänä tämän tuodessa erästä määräystä ylipäälliköltä mr.\nWebbille. Kun ratsuväkemme, hyökättyään vihollisen oikeaa siipeä\nvasten Overkirkin luona, oli saattanut sen täydelliseen sekasortoon,\nryhdyttiin kauttaaltaan etenemään ja koko meidän rintamamme lähti\nliikkeelle ja kulki pienen joen ja suon poikki ylänkömaalle, johon\nranskalaiset olivat asettuneet ja hurrasi edetessään ja vihollisen\nperääntyessä. Hyökkäyksemme oli enemmän kunniata kuin vaaraa tuottava,\nsillä ranskalaiset pataljoonat eivät ainoassakaan tapauksessa\nodottaneet päästäkseen vaihtamaan keihään tai pajunetin pistoja\nmeikäläisten kanssa ja tykkimiehet pakenivat aseittensa äärestä, jotka\njoutuivat meidän rintamamme taa meidän edetessämme ja ranskalaisten\nperääntyessä.\n\nEnsin oli heidän perääntymisensä aivan järjestettyä, mutta sitten\nmuodostui se pakokauhuksi, ja tästä paniikista oli seurauksena hirveä\nranskalaisten teurastus, niin että kuusikymmentuhantinen armeija\nkokonaan murskattiin ja tuhottiin muutamien tuntien kuluessa. Oli\naivan kuin hirmumyrsky olisi ottanut valtaansa lujan ja lukuisan\nlaivaston, pannut sen kokonaan tuuliajolle, murskannut, hukuttanut\nja tuhonnut sen: _afflavit Deus, et dissipati sunt_ [Jumala puhalsi,\nja ne tuhoutuivat]. Ranskalainen Flanderin armeija oli mennyttä;\nheidän tykistönsä, heidän sotalippunsa, aarteensa, muonavarastansa ja\nampumatavaransa olivat kaikki jääneet heidän paetessaan; nuo raukat\nolivat paenneet ilman keittokattiloitaankin, joita ranskalainen\nratsuväki käyttää yhtä suuressa määrin suojuksinaan kuin sulttaanin\njanitsaarit ja joiden ympärille he kokoontuvat vielä enemmän kuin\nliljojensa ympärille.\n\nTakaa-ajo ja hirveä verilöyly, joka siitä johtui, (sillä sodassa on\naina, olipa se miten loistava tahansa, ryöstöjen, julmuuksien ja\nhumalaisen sekasorron kehno leima) ulottui kauas Ramillies'n kenttien\nulkopuolelle.\n\nKelpo Lockwood, Esmondin palvelija, halusi varmaankin itse olla\nryöstäjien mukana ja saada osansa saaliista, sillä kun taistelu oli\nlopussa ja joukot saapuivat yöleiriinsä ja kapteeni pyysi Lockwoodia\nhankkimaan ratsun, kysyi tämä kovin surullisen näköisenä tahtoiko hänen\narmonsa hänen seuraavan mukanaan; mutta hänen armonsa käski hänen vain\nmennä omille asioilleen ja Jack keikkui pois varsin ihastuneena niin\npian kuin näki isäntänsä ratsun selässä. Esmond suuntasi kulkunsa,\ntosin ei vaaroitta ja vaikeuksitta, hänen ylhäisyytensä päämajaan\nja etsi pian adjutanttien kortteerit, jotka olivat erään maatalon\nulkorakennuksissa. Siellä useat näistä herroista istuivat illallisella\njuoden ja laulaen. Jos Esmond olikin tuntenut pojastaan huolta,\nhuojentui se huoli heti. Muuan näistä herroista lauloi jotain laulua\nnuotilla, jota sekä mr. Farquhar että mr. Gay olivat käyttäneet\nihailtavissa huvinäytelmissään ja joka oli hyvin suosittu senaikuisessa\narmeijassa. Laulun jälkeen säesti kuoro: \"ah mäkien yllä niin kaukana\"\nja Esmond kuuli Frankin raikkaan äänen aivan kuin kohoavan yli muiden\nnuorten miesten äänien -- hänen äänensä, jolla aina oli eräänlainen\nkoruton, kuvaamaton voima itsessään ja joka saikin mr. Esmondin silmät\ntäyttymään kyynelistä nyt, kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, kun lapsi\noli turvassa ja yhä eli nauraakseen ja laulaakseen.\n\nKun laulu oli loppunut, saapui Esmond huoneeseen, jossa hän tunsi\nuseita läsnäolevia herroja. Siellä istui myöskin nuori lordi, joka oli\nriisunut panssarinsa; hänen liivinsä olivat auki, kasvot hehkuivat,\npitkä keltainen tukka solui hänen hartioilleen ja hän joi toisten\nmukana ja oli nuorin, iloisin ja kaunein läsnäolevista. Heti kun hän\nnäki Esmondin hän löi pöytään lasinsa ja juoksi ystävänsä luo ja\nkiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja syleili häntä. Esmondin ääni\nvapisi ilosta, kun hän tervehti nuorukaista, hän oli juuri ajatellut\nseisoessaan pihalla heleän kirkkaassa kuutamossa: \"Suuri Jumala!\nMikä surman näky onkaan penikulman päässä täältä, sadat ja tuhannet\novat saaneet seistä vaaran edessä tänään! Ja täällä laulavat nämä\nnuorukaiset maljojensa ääressä, ja sama kuu, joka valaisee tuon kauhun\nkentän tuolla, heittää varsin todennäköisesti valonsa myös Walcote'iin\nmyladyn istuessa ajatellen poikaansa, joka on sodassa.\" Kun Esmond nyt\nsyleili nuorta oppilastaan, tapahtui se hyvin hartain ja kiitollisin\nmielin, ja hän tunsi melkein isällistä iloa saadessaan nähdä tämän.\n\nLordin kaulassa oli juovikkaalla nauhalla varustettu tähti, joka oli\ntehty pienistä briljanteista ja saattoi olla sadan kruunun arvoinen.\n\"Katso\", sanoi hän, \"eikö tämä olekin sievoinen lahja äidille?\"\n\n\"Kuka antoi sinulle tuon kunniamerkin?\" kysäisi Harry tehden herroille\nsotilaallisen tervehdyksen; \"voititko sinä sen taistelussa?\"\n\n\"Minä voitin sen miekallani ja keihäälläni\", huudahti toinen. \"Eräällä\nmuskettisoturilla oli se kaulassaan -- sellainen suuri muskettisoturi,\nyhtä suuri kuin kenraali Webb. Minä huusin hänelle että hän antautuisi\nja että hän saisi asunnon minun luotani. Hän kutsui minua _petit\npolisson'iksi_ [nulikaksi] ja laukaisi pistoolinsa minua kohti ja\nlähetti sen sitten kiroten päätäni kohti. Ratsastin hänen luokseen,\nsir, syöksin miekkani suoraan hänen käsivartensa alle ja taitoin sen\ntuon konnan ruumiiseen. Löysin kukkaron hänen pistoolikotelostaan, ja\nkukkarossa oli kuusikymmentäviisi louista sekä käärö rakkauskirjeitä\nja pullo unkarinvettä. _Vive la guerre!_ [Eläköön sota!] kas tässä se\nkymppi, jonka minulle lainasit. Olisi hauskaa saada taistella joka\npäivä\", ja lordi veteli pieniä viiksiään ja käski erästä palvelijaa\ntuomaan kapteeni Esmondille illallista.\n\nHarry kävi siihen käsiksi erinomaisella ruokahalulla; hän ei\nollut maistanut mitään kahteenkymmeneen tuntiin, ei sitten päivän\nsarastuksen. Herra lapsenlapsi, joka tätä luet, etsitkö taistelujen\nja piiritysten historiaa? Mene ja hae ne sopivista kirjoista; tämä on\nvain tarina isoisästäsi ja hänen perheestään. Paljon ihanampaa kuin\nvoitto oli hänestä se, että tuo päivä oli kulunut ja hänen rakas nuori\nCastlewoodinsa loukkaantumattomana, vaikka kyllä voitonkin suhteen voi\nsanoa _meminisse juvat_ [on hauska muistella].\n\nJa jos te hyvä herra, haluaisitte tietää, mitenkä eräs rauhallinen\njalkaväen kapteeni, uuttera ja yksinäisyyttä harrastava\nkaksikymmenkahdeksan tai -yhdeksän vuotias nuorimies, joka ei paljoa\nvälittänyt niistä iloista, joihin hänen toverinsa ottivat osaa ja jonka\nei koskaan tiedetty kadottaneen sydäntään missään leirikaupungissa --\njos teitä haluttaisi tietää, miksi sellainen mies tunsi niin suurta\nhellyyttä ja miksi niin hellästi vaali kahdeksantoista vuoden vanhaa\npoikaa, niin odottakaa, ystäväkulta, kunnes itse olette rakastunut\nkoulutoverinne sisareen, ja saattepa nähdä mitä tunnette toverianne\nkohtaan. Esmondin kenraali ja hänen ylhäisyytensä prinssiherttua\nolivat varsin huomattavasti erimielisiä ja todennäköistä oli, ettei\nensinmainitun ystävyys kyennyt auttamaan eteenpäin ketään, jonka\npalveluksista Webb puhui suopeasti, vaan paljon uskottavampaa oli, että\nsellainen suositus vain vahingoittaisi asianomaista suuren ylipäällikön\nsuosiossa, niin vakuutti sotaväki. Siitä huolimatta oli mr. Esmondilla\nonni saada hyvin edullinen maininta kenraalimajuri Webbin raportissa\ntaistelun jälkeen, ja koska Webbin rykmentin majuri ja kaksi kapteenia\noli saanut surmansa Ramillies'n taistelussa sai Esmond, joka oli\ntoinen luutnanteista, hänen komppaniansa, ja hänellä oli seuraavalla\nsotaretkellä kunnia palvella kapteeni Esmondina.\n\nMylord meni kotiin talven tullen, mutta Esmondia peloitti seurata\nhäntä. Hänen armas emäntänsä kirjoitti hänelle useampia kirjeitä,\nkiittäen häntä, niinkuin vain äidit osaavat kiittää, siitä, että Esmond\noli pitänyt hänen pojastaan huolta ja suojellut tätä ja ylistellen\nEsmondin omia ansioita, paljon enemmän kuin olisi ansainnut -- sillä\nhän ei tehnyt velvollisuuksiaan sen paremmin kuin joku muukaan\nupseeri -- ja puhuen toisinaan, vaikka arasti ja varovaisesti,\nBeatrixista. Kotoa saapui uutisia ainakin puolestakymmenestä hienosta\nnaimiskaupasta, joita tuon kauniin hovineidon piti tehdä. Hän oli\nkihloissa jonkun jaarlin kanssa, vakuuttivat St. James'ista tulleet\nherrat, ja sitten hän hylkäsi tämän erään herttuan tähden, joka\nvuorostaan oli vetäytynyt pois. Tämä Helena saattoi hyvinkin voittaa\njaarlin tai herttuan, sillä Esmond tiesi, ettei hän koskaan vaihtaisi\nitseään köyhään kapteeniin. Beatrixin käytös, se oli selvää, ei\nkyennyt tyydyttämään hänen äitiään, joka harvoin mainitsi häntä, tai\nehkä lempeä lady ajatteli, että oli parasta olla mitään mainitsematta\nja jättää haava ajan hoiviin. Joka tapauksessa Henryn oli parasta\nolla poissa tuon tuhoisan olennon luota, joka aina sai hänet niin\nonnettomaksi; ja niin hän ei ensinkään pyytänyt lomaa mennäkseen\nkotiin, vaan jäi rykmenttinsä luo, joka oli leiriytynyt Brysseliin.\nSe kaupunki joutui meidän käsiimme, kun Ramillies'n voitto ajoi\nranskalaiset Flanderista pois.\n\n\n\nXIII luku.\n\nKOHTAAN FLANDERISSA VANHAN TUTTAVAN JA LÖYDÄN SIELTÄ ÄITINI HAUDAN JA\nOMAN KEHTONI.\n\nKun Esmond eräänä päivänä oli P. Gudulen kirkossa Brysselissä ja ihaili\nrakennuksen antiikkista loistoa (hän oli aina tuntenut suurta hellyyttä\nja kunnioitusta katolista kirkkoa kohtaan, jota oli yhtä julmasti\nvainottu Englannissa kuin se itse koskaan menestyksensä päivinä oli\nvainonnut toisia), hän näki sivualttarille polvistuneena viheriään\nunivormuun puetun upseerin, joka oli vaipunut hartaaseen rukoukseen.\nJokin tuttu piirre polvistuvan miehen vartalossa ja asennossa vaikutti\nkapteeni Esmondiin jo ennen kuin hän näki upseerin kasvot. Kun tämä\nnousi seisomaan ja pisti taskuunsa pienen mustan messukirjan, jommoisia\nkatoliset papit käyttävät, näki Esmond kasvot, jotka olivat niin\nsamanlaiset kuin hänen lapsuusaikansa ystävän ja opettajan, isä Holtin,\nettä hän päästi huuliltaan hämmästyksen huudon ja läheni askeleen\nherraa, joka suuntasi askeleensa kirkosta pois. Saksalainen upseeri\nnäytti myös hämmästyneeltä nähdessään Esmondin, ja hänen kasvonsa,\njotka olivat kalpeat, kävivät äkkiä punaisiksi. Tästä tunnusmerkistä\ntiesi englantilainen, ettei hän ollut erehtynyt, ja vaikka toinen ei\npysähtynyt, vaan päinvastoin käveli kovin nopeasti ovea kohti, otti\nEsmond hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa vielä kerran, kun\nupseeri vihkivettä ottaessaan kääntyi koneellisesti alttariin päin,\nkumartaakseen sille, ennenkuin poistui pyhästä huoneesta.\n\n\"Isä!\" virkkoi Esmond englanninkielellä.\n\n\"Vaiti! En ymmärrä. En puhu englanninkieltä\", sanoi toinen latinaksi.\n\nEsmond hymyili tälle hämmennyksen merkille ja vastasi samalla kielellä:\n\"Tuntisin isän missä puvussa tahansa, olipa se musta tai valkea, olipa\nhän parraton tai parrakas\", sillä tämä itävaltalainen upseeri oli\npuettu aivan sotaiseen tapaan ja hänellä oli yhtä sotaiset viikset kuin\nmillä Pandourilla tahansa.\n\nIsä nauroi. Olimme tähän mennessä päässeet kirkon rappusille ja\nkuljimme kerjäläistungoksen läpi, joka tavallisesti kokoontuu siihen\nkaupitsemaan pieniä koruja tai ruikuttamaan saadakseen almuja. \"Sinä\npuhut latinaa, Harry Esmond\", sanoi hän, \"englantilaiseen tapaan; sinä\nolet hylännyt sen vanhan puhtaan roomalaiskielen, jonka kerran tunsit.\"\nHänen sävynsä oli kovin vilpitöntä ja ystävällistä -- sama lempeä\nääni kuin viisitoista vuotta sitten; puhuessaan hän ojensi Esmondille\nkätensä.\n\n\"Ja toiset taas ovat muuttaneet pukunsakin, isäseni\", virkkoi Esmond,\nkatsellen ystävänsä sotaista asua.\n\n\"Vaiti! Olen kapteeni von Holtz Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa\nja eräällä lähetystoimella hänen ylhäisyytensä Savoijin prinssin luo.\nTiedän jo menneiltä ajoilta, että sinä voit säilyttää salaisuuden.\"\n\n\"Kapteeni von Holtz\", virkkoi Esmond, \"olen teidän nöyrin palvelijanne.\"\n\n\"Ja sinä olet myös vaihtanut takkia\", jatkoi toinen iloiseen tapaansa.\n\"Olen kuullut sinusta Cambridgessa oloajaltasi ja sen jälkeenkin\n-- meillä on ystäviä joka paikassa -- ja minulle on kerrottu, että\nCambridgen mr. Esmond oli yhtä hyvä miekkailija kuin hän oli huono\nteologi.\"\n\n\"Niinkö\", ajatteli Esmond, \"minun entinen miekkailunopettajani oli siis\njesuiitta, kuten sanottiinkin.\"\n\n\"Olet ehkä oikeassa\", virkkoi isä, lukien hänen ajatuksensa aivan kuin\nentisaikaan. \"Olit vähällä kuolla Höchstedtissä vasempaan kylkeen\nsaamastasi haavasta. Sitä ennen olit Vigossa Ormondin herttuan\nadjutanttina. Toissapäivänä sait oman komppanian Ramillies'n taistelun\njälkeen. Sinun kenraalisi ja prinssiherttua eivät ole ystäviä.\nKenraalisi on Lydiard Tregozen Webb Yorkin kreivikunnasta ja hän on\nlordi St. Johnin sukulainen. Sinun serkkusi, Monsieur de Castlewood\nteki ensimmäisen sotaretkensä tänä vuonna vartioston palveluksessa.\nNiin, minä tiedän muutamia asioita, kuten näet.\"\n\nKapteeni Esmond nauroi vuorostaan. \"Teillä on todellakin ihmeellinen\ntiedonlahja\", sanoi hän. Eräs mr. Holtin heikkouksia, hän kun tiesi\nenemmän kirjoista ja ihmisistä kuin kenties kukaan muu Esmondin\ntapaama henkilö. Niinpä hän oli joka asiassa, jotka hän tässä julisti\ntietävänsä, melkein oikeassa, vaikka ei aivan. Esmondin haava oli ohut\noikeassa kyljessä eikä vasemmassa; hänen ensimmäinen kenraalinsa oli\nkenraali Lumley. Mr. Webb oli syntyisin Wiltshiresta eikä Yorkshirestä\nj.n.e. Esmond ei pitänyt sopivana oikaista entisen opettajansa pieniä\nvirheitä, mutta ne auttoivat häntä isän luonteen tuntemisessa; ja hän\nhymyili ajatellessaan, että tämä oli hänen oraakkelinsa menneiltä\najoilta, mutta nyt ei tuo oraakkeli enää ollut erehtymätön eikä\njumalainen.\n\n\"Niin\", jatkoi isä Holt tai kapteeni von Holtz, \"mieheksi, joka ei\nkahdeksaan vuoteen ole ollut Englannissa, minä tiedän mitä tapahtuu\nLontoossa varsin hyvin. Vanha tuomiorovasti, lady Castlewoodin isä, on\nkuollut. Tiedätkö, että vastarintaa tekevät piispat tahtoivat koroittaa\nhänet Southamptonin piispaksi ja että Collier on Thetfordin piispa\nsamanlaisen painostuksen johdosta? Anna-prinsessalla on nivelleini ja\nhän syö liian paljon. Kun kuningas palaa takaisin, tulee Collierista\nvarmasti arkkipiispa.\"\n\n\"Amen!\" virkkoi Esmond nauraen; \"ja toivon, etten silloin enää kohtaa\nteidän pyhyyttänne saappaissa, vaan punaisissa sukissa Whitehallissa.\"\n\n\"Olit aina meidän kanssamme -- minä tiedän sen; kuulin siitä, kun olit\nCambridgessa. Niin oli lordivainajakin ja niin on nuori varakreivikin.\"\n\n\"Ja niin oli isäni ennen minua\", virkkoi Esmond, katsellen toista\ntyynesti; tämän tutkimattomat harmaat silmät eivät kuitenkaan\nosoittaneet vähintäkään ymmärryksen oiretta. Miten hyvin Henry muisti\nne ja niiden katseen; variksenvarpaat vain olivat alkaneet vyyhteillä\nniiden ympärille -- vanhuuden merkkejä, ajan, joka oli asettautunut\nsinne.\n\nEsmondin kasvot eivät ilmaisseet enemmän hänen tarkoitustaan kuin\nisänkään kasvot. Kummallakin niistä saattoi olla mitä heikoin\nymmärryksen välähdys, aivan kuin pajunetin välähdys väijytyksestä;\nmutta kumpikin puoli perääntyi, kun kaikki jälleen pimeni ympärillä.\n\n\"Ja te, _mon capitaine_ [herra kapteeni] missä te olette ollut?\" kysyi\nEsmond, kääntäen keskustelun pois tältä vaaralliselta alalta, johon ei\nkumpikaan halunnut kiintyä.\n\n\"Minä olen voinut olla Pekingissä\", vastasi isä, \"tai Paraguayssa --\nkukapa tietää missä? Nyt olen kapteeni von Holtz hänen korkeutensa\nvaaliruhtinaan palveluksessa ja olen tullut neuvottelemaan vankien\nvaihdosta Savoijin prinssin kanssa.\"\n\nHyvin tunnettua oli, että useat armeijamme upseereista olivat\nsuopeamielisiä St. Germainissa oleskelevaa nuorta kuningasta\nkohtaan, jonka oikeus Englannin valtaistuimeen oli eittämätön.\nMoninverroin suurempi osa Englannin kansaa oli pitänyt parempana\nhänen nousuaan valtaistuimelle kuin mitättömän saksalaisen ruhtinaan\nvaltiaaksi valitsemista, ruhtinaan, jonka julmuudesta, ahneudesta,\ntalonpoikaisesta käytöksestä ja vastenmielisistä muukalaisista tavoista\noli tuhansia juttuja liikkeellä. Meidän englantilaista ylpeyttämme\nloukkasi ajatus, että kurja yläsaksalainen herttua, jonka tulot\neivät olleet kymmentä osaakaan useiden muinaiseen englantilaiseen\naateliin kuuluvien ruhtinaiden tuloista, mies, joka ei osannut puhua\nsanaakaan kieltämme ja jonka me kernaasti kuvailimme jonkinlaiseksi\nsaksalaiseksi talonpojaksi, joka söi traaniöljyä ja hapankaalia ja\njolla oli seurue naikkosia jossain riihessä, tulisi hallitsemaan\nmaailman ylpeintä ja hienostuneinta kansaa. Alistuisimmeko me,\ntuon suuren monarkian voittajat, sellaiseen halpaan hallitukseen?\nMitäpä liikutti tuon hannoverilaisen protestanttisuus meitä? Olihan\nsurullisen kuuluisaa (meille oli kerrottu ja meidät oli saatu\nuskomaan niin), että yhtä tämän protestanttisen sankarin tyttäristä\nkasvatettiin toistaiseksi ilman mitään uskontoa, jotta hänet voisi\nmuovata luterilaiseksi tai roomalaiskatoliseksi aina sen mukaan,\nminkälaisen puolison hänen vanhempansa hänelle löytäisivät? Tällaisia\njuttuja (josta suuri osa oli perin ilkeitä ja solvaavia) leviteltiin\nsadoittain armeijan ruokapöydissä. Tuskin oli ainoatakaan vänrikkiä,\njoka ei olisi sellaisia kuullut tai ottanut niihin osaa; ja jokainen\ntiesi tai oli tietävinään, että itsellään ylipäälliköllä oli suhteita\nsukulaiseensa Berwickin herttuaan (Jumalankiitos, että englantilainen\nmeidät löylyytti Almanzan luona) ja että hänen ylhäisyytensä oli\nmitä halukkain palauttamaan valtaan hyväntekijänsä kuningassuvun ja\nkorvaamaan entisen kavalluksensa.\n\nVarmaa on ainakin, ettei yksikään herttuan armeijaan kuuluva upseeri\nmenettänyt ylipäällikkönsä suosiota siksi, että oli ollut tai\njulistanut olevansa uskollinen maanpaossa _olevalle_ kuningasperheelle.\nKun Chevalier de St. George [Pyhän Yrjön ritari], joksi Englannin\nkuningas itseään nimitti, tuli ranskalaiseen kuningassukuun kuuluvien\nherttuain seurassa, liittyäkseen Vendômen johtamaan ranskalaiseen\narmeijaan, näkivät sadat meikäläiset hänet ja hurrasivat hänelle.\nJa sanoimme kaikki, että hän oli isänsä kaltainen, isänsä, joka\nkatsellessaan La Hoguen luona ranskalaisen ja meikäläisen laivaston\nvälistä taistelua, oli syntymämaansa puolella taistelun ajan. Mutta\nChevalier tiesi kuitenkin samoinkuin kaikki muutkin, että olivatpa\nsotajoukkomme ja heidän ylipäällikkönsä miten suopeamielisiä\ntahansa prinssille mieskohtaisesti, niin ei se vihollista vastaan\nkäydessä tullut kysymykseen. Missä herra herttua vain kohtasikin\nranskalaisen armeijan, siellä hän taisteli ja kukisti sen, kuten hän\nteki Oudenardessa, kaksi vuotta Ramillies'n jälkeen; siellä hänen\nylhäisyytensä saavutti toisen suuren voittonsa ja jalo nuori prinssi,\njoka hyökkäsi urhoollisesti yhdessä loistavan Maison-du-Royn kanssa,\nlähetti sotatoimien tauottua onnittelijat voittajien luo.\n\nTässä taistelussa, jossa meidän puolellamme taisteleva nuori Hannoverin\nvaaliruhtinas _osoitti_ suurta urhoollisuutta, kenraali Webb osoitti\nsuurenmoista taitavuutta ja levollisuutta ja taisteli urheasti kuin\ntavallinen sotilas. Esmondin hyvä onni suosi häntä taaskin. Hän pääsi\nilman mitään vammaa, vaikka enemmän kuin kolmasosa hänen rykmenttiään\nsai surmansa. Hänellä oli kunnia tulla taas suosiollisesti mainituksi\npäällikkönsä raportissa ja hänet koroitettiin majurin arvoon. Mutta\ntarpeetonta on puhua tämän taistelun kulusta, koska se on selostettu\nkaikissa lehdissä ja koska siitä on puhuttu kaikissa maamme kylissä.\nPalatkaamme siis kirjoittajan yksityisasioihin, joita hän nyt, vanhalla\niällään ja kaukana sieltä, kertoo jälkeläisilleen. Ennen Oudenarden\ntaistelua, sen jälkeen kuin Esmond oli sattumalta kohdannut kapteeni\nvon Goltzin Brysselissä, jesuiittakapteeni ja Webbin jalkaväen\nkapteeni joutuivat yli vuoden ajan olemaan kovin paljon yhdessä.\nEsmondin ei tarvinnut nähdä vaivaa saadakseen selville (isä ei sitä\nhäneltä salannutkaan, koska hän jo entisajoilta oli varma oppilaansa\nluotettavuudesta), että vankien välittäjä oli St. Germainista lähetetty\nasiamies, ja että hän toimitti perille tietoja meidän ja ranskalaisten\nleirissä olevien suurten henkilöiden välillä. \"Minun toimeni\", sanoi\nhän -- \"ilmoitan sen sinulle sekä siitä syystä, että luotan sinuun,\nkuin myöskin siksi, että terävät silmäsi ovat sen jo paljastaneet,\n-- on olla välittäjänä Englannin kuninkaan ja hänen täällä olevien\nalamaistensa välillä, jotka ovat sotimassa Ranskan kuningasta vastaan.\nMitä teihin ja ranskalaisiin tulee, niin eivät kaikki maailman\njesuiitat yhteensä estä teitä tappelemasta: tapellaan vain, herrat;\n'Pyhä Yrjänä Englantiin', sanon minä -- ja sinä tiedät kuka niin sanoo,\nolipa hän missä tahansa.\"\n\nLuulen, että isä Holt tavallaan halusi komeilla salaperäisyydellään,\nja hän ilmestyi ja katosi leiristämme yhtä äkkiä kuin hän entisaikaan\ntapasi saapua ja kadota Castlewoodissa. Hänellä oli passeja molempia\narmeijoita varten ja hän tuntui tietävän (mutta epätarkasti, niinkuin\nkuului hyvän isän kaikkitietäväisyyteen) yhtä hyvin mitä tapahtui\nkummassakin leirissä. Eräänä päivänä hän toi Esmondille uutisia\nsuuresta juhlasta, mikä vietettiin ranskalaisten leirissä, Monsieur\nde Rohanin illallisista. Kekkereissä oli pelattu ja soitettu viulua\nja sitten oli tanssittu ja sitten oli ollut naamiohuvit: Kuningas\nmeni sinne marski Villars'in omissa ajoneuvoissa. Eräänä toisena\npäivänä toi isä tiedon hänen majesteettinsa vilutaudista: kuningasta\nei ollut taudinpuuska kohdannut enää kymmeneen päivään ja häntä voi\nsanoa terveeksi. Tähän aikaan kapteeni Holtz teki matkan Lontooseen,\nniin innostunut hän oli vankeja vaihtamaan. Tältä matkalta palattuaan\nhän alkoi tulla avomielisemmäksi Esmondille, ja koska he kohtasivat\ntoisiaan usein, niin tilaisuuden sattuessa hän ilmaisi luottamustaan\nkertomalla ne asiat, jotka on tässä kaikki yhteen mittaan esitetty.\n\nSyy tähän lisääntyneeseen luottamukseen oli tämä: saavuttuaan\nLontooseen oli Esmondin tädin, leskivarakreivittären entinen rippi-isä\nvieraillut ladyn luona Chelseassa ja saanut häneltä siellä tietää,\nettä kapteeni Esmond tunsi perheensä salaisuuden ja oli päättänyt,\nettei koskaan saattaisi sitä julkisuuteen. Tämä tieto koroitti Esmondia\nvanhan opettajansa silmissä (niin suvaitsi Holt sanoa), ja hän ihaili\nHenryä suuresti tämän kieltäymyksen vuoksi.\n\n\"Castlewoodin perhe on tehnyt paljon enemmän minun hyväkseni kuin omani\non koskaan tehnyt\", virkkoi Esmond. \"Antaisin elämäni heidän edestään.\nMiksi siis nurkuisin siitä ainoasta hyvästä, joka minulla on valta\nantaa heille.\" Hyvän isän silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kuuli\ntämän, vaikka selitys Esmondin mielestä olikin kovin yksinkertainen.\nIsä syleili Esmondia ja puhkesi monenmoisiin ihastuksen huutoihin. Hän\nsanoi Esmondilla olevan _noble coeur_ [jalo sydän] ja että hän oli\nylpeä tästä ja rakasti tätä oppilaanaan ja ystävänään. Nyt, enemmän\nkuin milloinkaan ennen, hän katui, että oli kadottanut oppilaansa\nja että hänen oli ollut pakko jättää tämä niinä varhaisina vuosina,\njolloin hänellä olisi voinut olla vaikutusta tähän ja jolloin hän olisi\nvoinut saattaa tämän ainoan oikean kirkon yhteyteen, sen kirkon, johon\nisä kuului. Ja hän olisi kirjoittanut hänet jaloimpaan sotajoukkoon,\nniihin ihminen on koskaan liittyivät -- hän tarkoitti omaa\njesuiittaseuraansa, jonka jäseniin (kuten hän sanoi) kuuluu suurimmat\nsankarit, mitä maailma on koskaan tuntenut -- sotureita, jotka ovat\nkyllin rohkeita uskaltamaan kaikki, kohtaamaan mitä vaikeuksia tahansa,\nkuolemaan minkä kuoleman tahansa, sotureita, jotka ovat saavuttaneet\ntuhannen kertaa loistavampia voittoja kuin suurinkaan sotapäällikkö,\nsotureita, jotka ovat nöyrästi polvistuneina tuoneet kansakuntia pyhän\nsotalippunsa, ristin juureen, sotureita, jotka ovat saavuttaneet\nkunniakehiä ja arvomerkkejä, verrattoman paljon kirkkaampia kuin ne,\njotka annetaan kaikkein uljaimmillekaan maallisille voittajille --\nikuisen valkeuden kruunuja ja istuimia taivaan ihanuuksissa.\n\nEsmond oli kovin kiitollinen ystävänsä hyvistä mielipiteistä, vaikka\nhän ei voinutkaan yhtyä jesuiitta isän uskonkiihkoon. \"Minäkin olen\najatellut tuota asiaa, hyvä isä\", virkkoi hän, ja hän tarttui isän\nkäteen, \"ajatellut sen itsenäisesti, niinkuin kaikkien ihmisten tulee\ntehdä, ja koetan tehdä oikein ja omalla tavallani luotan taivaaseen\nyhtä hartaasti kuin te teette omallanne. Jos lapsena olisin saanut\nolla kuusi kuukautta kauemmin seurassanne, niin en olisi sen parempaa,\nhalunnut. Itkin tyynyäni vasten Castlewoodissa, kun ajattelin teitä;\nja minusta olisi voinut tulla veljeskuntanne jäsen, ja kukapa tietää\",\nlisäsi Esmond hymyillen, \"ehkä täysi pappi, jolla on viikset ja\nbaijerilainen univormu.\"\n\n\"Poikani\", virkkoi isä Holt punastuen, \"uskonnon ja uskollisuuden\npalveluksessa ovat kaikki puvut sopivia.\"\n\n\"Niin kyllä\", huomautti Esmond, \"kaikki puvut ovat soveliaita, sanotte\nte; ja minä sanon siihen, että kaikki univormutkin ovat hyviä, sekä\nmustat että punaiset -- sekä musta että valkoinen kokardi -- sekä\nnauhakoristeinen hattu että joku leveälierinen, jonka alla on munkin\ntonsuuri. En voi uskoa, että P. Francis Xaver kulki viittansa päällä\nmeren yli tai että hän herätti kuolleita; koetin kerran ja melkeinpä\nuskoinkin, mutta nyt en voi. Suokaa minun tehdä oikein ja omalla\ntavallani toivoa parasta.\"\n\nEsmond halusi vaimentaa hyvän isän teologista puhetta ja onnistui\nsiinä; ja isä huokasi oppilaansa voittamattoman tietämättömyyden\ntähden, mutta ei kuitenkaan lakannut hänestä pitämästä ja antoi hänelle\nkaiken luottamuksensa -- toisin sanoen, hän antoi sen siinä määrin kuin\npappi voi -- enemmän kuin useimmat tekevät, sillä hän oli luonnostaan\npuhelias ja liiankin halukas puhumaan.\n\nHoltin ystävyys antoi kapteeni Esmondille rohkeutta kysyä (mitä hän oli\nkauan halunnut tietää ja mitä ei kukaan voinut hänelle sanoa) muutamia\nseikkoja äitiraukastaan, jonka kuva usein oli kajastanut hänelle hänen\nunelmissaan ja jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän kertoi Holtille\nne seikat, jotka jo on selostettu tämän tarinan ensimmäisessä osassa\n-- kertoi siitä lupauksesta, jonka oli antanut kuolevalle lordilleen\nja tuon kuolevan ystävänsä tunnustuksesta -- ja hän kehoitti Holtia\nkertomaan hänelle mitä tiesi siitä naisparasta, jonka luota hänet oli\notettu.\n\n\"Hän oli juuri tästä kaupungista\", virkkoi Holt, ja hän vei Esmondin\nkatsomaan sitä katua, jonka varrella hänen äitinsä isä oli asunut ja\njossa Holt arveli hänen äitinsä syntyneen. \"V. 1676, kun isäsi, kapteeni\nThomas Esmond tuli tänne kuningasvainajan seurueessa (kuningas oli\nsilloin Yorkin herttua ja hänet oli häpeällisellä tavalla karkoitettu\ntänne), hän tutustui äitiisi, ahdisteli häntä ja vietteli hänet. Isäsi\non useissa myöhemmissä keskusteluissaan kertonut minulle -- tunsin\nsilloin velvollisuuteni olevan pitää ne salassa -- että äitisi oli\nkovin siveä ja lempeä nainen ja joka suhteessa kaikkein rakastavin ja\nuskollisin olento. Isäsi nimitti itseään kapteeni Thomas'iksi, koska\nhänellä oli hyvä syy hävetä käytöskään äitiäsi kohtaan, ja hän on\npuhunut minulle usein siitä vilpittömällä katumuksella ja maininnut\nsuurella hellyydellä äitisi monenmoisia rakastettavia ominaisuuksia.\nHän myönsi kohdelleensa äitiäsi kovin huonosti ja eläneensä siihen\naikaan kelvottomasti, pelanneensa ja hurjailleensa. Äitisi tuli\nraskaaksi, ja kun hänen vanhempansa pääsivät asian perille, he\nkirosivat hänet, vaikka äitisi ei koskaan moittinutkaan onnettomuutensa\nja perikatonsa aiheuttajaa muuten kuin valuvilla kyyneleillään ja\nsurullisella ulkomuodollaan.\n\n\"Thomas Esmond -- kapteeni Thomas, joksi häntä sanottiin -- sekaantui\nerääseen peliriitaan, ja riidasta seurasi kaksintaistelu sekä niin\nankara haava, että luultiin (hänen lääkärinsä vakuutti niin) hänen\nkuolevan. Kun hän piti kuolemaansa varmana ja joutui katumuksen\nvaltaan, hän lähetti hakemaan erästä juuri tuon samaisen P. Gudulen\nkirkon, jossa sinut kohtasin, pappia, ja vielä samana päivänä kun hän\nensin oli nöyrtynyt meidän kirkkomme oppiin, hänet vihittiin äitisi\nkanssa muutamia viikkoja ennen kuin sinä synnyit. Herra varakreivi\nCastlewoodin (Esmondin markiisin kuningas Jaakon valtakirjan nojalla,\njonka minä itse vein isällesi), kastoi P. Gudulen kirkossa sama\napulaispappi, joka vihki vanhempasi; sinä sait kasteessa nimen Henry\nThomas, E. Thomasin, englantilaisen upseerin, ja Gertrude Maes'in\npoika. Näet siis, että kuulut meille syntymästäsi alkaen ja käsität\nmiksi en kastanut sinua, kun sinusta Castlewoodissa tuli minun armas\noppilaani.\n\n\"Sinun isäsi haava sai suotuisan käänteen -- hänen omatuntonsa keventyi\nvarmaankin hänen meneteltyään oikein -- ja lääkärien hämmästykseksi hän\nparantui. Mutta kun terveys palasi, palasi hänen ilkeä luonteensakin.\nHän kyllästyi tyttöparkaan, jonka hän oli syössyt perikatoon. Ja kun\nhän sai hiukan raha-avustusta sedältään, vanhalta herra varakreiviltä,\njoka silloin oli Englannissa, teeskenteli hän liikeasioita, lupasi pian\npalata, poistui, eikä enää sen koommin nähnyt äitiäsi.\n\n\"Hän tunnusti minulle, ensin ripissä, mutta myöhemmin myös\nkeskustelussa tätisi, vaimonsa kanssa, -- muuten en olisi koskaan\nvoinut paljastaa sitä, mitä nyt sinulle kerron, -- että hän Lontooseen\ntultuaan kirjoitti valheellisen tunnustuksen Gertrude Maes-paralle\n-- Gertrude Esmondille -- ilmoittaen, että hänet oli Englannissa\nvihitty avioliittoon jo ennenkuin hän oli liittynyt äitiisi. Hän\nilmoitti, ettei hänen nimensä ollut Thomas; että hän oli juuri lähdössä\nEuroopasta Virginiassa oleville tiluksille, jossa suvullasi tosiaankin\noli maa-alue, jonka se oli saanut kuningas Kaarle I:ltä. Hän lähetti\näidillesi rahaa, -- puolet viimeisestä sadasta guineasta, joka hänellä\noli -- rukoili tämän anteeksiantoa ja sanoi jäähyväisensä.\n\n\"Gertrude-parka ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nämä kirjeessä\nolevat tiedot voisivat olla petollisia, kuten isäsi muu käytös häntä\nkohtaan. Mutta vaikka eräs nuori mies hänen omaa säätyään, mies, joka\ntunsi hänen vaiheensa ja josta äitisi oli pitänyt, ennenkuin hän oli\nnähnyt sen englantilaisen herran, josta oli koitunut kaikkien hänen\nonnettomuuksiensa aihe, tarjoutui naimaan äitisi ja ottamaan sinut\nlapsekseen aivan kuin olisit ollut hänen omansa, ja antamaan sinulle\nnimensä, niin hylkäsi äitisi tarjouksen. Tämä kielto suututti kovin\nhänen isäänsä, joka oli ottanut hänet kotiin. Hän ei milloinkaan enää\nsaanut pitää päätään pystyssä siellä, ja hän oli lankeemuksensa jälkeen\nainaisen huonon kohtelun alaisena. Kun siis muutamat hurskaat rouvat,\njotka olivat hänen tuttaviaan, tarjoutuivat maksamaan pienen eläkkeen\nhänelle, meni hän luostariin, ja sinut annettiin hoidettavaksi. Sen\nnuoren miehen, joka olisi ottanut sinut lapsekseen, sisar oli se\nhenkilö, joka sinut otti hoivaansa. Äitisi ja tämä henkilö olivat\nserkuksia. Tämä nainen oli juuri menettänyt, oman lapsensa, jonka\nsijaan sinä tulit, koska oma äitisi oli liian sairas ja heikko antamaan\nsinulle ravintoa. Ja pian rakastui hoitajasi sinuun niin suuresti, että\nhän nurisi jo sitäkin, että sinua käytettiin luostarissa, jossa äitisi\noli ja jossa nunnat hyväilivät pientä lasta, koska he säälivät ja\nrakastivat sen onnetonta äitiä. Äitisi vakaantui kutsumuksessaan joka\npäivä, ja kahden vuoden kuluttua otettiin hänet juhlallisesti luostarin\nsisareksi.\n\n\"Hoitajasi kotiväki oli ranskalaisia silkinkutojia ja he palasivatkin\nArras'hin Ranskan Flanderiin hiukan ennen kuin äitisi teki\nnunnanvalansa ja he veivät sinut mukanaan; silloin olit kolmen vuoden\nvanha lapsi. Se oli kaupunki -- Ranskan kuninkaan äskeisiä voimakkaita\ntoimenpiteitä puuttui vielä -- joka oli täynnä protestantteja, ja\ntäällä hoitajasi isä, vanha Pastoureau, hän, jonka kanssa myöhemmin\nasuit Ealingissa, omaksui reformeeratun opin, saastuttaen samalla\nkoko perheensä uskon. Heidät karkoitti sieltä kaikkein autuaimman\nmajesteetin julistus, ja he tulivat Lontooseen ja asettivat\nkangaspuunsa käyntiin Spittlefieldissä. Tuo vanha mies toi hiukan rahaa\nmukanaan ja jatkoi liikettään, mutta hyvin köyhällä tavalla. Hän oli\nleskimies. Tähän mennessä oli hänen tyttärensä, leski hänkin, hoitanut\nhänen talouttaan, ja vanha mies harjoitti yhdessä poikansa kanssa\nammattiaan. Sillä välin oli isäsi julkisesti tunnustanut kääntymyksensä\njuuri ennen Kaarlekuninkaan kuolemaa (joka vainaja oli melkein\nsamallainen kääntymyksentekijä), sopinut varakreivi Castlewoodin kanssa\nja nainut, kuten tiedät, hänen tyttärensä.\n\n\"Tapahtui sitten, että nuorempi Pastoureau kohtasi vanhan kilpailijansa\nmennessään näyttämään brokaadinpalasta Ludgate Hilliin kauppiaalle,\njoka oli kiinnittänyt hänet töihinsä; tämä tuli jostain tien varrella\nolevasta ravintolasta. Pastoureau tunsi heti isäsi, tarttui hänen\nkaulukseensa ja soimasi häntä konnaksi, joka oli vietellyt hänen\nrakastettunsa ja myöhemmin hyljännyt tämän ja tämän pojan. Mr. Thomas\nEsmondkin tunsi Pastoureaun heti ja kehoitti tätä tyyntymään eikä\nkokoamaan joukkoa heidän ympärilleen; hän pyysi tätä ravintolaan,\njosta hän itse oli juuri tullut ja lupasi antaa tälle selityksen\nkaikesta. Pastoureau meni sinne ja kuuli isännän antavan ovenvartijalle\nmääräyksen viedä kapteeni Thomas johonkin huoneeseen. Isääsi mainittiin\ntuttavallisesti ristimänimeltään ravintoloissa, joissa hän kävi,\neivätkä ne ravintolat totta puhuen olleet kaikkein hyvämaineisimpia.\n\n\"Minun pitää kertoa sinulle, että kapteeni Thomas, tahi myöhemmin herra\nvarakreivi, ei koskaan ollut vailla selityksiä ja saattoi liehitellä\nitsensä naisen tai velkojan suosioon sulavasti ja samalla niin\nyksinkertaisen sävyisenä, että moni hänen velkojansa on antanut pettää\nitsensä. Hänen juttunsa tulivat tavallisesti sitä uskottavammiksi\nmitä pitemmälle kertoja edistyi. Hän liitti todistuksen todistukseen\nihmeellisellä nokkeluudella ja johdonmukaisuudella. Tarvittiin,\nlukuunottamatta sinun olemassaoloasi, kovin pitkää tuttavuutta isäsi\nkanssa, jos mieli tietää milloin lordi val -- puhui totta tahi ei.\n\n\"Hän kertoi minulle katkeran katumuksen vallassa ollessaan sairaana\n-- sillä kuolemanpelko pani hänet aina katumaan -- ja naurun\nremahduksin, ollessaan terve, sillä lordilla oli kovin suuri huumorin\nlahja, miten hän oli puolessa tunnissa ja ennenkuin pullo oli vielä\npohjaan juotu, täydelleen saanut petkutetuksi Pastoureau-paran. Hän\nmyönsi myös vietelleensä äitisi, sitä hän ei voinut auttaa. Hän oli\nvalmis mitä vuolaimmin vuodattamaan kyyneleitä, ja hän vuodatti\nniitä loppumattomasti sulattaakseen herkkäuskoisen kuulijansa. Hän\nitki äitisi kohtaloa vielä enemmän kuin Pastoureau, joka hänkin\nitki sydämensä pohjasta, miesparka, kuten lordi minulle kertoi. Hän\nvannoi kunniansa kautta, että hän oli kaksi kertaa lähettänyt rahaa\nBrysseliin, ja mainitsi sen kauppiaan nimen, jonka luona kirje odotti\nGertrude-parkaa. Lordi ei edes tiennyt oliko Gertrudella lasta vai\nei eikä sitäkään elikö hän vai oliko kuollut. Mutta hän sai helposti\ntietää nämä asiat kelpo Pastoureaulta. Kun lordi sai kuulla, että\näitisi oli luostarissa, ilmoitti hän, että hän aikoi itsekin lopettaa\npäivänsä sellaisessa, jos hän jäisi eloon vaimonsa jälkeen, jota hän\nvihasi ja jonka tämän ilkeä isä oli pakottanut hänet naimaan. Ja kun\nhänelle kerrottiin, että Gertruden poika eli ja oli Lontoossa, 'niin\nminä säpsähdin', virkkoi lordi. 'Minun vaimoni oli juuri silloin, hitto\nsoi, joutumaisillaan lapsivuoteeseen, ja minä ajattelin, että jos tuo\nvanha visukinttu, minun appiukkoni, alkaisi kitsastella, niin olisi\ntässä hyvä tilaisuus säikytellä häntä'.\n\n\"Hän ilmaisi syvimmän kiitollisuutensa Pastoureaun perheelle siitä,\nettä nämä olivat hoitaneet lasta -- sinä olit jo lähes kuusivuotias,\n-- ja Pastoureau sanoi karkeasti lordille, kun tämä ehdotti, että\nheti lähdettäisiin lapsikultaa katsomaan, etteivät he milloinkaan\nhalunneet nähdä lordin pahaenteisiä kasvoja huoneittensa sisällä ja\nettä hän voi saada pojan, vaikka he kaikki olivat kovin pahoillaan,\njos menettäisivät hänet. Heidän sopi ottaa lordilta rahaa, koska he\nolivat kovin köyhiä, jos hän antaisi sitä, tai he kasvattivat hänet\nJumalan avulla, niinkuin he olivat tähänkin asti tehneet, ilman hänen\navustustaankin. Lordi myöntyi tähän heti ja sanoi huokaisten: 'Niin\nkyllä, on parasta, että armas lapsi jää ystävien luo, jotka ovat olleet\nniin ihailtavan hyviä hänelle.' Puhuessaan minulle jälkeenpäin hän\nylisti ja ihaili vilpittömästi tuon kutojan käytöstä ja luontevuutta\nja myönsi, että ranskalainen oli kelpo mies ja hän itse, Jumala häntä\narmahtakoon, surkea roisto.\"\n\n\"Isäsi\", jatkoi mr. Holt, \"oli antelias rahoihinsa nähden, kun hänellä\nsattui niitä olemaan; ja koska hän juuri sinä päivänä oli saanut\njonkun summan sedältään, hän antoi kutojalle kymmenen kultarahaa kovin\navokätisesti ja lupasi tälle lisäavustusta. Hän kirjoitti Pastoureaun\nnimen ja asunnon muistikirjaansa ja kun Pastoureau puolestaan\ntiedusteli hänen osoitettaan, ilmoitti hän, aina valmiina, olevansa\nkapteeni Thomas, ja osoitteensa olevan, New Lodge, Penzance, Cornwall.\nHän ilmoitti viipyvänsä Lontoossa vain muutamia päiviä vaimonsa\nomaisuutta koskevien asiain vuoksi. Hän sanoi vaimoansa oikuttelijaksi,\nvaikka tämä muuten olikin hyväluontoinen nainen. Hän ilmoitti isänsä\nolevan Cornwallilaisen maalaisherran, jonka terveys oli kovin heikko\nja jonka kuollessa hän toivoi saavansa sievoisen summan, jolloin hän\nlupasi avokätisesti palkita lapsensa ihailtavan hoitajan ja pitää\nhuolen pojastaan. 'Ja jumaliste, sir', sanoi hän minulle, omituisella,\nnauravalla tavallaan, 'tilasin vähän juuri samanmallista brokaadia\nkuin se, jota miehellä oli mukanaan, ja lahjoitin sen vaimolleni\naamupuvuksi, jotta hän voisi siinä puvussa ottaa vastaan vieraita, kun\nhän toipui lapsivuoteesta saatuaan pienen poikamme.'\n\n\"Sinun pieni eläkkeesi maksettiin varsin säännöllisesti; ja kun\nisästäsi tuli varakreivi Castlewood setänsä testamentin perusteella,\nsain minä toimekseni vaalia sinua ja minun kehoituksestani tuotiin\nsinut kotiin. Sinun kasvatusäitisi oli kuollut. Hänen isänsä tutustui\nerääseen naiseen ja nai tämän; uusi vaimo riiteli kovasti miehensä\npojan kanssa. Tuo uskollinen sielu matkusti takaisin Brysseliin\nsaadakseen olla lähellä sitä naista, jota hän rakasti, ja hän kuolikin\nmuutamia kuukausia ennen äitiäsi. Tahdotko nähdä äitisi ristin\nluostarin hautausmaalla? Johtaja on minun entinen rippilapseni ja hän\nmuistaa yhä sisar Marie Magdaleenaa suurella rakkaudella.\"\n\nEsmond saapui tälle paikalle eräänä valoisana kevätiltana ja näki\ntuhansien ristien joukossa, joiden varjot päilyivät ruohopeitteisten\nhautojen yllä, sen, joka oli merkkinä hänen äitinsä leposijasta. Useat\nmuut niistä ihmisraukoista, jotka siellä lepäsivät, olivat valinneet\nsen saman nimen, jolla suru oli hänet uudestaan ristinnyt, ja joka\nnimi tuntui vienosti vihjaavan heidän rakkautta ja surua täynnä\noleviin vaiheisiinsa yksilöinä. Hän kuvitteli äitiään kyynelöiden\npolvistuneena pimeässä sen ristin juurelle, jonka alle hänen huolensa\nolivat haudatut. Esmond polvistui myöskin ja rukoili oman rukouksensa.\nHän ei tuntenut yhtä suuressa määrin surua kuin hartautta (sillä hän\nei muistanut ollenkaan äitiään), ja hän tunsi sääliä ajatellessaan\nniitä tuskia, joita tuon lempeän olennon oli täytynyt elinaikanaan\nkärsiä. Tälle ristille hän oli surunsa tuonut; tähän taivaalliseen\nylkään hän oli vaihtanut puolison, joka oli häntä tavoitellut, sen\npetturin, joka oli hänet hyljännyt. Tuhansia sellaisia hautakumpuja oli\nhänen ympärillään ja lempeät tuhatkaunot kohosivat mullasta niille, ja\nkullakin haudalla oli ristinsä ja _requiescat_-kirjoituksensa. Eräs\nmustiinverhoutunut nunna oli polvistunut läheisyyteen erään uinuvan\nsisaren leposijan ääreen, ja vuode oli niin hiljan tehty, että kevät\nei ollut vielä ehtinyt kutoa peitettä sille. Hautausmaan muurien takaa\nnäkyi maailma ja elämä vilaukselta ja kaupungin tornit ja päädyt.\nVastapäätä olevalta katolta lensi lintu ja laskeutui ensin eräälle\nristille ja sitten ruohikolle sen juurelle: sieltä se pian lensi pois\nlehti suussaan. Sitten kuului luostarikirkosta lähellä olevien sisarten\nylistyslaulu. Toiset olivat jo kauan sitten täyttäneet sen paikan, joka\nMaria Magdaleena-paralla kerran siellä oli; he polvistuivat nyt samassa\npenkissä ja kuulivat samoja hymnejä ja rukouksia, jotka olivat suoneet\nlohtua äitivainajan särjetylle sydämelle. Levätköön hän rauhassa --\nlevätköön hän rauhassa; ja niin myös mekin, kun meidän taistelumme ja\nvaivamme ovat päättyneet! Mutta maa on Herran niinkuin taivaskin; me\nolemme Hänen omiaan sekä täällä että siellä. Minä taitoin pienen kukan\nhänen kummultaan ja suutelin sitä ja menin omille teilleni niinkuin\nlintu, joka juuri oli laskeutunut ristille viereeni, taas takaisin\nmaailmaan. Kuoleman tyyni tyyssija, ikuisen rauhan syvänne, jota eivät\nmyrskyt eivätkä vaivat tapaa! Minusta tuntui kuin ihmisestä, joka on\nkävellyt meren pohjalla ja kulkenut haaksirikkoisten luiden seassa.\n\n\n\nXIV luku.\n\nVUOSIEN 1707:N JA 1708:N SOTARETKET.\n\nKoko sen jälkeisenä vuonna, jona Ramillies'n kunniakas taistelu\ntaisteltiin, ei meidän armeijamme tehnyt yhtään tärkeätä liikettä kovin\nuseiden upseeriemme mielipahaksi, he kun saivat olla toimettomina\nFlanderissa. Upseerit sanoivat, että hänen ylhäisyytensä ylipäällikkö\noli saanut tarpeeksi sodasta ja halusi nyt vain rahaa sekä nauttia\nviidentuhannen punnan vuotuisesta eläkkeestään ja upeasta palatsistaan,\njota par'aikaa rakennettiin Woodstockiin. Ja hänen ylhäisyydellään\nolikin tarpeeksi tointa tänä vuonna tapellessaan kotoisia vihamiehiänsä\nvastaan. Siellä alettiin kuiskailla, että herttuan tähti oli alenemassa\nja että herttuatar menetti vaikutuksensa kuningattareen, joka soi\nkuninkaallista suosiotaan kuuluisalle mrs. Marshamille sekä mrs.\nMarshamin nöyrälle palvelijalle mr. Harleylle. Punoessaan juonia heidän\njuoniaan vastaan herttua kulutti suuren osan aikaansa. Mr. Harley\nsaatiin pois virastostaan, niin pitkälle pääsi hänen ylhäisyytensä\nvoittajana. Mutta hänen majesteettinsa oli, koska hänet oli vasten\ntahtoaan saatu vakuutetuksi, yhä siinä vakaumuksessa, jossa runoilija\nvakuuttaa ihmisten olevan kun heidät on vastahakoisesti saatu\nmuuttamaan käsitystään, ja ennenpitkää mr. Harley sai tilaisuuden\nkostaa.\n\nSillä välin ei taistelu edistynyt ensinkään Marlborough'n urheitten\nluutnanttien mielen mukaan. Meillä ei ollut koko vuoden 1707 aikana,\nvaikka ranskalaiset olivat aivan nenämme edessä, minkäänlaista\ntappelua. Berwickin urhea herttua kukisti kokonaan armeijan Espanjassa\nAlmanzan luona; ja me Webbin rykmenttiläiset, joita juuri tuo nuori\nherttua oli johtanut ennen isänsä virasta luopumista, olimme hieman\nylpeitä ajatellessamme, että meidän everstimme juuri oli saavuttanut\ntämän voiton. \"Luulenpa, että jos minä olisin ollut Galwayn paikalla\nja jos minulla olisi ollut jalkaväkeni\", virkkoi kenraalimme, \"emme\nolisi laskeneet aseitamme edes vanhan everstimme edessä, kuten Galway\nteki.\" Ja Webbin upseerit vannoivat, että jos meillä olisi ollut Webb\npäällikkönä, niin ei meitä ainakaan olisi otettu vangiksi. Rakas vanha\nkenraalimme puhui varomattomasti itsestään ja muista; urhoollisempaa\ntai loisteliaampaa soturia kuin hän ii ollut koskaan elänyt; mutta\nhän toitotti kelvollista sotatorveaan melkein kovemmin kuin hänen\nasemassaan olevan päällikön sopi, ja vaikka hän olikin mahtava urho,\nheilutti hän sentään suurta miekkaansa ja riehui liian raivoisasti\narmeijan edessä.\n\nSalaperäinen mr. Holtz lähti jollekin salaiselle retkelle vuoden 1708\nalkupuoliskolla; hän oli kovin voittoisalla mielellä ja ilmoitti\nEsmondille, että jotain ihmeellistä oli juuri tapahtumaisillaan. Tämä\nsalaisuus paljastui, kun ystäväni palasi armeijaan, olemukseltaan\nmitä surullisimpana ja masentuneimpana, ja ilmoitti että se suuri,\njota hän oli tavoitellut, oli täydellisesti epäonnistunut. Hän\noli todellakin ollut tuon kovaonnisen Chevalier de St. Georgen\nretkikunnan mukana, jonka Ranskan kuningas laivaston ja armeijan\ntukemana lähetti Dunkerquesta ja jonka tarkoituksena oli saartaa ja\nvalloittaa Skotlanti. Mutta se kehno tuuli, joka aina vastusti kaikkia\nsuunnitelmia, joihin prinssi ryhtyi, ehkäisi Chevalierin saartamasta\nSkotlantia, kuten tunnemme, ja puhalsi Monsieur von Holtz-paran taas\nleiriimme takaisin suunnittelemaan ja ennustelemaan ja vakoilemaan\nkuten tavallisesti. Chevalier (eli Englannin kuningas, jona muutamat\nmeistä häntä pitivät) päätyi Dunkerquesta Ranskan armeijan luo\nsuunnittelemaan hyökkäystä meitä vastaan. Burgundian herttualla oli\ntänä vuonna johto käsissään ja hänellä oli mukanaan Berryn herttua\nja apunaan tässä taistelussa kuuluisa marski Vendôme sekä Matignonin\nherttua. Holtz, joka tiesi kaiken mitä tapahtui Flanderissa ja\nRanskassa (ja varmaankin myös kummassakin Intiassa) selitti, että\nvuotena 1708 tultaisiin sotimaan enemmän kuin edellisenä vuonna ja että\npäälliköllämme oli syitä, jotka pitivät häntä sotatoimista poissa.\nEsmondin päällikkö, joka tunnettiin nurisijaksi ja suuren herttuan\nsisukkaaksi epäilijäksi, ja sadat muut upseerit hänen kanssaan, eivät\nempineet selittää, että nämä yksityissyyt tulivat herttualle Ranskan\nkuninkaan antamien kruunun rahojen muodossa ja että kuningas lahjoi\npäällikön estääkseen sotaa. Meidän riveissämme oli yllinkyllin miehiä,\nasiain tonkijoita, joita mr. Webb kuunteli liiankin halukkaasti; nämä\ntiesivät täsmälleen ne summat, jotka herttua sai ja miten paljon\nlankesi Cadoganin osalle ja mikä oli tarkalleen se summa, jonka tohtori\nHare sai.\n\nJa se menestys, jolla ranskalaiset alkoivat vuoden 1708 taistelun,\npuolestaan vahvistaa näitä kavallustietoja, jotka olivat jokaisen\nhuulilla. Kenraalimme antoi vihollisen kulkea meidän ja Ghentin\nkaupungin välille eikä tehnyt hyökkäystä vaikka sotajoukot olivat\nvastakkain neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan. Ghent valloitettiin\nja samana päivänä Monsieur de la Mothe valtasi Bryggen, ja nämä\nkaksi suurta kaupunkia olivat joutuneet ranskalaisten käsiin heidän\nampumatta laukaustakaan. Muutamia päiviä myöhemmin la Mothe hyökkäsi\nPlashendallin linnoitusta vastaan. Alettiin jo uskoa, että koko\nespanjalainen Flanderi ja Brabant joutuisivat ranskalaisille, kun\nprinssi Eugène saapui Moselista, ja silloin loppui tuo kaksimielinen\ntemppuilu.\n\nSavoijin prinssi merkitsi aina saapumisensa armeijaan pitämällä suuret\njuhlat (herttua pani toimeen juhlia vain harvoin ja ne olivat köyhiä).\nMuistan kenraalimme palanneen tältä päivälliseltä kahden ylipäällikön\nseurassa; hänen päänsä oli silloin hiukan viinin samentama, jota\njuomaa itävaltalainen päällikkö antoi paljon avokätisemmin kuin\nenglantilainen. \"Nyt\", sanoi kenraali iskien nyrkkinsä kiroten pöytään,\n\"on hänen pakko taistella, ja kun hänet siihen pakotetaan, niin, hitto\nsoi, ei kukaan mies Euroopassa voi pitää puoliaan Jack Churchillia\nvastaan.\" Viikon kuluttua oli Oudenarden taistelu taisteltu, ja\nsilloin, vihasivatpa he toisiaan miten paljon tahansa, Esmondin\nkenraalin ja ylipäällikön oli pakko ihailla toisiaan, niin loistava oli\nkummankin urhoollisuus sinä päivänä.\n\nBrigaadi, jota kenraalimajuri Webb johti, sai niin kovia iskuja,\nettä ne vetivät vertoja kaikille, joita siinä taistelussa annettiin,\ntaistelussa, jossa mr. Esmondilla oli kunnia palvella komppanian\npäällikkönä omassa rykmentissään ja oman päällikkönsä kenraalimajurin\njohdon alaisena. Ja hänen hyvä onnensa soi hänen johtaa rykmentin\ntaistelusta sen päällikkönä, koska neljä vanhempaa, häntä ylempää\nupseeria oli kuollut suunnattomassa teurastuksessa, joka sinä päivänä\ntapahtui. Minusta on mieluisaa ajatella, että Jack Haythorn, joka\nivaili minua äpäräksi ja Webbin loiseksi, niinkuin häntä huvitti\nsanoa, kätteli minua sydämellisesti ennenkuin taistelu alkoi. Kolme\npäivää sitä ennen Brace-parka, everstiluutnanttimme, oli saanut\nkuulla vanhemman veljensä kuolleen ja itse perineensä paroonin arvon\nNorfolkissa sekä neljäntuhannen punnan vuotuiset tulot.\n\nKohtalo, joka oli säilyttänyt häntä vioittumattomana kymmenissä\ntaisteluissa, riisti hänet juuri silloin kuin maailma olisi ollut\nelämisen arvoinen, ja hän meni sinä päivänä taisteluun vakuuttaen\ntietävänsä, että onni oli kääntyvä häntä vastaan. Majuri oli juuri\nliittynyt rykmenttiimme -- hän oli lordi Marlborough'n miehiä ja\nlähetettiin joukkoomme meidän upseeriemme mielipahaksi, vakoilemaan\nmeitä kuten sanottiin. En tiedä oliko se totta enkä myöskään, kuka vei\nmeidän pöytälavertelumme päämajaan, mutta Webbin rykmentin samoinkuin\nsen päällikönkin tiedettiin olevan ylipäällikön mustassa kirjassa. \"Ja\nkun ei hän uskaltanut musertaa sitä kotona\", vanha urhea päällikkömme\ntapasi sanoa, \"niin hän oli päättänyt hävittää sen vihollisen avulla\";\nsiten pantiin siis majuri Proudfood-parka vaaralliseen virkaan.\n\nEsmondin rakas varakreivi, joka palveli herttuan adjutanttina, sai\nhaavan ja kunniamaininnan _Gazettessa,_ ja kenraali mainitsi myös\nkapteeni Esmondin, suosikkinsa, nimen ylennystä varten tiedonannossaan.\nEsmondin sydän alkoi tykyttää, kun hän ajatteli, että eräät silmät\nkotona, maailman kirkkain silmäpari, saattaisi lukea sen sivun, jolla\nhänen vaatimattomia palveluksiaan selostettiin. Mutta Esmond oli\npäättänyt pysyä jyrkästi poissa niiden vaaralliselta vaikutukselta\nja antaisi ajan ja poissaolon voittaa sen intohimon, joka hänessä\nyhä piili. Kun hän oli poissa Beatrixin luota ei se vaivannut häntä,\nmutta Esmond oli varma siitä, että jos hän palaisi kotiin, puhkeaisi\nhänen kuumeensa uudestaan, ja hän karttoi Walcotea kuten Lincolnshiren\nmies karttaa suomailleen menoa, missä hän tietää vilutaudin itseään\nodottavan.\n\nMeidän, jotka sotaväessä kuuluimme englantilaiseen puolueeseen ja\njotka olimme taipuvaisia ivailemaan kaikkea, mikä tuli Hannoverista,\nja pitämään vain hiukan tolvanoita ja villi-ihmisiä parempina\nvaaliruhtinaan hovia ja perhettä, oli kuitenkin pakko myöntää, että\nnuori vaaliruhtinas Oudenarden päivänä, vaikka hän silloin oli\nensimmäisellä sotaretkellään, osoitti tottuneen soturin voimaa ja\nrohkeutta. Tässä tilaisuudessa oli vaaliruhtinaalla parempi onni kuin\nEnglannin kuninkaalla, joka serkkuineen oli vihollisen leirissä.\nHänen oli pakko paeta heidän kanssaan tuon päivän päättyessä häpeään.\nVaikka heillä oli maailman täydellisimmät sotapäälliköt edessään ja\nomalla puolellaan ihailtava ylipäällikkö, näkivät he hyväksi hyljätä\nneuvot ja ryhtyä ottelemaan päällikköjemme kanssa, ja tämä ottelu\npäättynyt heidän sotaväkensä perinpohjaiseen tuhoon, ellei olisi ollut\nVendômen herttuan suurta taitoa ja urhoollisuutta. Hän korvasi, mikäli\nurheus ja äly voivat, ne onnettomuudet, jotka olivat johtuneet hänen\nsukulaistensa, kuningassuvun laillisten prinssien, kalastelemisesta ja\nhullutuksista.\n\n\"Jos Berwickin herttua vain olisi ollut armeijassa, olisi päivän\nkohtalo ollut peräti toinen\", muuta ei mr. von Holtz-parka voinut\nsanoa. \"Ja silloinpa olisit saanut nähdä, että Almanzan sankari kykenee\nmittelemään miekkoja Blenheimin voittajan kanssa.\"\n\nVankien vaihtoa koskeva asia pitkittyi aina, ja se oli ainakin se\nnäennäinen asia, joka piti mr. Holtzia alati liikkeessä ranskalaisten\nja liittoutuneiden rintaman välillä, vakuutan, että hänet kerran\noli vähällä vakoojana hirtättää kenraalimajuri Wayne, mutta silloin\nylipäällikön erikoismääräys vapautti hänet ja lähetytti päämajaan.\nHän tuli ja meni, ja missä ikänä hän oli, niin häntä suosi aina jokin\nkorkea vaikkakin salainen suojelija. Hän toimitti lähetinvirkaa\nBerwickin herttuan ja tämän sedän, meidän herttuamme välillä. Hän\nnäytti tuntevan yhtä hyvin mitä tapahtui prinssin leirissä kuin\nmeidän leirissämmekin. Hän toimitti Englannin kuninkaan onnittelut\nmuutamille upseereistamme, ja muiden ohella saivat Webbin rykmentin\nherrat sen kunnianosoituksen urheutensa johdosta tuona suurena päivänä.\nJa Wynendaelin taistelun jälkeen, kun kenraalimme oli kiihdyksissä\nylipäällikön laiminlyönnistä, ilmoitti isä tietävänsä, miten Ranskan\narmeijan päälliköt suhtautuivat tuohon sotatoimeen, ja että se\nsaavutus, mikä Wynendaelin metsän edustalla voitettiin, oli tie, jota\nmyöten liittoutuneet valloittivat Lillen.\n\n\"Ah!\" virkkoi Holtz (ja muutamat olivat kovin halukkaita kuuntelemaan\nhäntä), \"jos vain kuningas saisi omansa, niin miten muuttuisikaan\nasiain meno. Hänen majesteettinsa maanpaollakin on se etu, että hän\nkykenee puolueettomasti arvostelemaan Englantia ja pätevästi arvioimaan\nkaikki huomattavat miehet. Hänen sisarensa on aina yhden tai toisen\nahneen suosikin johdettavana, suosikin, jonka silmillä hän näkee ja\njonka imartelulle tai palvelijoille hän uhraa kaikki. Luuletko, että\nhänen majesteettinsa kuningas, joka tuntee Englannin niin hyvin, löisi\nlaimin sellaisen miehen kuin kenraali Webbin? Webbin tulisi olla\nylähuoneessa lordi Lydiardina. Vihollinen ja koko Eurooppa tuntevat\nhänen ansionsa; juuri tuota mainetta eivät muutamat suuruudet, jotka\nvihaavat kaikkea tasa-arvoisuutta ja riippumattomuutta, voi milloinkaan\nantaa anteeksi.\" Tarkoitus oli, että nämä keskustelut toimitettaisiin\nmr. Webbin tietoon. Hän ottikin ne kovin iloisena vastaan, sillä\nvaikka hänen palveluksensa olivatkin suuriarvoiset, niin ei kukaan\nvoinut arvioida niitä suuremmiksi kuin John Richmond Webb itse. Ja\nkoska eripuraisuus hänen ja Marlborough'n välillä oli silmiinpistävä,\nalkoivat herttuan vihamiehet sekä sotaväessä että kotona imarrella\nWebbiä ja yllyttää häntä kaikkivoipaa ja vallitsevaa ylipäällikköä\nvastaan. Ja pian Oudenarden voiton jälkeen tarjoutui kenraali Webbille\nkunniakas tilaisuus, jota tuo urhea soturi ei lyönyt laimin ja\njonka avulla hänellä oli tilaisuus lisätä suunnattomasti mainettaan\nkotimaassa.\n\nOudenarden taistelun jälkeen, ja kuten sanottiin, vasten Marlborough'n\nneuvoja, Savoijin prinssi asettui Lillen, ranskalaisen Flanderin\npääkaupungin edustalle, ja alkoi sitä piirittää. Tämä piiritys on\naikamme kuuluisin, melkeinpä yhtä kuuluisa kuin itse Troijan piiritys,\nuroteoista, joita sekä hyökkääjät että puolustajat tekivät. Savoijin\nprinssin viha Ranskan kuningasta kohtaan oli raivoisaa persoonallista\nvihaa. Se oli aivan erilaista kuin suuren englantilaisen päällikkömme\ntyyni viha; häntä ei kiihdyttänyt sotaottelu enemmän kuin biljardipeli\nja hän syöksyi eteenpäin ratsuosastojensa kanssa ja työnsi punaiset\npataljoonansa joka paikkaan yhtä tyynesti kuin hän olisi tehnyt\nlyönnin biljardipelissä tai karambolagin biljardipalloilla. Kun leikki\nloppui (ja hän pelasi sen niin, että hän saattoi olla varma voitosta)\nei pienintäkään kaunaa vastapuoluetta kohtaan jäänyt kytemään tämän\ntäydellisen taktiikkamestarin rintaan. Mutta sensijaan oli Savoijin\nprinssin ja ranskalaisten välillä _guerre à mort_ [vimmattu taistelu].\nKun prinssi jollakin suunnalla työnnettiin pois, kuten hänelle viime\nvuonna tehtiin Toulonissa, teki hän taas uuden hyökkäyksen johonkin\ntoiseen ranskalaiseen varustukseen syösten siihen sammumattoman\nraivonsa. Kun prinssi saapui armeijaamme, syttyivät sodan kytevät\nliekit ilmituleen ja alkoivat loimuten palaa. Kylmäkiskoiset\nalankomaiset liittolaisemme pantiin hyökkäämään nopeassa tahdissa\n-- tyyni päällikkömme pakotettiin toimintaan. Jo prinssi yksinään\noli kokonainen armeija ranskalaisia vastaan; hänen suunnattoman,\nsammumattoman vihansa voima tarttui satoihin tuhansiin miehiin.\nKeisarin kenraali kosti verisesti sen ylenkatseen, jolla Ranskan\nkuningas oli kohdellut tuota tulista pikkuista Savoijin apottia.\nSen ohella, että Eugene itse oli uljas ja kuuluisa ja yli kaikkien\nrohkea ja horjumaton ja kykeni kilvoittelemaan melkein parhaimpienkin\nkanssa niistä kuuluisista sotureista, jotka olivat Ranskan kuninkaan\nsotavoimien johtajina, hänellä oli ase, jonka vertaista ei Ranskassa\nvoitu löytää sen jälkeen kuin Sasbachin kanuunankuula kaatoi jalon\nTurennen. Prinssi kykeni heittämään Marlborough'n ranskalaisia vastaan\nja musertamaan ne aivankuin vuorella, jonka alle heidän vahvimpain\npäällikköjensä kaiken yhteenkootun voiman täytyi musertua.\n\nEnglantilainen herttua ei ottanut paljon osaa Lillen suureen\npiiritykseen, jota kaupunkia keisarin päällikkö ahdisti koko voimallaan\nja ripeydellään, muuten kuin suojaamalla piirittäjäin rintamat\nBurgundin herttuan armeijalta. Tämän ja keisarillisten välillä oli\nherttuamme asema. Kerran, kun prinssi Eugene oli haavoittunut,\nasettui herttuamme hänen ylhäisyytensä paikalle juoksuhautoihin,\nmutta piirittäjinä toimivat keisarilliset emmekä me. Eräs Webbin ja\nRantzaun johtama osasto lähetettiin Artois'hin ja Picardie'hin tekemään\nkaikkein surullisinta ja hirveintä palvelusta, mitä mr. Esmond sotaisen\nelämänsä aikana joutui näkemään. Puolustajilta jääneiden alueiden\nonnettomista kaupungeista oli nuoret miehet riistetty ranskalaiseen\narmeijaan, jonka väkeä tyydyttämätön sota vuosi vuodelta nieli; ne\nolivat jääneet, meidän armoillemme, ja meille oli annettu käsky olla\narmoa osoittamatta. Me tapasimme paikkoja, joissa oli varusväkenä\ninvaliideja, lapsia ja naisia. Vaikka he olivat köyhiä, joiksi\ntämän onnettoman sodan kustannukset olivat heidät saattaneet, oli\nmeidän toimeksemme annettu ryöstää näiltä nälkään nääntymäisillään\nolevilta raukoilta -- riistää ruoka heidän aitoistaan ja repiä ryysyt\nheidän yltään. Meidät oli lähetetty ryöstö- ja murharetkelle; meidän\nsotamiehemme tekivät tekoja, joita ajatellessaan kelpo mies punastuu.\nPalatessamme toimme paljon rahaa ja muonatavaroita herttuan leiriin;\nmeitä ei ollut kukaan vastustanut, mutta kuka uskaltaa kertoa siitä,\nminkälaisen murhaamisen ja väkivaltaisuuden, raa'an julmuuden,\nhäväistyksen ja solvausten avulla tuo halpamainen saalis oli ryöstetty\nsodan viattomilta ja onnettomilta uhreilta?\n\nLiittolaisvallat eivät olleet sillä aikaa paljon edistyneet, vaikka\nsotatoimia Lillen edustalla oli johdettu urhoollisesti, ja kun me\npalasimme Marlborough'n herttuan leiriin, niin sanottiin, ettei\npiiritystä milloinkaan voitu saattaa tyydyttävään tulokseen ja että\nSavoijin prinssin oli pakko luopua siitä. Lordi Marlborough ilmoitti\npeittelemättä tämän mielipahakseen. Ne, jotka häntä epäilivät, ja\nmr. Esmond myöntää itse kuuluneensa niihin, vihjasivat siihen, että\nherttualla oli omat syynsä siihen, ettei Lilleä saanut valloittaa ja\nettä hän oli saanut siitä palkkion Ranskan kuninkaalta. Jos asia oli\nniin -- ja niin minä uskon -- niin kenraali Webbillä oli nyt huomattava\ntilaisuus tyydyttää vihaansa ylipäällikköä kohtaan -- tilaisuus tehdä\ntyhjäksi se häpeällinen ahneus, joka oli kuuluisan herttuan huonoimpia\nja huomattavimpia ominaisuuksia, ja samalla osoittaa omaa täydellistä\ntaitoaan sotapäällikkönä. Ja kun harkitsen, että herttualle todella\ntarjottiin muutamia miljoonia kruunuja, jos Lillen piirityksestä\nluovuttaisiin, että keisarillinen armeija sen edustalla oli ilman\nruoka- ja ampumatarpeita ja sen olisi täytynyt siirtyä pois, ellei\nse olisi saanut muonavarastoja, että retkikunnan saapuminen, jonka\ntarkoituksena oli avustaa piiritystä, oli tarkalleen ranskalaisten\ntiedossa, ja että se sotavoima, joka suojasi sen saapumista, oli\nhäpeällisen kykenemätön vastarintaan ja ainakin kuusi kertaa heikompi\nkreivi de la Mothen armeijaa, joka oli lähetetty sieppaamaan\napuretkikuntaa, ja kun on varmaa, että Berwickin herttua, de la\nMothen ylipäällikkö, oli keskeytymättömässä kirjevaihdossa setänsä,\nenglantilaisen ylipäällikön kanssa -- niin uskon totisesti, että lordi\nMarlborough'n tarkoituksena oli ehkäistä muonavarojen, joita Savoijin\nprinssi välttämättömästi tarvitsi, koskaan saapumasta hänen korkeutensa\nluo ja että herttuan tarkoituksena oli uhrata se pieni armeija, jonka\npiti suojata tätä retkikuntaa, ja kavaltaa se, niinkuin hän oli\nkavaltanut Tollemachen Brestin luona -- niinkuin hän oli pettänyt\nkaikki ystävät, mitä hänellä oli ollut -- edistääkseen omia ahneita ja\nkunnianhimoisia suunnitelmiaan. Ellei sitä ihmeellistä voittoa olisi\nollut, voittoa, jonka Esmondin kenraali saavutti kuusi tai seitsemän\nkertaa omaa joukkoaan suuremmasta armeijasta, olisi Lillen piiritys\nollut jätettävä; ja tulee muistaa, että urhoollista pientä armeijaamme\njohti kenraali, jota Marlborough vihasi, ja että tämä tunsi raivoa\nvoittajaa kohtaan ja koetti myöhemmin mitä häikäilemättömimmällä ja\nhäpeämättömimmällä vääryydellä riistää häneltä hänen voittonsa ansion.\n\n\n\nXV luku.\n\nKENRAALI WEBB VOITTAA WYNENDAELIN TAISTELUN.\n\nLillen sekä piirittäjät että piiritetyt suorittivat muutamia\nloistavimpia urotöitä mitkä koskaan ovat mitään sotaa kaunistaneet.\nRanskalaisten puolella -- jotka olivat tavattoman urhoollisia, vei\nmarski Boufflers'in taito ja urhoollisuus melkein voiton Savoijin\nprinssin samoista ominaisuuksista -- voidaan mainita herrojen de\nLuxembourgin ja Tournefortin rohkea teko; nämä herrat toivat ratsuja\nrakuunajoukon avulla kaupunkiin ruutia, josta piiritetyillä oli kova\npuute; jokainen sotamies toi selässään pussin, jossa oli neljäkymmentä\nnaulaa ruutia. Tämän vaarallisen tavaran kuljetukseen he olivat\nvallanneet meidän ratsujamme; he joutuivat heitä vastaan lähetetyn\njalkaväen tuleen, ja vaikka puolet miehistä räjähti ilmaan heidän\nratsastaessaan tällä vaarallisella asialla, pääsi osa miehistöstä\nkuitenkin kaupunkiin mukanaan avustus, jota varusväki siellä niin\nkipeästi kaipasi. Eräs ranskalainen upseeri, monsieur du Bois teki myös\nyhtä rohkean teon ja se onnistin täydellisesti. Herttuan suuri armeija\noli asettunut Helchiniin ja oli piirittäjiä suojaamassa, mutta kun M.\nde Vendômen täytyi saada tietoja kaupungissa vallitsevasta tilanteessa,\nteki kapteeni du Bois kuuluisan urotyönsä -- hän ei ainoastaan\nkulkenut piiritysketjujen lävitse vaan ui vielä sen jälkeen seitsemän\nvallihaudan ja ojan yli ja tuli takaisin samaa tietä uiden kirjeet\nsuussaan.\n\nNäissä kirjeissä Monsieur de Boufflers ilmoitti, että hän voi vielä\npitää puoliaan lokakuuhun asti, ja että jos yksi liittolaisvaltain\napuretkikunnista vain voitaisiin kaapata, täytyisi näiden luopua koko\npiirityksestä.\n\nSellaista apuretkikuntaa, kuin jo on mainittu, valmisteltiin par'aikaa\nOstendessa, ja se oli lähdössä piiritykseen; ja syyskuun 27 p:nä me\n-- ja samoin ranskalaiset -- saimme kuulla, että se oli tulossa.\nSiihen kuului 700 kuormavaunua, jotka sisälsivät kaikenlaisia muona-\nja ampumavaroja ja niitä seurasi Ostendesta 2,000 jalkamiestä ja 300\nratsusotilasta. Samaan aikaan M. de la Mothe poistui Bryggestä mukanaan\nkolmekymmentäviisi pataljoonaa jalkaväkeä ja yli kuudenkymmenen\neskadroonan ratsusotilaita sekä neljäkymmentä tykkiä, katkaistakseen\ntien apuretkikunnalta.\n\nSillä välin kenraalimajuri Webb oli luonut itselleen Turout'ssa\nasevoiman, johon kuului kaksikymmentä pataljoonaa jalkaväkeä ja kolme\neskadroonaa rakuunoita, ja sieltä hän lähti suojaamaan apuretkikuntaa\nja ahdistamaan de la Mothea; ja hänen taitavan johtonsa alaisina\nsaavuimme Turout'n suurelle tasangolle ja Wynendaelin pienen linnan ja\nmetsän edustalle, jonka taitse apuretkikunta marssi.\n\nNiin pian kuin edelle päässeet miehemme saivat vihollisen näkyviinsä,\nne pysäytettiin paikkaan, missä metsä oli heidän takanaan, ja muu\nosa sotavoimiamme koottiin paikalle mahdollisimman pian; pieni\nratsuvoimamme tuotiin etualalle tasangon aukeamalle \"huvittamaan\nvihollista\", kuten kenraalimme sanoi. Kun M. de la Mothe saapui, tapasi\nhän meidät asettuneina kahteen taisteluriviin metsän eteen, ja hän\nmuodosti oman armeijansa taistelukuntoon meitä vastapäätä kahdeksaan\nriviin, joista neljässä etummaisessa oli jalkaväkeä; rakuunat ja\nratsuväki taustalla.\n\nRanskalaiset alkoivat taistelun kuten tavallista, kuulasateella,\njota kesti kolme tuntia. Sen jälkeen he tekivät hyökkäyksensä\nedeten kahdeksassa rivissä, joista neljässä oli jalkaväkeä ja\nneljässä ratsuväkeä, metsään, johon me, liittolaisvaltain väki,\nolimme asettuneet. Heidän jalkaväkensä käyttäytyi kehnosti; heidät\nmäärättiin tekemään pajunettihyökkäys, mutta sen sijaan he alkoivat\ntulen ja hajaantuivat ja pakenivat melkein meidän ensimmäisestä\nvastahyökkäyksestämme. Heidän ratsuväkensä käyttäytyi paremmin. Jo sen\navulla, joka voima olikin kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin meidän\nkoko voimamme, olisi Monsieur de la Mothe voinut voittaa; mutta vain\nkaksi meidän pataljoonaamme joutui hiukan epäjärjestykseen, ja nämä\njärjestyivät pian uudestaan, eivätkä ranskalaisen ratsuväen uudistetut\nhyökkäykset kyenneet siirtämään joukkojamme tuumaakaan asemastaan\nmetsässä, johon kenraalimme oli sen sijoittanut.\n\nHyökättyään kaksi tuntia ranskalaiset perääntyivät illansuussa kokonaan\nmuserrettuina. Vihollinen oli yhä kolme kertaa meitä vahvempi koko\nsen mieshukan jälkeenkin, jonka me olimme sille aiheuttaneet, eikä\nsiis voitu olettaa, että meidän päällikkömme kykenisi ahdistamaan\nM. de la Mothea, tai tekemään juuri muuta kuin pitämään puoliaan\nmetsän laidassa, josta ranskalainen turhaan oli yrittänyt työntää\nmeitä pois. De la Mothe vetäytyi neljänkymmenen tykkinsä taa. Siellä\nhänen ratsuväkensä suojasi niitä paremmin kuin se oli kyennyt\nmeitä vahingoittamaan, ja sillä välin apuretkikunta, joka merkitsi\nenemmän kuin koko meidän pieni sotavoimamme ja jonka turvallisuuden\ntakeeksi me olisimme uhranneet viimeisen miehemme, marssi ohi täysin\nvahingoittumattomana sotatoimiemme kestäessä ja saapui iloisesti\npiirittävien leiriin Lillen edustalle.\n\nKenraalimajuri Cadogan, herttuan ylimajoitusmestari, ja hänen ja\nWebbin välillä ei ollut liiaksi rakkautta -- seurasi retkikuntaa ja\nyhtyi Webbiin muutaman sadan ratsusotilaan kanssa juuri kuin taistelu\noli lopussa ja vihollinen täydessä perääntymistilassa. Hän tarjoutui\navuliaana kylläkin hyökkäämään hevosineen ranskalaisten kimppuun\nnäiden perääntyessä. Mutta hänen väkensä oli liian pieni kyetäkseen\naiheuttamaan mitään vahinkoa ranskalaisille, ja mr. Webb, joka johti\ntaistelua Cadogania vanhempana upseerina, ajatteli, että oli tarpeeksi\njo siinä, että pysyttiin asemissa huolimatta vihollisesta, joka\nvieläkin olisi kyennyt meidät musertamaan, jos olisimme ryhtyneet sen\nkanssa tekemisiin avonaisella paikalla, ja siinä, että oli toimitettu\nturvallinen kulkuväylä apuretkikunnalle. Ratsumiehet, jotka Cadogan oli\ntuonut, eivät siis käyttäneet miekkaansa, vaan lannistivat ainoastaan\nuljaalla ulkonäöllään kaiken halun, mitä ranskalaisilla saattoi olla\nhyökkäyksensä uudistamiseen. Ja kun ei mitään hyökkäystä tullut,\nvetäytyi kenraali Cadogan pois ratsuosastonsa kanssa, koska hän oli\nmatkalla päämajaan ja nuo kaksi kenraalia hyvästelivät toisiansa\njäykästi.\n\n\"Hän ehtii Roncq'iin hyvään aikaan nuollakseen herra herttuan\nruokakupit illallisen jälkeen\", virkkoi mr. Webb.\n\nMeidän miehemme lepäsivät Wynendaelin metsissä sen yön ja kenraalimme\nsöi illallisensa siellä olevassa pienessä linnassa.\n\n\"Jos minä olisin Cadogan, niin saisin päärin arvon tämänpäiväisestä\ntyöstäni\", sanoi kenraali Webb, \"ja sinä Harry saisit rykmentin.\nSinut on mainittu viimeisessä kahdessa taistelussa; ensimmäisessä\nolit vähällä kuolla. Minä mainitsen sinut pikasanomassani hänen\nylhäisyydelleen ylipäällikölle ja suosittelen sinua Dick Harwood-paran\ntyhjäksijääneeseen majurin paikkaan. Olisiko sinulla mitenkään antaa\nsata guineaa Cardonnelille? Pudota ne hänen käteensä huomenna, kun\nmenet päämajaan minun tiedonantoani viemään.\"\n\nTässä tiedonannossaan kenraalimajuri ystävällisesti mainitsi kapteeni\nEsmondin nimen erikoisen suosiollisesti. Ja seuraavana päivänä Esmond\nvei pikasanoman päämajaan, eikä hän suinkaan ollut vähän ihastunut, kun\nsai palatessaan tuoda hänen ylhäisyytensä sihteeriltä kirjeen, joka\noli osoitettu kenraaliluutnantti Webbille. Hollantilainen upseeri,\njonka oli lähettänyt kreivi Nassau Woudenbourg, kenttämarsalkka\nAuverquerque'in poika, toi myös onnittelukirjeen päällikölleen, joka\noli kovin urhoollisesti ja taidokkaasti avustanut mr. Webbia toisena\npäällikkönä tuossa taistelussa.\n\nEsmond antoi pikasanomansa kumartaen syvään, kasvot hymyillen, ja\npuhutteli mr. Webbia kenraaliluutnantiksi antaessaan hänelle sen.\nHerrat hänen ympärillään -- kenraali ratsasti seurueineen Meniniin\njohtavaa tietä kun Esmond hänet kohtasi -- hurrasivat ja hän kiitti\nheitä ja aukaisi pikasanoman kasvot hieman kiihtyneinä, uteliaina.\n\nHän heitti kirjeen raivostuneena maahan saapastaan vasten luettuaan\nsen. \"Se ei ole edes kirjoitettu hänen käsialallaan. Lue se, Esmond.\"\nJa Esmond luki sen: --\n\n\"Hyvä herra, -- mr. Cadogan on juuri saapunut, ja hän on tutustuttanut\nminut siihen menestykselliseen sotatoimintaan, jonka eilen illalla\nsuorititte Wynendaelin luona sitä sotajoukkoa vastaan, jota johti\nM. de la Mothe; menestys on pääasiallisesti laskettava Teidän hyvän\nkäytöksenne ja päättäväisyytenne ansioksi. Voitte olla vakuutettu,\nettä teen Teille oikeutta kotona ja että iloitsen, kun voin joka\ntilaisuudessa antaa tunnustukseni palvelukselle, jonka Te olette tehnyt\nsuojellessanne tämän apuretkikunnan saapumista. -- Teidän j.n.e. M.\"\n\n\"Kaksi tuon kirotun Cardonnelin kirjoittamaa riviä, ei sen enempää,\nsiitä, että on valloittanut Lillen -- siitä, että on kukistanut viisi\nkertaa meitä suuremman joukon -- sellaisesta taistelusta, että se on\nyhtä loistava kuin parhain niistä, mitä hän koskaan on taistellut\",\nsanoi mr. Webb-parka. \"Kenraaliluutnantti! Se ei ole hänen ansiotaan.\nMinä olin vanhin kenraalimajuri. Perhana, uskonpa totisesti, että hän\nolisi ollut iloisempi, jos olisin hävinnyt.\"\n\nHollantilaiselle upseerille lähetetty kirje oli ranskankielinen ja se\noli pitempi ja kohteliaampi kuin mr. Webbin kirje.\n\n\"Ja tämä on se mies\", virkkoi Webb, \"joka hukkuu kultaan, mies,\njolla on yllinkyllin meidän hankkimiamme arvonimiä ja kunniamerkkejä\nja joka nureksii kun hänen täytyy suoda ainoakaan kiitoksen rivi\nasetoverilleen! Eikö hän vielä ole saanut kyllikseen? Emmekö me\ntaistele, jotta hän saisi kieritellä kullassa? No niin, no niin,\nodottakaapa _Gazettea,_ herrat. Kuningatar ja isänmaa tekevät meille\noikeutta, kun hänen ylhäisyytensä sen meiltä kieltää.\" Urhoollisen\nsoturin silmissä oli raivon kyyneleitä, kun hän puhui, ja hän\npyyhkäisi ne hansikkaallaan kasvoiltaan. Hän puisti nyrkkiään ilmassa.\n\"Jumaliste!\" sanoi hän, \"tiedänpä, mitä minä ottaisin mieluummin kuin\npäärin arvon!\"\n\n\"No mitä se olisi, sir?\" kysäisi joku.\n\n\"Minä ottaisin mieluummin neljännestunnin Jack Churchillin seurassa\nsievällä vihreällä tasangolla ja vain miekkaparin paitojemme välille --\"\n\n\"Sir!\" keskeytti joku.\n\n\"Sanokaa hänelle se! Tiedän, että aiotte juuri sitä. Tiedän että kaikki\nne jutut, jotka kaikkien yliupseerien suusta livahtavat, toimitetaan\nhänen tietoonsa. En sano, ettei hän olisi urhoollinen. Tulimmainen\nvie, hän on ihan tarpeeksi urhoollinen; mutta me varromme _Gazettea,_\nherrat. Eläköön kuningatar! Kuningatar tekee meille oikeutta.\"\n\nEmme saaneet _Gazettea_ ennenkuin kuukauden perästä, jolloin\nkenraalillani ja hänen upseereillaan oli kunnia syödä päivällistä\nprinssi Eugenen seurassa Lillessä -- hänen korkeutensa suvaitsi sanoa,\nettä me olimme tuoneet ruokavarat ja että meidän siis tuli ottaa\nosaa kemuihin. Ne olivat suuret kemut. Marlborough'n herttua istui\nhänen korkeutensa oikealla puolella ja hänen vasemmalla puolellaan\nmarski de Boufflers, joka niin urhoollisesti oli puolustanut tuota\nkaupunkia. Kummankin armeijan ylimmät upseerit olivat saapuvilla. Ja\nvoin vakuuttaa, että Esmondin kenraali oli suurenmoinen sinä päivänä.\nHänen kookas, jalo olemuksensa ja miehekäs kauneutensa tekivät hänet\njoka paikassa huomatuksi. Hän kantoi ensimmäistä kertaa Jalomielisyyden\nritarimerkkiä, jonka Preussin kuningas oli lähettänyt hänelle hänen\nvoittonsa johdosta. Hänen korkeutensa Savoijin prinssi ehdotti\nmaljan Wynendaelin voittajalle. Herttua joi sen hieman väkinäisesti\nhymyillen. Adjutantit olivat saapuvilla; ja Henry Esmond ja hänen\nrakas nuori lordinsa olivat yhdessä, niinkuin he koettivat aina olla\nkun velvollisuudet sen sallivat. He istuivat sitä pöytää vastapäätä,\njonka ääressä kenraalit olivat, ja voivat nähdä kaiken mitä tapahtui\nvarsin hyvin. Frank nauroi herttuan synkkää naamaa: Wynendaelin asia ja\nylipäällikön käytös Webbiä kohtaan oli ollut koko armeijan keskustelun\naiheena. Kun Savoijin prinssi puhui ja ehdotti maljan: \"Le vainqueur\nde Wynendael, son armée et sa victoire\", ja lisäsi, \"qui nous font\ndiner à Lille aujourd'huy\" [Vynendaelin voittaja, hänen armeijansa ja\nvoittonsa, joiden ansiota on, että saamme tänään syödä päivällistä\nLillessä], kajahti äänekäs hurraa läpi salin; sillä mr. Webbin\nurhoollisuus, jalomielisyys ja vieläpä hänen luonteensa heikkoudetkin\ntekivät hänet armeijassa rakastetuksi.\n\n\"Kuin Hektor sorja, kuin Paris uljas!\" kuiskasi Frank Castlewood.\n\"Venus, vanhahko Venus-rouva, ei voisi kieltää häneltä omenaa.\nSeisaallesi, Henry! Katso, me juomme Wynendaelin armeijan maljan.\nRamillies ei ole mitään sen rinnalla. Hurraa, hurraa!\"\n\nJuri tällä hetkellä, sitten kun kenraalimme oli vastannut, joku toi\nsaliin kappaleen englantilaista _Gazette_-lehteä ja kuljetti sitä\nkädestä käteen ympäri pöytää. Upseerit olivat varsin halukkaita\nsitä lukemaan; äidit ja sisaret kotona ovat varmaankin tunteneet\nsydäntään kouristavan lukiessaan sitä. Tuskin ilmestyi kuuden vuoden\naikana ainoatakaan _Gazetten_ numeroa, joka ei olisi kertonut jostain\nsankarikuolemasta tai loistavasta urotyöstä.\n\n\"Tässä se on: Wynendaelin taistelu, -- tässä on teistä, kenraali\",\nsanoi Frank, siepaten käteensä tuon pienen, tahraisen lehden,\njonka lukemisesta soturit niin paljon pitävät, ja Frank hypähti\nmeidän penkkimme yli ja meni sinne missä istui kenraali Webb, joka\ntunsi hänet ja oli monta monituista kertaa nähnyt pöytänsä ääressä\nhänen hymyilevät, sievät kasvonsa, joista piti jokainen, joka ne\nnäki. Kenraalit suurine peruukkeineen tekivät hänelle tietä. Frank\nojensi lehden kenraali Dolman jäykän takin yli vastapäätä istuvalle\nkenraalillemme.\n\nHän palasi hypellen ja punastellen tekoaan. \"Ajattelin, että hän\npitäisi siitä, Henry\", kuiskasi nuorukainen. \"Eikö minustakin ollut\nhauskaa lukea nimeni Ramillies'n jälkeen _London Gazetessa_. --\nVarakreivi Castlewood, joka palvelee vapaaehtoisena, -- mutta varjele,\nmitä tuolla tapahtuu?\"\n\nMr. Webb, joka luki _Gazettea,_ näytti kovin omituiselta. Hän heitti\nlehden pöydälle ja syöksähti seisaalleen ja alkoi puhua: \"Suvaitsisiko\nteidän ylhäisyytenne?\"\n\nSilloin hypähti hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttua myös\nseisaalleen. \"Parahin kenraali Webb, jokin erehdys on tapahtunut.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne olisi parasta oikaista se\", virkkoi mr. Webb,\nojentaen lehteä; mutta hän oli liian kaukana hänen ylhäisyydestään\nprinssiherttuasta, joka sitäpaitsi istui korkeammalla kuin kenraali\n(hän istui Savoijin prinssin, Hannoverin vaaliruhtinaan ja Preussin ja\nTanskan lähettilästen kanssa kunniakatoksen alla) eikä Webb voinut\nulottua häneen asti, vaikka hän olikin pitkä.\n\n\"Odottakaapa\", virkkoi hän hymähtäen, aivan kuin olisi saanut uuden\najatuksen; ja sitten hän veti miekkansa esiin ja pisti lehden sen\nkärkeen ja sanoi erittäin kohteliaasti: \"Suotakoon minun ojentaa se\nteidän ylhäisyydellenne.\"\n\nHerttua näytti kovin synkältä. \"Ottakaa se\", sanoi hän\nylitallimestarilleen, joka palveli hänen takanaan.\n\nKenraaliluutnantti kumarsi kovin syvään ja meni lopettamaan lasiaan.\n_Gazette,_ jossa Cardonnel, herttuan kirjuri, selosti Wrynendaelin\nvoittoa, mainitsi Webbin nimen, mutta antoi kaiken kiitoksen\ntaistelusta herttuan suosikille, Cadoganille.\n\nTämä kenraali Webbin omituinen käytös sai aikaan paljon puhetta, hän\nkun oli melkein vetäissyt miekkansa ylipäällikköä vastaan, mutta kun\nkenraalin vihan ensi puuska oli mennyt, hän hallitsi sitä täydellisesti\nulkonaisesti ja hänen käytöksensä suututti sen jälkeen hänen\nmielihyväkseen vielä enemmän ylipäällikköä kuin mitä hän olisi voinut\naiheuttaa millään julkisella vihanosoituksella.\n\nPalattuaan leiriinsä ja neuvoteltuaan pääneuvonantajansa, mr. Esmondin\nkanssa, joka nautti päällikkönsä täydellistä luottamusta ja jota hän\nkohteli ystävänään ja melkeinpä poikanaan, mr. Webb kirjoitti kirjeen\nhänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle; tässä kirjeessä hän sanoi: --\n\n\"Teidän ylhäisyydellänne täytyy olla tieto siitä, että _London\nGazetten_ kirjoitus, jossa teidän ylhäisyytenne sihteeri, mr.\nCardonnel, on maininnut kenraalimajuri Cadoganin upseerina, joka johti\näskeistä Wynendaelin taistelua, ehdottomasti aiheutti kaikkea muuta\nkuin mielihyvää päällikölle, joka johti tuota taistelua.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne täytyy tietää, ettei mr. Cadogan edes ollut\nläsnä tuossa taistelussa, vaikka hän saapuikin ratsueskadroonan kanssa\nsen päättyessä ja alistui ylemmän upseerin käskettäväksi. Ja koska\ntuloksena Wynendaelin taistelusta, missä kenraaliluutnantti Webbillä\noli onni olla päällikkönä, oli Lillen valloitus, Brysselin pelastus,\njonka vihollinen jo oli saartanut, suurten kaupunkien Ghentin ja\nBrüggen takaisin voittaminen, mitkä kaupungit vihollinen (kaupungin\nmuurien sisällä tehdyn kavalluksen avulla) oli saanut edellisenä\nvuonna valtaansa, ei mr. Webb voi luovuttaa sellaisen menestyksen\nja palveluksen kunniaa mr. Cadoganille eikä kenellekään muullekaan\nhenkilölle.\n\n\"Heti kun tämän vuoden sotatoimet ovat lopussa, on kenraaliluutnantti\nWebb pyytävä lupaa poistua armeijasta ottaakseen uudelleen paikkansa\nparlamentissa; hän huomauttaa hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle,\nettä hän sieltä tulee vetoamaan asiassaan alahuoneeseen, isänmaahan ja\nhänen majesteettiinsa kuningattareen.\"\n\nInnokkaasti haluten oikaista tuon _Gazetten_ väärän tiedonannon, jonka\noli kirjoittanut hänen ylhäisyytensä kirjuri, mr. Cardonnel, mr. Webb,\njoka ei voinut tavoittaa hänen ylhäisyyttään ylipäällikköä, koska\nheidän välillään istui herroja, asetti lehden, joka sisälsi tuon väärän\ntiedonannon, miekkansa kärkeen, niin että se nopeammin saapuisi hänen\nylhäisyytensä Marlborough'n herttuan käsiin, joka epäilemättä halusi\ntehdä jokaiselle armeijansa upseerille oikeutta.\n\n\"Mr. Webb tietää velvollisuutensa liian hyvin voidakseen ajatella\nylemmän upseerin käskyjen vastustamista tai miekkansa käyttöä\nsodassa muita kuin hänen majesteettinsa vihollisia vastaan. Hän anoo\nnöyrimmästi lupaa saada palata Englantiin kohta kun sotatoimet sen\nsallivat ja saada viedä mukanaan Englantiin rykmentistään kapteeni\nEsmond, joka toimi hänen adjutanttinaan ja oli saapuvilla koko tuon\ntaistelun ajan ja merkitsi kellonsa avulla ajan, jolloin mr. Cadogan\nsaapui taistelun tauotessa.\"\n\nYlipäällikkö ei voinut muuta kuin antaa myöntymyksensä ja hänen\ntäytyi myös pitää hyvänään Webbin kirje, vaikka se oli sepitetty mitä\nloukkaavimpaan muotoon. Puolet armeijaa uskoi, että Ghentin ja Brüggen\nkaupungit oli kavallettu viholliselle, ja se olikin muutamille meidän\narmeijassamme päivänselvää. Ylipäällikkö ei olisi vapauttanut Lilleä,\njos hän olisi kyennyt toisin menettelemään ja hän ei olisi taistellut\nsinä vuonna, ellei Savoijin prinssi olisi häntä siihen pakottanut.\nKun taistelu kerran alkoi, taisteli lordi Marlborough oman maineensa\npuolesta siten, ettei kukaan maailmassa koskaan ole taistellut\nparemmin, eikä mikään mainen lahja voinut estää häntä löylyttämästä\nvihollista.\n\n[Isoisämme viha lordi Marlborough'ta kohtaan ilmenee läpi kaiken näiden\nhänen taisteluselostustensa. Hänellä oli aina se vakaumus, että herttua\noli suurin petturi ja soturi, josta historia on koskaan kertonut, ja\nhän väitti, että tämä otti lahjuksia joka puolelta sodan kuluessa.\nHerra markiisilla (voimme tässä häntä sanoa siksi, vaikkei hän koskaan\nkäyttänyt muuta arvonimeä kuin eversti Esmond) oli tapana kertoa useita\njuttuja, joita hän ei ole liittänyt näihin muistiinpanoihinsa. Ne hän\nsai tietää jesuiittaystävältään, joka ei aina ollut asioista täysin\nselvillä ja joka vakuutti, että Marlborough odotti kahden miljoonan\nkruunun lahjusta ennen Ramillies'n taistelua.]\n\n[Ja meille lapsille tapasi isoisämme kertoa, että kun hänet esitettiin\nherttualle, oli tämä kääntänyt selkänsä isoisälleni ja sanonut\nherttuattarelle, joka sen kertoi Chelsean leskivarakreivittärelle, joka\ntaas myöhemmin kertoi sen eversti Esmondille: -- \"Tom Esmondin äpärä\non ollut vastaanotossani; hänellä on isähylkynsä hännystelijäilme\",\n-- arvostelu, jota ei isoisäni koskaan antanut anteeksi. Hän oli\nyhtä uskollinen vastenmielisyydessään kuin kiintymyksessäänkin,\nja erittäin suopea Webbiä kohtaan, jonka puolta hän piti tuota\nkuuluisampaa päällikköä vastaan. Meillä on kenraali Webbin muotokuva\nnyt Castlewoodissa, Virginiassa.]\n\nMutta alemmat päälliköt ryhtyivät asiaa pohtimaan; ja puolet armeijasta\nolisi voinut joutua keskenään käsikähmään, ellei riitaa olisi\nlopetettu. Kenraali Cadogan lähetti kenraali Webbille viittauksen, että\nhän oli valmis, jos Webb sitä halusi, kohtaamaan tämän. Tämä oli kutsu,\njommoisen hyvä vanha päällikkömme oli aina liiankin valmis hyväksymään,\nja vain suurilla ponnistuksilla saimme me kenraalin vastaamaan,\nettei hänellä ollut mitään riitaa mr. Cadoganin kanssa, joka oli\nkäyttäytynyt varsin urhoollisesti, vaan ainoastaan niiden päämajassa\nolevien henkilöjen kanssa, jotka olivat valehdelleet häntä vastaan. Mr.\nCardonnel tarjosi korvausta kenraali Webbille. Mr. Webb vastasi, että\nhänellä oli keppi mr. Cardonnelin ojentamiseksi ja että ainoa hyvitys,\nmitä hän tältä pyysi, oli sellainen, jota hän todennäköisesti ei saisi\n-- nimittäin totuus. Meidän Webbin esikuntaan kuuluvat upseerimme\nja ne, jotka kuuluivat kenraalimme lähimpään seurueeseen, olivat\nvalmiita antamaan iskuja; ja tästä aiheutui se ainoa kaksintaistelu,\njohon mr. Esmond päämiehenä koskaan on ottanut osaa, ja se johtui\nkostonhimoisesta halusta pyyhkiä pois eräs vanha loukkaus.\n\nMylord Mohun, jolla oli komennettavana osasto lordi Macclesfieldin\nratsuväkirykmentistä, kuului herttuan väkeen tällä sotaretkellä. Hän\noli tähän mennessä joutunut mitä huonoimpaan maineeseen, hän oli\nkärsinyt erään toisenkin tuhoisan kaksintaistelun Espanjassa; hän oli\nnainut ja hyljännyt vaimonsa; hän oli uhkapeluri, hylkiö ja irstailija.\nHän liittyi armeijaan juuri ennen Oudenarden taistelua; ja kuten Esmond\npelkäsi, alkoi Frank Castlewood, heti kun hän kuuli tämän saapumisesta,\netsiä tätä surmatakseen hänet. Haava, jonka varakreivi sai Oudenarden\nluona, esti heitä kohtaamasta toisiaan. Mutta haava oli jo melkein\nparantunut ja Esmond vapisi joka päivä pelätessään, että jokin sattuma\nveisi nuorukaisen ja tämän tunnetun murhamiehen yhteen. He kohtasivat\ntoisensa Handysiden rykmentin ruokapöydässä Lillessä; päällikkönä\ntoimiva upseeri ei tiennyt mitään näiden kahden aatelismiehen välillä\nvallitsevasta riidasta.\n\nEsmond ei ollut nähnyt Mohunin ilkeitä, kauniita kasvoja yhdeksään\nvuoteen, ei sen jälkeen kuin he olivat kohdanneet tuona surman\nyönä Leicester Fieldissä. Hänen kasvonsa olivat nyt rikoksen ja\nintohimon halventamat; niissä oli sen miehen huolestunut katse, jonka\nomallatunnolla on kolme kuolemaa ja kukapa tietää miten monta peitettyä\nhäpeätä ja himoa ja rikosta. Mohun teki liioittelevan syvän kumarruksen\nja vetäytyi pois, kun isäntämme esitteli vieraat toisilleen. Frank\nCastlewood ei ollut häntä tuntenut sitä ennen, niin muuttunut oli mies.\nMohun tunsi pojan varsin hyvin.\n\nOli omituista katsella noita kahta -- erittäinkin nuorukaista, jonka\nkasvot kävivät punaisiksi, kun hän kuuli toisen vihatun nimen; Frank\nvirkkoi huonolla ranskankielellään ja urhealla poikamaisella äänellään:\n\"Minä olen jo kauan halunnut tavata lordi Mohunia.\" Toinen vain kumarsi\nja vetäytyi pois hänen luotaan. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän\nmainittava, ettei hän halunnut mitään riitaa nuorukaisen kanssa.\n\nEsmond asettui heidän väliinsä pöydässä. \"Hitto soi\", sanoi Frank,\n\"miksi menet toisen paikalle, henkilön, joka on sinua ylempi arvossa?\nMylord Mohunin tulee olla minun jälestäni. Minä tahdon istua lordi\nMohunin vieressä.\"\n\nEsmond kuiskasi lordi Mohunille, että Frank oli haavoittunut\nsääreen Oudenardessa, ja hän kehoitti Mohunia pysymään vaiteliaana.\nJa vaiteliaana tämä pysyikin jonkun aikaa, välittämättä niistä\nmonenmoisista ilkkumisista, joita nuori Castlewood häneen kohdisti,\nennenkuin useiden maljojen jälkeen, jolloin lordi Mohun alkoi humaltua.\n\n\"Ettekö poistuisi, mylord?\" kysäisi mr. Esmond häneltä ja rukoili häntä\npoistumaan pöydästä.\n\n\"En jumaliste\", vastasi lordi Mohun. \"Minä en poistu kenenkään miehen\ntähden.\" Hän oli nyt jo kokonaan viinin kiihoittama.\n\nKeskustelu kääntyi eilispäivän asioihin. Webb oli tarjoutunut\ntaistelemaan ylipäällikön kanssa; Webbiä oli loukattu; Webb oli\narmeijamme urhoollisin, kaunein, turhamaisin mies. Lordi Mohun ei\ntietänyt, että Esmond oli Webbin adjutantti. Hän alkoi kertoa jotain\njuttuja kenraaliamme vastaan, joita juttuja Esmondin toisella puolella\nistuva nuori Castlewood vastusti.\n\n\"Tällaista minä en voi pitemmälti suvaita\", virkkoi lordi Mohun.\n\n\"Enkä minäkään, mylord\", virkkoi Esmond, hypähtäen seisomaan. \"Juttu,\njonka lordi Mohun on kertonut kenraali Webbistä on valetta, herrat, --\nvaletta, toistan sen\"; ja kumartaen syvään lordi Mohunille, virkkamatta\nsanaakaan lisää, Esmond nousi ja poistui huoneesta. Tämmöinen oli\nvarsin yleistä sen ajan soturien keskuudessa. Talon takana oli puutarha\nja koko seura lähti heti sinne; ja kaksi minuuttia sen jälkeen kuin\nEsmond oli lausunut sanansa, olivat noiden kahden herran takit\npoissa ja heidän taisteluehtonsa sovitut. Jos kapteeni Esmond olisi\nlähettänyt Mohunin pois maailmasta, niinkuin hän olisi voinut tehdä,\nolisi eräs roisto saanut rangaistuksensa ja hänen muut roistontyönsä\nolisivat estyneet. Mutta mikä on ihminen rankaisemaan toista ihmistä?\nVakuutan kunniani kautta, että ainoa ajatukseni oli estää lordi Mohunia\ntekemästä pahaa Frankille; ja tämän kaksintaistelun tuloksena oli, että\nlordi muutaman iskun jälkeen meni kotiin saatuaan haavan, joka esti\nhäntä liikuttamasta oikeata käsivarttaan kolmeen kuukauteen.\n\n\"Oi Henry, miksi et tappanut tuota roistoa?\" kysyi nuori Castlewood.\n\"Minä en voi kävellä ilman kainalosauvaa, mutta olisin voinut kohdata\nhänet ratsain miekka ja pistooli kädessä.\" Mutta Henry Esmond sanoi:\n\"Parempi on, ettei ole kenenkään henkeä omallatunnollaan, ei edes\ntuon roistonkaan.\" Ja koska tämä asia, joka ei ollut kestänyt kolmea\nminuuttiakaan, oli lopussa, menivät herrat takaisin viininsä ääreen\nja lordi Mohun asuntoonsa, jossa hänet yllätti kuume. Tauti olisi\nestänyt paljon pahaa, jos se olisi ollut tappava. Ja pian tämän\nkaksintaistelun jälkeen Henry Esmond ja hänen kenraalinsa poistuivat\nleiristä mennäkseen Lontooseen. Sinne oli jonkinlainen maine kulkenut\nkapteenin edeltä, sillä Chelsean lady Castlewood otti hänet vastaan\nkuin voittajasankarin. Hän piti suuret päivälliset mr. Webbille; näillä\npäivällisillä oli kenraalin tuoli koristettu laakeriseppeleillä ja\nlady esitti Esmondin maljan puheessa, johon hyvä kenraalini suvaitsi\nsuosiollisesti antaa hartaimman todistuksensa. Ja lady hommasi\nvähintäinkin neljäkymmentä vaunullista väkeä hurraamaan kenraalillemme,\nkun tämä tuli alahuoneesta sinä päivänä, jolloin hän oli saanut\nparlamentin kiitokset toiminnastaan. Kansa hurrasi ja ylisti häntä yhtä\npaljon kuin hienostokin: oli ylevätä nähdä hänen heiluttavan hattuaan\nja kumartelevan ja asettavan kätensä Jalomielisyyden ritarimerkille,\nminkä hän oli saanut. Hän esitteli mr. Esmondin mr. St. Johnille ja\nkunnianarvoisalle herra Robert Harleylle, kun hän tuli alahuoneesta\nheidän välissään. Hän suvaitsi tehdä monenmoisia imartelevia\nhuomautuksia mr. Esmondin käytöksestä näiden kolmen sotaretken aikana.\n\nMr. St. John (jolla oli miellyttävämpi käytös kuin kellään miehellä\nmitä koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta kuitenkaan verratonta nuorta\nFrank Castlewoodia) sanoi jo ennen kuulleensa mr. Esmondista kapteeni\nSteeleltä, sekä myös siitä, että tämä oli auttanut mr. Addisonia hänen\nkuuluisan runoelmansa \"Sotaretken\" kirjoittamisessa.\n\n\"Tämä runoelma on aivan yhtä suuri saavutus kuin itse Blenheimin\nvoitto\", virkkoi mr. Harley, joka oli kuuluisa kirja-arvostelija ja\n-suosija; ja niin se kyllä saattaa olla, vaikka minä puolestani olen\nsitä mieltä, että siinä on kaksikymmentä kaunista säettä, mutta kaikki\nmuu keskinkertaista, ja että mr. Addisonin hymni on tuhannen muun\nsamankaltaisen runoelman arvoinen.\n\nKoko kaupunki oli vihoissaan herttuan kohtuuttomasta käytöksestä\nkenraali Webbiä kohtaan ja osoitti suosiotaan sille julkiselle\nkiitokselle, minkä alahuone antoi kenraalille hänen voittonsa johdosta\nWynendaelin luona. On varmaa, että Tillen valloitus oli seurauksena\ntuosta onnellisesta saavutuksesta, ja samalla myös nöyryytettiin\nRanskan vanhaa kuningasta, jonka sanottiin kärsineen enemmän tämän\nsuuren kaupungin menetyksestä kuin mistään edellisistä voitoista, joita\nmeidän joukkomme olivat heistä saaneet. Ja luulen, ettei vähäisenä\nsyynä mr. Webbin voitonriemuun ollut se ajatus, että Marlborough'n oli\ntäytynyt pettyä erään suuren lahjuksen suhteen, jonka Ranskan kuningas\noli hänelle luvannut, jos piirityksestä luovuttaisiin. Herttuan\nvihamiehet mainitsivat sen rahasummankin, mikä oli hänelle tarjottu. Ja\nkelpo mr. Webb nauroi makeasti, kun hän ajatteli, että oli löylyttänyt,\nei ainoastaan ranskalaisia mutta itse Marlborough'takin sekä siepannut\neräältä apuretkikunnalta kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jotka olivat\nmatkalla ylipäällikön täyttymättömiin taskuihin. Kun kenraali Webbin\nrouva meni kuningattaren vastaanottohuoneeseen, parveilivat kaikki\ntorypuolueen naiset hänen ympärilleen onnittelemaan ja muodostivat\nhänelle suuremman saattueen kuin itse Marlborough'n herttuattarella\noli. Kenraalille pitivät juhlia kaikki torypuolueen johtomiehet, jotka\nkehuivat häntä herttuan veroiseksi sotataidossa. Ja he käyttivät\nvarmaankin tuota kelvollista soturia vain välikappaleenaan, kun hän\nluuli, että he antoivat tunnustuksensa hänen ansioilleen päällikkönä.\nKun kenraalin adjutantti ja suosikkiupseeri mr. Esmond saapui ottamaan\nosaa päällikkönsä maineeseen ja esitettiin hänen majesteetilleen,\nkoroitettiin hänet everstiluutnantin arvoon kiitollisen päällikkönsä\npyynnöstä.\n\nVoimme olla varmat siitä, että oli eräs perhe, jossa kaikki se\nmenestys, mikä tuli Esmondin osaksi, aiheutti niin vilpitöntä ylpeyttä\nja iloa, että hän omasta puolestaan oli kiitollinen, kun voi tehdä\nheidät niin onnellisiksi. Näille hyville ystäville tuntuivat Blenheim\nja Oudenarde olevan vain sodan pikkuseikkoja ja Wynendael sen kruunaava\nvoitto. Esmondin emäntä ei koskaan väsynyt kuuntelemaan selostuksia\ntuosta taistelusta, ja luulen kenraali Webbin rouvan tulleen\nmustasukkaiseksi hänelle, sillä kenraali oli aina vain Kensingtonissa\nja puhui tuosta viehättävästä asiasta. Ja mitä hänen adjutanttiinsa\ntulee, niin vaikka Esmondin luonnollista turhamaisuutta epäilemättä\nilahdutti se vähäinen maineenosuus, minkä hänen hyvä onnensa oli\nhänelle voittanut, oli sillä merkitystä hänelle ennen kaikkea siksi\n(hän voi niin sanoa nyt, kun hän jo kauan sitten on tuon tunteen\nvoittanut) että se miellytti hänen emäntäänsä, ja varsinkin siksi, että\nBeatrix antoi sille arvoa.\n\nJa koskaan taas ei vanha nainen koko Englannissa ole ollut ihastuneempi\neikä suosiollisempi kuin Chelsean vanha leskivarakreivitär. Esmond\nasui ladyn talossa, jossa palvelijat oli neuvottu pitämään häntä\nisäntänään. Hän kehoitti Esmondia pitämään huveja, joiden kustannukset\nlady otti suorittaakseen ja hän oli ihastuksissaan, kun Esmondin\nvieraat poistuivat puolihumalaisina vaunuihinsa. Ladyn täytyi saada\nEsmondin muotokuva maalatuksi ja niinpä hänet maalasikin mr. Jervis;\nEsmondilla oli muotokuvassa punainen takkinsa ja hän hymyili pommille,\njoka räjähti muotokuvan kulmassa. Lady vakuutti, ettei hän koskaan\nkuolisi rauhallisena, ellei Esmond tekisi loistavaa naimiskauppaa,\nja hän toi yhtämittaa Chelsea'hen nuoria ladyjä, joilla oli sievät\nkasvot ja sievät omaisuudet, jotta eversti saisi valita. Esmond hymyili\najatellessaan, miten ajat olivat muuttuneet samalla kuin hän itsekin,\nsekä lapsuuden aikaansa isänsä eläessä, jolloin hän oli seisonut\nvapisevana paashina ladyn vaununastimella. Ainoa virhe, jonka lady\nhänessä havaitsi oli, että hän oli raittiimpi kuin Esmondin sopi\nolla eikä kannatuttanut itseään vuoteeseen kamaripalvelijallaan eikä\nmenettänyt sydäntään millekään kaunottarelle, olipa tämä St Jamesista\ntai Covent Gardenista.\n\nMitä merkitsee uskollisuus rakkaudessa ja mistä se johtuu? Se on eräs\nmielentila, johon miehet joutuvat, ja riippuu miehestä enemmän kuin\nnaisesta. Me rakastamme rakastuneena olemista, se on totuus. Ellemme\nolisi kohdanneet Hannaa, olisimme kohdanneet Katrin ja ihailleet\nhäntä. Me tiedämme, etteivät meidän rakastettumme ole sen parempia\nkuin useat muutkaan naiset, eivätkä kauniimpiakaan, eivätkä viisaampia\neivätkä nerokkaampia. Näiden syiden vuoksi emme rakasta naista, emmekä\ntietääkseni minkään erikoisen avun tai sulon vuoksi. Voisimmekin aivan\nyhtä hyvin vaatia, että nainen olisi maailman pisin nainen, kuten\nShropshiren jättiläisnainen [siten ei _nainen rakasta:_ eversti E. on\nmyöntänyt olleensa hullaantunut vielä _useihin muihinkin naisiin_. --\nR.], kuin että hän olisi minkään muun avun esikuva ennenkuin aloimme\nhäntä rakastaa. Esmondin rakastetulla oli tuhansia virheitä lumojensa\nohella. Esmond tunsi nuo molemmat puolet hänessä erinomaisen hyvin!\nHän oli itsevaltainen, hän oli kevytmielinen, hän oli pikainen, hän\noli petollinen, hän ei tuntenut kunnioitusta mitään kohtaan; hän oli\nkaikessa kauneudessaankin, äitinsä vastakohta, tämä kun oli mitä\nhelläluonteisin ja epäitsekkäin nainen. Niin, aivan ensi hetkestä,\nsilloin kun Esmond näki Beatrixin Walcoten rappusilla, hän tunsi\nrakastavansa Beatrixia. Parempia naisia saattoi olla: hän halusi\nomistaa tämän. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta. Siksikö, että\nBeatrix oli ylevän kaunis? Vaikka hän olikin kaunis, oli Esmond kuullut\nihmisten monta monituista kertaa sanovan heidän ollessaan saapuvilla,\nettä Beatrixin äiti näytti yhtä nuorelta ja oli noista kahdesta\nkauniimpi. Miksi värisi Beatrixin ääni Esmondin korvissa niin kummasti?\nHän ei osannut laulaa läheskään niin hyvin kuin Nicolini tai mrs. Tofts\n-- ei, hänhän lauloi epäpuhtaasti -- ja kuitenkin kuunteli Esmond\nmieluummin häntä kuin Pyhää Ceciliaa. Hänellä ei ollut sen raikkaampi\nhipiä kuin mrs. Steelellä (Dickin vaimolla, jonka tämä nyt oli\nvoittanut itselleen ja joka hallitsi Dick-parkaa kovin peloittavalla\nvaltikalla) ja kuitenkin huikaisi hänen muotonsa Esmondin; Esmond\nsaattoi sulkea silmänsä ja kuitenkin huikaisi hänet hänen mielessään\nväikkyvä kuva. Beatrix oli puheessaan loistava ja vilkas, mutta hän ei\nsentään ollut niin verrattoman nerokas kuin hänen äitinsä, joka hyvällä\ntuulella ollessaan keskusteli tavattoman henkevästi; ja kuitenkin oli\nEsmondin suurin ilo saada kuunnella Beatrixia ja olla hänen seurassaan.\nPäivät kuluivat näiden naisten seurassa niin että Esmond tuskin tiesi\nmiten. Esmond ilmoitti heille avomielisesti kaikki sydänsalaisuutensa,\nja sitä ei hän koskaan voinut tehdä missään muussa seurassa, missä\nhäntä tavallisesti pidettiinkin ärtyisenä tai kopeana tai hiljaisena.\nTämä seura [ja niin oli hänenkin seuransa heille monta monituista\nkertaa suloisempaa, sillä missäpä olisi ollut hänen vertaistaan? --\nR.] oli hänelle ihastuttavampi kuin suurimpienkaan älyniekkojen seura.\nSuokoon taivas hänelle anteeksi ne valheet, jotka hän lateli Chelsean\nleski varakreivittärelle saadakseen tekosyyn Kensingtoniin menemistä\nvarten, kaikki ne tykistökonttoriin olevat asiat mitkä hän keksi, ne\nmatkat, jotka hän teki muka haastatellakseen kenraaliaan, ne hovit\nja valtiomiesten vastaanotot, joissa hän _ei_ käynyt ja joista hän\nkertoi, -- kellä oli ollut uusi puku sunnuntaina St. Jamesissa tai\nkuningattaren syntymäpäivänä, miten monta vaunua täytti kadun mr.\nHarleyn vastaanotossa, miten monta pulloa hänellä toissa yönä oli\nollut kunnia tyhjentää mr. St. Johnin seurassa \"Kaakaopuussa\" tai mr.\nWalpolen ja mr. Steelen kera \"Sukkanauhassa\".\n\nMistress Beatrix Esmond oli ollut monta monituista kertaa\ntekemäisillään loistavan naimiskaupan, niin sanoivat hovijuorut; mutta\nEsmond puolestaan ei koskaan halunnut uskoa juttuja, joita puhuttiin\nhäntä vastaan, ja Esmond palasi, oltuaan kolme vuotta poissa hänen\nluotaan, vaikka ei kenties juuri yhtä hurjasti rakastuneena kuin hän\noli ollut, niin kuitenkin kaihoten vain yksin häntä -- yhä toivoen,\npolvistuen, sydän kädessään tarjona nuorelle ladylle. Olimme nyt\npäässeet vuoteen 1709. Beatrix oli lähes kaksikymmentäkaksi vuotias, ja\nhän oli ollut kolme vuotta hovissa eikä hänellä vielä ollut miestä.\n\n\"Se ei johdu siitä, ettei häntä olisi kosittu\", virkkoi lady\nCastlewood, joka näki kuten tavallisesti Esmondin sisimmät ajatukset\ntarkkanäköisyydellä, minkä rakkaus antaa. \"Mutta hän ei halua tehdä\nhuonoa naimiskauppaa, Henry; hän ei halua naida niinkuin hänen minä\ntahtoisin naivan; sille henkilölle, jota minä mielelläni sanoisin\npojakseni -- ja Henry Esmond tietää, kuka se on -- teen parhaan\npalveluksen sillä, etten aja hänen asiaansa. Beatrix on niin\nitsepäinen, että hän varmaan vastustaisi sitä, mihin minä häntä\nkehoittaisin. Mies, joka hänet nai, ei ole onnellinen hänen kanssaan,\nellei hän ole joku suuruus, joka voi koroittaa hänet mahtavaan\nasemaan. Beatrix pitää enemmän ihailusta kuin rakkaudesta, ja kaikkea\nmuuta mieluisampaa on hänestä käskeminen. Miksi puhuu äiti näin\nlapsestaan? Sinäkin olet minun poikani, Henry. Sinun tulee tietää\ntotuus sisarestasi. Luulin, että voisit parantua intohimostasi\",\nlisäsi lady lempeästi. \"Tiedäthän, että toiset ihmiset voivat parantua\ntuosta hullutuksesta. Mutta näen, että sinä olet yhä yhtä hurmaantunut\nkuin ennenkin. Kun luimme sinun nimesi _Gazettesta,_ rukoilin sinun\npuolestasi, poikaparkani. Poikaparka tosiaankin! Sinähän alat käydä\nvakavaksi vanhaksi herraksi ja minä olen jo vanha vaimo. Beatrix\npitää kyllä paljon sinun kuuluisuudestasi ja hän pitää myös sinusta\nitsestäsi. Hän sanoo, että sinussa on neroa ja tulta ja että olet hyvin\nkasvatettu ja luonnollisempi kuin hovin hienot herrat. Mutta tämä ei\nriitä. Hän haluaa itselleen ylipäällikön eikä mitään everstiä. Jos joku\nherttua kosisi häntä, hylkäisi hän jaarlin, jolle jo oli lupautunut.\nTämän olen sinulle jo ennenkin sanonut. En ymmärrä miksi tyttöparkani\non niin maallinen mieleltään.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Esmond, \"mies ei voi enempää kuin antaa parhaimpansa\nja kaikkensa. Sen minä hänelle tarjoan. Vakuutan, että välitin siitä\nvähäisestä kunniasta, minkä olen voittanut, vain siksi, että luulin sen\nmiellyttävän Beatrixia. Mitäpä minä välittäisin everstin tai kenraalin\narvosta? Onko tosiaankaan sillä, mitkä meidän tyhmät arvomme nykyään\novat, mitään merkitystä muutamain vuosikymmenien kuluttua? Minä vain\nhalusin saada hieman mainetta, jotta hän käyttäisi sitä koristeena\nhatussaan, jos minulla olisi jotain parempaa, niin koristaisin hänet\nsillä. Jos hän haluaisi elämäni, antaisin sen hänelle. Jos hän menee\nnaimisiin jonkun toisen kanssa, niin Jumala suojelkoon sitä miestä,\nsanon minä. Minä en kerskaile enkä valita. Uskollisuuteni saattaa olla\nvain hullutusta, mutta niin vain ajattelen. En voi sitä auttaa. Minä\nrakastan häntä. Te olette tuhat kertaa parempi, -- olette lempein,\nihanin, armain naisista. Minä näen kyllä, armas lady, kaikki Beatrixin\nvirheet yhtä hyvin kuin tekin. Mutta hän on kohtaloni. Häntä en voi\nvälttää. En kuole, jollen häntä saa. Luulenpa, etten olisi yhtään sen\nonnellisempi, jos hänet itselleni voittaisinkin. Que voulez-vous?\nsanoisi Chelsean lady. Je t'aime.\" [Joka tapauksessa rakastan häntä.]\n\n\"Minä toivon, että hän ottaisi sinut\", sanoi Harryn lempeä emäntä\nojentaen hänelle kätensä. Esmond suuteli kaunista kättä (se oli sievin\nkuopikas pikku kätönen maailmassa, ja lady Castlewood näytti ainakin\nkymmentä vuotta nuoremmalta, vaikka hän oli jo melkein neljänkymmenen\nvuoden vanha). Esmond suuteli kaunista kättä eikä hellittänyt siitä kun\nhe jatkoivat puhettaan.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"kallistaako hän minulle korvaansa? Hän tietää mitä\nsanomista minulla on. Olinpa kaukana tai lähellä, hän tietää, että\nolen hänen orjansa. Saattaa olla, että olen myynyt itseni ilmaiseksi.\nNo niin, se on ainakin hinta, jonka itse haluan. Joko en ole minkään\narvoinen tai olen kaiken arvoinen.\"\n\n\"Minusta sinä olet sellainen aarre\", suvaitsi Esmondin emäntä sanoa,\n\"että naisen, jolla on sinun rakkautesi, ei tulisi vaihtaa sitä\nkuningaskuntaankaan. Minä olen maalla kasvatettu nainen enkä voi\nmuuta sanoa kuin että kaupunkilainen kunnianhimo näyttää minusta\nkehnolta. Minä en ole koskaan tuntenut pelonsekaista kunnioitusta\nherttuattaren arvoa enkä hepeniä kohtaan tai pelännyt\", hän lisäsi\nviekkaasti nauraen, \"mitään muuta kuin hänen luonnettaan. Minulle\npuhutaan hovinaisista, jotka riutuvat siksi, että kuningatar katsoo\nheihin kylmästi, ja suurista aatelismiehistä, jotka antaisivat toisen\nraajoistaan saadakseen pitää sukkanauhan ritarimerkkiä toisessa.\nTämä maailmanmielisyys, jota minä en voi käsittää, on synnynnäistä\nBeatrixissa, joka jo ensimmäisenä hovipalveluspäivänään oli täydellinen\nhovinainen. Olemme aivan kuin sisaria ja jotenkin on hän vanhempi\nsisar. Hän vakuuttaa minulle, että minulla on matala käsitys.\nNaurahdan siihen ja sanon, että hän ihailee kuusivaljakkoa. Minä en\nvoi järkeillä hänestä hänen kunnianhimoaan. Se on hänelle luontaista\nsamoinkuin minulle on hiljaisen elämän rakkaus ja välinpitämättömyys\narvoa ja rikkaatta kohtaan. Mitä ne merkitsevät, Harry, ja miten kauan\nne kestävät? Meidän kotimme ei ole täällä.\" Hän hymyili puhuessaan\nja näytti enkeliltä, joka oli vain vierailulla maan päällä. \"Meidän\nkotimme on siellä, missä oikeamieliset ovat ja minne eivät meidän\nsyntimme ja surumme seuraa meitä.\" Isäni tapasi moittia minua ja\nsanoa, että olin liian toivehikas taivaan suhteen. Mutta minä en\nvoi luonteelleni mitään ja käyn itsepintaiseksi samalla kuin käyn\nvanhaksi vaimoksi; ja koska minä rakastan lapsiani niin suuresti, niin\nvarmaan rakastaa Isämme meitä tuhansia, tuhansia kertoja suuremmalla\nrakkaudella. Kyllä me varmaan kohtaamme toisemme siellä ja olemme\nonnellisia. Niin, sinä -- ja minun lapseni ja rakas lordini. Tiedätkö\nHarry, hänen kuolemansa jälkeen minusta on aina tuntunut kuin olisin\ntaas voittanut hänen rakkautensa ja kuin ei meitä enää mikään\nerottaisi. Kenties hän on täällä nyt, Harry -- minä luulen, että\nhän on. Olen varma, että hän on saanut anteeksi -- mr. Atterburykin\nantoi hänelle synninpäästön ja hän kuoli anteeksi antavana. Oi miten\njalo sydän hänellä oli! Miten hän oli jalomielinen! Minä olin vain\nviisitoistavuotias ja lapsi, kun hän nai minut. Miten hyvä hän oli\nalentuessaan ottamaan minut. Hän oli aina hyvä köyhille ja nöyrille.\nLady vaikeni, mutta sitten kohosi hänen kasveilleen pian omituinen\nilme, aivan kuin hänen silmänsä katsoisivat taivaaseen ja näkisivät\nsiellä mylordin, ja hän hymyili naurahtaen vienosti. \"Minä iloitsen,\nkun näen teidät, sir\", sanoi hän; \"kun te tulette, tuntuu kuin ette\nmilloinkaan olisikaan poissa.\" Hänen sanansa saattaa kyllä jäljentää ja\nmuistaa, mutta miten voi kuvailla hänen suloisen äänensä vivahteita,\nsuloisempia kuin musiikki!\n\nNuori lordi ei tullut kotiin sotaretken päätyttyä ja kirjoitti, että\nsotilasvelvollisuudet pidättivät häntä Brysselissä. Mutta minä uskon,\nettä hän oli kiintynyt piirittämään erästä ladyä, joka kuului madame\nde Soissonsin, Savoijin prinssin äidin, seurueeseen. Mr. Esmond ei\ntietenkään ajatellut sopivaksi selostaa lady Castlewoodille nuoren\nsyntipukin puuhia; hän ei myöskään ollut maininnut sanaakaan lordi\nMohunin kanssa tapahtuneesta asiasta, koska hän tiesi miten katkerasti\nhänen emäntänsä vihasi tuon miehen nimeä. Frank ei kuluttanut paljoa\naikaa eikä rahaa kynään ja musteeseen, ja kun Harry saapui kotiin\npäällikkönsä kanssa, kirjoitti Frank äidilleen vain kaksi riviä,\nilmoittaen, että haava hänen sääressään oli jo melkein parantunut ja\nettä hänen jo ennen mainitsemansa velvollisuus piti häntä Brysselissä\nja että Harry-serkku kertoi kaikki uutiset.\n\nMutta koska mylord tiesi, miten lady Castlewood aina ihastui, kun\nhän sai kirjeen tuon kuuluisan joulukuun 29 päivän johdosta, hän\nkirjoitti tälle Brysselistä pitkän ja sisältörikkaan kirjeen, ja siinä\nhän varmaankin kuvaili Mohunin kanssa tapahtunutta kaksintaistelua;\nsillä kun mr. Esmond eräänä päivänä uuden vuoden ollessa alulla tuli\ntervehtimään emäntäänsä, tulivat hänen ihmeekseen sekä lady että\nhänen tyttärensä häntä suutelemaan ja heidän jälkeensä myös Chelsean\nleskivarakreivitär, sillä kantoi tuolin kuljettaja juuri oli tuonut\nladyn kylästään peltojen poikki Kensingtoniin. Kun siis nuo kaksi\nCastlewoodin ladyä olivat näin Esmondia kunnioittaneet, astui leskiä\nvarakreivitär kovin juhlallisena esiin kuningas Jaakon aikaisen suuren,\nkorkean hiuslaitteen somistamana, jota hän ei milloinkaan jättänyt,\nja sanoi: \"Harry-serkku, koko meidän perheemme on kokoontunut, ja me\nkiitämme teitä, serkku, jalosta käytöksestänne perheemme päämiestä\nkohtaan.\" Ja viitaten rusoittavaan poskeensa hän antoi Esmondin tietää,\nettä tätä odotti ihana nautinto saada suudella sitä. Kun hän oli\nsuudellut yhtä poskea, käänsi lady hänelle toisen. \"Harry-serkku\",\nsanoivat molemmat nuoremmista naisista yhteen ääneen, \"me kiitämme\nsinua jalosta käytöksestäsi\"; ja Harry alkoi käsittää, että juorut\nLillessä tapahtuneesta kaksintaistelusta olivat tulleet näiden\nhänen sukulaistensa korviin. Hän oli onnellinen, kun he kaikki näin\ntervehtivät häntä perheensä jäsenenä.\n\nRuokasalin pöydät olivat katetut suurta kestitystä varten ja ladyt\nolivat juhlapuvuissa -- Chelsean varakreivitär oli kaikkein upeimmassa\nvieraspuvussaan, varakreivitär Castlewood oli poistanut mustan pukunsa,\nja hän näytti ihastuttavan kauniilta ja onnelliselta, ja hovineiti oli\npuettu sillä loistolla, mikä hänet luontaisesti erotti muista, ja hänen\nkauniilla povellaan oli tuo ranskalaisen upseerin tähti, minkä Frank\noli lähettänyt kotiin Ramillies'n taistelun jälkeen.\n\n\"Näet, että vietämme juhlaa\", sanoi hän, katsahtaen tyytyväisesti\ntähteen; \"ja olemme siis ripustaneet kunniamerkkimme rinnoillemme. Eikö\näiti näytä lumoavalta? Minä olen hänet pukenut.\" Esmondin hyvä emäntä,\njoka punasteli, kun Esmond häneen katsoi, näytti sekä vartalonsa että\nhipiänsä puolesta kauniine hiuksineen ja komeine muodinmukaisine\npukuineen kaksikymmenvuotiaalta tytöltä.\n\nPöydällä oli hieno miekka, jossa oli punainen samettinen huotra ja\nkaunis siselöity hopeakahva, jossa miekan kannikkeena riippui sininen\nkoristenauha. \"Mikä tämä on?\" kysäisi kapteeni ja meni katsomaan tuota\nkaunista esinettä.\n\nMiss Beatrix saapui sen ääreen. \"Polvistu\", virkkoi hän, \"tällä lyömme\nme sinut ritariksemme\", -- ja hän heilutti miekkaa Esmondin pään\npäällä. \"Chelsean varakreivitär lady on antanut tämän miekan ja minä\nannoin nauhan ja äiti on neulonut siihen tuon ripsun.\"\n\n\"Aseta miekka hänen vyölleen, Beatrix\", sanoi hänen äitinsä. \"Sinä\nolet meidän ritarimme, Harry, -- meidän uskollinen ritarimme. Äiti\nkiittää sinua ja rukoilee puolestasi, koska olet puolustanut hänen\npoikaansa, rakas, rakas ystäväni.\" Hän ei kyennyt jatkamaan; ja\nleskivarakreivitärkin oli liikutettu, sillä joukko itsepintaisia\nkyyneleitä teki surullisia uurteita noille ryppyisille vanhoille\nruusuille, joita Esmondin oli juuri suotu suudella.\n\n\"Me saimme kirjeen Frank-kullalta\", sanoi lady Castlewood, \"sillävälin\nkun sinä olit katsomassa hyvää ystävääsi kapteeni Steeleä Hamptonissa,\nkolme päivää sitten. Frank kertoi meille kaikki mitä sinä olet tehnyt\nja miten jalosti olit asettunut hänen ja tuon -- tuon roiston väliin.\"\n\n\"Ja tänä päivänä otan minä sinut lapsekseni\", sanoi leskivarakreivitär,\n\"ja sinun vuoksesi, poikani Esmond, toivon, että olisin rikkaampi\",\nlisäsi hän tehden liikkeen kädellään; ja kun Esmond kuuliaisena\npolvistui ladyn eteen, loi lady silmänsä kattoon (jossa oli kullatussa\nkynttiläkruunussa kaksitoista vahakynttilää, sillä odotettiin paljon\nvieraita) ja rukoili siltä taholta siunausta vast'ikään otetulle\npojalleen.\n\n\"Rakas Frank\", sanoi toinen varakreivitär, \"miten paljon hän pitää\nsota-alasta! Hän tutkii nyt linnoitusasioita kovin uutterasti. Kunpa\nhän olisi täällä! Ensi vuonna vietämme hänen täysi-ikäiseksi tuloaan\nCastlewoodissa.\"\n\n\"Jos vain sotaretki sen sallii\", virkkoi mr. Esmond. \"Minä en\nmilloinkaan pelkää, kun hän on sinun seurassasi\", sanoi Frankin äiti.\n\"Olen varma, että Henry-poika aina pitää hänen puoltaan.\"\n\n\"Mutta ennen ensi vuotta tulee rauha, me tiedämme sen varmasti\",\nhuudahti hovineiti. \"Lordi Marlborough saa eron ja tuolta hirveältä\nherttuattarelta riistetään paikka. Hänen majesteettinsa ei enää halua\npuhua hänelle. Näitkö hänet Bushyssa, Harry? Hän on raivoissaan ja\nhän harhailee puistossa kuin naarasleijona ja repii ihmisiltä silmät\npäästä.\"\n\n\"Ja prinsessa Anna lähettää hakemaan erästä\", sanoi Chelsean lady\nottaen esiin mitalinsa ja suudellen sitä.\n\n\"Näitkö kuninkaan Oudenardessa, Harry?\" kysyi hänen emäntänsä. Hän oli\njyrkkä Jaakon puoluelainen ja hänen olisi ollut yhtä mahdotonta kieltää\nkuninkaansa kuin kieltää Jumalansa.\n\n\"Minä näin ainoastaan Hannoverin nuoren prinssin\", vastasi Harry.\n\"Chevalier de St. George --\"\n\n\"Kuningas, sir, kuningas\", virkkoivat molemmat rouvat ja neiti Beatrix;\nja Beatrix taputti kauniita käsiään ja huusi \"Vive le Roy!\" [Eläköön\nkuningas!]\n\nSamalla kuului jyrisevää koputusta, joka melkein oli kaataa talon ovet.\nKello oli kolme ja vieraat saapuivat; ja hetken kuluttua ilmoitti\npalvelija kapteeni Steelen ja hänen rouvansa.\n\nKapteeni ja mrs. Steele, jotka olivat ensimmäiset saapujat, olivat\najaneet Kensingtoniin maatilukseltaan Hampton Wickissä olevasta\nMajasta. \"Emme tulleet Bloomsbury Squarelta olevasta talostamme\",\nantoi mrs. Steele rouvien tietää. Harry oli juuri samana aamuna\nratsastanut Hamptonista ja jättänyt tuon pariskunnan sotatilaan. Sillä\nhuoneesta, jossa hän nukkui, hän saattoi illoin ja aamuin kuulla sen\nkotiripityksen, jota mrs. Steele antoi Dick-paralle.\n\nIllalla ei se suuresti surettanut rikollista; Dick oli humalassa, ja\nkun hän oli siinä tilassa, eivät mitkään nuhteet voineet, häiritä\nhänen hyvää tuultaan; mr. Esmond kuuli hänen mairittelevan ja\npuhuvan pehmeään tapaan jommoiseen punssi ja punaviini aiheuttavat,\nrakastetulle Prue-rouvalleen, kehoittaen tätä muistamaan että\n_viedeisessä huodeessa oli kuopaddava ufsheeri,_ joka saattoi kuulla\nkaiken. Siitä huolimatta jatkoi Prue-rouva meluamistaan, nimittäen\nDickiä humalaiseksi hylyksi, ja sen keskeytti vasta kapteenin\nkuorsaaminen.\n\nAamulla onneton uhri heräsi päänkivistykseen ja tajuntaan ja yöllinen\nvuoropuhelu uudistettiin. \"Miksi tuot kotiisi kapteeneja päivälliselle,\nkun ei talossa ole ainuttakaan guineaa? Miten kykenen tarjoamaan\npäivällisiä, kun et jätä minulle kolikkoakaan? Miten voin mennä\nkummittelemaan Kensingtoniin keltaisessa satiinipuvussani koko tuon\nhienon seuran eteen? Minulla ei ole mitään sopivaa ylleni pantavaa,\nei minulla koskaan ole\", ja niin jatkui kinailu. Kun keskustelu alkoi\nkäydä liian arkaluontoiseksi keskeytti mr. Esmond niistämällä nenäänsä\nniin kovaa kuin suinkin voi, ja se merkkitoitotus palautti rauhan.\nMutta Dick oli herttainen, vaikka hänen vaimonsa olikin epämiellyttävä,\nja Dickin ilahuttamishalusta johtui, että Castlewoodin ladyt, jotka\neivät olleet pieniä tekijöitä hienossa maailmassa, kutsuivat luokseen\nmrs. Steelen.\n\nKapteenin ja hänen rouvansa ohella tuli lukuisasti huomattavia\nvieraita, ja Chelsean lady oli lähettänyt lakeijansa ja livreiansa\navustamaan Kensingtonin vaatimatonta palveluskuntaa. Vieraiden\njoukossa oli kenraaliluutnantti Webb, Harryn hyvä päämies, jonka\nleskivarakreivitär otti huostaansa ja joka loisti sametissa ja\nkultanauhoissa. Ja siellä oli Harryn uusi tuttava, kunnianarvoisa\nherra Henry St. John, kenraalin sukulainen, joka oli ihastunut\nlady Castlewoodiin vielä enemmän kuin tämän tyttäreen. Siellä oli\nkuningaskuntamme suurimpia aatelismiehiä, skotlantilainen herttua\nHamilton, jolle juuri oli annettu Brandonin herttuan arvo Englannissa.\nSiellä oli myös kaksi muuta jalosukuista lordia torypuolueesta,\nlordi Ashburnham ja eräs toinen, jonka olen unohtanut. Ja naisista\npuhuakseni siellä oli hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuatar ja hänen\ntyttärensä lady Mary ja lady Betty, joista edellinen oli miss Beatrixin\nvirkatoveri kuningattaren hovinaisena.\n\n\"Kylläpä on suuri toryseurue!\" kuiskasi kapteeni Steele Esmondille, kun\nennen päivällistä olimme kokoontuneet saliin. Tosiaankin oli koko seura\nSteeleä lukuunottamatta sitä puoluetta.\n\nMr. St. John osoitti erikoista kohteliaisuutta mrs. Steelelle ja\nlumosi tämän niin, että rouva sanoi toivovansa, että Steelekin olisi\ntorypuoluelainen.\n\n\"Tai ettekö haluaisi, että minä olisin whig?\" kysyi mr. St. John.\n\"Kyllä te, rouva, voitte kääntää miehen miksi tahansa?\"\n\n\"Jos mr. St. John joskus tulee Bloomsbury Square'iin, niin kyllä opetan\nteille sen, mitä tiedän\", sanoi mrs. Steele luoden kaunoiset silmänsä\nmaahan. \"Tunnetteko te Bloomsbury Squarea?\"\n\n\"Tunnenko Mallia? Tunnenko Oopperaa? Bloomsburyhan on itse\nmuodin keskus\", virkkoi mr. St. John. \"Se on _rus in urbe_\n[maaseutukaupungissa]. Siellä on puistoja, jotka ulottuvat Hampsteadiin\nasti, ja joka puolella palatseja -- Southampton House ja Montague\nHouse.\"\n\n\"Ja siellä te ilkimykset taistelette kaksintaisteluja!\" huudahti mrs.\nSteele.\n\n\"Joiden aiheena ovat naiset\", virkkoi hänen huvittajansa. \"Onko\nDick hyvä miekankäyttäjä, rouva? Miten ihastuttava Tatler onkaan!\nMe kaikki tunsimme teidän kuvanne 49:ssä numerossa, ja siitä saakka\nkuin sen luin, olen kuollakseni halunnut tutustua teihin. 'Suotakoon\nAspasialle ensimmäinen sija rakkauden sulosarjassa.' Eikö siinä luvussa\nollut niin? 'Tässä hienosti sivistyneessä naisessa on rakkaus pysyvä\nilmiö, vaikka se ei koskaan ole tarkoituksellista. Mutta vaikka hänen\nolemuksessaan on paljon enemmän lempeätä pyyntöä kuin käskemistä,\nmerkitsee hänen näkemisensä heti luopumista huonosta käytöksestä ja\nhäntä rakastaminen on jaloa kasvatusta.'\"\n\n\"Ah, tosiaankin!\" sanoi mrs. Steele, joka ei näyttänyt ymmärtävän\nsanaakaan siitä, mitä tuo herra sanoi.\n\n\"Kukapa saattaisi jäädä jalostamattomaksi sellaisen rakastajattaren\nalaisena?\" jatkoi mr. St. John yhä ritarillisena kumartaen.\n\n\"Rakastajattaren! Hyvänen aika, sir\", huudahti kapteenin rouva. \"Jos\ntarkoitatte minua, sir, niin tietäkää, että olen kapteenin vaimo.\"\n\n\"Kyllä me sen kaikki tiedämme\", vastasi mr. St. John, pysytellen\nyhä kovin vakavana; ja Steele keskeytti heidät sanoen: \"Minä en\nkirjoittanut sitä lehteä mrs. Steelestä -- vaikka hän totisesti\nansaitsee kaikki ne kohteliaisuudet, joita kykenen hänelle osoittamaan\n-- vaan lady Elizabeth Hastingsista.\"\n\n\"Ja minä kun olen aina luullut, että se oli mr. Congreven kirjoittama\",\nhuudahti mr. St. John, osoittaen, että hän tiesi enemmän tuosta\naineesta kuin hän tahtoi mr. Steelelle näyttää sekä senkin, kuka oli se\naihe, jota mr. Bickerstaffe edusti.\n\n\"Tom Boxer sanoi kyllä niin _Observator_ lehdessään Mutta Tomin\noraakkeli erehtyy usein\", huudahti Steele.\n\n\"Mr. Boxer ja mieheni olivat kerran ystäviä ja kun kapteeni oli\nkuumesairaana ei kukaan olisi voinut olla ystävällisempi kuin mr.\nBoxer, joka tapasi tulla hänen vuoteensa ääreen joka päivä, ja hän\nse toikin tohtori Arbuthnot'in, joka paransi mieheni\", kuiskasi mrs.\nSteele.\n\n\"Niinkö, rouva! Miten perin mielenkiintoista\", virkkoi mr. St. John.\n\n\"Mutta kun kapteenin viimeinen näytelmä ilmestyi, ei mr. Boxer\nkiinnittänyt siihen mitään huomiota -- tiedättehän, että hän on mr.\nCongreven miehiä eikä anna koskaan sanaakaan toiselle puolueelle -- ja\nse suututti kovin miestäni.\"\n\n\"Vai on mr. Boxer mr. Congreven miehiä!\" virkkoi mr. St. John.\n\n\"Mr. Congrevella on vallan tarpeeksi omintakeista neroa\", virkkoi mr.\nSteele. \"Kukaan ei ole koskaan kuullut minun kadehtivan häneltä tai\nkeltään muultakaan heidän osaansa.\"\n\n\"Olen kuullut, että mr. Addison on yhtä kuuluisa älyniekkana kuin\nrunoilijanakin\", sanoi mr. St. John. \"Onko se totta, että teidän\n_Tatler_-lehdessänne, mr. Steele, on hänenkin käsialaansa?\"\n\n\"Käsittelipä hän ylevää tai leikillistä ainetta, niin ei kukaan voi\nhänelle vetää vertoja\", huomautti Steele.\n\n\"Pötyä, Dick, tuo sinun Addisonisi!\" sanoi hänen vaimonsa -- \"semmoinen\nherra, joka on niin kopea ja pitää nyt nokkaansa niin pystyssä. Toivon,\nettä arvoisa lady ajattelee kuten minäkin. Minä en voi kärsiä noita\nkovin vaaleita miehiä, joilla on valkoiset silmäripset -- tumma mies on\nminun makuuni.\" (Kaikki pöydän ääressä olevat tummat miehet osoittivat\nsuosiotaan ja kumarsivat mrs. Steelelle tämän kohteliaisuuden\njohdosta). \"Ja mitä tähän mr. Addisonian tulee\", jatkoi lady, \"niin hän\ntulee toisinaan päivälliselle kapteenin luo, mutta ei sano halaistua\nsanaakaan minulle. Ja sitten he menevät yläkertaan, humalaisina\nmolemmat, juomaan teetä. Kyllä minä muistan mr. Addisonin, kun hänellä\noli vain yksi takki, ja siinäkin oli paikka kyynärpäässä.\"\n\n\"Niinkö tosiaankin -- paikka kyynärpäässä? Se on mielenkiintoista\",\nsanoi mr. St John. \"On suloista kuulla toisesta kirjailijasta toisen\nkirjailijan suloiselta vaimolta.\"\n\n\"Niin, kyllä minä voisin kertoa teille miten paljon hyvänsä\nniistä\", jatkoi liukaskielinen rouva. \"Mutta mitä luulette\nkapteenin nyt keksineen? -- Pienen kyssäselkäisen olennon --\npienen peukaloispahaisen, jota hän sanoo runoilijaksi -- pienen\npaavilaiskakaran.\"\n\n\"Sh, täällä huoneessa on niitä kaksi\", kuiskasi hänen toverinsa.\n\n\"Niin, minä kutsun häntä paavilaiseksi, koska hänen nimensä on\n'Pope'\", virkkoi lady. \"Minä vain lasken leikkiä siten. Ja tämä\npieni kääpiöolento on kirjoittanut paimenrunoelman -- semmoisista\npaimenpojista ja -- tytöistä, tiedättehän.\"\n\n\"Paimenella tulee olla jotain käyrää\", huomautti emäntäni nauraen\ntoiselta puolelta pöytää; siihen tokaisi mrs. Steele: \"Minä en tiedä,\nmutta kapteeni toi kotiimme tämän kumman pikku olion, kun olin\nlapsivuoteessa saatuani ensimmäisen poikani, ja oli ihan jumalan\nonni, ettei hän ollut tullut ennen. Ja Dick piti suurta melua hänen\n_nerollisuudestaan,_ ja piti alinomaa suurta hälinää kaikennäköisestä\nhölynpölystä.\"\n\n\"Mistä _Tatler_-julkaisusta pidätte enin, mrs. Steele?\" kysäisi mr. St.\nJohn.\n\n\"Minä en ole lukenutkaan muuta kuin yhden, ja se on kaikki paljasta\nroskaa, sir\", vastasi rouva. \"Se on sellaista pötyä Bickerstaffista\nja Distaffista ja Quarterstaffista. Mutta kapteenihan jatkaa yhä\nburgundilaisen nauttimista -- minä tiedän, että hän humaltuu ennenkuin\nlopettaa -- kapteeni Steele!\"\n\n\"Juon silmäisi maljan, kultaseni\", vastasi kapteeni joka näytti pitävän\nvaimoaan ihastuttavana ja ottavan täydestä kaikki ne satiiriset\nkohteliaisuudet, joita mr. St. John hänen vaimolleen lateli.\n\nKoko tämän ajan oli hovineiti ponnistellut saadakseen mr. Esmondin\npuhumaan ja epäilemättä hän piti tätä ikävänä otuksena. Sillä jostakin\nerehdyksestä johtui, että juuri kun Esmond aikoi kiiruhtaa tyhjäksi\njääneeseen paikkaan, hän joutui kauaksi Beatrixin istuimesta; Beatrix\nistui lordi Hamiltonin ja lordi Ashburnhamin välissä ja kohautti\nhurmaavia valkeita olkapäitään ja loi serkkuunsa katseen aivankuin\nsanoakseen: \"Sääli minua\". Herttua ja hänen nuori vierustoverinsa\njoutuivat pian hyvin vilkkaaseen yksityiseen keskusteluun. Miss\nBeatrix ei voinut olla käyttämättä silmiensä viehätysvoimaa paremmin\nkuin aurinko voi estyä paistamasta ja polttamasta niitä, joihin se\npaistaa. Ensimmäisen ruokalajin tarjoilun päätyttyä tuntui päivällinen\nEsmondista pitkäveteiseltä; liemen tarjoilun alettua luuli hän\nheidän olleen jo tuntikausia pöydän ääressä; ja kun käytiin käsiksi\njälkiruokiin ja hyytelöihin, ajatteli hän, etteivät ne koskaan loppuisi.\n\nViimein nousivat naiset, ja Beatrix loi viehättävän katseen\nherttuaansa, kun he vetäytyivät pois. Uusi pullo ja laseja tuotiin ja\njuotiin maljoja. Mr. St. John pyysi hänen ylhäisyyttään Hamiltonin\nherttuaa ja toisia juomaan hänen ylhäisyytensä Brandonin herttuan\nterveydeksi. Toinen lordi esitti kenraali Webbin maljan \"ja saakoon hän\naseman, jonka maailman urhoollisin upseeri ansaitsee\". Mr. Webb kiitti\nvieraita, onnitteli adjutanttiaan ja taisteli taas uudestaan kuuluisan\ntaistelunsa.\n\n\"Il est fatiguant\", kuiskasi mr. St. John, \"avec sa trompete de\nWynendael.\" [Hän väsyttää Vynendaelin-toitotuksellaan.]\n\nKapteeni Steele, joka ei ollut meidän puolellamme, ehdotti lojaalisesti\nMarlborough'n herttuan, aikamme suurimman sotapäällikön maljan.\n\n\"Juon suurimman sotapäällikön maljan koko sydämelläni\", sanoi mr.\nWebb; \"sitä hänen ominaisuuttaan vastaan ei ole mitään muistuttamista.\nMinä tyhjennän maljan sotapäällikölle enkä herttualle, mr. Steele.\" Ja\njäykkä vanha herra tyhjensi lasinsa; tähän vastasi Dick siten, että\ntäytti ja tyhjensi kaksi viinilasia, toisen sotapäällikön ja toisen\nherttuan kunniaksi.\n\nJa nyt hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua nousi silmät\nsäteilevinä (olimme kaikki juoneet melko vapaasti) ja ehdotti maljan\nrakastettavalle, verrattomalle miss Beatrix Esmondille. Joimme sen\nkaikki eläköönhuudoin ja kovin innostuneina, erittäinkin lordi\nAshburnham.\n\n\"Ikävää, että jo ennestään on olemassa Hamiltonin herttuatar\"; kuiskasi\nSt. John, joka joi enemmän viiniä ja oli kuitenkin tasaisempi kuin\nuseimmat muut; ja me menimme vierashuoneeseen, jossa naiset olivat teen\nääressä. Meidän täytyi jättää Dick-parka yksin ruokapöydän ääreen,\njossa hän tavoitteli säkeitä \"Sotaretkestä\", missä suurin runoilija\noli ikuistanut maailman suurimman sotapäällikön. Ja Harry Esmond löysi\nhänet puolentunnin kuluttua vielä kehittyneemmässä humaluuden tilassa\nitkemässä Tom Boxerin petollisuutta.\n\nHarry-paralle oli vierashuone aivan pimeä huolimatta upeasta\nvalaistuksesta. Beatrix tuskin puhutteli häntä. Kun herttua poistui,\nalkoi hän viehätellä lähinnä ylhäisintä ja kiehtoi nuorta lordi\nAshburnhamia kaikella silmiensä tulella ja älynsä viehätyskeinoilla.\nSuurin osa seuraa asettui korttien ääreen; ja mr. St. John, haukoteltua\nvasten naamaa mrs. Steelelle, jota hän ei enää halunnut viehättää ja\nkeskusteltuaan loistavimpaan, vilkkaimpaan tapaansa lady Castlewoodin\nkanssa, jonka hän julisti kauniiksi sekä paljon korkeamman kauneuden\nomaajaksi kuin tämän tyttären, heitti jäähyväiset ja poistui.\nJäljelle jääneet vieraat seurasivat nopeasti häntä, viimeiseksi\nlordi Ashburnham, joka lähetti tulisia katseita hymyilevään nuoreen\nviettelijättäreen, joka oli loihtinut lumoihinsa muitakin sydämiä.\n\nMr. Esmond piti läheisenä sukulaisena epäilemättä sopivana viipyä muita\nkauemmin talossa; hän viipyi vielä kun vaunut olivat vierineet pois --\nkun hänen tätinsä leski varakreivittären kantotuoli ja soihdunkantaja\nolivat hälvenneet pimeyteen Chelsea'hen päin ja kun kaupunkilaiset,\njotka olivat tulleet ihmettelemään tavatonta kantotuolien, vaunujen,\nlakeijain ja soihdunkantajani paljoutta, olivat menneet vuoteisiinsa.\nOnneton miesparka viipyi vielä hiukan aikaa nähdäkseen, soisiko\ntyttö hänelle hymyn tai lohduttavan jäähyväissanan. Mutta Beatrixin\naamuinen innostus oli joko kokonaan häipynyt tai häntä huvitti\nolla toisenlaisella tuulella. Hän alkoi laskea leikkiä lady Bettyn\nhuolimattomasta pukeutumisesta ja matki sivistymätöntä mrs. Steeleä;\nja sitten hän pani pienen kätensä suulleen ja haukotteli, sytytti\nvahakynttilän ja kohautti olkapäitään ja teki mr. Esmondille viehkeän\nkumarruksen poistuen huoneesta.\n\n\"Päivä alkoi niin hyvin, Henry, että olisin toivonut sen loppuvan\nparemmin\", se oli ainoa lohdutus, minkä Esmond-paran lempeä emäntä\nkykeni hänelle antamaan; ja kun Esmond käveli pimeässä yksinään kotiin,\ntunsi hän sydämessään katkeraa tuskaa ja ajatteli mikein kapinoiden\nsitä uhria, minkä hän oli tehnyt. \"Beatrix ottaisi minut\", ajatteli\nhän, \"jos minulla vain olisi arvo, jonka voisin hänelle antaa. Kun en\nvain olisi antanut tuota lupausta hänen isälleen, saisin arvoni ja\nrakastettuni myöskin.\"\n\nLuulenpa, että miehen turhamaisuus on väkevämpi kuin mikään muu\nintohimo hänessä, sillä nytkin punastun, kun muistan noiden\nkaukaisten päivien nöyryytyksiä, joiden muisto yhä kirveltää, vaikka\ntyhjiin rauenneen lemmen hehku on häipynyt jo useita vuosikymmeniä\nsitten. Kun kirjoittajan jälkeläiset tulevat lukemaan tätä hänen\nmuistokokoelmaansa, niin ovatkohan he kokeneet elämässään samanlaisen\nhäviön ja häpeän? Lienevätkö he koskaan polvistuneet naisen eteen,\nnaisen, joka on kuunnellut heitä ja leikkinyt heidän kanssaan ja\nnauranut heille -- naisen, joka viitaten heille mairitellen ja\nhyväillen, myöntymys säteillen silmistään, on puijannut heidät\npolvilleen ja kääntänyt heille selkänsä ja poistunut. Kaikki tämä häpeä\ntäytyi mr. Esmondin kestää. Ja hän alistui ja kapinoi, mutta palasi\ntaas pian ryömien saadakseen lisää samanlaista.\n\nTämän juhlan jälkeen vierivät nuoren lordi Ashburnhamin vaunut\nyhtämittaa Kensington Square'iin ja sieltä pois; hänen äitinsä tuli\nvierailulle Esmondin emännän luokse. Ja saattoi olla varma siitä, että\ntapasi tuon nuoren herran joka viikko uudessa puvussa sekä kaiken\nsen loiston koristamana, minkä hänen räätälinsä tai korukauppiaansa\nkykeni hänelle hankkimaan, jokaisessa kaupungin tilaisuudessa,\nmissä vain hovineitimme oli. Lordi oli uupumattoman kohtelias mr.\nEsmondille -- pyysi häntä päivälliselle ja tarjosi hänelle ratsuhevosia\nja antoi hänelle tuhansia outoja osoituksia kunnioituksestaan ja\nhyvänsuopaisuudestaan. Sitten, eräänä iltana kahvilassa, jonne lordi\ntuli aika lailla höpertyneenä ja kiihtyneenä juomisesta, hän syöksähti\nmr. Esmondin luokse ja huudahti: \"Onnitelkaa minua, paras everstini;\nolen miehistä onnellisin.\"\n\n\"Miehistä onnellisin ei kaipaa parhaan everstin onnitteluja\", virkkoi\nEsmond. \"Mikä on tämän autuaallisen onnen aihe?\"\n\n\"Ettekö ole kuullut?\" kysyi lordi. \"Ettekö tiedä? Minä luulin, että\nsiellä kerrotaan teille kaikki: Jumalainen Beatrix on luvannut tulla\nomakseni.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti mr. Esmond, joka oli viettänyt onnellisen hetken\nBeatrixin seurassa juuri sinä aamuna -- oli kirjoittanut hänelle\nsäkeitä, joita hän oli laulanut klaverin ääressä.\n\n\"Niin\", sanoi lordi, \"minä odotin häntä tänään. Minä näin teidän\nkävelevän Knightsbridge'iin päin, kun ajoin sinne vaunuissani. Hän\nnäytti niin ihanalta ja puhui niin lempeästi, että en voinut olla\npolvistumatta ja -- ja -- minä olen totisesti maailman onnellisin\nmies. Olen kovin nuori, mutta hän vakuuttaa, että minä vanhenen. Ja\ntiedättehän, että tulen täysi-ikäiseksi neljän kuukauden kuluttua,\nja iän ero meidän välillämme on kovin pieni. Olen _niin_ onnellinen.\nTahtoisin tarjota vierailleni jotain. Ottakaamme pullo -- tai vaikkapa\ntusina -- ja juokaamme Englannin suloisimman naisen malja.\"\n\nEsmond jätti nuoren lordin tyhjentelemään maljoja ja harhaili\nKensingtoniin kysymään, oliko uutinen totta. Se oli liiankin totta:\nhänen emäntänsä surullinen, säälivä ulkomuoto ilmaisi hänelle kaikki.\nJa sitten kertoi lady mitä yksityiskohtia hän siitä tiesi ja miten\nnuori lordi oli esittänyt kosintansa puoli tuntia Esmondin poistumisen\njälkeen sinä aamuna ja juuri siinä huoneessa, missä vielä oli\nklaverilla laulu, jonka Esmond oli kirjoittanut ja jonka he olivat\nyhdessä laulaneet.\n\n\n\n\n\n\nIII KIRJA.\n\n\n\n\nKUVAA MR. ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.\n\n\n\nI luku.\n\nTAISTELUNI JA VAIVANI PÄÄTTYVÄT.\n\nKuumeinen halu voittaa jonkun verran mainetta, halu, mikä Esmondia oli\nkannustanut, häipyi nyt, kun hän jo oli saavuttanut osan siitä, mitä\noli toivonut ja kun hänen kunnianhimonsa suuri vaikutin oli poissa.\nHänen halunsa soturin kunniaan johtui toivosta, että se koroittaisi\nhäntä Beatrixin silmissä. Aateluuden ja rikkauden jälkeen se oli ainoa\narvolaji, jota Beatrix piti arvossa. Se oli panos, minkä saattoi\nhelpoimmin sekä voittaa että hävitä. Sillä lakimiehen ura on kovin\npitkä peli ja vaatii koko elämän harjoittamiseensa, ja kirjailijana tai\nhengenmiehenä huomatuksi tuleminen ei olisi vähääkään auttanut poloisen\nherran pyrkimyksiä. Hänellä ei siis ollut muuta osaa ehdolla kuin\npunatakin osa, ja niinpä hän näytteli sitä. Ja tästä todellakin johtui\nhänen nopea edistyksensä, hän kun pani itsensä vaaralle alttiiksi\nenemmän kuin useimmat miehet ja uskalsi enemmän voittaakseen enemmän.\nOnko hän ainoa mies, joka on asettanut elämänsä panosta vastaan,\njoka ehkä ei ole voittamisen arvoinen? Toinen uskaltaa elämänsä (ja\ntoisinaan myös kunniansa) rahapinkkaa tai metriä sinistä ritarinauhaa\nvastaan tai istuinta vastaan parlamentissa; ja toiset taas tekevät sen\nnauttien ja kiihtyen itse urheilusta -- kuten tekee metsästäjäjoukko,\njosta kukin koettaa huutaa ja nelistää kovemmin kuin toiset likaisen\nketun hännässä, ketun, joka on oleva etummaisen onnellisen voittajan\npalkinto.\n\nKun eversti Esmond sai kuulla tämän uutisen Beatrixin kihlauksesta,\nalistui hän kohtaloonsa ja päätti luopua miekastaan, joka ei nyt\nenää voisi voittaa hänelle mitään, mistä hän välitti; ja tällaisella\nsynkällä mielellä hän päätti erota rykmentistään. Tämä ihastutti\nsuuresti kapteenia, joka oli häntä lähinnä arvossa ja joka sattui\nolemaan varakas nuori herra; hän maksoi ihastuneena mr. Esmondille\ntuhannen guineaa Esmondin majurin arvosta Webbin rykmentissä ja sai\nkuulan päähänsä seuraavassa taistelussa. Esmond ei varmaankaan olisi\nollut pahoillaan, jos hän olisi joutunut saamaan saman kohtalon. Hän\noli nyt enemmän Ritari Murhemuoto kuin hän oli milloinkaan ennen\nollut. Hänen surullisuutensa teki hänet varmaankin aivan inhoittavaksi\nhänen leiriystävilleen, jotka yleensä pitävät iloisesta veikosta ja\npilkkaavat synkkää soturia, joka aina vain huokailee kotona olevan\nDulcinean vuoksi.\n\nMolemmat Castlewoodin ladyt hyväksyivät mr. Esmondin luopumisen\nsotaväestä; ja Esmondin kelpo kenraali hyväksyi hänen eroamishalunsa\nja avusti häntä tämän toimenpiteen ratkaisussa, joka toi sievoisen\nsumman Esmondin taskuun. Mutta kun ylipäällikkö palasi kotiin ja\nhänen oli pakko vasten tahtoaankin määrätä kenraaliluutnantti Webb\nerään Flanderissa olevan armeijamme divisionan johtoon, pyysi\nkenraaliluutnantti eversti Esmondia niin hartaasti adjutantikseen\nja sotakirjurikseen, ettei Esmond voinut antaa kieltoa hyvälle\npäämiehelleen, ja hän asettui uudestaan paikkaansa. Mitkä ainaiset\ntuskat ja pelot [Mitkä tosiaankin? Psalmi 91: 2, 3, 7. -- R.E.] ja\nhuolet raastivatkaan vaimojen ja äitien sydämiä noina kauhun päivinä,\njolloin jokainen _Gazette_ toi surman ja sodan sanomia ja jolloin\naina, vaikka äskeinen mielen jännitys olikin häipynyt ja rakastettu\nsäästynyt, kuitenkin jäi kytemään ajatus, että vielä voitiin taistella\ntaistelu, josta seuraava Flanderin kirje toisi tietoja. Siten noiden\nlempeitten olentoparkain täytyi kärsiä ja vavista koko sodan ajan.\nMiten suurta pelkoa Esmondin emäntä mahtoikin tuntea (ja tuon naisista\nhelläsydämisimmän on täytynyt tuntea niiden katkeruutta molempien\npoikiensa vuoksi, niin hän heitä nimitti), niin ei hän milloinkaan\nantanut sen ilmetä olennossaan, vaan hän peitti huolensa samaten kuin\nhän peitti laupeudentyönsä ja hartautensa. Vain sattumalta joutui\nEsmond näkemään ollessaan kävelyretkellä Kensingtonissa, emäntänsä\ntulevan siellä olevasta köyhästä majasta, ja Esmond sai kuulla, että\ntällä oli kokonainen joukko köyhiä holhokkeja, joiden luona hän kävi\nja joita hän lohdutti heidän sairaudessaan ja köyhyydessään ja jotka\njoka päivä siunasivat häntä. Lady otti osaa aamujumalanpalvelukseen\njoka päivä (vaikka hän erittäinkin sunnuntaisin järjesti ja edisti\niloisuutta ja viatonta leikkiä pienessä perhepiirissään). Ja\nmuistiinpanoista, joita hän näihin aikoihin on erääseen päiväkirjaansa\ntehnyt, sekä uskonnollisista, kirjoitelmista, mitkä ovat laaditut\nsuloisen koruttomassa innostuksessa, ilmenee miten hellä sydän hänellä\noli, miten nöyrä ja hurskas mieli, mitä huolia hän kärsi vaiteliaana ja\nmiten hartaan luottavaisena hän jätti ne, joita hän rakasti, kuolon ja\nelon kaikkivoivan Jakajan hoivaan.\n\nChelsean varakreivitär, Esmondin uusi emintimä, oli nyt tullut\nikään, jossa pelko toista puoluetta kohtaan ei suuresti häiritse\nlepoa. Hän piti valteista enemmän kuin useimmista muista asioista\nmaan päällä. Hän oli kyllä horjumaton omassa uskossaan, mutta hänen\nkatkeruutensa ei silti enää ollut kovinkaan polttava meidän uskoamme\nkohtaan. Hänellä oli kovin hyväluontoinen, myöntyväinen ranskalainen\nrippi-isä, jonka nimi oli monsieur Gauthier. Hän oli maailmanmies ja\nsaattoi ryhtyä kortinlyöntiin tuomiorovasti Atterburyn kanssa, joka\noli Chelsean varakreivittären naapuri, ja samoin oli rippi-isä hyvissä\nväleissä koko korkeakirkollisen puolueen kanssa. Epäilemättä monsieur\nGauthier tiesi, mikä asema olisi kuulunut Esmondille, sillä hän oli\nkirjevaihdossa Holtin kanssa ja kohteli aina eversti Esmondia erikoisen\nkunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta eversti ja apotti eivät,\nsyystä kyllä, milloinkaan keskustelleet tästä asiasta, ja niin he\npysyivät erittäin hyvinä ystävinä.\n\nKaikki Chelsean varakreivittären kestivieraat olivat toryja ja\nkorkeakirkollisia. Madame Beatrix oli yhtä touhuissaan kuninkaasta kuin\nhänen vanhempi sukulaisensakin: hän kantoi kuninkaan kuvaa sydämellään;\nhänellä oli kiehkura kuninkaan hiuksia; hän vakuutti, että kuningas oli\nruhtinaista sorretuin, urhoollisin, kyvykkäin, onnettomin ja kaunein.\nSteele, joka oli riidoissa kovin useitten tory-ystäviensä kanssa, ei\nkuitenkaan milloinkaan Esmondin kanssa, sanoi tavallisesti Esmondille,\nettä tämän sukulaisen talo oli torypuolueen juonittelijain pesäpaikka,\nettä Gauthier oli vakoilija, että Atterbury oli vakoilija ja että\nkirjeitä alinomaa lähti siitä talosta kuningattarelle St. Germain'iin.\nTähän Esmond nauraen vastasi, että armeijassa vakuutettiin myöskin\nMarlborough'n herttuan olevan vakoojan ja että tämä oli yhtä paljon\nkirjevaihdossa kuningasperheen kanssa kuin paras jesuiitta. Ja niin\noli Esmond, ottamatta kovin innostuneena osaa yleiseen väittelyyn,\nliittynyt lujasti perheensä jäseniin. Hänestä oli selvää, että kuningas\nJaakko III oli eittämättömästi Englannin oikea kuningas ja että oli\nparempi saada hänet kuin joku muukalainen meitä hallitsemaan hänen\nsisarensa kuoltua. Kukaan ei enää ihaillut kuningas Wilhelmiä --\nsankaria ja valloittajaa, miehistä urhoollisinta, oikeudenmukaisinta\nja viisainta. Sillä hän valloitti maamme miekalla ja piti sen\nhallussaan ja hallitsi sitä aivan samalla oikeudella kuin sitä oli\npitänyt hallussaan suuri Cromwell, joka oli oikea ja suuri hallitsija,\nmutta että muukalainen, itsevaltias saksalainen ruhtinas, joka\nsattumalta polveutui kuningas Jaakko I:stä, oli ottava haltuunsa tämän\nvaltakunnan, tuntui mr. Esmondista hirveältä vääryydeltä -- ainakin\noli jokaisella englantilaisella oikeus panna vastalauseensa, ja ennen\nmuita englantilaisella ruhtinaalla, laillisella perillisellä. Ketäpä\nelinvoimaista miestä ei innostaisi sellainen asia? Kukapa kelpo mies,\njolla oli tarjona sellainen kruunu, ei taistelisi sen puolesta? Mutta\ntuo kilpailu oli kohtalokasta. Tuo ruhtinas oli itse itseään vastaan\nvihollisena, jota hän ei voinut voittaa. Vaikka hänellä oli miekka,\nei hän koskaan uskaltanut vetää sitä esiin. Hän antoi tilaisuuksien\nliukua käsistään istuessaan oopperatyttöjen sylissä tai nyyhkyttäessään\npappien jaloissa anteeksiantoa rukoillen; ja hänelle uhrattu sankarien\nveri ja kelpo sydämien rakkaus, horjumattomuus, rohkeus ja uskollisuus\nmenivät hukkaan.\n\nMutta palatkaamme Chelsean ladyn luo. Kun hänen poikansa Esmond\nilmoitti hänen armolleen aikovansa lähteä seuraavalle sotaretkelle,\nhyvästeli tämä hänet vallan hilpeästi ja istuutui pelaamaan pikettiä\nkamarineitinsä kanssa, ennenkuin Esmond kunnolla ennätti poistua\nhuoneesta ollessaan viimeisellä vierailullaan. \"Kolme panosta\nkuningasta vastaan\", olivat viimeiset sanat, jotka Esmond kuuli hänen\nlausuvan; tuolta hyvältä ladyltä oli elämän peli melkein lopussa,\nja kolme kuukautta myöhemmin hän joutuikin vuoteelle, jossa elämä\nhänestä tuskattomasti sammui, niin kirjoitti abbe Gauthier Esmondille,\njoka silloin oli kenraalinsa kanssa Ranskan rajalla. Lady Castlewood\noli hänen luonaan hänen kuollessaan ja hän oli myös kirjoittanut\nEsmondille. Mutta varmaankin ovat nämä kirjeet joutuneet kaapparin\nsaaliiksi postilaivasta, koska Esmond ei saanut tietää mitään niiden\nsisällöstä, ennen kuin hän palasi Englantiin. Lady Esmond oli\ntestamentannut koko omaisuutensa eversti Esmondille \"korvaukseksi\ntälle tehdystä vääryydestä\", niin oli kirjoitettu jälkisäädökseen.\nMutta hänen omaisuutensa ei ollut suuri, ei koskaan ollut ollutkaan,\nja kelpo varakreivitär oli, viisaasti kyllä, käyttänyt suurimman osan\nsiitä rahasta, minkä omisti, vuotuiseen elinkorkoon, joka loppui\nhänen kuollessaan. Mutta Chelseassa oli kuitenkin jäljellä talo ja\nkalusto, hopeat ja muotokuvat sekä eräs rahamäärä ladyn kauppiaan,\nsir Josiah Childin huostassa, summa, joka kokonaisuudessaan antoi\nlähes kolmensadan punnan vuotuiset korot. Niinpä havaitsi mr. Esmond\nolevansa, joskaan ei rikas, niin ainakin turvattu elinajakseen.\nSiellä olivat myös nuo kuuluisat timantit, joiden oli huhuiltu olevan\nsatumaisten summien arvoiset, mutta kultaseppä ilmoitti, että niillä\nsaisi vain neljätuhatta puntaa. Nämä timantit eversti Esmond kuitenkin\ntalletti, sillä hänellä oli niille erikoinen tarkoitus; mutta Chelsean\ntalo, kalusto, tavarat y.m. lukuunottamatta muutamia esineitä, jotka\nhän pidätti itselleen, myytiin hänen määräyksestään ja näin karttunut\nsumma sijoitettiin valtion obligatsioneihin, jotka tuottivat hänelle jo\nmainitun kolmensadan punnan vuotuisen tulon.\n\nHän teki jälkisäädöksen, koska hänellä nyt oli omaisuutta, ja lähetti\nsen Englantiin. Armeijamme oli nyt vihollisen, läheisyydessä ja suurta\ntaistelua odotettiin joka päivä. Tiedettiin, että ylipäällikkö oli\nepäsuosiossa ja että kotona olevat puolueet olivat hänen kiihkeitä\nvastustajiaan; ei ollut ainoatakaan panosta, jota ei tämä suuri ja\npäättäväinen peluri olisi pannut alttiiksi palauttaakseen menestyksensä\naina kun hänen asemansa näytti epätoivoisimmalta. Frank Castlewood\noli eversti Esmondin lähettyvillä, sillä Esmondin kenraali oli\nmielellään ottanut tuon nuoren aatelismiehen esikuntaansa. Hänen\nlinnoitusopiskelunsa Brysselissä olivat silloin jo päättyneet. Se\nlinna, jota hän oli piirittänyt, oli luullakseni antautunut, ja lordi\nei ollut ainoastaan marssinut hulmuavin lipuin sinne vaan oli marssinut\npoiskin. Hän tapasi kertoa poikamaisista kujeistaan herttaisen\nveikeästi ja hän oli armeijamme viehättävin nuori syntipukki.\n\nTarpeetonta on sanoa, että eversti Esmond oli testamentannut koko\npienen omaisuutensa tälle pojalle. Eversti oli täysin vakuutettu siitä,\nettä seuraava taistelu lopettaisi hänen elämänsä; hän tuntui väsyneensä\naurinkoon ja oli valmis sanomaan sille ja maalle jäähyväiset. Frank\nei halunnut kuunnella toverinsa synkkiä ennustuksia, vaan vakuutteli,\nettä he viettäisivät hänen syntymäpäiväänsä sinä syksynä Castlewoodissa\nsodan tauottua. Hän oli kuullut kotona tapahtuneesta kihlauksesta. \"Jos\nprinssi Eugene menee Lontooseen\", virkkoi Frank, \"ja Trix saa hänet\nkäsiinsä, niin hän hylkää Ashburnhamin prinssin tähden. Kuuleppas,\nhänellä oli tapana liehitellä Marlborough'n herttuata, kun hän oli\nvasta neljätoistavuotias, ja iskeä silmää pikku Blandford-paralle.\nMinä en vain häntä naisi, Harry, -- en, vaikka hänen silmänsä olisivat\npuolta suuremmat. Minua haluttaa huvitella. Kolmen tulevan vuoden\nkuluessa aion nauttia kaikkia mahdollisia iloja. Sitten nain jonkun\nhiljaisen, vakavan, kainon ja järkevän varakreivittären, metsästelen ja\nsijoittaudun Castlewoodiin. Minä voin samalla edustaa koko kreivikuntaa\n-- ei, turkanen, _sinä_ edustat kreivikuntaa. Sinulla on sukumme\nlahjakkuus. Jumalan tähden, rakas Harry poikani, sinulla on terävin\npää ja hellin sydän koko armeijassa, kaikkihan sen myöntävät. Ja\nmikäpä estäisi sinua menemästä Alahuoneeseen ja tulemasta ministeriksi\nja saamasta päärin arvoa ja muuta hyvää, sittenkuin kuningatar\nkuolee ja kuningas palaa? _Sinutko_ ammuttaisiin ensi taistelussa?\nTuhannen burgundipulloa siitä, että et saa naarmuakaan! Mohunin\nhaava on parantunut. Hän on nykyjään aina korpraali Johnin seurassa.\nNäyttäköönpä vain inhottavan naamansa niin minä syljen hänelle vasten\nsilmiä! Minä sain opetusta isä -- kapteeni Holtilta Brysselissä.\nSe vasta mies on! Hän tietää kaiken.\" Esmond pyysi Frankia olemaan\nvaruillaan -- isä Holtin tieto oli vaarallista; Esmond ei näet vielä\ntietänyt miten pitkälle isä oli mennyt nuoren oppilaansa ohjauksessa.\n\nSekä ranskalaiset että englantilaiset sanomalehtimiehet ja\nkirjailijat ovat antaneet riittäviä selostuksia Blarignies'n eli\nMalplaquet'n verisestä taistelusta, joka oli viimeinen ja vaikein\nniistä voitoista, mitkä suuri Marlborough'n herttua saavutti. Tähän\nhirveään kamppailuun otti osaa lähes kaksisataaviisikymmentä tuhatta\nmiestä, joista enemmän kuin kolmekymmentä tuhatta sai surmansa tai\nhaavoittui. (Liittoutuneet menettivät kaksi kertaa niin paljon omia\nmiehiään kuin he surmasivat ranskalaisia, jotka he voittivat). Hyvin\ntodennäköisesti tämä tavaton teurastus aiheutui siitä, että luottamus\nsuurta päällikköä kohtaan horjui kotimaassa ja hän aikoi palauttaa sen\nvoiton avulla. Jos sellaiset vaikuttimet saivat Marlborough'n herttuan\nyrittämään niin tavatonta panosta ja panivat hänet epätoivoissaan\nuhraamaan kolmekymmentä tuhatta miestä, jotta hän vielä kerran voisi\nloistaa jossain _Gazettessa_ ja hiukan kauemmin säilyttää paikkansa\nja eläkkeensä, niin sattuma teki tyhjäksi tuon kauhean ja itsekkään\nsuunnitelman. Voitto ostettiin hinnasta, jota ei mikään kansa, olipa\nse miten kunnianhimoinen tahansa, vapaaehtoisesti uhraa voitolle.\nRanskalaisten urhoollisuus oli aivan yhtä ihmeellinen kuin heidän\nahdistajiensakin sankarillinen voima. Me valloitimme paljon heidän\nlippujaan ja joitakuita tykkejä, mutta meiltä jäi kaksikymmentä\ntuhatta maailman urhoollisinta soturia juoksuhautojen peittämälle\nrintamalinjalle, josta vihollinen häädettiin. Se perääntyi kovin\nhyvässä järjestyksessä. Pakokauhun taika, joka oli ranskalaisia\nkiusannut koko Höchstedtin onnettomuuden jälkeisen ajan näytti\nmenettäneen tehonsa; ja koska ranskalaiset nyt taistelivat oman\nmaansa kynnyksellä, he osoittivat sankarillisuuden elävöittämää\nvastustuskykyä, jommoista emme milloinkaan olleet kokeneet koko heidän\nkiihkeän sotansa aikana, jos tämä taistelu olisi saanut onnellisemman\nratkaisun, olisi voittaja ehkä saanut sen palkkion, jonka vuoksi hän\nsen taisteli. Mutta näin ollen (ja niin juuri pitikin olla) suuttui\nherttuan vastapuolue Englannissa tästä hirveästä mieshukasta ja\nvaati jyrkemmin kuin koskaan päällikön kutsumista pois, koska hänen\nintohimoisuutensa ja epätoivonsa voivat ajaa hänet vieläkin pitemmälle.\nVakuutan, että tämän verisen Malplaquet'n päivän jälkeen sekä\nhollantilaisten leirissä että omassamme ja juuri niiden rykmenttien\nja päälliköiden joukossa, joiden urhoollisuus oli huomattavin tuon\nhirveän verilöylyn kestäessä, yleinen mielipide oli sotaa vastaan.\nRanskalaiset työnnettiin omalle rajalleen ja kaikki heidän Flanderissa\ntekemänsä valloitukset ja sotasaaliinsa takavarikoitiin. Savoijin\nprinssistä, johon ylipäällikkömme omista syistään liittyi läheisemmin\nkuin milloinkaan ennen, tiedettiin, että häntä kannusti vanhaa Ranskan\nkuningasta vastaan valtiollisen kaunan ohella mieskohtainen viha.\nTuo keisarillinen ylipäällikkö ei milloinkaan voinut unohtaa sitä\nhalveksumista, jota Ludvig oli osoittanut apotti de Savoielle; ja\nkaikkein autuaimman majesteetin nöyryytyksestä ja häviöstä sai pyhä\nRooman keisarikin tilinsä. Mutta mitä merkitsivät nämä riidat meille,\nEnglannin ja Hollannin vapaille kansalaisille? Ranskan monarkki\noli kaikesta huolimatta vielä, itsevaltaisenakin, eurooppalaisen\nsivistyksen päämies, joka vanhuudessaan ja onnettomuuksissaan oli\nvielä kunnioitettavampi kuin loistavimman menestyksensä aikoina.\nHänen vastustajansa taas oli puolibarbarinen tyranni murhaavine\nkroatialais- ja pandori-laumoineen, jotka muodostivat puolet hänen\narmeijastaan ja täyttivät leirimme omituisine olemuksineen ja olivat\nparrakkaita kuin heidän naapurinsa, uskottomat turkkilaiset, ja toivat\nkristittyjen sodankäyntiin pakanallisia ryöstämis-, elostelu- ja\nmurhaamistapojaan. Miksi tuli Englannin ja Ranskan parhaitten veren\nvuotaa, jotta näiden ryövärien pyhä roomalainen ja apostolinen henki\nvoisi kostaa kristitylle kuninkaalle? Ja tämän päämäärän edestä me\ntaistelimme, ja jokaisessa kylässä ja perheessä Englannissa surtiin\nrakastettujen poikien ja isien, menetystä. Sotilaspöytiemmekään ääressä\nemme tohtineet puhua toisillemme Malplaquet'sta, niin kauheita olivat\nne aukot, joita armeijaamme olivat jättäneet tuon verisen päivän tykit.\nSydäntäsärkevää oli upseerin, jolla oli sydän rinnassa, paraatipäivänä\ntaistelun jälkeen katsella rintamalinjojaan ja huomata satojen\ntoverien poistuneen -- sekä alhaisten että ylhäisten, -- heidän, jotka\nvielä eilen voimaa ja iloa uhkuen olivat kokoontuneet rääsyisten\nja mustuneiden lippujemme ympärille. Missä olivat ystävämme? Kun\nmahtava herttua tarkasti meitä ratsastaen linjojamme pitkin hienoine,\nkeikailevine adjutantti- ja kenraaliseurueineen ja pysähtyi siellä\ntäällä kiittelemään jotain upseeria ominaisella rakastettavalla hymyllä\nja kumarruksilla, joita hänen ylhäisyytensä aina tuhlaili, hurrasi\nhänelle tuskin, kukaan, vaikka Cadogan kiroili ratsastaessaan pitkin\nrivejä: \"Paha teidät periköön, miksi ette hurraa?\" Mutta miehillä ei\nollut luontoa hurrata; kukaan heistä ei voinut olla ajattelematta:\n\"Missä on toverini? -- missä on veljeni, joka taisteli vierelläni,\nmissä on rakas kapteenini, joka minua johti eilen?\" Se oli surullisin\nparaati, minkä koskaan olen nähnyt, ja \"Te Deum\", jota pappimme\nlauloivat, oli mitä synkin ja murheellisin satiiri.\n\nEsmondin kenraali sai lisätä yhden niihin moniin kunniamerkkeihin,\nmitkä hän lukuisissa taisteluissa oli saanut, ja haavoittui\nselkäpiihin. Tämä saattoi hänet vuoteenomaksi, ja vakuutan hänen\nlohdutuksekseen tuskissaan maatessaan sorvailleen ylipäällikköä.\n\"Korpraali John pitää aivan yhtä paljon minusta\", hän saattoi sanoa,\n\"kuin kuningas David piti kenraali Uriasta ja siksi hän aina määrää\nminulle vaarallisimman paikan.\" Hän oli kuolinpäiväänsä asti siinä\nvakaumuksessa, että herttua oli halunnut hänen häviävän Wynendaelin\nluona ja että tämä siinä tarkoituksessa lähetti hänet niin vähin\nvoimin ja toivoi hänen saavan surmansa. Esmond ja Frank Castlewood\npelastuivat kumpikin vahingoittumattomina, vaikka se divisioona, jota\nkenraalimme johti, kärsi vieläkin enemmän kuin kaikki toiset, se kun\nsai kestää sekä vihollisen raivoisaa tykkitulta -- se oli taukoamatonta\nja tehokasta -- että kuuluisan Maison du Roy'n kiivaita, yhtämittaa\nuudistuvia hyökkäyksiä. Ne meidän täytyi vähän väliä torjua ja\ntyöntää takaisin luotisateella ja piikkiaidoilla sekä neljään riviin\nasettuneilla muskettisotureillamme ja keihäsmiehillämme. Sanotaan\nEnglannin kuninkaan tehneen vähintäinkin kaksitoista hyökkäystä sinä\npäivänä yhdessä Ranskan kuninkaallisten kanssa. Esmondin entinen\nrykmentti, kenraali Webbin jalkaväki, palveli siinä divisioonassa, jota\nEsmond everstinä komensi. Kenraali Webb oli kolme kertaa jalkaväen\nmuodostaman neliön keskellä ja johti tulta hyökkääviin ranskalaisiin;\nja kun taistelu oli lopussa, lähetti hänen ylhäisyytensä Berwickin\nherttua onnittelunsa entiselle rykmentilleen ja heidän everstilleen\nheidän taistelussa osoittamansa urheuden johdosta.\n\nMe juhlimme lordi Castlewoodin täysi-ikäiseksi tuloa ja joimme hänen\nmaljojaan syyskuun 25 p:nä, jolloin armeija oli Monsin edustalla.\nTäällä ei onni suosinut eversti Esmondia yhtä suuresti kuin se oli\nsuosinut paljon vaarallisemmissa otteluissa. Häntä haavoitti kuulan\nsirpale juuri yläpuolelle sen paikan, missä hänen entinen haavansa\noli Tämä sai vanhan haavan aukenemaan ja siitä taas johtui kuumetta,\nverensylkyä ja muita ilkeitä oireita; hän oli sanalla sanoen ihan\nsurman suulla. Hänen serkkunsa, tuo kelpo poika, vaali vanhempaa\ntoveriaan erinomaisen hellästi ja huolellisesti siihen saakka kuin\nlääkärit julistivat vaaran olevan ohi. Silloin Frank poistui, vietti\ntalven Brysselissä ja piiritteli epäilemättä jotain muuta linnaa\nsiellä. Hyvin harvat nuorukaiset olisivat luopuneet huveistaan\nniin pitkäksi aikaa ja niin mielellään kuin Frank; hänen hupaisa\npuheensa ilostutti useita tuskallisia ja uuvuttavia päiviä Esmondin\nsairastaessa. Frankin luultiin yhä olevan sukulaisensa vuoteen ääressä\nkuukausi sen jälkeen kuin hän oli sen jättänyt, sillä kotoa tuli\nhänen äidiltään kirjeitä, joissa ylenmäärin kiiteltiin nuorta herraa\nsiitä, että oli hoitanut vanhempaa veljeään (niin hellällä nimellä\nsuvaitsi Esmondin emäntä nyt mainita tätä); ja Esmond puolestaan\nei kiirehtinyt hänen luuloaan oikaisemaan tuon kelpo nuorukaisen\nlähdettyä viettämään joululomaansa. Esmondista oli aivan yhtä hupaisaa\nleposohvaltaan seurata tuon nuoren miehen iloa siitä, että sai olla\nvapaana, kuin havaita hänen yksinkertaisia ponnistuksiaan salata\nmielihyväänsä poispääsemisestään. Elämässämme on päiviä, jolloin\nsamppanjapullo kabaretissa ja punaposkinen toveri sitä jakamassa\novat liian voimakkaita kiusauksia leimalle nuorelle miehelle. En\naio ruveta siveyssaarnaajaksi enkä huutaa: \"hyi!\" Jo aikoja sitten\nolen tiennyt, miten vanhat miehet opettavat ja miten nuoret miehet\nkäyttäytyvät ja että patriarkoillakin on ollut heikot hetkensä,\nkauan ennenkuin isä Noak kaatui löydettyään viinipensaan. Frank\nsiis poistui huvittelemaan Brysseliin, missä pääkaupungissa useat\narmeijamme nuorukaiset vakuuttivat löytävänsä monin verroin enemmän\nhuvittelumahdollisuuksia kuin itse Lontoossa. Ja mr. Harry Esmond jäi\nsairastelemaan ja kirjoitti etevän näytelmän, minkä hänen emäntänsä\njulisti verrattomaksi; sitä näyteltiinkin seuraavana vuonna kokonaista\nkolme iltaa peräkkäin.\n\nKun hän näin virui hoidellen itseään, ilmestyi kaikkialla oleva\nmr. Holt taas ja jäi koko kuukaudeksi Monsiin, missä hän voitti\nmr. Esmondin kuninkaan puolelle (sitä puolta oli Esmondin perhe\naina pitänyt) ja yritteli vielä uudestaan kehittää väittelyä heidän\nuskontojensa pohjalle ja palauttaa Esmondin siihen uskoon, mihin hänet\nlapsena oli kastettu. Holt oli sekä taitava että oppinut järkeilijä\nja hän kuvaili oman uskontonsa ja Englannin kirkon opin sellaisella\ntavalla, että niiden, jotka hyväksyivät hänen perustelunsa, oli\ntotisesti hyväksyttävä hänen ratkaisunsakin. Hän viittasi Esmondin\nheikkoon terveyteen, uuteen elämään ja niin edespäin; hän kuvaili\nliioitellen niitä äärettömiä etuja, joita sairaalle miehelle\noli koituva -- etuja, joita ei Englannin kirkko voinut kieltää\nroomalaiskatolisella kirkolla olevan -- ja mitenkä se voisikaan, kun\nitse oli siitä kirkosta johtunut ja vain haarautuma siitä? Mutta mr.\nEsmond vastasi, että hänen uskontonsa oli hänen isänmaansa uskonto, ja\nettä hän tahtoi olla uskollinen sille: muut saivat hänen puolestaan\npalvella ja perustella toisenlaisia uskonnollisia pääkappaleita\nsekä Roomassa että Augsburgissa. Mutta jos hyvä isä tarkoitti,\nettä Esmondin tuli liittyä roomalaiskatoliseen uskoon pahojen\nseurausten välttämiseksi ja että koko Englanti saattoi joutua pannaan\nvääräoppisuudesta, niin suostui Esmond puolestaan kovin mielellään\nkärsimään sen mahdollisen rangaistuksen miljoonain maalaistensa kanssa,\njotka olivat samaan uskontoon kasvatetut ja yhdessä eräiden maailman\njalompain, rehellisimpäin, puhtaimpain, viisaimpain, hurskaimpain ja\noppineimpain miesten ja naisten kanssa.\n\nIsä saattoi paljon helpommin voittaa mr. Esmondin puolelleen\npoliittisissa asioissa, sillä Esmond oli jo ennen tullut samaan\nratkaisuun, vaikka ehkä eri tietä. Tri Sacheverel ja Englannin\nkorkeakirkollinen puolue, jotka pitivät suurta ääntä Jumalan säätämästä\noikeudesta, voivat hyvin pitää kantansa. Jos Richard Cromwell ja hänen\nisänsä häntä ennen olisivat tulleet kruunatuiksi ja voidelluiksi (ja\npiispoja olisi kyllä ollut siihenkin), niin olisi heillä mr. Esmondin\nmielestä ollut Jumalan säätämää oikeutta juuri saman verran kuin\njollain Plantagenetilla tai Tudorilla tai Stuartilla. Mutta koska\nkansan tahto eittämättömästi oli perinnöllisen kuninkaan puolella, niin\nEsmond piti St. Germain'issa olevaa Englannin kuningasta parempana ja\nsoveliaampana kuin saksalaista prinssiä Herrenhausenista; jos tämä\nkuningas taas ei olisi tyydyttänyt kansaa, voitiin kyllä löytää joku\nmuu englantilainen mies hänen tilalleen. Ja niinpä oli Esmond valmis\nhuutamaan: \"Eläköön Jaakko-kuningas\", sittenkuin kuningatar Anna oli\nmennyt sitä tietä, jota kuninkaiden ja tavallisten ihmisten täytyy\nmennä, vaikka Esmond ei ollutkaan erikoisen innostuksen haltioittama\neikä palvonut tuota hirveätä sukuluetteloa, jota torypuoluelaiset\nsanoivat Jumalan säätämäksi.\n\n\"Minä pelkään, eversti, että ette sydämessänne ole tasavaltalaista\nparempi\", virkkoi pappi huokaisten.\n\n\"Minä olen englantilainen\", vastasi Harry, \"ja minä näen isänmaani\noikeassa valossa. Kansan tahto on kirkon ja kuninkaan puolella, mutta\nvain Englannin kirkon ja englantilaisen kuninkaan; siinä syy, miksi en\nkannata uskontoanne, vaikka kyllä kuningastanne.\"\n\nVaikka ranskalaiset häviävätkin Malplaquet'n taistelun, niin he\nkuitenkin olivat ylpeitä siitä päivästä, ja voittajat olivat puolestaan\nmieleltään masentuneita; ja vihollisemme kokosi suuremman armeijan\nkuin milloinkaan ennen ja teki tavattomia valmistuksia uutta taistelua\nvarten. Marski Berwick oli ranskalaisten apuna sinä vuonna; me saimme\nkuulla, että marski Villars poti vielä haavaansa, mutta että hän halusi\npanna herttuamme koetukselle ja vakuutti taistelevansa kanssamme\nvaunuistaan. Nuori Castlewood riensi takaisin Brysselistä heti, kun\nhän sai kuulla taistelun olevan tulossa. Chevalier St. Georgen tulo\nilmoitettiin toukokuun vaiheilla. \"Tämä on kuninkaan kolmas taistelu\nja samoin minunkin\", kertaili Frank mielissään. Frank oli palannut\nkiihkeämpänä Jaakon puoluelaisena kuin milloinkaan ennen, ja Esmond\nepäili, että jotkut sievät brysseliläiset salaliittolaiset olivat\nvalaneet nuorukaiseen sekaisen innostuksen. Hän myönsikin saaneensa\nsanoman kuningattarelta, Beatrixin kummilta, joka oli antanut Frankin\nsisarelle oman nimensä vuotta ennen Frankin ja tämän hallitsijan\nsyntymistä.\n\nNiin suuresti kuin marski Villarsia haluttikin taistella, niin ei herra\nherttua näyttänyt suovan hänelle sitä iloa. Viime vuonna oli hänen\nylhäisyytensä ollut kaikessa whigien ja hannoverilaisten puolella;\nmutta kun herttua Englannissa käydessään havaitsi isänmaansa kylmenneen\nhänelle ja kansan saaneen korkeakirkollisen lojaalisuuden puuskan, hän\npalasikin armeijansa luo hannoverilaisille kylmenneenä, keisarillisiin\nnähden varovaisena ja erittäin säyseänä ja kohteliaana Chevalier de St.\nGeorgea kohtaan. Varmaa on, että sanansaattajia ja kirjeitä yhtämittaa\nkulki hänen ylhäisyytensä ja tämän toisessa leirissä olevan urhean\nsukulaisen, Berwickin herttuan välillä. Kenenkään mieltymyksenilmaukset\neivät olleet otollisempia kuin hänen ylhäisyytensä, eikä kukaan\nlausunut jalommin kunnioitustaan tahi kiintymystään. Hän vakuutti\nMonsieur de Torcylle, niin kertoi mr. St. John kirjoittajalle,\nmielellään antavansa paloitella ruumiinsa maanpaossa olevan\nkuningattaren ja tämän perheen puolesta, ja enemmänkin, luulenpa hänen\nsinä vuonna luovuttaneen osinkona kaikkein arvokkaimman osan itseään\n-- rahansa, -- jotka hän lähetti kuninkaallisille maanpakolaisille.\nMr. Tunstal, joka oli prinssin palveluksessa, kävi pari kolme kertaa\nleirissämme. Ranskalaiset olivat leiriytyneet Arlieu'hon Arrasin\nseuduille. Eräs pieni joki, jota muistaakseni nimitettiin Canihe'ksi\n(minä kirjoitan tätä kaukana kirjoista ja Euroopasta ja siinä ainoassa\nkartassa, joka kirjoittajalla on näistä nuoruutensa tienoista ei\nole tätä pikku virtaa), erotti meidän etujoukkomme vihollisesta.\nNäiden kahden armeijan vahdit puhelivat keskenään joen poikki, mikäli\nkykenivät toisiaan ymmärtämään; ja jos eivät he ymmärtäneet toisiaan,\nhe virnistelivät ja ojensivat konjakkipullonsa tai tupakkakukkaronsa\ntoisilleen. Kun eversti Esmond eräänä ihanana kesäkuun päivänä\nratsasteli erään upseerin kanssa, joka tarkasteli ulkovarustuksia\n(eversti Esmond ratsasteli saadakseen raitista ilmaa, sillä hän oli\nliian heikko sotapalvelukseen), he saapuivat tälle joelle; siellä oli\njuuri joukko englantilaisia ja skotlantilaisia koolla pakinoimassa\ntoisella puolella olevan säyseän vihollisen kanssa.\n\nEsmondia huvitti erittäinkin erään pitkän miehen puhe, miehen, jolla\noli kiharat, punaiset viikset ja siniset silmät ja joka oli kaksitoista\ntuumaa pitempi tummia pikku toverejaan ranskalaisten puolella. Kun\neversti häneltä kysyi, hän teki kunniaa ja sanoi kuuluvansa \"Royal\nCravat'eihin\".\n\nKun hän äänsi sanat \"Royal Cravat\", Esmond tiesi heti, että se mies\noli alussa käytellyt kieltään Liffeyn eikä Loiren rantamilla; ja\nsotilasparka, -- hän oli ehkä karkulainen -- ei halunnutkaan syventyä\nranskalaiseen keskusteluun, sillä hän pelkäsi onnettoman irlantilaisen\nääntämisensä paljastuvan. Hän näki parhaaksi tehdä vain muutamia\nranskalaisia huomautuksia, jotka hän luuli hyvin osaavansa, ja hänen\nsalaamisyrityksensä olivat sanomattoman huvittavia. Mr. Esmond\nvihelteli \"Lillibulleroa\", mikä sai irlantilaisen silmät kiilumaan;\nsitten hän heitti tälle taalarin rahan, jolloin poikaparka virkahti:\n\"Jumala siu--, tuota, Dieu benisse votre honor\" [Jumala siunatkoon\nTeidän Ylhäisyyttänne]; jos hän olisi ollut meidän puolellamme, olisi\nse auttamattomasti vienyt hänet sotatuomarin käsiin.\n\nTämän pakinan kestäessä ilmestyi ranskalaisten puolelle jokea\npienen matkan päähän meistä kolme ratsastavaa upseeria ja sitten he\npysähtyivät aivan kuin katsoakseen meitä, ja yksi heistä poistui\ntoisten luota ja ratsasti aivan lähelle meitä, jotka olimme virran\ntoisella puolella.\n\n\"Katsokaa, katsokaa\", virkkoi kuninkaallinen kovin kiihtyneenä, \"pas\nlui, se on hän, mutta ei hän tuolla, l'autre\", ja hän osoitti kauempana\nolevaa upseeria, joka ratsasti pähkinänruskealla hevosella; aurinko\nkimalteli tämän panssarilla, johon oli kiinnitetty leveä sininen nauha.\n\n\"Viekää mr. Hamiltonin alamaisin tervehdys mylord Marlborough'lle --\nherra herttualle\", sanoi herra englanninkielellä; ja huomattuaan, että\nei seura ollut vihamielistä, hän lisäsi hymyillen: \"Tuolla, herrat,\non eräs teidän ystävänne; hän käskee minun sanomaan, että hän tapasi\nmuutamia teistä syyskuun 11 päivänä viime vuonna.\"\n\nTämän herran puhuessa ratsastivat nuo kaksi muuta upseeriakin meihin\npäin ja tulivat hekin aivan lähelle. Me tiesimme heti kuka toinen\noli. Se oli kuningas, silloin kaksikymmentäkaksi vuotias, pitkä ja\nhoikka, silmät ruskeat ja syvät, ja niiden ilme pysyi surullisena,\nvaikka hänen huulensa hymyilivätkin. Me paljastimme päämme ja teimme\nhänelle kunniaa. Kukaan mies ei olisi voinut nähdä häntä ensi kertaa\ntuntematta liikutusta, tuota niin suuren maineen ja kovanonnen nuorta\nperillistä. Mr. Esmondista prinssi oli suuresti nuoren Castlewoodin\nkaltainen, hän kun oli samanikäinen ja samanlainen vartaloltaan.\nChevalier de St. George vastasi tervehdykseemme ja katsoi meihin\ntutkivasti. Tyhjäntoimittajatkin hurrasivat meidän puolellamme. Mutta\npitkä irlantilainen soturi juoksi prinssin jalustimen ääreen ja\npolvistui ja suuteli tämän saapasta ja ulisi ja näytti latelevan satoja\nonnentoivotuksia ja siunauksia. Prinssi käski adjutanttinsa antaa\nmiehelle rahaa; ja kun seurue oli meille kunniaa tehden ratsastanut\npois, niin irlantilainen sylki siunaukseksi kultarahaa, jonka oli\nsaanut ja hoiperteli pois pannen rahan kukkaroonsa ja pyöritellen\nporkkananvärisiä viiksiään.\n\nUpseeri, jonka seurassa Esmond oli, tuo samainen pikku kapteeni\nHandysiden rykmentistä, mr. Sterne, joka oli neuvonut menemään\npuutarhaan Lillessä kun Esmond ja lordi Mohun järjestivät asiansa, oli\nmyös irlantilainen ja urhoollisin pikku mies, joka koskaan on miekkaa\nkantanut. \"Tulimmainen\", virkkoi Roger Sterne, \"tuo pitkä mies puhui\nniin kauniisti ranskaa, etten olisi tiennyt häntä ulkomaalaiseksi,\njollei hän olisi alkanut mölytä, sillä vain irlantilaisvasikka\nvoi sellaisen melun nostaa.\" Ja Roger teki toisenkin yhtä karkean\nhuomautuksen, jossa oli järkeä ja mielettömyyttä sekaisin. \"Jos tuo\nnuori herra\", hän virkkoi, \"vain tulisi ja ratsastaisi meidän leiriimme\neikä Villarsin, ja heittäisi hattunsa ilmaan ja sanoisi: 'Tässä olen\nminä, kuningas, kuka seuraa minua?' Niin, Herra armahda, Esmond,\nkoko armeija nousisi ja veisi hänet takaisin Englantiin ja antaisi\nVillarsille selkään ja valloittaisi Pariisin mennessään.\"\n\nPian tiedettiin koko leirissämme uutinen prinssin vierailusta,\nja miehiämme meni suurin joukoin joelle toivoen saavansa nähdä\nhänet. Majuri Hamilton, jonka kanssa olimme puhuneet, lähetti erään\ntorvensoittajan mukana muutamia hopearahoja upseereillemme. Mr.\nEsmondkin sai yhden näistä; ja se mitali sekä palkka, jommoisen\nprinsseiltä useimmiten saa, olivat ainoat korvaukset, mitkä Esmond on\nsaanut kuninkaalliselta henkilöltä, jota hän ei yrittänytkään kauan\ntämän jälkeen palvella.\n\nEsmond poistui armeijasta melkein heti tämän jälkeen ja seurasi\nkenraaliaan kotiin, sillä häntä oli neuvottu matkustamaan hyvän sään\naikana ja kehoitettu pysymään kokonaan poissa sodasta. Mutta hän\nsai kuulla armeijasta Frank Castlewoodin tehneen itsensä kaikkein\nhuomatuimmaksi niistä lukuisista, jotka tulvivat tapaamaan Chevalier\nde St. Georgea: herra varakreivi oli ratsastanut avopäin tuon pienen\nvirran poikki prinssin luo, astunut ratsultaan ja polvistunut prinssin\neteen uskollisuutensa merkiksi. Muutamat sanoivat prinssin lyöneen\nhänet ritariksikin, mutta lordi epäsi sen, vaikka hän myönsikin muun\nosan jutusta todeksi, ja virkkoi: \"Olin ennen ollut korpraali Johnin\"\n-- siksi hän nimitti herttuata -- \"suosiota vailla, mutta nyt herttua\nvaroitti minua tekemästä sellaisia hullutuksia ja hymyili minulle\nlempeästi aina sen jälkeen.\"\n\n\"-- Ja hän oli niin hyvä minulle\", kirjoitti Frank, \"että tahdoin sanoa\nhyvän sanan Harry-pojankin puolesta; mutta kun mainitsin nimesi, näytti\nherttua synkältä kuin ukkospilvi ja vastasi, ettei hän ollut koskaan\nkuullutkaan nimeäsi.\"\n\n\n\nII luku.\n\nMENEN KOTIIN JA KOSKETAN VANHAA KIELTÄ.\n\nPoistuttuaan Monsista ja armeijasta, mr. Esmond sai odotellessaan\npostilaivaa Ostendessa nuorelta serkultaan Castlewoodilta Brysselistä\nkirjeen, joka sisälsi eräitä tietoja, jotka Frank pyysi Esmondin\nviemään Lontooseen ja jotka huolestuttivat tätä suuresti.\n\nTuo nuori syntipukki, joka oli yhdenkolmattavuotias, oli nainut\nmademoiselle de Wertheimin, kreivi de Wertheimin, keisarin kamariherran\nja Alankomaiden kuvernöörin virkamiehen tyttären. Jälkikirjoituksena\nnuoriherra kirjoitti: \"Clotilda on _minusta_ vanhempi, ja se voidaan\nlukea hänelle viaksi; mutta minä olen siksi vanha hylky, ettei iän ero:\nhaittaa, ja minä olen päättänyt tehdä parannuksen. Meidät vihki P.\nGudulen kirkossa isä Holt. Clotilda on koko sydämestään oikean asian\npuolella, ja jokainen huutaa täällä _Vif-le-Roy_ [Eläköön kuningas!]\nja varmaan siihen äitikin yhtyy ja Trix myös. Ilmoita nämä uutiset\nheille hellävaroen; ja kerro mr. Finchille, asiamiehelleni, että hänen\ntulee kiristää ihmisiltä heidän vuokransa tahi lähettää minulle ainakin\n_maksut_. Clotilda laulaa ja soittaa spinettiä _nätisti_. Hän on\nvaalea kaunotar. Jos tulee poika niin sinä tulet kummiksi. Minä luovun\narmeijasta, sillä minä olen saanut _kylliksi tappelusta_ ja mylord\nherttua antaa minulle _suosituksensa_. Minä vietän talven täällä ja\nviivyn ainakin niin kauan kun Clo joutuu lapsivuoteeseen. Minä sanon\nhäntä Clo-muijaksi, mutta sitä ei saa toiset. Hän on etevin nainen\nBrysselissä -- osaa maalata, soittaa, runoilla ja on tavaton keittäjä\nja jälkiruokain laittaja. Minä asuin kreivin luona ja siten tulin\nhänet tuntemaan. Hänen veljiään, kreivejä, on neljä. Yksi on apotti --\nja kolme palvelee prinssin armeijassa. Heillä on vireillä oikeusasia\näärettömän perinnön saannista, mutta nyt ovat he _köyhiintyneitä_.\nIlmoita tämä äidille, joka kuuntelee mitä vain _sinulta_. Kirjoita\nja käske Finchin kirjoittaa _kiiruusti_. Hostel de l'Aigle Noire,\nBruxelles, Flanders.\"\n\nNiin oli Frank siis nainut roomalaiskatolisen naisen ja he odottivat\nperillistä; tällaiset tiedot täytyi mr. Esmondin viedä emännälleen\nLontooseen. Se oli vaikea lähettilästoimi, ja eversti tunsikin suurta\nlevottomuutta pääkaupunkia lähetessään.\n\nHän saapui majataloonsa myöhään ja lähetti heti Kensingtoniin\nsanansaattajan ilmoittamaan, että hän on tullut ja käy heitä\ntervehtimässä seuraavana aamuna. Sanansaattaja toi uutisia, että hovi\noli Windsorissa ja että ihana Beatrix oli kotoa poissa täyttämässä\nvelvollisuuksiansa hovissa. Vain Esmondin emäntä oli jäänyt taloonsa\nKensingtoniin; hän näyttäytyi hovissa vain kerran vuodessa. Beatrix oli\ntäydelleen tuon pikku talon emäntä ja valtias, sillä hän kutsui vieraat\nja suosi osaltaan kaikkia mahdollisia kaupungin huveja ja iloja; mutta\nhänen äitinsä kulki omaa tietään, korutonta ja yksinäistä, vaikka hän\ntahtoikin olla tuon nuoren ladyn suojelija ja vanhempi sisar.\n\nHeti kun Esmond oli pukeutunut (ja hän oli ollut jalkeilla paljon ennen\nkaupunkilaisia), hän tilasi vaunut mennäkseen Kensingtoniin ja saapui\nsinne niin varhain, että hän kohtasi hyvän emäntänsä aamurukouksista\npalaamassa. Tällä oli rukouskirja kädessä, sillä hän ei koskaan,\nniinkuin muut, antanut palvelijan sitä kantaa; siitä Esmond helposti\nvoi päättää, missä hän oli ollut. Esmond käski ajajan pysäyttää, ja\nhän hypähti maahan, kun lady katsoi häneen päin. Ladyllä oli päässään\nleskenmyssynsä kuten tavallisesti ja hän kalpeni nähdessään Esmondin.\nEsmondin voimat aivankuin palautuivat, kun hän tunsi tuon lempeän\npienen käden lähellä sydäntään. He saapuivat pian hänen armonsa talon\novelle ja astuivat huoneisiin.\n\nLady tarttui surullisesti hymyillen Esmondin käteen ja suuteli sitä.\n\n\"Miten sairas sinä oletkaan ollut! Niin kovin heikolta sinä näytät,\nrakas Henry!\" sanoi hän.\n\nEversti olikin totta kyllä kuin haamu, sanotaan vain, etteivät haamut\nnäytä oikein onnellisilta. Sellaiseksi tunsi Esmond itsensä aina kun\nhän poissaoltuaan palasi ladyn luo, niin, tosiaankin aina kun hän\nkatsahti hänen suloisiin lempeisiin kasvoihinsa.\n\n\"Olen palannut, jotta omaiseni hoitaisivat minua\", vastasi Esmond. \"Jos\nei Frank olisi minua haavoittumiseni jälkeen hoitanut, olisin ehkä\nmennyttä miestä.\"\n\n\"Frank-parka, tuo hyvä Frank\", virkkoi hänen äitinsä. \"Tahdottehan aina\nolla hänelle ystävällinen, mylord\", jatkoi hän. \"Tuo lapsiparka ei\nkoskaan tiennyt tekevänsä teille vääryyttä.\"\n\n\"Mylord!\" huudahti eversti Esmond. \"Mitä tarkoitatte, hyvä lady?\"\n\n\"Minä en ole mikään lady\", vastasi tämä; \"olen Rachel Esmond, Francis\nEsmondin leski, mylord. Minä en kärsi tuota arvonimeä. Kunpa emme\nkoskaan olisi ottaneet sitä häneltä, jonka se nyt on. Mutta me teimme\nkaiken, mikä oli vallassamme, Henry, -- me teimme kaiken, mikä oli\nvallassamme; ja mylord ja minä -- tarkoitan --\"\n\n\"Kuka kertoi teille tämän, armahin lady?\" kysäisi eversti.\n\n\"Ettekö saanut kirjettä, jonka teille kirjoitin. Kirjoitin teille\nMonsiin heti, kun olin tuon asian kuullut\", vastasi lady Esmond.\n\n\"Kuka sen kertoi?\" kysyi eversti Esmond taas; ja sitten kertoi hänen\nemäntänsä hänelle, että leskivarakreivitär oli lähettänyt hakemaan\nhäntä kuolinvuoteelleen ja testamenttinaan kertonut hänelle tämän\nsynkän salaisuuden. \"Leskivarakreivitär menetteli kovin ilkeästi\",\nvirkkoi lady Esmond, \"kun salasi sen minulta, vaikka tiesi sen niin\nkauan.\" 'Rachel-serkku', virkkoi tämä, -- ja Esmondin emäntä ei\nkertoessaan voinut olla hymyilemättä, -- 'Rachel-serkku', huudahti\nleskivarakreivitär, 'olen lähettänyt sinua hakemaan, kun tohtorit\nvakuuttavat, että tämä punatauti voi lopettaa minut minä päivänä\ntahansa, ja minun täytyy saada pois tunnoltani se suuri taakka,\njoka sitä on painanut. Sinä olet aina ollut avuton olento ja\nsuureen kunniaan kokonaan sopimaton ja siksi ei se, mitä minulla on\nsanottavana, pahoita sinua suuresti. Sinun tulee tietää, Rachel-serkku,\nettä olen testamentannut taloni, hopeani, huonekaluni, kolmetuhatta\npuntaa rahaa ja timanttini, jotka kunnioitettu vainaja, pyhimys ja\nhallitsijani, kuningas Jaakko minulle lahjoitti, herra varakreivi\nCastlewoodille.' \"Minunko Frankilleni?\" kysyi lady Castlewood. \"Minä\nolin toivonut --\"\n\n\"Varakreivi Castlewoodille, kultaseni; hän on varakreivi Castlewood\nja Shandonin parooni Esmond, Irlannin kuningaskunnassa sekä Esmondin\njaarli ja markiisi kuningas Jaakko II:n valtakirjan nojalla, joka on\nannettu puolisolleni, markiisivainajalle -- sillä minä olen markiisitar\nEsmond Jumalan ja ihmisten edessä.\"\n\n\"Ja ettekö ole jättänyt Harry-poloiselle mitään, hyvä markiisitar?\"\nkysyi lady Castlewood (hän on myöhemmin kertonut minulle koko tapauksen\nrauhalliseen, ylevään tapaansa -- mikä hänellä oli viehättävämpi kuin\nkenelläkään naisella -- ja minä kerron sen tässä kokonaisuudessaan\njotta tulee sekin tehtyä). \"Ja ettekö ole jättänyt Harry poloiselle\nmitään?\" tiedusti hyvä ladyni (\"sillä tiedäthän, Henry\", virkkoi tämä\nsuloisesti hymyillen, \"minä olen aina säälinyt Esauta -- ja minä olen\nmelkein hänen puolellaan -- vaikka isä kovin koettikin vahvistaa minua\ntoiseen suuntaan\").\n\n\"Harry-poloiselle!\" virkkoi vanha lady. \"Sinä haluat siis että\njättäisin jotain Harry-poloiselle -- hi-hi! -- ojennapa minulle\nrohtoni, serkku. No niin, kultaseni, koska haluat: Harry-poloisen\nsaavan omaisuutta, niin tiedä siis, että vuodesta 1691, viikkoa jälkeen\nBoynen taistelun, jossa Oranian prinssi sai voiton kuninkaallisesta\nhallitsijastaan ja isästään -- rikos, josta hän nyt saa kärsiä\nliekeissä -- (hushts-hushts!) on Henry Esmond ollut Esmondin markiisi\nja Castlewoodin jaarli Britanniassa ja Shandonin parooni ja varakreivi\nCastlewood Irlannissa sekä vapaaherra; ja hänen vanhinta poikaansa\ntullaan nöyrimmästi nimittämään Castlewoodin jaarliksi -- hi-hi! Mitä\najattelet siitä, kultaseni?\"\n\n\"Armollinen taivas! Miten kauan olette tämän tietänyt?\" huudahti\ntoinen lady (ajatellen varmaankin, että vanha markiisitar oli alkanut\nhourailla).\n\n\"Minun mieheni oli ennen kääntymistään kurja hylky\", jatkoi kuoleva\nkatumuksentekijä. \"Alankomaissa ollessaan hän vietteli erään kankurin\ntyttären ja pahensi rikostaan naimalla tämän. Ja sitten hän palasi\ntähän maahan ja nai minut -- tyttö-raukan -- niin juuri, viattoman\nnuoren tyttö-raukan\", (\"vaikka, kuten tiedät Harry, hän oli yli\nneljänkymmenen mennessään naimisiin; ja mitä hänen viattomuuteensa\ntulee --\") -- \"No niin\", jatkoi kuoleva, \"en tiennyt mitään mylordin\npahuudesta kolmeen vuoteen avioliittomme jälkeen; ja pienen\npoikaparkamme hautauksen jälkeen annoin vihkiä meidät uudestaan,\nkultaseni -- isä Holt vihki minut uudestaan Castlewoodin kappelissa\nheti, kun sain kuulla tuon naisen kuolleen. Kun minä sitten olin\nkovin heikkona sairaana erään toisen surullisen pettymyksen johdosta,\ntuo pappi tuli ilmoittamaan minulle, että mylordilla oli ollut poika\nennen avioliittoamme ja että lapsi oli Englannissa hoidettavana; ja\nminä annoin luvan tuoda tuon mukulan kotiimme, ja kylläpä se olikin\nomituinen pikkuinen surumielinen lapsi, kun se tuotiin.\"\n\n\"Me aioimme tehdä hänestä katolisen papin, ja siihen häntä\nkasvatettiinkin, kunnes sinä, ilkeä nainen, johdit hänet harhaan. Ja\nminulla oli taas toiveita antaa perillinen lordilleni, kun kuninkaan\nasiat kutsuivat hänet luotani pois ja hän kuoli taistellen uljaasti\nBoynen vesien luona.\n\n\"Minä ajattelin, että jollei toivoni perillisestä täyttyisi, --\nminulla ei ollut mitään syytä rakastaa miestäsi, kultaseni, sillä\nhän oli hyljännyt minut mitä häpeällisimmällä tavalla -- niin tulee\nkyllä sopiva aika, jolloin voi julistaa kutojan pienen pojan oikeaksi\nperilliseksi. Mutta minut kuljetettiin vankilaan, jossa miehesi oli\nniin ystävällinen minulle -- hän kehoitti kaikkia ystäviään toimimaan\nvapauteni hyväksi ja käytti koko vaikutusvaltansa puolestani -- että\nminä lepyin, kun vielä rippi-isänikin neuvoi minua pysymään vaiteliaana\nja selitti, että kuninkaan asialle oli eduksi, että perheemme arvonimi\njäi sinun miehellesi, varakreivivainajalle, se kun sai hänet aina\nuskollisena ajamaan kuninkaan asiaa. Ja se onkin totta, sillä vuotta\nennen miehesi kuolemaa, kun hän aikoi ottaa paikan Oranian prinssin\nhallituksessa, mr. Holt meni hänen luokseen ja kertoi hänelle millä\nkannalla asiat olivat sekä kehoitti häntä kokoamaan suuren summan rahaa\nhänen majesteetilleen ja kiinnitti hänet oikean asian puolelle niin\ntäydellisesti, että olimme varmoja hänen tuestaan, jos koska tahansa\najateltaisiin viisaaksi hyökätä vallananastajan kimppuun. Sitten tuli\nhänen äkillinen kuolemansa ja me aioimme paljastaa totuuden. Mutta\nkatsottiin kuninkaan asialle parhaaksi, että arvonimi vielä jäisi\nnuoremmalle sukuhaaralle; eikä olekaan minkäänlaista uhria, jota ei\nCastlewood tekisi sen asian puolesta, kultaseni.\n\n\"Eversti Esmond puolestaan tiesi jo kyllä totuuden. Ja sitten,\nHarry\", virkkoi emäntäni, \"hän kertoi minulle sen, mitä oli tapahtunut\nrakkaan lordini kuolinvuoteella. Hän ei halua tuota arvonimeä,\nvaikka se hänelle kuuluu. Mutta omaatuntoani rauhoittaa, kun sinä\ntiedät totuuden, kultaseni. Onhan sinun poikasi laillinen varakreivi\nCastlewood, niin kauan kuin ei hänen serkkunsa vaadi häneltä arvoaan.\"\n\nTällainen oli leskivarakreivittären tunnustus. Lady Castlewood\nkertoi tuomiorovasti Atterburynkin tienneen sen -- ja sen Esmond\nhyvin tietääkin; tuomiorovasti oli se pappi, jonka lordivainaja oli\nnoudattanut kuolinvuoteelleen, -- ja kun lady Castlewood heti olisi\nkirjoittanut pojalleen ja selittänyt tälle totuuden, tuomiorovasti\nneuvoi häntä ensin kirjoittamaan eversti Esmondille -- asia tuli\nalistaa Esmondin ratkaistavaksi ja siihen ratkaisuun oli koko perheen\ntyytyminen.\n\n\"Ja epäileekö rakas ladyni mikä se on?\" kysäisi eversti.\n\n\"Perheemme päämiehestä se riippuu, sinusta, Harry.\"\n\n\"Se ratkaistiin kaksitoista vuotta sitten rakkaan lordini vuoteen\nääressä\", virkkoi eversti Esmond. \"Lasten ei tule tietää mitään tästä.\nFrankin ja hänen perillistensä tulee kantaa meidän nimeämme. Se onkin\nhänen oikeudenmukaisesti. Minulla ei ole mitään todistusta isäni\nja äitini avioliitosta, mutta lordi-parka kertoi kuolinvuoteellaan\nminulle, että isä Holt oli tuonut sellaisen todistuksen Castlewoodiin.\nMinä en halunnut sitä hakea ulkomailla ollessani. Menin katsomaan\npoloisen äitini hautaa hänen luostariinsa. Mitäpä se enää hänelle\nmerkitsee? Pelkän minun vakuutukseni perustuksella ei mikään\ntuomioistuin maan päällä riistäisi herra varakreiviltä hänen arvoaan\nminun hyväkseni. Minä olen perheen päämies, rakas lady; mutta Frank\nolkoon yhä varakreivi Castlewood. Ja mieluimmin kuin ahdistelen häntä,\nrupean vaikka munkiksi tahi katoan Amerikkaan.\"\n\nKun hän näin puhui armaalle emännälleen, jonka puolesta hän mielellään\nolisi antanut elämänsäkin ja milloin tahansa uhrannut kaikkensa,\nlankesi tuo hellä olento polvilleen hänen eteensä ylivoimaisen\nrakkauden ja kiitollisuuden valtaamana; Esmond heltyi kokonaan,\nja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja kiitollisuudesta, kun hän\najatteli, että Jumala oli antanut hänelle voimaa osoittaa rakkauttaan\nladyä kohtaan ja todistaa sen jollain pienellä uhrilla. Ihanin voima,\nmikä ihmiselle on annettu, on totisesti se, että hän voi antaa\njotain tahi tehdä onnelliseksi ne, joita rakastaa. Ja voisiko mitään\nrikkautta ja arvonimeä tahi kunnianhimon ja turhamaisuuden täyttymistä\nverrata siihen iloon, jota hän tunsi kyetessään osoittamaan hiukan\nystävällisyyttä parhaimmille ja armaimmille ystävilleen?\n\n\"Rakas pyhimys\", virkkoi hän, \"te puhtahin olento, jolla on ollut niin\npaljon kärsimyksiä ja joka olette siunannut yksinäistä orpopoloista\nsellaisella rakkauden aarteella! Minun tulisi polvistua eikä\nteidän, minun tulee olla kiitollinen siitä, että voin tehdä teidät\nonnellisiksi. Onko minun elämälläni muuta tarkoitusta? Kiitetty olkoon\nJumala siitä, että voin teitä palvella! Luuletteko koko maailmassa\nolevan mitään iloa, jota voisi verratakaan siihen?\"\n\n\"Anna minun olla\", sanoi lady haltioissaan Esmondille, joka aikoi\nnostaa hänet maasta. \"Anna minun polvistua -- ja -- ja -- jumaloida\nsinua.\"\n\nKaikki asiat, joita Esmond ajoi, ratkaistiin tietenkin empimättä\nhänen edukseen sellaisen puolueellisen tuomarin edessä, jommoinen\nEsmondin rakas emäntä myönsi olevansa; niinpä saattoikin hän\nvaikeuksitta ilmoittaa ladylle tuotavakseen annetut uutiset hänen\npoikansa avioliitosta ulkomaalaisen naisen kanssa, siitä huolimatta\nettä tämä nainen oli katolilainen. Lady Castlewoodia ei milloinkaan\nsaatu ajattelemaan niin huonoa siitä uskonnosta kuin muutamat muut\nenglantilaiset siitä ajattelivat; hän oli sitä mieltä, että meidän\nkirkkomme eittämättömästi oli lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta\nja että roomalaiskatolinen kirkko oli yksi päärungoista, johon\nauttamattomasti oli paljon erehdyksiä ympätty (hän oli naiseksi\ntavattoman perehtynyt tämänlaiseen väittelyyn, sillä tyttönä ollessaan\nhän oli toiminut isänsä tuomiorovastivainajan kirjurina ja kirjoittanut\nuseita tuomiorovastin saarnoja tämän sanelun jälkeen). Ja jos Frank\noli nähnyt parhaaksi naida naisen, joka kuului etelä-eurooppalaiseen\nuskontoon -- lady nimitti siten roomalaiskatolista oppia, -- niin\nse ei häntä mitenkään estänyt ottamasta tätä miniäkseen; niinpä hän\nkirjoitti uudelle tyttärelleen kovin soman ja liikuttavan kirjeen (niin\najatteli Esmond, joka tutustui sen sisältöön ennen lähettämistä),\njossa ainoa, mikä vivahti moitteeseen, oli lempeä vastalause siitä,\nettei hänen poikansa ollut kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt\nrakastavan äidin siunausta aikomaansa askeleeseen. \"Castlewood tietää\nvarsin hyvin\", hän kirjoitti pojalleen, \"ettei hän ole milloinkaan\nkieltänyt tältä mitään, minkä antaminen on ollut hänen vallassaan;\nmitenkä hän siis vastustaisi avioliittoa, joka, kuten lady uskoi, oli\nluova tämän onnen ja pitävä tämän poissa hullutuksista, jotka olivat\nhäntä kovin huolestuttaneet.\" Ja lady kehoitti poikaansa pian tulemaan\nEnglantiin ja asettumaan asumaan omalle sukutilalleen Castlewoodiin\n(\"se on hänen sukutilansa\", virkkoi lady eversti Esmondille, \"mutta\nhänen talonsa se on vain niin kauan kuin sinun pitkämielisyyttäsi\nkestää\") ja ottamaan huostaansa ladyn tilit tiluksienhoidosta\nlordin kymmenvuotisen alaikäisyyden aikana. Huolellisuudella ja\nsäästäväisyydellä oli lady saanut tilan asiat paremmalle kannalle kuin\nne koskaan olivat olleet parlamentin sotien jälkeen, ja mylord oli\nnyt sievoisten pikku tulojen herra; nyt eivät velat niitä nielleet,\nniinkuin hänen isänsä aikana, jolloin kaikki oli häviön partaalla.\n\"Pelastaessani poikani omaisuutta\", virkkoi lady, \"luulen menettäneeni\nsuuren osan vaikutusvaltaani häneen.\" Ja niin olikin; hänen armonsa\ntytär valitteli äidin tekevän kaiken Frankin, eikä mitään hänen\nhyväkseen; myöskin Frank itse oli tyytymätön siihen vaatimattomuuteen\nja yksinkertaisuuteen, jossa lady Walcotessa eli; siellä Frank oli\nkasvatettu enemmän köyhän papinpojan lailla kuin aatelismiehen, jonka\ntuli maailmassa herättää huomiota. Varmaankin juuri tämä erehdys hänen\nvarhaisessa kasvatuksessaan teki hänet niin huvin haluiseksi sitten\nkun hän saattoi menetellä mielensä mukaan; hän ei ole ensimmäinen\nnuorukainen, jonka naisten liian hellä huolenpito on pilannut. Mikään\nkehitys ei ole lapsille, olivatpa ne suuria tai pieniä, hyödyllisempää\nkuin heitä joka arvossa tahi ominaisuuksissa etevämpien seura;\nsellaisessa seurassa heistä katoaa kokonaan tuo pöyhkeilevä luulo\nomasta tärkeydestään, luulo, minkä kodin helmassa oleskelevat ihmiset\ntavallisesti saavat.\n\nKun tuhlari lähettää luettelon veloistaan ystävilleen, niin ei hän\nmilloinkaan ilmoita kaikkea; vaan varmastikin tuo lurjus salaa jonkun\ntavattoman huikean laskun, jota hän ei uskalla tunnustaa. Samoin oli\nmyös Frank-poloisellakin kovin raskas uutinen ilmoitettavana äidilleen,\nuutinen, jota hän ei uskaltanut esittää ensimmäisessä tunnustuksessaan.\nEsmondilla oli erinäisiä aavistuksia, kun hän sai Frankin kirjeen ja\nkuuli, kenen käsiin poika oli langennut, mutta nämä aavistukset hän\njoka tapauksessa salasi, sillä hän ei halunnut vaivata emäntäänsä\nhuolilla, mitkä saattoivat olla aiheettomia.\n\nMutta ensimmäinen Brysselistä tuleva posti Frankin saatua äitinsä\nkirjeen toi yhteisen selostuksen häneltä ja hänen vaimoltaan,\njoka ei kirjoittanut virheettömämmin kuin hänen nuori huimapää\npuolisonsakaan; kirje uhkui kiitollisuutta, rakkautta ja kuuliaisuutta\nleskivarakreivitärtä kohtaan, joksi lady-parkaa nyt nimitettiin. Tämän\nkirjeen ohella (se luettiin perheneuvottelussa, johon ottivat osaa\nvarakreivitär, neiti Beatrix ja näiden muistiinpanojen kirjoittaja;\nhovineiti sanoi ja nuo toiset pitivät kirjettä mauttomana) tuli eversti\nEsmondille yksityinen kirje Frank-poloiselta; tämä kirje antoi uuden\nsurullisen tehtävän everstille sopivan tilaisuuden tullen; hänen tuli\nilmoittaa, että Frank oli nähnyt soveliaaksi \"mr. Holtin kehoituksesta\nja Clotildansa vaikutuksesta ja Taivaan pyhimysten siunaamana (kuten\nlordi juhlallisesti sanoi), muuttaa uskontoa päästäkseen sen kirkon\nhelmaan, jonka helmaan hänen hallitsijansa, useat hänen perheensä\njäsenistä ja suurin osa sivistynyttä maailmaa kuului.\" Ja lordi\nlisäsi jälkikirjoituksenkin, jonka innoittavan hengen Esmond hyvin\ntunsi, sillä siinä oli aivan väärentämätön jesuiittakoulun leima ja\nse poikkesi niin kokonaan Frank-poloisen tavallisesta ajatus- ja\nkirjoitustavasta; siinä hän muistutti Esmondia siitä, että tämäkin\nsyntymästään kuului siihen kirkkoon sekä lupasi rukoilla pyhimyksiä\n(tosiaankin arvaamaton etu!) äitinsä ja sisarensa kääntymisen puolesta.\n\nVaikka Esmond olisi halunnutkin säilyttää tämän salaisuuden, niin\nei hän voinut; sillä parin päivän perästä siitä kuin hän oli saanut\ntämän kirjeen, oli _Post-Boyssa_ sekä muissa julkaisuissa Brysselistä\nkirjoitus, jossa ilmoitettiin, että \"nuori irlantilainen lordi,\nvarakreivi C-stlew-d, joka juuri on tullut täysi-ikäiseksi ja joka\nviimeisissä taisteluissa on palvellut kovin ansiokkaasti hänen\nylhäisyytensä Marlboroughn herttuan adjutanttina, on kääntynyt\nroomalaiskatoliseen uskoon Brysselissä ja kulkenut juhlakulkueessa\navojaloin, vahakynttilä kädessään.\" Surullisen kuuluisan mr. Holtin,\njoka viimeisen hallitsijan aikana oli toiminut Jaakon puoluelaisten\nasiamiehenä ja jonka kuningas Wilhelm useita kertoja oli armahtanut,\nsanottiin _Post-Boyssa_ aiheuttaneen tämän kääntymyksen.\n\nLady Castlewood oli näistä uutisista yhtä masentunut kuin Beatrix\noli niistä vihainen. \"Niinpä ei Castlewood siis enää ole meidän\nkotimme, äiti\", virkkoi hän. \"Frankin vierasmaalainen vaimo tuo sinne\nrippi-isänsä ja päivällispöydässä tarjotaan sammakoita ja kaikki\nTusherin ja isoisäni saarnat ovat veljeltäni menneet hukkaan. Useinhan\nvakuutinkin, että tapat hänet katekismuksella ja että hän muuttuu\npahaksi heti, kun hän vapautuu äidin ohjausnuorista. Niin, äiti, sinä\net halunnut uskoa, että tuo nuori syntipukki vain kujeili kanssasi\nja ettei tuo kelmi, Tusher, ollut sopiva hänen ohjaajakseen. Oh,\nnuo papit, minä vihaan niitä kaikkia!\" virkkoi neiti Beatrix lyöden\nkätensä yhteen. \"Samoja he ovat, jos he pukeutuvat solkikenkiin ja\nmessukasukkoihin tahi ovat parrakkaita ja avojalkaisia. Eräskin hirveä\nirlantilaishylky ei milloinkaan sunnuntaisin pysy hovista poissa ja\nlavertelee siellä minulle kohteliaisuuksiaan, inhoittava mies; ja jos\nhaluat tietää mitä papit ovat, tulee sinun nähdä hänen käytöksensä ja\nkuulla hänen arvostelevan omaa kutsumustaan. Kaikki he ovat yhtä maata,\nolivatpa piispoja tai Buddhan pappeja tai intialaisia fakiireja. He\npyrkivät hallitsemaan ja peloittavat meitä tulevaisella valtakunnalla;\nja julkisuudessa he kantavat hurskasta naamaa ja odottavat, että\nme polvistuisimme ja pyytäisimme heidän siunaustaan; ja he punovat\njuonia ja kietovat pauloihinsa ja panettelevat ja juoruavat pahemmin\nkuin paatunein hovimies tai ilkein eukko. Minä kuulin tämän mr.\nSwiftin eräänä päivänä ivailevan hänen ylhäisyytensä Marlboroughn\nherttuan rohkeutta. Mokomakin Dublinin tolvana! hän uskaltaa sanoa\nsellaista hänen ylhäisyydestään siksi, ettei tämä ole suosiossa. Ja\nirlantilainen soittaa suutaan toivoen, että hänen majesteettinsa\nsaisi sen kuulla sekä hyvitelläkseen ja imarrellakseen mrs. Mashamia.\nSanotaan Hannoverin vaaliruhtinaalla olevan tusina rakastajattaria\nhovissaan Herrenhausenissa; ja jos hänestä tulee meidän kuninkaamme,\nniin vakuutan, että piispat ja mr. Swift, joka myös pyrkii siihen\nvirkaan, mielistelevät ja imartelevat heitä. Voi noita pappeja synkkine\nnaamoineen! Minä olen kyllästynyt heidän kirjainten seulomiseensa\nja kaapujensa kahinaan. Minä haluaisin päästä maahan, missä niitä\nei olisi, tahi kääntyä kveekariksi ja siten päästä heistä. Sen minä\ntekisin, mutta heidän vaatepartensa ei ole pukeva ja minun vartaloni on\nvallan liian kaunis peitettäväksi. Eikö totta, serkku?\" Ja hän vilkaisi\nensin itseensä ja sitten kuvastimeen, joka vilpittömästi julisti\nhänelle, että ei kauniimpia kasvoja eikä vartaloa oltu milloinkaan\nnähty.\n\n\"Minä tein tuon hyökkäyksen pappeja vastaan\", sanoi Beatrix\njälkeenpäin, \"haihduttaakseni armaan äiti-raukan huolia Frankin\nsuhteen. Frank on yhtä turhamainen kuin tyttö, serkku. Sanotaan tyttöjä\nturhamaisiksi! Mitä _me_ olemme teidän rinnallanne? Oli helppo huomata,\nettä ensimmäinen nainen tai ensimmäinen messupuku tekisi Frankista\nnarrin -- pidän katolisia pappeja ja naisia yhtä vaarallisina hänelle.\nMe punomme aina salaliittoja; me emme ole vastuunalaisia niistä\nvalheista, joita latelemme; aina me imartelemme tai mielistelemme tai\nuhkaamme; ja aina saamme aikaan pahaa, eversti Esmond -- ota sanani\nvarteen, sillä minä tunnen maailmaa, sir, ja minun on luotava oma\ntieni siinä. Minä näen aivan selvästi, miten Frankin avioliitto oikein\njärjestettiin. Kreivi, meidän appemme, on aina kahviloissa ja kotoa\npoissa. Kreivitär, äitimme, on aina keittiössä päivällisvalmistuksia\njohtamassa. Sisaremme kreivitär on spinettinsä ääressä. Kun mylord\ntulee ilmoittamaan sotaan lähdöstään, ihana Clotilda purskahtaa\nitkuun ja pyörtyy, kas näin; lordi ottaa hänet syliinsä -- ei serkku,\npysy vain kauniisti paikallasi -- hän itkee lordin olkaa vasten ja\nlordi sanoo: 'Oi jumalainen, ihailtu, armas Clotildani, onko sinun\nikävä minusta erota?' 'Oi, oma Francisconi', virkkoi tämä, 'oi minun\nlordini.' Ja samassa äiti ja joukko nuorempia veljiä, joilla on viikset\nja pitkät miekat, tulee keittiöstä, jossa he ovat syöneet leipää\nja sipulia. Ota sanani varteen, kaikki tuon naisen sukulaiset ovat\nCastlewoodissa kolme kuukautta hänen saapumisensa jälkeen -- vanha\nkreivi ja kreivitär ja nuoret kreivit ja kaikki pikku kreivittäret,\nhänen sisarensa. Kreivit! joka ainut noista hylyistä kehuu olevansa\nkreivi. Guiscard, joka surmasi mr. Harveyn, sanoi olevansa kreivi; minä\nluulen, että hän oli parturi. Kaikki ranskalaiset ovat joko partureita\n-- tyhmyyksiä, älä väitä vastaan -- tanssimestareita tai katolisia\npappeja.\" Siten liverteli Beatrix loppumattomiin.\n\n\"Kuka on _sinua_ opettanut tanssimaan, Beatrix-serkku?\" kysäisi eversti.\n\nBeatrix lauloi menuetin säveltä, teki syvän niiauksen ja suoristautui\nsitten ojentaen eteenpäin maailman sievintä pikku jalkaa. Hänen\näitinsä saapui Beatrixin ollessa tässä asennossa; mylady oli ollut\nrukouskammiossaan, sillä häneen oli vaikuttanut Frank-poloisen\nkääntymys kovin raskaasti. Tuo huimapää tyttö juoksi äitinsä luo,\nkietoi käsivartensa tämän vyötärölle, suuteli häntä ja koetti saada\ntämän tanssimaan, sanoen: \"Älä ole hupsu, sinä hyvä pikku äiti, äläkä\nitke sitä, että Frank on kääntynyt katolilaiseksi. Mikä näky hän onkaan\nollut valkoinen lakana ympärillään ja kynttilä, kädessään kävellessään\njuhlakulkueessa avojaloin.\" Ja Beatrix potkaisi jaloistaan pienet\nkenkänsä -- mitä ihmeellisimmät pikku kengät, joissa oli ihmeelliset\nkorkeat punaiset korot -- Esmondin katse osui toiseen, kun se putosi\naivan hänen viereensä -- ja otti mitä hullunkurisimman ilmeen ja marssi\nedestakaisin huoneessa pitäen Esmondin keppiä vahakynttilänä. Vaikka\nlady Castlewood olikin surun vallassa, ei hän saattanut olla nauramatta\nja Esmond puolestaan katseli tyttöä ihailulla, jota tämän ihanan\nolennon näkeminen hänessä aina herätti: hän ei ollut koskaan nähnyt\nketään naista niin ylvästä, säihkyvää ja kaunista.\n\nMarssinsa lopetettuaan Beatrix ojensi jalkansa kenkää varten. Ja\neversti kumartui sitä auttamaan. \"Jos sinä rupeat paaviksi, niin minä\nkäännyn katolilaiseksi\", virkkoi hän; ja Hänen Pyhyytensä antoi hänelle\nluvan suudella pientä sukan peittämää jalkaa, ennenkuin hän pani siihen\nkengän.\n\nÄiti alkoi liikutella jalkojaan tämän toimenpiteen, kestäessä, ja\nBeatrix, jonka kirkkailta silmiltä ei voinut mitään salata, huomasi\ntuon pienen kärsimättömyyden merkin. Hän juoksi syleilemään äitiään ja\nhuudahti kuten tavallisesti: \"Oi, sinä hupsu pikku äiti! Sinun jalkasi\novat ihan yhtä sievät kuin minunkin\", sanoi hän. \"Niin ne ovat, serkku,\nvaikka hän peittää ne; mutta suutarimme kyllä voi ilmoittaa sinulle,\nettä hän tekee meille molemmille samalla lestillä.\"\n\n\"Sinä olet minua pitempi, armaani\", sanoi hänen äitinsä ja hänen\nsuloiset kasvonsa kävivät kauttaaltaan punaisiksi, -- \"ja -- ja\nkättäsi, kultaseni, serkkusi haluaa, eikä jalkaasi\"; lady sanoi tämän\nhermostuneesti nauraen; siinä naurussa oli enemmän kyyneliä kuin\niloa ja lady painoi päänsä tyttärensä siroa olkaa vasten niin, että\nse kokonaan peittyi. He muodostivat yhdessä kovin kauniin kuvan ja\nnäyttivät sisarusparilta -- tuo suloinen, yksinkertainen kypsyneempi\nnainen näytti nuoremmalta kuin hän oli ja hänen tyttärensä, joskaan hän\nei näyttänyt tätä vanhemmalta, näytti jotenkin sentään käskevän sävynsä\nja lumoavan käytöksensä puolesta -- ne tekivät hänet muita naisia\nhuomatummaksi -- äitiään arvokkaammalta ja tämän suojelijalta.\n\n\"Mutta voi!\" huudahti emäntäni, toipuen tästä kohtauksesta ja\nsaaden tavallisen surullisen ilmeensä: \"on häpeä, että me nauramme\nja iloitsemme päivänä, jolloin meidän tulisi polvistua ja rukoilla\nanteeksi.\"\n\n\"Miksi meidän tulisi rukoilla anteeksiantamusta?\" kysäisi nenäkäs\nmiss Beatrix -- \"vain siksikö, että Frank on saanut päähänsä paastota\nperjantaisin ja palvella pyhäin kuvia? Tiedäthän, äiti, että jos\nolisit syntynyt katolilaisena, niin olisit myös pysynyt katolilaisena\nkuolinpäivääsi asti. Se on kuninkaan ja muutamain kaikkein parhaimpain\nuskonto. Minä puolestani en tunne pienintäkään kaunaa sitä kohtaan, ja\nminun mielestäni ei kuningatar Elisabeth ollut hituistakaan parempi\nkuningatar Mariaa.\"\n\n\"Ole vaiti, Beatrix, älä leiki pyhillä asioilla ja muista ketkä ovat\nvanhempasi!\" huudahti lady. Beatrix järjesteli nauharuusukkeitaan ja\noikoi laskoksiaan ja teki monenmoisia harmittavan herttaisia liikkeitä\npeilin ääressä. Se tyttö ei ainakaan ollut ulkokultainen. Häntä ei\nkoskaan siihen aikaan voitu saada ajattelemaan muuta kuin maailmaa ja\nomaa kauneuttaan; hänellä ei tuntunut olevan enemmän hartaudentuntoa\nkuin muutamilla ihmisillä on musikaalisuutta, he kun eivät kykene\nerottamaan laulua toisesta. Esmond huomasi tämän vian hänessä samoin\nkuin hän huomasi paljon muitakin. Beatrix Esmondista tulisi huono\nvaimo, hän ajatteli, jokaiselle, joka on ruhtinasta alempi arvoltaan.\nHän oli syntynyt loistamaan suurissa juhlissa ja koristamaan palatseja\nja käskemään kaikkialla -- johtamaani valtiollisia juonitteluja tai\nkoristamaan kuningattaren saattuetta. Mutta köyhän miehen lasten\nsukkien parsiminen kodikkaan pöydän ääressä ei ollut sopivaista työtä\nhänelle tai ainakin se oli sellaista, jota yrittämään hän ei olisi\nvaivautunut. Hän oli ruhtinatar, vaikka hänellä tuskin oli penninkään\nomaisuutta; ja eräs hänen alamaisistaan -- totisesti arvottomin ja\nrakastunein hylky, joka koskaan on ryöminyt naisen edessä -- oli tämä\nonneton herra, joka kahlehti järkensä, arvostelukykynsä, vapautensa,\nkätensä ja jalkansa ja alistui hänen valtaansa.\n\nJa kukapa ei tietäisi miten armottomasti naiset sortavat, kun he\nsaavat hallita? Ja kukapa ei tietäisi miten hyödytöntä neuvominen\non? Voisin antaa hyviä neuvoja jälkeläisilleni, mutta tiedän, että\nhe kulkevat omaa tietään välittämättä isoisänsä opetuksista. Mies\nsaa oman kokemuksensa naisista eikä välitä kenenkään puheista; eikä\nse nuori mies, joka niistä välittää, tosiaankaan ole penninkään\narvoinen; Minähän se rakastan tuota naista eikä vanha isoäitini,\njoka minua neuvoo; minähän olen arvioinut sen, jonka haluan omistaa,\nja minä tiedän, minkä hinnan haluan siitä maksaa. Teille se saattaa\nolla arvoton, mutta minulle se on koko elämä. Jos Esmondilla olisi\nollut Suuren Mogulin kruunu ja kaikki hänen timanttinsa tai kaikki\nMarlboroughn herttuan rahat tai kaikki Vigon luona uponnut kulta, hän\nolisi antanut ne kaikki tästä naisesta. Pitäkää vain häntä narrina:\nnarri on hallitsijakin, joka antaa puolet vallastaan pienestä kyyhkysen\nmunan kokoisesta kristallista, jota sanotaan timantiksi; samoin rikas\naatelismies, joka menee vaaraan ja kuolemaan ja kuluttaa puolet\nelämästään ja kaiken rahansa, juonitellessaan sinistä ritarinauhaa;\nsamoin on hollantilainen kauppias, jonka on tiedetty maksaneen\nkymmenentuhatta kruunua yhdestä tulppaanista. Kaikilla meillä on joku\nerikoinen palkkio, jota pidämme arvossa ja jonka vuoksi jokainen\nelinvoimainen mies uskaltaisi elämänsä. Joku saattaa pyrkiä suureen\nkuuluisuuteen oppineisuudellaan; toinen haluaa olla muodinmäärääjä ja\nkaupungin ihailema; toinen taas haluaa suorittaa suuren taideteoksen\ntai kaunokirjallisen luomistyön ja kulkea kuolemattomuuteen sitä\ntietä; toisella taas on eräänä elämänsä ikäkautena pyrkimyksenä ja\ntarkoitusperänä nainen.\n\nEsmond voi muistaa useita keskusteluja, joita hänellä oli lähimpien\nystäviensä kanssa ollessaan tämän intohimon lumoissa; nämä kiusasivat\ntavallisesti Ritari Murhemuotoamme hänen kiintymyksensä johdosta\nBeatrixiin, sillä hän ei yrittänytkään salata tätä tunnetta. Ja hän\nkäytti tavallisesti seuraavanlaatuisia vastauksia ystäviensä ivailuun.\n\"Olkoon, että olen narri\", virkkoi hän; \"ja en ole teitä parempi, mutta\nette tekään ole minua parempia. Teilläkin on omat tyhmyytenne, joiden\nhyväksi uurastatte, suokaa siis minun pitää omani. Mitä imarteluja\nkumarrut sinä, mr. St. John, kuiskaamaan erään kuningattaren suosikin\nkorvaan? Mitä uuvuttavia öitä ei maailman laiskin mies kestäisi ja\nhylkäisi pulloaan ja parhaita toverejaan, hylkäisi Lais'in helmaa,\njossa hän mielellään haukottelisi, valmistaakseen puheen, joka on\npelkkää valhetta ja jossa imarrellaan kolmeasataa tyhmää maalaisherraa\nAlahuoneessa ja yritetään saada humalaiset hurraamaan 'Lokakuun\nkerhossa'. Kuinka useita päiviä saatatkaan viettää tärisevissä\nvaunuissasi (mr. Esmond ratsasti usein, erittäinkin myöhempinä\naikoina, tuon ministerin kanssa Windsoriin) kuinka monia tunteja\nsaatatkaan seisoa luuvaloisilla jaloillasi -- sinä, maailman ylpein\nmies, joka et ole kumartunut Jumalan eteen sen jälkeen kuin olit poika\nja siinä asennossa kuiskailet, imarrellen, melkeinpä ihaillenkin\ntyhmälle naiselle, joka usein on sekapäinen liian paljosta lihan\nsyömisestä ja juomisesta, silloin kun herra ministeri saapuu hänen\nvastaanottoonsa. Jos minun pyyteeni on turhamaista, niin on myös sinun\nyhtäläistä sitä.\" Silloin alkaa ministeri niin ylitsevuotavaisen\nkaunopuheliaisuuden tulvan, että ei tämä kynä kykene enää sitä\njäljentämään; hän puolustelee kunnianhimoista suunnitelmaansa ja\nosoittaa sen suuren hyödyn, minkä hän tekee, isänmaalleen päästyään\nsen tunnustetuksi päämieheksi. Hän tukee mielipidettään muutamilla\nsopivilla kreikkalaisilta ja roomalaisilta auktoriteeteilta lainatuilla\nlauselmilla (senlaatuista oppia hän melkein kerskaillen käytti) ja\nrehentelee ylimielisesti niillä keinoilla ja halpamaisuuksilla, joilla\nhän saa narrit itseään seuraamaan, lahjoo tai vaientaa vastustajat,\nkäännyttää epäilijät ja saa vihamiehet kunnioituksesta pelästymään.\n\n\"Minä olen Diogenes\", virkkoi Esmond naurahtaen, \"joka pääsee\najelulle Aleksanterin vaunuissa. Minulla ei ole laisinkaan halua\nvoittaa Dareiosta eikä kesyttää Bukefalosta. Minä en halua sitä,\nmitä te haluatte: suurta nimeä tai korkeata asemaa -- niiden\nsaaminen ei tuottaisi minulle minkäänlaista iloa. Minua ei pidätä\nniitä tavoittelemasta hyve vaan maku; ja minä tiedän että se, mitä\nminä haluan, on yhtä turhamaista kuin sekin, mitä saadaksenne te\nponnistelette. Älkää moittiko minua turhamaiseksi, jos sallitte sen\nitsellenne; naurakaamme mieluummin niille ja itsellemme ja toisillemme.\"\n\n\"Jos lumoojasi pysyy taipumattomana\", virkkoi St. John, \"niin hän\nsaattaa pitää sinua kaksikymmentä vuotta itseään piirittämässä ja\nantautuu sitten, kun tulet seitsenkymmenvuotiaaksi ja hän itse kelpaisi\nisoäidiksi. Minä en väitä, ettei naisen pyydysteleminen olisi yhtä\nmiellyttävää huvia kuin muunlaatuinenkin metsästys\", lisäsi hän,\n\"mutta minä olen puolestani huomannut, ettei se otus juokse tarpeeksi\npitkälle. Ne antautuvat liian helposti -- sen vian olen minä niissä\nhavainnut.\"\n\n\"Se riista, jota sinä pyydystelet, on tottunut joutumaan kiinni ja\nkaatumaan\", virkkoi mr. Esmond.\n\n\"Mutta Dulcinea del Toboso lienee sentään verraton?\" ilkamoi toinen.\n\"No niin, kelpo Harry, hyökkäile sinä vain tuulimyllyjä vastaan,\nkenties et ole muita hullumpi\", lisäsi St. John huokaisten.\n\n\n\nIII luku.\n\nERÄS LUKU \"SPECTATORISTA\".\n\nKärsineekö kukaan nuori herra jälkeläisistäni lemmentuskaa lukiessaan\nnäitä vanhan isoisänsä muistiinpanoja? Sille löytyy eräs nöyryyttävä\nparannuskeino, mutta se on helppo ja sopii juuri tuolle taudille, --\ntulee koettaa _paikan muutosta_. Esmond poistui rakastettunsa luota ja\nparantui useita kertoja; hän palasi uudestaan Beatrixin luo ja sai taas\nheti tuon kuumeen. Esmond vakuutti itselleen, että hän voisi poistua\ntämän luota ja unohtaa tämän ainiaaksi -- ja siten hän kykeni hyvin\nvaimentamaan tuon kiihkon ja kaihon, joka häntä kalvoi hänen ollessaan\nBeatrixin luona; mutta heti kun hän palasi, alkoi hänen tuskansa taas\nuudestaan. Hän oli tosiaankin naurettava ja säälittävä olento, sillä\nsääliäkään ei riittänyt enää muilta kuin hänen armaalta emännältään,\nlady Castlewoodilta, jonka hellään huostaan hän uskoi kaikki surulliset\nsalaisuutensa ja joka ei koskaan väsynyt häntä kuulemaan eikä puhumaan\nhänen hyväkseen.\n\nToisinaan luuli Esmond itsellään olevan toivoa. Sitten häntä alkoi\nepätoivo kalvaa rakastettunsa hulluttelun tai liehittelyn johdosta.\nOli päiviä, jolloin he olivat kuin veli ja sisar tai parhaimmat\nystävät -- Beatrix oli yksinkertainen, hellä ja viehättävä ja\nEsmond oli sanomattoman onnellinen hänen ystävällisyydestään. Mutta\nyht'äkkiä muuttui taas kaikki. Joko oli Esmond liian tunkeileva ja\nvihjasi rakkauteensa, jolloin Beatrix heti torjui hänet ja loukkasi\nhänen turhamaisuuttaan; tai oli Esmond mustasukkainen, syystä kyllä,\njollekin uudelle ihailijalle tai jollekin rikkaalle vasta kaupunkiin\nsaapuneelle herralle, jolle tämä parantumaton kiemailija asetteli\npyydyksiään. Kun Esmond pani vastalauseensa virkkoi pieni kapinoitsija:\n\"Kuka sinä olet? Minä kuljen omaa tietäni, hyvä herra, ja se tie\nvie aviomiehen luo; sillä tiellä minä en kaipaa _sinua_. Minä olen\nparempia varten, eversti, parempia varten -- kuuletko sen? Saattaisit\nkelvata, jos sinulla olisi maatilus ja jos olisit nuorempi. Mitä,\nsanot olevasi minua vain kahdeksan vuotta vanhempi! pyh! Sinä olet\nsata vuotta vanhempi. Sinä olet kovin, kovin vanha Murhemuoto, ja minä\ntekisin sinut onnettomaksi; se olisikin ainoa lohdutus, mikä minulla\nolisi, jos menisin kanssasi naimisiin. Mutta sinulle ei jää tarpeeksi\nrahaa pitää kissaakaan siistinä, kun olet maksanut miespalvelijasi\nja taloudenhoitajasi laskut. Luuletko sinä, että minä haluan asua\nvuokrahuoneistossa ja kääntää nuorasta lampaanpaistia sillä välin kuin\nteidän armonne hoitaa lasta? Lorua! Miksi et saanut päästäsi pois tuota\nhulluutta sodassa ollessasi? Olet palannut surullisempana ja synkempänä\nkuin milloinkaan. Sinä ja äiti sovitte hyvin yhteen. Voisitte näytellä\nDarbya ja Joania ja pelata knorria elämänne loppuun saakka.\"\n\n\"Sinä sentään myönnät maailmanmielisyytesi, Trix-poloinen\", virkkoi\nhänen äitinsä.\n\n\"Maailmanmielisyyteni! Niin, sievä rouvaseni, luuletteko minun olevan\nlastenkamarissa, missä mörköjä pelätään? Maailmanmielisyyteni, niinkö;\nja mitä pahaa, rouva, on siinä, että haluan elää mukavasti? Kun sinä\nolet poissa, rakkahin olento, tai kun minä olen sinuun väsynyt ja olen\njuossut pois, niin minne menen? Menenkö lasten ylihoitajattareksi\npaavinuskoiselle kälylleni ja vien lapsia raittiiseen ilmaan ja\nkuritan niitä ja panen ne nukkumaan, kun ne ovat pahoja? Rupeanko\nCastlewoodin ylimmäiseksi palvelijattareksi joutuakseni Tom Tusherin\nkanssa naimisiin? _Merci_ [Kiitoksia] Minä olen ollut ihan tarpeeksi\nkauan Frankin nöyrin palvelija. Miksi en ole mies? Minulla on kymmenen\nkertaa niin paljon järkeä kuin Frankilla, ja jos minä olisin saanut\nkantaa -- no, no, ei teidän armonne tarvitse peljätä -- jos minä olisin\nsaanut kantaa miekkaa ja pitää peruukkia tämän vaipan ja vaateparren\nasemasta, minkä luonto on minulle määrännyt (vaikka se on kylläkin\nsievä, -- serkku Esmond, sinä menet huomenna pörssiin ja hankit ihan\nsamanlaista nauhaa kuin nämä ruusukkeet, kuuletko sir?) niin minä\nolisin tehnyt nimemme huomatuksi. Myöskin Murhemuoto tässä olisi tehnyt\nnimestämme jotain, jos hän olisi sitä edustanut. Lordi Murhemuoto\nolisi ollut erinomainen. Niin, sinulla on siro käytös ja sinusta\nolisi tullut kovin täsmällinen ja juhlallinen puhuja.\" Ja nyt alkoi\nBeatrix matkia Esmondin käyttäytymistä ja puhetapaa tälle itselleen\nniin hassunkurisesta että hänen emäntänsä purskahti nauruun ja Esmond\nhuomasi itsekin, että tuossa leikillisen ilkeässä jäljittelyssä oli\njotain yhdenlaisuutta.\n\n\"Niin\", virkkoi Beatrix, \"minä juhlallisesti vakuutan, myönnän ja\ntunnustan, että tarvitsen hyvän miehen. Mitäpä pahaa siinä olisi?\nMinun kasvoni ovat omaisuuteni. Kuka haluaa? -- ostakaa, ostakaa,\nostakaa! Minä en osaa tehdä työtä enkä kehrätä, mutta minä osaan pelata\nkahtakymmentäkolmea korttipeliä. Minä osaan tanssia kaikkein uusimmat\ntanssit ja metsästää peuraa ja luulenpa osaavan ampua lennosta. Minä\nosaan puhua yhtä ilkeästi kuin joku muukin minun ikäiseni nainen\nja minä tunnen tarpeeksi monta juttua huvittaakseni oikullista\npuolisoa ainakin tuhat yksi yötä. Minulla on hyvä maku pukeutumiseen,\ntimantteihin, uhkapeliin ja vanhaan porsliiniin nähden. Minä pidän\nsokeriluumuista, marines-pitsistä (se, jota minulle toit, serkku, on\noikein somaa), oopperasta ja kaikesta, mikä on hyödytöntä ja kallista.\nMinulla on marakatti ja pieni murjaanipoika -- Pompey, sir, mene ja\ntarjoa suklaata eversti Murhemuodolle -- ja papukaija ja pyykoira ja\nminun täytyy saada mies. Kuuletko, Cupido?\"\n\n\"Juu, missis!\" virkkoi Pompey, pieni virnistelevä neekeri, jonka\nlordi Peterborow oli Beatrixille antanut ja jolla oli paratiisilintu\nturbaanissaan ja kaulus, jossa oli hänen emäntänsä nimi.\n\n\"Juu, missis!\" virkkoi Beatrix lasta matkien. \"Ja jos ei mies tule,\ntäytyy Pompeyn mennä hakemaan.\"\n\nJa virnistelevä. Pompey poistui suklaatarjottimineen, ja miss Beatrix\njuoksi äitinsä luo ja lopetti vallattoman jaarituksensa tavalliseen\ntapaansa suudelmalla. Ei ollut ihme, että hänen hellä tuomarinsa antoi\nhänelle anteeksi sellaisen hyvityksen saatuaan.\n\nKun Esmond palasi kotiin, oli hänen terveytensä yhä heikko; hän\nvuokrasi, huoneiston lähellä emäntänsä taloa Kensingtonista. Hän kykeni\nottamaan vastaan muutamia vieraita -- vieläpä sellaisia, joista hän\nenin piti. Mr. Addison ja mr. Steele kunnioittivat häntä molemmat\nvierailullaan ja tyhjensivät lukemattomia laseja hyvää punaviiniä\nhänen asunnossaan, sillä välin kuin heidän isäntänsä haavansa tähden\nsai tyytyä terveysjuomaan ja velliin. Nämä herrat olivat whigeja ja\nMarlborough'n herttuan suuria ihailijoita, joten Esmond oli kokonaan\ntoista puoluetta. Mutta heidän erilaiset valtiolliset katsantokantansa\neivät estäneet herroja soveltumasta yhteen muissa asioissa, ja eräänä\niltana kun Esmondin hyvä vanha suojelija, kenraaliluutnantti Webb astui\nkeppeineen ja kainalosauvoineen everstin asuntoon (joka oli kauniilla\npaikalla Knightsbridgen varrella Lontoon ja Kensingtonin välissä\nvastapäätä puutarhoja) he myönsivät, että kenraaliluutnantti oli jalo\nja urhoollinen soturi ja että häntä oli kohdeltu väärin Wynendaelin\nasiassa. Mutta kyllä kenraali nyt piti puolensa puheessa; ja jos mr.\nAddisonilla vain olisi ollut halua kirjoittaa Wynendaelin taistelusta\nruno, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus kuulla selostus siitä satoja\nkertoja.\n\nKoska mr. Esmondin nyt täytyi alistua hiljaisuuteen, hän lohduttautui\nkirjallisuudella ja sepitti näytelmän, josta minulla nyt on kuiskaajan\njäljennös sinetöitynä ja nimi lapulla varustettuna pähkinäpuisen\nkirjoituspöytäni laatikossa; nimilipussa on kirjoitus: \"Uskollinen\nnarri, näytelmä, jonka hänen majesteettinsa palvelijat esittivät\" Se\noli kovin sentimentaalinen kappale, ja mr. Steele, jolla oli enemmän\nkuin mr. Addisonilla taipumusta sentimentaalisuuteen, ihaili näytelmää,\nkun taas Addison melkein ivaili sitä, vaikka hän myönsikin sen siellä\ntäällä sisältävän muutamia kauniita kohtia. Addison julkaisi siihen\naikaani oman _Cato-näytelmänsä_ ja sen loisto sammutti kokonaan\nEsmondin arvottoman kynttilän; Esmondin nimeä ei koskaan pantukaan\nnäytelmäkappaleeseen, joka julkaistiin aivan kuin jonkun huomattavan\nhenkilön tekeleenä. Vain yhdeksän kappaletta meni kaupaksi, vaikka\nsuuri kriitikko mr. Dennis sitä kehuikin ja sanoi sen olevan kovin\nansiokkaan teoksen; ja eversti Esmond poltatti eräänä päivänä\nraivoissaan koko painoksen palvelijallaan Jack Lockwoodilla.\n\nKoko tämä näytelmä ivasi purevasti erästä nuorta naista. Kappaleen\njuoni oli aivan uusi. Siinä esiintyi nuori nainen, jolla oli kovin\npaljon kosijoita ja joka valitsi nenäkkään hupsun päärin, näytelmän\nsankarin asemesta, (mutta mr. Wilks, Uskollinen narri, esitti\nmielestäni huonosti sankaria) joka yhä jäi hänen ihailijakseen.\nViidennessä näytöksessä Teraminta huomaa Eugenion (Usk. narrin)\nansiot ja alkaa liian myöhään rakastaa häntä. Eugenio näet ilmoittaa\nantaneensa kätensä ja maatiluksensa Rosarialle, maalaisimmelle, joka\non kaikkien hyveiden kaunistama. Mutta täytyy myöntää, että yleisö\nhaukotteli koko näytelmän ajan ja että se kolmantena iltana hävisi\nkokonaan, niin että jäljelle jäi vain kuutisen henkilöä sen suruja\nseuraamaan. Esmond ja nuo kaksi ladyä tulivat ensi-iltaan ja Beatrix\nnukahti; hänen äitinsä taas, joka ei ollut käynyt teatterissa kuningas\nJaakko II:n ajan jälkeen, piti näytelmää, joskaan ei juuri loistavana,\nkovin kehuttavana moraalinsa puolesta.\n\nMr. Esmond siis kirjoitteli ja hän kyhäsikin kokoon joutilaisuudessaan\naika paljon sekä runomittaista että suorasanaista. Kun hän oli\ntyytymätön Beatrixin käytökseen, sepusteli hän satiireja mielensä\nkevennykseksi. Kun häntä kiusasi naisten uskottomuus, laati hän\nrunosikermän, missä hän ylenkatseellisesti kohteli koko naissukupuolta.\nOllessaan eräänä päivänä tällaisella päällä hän teki pienen pilan,\njohon (vaitiolon lupauksella) hän sai ystävänsä Dick Steelen itseään\nauttamaan. Hän laati lehtisen ja antoi Steelen latojan painaa sen ihan\nSteelen lehden malliin sekä asetti emäntänsä aamiaispöytään seuraavan\nsepustuksen:\n\n    \"SPECTATOR.\n\n    \"N:o 341. Tiistaina, huhtikuun 1 pnä 1712.\n\n    _Mutato nomine de te Fabula narratur_. -- Horatius.\n    _Sa itse arvaa oppi tarun tään_. -- Creech.\n\n    \"Jocasta tunnetaan oppineena naisena ja muodinmäärääjänä ja\n    hän on hovimme ja maamme rakastettavimpia olentoja. Hän on\n    kotona kahtena aamuna viikossa ja kaikki nerot ja muutamat\n    Lontoon kaunottarista parveilevat hänen vastaanottoihinsa. Kun\n    hän matkustaa Tunbridgeen tai Bathiin ratsastaa ihailijaseurue\n    hänen kanssaan koko matkan. Ja Lontoon kavaljeerien ohella on\n    hänellä ihailijajoukko noissa virkistyspaikoissakin, sillä\n    Sussexin ja Somersetin hienosto saapuu hänen teekutsuihinsa\n    toivoen, että hän nyökkäisi heille istuimeltaan. Niinpä on siis\n    Jocastan tuttavapiiri kovin suuri. Erään hyvän kynänkäyttäjän\n    toimena onkin hänen vastaanottokirjansa hoito; vahva palvelija\n    on palkattu kantamaan sitä: ja pitäisi olla vieläkin terävämpi\n    muisti kuin on Jocastalla, jotta pysyisi selvillä kaikkien hänen\n    rakkaitten ystäviensä nimistä.\n\n    \"Joko Epsom lähteellä tahi Tunbridgessä (sillä tästä tärkeästä\n    asiasta ei Jocasta ole varma) hänen armonsa tutustui ilokseen\n    erääseen nuoreen herraan, jonka keskustelu oli niin hupaista ja\n    käytös niin rakastettavaa että Jocasta kutsui tämän miellyttävän\n    nuoren keikarin vierailulle luokseen, jos tämä joskus tulisi\n    Lontooseen. Siellä oli Jocastan talo Spring Gardenissa oleva\n    hänelle avoinna. Vaikka tuo herra oli viehättävä ja epäilemättä\n    sievännäköinen, niin on Jocastalla kuitenkin niin suuri rykmentti\n    samanlaisia alati ympärillään, ettei ole mikään ihme, jos hänen\n    huomionsa tulee tasattua heidän keskensä. Ja täytyy siis myöntää,\n    vaikka tämä herra teki melkoisen vaikutuksen häneen ja liikutti\n    hänen sydäntään vähintäinkin kaksikymmentäkolme minuuttia, että\n    Jocasta oli unohtanut hänen nimensä. Hän oli tumma ja saattaa\n    olla kahdeksankolmatta vuotias. Hänen pukunsa on koruton,\n    vaikkakin kallisarvoinen. Hänellä on otsassa vasemman silmän\n    yläpuolella luomi, sininen nauha kepissä ja miekassa eikä hän\n    peitä tukkaansa peruukilla.\n\n    \"Jocasta tunsi itsensä kovin imarrelluksi, kun hän näki\n    ihailijansa (sillä hän ei voi hetkeäkään epäillä, että eivät\n    kaikki, jotka hänet näkevät, ihailisi häntä) penkissä vastapäätä\n    itseään St. Jamesin kirkossa viime sunnuntaina. Ja se, miten hän\n    näytti nukahtavan saarnan aikana -- vaikka hän todennäköisesti\n    pitkien silmäripsensä takaa heitti kunnioittavan kaihoavia\n    katseita Jocastaa kohti suuresti liikutti ja huvitti Jocastaa.\n    Kirkosta tullessa raivasi herra tien hänen kantotuolinsa luo\n    ja teki komean kumarruksen, kun Jocasta istui siihen. Jocasta\n    näki herran jälkeenpäin hovissa, missä tämä osoitti mitä\n    hienostuneinta käytöstä, mutta kukaan Jocastan tutuista ei\n    tiennyt tämän nimeä. Seuraavana iltana herra oli teatterissa,\n    missä lady sivuaitiossa istuen näki hänet.\n\n    \"Koko näytelmän ajan vaivasi lady aivojaan muistaakseen herran\n    nimen, joten hän ei kuullut sanaakaan kappaleesta; ja kun lady\n    ilokseen vielä kerran kohtasi tämän teatterin eteisessä, kiiruhti\n    hän herran luo ja kehoitti tätä muistamaan, että hänellä oli\n    vastaanotto kaksi kertaa viikossa ja että hän halusi nähdä tämän\n    Spring Gardenissa.\n\n    \"Herra saapui tiistaina kallisarvoisessa puvussa, joka todisti\n    sekä räätälin että kantajan erinomaista aistia; ja vaikka meitä\n    oli kokonainen liuta viehättävän Jocastan ympärillä, henkilöitä,\n    jotka kuvittelivat tuntevansa joka naaman kaupungissa, ei\n    yksikään, kun Jocasta kiihkeästi uteli, voinut ilmoittaa herran\n    nimeä; Jocasta sinkautteii tiedustelujaan oikeaan ja vasempaan,\n    kun herra astui huoneeseen kumartaen niin että se olisi\n    kaunistanut herttuata.\n\n    \"Jocasta otti vastaan tervehdyksen niiaten ja hymyillen niin kuin\n    vain tuo lady taitaa. Hän niiasi kaihoavana aivankuin sanoakseen:\n    'Viimeinkin olette tullut. Teitä minä olen ikävöinyt.' Ja sitten\n    hän viimeistelee uhrinsa surmaavalla katseella, joka sanoo: 'Oi,\n    Philander! Silmät on minulla vain sinua varten.' Camilla osaa\n    ehkä yhtä kauniisti niiata ja Thalestris voi ehkä näyttää melkein\n    yhtä viehättävältä; mutta tuo katse ja niiaus yhdessä kuuluvat\n    kaikista Englannin kaunottarista vain yksin Jocastalle.\n\n    \"Tervetuloa Lontooseen, sir\", virkkoi hän. \"Teistä huomaa\n    hyvin, että tulette maalta.\" Hän olisi sanonut Epsomista tai\n    Tunbridgestä, jos hän olisi tarkalleen muistanut kummassa\n    paikassa hän oli kohdannut tuon vieraan, mutta ah, hänhän oli\n    unohtanut.\n\n    \"Herra kertoi olleensa kaupungissa vain kolme päivää ja yhtenä\n    syynä hänen tuloonsa oli ollut halu osoittaa kunnioitustaan\n    Jocastalle.\n\n    \"Jocasta sanoi, että terveysvesi ei ollut tehnyt häneen\n    sanottavampaa vaikutusta.\n\n    \"Terveysvedet ovat sairaita varten\", selitti herra, \"ja nuoret\n    ja kauniit menevät vain saadakseen veden loistamaan. Ja kun\n    pappi luki saarnaa sunnuntaina\", lisäsi hän, \"ajattelin minä,\n    että teidän armonne on kuin enkeli, joka saapuu lammikolle\";\n    hyväksymisen mutinalla tervehdittiin tätä huomautusta. Manilio,\n    joka on nerokas silloin kun ei hän ole korttien ääressä, oli niin\n    kiihtynyt, että hän toisti tuon lauseen.\n\n    \"Jocasta oli enkeli, joka saapui lammikolle, mutta kumpaan\n    Bethesdaan? Jocasta joutui yhä enemmän ja enemmän ymmälle ja\n    näytti kuten tavallisesti viattomammalta ja yksinkertaisemmalta\n    mitä viekkaammat hänen tarkoituksensa olivat.\n\n    \"Me keskustelimme\", virkkoi hän, \"eri nimien kirjoitustavasta\n    teidän tullessanne. On niin paljon mutkikkaita nimiä.\"\n\n    \"Sellainen lumoojatar kuin teidän armonne tuntee kaikkien\n    salaisuuksien avaimen\", virkkoi herra.\n\n    \"Miten te tavaatte nimenne?\" kysäisi Jocasta, tullen viimein\n    asiaan; sillä tämä pirteä keskustelu oli kestänyt paljon kauemmin\n    kuin tässä osoitetaan; sitä oli jatkunut ainakin kolmen teekupin\n    juontiajan.\n\n    \"'Oh, madame', virkkoi herra, 'minä kirjoitan nimeni v:llä.' Ja\n    herra laski kuppinsa pöydälle ja teki taas komean kumarruksen ja\n    poistui huoneesta.\n\n    \"Jocasta ei tämän pettymyksen jälkeen ja muukalaisen hävittyä ole\n    saanut rahtuakaan unta. Kun hänelle koituu jotain mieliharmia,\n    sairastuu hän aina varmasti ja joutuu huonolle tuulelle; ja\n    me, hänen palvelijansa kärsimme, kuten on tavallista, niin\n    kauan kuin kuningattaremme pysyy vihaisena. Voitteko Te, mr.\n    Spectator, joka tiedätte kaiken, auttaa meitä selittämään\n    hänelle tämän arvoituksen ja antamaan meille mielenrauhan? Me\n    olemme nähneet Jocastan luettelossa mr. Bertyn, mr. Smithin,\n    mr. Piken ja mr. Tylerin -- jotka saattavat olla mr. Bertie,\n    mr. Smyth, mr. Pyke ja mr. Tiler yhtähyvin. Jocasta on sanonut\n    irti vastaanottokirjansa hoitajan, miespoloisen, jolla on paljon\n    lapsia. Lukekaa tämä arvoitus, hyvä mr. Shortiace, iloksi\n    ihailijallenne --\n\n                                               Oidipokselle.\"\n\n\n    \"Kahvila 'Vaskitorvi', Whitehall.\n\n    \"Mr. Spectator!\n\n    \"Minä olen kovin vähän perehtynyt tähän kaupunkiin, vaikka\n    olenkin saanut yliopistosivistystä ja vaikka olen kuluttanut\n    muutamia vuosia palvellen isänmaatani ulkomailla, missä minun\n    nimeni tunnetaan paremmin kuin kahviloissa ja St. Jamesissa.\n\n    \"Kaksi vuotta sitten setäni kuoli ja jätti minulle sievoisen\n    maatiluksen Kentin kreivikunnassa; ja kun viime kesänä suruaikani\n    jälkeen olin Tunbridge Wellsissa -- ja totuushan täytyy ilmaista\n    -- etsiskellen nuorta neitoa, joka sopisi jakamaan suuren\n    kelttiläisen taloni yksinäisyyttä kanssani ja olisi ystävällinen\n    alustalaisilleni (joille nainen voi tehdä paljon enemmän hyvää\n    kuin hyväntahtoisinkaan mies), minua viehätti suuresti eräs nuori\n    nainen Lontoosta; häntä ihailivat kaikki Tunbridgessa. Kaikki\n    tuntevat Saccharissan kauneuden, ja luulenpa, mr. Spectator,\n    ettei kukaan sen paremmin kuin hän itse.\n\n    \"Muistikirjani ilmoittaa minulle, että tanssin illatsuissa\n    hänen kanssaan kokonaista kaksikymmentä seitsemän kertaa. Minä\n    soitatin hänelle kahdesti viuluja. Minä pääsin monta kertaa hänen\n    asuntoonsa ja hän otti minut vastaan erikoisen huomaavaisesti, ja\n    hetken aikaa olin minä täydelleen hänen orjansa. Vasta sitten,\n    kun tein huomioita terveyslähteelle kokoontuneen seurueen\n    puheista ja kun olin läheltä tutkinut erästä, jolle kerran\n    ajattelin tehdä pyhimmän kysymyksen, minkä mies voi naiselle\n    tehdä, tulin huomanneeksi miten sopimaton hän oli maalaisherran\n    vaimoksi; tämä ihana olento oli vain sydämetön, kevytmielinen\n    kiemailija; hän leikki lemmellä, johon ei koskaan ajatellutkaan\n    vastata, ja hän olikin kykenemätön sitä tekemään. Sellaiset\n    naiset haluavat ihailua, rakkaus ei heitä liikuta. Minä en voi\n    ajatella kurjempaa olentoa kuin tämä lady on oleva kun hän tulee\n    vanhaksi ja hänen kauneutensa katoaa ja hänen ihailijansa ovat\n    hänet jättäneet ja kun ei hänellä ole ystäviä eikä uskontoa\n    lohtunaan.\n\n    \"Kun liikeasiat veivät minut Lontooseen, menin viime sunnuntaina\n    St. Jamesin kirkkoon ja siellä, minua vastapäätä, istui\n    kaunottareni Tunbridgen terveyslähteiltä Hänen käytöksensä oli\n    koko jumalanpalveluksen ajan niin kiusallista, väsyttävää ja\n    mieletöntä -- hän leikki viuhkallaan ja tirkisteli silmillään\n    minua niin sopimattomasti, että minun oli pakko sulkea silmäni\n    saadakseni hänet uskomaan, etten minä häntä nähnyt; ja aina kun\n    minä aukaisin silmäni, minä näin hänen silmänsä (ne ovat kovin\n    kirkkaat) yhä minuun kiintyneinä. Minä tapasin hänet myöhemmin\n    hovissa ja teatterissa: siellä hän ei saanut rauhaa ennenkuin\n    raivasi tien väkijoukon lävitse ja puhutteli minua ja kutsui\n    minut vastaanottoonsa, joita hän pitää talossaan lähellä Ch-r-ng\n    Cr-ssia.\n\n    \"Koska olin luvannut käydä hänen luonaan, pidin tietysti sanani\n    ja tapasin tuon nuoren lesken kuuden korttipöydän keskeltä\n    ihailijajoukon ympäröimänä. Tein kauneimman kumarrukseni ja menin\n    hänen luokseen; omituisen kysyvästä ilmeestä hänen kasvoillaan\n    huomasin, vaikka lady koetti peittää hämminkiään, että hän oli\n    unohtanut nimeni.\n\n    \"Hänen puheensa, vaikka se olikin viekasta, sai minut\n    vakuutetuksi siitä, että olin arvannut oikein. Hän käänsi\n    keskustelun mitä naurettavimmin nimien kirjoittamistapaan;\n    ja minä vastasin hänelle kaikkein naurettavimmilla ja\n    inhoittavimmilla kohteliaisuuksilla, mitä osasin hänelle ladella.\n    Yksi, jossa vertasin häntä lammikolle saapuvaan enkeliin, taisi\n    mennä vähän liian pitkälle; en olisi sitä käyttänytkään, mutta\n    sain siihen aiheen toisesta viime sunnuntain tekstistä, jonka me\n    molemmat kuulimme, ja täytyihän minun hänelle vastata.\n\n    \"Sitten hän teki kysymyksen, jonka tiesin itseäni odottavan,\n    ja tiedusteli miten kirjoitan nimeni. \"Rouva\", vastasin minä\n    pyörähtäen korollani, \"minä kirjoitan sen y:llä.\" Sitten poistuin\n    hänen luotaan, ihmetellen kaupunkilaisten kevytmielisyyttä, he\n    kun niin helposti unohtavat ja tulevat ystäviksi, ja päätin hakea\n    toisaalta toveria uskolliselle lukijallenne,\n\n                                            Cymon Wyldoats'ille.\"\n\n    \"Te, mr. Spectator, tunnette oikean nimeni, missä ei ensinkään\n    ole y-kirjainta. Mutta jos lady, jota olen nimittänyt\n    Saccharissaksi, ihmettelee, miksi en enää saavu hänen\n    teekutsuihinsa, niin ilmoitan hänelle tässä kunnioittaen syyn.\"\n\nYlläoleva on vertaus, jonka kirjoittaja nyt selittää. Jocasta ei ollut\nkukaan muu kuin miss Esmond, hänen majesteettinsa hovinainen. Hän oli\nkertonut mr. Esmondille tämän pienen jutun siitä, miten hän oli jossain\ntavannut erään herran ja unohtanut tämän nimen; silloin herra, jolla\nei ollut sellaisia pahoja tarkoituksia kuin \"Cymonilla\" ylläolevassa\njutussa, antoi juuri samanlaisen vastauksen kuin ylläoleva; ja me\nolimme kaikki huvitettuja ajatellessamme, miten vähän pikkuinen miss\nJocasta-Beatrix oli hyötynyt juonestaan ja varovaisuudestaan.\n\n\"Cymon\" taas oli tarkoitettu edustamaan teidän ja Beatrixin nöyrintä\npalvelijaa, tämän selityksen ja koko sepustuksen kirjoittajaa, jonka\nsepustuksen me olimme painaneet _Spectatorin_ paperille mr. Steelen\npainossa aivan samalla tavalla kuin nuo kuuluisat lehtiset painettiin;\noikean lehden asemesta pantiin sitten tämä lehti aamiaispöydälle.\nMss. Jocasta, joka oli kovin henkevä, ei voinut elää, ellei hän\nsaanut _Spectatoria_. teensä yhteydessä; tämän valhe_Spectatorin_\ntarkoituksena oli vakuuttaa tuolle nuorelle naiselle, että hän itse oli\nkiemailija ja että \"Cymon\" oli kunniantuntoinen ja päättävä mies, joka\nnäki kaikki hänen virheensä ja oli päättänyt iäksi katkaista kahleensa.\n\nSillä vaikka ihan tarpeeksi jo on sanottu tästä rakkausasiasta,\n-- ainakin tarpeeksi osoittamaan kirjoittajan jälkeläisille miten\nyksinkertainen rakastunut narri heidän vanha isoisänsä oli, hän, joka\nhaluaisi heidän pitävän itseään kovin viisaana vanhana herrana -- niin\nei kuitenkaan vielä ole kerrottu läheskään kaikkea, mikä koskee tätä\nasiaa; jos Esmond olisi lehdessään suonut sille niin paljon tilaa\nkuin se otti hänen ajastaan, niin hän väsyttäisi vallan näännyksiin\nsukulaisensa, ja hänellä olisi semmoinen hullutusten, tyhmyyksien,\nilojen ja tuskain päiväkirja, jommoista ei kukaan edes vähänkin\nturhamainen mies halua jättää jälkeensä.\n\nSillä jos Beatrix hänelle nauroi tai rohkaisi häntä, jos hymyili tai\noli kylmä ja soi hymynsä toiselle (vaikka Beatrix oli maailmanlapsi ja\nkunnianhimoinen ja kova ja huoleton, jommoiseksi hovielämä sekä sadat\nihailijat, jotka tulivat hänen luokseen ja jättivät hänet, näyttivät\nhänet muuttavan), niin ei Esmond kuitenkaan milloinkaan, vaikka hän\nolisi kuinka koettanut, voinut saada Beatrixia mielestään. Esmond\najatteli häntä, aina, sekä kotona että kotoa poissa ollessaan. Jos\nEsmond näki nimensä _Gazettessa_ tai sai sodassa vältetyksi tykin\nkuulan tahi jonkun suuremman vaaran, kuten hänelle usein tapahtui,\nhän ajatteli heti kun oli voittanut kunniaa tai välttänyt vaaran:\n\"Mitä Beatrix siitä sanoo? Tuottaako tämä arvonimi tahi hengenvaara\nhänelle sellaista liikutusta taikka tuskaa, että hän tuntee suurempaa\nkiintymystä minuun?\" Esmond ei voinut olla tuntematta tätä uskollista\nintohimoa sen enempää kuin hän voi estää silmiään näkemästä -- kumpikin\ntuntui olevan hänelle luonteenomaista; ja vaikka Esmond tunsi hänen\nkaikki virheensä yhtä hyvin kuin hänen pahimmat solvaajansa, ja ymmärsi\nmikä tyhmyys avioliitto olisi sellaisen naisen kanssa, se liitto ei\nkoskaan olisi voinut tuottaa hänelle viikkoa pitempää onnea, niin\nsiitä huolimatta tällä Kirkellä oli lumousvoima, josta ei harhautunut\nmiespoloisemme voinut vapautua, ja Esmond olikin paljon pitemmän\naikaa kuin Odysseus (toinen keski-ikäinen upseeri, joka oli paljon\nmatkustellut ja ollut sodassa vieraalla maalla) tämän lumoojattaren\ntaikojen lumoama ja sokaisema. Poistuako hänen luotaan? Esmond ei\nvoinut poistua hänen luotaan -- kuten \"Cymon\" kertomuksessamme teki\npetolliselle ystävälleen -- sen enempää kuin hän voi menettää eilisen\ntajunsa. Beatrixin oli vain ojennettava kätensä ja Esmond oli palaava\nmiten kaukaa tahansa; jos Beatrix vain olisi sanonut hyljänneensä\njonkun ihailijoistaan, olisi tuo hurmaantunut poloinen varmasti alkanut\njuosta hänen äitinsä talossa toivoen pääsevänsä hänen kosijainsa\nluetteloon, vaikka miespoloinen tiesikin, että hänet seuraavalla\nviikolla voitiin hyljätä. Jos Esmond hulluttelussaan olikin Odysseuksen\nkaltainen, niin oli myös Beatrix Penelopen kaltainen siinä, että\nhänellä oli kosijajoukko ja että hän päivä päivältä ja yö yöltä purki\nsen lumon kankaan ja kiemailun verkon, joilla hän kiehtoi ja huvitti\nheitä.\n\nOsa Beatrixin kiemailua saattoi aiheutua hänen oleskelustaan hovissa,\nmissä kaunis hovineito oli se valo, jonka ympärille tuhansia\nkavaljeereja leijaili; siellä hänellä oli aina ihailijapiiri\nympärillään; nämä tunkeilivat kuuntelemaan hänen sukkeluuksiaan yhtä\npaljon kuin ihailemaan hänen kauneuttaan, ja hovissa hän puhui ja sai\nitse kuulla paljon roskaa, jommoista ei koskaan olisi voinut luulla\nRachel Castlewoodin tyttären huulien lausuneen tai korvien kuulleen.\nKun hovinaiset ja -herrat suorittivat palveluksiaan Windsorissa tai\nHamptonissa, tekivät he ratsastusretkiä yhdessä -- miss Beatrix,\npuettuna ratsumiehen takkiin ja päähineeseen, ratsasti etummaisena\nhirvikoirien jäljessä ja kiiti nuolena puistoaitojen yli parvi nuoria\nmiehiä kintereillään. Joskin englantilaiset ladyt olivat tähän aikaan\nmaalla maailman puhtaimpia ja kainoimpia naisia, niin englantilaiset\nkaupunkilais- ja hovinaiset soivat itselleen sensijaan puheessa ja\nkäytöksessä vapauksia, jotka eivät olleet siveitä eivätkä puhtaita;\nja muutamat heistä ottivat vapauksia, joita ne, jotka enin naissukua\nrakastavat, eivät milloinkaan sille myöntäisi. Sukuni herrat,\njotka seuraavat jälkiäni (sillä en kehoita sukuni naisia tekemään\nsenlaatuisia tutkimuksia), voivat mr. Congreven ja tri Swiftin sekä\neräiden muiden teoksista saada käsityksen aikamme keskustelusta ja\ntavoista.\n\nEnglannin kaunein nainen v. 1712, jolloin Esmond palasi isänmaahansa,\noli korkeasukuinen, vaikka totta kyllä varaton, älykäs ja hurmaava\nBeatrix Esmond, nyt kuudenkolmatta vuotias ja yhä Beatrix Esmond.\nSadoista ihailijoistaan hän ei ollut valinnut ainoatakaan puolisokseen,\nja ne, jotka häntä olivat kosineet, hän oli hyljännyt ja vielä useammat\nolivat luopuneet hänestä. Hänen aikanaan oli jo melkein kymmenen\nvuoden kuluessa joka vuosi tullut kaunotarsato ja tosi _aviomiehet_\nolivat sen leikanneet -- käyttääksemme maanviljelysvertausta -- ja jo\nkauan sitten kauniisti korjanneet. Hänen omat ikätoverinsa olivat jo\nvakavia äitejä; tytöt, joilla ei ollut hituistakaan hänen sulojaan\neikä hänen älyään, olivat tehneet hyviä naimiskauppoja ja vaativat\nnyt etuoikeuksia naimattomalta naiselta, joka vielä hiljattain oli\ntehnyt heidät naurunalaiseksi ja loistanut heidät varjoon. Nuo nuoret\nkaunottaret alkoivat pitää Beatrixia vanhanapiikana ja ilkkuivat\nhänelle ja nimittivät häntä Kaarle II:n aikalaiseksi ja tiedustelivat\neikö hänen kuvaansa ollut Hampton Courtin muotokuvakokoelmassa? Mutta\nBeatrix hallitsi yhä ainakin yhden miehen sydämessä ylväämpänä kaikkia\nnoita pikku neitejä, jotka olivat nuorten miesten maljojen esineinä, ja\nEsmondin silmissä hän oli aina täydellisen ihana ja nuori.\n\nKukapa tietää miten monet olivat vähällä saada onnen omistaa hänet tai\npikemminkin onnistuivat välttämään tämän sireenin paulat? Ihmeellistä\non ajatella, että hänen äitinsä oli maailman puhtain ja yksinkertaisin\nnainen ja että tämä tyttö oli hänestä syntynyt. Minä luulen tosiaankin,\nettä emäntäni, joka ei sanonut ainoatakaan kovaa sanaa lapsilleen (hän\nteki sen vain yhdelle henkilölle pari kolme kertaa) oli liian hellä\nja tyrkytti liiaksi äidillistä hoivaansa; sillä sekä hänen poikansa\nettä hänen tyttärensä lensivät pois varhain, eikä heitä koskaan ensi\nlentonsa jälkeen saatu kokonaan palaamaan pesään hellän äidin syliin.\nLady Castlewood ei tuntenut tyttärensä elämää eikä tämän tosiajatuksia\nja kenties niin olikin parempi. Miten olisi hän voinut käsittää mitä\ntapahtui kuningattaren odotushuoneissa tai hovipöytien ääressä? Miss\nBeatrix vaati omaa päätösvaltaansa niin taipumattomasti, että hänen\näitinsä pian myöntyi. Tuolla hovineidillä olivat omat ajoneuvonsa\nja hän lähti ja palasi kotiin milloin halusi: hänen äitinsä oli\nyhtä voimaton häntä vastustamaan kuin johtamaan tai käskemään tai\nkehoittamaan häntä.\n\nBeatrix oli, mikäli Esmond tietää, ollut kihloissa pari kolme kertaa.\nKun Esmond matkusti Englannista, oli hänet juuri luvattu lordi\nAshburnhamille; ja katso, kun hän palasi, oli lordi juuri nainut lady\nMary Butlerin, Ormondin herttuan tyttären ja lordin hienot talot ja\nkahdentoistatuhannen punnan vuotuiset tulot, joiden tähden Beatrix oli\nhäntä halunnut, eivät enää olleet Beatrixin vallassa. Esmond ei voinut\nBeatrixille puhua mitään tämän liiton purkautumisesta; ja kun hän sitä\nemännältään tiedusteli, lady Castlewood ei voinut sanoa muuta kuin:\n\"Älä puhu minulle siitä, Harry. Minä en voi sinulle sanoa kuinka tai\nmiksi he erosivat ja minua peloittaa sitä tiedustella. Olen jo ennen\nsinulle sanonut, että voin sanoa kovin vähän hyvää Beatrix-poloisesta,\nvaikka ottaakin lukuun hänen hyvyytensä ja älynsä ja jalomielisyytensä\nja vieläpä hänenlaisensa loistavan luonteenlaadunkin, ja minä ajattelen\nkauhulla avioliittoa, jonka hän tulee solmimaan. Hänen mielensä on\nainoastaan kiintynyt maalliseen loistoon ja hän haluaa jotain suurta;\nja kun hän tämän saavuttaa, väsyy hän siihen kuten kaikkeen muuhunkin.\nTaivas varjelkoon hänen puolisoaan, kuka hän sitten tuleekin olemaan!\nMylord Ashburnham oli mitä oivallisin nuori mies, lempeä ja kuitenkin\nmiehekäs, ja hänellä oli jalot luonteenominaisuudet, niin minulle on\nkerrottu ja minä olen myöskin itse siitä vähästä minkä olen hänen\nkanssaan keskustellut, saanut saman käsityksen; ja lempeä ja kestävä on\nhänen täytynyt, olla kaiken sen perusteella mitä hänen täytyi kestää.\nMutta viimein lordi jätti hänet jonkun Beatrixin mahdottoman oikun tai\nitsevaltaisuuden tähden; ja nyt on lordi nainut nuoren naisen, joka\ntekee hänet tuhansia kertoja onnellisemmaksi kuin tyttöparkani koskaan\nolisi voinut tehdä.\"\n\nMikä ikänä lienee aiheuttanut tuon kihlauksen purkautumisen (minä\nkuulin koko häväistysjutun, mutta en viitsi tässä kertoa tuota pitkää\nja ala-arvoista kahvilalorua) niin siitä juoruttiin joka tapauksessa\nkovin paljon; ja mr. Esmond oli läsnä, kun mylord saapui kuningattaren\nsyntymäpäiville morsiamensa kanssa, jolle Beatrix kosti siten, että\nnäytti niin ylhäiseltä ja rakastettavalta, että tuo kaino, masentunut\nnuori lady ei voinut näyttäytyä hänen vieressään, ja lordi Ashburnham,\njoka omista syistään karttoi Beatrixia, vetäytyi pois kovin nolona\nja kovin varhain. Nyt oli hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua,\njonka Esmond ennenkin oli nähnyt hänen seurassaan, aina miss\nBeatrixin kintereillä. Hän oli Euroopan loistavimpia herroja, joka oli\nhienostunut kirjojen, matkustelun ja parhaan seurapiirin pitkäaikaisen\nhionnan avulla; hän oli huomattu valtiomies, joka oli toiminut\nlähettiläänä kuningas Wilhelmin aikana, ja hän oli skotlantilaisen\nparlamentin etevä puhuja; sieltä käsin hän oli johtanut puoluetta,\njoka vastusti unionihallitusta; ja vaikka hän nyt oli viiden- tai\nkuudenviidettä vuotias, niin oli tuo korkeassa asemassa oleva henkilö\nniin hienostunut älyltään ja niin suosittu, että hän olisi voinut\npyytää minkä eurooppalaisen ruhtinattaren kättä tahansa.\n\n\"Haluaisitko herttuan serkuksesi?\" kysäisi herra ministeri St. John\nranskaksi kuiskaten eversti Esmondilta; \"leski näyttää lohduttautuvan.\"\n\nMutta palatkaamme pieneen _Spectator_-lehtiseemme ja keskusteluun,\njonka se aiheutti. Miss Beatrix oli ensin aivan \"lyöty\" (kuten\nsiihen aikaan sanottiin) eikä \"haistanut\" jutun tekijää. Esmond\noli tosiaankin parhaansa mukaan koettanut jäljitellä Steelen\nkirjoitustapaa (toisen _Spectatorin_ toimittajan suorasanaista tyyliä\non luullakseni mahdotonta jäljitellä) ja Dick, joka oli miehistä\nlaiskin ja hyväluontoisin olisi antanut tuon palasen tulla lehteensä\nja tulla ikuistutetuksi omana tekeleenään, mutta Esmond ei halunnut\nlähettää maailmaan niin huonossa valossa rakastamansa naisen nimeä.\nBeatrix osoitti halveksumistaan lukiessaan; ja eversti Esmond katseli\ntarkkaavasti hänen kasvojaan lukemisen aikana.\n\n\"Miten tyhmäksi ystäväsi mr. Steele alkaa tulla!\" huudahti miss\nBeatrix. \"Epsom ja Tunbridge! Saako hän koskaan tarpeekseen Epsomista\nja Tunbridgesta ja kavaljeereista kirkossa ja Jocastasta ja\nLindamirasta? Miksi hän ei sano naisia Nellyksi ja Bettyksi, jotka\nnimet heidän kumminsa kasteessa heille antoivat?\"\n\n\"Beatrix, Beatrix!\" virkkoi hänen äitinsä, \"puhu vakavasti vakavista\nasioista.\"\n\n\"Äiti luulee varmaankin kirkkokatekismuksen tulleen taivaasta\", virkkoi\nBeatrix naurahtaen, \"ja että jokin piispa toi sen vuorelta. Oi miten\nhirveästi minä vaivasin päätäni sillä! Mutta äiti, minullahan oli\nkatolilainen kummitäti; miksi annoitte minulle sellaisen?\"\n\n\"Minä annoin sinulle kuningattaren nimen\", vastasi hänen äitinsä\npunastuen. \"Ja se on kovin sievä nimi\", virkkoi eräs toinen.\n\nBeatrix jatkoi lukemistaan: \"Minä kirjoitan nimeni y:llä -- sinä senkin\nlurjus\", virkkoi hän kääntyen eversti Esmondiin -- \"sinä olet kertonut\nminun juttuni mr. Steelelle -- tai ei; -- sinä olet kirjoittanut koko\nlehden itse saattaaksesi minut naurunalaiseksi. Häpeä toki, sir!\"\n\nEsmond tunsi itsensä pikemminkin pelästyneeksi ja sanoi totuuden, joka\nkuitenkin oli pelkkää valhetta. \"Minä en totisesti\", virkkoi hän, \"ole\nedes lukenut tämän aamuista _Spectatoria_.\" Sitä hän ei ollutkaan tehnyt,\nsillä tuo lehti ei ollut _Spectator,_ vaan ainoastaan valhelehti, joka\noli asetettu sen tilalle.\n\nBeatrix jatkoi lukemistaan ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun\nhän luki. \"Ei\", virkkoi hän, \"sinä et ole voinut kirjoittaa tätä.\nMr. Steele sen on tehnyt humalassa ollessaan, pelätessään hirveätä,\nsivistymätöntä vaimoaan. Kun näen naisen saavan jonkin suunnattoman\nkohteliaisuuden tai luen kiihkeän ylistyslaulun naishyveistä, niin\nolen aina varma siitä, että kapteeni ja hänen parempi puolensa ovat\nriitaantuneet edellisenä iltana ja että kapteeni on tuotu kotiin\nhumalaisena tai että hänet on löydetty --\"\n\n\"Beatrix!\" huudahti lady Castlewood.\n\n\"No äiti! Älä huuda ennenkuin loukkaannut. Minä en aio sanoa mitään\nsopimatonta. Minä koetan tuottaa sinulle mahdollisimman vähän\nmielipahaa, sinä soma, hyvä äiti. Niin, ja sinun pikku Trixisi on paha\npikku Trix ja hän jättää tekemättä kaiken sen, mikä hänen tulisi tehdä\nja tekee kaikkea sellaista, mitä hänen ei tulisi tehdä, ja siinä on --\nno niin, minä en jatka. Niin, kyllä minä jatkan, ellet suutele minua.\"\nJa tämän sanottuaan pani nuori lady syrjään lehden ja juoksi äitinsä\nluo ja hyväili tätä monenmoisin menoin ja sanoi Esmondille niin selvään\nkuin silmät soivat puhua: \"Etkö _sinäkin_ haluaisi leikkiä samaa\nhauskaa leikkiä.\"\n\n\"Kyllä, minä tekisin sen kovin mielelläni, neiti\", virkkoi Esmond.\n\n\"Mitä sinä tekisit?\" kysyi miss Beatrix.\n\n\"Sen mitä tarkoitit kun katsoit minuun niin kiehtovana\" vastasi Esmond.\n\n\"Mistä olisi Henry mielissään, kultaseni?\" kysäisi hänen äitinsä, tuo\nhyvä olento, joka ajatteli aina vain sitä mistä me pitäisimme ja miten\nhän voisi meitä ilahduttaa.\n\nTyttö juoksi hänen luokseen. \"Oh, sinä tyhmä, hyvä äiti\", virkkoi hän\nsuudellen tätä uudestaan, \"tästä Harry pitäisi\", ja hän purskahti\nraikuvaan nauruun ja lady Castlewood punastui yhtä kainosti kuin\nkuusitoistavuotias neitonen.\n\n\"Katsopas häntä, Harry\", kuiskasi Beatrix juosten Esmondin luo ja\npuhuen suloisella, matalalla äänellä. \"Eikö tuo punastus pue häntä?\nEikö hän ole soma? Hän näyttää minua nuoremmalta ja on varmaan satoja\nmiljoonia kertoja parempi.\"\n\nEsmondin hyvä emäntä poistui huoneesta ja vei punastuksensa mukanaan.\n\n\"Jos me hovinaiset voisimme kasvattaa semmoisia ruusuja\", jatkoi\nBeatrix naurahtaen, \"niin tekisimme mitä tahansa säilyttääksemme ne. Me\nleikkaisimme niiden varret ja panisimme ne suolaveteen. Mutta sellaiset\nkukat eivät kuki Hampton Courtissa eivätkä Windsorissa, Henry.\" Hän\npysähtyi hetkiseksi ja hymy hävisi hänen vaihtelevilta kasvoiltaan ja\nantoi tilaa uhkaavalle kyyneltulvalle. \"Oi, miten hän on hyvä, Harry!\"\njatkoi Beatrix. \"Oi, mikä pyhimys hän on! Hänen hyvyytensä peloittaa\nminua. Minä en sovi elämään hänen kanssaan. Minä luulen, että voisin\nolla parempi, jollei hän olisi niin täydellinen. Hänellä on elämässään\nollut suuri suru ja suuri salaisuus ja hän on sitä katunut. Se ei ole\nvoinut johtua isän kuolemasta -- siitä äiti puhuu vapaasti; ja äiti ei\nole voinut rakastaa isää kovin paljoa -- vaikka kukapa tietää mitä ja\nmiksi me naiset rakastamme?\"\n\n\"Mitä ja miksi tosiaankin!\" virkkoi mr. Esmond.\n\n\"Kukaan ei tiedä\", jatkoi Beatrix, ottamatta tätä keskeytystä\nhuomioon muuten kuin katseella, \"mitä elämää äiti elää. Hän on\nollut aamurukouksissa jo tänä aamuna. Hän viettää useita tunteja\nrukouskammiossaan; jos nyt seuraisit häntä sinne, tapaisit hänet\nrukoilemasta. Hän vaalii seutumme köyhiä -- noita hirveitä, likaisia\nköyhiä. Hän kuuntelee kappalaisen saarnat päästä päähän -- oi noita\npitkäveteisiä saarnoja! Ja sinä ymmärrät: _on a beau dire_ [sanottakoon\nmitä tahansa]; mutta vaikka hänenlaisensa ihmiset ovat hyviä, eivät\nhe koskaan sovi yhteen meidän suurmaailman ihmisten kanssa. Tuntuu\naina siltä kuin olisi joku kolmas läsnä, silloinkin kun minä ja äiti\nolemme kahdenkesken. Hän ei voi olla aivan avomielinen miniälle, hän,\njoka aina ajattelee tulevaista maailmaa ja suojelusenkeliään, joka\nehkä onkin hänen seurassaan. Oi, Harry, minä olen niin mustasukkainen\ntuolle suojelusenkelille\"; tässä miss Beatrix keskeytti puheensa.\n\"Minä tiedän, että se on väärin; mutta äidin elämä on kokonaan\ntaivasta varten ja minun kokonaan -- maailmaa varten. Me emme koskaan\nvoi olla oikeita ystäviä. Ja sitten äiti välittää enemmän Frankin\npikkusormestakin kuin minusta -- minä tiedän sen; ja hän rakastaa\nsinua, sir, ihan liian paljon ja se saa minut vihaamaan sinua. Minä\ntahtoisin hänet kokonaan itselleni, mutta hän ei tahdo. Kun olin\nlapsi, hän rakasti isää (oh, miten hän saattoikaan rakastaa häntä?\nVoin muistaa isän hyvänä ja kauniina, mutta hän oli niin tyhmä,\neikä hän kyennyt puhumaan juotuaan viiniä); senjälkeen hän rakasti\nFrankia, ja nyt ovat taivas ja papit hänen tilallaan. Kuinka minä\nolisin häntä rakastanut! Jo lapsena jouduin raivoihini, jos luulin\nhänen rakastavan muita kuin minua; mutta hän rakasti teitä kaikkia\nenemmän -- kaikkia, minä tiedän sen. Ja nyt hän puhuu uskonnon\nsiunatusta lohdusta. Rakas olento! hän luulee olevansa onnellisempi,\nkun hän uskoo, kuten hänen täytyykin uskoa, että me kaikki olemme\npahoja ja kurjia syntisiä ja että tämä maailma hyville ihmisille on\nvain _pied-à-terre_ [levähdyspaikka], jossa he viipyvät vain yhden\nyön, niinkuin mekin Walcotesta tullessamme viivymme yön synkässä,\nepämukavassa Hounslow-kievarissa leväten noilla kauheilla vuoteilla --\noh, muistatko noita kauheita vuoteita? -- ja vaunut tulevat ja vievät\nheidät seuraavana aamuna taivaaseen.\"\n\n\"Älä lörpöttele, Beatrix!\" virkkoi mr. Esmond.\n\n\"Lörpöttele --! Sinäkin Henry olet teeskentelijä vakavine ilmeinesi ja\näreine naamoinesi. Kaikki me olemme teeskentelijöitä. Voi kuitenkin!\nMe olemme kaikki niin yksin, niin yksin, niin yksin!\" virkkoi\nBeatrix-parka, ja hänen ihanasta povestaan kohosi huokaus.\n\n\"Minä olen kirjoittanut joka rivin tuosta lehdestä, ystäväiseni\",\nvirkkoi mr. Esmond. \"Sinä, Beatrix, et ole niin maailmanmielinen kuin\nluulet olevasi ja sinä olet parempi kuin me luulemme sinun olevan. Sitä\nhyvää, mikä meissä on, me epäilemme, ja onnen, joka on kädessämme, me\nheitämme pois. Sinun kunnianhimosi kannustimena on loistava avioliitto\nja komea koti -- ja miksi? Sinä väsyt niihin saatuasi ne etkä ole sen\nonnellisempi, jos vaunuissasi on kruunu --\"\n\n\"Kuin jos ratsastaisit Lubinin selän takana markkinoille\", virkkoi\nBeatrix. \"Paljon kiitoksia, Lubin!\"\n\n\"Minä olen tosiaankin synkkä paimen\", vastasi Esmond, punastuen,\n\"ja minä tarvitsen nymfin, joka kokoaa vuoteeni ja keittää minulle\nvesivelliä. No niin, kyllä Jack Lockwood voi sen tehdä. Hän kantoi\nminut hartioillaan tykkientulesta ja hoiti minua sairaana ollessani\nhellemmin kuin ehkä rakkaus milloinkaan -- vain hyvän palkan ja\nvaatteitteni ja matkalaukkuni sisällyksen toivosta. Miten kauan Jaakob\npalveli Raakelin vuoksi?\"\n\n\"Äidinkö vuoksi?\" kysyi Beatrix. \"Haluaako teidän kunnianarvoisuutenne\näitiä, jotta minulla olisi onni sanoa teitä isäksi?\"\n\nEsmond punastui taas. \"Minä puhuin siitä Raakelista, jota eräs\npaimen kosi viisituhatta vuotta sitten; silloin paimenet olivat\nelinvoimaisempia kuin nykyjään. Ja minä tarkoitin, että kun sinut ensi\nkerran näin eromme jälkeen -- olit silloin vain lapsi --\"\n\n\"Ja panin jalkaani parhaat sukkani kiehtoakseni sinut, minä muistan,\nsir --\"\n\n\"Minun sydämeni, semmoisena kuin se oli, on ollut sinun siitä lähtien,\nenkä välittänyt kenestäkään muusta naisesta. Se vähäinen maine, minkä\nolen itselleni hankkinut, oli tarkoitettu vain sinua miellyttämään; se\nei tosiaankaan ole paljon, ja luulen, että sadat narrit armeijassamme\novat ansainneet ja saaneet juuri yhtä paljon. Oliko synkän, vanhan\nCastlewoodin ilmassa jotain, joka teki meidät kaikki synkiksi ja\ntyytymättömiksi ja yksinäisiksi sen kuluneen vanhan katon alla?\nYksinäisiä me kaikki olimme, vaikka olisimme olleet yhdessäkin, ja\nvaikka näytimme toisiimme liittyneiltä, niin tuntui kuitenkin kuin\nkullakin olisi omat suunnitelmansa, kun istuimme pöydän ääressä.\"\n\n\"Tuo rakas, synkkä vanha koti!\" huudahti Beatrix. -- \"Äidillä ei\nkoskaan ole ollut voimaa palata sinne sen jälkeen kuin sieltä lähdimme\nkun -- olkoonpa siitä miten monta vuotta tahansa.\" Ja Beatrix\npudisti kiharansa otsaltaan ja katsahti siron olkansa yli mahtavana,\nkuvastimeen aivankuin sanoakseen: \"Aika, minä en pelkää sinua.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Esmond, joka, kuten Beatrix myönsikin, osasi usein\nlukea hänen ajatuksiaan. \"Sinä voit vielä katsoa kuvastimeen ja se\ntotuus, minkä se sinulle sanoo, tuottaa sinulle vain iloa. Mutta\narvaapa nyt, mitä minä mietin! Minä olen ajatellut pyytää Frankilta\nitselleni Virginian tilusta, jonka kuningas Kaarle antoi isoisällemme.\n(Beatrix teki mahtavan kumarruksen, aivankuin sanoakseen: 'Meidän\nisoisällemme tosiaankin! Paljon kiitoksia, herra äpärä!') Niin,\nminä tiedän, että sinä ajattelet kilpeni tahraa ja sitähän minäkin\najattelen. Tässä maassa ei mies voi sitä puhdistaa -- paitsi jollei hän\nkanna sitä kuninkaan vaakunan suojassa, mikä on kovin kunnioitettava\npuku; minä siis aion vetäytyä noille eteläisille tiluksille, missä\nrakennan itselleni intiaanimajan metsiin, ja jos tulen seurankipeäksi,\nvoin ottaa itselleni intiaanivaimon toveriksi. Me lähetämme teidän\narmollenne turkiksia talveksi, ja kun te tulette vanhaksi, pidämme\nteidät tupakassa. Minä en ole tarpeeksi vikkelä tai tarpeeksi suuri\nroisto -- kumpikohan lienen -- Vanhassa Maailmassa elääkseni. Ehkä\nluon itselleni aseman Uudessa, joka ei ole niin täynnä, ja pystytän\nperheen siellä. Kun sinä itse olet äiti ja ylhäinen lady, niin kenties\nlähetän sinulle jonakuna päivänä tiluksiltani pienen barbaarin, joka on\npuoliksi Esmond ja puoliksi Mohock-intiaani; ja sinä olet hänelle hyvä\nhänen isänsä tähden, joka joka tapauksessa oli sinun sukulaisesi ja\njota sinä pikkuisen rakastit.\"\n\n\"Mitä hullutuksia sinä puhut, Harry!\" virkkoi miss Beatrix tuijottaen\nsilmät suurina.\n\n\"Se on totista totta\", virkkoi Esmond. Ja tuo suunnitelma oli\ntosiaankin kovin usein kangastellut hänen mielessään viime aikoina\nja erittäinkin hänen kotiin paluunsa jälkeen, jolloin hän näki miten\ntoivotonta ja hänelle itselleen alentavaa hänen intohimonsa oli.\n\"Niin\", virkkoi hän sitten, \"minä olen koettanut jo kuutisen kertaa,\nja minä voin kestää sinun luotasi poissaolon vallan hyvin, mutta sinun\nluonasi oleminen on sietämätöntä (miss Beatrix teki jälleen syvän\nkumarruksen) ja minä menen. Minulla on tarpeeksi rahaa kirvesten ja\npyssyjen ostoon miehilleni ja helmien ja kankaiden ostoon villeille; ja\nminä menen heidän luokseen elämään.\"\n\n\"_Mon ami_\" [Ystäväni], virkkoi Beatrix varsin lempeästi ja tarttui\nEsmondin käteen kovin säälivän näköisenä. \"Sinä et voi ajatella,\nettä meidän asemassamme mikään enempi kuin nykyinen ystävyytemme on\nmahdollista. Sinä olet vanhempi veljemme; sellaisena me sinua pidämme\nja säälimme sinun onnettomuuttasi, mutta emme sinua senvuoksi moiti.\nNiin, sinä olisit tarpeeksi vanha ja vakava meidän isäksemme. Minä\nolen aina pitänyt sinua satavuotiaana, Harry, juhlallisen naamasi ja\nvakavuutesi vuoksi. Minä tunnen sisaren tunteita sinua kohtaan enkä\nmuuta voi. Eikö se riitä, sir?\" Ja Beatrix toi kasvonsa aivan lähelle\nEsmondin kasvoja -- kuka tietää missä tarkoituksessa?\n\n\"Se on liikaakin\", virkkoi Esmond kääntyen toisaalle. \"Minä en voi\nkestää tätä elämää ja minä jätän sen. Mutta luultavasti minä kuitenkin\nviivyn niin kauan, että sinä olet naimisissa ja sitten minä lastaan\nlaivan ja annan sille nimen Beatrix ja sanon teille kaikille --\"\n\nTässä palvelija sysäsi oven auki ja ilmoitti hänen ylhäisyytensä\nHamiltonin herttuan; ja Esmond peräytyi päästäen huuliltaan jotain\nmanauksen tapaista, kun tuo aatelismies saapui näyttäen loistavalta\ntähtineen ja vihreine ritarinauhoineen. Hän soi mr. Esmondille juuri\nyhtä armollisen kumarruksen kuin hän olisi suonut lakeijalle, joka\ntoi hänelle istuimen tai otti hänen hattunsa, ja istuutui Beatrixin\nviereen, kun eversti poistui huoneesta hirtehisen ilme kasvoillaan.\n\nEsmondin emäntä oli vastakkaisessa huoneessa alhaalla, kun tämä saapui\nalakertaan. Lady kohtasi usein Esmondin, kun tämä saapui Beatrixin\nluota, ja hän viittasi Esmondin huoneeseen.\n\n\"Onko hän kertonut sinulle, Harry?\" kysyi lady Castlewood.\n\n\"Hän on ollut kovin avomielinen -- kovin avomielinen\", vastasi Esmond.\n\n\"Mutta -- mutta sen, mitä tulee tapahtumaan?\"\n\n\"Mitä tulee tapahtumaan?\" virkkoi Esmond tykyttäviä sydämin.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua on kosinut Beatrixia\", virkkoi\nmylady. \"Hän teki tarjouksensa eilen. He menevät naimisiin heti kun\nsuruaika on lopussa; ja sinä olet kuullut, että hänen ylhäisyytensä\non määrätty lähettilääksi Pariisiin ja lähettilään rouva menee hänen\nmukanaan.\"\n\n\n\nIV luku.\n\nBEATRIXIN UUSI KOSIJA.\n\nGentlemanni, jonka Beatrix oli valinnut, oli totta kyllä kaksikymmentä\nvuotta vanhempi everstiä, jota Beatrix oli moittinut liian vanhaksi;\nmutta Esmond oli vain nimetön seikkailija ja tämä toinen Skotlannin\narvokkain herttua, jolla oli oikeuksia vieläkin korkeampaan arvonimeen.\nHänen ylhäisyydellään Hamiltonin herttualla oli kaikki jalosukuiselle\nmiehelle kuuluvat ansiot ja hänellä oli ollut aikaa tehdä sivistyksensä\ntäydelliseksi, sillä hän oli lähes viisikymmenvuotias, kun miss\nBeatrix valitsi hänet sulhasekseen. Hamiltonin herttua, silloinen\nArranin jaarli, oli saanut kasvatuksensa Skotlannin kuuluisassa\nGlasgowin yliopistossa, ja Lontooseen tultuaan hänestä tuli Kaarle II:n\nsuuri suosikki; kuningas teki hänestä uskotuimman ritarinsa ja määräsi\nhänet myöhemmin lähettilääksi Ranskan kuninkaan luo, jonka alaisena\njaarli palveli hänen majesteettinsa adjutanttina kahdella sotaretkellä;\nhän oli Englannista poissa tässä toimessaan, kun kuningas Kaarle kuoli.\n\nKuningas Jaakko jatkoi lordin ylentämistä -- lordista tehtiin Puvuston\nyliritari ja kuninkaallisen ratsurykmentin eversti; ja lordi liittyi\nläheisesti kuningas Jaakkoon ja hän oli niitä harvoja, jotka eivät\nkoskaan poistuneet tuon onnettoman monarkin luota, ennenkuin hän lähti\nEnglannista; ja silloin -- nimittäin v. 1688 -- lordi myöskin tuli\neversti Francis Esmondin ystäväksi, jota ystävyyttä aina vähemmässä tai\nsuuremmassa määrin on ylläpidetty näiden kahden perheen välillä.\n\nJaarli ihaili aina suuresti kuningas Wilhelmiä, mutta hän ei koskaan\nvoinut antaa tälle uskollisuudenvalaansa; jaarli otti osaa useihin\nsuuren kuningasvainajan hallitessa tehtyihin salaliittoihin, mitkä aina\npäättyivät salaliittoa laisten tappioon, mutta tavallisesti kuningas\njalomielisyydessään antoi heille anteeksi. Lordi Arran oli kahdesti\nvankina Towerissa kuningas Wilhelmin hallitessa. Hänelle tarjottiin\nvapaus, jos hän antaisi lupauksen olla toimimatta kuningas Wilhelmia\nvastaan. Silloin lordi virkkoi rohkeasti, että hän ei halunnut antaa\nsanaansa, koska \"hän oli varma, ettei hän voinut sitä pitää\"; siitä\nhuolimatta hänet vapautettiin molemmilla kerroilla ilman minkäänlaista\nkuulustelua, ja kuningas kantoi tälle jalolle vihamiehelleen niin\nvähän kaunaa, että kun lordin äiti, Hamiltonin herttuatar, puolisonsa\nkuollessa vapaaehtoisesti kieltäytyi oikeuksistaan, tehtiin jaarlista\nLoossa v. 1690 kirjoitetun valtakirjan nojalla Hamiltonin herttua,\nClydesdalen markiisi ja Arranin jaarli, jolloin edellinen ylennys\nvahvistettiin. Hänen ylhäisyytensä vannoi edustajavalan ja otti\nistuimen Skotlannin parlamentissa v. 1700; hän tuli siellä kuuluisaksi\nisänmaallisuudestaan ja kaunopuheliaisuudestaan, erittäinkin\nunionilaista johtuneissa väittelyissä. Tätä lakia herttua Hamilton\nvastusti koko mahdillaan, vaikka hän ei mennytkään niin pitkälle kuin\nskotlantilainen ylimystö, joka vastusti sitä asevoimin. Sanotaan hänen\nyht'äkkiä luopuneen vastustuksestaan ja sen johtuneen kuninkaalta St.\nGermainista saapuneista kirjeistä; alamaisuusvalansa nojalla kuningas\nkielsi häntä vastustamasta sisartaan kuningatarta tässä asiassa; ja\nherttua, joka aina koetti auttaa kuningasta palaamaan kuningaskuntaansa\nsaamalla sovinnon aikaan hänen majesteettinsa ja kuningatar Annan\nvälille, ja kun hän kaikessa vastusti kuninkaan saapumista asevoimin\nja ranskalaisin joukoin, luopui vastustuksestaan ja pysyi Skotlannista\npoissa sen ajan, jolloin Chevalier de St. Georgen Dunckerquesta lähtöä\nsuunniteltiin, ja vietti aikaansa Englannissa suurella tiluksellaan\nStaffordshiressä.\n\nKun whigit v. 1710 saivat potkut, alkoi kuningatar osoittaa hänen\nylhäisyydelleen suosiotaan mitä suurimmassa määrässä. Lordista tehtiin\nBrandonin herttua ja Duttonin parooni Englannissa. Kun kuningas Jaakko\nII jo oli antanut hänelle Ohdakeritarimerkin, hänen ylhäisyytensä\nylennettiin nyt Sukkanauhan ritariksi -- joka oli niin suuri ja\nloistava kunnianosoitus, ettei yksikään alamainen vielä ennen ollut\nkantanut noita molempia kunniamerkkejä. Kun tästä poikkeuksesta\nhuomautettiin hänen majesteetilleen, suvaitsi tämä sanoa: \"Sellaisella\nalamaisella kuin Hamiltonin herttualla on ensimmäinen oikeus kaikkiin\nkunnianosoituksiin, joita kruunattu pää voi antaa. Tämän jälkeen kannan\nitsekin molempia ritarimerkkejä.\"\n\nWindsorissa lokakuussa 1712 pidetyissä juhlallisuuksissa herttua ja\nmuut ritarit, joihin myös kuului valtiovarainministeri, Oxfordin ja\nMortimerin vastanimitetty jaarli, lyötiin ritareiksi; ja muutamia\npäiviä jälkeenpäin määrättiin hänen ylhäisyytensä ylimääräiseksi\nlähettilääksi Ranskaan ja hänen ajoneuvonsa, hopea-astiansa ja\nlivreansa, mitkä olivat kaikkein ylellisintä lajia, tilattiin sekä\nhänen ylhäisyydelleen lähettiläälle että hänen ylhäisyydelleen\nlähettilään rouvalle, jonka tuli häntä seurata. Beatrixin vaakuna oli\njo asetettu vaunuihin ja hänen veljensä piti kiiruhtaa määrätyksi\npäiväksi kotiin luovuttamaan hänet sulhaselle.\n\nLordi oli leskimies, sillä v. 1698 hän oli nainut Elisabethin,\nlordi Gerardin tyttären, ja avioliitto toi suuria kiinteimistöjä\nHamilton-suvulle; ja nämä kiinteimistöt aiheuttivat osaksi sen riidan,\njosta herttuan kuolema johtui.\n\nEi ole olemassa tuskaa, jota ei voisi kestää, hampaan menetyksestä aina\nrakastetun menetykseen asti. Pelko on paljon julmempaa kuin varmuus; ja\nme turrutamme itsemme tuota pahaa kärsimään, kun emme voi sitä auttaa,\ntai poistamme kiusankappaleen ja pureskelemme kannikkaamme toisella\nleukapielellä. Eversti Esmond tunsi varmaankin mielensä keventyneen,\nkun herttuallinen kuusivaljakko tuli ja pyyhkäisi hänen lumoojansa\npois hänen tavoiteltavistaan ja asetti tämän korkeampaan ilmapiiriin.\nSamoin kuin olette nähneet nymfin oopperakoneistoni avulla nousevan\npilviin sen kappaleen lopussa, jossa Mars, Baccus ja Apollo ja koko\nOlympon jumalseurue ovat koolla, ja visertävän viimeistä lauluaan\njumalattarena, samoin luulen myös meidän kaikkien kohdelleen jumalaista\nBeatrixia erikoisen kunnioittavasti, kun tämä tavaton ylennys tapahtui\nEsmondin perheessä -- tuo nenäkäs pikku kaunotar kantoi päätään\nmahtavasti kenossa ja omaksui erinäisen koskemattomuuden sävyn, jolle\nkaikki hänen ystävänsä mielihyvällä kumarsivat.\n\nEräs eversti Esmondin vanhoista armeija-ystävistä, kelpo Tom Trett,\njoka oli myynyt komppaniansa, nainut ja alkanut harjoittaa kauppaa\nLontoossa, oli pitkän aikaa lohduttoman synkkämielinen, vaikka\nhän asui kauniissa talossa joen rannalla ja näytti tekevän suuria\nkauppoja. Viimein huomasi Esmond ystävänsä nimen _Gazettessa_\nvararikon yhteydessä; ja viikko tämän jälkeen ilmestyi vararikkoinen\nmr. Esmondin asuntoon ilosta loistavin kasvoin ja yhtä hyväntuulisena\nja huolettomana kuin silloin, kun hän oli purjehtinut kymmenen\nvuotta aikaisemmin Southamptonista Vigo-retkelle. \"Tämä vararikko\",\nvirkkoi Tom, \"on uhkaavana riippunut pääni päällä kolme vuotta.\nSe ajatus on riistänyt minulta unen; olen katsahtanut Polly-paran\nkasvoja viereisellä tyynyllä ja sitten pöydällä olevaa partaveistäni\nja ajatellut lopettaa itseni ja antaa suruilleni matkapassin. Mutta\nnyt olemme tehneet vararikon; Tom Trett maksaa niin monta shillinkiä\npunnasta kuin hän saa irti; hänen vaimollaan on Fulhamissa pieni\nmökki ja tämän omaisuus on erotettu pesästä. Nyt en minä pelkää\nkaupunginvoutia enkä velkojaa ja viimeiset kuusi yötä olen nukkunut\nrauhallisesti.\" Niinpä kelpo Tom siis kyyristäytyi hyveriekaleittensa\nsekaan ja nukahti, kun Fortuna puisteli siipiään ja lensi hänen luotaan.\n\nEsmond ei maininnut ystävälleen Tomille, miten tarkoin tämä kertomus\nsopi Esmondiin itseensä; mutta hän nauroi sille ja käytti sitä\nhyväkseen, ja koska hän jo oli päättänyt tilinsä tässä rakkausasiassa,\nniin hän päätti näyttää iloista naamaa tehtyään vararikon. Beatrix oli\nehkä hieman loukkaantunut hänen iloisuudestaan. \"Näinkö sinä, sir, otat\nvastaan ilmoituksen onnettomuudestasi\", virkkoi hän; \"hymyillenkö sinä\ntulet minun eteeni aivankuin olisit iloinen, että olet päässyt minusta.\"\n\nEsmond ei tahtonut luopua hyvästä tuulestaan, vaan kertoi hänelle\ntuon jutun Tom Trettistä ja tämän vararikosta. \"Minä olen kuroitellut\nmuurilla olevia viinirypäleitä\", virkkoi hän; \"ja menetin\nkärsivällisyyteni kun en ylettynyt niihin; oliko se mikään ihme? Nyt ne\novat poissa ja toisen omia -- nöyrintä palvelijaasi pitempi mies on ne\nsaanut.\" Ja eversti teki serkulleen syvän kumarruksen.\n\n\"Pitempi mies, serkku Esmond!\" virkkoi Beatrix. \"Reima mies olisi\nkiivennyt muurille ja anastanut ne. Rohkea mies olisi taistellut niistä\neikä suu auki töllistellyt niitä.\"\n\n\"Herttuan ei tarvitse muuta kuin suu auki töllistellä ja ne putoavat\nhänen suuhunsa\", virkkoi Esmond ja teki taas syvän kumarruksen.\n\n\"Niin, sir\", virkkoi Beatrix, \"herttua _on_ pitempi mies; kuin\nsinä. Ja miksi en olisi kiitollinen sellaiselle miehelle kuin hänen\nylhäisyytensä, joka antaa minulle sydämensä ja suuren nimensä? Hän\nkunnioittaa minua suurella lahjalla. Minä tiedän, että se on vain\nsopimus meidän välillämme -- ja minä hyväksyn sen ja teen kaikkeni\nsuorittaakseni oman osani siitä. Huokailemisesta ja kuhertelusta ei\ntule mitään hänen ylhäisyytensä, iässä olevan aatelismiehen ja tytön\nvälillä, jolla on kovin vähän sellaista hempeyttä luonteessaan. Miksi\nen myöntäisi, että olen kunnianhimoinen, Harry Esmond? Ja jos ei\nkunnianhimo ole miehessä synti, niin miksi ei myös nainen saa himoita\nkunniaa? Tahdon olla avomielinen sinulle, Harry ja sanoa, että jos et\nolisi ryöminyt polvillasi ja ollut niin nöyrä, niin olisi sinulla ollut\nparempi menestys minuun nähden. Minunlaiseni nainen, serkku, voitetaan\nurhoollisuudella eikä huokauksilla ja surullisella naamalla. Koko ajan,\nkun sinä palvelet minua ja laulat minulle ylistyslauluja, minä tiedän\nhyvin, että en ole jumalatar ja väsyn tuohon suitsutukseen. Niin olisit\nsinäkin väsynyt jumalattareesi -- sitten kun häntä olisi sanottu mrs.\nEsmondiksi ja hän olisi tullut vihaiseksi siksi, että ei hänellä ole\ntarpeeksi neularahaa ja että hänen täytyy aina kulkea vanhassa puvussa.\nNiin serkku, jumalatar, jolla on aamumyssy päässä ja jonka itse täytyy\nkeittää miehensä velli, lakkaa olemasta jumalainen, se on varma.\nMinä olisin ollut oikukas ja riitainen ja maailman kaikista ylpeistä\nolioista mr. Esmond on kaikkein ylpein, saanhan sen hänelle sanoa. Sinä\net milloinkaan kiivastu, mutta minä luulen, ettet sinä myöskään voi\nmilloinkaan antaa anteeksi. Jos sinä olisit ollut suuri mies, niin ehkä\nolisit ollut iloinenkin. Mutta kun et sinä ole mikään, sir, niin olet\nliian suuri mies minulle; minä pelkään sinua, serkku -- siinä se on. Ja\nniinä en halua palvella sinua jumalana, ja sinä taas et ole onnellinen\nmuiden kuin sellaisen naisen kanssa, joka sen tekee. Niin, kun minä\nolisin tullut omaksesi, olisit vihan puuskaan jouduttuasi jonakuna yönä\npannut tyynyn suuni eteen ja tukehuttanut minut samoin kuin se musta\nmies tekee naiselle siinä näytelmässä, joka on sinun lempikappaleitasi.\nMikä sen naikkosen nimi taas onkaan? -- Desdemona. Sen sinä olisit\ntehnyt, sinä pikkuinen musta Othello!\"\n\n\"Niin luulen minäkin, Beatrix\", vastasi eversti.\n\n\"Mutta sellaista loppua en minä tahdo. Minä tahdon elää sadan vuoden\nvanhaksi ja olla kymmenessä tuhannessa juhlassa ja tanssiaisissa ja\npelata korttia joka ilta elämässäni vuoteen kahdeksaantoistasataan\nasti. Ja minä tahdon olla joka paikassa ensimmäinen, sir; ja minä\npidän imarteluista ja kohteliaisuuksista, ja niitä en saa sinulta;\nja minä haluan nauraa, sir, ja haluaisinpa tietää kuka voisi nauraa\n_sinun_ synkälle naamallesi? Ja minä pidän kuusivaljakosta ja\nkahdeksanvaljakosta ja timanteista, ja minä tahdon uuden puvun joka\nviikko ja pidän siitä, että ihmiset sanovat: 'tuo on herttuatar\n-- miten somalta hänen armonsa näyttää -- tehkää tietä madame\nl'Ambassadrice d'Angleterre'lle [Englannin lähettilään rouvalle] --\nkutsukaa hänen armonsa palvelijoita' -- sellaisesta minä pidän. Mutta\nsinä taas tahdot naisen tuomaan tohvelisi ja yömyssysi ja istumaan\njalkaisi juuressa ja huutamaan 'O caro! O bravo!' kun sinä luet\nShakespeare'iäsi ja Miltoniasi ja muuta hölynpölyä. Äiti olisi sopinut\nsinun vaimoksesi, jos sinä olisit ollut vähän vanhempi; vaikka kyllä\nsinä silti näytät kymmenen vuotta häntä vanhemmalta -- niin näytät,\nsinä synkkänaamainen, sinipartainen pikku äijä. Te olisitte yhdessä\nistuneet kuten Darby ja Joan ja imarrelleet toisianne ja nokkineet ja\nkuherrelleet kuin vanha kyyhkyspari orrella. Minä tarvitsen siipeni ja\ntahdon niitä käyttää, sir.\" Ja Beatrix levitti kauniit käsivartensa\naivankuin hän tosiaankin olisi voinut lentää niinkuin kaunis 'Gawrie',\njohon sadun mies oli rakastunut.\n\n\"Ja mitä sanoo sinun Peter Wilkensisi lennostasi?\" kysäisi Esmond, joka\nei milloinkaan ihaillut tätä ihanaa olentoa enemmän kuin silloin, kun\ntämä vastusti häntä ja nauroi hänelle.\n\n\"Herttuatar tietää hyvin asemansa\", vastasi Beatrix naurahtaen.\n\"Minullahan onkin jo valmiina poika, joka jo on kolmekymmenvuotias\n(mylord Arran) ja neljä tytärtä. Kylläpä ne riitelevät ja ovat\nvihaisia, kun minä valtaan pöydän pään. Mutta minä en anna heidän\nolla vihaisia enempää kuin kuukauden; sen jälkeen he tulevat kaikki\nminua rakastamaan, lordi Arran myös sekä kaikki hänen ylhäisyytensä\nskotlantilaiset vasallit ja alamaiset Skotlannin ylängöiltä. Minä\nolen sen päättänyt, ja kun minä saan jotain päähäni, niin minä ajan\nsen myös läpi. Hänen ylhäisyytensä on Euroopan arvokkain herra ja\nminä koetan tehdä hänet onnelliseksi; ja kun kuningas tulee takaisin,\nniin voit olla varma minun suojeluksestani, serkku Esmond -- sillä\nkuningas tahtoo tulla takaisin ja tulee varmasti ja minä tuon hänet\nVersailles'sta vaikkapa, krinoliinini alla.\"\n\n\"Minä toivon, että asemasi tekee sinut onnelliseksi, Beatrix\", virkkoi\nEsmond huokaisten. \"Ja tahdothan sinä yhä olla Beatrix, kunnes sinusta\ntulee hänen armonsa herttuatar? Sitten teen teidän armollenne kaikkein\nsyvimmän kumarrukseni.\"\n\n\"Nämä huokaukset ja iva ovat tarpeettomia, serkku\", sanoi Beatrix.\n\"Minä otan vastaan herttuan suuren hyvyyden kiitollisena -- niin,\nkiitollisena juuri, ja minä kannan hänen arvoaan soveliaasti. Minä\nen väitä, että hän on liikuttanut sydäntäni; mutta olen hänelle\nkiitollinen, kuuliainen ja ihaileva. Sen enempää en ole hänelle\nluvannutkaan, ja siihen hänen jalo sydämensä tyytyy. Olen kertonut\nhänelle kaiken -- vieläpä tuosta miespoloisestakin, jonka kanssa olin\nkihloissa ja jota en voinut rakastaa; ja olin iloinen kun sain antaa\ntälle takaisin lupauksensa, ja hypähdin ilosta kun tämä vapautti minut\nlupauksestani. Minä olen kahdenkymmenenviiden vuoden vanha --\"\n\n\"Kahdenkymmenenkuuden, ystäväiseni\", virkkoi Esmond.\n\n\"Kahdenkymmenenviiden, sir, -- minä haluan olla kahdenkymmenenviiden;\nja kahdeksaan vuoteen ei ainutkaan mies ole sytyttänyt sydäntäni; niin,\nsinä teit sen kerran, Harry, vähäksi aikaa, kun tulit kotiin Lillen\ntaistelun jälkeen ja olit taistellut tuon Mohun-murhaajan kanssa ja\npelastanut Frankin hengen. Minä luulin, että voisin sinusta pitää;\nja äiti rukoili minua polvillaan ja minä rakastin -- yhden päivän.\nMutta sitten tuo vanha jää hyydytti minut, Henry, ja minä aloin taas\npelätä sinua ja surumielisyyttäsi; ja minä olin iloinen, kun menit\npois, ja menin kihloihin lordi Ashburnhamin kanssa, jotta ei minun\nenää tarvitsisi kuulla sinusta -- siinä syy. Sinä olet jotenkin liian\nhyvä minulle. Minä en voisi tehdä sinua onnelliseksi ja sydämeni\nsärkyisi, kun koettaisin sinua rakastaa enkä voisi. Mutta jos olisit\nminua pyytänyt silloin kun annoin sinulle miekan, niin sinä olisit\nminut saanut, sir; ja nyt olisimme molemmat onnettomia. Minä puhuin\ntuon tyhmän lordin kanssa koko illan vain kiusatakseni sinua ja äitiä,\nja onnistuinhan kai siinä? Miten avomielisesti voimmekaan puhua näistä\nasioista. Tuntuu kuin siitä olisi tuhannen vuotta, ja vaikka istumme\ntässä aivan samassa huoneessa, meidän välillämme on suuri muuri. Rakas,\nhyvä, uskollinen, synkkä vanha serkkuni! Nyt voin sinusta pitää ja\nihaillakin sinua, sir, ja sanoa, että sinä olet urhoollinen ja kovin\nhyvä ja kovin vilpitön ja kovin hieno herra huolimatta -- huolimatta\npienestä syntymäonnettomuudestasi\", virkkoi Beatrix heilutellen\nviekasta päätään.\n\n\"Ja nyt, sir\", virkkoi Beatrix niiaten, \"emme saa enää puhua muulloin\nkuin äidin läsnäollessa tai kun herttua on luonamme, sillä hän ei pidä\nsinusta hituistakaan ja on yhtä mustasukkainen kuin se musta mies\nlempinäytelmässäsi.\"\n\nVaikka juuri näiden sanojen ystävällisyys haavoitti mr. Esmondia\nkaikkein kipeimmin, ei hän antanut loukkauksen ilmetä olennossaan\n(kuten Beatrix myöhemmin myönsi), vaan hän virkkoi hilliten itseään\ntäydellisesti ja rauhallisesti hymyillen: \"Tämä haastattelu, ystäväni,\nei saa vielä loppua, ennenkuin olen sanonut viimeisen sanani. Kas,\ntuolla tulee äitisi (hän saapuikin tässä suloinen huolestunut ilmeensä\nkasvoillaan, ja Esmond meni ja suuteli hänen kättään kunnioittavasti).\nArmas ladyni voi myös kuulla viimeiset sanani, jotka eivät ole mitään\nsalaisuuksia ja jotka ovat ainoastaan jäähyväissiunauksia, joita seuraa\nmorsiuslahja eräältä vanhalta herralta, joka on holhoojasi -- sillä\nminusta tuntuu kuin olisin koko perheen holhooja ja kovin, kovin vanha\nmies, joka sopisi teidän kaikkien isoisäksi, -- ja sellaisena pyydän\nantaa hänen armolleen herttuattarelle morsiuslahjani. Morsiuslahjani\novat ne timantit, jotka isäni leski minulle testamenttasi. Aioin\nantaa ne Beatrixille vuosi sitten; mutta ne ovat kyllin kelvolliset\nherttuattarellekin, vaikka eivät olekaan kyllin kirkkaat maailman\nkauneimmalle naiselle.\" Ja Esmond otti taskustaan lippaan, jossa\njalokivet olivat ja ojensi ne serkulleen.\n\nBeatrix huudahti ihastuksesta, sillä nuo jalokivet olivat tosiaankin\nkovin kauniit ja kallisarvoiset; ja seuraavassa tuokiossa oli kaulakoru\nsiinä, missä Belindan risti on mr. Popen ihailtavassa runoelmassa,\nja kimalteli Englannin kaikkein valkeimmalla ja jalomuotoisimmalla\nkaulalla.\n\nTyttö joutui niin suuren ihastuksen valtaan, kun hän sai nämä korut,\nettä hän ensin juoksi kuvastimen ääreen ja tutki niiden tehoa tuolla\nihanalla kaulalla ja juoksi juuri takaisin käsivarret ojennettuina,\nsillä Beatrix nähtävästi aikoi maksaa serkulleen palkkion, minkä tämä\nepäilemättä olisi mielellään ottanut hänen ruusuisilta huuliltaan,\nmutta samassa aukeni ovi ja hänen ylhäisyytensä sulhanen ilmoitettiin.\n\nHerttua katsoi kovin vihaisesti mr. Esmondiin, jolle hän kyllä teki\nkovin syvän kumarruksen ja suuteli molempain ladyjen kättä mitä\nmutkikkaimmin menoin. Hän oli tullut kantotuolissaan lähellä olevasta\npalatsista ja kantoi Sukkanauhan- ja Ohdakeritarikunnan merkkejään.\n\n\"Katsokaa, mylord herttua\", virkkoi Beatrix mennen hänen luokseen ja\nnäyttäen hänelle rinnallaan olevat timantit.\n\n\"Timantteja\", virkkoi hänen ylhäisyytensä. \"Hm! ne ovat sieviä.\"\n\n\"Ne ovat minun morsiuslahjani\", virkkoi Beatrix.\n\n\"Hänen majesteetiltaanko?\" kysäisi herttua. \"Kuningatar on kovin hyvä.\"\n\n\"Serkultani Henryltä -- meidän Henry-serkultamme!\" huudahtivat molemmat\nladyt yht'aikaa.\n\n\"Minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa. Luulin, ettei lordi\nCastlewoodilla ollut veljeä ja ettei teidän armonne puolellakaan ollut\nmiespuolisia sukulaisia.\"\n\n\"Meidän serkultamme, eversti Henry Esmondilta, mylord\", virkkoi Beatrix\nja tarttui urheasti everstin käteen -- \"jonka isämme jätti meidän\nholhoojaksemme ja joka satoja kertoja on osoittanut rakkauttaan ja\nystävyyttään perhettämme kohtaan.\"\n\n\"Hamiltonin herttuatar ei ota vastaan timantteja muilta kuin\npuolisoltaan, madame\", virkkoi herttua; \"saanko pyytää teitä\npalauttamaan nämä mr. Esmondille?\"\n\n\"Beatrix Esmond saa ottaa lahjan sukulaiseltamme ja hyväntekijältämme,\nherra herttua\", virkkoi lady Castlewood kovin arvokkaasti. \"Hän on\nvielä minun tyttäreni ja jo hänen äitinsä hyväksyy lahjan, niin ei\nkellään muulla ole oikeutta sekaantua asiaan.\"\n\n\"Sukulaiselta ja hyväntekijältä!\" virkkoi herttua. \"Minä en tiedä siitä\nsukulaisesta enkä halua, että vaimoni hyväntekijänä olisi --\"\n\n\"Mylord!\" virkkoi eversti Esmond.\n\n\"Minä en ole täällä kinailemassa\", virkkoi hänen ylhäisyytensä, \"minä\nsanon teille kerta kaikkiaan, että teidän vierailunne tähän taloon\novat liian tiheitä ja että minä en halua mitään lahjoja Hamiltonin\nherttuattarelle herroilta, jotka kantavat nimeä, johon heillä ei ole\nminkäänlaista oikeutta.\"\n\n\"Mylord\", keskeytti lady Castlewood, \"mr. Esmondilla on kaikista\nmaailman miehistä siihen nimeen suurin oikeus, ja se nimi on yhtä vanha\nja yhtä kunniallinen kuin teidän ylhäisyytennekin.\"\n\nHerttua hymyili ja näytti luulevan, että lady Castlewood oli tullut\nhulluksi.\n\n\"Kun minä sanon häntä hyväntekijäksi\", virkkoi emäntäni, \"niin juuri se\nhän onkin meille ollut -- kaikista hyväntekijöistä jaloin, uskollisin,\nurhoollisin ja kultaisin. Hän koetti pelastaa puolisoni hengen Mohunin\naseelta. Hän pelasti poikani hengen ja puolusti häntä tuota roistoa\nvastaan. Eivätkö ne ole hyviä töitä?\"\n\n\"Minä pyydän anteeksi eversti Esmondilta\", virkkoi herttua jos\nmahdollista entistään vihaisempana. \"Minä en tahdo sanoa sanaakaan,\njoka loukkaisi häntä ja minä kiitän häntä hyvyydestään teidän armonne\nperhettä kohtaan. Lordi Mohun ja minä olemme kuten tiedätte avioliiton\nkautta sukulaisia, -- vaikka ei meitä toisiimme yhdistä veri eikä\nystävyys; mutta minun täytyy toistaa se, niitä jo sanoin, että vaimoni\nei voi ottaa vastaan lahjoja eversti Esmondilta.\"\n\n\"Minun tyttäreni saa ottaa lahjoja perheemme päämieheltä; minun\ntyttäreni saa kiitollisena ottaa vastaan isänsä, äitinsä ja veljensä\nrakkaimman ystävän antimia ja olla kiitollinen vielä yhdestä hyvästä\ntyöstä niiden tuhansien lisäksi, uhrausten, jotka hän on hyväksemme\ntehnyt\", huudahti lady Castlewood. \"Mitä merkitsee jalokivinauha\nverrattuna siihen rakkauteen, jota hän on meille osoittanut -- armain\nsuojelijamme ja hyväntekijämme? Emme saa kiittää häntä vain Frankin\nhengestä, vaan kaikesta, mitä omistamme -- kaikesta, _kaikesta_\",\nvirkkoi emäntäni kasvojen puna tummenneena ja ääni väristen. \"Se\narvonimi, jota kannamme, on hänen, jos hän vain tahtoo. Juuri meillä\nei ole mitään oikeutta nimeemme, vaan hänellä, joka on liian suuri\nsitä kantamaan. Hän uhrasi nimensä kuolevan lordini vuoteen ääressä\n-- uhrasi sen orpolapsilleni; hän hylkäsi arvon ja kunnian, koska hän\nrakasti meitä niin jalosti. Hänen isänsä oli ennen häntä varakreivi\nCastlewood ja markiisi Esmond ja hän on isänsä laillinen poika ja\noikea perillinen ja me olemme vain hänen jalon lahjansa saajia, ja hän\non päämies suvussa, joka on aivan yhtä vanha kuin teidänkin sukunne.\nJa kun hän haluaa luopua nimestään minun lapsieni hyväksi, niin me\nrakastamme häntä ja kunnioitamme ja siunaamme häntä, kantakoon hän\nmitä nimeä tahansa!\" -- Ja nyt tuo hellä ja rakastava olento olisi\ntaas polvistunut Esmondin eteen, mutta Esmond esti hänet siitä; ja\nBeatrix juoksi kalpeana äitinsä luokse ja syleili tätä ja huudahti\npelästyneenä: \"Äiti, mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Tämä on perhesalaisuus, herra herttua\", virkkoi eversti Esmond.\n\"Beatrix-parka ei ole tiennyt siitä mitään ja hänen armonsakin tuli\nsen tietämään vasta vuosi sitten. Ja minulla on aivan yhtä hyvä oikeus\nluopua arvonimestäni kuin teidän ylhäisyytenne äidillä oli luovuttaa\narvonimensä teille.\"\n\n\"Minä olisin kyllä kertonut kaiken herttua Hamiltonille\", virkkoi\nemäntäni, \"jos teidän ylhäisyytenne olisi pyytänyt tyttäreni kättä\nminulta eikä Beatrixilta. Minä olisin yksityisesti puhunut teidän\nkanssanne juuri tänään, mylord jolleivät teidän sananne olisi\naiheuttaneet tätä odottamatonta selitystä. Ja onhan sopivaa, että\nBeatrix sen nyt myös kuulee ja tietää, kuten tahtoisin koko maailman\ntietävän, mitä me olemme velkaa sukulaisellemme ja suojelijallemme.\"\n\nJa sitten lady Castlewood kertoi liikuttavasti, pitäen tyttärensä\nkädestä kiinni ja puhuen paremmin hänelle kuin herttualle, sen, minkä\nte jo tiedätte -- ylistäen taivaisiin asti sukulaisensa käytöstä. Mr.\nEsmond puolestaan perusteli niitä syitä, jotka hänestä olivat riittäviä\nosoittamaan miten paljon parempi oli, että ei nykyistä omistajaa\nsyrjäytetty ja että hän itse edelleenkin jäi eversti Esmondiksi.\n\n\"Ja Esmondin markiisiksi, mylord\", virkkoi herttua syvään kumartaen.\n\"Saanko pyytää teidän ylhäisyydeltänne anteeksi sanoja, jotka lausuin\ntietämättömyydessä, ja pyydän teitä suomaan minulle ystävyytenne.\nTeidän sukulaisuutenne, sir, on kunnia, vaikka kantaisitte mitä nimeä\ntahansa\" (niin hänen ylhäisyytensä suvaitsi sanoa); \"ja vastalahjana\nsiitä ylväästä lahjasta, jonka annatte vaimolleni, sukulaisellenne,\nvoitte vaatia mitä palveluksia tahansa, jotka ovat James Douglasin\nvallassa. En saa koskaan rauhaa, jollen edes jollain lailla saa korvata\nteille velkaani; ja ehkäpä se ennen pitkää onkin minun vallassani sen\ntoimen avulla, minkä hänen majesteettinsa on minulle uskonut\", virkkoi\nherttua. \"Minä pidän suurena suosionosoituksena, mylord, jos eversti\nEsmond luovuttaa minulle morsiameni.\"\n\n\"Ja jos hän jo edeltäpäin haluaa tavallisen palkkion, niin olkoon\nhyvä\", virkkoi Beatrix ja tuli Esmondin luokse; ja kun Esmond suuteli\nhäntä, Beatrix kuiskasi: \"Oi, miksi en ennen tuntenut sinua.\"\n\nTästä suudelmasta kävi herttua kiihtyneeksi ja levottomaksi, mutta hän\nei sanonut mitään. Beatrix kumarsi hänelle ylpeästi ja nuo kaksi ladyä\npoistuivat yhdessä huoneesta.\n\n\"Koska teidän ylhäisyytenne lähtee Pariisiin?\" kysäisi eversti Esmond.\n\n\"Niin pian häiden jälkeen kuin mahdollista\", vastasi herttua. \"Se\non määrätty joulukuun ensi päiväksi, ei voida olla sen nopeampia.\nAjoneuvoja ei voida saada pikemmin kuntoon. Kuningattaren tarkoituksena\non saada lähetystö mahdollisimman loistavaksi ja minulla itselläni\ntaas on lakiasioita järjestettävinä. Tuo pahaenteinen Mohun on taas\ntullut tai on tulossa Lontooseen. Meillä on vireillä lakiasia lordi\nGerard-vainajan omaisuudesta ja Mohun on kutsunut minut itseään\ntapaamaan.\"\n\n\n\nV luku.\n\nMOHUN ESIINTYY VIIMEISEN KERRAN TÄSSÄ HISTORIASSA.\n\nMr. Esmondilla oli herttua Hamiltonin ohella, joka niin ystävällisesti\noli luvannut suojelustaan ja suosiotaan tälle, muitakin suuria ystäviä,\njoilla nyt oli valtaa ja jotka sekä kykenivät että halusivat häntä\nauttaa; ja sellaisten liittolaisten avulla hän saattoi ajatella\nedistyvänsä yhtä nopeasti siviilielämässä kotimaassa kuin hän oli\nedistynyt ulkomaillakin. Hänen ylhäisyytensä oli niin ylevämielinen,\nettä hän tarjoutui ottamaan mr. Esmondin kirjurikseen lähetystöönsä\nPariisiin, mutta tähän tarjoukseensa hän epäilemättä toivoi saavansa\nkiellon; Esmond ei voinutkaan ajatella seuraavansa rakastettuansa\nkauemmaksi kuin kirkon ovelle vihkimisen jälkeen, ja hän hylkäsi siis\ntuon tarjouksen, jonka hänen jalomielinen kilpailijansa teki hänelle.\n\nMuut vallassa olevat herrat soivat viljalti ainakin kohteliaisuuksia ja\nlupauksia eversti Esmondille. Mr. Harley, josta nyt oli tehty Oxfordin\nja Mortimerin lordi ja Sukkanauhan ritari samana päivänä kuin herttua\nHamiltonistakin, lähetti everstille ilmoituksen, että hänelle pian\ntarjottaisiin istuinta parlamentissa; ja mr. St. John antoi everstille\npaljon imartelevia ylenemistoiveita sitten kun tästä tulisi edustaja.\nEsmondin ystävät olivat kaikki menestyneet hyvin; ja kaikkein parhaiten\nja loistavimmin oli menestynyt hänen rakas vanha päällikkönsä, kenraali\nWebb, joka nyt oli määrätty maavoimain kenraaliluutnantiksi ja jonka\nerikoisen kunnioittavasti ottivat vastaan ministeristö, kuningatar ja\nulkona olevat ihmiset, jotka hurrasivat tuolle päällikölle aina, kun\nhe näkivät hänet vaunuistaan menossa parlamenttiin tai kuningattaren\nvastaanottoon tahi nilkuttavan jalkaisin vaunuihinsa St. Stephensistä\nmainehikkaan keppinsä ja kainalosauvansa varassa; ja ihmiset osoittivat\nhänelle suosiotaan yhtä äänekkäästi kuin konsanaan Marlborough'lle.\n\nTuo suuri herttua oli häväisty perinpohjin, ja kelpo Webb laski\nkaikkien hänen onnettomuuksiensa alkaneen Wynendaelista ja vakuutteli,\nettä Kohtalotar oli oikein palkinnut tuon petturin. Herttuatar Sarah\noli hänkin joutunut perikatoon: hänen oli ollut pakko luovuttaa\navaimensa ja paikkansa ja eläkkeensä. \"Aiai!\" virkkoi Webb, \"hän olisi\navaimillaan lukinnut kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jos olisin\nsaanut kuulan päähäni, mutta minäpä ehkäisin tuon apuretkikunnan\nWynendaelissa.\" Vihamiehemme Cardonnel oli ajettu pois Alahuoneesta\n(yhdessä mr. Walpolen kanssa) jouduttuaan kiinni yleisten varojen\nväärinkäyttämisestä. Cadogan menetti arvonimensä ja paikkansa\nTowerin luutnanttina. Marlborough'n tyttäret luopuivat paikoistaan\nuskottuina hovineiteinä, ja herttua Marlborough'n lankeemus oli niin\ntäydellinen, että hänen vävynsä, lordi Bridgewaterin, täytyi jättää\nasuntonsa St. Jamesissa ja häneltä lopetettiin pieni eläkkeensä\nylihovitallimestarina. Mutta luulen, että Marlborough'n syvin lankeemus\noli se, että hän lähetti kysymään kenraali Webbiltä milloin tämä soisi\nhänelle vastaanoton, hän joka oli komentanut tuota vaappumatonta vanhaa\nkenraalia ja loukannut ja ivaillut tätä, Marlborough, joka oli antanut\nWebbin virua odotushuoneessaan ja joka ei Webbin urotyön jälkeen\nviitsinyt edes kirjoittaa tälle omakätistä kirjettä. Kansa halusi nyt\nyhtä kiihkeästi rauhaa kuin se koskaan oli halunnut sotaa. Savoijin\nprinssi tuli Englantiin, kuningatar otti hänet vastaan ja hän sai\nmainehikkaan kunniamiekan ja koetti kaikin keinoin koota whigpuoluetta,\njotta se toisi Englantiin Hannoverin nuoren vaaliruhtinaan -- hän\nkoetti tehdä kaikkensa pitkittääkseen sotaa ja edistääkseen tuon\nprinssin niin leppymättömästi vihaaman vanhan hallitsijan perikatoa.\nMutta kansa oli väsynyt sotaan -- niin täydellisesti väsynyt, ettei\nhäviömme Denainin luona voinut herättää meissä mitään vihaa, vaikka\nsellainen häviö kaksi vuotta aikaisemmin olisi saanut koko Englannin\nraivon valtaan. Helppoa oli havaita, ettei suuri Marlborough nyt ollut\narmeijan johdossa. Eugenen täytyi raivoissaan peräytyä ja luopua\nuneksimastaan loistavasta kostosta. Turhaan sanoi herttuan puolue\nEnglannissa: \"Annammeko me häväistä aseitamme? Emmekö lähetä takaisin\nsitä ainoata esitaistelijaa, joka voisi hyvittää kunniamme?\" Kansa oli\nsaanut tarpeekseen taistelusta ja pilkka tai kehoitukset eivät enää\nvoineet brittejämme kiihoittaa.\n\nTäytyy myöntää, että mr. St. John valtiomieheksi, joka aina puhui\nvapaudesta ja jolla aina oli suurimmat filosofiset maksimit huulillaan,\nmenetteli toisinaan enemmän turkkilaisen kuin kreikkalaisen filosofin\ntavoin, ja hän menetteli häpeällisesti ainakin yhtä onnetonta\nihmisluokkaa vastaan -- kynänkäyttäjiä vastaan, ja sellainen\nmielivaltaisuus oli hieman tavatonta miehessä, joka julisti niin\nsuuresti kunnioittavansa heidän kutsumustaan. Tähän aikaan oli kynäsota\nkovin kiivasta. Hallituksen puolue oli siinä voiton puolella, suuri\nyleisö oli sillä puolella, ja se puolue olisi voinut olla armeliaskin.\nOli luonnollista, että oppositsioni oli jyrkkää ja suurläänistä;\nmuutamat ottivat siihen osaa sydämensä pohjasta ja ihailivat herttua\nMarlborough'n tavatonta lahjakkuutta ja valittivat häväistystä, mikä\nmaailman suurimman sotapäällikön täytyi kestää; toiset patriootit\ntaas sai vatsa valittamaan, ja sellaiset miehet huusivat, koska he\nolivat köyhiä ja saivat palkan huutamisestaan. Näille ei mr. St. John,\nBolingbroken lordi, osoittanut vähintäkään armoa, vaan heitätti heitä\njoukon vankilaan tai häpeäpaaluun osoittamatta hiventäkään sääliä.\n\nMr. Esmond oli nyt muuttunut asemiehestä kynämieheksi, mutta hän oli\nturvallisemmalla puolella kuin se, jolle yllämainitut miehet uskalsivat\nvapautensa ja luottonsa. Meidän puolellamme, voimakkaammalla, ei ollut\nmitään vaaraa; ja sitäpaitsi lohdutteli mr. Esmond itseään sillä\nimartelevalla ajatuksella, että hän ainakin kirjoitti kuin gentlemanni\nmilloin hänen ei onnistunutkaan esiintyä nerona.\n\nSen aikuisista kuuluisista neroista, jotka ovat tehneet kuningatar\nAnnan hallitusajan mainehikkaaksi ja joiden teokset tuleviin\naikoihin säilyvät kaikille englantilaisille, näki mr. Esmond useita,\nmutta pääasiallisesti vain yleisissä paikoissa, sillä hän ei ollut\nkenenkään heidän läheisempi ystävä lukuunottamatta kelpo Dick\nSteeleä ja Addisonia, jotka kuitenkin luopuivat Esmondista, kun\nhänestä tuli piintynyt tory ja kun hän joutui läheisiin väleihin\ntuon puolueen johtajien kanssa. Addison valitsi itselleen vain\nmuutamia ystäviä, ja hän oli harvoin avomielinen muulloin kuin heidän\nseurassaan. Julkisuuden miehistä oli vaikeata löytää suorempaa ja\nomantunnontarkempaa miestä kuin hän, jonka keskustelu oli niin\nmonipuolista, välitöntä ja miellyttävää. Nyt myöhemmällä iälläni\nkirjoittaessani tätä myönnän Addisonin politiikan olleen oikean, ja jos\nminun aikani palaisi, olisin Englannissa whig enkä tory; mutta miehiä,\njotka omaksuvat jonkun puolueen politiikassa, sitovat siihen useimmiten\nenemmän ihmiset kuin periaatteet.\n\nYstävällisyys tai muu vähäpätöinen seikka panee miehen seuraamaan\njompaakumpaa lippua, ja hän marssii sen alla sodan loppuun saakka.\nMarlborough oli loukannut Esmondin päällikköä ja tämä vihasi\nMarlborough'ta, ja Esmond taisteli päällikkönsä puolesta tämän\nriidoissa. Kun Webb tuli Lontooseen, Marlborough'n vihamiehet\nkäyttivät häntä aseenaan (ja hän olikin puhdasta terästä, tuo\nkunnon päällikkö); eikä hänen adjutanttinsa, mr. Esmond, ollut\nuskoton eikä arvoton puoluelainen. Ihmeellistä on täällä vieraalla\nmaalla ja maassa, joka vain nimellisesti on riippuvainen (sillä en\nmitenkään saata uskoa, että Pohjois-Amerikan Siirtokunnat voivat\njäädä pienen saarivaltakunnan alusmaiksi edes kahdeksikymmeneksi\nvuodeksi), muistaa, miten Englannin kansa antautui yhden tai toisen\naristokraattisen puolueen johdettavaksi ja otti milloin Hannoverista,\nmilloin Ranskasta kuninkaan, miten vain puolueet kehoittivat. Ja kun\ntoryt, lokakuun kerhon herrat, korkeakirkolliset papit, jotka pitivät\nEnglannin kirkon puolta, aikoivat valita katolisen kuninkaan, jonka\npuolesta, useat näiden puolueiden skotlantilaiset ja englantilaiset\njohtomiehet ihailtavalla uskollisuudella ja hartaudella panivat\nhenkensä alttiiksi, niin heidät johtivat siihen miehet, joilla ei,\nsurullista kyllä, ollut mitään uskontoa, vaan jotka käyttivät uskontoa\nkuten muitakin mielipiteitään omien pyyteittänsä edistämiseksi. Ja\ntoisen puolueen, whigien, jotka hekin julistivat uskonnollisuuttaan\nja vapaamielisyyttään, oli pakko hakea Hollannista tai Hannoverista\nhallitsija, jonka ympärille he voisivat kokoontua. Tuo osa Englannin\nhistoriaa on omituinen kompromissien sarja -- periaatekompromisseja,\npuoluekompromisseja, uskontokompromisseja! Englannin vapauden ja\nitsenäisyyden rakastajat alistivat omattuntonsa uskonnollisissa\nkysymyksissä parlamenttisäädöksen alaisiksi; he eivät voineet ratkaista\nvapauttaan lähettämättä Celle'een tai Haagiin hakemaan kuningasta, joka\nheitä johtaisi, eivätkä he voineet löytää maailman ylpeimmän kansan\njoukosta hallitsijakseen miestä, joka puhuisi heidän omaa kieltään ja\nymmärtäisi heidän lakejaan. Toryja korkeakirkolliset patriootit olivat\nvalmiit kuolemaan katolisen suvun puolesta, hallitsijasuvun, joka\noli myynyt meidät ranskalaisille. Mahtavat whigpuolueen aateliset,\npiintyneet tasavaltalaiset niskottelijat, jotka maankavalluksesta\nolivat katkaisseet Kaarle Stuartin pään, ottivat kernaasti kuninkaan,\njoka oli perinyt arvonimensä kuninkaalliselta isoäidiltään, jonka pään\ntaas oli katkaissut kuningatar Elisabetin mestauskirves. Ja meidän\nylpeä englantilainen aatelimme lähetti hakemaan itselleen kuningasta\npikkuruisesta saksalaisesta kaupungista hallitsemaan Lontooseen, ja\nmeidän pappimme suutelivat hänen hollantilaisten rakastajattariensa\nrumia käsiä pitämättä sitä minään häpeänä. Englannissa tehdään aina\njyrkät puolue-erot samoin kuin peritään talokin kaikkine rasituksineen,\nvelkoineen, vanhoine epämukavuuksineen, vieläpä raunioineenkin; vain\nkorjaillaan, mutta ei milloinkaan rakenneta uudestaan. Viitsimmekö me\nUuden Maailman ihmiset enää nimellisestikään alistua tähän vanhaan\nbrittiläiseen taikauskoon? Ajan merkit panevat minut ajattelemaan, että\nennen pitkää välitämme yhtä vähän kuningas Yrjöstä ja maallisista ja\nhengellisistä herroistamme kuin kuningas Knut Suuresta tai druideista.\n\nTämä luku alkoi neroista, ja olemme harhailleet kovin kauaksi heistä,\nhuomauttaa tyttärenpoikani varmaankin. Miellyttävimmät neroista, jotka\ntunsin, olivat tohtorit Garth ja Arbuthnot sekä mr. Gay, \"Trivian\"\nkirjoittaja, parhain ja viehättävin mies, joka koskaan on sukkeluudelle\nnauranut tai pulloa aukonut. Näin myös mr. Priorin, ja hän oli kuin\nsaviastia, joka ui vaskiastiain joukossa virtaa alas ja joka koko\nmatkan, syystä kyllä, pelkäsi murskaantuvansa. Minä tapasin hänet sekä\nLontoossa että Pariisissa, missä hän jätteli surullisia jäähyväisiä\nShrewsburyn herttualle, sillä hänellä ei ollut voimaa ylläpitää arvoa,\nminkä hänen eittämätön nerokkuutensa ja luonnonlahjansa olivat hänelle\nvoittaneet, ja hän kirjoitteli mairittelevia kirjeitä ministeri St.\nJohnille ja ajatteli hopeitansa ja virkaansa ja pelkäsi miten hänen\nkävisi, jos hänen puolueensa häviäisi, Näin kuuluisan mr. Congreven\nlukemattomia kertoja \"Buttonissa\" ja hän oli loistava raunio; hän oli\nkovin ylellisesti puettu ja osoitti urheata naamaa onnettomuuksistaan\nhuolimatta, vaikka hän oli luuvaloinen ja melkein sokea.\n\nSuuri mr. Pope (jonka ihmeellistä neroa ihaillessani jään sanoja\nvaille) oli vain hento nuorukainen tähän aikaan ja näyttäytyi harvoin\nravintoloissa. Sen aikuisissa teatterissa ja kahviloissa kävijöiden\nparvessa oli sadoittain älyniekkoja ja mukavia miehiä -- miehiä, joita\n_nunc perscribere longum est_ [kuvaaminen tässä veisi pitkälle].\nLuulen, että sellaisista miehistä sain nähdä kaikkein loistavimman\nnäytteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun tein viimeisen\nmatkani Englantiin ja tapasin nuoren Harry Fieldingin, jonka isä\noli se Fielding, joka yhdessä meidän kanssamme oli ollut sodassa\nEspanjassa ja myöhemmin Flanderissa; veikeydessä ja sukkeluudessa\nnuori Fielding tuntui voittavan kaikki muut. Kuuluisasta tohtori\nSwiftista voin sanoa vain _vidi tantum_ [sain ainoastaan nähdä]. Hän\noli Lontoossa koko tämän ajan kuningattaren kuolemaan asti ja hän kävi\nsadoissa ravintoloissa, joissa hänet vain näin, mutta en seurustellut\nhänen kanssaan. Hän ei milloinkaan jäänyt pois hovista sunnuntaina\nja siellä oli hänet pari kertaa etempää näytetty isoisällenne. Hän\nolisi kyllä kernaasti tutustunut minuun, jos olisin ollut joku suuren\narvonimen tai ritarimerkin omistaja. Hovissa ei tohtori nähnyt muita\nkuin kaikkein suurimmat. Valtiovarainhoitaja ja St. John nimittivät\nhäntä tavallisesti Jonathaniksi ja palkitsivat hänet huonosti\nsiitä, mitä he hänellä teettivät. Tohtori Swift kirjoitti heidän\nhäväistyskirjoituksensa, taisteli heidän vihollisiaan vastaan, ruoski\nja kerskaili heidän palveluksessaan, ja varmaa on, että hän teki sen\nerikoisen taitavasti ja sisukkaasti. Sanotaan hänen nyt menettäneen\njärkensä ja unohtaneen kärsimänsä vääryydet ja vihansa ihmissukua\nvastaan. Minä puolestani olen aina pitänyt häntä ja Marlborough'ta sen\najan suurimpina miehinä. Olen lukenut Swiftin kirjat (kukapa ei niitä\ntuntisi?) vilpoisissa metsissämme täällä, ja kun häntä ajattelen,\ntuntuu hän jättiläiseltä verrattuna minuun -- yksinäiseltä, sortuneelta\nPrometheukselta, joka valittaa, kun kotka häntä laatelee. Minä näin\nPrometheuksen; mutta kun ensi kerran jouduin tuon jättiläisen kanssa\npuheisiin, astui tämä kantotuolistaan \"Siipikarjakahvilaan\". Hän oli\ntullut sinne humalainen irlantilainen palvelija airueenaan, joka\nilmoitti hänet huutamalla hänen kunnianarvoisuutensa nimen, sillä välin\nkuin hänen isäntänsä yhä kitsasteli kantomiehelle maksaessaan. Tästä\nmr. Swiftista en pitänyt, ja kuulin monenmoisia juttuja siitä miten hän\nkohteli miehiä ja kiusasi naisia. Hän osasi imarrella suuria yhtä hyvin\nkuin hän osasi kiusata heikkoja; ja koska mr. Esmond siihen aikaan oli\nnuorempi ja tulisempi kuin nyt, niin hän oli päättänyt olla pakenematta\ntämän lohikäärmeen hampaita ja tulta, jos hän joskus tämän kohtaisi.\n\nIhmisillä on monenmoisia vaikuttimia, jotka heitä elämässä johtavat, ja\nsadat erilaiset syyt vievät heitä epätoivoisiin tai suuriin tekoihin.\nEsmondilla oli eräs toveri, eräs pikkuinen irlantilainen kelpo\nluutnantti Handysiden rykmentistä. Tämä joutui niin suureen velkaan\nleirikapakoitsijalle, että hän aikoen kosiskella miehen tytärtä, aikoen\nsiten maksaa velkansa; ja velkaansa ja naista paeten hän hyökkäsi\nMalplaquet'n taistelussa niin epätoivoisesti ranskalaisten linjoja\nvastaan, että hän sai oman komppanian ja ylennettiin kapteeniksi,\nmutta hänen täytyi kuitenkin naida ravintoloitsijan tytär, joka toi\nRoger-poloiselle huomenlahjana kuitin tämän veloista hänen isälleen.\nLaskua ja avioliittoa paeten hän juoksi vihollisen pistimiä vastaan\nja kun eivät nämä häntä tappaneet, työnnettiin hänet takaisin toiseen\npahaan. Samassa taistelussa taisteli suuri herttuamme, ei ranskalaisia,\nvaan Englannin torypuoluetta vastaan; eikä hän pannut alttiiksi omaa\nja sotajoukon henkeä isänmaansa, vaan palkkojensa ja virkojensa ja\ntuon ainoan henkilön, jota hän maan päällä pelkäsi, Englannissa olevan\nvaimonsa puolesta. Olen tutkinut komppaniani miehiä (uusia joukkoja\nmaalaispoikia liittyi sodan aikana armeijaamme yhtämittaa, vaihtaen\nauran miekkaan) ja sain selville, että puolet lippumme alla kulkevista\noli sinne saanut nainen; erään oli hänen rakastettunsa hyljännyt ja\nhän otti epätoivoissaan sotilaspestin; toinen taas oli hyljännyt tytön\nja pakeni tätä leirille, mistä ei laki häntä saanut käsiinsä. Miksi\nkertoisimme sellaisia yksityiskohtia? Mitäpä muuta voisivat Aatamin ja\nEevan pojat kuin jatkaa sitä rakkauden ja kärsimysten sarjaa, minkä\nheidän isänsä ja äitinsä alkoivat? Oi tyttärenpoikani! Minulta alkaa\nolla lopussa se osa elämäkertaani, jossa tein tuttavuutta Englannin\nja Euroopan suurmaailman ihmisten kanssa; minun vuoteni ovat jo\nmenneet ohi heprealaisen runoilijan määrän, ja minä vakuutan sinulle,\nettä kaikki huoleni -- ja totisesti myös ilonikin -- ovat johtuneet\nnaisesta, ja niin on sinunkin käyvä, kun aikasi tulee. Nainen teki\nminusta sotilaan ja nainen myöhemmin pani minut punomaan juonia; Minä\nluulen, että olisin laittanut hänelle vaikka vaatteita, jos hän vain\nolisi minua kehoitellut siihen; kaiken, mikä oli vallassani, minä\nolisin antanut hänelle. Eikö joka miehellä ole omassa mitassaan ollut\nOmfaleaansa ja Delilaansa? Minun viettelijäni kiehtoi minut Thamesin\nrantamilla rakkaassa vanhassa Englannissa; sinä saatat löytää omasi\nRappahannocin ääriltä.\n\nTuota naista, miellyttääkseni siis koetin herättää huomiota sotilaana\nja myöhemmin älyniekkana ja poliitikkona; erästä toista miellyttääkseni\nolisin kantanut mustaa papin kaapua ja kaulusta, ja niin olisi\ntapahtunutkin, jollei korkeampi kohtalo olisi tullut väliin ja tuhonnut\ntuota suunnitelmaa. Ja luulen totisesti, että maailma on samanlainen\nkuin kapteeni Esmondin komppania, josta äsken puhuin; ja jos eteenne\npaljastettaisiin joka miehen elämänvaiheet, niin näkisitte naisen häntä\nestelevän tai viivyttelevän hänen kulkuaan tai pysähdyttävän hänet,\ntai näkisitte naisen rohkaisevan tai kiihoittavan häntä tai viittaavan\nhänelle vaunuistaan niin että mies menee hänen luokseen ja jättää\nkilpajuoksun sikseen; tai nainen tuo hänelle omenan ja sanoo: \"syö\",\ntai hankkii hänelle tikarin ja kuiskaa: \"Tapa! tuossa on Duncan ja\nkruunu ja sopiva tilaisuus.\"\n\nIsoisänne taisteli paremmalla menestyksellä poliitikkona kuin\nälyniekkana; ja hän kykeni tekemään hyviä palveluksia sille asialle,\njonka palvelukseen hän uhrautui, sekä mr. St. Johnille ja hänen\npuolueelleen, koska hänellä päällikkönsä loukkausten ohella oli omaa\nyksityistä vihan aihetta suurta sotavoimia johtavaa herttuata vastaan\nja koska hän tunsi sota-asiat paremmin kuin useimmat kirjailijat,\njotka eivät olleet käyneet \"Wills\"'in piipun tulta kauempana. Mutta\nhän halveksi solvailevaa kirjoitustapaa, johon muutamat torypuolueen\nkirjoittajat alentuivat; esimerkiksi tohtori Swift, joka suvaitsi\nepäillä herttua Marlborough'n rohkeutta ja hänen ylhäisyytensä\netevyyttä sota-asioissa. Esmondin julkaisujen arvoa ei alentanut\nsekään, että hän toivoi niillä olevan menestystä (vaikka ne eivät\nvoineet loukata herttua Marlborough'ta läheskään niin paljon\nyleisön silmissä kuin Swiftin solvailevat hyökkäykset, jotka olivat\ntarkoituksellisesti laaditut mustaamaan ja alentamaan herttuata) sillä\nmr. Esmond oli ne kirjoittanut avomielisesti ja vilpittömästi ja hän\ntunnusti ne mielellään omikseen; Esmond ei enää kuulunut armeijaan,\nmutta hän ei koskaan hyökkäillyt Marlborough'n tavatonta rohkeutta ja\netevyyttä vastaan, vaan ainoastaan hänen itserakkauttaan ja ahneuttaan.\n\nErään kerran Esmond oli kirjoittanut palasen torypuolueen lehteen,\njonka nimi oli _Post-Boy_ (kirjeen Bouchainista, josta kaupunki puhui\nkokonaista kaksi päivää, kunnes eräs italialainen laulaja antoi uutta\nkeskusteluaihetta), ja kun hänellä oli asiaa liikekeskukseen, mistä\nBeatrix taisi haluta hansikasparin tai viuhkan, niin Esmond meni\noikomaan kirjoitustaan ja istui painohuoneessa, kun kuuluisa tohtori\nSwift saapui, mukanaan irlantilainen palvelijansa, joka tavallisesti\nkulki hänen kantotuolinsa edessä ja huusi isäntänsä nimen kovin\narvokkaasti.\n\nMr. Esmond odotteli myös latojaa, jonka vaimo oli mennyt tätä kapakasta\nhakemaan, ja piirusteli odotellessaan ratsusotilaan kuvaa latojan\nvaimon likaiselle, somalle pikku pojalle, jonka vaimo oli jättänyt\nkotiin.\n\n\"Te olette nähtävästi _Post-Boyn_ julkaisija, sir?\" virkkoi tohtori\nnarisevalla äänellä Irlannin murteella; ja hän katsahti everstiin\ntiheitten kulmakarvainsa alta kovin kirkkaalla sinisellä silmäparilla.\nHänen hipiänsä oli samea, vartalonsa lihava ja hänellä oli kaksi\nleukaa. Hänellä oli yllään kulunut papinkauhtana ja mustan peruukkinsa\npäällä kulunut hattu, ja hän veti esiin suuren kultakellon, johon hän\nvihaisena katsahti.\n\n\"Minä olen vain avustaja, tohtori Swift\", virkkoi Esmond, pitäen yhä\npikku poikaa sylissään. Hän istui selkä akkunassa kiinni, joten ei\ntohtori voinut nähdä häntä.\n\n\"Kuka teille sanoi, että minä olen tohtori Swift?\" kysyi tohtori,\nkatsoen everstiin ylpeänä.\n\n\"Teidän kunnianarvoisuutenne palvelija huusi nimenne\", virkkoi eversti.\n\"Minä päättelin, että olette tuoneet hänet Irlannista.\"\n\n\"Pyydän kysyä, sir, mikä oikeus teillä on päätellä onko minun\npalvelijani tullut Irlannista vai ei? Minä tahdon puhua johtajanne, mr.\nLeachin kanssa. Laputtakaa häntä hakemaan.\"\n\n\"Missä on isäsi, Tommy?\" kysäisi eversti lapselta, likaiselta pikku\nraukalta, jolla oli mekko yllä.\n\nVastauksen asemesta alkoi lapsi itkeä; tohtorin tulo oli epäilemättä\npelästyttänyt pahasen.\n\n\"Lähettäkää tuo kirkuva mukula omiin oloihinsa ja tehkää mitä käskin,\nsir\", virkkoi tohtori.\n\n\"Minun täytyy ensin lopettaa Tommyn kuva\", virkkoi eversti nauraen.\n\"Kas niin, Tommy, tahdotko parrakkaan tai parrattoman Pandourin?\"\n\n\"Pajjakkaan\", virkkoi Tommy, kovin innostuneena kuvaan.\n\n\"Kuka piru te olette, sir?\" huudahti tohtori; \"oletteko te latojan\napulainen vai mikä?\"\n\n\"Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse herättää henkiin pirua\nkysyäkseen kuka minä olen\", virkkoi eversti Esmond. \"Oletko koskaan\nkuullut tohtori Faustista, pikku Tommy? tai isä Baconista, joka keksi\nruudin ja pani Thamesin tuleen?\"\n\nMr. Swift kävi ihan punaiseksi, melkein sinipunaiseksi. \"En tahtonut\nloukata, sir\", virkkoi hän.\n\n\"Loukkasitte tahtomattannekin\", virkkoi toinen yrmeästi.\n\n\"Kuka te olette, sir? Tiedättekö te, kuka minä olen, sir? Te kuulutte\ntuohon Grub Streetin töhertäjälaumaan, jota ystäväni ministeri on\nahdistellut. Miten te uskallatte, sir, puhutella minua näin?\" huudahti\ntohtori raivostuneena.\n\n\"Minä pyydän teidän kunnianarvoisillenne suosiollista anteeksiantoa,\njos olen teidän kunnianarvoisuuttanne loukannut\", virkkoi Esmond kovin\nnöyränä. \"Teen mitä tahansa mieluimmin kuin menen tutkintotuomarin\neteen tai häpeäpaaluun. Mutta mrs. Leach, latojan vaimo, pyysi minun\npitämään huolta Tommystä sillä aikaa kuin hän hakee kapakasta miestään,\nja minä en tohdi jättää lasta, sillä se voi polttaa itsensä takassa;\nmutta jos teidän kunnianarvoisuutenne kaitsee häntä --\"\n\n\"Minäkö ottaisin tuon pikku pedon!\" virkkoi tohtori peräytyen. \"Minä\nolen teitä parempien palveluksessa, mies. Sanokaa mr. Leachille, että\nkun hän tekee tohtori Swiftin kanssa sopimuksen, niin hänen on parasta\npitää se -- kuuletteko? Ja käyttäkää kieltänne kunnioittavammin, kun\npuhuttelette minun laistani miestä.\"\n\n\"Minä olen vain entinen sotilas\", virkkoi eversti, \"ja kyllä minä olen\nnähnyt parempia päiviä, vaikka nyt olenkin joutunut kirjoittelemaan.\nMinkäpä kukaan kohtalolleen voi, sir?\"\n\n\"Te olette nähtävästi se mies, josta mr. Leach on minulle puhunut.\nOlkaa hyvä ja puhukaa säyseästi, kun teitä puhutellaan, ja käskekää\nLeachin tänä iltana kello kymmeneltä saapua asuntooni Bury Streetille\nja tuoda lehdet mukanaan. Ja kun te toiste minut tapaatte, tunnette te\nminut ja olette kohtelias, mr. Kemp.\"\n\nKemp-poloinen, joka sodan alkaessa oli ollut luutnantti oli joutunut\nvastoinkäymisiin ja oli _Post-Boyn_ avustaja sai nyt palkkaa kelpo mr.\nLeachilta eikä kuningattarelta. Esmond oli nähnyt tämän herran ja hän\noli kyvykäs, ahkera ja kunnollinen mies, joka uurasti elättääkseen\nsuuren perheensä ja valvoi monta pitkää talviyötä, torjuakseen\nsudet oveltaan. Ja mr. St. John, jolla oli aina vapaus huulillaan,\noli juuri lähettänyt joukon vastapuolueen kynäilijöitä vankeuteen\nja vieläpä yhden häpeäpaaluunkin siitä, mitä ministeri nimitti\nhäväistyskirjoituksiksi, vaikka ne häväistyskirjoitukset eivät olleet\npuoliksikaan niin alhaisia kuin meidän puolueemme kirjoitukset. Tästä\njulmuudesta oli Esmond moittinut ministeriä, joka vain nauroi ja\nsanoi, että ne roistot olivat saaneet ansaitun palkkansa; sitten hän\nkertoi Esmondille erään Swiftin sukkeluuden asiasta. Kun St. John\nkerran aikoi armahtaa erään miespoloisen, joka ryöstöstä oli tuomittu\nkuolemaan, niin tämä irlantilainen ihan esti ministerin tekemästä tätä\nhyvää työtä ja kerskailikin vielä, että hän oli hirtättänyt miehen;\nja vaikka tohtori olikin suuri nero ja loistavan lahjakas, ei Esmond\nvoinut hänestä ollenkaan pitää eikä halunnut koskaan tutustua häneen.\nTohtori saapui uutterasti kylläkin joka sunnuntai hoviin, missä eversti\nharvoin kävi, vaikka hän tunsikin sinne suurta vetovoimaa erään hänen\nmajesteettinsa kauniin hovineidon tähden, ja se määräävä sävy minkä\nSwift omaksui, välittämättä maamiehistään, jotka hän hyvin tunsi,\nhänen kovaääninen puheensa, joka saattoi olla sekä loukkaavaa että\norjailevaa, vieläpä hänen lämmin ystävyytensä valtiovarainhoitajan ja\nministeri St. Johnin kanssa, jotka hyväksyivät hänen kaikki oikkunsa\nja sanoivat häntä Jonathaniksi, kiusasi varmasti useita henkilöitä,\njoihin ylpeä pappi ei kiinnittänyt mitään huomiota turhamaisuutensa ja\nmenestyksensä päivinä.\n\nKolme päivää marraskuun 15 päivän jälkeen 1712 (sitä päivämäärää\nEsmond ei voi unohtaa) eversti meni kenraalinsa päivälliskutsuihin,\njoissa tilaisuuksissa hän tavallisesti istui pöydän alapäässä; niinpä\nhän sodan aikanakin oli lukemattomia kertoja istunut kenraalin sekä\ntyö- että ruokapöydän päässä. Nyt oli suuret juhlakutsut ja tarjoilu\noli upeata; vanha kelpo herra halusi kestitä loistavasti ystäviään;\nvieraisiin kuuluivat: hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua, joka oli\nsaanut kenraalin arvon armeijassa, varakreivi, lordi Bolingbroke,\nhänen majesteettinsa valtiosihteeri, sekä lordi Orkney, joka oli ollut\nyhdessä meidän kanssamme sodassa. Herttua Hamilton, vaatevaraston\nyliritari, jonka kunniaksi juhla oli järjestetty, kun hänen matkansa\nlähettilääksi Ranskaan alkoi lähestyä, oli kello kahdelta, vain tuntia\nennen päivällistä, lähettänyt kenraali Webbille anteeksipyynnön; vain\nkaikkein kiireellisin asia, sanoi herttua, voi hänet estää juomasta\nerojaismaljaa kenraali Webbin terveydeksi. Hänen poissaolonsa tuotti\nsuuren pettymyksen Esmondin vanhalle päällikölle, joka lisäksi kärsi\nkovin haavoistaan, ja vaikka seura olikin arvohenkilöistä kokoonpantu,\nniin mieliala oli synkänpuoleinen. Viimein saapui St. John ja toi\nystävänsä mukanaan. \"Minun pöydässäni on varmasti aina tilaa tohtori\nSwiftille\", virkkoi vanha kenraalini kohteliaasti kumartaen.\n\nMr. Esmond meni tohtorin luo ja kumarsi hymyillen. \"Minä ilmoitin\ntohtorin asian latojalle\", virkkoi hän; \"toivottavasti hän ajoissa toi\nteidän asuntoonne nuo paperit.\" Leach-parka oli palannut heti tohtorin\npoistuttua humalaisena kotiinsa, jonne hänen taloudellinen vaimonsa\nhänet toi, ja hän oli puhellut sekanaisesti serkku Swiftista, vaikka ei\nmr. Esmond tietenkään vihjaillut tähän sukulaisuuteen. Tohtori rypisti\nsilmiään, punastui ja joutui kovin hämilleen eikä virkkanut montakaan\nsanaa koko päivällisillä. Kovin pieni kivi saattaa toisinaan kaataa\nnämä neron Goliatit, ja niin joutui Swiftkin toisinaan häviölle, jos\nhän sattui reiman miehen otteeseen. Hän istui synkkänä paikalleen ja\nsekoitti vettä viiniin, jota toiset runsaasti käyttivät, ja puhui\ntuskin sanaakaan.\n\nKeskustelu koski päiväntapahtumia tai pikemminkin ihmisiä kuin\ntapahtumia; puhuttiin lady Marlborough'n raivosta, miten hänen\ntyttärensä vanhoissa vaatteissa ja yömyssyt päässä katselivat\nakkunoistaan ja näkivät seurapiirin menevän kuningattaren\nvastaanottoihin; hovimarsalkan kauhusta, kun Savoijin prinssi\nesitettiin hänen majesteetilleen palmikkoperuukissa, vaikka ei vielä\nennen yksikään mies, jolla ei olisi ollut täyttä peruukkia, ollut\nsaanut suudella kuningattaren kättä; puhuttiin mohawk-intiaaneista ja\nilkitöistä, joita he tekivät hyökätessään kaupunkeihin, rääkätessään\nja murhatessaan. Joku kertoi, että Mohunin pahaenteiset kasvot taas\nedellisenä iltana oli nähty teatterissa ja että Macartney ja Meredith\nolivat olleet hänen kanssaan. Seuramme, vaikka se oli tarkoitettu\niloiseksi juhlaksi, oli juomasta ja keskustelusta huolimatta synkkä\nkuin hautajaisjoukko. Kaikki keskusteluaiheet tuntuivat häipyvän\nyleiseen synkkyyteen. Ormondin herttua poistui, kun keskustelu johtui\näskeiseen Denainin taisteluun, jonka olimme hävinneet. Esmondin\nkenraaliinkin koski tämän taistelun mainitseminen, sillä hänen\ntoverinsa Wynendaelin retkeltä, Nassau-Woudenbourgin kreivi, oli siellä\nkaatunut. Mr. Swift suuttui, kun Esmond häntä kiusoitteli, että hän\nei juo viiniä, ja otti hattunsa naulasta ja poistui viitaten lordi\nBolingbrokea mukaansa; mutta tämä kehoitti tohtoria käyttämään hänen\nvaunujaan ja säästämään ajurinmaksun -- hänen täytyi keskustella\neversti Esmondin kanssa; kun muu osa seuraa vetäytyi korttiensa ääreen,\njäi hän Esmondin kanssa hämärään keskustelemaan.\n\nBolingbroke puhui aina kerkeästi juotuaan paljon. Siinä tilassa\nsaivat hänen vihollisensa hänet puhumaan kaikenlaisia salaisuuksia;\nnaisiakin käytettiin häntä urkkimaan ja merkitsemään muistiin hänen\nsanojaan. Olen kuullut, että lordi Stair kolme vuotta myöhemmin, kun\nvaltiosihteeri pakeni Ranskaan ja rupesi pretendentin ministeriksi,\nsai kaikki tarvitsemansa tiedot siten, että hän otti naisurkkijoita\nvakoilemaan St. Johnia tämän ollessa humalassa. Nyt hän puhui\navomielisesti: \"Jonathan ei tiedä mitään tästä hommasta, vaikka hän\ntosin epäilee. Ja kautta Yrjänän, Webbista tulee arkkipiispa ja\nJonathanista tulee -- ei -- hitto vie -- Jonathan saa vallan kernaasti\narkkipiispan istuimen Jaakolta, minä takaan sen. Herttua Hamiltonilla\non koko asiain johto käsissään\", jatkoi sihteeri. \"Meillä on sellaista,\nmikä pakottaa Marlborough'n pysymään erillään, ja parin viikon päästä\nhän poistuu Lontoosta. Priorilla on omissa asioissaan hoitamista; hän\npoistui luotani tänä aamuna. Ja kuulepa, Harry, jos kohtalo veisi\nmeiltä ylevän, rakastetun ja mitä luuvaloisimman ja täydellisimmän\nkuningattaremme ja uskon puoltajan, niin meidän kaunis asiamme\nvoittaisi. _A la sante de la bonne cause!_ [hyvän asian menestykseksi!]\nKaikki hyvä tulee Ranskasta. Viini tulee Ranskasta; tyhjentäkäämme uusi\nmalja kauniin asiamme menestykseksi!\" Me joimme sen yhdessä.\n\n\"Luuletko kauniin asiamme kääntyvän protestantiksi?\" kysäisi mr. Esmond.\n\n\"Ei hitossa\", virkkoi toinen; \"hän puoltaa meidän uskoamme kuten hänen\nvelvollisuutensa on, mutta hän ei siltä luovu omastaan. Urospeura ja\npantteri saavat ajaa samoissa vaunuissa, kautta Jupiterin! Vanhurskaus\nja rauha suutelevat toisiaan ja me saamme tänne isä Massillonin\nkävelemään Paavalin kirkon holvikaarrokseen tohtori Sacheverelin\nrinnalle; lisää viiniä; juokaamme hyvän asian malja polvillamme --\nhitto vie, juokaamme se polvillamme!\" Hän oli aivan hämmentynyt ja\nkiihtynyt viinistä.\n\n\"Mutta jos kaunis asia möisi meidät ranskalaisille kuten hänen isänsä\nja setänsä häntä ennen?\" virkkoi Esmond, jolla aina oli synkät\nennakkoluulonsa.\n\n\"Möisi meidät ranskalaisille\", kertasi Bolingbroke; \"pelkääkö yksikään\nenglantilainen herrasmies sitä? Sinä, joka olet nähnyt Blenheimin ja\nRamillies'n pelkäät ranskalaisia? Meidän molempain esi-isät, kuten\nmyös urhean vanhan Webbin tuolla, ovat sadoissa taisteluissa otelleet\nranskalaisten kanssa, ja meidän lapsemme ovat valmiit tekemään saman.\nKuka se taas tahtoi enemmän englantilaisia rintamalle? Serkkuni\nWestmorelandko? Möisi meidät ranskalaisille, pyh!\"\n\n\"Hänen setänsä teki sen\", virkkoi Esmond.\n\n\"Ja miten kävi hänen isoisänsä?\" keskeytti St. John täyttäen taas\nmaljansa. \"Minä juon Englannin suurimman hallitsijan maljan, juon sen\nenglantilaisen maljan, joka teki Englannista kuningaskunnan. Meidän\nsuuri kuninkaamme tuli Huntingdonista eikä Hannoverista; meidän isämme\neivät hakeneet hollantilaista hallitsijakseen. Tulkoon kuningas ja me\npidämme hänet ja näytämme hänelle Whitehallin. Jos hän on kavaltaja,\nniin täällä on oikea paikka tutkia häntä. Ja onhan meillä yhtä suuria\nmiehiä kuin milloinkaan aikaisemmin on ollut. Täällä on miehiä, jotka\neivät pelkää vaaraa missään muodossa. Petturi! isänmaan kavallusta!\npeloittavatko sellaiset sanat meitä? Ovatko kaikki Oliverin miehet\nkuolleita tai hänen mainehikas nimensä unohdettu viidessäkymmenessä\nvuodessa? Eikö ole enää hänen vertaisiaan miehiä, yhtä suuria -- niin,\nyhtä suuria? Eläköön kuningas! ja jos kuningaskunta epäonnistuu niin\neläköön Brittein tasavalta!\"\n\nSt. John täytti taas maljan, kohotti sen ilmaan ja tyhjensi kiivaasti,\njuuri kun kuului nopeasti lähestyvää pyörien kolinaa ja ajoneuvot\npysähtyivät ovemme eteen, ja mr. Swift astui eteiseen kiireisen\nkoputuksen ja pienen odotuksen perästä ja juoksi yläkertaan siihen\nhuoneeseen, jossa olimme, kasvoillaan kovin huolestunut ilme. St.\nJohn aikoi juuri viinin kiihoittamana lausua jonkun hurjan sitaatin\nMacbethistä, mutta Swift esti hänet.\n\n\"Lopettakaa Jumalan tähden juontinne, mylord\", virkkoi hän. \"Minulla on\nkauheita uutisia.\"\n\n\"Onko kuningatar kuollut?\" kysyi St. John tarttuen kiivaasti vesilasiin.\n\n\"Ei, Hamiltonin herttua on kuollut. Tunti sitten murhasivat Mohun\nja Macartney hänet. He riitaantuivat tänä aamuna eivätkä antaneet\nherttualle aikaa edes kirjeen kirjoittamiseen. Herttua etsi muutamia\nystäviään, ja nyt hän on kuollut; ja samoin myös Mohun, tuo verinen\nroisto, joka hänet tappoi. He taistelivat Hyde-puistossa juuri ennen\nauringonlaskua; herttua surmasi Mohunin ja Macartney tuli ja lävisti\nherttuan miekallaan, ja nyt on se koira paennut. Minulla on teidän\nvaununne alhaalla. Lähettäkää maan joka äärelle tieto ja ottakaa kiinni\nse roisto; menkäämme herttuan taloon ja katsokaamme onko hänessä enää\nelonmerkkejä.\"\n\n\"Oi Beatrix, Beatrix\", ajatteli Esmond, \"niin päättyi tyttö poloisen\nkunnianhimo.\"\n\n\n\nVI luku.\n\nBEATRIX-PARKA.\n\nEsmondia ei ollut tarvinnut kehoittaa pysymään erillään Beatrixista;\nkohtalo oli heidät täydellisesti erottanut. Beatrix-poloinen oli\nsamalla kuin hän oli lupautunut herttualle, omaksunut herttuattaren\ntahi valitun kuningattaren majesteetillisen sävyn, ja hän piti itseään\npyhänä ja erotettuna meistä tavallisista ihmisistä. Hänen äitinsä\nja serkkunsa alistuivat hänen oikkuihinsa; viimemainittu teki sen\nehkä ivaten ja lausuili tavallisia pilojaan Beatrixin ja itsensä\nturhamaisuudesta. Tässä tytössä oli erikoinen viehätys, jonka lumoa\neivät eversti Esmond eikä hänen hellä emäntänsä voineet vastustaa.\nHuolimatta hänen virheistään ja ylpeydestään ja itsepäisyydestään\nheidän täytyi rakastaa Beatrixia; niinpä voitte siis pitää heitä tuon\nloistavan olennon hovin kahtena pääimartelijana.\n\nKuka ei elämänsä matkalla olisi kokenut sellaista lumoa ja palvonut\ntoista tai toista epäjumalaa? Vuosia sen jälkeen, kun tämä intohimo\noli kuollut ja haudattu tuhansien muiden maallisten huolien ja\npyyteiden kanssa, voi hän, joka sen tunsi, herättää sen henkiin ja\nihailla melkein yhtä hellästi kuin nuoruudessaan tuota rakastettavaa,\nmajesteetillista olentoa. Minä herätän tuon kauniin olennon muistojen\nmailta ja rakastan häntä yhä, tai paremminkin pitäisi minun sanoa,\nettä sellainen menneisyys on miehelle aina nykyisyyttä; kun sellaisen\nintohimon on kerran tuntenut, muodostuu siitä osa hänen olemustaan eikä\nhän voi siitä eritä; siitä muodostuu osa uutta ihmistä, samoin kuin\nihmiseen vaikuttavat aina jälkeenpäin suuri usko tai suuri vakaumus,\nrunouden syvä tajuaminen tai uskonnollinen herääminen -- aivan samoin\nkuin se haava, jonka minä Blenheimin luona sain ja josta minulla\non arpi, on tullut osaksi itseäni ja vaikuttanut koko ruumiiseeni,\nvieläpä jälkeenpäin henkiseen kehitykseenikin, vaikka neljäkymmentä\nvuotta sitten sen sain ja siitä paranin. Erota ja unohtaako! Kuka\nuskollinen sydän voisi sen tehdä? Suuret aatteemme, suuret rakkautemme,\nelämämme totuudet jäävät ainiaaksi omiksemme. Emme voi niitä erottaa\ntietoisuudestamme, ne seuraavat meitä kaikkialle, ja ne ovat pyhiä ja\nkuolemattomia.\n\nVieden muassaan tämän onnettomuuden kauheat uutiset, jotka itkevät\npalvelijat herttuan omalla ovella vahvistivat, mr. Esmond ajoi kotiin\npäin niin kiivaasti kuin hänen hitaat vaununsa kykenivät hänet viemään\nja pohti koko ajan mielessään, miten hän voisi ilmoittaa tämän asian\nsille henkilölle, johon se enimmän koski; ja jos ihmisen turhamaisuus\ntarvitsee satiiria, niin tuo naispoloinen antoi aihetta siihen siinä\nseurassa ja toimessa, jossa Esmond hänet tapasi. Beatrixin vaunut\nolivat tätä ennen päivittäin vierineet säkkikaupasta korukauppaan ja\nkultasepästä pitsimyymälöihin. Hänellä oli erinomainen maku tai ainakin\noli rakastunut sulhanen sanonut niin ja antanut hänelle täyden vallan\nkaikkiin ostoksiin, pöytäkalustoihin, huonekaluihin ja ajoneuvoihin\nnähden, joilla hänen ylhäisyytensä lähettiläs oli halunnut koristaa\nloistavaa lähetystointaan. Beatrixin täytyi saada Kneller maalaamaan\nmuotokuvansa, sillä eihän herttuatar ole täydellinen ilman muotokuvaa;\nja Kneller laatikin jalon luoman, sovittipa siihen vielä eräälle\ntyynylle kruununkin, jota Beatrixin piti saada kantaa. Beatrix vakuutti\nkantavansa kruunua vasta kuningas Jaakko III:n kruunausjuhlissa;\nkellekään ruhtinattarelle maassamme ei kärpännahka ole paremmin\nsopinut. Esmond näki eteishuoneen olevan täpötäynnä muotikauppiaita,\nkorukauppiaita ja nöyriä kultaseppiä jalokivineen, rasioilleen ja\nlippaineen; siellä oli silkkikauppiaita seinäverhojen, samettien\nja brokaadikankaiden ympäröimänä. Valittu herttuatar neuvotteli\nerään kuuluisan hopeasepän kanssa Exeter Changesta; tämä oli tuonut\nsuuren siselöidyn tarjottimen, minkä kauneutta hän juuri selitteli,\nkun eversti Esmond saapui. \"Tule, serkku, ihailemaan tämän sievän\nesineen aistikkuutta\", virkkoi Beatrix. Siinä lepäsivät Mars ja Venus\nkultaisessa lehtimajassa; kultainen Cupido kantoi pois sodanjumalan\nkypäriä, toinen hänen miekkaansa, kolmas hänen suurta kilpeään,\njohon meidän vaakunamme viereen piti kaivertaa hänen ylhäisyytensä\nHamiltonin herttuan vaakuna; ja neljäs polvistui lepäävän jumalattaren\nviereen käsissään herttuallinen kruunu. Jumala armahda! Kun mr.\nEsmond uudestaan näki tuon tarjottimen, olivat vaakunat vaihdetut,\nherttuallinen kruunu oli vaihtunut varakreivin kruunuun: Siitä tuli\ntuon taloudellisen kultasepän oman tyttären huomenlahjoja, kun tämä\nkaksi vuotta myöhemmin meni naimisiin varakreivi Squanderfieldin kanssa.\n\n\"Eikö olekin kaunis?\" virkkoi Beatrix tutkien sitä, ja hän alkoi\nselittää Cupidojen somaa suloa ja uupuneen, lepäävän Marsin\ntaiteellisia muotoja. Esmond tunsi tuskaa, kun hän ajatteli huoneessaan\nsurmattuna makaavaa soturia, jonka palvelijat ja lapset itkivät hänen\nääressään ja tätä hymyilevää olentoa, joka tuntui koristelevan itseään\nmorsiameksi kuolinvuoteelle. \"Se on kaunis kevytmielisyyden tuote\",\nvirkkoi Esmond katsellen surullisesti tuota ihanaa olentoa; huoneessa\noli soihtuja, jotka valaisivat sen säihkyvää haltijatarta. Beatrix otti\nkultaisen tarjottimen ihanille käsivarsilleen.\n\n\"Kevytmielisyyttä\", virkkoi hän vihaisesti. \"Se mikä, sinussa on\nkevytmielisyyttä, on minussa säädyllisyyttä. Te pyydätte siitä\njuutalaisen hintaa, mr. Graves; mutta minä tahdon sen kuitenkin, vaikka\nvain mr. Esmondin kiusalla.\"\n\n\"Oi Beatrix, pane se pois!\" virkkoi mr Esmond. \"Herodias, sinä et tiedä\nmitä sinä kokoat pääsi päälle.\"\n\nBeatrixilta putosi tarjotin kilahtaen ja kultaseppä juoksi hädissään\nnostamaan pudonneen aarteensa. Beatrix huomasi Esmondin kalpean,\nkauhistuneen ulkomuodon ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kuin\nmerkkitulet hädässä. \"Mitä on tapahtunut, Henry?\" kysyi hän juosten\nEsmondin luo ja tarttuen tämän molempiin käsiin. \"Mitä sinä tarkoitat\nkalpeilla kasvoillasi ja synkillä sanoillasi?\"\n\n\"Tule pois, tule pois!\" virkkoi Esmond, johtaen häntä. Beatrix\nturvautui pelästyksessään Esmondiin ja Esmond painoi häntä sydäntään\nvasten ja pyysi säikähtäneen kultasepän poistumaan huoneesta. Mies meni\nviereiseen huoneeseen tuijottaen hämmästyneenä ja hyväillen arvokasta\naarrettaan.\n\n\"Oi Beatrix, sisareni!\" virkkoi Esmond, pitäen yhä käsivarsillaan tuota\nkalpeata ja pelästynyttä olentoa; \"kaikista naisista maan päällä olet\nsinä rohkein; valmistaudu sitä nyt osoittamaan, sillä sinun täytyy\nkestää kauhea koettelemus.\"\n\nBeatrix juoksi pois ystävän luota, joka olisi häntä tukenut. \"Onko\nherttua jättänyt minut?\" kysyi hän. \"Me riitelimme tänä aamuna --\nhän oli kovin surullinen ja minä suututin hänet, mutta hän ei ole\nuskaltanut, hän ei ole uskaltanut!\" Beatrixin puhuessa tulvi polttava\npuna yli hänen kasvojensa ja povensa. Esmond näki sen peilistä, jonka\nvieressä Beatrix seisoi painellen pakahtuvaa sydäntään nyrkkiin\npuserretuin käsin.\n\n\"Hän on jättänyt sinut\", virkkoi Esmond, ihmetellen, että Beatrixin\nkasvot paljastivat enemmän vihaa kuin surua.\n\n\"Ja hän elää\", huudahti Beatrix, \"ja sinä tuot minulle tämän sanoman!\nHän on jättänyt minut ja sinä et ole uskaltanut kostaa. Sinä, joka\nsanot olevasi perheemme esitaistelija, olet antanut minun kärsiä tämän\nloukkauksen! Missä on Castlewood? Minä menen veljeni luokse.\"\n\n\"Herttua ei ole elossa, Beatrix\", virkkoi Esmond.\n\nBeatrix katsoi hurjana serkkuunsa ja kaatui seinää vasten aivankuin\nhäntä olisi ammutti rintaan. \"Ja sinä tulet tänne ja -- ja -- sinäkö\ntapoit hänet?\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos!\" vastasi hänen serkkunsa; \"tuon jalon miehen veri\nei tahraa minun miekkaani. Viimeiseen hetkeensä asti oli hän uskollinen\nsinulle, Beatrix Esmond. Kevytmielinen ja ilkeä nainen! polvistu ja\nkiitä Kaikkivaltiasta, joka antaa elämän ja kuoleman ja ojentaa ylpeän,\nkiitä siitä, että jalo Hamilton kuoli uskollisena sinulle -- ainakaan\nei sinun riitasi eikä ylpeytesi eikä kurja kevytmielisyytesi ajaneet\nhäntä kohtaloonsa. Hänet tappoi se verinen miekka, joka jo on juonut\noman isäsi verta. Oi nainen, oi sisar! etkö voi tuoda muita surijoita\nkuin kostosi ja kevytmielisyytesi sille synkälle tanterelle, missä\nkaksi ruumista lepää -- sillä murhaajakin sai surmansa siltä mieheltä,\njonka surmasi? Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, Beatrix,\nniinkuin Hän tuo tämän kauhean rangaistuksen kovalle ja kapinalliselle\nsydämellesi.\"\n\nEsmond oli tuskin lakannut puhumasta, kun hänen emäntänsä tuli sisään.\nKeskustelu Esmondin ja Beatrixin välillä oli kestänyt vain muutamia\nminuutteja, ja sillä ajalla oli Esmondin palvelija toimittanut nuo\nsynkät uutiset koko perheen tietoon. Turhuuden markkinain väki, joka\nodotti ulkopuolella, kokosi kimpsunsa ja pakeni kauhuissaan. Lempeä\nlady Castlewood oli yläkerrassa keskustellut tuomiorovasti Atterburyn,\ntuon hurskaan olennon rippi-isän kanssa; ja tuomiorovasti saapui nyt\nhänen mukanaan kuten lääkäri, joka saapuu sairasvuoteelle. Beatrixin\näiti katsahti Esmondiin ja juoksi tyttärensä luokse kasvot kalpeina\nja sydän ja syli avoinna, kokonaan säälin ja hellyyden valtaamana.\nMutta Beatrix vältti hänet, ja hän torjui myös luotaan hengellisen\nlääkärin parannukset. \"Minä voin parhaiten omassa huoneessani\nyksinäisyydessä\", virkkoi hän. Hänen silmänsä olivat ihan kuivat ja\nvain kerran Esmond näkikin tuon surun niitä kostuttavan. Beatrix\nojensi Esmondille poistuessaan kylmän kätensä. \"Kiitoksia paljon,\nveli\", virkkoi hän matalalla äänellä ja yksinkertaisuudella, joka oli\nliikuttavampaa kuin kyyneleet; \"kaikki, mitä sinä olet sanonut, on\ntotta ja ystävällistä ja minä menen ja rukoilen armoa.\" Toiset jäivät\nhuoneeseen ja selostivat uudestaan tuon hirveän tapahtuman. Se näytti\nkoskevan tohtori Atterbury'iin vielä enemmän kuin toisiin. Mohunin,\nhänen miehensä murhaajan kuolema oli emännästäni vieläkin kauheampaa\nkuin herttuan onneton loppu. Esmond selosti kokonaisuudessaan ne\nyksityisseikat, mitkä hän tunsi tuosta riidasta, sekä sen syyn. Nuo\nkaksi aatelismiestä olivat kauan olleet riidassa lordi Gerardin\nomaisuudesta, sillä herttua ja lordi Mohun olivat naineet hänen\ntyttärensä. He olivat sopimuksesta kohdanneet toisensa lakimiehen luona\nLincolns-Inn-Fieldsissä; he vaihtoivat kiivaita sanoja, ja vaikka ne\ntuntuivat kovin joutavilta niistä, jotka ne kuulivat, niin sitä eivät\nne olleet miehille, joita pitkäaikainen viha kiihoitti toisiaan vastaan\nMohun kysyi herttualta, missä hän voisi kohdata hänen ylhäisyytensä\nystäviä, ja tunnin sisällä hän oli lähettänyt omat ystävänsä\njärjestämään tätä tuhoisaa kaksintaistelua. Se järjestettiin niin\ntulisella kiireellä ja se aiheutui niin vähäpätöisestä asiasta, että\nkaikki siihen aikaan arvelivat erään puolueen halunneen poistaa lordi\nHamiltonin elävien kirjoista ja näiden kolmen surullisen kuuluisan\nmellastajan toimineen sen puolueen asiamiehinä. Taistelijoita oli kolme\nkummallakin puolella samoin kuin tuossa kaksitoista vuotta aikaisemmin\ntapahtuneessa murhenäytelmässä, joka jo on selostettu, ja jossa Mohun\nteki toisen murhansa, he tekivät kiivaan hyökkäyksen ja ottelivat\ntulisesti tekemättä mitään tavallisia temppuja, eivätkä edes lyöneet\nyhteen miekkojaan ja pistivät kiihkeästi toisiaan, jolloin kumpikin sai\nuseita haavoja. Mohun oli saanut kuolettavan haavan, ja herttua viipyi\nhänen vierellään; silloin tuli Macartney ja sysäsi miekkansa herttuan\nruumiiseen, ja se isku tappoi herttuan. Eversti Macartney kielsi tämän,\nmutta koko kuningaskunnan kauhu ja viha oli niin suuri, että hän ei\nolisi voinut välttää rangaistusta, mutta hän pakeni Englannista eikä\npalannut koskaan sinne.\n\nMikä oli tosisyy herttua Hamiltonin kuolemaan -- mitätön riita vain,\njoka helposti olisi voitu sovittaa sellaisen alhaisen, huonon ja\njumalattoman roiston kanssa, jonka edelliset rikokset ja toistuvat\nmurhat olivat yhä paaduttaneet, joten niin mainehikas ja ruhtinaallista\nsukua oleva mies kuin herttua olisi halveksunut tahrata miekkaansa\nsellaisen konnan verellä. Mutta herttua oli niin kiivas ja ne, jotka\ntoivoivat hänen kuolemaansa tiesivät, että herttua oli yhtä rohkea\nkuin armeliaskin, hän kun ei koskaan päästänyt ihmistä luotaan ilman\napua; ja hän kuoli Mohunin ja niiden kahden muun murhaajan, jotka oli\npantu häntä ahdistamaan, uhrina. Kuningattaren Pariisin lähettiläs\nkuoli -- Stuartin perheen uskollinen ja altis palvelija, joka itse\noli skotlantilainen ruhtinas, hän, jonka piti viedä kuningatar Annan\nviesti ja katumuksen ilmaus oman vilpittömän rakkautensa ja miljoonien\nmaalaistensa hyvien toivomusten ohella kuningattaren maanpaossa\nolevalle veljelle, kuninkaalle.\n\nSe puolue, johon lordi Mohun kuului, sai nauttia hänen palveluksensa\nhedelmät ja vapautui samalla sellaisesta roistosta. Mohun ja Meredith\nja Macartney olivat herttua Marlborough'n miehiä; ja vain vuotta tätä\nennen nuo kaksi everstiä olivat olleet syytteessä juotuaan maljoja\ntorypuolueen tuhoksi. Marlborough oli nyt whig ja hannoverilaismielinen\nja halusi sotaa yhtä kiihkeästi kuin prinssi Eugenekin. En väitä, että\nMarlborough olisi järjestänyt herttua Hamiltonin kuoleman; sanon vain,\nettä Marlborough'n puolue hyötyi siitä ja että saatiin kolme veristä\nvälikappaletta toimeenpanemaan tuota murhaa.\n\nKun Esmond ja tuomiorovasti kävelivät Kensingtonista keskustellen tästä\nmurhenäytelmästä, olivat katuhuutajat jo ulkona ja huusivat ympäri\nkaupunkia täydellistä, todellista ja kauheata tietoa lordi Mohunin ja\nherttua Hamiltonin surmasta kaksintaistelussa. Eräs heistä oli tullut\nKensingtoniin ja huuteli siinä kaupungin osassa kovin aikaisin aamulla\nkun Esmond meni ohitse. Esmond hääsi miehen ihan Beatrixin akkunan\nalta, joka oli aukaistu. Aurinko paistoi, vaikka olikin marraskuu;\nEsmond näki torikärryjen vierivän Lontooseen, palatsivahtien vaihtuvan,\ntyömiesten kiiruhtavan työmaalleen puutarhoihin. Kensingtonin\nja kaupungin välissä -- kulkukauppiaiden ja toriväen täyttävän\nilman huudoillaan. Maailma alkoi taas askareensa, vaikka herttuat\nmakasivat surmattuina ja ladyt surivat heitä ja vaikka kuninkaat\nkaiken todennäköisyyden mukaan menettivät otollisen hetkensä. Niin\nvaihtelevat yö ja päivä ja huomen koittaa eikä meidän sijamme tunne\nmeitä enää. Esmond ajatteli pikaviestinviejää, joka Pohjoista tietä\npitkin nelisti ilmoittamaan hänelle, joka eilen oli Arranin lordi,\nettä hän tänään on Hamiltonin herttua; hän ajatteli tuhansia suuria\nsuunnitelmia, toiveita, pyyteitä, jotka vielä eilen elivät eräässä\nurheassa sydämessä, joka muutamia tunteja sitten sykki, mutta joka nyt\noli pieni, hiljentynyt tomumaja.\n\n\n\nVII luku.\n\nKERRAN VIELÄ KÄYN CASTLEWOODISSA.\n\nNäin olivat siis Beatrixin kunnianhimoiset toiveet tuhoutuneet\nkolmannen kerran ja hänellä oli syytä uskoa, että erikoinen pahansuopa\nkohtalo vaani ja ahdisti häntä ja repi voiton hänen käsistään juuri\nsilloin, kun se näytti olevan hänen omansa ja jätti hänelle palkaksi\nvain raivon ja surun. Mitä vihan tai surun tunteita Beatrixilla olikin\n(ja pelkään ensinmainitun tunteen vaivanneen hänen sydäntään enimmän)\nniin ei hän halunnut uskottua, kuten helläluontoisemmat ihmiset\nolisivat tehneet sellaisen onnettomuuden sattuessa; hänen äitinsä ja\nsukulaisensa tiesivät, että Beatrix hylkäsi heidän säälinsä ja että\nsen tarjoaminen vain pahentaisi sitä tuhoisaa haavaa, minkä kohtalo\noli antanut. Tiesimme, että Beatrixin ylpeys oli saanut nöyryytyksen\nja rangaistuksen tämän odottamattoman ja kauhean iskun kautta;\nBeatrix ei halunnut meidän selityksiämme osoittamaan tämän tapahtuman\nsurullista opetusta. Hänen äitinsä voi antaa ainoastaan rukouksensa\nja hänen serkkunsa uskollisen ystävyytensä ja kärsivällisyytensä\ntuolle onnettomalle, murretulle olennolle; ja vain vihjauksin ja\nmuutamin sanoin, jotka hän kuukausia jälkeenpäin lausui, osoitti\nBeatrix ymmärtävänsä heidän hiljaisen säälinsä, ja hän oli puolestaan\nsalaisesti kiitollinen siitä, että he pysyivät erillään. Hovissa\nsanoivat ihmiset, että hänen käytöksessään oli sellaista, mikä\ntyönsi pois pilkan ja toisten osanoton -- hän oli yläpuolella heidän\nmyötätuntonsa ja säälinsä ja näytteli osaansa tuossa surullisessa\nmurhenäytelmässä ylevästi ja rohkeasti; niinpä täytyi niidenkin, jotka\nhäntä vähimmän rakastivat, häntä ihailla. Me, jotka näimme hänet hänen\nonnettomuutensa jälkeen, emme voineet olla kunnioittamatta hänen\nkukistumatonta rohkeuttansa ja majesteetillistä tyyneyttään, joilla\nhän kantoi surunsa. \"Minä näkisin hänet mieluimmin kyynelissä kuin\nylpeänä\", virkkoi hänen äitinsä, joka oli tottunut kantamaan surunsa\naivan eri tavalla ja ottamaan sen vastaan Jumalan koettelemuksena,\nhartaan alistuvaisena ja kärsivällisenä. Mutta Beatrixin luonne\noli erilainen kuin hänen hellän äitinsä; Beatrix tuntui kantavan\nsurunsa ja kestävän sen, eikä hän antanut (en usko, että hän teki\nsitä yksinäisyydessäkään, kun hän oli omassa huoneessaan) sen saada\nitseltään tunnustusta ainoallakaan nöyryytyksen kyyneleellä tai\ntuskan huudahduksella. Ystävät ja sukuni lapset, jotka seuraatte\njälkiäni, miten kestätte te koettelemuksenne? Tunnen yhden, joka\nrukoilee, että Jumala antaisi teille enemmän rakkautta kuin ylpeyttä\nja että Kaikkinäkevän silmä löytäisi teidät nöyrien joukosta. Mutta\nsilti tulee meidän tuomita ylpeitäkin laupiaasti. Muutamat on luonto\nmuovaillut kunnianhimoon ja valtaan, samoinkuin se toisia on muovaillut\ntottelevaisiksi ja nöyrän alistuvaisiksi: leopardi on luonteensa orja\nsamoinkuin lammaskin, ja se toimii leopardilain mukaan; leopardi ei voi\nmitään kauneudelleen, rohkeudelleen eikä pahuudelleen tai ainoallekaan\ntäplälle kiiltävässä turkissaan, eikä valloitushalulleen, joka sitä\nkiihoittaa, eikä luodille, joka sen surmaa.\n\nWhigit valtasi nyt, syystä kyllä, suuri pelko, että kuningatar hylkäisi\nheidän hannoverilaisen ruhtinaansa, johon tätä sitoivat valat ja\nliitot, ja kutsuisi veljensä, jonka luonto oli tähän liittänyt vielä\nvahvemmin kuin velvollisuuden sitein; silloin Savoijin prinssi ja\nrohkeimmat whigpuoluelaiset aikoivat tuoda Englantiin nuoren Cambridgen\nherttuan huolimatta kuningattaren ja hänen alamaistensa vastalauseista,\nsillä he selittivät, että vaaliruhtinaalla, englantilaisella päärillä\nja prinssillä, joka sukunsa pää miehenä oli Englannin kruunun\nperillinen, oli oikeus istua parlamentissa, jonka jäsen hän oli, ja\nasua maassa, jota hän kerran vielä oli hallitseva. Vain kuningattaren\nja hänen liittolaistensa mitä jyrkin vastalause ja kuninkaallisen\nkoston uhka, jos tätä suunnitelmaa yhä ajettaisiin perille, esti sen\ntäytäntöönpanon.\n\nSamoin vaativat rohkeimmat meidän puoluelaisemme omaa prinssiään\nEnglantiin. Hän oli Jumalan säätämän oikeuden mukaan eittämätön\nperijä; hänen puolellaan oli enemmän kuin puolet kansasta ja melkein\nkoko pappissääty ja Englannin ja Skotlannin ylimystö; ja kukapa\nolisi Englannissa uskaltanut häiritä prinssiä, jos hän olisi tullut\nkeskuuteemme ja antautunut brittiläisten jalomielisyyden, kunniantunnon\nja vieraanvaraisuuden varaan, prinssiä, joka oli aivan syytön siihen\nrikokseen, josta hänen isäänsä oli rangaistu -- prinssiä, joka oli\nurhoollinen, nuori, kaunis ja onneton? Englantilaiset, joilla oli\ntulta suonissaan, olisivat vastustaneet kuolemaansa asti hyökkääjää,\njolla oli ranskalainen sotajoukko tukenaan, ja ajaneet hänet takaisin\nsinne, mistä hän tuli; mutta yksinäinen prinssi, jolla oli vain oikeus\ntukenaan ja joka luotti kansansa uskollisuuteen, selittivät monet\nhänen ystävistään, sai olla varma ystävällisestä vastaanotosta tai\nainakin turvallisuudestaan, jos hän tulisi keskuuteemme. Koskaan ei\nhänen sisarensa kuningattaren tai kansan, hänen alamaistensa, käsi\nollut nouseva häntä vahingoittamaan. Mutta kuningatar oli luonteeltaan\narka, ja niillä hänen ministereistään, jotka olivat myötämielisiä, oli\nomat syynsä epäröidä. Mutta rohkeimmilla ja kelvollisimmillä niistä\nmiehistä, joilla oli sydämellään tuon mainehikkaan nuoren pakolaisen\nasia, ei ollut mitään omia suunnitelmia tai pyyteitä, mitkä olisivat\nestäneet heitä ajamasta oikeaa asiaa, ja he olivat valmiita uskaltamaan\nkaiken saadakseen lausua prinssin tervetulleeksi ja suojella tätä, jos\nhän vain tulisi englantilaisena.\n\nSt. John ja mr. Harley lausuivat molemmat yllin kyllin ystävällisiä\nsanoja prinssin liittolaisille, antoivat prinssille loppumattomasti\nlupauksia avustaan tulevaisuudessa, mutta vihjauksia ja lupauksia\nenempää heiltä ei voitu saada; muutamat prinssin ystävistä olivatkin\ntoiminnassaan paljon rohkeampia ja tehokkaampia ja avomielisempiä.\nMuutamien tällaisten kanssa mr. Esmond ryhtyi toimimaan vuosi jälkeen\nherttua Hamiltonin onnettoman kuoleman, joka oli riistänyt prinssiltä\nrohkeimman liittolaisensa Englannissa; näistä on muutamia vielä elossa\nja eräiden näiden nimiä mr. Esmondilla ei ole oikeutta mainita.\nEräs näistä ystävistä, jonka nimi Esmondilla on lupa mainita, sillä\ntuota urheata piispaa ei voi enää maanpako eikä kidutus tavoittaa,\noli tuomiorovasti Atterbury; ja hänelle ja parille muulle paljasti\neversti oman suunnitelmansa, joka, jos prinssi tuki sitä jommoisellakin\npäättäväisyydellä, ei voinut olla saattamatta heidän hartaimpia\ntoivomuksiaan täytäntöön.\n\nNuori lordi varakreivi Castlewood ei ollut tullut Englantiin juhlimaan\ntäysi-ikäisyyttään, ja hän oli nyt ollut useita vuosia sieltä\npoissa. Sinä vuonna, jolloin hänen sisarensa piti mennä naimisiin ja\nherttua Hamilton kuoli, esti mylordin Brysselistä lähdön se, että\nhänen vaimonsa joutui lapsivuoteeseen. Lempeä Clotilda ei voinut\nkestää miehensä poissaoloa -- varmaankin hän epäili tuon nuoren\nsyntipukin kapinoivan, kun tämä vapautuisi hänen ohjausnuoristaan\n-- ja piti tämän luonaan hoitelemassa lasta ja höystämässä juoruja.\nFrankin alistuvaisuus naisvaltaan toi Beatrixille monta makeaa\nnaurua. Hänen äitinsä olisi mennyt Clotildan luo, kun tämän aika\ntuli, mutta anoppia tarvittiin nyt toisaalla, sillä Beatrix-paran\navioliittovalmistukset olivat jo alkaneet. Muutamia kuukausia tuon\nHyde Parkissa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen vetäytyivät emäntäni\nja hänen tyttärensä Castlewoodiin, missä mylordin piti yhtyä heihin.\nMutta totta puhuaksemme ei heidän hiljainen taloutensa ollut lordin\nmakuun. Lordi saatiin tulemaan Walcote'iin vain kerran ensimmäisen\nsotaretkensä jälkeen, ja silloinkin tuo nuori huimapää vietti enemmän\nkuin puolet ajastaan Lontoossa; siellä hän ei esiintynyt omalla\nnimellään ja arvollaan hovissa ja julkisuudessa, vaan kävi teattereissa\nja kapakoissa ja seurusteli mitä huonoimpien ihmisten parissa kapteeni\nEsmondin nimellä (se saattoi hänen viattoman sukulaisensa monta kertaa\nikävyyksiin). Niinpä oli Frank Castlewood siis pysynyt Englannista\npoissa monenmoisten tekosyiden nojalla, etsiessään kaikenlaisia huveja\nsiksi, kunnes hän joutui laillisen huvituksen, avioliiton helmaan, ja\nniin eivät häntä tunteneet muut kuin armeijan herrat, joiden kanssa\nhän oli suorittanut sotapalvelusta ulkomailla. Hänen äitinsä hellään\nsydämeen koski tämä pitkäaikainen poissaolo. Henry Esmond ei voinut\nmuuta kuin lohdutella ladyä tämän luonnollisessa mielipahassa ja etsiä\nsyitä serkkunsa huikentelevaisuuteen.\n\nSyksyllä 1713 aikoi lordi Castlewood palata kotimaahansa. Hänen\nensimmäinen lapsensa oli ollut tytär; Clotildan odotettiin ilahuttavan\nlordia toisella lapsella; ja tuo hurskas nuori mies ajatteli, että jos\nhän toisi vaimonsa esi-isäinsä kotiin ja rukoilisi Castlewoodin Pyhää\nFilipiä ja ties mitä kaikkea, niin Jumala voitaisiin saada antamaan\nhänelle tällä kertaa poika, jonka tuloa odottava äitikin kovin toivoi.\n\nKauan hierottu rauha oli julistettu tänä vuonna maaliskuun lopussa ja\nRanska oli meille avoinna. Juuri kun Frankin äiti oli saanut kaiken\nvalmiiksi lordi Castlewoodin vastaanottoa varten ja odotti kiihkeästi\npoikaansa, koitui odottavalle ladylle taas pettymys eversti Esmondin\ntähden ja hänen täytyi taas tukahduttaa sydämensä armahin toive.\n\nEsmond ratsasti Castlewoodiin. Hän ei ollut nähnyt sen vanhoja harmaita\ntorneja ja muistossa säilyviä metsiä lähes neljääntoista vuoteen;\nsilloin olivat he ratsastaneet sieltä mylordin kanssa, jolle hänen\nemäntänsä, vierellään nuoret lapsensa, oli liehuttanut jäähyväisiä.\nMitä ikuisuuksia tuntui siitä olevan! mitä toiminnan, intohimon,\nhuolen, rakkauden, toivon ja onnettomuuden vuosia! Nyt olivat lapset\ntäysikasvuisia ja heillä oli omat tarinansa. Esmondista puolestaan\ntuntui kuin hän olisi sadan vuoden vanha. Vain hänen hyvä emäntänsä\nei näyttänyt muuttuneen; hän oli samannäköinen ja lausui Esmondin\ntervetulleeksi juuri niinkuin ennen. Holvipihalla lirisi suihkulähde\ntuttua musiikkiaan, vanha sali huonekaluineen, leikkauksilla koristettu\ntuoli, jota lordivainaja oli käyttänyt, ja samainen ruukkukin, josta\nhän oli juonut, olivat kuin ennenkin. Esmondin emäntä tiesi, että\ntämä mielellään nukkui siinä pienessä huoneessa, joka oli ollut hänen\nhuostassaan; se oli järjestetty häntä varten ja vieressä olevaan\nkappalaisen huoneeseen oli asetettu keto-orvokkeja ja tuoksuvia yrttejä.\n\nVuodattaen kyyneleitä, jotka eivät johtuneet epämielekkyydestä,\nnöyrästi rukoillen kuoleman ja elämän, menestyksen ja vastoinkäymisen\nkaikkivaltiasta Jakajaa, mr. Esmond vietti osan ensimmäistä yötä\nCastlewoodissa ja makasi hereillä useita tunteja kellon naksuttaessa\n(miten hyvin hän muistikaan sen äänen) ja katseli taaksepäin ajan\nvirtaa, niinkuin kaikki ihmiset, jotka uudestaan käyvät lapsuutensa\nkodissa, ja näki kaukaisella rantamalla synkän, pikkuisen, surumielisen\npojan, jonka lordi vielä eli -- hänen emäntänsä oli vielä vain tyttö\nja tämän lapset ilakoivat tämän ympärillä. Kun hän vuosia sitten oli\npoikana maannut tällä samaisella vuoteella, hän oli pyhästi luvannut\nolevansa ladylle uskollinen ja koskaan unohtamatta tämän suurta\nhyvyyttä, senjälkeen kuin lady oli siunannut hänet ja sanonut häntä\nritarikseen. Oliko hän pitänyt tuon hellän, lapsellisen lupauksensa?\nOli, Jumalan kasvojen edessä, oli, ylistetty olkoon Jumala! Hänen\nelämänsä oli kuulunut ladylle! Hänen verensä, hänen menestyksensä,\nhänen nimensä, hänen koko sydämensä oli aina senjälkeen ollut hänen ja\nhänen lastensa. Koko yön hän uneksui uudestaan vaiheitaan poikana ja\nheräsi vähä väliä; hän melkein luuli kuulevansa isä Holtin kutsuvan\nitseään viereisestä huoneesta ja hän luuli tämän saapuvan ja poistuvan\ntuon salaperäisen akkunan kautta.\n\nEsmond nousi ennen päivänkoittoa; hän meni viereiseen huoneeseen, missä\nilma oli raskasta kukkien tuoksusta; hän katsoi hiilipannuun, missä\nasiapaperit oli poltettu, ja vanhaan hyllyyn, missä isä Holtin kirjat\nja paperit oli säilytetty; sitten hän koetti, vieläkö saisi akkunan\nlaskeutumaan painamalla vieteriä. Vieteriin ei oltu koskettu moniin\nvuosiin, mutta viimein se taipui ja koko akkunalaitos putosi alas.\nEsmond nosti sen ja se luisui takaisin kehyksiinsä: kukaan ei ollut\nsiitä kulkenut sen jälkeen kuin isä Holt käytti sitä kuusitoista vuotta\nsitten.\n\nSitten aukaisi Esmond korkean kaapin, joka oli uunihyllyn puukehyksen\nyläpuolella; kaappiin olisi mahtunut vaikka mies, ja mr. Holt oli\nsiinä säilyttänyt monenmoista salaperäistä omaisuuttaan. Esmond muisti\nnuo kaksi miekkaa aivankuin hän yhä olisi ollut poika, ja hän otti ne\nkaapista ja pyyhki ne omituisen liikuttavan uteliaisuuden vallassa.\nSiellä oli myöskin asiapaperikäärö, minkä Holt varmaankin oli sinne\njättänyt viimeisellä vierailullaan varakreivin eläessä, juuri sinä\npäivänä, jolloin Holt oli vangittu ja viety Hexhamin linnaan. Esmond\nei häikäillyt tutkimasta näitä asiapapereita, ja hän löysi kuningas\nWilhelmin aikuisia salaliittopapereita -- siellä oli Chairnockin\nja Perkinsin, sir John Fenwickin ja sir John Friendin, Rookwoodin\nja Lodwickin, lordien Montgomeryn ja Yarmouthin nimet, sillä he\nolivat kaikki ottaneet osaa salaliittoihin vallananastajia vastaan;\nsiellä oli myös kirje Berwickin herttualta sekä eräs toinen kirje\nkuninkaalta St. Germainista; kirjeessä kuningas tarjoutui antamaan\nuskolliselle ja rakastetulle varakreivi Francis Castlewoodille\nEsmondin jaarlin ja markiisin arvonimet, mitkä oli annettu hänen\nneljäntenä hallitusvuotenaan kuninkaallisella takuulla varakreivi\nThomas Castlewoodille sekä tämän miespuolisille perillisille,\njoiden puutteessa arvonimi ja sääty siirtyisivät edellä mainitulle\nFrancikselle.\n\nTämä oli se paperi, josta lordivainaja oli puhunut, ja jonka Holt\nnäytti tälle samana päivänä kuin hänet vangittiin ja johon hänen viikon\nsisällä oli pitänyt antaa vastaus. Panin nämä asiapaperit kiireesti\nsalakomeroon, josta olin ne ottanut, sillä minut keskeytti ovelta\nkuuluva kevyt koputus: Sieltä saapui lempeä emäntäni, kasvot rakkautta\nja ystävällisyyttä uhkuen. Hänkin oli epäilemättä viettänyt yönsä\nvalvoen, mutta kumpikaan ei toiseltaan tiedustellut, miten he olivat\nnuo tunnit kuluttaneet. On muutamia asioita, jotka ymmärrämme ilman\nsanoja ja jotka tiedämme vaikka ne tapahtuvat katseemme ulottuman\nulkopuolella. Tämä hellä lady on kertonut minulle, että molempina\npäivinä, kun haavoituin ulkomailla, hän tiesi sen. Kuka tietää, miten\nsuuri valta myötätunnolla on ja miten oikein rakkaus osaa ennustaa?\n\"Minä katsoin huoneeseesi\", virkkoi lady vain; \"vuode oli tyhjä, tuo\npikkuinen vanha vuode! Minä tiesin löytäväni sinut täältä.\" Ja tuo\nhyvä olento suuteli Esmondia hellästi ja punastui vienosti, siunaus\nkatseessaan.\n\nHe astuivat ulos käsi kädessä läpi vanhan holvipihan ja pengermälle,\nmissä ruoho kimalteli kasteesta, ja ylhäällä vihreissä metsissä\nlauloivat linnut kauniita liverryksiään punastuvan aamuauringon alla.\nMiten hyvin kaikki olikaan säilynyt muistossa! Linnan vanhat tornit\nja pylväät, jotka loivat varjojaan itään päin, purppurahohteiset\nheijastukset vihreillä rinteillä, aurinkokellon sirot koristukset\nja leikkaukset, metsien kattamat ylängöt, ihana keltainen tasanko\niloisine viljalaihoineen ja peltoineen ja kirkas joki, joka juoksi\nsen lävitse sen takana olevia ylväitä vuoria kohti -- kaikki nämä\naukenivat silmiemme eteen yhdessä tuhansien kauniiden nuoruutemme\nmuistojen kanssa, kauniiden ja surullisten, mutta ne olivat meille\nyhtä todellisia ja eloisia kuin tuo ihana ja aina mielessä säilyvä\nmaisema, jonka silmämme taas näkivät. Emme unohda mitään. Muisto uinuu\nvain, mutta herää uudestaan: ajattelen usein miten on käyvä sitten,\nkun nukumme vaimein kuoleman uneen, jolloin Herättäjä herättää meidät\niankaikkisuuteen ja menneisyys kulkee ohitsemme yhdessä ainoassa\ntajunnan hetkisessä henkiin heränneenä kuten sielukin.\n\nTalonväki ei herännyt vielä muutamaan tuntiin (oli heinäkuu ja päivä\noli juuri koittanut); täällä siis Esmond uskoi emännälleen sen asian,\nminkä hän oli ottanut suorittaakseen, ja selitti, mikä osa Frankin\ntuli siinä suorittaa. Esmond tiesi voivansa uskoa mitä tahansa ladylle\nja että tuo rakas olento kuolisi mieluummin kuin paljastaisi sen; ja\nhän pyysi ladyä pitämään tuon asian salassa kaikilta ja selosti sen\nkokonaisuudessaan emännälleen (lady oli yhtä vankka pikkuinen lojalisti\nkuin kuka tahansa kuningaskunnassamme), ja Esmond oli tosiaankin\nvarma, että kaikki hänen suunnitelmansa saivat ladyn hyväksymisen\nja myötätunnon. Lady oli peräti puolueellinen arvostelussaan, hän\nkun sanoi, että ei hän ollut vielä ennen nähnyt niin suurenmoista\nsuunnitelmaa eikä vielä milloinkaan ollut hänen mielestään ollut niin\naltista ritaria sen toimeenpanijana. Heidän neuvotteluunsa saattoi\nkulua noin pari tuntia. Beatrix saapui heidän luokseen juuri, kun\nheidän keskustelunsa päättyi; hänen kaunis kookas vartalonsa oli\nverhottu surupukuun (jota hän koko ajan viimevuotisen onnettomuutensa\njälkeen oli vaatimattomasti käyttänyt), jonka taustana oli viheriä\npengermä ja joka heitti varjojaan hänen eteensä ruohikolle.\n\nBeatrix hymyili ja teki meille komean kumarruksen ja nimitti meitä\n\"nuoreksi pariksi\". Hän oli vanhempi, kalpeampi ja ylevämpi kuin\nvuosi sitten; hänen äitinsä näytti häntä nuoremmalta. Lady Castlewood\nkertoi Esmondille, että Beatrix ei ollut kertaakaan puhunut surustaan\neikä viitannut muuten, kuin parilla hiljaisella sanalla toiveittensa\ntuhoutumiseen.\n\nKun Beatrix palasi Castlewoodiin, alkoi hän käydä kaikissa mökeissä\nja sairaiden luona. Hän perusti lastenkoulun ja opetti muutamille\nheistä laulua. Meillä oli hyvä vanhat urut Castlewoodin kirkossa, ja\nBeatrix soitti niitä ihailtavan hyvin ja meidän kirkkomusiikkimme tuli\ntunnetuksi pitkien matkojen päässä, ja ihmiset tulivat varmaankin\nyhtä paljon katsomaan ihanaa soittajaa kuin kuulemaan hänen\nsoittoaan. Pastori Tusher ja hänen vaimonsa asuivat pappilassa; mutta\ntämän vaimo ei ollut tuonut Tomille lapsia, joita olisi kelvannut\nnäytellä vihamiehille. Kelpo Tom piti huolen, että ei tullut paljon\nsemmoisia; hänen suurilierinen papinhattunsa kohosi nöyrästi hänen\npäästään kaikkien edessä. Hän tuhlaili kovin kumarruksiaan ja\nkohteliaisuuksiaan. Hän käyttäytyi Esmondia kohtaan niinkuin eversti\nolisi ollut ylipäällikkö. Hän söi päivällistä Castlewoodissa sinä\npäivänä, joka oli sunnuntai, ja vain ankarain kehoitusten jälkeen hänet\nsaatiin jäämään jälkiruokaan asti. Hän valitti lordi Castlewoodin\nkääntymistä, mutta joi lordin maljan kovin hartaana; ja tuntia\naikaisemmin kirkossa sai everstin nukkumaan pidettyään kovin pitkän,\noppineen ja virkistävän saarnan.\n\nEsmondin kotonaoloa kesti vain kaksi päivää, sillä asia, jota hän ajoi,\nkutsui häntä ja vei hänet pois Englannista. Hän näki Beatrixin ennen\nlähtöään vain kerran yksin, ja silloin tämä kutsui häntä luokseen\npitkästä seinäverhokamarista, missä Esmond ja hänen emäntänsä istuivat\nniinkuin menneinä aikoinakin, viereiseen kamariin, joka oli ollut\nvarakreivitär Isabelin makuuhuoneena; Esmond muisti vallan hyvin,\nmiten vanha lady istui vuoteellaan yöpukimissaan sinä aamuna, jolloin\nratsuväen osasto tuli häntä vangitsemaan. Englannin kaunein nainen\nmakasi nyt sillä vuoteella; vuoteen suuret kirjaillut verhot olivat\ntuskin haalistuneet siitä, kun Esmond ne viimeksi näki.\n\nSiellä seisoi nyt Beatrix mustassa puvussaan ja piti lipasta kädessään.\nSe oli sama, jonka Esmond oli antanut hänelle morsiuslahjana; siihen\noli leimattu kruunu, jota tuo toiveissaan pettynyt tyttö ei saanut\nkoskaan kantaa, ja siinä olivat jalokivet, jotka Esmond oli perinyt\ntädiltään.\n\n\"Parasta on, että sinä otat mukaasi nämä, Harry\", virkkoi hän; \"nyt\nminä en enää tarvitse timantteja.\" Beatrixin tyynessä, matalassa\näänessä ei ollut liikutuksen merkkiäkään. Hänen ihana kätensä, joka\nei yhtään vapissut, ojensi mustaa shagrininahkalipasta. Esmond näki,\nettä hänellä oli siinä musta samettinen rannerengas, jossa oli herttuan\nemaljikuva: herttua oli sen antanut Beatrixille vain kolme päivää ennen\nkuolemaansa.\n\nEsmond sanoi, että jalokivet eivät enää olleet hänen ja koetti naurulla\nestää tämän lahjan palautuksen. \"Mitäpä minä niillä tekisin?\" virkkoi\nhän. \"Prinssi Eugenea ei tutuistakaan kaunistanut hänen hatussaan\noleva timanttisilmukka, eikä se tee minunkaan keltaista naamaani\nkauniimmaksi.\"\n\n\"Sinä annat ne vaimollesi, serkku\", virkkoi Beatrix. \"Sinun vaimollasi,\nserkku, on ihana hipiä ja vartalo.\"\n\n\"Beatrix\", puhkesi Esmond kiihkeästi puhumaan, sillä vanha tuli syttyi\ntaas, niinkuin se ajoittain leimahti, \"tahdothan sinä käyttää noita\nkoruja häissäsi? Sinä kuiskasit kerran, ettet tuntenut minua. -- Nyt\nsinä tunnet minut paremmin; sinä tiedät, mitä minä olen kaihonnut, mitä\nhuokaillut, mitä uhrannut kymmenen vuoden aikana!\"\n\n\"Tahdotteko palkkion uskollisuudestanne, mylord\", virkkoi Beatrix;\n\"sellainen _preux chevalier_ [uljas ritari] tahtoo tulla palkituksi;\nhyi, hyi, serkku!\"\n\nEsmond alkoi taas puhua: \"Jos minä teen jotain, joka on sinulle\nsydämen asia, jotain, joka on meistä molemmista arvokasta, jotain,\njoka luo minulle nimen, millä sinua koristaa, niin huolitko sen? Sinä\nsanoit, että minulla kerran oli toivoa; onko mahdotonta herättää sitä\nuudestaan henkiin? Älä puista päätäsi, vaan kuule minua -- sano, että\nkuuntelet minua vuoden perästä. Jos minä palaan luoksesi ja tuon\nsinulle mainetta, niin välitätkö sinä siitä? Jos minä teen sellaista,\nmitä sinä enin haluat -- mitä hän, joka on kuollut, halusi enin -- niin\ntaivuttaako se sinut?\"\n\n\"Mitä se on, Henry\", virkkoi Beatrix, ja hänen kasvonsa kirkastuivat;\n\"mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Älä kysele mitään\", virkkoi Esmond, \"odota vain ja anna minulle aikaa.\nJos minä tuon jotain, jota sinä haluat, jotain, jota olen kuullut\nsinun tuhansia kertoja rukoilevan, niin etkö suo mitään palkkiota\nsille, joka sinulle on sen palveluksen tehnyt? Pane pois nuo korut --\npidä ne; et minun häissäni etkä omissasi, mutta minä lupaan pyhästi,\nettä tulee päivä, jolloin kodissasi juhlitaan -- jos tehtäväni vain\non ihmisen vallassa, -- ja silloin sinä kannat noita koruja ylpeänä.\nMinä en nyt sano enempää. Pidä nämä sanat salaisina ja pane tuo lipas\ntalteen siksi, kunnes muistutan sinua molemmista. Minä pyydän sinua nyt\nainoastaan odottamaan ja muistamaan.\"\n\n\"Matkustatko sinä ulkomaille?\" virkkoi Beatrix liikutuksen vallassa.\n\n\"Kyllä, huomenna\", vastasi Esmond.\n\n\"Lothringiinko, serkku?\" virkkoi Beatrix asettaen kätensä Esmondin\nkäsivarrelle: se oli se käsi, jossa hänellä oli herttuan rannerengas.\n\"Kuule, Harry\", jatkoi hän äänellä, jossa oli enemmän haltioitumista\nkuin Beatrix tavallisesti osoitti. \"Kuule viimeinen sanani. Minä\nrakastan sinua, minä ihailen sinua; kuka ei sitä tekisi tultuaan\ntuntemaan sellaisen rakkauden, jommoista sinä olet meille kaikille\nosoittanut? Mutta minä luulen, että minulla ei ole sydäntä -- en\nainakaan ole tullut tuntemaan miestä, joka voisi sytyttää sen; jos\nolisin hänet löytänyt, niin ryysyissä olisin häntä seurannut, vaikka\nhän olisi ollut vain tavallinen sotilas, tai purjehtinut hänen kanssaan\nmeriä niinkuin joku noista merirosvoista, joista sinä meille luit,\nkun olimme lapsia. Minä tekisin mitä hyvänsä sellaisen miehen tähden,\nkärsisin mitä tahansa hänen tähtensä; mutta häntä en ole löytänyt. Sinä\nolit aina liian orjamainen voittaaksesi sydämeni; ei mylord herttuakaan\nkyennyt sitä liikuttamaan. En olisi ollut onnellinen, jos olisin mennyt\nhänen kanssaan naimisiin. Tiesin sen kolme kuukautta kihlauksemme\njälkeen -- mutta olin liian turhamainen purkamaan sitä. Oi, Harry!\nMinä itkin pari kertaa, mutta en itkenyt häntä, vaan vuodatin raivon\nkyyneliä siksi, etten voinut surra häntä. Minä kauhistuin, kun huomasin\niloitsevani hänen kuolemastaan. Ja jos minut yhdistettäisiin sinuun,\nniin tuntisin samaa orjuutusta ja samaa vapautumiskaihoa. Me olisimme\nmolemmat onnettomia, ja sinä olisit vielä onnettomampi, sinä, joka\nolet yhtä mustasukkainen luonteeltasi kuin herttuakin. Minä koetin\nhäntä rakastaa, oi, kuinka minä koetin; teeskentelin iloisuutta kun hän\nsaapui, alistuin kuuntelemaan häntä, kun hän oli luonani, ja kokeilin\nvaimon osassa, koska luulin, että minun oli näyteltävä sitä elämäni\nloppuun saakka. Mutta kyllästyin tuohon liittoon puolessa tunnissa,\nmitä siis, jos se olisi kestänyt koko elinajan? Minun ajatukseni\nliitelivät muualla kun hän puhui, ja minä ajattelin: voi jospa tuo mies\nhellittäisi kädestäni ja nousisi jalkaini juuresta! Minä tunsin hänen\nylevät ja jalot luonteenominaisuutensa, jotka olivat tuhansia kertoja\nylevämmät ja jalommat kuin minun, ja niin ovat myös sinun, serkku --\nmiljoonan miljoonaa kertaa jalommat, se on varmaa. Mutta en valinnut\nhäntä jalon luonteensa vuoksi; valitsin hänet saadakseni loistaa\nmaailmassa; ja menetin sen. Menetin sen, enkä sure herttuata; ajattelin\nusein kun kuuntelin herttuan helliä valoja ja tulisia sanoja: Oi, jos\notan tämän miehen ja kohtaan _sen toisen,_ niin vihaan häntä ja jätän\nhänet. Minä en ole hyvä, Harry; äitini on lempeä ja hyvä kuin enkeli.\nOn ihmeellistä, että hänellä on sellainen lapsi. Hän on heikko, mutta\nhän kuolisi mieluummin kuin menettelisi rikollisesti; minä olen häntä\nvahvempi, mutta voisin uhkamielisyydestä tehdä sen. Minä en välitä\nsiitä, mitä papit sanovat pitkäveteisissä saarnoissaan; näin heitä\nhovissa yhtä huonoina ja arvottomina kuin huonoin nainen siellä. Oi,\nminua inhoittaa ja väsyttää maailma. Vain yhtä asiaa odotan, ja kun se\non suoritettu, niin omaksun Frankin ja sinun äitiraukkasi uskonnon ja\nmenen luostariin ja kuolen samoin kuin äitisi. Kannanko silloin noita\ntimantteja? -- Sanotaan nunnien käyttävän kauneimpia koristuksiaan sinä\npäivänä, jolloin he tekevät nunnanvalan. Minä panen nämä talteen kuten\npyysit. Jumalan haltuun, serkku! Äiti kävelee viereisessä huoneessa ja\nvaivaa pikkuista päätään saadakseen selville, mitä me olemme puhuneet.\nHän on mustasukkainen -- sellaisia ovat kaikki naiset. Minä luulen\ntoisinaan, että se on ainoa naisellinen ominaisuus, mikä minulla on.\"\n\n\"Jumalan haltuun! Jumalan haltuun, serkku!\" Veljen etuoikeudella\nBeatrix antoi Esmondin suudella poskeaan. Poski oli kylmä kuin marmori.\n\nEsmondin emäntä ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä,\nkun he palasivat huoneeseen, missä hän oli. Lady oli kouluuttanut\nitsensä näyttämään ihan tutkimattomalta, milloin hän vain halusi.\nMuiden naisellisten ominaisuuksiensa ohella hän omasi myös täydellisen\nteeskentelytaidon.\n\nEsmond ratsasti Castlewoodista pois ajamaan perille sitä tehtävää,\njonka hän oli ottanut suorittaakseen ja jota hän oli päättänyt\nkuolemaan asti tukea; ja kyllä hänen mielentilansa olikin sellainen,\nettä hän kaipasi jotain ulkonaista kiihoitusta vastapainoksi sille\nsisäiselle, kalvavalle tuskalle, jota hän kärsi.\n\n\n\nVIII luku.\n\nMATKUSTAN RANSKAAN JA TUON KOTIIN ERÄÄN RIGAUD'N MAALAAMAN MUOTOKUVAN.\n\nMr. Esmondin mielestä ei ollut soveliasta ottaa jäähyväisiä hovissa\neikä ilmoittaa koko Pal Mallin hienostolle ja kahviloille, että\nhän aikoi poistua Englannista, vaan hän katsoi parhaaksi poistua\nmahdollisimman salaa. Hän hankki itselleen tohtori Atterburyn\nvälityksellä passin erään ranskalaisen nimellä; tohtori Atterbury teki\nhänelle tämän palveluksen ja hankki siihen vielä lordi Bolingbroken\nviraston sinetinkin turvautumatta sihteeriin mieskohtaisesti. Esmond\notti Lockwoodin, uskollisen palvelijansa, mukaansa Castlewoodiin ja\njätti tämän sinne; hän pani ennen Lontoosta poistumistaan liikkeelle\njutun, että hän oli sairas ja että hän oli mennyt Hampshire'iin\nmaalaisilmaa hengittämään, ja sitten hän poistui mahdollisimman\nhiljaisesti suorittamaan tehtäväänsä.\n\nKoska Frank Castlewoodin apu oli välttämätön mr. Esmondin\nsuunnitelmalle, niin hän kävi ensin Brysselissä (hän meni sinne\nAntwerpenin kautta, missä herttua Marlborough oli maanpaossa);\nja Brysselissä kohtasi Harry rakkaan nuoren Benedictinsä, tuon\naviomiehen, joka näytti ottavan surulliselta kannalta aviolliset\nkahleensa ja esteli Clotildaa kietomasta itsepäisiä hyväileviä\nkahleitaan hänen kaulansa ympärille. Eversti Esmondia ei esitelty\nClotildalle, vaan monsieur Simon, Royal Cravateihin kuuluva herra,\nesitettiin (Esmond muisti tuon kunnon irlantilaisen rykmentin nimen,\nirlantilaisen, jonka hän oli nähnyt kun hän Malplaquet'n taistelun\njälkeen ensi kerran näki nuoren kuninkaan); niinpä monsieur Simon\nesitettiin varakreivitär Castlewoodille, o.s. kreivitär Wertheim,\nlukuisille kreiveille, lady Clotildan pitkille veljille, hänen\nisälleen kamariherralle sekä tämän vaimolle, Frankin anopille, joka\noli kookas, majesteetillisen pyylevä henkilö, niinkuin äidin sopikin\nolla sellaisessa krenatöörikomppaniassa, minkä hänen sotaiset poikansa\nmuodostivat. Koko suku asui vapaasti siinä pienessä Brysselin lähellä\nolevassa linnassa, minkä Frank oli ostanut -- he ratsastivat hänen\nhevosillaan, joivat hänen viinejään, ja elivät mukavasti poikaparan\nkustannuksella. Mr. Esmond oli aina säilyttänyt täydellisen taidon\nranskankielessä, joka oli hänen äidinkielensä; ja jos tämä perhe\n(joka puhui ranskaa erikoisella flaamilaisella murteella) havaitsikin\njotain puutteellista mr. Simonin ääntämisessä, niin se voitiin\nlaskea mr Simonin pitkäaikaisen Englannissaolon viaksi, hän kun oli\nmennyt siellä naimisiin ja ollut siellä koko ajan senjälkeen kuin\nhän joutui Blenheimin taistelussa vangiksi. Hänen tekaisemansa juttu\noli erinomaisen etevä. Siellä eivät sitä epäilleet muut kuin kelpo\nFrank, joka ihastui suuresti serkkunsa suunnitelmaan kun hän tutustui\nsiihen; ja ainahan hän tosiaankin ihaili eversti Esmondia hellällä\nuskollisuudella ja piti serkkuaan viisaimpana ja parhaimpana kaikkia\nserkkuja ja miehiä. Frank otti osaa suunnitelmaani sieluilleen ja\nruumiineen ja oli vielä ihastuneempi siihen siksi, että se vei hänet\nPariisiin pois lankojensa, appi-isänsä ja anoppinsa likettyviltä, sillä\nnäiden huolenpito kyllästytti häntä.\n\nOlen jo maininnut, että Castlewood oli syntynyt samana vuonna kuin\nnuori Walesin prinssi; käytökseltään, kooltaan ja vartaloltaan hän\nmuistutti paljon prinssiä; ja senjälkeen kuin hän jo mainitussa\ntilaisuudessa oli nähnyt Chevalier de St. Georgen, hän oli kovin\nylpeä, että hän oli niin mainehikkaan henkilön näköinen; tätä\nyhdennäköisyyttään hän koetti lisätä kaikin keinoin, mitkä olivat hänen\nvallassaan, ja käytti vaaleanruskeita peruukkeja, jommoisia prinssikin\nkäytti, ja nauhakoristeita, jotka olivat prinssin väriä, ja kaikkea\nsamanlaista.\n\nTämä yhdennäköisyys oli juuri se seikka, jolle mr. Esmond oli\nrakentanut suunnitelmansa; kun hän oli saanut Frankin innostuksen\nja vaitiololupauksen, hän poistui tämän luota ja jatkoi matkaansa\nvoidakseen tavata niitä muita henkilöitä, joista hänen menestyksensä\nriippui. Se paikka, mihin mr. Simon sitten matkusti, oli Bar\nLothringissa; sinne saapui kauppiaamme mukanaan lähetys kaksilevyisiä\nhienoja kankaita, arvokkaita Malines-pitsejä ja kirjeitä siellä\nolevalle liiketuttavalle.\n\nHaluttaisiko teitä tietää, mitä teki onnettomuudestaan kuuluisa\nprinssi, kuningassuvun jälkeläinen, suvun, joka tuntui olevan tuomittu\nkuten Tantaluksen suku vanhalla ajalla -- haluttaisiko teitä tietää,\nmitä hän teki, kun lähettiläs, joka saapui hänen luokseen vaarojen ja\nvaikeuksien läpi, näki hänet ensi kerran? Nuori kuningas, flanellitakki\nyllään, pelasi tennistä seurueeseensa kuuluvien herrain kanssa ja\nhuuteli palloa hakiessaan ja kiroili kuin paatunein alamaisistaan.\nSeuraavan kerran näki mr. Esmond hänet silloin, kun monsieur Simon\nvei käärön pitsejä mrs. Oglethorpe'ille -- siihen aikaan hän oli\nprinssin vastaanottohuone ja sellaiselle halvalle ovelle täytyi\nilmaisten koputtaa päästäkseen hänen majesteettinsa puheille.\nVastaanotto myönnettiin minulle. Lähettiläs tapasi kuninkaan ja tämän\nrakastajattaren yhdessä; pari pelasi korttia ja hänen majesteettinsa\noli humalassa. Tuo kuningas välitti enemmän kolmesta valtista kuin\nkolmesta kuningaskunnasta; ja kymmenkunta lasia ratafiaa sai hänet\nunohtamaan kaikki surunsa ja onnettomuutensa, isänsä kruunun ja\nisoisänsä pään.\n\nMr. Esmond ei silloin paljastanut suunnitelmiaan prinssille. Hänen\nmajesteettinsa olisi tuskin saattanut häntä kuunnella siinä tilassa,\nja Esmond epäili, voisiko kuningas, joka joi niin paljon, säilyttää\nsalaisuutta sekaisessa päässään ja olisiko käsi, joka vapisi niin,\ntarpeeksi vahva tarttumaan kruunuun. Mutta viimein Esmond kuitenkin,\nkeskusteltuaan prinssin neuvonantajain kanssa, joiden joukossa oli\nuseita gentlemanneja, kunnollisia ja uskollisia miehiä, paljasti\nsuunnitelmansa yksityisneuvottelussa kuninkaalle ja tosimajesteetille\nOglethorpe'ille. Prinssi oli erittäin mieltynyt suunnitelmaan; se\noli helppo ja rohkea ja hänen huolettoman huvittelunhalunsa ja\nelinvoimaisen nuoren luonteensa mukainen. Aamulla, kun hän oli\nnukkunut pois humalansa, hän oli kovin iloinen, eloisa ja miellyttävä.\nHänen käytöksessään oli tavaton viehkeyden viehätys ja lempeä\nyksinkertaisuus; ja ollaksemme oikeudenmukaisia tulee meidän myöntää,\nettä myös majesteetti Oglethorpe oli hyvä, älykäs ja päättäväinen\nliittolainen; hän antoi prinssille hyviä neuvoja, joita tämä oli liian\nheikko seuraamaan, ja hän rakasti prinssiä uskollisuudella, jonka\nprinssi palkitsi varsin kuninkaallisella kiittämättömyydellä.\n\nEversti Esmondilla oli omat aavistuksensa tästä suunnitelmasta, jos\nse joskus täyttyisi, ja tavalliset synkät epäluulonsa siitä hyödystä,\nmikä maalle koituisi, jos juoppo nuori hallitsija palautettaisiin\nvaltaistuimelle; niinpä eversti sai jäähyväisaudienssinsa, ja hiljainen\nmonsieur Simon poistui. Joka tapauksessa tuo Barin nuorukainen oli yhtä\nhyvä kuin tuo vanhempi pretendentti Hannoverissa; jos asiat saivat\nkaikkein pahimman käänteen, niin voitiin englantilaista hoidella\nyhtä hyvin kuin saksalaistakin. Monsieur Simon ratsasti tuon pitkän\nmatkan Nantesista Pariisiin ja näki tuon kuuluisan kaupungin varkain\nja vakoilijan tavalla, joka hän tosiaankin oli; siellä on varmaan\nenemmän loistoa ja kurjuutta, enemmän ryysyjä ja pitsejä, enemmän\nlikaa ja kultausta kuin missään muussa kaupungissa maan päällä. Täällä\nhän joutui tekemisiin kuninkaan parhaan ystävän, tämän velipuolen,\nkuuluisan Bervickin herttuan kanssa. Esmond tunsi hänet nyt siksi\nvieraaksi, joka oli käynyt Castlewoodissa lähes kaksikymmentä vuotta\nsitten. Hänen ylhäisyytensä tuli avomieliseksi Esmondia kohtaan, kun\nhän havaitsi, että Esmond kuului Webbin urheaan rykmenttiin, jonka\npäällikkö hänen ylhäisyytensä oli kerran ollut. Berwick oli tosiaankin\nStuartin asian ase ja kilpi: hänen kilvessään ei ollut muuta tahraa\nkuin se, minkä Marlborough'n sisar oli hänelle jättänyt. Jos Berwick\nolisi ollut isänsä perillinen, olisi Jaakko III varmasti istunut\nEnglannin valtaistuimella. Berwick uskalsi, kesti, osasi tarvittaessa\nlyödä, puhua ja vaieta. Ehkä hänellä ei ollut erikoista tulta ja\nnerokkuutta, (huonommilla miehillä oli niitä) mutta näitä paitsi\nhänellä oli muutamia kaikkein parhaita johtajaominaisuuksia. Hänen\nylhäisyytensä tunsi Esmondin isän ja tämän tarinan, ja hän vihjasi\nsiihen sillä tavalla, että Esmond alkoi uskoa herttuan tuntevan hänen\nvaiheensa yksityisseikkoja myöten. Mutta Esmondia ei haluttanut\nkeskustella tästä asiasta, eikä herttua häntä vaatinutkaan siihen.\nMr. Esmond virkkoi: \"Kyllä minä vielä saan arvonimeni, jos vain\nsuurempiarvoiset saavat omansa ensin.\"\n\nEsmondin käsitystä siitä, että Berwickin herttua tiesi Esmondin\naseman, tuki eräs tapahtuma: kun eversti meni kunniatervehdykselle\nSt. Germainiin, niin hänen majesteettinsa kuningatar puhutteli häntä\nkerran markiisinarvonimellä. Esmond vei kuningattarelle kunnioittavat\ntervehdykset tämän kummityttäreltä ja eräältä ladyltä, jolle hänen\nmajesteettinsa myötäkäymisensä päivinä oli ollut ystävällinen.\nKuningatar muisti hyvin Rachel Esmondin; hän oli kuullut lordi\nCastlewoodin kääntymyksestä ja oli hyvillään siitä, mitä Taivas oli\ntehnyt lordin hyväksi. Hän tiesi, että muutkin sen perheen jäsenet\nolivat kuuluneet ainoan oikean kirkon helmaan. \"Teidän isänne ja\näitinne, monsieur le marquis, kuuluivat siihen\", virkkoi hänen\nmajesteettinsa (tuon ainoan kerran hän käytti tuota arvonimeä).\nMonsieur Simon kumarsi kovin syvään ja sanoi, että hän omien\nvanhempiensa sijaan oli löytänyt toiset vanhemmat, jotka olivat\nopettaneet hänelle toisin, mutta että näillä molemmilla oli vain\nyksi kuningas. Silloin hänen majesteettinsa suvaitsi antaa hänelle\nmitalin, minkä paavi oli siunannut ja mikä oli huomattu kovin\ntehokkaaksi hänenlaisissaan tapauksissa; ja kuningatar lupasi rukoilla\nEsmondin ja tämän perheen kääntymisen puolesta. Sen tuo hurskas lady\nepäilemättä tekikin, mutta eversti Esmondin täytyy sanoa, että tuo\nmitali ja nuo rukoukset eivät hänen tietääkseen ole tähän hetkeen asti,\nkahdenkymmenen seitsemän vuoden kuluttua, mitenkään vaikuttaneet hänen\nuskonnolliseen vakaumukseensa.\n\nVersailles'n loiston kauppias monsieur Simon näki vain alhaisena ja\nkaukaisena katsojana; hän näki vanhan kuninkaan vain kerran kun tämä\nmeni syöttämään toutaimiaan; hän ei pyytänytkään tulla esitetyksi hänen\nmajesteettinsa hovissa.\n\nTällä välin oli herra varakreivi Castlewood saapunut Pariisiin,\nmissä, kuten Lontoon lehdet pian ilmoittivat, hänen rouvansa joutui\nlapsivuoteeseen ja synnytti pojan, perillisen. Pitkän aikaa tämän\njälkeen oli Clotilda kovin heikko ja lääkärit kielsivät häntä,\nmatkustamasta; muuten oli yleisesti tunnettua, että varakreivi\nCastlewood aikoi pian palata Englantiin ja ottaa haltuunsa sukutilansa\nja asettua sinne.\n\nLordi Castlewood antoi Pariisissa ollessaan kuuluisan ranskalaisen\nmaalarin monsieur Rigaud'n maalata muotokuvansa lahjaksi äidilleen\nLontooseen; ja tämän monsieur Simon vei mukanaan, kun hän palasi siihen\nkaupunkiin; sinne hän saapui toukokuun vaiheilla vuonna 1714, ja pian\nsen jälkeen lady Castlewood ja hänen tyttärensä ja heidän sukulaisensa,\neversti Esmond, joka koko tämän ajan oli ollut Castlewoodissa,\npalasivat myös Lontooseen, lady taloonsa Kensingtoniin ja mr.\nEsmond asuntoonsa Knightsbridge'iin, joka oli lähempänä kaupunkia,\nja pian eversti ilmestyi taas kaikkiin julkisiin paikkoihin, sillä\nhänen terveytensä oli suuresti parantunut hänen pitkän maaseudulla\noleskelunsa aikana.\n\nKauneissa, kullatuissa kehyksissä oleva mylordin kuva ripustettiin\nkunniapaikalle ladyn vastaanottohuoneeseen. Lordi oli maalattu\npunaisessa henkivartioston kapteenin univormussaan, vaaleanruskea\nperuukki päässä, takin alla panssari, sinisin nauhakoristein ja\nbrysselinpitsiröyhelöin. Useat ladyn ystävistä ihailivat maalausta\nsuunnattomasti ja parveilivat sitä katsomaan. Piispa Atterbury,\nmr. Lesly, hyvä vanha mr. Collier ja muutkin pappissäädyn miehet\nolivat ihastuneita siihen, ja useat kaikkein hienoimmat tutkivat\nja kiittelivät sitä; mutta täytyy myöntää, että kun tohtori Tosher\nsattui tulemaan Lontooseen ja näki kuvan (se oli tavallisesti verholla\npeitetty, mutta sinä päivänä sattui Beatrix katselemaan sitä tohtorin\nsaapuessa), Castlewoodin kappalainen vakuutti, että hän ei voinut nähdä\ntässä maalauksessa mitään entisen oppilaansa näköisyyttä, paitsi ehkä\npikkuisen leuassa ja peruukissa. Mutta me selitimme hänelle kaikki,\nettä hän ei ollut nähnyt Frankia ainakaan viiteen vuoteen ja että hän\nei ymmärtänyt kuvaamataiteita enempää kuin kyntömies ja että hän oli\nerehtynyt; ja hän lähti kotiin vakuutettuna siitä, että muotokuva\noli täydelleen lordin näköinen. Mutta kun taas eversti Esmond näytti\nmuotokuvaa lordi Bolingbrokelle, joka toisinaan kunnioitti ladyä\nvierailullaan, niin tämä purskahti nauramaan ja kysyi, mitä hitonpeliä\neversti piti. Esmond myönsi ilman muuta, että muotokuva ei ollut\nvarakreivi Castlewoodista ja kehoitti valtiosihteeriä kunniasanallaan\nsäilyttämään salaisuuden; hän kertoi, että talon ladyt olivat\ninnokkaita Jaakon-puoluelaisia, mikä hyvin tunnettiin, ja hän tunnusti,\nettä muotokuva oli Chevalier de St. Georgen kuva.\n\nSeikka on se, että kun mr. Simon eräänä päivänä odotti lordi\nCastlewoodia monsieur Rigaud'n luona, missä lordi istui mallina\nmuotokuvaansa varten, hän näytti suuresti ihastuneen erääseen\nmuotokuvaan, mikä esitti prinssiä ja mistä vain pää oli valmis, ja\nosti sen maalarilta sadalla kruunulla. Taiteilija selitti, että se\noli tarkoitettu mrs. Oglethope'ille, prinssin rakastajattarelle,\nmutta kun tuo nuori lady poistui Pariisista, oli hän jättänyt työn\ntaiteilijalle; ja kun lordin kuva valmistui vei eversti Esmond, alias\nmonsieur Simon, tämänkin kuvan kotiin ja jäljensi univormun ja muut\nkoristeet lordin kuvasta täydentääkseen Rigaud'n puutteellisen kankaan\n-- eversti oli koko elinaikansa harjoitellut maalausta ja hän innostui\nsiihen erittäinkin pitkän oleskelunsa aikana Flanderin kaupungeissa,\njoissa hän joutui van Dyckin ja Rubensin mestaritöiden keskuuteen.\nTyttärenpojallani on nyt tuo muotokuva sellaisenaan Virginiassa.\n\nKesäkuun alkaessa saapuivat miss Beatrix Esmond ja rouva varakreivitär,\nhänen äitinsä, Castlewoodista; Beatrix alkoi taas hovipalveluksensa,\nminkä herttua Hamiltonin surullinen kuolema oli keskeyttänyt.\nHän siis astui taas toimeensa hänen majesteettinsa seurueessa ja\nhovineitien pöydässä; hän oli aina mrs. Mashamin, ylimmän hovirouvan\nsuosikki, ja tuo suosio johtui ehkä osaksi ladyn katkeruudesta\nherttuatar Marlborough'ta kohtaan, jota Beatrix ei rakastanut sen\nenemmän kuin tämän kilpailijatarkaan. Hoviherrat, muiden muassa lordi\nBolingbroke, myönsivät, että tuo nuori lady oli palannut kauniimpana\nkuin milloinkaan ennen ja että vakava ja surullinen sävy, mikä hänen\nkasvoillaan nyt hänen tahtomattaankin asusti, sopi hänelle paremmin\nkuin hänen entinen hymynsä ja viehkeytensä.\n\nKaikki Kensington Squaren pienen talouden palvelijat oli vaihdettu.\nVanha vouti, joka oli palvellut perheessä kokonaista kaksikymmentäviisi\nvuotta lasten syntymisen jälkeen lähetettiin Irlantiin tarkastamaan\nlordin siellä olevaa taloa; taloudenhoitaja, joka oli ollut ladyn\npalveluksessa ja lasten seuralaisena niin kauan kuin voi muistaa,\nlähetettiin vastahakoisena Walcote'iin pitämään huolta kartanon\nmaalaamisesta ja korjaamisesta, sillä leskivarakreivitär aikoi\nsijoittua sinne tulevaisuudessa ja luovuttaa Castlewoodin miniälleen,\njota joka päivä voitiin odottaa Ranskasta. Eräs toinen palvelijatar,\njoka varakreivittärellä oli, poistettiin myös -- hän sai rahapalkkion\n-- sillä tekosyyllä, että ladyn täytyi vähentää palvelijakuntaansa;\nniin ei lopulta jäänyt koko talouteen yhtään henkilöä, joka oli\nkuulunut siihen silloin, kun nuori lordi Castlewood vielä oli kotona.\n\nOli välttämätöntä suunnitelmalle, jota eversti Esmond ajoi,\nja panokselle, jonka hän uskalsi, että salaisuus uskottaisiin\nmahdollisimman harvoille henkilöille. Perheemme ulkopuolella tunsi sen\nvain kolme tai neljä henkilöä, ja ihmeellisesti he säilyttivät tuon\nsalaisuuden.\n\nKymmenentenä päivänä kesäkuuta 1714 mr. Priorin sanantuojan mukana tuli\nPariisista kirje, herra varakreivi Castlewoodilta hänen äidilleen;\nsiinä lordi ilmoitti olleensa kevytmielinen raha-asioissa; hän sanoi\nhäpeävänsä ilmoittaa, että hän oli menettänyt rahaa pelissä ja muissa\nhuvituksissa ja että hänen nyt, sensijaan että olisi tänä vuonna\npitänyt Castlewoodissa suuria juhlia, kuten hän oli toivonut, täytyi\nelää mahdollisimman yksinkertaisesti ja koettaa kaikessa säästää.\nSiihen asti oli Frank-poloisen kirjeessä joka sana totta, eikä voinut\nepäillä, että hän ja hänen pitkät lankonsa olivat kuluttaneet enemmän\nkuin heidän olisi sopinut ja käyttäneet tulot Castlewoodin tiluksista,\njoita hellä äiti niin huolellisesti oli hoitanut ja parantanut\nholhousaikanaan.\n\nHänen Clotildansa, jatkoi Castlewood, oli vielä heikko, ja lääkärit\narvelivat, että hänen synnytyksensä tapahtuisi parhaiten Pariisissa.\nHän tuli siis ilman ladyään ja oli oleva äitinsä talossa kesäkuun 17\ntai 18 päivän tienoilla, sillä hän aikoi heti ratsastaa Pariisista ja\ntuoda vain yhden palvelijan mukanaan; ja hän pyysi, että lakimiehet\nGray's Innistä kutsuttaisiin tileineen hänen luokseen ja että\nCastlewoodin vouti myös saapuisi tileineen, niin että hän voisi\nnopeasti järjestää asiansa heidän kanssaan ja saisi kokoon tarvittavan\nrahamäärän ja voisi palata varakreivittärensä luo siksi kuin tämä\njoutui lapsivuoteeseen. Sitten lordi ilmoitti muutamia uutisia\nkaupungista, missä hän oli, ja lähetti terveisensä sukulaisille, ja\nniin päättyi kirje. Se tuli yleisen postin mukana ja epäilemättä\nranskalaiset ja englantilaiset viranomaiset jäljensivät sen, ja\nsaivatkin sen kernaasti tehdä.\n\nKaksi päivää myöhemmin saapui toinen kirje Ranskan yleisessä postissa,\nyhtä julkisesti kuin edellinenkin; tämä kirje antoi ensin tietoja\nranskalaisista hovitavoista ja päättyi sitten seuraaviin lauseisiin,\njoissa ei kukaan, joka ei tuntenut avainta, olisi voinut keksiä mitään\nsalaisuutta: --\n\n\"(Kuningas ottaa) lääkettä torstaisin. Hänen majesteettinsa voi\nparemmin kuin hän viimeaikoihin on voinut, vaikka hän kärsiikin\nhuonosta ruuansulatuksesta liian kovan ruokahalunsa tähden. Madame\nMaintenon voi yhä hyvin. St. Cyrissä on näytelty eräs monsieur Racinen\nnäytelmä. Shrewsburyn herttua ja mr. Prior, meidän lähettiläämme, ja\nkoko täällä oleva Englannin aateli oli saapuvilla sitä näyteltäessä.\nSanotaan (varakreivi Castlewoodin passin) kielletyn häneltä, sillä\nlordilta velkoo eräs kultaseppä oikeudellista tietä Vaisselle\npöytäkaluston ja helmikaulanauhan hintaa, mitkä korut lordi on antanut\nComedie Francaise'in näyttelijättärelle mademoiselle Meruelille. On\nsurullista, että sellaiset uutiset kulkevat maailmalle (matkustaen\nEnglantiin) meidän nuoresta aatelistostamme täällä. Mademoiselle Meruel\non lähetetty Fort l'Evesque'iin; sanotaan, että hän ei ole tilannut\nvain pöytäkalustoa, vaan myös huonekalut ja vaunut ja hevosia (tuon\nlordin nimellä), josta hulluttelusta ei onneton varakreivitär tiedä\nmitään.\n\n\"(Hänen majesteettinsa tulee olemaan) kahdeksankymmenen kahdeksan\nvuoden vanha ensi syntymäpäivänään. Hovi valmistautuu viettämään sitä\nsuurella juhlalla. Mr. Prior on suruissaan siitä, että Englannista on\nkieltäydytty lähettämästä hänelle pöytähopeaansa. Kaikki ihailivat\ntäällä herra varakreivin muotokuvaa ja sanoivat sen olevan Rigaud'n\nmestariluoman. Oletteko te nähnyt sen? Se on (lady Castlewoodin talossa\nKensington Squaressa). Minä luulen, että ei mikään englantilainen\nmaalari kykenisi luomaan sellaista teosta.\n\n\"Meidän ystäväparkamme apotti on ollut Bastillessa, mutta hänet on\nnyt siirretty Conciergerie'hin (missä hänen ystävänsä voivat häntä\ntavata. Heidän tulee kysyä) voisiko hän saada armahduksen tuomioonsa.\nToivokaamme, että tuo mieshylky on vankilassa katunut.\n\n\"(Lordi Castlewoodia) on huvittanut sovittaa tuo pöytäkalustojuttu, ja\nhän matkustaa Englantiin.\n\n\"Eikö tämä ole ikävä kirje? Minulla on hitonmoinen päänsärky, sillä\nminä olen yöllä juopotellut Matin ja muutamien toisten kanssa ja olen,\nhumalassa ja raittiina, iäti sinun --\"\n\nLukuunottamatta niitä muutamia sanoja, mitkä olen tässä pannut\nsulkumerkkien sisään, oli koko tämä kirje joutavaa lörpötystä, vaikka\nkirjeen sisältö olikin niin tärkeä kuin kirjeen sisältö vain voi olla.\nSe ilmoitti niille, joilla oli avain, että: _Kuningas ottaa varakreivi\nCastlewoodin passin matkustaen Englantiin tuon lordin nimellä. Hänen\nmajesteettinsa on oleva lady Castlewoodin talossa Kensington Squaressa,\nmissä hänen ystävänsä voivat häntä tavata. Heidän tulee kysyä lordi\nCastlewoodia_. Tämä kirje on saattanut kulkea mr. Priorin ja noiden\nmeidän uusien liittolaistemme, ranskalaisten silmien editse sanomatta\nheille mitään. Lontoossa oleville henkilöille oli sen sisältö selvä,\nja he jotka lukevat muistiinpanojani sadan vuoden päästä tästä, saavat\nsiitä tiedon asiasta, johon eversti Esmond viimeaikoina oli antautunut.\nHän aikoi hiljaisuudessa ja nopeasti tehdä sen, jonka hyväksi toiset\njuonittelivat ja jonka hyväksi Jaakon-puoluelaiset punoivat kömpelöitä\njuonia; hän aikoi yksin toimittaa sen, mistä puolueen johtomiehet\nEnglannissa vain puhuivat -- tuoda Walesin prinssin maahan julkisesti\nkaikkein nähden ihan Bolingbroken silmien editse, vaikka seinillä oli\ntuon valtiosihteerin allekirjoittamia ilmoituksia, joissa luvattiin\nviidensadan punnan palkkio hänen kiinniottamisestaan: se oli panos,\njonka pelaaminen ja voittaminen tarjosi nautintoa vaikka kenelle\nuhkarohkealle uskalikolle. Panoksen menettäminen saattoi tuottaa\nraskaan rangaistuksen, mutta koko perheemme halusi panna sen alttiiksi,\nkun oli niin suurenmoinen tilaisuus voittaa peli.\n\nOikeastaanhan sitä ei tulisi sanoa peliksi lukuunottamatta ehkä\npääpelaajaa, joka ei ollut sen enemmän tai vähemmän epäröivä kuin\nuseimmat julkisuuden miehet, joihin Esmond tutustui siihen aikaan.\n(Onko Englannissa koskaan julkisuuden miestä, joka kokonaan uskoo\npuolueeseensa? Onko siellä ainuttakaan, joka ei taistelisi sen\npuolesta, vaikka hän kuinka epäilisi?). Nuori Frank oli valmis\ntaistelemaan ajattelematta paljoa. Hän oli Jaakon-puoluelainen, kuten\nhänen isänsäkin ennen häntä; kaikki Esmondit olivat rojalisteja.\nJos hänelle vain olisi sanottu sanakaan, olisi hän huutanut:\n\"Eläköön Jaakko-kuningas!\" palatsivahdin edessä tai kukkaissalon\nympärillä Strandissa. Ja naisille, kuten on tavallista, se ei ollut\npuoluekysymys, vaan uskon kysymys -- heidän uskonsa oli intohimo;\nsekä Esmondin emäntä että tämän tytär olisivat iloisina kuolleet\nsen puolesta. Olen usein nauranut puhuessani kuningas Wilhelmin\nhallituksesta ja sanonut, että lady Castlewood tuntui minusta\npettyneen, kun ei kuningas vainonnut perhettämme enemmän; ja ne, jotka\ntuntevat naisten luonteita, voivat itse kuvitella (mitä ei tässä\ntarvitse selostaa) sen ilon, millä nämä noviisit ottivat vastaan\nihmeen, kun se heille julistettiin, sen innon, millä he odottivat sen\ntäyttymistä, sen kunnioituksen, millä he kohtelivat lähettiä, joka\nselosti heille tuon salaisen totuuden, jonka silloin vain muutamat\ntunsivat, mutta jonka pian tuli paljastua koko maailmalle. Naisten\nluottamuksella ei tosiaankaan ole mitään rajoja. Katsokaa Arriaa,\njoka palvoo humalaista mieshölmöä, vaikka tämä kurittaa häntä;\nkatsokaa Corneliaa, joka äidinsydämessään palvoo kuin jalokiveä\nhupsua poikaansa. Minä tiedän naisen, joka on suositellut lääkkeeksi\nkiinakuorta ja myöhemmin tohtori Berkeleyn tervavettä, aivankuin\nniiden nieleminen olisi uskonkappale ja niistä kieltäytyminen Jumalan\nhäpäisemistä.\n\nPalattuaan Ranskasta eversti Esmond asettui pienen kiinteän salaliiton\njohtoon. Esmond tiesi, ettei kuolema tai kidutus voisi horjuttaa siihen\nkuuluvien uskollisuutta. Kun Esmond selosti suunnitelmaansa kuninkaan\ntuomiseksi huomautti vanhempi lady, että Jumalan edessä täytyi\nvaltaanpalauttaminen laskea Castlewoodin perheen ja sen päämiehen\nansioksi; ja hän palveli ja rakasti Esmondia jos mahdollista vielä\nenemmän kuin ennen. Lady ei hetkeäkään epäillyt Esmondin suunnitelman\nonnistumista, jonka epäileminen hänestä olisi ollut hartauden puutetta.\nJa kun Beatrix tutustui suunnitelmaan ja yhtyi siihen, niinkuin hän\nkoko sydämestään teki, soi hän Esmondille yhden läpitunkevia, kirkkaita\nkatseitaan. \"Oi, Harry\", virkkoi hän, \"miksi et sinä ole perheemme\npäämies? Sinä olet ainoa, joka voisit sitä koroittaa. Miksi annat\ntuolle tyhmälle pojalle arvonimen ja kunnian? Mutta niin on maailmassa\n-- ne palkitaan, jotka eivät sitä ansaitse tai siitä välitä. Minä\ntoivon, että voisin antaa sinulle _sinun_ tyhmän palkintosi, serkku,\nmutta en voi. Minä olen koettanut enkä voi.\" Ja hän poistui, puistellen\nsurullisesti päätään; mutta Esmondista on aina tuntunut, että Beatrixin\nkiintymys ja kunnioitus häntä kohtaan lisääntyi moninverroin sitten kun\ntämä tuli tietämään, mitä Esmond kykeni toimimaan ja kestämään, mitä\nsuorittamaan ja mitä uhraamaan.\n\n\n\nIX luku.\n\nMUOTOKUVAN MALLI TULEE ENGLANTIIN.\n\nPerheessämme ilmoitettiin, että lordi Castlewood saapuu seurassaan\nranskalainen herra, joka toimi lordin sihteerinä. Ranskalainen oli\nroomalaiskatolinen ja hyvästä perheestä, vaikka hän nyt olikin joutunut\nalhaiseen toimeen; hän halusi syödä ateriansa omassa huoneessaan eikä\nyhdessä talon palvelijain kanssa. Varakreivitär luovutti tyttärensä\nhuoneen vieressä olevan makuuhuoneensa, ja kun hänellä oli sen vieressä\nsuuri mukava rukouskammio, asetettiin siihen vuode näennäisesti\nmonsieur Baptistelle; mutta tarpeetonta on sanoa, että kun huoneiden\novet lukittiin, ja nuo kaksi vierasta vetäytyivät niihin, tuli nuoresta\nvarakreivistä vain palvelija sille mainehikkaalle prinssille, joka oli\nhänen vieraansa, ja hän luovutti kernaasti mukavamman ja ilmavamman\nhuoneen ja vuoteen herralleen. Madame Beatrix vetäytyi myös yläkertaan,\nsillä hänen huoneensa oli muutettu mylordin seurusteluhuoneeksi.\nBeatrix teeskenteli palvelijain nähden vastahakoisuutta, jotta\npetos menestyisi paremmin, ja oli katkera, kun hänen täytyi lähteä\nhuoneestaan mylordin tähden.\n\nValmistukset eivät totisesti olleet vähäpätöisiä, eikä ollut vähäinen\nse odotuksen kiihko, mikä sai Castlewoodin lempeitten ladyjen sydämet\nsykkimään ennen niiden henkilöjen saapumista, joiden piti juuri\nkunnioittaa heidän taloaan. Kamari oli koristettu kukilla; vuoteessa\noli kaikkein hienoimmat liinavaatteet, ja nuo kaksi ladyä halusivat sen\nitse laittaa ja polvistuivat vuoteen ääreen ja suutelivat hursteja,\nkunnioittaen kudosta, minkä tuli verhota kuninkaan pyhää olemusta.\nPesukalusto oli hopeaa ja kristallia; kirjoituspöydälle oli asetettu\n\"Eikon Basiliké\" kirja; marttyyrinä kuolleen kuninkaan muotokuva\nriippui aina uunihyllyn yläpuolella, ja sen alla oli poloisen lordi\nCastlewoodin miekka ja pieni kuva eli muistoesine, jonka leski tahtoi\naina pitää silmäinsä edessä herätessään ja jota kehysti hänen lordinsa\nja hänen kahden lapsensa hiuksista tehty koriste. Uskonnolliset\nhartauskirjansa hän vei mukanaan siihen yläkerran huoneeseen, minkä\nhän oli valinnut itselleen, koska ne olivat kaikki Englannin kirkon\noppia. Ladyt näyttivät Esmondille ne mieluisat valmistukset, mitkä\nhe olivat tehneet, kun he saivat kaiken valmiiksi. Juuri silloin\npolvistui Beatrix ja suuteli liinaisia lakanoita. Mutta hänen äitinsä,\nlady Castlewood, kumarsi ovella samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt\nalttarin edessä kirkkoon saapuessaan, ja hän myönsi pitävänsä huonetta\ntavallaan pyhänä.\n\nPalvelijain huoneessa ei väki hetkeäkään olettanut, että näitä\nvalmistuksia tehtiin ketään muuta, kuin nuorta varakreiviä, talon\nherraa varten, jota hänen hellä äitinsä ei ollut niin moneen vuoteen\nnähnyt. Molemmat ladyt olivat täydellisiä talousihmisiä ja he olivat\nmitä taitavimpia sokerileivosten, hajuvesien y.m. valmistajia ja he\npitivät keittiön huolellisen valvontansa alaisena. Esmondin mielestä\ntapettiin niin monta juottovasikkaa, että niillä olisi voitu ravita\nkokonainen tuhlaajapoikain joukko, ja hän nauroi, tullessaan käymään\nladyjen luona sinä päivänä, jolloin vieraiden piti saapua, ja\nnähdessään kaksi paria Englannin kauneimpia ja pyöreimpiä käsivarsia\n(lady Castlewood herätti huomiota käsivarsiensa kauneudella),\njauhoissa yläpuolelle kyynärpäiden heidän valmistaessaan taikinaa\nja pyörittäessään kaulinpuita taloudenhoitajan huoneessa. Vieraan\nei pitänyt saapua ennenkuin illallisaikaan ja mylordin piti syödä\nateriansa mieluimmin omassa huoneessaan. Voitte olla varma siitä, että\ntalon kirkkaimmat hopeat oli asetettu sinne, ja voitte ymmärtää, miksi\nladyt tahtoivat yksin palvella perheen nuorta päämiestä.\n\nEversti Esmond ratsasti kiireesti Rochesteriin ja odotti siellä\nkuningasta samassa kaupungissa, missä tämän isä oli viimeisen kerran\nlaskenut jalkansa Englannin rannikolle. Siellä oli eräästä majatalosta\nhankittu huone lordi Castlewoodille ja hänen palvelijalleen; ja eversti\nEsmond osasi niin hyvin sovittaa ratsastuksensa, että hän oli tuskin\nollut puolta tuntia paikalla, ja katseli juuri portaalta pihalle, kun\nkaksi matkustajaa ratsasti portista sisään, ja eversti juoksi pihalle\nja syleili rakasta nuorta lordiaan seuraavassa hetkessä.\n\nLordin toveri, joka näytteli palvelijan osaa, astui ratsultaan ja\naikoi pitää varakreivin jalustinta, mutta eversti Esmond kutsui omaa\npalvelijaansa, joka oli holvipihalla ja käski tämän ottaa hevoset ja\nmaksaa pojalle, joka oli kuljettanut ratsullaan postia näiden kahden\nmatkustajan mukana, ja huusi ylpeästi lordin toverille ranskaksi ja\nnäytti olevan pahoillaan, että lordin palvelija oli ranskalainen,\njoka ei tuntenut maan rahaa eikä tapoja. \"Minun palvelijani pitää\nhuolen hevosista, Baptiste\", virkkoi eversti Esmond. \"Ymmärrätkö sinä\nenglanninkieltä?\" \"Kovin vehen.\" \"No niin, seuraa lordia ja palvele\nhäntä päivällisellä hänen omassa huoneessaan.\" Isäntä ja hänen väkensä\ntoivat vähän ajan perästä päivällistä. Oli onni että he kolistelivat ja\nhälisivät käytävässä, sillä muuten olisivat he nähneet eversti Esmondin\npolvillaan lordi Castlewoodin palvelijan edessä, sillä eversti toivotti\nhänen majesteettinsa tervetulleeksi valtakuntaamme ja suuteli kuninkaan\nkättä. Isännälle selitimme, että ranskalainen palvelee herraansa; ja\nEsmondin palvelija määrättiin vartioimaan käytävässä oven ulkopuolella.\nPrinssi söi hyvällä ruokahalulla ja nauroi ja puhui kovin iloisesti ja\npyysi kohteliaasti kahta toveriaan istumaan kanssaan pöytään. Hän oli\nparemmalla tuulella kuin Frank Castlewood-parka, jonka Esmond luuli\nolevan murheissaan siitä, että tämän oli täytynyt erota jumalaisesta\nClotildastaan; mutta kun prinssi päivällisen jälkeen halusi ottaa\npienen ruokalevon ja vetäytyi sisempään huoneeseen, missä oli vuode,\nFrank-poloisen surun aihe paljastui ja tuo uskollinen nuorukainen\npurskahti itkuun ja antoi monenmoisin rakkauden, ystävyyden ja\nnöyryyden ilmauksin sukulaisensa tietää, että hän tunsi salaisuuden\nsekä uhraukset, mitkä eversti Esmond oli tehnyt hänen hyväkseen.\n\nMr. Esmond oli pyytänyt emäntäänsä salaamaan tuon asian pojaltaan,\nkoska hän ei havainnut mitään hyvää siinä, että Frank saisi sen\nselville. Prinssi oli kertonut poikaparalle kaiken, kun he ratsastivat\nDoverista. \"Olisin aivan yhtä kernaasti antanut ampua itseni, serkku\",\nvirkkoi Frank. \"Minä tiesin, että sinä olit kaikista miehistä paras ja\nurhein ja jaloin\", (niin jatkoi haltioitunut nuorukainen) \"mutta en\nolisi mitenkään luullut, että saisin olla sinulle kiitollinen kaikesta,\nja tuon velvoituksen paino tuntuu minusta ylivoimaiselta.\"\n\n\"Minä olen sinun isäsi sijainen\", virkkoi mr. Esmond ystävällisesti,\n\"ja tottahan isä voi luovuttaa arvonsa pojalleen. Minä hylkään\narvottoman kruunun ja luovutan sinulle Brentfordin kuningaskunnan.\nOlet hupsu kun itket: sinä olet paljon pitempi ja kauniimpi varakreivi\nkuin minä olisin koskaan voinut olla.\" Mutta Esmond ei voinut hetkeen\nsaada tuota hellää poikaa, joka siunaili ja vastusteli, nauroi ja\npuhui hajanaisia sanoja intohimoisen tunteen vallassa, yhtymään\nleikinlaskuunsa; hän tahtoi polvistua Esmondin eteen ja suudella tämän\nkättä; hän pyysi ja kehoitti Esmondia vaatimaan itseltään jotain --\nanomaan, että Castlewood antaisi oman elämänsä tai riistäisi sen\njoltain toiselta tämän puolesta -- mitä tahansa, mikä osoittaisi hänen\nolevan kiitollisen siitä jalomielisyydestä, jota Esmond oli hänelle\nosoittanut.\n\n\"Kuningas nauroi\", virkkoi Frank osoittaen sinne, missä nukkuja oli, ja\npuhuen matalalla äänellä. \"Minusta ei hänen olisi sopinut nauraa, kun\nhän kertoi minulle tuon asian. Kun ratsastimme Doverista keskustellen\nranskaksi, hän puhui sinusta ja siitä, miten tulit hänen luokseen\nBariin. Hän sanoi sinua 'le grand serieux'ksi' [suuri vakavuus],\nKreikan don Bellianis'iksi ja vaikka miksi, ja hän matki sinun\nkäyttäytymistäsi\" (tässä Castlewood nauroi itsekin) -- \"ja hän teki sen\noikein hyvin. Hän näyttää nauravan kaikelle. Hän ei ole kuninkaallinen;\njotenkin tuntuu minusta, Harry, että sinä sopisit kuninkaaksi. Hän ei\nnäytä ajattelevan mistä panoksesta me kaikki pelaamme. Canterburyssä\nhän olisi pysähtynyt ja juossut kapakkatytön perästä, jos en minä olisi\nkehoitellut häntä jatkamaan matkaa. Hänellä on Chaillot'ssa talo, jonne\nhän tavallisesti piiloittaa itsensä viikoksi kuningattarelta, ja siellä\nhän pitää kaikenlaista huonoa seuraa\", virkkoi Frank vakavan näköisenä.\n\"Sinä voit hymyillä, mutta minä en enää ole sama hurja nuorukainen,\njoka olin; en, en ole, minua on opetettu parempaan\", virkkoi Castlewood\nhartaana tehden ristinmerkin rintaansa.\n\n\"Sinä olet minun rakas, urhea poikani\", virkkoi eversti Esmond\nliikutettuna nuoren miehen yksinkertaisuudesta; \"ja Castlewoodissa on\naina oleva jalo herra niin kauan kuin Frankini on siellä.\"\n\nIntohimoinen nuorukainen aikoi taas polvistua ja ilmaisi rajusti\nkiitollisuuttaan, mutta me kuulimme viereisestä huoneesta ylhäisen\nnukkujan, joka juuri heräsi, huudahtavan: \"Eh, La-Fleur, un verre\nd'eau!\" [hoi, La-Fleur, lasi vettä!] Hänen majesteettinsa astui\nhuoneeseen haukotellen. \"Surma periköön teidän englantilaisen oluenne!\"\nvirkkoi hän. \"Se on niin väkevää, että on mennyt minulle päähän.\"\n\nSe oli samaa kuin kannustus hevosillemme, ja me ratsastimme kovin\nnopeasti Lontooseen ja saavuimme illansuussa Kensingtoniin. Mr.\nEsmondin palvelija jäi Rochesteriin pitämään huolta väsyneistä\nhevosista, sillä olimme varanneet virkeitä hevosia tien varrelle. Ja\nnelistäessään prinssin rinnalla eversti selitti Walesin prinssille,\nmitkä hänen toimenpiteensä olivat olleet ja keitä ne ystävät olivat,\njotka tunsivat hänen matkansa; ja näihin Esmond kehoitti prinssin\nluottamaan; hän kehoitti prinssiä ennen kaikkea kokonaan salaamaan\nitsensä siksi, kunnes koittaisi päivä, jolloin hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa tuli esiintyä. Lontoo kuhisi prinssin puoluelaisia;\nsiellä oli lukemattomia, jotka pitivät yllä kirjeenvaihtoa St.\nGermainiin; sekä tunnettuja että salaisia, ylhäisiä ja alhaisia, Jaakon\npuoluelaisia oli hovissa ja kuningattaren lähimmässä seurapiirissä,\noli parlamenttimiehiä, kirkonmiehiä ja kaupungin liikemiehiä.\nPrinssillä oli lukemattomia ystäviä sotaväessä, kuningattaren\nneuvostossa, ja valtion virkamiehissä. Siitä pienestä joukosta, joka\noli suunnitellut tuon rohkean panoksen -- joka oli tuonut kuningattaren\nveljen isänmaahansa -- tuntui kaikkein tärkeimmältä, että prinssin\nsaapuminen pysyisi salassa siksi, kunnes oikea aika koitti; silloin\nhänen läsnäolonsa oli hämmästyttävä sekä ystäviä että vihamiehiä;\nja viimemainitut olivat olevat niin valmistumattomia ja hajallaan\nolevia, että heillä ei olisi tilaisuutta hyökätä. Me pelkäsimme enemmän\nprinssin ystäviä kuin hänen vihamiehiään. Ne valheet ja juorut, joita\nJaakon puolueen asiamiehet olivat Lontoosta lähettäneet St. Germaaniin,\nolivat tehneet sanomattoman vaurion prinssin asialle ja johtaneet tämän\nsurkeasti harhaan; ja erittäinkin näistä halusivat henkilöt, jotka\nottivat osaa kyseessä olevaan yritykseen suojella sen päätekijää.\n[Suunnitelman osanottajat olivat piispa Atterbury, jota hänen nimensä\nmainitseminen ei enää voi vahingoittaa ja joka oli kovin toimelias\nja uskollinen nonkonformistipappi, eräs lady, joka oli hovissa mitä\nkorkeimmassa suosiossa ja jolle Beatrix Esmond välitti tietoja, ja\nkaksi korkea-arvoista aatelismiestä sekä eräs Alahuoneen jäsen, joka\notti osaa useampaan juonitteluun Stuartperheen hyväksi.]\n\nSeurue saapui illansuussa Lontooseen ja jätti hevosensa\nkyydinvaihtopaikkaan vastapäätä Westminsteriä; sitten heidät\nkuljetettiin joen yli, ja toisella puolella odottivat lady Esmondin\nvaunut. Tunnin kuluessa olimme me kaikki Kensingtonissa, ja talon\nemäntä sai ilon, mitä hänen sydämensä oli niin monta vuotta kaihonnut\n-- hän sai taas syleillä poikaansa, joka puolestaan kaikessa\nvaihemielisyydessäänkin aina säilytti mitä hellimmän kiintymyksen\näitiinsä.\n\nLady ei pidättäytynyt tästä tunteen ilmauksesta, vaikka palvelijat\nolivatkin läsnä ja vaikka lordi Castlewoodin palvelija seisoi\neteissalissa. Esmondin täytyi kuiskata tälle ranskaksi, että hän\nottaisi hatun päästään. Monsieur Baptiste löi laimin osaansa alinomaa\nkäsittämättömän kevytmielisesti; useamman kerran heidän ratsastaessaan\nLontooseen olivat muukalaisen pienet huomautukset, kevyet sanat ja\nmielipiteet, jotka osoittivat mitä suurinta tietämättömyyttä sen\nmaan suhteen, jota prinssi tuli hallitsemaan, loukanneet niitä kahta\nherraa, jotka muodostivat hänen seurueensa. Ja kumpikaan ei voinut olla\nsalaisesti itselleen myöntämättä, että he olisivat halunneet hänen\nkäytöksensä toisenlaiseksi ja että se nauru ja keveys, ettemme sanoisi\nhillittömyys, mikä oli luonteenomaista prinssin keskustelulle, ei\nsopinut niin suurelle ruhtinaalle eikä niin juhlalliseen tilanteeseen.\nMutta silti hän kyllä osasi oikeaan aikaan käyttäytyä pontevasti\nja arvokkaastikin. Hän oli ollut erittäin urhea sodassa, sen me\nkaikki tiesimme. Esmond oli nähnyt jäljennöksen kirjeestä, minkä\nprinssi oli omakätisesti kirjoittanut, kun hänen Englannissa olevat\nystävänsä pyysivät häntä luopumaan uskonnostaan, ja hän ihaili sitä\nmiehekästä ja ylevää vastausta, millä prinssi kieltäytyi myöntymästä\ntuohon kiusaukseen. Monsieur Baptiste otti hatun päästään ja punastui\nmuistutuksesta, minkä eversti Esmond uskalsi hänelle antaa ja sanoi:\n-- \"Tenez, elle est jolie, la petite mère. Foi de Chevalier! elle est\ncharmante; mais l'autre, qui est cette nymphe, cet astre qui brille,\ncette Diane qui descend sur nous?\" [Siinä on oikein sievä pikku\näiti. Hän on totta totisesti kaunis; mutta kuka on tuo sulotar, tuo\nsädehtivä tähti, tuo Diana, joka astuu luoksemme.] Ja hän hämmästyi\nja astui eteenpäin, kun Beatrix tuli portaita alas. Beatrix oli ensi\nkertaa surunsa jälkeen kotona värillisessä puvussa; hänellä oli\nkaulallaan timantit, mitkä Esmond oli hänelle antanut; he olivat\nsopineet keskenään, että Beatrix käyttäisi näitä koruja sinä päivänä,\njolloin kuningas saapuisi; ja Beatrix oli kuin kuningatar, säteilevän\nviehättävä ja kauneudessaan ylväs ja majesteetillinen.\n\nCastlewoodkin hämmästyi hänen kauneuttaan ja loistoaan. Hän peräytyi ja\ntuijotti sisareensa aivan kuin ei hän ennen olisi tietänyt (tuskinpa\nhän olikaan tiennyt) miten täydellisen ihana Beatrix oli, ja minusta\nCastlewood punastui syleillessään tätä. Prinssi ei voinut luoda\nkatsettaan Beatrixista; hän unohti kokonaan palvelijan osansa, vaikka\nhäntä oli siihen kouluutettu ja vaikka pieni, kevyt matkalaukku oli\nvarustettu juuri sitä varten, että hän kantaisi sitä. Prinssi tunkeutui\nvarakreivin eteen. Oli onni, että palvelijain silmät olivat toisaalla,\nsillä muuten he olisivat nähneet, että ei hän ollut mikään palvelija,\ntai ainakin, että hän sellaiseksi oli kovin röyhkeä ja julkea.\n\nEversti Esmondin täytyi taas huutaa: \"Baptiste, pidä huolta\nmatkalaukusta\", kovalla, käskevällä äänellä; se huomautus sai\nhuikentelevaisen nuoren miehen puremaan hammasta, ja niiden välistä\nkuului jotain suuresti kirousta muistuttavaa, ja sitten hän heitti\nneuvojaansa nopean katseen joka ei ollut kovinkaan hyvänsuopa. Mutta\nhän otti pienen matkalaukun hartioilleen, koska häntä oli muistutettu,\nja vei sen yläkertaan, minne Esmond johti hänelle tietä palvelijan\nkera, jolla oli sytytetyt vahakynttilät kädessä. Prinssi heitti\nsynkkänä taakkansa makuuhuoneeseen. \"Prinssin, joka haluaa kantaa\nkruunua, täytyy kantaa naamiota\", virkkoi mr. Esmond ranskaksi.\n\n\"Ah, peste! [hitto!] Minä ymmärrän nyt\", virkkoi Monsieur Baptiste\njatkaen keskustelua ranskaksi. \"Suuri Vakavuus on vakavasti --\"\n\n\"-- huolissaan Monsieur Baptisten vuoksi\", keskeytti eversti. Esmond ei\npitänyt siitä sävystä, millä prinssi puhui naisista, eikä siitä, miten\nhän heitä katseli.\n\nMakuuhuone sekä ne kaksi huonetta, jotka olivat sen yhteydessä,\nrukouskammio ja se huone, jota nyt nimitettiin mylordin\nseurusteluhuoneeksi, olivat jo valaistut ja odottivat vierastaan; ja\nsinne oli katettu mylordin illallinen. Hetkistä myöhemmin tulivat\nlordi Castlewood ja hänen äitinsä ja sisarensa yläkertaan, ja heti kun\npalvelijat olivat poistuneet, ottivat Castlewood ja Esmond oman osansa\nja nuo kaksi ladyä polvistuivat prinssin eteen, joka suosiollisesti\nantoi heille kummallekin kätensä. Hän esitti osaansa ruhtinaana paljon\nluonnollisemmin kuin palvelijana, jossa osassa hän juuri oli kokeillut,\nja hän nosti heidät molemmat maasta, käytöksessään suurta jaloutta ja\nhyväntahtoisuutta.\n\n\"Rouva\", virkkoi hän, \"minun äitini on kiittävä teidän armoanne hänen\npojalleen osoittamastanne vieraanvaraisuudesta. Tietäkää, neiti\", hän\nkääntyi Beatrixiin päin, \"että minä en voi nähdä noin suurta kauneutta\nsellaisessa asennossa. Te petätte Monsieur Baptisten, jos polvistutte\nhänen eteensä; sopii paremmin, että hän polvistuu teidän eteenne.\"\n\nBeatrixin silmistä säteili valo -- tarpeeksi kirkas liekki sytyttämään\nintohimon vaikka kenen rinnassa. -- Oli aikoja, jolloin tämä olento oli\nniin kaunis, että hän oli sellainen kuin Venus saattaisi olla, kun hän\npaljastaa itsensä jumalattarena kirkkauden leimahduksessa. Sellainen\nhän oli nyt -- säihkyvä, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen\nkirkkaus. Intohimoinen kiihtymys ja kateellinen tuska viilti Esmondin\nrintaa, kun hän huomasi katseen, jonka Beatrix soi prinssille; ja\nvasten tahtoaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi huoneen poikki\nCastlewoodiin, jonka silmät vastasivat hänen hälyytysmerkkiinsä ja\nolivat myös valppaina. Prinssi soi alamaisilleen muutaman minuutin\naudienssin ja sitten nuo kaksi ladyä ja eversti Esmond poistuivat\nhuoneesta. Lady Castlewood pusersi hänen kättään, kun he astuivat\nportaita alas, ja nuo kolme menivät alakerran huoneisiin, niissä\nhe odottivat siksi, kunnes matkustajat ylhäällä olivat tarpeeksi\nvirkistyneitä ja valmiita aterioitsemaan.\n\nEsmond katsahti Beatrixiin, jonka kauniilla kaulalla jalokivet\nkimaltelivat. \"Minä olen pitänyt sanani\", virkkoi hän. \"Ja minä omani\",\nvirkkoi Beatrix katsellen timantteihinsa.\n\n\"Jos minä olisin Mogul-keisari\", virkkoi eversti, \"saisit sinä kaiken,\nmikä Golcondasta kaivetaan esiin.\"\n\n\"Nämä ovat monin verroin liian hyvät minulle\", virkkoi Beatrix painaen\npäänsä kauniille rinnalleen -- \"ja niin olette te kaikki -- kaikki.\" Ja\nsitten hän taas yhdessä tuokiossa kohotti päänsä, ja kun hän huokasi,\nsaivat hänen silmänsä tuon surumielisen ja tutkimattoman ilmeen, jota\noli aina mahdoton selittää.\n\nKun illallisaika joutui, mikä meille ilmoitettiin ylhäältä kuuluvalla\nkoputuksella, menivät eversti Esmond ja nuo kaksi ladyä ylempään\nhuoneeseen, missä prinssi jo oli ja hänen vierellään nuori varakreivi,\njoka oli juuri samanikäinen ja kokoinen ja kasvonpiirteiltäänkin hyvin\nprinssin näköinen, vaikka Frank oli kauniimpi. Prinssi istuutui ja\npyysi naisia istuutumaan. Herrat jäivät seisomaan. Pöytä oli tosiaankin\nkatettu vain kolmelle. \"Kumpi teistä asettuu tuohon?\" kysäisi prinssi.\n\n\"Perheemme päämies\", virkkoi lady Castlewood ja tarttui poikansa\nkäteen: ja hän käänsi katseensa Esmondiin ja kumarsi ja hänen äänensä\nvärisi kovasti: \"Esmondin markiisi saa kunnian palvella kuningasta.\"\n\n\"Minulla on kunnia palvella hänen kuninkaallista korkeuttaan\", virkkoi\neversti Esmond täyttäen maljan viinillä; ja hän ojensi sen kuninkaalle\npolvillaan niinkuin senaikuinen tapa oli.\n\n\"Minä juon emäntäni ja hänen perheensä maljan\", virkkoi prinssi\ntyytymättömän näköisenä; mutta pilvi hälveni heti hänen kasvoiltaan ja\nhän puhui naisille eloisaan, hälisevään tapaan, eikä häntä ensinkään\nhäirinnyt mr. Esmondin kateellinen muoto, joka totisesti oli kovin\nsynkkä.\n\nKun tuli aika sanoa jäähyväiset, mr. Esmond samosi kotiinpäin\nasuntoonsa, ja sinä iltana hän kohtasi mr. Addisonin tiellä matkalla\nFulhamissa olevaan huvilaansa, ja kuu valaisi tämän kauniita, tyyniä\nkasvoja. \"Mitä kuuluu, veikko?\" virkkoi Addison nauraen. \"Minä luulin\nmaantierosvon lähenevän pimeässä, ja katso, tulikin vanha ystävä.\nVoimme kätellä pimeässä, eversti; se on parempi kuin tappeleminen\npäivänvalossa. Miksi riitelisimme, vaikka minä olen whig ja sinä\ntory? Käänny ja kävele kanssani Fulhamiin missä satakieli yhä laulaa\npuutarhassa ja missä eräässä luolassa, jonka tunnen, on jäähdytetty\npullo; sinä voit juoda pretendenttisi maljan ja minä tyhjennän maljani\nomaan tapaani. Jottako olisin saanut tarpeekseni hyvää juomaa?\n-- ei, en milloinkaan. Sana tarpeeksi ei milloinkaan sovi yhteen\nhyvään viiniin. Etkö tule? Tule jonain toisena päivänä, tule pian.\nSinä tiedät, että minä muistan _Simoism_ ja _Sigeia tellus'in_ ja\n_proelia mixta mero -- mixta mero'n_\" [viinininnoittamat taistelut --\nviinininnoittamat] toisti Addison, äänessään kovin vieno _merumin_\n[viinin] sävy, ja hän käveli vähän matkaa takaisin Esmondin kanssa\npyytäen Esmondia muistamaan, että hän aina oli tämän ystävä ja että\nhän oli tälle kiitollinen tämän avusta \"Sotaretki\"-runoelmaan. Ja oli\nselvää, että herra alivaltiosihteeri olisi tullut sisään ja tyhjentänyt\ntoisen pullon eversti Esmondin asunnossa, jos tämä olisi häntä\nkehoittanut; mutta Esmond ei ollut iloisella tuulella, ja noudattamatta\nvieraanvaraisuutta hän toivotti ystävälleen hyvää yötä ovellaan.\n\n\"Minä olen tehnyt tuon teon\", ajatteli Esmond unettomana katsellen\nulos pimeään yöhön; \"prinssi on täällä ja minä olen hänet tuonut; hän\nja Beatrix nukkuvat nyt saman katon alla. Ketä minä aioin palvella,\nkun toin hänet? Tahdoinko palvella prinssiä? Tahdoinko palvella\nHenry Esmondia? Eikö minun olisi ollut parempi liittyä miehekkääseen\nAddisonin puolueeseen, joka ivaa tuota vanhaa oppia Jumalan säätämästä\noikeudesta ja julistaa rohkeasti, että parlamentti ja kansa pyhittävät\nhallitsijan, eivätkä piispat tai sukuluettelot eikä öljyt ja\nkruunaukset?\" Nuoren prinssin kiihkeä katse, joka vaani jokaista\nBeatrixin liikettä, kummitteli Esmondin mielessä ja vaivasi häntä.\nPrinssin olento ilmestyi Esmondille hänen kuumeisissa unissaan useita\nkertoja sinä yönä. Esmond toivoi tekemättömäksi sen työn, minkä tähden\nhän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka on\nkatunut omia töitään tai aiheuttanut oman tuhonsa. Tuhonsako? Tuliko\nhänen kirjoittaa tuo sana vanhuudessaan? Ei, pikemminkin tulee hänen\nJumalan edessä polvistuen olla kiitollinen siitä, mitä hän silloin piti\nonnettomuutenaan ja mikä on aiheuttanut hänen elämänsä kaiken myöhemmän\nonnen.\n\nEsmondin palvelija, kelpo John Lockwood, oli palvellut isäntäänsä\nja tämän perhettä koko elämänsä, ja eversti tiesi, että hän voisi\nvastata Johnin uskollisuudesta aivan kuin omastaan. John palasi\nhevosineen Rochesterista aikaisin seuraavana aamuna, ja eversti selitti\nhänelle, että kun hän meni Kensingtoniin, missä hän sai olla vapaana\npalvelijan huoneessa ja missä hän kosiskeli miss Beatrixin neitsyttä,\nhänen ei tullut tehdä mitään kysymyksiä eikä osoittaa hämmästymistä,\nvaan vakuuttaa voimakkaasti, että se nuori herra, jonka hän siellä\noli näkevä punaisessa takissa, oli herra varakreivi Castlewood ja\nettä tämän seuralainen harmaassa takissa oli ranskalainen monsieur\nBaptiste. Hänen tuli kertoa ystävilleen keittiössä juttuja, joita hän\nmuisti herra varakreivin lapsuudesta Castlewoodissa -- miten vallaton\npoika tämä oli, miten lordi tapasi harjoitella Jackia sotamieheksi ja\npehmittää hänen selkänahkaansa aikaan, jolloin tämä ei itse vielä ollut\nsoturi; niin tuli hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi herra varakreivin\nvarhaisemmista vaiheista. Jackin käsitykset kuvaamataiteesta eivät\nolleet juuri kehittyneet hänen oleskellessaan Flanderissa isäntänsä\nkanssa; ja hänet oli helposti saatu uskomaan, ennenkuin nuori lordi\npalasi, että tuo Pariisista tuotu kuva, mikä nyt oli lady Castlewoodin\nvierashuoneessa, oli täydelleen tämän pojan, nuoren lordin näköinen.\nJa kun kaikki palvelijat useita kertoja olivat nähneet tuon kuvan ja\nnähneet vain vilaukselta nuo kaksi vierasta heidän saapumisiltanaan,\nei heillä ollut mitään syytä epäillä muotokuvan oikeaperäisyyttä; ja\nkun he seuraavana päivänä näkivät muotokuvan mallin puettuna juuri\nsamalla tavalla kuin muotokuvassa, sama peruukki päässä ja samanlaiset\nnauhakoristeet ja henkivartioston univormu, niin he luonnollisesti\npuhuttelivat, tuota herraa varakreivi Castlewoodiksi, rouva\nvarakreivittären pojaksi.\n\nEdellisen illan sihteeri oli nyt varakreivi; varakreivillä oli\nsihteerin harmaa takki; ja John Lockwoodia neuvottiin vihjaisemaan\nalakerran seurapiirille, että kun mylord oli katolilainen ja kovin\nharras uskonnoltaan, ei hänen seuralaisensa voinut olla kukaan muu\nkuin hänen rippi-isänsä Brysselistä; niinpä ei ollut mikään ihme, jos\nhän söi ateriansa mylordin seurassa. Frankia neuvottiin vielä puhumaan\nenglantia muukalaiseen tapaan, ja Frank suoritti sen tehtävän melko\nhyvin ja tämä varoitus oli sitäkin tarpeellisempi, kun prinssi ei\npuhunut kieltämme syntyperäisen englantilaisen tavoin; ja John Lockwood\nnauroi alakerrassa olevan väen kanssa miten mylord, oltuaan viisi\nvuotta ulkomailla, toisinaan unohti oman kielensä ja puhui sitä kuin\nranskalainen. \"Minä takaan\", virkkoi hän, \"että hänen ylhäisyytensä\npian saa takaisin oikean kielikantansa englantilaisen oluen ja\nhäränpaistin mukana\"; ja jos olemme puolueettomia uutta lordia kohtaan,\ntäytyy myöntää, että hän kävi halukkaasti käsiksi olueen ja häränlihaan.\n\nPrinssi joi niin paljon ja oli juotuaan puheessaan niin meluava\nja säädytön, että Esmond usein vapisi hänen puolestaan. Hänen\nateriansa tarjottiin mikäli mahdollista hänen omassa huoneessaan,\nvaikka hän usein ilmestyi lady Castlewoodin seurusteluhuoneeseen ja\nvierashuoneeseen ja nimitti Beatrixia \"sisareksi\" ja ladyä \"äidiksi\"\ntai \"rouvaksi\" palvelijain kuullen. Ja koska prinssi näki hyväksi\nkäyttäytyä kokonaan veljen ja pojan tavalla, hän suuteli toisinaan\nBeatrixia ja lady Castlewoodia vapaudella, josta ei hänen sihteerinsä\npitänyt ja joka sai eversti Esmondin suunniltaan raivosta.\n\nVieraat eivät olleet viipyneet kolmeakaan päivää talossa, kun\nJohn Lockwood-poloinen tuli murheellisin muodoin isäntänsä luo ja\nsanoi: \"Mylord -- tuo herra -- on veikistellyt miss Lucylle (Johnin\nrakastetulle) ja antanut hänelle rahaa ja suukon.\" Minä pelkään, että\neversti Esmondin mieli huojentui vähän, kun hän kuuli, että tämä\npalveleva kaunotar oli prinssin valittu. Hänen kuninkaallisen makunsa\ntiedettiin kallistuvan siihen suuntaan ja niin oli aina myöhemminkin.\nErään mitä mainehikkaimman suvun, mitä suurimman valtakunnan ja\nEuroopan suurimpien onnettomuuksien perijä tyytyi usein laskemaan\nsyntynsä arvon ja surunsa ranskalaisen alhaisen kamaripiian jalkojen\njuureen ja jälkeenpäin katumaan (sillä hän oli hurskas) tuhkapannusta\notetussa tuhkassa. Sellaisten kuolevaisten vuoksi kärsivät kansakunnat,\npuolueet taistelevat ja soturit sotivat ja uhraavat verensä. Vuosi\njälkeenpäin uhrasivat urheat miehet elämänsä, Nithsdale pakeni ja\nDerwentwater virui mestauspölkyllä, sillä välin kuin tuo kevytmielinen,\nkiittämätön olento, jonka puolesta he panivat alttiiksi ja menettivät\nkaiken, juopotteli rakastajatarhaareminsa kanssa _petite maison'issaan_\nChaillot'ssa.\n\nEsmondin täytyi, hän punastui kun täytyi sellaista asiaa toimittaa,\nmennä prinssin luo ja ilmoittaa varoittavasti, että se tyttö, jota\nhänen korkeutensa lahjoi, oli John Lockwoodin morsian, kunnollisen\nja tarmokkaan miehen, joka oli palvellut kuudella sotaretkellä eikä\npeljännyt mitään ja joka tiesi, että se henkilö, joka nimitti itseään\nlordi Castlewoodiksi, ei ollut hänen nuori herransa; ja eversti\nkehoitti prinssiä ajattelemaan, mitkä seuraukset yhdenkin miehen\nmustasukkaisuudesta saattaisi koitua, ja ajattelemaan niitä muita\nsuunnitelmia, joita hänellä nyt oli ja jotka olivat paljon tärkeämpiä\nkuin kamarineitsyen vietteleminen ja urhoollisen miehen nöyryyttäminen.\n\nMr. Esmond sai kymmenen päivän kuluessa ehkä yhtä monta kertaa\nvaroittaa tuota nuorta kuninkaallista seikkailijaa milloin mistäkin\nhillittömyydestä tai vapaudesta. Prinssi otti vastaan nämä moitteet\nkovin kärsivällisesti lukuunottamatta tätä Lockwood-paran asiaa;\nsilloin hän oli purskahtavinaan nauramaan ja virkkoi: \"Mitä!\n_soubrette_ [kamarineiti] on juorunnut _amoureux'lle_ [rakastaja],\nja Crispin on vihainen ja Crispin on palvellut ja Crispin on ollut\nkorpraali, eikö totta? Sanokaa hänelle, että korvaamme hänen\nurhoollisuutensa ritarinauhalla ja palkitsemme hänen uskollisuutensa.\"\n\nEversti Esmond koetti esittää muitakin pyyntöjä, mutta prinssi polki\nkopeasti jalkaa ja huusi: \"Assez, milord; je m'ennuge à la prêche\n[lopettakaa hyvä herra, saarna ikävystyttää minua]. Minä en ole\ntullut Lontooseen saarnoja kuulemaan.\" Ja jälkeenpäin hän valitti\nCastlewoodille, että: \"le petit jaune, le noir Colonel, le marquis\nMisanthrope\" [pieni keltanokka eversti, markiisi Ihmisvihaaja] --\nnäillä leikillisillä nimillä suvaitsi hänen kuninkaallinen korkeutensa\nmainita eversti Esmondia -- näännytti hänet mahtavilla ilmeillään ja\nsiveyssaarnoillaan.\n\nRochesterin piispa ja ne muut herrat, jotka olivat olleet mukana\nhommaamassa prinssiä maahamme, kävivät hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa luona ja kysyivät aina Kensingtoniin saapuessaan lordi\nCastlewoodia, ja silloin johdatettiin heidät julkisesti hänen\nkuninkaallisen korkeutensa luo, joka näytteli varakreivin osaa ja\notti heidät vastaan lady Castlewoodin vierashuoneessa alakerrassa\ntai ylhäällä omassa huoneessaan. Kaikki pyysivät häntä poistumaan\ntalosta mahdollisimman vähän ja odottamaan siellä, kunnes hänelle\nannettiin merkki esiintyä. Ladyt huvittivat häntä korttipelillä,\njonka ääressä prinssi vietti useita tunteja joka päivä ja ilta.\nSen lisäksi hän kulutti useita tunteja juomiseen; ja sen ajan hän\nlörpötteli ja keskusteli kovin hauskasti, erittäinkin jos eversti\noli poissa, sillä tämän läsnäolo näytti aina peloittavan häntä;\nja \"Colonel Noir\"-parka piti tuota vihjausta käskynä ja näytti\nharvoin synkkää naamaansa tämän ylhäisen nuoren vangin huvitellessa.\nLukuunottamatta niitä muutamia henkilöitä, joista ovenvartijalla\noli luettelo, kieltäytyi lordi Castlewood vastaanottamasta perheen\nystäviä, jotka saapuivat häntä tervehtimään. Se haava, minkä hän oli\nsaanut, oli taas auennut hänen ratsastusmatkallaan, niin ilmoitettiin\nseurapiirille ja palvelijoille. Ja tohtori A [on melkein selvää,\nettä se tohtori, josta rakas isäni puhuu, oli kuuluisa tohtori\nArbuthnot. -- R.E.W.], hänen lääkärinsä (en mainitse hänen nimeään,\nmutta hän oli kuningattaren henkilääkäri, skotlantilaista syntyperää\nja herätti huomiota hyvyydellään ja nerokkuudellaan) määräsi, että\nhänen tuli pysyä aivan hiljaa, kunnes haava parani. Tämä herra,\njoka oli puolueemme toimeliaimpia ja vaikutusvaltaisimpia ja ne\nmuutamat, joista jo on puhuttu, vain tiesivät koko salaisuuden; ja se\nsäilytettiin niin suurella uskollisuudella, ja juttu, jonka tekaisimme,\noli niin yksinkertainen ja luonnollinen, että ei ollut paljastuksen\npelkoakaan, ellei ota lukuun prinssin omaa sopimatonta käytöstä ja\nseikkailunhaluista huikentelevaisuutta, joita hänen oli kovin vaikeata\nhillitä. Lady Castlewoodin käytöksestä ja parista vihjauksesta, mitkä\nhän antoi, oli helppo havaita -- vaikka hän pysyi asiasta melkein\nvaiteliaana -- kuinka syvä hänen pettymyksensä oli, kun hän huomasi\nsen sankarin, jota hän koko elämänsä oli halunnut palvella -- ja jonka\nvaltaanpalauttaminen oli muodostanut melkein pyhimmän osan hänen\nrukouksessaan -- vain tavalliseksi ihmiseksi, joka ei edes ollut hyvä.\nLady oli arvellut, että vastoinkäyminen oli prinssiä kasvattanut; mutta\nse opettaja oli pikemminkin tehnyt hänet kovaksi kuin nöyräksi. Hänen\nhartautensa, mikä oli todellista, ei estänyt häntä mistään synnistä,\nminkä, hän halusi tehdä. Prinssin keskustelu osoitti iloisuutta,\nkevytmielisyyttä, vieläpä riittävästi älyäkin; mutta hänen tekonsa ja\npuheensa ilmaisivat huikentelevaisuutta, jonka hän oli saanut niiltä\nirstailta hurskastelijoilta, joiden parissa hänet oli kasvatettu, ja\njoka kauhistutti sitä yksinkertaista ja puhdasta englantilaista ladyä,\njonka vieraana hän oli. Esmond ilmaisi Beatrixille mielipiteensä\nprinssistä aivan avomielisesti, ja hän sai myös tämän veljen antamaan\nvaroituksensa. Beatrix oli aivan samaa mieltä. Prinssi oli Beatrixin\nmielestä kovin kevytmielinen -- kevytmielinen ja huoleton; hän ei\nvoinut huomata tämän ulkonäössäkään sitä kauneutta, mistä eversti\nEsmond oli puhunut. Prinssillä oli huonot hampaat ja hän katsoi\nkummallisesti kieroon. Kuinka me saatoimme väittää, ettei hän katsonut\nkieroon? Hänen silmänsä olivat kauniit, mutta ne olivat epäilemättä\nkarsaat. Beatrix kujeili hänen kanssaan pöydässä tavattoman älykkäästi;\nhän puhui prinssistä aina kuin poikasesta; hän oli kiintyneempi\nEsmondiin kuin koskaan ennen, ylisteli tätä veljelleen, ylisteli\ntätä prinssille, kun hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi\nivailla everstiä, ja piti lämpimästi tämän puolta. \"Ja jos ei teidän\nmajesteettinne anna hänelle Sukkanauhaa, joka oli hänen isällään,\nsitten kun Esmondin markiisi tulee teidän majesteettinne hoviin,\nhirttäydyn minä omiin sukkanauhoihini tai itken silmät päästäni.\"\n\"Mieluimmin kuin menetämme ne\", virkkoi prinssi, \"teemme hänestä\narkkipiispan ja henkivartioston everstin.\" (Frank Castlewood kertoi\nminulle tästä keskustelusta, mikä oli tapahtunut aterioidessa.)\n\n\"Niin\", huudahti Beatrix nauraen erikoisella tavalla -- luulen\nkuulevani sen nytkin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuulen tuota\nsuloista musiikkia -- \"niin, hänestä tulee Esmondin arkkipiispa ja\nCanterburyn markiisi.\"\n\n\"Ja mikä haluaa teidän armonne olla?\" kysyi prinssi; \"teidän on vain\nvalittava paikkanne.\"\n\n\"Minä haluan olla hänen majesteettinsa kuningas Jaakko III:n\nkuningattaren hovineitien äiti -- eläköön kuningas!\" Ja Beatrix teki\nhänelle komean niiauksen ja joi hänen kunniakseen osan viiniä maljasta.\n\n\"Prinssi tarttui kiivaasti maljaan ja joi sen viimeiseen tippaan\",\nvirkkoi Castlewood; \"ja minun äitini näytti kovin huolestuneelta, nousi\npöydästä ja pyysi, että hänen suotaisiin poistua. Kauhea pelko minulla\nolisi Beatrixista, jollei hän olisi äitini tytär, Henry\", jatkoi Frank.\n\"Minä toivon -- minä toivon, että tämä asia olisi jo lopussa. Sinä olet\nminua vanhempi ja viisaampi ja parempi, ja minä saan kiittää sinua\nkaikesta, ja kuolisin sinun puolestasi -- kautta Yrjänän, sen tekisin;\nmutta minä toivon, että tämä olisi lopussa.\"\n\nKumpikaan meistä ei tuntunut viettäneen rauhallista yötä; kauheat\nepäilykset ja painajaiset ahdistivat Esmondin sielua. Hänen tekonsa\noli ollut yksityisen kunnianhimon pyydettä, rohkea panos itsekästä\npäämäärää varten -- hän tiesi sen. Mitäpä hän sisimmässään välitti\nsiitä, kuka oli kuninkaana? Eikö hänen myötätuntonsa ja salainen\nvakaumuksensa olleet toisella puolella -- kansan, parlamentin ja\nVapauden puolella? Ja tässä hän nyt oli ja ajoi prinssin asiaa,\nprinssin, joka tuskin oli kuullut sanaa vapaus, hänen, jota\npitivät välikappaleenaan katoliset papit ja vallanhimoiset naiset.\nIhmisvihaajamme ei tullut paremmalle tuulelle kuultuaan tuon jutun,\nja hänen surulliset kasvonsa kävivät entistäänkin synkemmiksi ja\nkateellisemmiksi.\n\n\n\nX luku.\n\nVIERAANAMME KENSINGTONISSA ON HYVIN HUOMATTAVA HENKILÖ.\n\nJos joku johtolanka löydettäisiin kuningatar Annan hallitusajan\nlopussa vallinneisiin synkkiin juonitteluihin, tahi jos joku\nhistoriankirjoittaja tuntisi halua seurata sitä, niin luulisin käyvän\nselväksi, että yhdelläkään kuningattaren ympärillä olevista suurista\nhenkilöistä ei ollut politiikassaan määrättyä kantaa joka olisi ollut\nvapaa siitä yksityisestä ja itsekkäästä pyyteestä, jota itsekukin\nheistä ajoi: St. John palveli St. Johnia, Harley palveli Oxfordia,\nMarlborough palveli John Churchillia aina; ja sen mukaan mitä etuja\nhe voivat saada St. Germainista tai Hannoverista, he lähettivät sinne\nalamaisuuden tarjouksia siellä oleville prinsseille tai kavalsivat\ntoisen toiselle. Heidän mielestään oli toinen asia ja toinen hallitsija\nyhtä hyvä kuin toinenkin, jos he hänen alamaisinaan voivat saada\nparhaan paikan. Ja heillä oli kullakin kuten Lockitilla ja Peachumilla,\nNewgaten päämiehillä \"Konnan oopperassa\", jonka mr. Gay myöhemmin\nkirjoitti, toisiaan vastaan kädessään asiapapereita ja todistuksia\nisänmaankavalluksesta, jotka todistukset olisivat vieneet toisen\nhirteen, mutta kumpikaan heistä ei tohtinut käyttää asettaan, sillä\nhe pelkäsivät sitä, mitä toinen kantoi taskussaan. Ajatelkaa suurta\nMarlborough'ta -- koko maailman huomatuinta henkilöä, ruhtinaiden\nvoittajaa, joka oli voitokkaasti marssinut Saksan, Flanderin ja Ranskan\npoikki, joka oli laatinut lakeja ulkomaiden hallitsijoille ja jota\nEnglannissa oli palveltu kuin jumalaa -- miten hänen täytyi hiipiä pois\nEnglannista ja miten hänen luottonsa, arvonsa ja virkansa riistettiin\nhäneltä; hänen armeijassa olevat ystävänsä sortuivat ja joutuivat\nperikatoon; ja hän pakoili Harley'a yhtä halpana ja voimattomana kuin\nköyhä velallinen viranomaista, joka tuo haastetta. Eräs paperi, jonka\nHarley sai haltuunsa ja joka eittämättömästi osoitti, että herttua\najoi Stuart-perheen asiaa, oli se ase, jolla valtio varainhoitaja\najoi Marlborough'n Englannista. Hän pakeni Antwerpeniin ja alkoi\nheti juonitella toisella puolella ja palasi Englantiin, kuten kaikki\ntiedämme, whigina ja hannoverilaisena.\n\nVaikka valtiovarainhoitaja erotti armeijasta ja valtion\nvirkamiehistöstä joka miehen, jonka tiedettiin olleen herttuan ystävä,\nja antoi avoimeksi jääneet paikat torypuolueeseen kuuluville, niin\nsiitä huolimatta pelasi hänkin kaksinaista peliä Hannoverin ja St.\nGermainin välillä, ja hän odotti vain kuningattaren kuolemaa tullakseen\nvaltion päämieheksi ja antaakseen kruunun jommallekummalle perheelle,\nkumpi vain hänet paremmin lahjoi tai kumpaa kansa vaati. Harleyn\npäämääränä oli, olipa kuningas kuka tahansa, hallita tätä; ja siinä\ntarkoituksessa hän anasti edellisen kuuluisan suosikin paikan ja\nhalvensi sen sodan saavutuksia, jotka olivat tehneet Marlborough'n\nnimen niin mainehikkaaksi; eikä hän halveksinut enempää kuin hänen\nsuuri kukistunut kilpailijansakaan kaikkein alhaisimpia keinoja,\nimarteluja tahi uhkauksia, jos ne vain vahvistivat hänen valtaansa.\nJos suurin satiirikko, mitä maailma on milloinkaan tuntenut, olisi\nkirjoittanut Harley'a vastaan eikä hänen puolestaan, niin minkä\nhistorian hän olisi jättänyt jälkeensä kuningatar Annan viimeisistä\nhallitusvuosista! Mutta Swiftillä, joka ylenkatsoi koko ihmissukua,\neikä vähimmin itseään, oli se uskollisen puoluetoverin ansio, että\nhän rakasti niitä johtomiehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin, hän\npysyi urheasti Harleyn vierellä tämän kukistuessakin, niinkuin hän\nurhoollisesti oli tukenut tätä tämän myötäkäymisen päivinä.\n\nSuuri St. John, joka oli verrattoman paljon loistavampi, mahtavampi,\nkaunopuheisempi ja hienommin sivistynyt kuin hänen kilpailijansa,\nsaattoi olla ihan yhtä itserakas kuin Oxford ja osasi näytellä\nkaksinaista osaa yhtä taitavasti kuin kaksinainen ja notkea\nMarlborough. Hän, joka aina puhui vapaudesta, ei karttanut\nvastustajiensa vainoamista ja häpeäpaaluun panoa sen enempää kuin jos\nhän olisi ollut Pää-Inkvisiittori Lissabonissa. Tämä arvoisa patriootti\nryömi polvillaan sekä Hannoverissa että St. Germainissa; vaikka hän\noli surullisen kuuluisa siitä, ettei hänellä ollut mitään uskontoa,\nniin hän joi maljoja kirkon ja kuningattaren kunniaksi yhtä rohkeasti\nkuin tyhmä Sacheverel, jota hän käytti välikappaleenaan ja jolle hän\nnauroi; ja pyyteitään palvellakseen ja kukistaakseen vihamiehensä hän\njuonitteli, imarteli, kerskaili, mairitteli ja leperteli hovisuosikille\nja hiipi hovin takakäytävää yhtä hiljaa kuin Oxford, joka oli vallannut\nMarlborough'n paikan ja jonka paikan hän itse valtasi. Juuri tähän\naikaan tapahtui lordi Oxfordin kukistuminen, aikaan, mihin minä nyt\nhistoriassani olen päässyt. Hän oli nyt joutunut valtansa viimeisiin\npäiviin, ja se asiamies, jota hän käytti kukistamaan Blenheimin\nvoittajaa, koetti nyt kukistaa tuota voittajan voittajaa ja ojentaa\nvaltiosauvaa Bolingbrokelle, joka sitä oli hartaasti halunnut.\n\nSen asian varalta, jota valmistettiin, tuotiin kaikki Ranskan\npalveluksessa olevat irlantilaiset rykmentit Boulogneen Picardie'hin,\njotta Berwickin herttua tarpeen tullen voisi ne viedä kanaalin poikki\n-- sillä he eivät enää olleet Ranskan sotureita, vaan Englannin ja\nIrlannin kuninkaan Jaakko III:n alamaisia. Suuren, uskollisen joukon\nskotlantilaisia -- vaikka Skotlannissa tiedettiin myös olevan mitä\ntoimeliaimman, päättäväisimmän ja urhoollisimman whigpuolueen, joka oli\nerinomaisesti ja tarmokkaasti järjestetty ja kasvatettu -- tiedettiin\nhorjumattomasti olevan kuninkaansa puolella. Kovin suuri joukko\ntorypapistoa, aatelistoa ja ylimystöä oli maanpaossa olevan prinssin\njulkisia puoluelaisia; ja puolueettomain voitiin otaksua äänestävän\nkuningas Yrjöä tai kuningas Jaakkoa, kumpi vain sai enemmän kannatusta.\nKuningatar Anna, erittäinkin viimeisinä aikoinaan, kallistui oman\nsukunsa puolelle. Nyt oli prinssi Lontoossa, kivenheiton päässä\nsisarensa palatsista; pääministerin asema oli niin horjuva, että\nheikon naisenkin sysäys olisi voinut saada hänet sortumaan; ja hänen\nseuraajaansa, Bolingbrokeen, nähden tiedämme kumman puolella hänen\nvaltansa ja loistava kaunopuheisuutensa olisivat olleet sinä päivänä,\njolloin kuningatar olisi ilmestynyt julkisesti neuvostonsa eteen ja\nsanonut: \"Tämä, lordit, on veljeni; tässä on isäni perillinen ja hän on\noleva seuraajani.\"\n\nKuningattarella oli koko edellisen vuoden ollut alituisia, toistuvia\nsairauskohtauksia, kuumetta ja horrostiloja; ja yhtämittaa olivat\nkaikki hänen seuralaisensa arvelleet hänen kuolevan. Hannoverin\nvaaliruhtinas oli halunnut lähettää poikansa, Cambridgen herttuan,\nkunniatervehdykselle tämän serkun, kuningattaren luo, kuten\nvaaliruhtinas sanoi, -- mutta oikeastaan olemaan paikalla, kun\nkuolema lopetti kuningattaren vaiheet. Hänen majesteettinsa, jota\nvarmaankin peloitti saada sellainen _memento mori_ kuninkaallisten\nsilmäinsä eteen, oli vihaisesti kieltänyt nuorta prinssiä tulemasta\nEnglantiin. Hän joko tahtoi pitää tilaisuuden vapaana veljelleen, tai\nei kansa, jota hän hallitsi, tahtonut tehdä ratkaisua whigpuolueen\nehdokkaasta ennenkuin oli sopinut ehdoista tämän kanssa. Kuningatarta\noli varmaankin äärettömästi heikontanut ja ärsyttänyt hänen kuullensa\nneuvostopöydän ääressä riitelevät ministerit ja epäilemättä myös\nomantunnonkolkutukset, hänen ministeriensä ahdistelut ja alituinen\nrettelöiminen ja kiihoitus hänen ympärillään. Hänen voimansa loppuivat\nnäiden alituisten mielenkiihoitusten vuoksi ja päivästä päivään\narveltiin hänen huoltensa saavan nopean lopun. Hänen majesteettinsa\nsairastui juuri ennenkuin varakreivi Castlewood ja hänen toverinsa\ntulivat Ranskasta. Pyhän Antoniuksen tuli kalvoi kuninkaallisia sääriä.\nEi pidetty siis mitään kiirettä esittää hovissa nuorta lordia tahi\nsitä henkilöä, joka kulki hänen nimellään; ja kun herra varakreivin\nhaava sopivasti aukeni, täytyi hänen mukavasti jäädä kamariinsa,\nkunnes koitti aika, jolloin hänen lääkärinsä salli hänen taivuttaa\npolvensa kuningattaren eteen. Heinäkuun alussa tuo vaikutusvaltainen\nlady, jonka kanssa meidän puolueemme on mainittu olleen yhteydessä,\ntuli usein Kensingtoniin tapaamaan ystäväänsä hovineitiä ja herra\nvarakreiviä (joko todellista tahi oletettua), joka makasi sairaana lady\nCastlewoodin talossa.\n\nHeinäkuun 27 päivänä kyseessä oleva lady, joka oli mitä läheisimmässä\nkanssakäymisessä kuningattaren kanssa, tuli kantotuolissaan lähellä\nolevasta palatsista ja toi pienelle seuralle Kensington Square'iin\nmitä tärkeimpiä tietoja. Lopullinen isku oli annettu ja Oxfordin ja\nMortimerin lordi ei enää ollut valtiovarainhoitaja. Pääministerin\nsauvaa ei kuitenkaan vielä oltu annettu kellekään seuraajalle, vaikka\nlordi Bolingbroke epäilemättä sen oli saava. Ja nyt oli aika koittanut,\nvakuutteli kuningattaren Abigail, ja nyt tuli lordi Castlewood esittää\nhallitsijalle.\n\nSen tapahtuman jälkeen, jonka lordi Castlewood oli nähnyt ja jonka hän\noli kertonut serkulleen -- tämä oli viettänyt mitä kurjimman yön vihan\nja mustasukkaisuuden vaivoissa pohtiessaan uudelleen tuota tapausta,\ntulivat ne kolme henkilöä, jotka luonto oli määrännyt Beatrixin\nsuojelijoiksi, aivan samanlaiseen ratkaisuun: Beatrix oli poistettava\ntuon miehen läheisyydestä, miehen, jonka aikomukset ilmenivät liiankin\nselvästi ja joka ei empinyt niitä perille ajaessaan sen enempää kuin\nhänen isänsä oli tehnyt. Minä luulen, että Esmondin emäntä, tämän\npoika ja eversti Esmond olivat kaikki salaisesti harkinneet tätä\nasiaa mielessään: sillä kun Frank häikäilemättä alkoi puhua: \"Minusta\nBeatrixin tulisi olla missä tahansa mieluimmin kuin täällä\", virkkoi\nlady Castlewood: \"Kiitoksia, Frank; niin olen minäkin ajatellut.\" Ja\nmr. Esmond, vaikka hän huomautti ainoastaan, että hänen asiansa ei\nollut puhua, osoitti selvään olemuksensa iloisuudella, miten mieluisa\ntuo ehdotus hänestä oli.\n\n\"Huomaa hyvin, että sinä olet kanssamme samaa mieltä, Henry\", virkkoi\nvarakreivitär vivahdus katkeraa ivaa äänessään. \"Beatrixin on parasta\nolla tästä kodista poissa, niinkauan kuin vieraamme viipyy; ja hänen\ntulisi heti poistua Lontoosta, kun tämän aamuinen asia on suoritettu.\"\n\n\"Mikä tämän aamuinen asia?\" kysäsi eversti Esmond, sillä hän ei tiennyt\nmitä oli järjestetty, vaikka asiaa, mikä prinssin tuomisen jälkeen oli\nkaikkein tärkein -- jotta nimittäin kuningatar tunnustaisi hänet --\njuuri suoritetuin sillä hetkellä, kun me kolme keskustelimme yhdessä.\n\nSe hovirouva, johon suunnitelmamme nojautui ja joka oli sen\npääasiamies, sekä hovihenkilääkäri ja Rochesterin piispa, jotka\nolivat toiseksi kaikkein tärkeimmät suunnitelmamme osanottajista,\nolivat pitäneet useita neuvotteluja talossamme Kensingtonissa ja\nmuuallakin ja pohtineet, mitkä keinot olisivat parhaita nuoren\nseikkailijan esittämiseksi hänen sisarelleen kuningattarelle. Sen\nyksinkertaisen ja helpon suunnitelman, jota eversti Esmond oli\nehdottanut, olivat kaikki puolueemme jäsenet hyväksyneet; ja se oli,\nettä jonain erikoisena päivänä, jolloin ei hovissa ollut kovin monta\nhenkilöä, prinssi ilmestyisi sinne lordi Castlewoodina ja hänen siellä\npalveleva sisarensa tervehtisi häntä ja tuo toinen lady johtaisi hänet\nkuningattaren yksityishuoneeseen. Ja riippuen hänen majesteettinsa\nterveydestä ja mielentilasta ja niistä asianhaaroista, mitkä vierailu\nsaattaisi aiheuttaa, tuli jättää läsnäolevien ja prinssin itsensä\npäätettäväksi, oliko hänen ilmoitettava, että hän oli kuningattaren\nveli vaiko Beatrix Esmondin veli, joka suuteli tämän kuninkaallista\nkättä. Ja kun tämä suunnitelma oli järjestetty, odotimme me kaikki\nkovin huolestuneina toimeenpanon päivää ja merkinantoa.\n\nKaksi aamua tuon illallisen jälkeen, heinäkuun 27 päivänä, kun\nRochesterin piispa söi aamiaista lady Castlewoodin ja tämän perheen\nseurassa ja kun aamiainen oli tuskin lopussa, vierivät tohtori\nA:n vaunut talomme edustalle Kensingtoniin, ja tohtori ilmestyi\nsiellä olevien keskuuteen virkistäen synkänpuoleista seuraamme;\nsillä äiti ja tytär olivat aamulla riidelleet tuon illallispöydässä\nsattuneen tapahtuman johdosta ja ehkä myös muistakin, jälkeisenä\npäivänä tapahtuneista seikoista. Beatrixin ylpeä luonne ei kärsinyt\nmoitteita keltään ylemmältä, vielä vähemmän äidiltään, tuolta kaikkein\nlempeimmältä olennolta, jota tyttö pikemminkin käski kuin totteli.\nJa kun Beatrix tunsi olevansa väärässä ja että hän tuhansilla\nliehittelyillä (joita hän ei voinut olla käyttämättä jokaiselle\nmiehelle, joka joutui hänen läheisyyteensä yhtä vähän kuin aurinko voi\nolla luomatta säteitään suuriin ja pieniin) oli kiihoittanut prinssin\nvaarallista ihailua ja houkutellut tämän sitä ilmaisemaan, niin hän\nkävi yhä itsepäisemmäksi ja julkeammaksi, kuta varmempi hän oli\nsyyllisyydestään.\n\nTähän seuraan saapui siis tohtori, mutta prinssi ei ollut mukana\nvaan tälle tarjottiin suklaata makuuhuoneessaan, niissä tämä\nloikoili myöhään, nukkuen päästään viinihöyryjä, ja hän karkoitti\nheti hämmästyttävillä ja perin tärkeillä uutisilla sen yksityisen,\ntoisarvoisen mielipahan, joka Castlewoodin perhettä kiusasi.\n\nHän kysyi vierasta. Vieras oli omassa huoneessaan Hän kehoitti\n_Monsieur Baptistea_ menemään heti isäntänsä; luo, ja hän pyysi, että\n_herra varakreivi Castlewood_ heti pukisi univormun ylleen ja tulisi\najelemaan tohtorin vaunuissa, jotka odottivat oven edessä.\n\nSitten hän ilmoitti madame Beatrixille, mikä tämän osa tuli olemaan\ntuossa näytelmässä. \"Puolen tunnin perästä\" virkkoi hän, \"ovat hänen\nmajesteettinsa ja tämän suosikkilady hengittämässä raitista ilmaa\nSeetrikäytävällä uuden juhlahuoneen takana. Hänen majesteettinsa saapuu\npuutarhakantotuolissaan, ja madame Beatrix Esmond ja _tämän veli, herra\nvarakreivi Castlewood,_ kävelevät yksityisessä puistossa -- tässä\non lady Mashamin avain -- ja odottamatta he yhtyvät kuninkaalliseen\nseurueeseen. Mies, joka kuljettaa kantotuolia, vetäytyy pois ja jättää\nkuningattaren, suosikin ja hovineidin veljineen yhteen. Miss Beatrix\nesittää veljensä ja sitten! -- ja sitten rukoilee herra piispa,\nettä tuo kohtaus päättyisi onnellisesti, ja hänen skotlantilainen\napulaisensa sanoo: amen! Kiiruhtakaa, ottakaa päähineenne, neiti\nBeatrix. Miksi ei hänen majesteettinsa tule huoneestaan? Toista\ntällaista tilaisuutta ei varmaankaan ilmaannu useaan kuukauteen.\"\n\nKuningas oli uninen ja laiska ja leväperäisyytensä vuoksi häh\nolikin vähällä menettää tuon tilaisuuden. Sillä kuningatar oli\njuuri lähtemäisillään puutarhasta, kun seuramme saapui sinne.\nTohtori, piispa, hovineiti ja hänen veljensä poistuivat siis yhdessä\nhenkilääkärin vaunuilla, ja he olivat ehkä olleet noin puoli tuntia\npoissa, kun eversti Esmond saapui Kensington Square'iin.\n\nTieto asiasta, jolle Beatrix oli mennyt, haihdutti tietenkin kaiken\nmustasukkaisuuden eversti Esmondin mielestä. Puolen tunnin kuluttua\nsaapuivat vaunut takaisin. Piispa astui niistä ensin ja tarjosi\nkäsivartensa Beatrixille, joka sitten astui niistä. Piispa nousi\ntakaisin vaunuihin ja hovineiti saapui taloon yksinään. Me katselimme\nkaikki häntä yläkerran akkunasta ja koetimme lukea hänen kasvoistaan\nmikä oli ollut tuloksena kohtauksesta, jolta hän palasi.\n\nBeatrix tuli vierashuoneeseen kovin kalpeana ja vavisten; hän pyysi\nlasin vettä, kun hänen äitinsä kiiruhti hänen luokseen, ja juotuaan sen\nja pantuaan pois päähineensä hän alkoi puhua: \"Voimme, kaikki toivoa\nparasta\", virkkoi hän. \"tapaaminen on aiheuttanut kuningattarelle\nhermokohtauksen. Hänen majesteettinsa oli kantotuolissaan\nSeetrikäytävällä ja hänen seurassaan oli vain lady -- kun me saavuimme\nyksityisportista puutarhan länsipuolelta ja aloimme kävellä häneen\npäin tohtori seurassamme. He odottivat sivukäytävällä pensaitten\ntakana, kun me kuljimme kantotuolia kohti. Sydämeni tykytti niin, että\nsaatoin tuskin puhua, mutta prinssi kuiskasi: 'Rohkeutta, Beatrix', ja\nkulki eteenpäin varmoin askelin. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna,\nmutta hän ei pelännyt vaaraa. Hän, joka taisteli niin urhoollisesti\nMalplaquet'n luona, ei pelkää mitään.\" Esmond ja Castlewood katsahtivat\ntoisiinsa kuultuaan tämän kohteliaisuuden, sillä kumpikaan ei pitänyt\nsiitä.\n\n\"Prinssi paljasti päänsä\", jatkoi Beatrix, \"ja minä näin kuningattaren\nkääntyvän lady Mashamiin päin aivan kuin tiedustellen, keitä nämä kaksi\nolivat. Hänen majesteettinsa näytti kovin kalpealta ja sairaalta ja\nsitten hänen poskensa alkoivat punottaa. Suosikki antoi meille merkin\nlähestyä, ja minä menin heidän luokseen johtaen kädestä prinssiä, aivan\nkantotuolin viereen. 'Teidän majesteettinne antaa herra varakreivin\nsuudella kättään', sanoi hänen suosikkinsa; ja kuningatar ojensi\nkätensä, jota prinssi suuteli taipuen polvensa varaan, hän, jonka ei\ntulisi polvistua kenenkään kuolevaisen eteen, olipa tämä mies tai\nnainen.\"\n\n\"'Te olette ollut kauan Englannista poissa, mylord', virkkoi\nkuningatar. 'Miksi ette ole ollut täällä hoivaamassa äitiänne ja\nsisartanne?'\n\n\"'Minä olen tullut jäämään nyt, madame, jos kuningatar niin haluaa',\nvirkkoi prinssi kumartaen taas syvään.\n\n\"'Te olette ottanut vierasmaalaisen vaimon, mylord, ja vieraan\nuskonnon. Eikö Englannin kirkon oppi ollut tarpeeksi hyvä teille?'\n\n\"'Kun omaksun isäini uskon', vastasi prinssi, 'en rakasta äitiäni\nvähemmän enkä palvele teidän majesteettianne vähemmän uskollisesti.'\"\n\n\"Tässä\", virkkoi Beatrix, \"antoi suosikki minulle kädellään viittauksen\nvetäytyä pois (ja sen minä teinkin, vaikka paloin halusta saada\nkuulla mitä sanottiin) ja kuiskasi jotain kuningattarelle; se sai\nhänen majesteettinsa säikähtämään ja kiivaasti mutisemaan muutamia\nsanoja prinssiin kääntyneenä ja tarttumaan kantotuolin selkänojaan.\nPrinssi tuli yhä lähemmäksi. Hän alkoi puhua kovin nopeasti. Minä\nerotin sanat: 'Isä -- siunaus, anteeksianto'; ja sitten, vähän ajan\nperästä, lankesi prinssi polvilleen, otti rinnaltaan erään paperin,\nmikä hänellä oli siellä ja ojensi sen kuningattarelle, joka heti kun\nhän näki sen, kohotti ylös käsivartensa ja kirkaisi ja veti pois\nprinssiltä lähempänä olevan kätensä, jota tämä aikoi suudella. Prinssi\njatkoi puhettaan ja teki kovin vilkkaita liikkeitä, löi toisinaan\nkäsiään rintaansa ja levitti toisinaan aivan kuin sanoakseen: Tässä\nolen minä, veljesi, sinun vallassasi. Lady Masham juoksi kantotuolin\ntoiselle puolelle ja polvistui hänkin ja puhui kovin tarmokkaasti.\nHän tarttui omalla puolellaan olevaan kuningattaren käteen ja kohotti\nmaasta paperin, minkä hänen majesteettinsa oli antanut pudota.\nPrinssi nousi ja puhui vielä jotain aivankuin hän aikoisi poistua;\ntoisella puolella suosikki kehoitteli emäntäänsä, ja sitten hän juoksi\nprinssin luo ja toi tämän taas takaisin ihan kantotuolin viereen. Taas\nprinssi polvistui ja tarttui kuningattaren käteen, jota kuningatar\nei vetänyt pois; ja prinssi suuteli sitä satoja kertoja ja mylady\npuhui koko ajan nyyhkyttäen ja rukoillen kantotuolin ääressä. Sillä\nvälin istui kuningatar pökertyneen näköisenä ja rutisteli paperia\ntoisella kädellään prinssin hyväillessä toista. Sitten hän yht'äkkiä\nkirkaisi terävästi useamman kerran ja sai kovan hysteerisen nauruja\nitkukohtauksen. 'Riittää, riittää, herra, tällä kertaa', kuulin lady\nMashamin sanovan; ja kantomies, joka oli vetäytynyt juhlasalin taa,\npalasi huutojen hätyyttämänä. 'Hakekaa kiireesti apua', virkkoi\nlady Masham; ja minä juoksin tohtorin luo, joka heti tuli luoksemme\nRochesterin piispan kanssa. Lady Masham kuiskasi prinssille, että\nhän voi toivoa kaikkein parasta ja olla huomenna valmiina; ja nyt\non prinssi mennyt Rochesterin piispan taloon kohtaamaan muutamia\nystäviään. Ja nyt on tuo suuri panos uskallettu\", virkkoi Beatrix\nlangeten polvilleen ja ristien kätensä. \"Jumala kuningasta suojelkoon!\nJumala kuningasta suojelkoon!\"\n\nKun Beatrixin tarina oli kerrottu ja kun tuo nuori lady oli hieman\ntyyntynyt ja me olimme tiedustelleet häneltä prinssiä, joka oli\npoistunut piispa Atterburyn kanssa, ja saaneet kuulla, että hän\nluultavasti viipyisi poissa koko päivän; katsahdimme me Beatrixin kolme\nsukulaista toisiimme saatuamme tämän tiedon: Oli selvää, että samat\najatukset risteilivät kaikkien mielessä.\n\nMutta kuka aloittaisi asian? Monsieur Baptiste -- se on, Frank\nCastlewood -- kävi kovin punaiseksi ja katsahti Esmondiin. Eversti puri\nhuuliaan ja taisi rummuttaa peräytymismarssia akkunaan. Lady Castlewood\nselosti Beatrixille ne uutiset, joiden me tiesimme kaikkea muuta kuin\nmiellyttävän häntä.\n\n\"Me iloitsemme\", virkkoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja puhuen\nlempeällä äänellä, \"että tuo vieras on poissa.\"\n\nBeatrix vetäytyi heti pois ja katsahti meihin kaikkiin kolmeen kuin\nvaaraa aavistaen. \"Miksi olette iloisia?\" kysäisi hän ja hänen povensa\nalkoi aaltoilla. \"Niinkö pian te olette väsyneet häneen?\"\n\n\"Yksi meistä on mielestämme vallan hitonmoisesti liian ihastunut\nhäneen\", huudahti Frank Castlewood.\n\n\"Ja kuka se on -- tekö, mylord? Vai äitikö, joka on mustasukkainen,\nkun prinssi juo maljani? Vaiko perheemme päämies (tässä hän kääntyi\nmahtavana eversti Esmondiin päin), joka viime aikoina on nähnyt hyväksi\npitää saarnoja prinssille!\"\n\n\"Me emme väitä, että olet liian vapaa hänen majesteettinsa kanssa --\"\n\n\"Paljon kiitoksia, rouva\", virkkoi Beatrix keikahuttaen päätään ja\nniiaten.\n\nMutta hänen äitinsä jatkoi kovin tyynenä ja arvokkaana \"-- Me emme\nainakaan ole niin sanoneet, vaikka voisimme sen tehdä, jos äiti ehkä\nvoi sanoa sellaista omalle tyttärelleen -- isäsi tyttärelle.\"\n\n\"_Eh? mon père_\" [Ohoo, minun isäni], keskeytti Beatrix, \"ei ollut\nparempi kuin muidenkaan isät.\" Ja hän katsahti taas everstiin.\n\nMe kauhistuimme kaikki, kun hän lausui nuo muutamat ranskalaiset sanat.\nHän jäljitteli täydellisesti ulkomaalaisen vieraamme käytöstä.\n\n\"Kuukausi sitten et ollut oppinut puhumaan ranskaa, Beatrix, etkä\npuhumaan pahaa isästäsi\", virkkoi hänen äitinsä surullisesti.\n\nBeatrix huomasi varmaankin kompastuksen, minkä hän kiihtymyksessään\noli tehnyt, sillä hänen kasvonsa kävivät polttavan punaisiksi. \"Minä\nolen oppinut kunnioittamaan kuningasta\", virkkoi hän vastahakoisena;\n\"ja olisi parempi, että eivät muutkaan epäilisi hänen majesteettiaan\neivätkä minua.\"\n\n\"Jos kunnioittaisit äitiäsi hiukan enemmän, Trix\", virkkoi Frank, \"niin\nei se sinua hiukkaakaan haittaisi\".\n\n\"Minä en ole mikään lapsi\", virkkoi Beatrix kääntyen häneen päin.\n\"Me olemme tulleet toimeen kovin hyvin nämä viisi vuotta ilman sinun\nneuvojasi ja esimerkkejäsi, enkä minä niitä nytkään halua. Miksi ei\nperheen päämies puhu?\" jatkoi hän; \"hänhän täällä kaikki hallitsee.\nEikö hänen ylhäisyytensä suo meille saarnaa nyt, kun hänen rippi-isänsä\non lopettanut virren veisuun?\" Prinssi oli käyttänyt eversti Esmondista\nmelkein samoja sanoja, joita tuo häikäilemätön tyttö vihassaan toisti.\n\n\"Te osoittaudutte kovin hyväksi oppilaaksi, neiti\", virkkoi eversti\nEsmond; ja emäntäänsä kääntyen: \"Käyttikö vieraanne näitä sanoja teidän\narmonne kuullen vain suvaitsiko hän lausua Beatrixille yksityisesti\nmielipiteensä minun väsyttävästä saarnaamisestani.\"\n\n\"Oletko tavannut häntä yksin?\" huudahti mylord syöksähtäen seisomaan ja\nkiroten. \"Jumaliste, oletko tavannut häntä yksin?\"\n\n\"Jos hän olisi täällä, niin te ette uskaltaisi minua näin loukata --\nei, te ette uskaltaisi!\" huudahti Frankin sisar. \"Pitäkää kirosana\nvaimoanne varten, mylord. Täällä me emme ole tottuneet sellaisiin\nsanoihin. Siihen asti kuin te tulitte vallitsi äidin ja minun välillä\nystävyys;, ja minä rakastin häntä silloin, kun ette hänestä välittänyt,\nkun olitte vuosia poissa hevosienne ja rakastajattarienne ja katolisen\nvaimonne luona.\"\n\n\"-- vie\", virkkoi mylord päästäen taas huuliltaan kirouksen. \"Clotilda\non enkeli! Kuinka sinä uskallat sanoa sanaakaan Clotildaa vastaan?\"\n\nEversti Esmond ei voinut olla hymyilemättä, kun hän huomasi miten\nhelposti Frankin hyökkäys torjuttiin tuolla syötillä. \"Mielestäni ei\nnyt ole kysymys Clotildasta\", virkkoi Mr. Esmond hieman pilkallisesti;\n\"lady Clotilda on pitkien matkojen päässä Pariisissa ja valmistaa\nlapsen vaatteita. Nyt on kysymys lordi Castlewoodin sisaresta eikä\nhänen vaimostaan.\"\n\n\"Hän ei ole lordi Castlewood\", virkkoi Beatrix, \"ja hän tietää, ettei\nhän ole. Hän on eversti Francis Esmondin poika, ei sen enempää, ja hän\nkäyttää väärää arvonimeä ja elää toisen kustannuksella, ja hän tietää\nsen.\" Tämä oli toinen raju hyökkäys piiritettyä linnapoloista vastaan,\nmutta nopea pelastus tuli toisaalta. \"Pyydän toistamiseen anteeksi\",\nvirkkoi Esmond. \"Jos ei minun oikeuksistani ole mitään todistuksia,\nniin ei minulla ole mitään oikeuksia. Jos ei isäni tunnustanut ketään\nperillistä, oli sinun isäsi hänen laillinen seuraajansa, ja lordi\nCastlewoodilla on yhtä hyvä oikeus arvoonsa ja tilukseensa kuin kellään\nmiehellä Englannissa. Mutta se ei taas ole kyseessä oleva asia,\nniinkuin hyvin tiedätte. Palatkaamme siis asiaan, koska sinä haluat\nminun siihen sekaantuvan. Ja minun vilpitön mielipiteeni on, että se\ntalo, missä prinssi, joka ei kunnioita ketään naista, oleskelee päivät\npitkät, ei sovi nuoren naimattoman ladyn asunnoksi ja että sinun olisi\nparempi olla maalla kuin täällä. Prinssi on täällä suurta päämäärää\nvarten, josta ei minkään mielettömyyden tulisi häntä estää; kun sinä\nsiis tänä aamuna olet jalosti täyttänyt osasi, Beatrix, sinun tulisi\nvähäksi aikaa poistua näyttämöltä ja jättää se näytelmän toisten\nhenkilöjen varaan.\"\n\nKun eversti, erittäin tyynenä ja kohteliaana, jommoisena hän aina\ntoivoo esiintyneensä naisille, seisoi hänen emäntänsä hänen vierellään\npöydän toisella puolella ja Frank seisoi toisella puolella piirittäen\nBeatrix-parkaa, joka oli sen takana; tuntui aivankuin me lähestyessämme\nsulkisimme häneltä tien.\n\n[Rakas isäni sanoo aivan oikein, että hänen käytöksensä naisia kohtaan\naina oli tasaisen kohteliasta. Hän kohteli minua lapsuudestani asti\näärettömän lempeästi aivankuin olisin ollut pikkuinen lady. En voi\nmuistaa (vaikka annoin siihen usein aihetta) kuulleeni häneltä koskaan\nkarkeata sanaa. Eikä hän kohdellut vähemmän harkitusti ja lempeästi\ntiluksemme alhaisimpiakaan neekerinaisia. Hän ei ollut läheinen muiden\nkuin äitini kanssa, ja oli suloista nähdä miten tuo luottamus säilyi\nheidän välillään ihan viime hetkiin asti. Kaikki hänen alustalaisensa\nolivat hartaan kuuliaisia hänelle; ja äitini ja koko talo kilvoitteli\naina häntä miellyttääkseen, ja heitä ihan kauhistutti jollain tavalla\nloukata häntä. Hän oli mitä nöyrin mies, tästä huolimatta, mitä\nvaatimattomin, mitä helpoimmin tyydytetty. Ja mr. Benson, meidän\npastorimme Castlewoodista, hän, joka oli isäni luona tämän viime\nhetkellä, sanoi aina: \"En tiedä, mikä eversti Esmondin oppi oli, mutta\nhän eli ja kuoli kuin harras kristitty.\" -- R.E.W.]\n\nKun Beatrix kaksi kertaa oli tehnyt hyökkäyksen ja joutunut\nperäytymään, koetti hän nyt, kuten olin odottanutkin, naisten _ultima\nratiota_ [viimeinen keino] ja turvautui kyyneliin. Hänen kauniit\nsilmänsä täyttyivät kyynelistä. En ole koskaan voinut kestää hänessä\nenkä kenessäkään naisessa tuota tuskan ilmaisua. \"Minä olen yksin\",\nnyyhkytti hän, \"teitä on kolme minua vastassa -- veljeni, äitini ja\nsinä. Mitä minä olen tehnyt, kun te puhutte ja katsotte minuun noin\nepäystävällisesti? Onko minun vikani, että prinssi, kuten te sanoitte,\nihailee minua? Minäkö hänet tänne toin? Teinkö minä muuta kuin sen,\nmitä pyysitte, kun olin hänelle ystävällinen? Ettekö te sanoneet\nminulle, että meidän velvollisuutemme oli kuolla hänen puolestaan? Etkö\nsinä, äiti, opettanut minua aamuin ja illoin rukoilemaan kuninkaan\npuolesta, ennenkuin edes rukoilimme omasta puolestamme? Mitä sinä\nminusta tahdot, serkku -- sillä sinä olet minua vastaan tähdätyn\nsalaliiton johtaja, minä tiedän sen, sir, ja että äitini ja veljeni\ntekevät vain sen, mitä sinä pyysit -- minne sinä tahtoisit minun\nmenevän?\"\n\n\"Minä tahtoisin ainoastaan poistaa prinssiltä vaarallisen kiusauksen\",\nvirkkoi Esmond vakavasti. \"Taivas varjelkoon minua sanomasta, että\nsinä myöntyisit; minä tahtoisin vain vapauttaa hänet siitä. Sinun\nkunniasi ei tarvitse mitään kaitsijaa, Jumalan kiitos, mutta prinssin\njulkeus tarvitsee sen. Arvonsa kautta hän on niin paljon yläpuolella\nkaikkia naisia, että ei voi olla muuta kuin rikollista, kun hän heitä\ntavoittelee. Me tahtoisimme varjella perheemme armaimman ja ihanimman\ntuon loukkauksen vaaralta ja siksi me toivoisimme sinun menevän, hyvä\nBeatrix.\"\n\n\"Harry puhuu kuin kirjasta\", virkkoi Frank, käyttäen erästä\nkirouksistaan, \"ja -- vie, joka sana, minkä hän sanoo, on totta.\nSinä et voi mitään sille, että olet kaunis, Trix, ja vielä vähemmän\nvoi prinssi olla sinua tavoittelematta. Minä neuvon sinua välttämään\nvaaraa; sillä taivaan tähden, jos prinssi aikoisi kujeilla kanssasi,\nniin olkoonpa hän vaikka kuningas tai siksi tuleva, lukisimme Harry\nEsmond ja minä hänelle tuomion.\"\n\n\"Eikö kaksi sellaista esitaistelijaa riitä kaitsijoiksi minulle?\" kysyi\nBeatrix hieman surullisesti; \"on varmaa, ettei minulle voi tapahtua\nmitään pahaa, kun te kaksi vartioitte.\"\n\n\"Enhän minäkään sitä pelkää, Beatrix\", virkkoi eversti Esmond, \"eikä\nprinssi yrittäisikään, jos hän meidät tuntisi.\"\n\n\"Mutta tunteeko hän teidät\"? huomautti lady Castlewood tyynesti.\n\"Hän tulee maasta, missä ei naiselle pidetä minään häpeänä, jos\nkuninkaat heitä tavoittelevat. Lähtekäämme, rakas Beatrix! Menisimmekö\nWalcote'iin vai Castlewoodiin? Parempi on, että olemme kaupungista\npoissa; ja kun prinssi on tunnustettu hallitsijaksi ja esitaistelijamme\novat palauttaneet hänet valtaistuimelle ja hän oleskelee omassa\nlinnassaan St. Jamesissa tai Windsorissa, voimme palata tänne omaan\nasuntoomme. Oletteko te samaa mieltä, Harry ja Frank?\"\n\nVoin vakuuttaa, että Frank ja Harry olivat samaa mieltä.\n\n\"Me lähdemme siis\", virkkoi Beatrix kalveten hiukan. \"Tänä iltana\npitäisi lady Mashamin ilmoittaa minulle, miten hänen majesteettinsa\nkuningatar voi ja huomenna --\"\n\n\"Minusta meidän olisi paras lähteä tänään, armaani\", virkkoi lady\nCastlewood. \"Me voisimme mennä vaunuissa ja viettää yön Hounslowissa ja\nhuomenna saapuisimme Castlewoodiin. Kello on nyt kaksitoista; serkku,\nkäske heti hankkimaan vaunut.\"\n\n\"Hävetkää!\" huudahti Beatrix kyynelien ja nöyryytyksen kiihdyttämänä.\n\"Te häpäisette minua julmalla varovaisuudellanne. Oma äitini\nensimmäisenä epäilee minua ja tahtoo toimia vanginvartijana ja viedä\nminut pois. Minä en lähde kanssasi, äiti; minä en lähde kenenkään\nvankina. Jos tahtoisin pettää, niin luuletteko, ettei minulla olisi\nkeinoja johtaa teidät harhaan? Oma perheeni epäilee minua. Kun ne,\njoiden enin tulisi minua rakastaa, epäilevät minua, on parasta\npoistua heidän luotaan. Minä menen, mutta menen yksin: vaikkapa\nsitten Castlewoodiin. Siellä olen ollut kyllin onneton ja kyllin\nyksinäinen; menen siis takaisin sinne, mutta säästäkää minulta ainakin\nse nöyryytys, että asetatte onnettomuuteeni vartijan, sillä sellaista\nkoettelemusta en voi kestää. Minä menen, koska tahdotte, mutta minä\nmenen yksin tai en ollenkaan. Te kolme voitte jäädä iloitsemaan\nonnettomuudestani; ja minä kestän sen niinkuin olen ennenkin kestänyt.\nMenköön ylinvangitsijani tilaamaan vaunuja, joiden tulee viedä minut\npois. Minä kiitän sinua, Henry Esmond, osanotostasi tähän salaliittoon.\nKoko elämäni ajan sinua kiitän ja muistelen sinua; ja sinä veli ja sinä\näiti, miten olen osoittava kiitollisuuttani teille siitä, että niin\nhuolellisesti olette suojelleet kunniaani?\"\n\nBeatrix poistui huoneesta kuin keisarinna ja heitti uhmaavia silmäyksiä\nmeihin jokaiseen, ja jätti meidät taistelun voittajiksi; mutta me\nolimme hämillämme ja melkein häpesimme voittoamme. Tuntui tosiaankin\nkovalta ja ilkeältä, että me kolme olimme liittoutuneet karkoittamaan\nja nöyryyttämään tuota ihanaa olentoa. Me katsahdimme toisiimme\nvaiteliaina; tämä ei ollut meidän monista teoistamme tuona onnettomana\naikana ensimmäinen, jonka teon me sitten, kun se oli tehty, toivoimme\ntekemättömäksi. Me sovimme siitä, että Beatrix poistuisi yksin, ja\npuhelimme keskenämme varkain ja kuiskaillen, kuten henkilöt, jotka\ntekevät sellaista, mikä heitä itseään hävettää.\n\nKeskustelustamme oli ehkä kulunut puoli tuntia, kun Beatrix palasi,\nja hänen olemuksessaan oli sama ylenkatseellinen sävy, mikä hänellä\noli, kun hän lähti luotamme. Beatrixilla oli shagrininahkainen lipas\nkädessään. Esmond tiesi, että siinä olivat ne jalokivet, mitkä\nhän oli antanut Beatrixille lahjaksi silloin kun tämä oli herttua\nHamiltonin morsian ja joita Beatrix oli niin komeasti käyttänyt tuona\npahaenteisenä prinssin saapumisiltana. \"Minä olen tuonut takaisin\",\nvirkkoi hän, \"Esmondin markiisille sen lahjan, minkä hän suvaitsi\nminulle antaa aikana, jolloin hän luotti minuun enemmän kuin nyt.\nEn milloinkaan enää ota vastaan etuja tai ystävällisyyttä Henry\nEsmondilta; ja palautan nämä perhetimantit, jotka kuuluivat erään\nkuninkaan rakastajattarelle, sille herralle, joka luuli, että minusta\ntulisi toinen sellainen. Oletteko jo toimittanut vaununvahtivirkanne,\nherra markiisi? Lähetättekö lakeijanne pitämään huolta, että en minä\nkarkaa?\" Me olimme oikeassa, mutta hän oli käytöksellään saattanut\nmeidät kaikki väärään: Me olimme voittajia, mutta päivän kunnia tuntui\nolevan tuon sorretun tyttöpoloisen.\n\nTuo onneton lipas, joka sisälsi jalokivet, oli ensin koristettu\nparoonin kruunulla, kun Beatrix oli kihloissa sen nuoren herran\nkanssa, josta hän erosi; ja myöhemmin oli lippaan kanteen kaiverrettu\nherttuattaren kullattu kruunu, jota ei sallimus myöskään suonut\nBeatrix raukan kantaa. Lady Castlewood aukaisi koneellisesti laatikon,\najatellen tuskin mitä hän teki, ja katso, jalokivien, Esmondin lahjan\nohella oli laatikossa herttuavainajan emaljoitu pienoiskuva, jonka\nBeatrix surupukunsa mukana oli asettanut syrjään, kun kuningas tuli\ntaloon, ja jonka tuo huolimaton olentoparka varmaankin oli unohtanut.\n\n\"Jätätkö sinä tämänkin, Beatrix?\" kysäisi hänen äitinsä ottaen\npienoiskuvan lippaasta ja osoittaen julmuutta, jommoista hänessä ei\nusein ilmennyt; mutta on hetkiä, jolloin naisista lempeimmätkin ovat\njulmia, ja on voitonriemua, jota eivät enkelitkään voi tukahuttaa.\n[Tämä huomautus osoittaa, miten väärin ja ylenkatseellisesti\nparhaimmatkin miehet toisinaan arvostelevat naissukua. Lady\nCastlewoodilla ei ollut pienintäkään aikomusta osoittaa vahingoniloaan\ntyttärelleen, vaan hän osoitti ainoastaan velvollisuuden tunteesta\nBeatrixille tämän valitettavan erheen. -- R.E.]\n\nKun lady Castlewood oli antanut tämän pistoksen, kauhistui hän itse sen\nvaikutusta. Se meni suoraan Beatrix-poloisen sydämeen. Hän punastui ja\nvei nenäliinan silmiensä eteen; sitten hän suuteli muotokuvaa ja pani\nsen povelleen. \"Minä olin unohtanut sen\", virkkoi hän; \"virheeni sai\nminut unohtamaan suruni; äitini on muistuttanut minua molemmista. Jää\nhyvästi, äiti! Minä luulen, etten voi koskaan antaa sinulle anteeksi;\nmeidän välillämme on särkynyt jotain, jota eivät kyyneleet eivätkä\nvuodet kykene korjaamaan. Olen aina sanonut, että olin yksin; sinä et\nkoskaan rakastanut minua, et koskaan -- ja olit minulle kateellinen\nsiitä asti, kuin istuin isäni polvella. Minä siis poistun -- mitä\npikemmin sitä parempi; minä en voi enää kestää teidän seuraanne.\"\n\n\"Mene, lapsi\", virkkoi hänen äitinsä kovin ankarana -- \"mene ja taivuta\nylpeät polvesi pyytämään anteeksiantoa; mene ja rukoile yksinäisyydessä\nnöyryyttä ja katumusta. Sinun moitteesi eivät tuota minulle surua, vaan\nsen tekee sinun kova sydämesi, Beatrix-poloiseni. Hellyttäköön Jumala\nsen ja opettakoon Hän sinut kerran vielä äitiäsi ymmärtämään.\"\n\nJos emäntäni oli julma, niin ei häntä ainakaan milloinkaan saatu sitä\nmyöntämään. Ladyn ylpeys voitti Beatrixinkin ylpeyden; ja jos tuolla\ntyttöraukalla oli ylpeä luonne, niin minä pahoin pelkään, että hän oli\nsen perinyt äidiltään.\n\n\n\nXI luku.\n\nVIERAAMME POISTUU LUOTAMME, KOSKA EMME OLE OLLEET TARPEEKSI\nVIERAANVARAISIA.\n\nBeatrixin lähtö tapahtui tunnin kuluessa, ja hänen neitsyensä meni\nhänen mukanaan postivaunuissa, ja ajurin istuimelle asettui asestettu\npalvelija tien vaarojen varalta. Esmond ja Frank aikoivat saattaa\nvaunuja, mutta Beatrix kieltäytyi vihaisesti heidän seurastaan, ja\nniinpä toinen palvelija lähetettiin seuraamaan vaunuja ja häntä\nkiellettiin poistumasta niiden luota, ennenkuin ne seuraavana päivänä\nolivat sivuuttaneet Hounslow Heathin. Kun nämä kaksi muodostivat koko\nlady Castlewoodin miespalvelijakunnan, tuli Esmondin uskollinen John\nLockwood palvelemaan tämän emäntää näiden poissaoloaikana, vaikka hän\nkernaammin olisikin saattanut rakastettuaan, neitsyt Lucya, kun tämä\nmatkusti maalle.\n\nMieliala oli synkkä ja äänetön aterian aikana. Tuntui kuin pimeys\nkattaisi talon, kun Beatrixin iloiset kasvot oli sieltä poistettu.\nIltapäivällä saapui kuningattaren suosikilta viesti, joka hiukan\nhuojensi apeaa mieltämme. \"Kuningatar on ollut kovin järkytetty\",\nsanottiin kirjelipussa; \"hän voi nyt paremmin ja kaikki päättyy hyvin.\nOlkoon _lordi Castlewood_ valmiina sen varalta, että lähetämme häntä\nnoutamaan.\"\n\nIllan suussa saapui toinen kirjelippu: \"Neuvostossa on ollut\nkiihkeä ottelu. Valtiovarainhoitaja on murtanut sauvansa, ja hän on\nkukistunut niin, ettei hän enää milloinkaan nouse; ketään seuraajaa\nei ole määrätty. Lordi B:llä -- on suuret whig-kutsut tänä iltana\nGolden Squaressa. Jos hän horjuu, ovat kuitenkin toiset uskollisia.\nKuningattarella ei ole enää kohtauksia, mutta hän on vuoteen omana, ja\nhän on rauhallisempi. Olkaa valmiina aamulla, silloin toivon kaiken\nkäyvän hyvin.\"\n\nPrinssi saapui kotiin pian sen jälkeen kuin tämän viestin tuoja oli\npoistunut talosta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli piispan\njuomista tullut sellaiseen kuntoon, että ei hänen kanssaan tärkeistä\nasioista keskustelemisesta olisi ollut mitään hyötyä. Hänet autettiin\nkuninkaalliseen vuoteeseensa; hän nimitti Castlewoodia tuttavallisesti\ntämän omalla nimellä; hän unohti kokonaan näytellä sitä osaa, josta\nhänen kruununsa ja turvallisuutensa riippui. Oli onni, että lady\nCastlewoodin palvelijat olivat poissa ja että hänen puheensa kuulivat\nvain ne, jotka eivät halunneet häntä pettää. Hän tiedusteli jumalaista\nBeatrixia kuninkaallisesti nikottaen. Hänet saatiin helposti vuoteelle\nja pian hän oli vaipunut sikeään uneen ja unohdukseen, jommoisella\nBakkus palkitsee palvelijansa. Me toivoimme, että Beatrix olisi ollut\nnäkemässä hänet humalassa. Pahoittelimme ehkä, että Beatrix oli poissa.\n\nKensington Squaren seurueesta oli eräs kyllin hupsu ratsastaakseen\nsinä iltana Hounslowiin _coram latronibus_ [ryöväreistä huolimatta]\nja majataloon, jota perheemme tavallisesti käytti matkustaessaan\nLontoota edemmäksi. Esmond pyysi, että majatalon isäntä ei ilmoittaisi\nneiti Beatrixille hänen tuloaan, ja hänelle suotiin julma tyydytys\nsaada kävellä sen huoneen oven sivuitse, jonka takana Beatrix nukkui\nneitsyensä kanssa, ja aamulla varhain nähdä hänen vaunujensa lähtevän\nliikkeelle. Esmond näki Beatrixin hymyilevän ja antavan rahaa miehelle,\njoka oli määrätty ratsastamaan vaunujen takana Bagshotiin asti. Beatrix\nnäytti erottavan toisen palvelijan saattueestaan, koska tie oli vapaa\nja toinen palvelija oli aseistettu; ja tämä palvelija heitti nuorelle\nemännälleen hyvästit kumarrellen moneen kertaan ja meni ja tilasi\npullon olutta keittiöstä ja palasi palvelustoverinsa, Jussikuskin, ja\nhevosiensa kanssa takaisin Lontooseen.\n\nNuo kaksi arvon ukkelia eivät vielä olleet kulkeneet penikulmaakaan\nHounslowin sivu, kun he uudestaan pysähtyivät juomaan, ja täällä\nhe säikähtivät, kun näkivät eversti Esmondin ratsastavan ohitse.\nVastaukseksi eversti Esmondin ankaraan kysymykseen selitti mies,\nettä hänen nuori emäntänsä oli lähettänyt vain tervehdyksensä, vain\nsen eikä mitään muuta viestiä. Hän oli viettänyt yönsä hyvin ja oli\nehtivä illansuussa Castlewoodiin. Everstillä ei ollut aikaa pitempiin\npuheisiin ja hän ratsasti nopeasti Lontooseen, missä hänellä oli kovin\ntärkeitä asioita ajettavana, kuten lukijani varsin hyvin tietää. Hänen\nmieltään kevensi sanomattomasti se ajatus, että Beatrix ajoi pois\nvaarasta. Hänen ratsunsa saapui Kensington Square'iin (kelpo Pilkku\ntunsi tien sinne varsin hyvin) ennenkuin edellisen illan juopunut\nvieras vielä oli herännyt ja päässyt kohmelostaan.\n\nEdellisen illan suuri tapahtuma tunnettiin koko kaupungissa varhain\nseuraavana päivänä. Neuvostohuoneessa oli kuningattaren läsnäollessa\ntapahtunut ankara yhteentörmäys, ja kaikilla kahviloilla oli oma\nselostuksensa tuosta riidasta. Herra piispa toi nuo uutiset varhain\naamulla Kensington Square'iin, missä hän odotteli kuninkaallisen\nherransa heräämistä yläkerrassa ja ilmoitti luottavaisena, että\nvieraamme julistettaisiin Walesin prinssiksi ja kruunun perilliseksi,\nennenkuin päivä oli mennyt mailleen. Piispalla oli edellisenä päivänä\nollut vieraanaan muutamia mitä vaikutusvaltaisimpia herroja tuosta\noikeasta brittiläisestä puolueesta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa\noli lumonnut ne kaikki, sekä skotlantilaiset että englantilaiset,\nsekä katoliset että valtionkirkonmiehet. \"Kokouksessamme oli\nkveekareitakin\", virkkoi piispa; \"ja jos tuo muukalainen joikin\nhieman liikaa brittiläistä punssia ja olutta, niin kyllä hän pian\ntottuu paremmin noihin juomiin ja lordi Castlewoodin\", virkkoi piispa\nnaurahtaen, \"täytyy kärsiä se ilkeä syytös, että hän kerran elämässään\non ollut hieman humalassa. Hän joi ihanan sisarenne maljan lukemattomia\nkertoja ja me nauroimme sille kaikki\", virkkoi piispa, \"sillä ihailimme\nniin suurta veljen rakkautta. -- Missä on tuo lumoava luonnotar ja\nmiksi hän ei somista teidän armonne teepöytää kirkkailla silmillään?\"\n\nLady vastasi yksikantaan, että Beatrix sinä aamuna ei ollut kotona.\nHerra piispalla oli liian paljon puuhaa tärkeiden asiain vuoksi\nvaivatakseen päätään kenenkään ladyn läsnäololla tai poissaololla,\nolipa tämä miten kaunis tahansa.\n\nOlimme yhä pöydän ääressä, kun tohtori A -- saapui palatsista kovin\nhuolestuneen näköisenä. Ne mielenjärkytykset, mitkä kuningattarella\nedellisenä päivänä oli ollut, olivat aiheuttaneet kovin vakavia\nseurauksia; tohtoria oli haettu ja hän oli määrännyt kuningattarelle\nsuoneniskentää. Long Acren haavuri oli haettu iskemään kuningattarelta\nsuonta, ja hänen majesteettinsa oli nyt rauhallisempi ja hengitti\nkevyemmin. Mikä sai meidät säpsähtämään, kun kuulimme mr. Aymen nimen?\n\"_Il faut être aimable pour être aimé_\" [Jos tahtoo saada rakkautta,\ntulee olla rakastettava.], virkkoi iloinen tohtori. Esmond veti häntä\nhihasta ja pyysi häntä vaikenemaan. Aymen taloon oli rakas lordi\nCastlewood. Frankin isä, viety kuolemaan tuhoisan kaksintaistelun\njälkeen.\n\nKuningattaren luokse ei ainakaan sinä päivänä voinut mennä vierailulle;\nja kun yläkerrassa oleva vieraamme antoi merkin, että hän oli hereillä,\nmenivät tohtori, piispa ja eversti Esmond prinssin aamuvastaanottoon\nja toivat hänelle sekä iloisia että epäilyttäviä uutisia. Tohtorin\ntäytyi pian poistua, mutta hän lupasi antaa prinssille yhtämittaa\ntietoja siitä, mitä tapahtui läheisessä palatsissa. Sekä hän että\npiispa antoivat sen neuvon, että prinssi heti, kun kuningattaren tauti\nsaisi suotuisan käänteen, vietäisiin hänen vuoteensa ääreen, neuvosto\nkutsuttaisiin koolle, Kensingtonin ja St. Jamesin henkivartiostot,\njoihin kahteen rykmenttiin saattoi täydellisesti luottaa, sekä yksi,\njosta tiedettiin, ettei se ollut vastahakoinen, julistaisivat prinssin\noikeaksi perilliseksi ja sen tekisi myös kuningatar neuvostonsa lordien\nedessä ja määräisi hänet valtaistuimen perijäksi.\n\nSinä päivänä viettivät prinssi ja Rochesterin piispa, eversti\nEsmond sihteerinään, useita tunteja lukittujen ovien takana\nlaatien julistuksia ja kehoituksia maaseudulle, skotlantilaisille,\npappissäädylle, Lontoon ja Englannin kansalaisille; näissä ilmoitettiin\nkolmen valtakunnan maanpakolaisperijän saapuneen, ja niihin liitettiin\nse tunnustus, missä hänen sisarensa tunnusti hänet valtaistuimen\noikeaksi perijäksi. Taattiin täydellinen suoja vapauksille, joita\nkirkko ja kansa voivat pyytää. Piispa saattoi vastata kovin useiden\npappien uskollisuudesta, ja nämä kehoittivat puolestaan seurakuntaansa\nja virkaveljiään tunnustamaan tulevan hallitsijan pyhän oikeuden ja\npuhdistamaan maan kapinasynnistä.\n\nNäiden asiapaperien laadinnan aikana saapui palatsista useampia\nsanansaattajia, ja nämä viestit koskivat siellä sairastavan korkean\npotilaan vointia. Keskipäivällä hän voi hieman paremmin; illalla\nhän meni taas tajuttomaksi ja houraili. Yöllä tohtori A -- oli\ntaas luonamme ja toi vähän suotuisampia tietoja; mitään äkillistä\nvaaraa ei ainakaan pelätty. Viimeisen kahden vuoden aikana oli hänen\nmajesteetillaan ollut useampia samanlaisia, mutta vielä vaikeampia\ntaudinpuuskia.\n\nTähän mennessä olimme laatineet puolisenkymmentä julistusta (kysyttiin\nsuurta varovaisuutta, jotta saatiin laadituksi ne muotoon, mikä ei\nloukannut mitään puoluetta eikä tuottanut mielipahaa whigeille eikä\ndissentereillekään); ja nuori prinssi, joka pitkän työpäivän aikana\ntosiaankin oli osoittanut sekä kykyä ymmärtää saamiaan neuvoja että\nkäytännöllistä älyä ja taitoa muovaillessaan lauseita, mitkä oli\njulaistava hänen allekirjoittaminaan, osoitti myös hyväntahtoisuutta ja\nharkitsevaisuutta, mitkä tulisi panna hänen ansiopuolelleen.\n\n\"Jos nämä paperit joutuisivat väärään paikkaan\", virkkoi hän, \"tai\njos suunnitelmamme sattuisi epäonnistumaan, veisi mylord Esmondin\nkäsiala hänet paikkaan, mistä minä kaikin mokomin tahtoisin varjella\nhäntä; ja niinpä luvallanne jäljennän nämä asiapaperit itse, vaikka ei\noikeinkirjoitus olekaan vahvimpia puoliani; ja jos ne löydetään, ei\nniistä joudu kiinni muut kuin se henkilö, jota ne enin koskevat\"; ja\nsitten prinssi, ensin huolellisesti jäljennettyään julistukset, poltti\nne, mitkä olivat kirjoitetut eversti Esmondin käsialalla. \"Ja nyt, ja\nnyt herrat\", virkkoi hän, \"menkäämme illalliselle ja juokaamme malja\nnaisten seurassa. Mylord Esmond, te olette luonamme illallisella tänä\niltana; viime aikoihin olette suonut meille liian vähän seuraanne.\"\n\nPrinssin ateriat tarjottiin tavallisesti siinä huoneessa, joka oli\nollut Beatrixin makuuhuone ja sen huoneen vieressä, missä prinssi\nnukkui; ja hänen kestitsijöittensä velvollisuudentuntoisena tapana oli\nodottaa, kunnes heidän kuninkaallinen vieraansa pyysi heidän ottamaan\npaikkansa pöydässä; sitten vasta he istuutuivat aterioimaan. Kuten\narvaatte, olivat tänä iltana vain Frank Castlewood ja hänen äitinsä\nodottamassa, kun illallinen ilmoitettiin, ja he ottivat vastaan\nprinssin, joka oli viettänyt koko päivän omassa huoneessaan, missä\npiispa oli toiminut hänen pääministerinään ja eversti Esmondilla oli\nollut hänen neuvostonsa sihteerin virka.\n\nPrinssin muoto ei suinkaan osoittanut mielihyvää, kun hän katsahti\nsiihen pieneen seurueeseen, joka oli kokoontunut häntä odottamaan,\neikä kuten tavallista nähnyt Beatrixin iloisten kasvojen loistavan\nvastaansa. Hän tiedusteli lady Castlewoodilta, missä hänen eilinen,\nihana esittelijättärensä oli. Lady loi vain silmänsä alas ja sanoi\ntyynesti, ettei Beatrix voinut ottaa osaa illalliseen sinä iltana,\neikä hänessä ilmennyt pienintäkään hämmennyksen merkkiä, mutta\nsensijaan Castlewood punastui eikä Esmondkaan ollut vähemmän hämillään.\nLuulen naisilla olevan vaistomaisen teeskentelytaidon; he tietävät\nluonnostaan, miten he voivat peittää tunteitaan paljon paremmin kuin\ntäydellisimmätkään hoviherrat. Eivätkö useat heistä kuluta parasta\nosaa elämästään tunteittensa salaamiseen, tyranniensa imartelemiseen,\npeittäen hellillä hymyillä ja teennäisellä iloisuudella epäilyksensä\ntai surunsa ja pelkonsa?\n\nVieraamme nieleksi illallisensa kovin synkkänä; vasta toisen pullon\njälkeen alkoi hänen korkeutensa ilostua; kun lady Castlewood pyysi\nlupaa poistua, lähetti kuningas Beatrixille viestin, että hän toivoi\ntämän saapuvan seuraavana päivänä päivälliselle, ja sitten hän alkoi\njuoda ja jälkeenpäin puhua, sillä olihan puheenaihetta yllinkyllin.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitti tiedonantajamme Kensingtoniin, että\nkuningatar voi hiukan paremmin ja oli ollut tunnin jalkeilla, vaikka\nhän ei ollut vielä tarpeeksi voimissaan ottaakseen vastaan vieraita.\n\nPäivällispöytään oli katettu vain yhtä varten, hänen kuninkaallista\nkorkeuttaan, ja vain nuo kaksi herraa palvelivat häntä. Meillä\noli aamulla ollut neuvottelu lady Castlewoodin kanssa, ja siinä\noli päätetty, että jos hänen korkeutensa tekisi muita kysymyksiä\nBeatrixista, niin hän saisi vastauksen perheen herroilta.\n\nPrinssi näytti kiihtyneeltä ja levottomalta ja loi yhtämittaa katseensa\noveen kuin odottaen jonkun saapuvan. Kukaan ei sentään tullut,\nlukuunottamatta kelpo John Lockwoodia, joka koputti ja toi ruokalajin,\nminkä sisällä olijat häneltä ottivat, (ateriat olivat aina järjestetyt\nsiten; ja minä luulen keittiöneuvoston tulleen siihen käsitykseen, että\nnuori lordi oli tuonut mukanaan katolisen papin, joka oli käännyttänyt\nmeidät kaikki katolisiksi ja että katoliset olivat samanlaisia kuin\njuutalaiset, jotka söivät yhdessä, eivätkä halunneet syödä ateriaansa\nkristittyjen nähden).\n\nPrinssi koetti peittää mielipahaansa -- siihen aikaan hän oli perin\nkömpelö teeskentelytaidossa, ja kun hän oli huonolla tuulella, oli\nhänen vaikea pitää tyyntä ulkomuotoa, -- ja kun hän oli muutamia\nkertoja kovin nolosti yritellyt pakinoida iloisesti, hän joutui\npiankin itse asiaan ja virkkoi niin rauhallisena kuin vain taisi lordi\nCastlewoodille, että hän toivoi ja pyysi, että lordin äiti ja sisar\nottaisivat osaa illalliseen sinä iltana. Kun aika tuntui hänestä\npitkäveteiseltä eikä hän saanut liikkua ulkona, niin eikö miss Beatrix\npitäisi hänelle seuraa korttipelissä?\n\nSilloin lordi Castlewood katsahti Esmondiin ja saatuaan tältä merkin,\nhän ilmoitti hänen kuninkaalliselle korkeudelleen [Lontoossa me\nnimitimme prinssiä aina kuninkaalliseksi korkeudeksi, vaikka naiset\nitsepäisesti sanoivatkin häntä kuninkaaksi], että hänen sisarensa\nBeatrix ei ollut Kensingtonissa ja että hänen perheensä oli nähnyt\nparhaaksi, että hän poistui kaupungista.\n\n\"Ei ole Kensingtonissa!\" virkkoi prinssi. \"Onko hän sairas? Eilen\nhän oli terve; miksi hän poistui kaupungista? Tapahtuiko se teidän\nmääräyksestänne vai eversti Esmondinko, joka näyttää olevan tämän talon\nisäntä?\"\n\n\"Ei tämän talon, sir\", virkkoi Frank kovin ylevästi, \"vaan ainoastaan\nmaalla olevan sukutilamme, jonka hän on meille antanut. Tämä on äitini\ntalo ja Walcote on isäni talo; ja markiisi Esmond tietää, että hänen on\nvain huomautettava palauttaakseni hänelle omaisuutensa.\"\n\n\"Markiisi Esmond! -- markiisi Esmond\", virkkoi prinssi tyhjentäen\nmaljansa, \"sekaantuu liian paljon minun asioihini ja ottaa liian suuria\nvapauksia minulle tekemänsä palveluksen vuoksi. Jos haluatte, että\nBeatrix myöntyy teidän kosintaanne siten, mylord, että te suljette\nhänet vankeuteen, niin tietäkää, että ei naista sillä tavalla voiteta.\"\n\n\"Minä en tiennyt, sir, että olin puhunut teidän kuninkaalliselle\nkorkeudellenne kosineeni neiti Beatrixia.\"\n\n\"Pyh, pyh, monsieur! Meidän ei tarvitse olla taikureita huomataksemme\nsen. Se paljastuu joka hetki. Te olette mustasukkainen, mylord,\nja tuo hovineiti ei voi luoda katsettaankaan toisiin, kun te jo\nalatte murjottaa. Teidän menettelynne, monsieur, on arvotonta --\nse ei ole kohteliasta -- se on, on lâche, niin juuri, lâche\" [veltto,\nhuolimaton], (prinssi puhui kovin nopeasti ranskaksi ja joka lauseella\nsai kiihtymys hänessä enemmän valtaa). \"Minä tulen taloonne. Minä\nuskallan elämäni, minä vietän aikani _ennui'ssa_ [ikävä], minä\nantaudun teidän uskollisuutenne varaan; minulla ei ole muuta seuraa\nkuin teidän ylhäisyytenne saarnat tai tuon ihailtavan nuoren ladyn\nkeskustelu; ja te riistätte hänet minulta ja te, te olette rauhallisia.\n_Merci, monsieur!_ [kiitoksia, herra!] Minä kiitän teitä, kun minulle\nilmaantuu mahdollisuuksia; minä tiedän miten palkitsen hieman nenäkkään\npalveluksen, mylord -- hieman nenäkkään palveluksen. Kuluneen\nkuukauden aikana on teidän holhoojan ilmeenne kiusannut minua vallan\nsanomattomasti. Te muka tarjoatte minulle kruunun ja käskette minun\nottamaan sen polvillani kuin kuningas Juhana -- niinkö? Minä tunnen\nhistorian, monsieur, ja nauran tyytymättömille parooneille. Minä\nihailen neitiä ja te lähetätte hänet vankilaanne; minä saavun taloonne\nja te epäilette minua. Minä poistun täältä, monsieur, vielä tänä\niltana poistun täältä. Minulla on muita ystäviä, jotka ovat kyllin\nuskollisia epäilläkseen minua. Jos minulla on Sukkanauhoja antaa, niin\nannan niitä aatelismiehille, jotka eivät ole niin valmiit ajattelemaan\npahaa. Tuokaa minulle vaunut ja antakaa minun poistua tästä\npaikasta tai antakaa ihanan Beatrixin palata. Minä en halua teidän\nvieraanvaraisuuttanne tuon ihanan olennon kustannuksella riistämällä\nhäneltä vapauden.\"\n\nTätä kiihkeätä puhetta prinssi säesti nopein liikkein jommoisia\nranskalaiset käyttävät, ja hän puhui sen kansan kieltä -- ja hän\nharppaili edestakaisin pitkin lattiata hehkuvin kasvoin ja kädet\nvihasta vavisten. Hän oli kovin hento ja heikko toistuvan sairauden\nja ainaisen hurjastelun vuoksi. Sekä Castlewood että Esmond olisivat\nvoineet musertaa hänet polvensa päällä ja puolen minuutin ottelussa\ntehdä hänestä lopun; ja tässä hän nyt loukkasi meitä molempia eikä\npaljon yritellytkään peittää meiltä kahdelta joiden kunniaa se enimmän\nkoski, sitä intohimoa, jota hän tunsi perheemme nuorta ladyä kohtaan.\nLordi Castlewood vastasi prinssin sanatulvaan kovin ylevästi ja\nyksinkertaisesti.\n\n\"Sir\", virkkoi hän, \"teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee\nunohtaa, että toiset teidän asianne edestä panevat alttiiksi elämänsä.\nKovin harvat englantilaiset, Jumalan kiitos, tahtoisivat vahingoittaa\nteidän pyhää olemustanne mutta monikaan heistä ei haikailisi käydä\nmeihin käsiksi. Meidän henkemme on teidän ja kaikki mikä on meidän,\nlukuunottamatta kunniaamme.\"\n\n\"Kunniaa! pyh, sir, kuka on aikonut teidän kunniaanne loukata?\" kysyi\nprinssi ärtyneenä.\n\n\"Me pyydämme, ettei teidän kuninkaallinen korkeutenne koskaan\naikoisikaan sitä vahingoittaa\", virkkoi lordi Castlewood syvään\nkumartaen. Koska ilta oli kuuma, olivat akkunat avoinna sekä puistoon\nettä kadulle päin. Eversti Esmond kuuli suljetun oven läpi vartijan\nhuutavan tuntia rakennuksen vastakkaisella puolella. Hän aukaisi\noven, joka johti prinssin huoneeseen. Martin, se palvelija, joka oli\nratsastanut Beatrixin kanssa Hounslowiin, poistui paraikaa huoneesta,\nkun Esmond sinne saapui; ja kun palvelija oli mennyt, huusi vartija\ntaas virttään: \"Kello on kymmenen lyönyt ja on tähtikirkas ilta\";\nEsmond virkkoi prinssille matalalla äänellä: \"Teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne kuulee tuon huudon?\"\n\n\"_Apres, monsieur_?\" [Entä sitten?] virkkoi prinssi.\n\n\"Minun tarvitsee vain viitata hänelle akkunasta ja lähettää hänet\nviidenkymmenen metrin päähän saadakseni hänet tänne vartioston kanssa\n-- ja luovuttaakseni hänelle sen henkilön, joka nimittää itseään\nJaakko III:ksi ja jonka vangitsemisesta parlamentti, on luvannut 500\npunnan palkinnon, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne näki, kun\nratsastimme Rochesterista. Minun ei tarvitse muuta kuin tehdä tuo\nilmoitus ja sen minä Jumalan kautta, joka minut on luonut, tekisinkin,\njos luulisin, että prinssi ei kunniansa vuoksi lakkaisi tahraamasta\nmeidän kunniaamme. Mutta Englannin ensimmäinen gentlemanni tietää\nvelvollisuutensa liian hyvin unohtaakseen itsensä alhaisimpain parissa\ntai pannakseen kruununsa vaaraan häpeällisen teon vuoksi.\"\n\n\"Onko teidän ylhäisyydellänne mitään sanomista\", kysyi prinssi kääntyen\nFrank Castlewoodiin päin vihasta ihan kalpeana, \"mitään uhkauksia tai\nloukkauksia, joilla teitä haluttaisi lopettaa tämän miellyttävän illan\nhuvit?\"\n\n\"Minä yhdyn perheemme päämieheen\", virkkoi Castlewood kumartaen\nvakavana. \"Mihin aikaan meillä on kunnia palvella prinssiä aamulla?\"\n\n\"Te voitte palvella Rochesterin piispaa varhain; te pyydätte häntä\ntuomaan vaununsa tänne ja valmistamaan minulle huoneen omassa talossaan\ntai jossain turvallisessa paikassa. Kuningas on kauniisti palkitseva\nteidät, olkaa siitä varmat, kaikesta, mitä te olette tehneet hänen\nhyväkseen. Minä toivotan teille hyvää yötä ja menen nukkumaan, jollei\nmarkiisi Esmond suvaitse kutsua virkaveljeään, yövartijaa, jossa\ntapauksessa minun täytyy viettää yö Kensingtonin vartiostossa. Voikaa\nhyvin; olkaa varmat, että muistan teitä! Lordi Castlewood, voin tänä\niltana mennä vuoteeseen ilman kamaripalvelijan apua.\" Ja prinssi\nlähetti meidät pois kumartaen ilkeästi ja lukitsi puhuessaan oven, joka\njohti ruokailuhuoneeseen, sekä myös sen, josta me poistuimme. Se johti\nsiihen pieneen kamariin, joka oli Frank Castlewoodin eli _Monsieur\nBaptisten_ huostassa ja josta Martin oli saapunut, kun eversti Esmond\nvähän aikaa sitten näki hänet siinä huoneessa.\n\nVarhain seuraavana aamuna saapui piispa ja hän sulkeutui vähäksi aikaa\nherransa kanssa tämän huoneeseen, missä prinssi neuvonantajalleen\npaljasti sen vääryyden, mitä hän oman selityksensä mukaan oli\nsaanut kärsiä Esmond perheen herroilta. Arvoisa kirkkoruhtinas tuli\nneuvottelusta kovin tyytyväisen näköisenä. Hän oli kovin aloitekykyinen\nmies sekä mitä taatuimmin uskollinen, ja hän oli älykäs ja omasi neroa\nja monia hyviä ominaisuuksia; mutta hän oli kärkäs moittimaan ja mitä\nkateellisin luonteeltaan eikä voinut olla riemuitsematta minkään\nsuosikin sortumisesta; ja hän oli vasten tahtoaankin mielissään, kun\nhän kuuli, että Esmondin ministeristön aika oli lopussa.\n\n\"Minä olen tyynnyttänyt vieraanne\", virkkoi hän tullessaan noiden\nkahden herran ja lady Castlewoodin luo, jolle myös oli hiukan\nselostettu edelliseniltaista väittelyä. (Me annoimme ladylle sellaisen\nselityksen, että prinssi suuttui vain siksi, että epäilimme hänen\ntarkoituksiaan Beatrixin suhteen ja että hän poistui, koska olimme\nepäilleet hänen kunniaansa). \"Mutta luulenpa, kun otamme kaiken lukuun,\nettä on parempi, että prinssi poistuu tästä talosta; ja sitten, lady\nCastlewood\", virkkoi piispa, \"voi kaunis Beatrix palata.\"\n\n\"Hänellä on yhtä hyvä koti Castlewoodissa\", virkkoi lady, \"siksi kunnes\nkaikki on selvillä.\"\n\n\"Sinä saat arvonimesi, Esmond, minä lupaan sen\", virkkoi hyvä piispa\npuhuen kuin pääministeri. \"Prinssi on suhtautunut mitä jaloimmin teidän\npieneen eilisiltaiseen erimielisyyteenne, ja minä vakuutan, että hän\non kuunnellut minun saarnaani yhtä hyvin kuin eräiden toistenkin\nsaarnoja\", virkkoi tohtori kujeilevasti. \"Hänellä on kovin ylevät ja\njalot luonteenominaisuudet, vaikka hän onkin naisiin nähden heikko,\nmikä on ominaista hänen suvulleen, ja se heikkoushan on tunnettu\nlukemattomissa suosituissa hallitsijoissa kuningas Davidista lähtien.\"\n\n\"Mylord, mylord\", huudahti lady Esmond, \"minua kauhistaa, että te\narvostelette noin keveästi sellaista käytöstä sukupuoltamme kohtaan, ja\nsitä, mitä te sanotte heikkoudeksi, sanon minä valitettavasti synniksi.\"\n\n\"Syntiähän se onkin, hyvä ystävä\", virkkoi piispa kohauttaen\nolkapäätään ja nuuskaten, \"mutta ajatelkaapa minkälainen syntinen\nkuningas Salomon oli, vieläpä siitä huolimatta, että hänellä oli\ntuhannen vaimoa.\"\n\n\"Riittää jo, mylord\", virkkoi lady Castlewood punastuen kauniisti, ja\nhän poistui huoneesta hyvin arvokkaana.\n\nPian saapui sinne prinssi hymy kasvoillaan, ja jos hän oli\nloukkaantunut meihin edellisenä iltana, niin ei hän sitä ainakaan nyt\nosoittanut. Hän tarjosi meille kummallekin kätensä kovin kohteliaasti.\n\"Jos kaikki piispanne saarnaavat yhtä hyvin kuin tohtori Atterbury\",\nvirkkoi hän, \"niin en tiedä, herrat, kuinka minun käy. Puhuin kovin\najattelemattomasti, mylordit, eilen illalla ja pyydän anteeksi teiltä\nmolemmilta. Mutta en saa enää jäädä\", virkkoi hän, \"aiheuttamaan\nloukkauksia hyville ystäville ja pidättämään kauniita tyttöjä kotoaan\npoissa. Herra piispa on löytänyt minulle turvallisen paikan tässä\naivan lähellä apulaisen talossa; häneen piispa voi luottaa, ja hänen\nvaimonsa on niin ruma, että siellä ei ole mitään vaaraa. Me poistumme\ntuohon uuteen asuntoomme; minä jätän hyvästit ja kiitän teitä osakseni\ntulleista lukemattomista ystävyydenosoituksista. Missä on emäntäni,\nettä voin jättää hänelle jäähyväiset, jotta pian voisin ottaa hänet\nvastaan omassa talossani, missä ystävilläni ei tule olemaan mitään\nsyytä riidellä kanssani.\"\n\nPian saapui lady Castlewood ja punastui kovin suloisesti ja kyyneleet\ntäyttivät hänen silmänsä, kun prinssi armollisesti hyvästeli häntä.\nHän näytti niin viehättävältä ja nuorelta, että tohtori ei voinut\nkujeilevaan tapaansa olla puhumatta hänen kauneudestaan prinssille,\njonka kohteliaisuus sai hänet taas punastumaan ja näyttämään vieläkin\nviehättävämmältä.\n\n\n\nXII luku.\n\nSUURI SUUNNITELMA JA KUKA SEN TEKI TYHJÄKSI.\n\nSamoin kuin salamusteella kirjoitetut kirjaimet paljastuvat\njouduttuaan tulen kuumuuteen ja häviävät uudestaan ja jättävät paperin\nvalkoiseksi heti kun se jäähtyy, samoin myös satojen korkea-arvoisten,\nprinssiä tukevain miesten nimet, jotka olivat kirjoitetut\nmeidän yksityisluetteloihimme, olisivat näkyneet kyllä suuressa\nsalaliittoluettelossa, jos luettelomme olisi joutunut päivänvaloon.\nMiten suuret kansanjoukot olisivat tunkeutuneet esiin ja antaneet\nnimensä ja vakuuttaneet uskollisuuttaan, sitten kun vaara oli ohitse.\nMitkä lukemattomat whigit, jotka nyt ovat korkeassa asemassa, ja tuon\nkaikkivaltiaan pääministerin välikappaleita, silloin halveksivat mr.\nWalpolea. Jos koskaan kilpailu on voitettu harvojen miehekkyyden ja\npäättäväisyyden avulla vaaran hetkellä, jos se koskaan on menetetty\nniiden kavalluksen ja heikkouden tähden, joilla oli kortit käsissään\nja jotka olisivat voineet niillä pelata, tapahtui se siinä paljon\nmerkitsevässä pelissä, joka pelattiin seuraavan kolmen päivän kuluessa\nja jossa maailman jaloin kruunu oli panoksena.\n\nLordi Bolingbroken käytöksestä voivat ne, jotka olivat meidän nyt\njohtamamme suunnitelman takana, nähdä varsin hyvin, että hän ei ollut\nluotettava. Jos meidän prinssimme sai enemmistön kannatuksen, oli\nlordin armollisin tarkoitus äänestää häntä; jos hannoverilainen puolue\ntoi maahan hallitsijansa, niin kuka olisi ollut valmiimpi lankeamaan\npolvilleen ja huutamaan: \"Eläköön kuningas Yrjö'\"? Ja hän petti\nmolemmat prinssit, mutta aivan sopimattomaan aikaan. Kun hänen olisi\ntullut voimakkaasti liittyä kuningas Jaakkoon, hän epäröi ja liehitteli\nwhigeja; ja kun hän oli alentunut antamaan mitä liioittelevimpia\nystävyyden lupauksia, joita vaaliruhtinas syystä halveksi, hän osoitti\nheidän ylenkatseensa oikeutuksen pakenemalla, turvautuen luopiona\npalvelemaan St. Germainia, juuri silloin kuin hänen olisi tullut pysyä\nsieltä erillään. Ja siinäkin hovissa halveksittiin häntä, samoin kuin\nsitä ennen olivat tehneet ne miehekkäät ja päättäväiset miehet, jotka\nolivat luoneet vaaliruhtinaan vallan Englannissa. Hän oli kirjoittanut\noman nimensä jokaiseen petossyytökseen, jonka hänen vihamiehensä olivat\nhäntä vastaan tehneet, ja kuningas ja vallantavoittelija voivat\nkumpikin näyttää St. Johnin omakätisiä, sinetöityjä todistuksia tämän\nkavalluksista.\n\nYstävämme pitivät tarkkaa huolta hänen toimenpiteistään, samoinkuin\nmyös rohkean ja rehellisen whigpuolueen, joka ei toimiaan\npeitellytkään. He tahtoivat tuoda maahan vaaliruhtinaan ja käyttivät\nkaikkia vallassaan olevia keinoja päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt oli\nlordi Marlborough heidän toimissaan. Kun toryt olivat karkoittaneet\nhänet vallasta, oli se vienyt tuon suuren päällikön heti whigien\npuolelle. Me kuulimme, että hän oli tulossa Antwerpenistä; ja hän\nsaapui tosiaankin kuningattaren kuolinpäivänä Englannin mantereelle.\nSuuri osa armeijaa oli aina mainehikkaan johtajansa puolella, ja\narmeijassa olevat torytkin olivat vihaisia siitä epäoikeutetusta\nvainosta, jota whig-upseerien täytyi kärsiä. Näiden johtajat olivat\nLontoossa ja heitä johti eräs maailman rohkeimmista miehistä,\nskotlantilainen Argylen herttua, jonka kunniallinen ja urhea toiminta\nseuraavana päivänä saattoi tämän seikkailun ansaitsemaansa loppuun: hän\nauttoi nykyisen kuningassuvun Englannin valtaistuimelle.\n\nSillä välin syntyi suuria erimielisyyksiä niiden neuvonantajien kesken,\njotka ympäröivät prinssiämme, siitä, mitä suunnitelmaa prinssin tuli\nnoudattaa. Hänen hovissa oleva naislähettiläänsä, joka kuvitteli\nhuomaavansa joitakin parannuksen oireita kuningattaressa, kehoitti\nodottamaan muutamia päiviä tai ehkä vain tunteja, kunnes prinssi\nvoitaisiin viedä kuningattaren vuoteen ääreen ja hän tunnustaa tämän\nperilliseksi. Mr. Esmond tahtoi, että prinssi marssisi sinne muutamien\nratsuvartiojoukkojen saattamana ja esittäisi itsensä julkisesti\nneuvostolle. Koko heinäkuun 29-30 päivän välisen yön oli eversti\nviettänyt sotilassäätyyn kuuluvain herrain parissa, joita tässä on\ntarpeetonta nimitellä; ehkä riittää, kun sanon, että useilla heistä oli\ntavattoman korkea arvo armeijassa ja että erittäinkin yksi heistä oli\neräs kenraali, joka saatuaan kuulla Marlborough'n olevan tulossa toisen\npuolueen miehenä, heilutteli kainalosauvaansa päänsä päällä ja hurrasi\nmielissään, toivoen saavansa marssia tätä löylyttämään. Kolmesta\nvaltiosihteeristä tiesimme yhden olevan liittolaisemme. Towerin\npäällikkö oli puolellamme; ne kaksi komppaniaa, mitkä oli sijoitettu\nKensingtonin kasarmiin, olivat varmoja, ja saimme hyvin nopeita ja\ntarkkoja tietoja kaikesta mitä tapahtui palatsissa.\n\nKeskipäivällä heinäkuun 30 päivänä tuli prinssin ystäville viesti,\nettä valtioneuvostolla oli istunto Kensington-palatsissa ja että\nsiellä olivat koolla heidän ylhäisyytensä Ormond ja Shrewsbury,\nCanterburyn arkkipiispa ja nuo kolme valtiosihteeriä. Tuntia myöhemmin\ntuotiin kiireellinen tieto, että nuo kaksi suurta whig-herttuaa,\nArgyle ja Somerset, olivat kutsumatta tunkeutuneet neuvostohuoneeseen\nja asettuneet istumaan pöydän ääreen. Kun istunto oli lopussa, oli\nkoko seurue mennyt kuningattaren huoneeseen, missä tämä makasi kovin\nheikkona, mutta vielä tajuissaan; ja lordit olivat suositelleet\nhänen ylhäisyyttään herttua Shrewsburya sopivimmaksi henkilöksi\nvaltiovarainhoitajan avoimeen paikkaan: hänen majesteettinsa antoi\nShrewsburylle valtiovarainhoitajan sauvan, kuten kaikki tiedämme. \"Ja\nnyt\", kirjoitti tiedonantajani hovista, \"_nyt tai ei koskaan on oikea\naika_.\"\n\nTosiaankin oli nyt, jos koskaan, oikea aika. Huolimatta\nwhig-herttuoista oli meidän puolellamme yhä suurin osa neuvostoa; ja\nEsmond, jolle tuo viesti oli tuotu (viestinlähettäjämme hovissa ei\ntietänyt, että prinssi oli poistunut asunnostaan Kensington Squaresta)\nsekä hänen urhea nuori adjutanttinsa, Frank Castlewood, pukeutuivat\nsotisopaan ja ottivat lyhyet jäähyväiset armaalta ladyltään, joka\nsyleili ja siunasi heitä kumpaakin ja meni huoneeseensa rukoilemaan,\nettä se suuri asia, joka nyt oli odotettavissa, saisi onnellisen\npäätöksen.\n\nCastlewood kiiruhti kasarmiin varoittamaan vartioston kapteenia\nja sitten hän meni \"Kuninkaan Vaakunan\" kapakkaan Kensingtoniin,\njonne meidän ystävämme olivat kokoontuneet; he olivat tulleet\nkaksi- ja kolmehenkisissä seurueissa, joko ratsain tai vaunuissa,\nja olivat kokoontuneet yläkerran kamariin, missä heitä oli\nkaikkiaan viisikymmentäkolme; heidän palvelijansa, joita myös oli\nneuvottu tuomaan aseita, olivat alhaalla kapakan puutarhassa,\nmissä heille tarjottiin juomia. Tästä puutarhasta johtaa pikkuinen\nportti palatsitielle, ja oli järjestetty niin, että sekä herrat\nettä palvelijat kulkisivat siitä saatuaan merkin ja sen henkilön\nilmestyttyä, jota kaikki odottivat. Meidän seurassamme oli kuuluisa\nupseeri, hän oli sotavoimien ylipäällikön jälkeen korkein arvoltaan,\nhänen ylhäisyytensä Ormondin herttua; hän oli ollut neuvoston\nistunnossa. Hänen seurassaan oli kaksi muuta kenraaliluutnanttia,\nyhdeksän kenraalimajuria ja brigaadipäällikköä, seitsemän everstiä,\nyksitoista parlamentin pääriä ja kaksikymmentäyksi Alahuoneen jäsentä.\nSekä palatsin sisä- että ulkopuolella oleva vartiosto oli meidän\npuolellamme, kuningatar oli meidän puolellamme, samoin neuvosto\n(lukuunottamatta kahta whig-herttuaa, joiden olisi täytynyt taipua):\npäivä oli meidän, ja tykyttävin sydämin kulki Esmond nopeasti\nKensington Malliin, missä hän edellisenä iltana oli eronnut prinssistä.\nKolmeen yöhön ei eversti ollut mennyt vuoteeseen; viimeisen yön\nhän oli käyttänyt prinssin ystävien kokoamiseen, sillä suurimmalla\nosalla hänen ystäviään ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä\ntoimenpiteestä, joka nyt oli joutunut ratkaisuun, ennenkuin heille\nilmoitettiin, että prinssi oli mieskohtaisesti paikalla ja että heitä\ntarvittiin loppuotteluun. Edellisen yön oli herramme, joka epäili hänen\nkuninkaallista korkeuttaan ja pelkäsi, että hän petkuttaisi meitä ja\nkarkaisi pakolaiskaunottarensa perästä, jos totuus on ilmaistava,\nviettänyt \"Vinttikoira\" kapakassa, vastapäätä lady Castlewoodin taloa\nKensingtonissa, silmät talon oveen luotuina, että ei prinssi pääsisi\nsiitä pujahtamaan. Sitä edellisen yön hän oli viettänyt ratsusaappaat\njalassa \"Kruunu\" majatalossa Hounslowissa, missä hänen tietenkin koko\nyön piti olla valppaana, jotta edes vilahdukselta saisi aamulla nähdä\nBeatrixin. Ja kohtalo oli määrännyt niin, että hänen piti ratsastaa ja\nvalvoa vielä neljäskin yö, ennenkuin hänen tehtävänsä päättyi.\n\nHän juoksi apulaisen taloon Kensington Malliin ja kysyi mr. Batesia,\nmillä nimellä prinssi nyt kulki. Apulaisen vaimo sanoi, että mr. Bates\noli anivarhain aamulla poistunut ratsusaappaat jalassa ja ilmoittanut\nmenevänsä Rochesterin piispan taloon Chelsea'hin. Mutta piispa itse\noli ollut Kensingtonissa kaksi tuntia sitten hakemassa mr. Batesia ja\npalannut vaunuillaan omaan taloonsa saatuaan kuulla, että tuo herra oli\nmennyt sinne häntä tapaamaan.\n\nTämä poissaolo oli mitä epäsuotuisinta, sillä tunninkin viivytys\nsaattoi maksaa kuningaskunnan. Kun ei Esmondilla ollut muuta neuvona,\nhän kiiruhti \"Kuninkaan Vaakunaan\" ja ilmoitti siellä koolla oleville\nherroille, että mr. George (siellä nimitimme me prinssiä sillä nimellä)\nei ollut kotona, mutta että Esmond meni häntä hakemaan; ja hän otti\nerään kenraalin vaunut, mitkä sattuivat siellä olemaan ja ajoi\nmaaseudun läpi Chelsea'hin, siellä olevaan piispantaloon.\n\nPortinvartija sanoi, että kaksi herraa oli hänen ylhäisyytensä luona,\nja Esmond juoksi tämän vahdin ohi piispan työhuoneen lukitun oven\neteen, jota hän kolkutti, ja päästettiin pian sisään. Piispan vieraista\noli toinen pappistoveri ja toinen apotti G --.\n\n\"Missä on mr. George?\" virkkoi mr. Esmond; \"nyt on oikea aika.\" Piispa\nnäytti pelästyneeltä. \"Minä menin hänen asuntoonsa\", virkkoi hän,\n\"minulle sanottiin, että hän on tullut tänne; palasin niin nopeasti\nkuin vaunut kykenivät minut tuomaan, eikä hän ollut täällä käynytkään.\"\n\nEversti Esmond päästi kirouksen -- hän ei voinut muuta sanoa heidän\nkunnianarvoisuuksilleen -- ja juoksi taas rappusia alas ja pyysi kuskia,\njoka oli vanha ystävä ja sotatoveri, ajamaan kuin jos hän hyökkäisi\nisäntänsä kanssa ranskalaisia vastaan Wynendaelissa, ja puolessa\ntunnissa he olivat uudestaan Kensingtonissa.\n\nEsmond meni taas apulaisen taloon. Mr. Bates ei ollut palannut.\nEverstin täytyi tyhjin toimin palata \"Kuninkaan Vaakunassa\" olevien\nherrojen luo, jotka tällä välin olivat käyneet kovin kärsimättömiksi.\n\nKun kapakan akkunasta katselee puutarhamuurin yli saattaa nähdä\nKensington-palatsin edessä olevan tasangon, palatsin portin (jonka\nedessä ministerien vaunut olivat) ja kasarmirakennuksen. Katsellessamme\ntästä akkunasta ja keskustellessamme synkästi, kuulimme hetken\npäästä torvien toitotusta, ja muutamat meistä juoksivat eteisen\nakkunaan, josta on näköala Kensington High Streetille, ja me näimme\nratsuväkirykmentin saapuvan.\n\n\"Se on Ormondin henkivartioväki\", virkkoi eräs.\n\n\"Ei, Jumalan tähden, se on Argylen vanha rykmentti\", virkkoi kenraalini\nja löi maahan kainalosauvallaan.\n\nSe olikin Argylen rykmentti, joka oli tuotu Westminsteristä ja joka\nvaihtui Kensingtoniin sen rykmentin paikalle, johon me voimme luottaa.\n\n\"Oi Harry!\" virkkoi eräs siellä olevista kenraaleista, \"sinä synnyit\nonnettoman tähden alla. Minä alan luulla, että ei ole mitään herra\nYrjänää eikä herra Lohikäärmettäkään. Enhän minä välitä päärin arvosta,\n-- meidän nimemme on niin vanha ja kuuluisa, että pelkkä lordi\nLydiardin arvonimi ei minulle mitään merkitsisi, -- mutta sinähän\nlupasit minulle tilaisuuden taistella Marlborough'ta vastaan.\"\n\nMeidän keskustellessamme, saapui Castlewood huoneeseen kiusaantuneen\nnäköisenä.\n\n\"Mitä uutisia, Frank?\" kysyi eversti. \"Tuleeko mr. George vihdoinkin?\"\n\n\"Paha hänet periköön, katsohan!\" virkkoi Castlewood ojentaen erästä\npaperia. \"Minä löysin sen tuon kirjan välistä -- tuon, mikä se taas\nonkaan, 'Eikum Basilikum'. Tuo Martin hylky pani sen sinne; hän sanoi,\nettä hänen nuori emäntänsä käski hänen niin tehdä. Se oli osoitettu\nminulle, mutta se oli tarkoitettu prinssille, minä tiedän sen, ja minä\nmursin sinetin ja lu'in sen.\"\n\nKoko upseeriseura tuntui liukuvan olemattomiin Esmondin silmissä, kun\nhän luki tuon paperin. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan: \"Beatrix\nEsmond on lähetetty vankeuteen Castlewoodiin, missä hän rukoilee\nonnellisempien päivien koittoa.\"\n\n\"Voitko arvata, missä prinssi on?\" kysyi Castlewood. \"Kyllä\", vastasi\neversti Esmond. Hän tiesi varsin hyvin. Vaistomme sanoivat meille,\nminne tuo petturi oli paennut.\n\nEsmondilla oli voimaa hajoittaa seura ja sanoa: \"Herrat, minä\npelkään pahoin, että ei mr. George tule olemaan tänään täällä.\nJotain on tapahtunut -- ja -- ja minä pelkään kovin, että hänelle\ntapahtuu jokin vahinko, joka estää hänen tulonsa. Kun olette saaneet\npäivällisryyppynne, on parasta maksaa lasku ja mennä kotiin. Siellä,\nmissä ei ole pelaajaa, ei voi olla peliäkään.\"\n\nMuutamat herroista poistuivat virkkamatta sanaakaan; toiset menivät\nkohteliaina tiedustelemaan hänen majesteettinsa terveydentilaa. Pieni\narmeijamme häipyi pimeyteen, josta se oli nostettu; kirjoituksia\nja julistuksia ei oltu käytetty ketään kehoittamaan. Vain harvoja\nupseereja ja parlamentin jäseniä oli yöllä kutsuttu aamiaiselle\n\"Kuninkaan Vaakunaan\" Kensingtoniin; ja nyt he olivat pyytäneet\nlaskunsa ja poistuneet.\n\n\n\nXIII luku.\n\nELOKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ 1714.\n\n\"Tietääkö emäntäni tästä?\" kysyi Esmond Frankilta kun he kulkivat\nkotiin päin.\n\n\"Äitini löysi kirjeen tuon kirjan välistä pukeutumispöydältä. Hän on\nkirjoittanut sen ennen kotoa lähtöään\", virkkoi Frank. \"Äiti kohtasi\nBeatrixin rappukäytävässä käsi oven kahvassa, juuri sisään menossa, ja\nsitten hän ei enää poistunut Beatrixin luota, ennenkuin tämä lähti.\nPrinssi ei tiennyt sitä sieltä hakea, eikä Martinilla ollut tilaisuutta\nhäntä opastaa. Minä luulen, että ei tuo hirtehinen tarkoittanut mitään\npahaa, vaikka olin vähällä hänet tappaa; hän luuli tuovansa kirjeen\nBeatrixin veljelle.\"\n\nFrank ei lausunut minulle ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että olin\ntuonut tuon roiston keskuuteemme. Kun kolkutimme ovelle, kysyin minä:\n\"Koska ovat hevoset valmiina?\" Frank viittasi kepillään; ne kääntyivät\nkadulle par'aikaa.\n\nMe menimme taloon ja heitimme jäähyväiset emännällemme. Hän oli kauhean\nmielenliikutuksen vallassa, ja piispa, jonka seurasta hän niin paljon\npiti, oli hänen luonaan.\n\n\"Tekö hänelle ilmoititte, mylord\", virkkoi Esmond, \"että Beatrix on\nCastlewoodissa?\"\n\nPiispa punastui ja tapaili sanoja. \"Niin\", virkkoi hän, \"minä --\"\n\"Teitte hyvän palveluksen tuolle roistolle\", virkkoi mr. Esmond\nkiivaasti, \"ja hän on menettänyt kruunun sen johdosta, mitä te hänelle\nsanoitte.\"\n\nEmäntäni kävi kalmankalpeaksi. \"Henry, Henry\", virkkoi hän, \"älä tapa\nhäntä!\"\n\n\"Vielä ei kaikki ole menetetty\", virkkoi Esmond, \"kenties hän ei ole\nmennyt Castlewoodiin. Jumala suokoon, että ei olisi liian myöhäistä.\"\nPiispa aikoi lausua muutamia banaaleja puheenparsia uskollisuudesta\nja hallitsijan persoonan pyhyydestä. Mutta Esmond käski ankarasti\nhänen vaikenemaan, polttamaan kaikki asiapaperit ja pitämään huolta\nlady Castlewoodista; ja viiden minuutin kuluessa olivat hän ja Frank\nsatulassa, John Lockwood takanaan, ja he ratsastivat Castlewoodia kohti\nhuimaa vauhtia.\n\nKun olimme juuri päässeet Altoniin, niin kukapa meitä kohtasikaan;\ntosiaankin, Castlewoodin portinvartija, vanha Lockwood, Johnin isä,\njoka käveli Hextonin pikavaunujen sivulla; ne viipyivät aina yön\nAltonissa. Lockwood sanoi, että hänen nuori emäntänsä oli saapunut\nkotiin keskiviikkoiltana, ja tänäaamuna, perjantaina, hän oli\nlähettänyt Lockwoodin viemään erästä kirjettä myladylle Kensingtoniin,\nsanoen kirjeen olevan kovin tärkeän.\n\nMe otimme itsellemme aukaisemisvapauden, ja sillä välin tuijotti\nLockwood ihmeissään ja huudahteli \"Herra siunatkoon\" ja \"kuka sitä\nolisi uskonut\", kun hän näki nuoren lordinsa, jota hän ei ollut nähnyt\nseitsemään vuoteen.\n\nBeatrixin kirje ei sisältänyt lainkaan mitään tärkeitä uutisia. Se\noli kirjoitettu leikilliseen sävyyn ja hän näytti ottavan vankeutensa\nkevyeltä kannalta. Hän tiedusteli, saisiko hän luvan käydä Mrs.\nTusherin luona tai kävellä holvipihan muurin ulkopuolella. Hän antoi\ntietoja riikinkukoista ja peuran vasikasta, mikä hänellä siellä oli.\nHän pyysi äitiään lähettämään hänelle erinäisiä pukuja ja koristeita\nvanhan Lockwoodin mukana. Hän lähetti tervehdyksensä eräälle\nhenkilölle, jos eräät toiset henkilöt soivat hänelle sen vapauden;\nmiten hän nyt, kun hän ei voinut pelata korttia tämän kanssa, toivoi\ntämän lukevan kirjoja kuten tohtori Atterburyn saarnoja ja \"Eikon\nBasilike'ta\" -- hän aikoi itsekin lukea hyviä kirjoja. Hän arveli soman\näitinsä mielellään kuulevan, ettei hän itkenyt silmiään pilalle.\n\n\"Keitä on talossa paitsi teitä, Lockwood?\" kysyi eversti.\n\n\"Siellä on pesijätär ja sisäkkö ja neiti Beatrixin palvelijatar ja tuo\npalvelija Lontoosta, eikä muita; ja se mies nukkuu minun tuvassani,\npalvelijattarista erillään\", virkkoi vanha Lockwood.\n\nEsmond sysäsi lyijykynällä rivin kirjeeseen ja antoi sen miehelle ja\npyysi tämän viemään paperin emännälleen. Me tiesimme, miksi Beatrix\näkkiä oli tullut niin velvollisuudentuntoiseksi ja miksi hän puhui\n\"Eikon Basilike'sta\". Hän kirjoitti tämän kirjeen johtaakseen prinssin\njäljille ja saadakseen portinvartijan pois tieltä.\n\n\"Nyt on kaunis kuutamoilta meidän jatkaa matkaamme\", virkkoi Esmond.\n\"Frank, me voimme saapua Castlewoodiin vielä ajoissa.\" Koko matkan he\ntiedustelivat majataloissa, mihin aikaan pitkä nuori herra, jolla oli\nharmaa puku ja vaalean ruskea peruukki -- mikä oli juuri samanvärinen\nkuin mylordin -- oli kulkenut ohi. Hän oli lähtenyt matkalle kello\nkuudelta sinä aamuna ja me kolmelta iltapäivällä. Hän ratsasti melkein\nyhtä nopeasti kuin mekin; hän oli seitsemän tuntia meistä edellä yhä,\nkun saavuimme viimeiseen majataloon.\n\nRatsastimme Castlewoodin lakeuden poikki ennen päivänkoittoa.\nSivuutimme juuri sen paikan, missä vaunut neljätoista vuotta sitten\nkaatuivat ja missä Mohun oli virunut. Kylä ei vielä ollut hereillä eikä\npajasta näkynyt tulta, kun ratsastimme sen sivu ja ohi jalavain, joissa\npeltovarikset olivat yhä yöpuullaan, ja ohi kirkon ja sillan yli.\nSillan luona astuimme ratsuiltamme ja kävelimme portille.\n\n\"Jos hän on turvassa\", virkkoi kelpo Frank vavisten ja hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelistä, \"niin minä lahjoitan hopeapatsaan pyhälle\nneitsyelle!\" Hän aikoi käyttää suurta rautaista kolkutinta tammiseen\nporttiin, mutta Esmond pysäytti serkkunsa käden. Hänellä oli omat\npelkonsa, toivomuksensa, epätoivonsa ja surunsa; mutta hän ei\nsanallakaan niistä maininnut toverilleen tai osoittanut millään tavalla\nmielenliikutustaan.\n\nHän meni ja koputti portinvartijan tuvan pikku akkunaan hiljaa mutta\ntoistuvasti, kunnes mies tuli ristikkojen eteen.\n\n\"Kuka siellä?\" virkkoi mies, katsellen ulos; se oli palvelija\nKensingtonista.\n\n\"Lordi Castlewood ja eversti Esmond\", vastasimme alhaalta. \"Avatkaa\nportti ja päästäkää meidät sisään nostamatta melua.\"\n\n\"Mylord Castlewoodko?\" kysyi mies. \"Mylord Castlewood on täällä omassa\nvuoteessaan.\"\n\n\"Aukaise, paha sinut periköön\", virkkoi Castlewood kiroten.\n\n\"Minä en aukaise kenellekään\", virkkoi mies ja sulki lasiakkunan, kun\nFrank veti pistoolin esiin. Hän olisi ampunut portinvartijaa, mutta\nEsmond tarttui taas hänen käteensä.\n\n\"Semmoiseen suureen taloon kuin tämä on useampia sisäänpääsykeinoja\",\nvirkkoi hän. Frank murisi, että läntinen portti oli puolen penikulman\npäässä. \"Mutta minä tiedän tien, mikä ei ole sadankaan yardin\npäässä\", virkkoi mr. Esmond; ja hän johti sukulaistaan muurin vartta\npitkin pensaitten poikki, jotka nyt olivat alkaneet versoa entisessä\nvallihaudassa, ja niin he saapuivat pilarin ääreen, minkä vieressä\noli se pieni akkuna, joka oli isä Holtin yksityisovi. Esmond kiipesi\nvaivoitta akkunalaudalle, rikkoi ruudun, joka oli korjattu ja kosketti\nsisäpuolella olevaa jousta; ja nuo kaksi herraa menivät sisään sitä\ntietä, kävellen niin hiljaa kuin taisivat; niin he menivät läpi\nkäytävän holvipihalle, jonka yllä päivänkoitto rusoitti ja jossa\nsuihkulähde hiljaisuudessa lirisi.\n\nHe kiiruhtivat heti portinvartijan tupaan, missä tuo mies ei ollut\nsulkenut holvipihalle johtavaa ovea; ja pistooli kädessä he yllättivät\ntuon pelästyneen lurjuksen ja käskivät hänen pysymään hiljaa. Sitten\nhe kysyivät häneltä (Esmondin pää vaipui ja hän oli puhuessaan vähällä\nkaatua), koska lordi Castlewood oli saapunut. Mies vastasi, että\nedellisenä iltana noin kahdeksan ajoissa. \"Ja mitä tapahtui sitten?\"\nLordi oli syönyt illallista sisarensa kanssa. \"Palvelitteko te?\"\nKyllä, sekä hän että myladyn palvelijatar olivat palvelleet. Toiset\npalvelijat valmistivat illallisen; mutta talossa ei ollut viiniä, ja he\nvoivat antaa lordille vain maitoa ja siitä hän nurisi; ja -- ja Madame\nBeatrix piti Lucy-neitsyen aina luonaan huoneessa. Ja kun hovipihan\ntoisella puolella oli rippi-isän huoneessa vuode, oli lady järjestänyt\nniin, että mylord nukkui siellä. Madame Beatrix oli tullut alakertaan,\nnaureskellen palvelijattarien kanssa, ja teljennyt itsensä sinne; ja\nmylord oli viipynyt hetken aikaa ja puhunut, hänelle oven läpi ja\nlady oli nauranut hänelle. Ja sitten lordi käveli holvipihalla hetken\naikaa; ja lady oli näyttäytynyt uudestaan yläkerran akkunassa ja mylord\npyysi häntä tulemaan alas kävelemään alakerran huoneeseen. Mutta hän\nei halunnut ja nauroi uudestaan lordille ja sulki akkunan. Ja sitten\nmylord sanoi jotain, joka kuulosti kiroukselta, mutta se oli vierasta\nkieltä, ja hän meni rippi-isän huoneeseen nukkumaan.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" \"Kaikki\", vakuutti mies kunniansa nimessä -- kaikki\nniin totta kuin hän uskoi autuuteensa, nimessä -- \"Odottakaahan, yksi\nseikka jäi vielä sanomatta. Mylord suuteli saapuessaan ja muutaman\nkerran illallisen aikana sisartaan, kuten oli luonnollista. Ja lady\nsuuteli häntä.\" Tämä sai Esmondin vihasta puremaan hammasta, ja hän oli\nvähällä kuristaa sen hämmästyneen ilkimyksen, joka puhui; Castlewood\nsensijaan esteli serkkuaan ja sai kovan naurukohtauksen.\n\n\"Jos sinua huvittaa se\", virkkoi Esmond ranskaksi, \"että sisaresi\nvaihtaa suudelmia vieraan kanssa, niin pelkään, että Beatrix-poloinen\nantaa sinulle yllinkyllin ilonaihetta.\" Esmond ajatteli synkkänä, miten\nHamilton ja Ashburnham olivat ennen olleet noiden ruusujen omistajia,\njoista nuoren prinssin huulet nyt nauttivat. Häntä inhoitti tuo ajatus.\nBeatrixin poski oli saastutettu, hänen kauneutensa tahrattu; häpeä ja\nkunnia oli tullut sen ja Esmondin välille. Rakkaus oli sammunut hänen\nsydämestään. Jos Beatrix rakkautensa ohella olisi tarjonnut Esmondille\nkruunun, niin olisivat ne molemmat Esmondin mielestä häntä halventaneet.\n\nMutta tämä viha Beatrixia kohtaan ei vähentänyt everstin\nvihamielisyyttä sitä miestä kohtaan, joka oli ollut pahan aiheena,\njoskaan ei sen syynä. Frank istuutui kivipenkille holvipihalle ja\nnukahti samassa; sillävälin kulki Esmond edestakaisin pihalla, pohtien\nmitä oli tapahtuva. Mitä merkitsi se, miten paljon tai miten vähän oli\ntapahtunut prinssin ja tuon uskottoman tyttöpoloisen välillä. He olivat\nehkä saapuneet ajoissa pelastamaan Beatrixin, mutta häntä itseään he\neivät voineet pelastaa. Eikö hän ollut yllyttänyt nuorta prinssiä\ntulemaan luokseen -- houkutellut palvelijoita, poistanut toisia heistä,\njotta hän voisi olla kanssakäymisessä prinssin kanssa? Petollinen sydän\nhänen rinnassaan oli antautunut, vaikka itse linnoitus oli suojattu; ja\ntämän voittamiseksi oli Esmond antanut elämänsä taistelun ja alttiin\npalvontansa -- antanut siitä, minkä Beatrix oli valmis antamaan\nherttuan kruunun lunnaiksi tai prinssin silmäniskusta.\n\nKun Esmond oli ajatellut ajatuksensa loppuun, hän ravisti\nFrank-poloisen hereille; Frank nousi haukotellen ja sanoi uneksuneensa\nClotildasta. \"Sinun pitää neuvoa minulle\", virkkoi Esmond, \"mitä\nminun on tehtävä.\"\n\n\"Minä olen ajatellut, että tuota konnaa on voitu neuvoa kertomaan tämä\njuttu ja että se voi olla kokonaan silkkaa valhetta. Jos niin on,\nvoimme saada siihen selvyyden siltä herralta, joka nukkuu tuolla.\nKatso, onko ovi, joka johtaa myladyn huoneisiin\" (niin nimitimme talon\nluoteisessa kulmassa olevia huoneita) -- \"katso, onko ovi lukittu,\nkuten hän sanoi.\" Me koetimme; se oli tosiaankin sisäpuolelta teljetty,\nkuten lakeija oli sanonut.\n\n\"Se on voitu aukaista ja myöhemmin sulkea\", virkkoi Esmond-poloinen;\n\"sukumme kantaäiti laski esi-isämme sisään sitä tietä.\"\n\n\"Mitä teet, Harry, jos -- jos se, mitä tuo mies sanoi, osoittautuisi\nvalheeksi?\" Nuori mies katsoi pelästyneenä ja levottomana serkkuunsa;\ntämän kasvoilla ei tosiaankaan ollut mikään iloinen ilme.\n\n\"Menkäämme ensin katsomaan, miten nuo jutut sopivat yhteen\", virkkoi\nEsmond; ja hän meni käytävään ja aukaisi entisen oman huoneensa oven.\nKynttilä paloi yhä, ja prinssi nukkui pukeutuneena vuoteellaan. Esmond\nei välittänytkään varoa pitämästä melua. Prinssi nousi istualleen\nvuoteessaan, kun hän näki kaksi miestä huoneessaan. \"Qui est là?\" [Kuka\nsiellä?] virkkoi hän ottaen pistoolin tyynynsä alta.\n\n\"Esmondin markiisi\", virkkoi eversti, \"joka on tullut lausumaan\nhänen majesteettinsa tervetulleeksi sukutilalleen Castlewoodiin ja\nilmoittamaan mitä Lontoossa on tapahtunut. Kuninkaan määräyksiä\nseuraten vietin toissa yön, poistuttuani teidän majesteettinne luota,\npalvellen kuninkaan ystäviä. On surullista, että hänen majesteettinsa\nhalu nähdä maaseutua ja vierailla meidän halvassa talossamme on\naiheuttanut kuninkaan salaisen poistumisen Lontoosta eilen, jolloin\nilmaantui tilaisuus, joka kaiken inhimillisen luulon mukaan ei enää\nilmaannu; ja jos ei kuningas olisi suvainnut ratsastaa Castlewoodiin,\nolisi Walesin prinssi voinut nukkua St. James-palatsissa.\"\n\n\"Surma periköön! herrat\", virkkoi prinssi ja hypähti vuoteeltaan, jolla\nhän vaatteet yllä makasi, \"tohtori oli luonani eilen aamulla ja hän\nvakuutti minulle, oltuaan sisareni sairasvuoteen ääressä koko yön, että\nminä en voinut toivoa saada tavata kuningatarta.\"\n\n\"Olisi käynyt toisin\", virkkoi Esmond kumartaen uudestaan, \"sillä tähän\nmennessä on kuningatar saattanut kuolla tohtorista huolimatta. Neuvosto\nkokoontui, uusi valtiovarainhoitaja valittiin ja sotaväki oli altis\npalvelemaan kuninkaan asiaa; ja viisikymmentä uskollista herraa, jotka\nkantavat valtakuntamme suurimpia nimiä, oli kokoontunut seuraamaan\nWalesin prinssiä, joka olisi ollut valtaistuimen tunnustettu perijä\ntahi hallitsija nyt, jos ei teidän majesteettinne olisi suvainnut\nlähteä hengittämään raitista ilmaa. Me olimme valmiita; vain yksi\nhenkilö oli meille uskoton, teidän majesteettinne armollinen --\"\n\n\"_Morbleu,_ Monsieur [Hitto vieköön, herra], suotte minulle ihan\nliikaa majesteettia\", virkkoi prinssi, joka nyt oli noussut ja näytti\nodottavan, että jompikumpi meistä ryhtyisi auttamaan hänen ylleen\ntakkia. Kumpikaan ei liikahtanut.\n\n\"Me varomme\", virkkoi Esmond, \"usein enää sillä loukkaamasta.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte, mylord?\" virkkoi prinssi ja mutisi jotain\n_guet-apens'istä_ [väsymys], mutta Esmond kuuli sen.\n\n\"Se loukku, sir, ei ollut meidän virittämämme\", virkkoi hän; \"me emme\nkutsuneet teitä tänne. Me tulimme kostamaan emmekä suunnittelemaan\nperheemme häpäisemistä.\"\n\n\"Häpäisemistä! _Morbleu,_ mitään häpäisemistä ei ole tapahtunut\",\nvirkkoi prinssi, jonka kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; \"vain vähän\nviatonta leikkiä.\"\n\n\"Joka oli tarkoitettu päättymään vakavasti.\" \"Minä vakuutan\", alkoi\nprinssi kiihkeästi puhua, \"gentlemannin kunniasanalla vakuutan,\nmylordit --\"\n\n\"Että me saavuimme ajoissa. Mitään rikollista ei ole tapahtunut,\nFrank\", virkkoi eversti Esmond kääntyen nuoreen Castlewoodiin, joka\ntämän keskustelun ajan seisoi ovella. \"Katsohan! tässä on paperi, johon\nhänen majesteettinsa on suvainnut alkaa muutamia runoja Beatrixin\nkunniaksi tahi häpäisemiseksi. Tässä on 'Madame' ja 'Flamme', 'Cruelle'\nja 'Rebelle' ja 'Amour' ja 'Jour' kirjoitettuna kuninkaallisella\nkäsialalla ja oikeinkirjoituksella. Jos armollinen rakastaja olisi\nollut onnellinen, ei hän olisi kuluttanut aikaansa huokailemiseen.\"\nEsmond loi tosiaankin puhuessaan silmänsä pöytään päin ja huomasi\npaperin, johon prinssi oli töhertänyt rakkausrunoa, jonka piti\nratkaisevasti vaikuttaa hänen lumoojaansa aamulla.\n\n\"Sir\", virkkoi prinssi hurjana vihasta (tähän mennessä hän oli\nauttamatta saanut ylleen kuninkaallisen takkinsa), \"olenko minä tullut\ntänne kuulemaan loukkauksia?\"\n\n\"Te olette tullut niitä antamaan, suvaitkoon teidän majesteettinne\ntietää\", virkkoi eversti kovin syvään kumartaen; \"ja perheemme herrat\novat tulleet teitä kiittämään\".\n\n\"_Malediction_!\" [Kirous!] virkkoi nuori mies ja kyyneleet tulvivat\nhänen silmiinsä avuttomasta raivosta ja nöyryytyksestä. \"Mitä te\nminusta tahdotte, herrat?\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne suvaitsee käydä viereiseen huoneeseen\",\nvirkkoi Esmond pysyen koko ajan kovin arvokkaana, \"niin minulla on\nsiellä muutamia asiapapereita, jotka mielelläni luovuttaisin teille, ja\nteidän luvallanne menen edeltä\"; ja Esmond tarttui vahakynttilään ja\nmeni prinssin edeltä kovin juhlallisena pieneen rippi-isän huoneeseen,\nminkä läpi juuri olimme saapuneet taloon. \"Tarjoa istuin hänen\nmajesteetilleen, Frank\", virkkoi eversti toverilleen, joka ihmetteli\ntätä näytelmää melkein yhtä paljon ja oli siitä yhtä hämmästynyt kuin\nsen toinenkin katselija. Sitten eversti meni uunihyllyn yläpuolella\nolevalle salakaapille ja aukaisi sen ja veti sieltä esiin papereita,\nmitkä niin kauan olivat siellä olleet.\n\n\"Tässä, jos teidän majesteettinne suvaitsee\", virkkoi hän, \"on\nmarkiisin valtakirja, jonka teidän kuninkaallinen isänne on lähettänyt\ntänne St. Germainista varakreivi Castlewoodille, isälleni; tässä on\nkirjallinen, vahvistettu todistus isäni ja äitini avioliitosta sekä\nminun syntymä- ja kastetodistukseni: Minut kastettiin siihen uskoon,\njosta teidän autuas isänne koko elämänsä ajan antoi niin loistavan\nesikuvan. Tässä ovat arvokirjani, hyvä Frank, ja näin minä niille teen:\nTässä menevät kaste- ja vihkimätodistus ja tässä markiisinarvo ja\nkorkeanomakätinen nimikirjoitus, jolla edeltäjänne suvaitsi sukuamme\nkunnioittaa.\" Ja puhuessaan poltti Esmond nuo paperit hiilipannussa.\n\"Suvaitsettehan muistaa, sir\", jatkoi hän, \"että meidän sukumme\nuskollisuus teidän sukuanne kohtaan on sen johtanut häviöön, että\nisoisäni kulutti omaisuutensa ja uhrasi verensä ja poikansa elämän\nteidän palveluksessanne ja että rakkaan lordini isoisä (sillä nyt olet\nsinä, Frank, lordi sekä oikeuden että arvonimen perusteella) kuoli\nsaman asian puolesta, että sukulaispoloiseni, isäni toinen vaimo,\nuhrattuaan kunniansa teidän kurjalle valapattoiselle suvullenne,\nlähetti koko omaisuutensa kuninkaalle ja sai palkkioksi tuon loistavan\narvonimen, joka nyt on tuhkana, ja tämän verrattoman sinisen\nritarinauhan. Minä heitän tämän teidän jalkojenne juureen ja poljen\nsitä; minä vedän esiin tämän miekan ja murran sen ja kiellän teidät; ja\njos te olisitte pannut täytäntöön suunnittelemanne rikoksen, niin minä,\nHerra armahda, olisin lävistänyt sillä teidän sydämenne, enkä olisi\nteitä armahtanut sen enempää kuin isänne armahti Monmouthia. Frank\ntekee samoin, teethän sinä, serkku?\"\n\nFrank, joka tajuttomin ilmein oli katsellut asiapapereja kun\nne liekehtivät vanhassa hiilipannussa, veti esiin miekkansa ja\nkatkaisi sen ja painoi alas päänsä. \"Minä yhdyn serkkuuni\", virkkoi\nhän pusertaen Esmondin kättä. \"Olkoon hän markiisi tahi ei, niin\n-- vie, minä olen hänen kanssaan aina. Minä pyydän anteeksi teidän\nmajesteetiltanne, että kiroan, sillä minä -- sillä minä -- liityn\nHannoverin vaaliruhtinaaseen. Se on kokonaan teidän majesteettinne\noma syy. Tähän mennessä on kuningatar kaiken todennäköisyyden mukaan\nkuollut; ja te olisitte voinut olla kuningas, jollette olisi lähtenyt\nhulluttelemaan Trixin perästä.\"\n\n\"Näin menetän kruunun\", virkkoi nuori prinssi kohoten seisaalleen ja\npuhuen innokkaaseen tapaansa ranskaa, \"menetän maailman ihanimman\nnaisen, menetän kahden sellaisen sydämen uskollisuuden kuin teidän --\neikö se, mylordit, ole kyllin suuri nöyryytys? -- Markiisi, jos minä\npolvistun, niin annatteko minulle anteeksi? -- Ei, sitä en voi tehdä,\nmutta minä voin tarjota teille hyvitystä, kunniallista hyvitystä,\ngentlemannien hyvitystä. Olkaa suosiollinen ja ristikää miekkanne minun\nmiekkani kanssa: Miekkanne on poikki -- katsokaapa, tuolla asesäiliössä\non kaksi\"; ja prinssi otti ne kiihkeästi kuin poika ja ojensi ne\nEsmondille. \"Oi, teettehän sen? _Merci,_ monsieur, _merci_!\" [Kiitos,\nherra, kiitos!]\n\nKovin liikutettuna tästä suuresta kohteliaisuuden osoituksesta ja\nvääryyden katumuksesta eversti Esmond kumarsi niin syvään, että\nhän melkein suuteli sitä armollista nuorta kättä, joka soi hänelle\nsellaisen kunnian, ja asettui vaiteliaana asentoon. Miekat olivat\ntuskin yhtyneet, kun Castlewood löi Esmondin miekan ylös oman miekkansa\nterällä, jonka hän oli murtanut läheltä kärkeä, ja eversti peräytyi\naskeleen, painoi maahan miekkansa kärjen ja kumarsi jälleen kovin\nsyvään ja julisti itsensä täysin hyvitetyksi.\n\n\"_Eh hien_, Vicomte!\" virkkoi prinssi, joka oli poika, vieläpä\nranskalainen poika, \"_il ne nous reste qu'une chose à faire_.\" [No niin,\nvarakreivi, vain yksi seikka on meiltä vielä tekemättä.] Hän asetti\nmiekkansa pöydälle ja molemmat kätensä rinnoilleen. \"Vielä tulee meidän\ntehdä yksi asia\", virkkoi hän; \"arvaatteko, mikä se on?\" Hän levitti\nkäsivartensa -- \"_Embrassons nous_!\" [Sylkekäämme!]\n\nTämä keskustelu oli tuskin päättynyt, kun Beatrix saapui huoneeseen.\nMitä hän tuli sieltä hakemaan? Hän säpsähti ja kalpeni, kun näki\nveljensä ja serkkunsa, paljastetut miekat, murretut miekan terät ja\npaperit, mitkä yhä hehkuivat hiilipannussa.\n\n\"Lumoava Beatrix\", virkkoi prinssi kovin kauniisti punastuen,\n\"nämä herrat ovat tulleet ratsain Lontoosta, missä sisareni makaa\ntoivottomasti sairaana ja missä hänen seuraajaansa kysellään.\nSuokaa minulle anteeksi eilisiltainen kepposeni. Olin ollut niin\nkauan vankina, että otin itselleni tilaisuuden ratsastusretkeen, ja\nluonnollisesti toi ratsuni minut teidän luoksenne. Tapasin teidät\nkuningattarena pienessä hovissanne, missä suvaitsitte osoittaa\nminulle vieraanvaraisuutta. Lausukaa kunnioittavat tervehdykseni\nhovineideillenne. Kun te nukuitte, huokailin minä teidän kamarinne\nakkunan alla ja sitten päädyin omaan huoneeseeni etsimään lepoa. Siellä\nnämä herrat hyväntahtoisesti herättivät minut. -- Niin, milords, sillä\nonhan onnellinen päivä se, joka suo prinssin tutustua, vaikkapa se\nmaksaisi miten paljon tahansa hänen itserakkaudelleen, sellaiseen\njaloon sydämeen kuin on markiisi Esmondin. -- Mademoiselle, saammeko me\npoistua kaupunkiin teidän vaunuissanne? Minä näin ne vaunusuojassa, ja\nmarkiisiparka on varmaan nääntymäisillään väsymyksestä.\"\n\n\"Suvaitseeko kuningas syödä aamiaista ennen poistumistaan?\" muuta ei\nBeatrix voinut sanoa. Ruusut olivat kuihtuneet hänen poskiltaan; hänen\nsilmänsä tuijottivat läpitunkevina; hän näytti suorastaan vanhalta. Hän\ntuli Esmondin luo ja sähähti muutamia sanoja. \"Jollen sinua ennenkään\nrakastanut, serkku\", virkkoi hän, \"niin voit kuvitella, kuinka sinua\nnyt rakastan!\" Jos sanat olisivat voineet antaa surmaniskuja, olisihan\nepäilemättä tappanut Esmondin; Beatrix katsoi tähän kuin hän olisi\nvoinut sen tehdä.\n\nMutta hänen purevat sanansa eivät haavoittaneet mr. Esmondia; tämän\nsydän oli liian kova. Kun hän katsahti Beatrixiin, ihmetteli hän,\nettä hän milloinkaan oli voinut tätä rakastaa. Hänen kymmenvuotinen\nrakkautensa oli sammunut; se kaatui kuoliaana maahan Kensingtonin\nkapakassa, jonne Frank oli tuonut hänelle \"Eikon Basiliken\" sisällä\nolleen kirjelapun. Prinssi punastui ja kumarsi syvään, kun Beatrix loi\nhäneen katseensa ja poistui huoneesta. En ole milloinkaan sen päivän\njälkeen nähnyt Beatrixia.\n\nKohta senjälkeen tuotiin hevoset ja valjastettiin vaunujen eteen.\nMylord ajoi ulkoistuimella; ja Esmond puolestaan oli niin väsynyt,\nettä hän oli tuskin päässyt vaunuihin kun hän nukahti, eikä herännyt\nennenkuin iltamyöhällä, kun vaunut saapuivat Altoniin.\n\nKun ajoimme \"Kello\" majataloon, saapuivat sinne piispan vaakunalla\nkoristetut vaunut, ja vanha ystävämme Lockwood istui kuskin vieressä.\nMylady Castlewood ja piispa olivat vaunuissa. Lady parkaisi hiljaa,\nkun hän näki meidät. Nuo molemmat vaunut saapuivat majataloon melkein\nyht'aikaa ja isäntä ja hänen väkensä tulivat ulos lyhdyt kädessä\nvieraita vastaanottamaan.\n\nSyöksähdimme vaunuistamme heti kun näimme armaan ladyn ja ennen\nkaikkea tohtorin kauhtanassaan. Mitä uutisia he toivat? Oliko vielä\ntilaisuutta? Oliko kuningatar elossa? Nämä kysymykset tehtiin\nkiihkeästi sillävälin kuin isäntä seisoi odottamassa jalojen\nvieraittensa edessä kumartaakseen heille, kun he nousivat rappusia.\n\n\"Onko Beatrix pelastettu?\" kuiskasi lady Castlewood kiihtyneenä\nEsmondille.\n\n\"Kaikki on hyvin, Jumalan kiitos!\" virkkoi Esmond, ja tuo hellä lady\ntarttui hänen käteensä ja suuteli sitä ja nimitti häntä pelastajakseen\nja parhaaksi ystäväkseen. _Hän_ ei ajatellut kuningattaria ja kruunuja.\n\nPiispan uutiset olivat rauhoittavia; ainakaan ei kaikki vielä ollut\nmenetetty; kuningatar hengitti vielä tai oli hengissä, kun he kuusi\ntuntia sitten poistuivat Lontoosta. (\"Lady Castlewood vaati tulemaan\",\nselitti tohtori.) Argyle oli haalinut rykmenttejä Portsmouthista ja\nlähettänyt muualta hakemaan lisää. Whigit olivat valppaina, surma\nheidät periköön, (en ole varma, ettei piispa kironnut puhuessaan),\nja niin olivat meikäläisetkin. Ja kaikki voitaisiin pelastaa,\njos vain prinssi ajoissa ehti Lontooseen. Tilasimme heti hevoset\njatkaaksemme matkaamme Lontooseen. Emme ollenkaan nousseet masentuneen\nBoniface-poloisen rappuja, vaan menimme uudestaan vaunuihimme --\nprinssi ja hänen pääministerinsä toisiin, Esmond toisiin, ja hänellä\noli vain armas emäntänsä toverinaan.\n\nCastlewood nelisti edeltäpäin ratsain kokoamaan prinssin ystäviä ja\nilmoittamaan heille hänen saapumisestaan. Me matkustimme läpi yön,\nja Esmond selosteli emännälleen viimeisen vuorokauden tapahtumia --\nCastlewoodin ja hänen ratsastusretkensä ja prinssin jalomielisen\nkäytöksen ja heidän sovintonsa. Yö tuntui varsin lyhyeltä ja tähtien\nvalaisemat hetket kuluivat rauhallisesti niin suloisessa seurassa.\n\nNiin edistyi matkamme, ja piispan vaunut kulkivat edeltä; kärsittyämme\nmuutamia viivytyksiä hevosten hankinnassa me saavuimme Hammersmithiin\nnoin neljän ajoissa sunnuntaiaamuna, elokuun ensimmäisenä päivänä,\nja puoli tuntia sen jälkeen, kun oli jo selvä päivä, me ajoimme lady\nWarwickin talon ohitse ja niin viiletimme Kensingtonin katua alas.\n\nVaikka oli aikaista, oli kaduilla hälinää ja ihmisiä kulki\nedestakaisin. Erittäinkin palatsiin johtavan portin ympärillä, missä\nhenkivartiosto oli, oli suuri kansantungos. Meidän edellämme kulkevat\nvaunut pysähtyivät, ja piispan kuski meni tiedustelemaan mitä tuo\ntungos merkitsi.\n\nHetken kuluttua saapui portista -- ratsuhenkivartiosto torvineen ja\nairutjoukko sotisovassa. Torvet toitottivat ja yliairut astui esiin ja\njulisti _Yrjön_ Jumalan armosta Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin\nkuninkaaksi, uskon puoltajaksi. Ja kansa hurrasi: \"Eläköön kuningas!\"\n\nSen väkijoukon keskuudessa, joka hurrasi ja heilutteli hattujaan,\nsattui katseeni eräisiin surullisiin kasvoihin; olin koko ikäni ne\ntuntenut ja nähnyt monenlaisten valepukujen kehystäminä. Se oli\ntosiaankin mr. Holt, joka oli pujahtanut Englantiin näkemään oikean\nasian voittoa; ja nyt hän näki vihamiestensä voittavan ja kuuli\nEnglannin kansan äänekkäät suosionosoitukset. Tuo miespoloinen oli\nunohtanut hurrata tai paljastaa päänsä, kunnes hänen lähimmäisensä\nväkijoukossa huomauttivat hänen uskollisuuden puutteestaan ja\nkiroilivat, että hän oli valepukuinen jesuiitta; silloin hän\nsurullisena paljasti päänsä ja alkoi hurrata. Hän oli varmaan\nmiehistä onnettomin; hän ei milloinkaan pelannut häviämättä, eikä\nhän milloinkaan ottanut osaa salaliittoon, jota ei olisi kukistettu.\nTämän jälkeen tapasin hänet Flanderissa; sieltä hän meni Roomaan\nveljeskuntansa päämajaan; ja hän ilmaantui tosiaankin keskuuteemme\nAmerikkaan, kovin vanhentuneena, mutta yhäti yhtä uutterana ja\ntoivehikkaana. Luullakseni hän siellä otti sotakirveen ja pani\njalkoihinsa mokkasiinit ja kulki lähetyssaarnaajana intiaanien\nkeskuudessa huopapeite pukunaan ja sotamaalia kasvoillaan. Nyt hän\nlepää haudattuna naapuripiirikunnassamme Marylandissa, multakerros\npeitteenään ja risti yllään; niiden alla tuo levoton henki on saanut\niankaikkisen rauhan.\n\nKuningas Yrjön torventoitotuksen mukana häipyivät kaikki tuon heikon\nja hupsun nuoren vallantavoittelijan turhat toiveet; ja vakuutan,\nettä se musiikki päätti minunkin elämäni murhenäytelmän. Se onni,\njoka sen jälkeen on sitä seppelöinyt, on sanoin selittämätön; se on\nluonteeltaan pyhä ja salainen eikä siitä voi puhua, vaikka sydän onkin\naina kiitollisuutta tulvillaan, muille, paitsi Jumalalle ja yhdelle\nainokaiselle -- yhdelle rakastavalle olennolle, uskollisimmalle,\nlempeimmälle ja puhtaimmalle vaimolle, jonka koskaan on mies saanut\nelämänsä siunaukseksi. Kun ajattelen sitä ääretöntä onnea, mikä minua\nodotti, ja sitä syvää ja valtavaa rakkautta, joka niin monen vuoden\najan on minua siunannut, niin minut valtaa ihmetys ja kiitollisuus\nsellaisen lahjan edessä -- niin, olen kiitollinen, että olen saanut\nsydämen, mikä kykenee tuntemaan ja käsittämään sen lahjan äärettömän\nkauneuden ja arvon, jonka Jumala on minulle antanut. Totta on,\nettä rakkaus kaikki voittaa; se on äärettömän paljon yläpuolella\nkunnianhimon, se on arvokkaampi kuin rikkaus, jalompi kuin arvonimi.\nSe, joka ei sitä tajua, ei tunne elämää; hän, joka ei ole siitä\niloinnut, ei ole tuntenut ihmissydämen korkeinta onnen mahdollisuutta.\nVaimoni nimeen sisältyy minulle toivojeni täyttymys ja korkein onni.\nSellaisen rakkauden omaaminen on siunaus, johon verrattuna kaikki\nmainen ilo on arvotonta. Milloin vain ajattelen häntä, ylistän Jumalaa.\n\nBrysselissä, jonne olimme vetäytyneet suunnitelmamme tuhoutumisen\njälkeen -- sillä whig-ystävämme neuvoivat meitä pysyttelemään syrjässä\n-- minulle suotiin elämäni suuri onni, kun armaasta emännästäni\ntuli vaimoni. Me olimme niin tottuneet läheiseen ystävyyteen ja\nluottamukseen ja olimme eläneet niin kauan ja läheisinä yhdessä, että\nolisimme voineet elää samalla tavalla edelleenkin, ajattelematta\nkiinteämpää sidettä. Mutta asianhaarat johtivat siihen tapahtumaan,\nmikä niin tavattoman paljon lisäsi sekä minun että hänen onneaan (siitä\nkiitän nöyrästi Jumalaa), vaikka meille tapahtuikin onnettomuus,\nja punastun ajatellessani, että sellaisia on ennenkin tapahtunut\nperheessämme. En käsitä mikä kunnianhimon hurma valtasi tuon kauniin ja\nitsepäisen naisen, jonka nimi on täyttänyt niin useita näistä lehdistä\nja jolle minä olin osoittanut kymmenen vuoden ajan niin altista\nuskollisuutta ja rakkautta, mutta tuon päivän jälkeen Castlewoodissa,\njolloin pelastimme hänet, hän piti itsepäisesti koko perhettään\nvihamiehinään ja luopui meistä ja meni Ranskaan; minua innoittaa\nkertoa, mikä hänen kohtalokseen tuli. Armaan emäntäni pojankaan talo\nei ollut koti hänelle; Frank-poloinen oli heikko, kuten ehkä koko\nsukumme on ollut, ja hän oli naisten johdettavissa. Hänen omaisensa\nolivat julkeita ja pelkäsivät hänen äitinsä vaikutusta häneen, sillä\nhe pelkäsivät, että Frank tekisi peruutuksen ja kieltäisi sen uskon,\njohon hän heidän houkuttelemanaan oli alistunut. Heidän uskontojensa\nerilaisuus erotti toisistaan pojan ja äidin. Rakkahin emäntäni\ntunsi olevansa erotettu lapsistaan ja yksin maailmassa -- yksin,\nlukuunottamatta yhtä aina uskollista palvelijaa, jonka uskollisuuteen,\nylistetty olkoon Jumala, hän saattoi luottaa. Kun tapasin armaan\nemäntäni eräänä päivänä itkemästä erään alentavan toran jälkeen;\nFrankin vaimo ja tämän äiti olivat näet hänelle torailleet (sillä tuo\npoikaparka oli pantu naimaan koko se saksalainen perhe, johon hän oli\nyhdistynyt), niin kehoitin häntä uskomaan itsensä sen, joka Jumalan\navulla ei koskaan luopuisi hänestä, huolenpitoon ja rakkauteen. Ja\nsilloin tuo lempeä lady, joka oli syksyssään yhtä kaunis ja yhtä puhdas\nkuin immet keväimessään, myöntyi kunnioittavaan pyyntööni lemmestä\npunastuen, \"silmät täynnä hellää antaumusta\", ja lupasi jakaa kanssani\nkotini. Ilmaiskoot ne viimeiset sanat, mitkä kirjoitan, kiitollisuuteni\nhänelle, ja siunatkoot ne häntä, joka siunasi kotini.\n\nMr. Addison sai hyvyydessään aikaan sen, että ei ollut mitään\nvainon vaaraa eikä mitään esteitä meidän Englantiin palaamisemme\nsuhteen; ja poikani Frankin urhoollisuus Skotlannissa johti hänet\nsovintoon kuningas Yrjön hallituksen kanssa. Mutta me kaksi emme enää\nhalunneet elää Englannissa; ja Frank luovutti meille muodollisesti ja\nmielihyvällä sen tiluksen, jolla nyt asumme, kaukana Euroopasta ja sen\nhuolista, Potomacin kauniilla rantamilla; sinne olemme rakentaneet\nuuden Castlewoodin, ja ajattelemme kiitollisin mielin entistä kotiamme.\nMeidän Atlannin takaisessa maassamme on eräs vuodenaika, vuoden tyynin\nja ihanin, jota me sanomme intiaanikesäksi. Huomautan usein, että\nelämäni syksy muistuttaa tuota iloista ja tyyntä vuodenaikaa, ja minä\nolen kiitollinen sen levosta ja suloisesta päivänpaisteesta. Jumala\non siunannut meitä lapsella, jota kumpikin vanhemmista rakastaa,\nnähdessään toisensa kuvan hänessä. Meidän jalokivemme ovat muutetut\nauroiksi ja kirveiksi tiluksiamme varten, ja neekereiksi, joiden\nluulisi olevan onnellisimmat ja iloisimmat koko tässä maassa: Ja ainoa\nkoru, joka vaimostani on arvokas ja josta hän ei ole koskaan luopunut,\non se kultanappi minkä hän otti hihastani sinä päivänä, jona hän kävi\nminua katsomassa vankilassa ja jota hän aina sen jälkeen kantoi, kuten\nhän minulle kertoi, maailman hellimmällä sydämellä.\n\n\n\n"]