Suomalaisia keskiajan tutkimuksia

SUOMALAISIA KESKIAJAN TUTKIMUKSIA

Veroja, laitoksia, virkamiehiä

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.

SISÄLLYS:

JOHDANTO.

      Silmäys aikaisempiin tutkimuksiin.
   I. KESKIAJAN HALLINTO- JA VEROTUSKAUDET.
      1. Suomen valloitus.
      2. Vanhin kruununtalous Suomessa.
      3. Linnakausi.
      4. Ylimääräiset verot.
      5. Uudistuksia 1400-luvulla.
  II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA.
      1. "Verot" ja "vakat".
      2. "Perevaara", "pitäjä", "pokosta".
 III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI.
      1. Itämeren maitten muinaiset turkikset.
      2. Vanhimmat Lapinkävijät.
      3. Hämäläisten Lapinretket.
      4. Pirkkalaiset.
      5. Piispan "kiltti".
      6. Turkiskäräjät.
      7. Turkislahjat.
      8. "Jouset" ja jousiverot.
      9. "Veronahat" ja "oravanmaat".
     10. Suomalainen turkiskulttuuri. (Yleiskatsaus.).
  IV. AHVENANMAA KESKIAJALLA.
      1. Merikulttuuri
      2. Ahvenanmaan maakuntakäräjät ja maantuomari.
      3. Ahvenanmaan "tridungit" (kolmannekset).
      4. Ahvenanmaalainen pitäjä.
      5. Skandinavialainen "ledung" ja "ledungslama".
      6. Markkajärjestelmä ja sotalaitos Ahvenanmaalla.
      7. Täysiverot ja niiden tehtävät.
      8. Savu.
   V. SUOMEN RANNIKKOJEN ASUTUS- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ.
      1. Ruotsalainen verotusalue.
      2. Ala- ja Ylä-Satakunta.
      3. Pohjanmaa.
      4. Suomen maakuntain verokyky ja asutusaste unioniajan alussa.
  VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS.
      1. Suomalainen ja ruotsalainen oikeus.
      2. Kansallinen oikeudenkäyttö – kansallisia laamanneja.
      3. Muita kansallisuusmuistoja.
 VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ.
      1. Bol.
      2. Koukku.
      3. Lounais-Suomen savu.
      4. Kylän tangoitus.
      5. Kylvöjärjestelmä ja lohkojako.

VIII. KESKIAJAN LIIKENNEOLOJA JA ITSEHALLINTOA.

1. Tie- ja siltahallinto.

2. "Matkaveneet".

3. Kyytivelvollisuus ja "pitkätkyydit".

IX. OIKEUSLAITOKSIA.

1. Tuomarit.

2. Pitäjänkäräjät.

3. Maakunnan- ja kihlakunnantuomarit.

4. Karjalaisten oikeuslaitoksia.

X. KINKERIT.

1. Kinkerejä muissa maissa.

2. Kuninkaankinkeri Suomessa.

3. Ruokaruotsi.

4. Kinkeritapoja.

XI. LAHJAVEROT.

1. Pyhän Martin lahjajänikset.

2. Pääsiäislammas -- Olavinlammas.

3. "Kypsi-raha".

4. Kyökkimestarin lahjat.

XII. KESKIAJAN TYÖVEROJA JA TYÖTAPOJA.

1. Työverot naapurimaissa.

2. Lampuotien työverot.

3. Linnain päivätyöt.

4. Rakennusvelvollisuus.

5. "Sotken savea, teen tiiliä".

6. "Pitkiätyömiehiä".

7. Ajoverot.

XIII. KESKIAJAN VIRKAMIEHIÄ.

1. Lääninmiehet ja linnanvoudit.

2. Maanvoudit.

3. Vanhat "nimitysmiehet".

4. Myöhemmät nimismiehet.

5. Nimismiesvero.

Viiteselitykset.

KÄYTETTYJÄ LYHENNYKSIÄ JA MERKKEJÄ.

VA = Suomen valtioarkisto.  MU = Hausen, Reinh., Finlands 
Medeltidsurkunder I.  Mustak. = Hausen, Registrum Ecclesiae Aboensis 
eller Åbo  Domkyrkas Svart bok.

Markan merkkinä on käytetty mk, kirjakkeen ct vastineena th ja ø 
kirjakkeen vastineena ö.

Viitteissä on asiakirjain kirjoitustapa säilytetty muuttamatta, koska 
vanhan kirjoitustavan muuttaminen nykyaikaiseksi usein on vaikea ja voi 
aiheuttaa erehdyksiä.

JOHDANTO.

SILMÄYS AIKAISEMPIIN TUTKIMUKSIIN.

Seuraavilla lehdillä on koetettu yksityiskohtaisemmin käsitellä ja 
valaista muutamia Suomen keskiajan yhteiskuntahistorian kysymyksiä.

Keskiajan valtiollisen ja kirkkohistorian tutkimuksen rinnalla tämä 
tutkimushaara näihin saakka on ollut verraten vähäantoinen. Se seikka 
näyttää johtuneen ensi sijassa keskiaikaisten tietolähteitten 
runsaudesta edellisellä ja niukkuudesta jälkimäisellä alalla.

Tärkeimmät keskiaikamme yhteiskunnalliset asiakirjat havaitsi varmalla 
silmällä jo H. G. Porthan, ja hän niistä myöskin esitti tulkinnan, joka 
suurimmaksi osaksi on pätevä tänäkin päivänä. Mutta asiakirjat olivat 
harvalukuiset, ja ne koskivat vain hajanaisia yhteiskunnallisia 
seikkoja. Porthan ei niiden pohjalla yrittänytkään luoda täydellisempää 
kuvaa keskiajan yhteiskunnasta. Ja kun Porthanin jälkeinen keskiajan 
tutkimus ei pitkiin aikoihin sanottavasti poikennut oppi-isän 
aukaisemilta urilta, jäi tieto Suomen keskiajan yhteiskuntaelämästä 
noiden harvain asiakirjain varaan, joista ei uudistettukaan tutkimus 
voinut saada esiin enempää kuin ne sisälsivät.

Myöhempinä aikoina on kumminkin melkoinen joukko uusia Uusia keskiajan 
yhteiskunnallisia asiakirjoja sekä Suomesta että Ruotsista tuotu päivän 
valoon ja jatkuva tutkimus siten tehty mahdolliseksi. Tärkeän alustavan 
työn on suorittanut Suomen valtionarkisto (R. Hausen) ryhtymällä 
julkaisemaan karttuneita lähdevaroja järjestettyinä ja tarkastettuina 
kokoelmina (merkilliset Johan Buren otteet Eerik Pommerilaisen 
verokirjasta 1413, Hämeen ja Varsinais-Suomen tuomiokirjat keskiajan 
lopulta, Birger Trollen linnantilit 1463-1464 ja Kallialan kirkon tilit 
1469-1524, julaistut kokoelmassa Bidrag till Finlands historia I,
1881-1883; Åbo Domkyrkas Svartbok, julaistu 1890; Finlands 
Medeltidsurkunder I, – 1400, julaistu 1910).

Mutta keskiajan yhteiskunta ei ole jättänyt muistojansa ainoastaan 
omiin asiakirjoihinsa. Myöskin seuraavain aikain asiakirjaperusta niitä 
on löydettävissä. Ei ole vain ennakkopäätelmää, että Kustaa Vaasan ajan 
yhteiskunnalliset asiakirjat, etupäässä suunnaton verotiliaineisto, 
sisältävät paljon välillisiä todisteita keskiajankin oloista. A. G. 
Fontell on menestyksellä käyttänyt mainittuja verotilejä erään 
keskiajan hämärän yhteiskunnallisen kysymyksen, suomalaisen ja 
ruotsalaisen oikeuden, valaisemiseksi (Om "svenska och finska rätten", 
1883) ja J. W. Ruuth on Fontellin alkamaa uraa kulkien esittänyt 
mielenkiintoisia piirteitä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan 
keskiaikaisesta asutushistoriasta (Satakunnan asutusoloista 
keskiajalla, 1896, Hist. Ark. XV; Silmäys Hämäläisten muinaisiin 
asutusoloihin Suupohjassa, 1897, Joukahainen XI). Mutta Kustaa Vaasan 
ajan kulttuurikerrosta kannattaa keskiajan harrastajan vielä enemmän 
kaivella. Kuten lukija on havaitseva, on seuraavissa tutkimuksissa 
keskiajan olojen valaisemiseksi runsaassa määrin käytetty asiakirjoja 
uuden ajan alulta ja niiden suomaa tilaisuutta yksityiskohtaisten 
maakuntaisten ja vielä paikallisempain vertailujen tekemiseen.

Keskiajan yhteiskuntaolojen tutkimuksen suuntaan ovat paljon 
vaikuttaneet vanhemmat käsitykset muinaissuomalaisen yhteiskunnan – 
tarkemmin määräten pakanuuden ajan loppukauden ja ruotsalaisen 
valloituskauden suomalaisen yhteisteiskunnan – luonteesta. 
Asiakirjattomasta suomalaisesta yhteiskunnasta vain harvat 
yhteiskuntaelämään kohdistuvat kulttuurisanat ja Kalevalan runot, 
sitten kuin ne olivat tulleet tunnetuiksi, näyttivät säilyttäneen 
joitakuita enemmän tai vähemmän hämäriä piirteitä; niistä kuitenkin 
luultiin voitavan varmuudella päätellä pakanallisen suomalaisen 
yhteiskuntajärjestyksen kehittymättömyyttä, heikkoutta ja aikuisuutta. 
Toiselta puolen Ruotsin maakuntalakien tarkemman tuntemisen ja 
pohjoisgermanilaisen oikeushistorian jatkuvan tutkimuksen kautta 
varmistuivat käsitykset muinaisruotsalaisen yhteiskunnan lujista 
muodoista ja muista etevistä ominaisuuksista. Yleisessä käsityksessä 
pakanallis-suomalainen ja kristillis-ruotsalainen yhteiskunta aivan 
luonnollisesti joutuivat toistensa jyrkimmiksi vastakohdiksi. Juurtui 
se mielipide, että ruotsalainen yhteiskuntalaitos ja järjestetty 
yhteiskuntaelämä Suomessa yleensä merkitsivät samaa ja että 
ruotsalaiset valloittajat toivat tänne puhtaasti ruotsalaisen 
yhteiskuntajärjestyksen. Suomen kuuluisimman oikeushistorioitsijan
J. J. Nordströmin kirjoittamaa ruotsalaisen yhteiskuntalaitoksen 
historiaa (Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia
I-II, 1839-1840), jonka esipuheessa lyhimmiten käsiteltiin alkuperäistä 
suomalaista yhteiskuntaa, varmaan kaikki aikalaiset pitivät Suomen 
yhteiskunnan lopullisena historiana.

Tätä käsitystä vastaan, joka Suomen tosihistoriallista yhteiskuntaa 
tarkemmin tuntematta kuitenkin teki mitä laajakantoisimpia päätelmiä 
sen laadusta ja vaiheista, Yrjö Koskinen esitti toisen, kotimaan oman 
historian huolelliseen tarkkaamiseen perustuvan käsityksen (Suomenmaan 
keskiaikaisesta aatelistosta, 1880, Hist. Ark. VIII; Tutkimus 
maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana, 1881). Pääasiallisesti 
keskiajan hallinto-oloja koskevain havaintojen perusteella Yrjö 
Koskinen osoitti, ettei Suomen Ruotsiin liittämisen seurauksena ollut 
niin paljon Suomen vanhan yhteiskunnan kukistaminen ja uuden 
perustaminen kuin kahden erilaisen yhteiskuntalaitoksen sekaantuminen 
ja uusien yhteiskunnallisten muotojen syntyminen, joissa nykyaikaista 
sanontaa käyttääksemme valtakunnallisten piirteitten ohella esiintyi 
sangen huomattavia paikallisia piirteitä. Tätä peruskäsitystä tuki 
myöskin Y. K. Yrjö-Koskisen vertailevaan sosiologiaan perustuva 
tutkimus "Suomalaisten heimojen yhteiskunta-järjestyksestä pakanuuden 
loppu-aikoina" (1890), jossa m.m. ruotsalaisen valloituksen vaikutusta 
Suomen maanomistusoloihin valaistiin. Yrjö Koskisen edustaman kannan 
omaksui myöskin Jaakko Forsman julaistussa luentojaksossaan
"Suomen lainsäädännön historia" (1896), ja suomalaisessa 
historiankirjoituksessa se kanta on nykyään yleisesti vallitseva. Mutta 
kun tämä keskiajan yhteiskuntahistoriamme keskuskysymys on useimmissa 
kohdissaan vielä tarkemmin tutkimatta,[1] on vaillinaisiin tietoihin ja 
vääriin otaksumiin perustuvain päätelmäin vaara tällä alalla 
edelleenkin suuri. Niinpä, muihin kohtiin koskematta, ei ole täysin 
oikein asettaa ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen vastakohdaksi 
ainoastaan yhdenlainen suomalainen yhteiskuntalaitos, koska Suomessa 
valloituskaudella ja aikaisemmin oli kaksi toisistaan eroavaa 
yhteiskuntamuotoa, joihin yhdistävä ruotsalainen valtiojärjestys 
vaikutti eri tavalla.

Tässä teoksessa esitettäväin tutkimusten pohjana ja lähtökohtana ovat 
keskiajan vero-olot. Työn on täytynyt mukaantua lähteitten mukaan, 
jotka valtaavaksi osaksi – niin keskiajan omat kuin erittäinkin 
seuraavan aikakauden lähteet koskevat juuri vero-oloja. Mutta 
todellisuudessa onkin verolaitos se keränpohja, jonka ympäri keskiajan 
hallinto- ja muut yhteiskuntaolot ovat kiinteimmin kiertyneet.

Ensimäisen yleiskatsauksellisen esityksen Suomen vanhimmista 
tunnetuista vero-oloista – jos jätämme huomioonottamatta J. G. v. 
Bonsdorffin suuren kameraliteoksen (Stor-Furstendömet Finlands
Kameral-Lagfarenhet I-III, 1833), joka ainoastaan vähäisessä määrässä 
valaisee vanhimpia vero-oloja – on laatinut J. W. Rosenborg (Bidrag 
till jordbeskattningens historia i Finland, under medlet af sextonde 
seklet, 1860). Tämä paljon käytetty pieni teos sisältää maakunnittain 
järjestetyn luettelon Suomen veroista ja veroperusteista uuden ajan 
alulla, mutta mitään tutkimusta niiden synnystä ja kehityksestä saati 
keskiajan vero-oloista ei kirjassa ole tehty. Kokonaan toisensuuntainen 
on Axel Liljenstrandin verohistoriallinen teos (Finlands jordnaturer 
och äldre skatteväsende 1879, uusi painos 1894). Siinä tapaamme 
mielenkiintoisia piirteitä Suomen vanhimmasta verolaitoksesta, mutta 
nuo rohkeat ja lennokkaat kuvaukset eivät ole kaikissa paikoin olleet 
värinsäpitäviä, joskin monet huomiot ovat hyvin sattuvia ja saavat 
vahvistuksen uusista todistuskappaleista.

Yrjö Koskisen kirjoitus keskiaikaisesta "ruokaruotsi" verosta 
(Muutamista keski-aikaisista veroitus-seikoista, 1873, Hist. Ark. IV) 
oli onnistunut tutkielma eräästä keskiajan verolaitoksen 
yksityiskohdasta, mutta toisia sellaisia ei ole ilmestynyt.

Käkisalmen Karjalan keskiaikaisten yhteiskuntaolojen tuntemiselle 
sangen tärkeään asiakirjaan perustuu J. V. Ronimuksen tutkimus 
"Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan 
silloinen asutus" (1906, Hist. Ark. XX). Useissa tutkimuksissa on 
esitetty Kustaa Vaasan aikaisia vero-oloja määrätyillä alueilla.[2] 
Monessa niissä on lausuttu arveluita myöskin keskiajan vero-oloista, 
mutta täyttä hyötyä ei niistä keskiajan tutkimukselle ole voinut olla, 
kun yhdistävää kokonaiskäsitystä ja välttämättömiä esitöitä on 
puuttunut.

Ruotsin lukuisista historiantutkijoista on C. G. Styffe ainoa, joka 
erityisemmin on kiinnittänyt huomiota Suomen keskiaikaisiin vero- ja 
hallinto-oloihin, ja todellinen vahinko on, ettei hänen alottamaansa 
alueellisia jakoja ja paikallisia laitoksia tarkkaavaa ja 
varmapohjaista työtään (Skandinavien under unionstiden, 1867, kolmas 
pain. 1911) ole Suomessa jatkettu. Styffen muissakin tutkimuksissa, 
joista tässä on mainittava etupäässä kruunun omistuksia koskeva 
(Framställning af de så kallade Grundregalernas uppkomst och 
tillämpning i Sverige intill slutet af sextonde århundradet, 1860, 
Vitterh., Hist. o. Ant. Akad. Handl. XXIV) on Suomen keskiaikaisia 
yhteiskuntaoloja ansiokkaalla tavalla valaistu.

Siinä lähimain kaikki, mitä viimeisten sukupolvien aikana on 
erityistutkimuksia tehty Suomen keskiaikaisten vero- ja hallinto-olojen 
alalla. Tähänastiset osittain hyvin ansiokkaat tutkimukset vaativat jo 
täydennyksekseen yhdistävää kokonaisesitystä samalla kuin näiden 
kysymysten uusi käsittely alkulähteitten perusteella on käynyt kipeäksi 
tarpeeksi.

Niinkuin keskiajan kirkollinen elämä kaikissa kristityissä maissa 
muodostui samansuuntaiseksi, niin tavataan keskiajan Europan maitten 
maallisessakin elämässä paljon yhteisiä, kansainvälisiä piirteitä. 
Kieltämättömän kotimaisen luonteensa ohella Suomen keskiaikaiset 
yhteiskuntaolot, eritoten verotus- ja hallinto-olot, osoittavat selvää 
kehitysyhteyttä muitten maitten, varsinkin skandinavialaisten, 
vastaavain olojen kanssa. Meidän maamme keskiaikaisten 
yhteiskuntaolojen tutkimuksen täytyy alati pitää silmällä samalla 
alalla tapahtuvaa tutkimusta muissa Europan maissa. Kirjan loppuun 
liitetyssä kirjallisuusluettelossa on mainittu ne tutkimukset, jotka 
tavalla tai toisella valaisevat tässä teoksessa käsiteltyjä kysymyksiä. 
Erityisesti tässä muistettakoon Skandinavian maitten, etupäässä Ruotsin 
ja Tanskan keskiaikaisten vero- ja hallintolaitosten läheistä suhdetta 
Suomeen. Siltä kannalta katsoen ovat Ruotsin maakuntalait edelleenkin 
tärkeitä lähteitä suomalaistenkin olojen ymmärtämiseen. P. E. 
Bergfalkin yhä vieläkin erinomainen verohistoriallinen katkelma ja 
uudemmat ja vanhemmat erikoistutkimukset kuten Skandinavian vanhempia 
aluejakoja koskevat, joita C. G. Styffen lisäksi ovat kirjoittaneet
C. J. Schlyter, Rudolf Tengberg, Joh. C. H. R. Steenstrup ja äsköisin 
S. Tunberg, tärkeää markkajärjestelmää koskevat Kr. Erslevin 
tutkimukset, Gabr. Thulinin perinpohjainen selvitys manttaalin 
kehityksestä, C. W. Ramstedtin Sveanmaan sotalaitoksesta, C. G. 
Malmströmin vanhimmista virkamiehistä, sekä Emil Hildebrandin, H. D. 
Rydinin ja Hans Hildebrandin yleisteokset ovat kaikki meikäläisellekin 
tutkimukselle tärkeitä.

Suomalainen tutkimus tällä alalla ei voi sivuuttaa myöskään vastaavia 
tutkimuksia Keski- ja Länsi-Europassa. Sikäläisissä maissa keskiajalla 
vallinnut feodalinen yhteiskuntajärjestys vero- ja hallinto-oloineen on 
kuitenkin pohjoismaisista ja vielä enemmän suomalaisista oloista niin 
poikkeava, että hyöty vertailuista on enimmäkseen ainoastaan 
välillinen; Englannin keskiaikaista yhteiskuntahistoriaa koskevat 
uudemmat tutkimukset (Th. Rogersin, J. W. Ashleyn, W. Cunninghamin, Fr. 
Pollockin, Fr. W. Maitlandin, N. Neilsonin, Fr. Seebohmin, P. 
Vinogradoffin y.m.) ovat aiheensa vuoksi pohjoismaiselle tutkimukselle 
mielenkiintoisimmat.

Suomen keskiajan yhteiskuntahistorialla on useita kosketuskohtia 
myöskin itäisen naapurimaan ja eteläisen heimoalueen vanhan 
yhteiskuntahistorian kanssa. Sikäläisiä keskiajan tietolähteitä (kuten 
liivinmaalaisia ja venäläisiä aikakirjoja) ja erityisiä kokoelmia ja 
tutkimuksia (A. W. Hupelin, Fr. G. v. Bungen, Fr. v. Keusslerin, A. 
Transche-Roseneckin, P. Miljukowin) on seuraavissa tutkimuksissa voitu 
hyväksi käyttää.

I. KESKIAJAN HALLINTO- JA VEROTUSKAUDET.

1. SUOMEN VALLOITUS.

Pysyvää, säännöllistä hallinto- ja verolaitosta voidaan ajatella 
olevaksi ainoastaan järjestyneen valtiolaitoksen ja kehittyneen 
yhteiskunnan yhteydessä. Mutta jo alkuisemmissakin yhteiskuntaoloissa 
tavataan kaikkialla jonkinlaista hallintoa ja verotusta. Näillä 
laitoksilla näyttää olevan kaksi yleistä alkulähdettä, sisäinen ja 
ulkonainen, edellinen johtuva paikallisen uskonnollisen ja 
elinkeinollisen elämän tarpeista, jälkimäinen valtiollisista 
alistussuhteista.

Niin oli laita muinaissuomalaisessakin yhteiskunnassa. Seuraavassa 
luvussa ("Suomalaisia verotuksen ja hallinnon alkumuotoja") koetetaan 
osoittaa, että Suomessa asuvilla heimoilla jo pakanuuden aikana oli 
uskonnollisen uhritoimen yhteydessä kehittynyt verotusmuotoja, joita 
voitiin käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Myöskin maanvaltaukseen 
tai omistukseen perustuva aluemuodostus (pitäjä, kihlakunta) ja 
yksinkertainen kansankokous-hallinto (käräjät) näyttävät täällä olleen 
jo historiantakaisten heimoaikain laitoksia.

Mutta jo niinä muinaisina aikoina liikkui myöskin valloittajia 
suomalaisilla mailla. Skandinavialaisten ja venäläisten tietolähteitten 
mukaan täytyi suomalaisten heimojen usein suorittaa pakkoveroja 
voitokkaille vihollisille, jopa pitemminkin ajoin elää heidän 
alaisuudessaan. Samat tietolähteet kertovat myöskin meikäläisten 
heimojen laajoista sota- ja ryöstöretkistä, joiden seuraukset eivät 
olleet vaikuttamatta kotoisiinkaan yhteiskuntaoloihin.

Esihistoriallisten aikain heimojen ja kansain kosketukset saattoivat 
olla rauhallistakin laatua. Suomen merireitit samoinkuin 
mantereittenkin kauppatiet välittivät tänne aineellista ja henkistä 
kulttuuria, joka on suuresti vaikuttanut niihinkin oloihin, joita nämä 
tutkimukset koskevat.

Kun ruotsalainen valloitus käänsi kansamme ulkonaiset olot kokonaan 
uusille urille, on muistettava, että suomalaisella yhteiskunnalla oli 
vanhoja perusteita, jotka eivät valloituksen kautta hävinneet, vaikka 
tulivat uusien tarkoitusten palvelukseen.

Kuten tunnettu ei ensimäinen ristiretki (n. 1154), joka kohdistui 
"Suomeen", s.o. maamme lounaisimpaan osaan, ollut kovin mullistavaa 
laatua. Valloitusretki, jota ruotsalainen paikalliskuningas johti, oli 
kaikesta päättäen samanlainen tilapäinen meriretkeily, kuin 
ruotsalaisten aikaisemmat sotaretket itäisillä vesillä olivat olleet ja 
vielä myöhemmätkin retket olivat. Venäläisissä aikakirjoissa 
mainituista 1142 ja 1164 vuosien retkistä edellinen, jolla kuten Suomen 
retkelläkin piispa oli mukana, tehtiin 60 ja jälkimäinen 55 haahdella.

"Suomen" valloitus jäi keskeneräiseksi enemmäksi kuin puoleksi 
vuosisadaksi. Ruotsalaisten omassa maassa ei valtioyhteys ollut vielä 
maakunnallista liittoutumista pitemmällä, verotuslaitos oli 
kehittymätön ja kilpailevain kuninkaitten sukusodat lamasivat heidän 
merentakaista toimintaansa. Tanskan vallanpitäjät, käyttäen hyväkseen 
tilaisuutta, tekivät v. 1191 ja mahdollisesti v:n 1202 aikoina retkiä 
Suomeen, mutta pysyvää ei heidänkään valtauksestaan tullut.[3]

Kun Suomen piispain kronikka mainitsee Rodulfia Henrikki-piispan 
seuraajana ja kun Turun hiippakunnasta (episcopatus) puhutaan v. 
1192,[4] näyttää ainoastaan katolinen kirkko ensimäistä ristiretkeä 
seuranneina levottomina vuosikymmeninä saaneen Suomessa jalansijaa, 
arvatenkin yhtä paljon rauhallisen käännytystoimensa kuin pakkokeinojen 
avulla. Mutta senkään olemassaolo ei ollut taattu, kuten selviää vv. 
1209 ja 1221 kirjoitetuista paavin kirjeistä, joissa Suomea mainitaan 
"äskettäin" ja "uudelleen" kristinuskoon käännetyksi maaksi.[5]

Vasta tämän jälkeen alkoi todella Suomen maallinenkin valtaaminen. 
Ruotsi oli viimeinkin saavuttanut valtiollisen ykseyden ja sen hallitus 
järjestynyt, vaikkapa vielä sangen ahtaalla alalla. V. 1216 paavi 
vahvisti Ruotsin kuninkaan vallan siinä maassa, jonka kuninkaan 
edeltäjät olivat pakanain käsistä temmanneet ja johon kuningas vielä 
voisi lisää valloittaa.[6] Paavin kirje ei voinut tarkoittaa muuta 
maata kuin Suomea. Valloituksen suoritti loppuun voimakas ja 
toimintahaluinen Folkunga-suku. V. 1249 vallattiin Häme ja v. 1293 
aljettiin Karjalassa valloitustyö, joka v. 1323 päättyi Karjalan ja 
karjalaisen heimon jakamiseen Ruotsin ja Novgorodin kesken.

Nämä valloitusretket näyttävät olleen omaa laatuaan. Ruotsin 
riimikronikka kuvailee peräti loistaviksi soturijoukot, jotka 
purjehtivat Hämettä ja Karjalaa valloittamaan. Valloittajain suurista 
sotateoista samat kronikat kumminkin ovat aivan lyhytsanaisia, vaikka 
ne muita samanaikaisia sotatapauksia laajasti kuvailevat. Kronikasta 
saa sen käsityksen, etteivät hämäläiset ja karjalaiset taistelleet 
viimeiseen mieheen saakka ruotsalaisia vastaan, vaan alistuivat 
jokseenkin helpolla. Sellainen tulos olikin sopusoinnussa suomalaisten 
heimojen ja ruotsalaisten edellisten suhteitten kanssa. Yhteistoiminta 
ruotsalaisten kanssa ei ollut hämäläisille tuntematonta ennen Hämeen 
Birger jaarlin retkeä; hämäläisten (jäämien) tiheät sotaretket Nevan ja 
Laatokan seuduille eivät varmaankaan aina tapahtuneet ruotsalaisten 
tietämättä, ja v:n 1240 kuuluisalla Nevan retkellä hämäläiset 
esiintyvät suorastaan ruotsalaisten ja suomalaisten (sumien) 
liittolaisina.[7] Hämeen valloittamisessa ei kaiketikaan hämäläisten 
kukistaminen ollut niin tärkeä tehtävä kuin Novgorodin vallan 
vastustaminen ja uhatun maan valtaaminen ja linnoittaminen, ennenkuin 
Novgorod ehtisi sen tekemään. Sitä tarkoittaen riimikronikassa Hämeen 
valloittamisen johdosta lausutaankin:

    jag tror at rytza konungen mistit[8]
    (luulenpa ryssän kuninkaan hävinneen)

Niinkuin kävi hämäläisten, niin vähää myöhemmin kävi osan karjalaisia. 
Novgorodin liitto tai pakkovalta ei ajan mittaan ollut karjalaisille 
mieliksi. Venäläiset aikakirjat kertovat v. 1269 aiotusta ja 1278 
toimeenpannusta rankaisuretkestä Karjalaan.[9] Toiselta puolen 
karjalaisten suhteet ruotsalaisiin näyttävät näihin aikoihin 
muuttuneen, mikä seikka varmaan on yhteydessä kirkollisen lähetystyön 
tai ruotsalaisen uutisasutuksen kanssa, joka kävi ruotsalaisen 
valloituksen edellä. Länsi-Karjalan rannikkoseutujen asukkaat olivat 
näet kristittyjä jo ennen Torkel Knuutinpojan retkeä, kuten käy 
selville ruotsalaisen kronikan Viipurin linnan perustamista koskevista 
sanoista:[10]

    Ok bygdo eth hwss a then ända,
    ther cristin land ather wända
    ok hedhin land taka widher

    (Ja rakensivat linnan sille äärelle,
    missä kristitty maa loppuu
    ja pakanamaa tulee vastaan)

Näihin Karjalan muuttuneihin oloihin nähden on luultavaa, etteivät 
karjalaiset tehneet veristä vastarintaa Länsi-Karjalan ruotsalaisia 
valloittajia vastaan eivätkä yleensä omavaltaisesti puuttuneet 
taisteluihin, joiden ratkaisu jo aikaa sitten oli lakannut heistä 
riippumasta.

Näinpä Suomen valloitus tapahtui ajan tavallisuudesta poikkeavasti, ja 
saa selityksensä edeltävistä tapauksista ja oloista.

Ruotsalainen valloitus ja sen seuraukset herättävät 
yhteiskuntahistoriallisessa suhteessa erityistä mielenkiintoa. 
Saksalaisten vallattua itäisen Saksan laajat alueet hävisivät 
sikäläiset slaavilaiset heimot lyhyessä ajassa miltei olemattomiin. 
Samalla tavoin venäläiset valloittajat jo varhaisena keskiaikana 
hävittivät lukuisia Itä-Europan suomalaisheimoja jäljettömiin. 
Kummallakin näillä alueilla tuotti alkuperäisille asukkaille turmion 
valloitukseen liittynyt vieras asutus, joka osittain karkoitti osittain 
sisäänsä sulatti vanhan väestön. Itämeren maakuntain ja monen muun maan 
historiasta nähdään, että vähälukuinen valloittajajoukko yksinäänkin on 
saattanut kytkeä voitettuja väkirikkaita heimoja vuosisatoja kestävään 
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen orjuuteen.

Aivan toisin kävi Suomessa. Valloituskauden päätyttyä Suomi 
muodollisestikin tuli Ruotsin valtakunnan täysioikeutetuksi osaksi 
(1362), eikä maatamme aikaisemminkaan kohdeltu sanottavasti toisin kuin 
Ruotsin omia nuorempia maakuntia. Turhaan myöskin etsii vanhimmista 
asiakirjoista ilmauksia ruotsalaisten ja suomalaisten heimojen 
keskinäisestä rotuvihasta. Jo ensi alustaan keskiajan valtiolliset ja 
yhteiskunnalliset olot Suomessa joutuivat kehitysuralle, joka jyrkästi 
poikkesi eteläisten ja itäisten heimomaitten tavasta.

Voidaan esittää useitakin seikkoja tämän omituisen ilmiön 
selittämiseksi. Käy esim. ajatteleminen, että valloitetun maan olojen 
sellainen järjestäminen olisi ollut korkeammalla kannalla olevan 
valloittajan harkittua tointa. Sellaisia valloittajia kumminkaan tuskin 
tuntee keskiajan todellinen historia, jossa sen sijaan paljon kerrotaan 
ylivallan häikäilemättömästä käytöstä ja heikompivoimaisen sorrosta. 
Paremmalla perusteella voidaan viitata valloittajain vähälukuisuuteen. 
Jos jotain Ruotsista tullutta uutisasutusta olisikin valloituskautena 
täällä tapahtunut, ei se levinnyt saaristoja ja kapeaa 
rannikkovyöhykettä laajemmalle eikä missään tapauksessa riittänyt 
aikaansaamaan mainittavampaa kansallisuusmuutosta valloitetuilla 
alueilla. Hyvin tärkeäksi tekijäksi on vielä katsottava Suomen 
maantieteellinen asema, joka ylimuistoisista ajoista nykyisiin saakka 
on osoittautunut suotuisaksi täällä olevain kansallisuuksien 
säilymiselle; erittäinkin oli niin laita muinaisina aikoina, jolloin 
meret ja suunnattomat erämaat enemmän kuin myöhemmin pitivät Suomea 
erillään naapurimaista.

Nämä yleiset seikat selvittävät sitä puolta valloituskysymyksestä, joka 
koskee vanhain kansallisuusolojen säilymistä valloituksen jälkeen.

Mitä taas valloituskauden yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin 
tulee, niin on historianesittäjäin huomio yleensä keskittynyt 
valloittajiin ja Ruotsin olojen vaikutukseen Suomessa. Mutta 
ruotsalaisen valloituksen omituisuus ei ollut ainoastaan siinä, mitä se 
täällä teki, vaan myöskin siinä, mitä se jätti tekemättä. Valloittajain 
perustamain, monessa suhteessa varsin heikkojen, yhteiskuntalaitosten 
ohella havaitaan täällä valloituksen vuosisatoina ja yleensä vanhempana 
keskiaikana runsasta omaperäistä kehitystä. On kerran otettava 
tutkittavaksi tuo viimemainittukin puoli valloituskysymystä ja sen 
tekijät.

Näistä kotimaisista tekijöistä mainittakoon tässä ensinnäkin Suomen oma 
ruotsalainen väestö.

Tarkastellessa keskiajan oloja tapaa lounaisen Suomen ruotsalaisella 
asutusalueella jätteitä ja merkkejä paikallisista sotalaitoksista, 
jotka ilmeisesti ovat skandinavialaista alkuperää ja ijältään varmaan 
valloituskautta vanhempia.[11] Sellaisia muistoja tavataan, niinkuin 
tuonnempana tarkemmin näytetään, alueellisissa jaoissa, 
oikeudenkäytössä, eräissä liikennelaitoksissa y.m. Tämä tekee 
luultavaksi, että puheenaolevat seudut jo varhain Ruotsin 
muinaismaakuntain tapaan itse ovat hoitaneet paikallista hallintoaan ja 
kyenneet siitä vastaamaan. Varhaisella keskiajalla, valtion 
keskusvallan vielä heikkona ollessa, tällä maamme ruotsalaisseutujen 
maakuntaisella itsehallinnolla on ollut mitä suurin valtiollinenkin 
arvo, koska siitä ensi sijassa riippui ylimmänkin hallinnon etu ja 
hyöty ja ylin hallinto sitä sen vuoksi suvaitsi. Näitä vanhoja 
paikallisia muotoja tavataan varsinkin Ahvenanmaalla ja siihen 
historiallisesti liittyvässä Varsinais-Suomen saaristossa, vieläpä 
todennäköisesti läntisellä Uudellamaallakin. Maamme vanhat ruotsalaiset 
alueet siten aivan rauhallisella tavalla välittivät skandinavialaisten 
yhteiskuntamuotojen leviämistä Suomeen ja jo edeltäpäin tekivät 
miekkavallan ja väkivallan piirissään tarpeettomiksi.

Suomen ruotsalaiset olivat myös kristinuskon esijoukkoja maassamme. On 
hyvin uskottava Mikael Agricolan Uuden Testamentin suomennoksen 
esipuheessa antama tieto, että lounaisen saariston ruotsalaiset – 
luotolaiset kalandis – olivat kristittyjä kauan ennen kuin muun Suomen 
asukkaat.[12] Viipuriin saakka ulottuva kristitty seutu, jota 
riimikronikka Torkel Knuutinpojan retken yhteydessä mainitsee, 
tarkoittaa todennäköisesti itäisen Uudenmaan ja Länsi-Karjalan rannikon 
ruotsalaista asutusta, joka kaiketi on tullut alkuun viimeistään Birger 
jaarlin retken aikana. Nämä kristityt ruotsalaiset saaristo- ja 
rantalaiset, jotka olivat ikivanhoissa yhteyksissä Ruotsin asukkaiden 
kanssa, ovat – Ahvenanmaan varhainen sotalaitos varsinkin sitä 
ajatusta kannattaa – kylläkin voineet ruotsalaisten liittolaisina 
ottaa osaa Suomen muitten alueitten valloittamiseen.

Vaikka kansalliset eroavaisuudet Suomessa valloituksen aikoina olivat 
paljon jyrkemmät ja merkitsevämmät kuin myöhemmin keskiajalla, olivat 
lounaisen Suomen suomalaiset asukkaat jo kauan ennen valloitusta 
eläneet läheisessä yhteydessä meripuolen ruotsalaisten kanssa, nousseet 
samalle elinkeinolliselle tasolle kuin ruotsalaiset naapurinsa ja 
omistaneet samanlaisia yhteiskunnallisia tapoja ja laitoksia kuin he. 
Samoin tuo lounainen suomalainen heimo, jota kaiketi erityisesti 
kutsuttiin "suomalaiseksi", vanhemmalla keskiajalla sekä 
elinkeinollisesti että yhteiskunnallisesti huomattavassa määrässä erosi 
sisämaan ikivanhoista heimoista, hämäläisistä ja karjalaisista. Ei 
tähänkään lounaisen Suomen suomalaiseen yhteiskuntaan ruotsalainen 
valloitus voinut hävittävästi vaikuttaa.

Sisä- ja takamaan suomalaiset heimot, hämäläiset ja karjalaiset,
olivat valloituksen aikoina vielä kaskitalouteen perustuvassa 
heimokuntaisessa tilassa. Mahdotonta olisi ollut Hämeen ja varsinkin 
Karjalan silloisia yhteiskunnallisia oloja välittömästi muuttaa 
ruotsalais-länsisuomalaisten olojen mukaisiksi. Valloittaja noudatti 
ainoaa mahdollista menettelyä: määräsi verot tai sopi niistä 
asukkaitten kanssa, ja jätti heidät omiin oloihinsa. Sen vuoksi 
laajalla karjalais-savolaisella asutusalueella vielä vuosisatoja 
myöhempään tapaamme yhteiskunnan, joka valtiollisesti ja kirkollisesti 
oli sulanut muuhun Suomeen, mutta perusteiltaan oli muinaissuomalainen. 
Lännessä ruotsalaiset valloittajat joutuivat tutunomaisiin oloihin, 
idässä ventovieraisiin – kummassakaan tapauksessa ei uuden 
yhteiskuntalaitoksen istuttamista tarvittu eikä perinpohjaista olojen 
muutosta voinut tapahtua.

2. VANHIN KRUUNUNTALOUS SUOMESSA.

Ruotsalainen valtiojärjestys Suomessa alkoi ikäänkuin ulkopuolelta 
vanhaa yhteiskuntaa, hyvin yksityisenä kruununtaloutena, joka 
vähitellen laajeni yhä monipuolisemmaksi valtiolliseksi järjestykseksi 
ja kaivautui yhä syvemmälle maakuntaiseen ja paikalliseen 
yhteiskuntaelämään.

Suomen valloituskauden loppupuolella oli verotus niinkuin koko 
kruununtalous Ruotsissa tosin alkeellisella, vaan ei kuitenkaan aivan 
kehittymättömällä kannalla.

Vielä 11. ja 12. vuosisadoilla kaikki tärkeämmät valtion tehtävät 
pohjoismaissa olivat järjestetyt maakuntaiselle pohjalle ja 
suoritettiin luonnossa, paikallisina rasituksina (oikeustoimi, tiet ja 
sillat, sotalaitos). Kuninkaalle lienee aluksi maksettu vain 
vapaaehtoisia lahjoja suurina juhlina tai kuninkaan matkoilla ollessa. 
Pakollinen veron maksaminen oli kansalle outoa ja vastenmielistä. 
Tanskassa menetti Knut pyhä henkensä (1086), kun koetti saada kansaa 
maksamaan henkiveroa (Nefgjald); vasta satasen vuotta myöhemmin, 
Valdemarien aikana, muuttui siellä vanha mieskohtainen sotavelvollisuus 
pysyväksi maaveroksi (Leding) ja kuninkaan tilapäinen matkakestitys 
pysyväksi lunastukseksi (Stud). Norjassa mainitaan Harald Haarfagren 
vaatineen "nefgjaldia" ja maaveroa, mutta myöhemmin onnistui kansan 
päästä näistä veroista, ja vielä Magnus Lagaboterin laissa (1274) 
kiellettiin kuningasta yleisiä veroja ottamasta.[13]

Ruotsin vanhat sadut puhuvat verolahjoista (skattgiafir) ja verojen 
henkiverosta (nefgiäld). Viimemainittua mainitaan historiallisessa 
asiakirjassakin v:lta 1285 Vestmanlannissa maksettuna säännöllisenä 
verona, mutta todennäköisesti on sekin alkuaan kuulunut vapaaehtoisiin 
tai puolipakollisiin verolahjoihin. Maakuntalakien edustamana aikana, 
s.o. pääasiallisesti 1200-luvulla, maksettiin Ruotsissa jo yleisesti 
pysyviäkin veroja, missä laivamuonaa (skipvist) tai sotavelvollisuuden 
lunastusta eli sotalomaveroa (ledungslama), missä kinkeriä kuninkaan 
matkakestityksen lunastamiseksi (gingärd) tai samanaikaisesti 
useammanlaisia veroja. Tähän vanhimpaan verokerrokseen on luettava 
vielä sukuvero (settargiäld), joka mahdollisesti oli tuon tarunomaisen 
nefgiäldin jatkoa.[14]

Kuten E. Hildebrand on huomauttanut, eivät vanhimmat verot Ruotsissa 
aina näytä syntyneen vapaan sopimuksen pohjalla; Sigtunan aikakirjoissa 
kerrotaan Uplannin talonpoikain kapinan johdosta joutuneen maksamaan 
veroja.[15]

Muuten oli kuninkaan hankittava omat tulonsa ja palvelijainsa – 
ensimäisten kruunun virkamiesten – hyvitykset osittain 
yksityistaloudella, kuten muittenkin suurmiesten, osittain kuninkaalle 
vähitellen myönnetyillä tai hänelle muuten karttuneilla julkisilla 
eduilla: kruunun tiloista (Upsala öd; Tanskassa Konungslef), jotka jo 
alkuansa lienevät olleet kuninkaan yksityisistä tiloista erotettuja 
tiloja, salamurhasakoista ja sittemmin muunlaisistakin sakoista, 
perijättömäin perinnöistä, sekä asumattomain maitten omistamisesta ja 
asuttamisesta.

Ensimäisten Folkunga-sukuisten hallitsijain aikana Ruotsin 
kruununtalous ja verolaitos nähtävästi ripeästi edistyi ja juurtui. 
Niiltä ajoilta varsinaisesti alkaa Ruotsin verotushistoria.[16]

Suomen verolaitosta voi sanoa kirkon perustamaksi. Ensimäisen 
ristiretken jälkeen oli kirkko lähes vuosisadan ainoa hallinnon hoitaja 
ja verottaja Suomessa, sikäli kuin täällä hallintoa ja verotusta niinä 
aikoina oli olemassa. Katolisella kirkolla oli jo Suomeen tullessaan 
valmis hallintojärjestelmä, jota se saattoi sovelluttaa tänne, heti 
kuin olot suinkin sen myönsivät. Tähän järjestelmään varmaan jo alusta 
asti niinkuin myöhemmin kuului kirkon taloudellisten etujen valvominen. 
Piispan kymmenysten ja muittenkin kirkollismaksujen suorittamisessa 
tavataan Lounais-Suomessa muotoja, jotka ilmeisesti ovat peräisin 
kristinuskon ensi ajoilta maassamme.

Kuinka kauan kirkko täällä yksinänsä harjoitti verotusvaltaa, siitä ei 
ole tarkempia tietoja. Eräässä keskiaikaisessa aikakirjan katkelmassa 
kerrotaan, että Bero piispa 1200-luvun puolivälissä olisi luovuttanut 
suomalaisten veron kuninkaan käsiin.[17] Yleisesti myöskin uskotaan 
saman aikakirjan katkelman ja Suomen piispain kronikan tiedonantoa, 
että kirkko (papisto) piispa Ragvaldin aikana (k. 1266) rupesi 
kantamaan n.s. ruokalisäveroa (matskott).[18]

Kirkon ja kruunun aikaisimpain verotulojen suhdetta eivät nämä 
aikakirjain tiedonannot kumminkaan riittävästi valaise. Emme tiedä, 
mikä se vero, "tributum", oli, jonka piispa kuninkaalle luovutti, 
emmekä myöskään, oliko ruokalisävero korvaus kirkolle vähää ennen 
menetetyistä verotuloista, kuten yleisesti otaksutaan. Kun näyttää 
varmalta, että piispat Suomessa ovat ensimäisinä kehittäneet 
paikallisverojen ulkopuolelle kuuluvaa pysyvää yleistä verolaitosta, 
niinkuin yleensäkin maan keskushallintoa, ja kun 1300-luvulla huomaamme 
kruunun veronkannossaan ja hallinnossaan noudattavan samoja tapoja, 
vieläpä toimivan yksissä piispan hallinnon kanssa, näyttää 
luultavimmalta, että mikäli kruunulle luovutettiin kirkollisia veroja 
ne olivat piispan tuloja. Mutta siinä tapauksessa seurakuntain 
papistolle maksettua ruokalisäveroa tuskin voi pitää kruunulle 
luovutettujen tulolähteitten korvauksena.

Kirkosta aivan riippumattakin oli jo 1200-luvulla Suomessa alkanut 
säännöllinen veronmaksu kruunulle. Ahvenanmaa on todistettavasti 
muinoin suorittanut merisotavelvollisuutta (ledung), johon kuuluvan 
sotalomaveron (ledungslama) järjestämisessä siellä tapaamme samoja 
muotoja, joita Skandinavian maissa käytettiin 1100-luvun lopulla ja 
1200-luvun alkupuolella. Samantapaisia muotoja tavataan myös
Varsinais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla. Tämä vero on vanhin tunnettu 
kruununvero Suomessa.

Keskiaikana maksettiin Suomessa yleisesti linnanvoudeille erinäisiä 
lahjaveroja. Vaikkemme voi tarkemmin määrätä aikaa, jolloin nämä verot 
ovat tulleet käytäntöön, voimme kuitenkin niiden laadusta ja niiden 
suoritustavoista päättää, että ne ovat ikivanhoja ja kuuluvat 
vanhimpaan veroryhmään maassamme.

Yltympäri keskiajan Suomea tavataan useanlaisia kruunulle suoritettuja 
karja- ja ruokaveroja, jotka kaikki kuuluvat alkuperäisenä pidettävään 
kuninkaankinkeriin. Tämän veron tapaamme kehittyneenä 1300-luvun 
alussa, mutta hyvin luultavasti on sekin melkoista vanhempi.

Muita keskiajan kruununveroja – paikalliset verot ja rasitukset tässä 
sivuutamme – emme yhtä suurella varmuudella voi väittää 1300-lukua 
vanhemmiksi.

Myöhempiin keskiaikaisiin veroihin verrattuina vanhimmat kruununverot 
olivat vähälukuiset ja varmaan myöskin vähemmin raskaat. Mainittavampaa 
eroa niiden ja Ruotsissa käytettyjen verojen välillä ei voi havaita.

Varhaisen keskiajan kruununtalous Suomessakaan ei saattanut perustua 
pysyviin veroihin. Kuninkaan tai hänen valtansa edustajain tuli 
täälläkin hankkia suuri osa tulojansa muilla keinoin. Ruotsin vallan 
alusta asti kantoi kruunu täällä sakkoja, ja kuten Yrjö Koskinen on 
huomauttanut, oli kruunun sakotusvalta täällä yleensä suurempi kuin 
Ruotsissa – yksi niitä harvoja aloja, joissa Suomi esiintyy kuninkaan 
voittomaana, Ruotsin vanhain maakuntain vastakohtana.[19]

Myöskin uutisasutuksista oli kruunulla jo vanhimpana aikana Suomesta 
tuloja, sillä täällä, kuten yleensä muuallakin Europassa, jo varhain 
katsottiin kruunun omiksi kaikki sellaiset metsät, saaret ja 
asumattomat alat, joilla ei ollut määrättyä omistajaa.

Kruunun talouden varsinaisena pohjana keskiajan vanhimpana aikakautena 
Suomessa olivat kruununkartanot,[20] joita todennäköisesti oli kaikissa 
Suomen pääseuduissa. Emme tunne tarkemmin näiden kartanoiden 
syntymisseikkoja, mutta voimme olettaa, että ne ainakin osittain ovat 
saaneet alkunsa vanhemmilta omistajilta anastetuista maista, samalla 
tavoin kuin katolinen kirkko otti haltuunsa pakanallisia uhrilehtoja. 
Suomen vanhat kruununkartanot vastasivat oikeudellisesti täydellisesti 
Ruotsin "Upsalan tiloja" ja pidettiin ne nähtävästi jo alusta alkaen 
erillään kuninkaan yksityisistä kartanoista. Kruununkartanoiden 
varsinainen kukoistusaika oli todennäköisesti 1200-luvun puolella, 
sillä 1300-luvun alkupuolella, hallinnon keskityttyä suuriin 
keskuslinnoihin, kruununkartanolaitos jo ilmeisesti oli rappiolla.

Tällainen kartanolaitos sopi täydellisesti 1200-luvun yleiseen 
hallintojärjestelmään, joka perustui kiertotalouteen. Siihen aikaan 
näet ei vielä ollut pysyviä hallituskeskuksia, vaan kuninkaat ja 
valtaherrat kulkivat joukkoineen paikasta paikkaan, kartanosta toiseen 
nauttimassa veronsa ja saatavansa ja suorittamassa virkatehtävänsä. 
Kruununkartanoitten mukaan Suomi jakaantui lukuisiin pieniin 
kartanolääneihin, joihin kuului pääkartano sekä pienempi 
"lampuotilääni", jonka asukkaat pitivät kartanon viljelykset ja 
rakennukset kunnossa. Muut talonpojat kaiketi määrätyiltä alueilta 
kuljettivat veronsa näihin kartanoihin ja mahdollisesti suorittivat 
niihin käräjänpito-, työ- ja kyytivelvollisuutensa.[21]

Kun kuningas harvoin lienee liikkunut Suomessa ja hänen arvatenkin oli 
vaikea hoitaa kruununkartanoita omaan laskuunsa, käytettiin Suomen 
kruununkartanoita varmaan yleisesti läänitykseksi kuninkaan miehille. 
Nämä kruununkartanoitten läänimiehet olivat kuninkaanvallan edustajia 
Suomessa ja siten maamme ensimäisiä kruunun virkamiehiä.

3. LINNAKAUSI.

Kolmannen- ja neljännentoista vuosisatain vaihteesta alkoi Suomen 
hallinnon ja verojen historiassa uusi aikakausi. Näiden aikakausien 
eroavaisuuden voimme lyhimmästi ilmaista nimityksellä "kartanokausi" ja 
"linnakausi", koska edellisen aikakauden tunnuksellisten 
kruununkartanoitten, paikallishallinnon ja paikallisverojen sijalle 
jälkimäisellä aikakaudella tulivat suuret keskuslinnat, linnahallinto 
ja linnaverot.

Tämä muutos oli yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen mukainen. 
Ruotsi vähitellen joutui lähempään yhteyteen ritari- ja läänitysvaltaisen 
Europan kanssa. Kallis ratsupalvelus syrjäytti pohjoismaissakin 
kansanomaiset sotatavat ja joudutti sotilaallisen rälssisäädyn 
muodostumista. Mahtavimmat ylimykset, kuningassuvun jäsenet etupäässä, 
rakensivat suuria linnoja, pitivät kalliita hovia ja suuria 
ratsumiesjoukkoja ja harjoittivat omin uhkinsa rohkeaa valtiollista 
keinottelua. Kruunun linnat ja läänitykset joutuivat suureksi osaksi 
korkeasukuisten, usein ulkomaalaistenkin ylimysten käsiin.

Kruununkin oli vastaavalla tavalla muutettava hallintoansa. Koti- ja 
ulkomaiset valtasuhteet pakottivat sen keskittämään voimansa varmoihin 
linnoihin ja hankkimaan palvelukseensa suurempia ratsujoukkoja; uudet 
olot muutenkin suuresti laajensivat kruunun toimialoja ja 
virkamiehistöä.

Tähän kaikkeen ja lisäksi kuninkaan suuresti laajenneeseen 
hovitalouteen tarvittiin paljon varoja, sitäkin kipeämmin kun kruunu 
läänitysten kautta menetti suuren osan entisiä tulojansa. Kruununtalous 
muuttui monimutkaiseksi läänitystaloudeksi (tilitys-, sopimus-, pantti- 
y.m. läänit), mutta yleinen, kansan suurta enemmistöä koskeva seuraus 
ajan yhteiskuntakehityksestä oli verojen ja rasitusten suuri 
kasvaminen.

Suomessa niinkuin Ruotsissakin oli linnatalous tämän uuden järjestelmän 
varsinaisena keskuksena ja ylläpitäjänä. Tänne perustettiin suuria 
linnoja, joista tuli laajain linnaläänien – Suomen historiallisten 
maakuntain – sotilaallisia ja hallinnollisia pääpaikkoja. Viipurin 
linnan perustamista voitaneen pitää uuden kauden alkumerkkinä, sillä 
tämä linna riimikronikan mukaan alun pitäin rakennettiin kivestä ja 
tuli heti laajemman valtiollisen toiminnan tukikohdaksi. Muut
suuret maakuntalinnat muodostettiin nähtävästi vanhemmista 
kuninkaankartanoista ja kartanolinnoista. Ainakin jo v. 1308 oli 
maassamme kolme suurta linna-aluetta – Turun, Hämeen ja Viipurin –, 
joita niiden linnain päälliköt hallitsivat.[22] V. 1326 mainitaan 
Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa, vieläpä Hämekin ja "muita maita" 
Turun linnan alueeseen kuuluvina,[23] mistä päättäen maassa 
puheenalaisena aikana oli vain kaksi päälinnaa. Ahvenanmaalle, 
läntiselle Uudellemaalle ja Satakuntaan myöhemmin 1300-luvulla 
rakennetut maakuntalinnat, jotka täyttivät vanhempain 
kruununkartanoitten sijan, olivat, kuten Pohjanmaankin maakuntalinna, 
hallinnollisesti verraten itsenäisessä asemassa, mutta niiden 
valtiollista ja sotilaallista merkitystä ei voi verrata Turun ja 
Viipurin linnain merkitykseen.

"Hallintoon – lausuu Styffe 1300-luvun Ruotsista – kuului oikeittain 
vain linnain ja niiden miehistöjen ylläpitäminen, missä linnoja oli, 
sekä kruunun tulojen kokoaminen läänistä".[24] Paikalleen sanottu 
Suomestakin. Linnahallinto ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista, 
kuin tästä ehkä voisi luulla, vaan kehittyi se kylläkin monimutkaiseksi 
vanhain ja uusien tapain kudokseksi.

Linnatalous nieli nyt kaikki vanhat verot, ja lisää veroja tarvittiin 
välttämättä. Silloisella asteellaan kruunu vielä eli kädestä kärsään 
kykenemättä omasta kohdastaan mitään aikaan saamaan; pienimpiinkin 
uusiin menoihin tarvittiin ammentaa varoja alkulähteestä, talonpojan 
voimasta tai aitasta ja kukkarosta.

Näinä linnainrakennusaikoina linnatyövelvollisuus monenmoisine 
rakennusaineveroineen, ajoineen, "pitkine töineen" ja päivätöineen tuli 
yleiseksi pysyväksi rasitukseksi. Tunnettua on, että Albrekt 
Meklenburgilainen v. 1367 käski siirtää pois Kokemäellä olevan linnan, 
koska se tuotti kansalle liikoja rasituksia, ja että Viipurin ja 
Uudenmaan linnaläänin talonpojat samaan aikaan niskoittelivat 
säännöllisten kruununverojen ja palvelusten (seruicia) suorittamisessa 
Viipurin linnaan.[25] Margareta kuningattaren aikana päivätyöveroja 
Ruotsissa erityisesti järjestettiin. Kaikesta päättäen tämä rasitus 
Suomessa oli hyvin kiusallinen ja aiheutti työkapinoita ja lakkoja, 
jollaiset myöhemminkin uuden ajan alussa olivat hyvin tavallisia. 
Kaikissa päälinnoissa, varsinkin Viipurin linnassa, myöhemmin ajoittain 
myöskin parissa sivulinnassa (Raaseporissa ja Kastelholmassa) 
ylläpidettiin lukuisaa varustusväkeä, johon pääasiallisesti kuului 
ratsumiehiä eli "huoveja". Linnaväkeä ja sen ratsuja elätettiin 
kiertotapaan, kuljettamalla niitä pitäjissä ja verokunnissa 
ruokaruotsilla.

Alkujaan kaiketi sellainen kestitys ja ylläpito kuului ainoastaan 
kiertomatkoilla liikkuvalle kuninkaalle (kuninkaan-kinkeri); Ruotsin 
maakuntalait eivät muunlaista matkaveroa tunne tai tunnusta. Myöhemmin 
siitä siellä kehittyi pysyvä kruununhevosten syöttövero (årliga hästar, 
kungshästar). Suomen ruokaruotsi oli toisenlainen, sillä täällä 
kulkivat miehet ratsujensa mukana ja kiertoretki oli samalla verojen, 
rästien ja sakkojen ulosottomatka. Se oli siten mitä tärkein osa 
linnahallinnosta ja todennäköisesti sen mukana kehittynyt, joskin se 
alkujuuriltaan saattoi olla vielä vanhempi.

Turun ja Viipurin linnain isännät olivat useimmiten sijaiskuninkaan 
vallalla varustettuja valtakunnan virkamiehiä, ja muittenkin linnain 
voudit hoitivat lääninsä hallintoa hyvin itsenäisesti. Tämä hallinto 
tapahtui samaan ikivanhaan kiertotapaan, jota aikaisemmin lienee 
noudatettu kartanokauden hallinnossa niihin kuuluvilla alueilla. 
Linnanisännät siis tekivät säännöllisiä kiertomatkoja pitääkseen 
käräjiä ja valvoakseen veronkirjoitusta ja -kantoa, omia erityisiä 
saataviansa unohtamatta. Alemmillakin virkamiehillä, alavoudeilla, 
kirjureilla, yksin kyökkimestareilla ja kellarirengeillä, piti näillä 
jokatalvisilla ja -kesäisillä voudinmatkoilla olla lahjansa ja 
saatavansa. Nämä vanhat voudinkestitykset ja käräjäkinkerit sulautuivat 
pian erityiseksi nimismiesveroksi, joka kuitenkin vasta 1400-luvulla 
esiintyi täysin muodostuneena säännöllisenä paikallisverona.

Tämän yhteydessä on huomautettava oikeuslaitoksen eristymistä 
linnahallinnosta ja joutumista uudenlaisten laamannien ja 
kihlakunnantuomarien hoidettavaksi, mikä muutos lienee tapahtunut
Maunu Eerikinpojan maanlain käytäntöön tullessa 1300-luvun 
loppupuolella. Linnaläänien jakautuminen pienempiin kihlakuntiin ja 
nimismiehenptäjiin näyttää olleen edellämainitusta kehityksestä 
riippuva seuraus.

Selväpiirteisen kuvan linnakauden verojärjestelmästä antaa Maunu 
Eerikinpojan v. 1340 laatima asiakirja, jolla hän neljäksi vuodeksi 
luovuttaa Turun, Hämeen ja Viipurin linnat Dan Niilonpojalle. 
Asiakirjan mainitsemat verot jakautuvat seuraaviin ryhmiin: (1) 
kuninkaanvero, joka Suomesta (Turun läänistä) ja Ahvenanmaalta oli 
kuninkaalle edelleenkin kokonaisuudessaan lähetettävä ja johon kuului 
turkiksia, selvää rahaa, voita ja karjaa, sekä "kuninkaan karpio"; (2) 
linnain rakennusverot ja (3) linnanvoudin- ja linnaväen-verot.[26] V. 
1346 laatimassaan jälkisäädöksessä Maunu kuningas ja Blanka kuningatar 
luettelevat Suomesta tulevina kuninkaan saatavina veron, selvän rahan, 
ruiskarpion ja haukkaveron.[27] Tästäkin asiakirjasta näemme, mitä 
veroja siihen aikaan oli kuninkaalle Ruotsiin lähetettävä.

Vaikka useat keskiajan verot olivat samat tai samanlaatuiset koko 
maassa tai suuressa osassa maata, oli kuitenkin jokaisella 
linnaläänillä oma yhdenmukainen, mutta muista lääneistä poikkeava 
verolaitoksensa. Nämä osittain hyvin suuretkin eroavaisuudet johtuivat 
eri heimojen alueitten ikivanhasta taloudellisesta kannasta ja 
tavoista, mutta epäilemättä myöskin siitä, että kunkin linnanläänin 
verolaitos oli järjestetty läänin muodostamisen yhteydessä, eri aikana 
ja eri oloissa.

Mutta linnakauden veroissa oli samankin läänin alueella suuria 
paikallisia eroavaisuuksia. Niin etenkin nimismiesverossa; Hämeessä ja 
Varsinais-Suomessa sitä tuskin kahdessa pitäjässä maksettiin samalla 
tavalla. Tämä omituinen kirjavuus on selitettävä linnakauden 
valtiolaitoksen jo ennen mainitusta kehittymättömyydestä ja 
heikkoudesta. Ei ollut vielä keinoja, joilla verotus olisi saatettu 
järjestää yhdenmukaisesti ja pysyvästi koko valtakunnassa. Veroista oli 
kruunun sovittava maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa – niitä 
vastaan oli hallituksella kyllin sanan- ja arvovaltaa.[28] Samaa 
valtiolaitoksen heikkoutta todistaa verojen jakamis- ja 
kantamistapakin, kruunu kun yleensä peri lääniltä, kihlakunnalta tai 
pitäjältä määrätyn joukon veroesineitä tai määrätyn summan rahaa, mutta 
ei puuttunut niiden jakamiseen yksityisten maksajain kesken, jotka 
siinä kohden jäivät oman paikallishallintonsa varaan; miten verot 
lopulta tasattiin, se toisinaan pysyi verokunnan talonpoikain 
salaisuutena – kunnes Kustaa Vaasa sitäkin seikkaa rupesi peräämään.

4. YLIMÄÄRÄISET VEROT.

Linnakauden verottajalle eivät riittäneet lisätytkään vakinaiset verot. 
14. vuosisadan alusta alkaen otettiin kansalta ehtimiseen ylimääräisiä 
veroja eli apuveroja milloin mitäkin tarkoitusta varten. Ensimäisiä 
apuveron ottajia Suomessa lienee ollut Birger kuninkaan veli Valdemar 
herttua, joka v. 1302 tuli Suomen herttuaksi ja lääniherraksi.[29] 
Valdemar ja Eerik herttuat samoinkuin kuningaskin olivat tavattoman 
ankarain veronkiskojain maineessa. Kuninkaan verotustoimet saivat 
näihin aikoihin Gotlannin, Helsinglannin ja Smålannin talonpojat 
nousemaan vaarallisiin kapinoihin. Herttuain tiedetään v:sta 1310 
alkaen joka vuosi ottaneen n.s. "markka"-veroja (markgälder), joita 
maksettiin talonpojan omaisuuden ja perusteella kolmekin kertaa samana 
vuonna, markka (täysitilalta) kullakin kerralla. Markkaverojen ohella 
tai lomassa Valdemar herttua kiristi myöskin ylimääräisiä kinkerejä. 
Niinpä vaati hän kultakin talonväeltä (hjonelag) lehmän, 6 leiv. 
silavaa ja 6 leiv. voita, ja kultakin talonisännältä pannin maltaita, 
saman verran ohrajauhoja, kanan ja 1/2 hanhea, ennen määrätyn 15 
ruispannin ja 1/6 härän lisäksi. Nämä verot epäilemättä joutuivat ensi 
sijassa herttuan alaisen Suomen asukkaiden suoritettavaksi.[30] Myöskin 
Suomen kirkkoa herttuain kiristykset näkyvät koskeneen, kuten ilmenee 
paavin v. 1317 antamasta suojeluskirjasta, joka oli osoitettu m.m. 
Turunkin piispalle.[31]

Tällaiset verotusolot saattoivat Ruotsin valtaneuvoston v. 1319 
tekemään ylimääräisiä veroja vastaan tunnetun päätöksensä, jolla 
laittomat verot kiellettiin. Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan oli 
kuninkaalla lupa ottaa apuveroa ainoastaan muutamissa määrätyissä 
tapauksissa. Mutta hyvät päätökset ja säännökset eivät näy vähentäneen 
näitä veroja. Uusi markkavero (pro solucione marce) määrättiin v:n 1326 
aikoina Skarassa tehdyllä sopimuksella suoritettavaksi niinkuin näkyy 
Matti Kettilmundinpojan jälkisäädöksestä, jossa myöskin mainitaan tätä 
veroa olleen Suomesta (Varsinais-Suomesta) suoritettavana 200 
hopeamarkkaa.[32] Skenningessä v. 1335 tehdystä päätöksestä selviää, 
ettei valtakunnan rahvaan rasittaminen, varsinkaan laiton kestitys ja 
kyyditys, ollut tauonnut, ja Lödösen herrainpäivillä 1346 tehtiin 
jälleen turhia päätöksiä ylimääräisiä kinkerejä ja rakennusveroja 
vastaan. Messeniuksen tiedon mukaan Suomen herttua Pentti Algotinpoika 
1350-luvulla verotuksillaan rasitti Pohjanmaata.[33] Seuraavalla 
vuosikymmenellä Albrekt Meklenburgilainen vaati Ruotsin valtakunnan 
papistolta ja aatelilta tavattoman raskaan tilapäisen tuloveron.[34]

Vuosisadan loppupuolella ylimääräisten verojen maksaminen jo oli 
juurtunut tapa Suomessa. Bo Joninpojan v. 1381 suomalaiselle 
rälssimiehelle antamassa vapautuskirjassa niitä mainitaan vuotuisen 
veron rinnalla niinkuin ainakin säännöllisiä maksettavia.[35] V. 1387 
kuningas nimenomaan valtuutti läänitysmiehensä Jaakko Djeknin 
vuosittain kantamaan lääniksi saamaltaan alueelta tarkoin määrätyn 
avun,[36] joka yksityiskohdissaankin muistuttaa lounaisessa Suomessa 
vielä uuden ajan alussa suoritettua ruoka- ja karjaveroa 
(kuninkaankinkeriä).

Mielenkiintoista on puheena olevaa veroläänitystä koskevassa 
asiakirjassa tavata "bedhas" sana, sillä sitä käytetään siinä samassa 
merkityksessä kuin vanhan saksan "Bede" sana, joka merkitsi 
ruokaveroa.[37] Esikuvat, joita Ruotsin valtakunnassa tähän aikaan 
verotuksessa pidettiin, olivatkin enemmän keskieuroppalaisia kuin 
kotimaisia.

Myöskin markkaverot olivat näihin aikoihin niin yleisiä, että sitä 
tarkoittava verosana "markagield" (margeld) tuli pysyväksi rahaveron 
nimeksi,[38] jollaisena se vielä uuden ajan alussa esiintyi suuressa 
osassa Suomea.

Raskaimmillaan lienevät verot keskiaikaisessa Suomessa ja Ruotsissa 
olleet varhaisempain unionikuninkaitten aikana. Margareta kuningatar ei 
ollut heistä vähimmin vaativa. Ruotsin valtaistuimelle noustessaan 
hänelle myönnettiin koko Ruotsin valtakunnasta "kuningattaren markaksi" 
nimitetty apuvero, jota "jokaisen miehen" oli maksettava markka Ruotsin 
rahaa tai vastaava arvo määrättyjä verotavaroita. Vähää myöhemmin, 
luultavasti Eerik Pommerilaisen kuninkaaksi valitsemisen yhteydessä 
(1396), tuli maksettavaksi n.s. "15 markan vero", jota suoritettiin 
kuten näyttää täysiverottain. Tätä veroa maksettiin v:een 1403 saakka, 
jolloin se lakkasi ja sen sijaan suostuttiin uuden markkaveron 
suorittamisesta. Samaan aikaan Ruotsin valtakunnanneuvosto myönsi 
linnain muonittamiseksi suuren kinkeriveron, johon joka miehen oli 
maksettava lehmä, 2 lammasta, voita ja rukiita.[39]

Aivan sanan mukaan ei siis ollut uskottava kuningattaren vakuutuksia 
eikä Thord Bonden sitoumusta v. 1403 pitää Viipurin läänin asukkaille 
"Eerikin lakia ja oikeutta".[40]

Muuttuneet valtiolliset ja taloudelliset olot, mutta etenkin suuret 
kansanliikkeet lienevät olleet päävaikuttajana siihen, että raskaammat 
apuverot myöhemmin 1400-luvulla olivat verraten harvinaisia. 
Riimikronikka kertoo Kristoffer Baijerilaisen vaatineen tavattomia 
kestityksiä ja Kristian I:n ottaneen uuden laittoman veron.[41] Nämä 
verot mainitaan otetuiksi Ruotsista, mutta arvatenkaan ei Suomeakaan 
unohdettu.

Keskiajan lopulla olivat apuverot Suomessa jälleen hyvin tavallisia. 
Vuosien 1504-1513 aikoina koottiin läntisen Suomen linnalääneistä 
moneen kertaan apuveroja, jotka suoritettiin pääasiallisesti rahassa, 
mutta myöskin verokappaleissa.[42] Kustaa Vaasa oli ahkera käyttämään 
tätä perintötapaa, ja ne muodot, joissa apuveroja hänen aikanaan 
otettiin, luultavasti olivat samoja, joita pitkin myöhempää keskiaikaa 
käytettiin.

Keskiajan ylimääräiset verot jakautuvat kahteen päälaatuun: (1) rahassa 
suoritettuihin (tai laskettuihin) markkaveroihin, joita maksettiin 
monenlaisilla perusteilla – omaisuus- ja tuloverotkin olivat 
tunnettuja –, ja (2) kinkeriveroihin, joita suoritettiin 
verokunnittain. Nämä verot ilmenivät Ruotsin valtakunnassa kasvavan 
ylimysvallan mukana ja olivat raskaimpia muukalaisten häiritsijäin 
aikana. Näiden raskaitten verojen suorittaminen Suomessa todistaa, 
ettei maamme niiden aikana ollut aivan huonossa taloudellisessa 
tilassa.

5. UUDISTUKSIA 1400-LUVULLA.

Eerik Pommerilaisen hallitusajasta voidaan jälleen lukea uuden verotus- 
ja hallintokauden, keskiajan viimeisen, alku. Tällä aikakaudella astui 
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään pari uutta tekijää: Ruotsin 
kotimainen puolue ja kapinoiva kansa. 1400-luvun verohistoria 
Suomessakin on senvuoksi paljon vaiherikkaampi ja tärkeämpi kuin 
edellisen vuosisadan. Pääasiassa kyllä vero-olot vieläkin pysyivät 
entisellä linnatalouden pohjalla, mutta nyt niissä tapahtui 
perinpohjaisia muutoksiakin ja järjestelyjä osittain valtion 
rahataloudellisten tarpeitten osittain veroamaksavan luokan eduksi. 
Ylipäänsä tulivat vero-olot 1400-luvulla maassamme entistä paljon 
vakaammalle kannalle ja järjestyivät muotoihin, jotka sitten pysyivät 
käytännössä kauas uudelle ajalle saakka.

Keskiajan vero-oloissa oli veroamaksavan kansan kannalta kolme arkaa 
kohtaa, jotka pitivät parannusvaatimuksia vireillä: ensimäinen oli 
suoranainen verojen kasvaminen, toinen veronalaisen maan joutuminen 
rälssin alle, minkä kautta veroa maksavan maan kuorma tuli 
raskaammaksi, ja kolmas vihdoin verojen epätasainen jako yksityisten 
veronmaksajain kesken. Näistä kysymyksistä on ensimäistä jonkun verran 
jo edellisessä käsitelty; nyt on kohdistettava huomio toisiin. 

Kuten eräästä v:n 1334 asiakirjasta ilmenee, oli Suomessa jo siihen 
aikaan – ellei jo aikaa ennen – syntynyt selvä ero veromaan ja 
rälssimaan välille.[43] Siihen aikaan jo, kuten samasta asiakirjasta 
voi päättää, rälssimiesten maanostojen ja -anastusten vuoksi veromaa ja 
kruununtulot huolta herättävästi vähenivät. Nämä epäkohdat saivat Maunu 
Liehakon yrittämään, vaikka ei jatkamaan, jonkunlaista rälssin 
supistumista ja rälssin alle joutuneen veromaan peruutusta; 
rälssioikeuksien parempaa valvomista varten hän m.m. rupesi
antamaan rälssikirjoja.[44] Riimikronikan mukaan myöskin Albrekt 
Meklenburgilainen yritti peruuttaa kruunulle kolmatta osaa aatelin ja 
kirkon anastamia tiloja. Mutta vasta Margareta kuningattaren aikana 
huomattiin vaaralliseksi lykätä parannusta.

Eerik Pommerilaista kuninkaaksi valittaessa päätettiin Ruotsissa, että 
kaikki verotilat, jotka Albrekt Meklenburgilaisen hallitsijaksi 
tulemisesta ruveten (1363) olivat joutuneet rälssin alle, olivat 
palautettavat entisille omistajilleen, anastetut tilat ilman korvausta, 
ostetut tilat maksamalla kauppahinnan takaisin. Palauttaminen aiottiin 
saada toimitetuksi puolessa vuodessa. Se vei Ruotsissa kolmetoista 
vuotta, mutta olikin perinpohjainen, sillä tuhansia taloja lasketaan 
sen kautta jälleen joutuneen veronalaiseksi; yksin Vesteråsin läänissä 
oli palautettuja tiloja 500.[45]

Suomessa tapahtui peruutus pääasiallisesti keväällä 1405 pidetyissä 
etsikkokäräjissä, joissa tuomarina ja syyttäjinä toimivat kuninkaan 
valtuuttamat luottamusmiehet. Kutakin kolmea neljää veropitäjää varten 
pidettiin etsikkokäräjät, tammi-, maalis- ja huhtikuussa 1405 Turun 
läänissä, helmikuussa Hämeessä, maaliskuussa Raaseporin läänissä. 
Kruunun saalis oli niissä paikoin, joista tietoja on, sangen runsas, ja 
epäilemättä voidaan koko peruutuksen tulos arvioida sadoiksi 
tiloiksi.[46]

Tämän peruutuksen kautta tuli rälssi- ja veromaan ero entistä 
selvemmäksi, ja seuraavina aikoina sekä kruunu että talonpojat pitivät 
tarkemmin silmällä, ettei veronalaista maata niin helposti kuin ennen 
päässyt pujahtamaan rälssin alle. Sellainen vaara pyöri, milloin esim. 
rälssitilalla oli allaan veromaata tai kun rälssimiehet vaihtoivat 
toistensa kanssa eri pitäjässä olevia sekaluontoisia tilaryhmiänsä. Kun 
esim. Ulvilassa olevan Koiviston ja Huittisten pitäjässä ja kylässä 
olevain rälssitilain omistajat v. 1419 vaihtoivat näitä tilojansa, niin 
järjestettiin asia siten, että Huittisten tilain puolesta tuli 
pysyvästi suoritettavaksi kruunulle kahden savun verot, ja molemmat 
pitäjät myönsivät, että kahden kuninkaansavun verot olivat 
täydellisesti korvatut, niin etteivät kruunun tulot olleet 
vähentyneet.[47] Samoin, kun Yläneen ja Danskilan (Pöytyän veropitäjää) 
omistajat v. 1421 vaihtoivat näitä tiloja, pitäjä antoi samanlaisen 
todistuksen.[48]

Myöskään kirkollisten tilain verovapaudet eivät näinä aikoina olleet 
yhtä helpot kuin ennen. Kemiön pitäjäläiset vaativat v. 1432, että 
eräästä sikäläisestä tuomiokirkon tilasta, jonka verorästit pitäjä oli 
suorittanut, oli tuomiokirkon itsensä vastedes maksettava verot, ellei 
talo voisi nauttia verovapautta.[49] Pöytyän ja Ruskon asukkaat ottivat 
v. 1432 maksaakseen erään talon verot, jotta piispa saisi sen pitää 
verovapaana.[50] Kolmantena tämäntapaisena esimerkkinä mainittakoon, 
että kun v. 1449 piispa valitti Ahvenanmaan pappiloita vastoin Ruotsin 
lakia verotetun, tuomittiin pappilat tosin veroista vapaiksi, mutta 
lisättiin, että jos pappiloille oli jotain veroa laskettu, tuli 
pitäjäläisten siitä vastata, ja että pappikin itsensä tuli suorittaa 
verot siltä maalta, mitä niillä oli enemmän kuin laki määräsi.[51] 
Tapaukset tällaiset osoittavat, että veroasioita nyt toisinaan 
hoidettiin enemmän vanhain lakien henkeen kuin edellisellä 
linnakaudella oli ollut tapana.

Merkillinen Eerik Pommerilaisen ajan verouudistus oli hänen kuuluisa 
verojen rahamuutoksensa, joka pantiin toimeen useissa Ruotsin 
maakunnissa ja Suomessa. Tämän muutoksen kautta kuningas, sanotaan 
Henrik Königsmarkin neuvosta, koetti saada mikäli mahdollista kaikki 
kuninkaalle tulevat verot arvioiduksi ja kannetuksi rahassa. Meillä 
sellainen sopimus saatiin aikaan kuninkaan käydessä Suomessa 
luultavasti 1407. Itse sopimuskirjaa tai sopimuskirjoja ei ole 
säilynyt, mutta vv:n 1414 ja 1419 asiakirjoista näkyvät ainakin asian 
pääkohdat. Veroa oli maksettava kultakin savulta 5, koukulta 2 ja 
bolilta 10 markkaa "eikä enemmän". Vero oli laskettu Turun rahassa[52] 
sellaisen kurssin mukaan, että Turun äyrityinen luettiin 6, Preussin 
killinki 8 ja Tallinnan killinki 3 (Ruotsin) penningiksi. Kaikkia 
veroja ei kuitenkaan vaadittu rahassa, vaan voitiin rahan arvo 
suorittaa tavallisissa verokappaleissa eli n.s. "arvoäyreissä" 
(värdören).

Paitsi säännöstä rahassa arvioidusta pääverosta sisälsi sopimus vielä 
määräyksiä linnain työveroista, joita niinikään muutettiin rahaksi. 
Kaikenlaiset kinkerit ja kestitykset sitävastoin olivat kielletyt – 
niitä oli suoritettava ainoastaan kuninkaan tai kuningattaren maassa 
käydessä tai erikseen niitä vaatiessa. Kieltoa ei kuitenkaan 
noudatettu, kuten kuninkaan omista kirjeistä kyllä selviää.

Myöhemmin kuningas myönsi Turun läänin asukkaille vielä joitakin 
lisähelpotuksia "arvoäyrien" hinnoitteluun, verojen kuljetukseen ja 
maksuaikaan y.m.s. nähden.[53]

Verojärjestelynsä yhteydessä laitatti hallitus nyt, kuten näyttää ensi 
kertaa, suuresta osasta Ruotsia ja Suomea tarkempia maa- tai 
verokirjoja, joihin oli yksityiskohtaisesti merkitty kunkin seudun 
veroyksiöt ja suoritettavat sekä muut vero-olot. Tästä tietolähteestä 
on säilynyt vain muutama niukka v:n 1413 verokirjasta tehty ote, jotka 
Hausen on julaissut.[54]

Suomesta tulevat verot ovat näissä lyhyissä otteissa merkityt rahassa; 
tuotteissa maksetuksi tai maksettavaksi on merkitty ainoastaan osa 
Ahvenanmaan ja Kemin veroja. Viipurin läänistä ei otteissa mainita 
sanaakaan; arvatenkin se lääni on jäänyt Eerik kuninkaan 
verojärjestelyn ulkopuolelle. Veroyksiöinä on otteissa lueteltu Turun 
läänissä savut (1546), bolit (54) ja koukut (345 1/6), Satakunnassa 
savut (837 1/2), bolit (17) ja koukut (664), Raaseporin läänissä 
pitäjät (8), bolit (102) ja miesluku (1011), Korsholman läänissä savut 
(Mustasaaressa 120, Kyrössä 160, Kemissä 20, "Rannassa" 40, Torniossa 
30), Hämeenlinnan läänissä toisessa osassa nimismieskunnat (8) ja 
koukut (400) ja toisessa osassa koukut (555 3/4 ja 2 1/2 kuudesosaa) 
sekä Ahvenanmaalla talonpojat (526) ja nautakunnat (65 1/2).

Huomiota herättää, etteivät veroyksiöt kaikkialla olleet samat saman 
läänin alueella. Niinpä Turun läänissä tavataan ikivanhain 
ruotsalaisten bolien ja hämäläisten koukkujen ohella myöskin savuja. 
Tällainen veroyksiöiden kirjavuus on muisto kartanokauden aikaisista 
verotusoloista. Savut, jotka v. 1413 olivat yleisiä laajoilla aloilla, 
näyttävät edustavan uudempaa verotusta.

Veroyksiöiden suoritettavat maksut ovat yleensä suuremmat kuin 
alkuperäisessä sopimuksessa määrätyt, mikä johtunee osittain siitä, 
että maksut on merkitty Turun rahassa, joka oli 1/4 halvempaa kuin 
Ruotsin raha, osittain ehkä siitä, ettei rahaverosopimus ollut 
kaikkialla samanlainen.

Eri alueitten loppusummat tekivät:

    Turun läänin                         9 832 mk
    Satakunnan                           5 882 mk
    Korsholman läänin                    2 300 mk
    Tornion                                150 mk
    Hämeenlinnan läänin                  4 222 mk 4 äyrit.
    Ahvenanmaan (ilman tuotteiden arvoa)   643 mk
                              koko alue 23 029 mk 4 äyrit.

Turunkin rahassa laskettuna ja huomioonottaen, etteivät kaikki verot ja 
rasitukset sisältyneet tähän rahaveroon, olivat nämä loppusummat 
korkeat ja verot maksajille raskaat. Sata vuotta myöhemmin nousivat 
kruununverot, mukaan luettuina rahaksi muutetut verotavaratkin, samalta 
alueelta tasaisin luvuin n. 15 000 silloiseen (arvoltaan alenneeseen) 
markkaan.[55]

Tämä osoittaa, että Suomen taloudellinen tila viisisataa vuotta sitten 
oli keskiajan loppukauteen verraten harvinaisen hyvä tai että – se on 
luultavampaa – silloinen verotus oli harvinaisen ankara. Aikalaiset 
eivät Eerik Pommerilaisen veronuudistuksiin olleet tyytyväisiä. 
Riimikronikka sisältää pitkiä valituksia veroparsellimuutoksen 
turmiollisuudesta ja silloisten verojen raskaudesta.[56] Toiselta 
puolen ei kuninkaan valtiollisten vastustajain moitteita voi käsittää 
puustavillisesti. Eerik Pommerilainen tuli Suomessa tunnetuksi myöskin 
veronhuojennuksistaan; eivätkä ne olleet ainoat hänen parannuksensa 
täällä. Toimeenpantu verojen järjestely oli jo itsessään edistysaskel. 
Mutta tämä kaikki ei voi kumota sitä tosiasiaa, että verot hänen 
aikaansa olivat hirvittävän raskaat.

Taloudelliseen tyytymättömyyteen yhtynyt valtiollinen ja kansallinen 
tyytymättömyys, jota erityiset seikat kiihottivat, saivat Ruotsissa v. 
1434 Engelbrektin kapinan puhkeamaan. Alkaneessa taistelussa veroseikat 
olivat aivan etualalla. Ensi töikseen helpotti Engelbrekt rahvaan 
veroja kolmanneksella. Myöskin kuningas suostui rauhansovitteluissa 
melkoisiin veronalennuksiin – talonpoikain jouset merkitsivät näinä 
levottomina aikoina tavallista enemmän ja kaikki tekivät heille nyt 
myönnytyksiä.

Suomenkin talonpojille tuli vuoronsa. Juhannuksena 1436 Ruotsin 
valtaneuvosto, arkkipiispa Olavi, drotsi Kristiern Niilonpoika ja 
marski ja valtakunnan päämies Kaarle Knuutinpoika etunenässä, antoi 
merkilliset kaksi julistustansa, joista toisella uskollinen ja 
kuuliainen Suomen rahvas, kun se oli luvannut olla kapinapäällikköä 
itselleen nostamatta, otettiin Ruotsin hallituksen suojelukseen ja 
luvattiin sille samat veronhuojennukset kuin valtakunnan muullekin 
rahvaalle, ja toinen lähemmin määräsi verojen alennukset ja järjesti 
koko verotuksen.

Todennäköisesti Suomen talonpojat saivat kaksinkertaisen 
veronalennuksen: ensinnä kolmanneksen alennuksen, joka asiakirjan 
ilmoituksen mukaan oli jo v. 1435 tullut toimeenpannuksi, ja toiseksi 
sen erityisen alennuksen, joka järjestettiin v. 1436.[57]

Edellisen alennuksen perusteluissa mainitaan, että vero oli 
kuudentoista vuoden ajat ollut kolmatta osaa korkeampi kuin muutoin sen 
kautta, että Turun äyrityinen, joka ennen oli vastannut 6 penninkiä eli 
1/4 äyriä, oli alentunut arvossa 4 penningin eli 1/6 äyrin arvoiseksi. 
Tällainen veronnousu tuntuu kummalliselta ja mainitun laskelman 
pätevyyttä on epäilty. Laskelma on kuitenkin ymmärrettävä. Suomen 
veronmaksajille oli todella myönnetty sellainen etu, että he 
veronmaksussaan saisivat lukea Turun äyrityisen 6 penningiksi, niinkuin 
Eerik kuninkaan kirjelmässä v. 1414 nimenomaan selitetään.[58] 
Myöhemmin (v. 1419) oli Turun rahan huonontuessa kuitenkin ruvettu 
Turun äyrityistä laskemaan vain 4 penningiksi. Veronmaksajat eivät siis 
saaneet nauttia ennen luvattua etuansa, vaan oli heidän maksaminen 
kolmattaosaa suurempi vero. Mutta taloudellisestikin oli vero varmaan 
ylentynyt. Hinnat Suomessa olivat suhteessa oman maan käypään rahaan 
(Turun äyrityiseen) ja, kuten keskiajan hinnat yleensä, sangen hitaasti 
seurasivat rahan hopea-arvon alentumista. On siis hyvin luultavaa, 
etteivät hinnat Suomessa puheenaolevana aikana olleet nousseet samassa 
suhteessa kuin rahan metalliarvo oli alentunut, ja että siis 
veronmaksajat, joiden täytyi suorittaa veronsa käypää hintaa 
kalliimmasti, joutuivat tuntuvaan vahinkoon. V:n 1436 veronalennus ei 
siinä kohden ollut mikään oikea alennus, vaan ainoastaan palaus 
entiselle kannalle.

Erityisen alennuksen järjestely sisälsi seuraavat päämääräykset: (1) 
kaikki maa, mikä tähän saakka oli tullut rälssiksi ja saanut laillisen 
vahvistuksen ja mitä ei ennen oltu poistettu veronalaisesta maasta, oli 
nyt siitä poistettava, niin ettei mitään erimielisyyttä siitä voisi 
syntyä rälssimiesten ja talonpoikain välillä; (2) sen jälkeen oli 
(varmaan siten syntyneen veronmaksuvähennyksen korvaukseksi) 
vähennettävä talonpojilta joka viides savu, ja miesluku ja markkaluku 
(s.o. veroyksiöltä suoritettava veromäärä) jäävä siksi, minä se silloin 
oli; (3) kaikki savut, koukut ja bolit oli tasoitettava pitäjäin kesken 
arviomiesten tutkimuksen mukaan; (4) linnantyö- ja -rakennusverot, 
jotka olivat muutetut rahaveroksi, oli poistettava rahaverosta 
kohtuullisen arvion mukaan.[59]

V:n 1436 verojärjestelyllä on kaikesta päättäen ollut suuri vaikutus 
maamme vero-oloihin keskiajan loppupuolella. Sellaisina, miksi
vero-olot v. 1436 ja sitä seuraavina vuosina muodostuivat, ne sitten 
pysyivät. Turun läänin talonpojille osoitetulla julistuksella 
Kristoffer kuningas v. 1441 Ruotsin neuvoston neuvolla vahvisti 
edellisen veronalennuksen.[60] Samassa julistuksessa annettiin ohjeita 
linnan muonittamiseksi suoritettavan veron määräämisestä. V. 1450 
Kaarle kuningas antoi kirjeen Turun läänistä suoritettavan 
voudinkinkerin järjestämisestä. Nämäkin edellisinä aikoina niin 
epävakaat kinkeriverot siten 1400-luvun keskimaissa näyttävät
Länsi-Suomessa tulleen lailliselle, sopimusperäiselle kannalle. 
Keskiajan verolaitos alkoi olla valmis. Pääasiallisesti sellaisena, 
miksi se puheenaolevina aikoina muodostui, sen tapaamme vielä kauan 
uudella ajalla.

V:n 1436 ja sitä seuraavain veroparannusten yhteydessä tapahtui 
todennäköisesti myös perinpohjaisia uudistuksia maamme pitäjä- ja 
verokuntajaossa. Keskiajan verojen rasittavaisuus riippui suureksi 
osaksi veronsuorittajain ryhmityksestä. Vanhastaan verot suoritettiin 
yleensä siten, että pitäjäin ja sen alaisten verokuntain – bolien, 
nautakuntain, neljänneskuntain, täysiverokuntain – maksettavaksi tuli 
tietty veromäärä, jonka suorittamisesta asianomainen pitäjä tai 
verokunta oli vastuussa. Kun jostakin sellaisesta verokunnasta tiloja 
joutui maallisen tai kirkollisen rälssin alaiseksi tai autioksi, 
suureni siitä toisten maksajain vero ja samanlaisten verokuntainkin 
kesken syntyi ikävää epätasaisuutta. Näiden epäkohtain poistaminen oli 
tärkeää kruunulle ja vielä tärkeämpää talonpojille. Epäkohta oli 
korjattavissa ainoastaan verontasoituksella, s.o. verokuntia oli 
tarpeellisilla siirroilla ja uudestaanlaskemisilla pidettävä keskenään 
niin tasaväkisinä kuin mahdollista. Sentapaista verontasausta tarkoitti 
jo Uplannin lain määräys, että verojen suorittamista varten olivat koko 
hundarin miesluvut verrattavat.[61] Tähän kuuluvia epäkohtia oli 
Suomessakin aikain kuluessa syntynyt paljonkin, kunnes niitä vihdoin 
Engelbrektin kansanliikkeen aikana oli ruvettava korjaamaan. V:n 1436 
suuren veronuudistuksen yhteydessä määrättiin, kuten mainittu, 
ensinnäkin laillinen rälssi kokonaan poistettavaksi veromaan joukosta, 
minkä jälkeen vero (poiston korvaamiseksi) oli alennettava 1/5:lla ja 
lopuksi kaikki savut, koukut ja bolit tasoitettavat pitäjäin kesken.

Tämmöinen tasoitus tulikin toimeenpannuksi. Sen voi päättää jo siitä, 
että itse veronalennus ilman vastaavaa verontasoitusta olisi
menettänyt suuren osan hyötyään. Parhaana todistuksena tasoituksen 
toimeenpanemisesta ovat 1400-luvun loppupuolen verokirjat, joissa 
verokunnat esiintyvät useilla seuduilla täysin samankokoisina.[62] 
Samoin ensimäiset maakirjat uudelta ajalta. Niissä esiintyvä pitäjä- ja 
verokuntalaitos on näet aivan v:n 1436 säännösten mukainen: veropitäjät 
tosin enään harvemmin ovat aivan toistensa kokoiset, vaikka 
sellaisiakin tapauksia on useita, mutta laajoilla aloilla ovat nuo 
tärkeät neljänneskunnat (tai kolmannekset) samassa pitäjässä, jopa 
useankin pitäjän alalla niin tarkalleen toistensa kokoiset, sisältävät 
murto-osia myöten niin samoja määriä veroyksiöitä (savuja, koukkuja), 
että järjestävän käden vaikutus on ihan ilmeinen. Kun rälssit näissä 
pitäjissä ja verokunnissa on jo jätetty kokonaan pois laskusta, ovat 
pitäjät ja verokunnat niinmuodoin saaneet muotonsa sen jälkeen kuin 
vanha rälssi oli muodostunut ja jätetty maalaskusta pois, siis jälkeen 
v:n 1436. Mutta aivan lähelle uutta aikaa ei tämä pitäjäin ja 
verokuntain muodostuminen ole voinut lykkäytyä, siksi paljon todisteita 
keskiajan oloista puheenaolevat maakirjat kuitenkin sisältävät. 
Pitäjäin ja verokuntain yhtäläisyydellä ei olisi uudella ajalla enään 
ollut olemisen syytäkään, koska kruunu tällöin jo kaikin tavoin pyrki 
yksilöverotukseen ja kollektivisen veronmaksun hylkäämiseen. Mistään 
vuotta 1436 nuoremmasta yleisestä pitäjäjaon uudistamisesta eivät 
asiakirjat tiedäkään kertoa. Sen sijaan esiintyy juuri 1400-luvun 
keskivaiheilla veropitäjiä, jotka luultavasti ovat niihin aikoihin 
perustettuja.

Loimaalaiset valituksissaan 1540-luvulta mainitsivat heidän pitäjänsä 
vanhan veronpanon olleen Kaarle kuninkaan aikaisen; silloin oli heidän 
pitäjässään ollut 4 neljänneskuntaa, kussakin 5 savua – siis täälläkin 
sangen tasainen määrä.[63]

Tällä tavoin sai keskiajan verolaitos ulkonaisestikin sisällystään 
vastaavan muodon.

II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA.

1. "VEROT" JA "VAKAT".

Maamme vanhimman vero- ja hallintohistorian jälkiä etsiessä huomio ei 
voi olla kiintymättä muutamiin suomalaisiin nimityksiin, jotka 
näyttävät luovan jonkin verran valoa Suomen suomalaisten heimojen 
yhteiskunnallisiin oloihin ennen historiallisesti tunnettua aikaa.

Eräs sellainen nimitys on vero. Porthan ja Fellman mainitsevat
tämän sanan lapinkielessä (varro) merkitsevän sekä uhria että veroa; 
myös Luulajan lapin murteessa sama sana esiintyy sellaisessa 
merkityksessä.[64] Fellmanin kuvauksesta päättäen lappalaisten "varro" 
kohdistui eläin- eli veriuhriin: "varro muorra" (veropuu) oli puinen 
jumalankuva, joka pystytettiin maahan peitetyn tuohisen uhriastian 
kohdalle ja siveltiin uhrieläimen verellä. Vesisaaren (Vadsön) 
kauppalan lappalaisen nimen "Vera" eli "Värra" Fellman asettaa 
yhteyteen kauppalan entisellä paikalla olleen tärkeän lappalaisen 
uhripaikan kanssa, jota norjalaiset vielä kertojan aikaan kutsuivat 
nimellä "Finne kirke".[65]

Lapin kielen sanan perusteella Porthan arvelee "vero" sanan suomessakin 
alkuaan merkinneen uhria, mutta kristinuskon vaikutuksesta sittemmin 
saaneen maallisen veron merkityksen. Tämä käsitys tuntuu varsin 
hyväksyttävältä: onhan matka luonnollinen ja johdonmukainen uhrista 
uhrivarain keräämiseen, uskonnolliseen verotukseen ja vihdoin saman 
tavan käyttämiseen muunkinlaisia tarkoituksia varten. Uskonnollisen 
verotuksen laajeneminen maalliselle alalle on ollut hyvinkin 
mahdollinen jo pakanallisella ajalla, jolloin uskonnollisten ja 
maallisten asiain välillä ei voi otaksua olleen sellaista selvää 
rajaviivaa, minkä kristinoppi niiden väliin teki. Näin on puheenaoleva 
nimitys omansa tukemaan sitä yleistä katsomusta, että yksi 
julkisoikeudellisen verotuksen juuria menee muinaiseen 
uhriyhteiskuntaan.

Toinen suomenkielinen nimitys, joka samalla tavoin näyttää olevan 
yhteydessä toiselta puolen uskonnollisten uhrien ja toiselta puolen 
maallisen verotuksen kanssa, on vakka.

Tämä sana esiintyy yleisesti Suomen historiallisissa asiakirjoissa 
uuden ajan alussa, ja se on täällä ollut tunnettu niin suomalaisilla 
kuin ruotsalaisillakin alueilla. Ruotsissa sitä ei ole tavattu. Aivan 
yleinen sitävastoin se on ollut Itämeren maakuntain sekä virolaisilla 
että lättiläisillä alueilla.[66] Kun sana ei myöskään liene johtunut 
mistään venäläisestä sanasta, niin sen tunnettu käyttö siten rajoittuu 
Itämeren lähimpiin itäisiin alueisiin.

Nykyisessä suomenkielessä vakka yleisesti merkitsee määrätynlaista 
juuri- tai tuohikoppaa tai puuastiaa, määrätyntapaista viljan
mitta-astiaa tai viljamittaa (määrää), joka on eri seuduilla eri 
suuruinen, missä 4, missä 5 kappaa, j.n.e.[67] Vanhemmissa 
asiakirjoissa vakka yleensä merkitsee määrätyn suuruista 
viljamittaa.[68] Vanhoina aikoina sillä myöskin yleisesti tarkoitettiin 
virkamiehelle maksettua viljapalkkaa, joko tiettyä palkkamäärää tai 
epämääräisesti virkamiehen saatavia yleensä (lukkarin, papin, 
nimismiehen, voudin, tuomarin "vakat").[69] Heinjoelta on tunnettu 
nimitys "vakan talo", jolla on tarkoitettu 1/12 manttaalin tilaa.[70]

Tällaisessa veroa tarkoittavassa merkityksessä vakka sanaa on kauan 
käytetty Itämeren maakuntain lättiläisellä alueella. Saksan kieleen 
lainatulla paikallisella nimityksellä "Wacke" tarkoitettiin 1500-luvun 
lopulla ja seuraavan sataluvun alussa ritaritilaan kuuluvain 
talonpoikaistalojen muodostamaa yhtenäistä piiriä, jonka vastakohtana 
olivat hajatilat; vielä v:n 1744 maakirjassa mainitaan Riian lähellä 
"Wacke" nimellä kolmea 11, 19 ja 28 alustalaistalon muodostamaa piiriä. 
Kun Wacke usein oli yksiönä verojen suorituksessa, kutsutaan Liivinmaan 
tilain maakirjoja nimellä "Wackenbücher", rahavero on "Wackengeld" ja 
maksuajastakin käytetään nimitystä "Wacke".[71] Erinomaisen valaisevan 
ja elävän kuvauksen liivinmaalaisen vakka-piirin verovelvollisuuksista 
antaa Rüssow tunnetussa kronikassaan 1500-luvun loppupuolelta. 
Suomennettakoon tähän asiaankuuluva kohta:

"Mutta liivinmaalaisten vakkain laita on niin, että kaikkien herrain ja 
aatelismiesten kylät on jaettu vakkoihin. Suuria ja varakkaita kyliä on 
vakassa yksi tai kaksi, ja pienempiä ja köyhempiä on useita pantu 
yhteen, niin että itsekullakin herralla ja aatelismiehellä kyläinsä 
luvun mukaan on ollut muutamia vakkoja. Ja kunkin vakan täytyi joka 
vuosi toimittaa herralle tai junkkerille uljaat pidot, joihin silloin 
myöskin kaikkien siihen vakkaan kuuluvain talonpoikain ja 
vapaatalollisten (Landfreien) oli tultava maksamaan herralle tai 
junkkerille vuotuisia verojaan ja maksujaan. Silloin ovat ritarikunnan 
herrat Mikonpäivänä alkaneet pitää vakkoja, joihin myöskin koko heidän 
hoviväkensä ja kaikki ympärillä asuva aateli ja vapaatilalliset, 
saksalaiset ja vierasheimoiset, ovat joukolla saapuneet. Ja kun vero 
oli maksettu, on ruvettu juomaan ja hummaamaan kaikin voimin. – – 
Tätä vakkajuhlaa on kautta koko maan kestänyt Mikonpäivästä jouluun 
kaikkien ritarikunnan herrain, haltijain ja aatelin mailla – –".[72]

Liivinmaalla 1500-luvulla tunnetun perimystarinan mukaan siis vakoiksi 
kutsuttiin määrättyjä verokuntia ja niiden toimeenpantavia veropitoja.

Huomattava on, että suomenkielessäkin "vakat" on tunnettu pitojen 
merkityksessä.[73] Mutta vakkapitojen alkuperä näyttää olevan 
liivinmaalaisia veropitoja vielä vanhemmissa ja aikuisemmissa 
yhteiskuntaoloissa.

Suomalaisilla ja virolaisilla "vakka" sana on merkinnyt myös 
uhriastiaa, uhrivakkaa. Suomalaisilla oli muinoin Ukonvakkansa, joka 
Agricolan tunnetun säkeen mukaan haettiin esille Ukon juhlaan 
kevätkylvön aikana. Virolaisilla oli Kreutzwaldin tietojen mukaan joka 
talossa tuohesta tai päreistä tehty kannellinen Ukolle pyhitetty 
uhrivakka, jota säilytettiin aitassa ja jolle Ukon juhlassa uhrattiin. 
Samanlainen uhrivakka oli virolaisten "Tönne vak" ja "Vana Tönni 
vak".[74]

Meille tunnetussa muodossaan uhrivakat ilmeisesti olivat 
maanviljelysjumaluuden palvelukseen kuuluvia vilja-, leipä- (ja
olut)-uhria. Tässä kohden aitassa säilytetyn joululeivän esillekanto ja 
jakaminen kylvöpäivänä (toukoleipä, kylvöleipä), mikä tapa on tunnettu 
eri tahoilta Suomea, muistuttaa niin läheisesti Ukon vakkaa, että ne 
tuskin ovat voineet olla toisilleen vieraita uhreja.[75]

Vakan merkitys leipäuhrina on myöskin säilynyt nimityksessä 
"leipävakat", joiksi jo v. 1345 Karjalassa ja uuden ajan alussa 
kutsuttiin papinmaksuja, varsinkin rukiissa suoritettua 
papinmaksua.[76] Kun tämän veron aine (rukiit) ja peruste (mies- eli 
taloluku) Savossa olivat samat kuin Hämeen ruokaverossa, vieläpä 
määräkin Savossa oli sama kuin Hämeessä (1 pannin- tai 2 karpion 
"kolmannesta"),[77] täytyy Savon ruisveroa pitää ruokaverona ja 
"leipävakkaa" ruokalisän (matskott) kansanomaisena suomalaisena nimenä. 
Kysymyksessä on kaikkein alkuperäisimmän laatuinen ruokalisävero, sillä 
Ruotsissa oli Helsinglannin lain mukaan ruokalisän pääosana alttarille 
viety leipäuhri[78] – pakanallinen suomalainen vakka kristityssä 
ruotsalaisessa muodossa. Näin saavat luonnollisen historiallisen 
selityksensä vakkauhrit ja vakkanimen kiintyminen erityisesti 
viljamittaan ja jauhovakkaan.

Uhrit ovat helposti voineet tulla suurempain yhdyskuntain yhteisiksi ja 
yksityiset vakkajuhlat suuremmiksi vakkapidoiksi. Agrikolan mainitsema 
kylvöjuhla, johon ukon vakka haettiin, oli yleinen juomajuhla, jota 
arvatenkin vietettiin kokonaisin kylittäin, niinkuin Pohjois-Hämeessä 
vielä viime vuosisadan puolivälissä "Ukon vakkoja" keväällä 
pidettiin.[79] Kustaa Vaasan aikaisessa asiakirjassa Savon asukkaiden 
juomingeista käytetty ruotsalainen nimitys "thordhns gildhe" myöskin 
viittaa yhteiseen Ukon juomajuhlaan.[80] Kurkijoella on "Ukon vakoiksi" 
kutsuttuja pitoja pidetty kesäkuussa kuivuuden aikana.[81] Inkerinmaan 
Tarinaisin kylä on viettänyt yhteistä "Vakkove" nimistä olutjuhlaa – 
ilmeisiä Ukon vakkoja – Eliaanpäivänä.[82] Olemme täten löytäneet 
suomalaisella alueella liivinmaalaisia vakkajuhlia yksinkertaisemman ja 
vanhemman vakkajuhlan.

Tarinaisin Vakkove juhlan olutta varten hankki jokainen isäntä maltaita 
olojensa ja varojensa mukaan. V. 1757 syytettiin muutamia Sortavalan 
Rekolan asukkaita siitä, että he Yrjön päivänä – Ukon vakkoja 
vastaavana juhlana – "olivat kokoontuneet Rekolaan ja koonneet varoja 
yhteisiä pitoja varten".[83] Rautalammilla ja Kurkijoella kustansi 
kukin talo Ukon vakat arvan määräämässä järjestyksessä.[84]

Tällaisesta varain kokoamisesta tai vuorojärjestyksestä määrätyn piirin 
yhteisiä uhripitoja varten, joista niin runsaat vakkamuistot kertovat, 
varmaan on verotuksen alku suomalaisten heimojen keskuudessa haettava.

2. "PEREVAARA", "PITÄJÄ", "POKOSTA".

"Perevaara"-kysymystä on viimeksi ja laajimmin käsitellyt J. V. 
Ronimus. Vatjan viidenneksen verokirjan muutamissa Laatokan 
rannikkopokostoissa esiintyviä "perevaara" nimisiä verokuntia hän kuten 
O. A. Hainari pitää alkuperäisenä suomalaisena (karjalaisena) 
yhteiskuntamuotona, mutta eräitten venäläisten asiakirjain perusteella, 
joissa samannimisiä yhdyskuntia mainitaan Novgorodin alueella, Valdain 
tienoilla, hän katsoo näitä tienoita perevaarain alkukodiksi: "Valdain 
metsäisillä ylängöillä olivat luultavasti jo kaukaisessa muinaisuudessa 
perevaarat syntyneet, täältä ne myöskin pohjoiseen siirtyvien 
karjalaisten mukana olivat Suomeen muuttaneet".[85]

Tähänastiset perevaaran selitykset ovat rakentuneet sille kielelliselle 
otaksumalle, että nimitys johtuisi sanoista "per(h)e" ja "vaara". Tästä 
selityksestä lienee kumminkin luovuttava jo historialliseltakin 
kannalta asiaa arvosteltaessa. Jokaista perevaaraa ei voi selittää 
yhteenkuuluvaksi asutusalueeksi. Kun Niinisyrjän kylän taloja 
Jänisjärven lähellä kuului kahteen Sortavalan perevaaraan, niin tuntuu 
hyvin uskottavalta, että Niinisyrjän asukkaat olivat alkuaan kotoisin 
noista kahdesta perevaarasta.[86] Mutta kun keskellä vanhaa asutusta 
pienellä Laatokan saarella olevan Mäkisalon kylän talot, jotka kaiketi 
muodostivat jokseenkin vanhan yhteenkuuluvan asutuksen, kuuluivat 
neljään eri perevaaraan,[87] niin on vaikea sen perusteella ilman 
muuta väittää, että nuo talot olivat alkuaan tulleet perustetuiksi eri 
perevaaroista käsin. Ei voi kieltää sitäkään mahdollisuutta; mutta joka 
tapauksessa se aika oli verokirjan olojen vallitessa jo ollut ja mennyt 
ja Mäkisalon kylä jo kauan ollut omana yhteenkuuluvana asutuksenaan.

Verokirjasta täysin selviää ainoastaan se, että perevaarat ovat olleet 
määrättyjä veroalueita, joita yhdessä pokostassa on ollut useita. Mutta 
kun Ronimus katsoo niitä alkuperäisiksi asutusalueiksi, joiden 
olemassaoloa veronkantajat vain ovat käyttäneet hyväksensä, näyttää 
uskottavammalta, että perevaarat ovat muodostetut veronkantoa
varten, vaan kerran muodostettuaan muuttuneet uudenlaisiksi, 
verotaloudellisiksi asutusaloiksi. Oli näet luonnollista, että 
perevaaraan sitä muodostettaessa luettiin kaikki perevaaran asukkaille 
kuuluvat etäisetkin omistukset ja että kaikki perevaarasta kenenkään 
omistamattomille takamaille siirtyneet uutisasukkaat joutuivat 
maksamaan veronsa sen perevaaran mukana, josta olivat lähteneet. Sillä 
tavoin saattoi Laatokan rannalla olevana Sorolan perevaaraan kuulua 
kalapaikkoja ja asutuksia Pielisjoella j.n.e. Juuri sellainen tapa 
vallitsi vielä uuden ajan alussa laajoilla aloilla sisä-Suomea. Tämä 
verotaloudellinen asutustapa on omituista suomalaisten alueitten 
keskiaikaisille oloille ja on vanhemman sukulaisuuden pohjalle 
rakentuvan heimokunnallisen asutustavan historiallinen vastakohta.

Joka tapauksessa ovat Karjalan perevaara-verokunnat sangen vanhoja 
laitoksia. 1500-luvun alussa niitä oli tavattavana enään vain Laatokan 
pohjoispuolisella alueella. Verokirjassa mainitaan kuitenkin yksinäinen 
perevaara Sakkulassa, josta päättäen perevaarajako oli ollut 
käytännössä etelämpänäkin.[88]

Ronimuksen esittämäin venäläisten asiakirjain mukaan ovat Novgorodin 
alueen perevaarat olleet ruokaveroja, erityisesti olut- ja 
simakestitystä, suorittavia verokuntia (ven. perevar = oluenkeittovero, 
olut). Siinä on epäilemättä Karjalankin perevaaran alkujuuri. 
Keskiajalla yleisesti, myöskin Suomessa, kinkeriverojen suuruutta 
ilmaistiin niiden tärkeimmän erän, oluttynnörien, luvulla. Aivan oikein 
Ronimus tätä veroa vertaa muinaisruotsalaiseen kinkeriin. 
Vertaamiskohtia löytyy muitakin. Walesin keltiläiset elivät 
heimokaudellaan hajanaisissa asutuksissa, joista oli keinotekoisesti 
muodostettu veropiirejä kinkeriverojen suorittamista varten. 
Intiassakin keinotekoiset veropiirit ovat olleet yleisiä 
alkuperäisimmissäkin oloissa.[89] Sentapainen, sangen vanha kinkeri- 
eli olutkunta lienee ollut Karjalan perevaarakin. Laajemmilla alueilla 
yhdenmukaisesti järjestettyinä veropiireinä Karjalan perevaarat 
varmaankin ovat vieraan verottajan luomia keinotekoisia laitoksia.[90] 
Perevaaran kehitys siis olisi pääpiirteissään samanlainen kuin 
liivinmaalaisen "vakan" tai läntisemmän Suomen suomalaisten 
verokuntain, joista tuonnempana tulee puhe.

Edellä esitettyjen muinaisten olojen perusteella voidaan ottaa 
kysymykseen, eikö "pitäjä" nimityskin alkuperäisesti ole tarkoittanut 
määrätynlaisten verojen suorittamista varten muodostunutta
alueellista yhdyskuntaa.[91] Varmaan pitäjä on katsottava itäisten 
suomalaisalueitten vanhan "pokosta"-laitoksen läntiseksi vastineeksi. 
Venäläiset aikakirjat kertovat suuriruhtinatar Olgan 900-luvun 
puolivälissä säätäneen pokostia Novgorodin suomalaisilla alueilla. 12. 
vuosisadalla pokostia mainitaan verohallinnollisina piireinä. Vatjan 
viidenneksen verokirjassa v:lta 1500 pokosta-laitos esiintyy 
juurtuneena yhteiskunnallisena laitoksena koko Käkisalmen Karjalassa. 
Uusimpain venäläisten tutkijain mukaan pokostat alkuaan olivat 
liikepaikkoja, joihin muinoin eläintenpyytäjät ja hunajankerääjät 
kokoontuivat kaupantekoa, "gost'haa" varten; sellaisia paikkoja 
ruvettiin kutsumaan "pokosteiksi" ja niistä kehittyi veropiiriä.[92]

Samantapaisia keskuspaikkoja ovat myöskin läntisten alueitten "pitäjät" 
alkuaan voineet olla ja siitä kehittyä veropiireiksi. Mutta se aika on 
hyvin kaukana, sillä vanhimmat pitäjät, joiden jälkiä paikallisella 
tutkimuksella on voitu seurata, kuntia, ovat olleet jo kehittyneitä 
maanomistus-yhdyskuntia.[93] On tietysti kulunut pitkiä aikoja, 
ennenkuin maanomistusolot ovat ehtineet täysin mukaantua 
hallinnollisten ja elinkeinollisten tarpeitten synnyttämäin 
yhdyskuntain mukaisiksi. Että kehitys on siinä järjestyksessä 
tapahtunut – s.o. että verollinen ja hallinnollinen alkupitäjä on 
vanhempi kuin maanomistuspitäjä – selviää Karjalan pokostoista 
(pitäjistä), jotka pysyvinä verohallinnollisina piireinä ovat 
ikivanhoja, mutta vasta isonjaon kautta ovat kehittyneet
maanomistus-yhdyskunniksi.[94]

Edellisen nojalla saamme suomalaisten verotuksen ja hallinnon 
alkumuotojen kehityksestä seuraavanlaisen yleiskuvan. (1) lähtökohtana 
on ollut heimokautinen yhdyskunnallinen uhritoiminta, joka on antanut 
aihetta paikalliseen uhriverotukseen ja varmaan muunlaiseenkin 
yhteistoimintaan. (2) Ulkopuolelta tuleva pakkovalta on sittemmin 
aiheuttanut uhriverojen kehittymisen pysyväksi veronalaisuudeksi sekä 
uskonnollisten yhdyskuntain muuttumisen pysyviksi verotus- ja 
hallintopiireiksi. (3) Näin syntyneet uudet olot ovat vuorostaan 
tulleet myöhemmän maanomistuksen ja asutuksen perusteiksi.

III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURL

1. ITÄMEREN MAITTEN MUINAISET TURKIKSET.

Turkisrikkaus saattoi Pohjolan maat jo varhain etelämpäin maitten 
kansain tieto- ja vaikutuspiiriin. Jordanes n. vv:n 551-552 aikoina 
kirjoittamassaan gootilaisten historiassa kertoo svealaisten (Suehans) 
kauppaavan lukemattomain muitten kansain kautta roomalaisten 
käytettäväksi eräänlaisia nahkoja, jotka olivat kuuluisia tumman 
värinsä vuoksi.[95] Toiselta puolen kertovat keskiajan arapialaiset 
maantieteilijät turkiksista, joita Pohjolan maista kaupattiin itämaille 
pääasiallisesti Volgan varrella asuvain kauppakansain välityksellä. Ibn 
Chordâdhbeh 800-luvun keskivaiheilla laaditussa teoksessaan sanoo 
slaavilaissukuisten Russien (ruotsalaisten) kuljettavan slaavien maan 
kaukaisimmista osista saukon (majavan) ja mustien kettujen nahkoja sekä 
miekkoja Roomanmerelle (Mustan- tai Välimeren maihin) ja retkeilevän 
Kaspianmerellekin, jopa Bagdadiinkin saakka.[96] Eräs vähää myöhemmin 
elänyt arapialainen kirjoittaja Ibn Ruste kertoo (v. 912), että 
saarella asuvain ja slaavilaisia hätyytteleväin Russien ainoa elinkeino 
oli soopelin-, oravan- ja muitten turkisten kauppa.[97]

Al-Masudi, joka eli ennen vuotta 950, kertoo, että mustanketun nahkoja, 
jotka olivat kaikista turkiksista arvokkaimpia, saatiin pohjoisessa 
olevasta Burtâsien maasta ja ettei näitä turkiksia ollutkaan muualla 
kuin siellä ja lähiseuduilla. Valkoisen ja punaisen ketun nahkoja 
saatiin samasta Burtâsien maasta, jonka turkiskauppa oli niin laaja, 
että mainittuja turkiksia vietiin Frankkien maahan, Andalusiaan 
(Espanjaan) ja Pohjois-Afrikkaan saakka.

Burtâseja pitävät monet tutkijat mordvalaisina.

Vielä muudan arapialainen Abû Hâmid (1080-1169 tai 1170) kertoo, kuinka 
kauppiaat matkustivat Bulgârista Isû nimiseen uskottomain maahan, josta 
saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat 
itselleen majavannahkoja; Isûn asukkaat taas veivät nämä miekat 
pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne 
soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat 
miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.[98] 
Siinä on muutamalla piirteellä kuvattu koko vaihtokaupan kulku 
Persiasta Jäämerelle ja Jäämereltä Persiaan.

Muillakin arapialaisilla kirjoittajilla on tietoja Wisusta. Jaqutin
(k. 1229) tietojen mukaan oli Wisun maa kolmen kuukauden matkan päästä 
Bulgarista. Majavan-, soopelin- ja oravannahkoja Itilin kauppiaat 
hankkivat Wisusta. Kaikki arapialaiset kirjoittavat tämän maan olevan 
kylmässä pohjoisessa.

Arapialaisten käyttämät Isû ja Wîsu nimet lienevät samat kuin Bremenin 
Adamin (n. 1070) mainitsemat Wizzi ja venäläisen Nestorin kronikassa 
(1100-luvun alulta) mainittu Ves'. Nestorin Ves' tarkoitti Valkeajärven 
seuduilla asuvaa suomalaista (vepsäläistä) heimoa, mutta arapialaiset 
Wisu nimellä mahdollisesti tarkoittivat yleensä pohjoisen Venäjän 
suomalaisia kansoja.[99] Myöhemmätkin arapialaiset kirjoittajat 
kertovat Wisun tavattomasta turkisrikkaudesta.[100]

Haluttua turkistavaraa ei Pohjolan mailta aina hankittu 
kaupankäynnillä, vaan otettiin sitä myöskin maan asukkailta väkisin
tai pysyvänä verona. Svealaiset ja russit, jotka niin aikaisin 
harjoittivat laajaa turkiskauppaa, näkyvät yhtä kauan tunteneen tuon 
toisenkin hankintatavan. Nestorin kronikassa kerrotaan Varjagien
v. 859 tulleen meren takaa ja ottaneen veroa tshuudeilta ja 
sloveeneilta, merjalaisilta, vesseiltä ja krivitsheiltä, muutamain 
kronikkatoisintojen mukaan joka mieheltä valkoisen oravan tai joka 
mieheltä oravan ja kärpän.[101] Kun Venäjän valta oli perustettu, sen 
ruhtinaat kauan aikaa saivat epäilemättä tärkeimmät tulonsa 
turkisveroista. Rurikin seuraaja Oleg (879-912) otti etelässä asuvilta 
drevljaneilta veroa mustan näädännahan asutulta talolta eli 
savulta.[102] Novgorodilaisten mainitaan v. 1018 Jaroslav ruhtinaan 
auttamiseksi nostaneen veroa neljä "näädännahkaa" jokaiselta 
mieheltä.[103]

Tällä tavoin joutuivat suomalaisetkin alueet usein maksamaan veroja 
venäläisille valtioille ja todennäköisesti suoritettiin nämä verot 
pääasiallisesti turkiksissa.[104]

Tämän ajan sotaretkien ja valloitusten tarkoituksena oli nähtävästi 
useinkin ainoastaan verojen otto. Sattuvasti lausuu venäläisistä 
Henrikki Lättiläinen, ettei heidän ruhtinaittensa tapa ollut saattaa 
voitettuja kansoja kristinuskon alaisiksi, vaan pakottaa niitä veron ja 
rahan (tributum et pecuniam) maksamiseen.[105] Useissa tapauksissa ei 
pysyvämpikään venäläisten valta tai hallitus ulettunut yksinkertaista 
verottamista pitemmälle. Veronottajat tekivät säännöllisempiä tai 
satunnaisempia retkiä veronmaksajain alueille, ottivat otettavansa ja 
heittivät maksajat jälleen omiin oloihinsa. Saattoipa parikin 
ruhtinasta tai valtaa kantaa veroja samalta alueelta, ilman että siitä 
syntyi sen kummempia valtio-oikeudellisia selkkauksia. Tällaista 
alkuista laatua oli liiviläisten, virolaisten ja todennäköisesti 
myöskin karjalaisten suhde venäläisiin vallottajiin.[106] 
Turkiskaupalla on siis muinaisuudessa ollut mitä suurin valtiollinen 
merkitys.

Turkistalouden muinaista suurta merkitystä Itämeren itäpuolella 
olevilla alueilla todistaa turkisten yleinen käyttö rahana vanhoilla 
Venäjän ja Liivinmaan alueilla. Tavallisimpina käypinä rahoina (venäl. 
kuny) olivat oravannahat (venäl. belki, belitshnyj meha, bely), joita 
laskettiin nelinkymmenin kappalein (vrt. suomal. "kiihtelys"). 
Arvokkaampia rahoja olivat kärpännahat, joita venäl. nimitys belj 
näyttää erityisesti tarkoittaneen. Nahkarahoja arvioitiin Venäjällä 
yleensä värinsä mukaan, aivan niinkuin keskiajan ruotsissa erotettiin 
"gråverk" ja "hvitskinn". Samalla tavoin kuin Suomessa nahkaisen 
"rahan" nimitys siirtyi metallisen rahan nimitykseksi, samoin Itämeren 
itäpuolella turkikset antoivat nimensä näiden maitten vanhimmille 
metallirahoille.

Nahkain käyttäminen rahana pysyi kauan tapana Pohjois-Venäjällä. 
Aikakirjoissa kerrotaan, että "kunat" (rahanahkat) jätettiin pois ja 
kovat rahat otettiin käytäntöön Pihkovassa v. 1409 ja Novgorodissa 
1410,[107] Mutta vielä senkin jälkeen pysyivät turkikset tärkeänä 
arvotavarana, jota käytettiin veroina ja lunnaina; v. 1425 ottivat 
novgorodilaiset ustjugilaisilta sopiaisia 50 000 oravaa ja 240 
(toisinnon mukaan 2 080) soopelia.[108]

2. VANHIMMAT LAPINKÄVIJÄT.

Norjalainen Ottar, joka 800-luvun lopussa kuningas Alfredille kertoi 
merkillisestä matkastaan Vienanmerelle, kuvaa kertomuksessaan myöskin 
Ruijan lappalaisten silloisia verotusoloja. Lappalaisvero oli 
Haalogalannin ylimysten suurin tulolähde. Veroksi saatiin turkiksia, 
untuvia, mursunhampaita ja mursun- ja hylkeennahasta tehtyjä 
laivaköysiä. Kukin maksoi varainsa mukaan; rikkaimman piti suorittaa 5 
näädännahkaa, 5 porontaljaa, karhuntalja, 10 vasua untuvia, karhun- tai 
saukonnahkainen peski ja kaksi 60-kyynäräistä laivaköyttä, toinen 
mursun-, toinen hylkeennahkainen.[109]

Norjalaisessa Egilin sadussa kerrotaan Ottarin aikalaisen ja maamiehen 
Thorolf Kveldulfssonin tehneen laajoja verotusmatkoja Lapissa 
(Finmarkissa). Pohjoisimpain Lapin seutujen verotus ja ehkä kauppakin 
näinä varhaisina aikoina lienee kuulunut yksinoikeutena Norjan 
kuninkaalle, joka määrätyillä ehdoilla luovutti oikeutensa 
läänitysmiehille. Tällaisia lapinveroa kantavia kuninkaanmiehiä 
näyttävät olleen m.m. edellä mainitut Ottar ja Thorolf. V:n 1100 
aikoina oli lapinvero Sigurd Ranessonin hallussa, jonka kanssa Sigurd 
Jorsalfarer kauan käräjöi tästä verosta; tulot Norjan lapinverosta 
(ynnä lapinkaupasta) laskettiin siihen aikaan 120 hopeamarkaksi, mikä 
oli melkoinen summa. 1300-luvun alussa oli tämä tulolähde kumminkin jo 
melkein kokonaan kuivunut.[110]

Ottarin esimerkkiä seuraten myöhemmät norjalaiset lapinverottajat usein 
jatkoivat matkaansa Vienan vesille saakka. Retkien päätarkoituksena oli 
turkisten hankkiminen. Thore Hund ja hänen toverinsa Karle kuuluisalla 
Vienanmatkallaan v. 1026 tekivät permalaisten kanssa edukkaita 
turkiskauppoja; Thoren mainitaan saaneen sangen paljon oravan-, 
majavan- ja soopelinnahkoja. Rauhallista kaupankäyntiä jatkettiin usein 
ryöstöillä. V. 1222 tekemällään Vienanmatkalla norjalaiset ryöstivät 
suuren saaliin oravannahkoja ja sulatettua hopeaa. Vienankaupan 
turvaamiseksi he v. 1307 perustivat Varjakan (Vardöhusin) linnan.[111]

Norjalaiset eivät olleet ainoita Lapin verottajia. Ottarin 
kertomuksessa kuningas Alfredille sanotaan kainulaisten (Cwênas) joskus 
tekevän erämaan poikki ryöstöretkiä norjalaisten alueelle ja 
norjalaisten joskus kainulaisten alueelle; erämaassa oli paljon järviä, 
joihin kainulaiset taipaleitten yli kantoivat pieniä kevyitä veneitänsä 
käydessään norjalaisia ryöstämässä. Kainulaiset olivat varmaan 
Pohjanlahden itärannikoille ja perille asettuneita suomalaisia. He 
ilmeisesti kilpailivat lappalaisten verottamisessa norjalaisten kanssa 
ja siitä syystä joskus joutuivat kahakkaan heidän kanssansa.

Mutta Lapin raukoilla rajoilla kuljeskeli vielä kolmansiakin 
verottajia. Egilin sadun mukaan Thorolf Kveldulfsson joutui 
lapinveromatkallaan v. 874 kauaksi itään ja lähti pyynnöstä auttamaan 
kainulaisten kuningasta Faravidia kainulaisten alueella ryösteleviä 
kirjaleja (karjalaisia) vastaan. Palkaksi luvattiin Thorolfille 
saaliista yhtä suuri osa kuin Faravid itse sai ja jokaiselle Thorolfin 
miehelle kahden kainulaisen osa. "Mutta kainulaisilla oli sellainen 
laki, että kuninkaan tuli saada kolmas osa saaliista ja lisäksi kaikki 
majavannahat ja soopelinnahat ja näädännahat." Sopimus syntyi ja 
karjalaisia vastaan tehtiin onnekas kostoretki.

Lapin rikkaudet, etupäässä tietysti turkikset, olivat siten jo sangen 
varhaisina aikoina saattaneet norjalaiset, kainulaiset ja karjalaiset
– joukkoon lienee lisättävä vielä ruotsalaiset – käymään kauppa-, 
verotus- ja ryöstöretkillä Lapin laajoilla aloilla ja milloin sopi 
myöskin toisten verottajain alueilla. Näillä retkillä oli epäilemättä 
tärkeä sijansa Pohjolan muinaiskansain taloudellisessa ja 
valtiollisessa elämässä. Hoitaakseen kaukaisia tulolähteitänsä ja 
puoltaakseen omaansa ahnaita kilpailijoita vastaan täytyi lapinkävijäin 
perustaa joitakin alkuisia valtiolaitoksia. Sadun sanat kainulaisten 
kuninkaasta ja saaliinjaosta ansaitsevat siinä kohden huomiota, koska 
se on vanhin ja ainoa tunnettuihin oloihin perustuva tieto pakanuuden 
ajalla suomalaisten keskuudessa tai Suomen alueella vallinneen 
valtiojärjestyksen laadusta.

Jo hyvin aikaisin näkyy karjalaisten valta muita ennen ehtineen 
nykyisen Suomen ja Vienan Karjalan pohjoisille seuduille, aina Jäämeren 
rannoille saakka. Kun karjalaiset joutuivat novgorodilaisten 
alaisuuteen, joutui myöskin lapinverotus Novgorodille. Norjan kuninkaan 
ja Novgorodin ruhtinaan v. 1251 tekemästä sopimuksesta on eräs v:n 1330 
aikoina tehty kirjaanpano säilyttänyt mielenkiintoisia tietoja. Aivan 
niinkuin Itämeren maakuntien alueilla oli seutu, jota kaksi 
valloittajaa verotti, niin täälläkin jätettiin yhteiseksi 
verotusalueeksi Malangin vuonolta Turjanniemeen ja Vieljoelle 
Kantalahden rannalle ulottuva alue. Edelleen selviää, että 
veronalaisuuteen nähden oli rotu ratkaiseva: kaikki karjalaiset olivat 
jäävät Novgorodin alaisiksi, mutta norjalaiset saivat verottaa paitsi 
lappalaisia myös puolikarjalaisia, joilla oli lappalainen äiti. 
Sovitulla alueella verottajat saivat ottaa ainoastaan viisi 
oravannahkaa jouselta.[112] Kaikesta näkyy, että lappalaisten 
suoritettava turkisvero oli varsinaisesti se valtio-asia, joka aiheutti 
pohjoisimpain valtain sopimusten teot niinkuin sodatkin.

Ikivanhaa juurta oli karjalais-novgorodilainen valta myöskin 
Pohjanlahden peräseuduilla. Kemiläisten kuuluisassa valituskirjassa 
v:lta 1490 kerrotaan venäläisten (venäjänkarjalaisten) väittävän
Perä-Pohjolan maitten ja vesien kuuluvan Venäjälle Pyhäjokeen saakka 
etelässä ja venäläisten sillä perusteella vaativan veroa suomalaisilta 
"kolme valkonahkaa mieheltä" sekä puolet lohensaaliista.[113] Tässä 
täysin uskottavassa perinnäismuistossa epäilemättä esiintyy 
karjalaisten muinainen heimo- ja valtaraja muita suomalaisia heimoja 
vastaan sekä ikivanha turkisvero, joka alkuaan oli näiden seutujen 
lappalaisten karjalaisille isännilleen maksettava.

3. HÄMÄLÄISTEN LAPINRETKET.

Ennen historiassa mainittuja pirkkalaisia ja vielä heidän aikanansa 
liikkuivat myöskin hämäläiset lapinretkillä kaukaisilla Pohjan perillä. 
Se tuntuisi melkein uskomattomalta, elleivät selvät todistuskappaleet 
sitä vahvistaisi.

Tornion käräjillä 1420 näet valittivat pirkkalaiset, että 
irtolaismiehet (lösmän) Hämeestä, joilla oli vain hyvin pieniä osuuksia 
lappalaisiin, kuljeksivat kaikkialla Lapissa vahingoittamassa 
varsinaisia verottajia. Valituksen johdosta kiellettiin lapinkäynti 
niiltä, joiden osuus oli kokonaista oravannahkaa pienempi s.o. joiden 
vero kruunulle ei tehnyt kokonaista oravannahkaa. Niiden, joihin tämä 
tuomio koski, tuli luovuttaa osansa lähimmille sukulaisilleen ja 
osaveljilleen.

Toisesta asiakirjasta, joka on v:lta 1454, selviää, että Piitimen ja 
Luulajan pirkkalaiset Länsipohjassa olivat saaneet haltuunsa muutamia 
lappalaisia laillisella jaolla "jakoveljiltänsä Hämeessä".

Muistotarinoita hämäläisistä on Perä-Pohjolassa säilynyt vielä 
myöhempiinkin aikoihin. Erään 1500-luvun Lapin voudin muistoonpanon 
mukaan olivat pirkkalaiset tulleet Hämeestä, asettuneet Kemiin ja 
Tornioon ja retkeilleet aina Kuolan niemimaalle saakka. Myös 
paikannimet sellaiset kuin Hämeenjärvi ja Hämeenlammet Kiimingin ja 
Haukiputaan rajamailla sekä Hämeenperän kallio Olhavan ja Kuivaniemen 
välillä[114] saattavat olla muistoja hämäläisten retkistä täällä 
saakka.

Perä-Pohjolassa retkeilleet hämäläiset ovat varmaan lähinnä olleet 
Satakunnan asukkaita. Siihen viittaa sekin, että Bo Joninpoika
Perä-Pohjolaa koskevissa asioissa v. 1374 vetosi myös Kokemäen ja 
Pirkkalan asukkaiden vanhimpain todistuksiin.[115]

Lappalaisten ja hämäläisten näissä asiakirjoissa ja muistoissa 
esiintyvä suhde on sangen omituinen. Ei tunneta mitään hämäläistä 
valtiota eikä mitään hämäläistä kuningasta tai ruhtinasta, jonka 
alamaisia lappalaiset olisivat olleet. Ylipäänsä ei puheena oleva suhde 
ole verrattava historiallisen ajan valtiollisiin alistussuhteisiin. 
Sitä ei voi käsittää muuksi kuin alkuisimmaksi rodulliseksi 
valtasuhteeksi, joka on verrattava klassillisen muinaisuuden orjuuteen.

Miten tämä hämäläisten ja lappalaisten suhde oli alkanut ja kehittynyt, 
siitä ei ole mitään varmoja tietoja. Saatamme ainoastaan arvella, että 
alkuperäinen rotuerilaisuus, hämäläisten korkeampi yhteiskunnallinen 
kehityskanta ja kaiketi myöskin turkiskaupan aiheuttamat taloudelliset 
edut ovat olleet muutamia syitä lappalaisten joutumiseen hämäläisten 
naapuriensa valtaan.

Lappalaisten rodullinen alamaisuus nähtävästi järjestyi 
yksinkertaisimpaan perhevaltaiseen tapaan. Määrätyillä hämäläisillä 
suvuilla tai perheillä oli heimon takamailla lappalaiset orjaperheensä, 
joiden tuli suorittaa omistajalleen tietyt verot. Isännyys niinkuin 
orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi 
hämäläisen isäntänsä veronalaisuudessa kunne kulkikin, Länsipohjaan 
saakka jouduttuaankin, niinkuin asiakirjat selvästi kertovat.

Hämäläisten kiinnyttyä maanviljelykseen lappalaisten verot 
luonnollisesti muuttuivat maatiloihin kuuluviksi tuloiksi. Se näkyy v:n 
1390 lahjakirjasta, jolla Maunu Kasi lahjoitti tuomiokirkolle Vanajassa 
olevan Kantolan tilan "sen talon alle kuuluvine lappalaisineen".[116] 
Vanha verotusoikeus muuttui näin maaomaisuuden tapaiseksi, tuli 
jakojen, vaihdon ja kaupan alaiseksi, niinkuin asiakirjat kertovat. 
Tästä syystä ja vielä enemmän kaiketi lappalaisten yhä kauemmaksi 
siirtymisen vuoksi lapinkäynti etelämmillä hämäläisalueilla keskiajan 
kuluessa vähitellen lakkasi tai muuttui lappalaisten hylkäämäin 
erämaanpaikkain omistamiseksi. Ne hämäläiset taas, jotka eivät 
lappalaisistaan luopuneet, saivat etsiä niitä Kemin ja Tornion 
takamailta ja muuttaa pirkkalaisiksi Perä-Pohjolaan.

4. PIRKKALAISET.

Myöhemmin keskiajalla pirkkalaiset esiintyvät isäntinä ja verottajina 
suuressa osassa Lapinmaata. Kun näiden lapinkävijäin olot suuressa 
määrin valaisevat Perä-Pohjolan ja etelämmänkin Suomen alkuisia 
yhteiskuntaoloja, on lyhyt katsaus niihin tässä paikallaan.[117]

Nimitys "pirkkalainen" lienee alkuaan merkinnyt yksinkertaisesti vain 
kauppamiestä ja johtunee muinaisruotsalaisesta sanasta "birka", 
kauppala, kauppapaikka. Perä-Pohjolan pirkkalaiset esiintyvät keskiajan 
loppupuolella järjestettynä kauppakuntana, joka harjoitti Lapin 
verotusta ja kauppaa yksinoikeutenaan kuninkaan suojeluksessa ja 
suorittaen kruunulle määrättyä veroa.

Oikeuksia nauttivain Perä-Pohjolan pirkkalaisten luku oli verraten 
vähäinen. 1500-luvun puolivälissä oli heitä Piitimessä 16, Luulajassa 
15 ja Torniossa 19; keskiajalla oli lukumäärä arvatenkin vieläkin 
pienempi. Kansallisuudeltaan pirkkalaiset nimistä päättäen olivat 
suurimmaksi osaksi ruotsalaisia ja vain pieneksi osaksi suomalaisia, 
nekin yksinomaan Kemissä ja Torniossa asuvia. Näillä pirkkalaisilla oli 
kieltämättä hämäläisiä (satakuntalaisia) alkujuuria. Mutta aikain 
kuluessa arvatenkin monen hämäläisen lapinosuudet olivat joutuneet 
Perä-Pohjolassa vakituisesti asuvain kauppiaiden käsiin. Näitä 
kauppiaita oli kaiketi alkuaan Ruotsin ja Suomen eri tahoilta 
kerääntynyt Perä-Pohjolaan, missä he ja heidän jälkeläisensä asuivat 
talonpoikais-porvareina harjoittaen maalaiselinkeinoja, mutta ensi 
sijassa lapinkäyntiä.

Jo 1300-luvulla nämä pirkkalaiset muodostivat pysyviä kauppakuntia, 
jotka olivat järjestetyt myöhempäin aikain kauppakomppaniain tapaan. 
Oikeutensa pirkkalaiset saivat turvatuksi v. 1328 Helsinglannin 
asukkaitten kanssa tekemällään sopimuksella, v. 1358 kuninkaan 
vahvistamilla erioikeuksilla ja useilla myöhemmillä oikeuskirjoilla.

Pirkkalaisten kauppakuntia oli neljä, nim. Luulajassa, Piitimessä, 
Torniossa ja Kemissä, joista paikoista niillä oli nimensäkin. Kullakin 
kauppakunnalla oli oma kauppa- ja valta-alueensa, mitkä vastasivat 
myöhempiä pitäjiä. Kauppakunnalla oli yksinoikeus harjoittaa 
lapinkäyntiä alueellaan. Nähtävästi suorittivat saman alueen 
pirkkalaiset retkiänsä osittain yhdessä. Muudan Lapinvouti kertoo v. 
1602 pirkkalaisten jakavan kannetut verot arvalla keskenään 
"perintölaskunsa" mukaan.

Pirkkalaisten isännyys Lapissa oli ikivanhaa perhevaltaista laatua. 
Piitimessä v. 1424 tehdystä pirkkalaisten lapinkäyntiä koskevasta 
sopimuksesta näkee, että lappalaiset olivat henkilöllisesti jaetut 
pirkkalaisten kesken. Kun uuden ajan alussa mainitaan Tornion ja Kemin 
pirkkalaisilla olleen kullakin omat lapinkylänsä, niin sillä ilmeisesti 
tarkoitettiin kylässä asuvia määrättyjä sukuja tai perheitä eikä kylän 
maita.

Mutta kehittyvät asutus- ja hallinto-olot aiheuttivat lappalaisten 
vero-oloissa erikoisia muutoksia. Monet lappalaiset joutuivat maksamaan 
veroa yhtaikaa kahdelle isännälle, torniolaiselle ja kemiläiselle. Tämä 
seikka varmaankin johtui Perä-Pohjolan seutujen jakamisesta 
määrättyihin pirkkalaisalueisiin (pitäjiin) ja lappalaisten 
siirtymisestä toisesta tällaisesta alueesta toiseen. Sellainen kahden 
isännän alainen lappalainen maksoi kuten ennenkin yhden veron, mutta 
vero jaettiin tasan vanhan heimollisen ja uuden alueellisen isännän 
kesken. Sillä tavoin kehittyneemmät valtiolliset ja hallinnolliset 
seikat muuttivat alkuperäisiä lapinkäyntioloja.

Piitimen sopimuksessa v:lta 1424 mainitaan tärkeimmät kauppatavarat, 
joita pirkkalaiset tapasivat lappalaisille myydä. Niitä olivat verkot, 
kirveet, padat ja kattilat, porot ja ruokatavarat. Mutta lappalaiset 
olivat tarkimmasti jaetut pirkkalaisten kesken, ja ainoastaan 
suurimmassa hädässä, kun hengen pelastaminen oli kysymyksessä, sai 
pirkkalainen auttaa toisen pirkkalaisen lappalaista ja sen jälkeen 
pitää lappalaista määrävuodet kauppa-alaisuudessaan.

Pirkkalaiset kuten tietty eivät ainoastaan käyneet kauppaa lappalaisten 
kanssa, vaan myöskin verottivat heitä. Näistä lappalaisten maksamista 
veroista on tarkempia tietoja v:lta 1553. Tornion Lapissa maksoi siihen 
aikaan kukin lappalainen vuotuista veroa ("Tornion veroa") 3 
porontaljaa tai 3 näädännahkaa tai 6 leiv. haukia, kinkeriä (gingärd) 
väen (lapinkävijäin) elatukseksi 1 leiv. haukia tai määrän poronlihaa, 
ja lisäksi vielä lahjanahkoja, joita Tornion lappalaiset puheenaolevana 
vuonna antoivat 5 suden, 1 mustan ketun, 1 ristiketun ja 1 siniketun 
nahkan. Kaikki nämä verot maksettiin alkuaan pirkkalaisille, vaikka v. 
1553 jo kuninkaan vouti kantoi lahjanahat. Tämä verotusjärjestelmä on 
hyvin muinaisaikainen, mutta varsin täydellinen määrättyine 
vuosiveroineen ja veronkantoretkineen ynnä niihin kuuluvine 
kinkereineen ja lahjoineen. Pirkkalaistoiminta Lapissa antaa 
yksityiskohtaisen, elävän kuvan maamme muinaisimmista kauppatavaroista 
ja verokäytännöstä.

Verraten myöhään esiintyy kruunu Lapin verottajana. Helposti näkee, 
että pirkkalaisten oikeudet Lapissa olivat vanhemmat, kruunun 
nuoremmat. Pitkään aikaan ei kruunun verotus suoranaisesti koskenut 
lappalaisia, vaan ainoastaan pirkkalaisten harjoittamaa lapinkauppaa. 
V. 1528 tehdyn sopimuksen mukaan tuli Tornion pirkkalaisten maksaa 
kruunulle vuodessa 16 kiihtelystä oravannahkoja ja 4 näädännahkaa, mikä 
oli kahta vertaa suurempi vero kuin ennen.

Jo aikaisemmin oli kruunulla ollut Pohjois-Ruotsissa omiakin 
lappalaisia, joita se verotti. Samoin piti kruunu jo 1400-luvulla 
pirkkalaisten Lapissa erityistä lapinvoutia, joka ratkaisi lappalaisten 
ja pirkkalaisten oikeusasioita. Kustaa Vaasan aikana pirkkalaiset 
vihdoin kokonaan menettivät veronkanto-oikeutensa. Lappalaiset 
muuttuivat silloin kruunun alamaisiksi ja pirkkalaiset jäivät vain 
erioikeutetuiksi Lapin kauppiaiksi. Kemin lappalaisten kruununvero teki 
1530-luvulla yhteensä 7 näädännahkaa.[118]

Tämän kruunun turkisveron suoraa jatkoa on kalastaja-, tunturi- ja 
metsälappalaisten vielä meidänkin aikanamme valtiolle maksama vero 
("Lapin vero").[119] Se on Suomen vanhin vero ja sen juuret johtavat 
pakanuuden aikoihin saakka.

5. PIISPAN "KILTTI".

Piispalle kanonisen oikeuden mukaan maksettavaan veroon (piispan 
kymmenyksiin) nähden 1300-luvun alkupuolella, jolta ajankohdalta tästä 
verosta on tarkempia tietoja, havaitaan Suomessa toisistaan eroavia 
alueita. "Suomalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja 
alisen Satakunnan vanhoilla suomalaisilla rintamailla ja muutamilla 
muilla pienemmillä Lounais-Suomen seuduilla sai piispa kolmanneksen 
ruiskymmenyksistä ja puolet kevätkylvökymmenyksistä. "Ruotsalaisen 
oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan 
ruotsalaisilla rintamailla, joillakuilla myöhemmin syntyneillä 
suomenkielisilläkin uutisasutusseuduilla samoinkuin "Uudenmaan 
oikeudessa" s.o. Uudellamaalla ja Länsi-Karjalan rannikkoalueella
sekä vielä suurimmassa osassa Pohjanmaan rannikkoja sai piispa 
kymmenyksikseen "nokkaverovoita", jota maksettiin henkiluvun mukaan. 
"Kyrön oikeuden", "Hämeen Turkisoikeuden" ja "Karjalan oikeuden" 
aloilla s.o. ylisessä Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja suurimmassa 
osassa Karjalaa vieläpä Pohjanmaalla Kemin alueella (Kemin, Iin, 
Limingan ja Saloisten vanhoissa pitäjissä) ja osassa Isoakyröä, 
lyhyesti Suomen sisäosissa maksettiin piispan vero turkiksissa.

Piispan turkisverosta on verraten aikaisia tietoja. Niiden mukaan 
olivat hämäläiset maksaneet piispalle alkuaan neljä nahkaa, mutta Maunu 
piispa (1291-1308) oli venäläisten hävitysten vuoksi helpottanut Hämeen 
asukkaille neljännen nahkan, joka sitten jäi maksamatta, kunnes Upsalan 
arkkipiispa tuomitsi hämäläisen jälleen maksamaan piispalle kaikki 
neljä nahkaa.[120] Kun v. 1239 Savon asukkaat velvoitettiin maksamaan 
samanlaisia kymmenyksiä kuin heidän naapurinsa Hämeessä,[121] koski 
tämä määräys varmaan myöskin piispalle suoritettavia nahkoja, joita 
myöhemminkin Savossa mainitaan. V. 1331 vahvisti Maunu kuningas piispan 
ja Viipurin linnaläänin sopimuksen, jonka mukaan oli maksettava 
kultakin "suitsulta" (savulta) Karjalan oikeudessa kaksi hyvää 
valkonahkaa.[122] Ylä-Satakunnan turkisverosta piispalle ei ole näin 
varhaisia tietoja, mutta kun niillä seuduilla muuten noudatettiin samaa 
kirkollista verotusta kuin Hämeessä, ei ole syytä katsoa ylisen 
Satakunnan jääneen turkisverotuksen ulkopuolelle. Pohjanmaalta 
suoritettavista piispan turkiksista ei ole suoranaisia todisteita, vaan 
muista seikoista päättelemme sen sielläkin olleen käytännössä.

Edellisestä havaitsemme, että turkisverojen maksaminen piispalle oli 
sisä-Suomessa tapana jo ensimäisinä kristillisinä aikoina. Vastoin sitä 
mielipidettä, jonka mukaan turkisvero olisi ollut muka aikaisemman 
viljakymmenyksen lunastus,[123] on tätä turkisveroa pidettävä 
alkuperäisenä piispankymmenyksenä. Viljaa saivat sisä-Suomen
asukkaat kaskistaan jo näihin aikoihin varmaan vielä enemmän kuin 
rannikkoseutujen suomalaiset; Karjalan vanhimpain kymmenyssääntöjen 
mukaan olivat kaikki papin ja kirkon maksut, yksin käsityöläisten ja 
renkienkin, suoritettavat viljalla tai sillä lunastettavat. Mutta 
suitsujen piispalle maksettavat kaksi valkonahkaa eivät olleet viljalla 
lunastettavia.[124] Viljan säännöllinen kuljettaminen kaukaisista 
maanääristä piispalle Turkuun olisi aikaisen keskiajan oloissa 
käytännössä ollut sangen vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Jo siitä 
syystä oli piispanveroksi valittava toinen verokappale, ja siksi oli 
tietenkin sopivin sisämaitten arvokkain tuote, turkikset.

Tämäntapainen luontaisvero suoritettiin muinaisissa oloissa 
järjellisimmin metsääkäyväin miesten tai isäntäin luvun mukaan. Siten 
oli Perä-Pohjolassa vielä uuden ajan alussa jousi, yleensä kaikkien 
turkisverojen maksuperuste. Etelämmässä Suomessa ei piispan 
turkisveroja säädettäessä nähtävästi enään eletty yhtä alkuperäisissä 
oloissa. Mutta ei siellä myöskään vielä oltu niin kehittyneissäkään 
oloissa, että tarkempaan maanarvioimiseen (maalukuun) perustuva verotus 
olisi saattanut tulla käytäntöön. Senvuoksi karjalaisilla ja 
hämäläisillä alueilla piispan nahkavero suoritettiin alkuperäisen 
taloluvun mukaan. Suitsu (rök), jonka perusteella tämä vero "suitsu", 
v:n 1345 asiakirjassa mainitaan Karjalassa suoritetuksi,[125] näet 
merkitsi siinä maakunnassa vielä myöhempäinkin aikain veroselitysten 
mukaan isäntälukua tai talouslukua (alkuperäistä mieslukua), eikä 
mitään maalukua. Hämeessä suoritettiin valkonahat mahdollisesti jo 
alkuansakin koukun perusteella,[126] mutta Hämeen koukku ei 
alkuperäisesti merkinnyt määrättyä maalukua, vaan täysitilaa, täyden 
tilan isäntää. Voinemme siis pitää varmana, että piispan turkikset 
sisä-Suomessa vanhimpina aikoina maksettiin talon eli isäntäluvun 
perusteella.

Keskiajan piispoille maksetut turkikset olivat tavallisia oravannahkoja 
arvokkaampia nahkoja, etupäässä näädän ja kärpän. V:n 1331 asiakirja 
niistä käyttää latinankielistä nimitystä "bonas pelles", ruotsiksi 
"huitskin" ja suomeksi "palke".[127]

Piispan turkisveron vaiheita keskiajalla voidaan osittain seurata 
myöhempäin asiakirjain avulla.

Katolisen ajan lopussa olivat valkonahat jo tulleet niin harvinaisiksi, 
että piispan saatava yleisesti maksettiin rahassa; Kustaa Vaasan 
hallituksen alussa nämä rahat muitten piispain tulojen mukana joutuivat 
kruunun haltuun.

Tällä rahamaksulla oli uuden ajan alussa nimenä kiltisrahat. Niitä 
kannettiin tarkalleen turkisveron entiseltä alueelta, mutta niinkuin 
yleensä kaikkia vanhempain aikain rahaveroja ei miesyksiön, vaan 
maayksiön perusteella.

Ylä-Satakunnassa oli v. 1551 kiltisrahoja maksettava 3 äyriä kultakin 
"kirkon koukulta".[128] Hämeessä maksettiin näitä rahoja Hollolan 
kihlakunnassa samoin 3 äyriä koukulta, mutta muissa osissa maakuntaa 
kultakin koukulta 4 äyriä ja rälssikoukulta 3 äyriä.[129] Karjalan 
oikeuden alalla maksettiin kaikkialla kiltisrahoja 1 äyri (4 killinkiä) 
"verolta", jota täällä käytettiin maalukuna.[130] Savossa oli 
maksettava kiltisrahoja 12 penninkiä (1/2 äyriä) koko ja 6 penninkiä 
puolelta verolta; kokoverot täälläkin perustuivat maan 
arvioimiseen.[131] Pohjanmaalla maksettiin piispan vero Kemissä 
kiltisrahoissa,[132] ja suomalaisella Etelä-Pohjanmaalla suoritettiin 
"nokkaverovoin sijasta" s.o. piispanveroksi kiltisrahoja maaluvun 
mukaan, punnanmaalta 1 äyri.[133]

Siitä säännöllisyydestä, millä kiltisrahoja uuden ajan alussa koko 
sisä-Suomessa maksettiin, voidaan päättää aikaisemman turkisveron 
yleisyyttä samalla alueella.

Paitsi vanhaa piispan kilttiä esiintyy uuden ajan alussa toisia, 
kruunulle suoritettuja kilttiveroja, jotka vaativat huomiotamme.

Kemin alueella kutsuttiin kilteiksi verojousia s.o. miehiä, joilta 
pääveroa kannettiin; joskus kutsuttiin kiltiksi itse pääveroa.[134] 
Täällä siis kiltti merkitsi sangen alkuista maallista veroa.

Karjalan oikeuden vanhalla alueella kutsuttiin kilteiksi eräitä 
verotettuja metsäkappaleita.[135] Ajan veroselityksistä nähdään, että 
nämä metsäkappaleet olivat yhteismaalla eli kruununmaalla ja että 
niistä otettiin kruunulle erityistä veroa. Erittäin yleisiä olivat 
tällaiset kiltit Lapveden seuduilla. Kilteiksi sanottuja "ulkomaita" 
eli pikku metsiä, joissa oravia ja jäniksiä pyydettiin, mainitaan v. 
1539 Lapvedellä 168 ja Taipaleessa 180.[136] V:n 1558 aikoina mainitaan 
samain seutujen kilttien olevan kruununmaalla ja niitä käytettävän 
kaskenviljelykseen.[137] Äyräpään puolella samaan aikaan ilmoitetaan 
kilttien olevan "jäniksen metsästykseen tai kaskeamiseen", sittemmin 
vain kaskenviljelykseen käytettyjä verotettuja "kruunun ulkomaita" tai 
"kihlakunnan ulkomaita", mutta täällä ei niiden luku näy olleen niin 
suuri kuin Lapveden seuduilla.[138]

Näistä tiedoista päättäen kruunun kiltti ilmeisesti on merkinnyt 
verometsää tai metsäveroa.

Erittäin huomattava on Lapveden seutuja koskeva tieto, että
kiltti-metsiä vielä uuden ajan alussa käytettiin oravain ja jänisten 
metsästykseen. Siitä päättäen on kilttivero tarkemmin määrättynä ollut 
metsästysvero. Myöskin kiltin ja verojousen samuus varmaan johtui 
metsästysverosta.

Metsästysvero edellyttää, että metsästysmaat ovat jollakin tavoin 
jaetut veronmaksajain kesken. Lapveden kilttimetsissä niin olikin 
laita, koskapa kilttien (joiden nimenomaan aina sanotaan metsiä 
merkitsevän) lukumääräkin ilmoitetaan. Myöskin läntisemmillä, Hämeen ja 
Satakunnan alueilla nautittiin erämaitten metsiä muinoin määrätyissä 
kappaleissa, joita kutsuttiin miehenmetsiksi (mans skog) tai 
miehenosiksi (mans del).[139] Tällainen jakaminen on epäilemättä 
johtunut ensi sijassa metsästyksestä ja sen muinaisesta suuresta 
taloudellisesta arvosta.

Oravain ammunta oli vielä myöhemmällä keskiajalla yleinen 
kansanelinkeino Suomessa. V. 1374 mainitaan oravimetsää Lammilla, v. 
1390 puhutaan Vanajan Kantolan ja v. 1437 Kokemäen Grootilan 
oravimetsistä niinkuin talon tarvemetsistä ikään.[140] Läntisemmässäkin 
Suomessa oravimetsät siis ovat muinoin olleet tärkeitä 
erikoisomistuksen alaisia tiluksia.

On täysi syy pitää vanhaa kruunulle maksettua kilttiveroa 
metsästysverona ja saattaa se yhteyteen muinaisen piispankiltin kanssa. 
Kruunun ja piispan kiltit esiintyvät samoilla itä- ja pohjois-Suomen 
alueilla. Molemmilla puheenaolevilla veroilla on sama nimi. Molemmissa 
veroissa on ilmeisiä metsästysveron piirteitä. Huomautettakoon tässä 
erityisesti Savon kirkollisten kiltisrahain ja "veron" yhteyttä. 
"Kiltti on", eräässä Savon verokirjassa selitetään, "missä
talonpojalla on puoli veroa tai kolme".[141] Savon verot muodostuivat 
"veronahoista", joilla uuden ajan alussa tarkoitettiin kaskiviljelystä, 
mutta alkuperäisesti varmaan metsästysmaita.

Piispalle muinoin maksettu turkisvero tämän mukaan on ollut 
metsästysvero, jota maksettiin määrätyiltä metsäkappaleilta.

"Jouset", "savut" ja "koukut", joiden perusteella 1300-luvulla piispan 
turkisverot maksettiin, eivät sinänsä ilmaise tämän veron kaikkein 
alkuperäisintä maksuperustetta, vaan on siihen kuulunut myöskin 
määrätyn metsästysalueen omistaminen, siis kuhunkin "jouseen" myös 
metsästysmaa. Piispan turkisveron jäljet johtavat sangen vanhoihin 
aikoihin ja hyvin aikuisiin heimokunnallisiin oloihin, joihin verraten 
maataloudelliseen koukkuun perustuva verotus jo tuntuu suurelta 
edistykseltä. Alkuperäisellä perusteella kiltti-veroa kauimmin 
maksettiin Perä-Pohjolassa, jossa taloudellinen elämä kauimmin pysyi 
alkuperäisellä heimokunnallisella kannalla.

Piispan turkisveroa lienee pidettävä vanhimpana varsinaisesti 
historiallisena verona Suomessa.

Kiltti-sanan kielellistä johtoa ei tähän saakka lukuisillakaan 
yrityksillä ole onnistuttu tyydyttävästi selvittää.[142] Huomattava on 
suomalaisten käyttämän "kiltis", "kiltti" sanan samanlaisuus ikivanhain 
skandinavialaisten veroa merkitseväin sanain "gild", "gäld", "gille" 
kanssa. Näillä nimityksillä pohjoismaissa pakanuuden ajoilta saakka 
ilmaistiin etenkin maanvuokramaksua[143] ja Suomessakin 
maanvuokramaksusta keskiaikana ja myöhemmin yleisesti käytettiin samaa 
nimitystä.[144] Toiselta puolen "gjald" (gäld, gild) muinaisten 
skandinavialaisten verokäsitteissä merkitsi pakollista veroa. Tällaista 
muinaisaikaista veroa näyttää Suomen kiltti merkinneen. Se on kaiketi 
aikoinaan ollut ainoa yleinen vero, joten siitä voitiin käyttää 
yleisnimeä kiltti. Mahdollisesti pidettiin piispain vaatimaa veroa 
alkuaan jonakin vuokramaksuna, jonka kirkko kantoi vastakäännetyiltä 
suomalaisilta metsänkävijöiltä, heille vastavuoroon metsästysonnea 
antaen.

6. TURKISKÄRÄJÄT.

Piispan itsen oli koottava nahkaveronsa. Tämä selviää Albrekt kuninkaan 
kirjeestä v:lta 1364, jossa kuningas kertoo Hemminki piispan 
valittaneen, että vaikka vanhoista ajoista saakka piispa itse tai hänen 
erityiset lähettinsä olivat saaneet periä nahkaveronsa ilman mitään 
vähennystä samassa tilaisuudessa, jossa kuninkaan vero kannettiin, niin 
nyt olivat kuninkaan veronkantajat häirinneet piispan veronkantoa 
lykäten sen myöhemmäksi ja siten tuottaen piispalle vahinkoa; sen 
vuoksi kuningas nyt kohtuuden nimessä ja sakkojen uhalla määrää, että 
sekä kruunun että piispan nahkaveron kantaminen on tapahtuva 
yhdenaikaisesti ja täysin tasapuolisesti, missä nämä verot olivat 
samanlaiset.[145] Muutamaa vuotta myöhemmin (1370) piispa määrää tämän 
Albrekt kuninkaan säännön noudatettavaksi Savossa mainiten hämäläisten 
ja satakuntalaisten sitä noudattavan ja uhaten 3 markan sakolla, ellei 
nahkoja määräajassa suoriteta.[146]

Luonnolliselta näyttää, että piispa kantoi turkisveronsa tavallisilla 
tarkastusmatkoillaan, jotka todennäköisesti suoritettiin talvisin. Ne 
1300-luvun piispanmatkat, joiden päivämääristä on tietoja, tehtiin 
vuoden parina ensi kuukautena.[147] Talvikinkeriä ilmeisesti tarkoitti 
Juvan seurakuntalaisten sitoumus v:lta 1442;[148] tuskinpa olisi 
piispan ollut mahdollistakaan muulloin kuin talvisin liikkua 
hevosjoukkonsa kanssa Savon sydänmailla.

Piispan virkatoimiin kuului myöskin käräjäin (piispankäräjäin) 
pitäminen, joilla piispa käytti hänelle kuuluvaa tuomio- ja 
sakotusvaltaa. Luonnollisimmin nämä käräjätkin pidettiin piispan 
tavanmukaisten virkamatkain yhteydessä. Uuden ajan alussa 
piispankäräjiä pidettiin yleisesti kahdesti vuodessa, talvella ja 
kesällä.[149]

Hämeessä kutsuttiin Kustaa Vaasan aikana piispan käräjiä 
"kilttikäräjiksi", ilmeisesti siitä syystä, että kilttirahat olivat 
siinä tilaisuudessa suoritettavat.[150] Aikaisemmin oli piispan 
talvikäräjillä varmaan suoritettu turkisvero, jonka myöhempi vastine 
kilttirahat olivat.

Joukko merkkejä siten osoittaa, että piispan säännölliset talvimatkat, 
piispan käräjät ja piispan turkisveron kanto kuuluvat yhteen.

Mutta v:n 1364 säännöstä näemme, että piispalla tai hänen 
asiamiehellään oli tapana periä turkisveronsa siinä tilaisuudessa, 
jossa kruununkin veroja koottiin. Kruununveroilla puheenaolevassa 
säännössä tarkoitettiin kruunun nahkaveroa. Se tilaisuus taas, jossa 
kruunun nahkaverot koottiin, oli talvikäräjät. Se oli vanha laajalle 
levinnyt tapa. Helsinglannin lain alueella Ruotsissa maksettiin vero 
muinoin kahdessa osassa ja kahtena aikana, nim. turkisvero (jousivero) 
talvella ja rahavero (maavero) kesällä.[151] Suomen Perä-Pohjolassa 
noudatettiin samaa järjestystä vielä uuden ajan alussa.[152] Muuallakin 
Suomen Pohjanmaalla jaettiin vero talvi- ja kesäveroon.[153] Niinikään 
Satakunnassa.[154] Savossa uuden ajan alussa kannettiin nimenomaan 
nahkaverot talvikäräjillä ja kalaverot kesäkäräjillä.[155] Savon tavan 
kanssa ovat yhdenmukaiset Kaakkois-Hämeen säilyneet tuomiokirjat
1400-luvun jälkipuoliskolta, joiden mukaan sikäläisiä talvikäräjiä 
kutsuttiin myös "verokäräjiksi" (skatting) ja kesäkäräjiä 
"kalakäräjiksi" (fiskting).[156] Tällainen järjestys näyttää sangen 
alkuperäiseltä ja verotuksen alkuajoilta saakka sisä-Suomeen 
kotiutuneelta.[157]

Kun nyt piispan veroa kannettiin talvikäräjillä ja kruunun veroa 
kannettiin talvikäräjillä, käypi hyvin ymmärrettäväksi, että
1300-luvulla piispan ja kruunun veronkantajat saattoivat joutua 
toistensa tielle ja veronkanto vaatia tasapuolisuutta. Piispan 
talvikäräjät, joihin piispa tai hänen edustajansa saapui, ja kruunun 
talvikäräjät, jotka olivat vuoden maalliset pääkäräjät (myöh. 
laamanninkäräjät), lienevät käytännössä olleet samoja tilaisuuksia. 
Upsalan arkkipiispa ja hänen alaisensa piispat ehdottivat v. 1321 tai 
1322 paaville erinäisiä toimenpiteitä, jotta piispantarkastuksilla 
vältettäisiin tunkeilevain aatelismiesten aiheuttamat rasittavat 
kestitykset;[158] tapa ei liene ollut tuntematon Suomessakaan. 
Ainoastaan muistoksi maallisten ja kirkollisten herrain yhteisistä 
käräjistä saatamme ymmärtää sen omituisen seikan, että vielä uuden ajan 
alussa kaikissa Hämeen pitäjissä maaprovasti (piispan edustaja) sai 
puolen puntaa kauroja kruunun käräjäin pitämistä varten kootusta 
nimismiesverosta.[159] Toiselta puolen uuden ajan alussa tapahtui 
usein, että maalliset voudit tai voudinsijaiset istuivat 
provastinkäräjiä, koska niiden tulot nyt kuuluivat kruunulle.[160] 
Maallista ja kirkollista toimintaa ei muinoin aina niin tarkoin pidetty 
erillään.

On siis luultavaa, etteivät piispan talvikäräjät ja kruunun 
talvikäräjät vasta 1300-luvun loppupuoliskon aikana joutuneet toistensa 
yhteyteen, vaan että niillä on vielä vanhempi yhteinen alku, muinaiset 
yhteiset talvikäräjät.

Kun otetaan huomioon, että kirkollinen keskusvalta Suomessa yleensä 
järjestyi aikaisemmin kuin maallinen, on piispankäräjät otaksuttavasti 
vanhempi laitos kuin kruunun käräjät ja vanhin maallinen hallinto niin 
käräjäinpidossa kuin verojen kannossa ja muussakin hallinnossa 
lainannut muodot maamme ensimäiseltä hallinnolta, piispan hallinnolta.

7. TURKISLAHJAT.

Savon linnanvoudin tehtäviin kuuluivat vielä uuden ajan alussa 
säännölliset kiertoretket läänissä oikeus- ja verotusasiain vuoksi. 
Sitävarten piti vouti määrätyissä paikoissa määräaikoina käräjiä. Maan 
vanhan tavan mukaan antoivat talonpoikain omat veronkokoojat, 
neljänneskuntamiehet, näillä käräjillä linnanvoudille minkä mitäkin 
tuomisia, joita sanottiin "lahjoiksi", mutta jotka todellisuudessa 
olivat tarkoin määrätty vero, jota kunkin neljäskuntamiehen 
maksettavaksi karttui kaikkiaan:[161]

    10 oravannahkaa
     1 revonnahka,
     6 jänistä tai 12 jäniksen nahkaa,
     2 leiv. haukia,
     1 punta ohria.

Mutta lisäksi oli Savon neljäsmiesten hankittava viemisiä linnaankin: 
karitsoja, kanoja ja munia, jäniksiä ja lintuja; sitten erityisenä 
lahjana:

    10 oravannahkaa "herranlahjaa"
    10      "       "rouvanlahjaa"
     5      "       "lastenlahjaa"
    10      "       "tulkinlahjaa"
    12 jänistä      "joululahjaa"[162]

Nämä linnaan viedyt lahjat merkittiin linnan tileihin ja tulivat siten 
kuninkaan hyväksi. Savon korkeimmalle herralle ne varmaan olivat 
alkuaan aiotutkin, muukalaiselle valloittajalle, joka tarvitsi tulkkia.

Myös Viipurin läänissä oli uuden ajan alussa säilynyt omituinen 
voudinvero, samantapainen kuin Savossakin. Äyräpään kihlakunnassa 
maksettiin uuden ajan alussa Viipurin linnanvoudille talvikäräjillä 
revonnahka kultakin neljäskunnalta.[163]

On mielenkiintoista, että tapaamme samantapaisen linnanvoudin veron 
muuallakin Suomessa. Hämeen linnanvouti vaati itselleen Jämsästä 
nahkaveron, yhden valitun oravannahkan tai sen sijasta yhden "fyrkin" 
rahaa kultakin talonpojalta, ja karttui siitä nahkoja 4 1/2 kiihtelystä 
(à 40 nahkaa).[164] Tätä veroa tarkoittaa myös Hämeenlinnan v:n 1533 
tileissä mainittu "voudin vero – – 2 kiihtelystä".[165]

Näissä Savon ja Karjalan pääpiirteiltään niin yhtäläisissä veroissa 
ansaitsevat muutamat seikat erityistä huomiota. Ensinnäkin suuri osa 
noita "lahjaveroja" esiintyy uuden ajan alussa vakinaisena linnaan 
suoritettavana kruununverona, jonka vapaaehtoisuudesta ei ole 
jälkeäkään. Toiseksi maksetaan näitä lahjoja kaikkialla linnaläänissä 
niin samalla tavoin, että niitä täytyy pitää maakunnalle 
kokonaisuudessaan määrättynä verona, josta tuskin on tehty sopimuksia 
eri seutujen kanssa. Vielä on huomattava, että näitä lahjoja, sekä 
linnaan vietäviä että linnanvoudille käräjillä annettavia, maksetaan 
verokunnittain (neljänneskunnittain, nautakunnittain).

Kaikki sangen vanhain verojen piirteitä. Epäilemättä meillä näissä 
turkisveroissa on edessämme alkuisin virkamiesvero, piispan turkisveron 
maallinen vastine.

8. "JOUSET" JA JOUSIVEROT.

Suomen, maan etelämpäinkin seutujen, turkisrikkaudesta keskiaikana on 
jo karttunut useita todistuksia. Pari vielä mainittakoon. Pähkinäsaaren 
rauhakirjassa mainitaan Vuoksen seuduilla pesiviä majavia. 
Maksuvälineinä eli "arvoäyreinä" (värdören) olivat turkikset sitä 
yleisempiä mitä niukemmin kovaa rahaa oli liikkeellä. Puoltatoista 
kiihtelystä vastaan "jousinahkoja" v. 1338 pantattiin maata Koroisissa 
Turun lähellä.[166] Keskiajan lopussakin maksettiin sakkoja joskus 
turkiksissa.[167] Vielä uuden ajan alussa ei Savossa maksettu mitään 
veroja rahassa, vaan kaikki suoritettiin luonnontuotteissa, etupäässä 
nahoissa ja turkiksissa, jota varten verokirjoissa oli laadittu 
erityisiä taksoja.[168] Hämeessäkin uuden ajan alussa 
verovelvollisuuksia paikoin vielä lunastettiin nahoilla. Niinpä 
kannettiin muutamilta pitäjiltä yhteensä 8-9 kiihtelystä 
päivätyönahkoja.[169] Samoihin aikoihin kannettiin Hämeessä 13 
kiihtelystä oravia teistä ja silloista.[170]

Muinaisesta turkisrikkaudesta ja turkistaloudesta Suomen hämäläisillä 
ja karjalaisilla alueilla sekä Perä-Pohjolassa on kumminkin puhuvimpana 
todistuksena jousen yleinen käyttäminen veropohjana näillä alueilla.

Jousen tapaamme ensinnäkin vanhoissa kirkon veroissa.

Kirkkojen ylläpitämiseksi suoritettujen kymmenyksien maksamisessa 
keskiajan Suomessa havaitaan samanlainen alueellinen jako kuin piispan 
kymmenysten suorittamisessa. Toisella alueella (n.s. suomalaisen ja 
ruotsalaisen sekä Uudenmaan oikeuden alueella) sai kirkko osansa 
ruiskymmenyksistä, toisella (s.o. hämäläisellä ja karjalaisella 
alueella sekä Perä-Pohjolassa) kirkonkymmenys maksettiin turkiksissa, 
niinkuin piispanverokin.

Kyrön-Hämeen keskiaikaisen kirkollisvero-oppaan mukaan oli kirkolle 
maksettava kultakin jousimieheltä jousinahka tai 1/2 äyrityistä.[171] 
Uuden ajan alussa käytettiin Ylä-Satakunnassa kirkolle menevän 
jousirahan maksajista nimitystä "kirkon orava".[172] Karjalassa oli v:n 
1345 kymmenysjärjestyksen mukaan kunkin jousimiehen maksettava kirkolle 
"jousinahka tai kolmannes viljaa".[173] Samanaikaisen, Kemin ja
Salon pitäjäin kymmenysjärjestyksen mukaan olivat melkein kaikki
Perä-Pohjolan kirkolliset verot "jousinahoissa" maksettavia, m.m. oli 
kunkin jousen maksettava 2 nahkaa kirkon ja papin tarpeeksi ja kirkon 
saatava puolet turkiskymmenyksistä.[174]

Selvästi on tämä vero turkisverona alkuperäinen. Perä-Pohjolassa ei 
keskiaikana tunnettu mitään viljaveroja, vaan melkein kaikki verot 
maksettiin turkiksissa (tai rahassa) jousien mukaan. Tuskinpa on 
"jousi" muuallakaan ollut mikään viljaveron peruste; milloin 
karjalaisella alueella jousi esiintyy viljamaksun yhteydessä, ei ole 
kysymyksessä viljan lunastaminen nahkoilla, vaan nahkain lunastaminen 
viljalla, mikä muutenkin tuntuu luonnolliselta. Meidän on siis 
tässäkin, kuten piispan kymmenyksissäkin, hyljättävä se mielipide, että 
nahkavero olisi vanhemman viljaveron lunastus.

Uuden ajan alussa maksettiin kirkon jousinahat jo kaikkialla rahassa 
("jousirahat", "kymmenysrahat", "kirkkorahat"). Agricola Turun 
tuomiokirkon v:n 1542 tileihin liittämässään vero-opastuksessa kertoo, 
että "ensimäisessä alussa, kun kristinusko tuli Suomeen, maksettiin 
oravannahka kultakin jouselta, sitten jonkun aikaa myöhemmin muutettiin 
se rahaksi, koska he eivät voineet saada nahkoja". Tämä selitys onkin 
uskottava.[175]

Jousen tapaamme hämäläis-karjalais-peräpohjalaisella alueellamme 
veroyksiönä myöskin papin maksuissa. Karjalassa se oli yleisenä 
sääntönä. Virolahden, Vehkalahden ja Säkkijärven kirkollisissa tileissä 
v:lta 1557 selitetään, että ne talonpojat, jotka asuivat rannikolla 
Virolahdella ja Vehkalahdella, maksoivat papinmaksunsa kymmenyksen 
mukaan, mutta ne, jotka asuivat Lapveden rajan puolella, maksoivat 
papinmaksunsa jousiluvun mukaan.[176] Näin oli laita jo alkuaankin; 
Karjalan oikeuden kymmenyssäännöksen mukaan v:lta 1345 oli 
"jousimiesten" suoritettava suurin osa seurakuntain omain pappien 
kymmenyksistä.[177]

Karjalan papin saataviin jousimieheltä kuului m.m. "valkonahka" tai 2 
kolmannesta viljaa, emmekä erehtyne pitäessämme tässäkin nahkaa 
alkuperäisenä. Samanlaisen järjestyksen tapaamme myöskin hämäläisellä 
alueella, vaikka tietomme siitä ovat myöhemmiltä ajoilta. Akaan 
kirkkopitäjää perustettaessa v. 1483 määrättiin seurakuntalaiset 
maksamaan papilleen "koukkunahkansa" edestä 1 äyrin penninkejä kultakin 
valkonahalta,[178] mikä on ymmärrettävä niin, että kultakin 
(papin)koukulta oli ennen ollut maksettava valkonahkoja, jotka nyt 
lunastettiin rahalla. Vanhassa Kyrön oikeuden selityksessä ilmoitetaan 
koukulta maksettavan 2 valkonahkaa,[179] ja tämän mukaisesti maksettiin 
vielä uuden ajan alussa Ylä-Satakunnassa ja suurimmassa osassa Hämettä 
(Hollolan seutu oli poikkeuksena) kultakin koukulta 2 äyriä 
"koukkurahoja".[180]

Alkuperäisessä muodossaan tämäkin vero esiintyy Perä-Pohjolassa, jossa 
oli kunkin tilallisen (bolfast) talonpojan maksettava pappilan 
ylläpitämiseksi 2 valkonahkaa ja kunkin jousimiehen kirkkoherralle 
(ynnä kirkolle) 2 "jousinahkaa".[181]

Karjalan ja Hämeen pappien jousinahat olivat, niinkuin veron nimestä ja 
nahkain hintailmoituksista (1 äyri) voi päättää, arvokkaampia turkiksia 
(näädännahkoja), kuten piispallekin suoritettavat turkikset. Ehkäpä 
papin ja piispan turkikset lähtivät alkuperin samasta verosta, joka 
aikanansa tuli jaetuksi piispan ja papin kesken. Veron suorittaminen 
turkiksissa näyttää jo varhain käyneen joillakin seuduin vaikeaksi, 
koskapa Karjalassa jo 1345 se saatiin viljassa suorittaa ja v:n 1413 
tiliotteissa "koukkunahan" arvoksi on ilmoitettu 2 (silloista) 
äyrityistä.[182]

Jousen käyttämisestä veropohjana maallisessa verotuksessa on puheena 
olevalta alueelta muutamia muistoja. Uuden ajan jousialussa oli 
Hämeessä kultakin jouselta suoritettava linnaan 3 päivätyötä, jotka 
voitiin lunastaa viljalla tai rahalla.[183] Samoin maksettiin
Ylä-Satakunnasta Kokemäen kartanoon kultakin jouselta 6 leiv. 
"päivätyöhaukia".[184] Häme ja Ylä-Satakunta ovat tässäkin
suhteessa muodostaneet ilmeisesti yhteen kuuluvan alueen, jossa 
päivätyövelvollisuus suoritettiin tuon muinaisen yleisperusteen mukaan.

Samalla alueella tavataan vielä toinenkin jousiverojäte. Hämeen 
Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan useimmissa pitäjissä maksettiin uuden 
ajan alussa kultakin jouselta "käräjäkaloja" 3 naulaa, mitkä muutamissa 
vähäkalaisissa pitäjissä lunastettiin muilla esineillä.[185] 
Kysymyksessä on varmaankin alkuperäinen jousittain suoritettu kaloissa 
maksettava käräjävero. Epäilemättä on jousi suomalaisilla alueilla 
maallisessakin verotuksessa muinoin ollut paljon yleisempi veroyksiö 
kuin meille tunnettuina aikoina. Sitä mielipidettä tukevat sekä 
Hämeessä ja Satakunnassa havaitsemamme jäljet että etenkin jousen 
käyttö Perä-Pohjolassa yleisenä veroperusteena.

Mitä oli jousi?

Siitä tapaamme uuden ajan alussa monenlaisia määritelmiä, jotka 
kuitenkin kaikki näyttävät palautuvan yhteiseen alkuun.

Hämeestä olemme merkinneet seuraavat määritelmät: "täysikasvanut mies, 
jolla on voimaa virittää jousi"; "kaikki, jotka jaksavat mennä jousella 
metsälle"; "kaikki, jotka jaksavat kantaa jousen metsään eläinten 
ampumiseksi".[186] Kemistä: "jokainen, joka on talonpojan talossa, joka 
voi eli jaksaa mennä jousella metsään".[187]

Näiden määritelmäin aikana ei siis veropohjana ollut – jos koskaan oli 
ollutkaan – esineellinen jousi, jousen omistaminen, vaan 
metsästyskykyinen mies. Eerik Pommerilaisen verokirjan otteessa v:lta 
1413 tavattava määritelmä: "jousimiehet, jotka nahkoja etsivät ja 
tekevät nahkaveroa",[188] ilmoittaa asianlaidan jo vanhastaan olleen 
sellaisen.

Edellä on lausuttu se eräisiin tietoihin perustuva arvelu, että niille 
jousimiehille, jotka muinoin suorittivat kilttiveroa piispalle ja 
kruunulle, kuului myöskin määrättyjä metsästysalueita (miehenmetsiä, 
miehenosia). Mutta jos näin alkuperäisessä jousiverotuksessa olikin 
laita, ei siitä ole sen enempiä varmoja jälkiä.

Sen sijaan tapaamme myöhemmässä verojousessa muita tuon ylipäisen 
metsästyskykyisyyden rajoituksia. Lähteissämme esiintyy hyvin yleisesti 
yhteiskunnallinen rajoitus: jousiveroja maksoivat ainoastaan talollisen 
perheeseen kuuluvat jouset, isäntä itse, hänen poikansa ja 
vävynsä.[189] Veronalaisuus oli rajoitettu itsenäiseen (myöh. 
maataomistavaan) talonpoikaisluokkaan. Hämäläisen alueen asiakirjoissa 
nimenomaan sanotaan, etteivät rengit maksa jousiveroja.[190] 
Vesterbottenissa luetellaan jousien joukossa myös talonpoikain 
veljet.[191] Ainakin myöhemmän käytännön mukaan oli talon isäntä 
vastuussa talonsa jousien veroista. Paikoin myönnettiin maksualennusta 
taloille, joilla oli useampia jousia.[192]

Mielenkiintoinen on jouseen liittyvä ikämääräys. Sellaiseksi jouseksi, 
jonka tuli suorittaa päivätyöhaukia, luettiin Ylä-Satakunnassa jokainen 
vähintäin 15 vuotta täyttänyt talollinen, hänen poikansa ja 
vävynsä.[193] Hämeessä niinikään laskettiin päivätyöjouseksi jokainen 
15 vuotta täyttänyt ja muut määrätyt ehdot pitävä mies.[194] Tämä sama 
jousi-ikä tavataan Kajaanin läänissä (Paltamossa) vielä 1600-luvun 
lopulla.[195]

Tässä esiintyvä ikäraja ei ole kirkollisen kypsyyden, vaan ilmeisesti 
työkykyisyyden. 15 vuotta täyttänyt nuorukainen Hämeessä katsottiin 
työkykyyn nähden täydeksi mieheksi ja vaadittiin häneltä 
linnapäivätöitä.

Tämä aikainen täysi-ikäisyyden määrä näyttää muinoin olleen laajalle 
levinnyt tapa. Vanhemman Vestmanlannin lain mukaan alkoi 
käräjäkelpoisuus 15 vuoden ijästä.[196] Huomattava on, että 
puheenaoleva laki oikeittain oli Taalainmaan laki, joka maakunta 
muinoin kuului Ruotsin jousi- ja turkisveroalueeseen. Niinikään on 
merkittävä, että vanha laillinen ikä Walesin keltiläisillä oli 14 
vuotta.[197] On mahdollista, että Suomen jousiverojen yhteydessä 15 
vuoden ikäraja on ollut laillisen ijän määräaika suomalaisilla 
heimoilla ja sen vuoksi tullut huomioonotetuksi heimokautisessa 
jousiverotuksessakin. Ruotsin myöhemmässä, edistyneemmässä 
yhteiskunnassa oli jo hyvin vanhoina aikoina 20 vuotta laillinen 
ikä.[198] Tämä laillisen ijän raja lienee Suomenkin edistyneemmissä 
osissa ollut keskiajalla vallitseva. Tavataanpa sitä jousiverojenkin 
alueella. Lapvedellä, karjalaisen oikeuden piirissä, alkoi uuden ajan 
alussa täysi-ikäisyys 20 vuodesta; jouseksi näet siellä luettiin kukin 
mies, "joka on 20 vuoden vanha ja on vapaa ja työhönpystyvä ja aina 
siksi kunnes hän tulee 50-vuotiaaksi ja sitten hän poistetaan 
jousimiesten luettelosta".[199] Jousilla oli siis myöskin ylimmät 
ikärajansa. Vanhat ja vialliset olivat Savossa jousiveroista 
vapaat.[200] Paltamossa pääsivät 60-vuotiaat kruunun jousiluvusta 
vapaiksi.[201]

Myöhempinä aikoina mainitaan jousen Pohjanmaalla merkinneen talon 
suuruutta eli maalukua. Sellainen ilmaisutapa luonnollisesti kehittyi 
sellaisena aikana, jolloin talossa olevasta jousiluvusta riippui sen 
taloudellinen arvo.[202]

Uuden ajan alussa oli alkuperäinen jousi-käsite jo suureksi osaksi 
menettänyt merkityksensä, kuten näyttää kirkonkin vaikutuksesta. 
Kirkollisessa verotuksessa Ylä-Satakunnassa pidettiin nyt jousina 
talonpoikain työkelpoisia poikia, jotka kävivät "jumalan 
pöydässä".[203] Kemissä ja Salossa otettiin jo v:n 1345 kymmenyssäännön 
mukaan jousiveroja myöskin rengeiltä ja tilattomilta, joita kirkko 
katsoi seurakunnan jäseniksi.[204] Toiselta puolen kehittyi 
jousiverotus Kemissä sellaiseksi, että jouseksi luettiin jokainen 
talollisen poika olipa suuri tai pieni.[205] Samalla tavoin luettiin 
1600-luvun lopulla Paltamossa "kirkon jousiksi" kaikki 12-13 vuotta 
täyttäneet, Herran ehtoollisella käyvät,[206] ja Pohjois-Savossa jousi 
1600-luvulla merkitsi talonomistaja-pariskuntaa.[207]

Näin merkitessään kirkollisia veroja suorittavia naisiakin oli 
verojousen alkuperäinen merkitys jo kokonaan himmennyt.

Suomalaisia oloja vastaavia vero-oloja tavataan myöskin Suomen 
jousialueen lähimmillä naapurialueilla.

Siinä sopimuksessa, jonka Novgorodin ja Norjan hallitsijat v. 1251 
tekivät Ruijan lappalaisten ja karjalaisten verottamisesta, mainitaan 
jousia turkisverojen perusteena.[208] Saamme siitä käsityksen tämän 
veroyksiön ikivanhuudesta pohjoisilla alueilla.

Käkisalmen Karjalan verotusoloja koskee n.s. Vatjan viidenneksen 
verokirja v:lta 1500. Koko pohjoisessa Karjalassa, Kurkijoen, 
Sortavalan, Ilomantsin ja Salmin pokostoissa sekä pienemmässä osassa 
kaupungin (Käkisalmen) pokostaa esiintyy tässä verokirjassa ainoana 
veropohjana jousi (dukj). Kaikkiaan oli pohjoisessa Karjalassa 3 111 
jousta etelämmän Karjalan 928 1/2 obsjaa (maayksiötä) vastaan. 
Verokirjasta selviää myöskin, että "vanhan kirjoituksen aikaan", joka 
oli tapahtunut ennen v:tta 1480, oli veroja ruhtinaalle ja 
arkkipiispalle maksettu turkiksissa. Niinpä oli eräällä Kurkijoen 
alueella 49 jousta maksanut 54 oravaa, 11 näätää ja jahtihaukan, 
Sortavalassa 66 jousen verolääni Kiteellä suorittanut 880 oravaa, 
Ilomantsin Megrijärven 66 jousta 910 oravaa ja eräillä muilla paikoilla 
13 jousta antaneet 30 oravaa ja 2 näätää ja Salmissa 15 jousta 
maksaneet 75 oravaa. Todennäköisesti oli oravavero ollut yleisempikin. 

Mutta puheenaoleva verokirja näyttää, että uudet verotavat jo olivat 
tulleet käytäntöön: jousen laskettiin vastaavan obsjaa ja verot 
kannettiin tai laskettiin obsjain ja aurain perusteella rahana ja 
osaviljana.[209]

Jos yhtäläisyys Suomen jousialueen ja Käkisalmen Karjalan välillä on 
kouraantuntuva, on se myöskin ilmeinen Suomen ja Pohjois-Ruotsin 
välillä. Vesterbottenissa ja Ångermanlannissa otettiin aivan samalla 
tavoin kuin Kemissä keskiajalla talvisin jousien mukaan maksettava 
turkisvero. Helsinglannin lain mukaan, joka on 1300-luvun alkupuolelta, 
suoritettiin sotalomaveroa (ledungslame) Medelpadissa ja 
Ångermanlannissa osittain turkiksissa, ja uloinna pohjoisessa, 
Uumajassa ja Bygdessä, pääsivät asukkaat sotilasrasituksestaan vapaaksi 
suorittamalla jokaiselta jouselta (båga) kaksi nahkaa (två blåskurna 
skinn).[210] Täydellinen turkiskulttuuri vallitsi muinoin Taalaissakin, 
jonka maakuntalaki mainitsee asukkaitten veroina "wighra manna skin" 
(kelpoisen miehen nahkat), "leöungx skin" (sotaveronahkat) ja 
"bælskin".[211] Erään tiedon mukaan v:lta 1413 olivat Taalain pitäjät 
jaetut "belghar" nimisiin piireihin.[212] "Bælskin" ja "belghar" 
vastannevat suomen "palke" nimitystä, joka keskiajalla merkitsi näädän 
tai kärpän nahkoja.

Olemme siis sekä Suomessa että Novgorodin Karjalassa ja
Pohjois-Ruotsissa, vieläpä Jäämeren rannoilla tavanneet ominaisen 
ikivanhan verotustavan, jonka perusteet koko alueella ovat niin 
samanlaiset kuin olisivat ne samain muinaisten verottajain järjestämät.

Samoja verottajia ei tässä tapauksessa kumminkaan tarvitse edellyttää. 
Pikemminkin on meidän tämä seikka selitettävä maantieteelliseksi 
ilmiöksi, muinaiseksi kansainväliseksi tavaksi, jonka ovat synnyttäneet 
samanlaiset luonnon, talouden ja yhteiskunnan olot koko tällä laajalla, 
Laatokan ääriltä Taalainmaan järvilaaksoihin saakka ulottuvalla 
riistametsävyöhykkeellä ja jota eri verottajat ovat hyväkseen 
käyttäneet.

9. "VERONAHAT" JA "ORAVANMAAT".

Jo ennen mainitusta kuninkaan kirjeestä v:lta 1364, joka koskee kruunun 
ja piispan turkisverojen kantoa, voi päättää, että vanhemmalla 
keskiajalla on ollut turkisveroja muitakin kuin mihin jo olemme 
tutustuneet. Muutamat veronimitykset ja tähteet, joita on säilynyt 
Kustaa Vaasan ajan verokirjoissa, tätä otaksumaa vahvistavat.

Savossa oli uuden ajan alussa koko verojärjestelmän pohjana n.s. 
veronahka (skattskin), jonka mukaan maksettiin maavero (päävero); 
veronahoista kokoontuivat n.s. verot, jotka taasen olivat kymmenkuntain 
ja neljänneskuntain sekä nimismies- ja muunlaisen verotuksen pohjana.

Veronahka tarkoitti mainittuna aikana määrätynsuuruista kylvöalaa, 
jolta oli maksettava määrätty viljavero. Käytännössä tätä veroa vain 
vähimmäksi osaksi suoritettiin viljassa, vaan enimmäkseen nahoissa ja 
muissa arvoäyreissä.

Uskottavaa on, että veronahka on ollut alkuperäinen turkisvero, joka on 
ollut metsästyskykyisten miesten suoritettava.[213] Varmaan on tätä 
veroa myöskin maksettu tai laskettu oravissa. Orava, oravanmaa on näet 
veronahan vanha savolainen nimitys. Mikkelissä vielä 1850-luvulla 
"oravan talo" vastasi 1/2 manttaalia[214] ja toiselta puolen tiedetään 
savolaisen manttaalin sisältäneen 4 veromarkkaa (veronahkaa).[215] 
Kansan kesken oravanmaita on puheessa lystikkäästi ositeltu ja 
yhdistelty: "oravanpää" oli 1/4 veromarkkaa eli 1/16 manttaalia, 
"päätön orava" 3/16 mtl, "montako talossa on oravaa?" merkitsi samaa 
kuin "mikä on talon manttaali?".[216]

Alkuperäinen turkisvero Savossa sittemmin muuttui maanviljelys- eli 
maaveroksi. Oravanmaalta alkuaan maksettavan turkisveron vastineena 
tavataan myöhemmin viljamitta Oravainen eli orava. Se oli pieni mitta 
ja vastasi karpion kolmannesta, josta sen toisintonimi kolmannes. Uuden 
ajan alussa tämä mitta oli käytännössä Savossa ja Lapveden 
kihlakunnassa Karjalassa.[217]

Samanlaisen muutoksen kautta kaskiviljelyksen päästyä valta-asemaan 
veronahka tuli merkitsemään määrätynsuuruista viljelysmaata, josta 
laskettiin viljaveroa 1/2 pannia eli karpio viljaa ja joka sellaisena 
tuli maaverotuksen pohjaksi.

Mainitut seikat tekevät ilmeiseksi, että Savon maaverotus on asteittain 
kehittynyt aikaisemmasta metsästysverosta.

Savon veronahan kehityksellä metsästysverosta maaveroksi on ollut 
yksityiskohtaiset vastineensa Käkisalmen Karjalassa. Täällä nähdään 
keskiajan loppupuolella jousilta maksettavan oravaveron muuttuvan 
määrätyltä kylvöalalta (obsjalta) maksettavaksi (raha)veroksi. Muutos 
tapahtui yksinkertaisesti siten, että jousi on kirjoitettu obsjaksi. 
Obsja oli – peltoseuduilla – alkuisin miehen ja hevosen viljeltävä 
ala. Kaskiseuduilla sopi verotettavaksi yksiöksi paremmin kylvöala. 
Obsjan vanhaksi kylvömääräksi taas ilmoitetaan 4 ruiskorobjaa, mikä 
suunnilleen vastaa Savon puntaa.[218] Valtiollinen raja ei näy saaneen 
aikaan erittäin jyrkkää eroavaisuutta karjalaisten alueitten vanhoissa 
elinkeino- ja yhteiskuntaoloissa. Suomessa tavataan "veronahkoja" uuden 
ajan alussa Savon ulkopuolella Jääskessä, missä v. 1539 mainitaan 4 
veronahkaa ja annetaan se mielenkiintoinen selitys, että veronahat 
olivat 4 talonpoikaa, jotka maksoivat rahaa "kruunun takamaista 
eläimistä, joita he niillä takamailla ampuvat".[219] Paria vuotta 
myöhemmin mainitaan näiden 4 talonpojan ennen maksaneen 
nahkaverorahoja, mutta nyt suorittavan erityiseksi sopimusveroksi 
haukia.[220] Tässä esimerkissä veronahka esiintyy metsästysverona, 
mutta on jo muuttumassa maaveroksi: ensin alkuperäisten turkisten 
sijasta maksettiin rahaa ja sitten haukia.

Lapveden, Taipaleen, Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon 
pitäjissä s.o. Karjalan karjalaisen oikeuden alueella suoritettiin 
Kustaa Vaasan aikana kruunulle nahkarahoja 1 äyri täysiverolta eli 10 
äyriä nautakunnalta.[221] Tätä aivan säännöllistä maaveroa on vaikea 
ymmärtää muuksi kuin muinaisen yleisen savolais-karjalaisen 
heimokunnallisen metsästysveron jätteeksi. Tämän karjalaisen veron 
yleinen yhtäläisyys alkuperäisen savolaisen veronahan kanssa on 
silmäänpistävä; myöskin veron määrä, äyri kokoverolta, muistuttaa 
vanhaa valkonahan hintaa.

Mutta näillä samoilla Karjalan alueilla olemme nähneet (ss. 66-67) 
uuden ajan alussa juuri mainittujen nahkarahain lisäksi otettavan 
myöskin erityistä "kiltti" nimistä veroa kruunun takamailla olevilta 
metsästys- ja kaskikappaleilta. Kuinka on tämä kaksinainen verotus 
ymmärrettävä? Luultavasti niin että kun karjalaisten rintamailla kylät 
jo olivat joutuneet kokoverolaskuun perustuvan pysyvän maaverotuksen 
alaiseksi, johon vanha nahkavero nahkarahoina sulautui, jatkettiin yhä 
edelleen vanhoja elintapoja, otettiin uusia metsänkäyntimaita ja 
kaadettiin uusia kaskia. Mutta näiltä uusilta metsäkappaleilta, joita 
vanhasta tavasta kutsuttiin "kilteiksi", vaadittiin niinikään vanhasta 
tavasta erityistä veroa, kiltisrahoja.

Hämäläinen alue näyttää tässä alkuperäisessä metsästysverotuksessa 
läheisesti liittyneen itäiseen naapurialueeseensa. Sekä Hämeessä että 
Ylä-Satakunnassa kruunu uuden ajan alussa kantoi pienempiä määriä 
veronahkoja tai oravannahkarahoja.[222] Hämeen vanhimmista 
verokirjoista selviää, että oravannahkarahoja maksettiin Saarioisten 
sekä Padasjoen, Sysmän ja Jämsän pitäjissä kultakin koukulta 1 1/2 
(Sysmässä 2) äyriä.[223] Epäilemättä on tämäkin viimeinen jäännös 
muinoin yleisestä metsästysverosta, jota vielä kannettiin varsinaisen 
maaveron lisäksi ainoastaan niillä seuduilla, jotka harjoittivat 
erämaankäyntiä.

Savon "veronahat", Käkisalmen Karjalan obsja-verotus, Jääsken 
"nahkaverot", karjalaisen oikeuden "nahkarahat" ja "kilttirahat" sekä 
Hämeen "oravannahkarahat" todistavat muinaisen heimokunnallisen 
metsästysveron yleisyyttä ja antavat meidän aavistaa, millä tavoin tuo 
tärkeä siirtyminen metsästysveroista maaveroihin, metsästysasteelta 
maanviljelysasteelle on tapahtunut.

10. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI.

(YLEISKATSAUS.)

Edellä esitetyistä piirteistä saamme kuvan maamme vanhoista 
suomalaisista heimoista metsästysasteella.

Tätä metsästysastetta ei ole ajateltava miksikään aivan aikuiseksi 
maanviljelyksen ja karjanhoidon takaiseksi raakalaisasteeksi, yhtä 
vähän kuin voimme väittää Suomen ruotsalaisten keskiajalla olleen 
paimentolaisia sen vuoksi, että he maan muihin asukkaihin verraten 
pitivät paljon karjaa. Se metsäläisaste, jota tässä on käsitelty, on 
päinvastoin ollut alkuista maanviljelystä (kaskitaloutta) ja 
karjanhoitoa korkeampi viljelyskanta. Sitä on muutamilla alueilla 
kestänyt keskelle myöhäisiä historiallisia aikoja. Vielä uuden ajan 
alussa se oli täydessä voimassa Perä-Pohjolassa. Kalastusta ja 
metsästystä mainitaan vielä 1600-luvun lopulla Kajaanin seutujen 
pääelinkeinoiksi.[224] Pohjois-Karjalan yhteiskunnallisiin epäkohtiin 
karjalainen Johan Lagus v. 1756 luki myöskin "muutamissa pitäjissä 
tavallisen oravanammunnan, joka väkirikkaista taloista pitää toimessa 
pitkän aikaa 3-4 miestä ynnä pojan, taitavimmankaan voimatta jousineen 
ampua enempää kuin 3, korkeintaan 4 kiihtelystä".[225]

Tällaista metsästysastetta muistuttavan kulttuurin olemme havainneet 
vallinneen paljon laajemmilla aloilla Suomea, nim. Pohjanmaan lisäksi 
koko karjalaisella ja hämäläisellä heimoalueella, johon kuului Karjala 
ja Savo sekä Häme ja Ylä-Satakunta. Raja, joka tämän alueen erotti 
lounaisista rannikkomaakunnista, oli tarkalleen sama, joka erotti 
lounaiset oikeusalueet, ruotsalaisen ja suomalaisen oikeuden, 
hämäläisestä ja karjalaisesta oikeudesta. Tuo vanhemman keskiajan 
merkillinen raja erotti sisämaiden suomalaiset heimoalueet, niiden 
ihmiset, elinkeinot, elintavat ja koko kulttuurin lounaisista 
rannikkoseuduista.

Viimemainitut seudut olivat jättäneet metsästyskannan nähtävästi jo 
ennen ruotsalaisen vallan tuloa, koskapa historia ei ole sikäläisestä 
metsästysasteesta muistoa säilyttänyt. Se aika, jolloin metsästys oli 
hallitsevana elinkeinona hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla, oli 
keskiajan loppupuolella näitten alueitten rintamailla ilmeisesti jo 
aikaa sitten mennyt: pesäseudut ja suurin osa erämaitakin olivat 
silloin jo turkiksista niin tyhjentyneet, ettei niiden saantiin enää 
voitu elämistä perustaa. Näin ollen on metsästyskannan varsinaisena 
historiallisena valtakautena hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla 
ollut aikaisempi ja aikaisin keskiaika eli valloituksen vuosisadat.

Tämä aikamäärä vastaa suunnilleen Volgan seutujen turkisaikakautta.
11. ja 12. vuosisadalla ne seudut olivat kuuluisia kallisarvoisten 
turkisten runsaudesta, vielä 14. ja 15. vuosisadoilla oli sikäläinen 
riistarikkaus taloudellisen elämän perustuksena, mutta metsän aitat 
tyhjentyivät nopeasti ja 15. vuosisadan alussa oli Moskovan tienoilla 
jänis ainoa metsästettävä.[226]

Suomen vanha turkiskulttuuri perustui kauppaan. Maailman turkiskauppa 
veti näkymättömin käsin vihdoin suomalaisetkin alueet vaikutuspiiriinsä 
saaden aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Kansan kotoisessa 
taloudessa vanhaan tapaan kaiketi syötävän riistan pyytämisellä ja 
kaskiviljelyksellä oli tärkein sija. Mutta turkistaloudesta tuli 
johtava elinkeino. Turkikset olivat rahaa ja raha rikkautta ja valtaa. 
Turkiskausi oli varmaan sekä edellisiä että jälkeisiä aikoja 
pääomarikkaampi ja pääomavaltaisempi. Rauhallisen kehityksen lisäksi, 
minkä uusi kauppa aiheutti, tuli nyt entistä enemmän myös sotia ja 
verotusretkiä. Heikot lappalaiset joutuivat ahnaitten naapuriensa
vero-orjuuteen, suomalaiset heimot joutuivat uusiin kohtaloihin.

Taka-Karjalan ja Perä-Pohjolan myöhemmistä oloista voidaan osaksi 
päätellä, minkälaisia turkiskauden olot etelämmässä Suomessa ovat 
olleet. Aikaisemman turkiskauden olot ovat kuitenkin olleet monessa 
suhteessa toisenlaiset. Silloinen yhteiskunta oli vielä puhtaammin 
heimokuntainen. Kaiken yhteiskunnallisen niinkuin taloudellisenkin 
elämän varsinaisena pylväänä alkuisin oli metsästyskykyinen heimomies, 
"jousi". Tietolähteistämme saamme harvapiirteisen, mutta kuitenkin 
paljon puhuvan kuvan turkiskauden yksinkertaisista verotus- ja 
hallintolaitoksista, joiden rinnalla edellisessä pääluvussa kuvatut 
verotukset ja hallinnon alkumuodot myöskin varmaan olivat käytännössä.

Olemme nähneet myöskin piirteitä, kuinka jousesta sitten tuli 
"suitsuja" ja "koukkuja", turkisveroista vilja- ja rahaveroja, ja 
kuinka ylipäänsä vanha turkiskulttuuri väistyi syrjään pysyvän 
maanviljelyskulttuurin tieltä.

IV. AHVENANMAA KESKIAJALLA.

1. MERIKULTTUURI.

Kuinka toisenlaiseen maailmaan joudummekaan, kun karjalaisten 
jousimiesten oravisaloista ja heidän kaskisavuisilta heimomailtaan 
annamme ajatusten siirtyä Ahvenanmaan lauhkeaan saaristoon aavain 
merten yhtymäkohdalla!

Tämä luonnoltaan Suomen mantereen luonnosta poikkeava saarimaa on 
historiallisessa viljelyksessäkin muusta maastamme eriävä. Usein on 
huomattu ja huomautettu saarimaitten erityistä taipumusta säilyttää 
oloja, jotka niihin kerran ovat juurtuneet. Sellainen ominaisuus on 
Ahvenanmaallakin. Siellä on ollut ja on vieläkin tapoja ja oloja, jotka 
näyttävät vain paikallisilta poikkeuksilta, mutta lähemmin katsoessa 
ovat vanhuuden jätteitä, jotka ovat täällä säilyneet, kun ne muualta jo 
aikaa ovat hävinneet. Ahvenanmaalla on harjoitettu lammashoitoa 
Itämeren saarten ikivanhaan tapaan aina meidän aikoihimme asti, 
lampaanhoidon toisissa Suomen seuduissa seuratessa uusimman 
villatalouden muutoksia. Ahvenanmaalla lienee hevosrotu säilynyt 
aikuisempana kuin muualla, täällä ei kauranviljely vielä uuden ajan 
alussa ollut levinnyt, vaikka se muualla Suomessa jo vuosisatoja oli 
yleiseen maanviljelykseen kuulunut. Radloff Ahvenanmaan kertomuksessaan 
kustavilaiselta ajalta esittää meille pitäjäin jaon "markkakuntiin", 
joita sellaisinaan tapaamme Kustaa Vaasan verokirjoissa, jopa 
vuosisatoja aikaisemmin; Böcker kokoelmissaan 19. vuosisadan 
kolmannelta vuosikymmeneltä luettelee Ahvenanmaalla joukon ikivanhoja 
"yhteismaita", jollaisia ei muualla tavata. Ahvenanmaan ominaiselle 
kulttuurille on siten vanhanaikaisuus, historiallisuus aivan 
tunnuksellista.

Tämä historialliselle elämälle niin suotuisa saarimaa joutui muita 
Suomen osia aikaisemmin merentakaisten vaikutusten alaiseksi. 
Ahvenanmaa on kieltämättä Suomen ja välillisesti myöskin suomalaisten 
heimojen läntinen kulttuurikehto. Täällä ovat kaikesta päättäen 
pystyssä vanhimmat keskiajan kirkkorakennukset, täältä on vielä 
vanhempain aikain muistoja runsaimmin tavattu.

Suomalaisen keskiajan harrastaja ei voi jättää käymättä tällä 
historiallisella muistosaarella.

2. AHVENANMAAN MAAKUNTAKÄRÄJÄT JA MAANTUOMARI.

Ahvenanmaa esiintyy jo aikaisin järjestyneenä oikeudellisena j& 
valtiollisena kokonaisuutena. Jo v:lta 1322 on asiakirja 
oikeustoimituksesta, joka on tehty Ahvenanmaan maakunnan yhteisillä 
käräjillä ja vahvistettu Ahvenanmaan sinetillä.[227] Läpi keskiajan, 
kauas uudelle ajalle saakka pysyivät Ahvenanmaan maakuntakäräjät 
voimassa.

Maakunnankäräjäin kokoontumispaikka oli vv. 1322, 1414, 1422, 1431, 
1438 ja 1538 Saltvik, v. 1330 Önningevik (luult. Jomalassa) ja 1564 ja 
1565 Färjsundet.[228] Saltvikin kirkko ja sen läheisyydessä muinoin 
ollut Saltvikin kruununkartano sekä Färjsundet ovat juuri sen 
vesiväylän varrella, joka muinoin erotti toisistaan Ahvenanmaan pääosat 
(tridungit). Maakunnan eri osain yhteiseksi käräjäpaikaksi oli tämä 
seutu kylläkin luonnollinen. Jos, kuten luultavalta näyttää, muinainen 
Saltvikin kruununkartano on ollut sama saarikartano kuin myöhempi 
Germundsö,[229] niin näyttäisi siltä kuin juuri paikan asema olisi 
aiheuttanut sen valitsemisen maakunnan käräjäpaikaksi ja 
kruununkartanoksi. Vähän etelämpänä Saltvikistä on Färjsundet, vanha 
tunnettu lauttasalmi ja 1600-luvulla maakunnan hirsipuu- ja 
mestauspaikka;[230] täällä oli 1500-luvulla maakuntakäräjäin 
kokouspaikka. Onko Färjsundetin eteläpuolella, Saltvikin vuonon suussa 
oleva rajapaikka "Tingö" (Käräjäsaari) myöskin jossakin tekemisissä 
maakuntakäräjäin kanssa, jääköön paikallisolojen tuntijain 
ratkaistavaksi.

Ahvenanmaan maakuntakäräjillä käsiteltiin tärkeämpiä maanluovutuksia ja 
maariitoja sekä rikoksia, joista seurasi kuolemantuomio, ja niillä 
kuulutettiin tärkeitä julistuksia.[231]

Lautakunta Ahvenanmaan maakuntakäräjillä näyttää ainakin uuden ajan 
alussa olleen kaksinkertainen, mikä viittaa siihen, että näihin 
käräjiin otti osaa Ahvenanmaan eri osia.[232]

Maakuntakäräjille kokoontuivat muinoin kaikki Ahvenan suuret herrat: 
provasti, kuninkaan vouti (linnanvouti), laamanni ja "maatuomari". 
Näistä ovat vouti ja laamanni Ahvenanmaan alkuperäiselle 
paikallishallinnolle vieraita henkilöitä, jotka vasta myöhemmällä 
keskiajalla astuvat näyttämölle valtiovallan edustajina. Provastin 
toimi on Ahvenanmaalla kylläkin vanha ja maakunnan kirkollisen 
itsehallinnon varhaisuutta todistava, mutta maakuntakäräjiä ei voi 
johtaa kirkollisesta alusta eikä provastilaitoksesta.

On jäljellä vielä maantuomari. Kun maakuntakäräjäin varsinaisena 
tarkoituksena oli Ahvenanmaan omain paikallisten asiain hoito ja 
maantuomarin (landsdomare) jo hänen nimensä ilmaisee paikalliseksi 
viranomaiseksi, näyttävät maakuntakäräjät ja maatuomari ilman muuta 
yhdistettäviltä.

Ensimäinen maatuomari mainitaan Ahvenanmaalla sillä nimellä vasta v. 
1410.[233] Seuraavina aikoina Ahvenanmaalla esiintyy useita 
maantuomareita, esim. 1428-1433 Knut Jönsson,[234] v. 1451 Nils 
Eriksson,[235] vv. 1531 ja 1538 Henrik Jönsson.[236] Nämä 
maakuntatuomarit eivät esiinny varsinaisina tuomitsijoina, joka toimi 
keskiajan lopulla jo yleensä oli valtion tuomareilla, vaan olivat läsnä 
käräjillä maanluovutusten välimiehinä ja asiakirjain todistajina.

Tämän mukaisesti on hyvin mahdollista, että v. 1330 maakuntakäräjillä 
välimiehenä esiintyvä Johan Stryk on ollut tuomari, maantuomari.

Kaikki tunnetut maantuomarit Ahvenanmaalla ovat olleet maakunnan omia 
miehiä, kaikesta päättäen maakunnan rälssimiehiä.[237] Juuri se seikka 
tekee uskottavaksi, että maakunnankäräjät ovat olleet maakunnan 
itsehallinnollisia paikallisia laitoksia, joita maakunnan omat 
kansanvirkamiehet johtivat. Päättäen siitä, että v. 1330 maantuomari 
yksinänsä, muiden herrain olematta läsnä, piti maakunnankäräjiä, oli 
tämä laitos alkuperäisessä voimassaan vielä 1300-luvun alkupuolella. 
Mutta valtion oikeusvallan kasvaessa maantuomarit vähitellen joutuivat 
syrjään, jäivät vain joukon jatkoksi ja käräjäin koristuksiksi.

3. AHVENANMAAN "TRIDUNGlT" (KOLMANNEKSET).

Sangen tärkeänä osana Ahvenanmaan vanhimmissa oikeus- ja 
itsehallintolaitoksissa oli tridung-laitos.

Ahvenanmaa eli oikeittain sen aikaisimmin asutettu pääseutu, Ahvenan 
manner, oli muinoin jakautuneena tridungeiksi (kolmanneksiksi) 
nimitettyihin osiin. Näiden tridungien rajat ja alueet ovat tiedossa 
Kustaa Vaasan ajan asiakirjoista. Itäisen ja keskimäisen tridungin 
rajana oli etelästä pohjoiseen käyvä vesireitti, joka kulki 
Lumparsundin, Lumparin selän, Färjsundetin ja Saltvikin vuonon kautta 
Raumanmereen. Tämän rajan itäpuolella olevaan tridungiin – jolla 
varmaan on ollut nimenä Saltvikin tridung – kuului Sundin pitäjä ynnä 
Lumparlandin marklag (markkakunta) sekä suurin osa Saltvikin pitäjää 
("Saltwijk östen fierden").[238]

Muut kaksi tridungia olivat kerrotun vesirajan länsipuolella. Toinen 
niistä oli nimeltään Finströmin tridung. Siihen kuului erään 
tiedonannon mukaan v:lta 1544 Saltvikin pitäjästä Ödkarbyn ja Labyn 
marklagit (= "Saltwijk westen fierden"), koko Finströmin pitäjä, 
Bredbolstan marklag Hammarlandia ja Ekkerö.[239] Tämä tridung siis 
käsitti koko luoteisen Ahvenanmaan pohjoisimpine ja läntisimpine 
äärineen.

Kolmas tridung oli Jomalan tridung, johon kuului jäljellä oleva osa 
Ahvenanmaata, s.o. eteläinen osa Hammarlandia, koko Jomala ja Lemland 
eli eteläinen ja lounainen Ahvenanmaa.[240]

Kaikkien kolmen tridungin rajat yhtyivät Färjsundetin – Ahvenanmaan 
vanhan merkkipaikan – tienoolla. Finströmin ja Jomalan tridungit 
muutamissa suhteissa jo aikaisin kuuluivat lähemmin yhteen, niinkuin 
tuonnempana osoitetaan.

Mikä on ollut tämän tridung-jaon tarkoitus?

(1) Uuden ajan alussa valittivat Ahvenanmaan talonpojat Kastelholman 
voudin sakottaneen muutamia Hammarlandin eteläosan talonpoikia siitä, 
että he olivat hakanneet palkkeja yhteismaalta, vaikka yhteismaa kuului 
sille tridungille, jossa talonpojat asuivat.[241] Tässä siis nähdään 
selvä jäte tridungin yhteisomistuksesta. Ahvenanmaalla mainitaan uuden 
ajan alussa useita saaria ja yhteisiä kalastuspaikkoja, jotka olivat 
kruunun hallussa ja joita verotettiin kruunun hyväksi.[242] Borgön 
esimerkin nojalla on pidettävä luultavana, että nämä saaret ja 
kalapaikat aikaisemmin ovat olleet tridungien. Päätämme tästä
tridung-laitoksen ikivanhaksi, koskapa maanomistus- ja maanvaltausolot 
sen mukaisesti ovat järjestyneet.[243]

(2) Ahvenanmaan tridungien toisena vanhana tehtävänä oli maakunnan 
siltain ja lauttain rakentaminen. Ahvenanmaan talonpoikain uuden ajan 
alussa tekemissä valituksissa Kastelholman voutia vastaan oli 
sellainenkin, että hän oli ottanut Färjsundetin lautan rakentamista 
varten 3 äyriä kultakin talonpojalta vuonon itäpuolisesta Saltvikistä, 
kolmesta Sundin marklagista ja Lumparlandista – siis yhtä marklagia 
vailla juuri Saltvikin tridungin alueelta.[244] Finströmissä olevan 
Bjerströmin sillan rakentamiseen velvollisia oli uuden ajan alussa sekä 
Hammarlandin että Jomalan pitäjissä, mistä päättäen silta oli Jomalan 
tridungin ylläpidettävä; samoin näyttää Finströmin ja Jomalan rajalla 
olevan Ämnäsin sillan ylläpitäminen olleen tridungien 
velvollisuutena.[245] Mahdollisesti olivat molemmat nämä "maansillat" 
kahden tridungin (Finströmin ja Jomalan) yhteisesti 
ylläpidettäviä.[246]

(3) Kyyditysrasitus Ahvenanmaalla oli uuden ajan alussa niinikään 
jaettu tridungien kannettavaksi. Nimenomaan mainitaan, että Ahvenanmaa 
oli sitä varten jaettu kolmeen osaan. Ensimäisen (Saltvikin) tridungin 
tuli pitää kuljetuslaivansa alati valmiina maansiltansa luona ja viedä 
kyydittävät Suomen puolelle.[247] Toiset "kaksi Ahvenanmaan osaa" 
suorittivat kyyditysvelvollisuutensa yhdessä Ekkerön kyytipaikassa, 
josta kyydittävät vietiin Ruotsin puolelle. Tätä kyyditystä varten 
olivat velvolliset ryhmittyneet kolmeen ryhmään ja suorittivat 
tehtävänsä siten, että kukin marklag kävi kyydissä vuorovuotensa.[248]

Näistä tiedoista käy kieltämättä selville, että "maansiltain" 
rakentaminen ja kyyditys alkuaan olivat tridungittain suoritettavia 
rasituksia, vaikka erityisistä syistä Finströmin ja Jomalan tridungit 
joutuivat yhdessä, suorittamaan tätä rasitusta.

(4) Ahvenanmaan verojen kuljetus Ruotsiin suoritettiin muinoin 
tridungittain, siten että kukin tridung huolehti tästä 
kuljetustehtävästä vuorovuotensa. Tästä alkuperäisestä laitoksesta on 
tieto Ahvenanmaan tileissä v:lta 1544, joissa kerrotaan voudin tehneen 
sellaisen sopimuksen Finströmin tridungin kanssa, jonka sinä vuonna 
tuli vastata veronkuljetuksesta Tukholmaan, että jokainen tridungin 
mies maksaisi voudille kyynärän sarkaa, jota vastaan vouti huolehtisi 
veronkuljetuksesta.[249]

(5) Tärkeitten paikallisten tehtäväinsä kautta tridungit tulivat 
oikeusyhdyskunniksi, joilla oli oma oikeudenkäyttönsä. Ahvenanmaan 
tridungeilla on todella ollut omat käräjänsä. Kahdet sellaiset ovat 
keskiajalta meille tunnetut. V. 1433 pitivät vouti, laamanni ja 
maatuomari lakimääräiset tridungkäräjät Kastelholman ulkopuolella.[250] 
Siellä käsiteltiin maariitaa, jossa esiintyvä 12-miehinen lautakunta 
kotipaikkainsa nimistä päättäen oli Jomalan tridungista, joten käräjät 
varmaan olivat Jomalan tridungin käräjät, vaikka ne pidettiin 
Kastelholmassa, tridungin ulkopuolella. Toiset tunnetut tridungin 
käräjät piti laamanni linnavoudin läsnäollessa v. 1438 Ödkarbyssä. 
Näitä käräjiä nimitetään laamanninkäräjiksi, mutta koska riita koski 
Saltvikin länsiosassa olevaa tilaa, 12-miehinen lautakunta oli 
Saltvikin länsiosasta ja Finströmistä, ja kun käräjät nimenomaan 
mainitaan pidetyksi Finströmin tridungissa, niin varmaan on tässä 
kysymys Finströmin tridungkäräjistä.[251]

Luultavasti myöskin v. 1428 Finströmin Ämnäsissä pidetyt käräjät olivat 
koko Finströmin tridungin käräjät, koska niiden lautakunnassa oli 
jäseniä Finströmistä, Getasta ja pohjois-Hammarlandista.[252] 
Mahdollisesti olivat myöskin Sundissa ja Kastelholmassa v. 1431 pidetyt 
käräjät samanlaatuiset.[253]

On myöskin selviä todistuksia siitä, että tridungeilla on ollut omat 
tuomarinsa. Niin on ollut laita vielä uuden ajan alussa. V:n 1537 
kesäkäräjät Ahvenanmaalla piti säilyneitten sakkoluettelojen mukaan 
Kastelholman vouti, Jeppe Olofson nimisen "kihlakunnantuomarin" 
läsnäollessa. Seuraavat talvikäräjät (1538) piti Kastelholman vouti 
ympäri Ahvenanmaata toisen "kihlakunnantuomarin", Henrik Jönssonin 
läsnäollessa.[254] Tämä Henrik Jönsson on sama mies, joka samana
vuonna 1538 esiintyy maantuomarina ("landzdomare") Ahvenanmaan 
maakuntakäräjillä ja jo v. 1531 esiintyy asiakirjoissa
"domar"-nimellä.[255]

Ahvenanmaan tuomariolot näyttävät olleen merkilliset: sama mies 
esiintyy milloin missäkin tuomarinvirassa ja päälle päätteeksi on 
tällaisia kaksoisolioita yhtäaikaa parittain.

Mitä olivat nämä tuomarit ja mikä heidän suhteensa? Puheenaolevat 
sakkoluettelot antavat jälkimäiseen kysymykseen selvän vastauksen: 
tuomarit vuorottelivat. Jeppe Olofsonista sanotaan v. 1537 nimenomaan, 
että hän oli tuomarina "sinä vuonna, joka edellä on mainittu".[256] 
Vaan aivan samaa sanotaan Henrik Jönssonista seuraavana vuonna.[257] 
Tämä lauseparsi toistetaan niin usein, ettei mitenkään voi epäillä 
sillä tahdotun ilmaista määrättyä asianlaitaa. Jeppe Olofson ja Henrik 
Jönsson olivat siis kihlakunnantuomareina käräjämatkalla vuorovuotensa.

Edelleen on ilmeistä, että se virka, jossa nämä tuomarit vuorottelivat, 
oli maantuomarin virka. Kumpikin "kihlakunnantuomari" kulki 
vuorovuotenaan voudin kanssa käräjillä Ahvenanmaan kaikissa 
käräjäpaikoissa. Henrik Jönssonia sanotaan v. 1538 nimenomaan 
"maantuomariksi". Nimitys "kihlakunnantuomari" on tässä tapauksessa 
annettu maantuomareille. Ahvenanmaalla elettiin vv. 1537 ja 1538 
vanhanaikaisissa oloissa: linnanvouti piti käräjät, joilla 
kihlakunnantuomarin sijasta vielä toimivat tuomareina vanhat 
maantuomarit vuoronsa jälkeen. Nimi oli uusi, mutta asia vanha. Käänne 
uusiin oloihin tapahtui juuri näinä vuosina, sillä v:sta 1544 alkaen 
oli Ahvenanmaan säännöllisillä talvi- ja kesäkäräjillä tuomarina 
kuninkaan nimittämä pysyvä tuomari Olaf Trotteson, entinen Kastelholman 
vouti.

Vuorottelevaa tuomarijärjestelmää Ahvenanmaalla emme käsittäisi, 
ellemme ota tridungeja avuksemme. Usein mainitut tuomarit ovat olleet 
tridungien tuomareita, jotka ovat vuorotelleet maantuomarin toimessa. 
Sen saattaa päättää muistakin asianhaaroista. Keskiajalta säilyneissä 
ahvenalaisissa maatuomioissa esiintyy huomattava, osittain 
säännölliseltä näyttävä vaihtelu tuomarien kesken. Tosin ei se yksin 
mitään todista, että v. 1328 tuomarina Ahvenanmaalla esiintyy Sveno 
Skuk ja v. 1330 Johannes Stryk;[258] saattaahan vaihdos olla 
satunnainen. Mutta Ahvenanmaan maatuomioissa vv. 1428-1433 ilmenevä 
tuomarien (välimiesten) vuorottelu tuskin on ollut vain satunnaista. 
Saamme näistä tuomioista näet seuraavan katsauksen:[259]

        aika                           tuomari

                    lokak.  1428      Nils Djækn
    jouluk. 1429 – tammik. 1431      Knut Jönsson
    tammik. 1431 – syysk.  1431      Nils Djækn, Gisle Storbjörnson
    lokak.  1431 – tammik. 1432      Knut Jönsson
    tammik. 1432 – toukok. 1432      Nils Djækn, Finvid Lauridson,
                                      Olaf Storbjörnson
    tammik. 1433 – jouluk. 1433      Knut Jönsson.

Tuomarien vuorottelu tämän katsauksen mukaan ei ole aivan säännöllinen. 
On huomioon otettava, etteivät käräjäajat Ahvenanmaan vaikeakulkuisessa 
saaristossa aina voineet olla aivan täsmällisimpiä; niinpä pidettiin 
v:n 1538 talvikäräjät Kumlingessa ja Kökarissa vasta kesäkuussa.[260] 
Sitten on otettava lukuun mahdolliset tilapäiset säännöttömyydet ja 
ennen muita se mahdollisuus, ettei itse tridungtuomarilaitos enään 
1400-luvulla ollut alkuperäisenään, vaan, kuten luettelosta näyttää 
käyvän ilmi, jakautunut oikeudenkäytössäkin kolmen sijasta kahteen 
ryhmään, niinkuin tiedetään niiden uuden ajan alussa kyydityksiinkin 
nähden jakautuneen, siten että Finströmin ja Jomalan tridungit 
muodostivat toisen ryhmän ja Saltvikin tridung yksinään toisen. Mutta 
näinkin ollen käy edellä olevasta luettelosta ilmi tridung-jakoon 
liittyvä tuomarin viran vuorottaisuus, jonka osoittaminen tässä on 
pääasiana.[261]

Tässä esitetyn käsityksen vahvistaa kaikissa kohdin ratkaisevasti se 
tosiseikka, että tridung-laitoksen siihen liittyneine vuorottaisine 
maantuomarin virkoineen tapaamme Ahvenanmaan vanhassa merinaapurissa 
Gotlannissa.

Tuon kuulun saaren oikeus- ja hallintolaitokset olivat keskiajalla 
hyvin itsenäiset ja täydelliset. Saari oli oikeudellinen kokonaisuus, 
jonka keskuksena olivat saarelaisten yhteiset maakäräjät (Gutnalthing). 
Jo 1100-luvulla oli Gotlanti sekä maallisessa että kirkollisessa 
suhteessa jaettuna kolmeen alueelliseen tridungiin (Thrithiungr), 
joilla oli omat käräjänsä. Kun tridungin-tuomareja ei Gotlannin 
asiakirjoissa mainita, mutta saarella 1400-luvulla samana aikana 
esiintyy 3 maantuomaria, on ilmeisesti kullakin tridungilla ollut 
maantuomari, joka vuorovuotenaan oli maakäräjäin tuomarina.

Gotlanti oli edelleen jaettu kuudenneksiin (siettungr), joita oli kaksi 
kussakin tridungissa (koko saarella kuusi). Kuudennesten alaosina 
olivat "hundarit" eli "thingit", jotka vielä jakautuivat pienempiin 
alapiireihin, nim. neljänneksiin, kolmanneksiin tai puoliskoihin 
riippuen pikku pitäjäin luvusta, jotka olivat näinä neljänneksinä ja 
kolmanneksina. Kuudenneksilla ja hundareillakin oli omat tuomarinsa ja 
käräjänsä, joista vedottiin tridungin käräjiin.[262]

Myös Helsinglanti jakautui maakuntalakinsa mukaan "tridungeihin", 
vaikkei tiedetä, tarkoittiko tuo jako koko Norrlannin vaiko ahtaamman 
Helsinglannin jakoa. Luultavasti oli tämä jako ainoastaan 
hallinnollinen, kruununkartanoihin liittyvä.[263] Mutta on myös 
oikeudellisesta tridungjaosta Helsinglannissa havaittu jälkiä, jotka 
osoittavat tämän jaon vanhemmuutta laivakunta- ja pitäjäjakoon 
nähden.[264]

Ahvenanmaan tridung-laitos ei nähdäksemme kuitenkaan ole kotoisin 
Helsinglannista. Yhtäläisyys Helsinglannin tridungien kanssa on vain 
ylimalkainen, Gotlannin tridungien kanssa sitävastoin yksityiskohtainen 
myöskin tuomarilaitokseen nähden. Varmaan on jo hyvin varhaisina 
aikoina liikeyhteyttä ollut näiden verraten lähekkäin olevain 
saarimaiden välillä. Ahvenanmaan kirkkorakennuksissa lienee 
havaittavissa gotlantilaisia vaikutteita. Ahvenanmaan paikannimistössä 
arvellaan olevan eteläruotsalaisia asutusmuistoja.[265] Monet muutkin 
historialliset yhtäläisyydet, joista edempänä kohdallansa huomautetaan, 
osoittavat eteläistä vaikutusta Ahvenanmaalla. Näin ollen voidaan 
hyvällä syyllä pitää Ahvenanmaan tridung-laitosta lähinnä Gotlannista 
saatuna.

4. AHVENANMAALAINEN PITÄJÄ.

Kristinusko levisi Ahvenanmaalle aikaisemmin kuin muihin Suomen osiin. 
Ahvenanmaan kirkkorakennuksetkin ovat vanhempia kuin Suomen muissa 
seuduissa, arvellaanpa Hammarlandin kirkko rakennetuksi jo 1100-luvun 
puolella.[266] Sikäläiset muut vanhat seurakunnat, Jomala, Finström, 
Saltvik ja Sund, olivat olemassa jo 1300-luvun alkupuolella, 
luultavasti jo aikaisemminkin. Ahvenanmaan provastia mainitaan v. 1322.

Mutta Ahvenanmaalla tavataan myöskin maallinen pitäjälaitos, mikä 
alueellisesti täydellisesti sopeutui kirkolliseen pitäjäjakoon, joten 
Ahvenanmaan pitäjät olivat sekä seurakuntia että maallisia yhdyskuntia. 

Nämä Ahvenanmaan maalliset pitäjät ovat ilmeisesti olleet paikallisia 
oikeusyhdyskuntia, joilla on ollut omat tuomarinsa. Vielä 1600-luvun 
alkupuolella oli Ahvenanmaalla pitäjäntuomareja. Heitä oli silloin yksi 
kussakin Ahvenanmaan kahdeksassa emäpitäjässä, he olivat 
talonpoikaisia, kirjoitustaidottomia miehiä ja toimittivat 
maanmittailua, verojen tasoittelua ja nähtävästi muitakin 
tehtäviä.[267] Paikallishallinnon suureen merkitykseen nähden 
keskiaikana on luultavaa, että pitäjäntuomareja on Ahvenanmaalla ollut 
keskiajallakin, vaikkei heistä suoranaisia tietoja olekaan säilynyt.

Ne lukuisat käräjät, joita keskiajalla tiedetään pidetyiksi Ahvenanmaan 
kirkoilla, olivat kaiketi yleensä pitäjänkäräjiä, vaikkei sitä 
nimenomaan olisi sanottukaan; v. 1419 mainitaan erityisesti 
Finströmissä pidettyjä pitäjänkäräjiä.[268]

Erityistä huomiota herättävät pitäjäin käräjäpaikat. "Sundin kirkon 
luona" mainitaan keskiajalla käräjiä tiheään pidetyksi, ensi kerran v. 
1381.[269] Samoin pidettiin käräjiä Saltvikin kirkolla, Jomalan 
kirkolla ja nähtävästi myös Finströmin, Lemlannin ja Ekkerön 
kirkoilla.[270]

Pakanuuden aikana ja vielä keskiajalla oli Suomessa tapa pitää käräjiä 
taivasalla.[271] Kun Ahvenanmaan vanhimmilla kirkoilla ja pitäjillä 
niin yleisesti on luonnonpaikkain eikä kyläin nimiä, on lähellä se 
ajatus, että pitäjät ovat saaneet nimensä pitäjän yhteisestä 
käräjäpaikasta. Se omituinen sattuma, että Jomalan pitäjän Jomalan tila 
v. 1700 määrättiin tuomarin puustelliksi,[272] ei ehkä olekaan sattuma, 
vaan muisto ikivanhasta käräjäpaikasta. Huvittava on Radloffin 
tiedonanto, että useat Ahvenanmaan vanhimmat kirkot ovat kruunun 
omistamalla maalla,[273] Jos tosiaan niin on asianlaita, niin 
kruununmaa tässä varmaan edustaa aikaisempaa pitäjän yhteismaata, s.o. 
todenmukaisesti käräjäpaikkaa. Tämän mukaan Ahvenanmaan vanhimmat 
kirkot olisi rakennettu muinaisille käräjäpaikoille.

Vahvistusta näille mielipiteille saamme Gotlannista, jonka muinaisilla 
hundareilla oli nimensä hundarissa olevasta käräjäpaikasta.[274] Samoin 
Tanskan "Herred" (kihlakunta) nimiset yhteiskunnalliset alueet, jotka 
todennäköisesti ovat sen maan vanhimpia aluelaitoksia, olivat 
muodostuneet yhteisen käräjäpaikan perusteella, jolle paikalle 
sittemmin pääkirkot (Herredskirker) rakennettiin.[275]

Myöskin pitäjä (socken) esiintyy Gotlannissa oikeudellisena 
yhdyskuntana, mutta vain hundarin alapiirinä.[276] Ahvenanmaan suuret 
emäpitäjät näyttävät kuitenkin pikemmin verrattavilta Gotlannin 
hundareihin kuin pitäjiin. Näköjään Ahvenanmaan pitäjäjako ei ole 
elimellisessä yhteydessä muinaisen tridung-jaon kanssa, koska Saltvikin 
ja Hammarlannin pitäjät kumpikin olivat jaetut kahden tridungin kesken. 
Vaikea kuitenkin olisi uskoa, että pitäjä kuuluisi johonkin toiseen 
oikeusjärjestelmään kuin siihen, jonka ylempinä asteina esiintyivät 
tridung ja koko maakunta. Pitäjä- ja tridungjaon eroavaisuuden on 
mahdollisesti aiheuttanut kirkollinen aluemuodostus, joka muuten 
kaikissa kohdin noudatti alkuperäistä pitäjäjakoa.

Uuden ajan alussa Ahvenanmaan 8 vanhaa pitäjää olivat jakaantuneina 17 
nimismiespiiriin (länsmansdöme), joissa kussakin oli erityinen 
virkamies, 10 piirissä varsinainen nimismies (länsman) ja muissa 
"nimitysmies" (nempningeman). Nämä nimismiespiirit olivat 
veronkantoalueita ja niissä pidettiin kruununkäräjiä. Ne olivat valtion 
hallinnollis-oikeudellisia alueita, jotka muodostuivat linnahallinnon 
mukana, eikä niillä sellaisina ole välitöntä yhteyttä alkuperäisten 
paikallisten laitosten kanssa.

5. SKANDINAVIALAINEN "LEDUNG" JA "LEDUNGSLAMA".

Kaikissa Skandinavian maissa perustui merisotavelvollisuus (leding, 
ledung), kun se tuli järjestetyksi, alueellisiin laivakuntiin, joiden 
nimenä oli Tanskassa "skipæn", Norjassa "skipreitha", Ruotsissa 
"skiplagh", "skip", "snäckiolag". Kunkin laivakunnan tuli rakentaa ja 
varustaa sotalaiva. Laivan miehittämistä ja evästämistä varten olivat 
laivakunnat jaetut pienempiin hamina-, hanka- tai airokuntiin 
(Tanskassa "hafnæ", Ruotsissa "hamna", "har" eli "ar"), joiden kunkin 
osalle tuli yhden miehen ja määrättyjen varustusten ja eväitten 
hankkiminen. Tavallisesti laivan miehistöön kuului nelisenkymmentä 
miestä. Todennäköisesti oli alkuaan jokaisen itsenäisen miehen 
suoritettava laivastopalvelus mieskohtaisesti. Mutta myöhemmin, 
maanviljelyksen ja yhteiskunnallisen luokkajaon kehittyessä 
sotapalvelus kytkeytyi maanomistukseen, niin että täysitila tai sen 
osat yhdessä oli velvollinen vastaamaan miehestä ja eväistä ja sitä 
varten muodosti haminan.

Tanskassa toimitettiin Valdemarien hallitusaikana ledingin 
uudelleenjärjestäminen maan arvioimisen perusteella, siten että 
määrätty arvo maata laskettiin haminaksi, jonka tuli vastata määrätystä 
laivastopalveluksesta tai sen lunastamisesta. Tällä uudistuksella oli 
varmaan suuri merkitys: kuorma, joka ennen oli ollut ylipäänsä vain 
maatilain vanhaan tapaan kannettavana, voitiin nyt sovittaa maan 
todellisen arvon mukaan ja siten tasoittaa verovelvollisten kesken.

Maan arvioimisessa Tanskassa käytettiin kahta eri järjestelmää. 
Vanhempi ja yksinkertaisempi, etupäässä Jyllannissa käytetty 
järjestelmä perustui maan arvioituun pääoma-arvoon eli sen 
myyntihintaan (Erslevin "Guldvurdering"). Maatilain hinnan määrääminen 
oli jo hyvin aikaisin tavallinen ja tarpeellinen maan myyntien ja 
sukulunastusten vuoksi. Varmuudella ei tiedetä, mihin maan hinnan 
arvioiminen milloinkin perustui, mutta ainakin vuokramaahan nähden oli 
sääntönä, että maan arvo katsottiin 24 kertaa suuremmaksi kuin 
vuotuinen maanvuokra; maa, josta lampuoti maksoi veroa 1 markan, oli 
siis 24 markan hintainen, maa, josta suoritettiin veroa äyrityinen
(1/24 markkaa), oli markan arvoinen j.n.e. Tämän saman suhteen mukaan 
laskettiin nyt lampuotien leding-velvollisuuskin.

Toinen täydellisempi järjestelmä tuli käytäntöön hiukan myöhemmin, 
vasta 13. vuosisadalla, ja etupäässä Sjellannissa. Tämän järjestelmän 
pohjana oli maan kylvömäärä ja sen mukaan maksettava vero (Erslevin 
"Skyldtaxation"). Pohjoismaiset viljamitat näyttävät alkuaan 
rahajärjestelmään sovitetuilta: niinkuin hopeamarkassa oli 8 äyriä, 
äyrissä 3 äyrityistä, äyrityisessä 10 penninkiä (Tanskassa), niin 
viljaakin mitattiin markoittain, markassa eli lastissa 8 äyriä, äyrissä 
3 äyrityistä ja äyrityisessä 10 kappaa ("Skæpper") normalihintaista 
viljaa (halvempihintaista viljaa luettiin äyrityiseen useampia 
kappoja). Viljamittain arvellaan tulleen rahajärjestelmää vastaaviksi 
sellaisena aikana, jolloin yleisimmin käytetty viljamitta, Skæppe, 
maksoi hopeapenningin, mikä oli ainoa liikkeessä oleva raha. 
Maanvuokrauksessa noudatettiin jo varhain sellaista sääntöä, että maa, 
johon voitiin kylvää markka viljaa, maksoi markan hopeaa veroa.
Tässä järjestelmässä siis perustui kylvö ja vero suhteeseen 1:1. 
Leding-velvollisuus järjestettiin nyt samalle kannalle. Markan vero 
vastasi täyden haminan velvollisuuksia; leding-velvollisuuden 
lunastamiseksi tuli sellaisen haminan maksaa kuninkaalle veroksi 
(Skyld) markka hopeaa.

Tämän järjestelmän etuja oli, että se perustui tarkempaan maan 
arvioimiseen kuin pääoma-arvio on ja suorastaan, ilman mutkallisia 
laskuja, ilmaisi kunkin tilan tai tilanosan ledingvelvollisuuden 
suuruuden. Luultavaa on, että tämän järjestelmän käytäntöön tulemisen 
yhteydessä tapahtui ledingvelvollisuuden lunastamisen järjestäminen 
rahamaksuksi.[277]

Ruotsissa tuli koko itärannikko Ångermanlannin perille saakka, Itämeren 
suuret saaret, vieläpä suuri osa Sveanmaan sisämaitakin jaetuksi 
laivakuntiin; lounaisen Suomenkin rannikkoseudut olivat keskiajalla 
jaetut sellaisiin alueisiin. Laivakunnat vastasivat missä kihlakuntia 
missä kihlakuntain osia. Näiden kuntain jako pienempiin alueisiin oli 
eri seuduissa erilainen. Ledung-laitos Ruotsissa oli täydessä voimassa 
12. vuosisadan keskipalkoilla, jolloin se pantiin toimeen Gotlannissa. 
13. vuosisadan loppupuolella tämä vanha laitos jo rappeutui, vaikka 
laivakunnat poikkeuksittain vielä kauan varustivat laivoja, Ruotsissa 
viimeisen kerran v. 1429, Suomessa 1450.

Vero, joka oli maksettava laivain muonittamiseksi tai kuninkaalle 
ledung-velvollisuuden lunastamiseksi, suoritettiin pääasiallisesti 
haminoittain. Sitä kutsuttiin nimellä "skipvist" (laivaeväät) tai 
"ledungslama" (sotalomavero). Veroesineet olivat eri maakunnissa jopa 
jo maakunnan osissa erilaiset; Uplannissa ja Vestmanlannissa viljaa ja 
rahaa, Roslagenissa humaloita ja rahaa, Taalaissa, Helsinglannissa ja 
pohjoisemmissa maakunnissa turkiksia. Meille erityisemmin huomattavia 
ovat tähän kuuluvat silava- ja voiverot. Roslagenissa oli 
edellämainitun humala- ja rahaveron lisäksi vielä jokaisen, joka söi 
omaa leipäänsä, maksettava 8 naulaa voita, luultavasti sotalomaveroksi. 
Nyköpingin läänissä Södermanlannissa maksoi 1360-luvulla jokainen 
hamina skipvistiä punnan viljaa, 4 leiviskää silavaa ja 2 leiv. voita. 
Smålannissa oli kunkin hamiminan maksettavasta verosta 2/3 silavaa ja 
1/3 voita.[278]

Vaikka sotalomaveroa Ruotsissa ja maakuntalakien mukaan maksettiin eri 
seuduilla varsin eri tavalla, havaitaan siinä kuitenkin kaikkialla – 
Pohjois-Ruotsin turkisveroalueita lukuunottamatta – se yhteinen 
piirre, että sen suorittaminen oli yhteydessä maanomistuksen kanssa. 
Niinikään on todennäköistä, että ledung-verot Ruotsissakin ovat 
oikeittain olleet maaveroja ja perustuneet maan arvioimiseen 
hopeamarkoissa ja markan osissa.

Samaan tapaan kuin Tanskan vanhemmassa maanarvioimisessa 
(Guldvurderingen) oli tapahtunut, oli Sveanmaassa jo 12. vuosisadalla 
maan hinta arvioitu markan-, äyrin- ja äyrityismaihin ja maavero 
(lampuotivero) tullut määrätyksi pääoman ja veron suhteessa 24:1, niin 
että 24 markan arvoinen maa maksoi veroa 1 markan ja markan arvoinen 
maa 1/24 mk eli äyrityisen.[279] Maan pääoma-arvo oli siis
täälläkin 24 kertaa veron suuruus. Tämä oli Sveanmaan markanmaa
(markland)-järjestelmä.

Sekä maan arvo että vero oli laskettu hopeassa, sillä käyvällä rahalla 
oli aluksi hopean arvo. Kun raha huonontui ja verot maksettiin 
huonontuneella rahalla, täytyi syntyä ero alkuperäisesti lasketun ja 
myöhemmin käytännössä esiintyvän järjestelmän välillä. Schlyterin 
arvelun mukaan pysyi markkaverotus muuttuneiden olojen mukaisena siten, 
että uusien viljelysten markkaluku määrättiin uudessa rahassa ja että 
vanhoilta markanmailta vaadittiin lisäveroa viljassa.[280] 
Mahdollisemmalta kuitenkin tuntuu Åströmin selitys, että veronlaskussa 
edelleenkin pysyttiin puhtaan hopean kannalla, vaadittiin siis 
hopeamarkan arvo käypää rahaa, minkä lisäksi paremmilta markanmailta 
otettiin veroksi sekä viljaa että rahaa, huonommilta vain rahaa; 
viimemainittua luokitusta oli jo hyvin varhain käytetty eikä sillä 
ollut tekemistä rahan huonontumisen kanssa.[281]

Maan arvioimisen perusteita ei varmuudella tunneta; toisten arvelujen 
mukaan olisi lähtökohtana ollut kylvömäärä, toisten mukaan määrätty 
mittausopillinen pelto-ala.[282]

Jo tämä Ruotsin ja Tanskan maanarvioiden yleinen samanlaisuus tekee 
luultavaksi, että molemmilla on ollut sama alku ja tarkoitus. Sitä 
mielipidettä tukee lujasti se Ramstedtin huomauttama seikka, että 
markanmaaverot noudattivat ledung-laitokselle ominaista hamina-jakoa ja 
että laivaeväät ja sotalomaverot suoritettiin markanmaiden mukaan ja 
olivat ainoat sillä perusteella suoritetut verot.[283] Huomattava on 
myös, että markanmaajärjestelmä oli levinnyt samoilla seuduilla, missä 
tiedetään muinaisen laivakuntajaon vallinneen.

Eräistä myöhemmistä veroseikoista voi havaita samaa. Niinpä Ölannissa 
uuden ajan alussa maksettiin useimmat verot "gerde"-kunnittain ja 
miesluvuttain, mutta ledungslamasta nimenomaan sanotaan, ettei sitä 
suoriteta miesluvun mukaan, vaan sen mukaan kuinka "heidän tiluksensa 
määräävät".[284] Smålannin Sunnerbossa oli samaan aikaan maa jo 
vanhastaan arvioitu äyrinmaihin. Näiltä äyrinmailta suoritettiin 2\3 
verosta voissa (kultakin äyrinmaalta 3 1/3 naulaa voita kesäveroksi) ja 
1/3 verosta rahassa (kultakin äyrinmaalta 2 Ruotsin penninkiä 
talviveroksi).[285] Tämä vero on ilmeinen ledungslama.

Voimme siten huoleti lausua, että Ruotsin rannikkomaakunnissa
kuten Tanskassakin vanhemmalla keskiajalla maa oli arvioitu 
markkajärjestelmän mukaan ja että tämän arvion alkuna ja tarkoituksena 
oli merisotavelvollisuuden, ledungin, järjestäminen.

6. MARKKAJÄRJESTELMÄ JA SOTALAITOS AHVENANMAALLA.

1300-luvulta lähtien markanvero (marka skatt, markskatt) esiintyy 
yleisenä maatilain veroarvon ilmaisijana Ahvenanmaalla. Sitä mainitaan 
Ahvenanmaan asiakirjoissa varsinaisesti ensi kerran v. 1376, sitten yhä 
useammin, kunnes se 1400-luvun alkupuolella esiintyy tilain mittana 
kaikkialla Ahvenanmaalla.

Aikaisimmat asiakirjakohdat, joissa Ahvenanmaan markanverot esiintyvät, 
ovat seuraavat:

(i) V. 1333: "vnum fyaerdingxbol et vnum atansbol terre in villa, dicta 
in Alandia – – in quantum se pro octoginta marchis denariorum 
extendit" (Mustak. s. 45).

(2) V. 1376: "x marcha skat j Fastolsby ok iiij marcha skat jnnan 
Halwardaby, met allom tiillaghom" (Mustak. s. 157).

(3) V. 1376: "mit goz j Ålande, som aer fyra marcha skat j Radhergsböle 
ok twa marcha skat inan Svaertinxmarum, met enne öö, ther heter Husö, 
met allom til laghom, som ær hws, åker, æng, skogh ok fiskewatn, innan 
gardha ok wtan" (MU s. 361).

(4) V. 1377: "xviij mracha skat j Alandhe j Thiwdhö, met alla thera 
tillaghom, som aer aengh, skogh, fiskiewatn, jnnan gaardh ok vtan" 
(Mustak. s. 163).

(5) V. 1381: "adhirthon march skat jordh liggiande j Tiudhö j 
Finneströms sokn, met allom tiillaghum, skogh, fiskiewatn – – engo 
vndhan (taghno), ty ther tiil hörer" (Mustak. s. 176).

(6) V. 1397: "eth fierdungx bool jordh j Biornaby, met åker oc eng oc: 
allom androm tillaghom, engo vndantagno, fore xl march redhe peningha 
jnnan ij aar tiil oterlösande, swa met skæl, haffuom wi ey thet sama 
bool jordh oterlöst – – tho skal han giffua os v march for 
markskatten oc ey mere vtöffuer huwdh" (Mustak. s. 212).

(7) V. 1400: "j halff booli jordh och tree marker skathe j Syldhödeby j 
Saltwik sokn, met åker och ængh ok met allom tillaghom" (Mustak. s. 
218).

(8) V. 1400: "eth booli jordh och fem mark skatte aff myno fäderne j 
Sildodhe by j Saltvik sokn, met åker och ængh, fææ markom ok 
fiskiewatnom, och allom androm tillaghum" (Mustak. s. 219).

(9) V. 1410: "alt wort godz j Biornaby, som ær eth halfft bool iordh 
och nyo markskatta, met åker och ængh oc allom tillaghum" (Mustak. s. 
240).

Kuten jo näistä asiakirjan paikoista näkyy, ei markan vero niinkuin ei 
bolkaan Ahvenanmaalla esiinny määrättynä pintamittana eikä 
kylvömittana, vaan viljelyskokonaisuuden, tilan, mittana; 
markanveroilla tarkoitetaan maatilan kaikkia tiluksia ja etuja, 
peltoja, niittyjä, laitumia, kalavesiä, rakennuksia. Se säännöllisesti 
ilmaisee tilan tai sellaisen osan hintaa, arvoa. Markanvero oli markan 
arvoinen maa.

Markanvero nimestä ja yleisestä esiintymisestä Ahvenannmaan kaikissa 
osissa näkyy, että tämä yksiö on syntynyt (hopea)markoissa lasketusta 
ja verotustarkoituksessa toimitetusta yleisestä maanarvioimisesta. Yhtä 
ilmeistä on, että tämä verotus läksi pääoma-arviosta. Markanvero 
asiakirjoissamme ei milloinkaan merkitse maksettavan veron suuruutta, 
vaan pääomaa, jolta vero maksetaan; verokirjoissa ilmoitetaan tilain 
markanverot ja niiden mukaan lasketaan verot. Erehtymättä voimme jo 
lausua, että Ahvenanmaan markanverolaitos on ollut samanlainen kuin 
Tanskan "Guldvurdering"- ja Ruotsin "markland"-järjestelmä.

Tämä järjestelmä, kuten jo ennemmin on mainittu, perustui siihen 
sääntöön, että 24 hopeamarkan arvoisesta maasta oli suoritettava veroa 
1 markka ja siis 1 markan arvoisesta maasta 1/24 markkaa eli 
äyrityinen.

Myöhemmiltä ajoilta on siitä lukuisia todisteita. Niinpä kantoi kruunu 
1540-luvulla monin paikoin Ahvenanmaalla lampuodeiltaan ja 
ulkomaankappaleilta maaveroa (affrads pening) 8 penninkiä (= 1 
äyrityisen) markanmaalta.[286] Ivar Flemingin hallussa olevilta 
(kruunun) lampuotitiloilta Önningebyssä, Dalkarbyssä, Gregsbyssä y.m. 
kannettiin 1543 kruunulle kultakin markalta "ostomaata" 1 äyrityinen ja 
muunlaiselta maalta ("pieniltä markanmailta", mahdollisesti 
rälssimaalta) 4 penninkiä eli 1/2 äyrityistä.[287] Tämän tavanomaisen 
taksan mukaan kannettiin kruunulle v. 1547 maaveroa myöskin 30 markalta 
asumatonta "kirkon maata" 8 penninkiä kultakin markalta.[288] Mikä 
kaikki osoittaa, että Ahvenanmaalla samoin kuin Ruotsissa ja Tanskassa 
äyrityinen markalta kerran on ollut lampuotiveron peruste.

Uuden ajan alussa maksettiin Ahvenanmaalla erityistä veroa niiltä 
markanmailta, jotka jäivät liikaa tai käyttämättä suurempia 
veroyksiöitä muodostettaessa. Näitä markanmaita kutsuttiin jäännös- eli 
epäparimarkoiksi (Öfwerlöps eller Vddemarker). Kultakin sellaiselta oli 
maksettava veroa 8 penninkiä eli äyrityinen, josta veron nimi 
jäännösäyrityinen (öfverlöpsörtig).[289] Tämä esimerkki vielä paremmin 
kuin edellämainitut osoittaa järjestelmän muinaista yleisyyttä. 

Vastikään mainituissa myöhäisissä veroissa on kuitenkin ainoastaan maan 
arvon ja veron suhde enään alkuperäinen. Itse markanmaat sitävastoin 
olivat jo muuttuneet. Puheenaolevia veroja ei näet maksettu 
alkuperäisten markanverojen, vaan maan käyvän hinnan (käyvän 
markkaluvun) mukaan. Ahvenanmaan verokirjoissa tehdään tarkka ero 
näiden kahdenlaisten maa-arvioiden välillä. Alkuperäiset markanmaat 
ovat edelleenkin markanveroja, uudet markanmaat sitävastoin ovat 
markanostoja tai vain markanmaita (markaköp, markland).

Että markanostot eli markanmaat todella vastasivat maan käypää hintaa 
käyvässä rahassa, siitä on 1400-luvun asiakirjoissa lukuisia 
todisteita.[290]

Tämän erotuksen oli ilmeisesti aikaan saanut rahan arvon alentuminen. 
Alkuperäinen markanvero oli sidottu maahan, joka kerran oli sen 
mukaisesti arvioitu; se jäi vähitellen vain maaluvuksi, veroyksiöksi, 
jonka käypä hinta rahan arvon alentuessa nousemistaan nousi. Uusi 
markanmaa sen sijaan seurasi muuttuvaa rahaa, oli liikkuva suuruus, 
joka merkitsi sitä maata, minkä kulloinkin käyvällä rahamarkalla 
saattoi ostaa.

Vanhasta markanverosta siten tuli maksettavaksi yhä nousevia näennäisiä 
hintoja ja markan veroa tuli vastaamaan yhä useampi uusi markanmaa. 
Määräävänä oli käyvän markan suhde hopearnarkkaan; niin monta kertaa 
kuin käypä markka oli halvempi hopeamarkkaa, niin monta kertaa suurempi 
hinta oli maksettava markanverosta. Maanhinnat keskiaikana eivät 
kumminkaan äkillisesti vaihdelleet eivätkä seuranneet kaikkia 
rahanarvojen muutteluja, vaan yleensä pysyivät pitkiä aikoja alallaan. 
Niinpä näyttää 1300-luvun lopulla ja seuraavan sataluvun alkupuolella 
markanvero Ahvenanmaalla kauan aikaa pysyneen noin 5 rahamarkan 
hinnassa, mikä suhde vastasi hopean ja käyvän rahan suhdetta 1300-luvun 
alkupuolella, kun viimemainittu suhde 1300-luvun lopulla ja seuraavan 
alulla oli suunnilleen 1:6-9. Niinpä myytiin v. 1397 Sundin Björnebyssä 
9 markanveroa maata 52 rahamarkalla ja määrättiin (toisen) maan 
hinnaksi samassa kylässä 5 markkaa markanverolta.[291] V. 1406 
Finströmin Kullassa myytiin 9 markanveroa 45 markalla, ja v. 1431 
myytiin samalla seudulla 1 markanvero maata 5 markalla.[292]

Edellä sanotusta seuraa, että jos vanhain markanverojen ja uusien 
markanmaiden lukumäärä jollakin seudulla jonakin aikana on tunnettu, 
pitää markanmaiden luvun olla markanverojen lukua niin monta kertaa 
suurempi kuin silloisia käypiä markkoja sisältyi hopearnarkkaan. 
Sellaisen vertailun voi toimittaa v:n 1547 veroselitysten nojalla, 
joissa on ilmoitettu Ahvenanmaan pitäjäin "maaluku" käyvän hinnan 
mukaan ja vanha markanveroluku. Tulos on seuraava:[293]

    pitäjä        "naaluku"            markan-   "maaluku" kutakin
                  markkoja             veroja    markanveroa kohden

    Saltvik         9 747               l 47l          6.6
    Sund           14 116 ja 2 äyriä    1 826          7.7
    Kumlinge        6 319                 507 1/2     12.5
    Föglö           9 212               1 040 1/2      8.8
    Lemland        10 936 ja 2 äyriä    1 094 1/2     10.0
    Jomala         13 609               1 793 1/2      7.6
    Hammarland      9 756               1 558 1/2      6.2
    Finström       11 228 ja 6 äyriä    1 672 1/2      6.7
   koko Ahvenanmaa 84 925 ja 2 äyriä   10 964 1/4      7.7

Markanmaiden luku kutakin markanveroa kohden tässä asetelmassa ei 
kuitenkaan – sen heti näkee – lähimainkaan ilmaise käyvän ja 
hopearahan suhdetta v. 1547, vaan edustaa 1400-luvun keskivaiheen ja 
jälkipuoliskon oloja. Tämä taasen nähtävästi riippuu siitä, että 
markanmaatkin tulivat verotusyksiöiksi eivätkä luonnollisesti silloin 
enään voineet seurata kaikkia rahan arvon vaihteluita. Lähinnä 
kuvastanee taulukkomme siten jotakuta tai joitakuita 1400-luvulla 
tapahtuneita veronkirjoituksia.

Vertailu osoittaa myöskin markanverojen ja markanmaiden suhteissa 
melkoisia paikallisia eroavaisuuksia, mitkä ovat saattaneet johtua 
monenlaisistakin syistä. Kun markanverot vanhoissa emäpitäjissä ovat 
suhteellisesti halvempia kuin saariston uloimmissa pitäjissä, on siihen 
saattanut olla syynä se, että markanveroon on nuoremmissa pitäjissä 
laskettu enemmän maata kuin vanhoissa pitäjissä, kuten luonnolliselta 
tuntuukin. Muuten voivat markanverojen myöhemmät erilaisuudet johtua jo 
alkuperäisten bolien erilaisuuksista, uutisasutustavasta y.m.s. 
seikoista, joita emme tarkemmin tunne.

Ahvenanmaalla myöhemmällä keskiajalla esiintyvät markanmaat ovat siten 
kieltämättä johdettavat alkuperäisestä markanveroista; ilman noita 
vanhoja markanveroja eivät myöhemmät markanmaat äyrityisveroineen olisi 
käsitettäviä. Yhtä epäilemätöntä on, että alkuperäiset markanverot 
perustuivat rahan pysyvään arvoon (hopea-arvoon) ja sellaisina jäivät 
pysyväksi maaluvuksi. Koko järjestelmä ei ole voinut aiheutua muusta 
kuin verotuksesta. Markanveron nimikin jo ilmaisee, että sitä on 
käytetty veroa varten, ja veron tarkoin määrätty suhde maan arvoon,
1:24, samoinkuin sen samanlaisuus koko Ahvenanmaan alueella osoittavat, 
että kysymys on valtiovallan määräämästä tärkeästä rasituksesta tai 
verosta. Mutta niin ollen tämä vero Ahvenanmaallakin on varmaan ollut 
sama, joka Ruotsissa ja Tanskassa vanhemmalla keskiajalla oli 
markkajärjestelmään yhdistetty: sotavelvollisuus ja sotalomavero.

Niin onkin ollut. Ahvenanmaan tileihin uuden ajan alussa on merkitty 
markanveroilta maksetuksi erityinen "markanvero", kultakin 
markanverolta 1 naula voita ja 3 penninkiä rahaa.[294] Tällä 
rahaverolla oli nimenään "sotalomavero", ruots. ledungslama.[295]

Veron peruste, nimi ja maksuesineet olivat Ahvenanmaalla samat kuin 
Ruotsissa laajalti käytetyt; markkajärjestelmän mukaan suoritettavan 
veron jakautumisen rahaveroon ja markanveroon olemme tavanneet niin 
kaukana kuin Sunnerbossa lounaisessa Smålannissa.

Vero esiintyi vielä uuden ajan alussa ikivanhassa muodossa; nuo 
mitättömät 3 penninkiä, jotka nyt maksettiin ala-arvoisessa käyvässä 
rahassa, olivat alkuaan olleet arvokkaampia penninkejä. Voimaksu oli 
niinikään ikivanha. Verosta maksettiin selvästi puolet rahassa ja 
puolet voissa, sillä voinaulan arvo Ruotsissa 1300-luvun alkupuolella, 
jolta ajalta varhaisimmat tiedot ovat, oli 3 penninkiä eli sama määrä, 
minkä Ahvenanmaan markanvero suoritti rahassa.[296] Markanverolta 
Ahvenanmaalla siis maksettiin sotalomaveroa kaikkiaan vain 6 penninkiä 
Ruotsin rahaa, jossa Ahvenanmaan tilit ovat tehdyt. Mutta nyt on 
huomattava, että Ahvenanmaalla niinkuin Etelä-Ruotsissakin läpi koko 
keskiajan ja vielä uuden ajan alussa laskettiin yleisesti n.s. Tanskan 
markkoja, jotka olivat 1/4 pienempiä kuin Ruotsin markat.[297] Tämän 
mukaan 6 ruotsalaista penninkiä vastasi 8 penninkiä eli täyttä 
äyrityistä tanskalaisen markkalaskun mukaan. Ahvenanmaan sotaveron 
suuruus on siten todennäköisesti alkuaan ollut 1 (Tanskan) äyrityinen 
markanverolta.

Ahvenanmaan markkajärjestelmä ja sotavero tämän mukaan maan on ollut 
eteläruotsalainen. Kuten mainittu on veroesineitten jakotapakin raha- 
ja voiveroon lähinnä eteläruotsalainen. Onko mahdollisesti Ahvenanmaan 
markka- ja sotalaitoksella ollut suoranaista yhteyttä tanskalaisen 
sotalaitoksen kanssa, emme nykyisillä tietokeinoilla voi ratkaista.

Käännymme vielä tarkastamaan eräitä Ahvenanmaan markkajärjestelmän 
ilmiöitä. Ahvenanmaan vanhin tunnettu tilamitta on bol. Aikaisemmalla 
keskiajalla mainitaan sitä useampia kertoja Ahvenanmaan maatilain 
suuruuden tai arvon ilmaisijana, ensi kerran v. 1328, viimeisen kerran 
v. 1410. Se esiintyy Sundissa, Saltvikissä, Finströmissä ja Jomalassa, 
ja on siitä päättäen ollut varsin yleinen Ahvenanmaalla. Bolin 
perustana ei näy olleen mittausopillinen peltomitta eikä myöskään 
kylvömäärä, vaan tarkoitti bol ainoastaan perittyä täyttä tilaa 
rakennuksineen, peltoineen, niittyineen ja muine etuineen. Siihen 
aikaan, jolloin asiakirjat boleista puhuvat, niitä jo jaettiin 
tasaisiin osiin (1/2, 1/4. 18).

Bol on yleisskandinavialainen tilusyksiö, joka alkuaan merkitsi yleensä 
talonpoikaisperheen asuntoa, taloa, tilaa ja myöhemmin oli yleisenä 
verojen ja rasitusten suoritusyksiönä.

Tanskassa bol todennäköisesti oli ensi sijassa leding-velvollisuuden 
perusteena. Se näyttää vastanneen "hafnia" ja suorittaneen veroksi 
täyden markan. Bol-jako pysyi Tanskassa paikoin voimassa 1300-luvun 
loppupuolelle saakka. Aikain kuluessa se kuitenkin oli menettänyt 
alkuperäisen merkityksensä ja jäänyt yksinomaan vain 
maaverotusyksiöksi.[298]

Ruotsissakin bol jo aikaisin toisin paikoin esiintyi verotusyksiönä. 
Kuten Tanskassa niin Ruotsissakin täyden bolin vero alkuaan oli täysi 
markka, minkä vuoksi nimityksiä bol ja "markabol" käytettiinkin 
samanmerkitsevinä; niin oli laita etenkin Ölannin saarella.[299]

Ahvenanmaan bolia koskevissa myöhemmissä asiakirjoissa mainitaan bolin 
rinnakkaisena tilusmittana usein "markanmaita"; niitä käytetään milloin 
vaihtoehtoisesti bolin sijasta, milloin pienten bolin osain 
määräämiseksi. Tästä ilmenee, että markkajärjestelmä on ollut 
tunnettuna Ahvenanmaan maanomistuksessa ja verotuksessa boljärjestelmän 
myöhempänä jaksona sekä etteivät nämä järjestelmät silloin ole olleet 
toisilleen vieraita.

Markkajärjestelmälle ominaista oli sen kiinteä suhde maan arvoon eli 
hintaan. Ellei bolilla ennemmin ollut pysyvää raha-arvoa, joutui se 
markkajärjestelmän kautta saamaan sellaisen. Tämä arvo varmaan oli 
sellainen, joka soveltui markkajärjestelmään, minkä mukaan täysi 
"markanvero" suoritti veroa 1/24 markkaa eli äyrityisen ja 24 markan 
arvoinen maa 1 markan. Kun nyt bol sekä Tanskassa että Ruotsissa oli 
sellainen 1 markan veroa suorittava yksiö, on hyvin luultavaa, että 
Ahvenanmaankin bol on ollut samanlainen, siis tarkalleen Ruotsin 
"markabolin" vastine.

Asiakirjoista siihen saadaan todistuksia. Eräs asiakirja v:lta 1397 
ilmoittaa, että 1/4 bolia Sundin Björnebyssä luovutettiin 40 markasta 
selvää rahaa, mutta sellaisella ehdolla, että luovutettu maa saatiin 
lunastaa takaisin maksamalla 5 markkaa markanverosta. Koska nyt 5 
markalla lunastettiin 1 markan vero, niin 40 markalla voitiin ostaa 8 
markanveroa; mutta kun toiselta puolen asiakirjan mukaan 1/4 bolia 
vastasi 8 markanveroa, niin koko bol vastasi 32 markanveroa. Mutta kun 
Ahvenanmaalla vallitsi tanskalainen arvolasku, jonka markat olivat 1/4 
pienemmät kuin ruotsalaiset markat, on ilmeistä, että 32 tanskalaista 
markkaa vastasi 24 ruotsalaista markkaa.

Jos katsomme 24 markan arvoa bolin oikeaksi arvoksi, olisi tämän mukaan 
Ahvenanmaan bol ollut ruotsalainen veroyksiö. Kun toiselta puolen 
näyttää varmalta, että markanverolta alkuaan on maksettu veroa 1 
äyrityinen tanskalaisen laskun mukaan, ei bolin ja markanveron välillä 
täten syntynyttä ristiriitaa voitane selvittää muuten kuin olettamalla 
että Ahvenanmaan verojärjestelmä ennen 1300-luvun loppua on ollut 
ruotsalainen, vaikka tanskalaista laskutapaa edelleenkin käytettiin. 
Saman seikan huomasimme ledungslaman maksussakin.

Viiden tunnetun hintailmoituksen mukaan w:lta 1333-1410 teki kokonaisen 
bolin hinta 160-213 markkaa käypää rahaa; kun tämä hinta on 5-7 kertaa 
suurempi kuin 24 markkaa ja hopea- ja rahamarkan suhteena 
puheenaolevana aikana myöskin voidaan pitää 1:5-7, niin nämäkin 
hintailmoitukset tukevat mielipidettä, että bolin hinta on ollut 24 
markkaa.[300]

Markkajärjestelmän ja bolin läheisestä suhteesta saapi myöskin 
selityksensä Ahvenanmaalla niinkuin Skandinaviassakin ilmenevä bolin 
jakaminen säännöllisiin osiin 1/2, 1/4, 1/8. Tämä jako oli epäilemättä 
syysuhteessa markan jakautumiseen 8 äyriin. Veron ja tilain jakaminen 
tämän perusteen mukaan oli selvää ja käytännöllistä; se melkoisesti 
rajoitti vapaata tilanjakamisoikeutta, mutta nähtävästi kuitenkin antoi 
riittävän tilaisuuden silloin tärkeimpinä pidettyjen tilain 
eroavaisuuksien varteenottamiseen. Kun säilyneissä asiakirjoissa ei 
mainita 1/8 pienempää bol-lukua, lienee 1/8 markan eli 1 äyrin tila 
ollut pienin siihen aikaan käytetty tilamitta.

Todennäköisesti on Suomenkin markanverojärjestelmän historiallinen 
lähtökohta löydettävä vanhasta bol-laitoksesta. Bol on aikoinaan ollut 
yksiö, joka suoritti markan veroa. Markanvero on syntynyt bolista 
siten, että bol ja sen vero jaettiin 24 osaan; 1/24 bolia oli 
markanvero, joka suoritti veroa äyrityisen. Se on aikoinaan ollut 
tärkeä uudistus, sillä sen kautta bolit tulivat yhtä suuriksi, 
pienetkin bolin osat (tytärtalot) joutuivat veronalaisiksi ja kruunun 
tulot melkoisesti kasvoivat.

Mutta tämäkään järjestelmä ei ikuisesti tyydyttänyt valtio- ja 
yhteiskuntaelämän kasvavia ja muuttuvia tarpeita. 1400-luvun alulla 
bol-laitos Ahvenanmaallakin, niinkuin muuallakin Skandinaviassa jo 
kuului menneiden muistojen joukkoon.

Hämärästä muinaisuudesta uusiin aikoihin saakka ovat markkakunnat 
(marklag) olleet Ahvenanmaalle ominaisia pysyviä alueellisia 
muodostumia. Radloff v. 1795 painetussa Ahvenanmaan kertomuksessaan 
luettelee sikäläisissä emäpitäjissä suuren joukon markkakuntia, jotka 
ovat nimiltään ja alueiltaan samat kuin Kustaa Vaasan aikaisissa 
verokirjoissa mainitut.[301]

Ahvenanmaan markkakunta oli vielä uuden ajan alussa yhteenkuuluvana 
piirinä melkein poikkeuksetta kaikkien rasitusten ja verojen 
suorittamisessa, jota varten kullakin markkakunnalla oli oma 
veronkantovirkamiehensä, "lukumies" (räkningsman). Toinen markkakunta 
ei ollut tekemisissä toisen markkakunnan veronmaksujen kanssa, vaan 
kantoi ja tasasi verokuormansa omassa keskuudessaan. Samassa 
markkakunnassa markanverot ja niiden yhtymät (täysiverot ja savut) 
olivat aina yhtä suuret ja samanarvoiset.[302]

Toistensa kanssa markkakunnat sitävastoin eivät olleet yhtä suuria 
eivätkä veroyksiöihinsäkään nähden aivan samanlaatuisia. Epätietoista 
on, tokko markkakuntain veroyksiöitten arvot alkuaankaan olivat aivan 
tasalaatuiset. Erilaisuutta ovat suurentaneet varmaan aatelin ja kirkon 
verovapaudet. Uskonpuhdistusajan verokirjoissa usein huomautetaan tästä 
markkakuntain täysiverojen eriarvoisuudesta.[303] Saman pitäjänkin 
markkakunnat olivat keskenään melkoisen erisuuruisia.

Markkakunta kuuluu alkuaan, kuten nimestäkin jo voi päättää, 
markkajärjesteimään. Se on kaiketi ollut jokin sotavelvollisuuteen 
kuuluva yksiö. V:n 1545 aikoina otettiin Ahvenanmaalta kruunun 
merimiehiä Tukholmaan.[304] Jaakko Teitin valitusluettelossa tavataan 
merimiehien ottoa koskeva merkillinen tieto. Siinä näet kerrotaan, 
ettei kukaan tiedä Ahvenanmaan merimiesverosta muuta kuin että 26 
talonpoikaa on ollut sellaisessa verokunnassa, mistä tulee 36 3/4 
verokuntaa koko maalle.[305] Ei voi olla tässä kiinnittämättä huomiota 
siihen, että Ahvenanmaan markkakuntain lukumäärä ajan alussa oli 37, 
siis hyvin likeltä sama määrä kuin Teitin merimieskuntain. Tämä 
pakottaa pitämään markkakuntia merimieskuntina: Ahvenanmaan markkakunta 
olisi sama kuin skandinavialainen "hamna" eli "hafnæ" ja kaivattu 
rengas saarimaamme muinaisessa sotalaitoksessa olisi löydetty.

Tämän mukaan Ahvenanmaa olisi muinaisuudessa miehittänyt ainoastaan 
yhden laivan. Se on kylläkin uskottavaa siihen nähden, että koko 
Gotlanti, jossa oli päälle 20 hundaria, ja päälle 90 pitäjää, varusti 
vain 7 laivaa ja että Suomen lounaisrannikon kihlakunnat muinoin 
myöskin varustivat laivansa kukin.

Tämä laivanmiehitysvelvollisuus oli nähtävästi eri asia kuin 
ledungslama-vero, jota bolit suorittivat markanveroittain, äyrityisen 
markanverolta. Ahvenanmaalainen ledungslama lieneekin siten käsitettävä 
alkuperäiseksi laivaevääksi (skipvist), vaikka se muuttui 
sotalomaveroksi sen kautta, että se enimmäkseen tuli rauhan aikana 
maksetuksi.

Markkakuntain tehtävä sotalaitoksessa ei ole ristiriitainen sen kanssa, 
että ne Ahvenanmaan vanhoissa mannerpitäjissä näyttävät olleen pitäjän 
neljänneksiä tai kolmanneksia. Markkakuntia oli täällä 5 pitäjässä 
yhteensä 20 (Saltvikissä 5, Sundissa, Jomalassa ja Finströmissä 
kussakin 4, Hammarlandissa 3). Tässä tapauksessa Ahvenanmaan 
markkakuntien olisi katsottava vastanneen Ruotsin hundarien 
neljänneksiä, joilla oli oikeudellisia, veronkanto- y.m. tehtäviä, 
niinkuin Ahvenanmaankin markkakunnilla tiedetään olleen.

Kun on edellytettävä, että markkakunnat lähinnä ovat olleet bolien 
muodostamia verokuntia, olisi tärkeää tietää, miten monta bolia 
markkakunta on sisältänyt. Siihen nähden voidaan tilastollisella 
tavalla havaita uuden ajan alussa Ahvenanmaalla kaksi aluetta, joista 
toiseen kuuluivat Ahvenan mantereen vanhat pitäjät, toiseen 
syrjäisemmät ulkosaaripitäjät (Lemland, Föglö ja Kumlinge). Edellisellä 
alueella tuli kutakin markkakuntaa kohden keskimäärin 17 1/3 kpl. 24 
veromarkan arvoista yksiötä (bolia), jälkimäisellä ainoastaan 6 1/2 
kpl. Muinaiset verokunnat tämän mukaan olivat Ahvenan mantereella pian 
kolme kertaa voimakkaampia kuin ulkosaarilla.

Manner-Ahvenan markkakunnat tulevat laskumme mukaan hyvin lähelle 16 
lukua, joka määrä täysiveroja kuului huomattavan useaan markkakuntaan. 
Mutta 16 täysiveroa sisältää kaksi 8 täysiveron muodostamaa verokuntaa 
(nautakuntaa), jotka olivat vielä yleisempiä kuin 16 täysiveron 
verokunnat. Näyttää siltä, kuin markkakunnat jo alusta olisivat 
muodostetut 8 ja 16 yksiön ryhmiä silmällä pitäen.[306]

Ahvenanmaan markkakunnilla siis näyttää olleen tekemistä kaiken 
verotuksen ja hallinnon kanssa. Se osoittaa vain, että markkakunnat 
ovat Ahvenanmaan maahan ja vanhimpaan oikeus- ja talouselämään 
juurtuneita perustavia ja pitäjäin ohella luultavasti kaikkein 
alkuperäisimpiä alueita.

7. TÄYSIVEROT JA NIIDEN TEHTÄVÄT.

V. 1322 asiakirjoissa mainitaan Ahvenanmaalta sellaista henkilöä, joka

virkanimestään (exactor) päättäen on kantanut kuninkaan- tai 
kruununveroja Ahvenanmaalla.[307] V. 1340 mainitsee kuningas 
käskykirjeessään Ahvenanmaalta hänelle tulevaa veroa.[308] Kun nämä 
asiakirjat tuskin koskenevat sotaveroa, jonka taloudellinen merkitys 
1300-luvun alussa jo oli vähentynyt ja jota sitäpaitsi täytyy katsoa 
oikeammin paikalliseksi rasitukseksi kuin kuninkaan tulolähteeksi, niin 
saanemme yllämainitusta päättää, että muitakin varsinaisia veroja kuin 
ledungslama on kuninkaalle suoritettu Ahvenanmaalla jo 1300-luvun 
alussa – luultavasti aikaisemminkin.

Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on 
jälkimaailmalle säilynyt erittäin valaiseva yleislasku Ahvenanmaan 
veroista. Yleislasku on lyhyydessään seuraava:[309]

    Åland

    Bönder – 526 gofue 643 mk       Stadgemän –  25 mk
              Rogh      175 1/2 te     nöt     –  65 1/2
              Malt      175 1/3 te     får     – 131  
              Korn      175 1/3 te     gäs     –  65 1/2
              lamb      263            smör    – 526 pd
              flesk     263            pd fisk – 526 pd
    förutan Gengärden, arbete, hö och vedh

Kaikkien veroerien suorittajana tässä luettelossa esiintyy uusi 
veröyksiö, talonpojat (bönder). Kun v. 1384 Ahvenanmaalla maksettiin 
rahaveroa 12 äyriä "joka mieheltä" (af huariom manne)[310] ja v. 1413 
yhtä suuri rahavero meni joka talonpojalta, niin ilmeisesti asiakirjat 
tarkoittavat samaa uutta veroyksiötä, joka siis on ollut käytännössä jo 
ennen v. 1384.

Nämä "talonpojat" ja "joka miehet" olivat hyvin pitkäikäisiä, sillä 
vielä 120-130 vuoden päästä, 1530-luvulla ja senkin jälkeen, heidät 
tavataan maksamassa samanlaisia veroja, vaikka nyt täysiverojen (gerd, 
fullgerd) nimisinä. Että yksiöt kumpanakin aikana ovat samat, näkee 
niiden lukumäärästäkin: v. 1413 526 talonpoikaa, v. 1543 514 1/2 ja v. 
1547 507 ja 2 1/2 neljännestä täysiveroa.[311]

Aivan uusi ja outo tämä veroyksiö ei kumminkaan ollut, sillä sen 
pohjana on ollut vanha verotus, maan arvioiminen veromarkoin.

Täysiverolla ei ole verokirjoissa muuta tunnusta kuin sen hinta, hinta. 
V:n 1556 veroselityksessä sanotaan, ettei täysiveroissa ole yhtä monta 
markkaa kaikkialla, vaan että muutamilla on täysiverossa 200, toisilla 
184, toisilla 140 markkaa, mistä on seurannut suuri sekaannus 
talonpoikain kesken, kun eivät osaa laskea, kuinka paljon kunkin 
maalukunsa mukaan on täysiveroon maksettava.[312] Tarkempia tietoja 
täysiveron hinnasta saamme v:n 1547 vero-opastuksesta. Sen mukaan hinta 
vaihteli eri pitäjissä 131-195 markkaa (markanostoa) ja teki koko 
Ahvenanmaalla keskimäärin 167 1/2 mk.[313]

Mitään tarkoin määrättyä pysyvää hintaa täysiveroilla ei näy olleen 
eikä näiden hintailmoitusten perusteella voi määrätä, mitä täysivero 
oikeastaan oli. Se vain ilmenee, että täysivero vastasi melkoisen 
suurta tilaa. On senvuoksi syytä tarkastaa täysiverojen suhdetta 
vanhempaan samanlaatuiseen verotusyksiöön, 24 markanveroa sisältäviin 
boleihin.

Täysiveron keskimääräisenä markanverolukuna eri pitäjissä on 11-29 1/2 
ja koko Ahvenanmaalla 21 markanveroa. Huomataan siis, että täysiveron 
keskimääräinen arvo tulee sangen lähelle markanbolin veroa. Jos 
laskuista jätetään pois syrjäisemmät pitäjät Kumlinge, Föglö ja 
Lemland, niin tulee Ahvenan mantereen vanhain emäpitäjäin täysiveron 
keskimääräiseksi markan veroluvuksi 25, joten näillä seuduin on ollut 
tuskin mitään eroa markanbolin ja täysiveron välillä. Tämän perusteella 
voimme pitää Ahvenanmaan vanhimpain asutusseutujen täysiveroja yleensä 
vanhoja boleja ja markanboleja vastaavina veropohjina.[314]

Vielä valaisevampaa on verrata täysiverojen lukua Ahvenanmaan eri 
pitäjissä ja koko Ahvenanmaalla laskettuihin markanboleihin (à 24 
markanveroa) samoilla alueilla. Saamme v:n 1547 veroselityksen nojalla 
seuraavat numerot:

                    laskettuja               täysiveroja   täysiver. % 
    pitäjä          markanboleja    täysi-   enemmän (+)   enemmän (+)
                    (à 24 mknver.)  veroja   vähemmän (-)  vähemmän (-)
                                             kuin mknbol.  kuin mknbol.

    Saltvik           61 7/24        49 3/8    -11 22/24     - 19
    Sund              76 2/42        84        +72 2/24      +  9
    Kumlinge          21 3/24        45        +23 21/24     +113
    Föglö             43 8/24        70 1/2    +27 4/24      + 63
    Lemland           45 14/24       59 1/2    +13 22/24     + 30
    Jomala            74 18/24       76 l/4    + 1 12/34     +  2
    Hammarland        64 22/24       62        - 2 22/24     -  4
    Finström          69 18/24       61        - 8 18/24     - 12
    koko Ahvenanmaa  456 20/24      507        +50 17/24     + 11
                                    + 2 1/2 nelj.   

Koko Ahvenanmaalla oli 456 20/24 markan bolia ja 507 + 2 1/2 
neljännestä täysiveroa. Ero ei ole niin suuri, että sen perustuksella 
voisimme täysiveroja markanboleille vieraaksi laitokseksi sanoa. 
Päinvastoin on yhteys ilmeinen. Markanbolit ovat olleet täysiä tiloja 
ja täysiverot ovat olleet täysiä tiloja. Mutta täysiverojen luku on 
jonkun verran suurempi kuin samanaikaisten markanbolien. Siitä 
päätämme, että täysiverot ovat nuorempia, ovat myöhemmän ajan 
veroyksiöitä kuin markanbolit. Kun ero ei kuitenkaan ole 50 17/24 
yksiötä (11 %) suurempi, eivät ne ajat, joiden tiloja nämä veropohjat 
edustavat, voi olla kovin kaukana toisistaan.

Noista numeroista voimme lukea Ahvenanmaan asutushistoriaa. Etelässä ja 
lännessä Ahvenan mantereella, Jomalassa ja Hammarlannissa, talojen luku 
markanbolien ja täysiverojen välisenä aikana on pysynyt alallaan, 
pohjoisessa ja koillisessa se on suorastaan taantunut, mikä ehkä on 
johtunut poismuutoista. Kuinka lieneekään, markanbolien säätämisen 
jälkeen asutus mantereella oli jo saavuttanut korkeimman rajansa. 
Asutusvirta liikkui nyt voimakkaammin kaakossa ja idässä leviävään 
saarimaailmaan, Lemlantiin sekä Föglön ja etenkin Kumlingen 
saaristoihin, jonne jo bol-aikakaudella heikkoja asutuksia oli 
syntynyt. Kumlingessä bol-aikakautta seuranneena, nyt puheenaolevana 
ajanjaksona täysitalojen luku kasvoi enemmän kuin kahta vertaa 
suuremmaksi.

Ahvenanmaan maanomistus- ja viljelysolot olivat bol-ajan jälkeen siinä 
määrin muuttuneet, että kun uusien verojen otto tuli, verottajan täytyi 
sekä veronmaksajain että oman etunsa vuoksi käyttää tarjolla olevaa 
uutta veroyksiötä. Olihan kohtuullista, että uudessa verotuksessa 
edellisten sukupolvien aikana syntyneet uudet talot tulivat mukaan 
verokuormaa kantamaan. Veroyksiönä nimittäin todennäköisesti silloin, 
niinkuin aikaisemmin ja myöhemmin, käytettiin todellisia taloja. 
Silloisten tilain veroarvo ei riippunut niinkään talon maan suuruudesta 
verotus. kuin talon karjasta, talon pellosta ja kalavesistä, siis 
etupäässä talonväen omasta työstä. Osatila saattoi siten helposti tulla 
samanarvoiseksi tilaksi kuin koko tila, johon se ennen oli luettu. 
Toisin sanoen, talot muinaisaikoina olivat useissa suhteissa
tasa-arvoisia paljon suuremmassa määrässä kuin meidän aikanamme ja 
"täyden tilan" käsite silloin luonnollinen: bol-aikakautena saatettiin 
kaikki täydet tilat arvostella 24 hopeamarkan arvoisiksi. Uusia veroja 
määrättäessä otettiin ensi sijassa huomioon tilain kasvanut luku. 
Jakaessaan verokuormaa keskenänsä veronalaiset saattoivat ottaa 
huomioon tilainsa suhteellista arvoa ja suuruutta, mutta verottajan 
kannalta sellainen tarkempi jaoitus oli vähemmän arvoinen.

Tämän käsityksen mukaan bolit olivat Ahvenanmaan vanhin sotaverojen 
suorittamista varten määrätty tilaluku, ja täysiverot myöhempäin uusien 
verojen mukana saatu tilaluku. Bol-aikakautta seuranneena aikana siis 
"talonpojat", "joka miehet" ja "täysiverot" olivat toistensa 
vastineita, niinkuin asiakirjat selvään ilmoittavatkin.

Aikaa myöten kulloinenkin veroyksiö vanheni ja uusi veroyksiö, uusi 
taloluku, sysäsi sen syrjään. Niin oli käynyt bolin ja oli käyvä 
täysiveronkin.

Palaamme nyt tarkastamaan v:n 1413 tiliotteen kuvaamia vero-oloja. 
Huomiomme kiintyy aluksi siinä esiintyvään karjaveroon. Näemme että 
526 talonpoikaa suoritti 65 1/2 nautaa, 131 lammasta ja 65 1/2 hanhea. 
Havaitsemme vielä, että tämä vero suoritettiin ryhmittäin, siten että
8 talonpojan muodostama verokunta suoritti 2 naudan, 2 lammasta ja
1 hanhen. Tämä 8 talonpojan (täysiveron) muodostama verokunta oli 
muinainen nautakunta (nöt[s]lag).

Vielä v. 1531 oli aivan sama vero merkitty Ahvenanmaan markkakuntain 
(nautakuntain) maksettavaksi; mutta sen jälkeen maksettiin kultakin 
täysiverolta:

    nautarahoja............ 6 äyriä
    lammasrahoja........... 1 äyri
    hanhirahoja............ 6 penninkiä.[315]

Kun naudan arvoksi samoissa verokirjoissa on laskettu 6 markkaa
(= 8 x 6 äyriä), lampaan 1/2 markkaa ja hanhen 2 äyriä, nähdään, että
8 täysiverolta tuli suoritettavaksi 1 nauta, 2 lammasta ja 1 hanhi eli 
juuri sama määrä, joka oli 8 talonpojan suoritettava v. 1413.

Sama seikka selviää myöskin asiakirjain käyttämästä nimityksestä 
"ottemansnöt", "ottemansfår" (kahdeksanmiehennauta,
kahdeksanmiehenlammas), jota asiakirjoissa käytetään karjaveron 
nimenä.[316] V:n 1556 veroselityksessä nimenomaan kerrotaankin, että 
"kun he ostavat naudan 6 markalla, silloin on 8 täysiveroa yhdessä 
naudassa".[317] Tässäkin esiintyvät nautakunnan 8 täysiveroa. 

Kahdeksan täysiveron muodostama nautakunta esiintyy Ahvenanmaalla uuden 
ajan alussa myöskin alueellisena veropiirinä, jolla on samanlainen 
asema kuin markkakunnalla. V:n 1531 verokirjassa nimitetään useita 
Sundin, Jomalan ja Lemlannin 8 täysiveroa käsittäviä markkakuntia 
"nautakunniksi".[318] V. 1413, jolloin naudat on merkitty luonnossa 
suoritettaviksi, alueellinen nautakuntajako luultavasti on ollut 
täydessä voimassa. Uuden ajan alussa se jo oli menettänyt 
merkityksensä, niin että se oli vain jätteistään tunnettava.[319]

Ryhmittyminen suurempain karjaverojen suorittamista varten oli 
tarpeellinen siitä syystä, ettei verokarjaa muulla tavoin voitu 
suorittaa; ryhmän muodostettua voitiin karja hankkia yhteisesti tai 
suorittaa se vuorottaisessa järjestyksessä, jota mukavaa tapaa 
keskiajalla yleisesti käytettiin.

Nautakunnan tapaiset veroyksiöt ovat skandinavialaisilla alueilla 
olleet yhtä yleiset kuin luonnollisetkin. Ahvenanmaan nautakunta vastaa 
lähinnä ruotsalaista "gärd" ryhmää, joka oli tavallisesti kokoonpantu
6 talonpojasta ("setting").[320] Ahvenalainen 8 täysiveron yhdistelmä 
on nähtävästi johtunut tanskalaisesta laskutavasta, jonka mukaan 8 
tanskalaista yksiötä vastasi 6 ruotsalaista ja jota muussakin vanhassa 
verotuksessa täällä niin paljon käytettiin.

Ahvenanmaalaista nautakuntaa sopii verrata myöskin hundarin 
neljännekseen, jonka Uplannin lain mukaan tuli suorittaa kuninkaalle 
veroksi nauta.[321] Kumpikin tehtävä, sekä "gärdin" että neljänneksen, 
käypi yhteen ja uskottavaa on, että Ahvenanmaan nautakunta on ne 
kummatkin täyttänyt. Kun nautakunta ei ole ristiriitainen 
markkajaonkaan kanssa, on otaksuttavaa, että nautakunta-muodostus on 
tapahtunut markkajaon pohjalla.

Toisena pääosana v:n 1413 veroissa oli ruokavero, jota Ahvenanmaan 
526 talonpojalta karttui 175 1/3 tönniä[322] rukiita, sama määrä ohria 
ja niinikään maltaita, 263 karitsaa, 263 leiv. silavaa, 526 leiv. voita 
ja sama määrä kalaa.

Samantapainen vero oli täysiverojen suoritettavana vielä uuden ajan 
alussa. Jos vertaamme tähän kuuluvia eriä vuosina 1413 ja esim. 1547 
pitämällä silmällä "talonpojan" (täysiveron) ja nautakunnan 
suoritettavia, saamme seuraavat luvut:

                  vuonna 1413                  vuonna 1547[323]
              kukin       nautakunta     kukin             nautakunta
              talonpoika                 täysvero

    rukiita    2 pannia    2 puntaa      1 panni (jauhoja)  1 punta
    maltaita   2   "       2   "         1   "              1   "
    ohria[324] 2   "       2   "         1   "              2   "
    voita      1 leiv.     8 leiv.      1/2 leiv.           4 leiv.
    kalaa      1   "       8   "        1/2  "    Hhaukia)  4   "
    silavaa   1/2  "       4   "        1/2  "              4   "
    karitsoja[325] 1/2 kpl 4 kpl         –                –

Molemmissa luetteloissa esiintyvät suurimmaksi osaksi samat 
verokappaleet, v. 1547 kuitenkin puolta pienemmissä määrissä. Uuden 
ajan alussa näistä verokappaleista joskus käytetyt nimitykset 
"verojauhot" (skattemjöl), "veromaltaat" (skattemalt), "verovoi" 
(skattesmör) osoittavat niiden kuuluneen vanhaan pääveroon.[326] 
Lisäksi havaitsemme, että nämäkin verot hyvin ovat sopineet 
nautakuntain suoritettaviksi, ja varmaan ne niin ovat suoritetutkin.

Tämä ruokavero kuuluu vanhaan kinkeriin. Kun tuonnempana tätä veroa 
tulee erikseen tarkastettavaksi (pääluvussa "Kinkerit"), niin tässä nyt 
ainoastaan merkitsemme muistoon kinkerin pitkäaikaisen esiintymisen 
Ahvenanmaalla.

Vielä on tarkastettava v:n 1413 tilien ensimäisenä mainittua pääosaa, 
rahaveroa, jota 526 talonpojalta karttui 643 markkaa. Se on varmaan 
sama rahavero, jonka drotsi Bo Joninpoika v. 1384 luovutti Pietari 
Ålänningin kannettavaksi Ahvenanmaalta ja joka silloin teki 12 äyriä 
"mieheltä".[327] V:n 1413 rahavero teki tanskalaisen laskutavan mukaan 
hiukan yli 12 äyriä talonpoikaa kohden. Toiselta puolen maksettiin 
Ahvenanmaalla uuden ajan alussa rahaveroja kultakin täysiverolta 
kaikkiaan 10 äyriä (12 äyriä tanskal. laskutavan mukaan). Tämäkin vero 
siis näyttää hyvin pitkäaikaiselta.

Kustaa Vaasan ajan tilikirjoista ilmenee, että tämä rahavero on ollut 
kokoonpantu useammasta mielenkiintoisesta osasta. Uuden ajan alussa 
maksettiin rahavero alussa seuraavasti:[328]

                        täysiverolta   nautakunnalta

    markanmaksurahoja    2 äyriä         =  2 mk
    heinärahoja          2   "           =  2  "
    nautarahoja          6   "           =  6  "
    yhteensä            10 äyriä         = 10 mk

V:n 1413 rahaveron suuruus teki 643 markkaa. Kun Ahvenanmaan 
markanmaksu, heinärahat ja nautarahat v. 1543 nousivat aivan samaan 643 
markan yhteissummaan (2 äyriä vailla), niin sekin mitä selvimmin 
osoittaa, että v:n 1413 rahavero on ollut kokoonpantu mainituista 
osista.

Ensimäinen erä näistä on markkavero eli markanmaksu (markgeld, 
margäldspen:r). Sen nimi johtuu niistä "markagield" nimisistä 
rahaveroista, joita pitkin 1300-lukua, erittäinkin loppupuolella, 
otettiin Ruotsista ja Suomesta, usein markka veroyksiöltä. "Markagell" 
nimisenä rahaverona tämä sama vero tavataan Raaseporin läänissä v. 
1451, ja koko Uudellamaalla ja Ruotsin Karjalassa samaa veroa 
maksettiin vielä kauan uskonpuhdistuksen aikakautena.

Heinärahat (höpenningar) ovat nimestään päättäen korvausta 
alkuperäisestä heinäverosta. Muualla Suomessa tavataan luonnossa 
suoritettavia heiniä jo vanhimmissa veroissa[329] ja uuden ajan alussa 
"heinärahoja" pääveron osana.[330] Ahvenanmaallakin heinärahat 
toisinaan nimenomaan luetaan pääveroon, kuten siitä käytetyt nimitykset 
"hömarkgeld" tai "skatt pen:r" osoittavat.[331] Vaikkei muita 
perusteita olisikaan, niin jo tämä seikka riittäisi osoittamaan, että 
heinärahat ovat sisältyneet v:n 1413 rahaveroon.

Kolmantena eränä uuden ajan alussa Ahvenanmaalla suoritetussa 
rahaverossa ovat nautarahat (nötepen:r).

Tämän veroerän vaiheet ovat vanhimman keskiaikamme verohistorian 
mielenkiintoisimpia kohtia.

Varsinais-Suomessa maksettiin uuden ajan alussa kultakin bolilta 
(verokunnalta, neljänneskunnalta) karjaveroa lehmä ja 2 lammasta, mutta 
luettiin nämä erät bolin suoritettavaan pääveroon sillä tavoin, että 
kukin lehmä lyhensi rahaverosta 1 markan ja kukin lammas 2 äyriä eli 
yhteensä lehmä ja 2 lammasta 12 äyriä, niinkuin veroselityksissä 
nimenomaan selitetään.[332] Näistä lehmistä ja lampaista
käytetyt nimitykset "veronaudat" ja "verolampaat" ("skattanöt", 
"skattafår")[333] myöskin osoittavat, että puhe on varsinaiseen veroon 
kuuluvasta karjasuorituksesta.

Käytännössä tämä vero oli järjestetty siten, että verokuntaan kuuluvat 
pienemmät veroyksiöt maksoivat määrätyt äyrit lukumiehelle, joka 
toimitti lehmän linnaan. Mutta vero oli vielä mutkallisempi. Lapin 
(Rauman) pitäjässä maksoi kukin täysivero 1 äyrin, ja siten 
karttuneella rahalla ostivat neljännesmiehet lehmiä ja lampaita linnaan 
ja käyttivät ylijääneet rahat muihin veromenoihin, linnaan tehtävän 
työveron korvaukseen, verokalain suolaamiseen, verojen laivaamiseen 
j.n.e.[334]

Tästä päättäen on Varsinais-Suomessa bolin (verokunnan) alkuaan ollut 
suoritettava linnaan markka, mikä vero on lunastettu lehmällä. Kun tätä 
markan lehmää varten paikoin on kultakin täysiverolta maksettu 1 äyri, 
siis 8 täysiverolta markka, on siis 8 täysiveroa muodostanut 
nautakunnan. Nähtävästi on lehmää alkuaan käytetty arvoäyrinä, niin 
että rahan niukkuuden vuoksi on saatu markka lunastaa lehmällä, jonka 
arvo laskettiin markaksi. Rahan arvon alennuttua oli verottajalle 
edullista ottaa rahamarkan sijasta lehmä, jonka arvo jo oli paljon 
suurempi kuin käypä markka; siinä luultavasti syy veron säilymiseen 
uudelle ajalle saakka. Veron pysyessä entisellään talonpojatkin vanhaan 
tapaan maksoivat osansa verokunnan lukumiehelle, joka toimitti lehmän 
linnaan. Kun täysiverojen luku verokunnissa aikain kuluessa kasvoi, 
karttui nautarahoja enemmän kuin yhden naudan hankkimiseen tarvittiin, 
jonka vuoksi jäännös käytettiin verokunnan muihin veromenoihin.

Muuallakin Suomessa nautaveroja keskiajalla maksettiin, vaikkemme aina 
tiedä minkälaatuista veroa tarkoitetaan, koska nautoja on voitu käyttää 
maksuarvona useammanlaisissa veroissa. Niinpä Raaseporin läänissä v:n 
1451 verokirjan mukaan oli suoritettava "kolmaskunnan nautaa varten" 
(för tridiungs nöt) kultakin verokunnalta 20 äyrityistä (kultakin 
täysiverolta taaskin 1 äyrityinen) sekä koko pitäjältä 18 äyriä 2 
äyrityistä m.m. "veronautarahoja" (skatnötpeningar) varten.[335] 
"Kolmaskunnan nauta" lienee ollut sama kuin uuden ajan alussa bolin 
suoritettavana esiintyvä nauta.[336]

Viipurin suurella linna-alueella oli uuden ajan alussa nautakunnan 
maksettava kinkeriveroa m.m. nauta ja 2 lammasta. Kun Viipurin 
pitäjästä maksettiin vain 8 kinkerinautaa, vaikka nautakuntia pitäjässä 
oli 12, on tämä vero siellä varmaan tullut määrätyksi siihen aikaan, 
jolloin Viipurin pitäjässä oli vain 8 nautakuntaa.[337] Luultavasti 
noita veronautoja tarkoitti v. 1347 annettu kuninkaan kirje, jossa 
Viipurin pitäjän asukkaille myönnettiin sellainen oikeus, ettei heidän 
(työ)verolunastukseksi tuomainsa nautain tarvinnut olla 12 äyrin hintaa 
parempia.[338] Tässäkin siis nautaa käytetty veron lunastamiseen.

Edellä esitettyjen olojen valossa Ahvenanmaankin muinaiset
nautavero-olot käyvät ymmärrettäviksi. Kun v:n 1413 tiliotteessa 
merkittyyn rahaveroon, 643 mk:aan, epäilemättä sisältyvät nautarahat, 
mutta tiliotteeseen samalla on merkitty nautakuntain luonnossa 
suoritettava karjavero – 65 1/2 nautaa, 131 lammasta ja 65 1/2 hanhea 
–, niin naudat tässäkin varmaan ovat käsitettävät rahaveron 
vastineeksi tai päinvastoin, joten vero tileissämme ei ole tarkoitettu 
maksettavaksi kaksinkertaisesti, vaan vaihtoehtoisesti rahassa tai 
luonnossa.

Naudan, erittäinkin lehmän, käyttäminen rahayksiön vastineena, jopa 
suorastaan sellaisena yksiönä, on yleismaailmallinen muinaistapa.[339] 
Skandinaviassakin se tapa on ollut niin yleinen, että esim. Norjan 
vanhimmassa laissa, Gulathingin laissa, sukusakot ja muita maksuja on 
määrätty 2 1/2 äyrin hintaisissa lehmissä.[340] Suomessa on nautakarja 
muinoin ollut suosittu maksuväline, ja veron, nimenomaan rahaveronkin, 
suorittaminen naudoilla on edellä kerrotuista esimerkeistä päättäen 
ollut muutamissa keskiajan Suomen seuduissa varsin yleistä. Emme 
tarkemmin tunne nautaverotuksen ominaisuuksia ja kehittymistä. 
Mahdollisesti voisi kuitenkin veronautain hintasuhteista tehdä 
joitakuita yleisiä päätelmiä tästä verosta.

Ruotsin maakuntalakien mukaan teki lehmän hinta 3-4 äyriä hopeaa, mikä 
vastaa 6-8 äyriä silloista käypää rahaa. 1300-luvun puolivälistä 
lähtien oli lehmän tavallinen hinta Suomessa läpi keskiajan 12 äyriä
(1 1/2 mk).[341] Ahvenanmaan nautakuntain uuden ajan alussa maksamat 
nautarahat – 6 markkaa –, tuntuvat yhden naudan hinnaksi ilmeisesti 
liian suurelta määrältä. Sitävastoin 6 äyriä eli se määrä, jolla kukin 
täysivero otti osaa nautakunnan lehmän hankkimiseen, edustaisi hyvin 
lehmän arvoa Ruotsin maakuntalakien aikana. Kun 6 ruotsal. äyriä 
Ahvenanmaalla käytetyn laskutavan mukaan vastasi 8 tanskalaista äyriä 
eli täyttä markkaa, näyttäisi mahdolliselta, että Ahvenanmaan nautavero 
olisi tullut säädetyksi suunnilleen Ruotsin maakuntalakien aikana ja 
että aluksi jokaisen bolin (täysiveron) tuli suorittaa markan arvoinen 
nauta. Tämä vero oli luonnollinen eikä sisältänyt muuta kuin että bolit 
saivat naudalla suorittaa sen markan, jonka ne markkajärjestelmän 
mukaan olivat velvolliset (sota)veroksi suorittamaan. Myöhempinä 
aikoina bolit (täysiverot) edelleen maksoivat markkansa verolehmää 
varten, jonka hankkimiseen veron pysyessä entisellään ja rahan arvon 
alentuessa nyt tarvittiin kokonainen nautakunta. Asutuksen 
laajentumisen kautta kasvava nautakuntain luku osittain korvasi sen 
verolehmäin luvun vähennyksen, minkä uusi järjestely sai aikaan. Täten 
olisi myöskin nautakuntain synty Ahvenanmaalla määrättävä Ruotsin 
maakuntalakien valta-ajan loppu- tai jälkiaikaan.

Tämä on sanottu ainoastaan mahdollisuutena. Lisävalaisu on tarpeen, 
ennenkuin tästä perustavasta kysymyksestä voidaan täysin varmoja 
päätöksiä tehdä.

Olemme v:n 1413 tilien johdolla päässeet tutustumaan Ahvenanmaan 
verojärjestelmään unioniajan alussa ja osittain sitä vanhempina 
aikoina. Karjavero ja ruokavero, jotka ovat pääosana v:n 1413
listassa, ovat alkujuuriltaan Ruotsin maakuntalaeissa esiintyvää 
kuninkaankinkeriä, ehkäpä osalta ikivanhaa sotalomaveroakin. Alkuun 
päästyään kinkeriverotus nopeasti kehittyi pitkin 1300-lukua. Sen 
kehityksen varmaan aiheuttivat valtiovallan paisuminen, voutihallinnon 
juurtuminen ja maakuntaisten itsehallintolaitosten taantuminen. Tämän 
aikakauden uudet verot olivat yleensä ruoka- ja karjaveroja, koska 
niillä oli vanhaa pohjaa ja koska veroja ensi sijassa tarvittiin 
valtakunnan herrain sekä heidän hoviensa ratsujoukkojen ylläpitämiseen.

Sen mukaisesti kehittyivät Ahvenanmaankin vero-olot. Vero rasitti nyt 
tiloja, joiden luku sitten ensimäisten ledungverojen oli huomattavasti 
kasvanut. Kun tämä kasvaminen kuvastuu verokirjoissa, saatamme 
yleisimmissä piirteissä seurata asutuksen levenemistä muinaisella 
Ahvenanmaalla. "Talonpojat" eli "täysiverot" järjestyivät nyt
8-osaisiin nautakuntiin, joista kukin suoritti määrätyn karja- ja 
ruokaveron, tasaten sen keskenään täysiveroluvun perusteella. 
Nautakunnan tärkeimpänä verona oli lehmä, nauta, jota mahdollisesti jo 
aikaisemminkin bolit olivat suorittaneet alkuperäisen markan veron 
sijasta. Naudan suorittamiseen liittyi ryhmä muitakin veroja, minkä 
kautta nautakunnan verotoiminta tuli huomattavaksi. Syystäpä voitaisiin 
tätä aikakautta Ahvenanmaalla nimittää kinkeri- tai nautakunta-ajaksi.

8. SAVU.

Kuninkaan läsnäoloa saivat Ahvenanmaalaiset vanhimpana keskiaikana 
tuntea harvemmin mieskohtaisesti, mutta pysyvästi kuninkaan tilusten ja 
niitä hoitavain kuninkaan miesten kautta. Jo ennen 1300-luvun 
puoliväliä oli Ruotsin kruunulla Ahvenanmaalla Saltvikin kartano, joka 
luultavastikin oli sama kuin myöhemmin kuninkaankartanona esiintyvä 
Germundö. Muitakin tiloja mainitaan kruunulla jo vanhemmalla 
keskiajalla Ahvenanmaalla olleen.[342]

1300-luvun loppupuolella rakennettiin Ahvenanmaalle oikea kruunun 
sotalinna, Kastelholma. Sen rakentaminen teki käänteen Ahvenanmaan 
sisällisissä oloissa, jotka monella tavoin joutuivat linnan päällikön 
ja hänen miestensä hallittaviksi sen sijaan, että maakunta aikaisemmin 
oli elänyt omissa oloissaan. Lähinnä toi linnakausi saariston 
asukkaille uusia veroja ja rasituksia, joista linnaan suoritettavat 
ajot ja päivätyöt olivat raskaimmat.

"Työtä" ja "halkoja" mainitaan Ahvenanmaan veroissa jo v. 1413. 
Lähempiä tietoja näistä rasituksista on kuitenkin vasta uuden ajan 
alulta. Kunkin "savun" (rök) oli silloin toimitettava linnaan

     I hirsi
     1 lauta
     2 kuormaa halkoja
     2 tnriä sysiä
    12 päivätyötä

Neljä ensiksi lueteltua verotavaraa muodostivat oman veroryhmän, jota 
yhteisellä nimellä kutsuttiin linnanajot (husåkar, husåkan, hus oka, 
husoker).[343] Tavarat olivat määrätynlaatuiset ja olivat ne 
lunastettavat määrätystä hinnasta: hirsi (12-kyynäräinen) 2 äyristä, 
lauta (12-kyynäräinen) 1 äyristä, tynnöri sysiä 1 äyristä, 2 
puolikuormaa tai 1 kokokuorma halkoja 1 äyristä; yhteensä siis lunastus 
5 äyriä.[344] Tapana lieneekin jo ollut suorittaa kuormat rahassa, 
sillä verokirjoissa ovat nämä erät tavallisesti yhdistetyt 5 äyriksi 
"linnanajorahoja" (husokerspenningar) tai "linnantyörahoja" 
(husarbetispenningar).

Linnataloudessa oli myöskin maataloudella tärkeä sija. Oikeastaan oli 
Kastelholman linna ainoastaan linnoitettu maakartano; sen viljelykseen 
kuului uuden ajan alussa Kullan karjakartano, ja myöskin Germundössä 
(Saltvikin kartanossa), joka uudelleen oli kruunun hallussa, harjoitti 
kruunu omaa maataloutta.[345]

Siihen aikaan ja luultavasti aikaisemminkin suorittivat 
päivätyövelvollisuutta luonnossa ainoastaan linnan lähellä olevat 
Sundin 6 ja itäisen Saltvikin 3 markkakuntaa. Verokirjoissa on 
nimenomaan mainittu, että päivätyöt olivat suoritettavat linnan 
karjakartanoon tai viljelykseen, joten kysymys selvästi oli 
maanviljelyspäivätöistä. Kunkin savun oli suoritettava 12 päivätyötä. 
Kaikkialta muualta Ahvenanmaalta maksettiin päivätyörahoja 4 äyriä 
savulta, äyrityinen päivätyötä kohden.[346]

Tämä rasitus oli kumminkin sangen epämääräinen ja antoi runsaasti 
aihetta väärinkäyttöihin. Kastelholman ympärillä asuvat talonpojat 
anoivat v:n 1530 aikoina, että heidän tarvitsisi tehdä ainoastaan niin 
monta päivätyötä kuin oli oikeudenmukaista ja ainoastaan linnaan, kuten 
tapa oli, eikä muualle.[347] Tuon tuostakin kutsuttiin arpakapulalla 
koko Ahvenanmaan talonpoikia tekemään rakennuspäivätöitä linnan 
muurauksiin, kaivantoihin y.m., mistä aiheutui paljon "kapinoita" ja 
lakkoja työvelvollisten ja sakotuksia kruunun puolelta.[348] Näitä 
ylimääräisiä päivätöitä tarkoittanee asiakirjoissa käytetty nimitys 
antipäivätyöt (giffwe dagswercke),[349] mikä käsitteellisesti vastaa 
Keski- ja Länsi-Europan "prekarioita" ja "Bedeä". V. 1543 kannettiin 
jokaiselta "mieheltä" Ahvenanmaalla l 1/2 äyriä linnan muurimestarien 
ja kirvesmiesten palkkaamiseksi.[350] Vähän myöhemmin maksettiin 
päivätöitten lunastamiseksi savulta 1 1/2 markkaa, s.o. kolme kertaa 
suurempi määrä kuin ennen.[351] Tällä tavoin päivätyörasitus linnan 
perustamisen jälkeen on kasvamistaan kasvanut.

Edelläkerrottujen verojen perustana esiintyvä savu näyttää 
salaperäiseltä veroyksiöltä. Verokirjoissa sillä ei ole muuta tunnusta 
kuin täysiverollakaan: molempain suuruutta ilmoitetaan markanostoissa. 
Savun arvo on huomattavasti pienempi kuin täysiveron;[352] erotus on 
suurempi kuin markanbolin ja täysiveron välillä. Mutta varmaa suhdetta 
ei voi havaita savun ja täysiveron välillä. Ei myöskään huomaa
mitään yhteyttä savun ja vanhan markanverojaon välillä. Niillä
pääoma-arvoillakaan, mitä savuilla ilmoitetaan olevan, tuskin on ollut 
käytännöllistä merkitystä. Minkäänlaista tasoittamista savujen kesken, 
niin että suurempi savu olisi maksanut suuremman veron kuin pienempi, 
turhaan hakee.

Mikä oli tämä veroyksiö?

Selvästi näkyy, että Ahvenanmaan savut kuuluvat yksinomaan linnan 
rakennus- ja päivätyöveroihin, niin yksinomaan, että savuja joskus 
kutsutaankin suorastansa "linnanajoiksi".[353] Todennäköisesti 
savuverot ovat syntyneet linnanrakentamisvelvollisuuden yhteydessä, 
tässä tapauksessa Kastelholman perustamisen aikana, 1300-luvun 
loppupuolella. Täysiverot ja savut näin ollen ovat eri aikakausien 
veroyksiöitä, edelliset vanhempia, kinkeriverojen aikaisia ja 
silloisiin oloihin mukautuvia, jälkimäiset myöhempiä, linna-aikakauteen 
kuuluvia ja sen oloihin sopivia.

Kumpanakin aikakautena pantiin vero niiden kannettavaksi, joiden tuli 
kantaa kaikki verot: talonpoikaistilain. Aikaisemmin oli tiloja 
harvempia ja niillä suuremmat maat; ne olivat boleja ja sitten 
täysiveroja, joiden kesken markanverojärjestelmä salli veron 
tasoittamista sitä myöten kuin täysiverotalot jakautuivat osiin. 
Myöhemmän verotuksen aikana olivat nuo entiset talonosatkin kehittyneet 
todellisiksi täysiksi taloiksi, vaikka niitä nyt oli useampia ja niillä 
pienemmät maat. Kunkin sellaisen talon kannettavaksi pantiin uusi vero 
ja erotukseksi vanhoista täysiveroista kutsuttiin näitä veroyksiöitä 
savuiksi.

Täysiverot ja savut ovat siten vain eri aikakausien taloja. Kun menemme 
vielä yhden askeleen ja aikakauden eteenpäin, tapaamme keskiajan 
neljännen ja viimeisen veroyksiön: miesluvun (mantal). Se on 
samanlainen kuin kaikki nuo muutkin: määrätyn aikakauden verotila, 
normalitalo, jonka kannettavaksi uusi aikakausi laski erityiset veronsa 
ja rasituksensa (m.m. virkamiesverot).

Lopuksi esitettäköön seuraava v:n 1547 verokirjoihin perustuva 
taulukko,[354] joka hauskasti valaisee tätä asutuksen ja verotuksen 
kerroskehitystä eli sanoisimmeko Ahvenanmaan koko historiaa myöhemmällä 
keskiajalla:

                                           savut verrat-   miesluku
                                           tuna täysi-     verratt.
        pitäjät    täysi-   savuja  mies-  veroihin        savuihin
                   veroja           luku   lis. (+)        lis. (+)
                                           väh. (-) %      väh. (-) %

        Saltvik    49 3/8   96 3/4   94      +95.4          - 2.9
        Sund       84      140 1/2  132      +73.2          - 6.4
        Kumlinge   45       63 1/4   94      +40.4          +32.8
        Föglö      70 1/2  110      161      +56.0          +31.7
        Lemland    59 1/2  108      100      +8l.4          - 8.0
        Jomala     76 1/4  136 3/4  157      +79.4          +12.9
        Hammarland 62      102 l/4  152      +64.8          +32.8
        Finström   61      11l 3/4  133      +63.1          +16.0
  koko Ahvenanmaa 507      869 1/4 1023      +71.3          +15.0
                 ja 2 1/2 nelj.

Kun varsinainen markkaverotus ruotsalaisilla alueilla ei kernaasti voi 
olla aikaisempi Tanskan Valdemarien valtakautta, jolloin markoitus 
Tanskassa tapahtui, emme voi katsoa Ahvenanmaankaan markkajärjestelmää 
sitä vanhemmaksi. Täysiveroaste taasen nähdäksemme vastaa Ruotsin 
maakuntalakien aikakautta, 1200-lukua. Tuo Ruotsin valtion 
vakaantumisen ja Folkungein tarmokkaan hallituksen aika on niinkuin jo 
ennen on osoitettu, vaikuttanut Ahvenanmaankin oloihin edistävästi; se 
on ollut selvä uutisasutuksen aika Ahvenanmaan ulkosaaristossa.

Siirtymistä täysiverokaudesta savukauteen merkitsee taloluvun suuri 
kasvaminen kaikkialla Ahvenanmaalla, mikä on selitettävä joko siten, 
että ajat ennen 1300-luvun loppupuolta, jolloin savuverotus 
luullaksemme tapahtui, ovat olleet erittäin suotuisia taloluvun 
kasvamiselle tai että näiden verotusasteiden välillä on kulunut hyvin 
pitkä aika. Silloin on tapahtunut Ahvenanmaan keskiajan suurin 
väenlisäys; se ei kuitenkaan ilmene varsinaisessa ulkosaaristoon 
suuntautuvassa uutisasutuksessa kuin vanhain emäpitäjäin tilaluvun 
kasvamisessa, siis etupäässä kai tilain jakautumisessa ja 
pienentymisessä, joka kehitys varmaan oli suoranainen seuraus 
yhteiskunnallisista muutoksista (suurperheitten hajoamisesta). 
Todennäköisesti siis Ahvenanmaan tilat jo ennen 1300-luvun loppua ovat 
saaneet sen pikkutilaluonteen, joka niillä on uuden ajan alussa ja joka 
on niin outoa varhaisimmalle keskiajalle.

Taloluvun suhteellinen kasvaminen 1300-luvun lopusta (savuverokaudesta) 
keskiajan loppupuolelle (mieslukukauteen) on paljon vähäisempi, 
niinkuin aikakin on paljon lyhempi. Uloimmissa saaripitäjissä 
(Kumlingessa ja Föglössä) sekä äärimäisessä lännessä (Hammarlandissa) 
on kasvaminen ripein. Mutta kahdessa vanhassa asutuskeskuksessa, 
Saltvikissä ja Sundissa, sekä Lemlannissa osoittavat numerot 
suoranaista taantumista, mikä ei ole odottamatonta näillä vanhoilla 
asutusaloilla, joilta puuttui suurempia ulkosaaria ja tilaisuutta 
uutisasutukseen ja myöskin tilain jakamiseen.

Ahvenanmaalla tapahtunut kehitys ei varmaankaan niin paljon poikennut 
lounaisen Suomen saaristojen ja rannikkojen kehityksestä, ettei 
ylläoleva kuvaus pääasiassa soveltuisi niihinkin.

V. RANNIKKOSEUTUJEN ALUE- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ.

1. RUOTSALAINEN VEROTUSALUE.

Jo vanhemmalla keskiajalla, ja arvatenkin sitäkin ennen, oli lounaisen 
ja eteläisen Suomen saaristo- ja rannikkoseuduilla ruotsalainen 
asutusalue, joka käsitti pääasiallisesti samat seudut, mitkä tänäkin 
päivänä ovat ruotsalaisten asumat. Tähän tunnettuun ruotsalaiseen 
asutusalueeseen liittyi varhaisemmalla keskiajalla jatkoina 
rannikkoalueita, joiden silloisia kansallisuusoloja emme varmuudella 
tunne, mutta joiden laitoksissa ruotsalainen vaikutus on hyvin tuntuva. 
Idässä tällainen vaikutusalue ulettui Karjalan perille, lännessä pitkin 
Itämeren ja Raumanmeren rannikkoja Satakunnan äärille saakka, missä se 
tapasi Pohjanmaan ruotsalaisen asutuksen. Koska koko tällä alueella tai 
suuressa osassa sitä tavataan samantapaisia länsiperäisiä ja lähinnä 
Ahvenanmaan oloihin verrattavia laitoksia, on näyttänyt olevan syytä 
tässä käsitellä niitä yhdessä koossa.

Ennen linnakaudella tapahtunutta hallinnon keskitystä näyttää
Lounais-Suomen rannikkoseuduilla olleen useampia pienten maakuntain 
tapaisia alueita, joita nimitettäessä käytettiin ruotsalaista 
liitesanaa land (suomalainen vastine parhaiten "Kaland". "maakunta"). 
Sellainen oli Kaland, joka alkuaan lienee tarkoittanut pohjoisen 
Suomen ruotsalaista saaristo- ja rannikkoasutusta yleensä. Nimi 
mainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1332.[355] Jo 1347 Kaland 
esiintyy hallintopiirinä,[356] joka ainakin myöhemmin tarkoitti Vehmaan 
kihlakuntaa. Myöskin pienemmän alueen nimenä Kalandia käytettiin ja 
tarkoitti se silloin Uudenkirkon pitäjää.[357]

V.-Suomen erityisinä osina luetellaan v. 1386 Pohjois-Suomi ja
Etelä-Suomi ja niiden saaristo ja "Nybigdh".[358] Näistä seuduista 
ensinmainittu ei alkuaan tarkoittanut koko sitä aluetta, jota sillä 
nimellä myöhemmin on kutsuttu. Kun v. 1407 mainitaan "kihlakunnan 
tuomaria Pohjois-Suomessa",[359] niin tarkoitetun alueen
ulkopuolelle jäi Vehmaan kihlakunta, jolla samaan aikaan oli toinen 
kihlakunnantuomari. P.-Suomi siis 1300-luvulla lienee tarkoittanut 
ainoastaan Maskun kihlakuntaa, johon kuuluvat pitäjät jo varhain 
muodostivat yhteenkuuluvan oikeus- ja omistusalueen.[360]

Mahdollista on, ettei Etelä-Suomikaan alkuaan ole käsittänyt koko sitä 
aluetta, jota myöhemmin siksi sanottiin. E.-Suomen ruotsalaisen 
saariston laitokset näet vanhemmalla keskiajalla huomattavasti erosivat 
muun E.-Suomen oloista. Pappien ruokalisän maksamisessa saaristossa 
muinoin noudatettiin toista tapaa kuin mantereella; vanhin tunnettu 
verokuntalaitos oli eteläisen V.-Suomen ruotsalaisilla alueilla toinen 
kuin suomalaisilla. On siis mahdollista, että nämä ruotsalaiset seudut 
ovat muodostaneet suomalaisista alueista maakunnallisesti eroavan 
alueen.

Pieni Varsinais-Suomen maakunta olisi siten alkuaan ollut vielä 
melkoista pienempi ja käsittänyt ainoastaan myöhemmän maakunnan 
suomalaiset seudut, jotka ruotsalaisten seutujen tapaan jakautuivat 
vielä pariin pienempään osaan (kihlakuntaan).

Sellaisiin oloihin viittaa myöskin E.-Suomen ruotsalaisen saariston 
muinainen läheinen yhteys läntisen Uudenmaan kanssa. Molemmat nämä 
seudut kuuluivat papinmaksuissaan samaan Helsinglannin oikeuteen. 
Ragvald piispan aikana (1309-1321) näitä maksuja koko oikeuden alalla 
yhteisesti järjestettiin,[361] ja v. 1351 mainitaan Uudenmaan laamannia 
oikeustoimituksen osallisena Kemiössä V.-Suomessa.[362]

Kun Uusimaa (Nyland) nimitys 1300-luvun alkupuoliskolla varsinaisesti 
näkyy tarkoittaneen vain Turun linnanpäällikön alaista läntisen 
Uudenmaan hallintoaluetta[363] ja vasta myöhemmin myöskin Porvoon 
lääniä ja koko itäistä ruotsalaista ranta-asutusta Viipuriin saakka, ei 
ole mahdotonta, että aikaisimpaan Nylandin piiriin on kuulunut
E.-Suomen ruotsalainen saaristokin.

Edellisen mukaan on siten lounaisimmassa Suomessa ennen linnakaudella 
tapahtunutta hallinnon keskittymistä ollut kolme neljä pikkumaakuntaa: 
Kaland, Suomi (Pohjois-Suomi, Etelä-Suomi) ja Uusimaa (läntinen alue). 
Nämä maakunnat olivat jo varhain jakautuneet pitäjiin, jotka 
Ahvenanmaan pitäjäin tapaan olivat samalla sekä kirkko- että 
oikeuspitäjiä (ks. päälukua "Oikeuslaitoksia").

Lounais-Suomen rannikko- ja saaristoseuduilla esiintyy keskiajalla 
laivakuntia (snæckiolag). Niitä mainitaan kolmessa V.-Suomea 
koskevassa asiakirjassa myöhemmältä keskiajalta. Ensimäinen asiakirja 
koskee maariitaa, jota v. 1380 käsiteltiin etsikkokäräjillä Taivassalon 
laivakunnassa.[364] Toinen asiakirja koskee maanluovutusta, joka samana 
vuonna tapahtui "laivakunnan käräjillä" Santamalassa ja Nummenkylässä; 
itse laivakunnan nimeä ei mainita.[365] Näistä tiedoista voidaan 
päättää, että P.-Suomi 1300-luvun lopussa oli sota-alusten hankkimista 
varten jaettu laivakuntiin, jotka myöskin olivat oikeuspiirejä; 
Taivassalon laivakuntaa nimenomaan kutsutaankin "käräjäkunnaksi" 
(thinglag). Mikäli voi havaita, ei laivakuntajako sovellu mihinkään 
muuhun tunnettuun aluejakoon. Santamalan laivakuntakäräjillä 
(Nousiaisissa) käsiteltävä asia koski Lemussa ja Mynämäellä olevia 
kyliä ja todistajat olivat niiltä seuduilta ja Santamalasta. 
Taivassalon laivakuntakäräjät käsittelivät Taivassalon asiaa, mutta 
todistajia oli naapuripitäjistäkin, Rymättylästä saakka, joka ainakin 
myöhemmin kuului toiseen kihlakuntaankin kuin Taivassalo. Laivakunta ei 
siis olisi vastannut meidän tuntemiamme pitäjiä eikä kihlakuntia. On 
jäljellä se mahdollisuus, että laivakunnat olisivat olleet erityistä 
tarkoitustansa varten muodostettuja vero- ja oikeuspiirejä, joihin 
olisi kuulunut eri pitäjäin boleja, tai että laivakunta olisi jonkin 
suuremman piirin osa.

V.-Suomen laivakuntia mainitaan vielä myöhemminkin, Kaarle kuninkaan 
aikana v. 1450, tällä kertaa alkuperäisessä tehtävässään, kukin 
laivansa varustajana. Tällöin laivakuntia myöskin mainitaan sekä
P.- että E.-Suomessa. Laivakunnista käytetty toisintonimi "kihlakunta" 
(härad) osoittaa, että itsenäinen laivakuntajako, jos sellaista on 
ollut, nyt oli hävinnyt ja että laivakunnan tehtävät olivat siirtyneet 
kihlakunnalle.[366]

Muudan lounaisilla seuduilla keskiajalla ilmenevä ruotsalaisalkuinen 
laitos oli kolmannes (tridung). Niitä oli täällä kahdenlaatuisia: 
maakunnan kolmanneksia ja pitäjän kolmanneksia.

Edellisen laatuisista kolmanneksista on ainoastaan kaksi vähäsanaista 
tietoa, joista toisesta käy ilmi, että V.-Suomessa,[367] ja
toisesta, että Satakunnassa on keskiajan lopulla ollut maakunnan 
kolmanneksia.[368] Kun molemmat nämä tiedot koskevat veronkantoa, 
lienee mainittuja kolmanneksia pidettävä veronkantopiireinä. Satakunnan 
kolmanneksia koskevasta tiedosta päättäen olisi kolmanneksilla ollut 
määrätyt veronmaksuaikansa; ehkäpä juuri verojen määräaikainen perille 
vieminen oli kolmannesjaon pääkohtia; samanlainen tehtävä oli 
Ahvenanmaankin tridungeilla.

Pitäjän kolmannekset olivat keskiajalla hyvin tunnettuja etenkin 
Satakunnassa, missä uuden ajan alussa useat pitäjät (Eurajoki, Eura, 
Närpöö, Tyrvää, Karkku, Vesilahti ja Lempäälä) olivat jaetut 
kolmanneksiksi nimitettyihin verokuntiin. P.-Suomessa olivat Lapin, 
Uudenkirkon molemmat ja Vehmaan molemmat veropitäjät jaetut 
kolmanneksiin. Mitään muuta kuin alueellista eroa ei voi havaita 
pitäjäin kolmannesten ja neljännesten välillä. Kaikilla suomalaisilla 
alueilla ne olivat keskiajan tunnuksellisimpia verolaitoksia; niiden 
toiminnasta saamme myöhemmin nähdä lukuisia esimerkkejä.

Mutta pitäjän kolmanneksia ja neljänneksiä tavataan myöskin eteläisen 
Suomen ruotsalaisilla alueilla, vaikka ne siellä jo keskiaikana
olivat joutuneet vallitsevan bol-jaon peittoon. Korpossa mainitaan 
1460-luvulla neljä ilmansuuntain nimistä bolia sekä lisäksi 
"tridingsbol", johon näyttää kuuluneen kaksi pienempää bolia; sana 
kolmannes esiintyy vielä 1539 verokirjassa.[369] Sauvossa uudenajan 
alussa mainitaan 8 "puoiibolia", jotka myöskin esiintyvät 4 
täysibolina.[370] Samanlaista suurempien bolien jakamista pienempiin 
"puoliboleihin" havaitaan keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa 
Nauvossa, jonka 5 kokobolia jakautuivat 10 puoliboliin.[371] Näille 
ilmiöille ei voida löytää muuta selitystä kuin että V.-Suomen 
ruotsalaiset saaristopitäjät muinoin ovat jakautuneet kolmeen tai 
neljään (tai useampaan) pääosaan, jotka vuorostaan ovat jakautuneet 
pienempiin verokuntiin (boleihin). Kolmannes- ja neljännesjaon 
vanhemmuutta osoittaa se, että bolit aina, mikäli voi havaita, 
mukautuvat noihin suurempiin verokuntiin. Näitä suurempia boleja on 
syytä pitää likinnä Ahvenanmaan suurempain markkakuntain ja etäämmästi 
Ruotsin hundarin neljännesten vastineina.

Myöskin Raaseporin läänin pitäjissä tavataan 1400-luvun puolivälissä 
vallitsevan bol-jaon ohella kolmannesjako; jokaiselta veroyksiöltä 
siellä näet kannettiin 1 äyrityinen (koko bolilta 20 äyrityistä) 
"kolmanneksen nautaa varten".[372] Hundarin neljänneksen nauta 
luultavasti tässäkin näköpiiriimme ilmestyy.

Porvoon lääni, kuten koko Viipurin linnan alue oli vielä uuden ajan 
alussa jaettu pieniin 10 veroyksiön muodostamiin nautakuntiin. Mutta 
Porvoon läänin ja Eänsi-Karjalan pitäjät olivat sen ohella jaetut 
myöskin neljänneksiin; näillä neljänneksillä oli puheena olevana aikana 
vielä pieni tehtävä liikenne- ja käräjälaitosten ylläpitämiseksi, 
muuten ne jo kokonaan olivat menettäneet merkityksensä.[373] 
Merkillinen tähän kuuluva muinaismuisto kuitenkin oli säilynyt Viipurin 
pitäjässä. Tämä pitäjä oli jaettu neljään neljännekseen, joissa 
kussakin oli kaksi tectemen nimistä miestä, jotka maksoivat
kruunulle 4 1/2 markkaa kustakin neljänneksestä erityistä rahaveroa 
(tecktepnr).[374] Nämä omituiset veronmaksajat ovat muinaisia vanhoja 
veronkantajia. Kustaa Vaasan kirjelmässä v:lta 1558 Viipurin läänin 
asukkaille luetellaan "Tächtemen" muitten rahvasta rasittavain 
virkamiesten joukossa.[375] Voidaanpa vielä sanoa, minkälaisen 
verokunnan veroja nämä veronkantajat ovat koonneet. Viipurin pitäjässä 
oli uuden ajan alussa päälle 12 nautakuntaa, mutta paljon aikaisemmin 
siellä oli ollut vain 8 nautakuntaa, jotka kukin suorittivat linnaan 
lehmän. Pitäjän 8 veronkantajaa ovat varmaan olleet noiden 8 
nautakunnan virkamiehiä. Sen tiedämme siitäkin, että Viipurista länteen 
olevalla rannikolla jo v. 1347 oli "tsekth" nimisiä pieniä verokuntia 
tai veroyksiöitä, joiden kunkin tuli suorittaa kuninkaalle leiviskä 
voita.[376] Varhaisempaan keskiaikaan näyttää kuuluvan se verokunta, 
josta "tectemen" nimiset veronkantajat olivat nimensä saaneet. 
Ymmärtääksemme 1300-luvun "tsekth" on ollut nautakunta tai sen 
edeltäjä.

Mutta tämä verokunta veronkantajineen on ruotsalaista juurta. Muutamain 
Ahvenanmaan (Ekkerön, Lemlannin, Lumparlannin ja Föglön) markkakuntain 
nimityksenä käytetään v. 1531 sanaa "techia" ja Uplannin laissa on 
hundarin neljänneksissä toimivilla kuninkaan veronkantajilla nimi 
"tækimæn".[377] Asiallisestikin Viipurin pitäjän kantopiirit ja 
kantomiehet vastaavat ruotsalaisia oloja – yksi todistus lisää
L.-Karjalan rannikon muinaisesta ruotsalaisuudesta.

Edellisestä on jo ilmennyt, että koko tässä käsiteltävällä alueella on 
keskiajalla ollut käytännössä pitäjän neljännestä (kolmannesta) 
pienempi veroalue, jolla eteläisessä V.-Suomessa ja L.-Uudellamaalla on 
ollut nimi bol, ja idempänä nautakanta (nöt[s]lag).

Ruotsalaisessa V.-Suomessa bolit uuden ajan alussa yleensä olivat 
pieniä ja erosivat jyrkästi suomalaisten alueitten suurista 
verokunnista, joita myöskin sanottiin boleiksi. Ruotsalaiset bolit 
olivat vanhoja, maahan juurtuneita alueita, joilla usein oli itsenäiset 
nimet. V:n 1413 tiliotteissa esiintyy samassa maakunnassa 54 bolin 
ryhmä, joka todennäköisesti tarkoittaa ruotsalaisia boleja.

Nauvon 10 bolista vv. 1463-1464 oli 9 sellaista, joihin kuului 8 
veroyksiötä kuhunkin;[378] myös Kemiön 20 bolia uuden ajan alussa 
olivat mitkä hiukan vaille mitkä hiukan päälle 8 veroyksiön kokoisia 
(19 bolin keskimäärän 8 1/2 veroyksiötä).[379] Vanhimpain säilyneitten 
tilien mukaan oli Kemiössä ja Paraisissa kunkin 8 täysiveron 
suoritettava kinkerikuorma veroheiniä.[380] Sauvossa ja Kemiössä 
näyttää 3 markanmaata tehneen täysiveron ja siis 8 täysiveroa
24-markkaisen kunnan (bolin).[381] On siis joitakin jälkiä siitä, että 
V.-Suomen ruotsalaisen alueen bolit ovat sisältäneet 8 veroyksiötä, 
niinkuin Ahvenanmaan nautakunnat.

Raaseporin läänin aluejärjestelmästä on 1413 v:n tiliotteissa seuraava 
merkintä:[382]

               Rasborgz län
                 Nyland

    Sokner – 8 – Bol – 102 – |: mantal 1 011 man

L.-Uudenmaalla oli 1400-luvun alussa niinkuin myöhemmin lukuisia pieniä 
boleja; v. 1413 niiden luku oli 102, v:sta 1451 uuden ajan alkuun 
saakka tarkalleen 97 1/2. Kun 1 011 miehellä v. 1413 selvästi on 
tahdottu merkitä silloisia veroyksiöitä, oli Raaseporin läänin 
silloisten bolien keskimääräinen koko likimmiten 10 veroyksiötä. 
Kymmenosainen verolasku oli muinoin käytännössä myöskin Porvoon 
läänissä ja Karjalassa. Muissa suhteissa Raaseporin läänin bolit 
muistuttavat läntisempäin ruotsalaisten alueitten boleja: sisälsivät 
verraten pienen veroyksiöluvun ja myöhemmistä nimistään päättäen olivat 
hyvin pysyviä alueellisia yhdyskuntia.

V:n 1451 tileissä Raaseporin bolien luku on muutamaa pienempi kuin 
ennen, mutta bolit esiintyvät nyt tasan 20 veroyksiötä sisältävinä, 
niin tasamääräisesti 20, ettei sitä voi selittää muuten kuin verottajan 
järjestävän käden laatimaksi. Vuosien 1413 ja 1451 välillä on 
Raaseporin läänissä varmaan tapahtunut uusi veronlasku, jossa 
veroyksiömäärä on ylennetty kaksinkertaiseksi vanhempaan yksiömäärään 
verraten – rahan alenneeseen arvoon nähden se saattoi todellisuudessa 
olla veronalennus – ja 10-jako muutettu 20-jaoksi.[383]

20-jakoinen bol oli kumminkin ainoastaan laskettu bol; asiakirjoissa 
määrätään bol-luku veroyksiöluvun perusteella, siten että 20 yksiötä 
luetaan boliksi.[384] Tällä tavoin suoritettiin varsinainen bol-vero 
(karjavero). Mutta bol-kestitys suoritettiin alueellisten (vanhain) 
bolien mukaan, kuten ilmenee verokirjoista, joissa näistä boleista 
nimenomaan huomautetaan, etteivät kaikki bolit ole yhtä suuria, vaan 
että muutamissa boleissa oli 20, toisissa vain 12 tai 9 "bol-
miestä".[385]

Itäisempäin rannikkoalueiden 10-osaiset nautakunnat olivat nautakun- 
yleensä laskettuja nautakuntia s.o. niillä oli ainoastaan verollinen, 
vaan ei asutuksellista merkitystä. Yhdestä Karjalan kylästä saattoi 
osia kuulua useampaan nautakuntaan. Suomalaisilla alueilla ruotsalainen 
vaikutus vihdoin häviää.

Vielä on selvitettävä puheenaolevain meriseutujen perustavia 
veroyksiöitä koskeva kysymys.

Vanhin tunnettu veroyksiö on koko vyöhykkeellä samanniminen ja 
samanlaatuinen kuin Ahvenanmaalla: veromarkka.

Tätä veroyksiötä (markaskatt, skattmark) mainitaan Suomessa ja 
Raaseporin läänissä jo vanhemmalla keskiajalla, vieläpä melkoista 
laajemmalla alalla kuin meille tunnetussa ruotsalaisessa 
asutuspiirissä.[386] Mitään erotusta tämän alueen ja Ahvenanmaan 
vanhimpain veromarkkain välillä ei voi havaita. Myöskin ostomarkat 
esiintyvät puheenaolevalla alueella (tapaukset 10, 11 ja 13) mutta 
veromarkan ja ostomarkan välillä on ainakin Uudellamaalla erotus 
suurempi kuin Ahvenanmaalla.

Vielä paljon myöhemmin tavataan maan markoituksen jälkiä tutkittavalla 
alueella. Varsinais-Suomen vanhimmassa maakirjassa niitä vilisee. 
Nauvon Lökholmin asukkailla ei ollut peltoja eikä niittyjä, vaan he 
maksoivat veronsa markkaluvun (marktal) perusteella, kultakin 
markkaluvulta 6 penninkiä.[387] Samoin maksettiin kahdelta Taivassalon 
saarelta veroa kultakin markan arvolta 6 penninkiä.[388] 6 ruotsal. 
penninkiä vastasi tanskalaisessa laskussa 8 penninkiä eli äyrityistä, 
joten tässä tapauksessa vero alkuaan luultavasti oli markkajärjestelmän 
tavallinen: äyrityinen markalta. Sekä pohjoisen että eteläisen
V.-Suomen rannikkoseuduilla kylämittauksen ulkopuolelle jääneitä 
maakappaleita, kuten niittyjä, saaria ja moisioita, yleisesti 
verotettiin arvonsa mukaan, siten että suurimmassa osassa aluetta 
maksettiin äyri kultakin 10 markan arvolta,[389] mutta Kemiön-Perniön 
alueella äyri kultakin 6 markan arvolta.[390] Näissä tapauksissa näkee 
selvästi, ettei verotettava arvo ole johdettu verosta, vaan 
päinvastoin; yhtä selvää on, että markat näissä tapauksissa ovat käypiä 
hintoja, ostomarkkoja, ja että 10 ja 6 markkaa edustavat yhtä 
alkuperäistä veromarkkaa.

Perniön takaisilla seuduilla (Muurlan läänissä) tavataan 
markkajärjestelmän jatkuvaa kehitystä hyvin valaisevia esimerkkiä. 
Veroa otettiin täälläkin äyri 6 markan arvolta, mutta ei maanarvolta 
sinänsä, vaan tankojärjestelmään sovitetulta arvolta (kultakin 6 markan 
tangolta 1 äyri, 12 markan tangolta 2 äyriä j.n.e.). Samaa tapaa 
noudatettiin muutamissa Perniänkin kylissä.[391]

Kun tankojärjestelmäkin V.-Suomessa, niinkuin seuraavassa pääluvussa 
osoitetaan, mukaantui maan markoittamiseen, siten että tanko alkuaan 
vastasi veromarkkaa, on odotettavaakin, että myöskin tangon verona 
varsin yleisesti täällä tavataan tanskalaista äyrityistä vastaavat 6 
penninkiä[392] tai (vanha) äyrityinen[393] tai sen myöhempi vastine 
äyri. Näitä tapauksia on maakirjassa niin lukuisasti, ettei niiden 
luetteleminen tässä voi tulla kysymykseen.[394]

Huvittava on Rymättylän Ovensaaren kylän suorittama vero, jota 
maksettiin äyrityinen tangolta ja kutsuttiin "sovittelupenneiksi";[395] 
se näyttää tarkalleen vastaavan Ahvenanmaan omituisia epäparimarkkoja 
ja jäännösäyrityisiä. Kuinka kotoinen tuo vanha markkaverosuhde 24:1 on 
ollut V.-Suomessa keskiajalla, havaitaan siitäkin, että useissa 
pohjoisen V.-Suomen pitäjissä uuden ajan alussa maksettiin työrahoja 
kultakin pääveron markalta äyrityinen.[396]

Täten olemme havainneet markkajärjestelmästä selviä jälkiä V.-Suomessa 
keskiajan varhaisemmalta kaudelta alkaen uudelle ajalle saakka. Näitä 
jälkiä olemme tavanneet maakunnan ruotsalaisilla ja niiden läheisillä 
suomalaisilla alueilla, varsinkin eteläisessä V.-Suomessa. Varmana on 
pidettävä, että lounaisen Suomen markkajärjestelmä on samanlaatuinen ja 
kehittynyt samanlaisissa oloissa ja samaan aikaan kuin Ahvenanmaan 
markkajärjestelmä. Suomalaisille seuduille tämä järjestelmä on levinnyt 
ruotsalaisista naapuriseuduista, sillä kuten seuraavassa pääluvussa 
näytetään, suomalaisilla seuduilla on aikaisemmin ollut vallalla 
"koukku"-järjestelmä.

Raaseporin läänissä käytettiin veromarkkoja ("skattmark", "markland") 
veroyksiöinä vielä uuden ajan alussa. Niistä olivat bolit muodostetut. 
Veromarkat täällä olivat alkuaan kaikissa suhteissa samanlaiset kuin 
lännempänä, mutta ennen 1400-luvun puoliväliä nostettiin täällä 
markkaluku kaksinkertaiseksi. Sellaisina, miksi Raaseporin veromarkat 
tämän veronlaskun kautta muodostuivat, ne pysyivät vielä uuden ajan 
alussa; ne siis eivät silloin olleet tavallisia rahakurssin vaihteluja 
seuraavia ostomarkkoja, vaan edustivat vanhempaa kantaa.[397]

Porvoon läänissäkin näyttää markkajärjestelmä olleen perivanha. Kun v. 
1327 Stensbölen tila Porvoossa myydään "täydestä hinnasta",[398] niin 
sillä arvattavasti tarkoitetaan tilalla silloin ollutta pysyvää, 
kiinteää arvoa – markkalukua. Varsinaisia veromarkkoja ja samalla 
ostomarkkoja – mainitaan Porvoon läänissä vv. 1404 ja 1421.

Uuden ajan alussa Porvoon läänissä ilmenee omituisia veroyksiöitä. 
Läänin vanhimmassa verokirjassa selitetään talonpoikain maksavan 
rahaveroa ja muitakin veroja miesluvun eli "talonpojan rikkauden" 
mukaan, johon laskettiin kaikki talonpojan "irtaimisto" (lösöre), ja 
veroselityksessä lisätään, ettei Porvoon läänissä ollut koskaan 
toimitettu mitään muuta veronlaskua, vaan on jokainen pitäjä tiennyt 
tekemästään sopimuksesta, kuinka monta mieslukua siellä piti olla ja 
kuinka paljot kunkin miesluvun tuli maksaa.[399]

Täällä siis ei veroa maksettukaan maaomaisuudesta, vaan arvioidusta 
irtaimesta omaisuudesta. Minkälainen omaisuus tuli arvioitavaksi ja 
millä perusteella arvioiminen tapahtui, siitä Satakunnan verokirjat 
antavat tietoa. Satakunnassa näet ennen Kustaa Vaasan uutta veronpanoa 
otettiin rahavero talonpoikain "irtaimistolta", johon luettiin "elävä 
karja"; tämä irtaimisto arvioitiin "veromarkoiksi" siten, että yhdeksi 
veromarkaksi luettiin:

    2 hevosta        8 hiehoa
    pari härkiä     32 lammasta
    4 lehmää

ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 2 äyriä.[400] 
Tämä karjamarkkavero oli maakunnan varsinainen päävero, ja tuotti 
kruunulle 2-3 kertaa enemmän kuin maaluvun mukaan otettu rahavero. 

Samantapainen karjamarkkaluku kuin Satakunnassa oli uuden ajan alussa 
käytännössä myös Pohjanmaalla rahaveron maksamisessa. Verorahat, mm v:n 
1540 verokirjassa selitetään, suoritetaan veromarkkaluvuttain ja 
luetaan veromarkkaan kaikki, mitä talonpoika omistaa irtainta ja 
kiinteää, tapahtuneen veronlaskun mukaan. Irtaimistoon luettiin täällä 
härät, lehmät, hiehot, lampaat tai kutut, ohrat, rukiit, maltaat, 
jauhot y.m., joista kukin seuraava ryhmä teki veromarkan:

    2 härkää      3 puntaa rukiita
    4 lehmää      4   " ohria tai maltaita
   20 hiehoa      3 tynn. suoloja
   20 lammasta tai kuttua

ja suoritettiin kultakin veromarkalta veroa 1 äyri.[401]

Karjanomistamista on muistontakaisista ajoista saakka käytetty 
veropohjana. Ruotsissa jo Gotlannin laki määräsi, että verot maan 
tarpeita varten oli maksettava maamarkkain ja irtaimiston (karjan) 
mukaan. Länsi-Göötanmaan lain myöhemmän lisäyksen mukaan oli 3 
karjamarkan omistaminen ja äyrityisen kylvö täyden verokykyisyyden 
mitta.[402] Keski-Europassa karjanomistusverot olivat sangen 
vanhoja,[403] ja Ruotsissa sellaista mainitaan Margareta-kuningattaren 
aikana. Keskiajalla karja sitäkin paremmin sopi yleisen 
omaisuusverotuksen esineeksi, kun sillä yleisenä maksuvälineenä oli 
pysyvä kiinteä hinta, joka vain hitaasti muuttui. Tuskinpa "talonpojan 
rikkautta" paremmin olisi voitu arvostellakaan kuin karjan mukaan. 
Luultavaa kuitenkin on, ettei varsinaista karjaverotusta Suomessa 
keskiajalla yleisemmin käytetty, koskapa sitä vain harvoin mainitaan.

Karjan arvio keskiajalla oli samalla myöskin verraten oikea maan arvio. 
Keskiajalla kuului – ja kyläomistuksen vuoksi täytyi kuulua – 
määrätyn suuruiseen tilaan määrätyn suuruinen karja. Niinpä 
lampuotitiloilla silloin tavallisesti pidettiin määrätynsuuruinen 
karja. Senvuoksi siirtyminen karjamarkoista varsinaisiin maamarkkoihin 
Porvoon läänissä 1540-luvun alussa ei ollut mikään mullistus. 
Päinvastoin näyttävät maamarkat täällä niinkuin muuallakin olleen 
alkuperäisiä ja karjamarkoitus vain ikäänkuin maamarkoituksen 
täydennys.

Todellisuudessa olivat maahan perustuvat veromarkat Porvoon läänissäkin 
muitten veroyksiöiden, etupäässä savujen, perusteena. Savujen suuruus 
määrättiin veromarkoissa ja kun lukuisissa tapauksissa samassa kylässä 
tavataan kolme 1\3, neljä 1/4, viisi 1/5, kuusi 1/6 vieläpä seitsemän, 
kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista ja kaksitoista 1/7, 1/8, 1/9, 
1/10, l/11 ja 1/12 veromarkan suuruista savua, niin on selvää, että 
nämä osat ovat kuuluneet samaan kokonaisuuteen, muodostaneet täyden 
veromarkan.[404] Erittäin huomattavia ovat myöskin Porvoon läänin 
veromarkkain hintailmoitukset, joiden mukaan monessa kylässä veromarkan 
hinta oli tuo muinaisaikoja muistuttava 24 markkaa, harvoin yli 40 ja 
harvoin alle 9 markkaa, mutta yleensä samoilla seuduilla hyvin 
tasainen.[405] Tällöin oli siis läänissä olemassa vielä vanhat 
veromarkat ja ostomarkat. Mullistuksen Porvoon läänin vanhoissa oloissa 
sai aikaan vasta se Kustaa Vaasan toimi, jonka kautta pitäjäin vanhat 
maamarkkaluvut, 64-75 veromarkkaa pitäjässään, nostettiin pian 
kolminkertaisiin määriin.[406] Sen kautta tämä veroyksiö menetti 
viimeisetkin yhdykkeensä muinaiseen markkajärjestelmään.

Tutkittavan alueen myöhemmistä veroyksiöistä, joita uuden ajan alussa 
mainitaan, ei tässä tarvitse pitkältä puhua.

Varsinais-Suomessa niitä olivat savu (rök) ja täysivero (fullgerd). 
Näistä on edellinen muinaisen täysitilan (bolin, koukun) myöhempi 
vastine ja lähinnä verrattava Ahvenanmaan vanhoihin täysiveroihin; 
asian tärkeyden vuoksi otetaan "savun" muodostaminen tuonnempana 
erikseen selvitettäväksi. Täysivero oli myöhäissyntyinen taloluku 
(miesluku), jonka mukaan päivätöitä, linnanajoja ja hyvin yleisesti 
myös nimismiesveroa suoritettiin. Muutamissa jo ennen mainituissa 
tapauksissa V.-Suomen täysivero kumminkin selvästi esiintyi 
ahvenanmaalaisen täysiveron tai V.-Suomen savun tehtävässä. Sauvossa ja 
Kemiön ulkosaaristossa (Kyrkosundskärissä) on sangen merkillisiä jälkiä 
siitä, että täysiveroon luettiin määrätty luku markanmaita; 
jälkimäisessä seudussa 3 markanmaata teki täysiveron, joten 24 
markanmaasta (bolista) tuli 8 täysiveroa;[407] on siis luultavaa, että 
V.-Suomenkin, ainakin sen ruotsalaisissa osissa, täysiveroluku alkuaan 
oli markkajärjestelmän mukainen, vaikka nimitys myöhemmin tarkoitti 
todellista talolukua.

Raaseporin läänin boleissa suoritettiin suurin osa veroja veromarkkain 
mukaan, mutta bol-kestityksessä oli miesluku (mantal) 
veroyksiönä.[408] Tämä uusi miesluku oli pian kahta vertaa suurempi 
kuin v:n 1413 veromarkkaluku eli vanha miesluku (1011) ja suunnilleen 
yhtä suuri kuin myöhempi veromarkkaluku, josta se kuitenkin Espoossa ja 
Lohjalla melkoisesti poikkesi – merkki uutisasutuksesta tai 
suomalaisesta väestöstä. Tärkein erotus verokunnan molempain 
veroyksiöiden välillä oli siinä, että 1400-luvun puolivälistä alkaen 
veromarkat olivat ainoastaan laskettuja veroyksiöitä, mutta miesluku 
varmaan oli – tai oli verraten äsköisin ollut – todellinen taloluku.

Porvoon läänissä uuden ajan alussa käytettiin kolmea veroyksiötä, jotka 
edustivat verotuksen ja asutuksen kolmea eri astetta ja aikakautta. Ne 
olivat vanha miesluku, josta jo on ollut puhetta, täysivero
(fullskatt) ja savu (rök).[409] Näistä ensinmainittu vastaa vanhinta 
markkavero-lukua. Täysivero oli myöhempi veromarkka, jonka mukaan 
ruoka-, karja- ja muitakin veroja suoritettiin, ja savu myöhäisin, 
todellinen talollisluku, jonka perusteella maksettiin erinäisiä 
päivätyöveroja ja osa nimismiesveroa.

Täysivero ei siis ollut mikään Kustaa Vaasan verouudistuksen tuoma 
laitos. Täysiverot esiintyvät jo vanhimmassa tunnetussa maakirjassa 
vanhan miesluvun rinnalla; ne olivat keskenään hyvin eri arvoisia, 
miten varmaan ei olisi ollut asian laita, jos ne olisivat kokonaan 
uutta maayksiötä edustaneet; vihdoin savut uuden verotuksen jälkeenkin 
osittain luontevasti ryhmittyivät täysiksi veromarkoiksi, niinkuin jo 
edellä on huomautettu, osittain sisälsivät yksinäisiä epätasaisia 
täysiveron murto-osia. Sellainen ei näytä uudelta maanjaolta, mutta 
kyllä hyvin vanhalta. Kustaa Vaasan verouudistus näyttää olleen siinä, 
että pääveroakin ruvettiin ottamaan täysiverojen mukaan ja että kylän 
keskinäisellä tangoituksella kunkin talon vero ja peltoala saatettiin 
sopusointuun keskenänsä.

Porvoon läänin verotusjärjestelmä oli sama, joka oli käytännössä koko 
Viipurin linnaläänin muinaisella alueella. On kuitenkin tärkeitä 
eroavaisuuksiakin havaittavissa Porvoon läänin ja varsinaisen Viipurin 
läänin välillä. Tarkastaessa Karjalan puolen vanhimpia verokirjoja 
huomaa,[410] että verot eli täysiverot (skatt, fullskatt) täällä 
edustavat sangen vanhoja veromarkkoja, luultavasti samanlaisia kuin 
Porvoon läänin vanhat miesluvut, ja savut eli suitsut (rök) todellista 
talo- tai isäntälukua.[411] Täällä siis vanhimmat ja uusimmat 
veroyksiöt rinnan olivat käytännössä. Mutta "verot" Karjalassa olivat 
ilmeisesti vieraita laitoksia. Ne eivät täällä, paitsi ehkä L.-Karjalan 
rannikolla, perustuneet asutukseen ja maanomistukseen, niinkuin 
ruotsalaisilla alueilla oli tapa, vaan verottaja muodosti täysiveroja 
ja nautakuntia ainoastaan veron laskua silmällä pitäen; samaan veroon 
saattoi kuulua taloja eri kylistä ja samasta kylästä saattoi osia 
kuulua eri nautakuntiin.

Kaikilla karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla se oli yleinen tapa, 
joka ne selvästi erotti ruotsalaisista ja lounaissuomalaisistakin 
alueista. Tämän ilmiön, niinkuin monen muunkin keskiajan 
yhteiskunnallisen seikan syvimpänä syynä oli ruotsalaisen yhteiskunnan 
perustuminen maanomistukseen ja peltoviljelykseen, karjalais-hämäläisen 
taas heimokuntaisuuteen ja metsätalouteen. Ruotsalaisten alueitten 
vanha verotus oli täydellinen maanomistus- ja asutusjärjestelmä, 
karjalaisen alueen verotus oli vain laskuopillinen järjestelmä. 
Varsinaisilla karjalaisilla seuduilla tämä verotustapa tosin ei 
rikkonut vanhaa pitäjälaitosta, vaan mukautui siihen. Mutta Savossa, 
joka kaiketi suurimmaksi osaksi tuli asutetuksi historiallisena aikana 
ja missä verotuksella ei ollut tiellään vanhempia laitoksia, nuo 
matematiset veroyksiöt ja -alueet esiintyivät aivan puhtaina: määrätty 
luku jousia tai arvioitu määräsato kaskista laskettiin veroksi, 10 
veroa kymmenkunnaksi (nautakunnaksi), 6 kymmenkuntaa neljänneskunnaksi, 
neljä neljänneskuntaa pitäjäksi, 5 pitäjää kihlakunnaksi tai 
lääniksi.[412] Savon vanhat veropitäjät olivat Pellosniemi, Visulahti, 
Juva, Sääminki ja Rantasalmi.

Näin kohtasivat äärimmäisyydet toisensa: puhtain ruotsalainen 
verotusjärjestelmä suomalaisimman yhteiskunnan.

2. ALA- JA YLÄ-SATAKUNTA.

Jo varhaisena keskiaikana on ollut melkoinen ero Ala-Satakunnan ja
Ylä-Satakunnan välillä.[413]

Jätämme sikseen kysymyksen, onko Ala-Satakunta koskaan ollut 
hämäläisten heimoaluetta ja ovatko sen suomalaiset asukkaat hämäläistä 
sukuperää. Joskin niin olisi laita, niin jo varhain keskiajalla
Ala-Satakunnan seudut varmaan muodostivat oman asutus- ja 
viljelysalueen, joka selvästi erosi hämäläisistä alueista.

Ensimäisinä kristillisinä aikoina Ala-Satakunnan asutus näyttää 
läheisesti liittyneen Varsinais-Suomen asutukseen. Vanhin kirkollinen 
verotus oli molemmilla näillä alueilla aivan samanlaatuinen – 
molemmissa oli vallalla "suomalainen" ja "ruotsalainen oikeus" –, mikä 
edellyttää samanlaisia asutus- ja talousoloja.

Linnakauden alussa Ala-Satakunta ilmeisesti kuului Turun päälinnan 
alueeseen. Siihen viittaa sekin, ettei Satakuntaa mainita lounaisen 
Suomen läänejä ja hallintopiirejä lueteltaessa v. 1326, niinkuin 
varmaan olisi tehty, jos Satakunnassa olisi erityinen lääni ollut. V. 
1331 Satakunnan hallintoaluetta kuitenkin jo mainitaan, joten sen 
syntyminen lienee niinä vuosina tapahtunut.

Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan muinaista hallinnollista yhteyttä 
todistavat vielä samanlaiset veroyksiöt (bolit, savut), jotka
1400-luvun alussa olivat käytännössä kummallakin alueella.

Ala-Satakunnalla ei muinoin ollut selvää rajaa Varsinais-Suomea 
vastaan, vaan oli rajatienoiila alueita, jotka tavallaan kuuluivat 
kumpaankin maakuntaan. Yläneen ja Orippään asutukset olivat uuden ajan 
alussa Pöytyän kirkkopitäjää, mutta Pyhäjärven lähellä olevat Yläneen 
kylät sekä Orippää kuuluivat oikeudellisesti ja hallinnollisesti
Ala-Satakuntaan, jonne luonnon- ja asutusolot niitä yhdistivät.
Koko Pöytyän kirkkopitäjä luettiin eräässä v. 1540 laaditussa 
luettelossa, joka edustaa sangen vanhoja oloja, Ala-Satakunnan 
provastikuntaan.[414] Honkilahti Pyhäjärven länsipuolella oli Euran 
aluetta, mutta uuden ajan alussa maksoivat Mestilän ja Mannilan kylät 
Honkilahdella veronsa Turun linnaan.[415] Hinnerjoen asutus taas kuului 
kirkollisesti Laitilaan (V.-Suomeen), mutta verollisesti Lapin 
pitäjään. Lapin veropitäjä itse keskiajalla luettiin milloin 
Satakuntaan (1413), milloin V.-Suomeen (1463 ja myöhemmin), mutta 
kirkollisesti suuri osa Lappia kuului Eurajokeen Ala-Satakunnassa. 
Tällainen rajaolojen epävakaisuus osoittaa, ettei varmaa erotusta
V.-Suomen ja Ala-Satakunnan välillä keskiajalla ollut olemassa.

Toiselta puolen Ylä-Satakunta muinoin jotakuinkin jyrkästi erosi
Ala-Satakunnasta. On tunnettua, että Ylä-Satakunnan kieli melkoisesti 
poikkeaa Ala-Satakunnan vanhain pesäseutujen kielestä. Kansantavoissa 
on näiden maakunnan osain välillä ollut eroa, minkä voi päättää esim. 
siitäkin, että uuden ajan alussa koko Ala-Satakunnassa käytettiin 
kyntöjuhtana härkäparia, Ylä-Satakunnassa taas hevosta; v. 1539 oli 
Ala-Satakunnassa ynnä Tyrväällä 2942 härkää, koko Ylä-Satakunnassa 
(ilman Tyrväätä) sitävastoin vain 36.[416]

Yhtä selvästi Ylä-Satakunnan vero-olot vanhemmalla keskiajalla erosivat 
Ala-Satakunnasta: Ylä-Satakunnassa käytettiin maanveroyksiönä "koukkua" 
ja vanhimmat kirkolliset verot suoritettiin siellä "Kyrön (Hämeen) 
oikeuden" mukaan, suureksi osaksi turkiksissa. Ylä-Satakunnan 
erämaatkin olivat toisella taholla kuin Ala-Satakunnan.[417]

Ylä-Satakunnan ja Hämeen muinainen yhteenkuuluvaisuus on jo kauan ollut 
tunnettu. Saattaa kuitenkin olla syytä hiukan lähemminkin osoittaa tuon 
yhteyden laatua.

Useat seikat osoittavat Ylä-Satakunnan muinoin lähinnä Sääksmäen Hämeen 
kanssa muodostaneen yhteenkuuluvan asutus- ja omistusalueen. Sääksmäen 
Ritvalan ja Jutikkalan eräpalstoja oli muinoin Satakuntaan luetuilla 
Keuruun vesillä ja Tyrvännön kyläin lähellä Hämeenlinnaa tiedetään 
keskiajalla omistaneen eräpalstoja keskellä Kangasalaa.[418] Satakunnan 
erämaitten joukossa keskiajan lopulla mainitaan myös Sääksmäen ja 
Saarioisten 10 miehenalaa.[419] Vanhat olot saattavat olla syynä 
siihen, että Sääksmäen Hämeen kirkkopitäjät uuden ajan alussa luettiin 
samaan provastikuntaan kuin Ylä-Satakunnan pitäjät.[420] Myöskin Hämeen 
ja Ylä-Satakunnan vähitellen syntynyt raja todistaa pikemmin näiden 
seutujen muinaista yhteyttä kuin eroa. Muudan suur-Sääksmäen vanhoja 
hallintopitäjiä oli Kangasala. Ylisen Satakunnan eristyessä Hämeestä 
Kangasalan pitäjä otettiin Satakunnan puolelle. Koska Kangasalan 
verokunnilla oli erämaankappaleita itäpuolella Längelmävettä ja sieltä 
myöskin käytiin Kangasalan kirkkoa, joutuivat ne kappaleet, s.o. 
nykyinen Kuhmalahti, Satakuntaan. Niinikään joutui Satakunnan maakunta 
tekemään pitkän kielekkeen poikki Roineen ja Mallasveden aina Hauhon 
rajaan saakka, koska siellä oleva Ruokolan neljänneskunta maksoi 
veronsa Kangasalle, vaikka kirkollisesti kuului Pälkäneeseen, jonka 
kirkon itäpuolella osa neljänneskuntaa oli. Toiselta puolen joutuivat 
Kulsialan vanhat erämaankappaleet maksamaan veronsa Hämeeseen ja 
luettiin siis Hämeen maakuntaan, vaikka kirkollisesti kuuluivat 
Orihveteen (Kangasalaan). Tällä tavoin tulivat Häme ja Satakunta 
keskiajalla tekemään toistensa alueille syviä leikkauksia, jotka 
osittain vielä tänäkin päivänä näkyvät kartalla.

Merkilliseen välitysasemaan näkyvät keskiajalla Tyrvään ja Karkun 
seudut jääneen. Nämä seudut muodostivat ikivanhan Saastamalaksi 
kutsutun asutusalueen, jonka kalastuspaikkoja Pohjanlahden rannalla jo 
v. 1303 mainitaan "Sastamall" nimellä (nyk. Merikarvia). Seurakuntana 
Saastamalaa mainitaan ensi kerran v. 1328, ja yhtä vanha se lienee 
maallisenakin pitäjänä. Myöhemmin tämä suurpitäjä esiintyy 
kahtiajakautuneena tai kaksiosaisena: Yli-Saastamalana (Karkkuna) ja 
Ala-Saastamalana (Kallialana, Tyrväänä), joita mainitaan v:n 1390 
aikoina.[421] Saastamalan alue luettiin uuden ajan alussa
Ylä-Satakuntaan, ja sekä Tyrväällä että Karkussa oli maaveroyksiönä 
koukku. Siitä päättäen olisi siis Saastamalan alue kuulunut hämäläiseen 
alueeseen.

Muutamissa suhteissa kuten vetohärkien käyttämisessä oli puheenaoleva 
seutu Ylä- ja Ala-Satakunnan välittäjä. Karkussa oli v. 1539 härkiä 
vain 19, mutta Tyrväällä 138, siis paljon enemmän kuin Karkussa,
mutta kuitenkin suhteellisesti melkoista vähemmän kuin yleensä
Ala-Satakunnassa.

Toisissa kohdin sitävastoin Saastamala ilmeisesti kuului Ala-Satakunnan 
viljelyspiiriin. Vanhin kirkollinen verotus oli sekä Tyrvään että 
Karkun puolella samanlainen kuin Ala-Satakunnankin suomalaisilla 
seuduilla. Saastamalaisten ikivanhoja takamaita oli, niinkuin alisenkin 
Satakunnan muinaisten pitäjäin, meren puolella Kokemäen ja Huittisten 
kalavesien ja takamaitten pohjoispuolella.[422]

Ylä-Satakunta erotettiin Hämeestä ja yhdistettiin samaksi lääniksi
Ala-Satakunnan kanssa todennäköisesti 1300-luvun alulla. Satakunnan 
lääni mainitaan ensi kerran v. 1331.[423] Siitä alkaneet yhteiset 
vaiheet keskiajan kuluessa ehtivät paljonkin muuttaa vanhoja oloja ja 
sulattaa yhteen alkuaan erilaisia asutusaloja.

3. POHJANMAA.

Etelä-Pohjanmaan rikkaista esihistoriallisista muistoista huolimatta 
sikäläinen historiallinen asutus näyttää uutismaalta, jos sitä 
verrataan Lounais-Suomen ikivanhoihin viljelyksiin. E.-Pohjanmaan 
kylänimistö uuden ajan alussa muistuttaa suurelta osaltaan etelämpäin 
seutujen nuorempain asutusten nimistöä. Närpööstä etelään olevat 
rannikkoseudut luettiin v. 1303 Hämeen – todennäköisesti hämäläisen 
Ylä-Satakunnan – metsiin, joiden asuttamista Hämeen vouti johti.[424] 
Yläsatakuntalaiset vielä uuden ajan alussa harjoittivat erämaan käyntiä 
Suupohjan jokilatvoilla, ja satakuntalaiset ja hämäläiset retkeilivät 
pohjan pitkille perille ohi E.-Pohjanmaan, jonka omat erämaan oikeudet 
asutuksen nuoruuden vuoksi olivat verraten ahtaat. E.-Pohjanmaalla ei 
havaita niin selviä aluerajoja eikä sellaista hallinnollista 
itsenäisyyttä kuin vanhemmilla heimoalueilla. Ennen Korsholman linnan 
perustamista, mikä tapahtui jonkun verran vuotta 1374 aikaisemmin, 
Pohjanmaan rannikkokaupan valvonta ja nähtävästi Pohjanmaan koko 
hallinto oli jätetty Satakunnan voutien huoleksi. E.-Pohjanmaan vanhin 
asutus on tästä päättäen siirtolaisasutusta, vaikkemme tarkemmin tunne 
sen syntymisaikaa ja alkukotia. Tuoksi alkukodiksi lienee parhailla 
syillä ajateltu Ylä-Satakuntaa.

E.-Pohjanmaan asutus ei kuitenkaan ole aivan nuori, vaan on sillä ikää 
ainakin Ruotsin vallan ensi ajoista saakka. Todistuksena siitä sekä 
samalla tämän asutuksen hämäläisperäisyydestä on E.-Pohjanmaalla uuden 
ajan alussa maksettavain piispankymmenysten suorittamistapa.
Lounais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla maksettiin vanhimmista ajoista 
saakka piispanveroksi nokkaverovoita henkiluvun mukaan ja samaa 
maksutapaa noudatettiin yleensä kaikkialla E.-Pohjanmaalla Närpööstä 
Pyhäjoelle saakka. Mutta maakunnan sydämessä, Kyrönjoen varrella 
Ylistarosta alkaen Vähäänkyröön (Alastaroon) saakka, ja Ilmajoen, 
Laihian ja Lapuan kirkkojen paikkeilla oli kolmisenkymmentä kyläkuntaa 
käsittävä asutusseutu, jossa nokkaverovoin sijaan suoritettiin 
"kilttirahoja" maayksiön perusteella. Tästä voidaan päättää, että tämä 
seutu todennäköisesti oli hämäläis-yläsatakuntalaista, sillä ainoastaan 
hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla tavataan "kiltti" ja 
"kilttirahat" samanlaisessa merkityksessä.[425]

Suurten erämaiden muusta Suomesta erottamina, maansa omituisissa 
luonnonoloissa eläen ja sen erityisiin elinehtoihin mukautuen Suupohjan 
suomalaiset, niinkuin toisissa oloissa ja toisella taholla savolaiset, 
jo varhain kehittyvät omaksi historialliseksi heimoksi vanhempain 
esihistoriallisten heimojen rinnalle ja ovat sellaisena historiallisena 
heimona asuttaneet suurimman osan maakuntaansa.

Etelä-Pohjanmaan asutushistoriasta ovat Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat 
asutusvaiheet kokonaan eroavia. Jo ensimäisinä historiallisesti 
tunnettuina aikoina, 9. vuosisadalla, siellä liikkuvat lappalaiset ja 
heidän verottajinaan salaperäiset kainulaiset ja kaukaa tulleet 
karjalaiset. Myöskin norjalaiset olivat näillä seuduilla jo silloin 
tunnettuja sotureita ja lapinverottajia, eivätkä liioin ruotsalaiset 
(helsinkiläiset) liene unohtaneet heidän lähellään olevain lappalaisten 
turkiksia. Varmana voimme pitää, etteivät hämäläisetkään laskeneet 
Perä-Pohjolaan kulkevia lappalaisia käsistänsä. Joka taholta oli 
lapinverotus houkutellut retkeilijöitä P.-Pohjanmaalle ja tehnyt tuosta 
etäisestä maanperukasta pohjoismaiden yleisen kansa- ja heimomyllyn. 

Vanhemmalla keskiajalla, kun Suomen merien kaakkoisille ja lounaisille 
puolille oli syntynyt uusia valloitus- ja asutustyötä harjoittavia 
valtioita, Perä-Pohjolankin oloissa alkoi tapahtua suuria muutoksia. 
Karjalan heimo oli joutunut Novgorodin vaikutuksen ja lopuksi vallan 
alle, ja keskiajan yleiseen tapaan katsoivat karjalaisten isännät 
omikseen kaikki ne alueet, missä karjalaiset harjoittivat 
erämaankäyntiä tai lapinverotusta. Siten Venäjän valta pian kouri 
Ruijan rantoja. Samalla tavoin olivat venäläisten vaatimukset
P.-Pohjanmaallakin alkuaan heimokunnallis-valtiollista laatua. 
Sikäläisten oikeuksien varsinaisina omistajina olivat vielä kauan 
myöhemminkin Käkisalmen ja etenkin Vienan karjalaiset, joiden asian 
heidän herransa ottivat omakseen. Sillä tavoin Pähkinäsaaren 
rauhanteossa (1323) Perä-Pohjola joutui Novgorodin vaikutus- ja 
valtapiiriin.[426]

Novgorodin ja Ruotsin alueitten rajaksi Pohjanlahden puolella tuli 
Pyhäjoki, joka varmaan jo aikaisemmin oli ollut hämäläisen ja 
karjalaisen heimoalueen rajana. Pyhäjoen nimi voi olla johtunut sen 
muinaisesta rajatehtävästä. Tärkeille rajapaikoille oli keskiajan 
hallituksilla tapana asettaa linnoja ja kartanoita; kun Turun piispalla 
keskiajalla oli Pyhäjoella kalastusoikeus ja kartano, joka sittemmin 
joutui kruunun omaksi, niin voinee sitäkin pitää rajapaikan vanhuuden 
merkkinä.[427]

Mutta aikaa ennen Pähkinäsaaren rauhaa oli myöskin Ruotsin kruunun 
vaikutus alkanut P.-Pohjanmaalla. Ammoisista ajoista olivat Ruotsin ja 
Suomen kauppiaat tottuneet kesäisin tekemään kaupparetkiä Pohjanlahden 
perille. Useat kauppamiehistä asettuivat "pirkkalaisina" pysyvästi 
Kemiin ja Tornioon lapinkäyntiä harjoittamaan. Tämä kauppa ja asutus 
tuskin olisivat pysyneet voimassa ilman Ruotsin kruunun suojelusta ja 
tukea.

Muita uuraammin työskenteli katolinen kirkko kymmenen virran maan 
liittämiseksi kristikuntaan ja Ruotsin valtaan. Tuskin oli 
Pähkinäsaaren rauha tehty, kun Salon ja Kemin asukkaat määrättiin 
maksamaan kymmenyksiä katoliselle kirkolle (1329) ja v:n 1345 aikoina 
olivat mainitut seudut jo järjestyneitä kirkkokuntia papinmaksuineen. 
Näistä puskuripitäjistä käsin harjoitettiin käännytystyötä pakanain ja 
toisuskoisten keskuudessa; erään tiedon mukaan v:lta 1374 oli 
aikaisemmin Torniossa kastettu parikymmentä henkeä lappalaisia sekä 
Oulussa, Simossa ja Kemissä asuvia karjalaisia.[428] Näin tuli 
Novgorodin alamaisista hyviä Ruotsin valtakunnan asukkaita ja heidän 
maastaan jatkoa Ruotsin pohjoiseen valta-alueeseen.

Korsholman linnan perustettua tuli koko Pohjanmaa sen alaiseksi. 
Kaakaman joki sovittiin Turun ja Upsalan hiippakuntain rajaksi. Näin 
P.-Pohjanmaa järjestyi Ruotsin valtakunnan osaksi. Mutta Pyhäjoki jakoi 
Pohjanmaan kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen provastikuntaan, 
muistuttaen vielä kauan näiden osain muinaisten vaiheitten 
erilaisuutta.

Uuden ajan alussa olivat Pohjanmaan aluejaot ja verotusolot hyvin 
alkuiset. Koko Pohjanmaa jakaantui 5 suureen pitäjään, joista kukin 
jälleen oli jaettu 4 neljännekseen. Pitäjät olivat Mustasaari, Kyrö, 
Pietarsaari, Salo ja Kemi. Näiden pitäjäin neljänneskunnat kehittyivät 
vähitellen omiksi vero- ja kirkkopitäjiksi. Kyrön pitäjän Vöyrin 
neljänneskuntaa mainitaan v. 1531 myös Vöyrin pitäjäksi, Pietarsaaren 
Kaarlebyn neljänneskuntaa myös Kaarlebyn pitäjäksi. Liminkaa kutsutaan 
samaan aikaan pitäjäksi, mutta se sisälsi vain yhden neljänneskunnan, 
niinkuin Iinkin pitäjä; kun Kalajoen ja Hailuodon neljännekset sekä 
Liminka ja Ii kaikki maksoivat samansuuruisen veron, olivat ne jo 
siitäkin päättäen saman kokonaisuuden (Salon emäpitäjän) osia.[429]

Pohjanmaan ja Satakunnan välitysalueeksi jäi Närpöö. Se luettiin uuden 
ajan alussa kuten kauan ennenkin (1413) Satakuntaan. Toiselta puolen 
Närpöön alue ulettui E.-Pohjanmaan sydänseuduille saakka – Vargö 
(Bergö) lähellä Merenkurkkua ja Pirttikylän seutu luettiin siihen –, 
se ei ollut selvillä rajoilla erotettu Pohjanmaasta ja sen vanhin 
tunnettu verotuskin oli samantapainen kuin Pohjanmaalla.[430] Närpöö 
siis lienee luettava alkuperäiseen Pohjanmaahan, vaikka se muun 
Pohjanmaan eristyessä omaksi hallintoalueeksi jäi Satakunnan voutien 
hallittavaksi.

Pohjanmaan säännöllinen aluejako ilmaisee verottajan olleen sitä 
järjestämässä ja vastaa pääpiirteissään Viipurin ja Savon linnaläänien 
samanaikuista jakoa, jossa havaitaan kihlakuntia, niissä kussakin 5 
suurta pitäjää ja jokaisessa pitäjässä 4 neljänneskuntaa.

Tämän säännöllisen aluejaon ijän määräämiseksi saadaan johtoa Eerik 
Pommerilaisen v. 1413 laaditun verokirjan säilyneistä otteista. Niissä 
esiintyy Pohjanmaan jako seuraavanlaisena:[431]

                  Korsholm

            Mustzari   120 röker |          än | 12 skipd siäl
            Kyru       160 röker | 2 300 mk    | Laxfisket i Kim
    1 so- | Kim         20 röker | hvar rök    | las 1/2 lest
    ken   | Strand      40 röker | 5 mk
                                   thet mynt som
                                   går i Åbo

Tästä luettelosta on selvästi poissa yksi 120 savua sisältävä pitäjä, 
niinkuin helposti huomaa vertaamalla savulta maksettavaa 5 mk:n veroa 
loppusummaan 2 300 mk. Poissa oleva pitäjä on varmaan Pietarsaari. 
"Kim" ja "Strand" näin ollen yhteisesti edustavat koko Salon ja Kemin 
aluetta, mikä alueen savuluvustakin päättäen on luultavaa, koskapa 
Torniollakaan ei v. 1413 ollut suurempaa savulukua kuin 30, eikä 
Pohjanmaan eteläisellä äärellä olevalla Närpööllä suurempaa savulukua 
kuin 70.

Varteenottamalla nämä huomautukset käy samuus v:n 1413 aluejaon ja 
uuden ajan alussa vallitsevan välillä ilmeiseksi. Kumpanakin aikana oli 
Pohjanmaalla samat 5 pitäjää. Kumpanakin aikana oli näiden pitäjäin 
verokyky samassa suhteessa toisiin samanaikaisiin pitäjiin, kuten näkyy 
seuraavista luvuista:

                  savuja v. 1413    veron suuruus v. 1531 mk

    Mustasaari        120                     320
    Kyrö              160                     400
    Pietarsaari      (120)                    320
    Salo ("Strand")    40                     128
    Kemi               20                     128

Sekä v. 1413 että v. 1531 oli Kyrön verokykyisyys juuri 1/4 suurempi 
kuin Mustasaaren ja Pietarsaaren, jotka kumpanakin aikana olivat 
keskenään samanarvoiset. Kumpanakin aikana jäi Salon–Kemin alueen 
verokyky kauas eteläisten pitäjäin taakse.

Molempina aikoina on Pohjanmaan aluejaon täytynyt olla aivan sama. 
Siinä koossa, missä Pohjanmaan pitäjät ja neljäskunnat uudenajan alussa 
esiintyvät, ne siis ovat olleet olemassa jo ennen v. 1413.

On mahdollista, että Pohjanmaan savu-verotus on peräisin Eerik 
Pommerilaisen verojärjestelystä. Mutta mahdollista on myöskin, että se 
on vähäistä aikaisempi, 1300-luvun loppupuolelta. Savu näet on, kuten 
ennen on osoitettu, erityisesti 1300-luvun loppupuoliskolla kestäneellä 
maakuntalinnain rakennuskaudella käytetty veroyksiö. Tietystikin tuli 
Korsholman linnan rakentamisen yhteydessä Pohjanmaallakin lisätty 
verotus tarpeelliseksi, ja silloin saattoi savulasku sielläkin tulla 
käytäntöön ja samalla Pohjanmaan keskiaikainen aluejakokin saada 
lopullisen muotonsa. Jos Albrekt Meklenburgilaista pidämme Korsholman 
linnan rakennuttajana, on hänen hallitustansa pidettävä myöskin 
savuverotuksen alkuna.

Uuden ajan alussa maksoivat Pohjanmaan pitäjät rahaveronsa määrättyinä 
sopimussummina pitäjittäin. Perusteita, joiden mukaan vero oli 
maksajain kesken jaettava, tilikirjoissa ei mainita. Luonnollisesti on 
vero kuitenkin ollut talonpoikain keskenään tasattava tiettyjen 
perusteiden mukaan. Emme erehtyne väittäessämme, että peruste on uuden 
ajan alussa ollut samanlaatuinen kuin v. 1413, s.o. savu tai sen 
myöhempi vastine. Että taasen savu täällä, niinkuin Ahvenanmaalla ja 
lounaisessa Suomessa, on aikanansa merkinnyt todellista tai laskettua 
täyttä tilaa, täysiarvoa, se käypi selville jo savujen suhteellisen 
vähäisestä lukumäärästä ja niiden maksettavan suuruudesta v. 1413. 

Savun suuruuden tai arvon tarkempi määrääminen oli tietysti jo 
varhaisella asteella välttämätöntä. Uuden ajan alussa toimitettiin 
Pohjanmaalla tilain arvioimista "veromarkoittain" siten, että 
talonpojan viljelysmaalle, karjalle ja irtaimelle omaisuudelle 
laskettiin vissi määrä veromarkkoja ja kultakin sellaiselta 
veromarkalta suoritettiin veroa 1 äyri – siis samanlainen menettely, 
joka 1530-luvulla oli käytännössä Satakunnassa ja Porvoon läänissä. 
Pohjanmaan tilikirjoissa v:lta 1540 mainitaan, että tämän 
veronlaskutavan oli Jacob på Siöö tuonut Pohjanmaalle; myöhemmin 
ilmoitetaan Pohjanmaalla olevan tapana, että kansa keskenään joka 
kolmas vuosi arvioi kunkin varallisuuden, jopa "oluet ja ruuan" veron 
jakamista varten.[432] Jacob på Siöö tätä kansantapaa tuskin on tuonut 
Pohjanmaalle, sillä omaisuuden arvioiminen veroa varten on ikivanha 
alkuinen tapa, joka hyvin on saattanut olla Pohjanmaallakin käytännössä 
jo keskiaikana; arvioimista on uuden ajan alussa kumminkin voitu 
toimittaa uusien yhdenmukaisten ja tarkempain perusteiden mukaan ja 
sitä pitää kokonaan uutena veronpanona.

Alkuperäisyyttä tai itsenäisyyttä emme Pohjanmaan veroissa yleensä voi 
huomata. Ne muistuttavat useissa kohdin Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen 
ruotsalaisperäisiä verojärjestelmiä, jotka ilmeisesti ovatkin niiden 
esikuvana olleet. Poikkeuksen tekee ainoastaan Etelä-Pohjanmaan vanhin 
kirkollinen verotus ja Perä-Pohjola, joissa suomalaisten heimojen 
muinaiset kansaiset olot kuvastuvat eteemme.

4. SUOMEN MAAKUNTAIN VEROKYKY JA ASUTUSASTE UNIONIAJAN ALUSSA.

Eerik Pommerilaisen verokirjan ja uuden ajan vanhimpain verokirjain 
nojalla voidaan määrätä Suomen eri maakuntain todennäköinen verokyky ja 
asutusaste unioniajan alussa.

Ahvenanmaan täysiverojen luku v. 1413 oli 526. Asutusastetta 1300-luvun 
lopussa kuvaisi paremmin Kustaa Vaasan aikainen savuluku, mutta 
vallitsevina veroyksiöinä olivat vielä v. 1413 täysiverot.

Turun linnaläänin vero Eerik Pommerilaisen aikaan teki kaikkiaan 9 832 
mk. Kun savun vero teki 5 mk ja kun varmaan niilläkin alueilla, missä 
ei savulaskua vielä käytetty, veron suhteellinen suuruus oli 
samanlainen, tulee koko läänin lasketuksi savuluvuksi 9 832:5 eli
1 966 savua.

Raaseporin läänissä oli v. 1413 veroyksiöitä, jotka ovat katsottavat 
savun vastineeksi, 1 011.

Porvoon läänin vanha veromarkkaluku, mikä varmaan vastaa läntisten 
alueitten savua, teki uuden ajan alussa, ja epäilemättä puoltatoista 
sataa vuotta aikaisemmin, 350.

Viipurin läänissä oli veromarkkoja uuden ajan alussa 1102, mutta 
unioniajan alussa varmaan jonkin verran vähemmän, koska täällä 
muodostettiin uusia veromarkkoja sitä myöten kuin uutisasutus kruunun 
takamailla edistyi; suuresti erehtymättä voidaan Viipurin linnaläänin 
verokykyisyyttä unioniajan alussa osoittaa luvulla 1 000.

Savon alueella oli uuden ajan alussa 600 veromarkkaa, mutta koska 
uutisasutus juuri sillä taholla oli ollut vilkkain, emme uskalla 
unioniajan verolukua Savossa olettaa 300 suuremmaksi.

Satakunnasta (ilman kaupunkeja, mutta Närpöö mukaan laskettuna) sai 
Eerik Pommerilainen veroa, laskettuna 4 mk:n mukaan savulta, kaikkiaan 
5 812 mk, josta käyttäen samaa perustetta kuin V.-Suomessa saisimme
6 995 mk eli 1 395 savua. Pohjanmaan savuluku v. 1413 teki 460, mihin 
lisäksi otamme Tornion 30 savua.

Hämeessä oli v. 1413 kaikkiaan hiukan yli 955 koukkua, jotka maksoivat 
yhtä raskaan veron kuin lounaisen Suomen koukut ja siis ovat kyllä 
niihin verrattavia.

Suomen kaikkien maakuntain yleislasku tulee siis seuraavaksi:

                              verokyky       suhdeluku %
                              yksiöissä      veroyksiöissä

    Ahvenanmaa                  526               6
    Turun lääni                1 966             24.5
    Raaseporin lääni           1 011             12.6
    Porvoon lääni                350              4.4
    Viipurin lääni             1 000             12.5
    Savo                         300              3.8
    Satakunta                  1 395             17.5
    Pohjanmaa ja Tornio          490              6.1
    Häme                         955             12.0
    koko Suomi                 7 993            100.0

Tästä laskelmasta näkyy selvästi lounaisten saaristo- ja 
rannikkoseutujen suuri taloudellinen ylivalta; tulihan noista 
mahdollisimman samanarvoisiksi lasketuista veroyksiöistä päälle 61 % 
Ahvenanmaan, Turun läänin, Raaseporin läänin ja Satakunnan osalle. 
Toisin sanoen: suunnilleen nykyisen Turun läänin ja läntisen Uudenmaan 
alue vastasi unioniajan alussa lähes 2/3 koko Suomen taloudellisesta 
voimasta. Ahvenanmaa yksin merkitsi verotaloudellisesti enemmän kuin 
koko Pohjanmaa!

Tämäntapaiset laskelmat ovat kumminkin aina luonnollisesti hyvin 
ylimalkaisia. Suuremmalla varmuudella laskelmamme osoittaa ainoastaan 
lounaisten ja läntisten rannikkoseutujen keskinäistä suhteellista 
taloudellista voimaa ja asutusastetta, joka näillä seuduin oli 
veroyksiöiden mukainen. Suomalaistenkin sisämaitten verokyvystä antavat 
numerot ylimalkaisen luvun, mutta näiden seutujen väkilukua ei voida 
tällä perusteella arvostella. Suomalaisten alueitten ominaisuuksia 
keskiajalla näet oli sekin, että niillä perustavaa veroyksiötä kohden 
tuli suuri henkilöluku, niinkuin silmäys Viipurin alueen veroluvun ja 
savuluvun suhteisiin selvästi osoittaa. Suomalainen väestö oli 
ryhmittynyt suuriin perhe- ja heimokunnallisiin yhdyskuntiin, jotka 
taloudellisesti olivat pääasiallisesti vain kulutuskuntia ja siis 
heikkoja veronmaksajia. Merimaakunnissa sitävastoin, missä asutus ja 
viljelys jo olivat ehtineet juurtua, veroyksiöt olivat vähemmin 
väekkäitä omistus- ja tuotantokuntia, joiden taloudellinen kyky juuri 
siitä syystä voitti umpisuomalaisen yhteiskunnan.

VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS,

1. SUOMALAINEN JA RUOTSALAINEN OIKEUS.

Muinaistieteelliset ja paikannimitutkimukset ovat näyttäneet, että 
suomalaisten ja ruotsalaisten muinaiset leviämisalueet Suomen 
eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla ovat melkoisesti 
poikenneet niiden seutujen nykyisistä kielialueista.

Vielä keskiajan ensimäisinä vuosisatoina puheenaolevain seutujen 
kansallisuussuhteet huomattavasti poikkesivat nykyisistä. 
Historiallinen tutkimus on lisäksi osoittanut, etteivät silloiset 
kansalliset erilaisuudet olleet ainoastaan kielellisiä, vaan ulettuivat 
myöskin yhteiskunnallisiin oloihin ja laitoksiin.

Nämä yhteiskunnalliset erilaisuudet esiintyivät lähinnä niissä 
ilmeisesti heimokunnallisissa "oikeuksissa" (rätt), joiden perusteella 
kirkollisia veroja keskiajalla suoritettiin. Suomalaisperäisiä 
oikeuksia olivat suomalainen, Hämeen ja Karjalan oikeus, 
ruotsalaisperäisiä ruotsalainen ja Uudenmaan helsinkiläinen oikeus, 
jotka kuuluivat läheisesti yhteen. Eri oikeudet erosivat toisistaan 
jyrkimmin ikivanhain piispankymmenysten suorittamisessa: ruotsal. 
oikeudessa maksettiin piispalle voita, suomal. oikeudessa viljaa, 
Hämeen ja Karjalan oikeudessa turkiksia. Samanlainen ero oli vanhassa, 
papille kuuluvassa "ruokalisässä", sekin kun ruotsalaisperäisten 
oikeuksien alueella maksettiin voissa, mutta suomalaisperäisissä 
oikeuksissa viljassa. Nämä erilaiset maksujärjestelmät riippuivat, 
niinkuin suomalaista turkiskulttuuria ja varsinkin piispan kilttiveroa 
koskevilla sivuilla on selvitetty, eri seutujen erilaisista 
yhteiskunnallis-taloudellisista oloista.

Enintä mielenkiintoa kansallisessa suhteessa herättävät lounaisen 
Suomen suomalainen ja ruotsalainen oikeus, koska ne täällä esiintyvät 
rinnakkain samoissa seurakunnissa ja muodostavat yhteisen 
kokonaisuuden, mutta kuitenkin selvästi eroavat toisistaan, ja koska 
täällä voidaan seurata näiden oikeuksien myöhempää kehitystä.

Suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden alueeseen kuului Varsinais-Suomi 
ja alinen Satakunta. Tämä alue käsitti epäilemättä ne osat maata, mitkä 
aikaisimmin joutuivat kristinopin ja Ruotsin vallan vaikutuksen 
alaisiksi (ensimäisen ristiretken alue). Nimitys suomalainen oikeus 
kohdistuu niin erityisesti tämän alueen suomalaisiin asukkaisiin, että 
sitä on katsottava asukkaiden heimonimeksi. Suomal. oikeuden alue siis 
ilmaisee suomalaiseksi nimitetyn heimon leviämisalaa ensimäisen 
kirkollisen verotuksen aikana.

Erilaisuus, mikä ilmenee suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä niiden 
vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa, näyttää riippuneen ensi sijassa 
erilaisista kansallisista taloustavoista. Ruotsalaisella alueella s.o. 
V.-Suomen saaristossa (paitsi Paraisissa) ja rannikoilla oli 
karjanhoitoon perustuva peltoviljelys ensimäisiä kymmenyksiä 
määrättäessä jo vakaantunut; vero luonnollisimmin maksettiin väestön 
tärkeimmästä omaisuudesta, karjasta. Suomal. oikeuden alueella 
sitävastoin oli vielä alkuperäisen suomal. heimotavan perintönä 
vallalla viljelysmuoto, joka ei perustunut karjaan ja kotipeltoihin, 
vaan laaja-alaiseen kaskitalouteen; tällä alueella ei nähtävästikään 
ollut paljon karjaa,[433] mutta runsaasti viljaa, ja senvuoksi se 
maksoi ensimäiset kymmenyksensä viljassa, joka täällä meriteitten 
läheisyydessä varmaan oli yhtä tärkeä ja kaupassa käypä kuin 
ruotsalaisten seutujen voikin.

Paitsi piispan "nokkaveroa", maksettiin ruotsal. oikeudessa voissa 
myöskin ruokalisä ja n.s. lehmävero (komålssmör). Myöskin maallisessa 
verotuksessa 1300-luvun alkupuolella mainitaan voiveron kuuluvan 
ruotsal. oikeuteen.[434] Voiverot tämän mukaan olivat erittäin tärkeä, 
luultavasti aivan hallitseva osa ruotsal. oikeuden verojärjestelmässä. 
On mahdotonta otaksua, että ratkaisevana tässä kohden olisi ollut 
yksinomaan sellainen tilapäinen seikka, kuin että voi oli veronsaajalle 
edullisempi, mutta hyvin asianmukaista on, että verotus noudatti 
taloudellis-heimollisia tapoja ja että voita otettiin sieltä, mistä 
voita saatiin, ja viljaa sieltä, mistä sitä erityisesti liikeni.

Suomal. ja ruotsal. oikeuden keskinäisissä suhteissa näyttää jo varhain 
tapahtuneen muutoksia. Havaitaan näet, että ruotsal. oikeuden myöhempiä 
veroja (ruokalisää y.m.) maksettiin huomattavan paljon laajemmilla 
alueilla kuin saman oikeuden vanhimpia veroja (piispankymmenyksiä). 
Toisin sanoen, ruotsal. oikeuden myöhemmät verotavat tulivat käytäntöön 
eräillä suomal. oikeuden seuduilla. Näiden oikeuksien levenemisalueita 
yksityiskohtaisesti tutkimalla Fontell on osoittanut, että ruotsal. 
oikeuden ruokalisää tuli maksettavaksi kaikilla uutisasutuksilla, 
kansallisuudesta riippumatta,[435] mikä sääntö on selvästi lausuttu 
myös asiakirjoissa.[436] Jo 1300-luvun alussa tätä sääntöä 
noudatettiin, mutta luultavasti sitä on käytetty jo 1200-luvulla. 
Taloudelliselta kannalta tällainen kehitys on hyvin ymmärrettävä. 
Lounaisen Suomen uutisasutusten metsäoikeudet tulivat varmaan jo 
aikaisin rajoitetuiksi siihen tapaan kuin Ruotsissakin tytärkylistä 
(afgärdaby) oli säädetty. Kun uutistaloilla ei ollut tilaisuutta
esi-isäin laaja-alaiseen kaskiviljelykseen, täytyi niiden perustaa 
taloutensa kotipeltoihin ja karjaan ja maksaa veronsa voissa. Muutenkin 
heimolliset tavat ja ominaisuudet kirkon, hallinnon ja yleensä uusien 
historiallisten olojen vaikutuksesta vähitellen menettivät alkuperäisen 
jyrkkyytensä ja tekivät tilaa uusille yhteisille ja yhdenmukaisille 
oloille.

V.-Suomen asiakirjoissa säilyneistä useista muistoista päättäen suomal. 
ja ruotsal. oikeuteen kuuluvat asukkaat muodostivat eri verokuntia. 
Niinpä v. 1463 mainitaan Paimiossa maallisina verokuntina suomal. 
oikeus ja ruotsal. oikeus.[437] Jako täällä tuskin perustui 
kansallisuuteen, sillä kirkolliseen suomal. oikeuteen kuului myöhemmin 
kapea asutusvyöhyke ison joen ja merenlahden varrella sekä Piikkiön 
joen latvaseutu (vanha suomal. asutus), ruotsal. oikeuteen Sauvonjoen 
latvaseutu ja itäinen takamaa (uutisasutus).

Rymättylässäkin v. 1463 ryhmitettiin verokunnat suomal. oikeuteen (4 
verok.) ja ruotsal. oikeuteen (4 verok.).[438] Jälkimäiseen oikeuteen 
kuului ainoastaan ulkorantoja ja ulkosaaria s.o. nuorempia asutuksia.

Nekin tilat, mitkä alkuaan kansallisuuden perusteella olivat joutuneet 
suomal. tai ruotsal. oikeuteen, pysyivät siinä omistajain vaihdoksista 
huolimatta ja siten saivat samanlaisen pysyvän veroluonteen kuin 
uutisasutuksilla oli. Kun v. 1335 eräs henkilö vaihtoi Turun piispalle 
Rymättylän suomal. oikeudessa olevan tilansa, niin tila varmaan jäi 
suomal. oikeuteen uuden omistajan kansallisuudesta huolimatta.[439] 
Tunnettu on myöskin, että v. 1446 Liedossa käytiin rajoja suomal.
ja ruotsal. oikeuden välillä, joten täälläkin alueet olivat 
muuttumattomat.[440] Koko tämä alkuaan kansallinen järjestelmä siten 
vähitellen kiintyi maahan, muuttui alue- ja maajärjestelmäksi, jolla ei 
enään ollut mitään tekemistä kansallisuuksien kanssa.

Jo varhain näkyvät eri oikeuksiin kuuluvat verokunnat ryhmittyneen eri 
veropitäjiksi. Maskun pitäjässä uuden ajan alussa oli 5 verokuntaa, 
joista 3 (Ylimmäinen, Keskimmäinen ja Utamaan) oli suomal. ja 2 
(Karvatun ja Koverin) ruotsal. oikeutta. Viimemainitut ruotsal. 
oikeuden verokunnat olivat nyk. Merimaskun seudulla ja ne nähtävästi 
muodostivat sen "Karvatun pitäjän", jota mainitaan v. 1405.[441]

Vehmaan suomal. oikeutta mainitaan hallinnollisena alueena v. 1418, 
ruotsal. oikeutta samalla tavoin v. 1447.[442] Maalliseen verotukseen 
nähden Vehmaa v. 1463 jakautui suomal. ja ruotsal. oikeuteen, joissa 
kummassakin oli 2 verokuntaa.[443] Uuden ajan alussa olivat "Vehmaan 
suomalainen" ja "Vehmaan ruotsalainen" pitäjä eli "lääni" vielä 
olemassa, kummassakin 3 verokuntaa.

Aivan samanlainen jako oli keskiajalla Vehmaan naapuriseudussa, 
Uudellakirkolla. Ruotsal. oikeuden alue esiintyy vv. 1463-1464 "Velluan 
pitäjän" ja myöhemmin "Pettäisten läänin" nimisenä veropitäjänä, johon 
alkuaan kuului 2, mutta myöhemmin 3 verokuntaa.[444] Suomal. oikeuteen 
kuului 3 verokuntaa sisältävä "Hallun pitäjä", jota asiakirjoissa 
mainitaan vv. 1413, 1437, 1463-1464 ja vielä uuden ajan alussa.[445] 
Tämä sama jako oli vielä aikaisemmin käytännössä myöskin kirkollisella 
alalla, sillä 1400-luvun alussa Uudenkirkon kirkkopitäjä oli jaettuna 4 
yökuntaan, joista 2 vastaa suomal. ja 2 ruotsal. oikeuden alaa.[446] 

Mutta sekä Velluassa että Hallun pitäjässä (Kodialassa) lienee muinoin 
ollut omat kirkkonsakin; jälkimäisen rauniot vieläkin ovat näkyvissä. 
Ilmeisesti nämä pienet kirkkokunnat ovat vanhemmat kuin todennäköisesti 
1400-luvun alussa perustettu "uuden kirkon" suuri kirkkokunta, johon 
vanhat pienet kirkkokunnat yhdistettiin. Uudenkirkon suomal. ja 
ruotsal. oikeuden alueet siis ovat – niinkuin Meinander ja Rinne 
huomauttavat – aikaisemmin olleet myös kirkkopitäjiä.[447]

Onko tämä kirkkokuntajako riippunut alkuperäisistä kansallisuusoloista 
vai uutisasutuksesta? Uudenkirkon suomal. oikeuteen kuuluvat alueet 
olivat Männäisten jokivarrella, ruotsal. oikeuteen pääasiallisesti 
rannikolla ja Velluan jokilaaksossa. Ei voi väittää näiden pitäjäin 
ehdottomasti olleen eri kielialueita. Mutta koska ruotsalaisenkin 
oikeuden alalla V.-Suomessa tavataan ikivanhoja asutuksia ja koska 
Maskun Karvatun, Vehmaan ruotsal. oikeuden ja Uudenkirkon Velluan 
pitäjiin selvästi pääasiallisesti kuului rannikko- ja saaristokyliä, 
joita voi pitää alkuaan ruotsalaisina, on se luulo oikeutettu, että 
ruotsal. ja suomal. oikeudessa esiintyvän pitäjäjaonkin, niinkuin 
alkuisin koko suomal. ja ruotsal. oikeuden pohjana ja perustuksena ovat 
olleet ikivanhat kansallisuusolot, vaikka tämä peruste uutisasutuksen 
jatkuessa lakkasi olemasta ratkaiseva.

Eerik Pommerilaisen maakirjassa v:lta 1413 mainitaan V.-Suomen 
veroyksiöiden joukossa myöskin "koukkuja" (krok). Nähtävästi oli 
koukkulasku tällöin käytännössä ainoastaan pienemmällä V.-Suomen 
alueella, sillä verokirjoissa mainittujen 1 546 savun ja 54 bolin 
rinnalla oli koukkujen luku ainoastaan 345 1/8.[448] Ne harvat 
yksityistapaukset, joissa V.-Suomen koukkuja mainitaan, ovat 1300-luvun 
loppupuolelta ja seuraavan sataluvun alkupuolelta ja kohdistuvat 
Maariaan, Paattisiin, Ruskoon ja Vehmaaseen (?),[449] Kaarinaan,[450] 
Santamalaan ja Lemuun[451] sekä Mynämäkeen.[452] Kaikki nämä koukut, 
lukuunottamatta epävarmaa Vehmaan tapausta, ovat suomalaisen oikeuden 
kylissä. Voidaan siten sanoa koukkulaskun puheenaolevana aikana olleen 
Pohjois-Suomeksi kutsutun V.-Suomen osan suomalaisen asutuksen 
kansallisena tunnuksena.

2. KANSALLINEN OIKEUDENKÄYTTÖ -- KANSALLISIA LAAMANNEJA.

Veronmaksu ja oikeudenkäyttö olivat keskiajalla niin yhteenkuuluvia 
asioita, ettei lainkaan ole odottamatonta tavata suomalaisen ja 
ruotsalaisen oikeuden veropitäjiä myös käräjäpiireinä. V. 1418 laamanni 
Suni Suninpoika piti kihlakunnankäräjiä Vehmaan suomal. oikeuden 
asukkaiden kanssa,[453] ja v. 1447 pidettiin samanlaisia käräjiä 
Vehmaan ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa.[454] Vielä niin myöhään 
kuin v. 1555 pidettiin kolmet käräjät erikseen Vehmaan suomal. ja 
ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa, ja samalla tavalla meneteltiin 
samana vuonna Uudellakirkolla.[455]

Uuden ajan alussa oli Vehmaa niinkuin Uusikirkkokin jo kauan ollut 
yhtenä seurakuntana ja niiden väestö valtaavaksi osaksi ellei kokonaan 
suomenkielinen. Laki, jota kummankinlaisilla käräjillä käytettiin, oli 
sama. Fontellin mainitsemat käräjät pidettiin toistensa välittömässä 
yhteydessä, suomal. oikeuden käräjät yhtenä, ruotsal. oikeuden käräjät 
seuraavana päivänä, tai päinvastoin. Voimme lisätä, että Vehmaalla jo 
v. 1418 luultavasti oli käräjäpaikkakin sama: suomal. oikeuden käräjät 
pidettiin "kirkolla pitäjän tuvalla", joka tietenkin oli koko pitäjän 
yhteinen kokouspaikka. Kaksien käräjäin pitäminen samassa pitäjässä 
sellaisissa oloissa näyttää vain turhalta muodollisuudelta, 
perinnäistavalta, jota ei ole tullut hävitetyksi.

Eräs Fontellin huomauttama seikka paljastaa meille kysymyksen ytimen. 
Suomal. ja ruotsal. oikeuden käräjillä oli kummallakin eri 
lautakuntansa.[456]

Oikeudenkäytön kiintyminen määrättyihin maa-alueisiin on verraten 
myöhäinen historiallinen ilmiö. Vielä keskiajalla, osittain kauan 
myöhemminkin, muodostivat Suomessakin määrätyt laitokset ja ihmisryhmät 
eri oikeuspiirejä; viittaus kirkon oikeuteen, aateliston oikeuteen, 
linnaoikeuteen, hansakauppiaitten oikeuteen riittää tätä suhdetta 
valaisemaan. Keskiajan oikeus oli vielä kirjaimellisesti sääty- ja 
luokkaoikeutta. Silloisen yhteiskunnan yleisimpiä periaatteita oli se, 
että yksilö oli ainoastaan vertaistensa kautta syylliseksi 
todistettava. Se oli aikuisemmilta yhteiskunta-asteilta peritty tapa ja 
yhtä luonnollinen ja luja yhteiskunnan alemmissa kuin ylemmissäkin 
kerroksissa. Tähän periaatteeseen perustui talonpoikain syylliseksi 
todistaminen talonpoikaisten todistajain tai lautakunnan kautta. Läpi 
keskiajan Viron talonpojat syvässä orjuuden tilassaankin säilyttivät 
omat todistus- ja tuomiolaitoksensa, vaikka oikeuden johto ja 
sakotusvalta kuuluikin kartanoherralle.[457] Siltä yleiseltä kannalta 
ovat meidänkin maassamme keskiaikana kaikkialla esiintyvät ja niin 
tärkeät lautakunnat ja todistajakunnat käsitettävät.

Tällaisen oikeudenkäytön juuret ovat heimokunnalliset. 
Heimokunnallisuuden kulmakiviä on ollut juuri heimokunnallinen oikeus 
ja oikeudenkäyttö. Kullakin germanilaisella heimolla, usein pienemmillä 
heimon osillakin, oli muinoin omat oikeuslaitoksensa. Heimo-oikeus oli 
heimomiesten oikeus, joka ei ollut mihinkään paikkaan sidottu, vaan 
seurasi heimoa sen kaikissa vaiheissa. Kun saalalaiset frankit 
valloittivat Gallian, jättivät he roomalaiselle väestölle sen entisen 
roomalaisen oikeuden, mutta itse edelleenkin noudattivat omia 
heimolakejansa, koska pitivät itseänsä ja oikeuttansa roomalaisia ja 
heidän laitoksiansa parempina. Kun heimo hajosi, säilyttivät hajonneet 
osat perittyjä oikeuslaitoksiansa niin kauan kuin mahdollista; missä 
yksinäinen heimomies tai pieni ryhmä heimomiehiä joutui asumaan vieraan 
kansallisuuden keskessä, niin sittenkin se piti luonnollisena 
oikeutenaan pysyä omain heimomiestensä tuomiovallan ja oman 
lainkäyttönsä alaisena.[458]

Suomen suomalaisten heimojen muinaisesta oikeudesta on jälkimaailmalle 
säilynyt ainoastaan hämäriä ja epävarmoja muistoja. Mutta nähdäksemme 
on riittävän selviä muistoja siitä, että lounaisen Suomen suomalaisilla 
– niinkuin toiselta puolen heidän ruotsalaisilla naapureillaan – 
vielä 1300-luvun alkupuolella on ollut yleinen, kansalliselle pohjalle 
järjestetty oikeudenkäyttö, mikä ilmeisesti oli aikaisemman 
heimokunnallisen oikeuden perintöä.

Kuten tunnettua, jo ennen varsinaisen valtakunnallisen laamannivirau 
asettamista Suomessa mainitaan useita yksinäisiä "laamannin" nimellisiä 
viranomaisia, joista ensimäinen, Bero "legifer", esiintyy v. 1324. 
Näiden virkamiesten asema on näyttänyt hyvin arvoitukselliselta. Yrjö 
Koskisen arvelun mukaan nämä ensimäiset laamannit olivat kuninkaan 
tuomiovaltaa käyttäväin linnanisäntäin apulaisia tai muuten heistä 
riippuvia virkamiehiä. Väitteensä Yrjö Koskinen perustaa 
pääasiallisesti siihen, että ensimäiset laamannit tuomitsivat vain 
kuninkaan tuomioita. Asia ei kuitenkaan ole selvä.[459] Mitä taas 
siihen tulee, että ensimäiset laamannit olivat linnanpäälliköistä 
riippuvia, niin muutamista asiakirjoista päättäen se todella oli 
laita.[460] Tämä riippuvaisuussuhde ei kuitenkaan ollut päällikön ja 
hänen apulaisensa, vaan ylemmän ja alemman oikeusasteen keskinäinen, 
niin että linnanpäällikkö kuninkaan nimessä vahvisti laamannien 
tuomioita.

Ylipäänsä jää ensimäisten laamannien toiminta epäselväksi, jos sitä 
tahdotaan verrata myöhempäin valtakunnallisten laamannien virkaan. 
Toiseksi sitävastoin muuttuu asia, jos lähdemme siitä perusteesta, 
minkä asiakirjat itse tarjoovat, nim. että nuo ensimäiset laamannit 
ovat olleet paikallisia virkamiehiä siihen malliin kuin Ahvenanmaan 
keskiaikaiset maantuomarit, joista edellä on ollut puhe.

Suomen ensimäisten laamannien kotimaisuus on silmäänpistävä. Se on 
sitäkin huomattavampi kun silloiset linnanpäälliköt enimmäkseen olivat 
ruotsinmaalaisia ylimyksiä, jotka eivät Suomeen kotiutuneet, vaan yhtä 
pian täältä poistuivat kuin tulivatkin. Ennen vuotta 1362 mainitaan 
Suomessa nimeltä 5 laamannia ja alalaamannia. Heistä esiintyy
Bero täällä kahtena vuosikymmenenä, joten hän lienee ollut
perinpohjin maahamme perehtynyt; hänen toimintansa uusmaalaisten 
papinpalkka-asiassa saattaa ajattelemaan, että hän oli Uudenmaan ja 
siinä tapauksessa ehkä Tenholan asukkaita.[461] V. 1326 mainittu 
Uudenmaan laamanni Ingo Dyækn oli sukunimestään päättäen kotimainen 
mies.[462] 1340-luvulla esiintyvä laamanni Jaakko Antinpoika oli 
sinetistään päättäen Kokemäen asukkaita.[463] Neljäs laamanni, Mathias 
Kogh eli Kogger, piti samaa sukunimeä kuin 1400-luvun alussa eräs suku 
Ahvenanmaalla[464] ja viides vihdoin, Jacob Korka, arvatenkin kuului 
myöhemmin kuuluisaan Kurki-sukuun.[465]

Näiden laamannien toimitapakin ilmaisee heidän paikallista luonnettaan. 
He näet yleensä toimivat paikallistuomarien tapaan, etenkin välittäen 
omaisuuden luovuttamisia, joiden laillisuus perustui henkilölliseen 
tuntemukseen ja toimitukseen.

Mutta asiakirjoista ilmenee vielä se ensi näkemältä omituinen seikka, 
että täällä 1300-luvun alkupuolella on toiminut samanaikaisia 
laamanneja kaksittain. Bero laamannin aikana esiintyy kaksikin muuta 
laamanniksi kutsuttua henkilöä oikeustoimissa, ja v. 1362 täällä 
myöskin on kaksi laamannin nimen omistajaa.

Tähän seikkaan on luonnollinen selitys. Ne Beron virkatoimet, joista on 
tietoa, kohdistuvat Uuteenmaahan ja eteläiseen V.-Suomeen, Raision 
Luonnonmaahan, Maskun Sudinsaloon, Porvoon pitäjään ja Helsingin 
oikeuden papinpalkkaukseen, lyhyesti seutuihin, jotka kuuluvat 
historiallisen ruotsalaisen oikeuden alaan. Sillä määrätyllä alalla 
Bero on ollut laamanni. Hänen v. 1345 käyttämänsä virkanimi "Uudenmaan 
laamanni" (legifer Nylandiæ) on käsitettävä laajemmassa koko Helsingin 
oikeuden alaa tarkoittavassa merkityksessä. Berosta muulloin käytetyt 
nimet "laamanni" (legifer), "Suomen laamanni", "Suomen itäosain 
laamanni" (legifer parcium orientalium Finlandiæ) ovat epämääräisiä 
yleisnimiä, jollaisia keskiajalla usein kyllä käytettiin.[466] 

Beron aikalainen toinen laamanni, Jaakko Antinpoika, asui Kokemäellä ja 
oli v. 1344 oikeustoimissa Ulvilassa.[467] Häntä mainitaan ainoastaan 
yhdessä muussa asiakirjassa, mutta siitä saamme sen tiedon, että hän 
oli suomalaisen oikeuden laamanni.[468]

V:n 1344 aikoina siis Suomessa oli kaksi laamannia, toisen virkapiirinä 
ruotsalaisen, toisen suomalaisen oikeuden alue. Tämä järjestys näyttää 
vanhalta ja säännölliseltä. Ruotsalaisia laamanneja olivat Bero
(1324-1345), Ingo Dyækn (1326) ja Mathias Koog (1351-1356), joka 
suoritti virkatoimia ruotsalaisen oikeuden alalla tai eteläisessä
V.-Suomessa (Kemiössä, Kaarinassa ja Sauvossa–Maariassa).[469] 
Huomattava on kuitenkin, että Ingo Dyækn mainitaan Uudenmaan laamannina 
Bero laamannin aikana;[470] virka on voinut vuorotella. Suomalainen 
laamanni oli Jaakko Antinpoika (1344-1347) ja varmaan myös "Jacob 
Korka", joka v. 1362 oli virkatoimissa Ulvilassa.

Vahvistus siihen mielipiteeseen, että lounaisen Suomen suomalaisella ja 
ruotsalaisella alueella 1300-luvun alkupuolella on ollut kaksi 
laamannia, on löydettävissä Ruotsin maakuntalaeista. Södermanlannin 
lain toisessa vanhassa käsikirjoituksessa (kodeks B), joka Schlyterin 
mukaan on laadittu "ei kauan vuoden 1335 jälkeen", on näet sellainen 
tieto, että Turun hiippakunnassa "on kaksi laamannikuntaa".[471] Koska 
Suomi vasta v. 1435 jaettiin kahteen alueelliseen laamannikuntaan, 
katsoo Schlyter Södermanlannin tiedonantoa erehdykseksi ja samoin 
Tengberg, joka sanoo huomanneensa kodeks B:ssä muitakin 
uudenaikaisuuksia.[472] Uusin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että 
kodeks B, niinkuin tämän maakuntalain muutkin kodeksit, edustavat lain 
ainoaa v. 1327 tapahtunutta ja kuninkaan vahvistamaa kirjaanpanoa.[473] 
Tosiasiaksi siten jää, että Södermanlannin laissa 1300-luvun 
alkupuolella mainitaan Suomessa olevan kaksi laamannia. Ja ettei tämä 
tieto ole erehdys, sen Suomen omat samanaikaiset asiakirjat todistavat.

V. 1362 tapahtui Suomen laamannilaitoksessa muistettava käänne, kun

kuningas Haakon Maununpojan ja valtakunnan suurherrain julistuksella 
Suomen laamannille annettiin oikeus olla osallisena Ruotsin kuninkaan 
vaalissa. Julistuksessa nimenomaan sanotaan, että Suomi on yksi 
laamannikunta ja että herra Niilo Tuurenpoika (Bjelke) sen laamannina 
oli kutsuttu osalliseksi kuninkaan vaaliin.

On kuitenkin mahdollista, että Suomella jo jonkun verran aikaisemmin 
oli ollut yhteinen ylilaamanni: v:n 1362 julistusta annettaessa Niilo 
Tuurenpoika jo oli Suomen laamanni ja kymmentä vuotta aikaisemmin 
(1352) annetaan Mathias Koogille kerran virkanimi "Itämaitten 
alalaamanni", ikäänkuin joku ylilaamannikin olisi ollut olemassa. Joka 
tapauksessa on 1300-luvun puolivälin aikoja pidettävä Suomen 
oikeudenkäytön suurena murrosaikana. Silloin syntynyt Maunu 
Eerikinpojan maanlaki Ruotsissa päätti maakuntalakien aikakauden ja 
alkoi siellä uuden valtakunnallisen kehityskauden. Suomessakin sama 
maanlaki merkitsi heimokunnallisen oikeudenkäytön päättymistä ja 
valtakunnallisen alkamista.[474] Suomen laamannin virasta tuli 
valtakunnan virka, jota Ruotsin mahtavimmat ylimykset tavoittelivat ja 
joka saattoi vanhat paikalliset ja kansalliset laamanninvirat 
täydelliseen varjoon.

3. MUITA KANSALLISUUSMUISTOJA.

Edellä kerrotut 1300-luvun alkupuolella toimineet laamannit sekä paljon 
kauemmin pysyneet suomal. ja ruotsal. oikeus erillisine vero-, pitäjä- 
ja käräjäjärjestelmineen luovat kuvan kahdesta muinaisesta 
kansallisuudesta Lounais-Suomessa, joiden välillä ei ollut ainoastaan 
kielellinen ero, vaan myöskin yhteiskunnallista ja taloudellista eroa. 

Kun monellakin lounaisen Suomen seudulla muinoin oli lähekkäin joku 
hyvin vanha Suomenkylä ja Ruotsinkylä, niin on luultavaa, että niiden 
asukkaat kerran ovat kuuluneet eri kansallisuuksiin, jotka useissa 
tärkeissä asioissa olivat toistensa vastakohtia. Juuri tuo jyrkkä raja 
nähtävästi antoi aiheen kyläin nimittämiseen kansallisuuden mukaan. 
Tenholassa Raaseporin läänissä v:n 1451 verokirjan mukaan olivat 
"Ffynnebol" ja "Swenskabol" eri verokuntia, Paraisissa oleva Sysilahden 
kylä jakautui vielä uuden ajan alussa kahteen osaan "Finsk Sysilax" ja 
"Svensk Sysilax", jotka ilmeisesti kansallisuusolojen vuoksi kuuluivat 
eri verokuntiin.[475] Mutta tämä sama esimerkki on kansallisuuksien 
myöhempää historiaa suuresti valaiseva; Suomen Sysilahdesta uuden ajan 
alussa oli jo suurin osa joutunut ulkokyläläisten haltuun ja m.m. oli 
kahdella Ruotsin Sysilahden isännällä jo taloja Suomen Sysilahdessa.

Kylässä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa kansallisuusmuutos. Sen oli 
aikaansaanut heimokaudella tuntematon voima: valtiojärjestyksen 
suojaama omistusoikeus, historiallisen elämän synnyttämä maan ostaminen 
ja vaihtaminen ja koko uusi taloudellinen taso. "Suomenkylästä" saattoi 
nyt tulla ruotsalaisten omistama kylä, "Ruotsinkylästä" supisuomalainen 
asutus; kansallisuus ei enään sulkenut yhteiskunnallista ja 
taloudellista elämää perinnöllisiin kieliryhmiin, vaan kieliryhmät 
saivat nyt vapaasti levitä yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän 
aloille. Se oli vanhemman keskiajan historiallisen kehityksen 
päätuloksia maamme lounaisissa osissa.

VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ.

1. BOL.

Vanhimpia ja yksinkertaisimpia maanomistus- ja maaverotusyksiöitä 
läntisessä ja luoteisessa Europassa on ollut tila – täysi ja jakamaton 
tila.

Anglosaksilaisessa Englannissa sellaisen maa- ja verotusyksiön nimenä 
oli "hide", "hid", millä alkuaan tarkoitettiin sellaista tilaa, joka 
riitti perheen elatukseen. Myöhemmin tällaiseen täysitilaan laskettiin 
120 acrea peltoa. Jo varhain täysitiloja jaettiin osiin; niinpä 1/4 
hiden tila oli "virgate". Mutta asutus- ja verotusmuutosten kautta hide 
menetti entisen merkityksensä, ja feudalismin aikana se esiintyi enään 
vain eräänlaisten verojen yksiönä.[476]

Keski-Europan germanilaisilla aloilla oli vastaavan yksiön nimi "Hufe", 
"huoba", "höba"; sen latinankielinen nimitys "mansus" merkitsi 
kartanoa, asuinpaikkaa. Kuudennen vuosisadan lopulla näkyy Hufe
Länsi-Saksassa menettäneen alkuperäisen heimotilan luonteensa ja 
muuttuneen määrätynlaatuiseksi veroyksiöksi. Frankkilaisella ajalla 
mainitaan verotilan suuruudeksi usein 30 Morgenia, mutta eri seuduilla 
olivat täysitilat hyvinkin erisuuruisia, mikä kyllä kävi päinsä, koska 
tällaisten tilain ainoastaan samassa jakokunnassa tarvitsi olla 
samansuuruisia.[477]

Skandinavian maissa oli vanhimmalla verotilalla nimenä "bol". Tanskassa 
se vanhemmalla keskiajalla merkitsi yleensä taloa, tilaa, joka elätti 
talonpoikaisperheen. Uutisraivauksen ja parannetun viljelyksen kautta 
alkuperäisten bolien suhteet aikaa myöten muuttuivat. Jo 11. vuosisadan 
lopulla Tanskassa mainitaan bolin puoliskoja ja pian sen jälkeen bolin 
neljänneksiä ja muita murto-osia. Bol Tanskassa oli myöskin peltojaon 
perusteena kylässä. Kussakin kylässä laskettiin olevan määrätty luku 
boleja. Otaksutaan, että jossakin kylässä oli boleja esim. 8; muudan 
kylän taloista oli koko bolin tila, se oli siis peltojaossa saava 1/8 
kylän pellosta; toinen talo oli neljännesbolin tila ja sai siis 
pellosta 1/32. Bolin suuruuden ja arvon määräsi siis sen suhde toisiin 
saman kylän boleihin. Eri osissa maata bolit saattoivat olla ja 
olivatkin erikokoisia. Kuinka "bol" Tanskassa tuli verojen ja 
rasitusten, etupäässä leding-velvollisuuden, perusteeksi on jo ennen 
esitetty. Aikain kuluessa bol täälläkin jäi yksinomaan vain 
maanverotusyksiöksi.[478]

Bol oli aikaisemmalla keskiajalla yleisesti käytetty nimitys 
Ruotsissakin, Skånesta Norlantiin saakka. Alkuaan, kun ei maalla ollut 
muuta kuin asuntopaikan arvo, bol Ruotsissakin merkitsi asuntopaikkaa, 
tilaa yleensä, viljelmää; niin useimmissa maakuntalaeissa. Siinä 
merkityksessä se esiintyy vieläkin käytetyissä ruotsinkielisissä 
nimityksissä "prestbol", "klockarebol" (pappila, lukkarila). Mutta 
aikuiselle bolille kävi Ruotsissa, niinkuin sille kävi muuallakin: se 
jäi alkuperäisen tila-alueen nimeksi, vaikka alueelle syntyi useita 
tiloja, ja se tuli merkitsemään määrättyä maa-alaa määräämättömän 
viljelmän sijasta. Ruvettiin puhumaan kokonaisista boleista ja bolin 
osista, 1/2 ja 1/4 boleista, ja bol tuli täälläkin verotusyksiöksi 
samalla lailla kuin Tanskassakin oli tapahtunut.[479]

Myöskin Suomessa esiintyy bol vanhemmalla keskiajalla. Edellä tehty 
lyhyt katsaus jo viittaa siihen, mitä bol Suomessakin alkuaan on 
ollut.[480]

Suomen vanhat bolit esiintyvät asiakirjain mukaan ainoastaan Suomen 
lounaisilla ruotsalaisilla alueilla, tarkemmin sanoen Ahvenanmaalla ja 
Kemiössä. Jo tämä seikka osoittaa, että meidän maassamme esiintyvä bol 
on samaa juurta kuin skandinavialainen. Bolin esiintymisaika Suomessa 
supistuu varhaisempaan keskiaikaan; ensi kerran bolia täällä mainitaan 
v. 1328 ja viimeisen kerran 1410.

Kaikissa 11 asiakirjassa, joissa bolista puhutaan, sillä tarkoitetaan 
tilaa, viljelmää rakennuksineen, peltoineen, niittyineen, metsineen, 
kalavesineen ja muine etuuksineen. Alkuisin on bol varmaan täälläkin 
merkinnyt normalista tilaa yleensä, sitä sen tarkemmin määräämättä. 
Mutta siihen aikaan, jolloin asiakirjamme bolista puhuvat, tämä 
kehityskausi jo oli sivuutettu ja bol tullut merkitsemään määrätyn 
suuruista tilaa, kuten selviää siitä, että bolia ositettiin 1/2, 1/4 ja 
1/8 boleihin ja että bolilla jo varhain oli määrätty arvo. Tällä tavoin 
bol Suomessakin tuli veroyksiöksi, jollaisena se Ahvenanmaan 
vanhimmassa verotuksessa esiintyy.

Siihen aikaan kuin eri seutujen bolit verotuksen kautta saivat saman 
veroarvon, ne todellisuudessakin luultavasti olivat yleensä 
samanarvoisia ja -suuruisia. Mutta kun eri seuduilla olevain tilain 
kesken ei voitu toimittaa minkäänlaista tilusten tasoittamista, ne 
aikaa myöten, asutuksen ja viljelyksen eri tienoilla eri tavoin 
kehittyessä, varmaan tulivat melkoisenkin erilaisiksi. Tästä yleisestä 
syystä kaikki vähänkään vanhemmat maaveroyksiöt Suomessa ovat eri 
seuduilla eri suuruisia, vaikka ovat samannimisiä ja alkuaan varmaan 
olleet samansuuruisiakin.

Mahdollisesti myöskin samassa kylässä olevat tai samaan asutukseen 
lukeutuvat bolit alkuaan omistivat ja käyttivät omia erillisiä 
peltojaan ja niittyjään, jotka eivät olleet yhteisen kyläjaon alaisia. 
Lounaisen Suomen vanhin saaristo- ja rannikkoasutus on suuressa määrin 
sellaisen yksinäisasutuksen luontoista ja lukemattomat maakirjoissa eri 
kyliksi merkityt asutukset ovat ikivanhoja yksinäistiloja tai 
sellaisesta jakautumalla syntyneitä pikkukyliä. "Lohkojaon" tapainen 
erillinen omistustapa oli uuden ajan alussa yleinen Ahvenanmaalla ja 
useilla seuduin lounaisen Suomen mantereella, ja syytä on katsoa tältä 
asutus- ja omistusmuotoa ikivanhaksi.

Todennäköistä kuitenkin on, että tätä kyläjärjestelmää paljon yleisempi 
jo muinoin oli toinen kyläjärjestelmä, sellainen, jossa alku-bolit 
kylän peltojen ja niittyjen omistamisessa ja käyttämisessä olivat 
toisistaan riippuvia, niinkuin ne metsän, laitumen ja kalavesien 
omistamisessa ja käyttämisessä tiettävästi kaikkiallakin olivat.

Sellaisissa kylissä bol-järjestelmä varmaan on ollut jaonkin 
perusteena. Kun verotuksen kautta boleille oli tullut lasketuksi sama 
arvo ja sama vero, käy luultavaksi, että samassa kylässä olevat bolit 
nyt saatettiin käytännöllisesti samanarvoisiksi ja -suuruisiksi, 
elleivät ne jo aikaisemmin sitä olleet; oikeus ja kohtuus vero-oloissa 
oli mahdollista ainoastaan siten, että yhtä suurta veroa maksavat tilat 
samassa kylässä olivat samansuuruiset ja -arvoiset. Suomen bol-alueella 
on siten luultavasti ollut samanlainen kyläjako, kuin Skandinaviassakin 
tiedetään olleen. Tämän kautta bol alueellaan tuli kaiken myöhemmän 
maaverotuksen pohjaksi ja perustukseksi, ja bolin nimi muuttui 
verokunnan nimeksi.

2. KOUKKU.

Kyntöneuvon käyttäminen verotusyksiönä ja viljelyksen alaisen maan 
suuruuden ilmaiseminen kyntöaseen nimellä kuuluu niihin tapoihin, jotka 
määrätyissä oloissa ovat samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikissa 
maissa. "Ikeeksi" (jugum) Varron mukaan kutsuttiin roomalaisessa 
Italiassa muinoin peltoalaa, jonka härkäpari päivässä saattoi 
kyntää,[481] ja "auranaloin" Himalaijan rinteitten asukkaat meidän 
aikoinamme arvioivat peltoaloja.[482] Se historiallinen, kyntöaseen 
nimestä johtunut tilamitta, "koukku" eli "aatra", joka keskiaikana on 
vallitsevana suuressa osassa Suomea, ei tosiaankaan ole yksinomaan 
suomalainen eikä virolainen, eipä edes europpalainenkaan, vaan 
yleismaailmallinen viljelysyksiö.

Suomen keskiaikaista koukkua ei kuitenkaan ilman muita mutkia sovi 
verrata roomalaisten ja himalaijalaisten auranmaihin. Lähemmin 
meikäläistä koukkua vastaavat ne laitokset, joita tavataan keskiajan 
Europassa, niin läntisessä ja keskisessä kuin itäisessäkin.

Lännestä alkaaksemme havaitaan, että Englannissa jo ennen Englannin 
normannilaista valtausta käytettiin auraa ja auranmaata (carucate, 
carucage, jugum) tilain mittana ja veroyksiönä. Tätä tapaa näkyy 
alkuaan käytetyn tanskalaisten ja norjalaisten hallitsemissa seuduissa. 
"Carucate" kohdistui Englannissa käytettyyn raskaaseen, tavallisesti 8 
härän vetämään auraan, minkä vuoksi auranmaa oli nimeltä "bovate". 
Verotuksessa carucate merkitsi samaa kuin täysi tila (hide), jonka maat 
siitä päättäen olivat alkuaan yhdellä auralla hoidettavat. "Carucagen" 
nimellä taas ovat tunnetut ne auranaloilta maksetut verot, joita 
normannilaiskuninkaat ottivat aikaisemman "Danegeldin" sijasta.[483]

Tanskassakin on "aura" (Plov, Plovs Land) ollut tilan suuruuden 
ilmaisijana. Valdemarin maakirjassa 1200-luvun keskivaiheilta sitä on 
käytetty sellaisessa merkityksessä kaikkialla Tanskassa. Erittäin 
huomattava on täysitilan (bolin) ja auranmaan yhteys Tanskassakin. 
Juutin lain mukaan auranmaa (Plovs Aerje) vastasi varsinaista 
täydellistä maaomaisuutta, ja Erslev osoittaa, että bol ja auranmaa 
muutenkin ovat olleet toistensa täydellisiä vastineita, niin että 
erotus oli oikeastaan vain nimessä. Auranalalle saatettiin
1200-1300-luvuilla kylvää n. 40-48 tynnöriä viljaa; myöhemmin 
auranalaksi kutsuttu peltoala pieneni, niin että 1600-luvulla se 
vastasi vain 1/3 tai 1/4 entisestä suuruudestaan.[484]

Eri nimisenä auranala (saks. juch, Juchert, lat. terra boum, bovarium 
y.m.) oli käytännössä useammalla taholla Saksaa 11-15. vuosisadoilla. 
Niin paljon kuin auranalan todellinen suuruus Saksan eri seuduissa 
vaihtelikin, niin kaikkialla sielläkin auranala alkuaan tarkoitti 
täyttä tilaa, jonka katsottiin riittävän yhden perheen 
elatukseksi.[485]

Mutta myöskin niissä seuduissa ja maissa, missä sana aura ei esiinny 
omaisuuden ilmaisijana, oli asianlaita kuitenkin sama, täysitilat 
(Huben ja mansi) kun myöskin alkuaan tavallisesti tulivat määrätyiksi 
yhden perheen tarvetta vastaaviksi ja sen vuoksi olivat yhtä suuria 
kuin muualla auranmaat. Verot ja rasitukset pantiin senvuoksi yhtäällä 
mansuksen tai talon, toisaalla taas auran kannettavaksi, mikä oikeutta 
myöten on ollut sama asia.[486]

Muissa Skandinavian maissa kuin Tanskassa ei auranmaan nimistä 
tilamittaa keskiajalla tunnettu. Suomen vanhoilla ruotsalaisilla 
alueilla, niinkuin Ruotsissakin, se oli tuntematon. Syynä siihen ei 
voinut olla muu, kuin että näillä alueilla oli ennen kuvaamassamme
bol-laitoksessa länsi- ja keskieuroppalaista auranalaa vastaava 
järjestelmä.

Suomalaisenkaan koukun lähtökohta ei ole länsi- ja keskieuroppalaisessa 
auranmaassa, vaan Itämeren itäpuolisilla alueilla.

Vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka on Itämeren maakunnissa 
verotusyksiönä ollut atra eli koukku (saks. Hakenpflug, Haken, lat. 
uncus, lätt. arklis, vir. ader). Tämä verotusyksikkö oli muinoin yhtä 
kotoinen lättiläisillä kuin liiviläisillä ja virolaisilla alueilla. 
Saksalaisen valtauksen ensi aikoina koukun nimellä tarkoitettiin sekä 
kyntöasetta että sillä hoidettavaa sangen epämääräistä kyntöalaa. Koska 
vanhemmissa asiakirjoissa ei koskaan puhuta koukun osista, näyttää 
luultavalta, että vero aluksi kannettiin suorastaan vain kyntöaseitten 
mukaan. Kartanotalouden edistyessä kuitenkin verotus pian siirtyi 
kyntöaseesta maahan, eivätkä asiakirjat 14. vuosisadan lopulta lähtien 
puhukaan muunlaisesta koukusta kuin maakoukusta. Sen suuruutta 
ilmaistiin yleisimmin kylvömäärällä. Koukunmaa tuli täten entistä 
paljon tarkemmin määrätyksi, mutta mitään yhteistä tai samaa mittaa 
sillä ei enään ollut, vaan vaihtelivat koukunmaan määritelmät eri 
alueilla ja eri aikoina tuntuvasti. V. 1431 Kuurinmaalla luetellaan 
kuudenlaisia koukkuja.[487] 1500-luvun loppupuolella Itämeren 
maakunnissa puhutaan suurmestarin, Plettenbergin, arkkipiispan, 
suurista puolalaisista ja pienistä saksalaisista koukuista. Ilmoitukset 
näiden erilaatuisten koukkujen mittausopillisesta suuruudesta olivat 
vieläkin hyvin epämääräiset; asiakirjoista käy selville ainoastaan se, 
että koukunmaita mitattiin niiniköydellä, jonka mukaan koukun osiakin 
nimitettiin (saks. Baste). Koukunmaan varsinaisena määrääjänä lienee 
yhä edelleenkin ollut kylvömäärä. Keskiajan parin viimeisen
vuosisadan kuluessa koukku Liivinmaalla ja Virossa vihdoin muuttui 
säännöllisemmäksi veroyksiöksi. Mutta vieläkään se ei ollut kaikkialla 
samansuuruinen eikä samanlaatuinen. Liivinmaalla laskettiin koukkuun 
kuuluvan 80 taalerin arvosta luokitettuja eri laatuisia viljelys- ja 
käyttömaita sekä 20 hengen työvoima, Saarenmaalla saatiin tilain 
koukkumäärä tietää jakamalla 24:llä peltojen, niittyjen ja laitumien 
arvo ja laskemalla koukkua kohden 4 työkykyistä miestä. Virossa taasen 
tuli Ruotsin aikana koukkuluku määrätyksi henkiluvun perusteella siten, 
että sisämaan koukun osalle laskettiin 5 ja rannikkokoukun osalle 10 
työkykyistä miestä. Saarenmaan koukun suhde Liivinmaan koukkuun oli 
kuin 3:10. Yleensä merkitsi koukku jo keskiajalta lähtien verraten 
suurta tilaa, joka harvoin oli yhden talonpojan hallussa.[488]

Myöskin suomalaisten kaakkoisilla naapureilla, venäläisillä, oli sahra 
eli atra (ven. coxa, plugj.) muinoin yleisenä verotusyksiönä. 
Tavallisesti mainitaan tatarien Venäjällä ensimäisinä käyttäneen tätä 
verotustapaa, ja mahdollisesti tuoneen sen mukanansa sisä-Aasiasta. 
Kuitenkin vanhimpain venäläisten aikakirjain mukaan jo v. 981 Wladimir 
ruhtinas verotti vjatitseja auralta (ot pluga), niinkuin hänen 
isänsäkin oli tehnyt.[489] Tatarit tekivät aurasta yleisen veroyksiön, 
jonka perusteella raskaimmat verot suoritettiin. Heidän valta-aikanaan 
laskettiin auran pitävän työssä pari kolme työntekijää hevosineen ja 
vaadittiin auralta veroa 5 kopekkaa (nykyisessä Venäjän rahassa 
vähintäin 5 ruplaa). Myöhemmin käyttivät venäläiset ruhtinaat samaa 
verotustapaa alueillaan yhä yleisemmin; 1430-luvulla Novgorodin 
ruhtinas otti veroa Torshokin alueelta kultakin auralta, mutta 
auralaskua sovitettiin myös kaikenlaiseen muuhun verotettavaan: 
karvarinammeisiin, nuottiin, myyntipuoteihin, pyöräauroihin, pajoihin, 
jalkatyömiehiin, lotjiin, suolankeittopannuihin. Itsenäisessä Moskovan 
ruhtinaskunnassa käytettiin verotuksessa hyvin suuria auraveroyksiöitä. 
V:n 1550 säännön mukaan sisälsi veroaura määrätyn alan peltoa, 
tavallisesti 400 desjatinaa eli 800 tshetvertin (silloinen tshetvertti 
puolet nykyistä) kylvöalan kolmijakoisen vainion kussakin kolmessa 
osassa.[490]

Vatjal. viidenneksen verokirjassa ilmoitetaan auran sisältävän 3 
obsjaa, jokaiseen obsjaan menevän 4 korobjan kylvön, joten laskemalla 
korobjaan 2 tshetverttiä veroauran-alaan voitiin kylvää 24 
tshetverttiä.[491]

Mainittu vanha verokirja ei mainitse auraa veropohjana Käkisalmen 
Karjalassa. Myöhempinä aikoina kumminkin esiintyy aatra eli aatranmaa 
(ader) veropohjana Käkisalmen Karjalan eteläisimmässä osassa. Tämä 
verotusyksiö ei voine olla Ruotsin suuruuden ajan sinne tuoma, koska 
siinä tapauksessa se tuskin olisi rajoittunut niin pienelle alueelle. 
Ei myöskään ole aatralasku levinnyt itäänpäin Ruotsin Karjalasta käsin, 
missä verotus jo keskiajalla perustui n.s. "täysiveroihin". 
Täytymälläkin täytyy katsoa Käkisalmen aatraa ikivanhaksi paikalliseksi 
laitokseksi, jonka alkujuuret ovat haettavat Novgorodista tai Virosta 
päin.

Käkisalmelaisen aatranmaan suuruudeksi ilmoitetaan 1600-luvun 
puolivälissä 6 tynnörin kylvömäärä. Toisen tiedon mukaan yhteen obsjaan 
1680-luvulla meni 2 4/45 aatranmaata.

Aatranmaa-laskua käytetään vieläkin maalukuna Raudun, Sakkulan, 
Pyhäjärven, Räisälän, Kaukolan ja Käkisalmen pitäjäin alueella, missä 
se voimassa olevain säännösten mukaan vastaa koko manttaalia muualla 
Itä-Karjalassa.[492]

Jo v. 1334 esiintyy aatra eli koukku (aratrum) Hämeessä sekä 
kirkollisen että linnaverotuksen perusteena[493] ja Maunu kuninkaan 
kirjeessä samalta vuodelta samaa yksiötä mainitaan tilusmittana maan 
lounaisissa osissa.[494] Keskiajan alkupuolella on koukku ollut yleinen 
verotusyksiö lounaisen Suomen suomenkielisillä alueilla; ruotsalaisilta 
alueilta ei ole tunnettu ainoatakaan tapausta, missä koukkulukua olisi 
käytetty. V.-Suomessakin koukun esiintyminen lakkasi jo aikaisin
1400-luvulla. Uuden ajan alussa koukkulaskun käytäntö supistui 
Hämeeseen ja Ylä-Satakuntaan, mutta siellä se vielä kauan 1500-luvulla 
oli maan arvioimisen ja verotuksen tärkeimpänä kulmakivenä.

Suomessa tuo yleismaailmallinen maayksiö siten esiintyy yksinomaisesti 
suomalaisten heimojen, etupäässä v.-suomalaisten ja hämäläisten, 
laitoksena. Hyvillä syillä on arveltu, että se on Suomessa ollut 
käytännössä jo pakanuuden aikana.[495]

Verotusyksiönä ei koukku meikäläisissä asiakirjoissa koskaan merkitse 
kyntöasetta, vaan aina veronalaista maata. Kun koukku halki pitkäin 
aikain säilyi laajalla alueella tärkeänä verotusyksiönä, täytyi sen 
vähitellen saada tarkempia suuruuden määräyksiä kuin minkä kyntöaseen 
nimi sisälsi. Sellaisena tarkempana suuruusmittana käytettiin 
keskiajalla kylvömäärää ja raha-arviota. Vanhin tieto koukun 
kylvömäärästä on v:lta 1380, jolloin Lemun Lempoisten kylässä puolen 
koukkua ilmoitetaan vastaavan 3 suomalaisen punnan kylvöä kummassakin 
vainiossa sekä 8 kuormaa niittyä.[496] Tämä ilmoitus lienee käsitettävä 
niin, että puoleen koukkuun silloin vallinneen kaksijakoviljelyksen 
mukaan kuului 3 kylvettyä punnanalaa toisessa ja 3 kesantona olevaa 
punnanalaa toisessa vainiossa, koko koukkuun siis 6 kylvettyä 
punnanalaa toisessa ja yhtä suuri kylvämätön ala toisessa vainiossa. 
Turun piispan v. 1442 Juvan asukkaiden kanssa tekemän sopimuksen mukaan 
oli main. seurakuntaan perustettava "täysi pappila", johon oli kuuluva 
6 punnanalaa kummassakin vainiossa ynnä niittyjä; kun Juvalla samalla 
mainitaan veroyksiönä papinkoukkuja, näyttää siltä, että täydellä 
pappilalla on tarkoitettu täyden koukun tilaa, johon oli kuuluva 6 
punnanalaa kummassakin vainiossa.[497]

Hattulan ja Hollolan kihlakunnissa ilmoitettiin uuden ajan alussa koko 
koukun maahan kylvettävän 3 puntaa viljaa.[498] Jos katsomme tähän 3 
punnan kylvöön kuuluneen yhtä suuren kesannon, olisi siten koukun ala 
Hämeessä uuden ajan alussa ollut puolta pienempi kuin V.-Suomessa
1380-luvun lopulla. Mutta mahdollista on, ettei Hämeen koukun suuruus 
ole ensinkään verrattava Nousiaisten ikivanhan peltoseudun koukkuun, 
vaan Savon "veronahkaan" eli "arviopunnanmaahan", johon aikaisemmin 
näyttää kuuluneen kolmen viljapunnan – yhden ruis-, yhden ohra- ja 
yhden kaurapunnan – kylvö[499] ja joka tarkoitti kaskikylvöä. 
Peltoseutujen koukku on saattanut olla toista kuin kaskiseutujen 
koukku.

Eräässä asiakirjassa, joka koskee Hollolan Lahden kylän tilusten 
järjestelyä v. 1562, kerrotaan määrätyksi, että kylän uudestaan 
verotuksessa oli pantava "kuhunkin verokoukkuun 2 puntaa ruismaata ja 2 
puntaa ohramaata peltoa".[500] Vaikkapa koukun kylvömäärät siten eivät 
kaikin paikoin ja ajoin olisi olleet yhtäpitävät, on kumminkin 
tosiasia, että koukulla on tarkoitettu määrättyä kylvöalaa.

Koukun hinnat olivat Nousiaisten tienoilla v:n 1380 vaiheilla hyvin 
vaihtelevat (40-165 mk),[501] mikä suureksi osaksi näyttää riippuneen 
koukkuun kuuluvain niittyjen erilaisesta määrästä, mutta varmaan 
myöskin pellon laajuudesta ja laadusta, jotka näillä ikivanhoilla 
viljelysseuduilla saattoivat eri kyläin koukuissa olla hyvinkin 
erilaiset. Saman kylän koukut sitävastoin näyttävät puheenaolevilla 
seuduilla olleen samanarvoiset; niinpä v. 1380 Inkoisten kylässä 
myytiin kaksi, eri omistajille kuuluvaa 1/2 koukun tilaa aivan samasta 
hinnasta.[502]

1400-luvun puolivälissä Hämeessä myytiin koko koukun maita 90 ja 88 
markalla.[503] Uuden ajan alussa ilmoitetaan koukun hinnan talonpoikain 
kesken olleen Hämeessä 300 mk.[504] ja Ylä-Satakunnassa 200 mk.[505] 
Kun jonkunlainen koukun normalihinta oli olemassa niin myöhään, on 
sellainen luultavasti ollut jo aikaisemminkin.

Uuden ajan alussa ilmoitettiin koukun suuruus usein myöskin 
"tangoissa". Hämeen koukku sisälsi 6 tankoa. Mutta tämä mittaamistapa, 
kuten tuonnempana osoitetaan, ilmeni koukun yhteydessä vasta myöhään, 
eikä ollut siihen alkuaan kuuluva. Tangoitus Hämeessä merkitsi vain 
viljelysmaan tarkempaa jakamista ja verokuorman tasoitusta, mutta itse 
veropohjaa se ei muuttanut.

Kun Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa koukkua käytettiin mitä erilaisimpain, 
kuninkaalle, nimismiehelle, kirkolle, papille ja piispalle 
suoritettavain verojen perusteena, tuli tämä puoli koukusta 
tilikirjoissa usein etualalle; niissä puhutaan siten 
"kuninkaankoukuista", "nimismiehenkoukuista", "kirkonkoukuista", 
"papinkoukuista" ja "kilttikoukuista". Kaikki nämä nimitykset 
tarkoittavat ilmeisesti samaa vanhaa veroyksiötä; laskutavat
sellaiset, että kuninkaan koukussa oli kolme papinkoukkua ja että 
nimismiehenkoukku teki kaksi papinkoukkua, tahtovat vain ilmaista, että 
koukulta maksettiin kuninkaalle 3 ja nimismiehelle 2 kertaa enemmän 
kuin papille.

Koukun varsinaisia vanhoja tuntomerkkiä ovat edellisen mukaan siis 
olleet pääasiallisesti kylvömäärä ja raha-arvo. Aikaisempana 
kehityskautenaan koukku ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan pellon 
kylvömäärää eikä raha-arvoa. Lemun Lempoisten kylässä v. 1380 
laskettiin puoleen koukunmaahan pellon lisäksi niittyäkin. Toisessa 
samanaikaisessa kaupassa myytiin "koukku ja kaikki mitä siihen 
kuuluu".[506] Tästä näkyy, että koukku mainittuna aikana on ollut 
tilamitta, sellainen täyden tilan edustaja, minä se esiintyy 
germanilaisillakin aloilla. Suomen koukun myöhempi jakautuminen 
helposti laskettaviin osiin (1/1, 1/4, l/3, 1/6), joilla tiettävästi ei 
ollut erinäisiä nimiä, viittaa alkuperäiseen kokonaisuuteen, jonka nimi 
pysyi osissakin. Siihen käsitykseen, että koukku Suomessa alkuaan on 
merkinnyt täysitilaa, pakottaa sekin seikka, että koukun varhaisempana 
esiintymisaikana bol lounaisen Suomen ruotsalaisilla alueilla oli 
samanlainen täyden tilan ilmaisija, ja ettei muuntapaisia veroyksiöitä 
siltä ajalta yleensä tunnetakaan.

Sellaiseen täysitilaan, jota koukku varhaisempana aikanaan merkitsi, ei 
ole arvatenkaan kuulunut aivan suuria peltoaloja. Koukun tila ei ole 
ollut suurviljelystila, vaan alkuistila. Tällaista alkuistilaa kohden 
saattoi tulla hyvinkin suuri ala maata, mutta sen peltoala ei voinut 
viljelyksen ensi asteilla olla suuri. Uudisraivauksia jatkettaessa, 
koukuntiloja jaettaessa ja uusia tiloja vanhain koukuntilain maille 
perustettaessa koukku vähitellen sai uuden merkityksen. Koukun maa-ala 
pysyi entisellään, mutta kokonaiseen koukkuun kuuluvat peltoalat 
suurenivat. Pientä peltoalaa merkinnyt koukku tuli vihdoin merkitsemään 
suurta peltoalaa, suurtilaa, jollaista lopuksi tuskin kukaan omisti. 

Yhtä luonnollista kuin on, että saman viljelyskauden täysitilat yleensä 
olivat suunnilleen toistensa vertaisia, yhtä luonnollista on, etteivät 
koukut kaikkialla olleet aivan yhtä suuret peltoalaansa y.m. etuihin 
nähden. Koukkujen laita oli sama kuin bolien: molemmat olivat eri 
kylissä erilaisia, mutta samassa kylässä samanlaisia. Koukku on 
ymmärrettävä ainoastaan kylän kautta; vanhemmittain koukku aina 
tarkoittaa määrätyssä kylässä olevaa koukkua; milloin siis koukkua 
mainitaan, muistetaan aina kyläkin, minkä koukusta on kysymys. 
Ainoastaan sillä tavoin koukku saattoi olla maan ja verojen 
jakoperusteena kylässä, minä se ilmeisesti on ollut. Useissa 
asiakirjoissa keskiajan lopulta koukkua nimenomaan mainitaan kylän 
osuuden perusteeksi.[507]

Aikain kuluessa alkuperäiset koukuntilat osittuivat sukujakojen ja 
arvatenkin myös kylän alueella tapahtuvan uutisasutuksen kautta. 
Nousiaisten seudulla v. 1380 mainitaan 1/2 koukun tiloja ja toisten 
tilain pienet kylvömäärät tietenkin edustavat vastaavia koukun 
osia.[508] Keskiajan loppupuolella koukun ositus oli ehtinyt vielä 
pitemmälle: 1/4 ja 1/6 jaettiin vielä kahtia, joten saatiin 1/8 ja 
1/12.[509] Hämeen vanhimmassa maakirjassa v:lta 1539 on lukuisia 
esimerkkiä koukunosatiloista, jotka kuitenkin luontaisesti ryhmittyivät 
täysiksi tai puoliksi koukunmaiksi. Esimerkkinä olkoon Tuuloksen 
Rukkoilan kylä, jossa oli 2 puolen ja 5 koko kuudenneksen sekä 2 puolen 
ja 3 koko neljänneskoukun verotilaa (yhteensä siis 2 koukkua).[510] 
Kuinka kääpiömäisiksi koukuntilat saattoivat osittua, näkyy Hollolan 
Okeroisten ja Lahden kylistä, joissa v:n 1548 verokirjan mukaan asui 
edellisessä 24 talollista 2 1/2 ja jälkimäisessä 29 talollista 2 5/6 
koukun alalla; enimmällä näiden kyläin talollisilla oli hallussaan vain 
1/2 kuudenneksia (= 1/12) koukunmaita.[511]

Koukun jakautumisen perusteella voinee tehdä asutushistoriallisesti 
tärkeitä johtopäätöksiä. Jos kerran koukku alkuaan on ollut täysitila, 
niin koukkuja pienemmät tilat ovat alkuoloissa olleet mahdottomat ja 
siis kaikki erilliset asutukset ja kylät, joiden koukkuluku myöhempänä 
aikana oli koukkua pienempi, niinmuodoin myöhäsyntyisiä, vanhemmista 
kylistä erinneitä tai niiden alueille syntyneitä. Kun, ottaaksemme 
esimerkin Hollolan seuduilta, Jalkarannan, Tiirismaan, Upilan ja 
Siikaniemen kylillä kullakin uudenajan alussa oli maata vain murto-osa 
koukusta, niin ilmeisesti nämä kylät ovat alkuperäisemmästä suuremmasta 
koukkukokonaisuudesta (tai useammasta sellaisesta) erinneitä osia. Kun 
kaikkien mainittujen kyläin ja lisäksi Lahden ja Mukkulan kyläin 
yhteenlaskettu koukkumäärä teki tasan 3, niin on hyvin mahdollista, 
että näiden lähekkäin olevain ja yhdenjaksoisen alueen muodostavain 
kyläin piirissä on kerran ollut 3 alkutilaa, joista kaikki nuo kylät 
vähitellen ovat syntyneet.

Koukun ositustapa oli samanlainen kuin bolin: l/2, l/4, 1/8 tai 1/3, 
1/6, 1/12. Tämä ositustapa on ilmeisesti perivanha ja on luultavastikin 
riippunut verotuksesta. Maanjako ja veronjako tahdottiin pitää 
yksinkertaisessa, helposti havaittavassa ja laskettavassa suhteessa 
toisiinsa. Mutta tällainen jako ei ajan kuluessa voinut pysyä 
todellisten omistusolojen kehityksen rinnalla. Kaikkia maan kauppoja, 
vaihtoja ja panttauksia ei koukkujaossa voitu ottaa huomioon.
Siitä syystä koukkulasku vähitellen kävi yhä hankalammaksi ja 
epäkäytännöllisemmäksi. Se oli muinaisiin perintöoloihin nojautuva 
laitos eikä sopeutunut vapaisiin maanluovutusoloihin eikä yksilölliseen 
verotukseen. Niinpä koukkulasku jo 1400-luvun alkupuolella hävisi
V.-Suomesta ja hämäläisilläkin alueilla se kyläjakona jo keskiajan 
loppupuolella alkoi taantua ja väistyä syrjään uusia omistusoloja 
paremmin vastaavan ruotsalaisen tangoituksen tieltä, vaikka veroyksiönä 
yhä edelleenkin säilyi.

3. LOUNAIS-SUOMEN SAVU.

Suomalaisen koukkulaskun katoamisen lounaisesta Suomesta aiheutti uuden 
veroyksiön, savun (rök), tuleminen yleiseen käytäntöön 
puheenalaisessa osassa maatamme. Ensi kerran Lounais-Suomen savuja 
mainitaan Albrekt kuninkaan ja Jeppe Djeknin v. 1387 tekemässä 
sopimuksessa, jossa viimemainittu m.m. oikeutettiin Turun linnaläänistä 
ottamaan apuveron kultakin savulta ja 20 savun muodostamalta 
verokunnalta.[512] V. 1405 mainitaan savua tilamittana Sauvossa.[513] 
Eerik Pommerilaisen verokirjan otteissa v:lta 1413 savu jo oli 
hallitsevana veroyksiönä suurimmassa osassa V.-Suomea, Ala-Satakunnassa 
ja Pohjanmaalla.[514] Sellaisena savu uuden ajan alussa oli käytännössä 
koko V.-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Savulasku on ilmeisesti 
tullut käytäntöön Lounais-Suomessa 14. ja 15. vuosisadan vaihdeaikoina.

Lounais-Suomen savu ei ole mikään alkuperäinen asutus- tai 
maanomistusilmiö, vaan ainoastaan uusi veroyksiö, jonka uudet 
verotustarpeet ovat luoneet. Vanhat veroyksiöt (ruotsal. alueen bolit 
ja suomal. alueen koukut) on hyljätty, koska ne eivät enään vastanneet 
tilain todellista verokykyä, ja sijaan on muodostettu uusi parempi 
veroyksiö, savu. Sekä ijältään että laadultaan lounaisen Suomen savu 
vastaa Ahvenanmaan savua, vaikka edellinen muuten tuli paljon 
tärkeämmäksi veroyksiöksi kuin jälkimäinen.

Savun tärkeimpänä tehtävänä Lounais-Suomessa oli rahaverojen 
suorittaminen. Eerik Pommerilaisen aikana savu oli veroyksiö 5 markan 
maksamista varten, v:n 1436 verouudistuksen jälkeen ja vielä Kustaa 
Vaasan aikana se oli veroyksiö 4 markan maksamista varten. Savun 
maksettava teki siis aikaisemmin 40, myöhemmin 32 äyriä; sen vuoksi 
uuden ajan alussa sanottiin savun jakautuvan 32 äyriin. Samalla tavoin 
jaettiin savu 4 (aikaisemmin 5) markkaan, joita V.-Suomen vanhimmassa 
verokirjassa kutsutaan veromarkoiksi (skattmark).[515] Laajalla alalla 
pohjoisessa V.-Suomessa maksettiin aivan ruotsalaiseen tapaan kultakin 
sellaiselta veromarkalta ("pääveron markalta") 1 äyrityinen linnan 
työrahoja.[516]

Savu olikin ilmeisesti ruotsalaiseen markkalaskuun perustuva veroyksiö.

4. KYLÄN TANGOITUS.

Edellisillä lehdillä on jo eri puolilta tutustuttu keskiajan valtion 
tapaan pidellä veroamaksavaa yhteiskuntaa. On nähty, kuinka ensinnä 
alkuisista tiloista ja sitten jälleen myöhempäin aikakausien tiloista 
verottajan käsissä muodostui veroyksiöitä ja verokuntia, joista valtion 
koko taloudellinen ja hallinnollinen rakenne oli kokoonpantu. Mutta 
valtion laitelman ulkopuolella keskiajalla seisoi toinenkin yksiöistä 
kokoonpantu laitos,se jossa veroamaksavat talonpojat itse elivät ja 
ahersivat, josta heidän toimeentulonsa ja onnensa riippui ja joka 
heille senvuoksi oli muita laitoksia läheisempi ja tärkeämpi: kylä. 
Keskiajan valtion säännötön ja särmikäs rakenne oli kyhätty 
monenmoisista rakennusaineista; siinä boleja, veromarkkoja, 
täysiveroja, nautakuntia, neljäskuntia, koukkuja, savuja, yksiöitä jos 
joitakin. Keskiajan kylälaitos maamme lounaisissa, silloin 
edistyneimmissä osissa perustui yhteen pysyvään yksiöön: tankoon. 

Kylän jakaminen tankoihin eli kylän tangoitus oli käytännöllinen 
mittaustoimitus, jolla kylän viljelysmaat ja verot tulivat oikein ja 
suhteellisesti jaetuksi kylän asukkaiden kesken. Sen tunnuksellisen 
muodon mukaan, jonka kylän vainiot tangoituksen kautta saivat,
sitä kutsuttiin "sarkajaoksi" (tegskifte). Käytännöllisestä 
toimitustavastaan se sai nimen "myötäpäivänjako" (solskifte) ja 
alkuperästään vihdoin nimen "ruotsalainen jako".

Aikaisin tieto tangoituksen käyttämisestä Suomessa on v.lta 1332, 
jolloin Paraisissa tilan suuruutta määritellään kyynäröin.[517] V. 1351 
kyynärämitta esiintyy Kemiössä tilan (bolin) yhteydessä.[518] Sitten 
tulee vuoro Paimiolle, jossa Moision kylän tankojakoa v. 1385 
seikkaperäisesti mainitaan.[519] V. 1405 esiintyy tangoitus sangen 
yleisenä Sauvossa ja Paimiossa.[520] Ahvenanmaalta on tiedossa tapaus 
v:lta 1400,[521] Ala-Satakunnasta v:lta 1402,[522] Raaseporin läänistä 
v:lta 1414.[523] Vasta 1400-luvulla tangoitus yleisemmin levisi 
Lounais-Suomen suomalaisille alueille, myöhemmin Hämeeseen, missä se ei 
vielä uuden alussa ollut lähimainkaan yleinen. Historiallisten tietojen 
mukaan siis tangoitus on eteläisen V.-Suomen saaristosta ja rannikolta 
käsin 1300-luvulla alkanut levitä muihin Länsi-Suomen seutuihin.

Mutta varsinaisella leviämisalueellaankaan ei tangoitusta käytetty eikä 
voitu käyttää aivan kaikissa paikoissa. Sen ulkopuolelle jäivät 
luonnollisesti kaikki yksinäistilat ja yksinäiset tiluskappaleet, 
joissa mitään jakamista ei tarvittu. Edelleen jäi tangoittamatta joukko 
V.-Suomen rälssitiloja nähtävästi siitä syystä, että nekin olivat 
yksinäisiä, kylistä erilleen perustettuja tai kylistä eronneita
tiloja. Tangoituksen ulkopuolelle jäivät myös varhain Ruonan 
kruununkartanolääni ja Kuusiston piispankartano todennäköisesti sen 
vuoksi, että ne olivat joutuneet eri lääneiksi jo ennen tangoituksen 
yleisempää leviämistä. Vihdoin pohjoisen V.-Suomen äärimmäinen alue 
(Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjät) muodostivat erityisen 
verotuspiirin, jossa maaperä ja viljelystapa estivät tangoituksen 
toimeenpanemista. Varmaan samasta syystä jäi suurin osa Ahvenanmaata 
tangoittamatta.[524] Mutta muuten oli uuden ajan alussa koko V.-Suomi 
jo omistanut uuden kyläjaon.

Tangoituksen yhteys muinaisen ruotsalaisperäisen bol- ja 
markkajärjestelmän kanssa käy ilmi sen nimestä ("ruotsalainen jako") 
sekä sen ensimäisen esiintymisen ajasta ja paikasta. Tangoituksen 
omituinen 24-luku, kylän säännöllinen jakautuminen 24 tankoon, saapi 
bol- ja markkajärjestelmästä luonnollisen selityksensä.

Markkajärjestelmän mukaan 24 markan arvoiset alkubolit suorittivat 
veroa 1 markan siten, että jokainen markanvero suoritti 1/24 markkaa 
eli 1 äyrityisen. Tangoitus ei alkuaan ollut muuta kuin tämä sääntö 
käytännössä toimeenpantuna; missä bolilla oli useampia asujia, se 
jaettiin 24 tankoon, joista kunkin suoritettavaksi tuli 1 äyrityinen.

Kun bolin verolliset elivät ja asuivat samoilla kotivainioilla, tämä 
sisällinen jaoitus jäi pysyväksi vielä sittenkin, kun alkubol oli 
menettänyt merkityksensä ja muuttunut kyläksi. Tulipa kylä suuremmaksi 
tai jäi pienemmäksi, se oli kumminkin samanlainen kokonaisuus, kuin bol 
ennen oli ollut, ja jakautui yhä edelleen samalla tavalla.

Siitä syystä varmaan lukuisissa V.-Suomen kylissä vielä uuden ajan 
alussa maksettiin veroa tangolta 1 äyri (alkuaan äyrityinen). Tämä 
tangon vanhin verotus oli myöskin määrätyssä suhteessa tangon 
alkuperäiseen kylvömäärään, joka oli panni.[525] Juuri sellaisia olivat 
nuo 1 äyrin maksavat tangot V.-Suomen kylissä.[526]

Mutta kyläin kehitys ei jäänyt sille alkuiselle kannalle. Toiset kylät 
olivat jo alusta alkaen suurempia kuin toiset, viljelykset laajenivat 
enemmän, maat olivat parempia toisissa kylissä kuin toisissa. Siitä oli 
seurauksena, että myöskin tangot olivat suurempia ja arvokkaampia 
toisissa kylissä kuin toisissa. Veroakaan niin ollen ei voitu määrätä 
kaikille tangoille samanlaiseksi, vaan täytyi veron mukautua tangon 
kylvömäärän tai hinnan mukaan.

Molempia tapoja käytettiin. Kylvömäärää seuratessa pidettiin 
edelleenkin ohjeena 1 äyrin veroa 1 pannin kylvöltä, otettiin siis 2 
äyriä sellaiselta tangolta, jolle kylvettiin 2 pannia, 3 äyriä 3 pannin 
tangolta j.n.e.[527] Yleisempi näkyy kumminkin olleen tangon verotus 
arvon mukaan. Minkälaista suhdetta tai taksaa siinä noudatettiin, ei 
ole kaikin paikoin tarkemmin tunnettu, mutta verraten yleisenä sääntönä 
uuden ajan alussa oli 1 äyrin vero 10 markalta tangon arvoa.

Olemme edellisestä nähneet, että tangoituksen alkuperäisenä 
päätarkoituksena oli verokuorman jakaminen verollisille heidän 
todellisen maaomaisuutensa mukaan. Toisena puolena tästä tehtävästä oli 
pitää yllä järjestystä ja selvyyttä kyläin yhä pirstoutuvissa ja 
sekaantuvissa tiluksissa.

Historiallisen ajan alusta asti toimivat monet voimat Länsi-Suomen 
varsinaisen kyläyhteiskunnan hajoittamiseksi. Aateli irroitti itselleen 
osia vanhoista kylämaista, kirkko kokosi maaomaisuutta joka toisesta 
kylästä, ja lopuksi oli maasta tullut yleinen vaihto- ja kauppatavara, 
joka pilkkoi vanhat sukutalot ja saattoi joka kylässä taloja ja maita 
"vieraskyläisten" (utbysmän) haltuun.

Tuloksena oli maaomaisuuden suuri pirstoutuminen kaikilla vanhoilla 
asutusseuduilla. Samassa kylässä saattoi olla veromaata, rälssimaata, 
kirkonmaata, ulkokylänmaata, vuokramaata, autiomaata. Talonpoikaistilat 
olivat yleensä kääpiöityneet; maakirjoissa on esimerkkiä siitä, että 
verraten pienissä kylissä oli 2 ja 3 kyynärän tiloja, joiden hallussa 
oli 1/72 tai 1/48 kylän maista.[528] Alkuperäisestä tasa-arvoisuudesta 
kylässä ei ollut enään paljon jäljellä; koko Paraisten pitäjässä uuden 
ajan alussa tuskin oli kahta tilaa, joilla olisi ollut yhtä suuri 
tankoluku ja kylvömäärä.[529]

Tähän maaomaisuuden hajoamiseen liittyi häiriöitä viljelyksessä. Kuta 
useampaan osaan alkutilat jakaantuivat, kuta useampain omistajain 
peltoliuskoja kylän vainiolla oli ja kuta erikokoisemmiksi nämä 
peltoliuskat vielä tulivat, sitä vaikeampi oli pitää selvillä rajoja 
eri omistajain maitten välillä ja määrätä kunkin omistuksen suuruus. 
Kylvömäärä, joka suurissa omistuksissa vielä riitti maan mitaksi, oli 
pienen pienten omistusten mitaksi liian ylimalkainen.

Vielä pahempia olivat kylän maaverojen maksamisessa vähitellen 
syntyneet epäkohdat. Nykyaikana maaverotus kohdistuu yksityisiin 
(maakirja)tiloihin, joilla kullakin on oma muuttumaton 
manttaalimääränsä. Keskiajan maaverotus oli pohjaltaan toisenlainen. 
Maaverot oli silloin laskettu verokuntain ja kyläin kannettavaksi, 
mutta kylät itse jakoivat ja sovittelivat veron yksityisten talojen 
kesken. Kullakin talolla oli vanha tietty osansa kylän veromäärästä; 
kylä kokonaisuudessaan oli kumminkin vastuussa kylälle kerran määrätyn 
veron suorittamisesta, niin että jonkun talon köyhtyessä tai joutuessa 
autioksi toisten kuorma suureni. Keskiajan verotuksen henkilökohtainen 
luonne ilmeni siten maaveroissakin, joissa oikeana maksajana ei ollut 
maa eikä talo, vaan talonpoika, kylässä asuva ja sen veroista vastaava 
talollinen.

Kun nyt kylän veronalaisesta maasta kappale toisensa jälkeen oston tai 
perinnön tai muun saannin kautta joutui ulkokyläläisille, jotka eivät 
asuneet kylässä, niin tuli kysymys, kuka oli maksava veron näiden 
kappaleiden puolesta. On selvää, että kylä edelleenkin oli vastuussa 
koko kylämaan verosta ja että kukin talollinen maksoi vanhan tietyn 
veronsa, vaikkapa hänen talonsa maa oli vähentynytkin. Mutta ottiko 
vieraskyläläinen osaa sen talon veroon, jonka maata oli joutunut 
hänelle, siihen tapaan kuin palstatilat meidän aikanamme maksavat
vero-osansa päätilalle? Sikäli kuin tällaisesta seikasta voi tietoja 
saada eivät "vieraskyläläiset" maksaneet mitään veroa. Paraisten 
pitäjän merkilliseen maakirjaan Kustaa Vaasan ajalta on tarkoin 
merkitty ulkokyläläisten kappaleet kussakin kylässä, useimmista 
kappaleista on lisäksi mainittu, että ulkokyläläiset itse niitä 
viljelivät, ja kerran on tehty merkintä, että tämä ulkokyläläisten 
viljelys oli niille vahingoksi, jotka omistavat talot.[530] Tämä 
maakirjan tiedonanto tuskin voi merkitä muuta kuin sitä, että hyöty 
ulkokyläläisten viljelemistä kappaleista, joita Paraisissa oli 
lukemattomia, oli mennyt vieraisiin kyliin oman kylän veronmaksajain 
vahingoksi, joiden oli täytynyt maksaa verot kylän kaikista maista.

Olipa nyt ulkokyläläisten maakappaleiden saantitapa mikä hyvänsä, niin 
maan verokuorman lakkaamaton kasvaminen itse veromaan lakkaamatta 
vähentyessä aikaa myöten synnytti arveluttavia epäkohtia. Tästäkin 
syystä tuli yhä kipeämmäksi tarve siirtää maavero kylän talollisten 
hartioilta itse maanomistajain hartioille, muuttaa kylän vastattava 
vero itse maan vastattavaksi veroksi, todelliseksi maaveroksi.

Tangoituksen kautta kävi mahdolliseksi järjestää kylän maaolot 
näissäkin suhteissa oikeudenmukaiselle, selvälle, helposti 
hallittavalle kannalle.

On nyt katsottava, kuinka tangoitus käytännössä toimitettiin. Hyvän 
tilaisuuden siihen tarjoo Paraisten edellä mainittu maakirja, jossa on 
yksityiskohtaisia tietoja kyläin tangoituksestakin.

Esimerkiksi otettakoon Paraisten Tarabyn kylä; kylän vanha maaverotus 
näkyy perustuneen kylvömäärään. Koko kylvömäärä kylässä teki 12 puntaa 
eli 72 pannia ja vero kaikkiaan 24 mk (vast. 6 savua). Kylässä oli 8 
taloa ja 9 talollista (2 talollista oli vielä yhteisviljelyksessä). 
Mutta näillä 8 talolla, jotka todennäköisesti olivat vastanneet kylän 
kaikista veroista, oli kylvössä vain 9 punnan maata (54 panninmaata); 3 
punnanmaata oli joutunut 7 ulkokyläläisen haltuun, jotka naapurikylissä 
asuen itse viljelivät Tarabyssä olevia maitansa.

Omistussuhteet kylän 8 talon kesken olivat jo varsin epätasaiset, mikä 
ilmenee jokaisen talon erisuuruisesta kylvömäärästä:

    talo A kylvi 11 1/2 pannia
      "  B   "    5       "    1/2 nelikkoa
      " C    "    6       "
      " D    "    4       "
                    j.n.e.

Nyt tuli toimitettavaksi tangoitus. Koko kylän katsottiin käsittävän 24 
tankoa (à 6 kyynärää), joista mainitulla verotaloilla oli kylvömääränsä 
mukaisesti katsottava olevan 3/4 eli 18 tankoa. Kunkin tangon 
kylvömääräksi tuli siis (54:18 =) 3 pannia, niinkuin verokirjaan on 
merkitty.

Kun näin tiedettiin tangon kylvömäärä, oli muutettava kunkin kylvömäärä 
tankomääräksi. Koska talo A kylvi 11 1/2 pannia ja kukin 3 pannin kylvö 
vastasi täyttä tankoa, niin A:lle tuli (11 1/2:3 =) 3 5/6 tankoa eli 3 
tankoa 5 kyynärää. Juuri sillä tavoin onkin maakirjaan merkitty:

               kylvömäärä                tankoluku

    talo A    11 l/2 pannia            3 tankoa 5 kyyn.
      "  B     5       "    1/2 nel.   1 tanko  4  "   1 kortteli
      "  C     6       "               2 tankoa
      "  D     4 1/2   "               1 1/2 tankoa
                              j. n. e.

Tämän muutoksen toimitettua havaittiin, ettei kylän 8 talolle 
tullutkaan aivan täyttä 18 tankoa, vaan 17 tankoa 5 kyyn. 1 kortt. ja 
ulkokyläläisille 6 tankoa 3 korttelia.

Tangoitus oli nyt toimitettava luonnossa. Sen voi kuvitella tapahtuneen 
esim. seuraavaan tapaan. Otettiin 6 kyyn. pitkä tanko ja merkittiin 
siihen kyynärät ja korttelit, joten tanko tuli jaetuksi 24 osaan. Siinä 
oli nyt pienoiskoossa koko kylä ja kunkin osuus äsken osoitetun laskun 
mukaan; niin suuri osuus kuin kullakin oli kylässä, niin suuri tässä 
tangossa, jossa kortteli vastasi tankoa pellolla. Luultavasti oli 
kunkin osa merkitty tankoon kylänmukaisessa järjestyksessä.

Pellot olivat, erottamalla pahimmat kulmat ja pellonpäät pois, 
sovitetut suunnikkaisiksi kappaleiksi (lohkoiksi eli leveiksi 
"saroiksi"), niin että kunkin sellaisen voi jakaa yhdensuuntaisiin 
liuskoihin eli kapeisiin sarkoihin. Oli joku peltokappale esim. 7 
tangonmittaa leveä. Jokainen oli siis saava siinä tankoon merkityn 
osansa 7 kertaisesti; kenellä oli osuutta kylässä 6 tankoa (tangossa 6 
korttelia), sai 7 x 6 eli 42 korttelia eli 8 kyynärän levyisen saran, 
j.n.e.[531]

Näin voitiin tehdä hiustarkkaa työtä. Jos ei pellonpäitä voitu jakaa 
osallisille, jäivät ne kylän yhteisesti "sovitettaviksi", mikä 
luultavasti kävi päinsä siten, että talot vuorotellen viljelivät niitä 
maksaen niiden veron. Siten saatiin vero pienimmistä maan murusistakin.

Tangoituksesta oli monipuolinen hyöty. Maat voitiin sen kautta jakaa 
viljelijöille paljon tarkemmin kuin kylvön mukaan. Hävinneet peltorajat 
voitiin tangolla koska hyvänsä määrätä. Maavero voitiin mukavasti ja 
tarkasti jakaa tankoluvun perusteella. Ja ennen kaikkea: se talonpoika, 
joka luuli kärsivänsä vääryyttä ja maksavansa veroa suhteellisesti 
enemmän kuin naapurinsa, voi tankojaon kautta saada tämän vääryyden 
korjatuksi. Ulkokyläläistenkin tankoluvut voitiin nyt saada määrätyksi 
ja ulkokyläläiset itse vastaamaan omistamainsa maitten veroista. 
Epäilemättä juuri siinä tarkoituksessa on määrätty ne tankoluvut, jotka 
lounaisen Suomen maakirjoissa uuden ajan alussa on merkitty 
ulkokyläläistenkin palstoille. Talonpojan tukena tässä kohden olivat 
Ruotsin maanlait, jotka antoivat yksityiselle oikeuden vaatia 
tangoituksen toimittamista kylässä. Ne olivat tosiaan oikeita maan 
lakeja, sillä vasta niiden kautta valtion vaikutus ulettui kyläelämään, 
kävi mahdolliseksi todellinen maaverotus ja tuli kylän talonpojasta 
myöskin valtion talonpoika.

Tangoitusta voitiin sovittaa mukavasti sellaisiinkin kyliin, missä 
verotus perustui koukkujärjestelmään. Hyvin hitaasti kuitenkin levisi 
tangoitustapa hämäläisille alueille. Vielä 1500-luvun puolivälin 
jälkeen ja 1600-luvullakin toimitettiin Etelä-Hämeen kylissä 
tangoituksia nähtävästi ensi kertaa.[532] Hämeessä ei tangoitus siten 
keskiajalla voinut saada samanlaista merkitystä kuin V.-Suomessa ja 
Ala-Satakunnassa. Viimemainituissa seuduissa tangoitus uuden ajan 
alussa oli ilmeisesti verotuksen pohjana laajoilla alueilla, 
verokunnissa, pitäjissä ja kihlakunnissa, joissa 1436 v:n uudistuksessa 
määrätty savujen vertaus ja sovitteleminen nähtävästi oli tullut 
toimitetuksi yleisen tangoituksen yhteydessä. Hämeessä sitävastoin, 
missä tangoitus ei ollut yleinen, täytyi verotuksen edelleenkin 
perustua koukkujärjestelmään, jossa maan ja verojen osittaminen 
tapahtui vanhalla perityllä jakamistavalla, eikä tangoituksella. Kun 
V.-Suomessa laskettiin maavero kutakin tankoa ja kyynärää kohden, 
laskettiin se Hämeessä koukkua tai sen osia kohden: koukkulaitos 
yksinkertaisine jakoineen ja kylvömittoineen nähtävästi vielä uuden 
ajan alussakin pystyi tyydyttämään hämäläisen yhteiskunnan vaatimukset 
maanjakamiseen ja verotukseen nähden.

Ainoastaan lounaisimmassa Hämeessä, V.-Suomen tankoalueen 
läheisyydessä, tuli tangoitus nähtävästi jo keskiajalla yleisempään 
käytäntöön. Mutta täälläkin tangoituksella ilmeisesti tahdottiin vain 
jakaa kylän maita kunkin olevan koukkuluvun mukaan, eikä luoda uutta 
veropohjaa koukun sijalle. Tammelan pitäjän hauskasta maakirjasta v:lta 
1556, joka yksityiskohtaisuudessa on Paraisten maakirjan vertainen, 
näkee runsaasti esimerkkiä, miten parilla tai useammalla talolla oli 
samat kylvö- ja samat tankomäärät, joten ne selvästi olivat saman 
kokonaisuuden (koukun) osia.[533] Paljon oli kuitenkin sellaisiakin 
kyliä, joissa useammalla talolla oli samat kylvömäärät, mutta eri 
tankomäärät, tai päinvastoin. Sellainen ristiriitaisuus oli voinut 
syntyä siten, että kylän maat ostojen, perintöjen ja muitten 
tapahtumain kautta olivat muuttuneet ilman että tangoitusta oli 
uudistettu; sellainen olotila edustaisi siis taantunutta tangoitusta.

5. KYLVÖJÄRJESTELMÄ JA LOHKOJAKO.

Pellon laajuuden ja arvon arvioiminen kylvömäärän mukaan – punnan, 
pannin, karpion, kolmanneksen maissa – oli keskiajan Suomessa aivan 
yleistä. Kylvömäärä näkyy hyvin aikaisin ja hyvin yleisesti tulleen 
myöskin verotuksen pohjaksi, niin että kylän kunkin talon kylvö oli 
suhteessa talon veroon. Mutta keskiajan verotus tapahtui kylittäin. 
Verotuksen lähtökohtana ei siis ollut yksityisten talojen kylvömäärä, 
vaan koko kylän kylvömäärä, niinkuin jo ensi katsomalta huomaa 
vanhimmista verokirjoista, joissa kyläin kylvömäärät on ilmoitettu 
suurempina tasaisina määrinä, yksityisten talojen sitävastoin pieninä 
murto-osina näistä suurista kylvömääristä. Kylän kylvömäärä niinmuodoin 
tuli jaetuksi yksityisten talojen kesken. Mutta koska kaikilla taloilla 
oli yhtä hyvä oikeus kylän maahan ja koska kylän maat olivat 
eriarvoisia satoonsa nähden, tuli kunkin talon luonnollisesti saada 
suhteellisia osia kylän hyvistä niinkuin huonoistakin kylvömaista. 
Täten kylvöverotuskin johti tilusten hajautumiseen.

Kylvömäärällä saatettiin siten keskiajalla ilmaista talon suhdetta 
saman kylän muihin taloihin sekä tilan suuruutta ja arvoa ylipäänsä. 
Lukuisista esimerkeistä näkyy, että keskiajalla katsottiin määrättyyn 
kylvöalaan kylässä kuuluvan vastaavat osuudet kylän niityistä ja muista 
etuuksista, toisin sanoen, että kylvömäärä oli muuttunut täydelliseksi 
tilusyksiöksi. Niinpä pohjoisimmassa V.-Suomessa (Uudenkirkon, Laitilan 
ja Lapin pitäjissä) yleisesti laskettiin "panninmaaksi" 2 (talonpoikain 
laskun mukaan 4) pannin kylvöala peltoa sekä 4 kuormaa niittyä.[534] 

Tällaisena tilusmittana kylvömäärää uuden ajan alussa, ja varmaan 
aikaisemmin, käytettiin veroyksiönä yllämainitussa pohjoisen V.-Suomen 
osassa. Siellä näet maksettiin kultakin ja kerrotun laatuiselta 
panninmaalta pääveroa 2 äyriä (karpionmaalta 1 äyri). 32 äyristä (4 
markasta) tällaisia veroyksiöitä muodostui savu.[535] Myöskin Etelä- ja 
Keski-Pohjanmaalla oli uuden ajan alussa kylvöjärjestelmä 
käytännössä.[536]

Panninmaan verotuksessa otettiin huomioon myöskin maan kasvuisuus ja 
muut edut, niinkuin nähdään panninmaitten verokirjoihin merkityistä 
erilaisista maitten raha-arvoista (veroarvoista). Uudenkirkon – 
Laitilan – Lapin alueella oli panninmaan arvo uuden ajan alussa 
kaikkialla 8 mk, mutta muualla se suuresti vaihteli ja arvatenkin sitä 
mukaan vaikutti veron suuruuteen.

Ennen on jo mainittu, että jo varhain Hämeen koukunmaan mittana oli 
kylvömäärä. Savossakin vanhat "veronahat" uuden ajan alussa olivat 
muuttuneet kylvöverotukseksi, arviopunniksi. Tätä Savon 
kylvöjärjestelmää ei ole täysin selvitetty.[537] Vanhimmissa 
verokirjoissa selitetään "arviopunnan" ala 3 viljapunnan (rukiin, ohran 
ja kauran) alaksi.[538] Todennäköisesti tässä esiintyy aivan ominainen 
savolainen kaskiverotus, sellainen, että 3 viljapunnan ala tarkoitti 
kaskea, johon ensi vuonna kylvettiin punta rukiita, toisena vuonna 
ohraa ja kolmantena vuonna kauraa.[539] Se havaitaan siitäkin, ettei 
kaskimaiden verottaminen (annoiminen) Savossa tapahtunut joka kerran 
kuin kaski oli kylvössä, vaan ainoastaan kerran, silloin kuin kaski oli 
hakattu.[540] Myöskin se seikka, että kylvönä mainitaan kolmenlaista 
viljaa, osoittaa vuorottaisuutta, sillä ruista, kauraa ja ohraa ei 
sopinut viljellä samassa kaskessa samana vuonna, vaan kyllä kolmena 
perättäisenä vuonna.[541]

Myöhempäin tietojen mukaan olivat talonpojat ottaneet suorittaakseen 
arviopunnan veron 1 viljapunnan alalta (s.o. 2 pannin alalta ruista, 
ohraa ja kauraa).[542] Tämän voisi hyvin ymmärtää niin, että savolaiset 
olivat ottaneet maksaakseen kaskiveroaan kaikilta vuosilta eikä vain 
yhdeltä, mutta kun kaskien arvioimisessa pysyttiin vanhassa tavassa 
s.o. arvioitiin kasket vain yhden eikä kolmea kertaa, täytyi 
veronylennyksen verokirjassa saada sellainen muoto, että entinen vero 
nyt maksettiin kolmannelta osalta entistä arviopuntaa.

Suomessa, niinkuin useimmissa muissakin Europan maissa, on keskiajalla 
ollut käytännössä kaksi maanjakotapaa: tangoitus ja lohkojako. 
Edellisessä kylän vainion eri kappaleet jaettiin kylän talojen 
käytettäviksi yhdensuuntaisina ja yhtä pitkinä sarkoina, joiden leveys 
oli suhteellinen talojen veromäärään. Jälkimäisen järjestelmän mukaan 
kylän pellot oli jaettu taloille viljeltäväksi epäsäännöllisinä 
kappaleina (lohkoina), joiden suuruutta voitiin mitata vain 
kylvömäärällä.

Kylvöjärjestelmän maanjako oli siis lohkojako. Itä-Suomessa oli muinoin 
rintamaillakin vallalla lohkojako, jonka mukaan kunkin talon tai veron 
maat olivat erillään toisten viljelyksistä ja takamaan kappaleet siellä 
täällä yhteisillä erämailla. Hyvin selvästi tämä sanotaan eräässä v:n 
1556 asiakirjassa:

"Eikä ole Viipurin läänissä pelto eikä niitty sarkajaossa (tega 
skiffte) tangolla ja kyynärällä, niinkuin Turun läänissä tai muualla 
Ruotsissa, vaan kullakin talonpojalla tai lampuodilla on lohkokappale 
(hopa stijcke) itsekullakin eikä hän tule aituukseen tai pihaan
(I gärd eller I gård) naapurinsa kanssa".[543]

Tällainen jakotapa on Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa, s.o. 
muinaisella karjalaisella heimoalueella ollut vallitseva vielä 
alkupuolella 1700-lukua.[544] Tämän jakotavan juuret ovat epäilemättä 
haettavat heimokuntaisista yhteiskuntaoloista. Se on ilmeisesti 
alkuisempi, vanhempi suomalainen jakotapa.

Mutta myöskin lounaisessa Suomessa on lohkojakoa käytetty Suomessa 
useissa paikoin. Vielä uuden ajan alussa sen tapaamme kartanoitten 
alueilla, missä se oli vanhuuttaan säilynyt,[545] sekä pohjoisimmassa 
V.-Suomessa, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla, missä maan luonto 
näyttää sellaista jakotapaa vaatineen.

Vakka-Suomen ikivanhaa lohkojakoa kuvataan v:n 1556 verokirjassa 
seuraavin sanoin:

"On tiettävä, että Uudellakirkolla, Laitilassa ja Rauman pitäjässä ei 
ole tankolaskua pellossa eikä niityssä, niinkuin muualla Turun 
linnaläänissä, vaan ovat maat näissä kauan olleet jaettuina panneihin. 
Kun näissä pitäjissä löytyy niin vuorista ja kivistä maata, niin ei ole 
sentähden niitä hyvä asettaa tankoihin. Yhden pannin ala maata on niin 
paljon kuin 2 pannia peltoa ja 4 kuorman alaa niittua."

Merkillistä on, ettei "oikea ruotsalainen tangoitus" koko keskiaikana 
näy saaneen yleisempää jalansijaa ruotsalaisella Ahvenanmaalla. 
Yksinäisenä poikkeuksena siellä mainitaan tangoitusta jo v. 1397,
mutta vielä uuden ajan alussa eivät Ekkerön talonpojat tienneet 
tankolukuaan,[545] ja niissä maankaupoissa, joita tiedetään 
Ahvenanmaalla tehdyksi myöhemmällä keskiajalla, ei kaupanalaista maata 
ilmaista tankoluvuin vaan erikseen nimitettyinä peltokappaleina: Herman 
Skallan sarka Mörbyssä, Nissa Sigurdssonin sarka Berströmissä, 
Sigbjörnin sarka Sibbabyssä, "minun sarkani" Tönitössä.[546] Huomattava 
on, että näin nimitetyillä saroilla tarkoitetaan suurempia 
maakappaleita, joista vain osia myytiin; niinikään on huomattava, 
etteivät nämä nimet – viimeiseksi mainittua tapausta lukuunottamatta
– kohdistuneet sarkakappaleiden omistajiin, jotka puheenaolevia 
maakauppoja tekivät, vaan olivat muiden henkilöiden nimiä, arvatenkin 
sarkain raivaajain tai vanhempain muistettavain viljelijäin. Vaan juuri 
samanlainen tapa on vallinnut – vallitsee vielä tänäkin päivänä – 
Itä-Suomen lohkojaossa. Tässä ahvenalaisten ja savolaisten yhteisessä 
tavassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä lohkojako on ikivanha yleinen 
jakotapa, joka säilyi yhtä hyvin sille sopivissa eristetyissä seuduissa 
kuin heimokuntaisissa oloissa.

VIII. KESKIAJAN LIIKENNEOLOJA JA ITSEHALLINTOA.

1. TIE- JA SILTAHALLINTO.

Liikennevälineisiin nähden ei keskiaika ollut niin neuvoton kuin moni 
ehkä luulisi. Talvi- ja vesiliikenteessä meidän maassamme varmaan 
aikaisin saavutettiin kaikki täydellisyys, mitä talvikulkuneuvoilla ja 
venerakenteilla voitiin saavuttaa. Oivallisiksi maateiksi kesäiseen 
aikaan tarjoutuvia harjuja ei varmaankaan jätetty käyttämättä. 
Paikallisia teitä ja siltoja mainitaan keskiajan asiakirjoissa niin 
usein, että täytyy otaksua sellaisia olleen maan asutummissa osissa 
varsin tiheässä. Mutta keskiajan Suomessa oli "yleisiäkin" teitä, 
sellaisia, joita pitkämatkainen liikenne käytti. Esteetön kauttakulku 
kaikissa osissa maata oli silloisissa oloissa sitäkin tärkeämpi, kun 
koko hallinto oli lakkaamatta liikkeellä, oli oikeata matkahallintoa. 
Hyvin luultavaa on, että yhdenjaksoiset tiet, miten vaillinaisia ne 
myöhempäin aikain malliteihin verrattuina olivatkin, yhdistivät 
keskiajan päälinnat toisiinsa ja eteläisen Suomen pääseudut keskenään. 

Näiden valtateitten korkeaa ikää, niinkuin sitä arvoakin, ja mikä 
esteettömälle maantieliikkeelle keskiaikana pantiin, todistavat ne 
monet suuret sillat, joita jo keskiaikana puheenalaisilla teillä 
tavataan. Turun siltaa mainitaan 1414, Piikkiön siltaa 1385, Paimiossa 
olevaa "Sillankorvan" taloa 1407;[547] arvatenkin nämä sillat olivat 
Turusta lähtevillä valtateillä. Todennäköisesti useiden muidenkin 
ikivanhoilla valtateillä olevain siltain ikä ulettuu keskiaikaan. 
Sellaisia mainittakoon Siuntion "maansilta", sillat Kymen suuhaarain 
yli, Viipurin linnansillat (Turun–Viipurin valtatiellä), Korvensuun 
"maansilta" Vehmaan–Taivassalon välillä (Ruotsiin menevällä 
valtatiellä) sekä Huittisten "kihlakunnansilta", Vammaskosken silta, 
Tammerkosken silta, Hämeenlinnan silta ja Vuolenkosken silta 
sisämaassa, kaikki mainitut 1500-luvulla tai seuraavan sataluvun 
alkupuolella, Kymen sillat Jaakko Teitin 1500-luvun puolivälissä 
kartalle piirtämätkin.[548]

Ruotsin maakuntalaeista näkyy kyllin hyvin, kuinka tärkeäksi teitten ja 
siltain kunnossapitämistä katsottiin keskiajan Ruotsissa. Siitä oli 
tullut tärkeimpiä paikallishallinnon haaroja. Uplannin laki, joka 
sisältää erittäin täydellisiä määräyksiä teistä ja silloista, erottaa 
pienet tilussillat jaetuista silloista, jotka olivat niin suuria, että 
niiden ylläpitämiseen tarvittiin suurempien alueitten voimat.
Sääntönä oli, että tällaisten siltain rakentaminen oli tapahtuva 
kollektivisesti, kylittäin, "attungittain", neljänneskunnittain ja 
kihlakunnittain. Suurimpina siltoina mainitaan "folklandien" väliset 
sillat, ja 5 lueteltua siltaa oli niin suurta, että useiden "hundarien" 
tuli niiden rakentamiseen ottaa osaa.[549] Helsinglanninkin lain mukaan 
oli maakunnan miesten yhteisesti pidettävä voimassa muutamia 
nimitettyjä siltoja.[550]

Tie- ja siltalaitoksen tarpeellista valvomista varten täytyi olla 
paikallishallinnollisia elimiä. Itägöötanmaan laista saamme tietää, 
kuinka paikallinen hallinto siinä kohden toimi. Kihlakunnan teitten ja 
siltain ylivalvojana oli kihlakunnantuomari. Hänen tuli määrätä teitten 
ja siltain tarkastaminen, joka oli tapahtuva kesäiseen aikaan. 
Tarkastamisen toimitti neljänneskunnittain neljänneskunnan valitsema 
12-miehinen lautakunta.[551]

Lounaisen Suomen tie- ja siltalaitoksen hoito näkyy keskiajalla 
järjestyneen samaan tapaan, kuin mainituissa Ruotsin maakuntalaeissa on 
säädetty. Sillat olivat täälläkin jo keskiaikana lajittuneet pieniin 
paikallissijoihin ja yleistä liikennettä välittäviin suuriin 
"maansiltoihin", joita kokonaiset maakunnat tai maakunnan osat 
ylläpitivät. Viimemainittua laatua oli 1414 mainittu Turun silta, jonka 
ylläpitämisestä kaupungilla ja maalaisilla oli riitaa.[552] Ahvenkosken 
siltaa Kymen suussa rakensi 1600-luvun alussa Sipookin, josta päättäen 
se oli koko Porvoon läänin ylläpidettävä vanha "maansilta".[553] V. 
1607 kerrotaan, että Korvensuun "maansillan" rakentamista vasten oli 
Vehmaan kunkin talonpojan joka kymmenes vuosi maksettava 2 äyriä 
eräille Taivassalon talonpojille, jotka siltaa heidän puolestaan 
rakensivat; sekin siis laajemman alueen ylläpidettävä silta.[554] 
Vuolenkosken siltaa Kymen niskassa rakensivat 1500-luvun lopulla sekä 
Lapveden talonpojat että "hämäläiset".[555] Ahvenanmaalla olivat 
suurimmat sillat kolmanneksien ylläpidettäviä.

Linnain suuret sillat pidettiin voimassa koko linnaläänin 
kustannuksella. 1600-luvulla mainitaan Hämeen Ylisessä klk:ssa vanhaksi 
tavaksi, että täysiverolliset joka kuudes vuosi maksoivat 10 kappaa 
viljaa niille linnan lähellä asuville talonpojille, jotka sillan 
korjuun suorittivat. Viipurin linnan siltain rakentamiseen otti alkuaan 
osaa koko Ruotsin Karjala ja Savo. Vasta 1600-luvun puolivälissä pääsi 
Savo siitä rasituksesta vapaaksi.[556]

Edellä kerrotut esimerkit ovat kyllä myöhäiseltä ajalta, mutta kun ne 
koskevat kieltämättä jo keskiajalla rakennettuja siltoja ja kun 
rakennuksen kustantaminen 6- ja 10-vuotisilla kiertomaksuilla 
epäilemättä on hyvin keskiajan tapain mukaista, niin voinee mainittujen 
esimerkkien nojalla katsoa, että siltain lajitusta on Suomessakin jo 
keskiaikana käytetty.

Se tulee näkyviin myöskin Lounais-Hämeen tuomiokirjoissa 1500-luvun 
alulta, joissa tuomitaan yksityisiä taloja ja kyliä, mutta myös 
kokonaisia neljänneskuntia ja pitäjiä sakkoihin rikkonaisista 
silloista.[557] Siitä päättäen on siltoja rakennettu taloittain, 
neljänneskunnittain ja pitäjittäin. V. 1508 joutui kaksi Kalvohan 
pitäjän neljänneskuntaa 10 markan sakkoihin "kihlakunnan sillan 
rikkoutumisesta", mistä päättäen suurempienkin siltojen ylläpitäminen 
käytännössä suoritettiin neljäskunnittain. Säännöllinen siltajako koko 
pitäjän kesken pantiin toimeen Ulvilassa 1551.[558]

Sillanrakennussakot edellyttävät siltain tarkastamista. Uuden ajan 
alussa sitä ainakin siellä täällä toimittivat erityiset tie- ja 
siltalautakunnat. Niinpä 1552 tuomittiin Kirkkonummella 12 miestä 
sakkoihin siitä, etteivät lähteneet siltaintarkastukseen, ja
Espoossa samoin 12 miestä sakkoihin vastahakoisuudestaan lähteä 
tientarkastukseen.[559]

Pysyvästä paikallisesta tiehallinnosta on lounaisesta Suomesta aikaisia 
muistoja.

Hämeen vanhimmissa verokirjoissa tavataan kaikkialla linnaläänissä 
neljänneskuntain maksettavan vuotuisen veron joukossa pari 
verokappaletta teitä ja siltoja varten. Tämän veron tavallisin määrä 
oli 1 punta ohria ja 1 leiv. humaloita kustakin neljänneskunnasta.[560] 

Myöskin Satakunnassa tapaamme tämän veron. Tässä maakunnassa 1540- ja 
1550-luvuilla maksettuun "laamanninkinkeriin" sisältyi myöskin useita 
neljänneskunnittain (kolmanneskunnittain) suoritettavia verokappaleita, 
niiden joukossa 1 punta siltaohria, jotka Köyliön kappelissa 
lunastettiin pellavilla ja hampuilla ja Luvian kolmanneskunnassa joka 
miehen maksettavilla kuivilla säynäillä.[561] Vero oli siis yleensä 
Satakunnassa nimeltään, perusteeltaan ja määrältään – ja epäilemättä 
myöskin alkuperäiseltä tarkoitukseltaan sama kuin Hämeessä.

Tuntuu ensimältä hiukan omituiselta, että kruunulle maksettiin 
erityistä tie- ja siltaveroa, kun teitten ja siltain rakentaminen 
ammoisista ajoista kuului paikallisiin, luonnossa suoritettaviin 
rasituksiin. Se ajatus, että puheenaoleva vero olisi tarkoittanut 
linnain suurten siltain rakentamista ja ylläpitämistä, ei kelpaa, sillä 
ensinnäkin linnansiltainkin rakentaminen suoritettiin työllä eikä 
vuotuisena kruununverona, toiseksi tuollaista ylipäistä nimitystä 
"teitä ja siltoja varten" tuskin olisi käytetty niin erikoisesta 
verosta kuin linnansillan rakentamisesta, ja vihdoin suoritettiin 
Hämeessä 1500-luvulla erikseen vero "teistä ja silloista" ja erikseen 
sen lisäksi ylläpidettiin linnansilta.

Hämeen ja Satakunnan tie- ja siltaveroa ei myöskään voi verrata niihin 
siltarahoihin, joita v. 1538 muutamat Turun linnaläänin 
saaristopitäjät maksoivat linnaan laivasiltansa rakentamiseksi, ja 
tuskin myöskään niihin sillanrakennusturskiin, joita Kökarin asukkaat 
maksoivat Kastelholmaan arvatenkin samanlaista tarkoitusta varten kuin 
Turun saaristolaiset Turun linnaan.[562]

Luonnollisempi mielipide on se, että Hämeen ja Satakunnan tie- ja 
siltaveroa alkuaan olisi maksettu paikallisia liikennelaitoksia varten.

Ne verokappaleet, jotka tässä verossa esiintyvät, eivät ole mitään 
rakennusaineita, vaan selvästi aiotut veronsaajan palkaksi 
(oravannahat) tai kestitykseksi (maltaat ja humalat). Vero on alkuaan 
käytetty sen tai niiden henkilöiden palkkaamiseen, joiden huolena 
teitten ja siltain valvominen oli. Lähinnä johtuu tässä ajattelemaan 
tuonnoin mainittuja siltalautakuntia, mutta vielä suuremmalla syyllä 
kihlakunnan tai oikeammin varmaan pitäjän tuomaria.

Tässä kohden on erityisesti huomattava, että Satakunnassa uuden ajan 
alussa maksetut "siltaohrat" kuuluivat "laamannin kinkeriin" ja että 
tästä verosta Ala-Satakunnassa kihlakunnantuomari nautti osan. Samoin 
käy ymmärrettäväksi, että Hämeessä tämä vero välikäden kautta saattoi 
joutua kruununverojen joukkoon. Tuomarinvirat näet vähitellen 
muuttuivat kruunusta riippuviksi läänityksiksi, ja Kustaa Vaasan 
hallituksen ensi vuosina virkamiesten palkkoja ruvettiin ottamaan 
linnoihin ja virkamiehiä siirtämään kruunun palkalle. Tällä tavoin 
joutui vanha tie- ja siltaverokin Hämeen linnan tilikirjoihin.

Edempänä tulemme näkemään muita todistuksia Suomen keskiajan tuomarien 
toiminnasta paikallishallinnollisella alalla. Jos mitkä, niin 
liikennelaitokset keskiajalla vaativat tuomarin silmälläpitoa ja 
hallintoa.

Ansaitsee panna huomioon, ettei nimismiehillä keskiajalla ollut 
tekemistä teitten ja siltain hallinnossa, vaikka koko kyydityslaitos 
oli heidän hoteissaan. Asia on varmaan ollut sellainen, että tie- ja 
siltahallinto on vanhempi kuin nimismieslaitos, joka todennäköisesti 
järjestyi vasta unionin aikana. Lisäksi nimismies- ja kyytilaitos oli 
vain osa kruunun linnahallintoa, jotavastoin tie- ja siltahallinto oli 
ikivanha paikallishallinnon haara, jolla piti olla omat paikalliset 
hoitajansa.

Kuten näkyy, on lounaisen Suomen keskiaikainen tie- ja siltahallintokin 
ollut yksityiskohdissaan Uplannin ja Itägöötanmaan maakuntalakien 
kuvaamaa vastaava.

Tuomarin seuraaja tie- ja siltahallinnossa ei meillä ollut nimismies, 
vaan siltavouti. Näitä vouteja mainitaan Suomessa sangen useissa 
paikoin 1600-luvun alkupuolella. Tuomarien muinaisen viran perijöinä 
nämä kansanomaiset virkamiehet kuuluvat maamme vanhimpaan 
virkamiehistöön.[563]

2. "MATKAVENEET".

Hämeen vanhimpain maakirjain mukaan ei Hollolan alueella maksettu
tie- ja siltaohria eikä -humaloita vaan uisko-sopimusohria ja
uisko-sopimushumaloita.[564] Vero-oppaiden mukaan "uisko" merkitsi 
matkavenettä tai pitäjänvenettä.[565] Puheenaoleva vero siis Hollolan 
alueella tarkoitti veneitten hankkimista tai veneliikenteen 
ylläpitämistä – hyvin luonnollinen tehtävä tässä vesistöseudussa, 
josta tärkeitä veneteitä haaraantui Pohjois-Hämeeseen ja Savoon. 
Seuraavina aikoina Hollolan alueella usein esiintyvät "pitäjänveneet", 
joilla tehtiin virallisia kyytejä.[566]

Aikoinaan on tällaisten matkaveneitten ylläpitäminen ollut laillinen 
velvollisuus muissakin Hämeen vesipitäjissä, koskapa v. 1507 
Saarioisten ja seur. vuonna Kulsialan pitäjät saivat yhteissakkoja 
"uiskonsa" vuoksi.[567]

Myöskin Hämeen itäpuolella, Saimaan vesistön piirissä tapaamme tähän 
kuuluvan kruununveron. Lapveden ja Taipaleen pitäjissä maksettiin uuden 
ajan alussa neljänneskunnittain erästä veroa siten, että pitäjän 
viidestä neljänneksestä kolme maksoi 72 tynnöriä verotervaa, mutta 
kaksi suoritti – veroveneen.[568] Muolassa ja Hanttulassa asti 
maksoivat neljänneskunnat tervaveroa, vaikka se siellä suoritettiin 
rahassa.[569] Lapveden veneet kaiketi olivat samanlaisia kuin Hämeen 
"uiskot", ja terva oli kai niitä veneitä varten.

Savossa jos missään oli pidettävä huolta kruunun veneliikkeestä ja 
niinpä siellä uuden ajan alussa olikin sitä tarkoittava vero yleinen. 
Järjestys oli täällä sellainen, että Liistonsaaren (Säämingin) pitäjän 
neljänneskunnat vuosittain toimittivat linnaan kukin matkaveneen, mutta 
muista neljästä pitäjästä maksettiin sen sijaan n.s. kavasohria siten, 
että jokainen neljäskunta maksoi joka kolmas vuosi 2 puntaa, mikä 
vastasi 4 pantiin maksua vuodessa.[570] Savon neljänneskuntain 
linnaveroon kuului myöskin terva, 1 tynnöri tai sen vastineeksi 2 
pannia ohria neljänneskunnalta.[571]

Mutta meren rannikollakin voimme seurata tämän veron jälkiä. Porvoon 
läänin vuotuinen vero sisälsi uuden ajan alussa erityisen 
neljänneskuntaveron, johon kuului 1/2 tnr. tervaa sekä lisäksi eri 
määriä kaloja tai niiden vastikkeita.[572] Tämä Porvoon läänin 
neljänneskuntavero jäisi selvittämättömäksi arvoitukseksi, ellemme jo 
tuntisi, mistä on kysymys. Kun asiakirjat kertovat voudin Porvoon 
läänissä tehneen virkamatkoja veneellä,[573] niin arvelemme hänellä 
alkuaan olleen virkavenekin.

Samaa alkuperää lienevät olleet Raaseporinkin läänin tervarahat, 
jotka ovat merkityt v:n 1451 tileihin jokaiselta pitäjältä maksetuiksi. 
Uuden ajan alussa tätä veroa maksettiin verokunnittain.[574]

On näin saatu selville, että sisä-Suomen järvialueilla on keskiajalla 
ylläpidetty virallista liikennettä julkisilla "matkaveneillä", joiden 
hankkiminen oli talonpoikain velvollisuus. Hämeessä tämä liikenne 
ilmeisesti oli järjestetty siten, että pitäjät ylläpitivät tällaisia 
veneitä määrätyissä paikoissa tai maksoivat sitä varten erityistä 
veroa. Savossa sitävastoin toimitettiin veneet tai niiden korvaus 
linnaan, joka oli maakunnan vesiteitten keskuksessa. Mielenkiintoinen 
on tämän veron esiintyminen Porvoon ja Raaseporin lääneissä. Saamme 
tästä jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kruunu vanhimpina aikoina 
veronmaksajain avulla järjesti virkamiestensä ja muun väkensä matkat 
sielläkin, missä teitä ja siltoja ei ollut.

3. KYYTIVELVOLLISUUS JA "PITKÄTKYYDIT".

Ruotsissa oli jo maakuntalakien aikana kansalla velvollisuus toimittaa 
kruunulle maksutonta väen ja tavarain kuljettamista eli kyyditystä. 
Tätä kuninkaan kyytioikeutta mainitsevat Uplannin, Södermanlannin, 
Vestmanlannin ja Helsinglannin lait. Siitä, ettei maanlaki tästä 
rasituksesta mitään virka, Rydin päättelee, ettei se myöhemmällä 
keskiajalla ollut tunnustettu.[575]

Suomessa kumminkin kyyditysrasitus oli myöhemmällä keskiajalla käytetty 
ja oikeudellisesti järjestettykin. Saaristen ja Kulsialan pitäjässä 
Hämeessä v. 1507 tuomittiin "kyydintasoitus" yli koko pitäjän ja
kahta vuotta myöhemmin samanlainen kyydintasoitus tuomittiin 
toimeenpantavaksi Kalvoilassakin "kunkin koukkuluvun mukaan".[576] 
Saamme siis tietää, minkä perusteenkin mukaan tämä velvollisuus 
keskiajan lopulla Hämeessä oli jaettu.

Lounais-Hämeen tuomiokirjain mukaan keskiajan lopulla oli kolmenlaisia 
kyydityksiä, joiden laiminlyömisestä seurasi sakkoja: (1) valtakunnan 
herrain tai hallituksen kirjettä kuljettavan miehen kyyditys, jota 
voisi nimittää kuninkaankyyditykseksi,[577] (2) käräjäkyyditys,
johon nähtävästi kuului kruunun koko käräjäväen kyydittäminen 
nimismiestalosta toiseen,[578] ja (3) pitkäkyyditys, jonka 
tarkoituksena oli kruunun väen tai tavaran kuljettaminen kaukaisempiin 
määräpaikkoihin.[579]

Ensiksi mainittua lajia kyyditystä saatiin keskiajalla varmaan muita 
seutuja raskaammin kokea Ahvenanmaalla, jonka kautta osittain maisin 
osittain meritse jo aikaisella keskiajalla kulki valtatie Suomen ja 
Ruotsin välillä. Varmaankin tästä kauttakulusta johtuvan suuren 
kestitysrasituksen vuoksi Ahvenanmaan papeille jo v. 1335 myönnettiin 
erityisiä palkkaetuja.[580] Kyyditysrasituksen jakaminen Ahvenanmaan 
kolmanneksien kesken sillä tavoin kuin ennen on kerrottu oli siitä 
päättäen varmaan pantu toimeen jo vanhemmalla keskiajalla.

Turun läänin rahvaan hyväksi antamassaan käskykirjassa Eerik 
Pommerilainen v. 1419 m.m. määräsi, ettei talonpojilta saanut vaatia 
kyydityksiä muulloin kuin kuninkaan tai kuningattaren itsensä maassa 
ollessa tai kuninkaan erityisellä kirjeellä käskettäessä; erityisesti 
kielletään kuninkaan voutia veronkannolla ratsastaessaan kansaa sillä 
tavoin rasittamasta.[581] Kyyditysrasitus lounaisessa Suomessa oli 
1400-luvun alussa varmaan tavattomammin lisääntynyt, koskapa siitä 
Tanskassa saakka käytiin kuninkaalle valittamassa. Näyttää siltä, että 
toiseksi mainitsemamme laji kyyditystä, linnanvoudin ja hänen väkensä 
käräjäkyydit, oli Turun läänissä erityisen valituksen aiheena. Toiselta 
puolen kuitenkin tällainen kyyditys 1400-luvulla Turun läänissä oli 
pysyvä, tunnustettu rasitus; v. 1464 Räntamäen käräjillä sakotettiin 
talonpoikaa niskoittelusta kyydinteossa, kuten näyttää linnan voudin 
kyydissä.[582] Mahdollistahan on, että käräjä- ja muut paikalliset 
virkakyydit vasta 1400-luvun kuluessa tulivat järjestyneeksi tavaksi, 
aikaisemmin oltuaan mielivallan ja väkivallan alaisia.

Keskiajan lopulla olivat kuten näimme Hämeessä käytännössä myöskin 
pitkätkyydit.

Niistä saadaan lähempiä tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan 
tilikirjoista. Hämeessä siihen aikaan oli pitkiinkyyteihin velvollinen 
koko linnalääni. 1520-luvun lopulla tätä rasitusta luonnossa suoritti 
ainoastaan lähellä linnaa oleva alue, Saaristen ja Kalvoilan pitäjät 
Sääksmäen kihlakuntaa ja Hattulan kihlakunta, lukuunottamatta Hattulan 
pitäjää, joka oli tästä rasituksesta vapautettu, koska linnan hevosia 
kesäisin laidunnettiin sen takamailla ja niityillä.

Kultakin koukulta oli kerran vuodessa lähetettävä hevonen linnankyytiin 
Turkuun tai minne hyvänsä muualle. Liikennetarpeet eivät kuitenkaan 
aina olleet niin suuret, että mainitun ahtaammankaan alueen koko 
hevosmäärää olisi tarvittu. V. 1539 suorittivat "kyytihevosia" 
ainoastaan Turun tien varrella olevat Mäskälän ja Rengon pitäjät. Kun 
seuraavana vuonna taasen Hauhon pitäjä oli pitkässäkyydissä, näyttää 
tämäkin rasitus olleen jonkinlainen kiertovero. Kyytivelvollisuus 
suoritettiin nähtävästi kollektivisesti neljänneskunnittain; v. 1507 
sakotettiin Saarioisten Airanteen neljänneskunnan jokaista talonpoikaa 
3 markkaa pitkänkyydin laiminlyömisestä. Ne, jotka eivät tehneet 
pitkääkyytiä, maksoivat lunastusta 1 markan koukulta.[583]

Pitkiäkyytejä suoritettiin Savossakin, kultakin neljännekseltä 12 
hevosta, joskus enemmänkin, miten kuljetettavaakin oli. Savon 
pitkätkyydit tavallisesti tehtiin Viipuriin. Kun ei kaikkia hevosia 
täälläkään tarvittu ajoon ja kun kaukana asuvain olisi ollut hankala 
tulla kyytiin, otettiin sijaan hevospalkkaa 2 1/2 puntaa viljaa 
neljännekseltä.[584]

Eräästä Kustaa Fincken kirjeestä v:lta 1553 selviää, että kruunulle 
suoritettavain pitkäinkyytien lisäksi oli niitä tehtävä vielä 
yksityisille virkamiehillekin: linnanvoudille, maanvoudille, 
linnankirjurille, maankirjurille, tuomarille ja nimismiehelle,
kullekin 2. Varmaan nämäkin sangen vanhoja tapoja.[585]

Merimaakunnillakin oli muinoin sisämaitten pitkiäkyytejä vastaava 
kuljetuslaitos.

Ahvenanmaalla kuljetti kukin maankolmannes vuorovuotenaan maakunnan 
verot Tukholmaan. 1530- ja 1540-luvuilla täällä maksetut 
laivaäyrityiset, joita kukin talollinen suoritti 1 äyrityisen, 
näyttävät olleen tämän kuljetusveron lunastusta.[586]

Varsinais-Suomen vanhimmissa tilikirjoissa kerrotaan, että Lapin 
(Rauman) pitäjän neljännesmiehet verollisilta kootuilla varoilla 
vuokrasivat aluksia, viedäkseen veroviljansa Turkuun.[587]

Raaseporin läänin rahvaan velvollisuutena oli kuljettaa kuninkaan 
viljaa ja veroja Tukholmaan; milloin sitä ei tarvittu, maksoi kukin 
talollinen 1/2 äyriä laivarahoja.[588]

Kyyditykset joutuivat jo varhain nimismiesten ja maanvoutien 
valvottaviksi. Siitä niinkuin muustakin toimestaan maanvoudit keskiajan 
yleiseen virkamiestapaan tekivät tulolähteen. Useissa Suomen seuduissa 
maanvoudit uskonpuhdistusajan alussa kantoivat omaksi hyväkseen 
kyyditysrahoja.

Ahvenanmaalla vouti kantoi kyytirahoja pitäjittäin, useimmista 
pitäjistä 16 mk (Ekkeröstä 11, Hammarlannista 10, Föglostä 8 ja 
Kökarista 8 mk). Vero näyttää vanhastaan olleen järjestetty siten, että 
jokainen kyytivelvollisuudesta vapautettu yksiö maksoi nimismiehelle 1 
mk ja nimismiehet sitten maksoivat voudille yllämainitut summat 
"taksana".[589]

Kyyditysrahoja kantoi maanvouti myöskin pohjoisessa V.-Suomessa: "Ne, 
jotka ovat olleet vapaita kyydityksestä, ovat antaneet voudille 2 tai 3 
mk".[590]

Hämeessä – ainakin Saarioisten, Kalvohan ja Portaan pitäjissä – 
maanvouti 1550-luvulla tilapäisten saatavainsa joukossa kantoi 
kyyditysrahoja, joista emme kumminkaan enempää tiedä.[591]

Emme epäile lukea tähän rasitusluokkaan myöskin muutamissa Karjalan 
seuduissa, Lappeen ja Taipaleen pitäjissä sekä koko Äyräpään 
kihlakunnassa uuden ajan alussa maksettuja kyytirahoja. Niitä 
maksettiin 6 penninkiä (1 killinki) täysiverolta eli 2 1/2 äyriä 
nautakunnalta.[592] Karjalan kyytirahat eivät olleet voudin sivutuloja, 
vaan kannettiin kruunulle.

IX. OIKEUSLAITOKSIA.

1. TUOMARIT.

Alimman tuomarin ruotsinkielisenä virkanimenä Suomessa käytettiin 
keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa yleisesti nimitystä 
häradshöfding. Omituista kyllä ei tällä nimityksellä näytä olevan 
suomenkielessä vanhaa, vakaantunutta vastinetta. Herra Martin
1500-luvun puolivälissä laaditussa maanlain suomennoksessa käytettyjä 
nimityksiä "kihlakunnan päämies" ja "kihlakunnan mies" (harvemmin) ei 
voitane sellaisena pitää. Sen sijaan on suomalaisessa kansankielessä 
ammoisista ajoista käytetty nimitystä tuomari. Tämän nimityksen 
juurtumiseen suomenkieleen on varmaan vaikuttanut se, että 
aikaisemmalla keskiajalla oli Suomessa yleisesti käytännössä 
ruotsinkielinen nimitys domare, joka vasta keskiajan myöhemmällä 
aikakaudella vähitellen väistyi "häradshöfding" nimityksen tieltä. 

"Tuomari" nimityksen edustaman laitoksen juuria voimme Lounais-Suomessa 
seurata 1300-luvun alkupuoliskolle saakka.

Eräässä Turun maakuntakäräjillä 1353 laaditussa asiakirjassa mainitaan 
jo edellisinä aikoina annettuja tuomarin tuomioita; erästä henkilöä 
syytettiin siitä, että hän oli petollisesti kantanut maksettavaksi 
joutuneita uhkasakkoja, nimittäin yhden markan tuomarin tuomiosta ja 
kolme markkaa toisesta tuomiosta. Nähtävästi on tässä kohdassa puhe 
kaksiasteisesta tuomiosta, jossa ensin "tuomari" pani 1 mk:n uhkasakon 
ja sitten, kun se rikottiin, toinen korkeampi tuomari 3 mk:n uhkasakon, 
kuten myöhemmin kihlakunnantuomarit. Näyttää siis siltä kuin esillä 
olevassa asiakirjassa olisi kysymys vielä alemmasta tuomarista kuin 
kihlakunnantuomarista, jostakin aivan paikallisesta kansantuomarista, 
jolla on ollut virkanimenään "tuomari". Asiakirja koskenee Mynämäen 
seutuja.[593]

Tämä käsitys sopeutuu niihin muihin tietoihin, mitä on 1300-luvun 
tuomareista. V. 1363 esiintyy Turun linnan voudin todistajana m.m. eräs 
"Vilckin Domare", josta ei tiedetä muuta kuin nimi.[594] Hiukan enemmän 
on tietoja kolmesta muusta pohjoisessa V.-Suomessa toimineesta 
tuomarista. V. 1374 esiintyy "Otin domare" välimiehenä 
maanluovutuksessa Taivassalossa.[595] Samana vuonna esiintyy 
Taivassalossa vielä toinenkin välimies, Gudmar Gudmarsson, varmasti 
sama mies, jota mainitaan kiinnemiehenä Otin tuomaria koskevassa 
asiakirjassa ja nimellä "Gudhmar domare" todistajana eräässä saman 
seudun asiakirjassa v:lta 1380.[596] V. 1375 tehdään Mynämäellä 
maankauppa "Andris domaren" edessä.[597] Ja seur. vuonna esiintyy sama 
mies samanlaisissa toimissa Maskussa.[598]

Eteläisessä V.-Suomessa mainitsevat asiakirjat 1300-luvun lopulta 
useampia tällaisia tuomareja. Vv. 1377-1380 mainitaan "Holmuider 
domare" kolmasti maanluovutusasiain välimiehenä ja todistajana Piikkiön 
käräjillä.[599] Maankaupan välimiehenä esiintyy v. 1378 "Michiael Rasi, 
domarin" Kemiössä[600] ja seur. vuonna tavataan "Åke Sack, dommare" 
pitäjänkäräjäin pitäjänä ja maankaupan välimiehenä niinikään 
Kemiössä.[601]

Kaikkien näiden kuuden tuomarin varsinaisena toimena niissä asioissa, 
joita puheenaolevat asiakirjat koskevat, on maanluovutusten erotus- eli 
välimiehen ("förskelaman") tehtävä; välimiehen latinankielinen nimitys 
"prolocutor" kävi keskiajalla myöskin tuomarin virkanimestä. Tähän 
nähden voi kysyä, eivätkö "prolocutoreina" ja välimiehinä vanhemmalla 
keskiajalla mainitut henkilöt ole olleet samanlaisia "tuomareja" kuin 
ne, joihin edellä olemme tutustuneet. Sellaisina mainitaan v. 1350 
Vehmaalla Nikolai Kiimakallio(?)[602] ja v. 1402 Mynämäellä eräs Olaff 
Biörnsson.[603] Inkoossa v. 1452 esiintyy maakiinnemiesten joukossa 
ensimäisenä "Matis domare" ikäänkuin hän olisi ollut toimituksen 
johtaja.[604]

Muinaisesta tuomarintoimesta lienee myöskin periytynyt "tuomari" sanan 
käyttäminen sukunimenä. Halikossa mainitaan v. 1410 kiinnemiesten 
joukossa "niclis domare", kaikesta päättäen tavallinen rahvaanmies eikä 
mikään virkamies.[605] Tenholassa esiintyy w. 1395 ja 1399 kaksi 
veljestä, joilla on sukunimenään "domare".[606]

"Tuomari" nimen tapaamme vielä vanhoissa paikannimissäkin. Uuden ajan 
alussa, osittain jo aikaisemmin, tavataan asiakirjoissa seuraavat tähän 
kuuluvat paikannimet:

    Vehmaa: Domarla, kylä suomal. oik.,
    Taivassalo: Domaris, kylä ruotsal. oik.,[607]
    Parainen: Domarby, kylä (6 taloa) Terffuebolissa,
    Marttila: Domarla, kylä,[608]
    Perniä: Domarby, kylä Hirvilahden bolissa,
    Inkoo: Domarby, kylä Bakombergsbolissa,
    Kirkkonummi: Domarkulla, kylä Gunnarskullabolissa,
    Helsinki: Domarby, kylä.[609]

Nämä paikannimet ovat ilmeisesti yleensä sangen vanhoja, varmaan 
vanhempia kuin v. 1417, jolloin Helsingin Domarby nimeltä mainitaan. 
Sen päätämme varsinkin siitä, että kaikki nämä paikannimet ovat kyläin 
eivätkä yksityisten talojen nimiä; mahdollisesti on tuomarin talo ollut 
koko kylän alkutila tai on tuomareita asunut kylässä hyvin kauan, niin 
että tuomarin nimi vähitellen syrjäytti kylän alkuperäisen nimen. 

Kaikki nämä 1300-luvun tuomarimuistot tavataan maamme eteläisillä ja 
lounaisilla rannikkoseuduilla. Nämä seudut olivat vielä 1300-luvulla 
valtaavaksi osaksi ruotsalaisia. Useimmilla niistä tuomareista, joista 
on tietoja, on selvästi ruotsalaiset nimet ja heidän toimensa koskevat 
ruotsalaisia pitäjiä; suurin osa tuomari-aiheisista paikannimistäkin on 
ruotsalaisten pitäjäin piirissä. 1300-luvun tuomari-laitoksen 
varsinaisena pesäseutuna lienee niinmuodoin ollut Lounais- ja
Etelä-Suomen ruotsalainen asutusvyöhyke, eli n.s. ruotsalaisen oikeuden 
alue.

Näiltä ruotsalaisilta pesäseuduilta puheenaoleva laitos näyttää 
levinneen läheisiin suomalaisiin seutuihin, joiden tuomarinimistöön 
todennäköisesti kuuluvat "Nicolai Kumakallia" ja "Domarla" Vehmaalla, 
"Andris domare" Mynämäellä ja Maskussa sekä "niclis domare" Halikossa.

Koko tuo vanha tuomarilaitos tekee hyvin kansanomaisen ja 
paikkakunnallisen vaikutuksen.

Asiakirjat antavat sen käsityksen, etteivät nuo tuomarit ole kuuluneet 
maan mahtavimpiin. Useimpien nimi on ilmoitettu vaatimattomasti vain 
ristimä- ja virkanimellä. Kolmella heistä ("Otin tuomarilla", "Gudhmar 
tuomarilla" ja Oiaff Björnssonilla) ei näytä olleen omaa sinettiä, 
jolla olisivat sinetöineet asianomaisen asiakirjan, mistä päättäen he 
ovat olleet talonpoikaisia miehiä. "Tuomari" sanasta johtuneet 
talonpoikaiset sukunimet, tuomari-liitteiset paikannimet, jotka kaikki 
ovat talonpoikaiskyläin, vaan eivät ylimyskartanoiden nimiä, puhuvat 
alkuperäisen kansanomaisuuden ja talonpoikaisuuden puolesta.

Toiselta puolen kuitenkin ovat useimmat 1300-luvulla mainituista 
tuomareista sinetöineet asiakirjansa ja nähtävästi kuuluneet 
alhaisempaan aateliin.[610] Mutta ei näistäkään yksikään ole kuulunut 
maamme tunnettuihin ylimyssukuihin; he olivat kaiketi vain oman 
paikkakunnan johtohenkilöitä.

Mitä vihdoin näiden vanhain tuomarien virkapiiriin tulee, niin 
lukuunottamatta Mynämäellä ja Maskussa toiminutta Antti tuomaria ei 
kukaan heistä esiinny virassa silloista pitäjää laajemmalla alueella. 
Varsinainen kihlakuntalaitos ei vielä 1300-luvun alkupuolella, jolloin 
tuomareja jo esiintyy, ollut olemassa. Erittäin huomattava on, että Åke 
Säck eli Sæk nimittää v:n 1379 asiakirjassa itse itseään "Kemiön 
kirkkokunnan tuomariksi" ja toimii yksinään, ilman muitten 
tuomiovaltaisten läsnäoloa, pitäjänkäräjäin tuomarina. Kun pitäjä 
meidän maassamme kaikesta päättäen on alkuperäinen oikeus- ja 
hallintopiiri, on erityisten tuomarien esiintyminen näissä piireissä 
odotettavaakin. Yllämainitut tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, sen 
tapaisia, joita Ahvenanmaalla oli vielä 1600-luvun alkupuolella.[611]

Meidän aikamme talonpoikaisilla "herrastuomareilla" on ollut todelliset 
alku-isänsä näissä 1300-luvun pitäjäntuomareissa, vaikkapa nimen olisi 
antanutkin Maunu Eerikinpojan maanlain "häradsdomare".

2. PITÄJÄNKÄRÄJÄT.

Edellisessä lausuttu käsitys, että lounaisen Suomen vanhat paikalliset 
tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, saa vahvistuksen niistä 
tiedoista, joiden mukaan samoilla alueilla samoina aikoina on ollut 
olemassa pitäjänkäräjät.

Pitäjä on ollut Suomen perustava, historiallinen oikeuspiiri ja 
pitäjänkäräjät kaikkien käräjäin yhteinen muoto. "Laamanninkäräjät" ja 
"kihlakunnankäräjät" keskiajalla olivat säännöllisesti myöskin 
pitäjänkäräjiä. Mutta keskiajan kuluessa pitäjänkäräjälaitoksessa 
tapahtui kehitystä. Kun myöhemmällä keskiajalla pitäjänkäräjät jo 
yleensä olivat laamannien ja kihlakunnantuomarien johtamia valtion 
käräjiä, niin ne aikaisemmalla keskiajalla vielä olivat paikallisten 
tuomarien johtamia paikalliskäräjiä; kun myöhemmän keskiajan käräjät 
pidettiin valtion muodostamissa hallintopitäjissä, niin varhaisemmalla 
keskiajalla käräjät pidettiin vanhoissa emäpitäjissä.

Käräjäpiirinä eli käräjäkuntana (tinglag) vanhempana keskiaikana 
esiintyy kirkkokunta (Kemiö),[612] laivakunta (Taivassalo, 
Santamala),[613] pitäjäyhdistelmä (Santamala, Masku ja Nousiainen; 
Säkylä, Köyliö ja Yläne)[614] sekä pitäjä (Kaarina, Piikkiö).[615] 
Mutta kaikki nämä käräjät olivat pitäjänkäräjiä. Useimpia niitä 
kutsuttiinkin pitäjänkäräjiksi, niinkuin viitteistä näkyy. Niin 
Kemiössä, Santamalassa, Säkylässä, Piikkiössä. Lisäesimerkkinä 
mainittakoon, että Santamalassa v. 1380 pidettyjä talvikäräjiä 
kutsuttiin milloin laivakuntakäräjiksi milloin pitäjänkäräjiksi.[616] 
Todella kaikki nuo erinimiset käräjäpiirit vastaavatkin vanhoja pitäjiä 
tai yhteenkuuluvia pitäjäalueita.[617] Pitäjä on siis 1300-luvulla 
yleisesti käytetty käräjäkunta.

Mutta tämä oikeuspitäjä ei luultavastikaan ole ollut sama kuin myöhempi 
hallintopitäjä, vaan kirkkopitäjä. 1300- ja 1400-luvuilla kirkkopitäjä 
hyvin yleisesti esiintyy maallisena pitäjänä, oikeuspiirinä, 
oikeuspitäjänä.

Huomautettakoon tässä vieläkin, että Kemiön tuomaria v. 1379 kutsuttiin 
"Kemiön kirkkokunnan" tuomariksi.[618] Suomen mantereella oli niinkuin 
Ahvenanmaallakin keskiaikana tapana pitää käräjiä ja suorittaa 
oikeustoimituksia kirkoilla. Niinpä v. 1439 tapahtuivat 
maanluovutusmenot "Räntamäen kirkkotarhassa"[619] ja v. 1442 
suoritettiin maanluovutus "pitäjänkokouksessa Räntamäen kirkolla".[620] 
"Pitäjäntuvat", joita jo varhain näyttää olleen usean kirkon lähellä ja 
jotka varmaan olivat kirkollisen pitäjän ylläpidettäviä, olivat usein 
maallisinakin käräjäpaikkoina: v. 1418 pidettiin Vehmaan suomalaisen 
oikeuden kihlakunnankäräjät "kirkolla pitäjäntuvassa",[621] v. 1455 
olivat käräjät Kokemäellä "pitäjäntuvassa"[622] ja v. 1505 pidettiin 
Vesilahdella käräjiä "kirkontuvassa".[623] Parissa keskiajan 
asiakirjassa kerrotaan maanluovutusten laillistuttamisesta itse 
kirkonkokouksessa: v. 1419 "kirkonkokouksessa Ulvilassa"[624] ja v. 
1436 "kirkonkokouksessa ja pitäjänkokouksessa" Halikossa.[625] 
Toisinaan kutsutaan pitäjän oikeustilaisuutta eli pitäjänkäräjiä 
"pitäjänkokoukseksi" (sockenstämma); niin Lohjalla v. 1382, jolloin 
laamanni oli läsnä,[626] Kemiössä v. 1406,[627] Räntämäellä v. 
1468.[628]

Näissä asiakirjoissa ei voi havaita mitään erotusta maallisen 
oikeuspitäjän ja kirkollisen pitäjän välillä. Ei niissä myöskään näe 
erotusta pitäjänkokouksen ja pitäjänkäräjäin välillä. Herra Martin 
maanlain suomennoksessa mainitaan samanlaisten oikeusasiain 
käsittelemistä "pitäiänn cokoudhes" ja "pitäiänn käräiäs".[629]

Kirkkopitäjän käyttöä oikeuspitäjänä keskiajalla täytyy pitää varmana. 
Tähänkin laitokseen nähden olot Suomen lounaisosissa olivat Ahvenanmaan 
olojen kaltaiset.

Kirkkopitäjäin pitäjänkäräjillä vanhemmalla keskiajalla esiintyvät 
toimivina kaikki tuomitsijat, linnanvoudista ja laamannista alaspäin. 
Näyttää siltä, ettei varhaisemmalla keskiajalla – alkuperäisten 
pitäjäalueitten menetettyä merkityksensä – ollut muita paikallisia 
oikeuspiirejä kuin kirkkopitäjät ja niiden kansalliset alueet. 
Myöhemmällä keskiajalla valtion käräjillä jo oli kirkkopitäjistä 
eroavat oikeusalueensa (hallintopitäjät), joissa vanhain 
pitäjäinkäräjäin sijasta pidettiin "laamanninkäräjiä" ja 
"kihlakunnankäräjiä". Mutta sen ohella, kuten lukuisat esimerkit
ovat osoittaneet, jatkettiin kirkkopitäjäin pitäjänkäräjiä 
pitäjänkokouksina, joissa edelleenkin eräänlaisia paikallisia 
oikeusasioita käsiteltiin.

3. MAAKUNNANTUOMARIT JA KIHLAKUNNANTUOMARIT.

Jo 14. vuosisadan alussa Suomessa oli pitäjää suurempia oikeusalueita. 
Niitä olivat silloiset maakunnat, jotka pitivät yhteisiä maankäräjiä ja 
käyttivät yhteisiä todistusvoimaisia maakunnan sinettejä.[630]

Olemme nähneet, että Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomen suomalaisella ja 
ruotsalaisella alueella sekä Uudellamaalla jo varhain oli omat 
tuomarinsa (maantuomarit, laamannit). Tämä seikka herättää kysymyksen, 
eikö muissakin maakunnissa ole ollut asia sellainen.

Asiakirjat tähän kysymykseen vastaavat myöntävästi. 1300-luvun 
loppupuolella tavataan täällä tavallisesti tuomareiksi nimitettyjä 
virkamiehiä, joiden virkapiirinä olivat kokonaiset maakunnat. Tällaisia 
maakunnantuomareita mainitaan vuosisadan viimeisellä neljänneksellä 
Hämeessä useita.[631] Satakunnan tuomaria mainitaan v. 1392[632] ja 
läntisen Uudenmaan tuomaria v. 1395;[633] aikaisemmin oli Ala-Satakunta 
kuulunut suomal. oikeuden laamannin ja läntinen Uusimaa ruotsal. 
oikeuden laamannin alueeseen.[634]

Että nämä maakunnantuomant ovat vastanneet myöhempiä 
kihlakunnantuomareja ja olleet heidän edelläkävijöitään, näkyy muun 
lisäksi siitä, että Hämeen tuomarin sakotusmääräksi useammassa 
asiakirjassa ilmoitetaan 3 mk.[635]

Ei tunneta lähemmin maakunnantuomarilaitoksen syntymisaikaa. Ilmeistä 
on vain, että se kuuluu vanhempaan keskiaikaan. Nimistään päättäen 
maakunnantuomarit ovat olleet kotimaisia paikkakunnallisia 
rälssimiehiä, joita tavataan Ahvenanmaan maantuomareina ja suomal. ja 
ruotsal. oikeuden laamanneina; varmaan nämä virat kaikki ovat 
juureltaan olleet samanlaisia paikallisia laitoksia.

Maakunnantuomarit Suomen mantereella katosivat pian varsinaisten 
kihlakunnantuomarien tieltä, joiden lopullisina virka-alueina
1400-luvun alkupuolella esiintyivät kihlakunnat. Vv. 1390, 1417, 1423 
muudan "kihlak. tuomari" Suni Suninpoika toimi Taivassalossa ja 
Vehmaalla, siis varmaankin Vehmaan kihlakunnassa.[636] V. 1407 
mainitaan kihlak. tuomaria Pohjois-Suomessa,[637] ja lähivuosina Etelä-
Suomessa ja Itä-Uudellamaalla.

Kihlak. tuomarien toimissa ja oloissa keskiajan lopulla ja vielä uuden 
ajan alussa havaitaan muutamia merkittäviä piirteitä, jotka kuuluvat 
paljon aikaisempaan paikalliseen oikeus- ja itsehallintoelämään.

Kihlak. tuomari ei ollut ainoastaan oikeudellinen virkamies. On jo 
ennen mainittu, että tuomarit ovat olleet teitten ja siltain valvojia 
ja että oli olemassa erityinen tie- ja siltavero, jota tuomari käytti.

Kun 1550-luvulla Lapveden talonpojat syyttivät kihlak. tuomaria siitä, 
että hän piti hallussaan pitäjän yhteisiä saaria, niin syytetty myönsi 
omaavansa yhden yhteissaaren, koska kihlak. tuomarit kaikkialla 
Suomessa käyttävät yhteisiä saaria.[638] Sama käsitys tuomarin 
oikeudesta ilmenee eräästä toisestakin asiakirjasta, jossa kerrotaan 
Porvoon tuomarin pyytäneen saada käytettäväkseen Haksalon saaren, 
"koska hän oli kihlak. tuomari".[639] Näistä merkeistä voinemme 
päättää, että kihlak. tuomareja Suomessa on muinoin pidetty kihlak. 
ulkomaitten ja yhteisen omaisuuden hoitajina, ja että osittain vielä 
uuden ajan alussa sillä perusteella ovat pitäneet ulkosaaria 
hallussaan.

Vielä uuden ajan alussa määrättiin kihlak. tuomareja useissa 
Suomen seuduissa laamannien mukana ottamaan osaa verotuksen
panoon.[640] Samoin v. 1504 vedottiin Satakunnan ja Hämeen kihlak. 
tuomarien myötävaikutukseen silloisen apuveron kokoamisessa.[641] 
Savossa v. 1541 veronpano toimitettiin kihlak. tuomarin 
läsnäollessa.[642]

Kihlak. tuomarien tehtävät talvikäräjillä näyttävät myöskin olleen 
hallinnollista laatua, sillä tuomarina talvikäräjillä ei ollut kihlak. 
tuomari, vaan laamanni; mahdollisesti oli kihlak. tuomari 
talvikäräjillä läsnä virkapiirinsä edustajana.

Kihlak. tuomarin palkkaus oli uuden ajan alussa vielä osittain hyvin 
vanhalla kannalla.

Ruotsissa oli Kalmarin resessin mukaan v:lta 1483 maksettava 
manttaalittain (miesluvuttain) erityinen kihlak. tuomarin palkka, jota 
siellä uuden ajan alussa paikoin suoritettiin 1/2 markkaa kahden 
syöttöhevosen edestä. Samanlainen vero tavataan Ahvenanmaalla, jossa 
v:n 1556 aikoina kultakin talolta (mantal) maksettiin 1/2 mk kihlak. 
tuomarin rahoja.[643] Samantapaista veroa maksettiin myös
V.-Suomessa.[644]

Vanhempina aikoina näyttää kuitenkin kihlak. tuomarin pääpalkkana 
olleen osa käräjäkestitystä, etupäässä viljaa.

Ahvenanmaalla kantoi v. 1543 vouti maakunnan 17 nimismieheltä kultakin 
pannin ohria, "jotka ennen tavallisesti olivat kihlak. tuomarin ohria 
tai kutsuttiin tuomarin ohriksi".[645] Tämä on kaiketi ymmärrettävä 
siten, että aikaisemmin kihlak. tuomari ja vielä aikaisemmin
tuomari (maantuomari) oli saanut osansa nimismiesverosta s.o. 
käräjäkestityksestä, mutta että tämä vero v. 1543 meni linnanvoudille.

V.-Suomessa näyttää v:n 1537 aikoina klk:ntuomarille kuuluneen 2 
yökunnan kestitys kunkin nimismiehen luona kolmilla käräjillä, s.o. 
talvi,- kevät- ja kesäkäräjillä.[646] Lapin pitäjässä v. 1556 
tuomarille maksettu kappa rukiita tai ohria (talolta) luultavasti 
kuului tähän veroon.[647]

Raaseporin läänin tuomarinverosta ei meillä ole lähempiä tietoja, mutta 
eräistä asiakirjain lauseista, joiden mukaan tuomari tässä läänissä 
nautti muonitusta (fodring) ja talonpoikain oli maksettava 4 
käräjäkinkeriä vuodessa, voipi päättää, että tuomarilla täälläkin oli 
säännölliset vuositulonsa käräjäkestityksestä.[648]

Niistä "härkäkauroista", joita Satakunnan nimismiesten oli verostaan 
suoritettava kruunulle, sai klk:n tuomari 1 punnan kustakin pitäjästä, 
minkä lisäksi hänelle tuli joka kolmas käräjälampaanlapa ja -
siika.[649] Tämä oli ilmeisesti osa käräjäkestityksestä.

Hämeessä kihlak. tuomari nautti samanlaista palkkaa kuin 
Satakunnassa.[650]

Karjalassa kihlak. tuomarit saivat nimismiesverosta kaikkia tämän veron 
esineitä määrätyn osan, joka oli puolta pienempi kuin laamannin 
osa.[651] Tämä vero oli suoritettava nähtävästi joka kerta kuin tuomari 
kävi käräjillä nimismiestaloissa, mikä tapahtui neljästi vuodessa. 
Tapana oli, että tuomarin miehet ja useimmiten myös itse tuomari 
kävivät paikalla nauttimassa veronsa.[652]

Yhtä alkuperäistä palkkaustapaa käytettiin Savossa, jossa oli määrätty, 
että tuomari sai olla kunkin nimismiehen luona 4 hevosella kolme 
yökuntaa; ellei hän saapunut, sai hän sen sijaan nimismieheltä 1 punnan 
ohria tai 2 puntaa kauroja.[653]

Hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla kihlak. tuomareilla uuden ajan 
alussa oli tuloja myöskin neljänneskunnilta.

Hämeen ruokaruotsia koskevassa tunnetussa asiakirjassa v:lta 1530 
kerrotaan, että linnanhuovit käyvät maanvoudin johdolla ympäri 
kihlakunnassa kesäkäräjäin jälkeen perimässä sakkoja maaten 1 yön 
kunkin nimismiehen luona, "ja tuomarin miehet käyvät kestityksellä 
(gesta) saman ruokaruotsin mukana".[654] Tässä asiakirjassa ei mainita, 
kävivätkö tuomarin miehet sillä ruokaruotsi-kestityksellä, joka 
tapahtui talvi- ja syyskäräjäin jälkeen myöskin neljännysmiesten luona, 
mutta luultavaa se on. V. 1530 peruutettiin kruunun omalle väelle se 
Hämeen ruokaruotsi, "joka oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[655]

Karjalassa kihlak. tuomarit kävivät käräjillä ja kestityksillä myöskin 
neljänneskunnissa. Näitä kestityksiä oli vuodessa neljät, nim. syys-, 
kevät-, "margeld-" ja kesäkestitykset, ja sai tuomari silloin kultakin 
nautakunnalta kestityksen, joka jotensakin tarkoin vastasi 
yllämainittua nimismiestalossa nautittua kestitystä.[656] Näyttää 
siltä, että tuomari kullakin käynnillään neljänneskunnassa nautti vain 
yhden nautakunnan kestityksen, jonka nautakunnat suorittivat vuoronsa 
jälkeen. Ehkäpä nautittiin palkka nimismiestaloissakin saman 
käytännöllisen järjestelmän mukaan.

Savossa oli kihlak. tuomari saapa kultakin neljännysmieheltä 1 punnan 
ohria ja toisen neljän hevosen kestitystä varten kolmena yökuntana, 2 
leiv. haukia ja 1 revonnahkan. Kymmenysmiehen oli maksettava tuomarille 
1 leiv. haukia.[657]

Luultavasti Karjalan ja Savon tuomarien neljänneskuntakestitykset ovat 
ruokaruotsia. Ikivanha ruokaruotsivero ei kuitenkaan liene alkuaan 
kuulunut oikeuslaitokseen; tuomarit näyttävät joutuneen sen 
nauttimiseen vasta myöhemmällä keskiajalla, jolloin kihlak. tuomari oli 
kruununvirkamies ja piti kruunun tarpeiksi miehiä, jotka kruunun omain 
miesten kanssa kiersivät ruokaruotsilla.

Alkuperäiseltä paikalliselta verolta sitävastoin näyttää Satakunnan ja 
Hämeen neljänneskuntain (kolmanneskuntain) uuden ajan alussa kihlak. 
tuomareille maksama tie- ja siltavero.

Ala-Satakunnassa nautti kihlak. tuomari kolmanneskuntain suorittamasta 
laamannin kinkeristä "siltaohria" yhden kolmanneskunnan osan.
Ylä-Satakunnassa vastaava verokunta maksoi kihlak. tuomarille punnan 
ohria, minkä lisäksi tuomari sai Suomen haukia 17 puntaa nähtävästi 
sellaisista seuduista, joista ei ohria maksettu. Kun täten sekä
Ala- että Ylä-Satakunnassa maksettiin punta ohria verokunnalta, niin 
ilmeisesti nämä verot olivat samoja.

V:n 1531 ilmoituksen mukaan Hämeen tuomarit saivat maakunnasta 
erityisen veron, johon kuului viljaa, humaloita, hamppuja ja 
haukia.[658]

Tämän veron pääosana esiintyvät erät, ohrat ja humalat ovat tietenkin 
niitä tie- ja siltaohria ja -humaloita, joita mainitaan Hämeen 
vanhimmissa maakirjoissa ja joita paikoin lunastettiin hauilla. Tie- ja 
siltaveron ja kihlak. tuomariveron samuus havaitaan toisistakin 
seikoista. Tie- ja siltaveron ohraerä on perusteeseensa ja määräänsä 
nähden sama sekä Hämeessä että Satakunnassa: kummassakin 1 punta 
neljäskunnalta. Mutta tämä vero meni Ylä-Satakunnassa kokonaan ja
Ala-Satakunnassa osittain kihlak. tuomarille. Hämeessä kihlak. tuomari 
näkyy saaneen tämän saman veron vielä täydellisempänä kuin 
Satakunnassa.

Huomattakoon vielä muudan yhtäläisyys. Köyliössä Satakunnassa 
maksettiin "siltaohrain" sijasta sopimusvero, johon kuului 1 leiv. 
pellavia ja 2 leiv. hamppua. Hämeessä esiintyy v. 1532 tuomarinverossa, 
joka alkuaan on ollut tie- ja siltavero, 1 leiv. hamppua.[659]

Tämä kaikki tekee hyvin todennäköiseksi, että Satakunnan ja Hämeen 
tuomareilla on ollut tekemistä teitten ja siltain hallinnon kanssa ja 
että sitä varten on maksettu erityistä tie- ja siltaveroa.

Pari omituista kihlak.tuomarinveroa tavataan Pohjanmaalla. 
Mustasaarella maksettiin tuomarille vasikannahka kultakin talolta 
(mantal);[660] tällainen vero oli nähtävästi peräisin niiltä ajoilta, 
jolloin tärkeimmät asiakirjat kirjoitettiin pergamentille, ja on 
verrattava Vermlannin asukkaitten Skaran piispalle maksettavaan 
vasikannahkaveroon.[661]

Iin Maksniemen, Simonniemen ja Simon kylät maksoivat tuomarille 
yhteensä 10 leiv. merisakkohaukia.[662]

4. KARJALAISTEN OIKEUSLAITOKSET.

Suomen keskiaikaisia oikeuslaitoksia tarkastaessa tulee selvään 
huomanneeksi, kuinka hitaasti ruotsalainen oikeusjärjestelmä on edennyt 
ja juurtunut. Kun Ahvenanmaalla on jälkiä ikivanhasta gotlantilaisesta 
oikeuslaitoksesta, kun Suomen lounaisilla rannikkoseuduilla asuvilla 
heimoilla jo varhaisella keskiajalla oli pitäjänkäräjänsä, 
pitäjäntuomarinsa ja kansalliset laamanninsa, ovat Hämeen ensimäisiä 
ruotsintapaisia tuomareja vasta 1300-lopulla esiintyvät 
maakunnantuomarit, ja karjalaisilla alueilla näyttää ruotsalainen 
oikeuslaitos läpi koko keskiajan pysyneen tuntemattomana.[663]

Tämä ei kumminkaan voi merkitä sitä, että noilla kaukaisemmilla 
suomalaisilla alueilla olisi läpi koko keskiajan eletty ilman 
järjestettyä oikeutta. Lakia ja oikeutta on sielläkin epäilemättä 
ollut, vaikka sitä on käytetty toisella tavoin kuin lännessä. 

Laajoilla suomalaisilla aloilla näkyy suntio sana alkuaan merkinneen 
suuremman piirin vanhinta eli tuomaria.[664] Myöskin kupias sana, joka 
virolaisilla alueilla on merkinnyt verosta vapautettua talonpoikaista 
päällysmiestä[665] eli työvoutia, tavataan Suomessa jo keskiajalta 
lähtien suku- ja paikannimien aineksena, joten mahdollista on, että 
täällä on ollut kupiaisiksikin kutsuttuja kansanvirkamiehiä.[666]

Hämeen ja Savon muinaisista kansantuomareista on pari 
asiakirjallistakin tietoa. Eräässä Hämeen laamannin tuomiossa 
keskiajalta (mahdoll. v. 1381) mainitaan Mäskälän ja Janakkalan 
käräjillä läsnä ollutta "sikäläistä" tuomaria, mistä päättäen 
Mäskälällä (Vanajalla) ja Janakkalalla olisi ollut pitäjäntuomari.[667]

V. 1422 taas mainitaan "Pietari Utriaista, Juvan kappelin tuomaria",

siis talonpoikaista pitäjäntuomaria Savossa.[668] Tämä tiedonanto 
varmentaa kansanomaisen oikeuslaitoksen olemisen keskiajan Savossa, 
mutta savolaisen oikeuslaitoksen laatua ei siitä voi päättää.

Sakkotulot ovat läpi keskiajan olleet kaikkialla niin tärkeitä 
tulolähteitä kruunulle, että sakkojen tuomitsemisesta ja perimisestä 
karjalaisillakin alueilla varmaan on huolta pidetty valloituksen ensi 
ajoista saakka. Tätä puolta oikeudenhoidosta eivät alkuiset perhe- ja 
heimokuntaiset laitokset varmaankaan voineet täyttää. Senvuoksi 
oikeuslaitos Hämeessä ja varsinkin Karjalassa ja Savossa sai 
keskusvaltaisemman luonteen kuin lounaisessa Suomessa. Lännessä 
paikalliset oikeuslaitokset paikallisine virkamiehineen kykenivät ja 
sopivat käyttämään kruununkin oikeutta. Idempänä paikallinen 
oikeuselämä pysyi heimokuntaisissa kätköissään ja voudin täytyi 
alavoutiensa avulla itse pitää huolta kaikesta valtion oikeustoimesta 
ja hallinnosta. Karjalan ja Savon kihlak. tuomarit esiintyvät vasta 
myöhään ja ovat muukalaisia vieraan rahvaan keskuudessa.

Myöhemmän keskiajan käräjälaitos oli ulkopiirteiltään samanlainen 
kaikkialla maassamme. Sen päätunnnuksena olivat jokavuotiset talvi- eli 
laamanninkäräjät sekä niitä täydentävät kesäkäräjät, jonka lisäksi 
kihlak. tuomarien johdolla pidettiin paikallisia käräjiä parit 
vuodessa. Mutta yksityiskohdissa oli melkoinen ero lounaisten ja 
itäisten alueitten käräjäin välillä. Lounaassakin olivat linnanvoudin 
ja laamannin johtamat talvi- (ja kesä)käräjät keskuskäräjiä, joihin 
liittyi tärkeitä veronkantoja. Mutta vuoden muut käräjät olivat 
paikallisen kihlak. tuomarin johtamat, niinkuin näyttää pääasiallisesti 
oikeusasioita varten.

Toisin hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla. Siellä ei 
käräjälaitoksella ollut perusteena vanhempia paikallisia 
ruotsalaisperäisiä oikeustapoja, vaan koko käräjätoimi kehittyi 
erottamattomassa yhteydessä verotoimen kanssa, niin että
kaikki veronkantotilaisuudet olivat käräjiä, kaikki käräjät 
veronkantotilaisuuksia. Karjalan käräjiä pidettiin alusta alkaen 
verottajan muodostamissa veropitäjissä ja niiden neljänneksissä, ja 
luultavasti oli Hämeessäkin asianlaita ollut sama (neljänneskuntain 
ruokaruotsi).[669]

Sillä tavoin saattoivat suomalaisten alueitten heimokuntaiset olot 
oikeuselämän alalla edelleenkin jatkua Ruotsin lain ja oikeuden 
vallitessakin.

X. KINKERIT.

1. KINKEREJÄ MUISSA MAISSA.

Maanviljelijäin ja muiden alkutuottajain veroksi suorittamilla 
kulutustavaroilla, etupäässä ravintoon ja muonitukseen verojen 
kuuluvilla, oli mitä tärkein tehtävä keskiajan luonnonperäisessä 
talouselämässä, niin kuninkaan hovissa kuin yksityisen mahtimiehen 
kartanossa. Tällaisia veroja, joita vanhalla kotimaisella yleisnimellä 
kutsumme kinkereiksi, tavataan kaikissa keskiajan Europan maissa.

Samasta yleispätevästä syystä kinkerien historia kaikkialla on 
samantapainen. Kansain heimokunnallisella asteella ne syntyivät 
tilapäisinä ruoka- tai kestityslahjoina, mutta pian ne muuttuivat 
määrättyinä juhlina tai merkkiaikoina uudistuviksi säännöllisiksi 
"lahjaveroiksi" (lat. dona, Skandinaviassa giöf, skattgiafir). Hämärän 
alkuperänsä vuoksi tämäntapaisia veroja myöhemmin yleisesti kutsuttiin 
"vanhaksi tavaksi" (saks. Herkommen, engl. Customary Rents). Hiukan 
kehittyneemmissä oloissa havaitaan jo kahteen pääryhmään lajittuneita 
kinkereitä: toiset olivat matkaveroja eli "kestityksiä" (yökuntia), 
joilla kulkevia kuninkaita, heidän väkeään ja muita viranomaisia 
ravittiin ja ylläpidettiin, toiset olivat muonituksia, joita 
veronalaiset toivat verottajain linnoihin ja kartanoihin siellä 
käytettäviksi. Lukemattomat ovat tällaisten verojen muodot ja nimet, 
mutta niiden päämuodot ovat kaikkialla yksinkertaiset, keskiajan 
luonnontaloudellisia oloja vastaavat. Se oli suosittu muoto uusiakin 
tai tilapäisiä veroja otettaessa. Vihdoin enemmän kehittyneellä 
keskiajalla, valtio- ja talouselämän korkeammalle päästessä, koko 
kinkerilaitos alkoi hajota, joko siten että ne maaolojen muuttuessa 
hävisivät tai rahatalouden levitessä lunastettiin rahaverolla.

Tämäntapaisia veroja on muinoin käytetty frankkilaisessa
valtakunnassa, jossa myöskin laajassa mitassa esiintyi 
roomalaisperäisiä lähettiläs- ja virkamieskestityksiä, vanhassa Saksan 
valtakunnassa, anglosaksilaisessa Englannissa, Ranskassa ja 
Italiassa.[670]

Mitä erikseen Englantiin tulee, niin näkyy anglosaksilaisilla 
kuninkailla olleen oikeus jokavuotisiin kestityksiin maakunnissa,
mikä kestitys muuttui pysyväksi veroksi. Myöskin ylimyksillä ja 
kuninkaan virkamiehillä oli varhaisena anglosaksilaisena aikana 
kestitysoikeuksia. Yksityisoikeudellisellakin alalla oli tällainen 
kinkerijärjestelmä tavallinen siitä päättäen että "Domesday Book'issa" 
tavataan lukuisia yökunta-veroja. Muonitusverokin oli jo 
anglosaksilaisena aikana käytännössä "farmin" nimellisenä; farm (feorm, 
lat. firmæ) oli se elintarvemäärä, mikä tarvittiin veronsaajan talouden 
ylläpitämiseksi määrättynä aikana, yhtenä yökuntana tai viikkona tai 14 
yönä. Peräisin tämä verotapa Englannissa oli niiltä ajoin, jolloin 
saksilainen tai keltiläinen päällikkö kokosi ja kulutti tulonsa 
kiertäen paikasta toiseen nauttien kussakin paikassa määrätyn ajan 
majoitusta ja ylläpitoa.[671]

Vielä myöhään keskiaikaan tämäntapaiset verot – varsinkin farmin 
luontoiset – olivat yleisesti käytännössä Englannin kartano- ja 
luostarialueilla, vieläpä kuninkaankin taloudessa. Niihin kuuluivat 
esim. jouluksi maksettavat kanat, pääsiäislampaat, -karitsat ja -munat, 
paaston ajan kalat, Martinpäivän vilja. Pohjoisessa Englannissa 
tapaamme pohjoismaalaiselle tutunomaisia veroja, sellaisia kuin "seat 
malt", "scate haver", "reek hens" ("savulta" maksettavat, kanat) 
vieläpä suomalaiselle tutun "mitta" nimisen viljaveron[672] – tässä 
ollaankin keskiajan kansainvälisellä alalla.

Kiertokauden kuninkaankinkeristä Skandinavian maissa Lehmann antaa 
seuraavan eloisan kuvauksen:

"Pikkukuninkuuden" ajoista asti pohjoisgermanilaisella kuninkaalla on 
ollut oikeus kestitykseen matkoillansa. Aluksi tuskin kenestäkään 
muusta suurtilallisesta poiketen, ilman pysyviä linnoja, ilman pysyvää 
hovinpitoa, ilman kuninkaallisen virkamiehistön monihaaraista laitosta, 
suorittaa hän hallitusoikeuksiansa personallisesti matkustamalla 
maakunnissaan. Niin suuresti esiintyy tämä matkaaminen hänen 
hallitusvelvollisuuksiensa pääosana rauhan aikana, että yfirferth ja 
yfirsókn sanat ovat hallituksen nimityksinä. Matkustukset ovat 
tervetulleita alamaisille. Matkoilla kuningas valvoo voutejansa, 
ratkaisee, myöhemmin tuomitsee riitoja, neuvottelee talonpoikain kanssa 
heidän käräjillään, suorittaa arvattavasti uhreja (blót veizla) 
pakanuuden aikana, tekee alotteita uudistuksiin. Vastavuoroon häntä 
kestitsevät talonpojat, joiden alueella hän seurueineen oleskelee.

Kestitysvelvollisuus on yleinen alamaisvelvollisuus, jota luultavasti 
lajiteltiin maatilain suuruuden mukaan. –

Kestityksen laatu, aika ja määrä olivat sen ohessa vanhemman 
kansanoikeuden mukaan tarkoin määrätyt. Kaikista kolmesta Skandinavian 
valtakunnasta on meillä todistuksia, että kuningas kävi kestityksellä 
joka kolmas vuosi. Norjasta tiedämme, kuinka suuri hänen
seurueensa sai olla. Kaikkialla oli kestitys alkuperäisesti puhdas 
luontaissuoritus. –

Kestityksen edellytyksenä oli kaikkialla alkuperäisesti, että kuningas 
saapui personallisesti. Juuri sen vuoksi, että se oli korvaus 
hallitusvallan käyttämisestä, ei edusmiestä suvaittu.[673]

Lehmannin mukaan kuninkaankestitys kaikissa kolmessa Skandinavian 
maassa on ollut samantapainen kuin kristillisen ajan piispain 
kirkonvihkimyskestitykset.

Mitä erityisesti Ruotsiin tulee, on kuninkaalle suoritettava kinkeri 
(gingerd, gengärd) siellä ikivanhaa juurta. Maakuntalakien aikaan 
kinkereillä tarkoitettiin "elintarpeiden kokoamista kuninkaan 
nimismiehelle ja hänen tämän kokoamisen yhteydessä pitämiä 
kestejä".[674]

Tarkemmin katsoen Ruotsin kuninkaankinkerissä on havaittavissa vanhempi 
ja myöhempi muoto. Alkuaan kinkeriä suoritettiin määrätyssä tapauksessa 
kuninkaan läsnäollessa paikkakunnalla. Se oli siis kuninkaan 
omakohtaisesti käytettävä kestitys (gästning). Uplannin laissa on 
nimenomaan säädetty, että herrain, läänitysmiesten ja laamannien on 
itse huolehdittava elannostaan, milloin pitävät käräjiä. Ainoastaan 
Helsinglannin lain alueella oli kuninkaan sijasta kulkeva "konungsari" 
oikeutettu saamaan kestitystä (gengiard, veizla). Lisäksi on 
huomattava, että alkuperäinen Ruotsin kuninkaan kestitys sisälsi vain 
elatuksen, vaan ei majoitusta, sillä kuningas seuroineen piti majaa 
omissa kartanoissaan virkamiestensä luona, niinkuin jo Ynglinga-sadussa 
kerrotaan.

Myöhemmässä muodossa kinkeri sitävastoin jo oli pysyvä vuotuinen vero. 
Sellainen todennäköisesti on ollut Uplannin kinkeri, laissa mainittu 
karja- ja ruokavero, jota häradin tuli suorittaa 4 nautaa, kunkin 
kuuden talonpojan yhteisesti lammas sekä jokaisen talonpojan 4 parmasta 
heiniä sekä kanan; samaan ryhmään kuului myös viljavero (spanne mali,
1 panni ohria ja 1 panni maltaita).[675]

Kehittyneessä muodossa kuninkaankinkeri esiintyy nuor. Länsigöötanmaan 
laissa, minkä mukaan tämä vero oli määräaikana määrätylle virkamiehelle 
maksettava. Lakiin kuuluvassa liitteessä, joka on kirjoitettu muistoon 
vasta 1400-luvulla, mutta todennäköisesti sisältää itse lain aikaisia 
säännöksiä, annetaan hyvinkin tarkkoja tietoja laillisesta kinkeristä 
(laghagingærdh); m.m. oli sen kantamista varten asetettu erityinen 
virkamies, nimismies (næmdarmathr), jonka piirinä oli "skire". Kun 
vuotuinen lakimääräinen kinkeri täten näyttää Ruotsissa aikaisemmin 
kehittyneen Länsigöötanmaalla, on todennäköistä, että se verotustapa on 
saatu läheisiltä tanskalaisilta alueilta, missä se lienee kehittynyt 
aikaisemmin kuin muissa Skandinavian maissa.[676]

Vähitellen Ruotsissa ruvettiin ottamaan kinkeriveroja muitakin tarpeita 
varten. Etenkin näyttävät käräjäkestitykset jo vanhemmalla keskiajalla 
olleen tavallisia. 14. vuosisadalla tuli ylimääräisten kinkeriverojen 
(gärder, pålägg, impositiones) ottaminen tuiki tavalliseksi.

Kinkeriverot ja niiden tapaiset tilapäiset apuverot olivat vanhastaan 
maksettavat talollisluvun mukaan, siten että jokainen, jolla oli maata 
niin paljon, että häntä pidettiin talonpoikana, maksoi saman verran. 
Tällaisesta verotustavasta ei muinoin ollut suurempaa haittaa, koska 
silloisissa oloissa talojen tuotto yleensä oli yhtä suuri. Talojen 
ryhmittäminen "täysi-" ja "puoliverollisiin" näkyy kumminkin olleen jo 
varhain tavallista; siten saatettiin verokuormaa jonkin verran 
tasoittaa verollisten kesken.

Kinkeriverot olivat yleensä sen laatuisia veroja, että niitä saattoi 
suorittaa ainoastaan useampi talollinen yhdessä. Taloista senvuoksi 
muodostettiin määrätyn suuruisia ryhmiä eli verokuntia, joiden tuli 
suorittaa määrätty kinkeri. Veroa jakaessaan keskuudessaan saattoivat 
kinkerikunnan talolliset ottaa huomioon talojen erilaista maksukykyä, 
joka erilaisuus maanjakojen edistyessä tuli yhä suuremmaksi. Usein 
kuitenkin lienee jokainen talollinen joutunut maksamaan yhtä paljon, 
olipa hänen tilansa suuri tai pieni.

Säännöllisten, muuttumattomain verojen suorittamisessa kinkerikunnalla 
oli taipumus pysyä muuttumattomana. Verotuksen vakaantuessa kävi yhä 
vaikeammaksi muuttaa vanhoja verokuntia ja talolukuja. Jos alkuperäinen 
talo jakaantui, luettiin osat kuitenkin yhdeksi kokonaiseksi taloksi. 
Toisin sanoen, taloluvustakin tuli maaluku. Tällä tavoin Ruotsin 
"setting", joka alkuaan oli kinkerikunnan kuudennes s.o. talo, joka 
maksoi kuudenneksen kuuden talon yhteisesti suoritettavasta kinkeristä, 
vähitellen muuttui kiinteäksi veroyksiöksi; useimmiten setting 
melkoisesti poikkesi "taloluvusta", jonka mukaan uudempia kinkereitä 
suoritettiin.[677]

Kinkerilaitos on ollut käytännössä keskiajalla ja vielä kauemminkin 
myöskin itäisessä naapurimaassamme. Veroja vanhan Kiovan vallan 
alueella kannettiin kahdella tavalla: joko toivat alamaiset veronsa 
Kiovaan tai matkusti ruhtinas itse sitä keräämässä heimoilta. 
Jälkimäisellä veronkantotavalla oli nimenä "poljudje" s.o.
"kansassa kulkeminen". On säilynyt Bysantin keisarin Konstantinos 
Porfyrogennetoon 10. vuosisadan puolivälissä laatima kuvaus tällaisesta 
venäläisen ruhtinaan poljudjesta. Ruhtinas läksi Kiovasta liikkeelle 
marraskuun alussa "koko Rusin kanssa" s.o. saattojoukkoineen, kulki 
veroa kantamassa severjanien, drevljanien, krivitshien ja muitten 
Rusille veroa maksavain slaavilaisheimojen luona ja vietti tällä 
matkallaan koko talven.[678]

Tässä näemme muinaisaikaisen verokiertueen alkuisessa muodossaan. 
Varmaankaan ei veronkokoaminen ollut Kiovan ruhtinaan kiertomatkan 
ainoa tarkoitus, vaan ruhtinas elätti väkensä ja suoritti 
hallitustehtävänsä tällä yksinkertaisella tavalla.

2. KUNINKAANKINKERI SUOMESSA.

Jo varhaisemman keskiajan asiakirjoissa mainitaan Suomessa muutamia 
veroja, jotka ilmeisesti ovat luettavat pysyvään vuotuiseen, linnaan 
maksettavaan kuninkaankinkeriin.

Kirjeessään v:lta 1320 Maunu kuningas pyytää Suomen (Turun linnan) 
päällikköä lähettämään Tukholmaan ruisveron.[679] Eräästä asiakirjasta 
v:lta 1334 taas saadaan tietää, että Hämeessä siihen aikaan oli 
kultakin koukulta maksettava ja vietävä linnaan heiniä.[680] 
Välipuheessa, jolla Maunu kuningas v. 1340 luovutti Dan Niilonpojalle
4 vuodeksi Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, luetellaan Suomesta ja 
Ahvenanmaalta kuninkaalle tulevain verojen joukossa voi, karja ja 
kuninkaan karpio.[681]

Verokappaleet, joita näissä asiakirjoissa mainitaan, ovat samanlaisia 
ruoka- ja muonaveroja, jotka Ruotsissa kuuluivat vanhimpaan 
kuninkaankinkeriin. Vv. 1320 ja 1340 mainittuja veroja sanotaan 
nimenomaan kuninkaalle kuuluviksi ja kuninkaalle lähetettäviksi; Hämeen 
heinätkin olivat linnaan vietävät. Tämä kaikki varmentaa sitä 
mielipidettä, että puheenaolevat Suomen verot ovat kuuluneet 
kuninkaankinkeriin, joka oli linnaan vietävä.

Tämä kinkeri näyttää alkuaan olleen samantapainen kaikkialla maassa ja 
pysyneen muuttumattomana läpi keskiajan; vielä uuden ajan alussa 
suoritettiin Hämeessä linnaan kultakin koukulta 1 kuorma "veroheiniä" 
(skattehö)[682] ja samaan aikaan oli kunkin Vehkalahden talonpojan 
vietävä Viipuriin linnaan 1 kuorma "veroheiniä".[683]

Kuninkaalle suoritettavan rahaveron kanssa, jota myöskin mainitaan v:n 
1340 asiakirjassa, tämä kuninkaankinkeri muodosti pysyvän veron, jota 
uudenajan alussa kutsuttiin pääveroksi. Mutta jo vanhemmalla 
keskiajalla tapahtui pääveron veroesineissä muutoksia, niin että 
toisinaan rahaveroakin maksettiin kinkerillä (naudalla), toisinaan 
päinvastoin kinkeriä suoritettiin rahassa. Siitä varmaan osittain 
johtui se ero, joka on havaittavissa eri maakuntain pääverossa
uuden ajan alussa, rannikkomaakunnissa kun maksettiin raskaita 
rahaveroja, jotka sisämaassa olivat paljoa vähemmät, Savossa varsin 
tuntemattomatkin.

1300-luvulla esiintyvät maassamme ylimääräiset kinkerit, joita 
nähtävästi kannettiin tavallisen kuninkaankinkerin tapaan. Niinpä on 
yleinen yhtäläisyys ilmeinen v. 1387 Jaakko Djeknille luovutetun 
apukinkerin ja Eerik Pommerilaisen tiliotteissa v. 1413 mainitun 
Ahvenanmaan vakinaisen ruoka- ja karjaveron välillä, kuten lähemmin 
näkyy seuraavasta:[684]

    V:n 1387 apukinkeri     V:n 1413 vero Ahvenanmaalla
         "savulta":              "talonpojalta":

    I panni maltaita             2 pannia maltaita
    1   "   rukiita              2   "    rukiita
    1   "   kauroja              2   "    ohria

    1 kana                       1 leiv. voita
    I kuorma heiniä              1   "   kaloja
    1   "    halkoja            1/2  "   silavaa
   1/2 markkaa rahaa            1/2 karitsaa
                                
   "20 savulta":                 8 talonpojalta (nautakunnalta)
   1 nauta                       1 nauta
   2 lammasta                    2 lammasta
   1 leiv. voita                 1 hanhi
   2 leiv. silavaa

Näissä veroluetteloissa ilmenevä erilaisuus johtuu osittain 
paikallisista omituisuuksista. Ahvenanmaalla maksettiin kaurain sijaan 
ohria, koska kauraa ei Ahvenanmaalla viljelty. Hanhien suorittaminen 
veroksi oli uuden ajan alussa yksinomaan Ahvenanmaahan ja Suomen 
lounaiseen ruotsalaiseen alueeseen rajoittuva tapa. Niiden ja kalain 
puuttuminen 1387 v:n listasta osoittanee, että tämä lista on kuulunut 
Suomen mantereen seutuihin, lähinnä kaiketi Turun linnalääniin. 
Huomioon ottaen nämä paikalliset eroavaisuudet käypi luettelojen 
yhtäläisyys ja vanhimpain kinkerien laatu yhä selvemmäksi.

Emme tiedä, tuliko v:n 1387 apukinkeri pysyväksi, vai jäikö se 
tilapäiseksi apuveroksi. Kuinka lieneekään, ylimääräisten kinkerien 
maksaminen näyttää jo 1300-luvun loppupuolella, ja vielä enemmän 
seuraavan sataluvun alkupuolella olleen yleinen vaiva maassamme. Tähän 
kuuluviin oloihin luo valoa Eerik Pommerilaisen v. 1419 Turun läänin 
asukkaiden valitusten johdosta antama kirje, jossa lausutaan:[685]

"Samoin tahdomme, ettei heille (talonpojille) panna mitään kinkeriä, 
kyyditystä tai kestitystä, paitsi kun niin on, että me eli rakas 
puolisomme Filippa itse olemme siellä maassa, eli meidän erityiset 
kirjeet siitä käyvät; mutta kun voutimme ratsastaa veroamme kokoamassa, 
että hän silloin niin ratsastaa ja toimittaa, ettei siitä koidu 
rahvaalle rasitusta ja vahinkoa."

Tässä kirjeessä ei ole puhe vanhasta kuninkaankinkeristä, joka 
tietenkään ei enään ollut silloin tällöin maksettava, vaan pysyvä vero. 
Kysymys on jostakin uudesta kinkeristä, jota oli ruvettu vaatimaan 
entisen veron lisäksi. Kirjeen sanoista päättäen oli laki tai 
perintötapa Suomessa sellainen, että tätä uutta kinkeriä oli maksettava 
ainoastaan kuninkaalle, ja vain silloin kuin hän itse oli käymässä 
maassa tai erityisesti sitä vaati. Muinaisen kuninkaankinkerin alkuperä 
oli unohtunut ja uusi kuninkaankinkeri alkanut kehittyä.

Mutta voudit ja muut herrat rikkoivat jo tätäkin sääntöä. Hekin olivat 
ruvenneet vaatimaan itselleen kinkerejä ja kyytejä, pääasiallisesti 
kaiketi käräjätilaisuuksissa. Tätä kasvavaa käräjäkinkeriä 
(nimismiesveroa) vastaan oli 1419 v:n kirje tähdätty, sitä vastaan se 
koetti talonpoikia suojella.

Saamme kuitenkin nähdä, että tämä suojelu jäi tehottomaksi.

Tähän lyhyeen esitykseen kuninkaankinkerin yleisestä kehityksestä 
Suomessa liitettäköön muutamia paikallisia piirteitä kinkeriveroista 
uuden ajan alussa, jolloin vielä keskiajan tavat tässä kohden näyttävät 
olleen vallalla.

Varsinais-Suomessa tavataan hyvin selviä jälkiä vanhasta 
kuninkaankinkeristä. Bolien mukaan suoritettiin ja oli Turun linnaan 
vietävä:

    1 lehmä
    2 lammasta
    2 karitsa
    2-6 kanaa

sekä Paraisissa ja Kemiössä lisäksi kultakin bolilta:

    i hanhi
    1 jänis

Muu osa V.-Suomen alkuperäistä kinkeriä tavataan uuden ajan alussa 
savuluvun mukaan suoritettavassa pääverossa, johon kuului verorahain 
lisäksi:

    1 panni rukiita
    1   " maltaita
    1 leiv. voita, sekä
    heiniä (eri määriä eri seuduilta).

Näitä veroja katsottiin pysyväksi kruununveroksi kuten niistä
käytetyt nimitykset "verolehmä", "veroruis" y.m. osoittavat. Vero 
(skatte)-liitettä käytetään kaikista muista mainituista 
verokappaleista, paitsi karitsoista ja jäniksistä; niitä kutsutaan 
"lahjakaritsoiksi" ja "lahjajäniksiksi", ja ne kuuluvat jo siitäkin 
päättäen toiseen veroryhmään (ks. päälukua "Lahjaverot").

Edellisestä näkyy, että V.-Suomen pääveroon uuden ajan alussa sisältyi 
melkein muuttamatta 1387 v:n verolista. Onpa mahdollisesti tässä 
myöhäisessä pääverossa sitäkin aikaisempain olojen muistoja. V:n 1387 
säännön verot otettiin "savun" ja 20-savuisen verokunnan perusteella. 
Mutta Hirviluodon saarella (Räntamäkeä), Piikkiössä, Rymättylässä 
suoritettiin heinäveron korvaus, Paimiossa, Kemiössä ja Paraisissa itse 
heinävero "kokoverojen" perusteella, viimemainitussa pitäjässä 8 
kokoveron yhdistelmän perusteella, mikä saattaa ajattelemaan, että 
kokovero- tai miesluku on laajemminkin ollut käytännössä heinäveron ja 
varmaan muittenkin näiden verojen maksamisessa. Siihen viittaa sekin 
seikka, että bolittain suoritettava karjavero pohjoisimmassa
V.-Suomessa koottiin täysiverojen mukaan.[686]

Tästä tulemme siihen loppupäätelmään, että puheenaolevan veron 
maksuyksiönä on ennen v:n 1387 sääntöä käytetty kokoveroa tai että 
mainitussa säännössä käytetty nimitys "savu" ei ole muuta kuin toinen 
nimitys muinaiselle täysiverolle. V.-Suomen vanha kuninkaankinkeri 
tulee näin yhä enemmän Ahvenanmaan ja Ruotsin alkuperäisen 
kuninkaankinkerin kaltaiseksi.

Raaseporin läänissä maksettiin uuden ajan alussa neljänlaista 
kinkeriveroa, nim. veroviljaa ja -voita, bol-veroa, bol-kestitystä ja 
nimismiesveroa. Näistä kolme ensimäistä kuuluvat nyt käsiteltävään 
asiaan.[687]

(1) Kultakin veromarkalta maksettiin tässä läänissä linnaan seuraava 
ruokavero:

    11 vakkaa "verorukiita"
    11   "    "veromaltaita"
    11   "    "verokauroja"
     7 naul. verovoita
     6 äyriä 8 penn. rahaa

Verokappaleet ja niiden nimitykset ovat samat kuin V.-Suomessa ja ovat 
pidettävät vanhan kuninkaankinkerin osana.

(2) Kinkerin toinen osa, joka pääasiallisesti sisälsi karjaveron, 
suoritettiin kultakin 20 veromarkkaa käsittävältä bolilta seuraavasti:

     1 lehmä (ynnä "naudanparannusmaltaita")
     2 lammasta
     1 karitsa
     1 hanhi
     7 kanaa
    40 munaa
     1 leiv. 7 naul. kapakalaa
    14 naul. humaloita
     4 kuormaa heiniä
     (sekä joukko rakennus- ja tarveaineita)

Lehmästä ja lampaista käytetyt nimitykset "verolehmä" ja "verolampaat" 
ovat vanhan kuninkaankinkerin tunnuksia. Yhtäläisyys V.-Suomen 
karjaveron ja 1387 v:n säännön kanssa on muutenkin silmään pistävä.

(3) Paitsi yllämainittua kinkerikarjaa maksettiin boleittain vielä 
toinenkin kinkeri, "bol-kestitys" (bolgestning). Se oli melkoista 
huokeampi kuin karjavero ja verokappaleisiinsa sekä muihinkin 
seikkoihin nähden karjaverosta poikkeava. Mutta kun se ilmeisesti oli 
paikalliskinkeri, alkuaan paikalla nautittavaksi määrätty ruokavero, 
jota muualla vastaa "ruokaruotsi", on sen lähempi esittäminen lykättävä 
viimemainittua veroa koskevan esityksen yhteyteen.

Myöskin Porvoon läänissä tavataan sangen säännöllinen kinkerivero, 
johon kuului:[686]

(1) aikaisemmin vanhan "miesluvun", sittemmin tarkemmin määrätyn 
"veromarkan" eli "kokoveron" mukaan maksettavat "heinärahat";

(2) kokoveron mukaan maksettava kinkeri, nim.:

      16 vakkaa (myöh. 1 panni) rukiita
      16   "           "        maltaita
      16   "           "        kauroja
      16 naul. (myöh. 1 leiv.) voita
       5 1/2 killinkiä silavarahoja
      10 kpl munia
      (sekä lisäksi rakennusaineita)

(3) kymmenestä kokoverosta muodostetun nautakunnan suoritettava 
karjavero:

       1 lehmä
       2 lammasta.

Siis tutut tavarat vanhoissa tunnetuissa määrissään.

Viipurin läänissäkään ei vanha kinkerivero suurin poikkea läntisillä 
alueilla yleisestä muodosta.[689] Vero suoritettiin täälläkin osittain 
kokoveron, osittain nautakunnan mukaan. Täysiverolta meni:

    1 panni rukiita
    1   "   maltaita
    1   "   kauroja
    2 kuormaa heiniä
    1 kana (tai 6 pennink. kanarahoja)
    voita niittyjen mukaan.

Poikkeuksia näiden eräin määrissä oli paljonkin, mutta runko oli 
kaikkialla sama.

Säännöllisempi oli koko linnaläänissä nautakunnittain maksettu 
karjavero, johon kuului:

    1 lehmä (lisäksi "naudanparannuslampaita")
    2 lammasta
    2 sivua silavaa
    1 leiv. voita ("nautavoita")

Näitä nautoja ja lampaita täälläkin kutsuttiin "veronaudoiksi" ja 
"verolampaiksi". Tärkeä on Karjalassa esiintyvä verojen jako talvi- ja 
kesäveroon. Talviveroon kuului etupäässä raskaita tavaroita: 
edellämainituista verokappaleista vilja, heinät, silava. Kesäveroon 
kuuluivat rahamaksut ja karja; siitä päättäen lienee kinkerikarja 
elävänä kuljetettu linnaan.[690]

Hämeessä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle näköjään sangen sekavaa 
neljänneskuntaveroa, jossa esiintyy päälle 30 erinimistä veroerää. Tämä 
moninaisuus johtuu suureksi osaksi siitä, että verokappaleita on 
käytetty vaihtoehtoisesti s.o. vero maksettu jollakin toisella 
verokappaleella kuin alkuansa; tämäntapaisia vaihtoveroja ovat jo 
nimistään päättäen erät sellaiset kuin "ohria tynnörikalain edestä", 
"ohria neljännesmiehenkalain edestä", "humaloita kirvesmiesten ja 
savityön edestä", "haukia tiilihalkojen edestä", j.n.e. Toinen syy 
Hämeen neljänneskuntaveron kirjavuuteen on se, että siihen on 
yhdistetty useita rakennus- ja tarveaineita sekä lahjaveroja, jotka 
eivät kuulu tutkittavana olevaan kinkeriveroon. Se, mikä täten jää 
jäljelle, on kinkerivero, joka on kokoonpantu meille jo tunnetuista 
osista.

Niinpä tapaamme tässä verossa ryhmän, jossa esiintyy muutanna
"vero"-liitteisiä eriä. Niistä ensi sijassa mainittakoon veroheinät, 
joita maksettiin koukulta 1 kuorma. Nämä heinät oli vietävä linnaan, 
niitä siitä syystä joskus kutsutaankin "linnanheiniksi".[691] Tämä vero 
on ilmeisesti sama; jota jo v. 1334 Hämeessä maksettiin.

Toisia kinkerikappaleita olivat seuraavat neljänneskunnittain 
maksettavat erät:

      3 kupoa "vero-olkia"
      2 (Lounais-Hämeessä 8) leiv. "verohumaloita"
      1 tynn. "vero-tynnörikaloja"
      6 kpl "verokanoja"
    100 kpl "veromunia"

Kuten näkyy on tähän ryhmään koottu vain sellaisia verokappaleita, 
joiden nimityksissä verokirjoissa on tuo vanhaa, pysyvää kuninkaan 
veroa merkitsevä "vero"-liite. Tällä perusteella voidaan nämä 
hämäläiset kinkerikappaleet rinnastaa muitten seutujen 
kuninkaankinkerin kanssa.

Kun muutamia näistä veroeristä, kuten "vero-oljet" Ylisessä ja 
Sääksmäen kihlakunnassa ja vero-tynnörikalat Hattulan kihlakunnassa, 
maksettiin koukun perusteella, on otaksuttavaa, että näitä veroja 
yleisemminkin on maksettu tuon vanhan veroyksiön perusteella.

Kokonaiseksi kuninkaankinkeriksi yllämainitut verokappaleet kumminkin 
ovat liian vähäpätöiset, ja luultavaa onkin, että pääosa 
kuninkaankinkeristä on vielä poissa, on etsittävä siitä 
neljännesmiehenverosta (bolmansränta), joka varsinaisena runkona 
sisältyi Hämeen neljänneskuntaveroon uuden ajan alussa. Tähän 
neljännesmiehenveroon kuului:

    neljännesmiehen heiniä (i kuorma koukulta)
    3 kupoa olkia (suurimmassa osassa lääniä koukulta)
    1 punta "neljännesmiehen rukiita"
    2 puntaa        "        ohria
    2   "           "        kauroja
    1 leiv.         "        voita
    2-4 leiv.       "        humaloita
    1 reki ("släde")"        kaloja
    1 leiv.         "        talia (vaihtoeht. 200 kynttilää)
    2 kpl           "        lehmää
    6  "            "        lampaita

Kun tämä selväpiirteinen vero esiintyy melkein poikkeuksettomana yli 
koko Hämeen läänin, niin on se omiaan antamaan meille sen käsityksen, 
että kyseessä on koko maakunnan kanssa yhdenaikaisesti sovittu ja siitä 
päättäen sangen vanha kinkerivero.

Kuitenkin on Hämeen verokirjain esittämässä "neljännesmiehenverossa" 
ilmeisesti pantu yhteen kaksi eri kinkeriä tai kahden kinkeriveron 
osia. "Neljännesmiehenveronkin" kappaleista nähdään joskus käytettävän 
"vero"-liitettä ("verorukiita", "vero-ohria", "verovoita").[692] Useat 
neljänneskuntaveron erät esiintyvät kahdesti tai kaksin kerroin. Siten 
on laita heinäin, joita sekä "veroheinäin" että "neljännesmiehen 
heinäin" nimellä maksettiin linnaan. Nimestä päättäen ne ovat eri 
veroja ja niin huomaamme asianlaidan alkuansa olleen. Jälkimäiset 
heinät kuuluivat "ruokaruotsiin" s.o. paikalliseen kinkeriin. Niinikään 
tiedetään kauroja ja lihaa ennen maksetuksi neljännesmiehelle 
kestitystä varten.[693] Lampaitten lukuun lienee laskettu myöskin 
"naudanparannuslampaat", jotka maksettiin verolehmän arvon 
lisäämiseksi. Tästä syystä neljännesmiehen karjavero Hämeessä onkin 
kahta (lampaisiin nähden kolme) vertaa suurempi kuin kuninkaankinkeri 
muualla. Edellisen perusteella voimme katsoa todennäköiseksi, että 
Hämeen neljännesmiehenveroon on sulanut yhteen osia vanhasta linnaan 
vietävästä kuninkaankinkeristä ja paikallisesta "ruokaruotsista".

Satakunnan kinkeriverossa tavataan erillisenä verokappaleena 
veroheinät, joita oli maksettava 1 "kinkerikuorma" kultakin koukulta 
tai savulta. Ala-Satakunnassa maksettiin tämä vero, jolla oli nimenä 
kinkeriheinät (gingersds höö), Kokemäen kartanoon. Myöskin
Ylä-Satakunnassa oli nimitys "kinkeriheinät" käytännössä, mutta täällä 
vero tavallisesti lunastettiin rahalla.[694] Perusteeltaan, määrältään 
ja tarkoitukseltaan tämä vero täydellisesti vastaa Hämeen "veroheiniä" 
ja lieneekin alkuperin niiden kanssa sama vero.

1540- ja 1550-luvuilla Satakunnassa sen lisäksi esiintyy erityinen 
kinkeri (gingärd) niminen vero, joka suoritettiin osittain koukun
(Ala-Satakunnassa savun), osittain kolmanneskuntain (neljänneskuntain) 
mukaan.[695] Koukun tai savun mukaan maksettiin kaikkialta 
Satakunnasta:

    1/6 pannia kinkerirukiita
    1/3   "       "   ohria
    1/3   "       "   kauroja
     2  naulaa    "   voita
     2    "       "   silavaa
     4    "       "   lihaa
     4    "       "   haukia
     8 kpl        "   kynttilöitä

Kolmanneksen (neljänneksen) mukaan taas oli suoritettava:

        1/2 pannia kinkeripapuja
         1  leiv.     "   suoloja
         2  kpl       "   jäniksiä,

    minkä lisäksi Ala-Satakunnassa tuli:

       1-3 leiv. kinkerilohta
       1-3   "      "   siikaa

    sekä myöhemmin kaikkialta Satakunnassa:

         2 kpl oluttynnöriä (ekeölträ)
         3  "  kansitynnöriä (spilträ)

Nimestään ja eristään päättäen sekä kun vero esiintyi samanlaatuisena 
yli koko maakunnan, ei ole epäilystä, etteikö tässäkin ole edessämme 
ikivanha kinkeri. Sillä näyttää kuitenkin tässä maakunnassa olleen 
muitten maakuntain oloista poikkeavat vaiheet.

V:n 1531 aikoina Satakunnan kinkeri esiintyy "laamanninkinkerin" 
nimellä.[696] Se ei kuitenkaan voi olla alkuperäinen laamanninkinkeri, 
koska erityinen laamanninpalkkaus Suomessa on kehittynyt vasta 
myöhemmällä keskiajalla. Ei se myöskään voi olla käräjäkestitys 
(nimismiehenvero), koska Satakunnassa nimismiehenvero esiintyy erikseen 
tämän veron rinnalla. Jääpi niin ollen jäljelle vain se selitys, että 
puheena oleva kinkeri v:n 1531 aikana on ollut laamannille luovutettu 
eli läänitetty kuninkaankinkeri tai ruokaruotsi.

Oli kuinka oli, niin esiintyy Satakunnan kinkeri uuden ajan alussa 
vaillinaisemmassa muodossa kuin niissä Suomen osissa, joita edellä 
olemme käsitelleet. Kinkeri on huomattavan pieni, ja siitä puuttuvat 
lehmä ja lampaat, joita jo olemme tottuneet pitämään tämän veron 
säännöllisimpinä tuntimina. Tämä oudostuttava seikka näyttää voivan 
saada selityksensä siitä, että Satakunnassa uuden ajan alussa (ennen v. 
1545) suurin osa pysyviä kruunulle meneviä veroja suoritettiin 
rahaverona, jolloin kuninkaankinkerikin, joka oli pysyvän veron 
tärkeimpiä osia, joutui muutoksen alaiseksi. Sellainen muutos oli 
mahdollinen ja kruunun haluama varmaan siitä syystä, ettei Satakunnassa 
ollut sellaista suurelle miehistölle varustettua varsinaista linnaa, 
joka vaati suurien ruoka- ja muonavarain keräämistä; Kokemäenkartanon 
tarpeet näkyvät jo keskiajalla tulleen tyydytetyiksi lähiseutujen 
veronalaisten luonnossa suorittamilla töillä ja kinkeritavaroilla. 
Ainoastaan paikallinen ruokaruotsikestitys pysyi luonnossa 
suoritettavana sentähden ettei se ollut kruunun varsinaisiin tuloihin 
kuuluva, vaan kruununväen kiertomatkoilla nautittava vero. On senvuoksi 
hyvin mahdollista, että Satakunnan laamanninkinkeri on ollut 
laamannille läänitetty ruokaruotsi.

Savolaisetkin suorittivat linnaansa kinkeriä.[697] Siihen kuuluivat 
ennen kaikkea veroheinät, joita oli maksettava linnaan kultakin koko 
verolta 1 parmas (= 1/4 kuormaa). Tämä Hämeen veroheinäin kaltainen 
vero on varmaan kuulunut vanhaan kuninkaankinkeriin.

Alkuperäiseen kuninkaankinkeriin saattavat kuulua ne verokappaleet, 
joita neljänneskuntamiehet maksoivat Savonlinnaan. Lista, vaikka siitä 
lyhennämmekin kinkeriin kuulumattomia eriä, on kylläkin sisällysrikas:

    2 pannia rukiita
    1 punta ohria
    2 puntaa kauroja 1 punta voita
    1/2-1 1/2 leiv. humaloita
    1 leiv. suoloja
    2  "    lihaa
    2 kpl karitsoja
    1 leiv. haukia
    1 1/4-2 tynn. suolakalaa
    12 kpl kanoja
    12  "  jäniksiä
    25  "  lintuja
    100-120 kpl munia
    90-100   "  kynttilöitä

Näillä verokappaleilla on verokirjoissa nimensä toisilla 
neljänneskuntamiehestä, toisilla kinkeristä.[698] Yhteisenä nimenä koko 
tällä veroryhmällä oli myös ruokaruotsi.[699] Kun myöskin 
veroheinillä oli ruokaruotsin toisintonimi, niin luulisi sen olevan 
jonkun linnaan vaaditun paikallisen ruokaruotsikestityksen. Sellaisesta 
ei kuitenkaan saata olla puhe, sillä linnaan maksettavan 
neljänneskuntamiehen veron lisäksi olivat myöskin paikalliset 
ruokaruotsit Savossa suuressa voimassa. Asia näyttää olleen sellainen, 
että Savossa kutsuttiin sekä linnaan vietävää että paikallista kinkeriä 
ruokaruotsiksi.

Tässä maakunnassa olikin käytännössä hyvin alkuinen kinkerijärjestelmä, 
josta kaikki kinkerit olivat lähtöisin. Kinkerien yhteisenä juurena 
Savossa näet oli neljänneskuntamiesten veropiireistään nostama vero, 
johon kuuluivat seuraavat kappaleet:

    1 1/2-2 pannia ohria
    1 panni kauroja
    1-2 leiv. voita
    1    "    humaloita
    1/2  "    tuoretta kalaa
    1/2 kpl jäniksiä
    1 teeri
    6 kpl munia
    1/2 parmasta heiniä

Tästä verosta neljännysmies suoritti – näkyy siitä riittäneenkin 
tavaraa – osan linnaan ja osan nimismiehelle ja osan kulutti omain 
monien kestitystensä kustannuksiin. Linnaan suoritettavaa osaa 
sanottiin myös neljännysmiehen sopimukseksi (stadga), jolla vanhalla 
veronimityksellä ilmaistiin myöskin nimismiesverosta kruunulle tulevaa 
osaa ja yleensä sellaisia veroja, joissa saaja vain peri sovitun osansa 
rahassa tai määrätyissä verokappaleissa, mutta ei ollut tekemisissä 
veron perusteiden ja kantamisen kanssa. Sangen mahdollista on, että 
tätä alkuista menettelytapaa on noudatettu myöskin Viipurin läänissä ja 
Hämeessä. Eri kinkerien yhteen sulautuminen Hämeessä ja koko 
neljännesmieslaitos tulisi täten entistä enemmän valaistuksi.

Savon neljänneskuntamiehen verossa ei esiinny elävää karjaa. Ehkäpä oli 
karjasta puute tässä kaskiviljelyksen maassa tai oli järvien vuoksi 
vaikea kuljettaa karjaa linnaan. Puute korvattiin osittain lihalla, 
osittain kaloilla.

Yli koko Suomen on keskiaikana maksettu kuninkaankinkeriä eli 
linnakinkeriä. Se esiintyy niin aikaisin, se on niin Ruotsin 
kuninkaankinkerin tapainen, niin yleinen ja yhdenmukainen, että sitä on 
pidettävä ensimäisinä valloittajan täällä ottamina varsinaisina 
kuninkaan- tai kruununveroina.

Kinkerin alkuperäisenä tarkoituksena oli kuninkaan ja hänen väkensä 
ylläpitäminen. Sitä varten vero oli toimitettava kuninkaan linnoihin ja 
kartanoihin, mutta koska kuningas oli Ruotsissa, niin tähän veroon 
kuuluvia ruokatavaroita 1300-luvun alkupuolella ja varmaan 
aikaisemminkin lähetettiin kuninkaalle Ruotsiin. Keskiajan 
loppupuolella ja vielä myöhemmin on kinkeritavarain toimittaminen 
Ruotsiin tärkeimpiä kuninkaan ja Suomen voutien välisiä asioita. 
Melkoinen osa kinkeriveroja kumminkin kului kuninkaan linnain väen, 
ratsujen ja karjan ylläpitämiseen.

Linnakinkeriin kuului kaksi ryhmää verokappaleita, nim. varsinaiset 
ruoka- ja rehutavarat ja elävä karja. Karja suoritettiin yhteisesti 
määrätyiltä verokunnilta ja samalla tavoin muutkin kinkeriverot 
maksettiin. Veroperusteena käytettiin kaikkialla aikuiseen tapaan 
vanhaa talo- eli mieslukua tai sitä vastaavaa koukku-yksiötä. Veron 
kanto ja toimittaminen linnaan oli kokonaan jätetty verokuntain itsensä 
ja niiden veronkantomiesten ("lukumiesten", neljänneskuntamiesten) 
huoleksi. Sisämaan suomalaisilla alueilla on jälkiä hyvin 
alkuperäisestä verokuntain kinkeritoiminnasta.

Keskiajan kuluessa kinkerioloissa tapahtui suuria muutoksia. Uuden ajan 
alussa olivat tuotto-olot jo niin muuttuneet ja talouselämä siksi 
edistynyt, että alkuperäisiä kinkeritavaroita yleisesti vaihdettiin 
toisiin ja lunastettiin rahalla. Verottajalle ei enään ollut tärkeä 
saada määrätty tavara, vaan määrätty arvo. Myöskään ei kinkerejä enään 
käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, vaan niitä läänitettiin, 
käytettiin virkamiesten palkkoihin ja jos johonkin.

3. RUOKARUOTSI.

Keskiajan kinkeriverot voidaan historiallisesti jakaa kahteen suureen 
ryhmään siten että toiseen luetaan ne verot, jotka olivat vietävät ja 
suoritettavat linnoihin, kuninkaan ja kruunun tarpeiksi (varsinaiset 
kinkerit), toiseen taas ne verot, joita hallitusherrat miehineen 
kiertoretkillään itse saapuivat ottamaan ja tavallisesti myöskin 
paikalla nauttimaan (kestitykset).

Edelliseen, keskittyneeseen kinkerijärjestelmään kuului kuninkaan- eli 
linnakinkeri, jälkimäiseen eli paikallisiin kinkereihin taas 
"nimismiesvero" ja "ruokaruotsi".

Ruokaruotsilla tarkoitettiin keskiaikana pääasiallisesti linnaväen ja 
sen hevosten ylläpitämistä niiden kiertoretkillä. Nimismiesveron 
erityisenä tarkoituksena oli käräjälaitoksen ylläpitäminen. Nämä 
paikalliset kinkerit olivat toisistaan niin suuresti eroavia, että on 
syytä niitä käsitellä erikseen.

Käymme nyt etupäässä uuden ajan alulta säilyneitten verokirjain 
perusteella tarkastamaan ruokaruotsin esiintymistä Suomen eri 
maakunnissa.[700]

Varsinais-Suomen ruokaruotsista ei ole suoranaisia tietoja. V:n 1538 
tileissä mainittu erä "rahaa syyssyötön edestä" on kumminkin varma 
merkki siitä, että ruokaruotsilla on sielläkin päin muinoin 
kuljettu.[701] Luultavasti on ruokaruotsi tässä maakunnassa sulautunut 
nimismiesveroon.

Raaseporin läänissä suoritettiin uuden ajan alussa erityistä 
verokuntakestitystä (bolgestning). Kun tämän kestityksen ohella 
läntisellä Uudellamaalla samaan aikaan maksettiin "verokuntaveroksi" 
(bolskatt) kutsuttua, ilmeisesti linnakinkeriä edustavaa kinkeriä sekä 
nimismiesveroa, on syytä pitää bolkestitystä vanhana ruokaruotsina, 
jota alkuaan on suoritettu linnaväen kiertomatkoilla.

Verokuntakestitystä maksettiin kustakin verokunnasta seuraavat erät:

     1 panni rukiita
     2 pannia maltaita
     3 " kauroja
    1/2 leiv. voita
    1/2   "   silavaa
    1/2   "   kuivaa lihaa
     1 lammas
     1 talvikuorma heiniä

Kokoonpano on tavallisen kinkerin ja osoittaa tämän veron tarkoituksena 
olleen sekä miesten että hevosten ylläpidon.

Tämä vero oli alkuaan yökunnittain nautittava. V. 1537 oli laamanni 
Eerik Flemingille läänitetty Raaseporin läänin bol-kestitys, 1 yökunta 
kussakin bolissa.[702] Mitä siihen tulee, että tähän kestitykseen 
näyttää kuuluneen vain yhden yön majoitus kussakin bolissa, niin on 
huomattava, että läänin verraten vähäisellä alueella oli 97 1/2 
kestitysvelvollista bolia, joten niiden yhteenlaskettu kestitysaika 
tämän mukaan teki jo päälle 3 kuukautta (lisäksi tuli vielä läänin 
nimismieskestitys 48 yötä eli päälle 1 1/2 kuukautta). Kunkin 
verokunnan suoritettavan kestityksen vähäisyys osoittanee sitä, että 
kestityksen nauttijoita on ollut vähän tai että kestitystä on käyty 
nauttimassa vähin joukoin.

Uuden ajan alussa Raaseporin verokuntakestitys jo oli muutettu linnaan 
maksettavaksi veroksi.

Satakunnan ruokaruotsista ovat tiedot niukat. On kyllä suoranaisia 
tietoja siitä, että Satakunnassa on neljännesmiehillä ollut 
kestityksiä, vaan ei siitä, kelle nämä kestitykset kuuluivat ja miten 
ne olivat järjestetyt.[703]

Kuten jo on mainittu, näyttää luultavalta, että Satakunnan "kinkeri" 
eli "laamanninkinkeri" on vanha ruokaruotsi, joka tilapäisesti on ollut 
läänitetty laamannille. Läänittäminen laamannille on huomattava, sillä 
juuri ruokaruotsia vastaava kestitys oli Raaseporinkin läänissä
1530-luvulla läänitetty laamannille ja samoin oli v:n 1530 aikoina 
Hämeessä ruokaruotsi tai osa siitä luovutettuna tuomareille, joilta
se palautettiin kruunulle.[704] On siis todennäköistä, että 
Satakunnassakin ruokaruotsin tapaista verotusta on käytetty, vaikka 
tietomme siinä kohden rajoittuvatkin muutamain yleisten yhtäläisyyksien 
havaitsemiseen Satakunnan ja muitten linnaläänien välillä. Kentiesi ei 
ruokaruotsi tässä läänissä ole mainittavasti päässyt kasvamaan samasta 
syystä, jonka vuoksi linnakinkerikin näyttää pysyneen pienenä, nim. 
koska itse linnatalous Satakunnassa pysyi vähäisenä.

Hämeen ruokaruotsista sitävastoin on riittävän selvät tiedot. Siitä 
puhuu seikkaperäisesti tunnettu v:n 1530 asiakirja, jossa kerrotaan 
linnanvoudin ja tuomarin kestityksestä nimismiestaloissa kolmilla 
käräjillä vuodessa, ja sen jälkeen jatketaan seuraavasti:[705]

"Kun nyt nämä käräjät ovat pidetyt ja vouti tulee jälleen kotia 
linnaan, silloin lähtee ruokaruotsi (rokarosan) liikkeelle ja se 
tapahtuu tällä tavoin, ensin jaetaan kaikki huovit (Svenne) kolmeen 
joukkoon ja niistä ottaa kukin maanvouti yhden joukon kanssaan 
kihlakuntaansa, ja silloin he makaavat ensin 1 yön kunkin nimismiehen 
luona kesäkäräjäin jälkeen ja perivät sakot, ja tuomarin miehet käyvät 
kestityksellä (gesta) saman ruokaruotsin mukana, mutta syyskäräjäin ja 
talvikäräjäin jälkeen makaavat he yhden yön nimismiesten luona ja 2 
yötä kunkin neljäsmiehen luona, ja silloin ottavat syöttöä (fodring) 
kunkin nimismiehen luona 1/2 puntaa kauroja 1 yönä ja 1 punnan kauroja 
kunkin neljäsmiehen luona 2 yönä."

Tämän itse elämästä otetun asiakirjan mukaan ruokaruotsi oli sangen 
runsas; todennäköisesti olivat kaikki linnan hevoset kiertueissa mukana 
samoin kuin kaikki huovitkin. Emme varmaankaan erehdy, jos katsomme, 
että kiertomatkan yhtenä tarkoituksena, ehkäpä tärkeimpinä, oli juuri 
linnan miesten ja hevosten ylläpitäminen. Perinpohjaiset kiertomatkat 
tapahtuivat syys- ja talvikäräjäin jälkeen, jolloin vierailtiin 
jokaisen neljännysmiehen luona kaksi yötä ja nimismiehen luona yksi yö; 
sellainen matka kesti kussakin kihlakunnassa kerrallaan 1 1/2-2 
kuukautta, joten linnaväki näillä kahdella kestitysretkellään oleskeli 
mailla suuren osan talvikautta, vuosittain kolme neljä kuukautta. Kun 
muistetaan, että koko linnaväki vielä kulki voudin kanssa varsinaisilla 
käräjillä, johon meni aikaa toiset kolme neljä kuukautta, niin 
havaitaan, että linnaväki kulutti kiertomatkoihinsa suurimman osan 
vuotta.

Kesäkäräjäin jälkeen tapahtuvalla kiertueella linnan hevoset 
luultavasti eivät olleet mukana, koskapa linnan hevosia kesällä 
Hämeessä kuten muuallakin lienee pidetty laitumella linnan hallussa 
olevilla, osittain kaukaisillakin saarilla; siitä syystä varmaan 
kesämatkue jätti käymättä neljännysmiesten luona, kuten asiakirjastamme 
käy ilmi.

Voimme siten pitää varmana, että Hämeen ruokaruotsin tarkoituksena on 
ollut sakkojen perittämisen ohella ylläpitää linnan miehiä ja hevosia 
talvikuukausina, käräjäin välisenä aikana.

V:n 1530 asiakirja ei ole ainoa tietolähde Hämeen ruokaruotsista. 
Muissakin asiakirjoissa mainitaan maanvoudin kulkevan sakkoja 
kantamassa[706] ja kutsutaan nimismiesten sitä varten pitämiä 
kestityksiä sakkokestityksiksi.[707]

Kestitykset olivat Hämeessä etupäässä neljänneskuntamiesten pidettävät. 
Luonnollisesti oli neljänneskunnan talonpoikain suoritettava 
ruokaruotsin ruoka- ja rehuvarat. Sääksmäen kihlakunnan talonpoikain 
valituksissa 1530-luvun lopulta mainitaan neljänneskuntamiesten 
ottaneen (neljänneskunnalta) 10 rekeä kestitysheiniä.[708] Toisessa 
nähtävästi samaan asiaan kohdistuvassa, Hämeen rahvaan valituksia 
koskevassa asiakirjassa samoilta ajoilta mainitaan ruokaruotsiheiniä, 
"jotka muinoin kulutettiin neljänneskuntamiesten luona",
tehdyn 5 kuormaa "talvikestitykseen" ja toiset 5 kuormaa 
"syksykestitykseen".[709] Tämänkin mukaan oli ruokaruotsiin kaksi 
pääkestitystä, talvinen ja syksyinen. Saamme myös tietää, että 
ruokaruotsiin kuului v. 1530 mainittujen kaurain lisäksi heiniäkin.

Vaan eivätpä miehetkään jääneet osattansa. Kuten jo ennen on 
huomautettu, on osa uuden ajan alussa linnaan suoritettavaa n.s. 
neljännesmiehenveroa monine muonatavaroineen todennäköisesti ollut 
aikaisempaa neljänneskunnissa nautittua ruokaruotsia. Hämeen 
verokirjassa v. 1539 mainitaankin selvään Tuuloksen neljännesmiehen 
rukiit (1 punta), voi (1 leiv.), lehmät (2 kpl) ja lampaat (6 kpl) 
suoritetuiksi "voudin kestityksen edestä",[710] millä tietenkin 
tarkoitetaan puheenaolevaa maanvoudin johtamaa ruokaruotsikestitystä 
neljänneskunnissa. Hämeen rahvaan v:n 1537-1545 vaiheilla laaditussa 
valituskirjassa ilmoitetaan, että neljänneskunnan 2 lehmän ja 6 lampaan 
sijasta ennen suoritettiin neljänneskunnasta neljännesmiehelle 10 leiv. 
"lihaa ja silavaa yhteensä".[711]

Näistä kaikista eristä alkaakin jo kokoontua seuraavantapainen 
vuosittain maksettava ruokaruotsi:

     neljänneskunnalta:           (koukulta:)

     1 punta rukiita              (1/2 pannia rukiita)
    10 leiv. lihaa ja silavaa     (1 leiv. lihaa ja silavaa)
     1   " voita                  (2 naul. voita)
     2 puntaa kauroja             (1 panni kauroja)
    10 kuormaa heiniä             (1 kuorma heiniä)

Siinä ruokaruotsin alkuperäinen kokoonpano Hämeessä. Vero on, kuten 
näkyy, todennäköisesti suoritettu koukkujen mukaan. Kaikissa suhteissa 
se on säännöllinen kinkeri. Juuri näissä määrissään ruokaruotsierät 
tavataan neljänneskuntamiehen verossa yli koko Hämeen, sillä 
erotuksella, että lihan ja silavan tilalla uuden ajan alussa on 2 
lehmää ja 6 lammasta – kuten luonnollistakin, koska vero nyt oli 
vietävä linnaan ja liha sinne mukavimmin kulki itse.

Hämeen ruokaruotsin loppuvaiheista vielä sana pari. Ensinnäkin v. 1530 
peruutettiin kruunun omalle väelle ja hevosille se ruokaruotsi, "joka 
oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[712] Kun Hämeen vanhimmissa 
säilyneissä tilikirjoissa, jotka ovat 1530-luvulta, koko 
neljännesmiehen vero ja sen mukana myöskin vanha ruokaruotsi
esiintyy kruunulle kannettuna verona, voimme siitä päättää, että 
ruokaruotsimatkat niihin aikoihin lakkasivat ja vero otettiin linnaan. 
Linnan hevoset elätettiin vastaiseksi talven yli osittain siten, että 
niitä jaettiin nimismiestaloihin. Niinpä v. 1545 oli yhdellä Ylisen 
kihlakunnan nimismiehellä 4, kahdella Sääksmäen kihlak. nimismiehellä 8 
ja kolmella Hattulan kihlak. nimismiehellä 12 kuninkaan hevosta talven 
yli.[713]

Varmaan oli linnan hevosia kaikkiaan enempi kuin nämä 24. V. 1540 
mainitaan niitä olleen 50.[714] Hämeen talonpoikain valitusten mukaan 
1530-luvun loppuvuosilta ei Hämeenlinnan sääntönäinen hevosmäärä ollut 
40 suurempi,[715] vaikka vouti oli ruvennut kulkemaan maakunnassa 
puolentoista sadan hevosen kanssa. Ruokaruotsi-kestityksen suuruudesta 
päättäen ei Hämeenlinnan hevosten luku keskiaikana ollut 40-60 
suurempi.

Hämeen ruokaruotsista keskiajan lopulla on täten saatu tietää 
pääasiallisesti seuraavaa: Vuosittain syys- ja talvikäräjäin jälkeen 
läksi linnan miehistö maanvoutien johdolla pienempinä joukkoina läänin 
verokuntiin kiertomatkalle, jonka tarkoituksena oli sakkojen
kokoamisen ohella hankkia ylläpito miehille ja hevosille muutamina 
talvikuukausina. Tätä varten suorittivat veronalaiset kulloinkin 
neljännesmiehelle, jonka luona kestitys tapahtui, tavallisen kinkerin 
tapaan kokoonpannun kestitysveron. Tämä tapa hävisi uuden ajan
alussa, jolloin kruunu järjesti väkensä ja hevostensa ylläpidon 
osittain uudelle kannalle. Sen johdosta tuli vanha ruokaruotsi 
"neljänneskuntamiehen verona" maksettavaksi linnaan yhdessä vanhan 
linnakinkerin kanssa.

Porvoon läänin ruokaruotsista ei ole tietoja, mutta Karjalaan 
tullessamme joudumme ruokaruotsin luvatulle maalle.

Viipurin läänissä suoritettiin uuden ajan alussa vuosittain useampia 
ruokaruotseja. Hyväksi aluksi mainitaan pari samanlaatuista kestitystä, 
"kaksi suurta voudinkestitystä", nim. kevätkestitys ja syyskestitys, 
joita toisinaan kutsutaan myös syötöiksi (fodringar) tai kevät- ja 
syyskinkereiksi.[716] Olivatkin ne syöttöjä mokomia, sillä niitä kävi 
ottamassa 80 miestä "hevosineen ja tallirenkeineen", kuten Äyräpään 
kihlakunnan veroselityksessä v:lta 1551 mainitaan.[717] Kun Viipurin 
linnaväen lukumäärä oli noin kahta kertaa suurempi, näkyy näitä 
kestityksiä varten linnaväki tulleen jaetuksi kahteen joukkoon, joista 
toinen kulki Äyräpään toinen Lapveden kihlakunnassa.

Kestitys ja syöttö tapahtui neljäskuntamiesten ja nimismiesten 
taloissa, joissa kussakin oli tuota joukkoa ylläpidettävä 4, Lappeen 
kihlakunnan alueella kumminkin vain 3 yötä; myöhemmin ilmoitetaan 
Äyräpäänkin kihlakunnassa kummankin kestityksen pituudeksi 3 yötä 
paikassaan. Viimemainitusta kihlakunnasta on nimenomainen tieto, että 
nämä kestitykset maksettiin kevät- ja syyskäräjäin pitämistä 
varten,[718] josta päättäen näitä käräjiä pidettiin 
neljänneskunnittain, mikä muutenkin on tunnettua.[719] Lapveden 
kihlakunnassa kävivät kestitykset neljännesmiesten ja nimismiesten 
taloissa, mutta käräjiä näkyy pidetyn vain viimemainituissa; 
Säkjärvellä, Virolahdella ja Vehkalahdella eivät kestityksetkään näy 
käyneen muualla kuin nimismiestaloissa.[720]

Puheena olevat kestitykset ovat varsinaisia neljänneskuntakestityksiä. 
Niitä joskus kutsutaankin "neljänneskuntamiehen veroksi".[721] 
Nimismiesten esiintyminen kestittäjänä tuskin muuttaa asiaa, sillä 
ainakin Äyräpään kihlakunnassa nimismiehet olivat myöskin yhden 
neljänneskunnan neljännysmiehiä,[722] ja toimittivat kestityksen tämän 
neljänneskunnan puolesta.

Kestityksen vastaanottajana olivat "vouti" ja linnaväki. Voudilla tässä 
alkuaan on tarkoitettu linnanvoutia; asiakirjoissa mainitaan näiden 
kestitysten vastaanottajiksi "voutia" tai "voutia ja kirjuria", mutta 
toisten kestitysten vastaanottajaksi nimenomaan "ratsuvoutia".[723] 
Luultavasti kuitenkin linnanvouti saatuaan apulaisikseen ratsuvouteja 
on lakannut käymästä näillä neljänneskuntaretkillä samoinkuin hän 
vähitellen jätti neljänneskuntain käräjäin pitämisen toisten käsiin.

Myöskin tuomarit näkyvät Karjalassa kulkeneen syys- ja kevätkäräjillä 
ja nauttineen osaa kestityksestä. Ei ole kuitenkaan sanottu, että 
käräjät ja syötöt tapahtuivat yhdenaikaisesti. Eräistä tileistä 
päättäen tapa oli 1550-luvulla sellainen, että ensin kulkivat 
käräjäherrat ja vasta heidän lähdettyään saapui huovijoukko loppuja 
kestitysvaroja kuluttamaan.

Eräässä talonpoikain valituksessa kerrotaan, että Jääsken pitäjässä 
suoritti jokainen neljännyskunta kumpaakin kestitystä varten:[724]

      6 tnr. olutta
      4 pannia rukiita leiväksi
      3 leiv. lihaa
      3   "   voita
      3   "   haukia
      3   "   suoloja
    180 kpl kynttilöitä
     30 pannia kauroja
      6 kuormaa heiniä

ja lisäksi tuoretta kalaa niin paljon kuin Jumala antaa, sekä vielä 
syyskinkeriksi:

     3 lammasta
    15 kanaa
     3 jänistä
    1 1/2 leiv. 6 naul. humaloita,

mutta että tätä veroa oli Niilo Grabben tultua Viipurin linnan 
isännäksi (Grabbe oli siinä virassa 1534-45) lisätty seuraavat määrät:

     6 tnr. olutta
   120 kpl kynttilöitä
     2 puntaa rukiita
   1 1/2 leiv. lihaa
   1 1/2   "   haukia
    10 puntaa kauroja
     6 kuormaa heiniä
  1 1/2 tnr. suolakalaa

sekä kevätkinkeriksi:

     3 lammasta
     1 leiv. 4 naul. humaloita.

Myöhemmissä verokirjoissa ilmoitetaan nämä kestitykset suoritetuiksi 
nautakunnittain, mikä epäilemättä oli alkuperäinen tapa. Kukin 
nautakunta suoritti kumpaakin kestitystä varten samanlaisen veron, 
jonka verokappaleet ja määrät olivat jokseenkin samat kaikkialla 
maakunnassa, kuten tarkemmin näkyy seuraavasta vertailusta:

    Nautakuntain maksettava syys- ja kevätkestitys Karjalassa v. 1551.

                 Säkjärvi,        Lapvesi,       Äyräpään
               Virol., Vehkal.    Taipale        kihlak.

    rukiita      2 kylm.          3 pannia       2 pannia
    maltaita     2 pannia         1 punta        1 punta
    humaloita    5 naulaa         1 leiv.        1 leiv.
    voita       1/2 leiv.          1  "          1   "
    puntalihaa  1/2   "            1  "          2   "
    puntakalaa  1/2   "            1  "          2   "
    suoloja     1/2   "            1 nelikko     1   "
    lampaita     1 kpl             2 kpl         2 kpl
    jäniksiä*    1  "              2  "          2  "
    kanoja       5  "             10  "         10  "
    kauroja     10 kylm.          10 pannia      2 punt. 2 karp.***
    heiniä       3 parm.          15 parm.      20 parm.
    olkia       20 kupoa          60 kupoa      20 kupoa
    kynttilöitä 30 kpl            60 kpl       100 kpl
    lintuja       –               5  "          –
    suolakalaa    –               1 nelik.**  1/2 tnr.

    * maksettiin ainoastaan syksyllä.
   ** lisäksi 100 lyhdettä "varsikauraa" syksyllä (1555). 
  *** keväällä; syksyllä 2 punt. 1 karp.

Äyräpään kihlakunnan kestitys tässä vastaa jokseenkin tarkoin sitä 
määrää, johon Niilo Grabbe jääskeläisten kestityksen korotti, mistä 
päättäen korotus lienee koskenut koko kihlakuntaa, ehkäpä koko lääniä.

Olemme siis Viipurin läänissä uuden ajan alussa tavanneet Hämeen 
ruokaruotsin kaltaisen linnaväelle ja linnanvoudille kuuluvan 
kestityksen, joka suoritettiin nautakunnittain ja nautittiin 
neljänneskunnissa, siten että linnaväki jakautui kahteen joukkoon, 
joista kumpikin teki kiertomatkan kihlakunnassaan. Kestitys oli 
määrätty, kummallakin kerralla samansuuruinen, ja kesti yhtä kauan,
3-4 yötä, kussakin neljännysmiestalossa, niihin luettuina 
nimismiestalotkin. Vielä uuden ajan alussa linnanvouti lisäili tätä 
kestitystä.

Paitsi näitä kahta kestitystä, talvikäräjiä varten suoritettavaa 
tavallista nimismiesveroa ja kesäkäräjiä varten neljänneskunnittain 
suoritettua, mutta vain nimismiestaloissa kulutettua kesäkestitystä, 
suoritettiin Viipurin läänissä uuden ajan alussa yleisesti vielä 
erityinen kestitys ratsuvoudille hänen kulkiessaan kesällä kokoamassa 
sakkoja ja rahaveroja. Viimemainitun mukaan kutsuttiin tätä kestitystä 
margeld-syötöksi; myöskin nimitystä "kesäkestitys" nähdään tästäkin 
syötöstä käytettävän.

Äyräpään kihlakunnasta on tieto, että margeldsyöttö tapahtui 
kesäkäräjäin jälkeen, ja toinen tieto, että tätä syöttöä nautti 50 
miestä ja 16 hevosta kussakin neljännesmiehen talossa 3 yönä, "kun 
veroraha kannettiin Laurin päivän aikana".[725] Lapveden kihlakunnassa 
tapahtui margeldsyöttö myöskin veronkannon yhteydessä, mutta täällä 
mainitaan myöskin humalasyöttöä,[726] jota maksettiin, kun sakot 
kannettiin. Nähtävästi on humalasyöttö ollut sama kuin margeldsyöttö – 
niiden kokoonpanossa on tuskin mitään eroa –, vaikka kestitys jostakin 
syystä jakaantui kahteen käyntiin.[727]

Kaikki nämä kestitykset eivät ole keskiaikaisia. Jääsken pitäjäläisten 
valituksissa 1530-luvulta kerrotaan, kuinka näitä syöttöjä syntyi. 
Ratsuvoudilla, sanovat jääskeläiset, oli ollut erityinen palkka 
veronkantovaivoistaan. Mutta, kuuluu jatko, "muutamia vuosia sitten 
panivat voudit päällemme kestityksen, jota he kutsuvat ratsuvoudin 
kestitykseksi,[728] jota ei koskaan ennen ollut". Samaan aikaan myöskin 
Vehkalahden talonpojat valittivat, että "viidennen kinkerin syksyllä 
ovat tuomari ja vouti panneet päällemme nyt äskettäin samaten kuin 
Lapvedellä ja Jääskessä".[729] Nämä tiedot varmaan tarkoittavat 
syyskesällä tapahtunutta ratsuvoudin kestitystä; linnanväen vanhaa 
suurta syyskestitystä, johon oli yhdistynyt syyskäräjäin pitäminen, 
nämä ratsuvoutien keinottelut eivät varmaankaan koskeneet.

Savon kestitykset uuden ajan alussa jakautuivat kahteen ryhmään. 
Linnanvoudin kestityksiä eli käräjäkestityksiä pidettiin neljästi 
vuodessa nimismiesten ja kahdesti vuodessa neljänneskuntamiesten luona. 
Toisen kestitysryhmän muodostivat maanvoudiu kestitykset. Niitä 
suoritettiin neljänneskunnittain maanvoudeille neljät vuodessa, "ensin 
kun hän lähtee ottamaan rästejä, toisen kerran kun hän käy sakkoja 
perimässä, kolmannen kerran kun hän antaa merkkiä vero-ohrista ja 
heinistä[730] ja neljännen kerran kun hän kulkee sakkoja ja verokarjaa 
perimässä, kullakin kerralla 2 yötä".[731] Myöskin nimismiestaloissa 
kävi maanvouti kestityksellä neljästi vuodessa "kantamassa sakkoja ja 
vuotuista veroa" ja viipyi kullakin kerralla 1 yön. Näistä 
kestityksistä ilmoitetaan vielä, että ne tapahtuivat kaikki 
linnanvoudin pitämäin käräjäin jälkeen ja että maanvoudilla oli 
mukanaan talvella 17 ja syksyllä 18 hevosta. Luultavasti maanvoudin 
neljä sakko- ja veronkantokäyntiä neljänneskuntamiesten luona ja hänen 
neljä käyntiään samanlaisissa asioissa nimismiesten luona tapahtuivat 
samoilla kiertoretkillä ja olivat siis järjestetyt linnanvoudin kevät- 
ja syyskiertueitten yhteyteen.

Maanvoudin syksyinen kiertoretki syyskäräjäin jälkeen 18 hevosen kanssa 
oli todennäköisesti Savon ruokaruotsi.

Maanvoudilla oli mukanaan talvella 17 ja syksyllä 18 hevosta. Ne 
tekevät yhteensä 35 eli juuri koko linnueen hevosmäärän, joka liikkui 
voudin kanssa. Linnan hevoset jaettiin kahteen joukkoon, koska Savossa 
oli kaksi maanvoudin lääniä, ja nämä joukot kulkivat maanvoutien mukana 
kestityksellä, vieläpä niin että sama joukko kulki ensin yhdessä ja 
sitten toisessa maanvoudin läänissä. Kuten huomaamme oli Savon 
ruokaruotsi siis täysin samanlainen kuin Hämeen; varmaan on 
Karjalassakin ruokaruotsi alkuaan ollut tällä samalla tavalla 
järjestetty.

Eräässä asiakirjassa mainitaan nimenomaan Savon ruokaruotsin olevan 
syyskestityksen.[732] Toisessa asiakirjassa selitetääu, että 
linnanhevoset oikeittain olisivat kulkevat syötöllä neljäsmiesten luona 
ainoastaan kahdesti vuodessa, nimittäin kevätkäräjillä ja 
ruokaruotsikestityksellä syksyllä.[733]

Näitten alkuperäisten syöttöjen luku näkyy Savossa karttuneen samaan 
tapaan kuin Karjalassa.

Valituskirjassaan uuden ajan alulta Savon talonpojat ja neljännysmiehet 
valittavat pitävänsä neljännyskunnissaan vuosittain 4 kestitystä 
"hevosten kanssa", nimittäin "kevätkäräjät, 2 syyskestitystä ja 
syyskäräjäkestityksen".[734] Syyskestityksiä olisi siis ollut 
kokonaista kolme. Yksi niistä oli syyskäräjäkestitys, toinen vanha 
ruokaruotsi, kolmas nähtävästi se syksyinen kestitys, joka Savossa 
erään tiedon mukaan tapahtui verohumaloita kannettaessa syksyllä ja 
jota varten maksettiin aikaisemmin 9 tynnöriä olutta, myöhemmin 
enemmän.[735] Tämä kestitys oli ilmeisesti Lapveden kihlakunnan 
"humalakestityksen" vastine. Asiakirjoista ei käy selville, mikä 
ylempänä mainituista maanvoudin neljästä kestityksestä oli 
"humalakestitys", mutta tuntuu luonnolliselta, että humalakestitys oli 
sama kuin kesäkäräjiä seurannut maanvoudin kestitys.

Kaikkiin näihin maanvoudin kestityksiin ja vielä linnanvoudin syys- ja 
kevätkestityksiin neljänneskuntamiehen piti hankkia varat. Sekä nämä 
kestitykset että maksunsa linnaan ja muut veronsa neljänneskuntamies 
sai verokunnan asukkaitten suorittamista veroista, joista edellä on jo 
ollut puhe.

Linnanvoudin syys- ja kevätkestitykset olivat neljänneskunnan 
kestityksistä suurimmat. Savolaiset valittivat, että heidän piti
näihin kestityksiin maksaa viljaa ja nahkoja kyökkimestarille, 
tallimestarille, kokille, kellarimiehelle ja "hollarille".[736] 
Niinikään saamme valituksista tietää, että Savossa – niinkuin 
Jääskessä – oli talonpoikain kumpaakin näitä kestityksiä varten 
aikoinaan ollut maksettava 6 tynnöriä olutta, mitä määrää sitten oli 
ylennetty.[737] Erityisesti vielä tiedetään, että Savossa kunkin 
kymmenmiehen tuli toimittaa neljäskuntamiehelle 3 leiv. tuoretta kalaa 
kevät- ja yhtä paljon syyskestitystä varten.[738]

Savon neljänneskuntakestityksistä eli ruokaruotsijärjestelmästä saamme 
seuraavan yleiskuvan.

(1) Talvikäräjäin pidettyä pitäjässä saapui neljänneskuntiin maanvouti 
puolen linnahevosjoukon (17-18 hevosen) kanssa 2 yönä kunkin 
neljäskuntamiehen luona syöttääkseen hevosia ja selvittääkseen sakko- 
ja veroasioita.

(2) Sen jälkeen tuli neljänneskuntaan itse linnanvouti pitämään 
kevätkäräjiä. Kestitystä kesti kolme yötä. Mukanaan linnanvoudilla 
olivat kaikki linnan 35 hevosta.

(3) Kevätkäräjäin jälkeen saapui jälleen maanvouti sakko- ja 
veroasioilleen, tällä kertaa ilman suurempaa hevosjoukkoa.

(4) Kesäkäräjäin pidettyä pitäjässä alkoivat neljännesmiesten 
syyskestitykset, joilla maanvouti kävi vaatimassa sakot ja humalaveron 
ja muut kesäverot tai verojen rästit.

(5) Syksymmällä linnanvouti piti neljäsmiestaloissa taasen käräjät 
(syyskäräjät) samalla tavoin kuin keväällä.

(6) Syyskäräjiä seurasi vihdoin ruokaruotsi, s.o. maanvouti mukanaan 
toinen puoli linnan hevosia (17-18 hevosta) piti kestitystä ja hoiti 
veroasioita 2 yökuntaa kussakin neljännysmiestalossa.

Näihin kestityksiin tai joihinkin niistä oli neljänneskuntain 
kymmenyskuntain alkuaan suoritettava 1 tynnöri olutta ja muuta särvintä 
sen mukaan; mutta myöhemmin järjestyi kestitysvarain hankkiminen niin, 
että neljäskuntamies kantoi piirinsä veroilta määrätyt verotavarat ja 
erät ja niistä toimitti kestitykset ja muut maksut.

Kokonainen sarja vanhoja paikallisia kestityksiä uuden ajan alulta tai 
keskiajan lopulta on edellisillä sivuilla liitänyt ohitsemme. Ne olivat 
erilaisia eri osissa maata, hävinneet tai häviämässä läntisissä osissa 
maata, mutta vielä suuressa kukoistuksessa Karjalassa ja Savossa. Joku 
osa näitä myöhäisen ajan kestityksiä oli vasta äskettäin syntynyt 
virkamiesten keinotteluiksi, mutta toiset niistä epäilemättä olivat 
paljon vanhempia ja itse tapa oli ikivanha, valtioelämän alkuisimpiin 
asteisiin kuuluva.

Näitten kestitysten joukossa on ruokaruotsiksi kutsutulla ollut 
erikoisempi luonne. Ruokaruotsilla tarkoitettiin linnaväen säännöllisiä 
kestityskiertueita linnaläänin verokuntiin linnan ja hevosten 
ruokkimista sekä sakkojen perimistä varten. Uuden ajan alussa tämä 
laitos esiintyy vielä tunnettuna Hämeessä, ja täydessä vallassa 
Karjalassa ja Savossa.

Suomalaisessa kansankielessä tällä kiertueella on jo vanhoina aikoina 
ollut nimenä ruokaruotsi. Länsi-Suomessakin, jonka historiallisista 
asiakirjoista ei tätä nimeä tavata, on se tunnettu vanhassa 
sananparressa:

    täällä on ruotsi ruualla
    musta kansa murkinalla.

Länsi-Suomen kansan käsitystä muinaisesta ruokaruotsista ilmaisevat 
piispa Henrikin surmavirren tunnetut säkeet:

    Jo kävi tässä ihmisiä,
    täss' on syöty, tässä juotu,
    tässä purtua pietty:
    ruoka-ruotsi, syömä-saksa
    kiertolaiset kelvottomat,
    joivat oluen kellarista,
    vettä viskasit sijahan,
    kakun söivät kammarista,
    kiven vierrytit sijahan,
    veivät heiniä laosta,
    heitit hieta'a sijahan,
    kauroja hevosen syöä
    saivat santa'a sijahan.

Historiallisen asiakirjan mukaan oli tämän laittoman ja väkivaltaisen 
ruokaruotsin ohella vielä uuden ajan alussa suuressa osassa Suomea 
käytännössä säännöllinen ja suostuttu ruokaruotsi. Sen syntymiseen ja 
kehittymiseen vaikutti kaksi tekijää, nim. linnalaitos ja ratsuväki.

Linnat tietysti tarvitsivat linnamiehistöä, varsinkin sellaiset linnat, 
jotka olivat suorastaan vihollisen suussa, kuten Viipurin linna ja 
myöhemmin Savonlinna. Tärkeää oli linnain miehitys kotoisissakin 
oloissa, sillä linnan isännyys merkitsi maakunnan isännyyttä, vieläpä 
usein itsenäistä valtiollista asemaa. Sen jälkeen kuin yleinen 
kansanaseistus oli lakannut ja kuningas- sekä ylimysvalta juurtunut, 
oli kaikilla suurherroilla, etupäässä kuninkaan ja valtakunnan 
tärkeimmillä virkamiehillä, aseellinen ratsujoukkonsa, joista koko 
valtakunnan asevoima pääasiallisesti riippui.

Varsin suureksi emme näitä ratsujoukkoja kumminkaan voi kuvitella, 
sillä sotahevosen ja ajanmukaisesti varustetun ratsumiehen 
ylläpitäminen oli keskiajalla kallis asia. Jonkunlaisen käsityksen 
tähän kuuluvista oloista keskiajan puolimaissa saa Maunu kuninkaan v. 
1344 antamista säännöistä, joiden mukaan eri arvohenkilöt olivat 
oikeutetut ratsastamaan valtio-asioissa seuraavalla määrällä hevosia: 
piispa 30 hevosella, kuninkaan "virkamies" kuninkaan poissa ollessa 45, 
valtaneuvostoon kuuluva ritari tai "svenni" enintäin 12, valtaneuv. 
kuulumaton ritari 8, sam. svenni 6, "pienempi mies" 3 hevosella.[739] 
Nämä luvut varmaankin ilmaisevat siihen aikaan normalisia määriä. 
Kuninkaan "virkamiehellä" varmaan tarkoitettiin valtakunnan ylimpiä 
maallisia herroja, m.m. arvatenkin kuninkaan linnain vouteja. Vielä 
uuden ajan alussa näyttää joissakuissa Suomen linnoissa tavanmukainen 
linnaläänissä kiertävä huovimäärä olleen suunnilleen Maunu kuninkaan 
taksan mukainen. Savonlinnassa se oli 35. Viipurin linnan vakinainen 
hevosluku sitävastoin oli uuden ajan alussa harvinaisen suuri,
nim. 150.

Linnueitten ja niiden hevosten ylläpitäminen oli keskiajan valtion 
tehtävistä tärkeimpiä. Eipä ihmettä, että Suomessakin siinä kohden 
ryhdyttiin erityisiin toimiin. Mitä ensinnäkin hevosiin tulee, niin oli 
niiden hoito kesällä kylläkin helppo: kruunun hevoset vietiin 
laitumelle, etupäässä saarille, joita linnoilla nähtävästi tätä 
tarkoitusta varten oli hallussaan, usein rajaseuduilla. Talvella 
sitävastoin tuotti asia vaikeuksia. Oli kaiketi hankala koota 
rehuvaroja linnaan riittävästi ja oli vaikea vedättää niitä linnaan 
linnaläänin kaikilta etäisiltä perukoilta. Mukavampaa oli panna 
talliruokinnan aikana, varsinkin sopivilla talvikeleillä, hevoset 
kiertämään maakuntaa, verokunnasta verokuntaan, jolla tavoin hevoset 
tulivat ylläpidetyiksi ja veronmaksajat pääsivät vähemmällä vaivalla. 
Se oli keskiajan yksinkertainen mutta käytännöllinen tapa ratkaista tuo 
tärkeä kysymys.

Hevosten mukana kulki linnaväki; järjestelmä oli näet yhtä edukas 
myöskin ihmisten ylläpitämiseksi. Esivallalle linnanmiesten 
kiertomatkat tuottivat muitakin merkittäviä etuja. Kiertomatkain 
ohjelmaan kuului myöskin verojen ja sakkojen kokoaminen, jota 
tarkoitusta linnamiehistön läsnäolo varmaan suuresti edesauttoi. V. 
1506 lähetti Turun linnan vouti huovejansa kokoamaan kruunun veroja ja 
sakkoja Raaseporin läänistä; v:lta 1508 on Turun läänistä tieto, että 
kestitystä käytettiin ulosottokeinona niskoittelevia veronmaksajia 
kohtaan.[740] Järjestelmä kaikesta päättäen oli tunnettu ja koetettu 
koko maassa. Myöskin käräjäin pitämisen näemme keskiaikana olleen 
yhdistettynä linnaväen kiertomatkoihin, mikä katsoen ajan levottomiin 
oloihin ja itse käräjätoimen luonteeseen varmaan oli harkittu 
parhaaksi. Vielä oli keskiajan virkamiesten itse koottava suuri osa 
palkkaansa kansalta ja tämäkin tärkeä toimitus liittyi linnaväen 
kiertomatkoihin. Niinpä tällä yhdellä ja samalla yleiskeinolla 
keskiaika ratkaisi sekä sotilas- että hallintokysymyksensä.

4. KINKERITAPOJA.

Kinkerilaitoksella oli erittäin tärkeä sija keskiajan yksityisessäkin 
talouselämässä, kuten ilmenee kinkeriverojen yleisyydestä 
lampuotiveroissa. Keskiajan asiakirjoissa usein mainitaan lampuotien 
isännilleen suoritettavia kinkereitä; niitä maksoivat jotkut piispan 
lampuodit, monet kirkkotalot, luostaritilat, aatelin lampuodit.[741] 
Myöskin monien vanhain kruununkartanoiden alustalais-lampuodit olivat 
vielä uuden ajan alussa velvolliset suorittamaan vuotuista 
kinkeriä.[742]

Tarkastaessa tähän kuuluvia asiakirjoja pistää silmään ensinnäkin 
lampuotikinkerin yleisyys. Olipa maanvuokraaja sopimusveron maksaja 
(stadgalandbo, pensionarius) tai osaveron maksaja (skifteslandbo, 
parciarius) tai missä muussa asemassa hyvänsä, näissä kaikissa 
tapauksissa hän saattoi joutua kinkeriä maksamaan. Tämä verotustapa
oli sangen laajalle levinnyt. Sitä tavataan V.-Suomessa, Ala- ja
Ylä-Satakunnassa, Uudellamaalla, Karjalassa. Vaikka aikaisin kinkeriä 
koskeva asiakirja on vasta v:lta 1414, on kumminkin syytä uskoa, että 
lampuotikinkeri on paljon vanhempi vero.

Sen tarkoitus näyttää alkuaan olleen isännän omakohtainen ylläpito, 
silloin kun hän tuli käymään lampuodin luona. Niinpä oli v:n 1422 
tapauksessa[743] Pirkkalan kolmen piispanlampuodin maksettava suurempi 
kinkeri piispan itsensä tullessa heidän luoksensa, mutta pienempi 
milloin piispan edustaja oli saapuva. Selvästi tässä edellytettiin, 
että kinkeri nautittiin matkalla ollessa lampuodin luona. Matka oli 
nähtävästi säännöllisesti uudistuva, koskapa kinkeri oli varattava 
sijaisille, jos varsinainen isäntä jäi tulematta. Kinkerimatka tapahtui 
arvatenkin kerran vuodessa, varmaan veronkanto- ja tarkastusmatkan 
yhteydessä.

Myöskin ruokaruotsin tapaisia retkikuntia lampuotien luoksi mainitaan 
uuden ajan alussa,[744] ja sellaiset ovat varmaan olleet käytännössä 
paljon aikaisemminkin.

Luonnollisesti isäntä joutui usein yöpymään kinkerivelvollisen 
jampuotinsa luoksi. Keskiajan lopulla mainitaan muutamain Katarinan 
alttarin lampuotien velvollisuuksien joukossa myöskin yhden tai kahden 
yökunnan ylläpito.[745] Tämä velvollisuus oli ilmeisesti samanlainen 
yökuntavelvollisuus, joka tavataan vanhimmassa kirkollisessa 
verotuksessa (yökunnat).

Lampuotikinkerin verokappaleet olivat tavallisia ruokatavaroita; usein 
kumminkin oli kinkeri keskiajan lopulla jo muuttunut määrätyksi 
rahamaksuksi, mikä tietenkin osoittaa kinkerimatkain lakkaamista. 
Milloin taas ruokavaroja suoritettiin, jätettiin veron suuruus usein 
tarkemmin määräämättä. Vaan sellaisessakaan tapauksessa ei vero
ollut mielivaltainen. Vanha tapa oli keskiajalla laki; se mikä
ennen oli maksettu, se edelleenkin maksettiin.[746] Kinkerin
suuruuden määräämiseksi keskiajalla sen ohella oli erikoinen keino: 
oluttynnöri-lasku.

Keskiajan lampuotikinkeriin, niinkauan kuin sitä nautittiin paikalla, 
kuului säännöllisesti olutta. Tynnöri olutta oli se määrämitta, jonka 
mukaan kinkeriveron suuruus mitattiin, siten että koko tynnöriin olutta 
kuului tietyt määrät muita nautittavia, puoleen tynnöriin olutta puolen 
määrää j.n.e. Siten koko kinkerin suuruus tavallisesti ilmaistiin vain 
oluttynnöreissä tai sellaisen osissa. "Tynnöri olutta ja siihen kuuluva 
ruoka" oli tavallinen sanantapa.[747] Tällainen sananparren tapainen 
lauselma tärkeissä verosopimuksissa ei voi johtua muusta kuin 
juurtuneesta ja yleisesti tunnetusta tavasta.

Muunkinlaisia kestityksiä kuin puheenaolevia kinkerejä arvioitiin 
keskiajalla oluttynnöreissä. Niinpä Viipurin pappi Torsten v. 1366 
lahjoitti Turun koululle m.m. tynnörin olutta ja köyhille m.m. 
"tynnörin olutta ja niin paljon ruokaa kuin siihen kuuluu".[748] 
Katarinan alttarin lähellä Turkua olevat kolme lampuotia saivat 
niittotyöstään vuotuiseksi korvaukseksi "tynnörin olutta ja siihen 
kuuluvan muonan".[749]

Arvatenkin ovat edellä mainitut yökuntaverot olleet tällä tavoin 
suuruudeltaan määrätyt. Ilman laajempaa todistelua lienee myöskin 
selvää, että asiakirjoissa mainittu "täysi kinkeri"[750] tarkoittaa 
täyden tynnörin kinkeriä.

"Kinkeriolueen" laskettiin uuden ajan alussa ja epäilemättä 
aikaisemminkin menevän panni maltaita.[751] Tynnörissä kinkeriolutta 
katsottiin olevan nautittavaa miehelle kuukaudeksi. Keskiajalla oli, 
kuten näkyy, asioissaan helposti muistettavat laskut. Puuttuisi vain 
vielä, että oluttynnörin hinta olisi ollut 1 mk.[752]

Mutta kaikkivaltias tapa näkyy keskiajalla määränneen senkin, kuinka 
suurelta tilalta oluttynnöri oli kinkeriksi maksettava. Skaran 
maankäräjäin hyväksymässä säännössä v:lta 1416 on määräys sellainen, 
että lampuodin on kultakin markanbolilta maksettava isännälleen tynnöri 
olutta.[753] Muinaisaikaisen täyden tilan kinkeri tämän mukaan oli 
täysi tynnöri olutta. Tämän säännön mukaan lienee Suomessakin eletty; 
ainakin olivat ne tilat, jotka maksoivat kinkeriolutta täyden tynnörin, 
melkoisen suuria tiloja, luultavasti vanhoja täysitiloja.

Siten lampuotien kinkeritavoissakin näemme keskiajan yhteiskunnan 
yleisiä tunnuksellisia piirteitä.

XI. LAHJAVEROT.

I. PYHÄN MARTIN LAHJAJÄNIKSET.

Uuden ajan alussa Suomen kaikissa linnalääneissä tavataan useampia tai 
harvempia lahjoiksi kutsuttuja veroeriä, jotka verot selvästi ovat 
keskiajalla yleisesti vallinneen verotavan jälkiä. Vanhimpiin 
tällaisiin lahjaveroihin varmaan kuuluvat turkislahjat, joista jo 
alumpana kirjaa on mainittu.

Eteläisen Suomen maanviljelysseuduilla keskiajan lahjaveroja maksettiin 
toiseen tapaan kuin metsästysseuduilla. Näissä maanviljelijäinkin 
lahjaveroissa havaitaan muutamia mielenkiintoisia historiallisia 
piirteitä, joista tässä lyhyesti esitämme ne, jotka ovat kuuluneet 
kruunulle tai linnaväelle maksettaviin, ja siten varmaan vanhimpiin 
tavanomaisiin veroihin.

Uuden ajan alussa maksettiin kaikista Viipurin läänin nautakunnista 
kruunulle lahjavero, johon kuuluivat, tai olivat kuuluneet seuraavat 
kappaleet: lahjat.

      1 lahjakaritsa
      4 lahjajänistä
      4 lahjalintua
      5 lahjakanaa
    200 lahjamunaa

ynnä toisin paikoin lisäksi vehnää ja papuja.[754]

Maakunnan vanhimmassa vero-oppaassa olevan tiedonannon mukaan oli näitä 
nautakunnan lahjoja maksettava neljästi vuodessa: jouluna, laskiaisena, 
pääsiäisenä ja Martinpäivänä.[755] Tarkempain tietojen mukaan näistä 
lahjajänikset ja lahjalinnut kuuluivat talviveroon, joka yleensä 
maksettiin talvikäräjillä, lahjakaritsa ja lahjamunat kesäveroon, joka 
oli kesäkäräjäin aikaan suoritettava.[756]

Hyvin vanhassa muodossa tämä lahjavero esiintyy Uudenkirkon Kaukjärven 
lampuotialueella, mistä maksettiin voudille (linnanvoudille) erityistä 
"kinkeriä", johon kuului (koko alueen puolesta):[757]

    kinkeriä: lahjarahoja       7 1/2 äyriä
              rukiita           1 punta
              ohria             7 pannia
              kauroja           7 pannia
    pääsiäislahjaa:           200 kpl pääsiäislahjamunia
                               10  "  lintuja
    Pyhän Martin lahjajäniksiä  8 kpl

Lahjajänikset tästä päättäen olisivat Karjalassa alkuaan olleet 
suoritettavat parhaana jänisaikana, syksyllä Martinpäivän (6 p. 
marrask.) aikana, joka päivä samalla oli suuri kirkollinen 
merkkipyhä.[758] Pääsiäislahjaan ilmeisesti kuuluivat lahjamunat ja 
mahdollisesti myös lahjakaritsa. Kanat ja linnut kaiketi kuuluivat 
joulu- ja laskiaislahjoihin.

2. PÄÄSIÄISLAMMAS -- OLAVINLAMMAS.

Varsinais-Suomen vanhimpiin verokirjoihin on merkitty jokaisen 
verokunnan linnaan suoritettavan karjaveron joukkoon lahjakaritsa 
(gaffuelamb, giwilamb) niminen erä; vero oli verokuntamiesten 
suoritettava ja kuten muutkin karjaverot linnaan vietävä. Sitä 
maksettiin yli koko linnaläänin samalla tavoin: 1 karitsa 
verokunnalta.[759] Nimestään huolimatta lahjakaritsa oli vakinainen 
kruununvero, ja siitä käytettiinkin joskus nimitystä 
"verokaritsa".[760]

Tämän veron vanhuudesta on pari viittausta. Birger Trollen 
linnatileissä 1463-64 se esiintyy bolien suoritusten joukossa,[761] ja 
samoin se tavataan Ruonan kartanoläänin alustalaisten vuotuisten 
verojen joukossa, jotka verot uuden ajan alussa yleensä edustivat 
vanhempaa verotuskantaa. Karitsaveron maksutavasta antavat Ruonan tilit 
hauskan tiedon: kustakin bolista maksettiin lahjakaritsa siten, että 
kukin talonpoika (täysivero) antoi sen vuorotellen vuotensa.[762] Sekin 
oli siis keskiajalle ominainen kiertovero.

Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on 
lause: "Pääsiäislammas suoritetaan kesällä Olavin päivän aikana".[763] 
Lause on verokirjan otteisiin kuuluvassa sanastossa eli hakemistossa, 
joissa selitetään veroja ja veronimityksiä. Mihin paikkakuntaan tieto 
kohdistuu, ei käy selville, mutta luultavasti siinä kuvastuvat 
Suomenkin silloiset olot. Olavin lammas on näet Suomessa, varsinkin 
savolaisilla alueilla, muinoin ollut hyvin yleinen uhripito.[764] 
Merkillistä oli vielä, että uhriksi käytettiin keväällä ensimäiseksi 
syntynyt karitsa, "villavuona". Suomen vanhoissa linnoissakin 
tunnettiin Olavinlammas. Varmaan linnan suojeluspyhimyksen uhrina 
elätettiin muinoin Olavinlinnassa mustaa pässiä, ja sitä tapaa 
pidettiin siellä 1700-luvun alkupuolellakin, venäläistenkin 
isännöidessä, aina vuoteen 1728 saakka, jolloin viimeinen pässi 
tapaturmaisesti hukkui.[765] Keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa oli 
Olavinpäivä Satakunnassa ja Karjalassa tärkeä veronmaksuaika.[766] On 
siis syytä rinnastaa Suomessa keskiaikana yleisesti suoritettu 
kesäveroon kuuluva "lahjakaritsa" Olavin lampaan kanssa. Lahjaverot 
keskiaikana, kuten Karjalan esimerkki selvästi osoittaa, suoritettiin 
katolisen kirkon suurina juhla-aikoina. Siltä kannalta katsoen 
muinaiset verottajat hyvinkin ovat voineet tulla osallisiksi Olavin 
lampaista. Se v:n 1413 verokirjan otteiden tiedonanto, että 
pääsiäislammas maksettiin Olavin päivänä, voi siis hyvin sopia 
muinaisen villavuonan ja Olavin lampaan kirkolliseen ja 
verotaloudelliseen vastineeseen.

Lounaisessa Suomessa lahjakaritsa kenties on ollut ensi sijassa 
pääsiäislammas. Joka tapauksessa on pääsiäislahjoja muinoin maksettu 
Turun linnaan. Kaikkialla läänissä oli jokaisen miehen (täysiveron) 
uuden ajan alussa maksettava 5 munaa pääsiäislahjaksi.[767]

Nämä "lahjamunat" eli "pääsiäislahjamunat" esiintyvät samanlaisena 
verona V.-Suomessa, kuin kaukana Karjalassakin. Kummallakin alueella 
tavataan myös lahjakaritsa. Kun munaverot ja karitsa- tai lammasverot 
muuallakin Suomessa ovat keskiaikana olleet yleisiä kinkeri- ja 
kestitysverokappaleita ja lähintä sukua alkuisille lahjaveroille, 
voidaan V.-Suomen ja Karjalan pääsiäislahjaa syyllä pitää näiden 
verokappaleiden ensimäisenä alkuna.

3. "KYPSI-RAHA".

Lahjaveroksi on myöskin tulkittava Hämeen merkillinen kipsis-vero. 
Uuden ajan alussa sitä suoritettiin kaikkialla Hämeessä 1 1/2 äyriä 
savulta eli täysiverolta. Padasjoella ja Jämsässä tätä veroa kuitenkin 
maksettiin luonnossa, metsälinnuissa, ja verokirjoissa nimenomaan 
selitetään, että kipsisrahat ovat rahoja lintujen ja jänisten 
edestä.[768] Jaakko Teitin valituskirjassa kerrotaan, että Hollolan 
seuduilla oli kypsi-raha (kypseraha) maksettu joko jäniksissä tai 
teerissä tai 1/2 äyrillä.[769]

Teitin käyttämässä nimityksessä "kypsi" mahdollisesti piilee "kipsis" 
sanan alkumerkitys.[770]

Satakunnan vanhassa kinkeriverossa (laamanninkinkerissä) maksettiin 
kustakin verokunnasta m.m. 2 kinkerijänistä.[771] Tässä on kypsi-vero 
osana paikalliskinkeriä, jonka laamannit nauttivat.

Mutta alkuaan oli kruunullakin Satakunnassa kypsi-veronsa.
Ala-Satakunnan pitäjistä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle 
nimismiesverosta menevän "taksan" mukana myöskin lahjarahoja 1-6 l/2 
mk pitäjältä.[772] Eräässä kuitissa v:lta 1540 sanotaan selvään, että 
nämä rahat olivat "lahjarahoja jänisten ja lintujen edestä".[773] Mutta 
kuinka nämä rahat olivat joutuneet nimismiesveron yhteyteen? Siitä 
saamme selvän eräästä v:n 1542 verokirjasta, jossa selitetään, että 
mainittuja lahjarahoja, samoinkuin nimismiestaksaan kuuluvia 
"härkärahoja", "lammasrahoja", "kyökkimestarinrahoja" ei kanneta 
savuluvun eikä miesluvun mukaan, "vaan talonpojat sen keskenään 
yhteisesti suorittavat niin, että he täyttävät vanhan summan, jonka 
ennestään ovat tottuneet suorittamaan, ja verokuntamiehet vievät ne 
esille kukin kolmanneksestaan ja neljänneksestään".[774] Tästä käy 
ilmi, että alkuaan oli verokuntamiesten tuotava käräjille lahjoiksi 
linnanvoudille ja hänen väelleen jäniksiä ja lintuja, mutta että 
sitten, kaiketi riistan puutteessa, sen sijaan tuli maksettavaksi pieni 
rahavero, joka vanhaan tapaan suoritettiin käräjätilaisuudessa. 
Hämeessä suoritettiin kypsirahat linnaan, Ala-Satakunnassa käräjillä – 
siinä koko ero.

Itse Varsinais-Suomessakin tapaamme kipsisveron. Kemiössä ja Paraisissa 
oli kunkin bolin maksettava linnaan jänis;[775] se on varmaan ollut 
lahjajänis, ja varmaan muuallakin vaadittu vero. Kaikkialta muualta 
maakunnasta paitsi Kemiöstä, Paraisista ja parista muusta pitäjästä 
maksettiin näet samaan aikaan nimismiesveron taksan joukossa linnaan 
lahjarahoja[776] ja Uudenkirkon Pettäisten läänissä mainitaan nämä 
lahjarahat maksetuksi lahjajänisten ja lintujen edestä.[777] 
Epäilemättä on tässä kysymyksessä aivan samanlainen lahjavero, jonka 
olemme tavanneet Ala-Satakunnassa.

Kun myöhemmin nimismiesvero V.-Suomessa peruutettiin kruunulle, 
esiintyy sen miesluvun (kokoveron) mukaan maksettavain eräin joukossa 
suuressa osassa maakuntaa myöskin "lahjarahoja" 2 penningistä 1 äyriin 
täysiverolta.[778] Tämä vero on ilmeisesti muinainen jänis- ja 
lintuvero ja ilmaisee se myös, millä perusteella tätä veroa oli 
aikoinaan maksettu.

Ahvenanmaan markkakuntain säännöllisten kruununverojen joukkoon kuului 
m.m. kultakin savulta 2 lintua tai niiden arvo ja kultakin 
(täysiverolta) 9 penninkiä jänisrahoja.[779] "Lahja" nimitystä ei tästä 
verosta käytetä; sitävastoin tavataan Ahvenanmaalla nimitys 
verolinnut,[780] joka mahdollisesti kohdistuu lahjaveroon.

Jo edellä on mainittu, että Viipurin läänin nautakuntain oli kruunulle 
maksettava 4 lahjajänistä (Martinpäivä-jänistä) ja 4 lahjalintua, jotka 
suoritettiin talvella.

Jokainen Savon 20 verokuntamiehestä maksoi uuden ajan alussa linnaan 
12 jänistä ja 25 lintua, minkä lisäksi yhdeksän verokuntamiestä 
suoritti linnaan joululahjaksi 12 jänistä.[781] Ilmeisesti kuuluvat 
nämä verokappaleet aikuiseen lahjaveroon. Erikseen vielä maksettiin 
Savossa talvikäräjillä linnanvoudille "lahjaksi" m.m. 6 jänistä tai 12 
jäniksen nahkaa.[782] Kun verokuntamiesten suorituksessa nimismiehelle 
esiintyy myöskin lintuja, on luultavaa, että nämä linnut kuuluivat 
tuohon käräjälahjaveroon. Kun sekä linnaan viedyt että käräjillä 
nautitut lahjat kummatkin tulivat samalle saajalle, niin ne alkuaan kai 
olivat yksi ja sama vero.

Suomen muinaishistoriallisiin vero- ja hallinto-oloihin tämä vanha 
jänis- ja lintuvero luo erikoista valoa. Tämä vero tavataan melkein 
koko maassa ja edustaa se niin ollen varmaan yleistä kypsiverokantaa. 
Jäniksistä ja linnuista on valmistettu ne herkut, joita veroherralle on 
tarjottu. "Kypsäksi" on tätä antia kutsuttu. Veron saajana on ollut 
linnanvouti, maksajana verokunta lukumiehensä kautta. Siihen aikaan, 
jolloin tämä vero tuli käytäntöön, linnanvoudin ja verokuntamiesten 
suhde Lounais-Suomessakin oli vielä välitön, niinkuin se tavallaan 
vielä uuden ajan alussa oli Savossa; alavouteja, nimismiehiä tai muita 
virkamiehiä ei vielä ollut. Vero suoritettiin ja nautittiin 
talvikäräjillä, joilla verokuntamiehet ja linnanvouti tapasivat 
toisensa.

Näin kypsi-vero keskiajan historian katselijalle kuvaa alkuisinta, 
valloituksen aikuista, kartanokauden tai alkavan linnakauden olotilaa 
yksinkertaisine käräjäkestityksineen ja hallintotapoineen.

Mutta kypsi-veron historia kertoo myös olojen muutoksesta. Nimismies 
vähitellen tulee veron välittäjäksi, riistan puutteen vuoksi kypsi 
tulee yhä yleisemmin maksettavaksi rahassa, rahavero ja koko kypsi 
joutuvat muun varsinaisen linnaveron joukkoon ja – uusia käräjäveroja 
ruvetaan ottamaan.

4. KYÖKKIMESTARIN LAHJAT.

Keskiajan linnoissa olivat kyökkimestarit jo varhain sangen tärkeitä 
viranomaisia. Verokirjoissa uuden ajan alulta tapaa muutamia keskiajan 
verojätteitä, joista voi päätellä niitä oloja, joissa tämä valtion elin 
toimi.

Turun linnan tileissä 1530-luvulla esiintyy kruunun tulojen joukossa 
pieni määrä kyökkimestarinrahoja, joita maksettiin sekä eteläisestä 
että pohjoisesta V.-Suomesta.[783] Läänin vanhimmista veroselityksistä 
näkyy, että näitä rahoja suoritettiin sen taksan mukana, joka 
nimismiesverosta maksettiin kruunulle ja jota sanottiin "kinkeriksi", 
ja että kyökkimestarinrahain määrä teki 12 äyriä kultakin täydeltä 
pitäjältä.[784]

Kun vertaa tätä omituista kruununveroa samalla tavoin kruunulle 
maksettuihin "lahjarahoihin", joista edellä on ollut puhetta, ei voi 
torjua sitä päätelmää, että tässäkin on kysymyksessä samanlainen vanha 
verosiirto: alkuaan on linnan kokille käräjillä maksettu pieniä 
lahjoja, jotka sitten ovat muutetut rahaksi ja, kun ei kyökkimestaria 
syystä tai toisesta enään ollut niitä saamassa, otettiin linnaan 
muitten kruununverojen mukana.

Tämänkin verojätteen tapaamme muissa maakunnissa. Satakunnassa 
maksettiin vanhan nimismiesveron aikana kaikissa pitäjissä 
nimismiestaksassa kyökkimestarinrahoja, jotka säännöllisesti tekivät 6 
äyriä pitäjästä, paitsi Köyliössä, Eurassa ja Eurajoella, joissa se 
teki vain 2 ja Luvialla, missä se oli 4 äyriä.[785] Vero siis oli 
kaikin puolin V.-Suomen kyökkimestarinveron vastine. Mutta Satakunnasta 
saamme varmennuksen, että vero alkuaan oli maksettava verokunnittain, 
sillä se kuului täällä niihin rahamaksuihin, joita verokuntamiehet 
käräjillä maksoivat kruunulle.

Hämeen linnantileissä 1533 esiintyy pieni, 11 mkn suuruinen erä 
"kyökkimestarinrahain" nimellä.[786] Linnan varsinaisissa tuloissa 
sitävastoin ei näitä rahoja tavata, eikä niistä myöhemminkään näy 
jälkiä maakunnan tileissä. Varmaan oli tämä vero Hämeessäkin alkuisin 
käräjälahja, joka koko nimismiesveron joutuessa linnaan hävisi tai 
sulautui johonkin muuhun veroerään. – Tiedot tästä muinaisesta verosta 
ovatkin säilyneet ainoastaan sattumalta, sen kautta että ne muuttuivat 
rahaksi ja sellaisena tarkasti tilitettiin.

Porvoon läänissä maksettiin 1540-luvun alussa nimismiesveron mukana 
neljäskunnittain 4 l/2 äyriä "kyökkimestarinrahoja".[787]

Läntisessä osassa Viipurin lääniä oli samoihin aikoihin jokaisen 
täysiveron maksettava nimismiesveroon m.m. 4-6 penninkiä 
"kyökkimestarinrahoja".[788] Äyräpään kihlakunnassa maksettiin
näitä rahoja kultakin neljänneskunnalta 1 1/2 markkaa, mitkä
rahat tilitettiin linnaan. Se oli siis vanha, alkuperäinen 
kyökkimestarinvero. Mutta sen lisäksi maksoivat neljänneskuntamiehet 
"sille, joka oli kyökkimestarina", erityisen viljaveron.[789] Se oli 
ilmeisesti uusi kyökkimestarinvero, joka tuli maksettavaksi entisen 
jouduttua linnaan.

Näitä myöhempiä kyökkimestarinveroja tavataan uuden ajan alussa 
muissakin Suomen maakunnissa. Mutta tässä on otettu huomioon ainoastaan 
alkuperäinen, rahaksi muuttunut kyökkimestarinvero, joka ei ollut 
kenenkään kyökkimestarin nautittava, vaan oli sulautunut kruununveroon 
ja nimessään säilytti muiston valtiohallinnon alkuajoilta, jolloin 
tämänkin veron vastaanottajina oli eläviä kyökkimestareita.

XII. KESKIAJAN TYOVEROJA JA TYÖTAPOJA.

1. TYÖVEROT NAAPURIMAISSA.

Keskiajan työverojen tärkeään ryhmään kuuluivat kruunun tilain 
viljelemisestä ja linnain rakentamisesta johtuneet rasitukset ja verot. 
Niihin on luettava myöskin vaadittujen rakennusaineiden ja erittäin 
kulutusaineiden (halkojen y.m.s.) hankinta, koska näiden veroesineiden 
arvo keskiajalla ei ollut niiden aineessa, vaan niihin sisältyneessä 
työssä.

Näiden verojen kehittymiseen Suomessa ovat muitten maiden vastaavat 
olot ilmeisesti hyvinkin määräävästi vaikuttaneet.

Ruotsin asukkaiden lienee jo vanhimpina aikoina ollut suoritettava 
tilapäisesti työtä linnan varustamiseksi, uhritemppelien, sitten 
"Upsalan tilain" rakentamiseksi, ehkäpä muihinkin tarkoituksiin. 
Arvatenkin myöskin oli tilapäinen kirkollinen rakennusvelvollisuus, 
kuten kirkkojen ja pappilain rakentaminen ja korjaaminen, jo 
kristinuskon ensi ajoista tullut käytäntöön. Säännöllisten 
veropäivätöiden suorittamista sitävastoin on Ruotsissa verraten myöhään 
vaadittu. Vanhempana keskiaikana eivät yksityisten ylimysten eivätkä 
kuninkaan tilat vielä yleensä olleet niin suuria, että niiden 
viljelemiseen olisi omain palvelijain lisäksi pysyvästi tarvittu 
vierasta väkeä. Ylimysten ja kuninkaan tilat olivat enimmäkseen 
hajallaan olevia talonpoikaistiloja, joita omistajat eivät itse 
viljelleet, vaan jättivät lampuotien haltuun, saaden niistä 
kaikenlaisia maksuveroja. Maakuntalaeissa päivätöitä ei ylipäänsä 
mainittu; Itä-Göötanmaassa vain oli säädetty, että lampuodin oli 
isännälleen tehtävä 2 päivätyötä, toinen talvella toinen kesällä. Vielä 
13. vuosisadan lopulla oli päivätyölaitos tuntematon Ruotsin 
itsenäisille talonpojille, niinkuin varmaan enimmille lampuodeillekin.

Seuraavalla vuosisadalla nämä olot muuttuivat, kun lakkaamattomat 
linnanrakennukset ja suurempi kartanotalous tulivat tavaksi. Pitkin 
vuosisataa kansa valitti rasituksista, joita linnain rakentaminen 
tuotti. Albrekt Meklenburgilaisen hallitusaikana näkyvät rasitukset 
olleen pahimmillaan. Maunu Eerikinpojan maanlaissa oli jo säädettynä, 
että kuninkaan oli saatava apua linnainsa ja kartanoittensa 
rakentamiseen. Margareta kuningattaren v. 1403 antamassa julistuksessa 
määrättiin, että lampuotien on suoritettava isännilleen 8 päivätyötä 
vuodessa. Myöhemmin samana vuonna katsoi valtaneuvosto mahdolliseksi 
esittää, että jokaisen talonpojan tulisi suorittaa 12 päivätyötä 
vuodessa sellaisissa lääneissä, missä ei ollut linnaa, mutta muissa
24 päivätyötä. Tästä lähin sekä maataloudellisista että 
rakennuspäivätöistä tuli pysyvä yhteiskunnallinen laitos 
Ruotsissa.[790]

Toisessa naapurimaassamme Virossa ja Liivinmaalla tämäntapaiset verot 
tulivat käytäntöön, kuten voi odottaakin, jo saksalaisen valloituksen 
alkuaikoina. Kirkkojen ja linnain rakentamisvelvollisuutta mainitaan 
yleisenä verotapana siellä jo 1280-luvulla. Maatalous, jota saksalaiset 
herrat rupesivat harjoittamaan valloituksen alusta asti, perustui jo 
silloin osittain alkuasukkaitten päivätöihin, joita mainitaan jo 1211. 
Päivätyörasituksen määrä näinä varhaisina aikoina oli kuitenkin vielä 
verraten vähäinen; niinpä kuurilaisten oli tehtävä vain kaksi 
päivätyötä mieheen kesällä ja kaksi talvella. Seuraavalla vuosisadalla 
päivätyörasitus alkoi nopeasti kasvaa, kun maatalouden edistyessä 
suurviljelys levisi ja päivätöitten arvo sen kautta kasvoi. Paikoin 
aateliset tilanomistajat helpottivat talonpoikainsa maksuveroja 
voidakseen sitä enemmän lisätä heidän päivätöitänsä. Aatelisilla 
isännillä oli jo sillä vuosisadalla täysi valta määrätä alustalaistensa 
päivätyörasituksen suuruus; ei tarvinne epäillä, etteikö tämä rasitus 
pian tullut monta kertaa suuremmaksi kuin alkuaikoina, vaikkakin 
toiselta puolen tämä niinkuin muutkin verot ei usein vaihdellut, vaan 
pysyi pitempiä aikoja sillä kannalla, johon se maataloudellisista 
syistä kerran oli joutunut.[791]

Näemme siis, että verottaja, olipa se kruunu tai vapaasukuinen 
tilanomistaja, läntisessä ja eteläisessä naapurimaassamme jo
1300-luvulla, osittain aikaisemminkin, oli saanut lasketuksi 
talonpoikain hartioille säännöllisen päivätyöverotuksen.

2. LAMPUOTIEN TYÖVEROT.

Pysyvän päivätyölaitoksen maanviljelystä varten tapaamme maassamme 
aikaisimmin 1300-luvun suurtiloilla. Sellaisia tiloja, joissa 
harjoitettiin suurviljelystä ja joissa siis laajemmalta alueelta 
suoritettavat päivätyöt saattoivat kysymykseen tulla, on Suomessa ollut 
1300-luvun alkupuolelta asti, ellei jo ennenkin. Tällaisia tiloja oli 
ainoastaan kuninkaalla (kruunulla), piispalla ja mahtavimmilla 
ylimyksillä.

Kruununkartanoista[792] vanhimpia oli Pyhäjoki Perniössä, johon kuului 
suuri yhteinen lampuotialue (uuden ajan alussa 17 kylää ja niissä 42 
lampuotia). Maunu kuninkaan v. 1347 Pyhäjoen lampuotien (coloni) 
valitusten johdosta antamasta päätöksestä selviää, että lampuodit 
siihen aikaan tekivät, ja jo aikaisemminkin olivat tehneet, 
säännöllisiä maatalouspäivätöitä kartanon ruuassa.[793] Kartanon 
jouduttua seuraavalla vuosisadalla Naantalin luostarin haltuun jatkui 
päivätöiden tekemistä edelleenkin, kuten näkyy eräästä v:n 1447 
tuomiosta, jolla Pyhäjoen lampuodit määrättiin vanhaan tapaan "tekemään 
lyhentämättä täyden veronsa ja kaikki päivätyöt ja rakennustyöt ja 
pitämään kunnossa lailliset huoneensa ja rakentamaan myllyjä".[794] 
Pyhäjoen päivätöitten luku ei liene keskiajalla ollut sen suurempi kuin 
uuden ajan alussakaan, jolloin niitä tehtiin kultakin "mieheltä" 
ainoastaan 5.[795]

Pyhäjoen päivätöitä koskevain tietojen lisäksi on eräs v:lta 1446 oleva 
tieto, joka koskee muutamasta talosta Maskun ikivanhaan 
kruununkartanoon Stenbergiin (Teinperiin) suoritettavaa 1 markan 
suuruista päivätyölunastusta,[796] ainoa suoranainen todiste, mitä 
meillä on keskiajan kruununkartanoitten päivätöistä.

Mutta koska Suomessa jo 1300-luvun alkupuolella on ollut useita 
muitakin suurilla yhtenäisillä lampuotialueilla varustettuja 
kruununkartanoita ja niissä uuden ajan alussa aivan yleisesti esiintyy 
vakaantunut päivätyölaitos, vaikka kartanot siihen aikaan jo olivat 
menettäneet alkuperäisen taloudellisen merkityksensä, täytyy otaksua, 
että nämä päivätyöt ovat peräisin kartanoitten varsinaiselta 
kukoistuskaudelta. Niinpä 1300-luvulla usein mainittuun Ruonan 
kartanoon Sauvossa maksoi uuden ajan alussa 56 täysiverollista tilaa 
käsittävä kartanolääni työrahoja kaikkiaan 28 markkaa eli kultakin 
täysiverolta 1/2 markkaa s.o. 12 äyrityistä, mikä oli 12 päivätyön 
hinta, koskapa päivätyö keskiajan lopulla yleisesti maksoi vanhan 
äyrityisen.[797]

Porvoon kuninkaankartanon 60 lampuotia uuden ajan alussa olivat 
joistakuista veroista vähemmällä voidakseen tehdä sitä enemmän 
päivätöitä, sillä "mitä hyvänsä kartanonvouti heitä käskee
tekemään, silloin tulee heidän olla valmiita sekä kylvämään että 
korjaamaan". Lampuotien velvollisuuksina mainitaan vielä puiminen, 
myllynrakentaminen j.n.e Erikseen on mainittu, että Ohkolan kylän (nyk. 
Mäntsälä) tuli omin ruokinsa pitää kunnossa kuninkaankartanon pellon 
ojat ja aidat. Kartanon kalustoluetteloihin merkittyjen työaseiden 
vähälukuisuudesta voi tehdä sen päätelmän, että lampuotien oli omine 
työaseineenkin suoritettava melkein kaikki kartanon ulkotyöt.[798]

Samoin kuin Porvoon samoin oli Kymenkartanonkin lukuisain lampuotien 
uuden ajan alussa oltava aina valmiina tarvittaessa tekemään työtä 
kartanoon.[799] Nämä molemmat kartanot ovat harvinaisia poikkeuksia 
Suomen keskiajan kartanoitten joukossa siinä suhteessa, että niihin 
suoritettavat päivätyöt ainakin asiakirjain sanoista päättäen olivat 
epämääräiset kartanonvoutien määräysvallasta riippuvia. Sekin lienee 
yksi piirre niistä monista, joita keskiaikana Uudellamaalla ja 
Karjalassa on havaittavana Itämeren maakuntain olojen vaikutuksesta 
Suomeen.

Itäisin keskiajan suurista kruununkartanoista, joissa päivätyölaitos 
oli kotiutunut, oli Saviniemi Jääskessä. Tähän kartanoon kuului uuden 
ajan alussa laaja lampuotien (uutistalollisten) alue, jonka 63 talon 
eli suitsun tuli tehdä kunkin 12 päivätyötä kartanoon. Kartanon 
maatalous näyttää olleen kokonaan näiden päivätöiden varassa, kuten 
kartanon kalustoluetteloiden niukkuudesta ja palvelusväen 
harvalukuisuudesta voidaan päättää.[800]

Päivätöitä tehtiin 1300-luvulla myös piispankartanoissa.

Turun piispalla oli Kokemäellä melkoinen lampuotialue, jonka talonpojat 
tietojen mukaan vuosilta 1365-1372 olivat velvolliset tekemään 
päivätöitä ja palveluksia Köyliön kartanoon piispan kartanonvoudin 
vaatiessa.[801]

Vielä vanhempi piispan suurkartano oli Kuusisto, jonka lampuotialueena 
oli koko Kuusiston saari. Tämän kartanon alustalaisten päivätöistä 
keskiajalla ei ole tietoja, mutta kun uuden ajan alussa "talonpojat" 
tekivät heinää kartanon niityillä ja kartanoa koskevissa tileissä 
erikseen tilitettiin niitto- ja puimamiehille suoritetuista 
ruokaveroista, niin siitä voimme päättää, että Kuusiston alustalaiset 
jo varhaisempinakin aikoina eivät ainoastaan tehneet päivätöitä 
kartanon niityillä ja riihissä, vaan tekivät nämä päivätyönsä "talon 
ruuassa".[802] Kuusiston kartanoa mainitaan jo v. 1295 eikä se varmaan 
kauankaan ole ollut ilman lampuotialuetta ja sen päivätöitä.

Myöhemmällä keskiajalla näyttävät päivätyöt olleen käytännössä 
joillakuilla muillakin kirkollisilla tiluksilla. Uuden ajan alussa 
suorittivat tuomioprovastille kuuluvat Raisiossa ja Ruskossa olevat 
Upalingon, Kauppilan, Luolalan ja Taimon tilat päivätyörahoja 6 äyristä 
– 1 2/2 markkaan, joista rahoista kolmen viimemainitun tilan olivat 
Skarpakullaan tehtäväin päivätöitten lunastusta.[803] Luultavaa on 
myöskin, että ne päivätyöt, joita useat Turun tuomiokirkon tilat Kustaa 
Vaasan hallitusaikana olivat velvolliset suorittamaan, olivat 
keskiaikaista alkuperää.[804]

Lähteistämme ei ilmene, oliko seurakuntalaisten jo keskiaikana 
suoritettava pappiloihin maanviljelyspäivätöitä. Erään tiedon mukaan 
keskiajan lopulta oli lukkarin suoritettava papille 7 päivätyötä 
vuodessa.[805]

Päivätöistä keskiajan aatelin yksityistiloilla ei ole suoranaisia 
tietoja. Koska kuitenkin uskonpuhdistusajan alkupuolella päivätöitä 
mainitaan monella aatelistilalla ja kun päivätöitä todistettavasti 
varsin laajassa mitassa käytettiin suurimmissa kruununkartanoissa kuten 
piispankartanoissakin jo 1300-luvulla, on samanlainen järjestelmä 
keskiajan loppupuolella varmaan ollut käytännössä suuremmilla 
aatelistiloillakin. Mitä muuten näitten tilain päivätöihin tulee, niin 
näyttävät tavat uuden ajan alussa kaikkialla olleen samat. Aatelisten 
sekä kuninkaan perintö- ja omain tilain lampuotien päivätyömäärät 
olivat 8-12 päivään vuodessa; Suitian kartanon lampuotien 12 
päivätyöstä vähän myöhemmällä ajalla oli 6 varsinaista "vuotuista 
päivätyötä" ja 6 "apupäivätyötä", jotka viimemainitut tehtiin kartanon 
ruuassa.[806]

3. LINNAN PÄIVÄTYÖT.

Suurimmat päivätöitten käyttäjät keskiajalla olivat kuitenkin kruunun 
päälinnat. Keskiajan loppupuolella ne olivat maamme tärkeimmät 
maatalouskeskukset ja niillä oli maanviljelystään varten käytettävänään 
kokonaisten linnaläänien päivätyöt.

Näistä linnain maataloudellisista päivätöistä, jotka ovat erotettavat 
linnain rakennusvelvollisuudesta, eivät keskiajan omat asiakirjat 
paljoa puhu. V. 1347 mainitaan Viipurin pitäjästä maksetuksi linnaan 
nauta työn lunastukseksi.[807] Ahvenanmaalla esiintyy kruunulle 
suoritettava työvero jo v:n 1413 tileissä. Lounais-Suomessa tämä 
työvelvollisuus järjestettiin Eerik Pommerilaisen Suomessa käydessä 
(1407) kuninkaan ja Turun läänin rahvaan sopimuksella, joka v. 1419 
määrättiin edelleenkin noudatettavaksi.[808] Kuningas Kaarle 
Knuutinpojan kirjeellä v. 1450 järjestettiin Turun läänin päivätyöt 
siten, että kuudesta linnan lähipitäjästä oli kunkin talonpojan tehtävä 
8 juhtapäivätyötä karjakartanoon ja lisäksi 4 kuormaa halkoja linnaan, 
mutta muiden pitäjäin oli toimitettava linnaan kultakin 40 savulta yksi 
vuosityömies, eikä rahaa ollut enään otettava työn sijasta.[809]

Näistä asiakirjoista selvästi nähdään, että päivätöitä keskiajan 
linnoihin tehtiin myöskin maanviljelyksen vuoksi. Vaikkeivät asiakirjat 
näiden päivätöiden syntymä-aikaa ja -tapaa tarkemmin valaisekaan, niin 
jo se seikka, että keskuslinnat todennäköisesti ovat perustetut 
vanhempain kartanoiden yhteyteen ja että yleensä sellaisissa 
kartanoissa päivätyöt olivat käytännössä jo 1300-luvulla, tekee 
luultavaksi, että päälinnainkin maanviljelyspäivätyöt ovat peräisin 
1300-luvulta.

Päivätyövelvollisuuden alaisia olivat keskiajan päättyessä kaikki 
linnaläänit. Velvollisuuden perusteet olivat eri maakunnissa erilaiset. 
Ahvenanmaalla suoritti jokainen savu 12 päivätyötä. V.-Suomessa 
suoritettiin päivätyöt täysiveroittain ja savuittain, Turun lähellä 
olevissa pitäjissä 5 päivätyötä täysiverolta. Myöskin Raaseporin 
läänissä, Porvoon läänissä ja Savossa päivätyöt suoritettiin 
täysiveroittain, ensinmainitussa läänissä kultakin täysiverolta 2 
"laillista päivätyötä", vaan 1540-luvulla 3, Porvoon läänissä 
nähtävästi sama verta ja Savossa 12 "laillista päivätyötä". Viipurin 
läänissä suoritti kukin savu eli mies 6 (Uudellakirkolla 5) päivätyötä. 
Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa, jotka alkuaan olivat samaa veroaluetta, 
oli päivätyövelvollisuus suoritettava jousittain; jousen määrä oli 3 
päivätyötä. Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla taas oli päivätöiden 
alkuperäisenä perusteena miesluku, Satakunnassa 3 päivätyötä kultakin 
talolliselta.[810] Työvelvollisuus siis yleensä perustui mies- eli 
talolukuun.

Suoritettavain päivätöiden lukumäärä vaihteli eri maakunnissa osittain 
siitä syystä, että velvollisuuden perusteet olivat erilaisia, osittain 
siitä syystä, että toisilla maakunnilla oli raskaampi taakka 
kannettavanaan. Yleensä ei päivätyörasitus kuitenkaan ollut suuri, 
sillä vielä 1530-luvulla oli tämänlaatuinen päivätyö yleensä 
lunastettavissa 1 vanhalla äyrityisellä.

Keskiajan linnat eivät voineet käyttää kaikkia laillisia päivätöitänsä 
eikä laajain linnaläänien perukoilta olisi ollut mahdollistakaan niitä 
luonnossa suorittaa. Missä päivätöitä luonnossa tehtiin, teki niitä 
tavallisesti vain linnan lähin ympäristö. Ahvenanmaalla kävi työssä 
vain Sundin pitäjä ja osa Saltvikin pitäjää. Turun linnaan tekivät 
päivätöitä v:n 1450 määräyksen mukaan ainoastaan Räntamäen, Raision, 
Ruskon, Kaarinan, Liedon ja Piikkiön pitäjät; 1530-luvulla mainitaan 
Piikkiön sijasta Rymättylä, mutta 1500-luvun lopulla jälleen Piikkiö ja 
Paimiokin päivätyön tekijöinä. Raaseporin tarpeeseen riittivät Karjan 
pitäjän päivätyöt, Kokemäenkartano tuli toimeen Kokemäen, Euran, 
Köyliön sekä 1 Eurajoen ja 3 Ulvilan neljänneskunnan päivätöillä. 
Hämeessä teki päivätöitä ainoastaan Hattulan kihlakunta. Viipurin 
linnan päivätöitä suorittivat luultavasti ainoastaan Viipurin, 
Säkkijärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Savonlinnan "laillisia 
päivätöitä" suoritti ainoastaan Sääminki täyden määrän (12 pt 
täysiverolta) sekä Rantasalmen 2 ja Juvan 2 neljänneskuntaa puolet 
määrää (6 pt täysiverolta).

Muualta linnalääneistä lunastettiin päivätyöt raha- ja tavaramaksuilla. 
Rahalunastus oli v:n 1451 tilien mukaan yleinen Raaseporin läänissä; 
sitä maksettiin v. 1540 12 killinkiä 3 päivätyöltä, siis äyrityinen 
päivätyöltä (äyrityinen = 4 killinkiä). Porvoon läänissä maksettiin 
uuden ajan alussa työrahoja täysiverolta 9 killinkiä. Hämeessä 
laskettiin kolmen päivätyön lunastukseksi 5 äyrityistä,
Varsinais-Suomessa v. 1540 täysiveron päivätyömaksuksi 1 1/2 äyriä, 
mikä summa muutamaa vuotta myöhemmin nostettiin 5 äyriksi. Vallitsevana 
päivätyön hintana keskiajan lopulla oli kuten sanottu 1 äyrityinen.

Veroesineet taas, joilla päivätöitä keskiajan lopulla lunastettiin, 
olivat jos jonkinlaisia: Turun läänissä "työruis", "työmaltaat", 
"työvoi", "työkalat", "työturskat" (meripitäjissä), Ala-Satakunnassa 
voi (72 leiv. kultakin talolliselta), Ylä-Satakunnassa "päivätyöhauit" 
(jokaiselta jouselta 6 naulaa); Hämeessä maksettiin jouselta 2 karpiota 
ohria, Viipurin läänissä Äyräpään kihlakunnassa 1 kyyn. palttinaa 
päivätyöltä,[811] Savossa täysiverolta syli halkoja tai leiviskä 
"viikkokaloja". Keskiajan kirjavat verotavat näkyivät tässäkin.

Kuten muutkin verot keskiajalla niin päivätyötkin ja niiden 
verovastikkeet yleensä suoritettiin verokunnittain. Turun läänissä 
kruunu vielä keskiajan lopulla vaati boleilta määrätyn tasaisen summan 
rahaa, mistä 1 1/2, mistä 2, mistä 5 markkaa, tai 1 1/2, 2, 3, 4 puntaa 
rukiita tai ohria verokunnalta.

Joskus oli sopimus veron suorittamisesta tehty koko pitäjän kanssa. Kun 
Laitilassa kukin verokanta maksoi 14 äyriä, mutta koko pitäjä 7 mk, ja 
Lapissa kukin verokunta 2 1/2 mk 4 äyrityistä, mutta koko pitäjä 
yhteensä 8 mk, niin ilmeisesti oli vero ensin laskettu koko pitäjälle 
ja vasta sitten tasattu verokuntain kesken. Muuallakin pitäjät olivat 
tällä alalla verokokonaisuuksia, sillä yleensä suorittivat saman 
pitäjän verokunnat samansuuruiset päivätyölunastukset. Yksinäisenä 
poikkeuksena säännöstä oli Sauvon pitäjä, jonka verokunnat suorittivat 
erisuuruisia työveroja. Satakunnan vanhimpain tilikirjain mukaan 
suoritettiin Ylä-Satakunnan päivätyöhauit pitäjittäin, 48 leiv. 
pitäjältä.[812] V:n 1451 tilien mukaan suorittivat verokunnat yli
koko Raaseporin läänin samansuuruisen päivätyölunastuksen 
(erfuodespeningar): 20 äyriä 4 äyrityistä.[813]

Verokunnan keskuudessa velvollisuus jaettiin veronalaisille tavallisten 
veroperusteiden mukaan. Mutta harvinaisempiakin tapoja käytettiin. 
Nousiaisissa, Lemussa, Mynämäellä, Vehmaalla ja Laitilassa perittiin 
työrahat siten, että kultakin pääveron markalta maksettiin lisäksi 1 
äyrityinen (Laitilassa 9 penninkiä). Lapin pitäjässä saatiin työrahat 
kokoon siten, että verokuntamiehet ottivat kultakin täysiverolta 1 
äyrin ja siten saaduista varoista maksoivat linnaan vietävän karjan, 
päivätyömaksun ja erinäisiä verokulunkeja. Oli oikea mullistus tällä 
alalla, kun nämä mutkalliset maksutavat v:n 1540 verouudistuksessa 
hävisivät ja muutettiin yhdenmukaiseksi rahalunastukseksi, kultakin 
täysiverolta 1 1/2, myöhemmin 5 äyriä.[814]

Mutta seuratkaamme jo niitäkin, joiden tuli suorittaa päivätyönsä 
linnan niityillä ja vainioilla. Eräs asiakirja, vaikka onkin sangen 
myöhäinen (v:lta 1598), antaa hauskoja viittauksia siitä, miten 
päivätöitä Turun linnaan suoritettiin luultavasti varhaisesta 
keskiajasta saakka.[815] Siinä näet kerrotaan, että Maarian, Raision, 
Ruskon ja Liedon talonpojat suorittivat päivätöitään Turun linnan 
"suureen karjakartanoon" siten, että kukin täysiverollinen viljeli 1 
tynnörinalan peltoa. Samoin oli Piikkiön, Kaarinan ja Paimion 
talonpoikain viljeltävä linnaan kuuluvan Heikkilän kartanon vainiota, 
kunkin täysiveron 1 tynnörinala. Asiakirjassa ilmoitetaan, että suuret 
osat mainittuja kartanoiden vainioita olivat joutuneet autioiksi ja 
viljelemättömiksi siitä syystä, että kruunu oli läänitysten ja 
verotalojen autioitumisen kautta menettänyt päivätöitä; niinpä oli 
suuren karjakartanon vainiossa 53 miehen osaa eli 53 tynnörinmaata ja 
Heikkilän vainiossa 77 1/2 miehen osaa eli 77 1/2 tynnörinalaa autiona.

Jos päivätöitä olisi vain ylipäisesti tehty linnaan ja niitä käytetty 
sen mukaan, kuinka linnan haltija kulloinkin määräsi tai katsoi 
tarvittavan, ei tietystikään noin säännöllistä autioalaa linnan 
vainiossa olisi ilmestynyt. Nähtävästi oli siis kullakin veronalaisella 
linnan vainiossa määrätyssä paikassa oma pysyvä tarkoin määrätty 
osansa, joka jäi autioksi, ellei viljelijä saapunut velvollisuuttansa 
täyttämään. Luultavasti vielä saman pitäjän tai verokunnan viljelysosat 
olivat linnan vainioilla sopivasti yhdistetyt ja ryhmitetyt, koskapa 
asiakirjassa puhutaan Heikkilän vainiossa olevasta Kakskerran 
saarelaisten osasta ikäänkuin jostakin kokonaisuudesta. Tällainen 
viljelystapa vaati juhtapäivätöitä, jollaisia v:n 1450 määräysten 
mukaan Turun linnaan suoritettiinkin. Sitävastoin ei päivätöitten luvun 
tarvinnut olla suuri. Työ varmaankin suoritettiin kollektivisesti, 
mutta talonpojat jättivät kyntämättä ja korjaamatta sellaisen osan, 
jonka puolesta ei yhteiseen työhön otettu osaa. Tällä tavoin talonpojat 
linnan vainiolla suorittivat viljelysvelvollisuutensa samanlaiseen 
tapaan, joka oli vallalla talonpoikain kotikylissäkin.

Raaseporin linnaan suorittivat Karjan pitäjän miehet päivätyönsä 
luonnossa. Linnan vanhoissa tileissä on siitä säilynyt 
yksityispiirteitä, joista nähdään, että työmaana olivat pääasiallisesti 
linnan kaksi vainiota ja että työ suoritettiin verokunnittain, niin 
että saman bolin puolesta oltiin samanaikaisesti työssä ja 
samanlaatuisessa työssä. Tavallisesti tekivät veronalaiset yhden 
hevospäivätyön, joka luettiin kahdeksi päivätyöksi, ja yhden 
jalkapäivätyön.[816]

Hämeenlinnassa hoidettiin veropäivätöillä linnan lähellä olevat 
Saaristen ja Ojoisten karjakartanoiden kaksijakoiset vainiot sekä 
linnan niityt. V:n 1547 tileissä on säilynyt hauska kaavake, jonka 
mukaan kesätyöt täällä suoritettiin kollektivisesti pitäjittäin 
määrätyssä järjestyksessä. Ensin saapui Janakkala tekemään kevätkynnön, 
sitten Renko kertasi ja kylvi herneet ja pavut, Lehijärvi saapui 
niittämään linnan niityt ja Mäskälä leikkasi rukiin, minkä jälkeen 
Hattula toimitti syyskynnön ja -kylvön. Näihin töihin kului n. 2 000 
päivätyötä; jäljellä olevat n. 1 000 päivätyötä käytettiin lannanajoon 
ja -levittämiseen y.m.s.[817]

Puiminen oli Hämeenlinnassa järjestetty siten, että eri pitäjistä, 
luultavasti kiertojärjestyksessä, tuli pitemmäksi ajaksi puimatyöhön 
joukko miehiä, jotka saivat palkan kotonaolevilta jousilta. V. 1547 oli 
sillä tavoin Asikkalan puolesta 20 miestä 36 päivää linnan puimatyössä, 
ja vielä 1583 tuomittiin Lopella kaikille niille, jotka olivat puineet 
riihiä ja tehneet alinomaistyötä (alinåmaisarbete) linnan 
karjakartanossa, palkkansa muilta verollisilta.[818]

Viipurin linnaan suoritettavain päivätöittensä sijasta Viipurin piirin 
pitäjän verolliset vetivät linnaan halkoja, kantoivat ne ylös ja 
pitivät kunnossa linnan ankeriaisarkut.[819]

Paitsi edelläkerrottuja säännöllisiä päivätöitä, joita usein 
nimitettiin laillisiksi päivätöiksi, oli talonpoikain uuden ajan alussa 
toisissa lääneissä tehtävä vielä eri tarkoituksiin lisäpäivätöitä tai 
erikseen ne lunastettava. Ala-Satakunnassa tuli neljänneskunnittain 
Kokemäen, Huittisten, Loimaan ja Euran pitäjäin, Köyliön kappelin ja 3 
Ulvilan pitäjän neljänneskunnan "vetää nuottaa kartanon tarpeeksi omine 
nuottineen niin usein kuin heille sanotaan", mutta koko muusta 
Satakunnasta suoritettiin sen sijasta nuotanvetohaukia, koko
Ylä-Satakunnassa 5 leiv. neljänneskunnalta, Ala-Satakunnassa 
epätasaisempia määriä. Savonlinnan läänissä vaadittiin kultakin 
täysiverolta 4 ja puoliverolta 2 apupäivätyötä.[820]

Erään veroselityksen mukaan oli Säämingin kolmen neljänneksen 
velvollisuutena omine halkoineen ja kustannuksineen puida linnan 
molempain karjakartanoiden vilja ja Säämingin neljännen neljänneksen 
hoitaa Venäjän rajalla oleva Peltosalon niitty. Myöskin linnan 
kaskenpoltto, jota varten Pellosniemen neljänneskuntain oli 
toimitettava linnaan 2 "kahdeksan viikon kaskitalonpoikaa", on 
parhaiten luettava tähän päivätyöryhmään.[821]

4. RAKENNUSVELVOLLISUUS.

Rakennusvelvollisuus, sekä seurakuntalaisten että lampuotien ja kruunun 
verollisten, on jo varhaisella keskiajalla juurtunut rasitus.

Pappilan rakentaminen oli V.-Suomen Uudellakirkolla jo v. 1411 jaettu 
neljänneskuntain kesken siten, että kullakin neljänneskunnalla oli 
rakennettavanaan määrätyt huoneet.[822] Meillä ei ole keskiajalta 
samanlaisia todisteita muilta seuduilta, mutta kun uudempina aikoina 
sellainen alkuinen rakennusvelvollisuus oli vallitsevana lukuisissa 
vanhoissa seurakunnissa, on hyvin luultavaa, että niissä on keskiajan 
tapa jatkunut. Samaa on myöskin sanottava kirkkojen 
rakentamisvelvollisuudesta.[823]

Lampuotien rakennusvelvollisuutta mainitaan Pyhäjoen kruununkartanon 
alustalaisten veroja koskevassa v. 1447 tuomiossa. Kun useassa vanhassa 
kruununkartanossa oli torneja ja muita varustuksia, on luultavaa, ettei 
niitä rakennettu eikä ylläpidetty ilman lampuotien työtä, vaikkei siitä 
olekaan suoranaisempia todistuksia kuin ne rauniot, jotka vielä niiden 
paikkoja merkkivät.

Suurten päälinnain rakentaminen on jo ensi ajoista saakka 
asiakirjainkin todistuksen mukaan ollut verollisten suoritettava. Sitä 
mainitaan yleisenä verovelvollisuutena Turun, Hämeen ja Viipurin 
linnoja koskevassa luovutuskirjassa v:lta 1340.[824]

Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoissa on viittauksia siitä, miten 
tämä rakennusvelvollisuus oli keskiajalla järjestetty. Hämeessä oli 
kunkin kihlakunnan rakennettavana määrätty osa linnaa sekä Ojoisten ja 
Saaristen karjakartanoiden rakennuksia. Viimemainitut rakennukset 
olivat kussakin kihlakunnassa taas jaetut eri pitäjäin kesken, ja siitä 
päättäen, että v. 1547 kaikkia Ylisen kihlakunnan neljänneskuntia 
sakotettiin linnan kattojen korjauksen laiminlyömisestä, olivat varmaan 
pitäjät ja neljänneskunnat vastuunalaiset kukin määrätystä osastaan 
linnan rakennuksiakin.[825]

Samanlaista järjestystä noudatettiin myös Viipurin linnan 
rakentamisessa. Kun v. 1548 Viipurin linnassa rakennettiin kalahuoneen 
ja nostosillan välistä hirsisiltaa, "havaittiin kaupungin 
muistikirjasta (stadzens tänckebok), että Muolan ja Hanttulan piti 
rakentaa".[826]

Turun linnan rakennuksia varten pitäjät maksoivat linnanrakennusrahoja 
sen mukaan kuin linnanvouti vaati; v. 1538 maksoivat useimmat pitäjät 
8, jotkut 10, jotkut pienet pitäjät 2-7 mk. Paraisten, Kemiön
ja Nauvon pitäjät maksoivat sen lisäksi eri maksun laivasillan 
rakentamisesta.[827] Nähtävästi tämän järjestelmän takana oli vanhempi 
pitäjäin ja verokuntain kesken jaettu rakennusvelvollisuus.

5. "SOTKEN SAVEA, TEEN TIILIÄ."

Linnanrakennusvelvollisuus tuotti talonpojille raskaan ja ikävän 
lisätyön: savityön. Vielä uskonpuhdistusajan alussa tiilisavi 
valmistettiin sotkemalla, ja tiilityöhön tarvittiin uskomattoman paljon 
päivätöitä. Muuraustyössä taas tarvittiin kokeneitten muurimestarien 
apua ja sekin niinkuin kaikki linnatyö tuli tietysti talonpoikain 
kustannettavaksi.

Hämeessä oli vanhimpain verokirjain mukaan kunkin koukun vastattava
6 savityöpäivästä; veroperuste oli siis toinen savi- kuin 
maanviljelyspäivätöissä. Suurin osa Hämettä suoritti tämän veronsa 
neljänneskunnittain kannetulla ohra-, hauki-, voi-, humala- tai 
ruokakalamaksulla kirvesmiesten ja savityön edestä ja erityisellä 
muurimestarimaksulla, jota meni 1 1/2 äyriä koukulta tai määrätty erä 
ohria tai humaloita neljänneskunnalta. Luonnossa suorittivat savityön 
ainoastaan Hattulan kihlakunnan pitäjät, paitsi Hattulaa, jonka sijasta 
Kalvoila sai käydä sotkemassa savea linnan "tiilisalissa"; muitakin 
pitäjiä tavataan toisinaan tässä työssä, joka siten osittain vuorotteli 
eri pitäjäin kesken. Työ suoritettiin neljäskunnittain, siten että 
esim. 11-koukkuinen neljäskunta piti miestä savityössä 66 päivää eli 11 
viikkoa.[828]

Raaseporin läänissä suoritettiin ennen kerrottujen "laillisten 
päivätöitten" lisäksi päivätyö pari muurimestarin työtä varten.[829] 
Koska nämä jälkimäiset päivätyöt suoritettiin saman perusteen 
(täysiveron) mukaan kuin ensiksi mainitutkin, ei niitä linnan 
myöhemmissä tileissä aina erotettu.

6. "PITKIÄTYÖMIEHIÄ".

Muutamissa keskiajan linnoissa oli linnan palveluksessa n.s. 
pitkiätyömiehiä (långarbetskarlar). Ne olivat talonpoikain koko 
vuodeksi tai määrätyksi työkaudeksi linnan palvelukseen palkkaamia 
kirvesmiehiä tai muita työntekijöitä. Tällä alkuisella tavalla 
hankittiin keskiajalla linnoihin tarpeellinen palvelus- ja työväki.

Tätä mielenkiintoista työlaitosta selvästi tarkoittaa Turun linnan 
työveroja koskeva v:n 1450 asiakirja määrätessään, että niistä 
pitäjistä, jotka eivät muita päivätöitä luonnossa suorittaneet, oli 
jokaisen 40 savun toimitettava mies linnan työhön vuodessa.[830]
Myöhemmin ei näitä vuosityömiehiä Turun linnassa kumminkaan tavata.

Raaseporin läänissä tuli uuden ajan alussa jokaisen pitäjän muitten 
työverojensa lisäksi pitää kirvesmiestä linnan palveluksessa Valpurista 
(toisinnon mukaan Filippon ja Jaakobin päivästä) Martinpäivään saakka, 
siis kesä-puolen vuotta. Ellei sellaista miestä linnassa tarvittu, 
maksettiin kruunulle 2 killinkiä (= l/2 äyriä) joka mieheltä 
"kirvesmiesrahoja".[831]

Viipurin läänissä oli jokaisen neljänneskunnan (= 30 täysiveron) 
pidettävä miestä linnan työssä ympäri vuoden. Miehen palkkaamiseksi 
maksoi jokainen täysivero pannin rukiita toisen maltaita, millä 
viljalla neljänneskunnan pitkätyömies piti itsensä ruuassa ja 
vaatteessa. Säkjärvi, Virolahti ja Vehkalahti eivät näy tätä veroa 
maksaneen. V. 1546 lakkasi tämä vanha järjestelmä Viipurin linnassa; 
sinne otettiin silloin omia renkejä ja entisten pitkäintyömiesten 
palkkapannit vietiin kruunulle.[832]

Savonlinnassakin oli pitkiätyömiehiä. Savossakin oli jokaisen 
neljamieskunnan pidettävä linnan palveluksessa miehensä Ristinpäivästä 
keväällä Ristinpäivään syksyllä s.o. noin 18 viikkoa; kun Savossa 
neljänneskuntia oli 20, oli siis pitkiätyömiehiäkin 20.[833] Myöhemmän 
tiedon mukaan oli jokaisen neljänneskunnan Savossa pidettävä linnan 
työssä 2 (Säämingissä 1) "kahdenkymmenen viikon talonpoikaa", 2 
(Pellosniemessä 3) "kuuden viikon talonpoikaa", minkä lisäksi 
Pellosniemen ja Visulahden oli suoritettava hiilenpolttoa linnalle 
erityisen säännön mukaan ja päällepäätteeksi Rantasalmen ja Juvan 8 
neljänneskunnan vuosittain poltettava linnan kalkkiuunissa 2 uunia 
kalkkia.[834]

Savon päivätyöjärjestelmä oli erinomaisen laaja. Tässä etäisessä 
rajamaakunnassa kruunu nähtävästi tarvitsi paljon työvoimia eivätkä 
verolliset näytä olleen halukkaita vaihtamaan päivätöitä rahamaksuun 
tai muihin veroesineisiin. Se suunnaton päivätyömäärä, mikä 
Savonlinnassa kulutettiin 1500-luvun puolivälissä, oli nähtävästi vain 
perintöä linnan rakennusajalta ja vieläkin varhaisemmista oloista.

Kuten olemme nähneet, oli näitä päivätöitä usean laatuisia: (1) 
lailliset päivätyöt, joita kukin täysivero suoritti 12, olivat vanhoja 
maataloudellisia päivätöitä; (2) apupäivätyöt, kultakin täysiverolta 4, 
joihin olemme lukeneet riihipäivätyöt; (3) pitkättyömiehet, joiden 
työhön luemme myöskin hiilenpolton ja kalkinpolton. Tähän tulee vielä 
lisäksi (4) jauhatustalonpojat (Male böndher eller Stampeböndher), 
joita kunkin kymmenysmiehen tuli lähettää nimismiestaloon 6-36 
päivätyötä varten, sekä (5) nimismiespäivätyöt, joita kunkin täysiveron 
tuli suorittaa nimismiehelle 2 ja kunkin puoliveron yksi niinikään 
nimismiehelle. Molempia viimeksimainittuja päivätöitä, joiden tarkoitus 
kaiketi oli käräjäkestitysten varustaminen ja nimismiehen talon 
viljeleminen, mainitaan 1500-luvun keskivaiheilla jo vanhoiksi 
veroiksi.[835]

7. AJOVEROT.

Emme vieläkään ole päässeet keskiajan työlistan päähän. Jäljellä ovat 
ajoverot s.o. rakennustarpeiden, kuten hirsien, lautain, tuohien, 
kivien, kalkin hankinta ja kuljetus verottajalle. Myöskin sellaisten 
tarveaineiden kuin halkojen, sysien ja olkienkin hankinta kuuluu 
oikeittain tähän veroryhmään. Kuljetusvaivan vuoksi niitä jo 
keskiajalla kutsuttiin ajoiksi tai ajoveroiksi (akse, okar), jota 
nimitystä jo Helsinglannin laissa käytetään kirkon rakennusaineitten 
hankinnasta.

1500-luvun oloista päättäen kuului muutamain vanhain suurkartanoitten 
lampuotien velvollisuuksiin ajoveroja. Kuusiston lampuodit maksoivat 
piispankartanoon m.m. hiiliä ja halkoja.[836] Ruonan kartanon 
lampuotien tuli kunkin toimittaa kartanoon 2 verohirttä, kuorma 
aidaksia ja 1/2 katiskaa.[837]

Kruunun linnoihin suoritettiin keskiajalla varmaan paljon ja 
monenlaisia ajoveroja. Raaseporin läänissä suoritettiin v:n 1451 tilien 
mukaan melkoinen rahavero ajojen lunastukseksi. Keskiajan ajoverojen 
laadusta saadaan tarkempia tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan 
tilikirjoista. Niiden mukaan ajoverot olivat suurimmassa osassa Suomea 
pääasiallisesti samaan tapaan järjestetyt, vaikka eri linnain olojen ja 
tarpeen mukaan lukuisia pieniä poikkeuksia tehtiin. Ajojen laadut ja 
määrät näkyvät seuraavasta asetelmasta:

           Ahv.maa Turun l.   Hämeen l. Raasep.l. PL    VL   Savonl.l.
 Verokpl    (savu) (er. per.) (nelj.k.) (verok.) (tv.) (tv.) (nelj.k.)

 hirsiä kpl    1     maks.       5         1       1     1      12
 lautoja "     1       "        10         2      –    –      40
 tuohta, levyä –      "       9-10      400      30    –    1500
                              kantam.
 kiviä, syltä  –     –        –        –     maks.  –    maks.
 kalkkia, tnr  –     –         1        –      –    –       1
 halk., syltä 2 kuor. maks.      2         2      –   3 1/2  maks.
 hiiliä, tnr    2     –        –        –      –    –      –
 niiniä, naul  –     –        –        14       7   4-10      1
 hamppua, naul –     –        –         7       7    –      20
 köysiä, kpl   –     –        –        –      –    –      12
 tervaa, tnr   –     –        –        –     maks. maks.     1

Ahvenanmaan ajoveroista on jo ennen tehty selvää.

Turun läänissä oli uuden ajan alussa jäljellä vain muutamia ajoja. 
Yleisesti suoritettiin läänissä vain halkoja, joita maksettiin missä 
savun, missä täysiveron eli miesluvun mukaan. Hirsiä ja lautoja saatiin 
enään vain Pöytyältä, tuohta ainoastaan Teijon verokunnasta Perniöstä
– varmaan viimeisinä jätteinä muinoin yleisemmästä verosta.

Hämeen läänin monimutkaiset työ- ja ajoverot uuden ajan alussa ovat 
kauan olleet kameralistien kauhistuksena. Pohjaltaan ei asia Hämeessä 
ollut sen kummempi kuin muuallakaan. Työverot olivat yleensä samat kuin 
muualla, mutta kun ainoastaan linnan lähimmät ympäristöt niitä 
suorittivat työllä ja ajoilla ja muut seudut niitä lunastivat rahalla 
tai erilaisilla verotavaroilla, seurasi siitä näennäisesti selviämätön 
vyyhti. Mitä erikseen ajoveroihin tulee, niin hirsiä ja lautoja 
suoritti luonnossa ainoastaan 3 Hattulan kihlakunnan pitäjää; muilta 
seuduilta maksettiin lunastukseksi rahaa (koukulta 1 äyri) tai ohria, 
haukia, ruokakalaa, voita tai humaloita. Tuohia maksoi luonnossa neljä 
Sääksmäen ja neljä Hattulan klk:n pitäjää; muualta tuli rahaa (1/2 
äyriä koukulta) tai ohria tai voita. Kalkkia maksoi 8 Hämeenlinnan 
lähipitäjää. Tiilihalkoja vedättivät 4 Sääksmäen ja 4 Hattulan klk:n 
pitäjää; muualta maksettiin rahaa (18 penninkiä koukulta), haukia tai 
lahnoja. Hattulan pitäjä oli vapautettu hirsien, lautain, tuohien
ja tiilipuiden vedätyksestä sekä muurimestarin palkkauksesta
ja "rekirahoistakin", koska sen tuli vedättää hieta linnan 
muuraukseen.[837]

Raaseporin läänissä maksoi v. 1451 jokainen verokunta ajorahoja 
(aksepeningar) 2 mk 8 killinkiä. Uuden ajan alussa suoritettiin ajot 
luonnossa samalla säännöllisellä tavalla kaikissa verokunnissa.

Porvoon läänissä lunastettiin kivien vedätys 2 (Pyhtäällä 4) killingin 
maksulla täysiverolta. Tervaa maksoi jokainen neljänneskunta 1/2 
tnr.[839]

Viipurin läänissä suorittivat hirsiä ainoastaan Viipurin, Säkjärven, 
Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Samoista pitäjistä suoritettiin 
verohalkoja 1 syli täysiverolta, Lappeen ja Taipaleen pitäjistä tehtiin 
täysiverolta 1/2 syltä tiilihalkoja ja samoista pitäjistä ynnä Viipurin 
pitäjästä 2 kuormaa hiilipuita. Sitäpaitsi suoritettiin koko läänistä 
nimismiesverossa kultakin savulta kuorma halkoja, mikä velvollisuus 
tavallisesti oli järjestetty niin, että muutamat neljänneskunnat sen 
maksoivat rahassa (3 killinkiä savulta), mutta yksi neljänneskunta 
suoritti halot (ja oljet) nimismiestaloon käräjäin ja kestitysten 
pitämistä varten. Niiniä maksoivat luonnossa ainoastaan Virolahden ja 
Vehkalahden pitäjät: muualla läänissä tämä vero lunastettiin 1 
killingin maksulla täysiverolta. Tervaa maksoivat Virolahti ja 
Vehkalahti 6 naulaa täysiverolta; Lapveden, Taipaleen, Muolan ja 
Hanttulan pitäjät suorittivat neljänneskunnilta 1/2 tnr.

Savossa suoritti kuusitoista neljänneskuntaa kukin 12 hirttä ja 40 
lautaa ja neljä neljänneskuntaa kukin puolet näistä määristä. Halkoja 
suorittivat muut pitäjät paitsi Sääminki täysiverolta 1 sylen. 
Kivisyliä, jotka olivat mitaltaan halkosylen kokoisia, suorittivat 
Pellosniemen ja Visulahden pitäjät sylen kultakin 4 täysiverolta.

XIII. KESKIAJAN VIRKAMIEHIÄ.

1. LÄÄNINMIEHET JA LINNANVOUDIT.

Keskiajan johtavia kruununvirkamiehiä Suomessa ovat olleet 
linnanvoudit. Mutta kun linnanvoutien viran on katsottava varsinaisesti 
syntyneen vasta päälinnain perustamisen yhteydessä, tulee vastattavaksi 
kysymys, miten virkamieslaitos täällä on ollut järjestetty 
varhaisimmalla keskiajalla, ennen linnahallinnon muodostumista.

Ennenkuin lähdemme tähän kysymykseen vastaamaan, mainittakoon pari 
sanaa eräästä Ruotsissa ja Tanskassa varhaisimpana keskiaikana 
ilmenevästä hallintoseikasta.

Ruotsin tärkein paikallinen viranomainen mainittuna aikana oli 
nimismies, tunnettu m.m. ruotsalaisella nimellä "länsman", "soknare" ja 
latinankielisellä nimellä "exactor, exactor regius".[840] Mutta on 
tarkoin huomattava, ettei se nimismies, jota Ruotsissa tällä nimellä 
kutsuttiin, ollut samanlainen virkamies kuin nimismies myöhemmällä 
keskiajalla ja uuden ajan alussa. Maakuntalakien aikana nimismies 
Göötanmaissa "lænsman", "konungsbryti", "konungsbryti i Upsala bo" ja 
"konungs soknare" Vestmanlannissa "husabyman" nimisenä kuninkaan 
palvelusmiehenä hoiti hänelle uskottua kuninkaan kartanoa ja toimi 
kuninkaan yleisvirkamiehenä piirissään. Vaikkei lähteistä näy, oliko 
Sveanmaan "lænsman" alkuaan kuninkaankartanon hoitaja, niin näkyy 
kumminkin se, että hän täälläkin oli aikaisin tunnettu varsinainen 
virkamies, jolla oli mitä monipuolisimmat tehtävät.[841]

Erinomaisen selvänä esiintyy vastaava laitos muinaisessa Tanskassa. 
"Brytiæ" yksityisoikeudessa merkitsi osa-asukasta tai yhtiömiestä, joka 
yhdessä toisen kanssa harjoitti maanviljelystä tai otti hoitaakseen 
toisen maata ja karjaa. Kuninkaatkin käyttivät edukseen samaa 
järjestelmää, ja Tanskan vanhoissa asiakirjoissa usein mainitaan 
"Konungs brytiæ". Nämä kuninkaan maan viljelijät olivat samalla 
kuninkaan virkamiehiä. Tanskan vanhimmissa laeissa mainitaan useasti 
kuninkaan "Umbudsman" eli "exactor" nimellä kutsutun virkamiehen 
asunnoksi suorastaan kuninkaan kartano.[842] Siis ilmeisesti sama 
laitos, jota Göötanmaan "konungsbryti" tarkoittaa.

Suomessakin esiintyy parissa 1300-luvun asiakirjassa exactor ja 
exactor regius niminen viranomainen.[843] Tämän nimityksen 
ruotsinkieliseksi vastineeksi on katsottu nimitystä "länsman".[844] 
Itse asiakirjat eivät kumminkaan oikeuta meitä pitämään exactor nimellä 
kutsuttua viranomaista tavallisena, keskiajan lopulta ja uuden ajan 
alulta tunnettuna nimismiehenä. Kumpikin täällä mainittu exactor 
näyttää olleen kokonaisen pikkumaakunnan virkamies. Kumpikin olivat 
sinettimiehiä. arvattavasti siis rälssimiehiä, toinen lisäksi tuomarina 
esiintyvä. Missään tapauksessa he eivät ole verrattavia myöhemmän 
keskiajan talonpoikaisiin nimismiehiin.

Yhtäläisyys Ruotsin ja Tanskan alkuperäisten "länsmanien", kuninkaan 
kartanoissa toimivain "brytien" kanssa sitävastoin on sattuva. 
Suomessakin kutsutaan exactoria nimenomaan "kuninkaan" virkamieheksi, 
joten hän varmaankin on ollut välittömässä suhteessa kuninkaaseen. 
Suomessakin on varhaisella keskiajalla useita melkoisia kuninkaan tai 
kruunun kartanoita, joita kuninkaan oli vaikea omakohtaisesti hoitaa; 
niissä jos missä olivat eri hoitajat tarpeelliset. Vanhemmalla 
keskiajalla oli täällä käytännössä aluejako pikku maakuntiin ja 
erityisesti pieniin kartanolääneihin, jotka alueet ovat voineet olla 
näiden vanhain viranomaisten virkapiireinä.

Tätä käsitystä puoltaa lisäksi länsman nimityksen vanhin käyttö 
Suomessa. Tämä nimitys esiintyy ensimäisen kerran v. 1348 päivätyssä, 
Satakuntaa koskevassa asiakirjassa[845] ja sen jälkeen vasta 1400-luvun 
alulla. Mutta nuo aikaisemmat lääninmiehet eivät ole myöhempäin 
kaltaisia. V:n 1348 lääninmies oli kuninkaan oma virkamies, hänen 
luottamusmiehiään. joka voudin kanssa sai tehtäväkseen Ulvilan 
kaupungin oikeuksien valvomisen kaupungista muuttaneita kohtaan; 
myöhemmän keskiajan nimismiehet olivat alhaisia kansanvirkamiehiä, 
joille kuninkaat tuskin erityisiä luottamustoimia antoivat. Sattuu nyt 
vielä niin, että tiedetään Ulvilan kaupungin viimeistään 1300-luvun 
ensimäisinä vuosikymmeninä tulleen siirretyksi Ulvilassa olevan 
kruununkartanon (Isonkartanon, Storgården) maalle ja kartanonkin väen 
kuuluneen kaupunkilaisiin.[846] Todennäköisesti on Satakunnassa v. 1348 
ollut kuninkaan "vouti" Kokemäenkartanossa ja muudan kuninkaan 
"länsman" Ulvilan Isonkartanon ja sen alaisen kaupungin erityinen 
lääninmies.

Samantapainen virkamiesten ryhmitys näyttää Satakunnassa olleen 
käytännössä vielä v. 1365, jolloin kuninkaan kirjeessä mainitaan 
"meidän voutejamme ja virkamiehiämme Satakunnassa".[847] Voudin ohella 
tässäkin mainitaan vielä toisia kuninkaan välittömästi käskettäviä 
virkamiehiä, joita tuskin voi pitää muina kuin kruununkartanoitten 
lääninmiehinä.

Vanhojen kruununkartanoitten alueita kutsuttiin myöhemmin yleisesti 
lääneiksi ("Ruonankartanon lääni" Sauvossa, "Kuninkaankartanon lääni" 
Perniössä, j.n.e.). Länsmanit Suomessa ovat luultavasti alkuaan olleet 
näiden läänien "läänin"- eli "läänitysmiehiä".

Myöskin tuota v. 1353 tuomittua salaperäistä Bendict Agghæson nimistä 
henkilöä pitäisimme tämäntapaisena virkamiehenä.[848] Virkamieheksi 
hänet ilmaisee hänen toimensa sakkojen perijänä; toiselta puolen hän 
oli välittömässä suhteessa kuninkaaseen, koskapa hänen rikoksiansa oli 
sekin, että hän oli pidättänyt kuninkaalle lähetettäviä muonavaroja. 
Tämäkin viranomainen oli läheisissä asioissa kuninkaankartanon 
kanssa.[849] Omasta ja vaimonsa (Aelisif) nimestä päättäen hän kuului 
ruotsalaiseen kansallisuuteen ja oli varmaan alhaissyntyinen, koskapa 
ei käyttänyt sinettiä. Arvatenkin on lääninmiehiä niinkuin läänejä 
ollut eriarvoisia.

Kruununkartanoita ja niiden läänejä hoitavat, kuningasta välittömästi 
palvelevat viranomaiset, joilla oli latinankielinen virkanimi "exactor" 
ja ruotsalainen "länsman", tämän mukaan maamme vanhimpia varsinaisia 
kruununvirkamiehiä.

Heidän virkatoimistaan emme paljoa tiedä. Kruununkartanon hoitamisen 
lisäksi niihin kaiketi kuului pääasiallisesti vain verojen kokoaminen 
tai vastaanottaminen niiltä pieniltä maakunta-alueilta, joissa 
kruununkartanot olivat. V. 1326 oli piispalla yksi ainoa nimismies koko 
Uuttamaata (luult. läntistä Uuttamaata) varten;[850] kruunu on voinut 
siinäkin noudattaa kirkon esimerkkiä. Kun varhaisimmalla keskiajalla 
maakunnilla ja pitäjillä oli kansanomaiset tuomarinsa, ei kruunun 
läänimiesten vaikutus arvatenkaan ulettunut varsin syvälle paikalliseen 
hallintoon.

Tämän aikuisen hallintolaitoksen sysäsi syrjään linnahallinto 
linnanvouteineen. Tämän hallinnon synty on yhteydessä päälinnain 
perustamisen kanssa. Koska päälinnat v. 1308 jo olivat olemassa, oli 
maamme hallinnon suuri muutos jo silloin tapahtunut.[851]

Vanhimmilla linnanpäälliköillä oli erilaisia virkanimiä, kuten lat. 
"aduocatus", "praefectus", "capitaneus". Viimemainittu nimitys lienee 
erityisesti sotilaspäällikön nimi, mutta kun samaa henkilöä joskus 
kutsutaan sekä "aduocatus" että "capitaneus" nimellä, eivät ne 
käytännössä näytä merkinneen jyrkästi erotettuja virkoja.[852] Suomen 
linnanvoutien asema oli kuitenkin kautta koko keskiajan hyvin 
eriarvoinen. Turun ja Viipurin linnain isännyydet olivat enimmäkseen 
Ruotsin valtakunnan mahtavimpain miesten hallussa, joiden asema oli 
valtiollisesti sangen itsenäinen. Usein näillä mahtavilla 
läänitysmiehillä oli hallussaan päälääninsä lisäksi pienempiä 
linnaläänejä, kuten Turun linnan päälliköllä Raaseporin lääni, 
Satakunta ja Ahvenanmaa.[853] Porvoon lääni näyttää pysyvämmin 
kuuluneen Viipurin linnan alueeseen. Toiselta puolen taas nähdään, että 
kaikki läänit saattoivat olla välittömästi kuninkaan alaisia, jolloin 
niiden linnanvoudit olivat kuninkaan suoranaisia palvelijoita ja 
suorittivat lääninsä veroja suoraan kuninkaalle Ruotsiin, jossa myöskin 
tekivät tilinsä. Epäilemättä on tämä järjestys alkuperäinen. Suomen 
linnat olivat kaikki alkuaan kuninkaan linnoja, niihin maksetut verot, 
yksin lahjaverotkin, olivat kuninkaan (kruunun) veroja. Linnanvouti oli 
veronmaksajan kannalta katsoen aina kuninkaan vouti, silloinkin kun hän 
oli kuninkaasta aivan riippumaton. Maamme keskiaikaisen linnahallinnon 
varsinaisena perusteena eivät siten olleet nuo vaihtelevat ja 
eriarvoiset linnanvoudit, vaan itse linnaläänit linnoineen, jotka 
kaikissa oloissa muodostivat pysyvän verotus- ja hallintopiirin, vaikka 
linnan isännyys kulkikin kädestä käteen.

Jo 1300-luvun alkupuolella asiakirjoissa useamman kerran mainitaan 
päälinnan voutien alaisia virkamiehiä.[854] Vaikkei näiden virkamiesten 
laadusta sen enempää puhuta, on luultavaa, ettei näillä nimityksillä 
tarkoiteta ainoastaan päävoutien sijaisia ja päälinnoissa olevia 
virkamiehiä, vaan myöskin päävoudeista riippuvia alueellisia 
virkamiehiä, alavouteja. Niitäkin näet jo nimenomaan mainitaan. 
Sellaisena esiintyy v. 1346 eräs Maskussa asuva Henrikki, "Danielin 
virkamies".[855] Tämä Daniel oli nähtävästi tunnettu Dan Niklinpoika, 
näihin aikoihin Turun linnan vouti. Hänen alaisensa Maskussa oleva 
virkamies ei varmaankaan ollut aivan halpa mies, koskapa käytti 
sinettiä. Seuraavana vuonna mainitaan eräs Esgerus Dan Niklinpojan 
"voutina" Kalandissa.[856] Tässä siis toinen, paikallinen, nimenomaan 
voudiksi kutsuttu virkamies, jonka virkapiirinä on muinainen Kaloinen 
eli myöhempi Vehmaan kihlakunta. Todennäköisesti siis jo 1300-luvun 
puolivälissä pohjoisen V.-Suomen kummassakin vanhassa piirissä, 
Kalandin ja Maskun-Mynämäen pitäjistöissä eli kihlakunnissa on
toiminut erityisiä alavouteja, jotka olivat linnanvoudin alaisia 
veronkanto-virkamiehiä aivan samaan tapaan kuin myöhemmin kihlakunnissa 
toimivat maanvoudit.[857]

Vaikea on sanoa, kuinka näissä uusissa oloissa kruununkartanoitten 
voutilaitoksen kävi. Mahdollista on, että toisin paikoin vanhoista 
"lääninmiehistä" tuli linnanvouteja. Kun Ahvenanmaalla v. 1322 
mainitaan "exactor", v. 1328 "aduocatus" ja v. 1381 ja sitten myöhemmin 
tavallinen linnanvouti,[858] niin näyttäisi luultavalta, että tässä 
sama vanha virka esiintyy vaihtelevilla nimillä ja että Ahvenanmaan 
kruununkartanon alkuperäisestä lääninmiehestä on tullut Kastelholman 
linnanvouti. Mahdollista myös on, että toisin paikoin lääninmiehen 
virka muodostui alavoudin viraksi.[859] Mutta useimmissa tapauksissa 
kaiketi vanha virka hävisi pois, ja kruununkartanot jäivät vain 
sellaisiksi ylimysten läänityksiksi tai kruunun sivuomistuksiksi, 
jollaisina ne myöhemmällä keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa 
enimmäkseen esiintyvät.

2. MAANVOUDIT.

Keskiajan lopulla alavoudit eli "maanvoudit" maamme pesäseuduilla jo 
esiintyivät vakiintuneina, määrätyillä alueilla toimivina 
virkamiehinä.[860] Lähempiä tietoja tästä virasta voidaan kumminkin 
saada ainoastaan myöhemmistä lähteistä, joihin senvuoksi tässäkin on 
käännyttävä.

Kustaa Vaasan aikana ratsuvoutien virka-alueena oli kihlakunta, joskus 
pari kihlakuntaa, ja heidän tehtävänään pääasiallisesti kihlakunnan 
verotus- ja veronkantoasiain hallinto. Heitä nimitettiin usein myöskin 
"ratsuvoudeiksi" nähtävästi sen johdosta, että heidän vanhimpia ja 
varsinaisimpia tehtäviään oli kuljettaa linnan ratsujoukkoa 
ruokaruotsilla kihlakunnissa ja että he arvatenkin ratsain kulkivat 
asioillaan. Useat ratsuvoudit tähän aikaan olivat halpasäätyisiä 
miehiä, kyvykkäämpiä huoveja tai entisiä kirjureita, mutta monet olivat 
myös kotimaisia rälssimiehiä.

Ratsuvoutien tulot olivat uuden ajan alussa hyvin kirjavat, mutta 
ryhmittyivät kahteen yleisempään luokkaan, nim. vakinaisiin, 
veronalaisten suorittamiin palkkatuloihin ja tilapäisiin, kruunun tai 
linnanvoudin luovuttamiin tuloihin, jotka olivat luonteeltaan 
elinkeinoveroja tai vapautusmaksuja. Otamme aluksi tarkastaaksemme 
edellisen ryhmän.

(1) Maanvoudit saivat uuden ajan alussa toisinaan suoranaista 
kruununpalkkaa linnasta. Pohjoisesta V.-Suomesta kannettiin v. 1538 
Turun linnaan kultakin nimismieheltä 1 punta kauroja, joita käytettiin 
m.m. kahden maanvoudin hevosten ruokkimiseen.[861] Viipurin linnan 
"kirjurintuvasta" mainitaan ratsuvoudin myöskin saaneen rahaa 
hevosiansa varten.[862] Myöhemmin 1500-luvulla ratsuvoudit tulivat 
melkein kokonaan kruunun palkoille.

Kun ratsuvoudit uuden ajan alussa useimmiten näyttävät asuneen linnassa 
ja nauttineen siellä pysyvää palkkaa, on mahdollista, että aikaisimmat 
ratsuvoudit ovat suorastaan kuuluneet linnaväkeen ja saaneet palkkansa 
kruunulta samalla tavoin kuin muutkin huovit.

(2) Ratsuvoudin päätulona uuden ajan alussa oli kumminkin se palkka, 
jonka hän sai hoitamansa alueen (kihlakunnan) talonpojilta. On helposti 
havaittavissa, että tällä palkalla oli kaksi alkulähdettä, nim. 
verokuntain (neljänneskuntain, nautakuntain) kestitys ja nimismiesvero.

Verokuntapalkka oli käytännössä Hämeessä, Karjalassa ja Savossa. Hämeen 
Sääksmäen kihlak:n neljänneskunnista maksettiin ratsuvoudille 1/2 
(Portaan pitäjässä 1) puntaa ohria ja 1 leiv. humaloita (Portaan 
pitäjässä sen lisäksi koko pitäjältä 3 1/2 mk "rekirahoja").[863] 
Luultavasti myöskin Hollolan seudun nimismiesten voudille maksettava 
lahjavero, 3 puntaa ohria ja saman verran humaloita, maksettiin 
neljänneskunnittain, vaikka nimismiehet olivat joutuneet sen 
välittäjiksi.[864]

Karjalassa tämäntapainen ratsuvoudin palkkaus oli uuden ajan alussa 
suuressa kukoistuksessa. Kävisi tässä liian pitkäksi luetella kaikkia 
näitä kestitystavaroita ("kalapanneja", "lahjalampaita" y.m.), joita 
ratsuvoudit säännöllisten viljapanniensa lisäksi nostivat Karjalan 
nautakunnilta neljillä vuotuisilla kestityksillään.[865]

Savon ratsuvoutien palkkaus oli tässä kohden samantapainen kuin 
Karjalassa. Kaikkialla Savossa maksoivat neljänneskunnat ohria 1 punnan 
– pohjoisessa voutikunnassa sillä olikin nimenä "Rokarotzi" – kauroja 
1 punnan, haukia 1 leiv. ja jäniksiä 6 kpl. eli jäniksennahkoja 12 kpl, 
mihin tuli lisäksi "lahjaa" ohria 1 punta ja pohjoisessa voutikunnassa 
vielä haukia 6 leiv. Hyvin valaisevan tiedon vanhimmasta ratsuvoudin 
palkkauksesta sisältää se pohjoista voutikuntaa koskeva ilmoitus, että 
3 kymmenyskuntaa metsäseudussa maksoivat "oravan nahan kultakin 
verolta, kun ruokaruotsiheiniä kannettiin". Savossakin näitä kaikkia 
voudin veroesineitä kutsuttiin "lahjoiksi", ja annettiin ne 
asianomaiselle käräjäaikoina.[866]

Kun otetaan huomioon, että ratsuvoutien alkuperäisiin tehtäviin on 
kuulunut linnaväen johtaminen kihlakunnan verokunnissa veronotto-, 
sakko- y.m. kestityksillä, on todennäköistä, että ratsuvoudin
Karjalan ja Savon verokunnista saamat tulot olivat osa linnaväen 
verokestityksestä eli ruokaruotsista. Tuloeräin nimittäminen 
"lahjoiksi" näyttää johtuneen niistä erityisistä turkis- y.m. 
lahjoista, joita ratsuvoudille ruokaruotsin lisäksi tuli maksettavaksi.

Mahdollisesti ovat myöskin Varsinais-Suomessa uuden ajan alussa 
suoritetut voudinkapat luettavat tässä puheenaolevaan luokkaan 
ratsuvoutien tuloja. Pohjoisessa V.-Suomessa näitä kappoja maksoi kukin 
talollinen 1 kapan rukiita tai maltaita.[867] Maarian, Pöytyän ja 
Kaarinan alueella maksoi kukin verokunta voudinvakkarukiita tai -ohria 
1 punnan.[868]

(3) Ratsuvoudeilla oli myöskin hyvin yleisesti osaa nimismiesverosta, 
jonka varsinainen tarkoitus oli käräjälaitoksen ylläpitäminen. Tämä 
palkkaustapa olikin kehittynyt läntisessä Suomessa, missä käräjät jo 
keskiajalla pidettiin pitäjittäin nimismiesveron varoilla.

Turun läänissä ilmoitetaan Pohjois-Suomen maanvoudin kantaneen kultakin 
nimismieheltä 1 leiv. lihaa ja 12 kynttilää sekä leipää,[868] joten 
koko "taksa" teki kultakin nimismieheltä, kun otetaan huomioon 
nimismiesten linnaan maksamat kauratkin, joista edellä jo oli puhetta:

    lihaa         1 leiv.
    leipiä       –
    kynttilöitä  12 kpl
    kauroja       1 punta

Tämä taksa näkyy vähitellen joutuneen pois käytännöstä muunlaisten 
tulojen vakaantuessa.

Hämeen ratsuvoudit saivat nimismiesverosta kynttilöitä kaikista 
kihlakunnista ja kauroja Hattulan kihlakunnassa. Kuuluivatko Hattulan 
ratsuvoudin ohrasaatavat ja Hollolan voudin haukileiviskät tähän vai 
neljänneskuntaveroon, on ratkaisematta.[870]

Limingan, Iin ja Kemin pitäjissä Pohjanmaalla suoritettiin v. 1556 
voudille monikappaleinen vero – voita, lihaa, leipää, ohria, rahaa, 
siikaa, kalaa, lampaita (Kemissä) ja kynttilöitä (Iissä ja Kemissä)
–, joka mahdollisesti oli osa nimismiesverosta.[871]

(4) Maanvoudeilla oli muinoin joitakuita pienempiä tuloja, jotka olivat 
vakinaisen veron luontoisia ja oikeastaan siis kuuluvat ruokaruotsin ja 
nimismiesveron ryhmään, mutta kuitenkin nähtävästi ovat olleet aivan 
erityisiä palkkaveroja.

Sellainen ja lisäksi varsin omituinen oli 22 pannin suuruinen 
tulkinpanni, joka 1540-luvulla maksettiin Äyräpään kihlakunnassa 
maanvoudille koko kihlakunnan puolesta. – Tämä vero maksettiin 
nähtävästi neljäskunnilta, sillä puheenaolevana aikana oli Äyräpään 
kihlak:ssa (Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon pitäjissä) juuri 
22 neljäskuntaa. Mieltäkiinnittävä on tästä verosta annettu tieto, että 
se maksettiin talvella "kihlakunnankäräjillä"; varmaan laamanneja ja 
muita ruotsalaisia herroja varten nämä tulkinpannit alkuaan maksettiin.

(5) Äyräpään klk:ssa Karjalassa mainitaan ratsuvoudin saaneen käräjillä 
lautakunnalta lahjaksi 2-3 puntaa viljaa pitäjää kohden.[873]

(6) Tähän ryhmään maanvoudin tuloja ovat myös luettavat pitkätkyydit, 
joita Savossa mainitaan maanvoudille kuuluneen 2 kultakin 
neljänneskunnalta.[874]

(7) Kaikki edellä mainitut maanvoudin tulot olivat veronalaisten 
maksettavia säännöllisiä veroja. Niiden lisäksi nauttivat maanvoudit 
monenlaisia epävarmoja tai ylimääräisiä tuloja, jotka ovat parhaiten 
verrattavia elinkeinoveroihin. Niihin kuuluivat ensinnäkin 
kapakkarahat. Erään luettelon mukaan, joka on laadittu 1540-luvun 
lopulla nähtävästi verotustarkoituksessa,[875] lasketaan Suomessa ilman 
Pohjanmaata olleen 235 (239) maalaiskapakoitsijaa, eikä tämä lukumäärä 
suinkaan ollut korkein.[876] Tällaisia kapakoita (krögare, taverner), 
joissa tarjottiin olutta ja joita oli kaikkialla eteläisessä Suomessa 
teitten varsilla, arvatenkin kaikkialla verotettiin jo keskiajalta 
saakka. Kapakkavero näkyy alkuaan menneen linnaan (linnanvoudille). 
Eräässä Porvoon läänin asiakirjassa v:lta 1543 seikkaperäisesti 
kerrotaan, miten kapakanpitäjistä "kukin maksaa 2 leiv. humaloita 
linnaan oluenmyynnistä ja kutsutaan heitä kapakoitsijoiksi, ja pidetään 
kapakkaa sen mukaan kuin vuodentuloa maassa saadaan, sen mukaan he 
alkavat oluenmyyntiä ja luopuvat siitä, kun itse tahtovat eivätkä 
jaksa".[877] Samasta asiakirjasta nähdään, kuinka vero toisaalta oli 
joutunut maanvoudeille. Siinä näet luetellaan kolmisenkymmentä Pyhtään, 
Pernajan ja Porvoon miestä ja sanotaan heidän maksaneen "herralle" 
(s.o. linnaan) 4 1/2 äyriä ja voudille 13 1/2 äyriä oluenmyynnistä ja 
"ovat ne nyt suodut ratsuvoudille vuosipalkaksi, koska ei hän
linnasta mitään rahaa eikä verkaa saa, ja pitää hän sen edestä 2 
ratsuvarustusta". Luultavasti muuallakin Suomessa alkuaan linnaan 
humaloissa suoritettu vero samalla tavoin muuttui maanvoudille 
suoritettavaksi rahaveroksi. Kapakkaveroa tiedetään maksetuksi paitsi 
Porvoon läänissä myöskin Varsinais-Suomessa,[878] Viipurin läänissä, 
missä veron määrä vaihteli 1-6 mk:aan kapakoitsijalta,[879] sekä 
Hämeessä, missä maavoutien kapakkarahoja useissa seuduin mainitaan, 
vaikkei veromäärästä ole tietoa.[880]

(8) Sukua edellisen veron kanssa olivat laivarahat. Ahvenanmaalla 
otti vouti 12 äyriä – 2 mk kultakin talonpojalta, joka purjehti 
Riikaan tai Rääveliin.[881] Nämä rahat olivat samoja kuin 
kauppiasrahat, joita Ahvenanmaan voudin mainitaan kantaneen 
kauppiailta.[882] V.-Suomessa kantoi maanvouti "kauppiasrahoja" 
laivoilta; v. 1555 Pohjois-Suomessa kuulon mukaan 90 laivalta.[883] 
Hämeenlinnan alueella kauppiasrahoja havaitaan maksetuksi Vihdissä ja 
Elimäellä;[884] siellä ne tietenkään eivät olleet laivarahoja. Viipurin 
läänistä on ainoastaan Viipurin pitäjästä ja Koivistolta tietoja 
laivarahain maksamisesta ratsuvoudille.[885]

Tämäkin vero ilmeisesti oli ollut linnanvoudin tuloja, ennenkuin joutui 
ratsuvoutien tuloksi.

(9) Viipurin pitäjässä ja arvatenkin muuallakin rajaseuduilla 
verotettiin voudin hyväksi erikseen hevoskauppiaita, joista kukin 
maksoi 4 äyriä.[886]

(10) Elinkeinoveroihin kuuluivat vielä markkinarahat eli 
puotipaikkarahat, joita maanvouti kantoi markkina-aikoina
Pohjois-Suomessa "Mynämäen, Vehmaan ja Lemun kirkoilla kultakin 
puodilta 1 äyrin".[887]

Samantapainen vero oli puodinvuokrarahat, joita uuden ajan alussa, ja 
luultavasti jo kauan aikaisemmin, otettiin Pohjanmaan satamain 
"haminapuodeista", v. 1542 Kemin haminasta 10, Iin 12 ja Oulun 
haminasta 39 haminapuodilta, kultakin l/2 mk.[888] Nämä maksut 
mainitaan Pohjanmaan pysyväin kruununverojen joukossa. Myöskin
V.-Suomen "puotipaikkarahat" ovat todennäköisesti kuuluneet linnan 
tuloihin ennen maanvoudille joutumistaan.

(11) Maanvoudin tuloihin kuuluivat pohjoisessa V.-Suomessa passirahat 
"passeista (passbort), joita on annettu, toisilta 1 mk toisilta 
vähemmän".[889] Ulkomaille purjehtivat laivuritko vai ketkä näitä 
passeja lunastivat, ei käy lähteistämme selville.

(12) Hämeen Sääksmäen kihlak:n ja Hollolan kihlak:n maanvoutien tulojen 
joukossa mainitaan erärahoja,[890] joita nähtävästi maksettiin 
erämaassa nautituista kalastusoikeuksista.

(13) Viimeksi luetelluista elinkeinoveroista poikkeava oli laajalti 
maassa tavattava talottomain vero. Ahvenanmaalla otettiin 
itsellisrahoja (Husemandz peninger) kultakin itselliseltä 1 mk tai 12 
äyriä. V:n 1555 aikoina talonpojat valittivat, että vouti oli kantanut 
näitä rahoja 6 vuotta, mutta siitä huolimatta vaatinut maksajilta 
riihityötä.[891] Itsellisrahoja (husmanne peninga) mainitaan
1530-luvulla maanvoudin tuloina useissa Hämeen seuduissa.[892] Maksu 
oli paikoin 1 mk itsellisparilta.[893] Karjalassakin verotettiin 
itsellisiä ainakin paikoin (Lapveden ja Viipurin pitäjissä) 1 markalla 
vuodessa.[894] Samoin tiedetään Savossa itsellisiltä vaaditun veroksi 6 
päivätyötä, jotka aluksi lienee tehty linnaan. Luultavasti muuallakin 
oli itsellisten alkuperäisesti verokseen suoritettava päivätöitä 
linnaan, vaikka vero myöhemmin muutettiin rahaksi ja luovutettiin 
maanvoudille.

(14) Maanvoutien vanhoja tulolähteitä olivat vielä kyyditysrahat, 
joista ennen on puhuttu (ss. 228-229).

On tietysti mahdotonta kaikissa yksityiskohdissa tarkoin uudentaa 
keskiajan maanvoutihallintoa myöhemmän ajan tietojen perusteella. Mutta 
keskiajan maanhallinnon yleinen laatu ilmenee näistäkin tiedoista. 
Kapakoita, laivoja, markkinapuoteja, itsellisiä varmaan on verotettu jo 
keskiajalla. Nämä verot ja yleensä maanvoutien tehtävät ovat kaikesta 
päättäen alkuaan kuuluneet linnanvoutien tehtäviin. Missä, kuten 
Ahvenanmaalla, ei ollut erityisiä maanvouteja, siellä linnanvouti 
toimitti ne tehtävät, joita maanvoudit muualla suorittivat, ja nautti 
samanlaisia tuloja kuin maanvoudit; Kastelholman vouti kantoi 
voudinveroa (fogderänta) nimismiehiltä[895] sekä laivarahoja, 
kauppiasrahoja, kyyditysrahoja.

Vähitellen linnanvouti, varsinkin suuremmissa linnoissa, jätti yhä 
useampia hallintotehtäviä erityisille linnaväkeen kuuluville miehille. 
Sillä tavoin syntyi ratsuvoudin virka. Kun vihdoin ratsuvoudit saivat 
hoitaakseen voudin tehtäviä kukin määrätyssä kihlakunnassaan, oli uusi 
virka täysin valmis.

Voutihallinto ja voutitavat olivat kaikkialla pääasiallisesti 
samanlaiset. Maanvoudilla oli mitä monenlaisimpia tehtäviä, joita hän 
suoritti lakkaamattomilla kestitysretkillään verokunnissa ja pitäjissä. 
Voudinpalkkauksessa näkyy räikeimmässä valossa keskiajan koko 
palkkausjärjestelmä; jokainen virkamies oli kansan erikseen
palkattava, jokaisen virkamiehen oli erikseen koottava palkkansa 
veronmaksajilta. Virkamies oli matkoillaan kansan ruokittava; jokainen 
yksityinen virantoimitus oli erikseen korvattava. Kaikki ne olivat 
aito-keskiaikaisia tapoja ja laitoksia, yhtä tuntemattomia keskiajan 
alussa kuin yleisiä keskiajan lopussa.

3. VANHAT "NIMITYSMIEHET".

Tämän pääluvun ensimäisessä kappaleessa on osoitettu, ettei vanhimmalla 
keskiajalla esiintyviä kruununkartanoita hoitavia "lääninmiehiä" 
(länsman) ilman muuta voi rinnastaa keskiajan lopulla esiintyväin 
pitäjäin nimismiesten (länsman) kanssa tai ensinmainittuja pitää 
viimemainittujen suoranaisina edeltäjinä, vaikka virkanimien 
yhtäläisyys sellaiseen yhdistämiseen näyttäisikin houkuttelevan.

Mutta ennen myöhempiä pitäjäin nimismiehiä (länsman) mainitaan 
asiakirjoissa eräitä toisennimisiä virkamiehiä, joita täydellä syyllä 
voidaan pitää myöhempäin nimismiesten edeltäjinä. Tarkoitamme
1300-luvun lopussa ja seuraavina aikoina esiintyviä "nimitysmiehiä" 
(nemdeman, næmdeman).[896]

Voimme todeta, että näitä virkamiehiä on ollut Suomen eteläisellä 
rannikolla ja Satakunnassa. He ovat selvästi pitäjän virkamiehiä. He 
ovat halpasäätyisiä, nähtävästikin talonpoikia ja virkaansa määräajaksi 
valittuja; mainitaanhan nimenomaan muudanta, joka nyt on (tapaus 2) ja 
toista, joka siihen aikaan oli (tapaus 5) sellaisena virkamiehenä. 
Ilmeisesti oli pitäjässä vain yksi tällainen viranomainen, sillä heitä 
mainitaan vain yksi paikassaan.

Tämä kaikki osoittaa, ettei kysymys ole mistään lautamiehistä, joita 
myöhemmin on kutsuttu ruotsalaisella nimellä "nämdeman", vaan pitäjäin 
nimismiehistä. Herra Martin maanlain suomennoksessa tavataan vanha 
suomalainen virkanimi nimitysmies, kuten myöhempi "nimismies", on suora 
käännös tästä keskiajan "nemdemanista".

Suomen keskiajan nimismiehillä oli sekä asiallinen että kielellinen 
vastineensa Ruotsissa. Maakuntalakien aikana mainitaan Länsi-
Göötanmaalla "næmdarmather" nimistä kihlakunnan alapiireissä ("skiri") 
toimivaa, ja Södermanlannissa "næmningaman" nimistä tuomiovaltaista 
viranomaista.[897]

Ruotsissa, niinkuin ruotsalaisen vaikutuksen alaisessa Suomessakin, 
muinainen nimitysmies todennäköisesti oli paikallisen itsehallinnon 
mies, jonka toimi jyrkästi erosi kuninkaan läänimiesten ja myöhemmin 
kuninkaan voutien toiminnasta. Suoranaisena viittauksena siihen on 
Ruotsin næmdarmanin esiintyminen tuomarina.[898] Suomenkin 
nimitysmiesten toiminta maanluovutusasioissa antaa syytä samaan 
käsitykseen (tapaukset 1, 2, 7). Nimitysmies Suomessa on lähinnä 
verrattava pitäjän tuomariin, eikä ole liian rohkeaa ajatella sitä 
mahdollisuutta, ettei nimitysmies alkujuurin olekaan muuta kuin 
pitäjäntuomari toisella nimellä.

Mutta tämän alkuperäisen asemansa nimitysmiehet keskiajan kuluessa 
menettivät. Nimi ja virka tosin jatkuivat kautta koko keskiajan, 
vieläpä hyvän matkaa uudellakin ajalla, mutta ei enään oikeudellisena, 
vaan halpana paikallishallinnollisena laitoksena.

Ahvenanmaa oli vielä 1530- ja 1540-luvuilla jaettu 17 (16) 
nimismiespiiriin ("länsmansdöme"), joissa toisissa oli viranomaisena 
"länsman", toisissa "nempningeman". Vaikka asiakirjoissa näillä
nimityksillä tehdään eroa, käytetään niitä kuitenkin selvästi toistensa 
vastineina, niin että mainittavaa eroa länsmanin ja nempningemanin 
tehtävien välillä ei voi havaita. Kumpainkin tuli huolehtia 
kyydityksistä ja pitää taloissaan käräjäkestityksiä; kumpaisetkin 
nauttivat samanlaisia vapautuksia ja etuja.[899]

Raaseporin läänissä oli 1540-luvulla ja myöhemminkin viisi länsmania ja 
kaksi "nempningemania" eli "kyytinimismiestä" (skiutznepnare); näiden 
jälkimäisten päätehtäviä oli kestitysten ja kyyditysten 
toimittaminen.[900]

Säännöllinen kyytinimismieslaitos oli kehittynyt Savossa. Savon 
kaikissa 20 neljänneskunnassa mainitaan v. 1539 sellainen 
"kyytinimismies" (skjutsnemnare), joka korvaukseksi vaivoistaan nautti 
verovapautuksia.[901] Säämingin, Juvan ja Pellosniemen pitäjissä 
mainitaan 1540-luvulla neljän kyytinimismiehen lisäksi viides 
kuninkaanmies (konungsman), joka nautti osittaista verovapautta 
"yösijan edestä, jonka hän pitää linnanvoudille ja hänen miehilleen 
siihen aikaan, kuin hän kulkee ympäri lääniä käräjillä".[902] 
Nähtävästi siis kyytinimismiehiä ja kuninkaanmiehiä asetettiin pitkille 
taipaleille kruunun väen majanpitäjiksi.

Sellaista tarkoitusta varten oli Hämeessäkin uuden ajan alulla kruunun 
yösijan pitäjä Tuuloksen Jutilassa.[903] Portaan pitäjän pitkille 
taipaleille oli asetettu pari "neljännesmiestä", joiden tehtävänä oli 
kruunun väen matkakestitys, jotavastoin varsinainen käräjäkestitys ei 
näy heille kuuluneen.[904]

Uuden ajan alussa siten nimitysmies merkitsi vain kyytirättäriä, joka 
toimitti kyytejä ja matkakestityksiä kruunun väelle. Siihen tapaan 
myöskin Ruotsissa Strengnäsin valtiopäiväpäätöksessä 1529 määritellään 
"nemningsmanin" tehtäviä.[905] Mutta on ilmeistä, että ainakin Suomessa 
tämä halpa virka todella on vanhemman pitäjän-nimitysmiehen viran 
jatko. Sen osoittaa varsinkin suomenkielisen "nimitysmies" tai 
"nimismies" sanan käyttäminen pitäjän nimismiehen virkanimenä, 
Ahvenanmaan nimitysmiesten toiminta myöskin käräjäinpitäjinä, ja 
vihdoin se seikka, että juureltaan sekä vanhain nimitysmiesten että 
myöhempäin kyytinimismiesten tehtävät ovat paikallishallinnollisia 
tehtäviä.

Voidaan myöskin käsittää, miksi vanhain nimitysmiesten virassa
tapahtui perinpohjainen muutos. Syy ei voinut olla muu kuin keskiajan 
kuluessa tapahtunut paikallisen oikeustoimen johdon siirtyminen 
korkeampisäätyisten maantuomarien ja kihlakunnantuomarien haltuun sekä 
kuninkaan paikallishallinnon keskittyminen linnanvoutien ja heidän 
alavoutiensa käsiin. Sitä myöten kuin nämä laitokset vahvistuivat, 
heikkoni ja hävisi vanha nimitysmieslaitos jäädäkseen lopuksi elämään 
ainoastaan kyytinimismiehen toimessa ja nimessä.

4. MYÖHEMMÄT NIMISMIEHET.

Myöhemmälläkin keskiajalla oli Suomen pitäjillä pitäjännimismiehensä. 
Mutta näiden uusien nimismiesten virkanimenä ei ole enään 
"nemningeman", vaan "länsman". Ero ei ole ainoastaan nimessä, vaan 
asiassakin; uudet nimismiehet ovat ensi sijassa kruununhallinnon 
paikallisia virkamiehiä, joilla ei ole syvempää yhteyttä vanhan 
paikallisen itsehallinnon kanssa.

Eerik Pommerilaisen kirjeessä v:lta 1414 mainitaan nimismiesveroa 
(lændzmandz gieldh), ikäänkuin Suomessa yleisesti tunnettua 
laitosta,[906] ja Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta 
1413 mainitaan Hämeessä 8 nimismieskuntaa (Länsmänsdö: 8), ilmeisesti 
vain toisessa puolen Hämettä.[907] Tästä päättäen olivat maamme 
lounaiset osat Eerik Pommerilaisen aikana varsin yleisesti jaetut 
nimismieskuntiin, joita "länsman" nimiset viranomaiset hoitivat.

On hyvin luultavaa, että uusien nimitysten käytäntöön tuleminen 
merkitsee uutta kehitysastetta laitoksissakin. Vielä 1300-luvun lopulla 
näyttävät vanhat suurpitäjät olleen maanomistus- niinkuin 
kirkollisenkin elämän alueellisena perustuksena lounaisessa Suomessa, 
vaikka todennäköisesti jo esihistoriallisina aikoina niiden 
sisäpuolelle oli muodostunut kansallisuuden mukaisia vero- ja 
oikeuspiirejä. Kruununhallinto 1400-luvun alussa jo kokonaan perustui 
näihin vero- ja oikeuspiireihin, jotka nyt esiintyvät nimismiespitäjinä 
(nimismiespiireinä). Myöhemmällä 1400-luvulla näitä piirejä 
mahdollisuuden mukaan muodosteltiin ja tasoiteltiin, mutta vanhoja 
aluejakoja ne siltä eivät hävittäneet. Hämäläisillä alueilla vastaava 
uudennus oli tullut alulle jo 1300-luvun[908] lopulla. Savossa 
mainitaan nimismiehiä ensi kerran v. 1442.[909]

Koko tämä uusi nimismiespiirilaitos oli nähtävästi yhteydessä 
kruununhallinnossa samaan aikaan tapahtuneitten muutosten kanssa. 
Sveanmaissa Maunu Eerikinpojan maanlain vaikutusmuodostumisen aikoina 
korkeasäätyinen kihlakunnantuomari (häradshöfding) lopullisesti 
syrjäytti kansaiset tuomarit, kruunun voutihallinto työnsi syrjään 
kruununkartanohallinnon ja vihdoin kuninkaan länsman varjosti vanhemman 
nemdarmanlaitoksen.[910] Samanlaisen yleisen muutoksen voi todeta 
Suomessakin. Varmaan on maanlaki edistänyt uuden "länsman" käsitteen ja 
laitoksen leviämistä Suomeen. "Domare" ja "nemdeman" häviävät 
täältäkin, ja niiden sijaan tulevat "häradshöfding" ja "länsman".
1400-luvun alussa näyttää muutos jo olleen pääasiallisesti suoritettu.

Nimismiehen päätehtävänä oli toimittaa vuotuisten käräjäin pito 
talossansa ja järjestää kruununväen kyyditystä ja kestitystä. 
Monenmoisia muitakin toimia voidaan osoittaa nimismiehelle 
kuuluneen.[911] Ylipäänsä nimismies oli hallituksen palvelusmies, 
lähinnä verrattava järjestysmieheen.

Sitävastoin on syytä tähdentää, ettei nimismiehellä missään Suomessa 
ollut varsinaisen säännöllisen veronkannon kanssa tekemistä. 
Veronkantajana oli verokuntamies (bolman), joka kaikkialla Suomessa 
teki kruunun varsinaisista veroista tilin linnanvoutien ja ratsuvoutien 
kanssa. Asia ei muuttunut siitä, että osa veroja aikoinaan maksettiin 
käräjillä nimismiestaloissa, sillä veroviranomaisia olivat sielläkin 
neljännesmiehet ja voudit. Ainoastaan se vero, joka maksettiin itse 
käräjäin ylläpitämiseksi, suoritettiin nimismiehelle (nimismiesvero), 
mutta vanha ja vielä uuden ajan alussa monesti käytetty tapa oli se, 
että tämäkin vero suoritettiin neljäskunnittain neljäsmiesten 
kautta.[912]

Mutta vaikka nimismies siten oli kokonaan kruunun ja voutien alainen 
virkamies, niin ei hallitus alkuaan näy miehiä virkaan ottaneen. 
Hallitus vaati, että nimismiehiä piti sen käytettävänä olla,
mutta sopivan nimismiehen hankkiminen jäi pitäjän asiaksi.
Kaikkialla Suomessa lienevät nimismiehet alkuaan käräjillä määrätyt 
virkaansa.[913] Virka ei aina ollut haluttu, koskapa keskiajan lopulta 
on esimerkkejä siitä, että miehiä oli sakotettava, kun eivät ruvenneet 
veronkantajiksi.[914]

Samasta syystä kaiketi virkaan ruvettiin vain määrävuovuosiksi, vuoron 
perään.[915]

Milloin kruunu itse halusi asettaa nimismiehiä, ei siihen estettä liene 
ollut.[916] Karjalassa ja Savossakin uuden ajan alussa jotkut 
nimismiehet asuivat kruununkartanoissa; tiedetään, että näitä 
kartanoita alkuaan oli perustettukin kruunun käräjäpaikoiksi
ja nimismiestaloiksi.[917] Ikivanha skandinavialainen
kuninkaankartano-järjestelmä lääninmiehineen siten uudistui Karjalan 
alkuisissa oloissa vielä keskiajan lopulla.

Nimismiesvirkain täyttämistä varten oli keskiajalla olemassa valmis 
henkilökunta. On näet hyvin todennäköistä, että nimismieheksi 
tavallisesti joutui joku pitäjän verokuntamiehiä, tai että joku pitäjän 
verokuntamiehiä samalla oli nimismiehenä. Niin oli laita uuden ajan 
alussa paikoin Karjalassa, niin Savossa, ja niin keskiajan lopulla itse 
V.-Suomessa, koskapa sielläkin nimismiehiä tavataan verokuntamiesten 
tehtävissä.[918]

Vaikka nimismiehen ja verokuntamiehen tehtävät olivat aivan erilaiset, 
ja vaikkei nimismiestä ole pidettävä verokuntamiehen esimiehenä, on 
näiden virkain välillä kuitenkin historiallista yhteyttä.

Keskiajalla oli oma tapansa suorittaa korvausta paikallisille 
viranomaisille: he saivat tilansa osittain tai täydellisesti verosta 
vapaaksi. Sellainen on ollut varmaan nimismiestenkin vanhin palkkaus. 
Kyytinimismiehet uuden ajan alussa nauttivat kaikkialla sellaista 
korvausta, ja luultava on, että pääasiallisesti sellainen oli heidän 
edeltäjäinsä palkka ollut.

Verokuntamiehiin nähden oli sama tapa yleisesti käytännössä
V.-Suomessa uuden ajan alussa; verotileissä mainitaan säännöllisesti 
verokuntamiesten "pidättäneen itselleen" pienempiä rahaveroeriä.[919] 
Juuri samalla tavoin samoissa verotileissä lyhennetään vakinaisesta 
kruunun rahaverosta nimismiestenkin hyväksi määrättyjä rahaeriä. 
Ilmeistä on edelleen, että tämä lyhennys oli asianom. tilan 
verovapautta, sillä tileissä nimenomaan mainitaan nimismiesten ja 
verokuntamiesten pitäneen rahoja "savuluvun mukaan". Saadaanpa vielä 
tietää sekin, että nimismiehellä oli vapaana koko savun tila.[920] 
Tästä voisi päättää, että tämä vapautus on myönnetty sellaiseen aikaan, 
jolloin nimismiehellä säännöllisesti oli koko savun tila. Että 
todellakin tässä on kysymys jostakin hyvin vanhasta vapautuksesta, 
näkyy siitä, että ainoastaan kolmen pitäjän, Maarian, Kaarinan ja 
Liedon, nimismiehillä oli tämä etu. Tämä palkkaustapa on 
historiallisesti ymmärrettävä. Vanhimpina aikoina, jolloin ei 
pakollista käräjäkestitystä ollut, täytyi varmaan käräjätalon isännän 
omastaankin kestitä käräjäherroja ja yhtä luonnollisesti saada siitä 
korvaus, jota ei voitu antaa muussa muodossa kuin verovapautena. 
Myöhemmin käräjäkestityksen tullessa yleiseksi tavaksi ja veroksi, voi 
nimismies saada korvauksen käräjäverosta. Tämän mukaisesti näemme
V.-Suomessakin ainoastaan parin kolmen ikivanhalla seudulla olevan 
nimismiehen nauttivan verovapautta, mutta muiden nimismiesten saavan 
korvausta käräjäkestityksestä.

Myöskin Hämeessä oli uuden ajan alussa nimismiehen tila säännöllisesti 
laskettu täydeksi koukuksi ja vapautettu muutamista veroista.[921] 
Ahvenanmaankin nimismiehillä saman aikuisen palkkaustavan mukaan oli 
talonsa verovapaa.[922]

5. NIMISMIESVERO.

Vielä on tässä pääluvussa tutustuttava siihen veroon, joka oli 
myöhemmän keskiajan koko virkamieskunnan yhteinen suuri varastoaitta: 
nimismiesveroon (länsmansränta).

Tätä monessa suhteessa merkillistä veroa mainitaan harvoin keskiajan ja 
vielä uudenkaan ajan vanhimmissa verokirjoissa, syystä ettei kruunulla 
ollut suoranaista tekemistä sen kanssa. Tämä vero oli näet syntynyt ja 
kehittynyt kokonaan ulkopuolella kruunun vakinaisen verolaitoksen. Se 
oli alkuaan paikallinen kinkerivero käräjäin ylläpitämiseksi ja 
käräjillä käyväin virkamiesten palkkaamiseksi; se suoritettiin, 
kannettiin ja suureksi osaksi nautittiinkin pitäjäin käräjäpaikoissa, 
nimismiestaloissa. Se jäi siten pitäjäin ja virkamiesten keskinäiseksi 
asiaksi.

Vasta uuden ajan alussa tämä vero kokonaisuudessaan joutui kruunun 
haltuun, jolloin kruunun luonnollisesti myöskin tuli vastattavaksi 
virkamiestensä palkasta; mutta senkin jälkeen jäi osa nimismiesverosta 
käytettäväksi vanhaan paikalliseen tarkoitukseensa.

Ainoa keino nimismiesveron tuntemiseen on sen jälkien seuraaminen 
kruunun tileistä uuden ajan alussa.

Selvässä ja yksinkertaisessa muodossa esiintyy nimismiesvero uuden ajan 
alussa Raaseporin läänissä. Nimismiehet nostivat pitäjissään erityistä 
nimismiesveroa seuraavalla tavalla:[923]

    kultakin veromarkalta

    3 1/2 vakkaa rukiita
    3 1/2   "    ohria
    3 1/2   "    kauroja, sekä

    kultakin 10 veromarkalta
    1 talvikuorma heiniä.

Veroa maksettiin kaikissa läänin pitäjissä samalla tavalla. Näin 
kertyneestä verosta otettiin kaurat linnaan, mutta muut erät olivat 
jätetyt nimismiesten käytettäväksi käräjäkestityksissä. Käräjöin 
pitäminen oli nimismiesten tärkein velvollisuus, ja ilmeistä on, että 
nimismiesveron varsinainen tarkoitus on ollut juuri käräjille 
kokoontuneiden hallitusherrain ja kruununväen ruokkiminen ja 
majoittaminen.

Raaseporin läänin nimismiesvero kokonaisuudessaan ilmestyi v. 1540 
kruununtileihin ja niihin jäi. Sen kautta tuli koko vero uudelle 
kannalle, muuttui luonteeltaan kruununveroksi, vaikka todellisuudessa 
vero vielä jäi käräjäin yhteydessä käytettäväksi, siten että määrätyt 
virkamiehet siitä saivat määrätyt osansa. Myöhemmin tapaamme osia 
läänin nimismiesverosta virkamiesten palkkaetuina.[924]

Ahvenanmaalla nimismiesvero maksettiin taloluvun (mantal) mukaan. 
Vaikka verokirjoissa sanotaan, että vero suoritettiin eri pitäjissä eri 
tavalla, sen mukaan miten ovat yleisen tien varrella, olivat maksut 
kuitenkin hyvin samanlaatuiset kaikkialla maakunnassa, kuten 
seuraavasta 1540-luvun verokirjain mukaan tehdystä taulukosta 
näkyy:[925]

               Saltvik Sund Kuml. Föglö Leml. Jomala Hammarl. Finström

 ohria, pannia    1     1    1      1     1      1      1        1
 rukiita         1/4   1/4  1/4    1/4   1/4    1/4    1/4      1/4
 lihaa, leiv.    1/2   1/2  1/4    1/4   1/2    1/2    2/2      1/2
 voita, naul.     2     2    2      1     2      2      2        2
 humaloita, naul. 2     2    2      1     2      2      2        2
 leipiä, kpl      4     4   –     –    –      4      4        4
 kynttilöitä, kpl 3    4(3)  3      2     4      4      3        3
 olkia, kupoa     3     3    1      4     3     4(3)    3        3
 heiniä, syltä    2     2    2      2     2      2      2        2

Ahvenanmaan nimismiesvero uuden ajan alussa oli, sen jälkeen kuin 
kruunu sen oli haltuunsa ottanut, suureksi osaksi luovutettu eri 
virkamiesten palkoiksi. Niinpä sai vouti "vanhastaan" kustakin 17 
nimismieskunnasta:[926]

     4 pannia ohria
     1 leiv. lihaa
     1   "   voita
    20 kynttilää ("lensmans spiseljus").

Linnankirjuri sai 6 kynttilää nimismieskunnasta. Tuomarille tuli panni 
ohria nimismieskunnasta, mutta tämä erä joutui voudille. Nimismiehet 
(erään tiedon mukaan 10 nimismiestä) saivat pidättää itselleen 2-6 
puntaa ohria kestityksiä varten.[927]

Ahvenanmaalta siirrymme Hämeeseen.

Hämeessä maksoivat veronalaiset nimismiesveroa Kustaa Vaasan 
hallituksen loppupuolella yleensä seuraavaan tapaan:

    koukulta:  rukiita       1/2-3     pannia
               maltaita      1/2-4 1/2   "
               kauroja       1/2-4 1/2   "
               humaloita     3-18      naulaa
               lihaa         1 leiv.
               heiniä        1 talvikuorma
               kynttilöitä  30-40 kpl
    jouselta:  käräjäkaloja  3 naulaa
    savulta:   olkia         1 kupo

Tämän veron suorittamisessa esiintyy maakunnassa paljon samanlaisuutta 
ja paljon erilaisuutta. Samanlaisella tavalla maksettiin kaikissa 
varsinaisissa pitäjissä lihaa (1 leiv.) ja heiniä (1 talvikuorma).[928] 
Käräjäkalain määrä oli 3 naulaa kaikkialla, missä niitä maksettiin, 
mutta niitä ei maksettu sellaisissa pitäjissä, missä kalastus oli 
vähemmän arvoinen.[929] Olkien määrä oli 1 kupo savulta, mutta niitä 
maksettiin vain Sääksmäen kihlakunnassa sekä Lammilla, Asikkalassa ja 
Villähteellä Ylistä ja Lopella Hattulan kihlakuntaa.

Lähekkäin olevissa pitäjissä oli nimismiesvero useissa tapauksissa 
hyvin samantapainen; niin Hollolassa ja Villähteellä ja kaikissa 
Sääksmäen kihlakunnan pitäjissä, paitsi Portaassa. Tarkalle ottaen oli 
kumminkin ainoastaan Sääksmäen ja Pälkäneen pitäjissä täysin 
samanlainen nimismiesvero. Kaikkialla muualla oli pitäjäin kesken 
paikallisia eroavaisuuksia, etupäässä viljan ja humalain maksussa. 
Huomioon sattuu, että jokaisessa pitäjässä maksettiin kauroja aina sama 
määrä kuin ohria.

Viidessä Ylisen kihlakunnan pitäjässä (Asikkalassa, Villähteellä, 
Elimäellä, Sysmässä ja Jämsässä) otettiin nimismiesveroon lisäksi lehmä 
pari ja muutama lammas kultakin pitäjältä, yhteensä viidestä pitäjästä 
7 lehmää ja 20 lammasta. Nämä elukat suoritettiin "pitäjän sopimuksena" 
käräjain pitämistä varten. Jämsässä maksettiin myöskin lihaa, silavaa 
ja voita erityisen sopimuksen mukaisesti. Puheenaolevat pitäjät olivat 
kihlakunnan nuorempia ja syrjäisempiä seutuja.[930] Nimismiesveroon 
kuului paikoittain vielä muitakin pikku eriä, joiden luetteleminen 
kumminkaan ei ole tässä tarpeellinen.

Hämeessä oli pitäjittäin sovittu, koukuittain maksettava vero. Se oli 
nimismiehelle suoritettu kestitysvero; sen useimmat erät olivat 
kestitystavaroita ja joskus siitä suoraan käytetäänkin nimeä 
"kinkeri".[931] Verokappaleista käytetyt nimitykset sellaiset kuin 
"käräjälahjat", "käräjälehmä", "käräjälampaat", osoittavat sitä, mikä 
monesta muustakin seikasta selviää, että nimittäin tämä vero oikeastaan 
oli pitäjän käräjain ylläpitämistä varten suoritettu paikallinen vero.

Lisävalaistusta tässä kohden saamme eräästä Hämettä koskevasta 
veroselityksestä v:lta 1531, jossa nimismiehen verosta nimenomaan 
sanotaan, ettei siitä "ole mitään tullut tähän saakka linnaan", vaan 
että "tällä mainitulla verolla on vouti kaikkien miesten kanssa 
kulkenut kestityksellä kolme kertaa vuodessa kolmilla käräjillä, 
kesäkäräjillä, syyskäräjillä ja talvikäräjillä".[932] Vouti, jota tässä 
tarkoitetaan, oli linnanvouti, ja pitäjän käräjät pidettiin 
nimismiestaloissa, joissa siis nimismiesvero alkuaan kulutettiin.

Mutta käräjiä ei voitu näin säännöllisesti pitää, ja se seikka aiheutti 
muutoksia nimismiesveron käyttämisessä. Juuri mainittu v:n 1531 
asiakirja kertoo vielä:

"Kolmasti vuodessa pidetään käräjiä yli koko läänin, kesällä, syksyllä 
ja talvella. Käräjät pidetään nimismiesten luona ja silloin vouti ja 
tuomari makaavat kaksi yötä kunkin nimismiehen luona; koska läänissä on 
24 nimismiestä, niin jokainen kestitys kestää 7 viikkoa. Jos 
kesäkäräjät myöhästyvät, niin eivät ehdi olemaan muuta kuin yhden yön; 
toisen sijaan otetaan linnaan karjaa. Talvella hevoset apetetaan; mutta 
kun ei kesällä tarvitse apettaa, niin sen sijaan otetaan käräjäkauroja 
linnaan".

Aivan tämäntapaisesti käytettiin Hämeen nimismiesveroa vielä 1540-luvun 
alussa. Linnaan näet silloin kannettiin kultakin pitäjältä 4 
yösijalehmää eli "lehmiä kesäkäräjäkestityksen edestä" ynnä 8 samaan 
veroon kuuluvaa lammasta (muutamissa vaillinaisissa pitäjissä teki tämä 
erä 1-2 lehmää ja 4-6 lammasta). V:n 1530 tilien mukaan tuli sillä 
tavoin linnaan 42 yösijalehmää ja 87 yösijalammasta.[933]

Niinikään perittiin 1540-luvun alussa linnaan "kinkerikauroja" eli 
"nimismiehen kauroja" – "voudin kestityksen ja yösijan edestä", 
lisätään Kulsialan tileissä – 1 punta kultakin neljänneskunnalta eli 
3-4 puntaa pitäjältä riippuen neljänneskuntain luvusta. V:n 1530 
tileissä tämä erä linnan tileissä mainitaan käräjäkaurain nimellä.[934] 

Näiden eräin lisäksi perittiin linnaan puheenaolevana aikana 
nimismiehiltä vielä rahaverokin, jota v. 1539 maksettiin jokaisesta 
Hämeen pitäjästä 12 ja seur. vuonna 10 markkaa (muutamista pitäjistä 
vielä vähemmän). Näitä yösijarahoja eli kestitysrahoja maksettiin 
linnanvoudin käräjäkestityksen edestä. Nämä rahat eivät näy olleen 
sidotut määrättyihin käräjiin, vaan maksettiin niitä milloin 
talvikäräjäin, milloin kesäkäräjäin, milloin yleensä vain vuotuisten 
käräjäin edestä. Tämä vero tavataan v:n 1530 linnatileissä 
"kestitysrahain" nimisenä eränä.[935]

Osaa nimismiesverosta oli siten lakattu kuluttamasta käräjillä ja 
ruvettu sitä osaa ottamaan linnaan. Tähän linnan osaan nimismiesverosta 
kuului:

                             pitäjältä     neljänneskunnalta

    lehmä (yösijalehmiä)      (2-)4    eli (1/2-)1
    lampaita yösijalampaita)  (4-)8     "  (1-)2
    kauroja (käräjäkauroja)   4 puntaa  "  1 punta
    rahaa (yösijarahaa)       10-12 mk  "  2 1/2-3 mk

Tämä vero, se on tarkoin huomattava, ei ollut mikään lisäys 
talonpoikain veroihin, vaan otettiin se nimismieheltä, hänelle 
kertyneistä nimismiesveron varoista, niinkuin vanhimmissa 
linnantileissä nimenomaan sanotaan.[936] Tätä osuutta nimitetään 
tileissä nimismiehen sopimukseksi eli taksaksi. Se ei ollut, vaikka 
niin on arveltu, mikään urakkasumma, jonka nimismies maksoi kruunulle 
saadakseen omaksi hyväkseen pitää pitäjän nimismiesveron, vaan, kuten 
on nähty, linnanvoudille ja linnaväelle kuuluva osuus 
nimismieskestityksestä, joka oli suoritettava linnaan, kun sitä ei 
voitu paikalla käydä nauttimassa.[937]

Hämeen nimismiesverosta tulivat määrätyt osat määrätyille 
virkamiehille.

Tuomarien velvollisuuteen kuului käydä kaikilla kolmilla käräjillä, ja 
heille oli tuleva määrätty osa nimismiesverosta. V. 1545 nauttivat 
Hämeen tuomarit nimismiesverosta seuraavat osat:

                             Ylinen   Sääksmäen       Hattulan
                             kildak.   kihlak.        kihlak.

    kauroja, puntaa......     9 1/2    6                 7
    "ruokakalaa", kippunt.    2        1 kipp. 2 leiv.  –
    kynttilöitä, kpl        700      580               560
    heiniä, talvikuorm       26 1/5   18                21

Erään tiedon mukaan tuli tuomarin saada 1 punta kauroja ja 3 koukun 
heinät kultakin pitäjältä; yllämainitut määrät vastaavatkin jokseenkin 
tarkoin tätä sääntöä.[938]

Myöskin maanvouti sai osansa nimismiesverosta. Paitsi  
varsinaista käräjäkestitystä tuli Hämeen nimismiesten pitää 
vuodessa kolmet kestitykset maanvoudeille, jotka jokaisten käräjäin 
jälkeen kulkivat sakkoja kantamassa alueellaan majaillen kunkin 
nimismiehen luona. Syys- ja talvikäräjäin jälkeen oli maanvoudin mukana 
linnanhevosia, joiden syöttämiseksi silloin kussakin nimismiestalossa 
oli suoritettava 1 punta kauroja.[939] Näitä kestityksiä varten 
jaettiin linnan hevoset kolmeen osaan, joista kukin maanvouti otti 
kihlakuntaansa yhden. Kun maanvouti myöhemmin sai nimismiesverosta 
kauroja ja kynttilöitä, näyttää tuo osuus johtuneen juuri mainitusta 
sakkokestityksestä.

Kuinka Hämeen nimismiesvero alkuaan lieneekään järjestetty, uuden ajan 
alussa se suureksi osaksi tuli käytetyksi niin, että kukin 
käräjäkestitykseen oikeutettu sai siitä osansa. Tietysti täytyi jotain 
jäädä nimismiehelle itselleenkin, jonka senkin jälkeen kuin herrat 
saivat määräosansa tärkeimmistä verotavaroista edelleenkin arvatenkin 
tuli pitää varsinaista käräjäkestitystä ja sakkokestitystä sekä sen 
lisäksi kestittää kaikenlaista kruunun kulkevaa väkeä. Tätä varten 
nimismies kaiketi sai käyttää sen osan nimismiesveroa, mikä jäi, kun 
virkamiesten määräosat siitä oli otettu pois.

Mutta tämä järjestely muuttui, kun v. 1540 nimismiesvero ruvettiin 
merkitsemään linnan tilikirjoihin ja koko tätä veroa katsomaan kruunun 
pysyväksi tuloksi. Nyt määrättiin nimismiehellekin tarkoin laskettu 
osansa. V:n 1541 tilien mukaan nauttivat nimismiehet jokseenkin 
säännöllisesti 10 koukun (= 1 neljäskunnan) veron. Milloin 
nimismiehille tuli säännöllisten rasitusten lisäksi lisärasituksia, 
kuten kruunun hevosten talvisyöttöä, määrättiin heille siitä erityinen 
korvaus.[940] Käräjäkestitysten tähteetkin kuuluivat nyt kruunulle ja 
myytiin kruunun hyväksi tai vietiin linnaan.[941]

Savon nimismiesverossa tapaamme useita samanlaisia piirteitä kuin 
Hämeessä, mutta myöskin huomattavia lisäpiirteitä.

Savossa olivat nimismiesveron perusteet uuden ajan alussa kruunulle 
niin tuntemattomat, että niistä täytyi erityisellä tiedustelulla selvää 
ottaa.[942] Eikä ihmekään, sillä vero oli todellakin varsin 
monimutkainen. Nimismiehet saivat veronsa kolmesta eri lähteestä 
seuraavaan tapaan:

(1) Kultakin neljänneskuntamieheltä sai nimismies erityisen veron, 
johon kuului lähes pariakymmentä erilaista kinkeritavaraa. Näistä 
eristä maksoivat neljänneskuntamiehet osan talvi- ja osan kesäkäräjiä 
varten. Se oli epäilemättä alkuisimpia tapoja hankkia tarpeellisia 
kestitysvaroja.[943]

(2) Kultakin kymmenysmieheltä nimismies sai kuhunkin kestitykseensä 
määräämättömän joukon lintuja, kanoja, jäniksiä, munia, tuoretta kalaa 
"ja yhtä ja toista muuta, mitä hänellä on, vaikkei hänellä siitä mitään 
määräsopimusta ole", sekä 2 lammasta, joista toinen sanottiin olevan 
sotamiesten linnaleiriä varten ja toinen "vanhaa nimismiesveroa". 
Kymmenyskunnittain kävi nimismiestaloissa jauhatustyössä mies (Male 
böndher, Stampebönder), joka siellä työskenteli tavallisesti 8 
päivää.[944]

Tämäkin vero käsinkiviä vääntävine talonpoikineen ja epämääräisine 
käräjätuomisineen tekee mitä alkuisimman vaikutuksen.

(3) Varsinaiseksi nimismiesveroksi jokainen täysivero Savossa maksoi 
määrätyt erät viljaa (m.m. "kenkärahaohria"), voita, humaloita, heiniä, 
olkia, halkoja ja päivätöitä.[945]

Tämä vero maksettiin hyvin samanlaatuisena kaikkialla Savossa. Pääosana 
siinä olivat sellaiset verotavarat, joita keskiaikana käytettiin 
virkamiesten palkkauksiin ja hevosten syöttöön. Todella menikin suuri 
osa nyt puheenaolevasta verosta sellaisiin tarkoituksiin. Tästä verosta 
näet nimismies suoritti linnaan melkoisen "kinkerin" ja "taksan".

Kinkeri esiintyy Savon vanhemmissa verokirjoissa erityisenä linnaan 
maksettavana verona, jota suoritettiin kaikkialla maakunnassa samalla 
tavalla, nimittäin kultakin täysiverolta:[946]

    1 panni "kinkerikauroja"
    1 parmas "kinkeriheiniä"

Nämä kaurat ja heinät olivat samat, jotka tavataan nimismiesverossa 
(kohta 3). Niiden suorittaminen oli järjestetty sillä tavalla, että 
pitäjästä kaksi neljänneskuntaa maksoi kinkerikaurat ja kinkeriheinät 
linnaan ja kaksi nimismiehelle. Ettei tässä ole kysymys alkuperäisestä 
linnakinkeristä, vaan nimismiesverosta, selviää siitä, että eräissä 
veroselityksissä nimenomaan mainitaan nimismiehen maksaneen nämä erät 
linnaan, ja että "kinkeriheinäin" lisäksi linnaan maksettiin erityisiä 
"veroheiniä".

Nimismiehen muista verotavaroista perittiin linnaan jokaiselta 
pitäjältä suuri taksa, johon kuului:[947]

    rukiita        5 puntaa
    ohria         10   "
    voita          5 leiv.
    humaloita      5   "
    härkä          1
    lampaita       8

Näitä eriä kutsutaan myös "nimismiehentaksarukiiksi", 
"nimismiehentaksaohriksi" j.n.e. Myöskin nimityksiä "kinkerirukiita", 
"kinkeriohria" käytetään. Tällaiset nimitykset osoittavat niiden 
kuuluvaisuutta samaan ryhmään "kinkerikaurain" ja "kinkeriheinäin" 
kanssa.

Kun nimismiehen "taksa" eli "kinkeri" täten otettiin määrätyllä tavalla 
hankitusta osasta nimismiesveroa, näyttää uskottavalta, että tämän koko 
pitäjältä kokoverojen mukaan kannetun nimismiesveron osan alkuperäinen 
tarkoitus on ollut juuri tämän taksan hankkiminen, ja että siis 
varsinainen käräjäkestitys on alkuaan ylläpidetty vain niillä
varoilla, joita neljäs- ja kymmenysmiehet edelläkerrotulla tavalla 
nimismiestaloon hankkivat. Mistään urakoimisesta nimismiesverolla ei 
siis täälläkään voi olla puhetta. Se on ollut suurherrain harjoittamaa 
suoranaista kiskomista, joka alkoi linnassa ja jatkui alinomaisilla 
käräjillä.

Kun Savon nimismiehen velvollisuuksista on jo ennen mainittu, emme 
tässä sen pitemmältä puutu niihin. Koko nimismiesvero joutui Savossakin 
v:n 1540 vaiheilla kruunun haltuun. Nimismiehelle jätettiin 
korvaukseksi nimismiesverosta määrätty osa, joka näkyy tehneen 1/5 
nimismiestaksasta eli yhden pitäjän taksaa vastaavan määrän, sekä 
entiset määrät kinkerikauroja ja kinkeriheiniä ynnä joitakuita muita 
eriä.[948]

Viipurin linnaläänin s.o. Karjalan ja Porvoon läänin nimismiesvero oli 
uuden ajan alussa yleensä samantapainen kuin Hämeessä ja Savossa. Vasta 
sen jälkeen kuin kruunu v. 1541 otti Viipurin läänin nimismiesveron 
välittömään hoitoonsa, tuli verokirjoihin merkityksi, mitä talonpoikain 
oli täksi veroksi maksaminen. Vero kannettiin täälläkin useampain eri 
perusteiden mukaan ja oli eri pitäjissä erilainen.

(1) Pitäjän oli nimismiesveroon suoritettava:[949]

    2-3 lehmää
    4-8 lammasta

Nämä lehmät ja lampaat näyttävät vastaavan Viipurin lääniä lähimmässä 
Hämeen osassa niinikään pitäjittäin suoritettuja "käräjänautoja" ja 
"käräjälampaita". Todennäköistä on, että tämä vero oikeastaan oli 
neljänneskunnittain suoritettava. Sillä tavoin suoritettiin vero 
Jääskessä, jossa kunkin neljänneskunnan tuli suorittaa 1 
"teurastusnauta ja 4 lammasta".

Myös Porvoon läänin pitäjät suorittivat naudat ja lampaat 
neljänneskunnittain, siten että kolme neljännestä suoritti kukin 1 
naudan ja neljäs neljänneskunta 6 lammasta.[950] Kuten muistamme, tuli 
Savonkin neljännysmiesten suorittaa nimismiesveroon nauta ja lampaita.

Käräjäkarjan hankkiminen nimismiehelle on siten varmaan koko itäisessä 
Suomessa tapahtunut alkuaan neljänneskunnittain. Se oli käytännöllisin 
maksutapa, sillä olisi mutkalliselle keskiajallekin varmaan ollut liian 
mutkallista järjestää koko pitäjää yhden ja kahden lehmän osakkaaksi. 
Porvoon läänin tavasta voimme päättää, että neljänneskuntain tuli 
kiertovuorossa hankkia lehmä ja lampaat. Ehkäpä ulettui kiertovuoro 
pitemmällekin siten että "nautakunnat", joista Viipurin läänin 
neljänneskunnat olivat kokoonpannut, vuoronsa jälkeen hankkivat 
neljänneskunnan suoritettavan karjan.

Karjalan puolella lääniä oli nimismiesveroon pitäjittäin maksettava 
suolakalaa 2 1/2-3 tnr, mikä mahdollisesti myöskin toimitettiin 
neljänneskunnittain.

(2) Nautakunnittain maksettiin Karjalan puolella nimismiesveroon 1-2 
jänistä ja lisäksi paikoin 3 kanaa, paikoin "nautakuntasilavaa". 
Porvoon läänissä ei nautakunnittain ole merkitty maksetuksi mitään, 
mutta edustavat neljänneskuntain kanarahat nähtävästi vanhempia 
nautakuntain kanoja. Tällä nautakuntaverolla on vastineensa Savon 
kymmenysmiesten nimismiehelle maksettavissa jäniksissä, kanoissa y.m. 
pienissä epämääräisissä antimissa.

(3) Yli koko Viipurin läänin maksettiin nimismiehelle kultakin savulta 
(s.o. talolta tai talonmieheltä)

    1 kuorma halkoja
    1 kupo olkia.

Tämä halko- ja olkivero tavataan suurimmassa osassa Suomea ja 
yleisimmin savun tai manttaalin mukaan maksettavana. Se on luettava 
alkuisimpiin käräjävarustuksiin.

(4) Varsinaiseksi nimismiesveroksi Viipurin läänissäkin jääpi 
täysiverojen suoritettava, monia kestitystavaraeriä sisältävä vero, 
jonka määrät melkoisesti vaihtelivat eri pitäjissä.[951]

Kaikella toivottavalla selvyydellä ilmoitetaan Viipurin läänin 
verokirjoissa nimismiesveron tarkoitus: se maksettiin kuhunkin 
nimismiestaloon talvi- eli laamannikäräjäin pitämiseksi. Eräässä 
opastuksessa nimenomaan mainitaan, että nimismiesvero maksettiin 
talvikäräjäin aikana kussakin nimismiestalossa. Toisessa sanotaan: 
"Talvikäräjät pidetään neljässä käräjäpaikassa nimismiesten luona 
kolmena yönä 150 miehelle renkineen ja hevosineen, niitä kutsutaan 
laamanninkäräjiksi, ja tämä kestitys tapahtuu nimismiesverolla, ja mitä 
jää, sen saavat nimismiehet pitääkseen kestityksiä ympäri vuoden".[952]

Paitsi tätä suurta talvikäräjäin pitoa oli Viipurin läänin nimismiesten 
suoritettava suuri joukko muita kestityksiä.

Viipurin läänin nimismiehillä ei uuden ajan alussa ollut suurtakaan 
käyttövaltaa nimismiesveroon nähden. Jo ennen nimismiesveron lopullista 
joutumista kruunun haltuun kantoi kruunu täällä kinkerin eli taksan 
nimellä suurimman osan nimismiesveroa itselleen, myöntäen sitten tästä 
taksasta "lyhennyksiä" asianomaisille virkamiehille. Tämä taksa 
kannettiin pitäjittäin verokappaleissa, jotka yleensä olivat samat, 
joita talonpojat maksoivat nimismiesveroksi, ja määrissä, jotka eivät 
olleet sanottavasti pienempiä kuin ne määrät, jotka talonpoikain 
maksuista keräytyivät. V:n 1539 verokirjassa sanotaan, että "ei vouti 
eikä kirjuri tiedä mieslukua siitä, kuinka se kinkeri suoritetaan eli 
mitä kunkin tulee vuosittain suorittaa, vaan ovat vuosittain merkinneet 
taksaksi ja sopimukseksi, mitä kukin pitäjä suorittaa".[953] Myöhemmin 
tässä tapahtui vain se muutos, että kruunu hankki tiedon, minkä 
perusteiden mukaan talonpojat nimismiesveron maksoivat, ja merkitsi ne 
tileihinsä saaden siten veron kruunun eduksi nousemaan jonkun verran 
suuremmaksi.

Koska kuitenkin nimismiesveron perusteet vielä uuden ajan alussa olivat 
kruunulle tuntemattomat, on ilmeistä, ettei tämä vero aikaisemmin ole 
ollut mikään kruunulle menevä kinkeri, vaan erityinen, varsinaisista 
linnaveroista poikkeava, paikallinen vero. Viipurin läänin olot 
viittaavat ratkaisevasti siihen, että tämän erikoisveron tarkoituksena 
on ollut yksinomaan talvikäräjäin ylläpitäminen eikä mikään muu.

Virkamiesten osallisuus nimismiesveroon oli Viipurin läänissä 
samantapainen kuin muualla.

Lopuksi katsahdamme Varsinais-Suomenkin oloja.

V.-Suomessa maksoivat talonpojat uuden ajan alussa nimismiesveroa 
yleensä samanlaisissa verokappaleissa kuin Hämeessä, vieläpä 
suunnilleen yhtä suurissa määrissäkin. Lähempää selvää veron 
perusteista ja määristä ei tässä tarvitse tehdä, koska siitä jo on 
olemassa esitys.[954]

Nimismiesveroa käytettiin V.-Suomessakin käräjäin pitämiseen. Läänin 
nimismiesten tuli uuden ajan alussa "pitää kestitystä niin usein kuin 
käräjiä pidetään".[955] Tiedon mukaan v:lta 1537 oli Etelä-Suomen 
nimismiesten kestitettävä tuomaria kolmilla käräjillä vuodessa 2 yötä 
kerrallaan.[956]

Jo 1530-luvun alussa nimismiehiltä kannettiin linnaan melkoinen osa 
tätä veroa. V:n 1539 verokirjan mukaan maksoivat nimismiehet 
suurimmassa osassa maakuntaa linnaan melkoisen kinkerin "sopimuksen 
mukaan, ja se oli taksa nimismiesveron edestä". Taksaa karttui eri 
pitäjistä hyvinkin erilaisia määriä.[957]

Vehmaan ruots. ja Uudenkirkon Hallun lääni muodostivat piirin, josta 
maksettiin linnaan aivan sama kinkeri kuin Taivassalossa ja Lapissa. 
Täydellisesti samanlainen oli kinkeri ainoastaan tällä alueella, sillä 
kaikkialla muualla oli pitäjäin maksuissa erotusta, ellei muussa, niin 
pienissä lisämaksuissa. Kunkin pitäjän tai nimismiehen kanssa erikseen 
tehdyt sopimukset siten lienevät olleet tämän kinkerin maksamisen 
perusteena.

Muutamat nimismieskinkerin kappaleet muistuttavat niin suuresti Hämeen 
oloja, ettei voi olla epäilystä niiden alkusyyn samanlaisuudesta. 
Ensinnäkin maksettiin 17 V.-Suomen pitäjästä linnaan härkä, 
kinkerihärkä, joka epäilemättä vastaa Hämeen kinkerilehmiä. V:n 1531 
verokirjassa mainitaan näitä kinkerihärkiä tulleen linnaan 15-20 kpl. 
Kinkerihärkä maksettiin Laitilasta vielä senkin jälkeen kuin vero 
muualla oli lakannut, ja v:n 1556 verokirjassa on hauska esitys siitä, 
miten Laitilan härkä hankittiin: nimismies kantoi vuosittain 6 mk 
(vanhempain vero-opastusten mukaan 3 penninkiä kultakin talolta) avuksi 
kelpaavan kinkerihärän hankkimiseksi, jonka hänen tuli suorittaa 
linnaan, "ja on tiedettävä, että joka kolmas vuosi perii Kustavi Fincke 
Hallun bolista kinkerihärän, koska kukin boli sen hankkii joka kolmas 
vuosi".[958] Se oli siis vieläkin kerran keskiajalla niin suosittu 
vuorovero.

Seitsemästä V.-Suomen pitäjästä ja lisäksi Iniön saari-verokunnasta 
maksettiin nimismiestaksassa v. 1539 myöskin kinkerirahoja, 2-19 mk 
pitäjältä. Kun näistä pitäjistä (Paimiota lukuunottamatta) ei maksettu 
kinkerihärkiä, on se oletus lähellä, että kinkerirahoja on maksettu 
härkäin korvaukseksi.

Kauroja maksoivat nimismiehet linnaan 2-5 puntaa pitäjältä, kauroja 
maksettiin sellaisistakin pitäjistä, joiden muita tähän kuuluvia 
ruokaparselleja ei lähteissämme mainita, mistä päättäen kauroja 
erityisesti haluttiin saada linnaan. Tämä kauravero tavataan v:n 1531 
linnantileissä kinkerikaurain nimellisenä – sama nimitys ja varmaan 
asiakin, jonka olemme tavanneet Hämeessäkin. Näitä kinkerikauroja 
käytettiin maanvoudin y.m. virkamiesten hevosten syöttämiseen 
talviviikkoina, mikä viitannee tämän veron alkuperään.[959]

Ylemmillä ja alemmilla virkamiehillä oli V.-Suomessakin tavalliset 
osuutensa nimismiesverosta. Kruunun haltuun koko tämä vero joutui v. 
1540.[960]

Edellisestä on selvinnyt, että nimismiesvero kaikkialla Suomessa on 
alkuaan ollut käräjiä varten suoritettu kinkeri. Tämä kinkeri on 
tavallaan keskiajan vanhimpia ja nuorimpia veroja. Alkuperäisimpään 
käräjäkestitykseen kuuluivat sisämaassa talonpoikain epämääräinen 
nuotanveto, josta lukuisissa asiakirjoissa puhutaan, jousien 
suorittamat varsinaiset käräjäverot ja kipsis- y.m. lahjat. Vasta 
vähitellen ja ikäänkuin ulkopuolella lakia näkyy vero kasvaneen siksi 
suureksi kinkeriksi, josta riitti jakaa ylhäisille ja alhaisille 
virkamiehille. Vielä V. 1414 Eerik Pommerilainen yrittää ehkäistä 
nimismiesveron kasvamista Suomessa määräten, että nimismiesveroksi 
(lændzmandz gieldh) maksetun 1 1/2 viljapannin ja heinäin sijasta oli 1 
äyri rahaa savulta riittävä.[961] V:lta 1419 on toinen Eerik kuninkaan 
käskykirje, jossa vielä koetetaan kestityksiä rajoittaa. Tapa näyttää 
jo olleen juurtunut, ja aljetulla uralla kehitys sitten kävi nopeasti. 
Kaarle kuninkaan kirjeestä v:lta 1450 Turun läänin asukkaille nähdään, 
että voudinkinkeri jo oli pysyvä vero Turun läänissä; kysymys oli enään 
vain siitä, kuinka suuren kinkerin kukin pitäjä oli maksava Turun 
linnanvoudille, koska toiset pitäjät olivat suuria, toiset pieniä.[962]

Emme kumminkaan erehtyne katsoessamme laamannilaitoksen kehittymistä 
yhdeksi käräjäkestityksen pääaiheuttajaksi. Mutta piirteet sellaiset 
kuin Hämeen ja V.-Suomen "yösijalehmät" ja yleensä "kinkerin" ja 
"taksan" ottaminen linnaan näyttävät varsin vanhoilta, vaikkemme 
tarkemmin osaa sanoa, kuinka vanhoja ne ovat.

Tämän keskiajan tunnuksellisen veron joutuminen kokonaan kruunun 
haltuun merkitsee samalla koko keskiaikaisen virkamiesjärjestelmän 
muuttumista, virkamies- ja paikallishallinnon lopullista joutumista 
valtion valvonnan ja määräysvallan alaiseksi.

VIITESELITYKSET:

[1] "Miten Ruotsin oikeus vähitellen voitti alaa meidän maassa ja miten 
se tunki Suomalaisten alkuperäiset oikeustavat syrjälle, mutta itse 
puolestaan, epäilemättä monessa kohden täytymyksestä, käytännössä 
mukaantui näiden oikeustapain mukaan – on vielä kirjoittamaton 
historia" (Jaakko Forsman, Suomen lainsäädännön historia 6).

[2] Niistä mainittakoon tässä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran "Suomi" 
ja "Pitäjänkertomuksia" sarjoissa ilmestyneiden pitäjänkertomusten 
lisäksi seuraavat:

Garibaldi Nyström, Tietoja Saarion pitäjän asemasta ja veroista v. 
1539-1572 (1884, Hist. Ark. VIII);

Hannes Gebhard, Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571 (1889);

Kaarlo Ignatius, Tietoja Kangasalan pitäjästä ja vero-oloista
Ylä-Satakunnassa v. 1540-1577 (1890, Länsisuomalaisen osakunnan 
julkaisu Länsi-Suomi IV);

K. J. Jalkanen, Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620 
(1892);

Anders Allardt, Borgå läns sociala och ekonomiska förhållanden åren 
539-1571 (1898).

[3] Ruuth, Tanskan keskiaik. kronikkojen mainitsemista tanskalaisten 
retkistä Suomeen vuosina 1191 ja 1202 (Suomal. Tiedeakat. Esit. 1910 I, 
1-16) sekä Lisiä esitelmään tanskalaisten retkistä Suomeen v:ina 1191 
ja 1202 (Suomal. Tiedeakat. Esit. 1910 II 57-63).

[4] MU s. 16.

[5] MU ss. 19, 24.

[6] MU s. 21.

[7] MU s. 30.

[8] MU s. 40.

[9] MU ss. 33, 60.

[10] MU s. 77.

[11] Vrt. Liljenstrandin huomautuksia, Finlands jordnaturer (1874)
44-46.

[12] Vrt. Gummerus, Suomalaisten käännytys kristinuskoon,
Oma Maa I 251.

[13] Vrt. Nielsenin, Tarangerin ja Hertzbergin väittelyä Norjan 
vanhimmista verotusoloista, Hist. Tidskrift (Norjan), 4. sarjan 4. side 
(1907), 39 seur., 98 seur., 161 seur.

[14] Hildebrand, Medeltid I 264, 265.

[15] Hildebrand, Svenska statsförfattn. hist. utveckling 81.

[16] Kuinka monenlaisia veroja jo 1200-luvun lopulla Ruotsissa 
tunnettiin ja kuinka tarkoin niiden laatuja erotettiin, näkyy hyvin 
Maunu Latolukon v. 1281 annetusta kirjeestä, jossa on puhe papiston 
vapautuksista "ab omni iure regio et causis regalibus, solucionibus 
quoque wlgariter dictis skiphwister, spannemaale, ettergiaeld, 
ledunxlame ac talliis, muneribus, exaccionibus seu quibuscunque 
tributis, rebus uel personis impositis uel imponendis, quibuscunque 
nominibus censeantur acsi nominatim et specialiter essent expressa." 
(Dipl. Sv. I. 586.)

[17] "Bero Vestgotus est; alienauit tributum Finonum ad manus regis, 
cuius erat consanguineus et cancellarius", MU s. 48. Vrt. Porthan, 
Chronicon 141.

[18] "Raguald, Ostgotus; hic primo maskot instituit", MU s. 52. Vrt. 
Porthan, Chronicon 142-144.

[19] Yrjö Koskinen, Suomenmaan keskiaikaisesta aatelistosta, Hist. Ark. 
VIII 9 seur.

[20] Niistä tarkemmin ks. kirjoitustani Keskiajan kruununkartanot 
Suomessa, Hist. Ark. XXII, II 1-27.

[21] Useat kruununkartanot olivat varustetut linnoilla, mutta toisin 
kuin myöhemmän ajan suurlinnat nämä vanhat kartanolinnat olivat 
yksinäisiä tornia, joiden varustusväeksi riitti kourallinen sotureja. 
Tätä linnamallia ovat olleet m.m. Koroisten linna Rantamäellä, Stenberg 
Maskussa ja (myöhemmät) Kokemäen ja Korsholman linnat. Satakunnan 
linnaväeksi v. 1367 määrättiin 8 miestä ja Korsholmassa oli keskiajan 
lopulla koko 6 miestä, päällikkö mukaan laskettuna (Mustak. s. 134; 
Aspelin, Korsholman linna ja lääni 44).

[22] "castra omnia Finlandiae et partium orientalium, videlicet Aaboo 
et Tauestahus et Wiborgh cum terris adiacentibus eisdem; et – – 
mandabimus praefectis nostris ibidem" (MU s. 100).

[23] "terras Finlandie, Alandie, Nylandie, Thawistie ceterasque alias 
terras advocacie Aboensis subiacentes" (MU s. 132).

[24] Bidr. IV s. XCL.

[25] Mustak. s. 129, 134.

[26] "tributum nostrum – carpo regio – residuum vero in aliis juribus 
– pro dictorum castrorum edificiis ac suis et castrensium mibi 
expensis et sumptibus", (MU ss. 178-179).

[27] "all var ingiæld i Finlande – – skatten, rethupennynge, 
rughkarper, falcalæghit" (MU s. 196).

[28] Eräässä asiakirjassa Albrekt Meklenburgilainen mainitsee 
vahvistaneensa sopimuksia ja päätöksiä, joita linnanvoudit olivat 
tehneet Suomen maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa
(Mustak. s. 129).

[29] Valdemar oli Suomen herttuana kuolemaansa saakka (1318) sillä 
poikkeuksella, että vv. 1308-10 hän ja Eerik herttua yhdessä 
hallitsivat alueitaan ja että v. 1310 Viipurin linnalääni joutui 
kuninkaan alaiseksi.

[30] Carlsson, Grundskatterna 163.

[31] MU s. 109-111.

[32] MU s. 130.

[33] Vrt. Porthan, Chronicon 256, 257.

[34] MU s. 319.

[35] "af allom arlikom scatwm, alæghnom oc markagieldom oc af allom 
thunga lidhugt" (MU s. 383). – Sana "alæghnom" näkyy tässä erityisesti 
tarkoittavan ylimääräisiä veronmaksuja; siinä merkityksessä sitä 
käytetään myöskin Albrekt kuninkaan ja Jaakko Djeknin Suomen veroja 
koskevassa sopimuksessa v. 1387 "alt Abo föghati, Satagunna oc Borgha 
föghati mædh allom ærlikom ingiældom, alæghnom oc sakörom oc allom 
konungelikom ræt" (MU s. 410).

[36] "item vnnom wi at Jæppe ma bedhas ok upbæra hwart aar ena hielp at 
enast aff thæm landom oc stadhom han jnne hafuir, swasom aff hwariom 
rök en span malt, en span rugh, en span hafra, eet höns, eet las hö, 
eet las widh ok ena halff mark penningae, ok aff hwariom thiughu rökiom 
eet nöt, tw faar, eet pund smör och tw pund flæsk" (MU 411).

[37] v. Below, "Grundsteuer in älterer Zeit", Handwörterb. d. 
Staatswissensch.

[38] MU ss. 383, 392. – Omituinen erehdyttävä selitys Hildebrandilla, 
Medeltid I 282.

[39] MU ss. 421-422. – Riimikronikassa puhutaan vielä Gotlannin 
lunastamiseksi suoritetusta 12 äyrin verosta joka "tuvalta" ja Ericus 
Olai mainitsee Margaretan aikaista "savuveroa" sekä erästä vihattua 
karjaveroa ("Rumpeskatt"), mutta näillä nimityksillä arvattavasti 
tarkoitettiin joitakin niitä veroja, joita ylempänä mainitaan 
(Lagerbring, Svea Rikes hist. III 745-747, IV 238; Erslev, Dronning 
Margrethe 307-308, 314-316, 492).

[40] Grönblad, Nya källor 29.

[41] Nya Rimkr., ed. Klemming s. 246 (Kristoffer Baijerilaisesta):

    ä hwar han gönom rikit redh,
    han hade jo sa manga hesta
    arma böndher han forgästa
    han fodrade V lester korn mest huaria nath – –

Sture-Krön. 24 (Kristian I) ja 143-144 (pitkä luettelo v:n 1496 
kinkeriverosta, jonka jokaisen 6 miehen tuli suorittaa).

[42] Grönblad, Nya källor 216, 219, 236, 317, 382, 609.

[43] (1334) "bona, que tributorum et exhibicionum ad nos spectancium 
grauaminibus subjacentes bonorum suorum libertate congaudentibus ex 
nunc jn posterum vendiderint, omnibus nichilominus pristinis 
exhibicionum oneribus subjaceant in futurum" (Mustak. s. 47).

[44] Styffe, Bidrag II s. LX seur.

[45] Erslev, Dronning Margrethe 296-298.

[46] Arv. Handl. II 18, 19-20, 20-21, 21-22; Grönblad, Nya källor ss. 
31-34; Mustak. ss. 225-231; Styffe, Bidrag II s. LXV.

[47] "oc sta badhe soknene til – – at fult ær geen fullo twa konunx 
rökia frælst j schat swa at hwargen kronona jngeld minschas" (Arv. 
Handl. II 48-49).

[48] Arv. Handl. II 52-53.

[49] Mustak. s. 335.

[50] Mustak. s. 338.

[51] Mustak. s. 437.

[52] Se näkyy m.m. 1413 v:n katkelmasta, jossa Korsholman tileihin on 
merkitty kunkin savun maksettavaksi 5 mk "sitä rahaa, joka käy Turussa" 
(Hausen, Bidr. I 305).

[53] Asiakirjat vv:lta 1414 ja 1419 (Mustak. ss. 260-261, 288-289),

[54] Hausen, Bidr. I 301-319. Vrt. Erslev, Erik af Pommern 299.

[55] Grotenfelt, Suomen hist. uskonp. aik. 82-83.

[56] Nya eller Karls-krönikan (ed. Klemming) 19, 23:

     – – – – –
     Och monde han sverige meer förderffwa
     alle then skat ther riket kunne werffua,
     bönder sculle thz j reedho penunga vtgöra
     them loth han alla til danmark föra
     vtan som neppest fogadana gaatha
     bespijsa slotten j nokra matha
     före ärffwode togh han peninge samalund,
     thy rothnado slotten nider j grundh
     thy är riket förarmat swa
     Reeda peninga är ther vndt at fa
     – – – – –
     The fatige bönder j sverige ära
     höglica the her mote kära
     konungin en pänningh stadga stichtade
     herra henning koningxmark thz dichtade
     Sidan then penning stadga war sath
     tha wordo mang gozen ödhalagt
     Riket plagadis mz stora dödha
     ther mz lagdis gozen ödha
     the fatiga bönder som ater liffwa
     jämstor stadga sculle the giffwa
     – – – – –

[57] Näin käsittävät asian Paavali Juusten Suomen piispan kronikassaan 
ja Porthan (Chronicon 373, 448). Sama asia ilmenee julistusten 
otsikosta.

[58] Vrt. Porthan, Chronicon 446.

[59] Mustak. s. 352-354.

[60] Mustak. s. 399. Vielä Kustaa Vaasan aikana Satakunnan talonpojat 
muistelivat arkkipiispa Olavin – v:n 1436 julistusten allekirjoittajan 
– veronalennusta (Arv. Handl. VI 180-181).

[61] UL, KB X 6 2.

[62] Raaseporin läänin verokirja v:lta 1451, Hausenin kok. VA. – Vrt. 
Birger Trollen tilejä Turun linnaläänistä 1463-64, Hausen, Bidr. I
323-356.

[63] Arv. Handl. VI 317.

[64] Porthan, Chronicon 52-53; Fellman, Ur lappsk mytologi, Anteckn. II 
40-41; Wiklund, Lule-lappisches Wörterbuch: "väru". Vrt. suomessa 
ruokavero = ateria.

[65] Fellman, Ur lappsk mytologi, Anteckn. Il 47-48, 186. Vrt. Krohn, 
Suomen suvun pak. jumalanpalv. 76 ja 168-169.

[66] Ahlqvist, Kulturwörter 199; Melander, Muistoonp. Suomen niittäjä 
painosuhteista, Hist. Ark. XI 31-36, missä myös huomautetaan 
hunajavakan esiintymistä eräässä kohdassa Norjan keskiaikaisia lakeja 
(vrt. Ruotsissakin v. 1413 "3 aske hånigh", Hausen, Bidr. I 313).

[67] Paitsi ed. viitteessä main. lähteitä ks. Renvallin ja Lönnrotin 
sanakirjoja (vakka); Niemi, Kalevalan selityksiä (1910) 85 
(jauhovakka).

[68] Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Raaseporin läänissä oli uuden 
ajan alussa vakka sama kuin kappa, joita 20 meni "Suomen panniin" 
(Melander, main. teos 24-27). Viimemainitussa läänissä maksettiin suuri 
osa linnan- ja muita veroja sellaisissa vakoissa (VA 2918 us.; Jaakko 
Teitti 193, 278). Mitta-astiaa tarkoittavat asiakirjain käyttämät 
nimitykset "karp wacka" (Arv. Handl. IX 27) ja markvakka (Melander, 
main. teos 25).

[69] Melander, main. teos 32-35. – Vrt. "skrifftewacke" Espoossa 
(Teitti 193), "fougdewackarog" Varsinais-Suomessa (VA 697: 100), 
tuomarin "vakka" Vesilahdella (Teitti 299) ja "domar vackar" Kokemäellä 
(VA 216 a: 119), kaikki 1500-luvun keskivaiheilta.

[70] Reinholmin kok. 17; 101.

[71] v. Transehe-Roseneck, Gutsherr und Bauer 13-14.

[72] Rüssow-Pabst, Chronik (1845) 75.

[73] Lönnrot, Sanak. (vakka): "en kulu minä kutsuissa, enkä vanhene 
vakoissa".

[74] Krohn, Suomen suvun pak. jumalanpalv. 51, 57-58; Varonen, 
Vainajain palvelus 205, 229.

[75] Varonen, Vainajainpalvelus 194-195, 280, 290; lisäksi Suometar 
1854: 9 (Kyntöleipä Mikkelissä). Kyntöleipä yksityiskohdissaan 
muistuttaa ruotsalaisten Ukon karjua (Tors galt), joka jouluksi 
leivottiin ja keväällä nautittiin.

[76] Mustak. s. 69 ("före sen brodwakka j tridiung rog"); Arv. Handl. 
III 329 ("Brödhwackar").

[77] VA 6: 214-232.

[78] Hildebrand, Medeltid I 294.

[79] Krohn, Suomen suvun pak. jumalanpalv. 184-185.

[80] Arv. Handl. VI 309.

[81] Krohn, "Ukon vakat", Kotiseutu 1910: 63,-64.

[82] Suomi II, 6: 321-322.

[83] Smedbergin kertomus matkalta v. 1864. – Ilomantsin kylissä ennen 
kukin talous vuoroonsa piti Olavin pidot, joissa "villavuonna" 
uhrattiin, (U. Suometar 1878: 21).

[84] Krohn, "Ukon vakat", Kotiseutu 1910: 63-64.

[85] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 71-80 (lainattu kohta 78); 
Forsström (Hainari), Suomen keskiajan historia 515.

[86] Kamer. Asiak. VI 172, 176.

[87] Kamer. Asiak. VI 184, 189, 191.

[88] Kamer. Asiak. VI 40.

[89] Hildebrand, Recht und Sitte 184.

[90] Venäläisten asiakirjain mukaan suuriruhtinatar Olga v. 947 läksi 
Novgorodiin ja sääti pitkin Mstan varsia pitäjiä (pokostia) ja veroja 
ja pitkin Laukaan varsia veroja (Akiander 16).

[91] Ahlqvist, Kulturwörter 224-225, johtaa "pitäjän" "pitää" 
teonsanasta antamatta sen tarkempaa selitystä sanan vaiheista. – Voisi 
myöskin ajatella "pitäjä" sanan johtuvan "pito" (pidot) juuresta.

[92] Kljutshevskij, Venäjän hist. pääpiirteet 28, 54. Vanhempia 
selityksiä ks. Ronimus, Vatj. viid. verokirja 70 (Nevolinin selitys).

[93] Sitä on tarkemmin selvitetty kirjoituksessa Suomen vanhin 
maakunta- ja pitäjälaitos, Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 44-56.

[94] Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 52. – Vasta pysyvä maallinen 
verotus olisi siis aiheuttanut pitäjän maanomistuksen eristymisen 
muista pitäjistä, samoinkuin verotalous vaikutti kokoavasti pienempäin 
veropiirien (neljänneskuntain) omistussuhteisiin.

[95] "Sappherinas pelles", mahdollisesti "sinisiä" eli siniketun 
nahkoja. Nansen, Nebelheim I 140-141; Snellman, Itämeren suomal. I 59. 

[96] Nansen II 144-145; Snellman I 67.

[97] Nansen II 145-146.

[98] Nansen II 90-91.

[99] Snellman I 55; Nansen II 87-88.

[100] Nansen II 88-90.

[101] Akiander 12-13.

[102] Snellman I 81.

[103] Snellman I 102.

[104] Vrt. Aspelin, Korsholman linna ja lääni 7.

[105] v. Keussler, Der Ausgang der ersten russ. Herrschaft in 
Ostseeprov. 9.

[106] Österbladh, Viron-, Liivin- ja Kuurinmaan alkuasukasten 
rasitukset saksal. vall. aikana, Hist. Ark. XIX 36, 47-49. – Vrt. 
novgorodilaisten ja susdalilaisten retket vv. 1169 l. 1171 Vienan 
seuduille, (Akiander 34).

[107] Akiander 135.

[108] Akiander 143.

[109] Nansen I 188-189.

[110] Hansen, Oldtidens Nordmænd 77, 79, 80, 99.

[111] Nansen II 80, 83, 85.

[112] Rydberg, Sv. Traktater I 506-508; Aspelin, Korsholman linna ja 
lääni 9.

[113] Hadorph, Then Andra Delen til Rijm-Crönikorne (1676) 345.

[114] Snellman, Oulun kihlak. 141.

[115] MU s.350.

[116] Mustak. s. 197.

[117] Esitys perustuu suureksi osaksi J. Nordlanderin kirjoituksessa 
"Om birkarlarne", Historisk Tidskrift (Ruotsin) 1906 ja 1907, oleviin 
tietoihin.

[118] Kamer. Asiak. I 135; VA 1:109. – Savon lappalaisten 
kruununverosta uuden ajan alussa ks. VA 6134: 6 ja 8:113.

[119] v. Bonsdorff, Kamerallagf. II 580; Ekon. och Politie lag II
§ 300.

[120] Mustak. ss. 32-33, 40-41, 43, 50-51.

[121] Mustak. s. 33.

[122] "de quolibet fumo in iure Karelico duas bonas pelles siue palke"; 
"ij huithskin aff huario röök" (Mustak. ss. 42, 69).

[123] Fontell, 33-37.

[124] Mustak. s. 69.

[125] Mustak. s. 69.

[126] "jtem biscops ræth aff hwar konungx krok iiij hwithskin eller iij 
ore denariorum" (vuosiluvuton selitys Mustak. s. 586).

[127] "Palke" sana lienee samaa alkua kuin keskiajan ruotsin "bälskin" 
(Schlyter, Gloss.: bälskin, skinn ovisst af hvad slag, hvilket erlades 
såsom utskyld). Sanan venäjänkielinen vastine oli belj, joka merkitsi 
erityisesti kärpän nahkaa (ks. ed.).

[128] VA 1945: 2, 16. "Kirkon koukku" oli sama kuin tavallinen 
verokoukku, mutta edellisiin luettiin rälssikoukutkin.

[129] VA 3698: 8; 3755: 8; Fontell 50.

[130] VA 5050: 1; 5092: 2; 5123: 96; 5160: 13; Gebhard, Hist. Ark.
XI 429.

[131] Gebhard, Savonl. lääni 70; Arv. Handl. III 329; VA 6217 a: 1.

[132] Fontell 32.

[133] Fontell 32; VA 4559: 11.

[134] VA 1: 108; Hist. Ark. XI 428, 429; XII 370.

[135] Niistä puhutaan kaikessa yleisyydessä eräässä Kustaa Vaasan 
kirjeessä Viipurin läänin asukkaille v:!ta 1558. "Like som mongestedis 
finnes skog hosz edher Dannemenn vdi Viborgs Län, synnerligen som 
kallis kijlter" (Arv. Handl. IX 308).

[136] VA 1: 11, 13.

[137] "skatt för Cronones urmark och kalles kilthr the Böndne plägo 
bruka theris Swedelandh och Same kan Såå 2 sp och Same 3 spn wdi kilte 
Jordh" (VA 5162: 3).

[138] VA 5042: 2; Hist. Ark. XI 428.

[139] Mustak. ss. 586-588 julaistussa Satakunnan metsäin laajassa 
luettelossa, joka siinä esiintyvistä nimistä päättäen on laadittu
1400-luvun alkupuolella, ilmoitetaan metsäin suuruus 1 1/2-14 
"miehenmetsissä". Hämeen erämaitten "miehenosista" ks. VA 131 ja
3750 a us.

[140] MU s. 353, Mustak. ss. 197, 357.

[141] VA 6217 a: 1.

[142] Porthan, Chronicon 636; Rosenborg, Jordbeskattn. 85, 86; Nyström, 
Hist. Ark. VIII 61, 62; Melander, Hist. Ark. X 433-435; Gebhard, Hist. 
Ark. XI 427-430, Melander, Hist. Ark. XII 368-371, 396-397.

[143] Taranger, Hist. Tidskr. (Norjan) 4 sarja 4: 112, 113.

[144] 1422: "aarligit landh geldh – aarligit affgildh" (Mustak. s. 
295); 1422: "landga;ld" (Mustak. s. 299); 1542: "landgilles pgr" (VA 5: 
370); 1579: "landkillis Smör" (VA 1354: 26 seur.).

[145] Mustak. ss. 121-122.

[146] Mustak. ss. 140-141.

[147] Mustak. ss. 140, 145-146.

[148] Mustak. s. 400.

[149] VA 3755: 20 seur.; 3002: us.

[150] VA 3755: us.

[151] Hildebrand, Medeltid I 280.

[152] VA 1: 108-109.

[153] Kamer. Asiak. I 127 seur.

[154] Kamer. Asiak. I 10.

[155] VA 1: 42.

[156] Hausen, Bidr. I 4, 20, 21, 23, 29, 30, 32, 41, 57, 58, 68, 69, 
76, 85, 86, 88, 90, 94, 96, 115, 120.

[157] Koska kruununverot Karjalassakin uuden ajan alussa jaettiin 
"talviveroon" ja "kesäveroon" (VA 5013: 18-19, 55-56) ja kun 
Heikinpäivän aika talvella oli vanha veronmaksuaika V.-Suomessakin 
(Grönblad, Nya Källor 407), näyttää talvisydän eli talvikäräjäin aika 
kaikkialla Suomessa olleen vanha veronmaksuaika.

[158] MU ss. 117-118.

[159] VA 3672: 65 seur.

[160] Esim. VA 2033: 4 seur.; 3002: 139 seur.

[161] VA 6134; 20-21. Tätä veroa sanottiin linnanvoudin veroksi ja 
kuului siihen myöhemmin myös 12 kyntteliä (Arv. Handl. VIII 42). 
Linnanvouti peri ohrat talvikäräjillä ja hauit kesäkäräjillä (Teitti 
19). Myöskin kymmenmiesten oli annettava voudille lahjaksi haukia (Arv. 
Handl. III 249).

[162] VA 6134: 20-11.

[163] VA 5043: 112; Teitti 33.

[164] Teitti 69-70.

[165] Kamer. Asiak. I 21.

[166] Mustak. s. 57.

[167] Grönblad, Nya Källor 236.

[168] Esim. seuraava v:lta 1539 (VA 1: 42)

     nahkat         arvoluku

    hirven                   5-7
    ahman                    4
    ketun                    3
    saukon                   3
    näädän                   2
    tuhkurin                 1
    hillerin                 1/2
    kärpän                   1/2
    oravan                   1/7
    sekalaisten ("samfong")  1/9-1/8

[169] "Daxuärkskin" (Kamer. Aisak. I 10).

[170] "Gråwerk xiij tijmber för wäger och broor" (Kamer. Asiak. I 21).

[171] Mustak. s. 586.

[172] VA 1945: 18 (kijrkon oraua).

[173] Mustak. s. 69.

[174] Mustak. ss. 71, 585.

[175] Porthan, Chronicon 636. Kirkolle maksettava nahka oli oravan 
nahka. Sen ilmaisee yläsatakuntalainen nimitys "kirkon orava" ja 
Agricolan käyttämä nimitys "eth groskin", joka merkitsee oravannahkaa 
(Hildebrand, Medeltid 1207). Kun jousirahaa uuden ajan alussa 
maksettiin läntisessä Suomessa yleensä äyrityinen jouselta (VA 6: us.), 
lienee oravannahan arvo siellä siihen aikaan ollut äyrityinen (käypää 
rahaa). Savossa ja Karjalassa oli jousimaksu yleensä vain "fyrkki" eli 
6 penninkiä (Arv. III 329; VA 5123: 26).

[176] VA 5123: 11.

[177] Mustak. s. 69.

[178] Mustak. s. 546.

[179] Mustak. s. 586. Asiakirjassa mainitut 2 valkonahkaa pitänee olla 
2 äyriä tai 2 valkonahkaa.

[180] VA 6 us. (krokpeningar).

[181] Mustak. ss. 70, 585.

[182] Hausen, Bidr. I 319.

[183] VA 1: 142; 3672: 2.

[184] Ignatius, Kangasala 69, 70.

[185] VA 3670: 49, 69, 70. Ylä-Satakunnassa suoritti kukin jousi 
"käräjäverona" (tingskott) kolmille käräjille vuodessa 1 lampaanlavan 
(Ignatius, Kangasala 72). Kustaa Vaasan kirjeessä v:lta 1554 Satakunnan 
voudille mainitaan yläsatakuntalaisten lähettiläiden käyneen 
valittamassa kuninkaalle "joistakin lampaanlavoista, joita heidän tulee 
suorittaa käräjätaloon 4 kertaa vuodessa, vaikkei se koskaan ennen 
ollut tapana ollut ennenkuin Maunu Niilonpoika sen pani maksettavaksi" 
(VA 1998: 52). Kukatiesi liioittelivat talonpojat, sillä puheenaoleva 
vero tuntuu perivanhalta. Ehkäpä oli Maunu Niilonpoika ruvennut 
ottamaan lampaanlapoja vuodessa neljästi, vaikka niitä ennen oli 
maksettu vain kolmasti, ja se antanut aiheen valitukseen.

[186] Fontell 50; VA 1: 142; 1: 115.

[187] VA 4529: 1; Hist. Ark. XI 428.

[188] Hausen, Bidr. I 317.

[189] VA 3672: 2; Ignatius, Kangasala 69; VA 6217 a: 1 (Savon jousi: 
talonpoika ja hänen poikansa).

[190] VA 3672: 2; Ignatius, Kangasala 70.

[191] Thulin, Mantalet 91.

[192] "v skilling for huar boga, och then som 2 boga haffr giör wt ix 
sk och thn som 3 bogar ägar gor ut xii sk" (VA 6: 229; Iitin 
karjalainen oikeus 1543).

[193] Ignatius, Kangasala 70.

[194] VA 3672: 2.

[195] "Cronobågar, hvilket namn deraf är tagit, at hwar mans-person när 
han fyller 15 år, at han kan opspänna och föra en stålbåga, blifver han 
kallad Joutzi, båga" (Åbo Tidn. 1777, s. 133).

[196] "hwar sum fæmton ara gammal ær han ær inggildir"
(ÄWmL, ThB pr).

[197] Seebohm, Tribal Custom in Anglo-Saxon Law 22-23.

[198] Thulin, Mantalet 6.

[199] Fontell 50; VA 5162.

[200] Arv. Handl. III 329.
[201] Åbo Tidn. 1777 s. 143.

[202] "Joutsi Botn. porcio certa prædii rustici [Sv. mantal]. – – 
magnitudo enim prædiorum temporibus antiquioribus, ex numero virorum 
arcipotentium cujusque familiae censeri, tributumque capitale in 
pellibus max. sciurorum, arcu l. jaculando captorum pendi solebat, unde 
montako jousta talossa? – – vel cujus magnitudinis est prædium? 
onko poika joutsella? num puer est arcipotens l. tributarius?" 
(Renvall, Suomal. Sanakirja).

[203] VA 2033: 1.

[204] Mustak. s. 69.

[205] Rosenborg, Jordbeskattn. 95-96.

[206] Åbo Tidn. 1777, s. 134.

[207] S. Rissanen, Iisalmen kirkollisia vaiheita (käsikirjoitus).

[208] Aspelin, Korsholman linna ja lääni 9. Vrt. ed. s. 57.

[209] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 87, 93, 107; Kamer. Asiak. VI 145, 
171, 199, 208, 209, 210, 213.

[210] Hildebrand, Medeltid I 280; Hjärne, Helsingelif under Helsingelag 
27.

[211] ÄWmL, ThB 7 § 2.

[212] Hausen, Bidr. I 316.

[213] Rosenborg, Jordbeskattn. 87-88; Gebhard, Savonlinnan lääni 62.

[214] Reinholmin kok. 19: 110.

[215] v. Knorring, Gamla Finland 116.

[216] Lönnrot, Suomal.-Ruotsal. Sanakirja: "Orava"; (Lisävihko:) 
"Oravanmaa", "Oravanpää".

[217] Melander Suomen mitta- ja painosuht., Hist. Ark. XI 36-38.

[218] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 58, 60-62. – 1 korobja = n. 2 hl, 
4 korobjaa = n. 8 hl; 1 punta = 6 pannia eli n. 6 hl.

[219] VA 1: 15.

[220] VA 4994: 11; 5043: 3.

[221] VA 1: 10-18; 4994; 6-14.

[222] Kamer. Asiak. I 8, 10, 11 ("skattaskin", "gråskins peninga").

[223] VA 3670.

[224] Åbo Tidn. 1777: 134.

[225] Kraftman-Lagus, Tanckar om hushållningens uphjelpande
i Carelen 25.

[226] Milukow, Skizzen russischer Kulturgeschichte I 53-55.

[227] "in communi placito" (Mustak. ss. 19-20).

[228] 1330: "in generali placito – – in Øningiawiik habito" (Mustak. 
s. 37); 1414: "een tiidh ther soknamennena aff Salthwiik och andre 
godhe mæn aff allo landena wore saman kompne widh Saltwika kirkio" 
(Mustak. s. 259); 1538: "eth almening ting på Oland j saltwik" (Arv. 
Handl. IX 15-17); 1564: "till landztingett till Färgesundett" (Hausen, 
Bidr. II 178); 1565: "landsting vid fergesundet" (VA 215 1: 59). Vrt. 
Hausen, Sv. Litt. Sällsk. Förh. och uppsatser 8: 195-196. Vielä v:n 
1565 maakunnankäräjillä käytettiin Ahvenanmaan maakuntasinettiä.

[229] Hist. Ark. XXII, II 2.

[230] Hausen, Något om Ålands forna afrättsplatser, Sv. Litt. Sällsk. 
Förh. och uppsatser 8: 195-202.

[231] Viimemainitussa suhteessa on valaiseva eräs v:n 1564 tuomio, 
jolla 3 Kumlingen miestä langetettiin sakkoihin siitä, että he 
halveksumistaan osoittaakseen olivat jättäneet menemättä Färjsundetissa 
pidettyihin maakuntakäräjiin kuulemaan siellä "koko pitäjän puolesta" 
kuninkaan kirjettä, "joka koski koko maata" (Hausen, Bidr. II 178. Vrt. 
Bomansson, Om Ålands fornminnen 13).

[232] V. 1538 luetellaan lautakunnassa 20 nimeä, v. 1565 mainitaan 
siinä "tvenne tolfter".

[233] "Larens Olaffson, lansdomare" (Mustak. ss. 240, 242).

[234] Arv. Handl. II 68, 69, 73-76; IV 4; vrt. myös II 79, 81, 83-85. 
8789, 98.

[235] Arv. Handl. VII 23.

[236] VA 2598: 49. Arv. Handl. IV 16.

[237] Henrik Jönsson, joka 1530-luvulla mainitaan Ahvenanmaan 
maantuomarina (myös "kihlakunnantuomarina", "häradshöfding") oli 
aikaisemmin Turun linnan vouti. Ahvenanmaan maantuomarina hän 
ilmeisesti oli paikallisista syistä, sillä hänellä oli siellä 
perintötilana ylinen Haga, jolle hän sai ikuisen rälssioikeuden
(Arv. Handl. II 214-215; V 282).

[238] Arv. Handl. IX 266; Hausen, Bidr. II 375.

[239] "ij Saltuick sockn i ödekara mklag oc i Laby mklag 45 men oc huar 
ma(n) i finström sockn 140 me(n) oc i hamar Landz sock(en) bredebolste 
mklag nordan skirkyon 46 me(n) oc i äccröö mklag 58 me(n) löp sama 
T(r)idiugr mantalz i en summo 289 me(n)." – "Item giorde huar ma(n) i 
finneströms T(r)iding i alin vadmall huar ma(n), oc är mantalz 289 
me(n)" (VA 2603: 29, 55; vrt. Arv. Handl. II 115, IX 266-267).

[240] Hausen, Bidr. II 375; Arv. Handl. IX 266-267.

[241] "för thet the hade hugget til theris behoff 10 tillier opå en 
almenningx öö benembd Borgöö, som log vnder Jomale tridung, ändog the 
lågo i samme tridung" (Hausen, Bidr. II 375).

[242] VA 5: 93, 94; 2603: 3, 44; Hausen, Bidr. II 214. –

[243] Borgön saari on Hammarlandia ja Ekkerötä erottavan Marsundin 
salmen suussa. Saarella lienee pakanuuden aikana ollut linnavarustus, 
joka ehkä sekin on ollut tridungin yhteinen. 1600-luvulla kuului saari 
Grelsbyn kuninkaankartanon alle (Appelgren, Suomen muinaislinnat 1-2). 
Vielä 1830-luvulla oli Ahvenanmaalla useita yhteissaaria 
("allmänningsholmar") kruunun hallussa (VA, Böckerin kokoelmat, 
kertomuksia Ahvenanmaalta).

[244] Hausen, Bidr. II 375.

[245] Hausen, Bidr. II 20, 21, 23.

[246] Vrt. Arv. Handl. IX 268.

[247] "I förste triungen är Sundh Socknn och Saltwijk östen fierden, 
the holle theris ferie städes rede förr theris landzbroo. Alle the 
förer som komme westen, them före the öffwer Delen och til Kumbling 
Sockn, Kumbling Sockn förer them anthen till Inio i Töffuesall, eller 
och til Korpo Sockn" (Arv. Handl. IX 266).

[248] Arv. Handl. IX 266-267.

[249] VA 2603: 29, 55; vrt. Arv. Handl. IX 261, 264.

[250] "et laghcallat trydiunxting vtan for castalholm" (Arv. Handl. II 
98-99).

[251] Arv. Handl. II 115-116. – Näistä kahdesta käräjästä on 
huomauttanut jo Styffe, joka niiden perusteella mainitsee Ahvenanmaan 
jakautuneen 3 "käräjäkuntaan (tingslag) eli tridungiin" (Skandinavien 
407).

[252] Arv. Handl. II 67-68.

[253] Arv. Handl. II 75-76, 79-80.

[254] Hausen, Bidr. II 1-5, 6-11, 12-17.

[255] Arv. Handl. IX 16; VA 2598: 49.

[256] Hausen, Bidr. II, 3, 4. 5.

[257] "nervarendes erlig mandh Hinrik Jönsson ppa Hagha, 
herreshöffdinge wnder samma oor som fför skriffuad stoor" (Hausen, 
Bidr. II 6, 7, 8, 9, 10, n, 13, 14, 15, 16).

[258] Mustak. ss. 29, 37, 38.

[259] Arv. Handl. I 67-69.

[260] Hausen, Bidr. II 17.

[261] Uuden ajan alussa mainituista kihlakunnantuomareista toinen asui 
Finströmissä (Getassa) ja oli varmaan Finströmin tridungin tuomari, 
toinen Saltvikin Hagassa, joka tosin on Finströmin tridungiin 
kuuluneessa osassa Saltvikiä, mutta kuitenkin Saltvikin keskusseudussa, 
joten tätä toista voinemme pitää Saltvikin tridungin tuomarina. 
Ahvenanmaan vanhain maantuomarien virka mahdollisesti kulki perintönä 
samoissa suvuissa.

[262] Lindström, Om de gotländska Domarena, Anteckn. om Gotlands 
Medeltid I 480-487. Vrt. Schlyter, Jurid. Afhandl. II 64-65; Styffe, 
Skandinavien 428.

[263] Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 51-52.

[264] Tunberg, Skandin. äldsta polit. indeln. 136. Myöskin Nerikessä, 
Taalainmaassa ja Norjassa on tridung-jako Tunbergin mukaan kotoinen. 
Helsinglannin haaksikuntain (skeppslag) kolmanneksiin ei Ahvenanmaan 
tridungeja voitane verrata.

[265] Saxén, Den svenska befolkningens ålder i Finland, belyst af 
ortnamnen, SMMY:n Aikakausk. XXI, 3: 33.

[266] Oma Maa I 316.

[267] Melanderin tiedonanto Hist. Ark. X 431-433.

[268] "sokna thingh" (Arv. Handl. II 49).

[269] Mustak. ss. 176, 240; Arv. Handl. II 78-79.

[270] Arv. Handl. II 74, 78, 83, 87, 95, 97.

[271] "tå jag för rätta satt på wallen vthan för Raseborg" (VA, 
Hausenin kok. 30.7.1513); "oppo tingx backan i Saltvik" (Hausen, Bidr. 
II 31); v. 1601 pidettiin kesäkäräjät "vid Casterholms hus" (VA 222, 
Sundin käräjät 17.6.1601). "Tingön" saaresta ed. s. 91.

[272] Weckström, Geogr. stat. lex. 35.

[273] Radloff, Åland 56, 70, 82, 99, 111, 125, 134, 147.

[274] Nordisk Familjebok, Gottland; Styffe, Skandinavien 428.

[275] Steenstrup, Danmarks ældste Inddelning, D. Vidensk. Selsk. 
Oversigt 1896, 396-402.

[276] Bergfalk, Sv. jordens beskatta. 15.

[277] Esitys perustuu pääasialliseti Erslevin teokseen Valdemarernes 
Storhedstid. Vrt. Vinogradoff, English Society in the Eleventh Century 
37; Steenstrup, Danm. Riges Hist. I 790-791.

[278] Rydin 37; Styffe, Bidr I: XCV seur. Vrt. Hildebrand, Medeltid I 
266.

[279] Styffe, Bidr. III: CXII.

[280] Schlyter, UL, Gloss.: Markland.

[281] Åström, Om svensk jordäganderätt 23-24.

[282] Ramstedt, Om krigs- och skatteväsendet 31; Hildebrand, Medeltid I 
243-245.

[283] Ramstedt, Om krigs- och skatteväsendet 28.

[284] Berg, Bidr. till den inre statsförvaltn. hist. 293.

[285] Berg, sama teos 286-287.

[286] Saltvik 1547: "Item en affradz peninge opburett vtoff 60 mk wtth 
iord ssom ær liggiandes J lagmandzby 8 pening effter huar mk" (Arv. 
Handl. IX 53).

Jomala 1547: "Item är opburet affradz pening wtoff 40 mk wtt iord ssom 
är liggiandes ij möcleby (Jomala) 8 pening effter huar mk – –. Item 
æn är affradz pening opburit wtoff 15 mk wtt iord ssom är liggiandes i 
Dalkarby 8 pening effter huar mk" (Arv. Handl. IX 75).

Finström 1547: "Item är affradz pening opburit aff bransböle fför 13 mk 
iord ssom är liggiandes görs 8 d:r effter huar mk" (Arv. Handl. IX 84).

Toisinaan on lampuodin vero ilmoitettu yhteenlaskettuna summana, mutta 
silloinkin näkyy, että vero tekee suunnilleen äyrityisen markalta (Arv. 
Handl. IX 53, 58).

[287] VA 2603: 3.

[288] Arv. Handl. IX 71.

[289] Selitys tästä verosta Arv. Handl. IX 53. Toinen täydellisempi, 
luultavasti Jaakko Teitin laatima selitys Arv. Handl. IX 260.

[290] Finström 1431: "VIII markaköp jord. liggiandis j Berström for 
VIII mark peninger" (Arv. Handl. II 73). Muita samanlaisia tapauksia 
vv. 14311432 eri seuduilta Ahvenanmaata ks. Arv. Handl. II 77, 78, 79, 
84-85, 86, 89, 91, 115. – V:lta 1438 on tiedossa tapaus, jolloin 10 
markanostolta maata maksettiin 10 mk ja kuorma (heiniä) (Arv. Handl. II 
114).

Luonnollisesti myöskin jonkun seudun markanostoja vaihdettiin samaan 
määrään markanostoja toisella seudulla. Esim. Hammarland 1428: "jöns 
bagge gaff IX markaköp j mörby liggiandis j hamarlandz sokn j herman 
skallas tegh for IX markaköp jord liggiandis j ödha j wigars bole" 
(Arv. Handl. 1167); – Muita samanlaisia tapauksia eri pitäjäinkin 
kesken ks. Arv. II 76, 82, 88, 90, 91, 94, 97. – Poikkeuksena olen 
merkinnyt tapauksen, jolloin 8 markanostoa vaihdettiin 9 markanostoon 
(Arv. Handl. IV 4).

[291] Mustak. s. 212.

[292] Arv. Handl. II 25, 74.

[293] Arv. Handl. IX 51, 55, 60, 64, 69, 73. 77-

[294] Arv. Handl. IX 53, 57, 62, 65-66, 71, 75, 79, 84, 258-259.

[295] "Ledingx lamb", "Lendings lambz penninge", "leydinx lambs 
penninger", VA 2598: 1 seur.; Arv. Handl. IX 87, 258-259.

[296] Skenningen sääntö 1335, § 5 (Nordström, Penningeväsendet
362-363); Ruuth, Om varupris 14-15.

[297] Forssell, Anteckn. om mynt 40, 42. – Koska tällä seikalla on 
merkitystä Ahvenanmaan muinaisessa taloudessa, otettakoon tähän 
Forssellin sanat:

"Kuten jo Hallenberg laajasti on osoittanut, on tästä todellisesta 
Tanskan markasta äärimmäisen tarkoin erotettava ne tanskalaiset 
markat (mark danska), jotka keskiajalla ja vielä kauan Kustaan 
hallitusajalla esiintyvät Ruotsin Göötanmaakuntain asiakirjoissa ja 
tileissä. Nämä tanskalaiset markat olivat kokonaan laskutapa, joka 
rahan todellisesta laadusta aivan riippumatta oli pysyvässä suhteessa 
Ruotsin äyrityismarkkaan (mark örtugar), eli niinkuin 3:4, niin että 
tanskalainen markka Itä-Göötanmaalla, Länsi-Göötanmaalla ja Smålannissa 
16 killinkineen (kukin à 3 valkoista) laskettiin = kuudeksi äyriksi 
äyrityisiä, jota vastoin äyrityismarkka oli = kahdeksan äyriä 
äyrityisiä."

[298] Erslev, Valdemarerne 48-50, 143; Steenstrup, Danm. Riges Hist.
I 789.

[299] Hildebrand, Medeltid I 247-248; Thulin, Mantalet 26-27; 
Söderwall, Ordbok: mark (märka bol); Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 
66.

[300] Bolin hinnat Ahvenanmaalla olivat seuraavat (Mustak. ss. 37-38 ja 
ed. s. 108):

              myyty        saatu     koko bolin   suhdeluku 24 markan
              boleja      hinta mk   hinta mk     arvoiseen boliin

  1) V. 1330   1/8          60          480            20 (?)
  2) "  1333   1/4 ja 1/8   80          213             6.6
  3) "  1397   1/4          40          160             5
  4) "  1400   1/2          85          170             7
  5) "  1400   1           175          175             5-5
  6) "  1410   1/2         106 /1/2     213             6.6

Kahdessa viimemainitussa tapauksessa kuului kauppaan lisäksi joitakuita 
"markanveroja", joiden hinta, siihen aikaan 5 mk markanverolta, on 
kauppahinnasta vähennetty. Tapauksissa 1 ja 4 tarkoittaa hinta Ruotsin 
rahaa, tapauksessa 1 on hinta epäiltävän suuri.

[301] Radloff, Åland 35-56, 68-69, 81-82, 108-109.

[302] Että veroyksiöt olivat samassa markkakunnassa saman suuruiset, 
näkyy seuraavasta v:n 1556 veroselityksestä, joka koskee Ekkerön 
markkakuntaa (Arv. Handl. IX 262):

Effter thette sätte vtgiörs Skatten på Äkerööen, och Recknes i huar 
Rock, och fulgärd, som her effter folier hele Marcklaget vtöffwer.

               | Röck           85 mk
    I huar ful | Gerdh         148 mk 7 öre 13 d:r
               | Marckskatther 616 mk

Samasta asiakirjasta nähdään, että nuo merkilliset epäparimarkat 
(uddemarker) tasattiin markkakunnan kesken: "Huilkit Bönderne i så 
måtthe betyge, att then ena byen, hielper medt sin öfuerlöps marker til 
then andre, heele Marcklaget igenom, Och när the haffwe fyltt alle 
fulgärdz skatter, tå göre the öffuerlöps marker, wtaff thet 
öffwerbliffwer" (Arv. Handl. IX 260).

[303] V:n 1556 veroselityksestä (Arv. Handl. IX 259):

         Fulgärdz skatt.

Fölier aff samme iordh, fullgärdz skatt, och haffuer icke huartt 
Marcklagh, like månge marker vnder fulgerden. Ty en partt haffuer 200 
mk:r wnder fulgerden. En partt 184 mk:r, En part 140 mk & c Huilkit är 
och en stoor wille ibland almogen.

[304] Hausen, Bidr. II 46.

[305] "Båtzmandzgerden", Teitti 311.

[306] V:n 1531 verokirjan markkakuntaluettelon (VA 2598) ja v. 1547 
pitäjittäin ilmoitettujen veromarkkamäärien (Arv. Handl. IX 51 seur.) 
laskelma on seuraava:

                  markka-   verp-       veromarkk.    24 mk bojeja
                  kuntia   markkoja     markkakunt.   markkakunt.
                                        kohden        kohden

    Saltvik          5      1 471          296           12 1/3
    Sund             4      1 826          456           19
    Jomala           4      1 793 1/2      448           18 1/2
    Hammarland       3      1 588 1/2      319           13 7/24
    Finström         4      1 672 1/2 1/4  418           13 1/3
    manner-Ahvena   20      8 321 1/2 1/4  416           17 1/3
    Lemland          6      1 094 1/2      182            5 7/24
    Föglö            7      1 040 /1/2     146            6 1/12
    Kumlinge         4        507 1/2      127            7 7/12
    ulkosaaristo    17      2 642 1/2      156            6 1/2
    koko Ahvenanmaa 37     10 964 1/4      291           12 1/6

[307] Mustak. s. 19.

[308] "Tributum nostrum de Alandia" (MU s. 179).

[309] Hausen, Bidr. I 306.

[310] MU 8. 392.
[311] VA 2601: 1; Arv. Handl. IX 87.

[312] Arv. Handl. IX 259.

[313] V:n 1547 veroselitysten perusteella (Arv. Handl. IX 51, 55-56, 
60, 64, 69, 73, 77, 82, 86-87) saamme seuraavat keskimääräiset 
täysiveron hinnat:

    pitäjät          täysiveroja      markanostoja     täysiveron
                                                     keskim. hinta mk

    Saltvik            49 3/8            9 747             195
    Sund               84               14 116 ja 2 äyriä  166
    Kumlinge           45                6 319             140
    Föglö              70 1/2            9 212             131
    Lemland            59 2/2           10 936 ja 2 ä.     182
    Jomala             76 1/4           13 609             179
    Hammarland         62                9 756             157
    Finström           61               11 228 ja 6 ä.     184
    koko Ahvenanmaa   507 + 2 1/2 nelj. 84 925 ja 2 ä.     167 1/2

[314] Täysiverojen keskimääräiset markanveroluvut olivat v:n 1547 
veroselitysten mukaan seuraavat (Arv. Handl. IX 51, 55-56, 60, 64, 69, 
73, 77, 82, 86-87):

                                                        markanver.
    pitäjä          täysi-         markan täysiver.     kut. täysiver.
                    veroluku       veroluku             kohden

    Saltvik            49 3/8             1 4?1             29 1/2
    Sund               84                 1 826             22
    Kumlinge           45                   507 1/2         11
    Föglö              70 1/2             1 040 1/2         15
    Lemland            59 1/2             l 094 1/2         18
    Jomala             76 1/4             1 793 1/2         23
    Hammarland         62                 1 558 1/2         25
    Finström           61                 1 672 1/2 1/4     27
    koko Ahvenanmaa   507 + 2 1/2 nelj.  10 964 21

[315] VA 1: 152-153; 2598: 1 seur., 107 seur.; 2601: 1.

[316] VA 2624: 4, 10, 16.

[317] Arv. Handl. IX 259.

[318] VA 2598: us.

[319]  Lähemmin tästä "Veropiiri-järjestelmästä Suomessa uuden ajan 
alussa" Hist. Ark. XXI, II, 5: 1-2.

[320] Vrt. Hildebrand, Medeltid I 263.

[321] UL, KB X § 3.

[322] Asiakirjassa käytetty merkki te vastaa tarkoin Itägöötanmaan 
"thon" eli "tynna" mittaa, joka sisälsi 6 pannia. Jokaisen 
ahvenanmaalaisen talonpojan suoritettava oli siten 1/3 tynnaa eli 2 
pannia.

Sveanmaassa oli käytännössä punta, joka sisälsi 8 pannia samaa kokoa 
kuin Itägöötanmaassa (Forssell, Om mynt 116-117).

[323] Arv. Handl. IX 52.

[324] V. 1413 suoritetut ohrat vastannevat uuden ajan alussa
erikseen tilitettyjä "hevosohria" eli "hevoskulkuohria" (hestekorn, 
hestelöpskorn), joita suoritettiin miesluvuittain (täysitiloittain). 
(VA 2598: 1 seur.).

[325] Tämän verokappaleen vastine saattaa olla uuden ajan alussa 
täysiverojen suoritettava jänisvero ("harapenningar 9 d:r").

[326] VA 2602: 2 seur.

[327] MU s. 392.

[328] VA 2601: 1.

[329] Esim. Hämeessä 1334 (Mustak. s. 47).

[330] Allardt, Borgå län 21, 30-31 (Rosenborgin antama selitys 
kuitenkin väärä).

[331] VA 2598: 1 seur.; Arv. Handl. IX 259.

[332] VA i: 63-78. "Ja ken on lukumies (boleman) pitäjässä, hän 
lyhentää vuorostaan markan joka lehmältä, jonka hän suorittaa linnaan 
vuosittain" (VA 484: 1).

[333] Kamer. Asiak. I 9.

[334] VA 484: 6.

[335] VA, Hausenin kok.

[336] VA 2918: 1.

[337] Se näkyy siitäkin, että Viipurin 12 nautakuntaa suorittivat kukin 
hyvin epätasaisen summan "nautarahoja" (1 mk 2 äyriä 2 äyrityistä), 
jotavastoin koko pitäjän oli maksettava 16 mk 8 lehmästä à 2 mk
(VA 1; 31).

[338] "nöthet – – fore thera ærifuidz lösn" (MU s. 203).

[339] Schrader, Linguistisch-historische Forschungen zur 
Handelsgeschichte und Warenkunde I (1886) 113-117.

[340] Seebohm, Tribal Custom in Anglosaxon Law 246 seur.

[341] Nordström, Penningeväsendet 358, 362-363, 364; Ruuth,
Om varupris II.

[342] Hist. Ark. XXII, II 1:2.

[343] Nimitys "husåker", joka tavataan joskus asiakirjoissa, on antanut 
aihetta väärinkäsityksiin (Rosenborg, Jordbeskattn. 38, 
"husåkerskatten").

[344] Arv. IX 258. Ekkerön markkakunta oli ajoveroihin nähden 
poikkeusasemassa (Arv. Handl. IX 78).

[345] VA 2598: 27, 30.

[346] VA 2598: us.

[347] VA 215 1:1.

[348] Hausen, Bidr. II 47, 52-56, 72, 74, 75, 77, 78.

[349] Hausen, Bidr. II 45.

[350] VA 2602: 3.

[351] Arv. Handl. IX 61, 65, 70, 74, 78.

[352] Savun arvoksi ilmoitetaan v. 1556 100 "markkaa maata", muutamin 
paikoin enemmän, toisin paikoin vähemmän. Ekkerössä sen arvo samana 
vuonna oli 85 mk (Arv. Handl. IX 258).

[353] VA 2598: 55.

[354] Arv. Handl. IX 51 seur.

[355] MU s. 155. – Yhdysnimi "Kalenningiatekt" esiintyy jo v. 1316 
(Mustak. s. 15).

[356] "Esgerus, aduocatus ex parte Danielis Niclisson super Kalandiam" 
(Neovius 163).

[357] Meinander ja Rinne, Finlands kyrkor I. Nykyrko och Nystad 1-2,

[358] MU s. 404.

[359] Mustak. s. 235, 280, 304; MU s. 428.

[360] Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 54.

[361] Mustak. s. 67.

[362] Mustak. s. 88.

[363] MU ss. 132, 180, 240, 231; Mustak. s. 27.

[364] MU 37 ss. 376-377.

[365] Mustak. s. 173.

[366] Mustak. s. 441.

[367] "Thzta hawer jach op boret syden aff lænet aff annen tridingen" 
(Birger Trollen tilit Turun läänistä 1463, Hausen, Bidr. I 323).

[368] "iak har opboreth skatten aff lenith, bode the tridungene, som vt 
bör ga om sancti Olaffs tiidh och Michelss messe, som är vij c (700) 
marcher" (Satakunnan voudin kirje v. 1513, Grönblad, Nya Källor 607).

[369] Hausen, Bidr. I 332, 346-347; VA 1:61.

[370] VA 1:77; 485:00.

[371] Hausen, Bidr. I 326-327; VA 1: 78; 485.

[372] "för tridungs nöt" (VA, Hausenin kok., Raaseporin l:n tilit v:lta 
1451).

[373] Suomalaisen Karjalan ja Savon suurten pitäjäin jako 
neljänneksiin, jotka olivat tärkeitä veronkanto- ja oikeuspiirejä, ei 
kuulu tähän.

[374] VA 4994: 17; 5000: 113; 5008: 17.

[375] "med the swåre gestninger, som till thänne dagh sketh ähr, både 
aff Lendzmen, Fiärdingzmen, Bolemänn, Tächtemen" (Arv. Handl. IX 309).

[376] MU s. 203.

[377] ZA 2898: 9' 12' 15' 20; UL' KB X §§ 2' 4; Gloss. "Tadriuman".

[378] Hausen, Bidr. I 326-327.

[379] VA 485: 209-229.

[380] Oksanen, V.-Suomi 9.

[381] VA 484: 39.

[382] Hausen, Bidr. I 305.

[383] V:n 1451 tilien mukaan oli bolin maksettava useampia veromääriä, 
jotka hyvin sopivat 20-jakoisen verokunnan suoritettavaksi: "työrahoja" 
20 äyriä 4 äyrit., "kolmanneksen nauta" 20 äyrit., ja "ajorahoja" 20 
äyriä 10 kill. Pienet ylijäämät keskiajalla tavallisesti suoritettiin 
yhteisesti (vuoronsa perään kukin yksiö).

[384] VA 2918: 1-18.

[385] VA 2918: us. (Bolegestning).

[386] Aikaisimmat asiakirjain mainitsemat tapaukset ovat seuraavat:

(1) 1326: "v oras terre in Lundenum" (Mu s. 130);

(2) 1345: "predia mea sedecim talentorum in agris – – jn villa, que 
dicitur Keris" (Kaarinassa) (Mustak. s. 68);

(3) n. 1361: "II skattmarker jord, liggiande i Gudhlogsböle" (Inkoossa) 
(Neovius 193);

(4) 1376: "en tolftinx marcha skat och tre marcha skat jnnan Wartiasara 
j Vemo sokn" (Mustak. s. 157);

(5) 1383: "ij marcha skat jnnan Warthiasara i Vemo sokn" (Mustak. s. 
179);

(6) 1392: "allan thenna ægholot j Sandanes, liggiande j Karisa sokn, 
swa som ær ij skatmarc enom fierthung minna" (MU s. 437);

(7) 1400: "1/2 skatmark jordh, liggiande i Offwanæng" (Inkoossa) 
(Neovius 254);

(8) 1402: "alt vart godsz som wj i löpö liggiande attom som ær fæm skat 
mark – – oc een trydiung aff fæm skat markom – – oc ena siættungx 
skat mark" (Taivassalossa) (Arv. Handl. II 16);

(9) 1404: – "godz i Borgo, somær halfannan skattmarck jordh, 
liggiandes i Åkerby" (Neovius 253);

(10) 1411: "siæxtighi marka kööp iordh j Hiruonpä, liggiande j Pemara 
sokn" (Mustak. s. 244);

(11) 1421: "alt thera gothz aa Kwsakosche liggiande – – som ær III 
scat-mark jordh, for II mark ok sivtighi mark reflist tall" 
(Pernajassa) (Arv. Handl. II 54).

(12) 1437: "ena skatmark jordh liggiande j Mayalaby" (Inkoossa) 
(Mustak. s. 361);

(13) 1438: "ena skatmark jordh liggiande j Mayalaby – – war laglica 
köpt före xxxviij mark Abo peningha" (Mustak. s. 362).

[387] VA 485: 251.

[388] VA 485: 94-

[389] VA 485: 29 (Nousiainen), 35, 36 (Pöytyä), 42, 43 (Maaria), 50 
(Raisio), 87, 99 (Vehmaa), 162, 164 (Paimio), 172, 175, 176 (Halikko), 
181 (Salo).

[390] VA 485: 182 (Salo), 198, 204 (Perniö), 215 (Kemiö).

[391] VA 485: 190-197 (Muurla), 197, 199 (Perniö).

[392] VA 485: 198 (Perniö), 247, 248 (Sauvon Ruonan kuninkaankart. 
ikivanha lääni, useita tapauksia).

[393] VA 485: 176, 182 (Halikko), 206 (Perniön kuninkaankart. lääni), 
222 (Kemiö), 248 (Ruonan kart. lääni).

[394] Muutamissa tapauksissa maksettiin tangolta kokonainen markka (6 
äyriä = tanskal. markka); 1 kyynärältä 1 vanha äyrityinen eli tangolta 6 
äyriä (= tanskal. markka); niin Nousiaisten Santamalassa (VA 485: 29), 
Halikon Rompsilan kruununkylässä (VA 485: 185), Kemiön Engelsbyn 
rälssiltä (VA 485: 229). Nämä tapaukset näyttävät edustavan vanhinta 
ajateltavaa verokantaa, mihin mainittujen paikkain korkea ikä ja 
erikoinen veroluonnekin näyttää viittaavan.

[395] "skattar fförskriffna by i ort Rök af huar stong kallas jencka 
dr" (VA 485: 52). – Toisessa Rymättylän kylässä samanlaista veroa 
kutsuttiin nimellä "stong penigr" (sam.).

[396] VA 484: 2, 4.

[397] VA 2918 us. – Koko Raaseporin läänin markkaluku nousi uuden ajan 
alussa (VA 2975: 1 seur.) n. 1 878 uuteen eli 939 vanhaan markkaan, 
mikä oli hiukan pienempi kuin 1413 v:n veroyksiöluku eikä varsin kahta 
vertaa niin suuri kuin Ahvenanmaan silloinen veroyksiöluku. Tämän 
perusteella voidaan katsoa Raaseporin läänin 1400-luvun alussa 
viljelyksensä ja väkilukunsa puolesta olleen kaksi Ahvenanmaan vertaa.

[398] "pro pleno precio" (Mustak. s. 27).

[399] Allardt, Borgå län 20 seur.

[400] VA 1: 87 seur.; Arv. Handl. VI 181. Satakunnan karjamarkkain 
hävittyä kutsuttiin "savuja" usein "veromarkoiksi" (VA 330: 38).

[401] VA 2: 103; Rosenborg, Jordbeskattn. 97.

[402] Schmoller, Staats- und socialwissensch. Forschungen IV, 5: 6.; 
Schanz, Finanzarchiv I 398.

[403] Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 47, 48.

[404] Allardt, Borgä län, TaululIiiteet II a-c.

[405] Allardt BOrgå län, TauluIiite III c.

[406] Allardt BOrgå län 21 ja Taululiite I.

[407] VA 484: 39.

[408] V:n 1555 verokirjassa (VA 3033: 12-23) on Raaseporin läänin 
pitäjille merkitty seuraavat veroyksiöt:

    pitäjä      veromarkkoja       mieslukua

    Tenhola         312              292
    Pohja           238 1/2          355
    Karja           267 7/18         288
    Lohja           216 3/4          350
    Inkoo           289 2/4          280
    Siuntio         213 1/2          180
    Kirkkonummi     210              190
    Espoo           167 13/16         21
    koko lääni    1 916 43/48      2 256

[409] Näiden veroyksiöiden keskinäiset suhteet näkyvät seuraavasta
(VA 1 ja 4994):

                vanha miesluku     täysiveroja     savuja
    pitäjä        (v. 1539)         (v. 1539)     (v. 1541)

    Helsinki         75               200           352
    Sipoo            75               160           358
    Porvoo           72               190           467
    Pernaja          64               180           388
    Pyhtää           64               110           367
    koko lääni      350               840         1 932

[410] Viipurin läänin täysiverojen ja savujen suhteet uuden ajan alussa 
olivat seuraavat (VA 1 ja 4994):

               täysiveroja    savuja             täysiveroja   savuja
  pitäjä        (v. 1539)    (v. 1541)   pitäjä   (v. 1539)   (v. 1541)

  Vehkalahti       84 1/2      459       Jääski     168 1/2     1 016
  Virolahti        75          276       Muola      130           289
  Säkjärvi         60          246       Hanttula   104           270
  Lapvesi         123          668       Uusikirkko  96           216
  Taipale         141          721       Viipuri    120           460

[411] Savujen laatua kuvaa erinomaisesti v:n 1541 verokirjan ilmoitus, 
että savuja oli edell. vuonna ollut Muolassa 310, joista 21 oli 
karannut Venäjälle, ja Uudellakirkolla 359, joista 1430 (!) karannut 
Venäjälle (VA 4994: 13, 15).

[412] Viiden pitäjän muodostamat kokonaisuudet (kihlakunnat) näyttävät 
kuuluneen järjestelmään niillä alueilla, jotka myöhemmin joutuivat 
Ruotsin alle. Sellaisia viisikuntia olivat vielä uuden ajan alussa 
Porvoon lääni, Lapveden kihlakunta, Äyräpään kihlakunta, Savon 
linnalääni ja Pohjanmaa.

[413] Satakunnan vanhimmista asutusseikoista ks. Ruuth, Satakunnan 
asutusoloista keskiajalla (Hist. Ark. XV 1-28). Muutamia näkökohtia 
myös kirjoituksessa "Suomen vanhin maakunta- ja pitäjälaitos" (Suomal. 
Tiedeak. Esit. 1911, I 44-56).

[414] VA 9.

[415] VA 216 b: 89.

[416] VA 1: 87-100.

[417] Tiedetään tapaus, että Ylä-Satakunnassa olevan Vesilahden Palhon 
kylän mies on omistanut erämaata nyk. Laukaassa (VA 131).

[418] VA, Hausenin kok. 24.8.1427; 29.11.1470.

[419] Mustak. s. 583.

[420] VA 9.

[421] MU ss. 97, 144, 430.

[422] Ruuth, Satak. asutusol. 12-16.

[423] Ala-Satakuntaa mainitaan eräässä v:n 1335 asiakirjassa (MU s. 
165), jonka alkuperäisyyttä on epäilty (Neovius 145). Ala-Satakunnan 
asiallista olemassaoloa v. 1335 ei ole syytä epäillä.

[424] MU s. 97.

[425] Piispanmaksut Pohjanmaalla eivät niinmuodoin olleet samanlaiset 
kuin lounaisessa Suomessa, missä vanhimmat suomalaiset asutukset 
maksoivat piispalle viljaa. Pohjanmaalla ei "ruotsalaisen oikeuden" 
(voi-järjestelmän) vastakohtana ollut "Suomen oikeus", vaan "Hämeen 
(Kyrön) oikeus". (Vrt. Ruuth, Joukahainen XI 136). "Kilttirahat" olivat 
aikaisemman turkisveron lunastusta. Lisätodisteena siihen, että
Etelä-Pohjanmaalla muinoin on käytetty turkisverotusta, mainittakoon, 
että vielä 1550-luvulla Ilmajoelta suoritettaviin kymmenyksiin kuului
2 kiihtelystä oravannahkoja (lukkarintaksa) (VA 4555: 1).

Jussi Lauroselan kainulais- ja pirkkalaiskysymystä valaisevassa 
kirjoituksessa "Kveen-Kainulais-kysymys" (Hist. Ark. XXII, II, 4) 
esitetty mielipide, että Pohjanmaan suomalainen väestö polveutuisi 
pääasiallisesti itsenäisestä esihistoriallisesta heimosta, 
kainulaisista, ei ole riittävästi perusteltu. Vaikka, kuten main. 
kirjoituksessa syylläkin huomautetaan, useimmat n.s. asutustarinat ovat 
epäluotettavia ja harhaanjohtavia, eivät kysymystä myöskään ratkaise 
enimmäkseen kielteiset tai epävarmat asutusnimien vertailut. Suupohjan 
keskiaikaiseen suomalaiseen asutukseen nähden, josta tässä on puhe, ei 
ole aihetta luopua Ruuthin kirjoituksessa "Silmäys Hämäläisten 
muinaisiin asutusoloihin Suupohjassa" (Joukahainen XI) kehitetystä 
mielipiteestä etelä-pohjalaisten hämäläis(satakuntalais)peräisyydestä.

[426] Vrt. Aspelin, Korsholman linna ja lääni 9, 15, 18.

[427] Mustak. s. 564; VA 4560: 1; Hist. Ark. X 278; Ruuth, Joukahainen 
XI 138-139; Aspelin, Korsholman linna ja lääni 18.

[428] Mustak. ss. 33, 70, 154.

[429] Kamer. Asiak. I 126-129; Rosenborg, Jordbeskattn. 96.

[430] VA 4779; Aspelin, Kert. Maalahden pit:stä (Suomi II 6) 116, 117.

[431] Hausen, Bidr. I 305.

[432] Rosenborg, Jordbeskattn. 97; VA, 2: 103; 4554: 00; 2555: 00.

[433] Myöhemminkin kaskenpolttoseuduilla yleensä oli vähän karjaa. Vrt. 
esim. VA 6: 226 (Hollola).

[434] Mustak. s. 55.

[435] Fontell 67 seur.

[436] Mustak s. 55.

[437] Hausen, Bidr. I 330.

[438] Hansen, Bidr. I 337.

[439] Mustak. s. 49- 50.

[440] Fontell 80-82.

[441] "Karuatho sokn" (Arv. Handl. II 22-23).

[442] Arv. Handl. II 44; Fontell 78-70.

[443] Hausen, Bidr. I 331, 351.

[444] "Wællo sokn" (Hausen, Bidr. I 334, 356).

[445] VA, Iivar Flemingin maakirja (1413); Arv. Handl. II 105 (1437); 
Hausen, Bidr. I 334-335. 353-354.

[446] Meinander-Rinne, Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 8-9.

[447] Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 3-6.

[448] Hausen, Bidr. I 305.

[449] 1417: "twa röke i Brusaby, – – eeth godz i Virmismæky, – – 
eth torp i Patis, – – eth torp j Rusko oc eth torp j Pankioki, – – 
eth godz i Biorneby oc – – eth godz i Bastöö – – ok swa mikit göra 
fyre röke ok tre kroka j Finlandh" (Mustak. s. 276). Koska Brusabyn 
kaksi tilaa lienevät Kemiössä ja Björneby ja Bastö Ahvenanmaalla, 
kaikki siis ruotsalaisella alueella, vastannevat ne asiakirjan 4 savua, 
mihin näiden tilain lukumääräkin viittaa; Virmusmäen (Maariassa), 
Paattisten, Ruskon ja Pankijoen (Vehmaalla?) tilat vastaavat siis 
asiakirjan kolmea koukkua.

[450] n. 1350: "itt Konungh Kristierns stadfestilse breff vppå fordom 
Konung Eriks breff lydhandis ath stadhenom vnt war af köpa – – itt 
heelt krookland jord – – j for:da Rettis godz och Pissuby" (Arv. 
Handl. V 267; vrt. Neovius 179). – 1378: "en halffuer kroker, 
lighiande j Pysw j sancta Katherine soken" (Mustak. s. 163).

[451] 1380: "innan Ingolsby j Santamalum oc Lemmo – – en halffwan 
kroch jord j Ingosby" (Mustak. s. 174).

[452] 1380: "j Lempoys by oc j Runoys by jnnan Virmo soken – – en 
helan kroch j akronom oc XV lass æng j bodhom byomen" (Mustak. s. 173). 

[453] Arv. Handl. II 44. – Myös vv:n 1446 ja 1474 oikeustapaukset 
näkyvät edellyttävän Liedon pitäjän jakautumista suomal. ruotsal. 
oikeuden käräjäpiireihin (Porthan, Chronicon 270).

[454] Arv. Handl. III 95.

[455] Fontell 78-79.

[456] Fontell 78.

[457] v. Engelhardt, Entstehung der Gutsherrschaft in Livland 62, 102.

[458] Vrt. Brunner, Rechtsgeschichte I 333, 377, 382, 383, 386.

[459] V:lta 1362 edeltävältä ajalta tunnetaan vain kaksi laamannin 
sakkotuomiota. Toisessa, v:lta 1352 (Mustak. s. 98), "alalaamanni" 
panee 40 markan sakko-uhan, mutta kysymys oli Aurajoen salpaamisesta, 
jollainen asia kaiketi koski kuninkaan oikeutta. Toisessa tapauksessa, 
joka on v:lta 1353, mainitaan laamannin tuomitsemaa 40 markan sakkoa, 
mutta tässäkin oli rikoksen laatu erikoinen, nim. moninkertainen 
tuomionrikkominen (MU ss. 261-262). Kuninkaansakko siis kummassakin 
tapauksessa näyttää johtuneen asian laadusta pikemmin kuin tuomarin 
virka-asemasta.

[460] V. 1324 eräässä maajutussa oli läsnä Bero laamanni, mutta tuomion 
lausui linnanpäällikkö (Mustak. ss. 23-24). V. 1333 Suomen vouti antoi 
uudelleen Beron edell. vuonna antaman tuomion (Mustak. ss. 44, 46). V. 
1337 Turun linnanvouti "herran kuninkaan puolesta" tarkastaa ja 
vahvistaa laamannin ja muiden asianomaisten tuomion (Mustak. s. 56).

[461] Mustak. s. 67.

[462] MU s. 133.

[463] "S. Iacobi Andriss de Kvmv" (MU s. 187).

[464] Mustak. ss. 88, 240, 284.

[465] Mustak. s. 116.

[466] Huomautettakoon, ettei viimeksi mainittu nimitys voi tarkoittaa 
ItäSuomea, vaan tarkoittaa "itämaita" eli Suomea; Beron enempää kuin v. 
1347 "itäisten osain laamannina" esiintyvän Jaakko Antinpojan 
vaikutuksesta Itä-Suomessa ei ole mitään tietoa.

[467] MU s. 186-187.

[468] "legifer parcium orientalium iuris finnonici" (MU s. 200).

[469] Mathias Koogin virkanimet olivat "legifer", "legifer Nylandie" ja 
"undilaghman i Österlandum" (Mustak. ss. 88, 98, 105-106).

[470] Kahdessa asiakirjassa (vv:lta 1351 ja 1356) mainitaan erään jo 
kuolleen Holmger laamannin Rantamäen Koroisissa omistamia ja kruunulle 
joutuneita tiluksia (Mustak. ss. 96, 106). Mahdollisesti on siinäkin 
yksi maamme vanhoja laamanneja.

[471] Schlyter, Södermannalagen: pr. V-VI, s. 184 (Addit.).

[472] Tengberg, Om den äldsta territor. indeln. 64-66.

[473] Bååth, Till frågan om en eller tvenne redaktioner af SmL, Hist. 
Tidskrift (Ruots.) 1903: 172-183.

[474] Maanlain myöhemmissä käsikirjoituksissa mainitaan Turun 
hiippakunta yhtenä laamannikuntana (Neovius 162).

[475] VA 632: 63-65.

[476] Cunningham, Growth of Engl. Industry I 125, 164.
[477] Brunner, Rechtsgeschichte I 88, 89, 285; Lamprecht, Deutsche 
Geschichte I 117, 140-142.

[478] Erslev, Valdemarerne 48-50, 143; Steenstrup, Danm. Riges Hist.
I 789.

[479] Hildebrand, Medeltid I 247-248; Thulin, Mantalet 26-27; Bergfalk,
Sv. jordens beskattn. 66.

[480] Asiakirjakohdat, joissa Suomen bol vanhemmalla keskiajalla 
esiintyy, ovat seuraavat:

(1) 1328: "vnum dimidium bool in Sibboby cum omnibus suis attinenciis, 
mobilibus et immobilibus" (Mustak. s. 29).

(2) 1322-1338 (?): "bona mea in Alandia, villa dicta Getu – – 
videlicet vnum bool, similiter cum domibus, agris, pratis, siluis, 
piscariis, pascuis et aliis quibuscunque adiacenciis" (Mustak. s. 19).

(3) 1330: "bona nostra in Öninggeby, videlicet vnum bool et vnum 
attungxbool cum omnibus edificiis domorum in eisdem bonis existentibus, 
necnon pratis, agris, piscariis, ceterisque aliis eisdem bonis 
attinenciis" (Mustak. s. 36).

(4) 1330: "bona nostra, videlicet vnum attungxbool in Sybbaby, cum 
omnibus edificiis domorum in eisdem bonis existentibus, cum agris, 
pratis, siluis, piscariis, ceterisque aliis dictiis bonis adiacenciis" 
(Mustak. s. 37).

(5) 1333: "vnum fyærduaxbol et vnum atansbol terre in villa, dicta 
Jumalaby" (Mustak. s. 45).

(6) 1351: "bona mea jn Brvsaby – – parrochia Kimitto, videlicet 
quartam vnius baal, vlna et duabus terciis vnius vlne minus" (Mustak. 
s. 88).

(7) 1353: "vnum fiærdunx bool terre in villa Biorneby, parrochia Sunda 
in Alandia sita, cum omnibus suis pertinenciis, agris, pratis, pascuis, 
siluis, piscarijs et exitibus aliis quibuscunque" (Mustak. s. 99).

(8) 1397: "eth fiærdungx bool jordh j Biornaby, met åker oc eng oc 
allom androm tillaghom, engs vndantagno" (Mustak. s. 212).

(9) 1400: "j halff booll jordh och tree marker skatthe j Syldhödeby j 
Saltwik sokn, met åker och ængh ok met allom tillaghom" (Mustak. s. 
218).

(10) 1400: "eth booll jordh och fem mark skattas aff myno faderne j 
Sildodhe by j Saltwik sokn, met åker och ængh, fææ markorn ok 
fiskiewatnom, ok allom androm tillaghum" (Mustak. s. 219).

(11) 1410: "alt wort godz j Biornaby, som ær eth halfft bool iordh och 
nyo markskatta, met åker och ængh oc allom tillaghum" (Mustak. s. 240).

[481] v. Maurer, Einleitung zur Gesch. d. Mark-, Hof-, Dorf- und 
Stadtverf. 134.

[482] Roscher, Syst. d. Finanzwiss. 453.

[483] Cunningham, Growth of Engl. Industry I 126, 151; Vinogradoff, 
English Society in the Eleventh Century 147.

[484] Erslev, Valdemarerne 50, 124-125, 127-128.

[485] v. Maurer, Einleitung zur Gesch. d. Mark-, Hof-, Dorf- und 
Stadtverf. 129-134-

[486] v. Maurer 134.

[487] "inter uncos antiquos et noovs et inter uncos feodalium et 
neophitorum rurales et censuales" (v. Engelhardt, Gutsherrschaft 121).

[488] Hupel, Topogr. Nachrichten I 189; II 202; v. Hagemeister, 
Materialien 1-4; v. Bunge, Privatrecht 130, 132-134, 137-141. v. 
Engelhardt, Gutsherrschaft (116-128).

[489] Akiander 17.

[490] Milukow, Skizzen russ. Kulturgesch. I 129-130; Simkhovitsch, 
Feldgemeinschaft in Russland 43-44.

[491] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 94-97.

[492] Forsström, Kuvaus Inkerinmaan oloista 107; v. Knorring, Gamla 
Finland 116.

[493] Mustak. s. 47.

[494] "de iugis boum, dictis vobiscum kroka" (Mustak. s. 46).

[495] Yrjö-Koskinen, Suomal. heim. yhteisk.järj. 140.

[496] Mustak. s. 173.

[497] Mustek, ss. 399-400.

[498] VA 3863: 1, 6, 88.

[499] VA 1:42.

[500] VA 3959: 31.

[501] Mustak. 173-175.

[502] Mustak. s. 174.

[503] VA, Hausenin kok., Tavastin talouskirja.

[504] VA 3863: 88.

[505] VA 1938: 1.

[506] Mustak. s. 174.

[507] 1400-luvun puolivälissä Sääksmäen Huittulassa: "en siettings 
krogh lijghendis öffuer allen hijvttalaby" (Arv. Handl. IX 2;
Yrjö-Koskinen, Suomal. heim. yhteisk.-järj. 144); v. 1506 Kulsialassa: 
"Dömdes en reth swensk skifft wtöffuer all vhinemiby effter theris krok 
tal och andel" (Hausen, Bidr. I 235); v. 1507 Loimossa: "at skiffte och 
jäncke them millan theris wtmark som kallas reggon ma epter theris 
andel och krock tal" (Hausen, Bidr. I 142); v. 1508 Pälkäneellä: "en 
reth swenske skiffte wtöffner all packalaby at jäncke och skiffte 
effter theris krock tal" (Hausen. Bidr. I 264).

[508] Mustak. s. 175 (4 punnanmaata = 2/3 koukkua; 1 1/2 punnanmaata = 
1/6 koukkua).

[509] "1/2 qt" = 1/2 qvarter = 1/8; "1/2 S" = 1/2 setting = 1/12.

[510] VA 3668: 7.

[511] VA 3707: 11-12.

[512] MU s. 411.

[513] Grönblad, Nya källor 34.

[514] Hausen, Bidr. I 305.

[515] VA 484: 28.

[516] VA 484: 2. 4.

[517] "octo vlnis minus quam dimidiam villani dictam Hasnikuby"
(MU s. 156)

[518] "jn Brvsaby – – quartam vnius baal, vlna et duabus terciis 
unius vlne minus" (Mustak. s. 88).

[519] "Katerina gaard j Moysis j Pemare – – three stænger j hwariom 
tegom wm allan aker – – thwa stænger oc halff anner alin j hwariom 
tegenom – – ena stangh j hwariom tegenom" (Mustak. s. 186).

[520] Grönblad, Nya källor 23, 34.

[521] Mustak. s. 217.

[522] Mustak. s. 220 (Noormarkku).

[523] Mustak. s. 237.

[524] Vakka-Suomi ja Ahvenanmaa ovat molemmat rapakivialueita, jotka 
ovat tunnettavia lukemattomista pienistä kallioistaan ja kivikoistaan.

[525] 24 tangon (koko bolin) kylvömäärä tämän mukaan teki 3 puntaa, jos 
ruotsalaiseen tapaan laskettiin 8 pannia puntaan. 3 puntaa oli 
koukunkin muinainen kylvömäärä. Jos taas suomalaiseen tapaan puntaan 
laskettiin 6 pannia, tuli 24 tangon kylvömääräksi 4 puntaa.

[526] Sellaisia kyliä oli esim. Lemussa, Mynämäellä, Pöytyällä, 
Maariassa, Raisiossa, Vehmaalla, Muurlassa ja Perniässä (VA 485: 8, 12, 
21, 25, 34, 40, 43, 45. 48, 71. 73, 193, 194. 206).

[527] Esimerkkejä useimmista V.-Suomen pitäjistä (VA 485: 8-9, 12-14, 
16, 23, 27, 30-37, 40, 41, 43-45. 47-52. 55, 74, 77, 192-196, 198,
206-207). Huomattakoon tässä erityisesti kylvöverotuksen yleisyydestä 
Maskun kihlak:ssa, jossa jo 1300-luvulla tilain arvio punnanmaista oli 
käytännössä.

[528] VA 485: 195, 196.

[529] VA 632.

[530] VA 632: 1 c.

[531] Muunlaisiakin tangoitustapoja voi ajatella ja on varmaan 
käytettykin. P. J. Raamin tangoitusoppaassa (Then Swenske Åkermätningen 
eller Ortuga Deelo Book, Strängnäs 1670) neuvotaan jakamaan tanko yhtä 
moneen osaan kuin kylässä on äyrilukua. Tangon normalipituus oli 9 
kyyn., mutta tangoituksen toimittaminen ei riippunut tangon pituudesta, 
joka sai olla mielivaltainen.

Englannissa uuden ajan alussa mitattiin maata puisella 16-18 jalan 
pituisella tangolla ("perch", "pole") (Sir R. Benese, Measuring book, 
London 1540). Acren neljännes ("rood") oli 1 "rod" (5 1/2 yardia) leveä 
(Cunningham, Growth of Engl. Industry I 119-120). Keskiajan Englannin 
"virgate" johtuu tangon latinankielisestä nimestä "virga", jota 
Suomessakin käytettiin (Mustak. ss. 500-501).

Saksassa oli tangon nimi "Rute" (Ruthe); tangoitus oli
saksalaisillakin  alueilla ikivanha tapa (v. Inama-Sternegg,
Deutsche Wirtschaftsgeschichte I).

Tangoituksella on Europassa ollut vanha ja laaja käytäntö, jonka 
historian esittäminen pääpiirteittäinkään ei voi tässä tulla 
kysymykseen.

[532] Esim. Ruotsin VA, Hattula härads Db 31.7.1609 Hattula (Hurttala).

[533] VA 3806. Sen on julaissut laskelmilla ja selityksillä valaistuna 
Malin, Hämeen koukku- ja tankomitoista Kustaa Vaasan aikana, Hist. Ark. 
X 214-223. – Otettakoon tähän pari esimerkkiä kylvömäärän ja 
tangoituksen suhteista:

                        kunkin   kunkin ta-
                        talon    lon kylvö-  kunkin talon
      kylä      taloja  koukku-    määrä     tankomäärä
                        luku       pannia

    Torro          2     1/12      1 1/2      1 1/1 t.
    Perttula       4     1/6       4          3     t. 2 kyyn.
    Vieremä        4     1/24      2          3     t

[534] VA 617 us.

[535] VA 485: 106 seur.

[536] Pietarsaaressa ja Kokkolassa jaettiin veromaa penninmaihin, 
karpionmaihin ja punnanmaihin, joilta maksettiin erilainen vero
maan laadun mukaan; maa oli lisäksi jyvitetty kolmeen luokkaan
(VA 4562: 48).

[537] Rosenborg, Jordbeskattn. 87-89, Gebhard, Savonlinnan lääni 62-65.

[538] "efter skattskinnetal, thz är ept arffpundelandh, och kallis itt 
arffpundelandh ett skattskinn thz är try Sädis pundelandh ssom är, 
Rogh, kornn och haffra" (VA 1: 42).

[539] Tästä on Santeri Rissanen ensimäisenä huomauttanut 
kirjoituksessaan "Iisalmen seurakunnan vaiheita" (käsikirj.).

[540] "Ock när som sodane swidier äro optagne blifna. skijckas thr 
synmän till, som thm verdera och skatta skålla wiidh theres eedh huru 
monge skatteskynn iordh sodane swidiar kumme gelles och giöre skell 
för" (VA 6134: 1).

[541] Santeri Rissasen ilmoituksen mukaan oli Savossa muinoin tapana 
viljellä samassa kaskessa yhtenä vuonna ruista, toisena ohraa ja 
kolmantena kauraa.

[542] Arv. Handl. III 281-282.

[543] VA 49 b: 1.

[544] Piponius, Oma Maa II 470-471.

[545] Kuusiston kartanon lampuodeista on nimenomaan mainittu, ettei 
heillä ollut tangoitettuja maita, vaan lohkokappaleita (hop stycke) (VA 
485: 240). Kun Ruonan kartanon alue ei ollut laskettu savuihin, vaan 
ainoastaan täysiveroihin, ei sielläkään liene tangoitus ollut tunnettu.

[545] Arv. Handl. IX 263.

[546] Arv. Handl. II 67, 74-75, 89, 91.

[547] Mustak. ss. 260, 262, 233.

[548] Mustak. s. 280; Teitti 15, 224-225; VA 220, Vehmaan käräjät
24.10.1601; Boisman, Rättskontrollerna 214; Wallin, Suomen maantiet, 
Fennia VIII, 2: 5-7, 50, 59-60, 65.

[549] UL, WithB. XXIII alk., §§ 2, 5.

[550] HL, WithB. XVIII § 32.

[551] ÖGL, RæfstaB. IV alk.

Suomen herttua Pentti ja Linköpingin piispa julkaisivat v. 1288 käskyn, 
ettei kirkon tiloja ja henkilöitä saanut vaivata millään rasituksilla 
valtion hyväksi, paitsi milloin oli kysymys kihlakunnan silloista ja 
haaksista (Neovius 97).

Englannissa oli keskiajalla teitten ja siltain ylläpitäminen 
järjestetty useissa yksityiskohdissakin samaan tapaan kuin 
Skandinaviassa (Neilson, Customary Rents 137-141, "Pontage"; Cannan, 
History of Local Rates in England 6-9).

[552] Mustak. s. 260.

[553] Ruotsin VA, Porvoon läänin tuomiok. 2.3.1607. Sipoo.

[554] VA 220, Vehmaan käräjät 24.10.1601; vrt. VA 616: 2 (Uudenkirkon 
pitäjän sillanrakennusvelv.).

[555] Wallin, Suomen maantiet, Fennia VIII 2: 60.

[556] VA, Hollolan kihlak. tuomiok. 30.10.1643, Hauhon, Tuuloksen ja 
Lammin ja 13.11.1643 Asikkalan käräjät; Wallin, Suomen maantiet, Fennia 
VIII, 2: 5-8. Kruunun omistamina keskussiltoina linnain sillat 
oikeittain eivät kuulukaan paikallisten siltain ryhmään.

[557] Hausen, Bidr. I 131, 149, 272.

[558] VA 216b: 109.

[559] VA 3002: 127, 129. – Esimerkkiä Ahvenanmaalta, Hausen, Bidr.
II 88.

[560] Humalain sijasta maksettiin kalarikkaissa seuduissa "haukia" 
(Padasjoki, Sysmä, Jämsä) tai "ruokakalaa" (Pälkäne). Ohrainkin sijasta 
maksettiin Jämsässä ruokakalaa. Vihdissä maksettiin ainoastaan ohria (4 
puntaa neljänneskunnalta), Lopella rukiita, humaloita ja kauroja, 
Elimäellä rukiita, ohria ja "kuivia ankeriaita" (VA 3670 us.). V. 1533 
maksettiin Hämeessä 13 kiihtelystä oravannahkoja "teitä ja siltoja 
varten" (Kamer. Asiak. I 21), mikä nähtävästi edustaa vanhempaa 
verokantaa tässä kohden tai sellaisen paikallista jäännöstä.

[561] VA 1931: 31-43.

[562] VA 484: 13-14; Arv. Handl. IX 69, 89.

[563] Luullaksemme kunink. kirje 7.8.1801 oli aivan oikeassa 
määrätessään silta- ja jahtivoudin kapat näiden virkain lakatessa 
otettavaksi kruunulle, koska nämä kapat olivat osa varsinaisesta 
maaverosta ja olivat otetut huomioon talojen verotuksessa (Bergh, Vår 
styrelse och våra landtdagar I 647; vrt. v. Bonsdorff, Debiterings- och 
Beskattn.-verket i Åbo län I 244).

[564] "Semie korn for vskon" – "Semie humbla for vskon" – "viskon" 
(VA 1: 122, 124, 129). Tuo omituinen sana viskon on kaiketi 
suomalaisessa asussaan ollut "uisko", "uiska", joka mahd. on 
johdannainen jostakin "ui" juurisanasta.

[565] VA 1: 122, 5: 237.

[566] V. 1568 sakotettiin Padasjoella erään kylän miehiä siitä, 
etteivät tahtoneet soutaa "venettä, jonka pitäjä omistaa"
(VA 4045: 43).

V:n 1639 käräjillä tuomittiin koko Asikkalan pitäjä "hankkimaan 
pitäjänveneen Pulkkilan rantaan", jolla kruunun väkeä voitiin kuljettaa 
Päijänteen ja Vesijärven yli (VA, Hollolan kihlak. Tuomiok. 5.2.1639 
Asikkala).

[567] Hausen, Bidr. I 187, 248. Uuden ajan alussa oli Jokioisten 
neljänneskunnan velvollisuus yllä pitää haapioita kyytejä varten
(VA 3830: 52).

[568] VA 4494: 7, 9.

[569] VA 1: 16, 17.

[570] VA 6134: 14; Arv. Handl. III 283, 289, 294, 299, 305, 310; 
Gebhard, Savonlinnan lääni 68, jossa myös huomautetaan, että "kavassi" 
voisi johtua  venäl. sanasta "karbas" = vene.

[571] VA 6134: 14.

[572] VA 1: 22-24. Allardt, Borgå län 32. Helsingin pitäjässä tapaamme 
tämän veron maksukappaleena "kuivat säynäät" – aivan niinkuin Luvialla 
Satakunnassa.

[573] Allardt, Borgå Iän 94.

[574] VA, Hausenin kok., Raasep. l:n verokirja 1451; VA 2118: 4, 11, 
14; 2974: 5.

[575] Rydin 33.

[576] Hausen, Bidr. I 187, 242, 278.

[577] Hausen, Bidr. I 157, 287.

[578] Hausen, Bidr. I 141, 261.

[579] "longh skiwdz fierd", Hausen, Bidr. I 187.

[580] "ad mensas presbiterorum parrochialium ecclesiarum earundem, in 
immensi grauaminis intuitu, quod racione hospitalitatis sustinere 
noscuntur" (Mustak. s. 52).

[581] Mustak. s. 288.

[582] Hausen, Bidr. I 128.

[583] Hist. Handl. XI 15; VA 1: 147, 148; Hausen, Bidr. I 187.

Uuden ajan alussa Padasjoella, Sysmässä, Jämsässä lunastettiin 
pitkätkyydit hauinmahoilla ("geddemagor") tai ruokakalalla tai 
kummallakin.

Suurimmassa osassa Hämettä, nim. Sääksmäen ja Hattulan klk:issa (paitsi 
Hattulan p:ssä) sekä Hauholla ja Tuuloksessa maksettiin linnaan 
kultakin koukulta 5 penninkiä rekirahoja ("slädepeningar") tai 
rekimaltaita (Hist. Handl. XI 14-15; VA 3670 us). Tämä vero, jota ei 
ole sekoitettava samoista paikoista samaan aikaan maksettuihin 
neljännesmiehen rekikaloihin ja niiden lunastuksiin, on arvatenkin joku 
liikennelaitosvero. Kun rekiveroa ja uisko-veroa ei maksettu toistensa 
alueilla, on mahdollista, että toisten Hämeen seutujen muinoin tuli 
ylläpitää pitäjän veneitä, toisten pitäjänrekiä.

[584] "hestelega" (VA 1: 43).

[585] Arv. Handl. III 197, 249.

[586] "skepsortugar" (VA 2598: 1; 2602: 2).

[587] VA 484: 6. – Samanlaatuisen veron lunastusta ehkä olivat Ulvilan 
förslepgr (Hist. Haudl. XI: 12).

[588] "skipspeningar" (VA 5: 115; Rosenborg, Jordbeskattn. 75-76).

[589] Arv. Handl. IX 261; Hausen Bidr. II 370-371; Teitti 304-305. 
Yllämainittujen kyytirahain lisäksi vouti kantoi kultakin Ahvenanmaan 
pitäjältä (nimismieheltä) 6 mk Röije peninger eli rijepenninger (Arv. 
Handl. IX 261; Hausen, Bidr. II 371-372). Kenties on tämä se vanha 
Redhegiäld, joka Eerik Pommerilaisen tiliotteissa v:lta 1413 mainitaan 
maksetuksi "Olandista." (Hausen, Bidr. I 315).

[590] VA 585: 61.

[591] "Skiutz Resse pngr" (VA 3801: 19; 3801: 1).

[592] "skiutz pnr" (VA 1: 10-18).

[593] MU s. 262. Vrt. selostusta Hist. Ark. XXII, II 1: 10-11.

[594] Mustak. s. 118.

[595] MU s. 355.
[596] MU ss. 351, 355, 376.

[597] "for beskedlighen man Andris domare" (Mustak. s. 156).

[598] Mustak. s. 157.

[599] MU ss. 363, 370, 379.

[600] MU s. 371.

[601] MU s. 375.

[602] "cum prolocutore Nicolao in Kummikællæ – Kumakallia" (Mustak. s. 
86).

[603] Mustak. s. 221.

[604] VA, Hausenin kok. 5.7.1452.

[605] Arv. Handl. IV 1.

[606] MU ss. 445, 485.

[607] "domare by" 1462 (Arv. Handl. IV 79).

[608] "Domaraby" (Mustak. s. 574).

[609] "Domarby" 1417 (Mustak. s. 275).

[610] Niinpä Vehmaan Kiimakalliota, josta eräs 1300-luvun välimies oli 
kotoisin, mainitaan uuden ajan alussa "flöte"-tilana s.o. entisenä 
rälssinä.

[611] Lounais-Suomen tuomarilaitoksen alkujuuria voisi löytää myös 
Sveanmaan maakuntalakien hundarin tuomarilaitoksesta. Sillä tavoin 
selvenisi, kuinka Taivassalossa 1370-luvulla samanaikaisesti saattoi 
toimia kaksi tuomaria; Sveanmaankin hundarissa oli tuomareja kaksi.

[612] 1379: "dommare i Kimmetoo kyrkiolaagh – tå iagh hulth 
sochnatingh – thà stodo ther för alle tingz lagino" (MU s. 375).

[613] 1380: "ræfstæ thing met Theuesala snækkiolagh – – fore 
ræfstenne oc alle thinglaghino withnadho" (MU s. 376); 1380: "aa 
snæckielagx tingeno j Santamalum" (Mustak. s. 173).

[614] 1380: "vpa sokna tingheno – – met them j Santamalom, Masko ok 
Nowsis" (Mustak. s. 174). – 1392: "tha jak sokna tingh [hioit] j 
Sakilæ by met Sækilæ sokn, Kiulæ ok Ylælæ – – tha stodo thær fore 
allo tinglageno" (Mustak. s. 205).

[615] 1352: "in placito parochiali apud parochiam Nummis" (MU s. 257); 
1380: "a sokna thingeno j Pike sokn" (MU s. 379).

[616] Mustak. ss. 173, 174.

[617] Lähemmin "Suomen vanhin maakunta- ja pitäjälaitos", Suomal. 
Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 44-56.

[618] MU s. 375.

[619] "vpa Rænthamækj kirkiagord" (Mustak. s. 380).

[620] "vpa sokne stæmpnone wiidh Ræntemækj kirkio" (Mustak. s. 405).

[621] Arv. Handl. II 44.

[622] Mustak. s. 455.

[623] "i kirkestufvun" (VA, Hausenin kok. 17 ja 24.7.1505).

[624] Arv. Handl. II 47.

[625] Arv. Handl. II 101; Mustak. s. 352.

[626] MU s. 386.

[627] Mustak. s. 233.

[628] Arv. Handl. V 54.

[629] Suomen kielen muistomerkkejä II, 1: 86, 95.

[630] Maakunnan sinetillä vahvistettu maanluovutus Hämeessä v. 1319 
(Mustak. ss. 17-18). Ahvenanmaan sinetillä varustettu maanluovutus v. 
1322 (Mustak. s. 19). Maakunnan käräjät ja sinetti V.-Suomessa 1322 
(Mustak. s. 21).

[631] "domare jnnan Tavistelande", Lammi 1374 (MU s. 353). – "Clafvs, 
domare ther sama stadh [j Tavistalanda]", Hämeenlinna 1383 (MU s. 390) 
– "iak Clawus Dyækn, domare j Tauestalande", Tennilä 1390 (MU s. 420). 
"Claus Diægn, domare j Thawaste landhe", Saarioinen 1390 (Mustak. s. 
197).

[632] "domore j Sathagunnom" Säkylä 1392 (Mnstak. s. 205).

[633] "domare j westra Nyland", Tenhola 1395 (MU s. 444).

[634] Oliko suomal. ja ruotsal. oikeuden alueilla pitäjäntuomarien ja 
laamannien välillä vielä joitakin tuomareja, on epätietoista. V. 1353 
kumminkin mainitaan V.-Suomessa sellaista tuomaria, joka tuomitsi 3 
markan sakkoon (MU s. 262).

[635] MU ss. 390. 392, 429.

[636] MU s. 428; Mustak. ss. 280, 304.

[637] Mustak. s. 235.

[638] "almening öer" (VA 215 1: 22).

[639] Teitti 64, 240. Vrt. "kihlakunnan ulkomaita" Karjalassa.

[640] Arv. Handl. VI 189-195.

[641] Grönblad, Nya källor 216.

[642] VA 6133: 1, 24, 48, 77, 108.

[643] Arv. Handl. IX 261.

[644] VA 1106: 55.

[645] "häredzhöfdingekorn", "domarkorn" (VA 2602: 14).

[646] Kamer. Asiak. II 3, 9.

[647] Teitti 296, 297.

[648] Kamcr. Asiak. II 6; Teitti 192.

[649] VA 1994; 2026.

[650] Hämeessä kihlak. tuomarin lyhennys nimismiehen verosta v. 1545 
teki (VA 8: 145, 147, 148):

                                Ylisessä       Sääksmäen      Hattulan
                                klk:ssa        klk:ssa        klk:ssa

    kauroja                      9 1/2 puntaa  6 puntaa       7 puntaa
    ruokakaloja (käräjäkaloja)   2 kipp.       1 kipp. 2 leiv.   –
    kynttilöitä                700 kpl       580 kpl        560 kpl
    heiniä                      26 2/5 kuorm. 18 kuorm.      21 kuorm.

Tätä palkkausta sanotaan v. 1547 Sääksmäen kihlakunnassa "vanhaksi 
tavaksi" (VA 3696: 52, 53). V. 1541 mainitaan Hauholla tuomarin saaneen 
palkakseen kultakin pitäjältä 1 punnan kauroja ja kolmen koukun heinät 
(VA 3672: 65 seur.). Se sopii täydellisesti taulukossa oleviin määriin.

[651] VA 5123: 11.

[652] VA 5121: 36.

[653] Arv. Handl. III 245, 246, 248, 249. – Mainittu punta ohria oli 
ilmeisesti tuomarin osa nimismiesverosta. V. 1560 mainitaan tuomarin 
tulona Juvan pitäjästä 1 punta "nimismiehenverorukiita"; kun tällä 
nähtävästi tarkoitettiin tuomarin koko vuotuista korvausta, 
tarkoittavat edellämainitut 1 ohrapunta tai 2 kaurapuntaa luultavasti 
myöskin tuomarin koko vuoden korvausta (VA 6309: 12).

[654] Hist. Handl. XI 16-17.

[655] Arv. Handl. V 260.

[656] VA 5123: 6.

[657] Arv. Handl. III 245, 246, 248, 249.

[658] Hist. Handl. XI 17. – Veroa karttui koko läänistä:

    viljaa      10 lästiä 7 puntaa
    humaloita    6 kipp.
    hamppua      1 leiv.
    haukia       1 1/2 leiv.

Toisen tiedon mukaan v:lta 1537 (Kamer. Asiak. II 5) Sääksmäen 
kihlakunnasta tätä veroa karttui:

    ohria         2 lästiä 3 puntaa
    humaloita     1/2 kipp.
    Suomen haukia 5 puntaa

[659] VA 1929: 31.

[660] VA 201: 21 seur.; 4563: 12, 26.

[661] Hildebrand, Medeltid I 293.

[662] "merisacko" (VA 4744: 2).

[663] Vrt. sattuvaa lausuntoa Yrjö-Koskinen, Suomal. heimojen 
yhteiskuntajärj. 180.

[664] Ahlqvist, Kulturwörter 228-229; Yrjö-Koskinen, Suomal. heimojen 
yhteiskuntajärj. 168-169.

[665] Hupel, Topogr. Nachrichten I 61.

[666] "Jon Cupiasson" Lammilla 1374 (MU s. 353); "Cubias" lautamiehen 
nimenä Säkjärvellä 1654 (VA 8613: 324); "Kupiala" ja "Kupiainen" kylän 
ja suvun nimi Säämingissä 1654 (VA 8613: 1292).

[667] MU s. 494.

[668] "Pæder Udraaynen domare i Jokas Capelle" (Mustak. s. 399).

[669] Ruotsal. käräjälaitoksesta ks. Nordström II 516, 526, 527; 
Uppström, Öfversigt af den svenska processens hist. 10. – Suomen 
käräjälaitoksesta ks. Ståhlberg, Suomen käräjälaitoksesta 1500-luvun 
keskipalkoilla, Valvoja 1890: 349-362.

[670] Lehmann, Gastung 74-96.

[671] Lehmann, Gastung 76-77; Vinogradoff, Villeinage 301.

[672] Neilson, Customary Rents 29, 30, 38.

[673] Lehmann 70-74. – Vastaväitteitä Amiran arvostelussa Götting, 
Gelehrte Anzeigen 1889: 249 seur.

[674] Schlyter, UL, Gloss.: Gingærth. – Tanskalaisilla alueilla 
tällaisia kiertokauden kinkerejä olivat "stud" ja "nathold" (servitium 
noctium).

[675] UL, KgB X §§2, 3, 8. Kuninkaankinkeriksi näitä veroja katsovat 
Strinnholm (Svenska folkets hist. IV 661), Hildebrand (Medeltid I 268) 
ja Ramstedt (Om krigs- och skatteväsendet 34-36). Lehmann on toista 
mieltä (Gastung 57), vaan ei perustele mielipidettään.

Karjaveron kuulumisen kuninkaankinkeriin näkee siitäkin, että 
Helsinglannin laissa, kuten Ramstedt (36) on huomauttanut, ei mainita 
karjaveroa, vaan sen sijaan kestitysvero (väsla, gingärd).

[676] Lehmann, Gastung 46-55, 57-70.

[677] Thulin, Mantalet 7, 14, 15, 20-24. – Vastaavista Ahvenanmaan 
oloista ks. kappaletta "Täysiverot ja niiden tehtävät".

[678] Kljutshevskij, Venäjän historian pääpiirteet 41-42. Vrt. Milukow, 
Skizzen russ. Kulturgesch. I 124-125.

[679] "rogamus ut de siligine tributaria, dicta wlgariter rughskat, 
quantum plus dimittere potestis, nobis destinare velitis" (MU s. 115).

[680] "tantum feni de tribus aratris, quantum de vno aratro ad castrum 
dari et deferri solet" (Mustak. s. 47).

[681] "tributum nostrum de Finlandia et Alandia – in – bytiro et 
pecoribus ac carpo regio proueniens" (MU s. 179).

[682] VA 1: us.

[683] VA 1; 7 seur.

[684] MU s. 411; Hansen, Bidr. I 306.

[685] Mustak. ss. 288-289.

[686] Oksanen, V.-Suomi 9. Vrt. ed. s. 146.

[687] VA 2918: us.

[688] Allardt, Borgå län 20-21, 30, 32.

[689] VA 1: 7 seur.

[690] VA 5013: 18, 19, 53, 56.

[691] Arv. Handl. IX 23.

[692] Kamer. Asiak. I 10.

[693] Arv. Handl. VI 313.

[694] VA 1923: 1; 1925: 147; Ignatius, Kangasala 71, 74.

[695] VA 1931:31 seur.; 1994: 7 seur.

[696] Kamer. Asiak. I 11.

[697] VA 1: 47.

[698] "bolmansråg", "bolmanskorn", "bolmanshafra", "bolmanslamb", 
"gingerdssmör", "gingerdskött", "gingerdshumla", "gingerdssalt" (VA 
6133: 146).

[699] "boolmas rokarotzi" (VA 1: 47).

[700] Vrt. Yrjö Koskisen valaisevaa kirjoitusta "Ruokaruotsi" (Hist. 
Ark. IV 107-113).

[701] Kamer. Asiak. I 35.

[702] Kamer. Asiak. II 2-3.

[703] VA 370: 26, 30.

[704] Arv. Handl. V 260.

[705] Hist. Handl. XI 16-17.

[706] VA 3696: 54.

[707] VA 3030: 15.

[708] Arv. Handl. IX 23.

[709] Arv. Handl. VI 313.

[710] "för fougdens gestning" (VA 1: 157).

[711] Arv. Handl. VI 313.

[712] Arv. Handl. V 260.

[713] VA 8: 148.

[714] VA 3670: 48.

[715] "män inthe foores vppå slotthet öffuer XL hästa" (Arv. Handl. IX 
29).

[716] VA 5014: 1 seur.; Arv. Handl. VI 301-303.

[717] VA 5042: 16.

[718] VA 5097: 48.

[719] VA 5137:32.

[720] VA 5041: 102-103, 111-112, 118-120.

[721] VA 5014: 1 seur.

[722] "lensmans fjerding" (VA 5000: 73, 89. 95).

[723] VA 5014: 4 seur.; 5097: 52.

[724] Arv. Handl. VI 301-302.

[725] VA 5042: 16.

[726] "humble foringen" (VA 5094: 48).

[727] VA 5094:47, 48; 2151: 27.

[728] "Ridfougthens ein (?) gestning" (Arv. Handl. VI 302-303).

[729] Arv. Handl. VI 302-303, 306.

[730] "gifver ut märckie påå skattkornet och höt".

[731] VA 6134: 22.

[732] "Rokarotzj gesthningh om hösthen" (Arv. Handl. VI 308).

[733] Arv. Handl. VI 308.

[734] Arv. Handl. VI 308

[735] Arv. Handl. VI 311.

[736] Arv. Handl. VI 308.

[737] Arv. VI 311. Oluttynnörien 6-luku on huomiota kiinnittävä. Kun 
näet Perevaara kussakin neljänneskunnassa oli 6 kymmenkuntaa, tuli 
kunkin kymmenkunnan suoritettavaksi tynnöri olutta – siis suomalainen 
olutkunta samantapainen kuin venäläisten aikakirjain perevaarat.

[738] Arv. Handl. III 246.

[739] Dipl. Sv. V n:o 3864.

[740] Grönblad, Nya källor 269, 358.

[741] Arv. Handl. II 37; V 51-52; Mustak. ss. 295, 299, 428, 569, 578, 
579-580; VA, Hausenin kok. 26.4.1490.

[742] VA 8: 22; 485 A: 259, 317; 5043: 4.

[743] Mustak. s. 295.

[744] "Och när Jöns Knutssons tienere komme till Säkile, att gäste hans 
landboor" (Teitti 29).

[745] "Yros jn Masko. Dabit – et victum pro vna nocte" – "Poktis in 
parrochia Wemo – J te colonus procurabit expensas pro vna nocte" – 
"In Lemo – prima Moukula – dabit pro duabus noctibus" (Mustak. s. 
581).

[746] Monen seudun verokirjoissa uuden ajan alussa lausutaan, ettei 
kukaan tiedä, minkä perusteiden mukaan veroja oli maksettava, vaan että 
niitä maksettiin niinkuin esi-isät olivat maksaneet.

[747] Esimerkkejä: Pirkkala v. 1422: "och till gingerdh hwar thera 1/2 
tunna ööl och kosten, som ther till hörer – ena tunna ööll alla til 
saman – met swa mykyn kost som til ena tunna hörer" (Mustak. s. 295); 
Sund v. 1422:

"1/2 tunna ööl met allom kost ther tiil hörir, for aarliga gingerd" 
(Mustak. siv. s. 299); Mynämäki v. 1439: "ena tunno ööll met kost ok 
fodher som ther tiil böör fore gengerdh" (Mustak. s. 372); Ahvenanmaa 
v. 1448: "1/2 tunna ööl met kost ther till hörer" (Mustak. s. 428); 
Perniä v. 1464: "eena twnno ööl met kosth oc gingerden" (Mustak. s. 
479).

[748] Mustak. s. 131.

[749] Mustak. s. 580.

[750] Mustak. s. 579.

[751] Ahvenanmaan apuverossa v. 1543 laskettiin tynnöriin "huoviolutta" 
(svenneöl) menevän 1 ja tynnöriin "herraolutta" 1 l/2 pannia (VA 2602: 
17). Kokemäenkartanon lampuotien "kinkeriolueen" v. 1561 laskettiin 
menevän panni maltaita ja 4 1/6 naulaa humaloita tynnöriin. (VA 2120). 
Kustaa Vaasa, aina kitsailija, määräsi voutisäännössään v:lta 1556, 
että 3/4 pannista (= 1/2 tynnöristä) maltaita piti tulla tynnöri 
"voutiolutta" (Arv. Handl. IV 104).

[752] Oluttynnöriin menevän mallaspannin hinta lienee kerran ollut
1 äyri ja uuden ajan alussa se Suomessa todellakin oli 1 markan 
vaiheilla.

[753] Styffe, Bidr. IV s. XCVII.

[754] VA 1: 7-19; 4994 us.; 5000 us.; 5043 us. Lapvedellä ja 
Taipaleella maksettiin yleisten lahjakappaleitten lisäksi vehnää ja 
papuja, kumpiakin panni nautakunnalta, Äyräpään kihlak:n alueella 
(paitsi Viipurissa) vehnää panni nautakunnalta.

Vehnälahja lienee maksettu vehnäleipänä. Eräässä muistoonpanossa 
Lapveden veroista sanotaan: "on heidän vanhemmillaan (foreldre) ollut 
vanhastaan tapana lahjoittaa linnaan jonkun verran (någet) vehnäleipää 
ja munia."

Uuden ajan alussa näitä veroja melkoiselta osalta suoritettiin rahassa 
("karitsarahoja", "munarahoja", "jänisrahoja"). Lapveden ja Äyräpään 
kihlakunnissa maksettiin "kanarahoja"; nähtävästi ei sielläpäin 
kananhoito ollut yleinen.

[755] VA 1: 7, 8.

[756] VA 5013: 18-19.

[757] VA 5149: 59.

[758] Itämeren maakunnissa on Martinpäivä muinoin ollut tärkeä kansan 
merkkipäivä. Suomen Karjalan vanhat olot näyttävät tässäkin kohden 
samanlaisia yhteyksiä Itämeren maakuntiin päin, joita muillakin aloilla 
havaitaan. Vrt. Setälän lausumaa mielipidettä, että suomen "Marraskuu" 
olisi samoin kuin viron "Mardikuu" Martinpäivästä nimensä saanut 
(Virittäjä 1897: 44, 45).

[759] Oksanen 8: VA 484: 49. Vehmaalla maksoi kaksi bolia kumpikin 2 
karitsaa.

[760] VA 8: 1 seur.

[761] Hausen, Bidr. I 345, 346, 350, 351, 353.

[762] VA 485 A: 317.

[763] "Påskelamb gofues ut om Sommeren Olai tijdh" (Hausen, Bidr. I 
316).

[764] Krohn, Suomen suvun pakanall. jumalanpalv. 183-184.

[765] Ote Säämingin pitäjän kirkonkirjasta, Suometar 1853: 50. Saman 
tietolähteen mukaan linnan pässin hyvät päivät olivat koko maakunnassa 
tunnetut, kuten todistaa Savossa usein kuultu sananlasku "elää kuin 
linnan pässi".

[766] Grönblad, Nya källor 607; Arv. Handl. VI 289.

[767] VA 5: 14.

[768] VA 3670: 5, 13, 15.

[769] Teitti 271.

[770] Vert. "Kypsis, szom är hara och fogla" (Kamer. Asiak. II 4). Joka 
tapauksessa on "kypsi" parempi kuin Rosenborgin "kipsahtaa", jota hän 
pitää mahdollisena juurisanana (Jordbeskattn. 65). "Kypsi" tässä 
tapauksessa merkitsisi valmista ateriaa.

[771] VA 1929: 31 seur.; 1931: 32-43.

[772] VA 1: 95-103.

[773] "gaffua pgr för harar och foglar" (VA 4: 32).

[774] VA 1922: 3.

[775] Oksanen, V.-Suomi 10.

[776] VA 5:49.

[777] "för gavehara och fogla" (VA 484: 5).

[778] Oksanen, V.-Suomi 14-15.

[779] VA 5: 91; Arv. Handl. IX 48.

[780] "Skatt ffoglar" (Arv. Handl. IX 90).

[781] VA 6134: 19, 20. Vrt. summia VA 8: 115. Aikaisemmin näyttävät 
määrät olleen pienemmät (VA 1:46).

[782] VA 6134: 20, 21.

[783] "Kögemester penninger", "Kökömesteres penningen" (Kamer. Asiak.
I 17)

[784] VA 1: 57 seur.; 4: 39.

[785] VA 1919: 2; 1920: 162; 1922: 3.

[786] Kamer. Asiak. 1 20.

[787] Allardt, Borgå län 35.

[788] VA 5000: 118-120.

[789] Arv. Handl. VIII 41.

[790] Rydin 8-10; Bergfalk, Om utomordentliga penningehjälper 8, 9; 
Hildebrand, Medeltid I 185, 271-272; Styffe, Bidr. I: XCI seur. V: 
XVIII.

[791] Österbladh 55-58; v. Engelhardt, Entstehung der Gutsherrschaft 
3435, 49, 65-70.

[792] Esitys kruununkartanoitten päivätöistä perustuu tekijän 
kirjoitukseen "Keskiajan kruununkartanot Suomessa" (Hist. Aik. XXII, II 
1-27) sekä muutamiin uusiin tietoihin.

[793] "nec ad labores et operas ad vsus curie nostre Hælghuaa predicte 
impendendas quomodolibet tenebuntur, nisi sicud consueuerunt ex 
antiquo. Ymmo cum ad curiam et quociens ex debito laborabunt, ex ipsius 
curie prouisore, quamdiu laborauerint, recipiunt alimenta" (MU s. 204).

[794] "ok theris fulla affurath göra vthan affslagh och all dagxwerke 
ok ærffuode ok theris lagahws wppe halla ok qwærnana byggia – – som 
the aff aller förra haffua varith vane ath göra" (Arv. Handl.
III 103-104).

[795] VA 485 A: 253.

[796] Arv. Handl. VI 143.

[797] VA 485 A: 313.

[798] Allardt, Borgå län 80-81.

[799] VA 5437: 10.

[800] VA 5043: 4; 5138: 29.

[801] "laboricia et obsequia" (Mustak. ss. 307-308, 326, 345-346).

[802] VA 484: 42, 45. 47, 51, 54, 55.

[803] VA 9: 22.

[804] VA 10: 1 seur; 49 b: 1, 6, 9.

[805] VA, Hausenin kok., asiakirja 1480-luvulta.

[806] VA, Ivar Flemingin maakirja 8 (Sundholma); 1354: 26-36 (Yläne); 
212 a: 54 (Suitia); 15: 34 (kunink. perintötilat).

[807] "fore thera ærffuidz lösn" (MU s. 203). Keskiajalla usein 
käytetty sana "ærffuid", "ærwede", "arffwode" merkitsee työtä, maatyötä 
(Söderwall, Ordbok). Englannissa keskiajalla oli "erw" kynnöksen nimi 
(Cunningham, Growth of English Industry I 41).

[808] Mustak. s. 258.

[809] "viij dagxwerkas met sin ök" – "hwarie lx rokæ en man til 
slotsins arffwode om aaret" (Mustak. s. 441).

[810] Rosenborg, Jordbeskattn. 38, 48-49, 54. 66, 75. 78, 84, 90, 98.

[811] Arv. Handl. VI 132; VA 1 ja 484 us.

[812] VA 1: 88.

[813] VA, Hausenin kok., Raaseporin l:n verokirja v:lta 1451.

[814] Oksanen, V.-Suomi 10, 12, 17.

[815] VA 348: 128.

[816] VA 2919: 82-83.

[817] VA 3672: 59; 3696: 97.

[818] Hist. Handl. XI 15; VA 3696: 97; 217, Lopen käräjät 18.3.1583.

[819] 5008: 17; 5016: 50.

[820] VA 1: 88; 1919: 1; 8: 157.

[821] Arv. Handl. III 279.

[822] Meinander–Rinne, Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 8-II.

[823] Uuden ajan alussa oli Ahvenanmaalla Föglön ja Lemlannin pappilain 
rakennuksia jaettu määrättyjen talojen rakennettavaksi (Hausen, Bidr. 
Il 103, 104), – V.-Suomessa oli vielä 19. vuosisadan alkupuolella 
Paraisten pappilan rakentaminen vanhan sopimuksen mukaan jaettu kyläin 
kesken ja Raision pappilan kaikki rakennukset jaetut yökuntain 
rakennettaviksi (Tengström, Afhandl. om presterl. tjenstgörn. i Åbo 
erkestift II 162, 209). – Satakunnassa oli 1600-luvulla pappilain 
rakentaminen neljänneskuntain velvollisuutena; Alastaron 
neljänneskunnan rakennettavana oli v. 1645 Loimaan pappilan riihi ja 
Vampulan neljänneskunnan piti samana vuonna rakentaa Huittisten 
pappilan pirtti (Boisman, Om rättskontrollerna 194). – Uuden ajan 
alulta on Uudeltamaalta ja Hämeestä tietoja siitä, että määrätyillä 
taloilla oli määrätyt rakennusvelvollisuudet pappilassa (Karjalohja, VA 
3002: 142; Tammela, VA 3755: 24; Hattula, VA 3755: 40). Hauholla ja 
Tuuloksessa oli tämä velvollisuus niihin aikoihin jaettu 
neljänneskuntain kesken (Heikel, Kertomus Hauhon klk:n 
muinaisjäännöksistä 115). Sääksmäellä oli v:n 1703 aikoina pappilan 
tupa Saarioisten yökunnan, talli Ritvalan yökunnan, kaksi riihtä ja 
luhti Salon ja Ritvalan yökuntain, kaksi navettaa Ritvalan ja 
Metsäkansan, ulkohuoneet Voipaalan yökunnan rakennettavat (Gunnar 
Suolahden tiedonanto). Samalla tavoin kuin pappilaa rakennettiin 
myöskin kirkkoa uuden ajan alussa yökunnittain (Vanaja ja Renko VA 
3755: 39). Boismanin mukaan (Om rättskontrollerna 194) oli 
kirkonrakennuksessa koko pitäjä yhtenä piirinä.

[824] "residuum vero in aliis juribus et causis nostris jbidem 
emergentibus proueniens annis singulis pro dictorum castrorum 
edificiis" (MU s. 179).

[825] VA 3668: 149-150, painettuna Bomansson, Om Ålands fornminnen
47-49; VA 3696, sakkoluettelot.

[826] VA 5016: 49.

[827] VA 484: 13-14.

[828] VA 1: 115 senr.; 3672: 3; 3696: 1 seur.; Hist. Handl. XI 15.

[829] Kamer. Asiak. I 13.

[830] "och i andhra soknar göra hwarie lx rökas en man til slotsins 
arffwode om aaret" (Mustak. s. 441).

[831] Rosenborg, Jordbeskattn. 75; VA 2118: 43; 2119: 2.

[832] VA 5008: 12, 14; 5043: 1; 215 1: 27.

[833] VA 1: 49.

[834] VA 1: 48.

[835] Arv. Handl. III 197.

[836] VA 5: 38.

[837] VA 485 A: 313.

[838] VA 3696: us., eritt. 34.

[839] VA 1: 22-24.

[840] Malmström, Centralisation 266; Forssell, Sveriges inre hist. 5; 
Hildebrand, Medeltid II 101.

[841] Malmström, Centralisation 272-273. Samanlaista käsitystä 
edustavat Forssell (Bidrag till hist. om Sveriges förvaltn. 6, 91 ja 
Sveriges inre hist. 4) ja Hildebrand (Medeltid II 101, 103, 104). Vrt. 
Schlyter, Gloss.: Læn; Lænsmather, lænsman. – Hildebrand katsoo, ettei 
yhdessä häradissa ollut yhtä useampaa nimismiestä ja että hän oli 
kuninkaan virkaan ottama.

[842] Velschow, Om Bryderne, (Tanskan) Hist. Tidskr. I (1840) 112-147, 
eritt. 127-120.

[843] Ahvenanmaa 1322: "cum Jacobo, tunc exactore in Alandia" (Mustak. 
s. 19). – Uusimaa 1373: "Simonis Jonsson, prout exactoris regii in 
Nylandia" (Mustak. s. 146).

[844] MU ja Mustak. hakemistot: "Exactor", "Länsman".

[845] "varom foghatom oc länsmannom i Satagunnom" (MU s. 211).

[846] Hist. Ark. XXII, II, 1: 17.

[847] "Biudom ok wi allom warom foghatom ok embijdzmannom i Satagundom" 
(MU s. 303).

[848] MU ss. 261-262.

[849] Hist Ark XXII, II, 1: 10-11.

[850] "Lindwidus, exactor domini Aboensis super Nyland" (MU s. 139).

[851] Jo v. 1297 mainitaan "entistä Hämeen voutia" – "quondam aduocati 
Tavestie" (MU s. 83; Neovius 109).

[852] Vrt. Radloff Das landesfürstliche Beamtentum Meklenburgs im 
Mittelalter 40-41.

[853] MU s. 132.

[854] 1334: "Aeringislo Anderson uel substituti eius" (Mustak. s. 46). 
1347: "ne quis aduocatorum nostrorum seu eorum officialium" (Mustak. s. 
79). 1348: "aduocatorum nostrorum eorundemque officialium" (MU s. 213).

[855] "curatus in Masku, Hinrichinus ibidem, officialis Danielis" 
(Mustak. ss. 73, 74).

[856] "Esgerus, aduocatus ex parte Danielis Niclisson super Kalandiam" 
(Neovius 163).

[857] Läänitysvaltaisissa oloissa luonnollisesti saattoi syntyä 
monenlaisia poikkeuksellisia suhteita voutihallinnossa. Kun v. 1326 
Turun läänin alaisina maina mainitaan Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa ja 
Häme ja näissä maakunnissa samaan aikaan mainitaan nimeltä erityisiä 
vouteja, kuten v. 1327 Hämeessä ja Uudellamaalla (Mustak. s. 27) ja v. 
1328 Ahvenanmaalla (Mustak. s. 28), niin näyttäisivät mainitut 
syrjämaakuntain voudit olevan Turun linnanvoudin alavouteja. Niin 
tuskin kumminkaan on ollut, vaan on Turun linnan päällikkö hallinnut 
syrjämaakuntia kuninkaan sijaisena (läänitysmiehenä) ja näiden 
maakuntain voudit edelleenkin olleet linnanvouteja eivätkä alavouteja.

[858] Mustak. ss. 19, 28, 99, 176; MU s. 362.

[859] Mustak. s. 473; Neovius, Anteckningar rör. Borgå stads och 
sockens hist. 14.

[860] Maanvoutien toiminnasta ja tavoista uuden ajan alussa antavat 
eloisan kuvauksen Jaakko Teitin keräämät valitukset, jotka ovat 
julaistut Todistuskappaleissa Suomen historiaan V, ja Ahvenanmaan 
talonpoikain valituskirja Kastelholman voutia vastaan, julaistu 
Hausenin Bidrag'eissa II 370-377.

[861] VA 484: 34, 38.

[862] Arv. Handl. VIII 41.

[863] Arv. Handl. VIII 44.

[864] Teitti 270-271.

[865] Arv. Handl. VIII 37, 42; VA 5121: 75; 5123: 9, 15, 24; Teitti 42. 
Äyräpään pitäjän voudinveroon kuului m.m. 10 kyyn. palttinaa 
nautakunnalta.

[866] VA 6134: 20-21.

[867] VA 585: 61; Teitti 297. Vero paikoin ylennetty (VA 215 1: 4; Arv. 
Handl. VIII 45).

[868] VA 697: 4. Eteläisessä V.-Suomessa maksettiin "voudin veroksi" 
rukiita tai ohria 1-3 puntaa pitäjältä, Halikosta ja Salosta 2 puntaa 
rukiita, 2 pannia ohria ja 4 pannia kauroja (VA 1106: 55; Arv. Handl. 
VIII 45).

[869] VA 585: 61.

[870] VA 8: 145, 147, 148; Arv. Handl. VIII 45.

[871] VA 4565: 49.

[872] Arv. Handl. VIII 39.

[873] Arv. Handl. VIII 41.

[874] Arv. Handl. III 197; VA 215 1: 139.

[875] Arv. Handl. VIII 33-36.

[876] Arv. Handl. VIII 38, 40.

[877] VA 5000: 132.

[878] VA 585: 61.

[879] VA 5121: 75; 5123: 15.

[880] Kamer. Asiak. II 11, 13, 14; Arv. Handl. V 321; VA 215 1: 42.

[881] Hausen, Bidr. II 371.

[882] Arv, Handl. IX 81.

[883] VA 585: 61.

[884] Kamer. Asiak. II 13, 14.

[885] VA 5123: 24; Arv. Handl. VIII 39.

[886] VA 5123: 24.

[887] VA 585: 61.

[888] VA 5: 365, 366.

[889] VA 585:61.

[890] "äri raha", "Ari peninger" (Arv. Handl. VIII 43, 45).

[891] Arv. Handl. IX 261; Hausen, Bidr. II 571.

[892] Arv. Handl. V 321; Kamer. Asiak. II 11, 13, 14.

[893] VA 2151:41, 42.

[894] Arv. Handl. VIII 37; VA 5123: 24.

[895] VA 2602: 14; Hausen, Bidr. II 373.

[896] Aikaisimmat maininnat ovat seuraavat:

(1) V. 1392 mainitaan Karjan pitäjässä maanluovutusta toimittavassa 
lautakunnassa "Jon nempdaman" (MU s. 437).

(2) V. 1396 myy Viipurin linnan isäntä Vehkalahdella olevia 
kruununtiluksia Erkki Laurinpojalle, "såm nu är nempdemann i Wekelax" 
(MU s. 465).

(3) V. 1411 mainitaan Maarian pitäjässä maanluovutus-lautakunnassa 
"Niles næmpdeman" (Mustak. s. 244).

(4) 1419 esiintyy Huittisten käräjillä "jonis jaopson nemdeman" (Arv.
Handl. II 46).

(5) V. 1419 mainitaan "Olaff Korala, som pa then tiid nempdman war j 
sancta Katerina sokn" (Mustak. s. 285).

(6) V. 1420 esiintyy todistajana Köyliössä ja Säkylässä "Marthin 
nemphdema" (Mustak. s. 300).

(7) V. 1442 esiintyy omistussopimuksen todistajain joukossa "Anders 
Jonisson næmdeman (j) Pyttis" (Mustak. s. 402).

[897] Schlyter, Gloss. "Næmdarmather", "Næmningaman"; Malmström, 
Centralisation 261; Kjellén, Stat och samhälle i det gamla 
Vestergötland (Vestergötalands Fornminn. Tidskr. 10) 14.

[898] Schlyter, Gloss: "Næmningaman".

[899] VA 2: 75; 2602: 33; Arv. Handl. VI 244-253; IX 55, 59, 63, 72, 
76, 85: Teitti 307.

[900] VA 8: 70; 2974: 56; 2981: 43.

[901] VA 1: 49.

[902] VA 6134: 3, 7, 11

[903] VA 3696: 3.

[904] VA 3783: 5, 20, 3784: 13.

[905] Paasikivi, Kyydinpito ja kestikievarilaitos 18.

[906] Mustak. s. 260.

[907] Hausen, Bidr. I 306.

[908] Hämeessä mainitaan Saarioisten ja Tennilän nimismiespitäjät v. 
1390, Kulsiala 1405. Viimemain. vuonna mainitaan Satakunnassa Ylä- ja 
Ala-Saastamala.

[909] Mustak. s. 399.

[910] Malmström, Centralisation 275-280.

[911] Savon nimismiehen velvollisuudet uuden ajan alussa olivat sangen 
raskaat. Hänen oli pidettävä vuosittain linnanvoudille neljät 
käräjäkestitykset ja ratsuvoudille niitä seuraavat neljät sakko- ja 
verokestitykset. Kutakin kestitystä kesti säännöllisesti 3 yökuntaa. 
Talvi- ja syyskäräjillä kulki linnanvouti kaikkien 35 hevosen kanssa. 
Ratsuvouti kiersi talvikäräjiä seuraavalla kestityksellään 17 ja 
syyskäräjäin jälkeen 18 hevosella.

[912] Rosenborg, Jordbeskattn. s. 80; Allardt, Borgå län 33; Arv. 
Handl. IX 28. – Vrt. muuten seuraavaa kappaletta "Nimismiesvero".

[913] Vrt. VA 217: Hatt. ja Lehij. kär. 21.1.1583; Allardt,
Borgå län 98.

[914] Hausen, Bidr. I 236.

[915] Esim. Ahvenanmaalta V. 1547: "som thet åår lendzman war" (Teitti 
177). Karjalassa vielä 1600-luvun alussa tässä virassa kovin ahkeraan 
vuoroteltiin. Mikä oli 4 mikä 5 vuotta; Jääskessä kerran ensimäisenä 
vuonna A, toisena ja kolmantena B, neljäntenä C, viidentenä D, 
kuudentena B j.n.e. (VA 483 G 1: 38, 63; 483 r: 85, 89).

[916] Vrt. Jalkanen, Rautalammin pit. hist. 105.

[917] Hist. Ark. XXII, II 1: 22-23. Vrt. Salenius, Tietoja Tavisalmen 
eli Kuopion pit. 14.

[918] V. 1463 "lænsman boleman" Nauvossa ja nimismies lukumiehen 
tehtävissä Nousiaisissa (Hausen, Bidr. I 326, 349).

[919] "haffua inne mz sig" (VA 484: 1-12).

[920] VA 484: 2, 10, n, 28.

[921] VA 3755: 14.

[922] Arv. Handl. IX 261.

[923] VA S: 70; 2119: 74.

[924] VA 2981: 43.

[925] Arv. Handl. VI 244 seur.; IX 54 seur., IX 260-261. Taulukkoon ei 
ole merkitty Kökarin eikä Ekkerön nimismiesveroa, joka näillä 
syrjäseuduilla poikkesi säännöllisestä.

[926] VA 2602: 14, 26, 32, 33.

[927] Arv. Handl. IX 261: VA 2602: 15.

[928] Ainoastaan parissa nuoressa Päijänteen pitäjässä oli lihan määrä 
1/2 leiv. ja heinäin 1/2 kuormaa..

Kynttilöitäkin maksettiin yleensä 30 kpl koukulta; poikkeuksen teki 9 
pitäjää.

[929] Hattulan kihlakunnassa, Portaan ja Kalvoilan pitäjissä Sääksmäen 
kihlakuntaa sekä Lammin, Hollolan, Tennilän, Villähteen ja Elimäen 
pitäjissä Ylistä kihlakuntaa; Lammilla ja Hollolassa maksettiin 
korvausta viljassa.

[930] VA 8: 137-138; 3696: 43.

[931] Hausen, Bidr. I 150; Arv. Handl. VI 313.

[932] Hist. Handl. XI 16-17.

[933] Hist. Handl. XI 14-15; vrt. VA 3670: 73, 74.

[934] VA 1: 114 seur.; Hist. Handl. XI 14-15.

[935] VA 1: 114 seur.; Kamer. Asiak. I 10.

[936] VA 1: 114 seur., 3671: 4, 16.

[937] Ainoastaan Vihdissä oli nimismiesvero järjestetty 
urakkasopimuksen tavoin; siellä nimismies sai pitää koko 
nimismiesveron, josta hänen tuli suorittaa kestitykset sekä taksaa 
linnaan 35 mk (VA 3670; 50).

[938] VA 8: 145, 147, 148; 3672: 65 seur.

[939] VA 3696: 54; vrt. ed. ss. 269 seur.

[940] VA 8: 148.

[941] VA 3670: 48; 3671: 76.

[942] Arv. Hanell. III 243.

[943] VA 6134: 15, 19-23; Arv. Handl. III 244.

[944] Arv. Handl. VIII 197, 284.

[945] VA 6134: 15 seur.; Arv. Handl. III 283-317.

[946] VA 6134: 3 seur.

[947] VA 1: 46; 8: 115.

[948] VA 8: 119-122.

[949] VA 5000: 118 seur.

[950] Allardt, Borgå län 45.

[951] VA 5000: 118 seur.

[952] VA 5041: 17.

[953] VA 1: 28.

[954] Oksanen, V.-Suomi 14-15.

[955] VA 8: 14, 17, 20.

[956] Kamer. Asiak. Il 3

[957] VA I 55.

[958] VA 617: 9.

[959] VA 484: 38.

[960] Arv. Handl. VI 190.

[961] Mustak. s. 260.

[962] Mustak. s. 441.