[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5J4pe5tLRf6wA81Zan2SvMYwba7IKncA_VUURjqNVBE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2092,"Kertomuksia","Bergman, J. A. (nimim. J. A. B.)",1844,1924,"2092-bergman-j-a-kertomuksia","2092__Bergman_J._A.__Kertomuksia",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1889,12905,81190,false,14434,[23],"French fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Erkko, Eero",390,"Bergmanin novellikokoelma sisältää kertomuksia ja matkakuvauksia Pohjois-Suomesta. Teos kuvaa muun muassa venematkaa Oulujärveltä Ouluun sekä paikallisia hahmoja ja tunnelmia 1880-luvun lopun Suomessa.","J. A. Bergmanin 'Kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2092.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nJ. A. Bergman\n\n\n\n\nOulussa,\nK. F. Kivekäs, kustantaja,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Esipuhe.\n Kesämuistelmia.\n Sormisuukkoset.\n Petollinen turva.\n Matkamuistelma.\n Hörrilän Junnun ensi lukukausi.\n Pappilassa.\n \"Pulska kapteeni.\"\n Jenny.\n \"Äyri-Hannu.\"\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nSe rautatierakennusten aikakausi, joka tämän vuosikymmenen alusta\non koittanut Suomessa, on johtanut ajatuksiini nimen tälle viholle,\nnimen, jonka siis luulisi olevan \"ajanmukaisen.\" Näitä kertomuksia\nvoi tietysti merelläki lukea. Olinpa vähän aatellut nimittää tätä\npientä kokoelmaa \"höyryssä\", vaan peljäten, että tuo sana voitaisiin\nasettaa jonkinmoiseen suhteesen joko tekiään, niitä kirjoittaessa, tai\nlukiaan, niitä lukiessa, katsoin \"selvimmäksi\" luopua tuosta, myöskin\najanmukaisesta, nimityksestä.\n\nOlen junassa kulkiessani nähnyt monen pitelevän kirjaa kädessä, lukevan\nsitä, haukottelevan ja vihdoin torkkuvan, joka tyynnyttävä näkyala on\npannut minunki haukottelemaan. Tämä huomio ei kuitenkaan ole voinut\nmasentaa päätöstäni laskea nämä rivit ulos mailmalle. Jos ne sattuvat\nolemaan nukuttavata laatua, niin katson ne kuitenki terveellisemmiksi\nyleisölle kuin Moraali, morfiini y.m.m. huumaavat aineet.\n\n_Auctor_.\n\n\n\n\nKesämuistelmia.\n\n\nNiistä monista seuduista maassamme, joita matkustajan, joka nupinsa\nvuoksi matkustaa, ennen useita muita on katseleminen, on mainittava\nvenhematka Oulujärveltä Ouluun. K. A. Castrén on tästä matkasta\njulkaissut pienen kirjoituksen ja on pari muutaki kirjoitusta löytynyt\npainettuna samasta aineesta. Kuitenki tahdon tässä lyhykäisesti\nilmaista moniaita tietoja, jotka myös jossaki määrin perehdyttänevät\nmatkustajaa tähän hupaiseen ja luonnonihanaan matkaan.\n\nOulujoki muodostaa Oulujärvestä mereen kuusi koskea, joista kolme\nisompaa ja kolme pienempää. Edelliset ovat: Niskakoski, Pyhäkoski,\nMerikoski, jälkimäiset: Ahmakoski, Utakoski, Madekoski. Ensimainittu\nnäistä on penikulman pituinen, toinen puolentoista tai, kun Sotkajärvi\nja suvannot luetaan, noin 2 penikulmaa. Muut ovat vaan 1/4 penink. ja\nsen alle. Ahmakoski alkaa noin peninkulman Niskakosken alapuolella\nja Utakoski (pienin kaikista, väkevän virran tapainen) peninkulman\nAhmaskosken alapuolella.\n\nNiskakoski alkaa aivan lähellä Oulujärveä. Vaalasta otetaan\nlaskumiehet. Asettukaamme nyt terva- tai lauta- (eli \"lankku-\")\nvenheesen, joista jälkimäinen on puhtaampi ja turvallisempi, jos\nvaara uhkaa. Me alamme lipua kosken ensimmäistä korvaa kohden. Nämä\nkorvat ovat sitä kummallista laatua, että pitävät kovaa melua eivätkä\nkuule, vaikkapa heille huutaisi kuinka paljon tahansa. Kauto-korvan\nkulettuamme tulemme Kolehmaisen lampeen, jonka jälestä seuraavat\nPokkisen ja Peltoniemen korvat. Nyt tulemme Siitariin, joka ainakin on\nollut, lieneekö enään, Niskakosken vaarallisin kuljettava. \"Palinuurus\"\nkohoaa seisoalleen, kavuten kummallai jalallaan venheenlaitoja ylös. --\nTämän jälestä tulee Oterman korva ja järvi, josta on kaunis näkyala, ja\nPyterän, Koveran sekä Nuojuan korvat ja vihdoin Kurenkosken vähäinen\nkorva. Jo Nuojuan alla nousee laskumies maihin.\n\nIhana on iltapäivä. Rasvatyvennä loistaa Oulujoen pinta, kuvastellen\nlähellä olevia metsiä ja santaäyräitä. Läheisistä suitsuista tunkee\nsilloin tällöin suitsusavun löyhäys joelle. Väliaikainen paimentorven\nääni ja hankavitsojen yksitoikkoinen vikinä häiritsevät vaan\nhiljaisuutta.\n\nEi ole Ahmakoskikaan aivan mietoa laatua viisine korvineen, kun sitä\nvastoin Utakoski, niinkuin jo on mainittu, on vaan väkevän virran\ntapainen.\n\nYöksi asetumme Merilään ja \"aamulla varhain kun aurinko nousee\"\nlähdemme Pyhälle. Aluksi tullaan Sotkakoskeen ja sen alapuolella on\nSotkajärvi; kumpiki noin neljänneksen pituiset. Nyt seuraavat äkeät\nPaskon korvat (\"räämösilmäiset\"), sitten Vilpuksen suvanto ja sen\nalapäässä Pälli, kun ensin Lousterinkorva on kuljettu. Pällin muinainen\nmahtavuus on paljoa masentunut perkkaamisen kautta, mutta vuosisatamme\ntoisen puoliskon alkupuolella oli se tosin peljättävä. Pällin\nalapuolella laskee Pyhään Oisavan oja. Alempana alkaa, Hyvölän talosta,\nkosken kalteus tulla isommaksi. Ompa niinkuin mäenlaskua vedellä. --\nTuolla alhaalla edessäsi kiemuroi koski kuin hopeanauha viheriöiden\nmetsien välissä. Oikea ranta jyrkkenee ensin ja vihdoin myös vasen.\nMetsän läpi kuultaa ja paikottain selvästi näkyy ruskeata kalliota\nensin oikealla sitten myös vasemmalla rannalla.\n\nNämä seudut varmaanki vertoja vetävät tavallaan kauniimmille\nmaassamme. Kosken mutkat ja nopeanlainen kulku muuttavat alinomaa\nnäkyaloja edessämme. -- Oikealla rannalla, tuolla ylhäällä, 16 syltää\nkoskenpinnasta, näkyy Leppiniemi, jonne Muhoslaiset joka kesä vaeltavat\nhuvikseen Halolan ja Mäkelän kautta. Siellä he tavallisesti saavat niin\ntuoretta kalaa kuin saada voi s.o. koskesta vasta ylösvedettyä, jota\ntilanomistaja, hra Barkman erään apulaisen kanssa pyytää verkolla,\njoka lapetaan ulos venheestä, kun tämä puolikaareen soudetaan ulos\nkoskeen. Kun noin 1/2 virstaa eli vähän enemmän Leppiniemestä ylöspäin\nkatselet koskea ylöspäin niin on se näkyala erittäin kaunis ja\nitse Leppiniemen kohdallaki on näkyala varsin viehättävä eli ehkä\noikeammin: suurenmoinen. Vastapäätä Leppinientä on kosken eteläranta\nkallioksi muodostunut (Rakan kallio). Vähän ylipuolella Leppinientä\non luola, johon meneminen jyrkkää törmää alas on varsin vaivaloinen\nja vaarallinenki. Pyhäkosken alapäässä on Montanlampi ja nyt tullaan\nkohta tyvenempään veteen -- leveänlaiseen Oulujokeen, -- johon Muhoksen\nkirkon kohdalla laskee Muhosjoki. Kirkonkylä on tunnettu kauneudestaan\nja Korilan sekä Tikkalan mäeltä on sen yli kaunis näkyala. Onpa sitä\nkutsuttu pieneksi Schveitz'iksi. Höyryvenhe Laine kulkee joka päivä\nkirkonkylästä Ouluun ja päin vastoin, lähtien aamulla Muhokselta ja kl.\n3 j.pp. Oulusta (Kurkelan rannasta). Tätä väliä, joka siis ei ole niin\nalkuperäinen kuin äskenmainittu, en tahdo tässä kuvailla. Madekoskessa,\npenikulman ylöspäin Oulusta, on hupainen kulkea alas höyryvenheellä.\nMerikoski vihdoin, jossa lasketaan kahden muhkean sillan alati, vie\nOulujoen vedet suoraan Pohjanlahden laveille selille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vastamainituita meren selkiä kuljemme lähes 16 peninkulmaa etelää\nkohden, Suomen puoleista rantaa tietysti, tulemme vähäiseen saaristoon,\njossa olen viettänyt toista kuukautta kesäsydännä. Muistelmani näiden\nseutujen luonteesta ja merkillisyyksistä olen säilyttänyt runomuodossa\nja rohkenen nyt asettaa ne arvoisan lukian luettaviksi.\n\n    Runotar! Nyt avukseni riennä, sanat sovita,\n    Jotka kieleltäni valuu, ett'ois niissä sointua.\n    Olet monta oivallista laulajaa sa auttanut,\n    Auta keskinkertaistaki, jok' on lauluun juljennut.\n\n    Hanki mulle värit luonnon runsahasta aitasta,\n    Joilla voisin kesäisiä muistelmia kuvata,\n    Ett'ei niiden tuore tuoksu tykkänähän haihtuisi,\n    Ennenkuin ne paperille muuttaa saisin sanoiksi.\n\n    Kalajoen kauppalasta etelään kun vaeltaa\n    Virstaa yhdeksän, niin muuan syrjätie eroaa\n    Oikealle. Tien haarass' osoittaapi viisari:\n    \"Mansikkaan\" ja sinne kääntykööt nyt minun kärryni.\n\n    Neljänneksen hietikkoa hevoseni kahlata\n    Sai nyt, ennenkuin taas kuului rattahien ratina.\n    Eteheni ilmestyi nyt talo, jolle nimeksi\n    Joensuu on pantu tästä -- alkakoon mun lauluni.\n\n    Riippakoivut, koristavat ympäristön lähimmän,\n    Etempänä havumetsän näet aina vehreän.\n    Vähän matkan päässä tästä Vääräjoki lirisee,\n    Hiljaksellen meren kohtuun vesiänsä työntelee.\n\n    Likasorkat tanhualla likenevät taloa\n    Navettahan pii'an sormiin suorittamaan veroa,\n    Lammasparvi pakeneepi paitaressu-urosta,\n    Vaan jos joku lammas kääntyy, alkaa uros paeta!\n\n    Pohjan satakieli -- laulurastas -- sitten säveltää\n    Illan suussa surujansa -- käki joskus äännähtää.\n    Silloin tällöin huuhkan parku kajahtaapi korvesta,\n    Muutoin kaikki ympäristöss' ompi aivan hiljaista.\n\n    Pirttihin jos astut, siellä näet askareissansa\n    Talon väen -- mikä kutoo verkkoa, mi kangasta.\n    Haravahan hampahia liittää talon isäntä,\n    Nurkass' akka-räätäli taas leikkaa väljät västinsä.\n\n    Kamarissa seinällä näet onnentoivotuksia\n    M:lle ja A:lle, ja ne ompi tehnyt markasta\n    Kappaleen yks' runollinen luonto; Lohtajallako\n    Taikka Himangoll' -- en muista -- on sen miehen asunto.\n\n    Maalausta on hän myöski taitanut ja laidoissa\n    Pulloposki enkeleitä näet ja kukkaruukkuja.\n    Näiden väliin piirretty on koko sivu tekstiä\n    Tärkeästä askeleesta, joka alkaa vihillä.\n\n    Viirihin nyt vilkaistuaan lausuu verkon kutoja:\n    \"Tuuli ompi lounahassa, aik' on käydä Kallassa.\"\n    Sanottu. Kaks' miestä sekä vaimonpuoli lähtevät\n    Rantahan ja kalavenheen vesille nyt työntävät.\n\n    Kolme neljännestä sitte meren selkää kyntävät,\n    Kallankariin saapuvat ja verkot veteen heittävät.\n    Sinne jäävät viikommaksi, kunnes kalalastineen\n    Pohjoistuulen kanssa palaavat taas kotopaikoilleen.\n\n         *     *     *\n\n    Kun lähes virstan Joensuusta\n    Oot vaeltanut, viileä\n    Tuulahdus tuntuu, jok'ei muusta\n    Voi syntyä kun merestä,\n\n    Jonk' aava henki heitteleepi\n    Kuohunsa vasten Mansikkaa\n    Ja kulkiata uhkaileepi\n    Aalloillaan usein upottaa.\n\n    Jo näkyy \"varvi\", josta pursi,\n    Viistoista vuotta taaksepäin,\n    Itselleen tien mereen mursi;\n    Ei tullut kohta tännepäin.\n\n    Se oli tuo tuttu laiva,\n    Jonk' oli nimi \"Kalaja\"\n    Ja monet markat maksaa saivat\n    Ne, joille oil se omana.\n\n    Tuoss' ompi \"pasahuone\", jossa\n    Puut laivan notkistettiin ja\n    Tuoll' ompi \"petu\" lastukossa.\n    Joiss' ennen makas Kalaja.\n\n    Myös paja sekä sysihuone\n    Ja tupa ynnä muutaki.\n    Jos taivahalle silmät luomme,\n    Puun päässä tervatynnyri.\n\n    On maassa'i kaksi -- Lähtehiksi\n    Ne kelpasivat aikoinaan,\n    Vaan kävit nyt mahdottomiksi\n    Eik' anna vettä olleskaan.\n\n    Käärmeit' on myöski näillä mailla,\n    Vaan niit' en peljät' arvannut,\n    Kosk' oli seikka sillä lailla,\n    Etten ma niitä huomannut.\n\n         *     *     *\n\n    Kiven heitto Mansikasta\n    Yli veden kuljetaan,\n    Silloin tullaan aallokasta\n    Pöllän saareen mukavaan.\n\n    Saari ei oo aivan suuri\n    Eikä aivan pienikään,\n    Siellä liikkua voi juuri,\n    Olematta hiessään.\n\n    Kasvaa orjantappuroita,\n    Tyrnipuuta myöskin,\n    Päälle päätteeks' mansikoita,\n    Viinamia vieläkin,\n\n    Päiväkaudet hyrskyileepi\n    Aallot kivirannoilla,\n    Korvissasi kohiseepi\n    Suuren meren suhina.\n\n    Vaan kun päivä kallistaapi\n    Päänsä \"Mustan\" niemen taa,\n    Purppurallaan kaunistaapi\n    Vastapäätä \"Mansikkaa.\"\n\n    Joskus myrsky vaikeneepi,\n    Rasvatyven lahti on,\n    Kalastaja lauleleepi\n    Ruuhessansa huoleton.\n\n    Niinkuin kivet putoilevat\n    Kalalokit vetehen,\n    Saaliistansa tappelevat\n    Kiivaasti ja kirkuen.\n\n    Kalamajan ympärillä\n    Leijailevat toisinaan,\n    Kun on miehet pyydyksillä,\n    Venyttävät verkkojaan.\n\n    Päivän terä uppoaapi\n    Vähitellen laineisin,\n    Rusko siitä valahtaapi\n    Vielä puiden latvoihin.\n\n    Maat ja meret vihdin peittää\n    Kesän puolihämärä,\n    Kunnes uusi päivä heittää\n    Mihin ruusuvalonsa.\n\n         *     *     *\n\n    Pöllästä kun kuljet purnella\n    Runsaan kiven heiton koillista\n    Kohden, tulet Kainun saarehen,\n    Jossa näet pienen ihmehen.\n\n    Kallio sun etees levenee,\n    Mereen päin se hiukan kaltenee;\n    Pituudelta sata askelta,\n    Leveys on puoli pituutta.\n\n    Täällä öisin piiat Vellamon\n    Tanssivat kai valoss' kuutamon.\n    Ruohoparta Ahti kauniisti\n    Paaen palleassa nukkuvi.\n\n    Vieressänsä venyy Vellamo,\n    Hapsiansa harjaa. Kuutamo\n    Heijastaapi hopeesu'asta,\n    Välkkyileepi aaltoin harjalta.\n\n    Vaan kun koillisessa sarastaapi\n    Päivä, kaunis näky katoaapi,\n    Näky, jota esi-isämme,\n    Onnelliset, nähdä sait -- ei me!\n\n    Matkustajat nimens' kallioon\n    Jätit, jälkimailman muistohon,\n    Muutoin säilyneet ois mainehelta,\n    Astuttuaan elon tanterelta.\n\n    Kymmenkunta syltää syrjässä\n    Täst' on kallio -- myös lähellä --\n    Puolet ko'oltansa, kun sen vertaa\n    Siihen, jost' en puhu toista kertaa.\n\n* * *\n\nMielessäni miettehet kun joskus syntyy synkeät, Johdan ajatuksiini nää\nkesän muistot heleät Oulujoen rantamailta sekä Rahjan kylästä, Jossa\nasuin saaressa ma -- mannermaata lähellä.\n\nEhkä muitaki ne muistit voisi hetkeks' miellyttää Ajatellut olen --\nniitä varsinki, jotk' ennestään Ovat näillä mailla olleet taikka sinne\nmuuttavat, Siitä syystä kirjoittanut olen nämä muistelmat.\n\n\n\n\nSormisuukkoset.\n\n\nNelikertaisen rakennuksen toisessa kerrassa, Aleksanterin kadun\nvarrella, muhkeassa pääkaupungissamme istui muutamana päivänä\nHeinäkuussa 1885 eräs noin 40 vuotias \"poikamies\" keinutuolissaan,\nlukien päivän lehtiä. Hän oli lyhytläntä, kaljupää, isoilla,\nsinisillä, hiukan vetisillä silmillä, arvoltaan muuan noista\nmonista protokollasihteereistä. Edeltäpuolisen hän oli hikoillut\nvirkahuoneessaan, sitten syönyt puolisen hotellissa (hän, ollen\n\"poika mies\", viihtyi mielellään seurassa, vaikk'eivät kaikki \"poika\nmiehetkään\" viihdy seuroissa).\n\nVastapäätä sitä rakennusta, jossa sihteerimme asui, oli\nkaksikerroksinen rakennus ja sen rakennuksen toisessa kerrassa, juuri\nsihteeriämme vastapäätä olevassa akkunassa ilmestyi nyt nuori ja kaunis\nneito. Niinkuin kaikki vanhat junkkarit sihteerimme kyllä oivalsi\ntoisenki sukupuolen löytyvän mailmassa ja tuota suopeaa naista, joka\nKesäkuun alusta äitinsä kera oli muuttanut nykyiseen asuinpaikkaansa,\noli sihteerimme jo monasti katsellut omituisilla tunteilla. Olipa hän\njo alkanut ikävöidä neitosta, jos tämä e.m. puolen päivää oli ollut\nnäkymätönnä. Tuo vekkuli Amor oli siis rakentamaisillaan ruusutarhan\nsihteerimme numeroiden ja pykälien täyttämään sydämeen.\n\nSihteerimme loi kainosti silmänsä ikkunaan vastapäätä, näkee siinä\nneidon, katsoo -- katsoo, ja -- mirabile dictu (saakeli soikoon)\n-- neiti laskee oikean nuolusormensa suutansa kohden ja panee\nheittomuiskun lentämään kadun yli. Sihteeri horjui -- vaan tointui\nkohta, pisti nuolusormensa suuhun, purasi sitä erehdyksessä, parkasi\nhiljaa (joka muodostui hänen naamassaan viisi sekuntia kestäväksi\nirvistykseksi) ja viskasi sen (nimittäin muiskun) \"kaikesta sielustaan\nja kaikesta mielestään\" neitosta kohden, joka myöski horjahti tässä\nlempisodassa ja äkkiä vetäysi syrjään.\n\nSchiller sanoo elämän kadottaneen arvonsa Kustaa Aadolfin sotureissa,\nkun sankari oli kaatunut. Sihteeristämme, joka ei ollut kaatunut,\nvaikkakin hän oli horjunut, tuntui elämä niin ylön hupaiselta, että\nhän ensin mietti hypätä ulos ikkunasta. Vihdoin hän tointui siksi\nettäs huomasi tien oven kautta mukavammaksi ja lähti ulos tunteitansa\nviillyttämään.\n\nHän vaelsi ensin Runebergin esplanaadiin, jossa hän, kioskissa,\nnautitsi hiilihappoista vettä nesteen kanssa, kulki sitten eteläsataman\nrannalle, tuulluttamaan itseään, kääntyi pohjois Esplanaadinkadulle\n(josko tuo kaunotar liikkuisi tällä kulkuväylällä). Hän olisi sulkenut\njoka toisen ihmisen syliinsä, niin hän oli hyvillään (ja jos hän olisi\nollut 20 vuotta nuorempi, olisi hän sulkenut joka ihmisen rintaansa\nkohden). Hän olisi mielellään kulkenut kattojen harjoja, jos olisi\nvoinut, niin hän oli hyvillään! Nyt hän meni esplanaadiin Henrikin\nkatujen välissä, istui sohvaan, hieroi käsiään, hymyili, katseli\ntaivaalle ja rupesi viheltämään. -- Nautittuaan hetken tätä viatonta\niloa, hän nousi, kääntyi Aleksanterin kadulle ja oli kotona.\n\nSinä iltana ei hän enään saanut nähdä lemmittyänsä. Kun seuraava\naamu koitti, oli sihteeri jo hereillä, vaan nukahti uudelleen nähden\nruusunkarvaisia unia. Kl. 8 oli hän jo puettu, istui taas ikkunaan\nlukemaan kirjaa ja kun kello juuri löi 9, niin näkee taas neitosen\nlähettävän suukkosen sormellaan häntä kohtaan. Heti hän vastaa tähän\nkohteliaisuuteen ja olis mielellään seurannut suukkosta yli kadun\njos olisi voinut. -- Syötyään eineen, hän taas meni virkahuoneesen,\nmeni sieltä puolisaterialle ja tuli kotiansa kl. 4. Hän oli päättänyt\njotenki päästä neidon puheille ja selvin keino oli mennä neidon luo\neli oikeastaan odottaa portissa, kunnes neiti tulisi ulos. Sihteerimme\npani tulipunaisen \"rosetin\" leukansa alapuolelle, otti keltaisenruskeat\nhansikkaat käteensä, piristeli heliotroopi-hajuvettä rinnoilleen\nja viiksilleen, heitti tarkastavan silmäyksen peiliin ja läksi\nratkaisevalle retkelle. Tultuaan yli kadun, hän asettui porttiin, vaan\npäätti kohta mennä vähän peremmäksi. Keveät askeleet kuuluivat nyt\nlähestyvän ja neitonen tuli alas ylemmästä kerrasta; vaan tämä ei ollut\nsihteerin etsitty. Hän vartoo, vartoo -- ja nyt hän näkee tuon suloisen\nmuodon omistajan keveillä askeleilla lähestyvän itseään. Päivä oli\nlämmin ja mielenliikutus lisäsi sihteerin lämpömäärää.\n\n\"Hanna, älä minua jätä\", huusi jälkimäinen neito edellä menevälle.\n\nSe, jota huudettiin, pysähtyi odottamaan. \"Ehkä saan minä seurata\nneitosia\", virkkoi sihteeri, ko'oten kaiken päättäväisyytensä.\n\n\"Miks'ei\", sanoivat tytöt nauraen hiukan. Tämä nauru ei oikein\nhuvittanut sihteeriä, vaan hän oli päättänyt kärsiä kaikki. Nyt\nlähdettiin astumaan senaatintorille päin, sieltä Unionin katua Saksan\nkirkkoon asti, sieltä laskeutiin rannemmaksi ja mentiin Kaivopuistoon,\njosta kuului musiikia. Täällä muuan ylioppilas ilmestyi heidän\nseuraansa, hän näytti olevan melkein tuttu neitosten kanssa. Sihteeri\nmietti juuri mitä hän tilaisi, vaan ylioppilas oli jo joutunut\netukynteen siinä suhteessa. Kun viiniä lemonaadin kanssa oli juotu ja\nteetä sen päälle, lähdettiin paluumatkalle ja sihteeristä koko tämä\nreissu tuntui jotenki epäonnistuneelta.\n\nKun sihteeri oli eronnut naisista, hän meni kotiansa ja pani heti\nmaata. Miks'ei hänen lemmittynsä sen enempää huomiota häneen luonut\nmuiden seurassa? Tämä ajatus vaivasi sihteeriä, vaan hän ajatteli\nvihdoin: moniaat, varsinki tuossa ijässä, ovat niin ujoja. -- Mutta\nsaadaan nyt huomenna nähdä!\n\nAamulla kun sihteeri istui akkunassaan kl. 9, näki hän neidon akkunassa\npäätään nyykäyttävän hänelle ja heittävän suurimmalla kauneuden\naistilla kolme (sanoo 3) sormisuukkosta häntä kohden. Hän olisi heti\nlähtenyt yli kadun, vaan koska hänen virkatuntinsa oli lähenemässä,\nniin hän säästi käynnin kello 5:een j.p.p. Sanottuun aikaan hän siis\nastui lemmittynsä puheille. Neidon äiti, sihteerin ikuinen, pulska\nihminen, avasi oven sihteerille. Tämä istui nojatuoliin ja puheli\nhajamielisenä yhtä ja toista, vilhuen silloin tällöin oveihin, eivätkö\nnämä aukeneisi ja eikö nuori sulotar niistä astuisi sisään. Mutta\nturhaan. Vihdoin hän kysyi eikö rouvan tytär ollut kotosalla, johon\nrouva K. vastasi kieltävästi. Kun hetken oli puhuttu, sihteeri otti\nhattunsa ja jätti hyvästin. Rouva K. käski hänen seuraavana päivänä\npuolisille luokseen. Sihteeri tietysti kiitti ja lupasi tulla.\n\nSuoritettuaan virkatoimensa sihteeri nyt meni puolisille kl 4. Täällä\nei ollut muita vieraita kuin tuo ennen mainittu ylioppilas. Kun\nruokapöydästä oli noustu, vetäysivät nuoret saliin, jossa neito säesti\nja ylioppilas harjoitteli muutamaa kappaletta. Ylipäätään sihteeri ei\nmieltynyt tähän käyntiinsä ja meni kl 10 kotiaan sillä päätöksellä\nettä vaatii selvitystä tuolta kavalalta neidolta hänen kummalliseen\nkäytökseensä.\n\nHän siis seuraavana päivänä kirjoitti ruusunkarvaiselle paperille:\n\nArvoisa neiti!\n\nTeidän käytöksenne akkunassa (sormisuukkoset) ja muualla minua\nvastaan on niin kaksinkertainen että se vaatii selitystä. Vastatkaa\nnyt suoraan: rakastatteko minua? Jos niin on, niin minä olen se\nmies, joka kykenen kuukauden kuluttua viettämään häitä. Suurimmalla\nkunnioituksella j.n.e. Tämän kirjeen hän lähetti pienellä pojalla, joka\nhetken kuluttua toi kellertävälle paperille piirretyn kirjoituksen\nvastaukseksi. Se kuului näin:\n\nArvoisa herra N!\n\nMinä olen varsin pahoillani, että olette erehtyneet minun suhteeni.\nMuuan ylioppilas, jonka seurassa olitte Kaivopuistossa, kulkee silloin\ntällöin akkunoittenne alatse ja hänelle nuo sormisuukkoset ovat\nai'otut. Suurimmalla kunnioituksella: Emelie K.\n\nTämän jälkeen ei neito sen kovemmin heittänyt sormisuukkosia akkunasta\neikä häntä akkunassa näkynytkään. Mutta sen sijaan alkoi akkunassa\nilmestyä toinen olento -- Emelien äiti -- joka usein katseli yli kadun.\nKohta oivalsi sihteeri -- sillä noin vastapäätä asuessa oivalletaan\nyhtä ja toista -- että rouva K. oli hänelle paljoa sopivampi kuin nuori\ntytär. Jonku ajan kuluttua alkoi sormisuukkosia lentää poikki kadun\nrouva K:n ja sihteerin kesken. Nyt asioiden juoksu meni eri vauhtia\nkuin äsken. Kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran; puolenkolmatta\nviikkoa siitä olivat häät. Vasta kolme vuotta tämän jälkeen vietti\nylioppilas häitänsä neiti K:n kanssa ja protokollasihteeri -- nyt\nonnellinen isä kahdelle lapselle -- tanssi häissä, varsinki myöhemmin\nillalla rinkitanssia, niin että takin liepeet olivat vaakasuorassa.\n\n\n\n\nPetollinen turva.\n\n\nMuutamana kevätiltana tuli luokseni tuttavani, Kaarlo S., 25 vuotias\nnuorimies, elävä luonteeltaan ja liikkeiltään sekä hyvänsuopa kaikkia\nkohtaan. Hänellä oli käytännöllisellä uralla pienoinen toimi, jonka\nhänen sanottiin hyvästi hoitavan. Lukumieheksi hänen jo koulussa ensi\nvuonna oli huomattu ei kelpaavan, jonka vuoksi hän töin tuskin jaksoi\nläpi kolmen luokan; ja sitten hän sanoi jäähyvästit kirjoille, pistäen\nne läpi puukolla sieltä täältä. Tämä Indianein tapainen hyvästijättö\noli koululaisissa ainaki siihen aikaan jotenki tavallinen temppu.\n\nKaarlon silmät loistivat tyytyväisyydestä ja pitkittä mutkitta hän\nuskoi minulle sydämmensä salaisuuden: hän oli joutunut Amorin valtaan.\nSofia oli niin vaatimaton, niin kaunis, niin yleväluontoinen y.m. kuin\nvastakihlattu tavallisesti aina on. Sormus oli Kaarlolla sormessa ja\nse kiilsi niinkuin uusi sormus ja erittäinki kihlasormus tavallisesti\nkiiltää.\n\nMun tietoni mukaan tuo kauppa oli melkoisen äkkiä tehty ja, katsoen\nKaarlon elävään luontoon, en ollut täysin vakuutettu, oliko hän,\ntätä tärkeätä askelta astuessaan, tarkastellut niitä ominaisuuksia\nlemmikissään jotka kestävät enempää kuin ensi hyökyaaltoja avioliiton\nsalakarisella merellä. Kaarlo arvasi nämät ajatukseni ja sanoi: \"ole\nhuoleti! Kyllä tyttöni kanssa täytyy toimeen tulla ja lienenkö minäkään\naivan paha. -- Minä nyt onnittelin häntä ja hän lisäsi äskelliseen:\nminä olen saanut uuden viran; tulen kirjuriksi N:n konttooriin.\nPalkka 1,500 Smk. Eiköhän sillä aluksi tule toimeen? Uskon myös\nsaavani asiamiehen toimen muutamassa vakuutusyhtiössä, All right! Oi\nveikkoseni!\" Kaarlo lisäsi \"ennen en ole huomannut maailman olevan niin\navonaisen!\"\n\nTätä arvostelua minä tosin tähtitieteelliseltä kannalta oivalsin,\nvaan kansantaloudelliselta hiukan epäilin, nyt kun tungos joka uralla\nalkaa tuntua. \"Onnea sinulle, joka sekaan mahdut vielä\", minä sanoin\nKaarlolle. \"Aika on tuleva, jolloin moni saa odottaa virkaa\" (\"moni\ntaitavampiki kuin sinä\", ajattelin itsekseni).\n\nKolmen kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran Kaarlo S. ja Sofia\nN. Tuorstaina kolmannella viikolla jälkeen kuulutusten vietettiin häät.\nMorsian oli siro ja sievä ja ylkä iloinen ja klo neljään asti aamulla\ntanssittiin.\n\nKaksi kuukautta häiden jälkeen kävin muutamana iltana vaimoni kanssa\nnuorta pariskuntaa tervehtimässä. Nuoren rouvan muoto heijasti\nautuaallisia tunteita ja Kaarlo oli hupaisin isäntä, minkä toivoa voi.\nAina aikatavasta hänen silmänsä kääntyivät Sofiaan päin. Sanomattaki\nvoi ymmärtää että onnellisuus _nyt_ majaili tässä perheessä, --\n\n\"Paljo puhutaan tässä mailmassa murheista\", Kaarlo virkki vähän\nylönmielisesti, \"vaan eipä niitä kaikille näy riittävän.\"\n\n\"Älä Kaarloni puhu noin\", Sofia sanoi levottomasti, \"voihan niitä vielä\nmeilleki tulla.\"\n\n\"Pyttis!\" naurahti Kaarlo. \"Ihmiset luovat itsilleen murheita. Kun\nälyäisivät paremmin, niin olisivat niistä melkein vapaat.\"\n\n\"Älä usko niin\", minä tuohon vastasin. \"Tunnetko yhtään semmoista, joka\nmurheetta olisi päässyt ikänsä?\"\n\n\"No, ei aivan murheitta. Kuolo eroittaa meidät rakkahistamme, taudit\nvoivat myös katkeroittaa elämämme. Mutta että riitainen elämä, kateus,\nviha ja köyhyys tekevät ihmiset onnettomiksi, se on ihmisten oma syy\",\nKaarlo väitteli.\n\n\"Olkoonpa niin! Mutta miksi kuitenki niin moni perin järkevä joutuu\nnoihin onnettomuuksiin?\"\n\n\"Siihen minä en rupea vastausta miettimään\", naurahti Kaarlo, kaataen\nkonjakkia lasiinsa. \"Eläkööt ihmiset miten kukin tahtoo. Mutta minä\ntahdon elää iloisesti nyt ja aina. Amen!\" --\n\nNyt puhe suunnattiin toiselle tolalle ja kun oli hupainen ilta\nvietetty, lähdimme pois.\n\nJoku aika tämän jälkeen tapasin Kaarlon kadulla. Hän oli erittäin\nhyvällä tuulella ja pyysi minua tulemaan läheiseen ravintolaan. Minä\nseurasin, nähtyäni, että kieltäminen häntä pahoitti. Hän oli jo\nrohkaissut mielensä eeltäpäin pistäydessään veli H:n luona, joka aina\ntarjosi \"troppeja\" aamusilla. Istuttuamme lasien ääreen hän sanoi\nolevansa iloisen siitä, että hänkin oli \"lisäävä ihmiskuntaa.\" Siis\npiti nyt juhlistaa mieltään. Me kilistimme lasia jonkun ajan.\n\n\"Nyt minun täytyy lähteä\", minä sanoin. \"Eikö sinuaki tarvita\nkonttoorissa?\"\n\n\"Minä liikun milloin tahdon. Olenhan sitä pait nytkin asioilla.\" Kaarlo\nvirkkoi päättävästi.\n\nHän täytti lasit. Minä tyhjensin lasini vähän vastahakoisesti. Minä\nlupasin seurata Kaarloa kotiinsa ja siten saatiin nämä kemut päättymään.\n\nSofia oli meitä portailla vastaan ottamassa. Kaarlo häntä syleili mun\nnähden ja sanoi: \"sun kunniaksesi olemme maljan tyhjentäneet. Älä\npelkää!\" Sofia hiukan punastui. Minä yritin lähtemään, vaan Kaarlo\nsanoi: \"et vielä saa mennä. Sofia! Tuo vähän seltterivettä tänne\nportaille.\"\n\nSofia juoksi sisälle ja toi mitä oli tilattu. \"Ja sitä toista\", iski\nKaarlo silmää.\n\n\"Ei ensinkään\", minä sanoin. \"Minä lähden heti paikalla pois, enkä juo\nenään muuta kuin vettä.\"\n\n\"No, juo sinä vettä!\" hän sanoi vähän kärsimättömästi -- \"mutta minä en\njuo paljasta vettä. No, Sofia, tuo vaan! Kyllä vieraski juo, jos oisi.\"\n\n\"Kaarlo\", minä sanoin ja viha mieli minun valloittamaan, \"minä jo olen\nsiinä ijässä, että ymmärrän, mitä tahdon ja mitä en tahdo. Jää hyvästi!\"\n\nNyt Kaarlon parempi luonto pääsi voitolle. Kun Sofia toi\nsekaanpantavaa, virkkoi hän: \"vie se pois, lienee parasta juoda vettä\nvaan; se virkistää\", hän lisäsi puolittain ivallisesti.\n\n\"Usko pois, että niin on\", minä sanoin. \"Ja usko, että tuo väkevä on\npetollisin ystäväsi eli turvasi, jos siihen rupeat paljon luottamaan.\"\n\nKaarlo näytti hetkeksi panevan mieleensä sanani, ja me erosimme hyvässä\nsovussa, minä hyvilläni siitä että olin antanut hyvän neuvon niin\ntärkeässä asiassa. Olinpa melkein mielissäni että Kaarlo oli ollut\njuomaretkellä, ettäs voin hänelle puhua asiasta.\n\nOli kulunut vähän yli puoli vuotta häistä kun Kaarlo muutamana päivänä\ntuli luokseni pistäymään vaan. Hän näytti hiukan levottomalta ja koska\nhän oli hyvin suoraluontoinen, niin hän kohta rupesi puhumaan, että\nkonsuli ei kohdellut häntä niinkuin ihmistä, vaatii mahdottomia, oli\npedantillinen y.m. Tuota ma olin jonkun aikaa odottanut. Minä kehoitin\nKaarloa olemaan hiukan kärsiväisen tässä suhteessa, sanoen kullaki\nelämän uralla olevan hankaluutensa. -- \"Niin, niin\", Kaarlo virkkoi;\n\"tietysti minä pysyn paikoillani, vaan mielinpä kuitenki hiljaisuudessa\ntiedustelemaan paikkaa muualta.\"\n\n\"Sitä en minä vielä tekisi.\" sanoin ma, \"vaan oma on valtasi.\" -- Nyt\npakistiin yhtä ja toista kunnes Kaarlo läksi kotiaan.\n\nKun vihdoin Kaarlo sai kyynelsilmin suudella ensimäistä lastaan, joka\noli poika, seurasi jonkulainen valoisempi aikakausi hänen elämässään.\nPienokaista hän katseli, nosteli ja suuteli; sillä hän oli lapsirakas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kuukautta ristiäisten jälkeen istui muutamana kevät-talvi-iltana\nnuori äiti -- Sofia -- kätkyen ääressä. Ulkona oli pyryilma.\n\nNuoren äidin kasvot olivat milt'ei verevämmät ja suloisemmat kuin\nhäiden aikana, varsinki silloin kun hän loi silmänsä kätkyeesen.\nVaan kun hän nosti silmänsä ja katseli muualle, ilmestyi muodossa\ntuskallinen vivahdus.\n\nOvi avattiin ja Kaarlo astui äkkiä sisälle. Hän heitti lakkinsa\npöydälle ja itsensä tuolille, otti taskustaan papyrossikotelon, avasi\nsen, otti sieltä poltettavaa ja tupruili moniaita savuja. Sitten hän\notti taskustaan veitsen, jossa löytyi korkinnostin, avasi olutpullon\n(joita löytyi useoita pöydän alla) ja joi kaksi lasia jäletysten. Tämän\ntehtyään hän otti lakkinsa ja meni ulos.\n\nSofia huokasi katsellen hänen jälkeensä, \"Kaarlo parka\", hän supisi\nitsekseen, \"pahalla tuulella hän oli; lienee konsuli taas ollut äreä.\"\n\nLapsi heräsi itkien. Sofia otti lapsen kätkyestä syliinsä, Kun\npienokainen oli tointunut, Sofia laski sen jälleen kehtoon, pani\nkätensä ristiin oikean polvensa editse ja rupesi tirkistelemään\nseinään. -- Pari tuntia oli kulunut, kun Kaarlo taaski tuli sisään. Hän\noli nähtävästi nauttinut muutaki kuin olutta vaan kotonaan.\n\n\"Meillä tulee kohta muutto eteen\", hän sanoi käheällä äänellä. \"Minua\nkohdellaan kuin koiraa enkä ole koiraksi luotu.\"\n\n\"Mutta Kaarloni\", Sofia puhui, \"koeta nyt sentään kärsiä.\" --\n\n\"Koeta sinä!\" Kaarlo tiuskasi. \"Mutta tottahan on: sinä et tarvitse\nkärsiä mitä minä kärsin etkä siis sitä oivalla. Sinä elät vaan ja\nnautit elämän suloutta, sen katkerimmat puolet säilytetään vaan\nminulle.\"\n\n\"Oi Kaarlo! Etkös usko munki kärsivän kun sinä kärsit?\"\n\n\"No niin. Pitääkö meidän kahden kärsiä tuon ylpeän konsulin tähden.\nEipä kaiketi. Jo huomenna minä sanon hänelle.\" --\n\n\"Malta mielesi, Kaarlo, äläkä tee äkkiä päätöstä.\"\n\n\"Vai niin! Sinä siis kuitenki katsot minun sopivan juhdaksi herra\nkonsulille. Mutta tämä poika sanoo: 'stopp o belägg'.\"\n\n\"Kuule, Kaarlo. Ethän mene enään ulos tän'iltana. Täällä on niin kaamea\nolla yksin.\"\n\n\"Minä lupasin pistäydä klubissa. Vaan en viivy kauan.\"\n\nKaarlo meni. Sofia sai viettää iltansa levottomuudessa ja kyynelissä.\nPuoliyön seuduissa Kaarlo tuli kotiinsa. \"Hiidessäkö tulitikut ovat?\"\nHän tiuskasi ja haki hoiperrellen niitä pöydältä ja tuoleilta.\n\nSofia heräsi ja viritti tulta. Kun Kaarlo oli vielä, moniaan\nkerran tiuskannut vaimolleen, pani hän levolle ja kuorsasi kohta,\nmutta kääntyi levottomasti edes takaisin. Vasta aamupuoleen hänen\nlevottomuutensa alkoi vähetä. Aamulla hänellä kolotti päätä. Hän koetti\nsitä parantaa, se'oittaen konjakkia kahviin. Ja sitten hän taas läksi\nvirkatoimiinsa.\n\nSiellä hän ei viipynytkään kauan. Vihan vimmassa hän tuli kotiaan ja\nkun Sofia kysyi syytä tähän, hän sanoi: \"sinun neuvoasi ei pitäisi mun\nkoskaan noudattaa. Nyt on konsuli eroittanut mun palveluksestaan. Se\nminua harmittaa, etten minä kerennyt ennen pyytää eroa.\"\n\nSofia purskahti itkuun. \"Itke nyt, vaan ei itku auta\", Kaarlo sanoi,\navasi olutpullon ja tyhjensi suuhunsa sen sisällön.\n\n\"Nyt tämä mies lähtee kuulustamaan uutta virkaa itselleen\", Kaarlo\nvirkkoi ja meni ulos. Hän suuntasi askeleensa kapakkaan, jossa kaksi\nystävää sattui istumaan.\n\n\"No terve, Kaarlo poika, kerranpa sinäki tulet oikealla ajalla\", toinen\nhuusi: \"Miltäs tuntuu nyt mailma?\"\n\n\"Huonolta\", Kaarlo virkkoi. \"Mutta kuulkaat, veikot. Ei kaiketi\nSuomessakaan tarvitse orjana olla, kun ei Amerikassakaan enään löydy\norjia.\"\n\n\"Eipä tietenkään\", lausui vaalakkatukkainen Kaapro.\n\n\"Sinä puhut kuin valtiopäivämies. Pois orjuus. Akkasi siis\" --\n\n\"Akkani ei ole kysymyksessä, vaan konsuli, jonka osapalveluksesta nyt\nolen kuitti.\"\n\n\"Kas niin. Kippis sitten\", Kaapro tokasi. Kaapro oli nuori mies, joka\noli jättänyt omaisuutensa kiljuvien karhujen kitaan prosentin mukaan\njaettavaksi.\n\n\"Ja nyt minä olen valmis astumaan uuteen palvelukseen\" --\n\n\"Jonka kyllä saat\", Pekka virkkoi. Pekka oli keuhkotautinen, joka oli\nkuullut, että keuhkotautia parannetaan paljolla punssinjuomisella. \"Jos\nei muuta, niin lähdemme kaikki Amerikaan. Siellä kyllä tämmöisiä poikia\ntarvitaan.\"\n\nLasia kilistettiin tämän oivan ilmoituksen johdosta.\n\nKun Kaarlo oli täydessä \"laahingissa\", hän läksi kotiin astuskelemaan\njupisten: mikä olisi tämä mailma, jos ei löytyisi veikkoja, joiden\nkanssa saa tuumailla lasien ääressä.\n\nKotiaan tullessaan Kaarlo herätti Sofian, joka ei muutenkaan sikiästi\nnukkunut, kun oli niin levoton. Kaarlon hoiperrellessa tooleja kohden,\nSofia varoitti hänen olemaan hiljaa.\n\n\"Älä minua opeta\", Kaarlo sanoi synkästi.\n\n\"Eipä liene liikaa jos sinua vähän opettaisiki eikä lie kumma, jos\nvähän väsyisiki nähdä sun joka yönä tulevan kotiasi tuossa tilassa.\"\n\nEnsi kerran Sofia uskalsi näin puhua Kaarlolle.\n\n\"Mitä sanot!\" Kaarlo huudahti. \"Mitäs sanot, jos lähden enkä enään\npalaa.\"\n\n\"Minä sanon, ett'ei elämäni voi sen surkeammaksi tulla, jos menetki.\"\n\nKummallisesti ei Kaarlo tuosta niin kovasti suuttunut kuin luultava\noli. Panihan vaan jupisten maata.\n\nSeuraavana päivänä hän oli siivompi kuin moneen viikkoon sitä ennen,\npyysi anteeksi ajattelemattomuutensa ja lupasi parantaa tapansa. Ja\nnyt seurasi moniaita päiviä, joina hän oli kuin kelpo mies. Hän lupasi\njättää pois juomisen.\n\nAika kului edelleen, vaan uutta paikkaa ei niin helposti ollutkaan\nsaatavissa kuin Kaarlo oli uskonut. Hän toimitti pieniä toimituksia\nsilloin tällöin, vaan eiväthän ne juuri leiville lyöneet. Sofia\nmuisteli katkeralla mielellä entistä onneaan ja joskus hänen tunteensa\npuhkesivat sanoihinki. Kerran syttyi täten eripuraisuuden liekki\nperhe-elämässä ja Kaarlo meni vihoissaan kapakkaan, tietysti lohdutusta\netsimään.\n\nJa nyt taas alkoi onneton aika. Sofia, joka oli pikaluontoinen, nuhteli\nmiestään ja tämä aina silloin meni kapakkaan lohdutusta etsimään. Hän\netsi muka seuraa, vaan oikeastaan hän etsi juotavaa, joka hetkeksi\nhuumasi hänet ja uskotteli häntä onnelliseksi niin kauan kuin höyryä\noli päässä.\n\nSofia tuli enemmän ja enemmän välinpitämättömäksi ja nuhteli lapsiaan\n(niitä oli 2) vähimmistäki syistä. Kivulloisuus häntä sitä paitsi\nahdisti ja teki hänet myös kärtyiseksi.\n\nKerran pappi tuli, Sofian kehoituksesta, Kaarloa puhuttelemaan. Kaarlo\nsyytti Sofiaa suureksi syyksi hänen onnettomuuteensa. Sofia tuli sisään\nja sanoi papille: \"meissä on vika kummassaki, vaan viinassa on päävika.\"\n\n\"Niin minäki uskon\", pappi sanoi ja manattuaan heidät sopuun hän läksi\npois.\n\nNäin kului kaksi vuotta. Se lohdutus, joka tämmöisissä tiloissa\nlöydetään Jumalan sanasta, ei ollut näille tarjona. Heitä ei oltu\nkumpaakaan totutettu heidän kodeissaan Jumalalta apua rukoilemaan\neivätkä heidän luonteensakaan olleet heitä siihen neuvoneet. Sofia\ntosin alussa oli tuota koettanut, vaan kun luuli, ettei siitä olisi\napua, hän jätti rukoukset sikseen.\n\nTähän aikaan kävin kerran heidän luonaan. Useimmat merkit heidän\nentiseltä hyvästitoimeentulon ajalta olivat vielä tallella, huonekalut,\nseinäkello, tauluja j.n.e, mutta ihmiset siinä taloudessa olivat\nsuuresti muuttuneet. Sääli valtasi sydämmeni, kun muistelin Kaarlon\nsanat: \"paljo puhutaan tässä mailmassa murheista, vaan eipä niitä\nkaikille näy riittävän.\"\n\nJoululahjaksi lähetti muuan \"tuntematon\" heille kirjan \"avioliitosta.\"\nSitä Sofia lueskeli, vaan Kaarlo ei siitä piitannut, sanoen: \"nyt on\nmyöhäistä; lukekoot ne jotka aikovat naida.\"\n\nUuden vuoden jälkeen Kaarlo sairastui keuhkokuumeesen. Viikon ajat\nkovat tuskat kärsittyään hän kuoli. Tyytyväisenä hän erosi elämästä,\njota hän oli niin väärin käsittänyt.\n\nSofia eli hänen jälkeensä vielä kuusi vuotta vaivaloisesti ansaiten\nylläpidon itselleen ja lapsilleen. Joskus hän tunsi omantunnon vaivoja\nvainajan suhteen, vaan vähitellen neki haihtuivat, Kuolinvuoteellaan\nSofia virkkoi: \"naimisiini asti olin onnellinen eikä minut mieheni\nonnettomaksi tehnyt, vaan viina.\"\n\nTässä voidaan kysyä: olisko varmaa, että heidän elämänsä viinatta\nolisi ollut onnellinen? Onko viina ihmisonnen ainoa vihollinen? --\nEi suinkaan. Vaan hyväki viinan kautta huononee ja huono huononee\nvielä enemmän. Ani harvoin kuullaan viinaan menevän olevan siivon\nperheelleen; vaan joku semmoinenki löytyy. Vaan hänki hävittää\nterveytensä ja ehkäpä myös arvonsa ja varansa. Mutta kaikkein useimpain\nmielen muuttaa viina kärtyiseksi. Viina tulee nytki, niinkuin tähän\nasti, olemaan avioliiton vaarallisin salakari ja kaikellaisen häviön,\njopa rikostenki tavallisin perustus. Juoppouden suurin vaara on siinä,\nettä se luulottelee uhriansa paremmaksi kuin hän on. Se on siis\n_petollinen turva_. Juoppoki voi selvillään ollen huomata juoppouden\ninhoittavaisuuden toisessa, mutta itsessään hän _ei_ sitä huomaa.\n\n\n\n\nMatkamuistelma.\n\n\nNe tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin\njälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki\nApollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä\novat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle,\ntuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme\nHelsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen\nn.k. \"vertebral fraktoreissa\" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja\nmunaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä\nselkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään \"höyryssä\" (sat\nsapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja\nhenkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja\nkatoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten\nkanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta,\najopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin\nsiitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö\nviimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka\nsiitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui.\n\nEtelä Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana\nkestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin\nsillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania.\nVierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä\nolin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos\nkartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan\nhevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna.\n\n\"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?\"\n\n\"Mistä matkustavainen on?\"\n\n\"Pohjoisesta päin\", ma vastasin.\n\n\"Kuka te olette?\" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan\nliikutettu.\n\n\"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas.\"\n\n\"On kaiketi teillä joku nimi?\"\n\n\"Tietysti, ja sen näette päiväkirjasta. Vaan pankaa nyt hevonen\naisoihin.\"\n\n\"Hevosen pitää saada syödä. Se palasi äsken matkalta.\"\n\n\"No pankaa sitten toinen eteen. Näkyyhän päiväkirjasta, että niitä\nlöytyy: 2 reservihevosta, 3 kyytihevosta ja yksi kestikievarin oma.\"\n\n\"Ne ovat laitumella\", isäntä virkkoi ivallisesti.\n\n\"Tässä kestikievarissa ei ole järjestystä, kun ei isäntä itse jaksa\nhallita itseään. Olettehan päissänne. Minä lähden kirjoittamaan\npäiväkirjaan.\"\n\nIsäntä hyppäsi mun edelle, sieppasi avaimen vierashuoneen ovelta ja\nsanoi: \"meidän päiväkirjaamme ei saa vuohensorkkia piirtää.\"\n\nMitäs tehdä! Minä en ollut oikein perehtynyt lakitieteesen enkä\ntahtonut viivyttää matkaani. Kysyin siis entiseltä kyytimieheltä eikö\nhän lähtisi vielä taipaleen kyytiin.\n\n\"Ei hevoseni enään jaksa toista taivalta\", hän sanoi. Minä pyysin häntä\nlähtemään edes siksi, kunnes jostaki talosta saataisiin toinen hevonen.\n\n\"No niin. Kallilan Heikalla on kaksi hevosta ja häneltä toinen\njoutanee\", kyytimies virkkoi.\n\nLähdettiin ajamaan. Tultiin kohta Heikan luo, joka suostui lähtemään,\ntietysti vähän runsaampaa maksua vastaan. Minä kysyin häneltä asuiko\npitäjän nimismies lähellä valtatietä, johon hän vastasi kieltäväisesti.\n\nNyt ajettiin eteenpäin. Kaikki luonnon ihanuus, jota tavallisesti\nkyllin ihmettelin, ei nyt ottanut vaikuttaakseen minuun. Minä istua\njörötin ajopelissä, joka tuntui olevan edelliseltä vuosisadalta.\n\n\"Ah\", minä ajattelin, \"jos 'mamma' tietäisi, kuinka poikansa kärsii,\nniin kyllä hän päätään kallisteleisi! Mutta -- mutta kyllä, minä,\nkahvikupin ääressä hänelle maalaan kärsimykseni niin, että hänen\nsilmänsä vieläkin isonevat entisestään. Ja langolleni K:joella minä\nmyös kerron tämän traagillisen tapauksen.\"\n\nKun toiseen kestikievariin tultiin ja olin maksanut kyytimiehelleni,\nmenin vierashuoneisen ja odottelin hevosta valjaisin pantavaksi.\nOdotettuani hyvän aikaa, menin pihalle, vaan siellä en tavannut elävätä\nsielua. Pirttiin mentyäni, kysyin, eikö hevosta panna jo valjaisin.\n\"Onko sitä sitte tilattu\", muuan kysäsi. -- \"Pitäishän arvata kun\nmatkustavainen tulee kestikievariin, niin hän aikoo matkustaa\neteenpäin\", virkoin hiukan malttamattomasta.\n\n\"Tietysti, jos hän kestikievarin kyytillä kulkee\", lisäsi nyt muuan.\n\"Saanko kysyä kuka herra on ja mihin meno on.\"\n\n\"Sen minä kirjoitan kirjaan, vaan ei ole pakko sitä suusanallisesti\nkertoa. Pankaa vaan heti hevonen eteen!\" --\n\nHämäläiset mutisivat keskenään ja muuan sanoi puol'ääneen: \"kuka sen\ntietää, onko tuo kisälli, vaan.\" Mulla ei ollut ylioppilaslakkia, vaan\nolkihattu päässä.\n\nMuuan vaimonpuoli tuli nyt kyytillä ajaen lapsensa kanssa. Hän pistäysi\nvierashuoneessa, kirjoitti nimensä päiväkirjaan ja meni ulos.\n\nHevonen ajettiin portaiden eteen. Vaimonpuoli mieli menemään siihen\najopeliin, vaan minä hyökkäsin portaille. Pohjolaisvereni alkoi kuohua\nvihasta ja häpeästä.\n\n\"Tuo hevonen on minulle tuleva!\" minä karjasin.\n\n\"Tämä vaimonpuoli on serkkuni\", kyytimies vastasi, \"ja minä tahdon\nkyytitä häntä.\"\n\n\"No, eikö minua ai'ota viedä tästä kestikievarista eteenpäin?\" minä\nkiljasin.\n\n\"Se on kestikievarin asia\", kyytimies vastasi kopeasti. \"Vaimonpuoli\nkiipesi lapsineen kärryihin, kyytimies käski hevosta menemään -- ja se\nmeni.\"\n\nMinä siunasin sekä meneväiset että koko kestikievarin ja vieläpä Hämeen\nmaanki. Sitten astuin taas pirtin ovelle ja sanoin äänellä, jonka olisi\npitänyt kuulua kuin haudasta (mun tarkoitukseni mukaan): \"minä tahdon\npuhutella isäntää.\"\n\n\"Hän tulee heti, pistäysi vaan naapurissa\", sanoi muuan, katsoen minuun\nvähän sääliväisesti.\n\n\"Minulla ei ole muuta keinoa kuin haastaa hänet käräjiin\", minä sanoin\nja astuin majesteetillisesti yli pihan vierasten puolelle.\n\nNyt kuului jymy maantieltä. Pölypilvi alkoi näkyä ja vaunut alkoivat\nlähetä kestikievaria. Minä päätin ilmoittaa herralle vaunuissa siitä\nhävyttömästä kohtelusta, jota olin kärsinyt.\n\nVaunuista hyppäsi alas herrasmies, jonka kohta tunsin muutamaksi\nhovioikeudessa palvelevaksi virkamieheksi.\n\n\"Mihinkä matka?\" kysyi entinen tuttavani.\n\n\"Pohjoiseen olisi matka, vaan nuo saivartajat eivät pane konia aisojen\nväliin.\"\n\nMinä kerroin tuttavalleni koko jutun. Hän käski heti tuoda hevosen\nminulle. Kymmenen minuutin kuluttua se oli valjaissa.\n\n\"Kyytimiehet menevät tuohon kärryyn!\" hän sanoi, \"ja tämä herra tulee\nvaunuihin.\"\n\nSanottu ja tehty. \"Nyt eivät kaiketi minua kisälliksi luule!\" minä\nmutisin. Minä mietin nyt, mikä vaikutus arvolla ja rahalla on\nmailmassa. -- Samassa kuitenki myönsin, että osittain minussaki oli\nollut vikaa tässä rettelössä. -- Ystävällisen tuttavani seurassa\nhaihtui kohta kiukkuni. Huutijärvellä erosivat tiemme; hän meni\nTampereelle, minä Oriveden kautta pohjoiseen.\n\n\n\n\nHörrilän Junnun ensi lukukausi.\n\n\nTämän kertomuksen päähenkilö on yhdentoista-vuotias, 6 korttelia\nkorkea, pulloposkinen, punatukkainen ja kesakoilla (etenkin nenän\nseuduissa) varustettu. Hengenlahjat keskinkertaiset: uimisessa,\nkalastamisessa, pallinlyönnissä, tappelemisessa ja laulamisessa varsin\ntyydyttävällä taidolla varustettu. -- Vanhemmaksi tultuaan hän on\nlaulanut lapsuutensa ajasta muun muussa näin:\n\n    Syksyn kylmät jäiset sillat\n    Jokehen kun synnytit,\n    Luistimeni aamut illat\n    Kirjat niihin piirtelit.\n\n    Aaltoellen jäinen vaippa\n    Alla jalan ratisi,\n    Usein pitkä vuotaraippa\n    Laski pojan pitkäksi.\n\n    Talven tullen enimmästi\n    Matkojani mittelin\n    Suksilla ja taitavasti\n    Isot mäet samosin.\n\n    Silloin näki tähtitaivas\n    Kumman nä'ön törmässä:\n    Lumipallo tietä raivas,\n    Henki asui sisässä.\n\n    Kuurassa mull' oli tukka\n    Iljangolla vaattehet,\n    Tuskin kuivin poikarukka,\n    Mäkeen pyrki aattehet.\n\n    Vaan kinokset kun sulit veeksi\n    Ja maa sen imi poveensa,\n    Kun tuiskut muuttui sateheksi\n    Ja päivä jatkoi paisteensa:\n\n    Lysti mäen rintehessä\n    Oli kilpaa leppiä,\n    Uimisaikaa o'ottaessa,\n    Rapakoissa räiskyä.\n\n    Ja kesän tullen vetten rannat\n    Päiväkaudet asuilin,\n    Askeleet kuin meren sannat\n    Jälkeheni jättelin.\n\n    Kun vavan laskin olaltani\n    Ja loihdin ongen syljellä,\n    Niin useampi kala pani\n    Sen kohta leukapieleensä.\n\nNäihin ajanviettoihin kuului muitakin e. m. soittaa tervatynnyriä tai\npölkkyä solassa tai kahden männyn eli kuusen välissä, olla \"tikalla\",\n\"kirpalla\", riippua jaloistaan tikapuissa (jolloin sai nähdä kauheita\nunia), seisoa päällään, painia, kiikkua, olla pallilla eli pallisilla\nj.n.e. Linnun pesien hakuun ei ollut Junnulla halua. Pyhäpäivinä\ntaas oli hupaista käydä kirkossa ja kuulla pastorin saarnaavan\nmolli-askelossa ja messuavan duuri-askelossa sekä lukkarin täyttä\nkurkkua ja punottavalla muodolla sekä pullistuneilla otsasuonilla\nveisaavan: koko maailma iloit' mahtaa. Ja ehtoopäivällä saatiin mennä\npadolle ihmettelemään lohien paljoutta.\n\nNäin kului aika, kunnes Junnulle tuli aika pyrkiä kouluun. Hän oli jo\npappilan maisterin edessä lukenut yhtä ja toista ja muutamana elokuun\naamuna sanoi pappa Junnulle: nyt lähdetään kaupunkiin sinä pääset\nkouluun. Kyynelsilmin Junnun äiti kuuli tämän sanoman; Junnu taas oli\nkoko mies mielestänsä.\n\nNyt Junnun äiti ilmoitti talon tarpeet Junnun isälle tähän laatuun; 1\nnaula kahvia, 1 toppi sokeria, 1 naula thetä, 5 luotia kaneelia, 5\nnaulaa ohran suurimia, 1 tanko lakkaa, samoin lakritsaa j.n.e.\n\nLähdön hetki oli käsissä. Hevonen oli valjastettu. Kolme Junnun toveria\nseisoi pihalla öllistellen hänen lähtöään. Kuistilla ilmausi kaksi\npiikaa, sitten Junnun äiti, sitten Junnu punottavilla poskilla ja\nvihdoin Junnun isä, piippu toisessa kädessä, ruoska toisessa.\n\nJunnu kuunteli kylmäkiskoisesti äitinsä hyviä neuvoja ja kiipesi isänsä\nviereen kieseihin. Sieltä hän hymyili tovereilleen.\n\nMatka kului kyllin hupaisesta ja vihdoin kaupungin torni alkoi\nnäkyä. Kohta oltiin tullin sisäpuolella ja rattaat alkoivat kolista\nkivitetyillä kaduilla. Ajettiin Lamposen luo korttieriin.\n\nIllalla istui Junnu Lamposen kahden nuorimman tyttären kanssa (niitä\noli 7) pelaten \"myllymattia\" ja muita viattomia pelejä (\"pitkää\ndurak'ia\", \"mustaa Pelleä\" ja \"viittä korttia\").\n\nHienotapaiset kaupungin neidot vetivät suunsa nauruun aika tavasta,\nnähden ja kuullen luonnon lapsen höyläämättömiä liikkeitä ja puheita.\n\nJunnu syytti Mallaa väärinteosta mustassa Pellessä.\n\n\"Älä usko, kultaseni!\" nauroi sinisilmäinen Malla.\n\n\"Minä en ole enkä tahdo olla kultasesi\", mörähti Junnu.\n\nTyttäret purskahtivat nauruun ja Junnu punastui vihasta.\n\n\"Lyödäänpä viittä korttia\", Junnu äkkiä sanoi, \"siinä ei voida\nvääryyttä tehdä.\"\n\nKortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän löi kortit pöytään, otti\nmuidenki kortit ja löi neki pöytään, otti kortit pöydältä ja löi ne\nlattiaan. Nyt purskahtivat tytöt nauramaan ja Junnu itkemään, otti\nlakkinsa ja hyökkäsi ulos.\n\nHetken kuluttua Lamposen nuorimmat tyttäret menivät Junnua lepyttämään.\nKauan he saivat häntä kursailla ennenkuin hän suostui rupeamaan\n\"polttosille\". Täten kului ensi ilta kaupungissa. Seuraavana päivänä\nJunnu vietiin tutkintoon, jossa hän onnistui jokseenki hyvästi. Illalla\nisänsä saatti häntä hänen tulevaan kortteliinsa. -- Kun vieläki\nvuorokausi oli kulunut, läksi Junnun isä savakolla kotiansa, ja Junnu\noli jätetty \"kylmään mailmaan\", sillä retukirjoista, joita Junnu\njo oli ahminut useoita, sai hän kyllästyneen käsityksen mailmasta,\njossa ihmiset olivat erilaisia kuin kirjoissa. Illalla Junnu kiipesi\nmajatalonsa katolle ja katseli kotiansa kohden niinkuin muinoin Odyssey\nKalypson luona -- ja itki.\n\nJunnun \"bolaagius\" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin\nJunnu, ei mikään kyynelvieru.\n\nKun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni.\n\"Kolmas ilta samaa\", hän mutisi. \"Annetaanpa emännälle pikku läksy.\"\n\nHän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän\npuuroon päälleen seisomaan. \"Tuota emme syö\", hän julisti juhlallisesti.\n\nJunnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli\nkaksi vuotta koulua käynyt.\n\nKun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä\npotkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle\nkävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: \"kuka\nteistä eilen illalla ruuan sotki?\" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan\nkun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan\npystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.\n\n\"Sinä valhettelet\", emäntä äijäsi, \"tuo lemmon Kustu sen tehnyt on;\nmutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa\nsinäkään.\"\n\nKun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: \"taitaapa sinusta tulla mies. Minä\nkuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut.\nMutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan.\"\n\nKun oli koulusta tultu ja puolinen syöty, pani Kustu kruutia\npaperikääryyn ja kun piika toi kahvia, sytytti hän paperikääryn. Pamaus\nkuului ja piialta kaatuivat kupit tarjottimelle, vaan eivät toki\nsärkyneet. Hetken kuluttua emäntä tuli sisään ja piti Kustulle koko\nemäsaarnan. Kustu kuunteli tuota jokseenki kylmäkiskoisesti ja kun\nemäntä oli sulkenut oven, hän sanoi: \"torumalla ei tästä pojasta saada\nihmistä.\"\n\nIltapäivällä, kun nämä toverit menivät ulos, otti Kustu emännän kissan\nja paiskasi sen kivijalkaan. Kissa kiljasi ja samassa pojat pujahtivat\nulos kadulle ja ensi porttiin. Tästä ei kuitenkaan kuulunut sen enempää\njälestäpäin.\n\nNiinkuin emäntä ennusti, ei kumpikaan pojista saanut asua\nkevätlukukautta hänen luonaan. Tietysti heki valittivat yhtä ja toista\ne.m. ruoan huonoutta j.n.e.\n\nKun vihdoin syyslukukausi päättyi ja Juusolan mummu kojunpohjalla\nja savakolla tuli Junnua noutamaan, hän mielellään käänsi selkänsä\nkaupungille. Jo puolen virstan päässä kodistaan hän hyppäsi reestä\njuoksemaan, otti lakin päästänsä ja tuli siis avopäin ja palavoiden\ntäyttä laukkaa kotiaan, jossa mamma makeisilla ja kahvilla odotti\nkaivattua poikaansa.\n\n\n\n\nPappilassa.\n\n\nN:n pitäjän pappila siaitsee kauniilla paikalla, koivuja kasvavalla\nniemellä, järven rannalla. Rakennus on puusta, korkeanlainen, vaikka\nyksinkertainen, kaksi-ikkunaiset vinttikamarit kummassaki päässä.\nMaan puolella on kaksi kukkulaa, joista näkyala yli järven on kaunis.\nToisella puolen järveä, pappilaa vastapäätä, on kirkko kuusimetsikössä.\n\nRovasti on 68 vuotias vankka harmaapää, jonka terveys vasta vuosi\ntaappäin alkoi vähän heikota. Siitä syystä hän oli ottanut apulaisen\n-- 26 vuotiaan Jooseppi Harjala'n, joka juuri oli lopettanut lukunsa\nHelsingissä ja tultuaan papiksi vihityksi, oli saapunut pappilaan\nsamana päivänä, josta kertomuksemme alkaa. \"Jooseppi -- maisteri\" --\noli vaaleaverinen, heikkorintainen, hoikka ja pitkä nuori mies, jonka\nsiniset silmät katselivat niin laupiaasti kultasankaisten silmälasien\ntakaa. -- Muista henkilöistä pappilassa oli rovastin rouva 60 vuotias,\nlaihanlainen, mustaverinen, suopeannäköinen ja -luontoinen. -- Kaksi\npappilan pojista olivat poissa kotoaan ja tytär Maria -- 22 vuotias --\noli vanhempiensa koti-ilo, ruskeatukkainen, sinisilmäinen kaunotar.\n\n\"Käy käskemässä maisteri teetä juomaan\" rovastin rouva sanoi pii'alle,\njoka hetimiten kiiruhti yli pihan \"pienelle puolelle\", jossa\nmaisterilla oli sali tyhjä huonekaluista ja sen takana kamari, jossa\nhän asui.\n\nMaisteri suki tukkansa ja vaatteensa ja oli hetken kuluttua rovastin\nkamarissa.\n\n\"Et panne pahaksi, että sinuttelen heti\" virkkoi rovasti; \"kutsu minua\nsedäksi. -- Paneppa nyt Jooseppi tupakkaa!\"\n\nRovasti istui keinotuolissaan, imien merenvahapiippuaan. Jooseppi otti\npapyrossin ja istui pieneen sohvaan, puhallellen savuja.\n\n\"Sinulle tulee täysi työ\", rovasti puheli. \"Sen vuoksi, ettei\nterveytesi ja kärsivällisyytesi tulisi liian ahdistetuiksi, niin\nneuvon sinua kääntymään minulta neuvoa kysymään. Kaikki ovat uteliaat\nkoettamaan uutta pappia ja vaivaavat häntä turhanpäiväisesti.\"\n\n\"Pidetäänkö täällä seuroja?\" Jooseppi kysyi hetken äänettömyyden\njälkeen.\n\n\"Onhan niitä pidetty. Viimme vuosina en ole jaksanut niitä pitää, vaan\npastori on sen siaan siinä toimessa ollut. Hm! -- Nuo seurat ovat tuota\nuudemman ajan hommaa. Lutherus katsoo autuuden asian olevan kunki\nyksityisen toimena. Suoraan sanoen en minä oikein pidä tuosta joukossa\npuuhaamisesta. Siitä syntyy paljon tekopyhyyttä.\"\n\n\"Voipi niinkin olla\", Jooseppi virkkoi; \"olen niin vähän kokenut sillä\nalalla. Vaan luulisin kuitenki seurojen paljon hyvää matkaansaavan.\"\n\n\"Ja pahaa myös\", rovasti lisäsi. \"Mitäs uskot e.m. hihhuliseurain\nmeistä papeista pitävän ja julistavan? Joo, että me olemme helvetin\novenvartioita.\"\n\n\"Mutta minä tarkoitan niitä seuroja, joissa vihitty pappi puhetta\njohtaa\" vastasi Jooseppi.\n\n\"Sen kyllä ymmärsin, vaan tahdoin nyt mainita jotaki seuraa. Eivätköhän\npappien johtamat seurat taas muita seuroja tuomitse useinki ankarammin,\nkuin kristillinen rakkaus myöntää? Yksityinen ei ajatuksissaan niin voi\nriistää kunniaa lähimmäiseltään, kuin seura, jossa ajatukset sanoihin\npuhkeavat.\"\n\n\"Setä on varmaankin kuullut ja nähnyt huononlaista seuraa koska hän\ntuommoiseen päätökseen on tullut. Provessori X. puollustaa myös\nseurojen pitämistä!\"\n\n\"Miks'ei. Itse hän tietysti niitä ei pidä\", virkkoi rovasti hiukan\nmaltittomasti. \"Niin niin. Paljon puhutaan tässä mailmassa, paljon\nkehoitetaan ihmisiä elämään niin ja niin, vaan minä olen aina pitänyt\nsen viisaimpana ei vaatia muilta enempää kuin itseltäänkään.\" Rovastin\nrouva tuli nyt sisälle ja kyseli yhtä ja toista Joosepilta. Sitten\nlähettiin aterialle ja ensi päivä uudessa paikassa päättyi vihdoin\nJoosepille siten, että hän varsin sekavilla tunteilla pani levolle,\nrukoillen Jumalalta valistusta, halua ja kärsimystä painavaan toimeensa.\n\nSeuraavana päivänä Jooseppi nousi varhain ylös, avasi akkunan ja\nimi keuhkoihinsa virvoittavaa kesäilmaa. Linnut lauloivat kauniisti\nkoivuissa ja ehdottomasti Jooseppi laski kätensä ristiin, tuntien\nsydämessään sivuvirtauksen siitä suuresta sointuisuudesta, joka täyttää\nmailman.\n\nProvasti makasi sill'aikaa, lukien sanomalehtiä, kunnes piika pisti\npäänsä oven raosta sisään ja kysäsi, ottaako rovasti jo vastaan?\n\n\"Menkööt apulaisen luo\", rovasti virkkoi.\n\nPiika ilmoitti tämän uutisen asianomaisille, joka sanoi tahtovansa\npuhutella \"itse rovastia.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Kaaperi Tolonen.\"\n\n\"Käske hänen odottaa\", rovasti sanoi piialle, \"kunnes puen vaatteet\nylleni.\"\n\nHetken kuluttua Tolonen astui sisään. \"Minä tulen antamaan vastausta\nrovastin ehdoitukseen kantaa pitäjältä saatavanne.\"\n\n\"No, mitäs Tolonen on päättänyt?\" rovasti kysäsi, katsoen Tolosta.\n\n\"Voinhan tuohon suostua, jos hinnasta sovitaan.\"\n\n\"Mitäs Tolonen maksaa?\"\n\n\"Neljätuhatta.\" Tolonen vastasi. \"Ja silloin ei ole rovastilla mitään\nvastusta.\"\n\n\"Neljätuhatta!\" rovasti huudahti. \"Kantolista nousee lähes\nviidentuhannen paikoille.\"\n\n\"Miks'ei, kun joka penni kiskotaan\", virkkoi Tolonen.\n\n\"Kyllä kait se lain avulla saadaan\", rovasti puheli.\n\n\"Pitäjäläiset ovat uhanneet kostaa sille, joka ottaa kantaakseen\nsaatavat. Ei ole se toimitus hupainen.\"\n\n\"Neljätuhatta viisisataa kun saan, niin menköön\", rovasti sanoi.\n\n\"Neljätuhatta kolmesataa minä tarjoon\", Tolonen vastasi.\n\nSovittiin vihdoin riita kahtia panemalla, siis neljätuhatta neljäsataa.\nRovasti käski Tolosen sunnuntaina puolisille pappilaan. Ja sitten\nerottiin kumpiki tyytyväisinä.\n\nRovasti pani piippuun, istui keinutuoliin ja mietti näin: \"Joka\nkolmekymmentä vuotta on saanut kokea tämän mailman sovinnollisuutta ja\nrakkautta, hän tarvitsee levähtää. Eivätpä erityiset huolet minua paina\nnyt vanhuuteni päivillä. Tosiaanki alan uskoa, että onnellisuus vihdoin\nminunki osakseni tulee.\"\n\nSeuraavana päivänä oli pyhä. Väkeä kulki kirkolle sekä maitse että\njärveä. Apulainen oli saarnaava ensi kerran, ja uutta pappia kuullaan\naina mielellään. Rovasti kuunteli avonaisen sakariston oven kautta\nsaarnaa ja meni heti sen loputtua ulos kirkkomäelle, jossa odotti\npappilalaisia. Hänen muotonsa osoitti tyytymättömyyttä ja hän kertoi\nitsekseen: \"leipäpappi, leipäpappi!\"\n\nApulainen oli saarnansa lopussa puhunut papeista ja jakanut ne kahteen\nosaan: leipäpappeihin ja oikeoihin pappeihin. Näiden välillä hän oli\nselittänyt olevan semmoisen suhteen, että oikea pappi usein voi muuttua\nleipäpapiksi (vuosien kuluessa ja varojen karttuessa), vaan ei juuri\npäin vastoin. Rahvaan aisti, hän sanoi, kyllä eroittaa toisen toisesta\nja antaa kummalleki arvonsa. Lopuksi hän rukoili että Herra soisi hänen\nvielä vanhoillaki päivillään pysyä oikeana pappina.\n\nApulainen ei ollut tottunut punnitsemaan lausutun sanan eri vaikutusta\neri kuulioihin. Hän ei tuolla saarnallaan ollut tarkoittanut ketään\nerityistä. Hänen olisi pitänyt aavistaa yhden löytyvän, johon\ntämä pappien jako voisi koskea. Tämän pappien ja'on hän ei ollut\nkirjoittanutkaan saarnaansa, olihan, kun saarna liian varhain tuntui\nloppuvan, turvannut siihen niinkuin pelastuskeinoon sattumalta vaan.\n\nRovasti ei maininnut sanaakaan saarnasta, eikä Jooseppikaan juljennut\nhäneltä kysyä, mitä hän siitä piti.\n\nViikkoja kului. Pitäjäläiset mieltyivät mieltymistään tuohon siivoon,\nihmisrakkaasen apulaiseen. Rovastin arvo samassa määrässä aleni,\nensinki, koska tuo saatavien kannon uskominen toiselle, joka ei\narmahtanut, ärsytti useoita ja toiseksi koska apulainen tosiaanki\nsaarnallaan oli rovastia tietämättään vahingoittanut. Kansa kutsui nyt\nhäntä leipäpapiksi ja apulaista oikeaksi papiksi.\n\nRovastin tottunut silmä luki tuomionsa ihmisten katsannosta ja\nkäytöksestä, armottomin kuvastin, koska se on niin monisärmäinen ja\nvaihteleva. Hän oli usein ollut kävelyretkillä, apulainen seurassaan,\nvaan kun hän oli kuullut noita liikanimiä takanaan, niin liikkui hän\nvähemmän ja yksinään. Silloin ei ainakaan Jooseppi saisi kuulla mitä\nsanottiin ja nähdä rovastin harmia, -- -- -- Täten kului lähes vuosi.\n\nRovastin raskas mieliala veti kohta huomion puoleensa, vaan syytä\nsiihen ei hän olisi ilmoittanut vaikkapa mikä tahansa häntä olisi\nuhannut. Hänen vaimonsa kysymykset siitä asiasta hän aina katkaisi\njotenki tylysti.\n\nMoni lukia ehkä arvelee: mitä hänen tarvitsi tuosta huolia, oli hän\nyhtä hyvä kuin moni muu j.n.e. Vaan semmoinen arvostelia ei tunne\nihmisluontoa tarkemmin. -- Usein luemme sanomalehdissä jostaki\nhenkilöstä moitetta, vaikkapa hiukan vaan. Tuhansien mielestä\nsen vertainen moite ei paljon merkitse, vaan siihen _yhteen,\nasianomaiseen_, isku tuntuu paljoa kipeämmin kuin monikaan voi aavistaa.\n\n\"Tämäkö on palkkioni siitä, että olen Jumalan sanan julistajana\nkoettanut palvella tätä seurakuntaa\" rovasti ajatteli kun hän istui\nkalpeana keinutuolissaan ja silmäili laskevata aurinkoa. Hän nousi ylös\nja astuskeli levottomin askelin edestakaisin lattialla.\n\nSill'aikaa Jooseppi istui yrttitarhassa neiti Marian vieressä.\nAutuaallinen tunne heijasti hänen muodostaan. Hän oli juuri saanut,\nmyöntävän vastauksen kysymykseensä, tahtoisiko Maria jakaa hänen\nkanssaan elämän surut ja huolet.\n\n\"Minun on täytynyt puhua sulle tästä asiasta\", Jooseppi virkkoi,\n\"vaikkaki liittomme ainaki pitkän aikaa voi tulla estetyksi. Isäsi ei\nminua suopein silmin katsele. En tiedä, miten hänen mielensä olen\nkatkeroittanut, vaan aavistan, että ensi saarnani hänet, vasten\ntahtoani, loukkasi.\"\n\n\"Hän ei raahi onneani häiritä\", Maria sanoi, luoden hellän silmäyksen\nJooseppiin. \"Parasta on koettaa saada välimme selväksi. Koeta sinä\naluksi; jos et sinä onnistu, niin minä toivon minulle paremmin käyvän.\"\n\nPäivä kului onnellisissa toiveissa. Ensimäisen rakkauden sanomattomat\ntunteet täyttivät nuorten mielet. Uudistuneessa, puhtaammassa valossa\nesiintyi maailma heidän silmäinsä edessä.\n\nSeuraavana aamuna Jooseppi meni rovastin puheille.\n\n\"Minä tulen puheillenne, saadakseni mielenne lepytetyksi, jonka\nselvästi olen huomannut loukanneeni.\"\n\n\"Jättäkäämme se asia sikseen\", rovasti lausui kolkosti.\n\n\"Ei ensinkään. Minä en voi nähdä setää tuommoisena ja jos ei välimme\nselvene, niin täytyy mun kaiketi erota palveluksestanne.\"\n\n\"Se lienee joka tapauksessa parasta\", rovasti sanoi.\n\n\"Veljeni poika on juuri päässyt Helsingistä ja vihitään papiksi tässä\nkuussa. Hän on varsin halukas tulemaan luokseni, jopa pyysiki sitä\nvuosi taappäin täällä käydessään.\"\n\nUsein sattuu, että jonku intohimon kiihoittamina tulemme lausuneeksi\nenemmän tai muuta kuin olemme aikoneet. Varsinki eläväluontoiset\nihmiset saavat usein katua tämmöistä. -- Niinpä oli nyt myös Joosepin\nlaita. Hän ei suinkaan halunnut erota tästä paikasta, joka hänelle oli\nniin rakkaaksi käynyt ja nyt hän kuitenki oli itse erosta puhunut.\nHän olisi heti mielinyt peruuttaa tuon puheensa, vaan ylpeys eli\njonkimoinen häpy häntä nyt estivät siitä.\n\nJooseppi ei voinut muuta tehdä kun äänetönnä kumartaa ja mennä ulos.\nTultuaan kamariinsa, hän heittäysi sängylle ja kyyneleet vuosivat hänen\nsilmistään.\n\nIllempana Jooseppi astui rovastin kamariin.\n\n\"Minä en suinkaan tahdo pois palveluksestanne\", hän virkkoi \"ja jään\nmielelläni paikoilleni, jos haluatte minut pitää.\"\n\n\"Parasta on että eroamme\", rovasti sanoi synkästi tuijottaen eteensä.\n\n\"Olkoompa niin\", Jooseppi sanoi. \"Jumala näkee ja kuulee toimemme. Onko\nkäytöksenne Jumalan tahdon mukaan, sen on omatuntonne teille vielä\nkerran kertova.\"\n\nHän astui kalpeana ulos rovastin kamarista. Portailla hän kohtasi\nMarian, joka heti arvasi, miten asia oli käynyt. Maria riensi isänsä\nkamariin ja rukoili häntä peruuttamaan kovat sanansa Joosepille. Vaan\nrovasti tähän tiuskasi: \"mitä sinulla on tekemistä tämän asian kanssa?\"\nSilloin Maria tunnusti rakastavansa Jooseppia ja sanoi onnensa ja\ntulevaisuutensa riippuvan siitä, saisiko hän yhtyä Joosepin kanssa.\n\n\"Erilaisen vävyn minä tahdon\", rovasti sanoi. \"Jätä nuo houreet\nsikseen; tuohon liittoon en minä suostumustani anna.\"\n\nMaria näki, ettei hän voinut isäänsä saada taipumaan ainakaan tällä\nerää. Nyyhkien hän poistui rovastin kamarista ja meni yrttitarhaan,\njossa hän itki katkerasti lyhyttä onnensa unelmaa.\n\nKohta Jooseppi saapui yrttitarhaan.\n\n\"Minä en voi sinutta elää\", Maria kuiskasi luoden kyyneleiset silmät\nJooseppiin.\n\n\"Jumala tahtoo meitä koettaa\", tämä vastasi. \"Älkäämme napisko,\nvaikkaki sydän tuskittelee. Ei ole kaikki toivo hukassa. Kunhan isäsi\nkuolee, niin ainaki saanemme yhtyä.\"\n\nToivo, joka on nuorten paras ystävä ja turva, elähytti heitä ja uusi\nrohkeus asui heidän rinnoissaan, kun he poistuivat yrttitarhasta.\n\nMoniaita viikkoja kului ja eron hetki tuli Joosepille. Raskaalta tuntui\nlähtö. Hän oli vielä viimme päivänä pappilassa ollessaan toivonut\nrovastin katuvan ja peruuttavan tuomionsa; vaan niin ei tapahtunut.\n\nJooseppi muutti 20 penikulmaa entisestä olopaikastaan. Marialle\nhän kirjoitti tavan takaa, valitti ikävän häntä vaivaavan, ja\nmuutamassa kirjeessä hän ilmoitti tohtorin hänelle määränneen lähteä\nGörbersdorf'iin Saksanmaalla, heikkorintaisten eli oikeastaan\nrintatautisten parannuspaikkaan. Sieltä palattuaan hän tulisi N:n\npitäjän kautta lemmittyänsä tapaamaan.\n\nNeljä kuukautta oli kulunut siitä kun Jooseppi lähti ulkomaille.\nMoneen viikkoon ei Marialla ollut ollut kirjettä Joosepilta. Muutamana\npäivänä hän istui yrttitarhassa, siinä juuri, jossa viimme kerran oli\nistunut Joosepin kanssa, Eriskummallinen levottomuus rasitti häntä.\nHänen äitinsä tuli nyt hänen luokseen ja, kohta huomaten tyttärensä\nlevottomuuden, hän sanoi.\n\n\"Älä nyt sure Jooseppia. Hyvä on, jos hän paranee ja hyvä on jos Herra\nhänet korjaa rauhan majoihinsa.\"\n\nMaria purskahti itkuun. \"Kuinka noin raahitte puhua! Totta Jooseppi\nparanee. Niin hän viimme kirjeessänsä toivoi.\"\n\n\"Se on Herran hallussa\", äiti sanoi tyttärelleen. \"Täytyy olla valmis\ntottumaan siihenki, että hän meiltä viedään. Rakas tyttäreni! Älä nyt\nsure noin. Ota tyytyväisenä vastaan se minkä Jumala sallii.\"\n\n\"Oi Jooseppini!\" Maria puheli puolittain itsekseen. \"Miks'et lähetä\nkirjettä, joka minua lohduttaisi. Yöt, päivät olen kirjettä sinulta\nikävöinyt.\"\n\n\"Tyttäreni\", äiti sanoi, \"mun täytyy sinulle ilmoittaa, että Jooseppi\non onnellinen. Hän on päässyt tuskistaan rauhaan.\"\n\nHuudahtaen Maria solui alas penkiltä maahan ja pyörtyi, Hänen äitinsä\njuoksi vettä noutamaan ja valeli sillä tyttärensä päätä. Vihdoin Maria\nvirkosi.\n\n\"Pois, pois tästä paikasta\" hän puhui heikolla äänellä,\n\nÄiti talutti tyttärensä sisälle.\n\nRovasti oli nähnyt ja kuullut osittain, mitä oli tapahtunut. Hän\notti hatun ja kepin ja ohjasi askeleensa; kirkkomaalle. Täällä hän\nistui muutamalle hautakivelle, ikääskuin tunnotonna hän tuijotti\ntaivaanrantaa kohden. Sitten hänen silmänsä kääntyivät maahan, rististä\nristiin. Hän ajatteli näin:\n\n\"Siveellinen mailman järjestys on muuttumaton. -- Joka ei mukaannu sen\nvaatimuksiin, se tulee ruhjotuksi sen rautaisten rattaiden alla. --\nMoni täällä turpasten peitossa lepäävä on vastenmielisesti sujuttanut\nniskansa sen ankaran lain alle. -- -- Minä tunnen ansainneeni tämän\nvitsauksen.\"\n\nHän katseli ympärilleen. \"Minä ajattelin nyt katkerasti, sillä minulta\npuuttuu tällä hetkellä kristillinen henki.\"\n\n\"Mitä olisi tämä ijankaikkisuuden kylvö ympärilläni\", hän jatkoi \"ellei\nsitä valaisisi rakkauden aurinko! Kylmää, kolkkoa olisi se ja niin\nolisi koko elämämme. Ei! Minä neuvon muille autuuden tien, eikö pidä\nmun siis itse sitä vaeltaa? Mutkistukaa, te jäykät polvet, ja kallistu,\nvanha pääni, tässä kuolon tantereella, jossa kaikki ylpeys lannistuu!\"\n\nHän polvistui hautakiven viereen, pani kätensä ristiin ja rukoili.\nLaskeva aurinko valaisi hänen kasvonsa. Ne kirkastuivat kirkastumistaan.\n\nHetken päästä nousi.\n\n\"Minä olen virvoitettu\", hän puheli \"ja nyt minä jaksan virvoittaa\nomaisianiki, joiden suruun olen syypää. Oi sinä kummallinen elämän\nlähde, joka ihmishengen noin voit virkistää.\"\n\nKeveämmillä askeleilla, kuin hän oli tullut, astui hän, nyt kotia.\nVaimonsa, huomasi jonkulaisen muutoksen hänen muodossaan ja\nkäytöksessään. Rovasti kutsutti Marian luokseen ja kun tämä tuli, sanoi\nhän:\n\n\"Sydämmesi on surusta raskas ja minä olen suruusi pääsyy. Sitä en olisi\näsken vielä voinut myöntää, mutta nyt olen saanut sen voiman ylhäältä.\nMinä olen ollut loukattu sisimpään sydämmeeni ja hän, joka minut\nloukkasi, ei sitä tarkoituksella tehnyt. Siis ei mun olisi pitänyt\nhäntä vihata. Vaan luonnollinen ihminen on vihan lapsi. Tehty on tehty.\nVoitko sen vanhalle isällesi anteeksi antaa?\"\n\nHetken seisoi Maria epäillen, vaan seuraavassa tuokiossa hän lepäsi\nisänsä rintaa vasten.\n\nSovinto oli tehty.\n\nTästälähtien rovasti taas alkoi tointua alakuloisuudestaan. Kaksi\nvuotta hän vielä eli ja kun hän kuoli, seurakuntalaiset vilpittömästi\nsurivat häntä. Viisi ajast'aikaa hänen vaimonsa eli miehensä kuoleman\njälkeen. -- Maria pysyi ikänsä naimatonna, pyhitti elämänsä Herralle ja\nodotti kaipuulla sitä aikaa, jolloin hänki mailman koettelemisista oli\npääsevä rauhan majoihin.\n\n\n\n\n\"Pulska kapteeni.\"\n\n\nMuutamassa maamme pienemmässä kaupungissa oli v. 1848 Marraskuun alulla\nei aivan pienoinen seura kokoontunut konsuli N:n luo viettämään hänen\nsyntymäpäiviään. Vanhat herrasmiehet istuivat eri huoneessa ja pari\nnuorempaa ei uskaltanut saliin, jossa naiset istuivat. Herrat puhuivat\nkeskenään Kalifornian kulta-aarteista, jotka juuri sinä vuonna olivat\nihmisten tietoon tulleet, ja se elävä mielikuvituksen leikki, joka\nmuutamilla merelläkulkioilla on perustettujen ja perustusta vailla\nolevien asioiden välillä ja liittää ne yhteen sointuisuuden vuoksi, oli\ntässäki pienessä seurassa päässyt valloilleen, sittenkun kippari V. oli\nantanut kuvauksen oloista \"_in the far West_.\" Nimipäivän kunniaksi\npaloi isohkossa maljassa sinertävä liekki ja siinä valmistettiin\nisännän ilmoituksen mukaan \"rusinasoppaa.\" Sakea savupilvi sikaareista\nja piipuista teki ilmakerroksen huoneessa yhtä sekavaksi kuin\nläsnäolevien käsityksen Kalifornian äärettömistä aarteista.\n\nOvi aukeni ja uusi vieras ilmestyi. Hän oli ikänsä kukoistuksessa,\n28 vuotias. Kaunis, ruskea tukka ympäröi hänen miehuullisen kaunista\nmuotoansa, jonka elävät, ruskeat silmät ja pienet viikset tekivät\noikein naisten kiusaksi. Hänen pukunsa oli erittäin huolellinen ja hän\nheilutteli keppiä kalliista ulkomaan puulajista oikeassa kädessään,\nastuessaan sisään.\n\nTämän näköinen oli kapteeni Aukusti M., yleisesti tunnettu nimellä\n\"pulska kapteeni.\"\n\nHänen ilmestymisensä silminnähtävästi elähytti koko seuraa. Vanhat\nherrat hymyilivät häntä vastaan, nuoremmat vastaanottivat häntä\nkaikenlaisilla mieltymyksen osoituksilla, kukin eri luonteensa mukaan.\nVielä suuremmassa määrässä naisten huomio oli häneen kääntynyt ja tant\nMari käski hänen kertoa siitä merkillisestä merimatkasta Marseillestä\nKalkuttaan, josta hän jo kolmasti ennen oli tantille kertonut.\n\n\"Johan kapteeni on siitä kertonut ennen\", uskalsi neiti Sohvi sanoa.\n\"Eikö Mari muista.\" --\n\n\"Sen minä muistan yhtä hyvin kuin sinä, vaan hän kertoo sen niinkuin\nkirjasta lukisi.\"\n\nHerrat nauroivat partaansa, kuullen tämän väittelyn.\n\nTietysti naiset \"sihtailivat\" tämmöistä Adonis'ta, mutta hän oli \"kova\nkuin timantti\" siinä suhteessa, yhdellä poikkeuksella. 19 vuotias neiti\nHanna Y. oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin kukaan muu koti-\nja ulkomailla. Tämän neidon kauneus olikin yli tavallisen mitan, jonka\nhän kyllä tiesi. Hän oli Aukustia, kaupungin ensimmäistä teikaria,\nkylmäkiskoisesti kohdellut ja Aukusti oli myös, huomattuaan Hannan\nkylmäkiskoisuuden, osoittanut samanlaista kohtelua häntä vastaan.\nKaupungin muut neidot olivat Hannalle sekä kateelliset että kiitolliset\nluonnollisista syistä.\n\nIllan kuluessa herrojen ohimot alkoivat rusinasopan johdosta\ntykyttää vilkkaammin. Aukusti, päästäkseen alinomaisesta lasien\nkilistelemisestä, asettui naisten seuraan ja kertoi siellä\nhavainnoltaan Kalkutasta, jotka suuresti kummastuttivat ja miellyttivät\nkuulioita. Erittäinki konsulin vanhin tytär -- 20 vuotias Anna --\nsuurimmalla mieltymyksellä kuunteli kertomusta. Hänen kauniit silmänsä\nhehkuivat levottomasta tulesta, kun hän katseli Aukustia ja vähänkään\ntottunut havaintojen tekiä huomasi kohta neidon olevan \"yli korvien ja\nsilmien\" rakastuneen kertojaan.\n\nIlta kului kuin siivillä sekä herrojen että naisten mielestä. Kun\nvieraat olivat menneet, Anna meni kamariinsa, jossa hän yksin levähti.\nPuettuna hän heittäysi vuoteelle ja kyyneltulva kasteli hänen poskensa.\n\n\"Miks'ei hän minusta pidä?\" Anna huokaili. \"Olen kaiketi liian\nvähäpätöinen. Ei minulla liene sitä käytöksen hienoutta ja ulkomuodon\nviehätystä, jota hän ulkomailla on tottunut näkemään. Mutta onkos\nHannalla niitä etuja suuremmassa määrässä? Haa. Tahtoisin olla Hannana\nsaadakseni häntä oikein kiusata! Kiusatako! Ah! Mitenkä voisin häntä\nkiusata?\" Hän puristi päänalasinta kummallaki kädellänsä ja pureskeli\nnyyhkien sen laitaa.\n\nMyöntää täytyi että moni olisi pitänyt itseään onnellisena jos olisi\nAnnan morseamekseen saanut. Hän oli solakka neito säihkyvillä silmillä\nja hänen pitkät mustat hiuksensa olivat kahdella palmikolla, jotka\nulottuivat vyötäryksiin. Sitä paitsi hän oli hyväjärkinen ja sävyisä.\n\nAnnan äiti avasi hiljaa oven ja tuli sisään. Anna kääntyi säpsähtäen\noveen päin.\n\n\"Tyttäreni\", äiti sanoi: \"minä olen tänä iltana selvästi nähnyt sen,\nminkä jo ennen olen aavistanut. Kapteenia rakastat, vaan poista se\nrakkaus sydämmestäsi, muutoin tulet onnettomaksi.\"\n\nAnna pyyhkäsi hiukset silmiltään ja katsoi hajamielisesti äitiinsä.\n\n\"Niin, niin!\" Anna sopersi. \"Ei hän minusta huoli!\"\n\n\"Hän ei ole sinulle sallittu\", äiti virkkoi. \"Olisi kauheata yhtyä\nsemmoisen kanssa, joka ei rakastaisi ja rakastaisi kaikesta sielustaan,\nsillä avioliitossa pitää rakkautta alussa löytymän (sekä kunnioitusta)\nniin paljon, ett'ei se ennen aikojaan sammu. Olen nähnyt semmoisia\npariskuntia, jotka 8 tai 10 vuotta ovat eläneet onnellisesti, vaan\nsilloin -- kun heidän rakkautensa hehku jo on heikonnut, ei se ole\nkestänyt semmoisiakaan koetuksia, joita se ennen kesti, saatikka niitä\nuusia, joita asianhaarat aina eteen tuovat kulleki. Älä siis toivo,\nettä semmoinen liitto, jossa vaan toinen puoli rakastaa, rakastipa hän\nsitten kuinka kuumasti tahansa, voisi olla onnellinen enemmän aikaa\nkuin kuherruskuukaudet.\"\n\nAnna ei vastannut, tirkisteli vaan eteensä.\n\n\"Jätä siis, Annaseni, tuo haaveksiminen sikseen\", äiti puhui ja suuteli\ntytärtään otsalle. \"Kyllähän tunnet, milloin se oikea ilmestyy.\"\n\nNäin sanoen äiti meni.\n\n\"_Se oikea!_ Miks'ei _hän_ saanut olla se oikea!\"\n\nNäin sanoen hän painoi muotonsa polsteria kohden ja nukkui vihdoin\nlevottomuudestaan.\n\nTästä lähtien Anna koetti tukehuttaa lempensä, mutta niinkauan kuin\nkapteeni maissa oli, ei se onnistunut kuin osaksi. Vihdoin Aukusti\nläksi matkalle Länsi-Intiaan, jossa hän viipyi yli vuoden, käyden sen\njälkeen myös Itä-Intiassa. -- Aina hän vuosien kuluessa pysyi samana\nsiistinä ja pulskana herrana. Neljä vuotta sen jälkeen kun yllämainittu\ntapahtui, eräs kaupungin herroista vietti häitään -- Annan kanssa\nja Aukusti, joka juuri sattui kerkeämään häiden ajaksi kotia, oli\nmarsalkkina ja Hanna W. hänen vieressään morsiuspiikana. Aukustin ja\nHannan väli ei tullut sen lämpimämmäksi kuin ennenkään. Kumpii pysyivät\nkaiken ikänsä naimattomina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjailiain runollisella etuoikeudella ajan suhteen johdamme nyt lukian\nsamoille näytelmäpaikoille, joista vasta mainittu on, _neljäkymmentä\nvuotta myöhemmin_.\n\nVanhanpuoleisessa rakennuksessa makasi kello 9 talviaamuna vanhus\npienoisessa kamarissa, jossa oli yksi akkuna. Se ei ollut vettä nähnyt\nmuuta kuin ulkopuolelta luonnon voimasta ja oli niin likainen ja\npaikattu, ett'ei moni olisi tyytynyt sitä semmoisena näkemään. Puoleksi\nulosjuotu olutpullo oli pöydällä ja likainen juomalasi sen vieressä.\nLattialla pöydän alla oli tyhjä viinapullo. Sänkyvaatteet olivat\nlikaiset ja luteita näkyi siellä täällä sängyn saumoissa ja peitolla.\nIlma huoneessa oli katkera ja huono.\n\nKatselkaamme tarkoin tuota muotoa, joka lepää vuoteella. Vaalakan\nharmaja parta sitä ympäröi ja valkea tukka peittää vanhuksen pään.\nRyppyjä on muodossa runsaasti, silmien hehku on kuumeentapainen,\nvaan ikäänkuin kohta loppuun palanut. Selvästi suonet kohoavat\ntummansinisinä laihoista käsistä. Suu on hampaaton ja alaleuka ulkoneva\nniinkuin tavallisesti vanhoilla. Neljä vuosikymmentä oli iskenyt\narmottomat merkkinsä tähänki ihmiseen. Hän läheni 70:tä ja harva, joka\nei neljäänkymmeneen vuoteen olisi häntä nähnyt, harva, jos kukaan,\nolisi hänessä tuntenut -- pulskan kapteenin. Tätä nimitystä ihmiset,\nharvoilla poikkeuksilla, hänestä vieläki käyttivät, vaikka se nimi nyt\noli paremmin ivanimen kuin kunnianimen tapainen. Miten hän tällä lailla\noli vajonnut kurjuuteen, siitä eivät hänen aikalaisensa tietäneet\nkertoa. Vastasipa muuan näiden rivien piirtäjälle: Aleksandriassa hän\nalkoi elää huonosti ja siitä asti on sitä kestänyt. Kysymykseeni,\nlöytyikö tuohon muutokseen tunnettua syytä, ei siitä tietty selkoa\nantaa. Pääasia oli kertojan mielestä, että asian laita oli niin, ja\nminä sain itse muodostaa kaikenlaisia arveluita syistä, sillä ett'ei\nkukaan syyttä semmoista keikausta tee, sen ymmärtää kukin, joka\nuskoo siveellisten lakien löytyvän maailmassa. Arvatenki alinomainen\nmyötäkäyminen ja siitä syntyvä ylpeys tässäki, niinkuin niin monasti,\noli lankeemuksen matkaansaanut.\n\nAukusti niinkuin useimmat muut ei kuitenkaan ottanut alistuakseen\ntuon ankaran kohtalonsa edessä, vaan asettui kapinoimaan ajatuksilla,\nsanoilla ja töillä. Siinä taistelussa hän tietysti vaan vahingoitti\nitseään ja paatui yhä enemmän.\n\nNiinkuin jo mainittiin, kapteeni lepäsi vuoteellaan muutamana\ntalvisaamuna. Ovi avattiin salista ja hänen passaajansa -- merimiehen\nleski -- tuli sisään.\n\n\"Haluaako kapteeni jotaki?\"\n\n\"Enkös ole sanonut, ett'et saa tulla sisälle ennen kello 10?\"\n\n\"Kyllä kaiketi, herra kapteeni, vaan kun kuljin tästä sivu\" --\n\n\"Vai niin. Minua siis noin sivumennen vaan passataan! P--leen tollo!\nEikö sinulla ole täysi maksu siitä, ettäs minua palvelet?\"\n\n\"Se on totta\" -- palvelia jupisi -- ajatellen itsekseen: \"se maksu ei\ntule kapteenin taskusta.\"\n\n\"No, siis marsi tiehesi äläkä tänä päivänä päätäsi täällä näyttele!\"\n\nPalvelia meni, mutisten: \"hiiskö tuota viihtii passata sen kovemmin.\"\nKapteeni istui sängyn laidalle, sytytti piippunsa, veteli moniaita\nsavuja ja asetti piipun pöydälle.\n\n\"Ei lempo vieköön tupakkakaan enään maistu niinkuin ennen! Paha henki\nkun tuo vanhuus tekee 'skrovin' mitättömäksi!\"\n\nNyt hän puki yllensä kuluneet vaatteensa, jotka eivät olleet eheätkään,\nvaikka jokseenki puhtaat. Vanha, kulunut kello, jossa musta, likainen\nnauhanpää oli perien asemesta, joutui kapteenin liivin taskuun. Ennen\noli hänellä ollut kultakello, jonka hän oli vaihtanut ja päälliset\nolivat menneet vahvistaviin troppeihin, viinaan ja olueesen.\n\nKaksi tehtaan tyttöä tuli sisään kapteenin juuri astuessa kamaristaan\nsaliin.\n\nKu moron kapteeni! he huusivat. Toinen heittäysi selkäkenoon sohvaan,\ntoinen pistäysi kamariinsa.\n\n\"_How is the weather_?\" kapteeni kysyi. Hän oli opettanut tytöille\nengliskaa kotitarpeeksi.\n\n\"_I think we shall have snow_\", tyttö vastasi nauraen. Toinen tytär oli\npistänyt kahvipannun tulelle ja käski toisen salista syömään sill'aikaa\nkuin kahvi joutuisi.\n\n\"_If a body kiss a body, need a body cry_?\" deklamoitsi kapteeni ja\nsuuteli sohvalta nousijaa, kun samassa ovi aukeni ja kaksi naista tuli\nsisään.\n\n\"Me tulemme tänne\", vanhempi vastatulleista alotti puheensa, \"sanomaan,\nettä tämmöinen elämä on kaupungissa herättänyt yleistä paheksumista\nja että kapteenin täytyy muuttaa tästä paikasta. Täällä läheisyydessä\nrouva H:n luona on siisti kamari, jonne kapteeni kyllä mahtuu.\"\n\n\"Kiitoksia hyvästä tahdostanne\" kapteeni vastasi.\n\"Kuusikymmentäkahdeksan vuotta olen pysynyt vapaana akkavallasta ja\ntoivon loppuikänikin pysyvän. Sitä pait haluaisin nähdä valtakirjanne,\njonka nojalla täällä käskette.\"\n\n\"Me olemme sanoneet asiamme ja menemme nyt. Valtakirjaa ei teidän\nsuhteen tarvita.\"\n\nNaiset menivät jupisten hävyttömästä kapteenista ja tämä samoin\nsadatteli heitä.\n\nKun hän tunnin ajan oli istuskellut \"pulmustensa\" kanssa, nämä taas\nlähtivät työhön. Sitä ennen kapteenin käskystä siivosivat kapteenin\nkamarin, jopa akkunanki pesivät. \"Kohta tulee tänne joku herra, sillä\nnuo naiset paapattavat surkeudestani\", hän sanoi, \"kunnes saavat jonku\nkaupungin arvoisista virkamiehistä liikkeelle.\"\n\nParin tunnin kuluttua tuli rahatoimikamarin puheenjohtaja. Kapteeni oli\nsiistinnyt itsensä, niin ettei hän ainakaan pariin kuukauteen ollut\nniin hieno ja puhdas ollut.\n\n\"No miten kapteeni jaksaa?\" vastatullut kysyi silmäillen huonetta.\n\"Olen kuullut täällä asuvan väkeä jotka ehkä häiritsevät kapteenia.\"\n\n\"He ovat tosin alhaisempaa säätyluokkaa, vaan enhän minä enään sovi\nylhäisten seuraan niinkuin ennen. He minua vieläki kunnioittavat ja se\ntekee sydämelleni niin hyvää.\"\n\n\"Eihän tämä kamari ole niin siivoton kuin kerrotaan\", vieras puhui\npuol'ääneen, silmäillen ovelta kapteenin kamaria.\n\n\"Mitäs ei maailmalla puhuta\" kapteeni sanoi. \"Minuaki kadehditaan.\"\n\n\"Te ette siis tahtoisi tästä muuttaa? Vai kuinka?\"\n\n\"Tämä on syntymätaloni. Onnellisimmat muistoni asuvat tässä. Teillä ei\nole niin puute onnellisista muistoista kuin minulla ja te ette ehkä\naavista, kuinka ihminen tarvitsee hiukankaan onnellisuutta.\"\n\n\"Minä käsitän tunteenne\", sanoi vieras jättäen hyvästin, \"ja selitän\nkyllä asianomaisille, että teidän on sopivin asua tässä. Jääkää\nhyvästi.\"\n\n\"Nyt on _siitä_ narrista päästy\" mutisi kapteeni sulkien oven.\n\nIltapäivällä pulmuset tulivat kotia tehtaasta.\n\n\"_All right_!\" kapteeni huudahti hymysuin. \"Nouda Aina pari pulloa\nKarlsson'ilta. Meillä on syy iloita. Minua ei koko maistraati saa\nliikkeelle tästä talosta.\"\n\nNaiset taputtivat yhteen käsiään ja hyppelivät ilosta.\n\n\"No kuinkas kävi?\" rahatoimikamarin puheenjohtajan rouva, entinen\nkonsulin Anna, kysyi mieheltään.\n\n\"Kapteeni parka! Hän ei raahi erota syntymätalostaan. Hän sanoi\nonnellisimmat muistonsa olevan siinä\", mies vastasi.\n\n\"Aukusti rukka! Tuommoinen sinun elämäsi ilta oli oleva!\" rouva huokasi\nja niin huo'annee lukiaki.\n\n\n\n\nJenny.\n\n\nKulkiessamme maaseudulla ja silmäillessämme asuntoja syntyy meissä,\nvarsinki jos joku omituisempi semmoinen ilmaantuu eteemme, ajatus:\nmitähän väkeä tuossa asuu ja siinä samassa myös toinen ajatus:\nmajailleeko onni, tuo ihmisten hartaasti halajama vieras, noiden\nseinien sisällä? Kuinka usein moni, joka kadehtii muhkeiden asuntojen\nasukkaita, uskoen tuon ulkonaisen loiston todistavan myös sisällistä\ntyytymystä, kummastuisi, jos hän voisi tirkistellä noiden onnellisiksi\nluultujen olentojen sydämmiin!\n\nNämät ajatukset mielessäni matkustin kerran P:n pitäjässä Pohjanmaalla\nmuutaman siistinnäköisen, punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen\ntalon ohitse, joka, koivujen ympäröimänä, sijaitsi pienoisen joen\nvarrella. Laskeva aurinko kultaili rakennuksen länttä kohden antavia\nakkunoita. Runollisuuden etuoikeuksella astumme näkymättöminä sisään\ntarkastelemaan niiden ihmisten oloja, jotka tässä asuvat.\n\nPorstuaan tultuamme, on edessämme sali, oikealla ja vasemmalla kamarit,\nedellinen rouvan, jälkimäinen herran, joka on nimismies. Nimismies,\nnoin 55 vuoden vanha, pienoinen laiha ja kalpea mies, istuu pöytänsä\nääressä ja kirjoittaa. Muuan talonpoika istuu odottaen tuota paperia.\n\nNimismiehen rouva, Jenny, on 45 vuoden ijässä. Hän lepää sängyssä ja\ntuolilla hänen vieressään on useita pienempiä ja isompia rohtopulloja.\nHieno puna on kohonnut hänen kalpeille kasvoillensa -- ikäänkuin heikko\nheijastus nuoruuden kukoistuksesta. Sängyssä, peiton päällä, makaa\nkirja, jonka hän ottaa käteensä ja alkaa, sitä hetken selailtuaan,\nlukea. \"Sydämen tykytys ja rinnan ahdistus, umpinainen vatsa,\npäänkolotus\" -- Ah! Ei tämä sitä ole (avaa toisen kohdan kirjassa).\n\"Huulet, nenä, korvat, kädet ja jalat melkein aina kylmät, korvain\nsuhiseminen, heikko näkö.\" -- Ei tämäkään sovi, (lukee eri paikasta):\n\"sydämen tykytys, hengensalpaus, selkäkolotus, kylmä hikoileminen.\"\n-- Se sopii! -- \"Valerianatroppeja, Hofman'ia ja opiumia 20 nolppua.\nJalkahaudetta sinapin kanssa.\"\n\nNimismies oli juuri lopettanut kirjoituksensa ja antanut sen\ntalonpojalle joka, sen maksettuaan, oli mennyt. Nimismies tuli nyt\nrouvan kamarin ovelle, kysyen: \"oletko kipeä?\"\n\n\"Vielähän kysyt! Etkö näe tuskan punaa poskillani?\" rouva vastasi\nhiukan kärsimättömästi.\n\n\"Uskon että nuo monenlaiset tropit --\" alotti mies.\n\n\"Suonet edes rohtojakaan, kun et lääkäriä raahi hankkia\", rouva\nhuudahti, purskahtaen itkuun.\n\n\"Sama nuotti kuin ennenki\", nimismies jupisi itsekseen katkerasti ja\nläksi pois ovelta. Hän oli menossa kävelemään ja oli sivumennen aikonut\nsanoa ystävällisen sanan vaimolleen.\n\n\"Hän ei ymmärrä minua\" rouva virkkoi, laskien kätensä sydäntä kohden.\n\"Ennen hän aina kysyi vähimmästäki syystä: oletko oikein terve ja jos\nen ollut, hän minua lohdutteli, mutta nyt hän on minuun kyllästynyt!\"\n\nNyyhkien hän haperoi päänalasinta käsillään. Mies taas käveli ulkona,\naikoi mennä jonku luo, vaan ei kuitenkaan mennyt, vaan hiipi kotiinsa\nillalla, söi iltasen ja meni levolle.\n\n\"Tämä voi vielä mennä mukiin jonkun ajan, vaan jos ei joku muutos\ntapahdu, en tiedä miten loppuu\", jupisi nimismies. Hän makasi sitte\nvielä kauan herällä, kunnes vihdoin nukkui.\n\nRouvan veli oli apteekari K:n pitäjässä. Seuraavana päivänä hän saapui\nnimismiehen taloon matkallaan lähimpään kaupunkiin.\n\nIltapäivällä istuttiin kolmikannassa teetä juomassa porstuan kuistilla.\nTulipa puheiksi Jennyn terveys ja nimismies tuli maininneeksi noiden\nmonien rohtojen olevan vahingoksi, Apteekari oli samaa mieltä.\n\n\"Ja kuitenki sinä ihmisille syötät rohtoja!\" Jenny puhui närkästyen\nveljelleen.\n\n\"Hm\", apteekari naurahti, \"tohtori niitä syöttää ja hänen käskystä sekä\nihmisten tahdosta niitä annan.\"\n\n\"No, miten ihmisten terveys ilman lääkkeittä voitaisiin säilyttää?\"\nJenny kysyi.\n\n\"Toisinlaisilla elintavoilla kuin nykyiset ovat\" apteekari sanoi.\n\"Syökööt nykyajan ihmiset vähemmin jos vähemmin liikkuvat ja varsinki\njuokoot vähemmin väkeviä ynnä kahvia ja teetä, valvokoot vähemmin,\nhankkikoot huoneisinki raikasta ilmaa, niin saavat nähdä kuinka\nterveyski paranee.\"\n\n\"Mutta eikö mieliala vaikuta terveyteen?\" Jenny kysäsi salaa vilkaisten\nmieheensä.\n\n\"Tietysti\" apteekari vastasi, \"vaan kun terveys, nimittäin\nruumiillinen, paranee, niin mielialaki paranee. Totta kyllä vaatii\njoskus liikkua muualleki näkemään uusia näkyaloja ja ihmisiä. Se\nvirvoittaa myös suuressa määrin.\"\n\n\"Olenhan joskus sitä sanonut Alfreedille, vaan hän ei ota sitä\nkorviinsakaan. Oi kun pääsisin kylpylaitokseen!\"\n\n\"Minusta se on turhaa ja maksaa\", nimismies mutisi.\n\nNaapurin herra tuli nyt vieraiksi ja keskeytti juuri sopivalla ajalla\ntämän kanssapuheen.\n\nSeuraavana päivänä apteekari matkusti eteenpäin ja elämä nimismiehen\ntalossa jatkui samaan suuntaan kuin oli alkanut, Aviollinen sopu joutui\nyhä tiheämmin koetteen alaiseksi ja se heikkoni heikkonemistaan. --\nJa nyt kun ei nimismies tiennyt mihin turvata surullisen mielialansa\nlieventämiseksi, hän yhä useammin alkoi liikkua \"virkamatkoillaan\"\nniinkuin hän selitti.\n\nPuolitoista peninkulmaa nimismiehen talosta asui muuan leski, jonka\nvanhin tytär on naimisissa, vaan nuorempi oli kotosalla ja naimaton.\nTähän taloon nimismiehen usein johtivat hänen \"virkatoimensa.\" Leski\noli jo neljänkymmenen ijässä, vaan kaunis ulkonäöltään. Hän osasi\noikein kelpo lailla kietoa nimismiehen pauloihinsa, kertoen kuinka\nhänen (lesken) avioliittonsa oli ollut onneton ja kun nyt nimismiehenki\navioliitto oli onneton, niin tuo yhteinen onnettomuus herätti heissä\nsuurta myötätuntoisuutta toisiaan kohtaan.\n\nAluksi ei Jenny aavistanut mitään noiden miehensä yhä tiheämpäin\nvirkamatkojen suhteen. Hän näki niiden virkistävän miehensä\nmielialaa ja oli siis varsin tyytyväinen. Toista vuotta Jenny eli\ntietämättömyydessään, kunnes vihdoin huhu miehensä \"virkamatkoista\"\nsaapui hänen kuultaviin.\n\nKun siis nimismies taas kerran läksi matkalle muutamana aamuna,\nvaljastutti rouvaki hevosen puolisten seudussa ja ajoi seuraavaan\nkestikievariin, joka oli lähellä sitä taloa, jossa leski asui.\nOli kova tuisku ettei voinut eroittaa kuin pari syltää eteensä.\n-- Kestikievarissa rouva viivähti tunnin verran ja läksi sitten\njalkapatikassa löytöretkelleen.\n\nTultuaan lesken taloon, hän tirkisteli ikkunasta sisään, jossa jo\nvalkea oli viritetty lamppuun. Hän näki miehensä istuvan nojaustuolissa\nja lesken istuvan sohvassa, ompelutyö sylissä. He puhelivat; vaan\npuhetta ei tietysti voinut kuulla ulos.\n\nJenny mietti hetkisen, menisikö hän sisään, vaan katsoi viisaimmaksi\nvielä vartoa, nähdäkseen jotaki todistusta epäluuloonsa, jonka hän\nkyllä piti täysin perustettuna. Olishan varminta, jos aivan veres\ntapaus olisi todistuksena.\n\nJenny tarkisteli siitä kapeasta ra'osta, jonka rullakartiini ja\nakkunanpieli muodostivat. Vihdoin hän näki lesken nousevan --\nlähestyvän nimismiestä ja kietovan oikean kätensä hänen kaulansa\nympäri. Jenny hyökkäsi portaita ylös, ryntäsi ovelle; avain oli poissa!\n\nHän olisi mielellään ollut hiljaa ja vieläki palannut akkunan luo,\nvaan hän ei voinut. Veri kohosi hänellä aivoihin ja hän rupesi\njyskyttelemään ovea kummallaki nyrkillänsä.\n\n\"Kuka siellä on?\" kuului lesken ääni sisältä.\n\nJenny koetti puhua, vanan kurkkunsa kuristui ja vasta hetken päästä\npääsi kamala, melkein tukehtunut huuto hänen huuliltaan.\n\nLeski avasi oven ja koettaen näyttää niin viattomalta kuin mahdollista\nhän huudahti: \"Oo! Nimismiehen rouva! Tässä pyryilmassa. Aivan olette\nlumettuneet, Suokaa mun pyyhkiä lumi kappanne kaulustasta!\"\n\nHän koetti täten voittaa aikaa, jotta nimismies voisi piiloutua. Vaan\ntämä ei aluksi voinut paikalta, liikkua: vasta hetken kuluttua hän\nluiskahti läheiseen kamariin ja siellä muutaman varjostimen taa.\n\nKun Jenny astui sisään ja näki miehensä kadonneen, kääntyi hän leskeen,\nloi häneen terävän katseen ja kysyi: \"voisitteko aavistaa missä mieheni\non?\"\n\n\"En tosiaankaan\" leski virkkoi \"olen hänen kyllä nähnyt tänään, vaan\nmissä hän nyt on, sitä en tiedä.\"\n\n\"Minulla olisi halu löytää hänet\", Jenny jatkoi. \"Suosiollisella\nsuostumuksellanne rupean häntä hakemaan.\"\n\n\"Minua ei miellytä moinen poliisitoimitus\" leski vastasi. \"Hävetkää\nvähän kantaa tuommoista epäluuloa.\"\n\n\"Oi te viattomuuden enkeli!\" Jenny puhkesi puhumaan. \"Epäluuloa!\nIkääskuin ei koko mailma kantaisi epäluuloa teitä kohtaan! Te rikotte\nsekä siveellistä että mailmallista lakia.\"\n\n\"Jos aikomuksenne on minua häväistä, niin tuossa on ovi\" leski virkkoi,\nkoettaen hillitä vihaansa.\n\n\"Minä menen\", Jenny sanoi: \"mutta ennen sitä kehoitan miestäni, jos\nhänellä on rahtuakaan ihmisarvoa, astumaan esiin kätköstään.\"\n\nSamassa nimismies ilmestyi kamarista ja seisoi keskellä salin lattiaa.\n\n\"Minä en ole pelvosta kätkeynyt\" hän puhui \"vaan säästääkseni teitä,\nnaisia, häpeästä. Jos sinä ja mailma minua haukkuvat siitä, että käyn\ntämän jalon naisen luona, niin en siitä huoli. Minä en ole mikään\navioliiton rikkoja. Ja nyt: saat mennä. Minä kyllä tulen perästä.\"\n\n\"Tule jos tahdot\" Jenny virkkoi purskahtaen itkuun. \"Minä olen jo\nkyllin kuullut ja nähnyt.\"\n\nOnneton vaimo läksi murretulla sydämmellä kestikievariin ja sieltä\nkohta kotia. Hänen kolme lastansa tulivat juosten häntä vastaan\nottamaan, vaan hän sysäsi ne luotaan. Vihdoin hän kuumeentapaisesti\nsuuteli heitä ja rupesi itkemään.\n\nTästä hetkestä alkain oli onni paennut Jennyn läheisyydestä. Yöt päivät\nepäluulo, tuo armoton kiusaaja, kalvoi hänen sydänjuuriaan. Hän olisi\nvarmaan lopettanut elämänsä päivät väkivaltaisesti, ell'ei pitäjän\nkirkkoherra olisi neuvonut häntä etsimään lohdutusta Jumalan sanasta.\n\nNimismiehen käynnit lesken luona vähenivät nyt; sillä mailma ja hänen\nomatuntonsa alkoivat häntä liian kovin siitä nuhdella. Mutta tuo\nmurtunut väli puolisoiden kesken ei ottanut parantuakseen. Hiipivä\nrintatauti rupesi toimittamaan salaista tuhotyötään Jenny'ssä. Hän\nväsyi vähimmistäki ponnistuksista ja jonkun ajan kuluttua hän ei enään\njaksanut pystyssä olla kuin moniaita hetkiä päivässä. Synkkä suru\nkuvautui nimismiehen kasvoissa, kun hän istui vaimonsa vuoteen ääressä\nja kerran hän pyysi vaimoltaan anteeksi, minkä hän oli hänen mieltään\npahoittanut. Heikosti hymyillen Jenny virkkoi: \"olen jo aikoja sitten\nsen sinulle anteeksi antanut!\"\n\nOli synkkä Lokakuun aamu, kun Jenny tunsi kovat tuskat rinnassaan. Mies\nja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen. Pappi noudettiin ja kun hän\noli työnsä toimittanut, sairaan muodon yli leveni taivaallinen lepo.\nMutta vielä oli taudin viime ja kovin puuska kärsittävä, kunnes vihdoin\nruumiilliset siteet höltyivät ja sielu pääsi kohoamaan murheiden\nlaaksosta sinne, jossa ei ole itkua eikä valitusta niillä, jotka\nHerrassa nukkuvat.\n\nHautajaisissa oli nimismiehen suru suuri ja niiden jälkeen ei hän\nliikkunut missään moneen viikkoon. Kun toista vuotta oli kulunut Jennyn\nkuolemasta, alettiin jo ennustaa häitä nimismiehen talossa eikä kauaa\nkulunut ennenkuin leski joutui orpojen emintimäksi. Ja tähän, ei aivan\ntavattomaan, tapaukseen tahdomme lopettaa kertomuksemme.\n\n\n\n\n\"Äyri-Hannu.\"\n\n\nEttä nerot eivät synny ainoastaan mahtavien mukavissa majoissa, vaan\nehkä yhtä usein talonpoikien ja työmiesten alhaisissa asunnoissa, on\ntosiasia jota ei kukaan ajattelevainen kiellä. Ja kuitenkin kului\nkuusi vuosikymmentä tällä vuosisadalla, ennenkuin johtavien mieliala\nmaassamme mukaantui siihen ettäs rahvaalleki tarjottiin opetusta sen\nomalla kielellä. Sitä ennen moni hyvinki etevillä luonnonlahjoilla\nvarustettu rahvaan lapsi eli aikansa maaseutujen hengellisessä\npuolihämärässä, useinki joutuen, sielunlahjojen kehkeytymiseen kun ei\nollut tilaisuutta, harhateille ja haaksirikkoon.\n\nNäiden opin puutteessa kuihtuneiden nerojen joukkoon on luettava myös\nhän, jonka, nimi on kertomuksemme otsakirjoituksena. Erinomaisilla\nluonnonlahjoilla Varustettu, hän ei kuitenkaan joutunut mihinkään\nsanottavaan haaksirikkoon; elelihän ikänsä jotenki ylönkatsoen itseään\n-- niinkuin usein on saiturien laita.\n\nÄyri-Hannulla (mikä hänen oikea sukunimensä oli lienevät harvat hänen\naikalaisistaan tienneet) oli nimittäin sammumaton raha-ansion himo\n(\"_auri sacra fames_\"). Tämä himo oli hänelle hankkinut nimenki, sillä\näyriä eli pennejä hän koetti kokoilla kaikin tavoin, joskus tavalla,\njota ei miehuulliseksi voi sanoa, niinkuin kohta tulemme näkemään.\n\nHannulla oli erinomainen taipumus matematiikaan. Päälaskussa hän oli\nsemmoinen päälle-päsmäri että hän aivan pani hämilleen lukeneetki\nmiehet, jotka pännä kädessä laskivat samaa lukua, kuin hän laski päässä.\n\nHannu oli kotosin Muhoksen pitäjästä kaakkoispuolella Oulua.\nAika tavasta hän kävi Oulussa, jossa hän sai rahaa, tupakkaa ja\nväkeviä, sillä hän ei ollut mikään poikkeus tuosta usein lausutusta\nsananparresta \"kaikki nerot ryyppäävät.\"\n\nMuutamana kesäpäivänä Hannu astuskeli Oulun katuloita kirkon seudussa.\nNiinkuin tavallisesti oli hänellä kirves vasemmalla käsivarrella, jota\nhän piti koukussa. Poikanulikoita hyppeli hänen ympärillään, ilvehtien\nja huutaen: Juostaanko kilpaa. Saat 10 penniä, jos otat minun kiinni.\nAj, aj, Hannu äijää! \"Syöpikö pässi pähkinöitä?\" huusi muuan ja\nkökötti pienen kiven Hannulle. -- Tämä alkoi suuttua ja parvi pölähti\nsyrjemmäksi. -- Nyt muuan poika sanoi Hannulle: \"saat 10 penniä jos\njuokset kahden nurkan välin edestakaisin 3 minuutissa.\" -- Hannu lähti\nheti juoksemaan, pojat hurraamaan ja läähöttäen hän palasi perimään\npalkkansa. Vaan nyt syntyi intos. \"Sinä et juossut kolmessa minuutissa\"\nväitti hän joka oli luvannut. \"Häpeä!\" huusi muuan roikale, \"anna heti\nHannulle 10 penniä.\" Pojan täytyi myöntyä ja Hannu läksi, saatuaan\nrahan, mutisten astumaan eteenpäin. Pojat erkanivat nyt hänestä ja\njäivät katsomaan kun kaksi koiraa tappeli.\n\nMuutamassa talossa akkuna oli auki. Puhetta kuului sisältä ja\ntupakansavun haju haiskahti niin makealle Hannun sieramiin. Oikein\nsikaarin haju! Hannu rykäsi eli oikeammin ähkyi. Tämä ääni oli hyvin\ntunnettu kaikille, jotka vähänkään olivat olleet tekemisissä hänen\nkanssaan.\n\nKohta ilmausi pää akkunaan,\n\n\"Kas, Hannupa siellä astuu! No, tuleppa sisälle. Täällä on herroja,\njotka räknäyttävät sinua.\"\n\nHannu kuuli mielellään sillä korvalla, astui portista sisään ja seisoi\nkohta isohkossa kamarissa, jossa kolme herraa istui pöydän ääressä.\n\n\"Nyt saat osoittaa taitoasi\" alotti talon isäntä. \"Tuossa istuu\nkruununvouti. Hän on oikea räkninkimies, oikein kruunun puolesta. Hän\ntahtoo kuulustella taitoasi ja jos osaat suorittaa tehtäväsi, niin\npenniä tulet perimään.\"\n\nTämä puhe oli Hannua varsin mieleen.\n\n\"Minä tahdon\" alotti kruununvouti \"laskea samat luvut paperille, jottas\nvarmaan voin tietoasi arvostella.\"\n\nTalon herra asetti paperia ja kynän kruununvoudin eteen. Tämä puhui\nnyt näin: \"Oulusta Kempeleesen, H:n taloon, on 13 virstaa. Montako\nohranjyvää voidaan pitkinpuolten asettaa tälle pituudelle, jos joka\njyvä on 1/3 tekotuumaa pitkä?\"\n\nHannu rykäsi (eli ähkyi), laski kirveensä ja lakkinsa lattialle, rupesi\nsupisemaan ja pani kämmeniensä syrjillä merkit sormiin, ranteisin,\nkyynäspään kohdalle, käsivarsiin, vyötärystään, pohkioihin, polviin\nj.n.e. Nämä merkit olivat kymmenlukujen, satojen, tuhansien j.n.e\nmuistoonpanoja. Sitten kun kaikki viivat olivat vedetyt hän kysyi:\n\"onko herra jo laskenut?\"\n\n\"Aikoja sitten\" kruununvouti vastasi. \"Mitä olet saanut, Hannu?\"\n\n\"Miljoona kuusisataa kahdeksankymmentäneljätuhatta kahdeksan sataa\njyvää\" Hannu vastasi vakavasti ja oikasi ruumistaan.\n\n\"Katso peijakasta\", kruununvouti mörähti. \"Sinä lasket kuin hevonen!\nTotta maar! Mutta nyt pannaan pahempaa eteen. Minä olen 50 vuoden\nvanha. Montako sekuntia olen elänyt?\"\n\n\"Minä vuonna olette syntyneet? 1814, 1815 tai 1816? Nyt kirjoitetaan\n1865 ja 50 vuotias voi olla syntynyt jonaki noista kolmesta vuodesta.\"\n\n\"Minä tarkoitan\", sanoi kruununvouti ettäs lasket montako sekuntia on\n50 vuodessa. Minä täytin 2 päivää sitten 50 vuotta.\n\nHannu ähkyi ja impesi taas mutisemaan ja merkkejään tekemään. Aikaa\nkului ja kruununvouti vihdoin laski pännän pöydälle ja sytytti uuden\nsikaarin, katsellen odottavaisesti Hannuun. Tämä vaan teki merkkejään,\nsupisi eikä katsonut herroihin. Vihdoin hän sanoi: \"nyt on lasku\nvalmis.\" Hannu lausui nyt hyvin pitkän luvun.\n\nVouti silmäili paperiaan, hymähti ja sanoi: \"Minä arvasin sen! Olet\nväärin laskenut.\"\n\nHannu säpsähti. Vouti nyt lisäsi: \"Ei ole kummakaan. Lasku on pitkä\nkuin nälkä-vuosi eikä sitä voi päässään suorittaa kukaan kuolevainen,\nsen voin sinulle vakuuttaa.\"\n\n\"Tuliko herralle kuinka paljoa vähempi?\" Hannu kysäsi nolosti.\n\nKruununvouti lausui paperista laskunsa, lisäten: \"tämä on oikein\nlaskettu, sen tiedän, koska itse olen sen laskenut.\"\n\n\"Antakaapa vähän vielä koetan\", Hannu virkkoi.\n\n\"Hyvin mielelläni sen suon\", virkkoi kruununvouti.\n\n\"Kirjoittakaa ensi saantini paperille\" pyysi Hannu.\n\nVouti kirjoitti sen ja Hannu taas alkoi laskea. Hetkiä kului. Vihdoin\nHannu sanoi: \"En saa sitä sen paremmaksi.\"\n\nKohta lisäsi Hannu: \"ottihan herra karkausvuodetki lukuun? Ne ovat\nhiukan pitempiä tunneissaki ja viidessä kymmenessä vuodessa.\" --\n\n\"Karkausvuodet!\" kruununvouti soperteli punastuen. -- \"Hm! Minä tahdon\nkatsoa!\"\n\nNyt oli kruununvoudin vuoro ruveta laskemaan. Numeroita tipahteli\ntipotihjään paperille. Vielä pari minuutia. Lasku oli valmis!\nKruununvouti hyökäsi tuolilta, astui Hannun eteen ja huusi: \"oletko\nsinä ihmine?\"\n\nTähän vaatimattomaan kysymykseen ei Hannu arvannut aluksi mitään\nvastata. Hänen hämmästyksensä muuttui kuitenkin suurimmaksi, kun vouti\navasi toista korttelia pitkän, viheriän silkkipörssinsä ja laski\nkiiltävän markan rahan Hannun kouraan.\n\nTalon herra astui myös toiseen huoneesen ja toi sieltä juomalasilla\nväkevää, jonka Hannu pitemmittä mutkitta kaasi kuivaan kurkkuunsa.\nVieläpä antoi herra Hannulle sikaarinpäitä poskeen pantaviksi.\n\nH. otti kirveensä ja lakkinsa lattialta, kumarsi herroille ja meni\nvarsin tyytyväisenä tästäki paikasta, jättäen jälkeensä ihmettelyn\nerinomaisesta laskupäästään.\n\n\"Totta maar!\" kruununvouti ihmetteli, Hannun ulos mentyä, pannessaan\nsokuria kuuman veden sekaan, jota juuri oli sisään tuotu. \"Semmoista\npäätä en ole koskaan tavannut. Tiesi mikä mies hänestä olisi tullut,\njos hän olisi saanut koulua käydä!\"\n\nMutta Hannu astuskeli kevein askelin pienoiseen taloon Kajaanin\ntullissa, jossa hän sai yösijan. Vielä maatessaan hän otti tuon uuden\nhopeamarkan esille, käänteli ja katseli sitä. Oli juuri silloin (1865)\nuusi rahakanta saatu maahamme.\n\nTämän tapauksen jälkeen kadotamme nyt Hannun näköpiiristämme. Hän eleli\nedelleen halon hakkuulla y.m. kirvestyöllä. Kirves oli hänen milt'ei\nalinomainen seurakumppaninsa.\n\nOlipa muuan synkkä syyspäivä, kun Hannu saapui Ouluun työansiota\nhakemaan. N.k. salmessa hän sai jotakin tehtävää tervahovin\nläheisyydessä. Oli sateinen syysilta ja vaikka paikoittain löytyi\nhiukan valoa salmen rannoilla, oli kuitenki kulku liukasta möljää\npitkin varsin vaarallinen, erittäinki jos oli menijällä mitään \"ohran\njyvää\" silmässä. Josko tosiaan Hannun laita oli näin, siitä ei ole\nselkoa; pääasia on että hän astuskeli ijankaikkisuuden kupeella sinä\niltana ja -- luiskahti Vellamon uhriksi. Häntä kaivattiin seuraavana\npäivänä ja luultiin ensin kaupunkiin menneeksi, vaan kun ei häntä\nalkanut näkyä ei kuulua työssä, niin arveltiin, vihdoin hänen surman\nsuuhun suistuneen. Kun hän löydettiin, oli hänellä kirves uskollisesti\nlitistetty vasemman käden kyynäspään kohdalta koukistuneen käsivarren\nsujumassa.\n\nKerrotaan hänellä säilyssä löydetyn melkoinen summa rahaa. Moni\nei isosti perustanut hänen kuolemastaan, vaan meille se tuntuu\nsurulliselta samoinkuin koko hänen elämänsä juoksu. Nerollaan hän\nniitti ylönkatsetta ja olkoonpa niin, että syy oliki hänen oma, niin\nhän kuitenki toteutti tuon tunnetun lauseen: \"jumalat, jo lausuit\nvanhat, katehet on lahjoistaan.\"\n\nLieneekö Hannulla ollut vaimoa tai lapsia, jotka olisivat häntä ehkä\nsurreet, siitä ei näiden rivien piirtäjällä ole varmaa tietoa. Jos\njonkulaisen johtopäätöksen voisi tehdä jostaki himmeästä muistosta,\nettä hän olisi ollut naimaton, ei siis moni lie hänen pois menoaan\nmieleensä pannut muuta kuin hetkeksi. Naimattomuus muutoinki sopisi\nmiehen luonteesen.\n\n\n\n"]