Erämaan kukka

ERÄMAAN KUKKA

Kirj.

Zane Grey

Englannin kielestä suomentanut

Väinö Nyman

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.

SISÄLLYS:

I. Aurinko laskee.

II. White Sage.

III. Punaisen vallin tie.

IV. Keidas.

V. Mustia salviapensaita ja katajia.

VI. Tuulen huminaa seetreissä.

VII. Hopeaharja.

VIII. Villien mustangien kesyttäjä.

IX. Erämaan veden tuoksu.

X. Laitumien vartioiminen.

XI. Erämaan haukka.

XII. Kaikukalliot.

XIII. Kiero temppu.

XIV. Wolf.

XV. Erämaan yö.

XVI. Pauhaava joki.

XVII. Haukan isku.

XVIII. Erämaan perintö.

XIX. Vapaa toimimaan.

XX. Vanhan leijonan kaivo.

XXI. Mescal.

I.

AURINKO LASKEE.

"Mutta mieshän on melkein kuollut."

Sanat palauttivat melkein tiedottoman John Haren jälleen elämään. Hän aukaisi silmänsä. Erämaa levisi vielä hänen edessään, tuo kauhistuttava, joka oli voittanut hänet pettävillä purppuranvärisillä etäisyyksillään. Läheisyydessä seisoi tumma miesryhmä.

"Jättäkää hänet tänne", sanoi muudan eräälle harmaapartaiselle jättiläiselle. "Hänet on lähetetty tänne Etelä-Utahiin vakoilemaan karjanvarkaita. Näettehän hänen jo olevan melkein lopussa. Älkää sotkeutuko Denen asioihin."

Tähän puheeseen vastattiin niin arvokkaasti, ettei mikään skotlantilainen liittolainen eikä kukaan Cromwellin seuralainenkaan olisi voinut tehdä sitä paremmin.

"Martin Cole, en aio poiketa hiuksenkaan vertaa velvollisuuksistani Denen enkä kenenkään muunkaan miehen vuoksi. Sinähän unhotat uskontosi määräykset, mutta minä tiedän velkani Jumalalle."

"Niin, August Naab, kyllä tiedän", vastasi pieni mies katkerasti. "Haluat näyttää minulle raamatunlauseiden totuuden elävästi, vertaamalla tuota miestä häneen, joka matkustaessaan Jerusalemista joutui rosvojen käsiin. Mutta Dene on aiheuttanut minulle jo tarpeeksi vahinkoja."

Tämä muodollinen puhe ja raamatunlauseiden toistaminen ilmaisivat toipuvalle Harelle, että hän yhä vieläkin oli mormonien valtakunnassa. Maatessaan siinä tunsi hän, miten mormonien omituiset sanat yhdistivät näiden muutamien viime päivien kokemukset nykyisyyden ankaraan todellisuuteen.

"Martin Cole, aion noudattaa esi-isiemme opetuksia", vastasi Naab kuin lukien ääneen vanhasta testamentista. "He tulivat tähän maahan rukoilemaan ja lisäytymään rauhassa. He valloittivat erämaan, vuodet soivat heille menestystä tuoden tänne uudisasukkaita, karjantarkastajia ja lammaspaimenia, jotka kaikki vihasivat heidän uskontoaan ja toimeentuloaan. He eivät kieltäytyneet milloinkaan auttamasta sairaita eivätkä onnettomia. Voidaanko meidän vaivoja ja vaaroja ollenkaan verratakaan heidän kestämiinsä? Pitäisikö meidän laiminlyödä velvollisuutemme ja poiketa syrjään armeliaisuuden tieltä tuollaisen kurkunkatkaisijan ja lainsuojattoman pelosta? Ei ollenkaan! En pidä nykyajan merkeistä, mutta olen mormoni ja luotan Jumalaan."

"August Naab, olenhan minäkin mormoni", vastasi Cole, "mutta käteni ovat veren tahraamat. Sinunkin ovat pian samanlaiset, jos aiot pitää hallussasi vesilähteesi ja karjasi. Niin, kyllä tiedän. Olet voimakas, voimakkaampi kuin kukaan meistä vuorien ympäröimässä cañonien eristämässä ja ystäviesi navajo-intiaanien puolustamassa erämaan keitaassa. Mutta Holderness alkaa jo uhata sinua. Hän ei välitä sinun oikeuksistasi lähteihin, vaan anastaa ne samoin kuin hevosesikin. Sitten alkaa Dene varastaa karjaa aivan silmiesi edestä. Älä suututa heitä."

"En voi sivuuttaa tätä avutonta miestä", jyrisi August Naabin kaikuva ääni.

Nopeasti viittasi Cole länteenpäin kiihtynein kasvoin ja vapisevin käsin. "Katsohan tuonne! Sieltä tulee Dene miehineen! He ovat juuri tuon punaisen jyrkänteen juurella. Näetkö tomupilviä, jotka eivät ole kymmenenkään peninkulman päässä?"

Erämaa, joka näytti läheisyydessä harmaalta, mutta kauempana purppuranpunaiselta, vietti länteen päin.

Silmät, terävät kuin haukan, tarkastelivat autiota seutua seuraten tuota punaista vuorenharjannetta, joka kohtisuorasti mahtavassa korkeudessaan ja jatkuvasti kallioisena työntyi pohjoista kohti. Kaukana olevasta valkoisesta salviapensaikosta kohosi pieniä tomupilviä ja ryömivät pisteet lähenivät etanan vauhdilla.

"Näitkö heidät? No katso sitten, August Naab, taivaan korkeuksiin ennustukseni toteutumisen merkkiä!" huusi Cole kiihkeästi. "Punainen auringonlasku – aikojen tunnus – ennustaa verta!"

Huhtikuun taivaalle ilmestyi paksu ja leveä pilviröykkiö, paitsi äärimmäiseen länteen, jossa muudan vaaleansininen kaistale muodosti taustan kirjavanvärisille ja -muotoisille pilville. Erämaan purppuranpunainen auringonlasku värjäsi ainoastaan ne tuossa äärettömässä avaruudessa. Suuremmat työntyivät esiin tumman pilviröykkiön takaa kuin suuret nyrkit, ja muut, pienemmät ja pyöreät, liitivät alempana. Colesta näytti se suurelta kouralta, joka puristi vertavuotavaa sydäntä väsymättömin voimin. Hänen kauhunsa tarttui hänen sinnepäin tuijottaviin tovereihinsakin. –

Sitten sitä myöten kuin ilta hämärtyi, haihtui tuo tuhoa ennustava värikin, kokoonpuristuneen kouran ote aukeni, rusko ja hehku vaalenivat muuttaen taivaan purppuraiseksi erämaan pinnan kuvastimeksi. Nopeasti pimenevä muutos tummensi taivaan kultaisen hohteen ilmaisten että aurinko oli laskeutunut mailleen.

"Ehkä Jumalan tahto onkin sellainen", sanoi August Naab. "Tapahtukoon se! Martin Cole, kokoa miehesi ja mene."

Martin mumisi jotakin, joka kuulosti puoleksi kiroukselta, puoleksi rukoukselta, kannukset alkoivat kilistä, jalustimet helistä, satulat narista ja sitten alkoi kuulua vireästi laukkaavien hevosten kavioiden kapsetta. Cole katosi miehineen keltaiseen tomupilveen.

Heikko hymy kirkasti John Haren kasvoja, kun hän sanoi hiljaa: "Pelkään, ettei ystävällisyytenne sittenkään voi suojella minua. Ehkä se vain aiheuttaa teille ikävyyksiä. Haluan mieluummin, että jätätte minut oman onneni nojaan, sillä teillähän on naisiakin mukananne."

"Älkää koettakokaan puhua vielä", sanoi August Naab. "Olette kokonaan uupunut. Kas tässä, juokaa!" lisäsi hän kumartuen salviapensasta vastaan nojautuvan Haren puoleen ja kohottaen pullon hänen huulilleen. Suoristuttuaan huusi hän miehilleen: "Leiriydymme tähän, pojat! Kuluu vielä tunti lainsuojattomien tuloon, ja elleivät he kierrä hiekkakumpua, eivät he ennätä tänne niinkään pian."

Haren veltostuneet tunteet elpyivät, ja hän unhotti kokonaan väsymyksensä ruveten ihmettelemään. Koko tuon touhun ajaksi, kun hevosia riisuttiin valjaista, syötettiin ja sidottiin liekaan, leiritarpeita purettiin, vaipui Naab syviin mietteihin näyttäen rukoilevan. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen tielle, jota pitkin vaara nopeasti lähestyi. Hän oli kiinnittänyt katseensa erääseen harjanteeseen idässä, jossa erämaan surkastuneiden seetrien reunustama laita yhtyi kalpeansiniseen taivaanrantaan. Pitkään aikaan ei hän puhunut sanaakaan eikä liikahtanutkaan. Vihdoin meni hän nuotion viereen, keräsi hehkuvat hiilet yhteen kasaan ja asetti padat tulelle illallista valmistavien naisten avulla.

Erämaasta puhalsi kylmä tuuli kahistellen salviapensaita, seuloen hiekkaa ja lietsoen himmeät hiilet kirkkaiksi. Hämärä synkkeni pimeäksi yöksi, ja vuorotellen tulivat suuret tähdet näkyviin kylminä ja kirkkaina. Leiriä ympäröivästä pimeydestä alkoi kuulua erämaan susien lyhyttä haukuntaa, kiljumista ja keskeytymätöntä ulvontaa.

"Illallinen on valmis, pojat!" huusi Naab lisäten nuotioon sylillisen kuivia risuja.

Naabin pojat olivat isänsä kokoiset, mutta eivät niin tukevat. He olivat jänteriä salomaan asukkaita, toiset vielä nuoria ja toiset keski-ikäisiä miehiä. Erämaa oli vanhentanut heidät. Hare ei voinut huomata heidän näössään juuri minkäänlaista erotusta, sillä kunkin päivettynyt iho, teräsharmaat silmät ja kasvojen kova ilme olivat aivan samanlaiset. Naiset, joista eräs oli keski-ikäinen ja muut nuoria, olivat miellyttäviä vakavannäköisiä ihmisiä.

"Mescal!" huusi mormooni.

Eräästä katetusta vaunusta ilmestyi muudan solakka, tumma, notkea tyttö, joka oli sorea kuin intiaani.

August Naab polvistui, ja sitten kuin hänen perheensä jäsenet olivat taivuttaneet päänsä, ojensi hän käsivartensa siunaavasti heidän ja maalle asetettujen ruoka-astioiden ylitse.

"Herra, polvistumme kiittääksemme sinua nöyrästi. Siunaa nautittavaksemme aiottu ruoka. Vahvista meitä, opasta meitä ja varjele meitä samoin kuin ennenkin. Siunaa vierastammekin. Auta meitä auttamaan häntä. Opeta meille sinun tiesi, ah, Herra. Amen."

Hare tunsi punastuvansa ja värisevänsä. Hän tunsi kurkkuansa tuskallisesti kouristavan voimatta sille mitään. Kahdeksanviidettä tunnissa oli hän oppinut vihaamaan mormooneja. äärettömästi, mutta täällä näiden vakavien miesten joukossa tunsi hän vihan haihtuvan sydämestään ja sen sijalle ilmestyi jotakin lämmittävää ja elähdyttävää. Hän oli iloinen, sillä jos hänen nyt piti kuolla, kuten hän varmasti uskoi, joko pahojen miesten ampumasta luodista tahi heikontuneen ruumiinsa viimeisistä ponnistuksista, ei hän halunnut kuolla viha sydämessään. Tuo vaatimaton rukoilija toi hänen mieleensä Connecticutissa olevan kodin, josta hän oli jo ollut poissa niin pitkän ajan, hetket, jolloin hän kiusotteli sisartaan, suututti isänsä ja pahoitti äitinsä mielen silloin kun he ruvetessaan syömään aamiaista rukoilivat ruokarukouksen. Nyt hän oli yksin maailmassa, sairas ja kokonaan näiden muukalaisten ystävällisyydestä riippuvainen. Ne käyttäytyivät kumminkin kuin todelliset ystävät, mikä Haresta tuntui ihmeelliseltä.

"Mescal, auta vierastamme!" sanoi August Naab, ja tyttö polvistui Haren viereen tarjoillen hänelle lihaa ja juomaa. Haren hermottomat sormet eivät jaksaneet kannattaa tuoppia, joten tytön oli pakko kohottaa se hänen huulilleen hänen juodessaan. Kuuma kahvi virkisti häntä, hän söi ja tunsi vahvistuvansa, ja kun mormooni kysyi hänen elämäkertaansa, voi hän jo vaivatta puhua.

"Eipä siinä ole juuri mitään kertomista. Nimeni on Hare. Vanhempani ovat kuolleet. Tulin länteen, koska lääkäri sanoi, etten voinut elää idässä. Alussa paranin hieman. Mutta sitten kun rahani loppuivat, oli minun pakko ruveta tekemään työtä. Kuljeskelin paikasta paikkaan, kunnes vihdoin päädyin sairaana Salt Lake Cityyn. Ihmiset olivat siellä minulle hyvin ystävälliset. Joku auttoi minua saamaan työtä muutamassa suuressa karjayhtiössä, joka lähetti minun etelään päin Maryscaleen synkkien aavikoiden poikki. Oli hyvin kylmä ja sairastuin, ennenkuin saavuin Lundiin. Ennättämättä saada ollenkaan selville tulevan työni laatua, sillä vasta Lundiin saavuttuani oli minun aloitettava, rupesivat ihmiset sanomaan minua vakoilijaksi. Muudan Chanes-niminen mies uhkasikin minua. Ravintoloitsija vei minut ulos takaovesta, antoi minulle leipää ja vettä, ja sanoi: 'Lähde tätä tietä Baneen, jonne on kuusitoista peninkulmaa. Jos saavut sinne hengissä, pääset sitten kyllä taas jonkun mukana kauvemmaksi pohjoiseen'. Kävelin koko yön ja seuraavan päivän. Levättyäni jatkoin matkaani, kunnes kaaduin tuohon tien viereen, josta löysitte minut."

"Olette eksynyt Baneen vievältä tieltä", sanoi Naab. "Tätä tietä päästään White Sageen. Saatte kiittää onneanne, että tien kamara on niin kova ja kivinen, ettei siihen painu mitään jälkiä. Dene ei ollut Lundissa silloin kun olitte siellä, sillä muuten ette nyt olisi täällä. Hän ei ole nähnyt teitä eikä hän ole varma suunnastakaan, minne päin olette mennyt. Ehkä hän ratsasti Baneen, mutta sittenkin voimme luullakseni –"

Muudan hänen pojistaan vihelsi hiljaa. Naab nousi hitaasti seisoalleen, tuijotti pimeyteen ja kuunteli tarkkaavaisesti.

"Jaksatteko nousta?" kysyi hän ojentaen kätensä Harelle. "Vilustaako teitä? Voitteko kävellä? Sallikaa minun auttaa – kas niin. Mescal, tule tänne!" Solakka tyttö totteli liukuen Haran viereen kuin varjo, ja Naab vei heidät muutaman suuren kiven viereen melko etäälle nuotiosta.

"Istuutukaa nyt siihen vierekkäin ja käyttäytykää tarpeen vaatiessa kuin sisarukset Denen epäluulojen haihduttamiseksi", sanoi hän, poistuen sitten heidän luotaan.

"Luulin teitä ensin intiaanitytöksi", sanoi Hare, "mutta sitten kuin aloitte puhua – te puhutte mainiosti englanninkieltä – ei kukaan voi enää uneksiakaan –"

"Mormoonit ovat hyvin sivistyneitä, ja opettavat perusteellisesti lapsiaan", sanoi tyttö, kun Hare keskeytti hämmästyneenä.

Hän halusi kysyä, oliko tyttö uskonnoltaankin mormooni, mutta sitten tuntui hänestä tuollainen kysymys naurettavalta ja tarpeettomalta. Hänen mielenkiintonsa heräsi; hän totesi nopeasti, että hän mielellään kuunteli tytön ääntä, jossa oli hänen mielestään uusi omituinen sointu, aivan erilainen kuin kenenkään muun ennen tuntemansa naisen äänessä, ja hän alkoi katsella tyttöä tarkkaavaisesti. Mutta hän ennätti nähdä vain vilahdukselta tytön kauniin, säännöllisen sivukuvan, kun tyttö käänsi häneen säikähtyneet silmänsä, jotka olivat tummat kuin yö, silmät sellaiset, että ne tuntuivat näkevän hänen lävitseen ja taakseen. Tyttö kohotti kätensä, kumartui hitaasti tuuleen päin ja kuiskasi:

"Kuunnelkaa!"

Hare ei kuullut kumminkaan muuta kuin arokoirien haukuntaa ja tuulen huminan salviapensaikosta. Hän huomasi kuitenkin, että miehet nousivat seisoalleen leiritulen äärestä katsoen pohjoiseen, ja säikähti hieman nähdessään, että naiset kiipesivät vaunuihin sulkien niiden hamppukangaskaihtimet. Sitten valmistautui hän niin urhoollisesti kuin suinkin odottamaan lainsuojattomien tuloa. Hän jännitti kuuloaan erottaakseen kavioiden kapsetta. Hänen sydämensä sykki kuuluvasti kuin vaimennettu rumpu, ja hetki, jolloin hänen korvansa eivät kuulleet mitään muuta ääntä, tuntui äärettömän pitkältä. Mutta sitten rupesi tuuli puhaltamaan kovemmasti kantaen hänen korviinsa laukkaavien hevosten kavioiden tahdikkaan kapseen. Hänen epäilyksensä haihtuivat. Haresta tuntui kuin joku paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Millaiseksi hänen kohtalonsa tulisi muodostumaan saataisiin nyt pian nähdä. Kapse muuttui kovaksi kolinaksi. Hämärän ympyrän laidalle ilmestyi äkkiä tummia varjoja, jotka tultuaan valopiiriin pysähtyivät.

August Naab heitti harkitusti uuden kimpun risuja nuotioon. Liekit leimahtivat korkealle valaisten ympäristön. "Keitä sieltä tulee?" huusi hän.

"Ystäviä, mormoonit, vain ystäviä", vastattiin hänelle.

"No laskeutukaa sitten maahan ja tulkaa tänne nuotion viereen."

Kolme ratsastajaa tuli lähemmäksi, ja muut, noin kahdeksan tahi kymmenen miestä, jäivät varjoon puhumatta sanaakaan.

Hare nojautui jälleen kiveä vasten. Hän tunsi etummaisen ratsastajan, vaikka hän ei ollut tätä ikinä ennen nähnytkään.

"Dene", kuiskasi Mescal kuin todistaakseen hänen vaistomaisen aavistuksensa oikeaksi.

Hän oli hermostuneesti tietoinen tuon lainsuojattoman komeasta näöstä. Kun hän katseli roiston sileäksi ajeltua naamaa, nuorekasta notkeaa ruumista ja kylmää, huoletonta kasvojen ilmettä, muistuivat hänelle elävästi mieleen muutkin "pahat" miehet, jotka hän oli sattunut näkemään. Kun Dene veti sormikkaat käsistään ja karisti hiekan niistä pois, kiiluivat hänen silmänsä pahaa ennustavasti, ja ellei tuota nopeata tulista katsetta olisi huomattu, ei hänen huoleton ystävällinen käytöksensä olisi herättänyt ollenkaan epäluuloja.

"Oletteko te mormooni Naab?" kysyi hän.

"Olen. August Naab on nimeni."

"Olettepa leiriytyneet kuivaan paikkaan. Meidänkin hevosemme ovat kokonaan väsyneet. Lieneeköhän olemassakaan monta näin hiekkaista tietä. Missä teidän muut miehenne ovat?"

"Cole ja hänen miehensä kiiruhtivat ehtiäkseen White Sageen vielä tänä iltana. Heillä oli kevyet kuormat, mutta nämä vaununi ovat raskaat."

"Naab, ette suinkaan valehtele?"

"En valehtele milloinkaan."

"Oletteko kuullut kerrottavan eräästä nuoresta miehestä, joka oleskeli vähän aikaa Lundissa? Hän on kalpea keuhkotautinen mies, jonka haluaisimme viedä takaisin länteen."

"Kuulin Lundissa, että häntä oli siellä epäilty erehdyksestä vakoojaksi, ja minulle kerrottiin, että hän oli paennut Baneen."

"Ettekö ole nähnyt häntä Lundin tällä puolella?"

"En."

"Oletteko tavannut navajo-intiaaneja?"

"Olen."

Lainsuojaton tuijotti häneen. Hän aikoi nähtävästi ruveta puhumaan intiaaneista, sillä kuultuaan Naabin töykeän myöntävän vastauksen kohotti hän nopeasti päätään. Mutta hän hillitsi kumminkin itsensä ja rupesi vetämään hitaasti sormikkaita käsiinsä.

"Naab, tulen varmasti luoksenne vieraisille jonakin kauniina päivänä. En ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana. Olen kuullut teidän omistavan siellä kirkkaita lähteitä ja hyvärotuista karjaa. – Olen sitäpaitsi nähnyt tuon pienen luonanne olevan navajotytön ja haluan nähdä hänet mielelläni uudestaan."

August Naab potkaisi tulen kirkkaammin palamaan. "Niin, seutu on suurenmoinen", vastasi hän nopeasti katsoen Deneen. "Siellä on vettä, karjaa ja hyviä hevosia. Minulla on siellä kaunis hautausmaakin, jossa on kolmekymmentä hautaa, mutta ei yhtään naista ole sinne vielä kätketty. Tuo cañonien uurtama seutu on kuin luotu hautausmaaksi. Siellä ei kenenkään tarvitse vaivautua kaivamaan. Muudankin kuoppa, jonka nimeä intiaanit eivät milloinkaan ilmaise, on kolmetuhatta jalkaa syvä."

"Se on varmaankin sitten itse helvetissä!" huudahti Dene hymyillen, välittämättä lauseeseen kätketystä viittauksesta. Hän tarkasteli välinpitämättömästi Naabin neljää poikaa, vaunuja ja hevosia, kunnes hän äkkiä huomasi Haren ja Mescalin. Silloin hän pyörähti satulassaan kuin laskeutuakseen maahan.

"Haluan katsella hieman ympärilleni."

"Laskeutukaa satulasta, että voitte liikkua vapaammin", vastasi mormooni. Tuo syvä töykeä ääni, joka värähteli omituisesti, olisi kiinnittänyt vähemmänkin epäluuloisen miehen huomiota kuin Denen. Lainsuojaton nosti jalkansa jälleen nupin yli satulaan, peräytyi ja näytti punnitsevan tilannetta. Mutta hän ei epäröinyt kauan.

"Two-Spot, tarkasta sinä vaunut!" käski hän.

Kolmas ratsastaja laskeutui satulasta ja meni vaunuja kohti.

Seuratessaan asiain kulkua tunsi Hare pelkonsa kasvavan nähdessään, että mies, jota sanottiin Two-Spotiksi, olikin Chance, tuo lainsuojaton, jota hän ei mitenkään ollut voinut unhottaa. Kiihkoissaan painautui hän Mescalia vasten tuntien tytön vapisevan kovasti.

"Pelkäättekö?" kuiskasi hän.

"Kyllä Deneä."

Lainsuojaton pöyhisteli kaikki sekaisin eräässä vaunussa, siirsi toisen hamppukangaskaihtimet syrjään, nauroi ivallisesti, alkaen sitten kilisevin kannuksin kävellä leirissä ristiin rastiin, potkien vuoteita, kaataen erään satulapinon kumoon ja pannen kaiken täydellisesti sekaisin, kunnes hän huomasi varjossa istuvan parin.

Kun lainsuojaton läksi tulemaan heitä kohti, muisti Hare saamansa ohjeet puristaen Mescalin syliinsä ja nojaten päänsä hänen päähänsä. Hän tunsi Mescalin laskevan kevyesti vapisevan kätensä hänen olalleen. Tossuttavat askeleet narahtelivat hiekassa, tulivat lähemmäksi, hidastuivat ja pysähtyivät lopulta kokonaan.

"No vie sinun! Nämä tässä eivät näytä tietävän muusta maailmasta mitään. Ha, ha, haa!"

Ivallinen nauru lakkasi ja Hare kuuli poistuvia askelia. Jalustimien kalina sekoittui kannusten kilinään ja levottomien hevosten kuopimiseen. Chance oli noussut satulaan, ja Dene huudahti: "Hyvästi, Naab, tulen luoksenne jonakin päivänä!" Monien kavioiden kapse muuttui oikeaksi jyrinäksi, joka hiljeni sitä mukaa kuin ratsastajat etenivät.

Hare totesi pelastumisensa kuvaamattomin helpotuksen tuntein. Hän koetti nousta, mutta ei enää jaksanutkaan. Hän oli pyörtymäisillään, vaikka hänen aistinsa toimivatkin vielä. Mescalin käsi putosi hänen olaltaan, hänen poskensa, joka oli ollut kylmä nojatessaan Hareen, lämpeni ja koko hänen hentoa ruumistaan värisytti. Haren aistit hämmentyivät. Kiitollisuus ja toivo täyttivät hänen mielensä. Jotakin suloista ja miellyttävää, tuon erämaan tytön kosketuksen aiheuttamaa lumoa hiipi hänen veriinsä ja hänen sydämensä oli haljeta kummallisesta tuskasta. Sitten hän oli vajoavinaan johonkin kauheaan pimeyteen, tietämättä enää sen jälkeen mitään.

II.

WHITE SAGE.

Yö oli kuin synkkä olemattomuus Harelle ja aamu kuin utuisten pilvien leijailu hänen silmiensä edessä. Hän tunsi liikkuvansa, ja kun hän heräsi selvästi tietoisuuteen, makasi hän sohvalla jonkun pienen huvilan viiniköynnösten verhoamalla kuistilla. Hän näki August Naabin avaavan puutarhan portin lähestyvälle Martin Colelle. He tervehtivät toisiaan kuin ystävät. Augustin käden puristus oli yhtä lämmin kuin ennenkin eikä Martinkaan ollut enää tuo sama mies, joka oli pelännyt niin hirveästi eilen erämaassa. Hän tervehti kunnioittavasti etevämpää ystäväänsä.

"Vanhin, kuulin sinun saapuneen tänne turvallisesti", sanoi hän lämpimästi. "Pelkäsin – en tiedä oikein, mitä. Olin hyvin levoton, kunnes sain tietää tulonne. Kuinka tuo nuorukainen voi?"

"Hän on hyvin sairas. Mutta missä on elämää, siellä on toivoakin."

"Haluaako piispa auttaa häntä?"

"Kyllä hyvinkin mielellään, jos vain nuorukainen haluaa. Mutta menkäämme sisälle."

"Odotahan August", sanoi Cole. "Tiedätkö, että poikasi Snap on myöskin täällä?"

"Poikaniko täällä?" huudahti August Naab hieman levottomasti. "Jätin hänet kotiin työskentelemään. Hänen piti pysyä siellä kauniisti. Onko – onko hän –?"

"Hän juopottelee ja on hyvin pahalla päällä. Hän on kai vaihtanut hevosia Jeff Larsenin kanssa ja hävinnyt kaupassa. Tulee luultavasti tappelu."

"Hän on aina vihannut Larsenia."

"Onko tuo nyt sitten mikään ihme? Larsen on ilkeä, niin ilkeä kuin mies ikinä vain voi olla, ja silloin alkaa se jo riittää. Snap on tehnyt pahempiakin asioita kuin tapellut Larsenin kanssa. Nytkin parasta aikaa on hän syventynyt sellaiseen hommaan. Hän on nimittäin hyvin ystävällisissä väleissä Denen kanssa."

"Olen kuullut puhuttavan siitä ennenkin. Mutta, Martin, en voi sille mitään."

"Voiko? Jumala sen tietää, ettei meistä kukaan enää voi mitään. Ajat ovat muuttuneet, August. Dene on täällä White Sagessa kuin kotonaan. Hän saa kulkea vapaasti ja on tervetullut moneen kotiin. Muutamat naapurimme, sellaisetkin ehkä, joihin luotamme, ovat salaisesti tuon roiston kannattajia."

"Olet oikeassa, Cole. Muutamat mormoonitkin ovat alkaneet varastaa karjaa. Minun on pakko myöntää se ikuiseksi häpeäkseni. Yön pimeydessä ratsastavat he Denen mukana ja täälläkin keskuudessamme ovat he hyvin suosiolliset häntä kohtaan. Tultuaan karkoitetuksi Montanasta saapui hän tänne turmelemaan poikiamme. Mutta kosto on Herran."

"August, poikiemme joukossa on jo muutamia niin turmeltuneita, etteivät he kaipaa opettajaa. Dene sai heidät hyvin helposti puolelleen. Hän ratsasti tänne mukanaan vain muutamia lainsuojattomia, ja nyt hän on suuren rosvojoukon päällikkö. Mutta meidän on puolustettava omaisuuttamme. Meillä ei ole mitään lakia, mutta hänet voidaan tappaa. Jonkun on ammuttava hänet. Mutta vaikka Dene onkin tuollainen roisto, ei hän kumminkaan uhkaa niin omaisuuttamme kuin Holderness. Dene varastaa vain vähän karjaa ja tappaa miehen silloin tällöin, mutta Holderness tavoittelee kaikkea ja anastaa lähteemme. Koska meillä ei ole lakia, johon turvautuisimme, varastaa hän elämämme veren – veden – Jumalan lahjan erämaalle. Jonkun on tapettava Holdernesskin!"

"Martin, tuo sinun murhanhimosi kauhistuttaa minua. Tule sisään, sinun on rukoiltava piispan kanssa."

"Ei, rukouksia en kaipaa, vanhin", vastasi Cole töykeästi. "Olen vielä yhtä hyvä mormooni kuin sinäkin. Toivon vain saavani karjani takaisin ja maani viheriöiksi jälleen."

August Naab ei voinut vastata ystävänsä puheeseen mitään. Eräs vanha valkohapsinen ja -partainen vanhus tuli eteiseen.

"Piispa, veli Martin raivoaa jälleen", sanoi Naab Colen ottaessa lakin päästään.

"Martin, poikani, kerro minulle huolesi", vastasi piispa.

"Mielessäni on vain synkkiä epäilyksiä eikä mitään valoa", sanoi Cole alakuloisesti. "Kuulun mormoonien nuorempaan sukupolveen ja uskominen on minulle vaikeampaa. Näen merkkejä, joita ette huomaa. Häviöni ovat niin suuret, että minun on niitä hyvin vaikea kestää. Minulla oli paljon karjaa, lampaita ja vettä. Nuo pakanat, tuo kirottu Holderness ja tuo lainsuojaton Dene ovat anastaneet karjani, tappaneet lampaani ja johtaneet veden pois kentiltäni. En pidä nykyajasta. Entiset hyvät ajat ovat olleet ja menneet. Nuoret miehemme matkustavat pois, ja jos heistä joku sattuu palaamaan, on hänen päänsä täynnä mormonismin vastaisia aatteita. Keskuudessamme elävillä pakanoilla on suuri vaikutusvalta kasvaviin lapsiimme. He menevät keskenään naimisiinkin, mikä on kuolettava isku uskontunnustuksellemme."

"Martin, sinun on huuhdeltava pois tuo myrkky sydämestäsi ja uskottava epäilemättä. Tuhatvuotinen valtakunta ei ole enää kaukana. Kristus on hallitseva maailmaa jälleen. Israelin kymmenen sukukuntaa uudistetaan silloin. Mormoonien kirja on Jumalan sana. Uskomme on järkkymätön. Vaikka kärsimmekin täällä ja kuolemme, ovat sielumme kumminkin kuolemattomat, ja Zionin kaupunki rakennetaan haudoillemme."

Cole ojensi käsivartensa nöyrästi näyttäen ainakin toivovan, ellei uskovan.

August Naab kumartui Haren puoleen. "Toivon, että sallitte piispan rukoilla puolestanne", sanoi hän.

"Miten se tapahtuu?" kysyi Hare.

"Mormoonien tapa on parantaa sairaita 'käsien päällepanemisella'. Tiedämme kokemuksesta sen tehokkuuden sairaustapauksissa ja surussa. Mormoonien piispalle on suotu taito puhua kielillä, ennustaa, vapauttaa ja parantaa. Sallikaa hänen auttaa teitä. Se ei velvoita teitä mihinkään. Olettakaa vain, että se on jonkunlainen rukous."

"No olkoon menneeksi", vastasi nuorukainen.

Sitten puhui Naab muutamia sanoja jollekin avoimesta ovesta. Äänet vaikenivat, kuului pehmeitä askelia, naisia astui kynnyksen yli ja heidän jäljessään solakoita nuorukaisia, punaposkisia tyttöjä ja pyöreäsilmäisiä lapsia. Eräs valkohapsinen mummo lähestyi vuodetta juhlallisesti ja arvokkaasti. Hän kantoi hopeamaljaa, pitäen sitä aivan Haren vuoteen vieressä seisovan piispan ulottuvilla. Piispa pisti kätensä maljaan voidellen ne tuoksuavalla öljyllä, siveli sitten Haren päätä samalla kun hän lausui lyhyen rukouksen värisevin äänin lisäten siten vain sen vaatimatonta kauneutta.

Toiminta loppui ja katselijat lähestyivät vuodetta puhellen ja hymyillen iloisesti. Lapset kokoontuivat sohvan ympärille ujosti, mutta kumminkin myötämielisesti, naiset mumisivat jotakin ja nuorukaiset puristelivat hänen käsiään. Mescalkin liehui lähemmäksi katsoen maahan ja hymyillen ujosti, mutta sanomatta sanaakaan.

"Kuume on jo poissa", sanoi August Naab koetellessaan kädellään Haren poskea.

"Se tulee ja alenee taas yhtä nopeasti", vastasi Hare. "Tunnen olevani terveempi nyt, vaikka henkeäni vielä ahdistaakin. En voi huokua vapaasti. Haluan ilmaa ja sitten olen hyvin nälissäni."

"Äiti Mary, pojalla on nälkä. Judith ja Ester, missä teidän ajatuksenne nyt ovat? Auttakaa äitiänne. Mescal, auta häntä ja pidä nuolta hänen mukavuudestaan."

Mescal haki vuoteen viereen pienen pöydän ja pieluksen, ja muut tytön toivat heti ruokaa ja juomaa. Sitten he askartelivat siinä syventyen kokonaan hänen auttamiseensa.

"He sanoivat minun joutuneen varkaiden käsiin", aprikoi Hare tyttöjen poistuttua. "Mutta minusta tuntuu kumminkin siltä kuin olisin joutunut pyhimysten pariin paremminkin." Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan voi korvata tätä kaikkea August Naabille. "Jos vain saisin elää!" huudahti hän. Kuinka rauhoittavaa tämä pienen huvilan puistikko olikaan! Viheriä nummi oli kuin palsamia hänen silmilleen. Hänelle aivan oudot kukat, joilla kumminkin oli tuo hänellekin tuttu keväinen väri, työnsivät vasta auenneita nuppujaan esiin kaikkialta, ja hedelmäpuut, joiden oksat olivat sotkeutuneet toisiinsa, häikäisivät silmiä valkoisilla ja vaaleanpunaisilla kukillaan. Lapset leikkivät iloisesti nauraen niiden juurilla. Oudot linnut lentelivät puusta puuhun. Niiden viserryskin oli Harelle uutta, mutta siinä oli kumminkin tuo vanha suloinen sointu – elämän ja kevään herättämän rakkauden riemu. Viheriöiden kasvien reunustama kasteluoja johti portin vieritse puutarhaan ja näkymätön vesi juoksi tasaisesti loristen ja kohisten sen läpi säestäen soitollaan lintujen laulua. Lukemattomat mehiläiset lensivät suristen kukasta kukkaan.

Hare nukahti. Palatessaan unisesti tietoisuuteen näki hän puoleksi avoimien luomiensa välitse kultaisten auringonsäteitten kirkastavan puiden ylimmäisiä oksia, ja tunsi sitten, että hänet kannettiin johonkin huoneeseen ja laskettiin vuoteelle. Joku aukaisi varovasti hänen paidankauluksensa napin, veti kengät hänen jaloistaan ja peitti hänet makuuhuovalla. Ennenkuin hän oikein ennätti herätäkään, poistui auttaja ja talo muuttui aivan hiljaiseksi. Helpotuksen ja levon suoma raukeus tuuditti hänet uudestaan uneen. Kun hän sitten heräsi, luullen nukkuneensa vain vähän aikaa, tulvi kirkas auringonvalo ikkunasta huoneeseen ja aamutuuli heilutteli keveitä uutimia.

Hengenahdistus, joka aina ennusti yskänpuuskaa, varoitti häntä nyt, ja puettuaan takin ylleen ja vedettyään kengät jalkoihinsa meni hän pihalle rykimään, kunnes puuska meni ohi.

"Hyvää huomenta!" kuuli Hare äkkiä August Naabin iloisesti huudahtavan. "Olette nukkunut yhteen menoon kuusitoista tuntia, poikaseni."

"Taisinpa nukkua. Tunnenkin olevani hieman terveempi tänään. Sairauteni omituisuuksiin kuuluu, että toisena päivänä olen makuulla ja toisena taasen pystyssä."

"Koetamme Jumalan avulla, poikani, lisätä noita terveyden päiviä. Menkää nyt syömään aamiaista. Sitten haluan puhella kanssanne. Meidän on tänään työskenneltävä kovasti, sillä hevoset on kengitettävä ja vaunut kuormitettava. Aion lähteä kotiin huomenna."

Syödessään ajatteli Hare Naabin sanoja. Niiden vihjaava ajatus, joka yhtyi jollakin tavoin hänen tulevaisuuteensa, pani hänet ihmettelemään, aikoiko tuo ystävällinen mormooni viedä hänet mukanaan erämaassa sijaitsevaan kotiinsa. Hare toivoi sitä, tuntien lämmintä myötätuntoa tätä ystävää kohtaan. Mutta hänellä ei ollut mitään suunnitelmia itseensä nähden, sillä hänen tulevaisuutensa tuntui toivottomalta.

Naab odotti häntä kuistissa, vieden hänet mukanaan huvilasta portille johtavalle polulle.

"Haluan teidät mukaani kotiini."

"Olette hyvin ystävällinen. Olen vain jonkunlainen kerjäläinen, sillä en jaksa työskennellä. Tulen mielelläni, vaikkakin vain kuollakseni."

"Minulle ei ole suotu ennustajan taitoa, mutta aavistan kumminkin jollakin tavoin, ettei tämä tauti teitä tapa. Tulette nyt mukaamme kotiini. Tuo minun navajokeitaani on kaunis paikka. Intiaanit sanovat sitä Eschtahin paratiisiksi. Jos vain voitte parantua jossakin, on tuo keidas juuri sellainen paikka."

"Tahdon tulla, vaikka minulla ei ole siihen mitään oikeutta. Mitä voin tehdä hyödyksenne? En mitään."

"Kukaan ihminen ei voi ennakolta sanoa, miten hän voi hyödyttää toista. Kyllä aika neuvon keksii, ja, John, nyt se on päätetty." Hän ojensi Harelle suuren kouransa.

"Minun puolestani, kyllä. Olen –" Hare tapaili sanoja puristaessaan Naabin kättä. Mormoonin ote suoristi Haren vartalon rohkaisten hänen mielensä. Jättiläisen työn kovettamasta kämmenestä virtasi häneen voimaa ja vaatimattomuutta. Hare nieli kiitoksensa tukahduttaessaan mielenliikutuksensa ja aikomiensa sanojen sijasta virkkoikin hän: "Minua ei ole milloinkaan nimitetty Johniksi. Tuo nimi on minulle outo. Sanokaa minua Jackiksi."

"Hyvä on, Jack. Mutta odotahan nyt. Sinä tarvitset joitakin kapineita kaupasta. Tule nyt mukaani. Se on tässä aivan lähellä."

"Kyllä, tarvitsen ainakin partaveitsen raappiakseni tomun ja sängen naamastani."

Viheriöiden ja valkoisten hedelmätarhojen keskeltä näkyvien pienten huvilain reunustama leveä katu jatkui kohtisuorasti mäen juurelle, josta Pinks Cliff-vuoret alkoivat kohota. Harmaa kirkko, koulu ja kunnanhuone olivat muutaman viheriän aukeaman keskellä. Kauempana kylän läpi vievän päätien varrella oli vuorattuja valkoiseksi maalattuja kauppoja. Pari tomuista miestä ratsasti kuljettaen välissään erästä niin villiä ja vikuria pientä hevosta, ettei Hare ollut ikinä sellaista nähnyt. Se raivosi, hyppi pystyyn ja potki koettaen vapautua kahdesta suopungista. Suurimman kaupan edustalla oli paljon vapaasti seisovia mustangeja, joiden suitset oli heitetty kaulan yli maahan. Kaiteeseen ja ovenpieliin nojautuvat tyhjäntoimittajat olivat yhtä pitkiä päivettyneitä miehiä kuin Naabinkin pojat. Muutamilla oli lampaannahkasäärystimet, muutamilla taasen siniset päällyshousut, kaikilla oli saappaat ja kannukset, leveälieriset pehmeät hatut ja heidän vöissään, kupeella, oli kullakin suuri Colt-pistooli.

"Niin, saat ostaa kaikkea, mitä luulet tarvitsevasi voidaksesi ruveta ratsastelemaan kanssani laidunmaillani", sanoi Naab. "Ensiksi kysymme aina uudelta tulokkaalta, osaako hän ratsastaa. Sitten, osaako hän ampua."

"Osasin ratsastaa, ennenkuin muutuin näin heikoksi. En ole milloinkaan käsitellyt revolveria, vaan luodikolla olen kyllä ammuskellut – en kumminkaan otuksia, vaan pilkkaan, joihin osaaminen oli minusta kunnian asia."

"Hyvä! Saat pian ampua toisenlaisiin pilkkoihin – panttereihin, karhuihin, hirviin, ilveksiin ja susiin. Tuolla kaupassa on muudan neljänkymmenenneljän kaliberin winchesteri, jota ystäväni Abe on koettanut saada kaupaksi. Siinä on hyvin pitkä piippu ja painaa se kahdeksan naulaa. Erämaanratsastajamme pitävät enemmän keveistä karpiineista, jotka on helppo kiinnittää satulaan. Mustangit eivät tavallisesti jaksa kantaa suuria kuormia. Pyssy kantaa kauaksi. Olen ampunut sillä, ja mielestäni tarvitset juuri sellaisen ampuessasi aavikkokoiria ja susia. Tarvitset Colt-pistoolin ja satulan myöskin."

"Sivumennen sanoen", jatkoi hän heidän noustessaan kaupan portaille, "käytämme näillä seuduin vain tällaista rahaa." Hän ojensi Harelle sinisen paperisuikaleen, kirjoitetun maksuosoituksen määrätylle summalle, mutta siinä ei ollut minkään pankin eikä liikkeen nimiä. "Emme käytä täällä tavallista rahaa. Etelä-Utahissa ei ole juuri ollenkaan liikkeellä käypää rahaa. Muutamilla myöhemmin tänne tulleilla pakanoilla on kyllä tavallistakin rahaa ja onhan meidän mormoonienkin joukossa sellaisia, joilla on laatikollinen tahi pari kultaa, mutta liikkeessä ei sitä näy juuri ollenkaan. Käytämme tällaisia maksuosoituksia, jotka kiertävät mieheltä miehelle joskus kuudenkin kuukauden ajan. Tällaisen maksuosoituksen luovuttaminen merkitsee, että sen kirjoittajalla on karjaa, hevosia, maata, kauppatavaroita tahi että hän pystyy työhön. Jokainen ihminen saa haluamansa määrän tavaraa liikuttamatta rahaa lainkaan."

"Sellainen järjestelmä käy vain päinsä kunniallisten miesten kesken", sanoi Hare naurahtaen ihmettelevästi.

Mentyään suuresta ovesta laatikkojen ja tynnyrien, kuivattujen kasvispinojen, valjas- ja tavararöykkiöiden väliseen kapeaan käytävään ja kuljettuaan sen päähän, saapuivat he varsinaiseen kauppaan, jossa muutamia miehiä nojautui myymäläpöytään.

"Halloo, Abe", sanoi Naab, "oletko nähnyt Snapia?"

"Halloo, August! Kyllä, Snap on tuolla sisällä ja Holderness myöskin. Sanoi ratsastaneensa tänne tilaltaan saadakseen puhella kanssasi." Abe viittasi avoimeen oveen, jonka toisella puolella olevasta huoneesta kuului äänekästä keskustelua. Hare katsoi kepeään huoneeseen, joka oli täynnä savua ja rommin höyryjä. Karkeatekoisen tarjoilutiskin ääreen oli kokoontunut joukko miehiä. Abe meni ovelle ja huusi: "Kuulehan, Snap, isäsi haluaa puhutella sinua! Holderness, täällä on August Naab."

Muudan mies horjui noustessaan noita muutamia kauppaan johtavia porrasaskelmia ja hoiperteli sisään. Hänen kapeat kasvonsa muistuttivat haukkaa; ne olivat harmaat, ei iästä, vaan erämaan harmaista salviapensaista, joiden värin ne olivat omistaneet. Hänen silmänsä olivat samanlaiset, kylmät, lukuunottamatta niiden sisimmästä kajastavaa salaista hehkua, Hän näytti lyhyeltä, koska hän kulki hyvin kumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän ollut pitkä. Hänellä oli yllään sininen flanellipaita ja siniset päällyshousut. Hinteläin lanteiden ympärillä oli vyö suurine Colt-pistooleineen, joiden mustat perät työntyivät ulospäin. Saappaissa oli pitkät julmannäköiset kannukset.

"Päivää, isä", sanoi hän.

"Aiomme kuormittaa vaunumme tänään", vastasi August Naab, "sillä matkustamme huomenna. Tarvitsen apuasi."

"Hyvä! Tulen sitten kuin olen saanut hevoseni takaisin Larsenilta."

"Viis Larsenista! Jos olet hävinnyt kaupassa, on se oma syysi ja parasta on, ettet ole siitä tietävinäsikään."

"Jeff antoi minulle hevosestani kolmijalkaisen mustangin. Ellen olisi ollut juovuksissa, en olisi milloinkaan ryhtynyt kauppoihin. Odottelen nyt vain Jeffin tuloa."

Hän sähäytti nuo viimeiset sanat niin omituisesti pitkien hampaittensa välitse, että Hare, kuultuaan tuon villin loksahduksen, heti ymmärsi, mistä tuo mies oli saanut nimensä. August Naab katsoi häneen synkästi ja yhteenpuristetuin huulin, oikeutetun vihan, avuttomuuden ja surun aiheuttamin ilmein, sellaisen miehen silmin, jolle eivät vastukset olleet merkinneet mitään, mutta joka nyt tunsi joutuvansa häviölle. Hare totesi, että tuo poika oli Naabin esikoinen, enimmän rakastettu, piikki hänen kyljessään, oikea tuhlaajapoika.

"Kuulehan, isä, tuonko vakoilijan sinä löysit tien vierestä?" Katsoessaan Hareen hehkuivat Snapin harmaat silmät ja tuo niiden syvyydessä palava pieni liekki näytti kasvavan.

"Tässä on John Hare, tuo nuorukainen, jonka löysin. Mutta hän ei ole mikään vakooja."

"Kukaan ei tule uskomaan sinua. Hänet lähetettiin sinne vakoilemaan Deneä. Laidunmailla tiedetään, että hän tuli sinne laskemaan merkitsemätöntä karjaa. Dene on ristinyt hänet ja päättänyt hänet tappaa. Älä vie häntä mukanasi kotiin, kuten ennen olet vienyt niin monta sairasta ja vainottua miestä. Mitä hyötyä sinulla sellaisesta on? Ethän ole vielä tähän asti voinut käännyttää heistä ainoatakaan mormoonien uskoon. Älä ota häntä, ellet halua lisätä kirkkomaasi hautojen lukua."

Harea värisytti. Snap Naab meni ovelle ja laskeutui portaita kapakkaan, katsoen koko ajan olkansa yli Harea uhkaavasti. Sitten hän katosi siniseen savupilveen.

Tyhjäntoimittajat poistuivat. August rupesi keskustelemaan kauppiaan kanssa, esitti Haren ja ilmoitti, mitä he halusivat. He tarkastelivat kaikkea, mitä karjanvartija tarvitsee, valitsivat, ja ostivat lopulta suuren määrän tavaraa, ei niin paljon Haren vihjauksesta kuin Naabin omasta tahdosta. Viimeksi ostivat he tuon pyssyn, josta Naab oli kertonut. Se oli kaunis ase, hienosti valmistettu ja koristettu kaiverruksilla, kokonaan erilainen kuin muut kaupassa olevat karkeatekoiset pyssyt.

"En ole ollut tilaisuudessa saamaan sitä milloinkaan kaupaksi", sanoi Abe. "Paimenien mielestä on se liian raskas ja pitkä. Annan sen halvalla, puolella hinnalla, ja patruunat myöskin, kaksituhatta."

"Kiinni on!" vastasi Naab nopeasti ja tyytyväisesti, josta näki, että hän piti kaupasta.

"August, aiotko ampua jonkun?" kysyi Abe. "Kaniinit ja arosudet eivät taida sinua enää tyydyttääkään? On jo aikakin, vaikka oletkin vanhin. Meidän mormoonienkin on pakko –" Hän keskeytti lisäten hiljaa: "Holderness on nyt täällä."

Hare kääntyi katsomaan, sillä tuon miehen nimen mainitseminen oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Tulija kumartui ovessa. Hän oli Naabiakin pitempi, komea vaaleapartainen mies, joka käveli kuin vuoristolainen.

"Päivää, Naab", sanoi hän. "Tämän nuoren miehenkö sinä pelastit?"

"Niin. Jack Haren", vastasi Naab.

"Niin, Hare, olen Holderness. Kai muistat nimeni? Muutamat miehet, jotka kuuluvat samaan yhtiöön kuin minäkin, lähettivät sinut Lundiin. Aioin tulla tapaamaan sinua sinne, mutta en joutanut silloin."

Hare puristi miehen ojennettua kättä, ja samoin kuin häntä oli värisyttänyt Snap Naabin olemus, samoin värisytti häntä nytkin. Tunne oli kyllä hieman erilainen, uhkaava voimassaan ja pahaenteinen. Hän tunsi joutuneensa jonkunlaisen määräämättömän etevämmyyden, jonkunlaisen kuvaamattoman epäluottamuksen valtaan, joka oli yhtä väritön kuin noiden häneen katsovien silmien kirkas, läpitunkeva ambranvärinen vaaleus.

"Holderness, sinun on tehtävä nuo Haresta levitetyt jutut mitättömiksi", sanoi Naab.

"Nuoko, jotka koskevat hänen vakoilijatointaan? Kuulehan, Naab, hänen tehtävänsä olikin todellisuudessa sellainen. Vastustin koko hommaa, sillä mielestäni ei tänne sopinut lähettää ketään miestä sellaisin tarkoituksin. Ei sellainen täällä menesty. Nämä mormoonit varastavat toistensa karjaa ja koska he haluavat päästä noista elukoista, eivät he halua tänne miestä laskemaan päitä ja toteamaan merkkejä. Ja vaikka mormoonit lopulta suostuisivatkin sellaiseen, eivät rosvot suostu sellaiseen milloinkaan. Jos Hare vain haluaa, vien hänet mukanani karjakartanooni työskentelemään. Parasta kumminkin olisi, että hän poistuisi koko Utahista."

"Kiitoksia vain, mutta en halua", vastasi Hare jyrkästi.

"Hän tulee kanssani", sanoi August Naab.

Holderness hyväksyi sen melkein huomaamattomin päänyökähdyksin, kun hän tarkasteli Harea silmin, jotka etsivät ja punnitsivat salaisia mahdollisuuksia. Se oli sellaisen miehen terävää tutkimista, joka tietää, millaiseksi ihminen voi kehittyä erämaassa, eikä mitään hetkellistä mielenkiintoa Hareen. Lopulta hän käänsi Harelle selkänsä.

Koska Hare tunsi, että Holderness halusi puhutella Naabia, meni hän myymäläpöydän luo ja alkoi järjestellä ostamiaan tavaroita, voimatta kumminkaan olla kuulematta, mitä sanottiin.

"Kipeät keuhkot?" kysyi Holderness.

"Vain toinen", vastasi Naab.

"Hän on mennyttä miestä. Parasta on lähettää hänet pois maasta. Häntä sanotaan Denen vakoilijaksi, eikä hän milloinkaan pääse erilleen tuosta nimestä täällä erämaassa. Dene tappaa hänet vielä. Menettelet tyhmästi, Naab, jos otat hänet mukaasi. Ystäväsikin vastustavat sitä ja se aiheuttaa vain sinulle ikävyyksiä."

"Olemme jo sopineet asian", sanoi Naab kylmästi.

"No niin; muista kumminkin, että varoitin sinua. Olen koettanut pysyä ystävällisissä väleissä kanssasi, Naab, mutta sinä et näytä siitä välittävän. Haluan kumminkin keskustella kanssasi vielä myöhemmin selvittääkseni välimme."

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan suhtautumistamme muutamiin asioihin. Keskustelkaamme aluksi Mescalista."

"Olet tahtonut minulta monta kertaa Mescalia, mutta olen kieltäytynyt luovuttamasta häntä sinulle."

"En ole kumminkaan milloinkaan sanonut haluavani naida hänet. Nyt tahdon hänet ja haluan mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Ei ikinä!" vastasi Naab lyhyesti ja kylmästi.

"Miksi ei?" kysyi Holderness vaativasti. "En voi oikein uskoa, että haluat loukata minua. Kaikki Utahin rahat eivät luullakseni voi estää minua naimasta tyttöä, jos vain haluan. – Mutta asiasta toiseen, oletko miettinyt tarjoustani vesioikeuksiesi luovuttamisesta? Annan sinulle kymmenentuhatta dollaria Sirisevästä lähteestä ja Hopeakulhosta."

"Kymmenentuhattako!" huudahti Naab. "Holderness, en luovuta sitä sadastakaantuhannesta. Yhtä hyvinhän voit kysyä, myynkö kotini, karjani, laidunmaani ja parinkymmenen vuoden työn kymmenestätuhannesta dollarista!"

"Sinä siis kieltäydyt? Hyvä on! Mielestäni on tarjoukseni kohtuullinen", sanoi Holderness nopeasti ja tyynesti. "Maa on hallituksen omaisuutta, ja vaikka laidunmaasi ovatkin Arizonan puolella rajaa, kuuluvat ne kumminkin oikeastaan Utahiin. Yhtiötoverini eivät säästä rahaa, eikä hallitus luovuta sinulle yksinoikeutta noihin maihin. Kukaan ihminen ei voi valvoa kaikkia vesioikeuksia satojen neliöpeninkulmain laajuisilla alueilla. Ajat alkavat muuttua, saat sen pian huomata. Parasta on, että ryhdyt varovaisuustoimenpiteihin, ennenkuin on liian myöhäistä."

"Holderness, tämä on erämaata. Eivät ketkään muut kuin mormoonit voi saada sitä asuttavaan kuntoon. Hallitus tietää tuskin sen olemassaoloakaan. Kuluu vielä ainakin viisikymmentä vuotta, ennenkuin lakia aletaan toteuttaa täällä. Kuulehan nyt, tämä erämaa on mormoonien omaisuutta. Juuri me, eivätkä ketkään muut, olemme löytäneet lähteet ja kaivaneet kasteluojat. Kukaan ihminen ei voi tulla tänne anastamaan vettämme."

"Miksi ei? Vesi ei ole kenenkään omaisuutta."

"Siksi, että erämaan kirjoittamaton laki sen estää. Kukaan mormooni ei kiellä sinua juomasta eikä juottamasta hevostasi, eikä kohtuullista vesimäärää karjaltasikaan. Mutta sinä et voi tulla tänne anastamaan vettämme kokonaan omiin tarpeihisi, karkoittamaan meitä kodeistamme ja tappamaan karjaamme janoon."

"Pyh! En ole mormooni enkä intiaani. Olen karjankauppias. Tämä on minulle paljas liikeasia vain. Uudistan vielä kerran tarjoukseni."

Naab ei viitsinyt enää vastatakaan. Miehet katselivat toisiaan hetkisen vaitiollen säkenöivin silmin. Sitten Holderness pyörähti kantapäillään tyrkäten Harea.

"Pysyttele kaukana minusta!" sanoi hän ollen aivan pois suunniltaan. Hän huitasi kädellään ja Hare lensi päistikkaa myymäläpöytää vasten.

"Jack", sanoi Naab hengittäen syvään. "Holderness paljasti todellisen luonteensa tänään. Olen kyllä aina tiennyt, millainen hän on, vaikka olen muka ollut epäilevinäni. Hän löi sinua. Minulle ei ole suotu ennustamisen lahjaa, mutta elleivät aavistukseni petä, niin – No mennään nyt."

Heidän palatessaan piispan huvilaan oli Naab kerrankin vaiti. Muutoksen, jonka hänen juovuksissa olevan poikansa esiintyminen oli aloittanut, oli tuo äskeinen riita Holdernessin kanssa kehittänyt synkäksi vaitioloksi. Naab meni suoraan piispan kamariin, ja hetken kuluttua kuului tuo vanha pappi rukoilevan värisevin äänin.

Hare heittäytyi uupuneena kuistissa olevalle sohvalle ja vaipui heti horroksiin, josta hän heräsi säpsähtäen. Naabin pojat, Martin Cole ja paljon muita miehiä, seisoivat kartanolla. Naab itse pakotti ystävällisesti naisia menemään takaisin sisälle. Kun hän oli saanut heidät kaikki huoneeseen, lukitsi hän oven ja kääntyi Colen puoleen.

"Oliko tappelu rehellinen?"

"Oli ja hyvin tasapuolinen. He kohtasivat toisensa Aben kaupan edustalla. Näin koko tapauksen. Kumpikaan ei hämmästynyt. He seisoivat hetkisen vahtien toisiaan. Sitten he vetivät, mutta Snap oli nopeampi. Kun Larsen kaatui, lensi hänen pistoolinsa kauaksi. Tuo opettamasi temppu pelasti Snapin hengen jälleen, vaikka ei Larsenkaan juuri hidastellut."

"Missä Snap nyt on?"

"Hän meni hakemaan hevostaan eikä hän enää ollut juovuksissakaan. Sanoi lähtevänsä heti kotiin. – Larsenin ystävät ovat raivoissaan. Snap käski minun ilmoittaa sinulle, että sinun on kiiruhdettava lähtöäsi kylästä Haren kanssa, jos haluat saada hänet hengissä mukaasi. Dene on tullut tänne ja sanoo, ettei hän salli sinun viedä Harea mihinkään."

"Kuormamme ovat valmiit ja voimme valjastaa milloin vain haluamme", vastasi Naab. "Voisimme lähteä hetikin, ellen mieluummin seuraisi tapahtumain kulkua täällä pimeään asti kuin tiellä."

"Snap sanoi Denen uhanneen ratsastaa suoraan tänne piispan huvilaan hakemaan Harea."

"Uskaltaneeko hän hän sentään?"

"Isä!" sanoi Dave Naab kovasti seisoessaan korkealla ruohomättäällä. "Dene tulee juuri ratsastaen tänne Culverin ja muutamien muiden miesten kanssa. He aikovat tulla puutarhaan. Dene ratsasti juuri aidan yli! Olkaa varuillanne!"

Kavioiden kapse ja soran ratina ennustivat jonkun tuloa ja äkkiä ilmestyi puutarhan käytävälle musta hevonen. Ratsastaja kumartui syvään katsoakseen viiniköynnösten lehviä ja pysähdytti hevosensa kuistin edustalle hypäten sitten satulasta ketterästi kuin intiaani. Tulija ei ollut kukaan muu kuin Dene, tuo tumma, hymyilevä ja välinpitämätön roisto.

"Mitä asiaa teillä on tänne piispan taloon?" kysyi August Naab peittäen kookkaalla ruumiillaan Haren kokonaan näkyvistä.

"Haen Denen vakoojaa."

"Mitä asiaa teillä on tänne piispan taloon?" toisti Naab.

"Haluan tavata tuota nuorta miestä, jota ette sanoneet nähneenne", vastasi Dene hymyn kaihtiessa hitaasti hänen huuliltaan.

"Mitä sen on väliä, puhupa tuollaiselle lainsuojattomalle kuin teille mitä tahansa."

"Haluan hänet käsiini, tietäkää se, te mormoonien saarnaaja!"

"En luovuta häntä teille!"

"Mutta minäpä otan hänet!"

Naab astui askeleen Deneä kohti seisahtuen aivan hänen eteensä.

Roiston katse kääntyi tutkistellen Naabista toisiin mormooneihin ja takaisin jälleen. Sitten hänen oikea kätensä vapisi työntyen alaspäin. Mutta Naab oli vikkelämpi häntä. Colt-pistooli kimalteli lentäen ruohikkoon ja lainsuojaton huusi tuskasta mormoonin rutistellessa hänen käsivarttaan.

August Naab heitti lainsuojattoman kuistin seinää vasten pitäen häntä siinä voimakkain ottein.

"Sinä koiran siittämä penikka!" huusi hän pudistaen harmaata päätään. "Luuletko minun pelkäävän sinua ja pistoolitemppujasi? Katsohan tänne!" Hän päästi Denen irti ja peräytyi ojennetuin käsin. Äkkiä se liikahti, nopeammin kuin ajatus, ja colt-pistooli kimalteli hänen ojennetussa kädessään. – Sitten pisti hän sen takaisin tuppeen. "Opi nyt tästä, ettet tule tielleni enää toisten." Hän puristi suuren kouransa nyrkkiin heristäen sitä Denelle. "Jos täräytän sinua kerran, on kallosi murskana kuin munankuori. Miksi en kumminkaan sellaista tee? Siksi, sinä mieletön helvetinkoira, että on olemassa toinen korkeampi laki kuin ihmisten – Jumalan laki – jossa sanotaan: 'Älä tapa!' Koeta ymmärtää se, jos vain voit. Jätä meidät rauhaan tästä päivästä alkaen! Mene nyt tiehesi!"

Hän viskasi Denen käytävälle muitten lainsuojattomien joukkoon.

"Pois täältä!" huusi Dave Naab. "Kiiruhda! Ota hevosesi joutuin! En käsitä Jumalan käskyjä niin sananmukaisesti kuin isä!"

III.

PUNAISEN VALLIN TIE.

Kun Dene tovereineen oli poistunut, päätti Naab lähteä White Sagesta hämärissä. Martin Cole ja piispa koettivat taivuttaa häntä jäämään sanoen, että varmasti tulossa olevat ikävyydet voidaan turvallisemmin kestää kylässä. Naab oli kumminkin taipumaton, aivan järjetön, sanoi Cole, ellei hänellä ollut jotakin pätevää syytä lähteä matkalle yöksi. Kun alkoi hämärtää, valjasti Naab hevosensa vaunujen eteen ja naiset sijoittautuivat paikoilleen hamppukangaskatosten suojaan. Haren oli matkustettava muutamassa avonaisessa vaunussa, jonka Naab oli jättänyt White Sageen jyvillä kuormitettavaksi. Kun tuli niin pimeä, ettei esineitä enää voitu selvästi erottaa, hyppäsi eräs mies huvilan aidan yli.

"Dave, missä pojat ovat?" kysyi Naab.

"Puhukaa hiljemmin! Pojat ovat tulossa", kuiskasi Dave. "Dene on pois suunniltaan. Luullakseni katkaisit hänen käsivartensa. Hän vannoo tappavansa meidät kaikki. Mutta Chance ja muut joukosta aikovat lähteä piakkoin. Ennätämme kumminkin Coconinan tielle, jos kiiruhdamme."

"Kuulitko mitään Snapista?"

"Hän läksi jo ennen auringonlaskua."

Pimeydestä ilmestyi äkkiä kolme muuta olentoa.

"Hyvä on, pojat. Lähde edellä, Dave, saat johtaa."

Dave ja George Naab nousivat mustanginsa selkään ratsastaen portista tielle, ensimmäinen vaunu läksi hitaasti jäljessä sen valkoisen katoksen vähitellen kadotessa pimeään, sitten toinen ja lopuksi nousi August Naab kolmannen istuimelle maiskauttaen hiljaa huulillaan saadakseen hevoset liikkeelle. Hare sulki portin ja kiipesi takaapäin vaunuunsa.

Pyörien alle joutuvan ruohon kahina oli ainoa tämän varovaisen matkustamisen synnyttämä ääni. Oikealla oli aukea kenttä ja vasemmalla kasvavien puiden välistä näkyi matalia kattoja ja korkeita piippuja, ja sieltä täältä jonkun tulenkin tuikkiminen. Kukaan ei huutanut eivätkä koiratkaan haukkuneet.

Pian kääntyivät johtajat tielle, ja teräskenkäiset kaviot ja rautavanteiset rattaat alkoivat kalista ja kolista kiviä vasten.

Hare luuli näkevänsä jotakin muutamien poppelien synkässä varjossa, hän katsoi tarkemmin ja huomasikin liikkumattoman hevosen ja ratsastajan, jotka olivat vieläkin tummemmat kuin ympäröivä synkkä pimeys. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne katosivat, ja tieltä kuuluva nopea kavioiden kapse ilmaisi Harelle, ettei hän ollut erehtynyt.

"Noo nopeammin!" karjaisi Naab hevosilleen. "Jack, näitkö tuon miehen?"

"Näin. Mitähän hänellä oli siellä tekemistä?"

"Hän vahti tietä. Luultavasti oli hän joku Denen vakooja."

"Aikookohan Dene –?"

Joku Naabin pojista ratsasti heidän luokseen. "Luultavasti oli tuo joku Larsenin toveri. Hän väijyi Snapia."

"Otaksuin häntä joksikin Denen vakoojaksi", vastasi August.

"Ehkä hän oli sekin."

"Varmasti. Ratsasta paikoillesi ja pane harmaa valjakko nopeampaan vauhtiin. Ne ovat levähtäneet viikon."

Hare näki kylästä kiiluvien valojen häviävän vuorotellen näkyvistä kuin laivain lyhdyt. Hevoset juoksivat tasaista ravia erämaan yön korkean tuulisen taivaan alla. Tähdet kiiluivat himmeästi villamaisten pilvenhattaroiden takaa. Harea vilusti. Kun hän ryömi Naabin hänelle varaamien huopapeitteiden alle, sattui hän koskettamaan kädellään jotakin sileää jääkylmää metallia. Sitten hän tunsi esineen pyssykseen. Naab oli asettanut sen peitteiden alle. Tunnustellessaan pyssyä kädellään sattui hän painamaan perän oikealla puolella olevan aukon kantta ja työnnettyään sormensa sinne tunsi hän patruunan pyöreän pään. Naab oli ladannut pyssyn ja asettanut sen niin, että Haren oli pakostakin löydettävä se, puhumatta siitä sanaakaan. Hare luuli ymmärtävänsä Naabin vaikutteet. Sanomatta mitään, pysyen päätöksessään ja välittämättä hänen huonosta terveydestään oli August Naab antanut hänelle miehen työn suoritettavaksi. Kun Hare tämän täydellisesti ymmärsi, haihtui hänen masentuneisuutensa ja hän tunsi itsensä mieheksi jälleen.

Huopapeitteen lämpö vaikutti pian Hareen, uneliaisuus, jota hän turhaan koetti karkoittaa, tylsistytti hänen ajatuksensa ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat lujasti. Muutamia tunteja myöhemmin aukaisi hän ne jälleen. Ensin ei hän muistanut missä oli, mutta sitten kylmän tuulen henkäys hänen kasvoilleen, makuupeitteiden villainen peite ja haju, ja lopuksi hevosten tasainen ravi ja vaunujen keikkuminen sinne tänne palauttivat hänen mieleensä tämän yöllisen matkan tarkoituksen. Hän arvaili, montako peninkulmaa oli kuljettu, miten ajajat tiesivät suunnan kääntämättä hevosia syrjään tieltä ja ajoivatko lainsuojattomat heitä takaa. Kun Naab laskeutui vaunuista maahan palaten muutamia kymmeniä metrejä takaisinpäin kuunnellakseen, oli Hare varma, että Dene oli tulossa. Hän kuunteli myöskin, mutta hevosten kavioiden kapse ja niiden valjaitten narina olivat ainoat hänen kuulemansa äänet. Naab palasi paikoilleen, hevoset läksivät jälleen liikkeelle, ei kumminkaan enää juosten, vaan kävellen, sillä ne kiipesivät nyt vuorille. Tämän jälkeen nukkui Hare jälleen kuullen kumminkin pyörien yksitoikkoisen ratinan, ja kun se lakkasi, heräsi hän nousten istualleen ja kuunnellen, kuuluiko jälestäpäin mitään. Sitten hän huomasi pimeän yön muuttuneen harmaaksi aamuhämäräksi ja ymmärsi auringon pian nousevan. Mutta hän nukahti jälleen heräten kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Idän kaukainen taivaanranta oli ruusunpunainen ja välillä oleva vuoren rinne näytti aaltoilevalta mereltä, jossa peninkulmia pitkät mainingit vyöryivät.

"Olen iloinen, että olet voinut nukkua hieman", tervehti Naab. "Denestä ei ole vielä ainakaan näkynyt merkkiäkään. Kun vain pääsemme tämän harjanteen yli, olemme turvassa. Tuolta näkyy Coconnia, jota navajointiaanit sanovat tulivuoreksi. Tuon ylätasangon tämä pää on matala ja kapea, mutta se ulottuu kauas itään kohoten lopulta yhdeksäntuhatta jalkaa korkeaksi. Se muodostaa suuren cañonin pohjoisen laidan sadan peninkulman pituudelta. Olemme jo Arizonan puolella rajaa."

Hare seurasi katseillaan tuon idästä kohoavan harjanteen suuntaa käsittämättä kumminkaan sen suurenmoisuutta tottumattomin silmin.

"Älä koetakaan arvailla välimatkoja ja vuorten korkeutta vielä pitkään aikaan", sanoi Naab ymmärtäen Haren ajatukset. "Käsität ne vasta sitten kun alat ymmärtää tämän seudun ilmastoa ja valosuhteita. Tuonne harjanteen laelle esimerkiksi ei näytä olevan puoltakaan peninkulmaa, mutta saamme kiittää onneamme, jos ehdimme sinne päivällisajaksi. Tuolla tuon punaisen vuoren seinämän juurella on eräs tummempi kohta. Katsos tarkasti. No hyvä! Se on Holdernessin karjakartano. Sinne on täältä kolmekymmentä peninkulmaa. Yhdeksän peninkulman laakso alkaa siitä. Kerran oli se Martin Colen oma, mutta Holderness anasti sen häneltä. Ja nyt hän on alkanut tunkeutua tämän harjanteen ylikin."

Aurinko nousi ja lämmitti kylmän ilman. Hare alkoi kiinnittää huomiota seudun enenevään korkeuteen ja salviapensaihin, jotka olivat tummemmat vuoren pintaa. Ensimmäinen surkastunut seetri, jonka latva oli kuivunut, oli kukkulalle vievän tien puolivälissä, kuten Naab sanoi. Se oli myöskin toisten seetrien, joiden lukumäärä eneni sitä mukaa kuta lähemmäksi kukkulan lakea päästiin, etuvartija. Vihdoin Hare, väsyttyään ylöspäin pyrkivien vaunujen katselemiseen, ummisti silmänsä. Pyörät kolisivat kiviä vasten, hevoset huohottivat vetäessään ja Naabin "Nopeammin?" oli ainoa silloin tällöin ääneen lausuttu sana. Aurinko paistoi ensin lämpimästi, sitten kuumasti ja tunnit kuluivat hitaasti. Joku tavaton melu kiinnitti lopulta Harenkin huomiota. Vaunut eivät liikkuneet mihinkään. Naab istui paikoillaan ojennetuin käsivarsin. George ja Dave seisoivat mustangiensa vieressä, ja kermanvärisen ratsunsa selässä istuva Snap Naab ohjasi ratsunsa Augustin ojennetun käsivarren alle katsellen alempana olevaan laaksoon.

"Ehkä sinä voit sanoa, mistä ne aiheutuvat", sanoi August. "Minä en siihen pysty eikä Georgekaan, vaikka olemme vahtineet noita tomupilviä tuntikausia."

Katsoessaan Snapia tunsi Hare noiden silmien tenhon, joihin hänen isänsä ja veljensä luottivat niin suuresti. Jos nyt ihmisellä milloinkaan voi olla haukan silmät, oli Snap Naabilla sellaiset. Pienet tummat silmäterät liikkuivat kirkkaassa vaaleankeltaisessa kehyksessään. Snap ei ollut kai vielä huomannut noita levottomuutta herättäviä tomupilviä, koska hänen katseensa liukui sinne tänne. Äkkiä lakkasi tuo silmäterien huomattava liikkuminen ja hänen katseensa muuttui teräväksi, tuijottavaksi ja varmaksi.

"Siellä on vain lauma villejä mustangeja", sanoi hän.

Hare tuijotti niin kauan sinne päin, että hänen silmiään rupesi pakottamaan voimatta kumminkaan huomata liikkuvia esineitä ja tomupilviä. Enempää ei puhuttu. Pojat käänsivät mustanginsa ratsastaen paikoilleen, August Naab tarttui jälleen ohjaksiin ja kiipeäminen alkoi uudestaan. Se jatkui nyt kumminkin hitaammin usein uudistuvin levähdyksin. Tunnin kuluttua kiskoivat hevoset vaunut viimeisen nikaran yli saapuen seetrejä kasvavalle ylätasangolle, ja toisen tunnin kuluttua alkoivat ne vähitellen laskeutua selänteen toisella puolella olevaan laaksoon.

"Olemme nyt saapuneet ensimmäiselle lähteelle", sanoi Naab.

Hare huomasi heidän saavuttaneen toiset vaunut. George Naab talutti juuri erästä valjakkoa muutaman kallioisen rinteen juurella olevalle keltaista vettä sisältävälle lammikolle. Muut pojat riisuivat hevosia valjaista ja irroittivat satuloita.

"Kello on noin kolme", sanoi Naab katsoen aurinkoon. "Saavuimme tänne hyvissä ajoin. Jack, laskeudu vaunuista suoristelemaan ruumistasi. Leiriydymme tähän yöksi. Tästä alkaa Coconinan kukkuloille viepä tie, jota navajo-intiaanit käyttävät ratsastaessaan sinne hirviä metsästämään."

Tämä pieni kallioinen aukeama, jossa intiaanien kova valkoinen ratsutie yhtyi toiseen leveämpään, ei ollut mikään viehättävä paikka. Hare sairastui juotuaan tuota keltaista vettä, jonka pinnalla uiskenteli viheriätä vaahtoa. Hevoset joivat äänekkäin kulauksin. Naab poikineen joi sitä myöskin. Naiset täyttivät muutaman sangon, jakoivat sen sisällön vateihin ja pesivät kasvonsa ja kätensä nähtävästi suurin nautinnoin. Dave Naab vihelteli heilutellessaan hurjasti kirvestään muutaman seetrin juurella. Haresta tuntui, että viime yön ja aamun jännitys oli haihtunut. Hän ei voinut päättää, johtuiko se pitkästä matkasta White Sageen, vaiko heidän tulostaan lähteelle. Mutta kun kuunteli Augustin iloista puhelua hevosille, kun hän jakoi niille jyviä, ja naisten iloista naurua, ei sitä tarvinnut epäilläkään. Hare kiitti mielessään Jumalaa sentähden, että nämä ystävälliset mormoonit olivat nähtävästi pelastuneet vaarasta, johon hänen auttamisensa oli heidät saattanut. Hän istui nojaten muutamaan puuhun ja katseli tulien sytyttämistä, keksien paistamista ja padoista nousevaa höyryä. Runsas ateria levitettiin hamppukangaspeitteelle, jonka ympärille sekä miehet että naiset istuutuivat pujottaen jalkansa ristiin, kuten intiaanit Hare ei tahtonut mitenkään saada pitkiä koipiaan tuohon asentoon, ja hän kummasteli, miten nuo miehet, joilla oli paljon pitemmät sääret kuin hänellä, voivat istua niin helposti. Tunteja kestäneen levottomuuden ja pidättyväisyyden jälkeen tuntui tämä päivällinen hyvin hauskalta, semminkin kuin Snap puhui hänelle kohteliaasti ja ruokarukouksen kestäessä taivutti nöyrästi päänsä. Snap söi kuin hän jo kokonaan olisi unhottanut tekemänsä murhan, ja kun kuunteli muiden keskustelua hänen kanssaan, tuntui kuin hekin olisivat sen jo unhottaneet. –

Kaikki muut olivat jo lopettaneet syöntinsä lukuunottamatta Snap ja Dave Naabia, kun muudan mustangi hirnui äänekkäästi. Hare ei olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, elleivät miehet olisi vilkaisseet toisiinsa. Katseiden merkitys selveni Harelle muutamia minuutteja myöhemmin, kun seetrimetsästä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja suuri joukko intiaaneja ratsasti aukeamaan.

Ruma aukeama muuttui äkkiä värikkääksi toiminnan paikaksi. Navajo-intiaanit ratsastivat voimakkailla hurjilta näyttävillä mustangeilla taluttaen poneja ja aaseja, joiden selkään oli sälytetty enimmäkseen hirvennahkakimppuja. Jokainen intiaani laskeutui selästä ja irroitettuaan satulana toimineen huopapeitteen talutti hän hevosensa lähteelle juomaan. Sitten irroitettiin kuormat ponien ja aasien selästä, ja pian muuttui koko lammikko potkivien ja porskuttavien eläinten taistelupaikaksi. Jokaiseen aukeaman laidoilla kasvavaan seetriin ja pensaaseen ripustettiin hirvenlihakimpaleita. Intiaanit laskivat aseensa syrjään. Jokaisen salviapensaan ja matalan kiven yli oli heitetty huopapeite. Muutamat olivat kaunisväriset vihreine, harmaine ja punaisine rantuineen, joissa punaista väriä oli kuitenkin enimmän. Mustangit ja aasit hajautuivat metsään syömään salviapensasten lehtiä ja siellä täällä kasvavaa ruohoa. Useat nuotiot, joista kohosi kiemurtelevia sinisiä savupatsaita ilmaan, ja joiden ympärillä istui kuparinvärisiä, melkein alastomia, keittäviä ja aterioivia intiaaneja, täydensivät taulua, josta Hare mielihyvin näki, että hänen lapsuutensa unelmat olivat nyt toteutumaisillaan. Miten suuri erotus olikaan tällä ja Connecticutin rannalla palavan leiritulen välillä, poikaystävien kertoessa jotakin tulen valossa ja aaltojen loiskiessa rantaa vasten.

Aurinko vaipui matalalle länteen lähettäen säteitään seetrien pahkaisten oksien lomitse ja muuttaen niiden viheriän värin kullankeltaiseksi. Juuri auringon laskiessa rupesivat mormoonivaimot laulamaan kaunissävelistä laulua, joka muistutti rukousta, ja miesten huulet kertasivat äänettömästi sanoja. Dave Naab, ainoa tupakoitsija muuten koko miesjoukossa, kopisti porot piipustaan laulun kaikuessa pimenevän päivän kunniaksi.

Kun tämä vaatimaton juhlahetki loppui, lisäsi joku pojista puita tuleen, ja Snap kaivoi esiin taskustaan huuliharpun alkaen puhallella siitä niin murheellisia epäsointuja, että George potkaisi häntä vihoissaan pakottaen hänet lopulta lähtemään karkuun koko joukosta seetrimetsään, jossa hän kaiutteli soitintaan kuin suurikin taiteilija.

"Jack", sanoi August Naab, "ystävämme, navajo-päälliköt Scarbreast ja Eschtah, tulevat vierailemaan luoksemme. Älä ole alussa heitä ollenkaan huomaavinasikaan. He ovat hyvin arvokkaat, ja jos menet heidän majaansa, istuvat he jonkun aikaa vaitiollen, ennenkuin he muka huomaavat sinut. Scarbreast on sotapäällikkö. Eschtah taasen on kaikkien erämaassa asuvien navajointiaanien vanha viisas hallitsija. Sinusta on kai mielenkiintoista kuulla, että hän on Mescalin äidinisä. Jonakin päivänä kerron sinulle tuon jutun."

Haresta tuntui hyvin vaikealta olla välinpitämätön, kun pari solakkaa intiaania tuli mormoonien joukkoon. Hän rupesi tuijottamaan leiritulen valkoiseen sydämeen ja odotti. Useaan minuuttiin ei kukaan puhunut sanaakaan eikä liikahtanutkaan. Seisottuaan hetken aikaa istuutuivat intiaanit. Äkkiä tervehti August Naab heitä navajon kielin. Tämä oli merkki Harelle käyttää silmiään ja korviaan. Syntyi kumminkin toinen vaitiolo, ennenkuin päälliköt alkoivat puhella. Hän näki ainoastaan heidän huopapeitteeseen käärityt hartiansa ja mustatukkaiset päät.

"Jack, tulehan tänne", sanoi Naab vihdoin. "Olen kertonut heille sinusta. Nämä intiaanit eivät pidä valkoisista, lukuunottamatta minun perhettäni. Toivon sinunkin pääsevän heidän ystäväkseen."

"Päivää!" sanoi tuo Eschtah-niminen päällikkö, joka huolimatta korkeasta iästään oli vielä komea teräväsilmäinen soturi.

Toinen navajo tervehti häntä muutamin kurkkuäänellä lausutuin sanoin. Hän oli selvästi soturi, jonka nimeksi hyvin sopikin Scarbreast [Arpiposki], sillä hänen kasvonsa olivat arpien rumentamat. Ne olivat kovat kuin pronssista tehty naamio, johon tekijä oli saanut kuvatuksi erämaan kesyttämättömän hurjuuden.

Hare kumarsi kummallekin tuntien samalla, että häntä katseltiin hehkuvin, epäilevin, mutta ei kumminkaan vihamielisin katsein.

"Purista", sanoi Eschtah vihdoin, ojentaen kätensä.

"Niin!" huudahti Scarbreast ojentaen paljaan hopearenkailla koristetun käsivartensa.

Tämä ystävyyden osoitus miellytti Naabia. Hän halusi hankkia näiden navajo-päälliköiden myötämielisyyden nuorelle ystävälleen. Puheeseensa, jonka vaikutusta hän lisäsi voimakkailla käsivarsiensa liikkeillä, sotki hän usein englanninkielisiä sanoja, kuten "heikko – voimaton" silloin kun hän kosketti Haren sääriä, ja "paha", kun hän pani kätensä Haren rinnalle lisäten samalla sanat: "sairas – sairas".

Scarbreast katseli Harea hyvin tarkkaavaisesti, ja kun Naab lopetti, sanoi hän: "Chmeago – pnig!" hieroen samalla kädellään vatsaansa.

"Hän sanoo, että sinun on syötävä paljon lihaa – hirven lihaa", tulkitsi Naab.

"Sairas", toisti Eschtah, jonka englanninkieli oli ymmärrettävää. Sitten hän näytti muistelevan sanoja, joilla hän voisi ilmaista ajatuksensa valkoisen miehen kielin, mutta kun hän ei löytänyt niitä, lisäsi hän navajon kielin: "Tohodena – moocha – malocha."

Kuultuaan nuo sanat purskahtivat mormoonit sellaiseen nauruun, että Hare aivan hölmistyi. August hytkähteli kuin vuori maanjäristyksessä.

"Eschtah sanoo sinun kiirehtineen liiaksi ottaessasi liian monta vaimoa itsellesi."

Muut ruosteenväriset intiaanisoturit, joiden musta tukka oli nauhalla kiinnitetty heidän otsalleen, yhtyivät joukkoon istuutuen tulen viereen ja alkaen jutella. Hare kuunteli hetkisen, ja meni sitten tuntiessaan olevansa väsyksissä seetrin luo, jonka juurelle hän oli heittänyt huopapeitteensä. Havuneulasista muodostunut kuiva alusta oli tuoksuava vuode. Asetettuaan pienen jyväpussin pielukseksi ja kaksinkerroin taitetun huopapeitteen alustaksi kääriytyi hän toiseen. Sitten hän katseli ja kuunteli. Seetrihalot paloivat kirkkaasti sinkauttaen silloin tällöin säkeneen ilmaan. Intiaanien puheesta, jota hän tuskin voi kuullakaan, erotti hän vain matalin kurkkuäänin toistetut sanat: "Toa" ja "Taa", joiden hän pian oppi huomaamaan olevan heidän kielensä luonteenomaisimmat ja useimmin esiintyvät tavut. Ne muistuttivat Harea jostakin, jota hän joskus oli mielellään kuunnellut. Sitten hän äkkiä hoksasikin, että Mescalin suloinen äänihän se tuon tunteen olikin aiheuttanut. Samalla muisti hän tytön ja navajo-päällikön välisen ystävyyden. Hän rupesi katselemaan, oliko tyttö tulen ympärille kokoontuneessa joukossa, sillä hän tunsi tytön lumoavan olemuksen yhtyvän jollakin tavoin tämän hämärätunnin tenhoon. Puiden varjossa käyskenteli tummia olentoja, liekaan sidottujen mustangien tiukujen kilinä kuului metsästä, arokoirat olivat aloittaneet yöllisen metsästyksensä hurjasti ulvoen, nuotiosta kohoava liekki näytti punaiselta, varjot liehuivat huopapeitteihin kääriytyneiden intiaanien ympärillä ja tuuli vaikeroi tahi humisi seetrien oksissa. Hare makasi peitteihinsä kääriytyneenä katsellen puiden oksien lomitse loistavia tähtiä. Niiden tuike silmissään ja kylmän tuulen liehutellessa hänen tukkaansa ajatteli hän tämän kaiken outoutta, sen suurta eroavaisuutta kaikesta hänen ennen kokemastaan ja sen kuvaamatonta viileyttä. Hänen tuntemansa mielenliikutus ilmaisi hänelle epäämättömästi, että hän peruuttamattomasti voisi kiintyä tällaiseen elämään, jos hän vain varmasti tietäisi saavansa elää. Naabin vaikutus karkoitti kumminkin tämänkin surullisen ajatuksen hänen mielestään. Hän ei voinut kumminkaan nukkua, sillä hän ei ollut oikein terve; kuume värjäsi hänen poskensa punaisiksi ja suonissa kiertävä kuumeinen veri poltti hänen ruumistaan. Hän nousi istualleen ja koettaessaan päättävästi kiinnittää ajatuksensa johonkin muuhun sattui hän katsahtamaan vielä kerran nuotioon päin. Hänen horrostilansa oli nähtävästi kestänyt jonkun aikaa, sillä hän näki ainoastaan kolme henkilöä. Naabin leveät hartiat olivat kumarassa ja hänen päänsä nyökähteli. Nuotion toisella puolella sen punertavassa valossa istui Eschtah erään solakan tumman olennon vieressä. Katsahdettuaan toisen kerran tunsi Hare Mescalin. Hän kummasteli yhtä paljon tytön läsnäoloa siellä kuin valkoista nauhaakin, jonka tyttö oli kiinnittänyt pehmeihin tummiin letteihinsä. Mescal ei ollut käyttänyt tuollaista koristusta ennen. Tuo kapea nauha muutti hänet navajo-tytöksi. Oliko hän sitonut sen tukkaansa kunnioittaakseen äidinisäänsä? Mitä se merkitsikään kristinuskoon kastetulle tytölle? Vetikö erämaa häntä puoleensa? Hare ei voinut vastata näihin kysymyksiin. Ne vain lisäsivät kaiken salaperäisyyttä ja romantillisuutta. Hän vaipui uneen tulen loisteessa istuvien Eschtahin ja Mescalin ja hiljaa päätään nyökäyttelevän Naabin kuvat mielessään. – –

"Jack, Jack, nousehan jo!" Sanat karkoittivat hitaasti hänen uneliaisuutensa ja hän aukaisi väsyneesti silmänsä. August Naab oli kumartunut hänen ylitseen pudistellen häntä ystävällisesti.

"Taidat olla sairaampi tänään, vai mitä? Tässä on sinulle kupillinen kahvia. Olemme jo kuormittaneet vaunumme ja aiomme heti lähteä. Juo nyt ja nouse sitten paikoillesi. Toivomme pääsevämme Lorisevalle lähteelle vielä tänään."

Hare nousi heti ja kiivettyään vaunuihin paneutui hän pitkäkseen säkeille. Hänen päätään pakotti hirveästi, kuten usein ennenkin. Rattaiden tuttu jyrinä ja vaunun heilahteleminen sinne tänne alkoivat jälleen. Huolimatta kalinasta ja tärinästä nukahti hän silloin tällöin heräten aina nahkaisen jarrun kitinään. Jonkun ajan kuluttua muuttui vaunujen nopea laskeutuminen tasaiseksi kierimiseksi ja tuo ärsyttävä kolina lakkasi. Hän huomasi heidän saapuneen kapeaan laaksoon, jonka toisella sivulla oli matalia seetrejä kasvavia viheriöitä kukkuloita ja toisella kohtisuoria punaisia vuoria, joiden huiput kohosivat kuin keihäät taivasta kohti. Koko päivän pysyi tuo takaa näkyvä maisema samanlaisena kumminkin sellaisin poikkeuksin, että joka kerta kun hän avasi pakottavat silmänsä, olivat nuo punaiset jyrkänteet ja metsäiset viheriät rinteet tulleet lähemmäksi toisiaan tuon nyt pitkältä näyttävän laakson perukassa. Matkue seisahtui aina tuontuostakin, kuului kuopivien hevosten korskahtelua, tiukkoja käskyjä, hälinää ja melua. Naab puhutteli häntä ystävällisesti, mutta hän kieltäytyi syömästä haluten vain nukkua.

Kun päivä valkeni, haihtui hänen päänkipunsa ja kuumekin aleni. Leiri oli pystytetty aivan punaisen jyrkänteen juurelle. Jäkälää kasvava tippuvan veden kastelema kallio varjosti pyöreätä vesiallasta. Oja johti veden jyrkänteeltä suurempaan lammikkoon. Eläimet seisoivat polviaan myöten vedessä juoden, toiset makailivat keltaisella savella, joka oli kovettunut kivikovaksi, toisten kiipeillessä kukkuloille.

"Näyttää siltä kuin pitäisit tästä vedestä", huomautti Naab, Haren ilmestyessä muiden joukkoon. "Niin, se onkin hyvää, vaikkakin hieman suolaista. Tätä sanotaan 'lorisevaksi lähteeksi', ja tämä on minun. Tuota harjannetta tuolla nimitämme 'satulaksi'. Näet kai, miten se tunkeutuu harjanteen ja vuorten väliin erottaen kaksi laaksoa toisistaan. Tässä laaksossa, jonka tänään sivuutamme, käy karjani laitumella. Laakson toisessa päässä on 'Hopeakulho'-niminen lähde, joka myöskin on minun. Pidä nyt silmäsi auki tänään, poikani."

Kuinka erilainen olikaan tämän päivän alku! Taivas oli niin sininen kuin meri, ja laakso painui syvälle vuorten ja harjanteen väliin. Hare istuutui Naabin viereen katsellen laskeutumista. Navajo-soturit, jotka muodostivat miellyttävän kiemurtelevan värijuovan tielle, ratsastivat valkokattoisten vaunujen edellä.

Naab viittasi erääseen pieneen vasikkaan, joka oli melkein kokonaan kätkeytynyt muutaman salviapensaan alle. "Tuollainen minua suututtaa. Vasikka on juuri syntynyt ja sen emä on mennyt juomaan. Pantterit ja sudet eivät ole kaukana. Ne syövät meiltä satoja vasikoita vuosittain."

Niin kauaksi kuin Hare voi nähdä, täplittivät punaiset, valkoiset ja mustat nautaeläimet laakson.

"Ellei tänne tungeta liiaksi karjaa, on tämä laidun Utahin paras", sanoi Naab. "Sanoin Utahin, mutta todellisuudessa on tämä Arizonaa. Me mormoonit olemme hyväksyneet suuren erämaan valtioiden rajaksi. Täällä on tarpeeksi ruokaa sadalletuhannelle naudalle, ja tavallisina vuosina riittää vesikin. Mutta joskus kuivina kesinä kuivuvat muut lähteet, paitsi hopeakulho, jossa on silloinkin tarpeeksi vettä minun karjalleni."

Hare katseli keltaisella maalla kaukana toisistaan kasvavia ruohomättäitä ajatellen, ettei parissa neliöjalassa maata ollutkaan ravintoa useammalle kuin yhdelle mättäälle.

"Mikä tuon aiheuttaa?" kysyi hän nähdessään eteenpäin vierivän tomupilven ja sen laidoilla mustia hyppiviä esineitä.

"Villit mustangit", vastasi Naab. "Noilla vuorilla on niitä noin viisituhatta, ja ne alkavat tuottaa meille suurta kiusaa. Ne syövät ruohon melkein yhtä tarkkaan kuin lampaatkin, ja minun on ilmoitettava sinulle, että missä vain lampaat pääsevät laidunmaille, siellä kuolevat naudat nälkään. Mustangit lisääntyvät liiaksi. Vuorilla on myös paljon villejä hevosiakin."

"Miten eroavat villit hevoset mustangeista?"

"En ole saanut sitä vielä selville. Muutamat sanovat espanjalaisten jättäneen tänne hevosia kolmesataa vuotta sitten villiintymään. Ne ovat villimpiä kuin mitkään alkujaan neljällä jalalla juoksevat villit eläimet. Odotahan vain, kunnes saat nähdä Hopeaharjan tahi Valkojalan."

"Mitä ne ovat?"

"Villejä oriita. Hopeaharja on raudanharmaa, valkoharjainen hevonen, jonka vertaista kauneudessa en ole milloinkaan nähnyt. Valkojalka on vanha mustakarvainen paholainen, jolla on yksi valkoinen jalka. Molemmat oriit olisi ammuttava. Ne tappelevat hevosien kanssa ja houkuttelevat tammat mukaansa. Kerran olisin voinutkin ampua Hopeaharjan tuon harjun yli vievällä tiellä, mutta se oli niin kaunis, etten hennonnut."

"Osaavatko ne juosta?" kysyi Hare silmin, jotka ilmaisivat hänen pitävän hevosista.

"Juostako? Varmasti! Odotahan, kunnes näet Hopeaharjan ravaavan. Se voi katsella sinua olkansa yli ja voittaa jokaisen tämän seudun hevosen. Navajot ovat luopuneet sen kiinniottamisyrityksistä, koska se on niin monta kertaa livistänyt heidän käsistään. – Mutta, mitä tämä on! Jack, hae nopeasti luodikkoni esille, sillä tuolla on arosusia."

Naab veti suitsista viitaten sivulle. Hare huomasi kolme harmahtavaa teräväkuonoista petoa hiipivän salviapensaikossa, kun hän tarttui pyssyynsä. Naab vihelsi, jolloin sudet pysähtyivät. Silloin Jack ampui. Luoti pyyhkäisi tomuna maata niiden yläpuolelta ja takaa, karkoittaen ne pensaikkoon.

"Kuinka kumeasti tuo pyssy paukahtaakaan!" huudahti Naab. "Tuntuu oikein hauskalta kuunnella sen ääntä. Ammuit liian korkealle, kuten tavallisesti miehet, jotka eivät milloinkaan ole ampuneet elävää riistaa. He eivät osaa tähdätä kylliksi matalalle. Tähtää matalalle, matalammalle kuin haluaisitkaan. Kas, tuolla on taasen muudan, näetkö, tällä puolen, tähtää etupuolelle ja alas, no nopeasti nyt; taasen liian korkealle."

Tämä tällainen aiheutti, että August ja Hare jäivät kauaksi jälkeen muista vaunuista. Kuta lähemmäksi Naab pääsi kotiaan, sitä ystävällisemmäksi hän muuttui. Silloin kun hän ei vastaillut Haren kysymyksiin, kertoi hän omista oloistaan, karjastaan, laidunmaistaan, mustangeistaan, navajo-intiaaneista ja erämaasta. Naab puhui mielellään, ja ellei hänelle oltu suotukaan ennustuksen lahjaa, oli hänelle ainakin annettu liukas kieli.

Aurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, kun he alkoivat kiivetä eräälle harjulle. Lyhyt nousu ja pitkä kierros oikealle vei heidät luoteesta työntyvän vuorijonon päässä olevan suuren kallionkielekkeen alle. Leiri oli pystytetty muutamaan metsikköön, jossa kasvoi Harelle kokonaan outoja puita. Erään kallion juurelta pulppusi esille kirkasvesinen lähde, tuo erämaan matkustajan mieluinen katseltava ja kuunneltava esine. Muutamasta kallion kolosta riippui kirkas hopeakulho.

"Jack, kukaan ihminen ei tiedä, kuinka vanha tämä kulho on eikä muutakaan siitä. Nimitimme lähteen sen mukaan Hopeakulhoksi'. Omituista on, ettei tämä kulho ole milloinkaan ollut kadoksissa, ja kummallisempaa vielä, ettei tätä milloinkaan ole varastettu. Mutta miten voisikaan kukaan erämaan asukas, olkoonpa hän sitten vaikka lainsuojaton tahi intiaani, viedä tämän mennessään juotuaan kerran siitä?"

Kulho oli kaiverruksin koristettu, kuhmuinen, kirkaslaitainen ja sammalviheriäpohjainen.

Juotuaan siitä ymmärsi Harekin sen salaisuuden. Illalla huviteltiin leiritulien valossa oikein perinpohjin. Snap Naab puhalsi huuliharppuaao ja lauloi. Hän kiihoitti muutamia nuoria sotureita tanssimaankin. Ne polkivat jalkaa huitoen käsivarsillaan ja laulaen: "Hoya huya – howya!" hyppiessään nuotioiden valossa.

Muutamien soturien teki niin kovin mieli Snapin huuliharppua, että he tuon tuostakin pyysivät sitä häneltä. Vihdoin luovutti mormooni sen vastenmielisesti eräälle uteliaalle intiaanille, joka koettaessaan soittaa sitä teki niin kömpelöitä liikkeitä ja puhalsi niin omituisia ääniä, että hänen toverinsa hyökkäsivät hänen kimppuunsa anastaakseen sen häneltä. Silloin Snap peläten sen rikkoutuvan hyppäsi joukkoon. He taistelivat siitä nauravan katselijajoukon keskellä. Snap, unohtaen kokonaan leikin, innostui niin saadakseen harpun takaisin, että hän pukki intiaaneja kuin raivostunut jäärä. Hän onnistuikin saamaan soittimen ja pistettyään sen taskuunsa koetti hän päästä pakoon. Mutta soturit tarttuivatkin häneen, kaatoivat hänet maahan ja istuivat kylmäverisesti hänen päälleen kaivaen kaikki hänen taskunsa nurin. August Naab oikein hytkyi ilosta ja Hare nauroi niin, että hän oli aivan läkähtyä. Tapaus oli hänestä yhtä hämmästyttävä kuin naurettavakin. Nämä vakavat mormoonit ja hiljaiset navajot osasivat iloitakin.

Hare olisi mielellään valvonut yhtä kauan kuin muutkin, mutta Augustin sanat: "Mene nyt nukkumaan, sillä huominen päivä kysyy voimia", lähettivät hänet huopapeitteiden väliin, jonne hän pian nukkui. Herätessään aamulla oli hän terve, nälkäinen ja innokas tietämään, mitä päivä oli tuova muassaan.

"No nyt, Jack!" sanoi August.

Hare tuijotti. Hän näki punaisen maailman. Hänen silmänsä tuntuivat näkevän vain verta. Rosoinen punainen maa, jossa ei kasvanut ruohonkorttakaan, aleni vähitellen erästä säännötöntä kaukaa erämaasta siintävää halkeamaa kohti, joka kiemurteli tasangon halki. Oikealla piilotti se mutkikkaan tiensä erään tummia puita kasvavan ylätasangon kielekkeen alle ja vasemmalla suoristi se kulmansa pujahtaakseen eräästä V:n muotoisesta aukosta vuoristoon. Tuon halkeaman takaa näkyi jotakin autiota ja rajoittamatonta, jotakin valkoisten autiomaiden, punaisten aavikoiden ja matalien himmeästi näkyvien kumpujen kaukaista kangastusta, kokonainen kimalteleva tomuvaippaan kietoutunut erämaa.

"Nyt olemme saapuneet paikalle, josta voimme nähdä kauaksi", sanoi Naab. "Tämä on 'tuulienkumpu' ja tuo musta kuilu tuolla on Arizonan 'suuri cañoni', jonka toisella puolella on 'kirjava erämaa', missä navajot asuvat. Tuolta oikealta näkyy Coconina-vuoren tasainen laki ja vasemmalta näkyvä harjanne johtaa 'helakanpunakallioille'. Katso nyt niin kauas kuin voit, sillä pian et näe enää mitään."

"Miksi?"

"Siksi, että tuuli, hiekka, sora, tomu ja pienet kivet sokaisevat pian silmäsi, ellet niitä suojele."

Naab ei ennättänyt vielä lopettaakaan puhettaan, kun Hare huomasi alaspäin laskeutuvien intiaanien peittyvän punaisiin tomupilviin. Sitten hävisivät valkoiset vaunutkin näkyvistä. Hetken kuluttua tunsi hän niskassaan tuulenpuuskan, joka todisti Naabin varoituksen oikeaksi. Kun se oli mennyt ohi, kirkastui ilma jälleen, ja hän voi taasen katsella. Mutta äkkiä täytti toinen tuulenpuuska, jota hän ei ollut osannut odottaakaan, hänen silmänsä tomulla, jota oli hyvin vaikea saada pois. Sitten hän käänsi selkänsä tuulelle.

Ilta läheni nopeasti, aurinko pani Coconinan valkoiset rinteet kimaltelemaan ennen mailleen menoa, sitten se laskeutui ja tuuli tyyntyi.

"Viisi peninkulmaa punaista hiekkaa", sanoi Naab. "Tämä tappaa hevosetkin. Nopeammin siinä!"

Tietä ei näkynyt ollenkaan, ainoastaan punaista hiekkaa, kuoppia, mäkiä, tasankoja ja kumpuja, joihin hevoset upposivat nilkkaa myöten. Rattaat painuivat syvään ja pieniä punaisia virtoja valui niiden vanteilta. Naab käveli vieressä pitäen ohjaksia käsissään. Hare koetti myöskin kävellä, mutta väsyi pian ja horjui sitten vaunujen takana, kunnes Naab käski hänen nousta niihin jälleen. Hämärä yllätti hevoset vielä täydessä työssä.

"Kiitän Jumalaa, jahka pääsemme tämän hiekka-aavikon poikki. Mutta, Jack, tämä tietön autiomaa suojelee kumminkin kotiani öisiltä hyökkäyksiltä. Navajotkaan eivät uskalla lähteä sen poikki pimeässä. Olemme pian kotona. Tuolla on merkkini. Näetkö? Sekä päivin että öisin sanomme sitä 'siniseksi tähdeksi'."

Korkealla mustassa kalliossa oli tähdenmuotoinen reikä, jonka läpi kuulsi sininen taivas.

Naabin "nopeammin"-huudossa oli nyt jotakin iloista, ja hevoset paransivatkin vauhtiaan. Niiden teräväkenkäiset kaviot sinkauttelivat säkeniä kovasta kalliosta. "Hiljemmin, hiljemmin – no niin!" huusi Naab tammoilleen. Kalliokielekkeen alla olevassa synkässä pimeydessä haparoivat ne eteenpäin hyvin varovaisesti kiertäen lopulta erään kulmauksen. Hare näki tulien tuikkivan, raikas kostea tuuli raitisti hänen poskiansa ja kumiseva kohina kuin kaukaisen ukkosen pitkä jyrinä kaikui hänen korviinsa.

"Mistä tuo jyrinä aiheutuu?"

"Kuuntelen sitä mieluummin kuin mitään muuta. Se ilmoittaa minulle, että olen kotona. Coloradohan siellä noin kohisee syöksyessään alas cañonin ensimäisestä putouksesta."

IV.

KEIDAS.

August Naabin keidas oli soikea laakso, joka oli tasainen kuin lattia, lehtivihreä ja valkoinen kukista ja kaikilta suunnilta korkeiden, helakanpunaisten kallioiden ympäröimä. Sen läntisessä päässä katkaisi Colorado nuo punaiset kalliot pohjoisesta etelään. Kun tuuli puhalsi lännestä, täytti kumea kohina kuin jonkun hyvin kaukana pyörivän myllyn jyrinä koko laakson; kun se oli itäinen, humisivat pumpulipuut uneliaasti kuin tuutilaulua laulaen, ja kun oli aivan tyyni, vallitsi siellä hiljaisuus, ei tuollainen autioiden aavikoiden eikä yksinäisten vuorten, vaan jonkunlainen muualta tullut, tunkeileva, outo ja keskeytymätön. Tämä Eschtahin paratiisi oli yhtä hyvin suojattu luonnonvoimien raivolta kuin muulta maailmaltakin.

Naab oli vienyt Haren nukkumaan muutaman hirsimajan katottomaan kuistiin. Hän herätti kumminkin vieraansa aikaisin, ja kun Hare työnsi huopapeitteet yltään, näki hän pumpulipuiden kukkien leijailevan ilmassa lumihiutaleiden tavoin. Eräs harmaakuorinen puuryhmä muodosti oksistaan viheriän vuodekatoksen hänen ylleen, ja tuon sotkuisen verkon läpi kajastivat purppuranpunaiset vuoret, jotka vastustamattomasti kohosivat yhä korkeammalle työntäen tieltään kaiken muun, paitsi taivaan sinijärven.

"Tule katsomaan, miten navajot menevät joen poikki", sanoi Naab.

Hare seurasi häntä metsikön läpi tielle, joka kiemurteli alimmaisen punaisen pengermän juurella. He seurasivat sitä noin puoli peninkulmaa ja kierrettyään erään kulmauksen saapuivat paikalle, josta oli laaja näköala. Veden kohina oli valmistanut Haren näkemään jotakin tavatonta, mutta kun hän tuli joen partaalle, kauhistui hän kumminkin. Se oli punainen ja nopea mutkitellessaan eteenpäin kuin äärettömän suuri liukas käärme ja nostaessaan suuria vyöryäviä aaltoja syöksyäkseen pimeään kuiluun, josta kuului kumeaa jyrinää.

"Tuo aukko, johon vesi hyökkää, on suuren cañonin alkupää", sanoi Naab. "Se on aluksi vain viisisataa jalkaa syvä, mutta kolmekymmentä peninkulmaa alempana on se viisituhatta. Päästyään ensin alkuun kaivautuu se nopeasti syvemmälle. Mennään nyt tuonne rannalle."

Hare tunsi oman mitättömyytensä voimatta puhua sanaakaan. Kaikki, mitä hän ennen saapumistaan tähän eristettyyn paikkaan oli nähnyt, oli vain mitätöntä tämän rinnalla. Tämä "esi-isien kahlaamo", kuten Naab tätä nimitti, oli oikea erämaan portti. Tämä hurjasti kiitävän veden kohina oli mittaamattomien syvyyksien, äärettömien korkeuksien ja pitkien välimatkojen mahtavan erämaan synfonian tuhoa ennustava yksitoikkoinen laulu.

Navajot olivat kokoutuneet eräälle virtaan pistävälle hiekkasärkälle. He eivät voineet päästä kauemmaksi, sillä ylempänä olivat rannat aivan kohtisuorat. Siitä paikasta ei voitu nähdä cañonin suuta ja putouksienkin kohina kuului sinne heikommin. Mutta tässäkin verraten tyynessä kohdassa näytti virta uhkaavalta.

"Navajot menevät virran poikki tästä uittaen mustanginsa tuolle hiekkasärkälle", selitti Naab. "Virta auttaa heitä tulvan aikana, ja vesi on nyt kolme jalkaa korkeammalla tavallista tasoaan."

"En voi uskoa sen olevan mahdollista! Nuo pienet mustangithan joutuvat silloin melkein torjumattomaan vaaraan", huudahti Hare.

"Vaaraanko? Niin ehkäpä", vastasi Naab aivan kuin hän sen nyt vasta olisi huomannut. "Poikaseni, mormoonit tulivat tästä yli noin sata vuotta sitten. Heistä hukkui monta. Tätä tietä ja kahlaamoa eivät tunteneet muut kuin intiaanit ennen mormoonien tuloa."

Mustangit oli ajamalla ajettava veteen. Scarbreast johti ja hänen mustanginsa potkittuaan ja hypittyään ensin kyllikseen ui yli kastellen urhoollisen isäntänsä vyötäreitä myöten. Paljassääriset intiaanit kahlasivat veteen ajaen kuormaponeja edellään. Huudot, kimeät vihellykset ja lyönnit sekoittuivat hevosten korskumiseen ja loiskuttelemiseen.

Dave ja George Naab soutelivat hitaasti tasapohjaisilla veneillä myötävirtaan intiaanien rinnalla. Äkkiä olivat kaikki mustangit ja ponit joessa ja matkue hajautui kolmion muotoon Scarbreastista, joka johti. Kuormaponit näyttivät uivan paremmin kuin mustangit ratsastajineen, tahi sitten kannattivat hirvennahkakimput niitä paremmin. Kun kolmasosa matkasta oli kuljettu ja etummaiset hevoset joutuivat väkevämpään virtaan, särkyi järjestys. Vesi sieppasi mustangin mustangin jälkeen mukaansa niin nopeasti, että siitä hyvin voitiin käsittää virran voima. Kuitenkin ne uivat väsymättä kiiltävin kyljin, hännät milloin veden pinnalla, milloin sen alla, turvat ylhäällä, ratsastajien pitäessä aseitaan korkealla. Kun virta tarttui kuormaponeihin, muuttui niiden uinti vaikeaksi, ja pyörien ympäri vetivät ne taluttajansa mukaansa päästämättä jäljessäkään tulevia etenemään. Tuo säännöllinen jono murtui muuttuen tungokseksi. Siellä täällä liukui joku navajo veteen uidakseen mustanginsa rinnalla, toiset huutelivat kuormaponeille lyöden ratsujaan, voimakkaat mustangit tunkeutuivat heikompien edelle virran kuljettaessa koko joukkoa vastustamattomasti alaspäin.

Vaikka Hare pelkäsikin muutamien intiaanien hukkuvan ja sääli kuormaponeja, ei hän kumminkaan voinut muuta kuin nauttia näytelmästä, sen eloisasta toiminnasta ja kirjavuudesta, intiaanein huudoista ja kimeistä vihellyksistä, säikkyvien mustangien korskumisesta, Naabin kovista käskyistä pojilleen ja matkueen ympärillä kuohuvan virran pahaenteisestä pauhusta. Tuon kaiken villeys, ilmeinen vaara ja tyyni suhtautuminen siihen panivat Haren hieman aavistamaan, miten voimakkaasti erämaan luonto vetää ihmistä puoleensa.

August Naabin jylisevä ääni kuului kauas virralle. "Hei. Dave, keltainen hevonen vieressäsi on vaarassa! Auta se lähemmäksi muita! George, palaa takaisin, tuolla irtautuu muudan nahkakimppu! Souda nyt myötävirtaan, kuuletko, ja käännä tuo tempoilija oikeaan suuntaan! Dave, joudu tuohon sekamelskaan nopeasti! Tuolla on muudan poika hukkumaisillaan! Hänen jalkansa ovat tarttuneet kiinni hihnoihin ja hevonen on häntä potkaissut! Kiirehdi ja vedä hänet veneeseesi! Tuolla sukelsi eräs poni veden alle! Liian myöhään, George! Anna sen mennä, kuuletko, sillä et voi kumminkaan sitä auttaa!" Siten jatkui intiaanien ylimeno silminnähtävien vaarojen heitä joka hetki uhatessa tuon nopeasti kiitävän virran taholta. Mustangit ja ponit pääsivät kumminkin lopulta hiekkasärkälle, tunkeutuivat pajukon läpi ja ilmestyivät lopulta punaista jyrkännettä kiertävälle tielle. Dave Naab kiinnitti veneensä rantapensaihin ja palasi Georgen kanssa.

"Katsellaanpa nyt hieman taloa ja viljelyksiäkin", sanoi August paluumatkalla. Hän näytti Harelle apilapeltoja, joissa kasvin kehitys oli selvästi nähtävissä taimesta tuleentuneeseen heinään saakka, selittäen saavansa niistä kuusi satoa vuodessa. Muutamalla kymmenen hehtaarin suuruisella pellolla käyskentelivät lehmät ja siat vapaasti laitumella. Maanpinta oli kaikkialla hyvin kostea, sillä kapeat ojat kuljettivat vettä joka paikkaan. Kenttien vieressä oli hedelmäpuutarha, jossa kirsikat olivat jo kypsät, aprikoosit täysin kehittyneet, luumupuut varistelivat kukkiaan ja omenapuut availivat nuppujaan. Naab selitti, ettei hänen keitaansa tuotteita voitu mitatakaan, sillä maanlaatu oli äärettömän hedelmällinen, koska se voitiin pitää aina kosteana, vuortenseinämistä uhkuva auringonlämpö karkoitti talvenkin kylmyyden, ja kevät, kesä ja syksy olivat troopilliset. Hän näytti Harelle viiniköynnöksiä, jotka olivat niin paksuja kuin ihmisen reisi ja kertoi hänelle neljän jalan pituisista rypäletertuista. Naab näytti hänelle kasvavia taimia, jotka myöhemmin kehittäisivät niin suuria vesimelooneja ja kurkkuja, ettei ihminen jaksaisi niitä nostaa, sillä kerrankin oli sellaisen vyöryttämiseen tarvittu pari miestä.

"Voin kasvattaa kaikenlaisia hedelmiä niin paljon, etten voi niitä käyttää. Puutarhani on oikein tuhlaavainen anteliaisuudessaan. Mutta minulla on siitä hyvin vähän hyötyä, sillä lukuunottamatta oman perheeni tarvetta, en voi kuljettaa sen tuotteita erämaan poikki."

Vesi, joka oli tämän rikkauden aiheuttaja, tuli eräästä pienestä joesta, jonka Naab patoamalla ja poraamalla kanavan muutaman kallionkielekkeen poikki oli kääntänyt sen luonnollisesta suunnasta keitaaseen.

Aidan ja punaisen vuorenseinämän välissä oli aukeama, joka ulottui rakennuksiin asti. Sen tuonnimaisessa päässä oli viheriä aitaus, jonka Hare heti ymmärsi tuoksi Naabin mainitsemaksi hautausmaaksi. Hän laski kolmekymmentä hautaa. Toisilla kummuilla oli karkeatekoiset kiviristit, kun taasen toiset oli merkitty laudankappaleilla.

"Minusta sanotaan, että osaan parantaa naisten sairauksia taitamatta kumminkaan auttaa miehiä", sanoi Naab hymyillen. "Epäilen kumminkin kovasti tuota puhetta, vaikka hautausmaahani ei olekaan kuopattu vielä yhtään naista. Sinne on haudattu muutamien joesta onkimieni miesten ruumiit ja sitten muutamia muita, jotka ajautuivat tänne, tapettiin tahi kuolivat ilmaisematta salaisuuttaan. Olen numeroinut noiden tuntemattomien haudat ja kirjoittanut muistiin miesten tuntomerkit, että voin, jos sellainen tilaisuus nyt joskus sattuu ilmestymään, kertoa jollekin, mihin hänen isänsä tahi veljensä on haudattu. Siellä nukkuu myös viisi poikaani, joista ei yksikään kuollut luonnollista kuolemaa, olkoon Jumala heille armollinen! Tässä on Mescalin isän, erään espanjalaisen hauta. Hän oli seikkailija. Kun hän oli sairas, autoin häntä Nevadassa, hän tuli kanssani tänne, parani ja eli vielä yhdeksän vuotta. Hän kuoli puhumatta sanaakaan itsestään ja ilmaisematta nimeään."

"Miten omituisen lopun ihminen voi saadakaan!" aprikoi Hare. Niin, hauta oli hauta, olipa se sitten missä paikoin maailmaa tahansa. Hän arvaili, saako hänkin leposijansa tuossa rauhallisessa, valoisassa sopessa, jossa yksinkertaisten hautain vaatimaton arvokkaisuus selitti elämän lyhyyttä ja ihmisten vähäpätöisyyttä.

"Kesytämme villejä mustangeja tällä tiellä", sanoi Naab. "Se on suuremmoista. Odotahan, kunnes näet Mescalin mustan Bollyn selässä sotkeutuvan leikkiin. Hän on oikea navajo ratsastamaan."

Eräässä vuorenseinämän tekemässä suuressa mutkassa oli kolme suurta karja-aitausta. Ensimmäisessä olivat nuo valjakot, jotka olivat vetäneet vaunut White Sagesta, toisessa seisoskeli kolmisenkymmentä pientä, laiska, torkkuvaa aasia, ja kolmannessa oli tusinan verran mustangeja ja muutamia hevosia, joita Hare mielellään katseli. Snapin kermanvärinen ori, eräs raudikko ja muudan suuri valkoisenkirjava hevonen kiinnittivät enimmän hänen huomiotaan.

"Parhaimmat hevoseni ovat laitumella", sanoi Naab. "Tuo valkoisenkirjava on ratsuhevoseni, Charger. Varsana ollessaan pääsi se kerran karkuun ja juoksi villinä vuoristossa kolme vuotta. Mutta sitten saimme sen kiinni. Se voi kantaa suuria kuormia ja hieman juostakin. Näen, että pidät hevosista."

"Kyllä", vastasi Hare, "mutta luultavasti en enää milloinkaan voi ratsastaa." Hän sanoi sen lyhyesti hymyillen hieman, vaikka silmien ilme vastustikin tuota alistuvaista mukautumista.

"Minulle ei ole suotu ennustamisen lahjaa, mutta kumminkin olen näkevinäni sinut suuren harmaan kiiltäväharjaisen hevosen selässä." Naab näytti katsovan hyvin kauaksi.

Keitaan läntisessä päässä oleva pumpulipuumetsikkö varjosti viittä pientä hirsirakennusta, joissa Augustin aikuiset pojat elivät vaimoineen, ja hänen omaa rakennustaan, joka oli muita paljon suurempi. Sen toisella sivustalla oli katettu kuisti ja toisella avoin sellainen, katto oli ladottu päreistä ja rakennus oli sisältä tilava ja mukava.

Naab viittasi juuri kouluun päin, kun lapsien nauru keskeytti hänen hommansa. Kuului hilpeitä ääniä ja pienten jalkojen töminää.

"Niillä on nyt välitunti."

Iloinen lauma pörrötukkaisia pienokaisia ilmestyi hirsistä rakennetun koulun ovesta piiriin puiden alle. Heitä oli kaikkiaan neljätoista neljän ja kahdentoista ikävuoden välillä olevaa naskalia. Sellaisia tukevia kirkassilmäisiä lapsia ei Hare ollut milloinkaan nähnyt. Muutamissa minuuteissa, aivan kuin heidän iloiset huutonsa olisivat olleet merkkejä, ilmestyi tuohon varjoisaan ympyrään koiria pitkäkoipisine penikoineen, pöyhkeileviä kalkkunakukkoja, jotka kaakattivat kaakattamistaan, kimeästi kirkuvia guineakanoja, kaakattavia kanoja ja muudan nilkku villihanhi, joka ontui sinne tänne yksinään. Kaunisväriset riikinkukot kiljuivat puista oikein sotaäänin, ja laulavia mustalintu- ja kyyhkysparvia lenteli puusta puuhun ja katolta katolle. Viimeiseksi tulivat muudan musta lammas, joka yhtyi pää-päällään yleiseen meluun, ja eräs torkahteleva paljaspäinen aasivanhus. Nuo molemmat joutuivat heti helisemään. Monien kuperkeikkojen jälkeen pääsi neljä pientä palleroista aasin selkään ja muut koettivat äänekkäästi huutaen: "Noddle, Noddle, lähdetkös juoksemaan!" saada sitä liikkeelle. Mutta Noddle nyökäytti vain päätään unisesti liikahtamatta paikaltaan. Silloin muudan rohkea veitikka tarttui lampaan turkkiin koettaen nousta sen selkään. Auttavat kädet tukivat häntä. "Ratsasta sillä, Billy, ratsasta! No, Navoy, annahan mennä!"

Navoylla ei oltu nähtävästi milloinkaan ennen ratsastettu, sillä se alkoi hyppiä kuin potkiva muuli. Billy pysytteli kiinni kynsin ja hampain, mutta hymy katosi hänen huuliltaan ja suupielet alkoivat vetäytyä alaspäin.

"Älä hellitä, Billy!" huusi August Naab nauraen. Billy pysyttelikin kiinni, mutta silloin Navoy säikähtäen ympärillä kirkuvaa lapsilaumaa syöksyi eteenpäin törmäten samalla Noddleen, jolloin nuo neljä palleroista ja Billy lensivät samaan potkivaan kasaan.

Välitunnin loputtua esitti Naab Haren omaisilleen. Siellä olivat äiti Mary, Judith ja Ester, jotka hän jo tunsi. Äiti Ruth ja hänen kaksi tytärtään muistuttivat suuresti sisariaan. Augustin toinen vaimo, äiti Ruth, oli äiti Marya nuorempi, miellyttävämmän näköinen ja hiljaisempi ja vakavampi käytökseltään. Naabin viiden pojan vaimot, lukuunottamatta Snapin hentoa puolisoa, olivat tukevia naisia, jotka oli kuin luotu kodin haltijattariksi ja lapsien äideiksi.

"Nyt, Jack, alkavat asiat olla oikealla tolalla", sanoi August. "Aluksi on sinun syötävä kovasti ja levättävä. Kävele ulkosalla, mutta älä väsytä itseäsi. Koetan varustaa sen verran aikaa, että voimme harjoitella ampumista hieman joka päivä. Osaan erään pistoolitempun, jonka haluan sinulle opettaa. Kun tunnet voimiesi riittävän, satuloi aasi ja mene ratsastamaan. Ole aivan kuin kotonasi."

Hare huomasi syömisen ja levähtämisen olevankin perinpohjaista huvittelua. Ennen joutumistaan näiden ystävällisten ihmisten joukkoon oli kulunut ainakin vuosi siitä, kun hän oli syönyt tarpeekseen, ja paljon enemmän siitä kun oli saanut terveellistä ravintoa. Ja nyt hän oli saapunut maahan, jossa "hunaja ja maito vuosivat", kuten äiti Ruth hymyillen sanoi. Kun hän ei voinut valita, kumpaako hän mieluimmin halusi, paistiako vaiko kananpoikia, ratkaisi hän kysymyksen syömällä molempia. Kun hän sitten vielä tukki itseensä keksiä ja voita, omenakiiseliä ja karhunvatukkahilloa, kirsikkapiirakoita ja vaahtoavaa kermaa, ei paljon puuttunut, ettei hän sairastunut. Hän sanoi ystävilleen, ettei hän yksinkertaisesti voinut ruokahalulleen mitään, mille julkealle tunnustukselle August sydämestään nauroi ja naiset iloisesti hymyilivät.

Toipuvaksi sairaaksi oli Hare muutamia päiviä suhteellisesti terve. Hän voitti kultamitalin Augustilta luodikolla ampumisessa, ja alkoi sitten harjoitella Colt-pistoolin nopeata esille vetäisemistä ja laukaisemista. Naab oli hyvin taitava noiden molempien ampuma-aseiden käytössä, ja hänen temppunsa tuon pienemmän aseen esillevetämisessä, jolloin ei silmäkään voinut seurata hänen käsivartensa liikettä, hämmästytti Harea. "Poikaseni", sanoi August Naab, "vaikka olenkin kristitty, osaan kumminkin käyttää aseita. Sitäpaitsi pidän ampumisesta."

Näiden muutamien päivien kuluessa oppi Hare näkemään, millaiseksi erämaan valloittaminen muodosti miehen. August Naab oli jo melkein kuusikymmenvuotias, mutta hänen rintansa oli leveä kuin ovi ja hänen käsivartensa niin vahvat kuin jykevät tammen oksat. Hän oli seppä, mekaanikko, nikkari, tynnyrintekijä ja ruukunvalaja. Hänen pajassaan ja työhuoneessaan oli kaikkialla karkeatekoisia työvälineitä, vaunuja, maanviljelyskaluja, pukinnahkaisia valjaita, kaikenlaisia jätteitä, kaunopuheisia ja merkityksellisiä sen asian todistajia, että tarve on yritteliäisyyden äiti. Hän oli insinöörikin; pato, joka esti tulvivan Coloradon syöksemästä laaksoon, valli, joka käänsi puron uomastaan, kastelutunneli, vuorenrinteeseen hakattu kiemurteleva tie vahvistivat hänen silmäänsä erehtymättömyyden etäisyyksiä määriteltäessä ja hänen voimansa työssä. Hän oli sitäpaitsi maanviljelijä, hedelmäpuiden ja hevosten jalostaja, lammaspaimen, saarnaaja ja lääkäri. Tämän ihmeellisen miehen paras ja kummallisin ominaisuus oli kumminkin hänen vaistonsa ja halunsa parantaa. "En taistele mormonien oppia vastaan", sanoi hän, "mutta parantaessani sairaita en käytä juuri ollenkaan lääkkeitä. Opin taitoni navajo-intiaaneilta." Lapset riensivät hänen luokseen kuhmuisin päin, haavoittunein sormin ja palkeenkielisin varpain, ja hänen sepänkouransa sitoivat ne yhtä hellävaroen kuin naisten pehmoiset kädetkin. Eräs mustangi hervottomine jalkoineen kiinnitti suuresti hänen mielenkiintoaan, kipeä lammas katsoi häneen vetoavasti ja nahkaansa haavan saanut juhta pani hänet kiireesti hakemaan parantavaa salvaa. Hän ei voinut sivuuttaa siipirikkoa siiriäistäkään. Maatilalla oli paljon navajo-intiaanien lampaita, jotka hän oli löytänyt erämaasta puolikuolleina nälästä ja janosta. August Naab oli kaikkien vainottujen ja turvattomien ystävä. Hare tunsi kunnioittavansa ja rakastavansa tuota suurikokoista hellää miestä.

Päiväin kuluessa oppi Hare paljon muitakin asioita, vaikka sairaus kaasikin hänet kuistissa olevalle vuoteelle vähäksi aikaa. Öisin kuunteli hän joen kumeaa kohinaa ja katseli tähtiä. Pari kertaa kuuli hän kaukaista kovaa jyrinää kuin ukkosta, ja silloin hän tiesi, että joillakin kaukaisilla vuorilla lumivyöryt irroittelivat kallioita. Päivisin katseli hän pumpulipuiden haituvien putoilemista kuistille, kuunteli lintujen laulua ja odotteli tuota iloista välituntia. Jonkun ajan kuluttua voittivat lapset ujoutensa ja tulivat pelkäämättä hänen luokseen. Niin kilttejä lapsia ei hän ollut ikinä ennen nähnyt. Hare kummasteli sitä, arvellen sen johtuvan enemmän paikan eristetystä asemasta kuin mormoonien opetuksesta. Nuo lapset eivät olleet milloinkaan olleet poissa vuorien ympäröimästä kodistaan eivätkä tienneet mitään sivistyksen varjopuolista. Hare kertoi heille satuja, ja koulun loputtua riensivät he hänen luokseen, kiipesivät hänen vuoteelleen ja pyysivät lisää.

Hänen keijukais- ja eläinsatunsa loppuivat pian, mutta kun hän rupesi kertomaan heille paikoista ja kaupungeista, joissa hän oli käynyt, kutsui äiti Mary ratkaisevasti nuo innokassilmäiset lapset pois. Tämä kiusasi Harea, koska hän ei ymmärtänyt syytä siihen. Hän sai kumminkin tietää sen, kuunnellessaan sattumalta erästä äiti Maryn ja Naabin välistä keskustelua. Vanhus sanoi, että Hare sai kyllä seurustella lasten kanssa, kunhan hän ei vain puhunut heille muusta maailmasta, vaan pysytteli mormoonien maantieteen kannalla, joka opetti, että Utahin rajojen ulkopuolella olevat seudut olivat hedelmätöntä erämaata. August Naab ei tuntunut kannattavan tätä mormoonien opin pykälää. Hän sanoi, että jollei lapsia voitu kasvattaa mormooneiksi muuten kuin salaamalla heiltä tuollaiset asiat, eivät he voisi myöhemmällä iällään pysyä uskossaan.

Muutkin asiat hämmästyttivät Harea. Tämän ystävällisen mormoonin kotielämä ei ollut oikein sovinnollista. Emännyys oli vanhemman vaimon, äitiys Maryn, käsissä. Äiti Ruthin elämä oli melko katkeraa. Miehet olivat laitumilla päivät pitkät, pari heistä usein montakin päivää peräkkäin, jolloin naiset saivat olla yksinään. Vanhin tyttö opetti koulussa ja muut toimittivat kaikki talousaskareet, ruokkivat eläimet ja hakkasivat halot. Työ oli kovaa, ja tytöt olisivatkin mieluummin oleskelleet Lundissa tai White Sagessa. He eivät pitäneet Mescalista ja haukkuivat tätä monesti mustasukkaisuudesta. Snap Naabin vaimo oli kostonhimoinen ja nimitteli Mescalia "intiaaniksi".

Kuunnellessaan noita juoruja muisti hän, ettei hän ollut nähnyt Mescalia pitkään aikaan. Mihin oli tyttö mahtanutkaan joutua? Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin hän kysyi pieneltä Billyltä.

"Mescal paimentaa lampaita", piipitti Billy.

Harea miellytti, että Mescal oli paimen, ja hän kuvitteli näkevänsä tytön aukealla laitumella tuulessa liehuvin hiuksin.

Eräänä päivänä, kun hän tunsi olevansa terveempi, läksi hän kävelemään vainioille uusin nautinnoin. Palatessaan taloon näki hän Snapin kermanvärisen oriin aitauksessa ja Daven mustangin siinä vieressä syömässä ruohoa. Tomuinen tavarakimppu oli heitetty maahan. Hare käveli pumpulipuiden siimeksessä olevaa käytävää ja aikoi juuri kääntyä vanhaan pajaan vievälle tielle, kun hän pysähtyi äkkiä.

"Muista minun sanoneen, että ammun luodin tuon valkoisen vakoilijan otsaan, jos vain lähetät hänet sinne!"

Ääni oli Snap Naabin, ja puheen tehoa lisäsi hammasten pureminen, joka oli luonteenomaista hänelle silloin, kun hän oli raivoissaan.

"Pysy paikoillasi!" karjasi August Naab vihoissaan, "ja kuuntele! Olet juopotellut taasen, sillä muuten et puhuisi miehen tappamisesta. Olen varoittanut sinua. En suostu pyyntöösi ennenkuin olen saanut lupauksesi. Miksi et voi olla juomatta?"

"Kyllä minä voin", vastasi Snap äreästi.

"No, hyvä sitten. Kokoa tavarasi ja lähde sitten 'katkeralle lähteelle'."

"Mutta siellähän kuluu koko kesä!" murisi Snap.

"Sen parempi. Kun palaat kotiin, täytän lupaukseni."

Hare poistui hiljaa. Snapin ensimäisten sanojen aiheuttama säikähdys oli naulannut hänet niin pitkäksi ajaksi paikoilleen, että hän oli kuullut keskustelun. Miksi uhkasi Snap häntä? Mihin aikoi Naab hänet lähettää? Hän ei voinut mitenkään vastata kumpaankaan kysymykseen. Hän tunsi mielensä järkytetyksi ja päätti karttaa Snapia niin paljon kuin suinkin. Hän meni hedelmäpuutarhaan, mutta hänen tunnin pituinen olonsa siellä ei hyödyttänyt mitään, sillä palatessaan pumpulipuumetsikön hämärää käytävää, joutui hän vastatusten juuri tuon miehen kanssa, jota hän halusi karttaa.

Juuri heidän tavatessaan piti Snap mustaa pulloa huulillaan.

Kiroten heitti hän pullolla Harea, mutta ei kumminkaan osunut. Hän oli juovuksissa, sillä hänen silmänsä veristivät.

"Jos kerrot isälle nähneesi minun juovan, tapan sinut!" karjaisi hän, ja sormitellen tupessa olevaa Colt-pistoolia meni hän tiehensä.

Hare meni vuoteelleen, jolla hän makasi kauan aikaa voimatta lainkaan tyynnyttää kuohahtelevaa mieltään. Lopulta rauhoittui hän kumminkin vähitellen. Leikkikentällä ei ollut ollut ketään, joten ei kukaan ollut huomannut Snapin tekoa, ja se ilahdutti Harea. Sitten kiintyi hänen huomionsa tieltä kuuluvaan kavioidenkapseeseen, ja hetken kuluttua huomasikin hän tomupilveen kietoutuneen mustangin lähestyvän.

"Mescal ja Musta Bolly!" huudahti hän nousten nopeasti istualleen. Mustangi syöksyi portista, liukui muutamia jalkoja pysähtyessään ja seisoi sitten väristen, jäykin niskoin ja keikutellen leveää päätään. Se oli musta kuin hiili, ja jokainen sen liike ilmaisi vapauden halua ja hurjaa luontoa. Mescal hyppäsi kevyesti satulasta. Silloin hyökkäsi eräs harmaa otus portista, ryömi tytön jalkoihin alkaen sitten hyppiä häntä vasten. Se oli komea koira, suuri, melkein valkoinen ja yhtä villi kuin mustangikin.

Tämä oli sama Mescal, jonka hän muisti, mutta kumminkin erilainen. Tummat kotikutoiset vaatteet oli vaihdettu pukinnahoista valmistettuun, nauhoilla ja helmillä koristettuun pukuun.

"Olen tullut hakemaan teitä", sanoi tyttö.

"Minuako?" kysyt Hare ihmetellen tytön tullessa hänen luokseen suitset käsivarrellaan.

"No, Wolf!" huudahti hän hyppivälle koiralle. "Niin, ettekö tiedäkään? Isä Naab sanoi teidän tulevan auttamaan minua lampaiden paimentamisessa. Oletteko jo terveempi? Toivon kumminkin. Olette vielä niin kalpea."

"Ei ole kehumista", sanoi Hare.

Hän katsoi tyttöä, hänen valkoisella nauhalla sidottua tummaa tukkaansa ja liekehtiviä silmiään, ja totesi nopeasti itselleenkin oudoin iloisuuksin, että hän katseli tyttöä mielellään, koska tämä oli niin kaunis.

V.

MUSTIA SALVIAPENSAITA JA KATAJIA

August Naab ilmestyi pelloilta johtavalle polulle.

"Mescal, kas täällähän sinäkin olet!" tervehti hän. "Miten lampaiden laita on?"

"Pinte ajelee niitä juuri parhaillaan alemmalle laitumelle. Noin tuhat arosutta kiertelee lauman ympärillä."

"Tuopa kuulostaa ikävältä", vastasi August. "Jack, siellä saat todellakin tilaisuuden koetella ampumataitoasi. No niin, laittakaa tavaranne kuntoon tänään ja lähtekää huomenna varhain. Saat istuutua Noddlen selkään. Se on kyllä hidas, mutta niin hyvä kiipeämään, ettei minulla ole muita sen vertaisia. Se pitää myös ratsastamisesta... mutta mikä sinua oikein vaivaa? Mikä sinut on suututtanut?"

Pitkä askel toi hänet lähemmäksi Harea. "Ah, ei mikään", vastasi Hare punastuen.

"Poika, tiedän vain muutamia syitä, jotka oikeuttavat valheen. Olet tavannut Snapin."

Hare olisi mahdollisesti vieläkin koettanut kierrellä, mutta katsahdettuaan Augustin ankaroihin kasvoihin tiesi hän sen hyödyttömyyden. Hän vaikeni kokonaan.

"Juominen muuttaa poikani luonteen kokonaan", sanoi Naab hengittäen syvään kuin hillitäkseen vihaansa. "Emme siirräkään huomiseen lähtöämme ylätasangolle, vaan lähdemme heti!"

Hare hämmästyi nopeasti nähdessään Mescalin silmien ilmeen. Hän ei huomannut siitä kyllä muuta kuin ohimenevän vilahduksen, jonkunlaisen synkän leimahduksen, mutta hän tunsi kumminkin mielensä liikutetuksi puoleksi ilosta, puoleksi surusta.

"Mescal", jatkoi August, "mene huoneeseesi ja koeta karttaa Snapia niin paljon kuin suinkin. Jack, katsele, miten nämä tavarat sälytetään aasien selkään. Sinun on opittava se taito. Voisin sälyttää nämä tavarat yhdenkin aasin selkään, mutta tie on niin kapea, että leveä kuorma heittäisi aasin kuiluun. Katsotaanhan nyt, kaikki muut tavarasi on nyt kuormitettu, paitsi satulaa, jonka jätämme tänne, kunnes hankimme sinulle hevosen. No niin, kaikki on nyt kunnossa."

Kun Mescal kuuli hänen kutsunsa, tuli hän pihalle, nousi Mustan Bollyn selkään ja ratsasti vuoria kohti Wolfin hypellessä edellä. Hare ratsasti Noddlella. August vilkuttaen hyvästiään naisilleen läksi aaseineen Mescalin jälkeen.

Kuinka he voisivat kiivetä noille jyrkille vuorille, ei Kare ymmärtänyt. Tultuaan lähemmäksi erotti hän jo tuon metrin levyisen tien, joka kierteli korkkiruuvin tavoin muutaman esiintyöntyvän kallionkielekkeen ympäri. Maanlaatu oli pehmoista punakuorista kalliota ja tie oli hakattu jyrkkään vuorenrinteeseen. Se kohosi niin kohtisuorasti, että aasit näyttivät kiipeävän suoraan taivaaseen. Noddle painoi päänsä alas, luimisti korvansa ja hidastutti kulkunsa kärsivälliseksi uurastamiseksi. August käveli viimeisenä.

Harea hämmästytti ensiksikin tapa, jolla aasit kääntyivät tien mutkissa joskus niin kapealle polulle, että niiden jalat olivat aivan kiinni toisissaan. Ne osasivat tehdä sen niin taitavasti, etteivät kuormatkaan juuri koskettaneet vuoren seinämiin. Jokaisessa mutkassa kääntyivät eläimet kulkemaan vastakkaiseen suuntaan päästen aina yhä korkeammalle, ollen kumminkin niin lähellä Harea, että hän olisi voinut koskea niihin. Kun hän katsoi korkeuteen, näki hän Mescalin juuri yläpuolellaan. Tyttö oli kumartunut eteenpäin ja hänen ruskeat kätensä pitivät lujasti kiinni satulan nupista. Sitten hän katseli etäisyyteen ja alas viheriään pumpulipuumetsikköön, jota hän ei enää juuri erottanutkaan. Tämän jälkeen joutui hän kokonaan matkan aiheuttamien vaikutelmien valtaan. Kiertäen huippua ja kiiveten aina vain ylöspäin horjahtamatta ja varmasti johti kaunis mustangi kulkuetta irtautuneiden kivien vyöryessä kumeasti syvyyteen, kavioiden kapsahdellessa ja kuormien raapiessa vuoren seinää. Toiselta puolen kohosi tuo raudanvärinen, harmaa, eloton ja rappeutunut seinämä, jossa ei ollut sileätä kiiltävää kohtaa missään. Tie alkoi kierrellä erästä kerrostumaa ja rosoista pengertä, jonka kielekkeet työntyivät ulospäin kuin syöksyäkseen syvyyteen. Sitten johti jyrkempi rinne, jota aasienkin oli vaikea kiivetä, tasaisemmalle paikalle, jossa tie kääntyi vasemmalle.

Mescal pysähtyi muutamalle kallionkielekkeelle. Tuulessa liehuvine hiuksineen, pään ympärille kierrettyine valkoisine nauhoineen ja punaisilta näyttävine ripsuilla koristettuine säärystimineen soi hän tuolle taivasta vasten selvästi näkyvälle jylhälle rosoiselle pengermälle kuvaamatonta eloa ja suloa.

"Tämä on 'tähystyskallio'", sanoi Naab. "Joku intiaaneistani vahtii täällä aina päivisin, tavallisesti eräs Mescalin palvelija, jonka hän sai navajoilta. Mies ei voi puhua, sillä hän on syntynyt ilman kieltä tahi on se leikattu poikki, mutta hänellä on terävämpi näkö kuin kenelläkään tuntemallani intiaanilla. Huomaat kai, että tältä paikalta voi pitää silmällä kotiani, solaa, kahlaamoa, vastapäätä olevia 'kaikukallioita', joilta navajot antavat minulle merkkejä, ja White Sageen johtavaa tietä."

Koko keidas näkyi selvästi tuolle kolmionmuotoiselle kalliolle ja kumeasti kohiseva Colorado teki komean mutkan kääntyessään vuoren halkeamasta. Oikealla reunusti valkorinteinen Coconia taivaanrantaa ja kauempana Suuren Cañonin toiselta puolelta siinti kirjavanvärinen erämaa.

"Tämän intiaanin ollessa täällä aina vahdissa, ei minua juuri voida yllättää", sanoi Naab. "Tuo hiekka-aavikko suojelee taloani öisin, ja toiselta puolen jokea ei minua milloinkaan ole mikään vaara uhannut."

Naabin vahti ilmestyi näkyviin eräästä pienestä syvennyksestä irvistäen tervehdykseksi, koska hän ei osannut puhua. Haren tottumattomista silmistä näyttivät kaikki intiaanit samannäköisiltä. Tämä ainoa erosi kumminkin muista, ei huopapeitteeseen kietoutuneen laihan vartalonsa, mustan takkuisen tukkansa eikä kuparinvärisen ihonsa, vaan haukkaa muistuttavien kasvojensa ja kiiluvien silmiensä perusteella. Naab irroitti erään laatikon kuormasta, sanoi muutamia sanoja navajonkielellä ja ajoi sitten jälleen aasit tielle.

Koska ei rinne enää ollut niin jyrkkä, kävi kiipeäminen nopeammin särkyneiden kallioiden lomitse kiemurtelevaa tietä pitkin. Kivien väri oli muuttunut punaisesta keltaiseksi, ja pieniä setrejä kasvoi suojaisissa paikoissa. Haren korkeuksien arvosteleminen kaipasi niin usein oikaisuja, että hän luopui koko yrityksestä määrätä niitä. Ratsastus alkoi jo niin kysyä hänen voimiaan, ettei hän luullut enää pitkää aikaa jaksavansa pysytellä Noddlen selässä. Ilma oli muuttunut ohueksi ja kylmäksi, ja vaikka aurinko olikin vielä korkealla, olivat hänen sormensa kohmetuksissa.

"Koeta kestää, Jack!" huusi August. "Olemme jo melkein perillä."

Vihdoin hävisi Musta Bolly näkyvistä, samoin heiluvat aasit yksi kerrallaan ja vihdoin pääsi Noddlekin tasangolle heilutellen korviaan. Hare näki harmaanviheriän setrimetsän kauempaa siintävien keltaisten kallioiden juurella, ja tunsi kylmän tuulen sivelevän kasvojaan. Hän oli alussa melkein tukehtua, voimatta ollenkaan hengittää. Ilma oli ohutta ja raakaa, ja hän koetti hengittää syvään karkoittaakseen tuon ahdistavan tunteen. Äkkiä hän totesi, ettei se johtunut ilman ohuudesta, vaan sen katkerasta, läpitunkevasta tuoksusta, joka melkein tukehdutti häntä. Se ei ollut oikein havupuidenkaan tuoksua, vaikka se panikin hänet ajattelemaan niitä.

"Hei, tämä on ihanaa!" huudahti Naab jännittäen suurta rintaansa. "Tällaista ilmaa sinä juuri tarvitset, poikaseni. Tunnetko sen tuoksua? Hyvä on. Tuossa on leirimme, kotisi pitkiksi ajoiksi, Jack. Tuoltahan tuo Pintekin tulee. Päivää, Pinte, miten on lampaiden laita?"

Lyhyt, paksu intiaani, jolla oli miellyttävät kasvot, pudisti mustatukkaista päätään niin, että korviin kiinnitetyt hopearenkaat helisivät, ja vastasi:

"Huonosti – nuo kirotut sudet!"

"Pinte, tervehdi Jackia. Hän ampuu kyllä sudet kauaskantavalla suurella pyssyllään", sanoi Naab.

"Päivää, Jack", vastasi Pinte ojentaen kätensä ja alkaen sitten heti tutkia uutta luodikkoa. "Raahkana, onpa siinä todellakin pyssyä kerraksi!" huudahti hän.

"Jack, tähän intiaaniin voit empimättä luottaa, vaikka hän onkin karkoitettu heimostaan", jatkoi August. "Mescal löysi hänet viisi vuotta sitten Coconiaan johtavalta tieltä, ja siitä asti on hän ollut luonani. Mitä ei Pinte tiedä Coconinan tämän puoleisista seuduista, siitä ei kannata puhuakaan."

Leiri oli suojassa tuulilta muutamassa syvänteessä. Nuotio paloi sen keskellä, kartiomainen teltta oli jännitetty muutamasta seetrin oksasta maahan pystytettyihin paaluihin, kallistuva kivipaasi soi suojaa leiritarpeille ja intiaanille, ja eräässä kulmauksessa lirisi kirkasvetinen lähde. Eräs harmaakuorinen seetri kasvoi juuri syvänteen laidalla, ja sen juurelle alkoi August valmistaa Haren vuodetta.

"Tässä on sinulle sopiva makuupaikka, satoipa sitten vettä tahi lunta tahi paistoi", sanoi hän. "Olen melkein koko ikäni maannut paljaalla maalla, ja äiti maa muodostaa parhaimman vuoteen. Kaivan tähän pehmeään neulasmattoon pienen kuopan lanteillesi. Sitten asetamme tervavaatteen näin ja huopapeitteen näin alustaksi. Tuo nyt tänne toiset peitteet. Sinun jalkasi pitää olla hieman päätäsi korkeammalla. Nukut silloin kuin myötämaassa, joka suojelee sinua tuulelta. Kylmä ei tule ahdistamaan sinua milloinkaan. Mitään muuta ei sinun tarvitse tehdä kuin kääntää kylkeäsi sitä mukaa kuin tuulikin kääntyy. Vedä peitteet korvillesi ja kietoudu tervavaatteen mutkaan. Jos sataa vettä tahi lunta, peitä pääsi ja nuku, poikaseni, tuulen huminaan."

Levähdyttäessään väsynyttä ruumistaan voi Hare makuusijaltaan katsella syvänteeseen, jonka laidalla hänen vuoteensa oli. Naab sytytti nuotion, Pinte kuori perunoita hyvin taitavasti, Mescal oli polvillaan ja vastasi taikinaa paljain ruskein käsivarsin, Wolf makasi hänen jaloissaan katsellen emäntäänsä ja Musta Bolly heilutteli päätään saadakseen kaikki jyvät suuhunsa turvasta riippuvasta jäykästä kangaspussista.

Naab huusi häntä syömään, ja kun Hare alkoi pureskella kaakkuja, munia ja kuumia keksiä hyvin ruokahaluin, nyökäytteli Naab päätään. "Kas, tuollaista haluankin juuri katsella", sanoi hän hyväksyvästi. "Sinun on syötävä kovasti. Pinte ampuu kyllä hirviä tahi voithan ampua niitä itsekin. Syö kaikkien syötäväksi kelpaavien metsäeläinten lihaa. Muista mitä Scarbreast sanoi. Älä väsytä itseäsi. Siinä on koko salaisuus. Kunhan vain syöt ja levähdät, niin voimistut vähitellen."

Jyrkänteen laidalle ei ollut leiristä sataakaan askelta, ja kun Hare syötyään meni sinne, oli aurinko jo piilottanut alimman puoliskon punaisesta kiskostaan erämaan taivaanrannan alapuolelle. Hän seurasi sen laskeutumista katseillaan valon kullanvärisen virran tummentuessa yhä tummemmaksi. Ajattelematta oikeastaan mitään, katseli hän vain katselemistaan, kunnes hän näki viimeisen valon heijastuksen sammuvan Coconinan lumisilla rinteillä. Erämaa pimeni pimenemistään, keidas katosi kokonaan pohjattomaan purppuranväriseen kuiluun, lukuunottamatta erästä heikkoa tähtimäistä valoa.

Lampaiden määkinä herätti hänet ja hän palasi leiriin. Tuli paloi kirkkaasti. Wolf makasi aivan Mescalin teltan edustalla, Pintea ei näkynyt ollenkaan ja Naab oli kietoutunut huopapeitteihinsä. Ryömittyään vuoteelleen ojensi Hare pakottavat jäsenensä suoriksi, maaten hiljaa kuin hän ei enää ikinä haluaisi liikkua. Vaikka hän olikin väsynyt, karkoittivat kumminkin lammasten määkinä, Mustan Bollyn tiu'un kimeä kilinä ja jonkun pässin kellon heikompi helinä unen hetkeksi hänen silmistään. Seetrien oksissa humisevan tuulen säestäminen muutti tiukujen kilinän suhisevaksi soitoksi, ja hän kuunteli sitä, kunnes nukkui.

Kun hän heräsi, olivat hänen peitteensä hieman kuurassa ja maa oli, niin kauas kuin hän vain voi nähdä, aivan valkoinen. Kun hän työnsi peitteet yltään, tunkeutui hänen nenäänsä tuo sama mustien salviapensasten ja katajain haju kuin eilenkin. Hänen sieramensa olivat täynnä jonkunlaista pihkaa, ja kun hän avasi suunsa hengittääkseen, koski keuhkoihin niin kipeästi kuin niihin olisi veitsellä pistetty. Siitä johtuva ajatus koski yhtä kipeästi. Keuhkokuume, jota hän jo kauan aikaa olikin pelännyt! Hän vaipui takaisin puuta vasten huomionsa järkyttämänä. Mutta hän tointui pian, sillä tuon vanhan haihtumattoman katkeruuden uudistuessa, jonka hän oli hetkeksi unhottanut näissä uusissa oloissa, muistikin hän luopuneensa kaikista toiveista. Hän ei voinut kumminkaan omaksua heti entistä alistuvaisuuttaan. Hän vihasi tietoa, että tämän kuilujen uurtaman erämaan koskemattomuus ja sen hänen mieltänsä lumoava henki olivat herättäneet hänen elämänhalunsa. Hänenhän oli siitä kumminkin luovuttava vielä kerran. Lyhyen taistelun jälkeen rauhoittui hän kumminkin pian entiselleen. Hän työnsi kätensä flanellipaitansa alle tunnustellakseen keuhkojensa kipeätä kohtaa. Mutta hän ei löytänytkään sitä nyt kärjestä, jossa se ennen aina oli ollut, vaan hänestä tuntui, että koko rinta oli yhtä kipeä. Lyhyet hengähdykset eivät koskeneet, vaan syvään hengittäminen, joka ainoastaan tyydytti häntä, täytti hänen rintansa tuhansilla pistävillä neuloilla. Syvällä rinnassa oli joku tyhjä paikka, joka poltti.

Kun hän oli vetänyt kengät jalkaansa ja takin ylleen ja peseytynyt lähteeltä alkavassa ojassa, olivat hänen kätensä niin kohmeessa, ettei hän voinut pitää kampaa eikä harjaa kädessään. Hän ilmestyi senvuoksi nuotion ääreen hyvin kylmissään, kampaamattomana, väristen vilusta, mutta kumminkin iloisena. Hän ei halunnut kertoa Naabille mitään. Jos hänen oli kuoltava tänään, huomenna tahi seuraavan viikon kuluessa, halusi hän kuolla seetrin juurelle. Hän ei voinut valitella vaivojaan tuolle miehelle.

"Ylhäällä auringon noustessa!" tervehti Naab. Hänen iloisuutensa oli yhtä vaikuttava kuin hänen loistava miehuutensakin. Kun Hare seurasi hänen kätensä viittausta, näki hän auringon, sumuisen sinisen autereen läpi kajastavan vaaleanpunaisen pallon, nousevan itäisten vuorten kullalta hohtavien huippujen takaa.

Mescal sanoi hänelle ujosti: "Hyvää huomenta!" Pinte hymyili leveästi murahtaen tuttavallisesti: "Terve mieheen!" ja vahti, joka oli jo syönyt aamiaisensa ollen aikeissa poistua, liikutteli huuliaan ystävällisesti äänettömäksi tervehdykseksi.

"Kuulitko arosusien ulvontaa yöllä?" kysyi August. "Etkö? Kummallista, sillä sellaista elämää en ole kuullut milloinkaan ennen. Niitä on varmasti tuhat täällä tasangolla. Toivoisin voivani viipyä täällä muutamia päiviä ampuakseni niitä muutamia kanssasi. Nyt saat todella harjoitella luodikolla ampumista, mutta et saa unhottaa pistooliasikaan. Opettele väsymättä tuota sinulle näyttämääni temppua. Pintellakin on karbiini, ja hän koettaa kyllä ampua noita petoja, mutta eihän sellaista intiaania ole olemassakaan, joka osaa ampua."

"Pyssyni on niin tulimmaisen huono", murisi Pinte, joka nähtävästi ymmärsi englanninkieltä melko hyvin. Naab nauroi, ja Haren syödessä puhui hän lampaistaan. Laumassa oli nyt kolmetuhatta päätä. Ne olivat melkein kaikki navajo-rotuisia, pieniä, kestäviä eläimiä, jotka voivat syödä kaikkea muuta paitsi kaktuksia, ja tarvitsivat vain vähän vettä. Tämä lauma oli lisäytynyt pienestä alusta muutamissa vuosissa nykyiseen lukumääräänsä. Ollen melkein vapaat alemmilla laitumilla raivoavista taudeista ja rutosta olivat lampaat lisäytyneet melkein puolella joka vuosi. Huolimatta pedoista luuli Naab voivansa lisätä laumansa muutamissa vuosissa moninkertaiseksi ja rikastua ainoastaan lammasten hoidolla. Talveksi ajoi hän ne keitaaseen, mutta muina vuodenaikoina paimennettiin niitä täällä korkealla ylätasangolla, jonne eivät nautaeläimet voi kiivetä. "Tälläkin ylätasangolla on ruohoa sadalletuhannelle lampaalle. Lumi sulaa keväällä maaliskuussa, mutta joskus sataa vielä lunta toukokuun lopullakin ja pakkasöitä on vielä kesän alussakin, mutta heinäkuun sateet muuttavat tämän ylätasangon oikeaksi paratiisiksi", sanoi hän.

"Otahan pyssysi", lisäsi hän, "niin lähdemme koettamaan, mihin se kelpaa."

Kantaessaan pitkää pyssyään kainalossaan unhotti Jack olevansa sairas mies. Kun he saapuivat ampumamatkan päähän laumasta, laimensi lammasten haju tuntuvasti tuota mustien salviaispensasten ja katajain tuoksua. Lampaita oli kaikkialla matalain seetripuiden juurilla. Ne jyrsivät ruohoa kurotetuin turvin, ja kaikkialta kuului käyräsarvisten jääräin pienten tiukujen kilinää ja suuriäänistä määkinää.

"Ne ovat hajallaan nyt", sanoi August. "Mescal ajelee niitä eteenpäin aina jonkun ajan kuluttua Pinten kulkiessa edellä hakemassa hyviä laitumia. Varo tuota koiraa, Jack, sillä se ei pidä oudoista ihmisistä. Sen emä oli muudan Lundista ostamani suuri paimenkoira, jolla oli kai hieman villiä verta suonissaan. Kerran, kun olin metsästämässä hirviä Coconina-vuoristossa, läksi se susien mukaan ja me luulimme niiden tappaneen sen. Mutta se palasikin takaisin tuoden kolme pentua mukanaan, kaksi valkoista ja yhden mustan. Luullakseni tappoi se itse tuon mustan ja hylkäsi nuo toiset. Toinen pentu kuoli ja Mescal kasvatti toisen. Nimitimme sen Wolfiksi. Se rakastaa Mescalia ja lampaita, mutta vihaa susia. Kun sen on ruvettava ajamaan, sitoo Mescal tiu'un sen kaulaan, ja lampaat tuntevat tuon tiu'un äänen. Luullakseni on parasta, että hän sitoo punaisen nauhan sen kaulaan siltä varalta, ettet luule sitä sudeksi ja ammu sitä."

Tuo suuri koira ei ollut paikoillaan hetkeäkään, vaan laukkaili ketterästi ja valppaasti sinne tänne. Sen velvollisuuksiin kuului pitää lauma koossa, pysähdyttää karkurit ja ajaa ne takaisin, ja se tunsi tehtävänsä mainiosti. Sen työssä oli tulta ja toimintaa. Se ei haukkunut milloinkaan. Kun se kierteli laumaa, jossa oli vain pieniä navajo-lampaita, estäen niitä poikkeamasta syrjään kielletylle alueelle ja ajaen niitä takaisin katraaseen, kääntyivät suuremmat vastahakoisesti ja vanhat tiukukaulaiset pässit asettuivat vastarintaan taivuttaen suurisarvisen päänsä kuin puskeakseen Wolfia. Mutta kun Wolf saapui niiden luokse, läksivät ne kumminkin aina pakoon, sillä Wolfissa oli jotakin sellaista, joka lannisti kaiken vastustuksen. Kun se työskenteli lauman toisella laidalla, pujahti muudan suuri lammas toiselta laidalta tiheikköön. Silloin kutsui Mescal ja Wolf laukkasi hänen luokseen kohottaen ylpeästi päätään ja vapisten innosta valmistautuessaan täyttämään emäntänsä määräyksiä. Sana ja viittaus piiskalla riittivät koiralle ohjeiksi, ja pian oli tuo vastahakoinen lammas löydetty ja palautettu määkien takaisin laumaan.

"Se pitää ne nyt helposti kurissa", sanoi Naab, "mutta sitten kuin karitsat syntyvät, on laumaa hyvin vaikea pitää koossa. Sudet väijyvät pensaikossa ja syövät suuhunsa kaikki maleksijat. Lampaiden suurin vihollinen on kumminkin vanha harmaa karhu. Tavallisesti on se hyvin hurja ja vaarallinen metsästää. Kun se pääsee lauman kimppuun, tappaa se emälampaat ja syö utareet suuhunsa huolimatta muusta ruumiista. Yön kuluessa voi se tappaa neljäkinkymmentä lammasta. Pinte oli huomannut muutaman jäljet tuolla vuoristossa, ja sanoi luulevansa pedon seuraavan laumaa. Poiketaan nyt metsään tuon tiheikön päästä, sillä Pinte ei poikkea milloinkaan syrjään aukeamilta, nähdäksemme, emmekö saisi ampua muutamia arosusia."

August neuvoi Jackia kulkemaan varovaisesti, hiipimään puulta puulle salvia- ja katajapensasten suojassa. "Katso tarkasti, Jack. Näen jo kaksi. Katsele liikkuvia esineitä. Älä koetakaan etsiä paikoillaan seisovaa, sillä et voi huomata sitä kumminkaan ennenkuin se liikkuu. Ne ovat harmaita kuin seetrit, ruoho ja maa. No, hyvä! Niin, näen sen kyllä, mutta älä ammu. Se on liian kaukana. Odota. Ne juoksevat ensin tiehensä palatakseen sitten takaisin. Voit ampua sitten varmemmin. No nyt, tuolla kiven vieressä! Tähtää matalalle ja ammu nopeasti."

Noin peninkulman matkalla melko kaukana laumasta näkivät he parikymmentä sutta, joista Jack ampui viisi yhtä monella laukauksella.

"Sinustahan on tullut jo melko taitava", sanoi Naab hieroen käsiään. "Pedot joutuvat nyt helisemään. Pinte nylkee ne kyllä ja suolaa nahat. Nyt lähden tuonne korkeammalle hakemaan karhun jälkiä. Jatka sinä vain matkaasi entiseen suuntaan."

Hare ei tiennyt ajan kulusta mitään hiipiessään seetrien varjossa ja tunkeutuessaan tiheikköjen läpi susia vakoillessaan. Naabin huuto kiinnitti kumminkin lopulta hänen huomiotaan, hän vastasi siihen ja palasi takaisin. Kun he kohtasivat toisensa, kertoi hän seikkailunsa tuntein, joihin sekoittui pettymyksen ja onnistumisen aiheuttamaa kiihkoa.

"Oletko väsynyt?" kysyi Naab.

"Väsynytkö? En", vastasi Jack.

"Et saa kumminkaan rasittaa itseäsi liiaksi heti ensimäisenä päivänä. Minulla on uutisia sinulle. Tuolla ylemmällä laitumella on lauma villejä hevosia. En nähnyt niitä, mutta huomasin jälkiä kaikkialla. Jos ne tulevat tänne, on sinun lähetettävä Pinte sulkemaan laitumen ylimmäisessä päässä oleva veräjä ja sinun on suljettava tuo toinen, jonka näit tullessamme tänne. Tältä ylätasangolta ei johda muuta kuin kaksi tietä alas laaksoon, hirvienkään voimatta päästä sinne muualta. Molemmat ovat kapeita vuoren seinämään hakattuja polkuja, jotka voidaan sulkea veräjällä. Rakensimme ne estääksemme lampaitamme karkaamasta, ja ne kestävät kyllä voimakkaankin ryntäyksen. Jos huomaat hevosten saapuneen tänne, lähetä Pinte hakemaan minua heti."

He sivuuttivat intiaanin, joka ajoi lampaita erään kivisen harjanteen juurelle rakennettuun aitaukseen. Naab käski hänen nylkeä ammutut arosudet. Aasit olivat tulleet leiriin. Kahdella oli tyhjät kuormasatulat selässä, ja Noddle, joka kai sattumalta oli hereillä, söi Mescalin kädestä.

"Mescal, eiköhän olisi parasta viedä Musta Bolly takaisin kotiin?" kysyi August.

"Enkö saa pitää sitä täällä?"

"Sinunhan se on hevosesi. Mutta antaudut onnen kauppaan. Tuolla ylemmällä laitumella on villejä hevosia. Aiotko sitoa sen jalat yöksi?"

"Kyllä", vastasi Mescal päättävästi, "vaikka en epäilekään, että Bolly haluaa karata luotani."

"Niin, pidä huolta, ettei se karkaa liekoineen päivineen. Jack, minulla on sinulle muitakin uutisia. Suuri harmaa karhu seuraa laumaamme. Nyt haluan vain kuulla, jätänkö sen sinulle, vai siirränkö työni tuonnemmaksi ja tulen tänne itse sitä väijymään?"

"Pyh", vastasi Jack hitaasti, "mitä te nyt puhuttekaan? Jos vain arvelette voivanne luovuttaa sen tappamisen minulle, suoritan sen mielelläni."

"Harmaan karhun kanssa otteleminen ei ole leikkiä. En ole kumminkaan milloinkaan kuullut, että nämä lampaiden tappajat hyökkäävät ihmisen kimppuun, ellei niitä haavoiteta."

"Neuvokaa minua."

"Jos se tulee tänne, niin tapahtuu se varmasti pimeässä. Älä rupea silloin sitä ahdistelemaan. Odota aamua ja vie sitten Wolf sen jäljille. Se on jossain tuolla vuoristossa ja seuratessasi koiraa löydät sen nukkumasta jostakin onkalosta. Jos satut kohtaamaan sen päivällä, menettele seuraavasti: Älä tuhlaa ainoatakaan laukausta. Kiipeä jollekin kallion kielekkeelle tahi puuhun, jos sellainen sattuu olemaan läheisyydessä. Ellei, niin seiso paikoillasi. Polvistu ja ammu yhtämittaa sen tulosta huolimatta. Luota itseesi ja pyssyysi, sillä silloin ainoastaan voit tappaa sen. Tähtää matalalle ja tarkasti. Jos se kumminkin lähestyy luodeistasi huolimatta, on sinulla vielä tehokas laukaus jäljellä silloin kun se nousee seisomaan takajaloilleen. Näet paljaan paikan sen rinnassa. Ammu luotisi sen keskelle, niin peto kellistyy."

August puhui niin tyynesti kuin hän olisi selittänyt vuoden vanhan lampaan keritsemistä. Jack ei oikein tiennyt, pitikö hänen hämmästyä, vaiko nauraa. Tuossa erämaan miehessä ei todellakaan ollut jälkeäkään sivistyksen aiheuttamasta sairaalloisesta pelosta.

"Nyt, Jack, on minun lähdettävä. Hyvästi ja onnea vain hommillesi. Mescal, pidä hänestä hyvää huolta. Noo, Noddle! Alahan painua! Saat sitten kotona keksiä." Hän hätisteli aaseja iloisin huudoin metsään, jonne ne ja hänen solakka vartalonsa pian katosivat.

Pinte tuli laahustaen leiriin niin kuormitettuna arosusilla, ettei häntä juuri ollenkaan voitu nähdä tuon harmaan kuorman alta. Kiroten äänekkäästi "Tulimmainen", heitti hän ne muutaman seetrin juurelle ja pyörsi takaisin metsään hakemaan uusia. Jack halusi myöskin välttämättä ottaa osaa talouspuuhiin, jolloin Mescal lähetti hänet kokoamaan polttopuita, katkomaan palavia risuja pieniksi palasiksi ja kokoamaan hehkuvia hiiliä yhteen kasaan. Sitten he söivät illallisensa kahden kesken. Jackilla ei ollut ollenkaan nälkä, sillä mielenjännitys oli vienyt häneltä ruokahalun. Hän kertoi Mescalille, kuinka hän oli hiipinyt arosusien kimppuun, kuinka monta oli päässyt pakoon ja tunnusti ampuneensa muutaman metsäsudenkin sivu. Hän kyseli Mescalilta lampaista, tahtoi tietää, tuleeko tasangolle vielä enemmän susia, ja kyseli, arveliko Mescal harmaan karhun saapuvan. Päivän tapahtumat olivat vallanneet kokonaan hänen mielensä.

Auringonlasku veti hänet jyrkänteen reunalle. Tummat pilvet olivat kietoneet erämaan vaippaansa kuin arovalkean vyöryvät savupilvet. Hän kompastui melkein Mescaliin, joka istui nojaten muutamaan kiveen. Wolf makasi pää tytön sylissä ja murisi.

"Erämaassa raivoaa myrsky", sanoi tyttö. "Nuo savulta näyttävät pilvet ovat lentohiekkaa. Luultavasti sataa lunta yöllä. On kylmempi ja tuuli on kääntynyt pohjoiseen. Katsokaa, minulla on huopapeite mukanani. Teidänkin olisi parasta hakea sellainen."

Hare kiitti neuvosta mennen hakemaan sellaista leiristä. Pinte söi juuri illallista ja vahti oli juuri tullut. Kirkkaasti palava nuotio houkutteli Harea, vaikka hänellä ei ollutkaan kylmä. Mutta hän kietoutui makuuhuopaan palaten Mescalin luokse. Erämaa siinti himmeästi vuoren juurelta ja kauempana katosi se samoin kuin Suuri Cañonkin sumuun. Näköalan autius tyynnytti Harea pannen hänet ajattelemaan tämänpäiväistä omituista vapaudenkaipuuta. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Hän pudisti päätään, ja samalla kun hän tyyntyi entiselleen, palasivat myös väsymyksen tunne, rinnan polttavat tuskat ja salviapensasten ja katajain katkeranmakea tuoksu.

"Pidättekö tästä näköalasta?" kysyi hän tytöltä.

"Pidän."

"Istutteko täällä usein?"

"Joka ilta."

"Rakastatteko auringonlaskua vaiko virran kumeaa kohinaa ollessanne täällä korkealla kaiken yläpuolella?"

"Luullakseni tuota viimeksimainitsemaanne, mutta en tiedä varmasti."

"Eikö teistä tunnu täällä yksinäiseltä?"

"Ei."

"Oleskeletteko mieluummin täällä ylätasangolla lampaiden kanssa, kuin Lundissa tahi Salt Lake Cityssä, joissa Judith ja Ester haluaisivat olla?"

"Oleskelen."

Mikään muu vastaus ei olisi niin hyvin sopinut siihen vaikutukseen, jonka tyttö oli tekemäisillään häneen. Hare ei ollut vielä katsellutkaan häntä kuin nuorta tyttöä, vaan pitänyt häntä tämän viehättävän erämaan osana. Nyt hän alkoi kumminkin huomata, että tyttö oli elävä olento, johon hänen läsnäolonsa vaikutti. Kun tämä tilanne oli niin ihmeellinen hänelle, niin millainen se olikaan tytölle? Ollen ujo, harhaanjohdettu tyttönen, kokonaan tottumaton miesten seuraan, askartelivat kysymykset hänen aivojaan ja hän pelkäsi melkein omaa ääntäänkin. Mutta sittenkin, kun hän katseli valoa ja varjoja, oli hän vakava, tietämätön kaikesta muusta, hänen tummat tyynet silmänsä olivat uneksivat ja surulliset ja niiden ilmeessä oli erämaan synkkää mietiskelevää voimaa.

Hämärä ja laskeutuva kaste pakottivat heidät takaisin leiriin. Nuotion valossa nylkivät Pinte ja vahti arosusia. Yötuuli ei ollut vielä alkanut puhaltaa, lampaat olivat hiljaa eikä kuulunut muuta ääntä kuin palavien seetrinoksien räiskähtelemistä. Jack alkoi kertoa umpimähkään näkemiään ja kuulemiaan Pintelle ja tuolle mykälle intiaanille, ja sanat valuivat virtana hänen huuliltaan. Pinte hyväksyi sen, sillä hän sanoi aina "Tulimmainen" silloin kun hän käsitti jonkun lauseen, ja mykkä nyrpisteli huuliaan kiinnittäen timanttikirkkaat silmänsä Hareen silloin tällöin. Ihmisen ääni oli tervetullut näille tämän yksinäisen laitumen vahdeille. Jack kertoi kaupungeista, laivoista, kansoista ja entisen elämänsä tavallisimmista seikoista huomaten puhuessaan, että Mescalkin kuunteli. Tyttö ei ainoastaan kuunnellut, vaan kertomus oli vallannut hänet kokonaan, kaikki oli hänestä kuin satua, kuin hänen epämääräisten unelmiensa toteutumista. Hän ei mennyt telttaansa, ennenkuin Hare lopetti, jolloin hän sanoen säikähtyneesti: "Hyvää yötä!" katosi sinne nopeasti.

Lämpimien huopapeitteittensä mukavuudesta katseli Jack tämän päivien päivän viimeisiä haihtuvia hetkiä. Muudan tähti kiilui seetrin oksien välistä. Tuuli humisi kiihtyen vähitellen kovemmaksi puhaltaakseen hänen ylitseen jäisin henkäyksin ja tuodakseen muassaan mustien salviain, katajain ja seetrien pihkan tuoksua.

Mutta se päivä oli vain muiden tapauksista rikkaiden päivien, kasvavan lumouksen, itsensä unhottamisen ja laskemattoman ajan alku. Jokainen seuraava päivä oli muuten samanlainen kuin edellinenkin, mutta ainoastaan rikkaampi vaikutteista. Joka aamu hopeoi kuurainen maa auringonnousun, lampaat jyrsivät ruohoa, arosudet hiipivät tiheikössä ja luodikko paukahteli tehokkaammin. Jokaisen auringonlaskun aikana Mescalin ilmehikkäät silmät ihailivat erämaata. Jokaisena hämärätuntina istui Jack hänen vieressään hiljaisuudessa, ja kaikkina iltoina puhui hän Pintelle ja mykälle nuotion valossa.

Intiaanit olivat tarkkaavaisia kuuntelijoita huolimatta siitä, ymmärsivätkö he Jackia, vaiko eivät, mutta hänen puheensa heille olikin vain tekosyy. Hän halusi selittää muun maailman oloja Mescalille, ja hän huomasikin ilokseen, että tyttö tuli päivä päivältä yhä tarkkaavaisemmaksi.

Eräänä iltana kertoi hän New Yorkista, sen korkeista pilvenpiirtäjistä, joissa ihmiset työskentelivät, ja ilmaradoista, jotka oli vasta siihen aikaan rakennettu ja kiinnittivät vielä suuresti ihmisten mieliä uutuudellaan. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Pinte keskeytti Jackin puheen kiihkeästi ja vihaisesti, käskien häntä selittämään tuon kummallisen jutun selvemmin. Jack koetti parastaan viittaillen samalla käsillään, mutta lopulta oli hänen pakko pyytää Mescalia tulkiksi. Mescal täyttikin hänen pyyntönsä hämmästyttävän hyvin, mutta kumminkin sellaisin tuloksin, että Pinte pahastui kuultuaan junien kuljettavan ihmisiä ilmassa. Hänen hymynsä haihtui ja hän katseli Jackia hyvin halveksivasti. Nähtävästi oli hän harmissaan, että Jack oli käyttänyt hänen luottamustaan väärin.

"Tulimmainen, miten hän osaa valehdella!" huudahti hän murahtaen ja poistui pimeään.

Pinten ilmeinen epäluulo masensi Haren, mutta ainoastaan hetkeksi, sillä Mescalin hopeanheleä nauru ilmaisi hänelle, että tapahtuma oli lähentänyt heitä toisiinsa. Hän nauroi myöskin huomaten tytön pidättyväisyyden alla piilevän suuren määrän iloisuutta. Sitten hän puhui suoraan Mescalille. Kun jää oli murrettu, alkoi hän kysellä, ensin ujosti, mutta sitten yhä innokkaammasti, kunnes hän unhotti kokonaan itsensä saadakseen kuulla kaupungeista ja ihmisistä, erittäinkin naisista, millaisia vaatteita he käyttivät, miten he asuivat ja miten he suhtautuivat elämään.

Haren osalle ei ollut milloinkaan sattunut niin mielenkiintoista työtä kuin tämän erämaan tytön opettaminen oli. Kuinka vilpittömiä hänen kysymyksensä olivatkaan ja kuinka nopeasti hän käsittikään selitykset! Hänen ymmärryksensä varttumista voitiin verrata ruusun kehittymiseen. Selvästi olivat mormoonien rajoittavat määräykset vähentäneet hänen oppimismahdollisuuksiaan. Hänen ajatuksensa olivat kumminkin ponnistelleet särkeäkseen ahtaan vankilansa, ja nyt, kun myötätunto ja ymmärrys olivat ne vapauttaneet, liitelivät ne kauaksi.

Karitsoimisaika alkoi toukokuun lopussa, eivätkä Mescal, Wolf, Pinte eikä Jack joutaneet laiskottelemaan. Yö oli turvallisempi lampaille kuin päivä, vaikka tuhansien arosusien ulvominen kauhistuttikin paimenia. Aivan huomaamatta lisäytyivät nuo villamaiset karitsat päivittäin kuin jonkun taikavoiman vaikutuksesta täyttäen metsät piipittävällä määkynällään. Sitten ne seurasivat emiään hypellen iloisesti jo päivän vanhoina ja käyttäytyen itsepäisesti kuin lapset ainakin – ja niin alkoi verilöyly.

Arosudet hyökkäsivät urhoollisesti tiheiköistä ja pensaitten suojasta, ja moni karitsa erotettiin iäksi emästään. Lauman läheisyydessä laukkasi alituisesti laihoja metsäsusiakin vaanien saalista. Pinte ei nukkunut juuri ollenkaan ja Wolfin kuono oli verinen aamusta iltaan. Toisena päivänä ampui Jack neljäkuudetta arosutta ja kolmantena kohosi niiden lukumäärä jo seitsemäänkymmeneen. Pyssyn piippu oli usein niin kuuma, että se poltti hänen kättään. Hänen tähtäystaitonsa kehittyi niin varmaksi, että pyssynkantomatkan sisäpuolella olevat laukkaavatkin pedot kaatuivat varmasti. Moni harmaa susi kellistyi juuri äsken siepattu karitsa suussaan.

Eräänä yönä, kun lampaat karitsoineen olivat aitauksessa ja paimenet levähtelivät nuotion ääressä, nousi koira vapisten jaloilleen, nuuski kylmää ilmaa ja kohotti sitten nopeasti kaikki karvansa pystyyn.

"Wolf!" varoitti Mescal.

Lampaat alkoivat määkiä. Kumea rysähdys ja aidasten katkeileminen ilmaisivat, että suojusta vastustamattomasti rikottiin.

"Noo Wolf, oletko siinä!" huudahti Pinte.

Wolf ei totellut Mescalin varoitusta, vaan syöksyi kuin salama seetrien varjoon. Aitauksessa sinne tänne laukkaavien lampaiden määkinää seurasi jyrisevä karjahdus.

"Karhu! Karhu!" huusi Mescal kiinnittäen tummat silmänsä Jackiin. Tämä tarttui pyssyynsä.

"Älkää menkö!" pyysi hän laskien kätensä Jackin käsivarrelle. "Muistakaa isä Naabin varoitusta."

"Kuunnelkaa! En voi sietää tuota, vaan menen katsomaan. Kiivetkää tuohon puuhun nopeasti!"

"En, en mitenkään!"

"Totelkaa nyt!" sanoi Jack tiukasti. Tyttö epäröi kumminkin vielä. Silloin asetti Jack pyssynsä syrjään ja nosti Mescalin alimmaisille oksille. – "Kiivetkää nyt ylemmäksi!"

"Älkää menkö, Jack!"

Mutta Jack juoksi pimeään Pinten seuratessa hänen kintereillään.

VI.

TUULEN HUMINAA SEETREISSÄ.

Pinten intiaanivaisto hakea edullisin paikka hyökkäykselle oli Jackille suureksi hyödyksi. Hän opasti Jackin muutamalle karja-aitauksen toisessa päässä olevalle kallionkielekkeelle. Kalpeassa tähtien valossa näkivät he, miten lampaat juoksentelivat sinne tänne kokoontuen yhteen joukkoon aidan viereen. Niiden määkyntä huumasi oikein korvia.

Intiaani huusi, mutta Jack ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Kielekkeen varjossa huomasi hän erään tumman suuren möhkäleen. Pinte laukaisi karbiininsa. Ennenkuin Jack ennätti kohottaa pyssynsä, läksi tuo musta esine nopeasti pakoon. Sitten alkoivat punaiset välähdykset valaista aitausta. Kun Jack ampui, näki hän karhun silloin tällöin vilahdukselta kuin mustan viivan valkoista lammaskatrasta vasten. Hän ei voinut sanoa, sattuiko yksikään luoti.

Saatuaan varmuuden, että kutsumaton vieras oli poistunut, laskeutui Jack aitaukseen. Hän etsi Pinten kanssa kuolleita lampaita, mutta heidän suureksi hämmästyksekseen eivät he löytäneet ainoatakaan. Jos nyt karhu oli tappanutkin jonkun, oli se varmaankin vienyt sen mukanaan, sillä päättäen säretyssä aidassa olevasta aukosta voi se helposti kantaa lampaan suussaan. He korjasivat aukon, ja palasivat sitten leiriin.

"Se on mennyt, Mescal! Laskeutukaa maahan!" huusi Jack puuhun. "Sallikaa minun auttaa, kas noin. Eikö meitä onnistanutkin? Se ei ollut juuri urhoollinen, sillä joko laukaustemme välähdykset tahi sitten koira ajoivat sen pakoon. Hämmästyin nähdessäni, miten nopeasti se voi juosta."

Pinte huomasi Wolfin suupielissä ruskeita karvoja.

"Varmasti on se näykkinyt pedon peräpakaroita", sanoi Jack. "Millainen koira! Ehkä sillä ei senvuoksi ollutkaan aikaa. – Mutta Mescal, tehän olette aivan kalpea ja vapisette. Älkää pelätkö, sillä vaara on jo ohi. Pinte ja minä vahdimme vuorotellen Wolfin kanssa."

Mescal meni vaitiollen telttaansa.

Lampaat rauhoittuivat vähitellen häiritsemättä heitä sen enempää sinä yönä. Päivä valkeni harmaana kylmän pohjoistuulen puhaltaessa. Tummanruskeita pilviä kohosi taivaalle kätkien ylemmän laitumen huiput näkyvistä ja äkillinen lumisade valkaisi seetrit. Aamiaisen jälkeen koetti Jack usuttaa Wolfin karhun jäljille, mutta haju oli jo haihtunut.

Seuraavana päivänä ajoi Mescal laumaa itäänpäin kallioita kohti, saapuen noin iltapäivän puolivälissä rinteen juurelle. Siellä oli ruohoa niin runsaasti, että laumaa oli hyvin helppo pitää koossa. Sitäpaitsi oli tuo metsän osa harvempaa eikä siellä ollut salviapensaita eikä muutakaan tiheikköä, joten karitsat olivat siellä paremmin turvassa lukuunottamatta vaaroja, jotka saattoivat väijyä rosoisten aukeita ruohoisia paikkoja varjostavien kallioiden syvänteistä. Pinte hääräsi juuri sillä hetkellä kuolleitten arosusien kimpussa vetäen niitä läheisyydessä olevan jyrkänteen laidalle ja viskaten ne sitten syvyyteen. Mescal lepäsi muutamalla kivellä ja Wolf makasi hänen jalkainsa juuressa.

Jack löysi melkein heti tuoreet hirven jäljet, seurasi niitä seetrimetsään ja sitten suuria kallioita täynnä olevaa rinnettä ylös.

Mescalin pelästynyt huuto pysähdytti hänet äkkiä ja toinen, joka ilmaisi kuolettavaa pelkoa, pani hänet juoksemaan nopeasti rinnettä alas. Hän syöksyi kuin nuoli seetrien varjosta aukeamalle.

Valkoinen yhtenäinen lauma oli hajautunut ja suuret joukot hurjasti hyppiviä lampaita pakeni äärettömän suuren hopeanharmaan karhun ajaessa niitä takaa.

Karhun juoksennellessa oikealle ja vasemmalle kuin hävityksen ilmeinen perikuva, ampui Jack luodin siihen kaukaa. Se pyörähti ympäri, puraisi kylkeään ja nousi takajaloilleen, karjuen raivosta.

Se ei kumminkaan huomannut Jackia, vaan laskeutui taasen kaikille neljälle suunnaten kulkunsa suoraan Mescalia kohti. Veri syöksyi takaisin Jackin sydämeen ja hänen tyhjät suonensa tuntuivat jäätyvän.

Karhu hyökkäsi lampaiden jälkeen. Jack ei muuta ajatellutkaan kuin Mescalin suojelemista, mutta vaikka hänellä olisi ollut siivetkin, ei hän olisi kumminkaan ennättänyt kyllin nopeasti petoa vastaan. Pysähtyen niin nopeasti, että hän vaipui polvilleen, ojensi hän pyssynsä, joka vapisi hänen kädessään kuin pajunoksa. Jyvä kiersi vain karhua vakautumatta paikoilleen. Hän ampui kumminkin, mutta ohi, täräytti jälleen, mutta samoin tuloksin.

Lampaiden määkinään ja tuhansien pienten kavioiden kapseeseen sekoittuivat Mescalin toivottomat huudot.

Hän oli kääntynyt rinnalle ristityin käsivarsin. Wolf seisoi hajasäärin hänen edessään kyyristyen hyökkäykseen karvat pystyssä ja kita avoinna.

Kuin salaman välähdys muistuivat Jackin mieleen August Naabin sanat tyynnyttäen hänen vapisevat hermonsa. Hän tähtäsi matalalle ja hieman juoksevan pedon etupuolelle. Karhu kaatui kyljelleen huitoen käpälillään ja muristen hurjasti raivosta. Mutta sitten se hyökkäsi jälleen nopeasti eteenpäin, vaikka se ei enää voinutkaan käyttää toista etukäpäläänsä. Huitaisu lennätti ahdistelevan koiran syrjään. Jack ampui jälleen. Karhu muuttui nyt kieriskeleväksi hurjaksi paholaiseksi, joka, vaikka se olikin kuolettavasti haavoittunut, oli kumminkin villinä raivosta. Jack tähtäsi matalalle ja laukaisi taasen.

Karhu nousi nyt hitaasti pystyyn kuuroittunein verisin turkin ja suuren pään heiluessa sinne tänne. Silloin kajahti jälleen laukaus. Suuri etukäpälä huitaisi hurjasti ilmaa, karhu vaipui hitaasti eteenpäin maahan, ojentautuen aivan suoraksi kuin levätäkseen.

Hieman toinnuttuaan horjui Mescal taaksepäin. Hänen ja tuon eteenpäin ojentuneen käpälän väliä ei ollut täyttä askeltakaan.

Noustuaan tarkasti Jack huolellisesti, oliko karhu kuollut, ennenkuin hän katsoi Mescaliin. Tyttö oli pyörtynyt. Wolf vinkui hänen vieressään. Pinte tuli juosten seetrien varjosta yhä vieläkin pelästynein silmin.

"En voinut juosta enkä liikahtaakaan", sanoi Mescal toinnuttuaan. Kun hän katsoi Jackiin, karkoitti lämmin puna kalpeuden hänen poskiltaan. "Se oli jo ulottumaisillaan minuun."

Pinte lisäsi ylistäen: "Tulimmainen, miten suuri karhu! Jack on suuri päällikkö, kun hän voi tappaa sen."

Hare nauroi pois oman pelkonsa, ja sitten he rupesivat hakemaan hajaantuneita lampaita. Oli jo pimeä, ennenkuin he saivat lauman kokoon jälleen, eivätkä he milloinkaan saaneet selville, olivatko he löytäneet ne kaikki. Illallinen syötiin tavattoman hiljaisuuden vallitessa sinä iltana. Pinte oli hilpeä, mutta ei kukaan muu ollut halukas puhelemaan, paitsi vahti, joka ei osannut muuta kuin irvistellä. Vastavaikutus, joka oli seurannut Mescalin pelastumista, oli painanut Jackin äänen niin, että hän voi ainoastaan kuiskailla. Mescal ei puhunut sanaakaan, hänen mustat silmäripsensä kätkivät hänen silmänsä ja hän oli muutenkin hyvin rauhallinen, vaikka tuo hänen rauhallisuutensa olikin hyvin kaunopuheista. Wolf, joka ei välittänyt milloinkaan muista kuin Mescalista, huomasi myöskin muutoksen ja laski kuin parantaakseen entisiä tapojaan päänsä Jackin polvelle. Rauhallinen hämärätunti nuotion vieressä kului loppuun ja väsymys uuvutti heidät levolle. Seuraava päivä valkeni herättäen heidät virkeinä ja uskollisina velvollisuuksilleen ja muistamattomina entisille tapahtumille.

Niin kului päivä päivän jälkeen. Kesäkuu alkoi suurempine vapauksineen paimenille, runsaampine ruohovarastoineen lampaille, runsaampine kosteineen, lauhempine pakkasineen, lumiräntineen, kukkivine piikkisine kaktuksineen, villejä vuokkoja kasvavine mättäineen ja aurinkoa kohti kumartuvine sinisine kissankelloineen.

Kesäkuun viimeinen lumimyrsky yllätti heidät eräänä aamuna kasautuen uhkaavasti keltaisten kallioiden yläpuolella synkkiin lyijynharmaihin pilviin, jotka odottivat vain tuulta. Sitten läksivät ne purjehtimaan laidunta kohti kuin laivat, jotka yhtäaikaa ovat nostaneet ankkurinsa, ja seetrimetsä muuttui äkkiä sokaisevan pyörteisen myrskyn temmellyspaikaksi. Lumikiteet olivat suuria kuin höyhenet, märkiä ja melkein lämpimiä. Matalat seetrit muuttuivat valkoisiksi patsaiksi, lampaat olivat kuin lumimättäitä ja pieniä valkoisia karitsoita ei voitu ollenkaan erottaa samanvärisen lumen seasta. Vaikka myrsky olikin hidastellut tullessaan, meni se kumminkin pian ohi. Tuulen ajaessa sitä erämaata kohti vaikeroi se viimeisen kerran seetreissä ja loittoni tiehensä kuin leveä vaippa. Se kiisi cañonia kohti pitkine valkoisine laahustimineen, jotka ohenivat ohenemistaan, tummenivat ja haihtuivat lopulta kokonaan kullalta hohtavan erämaan yläpuolella. Kiemurtelevat lumikinokset sulivat suoriksi viivoiksi lyijynharmailla rinteillä, vesi muuttui kosteaksi sumuksi ja sumu kirkastui kullankeltaiseksi rajattomien aavikoiden ja rinteiden hohteeksi. Hedelmätön kuiva erämaa säilyi kokonaan kosteudelta.

Jack tuli leiriin kantaen jotakin lumista esinettä olallaan. Hän heitti sen maahan, jolloin muut huomasivat sen pieneksi hirveksi, pudisti sitten lumen vaatteistaan, potkaisi viheltäen kekäleitä ja katseli hopeanvärisiä seetrejä, joista auringon lämpö alkoi jo tiputtaa vettä, haihtuvan sumun keskeltä näkyvää sateenkaarta ja nopeasti sulavaa lunta maassa.

"Eksyin tuossa myrskyssä, ja se oli suurenmoista!" huudahti hän levittäen käsivartensa.

"Jack!" sanoi Mescal. "Jack!" Hän muisti erään unhottuneen asian. Tytön oliivinvärinen iho muuttui punaiseksi ja harvinainen mielenliikutus laajensi ja tummensi hänen silmiään. "Jack!" toisti hän.

"No mitä?" kysyi tämä hämmästyneenä.

"Katsoessani teihin! – En voinut milloinkaan uneksiakaan – olin nimittäin unhottanut –"

"Onko minussa sitten jotakin hullusti?" kysyi Jack tiukasti.

Vaipuneena vanhoihin muistoihin vastasi Mescal:

"Olitte kuolemaisillanne, kun löysimme teidät matkustaessamme White Sageen."

Hare suoristi ruumiinsa hengähtäen syvään ja katsoi Mescaliin kuin hän olisi nähnyt aaveen.

"Ah, Jack, alatte olla jo terve", sanoi tyttö hymyillen.

Jack Hare tuijotti häneen hetkisen saadakseen selville, puhuiko hän totta. Hän muisti nyt, kun hän näki elämän liekehtivän tytön tummissa silmissä, että hän odottaessaan kuolemaa olikin sen kokonaan unhottanut. Intohimoinen riemu täytti hänen sydämensä.

"Mescal, Mescal!" huudahti hän katkonaisesti. Nuo silmät puhuivat totta, jotka heittivät tuon nopean valon hänen sieluunsa, iloiset ja suloiset olivat nuo huulet, jotka käskivät häntä toivomaan ja elämään jälleen. Sokeasti ja vaistomaisesti suuteli hän niitä suudelmin, joiden tuntu oli kuvaamattoman kiitollinen, ja pakeni sitten metsään tietämättä ollenkaan, minne juoksi.

Pako loppui ylätasangon toisessa päässä iloiseen hengästymiseen. Lehviään levittelevillä seetreillä näytti olevan silmät ja hän pakeni silmiä tällä hetkellä. "Jumalani, kuka olisi voinut uskoakaan, että pidän elämästä niin paljon", kuiskasi hän. "Mitä onkaan tapahtunut?" Kun hän oli seisonut siinä hetkisen, katosi väsymys jäsenistä, rinnasta ja keuhkoista, mutta mieli ei vain ruvennut rauhoittumaan. Epäilyksin, jota hän ei voinut karkoittaa, katseli hän itseään. Käsivarsien laihuus, litteä rinta ja kuopat olivat kadonneet. Hän ei tuntenut enää omaa ruumistaan. Hän hengitti niin syvään kuin vain voi tuntematta mitään muuta kuin elämänhalua. Hän löi rintaansa huomaamatta mitään kipua. Sitten painoi hän sormillaan oikean keuhkonsa nenän kohdalla olevaa lujaa lihasta, hänen kipunsa ydinkohtaa, mutta siihen ei koskenut ollenkaan kipeästi.

"Toivoin saavanikin elää!" huusi hän. – Hän hautasi kasvonsa tuoksuaviin katajiin, hän kieriskeli ruskealla maalla syleillen sitä tulisesti ja jäähdytti kuumia kasvojaan vuokkomättäissä. Hänen silmissään näyttivät nyt seetrit kirkkaan vihreämmiltä, taivas sinisemmältä ja erämaa oudommalta, houkuttelevammalta ja lupaavammalta kuin elämä itse. Hän laski aikaa eteenpäin ajatellen tulevaisuuttaan ja kaikki näytti onnelliselta – pitkät päivät, pitkät metsästysmatkat, pitkät ratsastukset, ystävien auttaminen, autioiden aavikoiden vapaus, itäisten usvien takaa näkyvät sinivalkoiset auringonnousut ja purppuraiset auringonlaskut erämaan sireeninväristen kukkuloitten taakse. Hän oli näkevinään itsensä aivan terveenä ja voimissaan päivä päivältä yhä enemmän erämaan hengen lumoissa taistellen ja eläen, ja sitten kaukana tulevaisuudessa, kun hän oli saavuttanut päämääränsä, kuollen sen puolesta.

Nopeasti huomasikin hän syyn tähän kaikkeen. Tämä ilmava ylätasanko parantavine salvia- ja katajatuoksuineen oli palauttanut hänen voimansa, hänen ympäristönsä hiljaisuus, autio ja kestämänsä taistelut olivat vedonneet johonkin hänen olemuksensa syvimpään, mutta ellei Mescalia olisi ollut, olisi tämä vapaa elämä menettänyt sulonsa ja merkityksensä. Mescal oli kuin ruumiillistunut erämaan henki. Kuten ihminen hätkähtää nähdessään kirkkaan valon, niin säpsähti Harekin huomatessaan rakastavansa tyttöä. Kaikkina näinä päivinä ylätasangolla, jolloin hän oli elänyt tytön kanssa intiaanien vapaata elämää maa-äidin sylissä, oli hänen tietämättä rakkautensa syntynyt. Hän ymmärsi nyt tytön lumoavan vaikutuksen itseensä, ja tiesi hänen ihmeellisten silmiensä houkuttelun, joka oli kuin erämaan synnyttämää leimuavaa tulta, kuten hänen äidinisänsäkin silmien kumma kiilto. Tieto, mitä tyttö hänelle merkitsi, valkeni samalla kuin kasvava toivokin, joka huumasi hänen aistejaan.

Hämärä oli jo kietonut ylätasangon vaippaansa, kun Hare palasi leiriin. Mescal ei ollut siellä. Jackin illallinen oli valmis, Pinte hyräili jotakin laulua ja vahti istui irvistellen tulen vieressä. Hare käski heidän syödä ja läksi jyrkänteen reunalle.

Mescal istui lempipaikallaan valkoinen koira vieressään katsellen erämaahan, jossa auringonlaskun viimeinen kajastus kultasi vuorten huippuja. Kuinka kylmät ja tyynet olivatkaan hänen kasvonsa! Kuinka vieras olikaan Harelle tuo hänen uusi ilmeensä!

"Mescal, en tiennytkään rakastavani sinua, mutta tiedän sen nyt."

Tyttö taivutti nopeasti päänsä piilottaen ilmehikkäät silmänsä ja hänen kätensä vapisi, kun hän silitteli Wolfin päätä.

"Puhuit totta, sillä olen jo melkein terve. En olisi halunnut kuulla sitä niin mielelläni kenenkään muun huulilta kuin sinun. Aion elää elämäni täällä, missä nämä ihmeelliset tapaukset ovat tapahtuneet. Olen saavuttanut jalomielisen pelastajani ystävyyden, tämä vapaa autio erämaa on minut lumonnut ja uudistunut toivo täyttää rintani suoden minulle voimia, elinvuosia ja rakkautta."

Hän puristi tytön käden omaansa ja kuiskasi:

"Sillä rakastan sinua. Pidätkö minusta, Mescal? Sinun on nyt sanottava, rakastatko minua edes hiemankaan?"

Tuuli liehutteli tytön tummaa tukkaa. Koska ei Hare voinut nähdä hänen kasvojaan, veti hän tytön hellästi luokseen. Käsi, jonka hän oli puristanut omaansa, lepäsi siinä vielä lämpimänä ja väristen tytön vetämättä sitä pois. Hänen siinä odottaessaan peläten ja toivoen lakkasi se vapisemasta. Mescalin solakka vartalo, jonka jäykkyyden Hare tunsi käsivarrellaan, alkoi vähitellen höltyä taipuen häneen päin, hänen päänsä vaipui Haren rinnoille ja hänen tumma tukkansa irtausi nauhoista, peitti hänen kasvonsa ja liehui Haren huulille. Sellaisen vastauksen hän sai.

Tuuli humisi seetreissä. Ei enää huoaten eikä murheellisesti kuin ikuisesti unholaan vaipunutta menneisyyttä muistellen, vaan laulaen näistä hänelle sattuneista tapahtumista, toivosta, elämästä, Mescalin rakkaudesta ja tulevaisuudesta.

VII.

HOPEAHARJA.

Heinäkuun ensimmäistä päivää vasten yöllä laskeutui vain vähän kastetta, päivä valkeni sumutta ja kuuma aurinko nousi. Ylätasangon lyhyt kesä oli alkanut.

Kun Hare lopetti virkistyneenä ja onnellisena aamiaisensa ruveten viheltelemään, keskeytti Pinten tulo sen äkkiä.

"Hei!" huudahti Pinte kohottaen varoittavasti toisen etusormensa. Musta Bolly oli viskannut syrjään rehupussinsa, katkaissut marhamintansa ja riensi nyt seetrien väliseen aukkoon pystyssäpäin ja jännittynein korvin.

"Bolly!" huusi Mescal, mutta tamma ei pysähtynyt.

"No mutta, katsopas sitä!" huudahti Hare rientäen ottamaan sitä kiinni.

"En ole huomannut milloinkaan ennen Bollyn käyttäytyvän noin", sanoi Mescal. "Se ei syönyt jyviäänkään loppuun. No niin, Bolly – Jack, katsohan Wolfia!"

Valkoinen koira oli noussut seisoen varuillaan kohotetuin kuonoin. Se nuuski ilmaa, kiersi ympäri paikoillaan ja jäykistyi sitten hitaasti katsoen ylätasangon itäiseen päähän.

"Wolf, et saa mennä!" huusi Mescal, kun koira näytti aikovan lähteä laukkaamaan.

"Huh!" murahti Pinte.

"Kuuntelehan, Jack, erotatko mitään", kuiskasi tyttö.

"Mitä minun sitten pitäisi kuulla?"

"Kuuntele!"

Lämmin tuuli puhalsi puuskittain kallioilta, humisi seetreissä ja kuljetti tuoksuavan nuotion savua hänen nenäänsä. Äkkiä kantautui hänen korviinsa matala, pitkä vihellys. Hän ei ollut milloinkaan kuullut sellaista. Ääni katkaisi hiljaisuuden jälleen niin selvästi, että Jack erotti vaivatta terävän, kimeän vihellyksen.

"Mitä se on?" kysyi hän tarttuen pyssyynsä.

"Villejä mustangeja", vastasi Mescal.

"Eikä ole!" korjasi Pinte pudistaen kiivaasti päätään. "Clea, Clea!"

"Jack, hän sanoo: 'Hevonen, hevonen'. Siellä on joku villi hevonen."

Kolmannen kerran kajahti tuo vihellys kalliolta ilman halki kovasti ja terävästi kuin ainakin oriin tulinen, kimakka kutsu.

Musta Bolly nousi takajaloilleen.

Jack juoksi leirin edustalla olevalle korkeammalle kummulle katsellen seetrien yli. "Ah!" hän huudahti viitaten Mescalille. Tyttö juoksi hänen luokseen ja Pinte, koettaen hillitä Bollya, kiiruhti jäljessä. "Katso, katso!" huusi Jack, viitaten eräälle kalliolle, joka oli keltaisen harjanteen vasemmalla puolella. Sen paljaalla huipulla seisoi komea ori, kuvastuen selvästi punertavaa aamutaivasta vasten. Se oli raudanharmaa, villi ja ylpeä pitkine hopeanvärisine, tuulessa liehuvine harjoineen.

"Hopeaharja, Hopeaharja!" huudahti Mescal.

"Mikä muhkea eläin!" Jack tuijotti tuohon kauniiseen kuvaan niin kauan kuin hevonen oli näkyvissä peräytyessään harjannetta pitkin ja hävitessään vihdoin näkyvistä. Toisiakin hevosia, mustia ja hiirakoita, näkyi salviapensaikosta, mutta nekin katosivat hetken kuluttua.

"Sillä on pieni lauma muitakin hevosia mukanaan" sanoi Jack vapisten innosta. "Mescal, ne ovat tuolla ylemmällä laitumella ja kulkevat hyvin hitaasti eteenpäin. Tuuli on meille suotuisa. Tuo vihellys oli rehellinen temppu päättäen siitä, mitä Naab kertoi minulle villeistä oriista. Se tuli tuon kukkulan laelle ja vihelsi kutsuvasti kaikille kesyille tahi villeille ylätasangolla oleville hevosille. Menen nyt seetrien suojassa sulkemaan toiselle laitumelle johtavan veräjän, ja sinä ja Pinte sulette ylätasangon meidän puoleisessa päässä olevan portin. Lähetä sitten Pinte viemään sanaa Naabille, että olemme kiertäneet Hopeaharjan."

Jack valitsi ylätasangon alimmaisen osan, jossa seetrimetsä oli tihein ja sopivin hänen yritykselleen päästä villien hevosten ohi. Hän juoksi puulta puulle karttaen aukeita paikkoja, käyttäen hyödykseen tiheikköjä ja pysytellen kaukana harjanteesta. Hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt veräjällä asti, mutta tietäen, missä tie johti kallioiden väliseen aukkoon, kiipesi hän harjalle ja pujotteli lohkareiden välitse, kunnes pääsi laelle. Villien hevosten jäljet olivat tuoreet ja näkyivät selvästi keltaisella tiellä. Neljä tukevaa pylvästä oli aukon laidoilla ja suuri joukko riukuja oli valmiina pistettäviksi paikoilleen. Hän teki sen, valmistaen siten kymmenen jalkaa korkean veräjän, jota ei mikään voinut murtaa. Tehtyään sen kiiruhti hän takaisin leiriin.

"Jack, Bollya on vahdittava tänään enemmän kuin lampaita, ellen päästä sitä irti. Se repii ja riuhtoo niin, että se katkaisee marhamintansa."

"Se haluaa tietysti liittyä muiden joukkoon, eikö haluakin?"

"En halua oikein uskoa sitäkään. Mutta isä Naabkaan ei näytä luottavan Bollyyn, vaikka hän ei ikinä olekaan kesyttänyt parempaa mustangia."

"Parasta on sitoa se kiinni", sanoi Jack, muistaen Naabin varoituksen. "Köytän sen jalat niin, ettei se voi mennä kauaksi, vaikka se riistäytyykin irti."

Kun Mescal ja Jack ajoivat sinä iltana lampaat aitaukseen hieman aikaisemmin kuin tavallisesti, oli Pinte palannut August, Dave ja Billy Naabin kanssa. Heillä oli muutamia mustangeja ja kuorma-aasejakin mukanaan.

"Halloo, Mescal!" tervehti August iloisesti heidän tullessaan leiriin. "No mutta, Jack, varjelkoon minua taivas! Olethan muuttunut kokonaan eri mieheksi, päivettynyt ja lihonut." Hän puristi Jackin käden suureen kouraansa harmain, loistavin silmin. "Minulle ei ole kyllä suotu ennustamisen lahjaa, mutta tiedän kumminkin varmasti sinun paranevan."

"Niin, ehkä –" Haren oli vaikea löytää sanoja, mutta hän löi rintaansa merkitsevästi ja hymyili.

"Mustia salviapensaita ja katajia!" huudahti August. "Ellei tässä ilmastossa ihminen parane pian keuhkotaudista, ei hän parane sitten milloinkaan.. Sinusta olin aivan varma, Jack, Jumalalle kiitos!"

Kyseltyään Pinteltä ja Mescalilta lampaista, oli hän hyvin tyytyväinen heidän ilmoituksiinsa. Kun Jack näytti hänelle harmaan karhun taljaa, pudisti hän päätään ruveten kyselemään, miten peto oli tapettu. Jack kertoi tapauksen vaatimattomasti ja vähensi oman osansa merkitystä niin, että Mescalin oli pakko jutella juurta jaksaen, miten kaikki tapahtui. Silloin Naab taputti Jackia olalle niin, että läikyi. Kun hän sitten huomasi kivisuojuksessa olevat suden nahat, hämmästyi hän ilosta. Sitten rupesi hän puhumaan asiasta, joka oli aiheuttanut hänen tulonsa ylätasangolle.

"Vai olette te kiertäneet Hopeaharjan. No niin, Jack, ellei se hyppää jyrkänteeltä, on se meidän. Se ei voi paeta mitään muuta tietä. Onko sen mukana paljon muita hevosia?"

"Emme ole voineet laskea niitä tarkasti. Viimeksi näin kaksitoista."

"Hyvä! Se on tullut tänne valiolaumansa kanssa. Joukossa oli kai vain mustia ja hiirakoita?"

"Niin."

"Jack, jos vain kuulisit tuon oriin tarinan, vähentyisi ihailusi melkoisesti. Olemme saaneet sen satimeen meille onnellisten olosuhteitten vallitessa. Ellen erehdy, on se tullut hakemaan Bollya. Se on tuottanut karjanhoitajille paljon harmia aina Nevadan rajoilta Utahiin asti. Se on tappanut oriit ja houkutellut tammat mukaansa. Kuulehan, Dave, näännytämmekö sen janoon, vai rakennammeko pitkän aitauksen?"

"Tuumailkaamme asiaa vasta huomenna", vastasi Dave. "Sen väsyttämiseen ajamalla kuluu pitkä aika, mutta tasangolla ei ole ainoatakaan lähdettä, jonka voisimme aidata. Meidän on luullakseni turvauduttava ajoon."

"Mescal, miten Bolly on käyttäytynyt sitten Hopeaharjan tulon?"

"Huonosti", selitti Mescal, kertoen tapahtumat.

"Bollyssa ei ole mitään vikaa", sanoi Billy Naab. "Jokainen mustangi käyttäytyisi samoin. Sido sen kaulaan tiuku ja köytä sen jalat."

"Hopeaharja ei välitä sellaisesta ollenkaan, jos se vain haluaa Bollyn laumaansa", sanoi Dave hieman ivallisesti. "Köyttäkää Bolly niin lujasti kuin suinkin vain voitte, sen neuvon annan minä teille."

"Dave on oikeassa", sanoi August. "Villiin mustangiin ei voi luottaa enemmän kuin villiin hevoseenkaan."

Augustin ennustus toteutui. Musta Bolly katkaisi marhamintansa puolen yön tienoissa, paeten metsään, vaikka sen jalat olivatkin sidotut. Intiaani kuuli sen ensin ja herätti heti Augustin, joka ajoi muut ylös.

"Koettakaa olla niin hiljaa kuin suinkin!" sanoi hän, kun Jack tuli esille pukien nuttua ylleen. "Luultavasti saamme pian nähdä jotakin mielenkiintoista. Bolly katkaisi marhamintansa paeten metsään, eikä luultavasti Hopeaharjakaan ole kaukana. Kuunnelkaa nyt tarkkaavaisesti."

Heikko tuuli suosi heitä, nuotio oli sammunut, yö oli valoisa ja taivas tähtikirkas. He eivät olleet ennättäneet olla hiljaa kuin muutamia sekunteja, kun kuului mustangin kimeä hirnuminen. Naabit suoristautuivat katsoen toisiinsa tähtien valossa.

"Mitä ajattelette tästä?" kuiskasi Billy.

"En mitään enempää kuin sanoin. Bollyhan se oli", vastasi Dave.

"Niin, Bolly se oli, senkin musta paholainen", lisäsi August. "Luuletteko, pojat, että se kutsui Hopeaharjaa, vai varoittiko se sitä?"

"En osaa sanoa", vastasi Billy. "Heittäydytään maahan katsomaan, tuleeko se. Eräs asia on kumminkin varma, villiä tammaa ei voida täydellisesti kesyttää. Hurjuus voi uinua näkymättömissä sen veressä vuosikausiakin, ilmestyen joskus sitten odottamatta näkyviin."

"Olehan nyt vaiti! Kuunnellaan", keskeytti Dave.

Jack jännitti kuuloaan, erottamatta kumminkaan muuta kuin jonkun arokoiran haukkumilta. Hetket kuluivat –

"No nyt!" kuiskasi Dave.

Harjulta päin alkoi kuulua heikkoa kivien kolinaa.

"Ne tulevat nyt", sanoi Billy.

Kolina muuttui äänekkääksi kavioiden kapseeksi ja jonkun ajan kuluttua säännölliseksi tahdikkaaksi kävelemiseksi. Se heikkeni joskus, luultavasti silloin, kun hevoset kulkivat seetrien varjossa, ja kovenivat jälleen niiden tultua kovemmalle avonaiselle maalle.

"Nyt näen ne", kuiskasi Dave.

Musta huima jono ilmestyi seetrimetsästä, hevosia, jotka lähestyivät riippuvin päin, kiiruhtaen hieman kuin juoksuun.

"Niitä on noin parikymmentä, sekaisin mustia ja hiirakoita", sanoi August. "Joukossa näkyy olevan mustangejakin. Mutta eihän Hopeaharjaa näykään. – Vaiti nyt!"

Metsästä alkoi kuulua ontuvan hevosen omituisia tömähdyksiä sen koettaessa laukata, korskahtelemisen, pensaitten rasahtelemisen ja kavioiden kolinan sekoittuessa tuohon ääneen. Musta jono seisahtui äkkiä ruveten tömistelemään. Tähtien valaisemalle aukeamalle ilmestyi silloin pari varjoa. Ensimäinen tulija oli suuri, valkoharjainen harmaa hevonen ja toinen pieni, kiiltelevä musta mustangi.

"Hopeaharja ja Bolly!" huudahti August. "Tamma on katkaissut liekaköytensä."

Oriin käyttäytymistä sen täydentäessä voittoaan tavalla, joka oli tehnyt siitä laitumien kuninkaan, kannatti katsella. Kiertäessään tammaa hirnui ja hyppi se, taivutti kaunista kaulaansa ja tyrkki sitä päällään. Se käyttäytyi kuin valtias ainakin. Musta Bolly korskahti kumminkin äkkiä, lähtien laukkaamaan aukeaman poikki. Hopeaharja hirnahti vihasta tahi pelosta, laukaten sen jälkeen. Ne katosivat seetrien varjoon, ja hevosien ja mustangien säikähtynyt joukko lähti seuraamaan niitä.

"Siinä se on sitten hevonen!" huudahti Billy. "Tuo pieni tamma petti meidät lopultakin. Jouduttuaan vangiksi ja tultuaan kesymmäksi kuin mikään toinen omistamamme mustangi, on se auttanut meitä monen oriin pyydystämisessä, ja nyt se lähtee tuon suuren valkoharjaisen pedon mukaan."

"Niistä tulee vielä valjakko, ja jos ne pääsevät pakenemaan täältä, on meidän ajettava ne Suurelle Suolasammiolle", vastasi Dave.

"Mescal, tuollainen tuo sinun kiltti mustangisi nyt on", sanoi August. "Se ei ainoastaan riistäytynyt irti, vaan varoittikin vielä Hopeaharjaa ja noita muita hevosia. No niin, kääriytykää huopapeittoihinne jälleen ja nukkukaa."

Heidän syödessään aamiaista seuraavana päivänä keskustelivat Naabit mahdollisuuksista, voiko ylätasangolta päästä laaksoon muita teitä kuin noita paria, jotka oli jo teljetty. He eivät olleet milloinkaan ennen pyydystäneet mustangeja ylätasangolla, ja kun Hopeaharjan tapainen hevonen, joka varmasti turvautuisi toivottomiinkin keinoihin, oli kysymyksessä, oli seudun perinpohjainen tunteminen aivan välttämätön. Satuloituaan hevosensa lammasaitauksessa, johon he olivat teljenneet ne yöksi, ratsastivat Billy ja Dave vastakkaisiin suuntiin tutkiakseen tarkasti koko ylätasangon. Se oli kolmionmuotoinen ja noin kuusi tahi seitsemän peninkulmaa läpimitaten. Veljekset ratsastivat sen ympäri vähemmässä kuin tunnissa.

"Kyllä se on kierroksessa", sanoi Dave lakoonisesti.

"Hyvä. Näitkö sen? Millaisia hevosia sillä on nyt mukanaan?" kysyi hänen isänsä.

"Jos haluamme saada ne kaikki käsiimme, menee meiltä siihen pari viikkoa", vastasi Dave. "Näin sen ja Bollyn myöskin. Luullakseni voidaan Bolly vangita helposti. Se ei ollut laumassa, sillä nähtävästi ovat muut tammat mustasukkaiset. Voimme luultavasti ajaa sen erääseen jyrkänteessä olevaan mutkaan ja vangita sen siellä. Sitten voi Mescal auttaa meitä oriin kiinniottamisessa. Teidän on nyt vain haettava ylätasangon tästä päästä paras tasainen paikka, johon voimme rakentaa aitauksen ja pyydyksen seetreistä."

Naab nyökäytti päätään ja veljekset ratsastivat metsään. August oli käskenyt vahdin odottaa ja sanottuaan nyt tälle jotakin, lähetti hän miehen pois.

"Tulevaksi yöksi on sinun ruvettava vahtimaan jyrkänteen laidalle nähdäksesi, vastaavatko navajot Kaikukallioilta merkkituliimme", selitti August Jackille. "Haluan kutsua tänne erämaan parhaimman mustangien kesyttäjän. Dave osaa kyllä tempun ja Pintekin on melko taitava, mutta haluan kumminkin seudun parhaimman miehen, koska hevonen on mainio ja tarkoitukseni on antaa se sinulle."

"Minulleko?" huudahti Hare.

"Niin sinulle juuri, ja jos se kesytetään oikein alussa, palvelee se sinua uskollisesti, koettamatta purra käsivarsiasi poikki joka päivä ja potkimatta pääkuortasi rikki. Ei kukaan valkoinen mies osaa kesyttää villiä mustangia oikein."

"Miksi ei?"

"En oikein tiedä. Puhuakseni totta, luulen sen johtuvan kiivaasta luonteesta ja kärsivällisyyden puutteesta. Odota, kunnes näet tuon navajon Hopeaharjan kimpussa."

Sitten kuin Mescal ja Pinte olivat ajaneet lampaat laitumelle, seurasi Jack Naabia aitaukseen.

"Toimme satulasi tänne", sanoi Naab, "ja saat kiinnittää sen minkä mustangin selkään vain haluat."

Miten huvittavaa olikin istua satulassa jälleen ja tuntea voimainsa siinä kestävän! Hän ratsasteli Augustin kanssa ylätasangon läntisen pään ristiin rastiin. Lopulta saapuivat he erääseen paikkaan, joka oli sitä ympäröivää metsää korkeammalla ja suhteellisesti vapaa puista ja pensaista. Tarkasteltuaan sitä hetken aikaa löi August polveensa tyytyväisesti.

"Hyvä, parempi kuin osasin toivoakaan! Tämä ylänne on noin peninkulman pituinen ja kapea tästä päästä. Kuten näet, Jack, on sen toisella puolella vuorenseinämä ja toisella metsä, ja tuolla päässä on korkea kivinen kumpu, joka onneksi kaartaa ylänteen päätä puoliympyrän muotoisesti. Se helpottaa paljon vaivojamme. Meidän on vain hakattava seetrejä, pystytettävä ne riviin ja rakennettava suuri aitaus kummun juurelle. Aitauksen veräjälle rakennamme pari aitaa johteiksi, sitten ajamme Hopeaharjaa, kunnes se väsyy, pakotamme sen tänne ylänteelle ja lopulta aitaukseen. Mikään hevonen ei voi tunkeutua tiheään pystytettyjen seetrien välitse. Se juoksee, kunnes se joutuu satimeen, jolloin otamme sen kiinni."

"Suurenmoista!" huudahti Jack innostuneesti. "Mutta tuon suunnitelman toteuttaminen vie kai paljon aikaa?"

"Kyllä", sanoi August kuivasti. "Seetrien hakkaamiseen ja pystyttämiseen kuluu ainakin viikko ja toinen oriin väsyttämiseen. Kun loppu lähenee, et tahdo muualla oleskellakaan kuin tuolla kummulla, jonka juurelle rakennamme aitauksen."

He palasivat leiriin ruveten valmistamaan päivällistä. Mescal ja Pintekin tulivat pian ja samoin Dave ja Billykin väsyksiin ajetuilla mustangeilla. Musta Bolly nilkutti jäljessä tempoen pitkää liekaköyttä. Se näytti hyvin onnettomalta tomuisine vaahtoavine kylkineen ja riipuksissa olevine päineen.

"Mitätön vika", sanoi August, tarkastettuaan loukkautuneen jalan. "Se paranee muutamissa päivissä, paljon ennen kuin tarvitsemme sitä Hopeaharjan kiinniottamiseen. Voidelkaa jalkaa linjamentilla, sitokaa se sitten hyvin ja viekää hevonen aitaukseen yöksi."

Miten paljon Mescal pitikään mustangeistaan, sen huomasi hänen silmistään, kun hän suori hevosen sotkuista harjaa ja taputteli sen solakkaa kaulaa.

"Bolly, miten saatoitkaan olla niin tyhmä!" Ja Bolly painoi päänsä alas kuin todellakin häveten.

Kun ilta pimeni, kokoontuivat he jyrkänteen reunalle katsomaan merkkitulia. Alempaa mustasta aukosta alkoi näkyä heikkoa kajastusta, joka heidän siinä odottaessaan kirkastui kirkastumistaan, leimuten lopulta korkealle.

"Hah!" huudahti Pinte, viitaten vastapäätä oleviin kaukaisiin kukkuloihin päin.

"Tietysti piti hänen sen ensin huomata", sanoi Naab nauraen. "Dave, oletko huomannut sen jo? Jack, koetapas katsoa, näetkö Kaikukallioilta jonkun tulen kajastusta."

"En näe mitään muuta kuin tuon kirkkaan tähden. Näettekö te?"

"Jo aikoja sitten", vastasi Naab. "Katso nyt sormeani pitkin ja ummista silmäsi pieniksi."

"Luullakseni näen sen nyt – niin, olenpa jo melkein varma."

"Hyvä. Entä sinä, Mescal?"

"No tottahan nyt."

Jackia huvitti, kun Dave väitti nähneensä sen intiaanin jälkeen ensimäiseksi, huolimatta Billystä, joka sanoi huomanneensa sen ennen kaikkia muita. Näille erämaassa kasvaneille miehille oli terävä näkö mitä suurimmasta merkityksestä.

"Jack, katsohan nyt tarkasti!" sanoi August. "Mykkä peittää silloin tällöin tulen huopapeitteellä. Katso sen lopettamista. Yksi, kaksi – yksi, kaksi – yksi. Vahtikaamme nyt vastausta."

Jack tuijotti tuonne kauas varjoisille kallioille, joiden huiput olivat tähtien valaisemat ja juuret mustat kuin eebenpuu. Kaukaa syvyyden tuolta puolen siinti pieni tasainen tuli. Intiaani murahti jälleen, August sanoi tyytyväisesti: "Kas noin!" ja Jack'kin näki tulen tuikkivan kuin tähden, sammuvan hetkeksi ja taas syttyvän.

"Tuo on minusta mieluista katseltavaa", sanoi August. "Meille on vastattu. Nyt on enää vain työ jäljellä."

Ja kyllä se kävikin varmasti työstä, kuten Jack seuraavana päivänä huomasi. Hän auttoi veljeksiä hakkaamaan seetrejä, jotka August vedätti kimollaan määräpaikkaan. Tähän ja välttämättömiin leirissä esiintyviin töihin kului melkein viikko, jonka kuluessa Mustan Bollyn jalkakin parani. Työskentelijät näkivät pari kertaa Hopeaharjan seisovan aukealla kukkulanlaella jäykin niskoin ja epäluuloisena, hopeaharjan liehuessa ja pään kääntyessä sivulle vahtivaan asentoon.

"On mielenkiintoista saada selville, kauanko tuo ori voi tulla toimeen vedettä", sanoi Dave. "Huomenna panemme sen kielen kumminkin riippumaan suusta. Se on sille aivan parahiksi, että Musta Bolly väsyttää sen."

Päivä valkeni lämpimänä ja sumuisena, erämaan auerhuntu haihtui vähitellen, purppuranvärinen verho kohosi paljastaen itäiset kukkulat ja punainen aurinko alkoi paahtaa.

Dave ja Billy Naab nousivat hevostensa selkään, taluttaen kumpikin toista hevosta marhaminnasta.

"Ratsastamme harjanteelle, erotamme Hopeaharjan joukosta, uuvutamme sen ja ajamme sen sitten lopulta tänne ylänteelle."

Haresta, innostunut kun hän oli, tuntui aika hyvin pitkältä, kun August viivytteli leirissä, puhkasi uusia reikiä satulavyöhönsä, lyhensi jalustimien hihnoja ja selvitteli suopunkiaan. Vihdoin satuloi hän kimon ja Mustan Bollyn. Mescal ilmestyi teltastaan valmiina ajoon. Hänellä oli yllään lyhyt pukinnahkainen nuttu ja säärystimet samasta aineesta. Hän oli letittänyt hiuksensa ja kiinnittänyt ne lujasti takaraivolle nauhoilla, jotka sopivat hyvin hänen tummaan päähänsä. Hare käveli taluttaen paria mustangia, ja Naab ja Mescal ratsastivat, pitäen myöskin parin vapaasti juoksevan mustangin marhamintoja kädessään. August sitoi kolme mustangiaan ylänteen keskikohdalla kasvaviin puihin kiinni ja kolme taasen toiseen paikkaan. Sitten hän opasti Mescalin ja Jackin aitauksen vieressä olevan kummun laelle, josta oli vapaa näköala melkein koko ylätasangolle.

Itäinen ylänteen salviaa ja katajia kasvava rinne oli selvästi näkyvissä. Hare näki valkoisen välähdyksen ja Hopeaharja syöksyi seetrimetsiköstä aukeamalle. Toinen veli ajoi sitä takaa rinteen puoliväliin saakka, jolloin toinen pyöräytti sen takaisin, ahdistaen sitä metsää kohti. Pian alkoi metsästä kuuluva kavioiden kopse tulla lähemmäksi. Hopeaharja ilmestyi näkyviin ylänteen toisessa päässä, juosten siellä vaivatta.

"Se ei aio antaa vieläkään perään", sanoi August.

Hare katseli hevosta kuin lumottu. Se juoksi nähtävästi aivan vaivatta. Millainen jalannousu sillä olikaan ja miten kauniisti sen hopeaharja heiluikaan tuulessa! Se kääntyi vasemmalle häviten näkyvistä pensaikkoon Daven ja Billyn ratsastaessa paikalle, johon August oli sitonut nuo kolme ensimäistä mustangia kiinni. He laskeutuivat maahan, kiinnittivät satulat uusien hevosten selkään ja ratsastivat jälleen tiehensä.

Katselijat voivat nyt seurata ajoa lähempää. Hopeaharja ryntäili metsään ja sieltä aukealle, pysähtyen äkkiä jyrkänteen laidalle. Se pyörähti nopeasti lähtien laukkaamaan kallioita kohti ja katosi. Mutta pian ilmestyi se kumminkin jälleen näkyviin, sillä Billy oli rientänyt katkaisemaan siltä tien. Jälleen se painalsi tulemaan pitkin ylännettä Daven ratsastaessa sitä vastaan. Ori syöksyi vasemmalle laukaten alempien aukeamain kautta. Veljekset säästivät tammojaan koettaen vain pysyttää oriin ylätasangon tässä osassa. Silloin kannusti August kimonsa taistelupaikalle. Hopeaharja tuli näkyviin ylänteen juurella olevan pienen kukkulan laelta, seisahtui paikoilleen ja katsoi taakseen veljeksiin. Kun suuri kimo syöksyi tiheiköstä sen näkyviin, hyppäsi se kuin lyöty ja lähti laukkaamaan tiehensä.

Naabit olivat sulkeneet sen kolmioon. Billyn ja Daven vahtiessa leveintä sivua ja Augustin ollessa kärjessä alkoi nyt lopullinen ajo. August ajoi sitä edestakaisin jyrkänteen laitaa pitkin seetriaitausta vasten pakottaen sen aina päässä avoimelle maalle. Ori luuli aina pääsevänsä pälkähästä ja laukkasi poispäin heiluvin harjoin, kunnes väsymättömät veljekset pyöräyttivät sen jälleen takaisin. Aukeaman leveämmän laidan sulkeminen vaati sellaista ratsastustaitoa, ettei Hare milloinkaan ollut sellaista voinut uneksiakaan. Noiden lyhyitten väliaikojen kuluessa, jolloin ori laukkasi Augustia kohti, vaihtoivat veljekset väsyneet mustanginsa levänneihin.

"No nyt, Mescal!" kajahti Augustin huuto. Tämä oli merkki Mescalille pistää Musta Bolly Hopeaharjan jälkeen. Tamman nopeuteen verraten näytti muiden mustangien juoksu hyvin hitaalta. Nopeasti kuin salama pyörsi se aitauksen nurkan ympäri Hopeaharjan ollessa sen ja pitkän seetriaidan välillä. Hirnahtaen kimeästi pelosta syöksähti harmaa ori eteenpäin ensimmäisen kerran täydellisesti säikähtyneenä, lähtien juoksemaan ihmeellisen nopeasti ylännettä alas vahtien jäljessä tulevaa pientä mustaa sivulle käännetyin päin. Huomattuaan tamman tavoittavan lähti se painamaan hurjaa vauhtia välittämättä mistään ja toivoen ainoastaan pääsevänsä pakoon. Se voittikin tämän ensimmäisen kilpailun ylämäeltä alas jaksamatta kumminkaan sitten enää jatkaa samaa vauhtia. Jos se olisi ollut vielä voimissaan, olisi se ehkä jättänyt Mustan Bollyn kauas jälkeensä, mutta nyt se ei enää kyennyt sellaiseen.

August Naab antoi sen juosta nyt vapaasti ja Hopeaharja pysytellen aivan aidan vieressä kiisi portin ohi jyrkänteen laidalle pyörähtäen siitä takaisin. Musta Bolly oli aivan sen kintereillä pakottaen sen pysymään aivan aidan vierellä ja ajaen sen takaisin aukealle.

Veljekset käänsivät sen sieltäkin säälimättömästi jälleen, ja nyt Mescal kiiruhdettuaan tammansa nopeampaan vauhtiin tavoitti sen, sivalsi sitä piiskallaan ja ajoi sen portista aitaukseen.

August poikineen seurasi aivan kintereillä sulkien portin. Hopeaharjan juoksu muuttui toivottomaksi laukaksi.

"Pysähtykää tähän, pojat", sanoi August. "Ratsastan aitaukseen ja ajan sitä niin kauan, kunnes se väsyy kokonaan, jolloin teidän kuultuanne huutoni on väistyttävä hieman syrjään ja pyydystettävä se suopungeillanne silloin kun se hyökkää ulos."

Hopeaharja juoksi aitauksen ympäri, hyökkäsi jyrkälle rinteelle luisuen takaisin ja alkoi sitten jälleen kiertää aitausta pysähtymättä. Kuta enemmän sen järki ja rohkeus muuttuivat toivottomaksi peloksi, sitä sokeammin se juoksi. Joka kerta, kun se sivuutti vahditun portin, kiilsivät sen silmät hurjemmin ja juoksu muuttui vaivalloisemmaksi.

"Nyt!" huusi August Naab.

Mescal ratsasti aukosta ulos, ja Dave ja Billy peräyttivät hevosiaan hieman toinen toiselle ja toinen toiselle puolen porttia heiluttaen suopunkejaan uhkaavasti.

Hopeaharja kiisi aukkoa kohti melkein yhtä nopeasti kuin ajon alussa. Kun se syöksyi portista, vinkuivat keltaiset silmukat ilmassa kiertäen ja pieneten oriin juostessa sokeasti niiden ulottuville. Toinen silmukka kiertyi lujasti sen kiiltävän kaulan ympärille ja toinen puristi sen suun kiinni. Hurja vetäisy pani Daven mustangin horjumaan, se vaipui polvilleen, nousi jälleen jaloilleen antamatta enää perään. Billyn hevonen kaatui pyöräyttäen ratsastajansa satulasta. Hopeaharja näytti kiipeävän taivaaseen. Silloin syöksyi August Naab portista tomupilvessä, heitti suopunkinsa ja vangitsi oriin toisen etujalan. Hopeaharja putosi kovasti kaikille neljälle jalalleen, sen kaviot sinkauttelivat säkeniä kalliosta, hetkisen taisteli se toivottomasti kaatuen sitten läähättäen ja koristen. Billy irroitti silmänräpäyksessä suopunkinsa muodostaen siitä liekaköyden, jonka toisen pään hän kiinnitti erään seetrin kantoon.

Naabit peräytyivät katsellen vankiaan.

Hopeaharjan voimat olivat kokonaan lopussa. Se oli kokonaan vaahdossa, mutta sen harjassa ei näkynyt veripilkkuakaan; sen kiiltävässä nahassa oli pieniä naarmuja, mutta ei lihaan asti ulottuvia haavoja. Hetken kuluttua nousi se jaloilleen huohottaen kovasti ja jokainen lihas vapisten. Se oli nyt lannistettu hevonen, sen kaunis pää oli riipuksissa, sen kumminkaan osoittamatta minkäänlaista pahantapaisuutta, ainoastaan vain vangitun eläimen pelkoa. Se katseli Mustaa Bollya ja sitten liekaköyttä, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt niiden turmiollisen liiton.

VIII.

VILLIEN MUSTANGIEN KESYTTÄJÄ.

Ensimmäisten Hopeaharjan vangitsemisen jälkeisten päivien kuluessa, muuten ajan, jolloin Haren mieli oli äärimmilleen kiihtynyt, supistuivat hänen puheensa Mescalin kanssa vain aamu- ja iltatervehdyksiin. Kun hän lähestyi tyttöä tarkoituksin, jotka August Naabin tulon jälkeen olivat muuttuneet yhä pakottavimmiksi, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen tytön karttavan häntä. Mescal ei suonut hänelle ainoatakaan tilaisuutta kahdenkeskisiin puheluihin, tytön tavallinen levähdyspaikka jyrkänteen äyräällä pysyi tyhjänä ja tyttö poistui heti illallisen jälkeen telttaansa.

Hare ei voinut kestää tätä tilannetta kahdeksaaviidettä tuntia pitempää aikaa, vaan käyttäen hyödykseen Pinten tilapäistä matkaa keitaaseen ja Naabien ankaraa hommaa neljän pahantapaisen villin hevosen kesyttämisessä aitauksessa käveli hän laitumelle, jossa Mescal paimensi lampaita.

"Mescal, miksi kartat minua?" kysyi hän. "Mitä on tapahtunut?"

Tyttö näytti väsyneeltä ja onnettomalta, ja hänen katseensa sen sijaan, että se olisi kohdistunut Hareen, kääntyikin kallioihin päin.

"Ei mitään", vastasi tyttö.

"Mutta kai siihen nyt kumminkin löytyy jokin syy? Et ole suonut minulle ainoatakaan tilaisuutta keskustella kanssasi, vaikka olisin halunnut saada selville, saanko puhua asiasta isä Naabille."

"Isä Naabilleko? Miksi sitten?"

"Kertoakseni hänelle sinusta tietysti ja minusta, rakkaudestamme ja halustani mennä kanssasi naimisiin."

Mescal kalpeni. "Ei – ei mitenkään!"

Hare keskeytti äkkiä, ei niin paljon tytön kiellon vuoksi, vaan Mescalin silminnähtävän säikähdyksen tähden, joka kuvastui hänen kasvoissaan.

"Miksi ei?" kysyi hän heti tuntien omituista pelkoa. Kiellon aiheutti jokin muu seikka kuin tytön tavallinen ujous.

"Senvuoksi, että hän suuttuisi hirveästi."

"Suuttuisi! En ymmärrä ollenkaan. Miksi hän suuttuisi?"

Tyttö ei vastannut, vaan näytti niin onnettomalta, että Hare koetti puristaa hänet syliinsä. Tyttö vastusteli kumminkin riistäytyen irti.

"Et saa milloinkaan enää koettaa vetää minua syliisi."

Hare peräytyi säpsähtäen.

"Miksi en? Mitä onkaan tapahtunut? Sinun on kerrottava minulle kaikki, Mescal."

"Muistin sen vasta äskettäin", vastasi tyttö kumartunein päin.

"Muistit – minkä?"

"Olen sitoutunut menemään naimisiin Naabin vanhimman pojan kanssa."

Alussa ei Hare ymmärtänyt ollenkaan tytön puhetta. Hän tuijotti Mescaliin uskomatta korviaan.

"Mitä sinä sanoit?" kysyi hän hitaasti.

Mescal toisti sanansa kuiskaten.

"Mutta, Mescal, minähän rakastan sinua. Sinähän sallit minun suudella itseäsi", sanoi Hare tyhmästi, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt tytön tarkoitusta. "Sinähän sallit minun suudella itseäsi", toisti hän.

"Ah, Jack, olin unhottanut", vaikeroi tyttö. "Sinun oleskelusi täällä tuntui niin uudelta, niin omituiselta. Se oli kuin jonkunlaista kaunista unta. Ja sitten kun suutelit minua, ymmärsin –"

"Ymmärsit mitä, Mescal?"

Tytön vaikeneminen riitti hänelle vastaukseksi.

"Mutta, Mescal, jos todella rakastat minua, et voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa", väitti vaatimaton nuorukainen yksinkertaisesti.

"Ah, sinä et tiedä, se on aivan mahdotonta!"

"Mahdotonta?" Hare suuttui. "Annoit minun uskoa voittaneeni sinut. Millainen tyttö sinä oikeastaan oletkaan? Et ollut rehellinen, vaan valehtelit empimättä."

"Enkä valehdellut!" änkytti tyttö katsoen syrjään.

Hare tarttui hänen käsivarteensa melko tiukasti pakottaen tytön katsomaan häneen. Mutta Mescalin silmien avuton ilme hellytti hänen sydämensä niin, että hän kiersi käsivartensa tytön ympärille puristaen hänet lujasti rintaansa vasten.

"Se ei olekaan siis valetta. Sinä pidät siis minusta, rakastat minua enemmän kuin ketään muuta. Katso minuun." Hare kohotti rinnoillaan lepäävää päätä. Tytön kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet, hänen silmänsä olivat ummessa kyynelten vuotaessa pitkien ripsien välistä ja huulien ollessa hieman avoinna. Hare kumartui lähemmäksi niiden suloa suudellen niitä suutelemistaan seetrien varjojen näyttäessä tanssiaan heidän ympärillään. "Rakastan sinua, Mescal. Olet minun, haluan sinut omakseni ikuisiksi ajoiksi sallimatta kenenkään muun ryöstää sinua minulta."

Tyttö värähteli kuin tiukalle vedetty köysi jonkun voimakkaasta kosketuksesta. Mutta äkkiä muuttui tuo vapiseva häpeävä olento kokonaan. Hän nojautui takaisin Haren syliin nöyrästi ja väristen elämänhalusta, katsoen Hareen ensimmäisen kerran avoimin vilpittömin silmin, joissa ei enää kimallellut kyyneleet, pelko eikä häpeä, vaan ainoastaan tummasti hehkuva tuli.

"Rakastatko minua, Mescal?"

"En voi muuta."

Syntyi tunteitten jännittämä vaitiolo.

"Mescal, kerro minulle tuosta sitoumuksesta", sanoi Hare vihdoin.

"Annoin hänelle lupaukseni, koska en muutakaan voinut. Vannoin White Sagen kirkossa meneväni naimisiin hänen kanssaan. Sitä ei voida enää muuttaa. Minun on otettava miehekseni isä Naabin vanhin poika."

"Vanhinko poika?" toisti Jack kiinnittäen nopeasti tarkkaavaisuutensa tuohon seikkaan. "Mutta varjelkoon, silloinhan tarkoitat Snap Naabia. Ah, nyt alan ymmärtää. Mescal –"

"Vihaan häntä!"

"Vihaat häntä ja olet kumminkin sitoutunut menemään hänen kanssaan naimisiin! Hyvä! Mescal, olin kokonaan unhottanut, että Snap Naabilla on jo vaimo."

"Olit varmaan unhottanut senkin, että olemme mormooneja?"

"Oletko sinäkin mormooni?" kysyi Hare töykeästi.

"Olen kasvatettu kuin sellainen."

"Tuo ei ole mikään vastaus. Oletko mormooni, sano se minulle rehellisesti? Uskotko sinä, että jollakin miehellä Jumalan sinisen taivaan alla on oikeus pitää kahta vaimoa yhtäaikaa?"

"En, mutta minulle on opetettu, että nainen siten saa suuremman kunnian osakseen taivaassa. Täällä on ollut miehiä ennen sinua, miehiä, jotka ovat puhuneet minulle, ja aloin jo epäillä tuota asiaa, ennenkuin näinkään sinut. Ja nyt tiedän sen varmasti."

"Eikö isä Naab voi vapauttaa sinua lupauksestasi?"

"Vapauttaako minut? Ei, sillä hän olisi ottanut minut kolmanneksi vaimokseen, ellei äiti Mary olisi vastustanut. Hän vihaa minua. Silloin suostui isä Naab antamaan minut Snapille."

"Rakastaako August Naab sinua?"

"Minuako? Ei. Ei niin kuin tarkoitat, vaan kenties kuin tytärtä. Mutta mormoonien mielestä ovat velvollisuudet kirkkoa kohtaan suurimmat, ja he opettavat, että vaimot rupeavat rakastamaan miehiään jälkeenkin päin. Sellaista ei kumminkaan tapahdu milloinkaan, mikäli minä naisia tunnen. Katso nyt esimerkiksi äiti Ruthia, jonka sydän on murtunut. Hän rakastaa minua ja minä voisin kertoa paljon."

"Milloin vietetään häänne?"

"En tiedä. Isä Naab lupasi minut pojalleen sitten kuin tämä palaa navajo-laitumilta. Jos he vain huomaavat, että sinä ja minä – Jack, Snap Naab tappaa sinut."

Tämä äkkinäinen huomio säikähdytti tyttöä. Hänen silmäinsä ilme ilmaisi sen.

"Luullakseni ei minua enää niin helposti tapetakaan", sanoi Hare synkästi. Sanat tulivat vaistomaisesti kuin ensimmäiseksi vastaukseksi villin luonnon vaikutukselle häneen. "Mescal, olen pahoillani, ehkä olen tehnyt sinut onnettomaksi?"

"Et, et mitenkään! Seurusteleminen kanssasi on ollut samanlaista kuin erämaan katseleminen jyrkänteen reunalta, suurin huvi, mitä minulla milloinkaan on ollut. Leikin ennen mielelläni lasten kanssa, mutta äiti Mary kielsi. Oleskellessani keitaassa, mikä sattuu vain harvoin, en saa enää milloinkaan huvitella lasten kanssa."

"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Hare intohimoisesti.

"Älä puhu mitään isä Naabille, äläkä anna hänen arvatakaan. Älä jätä minua tänne yksikseni", vastasi tyttö hiljaa. Hän puhui nyt niinkuin ei hänessä olisi ollut navajo-verta ollenkaan. Rakkaus oli liikuttanut tähän asti koskemattomia syvyyksiä, ja nopean taipuisa tunteellisuus teki vastakohdan jyrkäksi ja helposti huomattavaksi.

"Miten voin olla poistumatta luotasi, jos Naab haluaa viedä minut mukanaan karjan laitumille?"

"En tiedä. Sinun on ajateltava. Hän on ollut työhösi hyvin tyytyväinen. Hänellä on ollut mormooneja täällä ja pari toiseen uskonlahkoon kuuluvaakin, mutta he eivät tehneet mitään. Vaikka oletkin ollut sairas, olet kumminkin ollut erilainen. Hän haluaa pitää minut täällä lampaiden luona niin kauan kuin suinkin paristakin syystä: koska paimennan niitä paremmin kuin kukaan muu, kuten hän sanoo, ja koska Snap Naabin vaimo on ensin taivutettava lausumaan minut tervetulleeksi kotiaan."

"Minä jään, ellei tautini uudistuisi niin pahasti, että joudun jälleen vuoteen omaksi", selitti Jack. "En halua pettää häntä, mutta, Mescal, valastasi huolimatta rakastan sinua enkä luovu toivostani."

Tyttö nosti kätensä jälleen kasvoilleen koettaen kätkeä niille levinnyttä tummaa punaa.

"Mescal, haluan, että vastaat vielä rehellisesti seuraavaan kysymykseeni: Luuleekohan August Naab voivansa käännyttää minut mormoonien uskoon? Onkohan tuo hänen ihmeellisen ystävällisyytensä salaisuus?"

"Tietysti uskoo hän voivansa käännyttää sinut omaan uskoonsa. Hän on luullut sellaista aina ennenkin, kun tänne on tullut muukalaisia. Mutta vaikka hänen toivonsa ei toteudukaan, on hän silti yhtä ystävällinen. En tunne hänen ystävällisyytensä salaisuutta, mutta luullakseni hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja eläimiä, ja, Jack, hän on niin hyvä. Olen hänelle velkaa koko elämäni. Hän ei antanut minua navajoille, vaan kasvatti ja elätti minut ja opetti minua. En voi rikkoa hänelle antamaani lupausta. Hän on ollut kuin isä minulle ja minä rakastan häntä."

"Luullakseni rakastan minäkin häntä", vastasi Hare vaatimattomasti.

Ponnistaen tahtoaan poistui hän tytön luota vihdoin lähtien kiipeämään ruohoista rinnettä korkealle kaatuvien keltaisten kallioiden keskelle. Päästyään sinne taisteli hän taistelunsa loppuun. Vaikka Mescalin antautumisen tenho ja oman rakkautensa vastaväitteet, rehellisyyden, velvollisuuden ja kunnian kovat vasaranlyönnit jyskyttivät hänen aivojaan, suojeli kumminkin hänen kunniavelkansa Naabille häntä joutumasta tappiolle. Taistelu oli pitkällinen ja niin kova, ettei sitä voitettu toistamalla mielessään, mikä oli oikein mikä väärin. Hän rakasti Mescalia ja Mescal rakasti häntä, ja joku palanneen terveyden, salvia- ja katajapensasten tuoksun, purppuraisten cañonien katselemisen ja rauhallisen erämaan houkuttelun suoma voima panivat hänet hyvin selvästi tuntemaan, miten arvokkaaksi elämä nykyään oli muodostunut hänelle. Hän ei voinut luopua tytöstä ja kumminkin –

Hämärä pakotti Haren poistumaan ilmavalta paikalta, ja hän käveli väsyneesti ja uupuneena leirille päin, ollen kumminkin voiton huumaama. Hän luuli luopuneensa toivostaan saada Mescal omakseen, päätti olla uskollinen Augustille ja itselleenkin, ja karkoitti kaiken katkeruuden mielestään. Kumminkin hän pelkäsi tuota heräävää uutta tunnetta, joka oli kuin erämaan henkeä, taipumatonta ja vapaata.

"Niin, Jack, nyt on Hopeaharjan joukkueen viimeisetkin jäsenet ajettu aitaukseen", sanoi August heidän syödessään illallista. "Navajot tulivat auttamaan meitä. Huomenna saat katsella jotakin mielenkiintoista, kun alamme kesyttää Hopeaharjaa. Niin pian kuin se on tehty, lähden kotiin, ja intiaanit saavat tuoda hevoset laaksoon sitten kuin ne on kesytetty."

"Aiotteko antaa Hopeaharjan minulle?" kysyi Jack.

"Varmasti. Kolmen päivän kuluttua, ellen suuresti erehdy, on se lauhkea kuin lammas. Noista erämaan oriista voidaan kehittää mitä parhaimpia ratsuhevosia. Olen nähnyt pari sellaista. Haluan, että jäät tänne paimentamaan lampaita. Alat parantua, ja olet pian voimakas suuri mies. Sitten kuin ajamme lampaat laaksoon, voit ruveta ratsastelemaan karjalaitumilla ja ahdistelemaan villeytyneitä härkiä. Siinä hommassa katoaa sinusta liika liha ja jänteesi muuttuvat koviksi kuin rauta. Silloin on tuo hevonenkin sinulle tarpeen."

"Senkövuoksi, että se on niin nopea?" kysyi Jack ymmärtäen nopeasti vihjauksen.

August nyökäytti ajattelevasti päätään. "Minulle ei ole suotu ennustamisen lahjaa, mutta luullakseni oli Martin Cole oikeassa. Holderness rakentaa majaa paimenilleen Lorisevan lähteen luokse. Hänellä ei ole tarpeeksi vettä. Mutta jos hän koettaa anastaa lähteeni, niin –" Keskeytys ei ollut mikään uhka, vaan ainoastaan mormoonin ääneen lausumaton epäilys omasta itsestään. "Sitten on Denekin tulossa tänne päin. Hän on varastanut karjaa Marshallilta, jonka laitumet ovat minun laitumieni vieressä. Dene anasti häneltä noin sata elukkaa. Tuo paljasjalkainen roisto myi ne sitten Lundissa eräälle Salt Lake Cityssä toimivalle yhtiölle."

"Käyttäytyykö hän rehellisesti kuin lainsuojaton ja ryöväri?" kysyi Hare.

"Jokainen tietää sen kumminkin, ja luullakseni tulee hänelle pian White Sagessa ja sen ympäristössä kuumemmat oltavat kuin ennen. Jokainen kerta, kun hän tulee sinne joukkoineen, panee hän melkein koko kylän nurin. Mormoonit suuttuvat kumminkin hyvin hitaasti. Nyt he alkavat kuitenkin lopulta herätä. Lainsuojattomat muuttavat koko seudun Suurelta Suolajärvellä rajalle asti hyvin rauhattomaksi. Ne eivät saa kumminkaan milloinkaan tässä maassa sellaista valtaa kuin noissa toisissa valtioissa, joista ne on karkoitettu. Holdernessin kaltaiset miehet ovat vaarallisemmat. Hän on karjanjalostaja, ahne ja häikäilemätön, mutta niin viisas, ettei häntä voida syyttää petoksista. Dene on vain pahantekijä, jonkunlainen pistooliseikkailija. Hän ja hänenlaisensa karkoitetaan pian Utahista. Etkö ole milloinkaan kuullut puhuttavan Plummerista, John Sladesta, Boone Helmistä ja monista muista pahantekijöistä?"

"En."

"No niin, ne olivat peloittavia miehiä. Plummer oli sheriffi Idahossa, oman kaupunkinsa asukkaitten suuresti kunnioittama mies, mutta hän oli kumminkin lännen hurjimman pahantekijäliiton johtaja. Hän suunnitteli murhat tahi tappoi suorastaan toista sataa miestä. Slade oli paha mies ja mainio ampuja. Helm oli oikea giljotiini. He tulivat kaikki Utahiin, mutta heidän oli poistuttava täältä. Niin on käyvä Denellekin. Pelkään kumminkin olomme muuttuvan melko kuumaksi ennen sen tapahtumista. Kun sinun on sekauduttava siihen, huomaat kyllä, miten arvokas Hopeaharja on."

"Varmasti! Mutta en voi kuvitella tuota villiä oritta satuloituna enkä suitsitettuna, enkä syömässä jyviä tavallisten hevosten lailla, puhumattakaan sen taluttamisesta juomaan."

"Jonkun ajan kuluttua rientää se luoksesi kuultuaan vihellyksesi, ellen suuresti erehdy. Sinun on kohdeltava sitä niin, että se rupeaa rakastamaan sinua. Kaikki villit hevoset ovat sellaisia. Sinun on oltava sille ystävällinen, mutta samalla kumminkin taipumaton. Opeta se tottelemaan pienintäkin nykäisyä, pysähtymään heti kun heität ohjakset maahan ja rientämään luoksesi heti, kun vihellät. Paina nämä asiat mieleesi. Se on syntynyt ja kasvanut erämaassa, se voi elää huonolla ruoholla ja kaipaa vain vähän vettä. Älä totuta sitä milloinkaan luopumaan näistä hevosten parhaista ominaisuuksista. Älä anna sille milloinkaan jyviä jos vain läheisyydessä on vähänkin ruohoa, äläkä vie sitä milloinkaan juomaan, ellei sillä ole jano. Kesytkin hevoset pitäisi opettaa samanlaisiksi. Luultavasti eksyt vielä jonakin päivänä erämaahan, mutta jos Hopeaharjan kestävyys pysyy muuttumattomana, pelastaa se sinut sieltä."

Hopeaharja hirnui uhmaavasti seetriaitauksesta seuraavana aamuna, kun Naabit, intiaanit ja Hare ilmestyivät näkyviin. Eräs puolialaston jäntevä navajo ilmeettömine pronssimaisine kasvoineen istui hajasäärin Augustin kimon, Chargerin, selässä. Hevosen silmät oli sidottu niin, ettei se nähnyt mitään. Intiaani ratsasti satulatta lukuunottamatta hevosen selkään sidottua huopapeitettä. Mukanaan oli hänellä vain juoksusilmukalla varustettu paksu liekaköysi. Kun August avasi väliaikaisen portin, jossa oli pistinmäisiä teräviä seetrin oksia, ratsasti intiaani aitaukseen. Katsojat kiipesivät muutamalle kukkulalle. Hopeaharja korskahteli pelosta ja vihasta. Augustin suuri kimo näytti levottomalta, se kuopi jaloillaan ja pudisti päätään kuin vapautuakseen sokaisevista siteistä.

Hopeaharja peräytyi aitauksen äärimmäiseen kolkkaan odottamaan. Intiaani ratsasti aitauksen ympäri kiertäen vähitellen lähemmäksi, mutta käyttäytyi niinkuin hän ei vielä olisi huomannutkaan oritta. Hän kiersi aitauksen monta kertaa samaa tasaista vauhtia tullen yhä lähemmäksi. Hopeaharja poistui nurkastaan juosten toiseen. Sama vanha muuttumaton kierros vei Chargerin ja navajon aivan sen viereen. Hopeaharja syöksyi silloin oksien suojasta, vihelsi ja kääntyi nostetuin kiiltävin kavioin. Navajo kiersi nyt noin tunnin aitauksen vierustaa oriin pyörähdellessä sen keskellä luimussa korvin ja säihkyvin silmin sen jokaisen piirteen ilmaistessa taistelunhalua. Mutta ympyrä pieneni vain pienenemistään.

Nopeasti ohjasi navajo kimon Hopeaharjaa kohti ja heitti liekaköytensä. Se lensi ilmassa suopungin tavoin, silmukka kiertyi oriin kaulaan, pieneni ja piti lujasti kiinni köyden jännittyessä suoraksi. Hopeaharja hyppäsi pystyyn, sen etujalat pieksivät ilmaa ja sen pitkä huuto ei ollut viheltämistä, korskumista eikä hirnumista, vaan kaikkia sekaisin. Se putosi jälleen jaloilleen, osaamatta Chargeriin etukavioillaan, luiskahtaen sitten istumaan. Intiaani lappoi köyttä rautaisin lihaksin kiertäen sen solmuihin luisevan ranteensa ympärille.

Tomun pölähtäessä kiisi kimo oriin viereen, ja Hopeaharja alkoi mielettömästi kiitää aitauksen ympäri. Kimo juoksi sen kanssa rinnakkain. Kun Hopeaharja huomasi, ettei se päässyt siitä erilleen, aukaisi se leukansa ja vetäisi huulensa taaksepäin korskahtaen vihaisesti ja koettaen purra kimoa valkoisilla loistavilla hampaillaan. Mutta intiaanin jalka kohosi oriin korvan tasalle ja työnsi sen pois. Sitten tunkeutui kimo niin lähelle Hopeaharjaa, että intiaani ratsasti todellisuudessa vähän aikaa kahdella hevosella. Elleivät katselijat olisi nähneet, miten navajon käsivarret ja jalkain lihakset nopeasti jännittyivät, olisi hänen työnsä näyttänyt hyvin jokapäiväiseltä hommalta, sillä niin harjautunut hän oli, niin täydellisesti kotonaan vaarallisella istuimellaan. Äkkiä hän huudahti ja August Naab aukaisi portin, jolloin nuo molemmat hevoset syöksyivät vierekkäin tasaiselle ylänteelle.

"Hyvä!" huusi August. "Anna sen nyt painella, Navoy! Pahin työ on ohi, Jack. Pelkäsin Hopeaharjan syöksyvän noihin aidassa oleviin piikkeihin ja loukkaantuvan, mutta pelkoni olikin turha. Se on turvassa nyt."

Jack katsoi hevosten mieletöntä menoa ylännettä pitkin aina metsän reunaan asti, missä ne kääntyivät tullen samaa vauhtia takaisin. Hopeaharja vei kimoa nopeammin kuin tämä milloinkaan ennen elämässään oli juossut, mutta tumma intiaani säilytti vain joustavan ryhtinsä. Toisella kierroksella heikkeni vauhti jo hieman ja kuta useamman peninkulman kylmäverinen intiaani antoi niiden juosta rinnakkain, sitä hitaammasti edistyi matka.

Tunnit kuluivat vähentämättä kumminkaan Haren mielenkiintoa oriin kesyttämiseen. Hän alkoi ymmärtää intiaanin menettelyä ja käsittää oriin suhtautumista tuohon alituiseen pidättämiseen ja vetämiseen. Hopeaharja ei voinut hetkeksikään päästä erilleen suuresta kimosta, paksusta liekaköydestä eikä tuosta säälimättömästä navajosta. Laukka muuttui ravaamiseksi, ravaaminen hölkäksi ja hölkkä kävelemiseksi. Tuntikausia, käyttämättä piiskaa, kannuksia tahi sanoja, kuljetti tuo erämaan mustangien kesyttäjä villiä oritta vierellään. Jos siinä oli jotakin julmaa, esiintyi se ainoastaan hänen heltiämättömässä kärsivällisyydessään ja lopullisessa tarkoituksessaan. Hopeaharja olisi tappanut itsensä tunnissa, se olisi mielellään silpoutunut palasiksi yhdessä päättömässä laukassa, ellei tuo rautainen käsivarsi olisi suojellut sitä. Myöhään sinä iltana talutti navajo uupuneen vaahtoavan oriin aitaukseen, sitoi sen liekaköyteen ja jätti sen sinne.

Myöhemmin joi Hopeaharja aitauksen läpi juoksevasta purosta ollen niin uupunut ja lannistettu, ettei se voinut estää navajoa taputtelemasta kaulaansa.

Seuraavana aamuna ratsasti intiaani jälleen aitaukseen Chargerilla, jonka silmät oli peitetty. Jälleen hän vei Hopeaharjan ylänteelle laukkauttaen tätä kimon rinnalla edestakaisin säälimättömin, konemaisin täsmällisyyksin. Puolenpäivän tienoissa vei hän sen takaisin aitaukseen, sitoi sen ja kiinnitti sen liekaköyteen. Hopeaharja koetti raivota ja potkia, mutta satula kiinnitettiin kumminkin sen selkään noiden tummien käsien vetäessä hihnat tiukalle. Sitten sai Hopeaharja jälleen laukata ylänteellä kimon rinnalla satula selässään. Ensin läksi se menemään sellaista vauhtia kuin se olisi halunnut juosta ikuisiksi ajoiksi pois tuon vihattavan kapineen alta. Mutta illan hämärtyessä linkutti se jälleen uupuneena takaisin aitaukseen.

Kolmannen päivän aamuna meni navajo aitaukseen Chargeritta, nakkasi suopungin harmaan kaulaan, sitoi sen kiinni ja satuloi sen. Sitten hän irroitti kaikki muut suopungit paitsi Hopeaharjan kaulassa olevaa, jonka intiaani kiersi hevosen toisen etujalan alitse vetääkseen oriin kumoon. Hopeaharja päästi sellaisen voihkinan kuin se ei enää milloinkaan haluaisi nousta. Intiaani kumartui nopeasti oriin pään puoleen, hänen kätensä vilahtivat, kuului karjahdus ja teräksen kilahdus luuta vasten ja Hopeaharja hyppäsi jaloilleen kuolaimet suussaan.

Navajo pysyen horjumatta satulassa nousi sen mukana, ja Hopeaharja syöksyi aitauksen portista ylänteelle enentäen vauhtiaan joka askeleella, kunnes se kiisi eteenpäin kuin nuoli. Valkoinen harja liehui tuulessa puolialastoman navajon keinuessa tahdin mukaan sen selässä. Hevonen katosi ratsastajineen lopulta seetrien varjoon.

Koko päivä kului. Hämärissä ilmestyivät ne jälleen ylänteelle. Intiaani ratsasti leiriin ja laskeuduttuaan satulasta ojensi ohjakset Naabille. Hän ei sanonut sanaakaan eikä hänen tummissa kasvoissaankaan näkynyt tyytyväisyyden merkkiäkään. Hopeaharja oli tomun ja vaahdon peittämä. Sen hopeaharja oli yhtä kaunis kuin ennenkin, sen kaareva kaula yhtä komea ja pää yhtä jalomuotoinen, mutta sen luonto oli lannistettu.

"Tässä, poikaseni", sanoi August Naab heittäen ohjakset Haren käsivarrelle. "Muistat kai sanani, että tulet vielä ratsastamaan suurella valkoisella hevosella? Ah. Niin, ota se, ja muista, että sinulla on tämän erämaan nopein hevonen."

IX.

ERÄMAAN VEDEN TUOKSU.

Pian jäivät paimenet jälleen kolmisin yksinäisyyteensä, jota eivät häirinneet villien mustangien vihellykset, ajajien huudot eikä rautakenkäisten kavioiden kapse kiviä vasten. Jonkun kotkan kirkuna, lammasten määkyntä ja jonkun arokoiran haukunta olivat vielä kerran ainoat tutut äänet, jotka rikkoivat ylätasangon hiljaisuuden. Hare ei kiinnittänyt aikaan mitään huomiota. Hän ei ajatellut juuri mitään, hänen elämänsä oli kuin tunnelmaa, joka ei kaivannut mitään muuta. Hän nousi aina päivänkoitteessa milloinkaan laiminlyömättä katsoa, miten punainen aurinko värjäsi itäisten vuorten huiput, hän virkistyi peseytyessään kylmällä lähdevedellä ja hengittäessään raitista aamuilmaa, hän haki Hopeaharjan seetrien varjosta ja värisi ilosta, kun ori vastasi hänen vihellykseensä ja tulla tömisti sidotuin jaloin hänen luokseen oppien päivä päivältä yhä enemmän rakastamaan isäntäänsä. Hän ratsasti Mescalin rinnalla lauman takana ja metsästeli tuntikausia ryömien seetrineulasien muodostamalla pehmeällä matolla, salvia- ja katajapensaikossa ja ruohoisilla rinteillä. Hän ratsasti takaisin leiriin Mescalin rinnalla ajaen lampaita edellään ja kiirehti Hopeaharjan nopeimpaan vauhtiinsa voittaakseen Mustan Bollyn tasaisella ylänteellä, jossa harmaa, vaikka silloin sen vapaus oli ollutkin kyseessä, oli hävinnyt mustalle. Sitten jälleen takaisin leiriin, sen nuotion kiemurtelevan sinisen savun piiriin, aterialle, joka todisti ahkeran Pinten taitavuutta, katsomaan auringonlaskua jyrkänteen reunalta, alituisesti väriään muuttelevaa erämaata ja taivaan kirkkaita tähtiä, kuuntelemaan tuulen suhinaa seetreissä ja sitten nukkumaan välittämättä ajan kulusta.

Mescal ja Hare olivat yhdessä tahi ainakin hyvin lähellä toisiaan aamunkoitosta iltaan asti. Siihen asti, kun lampaat olivat jälleen aitauksessa, oli jokaisella hetkellä omat murheensa, leirissä esiintyvistä töistä ja hevosten hoidosta lauman paimentamisen aiheuttamiin monenlaisiin tehtäviin asti. Senvuoksi olivatkin nuo lepohetket jyrkänteen reunalla auringon laskiessa heille hyvin arvokkaat. Tarvittiin vain käden kosketus, ja he ymmärsivät toisensa. He eivät milloinkaan puhuneet rakkaudestaan, Mescalin tulevaisuudesta ja Jackin tervehtymisestä, silmäys tahi hymy, joka ei juuri ollut surullinenkaan, mutta ei täydellisesti onnellinenkaan, ilmaisi heidän vielä unelmoivan onnestaan. Jackin entiset puheet cañonista ja erämaasta olivat muuttuneet hiljaisuudeksi. Tarkastellessaan Mescalia oli hän oppinut huomaamaan, että katseleminenkin riitti. Mutta oli kumminkin hetkiä, jolloin joku ajatusten yhteys toi menneisyyden mieleen ja pani hänet ajattelemaan nykyisyyden omituisuutta. Silloin hän aina kyseli Mescalilta.

"Mitä ajattelet?" saattoi hän kysyä uteliaasti keskeyttäen vaitiolon. Mescal nojautui kalliota vasten tarkastellen tyynin muuttumattomin katsein erämaata. Suoraan katsovat silmät näyttivät olevan täynnä ajatuksia, surullisuutta ja salaperäisyyttä tuijottaessaan kauas etäisyyteen.

Silloin kääntyi tyttö häneen päin hämmästynein katsein vastaten arvoituksellisesti: "Ajattelenko?" kysyivät hänen silmänsä. "En ajattele mitään", vastasivat hänen huulensa.

"Otaksuin kumminkin, en tiedä oikein, miksi", jatkoi Hare. "Näytit niin vakavalta. Aiotko joskus vielä palata navajo-intiaanien luokse?"

"En."

"Tahi jonnekin tuonne väririkkaan erämaan toiselle puolelle, paikkaan, jonka näytät tietävän tahi näkevän?"

"En."

"En ymmärrä, miksi, Mescal, mutta joskus juolahtaa mieleeni mitä kummallisimpia ajatuksia tarkastellessani silmiäsi, jotka alituisesti vahtivat jotakin. Sinä näytät samalla sekä onnelliselta että surulliselta. Sinä näet erämaassa jotakin, jota minä en voi huomata. Silmäsi ovat kuin kuvastimet. Minusta tuntuu, että katsoessani niihin näen auringon laskeutuvan, pilvien värjäytyvän punaisiksi, hämärän varjojen muuttuvan ja kaiken tuon takaa sekä erämaan että sinun oman salaisuuden. Ah, en osaa sitä selittää, mutta siltä se minusta ainakin tuntuu."

"Minulla ei ole milloinkaan ollut muita salaisuuksia kuin tuo, jonka tiedät", vastasi tyttö. "Kyselet minulta niin usein, mitä ajattelen, ja teet sen ainoastaan silloin kun olemme täällä." Hän vaikeni hetkeksi. "Ennen sinun tuloasi en ajatellut juuri mitään. Täältä näyttää erämaa niin kauniilta. Mutta siinä on minulle jotakin muutakin. En osaa sitä oikein selittää. Kun istun täällä, vaipuu sisimmässäni kaikki jollakin tavoin lepoon. Vahdin, mutta sitten kuin opetit minut ajattelemaan, vahdin eri tavoin kuin ennen. Nyt näen myöskin jotakin, siinä kaikki."

Hare hämmästyi hieman huomatessaan jälkeenpäin, että Mescalin tarkoitukseton, mutta kumminkin tyydytetty vahtiva katse oli jollakin tavoin yhteydessä hänen omien kokemuksiensa kanssa. Hän ei voinut sitä ymmärtää, mutta se toi kumminkin hänen mieleensä aavistuksen, jota hän turhaan koetti karkoittaa, että heille tapahtuu vielä täällä erämaassa jotakin.

Sitten hän totesi senkin, että kun he palasivat nuotion ääreen, tuo erämaan lumous näytti haihtuvan heistä. Pimeys ympäröi joka puolelta tulen kirkasta kehää ja heidän villin ympäristönsä äärettömyys, vaikka sitä ei näin illalla voitukaan huomata, menetti herpaisevan vaikutuksensa. Hare muuttui tavallisesti hyvin puheliaaksi. Mescaliin ilmestyi sellaista eloisuutta tahi jonkunlaista kunnianhimoa, joka oli omituinen hänen tavallisesti niin hiljaisen luonteensa vastakohta; hän vilkastui muuttuen yhtä tiedonhaluiseksi ja erehtyväiseksi kuin muutkin Jackin tuntemat tytöt, lumoten Jackin yhä enemmän näillä ominaisuuksillaan.

Heinäkuun sateet viipyivät, sumut katosivat, kaste ei enää virkistänyt ruohoa ja auringon polttava kuumuus alkoi vaivata sekä paimenia että lampaita. Kaikki hakivat varjoisia paikkoja. Kukat kuihtuivat ensin, kaikki sinikellot ja sinertävät vuokkomättäät, vaaleankeltaiset liljat ja valkoiset ohdakkeen kukat katosivat. Ainoastaan kaktuksien tummanpunaiset ja intialaisen väripensaan helakanpunaiset kukat, nuo auringon todelliset lapset, kestivät kuumuuden. Päivät pitkät tarkastelivat paimenet taivasta nähdäkseen myrskypilviä, jotka pysyivät poissa. Lähde mataloitui mataloitumistaan. Lopulta kuivui ojakin, joka johti veden aitaukseen, ja lammikko alkoi kuivua. Silloin lähetti Mescal Pinten viemään sanaa Naabille.

Hän saapui ylätasangolle Daven kanssa seuraavana päivänä ja määräsi heti, että leiri oli muutettava toiseen paikkaan.

"Kyllähän sataakin vielä joskus", sanoi hän, "mutta emme voi jäädä nyt tänne sitä odottamaan. Dave, milloin olit Sinisen tähden lähteellä viimeksi?"

"Kymmenen päivää sitten käydessäni Hopeakulholla. Lähde oli silloin täynnä vettä."

"Onkohan siellä vieläkin tarpeeksi vettä?"

"Meidän on mentävä katsomaan sinne. Täällä ei ole enää vettä eikä tuolla ylemmälläkään laitumella ole ainoatakaan lähdettä, jonne voimme ajaa lampaat, joten meidän on kierrettävä Siniselle tähdelle."

"Olet oikeassa", vastasi August. Hänen pelkonsa kaipasi vahvistusta, koska hänen toivonsa vaikuttivat aina hänen päätöksiinsä, kunnes ei mitään toivoa ollut jäljellä. "Tein tyhmästi, kun en ottanut Georgea enkä Zebeä mukaani. Lampaiden ajaminen sinne ei ole leikin asia, vaikka Mescal ja Jack'kin auttavat."

Vaikka olikin äärettömän kuuma, ei August Naab viivyttänyt lähtöä. Pinte käveli edellä ja lauma, tottuneena seuraamaan häntä, läksi järjestyksessä matkaan. Dave ja Mescal ratsastivat sen sivuilla, ja August ja Jack tulivat jäljessä taluttaen kuorma-aaseja. Wolf kiersi kaikkien ympäri pitäen lauman hyvin koossa, ajoi syrjään hyppivät karitsat takaisin jonoon ja vähentämättä valppauttaan muutti kulun säännölliseksi ja nopeaksi.

Tie ylemmälle laitumelle oli leveä ja helposti kuljettava. Sen alkupuoli kiersi kallioiden juuria ja loppuosa kiipeili pitkiä mäkiä. Se haarautui ennen huippua, jonka tummat männyt kuvastuivat selvästi taivasta kohti. Toinen haara johti huipulle ja toinen, jota Pinte läksi kulkemaan, vei jälleen alaspäin. Siltä ei voitu nähdä kauaksi, koska sen vasemmalla puolella oli melkein yhtämittainen jyrkkä seinämä. Oli kumminkin hetkiä, jolloin Hare voi nähdä noin puolen peninkulman pituisen lammasjonon mutkittelevan alaspäin vievällä tiellä. Kun lauma kerran oli aloittanut laskeutumisensa, ei sitä voitu pysähdyttää. Se oli yhtä selvä asia kuin Pinten kova työkin. Joskus olisi Hare voinut heittää juuri alapuolella olevaa intiaania kivellä, vaikka heidän välillään oli neljättätuhatta pitkässä jonossa kulkevaa lammasta. Sumupilvet peittivät näköalan, soraa ja kiviä vyöryi jyrkänteitä alas, pienien kavioiden yhtämittainen kapse ja alituinen pää, pää, pää, täyttivät ilman. Lukuunottamatta karitsoiden ajoittaista pysähtymistä tielle ja käännöksissä syntyvää tungosta jatkui kulku onnettomuuksitta. Hare oli iloinen nähdessään karitsoiden kääntyvän takaisin ja etsivän määkyen emiään, ja huomatessaan sen, vaikka vaara uhkasikin jokaisessa jyrkässä käänteessä, antoi tuo alituisesti eteenpäin pyrkivä jono tietä jäljempänä kulkeville lampaille. Hän iloitsi myöskin huomatessaan muutamasta leveästä halkeamasta, miten vuori vähitellen aleni punaiselta hohtavaa laaksoa kohti, ja tiesi siitä, että lauma pian oli turvassa tasaisella maalla.

Tuosta vuorenhalkeamasta hehkui Harea vastaan sellainen kuumuus kuin sulatusuunista. Ilma oli pölyinen ja tuoksui, paitsi pölyltä ja erämaan kasveilta, niin ummehtuneelta, että sitä oli hyvin vastenmielistä hengittää.

Lampaat kokoontuivat taasen yhteen joukkoon päästyään tasangolle ja ajajat hajautuivat paikoilleen. Tie kulki esiinpistävien punaisten kallionkielekkeiden alitse vuoren ja äärettömän suurien seinämästä irtautuneitten kivilohkareitten välitse. Rinne ei ollut ollenkaan rapautunut, tuuli oli vienyt muassaan pienimmät kivet ja hiukkaset, ja uurtanut huippujen ja kallioiden kylkiin suuria onkaloita. Tämä kalliovyöhyke yhtyi toiseen aivan erilaiseen, jonkunlaiseen viettävään punaiseen hiekkavirtaan, joka vyöryi alas cañonin laidoilta.

Pinte ohjasi lauman vasemmalle erääseen amfiteatterin muotoiseen aukeamaan pysähtyen sinne. Lampaat tunkeutuivat lähelle toisiaan jyrkänteen muodostamaan mutkaan. Dave Naab ajoi laukkaa takaisin Augustin ja Haren luokse, ja huusi jo kaukaa: "Lähde on täytetty."

"Mitä?" huusi August vastaan.

"Se on täytetty kivillä ja hiekalla."

"Luuletko jonkun vyöryn tukkineen sen?"

"En, sillä täällä ei ole satanut."

August kannusti kimonsa Daven jälkeen ja Hare pysytteli aivan heidän kintereillään, kunnes he saapuivat mutaiselle rannalle. Mikä kerran oli ollut kirkasvetinen lähde, oli nyt vain keltainen kivilohkareita, soraa ja hiekkaa täynnä oleva kuoppa. Siinä ei ollut tippaakaan vettä, ja lampaat määkivät surkeasti. August laskeutui satulasta ja kiipesi korkealle lähteen yläpuolelle tarkastelemaan rinnettä. Pian hän laskeutui sieltä pitkin askelin, suuret kourat nyrkissä ja pudistaen harmaata päätään kuin leijona.

"Olen löytänyt jäljet. Joku on kiivennyt tuonne jyrkänteelle ja vyöryttämällä kiviä aiheuttanut onnettomuuden. Mutta kuka?"

"Holdernessin miehet. He täyttivät samoin Martin Colen lähteen Kallioniemellä. Ovatko jäljet jo vanhojakin?"

"Ehkä parin päivän. Emme voi seurata niitä. Mitä meidän nyt on tehtävä?"

"Muutamat Holdernessin miehet ovat mormooneja ja toiset taasen ovat niin rehellisiä, etteivät he mitenkään ole voineet tehdä tällaista. Jonkun olisi ratsastettava sinne puhumaan asiasta."

"Ja joutua noiden miesten ammuttavaksi, jotka on palkattu tähän häpeälliseen työhön. En halua kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Tämä ei merkitse mitään. Käytämme tätä lähdettä vain harvoin, ainoastaan pari kertaa vuodessa, kun ajamme laumaa toisille laitumille. Mutta tämä panee minut pelkäämään Hopeakulhon ja Lorisevan lähteen kohtaloa."

"Ja minut lampaiden kohtaloa, ellei tämä tuuli käänny."

"Ah! Unhotin kokonaan joen tuoksun. Se ei ole kumminkaan voimakas tänä iltana. Ellei tuota hiekka-aavikkoa olisi, ei olisi mitään vaaraa. Leiriydymme nyt tähän ja lähdemme taasen matkalle päivän koittaessa."

Aurinko laskeutui purppuraisen pilven taakse, tumma hehku levisi viuhkamaisesti ylöspäin ja hämärä muuttui pimeydeksi tuulen myöskin samalla tyyntyessä. August Naab käveli edestakaisin janoisen ja väsyneen laumansa rinnalla.

"Haluaisin tietää", sanoi Hare Davelle, "miksi nuo miehet täyttivät lähteen."

"Holderness haluaa estää pääsymme Hopeakulholle ja tämä lähde on matkan puolivälissä. Ehkä he eivät tienneet, että lampaamme olivat vielä ylätasangolla, tahi eivät he siitä välittäneet. Hän on saanut päähänsä valloittaa meidän laitumemme, eikä hän välitä mistään. Tulevaisuus näyttää meille hyvin synkältä. Isä ei milloinkaan luovu mielipiteistään. Hän ei usko vieläkään, että voimme menettää lähteemme. Hän rukoilee ja toivoo luullen pahinta vihollistaankin hyväksi ja sääliväiseksi."

"Jos nyt Holderness tunkeutuu niin kauaksi kuin Hopeakulholle asti, niin miten menettelee hän anastaessaan toisen miehen laitumet ja lähteet?"

"Hän rakentaa sinne majan, lähettää sinne miehensä ja ajaa sinne kymmenentuhatta nautaa."

"No vaikka, mutta koettavatko hänen miehensä sitten estää teidän pääsyänne omalle lähteellenne ja karjanne luo?"

"Eivät avoimesti. He lausuvat meidät tervetulleiksi ja karkoittavat sitten karjamme poissaollessamme. Tiedäthän, ettei meitä ole kuin viisi vahtimaan laitumia, mutta meitä pitäisi olla viisi kertaa viisi voidaksemme tehokkaasti vartioida karjaamme."

"Silloin ette siis voi estää tuota valtaamista?"

"On olemassa ainoastaan yksi keino", vastasi Dave taputtaen merkityksellisesti Colt-pistoolinsa mustaa kahvaa. "Holderness luulee puhaltavansa villoja silmiimme puhuessaan karjayhtiöstä, jonka palveluksessa hän muka on. Tuohon yhtiöön ei kuulu muita kuin hän, ja hän on hyvä ystävä Denen kanssa."

"Otaksun, että jos isänne ja te pojat ratsastaisitte Holdernessin uusimmalle karjamajalle ja käskisitte hänen mennä tiehensä, syntyisi siinä taistelu."

"Jos ratsastamme sinne kaikki, emme saa häntä ikinä käsiimme Mahdollisesti voisi joku meistä tavata hänet, erittäinkin White Sagessa. Jos ratsastaisimme hänen karjakartanoonsa, olisi meidän taisteltava hänen miehiään vastaan, ennenkuin pääsisimme aitauksille asti. Kun lähdet kanssamme laitumille, saat huomata, miten lämpimät oltavat siellä on, ja jos menet White Sageen, muuttuvat ne tulikuumiksi. Sinua sanotaan siellä 'Denen vakoojaksi', ja roistot etsivät sinua vielä. Mutta sinuna en minä siitä välittäisi."

"Miksi et, haluaisin sen tietää?" kysyi Hare naurahtaen.

"No, jos olet samanlainen kuin muut Utahiin tulleet uskottomat, et suinkaan häikäile, jos sinun on pakko ampua joku mies. Isä kertoi, että tuo hänen minulle opettamansa pistoolitemppu oli sinulla jo ennestään verissä, kehuen sinua yhtä nopeaksi kuin hän itsekin on. Hän ei sanonut nähneensä milloinkaan niin hyvää luodikolla ampujaa kuin sinä olet, ja tuo sinun pitkäpiippuinen pyssysihän kantaa peninkulman päähän. Niin että, jos ampuminen tulee kysymykseen, osaat sinä ampua. Ja jos taasen haluat paeta, niin kuka saa sinut kiinni ratsastaessasi tuolla valkoharjaisella oriilla. George ja minä keskustelimme sinusta, ja olemme hyvin iloiset, että olet parantunut ja voit ratsastaa kanssamme."

Myöhään yöhön ajatteli Hare tätä keskustelua. Se avasi hänelle paimenelämän uuden puolen, johon hänen pian oli syvennyttävä. Hän koetti vaientaa sisimmästään kuuluvaa ääntä, joka ikävöi kiihkeästi ja uhkarohkeasti pitkiä ratsastusmatkoja ilmavilla aukeamilla. Hän muisteli vuosikausia kestänyttä sairauttaan, pientä huonetta lamppuineen ja kirjoineen, kertomusten aiheuttamia kyyneliä ja seikkailu-unelmiaan, joiden hän ei ollut uskonut milloinkaan toteutuvan. Ja nyt, kuinka ihmeellistä olikaan elämä! Se muodostuisi sittenkin täydelliseksi hänellekin. Ei, se olikin jo sellaista. Hän nukkui jo paljaalla maalla sinisen taivaan alla. Hän katseli vuorenkorkuisia rosoisia mustia kallioita, joiden koloiset huiput kuvastuivat selvästi taivaan sineä vasten, hän tunsi olevansa erämaan kynnyksellä, jonka takana tuo kummallinen salaperäisyys odotti, tiesi joutuvansa pian ankaraan työhön laitumille noiden tummien mormoonien kanssa, joutuvansa samoihin vaaroihin kuin he, omaksuvansa heidän vaikuttimensa omikseen ja rupeavansa elämään heidän elämäänsä. Millainen olikaan heidän ystävyytensä ja luottamuksensa häneen? Oliko hän niiden arvoinen? Voisiko hän pysyä horjumatta paikoillaan hädän hetkellä? Millaiseksi mieheksi hänen olikaan muututtava voidakseen säilyttää heidän vaatimattoman kunnioituksensa? Johtuiko heidän ystävyytensä siitä, että hän oli parantunut ja voimistunut, osasi ampua ja omisti aromaan nopeimman hevosen? Ei, heidän luottamuksensa johtui vain noista seikoista. August Naab rakasti häntä, Mescal lempi häntä, ja Dave ja George kohtelivat häntä kuin veljeä. "Omistan heille elämäni", mumisi hän.

Lammasten määkinä ilmaisi uuden päivän alkaneeksi. Valon kirkastuessa alkoi ajo hiekka-aavikon poikki. Kallioiden alla oli ilma kylmää ja raikasta, eikä siellä tuulikaan puhaltanut, joten lampaat kulkivat nopeasti eteenpäin. Mutta varjot kapenivat nopeasti lounaaseen päin, sivuuttivat sen, aurinko alkoi paahtaa ja rupesi tuulemaan. Punainen hienosta hiekasta muodostunut sumu virtasi ahertavia lampaita ja paimenia vastaan. Pinte käveli vaivalloisesti edellä taluttaen pässien kuningasta, vanhaa Svekeria, lauman johtajaa; Mescal ja Hare ratsastivat lauman vasemmalla puolella koettaen suojella kasvojaan hiekkavihureilta kääntämällä ne syrjään, August ja Dave ratsastivat jäljessä ja Wolf piti huolta, kuten aina ennenkin, maleksijoista. Kului tunti onnettomuuden uhattakaan ja tuon viisi peninkulmaa pitkän taipaleen puolivälissä kuulosti August Naabin ääni vielä iloiselta. Aurinko paahtoi yhä kuumemmasti. Toisen tunnin kuluttua oli tilanne jo muuttunut, lampaat kulkivat hyvin vaivalloisesti eteenpäin, ne oli pakotettava jatkamaan matkaansa lyönneillä, hevosten polvilla ja Wolfin uhkaavalla haukunnalla. Kuumien hiekkavihurien puhaltaessa pysähtyivät ne kokonaan, eikä niitä silloin voinut saada mikään liikkeelle. Tunnit kuluivat. Lauma muuttui säännöttömäksi pitkäksi jonoksi, pässit eivät enää liikahtaneet paikoiltaan, ennenkuin ne olivat levähtäneet, naaraita paneutui makaamaan ja karitsoita kaatui. Mutta hiekka-aavikko loppui kumminkin vihdoin, ja August Naab ajoi lopulta vitkastelevat matkailijat kiviselle pengermälle.

Aurinko oli noin pari tuntia sitten sivuuttanut puolipäiväpiirin, erämaan punaiset seinämät lähestyivät ja tuo V-muotoinen aukko, josta Colorado syöksyi kuiluun, oli näkyvissä. Tie oli nyt leveä ja helposti kuljettava ja matka lyhyt, mutta kumminkin kääntyi August Naab alinomaa katsomaan cañonia, pudistaen päätään levottomin aavistuksin.

Hare huomasi äkkiä lammasten käyttäytyvän tavalla, joka tuntui hänestä uudelta ja merkilliseltä. Ne kokoontuivat yhteen rynnäten eteenpäin, ja useat nostivat päänsä toisten lanteita korkeammalle ja määkivät. Niiden nopeus ei ollut nyt tuota tavallista sipsuttelevaa kiiruhtamista, vaan jotakin hermostunutta jännitettyä rientämistä. Ne katsoivat lakkaamatta länteen cañonia kohti kohotetuin turvin.

Seuraavan matalan harjanteen huipulla kuuli Hare Hopeaharjan hirnahtavan niinkuin aina silloin, kun sitä talutettiin juomaan. Tuuli toi mukanaan veden tuoksua. Harekin tunsi tuon kostean, ummehtuneen hajun. Lampaat olivat tunteneet sen jo aikoja sitten, ja alkoivat nyt sen lähemmästä ja voimakkaammasta vaikutuksesta määkiä hurjasti, juosta nopeammin ja kokoutua yhteen joukkoon tarkoituksettomasti.

"Kiiruhda tuonne edelle! Koettakaa pitää lauma koossa ja vauhdissa! Älkää päästäkö ainoatakaan syrjään!" komensi August.

Entinen tasainen vauhti muuttui hillittömäksi paoksi, eikä siinä ollut mitään huolestuttavaa niin kauan kuin lampaat pysyivät tiellä. Pinten oli poikettava oikealle estyäkseen joutumasta lammasten jalkoihin. Mescal ratsasti hänen paikallaan. Hare noudatti Daven neuvoa ratsastaen lauman rinnalla ja estäen lampaita hajautumasta sivulle. August heilutti ruoskaansa takana. Lauma pysyi tiellä vielä noin puolen peninkulmaa, mutta syöksyi sitten oikealle kuin yhteisestä sopimuksesta. Nähtyään sen raivostuivat nuo muuten niin rauhalliset August ja Dave. He ratsastivat lauman edelle hyökkääviä lampaita vastaan ajaen ne takaisin. Silloin alkoi lauman loppupää kaartua ulospäin.

"Ajakaa ne paikoilleen!" huusi August.

Hare syöksyi hevosineen syrjään hyppivien lammasten kimppuun peloittaen ne takaisin jonoon.

Wolf ei jaksanut enää ajaa maleksijoita, vaan ne oli käännytettävä hevosilla. Kaikkialta jonosta pisti esille joelle päin kääntyneitä kuonoja, ja siellä täällä joku muita villimpi lammas syöksähti syrjään johtaen suurempaa keikkuvien villaisten selkien aaltoa. Mescal taisteli lauman kärjessä, Hare ja Dave sivuilla ja August Naabin kimo syöksyi edestakaisin tuon alituisesti särkyvän jonon sivua. Koko tämän ajan, kun paimenet koettivat pidättää laumaa, jatkui pako nopeammin itää kohti lähemmäksi cañonia.

Kuunnellessaan Augustin käheitä huutoja ja lisäytyvää melua, ja katsellessaan Daven totisia kasvoja ja väsymättömiä nopeita liikkeitä, ymmärsi Hare jonkun suuren vaaran uhkaavan laumaa, tietämättä kumminkaan sen laatua. Hän kuuli joen putousten kohinan ja hänestä tuntui kuin lampaat olisivat kuulleet sen myös. Ne syöksyivät eteenpäin mielettömästi villiintyen kokonaan veden hajusta ja kohinasta. Niiden silmät verestivät ja kielet riippuivat ulkona. Tuon suuren lauman kululla ei näyttänyt olevan mitään päämäärää, mutta jäljessä tulijat seurasivat johtajia ja johtajat syöksyivät hajua kohti. Ratsastajat pysähdyttivät ne usein, ratsastivat niitä kumoon, hääräten väsymättä, rientäen joskus eteenpäin estämään jotakin sivulle kääntymästä ja taas takaisin estämään toista. Pako muuttui hurjaksi tungokseksi. Hare joutui metelin ja tomun, tuon pelosta suunniltaan olevan hyppivän lauman, aina syrjään syöksyväin lampaiden alituisesti laajemmalle leviävän joukon keskelle. Hän ratsasti, huusi ja ammuskeli Coltillaan. Tomu oli tukehduttaa hänet, aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja lentelevät pienet kivet haavoittivat hänen kasvojaan. Kerran oli hän huomaavinaan Mustan Bollynkin lampaiden ja tomun keskeltä, Daven mustangi vilahti hänen silmissään ja Augustin kimo näytti muuttuneen kahdeksi hevoseksi. Silloin syöksähti Hopeaharja omasta halustaan kaikkien muiden edelle.

Lampaat olivat jo melkein voitolla, niiden terävät kuonot ojentautuivat vettä kohti, mikään ei voinut enää estää niiden pakoa, mutta yhä koettivat paimenet estää niiden kulkua taistellen väsymättä ja yhtämittaa.

Viimeisellä harjulla, josta loiva rinne johti erästä erämaan pinnassa näkyvää mustaa kuilua kohti, muuttui tungos hurjaksi paoksi. Sekä oikealla että vasemmalla särkyivät sivustat, jono piteni ja polviaan myöten villaisessa kasassa hyppivät hevosten ympäri syöksyvät eläimet yhtyäkseen sitten jälleen hurjasti aaltoilevaksi lammasvirraksi. Mescal kannusti Bollyn pois vaarasta, Dave pakeni oikealle, mutta virta vei Augustin ja Haren mukaansa, kunnes hevoset huomattuaan tumman cañonin pysähtyivät kuin kalliot.

"Aikovatko ne syöksyä jyrkänteeltä jokeen?" huusi Hare suunniltaan kauhusta. Hänen äänensä kuulosti hänestä itsestäänkin vain kuiskaukselta. August Naab punaisen tomun likaamine hikisine kasvoineen ja tuulessa liehuvine harmaine hiuksineen kohotti käsivartensa korkealle päänsä yläpuolelle toivottomasti.

Tuo villaisten ruumisten pitkä nyökyttävä jono, joka keinui kuin keltainen aalto, syöksyi cañonin laidalta jokeen kuin pyöreä maininki. Kavioiden kalistessa ja määkien hyökkäsivät lampaat jyrkänteeltä alas, ja joesta kohosi kauhistuttava korvia huumaava melu kuin särkyvän lumivyöryn kumea jymähdys.

Kuinka loppumattomalta tuo kohtalokas hyppiminen näyttikään! Lampaiden viimeinen ryhmä, tunkeutuessaan edellä olevien kintereille ja palava vielä elämänhalusta, huomasi liian myöhään vaaran ja syöksyi kuiluun oman elävän voimansa pakottamana.

Tuo liukuva melu lakkasi ja sen vaimennettu ja kumea kaiku jymisi kallioista, kumisi cañonia pitkin ja sulautui lopulta putouksien synkkään, kumeaan yhtämittaiseen kohinaan.

Hare kääntyi vihdoin pois tuon kapean rautaseinäisen kuilun laidalta, jonka syvyyttä hän ei ollut nähnyt eikä enää halunnut nähdäkään. Silloin sattui hän huomaamaan pienen karitsan, joka nilkutti lauman muodostamaa tietä pitkin cañonia kohti yhtä varmasti kuin sen emäkin äsken. Hare laskeutui satulasta ottaakseen sen syliinsä ja huomasi suureksi ihmeekseen ja ilokseen, että sillä oli nauhaan ripustettu tiuku kaulassa. Se oli Mescalin lemmikki.

X.

LAITUMIEN VARTIOIMINEN.

Paimenet saapuivat kotiinsa keitaaseen sinä iltana, ja seuraavana päivänä kuului jo tuo lampaita kohdannut onnettomuus unhotettujen asiain joukkoon. Haren neljä kuukautta kestäneen oleskelun aikana Naabien luona ei mikään ollut niin järkyttänyt häntä kuin lauman välttämätön tuhoutuminen eikä mikään ollut niin elävästi näyttänyt hänelle tämän jyrkänteitä ja syvyyksiä täynnä olevan seudun oikeaa luonnetta. Muistaessaan August Naabin ylevää toivottomuuden liikettä ihmetteli hän, että mies voi olla iloinen jälleen näyttämättä merkkiäkään häntä kohdanneen suuren tappion aiheuttamasta surusta. Hänellä oli niin paljon erilaisia hommia, että kun toinen oli tehty, ryhtyi hän heti toiseen. Ellei Hare olisi nähnyt niin monta merkkiä tuon mormoonin hellästä luonteesta, olisi hän luullut miestä aivan tunteettomaksi. August Naab luotti Jumalaan ja ihmisiin, rakasti eläimiä, täytti velvollisuutensa empimättä ja suhtautui kohtaloon tyynesti. Lampaita kohdannut onnettomuus oli ollut vain sattumus kohtalokkaassa elämässä, jonka vaiheita Hare peläten aavisteli.

Mescal suri ja Wolf suri myöskin myötätunnosta häneen, sillä heillä ei ollut nyt mitään tehtävää. Molemmat ilostuivat kumminkin, kun August sanoi tarkoituksensa olevan matkustaa joen poikki navajo-intiaanien luokse ostamaan toista laumaa. Hän alkoi valmistuksensa heti. Tulva oli jo aikoja sitten alentunut joesta, vesi oli alhaalla ja hän halusi tuoda lampaat yli ennen kesäsateita. Hän halusi myöskin tietää, miksi hänen poikansa, Snap, viipyi niin kauan intiaanien luona.

"Otan Billyn mukaani ja lähden heti. Dave, sinun on mentävä Georgen ja Zeken luo Hopeakulhon laitumelle. Ota Jack mukaasi. Merkitkää niin monta nautaa kuin suinkin ennen lumen tuloa. Jos Dene tulee sinne, karttakaa häntä, älkääkä ruvetko Holdernessinkaan miesten kanssa mihinkään tekemisiin. Vihaan taisteluja. Mutta pitäkää tarkasti silmällä heidän töitään."

Haresta tuntui suurelta helpotukselta, ettei Snap ollut vielä palannut keitaaseen, sillä nyt oli hänen mielessään jonkunlainen vapauden tunne, jota vailla hän muuten olisi saanut olla. Hän vietti koko pitkän tyynen kesäpäivän hedelmäpuutarhassa ja viinitarhassa. Hedelmäkausi oli juuri parhaillaan. Rypäleet, luumut, päärynät ja melonit olivat kypsät eikä niistä ollut puutetta. Tytöt poimivat rypäleitä, äiti Ruth otti Jackin avukseen pääryniä poimimaan, Mescal tuli sinne myös, kokosi hänen heittelemänsä kullanväriset hedelmät ja hymyili hänelle, Wolf hääräsi siinä ympärillä ja Noddle nyökytteli unisesti päätään. Musta Bolly työnsi mustan turpansa aidan yli höristen omenoita, kalkkunat pöyhistelivät, riikinkukot levittelivät kaunista pyrstöään ja guineakanat juoksentelivat kuin viiriäiset. Ellei noita uhkaavia punaisia vuoria olisi ollut, olisi Hare unhottanut, missä hän oli; kuumasti paistava aurinko, keltaiset hedelmät, lasten iloiset huudot ja tyttöjen helisevä nauru toivat hänen mieleensä entisten syksyhuviretkien muiston. Mutta noiden tuulen uurtamien jylhien kallioiden näkyvissä ei hän voinut unhottaa.

Illalla koetti Hare etsiä tilaisuutta saadakseen olla Mescalin kanssa muutamia minuutteja kahden kesken, katsella nämä vielä kerran vahtimattomin katsein, kuiskata hänelle muutamia sanoja, sanoa jäähyväiset, mutta se oli mahdotonta.

Seuraavana aamuna ratsasti hän punaisesta kiviportista Daven ja kuormahevosten mukana jäytävä tuska sydämessään, sillä heitä hyvästelevien naisten ja lasten iloisesta joukosta oli hän erityisesti huomannut Mescalin käden liikkeen ja katseen, jota hän ei luullut voivansa milloinkaan unhottaa. Mitähän onkaan tapahtunut ennen hänen palaamistaan, jos hän nyt milloinkaan enää palaa! Sillä hän tiesi nyt yhtä varmasti kuin hän tunsi Hopeaharjan keveän kulun, että tuolla erämaan valkoisessa häikäisevässä valossa ja Coconinan rinteitten valkoisessa hohteessa odotti häntä seikkailurikas villi elämä. Hän puri hampaansa yhteen, ummisti silmänsä pienemmiksi ja odotti sitä kiihkein iloisin mielin, joka erosi omituisesti hänen rintansa polttavasta tuskasta.

Sinä aamuna kääntyi tuuli Helakanpunaisilta kallioilta länteen, ja sen henkäyksistä katosi joen veden tuoksu, jolloin Haren mieleen juolahti tuo kohtalokas lammasten ajo, joka oli pitänyt sattuakin juuri sellaiseksi ainoaksi vuoden päiväksi, jolloin kostea ummehtunut tuuli oli tavannut lauman kapealla penkereellä. Pian oli tuo turmiokas äyräs kaukana heidän takanaan samoin kuin tuo uhkaava hiekka-aavikkokin, Sinisen tähden alla olevat himmeät uurretut kalliot ja niiden takana olevat matalat kummut kuivuneine valkoisine mutakuoppineen. Hopeaharja käveli muiden edellä. Hare oli jo aikoja sitten huomannut, ettei ori kärsinyt muita hevosia edellään. Sen käynti oli nopea, tasainen ja väsymätön. Dave ratsasti navajolaishevosellaan, intiaanien kasvattamalla sekarotuisella mustangilla, joka oli hyvin kovasuinen. Kuormahevoset seurasivat uskollisesti kaukana jäljessä niiden valkoisten kantamusten keinuessa ylös ja alas kuin kameelin kyttyrät. Jack ja Dave hiljensivät hevostensa vauhtia kallioisen jakajan juurella. Siitä alkoi peninkulmien pituinen loivasti kohoava rinne. Kuormahevoset saavuttivat siinä ratsastajat pysytellen sitten koko ajan heidän kintereillään.

Harjun leveältä paljaalta laelta katseli Hare Hopeakulhon laidunta silmin, jotka näyttivät ylistävän kiemurtelevaa tietä, pitkää punaista vuorenselännettä, viheriöitä rinteitä ja salviapensas- ja karjaryhmiä. Hän kiinnitti myös huomionsa kuukausia kestävään rajoittamattomaan näköalaan, sillä hän oli oppinut jo katselemaan silmin, jotka osasivat mitata etäisyyksiä ja suuruuksia.

Hopeakulho sijaitsi erään kallioisessa rinteessä olevan halkeaman juurella olevassa kirkkaan viheriässä laikussa. Rinteen harmaat kalliot katosivat kauempana Coconinan seetrejä kasvavien jyrkänteiden varjoon.

Veljesten leiri sijaitsi tuolla kalliolla parin suuren lohkareen välisessä halkeamassa. Ruohoiselta tilkulta, joka oli hyvin suojassa sekä pohjois- että länsituulilta, oli vapaa näköala laaksoon ja tielle. Zeke ja George tervehtivät Davea ja Jackia iloisesti, ja Hopeaharja joutui heti heidän ihmettelynsä ja ihailunsa esineeksi. Zeke, joka oli usein nähnyt oriin ja ajanutkin sitä, kiersi sitä kiertämistään, silitteli sen hopeaharjaa, tunnusteli sen suuria rintalihaksi ja taputteli sen lautasia.

"Niin, niin, Hopeaharja, enpä olisi voinut uskoa saavani elää niin kauan, että näen sinut satuloituna ja kuolaimet suussa. Se on suurempi kuin luulinkaan. Siinä on sinulla vasta hevonen, Hare! Erämaassa ei ole ollut eikä tule olemaankaan toista sen vertaista. Jos Dene joskus saa nähdä tämän hevosen, ajaa hän sitä takaa vaikka Suurelle Suolajärvelle saakka. Hän on hurjasti kiintynyt hyviin hevosiin. Muistan jonkun sanoneen hänen olevan kotoisin Kentuckystä ja tietävän hevosen arvon ensi katsannolta."

"No, miten ovat asiat?" kysyi Dave.

"Eipä meillä ole juuri mitään valittamista", vastasi Zeke, "vaikka tuhlasimmekin hieman aikaa vanhan Valkojalan karkoittamisessa. Se on ajellut hevosiamme. Ilmat ovat olleet hyvin kuumat ja sateettomat. Suurin osa karjasta on rinteillä, missä on vielä runsaasti ruohoa. Muudan lauma nuoria härkiä on mennyt vuoristoon ja toinen sellainen on jossakin tuolla Satulan tahi cañonin seutuvilla."

"Oletteko käyneet Lorisevalla lähteellä päin?"

"Olemme. Siellä ei ole mikään muuttunut poistumisesi jälkeen. Holdernessin karja käy laitumella ylemmässä laaksossa. George löysi jälkiä lähteen luota. Luullaksemme oli siellä joku vahti, joka kumminkin poistui huomattuaan tulomme."

"Lähdettyämme ratsastamaan näemme kyllä Holdernessin miehiä", pisti George väliin. "Ja luullakseni muutamia Denenkin roistoja. Zeke tapasi Two-Spot Chancen ja Culverin lähteen luota eräänä päivänä, hämmästyttäen heidät tulollaan."

"Mikä päivä silloin oli?"

"Annahan, kun muistelen. Nyt on perjantai. Se tapahtui viime maanantaina."

"Millä asioilla ne liikkuivat täällä?"

"He sanoivat etsivänsä erästä hevosta, joka oli katkaissut liekaköytensä. Mutta he näyttivät hyvin levottomilta ratsastaen pian tiehensä."

"Ratsastiko toinen heistä nilkuttavalla hevosella?"

"Nyt kun muistelen sitä, niin ratsasti. Zeke huomasi sen lähteen luona olevista jäljistä."

"No niin, Chance ja Culver ovat olleet tuolla meillä päin", selitti Dave. "Näin niiden jäljet Sinisen tähden lähteellä, jonka ne ovat täyttäneet sellaisin seurauksin, että menetimme kolmetuhatta lammasta."

Sitten hän kertoi lampaiden kuljettamisesta, täytetystä lähteestä, Coloradon veden hajusta ja lampaiden syöksymisestä cañoniin.

"Saimme pelastetuksi ainoastaan yhden, Mescalin tiukukaulaisen karitsan", lopetti hän.

Ei Zeke eikä Georgekaan sanonut sanaakaan vastaukseksi. Haresta tuntui heidän vaitiolonsa luonnottomalta. Heidän kasvojensa naamiomainen jäykkyys ei myöskään muuttunut. Mutta Hare näki heidän silmissään selvän kirkkaan liekin, joka värisi kuin kompassin neula ja hehkui kuin säkene.

"Haluaisin tietää", lisäsi Dave siirrellen tyynesti kekäleitä, "kuka palkkasi Denen miehet täyttämään lähteen. Dene ei ole voinut tehdä sellaista. Hän pitää hevosista, eikä kukaan mies, joka rakastaa hevosia, voi täyttää tämän erämaan lähteitä."

Hare ryhtyi uuteen työhönsä laidunten vartijaksi sellaisin innoin, että se melkein korvasi hänen kokemattomuutensa. Hän koetti kehittää itseään päteväksi apulaiseksi Davelle, jonka taitavien ohjeitten mukaisesti hän toimi. Hänen luonnolliset kehitysmahdollisuutensa nähtiin pian, hän osasi ratsastaa, vaikka hänen ryhtinsä olikin kömpelö ja kumara verrattuna erämaan asukasten joustavuuteen, vika, jonka Dave sanoi korjautuvan itsestään sitten kuin aika oli totuttanut hänet satulaan ja hevosen liikkeihin. Hänen näkönsä oli muuttunut verrattain teräväksi, kun otettiin huomioon hänen lyhytaikainen olonsa seudulla, ja kun kokemus oli opettanut hänelle maamerkit, tiet, etäisyydet ja savun, sumun ja tomupilvien erotukset, kun hän voi erottaa mustangilauman karjalaumasta, laitumien vahdit lainsuojattomista tahi intiaaneista, sanalla sanoen, kun hän oli oppinut tietämään näkemänsä laadun ja luottamaan arvostelukykyynsä, oli hän hankkinut itselleen laidunten vartijain tärkeimmät ominaisuudet. Mutta suopunkia ei hän kumminkaan oppinut heittämään, vaikka se kuuluikin hänen uuden toimensa tärkeimpiin tehtäviin.

"Sehän on naurettavaa", sanoi Dave kärsivällisesti, "ettet voi oppia tuota temppua. Ehkä taito on jo muutamien ihmisten veressä heidän syntymästään saakka. Pyssyn käyttäminen näyttää olevan luonteenomaista muutamille, kuten sinullekin. Jos vain voisit heittää tuon suopungin yhtä nopeasti kuin saat pistoolisi esille, ei sinussa olisi mitään muistuttamista."

Jack harjoitteli suopungilla uupumatta välittämättä epäonnistumisistaan, mutta suuttui kumminkin joskus menettäessään hyvän tilaisuuden. Sekin olisi voinut olla mahdollista, ettei hän olisi ollenkaan oppinut taitoa, jos hän olisi ratsastanut tavallisella hevosella tahi jos hän olisi koettanut heittää suopunkinsa jonkun tulisen mustangin selästä. Mutta Hopeaharja oli yhtä ymmärtäväinen kuin se oli kaunis ja nopea. Hevonen oppi pian tarvittavat nopeat käänteet ja äkkinäiset pysähdykset, ja kun vapaa juoksu tuli kysymykseen, ei se milloinkaan saanut tarpeekseen. Kulkiessaan laitumella ratsastajineen oli Hopeaharjalla aina pää pystyssä ja korvat hörhöllään, sen elämä oli ollut vain yhtä ainoata vahtimista, se huomasi heti karjalaumat, ratsastajat, mustangit, nuoret härät, arosudet ja jokaisen liikkuvan esineen. Kun Haren oli lähdettävä ajamaan takaa jotakin lehmää, tarvitsi hänen vain ohjata Hopeaharja sen jäljille ja syventyä sitten kokonaan suopunkinsa käyttämiseen. Häneltä kului lehmän suopungilla pyydystämiseen kymmentä kertaa pitempi aika kuin Hopeaharjalla sen pidättämiseen. Dave nauroi muutamille hänen urotöilleen, rohkaisi häntä usein ja ylisti hänen tarkoituksiaan, ellei juuri hänen töitään, ja nyökäytteli aina ihmetellen päätään Hopeaharjalle tuollaisen ajon jälkeen.

Lehmien, hiehojen ja kesyjen härkäin, jotka eivät milloinkaan kulkeneet kauaksi juomapaikastaan Hopeakulhosta, paimentaminen oli vain leikkiä Daven mielestä. – Kun Jack iltaisin istuutui kokonaan uuvuksissa syömään illallista, saattoi Dave sanoa vaihteeksi: "Odotahan, kunnes lähdemme vuoristoon ja kuiluihin villien härkien kimppuun." Ja kyllä tämä homma kävikin hänelle työstä. Iltasin oli hän niin väsynyt, että tuskin jaksoi ryömiä vuoteelleen, selkä tuntui olevan aivan poikki, reidet olivat nahattomat ja luita kolotti. Useina aamuina ei hän luullut jaksavansa ollenkaan nousta, mutta aina hän kumminkin ryömi esille riutuneen ja väsyneen näköisenä, ja ontui nuotion ympärillä lämmittääkseen haavoittuneita ja pakottavia lihaksiaan.

Sitten kuin Zeke ja George olivat tuoneet hevoset, alkoi päivän työ. Näiden hänen "kovettamisviikkojensa", kuten Dave niitä nimitti, kuluessa sai Hare kärsiä paljon tuskia, mutta hän kesti ne hyvin menettämättä ainoatakaan päivää. Kaikkein pahimman ajan kuluessa, jolloin hänet oli sekä nostettava Hopeaharjan selkään että autettava sieltä alas, koska hän oli niin itsepäinen, ettei hän halunnut jäädä leiriin, koettivat veljekset tehdä hänen työnsä niin helpoksi kuin suinkin. He antoivat hänen kuljettaa polttamisvehkeitä, rautakahleita, pientä pataa, joka oli täynnä hiiliä ja tiukuja. Nämä mukanaan seurasi hän ratsastajia hitaasti sopivan matkan päässä.

Muutamissa päivissä merkitsivät he sata nautaa. Lokakuussa oli August Naabin karkeatekoinen risti poltettu tuhannen lehmän ja härän kylkiin. Karjaa virtasi kumminkin vielä yhtämittaa vuoristosta laaksoon, jonne ne pakenivat kylmää ilmaa ja lumen peittämää ruohoa. Marraskuu oli melkein puolivälissä ennenkuin työ loppui Hopeakulhon laitumelta. Sitten rupesivat veljekset tuumimaan, kummalleko päin olisi edullisempi lähteä, Lorisevalle lähteellekö, vaiko kauemmaksi länteen Coconinan rinteillä oleviin kuiluihin. George puolusti edellistä ehdotusta, mutta Dave torjui hänen väitteensä.

"Isä on niin käskenyt", sanoi hän. "Hän haluaa meidät Lorisevan lähteen laitumille senvuoksi, että hän tahtoo yhtyä meihin siellä ja Snap myös. Saavuttuamme sinne, emme luullakseni pääse ikävyyksittä."

"Haluaisin tietää, miten tämä karjan merkitseminen auttaa asiaa?" kysyi George. "Emmehän me mormoonit ole sitä ennenkään käyttäneet."

"Isä sanoo, että kaikkien on ruvettava sitä vähitellen käyttämään. Holdernessin karja on merkitty. Ehkä hän on merkinnyt omalla merkillään paljon meidänkin härkiämme. Emme voi kumminkaan todistaa sitä. Mutta sitten kuin karjamme on merkitty, tiedämme varmasti, mikä kuuluu meille. Jos hän sitten anastaa karjaamme, tiedämme sen, ja jos Dene varastaa, voidaan se todistaa."

"No, entä sitten? Luuletko hänen tahi Holdernessin välittävän tuollaisesta?"

"En, mutta se vaikuttaa kumminkin sen, että silloin muuttuu karjan anastaminen selväksi ryöväämiseksi. Emme voi milloinkaan todistaa mitään, vaikka me pojat tiedämme, emmekä me kaipaa tuollaisia näytteitä. Isä suo heille vielä sellaisen edun, että hän muka on vain epäilevinään heitä. Meidän on pysyttävä hänen kannallaan. Tiedän, George, sinun kätesi syyhyvän saadaksesi käyttää pyssyäsi. Niin minunkin. Mutta meidän on toteltava isää."

Hopeakulhosta länteenpäin kohoavilla Coconinan rinteillä oli paljon kuiluja ja uomia, jotka loppuivat tasaiseen laajaan erämaahan. He löysivät valkoisia salviapensaikkoja, pieniä ruohoaukeamia ja kylmiä lähteitä. Noissa syvänteissä elävät nuoret härät olivat villejä kuin sudet, ja tiheistä kataja- ja manzanitaviidakoista ja rapautuneiden kalliolohkareitten keskeltä oli niitä hyvin vaikea pyydystää.

Hare sai kiittää onneaan, että hänellä oli jo hieman kokemusta ja tottumusta yhtämittaiseen raskaaseen työhön, sillä nyt hän vasta oppi tietämään, mihin nämä mormoonit todellisuudessa kykenivät. Mikään vastus ei voinut heitä pidättää. He tunkeutuivat uomia pitkin niiden viimeiselle penkereelle saakka, he ratsastivat sellaisilla rapautuneilla rinteillä, että härkienkin oli vaikea niitä kiipeillä, he läpäisivät pistinmäisten piikkien suojaamat manzanitapensaikot, kiipesivät sokkelomaisiin linnoihin ja samosivat joka paikkaan, mihin he otaksuivat jonkun härän kätkeytyneen. Peninkulmien pituiset rinteet ja marmoripohjaiset jokien uomat noustiin kävellen, sillä härät voivat kiipeillä sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei voitu päästä ratsain. Jos kiipeäminen jo oli vaikeaa, niin kovin ja vaarallisin työ alkoi vasta sitten kuin joku villi härkä oli kierretty. He pyydystivät eläimet suopungeillaan rapautuneita vyöryviä kiviä täynnä olevilta rinteiltä ja merkitsivät ne jyrkänteiden reunoilla.

Päivät ja viikot kuluivat, kenenkään laskematta tahi välittämättä, montako niitä oli mennyt. Auringon Coconinan eteläisen nokan ympäri tekemä kaari mataloitui päivittäin ja tummat lumipilvet varjostivat rinteitä. Päivän sarastaessa oli maa valkoinen kuurasta, joka ei sulanut varjoisista paikoista ennen puolta päivää. Talvi oli aivan pitkän syksyn kintereillä.

Kuten August Naab oli ennustanutkin, laihtui Hare ja kärsi, mutta vaikka kehitys olikin musertava ankaruudessaan, koetti hän kumminkin kestää, kunnes hän kovettui lujakeuhkoiseksi, rautalihaksiseksi mieheksi, joka kykeni saamaan aikaan yhtä paljon kuin hänen toverinsakin.

Hän alkoi päivänsä auringon noustessa työntäessään yltään pakkasen jäykistyttämän tervavaatteen, jäinen vesi virkisti häntä, hän veti keuhkonsa täyteen tuoksuavaa ilmaa ja kun hän meni hakemaan hevostaan, oli hänen kävelynsä joustavaa kuin hirvien metsästäjän. Hän ei pelännyt enää ollenkaan, että Hopeaharja juoksee tiehensä. Aamuisin kuultiin harmaan tiu'un kilkatus aina leirin läheisyydessä, ja kun Hare vihelsi, kuului heti vastaukseksi sidottujen jalkojen töminä. Kun Hopeaharja huomasi hänen lähestyvän seetrien välitse tahi nurmikon poikki, hirnui se ilosta. Hare oli ruvennut rakastamaan Hopeaharjaa puhellen sille ja kohdellen sitä kuin ihmistä.

Kun mustangit oli tuotu leiriin, alkoi päivän työ tuo sama kuin eilenkin, mutta kumminkin loppumattomin vaihteluin ja aina muuttuvin tilantein, joissa kysyttiin neuvokkuutta, rautaisia käsivarsia, pelkäämättömiä sydämiä ja heltiämätöntä tarmoa. Pimenevä sininen taivas ja Vaaleanpunaisten kallioiden auringon kultaamat huiput olivat leirille palaamisen merkkejä. He söivät kuin sudet, istuivat hetkisen nuotion ääressä risaisin vaattein, väsyneinä ja vaitiollen, ja paneutuivat pian levolle seetrien varjoon.

Tämän työn täyttämän ajan alussa oli Hare koettanut päättäväisesti unhottaa Mescalin, kokonaan onnistuenkin lopulta lyhyeksi ajaksi silloin, kun hän oli niin ruhjoutunut ja väsynyt, ettei kyennyt ajattelemaan juuri mitään. Mutta tyttö tuli takaisin hänen luokseen, ja sitten kului tuskin tuntiakaan, joka ei ollut hänen. Pitkät kuukaudet, jotka tuntuivat vuosilta, kun hän ajatteli, miten kauan hän jo oli ollut poissa tytön läheisyydestä. Daven ja hänen välinen syventyvä ystävyyssuhde sekä lopuksi hänessä tapahtunut työn ja vaarojen aiheuttama muutos sekä rakkautensa Hopeaharjaan vaikuttivat sen sijaan, että ne olisivat himmentäneet tuon tummasilmäisen tytön muistoa, aivan päinvastaisesti, pannen Jackin vain hellemmin häntä ajattelemaan.

Lumi ajoi paimenet vuorilta Hopeakulholle, jossa he tapasivat August Naabin ja Snapin. He olivat saapuneet sinne päivää ennen.

"Ette voi arvatakaan, miten paljon karjaa on tuolla syvänteissä", sanoi Dave isälleen.

"Minulla ei ole aavistustakaan", vastasi August epävarmasti.

"Viisituhatta päätä!"

"Dave!" Hänen isänsä ääni kuulosti epäilevältä.

"Valehtelematta. Tiedättehän, ettemme ole käyneet siellä vuosikausiin. Karja on lisäytynyt nopeasti huolimatta susista ja panttereista. Eikä siinäkään vielä kylliksi, vaan ne ovat suojassa vielä talveltakin, eikä niitä luullakseni löydä Dene eikä kukaan muukaan."

"Miten olet saanut tuon selville?"

"Ensimmäisten nautojen, jotka toimme tänne, tapa oli palata tänne Hopeakulholle takaisin. Sitten ne jäivät tulematta ja me unhotimme ne melkein kokonaan. Ne ovat löytäneet uuden tien satulan alitse oleskellen kuiluissa sekä kesät että talvet. Kesäisin kiipeävät ne noihin kivisiin uomiin, mutta eivät voi tunkeutua vuorille asti. Senvuoksi on luultavaa, ettei kukaan vieras niitä milloinkaan löydä. Ne ovat yhtä villejä kuin hirvet ja lihavampia kuin muiden laitumien eläimet."

"Hyvä! Enpä pitkään aikaan ole kuullut noin hyviä uutisia. Nyt, pojat, lähdemme Lorisevalle lähteelle päin viettäville rinteille, ajamme karjan sinne ja lopetamme merkitsemisen. Jonkun on käytävä White Sagessakin. Haluan kuulla hieman asioista: mitä Holderness suunnittelee, mitä Dene tekee ja onko karjaa viety Lundiin."

"Sanoinhan teille haluavani lähteä", sanoi Snap.

"Se nyt vielä puuttuisi", vastasi hänen isänsä. "Voimme sitäpaitsi odottaa kevättä, jolloin kaikki matkustamme sinne. Mutta minunhan olisi pitänyt tuoda teille uusia vaatteita ja kenkiä. Olinpa todellakin tyhmä, kun en tullut sitä ajatelleeksi. Olette melko risaisia. Jack tuolla erittäinkin on kuin mikäkin linnunpelätti. Onko hän työskennellyt niin kovasti kuin hänen näöstään voisi päättää?"

"Isä, hän ei ole laiskotellut päivääkään", vastasi Dave lämpimästi, "ja sinähän tiedät, millaista ratsastaminen noissa rotkoissa on."

August Naab katsoi Hareen ja sanoi: "Olisi kerrassaan naurettavaa, eikö olisikin, jos Holderness koettaisi läjähdyttää sinua nyt? Tiesin aina, että sinusta kehittyy mies, Jack. Nyt olet meidän arvoisemme ja osallinen karjaan, kuten omat poikanikin."

Mutta ei tämä antelias lupauskaan voinut poistaa Snap Naabin läsnäolon aiheuttamaa tunnetta. Vilkaistuaan vain Snapin teräviin kasvoihin ja omituisiin silmiin tunsi Hare sisimmässään polton, jota hän kyllä ennenkin oli tuntenut, mutta ei milloinkaan, kuten nyt, jolloin hänen rintaansa tuntui syttyneen oikea liekki. Snapkin näytti suuresti muuttuneen, hänen kasvonsa eivät olleet enää punaiset eivätkä pöhöttyneet, nähtävästi ei hän ollut navajo-intiaanien luona ollessaan saanut viinaa, hän oli hyväluontoinen, vilkas, hyvin kujeiluhaluinen ja näytti kokonaan unohtaneen katkeruutensa Harea kohtaan. Haren oli nyt helppo huomata, että miehen paha luonto ilmeni vain silloin kun hän oli juovuksissa. Mutta hän ei voinut antaa anteeksi eikä unhottaa. Mescalin tummat kauniit silmät ahdistivat häntä. Vieläkin voitiin hänet naittaa tuolle miehelle. Ehkä Snap juuri senvuoksi olikin noin iloinen. Epäilys lisäsi hänen taakkaansa kiihkeällä kysymyksellään, mutta hän ei mitenkään voinut kysyä Augustilta, oliko avioliitto jo solmittu. Päivän taisteli hän voidakseen alistua tuohon mormoonien tapaan ja unhottaa Mescalin, mutta sitten hän ei enää yrittänytkään. Se synkistytti hänen luonnettaan, tappoi hänen poikamaisen ystävällisyytensä yhdistäen hänen nuoruutensa kypsyneeseen miehuuteen. Erämaan uudeksiluova voima ei ollut pysähtynyt parannettuaan heikot keuhkot, pilaantuneen veren ja veltot lihakset, vaan jatkoi yhä työtään vaikuttaen nyt hänen mieleensä, sydämeensä ja sieluunsa. Ne vastasivat yhä kiihkeämmin jonkun ulkopuolella aina läsnäolevan näkymättömän voiman tuliseen kutsuun.

Senvuoksi ei hän enää kiusannutkaan itseään voidakseen unhottaa Mescalin, vaan tunnusti mielessään empimättä silloin, kun tyttö muistui hänen mieleensä, että nämä viikot ja kuukaudet olivat vain lisänneet hänen rakkauttaan. Ja vaikka se tuntuikin katkeran suloiselta, huojensi tuo totuuden tunnustaminen kumminkin mieltä. Hän ei sokaissut itseään enää toiveilla eikä koettanut muuttaa tunteitaan ystävällisiksi Snapia kohtaan, vaan nimitti sisässään polttavaa tulta oikein nimityksin: mustasukkaisuudeksi, jonka hän tiesi lopulta muuttuvan vihaksi.

Kolmantena aamuna Hopeakulholta poistumisensa jälkeen ratsastivat miehet hitaasti Coconinan rinteillä. Ajettuaan laaksoon muutaman pienen karjalauman palasi Hare tilapäisen leirin vierestä kohoavan harjanteen aukealle laelle. Katsoessaan sattumalta laakson ylempää päätä kohti oli hän huomaavinaan leijailevaa savua Lorisevan lähteen kohdalla.

"Tuo ei nyt voi olla tomuakaan", sanoi hän itsekseen, "sillä sellaiseksi on se liian sinistä mielestäni."

Hän katseli tuota utuista sinertävää pilveä hetkisen, mutta koska se oli niin monen peninkulman päässä, ettei hän voinut varmasti sanoa, oliko se savua, vaiko ei, päätti hän ratsastaa sinne saadakseen varmuuden. Kukaan Naabeista ei ollut leirissä ja koska siellä ei ollut minkäänlaista ilmoitustakaan, milloin he palaavat, läksi hän yksinään. Hän toivoi ennättävänsä takaisin ennen pimeää, mikä ei kumminkaan ollut ollenkaan välttämätöntä, sillä hänen huopapeitteensä oli satulan alla ja satulalaukussa oli jyviä Hopeaharjalle ja ruokaa hänelle itselleen.

Paljon ennen kuin Hopeaharjan kevyt juoksu oli lyhentänyt matkan puoleen, selvisi Harelle tuon pilven laatu, joka oli herättänyt hänen uteliaisuutensa. Savuahan se sittenkin oli. Hän otaksui joidenkin laidunten vartijain leiriytyneen lähteelle ja halusi nähdä, millä asioilla ne liikkuivat. Ratsastettuaan kolme tuntia nopeasti saapui hän erään matalan Lorisevan lähteen viereltä kohoavan kukkulan laelle. Hän muisti lähteen sijaitsevan punaisen vuoren seinämän juurella. Lammikko, josta karja joi, oli alempana eräässä pienessä seetrimetsikössä. Hän huomasi sieltä kohoavan savupilven ja kuuli karjan ammumista.

"Täällä on jotakin hullusti", mumisi hän. Seuraten tietä ratsasti hän metsikön läpi päästäkseen kuivalle kuopalle, jossa lammikko kerran oli ollut. Ojassa ei ollut ollenkaan vettä. Karjan kellojen kalkatus kuului mäen toiselta puolelta seetrimetsikön takaa. Hän saapui pian aukeamalle, jolloin silmäys riitti selvittämään hänelle kaiken.

Toinen uusi melkein järven kokoinen lammikko kimalteli auringonpaisteessa. Sen ympärille oli rakennettu suuri aitaus, jossa tungeksi suuri lauma sarvipäisiä elukoita. Lammikkoon johtava oja oli aidattu kummaltakin puolelta lähteelle asti.

Jack ratsasti hitaasti rinnettä alas katsellen samalla tarkasti seetrimetsikköä ja rinnettä, näkemättä kumminkaan ainoatakaan ihmistä.

Kun hän saapui nuotion viereen, näki hän, ettei se ollut monta tuntia vanha, ja sen ympärillä maassa oli tuoreita jalan ja hevosten jälkiä. Suuret pinot pitkiä mäntyhirsiä, jotka oli veistetty litteiksi, ilmaisivat jonkun tarkoituksena olevan rakentaa sinne maja. Raivostuen suunniltaan laskeutui hän satulasta. Siekailematta hetkeäkään pisteli hän palavia kekäleitä aidan alle ja hirsipinoon. Pihkaiset puut. syttyivät heti kuin raketit karkoittaen janoisen karjan kauemmaksi.

"Lähden seuraamaan noita hevosten jälkiä", sanoi Hare.

Purettuaan hieman ojan varrella olevaa aitaa ja juotettuaan Hopeaharjan kiiruhti hän sen nopeaan vauhtiin valkoiselle tielle. Jäljet, joita hän oli päättänyt seurata, olivat hyvin selvät. Laaksoon satanut muutamia tuumia vahva lumi oli sulanut ja pehmittänyt kovan maan. Hopeaharja jatkoi samaa tasaista vauhtia erämaan hevosen kestävyyksin. August Naab oli kerran sanonut, että ori voi helposti päivässä kulkea viisikymmentä peninkulmaa. Koko iltapäivän tarkasteli Hare edessään olevaa tietä ja Coconinan kohoavaa rinnettä. Paljon ennen auringon laskeutumista pääsi hän kukkulalle ja alkoi nousta rinnettä. Hänen saavuttuaan sen puoliväliin muuttui maa lumiseksi, ja hän näki nyt selvästi kolmen hevosen jäljet. Hämärässä ratsasti hän tuohon samaan aukeamaan, jossa August Naab oli odottanut navajo-ystäviään. Etsittyään suojaisen paikan kallioitten välistä irroitti hän satulan Hopeaharjan selästä, peitti sen loimella ja ruokki sen, sytytti nuotion, söi hieman lihaa ja leipää, kietoutui sitten huopapeitteeseensä ja vaipui pian uneen.

Hän nousi ja läksi jatkamaan matkaansa ennen auringonnousua saapuen Coconinan läntiselle rinteelle juuri silloin, kun varjoisa laakso heräsi sumuisesta unestaan päivänvaloon. Pian alkoivat kiiltävät ja jylhät Pykälöidyt kalliotkin näkyä, niiden tummanharmaat huiput muuttuivat ruusunvärisiksi kirkastuen vähitellen punaisiksi aamuauringon valossa.

Lumipeite oheni häviten lopulta kokonaan, mutta hevosten teräskenkäisten kavioiden jäljet näkyivät selvästi tiellä. Vuoren juurella kääntyivät jäljet White Sageen vievältä tieltä pohjoiseen kallioita kohti. Hare etsi katseillaan punaista salviapensaita kasvavaa aukeamaa, jossa Holdernessin karjakartano sijaitsi. Hän näkikin sen lopulta, rinteen juurella laakson tuonnimmaisessa korkeammassa päässä olevan tumman lälkän, ja käänsi Hopeaharjan jäljille, jotka veivät suoraan sitä kohti.

Aurinko kohosi Coconinan takaa paistaen kuumasti hänen selkäänsä ja Pykälöidyt kalliot kohosivat yhä korkeammalle hänen edessään. Harjanteilta näki hän tuon mustan läikän muuttuvan rakennuksiksi ja aitauksiksi. Lähetessään kartanoa saapui hän aaltoilevalle kentälle, jonka haalistunut ruoho näytti valkoiselta ja jossa käyskenteli tuhansittain nautoja laitumella. Tämä laidun oli kerran ollut Martin Colen omaisuutta, ja kun Hare katseli miesten sieviä asunnoita, säännötöntä maalauksellista päärakennusta, suuria aitauksia ja kallioilta johtavaa pitkää ränniä, muistui hänelle tuo katkeroitunut mormooni mieleen. Siellä oli muudan aitaus täynnä kiharakarvaisia hevosia, toinen härkiä ja pari pitkää nautajonoa, joista toinen meni juomaan lammikosta ja toinen juuri palaili sieltä. Ilma oli aivan harmaa tomusta. Eräs hieholauma nuoleskeli suuria vuorisuolan kappaleita, ja vaunullinen vuotia oli päärakennuksen sisäänkäytävän edustalla.

Hare pysähdytti hevosensa kartanolle ja huudahti:

"Halloo!"

Eräs punakka vaaleatukkainen paimen ilmestyi portaille räpytellen silmiään.

"Halloo, vieras, laskeutukaa satulasta ja tulkaa tupaan", sanoi hän.

"Onko Holderness kotosalla?" kysyi Hare.

"Ei. Hän meni viemään härkiä Lundiin. Luullakseni on hän jo kumminkin palannut White Sageen. Nimeni on Snoode. Toimin työnjohtajana täällä. Haluatteko paimeneksi?"

"En."

"Mutta kuulkaahan, tuo hevonen!" huudahti hän. Hänen ystävällinen utelias katseensa oli siirtynyt Haresta Hopeaharjaan. "Saatte ampua minut, ellei tuo hevonen ole Sevierin laidunten villi ori!"

"Oikeassa olette", vastasi Hare.

Kuultuaan Snoodin huudahduksen tuli kolme muuta paimenta ovelle, ja kun Snood viittasi hevoseen, laskeutuivat he pihalle ystävällisin hymyin ja ihmettelevin silmin.

"Olen nähnyt sen vain kerran ennen", sanoi toinen.

"Jumalani, millainen hevonen!" Snood kiersi Hopeaharjaa kiertämistään. "Jos omistaisin tämän karjakartanon, vaihtaisin sen tuohon hevoseen. Tunnen Hopeaharjan. Kilpailimme joskus keskenämme tuolla kaukana Nevadassa. Ja, vieras, kuka te olette?"

"Olen eräs August Naabin paimen."

"Denen vakoilija!" Snood katsoi Hareen tarkasti suurin mielenkiinnoin näyttämättä olevan ollenkaan vihoissaan. "Olen kuullut puhuttavan teistä. Saanko kuulla, mitä asiaa Naabin paimenella on Holdernessille?"

"Ratsastin Lorisevalle lähteelle eilen", sanoi Hare katsoen työnjohtajaa silmiin. "Siellä oli uusi aidattu lammikko. Karjamme ei päässyt juomaan. Siellä oli myöskin pino veistettyjä hirsiä. Joku oli aikonut rakentaa sinne majan. Poltin aidan ja hirret, ja seurasin sitten tuoreita jälkiä lähteeltä tänne."

"Tulimmainen sentään!" huudahti Snood punastunein kasvoin. "Kuulkaahan, vieras, olette jo toinen mies, joka syyttää miehiäni tuollaisista konnantöistä. Olen saanut jo kyllikseni. Olin tämän karjakartanon työnjohtaja tähän minuuttiin asti. Niin, olin työnjohtaja, mutta täällä on tapahtunut asioita, joista en tiedä mitään. Vastustin tuota kauppaa Martin Colen kanssa. Luovun toimestani. En anasta kenenkään toisen vettä. Luotatteko sanaani?"

Snoodin kysymys oli yhtä paljon haaste kuin kysymyskin. Hän puri vihaisesti piippunsa hammasluuta. Hare ojensi hänelle kätensä.

"Luotan. Dave Naab sanoi teidän mahdollisesti kyllä ruvenneen Holdernessin työnjohtajaksi, mutta hän ilmoitti myöskin, ettette ole valehtelija ettekä varas. Uskon sen, vaikka ei Dave olisi sitä minulle kertonutkaan."

"Nuo miehet, joita ajatte takaa, ratsastivat tänne eilen. He ovat poistuneet jo täältä. Minulla ei ole muuta lisättävää kuin etten milloinkaan ole heitä palkannut."

"Olen iloinen kuullessani sen. Hyvästi, Snood, minulla on hieman kiire."

Sanottuaan sen pyöräytti Hare hevosensa White Sagea kohti. Sivuutettuaan aitaukset huomasi hän kylän olevankin lähempänä kuin hän oli luullutkaan. Hän antoi Hopeaharjan kävellä melkein koko matkan, ajaen hölkkää vasta lopulla, ja saapui kylään hämärissä. Hän muisti paikat hyvin. Hän ratsasti kylään siitä, mistä August Naab oli ratsastanut sieltä pois, ja saapui piispan tallipihalle, jonne hän sitoi hevosensa kiinni. Sitten hän meni tupaan. Hänen oli pakko ilmaista nimensä, sillä eivät ketkään piispan perheen jäsenet tunteneet häntä samaksi nuorukaiseksi, jota he olivat kerran hoitaneet. Vanha piispa rukoili ja muistutti häntä tuosta silloin tapahtuneesta esirukouksesta. Naiset tarjoilivat hänelle ruokaa ja pojat toivat hänelle uudet kengät ja vaatteet entisten aivan riekaleiksi kuluneiden sijaan. Sitten he rupesivat kyselemään häneltä Naabeista, joita he eivät olleet tavanneet melkein vuoteen. Hänen parantumisensa ilahdutti heitä ja he lausuivat hänet tervetulleeksi lämpimin sanoin. Myöhemmin keskusteli Hare piispan poikien kanssa, kertoi heille lampaiden tuhoutumisesta, uusien aitauksien polttamisesta ja Holdernessin kartanoon johtavista jäljistä. Pojat puolestaan varoittivat häntä vaarasta kertoen hänelle sitten juuri noita August Naabin haluamia tietoja. Holdernessin valta etäisimpiin laitumiin ja lähteihin oli hitaasti, mutta varmasti lujittunut, jokaisen uuden kuukauden kuluessa valtasi hän yhä uusia alueita, ajoi säännöllisesti karjaa Lundiin, ja mikään salaisuus ei enää ollut, että suurin osa noista naudoista oli kerätty Coconinan itäisiltä rinteiltä. Paimenia ei ollut niin paljon kuin hän olisi halunnut palkata töihinsä. Epäluulo, ettei hän ollutkaan mikään oikea karjanjalostaja, vaan tavallinen ryöväri, oli hitaasti vahvistunut, sitä ei oltu vielä sanottu hänelle suoraan, mutta huhua kumminkin uskottiin. Hänen ja Denen välinen ystävyys oli loukannut niitäkin mormooneja, jotka ennen olivat olleet hyvissä väleissä hänen kanssaan. Luultiin yleisesti, että Dene oli ampunut Martin Colen Holdernessin kehoituksesta. Cole oli nimittäin uhannut Holdernessia. Sitten olivat Dene ja Cole tavanneet toisensa White Sagen valtakadulla. Colen kuolema oli varmasti noiden veristen aikojen alku, joita hän oli ennustanut. Denen joukko oli kasvanut niin suureksi, ettei kukaan voinut sanoa, paljonko heitä oli ja missä he piileskelivät. Chance ja Culver olivat avoimesti hänen luutnanttejaan, ja milloin tahansa he tulivat kylään, ammuttiin siellä. Liikkeessä oli rumia huhuja heidän käyttäytymisestään mormooninaisia kohtaan. Kerran niin rauhallisen White Sagen naiset ja tytöt eivät uskaltaneet enää poistua kodeistaan pimeällä. Kylässä oli enemmän vaihtorahaa ja whiskyä kuin milloinkaan ennen. Lund ja muutamat toiset pohjoisessa päin olevat kylät olivat yhtä huonossa asemassa kuin White Sagekin. Kertomus oli hyvin synkkä.

Piispa ja hänen poikansa koettivat taivuttaa Harea seuraavana aamuna poistumaan kylästä tapaamatta Holdernessia, selittäen, ettei tuo kohtaus tulisi hyödyttämään häntä ollenkaan.

"Haluan puhutella häntä", sanoi Hare. Hän vietti aamun vielä huvilassa, ja kun jäähyväisten aika tuli, hymyili hän heidän levottomuudelleen. "Ellen olisi pätevä pitämään huolta itsestäni, ei August Naab olisi milloinkaan sellaista sanonut."

Jos Hare olisi kysynyt itseltään, mitä hän aikoi tehdä tavattuaan Holdernessin, ei hän olisi voinut vastata. Hänen tunteensa olivat vielä epämääräiset, sidotut, mutta kumminkin jo pohjaltaan hieman laajentuneet. Hänen vihansa tuntui vähitellen kiihtyvän oikeaksi raivoksi.

Kuinka hyvin hän muistikaan tämän omituisen leveän kadun ja harmaan kirkon! Kun hän ratsasti, pysähtyivät useat ihmiset katsomaan Hopeaharjaa. Hän kiersi erään nurkan ympäri valtakadulle. Muudan uusi rakennus oli ilmestynyt kauppojen viereen. Mustangeja seisoi ohjakset maassa ovien edustoilla ja miehiä nojautui kaiteihin. Kun hän laskeutui satulasta, kuuli hän tyhjäntoimittajain keskustelevan hänen hevosestaan ja huomasi niiden välinpitämättömyyden katoavan. Hän meni kauppaan, jossa ol: muitakin miehiä, niiden joukossa August Naabin ystävä Abekin. Hare sai niin paljon huomiota osakseen kuin hän ei ennen ikinä olisi ollutkaan White Sagessa, huomaten kumminkin samalla, että tuohon mielenkiintoon sisältyi jotakin muutakin kuin paljasta uteliaisuutta. Hän osti kannukset, linkkuveitsen ja muutamia muita tarpeita, ja onnistui joutuessaan hetkeksi muiden näkyvistä laatikoiden taakse kuiskata nimensä Abelle. Mormooni hämmästyi sanattomaksi. Kun hän tointui, osoitti hän iloaan, ja vastaukseksi Haren kysymykseen viittasi äänettömästi kapakkaan.

Hare meni ovelle. Huonetta oli suurennettu, ja sen lattia oli nyt yhtä korkealla kuin kaupankin permanto. Se oli aivan sinisenä savua, täynnä vastenmielistä rommin hajua ja kovasti puhuvia karskinnäköisiä päivettyneitä miehiä.

Eräs mies tanssi huoneen keskellä jigiä.

"Halloo, kuka tuo on?" kysyi hän suoristautuen.

Joko tanssin taukoaminen tahi Haren silmien nopea välähdys hiljensi huoneessa vallitsevan melun nopeasti. Hare oli kerran vannonut itselleen, ettei hän milloinkaan unhottaisi lainsuojattoman Chancen arpista naamaa.

Sen näkeminen valaisi Haren muistin kuin meteori pimeän yön. Nopea raivonpuuska kuumensi hänen sormiaan.

"Halloo! Ettekö tunne minua?" kysyi hän astuen pitkän askeleen, joka vei hänet aivan Chancen viereen.

Lainsuojaton näytti epäröivän. Oliko tämä vieras joku vanha ystävä, vaiko vihollinen? Hänen pienet silmänsä säkenöivät ja vilkuilivat kuin tarkastaakseen muukalaisen kokonaan, mutta eivät uskaltaneet kääntyä syrjään, sillä kasvoistaanhan ihminen aina parhaiten tunnetaan.

Jonkun käheä kuiskaus katkaisi huoneessa vallitsevan hiljaisuuden:

"Katsokaa, miten hänen pistoolinsa on tupessa."

Toinen vastasi siihen myöskin kuiskaten:

"Utahissa ei ole kuutta miestä useampaa, joiden pistooli on noin tupessa."

Chance kuuli nuo kuiskaukset, sillä hänen katseensa liukui kymmenenneksiosaksi sekuntia alaspäin. Hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat likaisen harmaiksi.

"Tunnetteko minut?" tiukkasi Hare.

Chancen vastaus oli hänen kätensä suonenvedontapainen liikahdus lannetta kohti. Mutta Haren käsivarsi liikkui nopeammin ja Chancen colt lensi kolisten lattialle.

"Liian hitaasti", sanoi Hare. Sitten hän pukkasi Chancen taaksepäin antaen hänelle sellaisia iskuja, että Chance lensi päälleen seinään kaatuen sitten lattialle yhteen kasaan.

Hare potkaisi lainsuojattoman pistoolin syrjään pyörähtäen joukkoon päin. Holderness seisoi lähinnä nojautuen tarjoilupöytään jääpalasilta näyttävin kirkkain kimaltelevin silmin.

"Tunnetteko minut?" kysyi Hare lyhyesti.

Holderness säpsähti hieman. "En luullakseni", vastasi hän.

"Läimäytitte minua korvalle kerran." Hare nojautui lähemmäksi karjanomistajaa. "Koettakaapas läimäyttää nytkin, jos uskallatte, ryöväri!"

Tuon lyhyen hetken kuluessa, jolloin Haren katse piti Holdernessia ja muita miehiä vangittuina, kuului huoneesta hiljaista muminaa.

"Denen vakoilija!" huudahti Holderness äkkiä.

Hare löi häntä korvalle. Sitten hän peräytyi muutamia askelia ojentaen oikean käsivartensa suoraksi eteenpäin melkein olkapään tasalle jäykin rantein ja vapisevin sormin.

"Älä koetakaan vetäistä, Holderness! Tuo on August Naabin pistoolitemppu", kuiskasi muudan mies nopeasti.

"Holderness, panin toimeen ilotulituksen Lorisevalla lähteellä", sanoi Hare. "Poltin nuo teidän miestenne rakentamat uudet aitaukset ja seurasin miesten jälkiä teidän kartanoonne asti. Kun Snood kuuli sen, lopetti hän työnsä. Hän on kunniallinen mies, eikä kukaan rehellinen mies rupea kenenkään veden varkaan, karjan ryöstäjän, eikä lampaiden tappajan palvelukseen. Olette paljastettu, Holderness. Poistukaa maasta, ennenkuin joku ampuu teidät, ymmärrättekö, ennenkuin joku ampuu teidät."

Holderness seisoi liikkumatta tarjoilupöytää vasten intohimoisesta vihasta kiiluvin silmin.

Hare peräytyi askel askeleelta ulommaiselle ovelle yhä vieläkin kohotetuin käsivarsin ja katsein, jotka pitivät joukkoa kahleissa viimeiseen silmänräpäykseen asti. Sitten hän livahti ulos, hajoitti Hopeaharjan ympärille keräytyneen joukon ja painoi kannukset hevosen kylkiin.

Harmaa, jota ei milloinkaan ennen oltu kannustettu, läksi laukkaamaan katua pitkin entisin hurjin vauhdin.

Muutamia miehiä oli tulossa kadun poikki pienen viheriän puiston kohdalta. Eräs tumma, pieni, lihavahko, reipas ja keikarimainen mies, jonka mustat hiukset liehuivat tuulessa, oli lainsuojattomien johtaja, Dene. Hän pysähtyi tovereineen antaakseen ratsastajan mennä ohitse.

Hare ohjasi laukkaavan hevosensa hieman vasemmalle. Hopeaharja kääntyi syöksyen parilla pitkällä hypyllä lainsuojatonta kohti. Dene koetti väistää hyppäämällä nopeasti syrjään, mutta vaikka hän liikkuikin, paiskasi Hopeaharja hänet vasemmalla etujalallaan kumoon tomuun.

Kadun kulmauksessa katsahti Hare taakseen. Huutavia miehiä syöksyi kapakasta ja muutamat niistä ampuivat hänen jälkeensä. Luodit vinkuivat Haren ohi vahingoittamatta häntä. Sitten piilotti nurkkatalo häneltä näköalan.

Hopeaharja paransi vauhtiaan pitentäen välimatkaa pitentämistään. Sen valkoinen harja liehui tuulessa ja kaula ojentautui suoraan erämaata kohti.

XI.

ERÄMAAN HAUKKA.

Oli jo melkein seuraavan päivän ilta, kun Hare saapui Lorisevalle lähteelle. Harmaa tuhkakasa ilmaisi hänelle paikan, missä veistetyt hirret olivat olleet. Lammikon rannalla oli monien kavioiden polkema musta maahan painunut ympyrä. Leveä rännikin oli palanut siinä virtaavan kimaltelevan veden tasalle. Hare oli juuri ottamaisillaan kuolaimia Hopeaharjan suusta, että tämä saattaisi juoda, kun hän kuuli huudettavan: "Halloo!" Dave Naab ilmestyi seetrimetsiköstä ja pian tuli August Naab suurine poikineen ja kuormahevosineen näkyviin.

"Nyt olet tehnyt tyhmyyksiä!" huudahti Dave. Hän laskeutui satulasta ja tarttui Hareen molemmin käsin. "Tiedän, mitä olet tehnyt; tiedän, missä olet ollut. Isä raivostuu, mutta älä välitä siitä."

Toiset Naabit laskeutuivat rinteen juurelle ohjaten hevosensa lammikon rannalle. Pojat katselivat ympärilleen hyvin hämmästyneinä, isä tarkasteli kaikkia hitaasti katsoen sitten Hareen vihaisesti.

"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän tiukasti ankarin vihaisin äänin.

Hare kertoi tapahtumat salaamatta mitään. August Naabin synkät kasvot värähtelivät ja hänen kotkankatseessaan oli omituinen kauasnäkevä valo salaperäisen ennustusvoimansa kiinnittäessä hänen ajatuksensa.

"Näen – ah, minä näen", sanoi hän pysähdellen.

"Ki-yi-i-i!" huusi Dave Naab keuhkojensa koko voimalla. Hänen päänsä oli takakenossa, suu ammollaan, kasvot punaisina ja niska rypyssä ja paisuksissa hänen vihansa voimasta.

"Hiljaa, poika!" komensi hänen isänsä. "Hare, tuo oli suoraa hulluutta, mutta kerro minulle mitä kuulit."

Hare toisti lyhyesti, mitä hän oli kuullut piispan talossa, ja lopetti ilmoituksella, että Dene oli ampunut Martin Colen.

August Naab taivutti päänsä, ja hänen suuri ruumiinsa vapisi mielenliikutuksen voimasta. Martin Cole oli ollut hänen viimeinen vanha ystävänsä.

"Sanoitko ajaneesi tuon lainsuojattoman kumoon?" kysyi hän vihdoin surunsa murtamana.

"Sanoin. Hän ei tuntenut minua, eikä tiennyt, mitä oli tulossa, ennenkuin Hopeaharja oli hänen kimpussaan. Mutta hän oli vikkelä ja kaatui sivulle. Hopeaharjan polvi paiskasi hänet maahan sätkyttelemään."

"Mutta mihin tämä kaikki johtaa?" kysyi August Naab vedoten äärimmäisessä pulassaan vanhimpaan poikaansa.

"Nyt ovat esteet poissa", sanoi Snap purren pitkät hampaansa naksahtaen yhteen.

"Isä", sanoi Dave innokkaasti, "Jack on tehnyt suurenmoisen työn. Uutiset hänen teostaan lentävät Utahin poikki kuin kulovalkea. Mormoonit ovat hitaita. He tarvitsevat johtajan, jota he voivat seurata vapaasta tahdostaan. Emme voi estää näitä ilkitöitä toivoilla emmekä rukouksilla, vaan meidän on taisteltava."

"Dave on oikeassa, isä", huusi George puristaen kätensä nyrkkiin, "tästä emme suoriudu taistelutta!"

"Olette ollut väärässä, isä, kärsiessänne tuota kaikkea", sanoi Zeke vapisevin parrattomin leuoin. "Tuo Holderness varastaa veden ja lihan aivan lapsiemme suusta. Meidän on senvuoksi taisteltava."

"Ratsastakaamme White Sageen", pisti Snap väliin noiden pienien pilkkujen tanssiessa hänen silmissään. "Ammun luodin Denen otsaan. Saan hänet helposti käsiini. Olemme olleet melko hyvät ystävät ja hän halusi minua joukkoonsa. Nyt tapan hänet."

Hän nauroi nostaessaan oikean kätensä ja työntäessään sen salamannopeasti vasemmalle alas, jolloin sininen colt kiilsi hänen ojennetussa kourassaan. Denen elämä ja Holdernessinkin riippuivat tämän erämaan suden terävien hampaiden parin kuolettavan naksahduksen välisessä vaa'assa. Hän oli yksi Naabeista, mutta kumminkin erilainen kuin he, sillä ei uskonto, ystävyys eikä elämä itsekään merkinnyt hänelle mitään.

August Naabin jättiläisruumis vapisi jälleen, ei nyt enää surusta, vaan kovasta ponnistuksesta vastustaa poikain synnillisen taisteluhalun voimakasta vaikutusta.

"En saa!"

Hänen vastauksensa oli lempeä, mutta sen alistuvaisuuskin puhui hänen taistelustaan itseään vastaan kertoen uskollisuudesta jotakin maailmallisia velvollisuuksia suurempaa kohtaan. "Ajakaamme karja Hopeakulhon laitumelle", määräsi hän, "ja sitten lähdemme kotiin. Luovun Lorisevasta lähteestä. Ehkä tämä laakso lähteineen riittää jo Holdernessille."

Kun he saapuivat keitaaseen, hämmästyi Hare kuullessaan, että oli joulunaatto. Tervetulijaistoivotukset, joilla niin pitkän ajan poissaolleet paimenet otettiin vastaan, olivat kuin ylistystä. Haren suureksi pettymykseksi ei Mescal kumminkaan tullut näkyviin, ja kotiintulo ei tuntunut hänestä ollenkaan iloiselta, koska tytön tervetulijaishymy puuttui.

Joulupäivä aloitti lyhyen erämaan talven, ojat jäätyivät ja satoi lunta, eikä auringon lämmön säteileminenkään vuorten rinteistä kestänyt pitkää aikaa. Aamutunnit käytettiin Jumalanpalvelukseen. Päivällinen syötiin August Naabin asunnon suurimmassa huoneessa. Sen toisessa päässä oli kivinen liesi, jossa halot rätisivät ja paukkuivat.

Hare ei ollut ikinä ennen elämässään nähnyt niin runsaasti katettua pöytää. Hän ei kyennyt vielä sen rikkauksia arvostelemaankaan eikä hän voinut ottaa osaa yhteiseen ruokarukoukseenkaan. Pelko, että Mescal tulee ja istuutuu Snapin viereen, voitti kaikki muut tunteet. Kun Snap istuutui häntä vastapäätä kalpean pienen vaimonsa viereen, huomasi Hare odottavansa Mescalia sellaisin kiihkoin, ettei hän kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muuhun. Tytöt: Judith, Ester ja Rebecca tulivat juosten ja nauraen sisään, puettuina parhaimpiin pukuihinsa ja heleänväriset nauhat hiuksissaan juhlan kunniaksi. Rebecca istuutui Snapin viereen, ja Hare nielaisi, vaikka hänen kurkkuaan vieläkin tuntui kuristavan. Mescal ei siis vielä ollutkaan tuon mormoonin vaimo. Tämä helpottava tieto tuntui nostavan häntä ylöspäin ja selvittävän hänen ajatuksiaan. Sitten tuli Mescal istuutuen hänen viereensä. Tyttö puhui hymyillen ja veri jyskytti Haren korvissa.

Tämä hetki oli onnellinen, mutta sen seuraajaan verrattuna ei se ollut vielä mitään. Mescalin käsi löysi pöydän alta hänen sormensa ja puristi niitä rakkaasti ja rohkaisevasti. Tytön käsi lepäsi hänen kädessään koko ajan kun August Naab leikkasi kalkkunaa, lepäsi siinä, vaikka Snapin haukansilmät eivät olleet milloinkaan kaukana. Tytön käden puristuksesta ja jostakin muusta käsittämättömästä tytöstä säteilevästä voimasta tunsi Hare, että hänen rakastettunsa oli muuttunut. Nämä muutamat kuukaudet olivat tuoneet tytönkin olemukseen jotakin kuvaamatonta erilaisuutta samoin kuin ne olivat lisänneet hänenkin rakkautensa voimaa ja syvyyttä. Oliko hänen poissaolonsa opettanut tyttöä tuntemaan oman naissydämensä?

Illalla poistui Hare talosta mennen hetkiseksi Hopeaharjan luokse. Sitten hän käveli vuoren juurta keitaan päähän istuutuen eräälle aidan vieressä olevalle penkille. Seuraavat muutamat viikot toivat hänen kestettäväkseen melkein sietämättömän tilanteen. Hän saisi oleskella Mescalin läheisyydessä, mutta saadakseen vain joka hetki julmasti isketyksi mieleensä tuon totuuden, ettei tyttö ollut häntä varten. Laitumilla oleskellessaan oli hän vain uneksinut tytöstä kauniita unelmia, jotka olivat muuttaneet pitkät tunnit minuuteiksi, mutta samalla kumminkin kiinnittäneet hänet kahleihin, joita ei voitu katkaista, ja nyt hän oli toivottomasti vangittu.

Kavioiden kapse herätti hänet näistä surullisista, mutta kumminkin suloisista haaveiluista. Mescal tuli hurjaa vauhtia Mustalla Bollylla tasankoa pitkin. Hän pysähdytti mustanginsa Haren viereen ojentaen tälle ujosti punaisen vyön, johon tyttö oli valkoisin ja punaisin helmin kirjaillut navajo-intiaanien tunnuskuvia.

"Olen odottanut tilaisuutta saadakseni antaa sinulle tämän pienen joululahjan."

Hare ei voinut muutamiin sekunteihin puhua sanaakaan.

"Oletko ommellut sen minulle, Mescal?" kysyi hän vihdoin, "Kuinka oletkaan hyvä! Haluan käyttää sitä aina."

"Vyötä se ympärillesi nyt – annahan kun minä – kas noin!"

"Mutta, tyttöseni, ajattelepas, jos hän – he huomaavat sen?"

"En välitä, näkipä sen sitten kuka tahansa."

Hän katsoi Hareen kirkkain, vilpittömin silmin. Hänen lyhyt nopea puheensa oli täynnä ajatusta. Hare katsoi häneen kauan kaipauksin, jota oli kestänyt niin äärettömän kauan. Tytön kasvot olivat samat, mutta kumminkin ihmeellisesti muuttuneet, niiden piirteet ja väri olivat entiset, mutta niiden ilme oli kokonaan muuttunut. Tuo entinen synkkä varjo oli vielä syvällä silmissä, mutta siihen oli yhtynyt tahdonlujuutta ja ajatusten kypsyyttä. Kasvot olivat hienostuneet ja muuttuneet.

"Mescal, mitä on tapahtunut? Et ole enää sama kuin ennen. Näytät melkein onnelliselta. Oletko sinä – onko hän vapauttanut sinut?"

"Etkö tunne mormooneja vielä paremmin? Asia ei ole muuttunut ainakaan heihin nähden."

"Mutta, Mescal, aiotko sittenkin mennä hänen kanssaan naimisiin? Jumalan nimessä, kerro minulle!"

"En ikinä!" Vala oli naisen, äkillinen, järkkymätön ja toivoton. Huokaisten syvään totesi Hare, missä suhteessa tyttö oli muuttunut.

"Vaikkako oletkin luvannut ja vannonut? Miten aiot vapautua?"

"En tiedä vielä. Mutta ennen katkaisen kieleni ja tulen mykäksi kuin palvelija-raukkanakin lausun sanan, joka tekee minusta Snapin vaimon."

Syntyi pitkä vaitiolo. Mescal selvitteli Bollyn harjaa ja Hare katseli vuorille silmin, jotka eivät niitä nähneet.

Äkkiä Hare sanoi: "Pelkään puolestasi. Snap vahti meitä syödessämme aamiaista."

"Hän on mustasukkainen."

"Ajattelehan, jos hän näkee tämän vyön."

Mescal nauroi uhmaavasti. Hare aivan huumautui kuullessaan sen.

"No nähköön sitten, Mescal! Luultavasti joudun pian tuonne." Hare yhtyi Mescalin nauruun viitatessaan rinteen juurella olevaan aitaukseen, jossa olevat haudat olivat paljaat ja hoitamattomat.

Tytön lämmin puna hävisi, mutta palasi kumminkin pian takaisin värjäten otsan, posket ja niskan tummanpunaisiksi.

"Snap ei tapa sinua milloinkaan!" sanoi hän tulisesti.

"Mescal!"

Kun Hare tarttui hänen käteensä, käänsi tyttö päänsä nopeasti syrjään.

"Mescal, rakastatko minua?"

Tytön sormien vapiseminen ja rinnan kohoileminen vahvistivat hänen toivoaan. "Mescal", jatkoi hän, "nuo kuluneet kuukaudet olivat pitkät kuin vuodet, jolloin tein vain työtä, ajattelin, kehityin ja rakastin sinua. En ole enää tuo entinen tuntemasi mies. Olen villi ja puolikuollut kaipauksesta sinuun. Rakastan sinua, Mescal, erämaan kukkanani!"

Mescal laski vapaan kätensä Haren olalle painautuen häntä vasten. Hän puristi tytön hetkeksi kovasti rintaansa vasten vapauttaen hänet sitten.

"Olen aivan mieletön!" huudahti Hare hurjasti syyttäen itseään. "Millaiseen vaaraan sinut saatankaan! Mutta en voinut sille mitään. Katso minuun – ainoastaan kerran, Mescal – vain kerran ... No, mene nyt!"

Seuraavien päivien surunäytelmä kiinnitti hänen mielensä kokonaan. Hän sai oleskella omassa vapaudessaan, sillä hänellä ei ollut juuri muuta työtä kuin hoitaa Hopeaharjaa. Hän metsästeli kettuja kuiluista ja halkeamista, hän ratsasteli edestakaisin vuoren juurella olevalla suurella aukeamalla ja samosi kauas suojattomaan erämaahan, josta kovat läpitunkevat tuulet hänet karkoittivat. Iltaisin istui hän Augustin suuressa tuvassa räiskyvän takkavalkean ääressä. Tämä tilava huone oli niin lämmin, valoisa ja hauska, että sinne kokoutuivat puhteeksi kaikki. Mescal vietti suurimman osan ajastaan siellä. Hän valmisti uutta jakkua pukinnahasta ommellen sitä väsymättä ja koristellen sitä helmillä. Tilaisuuden sattuessa keskusteli Hare hänen kanssaan puhuen aivan eri kieltä suullaan, kuin silmillään. Kun tyttö ei ollut siellä, katseli Hare hiiltyvään tuleen haaveillen hänestä.

Niinä iltoina, jolloin Snap tuli kosiskelemaan karkoittaen Mescalin johonkin nurkkaan, katseli Hare heitä salaa ja kiihtyvin mustasukkaisuuksin. Jollakin tavoin oli hän oppinut vertaamaan kaikkia esineitä ja ihmisiä erämaan ilmiöihin, ja hänen mielestään muistutti Snap erämaan haukkaa. Snapin silmät olivat villit ja terävät kuin haukan, hänen nenänsä ja suunsa muistuttivat haukan nokkaa, hänen kätensä olivat kuin haukan jalat ja hänen aina veriset kannuksensa olivat vielä varmemmat hänen julman luonteensa merkit. Sitten muistuttivat Snapin kosiskeleminen, tyyni varmuus ja hätäilemättömyys erämaan haukan hidasta nousemista ilmaan, liitelemistä ja asentoa ennen sen salamannopeata syöksyä saaliinsa kimppuun.

Haren oli noina iltoina hyvin tukala oleskella siellä, leikkiä lasten kanssa, jotka rakastivat häntä, ja keskustella Augustin kanssa, hänen silmiensä vastustamattomasti kääntyessä nurkassa istuvaan rauhalliseen pariin ja hänen korvainsa tietämättä jännittyessä sieppaamaan jonkun ohimenevän sanan. Tuo tunti oli hänelle hyvin tuskallinen, mutta hän ei voinut kumminkaan poistua huoneesta. Hän ei huomannut milloinkaan Snapin koskevan Mescaliin, ja koska hän ei milloinkaan kuullut Mescalin ääntä, otaksui hän tytön puhuvan hyvin vähän. Kun tunti oli kulunut ja Mescal nousi mennäkseen huoneeseensa, hävisivät hänen epäilyksensä, pelkonsa ja tuskansa niin nopeasti kuin ei niitä ikinä olisi ollutkaan, sillä silloin kuin Mescal sanoi hyvää yötä, sai Hare häneltä salamannopean katseen, jossa oli naisellista puhtautta ja jotakin, jota Hare ei ymmärtänyt. Tytön tyyneys ja salaperäisyys kätkivät jonkun salaisuuden tahi vihjaisivat johonkin voimaan, jonka avulla hän vielä voi välttää mormoonien lain raudankovat määräykset. Hare ei voinut saada sitä selville. Tuossa Mescalin katseessa oli vain hänelle aiottu tarkoitus, jos nyt tuollainen tarkoitus milloinkaan esiintyy naisen silmissä, ja se sanoi: "Haluan olla uskollinen sekä itselleni että sinulle."

Kerran juolahti hänen mieleensä ajatus, että hänen heti kevään tultua on hyvin helppo ja ehkä viisaintakin poistua keitaasta muualle Utahiin, kauaksi näiltä cañonien uurtamilta hedelmättömiltä seuduilta. Mutta tuo ajatus ei voinut hetkeksikään juurtua hänen mieleensä. Uusi elämä oli täällä virrannut hänen suoniinsa. Hän rakasti tätä lumoavaa, uneksivaa keidasta, jossa kirkas auringonpaiste aina kimalteli vuorten seinämillä, hän rakasti tuota seetrien tuoksun täyttämää ylätasankoa, jossa toivo oli syttynyt, ja noita tuulisia hiekka-aavikoita, joissa kova ulkoilmaelämä ja työ olivat uudistaneet hänen katoavat nuoruutensa voimat, hän rakasti tuota Coconinaan päin kiemurtelevaa cañonia, mutta aina, enemmän kuin mitään muuta, rakasti hän tuota väririkasta erämaata, sen alituisesti muuttuvia kuvia, jotka oli painettu kiitäviin tomupilviin, paljaisiin vuortenhuippuihin ja punertavaan sumuun. Hän rakasti noiden paikkojen kauneutta, ja niiden viileys yhtyi johonkin hänessä olevaan outoon ja kesyttämättömään. Hän ei voinut milloinkaan poistua niiden luota. Kun hänen verensä vain jäähtyy, kun tämä voimakas lumous ja kohina haihtuvat olemattomiin, palaa onni jälleen.

Kerran talven alussa oli Snap pakottanut vaimonsakin tulemaan Augustin tupaan. Koko sen ajan, kun Snap kosiskeli Mescalia, istui vaimo kalpeana ja intohimoisesti mustasukkaisena paikoillaan. Mutta sitten ei hän enää voinut hillitä itseään. Hare ei ollut silloin siellä, mutta hän tiesi seuraukset. Snap oli raivostunut, August oli muuttunut hyvin vakavaksi ja Mescal oli itkenyt ja hävennyt. Vaimo keksi sittemmin monta keinoa miehensä kosiskelemisen estämiseksi. Hän lähetti lapset miehensä luo, tuli nopeasti sairaaksi, hän huomasi äkkiä, että aitauksen portti oli auki ja Snapin kermanvärinen ori, jota mies rakasti sydämestään, oli päässyt karkuun, ja sytyttipä hän kerran tupansakin tuleen.

Eräänä sunnuntai-iltana, juuri ennen hämärää, istui Hare kuistissa Augustin ja Daven kanssa. Silloin keskeytti Snapin äänekäs huuto, jolla hän kutsui vaimoaan, heidän keskustelunsa. Aluksi kuuluivat huudot Snapin asunnosta, mutta sitten hän pisti päänsä ikkunasta jatkaen huutelemistaan. Hän oli selvästi hyvin kärsimätön ja vihainen, sillä tunti lähestyi, jolloin hän sunnuntaisin tavallisesti meni Mescalin luokse.

"Nyt on jotakin hullusti", mumisi Dave.

"Hester, Hester!" huusi Snap.

Äiti Ruth tuli pihalle ilmoittamaan, ettei Hester ollut tuvassa.

"No, mutta missä hän sitten on?" Snap piti lujasti ikkunanlaudasta kiinni kourillaan. "Jonkun on mentävä häntä hakemaan! Hester!"

"Poika, nyt on sunnuntai!" huusi August Naab vakavasti. "Hiljennä äänesi! Mikä sinulla on hätänä?"

"Hätänäkö?" karjaisi Snap raivoissaan. "Kun nukuin, varasti Hester kaikki vaatteeni. Hän on kätkenyt ne ja juossut tiehensä. Täällä ei ole riekalettakaan, jonka voisin pukea ylleni. Minä –"

Puheen loppu hukkui Augustin ja Daven rämisevään nauruun. Hare onnistui tukahduttamaan oman iloisuutensa. Snap vetäisi päänsä takaisin lyöden ikkunan kiinni.

"Jack", sanoi August, "mormoonienkin keskuudessa juoksee uskollisen rakkauden virta joskus hyvin epätasaisesti."

Säälistä vaimoa kohtaan unhotti Hare lopulta katkerat tunteensa. Snap ei välittänyt rahtuakaan hänen lähettämistään viesteistä eikä tempuista, eikä sallinut minkään keskeyttää iltaisin tapahtuvia keskustelujaan Mescalin kanssa. Oli aivan selvää, että hän oli rakastunut korvia myöten. Millainen hän sitten lienee ollutkaan kihlauksen alkuaikoina, oli hän nyt kumminkin innokas tungetteleva rakastaja. Hänen haukansilmänsä olivat lempeämmät kuin milloinkaan ennen, hän oli kohtelias, ystävällinen, iloinen, aivan erilainen Snap Naab kuin ennen. Hän ajoi partansa usein, käytti puhtaita vöitä ja irroitti veriset kannukset saappaistaan. Kahdeksaan kuukauteen ei hän ollut koskenutkaan pulloon. Kevään lähestyessä oli hän aivan hulluna rakkaudesta Mescaliin. Häät oli vain lykätty tuonnemmaksi senvuoksi, ettei hänen vaimonsa halunnut toista naista taloonsa.

Kerran kuuli Hare Snapin huomauttavan isälleen: "Ellei hän tule pian järkiinsä, pidän lapset luonani ja lähetän hänet takaisin isänsä luo."

"Älä hätäile, poikani! Anna hänelle aikaa", vastasi August. "Naisille täytyy tehdä mieliksi. Lyön vaikka vetoa, että hän suostuu ennen pumpulipuiden kukkimista, jonne ei ole enää pitkälti aikaa."

Kun päivät lämpenivät, alkoi Hare kävellä ulkosalla yhä enemmän, ja eräänä iltana, kun hämärä kietoi keitaan varjoihinsa muuttaen rinteitten juuret aivan pimeiksi, läksi hän kävelemään kenttiä kohti. Sivuuttaessaan Snapin huvilan kuuli hän intohimoisesti vastustavan naisen äänen ja miehen kiihtyvät vihan purkaukset. Myöhemmin, kun hän seisoi käsi Hopeaharjan kaulalla, kuuli hän naisen huudon, ensin kimeän, mutta sitten hiljaisen ja vaimennetun, jolloin hänen ruumiinsa jäykistyi ja kädet puristuivat nyrkkiin. Kun hän paluumatkallaan sivuutti huvilan, vahvisti hiljainen vaikeroiminen hänen epäluulonsa.

Sinä iltana oli Snap tavattomasti vilkas ja onnellinen pyytäen isäänsä määräämään hääpäivän. August täytti hänen pyyntönsä matalin äänin ja silminnähtävin helpotuksin. Mescal sai ottaa vastaan omituiset mormoonien onnentoivotukset. Haresta, joka tarkasteli tuota omituista tyttöä onnettoman rakastajan tuskallisin terävin katsein, näytti tyttö iloitsevan yhtä paljon kuin muutkin, että hääpäivä oli määrätty. Hän ei kumminkaan ollenkaan ujostellut eikä joutunut hämmennyksiin. Kun Snap kumartui suutelemaan häntä ensimmäisen kerran elämässään, käänsi hän hieman kasvojaan, niin että Snapin huulet koskettivat hänen poskeaan. Silloinkaan ei hänen itsensähillitsemiskykynsä jättänyt häntä hetkeksikään pulaan. Hare sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen muka onnitella häntä. Hän onnistuikin mumisemaan muutamia kuulumattomia sanoja. Mescal kohotti pitkiä silmäripsiään ja siellä syvällä varjojen alla oli kuvaamatonta tuskaa. Huomatessaan sen tyrmistyi Hare kokonaan. Hän meni huoneeseensa ollen melkein varma siitä, että tyttö oli mukautunut, ja vaikka hän ei voinut syyttääkään Mescalia tuntiessaan hänen avuttomuutensa, moitti ja soimasi hän tyttöä kumminkin mielessään. Mescal oli pettänyt hänet, kuten hän oli otaksunutkin. Hän kieriskeli vuoteellaan ajatellen, ja makasi sitten liikkumatta katsoen avonaisin silmin pimeyteen mielen kiehuessa ja kapinoidessa. Tämän yön kuluessa oppi hän tietämään, mitä rakkaus oli hänelle maksanut.

Aamun sarastaessa tunsi hän olevansa hieman alistuvaisempi. Seuraavat päivät kuluivat hitaasti ja sitten koitti huhtikuun ensimmäinen päivä, joka oli määrätty hääpäiväksi. August Naab oli sanonut, että se tulee tapahtumaan ennenkuin pumpulipuut avaavat nuppunsa, ja nyt ne juuri alkoivat raottaa niitä. Päivä ei ollut mikään vapaapäivä, ja George, Zeke ja Dave alkoivat koota tavaroitaan ratsastaakseen laitumille, mutta kumminkin oli ilmassa jonkunlaista juhlan ja riemun tuntua. Snap Naab käveli joustavasti ja hilpein ilmein. Kerran hän tervehti Hareakin hymyillen.

Pinte valmistautui ajamaan uuden laumansa ylätasangolle. Talon naiset hääräsivät kiihkeästi ja ahkerasti, ja lapset melusivat.

Iltapäivällä alkoi hämärtää ja Hare meni joelle viepää tietä jyrkänteen juurelle varjoon kävelemään. Hän aikoi viipyä siellä niin kauan, kunnes August Naab oli julistanut Mescalin ja Snapin vaimoksi ja mieheksi. Heikon länsituulen mukana kuuluva putousten kohina muuttui tyynnyttäväksi huminaksi. Vuoren mustan harjan ylitse paistoi loistava kirkas tähti. Yksinäisyys ja hiljaisuus vaikuttivat Haren mieleen lieventäen hänen tuskaansa. Silloin pani lipposiin pistettyjen jalkojen pehmeitten askelten kolina hänet äkkiä suoristautumaan.

Solakka olento pujahti esiin kulmauksen takaa. Mescalhan sieltä tulikin. Valkoinen Wolf käveli hänen rinnallaan. Tyttö lähestyi nopeasti Harea.

"Mescal!" huudahti tämä.

"Hss! Puhu hiljaa", kuiskasi tyttö pelokkaasti hiipien hänen lähelleen. "Jack, rakastatko minua vielä?"

Tuossa kuiskauksessa oli paljon muutakin kuin naisen suloutta. Tämän epämääräisen vetoamisen merkitys värisytti Harea ja hän vapisi kuin haavan lehti.

"Taivaan Jumala, sinut vihitään muutamien minuuttien kuluttua! Mitä tarkoitat? Mihin olet menossa, koska olet pukenut tuon pukinnahkaisen puvun yllesi ja ottanut Wolfin mukaasi?"

"Minulla ei ole aikaa, ainoastaan sana, kiiruhda, rakastatko minua vielä?" änkytti tyttö katsoen suurin loistavin silmin häneen.

"Rakastanko sinua? Koko sielustani!"

"Kuuntele sitten", kuiskasi tyttö painautuen häneen kiinni. Uusi tuulenhenkäys kantoi heidän korviinsa virran kohinan. Tyttö hengitti nopeasti ja sanoi: "Minäkin rakastan sinua äärettömästi! Hyvästi!"

Sitten hän suuteli Harea riistäytyen irti ja hävisi hiljaa kuin varjo joelle vievän tien varjoihin valkoisen koiran seuratessa hänen kintereillään.

Tyttö oli kadonnut ennenkuin Hare tointui huumauksestaan. Hän syöksyi tytön jälkeen huutaen häntä nimeltä. Mutta pimeys oli niellyt hänet, ja ainoastaan kaiku vastasi hänen huutoihinsa.

XII.

KAIKUKALLIOT.

Kun hän voi ruveta selvemmin ajattelemaan, pysähtyi hän tietämättä oikein, mihin hänen oli ryhdyttävä. Mescalin vuoksi ei hän saanut näyttää, että hän oli jotenkin osallinen hänen päättömään pakoonsa, eikä sitäkään, että hän tiesi siitä mitään.

Hiipien saapui hän pumpulipuumetsikköön, pujahti puiden pimeään varjoon ja haparoi pois välkkyvien tulien piiristä. Tuijotettuaan sitten pimeään niin kauan, kunnes hän tiesi saavansa olla turvassa yllätyksiltä, hiipi hän rakennuksen varjoon, sitten välikköön ja lopulta omaan huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi vuoteelleen koettaen tyyntyä, hiljentää hermojensa kiivasta värinää ja vaimentaa sydämensä riemuitsevaa sykintää. Hetkeksi yhtyi koko hänen olemuksensa tuohon ilon värisyttävään tietoisuuteen, että Mescal oli vapauttanut itsensä. Hän oli päässyt pakoon haukan lopulliselta iskulta.

Haren maatessa siinä ja koettaessa tyynnyttää järkytettyjä tunteitaan kuului hänen kamarinsa viereisestä suuresta seurusteluhuoneesta iloisia ääniä ja hanurin soittoa. Äkkiä kuului raskaita askelia välikön lattialta ja käsi tarttui hänen ovensa ripaan.

"Jack, oletko siellä?" kuuli hän August Naabin kysyvän.

"Olen."

"Tule sitten tupaan."

Hare nousi, aukaisi oven ja seurasi Augustia. Pöytä oli katettu, ja Naabit, pienet ja suuret, odottivat jännittynein mielin. Kun Hare oli pujahtanut joukon taakse, tuli Snap vaimoineen huoneeseen. Hester oli niin kalpea kuin kuollut. Hare huomasi äiti Ruthin säälivän masentuneen katseen, kun hän veti tuon hennon pienen naisen viereensä seisomaan. Kun August Naab alkoi käännellä raamattunsa lehtiä, hiljenivät kuiskaukset.

"Miksi eivät tytöt mene häntä hakemaan?" kysyi hän.

"Judith ja Ester, tuokaa hänet tänne", huusi äiti Mary välikköön.

Kuului nopeita askelia ja tytöt hyökkäsivät huoneeseen huudahtaen: "Mescal ei ole siellä!"

"No, missä hän sitten on?" kysyi August Naab tiukasti mennen ovelle. "Mescal!" huusi hän.

Hänen ratkaisevaan kutsuunsa vastasi ainoastaan takassa palavan tulen iloinen räiskyminen.

"Hän ei ole pukenut valkoista pukuakaan ylleen" ilmoitti Judith.

"Hänen pukinnahkainen pukunsa ei riipu tavallisessa naulassaan", lisäsi Ester.

August Naab laski raamattunsa pöydälle. "Pelkäsin tuota aina", sanoi hän vain.

"Hän on paennut!" huusi Snap. Hän riensi välikköön ja sieltä Mescalin huoneeseen, mutta palasi hetken kuluttua laahaten valkoista morsiuspukua pitkin lattiaa. "Luullessamme hänen pukeutuvan juuri tähän, on hän –"

Hän oli tukehtua vaipuen erääseen tuoliin vääristynein kasvoin ja vapisevin käsin, sellaisen surun murtamana, jollaista hän ei ennen milloinkaan ollut luullut olevan olemassakaan. Nopeasti heitti hän morsiuspuvun tuleen. Hänen vaimonsa kaatui pyörtyneenä lattialle. Sitten näytti erämaan haukka kyntensä. Hän repi hurjasti kaulan ympärille lujaan sidottua huivia kuin vapauttaakseen raivon, joka oli tukehduttaa hänet, ja hänen kasvoistaan haihtui kaikki ihmisellisyys. Hän alkoi karjua, raivota ja kiroilla, mutta hänen isänsä tarttui häneen rautaisin kourin laahaten hänet pois huoneesta.

Lapset uikuttivat ja naiset pahoittelivat. Tyynemmät miehet etsivät rakennuksista, pihalta, aitauksista ja pelloilta. Mutta he eivät löytäneet merkkiäkään Mescalista. Hälinä loppui vasta monen tunnin kuluttua, jolloin kaikki menivät levolle.

Aamu vahvisti Mescalin paon. Hän oli pukeutunut matkaa varten, eräs laukku oli kadonnut ja ruokaa tarpeeksi täyttämään sen, Wolf oli hävinnyt jäljettömiin, Noddle ei ollut aitauksessa, intiaanipalvelija ei ollut nukkunut majassaan, ihmisten, aasin ja koiran jälkiä oli kahlaamon rannalla ja muudan vene oli kateissa eikä sitä oltu vedetty toiselle rannallekaan, mikä synnytti levottomuutta. Oliko vene vajonnut? Olivatko pakolaiset päässeet joen yli turvallisesti, vai olivatko he ajautuneet cañoniin? Dave Naab ratsasti tarkastamaan ja huomasi veneen kumossa muutamalla peninkulman verran putousten alapuolella olevalla hiekkamatalikolla.

"Tyttö on mennyt joen poikki ja päästänyt sitten veneen irti", sanoi August. "Siinä esiintyy hänen intiaanivaistonsa. Jos hän on mennyt vuoristoon navajo-intiaanien luokse, ehkä löydämme hänet. Mutta jos hän on suunnannut kulkunsa asumattomaan erämaahan, niin –" Harmaan pään vakava pudistus lopetti lauseen.

Aamu näytti myöskin, että Snap oli jälleen joutunut pahanhenkensä valtaan. Hän makasi huvilansa kuistissa juovuksissa kuin tukki.

"Tämä on hänen turmionsa alku", sanoi hänen isänsä. "Hänellä oli vain yksi ainoa mahdollisuus. Hän oli aivan hullu rakkaudesta Mescaliin, ja jos hän olisi saanut hänet, olisi hän ehkä voittanut viinanhimonsa."

Hän määräsi, että lampaat oli ajettava ylätasangolle, ja käski poikiensa ratsastaa laitumille. Sitten hän käski Haren varustamaan matkatavarat kuntoon ja seuraamaan häntä navajovuoristoon etsimään Mescalia.

Vesi oli matalalla, sillä kevättulva ei ollut vielä alkanut, eikä ylimeno senvuoksi tarjonnutkaan mitään sellaista mielen jännitystä kuin myöhempään vuodenaikaan. Billy Naab vei satulat ja tavarat veneellä yli. Sitten talutti August laiskat aasit veteen. Hopeaharja syöksyi jokeen muitta mutkitta ja Charger ui virran yli kuin vanha sorsa. August ja Jack istuivat veneen kokassa Billyn käytellessä airoja. He pääsivät yli nopeasti ja turvallisesti. Sitten sälytettiin kuormat aasien selkään, parin selkään tavarat ja kolmannen selkään suuri vesisäiliö.

"Katsohan tänne", sanoi August viitaten hiekassa oleviin jälkiin. Pienet intiaanikenkäin jäljet tyynnyttivät Haren, joka oli pelästynyt kuullessaan tuosta kumollaan olevasta veneestä. "Ehkä olisikin parempi, ettemme milloinkaan löytäisikään häntä", lisäsi Naab. "Jos tuon hänet takaisin, voi Snap yhtä hyvin tappaakin hänet kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta minun on kumminkin koetettava hakea häntä. Ainoastaan miten sitten menettelen hänen kanssaan, on –"

"Antakaa hänet minulle", keskeytti Jack.

"Hare!"

"Rakastan häntä!"

Naabin ankara kasvojen ilme muuttui lempeämmäksi. "Olen kuin puulla päähän lyöty! Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet ole erilainen kuin muutkaan. Rakastuit kai häneen ollessasi hänen kanssaan tuolla ylätasangolla? Ja minä kun otaksuin sinun olevan niin sairaan, ettet voi kiinnittää huomiotasi naisiin."

"Mescal rakastaa minua myös", sanoi Hare.

"Ah! Tuo selittää asian. Hare, oletko ollut rehellinen minua kohtaan?"

"Koetimme molemmat, vaikka emme voineet olla rakastamatta toisiamme."

"Hän olisi siis mennyt naimisiin Snapin kanssa, ellei sinua olisi ollut?"

"Kyllä. Mutta en voinut sille mitään. Toitte minut tänne ja pelastitte henkeni. Tiedän, mitä olen teille velkaa. Kun läksin kesällä laitumille, aikoi Mescal mennä naimisiin poikanne kanssa. Mutta hän on uskollinen nainen eikä voinutkaan. August Naab, jos satumme löytämään hänet, niin vieläkö nytkin aiotte naittaa hänet pojallenne?"

"Se johtuu asianhaaroista. Tiesitkö hänen pakosuunnitelmistaan?"

"En voinut sellaisesta uneksiakaan. Sain tietää ne vasta viime hetkellä. Tapasin hänet joelle vievällä tiellä."

"Sinun olisi pitänyt pysähdyttää hänet."

Hare ei vastannut.

"Sinun olisi pitänyt kertoa minulle", jatkoi Naab.

"En voinut. Olen ainoastaan ihminen."

"No niin, en moiti sinua, Hare. Nuoruudessani hehkui minunkin vereni. Pelkään kumminkin, ettei erämaa ole kyllin suuri sinulle ja Snapille. Tyttö on lupautunut hänelle. Et voi muuttaa mormoonien kirkon määräyksiä. Rauhan säilyttämiseksi antaisin sinulle Mescalin, jos vain voisin. Snap haluaa kumminkin joko saada tahi tappaa hänet. Aion hakea tämän erämaan ristiin rastiin ennen häntä, sillä hän tulee etsimään tyttöä kuin koira. On parempi naittaa tyttö hänelle kuin nähdä hänet kuolleena."

"En ole ollenkaan varma siitä."

"Hare, sinun nenääsi haisee veri kuin suden sieraimiin. Tiedän ja olen sen ennenkin tiennyt, ja muista, että suhtautumisesi Snapiin on muuttunut nyt mieskohtaiseksi."

Näin puhellessaan kiersivät he samalla Kaikukallioita kiiveten vähitellen ylemmäksi päästäkseen samalle korkeudelle kuin erämaa, jonne he saapuivatkin hetken kuluttua tultuaan lähelle cañonin päätä. Tie kääntyi nyt vasemmalle samansuuntaiseksi harjanteen kanssa. Noddlen ja Wolfin jäljet näkyivät selvästi tomussa. Hare tunsi, että jos ne kääntyvät erämaan äärettömälle ilmavalle lakeudelle, on heidän luovuttava kaikista toiveista löytää Mescal.

He seurasivat aasin ja koiran jälkiä Katkeralle lähteelle, jonka vesi on hyvin kivennäispitoista, mutta sitten he eksyivät niiltä kokonaan. Navajo-intiaanein laitumille johtava polku oli paljas, kovaan kallioon ajan kuluttama ura, jossa ei näkynyt muita kuin vanhuuden merkkejä. Erämaahan johtavat liuskakiviharjanteet ja kuparipitoiset kummut, jotka kylpivät auringonpaisteessa, eivät ilmaisseet ollenkaan, minne päin pakolaiset olivat suunnanneet kulkunsa. August Naab kohautti leveitä olkapäitään ohjaten hevosensa harjannetta kohti. Oli jo hämärä, kun he saapuivat sen laelle.

He leiriytyivät muutaman esiinpistävän kallionkielekkeen suojaan. Kun tuuli tyyntyi, ei yö tuntunut enää vastenmielisesti kylmältä, ja Hare huomattuaan, että August Naab oli jurolla tuulella ja uninen, läksi kävelemään harjanteelle, kuten hänen tapanaan oli ollut lammaspaimenena ollessaankin. Hän voi tuskin erottaa tuota aikaa nykyisyydestä, sillä puiden ja pensaitten katkeranmakea tuoksu, tuulen melkein kuulumattomat henkäykset, suurten kirkkaitten tähtien ilmestyminen ja tuikkiminen sinisellä taivaalla, hiljaisuus, alempana olevan näkymättömän tyhjyyden herättämä tunne olivat tuon menneisyyden ajatuksiaherättäviä osia, josta hän ei milloinkaan voinut mitään unhottaa. Hiljaisuus oli sellaista, että se kantoi korviin paljon kuultavaa. Se oli täynnä matalia kaukaisia ääniä, joko susien ulvontaa tahi kallioiden halkeamissa humisevan tuulen vaikeroimista. Erämaasta kohosi omituinen, matala ja epäselvä mumina, joka kierrettyään kielekkeiden alitse kulkevaa tietä vapautui vihdoin noustakseen rajattomaan avaruuteen ja häipyäkseen sinne. Hare oli usein kuullut pantterien ja villikissojen kiljuvan, mutta juuri tästä omituisesta äänestä oli August Naab hänelle kertonut, tästä salaperäisestä cañonien ja erämaan yön kutsusta.

Päivän valkeneminen osoitti hänelle, että Kaikukallioiden laajuus oli joen toisella puolella olevan sisarylätasangon laajuutta paljon suurempi. Seetrejä kasvavat rinteet, kallioisten harjanteitten korkeus ja valkoisia salviapensaita kasvavien laaksojen syvyys eroittivat joen tämänpuoleisen tasangon suuresti Vermillionin kahdesta pöydäntasaisesta ylätäsangosta. August Naab läksi seuraamaan erästä joelle takaisin johtavaa tietä. Tien molemmilla puolilla kasvava seetrimetsä kätki enimmäkseen ympäristöt Haren katseilta, mutta silloin tällöin voi hän kumminkin joltakin korkealta paikalta nähdä kauas taakseen tahi avautui hänen silmiensä eteen laaja näköala johonkin soikeaan laaksoon.

Noin puolen päivän tienoissa tunkeutui August pensaikon läpi äkkiä eräälle rinteelle. Hän kääntyi toverinsa puoleen heilauttaen käsivarttaan.

"Tuolla on navajo-intiaanien leiri", sanoi hän. "Eschtah on asunut siellä monta vuotta. Muuten on se ainoa tiedossani oleva navajo-leiri, jota ei milloinkaan siirretä toiseen paikkaan. Nämä intiaanit ovat paimentolaisia. Useimmat asuvat siellä mihin lampaat heidät johdattavat. Tämä ylätasanko on satojen neliöpeninkulmien laajuinen ulottuen kauemmaksi kuin kukaan valkoinen mies tietää, ja kaikkialla, sekä laaksoissa että viheriöillä rinteillä on heidän telttojaan. Senvuoksi emme luullakseni milloinkaan löydä Mescalia."

Haren katse vaelsi seetrien latvojen ja kallioiden huippujen yli hauskannäköiseen laaksoon, jossa oli kartiomaisia valkojuovaisia telttoja. Niiden huipuista kohosi hitaasti leviäviä sinisiä savupilviä. Mustangeja, aaseja ja lampaita kävi laitumella valkoisilla nurmikkoläikillä. Kirkkaanpunaisia huopapeitteitä oli ripustettu puiden oksille. Taulun väririkkautta lisäsivät majoihinsa menevät ja niistä tulevat kirjavapukuiset intiaanit. Näky toi vastustamattomasti Haren mieleen kesän, pitkien lämpimien iltojen ja ajankulkuun tyynesti suhtautuvan joutilaisuuden tunnun.

Laskeutuessaan rinnettä saavuttivat he erään lammaslauman, jota ajoi ruskealla aasilla ratsastava pieni intiaanipoika. Oli vaikeata sanoa, kumpi heistä enemmän hämmästyi, pitkäkorvainen aasiko, joka äkäytyi paikoilleen, vaiko poika, joka ensin potki ja löi karvaista ratsuaan, mutta laskeutuikin sitten nopeasti sen selästä ja juoksi pakoon niin että ruskeat koivet vilahtelivat. Kauempana lopettivat intiaanitytötkin työnsä juosten vaitiollen seetrien varjoon piiloon. Kun August saapui laaksoon, huudahti hän, jolloin intiaanisotureita ilmestyi näkyviin. He kokoutuivat matkustajain ympärille, puristivat heidän käsiään ja opastivat heidät leirin keskustaa kohti.

Näiden erämaan villien teltat olivat kaikki samanlaiset, ainoastaan päällikön oli suurempi. Ulkopuolelta ne muistuttivat savikekoa, jossa oli muutamia punaisesta savesta selvästi näkyviä valkoisia hirsiä. August siirsi syrjään erään oviaukon suojana olevan huopapeitteen ja astui sisään viitaten toveriaan seuraamaan. Koska Hare oli tottumaton kitkerään savun hajuun, ei hän vähään aikaan voinut nähdä juuri mitään, tuskinpa hengittääkään, sillä kodassa oleva ilma oli niin paksua. Tuli, joka vastasi erämaan intiaanien lämmön vaatimuksia, paloi kodan keskellä ja savu kiemurteli ulkoilmaan katossa olevasta pyöreästä aukosta. Eschtah istui tulen vieressä huopapeite hartioillaan ja musta pää kumarassa. Hän näytti kyllä huomaavan vieraiden tulon, mutta istuutui heti jälleen miettiväiseen asentoonsa kiinnittämättä enää huomiotaan vieraiden läsnäoloon.

Hare seurasi Augustin esimerkkiä istuutuen maahan puhumatta sanaakaan. Hän tarkasteli kumminkin salaa kaikkia kodassa olevia. Eschtahin kolme vaimoa erosi suuresti toisistaan sekä näköön että ikään nähden. Vanhin oli ryppyinen, pergamentti-ihoinen vanha noita, joka istui tulen vieressä sammunein katsein; toinen oli roteva nainen, joka kampasi luultavasti nuorimman alastoman poikansa tukkaa ohuista jäykistä juurista valmistetulla pyöreällä harjalla. Pojan käytöksestä ja irvistelyistä päättäen ei harjaaminen näyttänyt miellyttävän häntä ollenkaan. Kolmannella, muita paljon nuoremmalla vaimolla oli miellyttävät kasvot ja pitkät mustat letit, joista hän selvästi näytti olevan hyvin ylpeä. Hän oli polvillaan muutaman tasaisen kivilaatan vieressä ja musersi pitkällä soikealla kivellä maissia jauhoiksi. Siellä oli nuoria sotureita, tavallaan kauniita kuparinvärisine ihoineen, suorassa paksussa tukassa olevine nauhoineen, hopeaisine korva- ja rannerenkaineen ja hopeanappisine intiaanikenkineen. Siellä oli tyttöjä, jotka käänsivät ujosti katseensa huopapeitekudonnastaan vieraihin, ruveten jälleen pujottelemaan kankaaseen pitkiä säikeitä. Heidän näppärien sormiensa kuljetellessa neuloja sinne tänne ilmestyi kankaaseen nopeasti värikkäitä rantuja. Sitten siellä oli nuorempia poikia ja tyttöjä, kaikki kirkassilmäisiä ja uteliaita, ja huopapeitteillä lepääviä pienokaisia. Missä ei seinät ja sisäkatto ollut peitetty pukinnahkapusseilla, aseilla eikä huopapeitteillä, näki Hare kodan rakenteen valkoiset puusäleet. Tämä haaraisista riu'uista ja oksista rakennettu maja oli oikea taideteos kudottuine, kaareutuvine ja vahvoine kupukattoineen, joka oli kokonaan peitetty ja lujitettu savella.

Augustin käden kosketuksesta kääntyi Hare vanhan päällikön puoleen odottaen tämän puhetta. Eschtah suoristi päänsä sanoen jotakin ja ojensi kätensä vieraille tervehdykseksi valkoisen miehen tavoin. August vastaili hitaasti ja työläästi, sillä hän ei osannut puhua navajointiaanien kieltä sujuvasti, vaikka hän sitä ymmärsikin.

"Valkoinen profeetta on tervetullut", sanoi päällikkö. "Tuleeko hän hakemaan lampaita, sotilaita, vaiko vain vierailemaan navajon kotiin?"

"Eschtah, hän hakee Erämaan Kukkaa", vastasi August. "Mescal on poistunut hänen luotaan. Hänen jälkensä johtavat kallion juurella olevalle Katkeralle lähteelle, mutta muuttuvat sitten linnun lennoksi."

"Eschtah on odottanut, mutta Mescal ei ole tullut hänen luokseen."

"Eikö hän ole ollut täällä?"

"Mescalin varjo ei ole ilahduttanut navajon oviaukkoa."

"Sitten hän on kiivennyt vuorille tahi poikennut cañoneihin. Hänen valkoinen isänsä rakastaa häntä niin, että hän haluaa hänet löytää."

"Eschtah luovuttaa sotilaansa ja mustanginsa ystävänsä käytettäväksi. Navajot löytävät hänet, ellei hän ole muuttunut lentohiekan jyväseksi. Mutta onko valkoinen profeetta yhtä viisas kuin vanhakin? Sallikaa Erämaan Kukan juurtua esi-isiensä maahan."

"Eschtah on hyvin viisas, mutta hän ajattelee vain tytön intiaaniverta. Mescal on puoleksi valkoinen ja kasvatettu valkoisten ihmisten tavoin. Eschtah ei myöskään muista valkoisen miehen rakkautta."

"Erämaa on kutsunut. Eikö valkoinen profeetta voikaan nähdä? Valkoinen ja punainen veri eivät sekoitu helposti. Intiaanin veri joko vaalenee valkoisen ihmisen suonissa tahi polttavat aurinko, äärettömyys ja erämaa sen punaiseksi. Eschtahin esi-isät, jotka nukkuvat täällä rauhassa, ovat kutsuneet Erämaan Kukkaa."

"Olette oikeassa. Mutta valkoinen ihminen on sidottu, hän ei voi muuttua intiaaniksi eikä tyytyä tällaiseen elämään, hän toivoo ja rukoilee siihen muutosta uskoen saavansa jatkaa vielä vaellustaan haudan toisellakin puolella. Senvuoksi hakee Eschtahin valkoinen ystävä Mescalia, hän on kasvattanut hänet kuin oman tyttärensä, hän haluaa viedä hänet kotiin, rakastaa häntä enemmän ja luottaa tulevaisuuteen."

"Valkoisen miehen tiet ovat valkoisen miehen teitä. Eschtah ymmärtää. Hän muistaa tyttärensä viimeiset päivät. Hän ummisti hänen kuolleet silmänsä ja lähetti sanan valkoiselle ystävälleen. Hän nimitti tuon lapsen kukan mukaan, joka lentää tuulessa rauhallisilla paikoilla. Eschtah antoi tyttärentyttärensä ystävälleen. Hän on sittemmin ollutkin heidän yhdyssiteensä. Nyt hän on lentänyt tiehensä ja valkoinen isä on tullut hakemaan apua navajolta. Täyttyköön hänen tahtonsa. Eschtah on puhunut."

Eschtah luovutti Naabin käytettäväksi joukon nuoria sotilaita ja oppaiksi muutamia sotureita, jotka tunsivat kaikki ylätasangon tiet, kaikki lähteet ja kaikki halkeamat, joihin vain sudet voivat piiloutua. He kiersivät ylätasangolla olevat joen lähteet ja kulkiessaan länteen päin etsivät kaikki tasangot, harjut, laaksot, kiipesivät vuorten huipuille ja lähettivät koiransa tiheikköihin ja kuiluihin. Eschtahin leiristä länteen päin vähenivät kodat vähenemistään, kunnes ainoastaan joku keltaisen jyrkänteen juurella tahi jossakin seetrimetsikössä oleva sattui heidän tielleen. Päälliköt kyselivät tarkasti kaikilta tapaamiltaan intiaaneilta, heidän asumuksensa tutkittiin ja heidän lähteittensä reunat tarkastettiin perinpohjin. Intiaanit etsivät ylätasangon peninkulma peninkulmalta, tunkeutuivat pensaikkoihin ja kallioiden muodostamiin linnoihin sellaisin metsästäjän vaistoin, että tuskin minkään kaniininkaan pesä jäi tarkastamatta. Päivät kuluivat, aurinko kaartoi korkeammalle, ylänköjen lumiläikät sulivat etsinnän siirtyessä yhä lännemmäksi. He leiriytyivät iltaisin mihin milloinkin sattui, joskus jonkun lähteen ympärillä kasvavalle nurmikolle, joskus taasen aivan kuivillekin paikoille. Ylätasanko laajeni länteen päin. Sieltä täältä kohosi rosoisia kallioita ja paljaat vuorten huiput kuvastuivat taivasta vasten kuin sahanterät. Samoiltuaan monia peninkulmia aina vain ylemmäksi saapuivat he lopulta jakajalle, johon Eschtahin maa-alueet loppuivat.

Naabin itsepintaisuus ja intiaanien uskollisuus vei heidät moki-intiaanien maahan, heimon, jota Eschtahin jalorotuinen kansa sanoi orjikseen. Siellä he etsivät heidän kylänsä, vanhat hautaholvit ja rauniot hyvin tarkasti, mutta Mescalista ei vain näkynyt jälkeäkään.

Hare ratsasteli yhtä innokkaasti ja etsi yhtä väsymättömästi kuin Augustkin toivomatta kumminkaan todella milloinkaan löytävänsä tyttöä. Hänen etsimisensä soi kumminkin, huolimatta sen toivottomuudesta, Harelle jonkunlaista surumielistä tyydytystä, sillä tyttö oli aina hänen mielessään.

Eikä tämä kuukauden kestävä ratsastaminenkaan navajoiden kanssa ollut hyödytön. Hänestä tuli intiaanien ystävä ja samalla oppi hän lausumaan monta heidän sanaansa. Sitten oppi hän tuntemaan paljon erämaassa tarvittavia taitoja. Navajot näyttivät hänelle, miten on kiivettävä vuorille, etsittävä vettä ja ruohoa, miten oli etsittävä Hopeaharjaa päivän koittaessa, jos se oli sattunut kulkemaan kauaksi, miten oli haettava jälkiä kovalta maalta ja miten oli suhtauduttava erämaassa esiintyviin ilmiöihin ja niiden herättämiin tunteihin. Intiaanien koko ulkoilmaelämä yhtyi täydellisesti luonnon ulkonaisiin ominaisuuksiin, kuten tomuun, kallioihin, ilmaan, tuuleen, savuun, seetreihin ja erämaan petoihin. Noiden seikkojen tarkastamiseen kului intiaanien päivä. Navajot olivat luonnonpalvelijoita, aurinko oli heidän ylijumalansa. Aamuisin, kun harmaa sarastus muuttui ruusunpunaiseksi ruskoksi, aloittivat he ylistyslaulunsa auringolle. Auringon laskeutuessa olivat navajot valppaat katsoen vaitiollen länttä kohti. Hare huomasi, että moki-intiaanitkin ylistivät aamuisin tuota suurta valonantajaa. Aikaisen aamun hämärässä, ennenkuin itäinen taivaanranta alkoi punoittaa ja kaikki oli vaalenevaa harmaata, ilmestyivät mokit pienistä savi- ja kivimajoistaan, kiipesivät asuntojensa katoille ja istuivat siellä huopapeitteihin käärityin kumartunein päin.

Eräänä päivänä selitti August muutamin sanoin, kuinka merkityksellinen tekijä aurinko oli erämaan asukkaiden elämässä.

"Meidän on käännyttävä takaisin", sanoi hän Harelle. "Kuumuus lisäytyy ja lumi sulaa vuoristosta. Jos Coloradon vesi nousee liiaksi, emme voi mennä sen poikki."

Ratsastaminen takaisin leiriin vei pari päivää. Eschtah otti heidät vastaan arvokkain vaitioloin, mikä oli niin ominaista hänelle. Kun he läksivät kotiinsa, saatteli hän heitä tielle, joka läksi laskeutumaan Kaikukallioiden korkeimmalta huipulta, Saweep Peakilta. Sieltä vahtivat navajot väririkasta erämaata.

"Mescal on siellä", sanoi August Naab. "Hän on siellä Eschtahilta saamansa orjan kanssa. Mies opastaa Mescalia. Emme voi seurata heitä sinne."

Vanha päällikkö pysähdytti hevosensa ajan kuluttamalle tielle, ja tuo sama käsi, joka viittasi jäähyväiset valkoisille ystäville, ojentautui hitain arvokkain liikkein rajatonta äärettömyyttä kohti. Siten tervehti soturi valloittamatonta aluetta. Hare huomasi hänen haukansilmissään tuon saman hehkun, tuon kytevän tulen ja salaperäisen intohimon kuin Mescalinkin silmissä.

"Tuo kieletön orja on kuin susi. Hän vainuaa tiet ja lähteet. Eschtahin silmät ovat vanhentuneet hänen katsellessaan täällä erämaata, mutta hän ei ole milloinkaan tavannut intiaania, joka voisi seurata Mescalin orjaa. Eschtahkin menee vielä sinne lepoon, mutta ei kukaan intiaani ole löytävä hänen hautaansa. Mescalin jäljet ovat hävinneet hiekkaan. Kukaan ihminen ei voi niitä löytää. Eschtahin sanat ovat viisautta. Katsokaa!"

Jonkun elävän ihmisen hakeminen tuosta rajattomasta värikkäiden hiekkamaininkien ja muuttuvien hiekkapilvien valtakunnasta, noista purppuraisten verhojen piilottamista kuiluista ja kupooleista olisi ollut kaikkien ihmisten pyrkimysten turhinta hommaa. Se näytti olevan todellinen auringon sateenkaarivaltakunta. Alussa liikutti ainoastaan sen kauneus Harea, hän näki kallioiden juurien kuparinvärisen vyön, valkoiset kivennäisläikät ja kauempana olevat liejurämeet, tuulten kuluttamat cañonit, nuo sekä itään että länteen katoavat tomun ympäröimät vuorten selänteet, vähitellen kohoavan tasaisen ylätasangon pykälöidyt rinteet, tulivuorten huiput, jotka käänsivät katseen sinisistä halkeamista kohoaviin höyrypilviin ja tasaisten kujien tummiin juoviin, ja niin eteenpäin kauas tuonne autioon tuntemattomaan. Sitten Hare ymmärsi hieman sen tenhoa. Se oli auringon värjäämä ja hallitsema maailma. Täällä esiytyivät luonnon syvä majesteetillisuus, iäisyys ja muuttumattomuus koskemattomina. Mutta hän näki vain Eschtahin silmin sen hedelmättömät rinteet, sen peloittavan autiuden ja kuolemanraskaan unen.

Kun vanhan päällikön huulet avautuivat, odotti Hare vain ankaria sanoja, jotka tuottaisivat vain tuskaa hänelle, ja joita hän tuntui sisimmässään suuresti pelkäävän.

"Valkoisen profeetan intiaanisukuinen lapsi on mennyttä häneltä", sanoi Eschtah. "Erämaan Kukka on muuttunut lentohiekan jyväseksi."

XIII.

KIERO TEMPPU.

August Naab toivoi, että Mescal olisi palannut heidän poissaollessaan, mutta Hare tiesi tuollaisen toivon turhaksi. Keitaan naiset ottivat heidät vastaan synkin kasvoin, jotka ennustivat huonoja uutisia. Sitten olivat he hyvin vastahakoiset niitä kertomaankin. Mescalin pako oli unhottunut heidän lähtönsä jälkeen tapahtuneen uuden vakavamman ja surullisemman onnettomuuden johdosta.

Snapin vaimo oli huonona sairaana jouduttuaan juopuneen miehensä raivonpuuskien esineeksi. Augustin ja Haren lähdön jälkeen oli mies juopotellut monta päivää, mutta sitten kuin hänen juomavarastonsa loppuivat, oli hänen melkein tunnoton tilansa muuttunut mielettömäksi raivoksi. Hän oli koettanut tappaa vaimonsa ja polttaa huvilansa, mutta Dave, ainoa veljistä, joka uskalsi lähestyä häntä, oli joutunut väliin viime silmänräpäyksessä. Sitten hän oli ratsastanut White Sageen päin, eikä hänestä sen jälkeen oltu mitään kuultu.

Naab pani liikkeelle kaiken taitonsa sitoessaan ja lääkitessään poikansa vaimoa, jonka hengen hän toivoi voivansa pelastaa, myöntäen kumminkin epäilevänsä Hesterin paranemismahdollisuuksia. Nämä huolet eivät kumminkaan millään tavoin vähentäneet hänen kärsivällisyyttään, ystävyyttään ja iloisuuttaan. "Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin", sanoi hän. Hän käski Haren, sitten kuin tämä oli hieman levähtänyt, koota tavaransa, ratsastaa laitumelle ja kertoa hänen pojilleen, että hän tulee sinne myöhemmin.

Haresta tuntui suurelta huojennukselta saada poistua keitaasta. Hän läksikin vielä samana päivänä, saapuen jo illalla Hopeakulholle. Kun hän ratsasti seetrien oksien alitse kirkasta nuotiota kohti, katsoi hän sinne tarkasti. Mutta eivät ainoatkaan noista nuotion loimun punoittamista kasvoista olleet Snapin.

"Halloo, Jack!" huusi Dave Naab pimeään. "Tiesin tulijan sinuksi. Kun Hopeaharja laskee jalkansa kiviselle tielle kuulostaa samalta kuin soitettaisiin kelloja. Kuinka jaksat ja miten isä voi? Löysittekö Mescalin? Lyön vaikka vetoa, että tuo pieni erämaan lapsi kuljetti teidät aina Pienelle Coloradolle asti."

Hare kertoi heidän hyödyttömän etsimisensä tulokset.

"Kävi aivan kuin aavistimmekin", sanoi Dave. "Sellaista miestä ei ole vielä syntynyt, joka voi seurata tuon intiaanin jälkiä. Mescal on kuin vangittu villi mustangi, joka katkaistuaan liekaköytensä pakenee. Hän kuolee tuonne erämaahan tahi muuttuu samanlaiseksi kaktukseksi, josta hän on saanut nimensäkin. Säälin häntä, sillä hän on hyvä tyttö, liian hyvä Snapille."

"No, kertokaahan nyt tekin uutisenne", sanoi Hare

"Ne on pian juteltu", vastasi Dave naurahtaen. "Karja on kestänyt talven mainiosti. Meillä ei ole ollut juuri muuta tehtävää kuin oleskella täällä ja vahtia. Zeke ja minä ajoimme vanhaa Valkojalkaa eräänä päivänä melkein Lorisevalle lähteelle saakka. Tapasimme Joe Staben, erään paimenen, joka kerran oli Zeken ystävä. Hän on Holdernessin palveluksessa nyt, ja hän kertoi, että Holderness on rakennuttanut uudestaan lähteen luona olevat aitaukset, rakentanut sinne suuren majan, jossa tusinan verran paimenia asuu. Hän kertoi meille myös Snapin ammuskelleen White Sagessa ja tappaneen lopulta Snoodin. He olivat väitelleet sinusta."

"Minustako?"

"Niin. Snood kai piti sinun puoliasi eikä Snap sitä sietänyt. Ikävä tapaus. Snood oli hyvä mies. Niin, siitä ei kannata juuri puhuakaan, Snap menee liian pitkälle. Hän on –" Dave ei lopettanut lausettaan, ja siten syntynyt hiljaisuus olikin merkityksellisempi kuin mitkään sanat.

"Miten suhtautuvat White Sagen mormoonit tuohon tapahtumaan?"

"He ovat kuulemma puhuneet siitä paljonkin. Noiden pistooliurhojen kesken ei tuollainen merkitse mitään, mutta mormoonit sanovat tuollaista tekoa murhaksi. He ovat julistaneet Culverin lainsuojattomaksi ja seuraava tulee olemaan Snap."

"Isäsi vihjasi, että erämaa on liian pieni meille molemmille, Snapille ja minulle."

"Jack, et voi olla kyllin varovainen. Olen odottanut sinua, saadakseni keskustella kanssasi tästä. Snap ratsastaa tänne kyllä vielä jonakin päivänä ja silloin –" Daven keskeytys ei ollut tyynnyttävä.

Ja jo kolmantena päivänä Daven huomautuksen jälkeen, kun Hare, ratsastaessaan vuorilta ampumansa hirvi edessään satulassa, sattui katsahtamaan syrjään ja huomasi Snapin kermanvärisen oriin laukkaavan Hopeakulhoa kohti. Snapin rinnalla ratsasti eräs solakka mies suurella raudikolla. Kun Hare saapui leiriin, kertoi hän Georgelle ja Zekelle näkemänsä kuullen samalla, että Davekin oli jo huomannut ratsastajat ja mennyt heitä vastaan seetrimetsikön laitaan. Heidän juuri keskustellessa asiasta juoksi Dave nopeasti lähteelle.

"Snap ja Holderness tulevat!" huusi hän kovasti.

"Mitä tekemistä Snapilla on Holdernessin kanssa? Miksi hän tuo miehen mukanaan tänne?"

"Enpä pidä tuosta ollenkaan", vastasi Zeke harkitusti.

"Jack, mitä aiot tehdä?" kysyi Dave nopeasti.

"Tehdäkö? Mitäpä minä voisin tehdä? En aio lähteä pakoon leiristä senvuoksi, että tänne tulee miehiä, jotka eivät pidä minusta."

"Se olisi kumminkin viisainta."

"Toivotko minun lähtevän pakoon, estääksesi veljesi ja minun tapaamasta toisiamme?"

"En!" Daven posket muuttuivat tummanpunaisiksi. "Mutta aiotko ampua hänet?"

"En tietystikään! Hänhän on August Naabin poika ja sitäpaitsi veljesi."

"Niin, ja sinä olet ystäväni, seikka, josta ei Snap välitä rahtuakaan. Aiotko ampua Holdernessin sitten?"

"Vannon, Dave, etten voi vastata kysymykseesi", vastasi Hare kävellen tiellä. "Jonkun täytyy muuttua minussa, ennenkuin voin tappaa ihmisen. Luullakseni voin ampua puolustaakseni itseäni. Mutta sehän ei hyödyttäisi minua ollenkaan, jos sattuisin ampumaan liian myöhään. Dave, tätä olen juuri pelännytkin. En pelkää Snapia enkä Holdernessia senvuoksi. Tarkoitan vain, etten ole valmis. Katsohan tänne, luuletko heidän kummankaan ampuvan aseetonta miestä?"

"Jumalani, toivoakseni ei! En voi uskoa sellaista. Mutta sinähän pistät pistoolisi tuppeen."

Hare irroitti patruunavyönsä colttineen ripustaen sen satulansa nuppiin. Sitten hän istuutui muutamalle tulen vieressä olevalle kivelle.

"Tuolta he nyt tulevat", kuiskasi Zeke nousten seisoalleen, kuten Georgekin.

"Hillitkää mielenne, pojat!" sanoi Dave katsahtaen heihin varoittavasti. "Minä hoidan keskustelua."

Holderness ja Snap ilmestyivät puiden varjosta ja ratsastaen juoksua aukealle pysähdyttivät hevosensa muutamien askelten päähän tulesta. Dave Naab seisoi juuri Haren edessä ja George ja Zeke pysähtyivät hänen viereensä.

"Päivää, pojat!" sanoi Holderness hymyin, joka muistutti valon nopeaa heijastumista kirkkaasta järven jäästä. Hänen ambranväriset silmänsä eivät rävähtäneetkään niiden katseen keskittyessä tuijottaviksi keltaisiksi pilkuiksi. Dave katseli karjanomistajaa kylmästi ja halveksivasti, mutta ei sanonut tälle mitään, vaan veljelleen:

"Snap, mikä on tarkoituksesi ratsastaessasi tänne tuon miehen kanssa?"

"Olen Holdernessin uusi työnjohtaja. Tarkastamme juuri laitumia", vastasi Snap. Kovat piirteet, juro ilme ja haukannokkajulmuus olivat palanneet kymmenkertaisina hänen kasvoihinsa, ja hänen katseensa oli kuin lepattava palava tuli.

"Uusi työnjohtaja!" huudahti Dave. Hänen suunsa jäi auki ja hän tuijotti hämmästyneenä veljeensä. "Et sinä et voi tarkoittaa totta puheellasi! Olet juovuksissa!"

"Asia on, kuten sanoin", murahti Snap.

"Valehtelet!" huusi Dave veren punatessa hänen ruskeat kasvonsa. Hän hypähteli paikoillaan raivoissaan.

"Totta se on, Dave, hän on uusi työnjohtajani", pisti Holderness mielistelevästi väliin. "Hän saa sata kuukaudelta – kullassa – ja minulla on samanlainen paikka sinullekin."

"No, mutta Jumalan nimessä!" Daven käsivarret vaipuivat ja hänen kasvonsa kalpenivat huuliin asti. "Holderness!"

"Tiedän, mitä aiot sanoa", keskeytti karjanomistaja. "Mutta jätä se sanomatta. Tiedän, että olet rohkea. Mutta taistelu ei hyödytä meitä kumpaakaan. Puhun liikeasioista. Haluan –"

"Te ette voi keskustella kanssani liikeasioista ettekä muustakaan", sanoi Dave Naab pyrähtäen nopeasti veljeensä päin. "Toista vieläkin sanasi, Snap Naab. Oletko sitoutunut vartioimaan laitumia tuon miehen puolesta?"

"Olen."

"Aiot toimia siis isääsi, veljiäsi, suoraan sanoen, omaa lihaasi ja vertasi vastaan?"

"En voi katsoa asioita siinä valossa."

"Sitten olet juovuksissa oleva, helposti väärään johdettava tyhmeliini. Tuo mies ei ole mikään karjanomistaja. Hän on rosvo. Hän ryösti Martin Colen, ensimmäisen vaimosi isän, koko omaisuuden. Hän varastelee juuri parhaillaan karjaamme ja anastaa lähteemme. Hän koettaa saada meidätkin perikatoon. Jumalan nimessä, etkö voi olla mies?"

"Asiani ovat huonolla kannalla", vastasi Snap töykeästi muuttelehtien satulassa. "Luullakseni on parempi, että selvitän ne omin neuvoin."

"Sinä matelevainen roisto! Mutta ethän sinä olekaan kuin velipuoleni, Jumalalle kiitos. Olen kuin tiennyt sinun tekevän jotakin kunnotonta, mutta en olisi sentään milloinkaan voinut uskoa, että häpäisisit Naabien nimen ja murtaisit isäsi sydämen. Entä te, mitä tekemistä teillä on täällä? Nopeasti nyt! Tämä on meidän aluettamme eikä teillä eikä työnjohtajallanne ole täällä mitään tekemistä. Ette saa juottaa hevosiannekaan. Pois täältä!"

Nyt tunsi Hare, joka oli ollut niin kiintynyt keskusteluun, että hän oli unohtanut itsensä kokonaan, kasvojensa nopeasti kylmenevän ja rintansa kohoilevan nopeasti. Snapin silmien välähdys ja käden nopea alassyöksyminen tapahtuivat samalla kun näkyi punainen leimahdus ja kuului äänekäs paukahdus. Hare kumartui vaistomaisesti, mutta joku heikko sysäys, joka tuntui kuin tuulen henkäykseltä, muuttui polttavaksi tuskaksi. Sitten hän kaatui taaksepäin kiveä vasten haparoiden kädellään rintaansa.

Dave hyppäsi notkeasti kuin tiikeri veljensä kimppuun, pukkasi ojennetun pistoolin syrjään ja puristi Snapin kuin ruuvipihteihin. George potkaisi Holdernessin hevosta niin, että tuo tulinen ratsu hyppäsi nopeasti pystyyn, ollen vähällä heittää ratsastajan satulasta. Zeke riensi Haren luo asettaen tämän istumaan kiveä vasten.

"Rauhoittukaa siellä!" määräsi Zeke. "Hän on mennyttä miestä."

"Jumalani, Jumalani!" huusi Dave murtunein äänin. "Ei suinkaan hän ole kuollut?"

"Häntä on ammuttu suoraan sydämeen!"

Dave Naab paiskasi Snapin taaksepäin melkein pois satulasta. "Voi sinua kirottua! Pakene heti tahi tapan sinut! Ja te, Holderness, muistakaa sanani! Jos vielä joskus tapaamme, saatte ampua, jos ennätätte!" Hän katkaisi oksan muutamasta seetristä lyöden sillä molempia hevosia selkään. Ne laukkasivat aukeamalta, kiipesivät kivikon laelle, syöksyivät seetrien varjoon ja katosivat. Dave hapuili sokeasti veljiään kohti.

"Zeke, tämä on kauheata! Snap teki nyt toisen murhan. Ja ystäväni!... Kuka kertoo tämän isälle?"

Silloin Hare suoristautui nojaten kiveä vasten. Hänen paitansa oli auki, paljas olkapää oli verinen ja kasvot olivat kalpeat, mutta hänen silmänsä hymyilivät. "Toinnuhan, Dave, en ole kuollut vielä."

"Varmasti et!" totesi Zeke. "Hän ei kumartunut ollenkaan liian aikaisin eikä myöhään ja sai luodin korkealle olkapäähänsä."

Dave istuutui näköjään hyvin rauhallisesti sanomatta sanaakaan, mutta käsi, jonka hän laski Haren polvelle, vapisi hieman.

"Kun näin Georgen menevän hakemaan pyssyään", jatkoi Zeke, "tiesin, että ellen voisi jotenkin estää, alkaisi taistelu minuutin kuluttua. Senvuoksi ilmoitin, että Jack oli kuollut."

"Luuletko heidän tulleen vartavasten hakemaan minua?" kysyi Hare.

"Epäilemättä", vastasi Dave kohottaen päätään ja pyyhkien hikeä otsaltaan. "Tiesin sen jo heti alussa, mutta hämmästyin niin Snapin odottamatonta ilmoitusta, etten voinut pitää huomiotani tarpeeksi vireillä. En senvuoksi huomannut Snapin aikeita, ennenkuin liian myöhään."

"Kuunnelkaa, kuulen hevosten askelia", sanoi Zeke keskeyttäen hetkeksi Haren haavan sitomisen.

"Billy sieltä tulee, koska kapse kuuluu kotoa päin", lisäsi George. "Niinpähän onkin, ja isä on hänen kanssaan. Hyvä Jumala, onko meidän pakko kertoa hänelle Snapista?"

"Jonkun on se kuitenkin tehtävä", sanoi Dave.

"Silloin saat sinä ottaa sen huoleksesi, sillä sinähän olet aina hoitanut puhetta."

August Naab ajoi laukkaa aukeamalle hypäten satulasta. "Kuulin laukauksen. Mitä tämä on? Onko kukaan haavoittunut? Hareko? Poika, miten on laitasi?"

"Luullakseni ei kovinkaan huonosti", vastasi Hare.

"Anna minun katsoa." August työnsi Zeken syrjään. "Ah, luodin reikä, ei ole rikkonut luita – paranee pian. Sido se lujasti. Vien hänet kotiin huomenna... Hare, keitä ne olivat?"

"Snap ratsasti tänne osoittaakseen kunnioitustaan minulle."

"Snap! Nytkö jo? Mutta tiesin näin käyvän, sillä näin sen. Sallimus auttoi sinua kumminkin, poikani, sillä tuo haava ei ole vaarallinen. Snap yllätti sinut, niinkö?"

"Ei, tiesin sen tulevan."

"Jack ripusti pistoolinsa Hopeaharjan satulan nuppiin", sanoi Dave. "Hän ei tiennyt, voisiko hän ampua kumpaakaan, joko Holdernessia tahi Snapia."

"Holdernessiako?"

"Niin. Snap ratsasti tänne Holdernessin seuraamana. Hare otaksui, etteivät he ammu, kun hän on aseeton. Mutta Snap ampui sittenkin."

"Oliko hän juovuksissa?"

"Ei. He tulivat tänne tappamaan Harea." Dave kertoi tapahtuman kokonaisuudessaan. "Ja kuulkaahan, isä, siinä ei ole vielä kaikki. Snap on aivan hunningolla."

Dave kätki raivonsa kertoessaan veljensä petoksesta, muut kääntyivät syrjään ja Hare ummisti silmänsä.

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka keskeyttivät vain vanhan miehen raskaat askeleet, kun hän kulki edestakaisin. Vihdoin pysähtyi hän ja Hare avasi silmänsä. Vanhus seisoi suorana ylös kohotetuin käsivarsin ja pystyssä päin.

"Hare", alotti August heti, "olen syyllinen tähän petolliseen hyökkäykseen sinua vastaan, sillä minähän juuri lähetin sinut tänne. Tämä on jo toinen kerta. Jumala varjelkoon meitä kolmannelta! Näen – mutta sano minulle, unhoititko varoitukseni, kun käskin sinua ottamaan vastaan Snapin kuin mies miehen?"

"En!"

"Etkö sitten halua elää?"

"Tietysti."

"Et kai usko mihinkään mormoonien uskontunnustukseen?"

"Miten niin?" kysyi Hare ihmetellen.

"Miksi luulet minun opettaneen sinulle tuon pistoolitempun?"

"Kaiketikin voidakseni puolustautua."

"No miksi sitten annoit ampua itseäsi kylmäverisesti? Miksi ripustit pistoolisi satulanuppiin? Miksi et ampunut Snapia? Hänen isänsä, veljensä vaiko hänen perheensä vuoksi?"

"Osittain, mutta ei kokonaan", vastasi Hare hitaasti. "En tiennyt ennen, mitä tiedän nyt. Ajatus tappaa ihminen kauhistutti minua, tapahtuipa se sitten vaikka itsepuolustuksessa, ja tappaa teidän poikanne –"

"Hän ei ole enää poikani!" jyrisi Naab. "Muista se, kun ensi kerran tapaatte toisenne. En tahdo vertasi käsilleni. Älä salli tappaa itseäsi kuin lammas! Jos luulet olevasi minulle jossakin kiitollisuudenvelassa, vapautan sinut siitä."

Zeke lopetti hänen haavansa sitomisen. Valmistettuaan vuoteen huopapeitteistä, nosti hän Haren sille, peitteli hänet ja käski hänen maata liikkumatta. Hare tunsi olevansa äärettömästi väsynyt, niin väsynyt, että se tuntui oikein luihin asti. Joskus vaipui hän horroksiin, joskus näki hän taas tähtien kiiluvan, kuuli tuulen suhinan, Hopeaharjan tiu'un kilinän ja puheen sorinaa, vaikka kaikki tuntuikin kuuluvan jostakin kaukaa ja olevan saavuttamattomissa kuin unikuvat.

Hän ratsasti kotiin seuraavana päivänä hyvin heikossa tilassa ja pyörtyen matkan lopulla satulassa. August Naabin voimakkaat käsivarret kannattivat häntä kumminkin. Hänen haavansa sidottiin uudelleen ja hänet sijoitettiin vuoteeseen, jossa hän nukkui suurimman osan ajasta ja mietiskeli lopun.

Kolmen viikon kuluttua oli hän jälleen satulassa ratsastaen erämaahan punaisen kaistaleen poikki laitumia kohti. Paranemisaikanaan oli hän huomannut, että hänen oli heti valittava, halusiko hän harkitusti peräytyä ja näyttää kykenemättömyytensä kestää erämaan vaivoja, vai oliko hänen lähdettävä sen synkkään hedelmättömyyteen. Tämä vakava kysymys ahdisti häntä. Kumminkin hän tiesi, että nopea päätös oli tarpeen ratkaisevalla hetkellä.

Hän etsi yksinäisiä paikkoja enemmän kuin ennen, vahtien ja kuunnellen alituisesti, kuten Hopeaharjakin. Hänen tehtävänsä veivät hänet Lorisevalle lähteelle vievän tien puoliväliin, laakson poikki punaisen jyrkänteen juurelle ja komeita kuusia kasvaville Coconinan rinteille. Koska Hopeaharjan vainu ja näkö olivat niin terävät ja hän itsekin oli aina varuillaan, ei hänen tietämättään päässyt hänen lähelleen milloinkaan yhtään paimenta, villiä hevosta eikä nuorta härkää.

Päivät kuluivat, kevät oli jo aikoja sitten muuttunut kesäksi, vuorilta puhaltavat viileät tuulet seurasivat auringon kuumuutta ja lentohiekkatuiskuja. Lokakuussa satoi jo lunta ja marraskuu oli myrskyinen.

Hare oli viimeinen paimen, jonka talvi karkoitti vuoristosta. Veljekset odottivat häntä Hopeakulhon luona, ja hänen saavuttuaan sälytettiin kuormat heti ja lähdettiin kotiin.

August Naab kuunteli vaitiollen ja ihmetellen kertomusta laidunten oloista hänen poissaollessaan. Otaksuttuaan tappaneensa Haren olivat Holderness ja Snap pysytelleet poissa Hopeakulhon laitumilta. Joskus oli kumminkin sattunut, että joku ratsastajaryhmä oli kulkenut laakson poikki tahi jollekin tielle Daven ja hänen toverinsa näkyviin, heidän kumminkaan silti milloinkaan tapaamatta toisiaan. Tänä kesänä ja syksynä ei laitumelta oltu varastettu ainoatakaan härkää, ja lukuunottamatta Lorisevan lähteen yläpuolella alituisesti leijailevaa savupilveä, oli karjan paimentaminen sujunut suuremmitta vastuksitta.

Harenkin mielestä olivat kuukaudet kuluneet nopeasti, mutta kun hän jälkeenpäin ajatteli kulunutta aikaa, tuntui se hänestä vuosilta. Talvella keitaassa teki hän mitä milloinkin sattui saadakseen ajan kulumaan. Hän leikki lasten kanssa kartanolla ja ratsasteli Hopeaharjalla punaisen vuorenrinteen aurinkoisella ja tyynellä juurella. Ainoastaan pitkinä iltapuhteina, jolloin hänellä ei ollut mitään tehtävää, tuntui aika hänestä pitkältä ja menneisyyden muistot kiusasivat häntä. Länteen päin johtavasta kallioportista vilahtava punainen auringonlasku voi herättää katkeria muistoja; hän sekä rakasti että vihasi tuota värikästä erämaata. Mescal oli siellä, jossakin noiden purppuraisten varjojen suojassa. Hän uneksi näkevänsä hänet räiskyvän takkavalkean hehkuvissa hiilissä. Hän näki tytön ratsastavan Mustalla Bollylla tukka tuulessa liehuen. Eikä hän voinut pyyhkiä pois mielestään kuvaa, jossa hän oli näkevinään tytön istuvan vaitiollen ja kumartunein päin jossakin nurkassa, miehen, jolle hän oli luvattu, istuessa hänen vierellään. Tuo muisto oli tuskallinen. Haresta tuntui kuin hehkuva kipinä olisi pudonnut rinnassa olevaan haavaan, jonka tuo erämaan haukka oli viiltänyt. Samalla näytti se hänestä tuolta synkältä rajalta loistavalta valolta, jonka poikki hänen oli vielä kuljettava.

XIV.

WOLF.

Mescalin pakenemisen vuosipäivän jälkeisenä yönä häiritsi hänen untaan tuo sama salaperäinen ääni, joka niin usein ja omituisesti oli kutsunut häntä, nostaen hänet supisuoraksi vuoteelle, jossa hän sitten istui väristen ja kuunteli. Pimeä huone oli kumminkin yhtä hiljainen kuin hauta. Hän kääriytyi jälleen huopapeittoihinsa väristen liikutuksesta. Uni ei kumminkaan ummistanut hänen silmiään enää sinä yönä, hän makasi vain odottaen aamun koittoa, ja kun harmaa hämärä alkoi vaaleta, tiesi hän, mitä hänen oli tehtävä.

Syötyään aamiaisen sanoi hän August Naabille: "Saanko mennä virran poikki?"

Vanhus keskeytti nikkaroimisensa katsoen Harea suoraan silmiin. "Mescalinko vuoksi?"

"Niin."

"Näin tämän jo aikoja sitten." Hän pudisti päätään ja levitti suuret kätensä. "On hyödytöntä sanoa sinulle, millainen erämaa on. Jos joskus palaat, tiedän sinun tuovan hänet mukanasi. Niin, mene vain. Tehtävä kysyy miestä. Jumala varjelkoon sinua!"

Hare ei kertonut suunnitelmistaan kenellekään muulle. Hän täytti toisen satulapussinsa jyvillä, toisen lihalla, leivällä ja kuivatuilla hedelmillä, kiinnitti parikymmentä litraa vetävän nahkaisen vesisäiliön Hopeaharjan satulan taakse ja läksi ratsastamaan jokea kohti. Saavuttuaan kahlaamon rannalle irroitti hän tavarat Hopeaharjan selästä sijoittaen ne veneeseen. Silloin keskeytti hänen mietteensä pitkä ulvonta, samanlainen kuin koira päästää haukkuessaan kuuta, ja hän rupesi katselemaan pitkin joen rantaa myötä- ja vastavirtaan päin, ja sitten toiselle rannalle. Muudan eläin, jota hän ensin luuli harmaaksi metsäsudeksi, juoksenteli edestakaisin maihinnousupaikan hietikolla.

"Onpa tuo melko valkoinen ollakseen susi", mumisi hän. "Luultavasti onkin se vain joku navajokoira."

Peto istuutui ja kohottaen päänsä päästi se surullisen ulvonnan. Sitten se alkoi jälleen juosta hietikolla edestakaisin aikoen aina muutamia askelia kuljettuaan syöksyä jokeen. Äkkiä se huomasi Haren, alkaen haukkua vimmatusti.

"Koirahan se sittenkin on, ja nähtävästi haluaa se tulla joen poikki", sanoi Hare. "Mutta missä minä olenkaan sen ennen nähnyt?"

Äkkiä hän hyppäsi seisoalleen kaataen melkein veneen. "Se on aivan kuin Mescalin Wolf!" Kun hän katsoi tarkemmin, rupesi hänen sydämensä jyskyttämään kovasti, ja sitten hän huusi: "Se on Wolf! Tule tänne!"

Koira hyppäsi korkealle ilmaan, alkoi sitten laukata edestakaisin rannalla ja vikisi surkeasti.

"Wolfhan se sittenkin on! Mescal on varmaankin jossakin läheisyydessä!" huusi Hare. Hänen silmiensä eteen laskeutui kuin verho ja jokainen suoni oli kuin jännitetty köysi. "Wolf, Wolf, minä tulen!"

Vapisevin käsin sitoi hän Hopeaharjan suitset veneen peräistuimeen ja työnsi sitten veneen vesille. Innoissaan souti hän liian nopeasti vetäen Hopeaharjan turvan veden alle, joten hänen oli pakko hiljentää vauhtia. Aina hetken kuluttua huusi hän koiralle. Vihdoin törmäsi veneen keula hietikkoon ja Hopeaharja nousi maalle päristellen ja korskuen.

"Wolf, vanha veikko", huusi Hare, "missä on Mescal? Wolf, missä hän on?" Hän puristi koiran syliinsä ja Wolf nuoli vinkuen Haren kasvoja. Sitten se riistäytyi irti, syöksyi vuoristoon johtavalle tielle ja jälleen takaisin. Se ei haukkunut enää, vaan odotti nähdäkseen läksikö Hare seuraamaan mukana.

"Hyvä, Wolf, kyllä minä tulen." Hare ei ollut milloinkaan satuloinut hevostaan niin nopeasti eikä hypännyt sen selkään niin viivyttelemättä kuin nyt. Hän ohjasi Hopeaharjan pajujen reunustamalle tielle aivan koiran kintereille, ensin kivisen äyrään laelle ja sitten pullistuvan vuorenseinämän juurelle. Kun Wolf saapui Kaikukallioiden ja cañonin väliselle tasangolle, kääntyi se suoraan länteen autiota erämaata kohti. Laukattuaan muutamia satoja metrejä, kääntyi se katsomaan, seurasiko Hare.

Haren mielestä haihtuivat epäilykset, pelko ja epävarmuus. Kun ensimmäinen tomultatuoksuva tuulenpuuska siveli hänen kasvojaan, tiesi hän Wolfin opastavan hänet Mescalin luo. Hän tiesi, että hänen unissaan kuulemansa huuto oli Mescalin, ja tunsi, että erämaan salaperäinen lupaus vihdoinkin alkoi toteutua. Hän vastasi tuohon kutsuun suuresti riemuiten. Alituisesti laajentuva taivaanranta oli hänen edessään, ja puuttomat tasangot, auringon polttamat rinteet, hiekka-aavikot ja mustien harjujen kiviröykkiöt, sanalla sanoen kaikki tuntuivat lausuvan hänet tervetulleeksi, ja hänen mielensä värisi innosta.

Sillä Mescalhan oli siellä, luultavasti hyvin kaukana kuin hiekkajyvänen tuolla lentohiekan valtakunnassa, ehkä sairaana tahi loukkaantuneena, mutta kumminkin hengissä, odottaen häntä ja kutsuen häntä niin kovin äänin, ettei sitä mikään välimatka voinut vaimentaa. Hare ei nähnyt voittamattomien esteiden teräviä huippuja, ei synkkää kuolemaa muistuttavia harjanteita eikä kuiluja, eikä tuota kosteutta janoavaa hiekkaa, joka oli kuin kasvien, eläimien ja ihmisten verta imevä vihollinen. Tämä väririkas ihmemaa oli suojellut Mescalia vuoden. Hare oli rakastanut sitä ennen sen värin, muuttelevaisuuden ja salaisuuksien vuoksi, mutta nyt hän rakasti sitä senvuoksi, ettei siitä ollut tullut Mescalin hauta, vaan koti. Senvuoksi nauroikin hän kauempana olevien kimaltelevien harjanteiden ja etäisen purppuraisen taivaanrannan pettäville etäisyyksille. Tuuli muuttui lauluksi hänen korvissaan, erämaan kuivat henkäykset tuoksuivat hyvältä hänen sieramissaan, hiekka maistui makealta hänen hampaittensa välissä ja väreilevät kuumuusaallot, jotka kietoivat erämaan läpikuultavaan utuun, maalailivat kauniita kuvia hänen katseltavakseen.

Wolf juoksi hänen edellään noin kolmenkymmenen askeleen päässä, ja vaikka ei Hare enää pysähdellytkään, katsoi se silloin tällöin taakseen nähdäkseen seurasiko ratsastaja kintereillä. Hare oli huomannut koiran joskus matkan ensimmäisten tuntien kuluessa, mutta sitten hän oli kiinnittänyt huomionsa melkein kokonaan taivaanrannan mutkikkaaseen juovaan, länteen päin laajenevaan erämaahan, Kaikukallioiden katoavaan ääriviivaan ja sivuillaan olevan erämaan laajuuteen ja syvennyksiin. Joskus kaktuksien välissä hiipivä laihtunut arosusi, tomussa hyppelehtivä sarvipäinen rupikonna ja joku kivellä auringonpaisteessa makaileva jalokivisilmäinen sisilisko osoittivat hänelle, että erämaassa oli hieman elämääkin. Kun Haren mielenjännitys vähän tyyntyi, kiinnitti hän enemmän huomiota Wolfiin, jota ei muu kuin väri erottanut todellisesta sudesta. Koiran pää, korvat ja häntä olivat riipuksissa ja sen etujalka oli hervoton.

Hare pysähtyi muutaman kallion varjoon, laskeutui satulasta ja kutsui koiran luokseen. Wolf palasi hitaasti ja innotta, ja osoittamatta ollenkaan tuota entisten paimenpäivien ystävällisyyttä. Sen silmät olivat surulliset ja kummalliset. Hare aavisti jotakin järkyttävää tapahtuneen, mutta tukahdutti tämän tunteen. Outo kylmyys kouristi kumminkin hänen sydäntään. Tarkastaessaan Wolfin käpälää huomasi hän, että antura oli haavoittunut. Silloin hän haki laukustaan palasen pukinnahkaa, ja valmistettuaan siitä karkeatekoisen töppösen sitoi hän sen käpälän ympärille. Wolf nuoli hänen kättään, mutta sen silmien surullinen ilme ei muuttunut. Se tuijotti vain länteen päin kuin kiiruhtaen lähtöä.

"Kyllä tullaan, vanha veikko", sanoi Hare, "mutta älä juokse niin nopeasti. Käpäläsi näöstä päättäen olet jo kulkenut pitkän matkan."

Jälleen he siis kääntyivät länttä kohti, koira opastaen ja mies seuraten, ruveten kiipeämään erään vähitellen kohoavan kukkulan rinnettä. Kun he olivat päässeet sen huipulle, totesi Hare, että hän tuntikausia ratsastettuaan oli vain kulkenut jonkunlaisen erämaan esikartanon poikki ja huomasi, että tämän selänteen juurelta alkoikin vasta todellinen jylhä hedelmätön seutu. Sen äärettömyys tuntui ulottuvan häneen asti tuhansin, purppuranvärisestä kuilusta näkyvin harjantein, cañonein ja syväntein. Erämaan käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen kylmin ottein huolimatta kaiken kuumuudesta.

Kun hän laskeutui laaksoon aivan Wolfin kintereillä, huomasi hän koiran suuntaavan kulkunsa erään vulkaanisen vuorenselänteen suuntaan. Hän hämmästyi huomatessaan Wolfin, vaikka se alituisesti karttoi louhikkoja, kuiluja, syviä mutakuoppia ja korkeita kallioita, aina kääntyvän siihen päin yhtä varmasti kuin kompassineula pohjoiseen.

Kuta alemmaksi hän laskeutui, sitä lämpimämmäksi ja ummehtuneemmaksi muuttui ilma. Iltapäivän puolivälissä, kun hän oli ratsastanut suunnilleen kolmekymmentä peninkulmaa, oli hän läpimärkä hiestä ja Hopeaharjan kyljet olivat vaahdossa. Katsoessaan taakseen tuntui hänestä kuin hän olisi eksynyt, sillä Kaikukallioiden terävät huiput olivat kadonneet taivaanrannan taakse. Mitään tuttua maamerkkiä ei näkynyt.

Auringon laskeutuminen pysähdytti hänet paikoilleen, ei niin paljon sen loistavan, kullanvärisiä pilkkuja täynnä olevan karmosiinipinnan ihanan keskittymisen vuoksi, vaan sen antamasta varoituksesta, että päivä oli lopussa. Hare leiriytyi muutaman kallionlohkareen viereen, joka suojeli häntä tuulelta, asetti satulansa päänaluseksi ja levitti huopapeitteen alustaksi. Sitten hän antoi Hopeaharjalle rehupussillisen vettä ja toisen jyviä, ruokki koiran ja tyydytti oman nälkänsä. Kun hän oli lopettanut askareensa, oli erämaan kirkkaus muuttunut harmaaksi hämäräksi, kylmä tuuli oli jäähdyttänyt lämpimän ilman ja yö lähestyi. Hän kaivoi hiekkaan lanteilleen pienen kolon, katsahti viimeisen kerran kallionkielekkeeseen kiinnittämäänsä Hopeaharjaan, kutsui Wolfin luokseen ja ojentautui lepäämään. Vaikka hän olikin tottunut nukkumaan paljaalla maalla avonaisen taivaan alla, paikoissa, joihin tuuli puhalsi ja hiekka keräytyi, tuntui kumminkin tänä yönä kaikki erilaiselta. Mutta hänhän olikin nyt värikkäässä erämaassa Wolfin maatessa aivan hänen vieressään ja Mescalin nukkuessa jossakin tuolla sinisenvalkoisten tähtien alla.

Hän heräsi ja nousi, ennenkuin pieninkään sarastus ilmaisi päivän koittavan. Sillä aikaa kun hän ruokki nelijalkaisia tovereitaan, alkoi taivas lämmetä ja muuttua valoisammaksi. Idän taivaanranta alkoi muuttua ruusunpunaiseksi. Ilma oli kylmä ja läpitunkeva. Hän koetti haihduttaa Wolfin silmien surullista ilmettä, mutta ei onnistunut.

Hare hyppäsi satulaan. Päivällä oli omat mahdollisuutensa, ja kun hän oli tyyntynyt ensimäisestä ajattelemattomasta liioittelemisestaan, oli hänen äänessään jälleen heleä sointu, kun hän huusi koiralle:

"No, Wolf, vanha veikko, lähdepäs jälleen!"

Idästä nousi aurinko ja harmaa esirippu vedettiin syrjään punaisten, valkoisten ja kellanväristen onkaloiden tieltä, jotka värikkäinä juovina jatkuivat länttä kohti.

Heidän lähdettyään matkalle huomasi Hare Wolfin käyttäytymisestä, ettei se palannutkaan vanhoja jälkiään takaisin, vaan kulki eteenpäin vaistonsa ohjaamana. Eteen tuli kuiluja, jotka pakottivat hakemaan ylimenopaikkaa, kallionlohkareita täynnä olevia aukeamia, jotka hänen täytyi kiertää, jyrkkiä poikittain matkan suuntaan kulkevia tasaisia harjanteita, pehmeitä hiekka-aavikoita ja kuiluja, joita pitkin oli mahdoton kulkea. Mutta koira löysi kumminkin aina tien ja läksi aina kulkemaan tuon saman mustan vuorenharjanteen suuntaan, jonka Hare oli painanut mieleensä. Se kuvastui vielä jyrkästi taivasta vasten ollen näköjään yhtä kaukana kuin ennenkin, mutta vetäytyen kumminkin takaisin joka askeleelta, pettävä maamerkki, jota Hare alkoi epäillä.

Sitten se nopeasti hävisi Aavevuorien sinertävään kalliorykelmään. Hare oli nähnyt nuo vuoret ennenkin monta kertaa, mutta ei milloinkaan näin selvästi. Niiden purppuranväriset huiput, jylhät kallionkielekkeet ja varjoisat kuilut näkyivät niin selvästi aamun valossa, että oli melkein mahdoton uskoa niiden olevan vain erämaan kangastuksen petosta. Niin se kumminkin oli, ja navajotkin sanoivat niitä "Aavevuoriksi".

Rosoinen erämaan pinta mureni vähitellen hiekka-aavikoksi. Wolf hiljensi vauhtiaan ja Hopeaharjan kaviot vajosivat syvälle. Hare laskeutui satulasta ja käveli vaivalloisesti oriin rinnalla tuntien kuumuuden tunkeutuvan kenkien läpi ja polttelevan jalkapohjia. Hän taivalsi kumminkin vain eteenpäin pysähtyen hetkeksi sitoakseen toisen töppösen Wolfin vasempaankin etukäpälään. Usein oli hänen myöskin pakko avata vesisäiliön tulppa ja kostuttaa kuivuneita huuliaan ja kurkkuaan. Hiekkatöyryjen aallot olivat kuin valtameren maininkeja. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen peläten näkevänsä, miten lyhyen matkan hän oli kulkenut. Edessäpäin oli peninkulmittain miellyttäviä kumpuja, pyöreitä töyräitä ja teräviä harjanteita, kaikki erilaisia, mutta kumminkin säännöllisiä ja sopusuhtaisia, nietos nietoksen ja töyräs töyrään vieressä, loppumattomina aaltoina. Niiden huipuilta tuprusi hiekkapilviä muodostaen valkoisia juovia ja pieniä kinoksia, ja vaaleat hiekkapilvet piilottivat pienet onkalot kokonaan. Lännestä puhaltava kiihtyvä aamutuuli lähestyi kahisevana juovana kuin nousuveden muodostaman aallon harja.

Hopeaharja korskui, jännitti korvansa ja katsoi länteen keltaista vallia kohti, joka kohosi erämaan pinnasta. "Hiekkamyrsky", sanoi Hare ja kutsuttuaan Wolfin luokseen suuntasi hän kulkunsa lähintä kalliota kohti, joka voi suojata heitä. Pyörivä hiekkapilvi muuttui äärettömän suureksi erämaan peitteeksi, joka kätki töyryt näkyvistä ja pimitti valon. Aurinko himmeni ja päivä pimeni hämäräksi. Silloin saavutti muudan tomu- ja hiekkapilvi Harenkin. Ennenkuin hän peitti kasvonsa silkkisellä nenäliinalla, huomasi hän viimeksi, miten hiekkapilvet vyöryivät eteenpäin hänen suojansa sivu. Myrsky raivosi matalin, pehmein ja viheltävin äänin, jotka muistuttivat simpukan moninkertaisesti kovennettua vihellystä. Hengittäen huivin läpi säästyi Hare vetämästä henkeensä kasvoja vasten tuiskuavaa hiekkaa, mutta hienommat tomujyväset tunkeutuivat kumminkin läpi ollen vähältä tukehduttaa hänet. Alussa hän pelkäsikin sen tapahtuvan koettaen yskien ja kakistellen puhdistaa kurkkuaan, mutta hetken kuluttua, sitten kuin tiheimmät hiekkapilvet olivat kiitäneet sivu, sai hän tarpeeksi ilmaa hengittääkseen vapaasti. Sitten hän odotti kärsivällisesti tuon tasaisesti ohikiitävän kahinan loppumista. Hänen hattunsa lierit tulivat yhä raskaammiksi, hartioille kokoutuva hiekka oli silloin tällöin pudistettava pois ja kiristävä rengas jalkain ympärillä kohosi yhä ylemmäksi. Kun hän tunsi hiekan keveän kosketuksen lopulta lakkaavan, poisti hän liinan kasvoiltaan ja huomasi seisovansa polviaan myöten hiekassa, jota oli kokoutunut suuret kasat Hopeaharjan satulalle ja selkään. Myrsky painui itään päin, ja auringon himmeä punainen kiekko siinti sen läpi kuin heikosti hehkuva tulipallo.

"Niin, Wolf, vanha veikko, kuinka monta tällaista myrskyä meidän on kestettäväkään?" kysyi Hare pakottaen äänensä kaikumaan iloisesti. Hän tiesi näiden hiekkamyrskyjen olevan erämaan tuulten oikkuja. Ennenkuin ennätti kulua tuntiakaan, oli hänen poikettava toisen kiven suojaan odottamaan toista puuskaa. Sitten hän joutui sen käsiin aukealla aavikolla pääsemättä mihinkään suojaan. Kolmannelle, joka oli kaikista ankarin, oli hänen pakko kääntää selkänsä ja kestää niin hyvin kuin vain taisi sen ensimmäinen voimakas töytäys ja sitä seuraavat hiekkapilvien puserrukset. Kun se lakkasi, vaipui hänen päänsä kumaraan hänen vaivalloisesti kävellessään Hopeaharjan rinnalla ja pelätessään matkan pituutta, joka hänen oli taivallettava ennen kovalle maalle pääsemistään. Hän huomasi kumminkin, että oli hyödytöntä koettaakaan arvata välimatkoja tässä erämaassa. Matkat, joita hän oli arvellut peninkulmien pituisiksi, supistuivatkin muutamiksi sadoiksi metreiksi.

Tuntui hyvältä nousta satulaan jälleen ja hengittää kirkasta ilmaa. Kaukaa ilmestyi tuo musta selänne jälleen näkyviin, mutta nyt sen läheisyydessä oli salviapensaita ja viheriätä ruohoa kasvavia kumpuja. Siellä oli varmaankin tämän pitkän tien loppupää, ja nuo pienet viheriät läikät vihjaisivat, että siellä mahdollisesti oli joku lähdekin, jonka läheisyydessä Mescal varmaankin oleskeli jossakin varjoisassa kuilussa. Haren toivo elpyi jälleen.

Niin hän jatkoi väsymättä erään paljaan kallioaukeaman poikki, jossa oli suuria kivilohkareita, tasangolle, jossa kasvoi surkastuneita salviapensaita ja varvikkoa, ja jossa muutamat eläimet, kuten matalalla leijaileva erämaan haukka, reikäänsä sukeltava sisilisko ja nopeasti juokseva arolintu, tehostivat hedelmättömän seudun eläimistön puutetta. Hän saapui sinipunaisille ja tummanviheriöille savitöyryille, ja sitten kaktuksia kasvavalle hyytyneelle laavavirralle. Punaiset läikät koristivat erämaan pintaa ja siellä täällä oli pieniä valkoisia ruohomättäitäkin. Kaukaa näkyvät miljoonat kaktukset olivat kuin kumarruksissa olevia ratsastajia. Kun hän saapui etemmäksi, hävisi ruoho kokonaan ja pykälöidyt hyytyneet laavavirrat jatkuivat alaspäin. Hiiltyneet kekäleet kertoivat vulkaanisen tulen raivosta. Pian oli Haren laskeuduttava satulasta valmistamaan töppösiä Wolfin takakäpäliinkin ja taluttamaan Hopeaharjaa huolellisesti rosoisten laavavirtojen poikki. Joskus sattui eteen laavasta vapaitakin maan kaistaleita, joissa ei kasvanut kuin muutamia kaktusryhmiä, mutta pian oli jälleen jokainen vapaa jalanala tuosta punaisesta kovasta aineesta täynnä esiinpistäviä piikkejä ja okaita. Suuret tynnyrinmuotoiset kaktukset, pitkiä tummanviheriöitä pistinmäisillä piikeillä varustettuja ruokoja kasvavat tiheiköt ja keltaisia piikkejä täynnä olevat leveät lehdet ajoivat Haren ja hänen kipeäjalkaiset toverinsa jälleen laavavirroille.

Hare otaksui tällaisen sentään joskus loppuvan, vaikka hänestä tuntuikin, ettei hän milloinkaan pääse tämän mustan kirotun helvetin poikki. Kuumuuden hellyttämänä, piikkien repimänä ja väsyneenä pitkästä vaivalloisesta kulustaan laavavirralla oli hän melkein lopussa, kun hän kerran vielä laski jalkansa aution erämaan kamaralle. Leiriytyessään huomasi hän kauhukseen, että vesisäiliö oli vuotanut tahi oli vesi haihtunut, sillä siinä ei ollut enää vettä kuin yhdeksi päiväksi. Hän juotti vaitiollen janoisen koiran ja hevosen, ajatustensa pyöriessä heidän kaikkien tilanteen vakavuudessa.

Hänen pieni varvuista sytytetty tulensa valaisi vain hieman ympäröivää pimeyttä. Mikään ääni ei ilmaissut elämää. Hän ikävöi jo arosuden haukkumistakin. Hopeaharja seisoi liikkumatonna väsynein päin. Wolf ojentautui uuvuksissa hietikolle ja Hare kääriytyi huopapeitteeseensä paneutuen pitkäkseen helpotuksen tuntein.

Hän uneksi olevansa vielä poika, joka juoksenteli vanhan maatalon vieressä olevilla viheriöillä kukkuloilla, kahlaili kasteesta märässä apilapellossa ja onki kaloja Connecticut-joesta. Loma-aika oli pitkä ja vapaus loppumaton. Sitten hän oli olevinaan uimapaikalla, missä hänen toverinsa sitoivat hänen vaatteensa kimppuun ja juoksivat ne mukanaan nauraen törmälle jättäen hänet veteen värisemään vilusta.

Kun hän heräsi, oli auringon loistava pallo jo kohonnut itäisen taivaanrannan yläpuolelle, ja erämaan puna levisi kaikkialle muualle, paitsi laaksoihin.

Hare tuumi, käyttäisikö hän veden heti, vai jakaisiko sen annoksiin. Mutta tuo tulinen pallo taivaalla, joka hehkui kuin valkoiseksi kuumennettu rauta, päätti hänen puolestaan. Aurinko tulisi paistamaan niin kuumasti päivemmällä, että se haihduttaisi tuollaisen vesimäärän ilman vuotoakin, minkä vuoksi hän antoi Wolfille yhtä paljon kuin itselleenkin ja ojensi Hopeaharjalle loput.

Tunnin ajan näkyivät nuo pettävät sireeninväriset vuoret ilmassa vaaleten sitten valon muuttuessa kirkkaammaksi. Päivä oli äänetön ja tyyni, ja kuumuusaallot kohosivat erämaasta kuin savu. Todellisuus esiintyi Harelle kuivina savilakeuksina, joihin Hopeaharjan kaviot upposivat joka askeleella, kivennäisläikkinä, joista pöllähteli hienoja tomupilviä, syvinä pyöreitä lohkareita täynnä olevina kuiluina, mesquitetiheikköinä ja piikkisinä pensastoina, jotka pistelivät hänen sääriään, vaivalloisina kuilujen päiden ympäri kulkevina kiertoteinä, kiipeämisenä päästä parin harjanteen välisestä halkeamasta ja tuon surulliskatseisen koiran alituisesti ahdistavana läsnäolona. Epätodellisuus taasen ilmautui hänelle kaikissa mataloissa paikoissa kimaltelevina lammikkoina, ilmaan häipyvinä loivina vuorina, läheisyydessä olevina ruohoisina rinteinä, tummansinisinä kauniina läikkinä, jotka purjehtivat hiekka-aavikolla kuin äärettömän suuret laivat merellä, erämaan vaaleanpunaisten utujen ja purppuraisten ja valkoisten loistavien pilvien alituisina muutoksina, jotka olivat harhanäkyjä, kangastuksen aiheuttamia salaperäisiä temppuja.

Keskipäivän kuumuuden rasittamana ohjasi Hare hevosensa erään liuskakivikielekkeen alle, jossa oli varjoa. Hänen kasvonsa olivat ajettuneet ja kalpeat, ja huulensa olivat alkaneet kuivaa ja halkeilla, ja tuntua kipeiltä. Mutta Wolf jatkoi vain uupumatta eteenpäin, Hopeaharja pysytteli sen kintereillä ja Hare torkkui satulassa. Kirkkaus kirveli hänen silmiään ja tuntui helpotukselta, kun hänen ei tarvinnut katsella hedelmättömiä lakeuksia. Niin hämärtyi ilta.

Hopeaharja kompastui herättäen Haren tylsästä välinpitämättömyydestä. Hänen edessään levisi laaja kallionlohkareita täynnä oleva tasanko, jossa ei ollut kukkuloita, harjuja, kumpuja eikä jyrkänteitä. Etäisyydestäkään ei kohonnut ainoatakaan huippua eikä kallionkielekettä. Hän hieroi karvastelevia silmiään. Oliko tämä toinen näköhäiriö?

Kun Hopeaharja läksi eteenpäin, muisti Hare navajointiaanien tavan uskoutua hevosen ja koiran johdettavaksi sellaisissa tapauksissa. Ne olivat syntyneet erämaassa, ja niiden vainua ja näköä ei ihminen voinut ymmärtää. Hän oli nyt Wolfin vaiston ja Hopeaharjan kestävyyden vallassa. Alistuttuaan siihen tunsi hän hieman tyyntyvänsä. Tuntui kuin jääkylmä käsi olisi koskettanut hänen kuumeista poskeaan. Hän muisti Mescalin silmissä piilevän erämaan salaisuuden luullen voivansa pian sen selittää. Hän muisti myöskin August Naabin sanat: "Se kysyy miestä!" Jos niin on, on hänellä ainakin siihen tarvittava into, ellei muuta. Hän muisti Eschtahin kunnioittavat sanat värikkään erämaan jylhyydelle: "Siellä tulee minunkin hautani olemaan, mutta ei kukaan intiaani ole löytävä lepopaikkaani." Hän muisti sen lakkaamatta kuiskivan salaperäisen ylevän kutsun, joka nyt ilmeni erämaan kivisiin kahleihin sitovana otteena. Se oli avautunut hänelle kaikessa laajuudessaan, kirkkaana kaikkine vaaroineen, kauniina värillisine ikkunoineen ja selittämättömänä viehättävine kutsuineen. Pyydettyään häntä astumaan sisään oli se sulkeutunut hänen takanaan, ja nyt hän näki, millaiset sen rautaiset kahleet, sen omituiset tulen reunustamat kalliorykelmät ja heltymätön säälimättömyys todellisuudessa olivat.

XV.

ERÄMAAN YÖ.

Kun ori huomasi suitsien riippuvan höllästi kaulalla, läksi se kulkemaan nopeammin saavuttaen koiran, jonka kintereillä se sitten käveli. Auringon laskeutuessa rupesi heikko tuuli puhaltamaan kiihtyen hämärän laskeutuessa ja raitistaen tukahduttavan ilman. Sitten kietoi synkkä erämaan yö kaiken verhoonsa.

Hetken kuluttua lievensi tämä pimeys Haren auringon huikaisemia silmiä. Hänestä tuntui suurelta helpotukselta, että tuo saavuttamaton taivaanranta häipyi näkymättömiin. Mutta vähitellen pani tämä läpikuultamaton pimeys hänet ymmärtämään yksinäisyytensä todellisuuden paremmin kuin mikään päivä. Hän oli yksinään täällä äärettömän suurella hedelmättömällä seudulla, ja hänen mykät toverinsa olivat ainoat olennot, jotka muistuttivat häntä muusta maailmasta. Wolf juoksi eteenpäin ollen sanomattoman hiljainen opas ja Hopeaharja seurasi milloinkaan väsymättä, astuen varmasti pimeässäkin ja noudattaen uskollisesti isäntänsä lausumatonta tahtoa. Haren entinen rakkaus hevoseen ei ollut mitään siihen kiintymykseen verrattuna, jota hän tunsi Hopeaharjaa kohtaan tänä erämaan yönä. Sisään ja ulos, lakkaamatta kiertäen, aina kääntyen ja kulkien ristiinrastiin käveli Hopeaharja Wolfin kintereillä, eivätkä kallioiden väliset hiekkakujat kantaneet ääntä kauaksi. Koira ja hevonen, saaden vapaasti valita tiensä, kulkivat eteenpäin peninkulmittain yön kuluessa.

Kalpea valo idässä muuttui kirkkaammaksi, sitten kullanväriseksi ja kuun pyöreä kiekko valaisi taivaanrannalla olevat mustat kallionlohkareet. Vähitellen selviytyi se tuosta pykälöidystä juovasta kohoten ylemmäksi, soikea, oranssinvärinen ja kummallinen kuu, joka ei ollut lempeä, ei hopeanvärinen eikä häikäisevän kirkas, jollaisena Hare oli ennen tottunut sitä katselemaan, vaan kylmä kullanvärinen surullinen pallo, joka murheellisesti kohosi erämaan taivaalle. Haresta näytti se tämän elottomuuden kasvavalta muistuttajalta, joka hyvin sopi tähän himmeästi kiiltävien kivien maailmaan.

Hopeaharja alkoi nilkuttaa hiljentäen juoksuaan, minkä vuoksi Hare pysähdytti sen ja laskeutui satulasta. Tarkastaessaan oikeata etukaviota, jota hevonen oli arastellut, löysi hän pienen kiven, joka oli tunkeutunut syvälle siihen. Hän kaivoi sen pois veitsellään ja nousi jälleen satulaan. Wolf siinti himmeästi kaukana edellä ja äkkiä ulvahti se niin surullisesti, että Hare tunsi sydäntään kouristavan. Jos hiljaisuus oli ollut painostava ennen, muuttui se nyt peloittavaksi. Se ei ollut mitään elämän hiljaisuutta. Wolfin ulvonta oli katkaissut sen äkkiä, mutta se oli sulkeutunut jälleen nopeasti kaikumatta takaisin, todistaen siten, että ympäristössä vallitsi kuoleman rauha.

Hare oli varuillaan, ettei jäänyt enää Wolfista jälkeen, sillä hän ei halunnut kuulla tuon surullisen ulvonnan toistumista. Koira juoksi eteenpäin hiljaisin askelin, hevonen hölkytteli sen kintereillä kavioiden upotessa hiekkaan, kuu nousi korkeammalle taivaalle ja erämaa kimalteli, kallionlohkareet suurenivat ja niiden väliset kujat levenivät. Niin kului yö kulumistaan, Haren silmäluomet tulivat raskaammiksi ja hänen väsynyt ruumiinsa kaipasi lepoa ja unhotusta. Hänen päänsä alkoi nyökähdellä, kunnes hän oli pudota satulasta, jolloin hän suoristi itsensä hetkeksi torkkuakseen taasen jonkun ajan kuluttua. Aamutähti syttyi idässä ja vaaleneva taivas ennusti uutta päivää. Koska Hare tunsi, ettei hän enää voinut sietää valoa ja kuumuutta, pysähdytti hän ratsunsa saavuttuaan muutaman kallionkielekkeen alla olevaan tuulen uurtamaan syvänteeseen. Hän nukkui heti, kun paneutui pitkäkseen hiekkaiselle maalle. Kerran hän heräsi ja silloin oli vielä päivä, koska hänen silmänsä huomasivat sen kirkkauden heti. Hän makasi valveillaan ollen nääntyä kuumuuteen, kunnes jälleen nukkui. Koira herätti hänet tyrkkien häntä kylmällä kuonollaan ja vinkuen hiljaa. Toinen hämärä oli alkanut. Hare ryömi esille kolostaan kankein ja hellin jäsenin, nälissään ja kuolemaisillaan janoon. Hän koetti syödä, mutta ei voinut niellä palaakaan. Hänen kurkkuaan kuivasi ja poltti, hänen päätään huimasi ja silmissä välähteli punaista. Wolf ei halunnut lihaa eikä Hopeaharja jyviä, vaan taivutti päänsä ja repäisi suuhunsa muutamia erämaan ruohonkorsia.

Sitten alkoi matka jälleen, ja yö pimeni. Kylmä länsituuli puhalsi, valkoiset tähdet tuikkivat ja kummallinen kuu nousi levittääkseen aavemaista valoaan. Silloin tällöin ilmestyi hänen tielleen kummallisen näköisiä suuria kivilohkareita ja tuulen ja hiekan kaivertamia kuolleen luonnon hautoja, pilareita ja patsaita. Haren hämmentyneestä mielestä tuntui kuin muutamat niistä olisivat eläneet. Ne kumartuivat ja taipuivat häneen päin, kävelivät vierellä ja tuijottivat häneen jäykin katsein.

Hän taisteli kaikin voimin karkoittaakseen nuo synkät mielikuvitukset. Wolf ei ollut mikään aave, se juoksi eteenpäin erehtymättömin vaistoin löytääkseen vettä, joka merkitsi elämää. Erämaan terästämä Hopeaharja kulkisi kyllä tämän hiekkakivihelvetin äärimmäiseen kolkkaan samoin tarkoituksin. Hare koetti koota kaiken intonsa ja tarmonsa, mutta näytti kumminkin häviävän taistelussa. Hänen ympärillään vallitsi hiljaisuus, jota ei mikään rikkonut, vuosisatoja kestänyt sietämätön hiljaisuus. Erämaan aaveet tanssivat pimeydessä. Kalpea kuu loisti kullanvärisenä tämän lopen hedelmättömän autiomaan yllä. Yksinäisyys väijyi tummista varjoista.

Hare ratsasti koko yön, vierähti satulasta aamun ruvetessa sarastamaan nukkuakseen ja noustakseen jälleen hämärissä väsyneen hevosensa selkään. Hänen silmänsä eivät nähneet enää erämaan kummallisia muodostuksia, hänen aivojaan poltti ja ajettunut kieli täytti koko suun. Hopeaharja juoksi Wolfin kintereillä, se oli nyt parhaissa erämaan sille suomissa voimissa, se kohotti päänsä parantaen vauhtiaan, väsymys oli haihtunut sen jäsenistä ja se hirnui tervehdykseksi jollekin tuulen kuljettamalle tuoksulle. Sitten se sivuutti nilkuttavan koiran ruveten johtajaksi.

Hare piti kiinni satulan nupista kumartuen huumautuneena eteenpäin satulassa. Hopeaharja laskeutui nyt jotakin rinnettä askel askeleelta ja kavioiden kilahdellessa metallin heleästi kiviä vasten. Haresta oli yhdentekevää, kiipesivätkö he ylöspäin, vaiko laskeutuivat alas, hän pysytteli vain kiinni ummistunein silmin kuiskaillen itsekseen. Mutta matka jatkui vain alaspäin askel askeleelta, teräskenkäiset kaviot kolisivat kiviä vasten harmaan oriin kulkiessa vaarallista tietään varmoin askelin kuin vuoristolammas. Sitten se pysähtyi syvään huoaten ja taivuttaen päänsä.

Haren karvasteleviin silmiin oli kuvastuvinaan jonkun cañonin mustat kallioiset laidat. Hauska loriseva ääni tunkeutui hänen väsyneihin aivoihinsa. Hänen korvansakin kuvittelivat nyt kaikenlaista, kuten silmänsäkin. Siis toinen pettävä luulottelu. Kuten häntä oli kiusannut järvien ja virtojen näkeminen, niin kiusasi häntä nyt veden loriseminen. Kumminkin hän kuunteli, sillä ääni oli suloinen sen petollisuudesta huolimatta. Miten sen lirinä helisikin somasti, aivan kuin hopeatiukujen kilinä tuulessa! Hän kuunteli kuuntelemistaan. Pehmeä kohina jatkui, vesi lorisi ja lirisi, ja pienet aallot kuohahtelivat ja loiskuivat.

Silloin kohotti Hopeaharja nopeasti päänsä ja katkaisi cañonin hiljaisuuden tyytyväisin, syvin huokauksin. Se tunkeutui Haren hämärien mielikuvien läpi ja haihdutti painostavan lumouksen. Huokaus ja hirnunta, jotka seurasivat, olivat Hopeaharjan tavalliset merkit saatuaan juoda kyllikseen.

Hare liukui satulasta. Harmaa koira makasi väsyneenä varjossa. Hare ryömi sen viereen haparoiden kuumin käsin. Sileä marmoripaasi muuttui liukkaammaksi, sitten märäksi johtaen hänet lorisevan veden luo. Hän liukui eteenpäin suullaan, ja ihmeelliset kylmät väreet jäähdyttivät hänen polttavaa ihoaan. Hän joi ja joi, kunnes, ei jaksanut enempää. Sitten hän painautui selälleen kalliolle, aivojen huumaus katosi tähtien ruvetessa tuikkimaan ja hän nukkui.

Herättyänsä näki hän jyrkkien punaisten cañonin seinien kohoavan korkealle kapeaksi raoksi, josta näkyi sininen taivas. Lorisevan veden kohina kuului hänen korviinsa. Katsoessaan syrjään huomasi hän lähteen pulppuavan muutamasta kallion halkeamasta, Hopeaharjan syövän pensaitten lehtiä ja Wolfin istuvan odottamassa, mutta ei enää surullisin silmin eikä oudoin ilmein. Hare nousi seisoalleen katsellen katselemistaan ympärilleen muistin vähitellen palautuessa. Hänen silmänsä eivät enää verestäneet, ihoa ei enää polttanut ja tuskallinen kielen ajettuminen oli laskeutunut.

Hän joi kauan ja paljon, ja noustuaan jälleen selvin ajatuksin ja kiitollisin sydämin suuteli hän Wolfin valkoista päätä ja kiersi käsivartensa Hopeaharjan kaulaan. Hän ruokki ne ja söi itsekin, mutta ei vaikeudetta, sillä hänen huulensa olivat rohtuneet ja kieli oli kuin mikäkin köyden palanen. Kun hän oli syönyt, palasivat hänen voimansa.

Sanottuaan Wolfille sanan, johon tämä vastasi heilauttamalla häntäänsä ja lähtemällä juoksemaan soraista joen uomaa, läksi Hare seuraamaan sitä kävellen ja taluttaen Hopeaharjaa. Pienet piikiviröykkiöt, hiekkarannat ja pienet putoukset näyttivät uran, jota pitkin vesi lorisi. Cañoni oli kapea ja kiemurteleva, Hare ei voinut nähdä ylös eikä eteenpäin, sillä esiinpistävät punaiset kallionkielekkeet tulivat korkeammiksi sitä mukaa kuin hän laskeutui, ja pimittivät näköalan. Ylhäällä näkyvä sinisen taivaan kapea juova muuttui sinisemmäksi, valo heikkeni ja varjot vaalenivat. Hän jatkoi matkaansa alaspäin tunnin pysähtymättä ollenkaan, mutta kuta alemmaksi hän tuli, sitä vaikeakulkuisemmaksi muuttui tie. Kapeita kohtia patoavat kallionlohkareet muodostivat vaahtoavia vesiputouksia, mutta Hopeaharja raksutteli vain alemmaksi luottavaisesti.

Kapea virta, johon lorisevat lähteet ja pienet purot lisäsivät vettä, muuttui vähitellen leveämmäksi joeksi alkaen virrata hauskasti ja nopeasti alaspäin. Putouksien korkeus, kallioiden jyrkkyys ja kivilohkareiden suuruus lisäytyivät sitä mukaa kuta alemmaksi he tulivat. Wolf loiskutteli virrassa välittämättä vastuksista, sen liikkeet olivat nyt notkeat ja vilkkaat, ja kun se katsoi taakseen vaivalloisesti eteenpäin pyrkiviin tovereihinsa, oli sen silmissä ystävällinen moittiva ilme. Mutta Hopeaharjan käytöksestä saattoi selvästi huomata, että mihin koira voi kiivetä, sinne aikoi se myöskin seurata. Hopeaharjan veri oli kuumentunut, erämaan vaikeudet tunsi se jo entuudestaan, se oli vain väsyttänyt sen ja kuivannut sen kurkun, mutta tämä cañoni alenevine penkereineen, putouksineen ja aina syvenevine kuoppineen oli outo sille, kiihottaen sen rohkeutta. Vuosia kestäneen vaelluksensa aikana jylhissä vuoristoissa oli se oppinut ihmeellisen taitavaksi ja varmaksi kiipeäjäksi.

Cañoni kapeni syventyessään, uhkaavat seinät nojautuivat lähemmäksi toisiaan pimittäen valon, ylhäällä näkyvä taivas oli nyt kuin kapea sininen nauha, jonka Hare voi nähdä ainoastaan taivuttamalla päänsä taaksepäin ja tuijottamalla suoraan ylös.

"Ylöspäin kiipeäminen on varmaankin helpompi", huohotti Hare, "jos milloinkaan saamme siihen tilaisuuden."

Hiekka, sora ja liuskakivet olivat hävinneet liukkaiden, märkien kallioiden tieltä. Monin paikoin ei joen uomaa voitu ollenkaan kulkea, sillä virta syöksyi syvyyteen sammaleisten kallioiden yli muodostaen vaahtoavia putouksia. Kun sellainen paikka tuli eteen, joutui Hare toivottomaksi. Mutta Wolf löysi tien penkereiltä ja Hopeaharja seurasi minkään sitä säikähdyttämättä. Vihdoin Hare kauhistui erästä kuilua, jota hän ei luullut uskaltavansa uhmata. Wolfkin näytti epäröivän. Cañoni oli siltä kohdalta vain parikymmentä jalkaa leveä ja sen pohja päättyi jyrkänteeseen, josta vesi syöksyi alas pimeään kuiluun, mistä ei mitään ääntä kuulunut. Oikealla puolella oli muudan kallionreunake, joka kapeammalta kohdaltaan oli tuskin puolta jalkaa leveä häviten nähtävästi kauempana kokonaan. Hare tuijotti neuvottomana tuohon liukkaaseen reunakkeeseen.

Haren siinä epäröidessä kiipesi Wolf reunakkeelle ja Hopeaharja kuopi jalallaan kärsimättömästi. Peläten suunnattomasti menettävänsä rakastamansa hevosen heitti Hare suitset sen kaulalle ja hyppäsi reunakkeelle. Hän käveli nopeasti, sillä hidas askel ei ollut niin varma ja syrjäaskel sama kuin kuolema. Hän kuuli Hopeaharjan kavioiden äänekkään kapseen ja odotti henkeään pidättäen luiskahdusta, korskahdusta ja jyrähdystä, joiden hän luuli välttämättä seuraavan. Mutta niitä ei kuulunutkaan. Näkemättä mitään muuta kuin kapean reunakkeen ja tuntien vieressään olevan sinisen kuilun pohjattomuuden kiinnitti hän kaiken tarkkaavaisuutensa kulkuunsa, saapuen lopulta valoisammalle tasaisemmalle kalliolle. Hänen suureksi helpotuksekseen ilmestyi Hopeaharjakin vihdoin tummasta solasta kierrettyään erään kulmauksen, ja oli pian hänen vierellään. Hare huusi sille iloisesti tervehdykseksi.

Sitten laajeni cañoni, sen punaiset seinät muuttuivat hyvin äkkiä keltaisiksi eikä joki enää ilmestynyt näkyviin maanalaisesta kanavastaan. Pelkkä uupumus pani Haren melkein unhottamaan matkansa tarkoituksen, hänen voimakas päättäväisyytensä muuttui koneelliseksi toiminnaksi ja hän jatkoi vain eteenpäin tuntien ainoastaan, että käsiä, jalkoja ja hengästyneitä keuhkoja pakotti.

Niin kuluivat tunnit ja aurinko kohosi sinisen taivaan levenevän vyön keskelle. Pitkä ja loiva keltainen rinne johti salviapensaita kasvavalle tasangolle, jonka poikki kulkiessaan Hare iloissaan ihmetteli kukkivien kaktuksien viheriöitä solakoita varsia, jotka olivat täynnä kullanvärisiä kukkia. Sitten laskeutui hän erääseen kuiluun, joka muuttui vähitellen hyvin jyrkäksi. Hänen kulkunsa kävi nyt kovin hitaaksi. Kun hän pääsi sen pohjalle, huomasi hän olevansa melkein tasaisella kentällä, jonka poikki kiemurteli pajupensaiden varjostama joki. Wolf läksi laukkaamaan samaan suuntaan kuin vesi virtasi. Haren jokainen ajatus kiintyi nyt Mescaliin, hänen toivonsa alkoivat enentyä ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.

Hare tuijotti eteenpäin ponnistaen näköään. Äkkiä ei ympäröivissä vuorten seinämissä näkynyt yhtään aukkoa. Putoavan veden kumea kohina kantautui Haren korviin tuoden hänen mieleensä keitaan, Coloradon jylisevän pauhun ja Mescalin.

Hänen väsähtänyt tarmonsa virkistyi, kun cañoni nopeasti laajeni valoisaksi kauniiksi laaksoksi, jonka yllä kaartui sininen taivas. Se oli täynnä valkoisia ja keltaisia kukkia, ruoho viheriöitsi ja pumpulipuut heiluivat tuulessa. Kukilta tuoksuvan tuulen mukana kantautui Haren korviin jälleen tuo kumea kohina, joka oli aivan kuin kaukaisen ukkosen jyrinää.

Wolf hyökkäsi pumpulipuumetsikköön. Hopeaharja hirnui tyytyväisesti siepaten silloin tällöin kimpun pitkää ruohoa suuhunsa.

Haresta oli tässä ihanassa valoisassa laaksossa jotain muutakin kuin kauneutta, ja tuulessa jotakin muuta kuin kukkien ja veden suloista tuoksua. Ne olivat molemmat täynnä tarkoitusta ja jännitettyä odotusta.

Wolf ilmestyi aukeamalle hypellen erään ruskeapukuisen solakan olennon ympärillä.

"Mescal!" huusi Hare.

Huudahtaen juoksi tyttö häntä kohti ojennetuin käsivarsin, tukka hulmuten tuulessa ja tummat silmät loistaen ilosta.

XVI.

PAUHAAVA JOKI.

Hetkisen tunsi Hare päätänsä pyörryttävän ja Mescalin katkonaiset kuiskaukset olivat tarkoituksettomat. Mutta sitten voi Hare jälleen ajatella selvästi ja hän puristi tytön syliinsä niin lujasti kuin ei ikinä aikoisi päästää häntä irti jälleen. Mescal painautui häneen niin kiihkeästi, että Hare pelkäsi hänen menettäneen järkensä. Tytön käsivarsien otteessa ja sokeassa Haren kasvojen hyväilemisessä oli jotakin melkein hurjaa.

"MescaI, Jack on saapunut luoksesi terveenä ja täysissä voimissa", sanoi hän. "Anna minun katsella sinua."

Hänen äänensä vaikutuksesta muuttui tytön ruumiin jäykkyys mukautuvaksi heikkoudeksi, hän nojautui taaksepäin, Haren käsivarren pitäessä häntä pystyssä, ja katsoi ystäväänsä. Harea värisytti silmäillessään jälleen noihin tummiin vilpittömiin silmiin, jotka hän muisti niin hyvin, ja kun kyyneleet alkoivat vuotaa, painoi hän tytön pään olkapäätään vasten. Hän oli unhottanut valmistautua muuttuneen Mescalin varalta. Huolimatta värisevästä onnen hymystä olivat hänen silmänsä täynnä tuskaa. Hänen kukoistavien kasvojensa soikea pyöreä muoto oli hävinnyt, ne olivat kyllä vielä suloiset, mutta kauneus oli vain vanhan kauneuden varjoa.

"Jack, oletko todellakin tullut?" kuiskasi tyttö.

Hän vastasi suukkosella.

Mescal livahti hänen sylistään hengästyneenä ja punastuen. "Kerro minulle kaikki –"

"Minulla on paljon kerrottavaa, mutta en tee sitä ennenkuin olet suudellut minua. Siitähän on jo kulunut vuosi, kun –"

"Vuosiko vain? Olenko ollut täällä ainoastaan vuoden?"

"Olet, mutta se on nyt kärsitty. Suutele minua, Mescal. Yksi suukkonen korvaa tuon vuoden tuskat, vaikka se särkisikin sydämeni."

Tyttö laski ujosti kätensä Jackin olkapäille painaen huulensa hänen huuliinsa. "Niin, olet löytänyt minut, Jack; ja, Jumalalle kiitos, juuri ajoissa!"

"Mescal, mikä on hätänä? Etkö ole terve?"

"Olen täydellisesti. Mutta ellet olisi tullut, olisin pian kuollut nälkään."

"Nälkäänkö? Odotahan, niin haen satulapussini. Minulla on mukanani leipää ja lihaa."

"Älähän hätäile. En ole niin nälissäni nyt. Tarkoitan vain, että sellainen aika ei enää ollut kaukana, jolloin minulla ei enää olisi ollut mitään syötävää."

"Mutta sinun palvelijasi, tuo mykkä intiaani? Varmasti olisi hän voinut hankkia jotain syötävää. Mikä häntä vaivaa? Missä hän on?"

"Palvelijani on kuollut. Hän on ollut kuolleena jo kuukausia, en tiedäkään kuinka monta."

"Kuollutko? Mikä tauti tappoi hänet?"

"En tiedä. Löysin hänet kuolleena eräänä aamuna ja hautasin hänet hiekkaan."

Mescal vei Haren pumpulipuiden varjoon ja näytti hänelle intiaanin haudan, joka nyt oli viheriän ruohon peitossa. Kauempana eräässä puiden muodostamassa ympyrässä oli puiden oksista taitavasti kyhätty pieni maja, jonka oviaukosta näkyi punaisen huopapeitteen laitaa. Sen edustalla olevalla kivisellä tulisijalla savusi muutamia loppuunpalaneita kekäleitä, ja mustuneita puuastioita oli siinä läheisyydessä. Pumpulipuiden valkoiset haituvat leijailivat keveästi kuin höyhenet, luumupuut olivat vaaleanpunaiset kukista, viiniköynnökset kiemurtelivat kaikkialla ja lehvien välitse siintivät sininen taivas ja punaiset vuoret. Siellä täällä oli kauniita kukkakumpuja, jotka loistivat auringon kullanhohtavassa valossa. Lintujen viserrys ja mehiläisten surina hukkuivat melkein veden kumeaan kohinaan.

"Onko tuo Coloradon kohinaa?" kysyi Hare.

"Ei, vaan Pauhaavan joen. Colorado on vielä kauempana Suuressa Cañonissa."

"Kauempanako? Mescal, olen varmaankin kulkenut peninkulmittain sen partaalta. Missä oikeastaan olemme?"

"Emme ole kaukanakaan Coloradosta ja Coconina on hyvin lähellä. Tuonne alemmaksi laaksoon näkyy vuori selvästi."

"Tule istumaan viereeni tuonne puun juurelle. No niin. Kerro nyt minulle tarkasti, miten löysitte tämän syrjäisen kolkan."

Ja Mescal kertoi hänelle, miten intiaani oli opastanut hänet pitkää tietä Katkeralta lähteeltä, kuinka he olivat viettäneet yönsä erämaan lähteillä ja kuinka he neljäntenä päivänä olivat laskeutuneet Pauhaavalle joelle.

"Olin hyvin onnellinen alussa. Täällä on aina kesä. Kaniineja, lintuja, majavia ja hedelmiä oli niin paljon, että meillä oli aina tarpeeksi ruokaa. Kuljeskelin laaksossa Wolfin kanssa tahi ratsastin Noddlella edestakaisin cañonissa. Sitten kuoli palvelijani ja minun oli pidettävä huolta itsestäni. Vihdoin koitti päivä, jolloin majavat poistuivat laaksosta, ja Wolfin ja minun oli elettävä yhden ainoan kaniinin lihalla monta päivää. Ymmärsin silloin, että minun oli joko lähdettävä erämaan poikki navajo-intiaanien luo tahi kuoltava nälkään. Epäröin kumminkin lähteä kiipeämään erämaahan, sillä en muistanut varmasti noita lähteitä. Sitten poistui Noddle cañoniin tulematta milloinkaan enää takaisin. Sen lähdettyä ja ymmärrettyäni, etten enää voinutkaan poistua täältä, rupesin ikävöimään kotiin. Päivät eivät olleet niin ikäviä senvuoksi, että silloin etsin aina jotakin syötävää, mutta yöt olivat kauheat. En voinut nukkua. Makasin valveillani kuunnellen veden kohinaa ja lopulta aloin erottaa kuiskauksia, laulua ja soittoa, omituisia ääniä ja matalaa jyrinää, joka ei milloinkaan muuttunut. En ollut oikeastaan peloissanikaan, vaan ainoastaan niin äärettömästi yksinäni, cañoni oli niin synkkä ja sieltä kuului aina niin kummallista muminaa. Joskus uneksin, että olin kanssasi ylätasangolla jälleen. Siellä olivat myös lampaat ja Musta Bollykin. Kun sitten heräsin yksinäisyydessäni, huusin todella ikävissäni."

"Mescal, kuulin nuo huudot", sanoi Hare.

"Tunteeni olivat niin omituiset. Luulen, että jollen olisi tuntenut ja rakastanut sinua, olisin unhottanut kodin. Kun olin ollut täällä jonkun aikaa, olin kuin ajelehtiva lastu laineilla. Minusta tuntui, että olin elänyt täällä cañonissa joskus ennen, ja koetin kuin muistella tuota aikaa. Tunne oli kummallinen, mutta muistellessani sinua ja ajatellessani muuta maailmaa palasin aina nykyisyyteen, sen yksinäisyyteen ja nälkäkuoleman pelkoon. Silloin ikävöin sinua niin, että huusin. Tiesin, että minun oli pakko lähettää Wolf kotiin. Eroaminen siitä oli sanomattoman vaikea. Lopulta se kumminkin läksi katsoen taakseen, ja minä jäin yksin."

Hän nojautui Hareen. Käsi, joka oli silitellyt Haren käsivartta, laskeutui alemmas hänen sormiinsa kiertyen niiden ympärille. Hare kuuli hänen kertomuksestaan, miten tämän pitkän vuoden vaarat ja puutteet olivat ahdistaneet tyttöä. Ikävän alkaessa vaivata häntä oli hän lähettänyt Wolfin hakemaan apua, jääden odottamaan. Kaikki sisältyi noihin sanoihin. Mutta enemmän kuin mikään puhe koskivat Haren sydämeen tytön kasvojen ilme ja hänen pienten ruskeiden käsiensä puristus. Hänen saapumisestaan asti ei Mescal ollut hetkeksikään irroittanut kokonaan käsiään hänen käsivarrestaan eikä nutustaan. Hän oli oleskellut niin kauan yksinään tässä hiljaisuuden, liikkuvien varjojen ja lorisevan veden omituisessa maailmassa, että hänen oli oikein pakko käsin tunnustella toivojensa esinettä voidakseen varmistua rakastamansa miehen todellisesta läsnäolosta.

"Entä mustangini, Bolly? Kerro minulle siitä", sanoi Mescal.

"Bolly on mainiossa kunnossa – kiiltävä, lihava ja laiska. Se on ollut laitumella aina lähdöstäsi asti. Sillä ei ole senjälkeen kertaakaan ratsastettu. Monta kertaa olen sen nähnyt työntävän mustan turpansa aidan raosta ja katselevan kujalle. Se ei ole voinut unhottaa sinua, Mescal."

"Ah, miten ikävöinkään sitä! Kerro minulle kaikki."

"Odotahan hieman. Sidon ensin Hopeaharjan liekaan, sitten sytytän tulen ja valmistan illallisen. Vasta –"

"Kerro minulle nyt."

"No niin, Mescal, ne on pian kerrottu." Sitten hän jutteli tytön paon aiheuttamat tapaukset. Kun hän kertoi ampumisesta Hopeakulhon luona, nousi Mescal kohoilevin rinnoin ja säihkyvin silmin.

"Ei se ollut niin vaarallista, haavoituin vain lievästi. Tarkoitus vain oli paha. Emme ole senjälkeen tavanneet Snapia emmekä Holdernessia. Pahinta kaikista oli kumminkin, että Snapin vaimo kuoli."

"Ah, olen niin kovin pahoillani. Isä Naab-raukka! Kuinka hän mahtaa vihatakaan minua, kaiken tuon aiheuttajaa! Mutta en voinut jäädä sinne, sillä en voinut mitenkään mennä Snapin kanssa naimisiin."

"Älä syytä ollenkaan itseäsi, Mescal. On helppo arvata, mitä Snap olisi tehnyt, jos hän olisi saanut sinut. Hän olisi ollut ehkä juomatta vielä jonkun aikaa. Mutta hän oli jo kokonaan hunningolla. Dave kertoi minulle sen. Snap olisi liittynyt Holdernessiin ennemmin tahi myöhemmin. Ja nyt hän on rosvo, ellei vielä jotakin pahempaakin."

"Silloin kai nuo miehet luulevat Snapin ampuneen sinut?"

"Niin kai."

"Mitä tulee tapahtumaan, jos kohtaat Snapin tahi jonkun heistä?"

"Luultavasti hämmästyy silloin jompikumpi", vastasi Hare naurahtaen.

"Jack, mikään naurunasia ei se ole." Tyttö tarttui Jackin rintapieliin molemmin käsin ja hänen silmiinsä tuli surullinen ilme. "Et voi milloinkaan enää lähteä pyssyttä mihinkään."

"En kyllä, mutta ehkä voin pysytellä syrjässä heidän tieltään, erittäinkin Snapin. Mescal, olet unhottanut Hopeaharjan ja sen juoksutaidon."

"Enkä ole. Se osaa kyllä juosta, mutta Bollya ei se kumminkaan voita." Hän sanoi tämän melkein yhtä uhmaavasti kuin ennenkin. "Jack, haluat varmaankin viedä minut kotiin?"

"Tietysti, Mitä toivoit silloin kun lähetit Wolfin?"

"En tiedä oikein. Halusin vain tavata sinut tahi jonkun muun, ja ajattelinpa hieman navajo-intiaanejakin, voisinko elää heidän luonaan. Emmekö voi jäädä tänne tahi jonnekin Coloradon toisella puolella olevaan cañoniin, jossa on paljon riistaa?"

"Vien sinut kotiin ja isä Naab vihkii meidät."

Hämmästyneenä painautui Mescal hänen olkapäätään vasten liikahtamatta ja puhumatta sanaakaan pitkään aikaan. "Kerroitko hänelle?"

"Kerroin."

"Mitä hän sanoi? Oliko hän vihainen? Kerro minulle."

"Hän oli ystävällinen ja hyvä, kuten aina. Hän sanoi, että jos löydän sinut, muuttuu asia Snapin ja minun väliseksi ja saamme ratkaista sen mieskohtaisesti. Kuulut vieläkin mormonien uskonnon mukaan Snapille, eikä tuota asiaa voida muuttaa. Vaikka hänet julistettaisiin lainsuojattomaksikin, ei se luullakseni sittenkään muuttuisi."

"Snap ei anna ruohon kasvaa keitaaseen johtavalle tielle", sanoi Mescal. "Kun hän vain saa kuulla minun palanneen kotiin, haluaa hän saada minut. Et tunne häntä, Jack. Pelkään lähteä kotiin."

"Rakkaani, mitään muutakaan paikkaa ei meillä ole. Emme voi elää intiaanien tapaan."

"Mutta, Jack, ajattele minua katsomassa lähtöäsi kotoa ja alituisesti vahtimassa, tuleeko Snap. En voi kestää sitä. Olen tullut niin heikoksi tämän vuoden kuluessa."

"Mescal, katso minuun!" Haren ääni värisi hänen katsoessaan tyttöä silmiin. "Meidän on päätettävä lopullisesti kaikki asiat. Sano nyt aluksi, rakastatko minua vielä!"

"Kyllä."

"Sano se!"

"Rakastan sinua, Jack."

"Sano haluavasi mennä kanssani naimisiin!"

"Haluan ruveta vaimoksesi."

"No, kuuntele sitten. Aion poistua tästä cañonista ja viedä sinut kotiin. Olet minun enkä aio luovuttaa sinua kenellekään." Hän puristi tytön lujasti rintaansa vasten kalpein kasvoin ja uhmaavin silmin. "En halua tavata Snapia. Koetan karttaa häntä ja toivoakseni voinkin. Mutta, Mescal, olen sinun nyt. Onnesi ja ehkä elämäsikin ovat vallassani. Eroitus on juuri siinä. Ymmärrätkö?"

Hopeaharja tuli heidän luo satulavyö niin kireällä, että Haren oli ponnistettava kaikki voimansa löyhentäessään sitä. Nähtävästi oli Pauhaavan joen laakson ruoho liian voimakasta erämaan oriille.

"Kuulehan, Hopeaharja, miten aiot viedä meidät pois täältä, jos syöt ja juot noin paljon?" Hare irroitti satulan sen selästä ja sitoi sen liekaan pumpulipuumetsikköön. Wolf tuli laukaten leiriin kantaen ylpeänä kaniinia suussaan.

"Mescal, voimmeko mennä Coloradon poikki ja löytää tien Coconinan yli?"

"Kyllä, aivan varmasti. Palvelijani ei erehtynyt milloinkaan määritellessään matkamme suuntaa. Tietä ei siellä kyllä ole, mutta navajot ovat menneet virran poikki tänä vuonna ja kiivenneet kukkulalle erästä cañonia pitkin."

Kun Hare ja Mescal istuutuivat syömään, olivat varjot tummenneet kallioiden juurilla ja jyrkänteitten reunojen ruusunpunainen väri oli kylmennyt ja vaalennut. Wolf makasi aivan tytön jalkojen juuressa ja kerjäsi suupaloja. Sitten istuivat he vierekkäin hämärässä vaitiollen ja kuunnellen veden kohinaa. Pitkän aikaa vielä sen jälkeen kuin Mescal oli poistunut majaansa makasi Hare valveillaan hänen ovensa edustalla nojaten päätään satulaan ja kuunnellen virtaavan joen hiljaista kohinaa, kumeaa pauhua ja uneentuudittavaa loiskumista. Paikka muistutti keidasta, mutta tämä oli monta kertaa paremmin piilossa vuorien välissä. Muutamia tähtiä tuikki tummansinisellä taivaalla ja eräs vilkkui kuin majakan tuli muutaman korkean kukkulan huipulta. Joskus oli Haren mielestä laakso yhtä hiljainen kuin erämaan yökin, mutta sitten oli hän kuulevinaan lumivyöryjen jyrinää ja sotajoukkojen marssimista. Sitten rupesivat Mescalin yksinäisyyden äänet puhumaan hänelle. Hän oli kuulevinaan iloista naurua ja hiljaista surullista itkua, suloisia lauluja, kuiskauksia ja muminaa. Hänen viimeiset selvät ajatuksensa kiintyivät Pauhaavan joen kohinaan ja tosiasiaan, että hän oli tullut viemään Mescalin pois tästä yksinäisyydestä.

Hän karkoitti unen silmistään aamun ruvetessa sarastamaan, ja kun harmaa sumu oli haihtunut kukkuloilta, valkeni päivä sen verran, että he voivat alottaa matkansa. Mescal kostutti uskollisen palvelijansa hautaa kyynelillään. "Hän rakasti tätä cañonia", sanoi hän lempeästi Hare nosti hänet Hopeaharjan selkään. Sitten hän käveli hevosen rinnalla Wolfin laukatessa edellä. Matka jatkui pumpulipuiden välitse. Heitä ympäröi joka puolella viheriät ruohomättäät ja tähtienmuotoiset suuret liljat. Jokea ei vielä näkynyt, mutta se täytti metsikön kumealla kohinallaan. Metsä harveni kumminkin vähitellen, tien hiekkapohja muuttui kovaksi kallioksi, kivilohkareet hidastuttivat kulkua ja äkkiä, kun Hopeaharja astui aukeamalle pumpulipuiden varjosta, näki Hare laakson alapään epätasaisine vuoristoon johtavine aukkoineen.

"Katsohan taaksesi", sanoi Mescal.

Hare näki veden syöksyvän jyrkänteeltä kahtena valkoisena putouksena, jotka yhtyivät alempana kohisevaksi koskeksi. Penger penkereeltä jatkoi vesi hurjasti matkaansa syvässä uomassaan syöksyen vihdoin laakson päässä siniseen kuiluun, josta se maan alitse luikerteli Coloradoon.

Pitkän aikaa vielä sen jälkeenkin, kun laakso oli jo kaukana heidän takanaan ja yläpuolella, tuoksui tuuli kukilta ja virran kohina kuului selvästi, mutta lopulta ne kumminkin haihtuivat lähekkäin olevien vuorten seinämien välisessä tiiviissä ilmassa. Valo pimeni, kivet kolisivat kuin kumeasti kilisevät tiu'ut ja matkailijain äänet kaikuivat kumeasti kallionseinistä. Hopeaharja jatkoi alaslaskeutumistaan keveästi ja joskus niin nopeasti, että Haren oli pistettävä pieneksi juoksuksikin pysyäkseen mukana. Pian leveni kuilu tasangoksi, jonka keskitse virtasi punainen Colorado mustassa uomassaan kohisten ja vaahdoten, milloinkaan tyyntymättä ja levähtämättä. Hare näki etäisyyksiä, joista hän alkoi ymmärtää cañonin äärettömän laajuuden, ja hän tunsi olevansa kuin eksyksissä näillä suurilla penkereillä, jotka vähitellen kohosivat kaukaa siintäviä Kaikukallioita kohti. Koko seutu näytti olevan vain paljasta monenväristä kalliota, joka hehkui auringon paisteessa.

"Jack, tämä on mescal", sanoi tyttö viitaten muutamiin pitkiin kasveihin.

Kaikkialla aurinkoisilla rinteillä oli solakoita kaktuksia, jotka kasvaessaan levittelivät kierteisiä lehtiään ja muodostivat latvoihinsa keltaisia kukkaviuhkoja. Kukkivat rungot heiluivat tuulessa ja mustat mehiläiset surisivat niiden ympärillä.

"Mescal, olen aina halunnut nähdä 'Erämaan kukan', josta olet saanut nimesi. Kuinka kaunis se onkaan!"

Hare taittoi muutaman kuihtuneen rungon, mutta hänen oli lähdettävä nopeasti pakoon vihaista mehiläisparvea, joka läksi pörräämään ontosta rungosta. Pari suurempaa itsepäistä oli hänen karkoitettava hatullaan.

"Sinun ei olisi pitänyt hävittää niiden kotia", sanoi Mescal nauraen.

"Taitan vielä toisenkin varren, ellet lakkaa nauramasta", vastasi Hare.

Kuljettuaan tasangon muodostaman rinteen juurelle ja saavuttuaan solan päähän laskeutuivat he niin kovaa kalliota alemmalle tasangolle, etteivät Hopeaharjan teräskenkäiset kaviot uurtaneet siihen naarmuakaan. Vihdoin saapuivat he joen pyöreähkölle hiekkatörmälle.

"Hieman liian jyrkkä vain", sanoi Hare pudistaen päätään. "Mescal, nuo putoukset eivät miellytä minua ollenkaan."

Joesta ei voitu nähdä muuta kuin muutamia satoja metrejä. Juuri heidän kohdallaan oli virta kova, mutta ei vaahtoava. Alempana, missä cañoni mutkistui, koveni sen pauhu majesteetilliseksi jyrinäksi, ja päästyään sileästä leveästä käänteestä, kapeni se nopeasti korkealle kohoaviksi punertaviksi aalloiksi. Hieman heidän alapuolellaan oli pienempi koski, jossa vesi syöksyi heidän puolimaista rantaa vasten suurin pyörtein ja uhkaavin aalloin.

"Luullakseni on meidän kumminkin parasta yrittää", sanoi Hare, erämaan kuumien kivien, hiekan ja laavan muistuessa hänen mieleensä.

"Jos vain Hopeaharja on hyvä uimari, ei ylimeno ole vaarallinen", vastasi Mescal. "Voimme laskeutua jokeen hieman tuolta ylempää ja uida sen poikki virran avulla."

"Hopeaharja rakastaa vettä. Se ui joen poikki helposti. Mutta se ei voi kuljettaa meitä molempia ja on mahdotonta tehdä kahta matkaa. Minunkin on uitava."

Tuhlaamatta sen enempi sanoja ja aikaa tehtävään, jonka jokainen silmäys ja ajatus muuttivat vain pelottavammaksi, talutti Hare Hopeaharjan rannalle veden rajaan. Hän riisui takkinsa sitoen sen satulan taakse, mutta vyönsä, pistoolinsa ja kenkänsä ripusti hän satulan nuppiin.

"Entä Wolf? Unhotin sen kokonaan."

"Sillä ei ole mitään hätää. Se ui kyllä hevosen rinnalla."

"Näetkö tuota niemekettä? No hyvä! Sinne on meidän koetettava päästä."

"Varmasti voimme nousta maihin sen yläpuolellakin."

"Olen tyytyväinen, jos vain pääsemme sinnekin. Ohjaa hevonen sitä kohti. Ja, Mescal, tässä on pyssyni. Koeta varoa, ettei se kastu. Pidä sitä tasapainossa satulan nupilla. Kas niin. No nyt, Hopeaharja ja Wolf!"

"Ui vinosti vastavirtaan!" huusi Mescal Harelle tämän hypätessä jokeen. "Varo, ettei virta paina sinua sivutsemme!"

Parilla askeleella painui Hopeaharja jo satulaa myöten ja sitten se syöksähti korskahtaen syvemmälle upottaen Mescalin lanteita myöten. Ojentaen turpansa veden pinnalle ja harjan ja hännän ollessa näkyvissä ui se voimakkaasti virran poikki.

Haresta tuntui vesi juuri tarpeeksi kylmältä virkistyäkseen pitkän ja kuuman matkan jälkeen, mutta sen laatu tuntui hänestä oudolta. Suunnaten kulkunsa vinosti vastavirtaan, kuten hevonenkin, ui hän pitkin, tasaisin vedoin noin neljännesosan matkasta, mutta saavuttuaan kiertävien pyörteiden keskelle tunsi hän väsyvänsä. Vesi oli paksua ja raskasta ja se painoi hänen rintaansa ja veti jalat mukaansa. Hän pyöri ympäri pyörteissä, kuten Hopeaharjakin. Ainoastaan ponnistelemalla voimiaan äärimmilleen pääsi hän niistä erilleen. Kun muudan aalto loiskahutti vettä hänen suuhunsa, tuntui siinä hiekkaa, ja silloin hän ymmärsi, mitä tuo omituinen tunne merkitsi. Vedessä oli hiekkaa samoin kuin erämaassakin. Täällä cañonien syvyydessäkään ei hän päässyt siitä erilleen. Kun virta koveni, alkoi hän tuntea, että enää tuskin jaksoi levittää käsivarsiaankaan tarpeeksi leveälle. Muutettuaan uintitapaansa huomasi hän, ettei hän siten voinut pysytellä Hopeaharjan rinnalla, ja senvuoksi rupesi hän uimaan entiseen tyyliin. Vähitellen painuivat hänen jalkansa yhä syvemmälle, vesi puristi yhä kovemmin hänen ruumistaan, eikä käsistä tuntunut olevan enää mitään hyötyä. Silloin hän muisti August Naabin sanoneen, etteivät navajot kulje milloinkaan virran poikki silloin, kun se on tulvillaan ja täynnä hiekkaa. Hän lopetti ponnistuksensa, ajelehti virran mukana Hopeaharjan viereen ja tarttui muutamaan satulan hihnaan.

"Älä tartu siihen!" huusi Mescal. "Se voi loukata sinua kavioillaan. Tartu sen häntään!"

Hare irroitti otteensa, ui hevosen taakse, tarttui sen häntään ja piti lujasti kiinni. Ori veti häntä helposti. Aallot loiskivat hänen ylitseen ja kohisivat Mescalin lanteiden ympärillä. Virta koveni kovenemistaan painaen Hopeaharjan tuon niemekkeen sivu, joka äsken jo oli lähentynyt lähentymistään. Mescal nosti pyssyn korkeammalle, asetti sen perän satulannuppia vasten ja piti siinä pystyssä. Putouksen pauhu tuntui heikkenevän ja pian se hävisikin heidän sivuillaan kuohuvan veden kohinaan ja loiskumiseen. Mescal kääntyi Hareen päin kirkkain silmin ja nostaen kätensä torveksi suulleen huusi:

"Emme voi päästäkään tuolle niemekkeelle! Meidän on uitava vielä tämän putouksen poikki! Pysyttelehän kiinni!"

Kovenevassa pauhussa tunsi Hare virran vastustamattoman voiman. Hänen pitäessään kiinni molemmin käsin niin kovasti kuin suinkin vain voi, sukelsi Hopeaharja erääseen pieneen putoukseen, jonka nopeasti kiitävä vesi painoi Harea kovasti. Se päättyi punaharjaiseen suureen aaltoon, jonka toisella puolella oli loppumaton jono teräväharjaisia tyrskyjä. Hän huomasi vilahdukselta Mescalin, joka istui kumarassa jännitetyin hartioin, ja oriin hopeaharjan, joka kuvastui valkoisena tytön liehuvaa mustaa tukkaa vasten, mutta sitten ne hävisivät molemmat vieriviin aaltoihin ja kuohuihin. Aallot imasivat hänetkin mukaansa. Jysähdys sokaisi ja oli tukehduttaa hänet ja repäisi melkein hänen käsivartensa irti ruumiista, mutta hänen kouransa olivat niin takertuneet Hopeaharjan häntään, etteivät ne nytkään irtautuneet. Virta nakkeli häntä aallolta aallolle, upotti hänet kuohuvaan kattilaan, jonka vesi sokaisi hänet kokonaan, ja jonka pauhu löi hänen korvansa lukkoon. Sitten heikkeni vähitellen aaltojen voima, ristivirtojen suunta suoristui ja hän voi hengittää jälleen. Hopeaharja veti häntä tasaisesti ja lopulta ulottuivat hänen jalkansa pohjaan. Hän ei voinut nähdä juuri mitään, sillä niin täynnä olivat hänen silmänsä hiekkaa, mutta hän kuuli, missä kohden Hopeaharja korskahtaen nousi rannalle ja ohjasi kulkunsa sen mukaan. Hän horjui rannalle ja kaatui hiekalle.

"Jack, miten on laitasi?" kysyi Mescal.

"Hyvin muuten, mutta ruumiini on kovin murskattu ja silmäni ovat täynnä hiekkaa. Entä sinä?"

"Luullakseni en milloinkaan ole ollut näin märkä", vastasi Mescal nauraen. "Pyssyn kuljettaminen oli kumminkin hyvin hankalaa. Ensimmäinen aalto oli melkein pyyhkäistä minut satulasta. Pelkäsin ajautuvamme kallioihin, mutta virta olikin syvä. Hopeaharja on mainio, Jack. Wolf ui virran poikki putouksen yläpuolella ja odotti meidän tuloamme."

Hare puhdisti silmänsä hiekasta nousten seisoalleen. Hän huomasi sentään selviytyneensä seikkailusta melko ehein nahoin. Mescal väänsi juuri vettä pitkistä suorista palmikoistaan. Hän hymyili ja posket hieman punoittivat. Märkä pukinnahkainen jakku ja lyhyt hame olivat kietoutuneet ruumiinmukaisesti hänen solakan vartalonsa ympärille. Hän oli niin kaunis ja näytti niin vähän välittävän heidän äsken kestämästään vaarasta, että Hare, heltyen ylpeydestä ja onnistumisen tunteesta, suuteli noita vaaleanpunaisia poskia, kunnes ne alkoivat hehkua.

"Olemmepa me tosiaankin märät", sanoi Hare, "sinä ja minä, vaatteemme, eväämme, pyssy ja kaikki."

"Nyt on niin kuuma, että me kyllä pian kuivamme", vastasi Mescal. "Tästä alkaa tuon puron cañoni, jota meidän on kiivettävä Coconinalle. Palvelijani piirusti ne minulle hiekkaan eräänä päivänä. Matka on luullakseni hyvin vaikea ja pitkä."

Hare kaatoi veden saappaistaan, veti ne jalkoihinsa ja nostettuaan Mescalin Hopeaharjan satulaan nakkasi hän suitset käsivarrelleen ja suuntasi kulkunsa cañonin mustaan aukkoon, josta virtasi heitä vastaan kirkasvetinen puro. Wolf kahlasi ja laukkasi hänen rinnallaan. Kun he olivat sivuuttaneet cañonin suussa olevat marmorikalliot, muuttui se hyvin leveäksi kuiluksi, jonka seinät olivat ihmeelliset. Hare ei kiinnittänyt huomiotaan kumminkaan muuhun kuin puron särkkiin ja varjoisiin poukamiin, ja löytääkseen parhaimman tien hevoselleen jatkoi hän vain eteenpäin välittämättä ajan kulusta. Hän ei jutellut Mescalinkaan kanssa, sillä kulku oli niin vaikea, että hän tarvitsi kaiken keuhkoissaan olevan ilman sitä varten. Kahlaten vedessä ja kapsutellen kivikossa kulki Hopeaharja niin, että sen turpa oli aina Haren kyynäspäässä kiinni. He kiipesivät pienten harjanteitten yli oikaisten silloin tällöin niemekkeeltä niemekkeelle, kävelivät peninkulmittain kapean mutkittelevan puron pohjalla, tunkeutuivat sanajalkoja kasvavien kallioiden alitse, sivuuttivat ruohoisia rantoja ja raivasivat tiensä keltaisten pajukkojen läpi. Heidän näin seuratessa puron suuntaa aina vain ylemmäksi, mataloituivat sivuilla olevat vuorten seinämät sitä mukaa huomattavasti. Kuumasti paahtava aurinko kohosi keskitaivaalle. Suuret kivilouhikot, valkoiset sorapainanteet, salviapensaikkoa kasvavat harjut, graniittilohkareet, manzanitatiheiköt, pitkät keltaiset rinteet, rosoiset kalliot, seetri- ja kuusimetsiköt sivuutettiin viivyttelemättä kiivetessä. Kuta lähemmäksi cañonin pää tuli, sitä kapeammaksi se muuttui, puro mataloitui ja suojaisissa paikoissa näkyi jo luntakin. Vihdoin loppuivat nuo keltajuovaiset seinämät ruohoiseen ylätasankoon ja tummat pitkät Coconinan kuuset heittivät varjonsa lumelle.

"Olemme huipulla", huohotti Hare. "Millainen kiipeäminen! Meiltä meni siihen viisi tuntia. Päivän kuluttua olemme kotona."

Hopeaharja teroitti korviaan ja Wolf haukkui. Pari harmaata hirveä syöksyi tiheiköstä ja kääntyi uteliaasti katsomaan. Tartuttuaan pyssyynsä, painoi Hare vivun alas, mutta koneisto ei toiminutkaan. Sinne tunkeutunut hiekka narskui eikä patruunaa voitu työntää pesään eikä vetää sieltä pois. Käsitellessään pyssyä saadakseen sen toimimaan synkistyivät hänen kasvonsa.

"Hiekkaa! Nyt se on aivan käyttökelvoton!" huudahti hän. "Mescal, tämä ei miellytä minua ollenkaan."

"Ammu pistoolillasi", vihjaisi Mescal.

Matka oli kumminkin liian pitkä. Hare ampui ohi ja hirvet katosivat nopeasti metsään.

Hän sytytti tulen erään kuusen juurelle, jossa ei lumi peittänyt pehmeätä neulasmattoa, ja sillä aikaa kuin Mescal kuivasi märkiä huopapeitteitä ja paistoi viimeisen lihakimpaleen, valmisti Hare tuulensuojuksen kuusenoksista. Kun he olivat syöneet unhottamatta Wolfiakaan, antoi Hare Hopeaharjalle viimeiset jyvät ja kiinnitti sen sitten pitkään liekaköyteen ruohoiselle rinteelle. Aurinko laskeutui ja ilta pimeni melkein heti. Tuttu tuulen humina kuusissa häiritsi; se voi olla vain yöllisten myrskynvihurien vinkumista tahi pauhua, mutta se voi myöskin ennustaa pohjoistuulia ja lumimyrskyjä. Se humisi onkaloissa rasahdutellen muutamien kääpiötammien lehviä, nakkeli palavia kekäleitä nuotiosta kauas lumelle kihisemään ja lietsoi palavat halot kirkkaasti palamaan. Mescal nukkui oksasuojukossa varjossa Wolf vierellään ja Hare ojensi väsyneet jäsenensä nuotion lämpimään.

Kun hän heräsi, oli tuli palanut melkein loppuun ja hän oli aivan kankea vilusta. Hän lisäsi nuotioon niin paljon puita, että tiesi niiden varmasti riittävän aamuun asti, paneutui sitten jälleen pitkäkseen, mutta ei voinut nukkua. Metsä muuttui vähitellen harmaaksi ennustaen aamua, sumupilvi vieri hänen ylitseen pehmeänä, kouraantuntuvana, kosteana ja kylmänä kuusien varjoon. Sen haihduttua kirkastui sarastus. "Mescal, jos olemme nyt Coconinan huipulla, on Hopeakulholle ainoastaan kymmenen peninkulmaa", sanoi Hare satuloidessaan Hopeaharjaa. "Nouse nyt selkään, että pääsemme pian tästä onkalosta ja voimme määrätä suunnan."

Heidän kiivetessään viimeistä pengertä huipulle muisteli Hare merkkejä, joiden mukaan hän voi suunnata heidän kulkunsa suoraan Hopeakulholle.

"Ah, Jack!" huudahti Mescal nopeasti. "Vaaleanpunaiset kalliot ja koti!"

"Olen tehnyt melkoisen ympyrän", huomautti Hare.

Näköala hurmasi Mescalin. Vaalenpunaiset kalliot hehkuivat ruusunvärisemä. Niiden rinteessä oleva halkeama, joka merkitsi keitaan paikkaa, näkyi selvästi taivasta vasten. Coloradokin näkyi peninkulmittain. Hare tiesi heidän nyt olevan Coconinan korkeimmalla huipulla tuhansia jalkoja alempana olevien Suuren Cañonin ja värikkään erämaan yläpuolella. Hän huomasi nuo ihmeelliset kuilut, jotka lepäsivät sinisessä sumussa melkein kuin heidän jalkainsa alla, ja katsoessaan erämaan poikki alkoivat auringon ensimmäiset punaiset säteet herättää sitä eloon.

"Mescal, sinun Pauhaavan joen cañonisi on vain kapea kallionhalkeama. Se häviää kokonaan tuohon äärettömään kuiluun."

"Varmasti! En voi nähdä sen vuoren huippuakaan, joka kohosi niin korkealle laakson reunalta."

Kääntyen vielä kerran vasemmalle tarkasteli Hare Vaalenpunaisia kallioita ja niiden juurelta siintävää punaista hiekka-aavikkoa. Saaden vihdoin selville suunnan läksi hän suoraan pohjoiseen Hopeakulhoa kohti. Ensimmäisten peninkulmien syvä lumi ja pehmeä maa vaikeuttivat suuresti Haren kulkua ja Hopeaharja vajosi usein syvälle. Mutta kun he sitten pääsivät tasaisemmalle maalle, jatkui heidän matkansa nopeammin, sillä rinteillä ei ollut enää niin paksulti lunta ja vähitellen katosi se kokonaan puiden välisistä surkeista, kuivista kujista. Hare hyppäsi Mescalin eteen satulaan nykäisten oriin nopeaan juoksuun. Ratsastettuaan pari tuntia saapuivat he eräälle karjanpolulle, jonka Hare tiesi vievän Hopeakulholle. Tunnin kuluttua olivat he jo Coconinan jyrkän rinteen juurella, näkivät laakson toisella puolella olevat punaiset vuorten seinämät ja puiden välitse siintävät harmaat salviapensaikot.

"Tunnen savun hajua", sanoi Hare.

"Pojat ovat varmaankin lähteellä", vihjaisi Mescal.

"Ehkä. Mutta haluan tietää varmasti, keitä siellä on. Poiketkaamme tieltä ja lähestykäämme sitä vasemmalta, metsästä käsin. Toivon, että voisimme päästä lähteen kodin puolelle, mutta emme voi ja meidän on niin ollen kuljettava sen sivu."

Pysähtyen usein vakoilemaan puiden oksien lomitse ratsasti Hare suoraan mäkeä alas, tunkeutui seetrimetsikön läpi ja saapui laakson päähän, joka oli noin peninkulman päässä Hopeakulhosta. Sitten hän kääntyi suoraan sitä kohti ohjaten kumminkin vielä varovaisesti Hopeaharjaa pitkin seetrimetsikön laitaa.

"Mescal, täällä laaksossa on mielestäni liiaksi karjaa", sanoi hän katsoen tyttöön merkitsevästi.

"Ne eivät voi olla kaikki meidän elukoitamme, olen siitä melkein varma", vastasi Mescal. "Mitä ajattelet?"

"Ne ovat Holdernessin." Kun hän oli sanonut sen, muuttuivat hänen kasvonsa jäykiksi ja ankariksi. Hän jatkoi kumminkin matkaansa ohjaten varovaisesti hevosta seetrien suojassa, karttaen ritisyttämästä pensaita ja kolistelemasta kiviä. Joskus hän varoitti kuiskaten Wolfiakin. Niin hän eteni kiertäen metsäistä mäkeä, kunnes muudan korkea kiviselänne pysähdytti hänet.

"Laaksossa on vain paljaita nautoja eikä hevosia", sanoi hän. "Nyt on meillä hyvä tilaisuus oikaista tämän mutkan poikki tielle. Jos kiipeän vuorelle katsomaan, keitä on lähteellä, menee tilaisuus kenties ohi. Luullakseni ei Dave eivätkä pojatkaan ole siellä."

Hän tuumi hetkisen, hyppäsi sitten Mescalin eteen ja ohjasi oriin suoraan laaksoon. Pian saapui hän laitumella käyskentelevien nautojen joukkoon. Hän ei hämmästynyt ollenkaan nähdessään, että H oli poltettu niiden kylkiin.

"Jack, katsohan tuota merkkiä", sanoi Mescal viitaten erääseen valkokylkiseen härkään. "Elukan kyljessä on entinen ristinmuotoinen merkki, isä Naabin risti, ja sitten uusi viivamainen. Yhdessä ne muodostavat H:n."

"Mescal, sinä olet keksinyt sen. Muistan tuon härän hyvin. Se oli villi kuin paholainen ja paha merkitä. Se on August Naabin omaisuutta, ja Holderness on lisännyt tuon viivan muodostaen siten kömpelön H:n. Millainen rosvon temppu! Tuollahan ei nyt voi pettää lastakaan." He olivat jo saapuneet seetrimetsikön päähän ja tielle, kun Wolf alkoi nuuskia epäluuloisesti tuulta.

"Katsohan!" kuiskasi Mescal kääntäen Haren huomion pois koirasta. "Tuolla on suuri karja-aitaus."

Taivuttaen ruumistaan taaksepäin, kunnes hän voi katsoa tytön sormea pitkin muutaman tiheän seetripensaikon läpi, näki hän kuorituista männyistä tehdyn aitauksen. Kauempana oli suuria pinoja kuorimattomia hirsiä ja aivan lähteen vieressä oli uusi karjamaja, jonka kivisestä piipusta savu kiemurteli taivaalle. Hare ohjasi Hopeaharjan syrjään pehmeämmälle maalle ja jatkoi matkaansa. Hän kiipesi mäelle, sivuutti vanhan lammikon, joka nyt oli enää vain mutalätäkkö, ja ratsasti kuivuneen suon poikki, kun hänen sitten oli pakko äkkiä pysähtyä. Wolf oli pysähtynyt levottomasti katsoen vasemmalle ja Hopeaharja teroitti korviaan. Äkkiä Hare kuuli seetrimetsiköstä kavioiden kapsetta ja ennenkuin hän sai oikein selville, mistä päin ääni kuului, tuli kolme hevosta ja mies seetrien varjosta aurinkoiselle aukeamalle.

Oli onni, että Hare sattui olemaan hyvin piilossa erään tiheän seetrin takana, ja niin kauan kuin sellainen mahdollisuus oli olemassa, ettei häntä huomattaisi, ei hän aikonut liikkua. Hopeaharja ja Wolf seisoivat myöskin liikkumatta paikoillaan. Hare tunsi Mescalin otteen tiukkenevan, ja hän puristi tytön käsiä rohkaistakseen tätä. Vakoillen piilostaan näki Hare erään miehen paitahihasillaan taluttavan hevosia. Mies oli solakka, sileäkasvoinen ja tummatukkainen – Dene. Suonet rupesivat sykkimään nopeasti Haren ohimoissa ja hän tarttui pistoolinsa kahvaan. Mikä kohtalokas sattuma olikaan lähettänyt lainsuojattoman tälle tielle? Dene vihelteli pitäen toisella kädellään kiinni parista liekaköydestä ja toisella raudikkohevosensa harjasta. Silloin Hare huomasi, ettei Denellä ollutkaan vyötä, hän oli siis aseeton, ja hevosillakin oli vain liekaköydet ja kolisevat jalkainpitimet. Hare työnsi pistoolin takaisin tuppeen.

Dene jatkoi matkaansa vihellellen "Dixietä". Kun hän saapui tielle, ei hän mennytkään sen poikki, kuten Hare oli otaksunut ja toivonut, vaan rupesi kulkemaan sitä pitkin.

Hare heilautti muutamasta seetristä taittamaansa oksaa ja sivalsi Hopeaharjaa lujasti lanteille. Ori syöksyi eteenpäin. Pensaitten rasahdus ja kavioiden kapse ajoivat heti Denen hevoset hurjaan pakoon. Mutta lainsuojaton itse kalpeni kalmankalpeaksi ja seisahtui kuin naulattu tielle. Mutta häntä ei pysähdyttänyt paikoilleen hevosen eikä miehen aiheuttama pelko, vaan yliluonnollinen ilmiö, jonka hän luuli näkevänsä.

Laukkaavan oriin olkapää lennätti Denen sätkyttelemään kauas tielle. Katsoessaan taakseen näki Hare lainsuojattoman tupertuvan kumoon, nousevan sitten taas jälleen jaloilleen, pudistelevan hurjasti nyrkkejään ja juoksevan sitten huutaen majalle päin.

XVII.

HAUKAN ISKU.

"Jack, satula irtautuu!" huusi Mescal painautuen lujemmin häneen.

"Mikä onni!" mumisi Hare yhteenpurtujen hampaittensa välistä vetäen samalla lujasti ohjaksista. Mutta oriin suu olikin rautainen, ja välittämättä kuolainten puristuksesta laukkasi se vain eteenpäin. Hare huusi sille alituisesti: "Hiljempaa, Hopea! Noo, poika, pysähdyhän nyt!" saaden sen lopulta seisahtumaan. Hän laskeutui satulasta ja kun hän nosti Mescalin maahan, putosi satulakin hiekalle.

"Olipa onni, ettei tapahtunut onnettomuutta. Vyö on katkennut. Se kastui ja kutistui sitten kuivuessaan." Hän alkoi nopeasti korjata sitä pukinnahkasuikaleilla, jotka hän kaivoi esille satulalaukustaan.

"Kuuntele noita huutoja! Kiiruhda!" huusi Mescal.

"En ole milloinkaan ratsastanut satulatta. Lähde sinä vain Hopeaharjalla, niin minä kätkeydyn seetrimetsikköön ja tulen kävellen kotiin sitten yöllä."

"En, en mitenkään! Meillä on kyllä tarpeeksi aikaa, kunhan vain kiiruhdat."

"Se on sidottava niin, että se kestää", mumisi Hare koettaen solmun kestävyyttä polveaan vasten kaikin voimin, "sillä meidän on luullakseni lisättävä vauhtia. Jos se vielä pettää, niin silloin – hyvästi."

Hopeaharjan voimakkaat rintalihakset värisivät sen kuopiessa maata kärsimättömästi. Koira vinkui katsoessaan taakseen. Mescal oli jo asettanut huopapeitteen oriin selkään kun Hare nakkasi satulan sen päälle. Huudot olivat vaienneet, mutta kiviseltä tieltä kuuluva kavioiden kapse oli uhkaavampi. Kun Haren ruskeat kädet askartelivat nopeasti solkien ja jalustimien kimpussa, kiipesi Mescal satulan taakse.

"No nyt satulaan!" huudahti Hare hypäten samalla siihen ja nojautuen nupin yli. "Livahda sinäkin siihen ja pidä minusta lujasti kiinni. Hei, Hopea!"

Oriin kavioiden nopea tahdikas kolina vaimensi tieltä kuuluvan kapseen. Silmäys taaksepäin huojensi Haren mieltä, sillä noin viidensadan metrin päässä heidän takanaan tupruavat tomupilvet ilmaisivat takaa-ajajien asennon. Hän kiihoitti Hopeaharjan tasaiseen laukkaan. Tie johti vuorelle ja oli tarpeeksi jyrkkä väsyttämään erämaankin juoksijan, jos se olisi pakotettu äärimmäiseen vauhtiin.

"Katso taaksesi!" huusi Mescal. "Näetkö ne? Onko Snap niiden mukana?"

"En voi nähdä mitään, sillä puut estävät", vastasi Hare olkansa yli. "Nyt näen tomupilviä – olemme hyvän matkaa edellä – meillä ei ole mitään hätää, Mescal. Kun vain saamme johtaa, emme muuta kaipaakaan."

Jakavan selänteen jyrkimmillä rinteillä kasvava seetrimetsä oli hyvin tiheä, mutta se loppui äkkiä kiviseen polkuun, joka sitten kohosi vähitellen ylemmäksi. Kun Hopeaharja syöksyi metsästä tälle polulle, katsoi Hare terävästi taakseen. Metsikön laidasta pölähti äkkiä tomua ja sieltä hyökkäsi kuusi ratsastajaa, jotka alkoivat heti ampua, kun he pääsivät aukeamalle. Luodit läjähtelivät punaisiin kiviin, pölähdyttivät pieniä punaisia tomupilviä tahi vihelsivät ilmassa.

"Herra Jumala!" huusi Hare. "Ne ampuvat meitä, ampuvat, vaikka nainenkin on mukana!"

"Vasta nytkö sinä sen opit tietämään?"

Hare sivalsi juoksijaansa vitsalla. Mutta Hopeaharja ei kaivannut vitsaa eikä kannuksia, sillä sitä oli ammuttu ennenkin, ja luodin vinkuminen ilmassa riitti muuttamaan sen laukan juoksuksi. Sen ja takaa-ajajien välinen matka piteni pitenemistään ja pian oli se pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Rosvojen huudot kuulostivat ensin hillittömän raivon purkauksilta, mutta Mescalin säikähtynyt kirkaisu selitti Harelle niiden merkityksen. Toisia miehiä ilmestyi heidän edelleen hieman tiestä oikealle, ja ne ratsastivat täyttä vauhtia jakajan rinnettä heihin päin. Ne olivat nähtävästi olleet paluumatkalla Coconinan läntisiltä rinteiltä kuullessaan huudot.

Suunta, jota Hopeaharja noudatti, oli ainoa mahdollinen Harelle. Jos hän olisi ohjannut oriin tieltä syrjään vasemmalle puolelle, olisi jyrkkä kallioinen rinne hidastuttanut sen kulkua. Hänen ei ainoastaan ollut pakko ennättää tämän toisen harjanteen yli paikkaan, josta tie taasen alkoi laskeutua jakajan toiselle puolelle, vaan hänen oli päästävä sen suojaankin, ennenkuin takaa-ajajat saapuivat ampumamatkalle.

"Nyt, Hopea, annahan mennä!" Vaikka jalo eläin kiisikin jo hurjasti, paransi se kumminkin vauhtiaan kuultuaan käskyn. Se oli nyt aukeamalla, jossa ei ollut kiviä eikä pensaikkoa, ja pyssyjen kumea pauke kuului sen korviin. Ilma tunkeutui Haren korviin pannen ne kumeasti soimaan ja maa vilahteli punaisena hänen allaan. Takaa-ajavat ratsastajat oikaisivat niin, että puoli peninkulmaa muuttui neljäsosaksi, lyhensivät sitäkin tullen aina vain lähemmäksi, kunnes Hare tunsi Chancen, Culverin ja kermanvärisellä oriillaan ratsastavan Snap Naabin. Huomattuaan, etteivät he ehdi voittamattoman oriin edelle, kääntyivät he jälleen hieman oikealle. Mutta Hopeaharja ravasi vain uupumatta eteenpäin katkaisten takaa-ajajien suunnan noin kolmesataa metriä heidän edeltään syöksyen jakajan toiselle puolelle ja jättäen heidät jälkeensä.

Silloin kuului pyssyjen kumeaa paukkinaa, lyijyiset sanansaattajat vihelsivät korkealla ilmassa hevosen ja ratsastajien yläpuolella ja kimmahtelivat sitten punaisesta kalliosta laukkaavan koiran edelle.

"Ah, Hopeaharja!" huudahti Hare. Hän lausui nuo sanat sellaisin äänin kuin hevonen olisi ollut ihminen ja tiennyt, mitä tämä hetki merkitsi sen isännälle. Oriin vauhti ei ollut enää Haren vallassa. Hopeaharja oli jo kaukana edellä. Se oli kuin matalalla välähtelevä salama. Hare tunsi oriin pitkien askelten silmänräpäyksen verran kestävät väliajat, voimakkaiden lihaksien ponnistuksen ja jännityksen, ja vauhdin aiheuttaman värähtelyn. Ratsastaminen jyrkkää rinnettä alas ei ollut mitään leikkiä, ei niin paljon viheltävien luotien vuoksi, vaan syvänteitten ja kapeiden kuilujen tähden, joiden yli Hopeaharja kiisi suurenmoisin hypyin. Nähdessään erämaan kuninkaansa ihmeellisen urhoollisuuden värisyttivät Harea hurja onni ja alkuperäisten vaistojen aiheuttama ilo, että hän pääsi pakenemaan rakastamansa naisen kanssa.

"Pelastetut!" huusi hän loistavin silmin. Mescal oli painanut kalpeat kasvonsa aivan hänen olkapäähänsä kiinni. "Hopeaharja on voittanut ne! He ajavat meitä kyllä takaa hiekka-aavikolle asti sellaisin toivein, että he sitten saavuttavat meidät. Mutta he saavat nähdä, miten he myöhästyvät."

Rosvot jatkoivat takaa-ajoaan ammuskellen hyödyttömästi, kunnes Hopeaharja pääsi niin paljon edelle, että se, kun sen juoksu punaisella hiekka-aavikolla muuttui pakosta kävelyksi, pääsi kumminkin niin etäälle, että takaa-ajajat saavuttuaan aavikon reunalle olivat ampumamatkan ulkopuolella.

"Ne kääntyivät takaisin, Mescal. Olemme turvassa. Mutta sinähän olet aivan samannäköinen kuin silloin, jolloin karhu hyökkäsi kimppuusi."

"Soisinkin mieluummin joutuvani karhun kynsiin kuin Snapin. Jack, näitkö hänet?"

"Näinkö? Kyllä! Hän oli melkein tappaa hevosensa. Mescal, mitä ajattelet Hopeaharjasta nyt? Osaako se juosta? Voittaako se Bollyn?"

"Varmasti! Ah, Jack, miten nyt rakastankaan sitä! Katso jälleen taaksesi. Olemmeko varmasti turvassa?"

Oli vielä kirkas päivä, kun he saapuivat keitaan suulle ja ratsastivat kujaan, jonka toisella puolella oli tuo tuttu punainen vuoren rinne ja toisella kuorituista paaluista rakennettu aita. Wolf laukkasi edellä ja pian ilmaisi kaikuva haukunta, että se oli tavannut muut koirat. Hopeaharja hirnui kimakasti ja aitauksessa olevat hevoset ja mustangit kiiruhtivat korskahdellen aidan viereen ja ojentelivat kysyvästi päitään sen yli.

Muudan navajo, jonka Harekin tunsi, tuijotti liikkumatonna kirves kourassaan pinon vierestä, ja Judith Naab heitti sylissään olevat halot menemään ja kiiruhti huudahtaen ilosta heitä vastaan. Ennenkuin Hopeaharja ennätti oikein pysähtyäkään, hyppäsi Mescal maahan. Hän kiersi käsivartensa hevosen kaulaan ja suuteli sen turpaa, mutta kiiruhti sitten Judithin luota aitaukseen, jossa muudan pieni musta mustangi oli alkanut hirnua, kuopia jaloillaan ja hyppiä aitaa vasten päästäkseen sen yli.

August Naab ilmestyi eteisestä paljain päin ja harmaat kiharat heiluen kävellessä. Hän tarttui suurilla kourillaan Hareen ja nosti hänet satulasta kartanolle.

"Olen odottanut sinua kaahlaamon luona joka päivä", sanoi hän lämpimin katsein ja kädenpuristuksin.

"Mescal-lapseni!" lisäsi hän tytön juostessa hänen luokseen. "Turvassa ja terveenä. Jack löysi siis kumminkin sinut ja toi sinut kotiin. Jumalalle kiitos!" Hän puristi tytön syliinsä taivuttaen harmaan päänsä.

Sitten syöksyi rakennuksista suuri joukko sekä suuria että pieniä Naabeja rientäen pumpulipuiden varjoon lausuakseen Mescalin ja Haren sydämellisesti tervetulleiksi.

"Jack näyttää hyvin väsyneeltä", sanoi Dave huolestuneesti, kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu ja äiti Ruth oli vienyt Mescalin sisälle. "Hopeaharjakin on märkä ja hengästynyt. Onko se ravannut?"

"Kyllä hieman", vastasi Hare irroittaessaan satulan väsyneen hevosen selästä.

"Ah, mitä tämä on?" kysyi August Naab laskien kätensä Hopeaharjan lautasille. Hän pisti sormensa muutamaan syvään naarmuun ja ori säpsähti. "Hare, tuo on luodin jälki."

"Niin onkin."

"Sitten et ole tullutkaan joen poikki?"

"En. Tulen Hopeakulholta päin."

"Hopeakulholtako? Miten maailmassa voit joutua sinne?"

"Kiipesimme Coconinalle erästä cañonia pitkin ja suuntasimme sitten matkamme lähteelle."

Naab vihelsi hämmästyksestä ja katsoi vielä kerran terävästi Hareen ja hevoseen. "Kertomuksesi voi odottaa. Arvaankin sen melkein, koska olet tullut Hopeakulhon kautta. Tule nyt huoneeseen ja anna Daven pitää huolta hevosestasi."

Mutta Hare ei sallinut kenenkään muun hoitaa Hopeaharjaa. Hän hieroi väsynyttä oritta, juotti sen ojasta, vei sen aitaukseen ja sanoi sille yhtä hellät jäähyväiset kuin Mescalkin. Sitten hän meni huoneeseensa, kylpi, vaihtoi vaatteet ja tuli vihdoin syömään päivällistä kuin nälkäinen susi. Mescal ja hän söivät kahden, koska he olivat hieman myöhästyneet tavalliselta päivälliseltä. Naiset palvelivat heitä sellaisin innoin kuin he eivät ikinä saisi tarpeekseen. Puhuttiin iloisesti ja hymyiltiin hellästi, mutta ilmassa oli kumminkin jotakin painostavaa. Jokaisen kasvot olivat surulliset, kävely hidasta ja puhelu hillittyä. Naab poikineen odotti Harea arkihuoneessa ja hänen saavuttuaan sinne suljettiin ovi. He olivat kaikki tyynet ja vakavat, erittäinkin isä. "Kerro minulle kaikki", sanoi Naab lyhyesti.

Kun Hare kertoi seikkailuistaan ei ainoakaan sana eikä liike keskeyttänyt häntä, ennenkuin hän mainitsi Hopeaharjan kaataneen Denen kumoon.

"Tämä oli jo toinen kerta!" huudahti Naab. "Ori tappaa hänet vielä."

Hare lopetti tarinansa.

"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa oletkaan mainiolle hevosellesi!" huudahti Dave Naab. Muuta huomautusta eivät Naabit uhranneet Harelle eikä Hopeaharjalle.

"Te siis tiedätte Holdernessin anastaneen Hopeakulhon?" kysyi Hare.

August nyökäytti synkästi päätään.

"Niin, kyllä me sen tiedämme", vastasi Dave hänen puolestaan. "Kun olin White Sagessa ja veljet olivat täällä kotona, ratsasti Holderness lähteelle vallaten sen. Palatessani koetin saada hänet kiinni, mutta hän ei ollut siellä. Snap toimi siellä pienen paimenjoukon päällikkönä. Niin, ja olihan siellä sitäpaitsi Denekin."

"Ratsastitko suoraan heidän leiriinsä?" kysyi Hare.

"Ratsastin. Hain Holdernessia. Joukkoon kuului kahdeksantoista tahi parikymmentä paimenta. Keskustelin monen kanssa, jotka ennen olivat olleet rehellisiä mormooneja. Vaihdoin muutamia sanoja Denenkin kanssa. 'Olin hyvin pahoillani, kun Snap ennätti ampua vakoilijani ennen minua', sanoi tuo roisto. 'Toivoisin kiihkeästi saavani sen tehdä, ja varmasti anastan vielä hänen valkoisen hevosensa.' Snap, Dene ja kaikki nuo toisetkin näyttivät luulevan, että olet kolmaskymmenes isän hautausmaassa."

"En vielä!" sanoi Hare. "Kun Hopeaharja tyrkkäsi Denen kumoon, oli hän sen näköinen kuin olisi nähnyt aaveen. No niin, hän on Hopeakulhon laitumella nyt. He ovat kaikki siellä. Mihin toimenpiteihin aiotte ryhtyä? He ovat vain tavallisia rosvoja, Nautojemme uudet merkit todistavat sen."

"Tuollaisesta tempusta emme ole milloinkaan kuulleet puhuttavankaan", vastasi August Naab. "Jos olisimme aavistaneetkaan sellaista, ei meidän olisi tarvinnut merkitä karjaamme."

"Mutta tuo Holdernessin uusi, teidän merkkiinne liittämä viiva todistaa hänen syyllisyytensä."

"Nyt ei ole kysymys todistuksista, vaan omistusoikeudesta. Holderness on anastanut lähteeni ja karjani."

"He ovat rosvojakin pahemmat. Heidän laukauksensa Mescalia ja minua kohti todistavat sen."

"Miksi et näyttänyt heille, mihin pitkä pyssysi kelpaa?" kysyi Naab uteliaasti.

"Se täyttyi vedellä ja hiekalla uidessamme joen poikki. Nyt muistankin, että minun on puhdistettava se. En ajatellutkaan ollenkaan ampua takaisin, sillä Hopeaharja juoksi niin nopeasti."

"Jack, kuten näet, olen nyt elämäni pahimmassa pulassa", sanoi August Naab. "Poikani ovat koettaneet saada minut uskomaan, että olen luopunut laitumistani liian helposti. Olen ruvennut luottamaan Martin Colen sanoihin, koska hänen ennustuksensa näyttää toteutuvan. Dave toi White Sagesta melkein uskomattomia uutisia. Holderness on julistanut tahi julistuttanut itsensä sheriffiksi. Hän tuomitsee mormooneja, joilta hän varastaa. Tuskin kuluu päivääkään kylässä, ettei siellä tapettaisi ainakin yhtä ihmistä. Lundin pohjoispuolella olevat mormoonit liittyivät lopulta yhteen, hirttivät muutamia rosvoja ja karkoittivat loput. Useat niistä pakenivat tänne meidän seuduillemme ja Holdernessilla on nyt paljon miehiä. Mutta mormoonit rupeavat vielä sotimaan häntä vastaan. Tiedän sen ja näenkin sen jo. Odotan vain tuota hetkeä. Olemme Jumalaa pelkääväisiä, elämää rakastavia ihmisiä, hitaita suuttumaan, mutta –"

Hänen äänensä syvä uhkaava sävy osoitti hänen olevan liiaksi kiihtyneen voidakseen puhua.

"Heiltä puuttuu vain johtaja", vastasi Hare tiukasti.

August Naab nousi järkytetyin kasvoin ja hänen silmissään oli syytetyn miehen ilme.

"Selitän sinulle tilanteen", sanoi Dave. "Toiselta puolelta menetämme karjamme ja lähteemme verenvuodatuksetta. Meidän on elettävä täällä keitaassa. Täällä on niin vähän rosvoille kelpaavaa tavaraa, että luullakseni saamme olla rauhassa luovuttuamme oikeuksistamme. Toiselta puolelta taas, jos otaksumme, että isä kutsuu navajot avukseen ja me liitymme niihin lähteäksemme Holdernessia ja hänen miehiään vastaan, syntyy siitä varmasti verinen taistelu. Karkoittaisimme tietysti rosvot, mutta luultavasti kaatuisi meistä joku, ja meidän on ajateltava vaimojamme ja lapsiamme. Ymmärrätkö?"

August Naabin syiden voimakkuus, joka ei ollenkaan johtunut hänen kristillisestä vastenmielisyydestään vuodattaa verta, säilyttää rauhaa, oli nähtäväsi järkkymätön.

"Muistatteko Snapin sanat?" kysyi Hare nopeasti. "'Tarvitaan mies tappamaan Dene.' Tarvitaan myös mies tappamaan Holderness! Heidän kuolemansa murtaa tuon rosvojoukon voiman."

"Ah, sinä olet sanonut sen", vastasi Dave kohottaen jäntevän käsivartensa. "Tuon kaiken voi tehdä yksi ainoa mies. Voi sitä vietävän Snapia! Hän olisi voinut tehdä tuon, ellei hän olisi ruvennut samanlaiseksi kuin nuo muut. Mutta helppoa ei se tule olemaan. Koetin päästä Holdernessin kimppuun, mutta hän haisti vaaran, ja hänen miehensä sanoivat, että heitä huvitti rohkeuteni, sellaisin lisäyksin kumminkin, että minun oli parasta olla uudistamatta käyntiäni."

"Niin, tarvitaan vain mies tappamaan Holderness", toisti Hare.

August Naab katseli puhujaan kuin hän olisi aavistanut jotakin, sitten hän pudisti ruumistaan kuin irtautuakseen jostakin kovasta ja musertavasta otteesta. "Olen vielä isäntänä täällä", sanoi hän äänin, joka osoitti hänen tukahduttaneen vihansa. "Luovun Hopeakulhosta ja karjastani. Ehkä Holderness sitten on tyytyväinen."

Seurasi muutamia hauskoja päiviä, jolloin Hare levähteli matkansa vaivoista. Naabin ja hänen omaistensa entinen iloisuus palasi sitten kun päätös oli tehty, ja elämä palasi entiselleen. Pojat työskentelivät pelloilla päivisin ja huvittelivat iltasin heittelemällä hevosenkenkiä tasaisella pihalla, jossa lapset leikkivät. Naiset leipoivat, ompelivat ja lauloivat. August Naabin rukoukset olivat hartaampia kuin ennen, ja hän rukoili tuonkin miehen sielun puolesta, joka oli hänet ryöstänyt. Mescalin posket pyöristyivät pian entisen muotoisiksi ja hänen silmiinsä ilmestyi onnellisempi ilme kun Hare milloinkaan ennen oli niissä huomannut. Hopeaharjan ja Mustan Bollyn kilpajuoksut uudistettiin vuoren juurta kiertävällä tiellä, ja Mescal unhotti, että hän oli kerran tunnustanut oriin etevämmyyden. Pumpulipuut lennättelivät silkinhienoja haituviaan huoneisiin ja nurmikko loisti valkoisena niistä, linnut palasivat keitaaseen, aurinko suuteli kirsikat tummanpunaisiksi ja joen kaukainen kohina oli kuin suuren mehiläisparven surinaa.

"Kuulehan, Hare", sanoi August eräänä aamuna, "hae jostakin lapio ja tule kanssani. Ojan reuna on jostakin kohden murtunut."

Hare meni hänen kanssaan peltojen aidan vieritse punaisen jyrkänteen sivu kastelupadolle.

"Niin, Jack, otaksun sinun pyytävän Mescalia minulta näiden päivien kuluessa", sanoi Naab.

"Kyllä."

"Kun tuo päivä koittaa, kerron sinulle pienen tarinan Mescalista."

"Kertokaa se nyt."

"En. En vielä. Olen iloinen, että löysit hänet. En voinut milloinkaan aavistaakaan hänen tulevan niin onnelliseksi, en silloinkaan kun hän oli lapsi. Toisetkin naiset näyttävät sietävän häntä nyt paremmin kuin ennen. Tuo entinen vastenmielisyys on hävinnyt. Niin, niin, elämä on sellaista. Rukoilen onnea teille kummallekin. Mutta pelkään – tuntuu kuin näkisin – Hare, olen jälleen köyhä mies. En voi tehdä niin paljon puolestasi kuin haluaisin. Mutta kunhan eletään, niin sittenpähän nähdään."

Hare tunsi olevansa täydellisesti onnellinen. Vanhan mormoonin vihjauskaan ei huolestuttanut häntä eikä Snap Naabkaan muistunut enää juuri milloinkaan hänen mieleensä. Nykyisyyden täydellinen onni riitti Harelle ja hänen ilonsa kuohahteli yli pannen vakavan Augustinkin hymyilemään. Keitaan kesäillat eivät olleet milloinkaan olleet näin ihanat. Viheriät kentät, punaiset vuoret ja sininen taivas esiintyivät monin kerroin väkirikkaampina kuin ennen. Tuulen humina kallioiden halkeamissa ja cañonista kuuluvan joen kohina olivat kuin soittoa Haren korvissa. Elää, katsella aurinkoa, ihailla värejä ja kuunnella luonnon monia ääniä oli jo suloista, mutta suloisempi oli tunne, että Mescal odotti häntä.

Veden murtaman padon korjaaminen ei ollut vielä edistynyt pitkälle, kun Naab kohotti päänsä ja kuunteli.

"Kuuletko mitään?" kysyi hän.

"En", vastasi Hare.

"Veden pauhaaminen on niin kova täällä. Ehkä erehdyin. Luulin kuulevani laukauksia." Sitten hän alkoi jälleen luoda savea aukkoon, mutta pysähtyi aina hetken kuluttua levottomasti kuin ei olisi voinut vapautua jostakin painostavasta ajatuksesta. Äkkiä hän heitti lapion syrjään leimuavin silmin.

"Judith, Judith, tule tänne!" huusi hän. Aavistaen jonkun onnettomuuden tapahtuneen pyörähti Harekin katsomaan ja näki tytön juoksevan vuoren juurta pitkin heitä kohti. Hän oli kalmankalpea, väänteli käsiään ja hänen huutonsa vaimensivat veden pauhunkin. Naab juoksi häntä vastaan ja Hare riensi hänen kintereillään.

"Isä, isä", huohotti hän, "tulkaa pian! Rosvot ovat hyökänneet keitaaseen! Snap – Dene – ah, kiiruhtakaa! He ovat tappaneet Daven ja ryöstäneet Mescalin!"

Haresta tuntui ensin kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään ja sitten kuluttava tuli. Hän hyökkäsi eteenpäin, mutta Naab pysähdytti hänet tuimasti.

"Oletko tullut hulluksi? Oletko niin kyllästynyt elämääsi? Hillitse mielesi! Hiipikäämme sinne ketojen poikki puiden suojassa."

Sairaana ja väristen riensi Hare Naabin rinnalla vuoren rinteen muodostaman kulmauksen ympäri kentille. Oli hetkiä, jolloin hän tunsi olevansa hyvin heikko ja toisia, jolloin hän olisi voinut syöksyä eteenpäin kuin tiikeri repimään ja tappamaan.

Juostuaan ketojen poikki saapuivat he metsikköön, jossa etenivät varovaisemmin. Naisten itku ja voivotteleminen varmistivat heidän epäilyksensä ja pelkonsa.

"En näe muita kuin naisia ja lapsia – ei – onhan siellä muuan mieskin, Zeke", sanoi Hare kumarruttuaan katselemaan oksien alitse.

"Lähestytään hitaasti", mumisi Naab. "Rosvot ratsastivat Mescalin jälkeen, kun hän läksi pakoon", huohotti Judith.

Tuon melkein mielettömän tytön puheen kannustamana luopui Hare kaikesta varovaisuudesta hyökäten aukeamalle. Naab tuli raskain askelin hänen jäljessään.

Pelästyneet lapset olivat kokoutuneet kuistin nurkkaan ja George ja Billy olivat kumartuneet portailla istuvan kalpean Daven puoleen. Hän painoi rintaansa kädellään, jonka sormien välitse tihkui verta. Zeke koetti tyynnyttää naisia.

"Jumalani, Dave!" huudahti Hare. "Et suinkaan ole pahoin haavoittunut? Älä sanokaan sellaista!"

"Olen, vanha veikko", vastasi Dave, hymyillen heikosti tuhkanharmain kasvoin.

August Naab katsahti häneen vain kerran ruveten vaikeroimaan: "Poikani, poikani!"

"Isä, ammuin Chancen ja Culverin. He makaavat tuolla tiellä kuolleina."

Hare huomasi parin miehen liikkumattomat ruumiit portin läheisyydessä. Toinen makasi suullaan pistooli vielä ojennetussa kädessään, ja toinen selällään kannukset syvällä maassa, johon viimeiset ruumiin nytkähdykset olivat ne kaivaneet.

August ja Zeke kantoivat haavoittuneen huoneeseen. Naiset ja lapset seurasivat heitä ja lopuksi tulivat sinne George, Billy ja Hare.

"Isä, rintani on ammuttu läpi täältä alhaalta", sanoi Dave, kun hänet sijoitettiin vuoteelle. "On sama, kuka meistä oli ensimmäinen, sillä jonkunhan oli aloitettava tämä taistelu."

Naab käski lasten ja tyttöjen poistua huoneesta. Muut naiset olivat jo rauhoittuneet, paitsi Daven vaimo, joka vaikeroiden painautui mieheensä. Dave hymyili kaikille sydämellisesti, ojentaen kätensä Harelle.

"Jack, olemme olleet hyviä ystäviä. Älä unhota sitä, kun tapaat Holdernessin. Hän ampui minua Chancen ja Culverin takaa, ja kaaduttuani ammuin nuo molemmat koettaessani osua häneen. Et kai aio ripustaa pyssyäsi naulaan enää?"

Hare puristi ystävänsä kylmää heikkoa kättä. "En, Dave, vannon sen!" Sitten hän pakeni huoneesta. Tunnin hän istui kuistissa odottaen sanatonna surusta. Vihdoin tulivat George ja Zeke äänettömästi huoneesta ja heidän isänsä seurasi heitä.

"Kaikki on nyt ohi, Hare." Tätä erämaan jättiläistä oli kohdannut uusi suru voimatta kumminkaan murtaa hänen voimaansa, mutta hänen kuolemaa muistuttava rauhallisuutensa ja hänen rautaisten kasvojensa synkkä ilme olivat peloittavammat katsella kuin mikään suru.

"Isä ja sinä, Hare, tulkaa kanssani tuonne tielle", sanoi George.

Chancen ja Culverin takana oli kolmaskin liikkumaton ruumis. Sekin makasi selällään levitetyin käsivarsin ja pitkä musta tukka tomun peitossa. Kalpeissa hienoissa kasvoissa oli verinen rengas.

"Dene!" kuiskasi Hare.

"Hevonen on tappanut hänet!" huudahti August. "Ah, mikä hevonen!"

"Hopeaharja!" vastasi George.

"Sano pian, kuka ratsasti hevosellani!" huusi Hare raivoissaan.

"Mescal. Kuunnelkaa, niin kerron, miten kaikki tapahtui. Olin pajassa, kun kuulin hevosten kavioiden töminää tieltä. Minulla ei ollut pistoolia mukanani, mutta juoksin kumminkin. Kun saavuin kartanolle, olivat siellä Dave, Snap, Dene ja joukko muita rosvoja. Huomasin Chancen ensimmäiseksi, mutta en Holdernessia. Niitä oli ainakin parikymmentä miestä.

"'Tulin noutamaan Mescalia', sanoi Snap. 'Et voi saada häntä mukaasi', vastasi Dave. 'Otamme hänet varmasti ja Hopeaharjan myöskin', sanoi Dene.

"'Olet siis hevosvaraskin yhtä paljon kuin rosvokin?' kysyi Dave.

"'Naab, en siedä leikkiä! Snap haluaa tytön ja minä Hopeaharjan ja tuon kirotun vakoojan, joka on palannut elämään!'

"Sitten sanoi Holderness jonkun takaa: 'Naab, kiiruhda, ellet halua nähdä talosi palavan!'

"Dave ojensi pistoolinsa ja Holderness ampui miesten takaa. Dave kaatui, mutta nousi jälleen ja ampui Chancen ja Culverin ennenkuin pistooli putosi hänen kädestään. Silloin alkoivat naiset huoneessa huutaa ja Mescal juoksi portaille sanoen, että hän lähtee Snapin mukaan, jos he vain lupaavat lopettaa konnantyönsä.

"'Hyvä!' sanoi Snap, hae sitten hevonen itsellesi nopeasti.'

"Silloin laskeutui Dene satulasta ja läksi aitausta kohti sanoen: 'Haluan Hopeaharjan mukaani.'

"Mutta Mescal ennätti portille ennen häntä. 'Antakaa minun hakea Hopeaharja', sanoi hän. 'Hevonen on villi eikä tunne teitä. Jos lähestytte sitä, potkii se teitä.' Hän aukaisi portin mennen hevosen luo. Ori kuopi maata ja korskui. Mescal tyynnytti sen kiiveten sitten aidalle irroittaessaan sen renkaasta. Kun hän sai oriin irti, hyppäsi hän aidalta sen selkään ja löi sitä huudahtaen lautasille. Hopeaharja korskahti, hyppäsi pystyyn ja kiisi kolme laukkaa otettuaan kuin nuoli. Dene koetti pysähdyttää sen, mutta lensikin parikymmentä jalkaa sivulle. Hän oli juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun ori syöksyi hänen ylitseen. Mies ei liikahtanutkaan sen jälkeen. Päästyään kujalle paransi Hopeaharja vielä vauhtiaan. Jumalani, miten se juoksi! Mescal istui kumarassa sen selässä, kuten intiaani. Ori katosi pölypilveen, ennenkuin Snap ja muut rosvot käsittivät mitä oli tapahtunut. Snap hoksasi kumminkin asian ensimmäiseksi, ja huutaen ja heiluttaen pistooliaan kannusti hän hevosensa oriin jälkeen."

August laski myötämielisesti kätensä Haren olkapäälle. "Kuten näet, poikani, eivät asiat ole milloinkaan niin pahat kuin ne alussa näyttävät. Snap voi yhtä hyvin koettaa ottaa kiinni lintua kuin Hopeaharjaa."

XVIII.

ERÄMAAN PERINTÖ.

"Mescal on jo kaukana edellä, saat olla siitä aivan varma", jatkoi Naab. "Tuo temppu oli tytön intiaaniluonteen keksimä. Tulevana yönä on Mescal jo White Sagessa. Siellä hän kätkeytyy Snapilta. Piispa suojelee häntä varmasti. Tyttö on paremmin turvassa White Sagessa tällä haavaa kuin täällä. Nyt on meidän haudattava nämä ruumiit. Mutta huomenna, poikani. Silloin –"

"Mitä silloin?" Hare suoristautui.

Sietämätön tuska pimensi mormoonin silmissä leimuavan tulen. Hänen kasvonsa nytkähtelivät hetkisen suonenvedontapaisesti jäykistyäkseen sitten liikkumattomaksi naamioksi. Tuo vanha taistelu, tuo lihan ja hengen välinen ikuinen sota oli uudistunut vielä kerran, mutta nyt oli liha voittanut.

"Aika on koittanut!" sanoi George.

"Niin on!" vastasi hänen isänsä tuimasti.

Hare tyyntyi ihmeellisesti, hänen verensä rupesi virtaamaan tyynemmin ja hänen mielensä rauhoittui. Kuultuaan August Naabin kohtalokkaat sanat tiesi hän vanhuksen saaneen selville velvollisuutensa. Vihdoinkin oli hän oppinut erämaan lain: lyödä ensimmäiseksi ja kovasti.

"Zeke, valjasta hevoset vankkureiden eteen", sanoi August. "Älä sentään vielä, odota hetkinen. Tuolta tulee Pinte. Kuunnelkaamme, mitä sanottavaa hänellä on."

Pinte ilmestyi näkyviin ristiinrastiin kiemurtelevalla vuoripolulla ajaen erästä aasi-parkaa edellään hirmuista vauhtia.

"Hän on varmaankin huomannut Hopeaharjan ja rosvot", vihjaisi George paimenen lähestyessä.

August tulkitsi kiihtyneen paimenen navajolaissanoja sisältävän puheen ilmoittaen Georgen otaksumisen oikeaksi. "Snap on kuulemma paljon muita edellä ja Hopeaharja vielä kauempana. Pinte kertoi huomanneensa sen juoksevan hyvin nopeasti."

"Mescal ei luullakseni salli sen kävellä hiekka-aavikollakaan", sanoi George.

"Pinte, sinun on sytytettävä kolme nuotiota Tähystyskalliolle tulevaksi yöksi!"

Tämä määräys tarkoitti, että navajo-intiaanit kiiruhtaisivat Augustin avuksi heti, kun he huomaavat tuon merkin. Kun hän oli sanonut sen, viittasi hän intiaania poistumaan vuorille, ja vaipui sitten niin ajatuksiinsa, ettei kukaan uskaltanut puhutella häntä.

Naab hautasi rosvot vuoren juurella olevaan hautausmaahan. Dene sai kolmannenkymmenennenensimmäisen haudan, saman, jonka tuo lainsuojaton oli ennustanut tulevan hänen vakoilijansa viimeiseksi leposijaksi. Chance ja Culver sijoitettiin samaan kuoppaan. Ansaitsee mainitsemista, ettei Culverin haudallakaan luettu ainoatakaan mormoonien rukousta, vaikka kaatunut olikin muinoin ollut vakavarainen mormooni. Toisetkin peitettiin multaan yhtä hiljaisin menoin.

Mihin toimenpiteihin aikoi August Naab ryhtyä? Kun Hare poistui talosta, askarrutti tämä kysymys hänen aivojaan. Oli tyyni ja lämmin päivä, kuten kesällä, vaikka aurinko olikin harmaiden pilvien peitossa. Linnut istuivat hiljaa puissa, aasit eivät kiljuneet eivätkä riikinkukot kirkuneet ja joen kohinakin kuului hiljemmin. Hare käveli kenttien ohi punaiselle kujalle, vuoren juurelle. Naabin muutamat sanat olivat olleet hyvin merkitykselliset. Tuo tyyni synkkyys, joka oli ominaista hänen luonteelleen, oli tullut yhä enemmän esille. Nöyrä oli vihdoinkin ruvennut kapinoimaan. Hänen ystävällisyydestään, rakkaudestaan ja auttavaisuudestaan muita kohtaan ja rukouksistaan ei ollut ollut mitään hyötyä.

Hare muisteli millaiseksi erämaa oli muuttanut hänen luonteensa, kuinka se oli vuodattanut hänen veriinsä käskynsä: "Taistele ja vastusta voidaksesi elää!" Jos jo hän, joka oli täällä vain muutamia vuosia oleskellut muukalainen, voi niin muuttua sen tulisen elämän hehkuvassa sulatusuunissa, niin mitä tuollaisen oli täytynytkin maksaa August Naabille, joka oli syntynyt täällä ja nukkunut kuudenkymmenen ikävuotensa kuluessa aina viisi yötä viikon seitsemästä taivasalla.

Erämaa! Harea värisytti alkaessaan ymmärtää sitä perinpohjin. Sitten hän rupesi hitaasti analysoimaan sitä. Siellä olivat nuo mittaamattomat välimatkat koventamaan silmiä ja opettamaan kestävyyttä, kulkemattomat tiet, lentohiekka, piikkiset pensaat, murtunut laava haavoittamaan jäseniä, kukkulat ja kuilut, ylipääsemättömät ja mittaamattomat. Ja kaiken tuon yllä punainen kuuma aurinko. Erämaan kuihtuneet kukat taistelivat elämänsä puolesta kasvaen kaukana toisistaan ja työntäen äärettömät juurensa hiekan läpi ja kallioiden halkeamiin saadakseen kosteutta, ja varustaen jokaisen lehtensä terävin piikein tahi myrkyllisin mehuin, milloinkaan viihtymättä ja aina janoten.

Erämaan eläimet kestävät auringon kuumuuden, elävät vedettä pitkiä aikoja ja ovat alituisessa sodassa keskenään. Haukalla on terävämpi näkö kuin muilla sen hedelmällisempien maitten sukulaisilla, terävämpi nokka, suurempi siipien leveys ja käyristyneemmät kynnet. Se löytää siellä hyvin vähän syötävää, kaniinin silloin ja kalliorotan tällöin. Luonto on suonut sille taidon syöksyä salamannopeasti saaliin kimppuun eikä se milloinkaan iske harhaan. Laihtuneen suden vainu ei petä sitä milloinkaan eikä sen hiljainen metsästys milloinkaan ole onnistumatta. Sisilisko työntää näkymättömän kielensä kukan kupuun ja mehiläiset pistävät myrkyllisillä piikeillään, jos niitä häiritään. Taistelu elämästä jatkuu alituisesti säälimättömästi.

Niin opettaa erämaa kaikkia villejä asukkaitaan elämään. Kukaan ei voi tutkia erämaata muuta kuin auringon polttamin silmin. Sen jyrkin käsky kuuluu: "Tapa tahi pakene!" Taistelu hedelmättömyyttä ja kuumuutta vastaan on jo tarpeeksi kovaa, mutta kovempaa on vielä jokaisen eläimen taistelu toveriaan vastaan.

Miten sitten käy ihmisten, jotka joutuvat elämään erämaassa? Niiden on pakko kestää sen tuulet ja kuumuus, kärsiä janoa ja nälkää, heidän täytyy laihtua jänteiksi ja kehittyä terävänäköisiksi ja hiljaisiksi. Kaikki hentomielisyys, nöyryys ja uhrautuminen haihtuu heidän luonteestaan. Kehittyessään siellä imeytyy jokaiseen ihmiseen jotakin erämaasta. Holdernessin silmissä on sen etäisyyksien ambranvärinen kirkkaus, ja sen petos hänen sielussaan; August Naabilla on erämaan pitkän männyn suurenmoisuus jättiläisruumiissaan ja sen voima sydämessään; Snap Naabilla on sen haukan näkö kasvoissaan ja sen julmuus luonteessaan. Mutta kaikki he turvautuvat samaan yleiseen keinoon saadakseen elää – julmuuteen. August Naab oli hillinnyt omansa kristusmaisen luonteensa avulla, mutta johtuiko tästä hänen suunnaton tarmonsa, ihmeellinen väsymättömyytensä, hänen tahtonsa kärsiä ja hänen voimansa alistua? Ei, vaan erämaan vaatimus: "Vuodata verta!" oli voittanut hänetkin monien taistelujen jälkeen. Augustin salaperäisyys ei ollut enää Harelle outo. Aina noina kaukonäköisyyden hetkinä, joita hänelle sattui, oli hän huomannut olleensa uskollinen erämaalle loppuun asti.

Hare nukkui hyvin levottomasti seuraavana yönä. Hän uneksi suuresta harmaasta hevosesta, joka laukkasi taivaalla pilveltä pilvelle salamain välähdellessä sen rautaisista kavioista ja myrskyn liehuttaessa sen hopeaharjaa. Sitten hän näki unta Mescalin haaveksivista silmistä. Ne olivat erämaan pimeitä portteja, jotka olivat auki ainoastaan hänelle, ja hän menikin niistä sinne ajaakseen takaa viehättäviä tähtiä purppuraisiin etäisyyksiin asti. Hän uneksi odottavansa vakavasti ja luottavasti jonkun tuntemattoman asian tapahtumista. Hän heräsi myöhään aamulla huomatakseen talon aivan hiljaiseksi. Päivä kului rauhallisesti tuulen ja minkään muidenkaan äänien sitä häiritsemättä, kuin kunnioittaen August Naabin surua. Keskipäivällä läksi juhlallinen kulkue hitaasti punaisten kallioiden juurella sijaitsevalle varjoisalle hautausmaalle, palatakseen taas yhtä juhlallisesti.

Hetken kuluttua katkaisi pitkä ja läpitunkeva intiaanien huuto keskipäivän hiljaisuuden. Se ennusti navajojen pian saapuvan. He ratsastivat kujalle peräkkäin, ja kun teräväkatseinen Eschtah hyppäsi satulasta tervehtiäkseen valkoista ystäväänsä, jatkui hänen soturiensa tulo vielä vuoren kulmauksen ympäri. Heti päällikön kintereillä ratsasti Scarbreast, tuo navajojen julma sotapäällikkö. Hänen miehensä ratsastivat metsikköön. Heidän jäntevät, melkein alastomat kuparinväriset ruumiinsa olivat vielä märät joen vedestä. Heitä oli täsmälleen sata, hiljainen ja rautajäntereinen erämaan sotajoukko.

"Valkoisen profeetan tulet paloivat kirkkaasti", sanoi päällikkö. "Eschtah on tullut."

"Navajo on hänen ystävänsä", vastasi Naab. "Valkoinen mies on neuvojen ja avun tarpeessa. Kovat ajat ovat koittaneet hänelle."

"Eschtah näkee sotaa ystävänsä silmissä."

"Sotaapa niinkin, päällikkö! Levätkää nyt ensin sotilainenne ja syökää. Sitten keskustelkaamme."

Navajo komensi lyhyesti, ja odottavien sotilaitten rivit hajaantuivat. Mustangit ajettiin kentälle laitumelle, kuormat irroitettiin aasien selästä ja huopapeitteet levitettiin pumpulipuiden juurille. Kun ilta alkoi hämärtyä ja läntisten vuorien varjo lähestyi keidasta, tuli August Naab huoneestaan pukinnahkaiset säärystimet yllään ja suuren sinertävän coltin heiluva perä näkyvissä vasemmalla kupeellaan. Hän käski poikiensa lisätä puita aukeamalla sytytettyyn nuotioon, ja kun rohkeakatseiset intiaanit olivat kokoontuneet tulen ääreen, käski hän naisten tuoda sinne lihaa ja juomaa.

Haren luonnoton tyyneys kesti, kunnes hän näki Naabin menevän odottavien intiaanien luo. Silloin häntä värisytti. Hän meni varjoon, nojautuen puuhun ja katsoi, miten harmaakasvoinen jättiläinen käveli edestakaisin intiaaniystäviensä läheisyydessä. Hän asteli kauan valossa, ennenkuin vihdoin seisahtui päälliköiden eteen ja katkaisi hiljaisuuden syvin äänin.

"Eschtah näkee edessään ystävän, jota on pistetty sydämeen. Hänen oman rotunsa miehet ovat tehneet hänelle paljon vääryyttä, mutta kumminkin saaneet elää. Mormooni rakasti lähimmäisiään ja antoi anteeksi. Hän hautasi viisi poikaansa eikä kumminkaan paaduttanut sydäntään. Hänen esikoisensa on joutunut tuliveden pauloihin ja hän on nyt karkoitettu omaistensa luota. Hänellä on paljon vihollisia, ja eräs niistä on mahtava päällikkö. Hän on tappanut valkoisen miehen ystävät ja anastanut hänen karjansa ja lähteensä. Tänään hautasi valkoinen mies jälleen yhden poikansa. Mitä päällikkö ajattelee? Tappaisiko hän skorpioonin, joka on pistänyt häntä?"

Vanha navajo vastasi sanoin, jotka tulkittuina olivat yhtä juhlalliset kuin mormooninkin.

"Eschtah on kunnioittanut ystäväänsä, vaikka hän on luullutkin hänen menettäneen järkensä. Valkoinen profeetta näkee tulevaisia asioita, mutta hänen verensä on kylmä. Hän noudattaa liian tarkasti valkoisen Jumalan neuvoja. Mutta ystävänihän on päällikkö, jonka silmien välke on kuin salamointia ja jonka käsivarret ovat voimakkaammat kuin erämaan mänty. Hän ei ole kumminkaan lyönyt. Eschtahia surettaa. Hänkään ei kyllä halua vuodattaa verta huvikseen. Mutta Eschtahin ystävä on sallinut monen itsekkään miehen kulkea laitumiensa kautta ja juoda hänen lähteistään. Erämaa ei voi elättää kaikkia. Sallittakoon hänen, joka on löytänyt lähteet ja tiet, pitää ne ominaan. Sallittakoon hänen, joka on tullut myöhemmin, poistua hakeakseen uusia ja osoittautuakseen soturiksi, tahi annettakoon hänen luunsa vaaleta hiekassa. Navajo neuvoo ystäväänsä sotimaan."

"Suuri Eschtah puhuu viisaasti", sanoi Naab. "Valkoinen profeetta tietää nyt enemmän kuultuaan hänen neuvonsa. Hän lopettaa rukouksensa näkymättömälle Jumalalleen lähteäkseen vihollistaan vastaan."

"No hyvä sitten."

"Valkoisen miehen vihollinen on voimakas", jatkoi mormooni, "ja hänellä on paljon taisteluhaluisia miehiä. Jos Eschtah lähettää soturinsa ystävänsä kanssa, syttyy sota ja paljon sotilaita kaatuu. Valkoinen profeetta haluaa suojella heitä, jos vain voi. Hän haluaa lähteä yksinään tappamaan vihollisensa. Jollei valkoinen mies ole palannut sitten kuin aurinko on laskeutunut neljä kertaa, silloin saa Eschtah lähettää suuren sotapäällikkönsä ja soturinsa. He saavat tappaa jokaisen, jonka he löytävät valkoisen miehen lähteitten läheisyydestä. Eschtah saa sitten omakseen puolet valkoisen miehen varastetusta karjasta senvuoksi, että hän on suojellut tämän laitumia ja lähteitä."

"Eschtah tervehtii päällikköä", vastasi intiaani. "Valkoinen profeetta tietää voivansa tappaa vihollisensa, mutta hän ei ole varma palaamisestaan. Hän ei ole varma, pakeneeko hänen vihollisensa pieni soturijoukko, vaikka hän toivookin sitä. Senvuoksi haluaa hän pidättää navajoa viimeiseen asti. Eschtah suostuu odottamaan, kunnes aurinko on neljä kertaa laskeutunut. Jos hänen valkoinen ystävänsä palaa, riemuitsee hän. Mutta ellei hän tule takaisin, lähettää navajo soturinsa tielle."

August Naab poistui nopeasti nuotion valosta pimeyteen. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat kuistilta ja sitten väliköstä. Hänen kolme poikaansa poistuivat huoneihinsa kumartunein päin ja vaitiollen. Eschtah heitti huopapeitteen hartioilleen poistuen metsikön pimeyteen soturiensa kanssa.

Hare jäi pumpulipuiden varjoon, josta häntä ei oltu huomattukaan. Hän ei ollut liikuttanut lihastakaan sen jälkeen kuin oli kuullut August Naabin selityksen. Tuo Naabin puheen merkityksellisin sana: "Yksinäni", oli naulannut hänet paikoilleen, sillä se oli omituisesti liikuttanut hänen sydäntään ja mieltään. Sen sisältämä ennustus oli hervaissut hänet, sillä Hare tiesi nyt paremmin kuin milloinkaan ennen, että hän oli astuva August Naabin sijalle, kostava Daven kuoleman ja tappava tuon Holderness-roiston. Sokaiseva järkytys muuttui vähitellen hänen erämaan perintönsä tyyneksi hyväksymiseksi.

Hänen erämaassaolonsa parivuotinen kausi oli nyt kuin avoin kirja hänen auenneille silmilleen. Elämä, jonka hän oli velkaa August Naabille, ja voimat, jotka vanhuksen kokemus ylätasangon ja laitumien parantavasta voimasta oli palauttanut, muodostivat pitkän kaaren tuon hetken, jolloin Naab oli pelastanut hänet White Sagen tieltä, ja tämän mormoonin äärimmäisen pulan, ja alussa tapahtuneen Holdernessin antaman loukkaavan korvapuustin ja nyt tapahtuneen uskollisen ystävän murhan välille. Sillä Hare muisti tuon lyönnin, voimatta myöskään milloinkaan unhottaa Daven viimeisiä sanoja. Mutta vaikka ne olivatkin unohtumattomat, kutsui häntä enemmän velvollisuus kuin kosto. Nyt oli koittanut August Naabin avuntarpeen hetki. Hare tiesi olevansa selittämättömän kohtalon väline, hänen oli ryhdyttävä taisteluun tuon vanhan erämaan arpeuttaman mormoonin puolesta. Hän muisti, miten nöyrästi hän oli osoittanut kiitollisuuttaan Naabille, miten mahdottomaksi hän oli luullut velkansa takaisin maksamisen ja miten Naab oli vastannut: "Poikani, et milloinkaan tiedä, miten toinen ihminen voi auttaa toista." Hare voi nyt maksaa oman velkansa ja noiden muidenkin, jotka olivat kulkeneet hiekka-aavikon poikki löytääkseen kodin mormoonien luota. Nuo ihmiset liikahtelivat haudoissaan, ja vuoren varjosta kuiskaili Mescalin nimettömän isän ääni: "Eikö ole olemassa ketään, joka voi taistella tuon vanhan erämaan sankarin puolesta?"

Hare hiipi hiljaa huoneeseensa. Puettuaan nutun ylleen ja vyötettyään vyönsä tarttui hän pyssyynsä hiipien jälleen pihalle yhtä hiljaa kuin intiaani. Vaunuvajan pimeydestä haparoi hän satulansa käsiinsä ja löydettyään sen rupesi hän nopeasti täyttämään laukkuja jyvillä hinkalosta. Kohotettuaan kannen täytti hän mitallisen ja tyhjensi sen laukkuihin. Nostettuaan sitten satulan hartioilleen kantoi hän sen tallipihalle, sitten portista kujalle ja sieltä aitaukseen. Kauempana toisessa aitauksessa olevat villimmät mustangit alkoivat potkia ja korskahdella, ja toiset siinä aitauksessa, jossa Musta Bolly oli, kokoontuivat tömistellen aidan viereen. Bolly hirnui työntäen mustan turpansa aidan yli. Hare laski tyynnyttävästi kätensä sen kaulalle niin pitkäksi ajaksi kuin hän odotti ja kuunteli. Oli hyvin tavallista, että mustangit silloin tällöin tulivat levottomiksi, ja Hare oli melkein varma, ettei tämäkään hälinä kiinnittänyt kenenkään huomiota.

Vähitellen hiljeni kumminkin levoton korskuminen ja tömistely, ja poistettuaan salvat talutti Hare Bollyn kujaan. Oli hetken työ satuloida se, suitset olivat tavallisessa paikassaan riippuen satulannupista, ja kun hän kohmettunein sormin oli lyhentänyt monet remmit Bollylle sopiviksi, työnsi hän kuolaimet sen suuhun. Sitten vasta sulki hän aitauksen veräjän.

Ennenkuin hän hyppäsi satulaan, seisoi hän hetkisen ajatellen kylmästi ja harkitsevasti luetellen kaikki tarpeet, joita ei saanut unhottaa – jyviä Bollylle, ruokaa hänelle itselleen, pistoolin, luodikon, patruunat, vesisäiliön, tulitikut ja puukon. Hän työnsi kätensä toiseen satulalaukkuun toivoen löytävänsä sieltä lihaa. Mutta laukku olikin tyhjä. Hän tunnusteli toista ja löysikin jyvien alta haettavansa. Vesisäiliö sekä hänen suopunkinsa oli sidottu satulan taakse ja kun hän koetteli säiliön hamppukangaspäällystä, tuntui se kostealta. Huomattuaan sen työnsi hän pitkän luodikkonsa satulasta riippuvaan koteloon ja hyppäsi hevosen selkään.

Naabin talo oli pimeä ja hiljainen. Sammuva neuvottelutuli heitti lepattavia varjoja pumpulipuumetsikköön, jossa navajot nukkuivat. Lehvissä humiseva heikko tuuli toi mukanaan joen kumean kolinan.

Hare ohjasi Bollyn kujan pimeimpään kohtaan, höllensi suitsia, että hevonen löytäisi paremmin tien, ja ratsasti sitten hiljaa äänettömään erämaan yöhön.

XIX.

VAPAA TOIMIMAAN.

Kuunnellen hengähtämättä ratsasti Hare kallioiden muodostamaa porttia kohti ja kun hän oli kiertänyt vuoren seinämän muodostaman kulmauksen, huokasi hän helpotuksesta. Kannustaen Bollyn juoksuun jatkoi hän matkaansa omituisin ylpein tuntein. Hän oli päässyt livahtamaan huomaamatta keitaalta eikä August Naab ennen aamua huomaa hänen poistumistaan ja ymmärtää vasta kenties paljon myöhemmin hänen tarkoituksensa. Asiain näin ollen luuli hän varmasti pääsevänsä pitkän matkaa edelle. Kuvitellessaan mielessään vanhan miehen raivoa tunsi hän jonkunlaista pelkoa ja epäili sen myös mahdollisesti voivan muuttaa Naabin suunnitelmat. Hare oli mielessään näkevinään Naabin poikineen ja intiaanien ajavan häntä takaa suojellakseen häntä rosvoilta.

Mutta hän luopui ajattelemasta tulevaisuutta ja keskitti kaiken käytettävänä olevan kykynsä punnitsemaan nykyisyyttä. Hänen oli tänä yönä päästävä Sinisen Tähden alla olevan hiekka-aavikon poikki, urotyö, jollaista eivät navajotkaan voineet kehua tehneensä. Kuten äänetön kutsu oli vetänyt hänet värikkääseen erämaahan, niin kannusti häntä nyt eteenpäin joku nimetön voima.

Yön pimeydessä tuntui hänestä siltä kuin hän olisi ratsastanut jossakin holvatussa luolassa, jossa veti kovasti. Ilma oli muuttunut kylmäksi, tähdet olivat kirkastuneet jäisiksi ja joen kohina oli lakannut kuulumasta, kun Bolly muutti helkkävän juoksunsa nopeaksi äänettömäksi kävelyksi. Hare huomasi kallion, Sinisen Tähden, heittäen vielä kerran suitset Bollyn kaulalle. Se pysähtyi purren kuolaimiaan ja käänsi mustan päänsä Hareen päin kuin vaatien tätä ohjaamaan sitä varmoin käsin. Mutta kun se ei tapahtunut, läksi se eteenpäin hiekkaan uppoavin jaloin. Nojaten käsiään satulannuppiin istui Hare toimetonna paikoillaan. Tähdet valaisivat vaisusti aaltomaisia hiekkatöyryjä, jotka jatkuivat hänestä poispäin kadoten pimeyteen. Niin kauan kuin Sininen Tähti oli näkyvissä tiesi hän varmasti suunnan, mutta sitten kun se katosi, oli hän kuin eksyksissä. Bollyn kulku tuntui niin mutkittelevalta kuin vuorten särmäinen harjanne. Se kiipesi suoraan pienille töyryille, laskeutui niiltä suorassa kulmassa, kääntyi jyrkästi tuulisiin kuiluihin, kulki kiertoteitä, käveli ristiin rastiin lattialta näyttävien tasankojen poikki saapuen kumminkin vihdoin, kuten Haresta näytti, takaisin tielle. Mustat vuoret etäytyivät kauemmaksi hiekka-aalloista, tähdet muuttivat paikkojansa kulkien ympäri sinisellä taivaalla ja ne muutamat, jotka hän tunsi, katosivat lopulta taivaanrannan taakse. Bolly ei hiljentänyt vauhtiaan hetkeksikään, se oli kuin kotiinpäin pyrkivä hevonen, joka välittämättä suunnasta, se kun oli varma siitä, oli innokas lopettamaan matkan, koska siitä enää oli vain vähän jäljellä. Hare ilostui, hämmästymättä kumminkaan, kun tamma korskui laskiessaan teräskenkäiset kavionsa ensimäisille aavikon päässä oleville kiville. Hän hymyili pingoitetuin huulin ratsastaessaan erään tuntemansa kallion varjoon. Bolly oli kulkenut tuon hiekkatöyryjä ja mutalätäköitä sisältävän petollisen kaistaleen poikki sen toisella puolella olevalle tielle.

Vuorten juurella sijaitseva, tuulen rapauttamia kallionlohkareita täynnä oleva tasanko, erämaan harjanteet, peninkulmien pituinen hidas nousu jakajalle ja asteettainen laskeutuminen seetrimetsikköön, näiden hänen matkansa osain kulkeminen vei häneltä koko yön ja loppui vasta sitten kun idän harmaa taivaanranta alkoi kirkastua. Saavuttuaan noin peninkulman päähän Hopeakulhosta laskeutui hän satulasta ja sitoi täytetyt töppöset Bollyn kavioihin. Tehtyään siten hevosensa kulun äänettömäksi, ratsasti hän vielä noin parisataa metriä etemmäksi, poiketen sitten oikealle seetrimetsikköön. Hän talutti Bollya varovaisesti liikahduttamatta kiveäkään ja risahduttamatta oksaakaan, pysähtyen aina jonkun askeleen käveltyään kuuntelemaan. Mutta hän ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen huminan seetreissä. Äkkiä säpsähti hän nähdessään hiiltyvän nuotion hehkuvat jäännökset. Silloin muuttuivat hänen liikkeensä niin varovaisiksi ja hiljaisiksi kuin vakoilevan intiaanin. Aurinko rupesi näkymään punaisen vuoren harjanteen takaa, kun hän saapui lähteen toisella puolella olevalle tielle.

Kuljettuaan laakson laitaa sen muodostaman mutkan toiselle puolelle talutti hän Bollyn metsäiselle rinteelle erääseen haapoja kasvavaan tiheikköön. Se ympäröi muuatta ympyrän muotoista nurmikkoa. Hän taivutti notkeat puut sivulle aukaisten tien Bollylle, jonka hän jätti sinne laitumelle. Otettuaan luodikon kotelosta ja varmistuttuaan, ettei hevosta voitu huomata laaksosta, läksi hän kiipeämään suoraan rinteelle.

Koska hän tunsi jokaisen jalan matkasta, voi hän kiivetä nopeasti, kunnes saapui harjannetta pitkin kulkevalle tielle. Sitten läksi hän laskeutumaan rinnettä seetrien suojassa, päästen vihdoin kohtaan, joka oli juuri heidän entisen, kalliolla olleen leirinsä yläpuolella. Holdernessin uusi karjamaja oli aivan tuon kallion juurella. Hän hiipi alemmaksi puulta puulle ja pensaikosta pensaikkoon. Veripunainen aurinko nousi kirkkaana punaisen vuoren takaa, laaksoon laskeutunut pehmeä sumu alkoi hehkua ja liikkua, ja karja rupesi lähestymään lähdettä. Risahduttamatta oksaakaan ja siirtämättä kiveäkään laskeutui Hare rinnettä, teroittaen katsettaan ja jännittäen korviaan sitä enemmän kuta lähemmäksi hän tuli. Pian kätki kumminkin alempi harmaa kivivalli rinteen juurella olevan seetrimetsikön näkyvistä. Hare lepäsi ja kuunteli. Sitten hän suuntasi kulkunsa viimeisen viettävän maakaistaleen poikki penkereelle, jolta voi katsella laaksoon. Jyrkänne oli aukeata, irtonaisia kiviä ja kuivuneita seetrin oksia täynnä olevaa rinnettä, jonka poikki oli hyvin vaikea kulkea äänettömästi. Valiten kumminkin huolellisesti paikat, joihin hän sijoitti jalkansa, eteni hän niin hiljaa, että kulku tyydytti hänenkin tarkkaavaisia korviaan. Kun pitkä, harmaa kivivalli alkoi kiertyä ympyrän muotoiseksi hänen alaspäin suunnatun katseensa edessä, laskeutui hän maahan pitkäkseen, vapisten koko ruumiiltaan.

Kallion laidalla oli tiheä pensas, jonka hän voi saavuttaa kolmella askeleella ja sitten huomaamatta katsella sen suojasta leiriin.

Pieni savupatsas kohosi hitaasti taivaalle muodostaen solakan sinisen pilarin. Hänen korviinsa kantautui hiljaisia keskustelevien miesten ääniä, iloista vihellystä ja hyräilyä. Kysyessään itseltään, mitä hänen olisi tehtävä, sykkivät suonet hänen ohimoillaan ja suuta kuivasi. Mutta vastaus tuli heti, ikäänkuin se olisi ollut valmiina hänen tietoisen ajatuksensa takana. "Odotan, kunnes Holderness tulee näkyviin ja hyppään sitten huudahtaen seisoalleni, että hän ennättää huomata minut ja vetäistä pistoolinsa esille. Sitten ammun hänet yksinkertaisesti."

Hän liukui pensaan suojaan, päästi sitten syvän huokauksen, joka tyynnytti hänet, ja kurkisti kallion yli. Ensin tuli näkyviin karkeasti rakennettu maja ja sen takana oleva aitaus, jossa oli paljon pitkäkarvaisia mustangeja ja eräs suuri harmaa hevonen. Hän säpsähti kovasti. Ikäänkuin unessa näki hän kiiltävän kaulan jalomuotoisen kaaren ja hopeanvärisen harjan miellyttävän heilumisen.

"Hopeaharja...! Jumalani!" huudahti hän hiljaa. "He ovat sittenkin saaneet sen kiinni!"

Hän liukui selälleen kalliolle maaten siinä ja puristaen lujasti pyssyään huomionsa järkyttämänä ja koettaen tajuta sen merkityksen.

"Hopeaharja...! He ovat saaneet sen kiinni!" toisti hän yhtämittaa, kunnes tuskallinen ymmärtäminen pani hänet kuiskaamaan: "Mescal, Mescal!"

Hän kääntyi suulleen, voimatta katsella sinistä taivasta, jäykistynein ruumiin kuin jännityksestä lauennut köysi ja kynsin, jotka uursivat koloja pyssynperään. Vihdoin suli tuo jäykkyys nyyhkytyksiksi, jotka vapisuttivat häntä päästä jalkoihin asti. Sitten nousi hän istualleen kalpeana ja hurjin katsein.

Hiekka-aavikon läntisessä päässä odottavat rosvot olivat varmaankin ottaneet Hopeaharjan kiinni. Mescal oli joutunut Snap Naabin käsiin. Mutta Mescal oli varmaankin vielä hengissä ja Snap oli siellä tullakseen tapetuksi; hänen hillitsemättömän julmuutensa viimeinen päivä oli koittanut, sen sanoi Harelle joku sisäinen tunne. Hänen järkkymätön tarkoituksensa tappaa Holderness ja kiihkeytensä maksaa velkansa August Naabille eivät olleet mitään verrattuina tähän hänen uuteen päätökseensä. Äkkiä tunsi hän olevansa vapaa ja voimakas kuin vanginvartijansa käsistä pakoon päässyt kesyttämätön leijona.

Hän kurkisti jälleen kallion yli pensaan suojasta. Maja suljettuine ovineen ei ollut parinkaansadan askeleen päässä hänen piilopaikastaan. Muuan rosvo lauloi kumartuessaan tulen yli ja kootessaan tulisia hiiliä patojen ympärille, muutamat makailivat eräällä rahilla odotellen aamiaista ja toiset heräilivät juuri, ilmestyen näkyviin makuuhuopiensa alta haukotellen ja vetäen saappaita jalkoihinsa voidakseen mennä lähteelle. Viimeiseksi nousi Snap Naab, joka oli nukkunut pää majan kynnyksellä. Selvästi oli Snap vanginnut Mescalin majaan, jonne ei kukaan päässyt astumatta hänen päälleen. Holdernessin rosvojen päällysmies oli maannut pari pistoolia vyössään ja saappaat jaloissa. Hare huomasi nuo seikat julmin tyytyväisyyksin. Nyt tuli Holdernesskin majan nurkan takaa loistavin kasvoin ja kullanpunaisin, kammatuin parroin. Katsellessaan rosvojen aamiaisen syöntiä kuuli Hare silloin tällöin jonkun hiljaa lausutun sanan, kiinnittäen samalla huomionsa heidän huolettomaan ja pelottomaan esiintymiseensä. Snap Naab ammensi ruokaa lautaselle ja kaasi kupillisen kahvia vieden ne majaan, jonka oven hän jälleen lukitsi tultuaan pihalle.

Aamiaisen jälkeen alkoivat useimmat rosvot tehdä tavallisia töitään. Hare vahti heitä kuin ilves hirveä. Toisten valmistaessa esineitä kuormitusta varten niin laiskasti, että se oli melkein kuin joutenoloa, menivät toiset aitaukseen. Holderness pyöräytti savukkeen ja nojautui tulta kohti ottaakseen siitä palavan tikun. Snap Naab käveli edestakaisin suljetun majan oven edustalla. Hän yksinään koko tuosta suuresta rosvojoukosta näytti olevan levoton ja katsoi useammasti kuin kerran jakajan yli hänen isänsä keitaaseen johtavalle tielle. Holderness katsoi taasen odottavasti toiselle suunnalle, Lorisevalle lähteelle päin. Kerran sanoikin hän jo kirkkain äänin:

"Sanon sinulle, Naab, ettei meillä ole kiirettä. Lähdemme matkalle vasta huomenna."

Tuhannet ajatukset, jotka muodostivat lukemattoman joukon kysymyksiä >a vastauksia, pyörivät Haren mielessä. Miksi katseli Snap niin levottomasti keitaaseen johtavalle tielle? Ei suinkaan senvuoksi, että hän pelkäsi isäänsä ja veljiään, vaan siksi, että heidän mukanaan saattaisi tulla navajo-intiaanejakin. Miksi ei Holderness kiiruhtanut lähtöään Hopeakulholta? Miksi hän viivytteli lähteellä, sillä jos hän odotti paimenia saapuviksi kartanostaan, olisi hän voinut mennä niitä vastaan, säästänyt siten huomattavasti aikaa ja pidentänyt välimatkaa itsensä ja niiden miesten välillä, joille hän oli tehnyt vääryyttä? Oliko hänen käytöksensä suurinta pelottomuutta vaiko perinpohjin harkittua viekkautta? Holderness ja hänen rosvonsa, lukuunottamatta synkkää Snapia, olivat sokeat jakajan takaa uhkaavalle vaaralle. Milloinkahan August Naab lähtee White Sageen? Lähteeköhän hän yksinään? Mutta lähteköönpä hän sitten joko yksinään tahi kovasti ratsastavien navajoiden seurassa, saapuu hän kumminkin liian myöhään. Holdernessin henki ei ollut enää senkään arvoinen kuin hänen huolettomasti savukkeestaan karistelema tuhka. Snap Naabin synkkyys ja hänen pitkät askeleensa hermostuneiden käsien alituisesti lähetessä pistoolien periä ilmaisivat hänen erämaan vaistojensa terävyyden. Hänelle oli aurinko noussut punaisena punaisen vuoren takaa. Oliko hän raiskannut Mescalin? Miksi hän piti majan ovea lukittuna ja vahti sitä niin huolellisesti?

Haren vahtiessa ja ajatellessa kuluivat tunnit. Holderness vetelehti läheisyydessä ja Snap vahti vaitiollen. Rosvot tupakoivat, nukkuivat ja kävelivät sinne tänne, ilta hämärtyi ja kallioiden varjo kietoi jo majankin verhoonsa. Haresta oli päivä tuntunut niin lyhyeltä, että hän hämmästyi huomattuaan auringon jo laskeutuneen Coconinan taakse. Jos August Naab oli poistunut keitaalta päivän koittaessa, oli hän jo varmasti lähellä jakajaa, ellei myrsky ollut hidastuttanut hänen kulkuaan hiekka-aavikolla. Hare odotti jo kimon ilmestymistä harjanteelle ja ikävöi navajojen syöksymistä kivistä rinnettä alas seetrimetsikköön liehuvin höyhentöyhdöin ja tummien mustangien kylkien kimallellessa punaisessa valossa. "Jos he tulevat", kuiskasi hän, "ammun Holdernessin ja jokaisen muun miehen, joka koettaa avata tuon majan ovea."

Näin hän odotti jännitetyllä valppaudella katseen siirtyessä jakajan aaltomaiselta harjanteelta leiriin ja taas takaisin. Kauempana laaksossa oli vielä valoisaa, mutta kallioiden juurilla oli jo hämärä. Koko päivän oli Hare jännittänyt korviaan kuunnellessaan rosvojen keskustelua ja nyt juolahti hänen mieleensä, että jos hän laskeutuu vallissa olevasta halkeamasta penkereelle, jonne Dave ja George olivat aina kätkeytyneet vahtiakseen lähdettä, pääsee hän juuri leirin kohdalle. Laskeutuminen oli kyllä vaarallinen, mutta koska hän ei muuten voinut pitää silmällä majan ovea pimeän tultua, päätti hän yrittää. Hetkikin oli suotuisa, sillä rosvot olivat syventyneet hommiinsa: muutamat valmistivat päivällistä, toiset käärivät makuuhuopiaan auki ja muutamat kävelivät aitauksen ja lähteen väliä. Hare peräytyi muutamia metrejä kalliota pitkin, kunnes pääsi halkeamaan, jonka hän muisti kapeaksi ja luisuksi. Laskeutumiseen liittyi pari vaaraa: ote voi pettää ja irtonaiset kivet voivat lähteä vyörymään. Katse kohdistettuna paikkaan liukui hän vitkalleen rinnettä alas kiemurrellen kuin käärme, ja saavuttuaan ruohoiselle penkereelle makasi hän liikkumatta. Alhaalta kuuluvat iloiset äänet ja nauru tyynnyttivät hänet. Häntä ei oltu huomattu. Hänen uusi asemansa oli siitä hyvin edullinen, että hän sieltä voi vaivatta katsella ja kuunnella, ja senkin vuoksi, että hän tarpeen vaatiessa voi äänettömästi paeta pengertä pitkin seetrimetsikköön. Ryömien eteenpäin saapui hän lopulta penkereen pensaiselle reunalle.

Kallion juurella loimusi kirkas nuotio, jonka ympärillä miehet liikkuivat nauraen. Majan ovi oli auki. Mescal nojautui taaksepäin Snapista koettaen riistää käsiään irti.

"Anna minun aukaista siteet!" karjui Snap.

Mutta Mescal riistäytyi irti ja peräytyi. Hänen kätensä oli sidottu ristiin ranteista ja ojentaen ne eteenpäin tyrkki hän Snapia luotaan. Irtautunut tukka peitti melkein kokonaan hänen silmänsä, jotka säihkyivät vihaa ja uhmaa. Hän oli kuin nuori naarasleijona, joka värisi elämänhalusta taisteluvimman kuvastuessa jokaisesta sen liikkeestä.

"No, ole sitten ja kuole minusta nähden vaikka nälkään!" huudahti Snap.

"Kärsin nälkää mieluummin kuin syön sinun ruokaasi!"

Rosvot nauroivat. Holderness puhalsi suuren savupilven suustaan ja hymyili. Snap katsoi vihaisesti Mescaliin ja sitten kujeileviin tovereihinsa. Eräs punakka mies lähestyi Mescalia.

"Tyynny, Snap, olethan suunniltasi", sanoi hän. "Emme aio antaa tytön kuolla nälkään. Hän ei ole syönyt palastakaan vielä. Kuulkaahan, neiti, antakaa minun vapauttaa kätenne. Kas noin! No mutta, Naab, piru sinut vieköön, hänen ranteensahan ovat aivan mustansiniset!"

"Varo pistooliasi!" huudahti Snap.

Mescal sieppasi nopeasti miehen coltin huotrasta ja yritti kohottaa sitä, kun mies tarttui hänen käsivarteensa. Tyttö kiemurteli tuskasta pudottaen aseen maahan.

"Sinä pieni intiaanipaholainen!" huudahti rosvo ihaillen. "Olen pahoillani, että minun oli pakko kohdella sinua hieman huonosti ja vielä enemmän surettaa minua, ettet saanut ampua. Menettelit kehnosti siepatessasi pistoolini heti sen jälkeen kun olin sinulle niin ystävällinen, etkö menetellytkin?"

"Tarkoitukseni ei ollut ampua teitä", huohotti Mescal.

"Naab, jos tämä on sinun mormoonivaimosi, niin suo minulle anteeksi! En kuitenkaan voi kieltää, että hän on nenäkkäin ja suloisin pieni kissa, mitä ikinä olen nähnyt."

"Me mormoonit emme puhu vaimoistamme emmekä salli muidenkaan puhua", vastasi Snap raivosta kiiluvin silmin. "Oletko Nebraskasta?"

"Olen! Olen rehellinen nebraskalainen rosvo, karjanvaras ja kaiken lainvastaisen asiakas, mutta en ole vielä milloinkaan tapellut naisten kanssa."

Vastaukseksi kohosi Snapin oikea käsi hitaasti miehen nenän alle pysähtyen siihen jännitettynä ja järkkymättä, hänen omituisten silmiensä näyttäessä sinkauttelevan säkeniä.

"Kuulehan, Naab, miksi haluat ojentaa pistoolisi minua kohti?" kysyi rosvo kylmästi. "Etkö ole ampunut jo kyllin monta ystävääsi? Myönnän, ettei minulla ole oikeutta sotkeutua asioihisi. Halusin vain ystävän tavoin vastustaa, ettet kohtelisi tuota pientä neitiä niin huonosti. Hän on rohkea ja on hylännyt kätesi, joka ei olekaan rehellinen. Nyt sen kuulit, ja piru minut vieköön, jos välitän sinun mormoonilaisuudestasi ollenkaan! Lyön vaikka hevosesta vetoa, että Holderness on minun puolellani."

"Snap, hän on oikeassa", pisti Holderness sovittavasti väliin. "Sinun ei tarvitse olla niin arka Mescalin vuoksi. Hän on näyttänyt, miten vähän hän sinusta välittää. Jos sinun on pakko köyttää hänet, kuten jonkun villin mustangin, tee se hellävaroen. Nyt ruvetaan syömään. Sinä, Mescal, istut tähän viereeni rahille ja käyttäydyt siivosti. En halua että leirissäni syntyy häiriötä sinun vuoksesi."

Snap väistyi muristen Holdernessin taluttaessa Mescalin oven vieressä olevalle rahille, johon hän toi hänelle ruokaa ja juomaa. Rosvot kokoontuivat nuotion ympärille ja keskustelu taukosi syönnin ajaksi.

Tilanne oli pannut Haren mielen kuohumaan. Mescalin näkemisen suoma ilo, siunattu helpotus huomattuaan hänet vahingoittumattomaksi ja tytön lannistumattomuuden aiheuttama ylpeys mylleröivät hänen mielessään. Samalla kun hän tunsi kiitollisuutta ystävällistä nebraskalaista rosvoa kohtaan, alkoi hän aavistaa Holdernessin päämäärää ja Snap Naabia kohtaan tuntemaansa sammumatonta valkohehkuista vihaa. Mutta yläpuolella oli kumminkin heikentymätön halu pelastaa Mescal, vaikka tuota halua hillitsikin vielä joku selittämätön tunne, että hänen oli odotettava. Ja hän odotti luottaen sokeasti tuohon selittämättömään, jonka hän tiesi tapahtuvan, pitäen kumminkin mielessään viimeisenkin turvan, pyssyn, jonka hän puristi innokkaihin käsiinsä. Sillä aikaa pimeni ilta pimenemistään, nuotio valaisi jo kirkkaammin ja rosvot lopettivat ateriansa. Mescal nousi ja astui majan kynnyksen yli.

"Pysähdy!" huusi Snap lähestyen nopein askelin. "Ojenna kätesi tänne!"

Muutamat rosvot murisivat ja muutamat tokaisivat: "Kuule, Snap, älä viitsi köyttää häntä enää."

"Kuka sanoi: 'Älä'!" karjaisi mormooni naksauttaen hampaitaan. Kun hän pyörähti katsomaan, näytti hänen pistoolinsa lentävän eteenpäin ja pysähtyvän nopeasti käsivarren pituuden päähän hänestä kimallellen nuotion säteitten valossa.

Holderness nauroi välittämättä aseesta. "Jatka vain hommaasi, Snap, ja sido naisesi rakkaus. Miten tottelevaisen vaimon tulet hänestä saamaankaan! Sido vain hänen kätensä, mutta älä kovasti."

Rosvot murisivat tai nauroivat johtajansa määräykselle. Snap kääntyi pannakseen aikeensa toimeen. Mescal seisoi ovella ojentaen vapisten Snapille ristissä olevat kätensä. Holderness kääntyi tuleen päin katsein, jotka ilmaisivat hänen suunnitelmansa. Snap sitoi Mescalin kädet lujasti, pukkasi hänet majaan ja epäröityään pitkän aikaa sulki lopulta oven.

"Nainen voi olla melko oikullinen, eikö voikin?" sanoi Nebraska luottavaisesti eräälle toverilleen. "Toisena minuuttina on hän valmis hakkaamaan sinulta kaulan poikki ja toisena taasen sulaa hän suussasi kuin sokeri. Ja minut saadaan hirttää, ellei tuo oikullisuus juuri pidäkin miestä vangittuna. Mutta se vetää vertoja helvetille. Olin kerran naimisissa enkä enää uudista tuota temppua. Eräs toverini sanoi kerran, että whisky oli turmellut hänet, kalkkalokäärme myrkyttänyt hieman hänen vertaan, mutta tarvittiin kumminkin nainen, ennenkuin hänestä tuli oikea roisto. Ja, tulimmainen sentään, hän oli varmasti oikeassa! Kun on naisia läheisyydessä, syntyy aina selkkauksia."

Mutta jännitys kasvoi vain kasvamistaan sen sijaan että se olisi heikentynyt. Holderness näytti äkkiä tulevan hyvin levottomaksi odottaessaan joitakin tulijoita Lorisevalta lähteeltä päin. Snap Naab nojautui ovenpieleen katsellen viekkaasti edessään olevia rosvoja. Hän näytti enemmän kuin kukaan muu aavistavan jotakin ja voi katsella yhtä kauaksi kuin erämaan haukka. Äkkiä hän painoi oven raolleen katsellen samalla miehiin.

"Älä yritäkään!" huusi Holderness. Hänen äänensä oli kuin toisen miehen. "Sinä et mene sinne!"

"Haen tytön esille ja lähden hänen kanssaan White Sageen", vastasi Snap harkitusti.

"Pyh! Sanot tuon vain voidaksesi mennä hänen luokseen majaan. Koetit jo viime yönäkin, mutta en sinua päästänyt. Työnnä ovi kiinni, Naab, tahi muuten tapahtuu jotakin!"

"Tapahtuu pian paljon enemmän kuin ikinä olet voinut aavistaakaan, Holderness. Älä sotkeudu asioihini nyt, sillä aion lähteä!"

"Mene vain, mutta tyttöä sinä et vie!"

Snap Naab hyppäsi portaille paiskaten oven kiinni.

"Vai niin!" huudahti hän ivallisesti. "Senkö vuoksi otitkin minut päällysmieheksi, niinkö?" Hänen kynnenmuotoiset sormensa liikkuivat huomaamatta ylöspäin samalla kun hänen vaaleat silmänsä koettivat saada selville Holdernessin julkeuden suuruuden. Mutta rosvopäällikön ivallisesta hymystä voitiin huomata, että hänellä oli valttiässä kädessään.

"Naab, sinä et vie tyttöä!"

"Ehkä sinä aiot ottaa hänet?" kiljui Snap.

"Tarkoitukseni on aina ollut sellainen."

Luultavasti ei intohimo milloinkaan ollut antanut Snapin kädelle sellaista vauhtia. Hänen colttinsa kimalteli nuotion valossa. Klik, klik, klik! Hana löi tyhjiin patruunakomeroihin.

"Helvetti!" huusi hän.

Holderness nauroi ivallisesti.

"Sinne saat pian lähteä!" huusi hän. "Tässä näet toisen Naabien tempun pistoolilla – pyh!" Ja hän ampui päällysmiestään sydämeen.

Snap kaatui suulleen. Hänen kätensä pieksivät maata kuin haavoitetun peltokanan laahustavat siivet ja sormet kaivautuivat tomuun, värisivät suonenvedon tapaisesti, oikenivat ja kangistuivat.

Holderness huusi majan ovelta: "Mescal, olen vapauttanut sinut tungettelevasta kosijastasi! Ole iloinen nyt!" Sitten viittasi hän kaatuneeseen mieheen sanoen vieressä seisoville miehille: "Joku teistä voi laahata tuon raadon arosusille."

Ensimäinen Snapin puoleen kumartunut mies sattui olemaan Nebraska. Kun hän otti pistoolin maasta tutki hän uteliaasti sen patruunakomeroa. "Tyhjä!" sanoi hän. Sitten hän vetäisi Snapin toisenkin pistoolin huotrasta tutkien senkin. "Tyhjä on tämäkin! Tulimmainen sentään!" Hän katsoi julmiin miehiin, joista ei kukaan vastannut. Holderness nauroi jälleen töykeästi, ja mennen ovelle sitoi hän sen kiinni suopungilla.

Kului kotvan aikaa, ennenkuin Hare tointui salajuonen nopean päättymisen aiheuttamasta säikähdyksestä, juonen, joka oli saattanut Mescalin Holdernessin valtaan. Vaikka Snap olikin ollut roisto, olisi hän kumminkin nainut Mescalin, mikä kohtalo olisi ollut paljon suotavampi kuin nyt tämä uusi häntä uhkaava. Hare muutti asentoaan aikoen hellittämättä vahtia ja odottaa koko yön. Jokainen tunti, jonka Holderness miehineen vielä vietti Hopeakulholla, joudutti heidän tuomiotaan. Haren omituisen, noita miehiä odottavan kohtalon ennakkotietämyksen oli näyttänyt todeksi Snapin nopea kuolema. Luottaen siihen, että hänen suuri miesjoukkonsa oli voittamaton, istui Holderness tulen vieressä tupakoiden ja hymyillen. Hän ei ollut ymmärtänyt ollenkaan Snap Naabin vihjaavaa varoitusta. Tuolla jossakin keitaasta johtavalla tiellä ratsasti mies, jonka halu suojella ihmisten henkeä oli muuttunut tappamiskuumeeksi. Hare tiesi, että hän nyt oli yhtä armahtamaton kuin kuolema. Hänen takanaan odottivat navajot, jotka olivat nopeita kuin kotkat ja julmia kuin sudet, nuo erämaan soturit sukupolvien auringon kuumentama veri suonissaan. Kun Hare odotti ja vahti tyynin mielin, sääli hän melkein Holdernessia. Hänen tuomionsa oli lähellä. Pari kertaa, kun rosvopäällikkö lähestyi majan ovea kuin mennäkseen sinne, suuntasi Hare luodikkonsa häntä kohti odottaen vain askelta portaille. Mutta Holderness malttoi aina ajoissa mielensä ja Haren sormi irtautui liipasimesta.

Yö pimeni pimenemistään, pilvinen taivas verhosi tähdet ja tuuli rupesi humisemaan vaikertaen seetrien oksissa. Roistot kääriytyivät huopapeitteihinsä toinen toisensa jälkeen ruvetakseen nukkumaan leirinuotion hitaasti palaessa loppuun. Yön tunnit kuluivat siten tuulen hiljaa humistessa ja kaukana laukkailevien arosusien ulvoessa.

Vahtiessaan, ummistamatta silmäänsäkään, näki Hare erään suullaan makaavan miehen liikahtavan. Mies nousi istualleen hyvin varovaisesti katsahtaen tovereihinsa ja sitten pitkään Holdernessiin, joka nukkui kyljittäin himmenevään tuleen. Sitten hän kumartui hiljaa. Hare arvaili, mitä rosvolla mahtoi olla mielessä. Äkkiä suoristi mies jälleen itsensä kääntäen päätään ja kuunnellen tarkkaavaisesti. Hänen toverinsa nukkuivat kumminkin liikkumatta hengittäen syvään. Mies siirsi silloin huopapeitteensä syrjään alkaen nousta. Hän liikkui niin hitaasti ja varovaisesti, että kului kauan aikaa, ennenkuin hän oli pystyssä. Sitten hiipi hän rosvojen välitse sukkajaloin äänettömästi kuin intiaani majan ovea kohti.

Kun hän pujahti nukkuvan Holdernessin ohi, kimalteli pistooli hänen kädessään. Haren päätös ampua mies ennen ovelle pääsemistä alkoi horjua. Mitä merkitsivätkään nuo roiston hiipivät liikkeet ja hänen kulkunsa Holdernessin ohi ladattu pistooli kädessään? Kuolema uhkasi jälleen rosvopäällikköä. Jos hän liikahtaisi, niin –! Hare käsitti nyt, että tuo hiipivä mies oli mormooni. Hän oli uskollinen Snap Naabille ja naiselle, joka hänen uskontonsa mukaan kuului rosvolle. Hän aikoi vapauttaa Mescalin.

Hare ei ollut milloinkaan rukoillut niin kiihkeästi kuin nyt. Mitä, jos joku mies sattuisi heräämään? Kun rosvo saapui ovelle, valaisi lepattava liekki hänen tummat kasvonsa. Hän irroitti suopungin ja avasi oven hyvin hiljaa.

"Taivas, jos hän menee sisään, huudahtaa tyttö! Silloin Holderness herää ja minun on pakko ampua", kuiskasi Hare.

Mutta mormoonirosvo näytti olevan yhtä siivo kuin viekaskin.

"Hsst!" kuiskasi hän majaan. "Hsst!"

Mescal oli kai valvonut ja käsittänyt tuon matalan kuiskauksen tarkoituksen, sillä hän ilmestyi heti hiljaa ovelle ja ojensi vaitiollen sidotut kätensä rosvolle. Mies irroitti nuoran ja viittasi seetrien välitse aitaukseen päin. Mescal katosi pimeyteen hiljaa ja nopeasti kuin liehuva varjo. Mormooni hiipi varovaisin ja kuulumattomin askelin vuoteelleen ja kääriytyi peitteihinsä.

Hare nousi vapisten ja värisi tuon hetken kummassa otteessa, jolla ei näyttänyt olevan muuta ratkaisua kuin Holdernessin tappaminen. Mescal oli pian Hopeaharjan selässä ja laukkasi White Sageen vievällä tiellä, jossa ei tällä kertaa ollutkaan hiekka-aavikkoa hidastuttamassa hänen kulkuaan. Mutta Hare ei voinut tappaa rosvoa tämän nukkuessa eikä hän voinut häntä herättääkään ilmaisematta hänen miehilleen tytön pakoa. Hän seisoi penkereellä katsellen huopapeitteihinsä kääriytynyttä Holdernessia. Miksi ei hän tappaisi häntä nyt, lopettaisi ijäksi hänen valtansa ja luottaisi muiden mielenmuutokseen? Ei, ei! Hare kesti kiusauksen horjumatta. Torjua takaa-ajoa niin kauan kuin mahdollista, opastaa Mescal kaikin saatavissa olevin keinoin johonkin suojaiseen paikkaan ja sitten hakea Holderness käsiinsä olivat sellaisen miehen ajatuksia, joka oli tottunut odottamaan.

Ylimmän kallion pimeän kielekkeen alitse pujotteli Hare seetrejä kasvavalle rinteelle ja sitten tielle, jolta hän pian poikkesi nopeasti syrjään pienelle aukeamalle, johon hän oli jättänyt Bollyn. Metsässä vallitseva pimeys hidastutti hänen kulkuaan, mutta hän saapui kumminkin vihdoin haapaviidakon laitaan. Tunkeuduttuaan sen läpi kuuli hän Bollyn epäilevästi kuopivan ja korskuvan, mutta saavuttuaan sen luo sai hän sen heti tyyntymään. Sitten hän ratsasti tiheiköstä puuttomaan laaksoon.

Pilvet olivat hajaantuneet sen verran, että kalpea valo voi tunkeutua niiden raoista. Laaksossa olevat karjalaumat makasivat synkässä pimeydessä, jonka läpi ei voitu nähdä pariasataa metriä kauemmaksi. Maa oli kuin pehmeä tyyny Bollyn kavioiden alla, jotka eivät synnyttäneet minkäänlaista kovempaa ääntä. Äkkiä kohotti mustangi päätään pakottaen Harenkin tuijottamaan yön pimeyteen. Nopea tahdikas kavioiden kapse katkaisi hiljaisuuden ja muuan epämääräinen harmaa varjo ilmestyi näkyviin. Hare tunsi Hopeaharjan kutsuen sitä niin kovasti kuin vain uskalsi. Mutta ori katosi sumuun, kavioiden kapse heikkeni lakaten lopulta kokonaan kuulumasta. Hare kannusti Bollyn nopeimpaan vauhtiin ajaen oritta kauan vaitiollen takaa, mutta tuloksettomasti ja tarpeettoman rasittavasti mustangille. Senvuoksi hiljensikin hän tamman juoksun hölkäksi.

Hare piti huolta, että Bollyn vauhti pysyi samana koko yön, ja kun idän taivaanranta alkoi kirkastua, löysi hän tien ja saapui Lorisevalle lähteelle auringon noustessa. Hopeaharjan jäljet olivat painuneet syvälle maahan lähteen luona. Hän levähti hetkisen, antoi Bollylle hieman jyviä ja vettä, ja läksi sitten jälleen matkalle.

Lähteen alapuolella olevalta harjanteelta näki hän Hopeaharjan laakson toisessa päässä peninkulmia edellä hänestä. Tämä päivä tuntui vielä lyhemmältä kuin edellinen, se kului hänen vahtiessaan miten Hopeaharja pieneni pienenemistään ja lopulta katosi Coconinan hämärästi näkyville rinteille. Haren pelko että Mescal joutuu noiden paimenten käsiin, joiden saapumista Holderness oli odottanut, väheni vähenemistään sitten kuin tyttö oli päässyt seetrien suojaan. Hän oli varma että Mescal lepuuttaisi hevostaan vuorella olevan navajolammikon luona. Myöhään illalla saapui Hare leiripaikalle, mutta ei löytänyt jälkeäkään eikä muuta todistusta siitä, että Mescal oli levähtänyt siellä ja juottanut Hopeaharjaa. Hän sitoi väsyneen mustangin liekaan ja nukkui päivänkoittoon asti.

Ratsastettuaan ylätasangon poikki alkoi Hare laskeutua vuorelta. Ennenkuin hän oli päässyt rinteen puoliväliinkään, oli lämmin kirkas aurinko haihduttanut sumun ja varjot laaksosta. Kaukana kiemurtelevalla tiellä näki hän liikkuvan pisteen. Hopeaharja siellä vain ravasi ollen jo melkein näkymättömissä.

"Kymmenen peninkulmaa – viisitoista ja ehkä enemmänkin", sanoi Hare. "Mescal saapuu pian kylään."

Tunnit kuluivat jälleen kuin siivelliset hetket hevosen tasaisesti ravatessa. Tieto ajan kulusta ja etäisyyksistä, yksitoikkoisuus, väsymys ja matkan päämäärä olivat haihtuneet hänen mielestään. Kuvittelujen nopeasti kiitävä kuvakiikarillinen tanssi täytti hänen ajatuksensa, mutta nuo kuvat olivat kaikki Mescalista. Tieto hänen turvallisuudestaan oli pannut onnen lähteen pulppuamaan.

Aurinko oli jo melko matalalla, kun hän ohjasi Mustan Bollyn White Sageen. Hän ratsasti syrjimmäistä tietä ja sitten karjakujaa piispan huvilaan. John, eräs piispan poika, oli tallipihalla ja riensi avaamaan portin.

"Mescal?" huusi Hare.

"Turvassa", vastasi mormooni.

"Oletteko kätkenyt hänet?"

"Hän on salaisessa piilopaikassa, jonka mormoonit ovat valmistaneet naisilleen. Ainoastaan muutamat ihmiset tietävät sen olemassaolosta Lepää huoletta, sillä hän on varmasti turvassa."

"Jumalalle kiitos... silloin ei ole muuta kuin tuo ainoa jäljellä." Hare huokasi syvään.

"Mescal kertoi meille kaikki tapahtumat, kuinka hänet saatiin kiinni hiekka-aavikolla ja miten hän pääsi pakoon Holdernessilta Hopeakulhon luona. Onko Dene haavoittunut?"

"Hopeaharja tappoi hänet."

"Hyvä Jumala! Miten asiat voivat kehittyäkään! Kun viimeksi olit täällä, näin sinun ratsastavan Denen kumoon. Tuon piti kai varmasti tapahtua. Ampuiko Holderness Snapin?"

"Ampui."

"Entä vanha Naab, mitä hän suunnittelee? Aikooko hän tulla nyt tänne johtamaan meitä mormooneja rosvoja vastaan?"

"Hän on kutsunut navajot joen toiselta puolelta apuun ja he ovat saapuneet. Hän aikoo lähteä ensin yksinään tappamaan Holdernessin haluamatta navajoja mukaansa muutamiin päiviin. Ellei hän palaa, saavat intiaanit ratsastaa rosvoja vastaan. Mutta hänen suunnitelmansa muuttuu, sillä olen ennättänyt ennen häntä."

"Miksi? Mescalinko vuoksi?"

"En, vaan Holdernessin."

"Aiot siis ampua hänet?"

"Varmasti."

"Milloin luulet hänen saapuvan?"

"Huomenna, ehkä jo päivällä. Hän haluaa saada Mescalin. Siinä tapauksessa ainoastaan, että Naab on saapunut Hopeakulholle ennen Holdernessin poistumista sieltä, muuttuvat asiat, mutta epäilen sitä suuresti."

"Saanko kuulla suunnitelmasi?" Mormooni epäröi hänen vakavien ruskeiden kasvojensa saadessa rohkean ilmeen. "Minulla on pätevät syyt."

"Suunnitelmaniko? Kyllä. Kätke Bolly ja Hopeaharja hedelmäpuutarhan pieneen lehtimajaan. Aion pysyä syrjässä tänä yönä, nukkua hieman, sillä olen kuolemanväsynyt, ja vahtia aamulla. Holderness tulee tänne miehineen, ehkä ei avoimesti ensin, saadakseen Mescalin mukaansa. Aseta miehiä vahtimaan. Haluan tavata hänet heti, kun hän saapuu. Siinä kaikki."

"Hyvä! Pyydän, ettet kerro tästä isälleni. Tule sisälle nyt. Tarvitset ruokaa ja lepoa. Piilotan sitten myöhemmin Hopeaharjan ja Bollyn lehtimajaan."

Hare säilytti malttinsa kohdatessaan piispan ja tämän perheen, mutta hänen saapumisensa niin heti Mescalin tulon jälkeen lisäsi heidän levottomuuttaan. Hänen näkönsä näytti sekä kauhistavan että lumoavan heidät. Hare söi vaitiollen. John Caldwell ei tullut ollenkaan syömään ja hänen veljensäkin katosivat salaperäisesti pöydästä ennen aterian loppua. Avonaisesta ikkunasta kuului hillittyä keskustelua.

Kun ilta pimeni, nukkui Hare puiden varjoon huopapeitteeseensä kääriytyneenä. Hän kaipasi lepoa poistaakseen omituisen kuoleman ajatuksen mielestään ja himmeyden silmistään, parantaakseen päänkipunsa ja voimistuttaakseen jäsenensä – kaikki heikkouksia, jotka hän äkkiä oli huomannut. Ajoittain hän melkein rukoili unta ja vasta kun hän kuuli hiipiviä askelia hiekoitetulta käytävältä, hiljaista puhetta ja portin äänettömän sulkemisen, rupesi hän jälleen valppaasti vahtimaan. Äänet lakkasivat kuulumasta vasta myöhään yöllä, ja vihdoinkin nukuttuaan uneksi hän niistä. Hän heräsi kirkkaampaan auringonnousuun kuin keskipäivän huikaisevaan valoon. Hänen korviinsa kaikui tiu'un kilinää. Hän ei voinut pysyä paikoillaan ja hänen liikkeensä olivat hiipivät ja nopeat. Mihin hän vain tarttui, tuntuivat hänen kouransa puristavan sitä omituisen jännitetyin ottein. Hiipien lehtimajan taakse jatkoi hän kävelyään siellä ja piti tarkasti silmällä taloon johtavaa tietä. Hänen aivoissaan risteili monenlaisia ajatuksia, joista kumminkin eräs oli muita voimakkaampi. Aamu oli omituisesti rauhallinen, piispan pojat olivat salaperäisesti kadonneet ja ilmassa oli jonkun äärettömän onnettomuuden tuntua.

Muuan ratsumiesjoukko kääntyi tielle ajaen hölkkää eteenpäin. Muutamilla miehillä oli mustat naamiot kasvoillaan. Holderness ratsasti edellä ja hänen punertava kullanvärinen partansa loisti auringon valossa. Kavioiden tahdikas kapse ja kannusten kilinä rikkoivat aamun hiljaisuuden. Holderness ja pari muuta miestä laskeutuivat satulasta piispan portin edustalla ja muut jatkoivat matkaansa. Holderness nauroi ja avasi sitten portin salvan.

Hare seisoi tyynesti ja pelottomin mielin viheriässä piilossaan katsellen noiden kolmen miehen etenemistä puutarhan polulla. Holderness otti savukkeen suustaan lähestyessään kuistia ja puhalteli valkoisia savupilviä. Piispa Caldwell horjui huvilasta koputellen kävelykepillään kuistin lattiaan.

"Hyvää huomenta, piispa!" tervehti Holderness imartelevasti paljastaen päänsä.

"Teille, herra –" änkytti vanhus kiinnittäen siniset silmänsä kannuksilla ja pistoolilla varustettuun rosvoon. Holderness astui muutamia askelia toveriensa edelle – mahtava mies, kohtelias, hymyilevä ja huoleton.

"Ratsastin tänne –"

Hare hyökkäsi piilostaan.

"Holderness!"

Rosvo pyörähti kantapäillään.

"Denen vakooja!" huudahti hän kalveten. Hänen kasvojensa ilme muuttui nopeasti. Kun hän katseli vihollistaan, ilmaisi hänen katseensa ensin pelkoa, sitten ihmettelyä, iloa, synkkää vihaa ja lopulta uhkaavan kuoleman pelkoa.

"Naabin temppu!" huudahti Hare ojennetuin käsivarsin. Hänen vihjaavat sanansa ja tarkoittava katseensa naulasivat rosvot paikoilleen. Yllätys oli täydellinen.

Holdemessin ambranvärisistä silmistä saattoi huomata, miten hän punnitsi mahdollisuuksia. Haren kohtalokas katse, jota oli mahdoton välttää, hänen jännitetty hieman kumara asentonsa, hänen kylmä harkittu Naabin tempun muistuttaminen ja enemmän kuin mikään muu, tuon värisevän käden asento, täyttivät rosvon mielen sellaisella pelolla, ettei hän voinut olla näyttämättä sitä. Hänet oli vaadittu ampumaan eikä hän voinut kieltäytyä.

"Naabin temppu!" toisti Hare ivallisesti.

Äkkiä koetti Holderness temmata pistoolin huotrasta.

Mutta Haren käsi välähti kuin huikaiseva salama. Näkyi jotakin sinertävää, leimahti punaista ja kuului paukahdus.

Holderness horjui, vaaleatukkaisen pään retkahtaessa taaksepäin, hänen silmiensä ambranväri tummeni nopeasti ja elämä sammui niistä. Hän kaatui kuin tukki puristaen kourallaan puoleksi huotrasta vetämänsä pistoolin perää.

XX.

VANHAN LEIJONAN RAIVO.

"Viekää Holdernessin ruumis nopeasti pois!" määräsi Hare. Hänen ojennetun pistoolinsa suusta leijaili vielä sinistä savua.

Rosvojen patsasmainen liikkumattomuus hävisi, ja tarttuen kuolleeseen johtajaansa laahasivat he hänet puutarhaa polkua pitkin portille kannusten kilahdellessa sorassa ja kyntäessä siihen pieniä vakoja.

"Piispa, menkää sisälle, sillä ne voivat vielä palata!" sanoi Hare. Hän kiiruhti portaita ylös kiertääkseen käsivartensa vapisevan vanhuksen ympärille.

"Oliko tuo mies Holderness?"

"Oli."

"Jumalattomain pahat työt kostavat itsensä, sellainen on Herran tahto."

Hare talutti piispan sisälle huoneeseen. Tupa oli täynnä itkeviä naisia ja lapsia, mutta ei ainoakaan poika ollut siellä. Jälleen kiinnitti Hare huomionsa heidän selittämättömään poissaoloonsa. Hän koetti tyynnyttää säikähtynyttä perhettä. Pienet pojat ja tytöt rauhoittuivatkin heti, mutta naiset jatkoivat vain vaikerointiaan.

"Missä teidän poikanne ovat?" kysyi Hare.

"En tiedä", vastasi piispa. "Niiden olisi pitänyt pysyä täällä auttamassa sinua. Tämä on omituista. En ymmärrä tätä ollenkaan. Viime yönä kävi poikieni luona paljon miehiä. Ne tulivat ja menivät kolmimiehisin joukoin. Poikani eivät nukkuneet ollenkaan. En tiedä, mitä minun on ajatteleminen."

Hare muisti John Caldwellin kiihtyneet kasvot.

"Ovatko rosvot todella saapuneet?" kysyi muuan nuori nainen, jonka silmät olivat itkusta punaiset ja posket kyynelistä kosteat.

"Ovat! Yhdeksänkymmentä kaikkiaan. Laskin ne", vastasi Hare.

Nainen alkoi itkeä jälleen ja muiden vaikeroiminen sekoittui pian siihen. Hare poistui huvilasta. Hän haki luodikkonsa ja meni hedelmäpuutarhan kautta hevosten piilopaikkaan. Hopeaharja kuopi jalallaan ja hirnui ilosta nähdessään isäntänsä. Erämaan kuningas oli valmis hurjaan juoksuun. Musta Bolly söi rauhallisesti pitkää ruohoa. Hare satuloi oriin, että se olisi valmis lähtöön millä hetkellä hyvänsä, ja palasi sitten pihalle.

Hän kuuli tieltä laukauksen, sitten toisen ja pian useita, jotka seurasivat nopeasti toisiaan. Kaukainen vihainen hälinä ja jalkojen töminä veivät Haren portille. Mustangeja, joilla ei kukaan ratsastanut, laukkasi tiellä, muutamia säikähtyneitä poikia juoksi torin poikki, mutta ei yhtään miestä ollut näkyvissä. Kuului jälleen kolme laukausta ja kaukainen hälinä ja töminä muuttui kovaksi meteliksi. Hare oli kuullut tuon äänen ennenkin, se oli kiihtyneen kansanjoukon liikehtimistä. Tumma miesjoukko ilmestyi äkkiä valtakadulle ja lähestyi toisia. Kulkue näytti olevan jotenkin järjestetty, sillä sen edellä ja sivuilla ratsasti miehiä. Mutta kohotetut käsivarret, eteenpäin kurotetut kaulat, miesten juokseminen joukon laidoilla, kokoonpuristuminen ja kauhistuneet huudot, ilmaisivat sen oikean luonteen.

"Taivaan nimessä!" huudahti Hare. "Mormoonit ovat ruvenneet taistelemaan rosvoja vastaan. Nyt ymmärrän kaikki. John Caldwell kiihoitti viime yönä salaisesti naapurinsa aseistautumaan. He ovat yllättäneet rosvot. Mutta mitä nyt?"

Hän hyppäsi aidan yli juosten tielle. Suuri miesjoukko, jossa oli noin sata ihmistä tahi enemmänkin, oli pysähtynyt laajaan kylän keskellä olevaan pumpulipuumetsikköön. Hare käsitti nopeasti niiden laajalle ulottuvien oksien peloittavan merkityksen muistaen samalla erään asian, joka pani hänet juoksemaan tulista vauhtia.

"Väistykää! Päästäkää minut lävitse!" huusi hän yhteen sulloutuneelle joukolle. Hän heitti miehiä oikealle ja vasemmalle. "Antakaa tietä!" Hänen käskevä äänensä vaimensi vihaisen murinan. Äkäiset miehet, jotka olivat jo kohottaneet aseensa, väistyivät hänen tieltään.

"Denen vakooja!" huusivat he.

Ympyrä aukeni ja sulkeutui jälleen hänen takanaan. Hän näki vartioituja köytettyjä rosvoja. Neljä ruumista lojui maassa. Holderness makasi selällään tummanpunainen läikkä harmaassa paidassaan. Ankaran näköiset mormoonit, jotka olivat nyt yhtä armahtamattomia kuin he ennen olivat olleet lempeitä, ympäröivät rosvoja. John Caldwell seisoi eturivissä ja sanoi tuhkanharmain huulin:

"Mormoonit, tämä on Denen vakooja, mies, joka ampui Holdernessin."

Kuuntelijat huudahtivat lyhyesti sellaisten miesten tavoin, jotka valitsevat itselleen johtajan sodassa.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Hare tiukasti.

"Lyhyt oikeudenkäynti rosvoille ja sitten köysi", vastasi John Caldwell. Joukosta kuului jälleen tuo pahaa ennustava murina.

"Tuossa joukossa on pari miestä, joille olen kiitollisuuden velassa. En halua, että heidät hirtetään."

"Hae ne sieltä!" Omituinen mielenliikutus tärisytti hetkisen John Caldwellin kovia kasvoja.

Hare katseli vankeja.

"Nebraska, tule tänne", sanoi hän.

"Varmasti olet erehtynyt", vastasi rosvo katsoen tarkasti Hareen. "En ole tavannut sinua milloinkaan ennen. Enkä aio pettää miestä, jota haet."

"Näin sinun irroittavan tytön siteet."

"Näitkö. No niin, hitto minut vieköön!"

"Nebraska, jos pelastan henkesi, lopetatko karjan rosvoamisen? Sinua ei ole luotu varkaaksi."

"Lopetanko? Voi taivas sentään! Haluan käyttäytyä kunniallisesti ja rehellisesti. Rupean palvelukseenne, muukalainen, jos vain haluatte."

"Eroittakaa hänet muista", sanoi Hare tarkastellen rosvojoukkoa. Useilla oli mustat naamiot. "Ottakaa pois nuo naamiot!"

"Ei! Nuo miehet hirtetään naamioituina!" Jälleen kuvastui John Caldwellin kasvoilla tuo outo tuska.

"Ah, minä ymmärrän!" huudahti Hare, lisäten kumminkin nopeasti: "En voi muuten kumminkaan tuntea tuota toista miestä, sillä en tunne häntä henkilökohtaisesti. Mutta Mescal voi kertoa. Mies pelasti hänet ja minä haluan pelastaa miehen. Mutta miten?"

Kaikki rosvot, paitsi nuo naamioidut, jotka seisoivat liikkumatta ja vaitiollen, huusivat, että mies oli armahdettava.

"Kiiruhda kotiin!" kuiskasi Caldwell Haren korvaan. "Käske niiden hakea Mescal, kysy häneltä ja kiiruhda sitten takaisin. Aika rientää. Mormoonit alkavat jo epäröidä. Sinulla on vain muutamia minuutteja aikaa."

Hare tunkeutui joukon lävitse, läksi juoksemaan, hyppäsi aidan yli ja syöksyi piispan tupaan..

"Vaara on ohi! Rauhoittukaa! Kaikki on hyvin!" sanoi hän huohottaen. "Rosvot on vangittu. Haluan puhutella Mescalia heti! Missä hän on? Hakekaa hänet tänne pian!"

Eräs naisista liukui huoneesta. Hare kuuli salvan aukaisemista, jonkun oven sulkemisen ja sitten kajahtelevia kivisiä portaita alaslaskeutuvia askelia, jotka vähitellen lakkasivat kuulumasta huvilan alta. Mutta hetken kuluttua ne uudistuivat loppuen nopeasti läheneviin askeleihin. Kuin vihuri syöksyi Mescal välikköön liehuvin mustin hiuksin ja tummin säteilevin silmin.

"Kultaseni!" Välittämättä mormooneista sulki hän tytön syliinsä suudellen häntä. "Mescal, Mescal, rakkaani!" Kun hän kohotti kasvonsa tytön tummasta tukasta, oli piispa perheineen poistunut huoneesta.

"Kuuntele nyt, Mescal, tyynesti! Olen turvassa. Rosvot on vangittu. Muuan niistä pelasti sinut Holdernessin kynsistä. Kerro minulle, kuka?"

"En tiedä, mutta koetan muistella. En nähnyt hänen kasvojaan enkä muista hänen ääntäänkään."

"Ajattele, ajattele nyt! Hänet hirtetään, ellet muista jotakin, josta hänet voidaan tuntea. Hän ansaitsee paremman kohtalon. Holdernessin miehet ovat varkaita ja murhaajia, lukuunottamatta kahta, jotka eivät ole yhtä turmeltuneet. Sen todistaa tuo Hopeakulholla viettämäsi yö. Pelastin jo Nebraskan ja –"

"Olitko sinäkin siellä, Jack?"

"Hssh! Älä keskeytä minua. Meidän on pelastettava tuo mies, joka pelasti sinut. Muistele, Mescal, muistele!"

"Ah, en voi. Mitä minun pitäisi muistaa?"

"Jotakin hänestä. Ajattele hänen nuttuaan ja hihojaan. Sinun on pakko muistaa jotakin. Näitkö hänen kätensä?"

"Kyllä, silloin kun hän irroitti siteeni", sanoi Mescal innokkaasti. "Sormet olivat pitkät ja vahvat. Tunsin niiden kosketuksen. Hänellä on suuri känsä toisessa kädessä, en muista, kumpaisessako. Sitten oli hänellä nahkainen rannerengas."

"Se riittää!" Hare riensi puutarhan polkua ja sitten tietä takaisin joukon luo. Levoton rengas liikahti ja päästi hänet keskukseen. Hän kompastui suopunkiläjään, jota ei hänen lähtiessään vielä siellä ollut. Ankarat mormoonit odottivat ja rosvot rykivät vaihdellen levottomasti jalkojaan. John Caldwell katsoi häneen harmain kasvoin. Hare kumartui katsomaan noita kolmea Holdernessin vieressä makaavaa ruumista, mutta nousi hetkisen niitä levottomasti tarkastettuaan ja meni tutkimaan toisia rosvoja.

"Ojentakaa kätenne!"

Toinen toisensa jälkeen totteli. Mutta kuudes jonossa oleva rosvo, jonka kasvot oli kokonaan naamioitu, kieltäytyi täyttämästä Haren pyyntöä. Hare toisti käskynsä pari kertaa, mutta rosvo kätki sidotut kätensä nuttunsa alle.

"No, ei se auta!" sanoi Hare nopeasti, tarttuen miehen käsivarteen niin tuimasti, että tämä oli mennä nenälleen. Taistellen rosvon kanssa veti hän tämän sidotut kädet tulisesta vastustuksesta huolimatta esille ja huomasi, että miehellä oli pitkät sormet, käsnä kämmenessä ja ranteessa nahkainen rengas. "Olen löytänyt mieheni", sanoi hän.

"Ette ole!" mumisi rosvo käheästi. Hiki valui virtoina hänen ojennetulle kaulalleen ja rinta kohoili levottomasti.

"Oletko hullu!" huusi Hare hämmästyneenä ja vihaisesti. "Tunsin sinut. Haluatko mieluummin tulla hirtetyksi kuin elää? Millainen on salaisuutesi?"

Hän sieppasi mustan naamion pois miehen kasvoilta, ja piispan vanhin poika seisoi siinä paljastettuna.

"Hyvä Jumala!" huudahti Hare kauhistuen noita vääntyneitä kasvoja.

"Veli! Voi, pelkäsin tätä", valitti John Caldwell.

Rosvot räjähtivät nauramaan ruveten sitten kiroilemaan.

"– – te mormoonit! Katsokaa häntä, Paul Caldwellia, piispan poikaa! Luulitte varmaankin hänen olevan paimentamassa lampaita?"

"Piru sinut vieköön, Hare!" huusi syyllinen mormooni raivoissaan ja häveten. "Miksi et antanut niiden hirttää minua? Miksi et antanut niiden haudata minua tuntemattomana?"

"Caldwell, en voi uskoa näkemääni todeksi!" huusi Hare tointuen vähitellen. "Mutta sinua ei hirtetä. Tule kanssani pois tästä joukosta. Antakaa tietä, miehet!"

Maahan ja syrjään katsovat äänettömät mormoonit väistyivät Haren ja Caldwellin tieltä. Sitten alkoi kuulua tiukkoja kysymyksiä ja määräyksiä tuomion täytäntöönpanemiseksi. Hare meni kumartuneen ja nöyryytetyn mormoonin kanssa kunnanhuoneen luo kääntäen selkänsä joukolle. Monien jalkojen alituinen töminä ja käheiden äänien hälinä kiihtyi peloittavaksi meteliksi. Se jatkui sitten hetken aikaa loppuen vihdoin pitkään vaitioloon. Sen keskeytti kumminkin vuorostaan huuto:

"Navajot tulevat!"

Kun Hare kuuli sen, värisytti häntä ja hänen katseensa kääntyi valtakadun itäiseen päähän, josta lähestyi nelimiehisissä riveissä ratsastava intiaanijoukko toria.

"Naab ja hänen intiaaninsa!" huusi Hare. "Älkää olko peloissanne!" Hänen varoituksensa tuli ajoissa, sillä kiihtyneet mormoonit, jotka eivät tienneet mitään Naabin suunnitelmista, luulivat navajoja vihollisiksi ja ojentelivat pyssyjään uhkaavasti. Mutta tunnettuaan tulijat huusivat he tyyntyneinä:

"August Naab!"

Naab ratsasti edellä pilkullisella kimollaan. Mustangit olivat väsyneet ja niiden kyljet olivat vaahdossa. Naab pysähdytti juoksijansa ja teräväsilmäiset navajot ryhmittyivät hänen taakseen. Vanhan mormoonin kotkankatse siirtyi pumpulipuissa riippuvista tummista ruumiista odottavaan miesjoukkoon.

"Missä hän on?"

"Tuolla!" vastasi John Caldwell viitaten kuolleeseen Holdernessiin.

"Kuka riisti minulta koston? Kuka tappoi rosvon?" Naabin jyrisevä ääni tunkeutui kuuntelevaan miesjoukkoon. Sen soinnussa oli niin paljon tuhoavaa vihaa, että miehet mykistyivät. Hän katsahti kuolleeseen Holdernessiin kuin saadakseen varmuuden järkyttävästä todellisuudesta. Sitten hän näytti suoristautuvan satulassaan ja jännittävän mahtavaa rintaansa. "Tiedän – näin tämän jo ennakolta, vaikka olinkin niin sokea, etten uskonut omia silmiäni! Missä hän on? Missä Hare on?"

Joku viittasi paikan. Naab hyppäsi satulasta ja työnsi miehet tieltään kuin ne olisivat olleet lampaita. Hänen karvainen harmaa päänsä ja leveät hartiansa kumartuivat pisimmän puoleen.

Hare tunsi vaaran uhkaavan ja menetti kaikki voimansa. Hän horjui, kun jättiläinen laski suuren kätensä hänen olalleen vetäisten hänet lähemmäksi itseään. Oliko tämä mormooni hänen lempeä suojelijansa, tämä mies kauheine silmineen?

"Sinäkö ammuit Holdernessin?" jyrisi Naab.

"Minä", kuiskasi Hare.

"Kuulit kai kumminkin sanani, että lähden yksinäni? Sinä asetuit sijaani! Sinä otit suorittaaksesi minun työni? Puhu!"

"Niin tein."

"Mutta millä oikeudella?"

"Velkani ja velvollisuuteni teitä ja perhettänne kohtaan ja sitten lupaukseni Davelle pakoittivat minut."

"Poika, poika, olet ryövännyt minut." Naab viittasi kädellään katselevasta miesjoukosta hirtettyihin roistoihin. "Olet antanut näiden pelkurien suorittaa minun työni. Miten voin nyt kostaa poikieni, seitsemän poikani puolesta?"

Hänen raivonsa oli kuin vanhan erämaan leijonan. Hän päästi Haren irti, käveli suurenmoisessa vihassaan Holdernessin luo ja heristi tukevia nyrkkejään.

"Kahdeksantoista vuotta rukoilin jumalattomien miesten puolesta", sanoi hän jyrisevin äänin. "Hautasin pojan pojan jälkeen. Luovuin lähteistäni ja karjastani. Sitten annoin perään verenhimolleni. Kielsin uskoni ja luovutin sieluni perkeleelle viholliseni hengestä. Mutta nyt hän on kuollut! Hurjaluontoinen poika on hänet tappanut. Myin itseni saatanalle tyhjästä!"

August Naabin luonnottomia raivonpuuskia kuunneltiin kauhistunein mielin ja vaitiollen. Hänen tunteittensa virta, jota hän oli hillinnyt vuosikausia, oli vihdoinkin särkenyt patonsa. Erämaan hengen tulisuus esiintyi sanattomana hirtetyissä rosvoissa ja noiden miesten levottomuudessa, jotka olivat tappaneet heidät, mutta täydellisimmin ilmeni se kumminkin vanhan mormoonin jyrisevässä vihassa.

"August, nuori Hare pelasti parin rosvon hengen", sanoi muuan vanha ystävä rauhoittaakseen Naabia. "Tuolla seisova Paul Caldwell oli toinen niistä. Toinen on poistunut."

Naab kumartui häneen päin. "Mitä?" karjaisi hän. Hänen ystävänsä väistyi toistaen sanansa ja viitaten peukalollaan olkansa yli piispan poikaan.

"Judas Iskariot!" jyrisi Naab. "Olet pettänyt itsesi, sukusi ja Jumalasi! Sinä kolminkertainen kavaltaja! Miksi et toimittanut niin, että sinutkin olisi tapettu? Miksi on sinun henkesi säästetty? Ah, minuako varten? Onko sinut säästetty minulle, että saan hirttää sinut omin käsin? Tuokaa pian suopunki tänne!"

"Toivoin, että he olisivat hirttäneet minut", huusi Caldwell käheästi kiemurrellen Naabin kourissa.

Hare ponnisti kaikki voimansa irroittaakseen mormoonin rautaiset kourat. "Naab, Naab. Jumalan nimessä, kuunnelkaa, hän pelasti Mescalin! Tämä mies, joka on varas, kavaltaja ja väärä mormooni, pelasti kumminkin Mescalin!"

August Naabin silmät verestivät. Käsivarren huitaisu lennätti Haren kauaksi. Hän laahasi Paul Caldwellia ruohikon poikki pumpulipuumetsikköön niin kevyesti kuin tämä olisi ollut tyhjä jyväsäkki.

Mutta Hare juoksi nopeasti hänen jälkeensä. "August, August, katsokaa tuonne!" huusi hän viitaten vapisevin sormin torille päin. Vanha piispa tuli horjuen nurmikon poikki nojaten sauvaansa ja varjostaen silmiään kädellään. "August, katsokaa, piispa tulee. Hän on Paulin isä! Kuuletteko!"

Haren vetoaminen tunkeutui Naabin huumautuneihin aivoihin. Mormoonien vanhin näki piispansa seisahtuvan ja tuijottavan pumpulipuista riippuviin tummiin ruumiisiin. Sitten huomasi hän vanhuksen kohottavan kauhistuneena kätensä.

Naab irroitti otteensa. Hänen ruumiinsa värisi kuin pahahenki olisi sieltä poistunut ja vastavaikutus muutti hänen kasvojensa ilmeen.

"Paul, tuolla on isäsi, piispa", sanoi hän änkyttäen. "Koeta tulla jälleen mieheksi. Hän ei saa kuulla tästä milloinkaan." Naab levitti käsivartensa sanoen miehille: "Ystävät, kuunnelkaa minua. Kukaan mormooni ei ole menettänyt niin paljon kuin minä puhumattakaan kärsimyksistä. Piispa Caldwellilta on salattava hänen poikansa rikollisuus, sillä jos hän saisi sen tietää, ei hän sitä kestäisi. Säilyttäkää salaisuus. Paulista tulee mies vielä. Tiedän ja näen sen. Kun mormoonit on kysymyksessä, voi August Naab ennustaa."

XXI.

MESCAL.

Kultaisen auringonpaisteen kesäiset säteet uiskentelivat keitaan punaisten vuorenrinteitten juurilla. Sinisellä taivaalla valkopurjeisten laivojen tavoin liitävien pilvien varjot pimittivät laajat ruohokentät. Siniset savukiehkurat kohosivat korkealle pumpulipuiden yläpuolelle tyyneen ilmaan. Navajojen huopapeitteiden erämaanpunainen väri kirkasti metsikön.

Puolialastomat kuparinväriset intiaanit vetelehtivät varjossa, makailivat huvilain kuisteissa ja seisoskelivat aurinkoisella kujalla tekemättä mitään. He olivat riisuneet sotisopansa. Ainoastaan yksi mustapäinen valkoinen kotkan sulka oli kiinnitetty jokaisen mustan tukan ympärille sidottuun nauhaan. He katselivat kartanolla leikkiviä iloisia lapsia. Hopeaharja kävi laitumella missä se vain halusi puiden varjossa ja moni jäntevä punainen käsi hyväili sen liehuvaa harjaa. Musta Bolly hirnui mustasukkaisesti aitauksessa ja monet mustangit kuopivat jaloillaan, potkivat ja vihelsivät uhmaavasti aidan yli. Riikinkukot levittivät kauniit pyrstönsä kirkuen äänekkäästi. Taistelunhaluiset koiraskalkkunat siirtyivät sivulle järjestääkseen höyheniään. Mustalinnut ja pääskyset visertelivät ilosta löydettyään vanhat pesänsä puista ja räystäiden alta. Ja kaiken yli kuului tulvivan Coloradon kumea kohina.

Oli Mescalin hääpäivän aamu. August Naab, ollen kerrankin joutilas, istui kahareisin suurella kuoritulla ajopuulla ja Hare seisoi hänen vieressään.

"Viisituhatta härkää, poika! Miksi et huoli niistä? Ne maksavat nykyään kymmenen dollaria elukka Salt Lake Cityssä. Kaunis alku nuorelle miehelle."

"En, aion edelleenkin palvella vain teitä."

"Sitten saat poikieni kanssa jakaa vaivat ja tulot."

"Hyväksyn sen."

"Hyvä. Jack, tiedän sinun tulevan onnelliseksi ja varoittuvan. Muistatko tuon yön White Sagen tiellä? Ah, niin, pahin on nyt ohi. Voimme ruveta odottamaan parempia aikoja. Luultavasti eivät rosvot uskalla tulla Utahiin enää. Mutta tämä erämaa tulee aina olemaan taistelukenttänä."

"Kertokaa minulle Mescalista", sanoi Hare.

"Ah niin, olen juuri tulossa siihen." Naab taivutti päänsä ja vuoleskeli puukollaan pieniä lastuja tukista. "Jack, aiotko kääntyä mormoonien uskoon?"

Hare oli jo kauan pelännyt tätä kysymystä, jonka hän tiesi joskus välttämättä tulevan. Nyt hän kumminkin suhtautui siihen niin tyynesti kuin suinkin, vaikka tiesikin tuottavansa ystävälleen ruskaa.

"En, August, en voi", vastasi hän. "Olen eri mieltä naisista kuin mormoonit. Ellei tämä estäisi, niin miksi ei. Kunnioitan teitä kuin isääni. Teen vaikka mitä puolestanne, mutta en tätä. Kukaan ei voi ylpeillä olevansa parempi mies kuin te. Työnne, vakaumuksenne ja elämänne osoittavat sen. Niin, en osaa sanoin ilmaista tunteitani. Opettakaa minulle noita asioita, August, mutta älkää pyytäkö minulta tätä."

"Hyvä, hyvä", huokasi Naab. Hänen kirkas kotkankatseensa himmeni ja kasvot muuttuivat surullisiksi. Katse oli voimakkaan ja viisaan miehen, joka luuli kuulevansa epäilyksen ja luottamuksen puutteen kolkuttavan hänen uskontonsa porttiin. Mutta hän rakasti kumminkin elämää siksi paljon, ettei ollut onneton; hän näki sen kyllin selvästi tietääkseen, ettei siinä ollut mitään ehdottomasti hyvää, täydellistä ja erehtymätöntä. Surullinen ilme katosi hänen kasvoistaan kuin pilvien varjot aurinkoiselta kujalta.

"Kysyit Mescalista", hymyili hän. "Minulla on vain vähän lisättävää."

"Mutta hänen isänsä – ettekö voi kertoa minulle enemmän hänestä?"

"No ehkä hieman. Hän oli varmasti säätyläinen. Epäilin, että hän oli elänyt hurjasti ja ruvennut sitten seikkailijaksi. Hänen terveytensä oli rappiolla silloin, kun toin hänet tänne, mutta hän parani noin vuoden kuluttua. Hän oli hienokäytöksinen kaunis mies, mutta hän puhui hyvin harvoin, enkä muista milloinkaan nähneeni hänen hymyilevän. Hänen lempitiensä oli tuo joelle johtava. Löysin hänet sieltä eräänä päivänä kuolemansairaana. Silloin hän pyysi minua pitämään huolta Mescalista. Sitten hän kuoli mumisten erään espanjalaisen sanan, naisen nimen, luullakseni."

"Koetan rakastaa Mescalia sitä enemmän", sanoi Hare.

"Rakastaa häntä, niin. Raamattuni on antava hänelle tänään nimen. Hänen suonissaan virtaa suuren päällikön verta. Hän on kaunis ja hyvä. Kasvatin hänet mormoonien uskoon, mutta Jumalan tiet ovat ihmeelliset, enkä minä –"

Kimeä huuto, jonkun aasin pitkäveteinen kiljunta, katkaisi lämpimän äänettömyyden.

"Jack, katsohan tuonne kujalle. Eikö sieltä tule Noddle?"

Punaisen rinteen varjoista juurta lähestyi pieni harmaa aasi hidasta hölkkää, toinen pitkä ruskea korva pystyssä ja toinen riippuen turvalla.

"Pyhä Yrjö, Noddle se sittenkin on!" huudahti Hare. "Se on kiivennyt cañonista. Ellei tämä ilahduta Mescalia, niin ei mikään."

"Hei, äiti Mary!" huusi Naab huvilaan päin. "Lähetä Mescal tänne. Täällä on häälahja hänelle."

Nauraen ja ihmetellen kokoutuivat naiset kartanolle. Mescal pysytteli muiden takana ujosti ja punastellen.

"Mescalin häälahja Pauhaavalta joelta. Juuri saapunut!" huusi Naab iloisesti, mutta kumminkin tunteellisesti, sillä hän tiesi, millaisen ilon hänen ilmoituksensa herättää. "Tomuinen, likainen, karvainen, nälkiintynyt, luppakorva ja laiska aasi – Noddle!"

"Noddle, vanha rakas Noddle!" mumisi Mescal kaukokatseisin ajattelevin silmin. "Miten arvasitkaan juuri tänään saapua tänne cañonistamme? Ah, nuo pitkät pimeät yöt, joen kohina ja surulliset äänet muistuvat nyt niin elävästi mieleeni! Wolf, Wolf, täällä on Noddle, uskollinen vanha Noddle!"

August Naab vihki Mescalin ja Haren kello kaksitoista pumpulipuiden varjossa. Eschtah, joka oli pukeutunut komeaan arvonsa mukaiseen pukuun, seisoi nuoren parin vieressä. Naabin perheen monet jäsenet ja vakavat navajot muodostivat tarkkaavaisen kuulijajoukon heidän ympärilleen. Juhlamenot olivat lyhyet. Kun se oli loppunut, kohotti mormooni kasvonsa ja käsivartensa luonteenomaisin liikkein.

"Kaikkivaltias Jumala, rukoilemme sinun siunaustasi tälle avioliitolle. Monet ja käsittämättömät ovat tiesi, tutkimattomat ovat tahtosi ilmaukset ja ihmeelliset ne keinot, joilla olet vienyt tämän miehen ja tämän naisen yhteen. Varjele heitä uudella polulla, jota he nyt alkavat kulkea, auta heitä tulevissa vaikeuksissa ja kun heidän hetkensä lyö, kun he ovat saavuttaneet päiväinsä pään, kokeneet kaikki elämän ilot ja palvelleet sinua uskollisesti, ota heidät luoksesi ijäiseen kotiin, jonne me kaikki toivomme pääsevämme sinun poikasi tähden. Amen."

Mormoonien iloiset onnentoivotukset, kukkia heittelevien lasten iloiset huudot ja laulavien navajojen häätanssit, nämä ja pumpulipuiden varjossa syöty juhla-ateria täyttivät keskipäivän kuumimmat tunnit.

Eschtahkin, tuo jäntevä intiaanipäällikkö, nousi seisoalleen ja kiinnitti katseensa sulhaseen ja morsiameen.

"Eschtahin sata kesää hymyilee nuoruudelle. Valkoisen päällikön käsivarsi on vahva ja Erämaan Kukan suutelo on suloinen. Nojatkoot Mescal ja Jack päänsä samalle pielukselle ja nukkukoot puiden alla herätäkseen laulamaan silloin kun päivä alkaa sarastaa idästä. Vuosien hänelle suoman kokemuksen perusteella käskee navajo heitä rakastamaan toisiaan niin paljon kuin suinkin. Rotuni tytär, ota vastaan navajon siunaus."

Jack nosti Mescalin Mustan Bollyn selkään ja keikautti itsensä Hopeaharjan satulaan. Pinte nauroi niin, että hänen korvarenkaansa heiluivat, ajaessaan kuorma-aaseja ylätasangolle vievälle tielle. Wolf laukkasi edellä kääntäen silloin tällöin valkoista päätään jouduttaakseen kulkua. Itkien, viittaillen käsillään ja huudellen aloittivat he ristiin rastiin kulkevan vuorelle nousun.

Kun he saapuivat vanhaan leiriin ylätasangolle, alkoi aurinko laskeutua värikkään erämaan taakse. Puristaen lujasti toistensa käsiä katselivat he värien vaalenemista ja purppuraisten varjojen tummenemista.

Alkoi hämärtää. Pinte kokosi punaisia hiiliä nuotion valkohehkuisesta keskuksesta. Wolf makasi pitkin pituuttaan pää käpälien välissä katsellen Mescaliin. Hare katseli häntä myöskin. Yö kuvastui hänen silmissään, nuotion kajastus, entinen haaveileva salaperäinen erämaan henki ja jotakin muutakin. Pimeydestä kuului Hopeaharjan sidottujen jalkain töminää ja Bollyn tiuku kilisi iloisesti. Lampaat määkyivät. Yksinäinen arosusi haukkui. Valkoiset tähdet tuikkivat taivaalla ja yötuuli humisi pehmeästi seetrien oksissa.