[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiA7cylr3BSGgR4ZLxTmxZIqVI5OFkI4LGedXc1Aykmc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2094,"Erämaan kukka","Grey, Zane",1872,1939,"2094-grey-zane-eramaan-kukka","2094__Grey_Zane__Erämaan_kukka",null,"romaani",[],[],"fi",1910,1933,64360,425704,true,[],[],[],"Lännenseikkailu sijoittuu Etelä-Utahiin, missä mormonit pelastavat kuoleman partaalla olevan John Haren. Mies päätyy keskelle karjavarkaiden ja uudisasukkaiden välistä konfliktia karussa erämaaympäristössä.","Zane Greyn 'Erämaan kukka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2093.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN KUKKA\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Aurinko laskee.\n    II. White Sage.\n   III. Punaisen vallin tie.\n    IV. Keidas.\n     V. Mustia salviapensaita ja katajia.\n    VI. Tuulen huminaa seetreissä.\n   VII. Hopeaharja.\n  VIII. Villien mustangien kesyttäjä.\n    IX. Erämaan veden tuoksu.\n     X. Laitumien vartioiminen.\n    XI. Erämaan haukka.\n   XII. Kaikukalliot.\n  XIII. Kiero temppu.\n   XIV. Wolf.\n    XV. Erämaan yö.\n   XVI. Pauhaava joki.\n  XVII. Haukan isku.\n XVIII. Erämaan perintö.\n   XIX. Vapaa toimimaan.\n    XX. Vanhan leijonan kaivo.\n   XXI. Mescal.\n\n\n\n\nI.\n\nAURINKO LASKEE.\n\n\n\"Mutta mieshän on melkein kuollut.\"\n\nSanat palauttivat melkein tiedottoman John Haren jälleen elämään.\nHän aukaisi silmänsä. Erämaa levisi vielä hänen edessään, tuo\nkauhistuttava, joka oli voittanut hänet pettävillä purppuranvärisillä\netäisyyksillään. Läheisyydessä seisoi tumma miesryhmä.\n\n\"Jättäkää hänet tänne\", sanoi muudan eräälle harmaapartaiselle\njättiläiselle. \"Hänet on lähetetty tänne Etelä-Utahiin vakoilemaan\nkarjanvarkaita. Näettehän hänen jo olevan melkein lopussa. Älkää\nsotkeutuko Denen asioihin.\"\n\nTähän puheeseen vastattiin niin arvokkaasti, ettei mikään\nskotlantilainen liittolainen eikä kukaan Cromwellin seuralainenkaan\nolisi voinut tehdä sitä paremmin.\n\n\"Martin Cole, en aio poiketa hiuksenkaan vertaa velvollisuuksistani\nDenen enkä kenenkään muunkaan miehen vuoksi. Sinähän unhotat uskontosi\nmääräykset, mutta minä tiedän velkani Jumalalle.\"\n\n\"Niin, August Naab, kyllä tiedän\", vastasi pieni mies katkerasti.\n\"Haluat näyttää minulle raamatunlauseiden totuuden elävästi,\nvertaamalla tuota miestä häneen, joka matkustaessaan Jerusalemista\njoutui rosvojen käsiin. Mutta Dene on aiheuttanut minulle jo tarpeeksi\nvahinkoja.\"\n\nTämä muodollinen puhe ja raamatunlauseiden toistaminen ilmaisivat\ntoipuvalle Harelle, että hän yhä vieläkin oli mormonien valtakunnassa.\nMaatessaan siinä tunsi hän, miten mormonien omituiset sanat yhdistivät\nnäiden muutamien viime päivien kokemukset nykyisyyden ankaraan\ntodellisuuteen.\n\n\"Martin Cole, aion noudattaa esi-isiemme opetuksia\", vastasi Naab\nkuin lukien ääneen vanhasta testamentista. \"He tulivat tähän maahan\nrukoilemaan ja lisäytymään rauhassa. He valloittivat erämaan, vuodet\nsoivat heille menestystä tuoden tänne uudisasukkaita, karjantarkastajia\nja lammaspaimenia, jotka kaikki vihasivat heidän uskontoaan ja\ntoimeentuloaan. He eivät kieltäytyneet milloinkaan auttamasta\nsairaita eivätkä onnettomia. Voidaanko meidän vaivoja ja vaaroja\nollenkaan verratakaan heidän kestämiinsä? Pitäisikö meidän laiminlyödä\nvelvollisuutemme ja poiketa syrjään armeliaisuuden tieltä tuollaisen\nkurkunkatkaisijan ja lainsuojattoman pelosta? Ei ollenkaan! En pidä\nnykyajan merkeistä, mutta olen mormoni ja luotan Jumalaan.\"\n\n\"August Naab, olenhan minäkin mormoni\", vastasi Cole, \"mutta käteni\novat veren tahraamat. Sinunkin ovat pian samanlaiset, jos aiot\npitää hallussasi vesilähteesi ja karjasi. Niin, kyllä tiedän. Olet\nvoimakas, voimakkaampi kuin kukaan meistä vuorien ympäröimässä cañonien\neristämässä ja ystäviesi navajo-intiaanien puolustamassa erämaan\nkeitaassa. Mutta Holderness alkaa jo uhata sinua. Hän ei välitä sinun\noikeuksistasi lähteihin, vaan anastaa ne samoin kuin hevosesikin.\nSitten alkaa Dene varastaa karjaa aivan silmiesi edestä. Älä suututa\nheitä.\"\n\n\"En voi sivuuttaa tätä avutonta miestä\", jyrisi August Naabin kaikuva\nääni.\n\nNopeasti viittasi Cole länteenpäin kiihtynein kasvoin ja vapisevin\nkäsin. \"Katsohan tuonne! Sieltä tulee Dene miehineen! He ovat juuri\ntuon punaisen jyrkänteen juurella. Näetkö tomupilviä, jotka eivät ole\nkymmenenkään peninkulman päässä?\"\n\nErämaa, joka näytti läheisyydessä harmaalta, mutta kauempana\npurppuranpunaiselta, vietti länteen päin.\n\nSilmät, terävät kuin haukan, tarkastelivat autiota seutua seuraten\ntuota punaista vuorenharjannetta, joka kohtisuorasti mahtavassa\nkorkeudessaan ja jatkuvasti kallioisena työntyi pohjoista kohti.\nKaukana olevasta valkoisesta salviapensaikosta kohosi pieniä tomupilviä\nja ryömivät pisteet lähenivät etanan vauhdilla.\n\n\"Näitkö heidät? No katso sitten, August Naab, taivaan korkeuksiin\nennustukseni toteutumisen merkkiä!\" huusi Cole kiihkeästi. \"Punainen\nauringonlasku -- aikojen tunnus -- ennustaa verta!\"\n\nHuhtikuun taivaalle ilmestyi paksu ja leveä pilviröykkiö, paitsi\näärimmäiseen länteen, jossa muudan vaaleansininen kaistale\nmuodosti taustan kirjavanvärisille ja -muotoisille pilville.\nErämaan purppuranpunainen auringonlasku värjäsi ainoastaan ne\ntuossa äärettömässä avaruudessa. Suuremmat työntyivät esiin tumman\npilviröykkiön takaa kuin suuret nyrkit, ja muut, pienemmät ja pyöreät,\nliitivät alempana. Colesta näytti se suurelta kouralta, joka puristi\nvertavuotavaa sydäntä väsymättömin voimin. Hänen kauhunsa tarttui hänen\nsinnepäin tuijottaviin tovereihinsakin. --\n\nSitten sitä myöten kuin ilta hämärtyi, haihtui tuo tuhoa ennustava\nvärikin, kokoonpuristuneen kouran ote aukeni, rusko ja hehku vaalenivat\nmuuttaen taivaan purppuraiseksi erämaan pinnan kuvastimeksi. Nopeasti\npimenevä muutos tummensi taivaan kultaisen hohteen ilmaisten että\naurinko oli laskeutunut mailleen.\n\n\"Ehkä Jumalan tahto onkin sellainen\", sanoi August Naab. \"Tapahtukoon\nse! Martin Cole, kokoa miehesi ja mene.\"\n\nMartin mumisi jotakin, joka kuulosti puoleksi kiroukselta, puoleksi\nrukoukselta, kannukset alkoivat kilistä, jalustimet helistä, satulat\nnarista ja sitten alkoi kuulua vireästi laukkaavien hevosten kavioiden\nkapsetta. Cole katosi miehineen keltaiseen tomupilveen.\n\nHeikko hymy kirkasti John Haren kasvoja, kun hän sanoi hiljaa:\n\"Pelkään, ettei ystävällisyytenne sittenkään voi suojella minua. Ehkä\nse vain aiheuttaa teille ikävyyksiä. Haluan mieluummin, että jätätte\nminut oman onneni nojaan, sillä teillähän on naisiakin mukananne.\"\n\n\"Älkää koettakokaan puhua vielä\", sanoi August Naab. \"Olette kokonaan\nuupunut. Kas tässä, juokaa!\" lisäsi hän kumartuen salviapensasta\nvastaan nojautuvan Haren puoleen ja kohottaen pullon hänen huulilleen.\nSuoristuttuaan huusi hän miehilleen: \"Leiriydymme tähän, pojat!\nKuluu vielä tunti lainsuojattomien tuloon, ja elleivät he kierrä\nhiekkakumpua, eivät he ennätä tänne niinkään pian.\"\n\nHaren veltostuneet tunteet elpyivät, ja hän unhotti kokonaan\nväsymyksensä ruveten ihmettelemään. Koko tuon touhun ajaksi, kun\nhevosia riisuttiin valjaista, syötettiin ja sidottiin liekaan,\nleiritarpeita purettiin, vaipui Naab syviin mietteihin näyttäen\nrukoilevan. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen tielle, jota pitkin\nvaara nopeasti lähestyi. Hän oli kiinnittänyt katseensa erääseen\nharjanteeseen idässä, jossa erämaan surkastuneiden seetrien reunustama\nlaita yhtyi kalpeansiniseen taivaanrantaan. Pitkään aikaan ei hän\npuhunut sanaakaan eikä liikahtanutkaan. Vihdoin meni hän nuotion\nviereen, keräsi hehkuvat hiilet yhteen kasaan ja asetti padat tulelle\nillallista valmistavien naisten avulla.\n\nErämaasta puhalsi kylmä tuuli kahistellen salviapensaita, seuloen\nhiekkaa ja lietsoen himmeät hiilet kirkkaiksi. Hämärä synkkeni pimeäksi\nyöksi, ja vuorotellen tulivat suuret tähdet näkyviin kylminä ja\nkirkkaina. Leiriä ympäröivästä pimeydestä alkoi kuulua erämaan susien\nlyhyttä haukuntaa, kiljumista ja keskeytymätöntä ulvontaa.\n\n\"Illallinen on valmis, pojat!\" huusi Naab lisäten nuotioon sylillisen\nkuivia risuja.\n\nNaabin pojat olivat isänsä kokoiset, mutta eivät niin tukevat. He\nolivat jänteriä salomaan asukkaita, toiset vielä nuoria ja toiset\nkeski-ikäisiä miehiä. Erämaa oli vanhentanut heidät. Hare ei voinut\nhuomata heidän näössään juuri minkäänlaista erotusta, sillä kunkin\npäivettynyt iho, teräsharmaat silmät ja kasvojen kova ilme olivat aivan\nsamanlaiset. Naiset, joista eräs oli keski-ikäinen ja muut nuoria,\nolivat miellyttäviä vakavannäköisiä ihmisiä.\n\n\"Mescal!\" huusi mormooni.\n\nEräästä katetusta vaunusta ilmestyi muudan solakka, tumma, notkea\ntyttö, joka oli sorea kuin intiaani.\n\nAugust Naab polvistui, ja sitten kuin hänen perheensä jäsenet olivat\ntaivuttaneet päänsä, ojensi hän käsivartensa siunaavasti heidän ja\nmaalle asetettujen ruoka-astioiden ylitse.\n\n\"Herra, polvistumme kiittääksemme sinua nöyrästi. Siunaa\nnautittavaksemme aiottu ruoka. Vahvista meitä, opasta meitä ja varjele\nmeitä samoin kuin ennenkin. Siunaa vierastammekin. Auta meitä auttamaan\nhäntä. Opeta meille sinun tiesi, ah, Herra. Amen.\"\n\nHare tunsi punastuvansa ja värisevänsä. Hän tunsi kurkkuansa\ntuskallisesti kouristavan voimatta sille mitään. Kahdeksanviidettä\ntunnissa oli hän oppinut vihaamaan mormooneja. äärettömästi, mutta\ntäällä näiden vakavien miesten joukossa tunsi hän vihan haihtuvan\nsydämestään ja sen sijalle ilmestyi jotakin lämmittävää ja\nelähdyttävää. Hän oli iloinen, sillä jos hänen nyt piti kuolla, kuten\nhän varmasti uskoi, joko pahojen miesten ampumasta luodista tahi\nheikontuneen ruumiinsa viimeisistä ponnistuksista, ei hän halunnut\nkuolla viha sydämessään. Tuo vaatimaton rukoilija toi hänen mieleensä\nConnecticutissa olevan kodin, josta hän oli jo ollut poissa niin pitkän\najan, hetket, jolloin hän kiusotteli sisartaan, suututti isänsä ja\npahoitti äitinsä mielen silloin kun he ruvetessaan syömään aamiaista\nrukoilivat ruokarukouksen. Nyt hän oli yksin maailmassa, sairas ja\nkokonaan näiden muukalaisten ystävällisyydestä riippuvainen. Ne\nkäyttäytyivät kumminkin kuin todelliset ystävät, mikä Haresta tuntui\nihmeelliseltä.\n\n\"Mescal, auta vierastamme!\" sanoi August Naab, ja tyttö polvistui Haren\nviereen tarjoillen hänelle lihaa ja juomaa. Haren hermottomat sormet\neivät jaksaneet kannattaa tuoppia, joten tytön oli pakko kohottaa se\nhänen huulilleen hänen juodessaan. Kuuma kahvi virkisti häntä, hän söi\nja tunsi vahvistuvansa, ja kun mormooni kysyi hänen elämäkertaansa, voi\nhän jo vaivatta puhua.\n\n\"Eipä siinä ole juuri mitään kertomista. Nimeni on Hare. Vanhempani\novat kuolleet. Tulin länteen, koska lääkäri sanoi, etten voinut elää\nidässä. Alussa paranin hieman. Mutta sitten kun rahani loppuivat, oli\nminun pakko ruveta tekemään työtä. Kuljeskelin paikasta paikkaan,\nkunnes vihdoin päädyin sairaana Salt Lake Cityyn. Ihmiset olivat siellä\nminulle hyvin ystävälliset. Joku auttoi minua saamaan työtä muutamassa\nsuuressa karjayhtiössä, joka lähetti minun etelään päin Maryscaleen\nsynkkien aavikoiden poikki. Oli hyvin kylmä ja sairastuin, ennenkuin\nsaavuin Lundiin. Ennättämättä saada ollenkaan selville tulevan työni\nlaatua, sillä vasta Lundiin saavuttuani oli minun aloitettava,\nrupesivat ihmiset sanomaan minua vakoilijaksi. Muudan Chanes-niminen\nmies uhkasikin minua. Ravintoloitsija vei minut ulos takaovesta, antoi\nminulle leipää ja vettä, ja sanoi: 'Lähde tätä tietä Baneen, jonne\non kuusitoista peninkulmaa. Jos saavut sinne hengissä, pääset sitten\nkyllä taas jonkun mukana kauvemmaksi pohjoiseen'. Kävelin koko yön ja\nseuraavan päivän. Levättyäni jatkoin matkaani, kunnes kaaduin tuohon\ntien viereen, josta löysitte minut.\"\n\n\"Olette eksynyt Baneen vievältä tieltä\", sanoi Naab. \"Tätä tietä\npäästään White Sageen. Saatte kiittää onneanne, että tien kamara\non niin kova ja kivinen, ettei siihen painu mitään jälkiä. Dene ei\nollut Lundissa silloin kun olitte siellä, sillä muuten ette nyt olisi\ntäällä. Hän ei ole nähnyt teitä eikä hän ole varma suunnastakaan, minne\npäin olette mennyt. Ehkä hän ratsasti Baneen, mutta sittenkin voimme\nluullakseni --\"\n\nMuudan hänen pojistaan vihelsi hiljaa. Naab nousi hitaasti seisoalleen,\ntuijotti pimeyteen ja kuunteli tarkkaavaisesti.\n\n\"Jaksatteko nousta?\" kysyi hän ojentaen kätensä Harelle. \"Vilustaako\nteitä? Voitteko kävellä? Sallikaa minun auttaa -- kas niin. Mescal,\ntule tänne!\" Solakka tyttö totteli liukuen Haran viereen kuin varjo, ja\nNaab vei heidät muutaman suuren kiven viereen melko etäälle nuotiosta.\n\n\"Istuutukaa nyt siihen vierekkäin ja käyttäytykää tarpeen vaatiessa\nkuin sisarukset Denen epäluulojen haihduttamiseksi\", sanoi hän,\npoistuen sitten heidän luotaan.\n\n\"Luulin teitä ensin intiaanitytöksi\", sanoi Hare, \"mutta sitten kuin\naloitte puhua -- te puhutte mainiosti englanninkieltä -- ei kukaan voi\nenää uneksiakaan --\"\n\n\"Mormoonit ovat hyvin sivistyneitä, ja opettavat perusteellisesti\nlapsiaan\", sanoi tyttö, kun Hare keskeytti hämmästyneenä.\n\nHän halusi kysyä, oliko tyttö uskonnoltaankin mormooni, mutta sitten\ntuntui hänestä tuollainen kysymys naurettavalta ja tarpeettomalta.\nHänen mielenkiintonsa heräsi; hän totesi nopeasti, että hän mielellään\nkuunteli tytön ääntä, jossa oli hänen mielestään uusi omituinen sointu,\naivan erilainen kuin kenenkään muun ennen tuntemansa naisen äänessä, ja\nhän alkoi katsella tyttöä tarkkaavaisesti. Mutta hän ennätti nähdä vain\nvilahdukselta tytön kauniin, säännöllisen sivukuvan, kun tyttö käänsi\nhäneen säikähtyneet silmänsä, jotka olivat tummat kuin yö, silmät\nsellaiset, että ne tuntuivat näkevän hänen lävitseen ja taakseen. Tyttö\nkohotti kätensä, kumartui hitaasti tuuleen päin ja kuiskasi:\n\n\"Kuunnelkaa!\"\n\nHare ei kuullut kumminkaan muuta kuin arokoirien haukuntaa ja tuulen\nhuminan salviapensaikosta. Hän huomasi kuitenkin, että miehet nousivat\nseisoalleen leiritulen äärestä katsoen pohjoiseen, ja säikähti\nhieman nähdessään, että naiset kiipesivät vaunuihin sulkien niiden\nhamppukangaskaihtimet. Sitten valmistautui hän niin urhoollisesti\nkuin suinkin odottamaan lainsuojattomien tuloa. Hän jännitti kuuloaan\nerottaakseen kavioiden kapsetta. Hänen sydämensä sykki kuuluvasti kuin\nvaimennettu rumpu, ja hetki, jolloin hänen korvansa eivät kuulleet\nmitään muuta ääntä, tuntui äärettömän pitkältä. Mutta sitten rupesi\ntuuli puhaltamaan kovemmasti kantaen hänen korviinsa laukkaavien\nhevosten kavioiden tahdikkaan kapseen. Hänen epäilyksensä haihtuivat.\nHaresta tuntui kuin joku paino olisi poistettu hänen hartioiltaan.\nMillaiseksi hänen kohtalonsa tulisi muodostumaan saataisiin nyt pian\nnähdä. Kapse muuttui kovaksi kolinaksi. Hämärän ympyrän laidalle\nilmestyi äkkiä tummia varjoja, jotka tultuaan valopiiriin pysähtyivät.\n\nAugust Naab heitti harkitusti uuden kimpun risuja nuotioon. Liekit\nleimahtivat korkealle valaisten ympäristön. \"Keitä sieltä tulee?\" huusi\nhän.\n\n\"Ystäviä, mormoonit, vain ystäviä\", vastattiin hänelle.\n\n\"No laskeutukaa sitten maahan ja tulkaa tänne nuotion viereen.\"\n\nKolme ratsastajaa tuli lähemmäksi, ja muut, noin kahdeksan tahi\nkymmenen miestä, jäivät varjoon puhumatta sanaakaan.\n\nHare nojautui jälleen kiveä vasten. Hän tunsi etummaisen ratsastajan,\nvaikka hän ei ollut tätä ikinä ennen nähnytkään.\n\n\"Dene\", kuiskasi Mescal kuin todistaakseen hänen vaistomaisen\naavistuksensa oikeaksi.\n\nHän oli hermostuneesti tietoinen tuon lainsuojattoman komeasta näöstä.\nKun hän katseli roiston sileäksi ajeltua naamaa, nuorekasta notkeaa\nruumista ja kylmää, huoletonta kasvojen ilmettä, muistuivat hänelle\nelävästi mieleen muutkin \"pahat\" miehet, jotka hän oli sattunut\nnäkemään. Kun Dene veti sormikkaat käsistään ja karisti hiekan niistä\npois, kiiluivat hänen silmänsä pahaa ennustavasti, ja ellei tuota\nnopeata tulista katsetta olisi huomattu, ei hänen huoleton ystävällinen\nkäytöksensä olisi herättänyt ollenkaan epäluuloja.\n\n\"Oletteko te mormooni Naab?\" kysyi hän.\n\n\"Olen. August Naab on nimeni.\"\n\n\"Olettepa leiriytyneet kuivaan paikkaan. Meidänkin hevosemme ovat\nkokonaan väsyneet. Lieneeköhän olemassakaan monta näin hiekkaista\ntietä. Missä teidän muut miehenne ovat?\"\n\n\"Cole ja hänen miehensä kiiruhtivat ehtiäkseen White Sageen vielä tänä\niltana. Heillä oli kevyet kuormat, mutta nämä vaununi ovat raskaat.\"\n\n\"Naab, ette suinkaan valehtele?\"\n\n\"En valehtele milloinkaan.\"\n\n\"Oletteko kuullut kerrottavan eräästä nuoresta miehestä, joka oleskeli\nvähän aikaa Lundissa? Hän on kalpea keuhkotautinen mies, jonka\nhaluaisimme viedä takaisin länteen.\"\n\n\"Kuulin Lundissa, että häntä oli siellä epäilty erehdyksestä\nvakoojaksi, ja minulle kerrottiin, että hän oli paennut Baneen.\"\n\n\"Ettekö ole nähnyt häntä Lundin tällä puolella?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Oletteko tavannut navajo-intiaaneja?\"\n\n\"Olen.\"\n\nLainsuojaton tuijotti häneen. Hän aikoi nähtävästi ruveta puhumaan\nintiaaneista, sillä kuultuaan Naabin töykeän myöntävän vastauksen\nkohotti hän nopeasti päätään. Mutta hän hillitsi kumminkin itsensä ja\nrupesi vetämään hitaasti sormikkaita käsiinsä.\n\n\"Naab, tulen varmasti luoksenne vieraisille jonakin kauniina päivänä.\nEn ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana. Olen kuullut teidän\nomistavan siellä kirkkaita lähteitä ja hyvärotuista karjaa. -- Olen\nsitäpaitsi nähnyt tuon pienen luonanne olevan navajotytön ja haluan\nnähdä hänet mielelläni uudestaan.\"\n\nAugust Naab potkaisi tulen kirkkaammin palamaan. \"Niin, seutu on\nsuurenmoinen\", vastasi hän nopeasti katsoen Deneen. \"Siellä on vettä,\nkarjaa ja hyviä hevosia. Minulla on siellä kaunis hautausmaakin,\njossa on kolmekymmentä hautaa, mutta ei yhtään naista ole sinne vielä\nkätketty. Tuo cañonien uurtama seutu on kuin luotu hautausmaaksi.\nSiellä ei kenenkään tarvitse vaivautua kaivamaan. Muudankin kuoppa,\njonka nimeä intiaanit eivät milloinkaan ilmaise, on kolmetuhatta jalkaa\nsyvä.\"\n\n\"Se on varmaankin sitten itse helvetissä!\" huudahti Dene hymyillen,\nvälittämättä lauseeseen kätketystä viittauksesta. Hän tarkasteli\nvälinpitämättömästi Naabin neljää poikaa, vaunuja ja hevosia, kunnes\nhän äkkiä huomasi Haren ja Mescalin. Silloin hän pyörähti satulassaan\nkuin laskeutuakseen maahan.\n\n\"Haluan katsella hieman ympärilleni.\"\n\n\"Laskeutukaa satulasta, että voitte liikkua vapaammin\", vastasi\nmormooni. Tuo syvä töykeä ääni, joka värähteli omituisesti, olisi\nkiinnittänyt vähemmänkin epäluuloisen miehen huomiota kuin Denen.\nLainsuojaton nosti jalkansa jälleen nupin yli satulaan, peräytyi ja\nnäytti punnitsevan tilannetta. Mutta hän ei epäröinyt kauan.\n\n\"Two-Spot, tarkasta sinä vaunut!\" käski hän.\n\nKolmas ratsastaja laskeutui satulasta ja meni vaunuja kohti.\n\nSeuratessaan asiain kulkua tunsi Hare pelkonsa kasvavan nähdessään,\nettä mies, jota sanottiin Two-Spotiksi, olikin Chance, tuo\nlainsuojaton, jota hän ei mitenkään ollut voinut unhottaa. Kiihkoissaan\npainautui hän Mescalia vasten tuntien tytön vapisevan kovasti.\n\n\"Pelkäättekö?\" kuiskasi hän.\n\n\"Kyllä Deneä.\"\n\nLainsuojaton pöyhisteli kaikki sekaisin eräässä vaunussa, siirsi toisen\nhamppukangaskaihtimet syrjään, nauroi ivallisesti, alkaen sitten\nkilisevin kannuksin kävellä leirissä ristiin rastiin, potkien vuoteita,\nkaataen erään satulapinon kumoon ja pannen kaiken täydellisesti\nsekaisin, kunnes hän huomasi varjossa istuvan parin.\n\nKun lainsuojaton läksi tulemaan heitä kohti, muisti Hare saamansa\nohjeet puristaen Mescalin syliinsä ja nojaten päänsä hänen päähänsä.\nHän tunsi Mescalin laskevan kevyesti vapisevan kätensä hänen olalleen.\nTossuttavat askeleet narahtelivat hiekassa, tulivat lähemmäksi,\nhidastuivat ja pysähtyivät lopulta kokonaan.\n\n\"No vie sinun! Nämä tässä eivät näytä tietävän muusta maailmasta\nmitään. Ha, ha, haa!\"\n\nIvallinen nauru lakkasi ja Hare kuuli poistuvia askelia. Jalustimien\nkalina sekoittui kannusten kilinään ja levottomien hevosten\nkuopimiseen. Chance oli noussut satulaan, ja Dene huudahti: \"Hyvästi,\nNaab, tulen luoksenne jonakin päivänä!\" Monien kavioiden kapse muuttui\noikeaksi jyrinäksi, joka hiljeni sitä mukaa kuin ratsastajat etenivät.\n\nHare totesi pelastumisensa kuvaamattomin helpotuksen tuntein. Hän\nkoetti nousta, mutta ei enää jaksanutkaan. Hän oli pyörtymäisillään,\nvaikka hänen aistinsa toimivatkin vielä. Mescalin käsi putosi hänen\nolaltaan, hänen poskensa, joka oli ollut kylmä nojatessaan Hareen,\nlämpeni ja koko hänen hentoa ruumistaan värisytti. Haren aistit\nhämmentyivät. Kiitollisuus ja toivo täyttivät hänen mielensä. Jotakin\nsuloista ja miellyttävää, tuon erämaan tytön kosketuksen aiheuttamaa\nlumoa hiipi hänen veriinsä ja hänen sydämensä oli haljeta kummallisesta\ntuskasta. Sitten hän oli vajoavinaan johonkin kauheaan pimeyteen,\ntietämättä enää sen jälkeen mitään.\n\n\n\n\nII.\n\nWHITE SAGE.\n\n\nYö oli kuin synkkä olemattomuus Harelle ja aamu kuin utuisten pilvien\nleijailu hänen silmiensä edessä. Hän tunsi liikkuvansa, ja kun hän\nheräsi selvästi tietoisuuteen, makasi hän sohvalla jonkun pienen\nhuvilan viiniköynnösten verhoamalla kuistilla. Hän näki August Naabin\navaavan puutarhan portin lähestyvälle Martin Colelle. He tervehtivät\ntoisiaan kuin ystävät. Augustin käden puristus oli yhtä lämmin kuin\nennenkin eikä Martinkaan ollut enää tuo sama mies, joka oli pelännyt\nniin hirveästi eilen erämaassa. Hän tervehti kunnioittavasti etevämpää\nystäväänsä.\n\n\"Vanhin, kuulin sinun saapuneen tänne turvallisesti\", sanoi hän\nlämpimästi. \"Pelkäsin -- en tiedä oikein, mitä. Olin hyvin levoton,\nkunnes sain tietää tulonne. Kuinka tuo nuorukainen voi?\"\n\n\"Hän on hyvin sairas. Mutta missä on elämää, siellä on toivoakin.\"\n\n\"Haluaako piispa auttaa häntä?\"\n\n\"Kyllä hyvinkin mielellään, jos vain nuorukainen haluaa. Mutta menkäämme\nsisälle.\"\n\n\"Odotahan August\", sanoi Cole. \"Tiedätkö, että poikasi Snap on myöskin\ntäällä?\"\n\n\"Poikaniko täällä?\" huudahti August Naab hieman levottomasti. \"Jätin\nhänet kotiin työskentelemään. Hänen piti pysyä siellä kauniisti. Onko\n-- onko hän --?\"\n\n\"Hän juopottelee ja on hyvin pahalla päällä. Hän on kai vaihtanut\nhevosia Jeff Larsenin kanssa ja hävinnyt kaupassa. Tulee luultavasti\ntappelu.\"\n\n\"Hän on aina vihannut Larsenia.\"\n\n\"Onko tuo nyt sitten mikään ihme? Larsen on ilkeä, niin ilkeä kuin mies\nikinä vain voi olla, ja silloin alkaa se jo riittää. Snap on tehnyt\npahempiakin asioita kuin tapellut Larsenin kanssa. Nytkin parasta\naikaa on hän syventynyt sellaiseen hommaan. Hän on nimittäin hyvin\nystävällisissä väleissä Denen kanssa.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan siitä ennenkin. Mutta, Martin, en voi sille\nmitään.\"\n\n\"Voiko? Jumala sen tietää, ettei meistä kukaan enää voi mitään. Ajat\novat muuttuneet, August. Dene on täällä White Sagessa kuin kotonaan.\nHän saa kulkea vapaasti ja on tervetullut moneen kotiin. Muutamat\nnaapurimme, sellaisetkin ehkä, joihin luotamme, ovat salaisesti tuon\nroiston kannattajia.\"\n\n\"Olet oikeassa, Cole. Muutamat mormoonitkin ovat alkaneet varastaa\nkarjaa. Minun on pakko myöntää se ikuiseksi häpeäkseni. Yön pimeydessä\nratsastavat he Denen mukana ja täälläkin keskuudessamme ovat he hyvin\nsuosiolliset häntä kohtaan. Tultuaan karkoitetuksi Montanasta saapui\nhän tänne turmelemaan poikiamme. Mutta kosto on Herran.\"\n\n\"August, poikiemme joukossa on jo muutamia niin turmeltuneita, etteivät\nhe kaipaa opettajaa. Dene sai heidät hyvin helposti puolelleen.\nHän ratsasti tänne mukanaan vain muutamia lainsuojattomia, ja nyt\nhän on suuren rosvojoukon päällikkö. Mutta meidän on puolustettava\nomaisuuttamme. Meillä ei ole mitään lakia, mutta hänet voidaan tappaa.\nJonkun on ammuttava hänet. Mutta vaikka Dene onkin tuollainen roisto,\nei hän kumminkaan uhkaa niin omaisuuttamme kuin Holderness. Dene\nvarastaa vain vähän karjaa ja tappaa miehen silloin tällöin, mutta\nHolderness tavoittelee kaikkea ja anastaa lähteemme. Koska meillä ei\nole lakia, johon turvautuisimme, varastaa hän elämämme veren -- veden\n-- Jumalan lahjan erämaalle. Jonkun on tapettava Holdernesskin!\"\n\n\"Martin, tuo sinun murhanhimosi kauhistuttaa minua. Tule sisään, sinun\non rukoiltava piispan kanssa.\"\n\n\"Ei, rukouksia en kaipaa, vanhin\", vastasi Cole töykeästi. \"Olen vielä\nyhtä hyvä mormooni kuin sinäkin. Toivon vain saavani karjani takaisin\nja maani viheriöiksi jälleen.\"\n\nAugust Naab ei voinut vastata ystävänsä puheeseen mitään. Eräs vanha\nvalkohapsinen ja -partainen vanhus tuli eteiseen.\n\n\"Piispa, veli Martin raivoaa jälleen\", sanoi Naab Colen ottaessa lakin\npäästään.\n\n\"Martin, poikani, kerro minulle huolesi\", vastasi piispa.\n\n\"Mielessäni on vain synkkiä epäilyksiä eikä mitään valoa\", sanoi Cole\nalakuloisesti. \"Kuulun mormoonien nuorempaan sukupolveen ja uskominen\non minulle vaikeampaa. Näen merkkejä, joita ette huomaa. Häviöni ovat\nniin suuret, että minun on niitä hyvin vaikea kestää. Minulla oli\npaljon karjaa, lampaita ja vettä. Nuo pakanat, tuo kirottu Holderness\nja tuo lainsuojaton Dene ovat anastaneet karjani, tappaneet lampaani ja\njohtaneet veden pois kentiltäni. En pidä nykyajasta. Entiset hyvät ajat\novat olleet ja menneet. Nuoret miehemme matkustavat pois, ja jos heistä\njoku sattuu palaamaan, on hänen päänsä täynnä mormonismin vastaisia\naatteita. Keskuudessamme elävillä pakanoilla on suuri vaikutusvalta\nkasvaviin lapsiimme. He menevät keskenään naimisiinkin, mikä on\nkuolettava isku uskontunnustuksellemme.\"\n\n\"Martin, sinun on huuhdeltava pois tuo myrkky sydämestäsi ja uskottava\nepäilemättä. Tuhatvuotinen valtakunta ei ole enää kaukana. Kristus on\nhallitseva maailmaa jälleen. Israelin kymmenen sukukuntaa uudistetaan\nsilloin. Mormoonien kirja on Jumalan sana. Uskomme on järkkymätön.\nVaikka kärsimmekin täällä ja kuolemme, ovat sielumme kumminkin\nkuolemattomat, ja Zionin kaupunki rakennetaan haudoillemme.\"\n\nCole ojensi käsivartensa nöyrästi näyttäen ainakin toivovan, ellei\nuskovan.\n\nAugust Naab kumartui Haren puoleen. \"Toivon, että sallitte piispan\nrukoilla puolestanne\", sanoi hän.\n\n\"Miten se tapahtuu?\" kysyi Hare.\n\n\"Mormoonien tapa on parantaa sairaita 'käsien päällepanemisella'.\nTiedämme kokemuksesta sen tehokkuuden sairaustapauksissa ja surussa.\nMormoonien piispalle on suotu taito puhua kielillä, ennustaa, vapauttaa\nja parantaa. Sallikaa hänen auttaa teitä. Se ei velvoita teitä\nmihinkään. Olettakaa vain, että se on jonkunlainen rukous.\"\n\n\"No olkoon menneeksi\", vastasi nuorukainen.\n\nSitten puhui Naab muutamia sanoja jollekin avoimesta ovesta. Äänet\nvaikenivat, kuului pehmeitä askelia, naisia astui kynnyksen yli ja\nheidän jäljessään solakoita nuorukaisia, punaposkisia tyttöjä ja\npyöreäsilmäisiä lapsia. Eräs valkohapsinen mummo lähestyi vuodetta\njuhlallisesti ja arvokkaasti. Hän kantoi hopeamaljaa, pitäen sitä aivan\nHaren vuoteen vieressä seisovan piispan ulottuvilla. Piispa pisti\nkätensä maljaan voidellen ne tuoksuavalla öljyllä, siveli sitten Haren\npäätä samalla kun hän lausui lyhyen rukouksen värisevin äänin lisäten\nsiten vain sen vaatimatonta kauneutta.\n\nToiminta loppui ja katselijat lähestyivät vuodetta puhellen ja\nhymyillen iloisesti. Lapset kokoontuivat sohvan ympärille ujosti, mutta\nkumminkin myötämielisesti, naiset mumisivat jotakin ja nuorukaiset\npuristelivat hänen käsiään. Mescalkin liehui lähemmäksi katsoen maahan\nja hymyillen ujosti, mutta sanomatta sanaakaan.\n\n\"Kuume on jo poissa\", sanoi August Naab koetellessaan kädellään Haren\nposkea.\n\n\"Se tulee ja alenee taas yhtä nopeasti\", vastasi Hare. \"Tunnen olevani\nterveempi nyt, vaikka henkeäni vielä ahdistaakin. En voi huokua\nvapaasti. Haluan ilmaa ja sitten olen hyvin nälissäni.\"\n\n\"Äiti Mary, pojalla on nälkä. Judith ja Ester, missä teidän ajatuksenne\nnyt ovat? Auttakaa äitiänne. Mescal, auta häntä ja pidä nuolta hänen\nmukavuudestaan.\"\n\nMescal haki vuoteen viereen pienen pöydän ja pieluksen, ja muut tytön\ntoivat heti ruokaa ja juomaa. Sitten he askartelivat siinä syventyen\nkokonaan hänen auttamiseensa.\n\n\"He sanoivat minun joutuneen varkaiden käsiin\", aprikoi Hare tyttöjen\npoistuttua. \"Mutta minusta tuntuu kumminkin siltä kuin olisin joutunut\npyhimysten pariin paremminkin.\" Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan\nvoi korvata tätä kaikkea August Naabille. \"Jos vain saisin elää!\"\nhuudahti hän. Kuinka rauhoittavaa tämä pienen huvilan puistikko\nolikaan! Viheriä nummi oli kuin palsamia hänen silmilleen. Hänelle\naivan oudot kukat, joilla kumminkin oli tuo hänellekin tuttu keväinen\nväri, työnsivät vasta auenneita nuppujaan esiin kaikkialta, ja\nhedelmäpuut, joiden oksat olivat sotkeutuneet toisiinsa, häikäisivät\nsilmiä valkoisilla ja vaaleanpunaisilla kukillaan. Lapset leikkivät\niloisesti nauraen niiden juurilla. Oudot linnut lentelivät puusta\npuuhun. Niiden viserryskin oli Harelle uutta, mutta siinä oli kumminkin\ntuo vanha suloinen sointu -- elämän ja kevään herättämän rakkauden\nriemu. Viheriöiden kasvien reunustama kasteluoja johti portin vieritse\npuutarhaan ja näkymätön vesi juoksi tasaisesti loristen ja kohisten\nsen läpi säestäen soitollaan lintujen laulua. Lukemattomat mehiläiset\nlensivät suristen kukasta kukkaan.\n\nHare nukahti. Palatessaan unisesti tietoisuuteen näki hän puoleksi\navoimien luomiensa välitse kultaisten auringonsäteitten kirkastavan\npuiden ylimmäisiä oksia, ja tunsi sitten, että hänet kannettiin\njohonkin huoneeseen ja laskettiin vuoteelle. Joku aukaisi varovasti\nhänen paidankauluksensa napin, veti kengät hänen jaloistaan ja peitti\nhänet makuuhuovalla. Ennenkuin hän oikein ennätti herätäkään, poistui\nauttaja ja talo muuttui aivan hiljaiseksi. Helpotuksen ja levon suoma\nraukeus tuuditti hänet uudestaan uneen. Kun hän sitten heräsi, luullen\nnukkuneensa vain vähän aikaa, tulvi kirkas auringonvalo ikkunasta\nhuoneeseen ja aamutuuli heilutteli keveitä uutimia.\n\nHengenahdistus, joka aina ennusti yskänpuuskaa, varoitti häntä nyt,\nja puettuaan takin ylleen ja vedettyään kengät jalkoihinsa meni hän\npihalle rykimään, kunnes puuska meni ohi.\n\n\"Hyvää huomenta!\" kuuli Hare äkkiä August Naabin iloisesti huudahtavan.\n\"Olette nukkunut yhteen menoon kuusitoista tuntia, poikaseni.\"\n\n\"Taisinpa nukkua. Tunnenkin olevani hieman terveempi tänään. Sairauteni\nomituisuuksiin kuuluu, että toisena päivänä olen makuulla ja toisena\ntaasen pystyssä.\"\n\n\"Koetamme Jumalan avulla, poikani, lisätä noita terveyden päiviä.\nMenkää nyt syömään aamiaista. Sitten haluan puhella kanssanne. Meidän\non tänään työskenneltävä kovasti, sillä hevoset on kengitettävä ja\nvaunut kuormitettava. Aion lähteä kotiin huomenna.\"\n\nSyödessään ajatteli Hare Naabin sanoja. Niiden vihjaava ajatus, joka\nyhtyi jollakin tavoin hänen tulevaisuuteensa, pani hänet ihmettelemään,\naikoiko tuo ystävällinen mormooni viedä hänet mukanaan erämaassa\nsijaitsevaan kotiinsa. Hare toivoi sitä, tuntien lämmintä myötätuntoa\ntätä ystävää kohtaan. Mutta hänellä ei ollut mitään suunnitelmia\nitseensä nähden, sillä hänen tulevaisuutensa tuntui toivottomalta.\n\nNaab odotti häntä kuistissa, vieden hänet mukanaan huvilasta portille\njohtavalle polulle.\n\n\"Haluan teidät mukaani kotiini.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen. Olen vain jonkunlainen kerjäläinen, sillä\nen jaksa työskennellä. Tulen mielelläni, vaikkakin vain kuollakseni.\"\n\n\"Minulle ei ole suotu ennustajan taitoa, mutta aavistan kumminkin\njollakin tavoin, ettei tämä tauti teitä tapa. Tulette nyt mukaamme\nkotiini. Tuo minun navajokeitaani on kaunis paikka. Intiaanit sanovat\nsitä Eschtahin paratiisiksi. Jos vain voitte parantua jossakin, on tuo\nkeidas juuri sellainen paikka.\"\n\n\"Tahdon tulla, vaikka minulla ei ole siihen mitään oikeutta. Mitä voin\ntehdä hyödyksenne? En mitään.\"\n\n\"Kukaan ihminen ei voi ennakolta sanoa, miten hän voi hyödyttää toista.\nKyllä aika neuvon keksii, ja, John, nyt se on päätetty.\" Hän ojensi\nHarelle suuren kouransa.\n\n\"Minun puolestani, kyllä. Olen --\" Hare tapaili sanoja puristaessaan\nNaabin kättä. Mormoonin ote suoristi Haren vartalon rohkaisten hänen\nmielensä. Jättiläisen työn kovettamasta kämmenestä virtasi häneen\nvoimaa ja vaatimattomuutta. Hare nieli kiitoksensa tukahduttaessaan\nmielenliikutuksensa ja aikomiensa sanojen sijasta virkkoikin hän:\n\"Minua ei ole milloinkaan nimitetty Johniksi. Tuo nimi on minulle outo.\nSanokaa minua Jackiksi.\"\n\n\"Hyvä on, Jack. Mutta odotahan nyt. Sinä tarvitset joitakin kapineita\nkaupasta. Tule nyt mukaani. Se on tässä aivan lähellä.\"\n\n\"Kyllä, tarvitsen ainakin partaveitsen raappiakseni tomun ja sängen\nnaamastani.\"\n\nViheriöiden ja valkoisten hedelmätarhojen keskeltä näkyvien pienten\nhuvilain reunustama leveä katu jatkui kohtisuorasti mäen juurelle,\njosta Pinks Cliff-vuoret alkoivat kohota. Harmaa kirkko, koulu ja\nkunnanhuone olivat muutaman viheriän aukeaman keskellä. Kauempana kylän\nläpi vievän päätien varrella oli vuorattuja valkoiseksi maalattuja\nkauppoja. Pari tomuista miestä ratsasti kuljettaen välissään erästä\nniin villiä ja vikuria pientä hevosta, ettei Hare ollut ikinä\nsellaista nähnyt. Se raivosi, hyppi pystyyn ja potki koettaen vapautua\nkahdesta suopungista. Suurimman kaupan edustalla oli paljon vapaasti\nseisovia mustangeja, joiden suitset oli heitetty kaulan yli maahan.\nKaiteeseen ja ovenpieliin nojautuvat tyhjäntoimittajat olivat yhtä\npitkiä päivettyneitä miehiä kuin Naabinkin pojat. Muutamilla oli\nlampaannahkasäärystimet, muutamilla taasen siniset päällyshousut,\nkaikilla oli saappaat ja kannukset, leveälieriset pehmeät hatut ja\nheidän vöissään, kupeella, oli kullakin suuri Colt-pistooli.\n\n\"Niin, saat ostaa kaikkea, mitä luulet tarvitsevasi voidaksesi ruveta\nratsastelemaan kanssani laidunmaillani\", sanoi Naab. \"Ensiksi kysymme\naina uudelta tulokkaalta, osaako hän ratsastaa. Sitten, osaako hän\nampua.\"\n\n\"Osasin ratsastaa, ennenkuin muutuin näin heikoksi. En ole milloinkaan\nkäsitellyt revolveria, vaan luodikolla olen kyllä ammuskellut -- en\nkumminkaan otuksia, vaan pilkkaan, joihin osaaminen oli minusta kunnian\nasia.\"\n\n\"Hyvä! Saat pian ampua toisenlaisiin pilkkoihin -- panttereihin,\nkarhuihin, hirviin, ilveksiin ja susiin. Tuolla kaupassa on muudan\nneljänkymmenenneljän kaliberin winchesteri, jota ystäväni Abe on\nkoettanut saada kaupaksi. Siinä on hyvin pitkä piippu ja painaa se\nkahdeksan naulaa. Erämaanratsastajamme pitävät enemmän keveistä\nkarpiineista, jotka on helppo kiinnittää satulaan. Mustangit eivät\ntavallisesti jaksa kantaa suuria kuormia. Pyssy kantaa kauaksi. Olen\nampunut sillä, ja mielestäni tarvitset juuri sellaisen ampuessasi\naavikkokoiria ja susia. Tarvitset Colt-pistoolin ja satulan myöskin.\"\n\n\"Sivumennen sanoen\", jatkoi hän heidän noustessaan kaupan portaille,\n\"käytämme näillä seuduin vain tällaista rahaa.\" Hän ojensi Harelle\nsinisen paperisuikaleen, kirjoitetun maksuosoituksen määrätylle\nsummalle, mutta siinä ei ollut minkään pankin eikä liikkeen nimiä.\n\"Emme käytä täällä tavallista rahaa. Etelä-Utahissa ei ole juuri\nollenkaan liikkeellä käypää rahaa. Muutamilla myöhemmin tänne tulleilla\npakanoilla on kyllä tavallistakin rahaa ja onhan meidän mormoonienkin\njoukossa sellaisia, joilla on laatikollinen tahi pari kultaa,\nmutta liikkeessä ei sitä näy juuri ollenkaan. Käytämme tällaisia\nmaksuosoituksia, jotka kiertävät mieheltä miehelle joskus kuudenkin\nkuukauden ajan. Tällaisen maksuosoituksen luovuttaminen merkitsee, että\nsen kirjoittajalla on karjaa, hevosia, maata, kauppatavaroita tahi\nettä hän pystyy työhön. Jokainen ihminen saa haluamansa määrän tavaraa\nliikuttamatta rahaa lainkaan.\"\n\n\"Sellainen järjestelmä käy vain päinsä kunniallisten miesten kesken\",\nsanoi Hare naurahtaen ihmettelevästi.\n\nMentyään suuresta ovesta laatikkojen ja tynnyrien, kuivattujen\nkasvispinojen, valjas- ja tavararöykkiöiden väliseen kapeaan käytävään\nja kuljettuaan sen päähän, saapuivat he varsinaiseen kauppaan, jossa\nmuutamia miehiä nojautui myymäläpöytään.\n\n\"Halloo, Abe\", sanoi Naab, \"oletko nähnyt Snapia?\"\n\n\"Halloo, August! Kyllä, Snap on tuolla sisällä ja Holderness myöskin.\nSanoi ratsastaneensa tänne tilaltaan saadakseen puhella kanssasi.\" Abe\nviittasi avoimeen oveen, jonka toisella puolella olevasta huoneesta\nkuului äänekästä keskustelua. Hare katsoi kepeään huoneeseen, joka oli\ntäynnä savua ja rommin höyryjä. Karkeatekoisen tarjoilutiskin ääreen\noli kokoontunut joukko miehiä. Abe meni ovelle ja huusi: \"Kuulehan,\nSnap, isäsi haluaa puhutella sinua! Holderness, täällä on August Naab.\"\n\nMuudan mies horjui noustessaan noita muutamia kauppaan johtavia\nporrasaskelmia ja hoiperteli sisään. Hänen kapeat kasvonsa muistuttivat\nhaukkaa; ne olivat harmaat, ei iästä, vaan erämaan harmaista\nsalviapensaista, joiden värin ne olivat omistaneet. Hänen silmänsä\nolivat samanlaiset, kylmät, lukuunottamatta niiden sisimmästä\nkajastavaa salaista hehkua, Hän näytti lyhyeltä, koska hän kulki hyvin\nkumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän ollut pitkä.\nHänellä oli yllään sininen flanellipaita ja siniset päällyshousut.\nHinteläin lanteiden ympärillä oli vyö suurine Colt-pistooleineen,\njoiden mustat perät työntyivät ulospäin. Saappaissa oli pitkät\njulmannäköiset kannukset.\n\n\"Päivää, isä\", sanoi hän.\n\n\"Aiomme kuormittaa vaunumme tänään\", vastasi August Naab, \"sillä\nmatkustamme huomenna. Tarvitsen apuasi.\"\n\n\"Hyvä! Tulen sitten kuin olen saanut hevoseni takaisin Larsenilta.\"\n\n\"Viis Larsenista! Jos olet hävinnyt kaupassa, on se oma syysi ja\nparasta on, ettet ole siitä tietävinäsikään.\"\n\n\"Jeff antoi minulle hevosestani kolmijalkaisen mustangin. Ellen olisi\nollut juovuksissa, en olisi milloinkaan ryhtynyt kauppoihin. Odottelen\nnyt vain Jeffin tuloa.\"\n\nHän sähäytti nuo viimeiset sanat niin omituisesti pitkien hampaittensa\nvälitse, että Hare, kuultuaan tuon villin loksahduksen, heti ymmärsi,\nmistä tuo mies oli saanut nimensä. August Naab katsoi häneen synkästi\nja yhteenpuristetuin huulin, oikeutetun vihan, avuttomuuden ja surun\naiheuttamin ilmein, sellaisen miehen silmin, jolle eivät vastukset\nolleet merkinneet mitään, mutta joka nyt tunsi joutuvansa häviölle.\nHare totesi, että tuo poika oli Naabin esikoinen, enimmän rakastettu,\npiikki hänen kyljessään, oikea tuhlaajapoika.\n\n\"Kuulehan, isä, tuonko vakoilijan sinä löysit tien vierestä?\"\nKatsoessaan Hareen hehkuivat Snapin harmaat silmät ja tuo niiden\nsyvyydessä palava pieni liekki näytti kasvavan.\n\n\"Tässä on John Hare, tuo nuorukainen, jonka löysin. Mutta hän ei ole\nmikään vakooja.\"\n\n\"Kukaan ei tule uskomaan sinua. Hänet lähetettiin sinne vakoilemaan\nDeneä. Laidunmailla tiedetään, että hän tuli sinne laskemaan\nmerkitsemätöntä karjaa. Dene on ristinyt hänet ja päättänyt hänet\ntappaa. Älä vie häntä mukanasi kotiin, kuten ennen olet vienyt niin\nmonta sairasta ja vainottua miestä. Mitä hyötyä sinulla sellaisesta\non? Ethän ole vielä tähän asti voinut käännyttää heistä ainoatakaan\nmormoonien uskoon. Älä ota häntä, ellet halua lisätä kirkkomaasi\nhautojen lukua.\"\n\nHarea värisytti. Snap Naab meni ovelle ja laskeutui portaita kapakkaan,\nkatsoen koko ajan olkansa yli Harea uhkaavasti. Sitten hän katosi\nsiniseen savupilveen.\n\nTyhjäntoimittajat poistuivat. August rupesi keskustelemaan kauppiaan\nkanssa, esitti Haren ja ilmoitti, mitä he halusivat. He tarkastelivat\nkaikkea, mitä karjanvartija tarvitsee, valitsivat, ja ostivat lopulta\nsuuren määrän tavaraa, ei niin paljon Haren vihjauksesta kuin Naabin\nomasta tahdosta. Viimeksi ostivat he tuon pyssyn, josta Naab oli\nkertonut. Se oli kaunis ase, hienosti valmistettu ja koristettu\nkaiverruksilla, kokonaan erilainen kuin muut kaupassa olevat\nkarkeatekoiset pyssyt.\n\n\"En ole ollut tilaisuudessa saamaan sitä milloinkaan kaupaksi\", sanoi\nAbe. \"Paimenien mielestä on se liian raskas ja pitkä. Annan sen\nhalvalla, puolella hinnalla, ja patruunat myöskin, kaksituhatta.\"\n\n\"Kiinni on!\" vastasi Naab nopeasti ja tyytyväisesti, josta näki, että\nhän piti kaupasta.\n\n\"August, aiotko ampua jonkun?\" kysyi Abe. \"Kaniinit ja arosudet eivät\ntaida sinua enää tyydyttääkään? On jo aikakin, vaikka oletkin vanhin.\nMeidän mormoonienkin on pakko --\" Hän keskeytti lisäten hiljaa:\n\"Holderness on nyt täällä.\"\n\nHare kääntyi katsomaan, sillä tuon miehen nimen mainitseminen oli\nherättänyt hänen mielenkiintonsa. Tulija kumartui ovessa. Hän oli\nNaabiakin pitempi, komea vaaleapartainen mies, joka käveli kuin\nvuoristolainen.\n\n\"Päivää, Naab\", sanoi hän. \"Tämän nuoren miehenkö sinä pelastit?\"\n\n\"Niin. Jack Haren\", vastasi Naab.\n\n\"Niin, Hare, olen Holderness. Kai muistat nimeni? Muutamat miehet,\njotka kuuluvat samaan yhtiöön kuin minäkin, lähettivät sinut Lundiin.\nAioin tulla tapaamaan sinua sinne, mutta en joutanut silloin.\"\n\nHare puristi miehen ojennettua kättä, ja samoin kuin häntä oli\nvärisyttänyt Snap Naabin olemus, samoin värisytti häntä nytkin. Tunne\noli kyllä hieman erilainen, uhkaava voimassaan ja pahaenteinen.\nHän tunsi joutuneensa jonkunlaisen määräämättömän etevämmyyden,\njonkunlaisen kuvaamattoman epäluottamuksen valtaan, joka oli yhtä\nväritön kuin noiden häneen katsovien silmien kirkas, läpitunkeva\nambranvärinen vaaleus.\n\n\"Holderness, sinun on tehtävä nuo Haresta levitetyt jutut\nmitättömiksi\", sanoi Naab.\n\n\"Nuoko, jotka koskevat hänen vakoilijatointaan? Kuulehan, Naab, hänen\ntehtävänsä olikin todellisuudessa sellainen. Vastustin koko hommaa,\nsillä mielestäni ei tänne sopinut lähettää ketään miestä sellaisin\ntarkoituksin. Ei sellainen täällä menesty. Nämä mormoonit varastavat\ntoistensa karjaa ja koska he haluavat päästä noista elukoista, eivät\nhe halua tänne miestä laskemaan päitä ja toteamaan merkkejä. Ja vaikka\nmormoonit lopulta suostuisivatkin sellaiseen, eivät rosvot suostu\nsellaiseen milloinkaan. Jos Hare vain haluaa, vien hänet mukanani\nkarjakartanooni työskentelemään. Parasta kumminkin olisi, että hän\npoistuisi koko Utahista.\"\n\n\"Kiitoksia vain, mutta en halua\", vastasi Hare jyrkästi.\n\n\"Hän tulee kanssani\", sanoi August Naab.\n\nHolderness hyväksyi sen melkein huomaamattomin päänyökähdyksin, kun\nhän tarkasteli Harea silmin, jotka etsivät ja punnitsivat salaisia\nmahdollisuuksia. Se oli sellaisen miehen terävää tutkimista, joka\ntietää, millaiseksi ihminen voi kehittyä erämaassa, eikä mitään\nhetkellistä mielenkiintoa Hareen. Lopulta hän käänsi Harelle selkänsä.\n\nKoska Hare tunsi, että Holderness halusi puhutella Naabia, meni hän\nmyymäläpöydän luo ja alkoi järjestellä ostamiaan tavaroita, voimatta\nkumminkaan olla kuulematta, mitä sanottiin.\n\n\"Kipeät keuhkot?\" kysyi Holderness.\n\n\"Vain toinen\", vastasi Naab.\n\n\"Hän on mennyttä miestä. Parasta on lähettää hänet pois maasta. Häntä\nsanotaan Denen vakoilijaksi, eikä hän milloinkaan pääse erilleen tuosta\nnimestä täällä erämaassa. Dene tappaa hänet vielä. Menettelet tyhmästi,\nNaab, jos otat hänet mukaasi. Ystäväsikin vastustavat sitä ja se\naiheuttaa vain sinulle ikävyyksiä.\"\n\n\"Olemme jo sopineet asian\", sanoi Naab kylmästi.\n\n\"No niin; muista kumminkin, että varoitin sinua. Olen koettanut pysyä\nystävällisissä väleissä kanssasi, Naab, mutta sinä et näytä siitä\nvälittävän. Haluan kumminkin keskustella kanssasi vielä myöhemmin\nselvittääkseni välimme.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan suhtautumistamme muutamiin asioihin. Keskustelkaamme aluksi\nMescalista.\"\n\n\"Olet tahtonut minulta monta kertaa Mescalia, mutta olen kieltäytynyt\nluovuttamasta häntä sinulle.\"\n\n\"En ole kumminkaan milloinkaan sanonut haluavani naida hänet. Nyt\ntahdon hänet ja haluan mennä naimisiin hänen kanssaan.\"\n\n\"Ei ikinä!\" vastasi Naab lyhyesti ja kylmästi.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Holderness vaativasti. \"En voi oikein uskoa, että\nhaluat loukata minua. Kaikki Utahin rahat eivät luullakseni voi estää\nminua naimasta tyttöä, jos vain haluan. -- Mutta asiasta toiseen,\noletko miettinyt tarjoustani vesioikeuksiesi luovuttamisesta?\nAnnan sinulle kymmenentuhatta dollaria Sirisevästä lähteestä ja\nHopeakulhosta.\"\n\n\"Kymmenentuhattako!\" huudahti Naab. \"Holderness, en luovuta sitä\nsadastakaantuhannesta. Yhtä hyvinhän voit kysyä, myynkö kotini,\nkarjani, laidunmaani ja parinkymmenen vuoden työn kymmenestätuhannesta\ndollarista!\"\n\n\"Sinä siis kieltäydyt? Hyvä on! Mielestäni on tarjoukseni\nkohtuullinen\", sanoi Holderness nopeasti ja tyynesti. \"Maa on\nhallituksen omaisuutta, ja vaikka laidunmaasi ovatkin Arizonan puolella\nrajaa, kuuluvat ne kumminkin oikeastaan Utahiin. Yhtiötoverini eivät\nsäästä rahaa, eikä hallitus luovuta sinulle yksinoikeutta noihin\nmaihin. Kukaan ihminen ei voi valvoa kaikkia vesioikeuksia satojen\nneliöpeninkulmain laajuisilla alueilla. Ajat alkavat muuttua, saat\nsen pian huomata. Parasta on, että ryhdyt varovaisuustoimenpiteihin,\nennenkuin on liian myöhäistä.\"\n\n\"Holderness, tämä on erämaata. Eivät ketkään muut kuin mormoonit\nvoi saada sitä asuttavaan kuntoon. Hallitus tietää tuskin sen\nolemassaoloakaan. Kuluu vielä ainakin viisikymmentä vuotta, ennenkuin\nlakia aletaan toteuttaa täällä. Kuulehan nyt, tämä erämaa on mormoonien\nomaisuutta. Juuri me, eivätkä ketkään muut, olemme löytäneet lähteet\nja kaivaneet kasteluojat. Kukaan ihminen ei voi tulla tänne anastamaan\nvettämme.\"\n\n\"Miksi ei? Vesi ei ole kenenkään omaisuutta.\"\n\n\"Siksi, että erämaan kirjoittamaton laki sen estää. Kukaan mormooni ei\nkiellä sinua juomasta eikä juottamasta hevostasi, eikä kohtuullista\nvesimäärää karjaltasikaan. Mutta sinä et voi tulla tänne anastamaan\nvettämme kokonaan omiin tarpeihisi, karkoittamaan meitä kodeistamme ja\ntappamaan karjaamme janoon.\"\n\n\"Pyh! En ole mormooni enkä intiaani. Olen karjankauppias. Tämä on\nminulle paljas liikeasia vain. Uudistan vielä kerran tarjoukseni.\"\n\nNaab ei viitsinyt enää vastatakaan. Miehet katselivat toisiaan hetkisen\nvaitiollen säkenöivin silmin. Sitten Holderness pyörähti kantapäillään\ntyrkäten Harea.\n\n\"Pysyttele kaukana minusta!\" sanoi hän ollen aivan pois suunniltaan.\nHän huitasi kädellään ja Hare lensi päistikkaa myymäläpöytää vasten.\n\n\"Jack\", sanoi Naab hengittäen syvään. \"Holderness paljasti todellisen\nluonteensa tänään. Olen kyllä aina tiennyt, millainen hän on, vaikka\nolen muka ollut epäilevinäni. Hän löi sinua. Minulle ei ole suotu\nennustamisen lahjaa, mutta elleivät aavistukseni petä, niin -- No\nmennään nyt.\"\n\nHeidän palatessaan piispan huvilaan oli Naab kerrankin vaiti.\nMuutoksen, jonka hänen juovuksissa olevan poikansa esiintyminen oli\naloittanut, oli tuo äskeinen riita Holdernessin kanssa kehittänyt\nsynkäksi vaitioloksi. Naab meni suoraan piispan kamariin, ja hetken\nkuluttua kuului tuo vanha pappi rukoilevan värisevin äänin.\n\nHare heittäytyi uupuneena kuistissa olevalle sohvalle ja vaipui heti\nhorroksiin, josta hän heräsi säpsähtäen. Naabin pojat, Martin Cole\nja paljon muita miehiä, seisoivat kartanolla. Naab itse pakotti\nystävällisesti naisia menemään takaisin sisälle. Kun hän oli saanut\nheidät kaikki huoneeseen, lukitsi hän oven ja kääntyi Colen puoleen.\n\n\"Oliko tappelu rehellinen?\"\n\n\"Oli ja hyvin tasapuolinen. He kohtasivat toisensa Aben kaupan\nedustalla. Näin koko tapauksen. Kumpikaan ei hämmästynyt. He seisoivat\nhetkisen vahtien toisiaan. Sitten he vetivät, mutta Snap oli nopeampi.\nKun Larsen kaatui, lensi hänen pistoolinsa kauaksi. Tuo opettamasi\ntemppu pelasti Snapin hengen jälleen, vaikka ei Larsenkaan juuri\nhidastellut.\"\n\n\"Missä Snap nyt on?\"\n\n\"Hän meni hakemaan hevostaan eikä hän enää ollut juovuksissakaan. Sanoi\nlähtevänsä heti kotiin. -- Larsenin ystävät ovat raivoissaan. Snap\nkäski minun ilmoittaa sinulle, että sinun on kiiruhdettava lähtöäsi\nkylästä Haren kanssa, jos haluat saada hänet hengissä mukaasi. Dene on\ntullut tänne ja sanoo, ettei hän salli sinun viedä Harea mihinkään.\"\n\n\"Kuormamme ovat valmiit ja voimme valjastaa milloin vain haluamme\",\nvastasi Naab. \"Voisimme lähteä hetikin, ellen mieluummin seuraisi\ntapahtumain kulkua täällä pimeään asti kuin tiellä.\"\n\n\"Snap sanoi Denen uhanneen ratsastaa suoraan tänne piispan huvilaan\nhakemaan Harea.\"\n\n\"Uskaltaneeko hän hän sentään?\"\n\n\"Isä!\" sanoi Dave Naab kovasti seisoessaan korkealla ruohomättäällä.\n\"Dene tulee juuri ratsastaen tänne Culverin ja muutamien muiden miesten\nkanssa. He aikovat tulla puutarhaan. Dene ratsasti juuri aidan yli!\nOlkaa varuillanne!\"\n\nKavioiden kapse ja soran ratina ennustivat jonkun tuloa ja äkkiä\nilmestyi puutarhan käytävälle musta hevonen. Ratsastaja kumartui syvään\nkatsoakseen viiniköynnösten lehviä ja pysähdytti hevosensa kuistin\nedustalle hypäten sitten satulasta ketterästi kuin intiaani. Tulija\nei ollut kukaan muu kuin Dene, tuo tumma, hymyilevä ja välinpitämätön\nroisto.\n\n\"Mitä asiaa teillä on tänne piispan taloon?\" kysyi August Naab peittäen\nkookkaalla ruumiillaan Haren kokonaan näkyvistä.\n\n\"Haen Denen vakoojaa.\"\n\n\"Mitä asiaa teillä on tänne piispan taloon?\" toisti Naab.\n\n\"Haluan tavata tuota nuorta miestä, jota ette sanoneet nähneenne\",\nvastasi Dene hymyn kaihtiessa hitaasti hänen huuliltaan.\n\n\"Mitä sen on väliä, puhupa tuollaiselle lainsuojattomalle kuin teille\nmitä tahansa.\"\n\n\"Haluan hänet käsiini, tietäkää se, te mormoonien saarnaaja!\"\n\n\"En luovuta häntä teille!\"\n\n\"Mutta minäpä otan hänet!\"\n\nNaab astui askeleen Deneä kohti seisahtuen aivan hänen eteensä.\n\nRoiston katse kääntyi tutkistellen Naabista toisiin mormooneihin ja\ntakaisin jälleen. Sitten hänen oikea kätensä vapisi työntyen alaspäin.\nMutta Naab oli vikkelämpi häntä. Colt-pistooli kimalteli lentäen\nruohikkoon ja lainsuojaton huusi tuskasta mormoonin rutistellessa hänen\nkäsivarttaan.\n\nAugust Naab heitti lainsuojattoman kuistin seinää vasten pitäen häntä\nsiinä voimakkain ottein.\n\n\"Sinä koiran siittämä penikka!\" huusi hän pudistaen harmaata päätään.\n\"Luuletko minun pelkäävän sinua ja pistoolitemppujasi? Katsohan tänne!\"\nHän päästi Denen irti ja peräytyi ojennetuin käsin. Äkkiä se liikahti,\nnopeammin kuin ajatus, ja colt-pistooli kimalteli hänen ojennetussa\nkädessään. -- Sitten pisti hän sen takaisin tuppeen. \"Opi nyt tästä,\nettet tule tielleni enää toisten.\" Hän puristi suuren kouransa nyrkkiin\nheristäen sitä Denelle. \"Jos täräytän sinua kerran, on kallosi murskana\nkuin munankuori. Miksi en kumminkaan sellaista tee? Siksi, sinä\nmieletön helvetinkoira, että on olemassa toinen korkeampi laki kuin\nihmisten -- Jumalan laki -- jossa sanotaan: 'Älä tapa!' Koeta ymmärtää\nse, jos vain voit. Jätä meidät rauhaan tästä päivästä alkaen! Mene nyt\ntiehesi!\"\n\nHän viskasi Denen käytävälle muitten lainsuojattomien joukkoon.\n\n\"Pois täältä!\" huusi Dave Naab. \"Kiiruhda! Ota hevosesi joutuin! En\nkäsitä Jumalan käskyjä niin sananmukaisesti kuin isä!\"\n\n\n\n\nIII.\n\nPUNAISEN VALLIN TIE.\n\n\nKun Dene tovereineen oli poistunut, päätti Naab lähteä White Sagesta\nhämärissä. Martin Cole ja piispa koettivat taivuttaa häntä jäämään\nsanoen, että varmasti tulossa olevat ikävyydet voidaan turvallisemmin\nkestää kylässä. Naab oli kumminkin taipumaton, aivan järjetön, sanoi\nCole, ellei hänellä ollut jotakin pätevää syytä lähteä matkalle yöksi.\nKun alkoi hämärtää, valjasti Naab hevosensa vaunujen eteen ja naiset\nsijoittautuivat paikoilleen hamppukangaskatosten suojaan. Haren oli\nmatkustettava muutamassa avonaisessa vaunussa, jonka Naab oli jättänyt\nWhite Sageen jyvillä kuormitettavaksi. Kun tuli niin pimeä, ettei\nesineitä enää voitu selvästi erottaa, hyppäsi eräs mies huvilan aidan\nyli.\n\n\"Dave, missä pojat ovat?\" kysyi Naab.\n\n\"Puhukaa hiljemmin! Pojat ovat tulossa\", kuiskasi Dave. \"Dene on pois\nsuunniltaan. Luullakseni katkaisit hänen käsivartensa. Hän vannoo\ntappavansa meidät kaikki. Mutta Chance ja muut joukosta aikovat lähteä\npiakkoin. Ennätämme kumminkin Coconinan tielle, jos kiiruhdamme.\"\n\n\"Kuulitko mitään Snapista?\"\n\n\"Hän läksi jo ennen auringonlaskua.\"\n\nPimeydestä ilmestyi äkkiä kolme muuta olentoa.\n\n\"Hyvä on, pojat. Lähde edellä, Dave, saat johtaa.\"\n\nDave ja George Naab nousivat mustanginsa selkään ratsastaen portista\ntielle, ensimmäinen vaunu läksi hitaasti jäljessä sen valkoisen\nkatoksen vähitellen kadotessa pimeään, sitten toinen ja lopuksi nousi\nAugust Naab kolmannen istuimelle maiskauttaen hiljaa huulillaan\nsaadakseen hevoset liikkeelle. Hare sulki portin ja kiipesi takaapäin\nvaunuunsa.\n\nPyörien alle joutuvan ruohon kahina oli ainoa tämän varovaisen\nmatkustamisen synnyttämä ääni. Oikealla oli aukea kenttä ja vasemmalla\nkasvavien puiden välistä näkyi matalia kattoja ja korkeita piippuja, ja\nsieltä täältä jonkun tulenkin tuikkiminen. Kukaan ei huutanut eivätkä\nkoiratkaan haukkuneet.\n\nPian kääntyivät johtajat tielle, ja teräskenkäiset kaviot ja\nrautavanteiset rattaat alkoivat kalista ja kolista kiviä vasten.\n\nHare luuli näkevänsä jotakin muutamien poppelien synkässä varjossa, hän\nkatsoi tarkemmin ja huomasikin liikkumattoman hevosen ja ratsastajan,\njotka olivat vieläkin tummemmat kuin ympäröivä synkkä pimeys.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ne katosivat, ja tieltä kuuluva nopea\nkavioiden kapse ilmaisi Harelle, ettei hän ollut erehtynyt.\n\n\"Noo nopeammin!\" karjaisi Naab hevosilleen. \"Jack, näitkö tuon miehen?\"\n\n\"Näin. Mitähän hänellä oli siellä tekemistä?\"\n\n\"Hän vahti tietä. Luultavasti oli hän joku Denen vakooja.\"\n\n\"Aikookohan Dene --?\"\n\nJoku Naabin pojista ratsasti heidän luokseen. \"Luultavasti oli tuo joku\nLarsenin toveri. Hän väijyi Snapia.\"\n\n\"Otaksuin häntä joksikin Denen vakoojaksi\", vastasi August.\n\n\"Ehkä hän oli sekin.\"\n\n\"Varmasti. Ratsasta paikoillesi ja pane harmaa valjakko nopeampaan\nvauhtiin. Ne ovat levähtäneet viikon.\"\n\nHare näki kylästä kiiluvien valojen häviävän vuorotellen näkyvistä\nkuin laivain lyhdyt. Hevoset juoksivat tasaista ravia erämaan yön\nkorkean tuulisen taivaan alla. Tähdet kiiluivat himmeästi villamaisten\npilvenhattaroiden takaa. Harea vilusti. Kun hän ryömi Naabin hänelle\nvaraamien huopapeitteiden alle, sattui hän koskettamaan kädellään\njotakin sileää jääkylmää metallia. Sitten hän tunsi esineen pyssykseen.\nNaab oli asettanut sen peitteiden alle. Tunnustellessaan pyssyä\nkädellään sattui hän painamaan perän oikealla puolella olevan aukon\nkantta ja työnnettyään sormensa sinne tunsi hän patruunan pyöreän\npään. Naab oli ladannut pyssyn ja asettanut sen niin, että Haren\noli pakostakin löydettävä se, puhumatta siitä sanaakaan. Hare luuli\nymmärtävänsä Naabin vaikutteet. Sanomatta mitään, pysyen päätöksessään\nja välittämättä hänen huonosta terveydestään oli August Naab antanut\nhänelle miehen työn suoritettavaksi. Kun Hare tämän täydellisesti\nymmärsi, haihtui hänen masentuneisuutensa ja hän tunsi itsensä mieheksi\njälleen.\n\nHuopapeitteen lämpö vaikutti pian Hareen, uneliaisuus, jota hän\nturhaan koetti karkoittaa, tylsistytti hänen ajatuksensa ja hänen\nsilmäluomensa sulkeutuivat lujasti. Muutamia tunteja myöhemmin aukaisi\nhän ne jälleen. Ensin ei hän muistanut missä oli, mutta sitten kylmän\ntuulen henkäys hänen kasvoilleen, makuupeitteiden villainen peite ja\nhaju, ja lopuksi hevosten tasainen ravi ja vaunujen keikkuminen sinne\ntänne palauttivat hänen mieleensä tämän yöllisen matkan tarkoituksen.\nHän arvaili, montako peninkulmaa oli kuljettu, miten ajajat tiesivät\nsuunnan kääntämättä hevosia syrjään tieltä ja ajoivatko lainsuojattomat\nheitä takaa. Kun Naab laskeutui vaunuista maahan palaten muutamia\nkymmeniä metrejä takaisinpäin kuunnellakseen, oli Hare varma, että Dene\noli tulossa. Hän kuunteli myöskin, mutta hevosten kavioiden kapse ja\nniiden valjaitten narina olivat ainoat hänen kuulemansa äänet. Naab\npalasi paikoilleen, hevoset läksivät jälleen liikkeelle, ei kumminkaan\nenää juosten, vaan kävellen, sillä ne kiipesivät nyt vuorille. Tämän\njälkeen nukkui Hare jälleen kuullen kumminkin pyörien yksitoikkoisen\nratinan, ja kun se lakkasi, heräsi hän nousten istualleen ja\nkuunnellen, kuuluiko jälestäpäin mitään. Sitten hän huomasi pimeän yön\nmuuttuneen harmaaksi aamuhämäräksi ja ymmärsi auringon pian nousevan.\nMutta hän nukahti jälleen heräten kirkkaaseen auringonpaisteeseen.\nIdän kaukainen taivaanranta oli ruusunpunainen ja välillä oleva vuoren\nrinne näytti aaltoilevalta mereltä, jossa peninkulmia pitkät mainingit\nvyöryivät.\n\n\"Olen iloinen, että olet voinut nukkua hieman\", tervehti Naab.\n\"Denestä ei ole vielä ainakaan näkynyt merkkiäkään. Kun vain pääsemme\ntämän harjanteen yli, olemme turvassa. Tuolta näkyy Coconnia, jota\nnavajointiaanit sanovat tulivuoreksi. Tuon ylätasangon tämä pää\non matala ja kapea, mutta se ulottuu kauas itään kohoten lopulta\nyhdeksäntuhatta jalkaa korkeaksi. Se muodostaa suuren cañonin pohjoisen\nlaidan sadan peninkulman pituudelta. Olemme jo Arizonan puolella rajaa.\"\n\nHare seurasi katseillaan tuon idästä kohoavan harjanteen suuntaa\nkäsittämättä kumminkaan sen suurenmoisuutta tottumattomin silmin.\n\n\"Älä koetakaan arvailla välimatkoja ja vuorten korkeutta vielä pitkään\naikaan\", sanoi Naab ymmärtäen Haren ajatukset. \"Käsität ne vasta\nsitten kun alat ymmärtää tämän seudun ilmastoa ja valosuhteita. Tuonne\nharjanteen laelle esimerkiksi ei näytä olevan puoltakaan peninkulmaa,\nmutta saamme kiittää onneamme, jos ehdimme sinne päivällisajaksi.\nTuolla tuon punaisen vuoren seinämän juurella on eräs tummempi kohta.\nKatsos tarkasti. No hyvä! Se on Holdernessin karjakartano. Sinne on\ntäältä kolmekymmentä peninkulmaa. Yhdeksän peninkulman laakso alkaa\nsiitä. Kerran oli se Martin Colen oma, mutta Holderness anasti sen\nhäneltä. Ja nyt hän on alkanut tunkeutua tämän harjanteen ylikin.\"\n\nAurinko nousi ja lämmitti kylmän ilman. Hare alkoi kiinnittää huomiota\nseudun enenevään korkeuteen ja salviapensaihin, jotka olivat tummemmat\nvuoren pintaa. Ensimmäinen surkastunut seetri, jonka latva oli\nkuivunut, oli kukkulalle vievän tien puolivälissä, kuten Naab sanoi.\nSe oli myöskin toisten seetrien, joiden lukumäärä eneni sitä mukaa\nkuta lähemmäksi kukkulan lakea päästiin, etuvartija. Vihdoin Hare,\nväsyttyään ylöspäin pyrkivien vaunujen katselemiseen, ummisti silmänsä.\nPyörät kolisivat kiviä vasten, hevoset huohottivat vetäessään ja Naabin\n\"Nopeammin?\" oli ainoa silloin tällöin ääneen lausuttu sana. Aurinko\npaistoi ensin lämpimästi, sitten kuumasti ja tunnit kuluivat hitaasti.\nJoku tavaton melu kiinnitti lopulta Harenkin huomiota. Vaunut eivät\nliikkuneet mihinkään. Naab istui paikoillaan ojennetuin käsivarsin.\nGeorge ja Dave seisoivat mustangiensa vieressä, ja kermanvärisen\nratsunsa selässä istuva Snap Naab ohjasi ratsunsa Augustin ojennetun\nkäsivarren alle katsellen alempana olevaan laaksoon.\n\n\"Ehkä sinä voit sanoa, mistä ne aiheutuvat\", sanoi August. \"Minä en\nsiihen pysty eikä Georgekaan, vaikka olemme vahtineet noita tomupilviä\ntuntikausia.\"\n\nKatsoessaan Snapia tunsi Hare noiden silmien tenhon, joihin hänen\nisänsä ja veljensä luottivat niin suuresti. Jos nyt ihmisellä\nmilloinkaan voi olla haukan silmät, oli Snap Naabilla sellaiset.\nPienet tummat silmäterät liikkuivat kirkkaassa vaaleankeltaisessa\nkehyksessään. Snap ei ollut kai vielä huomannut noita levottomuutta\nherättäviä tomupilviä, koska hänen katseensa liukui sinne tänne. Äkkiä\nlakkasi tuo silmäterien huomattava liikkuminen ja hänen katseensa\nmuuttui teräväksi, tuijottavaksi ja varmaksi.\n\n\"Siellä on vain lauma villejä mustangeja\", sanoi hän.\n\nHare tuijotti niin kauan sinne päin, että hänen silmiään rupesi\npakottamaan voimatta kumminkaan huomata liikkuvia esineitä ja\ntomupilviä. Enempää ei puhuttu. Pojat käänsivät mustanginsa ratsastaen\npaikoilleen, August Naab tarttui jälleen ohjaksiin ja kiipeäminen\nalkoi uudestaan. Se jatkui nyt kumminkin hitaammin usein uudistuvin\nlevähdyksin. Tunnin kuluttua kiskoivat hevoset vaunut viimeisen nikaran\nyli saapuen seetrejä kasvavalle ylätasangolle, ja toisen tunnin\nkuluttua alkoivat ne vähitellen laskeutua selänteen toisella puolella\nolevaan laaksoon.\n\n\"Olemme nyt saapuneet ensimmäiselle lähteelle\", sanoi Naab.\n\nHare huomasi heidän saavuttaneen toiset vaunut. George Naab talutti\njuuri erästä valjakkoa muutaman kallioisen rinteen juurella olevalle\nkeltaista vettä sisältävälle lammikolle. Muut pojat riisuivat hevosia\nvaljaista ja irroittivat satuloita.\n\n\"Kello on noin kolme\", sanoi Naab katsoen aurinkoon. \"Saavuimme tänne\nhyvissä ajoin. Jack, laskeudu vaunuista suoristelemaan ruumistasi.\nLeiriydymme tähän yöksi. Tästä alkaa Coconinan kukkuloille viepä\ntie, jota navajo-intiaanit käyttävät ratsastaessaan sinne hirviä\nmetsästämään.\"\n\nTämä pieni kallioinen aukeama, jossa intiaanien kova valkoinen ratsutie\nyhtyi toiseen leveämpään, ei ollut mikään viehättävä paikka. Hare\nsairastui juotuaan tuota keltaista vettä, jonka pinnalla uiskenteli\nviheriätä vaahtoa. Hevoset joivat äänekkäin kulauksin. Naab poikineen\njoi sitä myöskin. Naiset täyttivät muutaman sangon, jakoivat sen\nsisällön vateihin ja pesivät kasvonsa ja kätensä nähtävästi suurin\nnautinnoin. Dave Naab vihelteli heilutellessaan hurjasti kirvestään\nmuutaman seetrin juurella. Haresta tuntui, että viime yön ja aamun\njännitys oli haihtunut. Hän ei voinut päättää, johtuiko se pitkästä\nmatkasta White Sageen, vaiko heidän tulostaan lähteelle. Mutta kun\nkuunteli Augustin iloista puhelua hevosille, kun hän jakoi niille\njyviä, ja naisten iloista naurua, ei sitä tarvinnut epäilläkään. Hare\nkiitti mielessään Jumalaa sentähden, että nämä ystävälliset mormoonit\nolivat nähtävästi pelastuneet vaarasta, johon hänen auttamisensa oli\nheidät saattanut. Hän istui nojaten muutamaan puuhun ja katseli tulien\nsytyttämistä, keksien paistamista ja padoista nousevaa höyryä. Runsas\nateria levitettiin hamppukangaspeitteelle, jonka ympärille sekä miehet\nettä naiset istuutuivat pujottaen jalkansa ristiin, kuten intiaanit\nHare ei tahtonut mitenkään saada pitkiä koipiaan tuohon asentoon,\nja hän kummasteli, miten nuo miehet, joilla oli paljon pitemmät\nsääret kuin hänellä, voivat istua niin helposti. Tunteja kestäneen\nlevottomuuden ja pidättyväisyyden jälkeen tuntui tämä päivällinen\nhyvin hauskalta, semminkin kuin Snap puhui hänelle kohteliaasti ja\nruokarukouksen kestäessä taivutti nöyrästi päänsä. Snap söi kuin\nhän jo kokonaan olisi unhottanut tekemänsä murhan, ja kun kuunteli\nmuiden keskustelua hänen kanssaan, tuntui kuin hekin olisivat sen jo\nunhottaneet. --\n\nKaikki muut olivat jo lopettaneet syöntinsä lukuunottamatta Snap ja\nDave Naabia, kun muudan mustangi hirnui äänekkäästi. Hare ei olisi\nkiinnittänyt siihen mitään huomiota, elleivät miehet olisi vilkaisseet\ntoisiinsa. Katseiden merkitys selveni Harelle muutamia minuutteja\nmyöhemmin, kun seetrimetsästä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja suuri\njoukko intiaaneja ratsasti aukeamaan.\n\nRuma aukeama muuttui äkkiä värikkääksi toiminnan paikaksi.\nNavajo-intiaanit ratsastivat voimakkailla hurjilta näyttävillä\nmustangeilla taluttaen poneja ja aaseja, joiden selkään oli sälytetty\nenimmäkseen hirvennahkakimppuja. Jokainen intiaani laskeutui selästä ja\nirroitettuaan satulana toimineen huopapeitteen talutti hän hevosensa\nlähteelle juomaan. Sitten irroitettiin kuormat ponien ja aasien\nselästä, ja pian muuttui koko lammikko potkivien ja porskuttavien\neläinten taistelupaikaksi. Jokaiseen aukeaman laidoilla kasvavaan\nseetriin ja pensaaseen ripustettiin hirvenlihakimpaleita. Intiaanit\nlaskivat aseensa syrjään. Jokaisen salviapensaan ja matalan kiven\nyli oli heitetty huopapeite. Muutamat olivat kaunisväriset vihreine,\nharmaine ja punaisine rantuineen, joissa punaista väriä oli kuitenkin\nenimmän. Mustangit ja aasit hajautuivat metsään syömään salviapensasten\nlehtiä ja siellä täällä kasvavaa ruohoa. Useat nuotiot, joista kohosi\nkiemurtelevia sinisiä savupatsaita ilmaan, ja joiden ympärillä istui\nkuparinvärisiä, melkein alastomia, keittäviä ja aterioivia intiaaneja,\ntäydensivät taulua, josta Hare mielihyvin näki, että hänen lapsuutensa\nunelmat olivat nyt toteutumaisillaan. Miten suuri erotus olikaan tällä\nja Connecticutin rannalla palavan leiritulen välillä, poikaystävien\nkertoessa jotakin tulen valossa ja aaltojen loiskiessa rantaa vasten.\n\nAurinko vaipui matalalle länteen lähettäen säteitään seetrien\npahkaisten oksien lomitse ja muuttaen niiden viheriän värin\nkullankeltaiseksi. Juuri auringon laskiessa rupesivat mormoonivaimot\nlaulamaan kaunissävelistä laulua, joka muistutti rukousta, ja miesten\nhuulet kertasivat äänettömästi sanoja. Dave Naab, ainoa tupakoitsija\nmuuten koko miesjoukossa, kopisti porot piipustaan laulun kaikuessa\npimenevän päivän kunniaksi.\n\nKun tämä vaatimaton juhlahetki loppui, lisäsi joku pojista puita\ntuleen, ja Snap kaivoi esiin taskustaan huuliharpun alkaen puhallella\nsiitä niin murheellisia epäsointuja, että George potkaisi häntä\nvihoissaan pakottaen hänet lopulta lähtemään karkuun koko joukosta\nseetrimetsään, jossa hän kaiutteli soitintaan kuin suurikin taiteilija.\n\n\"Jack\", sanoi August Naab, \"ystävämme, navajo-päälliköt Scarbreast\nja Eschtah, tulevat vierailemaan luoksemme. Älä ole alussa heitä\nollenkaan huomaavinasikaan. He ovat hyvin arvokkaat, ja jos menet\nheidän majaansa, istuvat he jonkun aikaa vaitiollen, ennenkuin he\nmuka huomaavat sinut. Scarbreast on sotapäällikkö. Eschtah taasen on\nkaikkien erämaassa asuvien navajointiaanien vanha viisas hallitsija.\nSinusta on kai mielenkiintoista kuulla, että hän on Mescalin äidinisä.\nJonakin päivänä kerron sinulle tuon jutun.\"\n\nHaresta tuntui hyvin vaikealta olla välinpitämätön, kun pari solakkaa\nintiaania tuli mormoonien joukkoon. Hän rupesi tuijottamaan leiritulen\nvalkoiseen sydämeen ja odotti. Useaan minuuttiin ei kukaan puhunut\nsanaakaan eikä liikahtanutkaan. Seisottuaan hetken aikaa istuutuivat\nintiaanit. Äkkiä tervehti August Naab heitä navajon kielin. Tämä oli\nmerkki Harelle käyttää silmiään ja korviaan. Syntyi kumminkin toinen\nvaitiolo, ennenkuin päälliköt alkoivat puhella. Hän näki ainoastaan\nheidän huopapeitteeseen käärityt hartiansa ja mustatukkaiset päät.\n\n\"Jack, tulehan tänne\", sanoi Naab vihdoin. \"Olen kertonut heille\nsinusta. Nämä intiaanit eivät pidä valkoisista, lukuunottamatta minun\nperhettäni. Toivon sinunkin pääsevän heidän ystäväkseen.\"\n\n\"Päivää!\" sanoi tuo Eschtah-niminen päällikkö, joka huolimatta\nkorkeasta iästään oli vielä komea teräväsilmäinen soturi.\n\nToinen navajo tervehti häntä muutamin kurkkuäänellä lausutuin sanoin.\nHän oli selvästi soturi, jonka nimeksi hyvin sopikin Scarbreast\n[Arpiposki], sillä hänen kasvonsa olivat arpien rumentamat. Ne olivat\nkovat kuin pronssista tehty naamio, johon tekijä oli saanut kuvatuksi\nerämaan kesyttämättömän hurjuuden.\n\nHare kumarsi kummallekin tuntien samalla, että häntä katseltiin\nhehkuvin, epäilevin, mutta ei kumminkaan vihamielisin katsein.\n\n\"Purista\", sanoi Eschtah vihdoin, ojentaen kätensä.\n\n\"Niin!\" huudahti Scarbreast ojentaen paljaan hopearenkailla koristetun\nkäsivartensa.\n\nTämä ystävyyden osoitus miellytti Naabia. Hän halusi hankkia näiden\nnavajo-päälliköiden myötämielisyyden nuorelle ystävälleen. Puheeseensa,\njonka vaikutusta hän lisäsi voimakkailla käsivarsiensa liikkeillä,\nsotki hän usein englanninkielisiä sanoja, kuten \"heikko -- voimaton\"\nsilloin kun hän kosketti Haren sääriä, ja \"paha\", kun hän pani kätensä\nHaren rinnalle lisäten samalla sanat: \"sairas -- sairas\".\n\nScarbreast katseli Harea hyvin tarkkaavaisesti, ja kun Naab lopetti,\nsanoi hän: \"Chmeago -- pnig!\" hieroen samalla kädellään vatsaansa.\n\n\"Hän sanoo, että sinun on syötävä paljon lihaa -- hirven lihaa\",\ntulkitsi Naab.\n\n\"Sairas\", toisti Eschtah, jonka englanninkieli oli ymmärrettävää.\nSitten hän näytti muistelevan sanoja, joilla hän voisi ilmaista\najatuksensa valkoisen miehen kielin, mutta kun hän ei löytänyt niitä,\nlisäsi hän navajon kielin: \"Tohodena -- moocha -- malocha.\"\n\nKuultuaan nuo sanat purskahtivat mormoonit sellaiseen nauruun, että\nHare aivan hölmistyi. August hytkähteli kuin vuori maanjäristyksessä.\n\n\"Eschtah sanoo sinun kiirehtineen liiaksi ottaessasi liian monta vaimoa\nitsellesi.\"\n\nMuut ruosteenväriset intiaanisoturit, joiden musta tukka oli nauhalla\nkiinnitetty heidän otsalleen, yhtyivät joukkoon istuutuen tulen viereen\nja alkaen jutella. Hare kuunteli hetkisen, ja meni sitten tuntiessaan\nolevansa väsyksissä seetrin luo, jonka juurelle hän oli heittänyt\nhuopapeitteensä. Havuneulasista muodostunut kuiva alusta oli tuoksuava\nvuode. Asetettuaan pienen jyväpussin pielukseksi ja kaksinkerroin\ntaitetun huopapeitteen alustaksi kääriytyi hän toiseen. Sitten hän\nkatseli ja kuunteli. Seetrihalot paloivat kirkkaasti sinkauttaen\nsilloin tällöin säkeneen ilmaan. Intiaanien puheesta, jota hän tuskin\nvoi kuullakaan, erotti hän vain matalin kurkkuäänin toistetut sanat:\n\"Toa\" ja \"Taa\", joiden hän pian oppi huomaamaan olevan heidän kielensä\nluonteenomaisimmat ja useimmin esiintyvät tavut. Ne muistuttivat\nHarea jostakin, jota hän joskus oli mielellään kuunnellut. Sitten\nhän äkkiä hoksasikin, että Mescalin suloinen äänihän se tuon tunteen\nolikin aiheuttanut. Samalla muisti hän tytön ja navajo-päällikön\nvälisen ystävyyden. Hän rupesi katselemaan, oliko tyttö tulen\nympärille kokoontuneessa joukossa, sillä hän tunsi tytön lumoavan\nolemuksen yhtyvän jollakin tavoin tämän hämärätunnin tenhoon. Puiden\nvarjossa käyskenteli tummia olentoja, liekaan sidottujen mustangien\ntiukujen kilinä kuului metsästä, arokoirat olivat aloittaneet yöllisen\nmetsästyksensä hurjasti ulvoen, nuotiosta kohoava liekki näytti\npunaiselta, varjot liehuivat huopapeitteihin kääriytyneiden intiaanien\nympärillä ja tuuli vaikeroi tahi humisi seetrien oksissa. Hare makasi\npeitteihinsä kääriytyneenä katsellen puiden oksien lomitse loistavia\ntähtiä. Niiden tuike silmissään ja kylmän tuulen liehutellessa hänen\ntukkaansa ajatteli hän tämän kaiken outoutta, sen suurta eroavaisuutta\nkaikesta hänen ennen kokemastaan ja sen kuvaamatonta viileyttä. Hänen\ntuntemansa mielenliikutus ilmaisi hänelle epäämättömästi, että hän\nperuuttamattomasti voisi kiintyä tällaiseen elämään, jos hän vain\nvarmasti tietäisi saavansa elää. Naabin vaikutus karkoitti kumminkin\ntämänkin surullisen ajatuksen hänen mielestään. Hän ei voinut\nkumminkaan nukkua, sillä hän ei ollut oikein terve; kuume värjäsi\nhänen poskensa punaisiksi ja suonissa kiertävä kuumeinen veri poltti\nhänen ruumistaan. Hän nousi istualleen ja koettaessaan päättävästi\nkiinnittää ajatuksensa johonkin muuhun sattui hän katsahtamaan vielä\nkerran nuotioon päin. Hänen horrostilansa oli nähtävästi kestänyt\njonkun aikaa, sillä hän näki ainoastaan kolme henkilöä. Naabin leveät\nhartiat olivat kumarassa ja hänen päänsä nyökähteli. Nuotion toisella\npuolella sen punertavassa valossa istui Eschtah erään solakan tumman\nolennon vieressä. Katsahdettuaan toisen kerran tunsi Hare Mescalin.\nHän kummasteli yhtä paljon tytön läsnäoloa siellä kuin valkoista\nnauhaakin, jonka tyttö oli kiinnittänyt pehmeihin tummiin letteihinsä.\nMescal ei ollut käyttänyt tuollaista koristusta ennen. Tuo kapea\nnauha muutti hänet navajo-tytöksi. Oliko hän sitonut sen tukkaansa\nkunnioittaakseen äidinisäänsä? Mitä se merkitsikään kristinuskoon\nkastetulle tytölle? Vetikö erämaa häntä puoleensa? Hare ei voinut\nvastata näihin kysymyksiin. Ne vain lisäsivät kaiken salaperäisyyttä ja\nromantillisuutta. Hän vaipui uneen tulen loisteessa istuvien Eschtahin\nja Mescalin ja hiljaa päätään nyökäyttelevän Naabin kuvat mielessään.\n-- --\n\n\"Jack, Jack, nousehan jo!\" Sanat karkoittivat hitaasti hänen\nuneliaisuutensa ja hän aukaisi väsyneesti silmänsä. August Naab oli\nkumartunut hänen ylitseen pudistellen häntä ystävällisesti.\n\n\"Taidat olla sairaampi tänään, vai mitä? Tässä on sinulle kupillinen\nkahvia. Olemme jo kuormittaneet vaunumme ja aiomme heti lähteä. Juo nyt\nja nouse sitten paikoillesi. Toivomme pääsevämme Lorisevalle lähteelle\nvielä tänään.\"\n\nHare nousi heti ja kiivettyään vaunuihin paneutui hän pitkäkseen\nsäkeille. Hänen päätään pakotti hirveästi, kuten usein ennenkin.\nRattaiden tuttu jyrinä ja vaunun heilahteleminen sinne tänne alkoivat\njälleen. Huolimatta kalinasta ja tärinästä nukahti hän silloin tällöin\nheräten aina nahkaisen jarrun kitinään. Jonkun ajan kuluttua muuttui\nvaunujen nopea laskeutuminen tasaiseksi kierimiseksi ja tuo ärsyttävä\nkolina lakkasi. Hän huomasi heidän saapuneen kapeaan laaksoon, jonka\ntoisella sivulla oli matalia seetrejä kasvavia viheriöitä kukkuloita\nja toisella kohtisuoria punaisia vuoria, joiden huiput kohosivat kuin\nkeihäät taivasta kohti. Koko päivän pysyi tuo takaa näkyvä maisema\nsamanlaisena kumminkin sellaisin poikkeuksin, että joka kerta kun hän\navasi pakottavat silmänsä, olivat nuo punaiset jyrkänteet ja metsäiset\nviheriät rinteet tulleet lähemmäksi toisiaan tuon nyt pitkältä\nnäyttävän laakson perukassa. Matkue seisahtui aina tuontuostakin,\nkuului kuopivien hevosten korskahtelua, tiukkoja käskyjä, hälinää\nja melua. Naab puhutteli häntä ystävällisesti, mutta hän kieltäytyi\nsyömästä haluten vain nukkua.\n\nKun päivä valkeni, haihtui hänen päänkipunsa ja kuumekin aleni. Leiri\noli pystytetty aivan punaisen jyrkänteen juurelle. Jäkälää kasvava\ntippuvan veden kastelema kallio varjosti pyöreätä vesiallasta. Oja\njohti veden jyrkänteeltä suurempaan lammikkoon. Eläimet seisoivat\npolviaan myöten vedessä juoden, toiset makailivat keltaisella savella,\njoka oli kovettunut kivikovaksi, toisten kiipeillessä kukkuloille.\n\n\"Näyttää siltä kuin pitäisit tästä vedestä\", huomautti Naab, Haren\nilmestyessä muiden joukkoon. \"Niin, se onkin hyvää, vaikkakin hieman\nsuolaista. Tätä sanotaan 'lorisevaksi lähteeksi', ja tämä on minun.\nTuota harjannetta tuolla nimitämme 'satulaksi'. Näet kai, miten\nse tunkeutuu harjanteen ja vuorten väliin erottaen kaksi laaksoa\ntoisistaan. Tässä laaksossa, jonka tänään sivuutamme, käy karjani\nlaitumella. Laakson toisessa päässä on 'Hopeakulho'-niminen lähde, joka\nmyöskin on minun. Pidä nyt silmäsi auki tänään, poikani.\"\n\nKuinka erilainen olikaan tämän päivän alku! Taivas oli niin sininen\nkuin meri, ja laakso painui syvälle vuorten ja harjanteen väliin. Hare\nistuutui Naabin viereen katsellen laskeutumista. Navajo-soturit, jotka\nmuodostivat miellyttävän kiemurtelevan värijuovan tielle, ratsastivat\nvalkokattoisten vaunujen edellä.\n\nNaab viittasi erääseen pieneen vasikkaan, joka oli melkein kokonaan\nkätkeytynyt muutaman salviapensaan alle. \"Tuollainen minua suututtaa.\nVasikka on juuri syntynyt ja sen emä on mennyt juomaan. Pantterit ja\nsudet eivät ole kaukana. Ne syövät meiltä satoja vasikoita vuosittain.\"\n\nNiin kauaksi kuin Hare voi nähdä, täplittivät punaiset, valkoiset ja\nmustat nautaeläimet laakson.\n\n\"Ellei tänne tungeta liiaksi karjaa, on tämä laidun Utahin paras\",\nsanoi Naab. \"Sanoin Utahin, mutta todellisuudessa on tämä Arizonaa.\nMe mormoonit olemme hyväksyneet suuren erämaan valtioiden rajaksi.\nTäällä on tarpeeksi ruokaa sadalletuhannelle naudalle, ja tavallisina\nvuosina riittää vesikin. Mutta joskus kuivina kesinä kuivuvat muut\nlähteet, paitsi hopeakulho, jossa on silloinkin tarpeeksi vettä minun\nkarjalleni.\"\n\nHare katseli keltaisella maalla kaukana toisistaan kasvavia\nruohomättäitä ajatellen, ettei parissa neliöjalassa maata ollutkaan\nravintoa useammalle kuin yhdelle mättäälle.\n\n\"Mikä tuon aiheuttaa?\" kysyi hän nähdessään eteenpäin vierivän\ntomupilven ja sen laidoilla mustia hyppiviä esineitä.\n\n\"Villit mustangit\", vastasi Naab. \"Noilla vuorilla on niitä noin\nviisituhatta, ja ne alkavat tuottaa meille suurta kiusaa. Ne syövät\nruohon melkein yhtä tarkkaan kuin lampaatkin, ja minun on ilmoitettava\nsinulle, että missä vain lampaat pääsevät laidunmaille, siellä kuolevat\nnaudat nälkään. Mustangit lisääntyvät liiaksi. Vuorilla on myös paljon\nvillejä hevosiakin.\"\n\n\"Miten eroavat villit hevoset mustangeista?\"\n\n\"En ole saanut sitä vielä selville. Muutamat sanovat espanjalaisten\njättäneen tänne hevosia kolmesataa vuotta sitten villiintymään. Ne\novat villimpiä kuin mitkään alkujaan neljällä jalalla juoksevat villit\neläimet. Odotahan vain, kunnes saat nähdä Hopeaharjan tahi Valkojalan.\"\n\n\"Mitä ne ovat?\"\n\n\"Villejä oriita. Hopeaharja on raudanharmaa, valkoharjainen hevonen,\njonka vertaista kauneudessa en ole milloinkaan nähnyt. Valkojalka\non vanha mustakarvainen paholainen, jolla on yksi valkoinen jalka.\nMolemmat oriit olisi ammuttava. Ne tappelevat hevosien kanssa\nja houkuttelevat tammat mukaansa. Kerran olisin voinutkin ampua\nHopeaharjan tuon harjun yli vievällä tiellä, mutta se oli niin kaunis,\netten hennonnut.\"\n\n\"Osaavatko ne juosta?\" kysyi Hare silmin, jotka ilmaisivat hänen\npitävän hevosista.\n\n\"Juostako? Varmasti! Odotahan, kunnes näet Hopeaharjan ravaavan. Se voi\nkatsella sinua olkansa yli ja voittaa jokaisen tämän seudun hevosen.\nNavajot ovat luopuneet sen kiinniottamisyrityksistä, koska se on niin\nmonta kertaa livistänyt heidän käsistään. -- Mutta, mitä tämä on! Jack,\nhae nopeasti luodikkoni esille, sillä tuolla on arosusia.\"\n\nNaab veti suitsista viitaten sivulle. Hare huomasi kolme harmahtavaa\nteräväkuonoista petoa hiipivän salviapensaikossa, kun hän tarttui\npyssyynsä. Naab vihelsi, jolloin sudet pysähtyivät. Silloin Jack ampui.\nLuoti pyyhkäisi tomuna maata niiden yläpuolelta ja takaa, karkoittaen\nne pensaikkoon.\n\n\"Kuinka kumeasti tuo pyssy paukahtaakaan!\" huudahti Naab. \"Tuntuu\noikein hauskalta kuunnella sen ääntä. Ammuit liian korkealle, kuten\ntavallisesti miehet, jotka eivät milloinkaan ole ampuneet elävää\nriistaa. He eivät osaa tähdätä kylliksi matalalle. Tähtää matalalle,\nmatalammalle kuin haluaisitkaan. Kas, tuolla on taasen muudan, näetkö,\ntällä puolen, tähtää etupuolelle ja alas, no nopeasti nyt; taasen liian\nkorkealle.\"\n\nTämä tällainen aiheutti, että August ja Hare jäivät kauaksi\njälkeen muista vaunuista. Kuta lähemmäksi Naab pääsi kotiaan, sitä\nystävällisemmäksi hän muuttui. Silloin kun hän ei vastaillut Haren\nkysymyksiin, kertoi hän omista oloistaan, karjastaan, laidunmaistaan,\nmustangeistaan, navajo-intiaaneista ja erämaasta. Naab puhui\nmielellään, ja ellei hänelle oltu suotukaan ennustuksen lahjaa, oli\nhänelle ainakin annettu liukas kieli.\n\nAurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, kun he alkoivat kiivetä\neräälle harjulle. Lyhyt nousu ja pitkä kierros oikealle vei heidät\nluoteesta työntyvän vuorijonon päässä olevan suuren kallionkielekkeen\nalle. Leiri oli pystytetty muutamaan metsikköön, jossa kasvoi Harelle\nkokonaan outoja puita. Erään kallion juurelta pulppusi esille\nkirkasvesinen lähde, tuo erämaan matkustajan mieluinen katseltava ja\nkuunneltava esine. Muutamasta kallion kolosta riippui kirkas hopeakulho.\n\n\"Jack, kukaan ihminen ei tiedä, kuinka vanha tämä kulho on eikä\nmuutakaan siitä. Nimitimme lähteen sen mukaan Hopeakulhoksi'.\nOmituista on, ettei tämä kulho ole milloinkaan ollut kadoksissa, ja\nkummallisempaa vielä, ettei tätä milloinkaan ole varastettu. Mutta\nmiten voisikaan kukaan erämaan asukas, olkoonpa hän sitten vaikka\nlainsuojaton tahi intiaani, viedä tämän mennessään juotuaan kerran\nsiitä?\"\n\nKulho oli kaiverruksin koristettu, kuhmuinen, kirkaslaitainen ja\nsammalviheriäpohjainen.\n\nJuotuaan siitä ymmärsi Harekin sen salaisuuden. Illalla huviteltiin\nleiritulien valossa oikein perinpohjin. Snap Naab puhalsi\nhuuliharppuaao ja lauloi. Hän kiihoitti muutamia nuoria sotureita\ntanssimaankin. Ne polkivat jalkaa huitoen käsivarsillaan ja laulaen:\n\"Hoya huya -- howya!\" hyppiessään nuotioiden valossa.\n\nMuutamien soturien teki niin kovin mieli Snapin huuliharppua, että he\ntuon tuostakin pyysivät sitä häneltä. Vihdoin luovutti mormooni sen\nvastenmielisesti eräälle uteliaalle intiaanille, joka koettaessaan\nsoittaa sitä teki niin kömpelöitä liikkeitä ja puhalsi niin omituisia\nääniä, että hänen toverinsa hyökkäsivät hänen kimppuunsa anastaakseen\nsen häneltä. Silloin Snap peläten sen rikkoutuvan hyppäsi joukkoon.\nHe taistelivat siitä nauravan katselijajoukon keskellä. Snap,\nunohtaen kokonaan leikin, innostui niin saadakseen harpun takaisin,\nettä hän pukki intiaaneja kuin raivostunut jäärä. Hän onnistuikin\nsaamaan soittimen ja pistettyään sen taskuunsa koetti hän päästä\npakoon. Mutta soturit tarttuivatkin häneen, kaatoivat hänet maahan ja\nistuivat kylmäverisesti hänen päälleen kaivaen kaikki hänen taskunsa\nnurin. August Naab oikein hytkyi ilosta ja Hare nauroi niin, että\nhän oli aivan läkähtyä. Tapaus oli hänestä yhtä hämmästyttävä kuin\nnaurettavakin. Nämä vakavat mormoonit ja hiljaiset navajot osasivat\niloitakin.\n\nHare olisi mielellään valvonut yhtä kauan kuin muutkin, mutta Augustin\nsanat: \"Mene nyt nukkumaan, sillä huominen päivä kysyy voimia\",\nlähettivät hänet huopapeitteiden väliin, jonne hän pian nukkui.\nHerätessään aamulla oli hän terve, nälkäinen ja innokas tietämään, mitä\npäivä oli tuova muassaan.\n\n\"No nyt, Jack!\" sanoi August.\n\nHare tuijotti. Hän näki punaisen maailman. Hänen silmänsä tuntuivat\nnäkevän vain verta. Rosoinen punainen maa, jossa ei kasvanut\nruohonkorttakaan, aleni vähitellen erästä säännötöntä kaukaa erämaasta\nsiintävää halkeamaa kohti, joka kiemurteli tasangon halki. Oikealla\npiilotti se mutkikkaan tiensä erään tummia puita kasvavan ylätasangon\nkielekkeen alle ja vasemmalla suoristi se kulmansa pujahtaakseen\neräästä V:n muotoisesta aukosta vuoristoon. Tuon halkeaman takaa näkyi\njotakin autiota ja rajoittamatonta, jotakin valkoisten autiomaiden,\npunaisten aavikoiden ja matalien himmeästi näkyvien kumpujen kaukaista\nkangastusta, kokonainen kimalteleva tomuvaippaan kietoutunut erämaa.\n\n\"Nyt olemme saapuneet paikalle, josta voimme nähdä kauaksi\", sanoi\nNaab. \"Tämä on 'tuulienkumpu' ja tuo musta kuilu tuolla on Arizonan\n'suuri cañoni', jonka toisella puolella on 'kirjava erämaa', missä\nnavajot asuvat. Tuolta oikealta näkyy Coconina-vuoren tasainen laki ja\nvasemmalta näkyvä harjanne johtaa 'helakanpunakallioille'. Katso nyt\nniin kauas kuin voit, sillä pian et näe enää mitään.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi, että tuuli, hiekka, sora, tomu ja pienet kivet sokaisevat pian\nsilmäsi, ellet niitä suojele.\"\n\nNaab ei ennättänyt vielä lopettaakaan puhettaan, kun Hare huomasi\nalaspäin laskeutuvien intiaanien peittyvän punaisiin tomupilviin.\nSitten hävisivät valkoiset vaunutkin näkyvistä. Hetken kuluttua tunsi\nhän niskassaan tuulenpuuskan, joka todisti Naabin varoituksen oikeaksi.\nKun se oli mennyt ohi, kirkastui ilma jälleen, ja hän voi taasen\nkatsella. Mutta äkkiä täytti toinen tuulenpuuska, jota hän ei ollut\nosannut odottaakaan, hänen silmänsä tomulla, jota oli hyvin vaikea\nsaada pois. Sitten hän käänsi selkänsä tuulelle.\n\nIlta läheni nopeasti, aurinko pani Coconinan valkoiset rinteet\nkimaltelemaan ennen mailleen menoa, sitten se laskeutui ja tuuli\ntyyntyi.\n\n\"Viisi peninkulmaa punaista hiekkaa\", sanoi Naab. \"Tämä tappaa\nhevosetkin. Nopeammin siinä!\"\n\nTietä ei näkynyt ollenkaan, ainoastaan punaista hiekkaa, kuoppia,\nmäkiä, tasankoja ja kumpuja, joihin hevoset upposivat nilkkaa myöten.\nRattaat painuivat syvään ja pieniä punaisia virtoja valui niiden\nvanteilta. Naab käveli vieressä pitäen ohjaksia käsissään. Hare koetti\nmyöskin kävellä, mutta väsyi pian ja horjui sitten vaunujen takana,\nkunnes Naab käski hänen nousta niihin jälleen. Hämärä yllätti hevoset\nvielä täydessä työssä.\n\n\"Kiitän Jumalaa, jahka pääsemme tämän hiekka-aavikon poikki. Mutta,\nJack, tämä tietön autiomaa suojelee kumminkin kotiani öisiltä\nhyökkäyksiltä. Navajotkaan eivät uskalla lähteä sen poikki pimeässä.\nOlemme pian kotona. Tuolla on merkkini. Näetkö? Sekä päivin että öisin\nsanomme sitä 'siniseksi tähdeksi'.\"\n\nKorkealla mustassa kalliossa oli tähdenmuotoinen reikä, jonka läpi\nkuulsi sininen taivas.\n\nNaabin \"nopeammin\"-huudossa oli nyt jotakin iloista, ja hevoset\nparansivatkin vauhtiaan. Niiden teräväkenkäiset kaviot sinkauttelivat\nsäkeniä kovasta kalliosta. \"Hiljemmin, hiljemmin -- no niin!\" huusi\nNaab tammoilleen. Kalliokielekkeen alla olevassa synkässä pimeydessä\nhaparoivat ne eteenpäin hyvin varovaisesti kiertäen lopulta erään\nkulmauksen. Hare näki tulien tuikkivan, raikas kostea tuuli raitisti\nhänen poskiansa ja kumiseva kohina kuin kaukaisen ukkosen pitkä jyrinä\nkaikui hänen korviinsa.\n\n\"Mistä tuo jyrinä aiheutuu?\"\n\n\"Kuuntelen sitä mieluummin kuin mitään muuta. Se ilmoittaa minulle,\nettä olen kotona. Coloradohan siellä noin kohisee syöksyessään alas\ncañonin ensimäisestä putouksesta.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nKEIDAS.\n\n\nAugust Naabin keidas oli soikea laakso, joka oli tasainen kuin lattia,\nlehtivihreä ja valkoinen kukista ja kaikilta suunnilta korkeiden,\nhelakanpunaisten kallioiden ympäröimä. Sen läntisessä päässä katkaisi\nColorado nuo punaiset kalliot pohjoisesta etelään. Kun tuuli puhalsi\nlännestä, täytti kumea kohina kuin jonkun hyvin kaukana pyörivän\nmyllyn jyrinä koko laakson; kun se oli itäinen, humisivat pumpulipuut\nuneliaasti kuin tuutilaulua laulaen, ja kun oli aivan tyyni, vallitsi\nsiellä hiljaisuus, ei tuollainen autioiden aavikoiden eikä yksinäisten\nvuorten, vaan jonkunlainen muualta tullut, tunkeileva, outo ja\nkeskeytymätön. Tämä Eschtahin paratiisi oli yhtä hyvin suojattu\nluonnonvoimien raivolta kuin muulta maailmaltakin.\n\nNaab oli vienyt Haren nukkumaan muutaman hirsimajan katottomaan\nkuistiin. Hän herätti kumminkin vieraansa aikaisin, ja kun Hare työnsi\nhuopapeitteet yltään, näki hän pumpulipuiden kukkien leijailevan\nilmassa lumihiutaleiden tavoin. Eräs harmaakuorinen puuryhmä muodosti\noksistaan viheriän vuodekatoksen hänen ylleen, ja tuon sotkuisen verkon\nläpi kajastivat purppuranpunaiset vuoret, jotka vastustamattomasti\nkohosivat yhä korkeammalle työntäen tieltään kaiken muun, paitsi\ntaivaan sinijärven.\n\n\"Tule katsomaan, miten navajot menevät joen poikki\", sanoi Naab.\n\nHare seurasi häntä metsikön läpi tielle, joka kiemurteli alimmaisen\npunaisen pengermän juurella. He seurasivat sitä noin puoli peninkulmaa\nja kierrettyään erään kulmauksen saapuivat paikalle, josta oli laaja\nnäköala. Veden kohina oli valmistanut Haren näkemään jotakin tavatonta,\nmutta kun hän tuli joen partaalle, kauhistui hän kumminkin. Se oli\npunainen ja nopea mutkitellessaan eteenpäin kuin äärettömän suuri\nliukas käärme ja nostaessaan suuria vyöryäviä aaltoja syöksyäkseen\npimeään kuiluun, josta kuului kumeaa jyrinää.\n\n\"Tuo aukko, johon vesi hyökkää, on suuren cañonin alkupää\", sanoi\nNaab. \"Se on aluksi vain viisisataa jalkaa syvä, mutta kolmekymmentä\npeninkulmaa alempana on se viisituhatta. Päästyään ensin alkuun\nkaivautuu se nopeasti syvemmälle. Mennään nyt tuonne rannalle.\"\n\nHare tunsi oman mitättömyytensä voimatta puhua sanaakaan. Kaikki, mitä\nhän ennen saapumistaan tähän eristettyyn paikkaan oli nähnyt, oli vain\nmitätöntä tämän rinnalla. Tämä \"esi-isien kahlaamo\", kuten Naab tätä\nnimitti, oli oikea erämaan portti. Tämä hurjasti kiitävän veden kohina\noli mittaamattomien syvyyksien, äärettömien korkeuksien ja pitkien\nvälimatkojen mahtavan erämaan synfonian tuhoa ennustava yksitoikkoinen\nlaulu.\n\nNavajot olivat kokoutuneet eräälle virtaan pistävälle hiekkasärkälle.\nHe eivät voineet päästä kauemmaksi, sillä ylempänä olivat rannat\naivan kohtisuorat. Siitä paikasta ei voitu nähdä cañonin suuta ja\nputouksienkin kohina kuului sinne heikommin. Mutta tässäkin verraten\ntyynessä kohdassa näytti virta uhkaavalta.\n\n\"Navajot menevät virran poikki tästä uittaen mustanginsa tuolle\nhiekkasärkälle\", selitti Naab. \"Virta auttaa heitä tulvan aikana, ja\nvesi on nyt kolme jalkaa korkeammalla tavallista tasoaan.\"\n\n\"En voi uskoa sen olevan mahdollista! Nuo pienet mustangithan joutuvat\nsilloin melkein torjumattomaan vaaraan\", huudahti Hare.\n\n\"Vaaraanko? Niin ehkäpä\", vastasi Naab aivan kuin hän sen nyt vasta\nolisi huomannut. \"Poikaseni, mormoonit tulivat tästä yli noin sata\nvuotta sitten. Heistä hukkui monta. Tätä tietä ja kahlaamoa eivät\ntunteneet muut kuin intiaanit ennen mormoonien tuloa.\"\n\nMustangit oli ajamalla ajettava veteen. Scarbreast johti ja hänen\nmustanginsa potkittuaan ja hypittyään ensin kyllikseen ui yli\nkastellen urhoollisen isäntänsä vyötäreitä myöten. Paljassääriset\nintiaanit kahlasivat veteen ajaen kuormaponeja edellään. Huudot,\nkimeät vihellykset ja lyönnit sekoittuivat hevosten korskumiseen ja\nloiskuttelemiseen.\n\nDave ja George Naab soutelivat hitaasti tasapohjaisilla veneillä\nmyötävirtaan intiaanien rinnalla. Äkkiä olivat kaikki mustangit ja\nponit joessa ja matkue hajautui kolmion muotoon Scarbreastista,\njoka johti. Kuormaponit näyttivät uivan paremmin kuin mustangit\nratsastajineen, tahi sitten kannattivat hirvennahkakimput niitä\nparemmin. Kun kolmasosa matkasta oli kuljettu ja etummaiset hevoset\njoutuivat väkevämpään virtaan, särkyi järjestys. Vesi sieppasi\nmustangin mustangin jälkeen mukaansa niin nopeasti, että siitä hyvin\nvoitiin käsittää virran voima. Kuitenkin ne uivat väsymättä kiiltävin\nkyljin, hännät milloin veden pinnalla, milloin sen alla, turvat\nylhäällä, ratsastajien pitäessä aseitaan korkealla. Kun virta tarttui\nkuormaponeihin, muuttui niiden uinti vaikeaksi, ja pyörien ympäri\nvetivät ne taluttajansa mukaansa päästämättä jäljessäkään tulevia\netenemään. Tuo säännöllinen jono murtui muuttuen tungokseksi. Siellä\ntäällä liukui joku navajo veteen uidakseen mustanginsa rinnalla, toiset\nhuutelivat kuormaponeille lyöden ratsujaan, voimakkaat mustangit\ntunkeutuivat heikompien edelle virran kuljettaessa koko joukkoa\nvastustamattomasti alaspäin.\n\nVaikka Hare pelkäsikin muutamien intiaanien hukkuvan ja sääli\nkuormaponeja, ei hän kumminkaan voinut muuta kuin nauttia näytelmästä,\nsen eloisasta toiminnasta ja kirjavuudesta, intiaanein huudoista ja\nkimeistä vihellyksistä, säikkyvien mustangien korskumisesta, Naabin\nkovista käskyistä pojilleen ja matkueen ympärillä kuohuvan virran\npahaenteisestä pauhusta. Tuon kaiken villeys, ilmeinen vaara ja\ntyyni suhtautuminen siihen panivat Haren hieman aavistamaan, miten\nvoimakkaasti erämaan luonto vetää ihmistä puoleensa.\n\nAugust Naabin jylisevä ääni kuului kauas virralle. \"Hei. Dave,\nkeltainen hevonen vieressäsi on vaarassa! Auta se lähemmäksi muita!\nGeorge, palaa takaisin, tuolla irtautuu muudan nahkakimppu! Souda nyt\nmyötävirtaan, kuuletko, ja käännä tuo tempoilija oikeaan suuntaan!\nDave, joudu tuohon sekamelskaan nopeasti! Tuolla on muudan poika\nhukkumaisillaan! Hänen jalkansa ovat tarttuneet kiinni hihnoihin ja\nhevonen on häntä potkaissut! Kiirehdi ja vedä hänet veneeseesi! Tuolla\nsukelsi eräs poni veden alle! Liian myöhään, George! Anna sen mennä,\nkuuletko, sillä et voi kumminkaan sitä auttaa!\" Siten jatkui intiaanien\nylimeno silminnähtävien vaarojen heitä joka hetki uhatessa tuon\nnopeasti kiitävän virran taholta. Mustangit ja ponit pääsivät kumminkin\nlopulta hiekkasärkälle, tunkeutuivat pajukon läpi ja ilmestyivät\nlopulta punaista jyrkännettä kiertävälle tielle. Dave Naab kiinnitti\nveneensä rantapensaihin ja palasi Georgen kanssa.\n\n\"Katsellaanpa nyt hieman taloa ja viljelyksiäkin\", sanoi August\npaluumatkalla. Hän näytti Harelle apilapeltoja, joissa kasvin kehitys\noli selvästi nähtävissä taimesta tuleentuneeseen heinään saakka,\nselittäen saavansa niistä kuusi satoa vuodessa. Muutamalla kymmenen\nhehtaarin suuruisella pellolla käyskentelivät lehmät ja siat vapaasti\nlaitumella. Maanpinta oli kaikkialla hyvin kostea, sillä kapeat ojat\nkuljettivat vettä joka paikkaan. Kenttien vieressä oli hedelmäpuutarha,\njossa kirsikat olivat jo kypsät, aprikoosit täysin kehittyneet,\nluumupuut varistelivat kukkiaan ja omenapuut availivat nuppujaan.\nNaab selitti, ettei hänen keitaansa tuotteita voitu mitatakaan, sillä\nmaanlaatu oli äärettömän hedelmällinen, koska se voitiin pitää aina\nkosteana, vuortenseinämistä uhkuva auringonlämpö karkoitti talvenkin\nkylmyyden, ja kevät, kesä ja syksy olivat troopilliset. Hän näytti\nHarelle viiniköynnöksiä, jotka olivat niin paksuja kuin ihmisen reisi\nja kertoi hänelle neljän jalan pituisista rypäletertuista. Naab näytti\nhänelle kasvavia taimia, jotka myöhemmin kehittäisivät niin suuria\nvesimelooneja ja kurkkuja, ettei ihminen jaksaisi niitä nostaa, sillä\nkerrankin oli sellaisen vyöryttämiseen tarvittu pari miestä.\n\n\"Voin kasvattaa kaikenlaisia hedelmiä niin paljon, etten voi niitä\nkäyttää. Puutarhani on oikein tuhlaavainen anteliaisuudessaan. Mutta\nminulla on siitä hyvin vähän hyötyä, sillä lukuunottamatta oman\nperheeni tarvetta, en voi kuljettaa sen tuotteita erämaan poikki.\"\n\nVesi, joka oli tämän rikkauden aiheuttaja, tuli eräästä pienestä\njoesta, jonka Naab patoamalla ja poraamalla kanavan muutaman\nkallionkielekkeen poikki oli kääntänyt sen luonnollisesta suunnasta\nkeitaaseen.\n\nAidan ja punaisen vuorenseinämän välissä oli aukeama, joka ulottui\nrakennuksiin asti. Sen tuonnimaisessa päässä oli viheriä aitaus, jonka\nHare heti ymmärsi tuoksi Naabin mainitsemaksi hautausmaaksi. Hän laski\nkolmekymmentä hautaa. Toisilla kummuilla oli karkeatekoiset kiviristit,\nkun taasen toiset oli merkitty laudankappaleilla.\n\n\"Minusta sanotaan, että osaan parantaa naisten sairauksia taitamatta\nkumminkaan auttaa miehiä\", sanoi Naab hymyillen. \"Epäilen kumminkin\nkovasti tuota puhetta, vaikka hautausmaahani ei olekaan kuopattu vielä\nyhtään naista. Sinne on haudattu muutamien joesta onkimieni miesten\nruumiit ja sitten muutamia muita, jotka ajautuivat tänne, tapettiin\ntahi kuolivat ilmaisematta salaisuuttaan. Olen numeroinut noiden\ntuntemattomien haudat ja kirjoittanut muistiin miesten tuntomerkit,\nettä voin, jos sellainen tilaisuus nyt joskus sattuu ilmestymään,\nkertoa jollekin, mihin hänen isänsä tahi veljensä on haudattu. Siellä\nnukkuu myös viisi poikaani, joista ei yksikään kuollut luonnollista\nkuolemaa, olkoon Jumala heille armollinen! Tässä on Mescalin isän,\nerään espanjalaisen hauta. Hän oli seikkailija. Kun hän oli sairas,\nautoin häntä Nevadassa, hän tuli kanssani tänne, parani ja eli\nvielä yhdeksän vuotta. Hän kuoli puhumatta sanaakaan itsestään ja\nilmaisematta nimeään.\"\n\n\"Miten omituisen lopun ihminen voi saadakaan!\" aprikoi Hare. Niin,\nhauta oli hauta, olipa se sitten missä paikoin maailmaa tahansa. Hän\narvaili, saako hänkin leposijansa tuossa rauhallisessa, valoisassa\nsopessa, jossa yksinkertaisten hautain vaatimaton arvokkaisuus selitti\nelämän lyhyyttä ja ihmisten vähäpätöisyyttä.\n\n\"Kesytämme villejä mustangeja tällä tiellä\", sanoi Naab. \"Se on\nsuuremmoista. Odotahan, kunnes näet Mescalin mustan Bollyn selässä\nsotkeutuvan leikkiin. Hän on oikea navajo ratsastamaan.\"\n\nEräässä vuorenseinämän tekemässä suuressa mutkassa oli kolme suurta\nkarja-aitausta. Ensimmäisessä olivat nuo valjakot, jotka olivat\nvetäneet vaunut White Sagesta, toisessa seisoskeli kolmisenkymmentä\npientä, laiska, torkkuvaa aasia, ja kolmannessa oli tusinan verran\nmustangeja ja muutamia hevosia, joita Hare mielellään katseli. Snapin\nkermanvärinen ori, eräs raudikko ja muudan suuri valkoisenkirjava\nhevonen kiinnittivät enimmän hänen huomiotaan.\n\n\"Parhaimmat hevoseni ovat laitumella\", sanoi Naab. \"Tuo\nvalkoisenkirjava on ratsuhevoseni, Charger. Varsana ollessaan pääsi se\nkerran karkuun ja juoksi villinä vuoristossa kolme vuotta. Mutta sitten\nsaimme sen kiinni. Se voi kantaa suuria kuormia ja hieman juostakin.\nNäen, että pidät hevosista.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Hare, \"mutta luultavasti en enää milloinkaan voi\nratsastaa.\" Hän sanoi sen lyhyesti hymyillen hieman, vaikka silmien\nilme vastustikin tuota alistuvaista mukautumista.\n\n\"Minulle ei ole suotu ennustamisen lahjaa, mutta kumminkin olen\nnäkevinäni sinut suuren harmaan kiiltäväharjaisen hevosen selässä.\"\nNaab näytti katsovan hyvin kauaksi.\n\nKeitaan läntisessä päässä oleva pumpulipuumetsikkö varjosti viittä\npientä hirsirakennusta, joissa Augustin aikuiset pojat elivät\nvaimoineen, ja hänen omaa rakennustaan, joka oli muita paljon suurempi.\nSen toisella sivustalla oli katettu kuisti ja toisella avoin sellainen,\nkatto oli ladottu päreistä ja rakennus oli sisältä tilava ja mukava.\n\nNaab viittasi juuri kouluun päin, kun lapsien nauru keskeytti hänen\nhommansa. Kuului hilpeitä ääniä ja pienten jalkojen töminää.\n\n\"Niillä on nyt välitunti.\"\n\nIloinen lauma pörrötukkaisia pienokaisia ilmestyi hirsistä\nrakennetun koulun ovesta piiriin puiden alle. Heitä oli kaikkiaan\nneljätoista neljän ja kahdentoista ikävuoden välillä olevaa naskalia.\nSellaisia tukevia kirkassilmäisiä lapsia ei Hare ollut milloinkaan\nnähnyt. Muutamissa minuuteissa, aivan kuin heidän iloiset huutonsa\nolisivat olleet merkkejä, ilmestyi tuohon varjoisaan ympyrään\nkoiria pitkäkoipisine penikoineen, pöyhkeileviä kalkkunakukkoja,\njotka kaakattivat kaakattamistaan, kimeästi kirkuvia guineakanoja,\nkaakattavia kanoja ja muudan nilkku villihanhi, joka ontui sinne\ntänne yksinään. Kaunisväriset riikinkukot kiljuivat puista oikein\nsotaäänin, ja laulavia mustalintu- ja kyyhkysparvia lenteli puusta\npuuhun ja katolta katolle. Viimeiseksi tulivat muudan musta lammas,\njoka yhtyi pää-päällään yleiseen meluun, ja eräs torkahteleva\npaljaspäinen aasivanhus. Nuo molemmat joutuivat heti helisemään. Monien\nkuperkeikkojen jälkeen pääsi neljä pientä palleroista aasin selkään\nja muut koettivat äänekkäästi huutaen: \"Noddle, Noddle, lähdetkös\njuoksemaan!\" saada sitä liikkeelle. Mutta Noddle nyökäytti vain päätään\nunisesti liikahtamatta paikaltaan. Silloin muudan rohkea veitikka\ntarttui lampaan turkkiin koettaen nousta sen selkään. Auttavat kädet\ntukivat häntä. \"Ratsasta sillä, Billy, ratsasta! No, Navoy, annahan\nmennä!\"\n\nNavoylla ei oltu nähtävästi milloinkaan ennen ratsastettu, sillä se\nalkoi hyppiä kuin potkiva muuli. Billy pysytteli kiinni kynsin ja\nhampain, mutta hymy katosi hänen huuliltaan ja suupielet alkoivat\nvetäytyä alaspäin.\n\n\"Älä hellitä, Billy!\" huusi August Naab nauraen. Billy pysyttelikin\nkiinni, mutta silloin Navoy säikähtäen ympärillä kirkuvaa lapsilaumaa\nsyöksyi eteenpäin törmäten samalla Noddleen, jolloin nuo neljä\npalleroista ja Billy lensivät samaan potkivaan kasaan.\n\nVälitunnin loputtua esitti Naab Haren omaisilleen. Siellä olivat äiti\nMary, Judith ja Ester, jotka hän jo tunsi. Äiti Ruth ja hänen kaksi\ntytärtään muistuttivat suuresti sisariaan. Augustin toinen vaimo, äiti\nRuth, oli äiti Marya nuorempi, miellyttävämmän näköinen ja hiljaisempi\nja vakavampi käytökseltään. Naabin viiden pojan vaimot, lukuunottamatta\nSnapin hentoa puolisoa, olivat tukevia naisia, jotka oli kuin luotu\nkodin haltijattariksi ja lapsien äideiksi.\n\n\"Nyt, Jack, alkavat asiat olla oikealla tolalla\", sanoi August.\n\"Aluksi on sinun syötävä kovasti ja levättävä. Kävele ulkosalla, mutta\nälä väsytä itseäsi. Koetan varustaa sen verran aikaa, että voimme\nharjoitella ampumista hieman joka päivä. Osaan erään pistoolitempun,\njonka haluan sinulle opettaa. Kun tunnet voimiesi riittävän, satuloi\naasi ja mene ratsastamaan. Ole aivan kuin kotonasi.\"\n\nHare huomasi syömisen ja levähtämisen olevankin perinpohjaista\nhuvittelua. Ennen joutumistaan näiden ystävällisten ihmisten joukkoon\noli kulunut ainakin vuosi siitä, kun hän oli syönyt tarpeekseen, ja\npaljon enemmän siitä kun oli saanut terveellistä ravintoa. Ja nyt hän\noli saapunut maahan, jossa \"hunaja ja maito vuosivat\", kuten äiti Ruth\nhymyillen sanoi. Kun hän ei voinut valita, kumpaako hän mieluimmin\nhalusi, paistiako vaiko kananpoikia, ratkaisi hän kysymyksen syömällä\nmolempia. Kun hän sitten vielä tukki itseensä keksiä ja voita,\nomenakiiseliä ja karhunvatukkahilloa, kirsikkapiirakoita ja vaahtoavaa\nkermaa, ei paljon puuttunut, ettei hän sairastunut. Hän sanoi\nystävilleen, ettei hän yksinkertaisesti voinut ruokahalulleen mitään,\nmille julkealle tunnustukselle August sydämestään nauroi ja naiset\niloisesti hymyilivät.\n\nToipuvaksi sairaaksi oli Hare muutamia päiviä suhteellisesti terve.\nHän voitti kultamitalin Augustilta luodikolla ampumisessa, ja alkoi\nsitten harjoitella Colt-pistoolin nopeata esille vetäisemistä ja\nlaukaisemista. Naab oli hyvin taitava noiden molempien ampuma-aseiden\nkäytössä, ja hänen temppunsa tuon pienemmän aseen esillevetämisessä,\njolloin ei silmäkään voinut seurata hänen käsivartensa liikettä,\nhämmästytti Harea. \"Poikaseni\", sanoi August Naab, \"vaikka olenkin\nkristitty, osaan kumminkin käyttää aseita. Sitäpaitsi pidän\nampumisesta.\"\n\nNäiden muutamien päivien kuluessa oppi Hare näkemään, millaiseksi\nerämaan valloittaminen muodosti miehen. August Naab oli jo melkein\nkuusikymmenvuotias, mutta hänen rintansa oli leveä kuin ovi ja hänen\nkäsivartensa niin vahvat kuin jykevät tammen oksat. Hän oli seppä,\nmekaanikko, nikkari, tynnyrintekijä ja ruukunvalaja. Hänen pajassaan\nja työhuoneessaan oli kaikkialla karkeatekoisia työvälineitä, vaunuja,\nmaanviljelyskaluja, pukinnahkaisia valjaita, kaikenlaisia jätteitä,\nkaunopuheisia ja merkityksellisiä sen asian todistajia, että tarve on\nyritteliäisyyden äiti. Hän oli insinöörikin; pato, joka esti tulvivan\nColoradon syöksemästä laaksoon, valli, joka käänsi puron uomastaan,\nkastelutunneli, vuorenrinteeseen hakattu kiemurteleva tie vahvistivat\nhänen silmäänsä erehtymättömyyden etäisyyksiä määriteltäessä ja hänen\nvoimansa työssä. Hän oli sitäpaitsi maanviljelijä, hedelmäpuiden\nja hevosten jalostaja, lammaspaimen, saarnaaja ja lääkäri. Tämän\nihmeellisen miehen paras ja kummallisin ominaisuus oli kumminkin hänen\nvaistonsa ja halunsa parantaa. \"En taistele mormonien oppia vastaan\",\nsanoi hän, \"mutta parantaessani sairaita en käytä juuri ollenkaan\nlääkkeitä. Opin taitoni navajo-intiaaneilta.\" Lapset riensivät hänen\nluokseen kuhmuisin päin, haavoittunein sormin ja palkeenkielisin\nvarpain, ja hänen sepänkouransa sitoivat ne yhtä hellävaroen kuin\nnaisten pehmoiset kädetkin. Eräs mustangi hervottomine jalkoineen\nkiinnitti suuresti hänen mielenkiintoaan, kipeä lammas katsoi häneen\nvetoavasti ja nahkaansa haavan saanut juhta pani hänet kiireesti\nhakemaan parantavaa salvaa. Hän ei voinut sivuuttaa siipirikkoa\nsiiriäistäkään. Maatilalla oli paljon navajo-intiaanien lampaita,\njotka hän oli löytänyt erämaasta puolikuolleina nälästä ja janosta.\nAugust Naab oli kaikkien vainottujen ja turvattomien ystävä. Hare tunsi\nkunnioittavansa ja rakastavansa tuota suurikokoista hellää miestä.\n\nPäiväin kuluessa oppi Hare paljon muitakin asioita, vaikka sairaus\nkaasikin hänet kuistissa olevalle vuoteelle vähäksi aikaa. Öisin\nkuunteli hän joen kumeaa kohinaa ja katseli tähtiä. Pari kertaa kuuli\nhän kaukaista kovaa jyrinää kuin ukkosta, ja silloin hän tiesi, että\njoillakin kaukaisilla vuorilla lumivyöryt irroittelivat kallioita.\nPäivisin katseli hän pumpulipuiden haituvien putoilemista kuistille,\nkuunteli lintujen laulua ja odotteli tuota iloista välituntia. Jonkun\najan kuluttua voittivat lapset ujoutensa ja tulivat pelkäämättä hänen\nluokseen. Niin kilttejä lapsia ei hän ollut ikinä ennen nähnyt. Hare\nkummasteli sitä, arvellen sen johtuvan enemmän paikan eristetystä\nasemasta kuin mormoonien opetuksesta. Nuo lapset eivät olleet\nmilloinkaan olleet poissa vuorien ympäröimästä kodistaan eivätkä\ntienneet mitään sivistyksen varjopuolista. Hare kertoi heille satuja,\nja koulun loputtua riensivät he hänen luokseen, kiipesivät hänen\nvuoteelleen ja pyysivät lisää.\n\nHänen keijukais- ja eläinsatunsa loppuivat pian, mutta kun hän rupesi\nkertomaan heille paikoista ja kaupungeista, joissa hän oli käynyt,\nkutsui äiti Mary ratkaisevasti nuo innokassilmäiset lapset pois. Tämä\nkiusasi Harea, koska hän ei ymmärtänyt syytä siihen. Hän sai kumminkin\ntietää sen, kuunnellessaan sattumalta erästä äiti Maryn ja Naabin\nvälistä keskustelua. Vanhus sanoi, että Hare sai kyllä seurustella\nlasten kanssa, kunhan hän ei vain puhunut heille muusta maailmasta,\nvaan pysytteli mormoonien maantieteen kannalla, joka opetti, että\nUtahin rajojen ulkopuolella olevat seudut olivat hedelmätöntä erämaata.\nAugust Naab ei tuntunut kannattavan tätä mormoonien opin pykälää. Hän\nsanoi, että jollei lapsia voitu kasvattaa mormooneiksi muuten kuin\nsalaamalla heiltä tuollaiset asiat, eivät he voisi myöhemmällä iällään\npysyä uskossaan.\n\nMuutkin asiat hämmästyttivät Harea. Tämän ystävällisen mormoonin\nkotielämä ei ollut oikein sovinnollista. Emännyys oli vanhemman vaimon,\näitiys Maryn, käsissä. Äiti Ruthin elämä oli melko katkeraa. Miehet\nolivat laitumilla päivät pitkät, pari heistä usein montakin päivää\nperäkkäin, jolloin naiset saivat olla yksinään. Vanhin tyttö opetti\nkoulussa ja muut toimittivat kaikki talousaskareet, ruokkivat eläimet\nja hakkasivat halot. Työ oli kovaa, ja tytöt olisivatkin mieluummin\noleskelleet Lundissa tai White Sagessa. He eivät pitäneet Mescalista\nja haukkuivat tätä monesti mustasukkaisuudesta. Snap Naabin vaimo oli\nkostonhimoinen ja nimitteli Mescalia \"intiaaniksi\".\n\nKuunnellessaan noita juoruja muisti hän, ettei hän ollut nähnyt\nMescalia pitkään aikaan. Mihin oli tyttö mahtanutkaan joutua? Hän ei\nsaanut rauhaa, ennenkuin hän kysyi pieneltä Billyltä.\n\n\"Mescal paimentaa lampaita\", piipitti Billy.\n\nHarea miellytti, että Mescal oli paimen, ja hän kuvitteli näkevänsä\ntytön aukealla laitumella tuulessa liehuvin hiuksin.\n\nEräänä päivänä, kun hän tunsi olevansa terveempi, läksi hän kävelemään\nvainioille uusin nautinnoin. Palatessaan taloon näki hän Snapin\nkermanvärisen oriin aitauksessa ja Daven mustangin siinä vieressä\nsyömässä ruohoa. Tomuinen tavarakimppu oli heitetty maahan. Hare käveli\npumpulipuiden siimeksessä olevaa käytävää ja aikoi juuri kääntyä\nvanhaan pajaan vievälle tielle, kun hän pysähtyi äkkiä.\n\n\"Muista minun sanoneen, että ammun luodin tuon valkoisen vakoilijan\notsaan, jos vain lähetät hänet sinne!\"\n\nÄäni oli Snap Naabin, ja puheen tehoa lisäsi hammasten pureminen, joka\noli luonteenomaista hänelle silloin, kun hän oli raivoissaan.\n\n\"Pysy paikoillasi!\" karjasi August Naab vihoissaan, \"ja kuuntele!\nOlet juopotellut taasen, sillä muuten et puhuisi miehen tappamisesta.\nOlen varoittanut sinua. En suostu pyyntöösi ennenkuin olen saanut\nlupauksesi. Miksi et voi olla juomatta?\"\n\n\"Kyllä minä voin\", vastasi Snap äreästi.\n\n\"No, hyvä sitten. Kokoa tavarasi ja lähde sitten 'katkeralle\nlähteelle'.\"\n\n\"Mutta siellähän kuluu koko kesä!\" murisi Snap.\n\n\"Sen parempi. Kun palaat kotiin, täytän lupaukseni.\"\n\nHare poistui hiljaa. Snapin ensimäisten sanojen aiheuttama säikähdys\noli naulannut hänet niin pitkäksi ajaksi paikoilleen, että hän oli\nkuullut keskustelun. Miksi uhkasi Snap häntä? Mihin aikoi Naab hänet\nlähettää? Hän ei voinut mitenkään vastata kumpaankaan kysymykseen. Hän\ntunsi mielensä järkytetyksi ja päätti karttaa Snapia niin paljon kuin\nsuinkin. Hän meni hedelmäpuutarhaan, mutta hänen tunnin pituinen olonsa\nsiellä ei hyödyttänyt mitään, sillä palatessaan pumpulipuumetsikön\nhämärää käytävää, joutui hän vastatusten juuri tuon miehen kanssa, jota\nhän halusi karttaa.\n\nJuuri heidän tavatessaan piti Snap mustaa pulloa huulillaan.\n\nKiroten heitti hän pullolla Harea, mutta ei kumminkaan osunut. Hän oli\njuovuksissa, sillä hänen silmänsä veristivät.\n\n\"Jos kerrot isälle nähneesi minun juovan, tapan sinut!\" karjaisi hän,\nja sormitellen tupessa olevaa Colt-pistoolia meni hän tiehensä.\n\nHare meni vuoteelleen, jolla hän makasi kauan aikaa voimatta lainkaan\ntyynnyttää kuohahtelevaa mieltään. Lopulta rauhoittui hän kumminkin\nvähitellen. Leikkikentällä ei ollut ollut ketään, joten ei kukaan ollut\nhuomannut Snapin tekoa, ja se ilahdutti Harea. Sitten kiintyi hänen\nhuomionsa tieltä kuuluvaan kavioidenkapseeseen, ja hetken kuluttua\nhuomasikin hän tomupilveen kietoutuneen mustangin lähestyvän.\n\n\"Mescal ja Musta Bolly!\" huudahti hän nousten nopeasti istualleen.\nMustangi syöksyi portista, liukui muutamia jalkoja pysähtyessään ja\nseisoi sitten väristen, jäykin niskoin ja keikutellen leveää päätään.\nSe oli musta kuin hiili, ja jokainen sen liike ilmaisi vapauden halua\nja hurjaa luontoa. Mescal hyppäsi kevyesti satulasta. Silloin hyökkäsi\neräs harmaa otus portista, ryömi tytön jalkoihin alkaen sitten hyppiä\nhäntä vasten. Se oli komea koira, suuri, melkein valkoinen ja yhtä\nvilli kuin mustangikin.\n\nTämä oli sama Mescal, jonka hän muisti, mutta kumminkin erilainen.\nTummat kotikutoiset vaatteet oli vaihdettu pukinnahoista valmistettuun,\nnauhoilla ja helmillä koristettuun pukuun.\n\n\"Olen tullut hakemaan teitä\", sanoi tyttö.\n\n\"Minuako?\" kysyt Hare ihmetellen tytön tullessa hänen luokseen suitset\nkäsivarrellaan.\n\n\"No, Wolf!\" huudahti hän hyppivälle koiralle. \"Niin, ettekö\ntiedäkään? Isä Naab sanoi teidän tulevan auttamaan minua lampaiden\npaimentamisessa. Oletteko jo terveempi? Toivon kumminkin. Olette vielä\nniin kalpea.\"\n\n\"Ei ole kehumista\", sanoi Hare.\n\nHän katsoi tyttöä, hänen valkoisella nauhalla sidottua tummaa tukkaansa\nja liekehtiviä silmiään, ja totesi nopeasti itselleenkin oudoin\niloisuuksin, että hän katseli tyttöä mielellään, koska tämä oli niin\nkaunis.\n\n\n\n\nV.\n\nMUSTIA SALVIAPENSAITA JA KATAJIA\n\n\nAugust Naab ilmestyi pelloilta johtavalle polulle.\n\n\"Mescal, kas täällähän sinäkin olet!\" tervehti hän. \"Miten lampaiden\nlaita on?\"\n\n\"Pinte ajelee niitä juuri parhaillaan alemmalle laitumelle. Noin tuhat\narosutta kiertelee lauman ympärillä.\"\n\n\"Tuopa kuulostaa ikävältä\", vastasi August. \"Jack, siellä saat\ntodellakin tilaisuuden koetella ampumataitoasi. No niin, laittakaa\ntavaranne kuntoon tänään ja lähtekää huomenna varhain. Saat istuutua\nNoddlen selkään. Se on kyllä hidas, mutta niin hyvä kiipeämään, ettei\nminulla ole muita sen vertaisia. Se pitää myös ratsastamisesta... mutta\nmikä sinua oikein vaivaa? Mikä sinut on suututtanut?\"\n\nPitkä askel toi hänet lähemmäksi Harea. \"Ah, ei mikään\", vastasi Hare\npunastuen.\n\n\"Poika, tiedän vain muutamia syitä, jotka oikeuttavat valheen. Olet\ntavannut Snapin.\"\n\nHare olisi mahdollisesti vieläkin koettanut kierrellä, mutta\nkatsahdettuaan Augustin ankaroihin kasvoihin tiesi hän sen\nhyödyttömyyden. Hän vaikeni kokonaan.\n\n\"Juominen muuttaa poikani luonteen kokonaan\", sanoi Naab hengittäen\nsyvään kuin hillitäkseen vihaansa. \"Emme siirräkään huomiseen lähtöämme\nylätasangolle, vaan lähdemme heti!\"\n\nHare hämmästyi nopeasti nähdessään Mescalin silmien ilmeen. Hän ei\nhuomannut siitä kyllä muuta kuin ohimenevän vilahduksen, jonkunlaisen\nsynkän leimahduksen, mutta hän tunsi kumminkin mielensä liikutetuksi\npuoleksi ilosta, puoleksi surusta.\n\n\"Mescal\", jatkoi August, \"mene huoneeseesi ja koeta karttaa Snapia\nniin paljon kuin suinkin. Jack, katsele, miten nämä tavarat sälytetään\naasien selkään. Sinun on opittava se taito. Voisin sälyttää nämä\ntavarat yhdenkin aasin selkään, mutta tie on niin kapea, että leveä\nkuorma heittäisi aasin kuiluun. Katsotaanhan nyt, kaikki muut tavarasi\non nyt kuormitettu, paitsi satulaa, jonka jätämme tänne, kunnes\nhankimme sinulle hevosen. No niin, kaikki on nyt kunnossa.\"\n\nKun Mescal kuuli hänen kutsunsa, tuli hän pihalle, nousi Mustan Bollyn\nselkään ja ratsasti vuoria kohti Wolfin hypellessä edellä. Hare\nratsasti Noddlella. August vilkuttaen hyvästiään naisilleen läksi\naaseineen Mescalin jälkeen.\n\nKuinka he voisivat kiivetä noille jyrkille vuorille, ei Kare\nymmärtänyt. Tultuaan lähemmäksi erotti hän jo tuon metrin levyisen\ntien, joka kierteli korkkiruuvin tavoin muutaman esiintyöntyvän\nkallionkielekkeen ympäri. Maanlaatu oli pehmoista punakuorista\nkalliota ja tie oli hakattu jyrkkään vuorenrinteeseen. Se kohosi niin\nkohtisuorasti, että aasit näyttivät kiipeävän suoraan taivaaseen.\nNoddle painoi päänsä alas, luimisti korvansa ja hidastutti kulkunsa\nkärsivälliseksi uurastamiseksi. August käveli viimeisenä.\n\nHarea hämmästytti ensiksikin tapa, jolla aasit kääntyivät tien\nmutkissa joskus niin kapealle polulle, että niiden jalat olivat aivan\nkiinni toisissaan. Ne osasivat tehdä sen niin taitavasti, etteivät\nkuormatkaan juuri koskettaneet vuoren seinämiin. Jokaisessa mutkassa\nkääntyivät eläimet kulkemaan vastakkaiseen suuntaan päästen aina yhä\nkorkeammalle, ollen kumminkin niin lähellä Harea, että hän olisi\nvoinut koskea niihin. Kun hän katsoi korkeuteen, näki hän Mescalin\njuuri yläpuolellaan. Tyttö oli kumartunut eteenpäin ja hänen ruskeat\nkätensä pitivät lujasti kiinni satulan nupista. Sitten hän katseli\netäisyyteen ja alas viheriään pumpulipuumetsikköön, jota hän ei\nenää juuri erottanutkaan. Tämän jälkeen joutui hän kokonaan matkan\naiheuttamien vaikutelmien valtaan. Kiertäen huippua ja kiiveten\naina vain ylöspäin horjahtamatta ja varmasti johti kaunis mustangi\nkulkuetta irtautuneiden kivien vyöryessä kumeasti syvyyteen, kavioiden\nkapsahdellessa ja kuormien raapiessa vuoren seinää. Toiselta puolen\nkohosi tuo raudanvärinen, harmaa, eloton ja rappeutunut seinämä,\njossa ei ollut sileätä kiiltävää kohtaa missään. Tie alkoi kierrellä\nerästä kerrostumaa ja rosoista pengertä, jonka kielekkeet työntyivät\nulospäin kuin syöksyäkseen syvyyteen. Sitten johti jyrkempi rinne, jota\naasienkin oli vaikea kiivetä, tasaisemmalle paikalle, jossa tie kääntyi\nvasemmalle.\n\nMescal pysähtyi muutamalle kallionkielekkeelle. Tuulessa liehuvine\nhiuksineen, pään ympärille kierrettyine valkoisine nauhoineen ja\npunaisilta näyttävine ripsuilla koristettuine säärystimineen soi\nhän tuolle taivasta vasten selvästi näkyvälle jylhälle rosoiselle\npengermälle kuvaamatonta eloa ja suloa.\n\n\"Tämä on 'tähystyskallio'\", sanoi Naab. \"Joku intiaaneistani vahtii\ntäällä aina päivisin, tavallisesti eräs Mescalin palvelija, jonka hän\nsai navajoilta. Mies ei voi puhua, sillä hän on syntynyt ilman kieltä\ntahi on se leikattu poikki, mutta hänellä on terävämpi näkö kuin\nkenelläkään tuntemallani intiaanilla. Huomaat kai, että tältä paikalta\nvoi pitää silmällä kotiani, solaa, kahlaamoa, vastapäätä olevia\n'kaikukallioita', joilta navajot antavat minulle merkkejä, ja White\nSageen johtavaa tietä.\"\n\nKoko keidas näkyi selvästi tuolle kolmionmuotoiselle kalliolle ja\nkumeasti kohiseva Colorado teki komean mutkan kääntyessään vuoren\nhalkeamasta. Oikealla reunusti valkorinteinen Coconia taivaanrantaa\nja kauempana Suuren Cañonin toiselta puolelta siinti kirjavanvärinen\nerämaa.\n\n\"Tämän intiaanin ollessa täällä aina vahdissa, ei minua juuri voida\nyllättää\", sanoi Naab. \"Tuo hiekka-aavikko suojelee taloani öisin, ja\ntoiselta puolen jokea ei minua milloinkaan ole mikään vaara uhannut.\"\n\nNaabin vahti ilmestyi näkyviin eräästä pienestä syvennyksestä irvistäen\ntervehdykseksi, koska hän ei osannut puhua. Haren tottumattomista\nsilmistä näyttivät kaikki intiaanit samannäköisiltä. Tämä ainoa\nerosi kumminkin muista, ei huopapeitteeseen kietoutuneen laihan\nvartalonsa, mustan takkuisen tukkansa eikä kuparinvärisen ihonsa, vaan\nhaukkaa muistuttavien kasvojensa ja kiiluvien silmiensä perusteella.\nNaab irroitti erään laatikon kuormasta, sanoi muutamia sanoja\nnavajonkielellä ja ajoi sitten jälleen aasit tielle.\n\nKoska ei rinne enää ollut niin jyrkkä, kävi kiipeäminen nopeammin\nsärkyneiden kallioiden lomitse kiemurtelevaa tietä pitkin. Kivien\nväri oli muuttunut punaisesta keltaiseksi, ja pieniä setrejä kasvoi\nsuojaisissa paikoissa. Haren korkeuksien arvosteleminen kaipasi niin\nusein oikaisuja, että hän luopui koko yrityksestä määrätä niitä.\nRatsastus alkoi jo niin kysyä hänen voimiaan, ettei hän luullut enää\npitkää aikaa jaksavansa pysytellä Noddlen selässä. Ilma oli muuttunut\nohueksi ja kylmäksi, ja vaikka aurinko olikin vielä korkealla, olivat\nhänen sormensa kohmetuksissa.\n\n\"Koeta kestää, Jack!\" huusi August. \"Olemme jo melkein perillä.\"\n\nVihdoin hävisi Musta Bolly näkyvistä, samoin heiluvat aasit yksi\nkerrallaan ja vihdoin pääsi Noddlekin tasangolle heilutellen korviaan.\nHare näki harmaanviheriän setrimetsän kauempaa siintävien keltaisten\nkallioiden juurella, ja tunsi kylmän tuulen sivelevän kasvojaan. Hän\noli alussa melkein tukehtua, voimatta ollenkaan hengittää. Ilma oli\nohutta ja raakaa, ja hän koetti hengittää syvään karkoittaakseen\ntuon ahdistavan tunteen. Äkkiä hän totesi, ettei se johtunut ilman\nohuudesta, vaan sen katkerasta, läpitunkevasta tuoksusta, joka melkein\ntukehdutti häntä. Se ei ollut oikein havupuidenkaan tuoksua, vaikka se\npanikin hänet ajattelemaan niitä.\n\n\"Hei, tämä on ihanaa!\" huudahti Naab jännittäen suurta rintaansa.\n\"Tällaista ilmaa sinä juuri tarvitset, poikaseni. Tunnetko sen tuoksua?\nHyvä on. Tuossa on leirimme, kotisi pitkiksi ajoiksi, Jack. Tuoltahan\ntuo Pintekin tulee. Päivää, Pinte, miten on lampaiden laita?\"\n\nLyhyt, paksu intiaani, jolla oli miellyttävät kasvot, pudisti\nmustatukkaista päätään niin, että korviin kiinnitetyt hopearenkaat\nhelisivät, ja vastasi:\n\n\"Huonosti -- nuo kirotut sudet!\"\n\n\"Pinte, tervehdi Jackia. Hän ampuu kyllä sudet kauaskantavalla suurella\npyssyllään\", sanoi Naab.\n\n\"Päivää, Jack\", vastasi Pinte ojentaen kätensä ja alkaen sitten heti\ntutkia uutta luodikkoa. \"Raahkana, onpa siinä todellakin pyssyä\nkerraksi!\" huudahti hän.\n\n\"Jack, tähän intiaaniin voit empimättä luottaa, vaikka hän onkin\nkarkoitettu heimostaan\", jatkoi August. \"Mescal löysi hänet viisi\nvuotta sitten Coconiaan johtavalta tieltä, ja siitä asti on hän ollut\nluonani. Mitä ei Pinte tiedä Coconinan tämän puoleisista seuduista,\nsiitä ei kannata puhuakaan.\"\n\nLeiri oli suojassa tuulilta muutamassa syvänteessä. Nuotio paloi\nsen keskellä, kartiomainen teltta oli jännitetty muutamasta seetrin\noksasta maahan pystytettyihin paaluihin, kallistuva kivipaasi soi\nsuojaa leiritarpeille ja intiaanille, ja eräässä kulmauksessa lirisi\nkirkasvetinen lähde. Eräs harmaakuorinen seetri kasvoi juuri syvänteen\nlaidalla, ja sen juurelle alkoi August valmistaa Haren vuodetta.\n\n\"Tässä on sinulle sopiva makuupaikka, satoipa sitten vettä tahi lunta\ntahi paistoi\", sanoi hän. \"Olen melkein koko ikäni maannut paljaalla\nmaalla, ja äiti maa muodostaa parhaimman vuoteen. Kaivan tähän pehmeään\nneulasmattoon pienen kuopan lanteillesi. Sitten asetamme tervavaatteen\nnäin ja huopapeitteen näin alustaksi. Tuo nyt tänne toiset peitteet.\nSinun jalkasi pitää olla hieman päätäsi korkeammalla. Nukut silloin\nkuin myötämaassa, joka suojelee sinua tuulelta. Kylmä ei tule\nahdistamaan sinua milloinkaan. Mitään muuta ei sinun tarvitse tehdä\nkuin kääntää kylkeäsi sitä mukaa kuin tuulikin kääntyy. Vedä peitteet\nkorvillesi ja kietoudu tervavaatteen mutkaan. Jos sataa vettä tahi\nlunta, peitä pääsi ja nuku, poikaseni, tuulen huminaan.\"\n\nLevähdyttäessään väsynyttä ruumistaan voi Hare makuusijaltaan katsella\nsyvänteeseen, jonka laidalla hänen vuoteensa oli. Naab sytytti\nnuotion, Pinte kuori perunoita hyvin taitavasti, Mescal oli polvillaan\nja vastasi taikinaa paljain ruskein käsivarsin, Wolf makasi hänen\njaloissaan katsellen emäntäänsä ja Musta Bolly heilutteli päätään\nsaadakseen kaikki jyvät suuhunsa turvasta riippuvasta jäykästä\nkangaspussista.\n\nNaab huusi häntä syömään, ja kun Hare alkoi pureskella kaakkuja, munia\nja kuumia keksiä hyvin ruokahaluin, nyökäytteli Naab päätään. \"Kas,\ntuollaista haluankin juuri katsella\", sanoi hän hyväksyvästi. \"Sinun\non syötävä kovasti. Pinte ampuu kyllä hirviä tahi voithan ampua niitä\nitsekin. Syö kaikkien syötäväksi kelpaavien metsäeläinten lihaa. Muista\nmitä Scarbreast sanoi. Älä väsytä itseäsi. Siinä on koko salaisuus.\nKunhan vain syöt ja levähdät, niin voimistut vähitellen.\"\n\nJyrkänteen laidalle ei ollut leiristä sataakaan askelta, ja kun Hare\nsyötyään meni sinne, oli aurinko jo piilottanut alimman puoliskon\npunaisesta kiskostaan erämaan taivaanrannan alapuolelle. Hän seurasi\nsen laskeutumista katseillaan valon kullanvärisen virran tummentuessa\nyhä tummemmaksi. Ajattelematta oikeastaan mitään, katseli hän vain\nkatselemistaan, kunnes hän näki viimeisen valon heijastuksen sammuvan\nCoconinan lumisilla rinteillä. Erämaa pimeni pimenemistään, keidas\nkatosi kokonaan pohjattomaan purppuranväriseen kuiluun, lukuunottamatta\nerästä heikkoa tähtimäistä valoa.\n\nLampaiden määkinä herätti hänet ja hän palasi leiriin. Tuli paloi\nkirkkaasti. Wolf makasi aivan Mescalin teltan edustalla, Pintea\nei näkynyt ollenkaan ja Naab oli kietoutunut huopapeitteihinsä.\nRyömittyään vuoteelleen ojensi Hare pakottavat jäsenensä suoriksi,\nmaaten hiljaa kuin hän ei enää ikinä haluaisi liikkua. Vaikka hän\nolikin väsynyt, karkoittivat kumminkin lammasten määkinä, Mustan\nBollyn tiu'un kimeä kilinä ja jonkun pässin kellon heikompi helinä\nunen hetkeksi hänen silmistään. Seetrien oksissa humisevan tuulen\nsäestäminen muutti tiukujen kilinän suhisevaksi soitoksi, ja hän\nkuunteli sitä, kunnes nukkui.\n\nKun hän heräsi, olivat hänen peitteensä hieman kuurassa ja maa\noli, niin kauas kuin hän vain voi nähdä, aivan valkoinen. Kun hän\ntyönsi peitteet yltään, tunkeutui hänen nenäänsä tuo sama mustien\nsalviapensasten ja katajain haju kuin eilenkin. Hänen sieramensa olivat\ntäynnä jonkunlaista pihkaa, ja kun hän avasi suunsa hengittääkseen,\nkoski keuhkoihin niin kipeästi kuin niihin olisi veitsellä pistetty.\nSiitä johtuva ajatus koski yhtä kipeästi. Keuhkokuume, jota hän jo\nkauan aikaa olikin pelännyt! Hän vaipui takaisin puuta vasten huomionsa\njärkyttämänä. Mutta hän tointui pian, sillä tuon vanhan haihtumattoman\nkatkeruuden uudistuessa, jonka hän oli hetkeksi unhottanut näissä\nuusissa oloissa, muistikin hän luopuneensa kaikista toiveista. Hän ei\nvoinut kumminkaan omaksua heti entistä alistuvaisuuttaan. Hän vihasi\ntietoa, että tämän kuilujen uurtaman erämaan koskemattomuus ja sen\nhänen mieltänsä lumoava henki olivat herättäneet hänen elämänhalunsa.\nHänenhän oli siitä kumminkin luovuttava vielä kerran. Lyhyen taistelun\njälkeen rauhoittui hän kumminkin pian entiselleen. Hän työnsi kätensä\nflanellipaitansa alle tunnustellakseen keuhkojensa kipeätä kohtaa.\nMutta hän ei löytänytkään sitä nyt kärjestä, jossa se ennen aina\noli ollut, vaan hänestä tuntui, että koko rinta oli yhtä kipeä.\nLyhyet hengähdykset eivät koskeneet, vaan syvään hengittäminen, joka\nainoastaan tyydytti häntä, täytti hänen rintansa tuhansilla pistävillä\nneuloilla. Syvällä rinnassa oli joku tyhjä paikka, joka poltti.\n\nKun hän oli vetänyt kengät jalkaansa ja takin ylleen ja peseytynyt\nlähteeltä alkavassa ojassa, olivat hänen kätensä niin kohmeessa, ettei\nhän voinut pitää kampaa eikä harjaa kädessään. Hän ilmestyi senvuoksi\nnuotion ääreen hyvin kylmissään, kampaamattomana, väristen vilusta,\nmutta kumminkin iloisena. Hän ei halunnut kertoa Naabille mitään. Jos\nhänen oli kuoltava tänään, huomenna tahi seuraavan viikon kuluessa,\nhalusi hän kuolla seetrin juurelle. Hän ei voinut valitella vaivojaan\ntuolle miehelle.\n\n\"Ylhäällä auringon noustessa!\" tervehti Naab. Hänen iloisuutensa oli\nyhtä vaikuttava kuin hänen loistava miehuutensakin. Kun Hare seurasi\nhänen kätensä viittausta, näki hän auringon, sumuisen sinisen autereen\nläpi kajastavan vaaleanpunaisen pallon, nousevan itäisten vuorten\nkullalta hohtavien huippujen takaa.\n\nMescal sanoi hänelle ujosti: \"Hyvää huomenta!\" Pinte hymyili leveästi\nmurahtaen tuttavallisesti: \"Terve mieheen!\" ja vahti, joka oli jo\nsyönyt aamiaisensa ollen aikeissa poistua, liikutteli huuliaan\nystävällisesti äänettömäksi tervehdykseksi.\n\n\"Kuulitko arosusien ulvontaa yöllä?\" kysyi August. \"Etkö? Kummallista,\nsillä sellaista elämää en ole kuullut milloinkaan ennen. Niitä on\nvarmasti tuhat täällä tasangolla. Toivoisin voivani viipyä täällä\nmuutamia päiviä ampuakseni niitä muutamia kanssasi. Nyt saat\ntodella harjoitella luodikolla ampumista, mutta et saa unhottaa\npistooliasikaan. Opettele väsymättä tuota sinulle näyttämääni temppua.\nPintellakin on karbiini, ja hän koettaa kyllä ampua noita petoja, mutta\neihän sellaista intiaania ole olemassakaan, joka osaa ampua.\"\n\n\"Pyssyni on niin tulimmaisen huono\", murisi Pinte, joka nähtävästi\nymmärsi englanninkieltä melko hyvin. Naab nauroi, ja Haren syödessä\npuhui hän lampaistaan. Laumassa oli nyt kolmetuhatta päätä. Ne olivat\nmelkein kaikki navajo-rotuisia, pieniä, kestäviä eläimiä, jotka voivat\nsyödä kaikkea muuta paitsi kaktuksia, ja tarvitsivat vain vähän\nvettä. Tämä lauma oli lisäytynyt pienestä alusta muutamissa vuosissa\nnykyiseen lukumääräänsä. Ollen melkein vapaat alemmilla laitumilla\nraivoavista taudeista ja rutosta olivat lampaat lisäytyneet melkein\npuolella joka vuosi. Huolimatta pedoista luuli Naab voivansa lisätä\nlaumansa muutamissa vuosissa moninkertaiseksi ja rikastua ainoastaan\nlammasten hoidolla. Talveksi ajoi hän ne keitaaseen, mutta muina\nvuodenaikoina paimennettiin niitä täällä korkealla ylätasangolla, jonne\neivät nautaeläimet voi kiivetä. \"Tälläkin ylätasangolla on ruohoa\nsadalletuhannelle lampaalle. Lumi sulaa keväällä maaliskuussa, mutta\njoskus sataa vielä lunta toukokuun lopullakin ja pakkasöitä on vielä\nkesän alussakin, mutta heinäkuun sateet muuttavat tämän ylätasangon\noikeaksi paratiisiksi\", sanoi hän.\n\n\"Otahan pyssysi\", lisäsi hän, \"niin lähdemme koettamaan, mihin se\nkelpaa.\"\n\nKantaessaan pitkää pyssyään kainalossaan unhotti Jack olevansa sairas\nmies. Kun he saapuivat ampumamatkan päähän laumasta, laimensi lammasten\nhaju tuntuvasti tuota mustien salviaispensasten ja katajain tuoksua.\nLampaita oli kaikkialla matalain seetripuiden juurilla. Ne jyrsivät\nruohoa kurotetuin turvin, ja kaikkialta kuului käyräsarvisten jääräin\npienten tiukujen kilinää ja suuriäänistä määkinää.\n\n\"Ne ovat hajallaan nyt\", sanoi August. \"Mescal ajelee niitä eteenpäin\naina jonkun ajan kuluttua Pinten kulkiessa edellä hakemassa hyviä\nlaitumia. Varo tuota koiraa, Jack, sillä se ei pidä oudoista ihmisistä.\nSen emä oli muudan Lundista ostamani suuri paimenkoira, jolla oli\nkai hieman villiä verta suonissaan. Kerran, kun olin metsästämässä\nhirviä Coconina-vuoristossa, läksi se susien mukaan ja me luulimme\nniiden tappaneen sen. Mutta se palasikin takaisin tuoden kolme pentua\nmukanaan, kaksi valkoista ja yhden mustan. Luullakseni tappoi se\nitse tuon mustan ja hylkäsi nuo toiset. Toinen pentu kuoli ja Mescal\nkasvatti toisen. Nimitimme sen Wolfiksi. Se rakastaa Mescalia ja\nlampaita, mutta vihaa susia. Kun sen on ruvettava ajamaan, sitoo Mescal\ntiu'un sen kaulaan, ja lampaat tuntevat tuon tiu'un äänen. Luullakseni\non parasta, että hän sitoo punaisen nauhan sen kaulaan siltä varalta,\nettet luule sitä sudeksi ja ammu sitä.\"\n\nTuo suuri koira ei ollut paikoillaan hetkeäkään, vaan laukkaili\nketterästi ja valppaasti sinne tänne. Sen velvollisuuksiin kuului\npitää lauma koossa, pysähdyttää karkurit ja ajaa ne takaisin, ja se\ntunsi tehtävänsä mainiosti. Sen työssä oli tulta ja toimintaa. Se\nei haukkunut milloinkaan. Kun se kierteli laumaa, jossa oli vain\npieniä navajo-lampaita, estäen niitä poikkeamasta syrjään kielletylle\nalueelle ja ajaen niitä takaisin katraaseen, kääntyivät suuremmat\nvastahakoisesti ja vanhat tiukukaulaiset pässit asettuivat vastarintaan\ntaivuttaen suurisarvisen päänsä kuin puskeakseen Wolfia. Mutta kun\nWolf saapui niiden luokse, läksivät ne kumminkin aina pakoon, sillä\nWolfissa oli jotakin sellaista, joka lannisti kaiken vastustuksen.\nKun se työskenteli lauman toisella laidalla, pujahti muudan suuri\nlammas toiselta laidalta tiheikköön. Silloin kutsui Mescal ja Wolf\nlaukkasi hänen luokseen kohottaen ylpeästi päätään ja vapisten innosta\nvalmistautuessaan täyttämään emäntänsä määräyksiä. Sana ja viittaus\npiiskalla riittivät koiralle ohjeiksi, ja pian oli tuo vastahakoinen\nlammas löydetty ja palautettu määkien takaisin laumaan.\n\n\"Se pitää ne nyt helposti kurissa\", sanoi Naab, \"mutta sitten kuin\nkaritsat syntyvät, on laumaa hyvin vaikea pitää koossa. Sudet väijyvät\npensaikossa ja syövät suuhunsa kaikki maleksijat. Lampaiden suurin\nvihollinen on kumminkin vanha harmaa karhu. Tavallisesti on se hyvin\nhurja ja vaarallinen metsästää. Kun se pääsee lauman kimppuun, tappaa\nse emälampaat ja syö utareet suuhunsa huolimatta muusta ruumiista. Yön\nkuluessa voi se tappaa neljäkinkymmentä lammasta. Pinte oli huomannut\nmuutaman jäljet tuolla vuoristossa, ja sanoi luulevansa pedon seuraavan\nlaumaa. Poiketaan nyt metsään tuon tiheikön päästä, sillä Pinte ei\npoikkea milloinkaan syrjään aukeamilta, nähdäksemme, emmekö saisi ampua\nmuutamia arosusia.\"\n\nAugust neuvoi Jackia kulkemaan varovaisesti, hiipimään puulta puulle\nsalvia- ja katajapensasten suojassa. \"Katso tarkasti, Jack. Näen jo\nkaksi. Katsele liikkuvia esineitä. Älä koetakaan etsiä paikoillaan\nseisovaa, sillä et voi huomata sitä kumminkaan ennenkuin se liikkuu.\nNe ovat harmaita kuin seetrit, ruoho ja maa. No, hyvä! Niin, näen sen\nkyllä, mutta älä ammu. Se on liian kaukana. Odota. Ne juoksevat ensin\ntiehensä palatakseen sitten takaisin. Voit ampua sitten varmemmin. No\nnyt, tuolla kiven vieressä! Tähtää matalalle ja ammu nopeasti.\"\n\nNoin peninkulman matkalla melko kaukana laumasta näkivät he\nparikymmentä sutta, joista Jack ampui viisi yhtä monella laukauksella.\n\n\"Sinustahan on tullut jo melko taitava\", sanoi Naab hieroen käsiään.\n\"Pedot joutuvat nyt helisemään. Pinte nylkee ne kyllä ja suolaa nahat.\nNyt lähden tuonne korkeammalle hakemaan karhun jälkiä. Jatka sinä vain\nmatkaasi entiseen suuntaan.\"\n\nHare ei tiennyt ajan kulusta mitään hiipiessään seetrien varjossa ja\ntunkeutuessaan tiheikköjen läpi susia vakoillessaan. Naabin huuto\nkiinnitti kumminkin lopulta hänen huomiotaan, hän vastasi siihen ja\npalasi takaisin. Kun he kohtasivat toisensa, kertoi hän seikkailunsa\ntuntein, joihin sekoittui pettymyksen ja onnistumisen aiheuttamaa\nkiihkoa.\n\n\"Oletko väsynyt?\" kysyi Naab.\n\n\"Väsynytkö? En\", vastasi Jack.\n\n\"Et saa kumminkaan rasittaa itseäsi liiaksi heti ensimäisenä päivänä.\nMinulla on uutisia sinulle. Tuolla ylemmällä laitumella on lauma\nvillejä hevosia. En nähnyt niitä, mutta huomasin jälkiä kaikkialla.\nJos ne tulevat tänne, on sinun lähetettävä Pinte sulkemaan laitumen\nylimmäisessä päässä oleva veräjä ja sinun on suljettava tuo toinen,\njonka näit tullessamme tänne. Tältä ylätasangolta ei johda muuta kuin\nkaksi tietä alas laaksoon, hirvienkään voimatta päästä sinne muualta.\nMolemmat ovat kapeita vuoren seinämään hakattuja polkuja, jotka voidaan\nsulkea veräjällä. Rakensimme ne estääksemme lampaitamme karkaamasta,\nja ne kestävät kyllä voimakkaankin ryntäyksen. Jos huomaat hevosten\nsaapuneen tänne, lähetä Pinte hakemaan minua heti.\"\n\nHe sivuuttivat intiaanin, joka ajoi lampaita erään kivisen harjanteen\njuurelle rakennettuun aitaukseen. Naab käski hänen nylkeä ammutut\narosudet. Aasit olivat tulleet leiriin. Kahdella oli tyhjät\nkuormasatulat selässä, ja Noddle, joka kai sattumalta oli hereillä, söi\nMescalin kädestä.\n\n\"Mescal, eiköhän olisi parasta viedä Musta Bolly takaisin kotiin?\"\nkysyi August.\n\n\"Enkö saa pitää sitä täällä?\"\n\n\"Sinunhan se on hevosesi. Mutta antaudut onnen kauppaan. Tuolla\nylemmällä laitumella on villejä hevosia. Aiotko sitoa sen jalat yöksi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Mescal päättävästi, \"vaikka en epäilekään, että Bolly\nhaluaa karata luotani.\"\n\n\"Niin, pidä huolta, ettei se karkaa liekoineen päivineen. Jack, minulla\non sinulle muitakin uutisia. Suuri harmaa karhu seuraa laumaamme.\nNyt haluan vain kuulla, jätänkö sen sinulle, vai siirränkö työni\ntuonnemmaksi ja tulen tänne itse sitä väijymään?\"\n\n\"Pyh\", vastasi Jack hitaasti, \"mitä te nyt puhuttekaan? Jos vain\narvelette voivanne luovuttaa sen tappamisen minulle, suoritan sen\nmielelläni.\"\n\n\"Harmaan karhun kanssa otteleminen ei ole leikkiä. En ole kumminkaan\nmilloinkaan kuullut, että nämä lampaiden tappajat hyökkäävät ihmisen\nkimppuun, ellei niitä haavoiteta.\"\n\n\"Neuvokaa minua.\"\n\n\"Jos se tulee tänne, niin tapahtuu se varmasti pimeässä. Älä rupea\nsilloin sitä ahdistelemaan. Odota aamua ja vie sitten Wolf sen\njäljille. Se on jossain tuolla vuoristossa ja seuratessasi koiraa\nlöydät sen nukkumasta jostakin onkalosta. Jos satut kohtaamaan sen\npäivällä, menettele seuraavasti: Älä tuhlaa ainoatakaan laukausta.\nKiipeä jollekin kallion kielekkeelle tahi puuhun, jos sellainen sattuu\nolemaan läheisyydessä. Ellei, niin seiso paikoillasi. Polvistu ja ammu\nyhtämittaa sen tulosta huolimatta. Luota itseesi ja pyssyysi, sillä\nsilloin ainoastaan voit tappaa sen. Tähtää matalalle ja tarkasti. Jos\nse kumminkin lähestyy luodeistasi huolimatta, on sinulla vielä tehokas\nlaukaus jäljellä silloin kun se nousee seisomaan takajaloilleen. Näet\npaljaan paikan sen rinnassa. Ammu luotisi sen keskelle, niin peto\nkellistyy.\"\n\nAugust puhui niin tyynesti kuin hän olisi selittänyt vuoden vanhan\nlampaan keritsemistä. Jack ei oikein tiennyt, pitikö hänen hämmästyä,\nvaiko nauraa. Tuossa erämaan miehessä ei todellakaan ollut jälkeäkään\nsivistyksen aiheuttamasta sairaalloisesta pelosta.\n\n\"Nyt, Jack, on minun lähdettävä. Hyvästi ja onnea vain hommillesi.\nMescal, pidä hänestä hyvää huolta. Noo, Noddle! Alahan painua! Saat\nsitten kotona keksiä.\" Hän hätisteli aaseja iloisin huudoin metsään,\njonne ne ja hänen solakka vartalonsa pian katosivat.\n\nPinte tuli laahustaen leiriin niin kuormitettuna arosusilla, ettei\nhäntä juuri ollenkaan voitu nähdä tuon harmaan kuorman alta. Kiroten\näänekkäästi \"Tulimmainen\", heitti hän ne muutaman seetrin juurelle ja\npyörsi takaisin metsään hakemaan uusia. Jack halusi myöskin välttämättä\nottaa osaa talouspuuhiin, jolloin Mescal lähetti hänet kokoamaan\npolttopuita, katkomaan palavia risuja pieniksi palasiksi ja kokoamaan\nhehkuvia hiiliä yhteen kasaan. Sitten he söivät illallisensa kahden\nkesken. Jackilla ei ollut ollenkaan nälkä, sillä mielenjännitys oli\nvienyt häneltä ruokahalun. Hän kertoi Mescalille, kuinka hän oli\nhiipinyt arosusien kimppuun, kuinka monta oli päässyt pakoon ja\ntunnusti ampuneensa muutaman metsäsudenkin sivu. Hän kyseli Mescalilta\nlampaista, tahtoi tietää, tuleeko tasangolle vielä enemmän susia, ja\nkyseli, arveliko Mescal harmaan karhun saapuvan. Päivän tapahtumat\nolivat vallanneet kokonaan hänen mielensä.\n\nAuringonlasku veti hänet jyrkänteen reunalle. Tummat pilvet olivat\nkietoneet erämaan vaippaansa kuin arovalkean vyöryvät savupilvet. Hän\nkompastui melkein Mescaliin, joka istui nojaten muutamaan kiveen. Wolf\nmakasi pää tytön sylissä ja murisi.\n\n\"Erämaassa raivoaa myrsky\", sanoi tyttö. \"Nuo savulta näyttävät pilvet\novat lentohiekkaa. Luultavasti sataa lunta yöllä. On kylmempi ja tuuli\non kääntynyt pohjoiseen. Katsokaa, minulla on huopapeite mukanani.\nTeidänkin olisi parasta hakea sellainen.\"\n\nHare kiitti neuvosta mennen hakemaan sellaista leiristä. Pinte\nsöi juuri illallista ja vahti oli juuri tullut. Kirkkaasti palava\nnuotio houkutteli Harea, vaikka hänellä ei ollutkaan kylmä. Mutta\nhän kietoutui makuuhuopaan palaten Mescalin luokse. Erämaa siinti\nhimmeästi vuoren juurelta ja kauempana katosi se samoin kuin Suuri\nCañonkin sumuun. Näköalan autius tyynnytti Harea pannen hänet\najattelemaan tämänpäiväistä omituista vapaudenkaipuuta. Mikä häntä\noikeastaan vaivasi? Hän pudisti päätään, ja samalla kun hän tyyntyi\nentiselleen, palasivat myös väsymyksen tunne, rinnan polttavat tuskat\nja salviapensasten ja katajain katkeranmakea tuoksu.\n\n\"Pidättekö tästä näköalasta?\" kysyi hän tytöltä.\n\n\"Pidän.\"\n\n\"Istutteko täällä usein?\"\n\n\"Joka ilta.\"\n\n\"Rakastatteko auringonlaskua vaiko virran kumeaa kohinaa ollessanne\ntäällä korkealla kaiken yläpuolella?\"\n\n\"Luullakseni tuota viimeksimainitsemaanne, mutta en tiedä varmasti.\"\n\n\"Eikö teistä tunnu täällä yksinäiseltä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Oleskeletteko mieluummin täällä ylätasangolla lampaiden kanssa, kuin\nLundissa tahi Salt Lake Cityssä, joissa Judith ja Ester haluaisivat\nolla?\"\n\n\"Oleskelen.\"\n\nMikään muu vastaus ei olisi niin hyvin sopinut siihen vaikutukseen,\njonka tyttö oli tekemäisillään häneen. Hare ei ollut vielä\nkatsellutkaan häntä kuin nuorta tyttöä, vaan pitänyt häntä tämän\nviehättävän erämaan osana. Nyt hän alkoi kumminkin huomata, että tyttö\noli elävä olento, johon hänen läsnäolonsa vaikutti. Kun tämä tilanne\noli niin ihmeellinen hänelle, niin millainen se olikaan tytölle? Ollen\nujo, harhaanjohdettu tyttönen, kokonaan tottumaton miesten seuraan,\naskartelivat kysymykset hänen aivojaan ja hän pelkäsi melkein omaa\nääntäänkin. Mutta sittenkin, kun hän katseli valoa ja varjoja, oli\nhän vakava, tietämätön kaikesta muusta, hänen tummat tyynet silmänsä\nolivat uneksivat ja surulliset ja niiden ilmeessä oli erämaan synkkää\nmietiskelevää voimaa.\n\nHämärä ja laskeutuva kaste pakottivat heidät takaisin leiriin. Nuotion\nvalossa nylkivät Pinte ja vahti arosusia. Yötuuli ei ollut vielä\nalkanut puhaltaa, lampaat olivat hiljaa eikä kuulunut muuta ääntä kuin\npalavien seetrinoksien räiskähtelemistä. Jack alkoi kertoa umpimähkään\nnäkemiään ja kuulemiaan Pintelle ja tuolle mykälle intiaanille, ja\nsanat valuivat virtana hänen huuliltaan. Pinte hyväksyi sen, sillä hän\nsanoi aina \"Tulimmainen\" silloin kun hän käsitti jonkun lauseen, ja\nmykkä nyrpisteli huuliaan kiinnittäen timanttikirkkaat silmänsä Hareen\nsilloin tällöin. Ihmisen ääni oli tervetullut näille tämän yksinäisen\nlaitumen vahdeille. Jack kertoi kaupungeista, laivoista, kansoista ja\nentisen elämänsä tavallisimmista seikoista huomaten puhuessaan, että\nMescalkin kuunteli. Tyttö ei ainoastaan kuunnellut, vaan kertomus oli\nvallannut hänet kokonaan, kaikki oli hänestä kuin satua, kuin hänen\nepämääräisten unelmiensa toteutumista. Hän ei mennyt telttaansa,\nennenkuin Hare lopetti, jolloin hän sanoen säikähtyneesti: \"Hyvää\nyötä!\" katosi sinne nopeasti.\n\nLämpimien huopapeitteittensä mukavuudesta katseli Jack tämän päivien\npäivän viimeisiä haihtuvia hetkiä. Muudan tähti kiilui seetrin oksien\nvälistä. Tuuli humisi kiihtyen vähitellen kovemmaksi puhaltaakseen\nhänen ylitseen jäisin henkäyksin ja tuodakseen muassaan mustien\nsalviain, katajain ja seetrien pihkan tuoksua.\n\nMutta se päivä oli vain muiden tapauksista rikkaiden päivien, kasvavan\nlumouksen, itsensä unhottamisen ja laskemattoman ajan alku. Jokainen\nseuraava päivä oli muuten samanlainen kuin edellinenkin, mutta\nainoastaan rikkaampi vaikutteista. Joka aamu hopeoi kuurainen maa\nauringonnousun, lampaat jyrsivät ruohoa, arosudet hiipivät tiheikössä\nja luodikko paukahteli tehokkaammin. Jokaisen auringonlaskun aikana\nMescalin ilmehikkäät silmät ihailivat erämaata. Jokaisena hämärätuntina\nistui Jack hänen vieressään hiljaisuudessa, ja kaikkina iltoina puhui\nhän Pintelle ja mykälle nuotion valossa.\n\nIntiaanit olivat tarkkaavaisia kuuntelijoita huolimatta siitä,\nymmärsivätkö he Jackia, vaiko eivät, mutta hänen puheensa heille olikin\nvain tekosyy. Hän halusi selittää muun maailman oloja Mescalille,\nja hän huomasikin ilokseen, että tyttö tuli päivä päivältä yhä\ntarkkaavaisemmaksi.\n\nEräänä iltana kertoi hän New Yorkista, sen korkeista pilvenpiirtäjistä,\njoissa ihmiset työskentelivät, ja ilmaradoista, jotka oli vasta siihen\naikaan rakennettu ja kiinnittivät vielä suuresti ihmisten mieliä\nuutuudellaan. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Pinte keskeytti\nJackin puheen kiihkeästi ja vihaisesti, käskien häntä selittämään tuon\nkummallisen jutun selvemmin. Jack koetti parastaan viittaillen samalla\nkäsillään, mutta lopulta oli hänen pakko pyytää Mescalia tulkiksi.\nMescal täyttikin hänen pyyntönsä hämmästyttävän hyvin, mutta kumminkin\nsellaisin tuloksin, että Pinte pahastui kuultuaan junien kuljettavan\nihmisiä ilmassa. Hänen hymynsä haihtui ja hän katseli Jackia hyvin\nhalveksivasti. Nähtävästi oli hän harmissaan, että Jack oli käyttänyt\nhänen luottamustaan väärin.\n\n\"Tulimmainen, miten hän osaa valehdella!\" huudahti hän murahtaen ja\npoistui pimeään.\n\nPinten ilmeinen epäluulo masensi Haren, mutta ainoastaan hetkeksi,\nsillä Mescalin hopeanheleä nauru ilmaisi hänelle, että tapahtuma\noli lähentänyt heitä toisiinsa. Hän nauroi myöskin huomaten tytön\npidättyväisyyden alla piilevän suuren määrän iloisuutta. Sitten hän\npuhui suoraan Mescalille. Kun jää oli murrettu, alkoi hän kysellä,\nensin ujosti, mutta sitten yhä innokkaammasti, kunnes hän unhotti\nkokonaan itsensä saadakseen kuulla kaupungeista ja ihmisistä,\nerittäinkin naisista, millaisia vaatteita he käyttivät, miten he\nasuivat ja miten he suhtautuivat elämään.\n\nHaren osalle ei ollut milloinkaan sattunut niin mielenkiintoista työtä\nkuin tämän erämaan tytön opettaminen oli. Kuinka vilpittömiä hänen\nkysymyksensä olivatkaan ja kuinka nopeasti hän käsittikään selitykset!\nHänen ymmärryksensä varttumista voitiin verrata ruusun kehittymiseen.\nSelvästi olivat mormoonien rajoittavat määräykset vähentäneet\nhänen oppimismahdollisuuksiaan. Hänen ajatuksensa olivat kumminkin\nponnistelleet särkeäkseen ahtaan vankilansa, ja nyt, kun myötätunto ja\nymmärrys olivat ne vapauttaneet, liitelivät ne kauaksi.\n\nKaritsoimisaika alkoi toukokuun lopussa, eivätkä Mescal, Wolf, Pinte\neikä Jack joutaneet laiskottelemaan. Yö oli turvallisempi lampaille\nkuin päivä, vaikka tuhansien arosusien ulvominen kauhistuttikin\npaimenia. Aivan huomaamatta lisäytyivät nuo villamaiset karitsat\npäivittäin kuin jonkun taikavoiman vaikutuksesta täyttäen metsät\npiipittävällä määkynällään. Sitten ne seurasivat emiään hypellen\niloisesti jo päivän vanhoina ja käyttäytyen itsepäisesti kuin lapset\nainakin -- ja niin alkoi verilöyly.\n\nArosudet hyökkäsivät urhoollisesti tiheiköistä ja pensaitten suojasta,\nja moni karitsa erotettiin iäksi emästään. Lauman läheisyydessä\nlaukkasi alituisesti laihoja metsäsusiakin vaanien saalista. Pinte ei\nnukkunut juuri ollenkaan ja Wolfin kuono oli verinen aamusta iltaan.\nToisena päivänä ampui Jack neljäkuudetta arosutta ja kolmantena kohosi\nniiden lukumäärä jo seitsemäänkymmeneen. Pyssyn piippu oli usein niin\nkuuma, että se poltti hänen kättään. Hänen tähtäystaitonsa kehittyi\nniin varmaksi, että pyssynkantomatkan sisäpuolella olevat laukkaavatkin\npedot kaatuivat varmasti. Moni harmaa susi kellistyi juuri äsken\nsiepattu karitsa suussaan.\n\nEräänä yönä, kun lampaat karitsoineen olivat aitauksessa ja paimenet\nlevähtelivät nuotion ääressä, nousi koira vapisten jaloilleen, nuuski\nkylmää ilmaa ja kohotti sitten nopeasti kaikki karvansa pystyyn.\n\n\"Wolf!\" varoitti Mescal.\n\nLampaat alkoivat määkiä. Kumea rysähdys ja aidasten katkeileminen\nilmaisivat, että suojusta vastustamattomasti rikottiin.\n\n\"Noo Wolf, oletko siinä!\" huudahti Pinte.\n\nWolf ei totellut Mescalin varoitusta, vaan syöksyi kuin salama seetrien\nvarjoon. Aitauksessa sinne tänne laukkaavien lampaiden määkinää seurasi\njyrisevä karjahdus.\n\n\"Karhu! Karhu!\" huusi Mescal kiinnittäen tummat silmänsä Jackiin. Tämä\ntarttui pyssyynsä.\n\n\"Älkää menkö!\" pyysi hän laskien kätensä Jackin käsivarrelle.\n\"Muistakaa isä Naabin varoitusta.\"\n\n\"Kuunnelkaa! En voi sietää tuota, vaan menen katsomaan. Kiivetkää\ntuohon puuhun nopeasti!\"\n\n\"En, en mitenkään!\"\n\n\"Totelkaa nyt!\" sanoi Jack tiukasti. Tyttö epäröi kumminkin vielä.\nSilloin asetti Jack pyssynsä syrjään ja nosti Mescalin alimmaisille\noksille. -- \"Kiivetkää nyt ylemmäksi!\"\n\n\"Älkää menkö, Jack!\"\n\nMutta Jack juoksi pimeään Pinten seuratessa hänen kintereillään.\n\n\n\n\nVI.\n\nTUULEN HUMINAA SEETREISSÄ.\n\n\nPinten intiaanivaisto hakea edullisin paikka hyökkäykselle oli Jackille\nsuureksi hyödyksi. Hän opasti Jackin muutamalle karja-aitauksen\ntoisessa päässä olevalle kallionkielekkeelle. Kalpeassa tähtien valossa\nnäkivät he, miten lampaat juoksentelivat sinne tänne kokoontuen yhteen\njoukkoon aidan viereen. Niiden määkyntä huumasi oikein korvia.\n\nIntiaani huusi, mutta Jack ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.\nKielekkeen varjossa huomasi hän erään tumman suuren möhkäleen. Pinte\nlaukaisi karbiininsa. Ennenkuin Jack ennätti kohottaa pyssynsä, läksi\ntuo musta esine nopeasti pakoon. Sitten alkoivat punaiset välähdykset\nvalaista aitausta. Kun Jack ampui, näki hän karhun silloin tällöin\nvilahdukselta kuin mustan viivan valkoista lammaskatrasta vasten. Hän\nei voinut sanoa, sattuiko yksikään luoti.\n\nSaatuaan varmuuden, että kutsumaton vieras oli poistunut, laskeutui\nJack aitaukseen. Hän etsi Pinten kanssa kuolleita lampaita, mutta\nheidän suureksi hämmästyksekseen eivät he löytäneet ainoatakaan.\nJos nyt karhu oli tappanutkin jonkun, oli se varmaankin vienyt sen\nmukanaan, sillä päättäen säretyssä aidassa olevasta aukosta voi se\nhelposti kantaa lampaan suussaan. He korjasivat aukon, ja palasivat\nsitten leiriin.\n\n\"Se on mennyt, Mescal! Laskeutukaa maahan!\" huusi Jack puuhun.\n\"Sallikaa minun auttaa, kas noin. Eikö meitä onnistanutkin? Se ei ollut\njuuri urhoollinen, sillä joko laukaustemme välähdykset tahi sitten\nkoira ajoivat sen pakoon. Hämmästyin nähdessäni, miten nopeasti se voi\njuosta.\"\n\nPinte huomasi Wolfin suupielissä ruskeita karvoja.\n\n\"Varmasti on se näykkinyt pedon peräpakaroita\", sanoi Jack. \"Millainen\nkoira! Ehkä sillä ei senvuoksi ollutkaan aikaa. -- Mutta Mescal, tehän\nolette aivan kalpea ja vapisette. Älkää pelätkö, sillä vaara on jo ohi.\nPinte ja minä vahdimme vuorotellen Wolfin kanssa.\"\n\nMescal meni vaitiollen telttaansa.\n\nLampaat rauhoittuivat vähitellen häiritsemättä heitä sen enempää\nsinä yönä. Päivä valkeni harmaana kylmän pohjoistuulen puhaltaessa.\nTummanruskeita pilviä kohosi taivaalle kätkien ylemmän laitumen huiput\nnäkyvistä ja äkillinen lumisade valkaisi seetrit. Aamiaisen jälkeen\nkoetti Jack usuttaa Wolfin karhun jäljille, mutta haju oli jo haihtunut.\n\nSeuraavana päivänä ajoi Mescal laumaa itäänpäin kallioita kohti,\nsaapuen noin iltapäivän puolivälissä rinteen juurelle. Siellä\noli ruohoa niin runsaasti, että laumaa oli hyvin helppo pitää\nkoossa. Sitäpaitsi oli tuo metsän osa harvempaa eikä siellä ollut\nsalviapensaita eikä muutakaan tiheikköä, joten karitsat olivat\nsiellä paremmin turvassa lukuunottamatta vaaroja, jotka saattoivat\nväijyä rosoisten aukeita ruohoisia paikkoja varjostavien kallioiden\nsyvänteistä. Pinte hääräsi juuri sillä hetkellä kuolleitten arosusien\nkimpussa vetäen niitä läheisyydessä olevan jyrkänteen laidalle ja\nviskaten ne sitten syvyyteen. Mescal lepäsi muutamalla kivellä ja Wolf\nmakasi hänen jalkainsa juuressa.\n\nJack löysi melkein heti tuoreet hirven jäljet, seurasi niitä\nseetrimetsään ja sitten suuria kallioita täynnä olevaa rinnettä ylös.\n\nMescalin pelästynyt huuto pysähdytti hänet äkkiä ja toinen, joka\nilmaisi kuolettavaa pelkoa, pani hänet juoksemaan nopeasti rinnettä\nalas. Hän syöksyi kuin nuoli seetrien varjosta aukeamalle.\n\nValkoinen yhtenäinen lauma oli hajautunut ja suuret joukot hurjasti\nhyppiviä lampaita pakeni äärettömän suuren hopeanharmaan karhun ajaessa\nniitä takaa.\n\nKarhun juoksennellessa oikealle ja vasemmalle kuin hävityksen ilmeinen\nperikuva, ampui Jack luodin siihen kaukaa. Se pyörähti ympäri, puraisi\nkylkeään ja nousi takajaloilleen, karjuen raivosta.\n\nSe ei kumminkaan huomannut Jackia, vaan laskeutui taasen kaikille\nneljälle suunnaten kulkunsa suoraan Mescalia kohti. Veri syöksyi\ntakaisin Jackin sydämeen ja hänen tyhjät suonensa tuntuivat jäätyvän.\n\nKarhu hyökkäsi lampaiden jälkeen. Jack ei muuta ajatellutkaan kuin\nMescalin suojelemista, mutta vaikka hänellä olisi ollut siivetkin,\nei hän olisi kumminkaan ennättänyt kyllin nopeasti petoa vastaan.\nPysähtyen niin nopeasti, että hän vaipui polvilleen, ojensi hän\npyssynsä, joka vapisi hänen kädessään kuin pajunoksa. Jyvä kiersi\nvain karhua vakautumatta paikoilleen. Hän ampui kumminkin, mutta ohi,\ntäräytti jälleen, mutta samoin tuloksin.\n\nLampaiden määkinään ja tuhansien pienten kavioiden kapseeseen\nsekoittuivat Mescalin toivottomat huudot.\n\nHän oli kääntynyt rinnalle ristityin käsivarsin. Wolf seisoi hajasäärin\nhänen edessään kyyristyen hyökkäykseen karvat pystyssä ja kita avoinna.\n\nKuin salaman välähdys muistuivat Jackin mieleen August Naabin sanat\ntyynnyttäen hänen vapisevat hermonsa. Hän tähtäsi matalalle ja\nhieman juoksevan pedon etupuolelle. Karhu kaatui kyljelleen huitoen\nkäpälillään ja muristen hurjasti raivosta. Mutta sitten se hyökkäsi\njälleen nopeasti eteenpäin, vaikka se ei enää voinutkaan käyttää toista\netukäpäläänsä. Huitaisu lennätti ahdistelevan koiran syrjään. Jack\nampui jälleen. Karhu muuttui nyt kieriskeleväksi hurjaksi paholaiseksi,\njoka, vaikka se olikin kuolettavasti haavoittunut, oli kumminkin\nvillinä raivosta. Jack tähtäsi matalalle ja laukaisi taasen.\n\nKarhu nousi nyt hitaasti pystyyn kuuroittunein verisin turkin ja suuren\npään heiluessa sinne tänne. Silloin kajahti jälleen laukaus. Suuri\netukäpälä huitaisi hurjasti ilmaa, karhu vaipui hitaasti eteenpäin\nmaahan, ojentautuen aivan suoraksi kuin levätäkseen.\n\nHieman toinnuttuaan horjui Mescal taaksepäin. Hänen ja tuon eteenpäin\nojentuneen käpälän väliä ei ollut täyttä askeltakaan.\n\nNoustuaan tarkasti Jack huolellisesti, oliko karhu kuollut,\nennenkuin hän katsoi Mescaliin. Tyttö oli pyörtynyt. Wolf vinkui\nhänen vieressään. Pinte tuli juosten seetrien varjosta yhä vieläkin\npelästynein silmin.\n\n\"En voinut juosta enkä liikahtaakaan\", sanoi Mescal toinnuttuaan. Kun\nhän katsoi Jackiin, karkoitti lämmin puna kalpeuden hänen poskiltaan.\n\"Se oli jo ulottumaisillaan minuun.\"\n\nPinte lisäsi ylistäen: \"Tulimmainen, miten suuri karhu! Jack on suuri\npäällikkö, kun hän voi tappaa sen.\"\n\nHare nauroi pois oman pelkonsa, ja sitten he rupesivat hakemaan\nhajaantuneita lampaita. Oli jo pimeä, ennenkuin he saivat lauman kokoon\njälleen, eivätkä he milloinkaan saaneet selville, olivatko he löytäneet\nne kaikki. Illallinen syötiin tavattoman hiljaisuuden vallitessa sinä\niltana. Pinte oli hilpeä, mutta ei kukaan muu ollut halukas puhelemaan,\npaitsi vahti, joka ei osannut muuta kuin irvistellä. Vastavaikutus,\njoka oli seurannut Mescalin pelastumista, oli painanut Jackin äänen\nniin, että hän voi ainoastaan kuiskailla. Mescal ei puhunut sanaakaan,\nhänen mustat silmäripsensä kätkivät hänen silmänsä ja hän oli muutenkin\nhyvin rauhallinen, vaikka tuo hänen rauhallisuutensa olikin hyvin\nkaunopuheista. Wolf, joka ei välittänyt milloinkaan muista kuin\nMescalista, huomasi myöskin muutoksen ja laski kuin parantaakseen\nentisiä tapojaan päänsä Jackin polvelle. Rauhallinen hämärätunti\nnuotion vieressä kului loppuun ja väsymys uuvutti heidät levolle.\nSeuraava päivä valkeni herättäen heidät virkeinä ja uskollisina\nvelvollisuuksilleen ja muistamattomina entisille tapahtumille.\n\nNiin kului päivä päivän jälkeen. Kesäkuu alkoi suurempine vapauksineen\npaimenille, runsaampine ruohovarastoineen lampaille, runsaampine\nkosteineen, lauhempine pakkasineen, lumiräntineen, kukkivine piikkisine\nkaktuksineen, villejä vuokkoja kasvavine mättäineen ja aurinkoa kohti\nkumartuvine sinisine kissankelloineen.\n\nKesäkuun viimeinen lumimyrsky yllätti heidät eräänä aamuna kasautuen\nuhkaavasti keltaisten kallioiden yläpuolella synkkiin lyijynharmaihin\npilviin, jotka odottivat vain tuulta. Sitten läksivät ne purjehtimaan\nlaidunta kohti kuin laivat, jotka yhtäaikaa ovat nostaneet ankkurinsa,\nja seetrimetsä muuttui äkkiä sokaisevan pyörteisen myrskyn\ntemmellyspaikaksi. Lumikiteet olivat suuria kuin höyhenet, märkiä ja\nmelkein lämpimiä. Matalat seetrit muuttuivat valkoisiksi patsaiksi,\nlampaat olivat kuin lumimättäitä ja pieniä valkoisia karitsoita ei\nvoitu ollenkaan erottaa samanvärisen lumen seasta. Vaikka myrsky olikin\nhidastellut tullessaan, meni se kumminkin pian ohi. Tuulen ajaessa sitä\nerämaata kohti vaikeroi se viimeisen kerran seetreissä ja loittoni\ntiehensä kuin leveä vaippa. Se kiisi cañonia kohti pitkine valkoisine\nlaahustimineen, jotka ohenivat ohenemistaan, tummenivat ja haihtuivat\nlopulta kokonaan kullalta hohtavan erämaan yläpuolella. Kiemurtelevat\nlumikinokset sulivat suoriksi viivoiksi lyijynharmailla rinteillä,\nvesi muuttui kosteaksi sumuksi ja sumu kirkastui kullankeltaiseksi\nrajattomien aavikoiden ja rinteiden hohteeksi. Hedelmätön kuiva erämaa\nsäilyi kokonaan kosteudelta.\n\nJack tuli leiriin kantaen jotakin lumista esinettä olallaan. Hän heitti\nsen maahan, jolloin muut huomasivat sen pieneksi hirveksi, pudisti\nsitten lumen vaatteistaan, potkaisi viheltäen kekäleitä ja katseli\nhopeanvärisiä seetrejä, joista auringon lämpö alkoi jo tiputtaa vettä,\nhaihtuvan sumun keskeltä näkyvää sateenkaarta ja nopeasti sulavaa lunta\nmaassa.\n\n\"Eksyin tuossa myrskyssä, ja se oli suurenmoista!\" huudahti hän\nlevittäen käsivartensa.\n\n\"Jack!\" sanoi Mescal. \"Jack!\" Hän muisti erään unhottuneen asian. Tytön\noliivinvärinen iho muuttui punaiseksi ja harvinainen mielenliikutus\nlaajensi ja tummensi hänen silmiään. \"Jack!\" toisti hän.\n\n\"No mitä?\" kysyi tämä hämmästyneenä.\n\n\"Katsoessani teihin! -- En voinut milloinkaan uneksiakaan -- olin\nnimittäin unhottanut --\"\n\n\"Onko minussa sitten jotakin hullusti?\" kysyi Jack tiukasti.\n\nVaipuneena vanhoihin muistoihin vastasi Mescal:\n\n\"Olitte kuolemaisillanne, kun löysimme teidät matkustaessamme White\nSageen.\"\n\nHare suoristi ruumiinsa hengähtäen syvään ja katsoi Mescaliin kuin hän\nolisi nähnyt aaveen.\n\n\"Ah, Jack, alatte olla jo terve\", sanoi tyttö hymyillen.\n\nJack Hare tuijotti häneen hetkisen saadakseen selville, puhuiko\nhän totta. Hän muisti nyt, kun hän näki elämän liekehtivän tytön\ntummissa silmissä, että hän odottaessaan kuolemaa olikin sen kokonaan\nunhottanut. Intohimoinen riemu täytti hänen sydämensä.\n\n\"Mescal, Mescal!\" huudahti hän katkonaisesti. Nuo silmät puhuivat\ntotta, jotka heittivät tuon nopean valon hänen sieluunsa, iloiset ja\nsuloiset olivat nuo huulet, jotka käskivät häntä toivomaan ja elämään\njälleen. Sokeasti ja vaistomaisesti suuteli hän niitä suudelmin,\njoiden tuntu oli kuvaamattoman kiitollinen, ja pakeni sitten metsään\ntietämättä ollenkaan, minne juoksi.\n\nPako loppui ylätasangon toisessa päässä iloiseen hengästymiseen.\nLehviään levittelevillä seetreillä näytti olevan silmät ja hän pakeni\nsilmiä tällä hetkellä. \"Jumalani, kuka olisi voinut uskoakaan, että\npidän elämästä niin paljon\", kuiskasi hän. \"Mitä onkaan tapahtunut?\"\nKun hän oli seisonut siinä hetkisen, katosi väsymys jäsenistä, rinnasta\nja keuhkoista, mutta mieli ei vain ruvennut rauhoittumaan. Epäilyksin,\njota hän ei voinut karkoittaa, katseli hän itseään. Käsivarsien\nlaihuus, litteä rinta ja kuopat olivat kadonneet. Hän ei tuntenut enää\nomaa ruumistaan. Hän hengitti niin syvään kuin vain voi tuntematta\nmitään muuta kuin elämänhalua. Hän löi rintaansa huomaamatta mitään\nkipua. Sitten painoi hän sormillaan oikean keuhkonsa nenän kohdalla\nolevaa lujaa lihasta, hänen kipunsa ydinkohtaa, mutta siihen ei\nkoskenut ollenkaan kipeästi.\n\n\"Toivoin saavanikin elää!\" huusi hän. -- Hän hautasi kasvonsa\ntuoksuaviin katajiin, hän kieriskeli ruskealla maalla syleillen\nsitä tulisesti ja jäähdytti kuumia kasvojaan vuokkomättäissä. Hänen\nsilmissään näyttivät nyt seetrit kirkkaan vihreämmiltä, taivas\nsinisemmältä ja erämaa oudommalta, houkuttelevammalta ja lupaavammalta\nkuin elämä itse. Hän laski aikaa eteenpäin ajatellen tulevaisuuttaan ja\nkaikki näytti onnelliselta -- pitkät päivät, pitkät metsästysmatkat,\npitkät ratsastukset, ystävien auttaminen, autioiden aavikoiden\nvapaus, itäisten usvien takaa näkyvät sinivalkoiset auringonnousut\nja purppuraiset auringonlaskut erämaan sireeninväristen kukkuloitten\ntaakse. Hän oli näkevinään itsensä aivan terveenä ja voimissaan päivä\npäivältä yhä enemmän erämaan hengen lumoissa taistellen ja eläen, ja\nsitten kaukana tulevaisuudessa, kun hän oli saavuttanut päämääränsä,\nkuollen sen puolesta.\n\nNopeasti huomasikin hän syyn tähän kaikkeen. Tämä ilmava ylätasanko\nparantavine salvia- ja katajatuoksuineen oli palauttanut hänen\nvoimansa, hänen ympäristönsä hiljaisuus, autio ja kestämänsä taistelut\nolivat vedonneet johonkin hänen olemuksensa syvimpään, mutta ellei\nMescalia olisi ollut, olisi tämä vapaa elämä menettänyt sulonsa ja\nmerkityksensä. Mescal oli kuin ruumiillistunut erämaan henki. Kuten\nihminen hätkähtää nähdessään kirkkaan valon, niin säpsähti Harekin\nhuomatessaan rakastavansa tyttöä. Kaikkina näinä päivinä ylätasangolla,\njolloin hän oli elänyt tytön kanssa intiaanien vapaata elämää maa-äidin\nsylissä, oli hänen tietämättä rakkautensa syntynyt. Hän ymmärsi nyt\ntytön lumoavan vaikutuksen itseensä, ja tiesi hänen ihmeellisten\nsilmiensä houkuttelun, joka oli kuin erämaan synnyttämää leimuavaa\ntulta, kuten hänen äidinisänsäkin silmien kumma kiilto. Tieto, mitä\ntyttö hänelle merkitsi, valkeni samalla kuin kasvava toivokin, joka\nhuumasi hänen aistejaan.\n\nHämärä oli jo kietonut ylätasangon vaippaansa, kun Hare palasi leiriin.\nMescal ei ollut siellä. Jackin illallinen oli valmis, Pinte hyräili\njotakin laulua ja vahti istui irvistellen tulen vieressä. Hare käski\nheidän syödä ja läksi jyrkänteen reunalle.\n\nMescal istui lempipaikallaan valkoinen koira vieressään katsellen\nerämaahan, jossa auringonlaskun viimeinen kajastus kultasi vuorten\nhuippuja. Kuinka kylmät ja tyynet olivatkaan hänen kasvonsa! Kuinka\nvieras olikaan Harelle tuo hänen uusi ilmeensä!\n\n\"Mescal, en tiennytkään rakastavani sinua, mutta tiedän sen nyt.\"\n\nTyttö taivutti nopeasti päänsä piilottaen ilmehikkäät silmänsä ja hänen\nkätensä vapisi, kun hän silitteli Wolfin päätä.\n\n\"Puhuit totta, sillä olen jo melkein terve. En olisi halunnut kuulla\nsitä niin mielelläni kenenkään muun huulilta kuin sinun. Aion elää\nelämäni täällä, missä nämä ihmeelliset tapaukset ovat tapahtuneet.\nOlen saavuttanut jalomielisen pelastajani ystävyyden, tämä vapaa autio\nerämaa on minut lumonnut ja uudistunut toivo täyttää rintani suoden\nminulle voimia, elinvuosia ja rakkautta.\"\n\nHän puristi tytön käden omaansa ja kuiskasi:\n\n\"Sillä rakastan sinua. Pidätkö minusta, Mescal? Sinun on nyt sanottava,\nrakastatko minua edes hiemankaan?\"\n\nTuuli liehutteli tytön tummaa tukkaa. Koska ei Hare voinut nähdä hänen\nkasvojaan, veti hän tytön hellästi luokseen. Käsi, jonka hän oli\npuristanut omaansa, lepäsi siinä vielä lämpimänä ja väristen tytön\nvetämättä sitä pois. Hänen siinä odottaessaan peläten ja toivoen\nlakkasi se vapisemasta. Mescalin solakka vartalo, jonka jäykkyyden Hare\ntunsi käsivarrellaan, alkoi vähitellen höltyä taipuen häneen päin,\nhänen päänsä vaipui Haren rinnoille ja hänen tumma tukkansa irtausi\nnauhoista, peitti hänen kasvonsa ja liehui Haren huulille. Sellaisen\nvastauksen hän sai.\n\nTuuli humisi seetreissä. Ei enää huoaten eikä murheellisesti kuin\nikuisesti unholaan vaipunutta menneisyyttä muistellen, vaan laulaen\nnäistä hänelle sattuneista tapahtumista, toivosta, elämästä, Mescalin\nrakkaudesta ja tulevaisuudesta.\n\n\n\n\nVII.\n\nHOPEAHARJA.\n\n\nHeinäkuun ensimmäistä päivää vasten yöllä laskeutui vain vähän\nkastetta, päivä valkeni sumutta ja kuuma aurinko nousi. Ylätasangon\nlyhyt kesä oli alkanut.\n\nKun Hare lopetti virkistyneenä ja onnellisena aamiaisensa ruveten\nviheltelemään, keskeytti Pinten tulo sen äkkiä.\n\n\"Hei!\" huudahti Pinte kohottaen varoittavasti toisen etusormensa. Musta\nBolly oli viskannut syrjään rehupussinsa, katkaissut marhamintansa\nja riensi nyt seetrien väliseen aukkoon pystyssäpäin ja jännittynein\nkorvin.\n\n\"Bolly!\" huusi Mescal, mutta tamma ei pysähtynyt.\n\n\"No mutta, katsopas sitä!\" huudahti Hare rientäen ottamaan sitä kiinni.\n\n\"En ole huomannut milloinkaan ennen Bollyn käyttäytyvän noin\", sanoi\nMescal. \"Se ei syönyt jyviäänkään loppuun. No niin, Bolly -- Jack,\nkatsohan Wolfia!\"\n\nValkoinen koira oli noussut seisoen varuillaan kohotetuin kuonoin. Se\nnuuski ilmaa, kiersi ympäri paikoillaan ja jäykistyi sitten hitaasti\nkatsoen ylätasangon itäiseen päähän.\n\n\"Wolf, et saa mennä!\" huusi Mescal, kun koira näytti aikovan lähteä\nlaukkaamaan.\n\n\"Huh!\" murahti Pinte.\n\n\"Kuuntelehan, Jack, erotatko mitään\", kuiskasi tyttö.\n\n\"Mitä minun sitten pitäisi kuulla?\"\n\n\"Kuuntele!\"\n\nLämmin tuuli puhalsi puuskittain kallioilta, humisi seetreissä ja\nkuljetti tuoksuavan nuotion savua hänen nenäänsä. Äkkiä kantautui hänen\nkorviinsa matala, pitkä vihellys. Hän ei ollut milloinkaan kuullut\nsellaista. Ääni katkaisi hiljaisuuden jälleen niin selvästi, että Jack\nerotti vaivatta terävän, kimeän vihellyksen.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hän tarttuen pyssyynsä.\n\n\"Villejä mustangeja\", vastasi Mescal.\n\n\"Eikä ole!\" korjasi Pinte pudistaen kiivaasti päätään. \"Clea, Clea!\"\n\n\"Jack, hän sanoo: 'Hevonen, hevonen'. Siellä on joku villi hevonen.\"\n\nKolmannen kerran kajahti tuo vihellys kalliolta ilman halki kovasti ja\nterävästi kuin ainakin oriin tulinen, kimakka kutsu.\n\nMusta Bolly nousi takajaloilleen.\n\nJack juoksi leirin edustalla olevalle korkeammalle kummulle katsellen\nseetrien yli. \"Ah!\" hän huudahti viitaten Mescalille. Tyttö juoksi\nhänen luokseen ja Pinte, koettaen hillitä Bollya, kiiruhti jäljessä.\n\"Katso, katso!\" huusi Jack, viitaten eräälle kalliolle, joka oli\nkeltaisen harjanteen vasemmalla puolella. Sen paljaalla huipulla seisoi\nkomea ori, kuvastuen selvästi punertavaa aamutaivasta vasten. Se oli\nraudanharmaa, villi ja ylpeä pitkine hopeanvärisine, tuulessa liehuvine\nharjoineen.\n\n\"Hopeaharja, Hopeaharja!\" huudahti Mescal.\n\n\"Mikä muhkea eläin!\" Jack tuijotti tuohon kauniiseen kuvaan niin\nkauan kuin hevonen oli näkyvissä peräytyessään harjannetta pitkin ja\nhävitessään vihdoin näkyvistä. Toisiakin hevosia, mustia ja hiirakoita,\nnäkyi salviapensaikosta, mutta nekin katosivat hetken kuluttua.\n\n\"Sillä on pieni lauma muitakin hevosia mukanaan\" sanoi Jack vapisten\ninnosta. \"Mescal, ne ovat tuolla ylemmällä laitumella ja kulkevat\nhyvin hitaasti eteenpäin. Tuuli on meille suotuisa. Tuo vihellys oli\nrehellinen temppu päättäen siitä, mitä Naab kertoi minulle villeistä\noriista. Se tuli tuon kukkulan laelle ja vihelsi kutsuvasti kaikille\nkesyille tahi villeille ylätasangolla oleville hevosille. Menen nyt\nseetrien suojassa sulkemaan toiselle laitumelle johtavan veräjän, ja\nsinä ja Pinte sulette ylätasangon meidän puoleisessa päässä olevan\nportin. Lähetä sitten Pinte viemään sanaa Naabille, että olemme\nkiertäneet Hopeaharjan.\"\n\nJack valitsi ylätasangon alimmaisen osan, jossa seetrimetsä oli tihein\nja sopivin hänen yritykselleen päästä villien hevosten ohi. Hän juoksi\npuulta puulle karttaen aukeita paikkoja, käyttäen hyödykseen tiheikköjä\nja pysytellen kaukana harjanteesta. Hän ei ollut milloinkaan ennen\nkäynyt veräjällä asti, mutta tietäen, missä tie johti kallioiden\nväliseen aukkoon, kiipesi hän harjalle ja pujotteli lohkareiden\nvälitse, kunnes pääsi laelle. Villien hevosten jäljet olivat tuoreet\nja näkyivät selvästi keltaisella tiellä. Neljä tukevaa pylvästä oli\naukon laidoilla ja suuri joukko riukuja oli valmiina pistettäviksi\npaikoilleen. Hän teki sen, valmistaen siten kymmenen jalkaa korkean\nveräjän, jota ei mikään voinut murtaa. Tehtyään sen kiiruhti hän\ntakaisin leiriin.\n\n\"Jack, Bollya on vahdittava tänään enemmän kuin lampaita, ellen päästä\nsitä irti. Se repii ja riuhtoo niin, että se katkaisee marhamintansa.\"\n\n\"Se haluaa tietysti liittyä muiden joukkoon, eikö haluakin?\"\n\n\"En halua oikein uskoa sitäkään. Mutta isä Naabkaan ei näytä luottavan\nBollyyn, vaikka hän ei ikinä olekaan kesyttänyt parempaa mustangia.\"\n\n\"Parasta on sitoa se kiinni\", sanoi Jack, muistaen Naabin varoituksen.\n\"Köytän sen jalat niin, ettei se voi mennä kauaksi, vaikka se\nriistäytyykin irti.\"\n\nKun Mescal ja Jack ajoivat sinä iltana lampaat aitaukseen hieman\naikaisemmin kuin tavallisesti, oli Pinte palannut August, Dave ja Billy\nNaabin kanssa. Heillä oli muutamia mustangeja ja kuorma-aasejakin\nmukanaan.\n\n\"Halloo, Mescal!\" tervehti August iloisesti heidän tullessaan leiriin.\n\"No mutta, Jack, varjelkoon minua taivas! Olethan muuttunut kokonaan\neri mieheksi, päivettynyt ja lihonut.\" Hän puristi Jackin käden suureen\nkouraansa harmain, loistavin silmin. \"Minulle ei ole kyllä suotu\nennustamisen lahjaa, mutta tiedän kumminkin varmasti sinun paranevan.\"\n\n\"Niin, ehkä --\" Haren oli vaikea löytää sanoja, mutta hän löi rintaansa\nmerkitsevästi ja hymyili.\n\n\"Mustia salviapensaita ja katajia!\" huudahti August. \"Ellei tässä\nilmastossa ihminen parane pian keuhkotaudista, ei hän parane sitten\nmilloinkaan.. Sinusta olin aivan varma, Jack, Jumalalle kiitos!\"\n\nKyseltyään Pinteltä ja Mescalilta lampaista, oli hän hyvin tyytyväinen\nheidän ilmoituksiinsa. Kun Jack näytti hänelle harmaan karhun taljaa,\npudisti hän päätään ruveten kyselemään, miten peto oli tapettu. Jack\nkertoi tapauksen vaatimattomasti ja vähensi oman osansa merkitystä\nniin, että Mescalin oli pakko jutella juurta jaksaen, miten kaikki\ntapahtui. Silloin Naab taputti Jackia olalle niin, että läikyi. Kun\nhän sitten huomasi kivisuojuksessa olevat suden nahat, hämmästyi hän\nilosta. Sitten rupesi hän puhumaan asiasta, joka oli aiheuttanut hänen\ntulonsa ylätasangolle.\n\n\"Vai olette te kiertäneet Hopeaharjan. No niin, Jack, ellei se hyppää\njyrkänteeltä, on se meidän. Se ei voi paeta mitään muuta tietä. Onko\nsen mukana paljon muita hevosia?\"\n\n\"Emme ole voineet laskea niitä tarkasti. Viimeksi näin kaksitoista.\"\n\n\"Hyvä! Se on tullut tänne valiolaumansa kanssa. Joukossa oli kai vain\nmustia ja hiirakoita?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Jack, jos vain kuulisit tuon oriin tarinan, vähentyisi ihailusi\nmelkoisesti. Olemme saaneet sen satimeen meille onnellisten\nolosuhteitten vallitessa. Ellen erehdy, on se tullut hakemaan Bollya.\nSe on tuottanut karjanhoitajille paljon harmia aina Nevadan rajoilta\nUtahiin asti. Se on tappanut oriit ja houkutellut tammat mukaansa.\nKuulehan, Dave, näännytämmekö sen janoon, vai rakennammeko pitkän\naitauksen?\"\n\n\"Tuumailkaamme asiaa vasta huomenna\", vastasi Dave. \"Sen väsyttämiseen\najamalla kuluu pitkä aika, mutta tasangolla ei ole ainoatakaan\nlähdettä, jonka voisimme aidata. Meidän on luullakseni turvauduttava\najoon.\"\n\n\"Mescal, miten Bolly on käyttäytynyt sitten Hopeaharjan tulon?\"\n\n\"Huonosti\", selitti Mescal, kertoen tapahtumat.\n\n\"Bollyssa ei ole mitään vikaa\", sanoi Billy Naab. \"Jokainen mustangi\nkäyttäytyisi samoin. Sido sen kaulaan tiuku ja köytä sen jalat.\"\n\n\"Hopeaharja ei välitä sellaisesta ollenkaan, jos se vain haluaa Bollyn\nlaumaansa\", sanoi Dave hieman ivallisesti. \"Köyttäkää Bolly niin\nlujasti kuin suinkin vain voitte, sen neuvon annan minä teille.\"\n\n\"Dave on oikeassa\", sanoi August. \"Villiin mustangiin ei voi luottaa\nenemmän kuin villiin hevoseenkaan.\"\n\nAugustin ennustus toteutui. Musta Bolly katkaisi marhamintansa puolen\nyön tienoissa, paeten metsään, vaikka sen jalat olivatkin sidotut.\nIntiaani kuuli sen ensin ja herätti heti Augustin, joka ajoi muut ylös.\n\n\"Koettakaa olla niin hiljaa kuin suinkin!\" sanoi hän, kun Jack tuli\nesille pukien nuttua ylleen. \"Luultavasti saamme pian nähdä jotakin\nmielenkiintoista. Bolly katkaisi marhamintansa paeten metsään, eikä\nluultavasti Hopeaharjakaan ole kaukana. Kuunnelkaa nyt tarkkaavaisesti.\"\n\nHeikko tuuli suosi heitä, nuotio oli sammunut, yö oli valoisa ja\ntaivas tähtikirkas. He eivät olleet ennättäneet olla hiljaa kuin\nmuutamia sekunteja, kun kuului mustangin kimeä hirnuminen. Naabit\nsuoristautuivat katsoen toisiinsa tähtien valossa.\n\n\"Mitä ajattelette tästä?\" kuiskasi Billy.\n\n\"En mitään enempää kuin sanoin. Bollyhan se oli\", vastasi Dave.\n\n\"Niin, Bolly se oli, senkin musta paholainen\", lisäsi August.\n\"Luuletteko, pojat, että se kutsui Hopeaharjaa, vai varoittiko se sitä?\"\n\n\"En osaa sanoa\", vastasi Billy. \"Heittäydytään maahan katsomaan,\ntuleeko se. Eräs asia on kumminkin varma, villiä tammaa ei voida\ntäydellisesti kesyttää. Hurjuus voi uinua näkymättömissä sen veressä\nvuosikausiakin, ilmestyen joskus sitten odottamatta näkyviin.\"\n\n\"Olehan nyt vaiti! Kuunnellaan\", keskeytti Dave.\n\nJack jännitti kuuloaan, erottamatta kumminkaan muuta kuin jonkun\narokoiran haukkumilta. Hetket kuluivat --\n\n\"No nyt!\" kuiskasi Dave.\n\nHarjulta päin alkoi kuulua heikkoa kivien kolinaa.\n\n\"Ne tulevat nyt\", sanoi Billy.\n\nKolina muuttui äänekkääksi kavioiden kapseeksi ja jonkun ajan kuluttua\nsäännölliseksi tahdikkaaksi kävelemiseksi. Se heikkeni joskus,\nluultavasti silloin, kun hevoset kulkivat seetrien varjossa, ja\nkovenivat jälleen niiden tultua kovemmalle avonaiselle maalle.\n\n\"Nyt näen ne\", kuiskasi Dave.\n\nMusta huima jono ilmestyi seetrimetsästä, hevosia, jotka lähestyivät\nriippuvin päin, kiiruhtaen hieman kuin juoksuun.\n\n\"Niitä on noin parikymmentä, sekaisin mustia ja hiirakoita\", sanoi\nAugust. \"Joukossa näkyy olevan mustangejakin. Mutta eihän Hopeaharjaa\nnäykään. -- Vaiti nyt!\"\n\nMetsästä alkoi kuulua ontuvan hevosen omituisia tömähdyksiä sen\nkoettaessa laukata, korskahtelemisen, pensaitten rasahtelemisen ja\nkavioiden kolinan sekoittuessa tuohon ääneen. Musta jono seisahtui\näkkiä ruveten tömistelemään. Tähtien valaisemalle aukeamalle ilmestyi\nsilloin pari varjoa. Ensimäinen tulija oli suuri, valkoharjainen harmaa\nhevonen ja toinen pieni, kiiltelevä musta mustangi.\n\n\"Hopeaharja ja Bolly!\" huudahti August. \"Tamma on katkaissut\nliekaköytensä.\"\n\nOriin käyttäytymistä sen täydentäessä voittoaan tavalla, joka oli\ntehnyt siitä laitumien kuninkaan, kannatti katsella. Kiertäessään\ntammaa hirnui ja hyppi se, taivutti kaunista kaulaansa ja tyrkki sitä\npäällään. Se käyttäytyi kuin valtias ainakin. Musta Bolly korskahti\nkumminkin äkkiä, lähtien laukkaamaan aukeaman poikki. Hopeaharja\nhirnahti vihasta tahi pelosta, laukaten sen jälkeen. Ne katosivat\nseetrien varjoon, ja hevosien ja mustangien säikähtynyt joukko lähti\nseuraamaan niitä.\n\n\"Siinä se on sitten hevonen!\" huudahti Billy. \"Tuo pieni tamma petti\nmeidät lopultakin. Jouduttuaan vangiksi ja tultuaan kesymmäksi kuin\nmikään toinen omistamamme mustangi, on se auttanut meitä monen oriin\npyydystämisessä, ja nyt se lähtee tuon suuren valkoharjaisen pedon\nmukaan.\"\n\n\"Niistä tulee vielä valjakko, ja jos ne pääsevät pakenemaan täältä, on\nmeidän ajettava ne Suurelle Suolasammiolle\", vastasi Dave.\n\n\"Mescal, tuollainen tuo sinun kiltti mustangisi nyt on\", sanoi August.\n\"Se ei ainoastaan riistäytynyt irti, vaan varoittikin vielä Hopeaharjaa\nja noita muita hevosia. No niin, kääriytykää huopapeittoihinne jälleen\nja nukkukaa.\"\n\nHeidän syödessään aamiaista seuraavana päivänä keskustelivat Naabit\nmahdollisuuksista, voiko ylätasangolta päästä laaksoon muita teitä kuin\nnoita paria, jotka oli jo teljetty. He eivät olleet milloinkaan ennen\npyydystäneet mustangeja ylätasangolla, ja kun Hopeaharjan tapainen\nhevonen, joka varmasti turvautuisi toivottomiinkin keinoihin, oli\nkysymyksessä, oli seudun perinpohjainen tunteminen aivan välttämätön.\nSatuloituaan hevosensa lammasaitauksessa, johon he olivat teljenneet\nne yöksi, ratsastivat Billy ja Dave vastakkaisiin suuntiin tutkiakseen\ntarkasti koko ylätasangon. Se oli kolmionmuotoinen ja noin kuusi tahi\nseitsemän peninkulmaa läpimitaten. Veljekset ratsastivat sen ympäri\nvähemmässä kuin tunnissa.\n\n\"Kyllä se on kierroksessa\", sanoi Dave lakoonisesti.\n\n\"Hyvä. Näitkö sen? Millaisia hevosia sillä on nyt mukanaan?\" kysyi\nhänen isänsä.\n\n\"Jos haluamme saada ne kaikki käsiimme, menee meiltä siihen pari\nviikkoa\", vastasi Dave. \"Näin sen ja Bollyn myöskin. Luullakseni\nvoidaan Bolly vangita helposti. Se ei ollut laumassa, sillä nähtävästi\novat muut tammat mustasukkaiset. Voimme luultavasti ajaa sen erääseen\njyrkänteessä olevaan mutkaan ja vangita sen siellä. Sitten voi Mescal\nauttaa meitä oriin kiinniottamisessa. Teidän on nyt vain haettava\nylätasangon tästä päästä paras tasainen paikka, johon voimme rakentaa\naitauksen ja pyydyksen seetreistä.\"\n\nNaab nyökäytti päätään ja veljekset ratsastivat metsään. August oli\nkäskenyt vahdin odottaa ja sanottuaan nyt tälle jotakin, lähetti hän\nmiehen pois.\n\n\"Tulevaksi yöksi on sinun ruvettava vahtimaan jyrkänteen laidalle\nnähdäksesi, vastaavatko navajot Kaikukallioilta merkkituliimme\",\nselitti August Jackille. \"Haluan kutsua tänne erämaan parhaimman\nmustangien kesyttäjän. Dave osaa kyllä tempun ja Pintekin on melko\ntaitava, mutta haluan kumminkin seudun parhaimman miehen, koska hevonen\non mainio ja tarkoitukseni on antaa se sinulle.\"\n\n\"Minulleko?\" huudahti Hare.\n\n\"Niin sinulle juuri, ja jos se kesytetään oikein alussa, palvelee se\nsinua uskollisesti, koettamatta purra käsivarsiasi poikki joka päivä ja\npotkimatta pääkuortasi rikki. Ei kukaan valkoinen mies osaa kesyttää\nvilliä mustangia oikein.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"En oikein tiedä. Puhuakseni totta, luulen sen johtuvan kiivaasta\nluonteesta ja kärsivällisyyden puutteesta. Odota, kunnes näet tuon\nnavajon Hopeaharjan kimpussa.\"\n\nSitten kuin Mescal ja Pinte olivat ajaneet lampaat laitumelle, seurasi\nJack Naabia aitaukseen.\n\n\"Toimme satulasi tänne\", sanoi Naab, \"ja saat kiinnittää sen minkä\nmustangin selkään vain haluat.\"\n\nMiten huvittavaa olikin istua satulassa jälleen ja tuntea voimainsa\nsiinä kestävän! Hän ratsasteli Augustin kanssa ylätasangon läntisen\npään ristiin rastiin. Lopulta saapuivat he erääseen paikkaan, joka oli\nsitä ympäröivää metsää korkeammalla ja suhteellisesti vapaa puista\nja pensaista. Tarkasteltuaan sitä hetken aikaa löi August polveensa\ntyytyväisesti.\n\n\"Hyvä, parempi kuin osasin toivoakaan! Tämä ylänne on noin peninkulman\npituinen ja kapea tästä päästä. Kuten näet, Jack, on sen toisella\npuolella vuorenseinämä ja toisella metsä, ja tuolla päässä on korkea\nkivinen kumpu, joka onneksi kaartaa ylänteen päätä puoliympyrän\nmuotoisesti. Se helpottaa paljon vaivojamme. Meidän on vain hakattava\nseetrejä, pystytettävä ne riviin ja rakennettava suuri aitaus kummun\njuurelle. Aitauksen veräjälle rakennamme pari aitaa johteiksi, sitten\najamme Hopeaharjaa, kunnes se väsyy, pakotamme sen tänne ylänteelle\nja lopulta aitaukseen. Mikään hevonen ei voi tunkeutua tiheään\npystytettyjen seetrien välitse. Se juoksee, kunnes se joutuu satimeen,\njolloin otamme sen kiinni.\"\n\n\"Suurenmoista!\" huudahti Jack innostuneesti. \"Mutta tuon suunnitelman\ntoteuttaminen vie kai paljon aikaa?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi August kuivasti. \"Seetrien hakkaamiseen ja\npystyttämiseen kuluu ainakin viikko ja toinen oriin väsyttämiseen. Kun\nloppu lähenee, et tahdo muualla oleskellakaan kuin tuolla kummulla,\njonka juurelle rakennamme aitauksen.\"\n\nHe palasivat leiriin ruveten valmistamaan päivällistä. Mescal ja\nPintekin tulivat pian ja samoin Dave ja Billykin väsyksiin ajetuilla\nmustangeilla. Musta Bolly nilkutti jäljessä tempoen pitkää liekaköyttä.\nSe näytti hyvin onnettomalta tomuisine vaahtoavine kylkineen ja\nriipuksissa olevine päineen.\n\n\"Mitätön vika\", sanoi August, tarkastettuaan loukkautuneen jalan.\n\"Se paranee muutamissa päivissä, paljon ennen kuin tarvitsemme sitä\nHopeaharjan kiinniottamiseen. Voidelkaa jalkaa linjamentilla, sitokaa\nse sitten hyvin ja viekää hevonen aitaukseen yöksi.\"\n\nMiten paljon Mescal pitikään mustangeistaan, sen huomasi hänen\nsilmistään, kun hän suori hevosen sotkuista harjaa ja taputteli sen\nsolakkaa kaulaa.\n\n\"Bolly, miten saatoitkaan olla niin tyhmä!\" Ja Bolly painoi päänsä alas\nkuin todellakin häveten.\n\nKun ilta pimeni, kokoontuivat he jyrkänteen reunalle katsomaan\nmerkkitulia. Alempaa mustasta aukosta alkoi näkyä heikkoa kajastusta,\njoka heidän siinä odottaessaan kirkastui kirkastumistaan, leimuten\nlopulta korkealle.\n\n\"Hah!\" huudahti Pinte, viitaten vastapäätä oleviin kaukaisiin\nkukkuloihin päin.\n\n\"Tietysti piti hänen sen ensin huomata\", sanoi Naab nauraen. \"Dave,\noletko huomannut sen jo? Jack, koetapas katsoa, näetkö Kaikukallioilta\njonkun tulen kajastusta.\"\n\n\"En näe mitään muuta kuin tuon kirkkaan tähden. Näettekö te?\"\n\n\"Jo aikoja sitten\", vastasi Naab. \"Katso nyt sormeani pitkin ja ummista\nsilmäsi pieniksi.\"\n\n\"Luullakseni näen sen nyt -- niin, olenpa jo melkein varma.\"\n\n\"Hyvä. Entä sinä, Mescal?\"\n\n\"No tottahan nyt.\"\n\nJackia huvitti, kun Dave väitti nähneensä sen intiaanin jälkeen\nensimäiseksi, huolimatta Billystä, joka sanoi huomanneensa sen ennen\nkaikkia muita. Näille erämaassa kasvaneille miehille oli terävä näkö\nmitä suurimmasta merkityksestä.\n\n\"Jack, katsohan nyt tarkasti!\" sanoi August. \"Mykkä peittää silloin\ntällöin tulen huopapeitteellä. Katso sen lopettamista. Yksi, kaksi --\nyksi, kaksi -- yksi. Vahtikaamme nyt vastausta.\"\n\nJack tuijotti tuonne kauas varjoisille kallioille, joiden huiput\nolivat tähtien valaisemat ja juuret mustat kuin eebenpuu. Kaukaa\nsyvyyden tuolta puolen siinti pieni tasainen tuli. Intiaani murahti\njälleen, August sanoi tyytyväisesti: \"Kas noin!\" ja Jack'kin näki tulen\ntuikkivan kuin tähden, sammuvan hetkeksi ja taas syttyvän.\n\n\"Tuo on minusta mieluista katseltavaa\", sanoi August. \"Meille on\nvastattu. Nyt on enää vain työ jäljellä.\"\n\nJa kyllä se kävikin varmasti työstä, kuten Jack seuraavana päivänä\nhuomasi. Hän auttoi veljeksiä hakkaamaan seetrejä, jotka August vedätti\nkimollaan määräpaikkaan. Tähän ja välttämättömiin leirissä esiintyviin\ntöihin kului melkein viikko, jonka kuluessa Mustan Bollyn jalkakin\nparani. Työskentelijät näkivät pari kertaa Hopeaharjan seisovan\naukealla kukkulanlaella jäykin niskoin ja epäluuloisena, hopeaharjan\nliehuessa ja pään kääntyessä sivulle vahtivaan asentoon.\n\n\"On mielenkiintoista saada selville, kauanko tuo ori voi tulla toimeen\nvedettä\", sanoi Dave. \"Huomenna panemme sen kielen kumminkin riippumaan\nsuusta. Se on sille aivan parahiksi, että Musta Bolly väsyttää sen.\"\n\nPäivä valkeni lämpimänä ja sumuisena, erämaan auerhuntu haihtui\nvähitellen, purppuranvärinen verho kohosi paljastaen itäiset kukkulat\nja punainen aurinko alkoi paahtaa.\n\nDave ja Billy Naab nousivat hevostensa selkään, taluttaen kumpikin\ntoista hevosta marhaminnasta.\n\n\"Ratsastamme harjanteelle, erotamme Hopeaharjan joukosta, uuvutamme sen\nja ajamme sen sitten lopulta tänne ylänteelle.\"\n\nHaresta, innostunut kun hän oli, tuntui aika hyvin pitkältä, kun August\nviivytteli leirissä, puhkasi uusia reikiä satulavyöhönsä, lyhensi\njalustimien hihnoja ja selvitteli suopunkiaan. Vihdoin satuloi hän\nkimon ja Mustan Bollyn. Mescal ilmestyi teltastaan valmiina ajoon.\nHänellä oli yllään lyhyt pukinnahkainen nuttu ja säärystimet samasta\naineesta. Hän oli letittänyt hiuksensa ja kiinnittänyt ne lujasti\ntakaraivolle nauhoilla, jotka sopivat hyvin hänen tummaan päähänsä.\nHare käveli taluttaen paria mustangia, ja Naab ja Mescal ratsastivat,\npitäen myöskin parin vapaasti juoksevan mustangin marhamintoja\nkädessään. August sitoi kolme mustangiaan ylänteen keskikohdalla\nkasvaviin puihin kiinni ja kolme taasen toiseen paikkaan. Sitten hän\nopasti Mescalin ja Jackin aitauksen vieressä olevan kummun laelle,\njosta oli vapaa näköala melkein koko ylätasangolle.\n\nItäinen ylänteen salviaa ja katajia kasvava rinne oli selvästi\nnäkyvissä. Hare näki valkoisen välähdyksen ja Hopeaharja syöksyi\nseetrimetsiköstä aukeamalle. Toinen veli ajoi sitä takaa rinteen\npuoliväliin saakka, jolloin toinen pyöräytti sen takaisin, ahdistaen\nsitä metsää kohti. Pian alkoi metsästä kuuluva kavioiden kopse tulla\nlähemmäksi. Hopeaharja ilmestyi näkyviin ylänteen toisessa päässä,\njuosten siellä vaivatta.\n\n\"Se ei aio antaa vieläkään perään\", sanoi August.\n\nHare katseli hevosta kuin lumottu. Se juoksi nähtävästi aivan\nvaivatta. Millainen jalannousu sillä olikaan ja miten kauniisti sen\nhopeaharja heiluikaan tuulessa! Se kääntyi vasemmalle häviten näkyvistä\npensaikkoon Daven ja Billyn ratsastaessa paikalle, johon August oli\nsitonut nuo kolme ensimäistä mustangia kiinni. He laskeutuivat maahan,\nkiinnittivät satulat uusien hevosten selkään ja ratsastivat jälleen\ntiehensä.\n\nKatselijat voivat nyt seurata ajoa lähempää. Hopeaharja ryntäili\nmetsään ja sieltä aukealle, pysähtyen äkkiä jyrkänteen laidalle. Se\npyörähti nopeasti lähtien laukkaamaan kallioita kohti ja katosi. Mutta\npian ilmestyi se kumminkin jälleen näkyviin, sillä Billy oli rientänyt\nkatkaisemaan siltä tien. Jälleen se painalsi tulemaan pitkin ylännettä\nDaven ratsastaessa sitä vastaan. Ori syöksyi vasemmalle laukaten\nalempien aukeamain kautta. Veljekset säästivät tammojaan koettaen\nvain pysyttää oriin ylätasangon tässä osassa. Silloin kannusti August\nkimonsa taistelupaikalle. Hopeaharja tuli näkyviin ylänteen juurella\nolevan pienen kukkulan laelta, seisahtui paikoilleen ja katsoi taakseen\nveljeksiin. Kun suuri kimo syöksyi tiheiköstä sen näkyviin, hyppäsi se\nkuin lyöty ja lähti laukkaamaan tiehensä.\n\nNaabit olivat sulkeneet sen kolmioon. Billyn ja Daven vahtiessa\nleveintä sivua ja Augustin ollessa kärjessä alkoi nyt lopullinen ajo.\nAugust ajoi sitä edestakaisin jyrkänteen laitaa pitkin seetriaitausta\nvasten pakottaen sen aina päässä avoimelle maalle. Ori luuli aina\npääsevänsä pälkähästä ja laukkasi poispäin heiluvin harjoin, kunnes\nväsymättömät veljekset pyöräyttivät sen jälleen takaisin. Aukeaman\nleveämmän laidan sulkeminen vaati sellaista ratsastustaitoa, ettei\nHare milloinkaan ollut sellaista voinut uneksiakaan. Noiden lyhyitten\nväliaikojen kuluessa, jolloin ori laukkasi Augustia kohti, vaihtoivat\nveljekset väsyneet mustanginsa levänneihin.\n\n\"No nyt, Mescal!\" kajahti Augustin huuto. Tämä oli merkki Mescalille\npistää Musta Bolly Hopeaharjan jälkeen. Tamman nopeuteen verraten\nnäytti muiden mustangien juoksu hyvin hitaalta. Nopeasti kuin salama\npyörsi se aitauksen nurkan ympäri Hopeaharjan ollessa sen ja pitkän\nseetriaidan välillä. Hirnahtaen kimeästi pelosta syöksähti harmaa ori\neteenpäin ensimmäisen kerran täydellisesti säikähtyneenä, lähtien\njuoksemaan ihmeellisen nopeasti ylännettä alas vahtien jäljessä tulevaa\npientä mustaa sivulle käännetyin päin. Huomattuaan tamman tavoittavan\nlähti se painamaan hurjaa vauhtia välittämättä mistään ja toivoen\nainoastaan pääsevänsä pakoon. Se voittikin tämän ensimmäisen kilpailun\nylämäeltä alas jaksamatta kumminkaan sitten enää jatkaa samaa vauhtia.\nJos se olisi ollut vielä voimissaan, olisi se ehkä jättänyt Mustan\nBollyn kauas jälkeensä, mutta nyt se ei enää kyennyt sellaiseen.\n\nAugust Naab antoi sen juosta nyt vapaasti ja Hopeaharja pysytellen\naivan aidan vieressä kiisi portin ohi jyrkänteen laidalle pyörähtäen\nsiitä takaisin. Musta Bolly oli aivan sen kintereillä pakottaen sen\npysymään aivan aidan vierellä ja ajaen sen takaisin aukealle.\n\nVeljekset käänsivät sen sieltäkin säälimättömästi jälleen, ja nyt\nMescal kiiruhdettuaan tammansa nopeampaan vauhtiin tavoitti sen,\nsivalsi sitä piiskallaan ja ajoi sen portista aitaukseen.\n\nAugust poikineen seurasi aivan kintereillä sulkien portin. Hopeaharjan\njuoksu muuttui toivottomaksi laukaksi.\n\n\"Pysähtykää tähän, pojat\", sanoi August. \"Ratsastan aitaukseen ja\najan sitä niin kauan, kunnes se väsyy kokonaan, jolloin teidän\nkuultuanne huutoni on väistyttävä hieman syrjään ja pyydystettävä se\nsuopungeillanne silloin kun se hyökkää ulos.\"\n\nHopeaharja juoksi aitauksen ympäri, hyökkäsi jyrkälle rinteelle luisuen\ntakaisin ja alkoi sitten jälleen kiertää aitausta pysähtymättä. Kuta\nenemmän sen järki ja rohkeus muuttuivat toivottomaksi peloksi, sitä\nsokeammin se juoksi. Joka kerta, kun se sivuutti vahditun portin,\nkiilsivät sen silmät hurjemmin ja juoksu muuttui vaivalloisemmaksi.\n\n\"Nyt!\" huusi August Naab.\n\nMescal ratsasti aukosta ulos, ja Dave ja Billy peräyttivät hevosiaan\nhieman toinen toiselle ja toinen toiselle puolen porttia heiluttaen\nsuopunkejaan uhkaavasti.\n\nHopeaharja kiisi aukkoa kohti melkein yhtä nopeasti kuin ajon alussa.\nKun se syöksyi portista, vinkuivat keltaiset silmukat ilmassa kiertäen\nja pieneten oriin juostessa sokeasti niiden ulottuville. Toinen\nsilmukka kiertyi lujasti sen kiiltävän kaulan ympärille ja toinen\npuristi sen suun kiinni. Hurja vetäisy pani Daven mustangin horjumaan,\nse vaipui polvilleen, nousi jälleen jaloilleen antamatta enää perään.\nBillyn hevonen kaatui pyöräyttäen ratsastajansa satulasta. Hopeaharja\nnäytti kiipeävän taivaaseen. Silloin syöksyi August Naab portista\ntomupilvessä, heitti suopunkinsa ja vangitsi oriin toisen etujalan.\nHopeaharja putosi kovasti kaikille neljälle jalalleen, sen kaviot\nsinkauttelivat säkeniä kalliosta, hetkisen taisteli se toivottomasti\nkaatuen sitten läähättäen ja koristen. Billy irroitti silmänräpäyksessä\nsuopunkinsa muodostaen siitä liekaköyden, jonka toisen pään hän\nkiinnitti erään seetrin kantoon.\n\nNaabit peräytyivät katsellen vankiaan.\n\nHopeaharjan voimat olivat kokonaan lopussa. Se oli kokonaan vaahdossa,\nmutta sen harjassa ei näkynyt veripilkkuakaan; sen kiiltävässä\nnahassa oli pieniä naarmuja, mutta ei lihaan asti ulottuvia\nhaavoja. Hetken kuluttua nousi se jaloilleen huohottaen kovasti ja\njokainen lihas vapisten. Se oli nyt lannistettu hevonen, sen kaunis\npää oli riipuksissa, sen kumminkaan osoittamatta minkäänlaista\npahantapaisuutta, ainoastaan vain vangitun eläimen pelkoa. Se katseli\nMustaa Bollya ja sitten liekaköyttä, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt\nniiden turmiollisen liiton.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVILLIEN MUSTANGIEN KESYTTÄJÄ.\n\n\nEnsimmäisten Hopeaharjan vangitsemisen jälkeisten päivien\nkuluessa, muuten ajan, jolloin Haren mieli oli äärimmilleen\nkiihtynyt, supistuivat hänen puheensa Mescalin kanssa vain aamu- ja\niltatervehdyksiin. Kun hän lähestyi tyttöä tarkoituksin, jotka August\nNaabin tulon jälkeen olivat muuttuneet yhä pakottavimmiksi, huomasi\nhän suureksi hämmästyksekseen tytön karttavan häntä. Mescal ei suonut\nhänelle ainoatakaan tilaisuutta kahdenkeskisiin puheluihin, tytön\ntavallinen levähdyspaikka jyrkänteen äyräällä pysyi tyhjänä ja tyttö\npoistui heti illallisen jälkeen telttaansa.\n\nHare ei voinut kestää tätä tilannetta kahdeksaaviidettä tuntia pitempää\naikaa, vaan käyttäen hyödykseen Pinten tilapäistä matkaa keitaaseen\nja Naabien ankaraa hommaa neljän pahantapaisen villin hevosen\nkesyttämisessä aitauksessa käveli hän laitumelle, jossa Mescal paimensi\nlampaita.\n\n\"Mescal, miksi kartat minua?\" kysyi hän. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\nTyttö näytti väsyneeltä ja onnettomalta, ja hänen katseensa sen sijaan,\nettä se olisi kohdistunut Hareen, kääntyikin kallioihin päin.\n\n\"Ei mitään\", vastasi tyttö.\n\n\"Mutta kai siihen nyt kumminkin löytyy jokin syy? Et ole suonut minulle\nainoatakaan tilaisuutta keskustella kanssasi, vaikka olisin halunnut\nsaada selville, saanko puhua asiasta isä Naabille.\"\n\n\"Isä Naabilleko? Miksi sitten?\"\n\n\"Kertoakseni hänelle sinusta tietysti ja minusta, rakkaudestamme ja\nhalustani mennä kanssasi naimisiin.\"\n\nMescal kalpeni. \"Ei -- ei mitenkään!\"\n\nHare keskeytti äkkiä, ei niin paljon tytön kiellon vuoksi, vaan\nMescalin silminnähtävän säikähdyksen tähden, joka kuvastui hänen\nkasvoissaan.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi hän heti tuntien omituista pelkoa. Kiellon aiheutti\njokin muu seikka kuin tytön tavallinen ujous.\n\n\"Senvuoksi, että hän suuttuisi hirveästi.\"\n\n\"Suuttuisi! En ymmärrä ollenkaan. Miksi hän suuttuisi?\"\n\nTyttö ei vastannut, vaan näytti niin onnettomalta, että Hare koetti\npuristaa hänet syliinsä. Tyttö vastusteli kumminkin riistäytyen irti.\n\n\"Et saa milloinkaan enää koettaa vetää minua syliisi.\"\n\nHare peräytyi säpsähtäen.\n\n\"Miksi en? Mitä onkaan tapahtunut? Sinun on kerrottava minulle kaikki,\nMescal.\"\n\n\"Muistin sen vasta äskettäin\", vastasi tyttö kumartunein päin.\n\n\"Muistit -- minkä?\"\n\n\"Olen sitoutunut menemään naimisiin Naabin vanhimman pojan kanssa.\"\n\nAlussa ei Hare ymmärtänyt ollenkaan tytön puhetta. Hän tuijotti\nMescaliin uskomatta korviaan.\n\n\"Mitä sinä sanoit?\" kysyi hän hitaasti.\n\nMescal toisti sanansa kuiskaten.\n\n\"Mutta, Mescal, minähän rakastan sinua. Sinähän sallit minun suudella\nitseäsi\", sanoi Hare tyhmästi, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt tytön\ntarkoitusta. \"Sinähän sallit minun suudella itseäsi\", toisti hän.\n\n\"Ah, Jack, olin unhottanut\", vaikeroi tyttö. \"Sinun oleskelusi täällä\ntuntui niin uudelta, niin omituiselta. Se oli kuin jonkunlaista\nkaunista unta. Ja sitten kun suutelit minua, ymmärsin --\"\n\n\"Ymmärsit mitä, Mescal?\"\n\nTytön vaikeneminen riitti hänelle vastaukseksi.\n\n\"Mutta, Mescal, jos todella rakastat minua, et voi mennä naimisiin\nkenenkään muun kanssa\", väitti vaatimaton nuorukainen yksinkertaisesti.\n\n\"Ah, sinä et tiedä, se on aivan mahdotonta!\"\n\n\"Mahdotonta?\" Hare suuttui. \"Annoit minun uskoa voittaneeni sinut.\nMillainen tyttö sinä oikeastaan oletkaan? Et ollut rehellinen, vaan\nvalehtelit empimättä.\"\n\n\"Enkä valehdellut!\" änkytti tyttö katsoen syrjään.\n\nHare tarttui hänen käsivarteensa melko tiukasti pakottaen tytön\nkatsomaan häneen. Mutta Mescalin silmien avuton ilme hellytti hänen\nsydämensä niin, että hän kiersi käsivartensa tytön ympärille puristaen\nhänet lujasti rintaansa vasten.\n\n\"Se ei olekaan siis valetta. Sinä pidät siis minusta, rakastat minua\nenemmän kuin ketään muuta. Katso minuun.\" Hare kohotti rinnoillaan\nlepäävää päätä. Tytön kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet, hänen\nsilmänsä olivat ummessa kyynelten vuotaessa pitkien ripsien välistä ja\nhuulien ollessa hieman avoinna. Hare kumartui lähemmäksi niiden suloa\nsuudellen niitä suutelemistaan seetrien varjojen näyttäessä tanssiaan\nheidän ympärillään. \"Rakastan sinua, Mescal. Olet minun, haluan sinut\nomakseni ikuisiksi ajoiksi sallimatta kenenkään muun ryöstää sinua\nminulta.\"\n\nTyttö värähteli kuin tiukalle vedetty köysi jonkun voimakkaasta\nkosketuksesta. Mutta äkkiä muuttui tuo vapiseva häpeävä olento\nkokonaan. Hän nojautui takaisin Haren syliin nöyrästi ja väristen\nelämänhalusta, katsoen Hareen ensimmäisen kerran avoimin vilpittömin\nsilmin, joissa ei enää kimallellut kyyneleet, pelko eikä häpeä, vaan\nainoastaan tummasti hehkuva tuli.\n\n\"Rakastatko minua, Mescal?\"\n\n\"En voi muuta.\"\n\nSyntyi tunteitten jännittämä vaitiolo.\n\n\"Mescal, kerro minulle tuosta sitoumuksesta\", sanoi Hare vihdoin.\n\n\"Annoin hänelle lupaukseni, koska en muutakaan voinut. Vannoin White\nSagen kirkossa meneväni naimisiin hänen kanssaan. Sitä ei voida enää\nmuuttaa. Minun on otettava miehekseni isä Naabin vanhin poika.\"\n\n\"Vanhinko poika?\" toisti Jack kiinnittäen nopeasti tarkkaavaisuutensa\ntuohon seikkaan. \"Mutta varjelkoon, silloinhan tarkoitat Snap Naabia.\nAh, nyt alan ymmärtää. Mescal --\"\n\n\"Vihaan häntä!\"\n\n\"Vihaat häntä ja olet kumminkin sitoutunut menemään hänen kanssaan\nnaimisiin! Hyvä! Mescal, olin kokonaan unhottanut, että Snap Naabilla\non jo vaimo.\"\n\n\"Olit varmaan unhottanut senkin, että olemme mormooneja?\"\n\n\"Oletko sinäkin mormooni?\" kysyi Hare töykeästi.\n\n\"Olen kasvatettu kuin sellainen.\"\n\n\"Tuo ei ole mikään vastaus. Oletko mormooni, sano se minulle\nrehellisesti? Uskotko sinä, että jollakin miehellä Jumalan sinisen\ntaivaan alla on oikeus pitää kahta vaimoa yhtäaikaa?\"\n\n\"En, mutta minulle on opetettu, että nainen siten saa suuremman kunnian\nosakseen taivaassa. Täällä on ollut miehiä ennen sinua, miehiä, jotka\novat puhuneet minulle, ja aloin jo epäillä tuota asiaa, ennenkuin\nnäinkään sinut. Ja nyt tiedän sen varmasti.\"\n\n\"Eikö isä Naab voi vapauttaa sinua lupauksestasi?\"\n\n\"Vapauttaako minut? Ei, sillä hän olisi ottanut minut kolmanneksi\nvaimokseen, ellei äiti Mary olisi vastustanut. Hän vihaa minua. Silloin\nsuostui isä Naab antamaan minut Snapille.\"\n\n\"Rakastaako August Naab sinua?\"\n\n\"Minuako? Ei. Ei niin kuin tarkoitat, vaan kenties kuin tytärtä. Mutta\nmormoonien mielestä ovat velvollisuudet kirkkoa kohtaan suurimmat, ja\nhe opettavat, että vaimot rupeavat rakastamaan miehiään jälkeenkin\npäin. Sellaista ei kumminkaan tapahdu milloinkaan, mikäli minä naisia\ntunnen. Katso nyt esimerkiksi äiti Ruthia, jonka sydän on murtunut. Hän\nrakastaa minua ja minä voisin kertoa paljon.\"\n\n\"Milloin vietetään häänne?\"\n\n\"En tiedä. Isä Naab lupasi minut pojalleen sitten kuin tämä palaa\nnavajo-laitumilta. Jos he vain huomaavat, että sinä ja minä -- Jack,\nSnap Naab tappaa sinut.\"\n\nTämä äkkinäinen huomio säikähdytti tyttöä. Hänen silmäinsä ilme ilmaisi\nsen.\n\n\"Luullakseni ei minua enää niin helposti tapetakaan\", sanoi Hare\nsynkästi. Sanat tulivat vaistomaisesti kuin ensimmäiseksi vastaukseksi\nvillin luonnon vaikutukselle häneen. \"Mescal, olen pahoillani, ehkä\nolen tehnyt sinut onnettomaksi?\"\n\n\"Et, et mitenkään! Seurusteleminen kanssasi on ollut samanlaista kuin\nerämaan katseleminen jyrkänteen reunalta, suurin huvi, mitä minulla\nmilloinkaan on ollut. Leikin ennen mielelläni lasten kanssa, mutta äiti\nMary kielsi. Oleskellessani keitaassa, mikä sattuu vain harvoin, en saa\nenää milloinkaan huvitella lasten kanssa.\"\n\n\"Mitä on minun tehtävä?\" kysyi Hare intohimoisesti.\n\n\"Älä puhu mitään isä Naabille, äläkä anna hänen arvatakaan. Älä jätä\nminua tänne yksikseni\", vastasi tyttö hiljaa. Hän puhui nyt niinkuin\nei hänessä olisi ollut navajo-verta ollenkaan. Rakkaus oli liikuttanut\ntähän asti koskemattomia syvyyksiä, ja nopean taipuisa tunteellisuus\nteki vastakohdan jyrkäksi ja helposti huomattavaksi.\n\n\"Miten voin olla poistumatta luotasi, jos Naab haluaa viedä minut\nmukanaan karjan laitumille?\"\n\n\"En tiedä. Sinun on ajateltava. Hän on ollut työhösi hyvin tyytyväinen.\nHänellä on ollut mormooneja täällä ja pari toiseen uskonlahkoon\nkuuluvaakin, mutta he eivät tehneet mitään. Vaikka oletkin ollut\nsairas, olet kumminkin ollut erilainen. Hän haluaa pitää minut täällä\nlampaiden luona niin kauan kuin suinkin paristakin syystä: koska\npaimennan niitä paremmin kuin kukaan muu, kuten hän sanoo, ja koska\nSnap Naabin vaimo on ensin taivutettava lausumaan minut tervetulleeksi\nkotiaan.\"\n\n\"Minä jään, ellei tautini uudistuisi niin pahasti, että joudun jälleen\nvuoteen omaksi\", selitti Jack. \"En halua pettää häntä, mutta, Mescal,\nvalastasi huolimatta rakastan sinua enkä luovu toivostani.\"\n\nTyttö nosti kätensä jälleen kasvoilleen koettaen kätkeä niille\nlevinnyttä tummaa punaa.\n\n\"Mescal, haluan, että vastaat vielä rehellisesti seuraavaan\nkysymykseeni: Luuleekohan August Naab voivansa käännyttää minut\nmormoonien uskoon? Onkohan tuo hänen ihmeellisen ystävällisyytensä\nsalaisuus?\"\n\n\"Tietysti uskoo hän voivansa käännyttää sinut omaan uskoonsa. Hän on\nluullut sellaista aina ennenkin, kun tänne on tullut muukalaisia. Mutta\nvaikka hänen toivonsa ei toteudukaan, on hän silti yhtä ystävällinen.\nEn tunne hänen ystävällisyytensä salaisuutta, mutta luullakseni hän\nrakastaa kaikkia ihmisiä ja eläimiä, ja, Jack, hän on niin hyvä.\nOlen hänelle velkaa koko elämäni. Hän ei antanut minua navajoille,\nvaan kasvatti ja elätti minut ja opetti minua. En voi rikkoa hänelle\nantamaani lupausta. Hän on ollut kuin isä minulle ja minä rakastan\nhäntä.\"\n\n\"Luullakseni rakastan minäkin häntä\", vastasi Hare vaatimattomasti.\n\nPonnistaen tahtoaan poistui hän tytön luota vihdoin lähtien kiipeämään\nruohoista rinnettä korkealle kaatuvien keltaisten kallioiden keskelle.\nPäästyään sinne taisteli hän taistelunsa loppuun. Vaikka Mescalin\nantautumisen tenho ja oman rakkautensa vastaväitteet, rehellisyyden,\nvelvollisuuden ja kunnian kovat vasaranlyönnit jyskyttivät hänen\naivojaan, suojeli kumminkin hänen kunniavelkansa Naabille häntä\njoutumasta tappiolle. Taistelu oli pitkällinen ja niin kova, ettei\nsitä voitettu toistamalla mielessään, mikä oli oikein mikä väärin. Hän\nrakasti Mescalia ja Mescal rakasti häntä, ja joku palanneen terveyden,\nsalvia- ja katajapensasten tuoksun, purppuraisten cañonien katselemisen\nja rauhallisen erämaan houkuttelun suoma voima panivat hänet hyvin\nselvästi tuntemaan, miten arvokkaaksi elämä nykyään oli muodostunut\nhänelle. Hän ei voinut luopua tytöstä ja kumminkin --\n\nHämärä pakotti Haren poistumaan ilmavalta paikalta, ja hän käveli\nväsyneesti ja uupuneena leirille päin, ollen kumminkin voiton huumaama.\nHän luuli luopuneensa toivostaan saada Mescal omakseen, päätti olla\nuskollinen Augustille ja itselleenkin, ja karkoitti kaiken katkeruuden\nmielestään. Kumminkin hän pelkäsi tuota heräävää uutta tunnetta, joka\noli kuin erämaan henkeä, taipumatonta ja vapaata.\n\n\"Niin, Jack, nyt on Hopeaharjan joukkueen viimeisetkin jäsenet\najettu aitaukseen\", sanoi August heidän syödessään illallista.\n\"Navajot tulivat auttamaan meitä. Huomenna saat katsella jotakin\nmielenkiintoista, kun alamme kesyttää Hopeaharjaa. Niin pian kuin se on\ntehty, lähden kotiin, ja intiaanit saavat tuoda hevoset laaksoon sitten\nkuin ne on kesytetty.\"\n\n\"Aiotteko antaa Hopeaharjan minulle?\" kysyi Jack.\n\n\"Varmasti. Kolmen päivän kuluttua, ellen suuresti erehdy, on se lauhkea\nkuin lammas. Noista erämaan oriista voidaan kehittää mitä parhaimpia\nratsuhevosia. Olen nähnyt pari sellaista. Haluan, että jäät tänne\npaimentamaan lampaita. Alat parantua, ja olet pian voimakas suuri\nmies. Sitten kuin ajamme lampaat laaksoon, voit ruveta ratsastelemaan\nkarjalaitumilla ja ahdistelemaan villeytyneitä härkiä. Siinä hommassa\nkatoaa sinusta liika liha ja jänteesi muuttuvat koviksi kuin rauta.\nSilloin on tuo hevonenkin sinulle tarpeen.\"\n\n\"Senkövuoksi, että se on niin nopea?\" kysyi Jack ymmärtäen nopeasti\nvihjauksen.\n\nAugust nyökäytti ajattelevasti päätään. \"Minulle ei ole suotu\nennustamisen lahjaa, mutta luullakseni oli Martin Cole oikeassa.\nHolderness rakentaa majaa paimenilleen Lorisevan lähteen luokse.\nHänellä ei ole tarpeeksi vettä. Mutta jos hän koettaa anastaa lähteeni,\nniin --\" Keskeytys ei ollut mikään uhka, vaan ainoastaan mormoonin\nääneen lausumaton epäilys omasta itsestään. \"Sitten on Denekin tulossa\ntänne päin. Hän on varastanut karjaa Marshallilta, jonka laitumet ovat\nminun laitumieni vieressä. Dene anasti häneltä noin sata elukkaa. Tuo\npaljasjalkainen roisto myi ne sitten Lundissa eräälle Salt Lake Cityssä\ntoimivalle yhtiölle.\"\n\n\"Käyttäytyykö hän rehellisesti kuin lainsuojaton ja ryöväri?\" kysyi\nHare.\n\n\"Jokainen tietää sen kumminkin, ja luullakseni tulee hänelle pian\nWhite Sagessa ja sen ympäristössä kuumemmat oltavat kuin ennen.\nJokainen kerta, kun hän tulee sinne joukkoineen, panee hän melkein\nkoko kylän nurin. Mormoonit suuttuvat kumminkin hyvin hitaasti. Nyt\nhe alkavat kuitenkin lopulta herätä. Lainsuojattomat muuttavat koko\nseudun Suurelta Suolajärvellä rajalle asti hyvin rauhattomaksi. Ne\neivät saa kumminkaan milloinkaan tässä maassa sellaista valtaa kuin\nnoissa toisissa valtioissa, joista ne on karkoitettu. Holdernessin\nkaltaiset miehet ovat vaarallisemmat. Hän on karjanjalostaja, ahne ja\nhäikäilemätön, mutta niin viisas, ettei häntä voida syyttää petoksista.\nDene on vain pahantekijä, jonkunlainen pistooliseikkailija. Hän ja\nhänenlaisensa karkoitetaan pian Utahista. Etkö ole milloinkaan kuullut\npuhuttavan Plummerista, John Sladesta, Boone Helmistä ja monista muista\npahantekijöistä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No niin, ne olivat peloittavia miehiä. Plummer oli sheriffi Idahossa,\noman kaupunkinsa asukkaitten suuresti kunnioittama mies, mutta hän oli\nkumminkin lännen hurjimman pahantekijäliiton johtaja. Hän suunnitteli\nmurhat tahi tappoi suorastaan toista sataa miestä. Slade oli paha mies\nja mainio ampuja. Helm oli oikea giljotiini. He tulivat kaikki Utahiin,\nmutta heidän oli poistuttava täältä. Niin on käyvä Denellekin. Pelkään\nkumminkin olomme muuttuvan melko kuumaksi ennen sen tapahtumista. Kun\nsinun on sekauduttava siihen, huomaat kyllä, miten arvokas Hopeaharja\non.\"\n\n\"Varmasti! Mutta en voi kuvitella tuota villiä oritta satuloituna\nenkä suitsitettuna, enkä syömässä jyviä tavallisten hevosten lailla,\npuhumattakaan sen taluttamisesta juomaan.\"\n\n\"Jonkun ajan kuluttua rientää se luoksesi kuultuaan vihellyksesi,\nellen suuresti erehdy. Sinun on kohdeltava sitä niin, että se rupeaa\nrakastamaan sinua. Kaikki villit hevoset ovat sellaisia. Sinun on\noltava sille ystävällinen, mutta samalla kumminkin taipumaton. Opeta se\ntottelemaan pienintäkin nykäisyä, pysähtymään heti kun heität ohjakset\nmaahan ja rientämään luoksesi heti, kun vihellät. Paina nämä asiat\nmieleesi. Se on syntynyt ja kasvanut erämaassa, se voi elää huonolla\nruoholla ja kaipaa vain vähän vettä. Älä totuta sitä milloinkaan\nluopumaan näistä hevosten parhaista ominaisuuksista. Älä anna sille\nmilloinkaan jyviä jos vain läheisyydessä on vähänkin ruohoa, äläkä\nvie sitä milloinkaan juomaan, ellei sillä ole jano. Kesytkin hevoset\npitäisi opettaa samanlaisiksi. Luultavasti eksyt vielä jonakin päivänä\nerämaahan, mutta jos Hopeaharjan kestävyys pysyy muuttumattomana,\npelastaa se sinut sieltä.\"\n\nHopeaharja hirnui uhmaavasti seetriaitauksesta seuraavana aamuna, kun\nNaabit, intiaanit ja Hare ilmestyivät näkyviin. Eräs puolialaston\njäntevä navajo ilmeettömine pronssimaisine kasvoineen istui\nhajasäärin Augustin kimon, Chargerin, selässä. Hevosen silmät oli\nsidottu niin, ettei se nähnyt mitään. Intiaani ratsasti satulatta\nlukuunottamatta hevosen selkään sidottua huopapeitettä. Mukanaan oli\nhänellä vain juoksusilmukalla varustettu paksu liekaköysi. Kun August\navasi väliaikaisen portin, jossa oli pistinmäisiä teräviä seetrin\noksia, ratsasti intiaani aitaukseen. Katsojat kiipesivät muutamalle\nkukkulalle. Hopeaharja korskahteli pelosta ja vihasta. Augustin suuri\nkimo näytti levottomalta, se kuopi jaloillaan ja pudisti päätään kuin\nvapautuakseen sokaisevista siteistä.\n\nHopeaharja peräytyi aitauksen äärimmäiseen kolkkaan odottamaan.\nIntiaani ratsasti aitauksen ympäri kiertäen vähitellen lähemmäksi,\nmutta käyttäytyi niinkuin hän ei vielä olisi huomannutkaan oritta.\nHän kiersi aitauksen monta kertaa samaa tasaista vauhtia tullen\nyhä lähemmäksi. Hopeaharja poistui nurkastaan juosten toiseen.\nSama vanha muuttumaton kierros vei Chargerin ja navajon aivan sen\nviereen. Hopeaharja syöksyi silloin oksien suojasta, vihelsi ja\nkääntyi nostetuin kiiltävin kavioin. Navajo kiersi nyt noin tunnin\naitauksen vierustaa oriin pyörähdellessä sen keskellä luimussa korvin\nja säihkyvin silmin sen jokaisen piirteen ilmaistessa taistelunhalua.\nMutta ympyrä pieneni vain pienenemistään.\n\nNopeasti ohjasi navajo kimon Hopeaharjaa kohti ja heitti liekaköytensä.\nSe lensi ilmassa suopungin tavoin, silmukka kiertyi oriin kaulaan,\npieneni ja piti lujasti kiinni köyden jännittyessä suoraksi. Hopeaharja\nhyppäsi pystyyn, sen etujalat pieksivät ilmaa ja sen pitkä huuto ei\nollut viheltämistä, korskumista eikä hirnumista, vaan kaikkia sekaisin.\nSe putosi jälleen jaloilleen, osaamatta Chargeriin etukavioillaan,\nluiskahtaen sitten istumaan. Intiaani lappoi köyttä rautaisin lihaksin\nkiertäen sen solmuihin luisevan ranteensa ympärille.\n\nTomun pölähtäessä kiisi kimo oriin viereen, ja Hopeaharja alkoi\nmielettömästi kiitää aitauksen ympäri. Kimo juoksi sen kanssa\nrinnakkain. Kun Hopeaharja huomasi, ettei se päässyt siitä erilleen,\naukaisi se leukansa ja vetäisi huulensa taaksepäin korskahtaen\nvihaisesti ja koettaen purra kimoa valkoisilla loistavilla hampaillaan.\nMutta intiaanin jalka kohosi oriin korvan tasalle ja työnsi sen pois.\nSitten tunkeutui kimo niin lähelle Hopeaharjaa, että intiaani ratsasti\ntodellisuudessa vähän aikaa kahdella hevosella. Elleivät katselijat\nolisi nähneet, miten navajon käsivarret ja jalkain lihakset nopeasti\njännittyivät, olisi hänen työnsä näyttänyt hyvin jokapäiväiseltä\nhommalta, sillä niin harjautunut hän oli, niin täydellisesti kotonaan\nvaarallisella istuimellaan. Äkkiä hän huudahti ja August Naab aukaisi\nportin, jolloin nuo molemmat hevoset syöksyivät vierekkäin tasaiselle\nylänteelle.\n\n\"Hyvä!\" huusi August. \"Anna sen nyt painella, Navoy! Pahin työ on ohi,\nJack. Pelkäsin Hopeaharjan syöksyvän noihin aidassa oleviin piikkeihin\nja loukkaantuvan, mutta pelkoni olikin turha. Se on turvassa nyt.\"\n\nJack katsoi hevosten mieletöntä menoa ylännettä pitkin aina metsän\nreunaan asti, missä ne kääntyivät tullen samaa vauhtia takaisin.\nHopeaharja vei kimoa nopeammin kuin tämä milloinkaan ennen elämässään\noli juossut, mutta tumma intiaani säilytti vain joustavan ryhtinsä.\nToisella kierroksella heikkeni vauhti jo hieman ja kuta useamman\npeninkulman kylmäverinen intiaani antoi niiden juosta rinnakkain, sitä\nhitaammasti edistyi matka.\n\nTunnit kuluivat vähentämättä kumminkaan Haren mielenkiintoa oriin\nkesyttämiseen. Hän alkoi ymmärtää intiaanin menettelyä ja käsittää\noriin suhtautumista tuohon alituiseen pidättämiseen ja vetämiseen.\nHopeaharja ei voinut hetkeksikään päästä erilleen suuresta kimosta,\npaksusta liekaköydestä eikä tuosta säälimättömästä navajosta. Laukka\nmuuttui ravaamiseksi, ravaaminen hölkäksi ja hölkkä kävelemiseksi.\nTuntikausia, käyttämättä piiskaa, kannuksia tahi sanoja, kuljetti\ntuo erämaan mustangien kesyttäjä villiä oritta vierellään. Jos siinä\noli jotakin julmaa, esiintyi se ainoastaan hänen heltiämättömässä\nkärsivällisyydessään ja lopullisessa tarkoituksessaan. Hopeaharja olisi\ntappanut itsensä tunnissa, se olisi mielellään silpoutunut palasiksi\nyhdessä päättömässä laukassa, ellei tuo rautainen käsivarsi olisi\nsuojellut sitä. Myöhään sinä iltana talutti navajo uupuneen vaahtoavan\noriin aitaukseen, sitoi sen liekaköyteen ja jätti sen sinne.\n\nMyöhemmin joi Hopeaharja aitauksen läpi juoksevasta purosta ollen niin\nuupunut ja lannistettu, ettei se voinut estää navajoa taputtelemasta\nkaulaansa.\n\nSeuraavana aamuna ratsasti intiaani jälleen aitaukseen Chargerilla,\njonka silmät oli peitetty. Jälleen hän vei Hopeaharjan ylänteelle\nlaukkauttaen tätä kimon rinnalla edestakaisin säälimättömin, konemaisin\ntäsmällisyyksin. Puolenpäivän tienoissa vei hän sen takaisin\naitaukseen, sitoi sen ja kiinnitti sen liekaköyteen. Hopeaharja koetti\nraivota ja potkia, mutta satula kiinnitettiin kumminkin sen selkään\nnoiden tummien käsien vetäessä hihnat tiukalle. Sitten sai Hopeaharja\njälleen laukata ylänteellä kimon rinnalla satula selässään. Ensin läksi\nse menemään sellaista vauhtia kuin se olisi halunnut juosta ikuisiksi\najoiksi pois tuon vihattavan kapineen alta. Mutta illan hämärtyessä\nlinkutti se jälleen uupuneena takaisin aitaukseen.\n\nKolmannen päivän aamuna meni navajo aitaukseen Chargeritta, nakkasi\nsuopungin harmaan kaulaan, sitoi sen kiinni ja satuloi sen. Sitten hän\nirroitti kaikki muut suopungit paitsi Hopeaharjan kaulassa olevaa,\njonka intiaani kiersi hevosen toisen etujalan alitse vetääkseen\noriin kumoon. Hopeaharja päästi sellaisen voihkinan kuin se ei enää\nmilloinkaan haluaisi nousta. Intiaani kumartui nopeasti oriin pään\npuoleen, hänen kätensä vilahtivat, kuului karjahdus ja teräksen\nkilahdus luuta vasten ja Hopeaharja hyppäsi jaloilleen kuolaimet\nsuussaan.\n\nNavajo pysyen horjumatta satulassa nousi sen mukana, ja Hopeaharja\nsyöksyi aitauksen portista ylänteelle enentäen vauhtiaan joka\naskeleella, kunnes se kiisi eteenpäin kuin nuoli. Valkoinen harja\nliehui tuulessa puolialastoman navajon keinuessa tahdin mukaan sen\nselässä. Hevonen katosi ratsastajineen lopulta seetrien varjoon.\n\nKoko päivä kului. Hämärissä ilmestyivät ne jälleen ylänteelle. Intiaani\nratsasti leiriin ja laskeuduttuaan satulasta ojensi ohjakset Naabille.\nHän ei sanonut sanaakaan eikä hänen tummissa kasvoissaankaan näkynyt\ntyytyväisyyden merkkiäkään. Hopeaharja oli tomun ja vaahdon peittämä.\nSen hopeaharja oli yhtä kaunis kuin ennenkin, sen kaareva kaula yhtä\nkomea ja pää yhtä jalomuotoinen, mutta sen luonto oli lannistettu.\n\n\"Tässä, poikaseni\", sanoi August Naab heittäen ohjakset Haren\nkäsivarrelle. \"Muistat kai sanani, että tulet vielä ratsastamaan\nsuurella valkoisella hevosella? Ah. Niin, ota se, ja muista, että\nsinulla on tämän erämaan nopein hevonen.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nERÄMAAN VEDEN TUOKSU.\n\n\nPian jäivät paimenet jälleen kolmisin yksinäisyyteensä, jota eivät\nhäirinneet villien mustangien vihellykset, ajajien huudot eikä\nrautakenkäisten kavioiden kapse kiviä vasten. Jonkun kotkan kirkuna,\nlammasten määkyntä ja jonkun arokoiran haukunta olivat vielä kerran\nainoat tutut äänet, jotka rikkoivat ylätasangon hiljaisuuden. Hare\nei kiinnittänyt aikaan mitään huomiota. Hän ei ajatellut juuri\nmitään, hänen elämänsä oli kuin tunnelmaa, joka ei kaivannut mitään\nmuuta. Hän nousi aina päivänkoitteessa milloinkaan laiminlyömättä\nkatsoa, miten punainen aurinko värjäsi itäisten vuorten huiput, hän\nvirkistyi peseytyessään kylmällä lähdevedellä ja hengittäessään\nraitista aamuilmaa, hän haki Hopeaharjan seetrien varjosta ja värisi\nilosta, kun ori vastasi hänen vihellykseensä ja tulla tömisti sidotuin\njaloin hänen luokseen oppien päivä päivältä yhä enemmän rakastamaan\nisäntäänsä. Hän ratsasti Mescalin rinnalla lauman takana ja metsästeli\ntuntikausia ryömien seetrineulasien muodostamalla pehmeällä matolla,\nsalvia- ja katajapensaikossa ja ruohoisilla rinteillä. Hän ratsasti\ntakaisin leiriin Mescalin rinnalla ajaen lampaita edellään ja kiirehti\nHopeaharjan nopeimpaan vauhtiinsa voittaakseen Mustan Bollyn tasaisella\nylänteellä, jossa harmaa, vaikka silloin sen vapaus oli ollutkin\nkyseessä, oli hävinnyt mustalle. Sitten jälleen takaisin leiriin, sen\nnuotion kiemurtelevan sinisen savun piiriin, aterialle, joka todisti\nahkeran Pinten taitavuutta, katsomaan auringonlaskua jyrkänteen\nreunalta, alituisesti väriään muuttelevaa erämaata ja taivaan kirkkaita\ntähtiä, kuuntelemaan tuulen suhinaa seetreissä ja sitten nukkumaan\nvälittämättä ajan kulusta.\n\nMescal ja Hare olivat yhdessä tahi ainakin hyvin lähellä toisiaan\naamunkoitosta iltaan asti. Siihen asti, kun lampaat olivat jälleen\naitauksessa, oli jokaisella hetkellä omat murheensa, leirissä\nesiintyvistä töistä ja hevosten hoidosta lauman paimentamisen\naiheuttamiin monenlaisiin tehtäviin asti. Senvuoksi olivatkin nuo\nlepohetket jyrkänteen reunalla auringon laskiessa heille hyvin\narvokkaat. Tarvittiin vain käden kosketus, ja he ymmärsivät toisensa.\nHe eivät milloinkaan puhuneet rakkaudestaan, Mescalin tulevaisuudesta\nja Jackin tervehtymisestä, silmäys tahi hymy, joka ei juuri ollut\nsurullinenkaan, mutta ei täydellisesti onnellinenkaan, ilmaisi heidän\nvielä unelmoivan onnestaan. Jackin entiset puheet cañonista ja\nerämaasta olivat muuttuneet hiljaisuudeksi. Tarkastellessaan Mescalia\noli hän oppinut huomaamaan, että katseleminenkin riitti. Mutta oli\nkumminkin hetkiä, jolloin joku ajatusten yhteys toi menneisyyden\nmieleen ja pani hänet ajattelemaan nykyisyyden omituisuutta. Silloin\nhän aina kyseli Mescalilta.\n\n\"Mitä ajattelet?\" saattoi hän kysyä uteliaasti keskeyttäen vaitiolon.\nMescal nojautui kalliota vasten tarkastellen tyynin muuttumattomin\nkatsein erämaata. Suoraan katsovat silmät näyttivät olevan täynnä\najatuksia, surullisuutta ja salaperäisyyttä tuijottaessaan kauas\netäisyyteen.\n\nSilloin kääntyi tyttö häneen päin hämmästynein katsein vastaten\narvoituksellisesti: \"Ajattelenko?\" kysyivät hänen silmänsä. \"En\najattele mitään\", vastasivat hänen huulensa.\n\n\"Otaksuin kumminkin, en tiedä oikein, miksi\", jatkoi Hare. \"Näytit niin\nvakavalta. Aiotko joskus vielä palata navajo-intiaanien luokse?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tahi jonnekin tuonne väririkkaan erämaan toiselle puolelle, paikkaan,\njonka näytät tietävän tahi näkevän?\"\n\n\"En.\"\n\n\"En ymmärrä, miksi, Mescal, mutta joskus juolahtaa mieleeni mitä\nkummallisimpia ajatuksia tarkastellessani silmiäsi, jotka alituisesti\nvahtivat jotakin. Sinä näytät samalla sekä onnelliselta että\nsurulliselta. Sinä näet erämaassa jotakin, jota minä en voi huomata.\nSilmäsi ovat kuin kuvastimet. Minusta tuntuu, että katsoessani niihin\nnäen auringon laskeutuvan, pilvien värjäytyvän punaisiksi, hämärän\nvarjojen muuttuvan ja kaiken tuon takaa sekä erämaan että sinun oman\nsalaisuuden. Ah, en osaa sitä selittää, mutta siltä se minusta ainakin\ntuntuu.\"\n\n\"Minulla ei ole milloinkaan ollut muita salaisuuksia kuin tuo, jonka\ntiedät\", vastasi tyttö. \"Kyselet minulta niin usein, mitä ajattelen, ja\nteet sen ainoastaan silloin kun olemme täällä.\" Hän vaikeni hetkeksi.\n\"Ennen sinun tuloasi en ajatellut juuri mitään. Täältä näyttää erämaa\nniin kauniilta. Mutta siinä on minulle jotakin muutakin. En osaa sitä\noikein selittää. Kun istun täällä, vaipuu sisimmässäni kaikki jollakin\ntavoin lepoon. Vahdin, mutta sitten kuin opetit minut ajattelemaan,\nvahdin eri tavoin kuin ennen. Nyt näen myöskin jotakin, siinä kaikki.\"\n\nHare hämmästyi hieman huomatessaan jälkeenpäin, että Mescalin\ntarkoitukseton, mutta kumminkin tyydytetty vahtiva katse oli jollakin\ntavoin yhteydessä hänen omien kokemuksiensa kanssa. Hän ei voinut sitä\nymmärtää, mutta se toi kumminkin hänen mieleensä aavistuksen, jota hän\nturhaan koetti karkoittaa, että heille tapahtuu vielä täällä erämaassa\njotakin.\n\nSitten hän totesi senkin, että kun he palasivat nuotion ääreen, tuo\nerämaan lumous näytti haihtuvan heistä. Pimeys ympäröi joka puolelta\ntulen kirkasta kehää ja heidän villin ympäristönsä äärettömyys,\nvaikka sitä ei näin illalla voitukaan huomata, menetti herpaisevan\nvaikutuksensa. Hare muuttui tavallisesti hyvin puheliaaksi. Mescaliin\nilmestyi sellaista eloisuutta tahi jonkunlaista kunnianhimoa, joka oli\nomituinen hänen tavallisesti niin hiljaisen luonteensa vastakohta;\nhän vilkastui muuttuen yhtä tiedonhaluiseksi ja erehtyväiseksi kuin\nmuutkin Jackin tuntemat tytöt, lumoten Jackin yhä enemmän näillä\nominaisuuksillaan.\n\nHeinäkuun sateet viipyivät, sumut katosivat, kaste ei enää virkistänyt\nruohoa ja auringon polttava kuumuus alkoi vaivata sekä paimenia että\nlampaita. Kaikki hakivat varjoisia paikkoja. Kukat kuihtuivat ensin,\nkaikki sinikellot ja sinertävät vuokkomättäät, vaaleankeltaiset\nliljat ja valkoiset ohdakkeen kukat katosivat. Ainoastaan kaktuksien\ntummanpunaiset ja intialaisen väripensaan helakanpunaiset kukat,\nnuo auringon todelliset lapset, kestivät kuumuuden. Päivät pitkät\ntarkastelivat paimenet taivasta nähdäkseen myrskypilviä, jotka pysyivät\npoissa. Lähde mataloitui mataloitumistaan. Lopulta kuivui ojakin, joka\njohti veden aitaukseen, ja lammikko alkoi kuivua. Silloin lähetti\nMescal Pinten viemään sanaa Naabille.\n\nHän saapui ylätasangolle Daven kanssa seuraavana päivänä ja määräsi\nheti, että leiri oli muutettava toiseen paikkaan.\n\n\"Kyllähän sataakin vielä joskus\", sanoi hän, \"mutta emme voi jäädä nyt\ntänne sitä odottamaan. Dave, milloin olit Sinisen tähden lähteellä\nviimeksi?\"\n\n\"Kymmenen päivää sitten käydessäni Hopeakulholla. Lähde oli silloin\ntäynnä vettä.\"\n\n\"Onkohan siellä vieläkin tarpeeksi vettä?\"\n\n\"Meidän on mentävä katsomaan sinne. Täällä ei ole enää vettä eikä\ntuolla ylemmälläkään laitumella ole ainoatakaan lähdettä, jonne voimme\najaa lampaat, joten meidän on kierrettävä Siniselle tähdelle.\"\n\n\"Olet oikeassa\", vastasi August. Hänen pelkonsa kaipasi vahvistusta,\nkoska hänen toivonsa vaikuttivat aina hänen päätöksiinsä, kunnes ei\nmitään toivoa ollut jäljellä. \"Tein tyhmästi, kun en ottanut Georgea\nenkä Zebeä mukaani. Lampaiden ajaminen sinne ei ole leikin asia, vaikka\nMescal ja Jack'kin auttavat.\"\n\nVaikka olikin äärettömän kuuma, ei August Naab viivyttänyt lähtöä.\nPinte käveli edellä ja lauma, tottuneena seuraamaan häntä, läksi\njärjestyksessä matkaan. Dave ja Mescal ratsastivat sen sivuilla, ja\nAugust ja Jack tulivat jäljessä taluttaen kuorma-aaseja. Wolf kiersi\nkaikkien ympäri pitäen lauman hyvin koossa, ajoi syrjään hyppivät\nkaritsat takaisin jonoon ja vähentämättä valppauttaan muutti kulun\nsäännölliseksi ja nopeaksi.\n\nTie ylemmälle laitumelle oli leveä ja helposti kuljettava. Sen\nalkupuoli kiersi kallioiden juuria ja loppuosa kiipeili pitkiä mäkiä.\nSe haarautui ennen huippua, jonka tummat männyt kuvastuivat selvästi\ntaivasta kohti. Toinen haara johti huipulle ja toinen, jota Pinte läksi\nkulkemaan, vei jälleen alaspäin. Siltä ei voitu nähdä kauaksi, koska\nsen vasemmalla puolella oli melkein yhtämittainen jyrkkä seinämä.\nOli kumminkin hetkiä, jolloin Hare voi nähdä noin puolen peninkulman\npituisen lammasjonon mutkittelevan alaspäin vievällä tiellä. Kun lauma\nkerran oli aloittanut laskeutumisensa, ei sitä voitu pysähdyttää. Se\noli yhtä selvä asia kuin Pinten kova työkin. Joskus olisi Hare voinut\nheittää juuri alapuolella olevaa intiaania kivellä, vaikka heidän\nvälillään oli neljättätuhatta pitkässä jonossa kulkevaa lammasta.\nSumupilvet peittivät näköalan, soraa ja kiviä vyöryi jyrkänteitä alas,\npienien kavioiden yhtämittainen kapse ja alituinen pää, pää, pää,\ntäyttivät ilman. Lukuunottamatta karitsoiden ajoittaista pysähtymistä\ntielle ja käännöksissä syntyvää tungosta jatkui kulku onnettomuuksitta.\nHare oli iloinen nähdessään karitsoiden kääntyvän takaisin ja etsivän\nmääkyen emiään, ja huomatessaan sen, vaikka vaara uhkasikin jokaisessa\njyrkässä käänteessä, antoi tuo alituisesti eteenpäin pyrkivä jono tietä\njäljempänä kulkeville lampaille. Hän iloitsi myöskin huomatessaan\nmuutamasta leveästä halkeamasta, miten vuori vähitellen aleni\npunaiselta hohtavaa laaksoa kohti, ja tiesi siitä, että lauma pian oli\nturvassa tasaisella maalla.\n\nTuosta vuorenhalkeamasta hehkui Harea vastaan sellainen kuumuus kuin\nsulatusuunista. Ilma oli pölyinen ja tuoksui, paitsi pölyltä ja erämaan\nkasveilta, niin ummehtuneelta, että sitä oli hyvin vastenmielistä\nhengittää.\n\nLampaat kokoontuivat taasen yhteen joukkoon päästyään tasangolle ja\najajat hajautuivat paikoilleen. Tie kulki esiinpistävien punaisten\nkallionkielekkeiden alitse vuoren ja äärettömän suurien seinämästä\nirtautuneitten kivilohkareitten välitse. Rinne ei ollut ollenkaan\nrapautunut, tuuli oli vienyt muassaan pienimmät kivet ja hiukkaset,\nja uurtanut huippujen ja kallioiden kylkiin suuria onkaloita. Tämä\nkalliovyöhyke yhtyi toiseen aivan erilaiseen, jonkunlaiseen viettävään\npunaiseen hiekkavirtaan, joka vyöryi alas cañonin laidoilta.\n\nPinte ohjasi lauman vasemmalle erääseen amfiteatterin muotoiseen\naukeamaan pysähtyen sinne. Lampaat tunkeutuivat lähelle toisiaan\njyrkänteen muodostamaan mutkaan. Dave Naab ajoi laukkaa takaisin\nAugustin ja Haren luokse, ja huusi jo kaukaa: \"Lähde on täytetty.\"\n\n\"Mitä?\" huusi August vastaan.\n\n\"Se on täytetty kivillä ja hiekalla.\"\n\n\"Luuletko jonkun vyöryn tukkineen sen?\"\n\n\"En, sillä täällä ei ole satanut.\"\n\nAugust kannusti kimonsa Daven jälkeen ja Hare pysytteli aivan heidän\nkintereillään, kunnes he saapuivat mutaiselle rannalle. Mikä kerran\noli ollut kirkasvetinen lähde, oli nyt vain keltainen kivilohkareita,\nsoraa ja hiekkaa täynnä oleva kuoppa. Siinä ei ollut tippaakaan vettä,\nja lampaat määkivät surkeasti. August laskeutui satulasta ja kiipesi\nkorkealle lähteen yläpuolelle tarkastelemaan rinnettä. Pian hän\nlaskeutui sieltä pitkin askelin, suuret kourat nyrkissä ja pudistaen\nharmaata päätään kuin leijona.\n\n\"Olen löytänyt jäljet. Joku on kiivennyt tuonne jyrkänteelle ja\nvyöryttämällä kiviä aiheuttanut onnettomuuden. Mutta kuka?\"\n\n\"Holdernessin miehet. He täyttivät samoin Martin Colen lähteen\nKallioniemellä. Ovatko jäljet jo vanhojakin?\"\n\n\"Ehkä parin päivän. Emme voi seurata niitä. Mitä meidän nyt on tehtävä?\"\n\n\"Muutamat Holdernessin miehet ovat mormooneja ja toiset taasen ovat\nniin rehellisiä, etteivät he mitenkään ole voineet tehdä tällaista.\nJonkun olisi ratsastettava sinne puhumaan asiasta.\"\n\n\"Ja joutua noiden miesten ammuttavaksi, jotka on palkattu tähän\nhäpeälliseen työhön. En halua kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Tämä\nei merkitse mitään. Käytämme tätä lähdettä vain harvoin, ainoastaan\npari kertaa vuodessa, kun ajamme laumaa toisille laitumille. Mutta tämä\npanee minut pelkäämään Hopeakulhon ja Lorisevan lähteen kohtaloa.\"\n\n\"Ja minut lampaiden kohtaloa, ellei tämä tuuli käänny.\"\n\n\"Ah! Unhotin kokonaan joen tuoksun. Se ei ole kumminkaan voimakas tänä\niltana. Ellei tuota hiekka-aavikkoa olisi, ei olisi mitään vaaraa.\nLeiriydymme nyt tähän ja lähdemme taasen matkalle päivän koittaessa.\"\n\nAurinko laskeutui purppuraisen pilven taakse, tumma hehku levisi\nviuhkamaisesti ylöspäin ja hämärä muuttui pimeydeksi tuulen myöskin\nsamalla tyyntyessä. August Naab käveli edestakaisin janoisen ja\nväsyneen laumansa rinnalla.\n\n\"Haluaisin tietää\", sanoi Hare Davelle, \"miksi nuo miehet täyttivät\nlähteen.\"\n\n\"Holderness haluaa estää pääsymme Hopeakulholle ja tämä lähde on\nmatkan puolivälissä. Ehkä he eivät tienneet, että lampaamme olivat\nvielä ylätasangolla, tahi eivät he siitä välittäneet. Hän on saanut\npäähänsä valloittaa meidän laitumemme, eikä hän välitä mistään.\nTulevaisuus näyttää meille hyvin synkältä. Isä ei milloinkaan luovu\nmielipiteistään. Hän ei usko vieläkään, että voimme menettää lähteemme.\nHän rukoilee ja toivoo luullen pahinta vihollistaankin hyväksi ja\nsääliväiseksi.\"\n\n\"Jos nyt Holderness tunkeutuu niin kauaksi kuin Hopeakulholle asti,\nniin miten menettelee hän anastaessaan toisen miehen laitumet ja\nlähteet?\"\n\n\"Hän rakentaa sinne majan, lähettää sinne miehensä ja ajaa sinne\nkymmenentuhatta nautaa.\"\n\n\"No vaikka, mutta koettavatko hänen miehensä sitten estää teidän\npääsyänne omalle lähteellenne ja karjanne luo?\"\n\n\"Eivät avoimesti. He lausuvat meidät tervetulleiksi ja karkoittavat\nsitten karjamme poissaollessamme. Tiedäthän, ettei meitä ole kuin\nviisi vahtimaan laitumia, mutta meitä pitäisi olla viisi kertaa viisi\nvoidaksemme tehokkaasti vartioida karjaamme.\"\n\n\"Silloin ette siis voi estää tuota valtaamista?\"\n\n\"On olemassa ainoastaan yksi keino\", vastasi Dave taputtaen\nmerkityksellisesti Colt-pistoolinsa mustaa kahvaa. \"Holderness luulee\npuhaltavansa villoja silmiimme puhuessaan karjayhtiöstä, jonka\npalveluksessa hän muka on. Tuohon yhtiöön ei kuulu muita kuin hän, ja\nhän on hyvä ystävä Denen kanssa.\"\n\n\"Otaksun, että jos isänne ja te pojat ratsastaisitte Holdernessin\nuusimmalle karjamajalle ja käskisitte hänen mennä tiehensä, syntyisi\nsiinä taistelu.\"\n\n\"Jos ratsastamme sinne kaikki, emme saa häntä ikinä käsiimme\nMahdollisesti voisi joku meistä tavata hänet, erittäinkin White\nSagessa. Jos ratsastaisimme hänen karjakartanoonsa, olisi meidän\ntaisteltava hänen miehiään vastaan, ennenkuin pääsisimme aitauksille\nasti. Kun lähdet kanssamme laitumille, saat huomata, miten lämpimät\noltavat siellä on, ja jos menet White Sageen, muuttuvat ne\ntulikuumiksi. Sinua sanotaan siellä 'Denen vakoojaksi', ja roistot\netsivät sinua vielä. Mutta sinuna en minä siitä välittäisi.\"\n\n\"Miksi et, haluaisin sen tietää?\" kysyi Hare naurahtaen.\n\n\"No, jos olet samanlainen kuin muut Utahiin tulleet uskottomat, et\nsuinkaan häikäile, jos sinun on pakko ampua joku mies. Isä kertoi, että\ntuo hänen minulle opettamansa pistoolitemppu oli sinulla jo ennestään\nverissä, kehuen sinua yhtä nopeaksi kuin hän itsekin on. Hän ei sanonut\nnähneensä milloinkaan niin hyvää luodikolla ampujaa kuin sinä olet,\nja tuo sinun pitkäpiippuinen pyssysihän kantaa peninkulman päähän.\nNiin että, jos ampuminen tulee kysymykseen, osaat sinä ampua. Ja jos\ntaasen haluat paeta, niin kuka saa sinut kiinni ratsastaessasi tuolla\nvalkoharjaisella oriilla. George ja minä keskustelimme sinusta, ja\nolemme hyvin iloiset, että olet parantunut ja voit ratsastaa kanssamme.\"\n\nMyöhään yöhön ajatteli Hare tätä keskustelua. Se avasi hänelle\npaimenelämän uuden puolen, johon hänen pian oli syvennyttävä. Hän\nkoetti vaientaa sisimmästään kuuluvaa ääntä, joka ikävöi kiihkeästi\nja uhkarohkeasti pitkiä ratsastusmatkoja ilmavilla aukeamilla.\nHän muisteli vuosikausia kestänyttä sairauttaan, pientä huonetta\nlamppuineen ja kirjoineen, kertomusten aiheuttamia kyyneliä ja\nseikkailu-unelmiaan, joiden hän ei ollut uskonut milloinkaan\ntoteutuvan. Ja nyt, kuinka ihmeellistä olikaan elämä! Se muodostuisi\nsittenkin täydelliseksi hänellekin. Ei, se olikin jo sellaista.\nHän nukkui jo paljaalla maalla sinisen taivaan alla. Hän katseli\nvuorenkorkuisia rosoisia mustia kallioita, joiden koloiset huiput\nkuvastuivat selvästi taivaan sineä vasten, hän tunsi olevansa erämaan\nkynnyksellä, jonka takana tuo kummallinen salaperäisyys odotti, tiesi\njoutuvansa pian ankaraan työhön laitumille noiden tummien mormoonien\nkanssa, joutuvansa samoihin vaaroihin kuin he, omaksuvansa heidän\nvaikuttimensa omikseen ja rupeavansa elämään heidän elämäänsä.\nMillainen olikaan heidän ystävyytensä ja luottamuksensa häneen? Oliko\nhän niiden arvoinen? Voisiko hän pysyä horjumatta paikoillaan hädän\nhetkellä? Millaiseksi mieheksi hänen olikaan muututtava voidakseen\nsäilyttää heidän vaatimattoman kunnioituksensa? Johtuiko heidän\nystävyytensä siitä, että hän oli parantunut ja voimistunut, osasi\nampua ja omisti aromaan nopeimman hevosen? Ei, heidän luottamuksensa\njohtui vain noista seikoista. August Naab rakasti häntä, Mescal lempi\nhäntä, ja Dave ja George kohtelivat häntä kuin veljeä. \"Omistan heille\nelämäni\", mumisi hän.\n\nLammasten määkinä ilmaisi uuden päivän alkaneeksi. Valon kirkastuessa\nalkoi ajo hiekka-aavikon poikki. Kallioiden alla oli ilma kylmää ja\nraikasta, eikä siellä tuulikaan puhaltanut, joten lampaat kulkivat\nnopeasti eteenpäin. Mutta varjot kapenivat nopeasti lounaaseen päin,\nsivuuttivat sen, aurinko alkoi paahtaa ja rupesi tuulemaan. Punainen\nhienosta hiekasta muodostunut sumu virtasi ahertavia lampaita ja\npaimenia vastaan. Pinte käveli vaivalloisesti edellä taluttaen\npässien kuningasta, vanhaa Svekeria, lauman johtajaa; Mescal ja Hare\nratsastivat lauman vasemmalla puolella koettaen suojella kasvojaan\nhiekkavihureilta kääntämällä ne syrjään, August ja Dave ratsastivat\njäljessä ja Wolf piti huolta, kuten aina ennenkin, maleksijoista.\nKului tunti onnettomuuden uhattakaan ja tuon viisi peninkulmaa pitkän\ntaipaleen puolivälissä kuulosti August Naabin ääni vielä iloiselta.\nAurinko paahtoi yhä kuumemmasti. Toisen tunnin kuluttua oli tilanne\njo muuttunut, lampaat kulkivat hyvin vaivalloisesti eteenpäin, ne oli\npakotettava jatkamaan matkaansa lyönneillä, hevosten polvilla ja Wolfin\nuhkaavalla haukunnalla. Kuumien hiekkavihurien puhaltaessa pysähtyivät\nne kokonaan, eikä niitä silloin voinut saada mikään liikkeelle. Tunnit\nkuluivat. Lauma muuttui säännöttömäksi pitkäksi jonoksi, pässit eivät\nenää liikahtaneet paikoiltaan, ennenkuin ne olivat levähtäneet,\nnaaraita paneutui makaamaan ja karitsoita kaatui. Mutta hiekka-aavikko\nloppui kumminkin vihdoin, ja August Naab ajoi lopulta vitkastelevat\nmatkailijat kiviselle pengermälle.\n\nAurinko oli noin pari tuntia sitten sivuuttanut puolipäiväpiirin,\nerämaan punaiset seinämät lähestyivät ja tuo V-muotoinen aukko, josta\nColorado syöksyi kuiluun, oli näkyvissä. Tie oli nyt leveä ja helposti\nkuljettava ja matka lyhyt, mutta kumminkin kääntyi August Naab alinomaa\nkatsomaan cañonia, pudistaen päätään levottomin aavistuksin.\n\nHare huomasi äkkiä lammasten käyttäytyvän tavalla, joka tuntui hänestä\nuudelta ja merkilliseltä. Ne kokoontuivat yhteen rynnäten eteenpäin, ja\nuseat nostivat päänsä toisten lanteita korkeammalle ja määkivät. Niiden\nnopeus ei ollut nyt tuota tavallista sipsuttelevaa kiiruhtamista, vaan\njotakin hermostunutta jännitettyä rientämistä. Ne katsoivat lakkaamatta\nlänteen cañonia kohti kohotetuin turvin.\n\nSeuraavan matalan harjanteen huipulla kuuli Hare Hopeaharjan\nhirnahtavan niinkuin aina silloin, kun sitä talutettiin juomaan. Tuuli\ntoi mukanaan veden tuoksua. Harekin tunsi tuon kostean, ummehtuneen\nhajun. Lampaat olivat tunteneet sen jo aikoja sitten, ja alkoivat nyt\nsen lähemmästä ja voimakkaammasta vaikutuksesta määkiä hurjasti, juosta\nnopeammin ja kokoutua yhteen joukkoon tarkoituksettomasti.\n\n\"Kiiruhda tuonne edelle! Koettakaa pitää lauma koossa ja vauhdissa!\nÄlkää päästäkö ainoatakaan syrjään!\" komensi August.\n\nEntinen tasainen vauhti muuttui hillittömäksi paoksi, eikä siinä\nollut mitään huolestuttavaa niin kauan kuin lampaat pysyivät tiellä.\nPinten oli poikettava oikealle estyäkseen joutumasta lammasten\njalkoihin. Mescal ratsasti hänen paikallaan. Hare noudatti Daven\nneuvoa ratsastaen lauman rinnalla ja estäen lampaita hajautumasta\nsivulle. August heilutti ruoskaansa takana. Lauma pysyi tiellä vielä\nnoin puolen peninkulmaa, mutta syöksyi sitten oikealle kuin yhteisestä\nsopimuksesta. Nähtyään sen raivostuivat nuo muuten niin rauhalliset\nAugust ja Dave. He ratsastivat lauman edelle hyökkääviä lampaita\nvastaan ajaen ne takaisin. Silloin alkoi lauman loppupää kaartua\nulospäin.\n\n\"Ajakaa ne paikoilleen!\" huusi August.\n\nHare syöksyi hevosineen syrjään hyppivien lammasten kimppuun peloittaen\nne takaisin jonoon.\n\nWolf ei jaksanut enää ajaa maleksijoita, vaan ne oli käännytettävä\nhevosilla. Kaikkialta jonosta pisti esille joelle päin kääntyneitä\nkuonoja, ja siellä täällä joku muita villimpi lammas syöksähti syrjään\njohtaen suurempaa keikkuvien villaisten selkien aaltoa. Mescal taisteli\nlauman kärjessä, Hare ja Dave sivuilla ja August Naabin kimo syöksyi\nedestakaisin tuon alituisesti särkyvän jonon sivua. Koko tämän ajan,\nkun paimenet koettivat pidättää laumaa, jatkui pako nopeammin itää\nkohti lähemmäksi cañonia.\n\nKuunnellessaan Augustin käheitä huutoja ja lisäytyvää melua, ja\nkatsellessaan Daven totisia kasvoja ja väsymättömiä nopeita liikkeitä,\nymmärsi Hare jonkun suuren vaaran uhkaavan laumaa, tietämättä\nkumminkaan sen laatua. Hän kuuli joen putousten kohinan ja hänestä\ntuntui kuin lampaat olisivat kuulleet sen myös. Ne syöksyivät eteenpäin\nmielettömästi villiintyen kokonaan veden hajusta ja kohinasta. Niiden\nsilmät verestivät ja kielet riippuivat ulkona. Tuon suuren lauman\nkululla ei näyttänyt olevan mitään päämäärää, mutta jäljessä tulijat\nseurasivat johtajia ja johtajat syöksyivät hajua kohti. Ratsastajat\npysähdyttivät ne usein, ratsastivat niitä kumoon, hääräten väsymättä,\nrientäen joskus eteenpäin estämään jotakin sivulle kääntymästä ja taas\ntakaisin estämään toista. Pako muuttui hurjaksi tungokseksi. Hare\njoutui metelin ja tomun, tuon pelosta suunniltaan olevan hyppivän\nlauman, aina syrjään syöksyväin lampaiden alituisesti laajemmalle\nleviävän joukon keskelle. Hän ratsasti, huusi ja ammuskeli Coltillaan.\nTomu oli tukehduttaa hänet, aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja\nlentelevät pienet kivet haavoittivat hänen kasvojaan. Kerran oli hän\nhuomaavinaan Mustan Bollynkin lampaiden ja tomun keskeltä, Daven\nmustangi vilahti hänen silmissään ja Augustin kimo näytti muuttuneen\nkahdeksi hevoseksi. Silloin syöksähti Hopeaharja omasta halustaan\nkaikkien muiden edelle.\n\nLampaat olivat jo melkein voitolla, niiden terävät kuonot ojentautuivat\nvettä kohti, mikään ei voinut enää estää niiden pakoa, mutta yhä\nkoettivat paimenet estää niiden kulkua taistellen väsymättä ja\nyhtämittaa.\n\nViimeisellä harjulla, josta loiva rinne johti erästä erämaan pinnassa\nnäkyvää mustaa kuilua kohti, muuttui tungos hurjaksi paoksi. Sekä\noikealla että vasemmalla särkyivät sivustat, jono piteni ja polviaan\nmyöten villaisessa kasassa hyppivät hevosten ympäri syöksyvät eläimet\nyhtyäkseen sitten jälleen hurjasti aaltoilevaksi lammasvirraksi. Mescal\nkannusti Bollyn pois vaarasta, Dave pakeni oikealle, mutta virta vei\nAugustin ja Haren mukaansa, kunnes hevoset huomattuaan tumman cañonin\npysähtyivät kuin kalliot.\n\n\"Aikovatko ne syöksyä jyrkänteeltä jokeen?\" huusi Hare suunniltaan\nkauhusta. Hänen äänensä kuulosti hänestä itsestäänkin vain\nkuiskaukselta. August Naab punaisen tomun likaamine hikisine kasvoineen\nja tuulessa liehuvine harmaine hiuksineen kohotti käsivartensa\nkorkealle päänsä yläpuolelle toivottomasti.\n\nTuo villaisten ruumisten pitkä nyökyttävä jono, joka keinui kuin\nkeltainen aalto, syöksyi cañonin laidalta jokeen kuin pyöreä maininki.\nKavioiden kalistessa ja määkien hyökkäsivät lampaat jyrkänteeltä alas,\nja joesta kohosi kauhistuttava korvia huumaava melu kuin särkyvän\nlumivyöryn kumea jymähdys.\n\nKuinka loppumattomalta tuo kohtalokas hyppiminen näyttikään! Lampaiden\nviimeinen ryhmä, tunkeutuessaan edellä olevien kintereille ja palava\nvielä elämänhalusta, huomasi liian myöhään vaaran ja syöksyi kuiluun\noman elävän voimansa pakottamana.\n\nTuo liukuva melu lakkasi ja sen vaimennettu ja kumea kaiku jymisi\nkallioista, kumisi cañonia pitkin ja sulautui lopulta putouksien\nsynkkään, kumeaan yhtämittaiseen kohinaan.\n\nHare kääntyi vihdoin pois tuon kapean rautaseinäisen kuilun laidalta,\njonka syvyyttä hän ei ollut nähnyt eikä enää halunnut nähdäkään.\nSilloin sattui hän huomaamaan pienen karitsan, joka nilkutti lauman\nmuodostamaa tietä pitkin cañonia kohti yhtä varmasti kuin sen emäkin\näsken. Hare laskeutui satulasta ottaakseen sen syliinsä ja huomasi\nsuureksi ihmeekseen ja ilokseen, että sillä oli nauhaan ripustettu\ntiuku kaulassa. Se oli Mescalin lemmikki.\n\n\n\n\nX.\n\nLAITUMIEN VARTIOIMINEN.\n\n\nPaimenet saapuivat kotiinsa keitaaseen sinä iltana, ja seuraavana\npäivänä kuului jo tuo lampaita kohdannut onnettomuus unhotettujen\nasiain joukkoon. Haren neljä kuukautta kestäneen oleskelun aikana\nNaabien luona ei mikään ollut niin järkyttänyt häntä kuin lauman\nvälttämätön tuhoutuminen eikä mikään ollut niin elävästi näyttänyt\nhänelle tämän jyrkänteitä ja syvyyksiä täynnä olevan seudun oikeaa\nluonnetta. Muistaessaan August Naabin ylevää toivottomuuden liikettä\nihmetteli hän, että mies voi olla iloinen jälleen näyttämättä\nmerkkiäkään häntä kohdanneen suuren tappion aiheuttamasta surusta.\nHänellä oli niin paljon erilaisia hommia, että kun toinen oli tehty,\nryhtyi hän heti toiseen. Ellei Hare olisi nähnyt niin monta merkkiä\ntuon mormoonin hellästä luonteesta, olisi hän luullut miestä aivan\ntunteettomaksi. August Naab luotti Jumalaan ja ihmisiin, rakasti\neläimiä, täytti velvollisuutensa empimättä ja suhtautui kohtaloon\ntyynesti. Lampaita kohdannut onnettomuus oli ollut vain sattumus\nkohtalokkaassa elämässä, jonka vaiheita Hare peläten aavisteli.\n\nMescal suri ja Wolf suri myöskin myötätunnosta häneen, sillä heillä ei\nollut nyt mitään tehtävää. Molemmat ilostuivat kumminkin, kun August\nsanoi tarkoituksensa olevan matkustaa joen poikki navajo-intiaanien\nluokse ostamaan toista laumaa. Hän alkoi valmistuksensa heti. Tulva\noli jo aikoja sitten alentunut joesta, vesi oli alhaalla ja hän halusi\ntuoda lampaat yli ennen kesäsateita. Hän halusi myöskin tietää, miksi\nhänen poikansa, Snap, viipyi niin kauan intiaanien luona.\n\n\"Otan Billyn mukaani ja lähden heti. Dave, sinun on mentävä Georgen\nja Zeken luo Hopeakulhon laitumelle. Ota Jack mukaasi. Merkitkää niin\nmonta nautaa kuin suinkin ennen lumen tuloa. Jos Dene tulee sinne,\nkarttakaa häntä, älkääkä ruvetko Holdernessinkaan miesten kanssa\nmihinkään tekemisiin. Vihaan taisteluja. Mutta pitäkää tarkasti\nsilmällä heidän töitään.\"\n\nHaresta tuntui suurelta helpotukselta, ettei Snap ollut vielä palannut\nkeitaaseen, sillä nyt oli hänen mielessään jonkunlainen vapauden tunne,\njota vailla hän muuten olisi saanut olla. Hän vietti koko pitkän\ntyynen kesäpäivän hedelmäpuutarhassa ja viinitarhassa. Hedelmäkausi\noli juuri parhaillaan. Rypäleet, luumut, päärynät ja melonit olivat\nkypsät eikä niistä ollut puutetta. Tytöt poimivat rypäleitä, äiti\nRuth otti Jackin avukseen pääryniä poimimaan, Mescal tuli sinne\nmyös, kokosi hänen heittelemänsä kullanväriset hedelmät ja hymyili\nhänelle, Wolf hääräsi siinä ympärillä ja Noddle nyökytteli unisesti\npäätään. Musta Bolly työnsi mustan turpansa aidan yli höristen\nomenoita, kalkkunat pöyhistelivät, riikinkukot levittelivät kaunista\npyrstöään ja guineakanat juoksentelivat kuin viiriäiset. Ellei noita\nuhkaavia punaisia vuoria olisi ollut, olisi Hare unhottanut, missä hän\noli; kuumasti paistava aurinko, keltaiset hedelmät, lasten iloiset\nhuudot ja tyttöjen helisevä nauru toivat hänen mieleensä entisten\nsyksyhuviretkien muiston. Mutta noiden tuulen uurtamien jylhien\nkallioiden näkyvissä ei hän voinut unhottaa.\n\nIllalla koetti Hare etsiä tilaisuutta saadakseen olla Mescalin\nkanssa muutamia minuutteja kahden kesken, katsella nämä vielä kerran\nvahtimattomin katsein, kuiskata hänelle muutamia sanoja, sanoa\njäähyväiset, mutta se oli mahdotonta.\n\nSeuraavana aamuna ratsasti hän punaisesta kiviportista Daven ja\nkuormahevosten mukana jäytävä tuska sydämessään, sillä heitä\nhyvästelevien naisten ja lasten iloisesta joukosta oli hän erityisesti\nhuomannut Mescalin käden liikkeen ja katseen, jota hän ei luullut\nvoivansa milloinkaan unhottaa. Mitähän onkaan tapahtunut ennen hänen\npalaamistaan, jos hän nyt milloinkaan enää palaa! Sillä hän tiesi nyt\nyhtä varmasti kuin hän tunsi Hopeaharjan keveän kulun, että tuolla\nerämaan valkoisessa häikäisevässä valossa ja Coconinan rinteitten\nvalkoisessa hohteessa odotti häntä seikkailurikas villi elämä. Hän puri\nhampaansa yhteen, ummisti silmänsä pienemmiksi ja odotti sitä kiihkein\niloisin mielin, joka erosi omituisesti hänen rintansa polttavasta\ntuskasta.\n\nSinä aamuna kääntyi tuuli Helakanpunaisilta kallioilta länteen, ja\nsen henkäyksistä katosi joen veden tuoksu, jolloin Haren mieleen\njuolahti tuo kohtalokas lammasten ajo, joka oli pitänyt sattuakin juuri\nsellaiseksi ainoaksi vuoden päiväksi, jolloin kostea ummehtunut tuuli\noli tavannut lauman kapealla penkereellä. Pian oli tuo turmiokas äyräs\nkaukana heidän takanaan samoin kuin tuo uhkaava hiekka-aavikkokin,\nSinisen tähden alla olevat himmeät uurretut kalliot ja niiden takana\nolevat matalat kummut kuivuneine valkoisine mutakuoppineen. Hopeaharja\nkäveli muiden edellä. Hare oli jo aikoja sitten huomannut, ettei\nori kärsinyt muita hevosia edellään. Sen käynti oli nopea, tasainen\nja väsymätön. Dave ratsasti navajolaishevosellaan, intiaanien\nkasvattamalla sekarotuisella mustangilla, joka oli hyvin kovasuinen.\nKuormahevoset seurasivat uskollisesti kaukana jäljessä niiden\nvalkoisten kantamusten keinuessa ylös ja alas kuin kameelin kyttyrät.\nJack ja Dave hiljensivät hevostensa vauhtia kallioisen jakajan\njuurella. Siitä alkoi peninkulmien pituinen loivasti kohoava rinne.\nKuormahevoset saavuttivat siinä ratsastajat pysytellen sitten koko ajan\nheidän kintereillään.\n\nHarjun leveältä paljaalta laelta katseli Hare Hopeakulhon laidunta\nsilmin, jotka näyttivät ylistävän kiemurtelevaa tietä, pitkää punaista\nvuorenselännettä, viheriöitä rinteitä ja salviapensas- ja karjaryhmiä.\nHän kiinnitti myös huomionsa kuukausia kestävään rajoittamattomaan\nnäköalaan, sillä hän oli oppinut jo katselemaan silmin, jotka osasivat\nmitata etäisyyksiä ja suuruuksia.\n\nHopeakulho sijaitsi erään kallioisessa rinteessä olevan halkeaman\njuurella olevassa kirkkaan viheriässä laikussa. Rinteen harmaat kalliot\nkatosivat kauempana Coconinan seetrejä kasvavien jyrkänteiden varjoon.\n\nVeljesten leiri sijaitsi tuolla kalliolla parin suuren lohkareen\nvälisessä halkeamassa. Ruohoiselta tilkulta, joka oli hyvin suojassa\nsekä pohjois- että länsituulilta, oli vapaa näköala laaksoon ja tielle.\nZeke ja George tervehtivät Davea ja Jackia iloisesti, ja Hopeaharja\njoutui heti heidän ihmettelynsä ja ihailunsa esineeksi. Zeke, joka\noli usein nähnyt oriin ja ajanutkin sitä, kiersi sitä kiertämistään,\nsilitteli sen hopeaharjaa, tunnusteli sen suuria rintalihaksi ja\ntaputteli sen lautasia.\n\n\"Niin, niin, Hopeaharja, enpä olisi voinut uskoa saavani elää niin\nkauan, että näen sinut satuloituna ja kuolaimet suussa. Se on suurempi\nkuin luulinkaan. Siinä on sinulla vasta hevonen, Hare! Erämaassa ei ole\nollut eikä tule olemaankaan toista sen vertaista. Jos Dene joskus saa\nnähdä tämän hevosen, ajaa hän sitä takaa vaikka Suurelle Suolajärvelle\nsaakka. Hän on hurjasti kiintynyt hyviin hevosiin. Muistan jonkun\nsanoneen hänen olevan kotoisin Kentuckystä ja tietävän hevosen arvon\nensi katsannolta.\"\n\n\"No, miten ovat asiat?\" kysyi Dave.\n\n\"Eipä meillä ole juuri mitään valittamista\", vastasi Zeke, \"vaikka\ntuhlasimmekin hieman aikaa vanhan Valkojalan karkoittamisessa. Se on\najellut hevosiamme. Ilmat ovat olleet hyvin kuumat ja sateettomat.\nSuurin osa karjasta on rinteillä, missä on vielä runsaasti ruohoa.\nMuudan lauma nuoria härkiä on mennyt vuoristoon ja toinen sellainen on\njossakin tuolla Satulan tahi cañonin seutuvilla.\"\n\n\"Oletteko käyneet Lorisevalla lähteellä päin?\"\n\n\"Olemme. Siellä ei ole mikään muuttunut poistumisesi jälkeen.\nHoldernessin karja käy laitumella ylemmässä laaksossa. George löysi\njälkiä lähteen luota. Luullaksemme oli siellä joku vahti, joka\nkumminkin poistui huomattuaan tulomme.\"\n\n\"Lähdettyämme ratsastamaan näemme kyllä Holdernessin miehiä\", pisti\nGeorge väliin. \"Ja luullakseni muutamia Denenkin roistoja. Zeke\ntapasi Two-Spot Chancen ja Culverin lähteen luota eräänä päivänä,\nhämmästyttäen heidät tulollaan.\"\n\n\"Mikä päivä silloin oli?\"\n\n\"Annahan, kun muistelen. Nyt on perjantai. Se tapahtui viime\nmaanantaina.\"\n\n\"Millä asioilla ne liikkuivat täällä?\"\n\n\"He sanoivat etsivänsä erästä hevosta, joka oli katkaissut\nliekaköytensä. Mutta he näyttivät hyvin levottomilta ratsastaen pian\ntiehensä.\"\n\n\"Ratsastiko toinen heistä nilkuttavalla hevosella?\"\n\n\"Nyt kun muistelen sitä, niin ratsasti. Zeke huomasi sen lähteen luona\nolevista jäljistä.\"\n\n\"No niin, Chance ja Culver ovat olleet tuolla meillä päin\", selitti\nDave. \"Näin niiden jäljet Sinisen tähden lähteellä, jonka ne ovat\ntäyttäneet sellaisin seurauksin, että menetimme kolmetuhatta lammasta.\"\n\nSitten hän kertoi lampaiden kuljettamisesta, täytetystä lähteestä,\nColoradon veden hajusta ja lampaiden syöksymisestä cañoniin.\n\n\"Saimme pelastetuksi ainoastaan yhden, Mescalin tiukukaulaisen\nkaritsan\", lopetti hän.\n\nEi Zeke eikä Georgekaan sanonut sanaakaan vastaukseksi. Haresta tuntui\nheidän vaitiolonsa luonnottomalta. Heidän kasvojensa naamiomainen\njäykkyys ei myöskään muuttunut. Mutta Hare näki heidän silmissään\nselvän kirkkaan liekin, joka värisi kuin kompassin neula ja hehkui kuin\nsäkene.\n\n\"Haluaisin tietää\", lisäsi Dave siirrellen tyynesti kekäleitä, \"kuka\npalkkasi Denen miehet täyttämään lähteen. Dene ei ole voinut tehdä\nsellaista. Hän pitää hevosista, eikä kukaan mies, joka rakastaa\nhevosia, voi täyttää tämän erämaan lähteitä.\"\n\nHare ryhtyi uuteen työhönsä laidunten vartijaksi sellaisin innoin, että\nse melkein korvasi hänen kokemattomuutensa. Hän koetti kehittää itseään\npäteväksi apulaiseksi Davelle, jonka taitavien ohjeitten mukaisesti\nhän toimi. Hänen luonnolliset kehitysmahdollisuutensa nähtiin pian,\nhän osasi ratsastaa, vaikka hänen ryhtinsä olikin kömpelö ja kumara\nverrattuna erämaan asukasten joustavuuteen, vika, jonka Dave sanoi\nkorjautuvan itsestään sitten kuin aika oli totuttanut hänet satulaan ja\nhevosen liikkeihin. Hänen näkönsä oli muuttunut verrattain teräväksi,\nkun otettiin huomioon hänen lyhytaikainen olonsa seudulla, ja kun\nkokemus oli opettanut hänelle maamerkit, tiet, etäisyydet ja savun,\nsumun ja tomupilvien erotukset, kun hän voi erottaa mustangilauman\nkarjalaumasta, laitumien vahdit lainsuojattomista tahi intiaaneista,\nsanalla sanoen, kun hän oli oppinut tietämään näkemänsä laadun ja\nluottamaan arvostelukykyynsä, oli hän hankkinut itselleen laidunten\nvartijain tärkeimmät ominaisuudet. Mutta suopunkia ei hän kumminkaan\noppinut heittämään, vaikka se kuuluikin hänen uuden toimensa\ntärkeimpiin tehtäviin.\n\n\"Sehän on naurettavaa\", sanoi Dave kärsivällisesti, \"ettet voi oppia\ntuota temppua. Ehkä taito on jo muutamien ihmisten veressä heidän\nsyntymästään saakka. Pyssyn käyttäminen näyttää olevan luonteenomaista\nmuutamille, kuten sinullekin. Jos vain voisit heittää tuon suopungin\nyhtä nopeasti kuin saat pistoolisi esille, ei sinussa olisi mitään\nmuistuttamista.\"\n\nJack harjoitteli suopungilla uupumatta välittämättä\nepäonnistumisistaan, mutta suuttui kumminkin joskus menettäessään\nhyvän tilaisuuden. Sekin olisi voinut olla mahdollista, ettei hän\nolisi ollenkaan oppinut taitoa, jos hän olisi ratsastanut tavallisella\nhevosella tahi jos hän olisi koettanut heittää suopunkinsa jonkun\ntulisen mustangin selästä. Mutta Hopeaharja oli yhtä ymmärtäväinen kuin\nse oli kaunis ja nopea. Hevonen oppi pian tarvittavat nopeat käänteet\nja äkkinäiset pysähdykset, ja kun vapaa juoksu tuli kysymykseen, ei se\nmilloinkaan saanut tarpeekseen. Kulkiessaan laitumella ratsastajineen\noli Hopeaharjalla aina pää pystyssä ja korvat hörhöllään, sen elämä\noli ollut vain yhtä ainoata vahtimista, se huomasi heti karjalaumat,\nratsastajat, mustangit, nuoret härät, arosudet ja jokaisen liikkuvan\nesineen. Kun Haren oli lähdettävä ajamaan takaa jotakin lehmää,\ntarvitsi hänen vain ohjata Hopeaharja sen jäljille ja syventyä sitten\nkokonaan suopunkinsa käyttämiseen. Häneltä kului lehmän suopungilla\npyydystämiseen kymmentä kertaa pitempi aika kuin Hopeaharjalla sen\npidättämiseen. Dave nauroi muutamille hänen urotöilleen, rohkaisi\nhäntä usein ja ylisti hänen tarkoituksiaan, ellei juuri hänen töitään,\nja nyökäytteli aina ihmetellen päätään Hopeaharjalle tuollaisen ajon\njälkeen.\n\nLehmien, hiehojen ja kesyjen härkäin, jotka eivät milloinkaan kulkeneet\nkauaksi juomapaikastaan Hopeakulhosta, paimentaminen oli vain leikkiä\nDaven mielestä. -- Kun Jack iltaisin istuutui kokonaan uuvuksissa\nsyömään illallista, saattoi Dave sanoa vaihteeksi: \"Odotahan, kunnes\nlähdemme vuoristoon ja kuiluihin villien härkien kimppuun.\" Ja kyllä\ntämä homma kävikin hänelle työstä. Iltasin oli hän niin väsynyt, että\ntuskin jaksoi ryömiä vuoteelleen, selkä tuntui olevan aivan poikki,\nreidet olivat nahattomat ja luita kolotti. Useina aamuina ei hän\nluullut jaksavansa ollenkaan nousta, mutta aina hän kumminkin ryömi\nesille riutuneen ja väsyneen näköisenä, ja ontui nuotion ympärillä\nlämmittääkseen haavoittuneita ja pakottavia lihaksiaan.\n\nSitten kuin Zeke ja George olivat tuoneet hevoset, alkoi päivän työ.\nNäiden hänen \"kovettamisviikkojensa\", kuten Dave niitä nimitti,\nkuluessa sai Hare kärsiä paljon tuskia, mutta hän kesti ne hyvin\nmenettämättä ainoatakaan päivää. Kaikkein pahimman ajan kuluessa,\njolloin hänet oli sekä nostettava Hopeaharjan selkään että autettava\nsieltä alas, koska hän oli niin itsepäinen, ettei hän halunnut jäädä\nleiriin, koettivat veljekset tehdä hänen työnsä niin helpoksi kuin\nsuinkin. He antoivat hänen kuljettaa polttamisvehkeitä, rautakahleita,\npientä pataa, joka oli täynnä hiiliä ja tiukuja. Nämä mukanaan seurasi\nhän ratsastajia hitaasti sopivan matkan päässä.\n\nMuutamissa päivissä merkitsivät he sata nautaa. Lokakuussa oli August\nNaabin karkeatekoinen risti poltettu tuhannen lehmän ja härän kylkiin.\nKarjaa virtasi kumminkin vielä yhtämittaa vuoristosta laaksoon, jonne\nne pakenivat kylmää ilmaa ja lumen peittämää ruohoa. Marraskuu oli\nmelkein puolivälissä ennenkuin työ loppui Hopeakulhon laitumelta.\nSitten rupesivat veljekset tuumimaan, kummalleko päin olisi edullisempi\nlähteä, Lorisevalle lähteellekö, vaiko kauemmaksi länteen Coconinan\nrinteillä oleviin kuiluihin. George puolusti edellistä ehdotusta, mutta\nDave torjui hänen väitteensä.\n\n\"Isä on niin käskenyt\", sanoi hän. \"Hän haluaa meidät Lorisevan lähteen\nlaitumille senvuoksi, että hän tahtoo yhtyä meihin siellä ja Snap myös.\nSaavuttuamme sinne, emme luullakseni pääse ikävyyksittä.\"\n\n\"Haluaisin tietää, miten tämä karjan merkitseminen auttaa asiaa?\" kysyi\nGeorge. \"Emmehän me mormoonit ole sitä ennenkään käyttäneet.\"\n\n\"Isä sanoo, että kaikkien on ruvettava sitä vähitellen käyttämään.\nHoldernessin karja on merkitty. Ehkä hän on merkinnyt omalla merkillään\npaljon meidänkin härkiämme. Emme voi kumminkaan todistaa sitä. Mutta\nsitten kuin karjamme on merkitty, tiedämme varmasti, mikä kuuluu\nmeille. Jos hän sitten anastaa karjaamme, tiedämme sen, ja jos Dene\nvarastaa, voidaan se todistaa.\"\n\n\"No, entä sitten? Luuletko hänen tahi Holdernessin välittävän\ntuollaisesta?\"\n\n\"En, mutta se vaikuttaa kumminkin sen, että silloin muuttuu karjan\nanastaminen selväksi ryöväämiseksi. Emme voi milloinkaan todistaa\nmitään, vaikka me pojat tiedämme, emmekä me kaipaa tuollaisia\nnäytteitä. Isä suo heille vielä sellaisen edun, että hän muka on vain\nepäilevinään heitä. Meidän on pysyttävä hänen kannallaan. Tiedän,\nGeorge, sinun kätesi syyhyvän saadaksesi käyttää pyssyäsi. Niin\nminunkin. Mutta meidän on toteltava isää.\"\n\nHopeakulhosta länteenpäin kohoavilla Coconinan rinteillä oli paljon\nkuiluja ja uomia, jotka loppuivat tasaiseen laajaan erämaahan. He\nlöysivät valkoisia salviapensaikkoja, pieniä ruohoaukeamia ja kylmiä\nlähteitä. Noissa syvänteissä elävät nuoret härät olivat villejä kuin\nsudet, ja tiheistä kataja- ja manzanitaviidakoista ja rapautuneiden\nkalliolohkareitten keskeltä oli niitä hyvin vaikea pyydystää.\n\nHare sai kiittää onneaan, että hänellä oli jo hieman kokemusta ja\ntottumusta yhtämittaiseen raskaaseen työhön, sillä nyt hän vasta\noppi tietämään, mihin nämä mormoonit todellisuudessa kykenivät.\nMikään vastus ei voinut heitä pidättää. He tunkeutuivat uomia pitkin\nniiden viimeiselle penkereelle saakka, he ratsastivat sellaisilla\nrapautuneilla rinteillä, että härkienkin oli vaikea niitä kiipeillä,\nhe läpäisivät pistinmäisten piikkien suojaamat manzanitapensaikot,\nkiipesivät sokkelomaisiin linnoihin ja samosivat joka paikkaan, mihin\nhe otaksuivat jonkun härän kätkeytyneen. Peninkulmien pituiset rinteet\nja marmoripohjaiset jokien uomat noustiin kävellen, sillä härät voivat\nkiipeillä sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei voitu päästä ratsain. Jos\nkiipeäminen jo oli vaikeaa, niin kovin ja vaarallisin työ alkoi vasta\nsitten kuin joku villi härkä oli kierretty. He pyydystivät eläimet\nsuopungeillaan rapautuneita vyöryviä kiviä täynnä olevilta rinteiltä ja\nmerkitsivät ne jyrkänteiden reunoilla.\n\nPäivät ja viikot kuluivat, kenenkään laskematta tahi välittämättä,\nmontako niitä oli mennyt. Auringon Coconinan eteläisen nokan ympäri\ntekemä kaari mataloitui päivittäin ja tummat lumipilvet varjostivat\nrinteitä. Päivän sarastaessa oli maa valkoinen kuurasta, joka ei\nsulanut varjoisista paikoista ennen puolta päivää. Talvi oli aivan\npitkän syksyn kintereillä.\n\nKuten August Naab oli ennustanutkin, laihtui Hare ja kärsi, mutta\nvaikka kehitys olikin musertava ankaruudessaan, koetti hän kumminkin\nkestää, kunnes hän kovettui lujakeuhkoiseksi, rautalihaksiseksi\nmieheksi, joka kykeni saamaan aikaan yhtä paljon kuin hänen\ntoverinsakin.\n\nHän alkoi päivänsä auringon noustessa työntäessään yltään pakkasen\njäykistyttämän tervavaatteen, jäinen vesi virkisti häntä, hän veti\nkeuhkonsa täyteen tuoksuavaa ilmaa ja kun hän meni hakemaan hevostaan,\noli hänen kävelynsä joustavaa kuin hirvien metsästäjän. Hän ei pelännyt\nenää ollenkaan, että Hopeaharja juoksee tiehensä. Aamuisin kuultiin\nharmaan tiu'un kilkatus aina leirin läheisyydessä, ja kun Hare vihelsi,\nkuului heti vastaukseksi sidottujen jalkojen töminä. Kun Hopeaharja\nhuomasi hänen lähestyvän seetrien välitse tahi nurmikon poikki, hirnui\nse ilosta. Hare oli ruvennut rakastamaan Hopeaharjaa puhellen sille ja\nkohdellen sitä kuin ihmistä.\n\nKun mustangit oli tuotu leiriin, alkoi päivän työ tuo sama kuin\neilenkin, mutta kumminkin loppumattomin vaihteluin ja aina muuttuvin\ntilantein, joissa kysyttiin neuvokkuutta, rautaisia käsivarsia,\npelkäämättömiä sydämiä ja heltiämätöntä tarmoa. Pimenevä sininen\ntaivas ja Vaaleanpunaisten kallioiden auringon kultaamat huiput\nolivat leirille palaamisen merkkejä. He söivät kuin sudet, istuivat\nhetkisen nuotion ääressä risaisin vaattein, väsyneinä ja vaitiollen, ja\npaneutuivat pian levolle seetrien varjoon.\n\nTämän työn täyttämän ajan alussa oli Hare koettanut päättäväisesti\nunhottaa Mescalin, kokonaan onnistuenkin lopulta lyhyeksi ajaksi\nsilloin, kun hän oli niin ruhjoutunut ja väsynyt, ettei kyennyt\najattelemaan juuri mitään. Mutta tyttö tuli takaisin hänen luokseen, ja\nsitten kului tuskin tuntiakaan, joka ei ollut hänen. Pitkät kuukaudet,\njotka tuntuivat vuosilta, kun hän ajatteli, miten kauan hän jo oli\nollut poissa tytön läheisyydestä. Daven ja hänen välinen syventyvä\nystävyyssuhde sekä lopuksi hänessä tapahtunut työn ja vaarojen\naiheuttama muutos sekä rakkautensa Hopeaharjaan vaikuttivat sen sijaan,\nettä ne olisivat himmentäneet tuon tummasilmäisen tytön muistoa, aivan\npäinvastaisesti, pannen Jackin vain hellemmin häntä ajattelemaan.\n\nLumi ajoi paimenet vuorilta Hopeakulholle, jossa he tapasivat August\nNaabin ja Snapin. He olivat saapuneet sinne päivää ennen.\n\n\"Ette voi arvatakaan, miten paljon karjaa on tuolla syvänteissä\", sanoi\nDave isälleen.\n\n\"Minulla ei ole aavistustakaan\", vastasi August epävarmasti.\n\n\"Viisituhatta päätä!\"\n\n\"Dave!\" Hänen isänsä ääni kuulosti epäilevältä.\n\n\"Valehtelematta. Tiedättehän, ettemme ole käyneet siellä vuosikausiin.\nKarja on lisäytynyt nopeasti huolimatta susista ja panttereista. Eikä\nsiinäkään vielä kylliksi, vaan ne ovat suojassa vielä talveltakin, eikä\nniitä luullakseni löydä Dene eikä kukaan muukaan.\"\n\n\"Miten olet saanut tuon selville?\"\n\n\"Ensimmäisten nautojen, jotka toimme tänne, tapa oli palata tänne\nHopeakulholle takaisin. Sitten ne jäivät tulematta ja me unhotimme\nne melkein kokonaan. Ne ovat löytäneet uuden tien satulan alitse\noleskellen kuiluissa sekä kesät että talvet. Kesäisin kiipeävät ne\nnoihin kivisiin uomiin, mutta eivät voi tunkeutua vuorille asti.\nSenvuoksi on luultavaa, ettei kukaan vieras niitä milloinkaan löydä.\nNe ovat yhtä villejä kuin hirvet ja lihavampia kuin muiden laitumien\neläimet.\"\n\n\"Hyvä! Enpä pitkään aikaan ole kuullut noin hyviä uutisia. Nyt,\npojat, lähdemme Lorisevalle lähteelle päin viettäville rinteille,\najamme karjan sinne ja lopetamme merkitsemisen. Jonkun on käytävä\nWhite Sagessakin. Haluan kuulla hieman asioista: mitä Holderness\nsuunnittelee, mitä Dene tekee ja onko karjaa viety Lundiin.\"\n\n\"Sanoinhan teille haluavani lähteä\", sanoi Snap.\n\n\"Se nyt vielä puuttuisi\", vastasi hänen isänsä. \"Voimme sitäpaitsi\nodottaa kevättä, jolloin kaikki matkustamme sinne. Mutta minunhan olisi\npitänyt tuoda teille uusia vaatteita ja kenkiä. Olinpa todellakin\ntyhmä, kun en tullut sitä ajatelleeksi. Olette melko risaisia.\nJack tuolla erittäinkin on kuin mikäkin linnunpelätti. Onko hän\ntyöskennellyt niin kovasti kuin hänen näöstään voisi päättää?\"\n\n\"Isä, hän ei ole laiskotellut päivääkään\", vastasi Dave lämpimästi, \"ja\nsinähän tiedät, millaista ratsastaminen noissa rotkoissa on.\"\n\nAugust Naab katsoi Hareen ja sanoi: \"Olisi kerrassaan naurettavaa,\neikö olisikin, jos Holderness koettaisi läjähdyttää sinua nyt? Tiesin\naina, että sinusta kehittyy mies, Jack. Nyt olet meidän arvoisemme ja\nosallinen karjaan, kuten omat poikanikin.\"\n\nMutta ei tämä antelias lupauskaan voinut poistaa Snap Naabin läsnäolon\naiheuttamaa tunnetta. Vilkaistuaan vain Snapin teräviin kasvoihin ja\nomituisiin silmiin tunsi Hare sisimmässään polton, jota hän kyllä\nennenkin oli tuntenut, mutta ei milloinkaan, kuten nyt, jolloin hänen\nrintaansa tuntui syttyneen oikea liekki. Snapkin näytti suuresti\nmuuttuneen, hänen kasvonsa eivät olleet enää punaiset eivätkä\npöhöttyneet, nähtävästi ei hän ollut navajo-intiaanien luona ollessaan\nsaanut viinaa, hän oli hyväluontoinen, vilkas, hyvin kujeiluhaluinen\nja näytti kokonaan unohtaneen katkeruutensa Harea kohtaan. Haren oli\nnyt helppo huomata, että miehen paha luonto ilmeni vain silloin kun\nhän oli juovuksissa. Mutta hän ei voinut antaa anteeksi eikä unhottaa.\nMescalin tummat kauniit silmät ahdistivat häntä. Vieläkin voitiin hänet\nnaittaa tuolle miehelle. Ehkä Snap juuri senvuoksi olikin noin iloinen.\nEpäilys lisäsi hänen taakkaansa kiihkeällä kysymyksellään, mutta hän ei\nmitenkään voinut kysyä Augustilta, oliko avioliitto jo solmittu. Päivän\ntaisteli hän voidakseen alistua tuohon mormoonien tapaan ja unhottaa\nMescalin, mutta sitten hän ei enää yrittänytkään. Se synkistytti hänen\nluonnettaan, tappoi hänen poikamaisen ystävällisyytensä yhdistäen\nhänen nuoruutensa kypsyneeseen miehuuteen. Erämaan uudeksiluova voima\nei ollut pysähtynyt parannettuaan heikot keuhkot, pilaantuneen veren\nja veltot lihakset, vaan jatkoi yhä työtään vaikuttaen nyt hänen\nmieleensä, sydämeensä ja sieluunsa. Ne vastasivat yhä kiihkeämmin\njonkun ulkopuolella aina läsnäolevan näkymättömän voiman tuliseen\nkutsuun.\n\nSenvuoksi ei hän enää kiusannutkaan itseään voidakseen unhottaa\nMescalin, vaan tunnusti mielessään empimättä silloin, kun tyttö muistui\nhänen mieleensä, että nämä viikot ja kuukaudet olivat vain lisänneet\nhänen rakkauttaan. Ja vaikka se tuntuikin katkeran suloiselta, huojensi\ntuo totuuden tunnustaminen kumminkin mieltä. Hän ei sokaissut itseään\nenää toiveilla eikä koettanut muuttaa tunteitaan ystävällisiksi Snapia\nkohtaan, vaan nimitti sisässään polttavaa tulta oikein nimityksin:\nmustasukkaisuudeksi, jonka hän tiesi lopulta muuttuvan vihaksi.\n\nKolmantena aamuna Hopeakulholta poistumisensa jälkeen ratsastivat\nmiehet hitaasti Coconinan rinteillä. Ajettuaan laaksoon muutaman pienen\nkarjalauman palasi Hare tilapäisen leirin vierestä kohoavan harjanteen\naukealle laelle. Katsoessaan sattumalta laakson ylempää päätä kohti oli\nhän huomaavinaan leijailevaa savua Lorisevan lähteen kohdalla.\n\n\"Tuo ei nyt voi olla tomuakaan\", sanoi hän itsekseen, \"sillä\nsellaiseksi on se liian sinistä mielestäni.\"\n\nHän katseli tuota utuista sinertävää pilveä hetkisen, mutta koska se\noli niin monen peninkulman päässä, ettei hän voinut varmasti sanoa,\noliko se savua, vaiko ei, päätti hän ratsastaa sinne saadakseen\nvarmuuden. Kukaan Naabeista ei ollut leirissä ja koska siellä ei ollut\nminkäänlaista ilmoitustakaan, milloin he palaavat, läksi hän yksinään.\nHän toivoi ennättävänsä takaisin ennen pimeää, mikä ei kumminkaan ollut\nollenkaan välttämätöntä, sillä hänen huopapeitteensä oli satulan alla\nja satulalaukussa oli jyviä Hopeaharjalle ja ruokaa hänelle itselleen.\n\nPaljon ennen kuin Hopeaharjan kevyt juoksu oli lyhentänyt matkan\npuoleen, selvisi Harelle tuon pilven laatu, joka oli herättänyt hänen\nuteliaisuutensa. Savuahan se sittenkin oli. Hän otaksui joidenkin\nlaidunten vartijain leiriytyneen lähteelle ja halusi nähdä, millä\nasioilla ne liikkuivat. Ratsastettuaan kolme tuntia nopeasti saapui hän\nerään matalan Lorisevan lähteen viereltä kohoavan kukkulan laelle. Hän\nmuisti lähteen sijaitsevan punaisen vuoren seinämän juurella. Lammikko,\njosta karja joi, oli alempana eräässä pienessä seetrimetsikössä. Hän\nhuomasi sieltä kohoavan savupilven ja kuuli karjan ammumista.\n\n\"Täällä on jotakin hullusti\", mumisi hän. Seuraten tietä ratsasti hän\nmetsikön läpi päästäkseen kuivalle kuopalle, jossa lammikko kerran\noli ollut. Ojassa ei ollut ollenkaan vettä. Karjan kellojen kalkatus\nkuului mäen toiselta puolelta seetrimetsikön takaa. Hän saapui pian\naukeamalle, jolloin silmäys riitti selvittämään hänelle kaiken.\n\nToinen uusi melkein järven kokoinen lammikko kimalteli\nauringonpaisteessa. Sen ympärille oli rakennettu suuri aitaus, jossa\ntungeksi suuri lauma sarvipäisiä elukoita. Lammikkoon johtava oja oli\naidattu kummaltakin puolelta lähteelle asti.\n\nJack ratsasti hitaasti rinnettä alas katsellen samalla tarkasti\nseetrimetsikköä ja rinnettä, näkemättä kumminkaan ainoatakaan ihmistä.\n\nKun hän saapui nuotion viereen, näki hän, ettei se ollut monta tuntia\nvanha, ja sen ympärillä maassa oli tuoreita jalan ja hevosten jälkiä.\nSuuret pinot pitkiä mäntyhirsiä, jotka oli veistetty litteiksi,\nilmaisivat jonkun tarkoituksena olevan rakentaa sinne maja. Raivostuen\nsuunniltaan laskeutui hän satulasta. Siekailematta hetkeäkään pisteli\nhän palavia kekäleitä aidan alle ja hirsipinoon. Pihkaiset puut.\nsyttyivät heti kuin raketit karkoittaen janoisen karjan kauemmaksi.\n\n\"Lähden seuraamaan noita hevosten jälkiä\", sanoi Hare.\n\nPurettuaan hieman ojan varrella olevaa aitaa ja juotettuaan Hopeaharjan\nkiiruhti hän sen nopeaan vauhtiin valkoiselle tielle. Jäljet, joita hän\noli päättänyt seurata, olivat hyvin selvät. Laaksoon satanut muutamia\ntuumia vahva lumi oli sulanut ja pehmittänyt kovan maan. Hopeaharja\njatkoi samaa tasaista vauhtia erämaan hevosen kestävyyksin. August Naab\noli kerran sanonut, että ori voi helposti päivässä kulkea viisikymmentä\npeninkulmaa. Koko iltapäivän tarkasteli Hare edessään olevaa tietä\nja Coconinan kohoavaa rinnettä. Paljon ennen auringon laskeutumista\npääsi hän kukkulalle ja alkoi nousta rinnettä. Hänen saavuttuaan sen\npuoliväliin muuttui maa lumiseksi, ja hän näki nyt selvästi kolmen\nhevosen jäljet. Hämärässä ratsasti hän tuohon samaan aukeamaan, jossa\nAugust Naab oli odottanut navajo-ystäviään. Etsittyään suojaisen paikan\nkallioitten välistä irroitti hän satulan Hopeaharjan selästä, peitti\nsen loimella ja ruokki sen, sytytti nuotion, söi hieman lihaa ja\nleipää, kietoutui sitten huopapeitteeseensä ja vaipui pian uneen.\n\nHän nousi ja läksi jatkamaan matkaansa ennen auringonnousua saapuen\nCoconinan läntiselle rinteelle juuri silloin, kun varjoisa laakso\nheräsi sumuisesta unestaan päivänvaloon. Pian alkoivat kiiltävät\nja jylhät Pykälöidyt kalliotkin näkyä, niiden tummanharmaat huiput\nmuuttuivat ruusunvärisiksi kirkastuen vähitellen punaisiksi\naamuauringon valossa.\n\nLumipeite oheni häviten lopulta kokonaan, mutta hevosten\nteräskenkäisten kavioiden jäljet näkyivät selvästi tiellä. Vuoren\njuurella kääntyivät jäljet White Sageen vievältä tieltä pohjoiseen\nkallioita kohti. Hare etsi katseillaan punaista salviapensaita kasvavaa\naukeamaa, jossa Holdernessin karjakartano sijaitsi. Hän näkikin sen\nlopulta, rinteen juurella laakson tuonnimmaisessa korkeammassa päässä\nolevan tumman lälkän, ja käänsi Hopeaharjan jäljille, jotka veivät\nsuoraan sitä kohti.\n\nAurinko kohosi Coconinan takaa paistaen kuumasti hänen selkäänsä\nja Pykälöidyt kalliot kohosivat yhä korkeammalle hänen edessään.\nHarjanteilta näki hän tuon mustan läikän muuttuvan rakennuksiksi ja\naitauksiksi. Lähetessään kartanoa saapui hän aaltoilevalle kentälle,\njonka haalistunut ruoho näytti valkoiselta ja jossa käyskenteli\ntuhansittain nautoja laitumella. Tämä laidun oli kerran ollut Martin\nColen omaisuutta, ja kun Hare katseli miesten sieviä asunnoita,\nsäännötöntä maalauksellista päärakennusta, suuria aitauksia ja\nkallioilta johtavaa pitkää ränniä, muistui hänelle tuo katkeroitunut\nmormooni mieleen. Siellä oli muudan aitaus täynnä kiharakarvaisia\nhevosia, toinen härkiä ja pari pitkää nautajonoa, joista toinen\nmeni juomaan lammikosta ja toinen juuri palaili sieltä. Ilma oli\naivan harmaa tomusta. Eräs hieholauma nuoleskeli suuria vuorisuolan\nkappaleita, ja vaunullinen vuotia oli päärakennuksen sisäänkäytävän\nedustalla.\n\nHare pysähdytti hevosensa kartanolle ja huudahti:\n\n\"Halloo!\"\n\nEräs punakka vaaleatukkainen paimen ilmestyi portaille räpytellen\nsilmiään.\n\n\"Halloo, vieras, laskeutukaa satulasta ja tulkaa tupaan\", sanoi hän.\n\n\"Onko Holderness kotosalla?\" kysyi Hare.\n\n\"Ei. Hän meni viemään härkiä Lundiin. Luullakseni on hän jo kumminkin\npalannut White Sageen. Nimeni on Snoode. Toimin työnjohtajana täällä.\nHaluatteko paimeneksi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan, tuo hevonen!\" huudahti hän. Hänen ystävällinen\nutelias katseensa oli siirtynyt Haresta Hopeaharjaan. \"Saatte ampua\nminut, ellei tuo hevonen ole Sevierin laidunten villi ori!\"\n\n\"Oikeassa olette\", vastasi Hare.\n\nKuultuaan Snoodin huudahduksen tuli kolme muuta paimenta ovelle, ja kun\nSnood viittasi hevoseen, laskeutuivat he pihalle ystävällisin hymyin ja\nihmettelevin silmin.\n\n\"Olen nähnyt sen vain kerran ennen\", sanoi toinen.\n\n\"Jumalani, millainen hevonen!\" Snood kiersi Hopeaharjaa kiertämistään.\n\"Jos omistaisin tämän karjakartanon, vaihtaisin sen tuohon hevoseen.\nTunnen Hopeaharjan. Kilpailimme joskus keskenämme tuolla kaukana\nNevadassa. Ja, vieras, kuka te olette?\"\n\n\"Olen eräs August Naabin paimen.\"\n\n\"Denen vakoilija!\" Snood katsoi Hareen tarkasti suurin mielenkiinnoin\nnäyttämättä olevan ollenkaan vihoissaan. \"Olen kuullut puhuttavan\nteistä. Saanko kuulla, mitä asiaa Naabin paimenella on Holdernessille?\"\n\n\"Ratsastin Lorisevalle lähteelle eilen\", sanoi Hare katsoen\ntyönjohtajaa silmiin. \"Siellä oli uusi aidattu lammikko. Karjamme ei\npäässyt juomaan. Siellä oli myöskin pino veistettyjä hirsiä. Joku oli\naikonut rakentaa sinne majan. Poltin aidan ja hirret, ja seurasin\nsitten tuoreita jälkiä lähteeltä tänne.\"\n\n\"Tulimmainen sentään!\" huudahti Snood punastunein kasvoin. \"Kuulkaahan,\nvieras, olette jo toinen mies, joka syyttää miehiäni tuollaisista\nkonnantöistä. Olen saanut jo kyllikseni. Olin tämän karjakartanon\ntyönjohtaja tähän minuuttiin asti. Niin, olin työnjohtaja, mutta täällä\non tapahtunut asioita, joista en tiedä mitään. Vastustin tuota kauppaa\nMartin Colen kanssa. Luovun toimestani. En anasta kenenkään toisen\nvettä. Luotatteko sanaani?\"\n\nSnoodin kysymys oli yhtä paljon haaste kuin kysymyskin. Hän puri\nvihaisesti piippunsa hammasluuta. Hare ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Luotan. Dave Naab sanoi teidän mahdollisesti kyllä ruvenneen\nHoldernessin työnjohtajaksi, mutta hän ilmoitti myöskin, ettette ole\nvalehtelija ettekä varas. Uskon sen, vaikka ei Dave olisi sitä minulle\nkertonutkaan.\"\n\n\"Nuo miehet, joita ajatte takaa, ratsastivat tänne eilen. He ovat\npoistuneet jo täältä. Minulla ei ole muuta lisättävää kuin etten\nmilloinkaan ole heitä palkannut.\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani sen. Hyvästi, Snood, minulla on hieman kiire.\"\n\nSanottuaan sen pyöräytti Hare hevosensa White Sagea kohti.\nSivuutettuaan aitaukset huomasi hän kylän olevankin lähempänä kuin\nhän oli luullutkaan. Hän antoi Hopeaharjan kävellä melkein koko\nmatkan, ajaen hölkkää vasta lopulla, ja saapui kylään hämärissä.\nHän muisti paikat hyvin. Hän ratsasti kylään siitä, mistä August\nNaab oli ratsastanut sieltä pois, ja saapui piispan tallipihalle,\njonne hän sitoi hevosensa kiinni. Sitten hän meni tupaan. Hänen oli\npakko ilmaista nimensä, sillä eivät ketkään piispan perheen jäsenet\ntunteneet häntä samaksi nuorukaiseksi, jota he olivat kerran hoitaneet.\nVanha piispa rukoili ja muistutti häntä tuosta silloin tapahtuneesta\nesirukouksesta. Naiset tarjoilivat hänelle ruokaa ja pojat toivat\nhänelle uudet kengät ja vaatteet entisten aivan riekaleiksi kuluneiden\nsijaan. Sitten he rupesivat kyselemään häneltä Naabeista, joita he\neivät olleet tavanneet melkein vuoteen. Hänen parantumisensa ilahdutti\nheitä ja he lausuivat hänet tervetulleeksi lämpimin sanoin. Myöhemmin\nkeskusteli Hare piispan poikien kanssa, kertoi heille lampaiden\ntuhoutumisesta, uusien aitauksien polttamisesta ja Holdernessin\nkartanoon johtavista jäljistä. Pojat puolestaan varoittivat häntä\nvaarasta kertoen hänelle sitten juuri noita August Naabin haluamia\ntietoja. Holdernessin valta etäisimpiin laitumiin ja lähteihin oli\nhitaasti, mutta varmasti lujittunut, jokaisen uuden kuukauden kuluessa\nvaltasi hän yhä uusia alueita, ajoi säännöllisesti karjaa Lundiin, ja\nmikään salaisuus ei enää ollut, että suurin osa noista naudoista oli\nkerätty Coconinan itäisiltä rinteiltä. Paimenia ei ollut niin paljon\nkuin hän olisi halunnut palkata töihinsä. Epäluulo, ettei hän ollutkaan\nmikään oikea karjanjalostaja, vaan tavallinen ryöväri, oli hitaasti\nvahvistunut, sitä ei oltu vielä sanottu hänelle suoraan, mutta huhua\nkumminkin uskottiin. Hänen ja Denen välinen ystävyys oli loukannut\nniitäkin mormooneja, jotka ennen olivat olleet hyvissä väleissä hänen\nkanssaan. Luultiin yleisesti, että Dene oli ampunut Martin Colen\nHoldernessin kehoituksesta. Cole oli nimittäin uhannut Holdernessia.\nSitten olivat Dene ja Cole tavanneet toisensa White Sagen valtakadulla.\nColen kuolema oli varmasti noiden veristen aikojen alku, joita hän\noli ennustanut. Denen joukko oli kasvanut niin suureksi, ettei kukaan\nvoinut sanoa, paljonko heitä oli ja missä he piileskelivät. Chance ja\nCulver olivat avoimesti hänen luutnanttejaan, ja milloin tahansa he\ntulivat kylään, ammuttiin siellä. Liikkeessä oli rumia huhuja heidän\nkäyttäytymisestään mormooninaisia kohtaan. Kerran niin rauhallisen\nWhite Sagen naiset ja tytöt eivät uskaltaneet enää poistua kodeistaan\npimeällä. Kylässä oli enemmän vaihtorahaa ja whiskyä kuin milloinkaan\nennen. Lund ja muutamat toiset pohjoisessa päin olevat kylät olivat\nyhtä huonossa asemassa kuin White Sagekin. Kertomus oli hyvin synkkä.\n\nPiispa ja hänen poikansa koettivat taivuttaa Harea seuraavana aamuna\npoistumaan kylästä tapaamatta Holdernessia, selittäen, ettei tuo\nkohtaus tulisi hyödyttämään häntä ollenkaan.\n\n\"Haluan puhutella häntä\", sanoi Hare. Hän vietti aamun vielä huvilassa,\nja kun jäähyväisten aika tuli, hymyili hän heidän levottomuudelleen.\n\"Ellen olisi pätevä pitämään huolta itsestäni, ei August Naab olisi\nmilloinkaan sellaista sanonut.\"\n\nJos Hare olisi kysynyt itseltään, mitä hän aikoi tehdä tavattuaan\nHoldernessin, ei hän olisi voinut vastata. Hänen tunteensa olivat\nvielä epämääräiset, sidotut, mutta kumminkin jo pohjaltaan hieman\nlaajentuneet. Hänen vihansa tuntui vähitellen kiihtyvän oikeaksi\nraivoksi.\n\nKuinka hyvin hän muistikaan tämän omituisen leveän kadun ja harmaan\nkirkon! Kun hän ratsasti, pysähtyivät useat ihmiset katsomaan\nHopeaharjaa. Hän kiersi erään nurkan ympäri valtakadulle. Muudan uusi\nrakennus oli ilmestynyt kauppojen viereen. Mustangeja seisoi ohjakset\nmaassa ovien edustoilla ja miehiä nojautui kaiteihin. Kun hän laskeutui\nsatulasta, kuuli hän tyhjäntoimittajain keskustelevan hänen hevosestaan\nja huomasi niiden välinpitämättömyyden katoavan. Hän meni kauppaan,\njossa ol: muitakin miehiä, niiden joukossa August Naabin ystävä Abekin.\nHare sai niin paljon huomiota osakseen kuin hän ei ennen ikinä olisi\nollutkaan White Sagessa, huomaten kumminkin samalla, että tuohon\nmielenkiintoon sisältyi jotakin muutakin kuin paljasta uteliaisuutta.\nHän osti kannukset, linkkuveitsen ja muutamia muita tarpeita, ja\nonnistui joutuessaan hetkeksi muiden näkyvistä laatikoiden taakse\nkuiskata nimensä Abelle. Mormooni hämmästyi sanattomaksi. Kun hän\ntointui, osoitti hän iloaan, ja vastaukseksi Haren kysymykseen viittasi\näänettömästi kapakkaan.\n\nHare meni ovelle. Huonetta oli suurennettu, ja sen lattia oli nyt\nyhtä korkealla kuin kaupankin permanto. Se oli aivan sinisenä savua,\ntäynnä vastenmielistä rommin hajua ja kovasti puhuvia karskinnäköisiä\npäivettyneitä miehiä.\n\nEräs mies tanssi huoneen keskellä jigiä.\n\n\"Halloo, kuka tuo on?\" kysyi hän suoristautuen.\n\nJoko tanssin taukoaminen tahi Haren silmien nopea välähdys hiljensi\nhuoneessa vallitsevan melun nopeasti. Hare oli kerran vannonut\nitselleen, ettei hän milloinkaan unhottaisi lainsuojattoman Chancen\narpista naamaa.\n\nSen näkeminen valaisi Haren muistin kuin meteori pimeän yön. Nopea\nraivonpuuska kuumensi hänen sormiaan.\n\n\"Halloo! Ettekö tunne minua?\" kysyi hän astuen pitkän askeleen, joka\nvei hänet aivan Chancen viereen.\n\nLainsuojaton näytti epäröivän. Oliko tämä vieras joku vanha ystävä,\nvaiko vihollinen? Hänen pienet silmänsä säkenöivät ja vilkuilivat kuin\ntarkastaakseen muukalaisen kokonaan, mutta eivät uskaltaneet kääntyä\nsyrjään, sillä kasvoistaanhan ihminen aina parhaiten tunnetaan.\n\nJonkun käheä kuiskaus katkaisi huoneessa vallitsevan hiljaisuuden:\n\n\"Katsokaa, miten hänen pistoolinsa on tupessa.\"\n\nToinen vastasi siihen myöskin kuiskaten:\n\n\"Utahissa ei ole kuutta miestä useampaa, joiden pistooli on noin\ntupessa.\"\n\nChance kuuli nuo kuiskaukset, sillä hänen katseensa liukui\nkymmenenneksiosaksi sekuntia alaspäin. Hänen ruskeat kasvonsa\nmuuttuivat likaisen harmaiksi.\n\n\"Tunnetteko minut?\" tiukkasi Hare.\n\nChancen vastaus oli hänen kätensä suonenvedontapainen liikahdus\nlannetta kohti. Mutta Haren käsivarsi liikkui nopeammin ja Chancen colt\nlensi kolisten lattialle.\n\n\"Liian hitaasti\", sanoi Hare. Sitten hän pukkasi Chancen taaksepäin\nantaen hänelle sellaisia iskuja, että Chance lensi päälleen seinään\nkaatuen sitten lattialle yhteen kasaan.\n\nHare potkaisi lainsuojattoman pistoolin syrjään pyörähtäen joukkoon\npäin. Holderness seisoi lähinnä nojautuen tarjoilupöytään jääpalasilta\nnäyttävin kirkkain kimaltelevin silmin.\n\n\"Tunnetteko minut?\" kysyi Hare lyhyesti.\n\nHolderness säpsähti hieman. \"En luullakseni\", vastasi hän.\n\n\"Läimäytitte minua korvalle kerran.\" Hare nojautui lähemmäksi\nkarjanomistajaa. \"Koettakaapas läimäyttää nytkin, jos uskallatte,\nryöväri!\"\n\nTuon lyhyen hetken kuluessa, jolloin Haren katse piti Holdernessia ja\nmuita miehiä vangittuina, kuului huoneesta hiljaista muminaa.\n\n\"Denen vakoilija!\" huudahti Holderness äkkiä.\n\nHare löi häntä korvalle. Sitten hän peräytyi muutamia askelia ojentaen\noikean käsivartensa suoraksi eteenpäin melkein olkapään tasalle jäykin\nrantein ja vapisevin sormin.\n\n\"Älä koetakaan vetäistä, Holderness! Tuo on August Naabin\npistoolitemppu\", kuiskasi muudan mies nopeasti.\n\n\"Holderness, panin toimeen ilotulituksen Lorisevalla lähteellä\", sanoi\nHare. \"Poltin nuo teidän miestenne rakentamat uudet aitaukset ja\nseurasin miesten jälkiä teidän kartanoonne asti. Kun Snood kuuli sen,\nlopetti hän työnsä. Hän on kunniallinen mies, eikä kukaan rehellinen\nmies rupea kenenkään veden varkaan, karjan ryöstäjän, eikä lampaiden\ntappajan palvelukseen. Olette paljastettu, Holderness. Poistukaa\nmaasta, ennenkuin joku ampuu teidät, ymmärrättekö, ennenkuin joku ampuu\nteidät.\"\n\nHolderness seisoi liikkumatta tarjoilupöytää vasten intohimoisesta\nvihasta kiiluvin silmin.\n\nHare peräytyi askel askeleelta ulommaiselle ovelle yhä vieläkin\nkohotetuin käsivarsin ja katsein, jotka pitivät joukkoa kahleissa\nviimeiseen silmänräpäykseen asti. Sitten hän livahti ulos, hajoitti\nHopeaharjan ympärille keräytyneen joukon ja painoi kannukset hevosen\nkylkiin.\n\nHarmaa, jota ei milloinkaan ennen oltu kannustettu, läksi laukkaamaan\nkatua pitkin entisin hurjin vauhdin.\n\nMuutamia miehiä oli tulossa kadun poikki pienen viheriän puiston\nkohdalta. Eräs tumma, pieni, lihavahko, reipas ja keikarimainen mies,\njonka mustat hiukset liehuivat tuulessa, oli lainsuojattomien johtaja,\nDene. Hän pysähtyi tovereineen antaakseen ratsastajan mennä ohitse.\n\nHare ohjasi laukkaavan hevosensa hieman vasemmalle. Hopeaharja kääntyi\nsyöksyen parilla pitkällä hypyllä lainsuojatonta kohti. Dene koetti\nväistää hyppäämällä nopeasti syrjään, mutta vaikka hän liikkuikin,\npaiskasi Hopeaharja hänet vasemmalla etujalallaan kumoon tomuun.\n\nKadun kulmauksessa katsahti Hare taakseen. Huutavia miehiä syöksyi\nkapakasta ja muutamat niistä ampuivat hänen jälkeensä. Luodit vinkuivat\nHaren ohi vahingoittamatta häntä. Sitten piilotti nurkkatalo häneltä\nnäköalan.\n\nHopeaharja paransi vauhtiaan pitentäen välimatkaa pitentämistään. Sen\nvalkoinen harja liehui tuulessa ja kaula ojentautui suoraan erämaata\nkohti.\n\n\n\n\nXI.\n\nERÄMAAN HAUKKA.\n\n\nOli jo melkein seuraavan päivän ilta, kun Hare saapui Lorisevalle\nlähteelle. Harmaa tuhkakasa ilmaisi hänelle paikan, missä veistetyt\nhirret olivat olleet. Lammikon rannalla oli monien kavioiden polkema\nmusta maahan painunut ympyrä. Leveä rännikin oli palanut siinä\nvirtaavan kimaltelevan veden tasalle. Hare oli juuri ottamaisillaan\nkuolaimia Hopeaharjan suusta, että tämä saattaisi juoda, kun hän kuuli\nhuudettavan: \"Halloo!\" Dave Naab ilmestyi seetrimetsiköstä ja pian tuli\nAugust Naab suurine poikineen ja kuormahevosineen näkyviin.\n\n\"Nyt olet tehnyt tyhmyyksiä!\" huudahti Dave. Hän laskeutui satulasta ja\ntarttui Hareen molemmin käsin. \"Tiedän, mitä olet tehnyt; tiedän, missä\nolet ollut. Isä raivostuu, mutta älä välitä siitä.\"\n\nToiset Naabit laskeutuivat rinteen juurelle ohjaten hevosensa lammikon\nrannalle. Pojat katselivat ympärilleen hyvin hämmästyneinä, isä\ntarkasteli kaikkia hitaasti katsoen sitten Hareen vihaisesti.\n\n\"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?\" kysyi hän tiukasti ankarin vihaisin\näänin.\n\nHare kertoi tapahtumat salaamatta mitään. August Naabin synkät kasvot\nvärähtelivät ja hänen kotkankatseessaan oli omituinen kauasnäkevä valo\nsalaperäisen ennustusvoimansa kiinnittäessä hänen ajatuksensa.\n\n\"Näen -- ah, minä näen\", sanoi hän pysähdellen.\n\n\"Ki-yi-i-i!\" huusi Dave Naab keuhkojensa koko voimalla. Hänen päänsä\noli takakenossa, suu ammollaan, kasvot punaisina ja niska rypyssä ja\npaisuksissa hänen vihansa voimasta.\n\n\"Hiljaa, poika!\" komensi hänen isänsä. \"Hare, tuo oli suoraa hulluutta,\nmutta kerro minulle mitä kuulit.\"\n\nHare toisti lyhyesti, mitä hän oli kuullut piispan talossa, ja lopetti\nilmoituksella, että Dene oli ampunut Martin Colen.\n\nAugust Naab taivutti päänsä, ja hänen suuri ruumiinsa vapisi\nmielenliikutuksen voimasta. Martin Cole oli ollut hänen viimeinen vanha\nystävänsä.\n\n\"Sanoitko ajaneesi tuon lainsuojattoman kumoon?\" kysyi hän vihdoin\nsurunsa murtamana.\n\n\"Sanoin. Hän ei tuntenut minua, eikä tiennyt, mitä oli tulossa,\nennenkuin Hopeaharja oli hänen kimpussaan. Mutta hän oli vikkelä ja\nkaatui sivulle. Hopeaharjan polvi paiskasi hänet maahan sätkyttelemään.\"\n\n\"Mutta mihin tämä kaikki johtaa?\" kysyi August Naab vedoten\näärimmäisessä pulassaan vanhimpaan poikaansa.\n\n\"Nyt ovat esteet poissa\", sanoi Snap purren pitkät hampaansa naksahtaen\nyhteen.\n\n\"Isä\", sanoi Dave innokkaasti, \"Jack on tehnyt suurenmoisen työn.\nUutiset hänen teostaan lentävät Utahin poikki kuin kulovalkea.\nMormoonit ovat hitaita. He tarvitsevat johtajan, jota he voivat seurata\nvapaasta tahdostaan. Emme voi estää näitä ilkitöitä toivoilla emmekä\nrukouksilla, vaan meidän on taisteltava.\"\n\n\"Dave on oikeassa, isä\", huusi George puristaen kätensä nyrkkiin,\n\"tästä emme suoriudu taistelutta!\"\n\n\"Olette ollut väärässä, isä, kärsiessänne tuota kaikkea\", sanoi Zeke\nvapisevin parrattomin leuoin. \"Tuo Holderness varastaa veden ja lihan\naivan lapsiemme suusta. Meidän on senvuoksi taisteltava.\"\n\n\"Ratsastakaamme White Sageen\", pisti Snap väliin noiden pienien\npilkkujen tanssiessa hänen silmissään. \"Ammun luodin Denen otsaan. Saan\nhänet helposti käsiini. Olemme olleet melko hyvät ystävät ja hän halusi\nminua joukkoonsa. Nyt tapan hänet.\"\n\nHän nauroi nostaessaan oikean kätensä ja työntäessään sen\nsalamannopeasti vasemmalle alas, jolloin sininen colt kiilsi hänen\nojennetussa kourassaan. Denen elämä ja Holdernessinkin riippuivat\ntämän erämaan suden terävien hampaiden parin kuolettavan naksahduksen\nvälisessä vaa'assa. Hän oli yksi Naabeista, mutta kumminkin erilainen\nkuin he, sillä ei uskonto, ystävyys eikä elämä itsekään merkinnyt\nhänelle mitään.\n\nAugust Naabin jättiläisruumis vapisi jälleen, ei nyt enää surusta, vaan\nkovasta ponnistuksesta vastustaa poikain synnillisen taisteluhalun\nvoimakasta vaikutusta.\n\n\"En saa!\"\n\nHänen vastauksensa oli lempeä, mutta sen alistuvaisuuskin puhui\nhänen taistelustaan itseään vastaan kertoen uskollisuudesta jotakin\nmaailmallisia velvollisuuksia suurempaa kohtaan. \"Ajakaamme karja\nHopeakulhon laitumelle\", määräsi hän, \"ja sitten lähdemme kotiin.\nLuovun Lorisevasta lähteestä. Ehkä tämä laakso lähteineen riittää jo\nHoldernessille.\"\n\nKun he saapuivat keitaaseen, hämmästyi Hare kuullessaan, että oli\njoulunaatto. Tervetulijaistoivotukset, joilla niin pitkän ajan\npoissaolleet paimenet otettiin vastaan, olivat kuin ylistystä.\nHaren suureksi pettymykseksi ei Mescal kumminkaan tullut näkyviin,\nja kotiintulo ei tuntunut hänestä ollenkaan iloiselta, koska tytön\ntervetulijaishymy puuttui.\n\nJoulupäivä aloitti lyhyen erämaan talven, ojat jäätyivät ja satoi\nlunta, eikä auringon lämmön säteileminenkään vuorten rinteistä kestänyt\npitkää aikaa. Aamutunnit käytettiin Jumalanpalvelukseen. Päivällinen\nsyötiin August Naabin asunnon suurimmassa huoneessa. Sen toisessa\npäässä oli kivinen liesi, jossa halot rätisivät ja paukkuivat.\n\nHare ei ollut ikinä ennen elämässään nähnyt niin runsaasti katettua\npöytää. Hän ei kyennyt vielä sen rikkauksia arvostelemaankaan eikä hän\nvoinut ottaa osaa yhteiseen ruokarukoukseenkaan. Pelko, että Mescal\ntulee ja istuutuu Snapin viereen, voitti kaikki muut tunteet. Kun Snap\nistuutui häntä vastapäätä kalpean pienen vaimonsa viereen, huomasi\nHare odottavansa Mescalia sellaisin kiihkoin, ettei hän kiinnittänyt\nhuomiotaan mihinkään muuhun. Tytöt: Judith, Ester ja Rebecca tulivat\njuosten ja nauraen sisään, puettuina parhaimpiin pukuihinsa ja\nheleänväriset nauhat hiuksissaan juhlan kunniaksi. Rebecca istuutui\nSnapin viereen, ja Hare nielaisi, vaikka hänen kurkkuaan vieläkin\ntuntui kuristavan. Mescal ei siis vielä ollutkaan tuon mormoonin vaimo.\nTämä helpottava tieto tuntui nostavan häntä ylöspäin ja selvittävän\nhänen ajatuksiaan. Sitten tuli Mescal istuutuen hänen viereensä. Tyttö\npuhui hymyillen ja veri jyskytti Haren korvissa.\n\nTämä hetki oli onnellinen, mutta sen seuraajaan verrattuna ei se ollut\nvielä mitään. Mescalin käsi löysi pöydän alta hänen sormensa ja puristi\nniitä rakkaasti ja rohkaisevasti. Tytön käsi lepäsi hänen kädessään\nkoko ajan kun August Naab leikkasi kalkkunaa, lepäsi siinä, vaikka\nSnapin haukansilmät eivät olleet milloinkaan kaukana. Tytön käden\npuristuksesta ja jostakin muusta käsittämättömästä tytöstä säteilevästä\nvoimasta tunsi Hare, että hänen rakastettunsa oli muuttunut. Nämä\nmuutamat kuukaudet olivat tuoneet tytönkin olemukseen jotakin\nkuvaamatonta erilaisuutta samoin kuin ne olivat lisänneet hänenkin\nrakkautensa voimaa ja syvyyttä. Oliko hänen poissaolonsa opettanut\ntyttöä tuntemaan oman naissydämensä?\n\nIllalla poistui Hare talosta mennen hetkiseksi Hopeaharjan luokse.\nSitten hän käveli vuoren juurta keitaan päähän istuutuen eräälle\naidan vieressä olevalle penkille. Seuraavat muutamat viikot toivat\nhänen kestettäväkseen melkein sietämättömän tilanteen. Hän saisi\noleskella Mescalin läheisyydessä, mutta saadakseen vain joka hetki\njulmasti isketyksi mieleensä tuon totuuden, ettei tyttö ollut häntä\nvarten. Laitumilla oleskellessaan oli hän vain uneksinut tytöstä\nkauniita unelmia, jotka olivat muuttaneet pitkät tunnit minuuteiksi,\nmutta samalla kumminkin kiinnittäneet hänet kahleihin, joita ei voitu\nkatkaista, ja nyt hän oli toivottomasti vangittu.\n\nKavioiden kapse herätti hänet näistä surullisista, mutta kumminkin\nsuloisista haaveiluista. Mescal tuli hurjaa vauhtia Mustalla Bollylla\ntasankoa pitkin. Hän pysähdytti mustanginsa Haren viereen ojentaen\ntälle ujosti punaisen vyön, johon tyttö oli valkoisin ja punaisin\nhelmin kirjaillut navajo-intiaanien tunnuskuvia.\n\n\"Olen odottanut tilaisuutta saadakseni antaa sinulle tämän pienen\njoululahjan.\"\n\nHare ei voinut muutamiin sekunteihin puhua sanaakaan.\n\n\"Oletko ommellut sen minulle, Mescal?\" kysyi hän vihdoin, \"Kuinka\noletkaan hyvä! Haluan käyttää sitä aina.\"\n\n\"Vyötä se ympärillesi nyt -- annahan kun minä -- kas noin!\"\n\n\"Mutta, tyttöseni, ajattelepas, jos hän -- he huomaavat sen?\"\n\n\"En välitä, näkipä sen sitten kuka tahansa.\"\n\nHän katsoi Hareen kirkkain, vilpittömin silmin. Hänen lyhyt nopea\npuheensa oli täynnä ajatusta. Hare katsoi häneen kauan kaipauksin,\njota oli kestänyt niin äärettömän kauan. Tytön kasvot olivat samat,\nmutta kumminkin ihmeellisesti muuttuneet, niiden piirteet ja väri\nolivat entiset, mutta niiden ilme oli kokonaan muuttunut. Tuo entinen\nsynkkä varjo oli vielä syvällä silmissä, mutta siihen oli yhtynyt\ntahdonlujuutta ja ajatusten kypsyyttä. Kasvot olivat hienostuneet ja\nmuuttuneet.\n\n\"Mescal, mitä on tapahtunut? Et ole enää sama kuin ennen. Näytät\nmelkein onnelliselta. Oletko sinä -- onko hän vapauttanut sinut?\"\n\n\"Etkö tunne mormooneja vielä paremmin? Asia ei ole muuttunut ainakaan\nheihin nähden.\"\n\n\"Mutta, Mescal, aiotko sittenkin mennä hänen kanssaan naimisiin?\nJumalan nimessä, kerro minulle!\"\n\n\"En ikinä!\" Vala oli naisen, äkillinen, järkkymätön ja toivoton.\nHuokaisten syvään totesi Hare, missä suhteessa tyttö oli muuttunut.\n\n\"Vaikkako oletkin luvannut ja vannonut? Miten aiot vapautua?\"\n\n\"En tiedä vielä. Mutta ennen katkaisen kieleni ja tulen mykäksi kuin\npalvelija-raukkanakin lausun sanan, joka tekee minusta Snapin vaimon.\"\n\nSyntyi pitkä vaitiolo. Mescal selvitteli Bollyn harjaa ja Hare katseli\nvuorille silmin, jotka eivät niitä nähneet.\n\nÄkkiä Hare sanoi: \"Pelkään puolestasi. Snap vahti meitä syödessämme\naamiaista.\"\n\n\"Hän on mustasukkainen.\"\n\n\"Ajattelehan, jos hän näkee tämän vyön.\"\n\nMescal nauroi uhmaavasti. Hare aivan huumautui kuullessaan sen.\n\n\"No nähköön sitten, Mescal! Luultavasti joudun pian tuonne.\" Hare yhtyi\nMescalin nauruun viitatessaan rinteen juurella olevaan aitaukseen,\njossa olevat haudat olivat paljaat ja hoitamattomat.\n\nTytön lämmin puna hävisi, mutta palasi kumminkin pian takaisin värjäten\notsan, posket ja niskan tummanpunaisiksi.\n\n\"Snap ei tapa sinua milloinkaan!\" sanoi hän tulisesti.\n\n\"Mescal!\"\n\nKun Hare tarttui hänen käteensä, käänsi tyttö päänsä nopeasti syrjään.\n\n\"Mescal, rakastatko minua?\"\n\nTytön sormien vapiseminen ja rinnan kohoileminen vahvistivat hänen\ntoivoaan. \"Mescal\", jatkoi hän, \"nuo kuluneet kuukaudet olivat\npitkät kuin vuodet, jolloin tein vain työtä, ajattelin, kehityin ja\nrakastin sinua. En ole enää tuo entinen tuntemasi mies. Olen villi\nja puolikuollut kaipauksesta sinuun. Rakastan sinua, Mescal, erämaan\nkukkanani!\"\n\nMescal laski vapaan kätensä Haren olalle painautuen häntä vasten. Hän\npuristi tytön hetkeksi kovasti rintaansa vasten vapauttaen hänet sitten.\n\n\"Olen aivan mieletön!\" huudahti Hare hurjasti syyttäen itseään.\n\"Millaiseen vaaraan sinut saatankaan! Mutta en voinut sille mitään.\nKatso minuun -- ainoastaan kerran, Mescal -- vain kerran ... No, mene\nnyt!\"\n\nSeuraavien päivien surunäytelmä kiinnitti hänen mielensä kokonaan.\nHän sai oleskella omassa vapaudessaan, sillä hänellä ei ollut juuri\nmuuta työtä kuin hoitaa Hopeaharjaa. Hän metsästeli kettuja kuiluista\nja halkeamista, hän ratsasteli edestakaisin vuoren juurella olevalla\nsuurella aukeamalla ja samosi kauas suojattomaan erämaahan, josta kovat\nläpitunkevat tuulet hänet karkoittivat. Iltaisin istui hän Augustin\nsuuressa tuvassa räiskyvän takkavalkean ääressä. Tämä tilava huone\noli niin lämmin, valoisa ja hauska, että sinne kokoutuivat puhteeksi\nkaikki. Mescal vietti suurimman osan ajastaan siellä. Hän valmisti\nuutta jakkua pukinnahasta ommellen sitä väsymättä ja koristellen sitä\nhelmillä. Tilaisuuden sattuessa keskusteli Hare hänen kanssaan puhuen\naivan eri kieltä suullaan, kuin silmillään. Kun tyttö ei ollut siellä,\nkatseli Hare hiiltyvään tuleen haaveillen hänestä.\n\nNiinä iltoina, jolloin Snap tuli kosiskelemaan karkoittaen\nMescalin johonkin nurkkaan, katseli Hare heitä salaa ja kiihtyvin\nmustasukkaisuuksin. Jollakin tavoin oli hän oppinut vertaamaan kaikkia\nesineitä ja ihmisiä erämaan ilmiöihin, ja hänen mielestään muistutti\nSnap erämaan haukkaa. Snapin silmät olivat villit ja terävät kuin\nhaukan, hänen nenänsä ja suunsa muistuttivat haukan nokkaa, hänen\nkätensä olivat kuin haukan jalat ja hänen aina veriset kannuksensa\nolivat vielä varmemmat hänen julman luonteensa merkit. Sitten\nmuistuttivat Snapin kosiskeleminen, tyyni varmuus ja hätäilemättömyys\nerämaan haukan hidasta nousemista ilmaan, liitelemistä ja asentoa ennen\nsen salamannopeata syöksyä saaliinsa kimppuun.\n\nHaren oli noina iltoina hyvin tukala oleskella siellä, leikkiä lasten\nkanssa, jotka rakastivat häntä, ja keskustella Augustin kanssa, hänen\nsilmiensä vastustamattomasti kääntyessä nurkassa istuvaan rauhalliseen\npariin ja hänen korvainsa tietämättä jännittyessä sieppaamaan jonkun\nohimenevän sanan. Tuo tunti oli hänelle hyvin tuskallinen, mutta hän\nei voinut kumminkaan poistua huoneesta. Hän ei huomannut milloinkaan\nSnapin koskevan Mescaliin, ja koska hän ei milloinkaan kuullut Mescalin\nääntä, otaksui hän tytön puhuvan hyvin vähän. Kun tunti oli kulunut ja\nMescal nousi mennäkseen huoneeseensa, hävisivät hänen epäilyksensä,\npelkonsa ja tuskansa niin nopeasti kuin ei niitä ikinä olisi ollutkaan,\nsillä silloin kuin Mescal sanoi hyvää yötä, sai Hare häneltä\nsalamannopean katseen, jossa oli naisellista puhtautta ja jotakin, jota\nHare ei ymmärtänyt. Tytön tyyneys ja salaperäisyys kätkivät jonkun\nsalaisuuden tahi vihjaisivat johonkin voimaan, jonka avulla hän vielä\nvoi välttää mormoonien lain raudankovat määräykset. Hare ei voinut\nsaada sitä selville. Tuossa Mescalin katseessa oli vain hänelle aiottu\ntarkoitus, jos nyt tuollainen tarkoitus milloinkaan esiintyy naisen\nsilmissä, ja se sanoi: \"Haluan olla uskollinen sekä itselleni että\nsinulle.\"\n\nKerran juolahti hänen mieleensä ajatus, että hänen heti kevään tultua\non hyvin helppo ja ehkä viisaintakin poistua keitaasta muualle Utahiin,\nkauaksi näiltä cañonien uurtamilta hedelmättömiltä seuduilta. Mutta\ntuo ajatus ei voinut hetkeksikään juurtua hänen mieleensä. Uusi elämä\noli täällä virrannut hänen suoniinsa. Hän rakasti tätä lumoavaa,\nuneksivaa keidasta, jossa kirkas auringonpaiste aina kimalteli vuorten\nseinämillä, hän rakasti tuota seetrien tuoksun täyttämää ylätasankoa,\njossa toivo oli syttynyt, ja noita tuulisia hiekka-aavikoita, joissa\nkova ulkoilmaelämä ja työ olivat uudistaneet hänen katoavat nuoruutensa\nvoimat, hän rakasti tuota Coconinaan päin kiemurtelevaa cañonia,\nmutta aina, enemmän kuin mitään muuta, rakasti hän tuota väririkasta\nerämaata, sen alituisesti muuttuvia kuvia, jotka oli painettu kiitäviin\ntomupilviin, paljaisiin vuortenhuippuihin ja punertavaan sumuun. Hän\nrakasti noiden paikkojen kauneutta, ja niiden viileys yhtyi johonkin\nhänessä olevaan outoon ja kesyttämättömään. Hän ei voinut milloinkaan\npoistua niiden luota. Kun hänen verensä vain jäähtyy, kun tämä voimakas\nlumous ja kohina haihtuvat olemattomiin, palaa onni jälleen.\n\nKerran talven alussa oli Snap pakottanut vaimonsakin tulemaan\nAugustin tupaan. Koko sen ajan, kun Snap kosiskeli Mescalia, istui\nvaimo kalpeana ja intohimoisesti mustasukkaisena paikoillaan. Mutta\nsitten ei hän enää voinut hillitä itseään. Hare ei ollut silloin\nsiellä, mutta hän tiesi seuraukset. Snap oli raivostunut, August oli\nmuuttunut hyvin vakavaksi ja Mescal oli itkenyt ja hävennyt. Vaimo\nkeksi sittemmin monta keinoa miehensä kosiskelemisen estämiseksi. Hän\nlähetti lapset miehensä luo, tuli nopeasti sairaaksi, hän huomasi\näkkiä, että aitauksen portti oli auki ja Snapin kermanvärinen ori, jota\nmies rakasti sydämestään, oli päässyt karkuun, ja sytyttipä hän kerran\ntupansakin tuleen.\n\nEräänä sunnuntai-iltana, juuri ennen hämärää, istui Hare kuistissa\nAugustin ja Daven kanssa. Silloin keskeytti Snapin äänekäs huuto, jolla\nhän kutsui vaimoaan, heidän keskustelunsa. Aluksi kuuluivat huudot\nSnapin asunnosta, mutta sitten hän pisti päänsä ikkunasta jatkaen\nhuutelemistaan. Hän oli selvästi hyvin kärsimätön ja vihainen, sillä\ntunti lähestyi, jolloin hän sunnuntaisin tavallisesti meni Mescalin\nluokse.\n\n\"Nyt on jotakin hullusti\", mumisi Dave.\n\n\"Hester, Hester!\" huusi Snap.\n\nÄiti Ruth tuli pihalle ilmoittamaan, ettei Hester ollut tuvassa.\n\n\"No, mutta missä hän sitten on?\" Snap piti lujasti ikkunanlaudasta\nkiinni kourillaan. \"Jonkun on mentävä häntä hakemaan! Hester!\"\n\n\"Poika, nyt on sunnuntai!\" huusi August Naab vakavasti. \"Hiljennä\näänesi! Mikä sinulla on hätänä?\"\n\n\"Hätänäkö?\" karjaisi Snap raivoissaan. \"Kun nukuin, varasti Hester\nkaikki vaatteeni. Hän on kätkenyt ne ja juossut tiehensä. Täällä ei ole\nriekalettakaan, jonka voisin pukea ylleni. Minä --\"\n\nPuheen loppu hukkui Augustin ja Daven rämisevään nauruun. Hare onnistui\ntukahduttamaan oman iloisuutensa. Snap vetäisi päänsä takaisin lyöden\nikkunan kiinni.\n\n\"Jack\", sanoi August, \"mormoonienkin keskuudessa juoksee uskollisen\nrakkauden virta joskus hyvin epätasaisesti.\"\n\nSäälistä vaimoa kohtaan unhotti Hare lopulta katkerat tunteensa.\nSnap ei välittänyt rahtuakaan hänen lähettämistään viesteistä eikä\ntempuista, eikä sallinut minkään keskeyttää iltaisin tapahtuvia\nkeskustelujaan Mescalin kanssa. Oli aivan selvää, että hän oli\nrakastunut korvia myöten. Millainen hän sitten lienee ollutkaan\nkihlauksen alkuaikoina, oli hän nyt kumminkin innokas tungetteleva\nrakastaja. Hänen haukansilmänsä olivat lempeämmät kuin milloinkaan\nennen, hän oli kohtelias, ystävällinen, iloinen, aivan erilainen Snap\nNaab kuin ennen. Hän ajoi partansa usein, käytti puhtaita vöitä ja\nirroitti veriset kannukset saappaistaan. Kahdeksaan kuukauteen ei hän\nollut koskenutkaan pulloon. Kevään lähestyessä oli hän aivan hulluna\nrakkaudesta Mescaliin. Häät oli vain lykätty tuonnemmaksi senvuoksi,\nettei hänen vaimonsa halunnut toista naista taloonsa.\n\nKerran kuuli Hare Snapin huomauttavan isälleen: \"Ellei hän tule pian\njärkiinsä, pidän lapset luonani ja lähetän hänet takaisin isänsä luo.\"\n\n\"Älä hätäile, poikani! Anna hänelle aikaa\", vastasi August. \"Naisille\ntäytyy tehdä mieliksi. Lyön vaikka vetoa, että hän suostuu ennen\npumpulipuiden kukkimista, jonne ei ole enää pitkälti aikaa.\"\n\nKun päivät lämpenivät, alkoi Hare kävellä ulkosalla yhä enemmän,\nja eräänä iltana, kun hämärä kietoi keitaan varjoihinsa muuttaen\nrinteitten juuret aivan pimeiksi, läksi hän kävelemään kenttiä kohti.\nSivuuttaessaan Snapin huvilan kuuli hän intohimoisesti vastustavan\nnaisen äänen ja miehen kiihtyvät vihan purkaukset. Myöhemmin, kun\nhän seisoi käsi Hopeaharjan kaulalla, kuuli hän naisen huudon, ensin\nkimeän, mutta sitten hiljaisen ja vaimennetun, jolloin hänen ruumiinsa\njäykistyi ja kädet puristuivat nyrkkiin. Kun hän paluumatkallaan\nsivuutti huvilan, vahvisti hiljainen vaikeroiminen hänen epäluulonsa.\n\nSinä iltana oli Snap tavattomasti vilkas ja onnellinen pyytäen isäänsä\nmääräämään hääpäivän. August täytti hänen pyyntönsä matalin äänin\nja silminnähtävin helpotuksin. Mescal sai ottaa vastaan omituiset\nmormoonien onnentoivotukset. Haresta, joka tarkasteli tuota omituista\ntyttöä onnettoman rakastajan tuskallisin terävin katsein, näytti tyttö\niloitsevan yhtä paljon kuin muutkin, että hääpäivä oli määrätty.\nHän ei kumminkaan ollenkaan ujostellut eikä joutunut hämmennyksiin.\nKun Snap kumartui suutelemaan häntä ensimmäisen kerran elämässään,\nkäänsi hän hieman kasvojaan, niin että Snapin huulet koskettivat hänen\nposkeaan. Silloinkaan ei hänen itsensähillitsemiskykynsä jättänyt häntä\nhetkeksikään pulaan. Hare sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen muka\nonnitella häntä. Hän onnistuikin mumisemaan muutamia kuulumattomia\nsanoja. Mescal kohotti pitkiä silmäripsiään ja siellä syvällä varjojen\nalla oli kuvaamatonta tuskaa. Huomatessaan sen tyrmistyi Hare kokonaan.\nHän meni huoneeseensa ollen melkein varma siitä, että tyttö oli\nmukautunut, ja vaikka hän ei voinut syyttääkään Mescalia tuntiessaan\nhänen avuttomuutensa, moitti ja soimasi hän tyttöä kumminkin\nmielessään. Mescal oli pettänyt hänet, kuten hän oli otaksunutkin. Hän\nkieriskeli vuoteellaan ajatellen, ja makasi sitten liikkumatta katsoen\navonaisin silmin pimeyteen mielen kiehuessa ja kapinoidessa. Tämän yön\nkuluessa oppi hän tietämään, mitä rakkaus oli hänelle maksanut.\n\nAamun sarastaessa tunsi hän olevansa hieman alistuvaisempi. Seuraavat\npäivät kuluivat hitaasti ja sitten koitti huhtikuun ensimmäinen päivä,\njoka oli määrätty hääpäiväksi. August Naab oli sanonut, että se tulee\ntapahtumaan ennenkuin pumpulipuut avaavat nuppunsa, ja nyt ne juuri\nalkoivat raottaa niitä. Päivä ei ollut mikään vapaapäivä, ja George,\nZeke ja Dave alkoivat koota tavaroitaan ratsastaakseen laitumille,\nmutta kumminkin oli ilmassa jonkunlaista juhlan ja riemun tuntua. Snap\nNaab käveli joustavasti ja hilpein ilmein. Kerran hän tervehti Hareakin\nhymyillen.\n\nPinte valmistautui ajamaan uuden laumansa ylätasangolle. Talon naiset\nhääräsivät kiihkeästi ja ahkerasti, ja lapset melusivat.\n\nIltapäivällä alkoi hämärtää ja Hare meni joelle viepää tietä jyrkänteen\njuurelle varjoon kävelemään. Hän aikoi viipyä siellä niin kauan,\nkunnes August Naab oli julistanut Mescalin ja Snapin vaimoksi ja\nmieheksi. Heikon länsituulen mukana kuuluva putousten kohina muuttui\ntyynnyttäväksi huminaksi. Vuoren mustan harjan ylitse paistoi loistava\nkirkas tähti. Yksinäisyys ja hiljaisuus vaikuttivat Haren mieleen\nlieventäen hänen tuskaansa. Silloin pani lipposiin pistettyjen jalkojen\npehmeitten askelten kolina hänet äkkiä suoristautumaan.\n\nSolakka olento pujahti esiin kulmauksen takaa. Mescalhan sieltä\ntulikin. Valkoinen Wolf käveli hänen rinnallaan. Tyttö lähestyi\nnopeasti Harea.\n\n\"Mescal!\" huudahti tämä.\n\n\"Hss! Puhu hiljaa\", kuiskasi tyttö pelokkaasti hiipien hänen lähelleen.\n\"Jack, rakastatko minua vielä?\"\n\nTuossa kuiskauksessa oli paljon muutakin kuin naisen suloutta. Tämän\nepämääräisen vetoamisen merkitys värisytti Harea ja hän vapisi kuin\nhaavan lehti.\n\n\"Taivaan Jumala, sinut vihitään muutamien minuuttien kuluttua! Mitä\ntarkoitat? Mihin olet menossa, koska olet pukenut tuon pukinnahkaisen\npuvun yllesi ja ottanut Wolfin mukaasi?\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa, ainoastaan sana, kiiruhda, rakastatko minua\nvielä?\" änkytti tyttö katsoen suurin loistavin silmin häneen.\n\n\"Rakastanko sinua? Koko sielustani!\"\n\n\"Kuuntele sitten\", kuiskasi tyttö painautuen häneen kiinni. Uusi\ntuulenhenkäys kantoi heidän korviinsa virran kohinan. Tyttö hengitti\nnopeasti ja sanoi: \"Minäkin rakastan sinua äärettömästi! Hyvästi!\"\n\nSitten hän suuteli Harea riistäytyen irti ja hävisi hiljaa kuin\nvarjo joelle vievän tien varjoihin valkoisen koiran seuratessa hänen\nkintereillään.\n\nTyttö oli kadonnut ennenkuin Hare tointui huumauksestaan. Hän syöksyi\ntytön jälkeen huutaen häntä nimeltä. Mutta pimeys oli niellyt hänet, ja\nainoastaan kaiku vastasi hänen huutoihinsa.\n\n\n\n\nXII.\n\nKAIKUKALLIOT.\n\n\nKun hän voi ruveta selvemmin ajattelemaan, pysähtyi hän tietämättä\noikein, mihin hänen oli ryhdyttävä. Mescalin vuoksi ei hän saanut\nnäyttää, että hän oli jotenkin osallinen hänen päättömään pakoonsa,\neikä sitäkään, että hän tiesi siitä mitään.\n\nHiipien saapui hän pumpulipuumetsikköön, pujahti puiden pimeään\nvarjoon ja haparoi pois välkkyvien tulien piiristä. Tuijotettuaan\nsitten pimeään niin kauan, kunnes hän tiesi saavansa olla turvassa\nyllätyksiltä, hiipi hän rakennuksen varjoon, sitten välikköön ja\nlopulta omaan huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi vuoteelleen koettaen\ntyyntyä, hiljentää hermojensa kiivasta värinää ja vaimentaa sydämensä\nriemuitsevaa sykintää. Hetkeksi yhtyi koko hänen olemuksensa tuohon\nilon värisyttävään tietoisuuteen, että Mescal oli vapauttanut itsensä.\nHän oli päässyt pakoon haukan lopulliselta iskulta.\n\nHaren maatessa siinä ja koettaessa tyynnyttää järkytettyjä tunteitaan\nkuului hänen kamarinsa viereisestä suuresta seurusteluhuoneesta iloisia\nääniä ja hanurin soittoa. Äkkiä kuului raskaita askelia välikön\nlattialta ja käsi tarttui hänen ovensa ripaan.\n\n\"Jack, oletko siellä?\" kuuli hän August Naabin kysyvän.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tule sitten tupaan.\"\n\nHare nousi, aukaisi oven ja seurasi Augustia. Pöytä oli katettu, ja\nNaabit, pienet ja suuret, odottivat jännittynein mielin. Kun Hare oli\npujahtanut joukon taakse, tuli Snap vaimoineen huoneeseen. Hester oli\nniin kalpea kuin kuollut. Hare huomasi äiti Ruthin säälivän masentuneen\nkatseen, kun hän veti tuon hennon pienen naisen viereensä seisomaan.\nKun August Naab alkoi käännellä raamattunsa lehtiä, hiljenivät\nkuiskaukset.\n\n\"Miksi eivät tytöt mene häntä hakemaan?\" kysyi hän.\n\n\"Judith ja Ester, tuokaa hänet tänne\", huusi äiti Mary välikköön.\n\nKuului nopeita askelia ja tytöt hyökkäsivät huoneeseen huudahtaen:\n\"Mescal ei ole siellä!\"\n\n\"No, missä hän sitten on?\" kysyi August Naab tiukasti mennen ovelle.\n\"Mescal!\" huusi hän.\n\nHänen ratkaisevaan kutsuunsa vastasi ainoastaan takassa palavan tulen\niloinen räiskyminen.\n\n\"Hän ei ole pukenut valkoista pukuakaan ylleen\" ilmoitti Judith.\n\n\"Hänen pukinnahkainen pukunsa ei riipu tavallisessa naulassaan\", lisäsi\nEster.\n\nAugust Naab laski raamattunsa pöydälle. \"Pelkäsin tuota aina\", sanoi\nhän vain.\n\n\"Hän on paennut!\" huusi Snap. Hän riensi välikköön ja sieltä\nMescalin huoneeseen, mutta palasi hetken kuluttua laahaten valkoista\nmorsiuspukua pitkin lattiaa. \"Luullessamme hänen pukeutuvan juuri\ntähän, on hän --\"\n\nHän oli tukehtua vaipuen erääseen tuoliin vääristynein kasvoin ja\nvapisevin käsin, sellaisen surun murtamana, jollaista hän ei ennen\nmilloinkaan ollut luullut olevan olemassakaan. Nopeasti heitti hän\nmorsiuspuvun tuleen. Hänen vaimonsa kaatui pyörtyneenä lattialle.\nSitten näytti erämaan haukka kyntensä. Hän repi hurjasti kaulan\nympärille lujaan sidottua huivia kuin vapauttaakseen raivon, joka oli\ntukehduttaa hänet, ja hänen kasvoistaan haihtui kaikki ihmisellisyys.\nHän alkoi karjua, raivota ja kiroilla, mutta hänen isänsä tarttui\nhäneen rautaisin kourin laahaten hänet pois huoneesta.\n\nLapset uikuttivat ja naiset pahoittelivat. Tyynemmät miehet etsivät\nrakennuksista, pihalta, aitauksista ja pelloilta. Mutta he eivät\nlöytäneet merkkiäkään Mescalista. Hälinä loppui vasta monen tunnin\nkuluttua, jolloin kaikki menivät levolle.\n\nAamu vahvisti Mescalin paon. Hän oli pukeutunut matkaa varten, eräs\nlaukku oli kadonnut ja ruokaa tarpeeksi täyttämään sen, Wolf oli\nhävinnyt jäljettömiin, Noddle ei ollut aitauksessa, intiaanipalvelija\nei ollut nukkunut majassaan, ihmisten, aasin ja koiran jälkiä oli\nkahlaamon rannalla ja muudan vene oli kateissa eikä sitä oltu vedetty\ntoiselle rannallekaan, mikä synnytti levottomuutta. Oliko vene\nvajonnut? Olivatko pakolaiset päässeet joen yli turvallisesti, vai\nolivatko he ajautuneet cañoniin? Dave Naab ratsasti tarkastamaan\nja huomasi veneen kumossa muutamalla peninkulman verran putousten\nalapuolella olevalla hiekkamatalikolla.\n\n\"Tyttö on mennyt joen poikki ja päästänyt sitten veneen irti\", sanoi\nAugust. \"Siinä esiintyy hänen intiaanivaistonsa. Jos hän on mennyt\nvuoristoon navajo-intiaanien luokse, ehkä löydämme hänet. Mutta jos hän\non suunnannut kulkunsa asumattomaan erämaahan, niin --\" Harmaan pään\nvakava pudistus lopetti lauseen.\n\nAamu näytti myöskin, että Snap oli jälleen joutunut pahanhenkensä\nvaltaan. Hän makasi huvilansa kuistissa juovuksissa kuin tukki.\n\n\"Tämä on hänen turmionsa alku\", sanoi hänen isänsä. \"Hänellä oli vain\nyksi ainoa mahdollisuus. Hän oli aivan hullu rakkaudesta Mescaliin, ja\njos hän olisi saanut hänet, olisi hän ehkä voittanut viinanhimonsa.\"\n\nHän määräsi, että lampaat oli ajettava ylätasangolle, ja käski\npoikiensa ratsastaa laitumille. Sitten hän käski Haren varustamaan\nmatkatavarat kuntoon ja seuraamaan häntä navajovuoristoon etsimään\nMescalia.\n\nVesi oli matalalla, sillä kevättulva ei ollut vielä alkanut, eikä\nylimeno senvuoksi tarjonnutkaan mitään sellaista mielen jännitystä kuin\nmyöhempään vuodenaikaan. Billy Naab vei satulat ja tavarat veneellä\nyli. Sitten talutti August laiskat aasit veteen. Hopeaharja syöksyi\njokeen muitta mutkitta ja Charger ui virran yli kuin vanha sorsa.\nAugust ja Jack istuivat veneen kokassa Billyn käytellessä airoja. He\npääsivät yli nopeasti ja turvallisesti. Sitten sälytettiin kuormat\naasien selkään, parin selkään tavarat ja kolmannen selkään suuri\nvesisäiliö.\n\n\"Katsohan tänne\", sanoi August viitaten hiekassa oleviin jälkiin.\nPienet intiaanikenkäin jäljet tyynnyttivät Haren, joka oli pelästynyt\nkuullessaan tuosta kumollaan olevasta veneestä. \"Ehkä olisikin parempi,\nettemme milloinkaan löytäisikään häntä\", lisäsi Naab. \"Jos tuon hänet\ntakaisin, voi Snap yhtä hyvin tappaakin hänet kuin mennä hänen kanssaan\nnaimisiin. Mutta minun on kumminkin koetettava hakea häntä. Ainoastaan\nmiten sitten menettelen hänen kanssaan, on --\"\n\n\"Antakaa hänet minulle\", keskeytti Jack.\n\n\"Hare!\"\n\n\"Rakastan häntä!\"\n\nNaabin ankara kasvojen ilme muuttui lempeämmäksi. \"Olen kuin puulla\npäähän lyöty! Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet ole\nerilainen kuin muutkaan. Rakastuit kai häneen ollessasi hänen kanssaan\ntuolla ylätasangolla? Ja minä kun otaksuin sinun olevan niin sairaan,\nettet voi kiinnittää huomiotasi naisiin.\"\n\n\"Mescal rakastaa minua myös\", sanoi Hare.\n\n\"Ah! Tuo selittää asian. Hare, oletko ollut rehellinen minua kohtaan?\"\n\n\"Koetimme molemmat, vaikka emme voineet olla rakastamatta toisiamme.\"\n\n\"Hän olisi siis mennyt naimisiin Snapin kanssa, ellei sinua olisi\nollut?\"\n\n\"Kyllä. Mutta en voinut sille mitään. Toitte minut tänne ja pelastitte\nhenkeni. Tiedän, mitä olen teille velkaa. Kun läksin kesällä\nlaitumille, aikoi Mescal mennä naimisiin poikanne kanssa. Mutta hän on\nuskollinen nainen eikä voinutkaan. August Naab, jos satumme löytämään\nhänet, niin vieläkö nytkin aiotte naittaa hänet pojallenne?\"\n\n\"Se johtuu asianhaaroista. Tiesitkö hänen pakosuunnitelmistaan?\"\n\n\"En voinut sellaisesta uneksiakaan. Sain tietää ne vasta viime\nhetkellä. Tapasin hänet joelle vievällä tiellä.\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt pysähdyttää hänet.\"\n\nHare ei vastannut.\n\n\"Sinun olisi pitänyt kertoa minulle\", jatkoi Naab.\n\n\"En voinut. Olen ainoastaan ihminen.\"\n\n\"No niin, en moiti sinua, Hare. Nuoruudessani hehkui minunkin vereni.\nPelkään kumminkin, ettei erämaa ole kyllin suuri sinulle ja Snapille.\nTyttö on lupautunut hänelle. Et voi muuttaa mormoonien kirkon\nmääräyksiä. Rauhan säilyttämiseksi antaisin sinulle Mescalin, jos vain\nvoisin. Snap haluaa kumminkin joko saada tahi tappaa hänet. Aion hakea\ntämän erämaan ristiin rastiin ennen häntä, sillä hän tulee etsimään\ntyttöä kuin koira. On parempi naittaa tyttö hänelle kuin nähdä hänet\nkuolleena.\"\n\n\"En ole ollenkaan varma siitä.\"\n\n\"Hare, sinun nenääsi haisee veri kuin suden sieraimiin. Tiedän ja\nolen sen ennenkin tiennyt, ja muista, että suhtautumisesi Snapiin on\nmuuttunut nyt mieskohtaiseksi.\"\n\nNäin puhellessaan kiersivät he samalla Kaikukallioita kiiveten\nvähitellen ylemmäksi päästäkseen samalle korkeudelle kuin erämaa,\njonne he saapuivatkin hetken kuluttua tultuaan lähelle cañonin päätä.\nTie kääntyi nyt vasemmalle samansuuntaiseksi harjanteen kanssa.\nNoddlen ja Wolfin jäljet näkyivät selvästi tomussa. Hare tunsi, että\njos ne kääntyvät erämaan äärettömälle ilmavalle lakeudelle, on heidän\nluovuttava kaikista toiveista löytää Mescal.\n\nHe seurasivat aasin ja koiran jälkiä Katkeralle lähteelle, jonka vesi\non hyvin kivennäispitoista, mutta sitten he eksyivät niiltä kokonaan.\nNavajo-intiaanein laitumille johtava polku oli paljas, kovaan kallioon\najan kuluttama ura, jossa ei näkynyt muita kuin vanhuuden merkkejä.\nErämaahan johtavat liuskakiviharjanteet ja kuparipitoiset kummut, jotka\nkylpivät auringonpaisteessa, eivät ilmaisseet ollenkaan, minne päin\npakolaiset olivat suunnanneet kulkunsa. August Naab kohautti leveitä\nolkapäitään ohjaten hevosensa harjannetta kohti. Oli jo hämärä, kun he\nsaapuivat sen laelle.\n\nHe leiriytyivät muutaman esiinpistävän kallionkielekkeen suojaan. Kun\ntuuli tyyntyi, ei yö tuntunut enää vastenmielisesti kylmältä, ja Hare\nhuomattuaan, että August Naab oli jurolla tuulella ja uninen, läksi\nkävelemään harjanteelle, kuten hänen tapanaan oli ollut lammaspaimenena\nollessaankin. Hän voi tuskin erottaa tuota aikaa nykyisyydestä, sillä\npuiden ja pensaitten katkeranmakea tuoksu, tuulen melkein kuulumattomat\nhenkäykset, suurten kirkkaitten tähtien ilmestyminen ja tuikkiminen\nsinisellä taivaalla, hiljaisuus, alempana olevan näkymättömän tyhjyyden\nherättämä tunne olivat tuon menneisyyden ajatuksiaherättäviä osia,\njosta hän ei milloinkaan voinut mitään unhottaa. Hiljaisuus oli\nsellaista, että se kantoi korviin paljon kuultavaa. Se oli täynnä\nmatalia kaukaisia ääniä, joko susien ulvontaa tahi kallioiden\nhalkeamissa humisevan tuulen vaikeroimista. Erämaasta kohosi omituinen,\nmatala ja epäselvä mumina, joka kierrettyään kielekkeiden alitse\nkulkevaa tietä vapautui vihdoin noustakseen rajattomaan avaruuteen ja\nhäipyäkseen sinne. Hare oli usein kuullut pantterien ja villikissojen\nkiljuvan, mutta juuri tästä omituisesta äänestä oli August Naab hänelle\nkertonut, tästä salaperäisestä cañonien ja erämaan yön kutsusta.\n\nPäivän valkeneminen osoitti hänelle, että Kaikukallioiden laajuus\noli joen toisella puolella olevan sisarylätasangon laajuutta paljon\nsuurempi. Seetrejä kasvavat rinteet, kallioisten harjanteitten korkeus\nja valkoisia salviapensaita kasvavien laaksojen syvyys eroittivat joen\ntämänpuoleisen tasangon suuresti Vermillionin kahdesta pöydäntasaisesta\nylätäsangosta. August Naab läksi seuraamaan erästä joelle takaisin\njohtavaa tietä. Tien molemmilla puolilla kasvava seetrimetsä kätki\nenimmäkseen ympäristöt Haren katseilta, mutta silloin tällöin voi hän\nkumminkin joltakin korkealta paikalta nähdä kauas taakseen tahi avautui\nhänen silmiensä eteen laaja näköala johonkin soikeaan laaksoon.\n\nNoin puolen päivän tienoissa tunkeutui August pensaikon läpi äkkiä\neräälle rinteelle. Hän kääntyi toverinsa puoleen heilauttaen\nkäsivarttaan.\n\n\"Tuolla on navajo-intiaanien leiri\", sanoi hän. \"Eschtah on asunut\nsiellä monta vuotta. Muuten on se ainoa tiedossani oleva navajo-leiri,\njota ei milloinkaan siirretä toiseen paikkaan. Nämä intiaanit\novat paimentolaisia. Useimmat asuvat siellä mihin lampaat heidät\njohdattavat. Tämä ylätasanko on satojen neliöpeninkulmien laajuinen\nulottuen kauemmaksi kuin kukaan valkoinen mies tietää, ja kaikkialla,\nsekä laaksoissa että viheriöillä rinteillä on heidän telttojaan.\nSenvuoksi emme luullakseni milloinkaan löydä Mescalia.\"\n\nHaren katse vaelsi seetrien latvojen ja kallioiden huippujen yli\nhauskannäköiseen laaksoon, jossa oli kartiomaisia valkojuovaisia\ntelttoja. Niiden huipuista kohosi hitaasti leviäviä sinisiä\nsavupilviä. Mustangeja, aaseja ja lampaita kävi laitumella valkoisilla\nnurmikkoläikillä. Kirkkaanpunaisia huopapeitteitä oli ripustettu\npuiden oksille. Taulun väririkkautta lisäsivät majoihinsa menevät ja\nniistä tulevat kirjavapukuiset intiaanit. Näky toi vastustamattomasti\nHaren mieleen kesän, pitkien lämpimien iltojen ja ajankulkuun tyynesti\nsuhtautuvan joutilaisuuden tunnun.\n\nLaskeutuessaan rinnettä saavuttivat he erään lammaslauman, jota ajoi\nruskealla aasilla ratsastava pieni intiaanipoika. Oli vaikeata sanoa,\nkumpi heistä enemmän hämmästyi, pitkäkorvainen aasiko, joka äkäytyi\npaikoilleen, vaiko poika, joka ensin potki ja löi karvaista ratsuaan,\nmutta laskeutuikin sitten nopeasti sen selästä ja juoksi pakoon niin\nettä ruskeat koivet vilahtelivat. Kauempana lopettivat intiaanitytötkin\ntyönsä juosten vaitiollen seetrien varjoon piiloon. Kun August saapui\nlaaksoon, huudahti hän, jolloin intiaanisotureita ilmestyi näkyviin.\nHe kokoutuivat matkustajain ympärille, puristivat heidän käsiään ja\nopastivat heidät leirin keskustaa kohti.\n\nNäiden erämaan villien teltat olivat kaikki samanlaiset, ainoastaan\npäällikön oli suurempi. Ulkopuolelta ne muistuttivat savikekoa, jossa\noli muutamia punaisesta savesta selvästi näkyviä valkoisia hirsiä.\nAugust siirsi syrjään erään oviaukon suojana olevan huopapeitteen ja\nastui sisään viitaten toveriaan seuraamaan. Koska Hare oli tottumaton\nkitkerään savun hajuun, ei hän vähään aikaan voinut nähdä juuri mitään,\ntuskinpa hengittääkään, sillä kodassa oleva ilma oli niin paksua.\nTuli, joka vastasi erämaan intiaanien lämmön vaatimuksia, paloi kodan\nkeskellä ja savu kiemurteli ulkoilmaan katossa olevasta pyöreästä\naukosta. Eschtah istui tulen vieressä huopapeite hartioillaan ja musta\npää kumarassa. Hän näytti kyllä huomaavan vieraiden tulon, mutta\nistuutui heti jälleen miettiväiseen asentoonsa kiinnittämättä enää\nhuomiotaan vieraiden läsnäoloon.\n\nHare seurasi Augustin esimerkkiä istuutuen maahan puhumatta sanaakaan.\nHän tarkasteli kumminkin salaa kaikkia kodassa olevia. Eschtahin\nkolme vaimoa erosi suuresti toisistaan sekä näköön että ikään nähden.\nVanhin oli ryppyinen, pergamentti-ihoinen vanha noita, joka istui\ntulen vieressä sammunein katsein; toinen oli roteva nainen, joka\nkampasi luultavasti nuorimman alastoman poikansa tukkaa ohuista\njäykistä juurista valmistetulla pyöreällä harjalla. Pojan käytöksestä\nja irvistelyistä päättäen ei harjaaminen näyttänyt miellyttävän\nhäntä ollenkaan. Kolmannella, muita paljon nuoremmalla vaimolla oli\nmiellyttävät kasvot ja pitkät mustat letit, joista hän selvästi näytti\nolevan hyvin ylpeä. Hän oli polvillaan muutaman tasaisen kivilaatan\nvieressä ja musersi pitkällä soikealla kivellä maissia jauhoiksi.\nSiellä oli nuoria sotureita, tavallaan kauniita kuparinvärisine\nihoineen, suorassa paksussa tukassa olevine nauhoineen, hopeaisine\nkorva- ja rannerenkaineen ja hopeanappisine intiaanikenkineen. Siellä\noli tyttöjä, jotka käänsivät ujosti katseensa huopapeitekudonnastaan\nvieraihin, ruveten jälleen pujottelemaan kankaaseen pitkiä säikeitä.\nHeidän näppärien sormiensa kuljetellessa neuloja sinne tänne\nilmestyi kankaaseen nopeasti värikkäitä rantuja. Sitten siellä oli\nnuorempia poikia ja tyttöjä, kaikki kirkassilmäisiä ja uteliaita, ja\nhuopapeitteillä lepääviä pienokaisia. Missä ei seinät ja sisäkatto\nollut peitetty pukinnahkapusseilla, aseilla eikä huopapeitteillä, näki\nHare kodan rakenteen valkoiset puusäleet. Tämä haaraisista riu'uista ja\noksista rakennettu maja oli oikea taideteos kudottuine, kaareutuvine\nja vahvoine kupukattoineen, joka oli kokonaan peitetty ja lujitettu\nsavella.\n\nAugustin käden kosketuksesta kääntyi Hare vanhan päällikön puoleen\nodottaen tämän puhetta. Eschtah suoristi päänsä sanoen jotakin ja\nojensi kätensä vieraille tervehdykseksi valkoisen miehen tavoin.\nAugust vastaili hitaasti ja työläästi, sillä hän ei osannut puhua\nnavajointiaanien kieltä sujuvasti, vaikka hän sitä ymmärsikin.\n\n\"Valkoinen profeetta on tervetullut\", sanoi päällikkö. \"Tuleeko hän\nhakemaan lampaita, sotilaita, vaiko vain vierailemaan navajon kotiin?\"\n\n\"Eschtah, hän hakee Erämaan Kukkaa\", vastasi August. \"Mescal on\npoistunut hänen luotaan. Hänen jälkensä johtavat kallion juurella\nolevalle Katkeralle lähteelle, mutta muuttuvat sitten linnun lennoksi.\"\n\n\"Eschtah on odottanut, mutta Mescal ei ole tullut hänen luokseen.\"\n\n\"Eikö hän ole ollut täällä?\"\n\n\"Mescalin varjo ei ole ilahduttanut navajon oviaukkoa.\"\n\n\"Sitten hän on kiivennyt vuorille tahi poikennut cañoneihin. Hänen\nvalkoinen isänsä rakastaa häntä niin, että hän haluaa hänet löytää.\"\n\n\"Eschtah luovuttaa sotilaansa ja mustanginsa ystävänsä käytettäväksi.\nNavajot löytävät hänet, ellei hän ole muuttunut lentohiekan jyväseksi.\nMutta onko valkoinen profeetta yhtä viisas kuin vanhakin? Sallikaa\nErämaan Kukan juurtua esi-isiensä maahan.\"\n\n\"Eschtah on hyvin viisas, mutta hän ajattelee vain tytön intiaaniverta.\nMescal on puoleksi valkoinen ja kasvatettu valkoisten ihmisten tavoin.\nEschtah ei myöskään muista valkoisen miehen rakkautta.\"\n\n\"Erämaa on kutsunut. Eikö valkoinen profeetta voikaan nähdä? Valkoinen\nja punainen veri eivät sekoitu helposti. Intiaanin veri joko vaalenee\nvalkoisen ihmisen suonissa tahi polttavat aurinko, äärettömyys ja\nerämaa sen punaiseksi. Eschtahin esi-isät, jotka nukkuvat täällä\nrauhassa, ovat kutsuneet Erämaan Kukkaa.\"\n\n\"Olette oikeassa. Mutta valkoinen ihminen on sidottu, hän ei voi\nmuuttua intiaaniksi eikä tyytyä tällaiseen elämään, hän toivoo ja\nrukoilee siihen muutosta uskoen saavansa jatkaa vielä vaellustaan\nhaudan toisellakin puolella. Senvuoksi hakee Eschtahin valkoinen ystävä\nMescalia, hän on kasvattanut hänet kuin oman tyttärensä, hän haluaa\nviedä hänet kotiin, rakastaa häntä enemmän ja luottaa tulevaisuuteen.\"\n\n\"Valkoisen miehen tiet ovat valkoisen miehen teitä. Eschtah ymmärtää.\nHän muistaa tyttärensä viimeiset päivät. Hän ummisti hänen kuolleet\nsilmänsä ja lähetti sanan valkoiselle ystävälleen. Hän nimitti tuon\nlapsen kukan mukaan, joka lentää tuulessa rauhallisilla paikoilla.\nEschtah antoi tyttärentyttärensä ystävälleen. Hän on sittemmin ollutkin\nheidän yhdyssiteensä. Nyt hän on lentänyt tiehensä ja valkoinen isä on\ntullut hakemaan apua navajolta. Täyttyköön hänen tahtonsa. Eschtah on\npuhunut.\"\n\nEschtah luovutti Naabin käytettäväksi joukon nuoria sotilaita ja\noppaiksi muutamia sotureita, jotka tunsivat kaikki ylätasangon tiet,\nkaikki lähteet ja kaikki halkeamat, joihin vain sudet voivat piiloutua.\nHe kiersivät ylätasangolla olevat joen lähteet ja kulkiessaan länteen\npäin etsivät kaikki tasangot, harjut, laaksot, kiipesivät vuorten\nhuipuille ja lähettivät koiransa tiheikköihin ja kuiluihin. Eschtahin\nleiristä länteen päin vähenivät kodat vähenemistään, kunnes ainoastaan\njoku keltaisen jyrkänteen juurella tahi jossakin seetrimetsikössä\noleva sattui heidän tielleen. Päälliköt kyselivät tarkasti kaikilta\ntapaamiltaan intiaaneilta, heidän asumuksensa tutkittiin ja heidän\nlähteittensä reunat tarkastettiin perinpohjin. Intiaanit etsivät\nylätasangon peninkulma peninkulmalta, tunkeutuivat pensaikkoihin ja\nkallioiden muodostamiin linnoihin sellaisin metsästäjän vaistoin, että\ntuskin minkään kaniininkaan pesä jäi tarkastamatta. Päivät kuluivat,\naurinko kaartoi korkeammalle, ylänköjen lumiläikät sulivat etsinnän\nsiirtyessä yhä lännemmäksi. He leiriytyivät iltaisin mihin milloinkin\nsattui, joskus jonkun lähteen ympärillä kasvavalle nurmikolle, joskus\ntaasen aivan kuivillekin paikoille. Ylätasanko laajeni länteen päin.\nSieltä täältä kohosi rosoisia kallioita ja paljaat vuorten huiput\nkuvastuivat taivasta vasten kuin sahanterät. Samoiltuaan monia\npeninkulmia aina vain ylemmäksi saapuivat he lopulta jakajalle, johon\nEschtahin maa-alueet loppuivat.\n\nNaabin itsepintaisuus ja intiaanien uskollisuus vei heidät\nmoki-intiaanien maahan, heimon, jota Eschtahin jalorotuinen kansa sanoi\norjikseen. Siellä he etsivät heidän kylänsä, vanhat hautaholvit ja\nrauniot hyvin tarkasti, mutta Mescalista ei vain näkynyt jälkeäkään.\n\nHare ratsasteli yhtä innokkaasti ja etsi yhtä väsymättömästi kuin\nAugustkin toivomatta kumminkaan todella milloinkaan löytävänsä tyttöä.\nHänen etsimisensä soi kumminkin, huolimatta sen toivottomuudesta,\nHarelle jonkunlaista surumielistä tyydytystä, sillä tyttö oli aina\nhänen mielessään.\n\nEikä tämä kuukauden kestävä ratsastaminenkaan navajoiden kanssa ollut\nhyödytön. Hänestä tuli intiaanien ystävä ja samalla oppi hän lausumaan\nmonta heidän sanaansa. Sitten oppi hän tuntemaan paljon erämaassa\ntarvittavia taitoja. Navajot näyttivät hänelle, miten on kiivettävä\nvuorille, etsittävä vettä ja ruohoa, miten oli etsittävä Hopeaharjaa\npäivän koittaessa, jos se oli sattunut kulkemaan kauaksi, miten oli\nhaettava jälkiä kovalta maalta ja miten oli suhtauduttava erämaassa\nesiintyviin ilmiöihin ja niiden herättämiin tunteihin. Intiaanien koko\nulkoilmaelämä yhtyi täydellisesti luonnon ulkonaisiin ominaisuuksiin,\nkuten tomuun, kallioihin, ilmaan, tuuleen, savuun, seetreihin ja\nerämaan petoihin. Noiden seikkojen tarkastamiseen kului intiaanien\npäivä. Navajot olivat luonnonpalvelijoita, aurinko oli heidän\nylijumalansa. Aamuisin, kun harmaa sarastus muuttui ruusunpunaiseksi\nruskoksi, aloittivat he ylistyslaulunsa auringolle. Auringon\nlaskeutuessa olivat navajot valppaat katsoen vaitiollen länttä kohti.\nHare huomasi, että moki-intiaanitkin ylistivät aamuisin tuota suurta\nvalonantajaa. Aikaisen aamun hämärässä, ennenkuin itäinen taivaanranta\nalkoi punoittaa ja kaikki oli vaalenevaa harmaata, ilmestyivät mokit\npienistä savi- ja kivimajoistaan, kiipesivät asuntojensa katoille ja\nistuivat siellä huopapeitteihin käärityin kumartunein päin.\n\nEräänä päivänä selitti August muutamin sanoin, kuinka merkityksellinen\ntekijä aurinko oli erämaan asukkaiden elämässä.\n\n\"Meidän on käännyttävä takaisin\", sanoi hän Harelle. \"Kuumuus lisäytyy\nja lumi sulaa vuoristosta. Jos Coloradon vesi nousee liiaksi, emme voi\nmennä sen poikki.\"\n\nRatsastaminen takaisin leiriin vei pari päivää. Eschtah otti heidät\nvastaan arvokkain vaitioloin, mikä oli niin ominaista hänelle. Kun he\nläksivät kotiinsa, saatteli hän heitä tielle, joka läksi laskeutumaan\nKaikukallioiden korkeimmalta huipulta, Saweep Peakilta. Sieltä vahtivat\nnavajot väririkasta erämaata.\n\n\"Mescal on siellä\", sanoi August Naab. \"Hän on siellä Eschtahilta\nsaamansa orjan kanssa. Mies opastaa Mescalia. Emme voi seurata heitä\nsinne.\"\n\nVanha päällikkö pysähdytti hevosensa ajan kuluttamalle tielle, ja tuo\nsama käsi, joka viittasi jäähyväiset valkoisille ystäville, ojentautui\nhitain arvokkain liikkein rajatonta äärettömyyttä kohti. Siten tervehti\nsoturi valloittamatonta aluetta. Hare huomasi hänen haukansilmissään\ntuon saman hehkun, tuon kytevän tulen ja salaperäisen intohimon kuin\nMescalinkin silmissä.\n\n\"Tuo kieletön orja on kuin susi. Hän vainuaa tiet ja lähteet. Eschtahin\nsilmät ovat vanhentuneet hänen katsellessaan täällä erämaata, mutta\nhän ei ole milloinkaan tavannut intiaania, joka voisi seurata Mescalin\norjaa. Eschtahkin menee vielä sinne lepoon, mutta ei kukaan intiaani\nole löytävä hänen hautaansa. Mescalin jäljet ovat hävinneet hiekkaan.\nKukaan ihminen ei voi niitä löytää. Eschtahin sanat ovat viisautta.\nKatsokaa!\"\n\nJonkun elävän ihmisen hakeminen tuosta rajattomasta värikkäiden\nhiekkamaininkien ja muuttuvien hiekkapilvien valtakunnasta, noista\npurppuraisten verhojen piilottamista kuiluista ja kupooleista olisi\nollut kaikkien ihmisten pyrkimysten turhinta hommaa. Se näytti olevan\ntodellinen auringon sateenkaarivaltakunta. Alussa liikutti ainoastaan\nsen kauneus Harea, hän näki kallioiden juurien kuparinvärisen vyön,\nvalkoiset kivennäisläikät ja kauempana olevat liejurämeet, tuulten\nkuluttamat cañonit, nuo sekä itään että länteen katoavat tomun\nympäröimät vuorten selänteet, vähitellen kohoavan tasaisen ylätasangon\npykälöidyt rinteet, tulivuorten huiput, jotka käänsivät katseen\nsinisistä halkeamista kohoaviin höyrypilviin ja tasaisten kujien\ntummiin juoviin, ja niin eteenpäin kauas tuonne autioon tuntemattomaan.\nSitten Hare ymmärsi hieman sen tenhoa. Se oli auringon värjäämä ja\nhallitsema maailma. Täällä esiytyivät luonnon syvä majesteetillisuus,\niäisyys ja muuttumattomuus koskemattomina. Mutta hän näki vain\nEschtahin silmin sen hedelmättömät rinteet, sen peloittavan autiuden ja\nkuolemanraskaan unen.\n\nKun vanhan päällikön huulet avautuivat, odotti Hare vain ankaria\nsanoja, jotka tuottaisivat vain tuskaa hänelle, ja joita hän tuntui\nsisimmässään suuresti pelkäävän.\n\n\"Valkoisen profeetan intiaanisukuinen lapsi on mennyttä häneltä\", sanoi\nEschtah. \"Erämaan Kukka on muuttunut lentohiekan jyväseksi.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nKIERO TEMPPU.\n\n\nAugust Naab toivoi, että Mescal olisi palannut heidän poissaollessaan,\nmutta Hare tiesi tuollaisen toivon turhaksi. Keitaan naiset ottivat\nheidät vastaan synkin kasvoin, jotka ennustivat huonoja uutisia. Sitten\nolivat he hyvin vastahakoiset niitä kertomaankin. Mescalin pako oli\nunhottunut heidän lähtönsä jälkeen tapahtuneen uuden vakavamman ja\nsurullisemman onnettomuuden johdosta.\n\nSnapin vaimo oli huonona sairaana jouduttuaan juopuneen miehensä\nraivonpuuskien esineeksi. Augustin ja Haren lähdön jälkeen oli mies\njuopotellut monta päivää, mutta sitten kuin hänen juomavarastonsa\nloppuivat, oli hänen melkein tunnoton tilansa muuttunut mielettömäksi\nraivoksi. Hän oli koettanut tappaa vaimonsa ja polttaa huvilansa, mutta\nDave, ainoa veljistä, joka uskalsi lähestyä häntä, oli joutunut väliin\nviime silmänräpäyksessä. Sitten hän oli ratsastanut White Sageen päin,\neikä hänestä sen jälkeen oltu mitään kuultu.\n\nNaab pani liikkeelle kaiken taitonsa sitoessaan ja lääkitessään\npoikansa vaimoa, jonka hengen hän toivoi voivansa pelastaa, myöntäen\nkumminkin epäilevänsä Hesterin paranemismahdollisuuksia. Nämä huolet\neivät kumminkaan millään tavoin vähentäneet hänen kärsivällisyyttään,\nystävyyttään ja iloisuuttaan. \"Niin kauan kuin on elämää, on\ntoivoakin\", sanoi hän. Hän käski Haren, sitten kuin tämä oli hieman\nlevähtänyt, koota tavaransa, ratsastaa laitumelle ja kertoa hänen\npojilleen, että hän tulee sinne myöhemmin.\n\nHaresta tuntui suurelta huojennukselta saada poistua keitaasta. Hän\nläksikin vielä samana päivänä, saapuen jo illalla Hopeakulholle. Kun\nhän ratsasti seetrien oksien alitse kirkasta nuotiota kohti, katsoi\nhän sinne tarkasti. Mutta eivät ainoatkaan noista nuotion loimun\npunoittamista kasvoista olleet Snapin.\n\n\"Halloo, Jack!\" huusi Dave Naab pimeään. \"Tiesin tulijan sinuksi. Kun\nHopeaharja laskee jalkansa kiviselle tielle kuulostaa samalta kuin\nsoitettaisiin kelloja. Kuinka jaksat ja miten isä voi? Löysittekö\nMescalin? Lyön vaikka vetoa, että tuo pieni erämaan lapsi kuljetti\nteidät aina Pienelle Coloradolle asti.\"\n\nHare kertoi heidän hyödyttömän etsimisensä tulokset.\n\n\"Kävi aivan kuin aavistimmekin\", sanoi Dave. \"Sellaista miestä ei ole\nvielä syntynyt, joka voi seurata tuon intiaanin jälkiä. Mescal on kuin\nvangittu villi mustangi, joka katkaistuaan liekaköytensä pakenee. Hän\nkuolee tuonne erämaahan tahi muuttuu samanlaiseksi kaktukseksi, josta\nhän on saanut nimensäkin. Säälin häntä, sillä hän on hyvä tyttö, liian\nhyvä Snapille.\"\n\n\"No, kertokaahan nyt tekin uutisenne\", sanoi Hare\n\n\"Ne on pian juteltu\", vastasi Dave naurahtaen. \"Karja on kestänyt\ntalven mainiosti. Meillä ei ole ollut juuri muuta tehtävää kuin\noleskella täällä ja vahtia. Zeke ja minä ajoimme vanhaa Valkojalkaa\neräänä päivänä melkein Lorisevalle lähteelle saakka. Tapasimme\nJoe Staben, erään paimenen, joka kerran oli Zeken ystävä. Hän on\nHoldernessin palveluksessa nyt, ja hän kertoi, että Holderness on\nrakennuttanut uudestaan lähteen luona olevat aitaukset, rakentanut\nsinne suuren majan, jossa tusinan verran paimenia asuu. Hän kertoi\nmeille myös Snapin ammuskelleen White Sagessa ja tappaneen lopulta\nSnoodin. He olivat väitelleet sinusta.\"\n\n\"Minustako?\"\n\n\"Niin. Snood kai piti sinun puoliasi eikä Snap sitä sietänyt. Ikävä\ntapaus. Snood oli hyvä mies. Niin, siitä ei kannata juuri puhuakaan,\nSnap menee liian pitkälle. Hän on --\" Dave ei lopettanut lausettaan, ja\nsiten syntynyt hiljaisuus olikin merkityksellisempi kuin mitkään sanat.\n\n\"Miten suhtautuvat White Sagen mormoonit tuohon tapahtumaan?\"\n\n\"He ovat kuulemma puhuneet siitä paljonkin. Noiden pistooliurhojen\nkesken ei tuollainen merkitse mitään, mutta mormoonit sanovat\ntuollaista tekoa murhaksi. He ovat julistaneet Culverin\nlainsuojattomaksi ja seuraava tulee olemaan Snap.\"\n\n\"Isäsi vihjasi, että erämaa on liian pieni meille molemmille, Snapille\nja minulle.\"\n\n\"Jack, et voi olla kyllin varovainen. Olen odottanut sinua, saadakseni\nkeskustella kanssasi tästä. Snap ratsastaa tänne kyllä vielä jonakin\npäivänä ja silloin --\" Daven keskeytys ei ollut tyynnyttävä.\n\nJa jo kolmantena päivänä Daven huomautuksen jälkeen, kun Hare,\nratsastaessaan vuorilta ampumansa hirvi edessään satulassa, sattui\nkatsahtamaan syrjään ja huomasi Snapin kermanvärisen oriin laukkaavan\nHopeakulhoa kohti. Snapin rinnalla ratsasti eräs solakka mies suurella\nraudikolla. Kun Hare saapui leiriin, kertoi hän Georgelle ja Zekelle\nnäkemänsä kuullen samalla, että Davekin oli jo huomannut ratsastajat\nja mennyt heitä vastaan seetrimetsikön laitaan. Heidän juuri\nkeskustellessa asiasta juoksi Dave nopeasti lähteelle.\n\n\"Snap ja Holderness tulevat!\" huusi hän kovasti.\n\n\"Mitä tekemistä Snapilla on Holdernessin kanssa? Miksi hän tuo miehen\nmukanaan tänne?\"\n\n\"Enpä pidä tuosta ollenkaan\", vastasi Zeke harkitusti.\n\n\"Jack, mitä aiot tehdä?\" kysyi Dave nopeasti.\n\n\"Tehdäkö? Mitäpä minä voisin tehdä? En aio lähteä pakoon leiristä\nsenvuoksi, että tänne tulee miehiä, jotka eivät pidä minusta.\"\n\n\"Se olisi kumminkin viisainta.\"\n\n\"Toivotko minun lähtevän pakoon, estääksesi veljesi ja minun tapaamasta\ntoisiamme?\"\n\n\"En!\" Daven posket muuttuivat tummanpunaisiksi. \"Mutta aiotko ampua\nhänet?\"\n\n\"En tietystikään! Hänhän on August Naabin poika ja sitäpaitsi veljesi.\"\n\n\"Niin, ja sinä olet ystäväni, seikka, josta ei Snap välitä rahtuakaan.\nAiotko ampua Holdernessin sitten?\"\n\n\"Vannon, Dave, etten voi vastata kysymykseesi\", vastasi Hare kävellen\ntiellä. \"Jonkun täytyy muuttua minussa, ennenkuin voin tappaa\nihmisen. Luullakseni voin ampua puolustaakseni itseäni. Mutta sehän\nei hyödyttäisi minua ollenkaan, jos sattuisin ampumaan liian myöhään.\nDave, tätä olen juuri pelännytkin. En pelkää Snapia enkä Holdernessia\nsenvuoksi. Tarkoitan vain, etten ole valmis. Katsohan tänne, luuletko\nheidän kummankaan ampuvan aseetonta miestä?\"\n\n\"Jumalani, toivoakseni ei! En voi uskoa sellaista. Mutta sinähän pistät\npistoolisi tuppeen.\"\n\nHare irroitti patruunavyönsä colttineen ripustaen sen satulansa\nnuppiin. Sitten hän istuutui muutamalle tulen vieressä olevalle kivelle.\n\n\"Tuolta he nyt tulevat\", kuiskasi Zeke nousten seisoalleen, kuten\nGeorgekin.\n\n\"Hillitkää mielenne, pojat!\" sanoi Dave katsahtaen heihin\nvaroittavasti. \"Minä hoidan keskustelua.\"\n\nHolderness ja Snap ilmestyivät puiden varjosta ja ratsastaen juoksua\naukealle pysähdyttivät hevosensa muutamien askelten päähän tulesta.\nDave Naab seisoi juuri Haren edessä ja George ja Zeke pysähtyivät hänen\nviereensä.\n\n\"Päivää, pojat!\" sanoi Holderness hymyin, joka muistutti valon nopeaa\nheijastumista kirkkaasta järven jäästä. Hänen ambranväriset silmänsä\neivät rävähtäneetkään niiden katseen keskittyessä tuijottaviksi\nkeltaisiksi pilkuiksi. Dave katseli karjanomistajaa kylmästi ja\nhalveksivasti, mutta ei sanonut tälle mitään, vaan veljelleen:\n\n\"Snap, mikä on tarkoituksesi ratsastaessasi tänne tuon miehen kanssa?\"\n\n\"Olen Holdernessin uusi työnjohtaja. Tarkastamme juuri laitumia\",\nvastasi Snap. Kovat piirteet, juro ilme ja haukannokkajulmuus olivat\npalanneet kymmenkertaisina hänen kasvoihinsa, ja hänen katseensa oli\nkuin lepattava palava tuli.\n\n\"Uusi työnjohtaja!\" huudahti Dave. Hänen suunsa jäi auki ja hän\ntuijotti hämmästyneenä veljeensä. \"Et sinä et voi tarkoittaa totta\npuheellasi! Olet juovuksissa!\"\n\n\"Asia on, kuten sanoin\", murahti Snap.\n\n\"Valehtelet!\" huusi Dave veren punatessa hänen ruskeat kasvonsa. Hän\nhypähteli paikoillaan raivoissaan.\n\n\"Totta se on, Dave, hän on uusi työnjohtajani\", pisti Holderness\nmielistelevästi väliin. \"Hän saa sata kuukaudelta -- kullassa -- ja\nminulla on samanlainen paikka sinullekin.\"\n\n\"No, mutta Jumalan nimessä!\" Daven käsivarret vaipuivat ja hänen\nkasvonsa kalpenivat huuliin asti. \"Holderness!\"\n\n\"Tiedän, mitä aiot sanoa\", keskeytti karjanomistaja. \"Mutta jätä se\nsanomatta. Tiedän, että olet rohkea. Mutta taistelu ei hyödytä meitä\nkumpaakaan. Puhun liikeasioista. Haluan --\"\n\n\"Te ette voi keskustella kanssani liikeasioista ettekä muustakaan\",\nsanoi Dave Naab pyrähtäen nopeasti veljeensä päin. \"Toista vieläkin\nsanasi, Snap Naab. Oletko sitoutunut vartioimaan laitumia tuon miehen\npuolesta?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Aiot toimia siis isääsi, veljiäsi, suoraan sanoen, omaa lihaasi ja\nvertasi vastaan?\"\n\n\"En voi katsoa asioita siinä valossa.\"\n\n\"Sitten olet juovuksissa oleva, helposti väärään johdettava tyhmeliini.\nTuo mies ei ole mikään karjanomistaja. Hän on rosvo. Hän ryösti Martin\nColen, ensimmäisen vaimosi isän, koko omaisuuden. Hän varastelee juuri\nparhaillaan karjaamme ja anastaa lähteemme. Hän koettaa saada meidätkin\nperikatoon. Jumalan nimessä, etkö voi olla mies?\"\n\n\"Asiani ovat huonolla kannalla\", vastasi Snap töykeästi muuttelehtien\nsatulassa. \"Luullakseni on parempi, että selvitän ne omin neuvoin.\"\n\n\"Sinä matelevainen roisto! Mutta ethän sinä olekaan kuin velipuoleni,\nJumalalle kiitos. Olen kuin tiennyt sinun tekevän jotakin kunnotonta,\nmutta en olisi sentään milloinkaan voinut uskoa, että häpäisisit\nNaabien nimen ja murtaisit isäsi sydämen. Entä te, mitä tekemistä\nteillä on täällä? Nopeasti nyt! Tämä on meidän aluettamme eikä teillä\neikä työnjohtajallanne ole täällä mitään tekemistä. Ette saa juottaa\nhevosiannekaan. Pois täältä!\"\n\nNyt tunsi Hare, joka oli ollut niin kiintynyt keskusteluun, että hän\noli unohtanut itsensä kokonaan, kasvojensa nopeasti kylmenevän ja\nrintansa kohoilevan nopeasti. Snapin silmien välähdys ja käden nopea\nalassyöksyminen tapahtuivat samalla kun näkyi punainen leimahdus\nja kuului äänekäs paukahdus. Hare kumartui vaistomaisesti, mutta\njoku heikko sysäys, joka tuntui kuin tuulen henkäykseltä, muuttui\npolttavaksi tuskaksi. Sitten hän kaatui taaksepäin kiveä vasten\nhaparoiden kädellään rintaansa.\n\nDave hyppäsi notkeasti kuin tiikeri veljensä kimppuun, pukkasi\nojennetun pistoolin syrjään ja puristi Snapin kuin ruuvipihteihin.\nGeorge potkaisi Holdernessin hevosta niin, että tuo tulinen ratsu\nhyppäsi nopeasti pystyyn, ollen vähällä heittää ratsastajan satulasta.\nZeke riensi Haren luo asettaen tämän istumaan kiveä vasten.\n\n\"Rauhoittukaa siellä!\" määräsi Zeke. \"Hän on mennyttä miestä.\"\n\n\"Jumalani, Jumalani!\" huusi Dave murtunein äänin. \"Ei suinkaan hän ole\nkuollut?\"\n\n\"Häntä on ammuttu suoraan sydämeen!\"\n\nDave Naab paiskasi Snapin taaksepäin melkein pois satulasta. \"Voi sinua\nkirottua! Pakene heti tahi tapan sinut! Ja te, Holderness, muistakaa\nsanani! Jos vielä joskus tapaamme, saatte ampua, jos ennätätte!\" Hän\nkatkaisi oksan muutamasta seetristä lyöden sillä molempia hevosia\nselkään. Ne laukkasivat aukeamalta, kiipesivät kivikon laelle,\nsyöksyivät seetrien varjoon ja katosivat. Dave hapuili sokeasti\nveljiään kohti.\n\n\"Zeke, tämä on kauheata! Snap teki nyt toisen murhan. Ja ystäväni!...\nKuka kertoo tämän isälle?\"\n\nSilloin Hare suoristautui nojaten kiveä vasten. Hänen paitansa oli\nauki, paljas olkapää oli verinen ja kasvot olivat kalpeat, mutta hänen\nsilmänsä hymyilivät. \"Toinnuhan, Dave, en ole kuollut vielä.\"\n\n\"Varmasti et!\" totesi Zeke. \"Hän ei kumartunut ollenkaan liian aikaisin\neikä myöhään ja sai luodin korkealle olkapäähänsä.\"\n\nDave istuutui näköjään hyvin rauhallisesti sanomatta sanaakaan, mutta\nkäsi, jonka hän laski Haren polvelle, vapisi hieman.\n\n\"Kun näin Georgen menevän hakemaan pyssyään\", jatkoi Zeke, \"tiesin,\nettä ellen voisi jotenkin estää, alkaisi taistelu minuutin kuluttua.\nSenvuoksi ilmoitin, että Jack oli kuollut.\"\n\n\"Luuletko heidän tulleen vartavasten hakemaan minua?\" kysyi Hare.\n\n\"Epäilemättä\", vastasi Dave kohottaen päätään ja pyyhkien hikeä\notsaltaan. \"Tiesin sen jo heti alussa, mutta hämmästyin niin Snapin\nodottamatonta ilmoitusta, etten voinut pitää huomiotani tarpeeksi\nvireillä. En senvuoksi huomannut Snapin aikeita, ennenkuin liian\nmyöhään.\"\n\n\"Kuunnelkaa, kuulen hevosten askelia\", sanoi Zeke keskeyttäen hetkeksi\nHaren haavan sitomisen.\n\n\"Billy sieltä tulee, koska kapse kuuluu kotoa päin\", lisäsi George.\n\"Niinpähän onkin, ja isä on hänen kanssaan. Hyvä Jumala, onko meidän\npakko kertoa hänelle Snapista?\"\n\n\"Jonkun on se kuitenkin tehtävä\", sanoi Dave.\n\n\"Silloin saat sinä ottaa sen huoleksesi, sillä sinähän olet aina\nhoitanut puhetta.\"\n\nAugust Naab ajoi laukkaa aukeamalle hypäten satulasta. \"Kuulin\nlaukauksen. Mitä tämä on? Onko kukaan haavoittunut? Hareko? Poika,\nmiten on laitasi?\"\n\n\"Luullakseni ei kovinkaan huonosti\", vastasi Hare.\n\n\"Anna minun katsoa.\" August työnsi Zeken syrjään. \"Ah, luodin reikä, ei\nole rikkonut luita -- paranee pian. Sido se lujasti. Vien hänet kotiin\nhuomenna... Hare, keitä ne olivat?\"\n\n\"Snap ratsasti tänne osoittaakseen kunnioitustaan minulle.\"\n\n\"Snap! Nytkö jo? Mutta tiesin näin käyvän, sillä näin sen. Sallimus\nauttoi sinua kumminkin, poikani, sillä tuo haava ei ole vaarallinen.\nSnap yllätti sinut, niinkö?\"\n\n\"Ei, tiesin sen tulevan.\"\n\n\"Jack ripusti pistoolinsa Hopeaharjan satulan nuppiin\", sanoi Dave.\n\"Hän ei tiennyt, voisiko hän ampua kumpaakaan, joko Holdernessia tahi\nSnapia.\"\n\n\"Holdernessiako?\"\n\n\"Niin. Snap ratsasti tänne Holdernessin seuraamana. Hare otaksui,\netteivät he ammu, kun hän on aseeton. Mutta Snap ampui sittenkin.\"\n\n\"Oliko hän juovuksissa?\"\n\n\"Ei. He tulivat tänne tappamaan Harea.\" Dave kertoi tapahtuman\nkokonaisuudessaan. \"Ja kuulkaahan, isä, siinä ei ole vielä kaikki. Snap\non aivan hunningolla.\"\n\nDave kätki raivonsa kertoessaan veljensä petoksesta, muut kääntyivät\nsyrjään ja Hare ummisti silmänsä.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo, jonka keskeyttivät vain vanhan miehen raskaat\naskeleet, kun hän kulki edestakaisin. Vihdoin pysähtyi hän ja Hare\navasi silmänsä. Vanhus seisoi suorana ylös kohotetuin käsivarsin ja\npystyssä päin.\n\n\"Hare\", alotti August heti, \"olen syyllinen tähän petolliseen\nhyökkäykseen sinua vastaan, sillä minähän juuri lähetin sinut tänne.\nTämä on jo toinen kerta. Jumala varjelkoon meitä kolmannelta! Näen --\nmutta sano minulle, unhoititko varoitukseni, kun käskin sinua ottamaan\nvastaan Snapin kuin mies miehen?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Etkö sitten halua elää?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Et kai usko mihinkään mormoonien uskontunnustukseen?\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi Hare ihmetellen.\n\n\"Miksi luulet minun opettaneen sinulle tuon pistoolitempun?\"\n\n\"Kaiketikin voidakseni puolustautua.\"\n\n\"No miksi sitten annoit ampua itseäsi kylmäverisesti? Miksi ripustit\npistoolisi satulanuppiin? Miksi et ampunut Snapia? Hänen isänsä,\nveljensä vaiko hänen perheensä vuoksi?\"\n\n\"Osittain, mutta ei kokonaan\", vastasi Hare hitaasti. \"En tiennyt\nennen, mitä tiedän nyt. Ajatus tappaa ihminen kauhistutti minua,\ntapahtuipa se sitten vaikka itsepuolustuksessa, ja tappaa teidän\npoikanne --\"\n\n\"Hän ei ole enää poikani!\" jyrisi Naab. \"Muista se, kun ensi kerran\ntapaatte toisenne. En tahdo vertasi käsilleni. Älä salli tappaa itseäsi\nkuin lammas! Jos luulet olevasi minulle jossakin kiitollisuudenvelassa,\nvapautan sinut siitä.\"\n\nZeke lopetti hänen haavansa sitomisen. Valmistettuaan vuoteen\nhuopapeitteistä, nosti hän Haren sille, peitteli hänet ja käski\nhänen maata liikkumatta. Hare tunsi olevansa äärettömästi väsynyt,\nniin väsynyt, että se tuntui oikein luihin asti. Joskus vaipui hän\nhorroksiin, joskus näki hän taas tähtien kiiluvan, kuuli tuulen\nsuhinan, Hopeaharjan tiu'un kilinän ja puheen sorinaa, vaikka kaikki\ntuntuikin kuuluvan jostakin kaukaa ja olevan saavuttamattomissa kuin\nunikuvat.\n\nHän ratsasti kotiin seuraavana päivänä hyvin heikossa tilassa ja\npyörtyen matkan lopulla satulassa. August Naabin voimakkaat käsivarret\nkannattivat häntä kumminkin. Hänen haavansa sidottiin uudelleen ja\nhänet sijoitettiin vuoteeseen, jossa hän nukkui suurimman osan ajasta\nja mietiskeli lopun.\n\nKolmen viikon kuluttua oli hän jälleen satulassa ratsastaen erämaahan\npunaisen kaistaleen poikki laitumia kohti. Paranemisaikanaan oli hän\nhuomannut, että hänen oli heti valittava, halusiko hän harkitusti\nperäytyä ja näyttää kykenemättömyytensä kestää erämaan vaivoja, vai\noliko hänen lähdettävä sen synkkään hedelmättömyyteen. Tämä vakava\nkysymys ahdisti häntä. Kumminkin hän tiesi, että nopea päätös oli\ntarpeen ratkaisevalla hetkellä.\n\nHän etsi yksinäisiä paikkoja enemmän kuin ennen, vahtien ja kuunnellen\nalituisesti, kuten Hopeaharjakin. Hänen tehtävänsä veivät hänet\nLorisevalle lähteelle vievän tien puoliväliin, laakson poikki punaisen\njyrkänteen juurelle ja komeita kuusia kasvaville Coconinan rinteille.\nKoska Hopeaharjan vainu ja näkö olivat niin terävät ja hän itsekin\noli aina varuillaan, ei hänen tietämättään päässyt hänen lähelleen\nmilloinkaan yhtään paimenta, villiä hevosta eikä nuorta härkää.\n\nPäivät kuluivat, kevät oli jo aikoja sitten muuttunut kesäksi,\nvuorilta puhaltavat viileät tuulet seurasivat auringon kuumuutta\nja lentohiekkatuiskuja. Lokakuussa satoi jo lunta ja marraskuu oli\nmyrskyinen.\n\nHare oli viimeinen paimen, jonka talvi karkoitti vuoristosta. Veljekset\nodottivat häntä Hopeakulhon luona, ja hänen saavuttuaan sälytettiin\nkuormat heti ja lähdettiin kotiin.\n\nAugust Naab kuunteli vaitiollen ja ihmetellen kertomusta laidunten\noloista hänen poissaollessaan. Otaksuttuaan tappaneensa Haren olivat\nHolderness ja Snap pysytelleet poissa Hopeakulhon laitumilta. Joskus\noli kumminkin sattunut, että joku ratsastajaryhmä oli kulkenut laakson\npoikki tahi jollekin tielle Daven ja hänen toverinsa näkyviin,\nheidän kumminkaan silti milloinkaan tapaamatta toisiaan. Tänä kesänä\nja syksynä ei laitumelta oltu varastettu ainoatakaan härkää, ja\nlukuunottamatta Lorisevan lähteen yläpuolella alituisesti leijailevaa\nsavupilveä, oli karjan paimentaminen sujunut suuremmitta vastuksitta.\n\nHarenkin mielestä olivat kuukaudet kuluneet nopeasti, mutta kun hän\njälkeenpäin ajatteli kulunutta aikaa, tuntui se hänestä vuosilta.\nTalvella keitaassa teki hän mitä milloinkin sattui saadakseen\najan kulumaan. Hän leikki lasten kanssa kartanolla ja ratsasteli\nHopeaharjalla punaisen vuorenrinteen aurinkoisella ja tyynellä\njuurella. Ainoastaan pitkinä iltapuhteina, jolloin hänellä ei ollut\nmitään tehtävää, tuntui aika hänestä pitkältä ja menneisyyden muistot\nkiusasivat häntä. Länteen päin johtavasta kallioportista vilahtava\npunainen auringonlasku voi herättää katkeria muistoja; hän sekä rakasti\nettä vihasi tuota värikästä erämaata. Mescal oli siellä, jossakin\nnoiden purppuraisten varjojen suojassa. Hän uneksi näkevänsä hänet\nräiskyvän takkavalkean hehkuvissa hiilissä. Hän näki tytön ratsastavan\nMustalla Bollylla tukka tuulessa liehuen. Eikä hän voinut pyyhkiä pois\nmielestään kuvaa, jossa hän oli näkevinään tytön istuvan vaitiollen\nja kumartunein päin jossakin nurkassa, miehen, jolle hän oli luvattu,\nistuessa hänen vierellään. Tuo muisto oli tuskallinen. Haresta tuntui\nkuin hehkuva kipinä olisi pudonnut rinnassa olevaan haavaan, jonka tuo\nerämaan haukka oli viiltänyt. Samalla näytti se hänestä tuolta synkältä\nrajalta loistavalta valolta, jonka poikki hänen oli vielä kuljettava.\n\n\n\n\nXIV.\n\nWOLF.\n\n\nMescalin pakenemisen vuosipäivän jälkeisenä yönä häiritsi hänen untaan\ntuo sama salaperäinen ääni, joka niin usein ja omituisesti oli kutsunut\nhäntä, nostaen hänet supisuoraksi vuoteelle, jossa hän sitten istui\nväristen ja kuunteli. Pimeä huone oli kumminkin yhtä hiljainen kuin\nhauta. Hän kääriytyi jälleen huopapeittoihinsa väristen liikutuksesta.\nUni ei kumminkaan ummistanut hänen silmiään enää sinä yönä, hän makasi\nvain odottaen aamun koittoa, ja kun harmaa hämärä alkoi vaaleta, tiesi\nhän, mitä hänen oli tehtävä.\n\nSyötyään aamiaisen sanoi hän August Naabille: \"Saanko mennä virran\npoikki?\"\n\nVanhus keskeytti nikkaroimisensa katsoen Harea suoraan silmiin.\n\"Mescalinko vuoksi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Näin tämän jo aikoja sitten.\" Hän pudisti päätään ja levitti suuret\nkätensä. \"On hyödytöntä sanoa sinulle, millainen erämaa on. Jos joskus\npalaat, tiedän sinun tuovan hänet mukanasi. Niin, mene vain. Tehtävä\nkysyy miestä. Jumala varjelkoon sinua!\"\n\nHare ei kertonut suunnitelmistaan kenellekään muulle. Hän täytti\ntoisen satulapussinsa jyvillä, toisen lihalla, leivällä ja kuivatuilla\nhedelmillä, kiinnitti parikymmentä litraa vetävän nahkaisen vesisäiliön\nHopeaharjan satulan taakse ja läksi ratsastamaan jokea kohti.\nSaavuttuaan kahlaamon rannalle irroitti hän tavarat Hopeaharjan selästä\nsijoittaen ne veneeseen. Silloin keskeytti hänen mietteensä pitkä\nulvonta, samanlainen kuin koira päästää haukkuessaan kuuta, ja hän\nrupesi katselemaan pitkin joen rantaa myötä- ja vastavirtaan päin, ja\nsitten toiselle rannalle. Muudan eläin, jota hän ensin luuli harmaaksi\nmetsäsudeksi, juoksenteli edestakaisin maihinnousupaikan hietikolla.\n\n\"Onpa tuo melko valkoinen ollakseen susi\", mumisi hän. \"Luultavasti\nonkin se vain joku navajokoira.\"\n\nPeto istuutui ja kohottaen päänsä päästi se surullisen ulvonnan. Sitten\nse alkoi jälleen juosta hietikolla edestakaisin aikoen aina muutamia\naskelia kuljettuaan syöksyä jokeen. Äkkiä se huomasi Haren, alkaen\nhaukkua vimmatusti.\n\n\"Koirahan se sittenkin on, ja nähtävästi haluaa se tulla joen poikki\",\nsanoi Hare. \"Mutta missä minä olenkaan sen ennen nähnyt?\"\n\nÄkkiä hän hyppäsi seisoalleen kaataen melkein veneen. \"Se on aivan\nkuin Mescalin Wolf!\" Kun hän katsoi tarkemmin, rupesi hänen sydämensä\njyskyttämään kovasti, ja sitten hän huusi: \"Se on Wolf! Tule tänne!\"\n\nKoira hyppäsi korkealle ilmaan, alkoi sitten laukata edestakaisin\nrannalla ja vikisi surkeasti.\n\n\"Wolfhan se sittenkin on! Mescal on varmaankin jossakin läheisyydessä!\"\nhuusi Hare. Hänen silmiensä eteen laskeutui kuin verho ja jokainen\nsuoni oli kuin jännitetty köysi. \"Wolf, Wolf, minä tulen!\"\n\nVapisevin käsin sitoi hän Hopeaharjan suitset veneen peräistuimeen\nja työnsi sitten veneen vesille. Innoissaan souti hän liian nopeasti\nvetäen Hopeaharjan turvan veden alle, joten hänen oli pakko hiljentää\nvauhtia. Aina hetken kuluttua huusi hän koiralle. Vihdoin törmäsi\nveneen keula hietikkoon ja Hopeaharja nousi maalle päristellen ja\nkorskuen.\n\n\"Wolf, vanha veikko\", huusi Hare, \"missä on Mescal? Wolf, missä hän\non?\" Hän puristi koiran syliinsä ja Wolf nuoli vinkuen Haren kasvoja.\nSitten se riistäytyi irti, syöksyi vuoristoon johtavalle tielle ja\njälleen takaisin. Se ei haukkunut enää, vaan odotti nähdäkseen läksikö\nHare seuraamaan mukana.\n\n\"Hyvä, Wolf, kyllä minä tulen.\" Hare ei ollut milloinkaan satuloinut\nhevostaan niin nopeasti eikä hypännyt sen selkään niin viivyttelemättä\nkuin nyt. Hän ohjasi Hopeaharjan pajujen reunustamalle tielle aivan\nkoiran kintereille, ensin kivisen äyrään laelle ja sitten pullistuvan\nvuorenseinämän juurelle. Kun Wolf saapui Kaikukallioiden ja cañonin\nväliselle tasangolle, kääntyi se suoraan länteen autiota erämaata\nkohti. Laukattuaan muutamia satoja metrejä, kääntyi se katsomaan,\nseurasiko Hare.\n\nHaren mielestä haihtuivat epäilykset, pelko ja epävarmuus. Kun\nensimmäinen tomultatuoksuva tuulenpuuska siveli hänen kasvojaan, tiesi\nhän Wolfin opastavan hänet Mescalin luo. Hän tiesi, että hänen unissaan\nkuulemansa huuto oli Mescalin, ja tunsi, että erämaan salaperäinen\nlupaus vihdoinkin alkoi toteutua. Hän vastasi tuohon kutsuun suuresti\nriemuiten. Alituisesti laajentuva taivaanranta oli hänen edessään,\nja puuttomat tasangot, auringon polttamat rinteet, hiekka-aavikot ja\nmustien harjujen kiviröykkiöt, sanalla sanoen kaikki tuntuivat lausuvan\nhänet tervetulleeksi, ja hänen mielensä värisi innosta.\n\nSillä Mescalhan oli siellä, luultavasti hyvin kaukana kuin\nhiekkajyvänen tuolla lentohiekan valtakunnassa, ehkä sairaana tahi\nloukkaantuneena, mutta kumminkin hengissä, odottaen häntä ja kutsuen\nhäntä niin kovin äänin, ettei sitä mikään välimatka voinut vaimentaa.\nHare ei nähnyt voittamattomien esteiden teräviä huippuja, ei synkkää\nkuolemaa muistuttavia harjanteita eikä kuiluja, eikä tuota kosteutta\njanoavaa hiekkaa, joka oli kuin kasvien, eläimien ja ihmisten verta\nimevä vihollinen. Tämä väririkas ihmemaa oli suojellut Mescalia\nvuoden. Hare oli rakastanut sitä ennen sen värin, muuttelevaisuuden\nja salaisuuksien vuoksi, mutta nyt hän rakasti sitä senvuoksi, ettei\nsiitä ollut tullut Mescalin hauta, vaan koti. Senvuoksi nauroikin hän\nkauempana olevien kimaltelevien harjanteiden ja etäisen purppuraisen\ntaivaanrannan pettäville etäisyyksille. Tuuli muuttui lauluksi hänen\nkorvissaan, erämaan kuivat henkäykset tuoksuivat hyvältä hänen\nsieramissaan, hiekka maistui makealta hänen hampaittensa välissä ja\nväreilevät kuumuusaallot, jotka kietoivat erämaan läpikuultavaan utuun,\nmaalailivat kauniita kuvia hänen katseltavakseen.\n\nWolf juoksi hänen edellään noin kolmenkymmenen askeleen päässä, ja\nvaikka ei Hare enää pysähdellytkään, katsoi se silloin tällöin taakseen\nnähdäkseen seurasiko ratsastaja kintereillä. Hare oli huomannut koiran\njoskus matkan ensimmäisten tuntien kuluessa, mutta sitten hän oli\nkiinnittänyt huomionsa melkein kokonaan taivaanrannan mutkikkaaseen\njuovaan, länteen päin laajenevaan erämaahan, Kaikukallioiden katoavaan\nääriviivaan ja sivuillaan olevan erämaan laajuuteen ja syvennyksiin.\nJoskus kaktuksien välissä hiipivä laihtunut arosusi, tomussa\nhyppelehtivä sarvipäinen rupikonna ja joku kivellä auringonpaisteessa\nmakaileva jalokivisilmäinen sisilisko osoittivat hänelle, että\nerämaassa oli hieman elämääkin. Kun Haren mielenjännitys vähän tyyntyi,\nkiinnitti hän enemmän huomiota Wolfiin, jota ei muu kuin väri erottanut\ntodellisesta sudesta. Koiran pää, korvat ja häntä olivat riipuksissa ja\nsen etujalka oli hervoton.\n\nHare pysähtyi muutaman kallion varjoon, laskeutui satulasta ja kutsui\nkoiran luokseen. Wolf palasi hitaasti ja innotta, ja osoittamatta\nollenkaan tuota entisten paimenpäivien ystävällisyyttä. Sen silmät\nolivat surulliset ja kummalliset. Hare aavisti jotakin järkyttävää\ntapahtuneen, mutta tukahdutti tämän tunteen. Outo kylmyys kouristi\nkumminkin hänen sydäntään. Tarkastaessaan Wolfin käpälää huomasi hän,\nettä antura oli haavoittunut. Silloin hän haki laukustaan palasen\npukinnahkaa, ja valmistettuaan siitä karkeatekoisen töppösen sitoi hän\nsen käpälän ympärille. Wolf nuoli hänen kättään, mutta sen silmien\nsurullinen ilme ei muuttunut. Se tuijotti vain länteen päin kuin\nkiiruhtaen lähtöä.\n\n\"Kyllä tullaan, vanha veikko\", sanoi Hare, \"mutta älä juokse niin\nnopeasti. Käpäläsi näöstä päättäen olet jo kulkenut pitkän matkan.\"\n\nJälleen he siis kääntyivät länttä kohti, koira opastaen ja mies\nseuraten, ruveten kiipeämään erään vähitellen kohoavan kukkulan\nrinnettä. Kun he olivat päässeet sen huipulle, totesi Hare, että hän\ntuntikausia ratsastettuaan oli vain kulkenut jonkunlaisen erämaan\nesikartanon poikki ja huomasi, että tämän selänteen juurelta alkoikin\nvasta todellinen jylhä hedelmätön seutu. Sen äärettömyys tuntui\nulottuvan häneen asti tuhansin, purppuranvärisestä kuilusta näkyvin\nharjantein, cañonein ja syväntein. Erämaan käsivarret kiertyivät hänen\nympärilleen kylmin ottein huolimatta kaiken kuumuudesta.\n\nKun hän laskeutui laaksoon aivan Wolfin kintereillä, huomasi hän\nkoiran suuntaavan kulkunsa erään vulkaanisen vuorenselänteen suuntaan.\nHän hämmästyi huomatessaan Wolfin, vaikka se alituisesti karttoi\nlouhikkoja, kuiluja, syviä mutakuoppia ja korkeita kallioita, aina\nkääntyvän siihen päin yhtä varmasti kuin kompassineula pohjoiseen.\n\nKuta alemmaksi hän laskeutui, sitä lämpimämmäksi ja ummehtuneemmaksi\nmuuttui ilma. Iltapäivän puolivälissä, kun hän oli ratsastanut\nsuunnilleen kolmekymmentä peninkulmaa, oli hän läpimärkä hiestä ja\nHopeaharjan kyljet olivat vaahdossa. Katsoessaan taakseen tuntui\nhänestä kuin hän olisi eksynyt, sillä Kaikukallioiden terävät huiput\nolivat kadonneet taivaanrannan taakse. Mitään tuttua maamerkkiä ei\nnäkynyt.\n\nAuringon laskeutuminen pysähdytti hänet paikoilleen, ei niin paljon\nsen loistavan, kullanvärisiä pilkkuja täynnä olevan karmosiinipinnan\nihanan keskittymisen vuoksi, vaan sen antamasta varoituksesta, että\npäivä oli lopussa. Hare leiriytyi muutaman kallionlohkareen viereen,\njoka suojeli häntä tuulelta, asetti satulansa päänaluseksi ja levitti\nhuopapeitteen alustaksi. Sitten hän antoi Hopeaharjalle rehupussillisen\nvettä ja toisen jyviä, ruokki koiran ja tyydytti oman nälkänsä. Kun hän\noli lopettanut askareensa, oli erämaan kirkkaus muuttunut harmaaksi\nhämäräksi, kylmä tuuli oli jäähdyttänyt lämpimän ilman ja yö lähestyi.\nHän kaivoi hiekkaan lanteilleen pienen kolon, katsahti viimeisen\nkerran kallionkielekkeeseen kiinnittämäänsä Hopeaharjaan, kutsui\nWolfin luokseen ja ojentautui lepäämään. Vaikka hän olikin tottunut\nnukkumaan paljaalla maalla avonaisen taivaan alla, paikoissa, joihin\ntuuli puhalsi ja hiekka keräytyi, tuntui kumminkin tänä yönä kaikki\nerilaiselta. Mutta hänhän olikin nyt värikkäässä erämaassa Wolfin\nmaatessa aivan hänen vieressään ja Mescalin nukkuessa jossakin tuolla\nsinisenvalkoisten tähtien alla.\n\nHän heräsi ja nousi, ennenkuin pieninkään sarastus ilmaisi päivän\nkoittavan. Sillä aikaa kun hän ruokki nelijalkaisia tovereitaan, alkoi\ntaivas lämmetä ja muuttua valoisammaksi. Idän taivaanranta alkoi\nmuuttua ruusunpunaiseksi. Ilma oli kylmä ja läpitunkeva. Hän koetti\nhaihduttaa Wolfin silmien surullista ilmettä, mutta ei onnistunut.\n\nHare hyppäsi satulaan. Päivällä oli omat mahdollisuutensa, ja kun hän\noli tyyntynyt ensimäisestä ajattelemattomasta liioittelemisestaan, oli\nhänen äänessään jälleen heleä sointu, kun hän huusi koiralle:\n\n\"No, Wolf, vanha veikko, lähdepäs jälleen!\"\n\nIdästä nousi aurinko ja harmaa esirippu vedettiin syrjään punaisten,\nvalkoisten ja kellanväristen onkaloiden tieltä, jotka värikkäinä\njuovina jatkuivat länttä kohti.\n\nHeidän lähdettyään matkalle huomasi Hare Wolfin käyttäytymisestä,\nettei se palannutkaan vanhoja jälkiään takaisin, vaan kulki eteenpäin\nvaistonsa ohjaamana. Eteen tuli kuiluja, jotka pakottivat hakemaan\nylimenopaikkaa, kallionlohkareita täynnä olevia aukeamia, jotka hänen\ntäytyi kiertää, jyrkkiä poikittain matkan suuntaan kulkevia tasaisia\nharjanteita, pehmeitä hiekka-aavikoita ja kuiluja, joita pitkin oli\nmahdoton kulkea. Mutta koira löysi kumminkin aina tien ja läksi aina\nkulkemaan tuon saman mustan vuorenharjanteen suuntaan, jonka Hare oli\npainanut mieleensä. Se kuvastui vielä jyrkästi taivasta vasten ollen\nnäköjään yhtä kaukana kuin ennenkin, mutta vetäytyen kumminkin takaisin\njoka askeleelta, pettävä maamerkki, jota Hare alkoi epäillä.\n\nSitten se nopeasti hävisi Aavevuorien sinertävään kalliorykelmään. Hare\noli nähnyt nuo vuoret ennenkin monta kertaa, mutta ei milloinkaan näin\nselvästi. Niiden purppuranväriset huiput, jylhät kallionkielekkeet ja\nvarjoisat kuilut näkyivät niin selvästi aamun valossa, että oli melkein\nmahdoton uskoa niiden olevan vain erämaan kangastuksen petosta. Niin se\nkumminkin oli, ja navajotkin sanoivat niitä \"Aavevuoriksi\".\n\nRosoinen erämaan pinta mureni vähitellen hiekka-aavikoksi. Wolf\nhiljensi vauhtiaan ja Hopeaharjan kaviot vajosivat syvälle. Hare\nlaskeutui satulasta ja käveli vaivalloisesti oriin rinnalla tuntien\nkuumuuden tunkeutuvan kenkien läpi ja polttelevan jalkapohjia. Hän\ntaivalsi kumminkin vain eteenpäin pysähtyen hetkeksi sitoakseen toisen\ntöppösen Wolfin vasempaankin etukäpälään. Usein oli hänen myöskin\npakko avata vesisäiliön tulppa ja kostuttaa kuivuneita huuliaan ja\nkurkkuaan. Hiekkatöyryjen aallot olivat kuin valtameren maininkeja. Hän\nei uskaltanut katsoa taakseen peläten näkevänsä, miten lyhyen matkan\nhän oli kulkenut. Edessäpäin oli peninkulmittain miellyttäviä kumpuja,\npyöreitä töyräitä ja teräviä harjanteita, kaikki erilaisia, mutta\nkumminkin säännöllisiä ja sopusuhtaisia, nietos nietoksen ja töyräs\ntöyrään vieressä, loppumattomina aaltoina. Niiden huipuilta tuprusi\nhiekkapilviä muodostaen valkoisia juovia ja pieniä kinoksia, ja vaaleat\nhiekkapilvet piilottivat pienet onkalot kokonaan. Lännestä puhaltava\nkiihtyvä aamutuuli lähestyi kahisevana juovana kuin nousuveden\nmuodostaman aallon harja.\n\nHopeaharja korskui, jännitti korvansa ja katsoi länteen keltaista\nvallia kohti, joka kohosi erämaan pinnasta. \"Hiekkamyrsky\", sanoi\nHare ja kutsuttuaan Wolfin luokseen suuntasi hän kulkunsa lähintä\nkalliota kohti, joka voi suojata heitä. Pyörivä hiekkapilvi muuttui\näärettömän suureksi erämaan peitteeksi, joka kätki töyryt näkyvistä\nja pimitti valon. Aurinko himmeni ja päivä pimeni hämäräksi. Silloin\nsaavutti muudan tomu- ja hiekkapilvi Harenkin. Ennenkuin hän peitti\nkasvonsa silkkisellä nenäliinalla, huomasi hän viimeksi, miten\nhiekkapilvet vyöryivät eteenpäin hänen suojansa sivu. Myrsky raivosi\nmatalin, pehmein ja viheltävin äänin, jotka muistuttivat simpukan\nmoninkertaisesti kovennettua vihellystä. Hengittäen huivin läpi\nsäästyi Hare vetämästä henkeensä kasvoja vasten tuiskuavaa hiekkaa,\nmutta hienommat tomujyväset tunkeutuivat kumminkin läpi ollen vähältä\ntukehduttaa hänet. Alussa hän pelkäsikin sen tapahtuvan koettaen yskien\nja kakistellen puhdistaa kurkkuaan, mutta hetken kuluttua, sitten\nkuin tiheimmät hiekkapilvet olivat kiitäneet sivu, sai hän tarpeeksi\nilmaa hengittääkseen vapaasti. Sitten hän odotti kärsivällisesti tuon\ntasaisesti ohikiitävän kahinan loppumista. Hänen hattunsa lierit\ntulivat yhä raskaammiksi, hartioille kokoutuva hiekka oli silloin\ntällöin pudistettava pois ja kiristävä rengas jalkain ympärillä\nkohosi yhä ylemmäksi. Kun hän tunsi hiekan keveän kosketuksen lopulta\nlakkaavan, poisti hän liinan kasvoiltaan ja huomasi seisovansa polviaan\nmyöten hiekassa, jota oli kokoutunut suuret kasat Hopeaharjan satulalle\nja selkään. Myrsky painui itään päin, ja auringon himmeä punainen\nkiekko siinti sen läpi kuin heikosti hehkuva tulipallo.\n\n\"Niin, Wolf, vanha veikko, kuinka monta tällaista myrskyä meidän on\nkestettäväkään?\" kysyi Hare pakottaen äänensä kaikumaan iloisesti.\nHän tiesi näiden hiekkamyrskyjen olevan erämaan tuulten oikkuja.\nEnnenkuin ennätti kulua tuntiakaan, oli hänen poikettava toisen kiven\nsuojaan odottamaan toista puuskaa. Sitten hän joutui sen käsiin\naukealla aavikolla pääsemättä mihinkään suojaan. Kolmannelle, joka oli\nkaikista ankarin, oli hänen pakko kääntää selkänsä ja kestää niin hyvin\nkuin vain taisi sen ensimmäinen voimakas töytäys ja sitä seuraavat\nhiekkapilvien puserrukset. Kun se lakkasi, vaipui hänen päänsä kumaraan\nhänen vaivalloisesti kävellessään Hopeaharjan rinnalla ja pelätessään\nmatkan pituutta, joka hänen oli taivallettava ennen kovalle maalle\npääsemistään. Hän huomasi kumminkin, että oli hyödytöntä koettaakaan\narvata välimatkoja tässä erämaassa. Matkat, joita hän oli arvellut\npeninkulmien pituisiksi, supistuivatkin muutamiksi sadoiksi metreiksi.\n\nTuntui hyvältä nousta satulaan jälleen ja hengittää kirkasta ilmaa.\nKaukaa ilmestyi tuo musta selänne jälleen näkyviin, mutta nyt sen\nläheisyydessä oli salviapensaita ja viheriätä ruohoa kasvavia kumpuja.\nSiellä oli varmaankin tämän pitkän tien loppupää, ja nuo pienet\nviheriät läikät vihjaisivat, että siellä mahdollisesti oli joku\nlähdekin, jonka läheisyydessä Mescal varmaankin oleskeli jossakin\nvarjoisassa kuilussa. Haren toivo elpyi jälleen.\n\nNiin hän jatkoi väsymättä erään paljaan kallioaukeaman poikki, jossa\noli suuria kivilohkareita, tasangolle, jossa kasvoi surkastuneita\nsalviapensaita ja varvikkoa, ja jossa muutamat eläimet, kuten matalalla\nleijaileva erämaan haukka, reikäänsä sukeltava sisilisko ja nopeasti\njuokseva arolintu, tehostivat hedelmättömän seudun eläimistön puutetta.\nHän saapui sinipunaisille ja tummanviheriöille savitöyryille, ja\nsitten kaktuksia kasvavalle hyytyneelle laavavirralle. Punaiset\nläikät koristivat erämaan pintaa ja siellä täällä oli pieniä\nvalkoisia ruohomättäitäkin. Kaukaa näkyvät miljoonat kaktukset olivat\nkuin kumarruksissa olevia ratsastajia. Kun hän saapui etemmäksi,\nhävisi ruoho kokonaan ja pykälöidyt hyytyneet laavavirrat jatkuivat\nalaspäin. Hiiltyneet kekäleet kertoivat vulkaanisen tulen raivosta.\nPian oli Haren laskeuduttava satulasta valmistamaan töppösiä Wolfin\ntakakäpäliinkin ja taluttamaan Hopeaharjaa huolellisesti rosoisten\nlaavavirtojen poikki. Joskus sattui eteen laavasta vapaitakin maan\nkaistaleita, joissa ei kasvanut kuin muutamia kaktusryhmiä, mutta pian\noli jälleen jokainen vapaa jalanala tuosta punaisesta kovasta aineesta\ntäynnä esiinpistäviä piikkejä ja okaita. Suuret tynnyrinmuotoiset\nkaktukset, pitkiä tummanviheriöitä pistinmäisillä piikeillä\nvarustettuja ruokoja kasvavat tiheiköt ja keltaisia piikkejä täynnä\nolevat leveät lehdet ajoivat Haren ja hänen kipeäjalkaiset toverinsa\njälleen laavavirroille.\n\nHare otaksui tällaisen sentään joskus loppuvan, vaikka hänestä\ntuntuikin, ettei hän milloinkaan pääse tämän mustan kirotun helvetin\npoikki. Kuumuuden hellyttämänä, piikkien repimänä ja väsyneenä pitkästä\nvaivalloisesta kulustaan laavavirralla oli hän melkein lopussa, kun hän\nkerran vielä laski jalkansa aution erämaan kamaralle. Leiriytyessään\nhuomasi hän kauhukseen, että vesisäiliö oli vuotanut tahi oli vesi\nhaihtunut, sillä siinä ei ollut enää vettä kuin yhdeksi päiväksi. Hän\njuotti vaitiollen janoisen koiran ja hevosen, ajatustensa pyöriessä\nheidän kaikkien tilanteen vakavuudessa.\n\nHänen pieni varvuista sytytetty tulensa valaisi vain hieman ympäröivää\npimeyttä. Mikään ääni ei ilmaissut elämää. Hän ikävöi jo arosuden\nhaukkumistakin. Hopeaharja seisoi liikkumatonna väsynein päin. Wolf\nojentautui uuvuksissa hietikolle ja Hare kääriytyi huopapeitteeseensä\npaneutuen pitkäkseen helpotuksen tuntein.\n\nHän uneksi olevansa vielä poika, joka juoksenteli vanhan maatalon\nvieressä olevilla viheriöillä kukkuloilla, kahlaili kasteesta märässä\napilapellossa ja onki kaloja Connecticut-joesta. Loma-aika oli pitkä ja\nvapaus loppumaton. Sitten hän oli olevinaan uimapaikalla, missä hänen\ntoverinsa sitoivat hänen vaatteensa kimppuun ja juoksivat ne mukanaan\nnauraen törmälle jättäen hänet veteen värisemään vilusta.\n\nKun hän heräsi, oli auringon loistava pallo jo kohonnut itäisen\ntaivaanrannan yläpuolelle, ja erämaan puna levisi kaikkialle muualle,\npaitsi laaksoihin.\n\nHare tuumi, käyttäisikö hän veden heti, vai jakaisiko sen annoksiin.\nMutta tuo tulinen pallo taivaalla, joka hehkui kuin valkoiseksi\nkuumennettu rauta, päätti hänen puolestaan. Aurinko tulisi paistamaan\nniin kuumasti päivemmällä, että se haihduttaisi tuollaisen vesimäärän\nilman vuotoakin, minkä vuoksi hän antoi Wolfille yhtä paljon kuin\nitselleenkin ja ojensi Hopeaharjalle loput.\n\nTunnin ajan näkyivät nuo pettävät sireeninväriset vuoret ilmassa\nvaaleten sitten valon muuttuessa kirkkaammaksi. Päivä oli äänetön ja\ntyyni, ja kuumuusaallot kohosivat erämaasta kuin savu. Todellisuus\nesiintyi Harelle kuivina savilakeuksina, joihin Hopeaharjan kaviot\nupposivat joka askeleella, kivennäisläikkinä, joista pöllähteli\nhienoja tomupilviä, syvinä pyöreitä lohkareita täynnä olevina\nkuiluina, mesquitetiheikköinä ja piikkisinä pensastoina, jotka\npistelivät hänen sääriään, vaivalloisina kuilujen päiden ympäri\nkulkevina kiertoteinä, kiipeämisenä päästä parin harjanteen välisestä\nhalkeamasta ja tuon surulliskatseisen koiran alituisesti ahdistavana\nläsnäolona. Epätodellisuus taasen ilmautui hänelle kaikissa mataloissa\npaikoissa kimaltelevina lammikkoina, ilmaan häipyvinä loivina vuorina,\nläheisyydessä olevina ruohoisina rinteinä, tummansinisinä kauniina\nläikkinä, jotka purjehtivat hiekka-aavikolla kuin äärettömän suuret\nlaivat merellä, erämaan vaaleanpunaisten utujen ja purppuraisten ja\nvalkoisten loistavien pilvien alituisina muutoksina, jotka olivat\nharhanäkyjä, kangastuksen aiheuttamia salaperäisiä temppuja.\n\nKeskipäivän kuumuuden rasittamana ohjasi Hare hevosensa erään\nliuskakivikielekkeen alle, jossa oli varjoa. Hänen kasvonsa olivat\najettuneet ja kalpeat, ja huulensa olivat alkaneet kuivaa ja halkeilla,\nja tuntua kipeiltä. Mutta Wolf jatkoi vain uupumatta eteenpäin,\nHopeaharja pysytteli sen kintereillä ja Hare torkkui satulassa.\nKirkkaus kirveli hänen silmiään ja tuntui helpotukselta, kun hänen ei\ntarvinnut katsella hedelmättömiä lakeuksia. Niin hämärtyi ilta.\n\nHopeaharja kompastui herättäen Haren tylsästä välinpitämättömyydestä.\nHänen edessään levisi laaja kallionlohkareita täynnä oleva\ntasanko, jossa ei ollut kukkuloita, harjuja, kumpuja eikä\njyrkänteitä. Etäisyydestäkään ei kohonnut ainoatakaan huippua eikä\nkallionkielekettä. Hän hieroi karvastelevia silmiään. Oliko tämä toinen\nnäköhäiriö?\n\nKun Hopeaharja läksi eteenpäin, muisti Hare navajointiaanien tavan\nuskoutua hevosen ja koiran johdettavaksi sellaisissa tapauksissa.\nNe olivat syntyneet erämaassa, ja niiden vainua ja näköä ei ihminen\nvoinut ymmärtää. Hän oli nyt Wolfin vaiston ja Hopeaharjan kestävyyden\nvallassa. Alistuttuaan siihen tunsi hän hieman tyyntyvänsä. Tuntui\nkuin jääkylmä käsi olisi koskettanut hänen kuumeista poskeaan. Hän\nmuisti Mescalin silmissä piilevän erämaan salaisuuden luullen voivansa\npian sen selittää. Hän muisti myöskin August Naabin sanat: \"Se kysyy\nmiestä!\" Jos niin on, on hänellä ainakin siihen tarvittava into, ellei\nmuuta. Hän muisti Eschtahin kunnioittavat sanat värikkään erämaan\njylhyydelle: \"Siellä tulee minunkin hautani olemaan, mutta ei kukaan\nintiaani ole löytävä lepopaikkaani.\" Hän muisti sen lakkaamatta\nkuiskivan salaperäisen ylevän kutsun, joka nyt ilmeni erämaan kivisiin\nkahleihin sitovana otteena. Se oli avautunut hänelle kaikessa\nlaajuudessaan, kirkkaana kaikkine vaaroineen, kauniina värillisine\nikkunoineen ja selittämättömänä viehättävine kutsuineen. Pyydettyään\nhäntä astumaan sisään oli se sulkeutunut hänen takanaan, ja nyt hän\nnäki, millaiset sen rautaiset kahleet, sen omituiset tulen reunustamat\nkalliorykelmät ja heltymätön säälimättömyys todellisuudessa olivat.\n\n\n\n\nXV.\n\nERÄMAAN YÖ.\n\n\nKun ori huomasi suitsien riippuvan höllästi kaulalla, läksi se\nkulkemaan nopeammin saavuttaen koiran, jonka kintereillä se sitten\nkäveli. Auringon laskeutuessa rupesi heikko tuuli puhaltamaan kiihtyen\nhämärän laskeutuessa ja raitistaen tukahduttavan ilman. Sitten kietoi\nsynkkä erämaan yö kaiken verhoonsa.\n\nHetken kuluttua lievensi tämä pimeys Haren auringon huikaisemia\nsilmiä. Hänestä tuntui suurelta helpotukselta, että tuo saavuttamaton\ntaivaanranta häipyi näkymättömiin. Mutta vähitellen pani tämä\nläpikuultamaton pimeys hänet ymmärtämään yksinäisyytensä todellisuuden\nparemmin kuin mikään päivä. Hän oli yksinään täällä äärettömän suurella\nhedelmättömällä seudulla, ja hänen mykät toverinsa olivat ainoat\nolennot, jotka muistuttivat häntä muusta maailmasta. Wolf juoksi\neteenpäin ollen sanomattoman hiljainen opas ja Hopeaharja seurasi\nmilloinkaan väsymättä, astuen varmasti pimeässäkin ja noudattaen\nuskollisesti isäntänsä lausumatonta tahtoa. Haren entinen rakkaus\nhevoseen ei ollut mitään siihen kiintymykseen verrattuna, jota\nhän tunsi Hopeaharjaa kohtaan tänä erämaan yönä. Sisään ja ulos,\nlakkaamatta kiertäen, aina kääntyen ja kulkien ristiinrastiin käveli\nHopeaharja Wolfin kintereillä, eivätkä kallioiden väliset hiekkakujat\nkantaneet ääntä kauaksi. Koira ja hevonen, saaden vapaasti valita\ntiensä, kulkivat eteenpäin peninkulmittain yön kuluessa.\n\nKalpea valo idässä muuttui kirkkaammaksi, sitten kullanväriseksi\nja kuun pyöreä kiekko valaisi taivaanrannalla olevat mustat\nkallionlohkareet. Vähitellen selviytyi se tuosta pykälöidystä juovasta\nkohoten ylemmäksi, soikea, oranssinvärinen ja kummallinen kuu, joka\nei ollut lempeä, ei hopeanvärinen eikä häikäisevän kirkas, jollaisena\nHare oli ennen tottunut sitä katselemaan, vaan kylmä kullanvärinen\nsurullinen pallo, joka murheellisesti kohosi erämaan taivaalle. Haresta\nnäytti se tämän elottomuuden kasvavalta muistuttajalta, joka hyvin sopi\ntähän himmeästi kiiltävien kivien maailmaan.\n\nHopeaharja alkoi nilkuttaa hiljentäen juoksuaan, minkä vuoksi Hare\npysähdytti sen ja laskeutui satulasta. Tarkastaessaan oikeata\netukaviota, jota hevonen oli arastellut, löysi hän pienen kiven,\njoka oli tunkeutunut syvälle siihen. Hän kaivoi sen pois veitsellään\nja nousi jälleen satulaan. Wolf siinti himmeästi kaukana edellä\nja äkkiä ulvahti se niin surullisesti, että Hare tunsi sydäntään\nkouristavan. Jos hiljaisuus oli ollut painostava ennen, muuttui se nyt\npeloittavaksi. Se ei ollut mitään elämän hiljaisuutta. Wolfin ulvonta\noli katkaissut sen äkkiä, mutta se oli sulkeutunut jälleen nopeasti\nkaikumatta takaisin, todistaen siten, että ympäristössä vallitsi\nkuoleman rauha.\n\nHare oli varuillaan, ettei jäänyt enää Wolfista jälkeen, sillä hän ei\nhalunnut kuulla tuon surullisen ulvonnan toistumista. Koira juoksi\neteenpäin hiljaisin askelin, hevonen hölkytteli sen kintereillä\nkavioiden upotessa hiekkaan, kuu nousi korkeammalle taivaalle ja\nerämaa kimalteli, kallionlohkareet suurenivat ja niiden väliset\nkujat levenivät. Niin kului yö kulumistaan, Haren silmäluomet\ntulivat raskaammiksi ja hänen väsynyt ruumiinsa kaipasi lepoa ja\nunhotusta. Hänen päänsä alkoi nyökähdellä, kunnes hän oli pudota\nsatulasta, jolloin hän suoristi itsensä hetkeksi torkkuakseen taasen\njonkun ajan kuluttua. Aamutähti syttyi idässä ja vaaleneva taivas\nennusti uutta päivää. Koska Hare tunsi, ettei hän enää voinut sietää\nvaloa ja kuumuutta, pysähdytti hän ratsunsa saavuttuaan muutaman\nkallionkielekkeen alla olevaan tuulen uurtamaan syvänteeseen. Hän\nnukkui heti, kun paneutui pitkäkseen hiekkaiselle maalle. Kerran hän\nheräsi ja silloin oli vielä päivä, koska hänen silmänsä huomasivat\nsen kirkkauden heti. Hän makasi valveillaan ollen nääntyä kuumuuteen,\nkunnes jälleen nukkui. Koira herätti hänet tyrkkien häntä kylmällä\nkuonollaan ja vinkuen hiljaa. Toinen hämärä oli alkanut. Hare\nryömi esille kolostaan kankein ja hellin jäsenin, nälissään ja\nkuolemaisillaan janoon. Hän koetti syödä, mutta ei voinut niellä\npalaakaan. Hänen kurkkuaan kuivasi ja poltti, hänen päätään huimasi ja\nsilmissä välähteli punaista. Wolf ei halunnut lihaa eikä Hopeaharja\njyviä, vaan taivutti päänsä ja repäisi suuhunsa muutamia erämaan\nruohonkorsia.\n\nSitten alkoi matka jälleen, ja yö pimeni. Kylmä länsituuli puhalsi,\nvalkoiset tähdet tuikkivat ja kummallinen kuu nousi levittääkseen\naavemaista valoaan. Silloin tällöin ilmestyi hänen tielleen kummallisen\nnäköisiä suuria kivilohkareita ja tuulen ja hiekan kaivertamia kuolleen\nluonnon hautoja, pilareita ja patsaita. Haren hämmentyneestä mielestä\ntuntui kuin muutamat niistä olisivat eläneet. Ne kumartuivat ja\ntaipuivat häneen päin, kävelivät vierellä ja tuijottivat häneen jäykin\nkatsein.\n\nHän taisteli kaikin voimin karkoittaakseen nuo synkät mielikuvitukset.\nWolf ei ollut mikään aave, se juoksi eteenpäin erehtymättömin vaistoin\nlöytääkseen vettä, joka merkitsi elämää. Erämaan terästämä Hopeaharja\nkulkisi kyllä tämän hiekkakivihelvetin äärimmäiseen kolkkaan samoin\ntarkoituksin. Hare koetti koota kaiken intonsa ja tarmonsa, mutta\nnäytti kumminkin häviävän taistelussa. Hänen ympärillään vallitsi\nhiljaisuus, jota ei mikään rikkonut, vuosisatoja kestänyt sietämätön\nhiljaisuus. Erämaan aaveet tanssivat pimeydessä. Kalpea kuu loisti\nkullanvärisenä tämän lopen hedelmättömän autiomaan yllä. Yksinäisyys\nväijyi tummista varjoista.\n\nHare ratsasti koko yön, vierähti satulasta aamun ruvetessa sarastamaan\nnukkuakseen ja noustakseen jälleen hämärissä väsyneen hevosensa\nselkään. Hänen silmänsä eivät nähneet enää erämaan kummallisia\nmuodostuksia, hänen aivojaan poltti ja ajettunut kieli täytti koko\nsuun. Hopeaharja juoksi Wolfin kintereillä, se oli nyt parhaissa\nerämaan sille suomissa voimissa, se kohotti päänsä parantaen vauhtiaan,\nväsymys oli haihtunut sen jäsenistä ja se hirnui tervehdykseksi\njollekin tuulen kuljettamalle tuoksulle. Sitten se sivuutti nilkuttavan\nkoiran ruveten johtajaksi.\n\nHare piti kiinni satulan nupista kumartuen huumautuneena eteenpäin\nsatulassa. Hopeaharja laskeutui nyt jotakin rinnettä askel askeleelta\nja kavioiden kilahdellessa metallin heleästi kiviä vasten. Haresta oli\nyhdentekevää, kiipesivätkö he ylöspäin, vaiko laskeutuivat alas, hän\npysytteli vain kiinni ummistunein silmin kuiskaillen itsekseen. Mutta\nmatka jatkui vain alaspäin askel askeleelta, teräskenkäiset kaviot\nkolisivat kiviä vasten harmaan oriin kulkiessa vaarallista tietään\nvarmoin askelin kuin vuoristolammas. Sitten se pysähtyi syvään huoaten\nja taivuttaen päänsä.\n\nHaren karvasteleviin silmiin oli kuvastuvinaan jonkun cañonin mustat\nkallioiset laidat. Hauska loriseva ääni tunkeutui hänen väsyneihin\naivoihinsa. Hänen korvansakin kuvittelivat nyt kaikenlaista, kuten\nsilmänsäkin. Siis toinen pettävä luulottelu. Kuten häntä oli\nkiusannut järvien ja virtojen näkeminen, niin kiusasi häntä nyt veden\nloriseminen. Kumminkin hän kuunteli, sillä ääni oli suloinen sen\npetollisuudesta huolimatta. Miten sen lirinä helisikin somasti, aivan\nkuin hopeatiukujen kilinä tuulessa! Hän kuunteli kuuntelemistaan.\nPehmeä kohina jatkui, vesi lorisi ja lirisi, ja pienet aallot\nkuohahtelivat ja loiskuivat.\n\nSilloin kohotti Hopeaharja nopeasti päänsä ja katkaisi cañonin\nhiljaisuuden tyytyväisin, syvin huokauksin. Se tunkeutui Haren\nhämärien mielikuvien läpi ja haihdutti painostavan lumouksen. Huokaus\nja hirnunta, jotka seurasivat, olivat Hopeaharjan tavalliset merkit\nsaatuaan juoda kyllikseen.\n\nHare liukui satulasta. Harmaa koira makasi väsyneenä varjossa. Hare\nryömi sen viereen haparoiden kuumin käsin. Sileä marmoripaasi muuttui\nliukkaammaksi, sitten märäksi johtaen hänet lorisevan veden luo. Hän\nliukui eteenpäin suullaan, ja ihmeelliset kylmät väreet jäähdyttivät\nhänen polttavaa ihoaan. Hän joi ja joi, kunnes, ei jaksanut enempää.\nSitten hän painautui selälleen kalliolle, aivojen huumaus katosi\ntähtien ruvetessa tuikkimaan ja hän nukkui.\n\nHerättyänsä näki hän jyrkkien punaisten cañonin seinien kohoavan\nkorkealle kapeaksi raoksi, josta näkyi sininen taivas. Lorisevan\nveden kohina kuului hänen korviinsa. Katsoessaan syrjään huomasi\nhän lähteen pulppuavan muutamasta kallion halkeamasta, Hopeaharjan\nsyövän pensaitten lehtiä ja Wolfin istuvan odottamassa, mutta ei enää\nsurullisin silmin eikä oudoin ilmein. Hare nousi seisoalleen katsellen\nkatselemistaan ympärilleen muistin vähitellen palautuessa. Hänen\nsilmänsä eivät enää verestäneet, ihoa ei enää polttanut ja tuskallinen\nkielen ajettuminen oli laskeutunut.\n\nHän joi kauan ja paljon, ja noustuaan jälleen selvin ajatuksin ja\nkiitollisin sydämin suuteli hän Wolfin valkoista päätä ja kiersi\nkäsivartensa Hopeaharjan kaulaan. Hän ruokki ne ja söi itsekin, mutta\nei vaikeudetta, sillä hänen huulensa olivat rohtuneet ja kieli oli kuin\nmikäkin köyden palanen. Kun hän oli syönyt, palasivat hänen voimansa.\n\nSanottuaan Wolfille sanan, johon tämä vastasi heilauttamalla häntäänsä\nja lähtemällä juoksemaan soraista joen uomaa, läksi Hare seuraamaan\nsitä kävellen ja taluttaen Hopeaharjaa. Pienet piikiviröykkiöt,\nhiekkarannat ja pienet putoukset näyttivät uran, jota pitkin vesi\nlorisi. Cañoni oli kapea ja kiemurteleva, Hare ei voinut nähdä ylös\neikä eteenpäin, sillä esiinpistävät punaiset kallionkielekkeet tulivat\nkorkeammiksi sitä mukaa kuin hän laskeutui, ja pimittivät näköalan.\nYlhäällä näkyvä sinisen taivaan kapea juova muuttui sinisemmäksi,\nvalo heikkeni ja varjot vaalenivat. Hän jatkoi matkaansa alaspäin\ntunnin pysähtymättä ollenkaan, mutta kuta alemmaksi hän tuli,\nsitä vaikeakulkuisemmaksi muuttui tie. Kapeita kohtia patoavat\nkallionlohkareet muodostivat vaahtoavia vesiputouksia, mutta Hopeaharja\nraksutteli vain alemmaksi luottavaisesti.\n\nKapea virta, johon lorisevat lähteet ja pienet purot lisäsivät vettä,\nmuuttui vähitellen leveämmäksi joeksi alkaen virrata hauskasti\nja nopeasti alaspäin. Putouksien korkeus, kallioiden jyrkkyys ja\nkivilohkareiden suuruus lisäytyivät sitä mukaa kuta alemmaksi he\ntulivat. Wolf loiskutteli virrassa välittämättä vastuksista, sen\nliikkeet olivat nyt notkeat ja vilkkaat, ja kun se katsoi taakseen\nvaivalloisesti eteenpäin pyrkiviin tovereihinsa, oli sen silmissä\nystävällinen moittiva ilme. Mutta Hopeaharjan käytöksestä saattoi\nselvästi huomata, että mihin koira voi kiivetä, sinne aikoi se myöskin\nseurata. Hopeaharjan veri oli kuumentunut, erämaan vaikeudet tunsi\nse jo entuudestaan, se oli vain väsyttänyt sen ja kuivannut sen\nkurkun, mutta tämä cañoni alenevine penkereineen, putouksineen ja aina\nsyvenevine kuoppineen oli outo sille, kiihottaen sen rohkeutta. Vuosia\nkestäneen vaelluksensa aikana jylhissä vuoristoissa oli se oppinut\nihmeellisen taitavaksi ja varmaksi kiipeäjäksi.\n\nCañoni kapeni syventyessään, uhkaavat seinät nojautuivat lähemmäksi\ntoisiaan pimittäen valon, ylhäällä näkyvä taivas oli nyt kuin kapea\nsininen nauha, jonka Hare voi nähdä ainoastaan taivuttamalla päänsä\ntaaksepäin ja tuijottamalla suoraan ylös.\n\n\"Ylöspäin kiipeäminen on varmaankin helpompi\", huohotti Hare, \"jos\nmilloinkaan saamme siihen tilaisuuden.\"\n\nHiekka, sora ja liuskakivet olivat hävinneet liukkaiden, märkien\nkallioiden tieltä. Monin paikoin ei joen uomaa voitu ollenkaan kulkea,\nsillä virta syöksyi syvyyteen sammaleisten kallioiden yli muodostaen\nvaahtoavia putouksia. Kun sellainen paikka tuli eteen, joutui Hare\ntoivottomaksi. Mutta Wolf löysi tien penkereiltä ja Hopeaharja seurasi\nminkään sitä säikähdyttämättä. Vihdoin Hare kauhistui erästä kuilua,\njota hän ei luullut uskaltavansa uhmata. Wolfkin näytti epäröivän.\nCañoni oli siltä kohdalta vain parikymmentä jalkaa leveä ja sen pohja\npäättyi jyrkänteeseen, josta vesi syöksyi alas pimeään kuiluun, mistä\nei mitään ääntä kuulunut. Oikealla puolella oli muudan kallionreunake,\njoka kapeammalta kohdaltaan oli tuskin puolta jalkaa leveä häviten\nnähtävästi kauempana kokonaan. Hare tuijotti neuvottomana tuohon\nliukkaaseen reunakkeeseen.\n\nHaren siinä epäröidessä kiipesi Wolf reunakkeelle ja Hopeaharja\nkuopi jalallaan kärsimättömästi. Peläten suunnattomasti menettävänsä\nrakastamansa hevosen heitti Hare suitset sen kaulalle ja hyppäsi\nreunakkeelle. Hän käveli nopeasti, sillä hidas askel ei ollut\nniin varma ja syrjäaskel sama kuin kuolema. Hän kuuli Hopeaharjan\nkavioiden äänekkään kapseen ja odotti henkeään pidättäen luiskahdusta,\nkorskahdusta ja jyrähdystä, joiden hän luuli välttämättä seuraavan.\nMutta niitä ei kuulunutkaan. Näkemättä mitään muuta kuin kapean\nreunakkeen ja tuntien vieressään olevan sinisen kuilun pohjattomuuden\nkiinnitti hän kaiken tarkkaavaisuutensa kulkuunsa, saapuen lopulta\nvaloisammalle tasaisemmalle kalliolle. Hänen suureksi helpotuksekseen\nilmestyi Hopeaharjakin vihdoin tummasta solasta kierrettyään erään\nkulmauksen, ja oli pian hänen vierellään. Hare huusi sille iloisesti\ntervehdykseksi.\n\nSitten laajeni cañoni, sen punaiset seinät muuttuivat hyvin äkkiä\nkeltaisiksi eikä joki enää ilmestynyt näkyviin maanalaisesta\nkanavastaan. Pelkkä uupumus pani Haren melkein unhottamaan matkansa\ntarkoituksen, hänen voimakas päättäväisyytensä muuttui koneelliseksi\ntoiminnaksi ja hän jatkoi vain eteenpäin tuntien ainoastaan, että\nkäsiä, jalkoja ja hengästyneitä keuhkoja pakotti.\n\nNiin kuluivat tunnit ja aurinko kohosi sinisen taivaan levenevän\nvyön keskelle. Pitkä ja loiva keltainen rinne johti salviapensaita\nkasvavalle tasangolle, jonka poikki kulkiessaan Hare iloissaan\nihmetteli kukkivien kaktuksien viheriöitä solakoita varsia, jotka\nolivat täynnä kullanvärisiä kukkia. Sitten laskeutui hän erääseen\nkuiluun, joka muuttui vähitellen hyvin jyrkäksi. Hänen kulkunsa kävi\nnyt kovin hitaaksi. Kun hän pääsi sen pohjalle, huomasi hän olevansa\nmelkein tasaisella kentällä, jonka poikki kiemurteli pajupensaiden\nvarjostama joki. Wolf läksi laukkaamaan samaan suuntaan kuin vesi\nvirtasi. Haren jokainen ajatus kiintyi nyt Mescaliin, hänen toivonsa\nalkoivat enentyä ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.\n\nHare tuijotti eteenpäin ponnistaen näköään. Äkkiä ei ympäröivissä\nvuorten seinämissä näkynyt yhtään aukkoa. Putoavan veden kumea kohina\nkantautui Haren korviin tuoden hänen mieleensä keitaan, Coloradon\njylisevän pauhun ja Mescalin.\n\nHänen väsähtänyt tarmonsa virkistyi, kun cañoni nopeasti laajeni\nvaloisaksi kauniiksi laaksoksi, jonka yllä kaartui sininen taivas.\nSe oli täynnä valkoisia ja keltaisia kukkia, ruoho viheriöitsi ja\npumpulipuut heiluivat tuulessa. Kukilta tuoksuvan tuulen mukana\nkantautui Haren korviin jälleen tuo kumea kohina, joka oli aivan kuin\nkaukaisen ukkosen jyrinää.\n\nWolf hyökkäsi pumpulipuumetsikköön. Hopeaharja hirnui tyytyväisesti\nsiepaten silloin tällöin kimpun pitkää ruohoa suuhunsa.\n\nHaresta oli tässä ihanassa valoisassa laaksossa jotain muutakin kuin\nkauneutta, ja tuulessa jotakin muuta kuin kukkien ja veden suloista\ntuoksua. Ne olivat molemmat täynnä tarkoitusta ja jännitettyä odotusta.\n\nWolf ilmestyi aukeamalle hypellen erään ruskeapukuisen solakan olennon\nympärillä.\n\n\"Mescal!\" huusi Hare.\n\nHuudahtaen juoksi tyttö häntä kohti ojennetuin käsivarsin, tukka\nhulmuten tuulessa ja tummat silmät loistaen ilosta.\n\n\n\n\nXVI.\n\nPAUHAAVA JOKI.\n\n\nHetkisen tunsi Hare päätänsä pyörryttävän ja Mescalin katkonaiset\nkuiskaukset olivat tarkoituksettomat. Mutta sitten voi Hare jälleen\najatella selvästi ja hän puristi tytön syliinsä niin lujasti kuin ei\nikinä aikoisi päästää häntä irti jälleen. Mescal painautui häneen\nniin kiihkeästi, että Hare pelkäsi hänen menettäneen järkensä. Tytön\nkäsivarsien otteessa ja sokeassa Haren kasvojen hyväilemisessä oli\njotakin melkein hurjaa.\n\n\"MescaI, Jack on saapunut luoksesi terveenä ja täysissä voimissa\",\nsanoi hän. \"Anna minun katsella sinua.\"\n\nHänen äänensä vaikutuksesta muuttui tytön ruumiin jäykkyys mukautuvaksi\nheikkoudeksi, hän nojautui taaksepäin, Haren käsivarren pitäessä häntä\npystyssä, ja katsoi ystäväänsä. Harea värisytti silmäillessään jälleen\nnoihin tummiin vilpittömiin silmiin, jotka hän muisti niin hyvin,\nja kun kyyneleet alkoivat vuotaa, painoi hän tytön pään olkapäätään\nvasten. Hän oli unhottanut valmistautua muuttuneen Mescalin varalta.\nHuolimatta värisevästä onnen hymystä olivat hänen silmänsä täynnä\ntuskaa. Hänen kukoistavien kasvojensa soikea pyöreä muoto oli hävinnyt,\nne olivat kyllä vielä suloiset, mutta kauneus oli vain vanhan kauneuden\nvarjoa.\n\n\"Jack, oletko todellakin tullut?\" kuiskasi tyttö.\n\nHän vastasi suukkosella.\n\nMescal livahti hänen sylistään hengästyneenä ja punastuen. \"Kerro\nminulle kaikki --\"\n\n\"Minulla on paljon kerrottavaa, mutta en tee sitä ennenkuin olet\nsuudellut minua. Siitähän on jo kulunut vuosi, kun --\"\n\n\"Vuosiko vain? Olenko ollut täällä ainoastaan vuoden?\"\n\n\"Olet, mutta se on nyt kärsitty. Suutele minua, Mescal. Yksi suukkonen\nkorvaa tuon vuoden tuskat, vaikka se särkisikin sydämeni.\"\n\nTyttö laski ujosti kätensä Jackin olkapäille painaen huulensa hänen\nhuuliinsa. \"Niin, olet löytänyt minut, Jack; ja, Jumalalle kiitos,\njuuri ajoissa!\"\n\n\"Mescal, mikä on hätänä? Etkö ole terve?\"\n\n\"Olen täydellisesti. Mutta ellet olisi tullut, olisin pian kuollut\nnälkään.\"\n\n\"Nälkäänkö? Odotahan, niin haen satulapussini. Minulla on mukanani\nleipää ja lihaa.\"\n\n\"Älähän hätäile. En ole niin nälissäni nyt. Tarkoitan vain, että\nsellainen aika ei enää ollut kaukana, jolloin minulla ei enää olisi\nollut mitään syötävää.\"\n\n\"Mutta sinun palvelijasi, tuo mykkä intiaani? Varmasti olisi hän voinut\nhankkia jotain syötävää. Mikä häntä vaivaa? Missä hän on?\"\n\n\"Palvelijani on kuollut. Hän on ollut kuolleena jo kuukausia, en\ntiedäkään kuinka monta.\"\n\n\"Kuollutko? Mikä tauti tappoi hänet?\"\n\n\"En tiedä. Löysin hänet kuolleena eräänä aamuna ja hautasin hänet\nhiekkaan.\"\n\nMescal vei Haren pumpulipuiden varjoon ja näytti hänelle intiaanin\nhaudan, joka nyt oli viheriän ruohon peitossa. Kauempana eräässä\npuiden muodostamassa ympyrässä oli puiden oksista taitavasti\nkyhätty pieni maja, jonka oviaukosta näkyi punaisen huopapeitteen\nlaitaa. Sen edustalla olevalla kivisellä tulisijalla savusi\nmuutamia loppuunpalaneita kekäleitä, ja mustuneita puuastioita oli\nsiinä läheisyydessä. Pumpulipuiden valkoiset haituvat leijailivat\nkeveästi kuin höyhenet, luumupuut olivat vaaleanpunaiset kukista,\nviiniköynnökset kiemurtelivat kaikkialla ja lehvien välitse siintivät\nsininen taivas ja punaiset vuoret. Siellä täällä oli kauniita\nkukkakumpuja, jotka loistivat auringon kullanhohtavassa valossa.\nLintujen viserrys ja mehiläisten surina hukkuivat melkein veden kumeaan\nkohinaan.\n\n\"Onko tuo Coloradon kohinaa?\" kysyi Hare.\n\n\"Ei, vaan Pauhaavan joen. Colorado on vielä kauempana Suuressa\nCañonissa.\"\n\n\"Kauempanako? Mescal, olen varmaankin kulkenut peninkulmittain sen\npartaalta. Missä oikeastaan olemme?\"\n\n\"Emme ole kaukanakaan Coloradosta ja Coconina on hyvin lähellä. Tuonne\nalemmaksi laaksoon näkyy vuori selvästi.\"\n\n\"Tule istumaan viereeni tuonne puun juurelle. No niin. Kerro nyt\nminulle tarkasti, miten löysitte tämän syrjäisen kolkan.\"\n\nJa Mescal kertoi hänelle, miten intiaani oli opastanut hänet pitkää\ntietä Katkeralta lähteeltä, kuinka he olivat viettäneet yönsä erämaan\nlähteillä ja kuinka he neljäntenä päivänä olivat laskeutuneet\nPauhaavalle joelle.\n\n\"Olin hyvin onnellinen alussa. Täällä on aina kesä. Kaniineja, lintuja,\nmajavia ja hedelmiä oli niin paljon, että meillä oli aina tarpeeksi\nruokaa. Kuljeskelin laaksossa Wolfin kanssa tahi ratsastin Noddlella\nedestakaisin cañonissa. Sitten kuoli palvelijani ja minun oli pidettävä\nhuolta itsestäni. Vihdoin koitti päivä, jolloin majavat poistuivat\nlaaksosta, ja Wolfin ja minun oli elettävä yhden ainoan kaniinin\nlihalla monta päivää. Ymmärsin silloin, että minun oli joko lähdettävä\nerämaan poikki navajo-intiaanien luo tahi kuoltava nälkään. Epäröin\nkumminkin lähteä kiipeämään erämaahan, sillä en muistanut varmasti\nnoita lähteitä. Sitten poistui Noddle cañoniin tulematta milloinkaan\nenää takaisin. Sen lähdettyä ja ymmärrettyäni, etten enää voinutkaan\npoistua täältä, rupesin ikävöimään kotiin. Päivät eivät olleet niin\nikäviä senvuoksi, että silloin etsin aina jotakin syötävää, mutta\nyöt olivat kauheat. En voinut nukkua. Makasin valveillani kuunnellen\nveden kohinaa ja lopulta aloin erottaa kuiskauksia, laulua ja soittoa,\nomituisia ääniä ja matalaa jyrinää, joka ei milloinkaan muuttunut. En\nollut oikeastaan peloissanikaan, vaan ainoastaan niin äärettömästi\nyksinäni, cañoni oli niin synkkä ja sieltä kuului aina niin kummallista\nmuminaa. Joskus uneksin, että olin kanssasi ylätasangolla jälleen.\nSiellä olivat myös lampaat ja Musta Bollykin. Kun sitten heräsin\nyksinäisyydessäni, huusin todella ikävissäni.\"\n\n\"Mescal, kuulin nuo huudot\", sanoi Hare.\n\n\"Tunteeni olivat niin omituiset. Luulen, että jollen olisi tuntenut\nja rakastanut sinua, olisin unhottanut kodin. Kun olin ollut täällä\njonkun aikaa, olin kuin ajelehtiva lastu laineilla. Minusta tuntui,\nettä olin elänyt täällä cañonissa joskus ennen, ja koetin kuin\nmuistella tuota aikaa. Tunne oli kummallinen, mutta muistellessani\nsinua ja ajatellessani muuta maailmaa palasin aina nykyisyyteen,\nsen yksinäisyyteen ja nälkäkuoleman pelkoon. Silloin ikävöin sinua\nniin, että huusin. Tiesin, että minun oli pakko lähettää Wolf kotiin.\nEroaminen siitä oli sanomattoman vaikea. Lopulta se kumminkin läksi\nkatsoen taakseen, ja minä jäin yksin.\"\n\nHän nojautui Hareen. Käsi, joka oli silitellyt Haren käsivartta,\nlaskeutui alemmas hänen sormiinsa kiertyen niiden ympärille. Hare kuuli\nhänen kertomuksestaan, miten tämän pitkän vuoden vaarat ja puutteet\nolivat ahdistaneet tyttöä. Ikävän alkaessa vaivata häntä oli hän\nlähettänyt Wolfin hakemaan apua, jääden odottamaan. Kaikki sisältyi\nnoihin sanoihin. Mutta enemmän kuin mikään puhe koskivat Haren sydämeen\ntytön kasvojen ilme ja hänen pienten ruskeiden käsiensä puristus. Hänen\nsaapumisestaan asti ei Mescal ollut hetkeksikään irroittanut kokonaan\nkäsiään hänen käsivarrestaan eikä nutustaan. Hän oli oleskellut niin\nkauan yksinään tässä hiljaisuuden, liikkuvien varjojen ja lorisevan\nveden omituisessa maailmassa, että hänen oli oikein pakko käsin\ntunnustella toivojensa esinettä voidakseen varmistua rakastamansa\nmiehen todellisesta läsnäolosta.\n\n\"Entä mustangini, Bolly? Kerro minulle siitä\", sanoi Mescal.\n\n\"Bolly on mainiossa kunnossa -- kiiltävä, lihava ja laiska. Se on ollut\nlaitumella aina lähdöstäsi asti. Sillä ei ole senjälkeen kertaakaan\nratsastettu. Monta kertaa olen sen nähnyt työntävän mustan turpansa\naidan raosta ja katselevan kujalle. Se ei ole voinut unhottaa sinua,\nMescal.\"\n\n\"Ah, miten ikävöinkään sitä! Kerro minulle kaikki.\"\n\n\"Odotahan hieman. Sidon ensin Hopeaharjan liekaan, sitten sytytän tulen\nja valmistan illallisen. Vasta --\"\n\n\"Kerro minulle nyt.\"\n\n\"No niin, Mescal, ne on pian kerrottu.\" Sitten hän jutteli tytön paon\naiheuttamat tapaukset. Kun hän kertoi ampumisesta Hopeakulhon luona,\nnousi Mescal kohoilevin rinnoin ja säihkyvin silmin.\n\n\"Ei se ollut niin vaarallista, haavoituin vain lievästi. Tarkoitus vain\noli paha. Emme ole senjälkeen tavanneet Snapia emmekä Holdernessia.\nPahinta kaikista oli kumminkin, että Snapin vaimo kuoli.\"\n\n\"Ah, olen niin kovin pahoillani. Isä Naab-raukka! Kuinka hän mahtaa\nvihatakaan minua, kaiken tuon aiheuttajaa! Mutta en voinut jäädä sinne,\nsillä en voinut mitenkään mennä Snapin kanssa naimisiin.\"\n\n\"Älä syytä ollenkaan itseäsi, Mescal. On helppo arvata, mitä Snap olisi\ntehnyt, jos hän olisi saanut sinut. Hän olisi ollut ehkä juomatta\nvielä jonkun aikaa. Mutta hän oli jo kokonaan hunningolla. Dave\nkertoi minulle sen. Snap olisi liittynyt Holdernessiin ennemmin tahi\nmyöhemmin. Ja nyt hän on rosvo, ellei vielä jotakin pahempaakin.\"\n\n\"Silloin kai nuo miehet luulevat Snapin ampuneen sinut?\"\n\n\"Niin kai.\"\n\n\"Mitä tulee tapahtumaan, jos kohtaat Snapin tahi jonkun heistä?\"\n\n\"Luultavasti hämmästyy silloin jompikumpi\", vastasi Hare naurahtaen.\n\n\"Jack, mikään naurunasia ei se ole.\" Tyttö tarttui Jackin rintapieliin\nmolemmin käsin ja hänen silmiinsä tuli surullinen ilme. \"Et voi\nmilloinkaan enää lähteä pyssyttä mihinkään.\"\n\n\"En kyllä, mutta ehkä voin pysytellä syrjässä heidän tieltään,\nerittäinkin Snapin. Mescal, olet unhottanut Hopeaharjan ja sen\njuoksutaidon.\"\n\n\"Enkä ole. Se osaa kyllä juosta, mutta Bollya ei se kumminkaan voita.\"\nHän sanoi tämän melkein yhtä uhmaavasti kuin ennenkin. \"Jack, haluat\nvarmaankin viedä minut kotiin?\"\n\n\"Tietysti, Mitä toivoit silloin kun lähetit Wolfin?\"\n\n\"En tiedä oikein. Halusin vain tavata sinut tahi jonkun muun, ja\najattelinpa hieman navajo-intiaanejakin, voisinko elää heidän luonaan.\nEmmekö voi jäädä tänne tahi jonnekin Coloradon toisella puolella\nolevaan cañoniin, jossa on paljon riistaa?\"\n\n\"Vien sinut kotiin ja isä Naab vihkii meidät.\"\n\nHämmästyneenä painautui Mescal hänen olkapäätään vasten liikahtamatta\nja puhumatta sanaakaan pitkään aikaan. \"Kerroitko hänelle?\"\n\n\"Kerroin.\"\n\n\"Mitä hän sanoi? Oliko hän vihainen? Kerro minulle.\"\n\n\"Hän oli ystävällinen ja hyvä, kuten aina. Hän sanoi, että jos löydän\nsinut, muuttuu asia Snapin ja minun väliseksi ja saamme ratkaista\nsen mieskohtaisesti. Kuulut vieläkin mormonien uskonnon mukaan\nSnapille, eikä tuota asiaa voida muuttaa. Vaikka hänet julistettaisiin\nlainsuojattomaksikin, ei se luullakseni sittenkään muuttuisi.\"\n\n\"Snap ei anna ruohon kasvaa keitaaseen johtavalle tielle\", sanoi\nMescal. \"Kun hän vain saa kuulla minun palanneen kotiin, haluaa hän\nsaada minut. Et tunne häntä, Jack. Pelkään lähteä kotiin.\"\n\n\"Rakkaani, mitään muutakaan paikkaa ei meillä ole. Emme voi elää\nintiaanien tapaan.\"\n\n\"Mutta, Jack, ajattele minua katsomassa lähtöäsi kotoa ja alituisesti\nvahtimassa, tuleeko Snap. En voi kestää sitä. Olen tullut niin heikoksi\ntämän vuoden kuluessa.\"\n\n\"Mescal, katso minuun!\" Haren ääni värisi hänen katsoessaan tyttöä\nsilmiin. \"Meidän on päätettävä lopullisesti kaikki asiat. Sano nyt\naluksi, rakastatko minua vielä!\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sano se!\"\n\n\"Rakastan sinua, Jack.\"\n\n\"Sano haluavasi mennä kanssani naimisiin!\"\n\n\"Haluan ruveta vaimoksesi.\"\n\n\"No, kuuntele sitten. Aion poistua tästä cañonista ja viedä sinut\nkotiin. Olet minun enkä aio luovuttaa sinua kenellekään.\" Hän puristi\ntytön lujasti rintaansa vasten kalpein kasvoin ja uhmaavin silmin.\n\"En halua tavata Snapia. Koetan karttaa häntä ja toivoakseni voinkin.\nMutta, Mescal, olen sinun nyt. Onnesi ja ehkä elämäsikin ovat\nvallassani. Eroitus on juuri siinä. Ymmärrätkö?\"\n\nHopeaharja tuli heidän luo satulavyö niin kireällä, että Haren oli\nponnistettava kaikki voimansa löyhentäessään sitä. Nähtävästi oli\nPauhaavan joen laakson ruoho liian voimakasta erämaan oriille.\n\n\"Kuulehan, Hopeaharja, miten aiot viedä meidät pois täältä, jos syöt\nja juot noin paljon?\" Hare irroitti satulan sen selästä ja sitoi sen\nliekaan pumpulipuumetsikköön. Wolf tuli laukaten leiriin kantaen\nylpeänä kaniinia suussaan.\n\n\"Mescal, voimmeko mennä Coloradon poikki ja löytää tien Coconinan yli?\"\n\n\"Kyllä, aivan varmasti. Palvelijani ei erehtynyt milloinkaan\nmääritellessään matkamme suuntaa. Tietä ei siellä kyllä ole, mutta\nnavajot ovat menneet virran poikki tänä vuonna ja kiivenneet kukkulalle\nerästä cañonia pitkin.\"\n\nKun Hare ja Mescal istuutuivat syömään, olivat varjot tummenneet\nkallioiden juurilla ja jyrkänteitten reunojen ruusunpunainen väri oli\nkylmennyt ja vaalennut. Wolf makasi aivan tytön jalkojen juuressa ja\nkerjäsi suupaloja. Sitten istuivat he vierekkäin hämärässä vaitiollen\nja kuunnellen veden kohinaa. Pitkän aikaa vielä sen jälkeen kuin Mescal\noli poistunut majaansa makasi Hare valveillaan hänen ovensa edustalla\nnojaten päätään satulaan ja kuunnellen virtaavan joen hiljaista\nkohinaa, kumeaa pauhua ja uneentuudittavaa loiskumista. Paikka\nmuistutti keidasta, mutta tämä oli monta kertaa paremmin piilossa\nvuorien välissä. Muutamia tähtiä tuikki tummansinisellä taivaalla ja\neräs vilkkui kuin majakan tuli muutaman korkean kukkulan huipulta.\nJoskus oli Haren mielestä laakso yhtä hiljainen kuin erämaan yökin,\nmutta sitten oli hän kuulevinaan lumivyöryjen jyrinää ja sotajoukkojen\nmarssimista. Sitten rupesivat Mescalin yksinäisyyden äänet puhumaan\nhänelle. Hän oli kuulevinaan iloista naurua ja hiljaista surullista\nitkua, suloisia lauluja, kuiskauksia ja muminaa. Hänen viimeiset selvät\najatuksensa kiintyivät Pauhaavan joen kohinaan ja tosiasiaan, että hän\noli tullut viemään Mescalin pois tästä yksinäisyydestä.\n\nHän karkoitti unen silmistään aamun ruvetessa sarastamaan, ja kun\nharmaa sumu oli haihtunut kukkuloilta, valkeni päivä sen verran, että\nhe voivat alottaa matkansa. Mescal kostutti uskollisen palvelijansa\nhautaa kyynelillään. \"Hän rakasti tätä cañonia\", sanoi hän lempeästi\nHare nosti hänet Hopeaharjan selkään. Sitten hän käveli hevosen\nrinnalla Wolfin laukatessa edellä. Matka jatkui pumpulipuiden välitse.\nHeitä ympäröi joka puolella viheriät ruohomättäät ja tähtienmuotoiset\nsuuret liljat. Jokea ei vielä näkynyt, mutta se täytti metsikön\nkumealla kohinallaan. Metsä harveni kumminkin vähitellen, tien\nhiekkapohja muuttui kovaksi kallioksi, kivilohkareet hidastuttivat\nkulkua ja äkkiä, kun Hopeaharja astui aukeamalle pumpulipuiden\nvarjosta, näki Hare laakson alapään epätasaisine vuoristoon johtavine\naukkoineen.\n\n\"Katsohan taaksesi\", sanoi Mescal.\n\nHare näki veden syöksyvän jyrkänteeltä kahtena valkoisena putouksena,\njotka yhtyivät alempana kohisevaksi koskeksi. Penger penkereeltä jatkoi\nvesi hurjasti matkaansa syvässä uomassaan syöksyen vihdoin laakson\npäässä siniseen kuiluun, josta se maan alitse luikerteli Coloradoon.\n\nPitkän aikaa vielä sen jälkeenkin, kun laakso oli jo kaukana heidän\ntakanaan ja yläpuolella, tuoksui tuuli kukilta ja virran kohina\nkuului selvästi, mutta lopulta ne kumminkin haihtuivat lähekkäin\nolevien vuorten seinämien välisessä tiiviissä ilmassa. Valo pimeni,\nkivet kolisivat kuin kumeasti kilisevät tiu'ut ja matkailijain\näänet kaikuivat kumeasti kallionseinistä. Hopeaharja jatkoi\nalaslaskeutumistaan keveästi ja joskus niin nopeasti, että Haren oli\npistettävä pieneksi juoksuksikin pysyäkseen mukana. Pian leveni kuilu\ntasangoksi, jonka keskitse virtasi punainen Colorado mustassa uomassaan\nkohisten ja vaahdoten, milloinkaan tyyntymättä ja levähtämättä.\nHare näki etäisyyksiä, joista hän alkoi ymmärtää cañonin äärettömän\nlaajuuden, ja hän tunsi olevansa kuin eksyksissä näillä suurilla\npenkereillä, jotka vähitellen kohosivat kaukaa siintäviä Kaikukallioita\nkohti. Koko seutu näytti olevan vain paljasta monenväristä kalliota,\njoka hehkui auringon paisteessa.\n\n\"Jack, tämä on mescal\", sanoi tyttö viitaten muutamiin pitkiin\nkasveihin.\n\nKaikkialla aurinkoisilla rinteillä oli solakoita kaktuksia, jotka\nkasvaessaan levittelivät kierteisiä lehtiään ja muodostivat latvoihinsa\nkeltaisia kukkaviuhkoja. Kukkivat rungot heiluivat tuulessa ja mustat\nmehiläiset surisivat niiden ympärillä.\n\n\"Mescal, olen aina halunnut nähdä 'Erämaan kukan', josta olet saanut\nnimesi. Kuinka kaunis se onkaan!\"\n\nHare taittoi muutaman kuihtuneen rungon, mutta hänen oli lähdettävä\nnopeasti pakoon vihaista mehiläisparvea, joka läksi pörräämään ontosta\nrungosta. Pari suurempaa itsepäistä oli hänen karkoitettava hatullaan.\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt hävittää niiden kotia\", sanoi Mescal nauraen.\n\n\"Taitan vielä toisenkin varren, ellet lakkaa nauramasta\", vastasi Hare.\n\nKuljettuaan tasangon muodostaman rinteen juurelle ja saavuttuaan solan\npäähän laskeutuivat he niin kovaa kalliota alemmalle tasangolle,\netteivät Hopeaharjan teräskenkäiset kaviot uurtaneet siihen\nnaarmuakaan. Vihdoin saapuivat he joen pyöreähkölle hiekkatörmälle.\n\n\"Hieman liian jyrkkä vain\", sanoi Hare pudistaen päätään. \"Mescal, nuo\nputoukset eivät miellytä minua ollenkaan.\"\n\nJoesta ei voitu nähdä muuta kuin muutamia satoja metrejä. Juuri heidän\nkohdallaan oli virta kova, mutta ei vaahtoava. Alempana, missä cañoni\nmutkistui, koveni sen pauhu majesteetilliseksi jyrinäksi, ja päästyään\nsileästä leveästä käänteestä, kapeni se nopeasti korkealle kohoaviksi\npunertaviksi aalloiksi. Hieman heidän alapuolellaan oli pienempi koski,\njossa vesi syöksyi heidän puolimaista rantaa vasten suurin pyörtein ja\nuhkaavin aalloin.\n\n\"Luullakseni on meidän kumminkin parasta yrittää\", sanoi Hare, erämaan\nkuumien kivien, hiekan ja laavan muistuessa hänen mieleensä.\n\n\"Jos vain Hopeaharja on hyvä uimari, ei ylimeno ole vaarallinen\",\nvastasi Mescal. \"Voimme laskeutua jokeen hieman tuolta ylempää ja uida\nsen poikki virran avulla.\"\n\n\"Hopeaharja rakastaa vettä. Se ui joen poikki helposti. Mutta se ei voi\nkuljettaa meitä molempia ja on mahdotonta tehdä kahta matkaa. Minunkin\non uitava.\"\n\nTuhlaamatta sen enempi sanoja ja aikaa tehtävään, jonka jokainen\nsilmäys ja ajatus muuttivat vain pelottavammaksi, talutti Hare\nHopeaharjan rannalle veden rajaan. Hän riisui takkinsa sitoen sen\nsatulan taakse, mutta vyönsä, pistoolinsa ja kenkänsä ripusti hän\nsatulan nuppiin.\n\n\"Entä Wolf? Unhotin sen kokonaan.\"\n\n\"Sillä ei ole mitään hätää. Se ui kyllä hevosen rinnalla.\"\n\n\"Näetkö tuota niemekettä? No hyvä! Sinne on meidän koetettava päästä.\"\n\n\"Varmasti voimme nousta maihin sen yläpuolellakin.\"\n\n\"Olen tyytyväinen, jos vain pääsemme sinnekin. Ohjaa hevonen sitä\nkohti. Ja, Mescal, tässä on pyssyni. Koeta varoa, ettei se kastu. Pidä\nsitä tasapainossa satulan nupilla. Kas niin. No nyt, Hopeaharja ja\nWolf!\"\n\n\"Ui vinosti vastavirtaan!\" huusi Mescal Harelle tämän hypätessä jokeen.\n\"Varo, ettei virta paina sinua sivutsemme!\"\n\nParilla askeleella painui Hopeaharja jo satulaa myöten ja sitten se\nsyöksähti korskahtaen syvemmälle upottaen Mescalin lanteita myöten.\nOjentaen turpansa veden pinnalle ja harjan ja hännän ollessa näkyvissä\nui se voimakkaasti virran poikki.\n\nHaresta tuntui vesi juuri tarpeeksi kylmältä virkistyäkseen pitkän\nja kuuman matkan jälkeen, mutta sen laatu tuntui hänestä oudolta.\nSuunnaten kulkunsa vinosti vastavirtaan, kuten hevonenkin, ui hän\npitkin, tasaisin vedoin noin neljännesosan matkasta, mutta saavuttuaan\nkiertävien pyörteiden keskelle tunsi hän väsyvänsä. Vesi oli paksua ja\nraskasta ja se painoi hänen rintaansa ja veti jalat mukaansa. Hän pyöri\nympäri pyörteissä, kuten Hopeaharjakin. Ainoastaan ponnistelemalla\nvoimiaan äärimmilleen pääsi hän niistä erilleen. Kun muudan aalto\nloiskahutti vettä hänen suuhunsa, tuntui siinä hiekkaa, ja silloin hän\nymmärsi, mitä tuo omituinen tunne merkitsi. Vedessä oli hiekkaa samoin\nkuin erämaassakin. Täällä cañonien syvyydessäkään ei hän päässyt siitä\nerilleen. Kun virta koveni, alkoi hän tuntea, että enää tuskin jaksoi\nlevittää käsivarsiaankaan tarpeeksi leveälle. Muutettuaan uintitapaansa\nhuomasi hän, ettei hän siten voinut pysytellä Hopeaharjan rinnalla,\nja senvuoksi rupesi hän uimaan entiseen tyyliin. Vähitellen painuivat\nhänen jalkansa yhä syvemmälle, vesi puristi yhä kovemmin hänen\nruumistaan, eikä käsistä tuntunut olevan enää mitään hyötyä. Silloin\nhän muisti August Naabin sanoneen, etteivät navajot kulje milloinkaan\nvirran poikki silloin, kun se on tulvillaan ja täynnä hiekkaa. Hän\nlopetti ponnistuksensa, ajelehti virran mukana Hopeaharjan viereen ja\ntarttui muutamaan satulan hihnaan.\n\n\"Älä tartu siihen!\" huusi Mescal. \"Se voi loukata sinua kavioillaan.\nTartu sen häntään!\"\n\nHare irroitti otteensa, ui hevosen taakse, tarttui sen häntään ja\npiti lujasti kiinni. Ori veti häntä helposti. Aallot loiskivat hänen\nylitseen ja kohisivat Mescalin lanteiden ympärillä. Virta koveni\nkovenemistaan painaen Hopeaharjan tuon niemekkeen sivu, joka äsken jo\noli lähentynyt lähentymistään. Mescal nosti pyssyn korkeammalle, asetti\nsen perän satulannuppia vasten ja piti siinä pystyssä. Putouksen pauhu\ntuntui heikkenevän ja pian se hävisikin heidän sivuillaan kuohuvan\nveden kohinaan ja loiskumiseen. Mescal kääntyi Hareen päin kirkkain\nsilmin ja nostaen kätensä torveksi suulleen huusi:\n\n\"Emme voi päästäkään tuolle niemekkeelle! Meidän on uitava vielä tämän\nputouksen poikki! Pysyttelehän kiinni!\"\n\nKovenevassa pauhussa tunsi Hare virran vastustamattoman voiman. Hänen\npitäessään kiinni molemmin käsin niin kovasti kuin suinkin vain\nvoi, sukelsi Hopeaharja erääseen pieneen putoukseen, jonka nopeasti\nkiitävä vesi painoi Harea kovasti. Se päättyi punaharjaiseen suureen\naaltoon, jonka toisella puolella oli loppumaton jono teräväharjaisia\ntyrskyjä. Hän huomasi vilahdukselta Mescalin, joka istui kumarassa\njännitetyin hartioin, ja oriin hopeaharjan, joka kuvastui valkoisena\ntytön liehuvaa mustaa tukkaa vasten, mutta sitten ne hävisivät\nmolemmat vieriviin aaltoihin ja kuohuihin. Aallot imasivat hänetkin\nmukaansa. Jysähdys sokaisi ja oli tukehduttaa hänet ja repäisi melkein\nhänen käsivartensa irti ruumiista, mutta hänen kouransa olivat niin\ntakertuneet Hopeaharjan häntään, etteivät ne nytkään irtautuneet. Virta\nnakkeli häntä aallolta aallolle, upotti hänet kuohuvaan kattilaan,\njonka vesi sokaisi hänet kokonaan, ja jonka pauhu löi hänen korvansa\nlukkoon. Sitten heikkeni vähitellen aaltojen voima, ristivirtojen\nsuunta suoristui ja hän voi hengittää jälleen. Hopeaharja veti häntä\ntasaisesti ja lopulta ulottuivat hänen jalkansa pohjaan. Hän ei voinut\nnähdä juuri mitään, sillä niin täynnä olivat hänen silmänsä hiekkaa,\nmutta hän kuuli, missä kohden Hopeaharja korskahtaen nousi rannalle ja\nohjasi kulkunsa sen mukaan. Hän horjui rannalle ja kaatui hiekalle.\n\n\"Jack, miten on laitasi?\" kysyi Mescal.\n\n\"Hyvin muuten, mutta ruumiini on kovin murskattu ja silmäni ovat täynnä\nhiekkaa. Entä sinä?\"\n\n\"Luullakseni en milloinkaan ole ollut näin märkä\", vastasi Mescal\nnauraen. \"Pyssyn kuljettaminen oli kumminkin hyvin hankalaa.\nEnsimmäinen aalto oli melkein pyyhkäistä minut satulasta. Pelkäsin\najautuvamme kallioihin, mutta virta olikin syvä. Hopeaharja on mainio,\nJack. Wolf ui virran poikki putouksen yläpuolella ja odotti meidän\ntuloamme.\"\n\nHare puhdisti silmänsä hiekasta nousten seisoalleen. Hän huomasi\nsentään selviytyneensä seikkailusta melko ehein nahoin. Mescal väänsi\njuuri vettä pitkistä suorista palmikoistaan. Hän hymyili ja posket\nhieman punoittivat. Märkä pukinnahkainen jakku ja lyhyt hame olivat\nkietoutuneet ruumiinmukaisesti hänen solakan vartalonsa ympärille.\nHän oli niin kaunis ja näytti niin vähän välittävän heidän äsken\nkestämästään vaarasta, että Hare, heltyen ylpeydestä ja onnistumisen\ntunteesta, suuteli noita vaaleanpunaisia poskia, kunnes ne alkoivat\nhehkua.\n\n\"Olemmepa me tosiaankin märät\", sanoi Hare, \"sinä ja minä, vaatteemme,\neväämme, pyssy ja kaikki.\"\n\n\"Nyt on niin kuuma, että me kyllä pian kuivamme\", vastasi Mescal.\n\"Tästä alkaa tuon puron cañoni, jota meidän on kiivettävä Coconinalle.\nPalvelijani piirusti ne minulle hiekkaan eräänä päivänä. Matka on\nluullakseni hyvin vaikea ja pitkä.\"\n\nHare kaatoi veden saappaistaan, veti ne jalkoihinsa ja nostettuaan\nMescalin Hopeaharjan satulaan nakkasi hän suitset käsivarrelleen ja\nsuuntasi kulkunsa cañonin mustaan aukkoon, josta virtasi heitä vastaan\nkirkasvetinen puro. Wolf kahlasi ja laukkasi hänen rinnallaan. Kun\nhe olivat sivuuttaneet cañonin suussa olevat marmorikalliot, muuttui\nse hyvin leveäksi kuiluksi, jonka seinät olivat ihmeelliset. Hare\nei kiinnittänyt huomiotaan kumminkaan muuhun kuin puron särkkiin ja\nvarjoisiin poukamiin, ja löytääkseen parhaimman tien hevoselleen\njatkoi hän vain eteenpäin välittämättä ajan kulusta. Hän ei jutellut\nMescalinkaan kanssa, sillä kulku oli niin vaikea, että hän tarvitsi\nkaiken keuhkoissaan olevan ilman sitä varten. Kahlaten vedessä ja\nkapsutellen kivikossa kulki Hopeaharja niin, että sen turpa oli\naina Haren kyynäspäässä kiinni. He kiipesivät pienten harjanteitten\nyli oikaisten silloin tällöin niemekkeeltä niemekkeelle, kävelivät\npeninkulmittain kapean mutkittelevan puron pohjalla, tunkeutuivat\nsanajalkoja kasvavien kallioiden alitse, sivuuttivat ruohoisia\nrantoja ja raivasivat tiensä keltaisten pajukkojen läpi. Heidän\nnäin seuratessa puron suuntaa aina vain ylemmäksi, mataloituivat\nsivuilla olevat vuorten seinämät sitä mukaa huomattavasti. Kuumasti\npaahtava aurinko kohosi keskitaivaalle. Suuret kivilouhikot, valkoiset\nsorapainanteet, salviapensaikkoa kasvavat harjut, graniittilohkareet,\nmanzanitatiheiköt, pitkät keltaiset rinteet, rosoiset kalliot,\nseetri- ja kuusimetsiköt sivuutettiin viivyttelemättä kiivetessä.\nKuta lähemmäksi cañonin pää tuli, sitä kapeammaksi se muuttui, puro\nmataloitui ja suojaisissa paikoissa näkyi jo luntakin. Vihdoin\nloppuivat nuo keltajuovaiset seinämät ruohoiseen ylätasankoon ja tummat\npitkät Coconinan kuuset heittivät varjonsa lumelle.\n\n\"Olemme huipulla\", huohotti Hare. \"Millainen kiipeäminen! Meiltä meni\nsiihen viisi tuntia. Päivän kuluttua olemme kotona.\"\n\nHopeaharja teroitti korviaan ja Wolf haukkui. Pari harmaata hirveä\nsyöksyi tiheiköstä ja kääntyi uteliaasti katsomaan. Tartuttuaan\npyssyynsä, painoi Hare vivun alas, mutta koneisto ei toiminutkaan.\nSinne tunkeutunut hiekka narskui eikä patruunaa voitu työntää pesään\neikä vetää sieltä pois. Käsitellessään pyssyä saadakseen sen toimimaan\nsynkistyivät hänen kasvonsa.\n\n\"Hiekkaa! Nyt se on aivan käyttökelvoton!\" huudahti hän. \"Mescal, tämä\nei miellytä minua ollenkaan.\"\n\n\"Ammu pistoolillasi\", vihjaisi Mescal.\n\nMatka oli kumminkin liian pitkä. Hare ampui ohi ja hirvet katosivat\nnopeasti metsään.\n\nHän sytytti tulen erään kuusen juurelle, jossa ei lumi peittänyt\npehmeätä neulasmattoa, ja sillä aikaa kuin Mescal kuivasi märkiä\nhuopapeitteitä ja paistoi viimeisen lihakimpaleen, valmisti Hare\ntuulensuojuksen kuusenoksista. Kun he olivat syöneet unhottamatta\nWolfiakaan, antoi Hare Hopeaharjalle viimeiset jyvät ja kiinnitti sen\nsitten pitkään liekaköyteen ruohoiselle rinteelle. Aurinko laskeutui\nja ilta pimeni melkein heti. Tuttu tuulen humina kuusissa häiritsi;\nse voi olla vain yöllisten myrskynvihurien vinkumista tahi pauhua,\nmutta se voi myöskin ennustaa pohjoistuulia ja lumimyrskyjä. Se humisi\nonkaloissa rasahdutellen muutamien kääpiötammien lehviä, nakkeli\npalavia kekäleitä nuotiosta kauas lumelle kihisemään ja lietsoi palavat\nhalot kirkkaasti palamaan. Mescal nukkui oksasuojukossa varjossa Wolf\nvierellään ja Hare ojensi väsyneet jäsenensä nuotion lämpimään.\n\nKun hän heräsi, oli tuli palanut melkein loppuun ja hän oli aivan\nkankea vilusta. Hän lisäsi nuotioon niin paljon puita, että tiesi\nniiden varmasti riittävän aamuun asti, paneutui sitten jälleen\npitkäkseen, mutta ei voinut nukkua. Metsä muuttui vähitellen\nharmaaksi ennustaen aamua, sumupilvi vieri hänen ylitseen pehmeänä,\nkouraantuntuvana, kosteana ja kylmänä kuusien varjoon. Sen haihduttua\nkirkastui sarastus. \"Mescal, jos olemme nyt Coconinan huipulla,\non Hopeakulholle ainoastaan kymmenen peninkulmaa\", sanoi Hare\nsatuloidessaan Hopeaharjaa. \"Nouse nyt selkään, että pääsemme pian\ntästä onkalosta ja voimme määrätä suunnan.\"\n\nHeidän kiivetessään viimeistä pengertä huipulle muisteli Hare merkkejä,\njoiden mukaan hän voi suunnata heidän kulkunsa suoraan Hopeakulholle.\n\n\"Ah, Jack!\" huudahti Mescal nopeasti. \"Vaaleanpunaiset kalliot ja koti!\"\n\n\"Olen tehnyt melkoisen ympyrän\", huomautti Hare.\n\nNäköala hurmasi Mescalin. Vaalenpunaiset kalliot hehkuivat\nruusunvärisemä. Niiden rinteessä oleva halkeama, joka merkitsi\nkeitaan paikkaa, näkyi selvästi taivasta vasten. Coloradokin näkyi\npeninkulmittain. Hare tiesi heidän nyt olevan Coconinan korkeimmalla\nhuipulla tuhansia jalkoja alempana olevien Suuren Cañonin ja värikkään\nerämaan yläpuolella. Hän huomasi nuo ihmeelliset kuilut, jotka\nlepäsivät sinisessä sumussa melkein kuin heidän jalkainsa alla, ja\nkatsoessaan erämaan poikki alkoivat auringon ensimmäiset punaiset\nsäteet herättää sitä eloon.\n\n\"Mescal, sinun Pauhaavan joen cañonisi on vain kapea kallionhalkeama.\nSe häviää kokonaan tuohon äärettömään kuiluun.\"\n\n\"Varmasti! En voi nähdä sen vuoren huippuakaan, joka kohosi niin\nkorkealle laakson reunalta.\"\n\nKääntyen vielä kerran vasemmalle tarkasteli Hare Vaalenpunaisia\nkallioita ja niiden juurelta siintävää punaista hiekka-aavikkoa. Saaden\nvihdoin selville suunnan läksi hän suoraan pohjoiseen Hopeakulhoa\nkohti. Ensimmäisten peninkulmien syvä lumi ja pehmeä maa vaikeuttivat\nsuuresti Haren kulkua ja Hopeaharja vajosi usein syvälle. Mutta kun he\nsitten pääsivät tasaisemmalle maalle, jatkui heidän matkansa nopeammin,\nsillä rinteillä ei ollut enää niin paksulti lunta ja vähitellen\nkatosi se kokonaan puiden välisistä surkeista, kuivista kujista. Hare\nhyppäsi Mescalin eteen satulaan nykäisten oriin nopeaan juoksuun.\nRatsastettuaan pari tuntia saapuivat he eräälle karjanpolulle,\njonka Hare tiesi vievän Hopeakulholle. Tunnin kuluttua olivat he jo\nCoconinan jyrkän rinteen juurella, näkivät laakson toisella puolella\nolevat punaiset vuorten seinämät ja puiden välitse siintävät harmaat\nsalviapensaikot.\n\n\"Tunnen savun hajua\", sanoi Hare.\n\n\"Pojat ovat varmaankin lähteellä\", vihjaisi Mescal.\n\n\"Ehkä. Mutta haluan tietää varmasti, keitä siellä on. Poiketkaamme\ntieltä ja lähestykäämme sitä vasemmalta, metsästä käsin. Toivon, että\nvoisimme päästä lähteen kodin puolelle, mutta emme voi ja meidän on\nniin ollen kuljettava sen sivu.\"\n\nPysähtyen usein vakoilemaan puiden oksien lomitse ratsasti Hare suoraan\nmäkeä alas, tunkeutui seetrimetsikön läpi ja saapui laakson päähän,\njoka oli noin peninkulman päässä Hopeakulhosta. Sitten hän kääntyi\nsuoraan sitä kohti ohjaten kumminkin vielä varovaisesti Hopeaharjaa\npitkin seetrimetsikön laitaa.\n\n\"Mescal, täällä laaksossa on mielestäni liiaksi karjaa\", sanoi hän\nkatsoen tyttöön merkitsevästi.\n\n\"Ne eivät voi olla kaikki meidän elukoitamme, olen siitä melkein\nvarma\", vastasi Mescal. \"Mitä ajattelet?\"\n\n\"Ne ovat Holdernessin.\" Kun hän oli sanonut sen, muuttuivat hänen\nkasvonsa jäykiksi ja ankariksi. Hän jatkoi kumminkin matkaansa ohjaten\nvarovaisesti hevosta seetrien suojassa, karttaen ritisyttämästä\npensaita ja kolistelemasta kiviä. Joskus hän varoitti kuiskaten\nWolfiakin. Niin hän eteni kiertäen metsäistä mäkeä, kunnes muudan\nkorkea kiviselänne pysähdytti hänet.\n\n\"Laaksossa on vain paljaita nautoja eikä hevosia\", sanoi hän. \"Nyt on\nmeillä hyvä tilaisuus oikaista tämän mutkan poikki tielle. Jos kiipeän\nvuorelle katsomaan, keitä on lähteellä, menee tilaisuus kenties ohi.\nLuullakseni ei Dave eivätkä pojatkaan ole siellä.\"\n\nHän tuumi hetkisen, hyppäsi sitten Mescalin eteen ja ohjasi oriin\nsuoraan laaksoon. Pian saapui hän laitumella käyskentelevien nautojen\njoukkoon. Hän ei hämmästynyt ollenkaan nähdessään, että H oli poltettu\nniiden kylkiin.\n\n\"Jack, katsohan tuota merkkiä\", sanoi Mescal viitaten erääseen\nvalkokylkiseen härkään. \"Elukan kyljessä on entinen ristinmuotoinen\nmerkki, isä Naabin risti, ja sitten uusi viivamainen. Yhdessä ne\nmuodostavat H:n.\"\n\n\"Mescal, sinä olet keksinyt sen. Muistan tuon härän hyvin. Se oli\nvilli kuin paholainen ja paha merkitä. Se on August Naabin omaisuutta,\nja Holderness on lisännyt tuon viivan muodostaen siten kömpelön H:n.\nMillainen rosvon temppu! Tuollahan ei nyt voi pettää lastakaan.\" He\nolivat jo saapuneet seetrimetsikön päähän ja tielle, kun Wolf alkoi\nnuuskia epäluuloisesti tuulta.\n\n\"Katsohan!\" kuiskasi Mescal kääntäen Haren huomion pois koirasta.\n\"Tuolla on suuri karja-aitaus.\"\n\nTaivuttaen ruumistaan taaksepäin, kunnes hän voi katsoa tytön sormea\npitkin muutaman tiheän seetripensaikon läpi, näki hän kuorituista\nmännyistä tehdyn aitauksen. Kauempana oli suuria pinoja kuorimattomia\nhirsiä ja aivan lähteen vieressä oli uusi karjamaja, jonka kivisestä\npiipusta savu kiemurteli taivaalle. Hare ohjasi Hopeaharjan syrjään\npehmeämmälle maalle ja jatkoi matkaansa. Hän kiipesi mäelle, sivuutti\nvanhan lammikon, joka nyt oli enää vain mutalätäkkö, ja ratsasti\nkuivuneen suon poikki, kun hänen sitten oli pakko äkkiä pysähtyä. Wolf\noli pysähtynyt levottomasti katsoen vasemmalle ja Hopeaharja teroitti\nkorviaan. Äkkiä Hare kuuli seetrimetsiköstä kavioiden kapsetta ja\nennenkuin hän sai oikein selville, mistä päin ääni kuului, tuli kolme\nhevosta ja mies seetrien varjosta aurinkoiselle aukeamalle.\n\nOli onni, että Hare sattui olemaan hyvin piilossa erään tiheän seetrin\ntakana, ja niin kauan kuin sellainen mahdollisuus oli olemassa,\nettei häntä huomattaisi, ei hän aikonut liikkua. Hopeaharja ja Wolf\nseisoivat myöskin liikkumatta paikoillaan. Hare tunsi Mescalin otteen\ntiukkenevan, ja hän puristi tytön käsiä rohkaistakseen tätä. Vakoillen\npiilostaan näki Hare erään miehen paitahihasillaan taluttavan hevosia.\nMies oli solakka, sileäkasvoinen ja tummatukkainen -- Dene. Suonet\nrupesivat sykkimään nopeasti Haren ohimoissa ja hän tarttui pistoolinsa\nkahvaan. Mikä kohtalokas sattuma olikaan lähettänyt lainsuojattoman\ntälle tielle? Dene vihelteli pitäen toisella kädellään kiinni parista\nliekaköydestä ja toisella raudikkohevosensa harjasta. Silloin Hare\nhuomasi, ettei Denellä ollutkaan vyötä, hän oli siis aseeton, ja\nhevosillakin oli vain liekaköydet ja kolisevat jalkainpitimet. Hare\ntyönsi pistoolin takaisin tuppeen.\n\nDene jatkoi matkaansa vihellellen \"Dixietä\". Kun hän saapui tielle, ei\nhän mennytkään sen poikki, kuten Hare oli otaksunut ja toivonut, vaan\nrupesi kulkemaan sitä pitkin.\n\nHare heilautti muutamasta seetristä taittamaansa oksaa ja sivalsi\nHopeaharjaa lujasti lanteille. Ori syöksyi eteenpäin. Pensaitten\nrasahdus ja kavioiden kapse ajoivat heti Denen hevoset hurjaan pakoon.\nMutta lainsuojaton itse kalpeni kalmankalpeaksi ja seisahtui kuin\nnaulattu tielle. Mutta häntä ei pysähdyttänyt paikoilleen hevosen eikä\nmiehen aiheuttama pelko, vaan yliluonnollinen ilmiö, jonka hän luuli\nnäkevänsä.\n\nLaukkaavan oriin olkapää lennätti Denen sätkyttelemään kauas tielle.\nKatsoessaan taakseen näki Hare lainsuojattoman tupertuvan kumoon,\nnousevan sitten taas jälleen jaloilleen, pudistelevan hurjasti\nnyrkkejään ja juoksevan sitten huutaen majalle päin.\n\n\n\n\nXVII.\n\nHAUKAN ISKU.\n\n\n\"Jack, satula irtautuu!\" huusi Mescal painautuen lujemmin häneen.\n\n\"Mikä onni!\" mumisi Hare yhteenpurtujen hampaittensa välistä vetäen\nsamalla lujasti ohjaksista. Mutta oriin suu olikin rautainen, ja\nvälittämättä kuolainten puristuksesta laukkasi se vain eteenpäin. Hare\nhuusi sille alituisesti: \"Hiljempaa, Hopea! Noo, poika, pysähdyhän\nnyt!\" saaden sen lopulta seisahtumaan. Hän laskeutui satulasta ja kun\nhän nosti Mescalin maahan, putosi satulakin hiekalle.\n\n\"Olipa onni, ettei tapahtunut onnettomuutta. Vyö on katkennut. Se\nkastui ja kutistui sitten kuivuessaan.\" Hän alkoi nopeasti korjata sitä\npukinnahkasuikaleilla, jotka hän kaivoi esille satulalaukustaan.\n\n\"Kuuntele noita huutoja! Kiiruhda!\" huusi Mescal.\n\n\"En ole milloinkaan ratsastanut satulatta. Lähde sinä vain\nHopeaharjalla, niin minä kätkeydyn seetrimetsikköön ja tulen kävellen\nkotiin sitten yöllä.\"\n\n\"En, en mitenkään! Meillä on kyllä tarpeeksi aikaa, kunhan vain\nkiiruhdat.\"\n\n\"Se on sidottava niin, että se kestää\", mumisi Hare koettaen solmun\nkestävyyttä polveaan vasten kaikin voimin, \"sillä meidän on luullakseni\nlisättävä vauhtia. Jos se vielä pettää, niin silloin -- hyvästi.\"\n\nHopeaharjan voimakkaat rintalihakset värisivät sen kuopiessa maata\nkärsimättömästi. Koira vinkui katsoessaan taakseen. Mescal oli jo\nasettanut huopapeitteen oriin selkään kun Hare nakkasi satulan sen\npäälle. Huudot olivat vaienneet, mutta kiviseltä tieltä kuuluva\nkavioiden kapse oli uhkaavampi. Kun Haren ruskeat kädet askartelivat\nnopeasti solkien ja jalustimien kimpussa, kiipesi Mescal satulan taakse.\n\n\"No nyt satulaan!\" huudahti Hare hypäten samalla siihen ja nojautuen\nnupin yli. \"Livahda sinäkin siihen ja pidä minusta lujasti kiinni. Hei,\nHopea!\"\n\nOriin kavioiden nopea tahdikas kolina vaimensi tieltä kuuluvan kapseen.\nSilmäys taaksepäin huojensi Haren mieltä, sillä noin viidensadan metrin\npäässä heidän takanaan tupruavat tomupilvet ilmaisivat takaa-ajajien\nasennon. Hän kiihoitti Hopeaharjan tasaiseen laukkaan. Tie johti\nvuorelle ja oli tarpeeksi jyrkkä väsyttämään erämaankin juoksijan, jos\nse olisi pakotettu äärimmäiseen vauhtiin.\n\n\"Katso taaksesi!\" huusi Mescal. \"Näetkö ne? Onko Snap niiden mukana?\"\n\n\"En voi nähdä mitään, sillä puut estävät\", vastasi Hare olkansa yli.\n\"Nyt näen tomupilviä -- olemme hyvän matkaa edellä -- meillä ei ole\nmitään hätää, Mescal. Kun vain saamme johtaa, emme muuta kaipaakaan.\"\n\nJakavan selänteen jyrkimmillä rinteillä kasvava seetrimetsä oli hyvin\ntiheä, mutta se loppui äkkiä kiviseen polkuun, joka sitten kohosi\nvähitellen ylemmäksi. Kun Hopeaharja syöksyi metsästä tälle polulle,\nkatsoi Hare terävästi taakseen. Metsikön laidasta pölähti äkkiä tomua\nja sieltä hyökkäsi kuusi ratsastajaa, jotka alkoivat heti ampua,\nkun he pääsivät aukeamalle. Luodit läjähtelivät punaisiin kiviin,\npölähdyttivät pieniä punaisia tomupilviä tahi vihelsivät ilmassa.\n\n\"Herra Jumala!\" huusi Hare. \"Ne ampuvat meitä, ampuvat, vaikka\nnainenkin on mukana!\"\n\n\"Vasta nytkö sinä sen opit tietämään?\"\n\nHare sivalsi juoksijaansa vitsalla. Mutta Hopeaharja ei kaivannut\nvitsaa eikä kannuksia, sillä sitä oli ammuttu ennenkin, ja luodin\nvinkuminen ilmassa riitti muuttamaan sen laukan juoksuksi. Sen ja\ntakaa-ajajien välinen matka piteni pitenemistään ja pian oli se\npyssyn kantomatkan ulkopuolella. Rosvojen huudot kuulostivat ensin\nhillittömän raivon purkauksilta, mutta Mescalin säikähtynyt kirkaisu\nselitti Harelle niiden merkityksen. Toisia miehiä ilmestyi heidän\nedelleen hieman tiestä oikealle, ja ne ratsastivat täyttä vauhtia\njakajan rinnettä heihin päin. Ne olivat nähtävästi olleet paluumatkalla\nCoconinan läntisiltä rinteiltä kuullessaan huudot.\n\nSuunta, jota Hopeaharja noudatti, oli ainoa mahdollinen Harelle.\nJos hän olisi ohjannut oriin tieltä syrjään vasemmalle puolelle,\nolisi jyrkkä kallioinen rinne hidastuttanut sen kulkua. Hänen ei\nainoastaan ollut pakko ennättää tämän toisen harjanteen yli paikkaan,\njosta tie taasen alkoi laskeutua jakajan toiselle puolelle, vaan\nhänen oli päästävä sen suojaankin, ennenkuin takaa-ajajat saapuivat\nampumamatkalle.\n\n\"Nyt, Hopea, annahan mennä!\" Vaikka jalo eläin kiisikin jo hurjasti,\nparansi se kumminkin vauhtiaan kuultuaan käskyn. Se oli nyt aukeamalla,\njossa ei ollut kiviä eikä pensaikkoa, ja pyssyjen kumea pauke kuului\nsen korviin. Ilma tunkeutui Haren korviin pannen ne kumeasti soimaan\nja maa vilahteli punaisena hänen allaan. Takaa-ajavat ratsastajat\noikaisivat niin, että puoli peninkulmaa muuttui neljäsosaksi,\nlyhensivät sitäkin tullen aina vain lähemmäksi, kunnes Hare tunsi\nChancen, Culverin ja kermanvärisellä oriillaan ratsastavan Snap Naabin.\nHuomattuaan, etteivät he ehdi voittamattoman oriin edelle, kääntyivät\nhe jälleen hieman oikealle. Mutta Hopeaharja ravasi vain uupumatta\neteenpäin katkaisten takaa-ajajien suunnan noin kolmesataa metriä\nheidän edeltään syöksyen jakajan toiselle puolelle ja jättäen heidät\njälkeensä.\n\nSilloin kuului pyssyjen kumeaa paukkinaa, lyijyiset sanansaattajat\nvihelsivät korkealla ilmassa hevosen ja ratsastajien yläpuolella ja\nkimmahtelivat sitten punaisesta kalliosta laukkaavan koiran edelle.\n\n\"Ah, Hopeaharja!\" huudahti Hare. Hän lausui nuo sanat sellaisin äänin\nkuin hevonen olisi ollut ihminen ja tiennyt, mitä tämä hetki merkitsi\nsen isännälle. Oriin vauhti ei ollut enää Haren vallassa. Hopeaharja\noli jo kaukana edellä. Se oli kuin matalalla välähtelevä salama.\nHare tunsi oriin pitkien askelten silmänräpäyksen verran kestävät\nväliajat, voimakkaiden lihaksien ponnistuksen ja jännityksen, ja\nvauhdin aiheuttaman värähtelyn. Ratsastaminen jyrkkää rinnettä alas\nei ollut mitään leikkiä, ei niin paljon viheltävien luotien vuoksi,\nvaan syvänteitten ja kapeiden kuilujen tähden, joiden yli Hopeaharja\nkiisi suurenmoisin hypyin. Nähdessään erämaan kuninkaansa ihmeellisen\nurhoollisuuden värisyttivät Harea hurja onni ja alkuperäisten vaistojen\naiheuttama ilo, että hän pääsi pakenemaan rakastamansa naisen kanssa.\n\n\"Pelastetut!\" huusi hän loistavin silmin. Mescal oli painanut kalpeat\nkasvonsa aivan hänen olkapäähänsä kiinni. \"Hopeaharja on voittanut ne!\nHe ajavat meitä kyllä takaa hiekka-aavikolle asti sellaisin toivein,\nettä he sitten saavuttavat meidät. Mutta he saavat nähdä, miten he\nmyöhästyvät.\"\n\nRosvot jatkoivat takaa-ajoaan ammuskellen hyödyttömästi, kunnes\nHopeaharja pääsi niin paljon edelle, että se, kun sen juoksu punaisella\nhiekka-aavikolla muuttui pakosta kävelyksi, pääsi kumminkin niin\netäälle, että takaa-ajajat saavuttuaan aavikon reunalle olivat\nampumamatkan ulkopuolella.\n\n\"Ne kääntyivät takaisin, Mescal. Olemme turvassa. Mutta sinähän olet\naivan samannäköinen kuin silloin, jolloin karhu hyökkäsi kimppuusi.\"\n\n\"Soisinkin mieluummin joutuvani karhun kynsiin kuin Snapin. Jack,\nnäitkö hänet?\"\n\n\"Näinkö? Kyllä! Hän oli melkein tappaa hevosensa. Mescal, mitä\najattelet Hopeaharjasta nyt? Osaako se juosta? Voittaako se Bollyn?\"\n\n\"Varmasti! Ah, Jack, miten nyt rakastankaan sitä! Katso jälleen\ntaaksesi. Olemmeko varmasti turvassa?\"\n\nOli vielä kirkas päivä, kun he saapuivat keitaan suulle ja ratsastivat\nkujaan, jonka toisella puolella oli tuo tuttu punainen vuoren rinne ja\ntoisella kuorituista paaluista rakennettu aita. Wolf laukkasi edellä\nja pian ilmaisi kaikuva haukunta, että se oli tavannut muut koirat.\nHopeaharja hirnui kimakasti ja aitauksessa olevat hevoset ja mustangit\nkiiruhtivat korskahdellen aidan viereen ja ojentelivat kysyvästi\npäitään sen yli.\n\nMuudan navajo, jonka Harekin tunsi, tuijotti liikkumatonna kirves\nkourassaan pinon vierestä, ja Judith Naab heitti sylissään olevat\nhalot menemään ja kiiruhti huudahtaen ilosta heitä vastaan. Ennenkuin\nHopeaharja ennätti oikein pysähtyäkään, hyppäsi Mescal maahan. Hän\nkiersi käsivartensa hevosen kaulaan ja suuteli sen turpaa, mutta\nkiiruhti sitten Judithin luota aitaukseen, jossa muudan pieni musta\nmustangi oli alkanut hirnua, kuopia jaloillaan ja hyppiä aitaa vasten\npäästäkseen sen yli.\n\nAugust Naab ilmestyi eteisestä paljain päin ja harmaat kiharat heiluen\nkävellessä. Hän tarttui suurilla kourillaan Hareen ja nosti hänet\nsatulasta kartanolle.\n\n\"Olen odottanut sinua kaahlaamon luona joka päivä\", sanoi hän lämpimin\nkatsein ja kädenpuristuksin.\n\n\"Mescal-lapseni!\" lisäsi hän tytön juostessa hänen luokseen. \"Turvassa\nja terveenä. Jack löysi siis kumminkin sinut ja toi sinut kotiin.\nJumalalle kiitos!\" Hän puristi tytön syliinsä taivuttaen harmaan päänsä.\n\nSitten syöksyi rakennuksista suuri joukko sekä suuria että pieniä\nNaabeja rientäen pumpulipuiden varjoon lausuakseen Mescalin ja Haren\nsydämellisesti tervetulleiksi.\n\n\"Jack näyttää hyvin väsyneeltä\", sanoi Dave huolestuneesti, kun\nensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu ja äiti Ruth oli vienyt Mescalin\nsisälle. \"Hopeaharjakin on märkä ja hengästynyt. Onko se ravannut?\"\n\n\"Kyllä hieman\", vastasi Hare irroittaessaan satulan väsyneen hevosen\nselästä.\n\n\"Ah, mitä tämä on?\" kysyi August Naab laskien kätensä Hopeaharjan\nlautasille. Hän pisti sormensa muutamaan syvään naarmuun ja ori\nsäpsähti. \"Hare, tuo on luodin jälki.\"\n\n\"Niin onkin.\"\n\n\"Sitten et ole tullutkaan joen poikki?\"\n\n\"En. Tulen Hopeakulholta päin.\"\n\n\"Hopeakulholtako? Miten maailmassa voit joutua sinne?\"\n\n\"Kiipesimme Coconinalle erästä cañonia pitkin ja suuntasimme sitten\nmatkamme lähteelle.\"\n\nNaab vihelsi hämmästyksestä ja katsoi vielä kerran terävästi Hareen\nja hevoseen. \"Kertomuksesi voi odottaa. Arvaankin sen melkein, koska\nolet tullut Hopeakulhon kautta. Tule nyt huoneeseen ja anna Daven pitää\nhuolta hevosestasi.\"\n\nMutta Hare ei sallinut kenenkään muun hoitaa Hopeaharjaa. Hän hieroi\nväsynyttä oritta, juotti sen ojasta, vei sen aitaukseen ja sanoi sille\nyhtä hellät jäähyväiset kuin Mescalkin. Sitten hän meni huoneeseensa,\nkylpi, vaihtoi vaatteet ja tuli vihdoin syömään päivällistä kuin\nnälkäinen susi. Mescal ja hän söivät kahden, koska he olivat hieman\nmyöhästyneet tavalliselta päivälliseltä. Naiset palvelivat heitä\nsellaisin innoin kuin he eivät ikinä saisi tarpeekseen. Puhuttiin\niloisesti ja hymyiltiin hellästi, mutta ilmassa oli kumminkin jotakin\npainostavaa. Jokaisen kasvot olivat surulliset, kävely hidasta ja\npuhelu hillittyä. Naab poikineen odotti Harea arkihuoneessa ja hänen\nsaavuttuaan sinne suljettiin ovi. He olivat kaikki tyynet ja vakavat,\nerittäinkin isä. \"Kerro minulle kaikki\", sanoi Naab lyhyesti.\n\nKun Hare kertoi seikkailuistaan ei ainoakaan sana eikä liike\nkeskeyttänyt häntä, ennenkuin hän mainitsi Hopeaharjan kaataneen Denen\nkumoon.\n\n\"Tämä oli jo toinen kerta!\" huudahti Naab. \"Ori tappaa hänet vielä.\"\n\nHare lopetti tarinansa.\n\n\"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa oletkaan mainiolle\nhevosellesi!\" huudahti Dave Naab. Muuta huomautusta eivät Naabit\nuhranneet Harelle eikä Hopeaharjalle.\n\n\"Te siis tiedätte Holdernessin anastaneen Hopeakulhon?\" kysyi Hare.\n\nAugust nyökäytti synkästi päätään.\n\n\"Niin, kyllä me sen tiedämme\", vastasi Dave hänen puolestaan. \"Kun\nolin White Sagessa ja veljet olivat täällä kotona, ratsasti Holderness\nlähteelle vallaten sen. Palatessani koetin saada hänet kiinni, mutta\nhän ei ollut siellä. Snap toimi siellä pienen paimenjoukon päällikkönä.\nNiin, ja olihan siellä sitäpaitsi Denekin.\"\n\n\"Ratsastitko suoraan heidän leiriinsä?\" kysyi Hare.\n\n\"Ratsastin. Hain Holdernessia. Joukkoon kuului kahdeksantoista tahi\nparikymmentä paimenta. Keskustelin monen kanssa, jotka ennen olivat\nolleet rehellisiä mormooneja. Vaihdoin muutamia sanoja Denenkin kanssa.\n'Olin hyvin pahoillani, kun Snap ennätti ampua vakoilijani ennen\nminua', sanoi tuo roisto. 'Toivoisin kiihkeästi saavani sen tehdä,\nja varmasti anastan vielä hänen valkoisen hevosensa.' Snap, Dene ja\nkaikki nuo toisetkin näyttivät luulevan, että olet kolmaskymmenes isän\nhautausmaassa.\"\n\n\"En vielä!\" sanoi Hare. \"Kun Hopeaharja tyrkkäsi Denen kumoon, oli hän\nsen näköinen kuin olisi nähnyt aaveen. No niin, hän on Hopeakulhon\nlaitumella nyt. He ovat kaikki siellä. Mihin toimenpiteihin aiotte\nryhtyä? He ovat vain tavallisia rosvoja, Nautojemme uudet merkit\ntodistavat sen.\"\n\n\"Tuollaisesta tempusta emme ole milloinkaan kuulleet puhuttavankaan\",\nvastasi August Naab. \"Jos olisimme aavistaneetkaan sellaista, ei meidän\nolisi tarvinnut merkitä karjaamme.\"\n\n\"Mutta tuo Holdernessin uusi, teidän merkkiinne liittämä viiva todistaa\nhänen syyllisyytensä.\"\n\n\"Nyt ei ole kysymys todistuksista, vaan omistusoikeudesta. Holderness\non anastanut lähteeni ja karjani.\"\n\n\"He ovat rosvojakin pahemmat. Heidän laukauksensa Mescalia ja minua\nkohti todistavat sen.\"\n\n\"Miksi et näyttänyt heille, mihin pitkä pyssysi kelpaa?\" kysyi Naab\nuteliaasti.\n\n\"Se täyttyi vedellä ja hiekalla uidessamme joen poikki. Nyt muistankin,\nettä minun on puhdistettava se. En ajatellutkaan ollenkaan ampua\ntakaisin, sillä Hopeaharja juoksi niin nopeasti.\"\n\n\"Jack, kuten näet, olen nyt elämäni pahimmassa pulassa\", sanoi August\nNaab. \"Poikani ovat koettaneet saada minut uskomaan, että olen luopunut\nlaitumistani liian helposti. Olen ruvennut luottamaan Martin Colen\nsanoihin, koska hänen ennustuksensa näyttää toteutuvan. Dave toi\nWhite Sagesta melkein uskomattomia uutisia. Holderness on julistanut\ntahi julistuttanut itsensä sheriffiksi. Hän tuomitsee mormooneja,\njoilta hän varastaa. Tuskin kuluu päivääkään kylässä, ettei siellä\ntapettaisi ainakin yhtä ihmistä. Lundin pohjoispuolella olevat\nmormoonit liittyivät lopulta yhteen, hirttivät muutamia rosvoja ja\nkarkoittivat loput. Useat niistä pakenivat tänne meidän seuduillemme\nja Holdernessilla on nyt paljon miehiä. Mutta mormoonit rupeavat vielä\nsotimaan häntä vastaan. Tiedän sen ja näenkin sen jo. Odotan vain tuota\nhetkeä. Olemme Jumalaa pelkääväisiä, elämää rakastavia ihmisiä, hitaita\nsuuttumaan, mutta --\"\n\nHänen äänensä syvä uhkaava sävy osoitti hänen olevan liiaksi kiihtyneen\nvoidakseen puhua.\n\n\"Heiltä puuttuu vain johtaja\", vastasi Hare tiukasti.\n\nAugust Naab nousi järkytetyin kasvoin ja hänen silmissään oli syytetyn\nmiehen ilme.\n\n\"Selitän sinulle tilanteen\", sanoi Dave. \"Toiselta puolelta menetämme\nkarjamme ja lähteemme verenvuodatuksetta. Meidän on elettävä täällä\nkeitaassa. Täällä on niin vähän rosvoille kelpaavaa tavaraa, että\nluullakseni saamme olla rauhassa luovuttuamme oikeuksistamme. Toiselta\npuolelta taas, jos otaksumme, että isä kutsuu navajot avukseen ja me\nliitymme niihin lähteäksemme Holdernessia ja hänen miehiään vastaan,\nsyntyy siitä varmasti verinen taistelu. Karkoittaisimme tietysti\nrosvot, mutta luultavasti kaatuisi meistä joku, ja meidän on ajateltava\nvaimojamme ja lapsiamme. Ymmärrätkö?\"\n\nAugust Naabin syiden voimakkuus, joka ei ollenkaan johtunut hänen\nkristillisestä vastenmielisyydestään vuodattaa verta, säilyttää rauhaa,\noli nähtäväsi järkkymätön.\n\n\"Muistatteko Snapin sanat?\" kysyi Hare nopeasti. \"'Tarvitaan mies\ntappamaan Dene.' Tarvitaan myös mies tappamaan Holderness! Heidän\nkuolemansa murtaa tuon rosvojoukon voiman.\"\n\n\"Ah, sinä olet sanonut sen\", vastasi Dave kohottaen jäntevän\nkäsivartensa. \"Tuon kaiken voi tehdä yksi ainoa mies. Voi sitä\nvietävän Snapia! Hän olisi voinut tehdä tuon, ellei hän olisi ruvennut\nsamanlaiseksi kuin nuo muut. Mutta helppoa ei se tule olemaan. Koetin\npäästä Holdernessin kimppuun, mutta hän haisti vaaran, ja hänen\nmiehensä sanoivat, että heitä huvitti rohkeuteni, sellaisin lisäyksin\nkumminkin, että minun oli parasta olla uudistamatta käyntiäni.\"\n\n\"Niin, tarvitaan vain mies tappamaan Holderness\", toisti Hare.\n\nAugust Naab katseli puhujaan kuin hän olisi aavistanut jotakin,\nsitten hän pudisti ruumistaan kuin irtautuakseen jostakin kovasta ja\nmusertavasta otteesta. \"Olen vielä isäntänä täällä\", sanoi hän äänin,\njoka osoitti hänen tukahduttaneen vihansa. \"Luovun Hopeakulhosta ja\nkarjastani. Ehkä Holderness sitten on tyytyväinen.\"\n\nSeurasi muutamia hauskoja päiviä, jolloin Hare levähteli matkansa\nvaivoista. Naabin ja hänen omaistensa entinen iloisuus palasi sitten\nkun päätös oli tehty, ja elämä palasi entiselleen. Pojat työskentelivät\npelloilla päivisin ja huvittelivat iltasin heittelemällä hevosenkenkiä\ntasaisella pihalla, jossa lapset leikkivät. Naiset leipoivat,\nompelivat ja lauloivat. August Naabin rukoukset olivat hartaampia\nkuin ennen, ja hän rukoili tuonkin miehen sielun puolesta, joka oli\nhänet ryöstänyt. Mescalin posket pyöristyivät pian entisen muotoisiksi\nja hänen silmiinsä ilmestyi onnellisempi ilme kun Hare milloinkaan\nennen oli niissä huomannut. Hopeaharjan ja Mustan Bollyn kilpajuoksut\nuudistettiin vuoren juurta kiertävällä tiellä, ja Mescal unhotti,\nettä hän oli kerran tunnustanut oriin etevämmyyden. Pumpulipuut\nlennättelivät silkinhienoja haituviaan huoneisiin ja nurmikko loisti\nvalkoisena niistä, linnut palasivat keitaaseen, aurinko suuteli\nkirsikat tummanpunaisiksi ja joen kaukainen kohina oli kuin suuren\nmehiläisparven surinaa.\n\n\"Kuulehan, Hare\", sanoi August eräänä aamuna, \"hae jostakin lapio ja\ntule kanssani. Ojan reuna on jostakin kohden murtunut.\"\n\nHare meni hänen kanssaan peltojen aidan vieritse punaisen jyrkänteen\nsivu kastelupadolle.\n\n\"Niin, Jack, otaksun sinun pyytävän Mescalia minulta näiden päivien\nkuluessa\", sanoi Naab.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kun tuo päivä koittaa, kerron sinulle pienen tarinan Mescalista.\"\n\n\"Kertokaa se nyt.\"\n\n\"En. En vielä. Olen iloinen, että löysit hänet. En voinut milloinkaan\naavistaakaan hänen tulevan niin onnelliseksi, en silloinkaan kun hän\noli lapsi. Toisetkin naiset näyttävät sietävän häntä nyt paremmin kuin\nennen. Tuo entinen vastenmielisyys on hävinnyt. Niin, niin, elämä on\nsellaista. Rukoilen onnea teille kummallekin. Mutta pelkään -- tuntuu\nkuin näkisin -- Hare, olen jälleen köyhä mies. En voi tehdä niin paljon\npuolestasi kuin haluaisin. Mutta kunhan eletään, niin sittenpähän\nnähdään.\"\n\nHare tunsi olevansa täydellisesti onnellinen. Vanhan mormoonin\nvihjauskaan ei huolestuttanut häntä eikä Snap Naabkaan muistunut enää\njuuri milloinkaan hänen mieleensä. Nykyisyyden täydellinen onni riitti\nHarelle ja hänen ilonsa kuohahteli yli pannen vakavan Augustinkin\nhymyilemään. Keitaan kesäillat eivät olleet milloinkaan olleet näin\nihanat. Viheriät kentät, punaiset vuoret ja sininen taivas esiintyivät\nmonin kerroin väkirikkaampina kuin ennen. Tuulen humina kallioiden\nhalkeamissa ja cañonista kuuluvan joen kohina olivat kuin soittoa Haren\nkorvissa. Elää, katsella aurinkoa, ihailla värejä ja kuunnella luonnon\nmonia ääniä oli jo suloista, mutta suloisempi oli tunne, että Mescal\nodotti häntä.\n\nVeden murtaman padon korjaaminen ei ollut vielä edistynyt pitkälle, kun\nNaab kohotti päänsä ja kuunteli.\n\n\"Kuuletko mitään?\" kysyi hän.\n\n\"En\", vastasi Hare.\n\n\"Veden pauhaaminen on niin kova täällä. Ehkä erehdyin. Luulin kuulevani\nlaukauksia.\" Sitten hän alkoi jälleen luoda savea aukkoon, mutta\npysähtyi aina hetken kuluttua levottomasti kuin ei olisi voinut\nvapautua jostakin painostavasta ajatuksesta. Äkkiä hän heitti lapion\nsyrjään leimuavin silmin.\n\n\"Judith, Judith, tule tänne!\" huusi hän. Aavistaen jonkun onnettomuuden\ntapahtuneen pyörähti Harekin katsomaan ja näki tytön juoksevan vuoren\njuurta pitkin heitä kohti. Hän oli kalmankalpea, väänteli käsiään ja\nhänen huutonsa vaimensivat veden pauhunkin. Naab juoksi häntä vastaan\nja Hare riensi hänen kintereillään.\n\n\"Isä, isä\", huohotti hän, \"tulkaa pian! Rosvot ovat hyökänneet\nkeitaaseen! Snap -- Dene -- ah, kiiruhtakaa! He ovat tappaneet Daven ja\nryöstäneet Mescalin!\"\n\nHaresta tuntui ensin kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään ja\nsitten kuluttava tuli. Hän hyökkäsi eteenpäin, mutta Naab pysähdytti\nhänet tuimasti.\n\n\"Oletko tullut hulluksi? Oletko niin kyllästynyt elämääsi? Hillitse\nmielesi! Hiipikäämme sinne ketojen poikki puiden suojassa.\"\n\nSairaana ja väristen riensi Hare Naabin rinnalla vuoren rinteen\nmuodostaman kulmauksen ympäri kentille. Oli hetkiä, jolloin hän tunsi\nolevansa hyvin heikko ja toisia, jolloin hän olisi voinut syöksyä\neteenpäin kuin tiikeri repimään ja tappamaan.\n\nJuostuaan ketojen poikki saapuivat he metsikköön, jossa etenivät\nvarovaisemmin. Naisten itku ja voivotteleminen varmistivat heidän\nepäilyksensä ja pelkonsa.\n\n\"En näe muita kuin naisia ja lapsia -- ei -- onhan siellä muuan\nmieskin, Zeke\", sanoi Hare kumarruttuaan katselemaan oksien alitse.\n\n\"Lähestytään hitaasti\", mumisi Naab. \"Rosvot ratsastivat Mescalin\njälkeen, kun hän läksi pakoon\", huohotti Judith.\n\nTuon melkein mielettömän tytön puheen kannustamana luopui Hare kaikesta\nvarovaisuudesta hyökäten aukeamalle. Naab tuli raskain askelin hänen\njäljessään.\n\nPelästyneet lapset olivat kokoutuneet kuistin nurkkaan ja George ja\nBilly olivat kumartuneet portailla istuvan kalpean Daven puoleen. Hän\npainoi rintaansa kädellään, jonka sormien välitse tihkui verta. Zeke\nkoetti tyynnyttää naisia.\n\n\"Jumalani, Dave!\" huudahti Hare. \"Et suinkaan ole pahoin haavoittunut?\nÄlä sanokaan sellaista!\"\n\n\"Olen, vanha veikko\", vastasi Dave, hymyillen heikosti tuhkanharmain\nkasvoin.\n\nAugust Naab katsahti häneen vain kerran ruveten vaikeroimaan: \"Poikani,\npoikani!\"\n\n\"Isä, ammuin Chancen ja Culverin. He makaavat tuolla tiellä kuolleina.\"\n\nHare huomasi parin miehen liikkumattomat ruumiit portin läheisyydessä.\nToinen makasi suullaan pistooli vielä ojennetussa kädessään, ja\ntoinen selällään kannukset syvällä maassa, johon viimeiset ruumiin\nnytkähdykset olivat ne kaivaneet.\n\nAugust ja Zeke kantoivat haavoittuneen huoneeseen. Naiset ja lapset\nseurasivat heitä ja lopuksi tulivat sinne George, Billy ja Hare.\n\n\"Isä, rintani on ammuttu läpi täältä alhaalta\", sanoi Dave, kun hänet\nsijoitettiin vuoteelle. \"On sama, kuka meistä oli ensimmäinen, sillä\njonkunhan oli aloitettava tämä taistelu.\"\n\nNaab käski lasten ja tyttöjen poistua huoneesta. Muut naiset olivat\njo rauhoittuneet, paitsi Daven vaimo, joka vaikeroiden painautui\nmieheensä. Dave hymyili kaikille sydämellisesti, ojentaen kätensä\nHarelle.\n\n\"Jack, olemme olleet hyviä ystäviä. Älä unhota sitä, kun tapaat\nHoldernessin. Hän ampui minua Chancen ja Culverin takaa, ja kaaduttuani\nammuin nuo molemmat koettaessani osua häneen. Et kai aio ripustaa\npyssyäsi naulaan enää?\"\n\nHare puristi ystävänsä kylmää heikkoa kättä. \"En, Dave, vannon sen!\"\nSitten hän pakeni huoneesta. Tunnin hän istui kuistissa odottaen\nsanatonna surusta. Vihdoin tulivat George ja Zeke äänettömästi\nhuoneesta ja heidän isänsä seurasi heitä.\n\n\"Kaikki on nyt ohi, Hare.\" Tätä erämaan jättiläistä oli kohdannut uusi\nsuru voimatta kumminkaan murtaa hänen voimaansa, mutta hänen kuolemaa\nmuistuttava rauhallisuutensa ja hänen rautaisten kasvojensa synkkä ilme\nolivat peloittavammat katsella kuin mikään suru.\n\n\"Isä ja sinä, Hare, tulkaa kanssani tuonne tielle\", sanoi George.\n\nChancen ja Culverin takana oli kolmaskin liikkumaton ruumis. Sekin\nmakasi selällään levitetyin käsivarsin ja pitkä musta tukka tomun\npeitossa. Kalpeissa hienoissa kasvoissa oli verinen rengas.\n\n\"Dene!\" kuiskasi Hare.\n\n\"Hevonen on tappanut hänet!\" huudahti August. \"Ah, mikä hevonen!\"\n\n\"Hopeaharja!\" vastasi George.\n\n\"Sano pian, kuka ratsasti hevosellani!\" huusi Hare raivoissaan.\n\n\"Mescal. Kuunnelkaa, niin kerron, miten kaikki tapahtui. Olin pajassa,\nkun kuulin hevosten kavioiden töminää tieltä. Minulla ei ollut\npistoolia mukanani, mutta juoksin kumminkin. Kun saavuin kartanolle,\nolivat siellä Dave, Snap, Dene ja joukko muita rosvoja. Huomasin\nChancen ensimmäiseksi, mutta en Holdernessia. Niitä oli ainakin\nparikymmentä miestä.\n\n\"'Tulin noutamaan Mescalia', sanoi Snap. 'Et voi saada häntä mukaasi',\nvastasi Dave. 'Otamme hänet varmasti ja Hopeaharjan myöskin', sanoi\nDene.\n\n\"'Olet siis hevosvaraskin yhtä paljon kuin rosvokin?' kysyi Dave.\n\n\"'Naab, en siedä leikkiä! Snap haluaa tytön ja minä Hopeaharjan ja tuon\nkirotun vakoojan, joka on palannut elämään!'\n\n\"Sitten sanoi Holderness jonkun takaa: 'Naab, kiiruhda, ellet halua\nnähdä talosi palavan!'\n\n\"Dave ojensi pistoolinsa ja Holderness ampui miesten takaa. Dave\nkaatui, mutta nousi jälleen ja ampui Chancen ja Culverin ennenkuin\npistooli putosi hänen kädestään. Silloin alkoivat naiset huoneessa\nhuutaa ja Mescal juoksi portaille sanoen, että hän lähtee Snapin\nmukaan, jos he vain lupaavat lopettaa konnantyönsä.\n\n\"'Hyvä!' sanoi Snap, hae sitten hevonen itsellesi nopeasti.'\n\n\"Silloin laskeutui Dene satulasta ja läksi aitausta kohti sanoen:\n'Haluan Hopeaharjan mukaani.'\n\n\"Mutta Mescal ennätti portille ennen häntä. 'Antakaa minun hakea\nHopeaharja', sanoi hän. 'Hevonen on villi eikä tunne teitä. Jos\nlähestytte sitä, potkii se teitä.' Hän aukaisi portin mennen hevosen\nluo. Ori kuopi maata ja korskui. Mescal tyynnytti sen kiiveten sitten\naidalle irroittaessaan sen renkaasta. Kun hän sai oriin irti, hyppäsi\nhän aidalta sen selkään ja löi sitä huudahtaen lautasille. Hopeaharja\nkorskahti, hyppäsi pystyyn ja kiisi kolme laukkaa otettuaan kuin\nnuoli. Dene koetti pysähdyttää sen, mutta lensikin parikymmentä jalkaa\nsivulle. Hän oli juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun ori syöksyi\nhänen ylitseen. Mies ei liikahtanutkaan sen jälkeen. Päästyään kujalle\nparansi Hopeaharja vielä vauhtiaan. Jumalani, miten se juoksi! Mescal\nistui kumarassa sen selässä, kuten intiaani. Ori katosi pölypilveen,\nennenkuin Snap ja muut rosvot käsittivät mitä oli tapahtunut. Snap\nhoksasi kumminkin asian ensimmäiseksi, ja huutaen ja heiluttaen\npistooliaan kannusti hän hevosensa oriin jälkeen.\"\n\nAugust laski myötämielisesti kätensä Haren olkapäälle. \"Kuten näet,\npoikani, eivät asiat ole milloinkaan niin pahat kuin ne alussa\nnäyttävät. Snap voi yhtä hyvin koettaa ottaa kiinni lintua kuin\nHopeaharjaa.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nERÄMAAN PERINTÖ.\n\n\n\"Mescal on jo kaukana edellä, saat olla siitä aivan varma\", jatkoi\nNaab. \"Tuo temppu oli tytön intiaaniluonteen keksimä. Tulevana yönä on\nMescal jo White Sagessa. Siellä hän kätkeytyy Snapilta. Piispa suojelee\nhäntä varmasti. Tyttö on paremmin turvassa White Sagessa tällä haavaa\nkuin täällä. Nyt on meidän haudattava nämä ruumiit. Mutta huomenna,\npoikani. Silloin --\"\n\n\"Mitä silloin?\" Hare suoristautui.\n\nSietämätön tuska pimensi mormoonin silmissä leimuavan tulen. Hänen\nkasvonsa nytkähtelivät hetkisen suonenvedontapaisesti jäykistyäkseen\nsitten liikkumattomaksi naamioksi. Tuo vanha taistelu, tuo lihan ja\nhengen välinen ikuinen sota oli uudistunut vielä kerran, mutta nyt oli\nliha voittanut.\n\n\"Aika on koittanut!\" sanoi George.\n\n\"Niin on!\" vastasi hänen isänsä tuimasti.\n\nHare tyyntyi ihmeellisesti, hänen verensä rupesi virtaamaan tyynemmin\nja hänen mielensä rauhoittui. Kuultuaan August Naabin kohtalokkaat\nsanat tiesi hän vanhuksen saaneen selville velvollisuutensa. Vihdoinkin\noli hän oppinut erämaan lain: lyödä ensimmäiseksi ja kovasti.\n\n\"Zeke, valjasta hevoset vankkureiden eteen\", sanoi August. \"Älä\nsentään vielä, odota hetkinen. Tuolta tulee Pinte. Kuunnelkaamme, mitä\nsanottavaa hänellä on.\"\n\nPinte ilmestyi näkyviin ristiinrastiin kiemurtelevalla vuoripolulla\najaen erästä aasi-parkaa edellään hirmuista vauhtia.\n\n\"Hän on varmaankin huomannut Hopeaharjan ja rosvot\", vihjaisi George\npaimenen lähestyessä.\n\nAugust tulkitsi kiihtyneen paimenen navajolaissanoja sisältävän puheen\nilmoittaen Georgen otaksumisen oikeaksi. \"Snap on kuulemma paljon muita\nedellä ja Hopeaharja vielä kauempana. Pinte kertoi huomanneensa sen\njuoksevan hyvin nopeasti.\"\n\n\"Mescal ei luullakseni salli sen kävellä hiekka-aavikollakaan\", sanoi\nGeorge.\n\n\"Pinte, sinun on sytytettävä kolme nuotiota Tähystyskalliolle tulevaksi\nyöksi!\"\n\nTämä määräys tarkoitti, että navajo-intiaanit kiiruhtaisivat Augustin\navuksi heti, kun he huomaavat tuon merkin. Kun hän oli sanonut sen,\nviittasi hän intiaania poistumaan vuorille, ja vaipui sitten niin\najatuksiinsa, ettei kukaan uskaltanut puhutella häntä.\n\nNaab hautasi rosvot vuoren juurella olevaan hautausmaahan. Dene sai\nkolmannenkymmenennenensimmäisen haudan, saman, jonka tuo lainsuojaton\noli ennustanut tulevan hänen vakoilijansa viimeiseksi leposijaksi.\nChance ja Culver sijoitettiin samaan kuoppaan. Ansaitsee mainitsemista,\nettei Culverin haudallakaan luettu ainoatakaan mormoonien rukousta,\nvaikka kaatunut olikin muinoin ollut vakavarainen mormooni. Toisetkin\npeitettiin multaan yhtä hiljaisin menoin.\n\nMihin toimenpiteihin aikoi August Naab ryhtyä? Kun Hare poistui\ntalosta, askarrutti tämä kysymys hänen aivojaan. Oli tyyni ja lämmin\npäivä, kuten kesällä, vaikka aurinko olikin harmaiden pilvien\npeitossa. Linnut istuivat hiljaa puissa, aasit eivät kiljuneet eivätkä\nriikinkukot kirkuneet ja joen kohinakin kuului hiljemmin. Hare käveli\nkenttien ohi punaiselle kujalle, vuoren juurelle. Naabin muutamat\nsanat olivat olleet hyvin merkitykselliset. Tuo tyyni synkkyys, joka\noli ominaista hänen luonteelleen, oli tullut yhä enemmän esille.\nNöyrä oli vihdoinkin ruvennut kapinoimaan. Hänen ystävällisyydestään,\nrakkaudestaan ja auttavaisuudestaan muita kohtaan ja rukouksistaan ei\nollut ollut mitään hyötyä.\n\nHare muisteli millaiseksi erämaa oli muuttanut hänen luonteensa,\nkuinka se oli vuodattanut hänen veriinsä käskynsä: \"Taistele ja\nvastusta voidaksesi elää!\" Jos jo hän, joka oli täällä vain muutamia\nvuosia oleskellut muukalainen, voi niin muuttua sen tulisen elämän\nhehkuvassa sulatusuunissa, niin mitä tuollaisen oli täytynytkin maksaa\nAugust Naabille, joka oli syntynyt täällä ja nukkunut kuudenkymmenen\nikävuotensa kuluessa aina viisi yötä viikon seitsemästä taivasalla.\n\nErämaa! Harea värisytti alkaessaan ymmärtää sitä perinpohjin. Sitten\nhän rupesi hitaasti analysoimaan sitä. Siellä olivat nuo mittaamattomat\nvälimatkat koventamaan silmiä ja opettamaan kestävyyttä, kulkemattomat\ntiet, lentohiekka, piikkiset pensaat, murtunut laava haavoittamaan\njäseniä, kukkulat ja kuilut, ylipääsemättömät ja mittaamattomat. Ja\nkaiken tuon yllä punainen kuuma aurinko. Erämaan kuihtuneet kukat\ntaistelivat elämänsä puolesta kasvaen kaukana toisistaan ja työntäen\näärettömät juurensa hiekan läpi ja kallioiden halkeamiin saadakseen\nkosteutta, ja varustaen jokaisen lehtensä terävin piikein tahi\nmyrkyllisin mehuin, milloinkaan viihtymättä ja aina janoten.\n\nErämaan eläimet kestävät auringon kuumuuden, elävät vedettä pitkiä\naikoja ja ovat alituisessa sodassa keskenään. Haukalla on terävämpi\nnäkö kuin muilla sen hedelmällisempien maitten sukulaisilla, terävämpi\nnokka, suurempi siipien leveys ja käyristyneemmät kynnet. Se löytää\nsiellä hyvin vähän syötävää, kaniinin silloin ja kalliorotan tällöin.\nLuonto on suonut sille taidon syöksyä salamannopeasti saaliin kimppuun\neikä se milloinkaan iske harhaan. Laihtuneen suden vainu ei petä sitä\nmilloinkaan eikä sen hiljainen metsästys milloinkaan ole onnistumatta.\nSisilisko työntää näkymättömän kielensä kukan kupuun ja mehiläiset\npistävät myrkyllisillä piikeillään, jos niitä häiritään. Taistelu\nelämästä jatkuu alituisesti säälimättömästi.\n\nNiin opettaa erämaa kaikkia villejä asukkaitaan elämään. Kukaan ei voi\ntutkia erämaata muuta kuin auringon polttamin silmin. Sen jyrkin käsky\nkuuluu: \"Tapa tahi pakene!\" Taistelu hedelmättömyyttä ja kuumuutta\nvastaan on jo tarpeeksi kovaa, mutta kovempaa on vielä jokaisen eläimen\ntaistelu toveriaan vastaan.\n\nMiten sitten käy ihmisten, jotka joutuvat elämään erämaassa? Niiden\non pakko kestää sen tuulet ja kuumuus, kärsiä janoa ja nälkää, heidän\ntäytyy laihtua jänteiksi ja kehittyä terävänäköisiksi ja hiljaisiksi.\nKaikki hentomielisyys, nöyryys ja uhrautuminen haihtuu heidän\nluonteestaan. Kehittyessään siellä imeytyy jokaiseen ihmiseen jotakin\nerämaasta. Holdernessin silmissä on sen etäisyyksien ambranvärinen\nkirkkaus, ja sen petos hänen sielussaan; August Naabilla on erämaan\npitkän männyn suurenmoisuus jättiläisruumiissaan ja sen voima\nsydämessään; Snap Naabilla on sen haukan näkö kasvoissaan ja sen\njulmuus luonteessaan. Mutta kaikki he turvautuvat samaan yleiseen\nkeinoon saadakseen elää -- julmuuteen. August Naab oli hillinnyt omansa\nkristusmaisen luonteensa avulla, mutta johtuiko tästä hänen suunnaton\ntarmonsa, ihmeellinen väsymättömyytensä, hänen tahtonsa kärsiä ja hänen\nvoimansa alistua? Ei, vaan erämaan vaatimus: \"Vuodata verta!\" oli\nvoittanut hänetkin monien taistelujen jälkeen. Augustin salaperäisyys\nei ollut enää Harelle outo. Aina noina kaukonäköisyyden hetkinä, joita\nhänelle sattui, oli hän huomannut olleensa uskollinen erämaalle loppuun\nasti.\n\nHare nukkui hyvin levottomasti seuraavana yönä. Hän uneksi suuresta\nharmaasta hevosesta, joka laukkasi taivaalla pilveltä pilvelle salamain\nvälähdellessä sen rautaisista kavioista ja myrskyn liehuttaessa sen\nhopeaharjaa. Sitten hän näki unta Mescalin haaveksivista silmistä.\nNe olivat erämaan pimeitä portteja, jotka olivat auki ainoastaan\nhänelle, ja hän menikin niistä sinne ajaakseen takaa viehättäviä tähtiä\npurppuraisiin etäisyyksiin asti. Hän uneksi odottavansa vakavasti\nja luottavasti jonkun tuntemattoman asian tapahtumista. Hän heräsi\nmyöhään aamulla huomatakseen talon aivan hiljaiseksi. Päivä kului\nrauhallisesti tuulen ja minkään muidenkaan äänien sitä häiritsemättä,\nkuin kunnioittaen August Naabin surua. Keskipäivällä läksi juhlallinen\nkulkue hitaasti punaisten kallioiden juurella sijaitsevalle varjoisalle\nhautausmaalle, palatakseen taas yhtä juhlallisesti.\n\nHetken kuluttua katkaisi pitkä ja läpitunkeva intiaanien huuto\nkeskipäivän hiljaisuuden. Se ennusti navajojen pian saapuvan. He\nratsastivat kujalle peräkkäin, ja kun teräväkatseinen Eschtah hyppäsi\nsatulasta tervehtiäkseen valkoista ystäväänsä, jatkui hänen soturiensa\ntulo vielä vuoren kulmauksen ympäri. Heti päällikön kintereillä\nratsasti Scarbreast, tuo navajojen julma sotapäällikkö. Hänen\nmiehensä ratsastivat metsikköön. Heidän jäntevät, melkein alastomat\nkuparinväriset ruumiinsa olivat vielä märät joen vedestä. Heitä oli\ntäsmälleen sata, hiljainen ja rautajäntereinen erämaan sotajoukko.\n\n\"Valkoisen profeetan tulet paloivat kirkkaasti\", sanoi päällikkö.\n\"Eschtah on tullut.\"\n\n\"Navajo on hänen ystävänsä\", vastasi Naab. \"Valkoinen mies on neuvojen\nja avun tarpeessa. Kovat ajat ovat koittaneet hänelle.\"\n\n\"Eschtah näkee sotaa ystävänsä silmissä.\"\n\n\"Sotaapa niinkin, päällikkö! Levätkää nyt ensin sotilainenne ja syökää.\nSitten keskustelkaamme.\"\n\nNavajo komensi lyhyesti, ja odottavien sotilaitten rivit hajaantuivat.\nMustangit ajettiin kentälle laitumelle, kuormat irroitettiin aasien\nselästä ja huopapeitteet levitettiin pumpulipuiden juurille. Kun ilta\nalkoi hämärtyä ja läntisten vuorien varjo lähestyi keidasta, tuli\nAugust Naab huoneestaan pukinnahkaiset säärystimet yllään ja suuren\nsinertävän coltin heiluva perä näkyvissä vasemmalla kupeellaan. Hän\nkäski poikiensa lisätä puita aukeamalla sytytettyyn nuotioon, ja kun\nrohkeakatseiset intiaanit olivat kokoontuneet tulen ääreen, käski hän\nnaisten tuoda sinne lihaa ja juomaa.\n\nHaren luonnoton tyyneys kesti, kunnes hän näki Naabin menevän\nodottavien intiaanien luo. Silloin häntä värisytti. Hän meni varjoon,\nnojautuen puuhun ja katsoi, miten harmaakasvoinen jättiläinen käveli\nedestakaisin intiaaniystäviensä läheisyydessä. Hän asteli kauan\nvalossa, ennenkuin vihdoin seisahtui päälliköiden eteen ja katkaisi\nhiljaisuuden syvin äänin.\n\n\"Eschtah näkee edessään ystävän, jota on pistetty sydämeen. Hänen oman\nrotunsa miehet ovat tehneet hänelle paljon vääryyttä, mutta kumminkin\nsaaneet elää. Mormooni rakasti lähimmäisiään ja antoi anteeksi.\nHän hautasi viisi poikaansa eikä kumminkaan paaduttanut sydäntään.\nHänen esikoisensa on joutunut tuliveden pauloihin ja hän on nyt\nkarkoitettu omaistensa luota. Hänellä on paljon vihollisia, ja eräs\nniistä on mahtava päällikkö. Hän on tappanut valkoisen miehen ystävät\nja anastanut hänen karjansa ja lähteensä. Tänään hautasi valkoinen\nmies jälleen yhden poikansa. Mitä päällikkö ajattelee? Tappaisiko hän\nskorpioonin, joka on pistänyt häntä?\"\n\nVanha navajo vastasi sanoin, jotka tulkittuina olivat yhtä juhlalliset\nkuin mormooninkin.\n\n\"Eschtah on kunnioittanut ystäväänsä, vaikka hän on luullutkin hänen\nmenettäneen järkensä. Valkoinen profeetta näkee tulevaisia asioita,\nmutta hänen verensä on kylmä. Hän noudattaa liian tarkasti valkoisen\nJumalan neuvoja. Mutta ystävänihän on päällikkö, jonka silmien välke on\nkuin salamointia ja jonka käsivarret ovat voimakkaammat kuin erämaan\nmänty. Hän ei ole kumminkaan lyönyt. Eschtahia surettaa. Hänkään ei\nkyllä halua vuodattaa verta huvikseen. Mutta Eschtahin ystävä on\nsallinut monen itsekkään miehen kulkea laitumiensa kautta ja juoda\nhänen lähteistään. Erämaa ei voi elättää kaikkia. Sallittakoon hänen,\njoka on löytänyt lähteet ja tiet, pitää ne ominaan. Sallittakoon hänen,\njoka on tullut myöhemmin, poistua hakeakseen uusia ja osoittautuakseen\nsoturiksi, tahi annettakoon hänen luunsa vaaleta hiekassa. Navajo\nneuvoo ystäväänsä sotimaan.\"\n\n\"Suuri Eschtah puhuu viisaasti\", sanoi Naab. \"Valkoinen profeetta\ntietää nyt enemmän kuultuaan hänen neuvonsa. Hän lopettaa rukouksensa\nnäkymättömälle Jumalalleen lähteäkseen vihollistaan vastaan.\"\n\n\"No hyvä sitten.\"\n\n\"Valkoisen miehen vihollinen on voimakas\", jatkoi mormooni, \"ja hänellä\non paljon taisteluhaluisia miehiä. Jos Eschtah lähettää soturinsa\nystävänsä kanssa, syttyy sota ja paljon sotilaita kaatuu. Valkoinen\nprofeetta haluaa suojella heitä, jos vain voi. Hän haluaa lähteä\nyksinään tappamaan vihollisensa. Jollei valkoinen mies ole palannut\nsitten kuin aurinko on laskeutunut neljä kertaa, silloin saa Eschtah\nlähettää suuren sotapäällikkönsä ja soturinsa. He saavat tappaa\njokaisen, jonka he löytävät valkoisen miehen lähteitten läheisyydestä.\nEschtah saa sitten omakseen puolet valkoisen miehen varastetusta\nkarjasta senvuoksi, että hän on suojellut tämän laitumia ja lähteitä.\"\n\n\"Eschtah tervehtii päällikköä\", vastasi intiaani. \"Valkoinen\nprofeetta tietää voivansa tappaa vihollisensa, mutta hän ei ole\nvarma palaamisestaan. Hän ei ole varma, pakeneeko hänen vihollisensa\npieni soturijoukko, vaikka hän toivookin sitä. Senvuoksi haluaa hän\npidättää navajoa viimeiseen asti. Eschtah suostuu odottamaan, kunnes\naurinko on neljä kertaa laskeutunut. Jos hänen valkoinen ystävänsä\npalaa, riemuitsee hän. Mutta ellei hän tule takaisin, lähettää navajo\nsoturinsa tielle.\"\n\nAugust Naab poistui nopeasti nuotion valosta pimeyteen. Hänen raskaat\naskeleensa kuuluivat kuistilta ja sitten väliköstä. Hänen kolme\npoikaansa poistuivat huoneihinsa kumartunein päin ja vaitiollen.\nEschtah heitti huopapeitteen hartioilleen poistuen metsikön pimeyteen\nsoturiensa kanssa.\n\nHare jäi pumpulipuiden varjoon, josta häntä ei oltu huomattukaan. Hän\nei ollut liikuttanut lihastakaan sen jälkeen kuin oli kuullut August\nNaabin selityksen. Tuo Naabin puheen merkityksellisin sana: \"Yksinäni\",\noli naulannut hänet paikoilleen, sillä se oli omituisesti liikuttanut\nhänen sydäntään ja mieltään. Sen sisältämä ennustus oli hervaissut\nhänet, sillä Hare tiesi nyt paremmin kuin milloinkaan ennen, että hän\noli astuva August Naabin sijalle, kostava Daven kuoleman ja tappava\ntuon Holderness-roiston. Sokaiseva järkytys muuttui vähitellen hänen\nerämaan perintönsä tyyneksi hyväksymiseksi.\n\nHänen erämaassaolonsa parivuotinen kausi oli nyt kuin avoin kirja\nhänen auenneille silmilleen. Elämä, jonka hän oli velkaa August\nNaabille, ja voimat, jotka vanhuksen kokemus ylätasangon ja laitumien\nparantavasta voimasta oli palauttanut, muodostivat pitkän kaaren tuon\nhetken, jolloin Naab oli pelastanut hänet White Sagen tieltä, ja\ntämän mormoonin äärimmäisen pulan, ja alussa tapahtuneen Holdernessin\nantaman loukkaavan korvapuustin ja nyt tapahtuneen uskollisen ystävän\nmurhan välille. Sillä Hare muisti tuon lyönnin, voimatta myöskään\nmilloinkaan unhottaa Daven viimeisiä sanoja. Mutta vaikka ne olivatkin\nunohtumattomat, kutsui häntä enemmän velvollisuus kuin kosto. Nyt\noli koittanut August Naabin avuntarpeen hetki. Hare tiesi olevansa\nselittämättömän kohtalon väline, hänen oli ryhdyttävä taisteluun\ntuon vanhan erämaan arpeuttaman mormoonin puolesta. Hän muisti,\nmiten nöyrästi hän oli osoittanut kiitollisuuttaan Naabille, miten\nmahdottomaksi hän oli luullut velkansa takaisin maksamisen ja miten\nNaab oli vastannut: \"Poikani, et milloinkaan tiedä, miten toinen\nihminen voi auttaa toista.\" Hare voi nyt maksaa oman velkansa ja noiden\nmuidenkin, jotka olivat kulkeneet hiekka-aavikon poikki löytääkseen\nkodin mormoonien luota. Nuo ihmiset liikahtelivat haudoissaan, ja\nvuoren varjosta kuiskaili Mescalin nimettömän isän ääni: \"Eikö ole\nolemassa ketään, joka voi taistella tuon vanhan erämaan sankarin\npuolesta?\"\n\nHare hiipi hiljaa huoneeseensa. Puettuaan nutun ylleen ja vyötettyään\nvyönsä tarttui hän pyssyynsä hiipien jälleen pihalle yhtä hiljaa\nkuin intiaani. Vaunuvajan pimeydestä haparoi hän satulansa käsiinsä\nja löydettyään sen rupesi hän nopeasti täyttämään laukkuja jyvillä\nhinkalosta. Kohotettuaan kannen täytti hän mitallisen ja tyhjensi sen\nlaukkuihin. Nostettuaan sitten satulan hartioilleen kantoi hän sen\ntallipihalle, sitten portista kujalle ja sieltä aitaukseen. Kauempana\ntoisessa aitauksessa olevat villimmät mustangit alkoivat potkia ja\nkorskahdella, ja toiset siinä aitauksessa, jossa Musta Bolly oli,\nkokoontuivat tömistellen aidan viereen. Bolly hirnui työntäen mustan\nturpansa aidan yli. Hare laski tyynnyttävästi kätensä sen kaulalle niin\npitkäksi ajaksi kuin hän odotti ja kuunteli. Oli hyvin tavallista, että\nmustangit silloin tällöin tulivat levottomiksi, ja Hare oli melkein\nvarma, ettei tämäkään hälinä kiinnittänyt kenenkään huomiota.\n\nVähitellen hiljeni kumminkin levoton korskuminen ja tömistely, ja\npoistettuaan salvat talutti Hare Bollyn kujaan. Oli hetken työ\nsatuloida se, suitset olivat tavallisessa paikassaan riippuen\nsatulannupista, ja kun hän kohmettunein sormin oli lyhentänyt monet\nremmit Bollylle sopiviksi, työnsi hän kuolaimet sen suuhun. Sitten\nvasta sulki hän aitauksen veräjän.\n\nEnnenkuin hän hyppäsi satulaan, seisoi hän hetkisen ajatellen kylmästi\nja harkitsevasti luetellen kaikki tarpeet, joita ei saanut unhottaa\n-- jyviä Bollylle, ruokaa hänelle itselleen, pistoolin, luodikon,\npatruunat, vesisäiliön, tulitikut ja puukon. Hän työnsi kätensä toiseen\nsatulalaukkuun toivoen löytävänsä sieltä lihaa. Mutta laukku olikin\ntyhjä. Hän tunnusteli toista ja löysikin jyvien alta haettavansa.\nVesisäiliö sekä hänen suopunkinsa oli sidottu satulan taakse ja kun\nhän koetteli säiliön hamppukangaspäällystä, tuntui se kostealta.\nHuomattuaan sen työnsi hän pitkän luodikkonsa satulasta riippuvaan\nkoteloon ja hyppäsi hevosen selkään.\n\nNaabin talo oli pimeä ja hiljainen. Sammuva neuvottelutuli heitti\nlepattavia varjoja pumpulipuumetsikköön, jossa navajot nukkuivat.\nLehvissä humiseva heikko tuuli toi mukanaan joen kumean kolinan.\n\nHare ohjasi Bollyn kujan pimeimpään kohtaan, höllensi suitsia, että\nhevonen löytäisi paremmin tien, ja ratsasti sitten hiljaa äänettömään\nerämaan yöhön.\n\n\n\n\nXIX.\n\nVAPAA TOIMIMAAN.\n\n\nKuunnellen hengähtämättä ratsasti Hare kallioiden muodostamaa\nporttia kohti ja kun hän oli kiertänyt vuoren seinämän muodostaman\nkulmauksen, huokasi hän helpotuksesta. Kannustaen Bollyn juoksuun\njatkoi hän matkaansa omituisin ylpein tuntein. Hän oli päässyt\nlivahtamaan huomaamatta keitaalta eikä August Naab ennen aamua huomaa\nhänen poistumistaan ja ymmärtää vasta kenties paljon myöhemmin hänen\ntarkoituksensa. Asiain näin ollen luuli hän varmasti pääsevänsä pitkän\nmatkaa edelle. Kuvitellessaan mielessään vanhan miehen raivoa tunsi hän\njonkunlaista pelkoa ja epäili sen myös mahdollisesti voivan muuttaa\nNaabin suunnitelmat. Hare oli mielessään näkevinään Naabin poikineen ja\nintiaanien ajavan häntä takaa suojellakseen häntä rosvoilta.\n\nMutta hän luopui ajattelemasta tulevaisuutta ja keskitti kaiken\nkäytettävänä olevan kykynsä punnitsemaan nykyisyyttä. Hänen oli tänä\nyönä päästävä Sinisen Tähden alla olevan hiekka-aavikon poikki, urotyö,\njollaista eivät navajotkaan voineet kehua tehneensä. Kuten äänetön\nkutsu oli vetänyt hänet värikkääseen erämaahan, niin kannusti häntä nyt\neteenpäin joku nimetön voima.\n\nYön pimeydessä tuntui hänestä siltä kuin hän olisi ratsastanut\njossakin holvatussa luolassa, jossa veti kovasti. Ilma oli muuttunut\nkylmäksi, tähdet olivat kirkastuneet jäisiksi ja joen kohina oli\nlakannut kuulumasta, kun Bolly muutti helkkävän juoksunsa nopeaksi\näänettömäksi kävelyksi. Hare huomasi kallion, Sinisen Tähden, heittäen\nvielä kerran suitset Bollyn kaulalle. Se pysähtyi purren kuolaimiaan\nja käänsi mustan päänsä Hareen päin kuin vaatien tätä ohjaamaan sitä\nvarmoin käsin. Mutta kun se ei tapahtunut, läksi se eteenpäin hiekkaan\nuppoavin jaloin. Nojaten käsiään satulannuppiin istui Hare toimetonna\npaikoillaan. Tähdet valaisivat vaisusti aaltomaisia hiekkatöyryjä,\njotka jatkuivat hänestä poispäin kadoten pimeyteen. Niin kauan kuin\nSininen Tähti oli näkyvissä tiesi hän varmasti suunnan, mutta sitten\nkun se katosi, oli hän kuin eksyksissä. Bollyn kulku tuntui niin\nmutkittelevalta kuin vuorten särmäinen harjanne. Se kiipesi suoraan\npienille töyryille, laskeutui niiltä suorassa kulmassa, kääntyi\njyrkästi tuulisiin kuiluihin, kulki kiertoteitä, käveli ristiin rastiin\nlattialta näyttävien tasankojen poikki saapuen kumminkin vihdoin, kuten\nHaresta näytti, takaisin tielle. Mustat vuoret etäytyivät kauemmaksi\nhiekka-aalloista, tähdet muuttivat paikkojansa kulkien ympäri\nsinisellä taivaalla ja ne muutamat, jotka hän tunsi, katosivat lopulta\ntaivaanrannan taakse. Bolly ei hiljentänyt vauhtiaan hetkeksikään, se\noli kuin kotiinpäin pyrkivä hevonen, joka välittämättä suunnasta, se\nkun oli varma siitä, oli innokas lopettamaan matkan, koska siitä enää\noli vain vähän jäljellä. Hare ilostui, hämmästymättä kumminkaan, kun\ntamma korskui laskiessaan teräskenkäiset kavionsa ensimäisille aavikon\npäässä oleville kiville. Hän hymyili pingoitetuin huulin ratsastaessaan\nerään tuntemansa kallion varjoon. Bolly oli kulkenut tuon hiekkatöyryjä\nja mutalätäköitä sisältävän petollisen kaistaleen poikki sen toisella\npuolella olevalle tielle.\n\nVuorten juurella sijaitseva, tuulen rapauttamia kallionlohkareita\ntäynnä oleva tasanko, erämaan harjanteet, peninkulmien pituinen hidas\nnousu jakajalle ja asteettainen laskeutuminen seetrimetsikköön, näiden\nhänen matkansa osain kulkeminen vei häneltä koko yön ja loppui vasta\nsitten kun idän harmaa taivaanranta alkoi kirkastua. Saavuttuaan noin\npeninkulman päähän Hopeakulhosta laskeutui hän satulasta ja sitoi\ntäytetyt töppöset Bollyn kavioihin. Tehtyään siten hevosensa kulun\näänettömäksi, ratsasti hän vielä noin parisataa metriä etemmäksi,\npoiketen sitten oikealle seetrimetsikköön. Hän talutti Bollya\nvarovaisesti liikahduttamatta kiveäkään ja risahduttamatta oksaakaan,\npysähtyen aina jonkun askeleen käveltyään kuuntelemaan. Mutta hän ei\nkuullut muuta ääntä kuin tuulen huminan seetreissä. Äkkiä säpsähti hän\nnähdessään hiiltyvän nuotion hehkuvat jäännökset. Silloin muuttuivat\nhänen liikkeensä niin varovaisiksi ja hiljaisiksi kuin vakoilevan\nintiaanin. Aurinko rupesi näkymään punaisen vuoren harjanteen takaa,\nkun hän saapui lähteen toisella puolella olevalle tielle.\n\nKuljettuaan laakson laitaa sen muodostaman mutkan toiselle puolelle\ntalutti hän Bollyn metsäiselle rinteelle erääseen haapoja kasvavaan\ntiheikköön. Se ympäröi muuatta ympyrän muotoista nurmikkoa. Hän\ntaivutti notkeat puut sivulle aukaisten tien Bollylle, jonka hän jätti\nsinne laitumelle. Otettuaan luodikon kotelosta ja varmistuttuaan, ettei\nhevosta voitu huomata laaksosta, läksi hän kiipeämään suoraan rinteelle.\n\nKoska hän tunsi jokaisen jalan matkasta, voi hän kiivetä nopeasti,\nkunnes saapui harjannetta pitkin kulkevalle tielle. Sitten läksi hän\nlaskeutumaan rinnettä seetrien suojassa, päästen vihdoin kohtaan,\njoka oli juuri heidän entisen, kalliolla olleen leirinsä yläpuolella.\nHoldernessin uusi karjamaja oli aivan tuon kallion juurella. Hän hiipi\nalemmaksi puulta puulle ja pensaikosta pensaikkoon. Veripunainen\naurinko nousi kirkkaana punaisen vuoren takaa, laaksoon laskeutunut\npehmeä sumu alkoi hehkua ja liikkua, ja karja rupesi lähestymään\nlähdettä. Risahduttamatta oksaakaan ja siirtämättä kiveäkään laskeutui\nHare rinnettä, teroittaen katsettaan ja jännittäen korviaan sitä\nenemmän kuta lähemmäksi hän tuli. Pian kätki kumminkin alempi harmaa\nkivivalli rinteen juurella olevan seetrimetsikön näkyvistä. Hare\nlepäsi ja kuunteli. Sitten hän suuntasi kulkunsa viimeisen viettävän\nmaakaistaleen poikki penkereelle, jolta voi katsella laaksoon. Jyrkänne\noli aukeata, irtonaisia kiviä ja kuivuneita seetrin oksia täynnä olevaa\nrinnettä, jonka poikki oli hyvin vaikea kulkea äänettömästi. Valiten\nkumminkin huolellisesti paikat, joihin hän sijoitti jalkansa, eteni\nhän niin hiljaa, että kulku tyydytti hänenkin tarkkaavaisia korviaan.\nKun pitkä, harmaa kivivalli alkoi kiertyä ympyrän muotoiseksi hänen\nalaspäin suunnatun katseensa edessä, laskeutui hän maahan pitkäkseen,\nvapisten koko ruumiiltaan.\n\nKallion laidalla oli tiheä pensas, jonka hän voi saavuttaa kolmella\naskeleella ja sitten huomaamatta katsella sen suojasta leiriin.\n\nPieni savupatsas kohosi hitaasti taivaalle muodostaen solakan sinisen\npilarin. Hänen korviinsa kantautui hiljaisia keskustelevien miesten\nääniä, iloista vihellystä ja hyräilyä. Kysyessään itseltään, mitä\nhänen olisi tehtävä, sykkivät suonet hänen ohimoillaan ja suuta\nkuivasi. Mutta vastaus tuli heti, ikäänkuin se olisi ollut valmiina\nhänen tietoisen ajatuksensa takana. \"Odotan, kunnes Holderness tulee\nnäkyviin ja hyppään sitten huudahtaen seisoalleni, että hän ennättää\nhuomata minut ja vetäistä pistoolinsa esille. Sitten ammun hänet\nyksinkertaisesti.\"\n\nHän liukui pensaan suojaan, päästi sitten syvän huokauksen, joka\ntyynnytti hänet, ja kurkisti kallion yli. Ensin tuli näkyviin\nkarkeasti rakennettu maja ja sen takana oleva aitaus, jossa oli paljon\npitkäkarvaisia mustangeja ja eräs suuri harmaa hevonen. Hän säpsähti\nkovasti. Ikäänkuin unessa näki hän kiiltävän kaulan jalomuotoisen\nkaaren ja hopeanvärisen harjan miellyttävän heilumisen.\n\n\"Hopeaharja...! Jumalani!\" huudahti hän hiljaa. \"He ovat sittenkin\nsaaneet sen kiinni!\"\n\nHän liukui selälleen kalliolle maaten siinä ja puristaen lujasti\npyssyään huomionsa järkyttämänä ja koettaen tajuta sen merkityksen.\n\n\"Hopeaharja...! He ovat saaneet sen kiinni!\" toisti hän yhtämittaa,\nkunnes tuskallinen ymmärtäminen pani hänet kuiskaamaan: \"Mescal,\nMescal!\"\n\nHän kääntyi suulleen, voimatta katsella sinistä taivasta, jäykistynein\nruumiin kuin jännityksestä lauennut köysi ja kynsin, jotka uursivat\nkoloja pyssynperään. Vihdoin suli tuo jäykkyys nyyhkytyksiksi, jotka\nvapisuttivat häntä päästä jalkoihin asti. Sitten nousi hän istualleen\nkalpeana ja hurjin katsein.\n\nHiekka-aavikon läntisessä päässä odottavat rosvot olivat varmaankin\nottaneet Hopeaharjan kiinni. Mescal oli joutunut Snap Naabin käsiin.\nMutta Mescal oli varmaankin vielä hengissä ja Snap oli siellä\ntullakseen tapetuksi; hänen hillitsemättömän julmuutensa viimeinen\npäivä oli koittanut, sen sanoi Harelle joku sisäinen tunne. Hänen\njärkkymätön tarkoituksensa tappaa Holderness ja kiihkeytensä maksaa\nvelkansa August Naabille eivät olleet mitään verrattuina tähän hänen\nuuteen päätökseensä. Äkkiä tunsi hän olevansa vapaa ja voimakas kuin\nvanginvartijansa käsistä pakoon päässyt kesyttämätön leijona.\n\nHän kurkisti jälleen kallion yli pensaan suojasta. Maja suljettuine\novineen ei ollut parinkaansadan askeleen päässä hänen piilopaikastaan.\nMuuan rosvo lauloi kumartuessaan tulen yli ja kootessaan tulisia hiiliä\npatojen ympärille, muutamat makailivat eräällä rahilla odotellen\naamiaista ja toiset heräilivät juuri, ilmestyen näkyviin makuuhuopiensa\nalta haukotellen ja vetäen saappaita jalkoihinsa voidakseen mennä\nlähteelle. Viimeiseksi nousi Snap Naab, joka oli nukkunut pää majan\nkynnyksellä. Selvästi oli Snap vanginnut Mescalin majaan, jonne\nei kukaan päässyt astumatta hänen päälleen. Holdernessin rosvojen\npäällysmies oli maannut pari pistoolia vyössään ja saappaat jaloissa.\nHare huomasi nuo seikat julmin tyytyväisyyksin. Nyt tuli Holdernesskin\nmajan nurkan takaa loistavin kasvoin ja kullanpunaisin, kammatuin\nparroin. Katsellessaan rosvojen aamiaisen syöntiä kuuli Hare silloin\ntällöin jonkun hiljaa lausutun sanan, kiinnittäen samalla huomionsa\nheidän huolettomaan ja pelottomaan esiintymiseensä. Snap Naab ammensi\nruokaa lautaselle ja kaasi kupillisen kahvia vieden ne majaan, jonka\noven hän jälleen lukitsi tultuaan pihalle.\n\nAamiaisen jälkeen alkoivat useimmat rosvot tehdä tavallisia töitään.\nHare vahti heitä kuin ilves hirveä. Toisten valmistaessa esineitä\nkuormitusta varten niin laiskasti, että se oli melkein kuin joutenoloa,\nmenivät toiset aitaukseen. Holderness pyöräytti savukkeen ja nojautui\ntulta kohti ottaakseen siitä palavan tikun. Snap Naab käveli\nedestakaisin suljetun majan oven edustalla. Hän yksinään koko tuosta\nsuuresta rosvojoukosta näytti olevan levoton ja katsoi useammasti\nkuin kerran jakajan yli hänen isänsä keitaaseen johtavalle tielle.\nHolderness katsoi taasen odottavasti toiselle suunnalle, Lorisevalle\nlähteelle päin. Kerran sanoikin hän jo kirkkain äänin:\n\n\"Sanon sinulle, Naab, ettei meillä ole kiirettä. Lähdemme matkalle\nvasta huomenna.\"\n\nTuhannet ajatukset, jotka muodostivat lukemattoman joukon kysymyksiä\n>a vastauksia, pyörivät Haren mielessä. Miksi katseli Snap niin\nlevottomasti keitaaseen johtavalle tielle? Ei suinkaan senvuoksi, että\nhän pelkäsi isäänsä ja veljiään, vaan siksi, että heidän mukanaan\nsaattaisi tulla navajo-intiaanejakin. Miksi ei Holderness kiiruhtanut\nlähtöään Hopeakulholta? Miksi hän viivytteli lähteellä, sillä jos hän\nodotti paimenia saapuviksi kartanostaan, olisi hän voinut mennä niitä\nvastaan, säästänyt siten huomattavasti aikaa ja pidentänyt välimatkaa\nitsensä ja niiden miesten välillä, joille hän oli tehnyt vääryyttä?\nOliko hänen käytöksensä suurinta pelottomuutta vaiko perinpohjin\nharkittua viekkautta? Holderness ja hänen rosvonsa, lukuunottamatta\nsynkkää Snapia, olivat sokeat jakajan takaa uhkaavalle vaaralle.\nMilloinkahan August Naab lähtee White Sageen? Lähteeköhän hän yksinään?\nMutta lähteköönpä hän sitten joko yksinään tahi kovasti ratsastavien\nnavajoiden seurassa, saapuu hän kumminkin liian myöhään. Holdernessin\nhenki ei ollut enää senkään arvoinen kuin hänen huolettomasti\nsavukkeestaan karistelema tuhka. Snap Naabin synkkyys ja hänen pitkät\naskeleensa hermostuneiden käsien alituisesti lähetessä pistoolien periä\nilmaisivat hänen erämaan vaistojensa terävyyden. Hänelle oli aurinko\nnoussut punaisena punaisen vuoren takaa. Oliko hän raiskannut Mescalin?\nMiksi hän piti majan ovea lukittuna ja vahti sitä niin huolellisesti?\n\nHaren vahtiessa ja ajatellessa kuluivat tunnit. Holderness vetelehti\nläheisyydessä ja Snap vahti vaitiollen. Rosvot tupakoivat, nukkuivat\nja kävelivät sinne tänne, ilta hämärtyi ja kallioiden varjo kietoi\njo majankin verhoonsa. Haresta oli päivä tuntunut niin lyhyeltä,\nettä hän hämmästyi huomattuaan auringon jo laskeutuneen Coconinan\ntaakse. Jos August Naab oli poistunut keitaalta päivän koittaessa,\noli hän jo varmasti lähellä jakajaa, ellei myrsky ollut hidastuttanut\nhänen kulkuaan hiekka-aavikolla. Hare odotti jo kimon ilmestymistä\nharjanteelle ja ikävöi navajojen syöksymistä kivistä rinnettä alas\nseetrimetsikköön liehuvin höyhentöyhdöin ja tummien mustangien kylkien\nkimallellessa punaisessa valossa. \"Jos he tulevat\", kuiskasi hän,\n\"ammun Holdernessin ja jokaisen muun miehen, joka koettaa avata tuon\nmajan ovea.\"\n\nNäin hän odotti jännitetyllä valppaudella katseen siirtyessä jakajan\naaltomaiselta harjanteelta leiriin ja taas takaisin. Kauempana\nlaaksossa oli vielä valoisaa, mutta kallioiden juurilla oli jo\nhämärä. Koko päivän oli Hare jännittänyt korviaan kuunnellessaan\nrosvojen keskustelua ja nyt juolahti hänen mieleensä, että jos hän\nlaskeutuu vallissa olevasta halkeamasta penkereelle, jonne Dave ja\nGeorge olivat aina kätkeytyneet vahtiakseen lähdettä, pääsee hän\njuuri leirin kohdalle. Laskeutuminen oli kyllä vaarallinen, mutta\nkoska hän ei muuten voinut pitää silmällä majan ovea pimeän tultua,\npäätti hän yrittää. Hetkikin oli suotuisa, sillä rosvot olivat\nsyventyneet hommiinsa: muutamat valmistivat päivällistä, toiset\nkäärivät makuuhuopiaan auki ja muutamat kävelivät aitauksen ja lähteen\nväliä. Hare peräytyi muutamia metrejä kalliota pitkin, kunnes pääsi\nhalkeamaan, jonka hän muisti kapeaksi ja luisuksi. Laskeutumiseen\nliittyi pari vaaraa: ote voi pettää ja irtonaiset kivet voivat\nlähteä vyörymään. Katse kohdistettuna paikkaan liukui hän vitkalleen\nrinnettä alas kiemurrellen kuin käärme, ja saavuttuaan ruohoiselle\npenkereelle makasi hän liikkumatta. Alhaalta kuuluvat iloiset äänet\nja nauru tyynnyttivät hänet. Häntä ei oltu huomattu. Hänen uusi\nasemansa oli siitä hyvin edullinen, että hän sieltä voi vaivatta\nkatsella ja kuunnella, ja senkin vuoksi, että hän tarpeen vaatiessa voi\näänettömästi paeta pengertä pitkin seetrimetsikköön. Ryömien eteenpäin\nsaapui hän lopulta penkereen pensaiselle reunalle.\n\nKallion juurella loimusi kirkas nuotio, jonka ympärillä miehet\nliikkuivat nauraen. Majan ovi oli auki. Mescal nojautui taaksepäin\nSnapista koettaen riistää käsiään irti.\n\n\"Anna minun aukaista siteet!\" karjui Snap.\n\nMutta Mescal riistäytyi irti ja peräytyi. Hänen kätensä oli sidottu\nristiin ranteista ja ojentaen ne eteenpäin tyrkki hän Snapia\nluotaan. Irtautunut tukka peitti melkein kokonaan hänen silmänsä,\njotka säihkyivät vihaa ja uhmaa. Hän oli kuin nuori naarasleijona,\njoka värisi elämänhalusta taisteluvimman kuvastuessa jokaisesta sen\nliikkeestä.\n\n\"No, ole sitten ja kuole minusta nähden vaikka nälkään!\" huudahti Snap.\n\n\"Kärsin nälkää mieluummin kuin syön sinun ruokaasi!\"\n\nRosvot nauroivat. Holderness puhalsi suuren savupilven suustaan ja\nhymyili. Snap katsoi vihaisesti Mescaliin ja sitten kujeileviin\ntovereihinsa. Eräs punakka mies lähestyi Mescalia.\n\n\"Tyynny, Snap, olethan suunniltasi\", sanoi hän. \"Emme aio antaa tytön\nkuolla nälkään. Hän ei ole syönyt palastakaan vielä. Kuulkaahan, neiti,\nantakaa minun vapauttaa kätenne. Kas noin! No mutta, Naab, piru sinut\nvieköön, hänen ranteensahan ovat aivan mustansiniset!\"\n\n\"Varo pistooliasi!\" huudahti Snap.\n\nMescal sieppasi nopeasti miehen coltin huotrasta ja yritti kohottaa\nsitä, kun mies tarttui hänen käsivarteensa. Tyttö kiemurteli tuskasta\npudottaen aseen maahan.\n\n\"Sinä pieni intiaanipaholainen!\" huudahti rosvo ihaillen. \"Olen\npahoillani, että minun oli pakko kohdella sinua hieman huonosti ja\nvielä enemmän surettaa minua, ettet saanut ampua. Menettelit kehnosti\nsiepatessasi pistoolini heti sen jälkeen kun olin sinulle niin\nystävällinen, etkö menetellytkin?\"\n\n\"Tarkoitukseni ei ollut ampua teitä\", huohotti Mescal.\n\n\"Naab, jos tämä on sinun mormoonivaimosi, niin suo minulle anteeksi! En\nkuitenkaan voi kieltää, että hän on nenäkkäin ja suloisin pieni kissa,\nmitä ikinä olen nähnyt.\"\n\n\"Me mormoonit emme puhu vaimoistamme emmekä salli muidenkaan puhua\",\nvastasi Snap raivosta kiiluvin silmin. \"Oletko Nebraskasta?\"\n\n\"Olen! Olen rehellinen nebraskalainen rosvo, karjanvaras ja kaiken\nlainvastaisen asiakas, mutta en ole vielä milloinkaan tapellut naisten\nkanssa.\"\n\nVastaukseksi kohosi Snapin oikea käsi hitaasti miehen nenän alle\npysähtyen siihen jännitettynä ja järkkymättä, hänen omituisten\nsilmiensä näyttäessä sinkauttelevan säkeniä.\n\n\"Kuulehan, Naab, miksi haluat ojentaa pistoolisi minua kohti?\"\nkysyi rosvo kylmästi. \"Etkö ole ampunut jo kyllin monta ystävääsi?\nMyönnän, ettei minulla ole oikeutta sotkeutua asioihisi. Halusin\nvain ystävän tavoin vastustaa, ettet kohtelisi tuota pientä neitiä\nniin huonosti. Hän on rohkea ja on hylännyt kätesi, joka ei olekaan\nrehellinen. Nyt sen kuulit, ja piru minut vieköön, jos välitän sinun\nmormoonilaisuudestasi ollenkaan! Lyön vaikka hevosesta vetoa, että\nHolderness on minun puolellani.\"\n\n\"Snap, hän on oikeassa\", pisti Holderness sovittavasti väliin. \"Sinun\nei tarvitse olla niin arka Mescalin vuoksi. Hän on näyttänyt, miten\nvähän hän sinusta välittää. Jos sinun on pakko köyttää hänet, kuten\njonkun villin mustangin, tee se hellävaroen. Nyt ruvetaan syömään.\nSinä, Mescal, istut tähän viereeni rahille ja käyttäydyt siivosti. En\nhalua että leirissäni syntyy häiriötä sinun vuoksesi.\"\n\nSnap väistyi muristen Holdernessin taluttaessa Mescalin oven vieressä\nolevalle rahille, johon hän toi hänelle ruokaa ja juomaa. Rosvot\nkokoontuivat nuotion ympärille ja keskustelu taukosi syönnin ajaksi.\n\nTilanne oli pannut Haren mielen kuohumaan. Mescalin näkemisen suoma\nilo, siunattu helpotus huomattuaan hänet vahingoittumattomaksi ja tytön\nlannistumattomuuden aiheuttama ylpeys mylleröivät hänen mielessään.\nSamalla kun hän tunsi kiitollisuutta ystävällistä nebraskalaista\nrosvoa kohtaan, alkoi hän aavistaa Holdernessin päämäärää ja Snap\nNaabia kohtaan tuntemaansa sammumatonta valkohehkuista vihaa. Mutta\nyläpuolella oli kumminkin heikentymätön halu pelastaa Mescal, vaikka\ntuota halua hillitsikin vielä joku selittämätön tunne, että hänen oli\nodotettava. Ja hän odotti luottaen sokeasti tuohon selittämättömään,\njonka hän tiesi tapahtuvan, pitäen kumminkin mielessään viimeisenkin\nturvan, pyssyn, jonka hän puristi innokkaihin käsiinsä. Sillä aikaa\npimeni ilta pimenemistään, nuotio valaisi jo kirkkaammin ja rosvot\nlopettivat ateriansa. Mescal nousi ja astui majan kynnyksen yli.\n\n\"Pysähdy!\" huusi Snap lähestyen nopein askelin. \"Ojenna kätesi tänne!\"\n\nMuutamat rosvot murisivat ja muutamat tokaisivat: \"Kuule, Snap, älä\nviitsi köyttää häntä enää.\"\n\n\"Kuka sanoi: 'Älä'!\" karjaisi mormooni naksauttaen hampaitaan. Kun\nhän pyörähti katsomaan, näytti hänen pistoolinsa lentävän eteenpäin\nja pysähtyvän nopeasti käsivarren pituuden päähän hänestä kimallellen\nnuotion säteitten valossa.\n\nHolderness nauroi välittämättä aseesta. \"Jatka vain hommaasi, Snap,\nja sido naisesi rakkaus. Miten tottelevaisen vaimon tulet hänestä\nsaamaankaan! Sido vain hänen kätensä, mutta älä kovasti.\"\n\nRosvot murisivat tai nauroivat johtajansa määräykselle. Snap kääntyi\npannakseen aikeensa toimeen. Mescal seisoi ovella ojentaen vapisten\nSnapille ristissä olevat kätensä. Holderness kääntyi tuleen päin\nkatsein, jotka ilmaisivat hänen suunnitelmansa. Snap sitoi Mescalin\nkädet lujasti, pukkasi hänet majaan ja epäröityään pitkän aikaa sulki\nlopulta oven.\n\n\"Nainen voi olla melko oikullinen, eikö voikin?\" sanoi Nebraska\nluottavaisesti eräälle toverilleen. \"Toisena minuuttina on hän valmis\nhakkaamaan sinulta kaulan poikki ja toisena taasen sulaa hän suussasi\nkuin sokeri. Ja minut saadaan hirttää, ellei tuo oikullisuus juuri\npidäkin miestä vangittuna. Mutta se vetää vertoja helvetille. Olin\nkerran naimisissa enkä enää uudista tuota temppua. Eräs toverini sanoi\nkerran, että whisky oli turmellut hänet, kalkkalokäärme myrkyttänyt\nhieman hänen vertaan, mutta tarvittiin kumminkin nainen, ennenkuin\nhänestä tuli oikea roisto. Ja, tulimmainen sentään, hän oli varmasti\noikeassa! Kun on naisia läheisyydessä, syntyy aina selkkauksia.\"\n\nMutta jännitys kasvoi vain kasvamistaan sen sijaan että se olisi\nheikentynyt. Holderness näytti äkkiä tulevan hyvin levottomaksi\nodottaessaan joitakin tulijoita Lorisevalta lähteeltä päin. Snap Naab\nnojautui ovenpieleen katsellen viekkaasti edessään olevia rosvoja. Hän\nnäytti enemmän kuin kukaan muu aavistavan jotakin ja voi katsella yhtä\nkauaksi kuin erämaan haukka. Äkkiä hän painoi oven raolleen katsellen\nsamalla miehiin.\n\n\"Älä yritäkään!\" huusi Holderness. Hänen äänensä oli kuin toisen\nmiehen. \"Sinä et mene sinne!\"\n\n\"Haen tytön esille ja lähden hänen kanssaan White Sageen\", vastasi Snap\nharkitusti.\n\n\"Pyh! Sanot tuon vain voidaksesi mennä hänen luokseen majaan. Koetit jo\nviime yönäkin, mutta en sinua päästänyt. Työnnä ovi kiinni, Naab, tahi\nmuuten tapahtuu jotakin!\"\n\n\"Tapahtuu pian paljon enemmän kuin ikinä olet voinut aavistaakaan,\nHolderness. Älä sotkeudu asioihini nyt, sillä aion lähteä!\"\n\n\"Mene vain, mutta tyttöä sinä et vie!\"\n\nSnap Naab hyppäsi portaille paiskaten oven kiinni.\n\n\"Vai niin!\" huudahti hän ivallisesti. \"Senkö vuoksi otitkin minut\npäällysmieheksi, niinkö?\" Hänen kynnenmuotoiset sormensa liikkuivat\nhuomaamatta ylöspäin samalla kun hänen vaaleat silmänsä koettivat\nsaada selville Holdernessin julkeuden suuruuden. Mutta rosvopäällikön\nivallisesta hymystä voitiin huomata, että hänellä oli valttiässä\nkädessään.\n\n\"Naab, sinä et vie tyttöä!\"\n\n\"Ehkä sinä aiot ottaa hänet?\" kiljui Snap.\n\n\"Tarkoitukseni on aina ollut sellainen.\"\n\nLuultavasti ei intohimo milloinkaan ollut antanut Snapin kädelle\nsellaista vauhtia. Hänen colttinsa kimalteli nuotion valossa. Klik,\nklik, klik! Hana löi tyhjiin patruunakomeroihin.\n\n\"Helvetti!\" huusi hän.\n\nHolderness nauroi ivallisesti.\n\n\"Sinne saat pian lähteä!\" huusi hän. \"Tässä näet toisen Naabien tempun\npistoolilla -- pyh!\" Ja hän ampui päällysmiestään sydämeen.\n\nSnap kaatui suulleen. Hänen kätensä pieksivät maata kuin haavoitetun\npeltokanan laahustavat siivet ja sormet kaivautuivat tomuun, värisivät\nsuonenvedon tapaisesti, oikenivat ja kangistuivat.\n\nHolderness huusi majan ovelta: \"Mescal, olen vapauttanut sinut\ntungettelevasta kosijastasi! Ole iloinen nyt!\" Sitten viittasi hän\nkaatuneeseen mieheen sanoen vieressä seisoville miehille: \"Joku teistä\nvoi laahata tuon raadon arosusille.\"\n\nEnsimäinen Snapin puoleen kumartunut mies sattui olemaan Nebraska. Kun\nhän otti pistoolin maasta tutki hän uteliaasti sen patruunakomeroa.\n\"Tyhjä!\" sanoi hän. Sitten hän vetäisi Snapin toisenkin pistoolin\nhuotrasta tutkien senkin. \"Tyhjä on tämäkin! Tulimmainen sentään!\" Hän\nkatsoi julmiin miehiin, joista ei kukaan vastannut. Holderness nauroi\njälleen töykeästi, ja mennen ovelle sitoi hän sen kiinni suopungilla.\n\nKului kotvan aikaa, ennenkuin Hare tointui salajuonen nopean\npäättymisen aiheuttamasta säikähdyksestä, juonen, joka oli saattanut\nMescalin Holdernessin valtaan. Vaikka Snap olikin ollut roisto,\nolisi hän kumminkin nainut Mescalin, mikä kohtalo olisi ollut paljon\nsuotavampi kuin nyt tämä uusi häntä uhkaava. Hare muutti asentoaan\naikoen hellittämättä vahtia ja odottaa koko yön. Jokainen tunti,\njonka Holderness miehineen vielä vietti Hopeakulholla, joudutti\nheidän tuomiotaan. Haren omituisen, noita miehiä odottavan kohtalon\nennakkotietämyksen oli näyttänyt todeksi Snapin nopea kuolema.\nLuottaen siihen, että hänen suuri miesjoukkonsa oli voittamaton,\nistui Holderness tulen vieressä tupakoiden ja hymyillen. Hän ei ollut\nymmärtänyt ollenkaan Snap Naabin vihjaavaa varoitusta. Tuolla jossakin\nkeitaasta johtavalla tiellä ratsasti mies, jonka halu suojella ihmisten\nhenkeä oli muuttunut tappamiskuumeeksi. Hare tiesi, että hän nyt oli\nyhtä armahtamaton kuin kuolema. Hänen takanaan odottivat navajot, jotka\nolivat nopeita kuin kotkat ja julmia kuin sudet, nuo erämaan soturit\nsukupolvien auringon kuumentama veri suonissaan. Kun Hare odotti ja\nvahti tyynin mielin, sääli hän melkein Holdernessia. Hänen tuomionsa\noli lähellä. Pari kertaa, kun rosvopäällikkö lähestyi majan ovea kuin\nmennäkseen sinne, suuntasi Hare luodikkonsa häntä kohti odottaen vain\naskelta portaille. Mutta Holderness malttoi aina ajoissa mielensä ja\nHaren sormi irtautui liipasimesta.\n\nYö pimeni pimenemistään, pilvinen taivas verhosi tähdet ja tuuli\nrupesi humisemaan vaikertaen seetrien oksissa. Roistot kääriytyivät\nhuopapeitteihinsä toinen toisensa jälkeen ruvetakseen nukkumaan\nleirinuotion hitaasti palaessa loppuun. Yön tunnit kuluivat siten\ntuulen hiljaa humistessa ja kaukana laukkailevien arosusien ulvoessa.\n\nVahtiessaan, ummistamatta silmäänsäkään, näki Hare erään suullaan\nmakaavan miehen liikahtavan. Mies nousi istualleen hyvin varovaisesti\nkatsahtaen tovereihinsa ja sitten pitkään Holdernessiin, joka nukkui\nkyljittäin himmenevään tuleen. Sitten hän kumartui hiljaa. Hare\narvaili, mitä rosvolla mahtoi olla mielessä. Äkkiä suoristi mies\njälleen itsensä kääntäen päätään ja kuunnellen tarkkaavaisesti. Hänen\ntoverinsa nukkuivat kumminkin liikkumatta hengittäen syvään. Mies\nsiirsi silloin huopapeitteensä syrjään alkaen nousta. Hän liikkui niin\nhitaasti ja varovaisesti, että kului kauan aikaa, ennenkuin hän oli\npystyssä. Sitten hiipi hän rosvojen välitse sukkajaloin äänettömästi\nkuin intiaani majan ovea kohti.\n\nKun hän pujahti nukkuvan Holdernessin ohi, kimalteli pistooli hänen\nkädessään. Haren päätös ampua mies ennen ovelle pääsemistä alkoi\nhorjua. Mitä merkitsivätkään nuo roiston hiipivät liikkeet ja hänen\nkulkunsa Holdernessin ohi ladattu pistooli kädessään? Kuolema uhkasi\njälleen rosvopäällikköä. Jos hän liikahtaisi, niin --! Hare käsitti\nnyt, että tuo hiipivä mies oli mormooni. Hän oli uskollinen Snap\nNaabille ja naiselle, joka hänen uskontonsa mukaan kuului rosvolle. Hän\naikoi vapauttaa Mescalin.\n\nHare ei ollut milloinkaan rukoillut niin kiihkeästi kuin nyt. Mitä,\njos joku mies sattuisi heräämään? Kun rosvo saapui ovelle, valaisi\nlepattava liekki hänen tummat kasvonsa. Hän irroitti suopungin ja avasi\noven hyvin hiljaa.\n\n\"Taivas, jos hän menee sisään, huudahtaa tyttö! Silloin Holderness\nherää ja minun on pakko ampua\", kuiskasi Hare.\n\nMutta mormoonirosvo näytti olevan yhtä siivo kuin viekaskin.\n\n\"Hsst!\" kuiskasi hän majaan. \"Hsst!\"\n\nMescal oli kai valvonut ja käsittänyt tuon matalan kuiskauksen\ntarkoituksen, sillä hän ilmestyi heti hiljaa ovelle ja ojensi\nvaitiollen sidotut kätensä rosvolle. Mies irroitti nuoran ja viittasi\nseetrien välitse aitaukseen päin. Mescal katosi pimeyteen hiljaa ja\nnopeasti kuin liehuva varjo. Mormooni hiipi varovaisin ja kuulumattomin\naskelin vuoteelleen ja kääriytyi peitteihinsä.\n\nHare nousi vapisten ja värisi tuon hetken kummassa otteessa, jolla ei\nnäyttänyt olevan muuta ratkaisua kuin Holdernessin tappaminen. Mescal\noli pian Hopeaharjan selässä ja laukkasi White Sageen vievällä tiellä,\njossa ei tällä kertaa ollutkaan hiekka-aavikkoa hidastuttamassa hänen\nkulkuaan. Mutta Hare ei voinut tappaa rosvoa tämän nukkuessa eikä hän\nvoinut häntä herättääkään ilmaisematta hänen miehilleen tytön pakoa.\nHän seisoi penkereellä katsellen huopapeitteihinsä kääriytynyttä\nHoldernessia. Miksi ei hän tappaisi häntä nyt, lopettaisi ijäksi hänen\nvaltansa ja luottaisi muiden mielenmuutokseen? Ei, ei! Hare kesti\nkiusauksen horjumatta. Torjua takaa-ajoa niin kauan kuin mahdollista,\nopastaa Mescal kaikin saatavissa olevin keinoin johonkin suojaiseen\npaikkaan ja sitten hakea Holderness käsiinsä olivat sellaisen miehen\najatuksia, joka oli tottunut odottamaan.\n\nYlimmän kallion pimeän kielekkeen alitse pujotteli Hare seetrejä\nkasvavalle rinteelle ja sitten tielle, jolta hän pian poikkesi nopeasti\nsyrjään pienelle aukeamalle, johon hän oli jättänyt Bollyn. Metsässä\nvallitseva pimeys hidastutti hänen kulkuaan, mutta hän saapui kumminkin\nvihdoin haapaviidakon laitaan. Tunkeuduttuaan sen läpi kuuli hän Bollyn\nepäilevästi kuopivan ja korskuvan, mutta saavuttuaan sen luo sai hän\nsen heti tyyntymään. Sitten hän ratsasti tiheiköstä puuttomaan laaksoon.\n\nPilvet olivat hajaantuneet sen verran, että kalpea valo voi tunkeutua\nniiden raoista. Laaksossa olevat karjalaumat makasivat synkässä\npimeydessä, jonka läpi ei voitu nähdä pariasataa metriä kauemmaksi. Maa\noli kuin pehmeä tyyny Bollyn kavioiden alla, jotka eivät synnyttäneet\nminkäänlaista kovempaa ääntä. Äkkiä kohotti mustangi päätään pakottaen\nHarenkin tuijottamaan yön pimeyteen. Nopea tahdikas kavioiden kapse\nkatkaisi hiljaisuuden ja muuan epämääräinen harmaa varjo ilmestyi\nnäkyviin. Hare tunsi Hopeaharjan kutsuen sitä niin kovasti kuin vain\nuskalsi. Mutta ori katosi sumuun, kavioiden kapse heikkeni lakaten\nlopulta kokonaan kuulumasta. Hare kannusti Bollyn nopeimpaan vauhtiin\najaen oritta kauan vaitiollen takaa, mutta tuloksettomasti ja\ntarpeettoman rasittavasti mustangille. Senvuoksi hiljensikin hän tamman\njuoksun hölkäksi.\n\nHare piti huolta, että Bollyn vauhti pysyi samana koko yön, ja kun idän\ntaivaanranta alkoi kirkastua, löysi hän tien ja saapui Lorisevalle\nlähteelle auringon noustessa. Hopeaharjan jäljet olivat painuneet\nsyvälle maahan lähteen luona. Hän levähti hetkisen, antoi Bollylle\nhieman jyviä ja vettä, ja läksi sitten jälleen matkalle.\n\nLähteen alapuolella olevalta harjanteelta näki hän Hopeaharjan laakson\ntoisessa päässä peninkulmia edellä hänestä. Tämä päivä tuntui vielä\nlyhemmältä kuin edellinen, se kului hänen vahtiessaan miten Hopeaharja\npieneni pienenemistään ja lopulta katosi Coconinan hämärästi näkyville\nrinteille. Haren pelko että Mescal joutuu noiden paimenten käsiin,\njoiden saapumista Holderness oli odottanut, väheni vähenemistään\nsitten kuin tyttö oli päässyt seetrien suojaan. Hän oli varma että\nMescal lepuuttaisi hevostaan vuorella olevan navajolammikon luona.\nMyöhään illalla saapui Hare leiripaikalle, mutta ei löytänyt jälkeäkään\neikä muuta todistusta siitä, että Mescal oli levähtänyt siellä ja\njuottanut Hopeaharjaa. Hän sitoi väsyneen mustangin liekaan ja nukkui\npäivänkoittoon asti.\n\nRatsastettuaan ylätasangon poikki alkoi Hare laskeutua vuorelta.\nEnnenkuin hän oli päässyt rinteen puoliväliinkään, oli lämmin kirkas\naurinko haihduttanut sumun ja varjot laaksosta. Kaukana kiemurtelevalla\ntiellä näki hän liikkuvan pisteen. Hopeaharja siellä vain ravasi ollen\njo melkein näkymättömissä.\n\n\"Kymmenen peninkulmaa -- viisitoista ja ehkä enemmänkin\", sanoi Hare.\n\"Mescal saapuu pian kylään.\"\n\nTunnit kuluivat jälleen kuin siivelliset hetket hevosen tasaisesti\nravatessa. Tieto ajan kulusta ja etäisyyksistä, yksitoikkoisuus,\nväsymys ja matkan päämäärä olivat haihtuneet hänen mielestään.\nKuvittelujen nopeasti kiitävä kuvakiikarillinen tanssi täytti hänen\najatuksensa, mutta nuo kuvat olivat kaikki Mescalista. Tieto hänen\nturvallisuudestaan oli pannut onnen lähteen pulppuamaan.\n\nAurinko oli jo melko matalalla, kun hän ohjasi Mustan Bollyn White\nSageen. Hän ratsasti syrjimmäistä tietä ja sitten karjakujaa piispan\nhuvilaan. John, eräs piispan poika, oli tallipihalla ja riensi avaamaan\nportin.\n\n\"Mescal?\" huusi Hare.\n\n\"Turvassa\", vastasi mormooni.\n\n\"Oletteko kätkenyt hänet?\"\n\n\"Hän on salaisessa piilopaikassa, jonka mormoonit ovat valmistaneet\nnaisilleen. Ainoastaan muutamat ihmiset tietävät sen olemassaolosta\nLepää huoletta, sillä hän on varmasti turvassa.\"\n\n\"Jumalalle kiitos... silloin ei ole muuta kuin tuo ainoa jäljellä.\"\nHare huokasi syvään.\n\n\"Mescal kertoi meille kaikki tapahtumat, kuinka hänet saatiin kiinni\nhiekka-aavikolla ja miten hän pääsi pakoon Holdernessilta Hopeakulhon\nluona. Onko Dene haavoittunut?\"\n\n\"Hopeaharja tappoi hänet.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Miten asiat voivat kehittyäkään! Kun viimeksi olit\ntäällä, näin sinun ratsastavan Denen kumoon. Tuon piti kai varmasti\ntapahtua. Ampuiko Holderness Snapin?\"\n\n\"Ampui.\"\n\n\"Entä vanha Naab, mitä hän suunnittelee? Aikooko hän tulla nyt tänne\njohtamaan meitä mormooneja rosvoja vastaan?\"\n\n\"Hän on kutsunut navajot joen toiselta puolelta apuun ja he ovat\nsaapuneet. Hän aikoo lähteä ensin yksinään tappamaan Holdernessin\nhaluamatta navajoja mukaansa muutamiin päiviin. Ellei hän palaa,\nsaavat intiaanit ratsastaa rosvoja vastaan. Mutta hänen suunnitelmansa\nmuuttuu, sillä olen ennättänyt ennen häntä.\"\n\n\"Miksi? Mescalinko vuoksi?\"\n\n\"En, vaan Holdernessin.\"\n\n\"Aiot siis ampua hänet?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Milloin luulet hänen saapuvan?\"\n\n\"Huomenna, ehkä jo päivällä. Hän haluaa saada Mescalin. Siinä\ntapauksessa ainoastaan, että Naab on saapunut Hopeakulholle ennen\nHoldernessin poistumista sieltä, muuttuvat asiat, mutta epäilen sitä\nsuuresti.\"\n\n\"Saanko kuulla suunnitelmasi?\" Mormooni epäröi hänen vakavien ruskeiden\nkasvojensa saadessa rohkean ilmeen. \"Minulla on pätevät syyt.\"\n\n\"Suunnitelmaniko? Kyllä. Kätke Bolly ja Hopeaharja hedelmäpuutarhan\npieneen lehtimajaan. Aion pysyä syrjässä tänä yönä, nukkua hieman,\nsillä olen kuolemanväsynyt, ja vahtia aamulla. Holderness tulee tänne\nmiehineen, ehkä ei avoimesti ensin, saadakseen Mescalin mukaansa. Aseta\nmiehiä vahtimaan. Haluan tavata hänet heti, kun hän saapuu. Siinä\nkaikki.\"\n\n\"Hyvä! Pyydän, ettet kerro tästä isälleni. Tule sisälle nyt. Tarvitset\nruokaa ja lepoa. Piilotan sitten myöhemmin Hopeaharjan ja Bollyn\nlehtimajaan.\"\n\nHare säilytti malttinsa kohdatessaan piispan ja tämän perheen, mutta\nhänen saapumisensa niin heti Mescalin tulon jälkeen lisäsi heidän\nlevottomuuttaan. Hänen näkönsä näytti sekä kauhistavan että lumoavan\nheidät. Hare söi vaitiollen. John Caldwell ei tullut ollenkaan syömään\nja hänen veljensäkin katosivat salaperäisesti pöydästä ennen aterian\nloppua. Avonaisesta ikkunasta kuului hillittyä keskustelua.\n\nKun ilta pimeni, nukkui Hare puiden varjoon huopapeitteeseensä\nkääriytyneenä. Hän kaipasi lepoa poistaakseen omituisen kuoleman\najatuksen mielestään ja himmeyden silmistään, parantaakseen päänkipunsa\nja voimistuttaakseen jäsenensä -- kaikki heikkouksia, jotka hän äkkiä\noli huomannut. Ajoittain hän melkein rukoili unta ja vasta kun hän\nkuuli hiipiviä askelia hiekoitetulta käytävältä, hiljaista puhetta ja\nportin äänettömän sulkemisen, rupesi hän jälleen valppaasti vahtimaan.\nÄänet lakkasivat kuulumasta vasta myöhään yöllä, ja vihdoinkin\nnukuttuaan uneksi hän niistä. Hän heräsi kirkkaampaan auringonnousuun\nkuin keskipäivän huikaisevaan valoon. Hänen korviinsa kaikui tiu'un\nkilinää. Hän ei voinut pysyä paikoillaan ja hänen liikkeensä olivat\nhiipivät ja nopeat. Mihin hän vain tarttui, tuntuivat hänen kouransa\npuristavan sitä omituisen jännitetyin ottein. Hiipien lehtimajan\ntaakse jatkoi hän kävelyään siellä ja piti tarkasti silmällä taloon\njohtavaa tietä. Hänen aivoissaan risteili monenlaisia ajatuksia,\njoista kumminkin eräs oli muita voimakkaampi. Aamu oli omituisesti\nrauhallinen, piispan pojat olivat salaperäisesti kadonneet ja ilmassa\noli jonkun äärettömän onnettomuuden tuntua.\n\nMuuan ratsumiesjoukko kääntyi tielle ajaen hölkkää eteenpäin.\nMuutamilla miehillä oli mustat naamiot kasvoillaan. Holderness ratsasti\nedellä ja hänen punertava kullanvärinen partansa loisti auringon\nvalossa. Kavioiden tahdikas kapse ja kannusten kilinä rikkoivat aamun\nhiljaisuuden. Holderness ja pari muuta miestä laskeutuivat satulasta\npiispan portin edustalla ja muut jatkoivat matkaansa. Holderness nauroi\nja avasi sitten portin salvan.\n\nHare seisoi tyynesti ja pelottomin mielin viheriässä piilossaan\nkatsellen noiden kolmen miehen etenemistä puutarhan polulla. Holderness\notti savukkeen suustaan lähestyessään kuistia ja puhalteli valkoisia\nsavupilviä. Piispa Caldwell horjui huvilasta koputellen kävelykepillään\nkuistin lattiaan.\n\n\"Hyvää huomenta, piispa!\" tervehti Holderness imartelevasti paljastaen\npäänsä.\n\n\"Teille, herra --\" änkytti vanhus kiinnittäen siniset silmänsä\nkannuksilla ja pistoolilla varustettuun rosvoon. Holderness astui\nmuutamia askelia toveriensa edelle -- mahtava mies, kohtelias,\nhymyilevä ja huoleton.\n\n\"Ratsastin tänne --\"\n\nHare hyökkäsi piilostaan.\n\n\"Holderness!\"\n\nRosvo pyörähti kantapäillään.\n\n\"Denen vakooja!\" huudahti hän kalveten. Hänen kasvojensa ilme muuttui\nnopeasti. Kun hän katseli vihollistaan, ilmaisi hänen katseensa ensin\npelkoa, sitten ihmettelyä, iloa, synkkää vihaa ja lopulta uhkaavan\nkuoleman pelkoa.\n\n\"Naabin temppu!\" huudahti Hare ojennetuin käsivarsin. Hänen vihjaavat\nsanansa ja tarkoittava katseensa naulasivat rosvot paikoilleen. Yllätys\noli täydellinen.\n\nHoldemessin ambranvärisistä silmistä saattoi huomata, miten hän\npunnitsi mahdollisuuksia. Haren kohtalokas katse, jota oli mahdoton\nvälttää, hänen jännitetty hieman kumara asentonsa, hänen kylmä harkittu\nNaabin tempun muistuttaminen ja enemmän kuin mikään muu, tuon värisevän\nkäden asento, täyttivät rosvon mielen sellaisella pelolla, ettei hän\nvoinut olla näyttämättä sitä. Hänet oli vaadittu ampumaan eikä hän\nvoinut kieltäytyä.\n\n\"Naabin temppu!\" toisti Hare ivallisesti.\n\nÄkkiä koetti Holderness temmata pistoolin huotrasta.\n\nMutta Haren käsi välähti kuin huikaiseva salama. Näkyi jotakin\nsinertävää, leimahti punaista ja kuului paukahdus.\n\nHolderness horjui, vaaleatukkaisen pään retkahtaessa taaksepäin, hänen\nsilmiensä ambranväri tummeni nopeasti ja elämä sammui niistä. Hän\nkaatui kuin tukki puristaen kourallaan puoleksi huotrasta vetämänsä\npistoolin perää.\n\n\n\n\nXX.\n\nVANHAN LEIJONAN RAIVO.\n\n\n\"Viekää Holdernessin ruumis nopeasti pois!\" määräsi Hare. Hänen\nojennetun pistoolinsa suusta leijaili vielä sinistä savua.\n\nRosvojen patsasmainen liikkumattomuus hävisi, ja tarttuen kuolleeseen\njohtajaansa laahasivat he hänet puutarhaa polkua pitkin portille\nkannusten kilahdellessa sorassa ja kyntäessä siihen pieniä vakoja.\n\n\"Piispa, menkää sisälle, sillä ne voivat vielä palata!\" sanoi Hare. Hän\nkiiruhti portaita ylös kiertääkseen käsivartensa vapisevan vanhuksen\nympärille.\n\n\"Oliko tuo mies Holderness?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Jumalattomain pahat työt kostavat itsensä, sellainen on Herran tahto.\"\n\nHare talutti piispan sisälle huoneeseen. Tupa oli täynnä itkeviä\nnaisia ja lapsia, mutta ei ainoakaan poika ollut siellä. Jälleen\nkiinnitti Hare huomionsa heidän selittämättömään poissaoloonsa. Hän\nkoetti tyynnyttää säikähtynyttä perhettä. Pienet pojat ja tytöt\nrauhoittuivatkin heti, mutta naiset jatkoivat vain vaikerointiaan.\n\n\"Missä teidän poikanne ovat?\" kysyi Hare.\n\n\"En tiedä\", vastasi piispa. \"Niiden olisi pitänyt pysyä täällä\nauttamassa sinua. Tämä on omituista. En ymmärrä tätä ollenkaan.\nViime yönä kävi poikieni luona paljon miehiä. Ne tulivat ja menivät\nkolmimiehisin joukoin. Poikani eivät nukkuneet ollenkaan. En tiedä,\nmitä minun on ajatteleminen.\"\n\nHare muisti John Caldwellin kiihtyneet kasvot.\n\n\"Ovatko rosvot todella saapuneet?\" kysyi muuan nuori nainen, jonka\nsilmät olivat itkusta punaiset ja posket kyynelistä kosteat.\n\n\"Ovat! Yhdeksänkymmentä kaikkiaan. Laskin ne\", vastasi Hare.\n\nNainen alkoi itkeä jälleen ja muiden vaikeroiminen sekoittui pian\nsiihen. Hare poistui huvilasta. Hän haki luodikkonsa ja meni\nhedelmäpuutarhan kautta hevosten piilopaikkaan. Hopeaharja kuopi\njalallaan ja hirnui ilosta nähdessään isäntänsä. Erämaan kuningas oli\nvalmis hurjaan juoksuun. Musta Bolly söi rauhallisesti pitkää ruohoa.\nHare satuloi oriin, että se olisi valmis lähtöön millä hetkellä\nhyvänsä, ja palasi sitten pihalle.\n\nHän kuuli tieltä laukauksen, sitten toisen ja pian useita, jotka\nseurasivat nopeasti toisiaan. Kaukainen vihainen hälinä ja jalkojen\ntöminä veivät Haren portille. Mustangeja, joilla ei kukaan ratsastanut,\nlaukkasi tiellä, muutamia säikähtyneitä poikia juoksi torin poikki,\nmutta ei yhtään miestä ollut näkyvissä. Kuului jälleen kolme\nlaukausta ja kaukainen hälinä ja töminä muuttui kovaksi meteliksi.\nHare oli kuullut tuon äänen ennenkin, se oli kiihtyneen kansanjoukon\nliikehtimistä. Tumma miesjoukko ilmestyi äkkiä valtakadulle ja\nlähestyi toisia. Kulkue näytti olevan jotenkin järjestetty, sillä\nsen edellä ja sivuilla ratsasti miehiä. Mutta kohotetut käsivarret,\neteenpäin kurotetut kaulat, miesten juokseminen joukon laidoilla,\nkokoonpuristuminen ja kauhistuneet huudot, ilmaisivat sen oikean\nluonteen.\n\n\"Taivaan nimessä!\" huudahti Hare. \"Mormoonit ovat ruvenneet\ntaistelemaan rosvoja vastaan. Nyt ymmärrän kaikki. John Caldwell\nkiihoitti viime yönä salaisesti naapurinsa aseistautumaan. He ovat\nyllättäneet rosvot. Mutta mitä nyt?\"\n\nHän hyppäsi aidan yli juosten tielle. Suuri miesjoukko, jossa oli noin\nsata ihmistä tahi enemmänkin, oli pysähtynyt laajaan kylän keskellä\nolevaan pumpulipuumetsikköön. Hare käsitti nopeasti niiden laajalle\nulottuvien oksien peloittavan merkityksen muistaen samalla erään asian,\njoka pani hänet juoksemaan tulista vauhtia.\n\n\"Väistykää! Päästäkää minut lävitse!\" huusi hän yhteen sulloutuneelle\njoukolle. Hän heitti miehiä oikealle ja vasemmalle. \"Antakaa tietä!\"\nHänen käskevä äänensä vaimensi vihaisen murinan. Äkäiset miehet, jotka\nolivat jo kohottaneet aseensa, väistyivät hänen tieltään.\n\n\"Denen vakooja!\" huusivat he.\n\nYmpyrä aukeni ja sulkeutui jälleen hänen takanaan. Hän näki vartioituja\nköytettyjä rosvoja. Neljä ruumista lojui maassa. Holderness makasi\nselällään tummanpunainen läikkä harmaassa paidassaan. Ankaran näköiset\nmormoonit, jotka olivat nyt yhtä armahtamattomia kuin he ennen olivat\nolleet lempeitä, ympäröivät rosvoja. John Caldwell seisoi eturivissä ja\nsanoi tuhkanharmain huulin:\n\n\"Mormoonit, tämä on Denen vakooja, mies, joka ampui Holdernessin.\"\n\nKuuntelijat huudahtivat lyhyesti sellaisten miesten tavoin, jotka\nvalitsevat itselleen johtajan sodassa.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi Hare tiukasti.\n\n\"Lyhyt oikeudenkäynti rosvoille ja sitten köysi\", vastasi John\nCaldwell. Joukosta kuului jälleen tuo pahaa ennustava murina.\n\n\"Tuossa joukossa on pari miestä, joille olen kiitollisuuden velassa. En\nhalua, että heidät hirtetään.\"\n\n\"Hae ne sieltä!\" Omituinen mielenliikutus tärisytti hetkisen John\nCaldwellin kovia kasvoja.\n\nHare katseli vankeja.\n\n\"Nebraska, tule tänne\", sanoi hän.\n\n\"Varmasti olet erehtynyt\", vastasi rosvo katsoen tarkasti Hareen. \"En\nole tavannut sinua milloinkaan ennen. Enkä aio pettää miestä, jota\nhaet.\"\n\n\"Näin sinun irroittavan tytön siteet.\"\n\n\"Näitkö. No niin, hitto minut vieköön!\"\n\n\"Nebraska, jos pelastan henkesi, lopetatko karjan rosvoamisen? Sinua ei\nole luotu varkaaksi.\"\n\n\"Lopetanko? Voi taivas sentään! Haluan käyttäytyä kunniallisesti ja\nrehellisesti. Rupean palvelukseenne, muukalainen, jos vain haluatte.\"\n\n\"Eroittakaa hänet muista\", sanoi Hare tarkastellen rosvojoukkoa.\nUseilla oli mustat naamiot. \"Ottakaa pois nuo naamiot!\"\n\n\"Ei! Nuo miehet hirtetään naamioituina!\" Jälleen kuvastui John\nCaldwellin kasvoilla tuo outo tuska.\n\n\"Ah, minä ymmärrän!\" huudahti Hare, lisäten kumminkin nopeasti: \"En\nvoi muuten kumminkaan tuntea tuota toista miestä, sillä en tunne häntä\nhenkilökohtaisesti. Mutta Mescal voi kertoa. Mies pelasti hänet ja minä\nhaluan pelastaa miehen. Mutta miten?\"\n\nKaikki rosvot, paitsi nuo naamioidut, jotka seisoivat liikkumatta ja\nvaitiollen, huusivat, että mies oli armahdettava.\n\n\"Kiiruhda kotiin!\" kuiskasi Caldwell Haren korvaan. \"Käske niiden\nhakea Mescal, kysy häneltä ja kiiruhda sitten takaisin. Aika rientää.\nMormoonit alkavat jo epäröidä. Sinulla on vain muutamia minuutteja\naikaa.\"\n\nHare tunkeutui joukon lävitse, läksi juoksemaan, hyppäsi aidan yli ja\nsyöksyi piispan tupaan..\n\n\"Vaara on ohi! Rauhoittukaa! Kaikki on hyvin!\" sanoi hän huohottaen.\n\"Rosvot on vangittu. Haluan puhutella Mescalia heti! Missä hän on?\nHakekaa hänet tänne pian!\"\n\nEräs naisista liukui huoneesta. Hare kuuli salvan aukaisemista, jonkun\noven sulkemisen ja sitten kajahtelevia kivisiä portaita alaslaskeutuvia\naskelia, jotka vähitellen lakkasivat kuulumasta huvilan alta. Mutta\nhetken kuluttua ne uudistuivat loppuen nopeasti läheneviin askeleihin.\nKuin vihuri syöksyi Mescal välikköön liehuvin mustin hiuksin ja tummin\nsäteilevin silmin.\n\n\"Kultaseni!\" Välittämättä mormooneista sulki hän tytön syliinsä\nsuudellen häntä. \"Mescal, Mescal, rakkaani!\" Kun hän kohotti kasvonsa\ntytön tummasta tukasta, oli piispa perheineen poistunut huoneesta.\n\n\"Kuuntele nyt, Mescal, tyynesti! Olen turvassa. Rosvot on vangittu.\nMuuan niistä pelasti sinut Holdernessin kynsistä. Kerro minulle, kuka?\"\n\n\"En tiedä, mutta koetan muistella. En nähnyt hänen kasvojaan enkä\nmuista hänen ääntäänkään.\"\n\n\"Ajattele, ajattele nyt! Hänet hirtetään, ellet muista jotakin, josta\nhänet voidaan tuntea. Hän ansaitsee paremman kohtalon. Holdernessin\nmiehet ovat varkaita ja murhaajia, lukuunottamatta kahta, jotka eivät\nole yhtä turmeltuneet. Sen todistaa tuo Hopeakulholla viettämäsi yö.\nPelastin jo Nebraskan ja --\"\n\n\"Olitko sinäkin siellä, Jack?\"\n\n\"Hssh! Älä keskeytä minua. Meidän on pelastettava tuo mies, joka\npelasti sinut. Muistele, Mescal, muistele!\"\n\n\"Ah, en voi. Mitä minun pitäisi muistaa?\"\n\n\"Jotakin hänestä. Ajattele hänen nuttuaan ja hihojaan. Sinun on pakko\nmuistaa jotakin. Näitkö hänen kätensä?\"\n\n\"Kyllä, silloin kun hän irroitti siteeni\", sanoi Mescal innokkaasti.\n\"Sormet olivat pitkät ja vahvat. Tunsin niiden kosketuksen. Hänellä\non suuri känsä toisessa kädessä, en muista, kumpaisessako. Sitten oli\nhänellä nahkainen rannerengas.\"\n\n\"Se riittää!\" Hare riensi puutarhan polkua ja sitten tietä takaisin\njoukon luo. Levoton rengas liikahti ja päästi hänet keskukseen. Hän\nkompastui suopunkiläjään, jota ei hänen lähtiessään vielä siellä ollut.\nAnkarat mormoonit odottivat ja rosvot rykivät vaihdellen levottomasti\njalkojaan. John Caldwell katsoi häneen harmain kasvoin. Hare kumartui\nkatsomaan noita kolmea Holdernessin vieressä makaavaa ruumista, mutta\nnousi hetkisen niitä levottomasti tarkastettuaan ja meni tutkimaan\ntoisia rosvoja.\n\n\"Ojentakaa kätenne!\"\n\nToinen toisensa jälkeen totteli. Mutta kuudes jonossa oleva rosvo,\njonka kasvot oli kokonaan naamioitu, kieltäytyi täyttämästä Haren\npyyntöä. Hare toisti käskynsä pari kertaa, mutta rosvo kätki sidotut\nkätensä nuttunsa alle.\n\n\"No, ei se auta!\" sanoi Hare nopeasti, tarttuen miehen käsivarteen niin\ntuimasti, että tämä oli mennä nenälleen. Taistellen rosvon kanssa veti\nhän tämän sidotut kädet tulisesta vastustuksesta huolimatta esille ja\nhuomasi, että miehellä oli pitkät sormet, käsnä kämmenessä ja ranteessa\nnahkainen rengas. \"Olen löytänyt mieheni\", sanoi hän.\n\n\"Ette ole!\" mumisi rosvo käheästi. Hiki valui virtoina hänen\nojennetulle kaulalleen ja rinta kohoili levottomasti.\n\n\"Oletko hullu!\" huusi Hare hämmästyneenä ja vihaisesti. \"Tunsin\nsinut. Haluatko mieluummin tulla hirtetyksi kuin elää? Millainen on\nsalaisuutesi?\"\n\nHän sieppasi mustan naamion pois miehen kasvoilta, ja piispan vanhin\npoika seisoi siinä paljastettuna.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Hare kauhistuen noita vääntyneitä kasvoja.\n\n\"Veli! Voi, pelkäsin tätä\", valitti John Caldwell.\n\nRosvot räjähtivät nauramaan ruveten sitten kiroilemaan.\n\n\"-- -- te mormoonit! Katsokaa häntä, Paul Caldwellia, piispan poikaa!\nLuulitte varmaankin hänen olevan paimentamassa lampaita?\"\n\n\"Piru sinut vieköön, Hare!\" huusi syyllinen mormooni raivoissaan ja\nhäveten. \"Miksi et antanut niiden hirttää minua? Miksi et antanut\nniiden haudata minua tuntemattomana?\"\n\n\"Caldwell, en voi uskoa näkemääni todeksi!\" huusi Hare tointuen\nvähitellen. \"Mutta sinua ei hirtetä. Tule kanssani pois tästä joukosta.\nAntakaa tietä, miehet!\"\n\nMaahan ja syrjään katsovat äänettömät mormoonit väistyivät Haren\nja Caldwellin tieltä. Sitten alkoi kuulua tiukkoja kysymyksiä ja\nmääräyksiä tuomion täytäntöönpanemiseksi. Hare meni kumartuneen ja\nnöyryytetyn mormoonin kanssa kunnanhuoneen luo kääntäen selkänsä\njoukolle. Monien jalkojen alituinen töminä ja käheiden äänien hälinä\nkiihtyi peloittavaksi meteliksi. Se jatkui sitten hetken aikaa loppuen\nvihdoin pitkään vaitioloon. Sen keskeytti kumminkin vuorostaan huuto:\n\n\"Navajot tulevat!\"\n\nKun Hare kuuli sen, värisytti häntä ja hänen katseensa kääntyi\nvaltakadun itäiseen päähän, josta lähestyi nelimiehisissä riveissä\nratsastava intiaanijoukko toria.\n\n\"Naab ja hänen intiaaninsa!\" huusi Hare. \"Älkää olko peloissanne!\"\nHänen varoituksensa tuli ajoissa, sillä kiihtyneet mormoonit, jotka\neivät tienneet mitään Naabin suunnitelmista, luulivat navajoja\nvihollisiksi ja ojentelivat pyssyjään uhkaavasti. Mutta tunnettuaan\ntulijat huusivat he tyyntyneinä:\n\n\"August Naab!\"\n\nNaab ratsasti edellä pilkullisella kimollaan. Mustangit olivat väsyneet\nja niiden kyljet olivat vaahdossa. Naab pysähdytti juoksijansa ja\nteräväsilmäiset navajot ryhmittyivät hänen taakseen. Vanhan mormoonin\nkotkankatse siirtyi pumpulipuissa riippuvista tummista ruumiista\nodottavaan miesjoukkoon.\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Tuolla!\" vastasi John Caldwell viitaten kuolleeseen Holdernessiin.\n\n\"Kuka riisti minulta koston? Kuka tappoi rosvon?\" Naabin jyrisevä ääni\ntunkeutui kuuntelevaan miesjoukkoon. Sen soinnussa oli niin paljon\ntuhoavaa vihaa, että miehet mykistyivät. Hän katsahti kuolleeseen\nHoldernessiin kuin saadakseen varmuuden järkyttävästä todellisuudesta.\nSitten hän näytti suoristautuvan satulassaan ja jännittävän mahtavaa\nrintaansa. \"Tiedän -- näin tämän jo ennakolta, vaikka olinkin niin\nsokea, etten uskonut omia silmiäni! Missä hän on? Missä Hare on?\"\n\nJoku viittasi paikan. Naab hyppäsi satulasta ja työnsi miehet tieltään\nkuin ne olisivat olleet lampaita. Hänen karvainen harmaa päänsä ja\nleveät hartiansa kumartuivat pisimmän puoleen.\n\nHare tunsi vaaran uhkaavan ja menetti kaikki voimansa. Hän horjui,\nkun jättiläinen laski suuren kätensä hänen olalleen vetäisten hänet\nlähemmäksi itseään. Oliko tämä mormooni hänen lempeä suojelijansa, tämä\nmies kauheine silmineen?\n\n\"Sinäkö ammuit Holdernessin?\" jyrisi Naab.\n\n\"Minä\", kuiskasi Hare.\n\n\"Kuulit kai kumminkin sanani, että lähden yksinäni? Sinä asetuit\nsijaani! Sinä otit suorittaaksesi minun työni? Puhu!\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Mutta millä oikeudella?\"\n\n\"Velkani ja velvollisuuteni teitä ja perhettänne kohtaan ja sitten\nlupaukseni Davelle pakoittivat minut.\"\n\n\"Poika, poika, olet ryövännyt minut.\" Naab viittasi kädellään\nkatselevasta miesjoukosta hirtettyihin roistoihin. \"Olet antanut näiden\npelkurien suorittaa minun työni. Miten voin nyt kostaa poikieni,\nseitsemän poikani puolesta?\"\n\nHänen raivonsa oli kuin vanhan erämaan leijonan. Hän päästi Haren irti,\nkäveli suurenmoisessa vihassaan Holdernessin luo ja heristi tukevia\nnyrkkejään.\n\n\"Kahdeksantoista vuotta rukoilin jumalattomien miesten puolesta\",\nsanoi hän jyrisevin äänin. \"Hautasin pojan pojan jälkeen. Luovuin\nlähteistäni ja karjastani. Sitten annoin perään verenhimolleni. Kielsin\nuskoni ja luovutin sieluni perkeleelle viholliseni hengestä. Mutta nyt\nhän on kuollut! Hurjaluontoinen poika on hänet tappanut. Myin itseni\nsaatanalle tyhjästä!\"\n\nAugust Naabin luonnottomia raivonpuuskia kuunneltiin kauhistunein\nmielin ja vaitiollen. Hänen tunteittensa virta, jota hän oli hillinnyt\nvuosikausia, oli vihdoinkin särkenyt patonsa. Erämaan hengen tulisuus\nesiintyi sanattomana hirtetyissä rosvoissa ja noiden miesten\nlevottomuudessa, jotka olivat tappaneet heidät, mutta täydellisimmin\nilmeni se kumminkin vanhan mormoonin jyrisevässä vihassa.\n\n\"August, nuori Hare pelasti parin rosvon hengen\", sanoi muuan vanha\nystävä rauhoittaakseen Naabia. \"Tuolla seisova Paul Caldwell oli toinen\nniistä. Toinen on poistunut.\"\n\nNaab kumartui häneen päin. \"Mitä?\" karjaisi hän. Hänen ystävänsä\nväistyi toistaen sanansa ja viitaten peukalollaan olkansa yli piispan\npoikaan.\n\n\"Judas Iskariot!\" jyrisi Naab. \"Olet pettänyt itsesi, sukusi ja\nJumalasi! Sinä kolminkertainen kavaltaja! Miksi et toimittanut niin,\nettä sinutkin olisi tapettu? Miksi on sinun henkesi säästetty? Ah,\nminuako varten? Onko sinut säästetty minulle, että saan hirttää sinut\nomin käsin? Tuokaa pian suopunki tänne!\"\n\n\"Toivoin, että he olisivat hirttäneet minut\", huusi Caldwell käheästi\nkiemurrellen Naabin kourissa.\n\nHare ponnisti kaikki voimansa irroittaakseen mormoonin rautaiset\nkourat. \"Naab, Naab. Jumalan nimessä, kuunnelkaa, hän pelasti Mescalin!\nTämä mies, joka on varas, kavaltaja ja väärä mormooni, pelasti\nkumminkin Mescalin!\"\n\nAugust Naabin silmät verestivät. Käsivarren huitaisu lennätti\nHaren kauaksi. Hän laahasi Paul Caldwellia ruohikon poikki\npumpulipuumetsikköön niin kevyesti kuin tämä olisi ollut tyhjä\njyväsäkki.\n\nMutta Hare juoksi nopeasti hänen jälkeensä. \"August, August, katsokaa\ntuonne!\" huusi hän viitaten vapisevin sormin torille päin. Vanha\npiispa tuli horjuen nurmikon poikki nojaten sauvaansa ja varjostaen\nsilmiään kädellään. \"August, katsokaa, piispa tulee. Hän on Paulin isä!\nKuuletteko!\"\n\nHaren vetoaminen tunkeutui Naabin huumautuneihin aivoihin. Mormoonien\nvanhin näki piispansa seisahtuvan ja tuijottavan pumpulipuista\nriippuviin tummiin ruumiisiin. Sitten huomasi hän vanhuksen kohottavan\nkauhistuneena kätensä.\n\nNaab irroitti otteensa. Hänen ruumiinsa värisi kuin pahahenki olisi\nsieltä poistunut ja vastavaikutus muutti hänen kasvojensa ilmeen.\n\n\"Paul, tuolla on isäsi, piispa\", sanoi hän änkyttäen. \"Koeta tulla\njälleen mieheksi. Hän ei saa kuulla tästä milloinkaan.\" Naab levitti\nkäsivartensa sanoen miehille: \"Ystävät, kuunnelkaa minua. Kukaan\nmormooni ei ole menettänyt niin paljon kuin minä puhumattakaan\nkärsimyksistä. Piispa Caldwellilta on salattava hänen poikansa\nrikollisuus, sillä jos hän saisi sen tietää, ei hän sitä kestäisi.\nSäilyttäkää salaisuus. Paulista tulee mies vielä. Tiedän ja näen sen.\nKun mormoonit on kysymyksessä, voi August Naab ennustaa.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\nMESCAL.\n\n\nKultaisen auringonpaisteen kesäiset säteet uiskentelivat keitaan\npunaisten vuorenrinteitten juurilla. Sinisellä taivaalla\nvalkopurjeisten laivojen tavoin liitävien pilvien varjot pimittivät\nlaajat ruohokentät. Siniset savukiehkurat kohosivat korkealle\npumpulipuiden yläpuolelle tyyneen ilmaan. Navajojen huopapeitteiden\nerämaanpunainen väri kirkasti metsikön.\n\nPuolialastomat kuparinväriset intiaanit vetelehtivät varjossa,\nmakailivat huvilain kuisteissa ja seisoskelivat aurinkoisella kujalla\ntekemättä mitään. He olivat riisuneet sotisopansa. Ainoastaan yksi\nmustapäinen valkoinen kotkan sulka oli kiinnitetty jokaisen mustan\ntukan ympärille sidottuun nauhaan. He katselivat kartanolla leikkiviä\niloisia lapsia. Hopeaharja kävi laitumella missä se vain halusi\npuiden varjossa ja moni jäntevä punainen käsi hyväili sen liehuvaa\nharjaa. Musta Bolly hirnui mustasukkaisesti aitauksessa ja monet\nmustangit kuopivat jaloillaan, potkivat ja vihelsivät uhmaavasti aidan\nyli. Riikinkukot levittivät kauniit pyrstönsä kirkuen äänekkäästi.\nTaistelunhaluiset koiraskalkkunat siirtyivät sivulle järjestääkseen\nhöyheniään. Mustalinnut ja pääskyset visertelivät ilosta löydettyään\nvanhat pesänsä puista ja räystäiden alta. Ja kaiken yli kuului tulvivan\nColoradon kumea kohina.\n\nOli Mescalin hääpäivän aamu. August Naab, ollen kerrankin joutilas,\nistui kahareisin suurella kuoritulla ajopuulla ja Hare seisoi hänen\nvieressään.\n\n\"Viisituhatta härkää, poika! Miksi et huoli niistä? Ne maksavat nykyään\nkymmenen dollaria elukka Salt Lake Cityssä. Kaunis alku nuorelle\nmiehelle.\"\n\n\"En, aion edelleenkin palvella vain teitä.\"\n\n\"Sitten saat poikieni kanssa jakaa vaivat ja tulot.\"\n\n\"Hyväksyn sen.\"\n\n\"Hyvä. Jack, tiedän sinun tulevan onnelliseksi ja varoittuvan.\nMuistatko tuon yön White Sagen tiellä? Ah, niin, pahin on nyt ohi.\nVoimme ruveta odottamaan parempia aikoja. Luultavasti eivät rosvot\nuskalla tulla Utahiin enää. Mutta tämä erämaa tulee aina olemaan\ntaistelukenttänä.\"\n\n\"Kertokaa minulle Mescalista\", sanoi Hare.\n\n\"Ah niin, olen juuri tulossa siihen.\" Naab taivutti päänsä ja\nvuoleskeli puukollaan pieniä lastuja tukista. \"Jack, aiotko kääntyä\nmormoonien uskoon?\"\n\nHare oli jo kauan pelännyt tätä kysymystä, jonka hän tiesi joskus\nvälttämättä tulevan. Nyt hän kumminkin suhtautui siihen niin tyynesti\nkuin suinkin, vaikka tiesikin tuottavansa ystävälleen ruskaa.\n\n\"En, August, en voi\", vastasi hän. \"Olen eri mieltä naisista kuin\nmormoonit. Ellei tämä estäisi, niin miksi ei. Kunnioitan teitä kuin\nisääni. Teen vaikka mitä puolestanne, mutta en tätä. Kukaan ei voi\nylpeillä olevansa parempi mies kuin te. Työnne, vakaumuksenne ja\nelämänne osoittavat sen. Niin, en osaa sanoin ilmaista tunteitani.\nOpettakaa minulle noita asioita, August, mutta älkää pyytäkö minulta\ntätä.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", huokasi Naab. Hänen kirkas kotkankatseensa himmeni\nja kasvot muuttuivat surullisiksi. Katse oli voimakkaan ja viisaan\nmiehen, joka luuli kuulevansa epäilyksen ja luottamuksen puutteen\nkolkuttavan hänen uskontonsa porttiin. Mutta hän rakasti kumminkin\nelämää siksi paljon, ettei ollut onneton; hän näki sen kyllin selvästi\ntietääkseen, ettei siinä ollut mitään ehdottomasti hyvää, täydellistä\nja erehtymätöntä. Surullinen ilme katosi hänen kasvoistaan kuin pilvien\nvarjot aurinkoiselta kujalta.\n\n\"Kysyit Mescalista\", hymyili hän. \"Minulla on vain vähän lisättävää.\"\n\n\"Mutta hänen isänsä -- ettekö voi kertoa minulle enemmän hänestä?\"\n\n\"No ehkä hieman. Hän oli varmasti säätyläinen. Epäilin, että hän oli\nelänyt hurjasti ja ruvennut sitten seikkailijaksi. Hänen terveytensä\noli rappiolla silloin, kun toin hänet tänne, mutta hän parani noin\nvuoden kuluttua. Hän oli hienokäytöksinen kaunis mies, mutta hän puhui\nhyvin harvoin, enkä muista milloinkaan nähneeni hänen hymyilevän. Hänen\nlempitiensä oli tuo joelle johtava. Löysin hänet sieltä eräänä päivänä\nkuolemansairaana. Silloin hän pyysi minua pitämään huolta Mescalista.\nSitten hän kuoli mumisten erään espanjalaisen sanan, naisen nimen,\nluullakseni.\"\n\n\"Koetan rakastaa Mescalia sitä enemmän\", sanoi Hare.\n\n\"Rakastaa häntä, niin. Raamattuni on antava hänelle tänään nimen.\nHänen suonissaan virtaa suuren päällikön verta. Hän on kaunis ja hyvä.\nKasvatin hänet mormoonien uskoon, mutta Jumalan tiet ovat ihmeelliset,\nenkä minä --\"\n\nKimeä huuto, jonkun aasin pitkäveteinen kiljunta, katkaisi lämpimän\näänettömyyden.\n\n\"Jack, katsohan tuonne kujalle. Eikö sieltä tule Noddle?\"\n\nPunaisen rinteen varjoista juurta lähestyi pieni harmaa aasi hidasta\nhölkkää, toinen pitkä ruskea korva pystyssä ja toinen riippuen turvalla.\n\n\"Pyhä Yrjö, Noddle se sittenkin on!\" huudahti Hare. \"Se on kiivennyt\ncañonista. Ellei tämä ilahduta Mescalia, niin ei mikään.\"\n\n\"Hei, äiti Mary!\" huusi Naab huvilaan päin. \"Lähetä Mescal tänne.\nTäällä on häälahja hänelle.\"\n\nNauraen ja ihmetellen kokoutuivat naiset kartanolle. Mescal pysytteli\nmuiden takana ujosti ja punastellen.\n\n\"Mescalin häälahja Pauhaavalta joelta. Juuri saapunut!\" huusi Naab\niloisesti, mutta kumminkin tunteellisesti, sillä hän tiesi, millaisen\nilon hänen ilmoituksensa herättää. \"Tomuinen, likainen, karvainen,\nnälkiintynyt, luppakorva ja laiska aasi -- Noddle!\"\n\n\"Noddle, vanha rakas Noddle!\" mumisi Mescal kaukokatseisin ajattelevin\nsilmin. \"Miten arvasitkaan juuri tänään saapua tänne cañonistamme? Ah,\nnuo pitkät pimeät yöt, joen kohina ja surulliset äänet muistuvat nyt\nniin elävästi mieleeni! Wolf, Wolf, täällä on Noddle, uskollinen vanha\nNoddle!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAugust Naab vihki Mescalin ja Haren kello kaksitoista pumpulipuiden\nvarjossa. Eschtah, joka oli pukeutunut komeaan arvonsa mukaiseen\npukuun, seisoi nuoren parin vieressä. Naabin perheen monet jäsenet\nja vakavat navajot muodostivat tarkkaavaisen kuulijajoukon heidän\nympärilleen. Juhlamenot olivat lyhyet. Kun se oli loppunut, kohotti\nmormooni kasvonsa ja käsivartensa luonteenomaisin liikkein.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala, rukoilemme sinun siunaustasi tälle avioliitolle.\nMonet ja käsittämättömät ovat tiesi, tutkimattomat ovat tahtosi\nilmaukset ja ihmeelliset ne keinot, joilla olet vienyt tämän miehen ja\ntämän naisen yhteen. Varjele heitä uudella polulla, jota he nyt alkavat\nkulkea, auta heitä tulevissa vaikeuksissa ja kun heidän hetkensä lyö,\nkun he ovat saavuttaneet päiväinsä pään, kokeneet kaikki elämän ilot\nja palvelleet sinua uskollisesti, ota heidät luoksesi ijäiseen kotiin,\njonne me kaikki toivomme pääsevämme sinun poikasi tähden. Amen.\"\n\nMormoonien iloiset onnentoivotukset, kukkia heittelevien lasten iloiset\nhuudot ja laulavien navajojen häätanssit, nämä ja pumpulipuiden\nvarjossa syöty juhla-ateria täyttivät keskipäivän kuumimmat tunnit.\n\nEschtahkin, tuo jäntevä intiaanipäällikkö, nousi seisoalleen ja\nkiinnitti katseensa sulhaseen ja morsiameen.\n\n\"Eschtahin sata kesää hymyilee nuoruudelle. Valkoisen päällikön\nkäsivarsi on vahva ja Erämaan Kukan suutelo on suloinen. Nojatkoot\nMescal ja Jack päänsä samalle pielukselle ja nukkukoot puiden alla\nherätäkseen laulamaan silloin kun päivä alkaa sarastaa idästä. Vuosien\nhänelle suoman kokemuksen perusteella käskee navajo heitä rakastamaan\ntoisiaan niin paljon kuin suinkin. Rotuni tytär, ota vastaan navajon\nsiunaus.\"\n\nJack nosti Mescalin Mustan Bollyn selkään ja keikautti itsensä\nHopeaharjan satulaan. Pinte nauroi niin, että hänen korvarenkaansa\nheiluivat, ajaessaan kuorma-aaseja ylätasangolle vievälle tielle.\nWolf laukkasi edellä kääntäen silloin tällöin valkoista päätään\njouduttaakseen kulkua. Itkien, viittaillen käsillään ja huudellen\naloittivat he ristiin rastiin kulkevan vuorelle nousun.\n\nKun he saapuivat vanhaan leiriin ylätasangolle, alkoi aurinko laskeutua\nvärikkään erämaan taakse. Puristaen lujasti toistensa käsiä katselivat\nhe värien vaalenemista ja purppuraisten varjojen tummenemista.\n\nAlkoi hämärtää. Pinte kokosi punaisia hiiliä nuotion valkohehkuisesta\nkeskuksesta. Wolf makasi pitkin pituuttaan pää käpälien välissä\nkatsellen Mescaliin. Hare katseli häntä myöskin. Yö kuvastui hänen\nsilmissään, nuotion kajastus, entinen haaveileva salaperäinen erämaan\nhenki ja jotakin muutakin. Pimeydestä kuului Hopeaharjan sidottujen\njalkain töminää ja Bollyn tiuku kilisi iloisesti. Lampaat määkyivät.\nYksinäinen arosusi haukkui. Valkoiset tähdet tuikkivat taivaalla ja\nyötuuli humisi pehmeästi seetrien oksissa.\n\n\n\n"]