[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f58_NQgk3-QGMM84JUgXE_hOMzHnH5rLoF-fVhddgH18":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2095,"Parantumassa","Haapakoski, Kalle",1867,1917,"2095-haapakoski-kalle-parantumassa","2095__Haapakoski_Kalle__Parantumassa",null,"romaani",[],[],"fi",1893,19816,123253,false,60544,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Parantumassa\" by Kalle Haapakoski is a novel written in the late 19th century. The narrative centers around a young man named Antti who has just returned home from business school, and he is confronted with family expectations, financial worries, and his own sense of disillusionment with life. The story delves into Antti's internal struggles as he navigates his responsibilities, familial relationships, and the societal pressures of his time.  At the start of the novel, Antti faces a tense reunion with his parents after his schooling. His father pressures him about his financial expenditures during education, which introduces a heavy atmosphere of expectation and concern about the family's economic stability. As he interacts with his parents, especially the supportive yet anxious demeanor of his mother, readers glimpse his inner turmoil and sense of inadequacy. Antti finds himself reflecting on the mundane, possibly monotonous life awaiting him at home while trying to reconcile it with his desire for excitement and fulfillment. This opening sets the stage for Antti's journey toward self-discovery and transformation against the backdrop of rural life and domestic obligations. (This is an automatically generated summary.)",[],118,"Kauppaopistosta valmistunut nuori mies palaa kotiinsa, jossa häntä odottavat ikääntynyt kauppiasisä ja äiti. Isä valmistautuu kertomaan pojalleen perheen todellisesta tilasta, mikä asettaa vastavalmistuneen uuden elämänvaiheen eteen. Kertomus käsittelee sukupolvien välisiä odotuksia ja perhevelvollisuuksia 1800-luvun lopun Suomessa.","Kalle Haapakosken 'Parantumassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2095.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PARANTUMASSA\n\nKirj.\n\nKalle Koski [Kalle Haapakoski]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMitä mahdettiin siellä tehdä?\n\nJokohan työhön?\n\nEikä hänellä ollut siihen vähintäkään halua -- eikä ihmekään, sillä\nolihan hän vasta tullut kotiin pääkaupungista pulska kauppaopiston\npäästötodistus taskussa ja tarvitsi hän siis luonnollisesti levätä.\n\nIsä oli niitä entisajan aina kestäviä työkoneita, jotka kävivät aamusta\niltaan tarvitsematta koskaan lepoa.\n\nKuka tiesi hänen aikeensa?\n\nMutta hän meni, kun kerran käsketty oli, vaikka meneminen\nvastenmieliseltä tuntuikin.\n\nIsä istui puoleksi pöydästä käännetyssä pyörätuolissa, vasen käsi\npöydällä, oikea pitkin sivua riippuen.\n\nVanhentunut hän oli; kasvojen, varsinkin otsan uurrot olivat käyneet\nsyviksi ja jyrkistyneet, katse oli kangistunut, melkeinpä väsyneen\nvaisu näin tavallisessa olossaan; korvallisilta olkapäille asti\nriippuvat hiukset olivat jo lumivalkeat, ja aikanaan miehekkäät hartiat\nolivat käyneet köykkyyn ja kumariksi.\n\nÄiti istui sohvalla nojaten mukavasti sohvan tyynyn pohjaa vasten.\n\nHän oli kymmenisen vuotta nuorempi kauppiasta, ja näyttikin\nparemmin tämän vanhimmalta tyttäreltä kuin puolisolta. Sillä\nvoitokkaasti kilpaili hän vielä hyvinkin paljon nuorempiensa kanssa\nvartalon nuorteudessa ja kasvojen miellyttäväisyydessä. Hän oli jo\nneljänkymmenen, mutta siitä huolimatta näkyi runsaasti ruusujen jälkiä\nhienohipiäisillä poskilla; katse oli vienon kirkas; tummat, huolitellut\nhiukset ja siisti vaalearaitainen puku antoivat hänelle puolestaan\nmiellyttävän näön, niin että kaikki sopivat yhteen kuin syyskesän\nkukkasen terät, verhot ja lehdet.\n\nJotain juhlallista ilmeni vanhuksissa, ja se oli omansa saamaan\nvasta kotiin tulleen nuoren herran mielialan levottomaksi, siinä kun\nhän istui keinutuolissa, toinen jalka toisen polven yli heitettynä,\npuhallellen sankkoja savupilviä kiertämään poimukkaana huuruna ovea\nkohden ja odotellen mitä tulossa mahtoi olla.\n\nVihdoin kääntyi pyörätuoli istujineen verkalleen, mutta varmasti\npöydästä, jalka heitettiin toisen yli, käsi nojasi tuolin nojakaareen\nja niin hän alkoi isällisellä äänellä:\n\n-- Nyt olet siis käynyt kauppaopiston läpi, poikani.\n\nNuoren miehen katse elostui, ja hän nyökäytti itsetietoisesti päätään\nvastaukseksi.\n\n-- Sinun sopii nyt saada tietoosi, millainen kotisi tila nykyisin on,\njatkoi hän alkamaansa tapaan. -- Ehkäpä piankin minun pääni kaatuu, ja\nsilloin jäät sinä tämän omistajaksi ja haltijaksi.\n\nNuorukaisen rinta kohosi ja näytti kuin varma miehuuden tunne, ylpeäkin\nolisi sielussa liikkunut. Mutta isä jatkoi:\n\n-- Lieneekö tiedossasi, mitä olet kuluttanut kouluajallasi?\n\n-- Ei, ei. Mistäpä minä... eihän niitä ole tullut merkityksi muistiin,\nänkytti hän hämmästyneenä, sillä kysymys oli kerrassaan odottamatta\nhäntä kohdannut, ja tiedetäänhän ettei menetettyjä ole koskaan hauska\nmuistella ja niistä varsinkaan isän edessä tiliä tehdä.\n\nSiis siitä olikin kysymys. Se masensi mielen ja teki kovin\nlevottomaksi. Sillä isä oli joskus ennenkin nureksinut hänen liian\npaljo menettävän. Nyt mahtoi tulla lopputili ja summaksi ansaittu\nnuhdesaarna, isällinen kuritus -- se se nyt niin ankarasti pelotti.\n\n-- Kahtena ensimmäisenä vuonna lyseossa -- jatkoi hän armottomasti\ntilintekoa ja kääntyi takaisin pöytään selailemaan ison kirjan\nrapisevia lehtiä -- menetit viisisataa vuodessa.\n\nSe ei ainakaan paljon ollut, sen tilitettävä hyvin tiesi; vaan hän ei\nvastannut mitään -- vallattomasti harhailivat vain ajatukset vuosista\nvuosiin ja koko ulkomuodossa esiytyi rukoileva ilme, että tilinteko\nsaisi tähän päättyä.\n\nMutta isä seurasi tarkoin muistiinpanoja.\n\n-- Kolmantena vuonna menetit kuusisataa.\n\nSilloin tietysti hän jo olikin miestyneempi ja päässyt parempiin\ntuttavuuksiin toverien kanssa.\n\n-- Neljäntenä vuonna olen lähettänyt sinulle kahdeksansataa.\n\nSe merkitsi koulupojan kehitystä; silloin jo voidaan viettää\nloma-aikoja yksissä, voidaan ihastua vesimyömälän tyttöön ja\nkorkeimmasti kehittyneenä ostaa silloin tällöin pullo marjaviiniä; jopa\npunssiakin, varsinkin nimi- ja syntymäpäivänä.\n\n-- Viidentenä vuonna tuhat markkaa -- ja päälliseksi jäit vielä\nluokalle.\n\nIsän ääni olikin muuttunut vakavammaksi ja vakavammaksi ja äiti loi\npoikaansa levottoman ja huolekkaan vaikka lempeän katseen, tämä itse\ntuijotti kankeasti lattiaan ja tunsi itsensä perin masentuneeksi.\n\n-- Ensimmäisenä vuonna kauppa-opistossa menetit kaksituhatta, toisena\nviisisataa enemmän ja nyt viimeisenä melkein saman summan.\n\nTuskastuttavaa oli siinä istua ja kuulla, ja yhäkin tuskastuttavammaksi\nkävi, kun isä käännähti vähän pöydästä ja raskaan karvaasti virkkoi:\n\n-- Siinä on kokonainen pääoma, jolla moni mies olisi voinut päästä\nhyvinkin pitkälle.\n\nPoikansa tuskallisen tilan oli äidin hellästi vaaniva silmä huomannut\nja hän nyt väliin virkkoi:\n\n-- Eihän Antin ole sopinut köyhemmästi elää kuin muidenkaan.\n\nSe vähän helpotti. Jotain sellaista olisi hänenkin pitänyt sanoa\nja sillä puollustautua, jos sen olisi sanoiksi saanut. Lapsen\nkiitollisen katseen hän heitti äitiin ja tunsi rakastavansa häntä niin\näärettömästi, olisi kernaasti vaikka suudellut, kuten ennen pienenä\npoikana hänen helmassaan istuessa.\n\nIsä istui kauan sanaakaan lausumatta.\n\nAntti rohkeni jo tarkastaa häntä.\n\nHän oli vetäytynyt pöytään, kasvoja ei voinut nähdä, ainoastaan vaan\nkyyryisen seljän, paljaan päälaen ja hopeanharmaat vierihiukset.\n\nMutta syvät saattoivat olla otsan uurot, katse miettivä, ehkäpä\nankarakin, sitä aavisti Antti.\n\nMutta nyt hän ei kumminkaan enää levoton ollut, ei myrskyä peljännyt.\n\nIsä oli ankara mies, ankara ytimiään myöten; mutta hänellä niinkuin\nkaikilla muillakin ihmisillä oli heikkoutensa: hänellä oli hyvä sydän.\n\nOli jo niin monesti tapahtunut, että uhkaavammatkin pilvet hänen\notsaltaan poisti hänen vaimonsa, sillä tämä ei voinut häntä paljo\nensinkään loukata. Ensiksikin sen vuoksi, että isä piti niin paljo\nhänestä ja toiseksi siksi, että äiti aina oli niin hyvä ja kaikin\npuolin mallikelpoinen vaimo. Ja siitä seurasi sekin, että hänen jyrkkä\nmielipiteensä, jota ei kukaan rohjennut edes koettaakaan muuttaa,\nuseinkin sai naurettavan keikahduksen ja miesten mies joutui puolisonsa\nsydämmellisyyden valtaan.\n\nJa kun tämä niin hellästi aina oli ainoaa lastaan rakastanut,\nrakastanut äidin hellimmillä tunteilla, kuten hän isänä itsekin teki,\nvaikka ymmärsikin ankaruuden kasvattavan hyödyn, niin pojan ei koskaan\nollut tarvinnut kovin isää peljätä, milloin vain äiti oli lähellä.\n\nAntti sen hyvin tiesi, että niukasti olisi rahaakin saanut, jollei äiti\nolisi aina välittäjäksi käynyt -- siksipä hän niin rakastikin häntä\nvielä täytenä miehenä.\n\nKauppias nousi ja hyväntahtoisesti lausui, melkein itsekseen:\n\n-- Niinpä niin. Tahdoin vaan osottaa, miten varallisuutemme on\nsupistunut.\n\n-- Sitä älkäämme ajatelko, ukkoseni! sanoi äiti kevyesti. -- Nythän\nAntilla on runsaasti tietoa hoitamaan meidän liikettä.\n\nMutta siihen äännähti isä kaukaisella äänellä:\n\n-- Kylläpähän tässä minunkin tietoni riittävät.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSen enempää hän ei saanut tietää kodin tilasta, eikä halunnutkaan.\n\nEikä sekään häntä huolestuttanut, ettei isä hänen apuansa katsonut\ntarvitsevan. Lähti ulos.\n\nKäveli kädet housujen taskussa herttaisessa kevätkesän luonnossa,\nvapaana taasen kaikista elämän huolista, nauttien sen minkä voi, ja\nantoi ajatusten lentää tai levätä, miten niiden milloinkin itsensä\nhalutti.\n\nVihantana oli asuinrakennuksen takana pieni puisto, lehti puissa ja\npensaissa oli melkein täydellinen ja kukkaisiakin näkyi ruohostossa.\nSuruttomina soittelivat linnut puiden oksilla. Kirkas ja lämmin oli\npäivä, etelä hengähteli pehmeästi suvituulen henkeään ja somasti\nliikkuivat siinä puiden viheriät lehdet.\n\nHän heittäytyi hermottomasti tuuhean koivun varjoon mukavalle\nruohopenkille.\n\nKoetti ajatella siinä, etsiä hauskoja muistoja huveista ja hurmaavista\nnautinnoista.\n\nMutta ajatus oli kuin tuli karstottuneessa kynttilän sydämessä, niin\nhimmeä, niin uutuneen vaisu. Väliin se yritti lieskahtamaan, mutta\nkohta vaipui taas entiselleen.\n\nLoikoa siinä oli kumminkin mukavaa; katsella tai olla katselematta,\najatella tai olla ajattelematta -- sama se.\n\nMilteipä sorea oli hänen hoikkanen vartalonsa pääkaupungista tilatussa\nharmahtavassa kesäpuvussa. Kasvot olivat hienopiirteiset, jopa\nkauniitkin, mutta tavattoman kalpeat, lähes kivuliaan näköiset ja\nveltot. Isojen, sinisten silmien katse oli väsynyt. Mutta otsa oli\nselvä ja somasti kaareva, ja kauniisti laskeusivat sille nuo hiukan\nkihertyneet, tummahtavat hiuskiharat.\n\nSiinä venyessään katseli hän kotvasen tuota käyttämättömyyden tähden\ntervettä, niin terveeksi jäänyttä ruohon-orasta turvepenkillä ja\najatteli kotiansa, jonka vastainen omistaja hänestä piti tulla, kuten\nisä oli vasta sanonut.\n\nTunne siitä oli himmeä, mutta ikävä, vastenmielinen.\n\nPienoinen puurakennus se oli, jo melkoisesti vanhentunut ja koko\nkartano niin yksinkertainen ja vaatimaton.\n\nVaikka hän ei ollutkaan mikään loiston ja suuruuden intohimoinen\nihailija, oli silmä kumminkin tottunut toisellaiseen, ja se sai hänet\nitsekseen virkkamaan:\n\n-- Tuommoisen talon omistaja!\n\nPuistosta aikain levenivät kyllä kauas metsänrantaa kohden kouhkeat,\nhyvin sarotut pellot, joissa ruis alkoi tähkää tehdä ja tou'ot putkelle\npäästä, ja niiden äärellä vihersivät hyötyisää heinää kasvavat kedot.\nMutta niiden hyödystä, niin suuren arvon kuin kauppias niille panikin,\nei hänellä ollut mitään tietoa.\n\nHän ei ajatellut, vaan hän tunsi sen vain, että ikäväksi kävisi täällä\nikänsä elää, täällä maaseudun jylhässä sydämmessä.\n\nVanha eukko laahusti kyläntietä kantaen voihulikkaa, jäkälänharmaaksi\nhankaunutta, ja peittyi vihdoin kartanon suojaan.\n\nKauppapuodin ovitiuku kilisi, sen ääni kuului hyvin puistoon.\n\nSiellä nyt isä punninnee eukon voita ja kiistellee hänen kanssaan, kun\neukko ei ottane uskoakseen, että voi on kevennyt lämpimän kesäpäivän\nsitä suolavedeksi sulatellessa tai että kotoinen vanha puupuntari\noli epäluotettava. Kahvea punninnee sitten ja sokuria, ja uskottelee\nakalle, jonka tiedot ja käsitys ei kotikulmia ulommas ulotu, että\nulkomailla oli tullut huono kahvivuosi ja siksi oli sen hinta noussut\n-- tai jotain semmoista.\n\nTavattomasti oli ukko vanhentunut viime näkemästä.\n\nSaattaisi piankin kuolla.\n\nSitten täytyisi hänen ottaa huolekseen koko talous, seisoa\nmyöntipöydän takana pitkät päivät, apuna tuommoinen vähäpätöinen\npoika kuin isälläänkin, ja punnita likaisia voihulikoita ja riidellä\npahansisuisten ämmäin kanssa.\n\nOlisi sekin elämää.\n\nOmaisuus ei mahtanut olla suuri.\n\nSaattaisi käydä hullusti, joutua vararikkoon, kuten tiesi monesti\nparemmillakin pohjilla käyneen.\n\nJa sitte?\n\nSitte olisi elämä mennyttä.\n\nRaskas oli mieliala.\n\nMutta onneksi näki hän äitinsä tulevan rakennuksen päitse puistoon; se\nnäkö haihdutti ikävät mietteet.\n\nKävellen vielä kepeästi kuin nuoruuden viileinä vuosina, saapui hän\npoikansa luo, joka suvaitsi nousta istumaan ja niin antaa sijaa\nvierelleen. Äiti istui siihen penkille, kertoen siinä rajattomasta\nriemustaan, kun oli saanut vielä rakkaan poikansa kotiin. Hänellä oli\nollut niin hirmuisen ikävä.\n\nHän puhui niin sydämmellisesti, että oikein koski Anttiin; mutta katse\noli niin etsivän ahmiva, niin suora, ettei tämä voinut sitä kestää,\nvaan antoi katseensa veltosti luimaillen laskeutua alas.\n\n-- Ikävöinyt olen minäkin äitiä, sanoi hän tavoitellen.\n\n-- Oletko muistanut siellä suuren maailman elämässä ja menossa?\nhuudahti kiitollinen äiti iloisella äänellä.\n\nAntin kasvot punehtuivat ja katse levottomasti harhaili, tohtimatta\nkatsoa äidin kysyviin silmiin.\n\nSattumalta hän vain osui vilkaisemaan tähän. Ja mitä näki? Jotain\nhiljaista surua hänen hymyssään.\n\n-- Olen, olen, hän koetti vakuuttaa, vaikka väkistenkin omantunnon\noudosta löyleydestä ääni värähteli.\n\nÄiti istui ison aikaa ääneti ajatuksissaan, raskas surumielisyyden ilme\nkasvoilla.\n\nVihdoin hän virkkoi hiljaisesti, melkein itsekseen:\n\n-- Monta unetonta yötä olen viettänyt, kun siellä suuressa maailmassa\non niin monta viettelystä ja vaaraa; monta rukousta huoannut\nkorkeuteen, että lapseni tulisi varjelluksi niistä ja puhtaana palaisi\nvielä kotiin.\n\nAavistiko hän? Niin uskoi nyt Antti.\n\nHänen mielialansa kävi niin apeaksi, että melkein olisi saattanut\nvaikka itkeä, ollessaan siinä lempeän äidin edessä semmoisena kuin oli,\ntodellakin viettelysten vallassa ja vaaroissa eläneenä, kuten isän\nlaskutkin selvän selvään todistivat.\n\nLempeys on ankarin tuomari.\n\nHän oli nyt niin masentunut, että oli valmis uskomaan olevansa jollei\njuuri mennyttä kalua, niin ainakin perin turmeltunut, ja vähällä oli\nhän jo heittäytyä äidin helmaan, itkeä ja tunnustaa kaikki hänelle.\n\nMutta samassa vilahti kumminkin virkistävä toive sielussa. Ehkäpä\nkumminkin voi täällä hellän ja hyvän äidin seurassa muuttua, parantua,\nehkäpä suloinen kesä virkistää ja vahvistaa sekä väsynyttä ruumista\nettä rappeutunutta sielua ja ehkäpä saa tahdon voimaakin.\n\nIkäänkuin äiti olisi ymmärtänyt poikansa sisäiset tunteet hän virkkoi:\n\n-- Mutta erotahan meidän pian kumminkin täytyy.\n\n-- Erota? äännähti Antti hämmästyneenä.\n\n-- Niin. Isäsi kuuluu jo talvella tuumailleen siitä kauppias Kaukosen\nkanssa.\n\nHäntä väristytti läpi ruumiin kuullessaan.\n\nSuuren maailman elämään oli hän tottunut, vasta juuri tuntenut\nvastenmielistä kammoa maaelämän yksinäisyyttä vastaan; mutta nyt oli\ntunne muuttunut, nyt pelotti häntä kaupunkiin palaaminen.\n\nHän tunsi nyt niin selvään olevan välttämätöntä hänen saada levätä ja\nparantua täällä maalla yksinäisyydessä ja rauhassa.\n\nEhkäpä vielä voisi muuttua, tulla isän kaltainen vakava järjestyksen\nmies täällä ollen.\n\nMutta kaupungissa siellä hyvätkin aikomukset ja lujat päätökset\nraukeisivat ja pyörre nielisi.\n\n-- Nytkö heti? kysyi hän hätäisesti.\n\n-- Ei toki! Mitä ajatteletkaan, rakas Antti! vastasi äiti. --\nTarvitsethan levätä lapsi kulta. Sinä näytät niin raukealta ja\nväsyneeltä. Mutta eihän se ole ihmettäkään semmoisten ponnistusten\nperästä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nParantumassa!\n\nHän oli jo kutonut koko ohjelman; hän tunsi yhä enemmän tarvitsevansa\nparannusta, ja uskoi myöskin voivansa sen tehdä täällä maalla.\n\nSillä eihän täällä ollut mitään viettelyksiä eikä vaaroja; väkistenkin\ntäytyi tottua säännölliseen ja moitteettomaan elämään.\n\nMutta se selvä tieto entisen elämän kelpaamattomuudesta, minkä oli ihan\nitsestään tullut huomaamaan, se se nyt kumminkin lannisti mielialan\nentistäänkin väsyneemmäksi ja teki hänet, parantumisen toiveistakaan\nhuolimatta, araksi ja kerrassaan pelkuriksi.\n\nIsää oli mahdoton nähdä, vielä mahdottomampi seurustella ja jutella\nhänen kanssaan.\n\nSillä hänhän oli niin arvokkaan järjestyksellinen ja varma kaikessa.\nLieneekö koskaan erehtynyt, vielä vähemmän tehnyt milloinkaan\nsemmoista, mitä olisi tarvinnut hävetä tai peljätä. Hänellä ei voinut\nolla käsitystäkään kevytmielisestä nuoruudesta.\n\nEikä hänkään tunkeutunut Antin läheisyyteen, sillä häneltä kuluivat\npäivät kyllin tarkoin toimissaan.\n\nEikä se ollut tavatontakaan; semmoista se oli ollut aina. Niin paljon\nkuin hän pitikin ainoasta pojastaan, oli tämä kumminkin hänelle aina\nollut melkein outo.\n\nAniharvoin ruokapöydässä lausui hän jotain, ja silloinkin noin\nsivumennen, ajatukset kävivät jäykästi omia teitään. Illallispöydästä\nmeni hän väsyneen näköisenä suoraan makuuhuoneesensa ja nukkui kohta\nraskaasti.\n\n-- Tule, Antti, istumaan tänne ja lukemaan?\n\nNiin äiti useinkin kutsui Anttia kamarin ovelta.\n\nTämä istui tavallisesti keinutuolissaan selaillen jotain kirjaa ja\nlukienkin, kun osui huomaamaan jonkun hauskan kohdan.\n\nKirjasto olikin talossa jokseenkin iso; nuoruudessaan oli rouva lukenut\npaljon romaaneja, ja siten kertynyt niitä taloon. Sittemmin lähes\npariin kymmeneen vuoteen ei ollut ollut aikaa, ja niin ei kirjastakaan\nlisäytynyt eikä uudistunut.\n\nMutta Antille ne olivat uutta useammat. Kumminkaan ei hän niitä nytkään\nlukenut, selailihan vaan huvikseen ja etsi mieluisia kohtia.\n\nMutta kun äiti tahtoi häntä saliin, missä itsekin istui neulomassa,\nsilloin hän luki, luki ikävimmätkin lehdet läpeensä.\n\nSillä häntä vaivasi äidin lempeä haastelu, joka sai hänen mielialansa\naina niin levottomaksi; katse oli niin vienon puhdas, sitä oli mahdoton\nkestää.\n\nJa äiti tyytyikin hänen itsekseen lukiessaan vain katseluun ja nautti\nsiitä -- olihan hänellä nyt rakas poikansa kotona.\n\nJa kun taasen äidin täytyi poistua kyökkiin, meni Antti kamariinsa, ja\ntuntien hirmuista väsymystä, heittäytyi keinutuoliin ja haukotteli.\n\nOli niin väsyttävää, ja tukalaa oli aina sisälläkin istua.\n\nMutta vaikka kesäinen luonto olikin täydessä elossaan, ei se voinut\nelähdyttää häntä, sillä hän oli väsynyt, ja päivä päivältä kävi\nyksinäisyys yhä väsyttävämmäksi.\n\nSiihen kyllä alkoi jo tottua venymiseenkin, niin ettei mitään halunnut,\nei kaivannut; mutta se tila kumminkin alkoi nukuttaa ja horroksiin\npainaa.\n\nTuli joskus mieleen karvaita ajatuksia ja tulevaisuus näytti niin\npaksulta pimeältä.\n\nMutta sitten taasen tuntui niin raukasevan, tarvitsi levätä.\n\nPalvelijat sanoivat hänestä, että heidän nuoriherra oli hirmuisesti\nylpistynyt; oli se ennen ollut iloinen poika -- ja piiat nauraa\nkihisivät. Mutta kyökkipiialla, joka vasta syksyllä oli taloon tullut,\noli asiasta toinen mielipide, ettei se ylpeä ole, vaan on muuten vain\nhieno, kuten tavallisesti nuoret herrat kaupungissa ovat.\n\n-- Ja mitä se meistä sitten? Hyh!\n\nMutta kahvea hänelle kantaessaan hän kumminkin olisi mielellään\ntahtonut herättää nuoren herran huomiota; olisi ollut hauskaa saada\nvähän haastella.\n\nSe ei kumminkaan alussa onnistunut; hän ei uskaltanut häiritä häntä,\nsillä olihan hän vain palvelija, kuten toisetkin.\n\nMutta hän ei ollut tavallinen maalaispalvelija, kaukana siitä. Hänen\nsekä muotonsa että käytöksensä oli aivan toista.\n\nVartalo oli hentoinen ja kaikin puolin soma ja miellyttävä ja vartalon\nmukaiset vaatteet olivat vallan toisellaiset kuin toisten mekot ja\nkauhtanat. Kasvot olivat sievät ja hienotekoiset, otsan, kasvojen\nja kaulan hipiä lumivalkea, poskilla vain terve, rusottava puna;\nsilmät siniset, isot, elävät ja vilkkaat, niin viehkeän naiselliset\nja tarkoittavat; hiukset vaaleankellahtavat ja suortuvat somasti\nkiharaiset; huulet kohtalaisen täyteläiset, punervat kuin vasta\nauenneen metsäruusun terät ja mehevät kuin täysikypsä merimansikka\npäivänpuolisella ahon rinteellä.\n\nVaikka Antti olikin melkein kuin elämään väsynyt hartain katumuksen\ntekijä, täytyi tuon kaiken kumminkin ajanpitkään häneen vaikuttaa.\n\nVäsyneenä oli ensin katse häneen sattunut, mutta vähitellen se oli\nkiintynyt, ja vihdoin oli kuva painunut sielun sisimpään, silmät\nauenneet seposenseljälleen ja katse elostunut.\n\nKaikki ihmiselliset tunteet, vietit ja intohimot uhkasivat palata ja\ntäyttää koko olemuksen elämällä.\n\nHän tunsi sydämmensä sykkivän kiihkeästi ja epätasaisesti.\n\nHän ei ollut enää äänetön, kalpea, eloton marmoripatsas, hänen\nvastustamattomasti halutti puhua jotain palvelustytölle ja saada\nhänetkin puhumaan.\n\nJa se olikin kuin tulen heitto hyvin sytteillä varustettuun uuniin.\n\nTarvitsi vain kysyä:\n\n-- Mistä sinä olet meille muuttanut?\n\nJa hän kertoi kohta, kertoi pitkän historian elämäänsä, kertoi\njännittävästi ja heleän kauniilla äänellä. Pääsisällys oli, että hän\noli tullut kaupungista, kauppias Kaukoselta.\n\nEi olisi halunnut maalle, vaan äiti oli niin kovin pyytänyt ja\nrukoillut, eikä hän ollut hennonut olla tottelematta. Siellä\nkaupungissa oli ollut niin hauskaa, niin hurmaavan hauskaa!\n\n-- Miksi tahtoi äitisi sinua maalle?\n\nHienosti punastuivat ohimot; mutta suoraan hän kertoi:\n\n-- Kun se hupelo luuli minun muuttuneen kaupungissa, niin siksi lähetti\nminut maalle. Sanoi jo näkevänsä, etten ole enää niin viaton kuin hänen\nhuostastaan lähteneenä.\n\nHän nauroi löyhästi ja heitti päätään taaksepäin, jotta suortuvat\nsolahtivat niin viettelevän houkuttavina puhtaalle otsalle.\n\nAntti hymyili hänelle ja katse loisti.\n\nHänkin oli siis parantumassa.\n\nMolemmat parantumassa maaelämän rauhassa, paossa viettelyksiä ja\nvaaroja.\n\nAnttia nauratti, nauratti väkiselläkin tuo yhtäläisyys.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli kuin päivä olisi paistanut pimeään kiviluolaan.\n\nJa hän oli palvelustyttö vain, jollaisesta Antti ei ennen ollut\nviitsinyt ajatellakaan mitään hyvää ja ylevämpää; sillä pienuudesta\npitäin oli hän tullut tietämään olevansa paljon parempi sikäläisiä\n-- se tieto oli kuin itsestään imeytynyt vanhemmista, jotka selvään\nnäyttivät asemansa ja arvonsa tajuavan.\n\nMutta suotakoon se hänelle anteeksi! Olihan hän kumminkin täällä\nkaikesta kauniista köyhässä sydänmaankylässä ainoa, jota voi\nihastuksella katsoa silmiin, jopa tulla runolliseksikin.\n\nKaiket päivät ajatteli Antti nyt häntä, ja nautti yksin jo\najattelemisestakin.\n\nTosin hän sen huomasi, ettei se hänelle oikein sopisi ja että se\nmelkein alentaa hänen arvoansa -- niin pitkällä jo oli vasta uninen\najatuskyky. Mutta mitä hän siitä välitti!\n\nSillä hän oli rakastunut -- hän itsekin sen uskoi, mutta nauroi vain\nsille.\n\nAlmahan se hänessä oli loihtinut eleille uuden elämän halun ja\nrattoisan seurustelun kaipuun. Hänen hymynsä kävi päivä päivältä\nhurmaavammaksi, hänen katseensa lumoavammaksi.\n\nJa hän näytti ymmärtävän kaikki, oli kuin olisi nähnyt hänen sieluunsa\n-- ja siitä hän viehkeni, viehkeni viehkenemistään, ja sulosemmiksi\nkävivät päivät.\n\nParantumassa!\n\nAntti ei sitä enää muistanut ja tuskinpa olisi siitä välittänyt, jos\nmuistanutkin olisi. Hän oli parantunut.\n\n-- Herralla taitaa olla ikävä täällä maalla? kysyi Alma kerran kahvea\nAntille hänen kamarissaan tarjotessa ja hänen katseensa oli niin\nherttaisen säälivä ja armas samalla.\n\n-- Miten niin?\n\nSillä Antti ei siitä nyt mitään tiennyt.\n\n-- Ajattelin vaan, kun täällä maalla ei ole herralla mitään sopivaa\nseuraa.\n\nSe sattui niin hyvin. Itserakkauden tunne vilahti sielussa; mutta se\noli vain hetkinen, ja peittyi hurmaavaan ihastuksen tunteesen.\n\nHän oli vielä niin verrattoman viisas, yhtä viisas kuin kauniskin.\n\nEnsi kerran katsoi Antti häntä tulisen hehkuvasti silmiin.\n\nAlma lensi tulipunaiseksi ja katsoi lattiaan.\n\nJa siinä semmoisenaan hän vasta kaunis oli.\n\nValkeahipiäisillä poskilla rusottivat ihanat ruusut, kesän ensimmäisten\nvertaiset, ja ulottuivat ylös ohimoilla valuville kultakutrille -- otsa\nja kaula olivat vain lumivalkeat.\n\nHänkö turmeltunut?\n\nEi, ei! Sadasti ei! Hän oli viattomuus itse.\n\n-- Alma!\n\nAlma loi häneen läpitunkevan, hehkuvan, naisellisen katseen, joka\ntuntui sielun sisimpiin intoa ja hekkumaa vuodattavan.\n\nKeinutuoli oli jo aikaa seisahtanut.\n\n-- Alma, aseta tarjotin tuonne pöydälle? Hän teki sen.\n\nKuumina hehkuivat Antin posket, hengityksensä oli hätäinen, melkein\ntukehtuva.\n\n-- Tulehan tänne, Alma! hän käski; sillä tunteestaan huolimatta hän\nkumminkin tietämättään tiesi, mikä heidän erotuksensa oli.\n\nMutta Alma seisoi paikallaan liikahtamatta ja katsoi ujosti eteensä,\nikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan:\n\n-- Herra, minä olen nainen.\n\nMutta semmoisenapa hän olikin niin viehättävän näköinen, niin\nnaisellisen, niin houkuttelevan viehkeän, että Antti ihan tietämättään\nkavahti pystyyn ja veti hänet syliinsä, takaisin keinutuoliin\nlaskeutuen.\n\nHän ei vastustanut, taipui vain hermottomana hänen rinnoilleen, ja\nhänen hengityksensä poltteli Antin muutenkin tulikuumaa kaulaa.\n\nAntti suuteli intoisesti hänen ruusuisia mansikkahuuliaan, suuteli\nkerran, toisen, suuteli kymmenestikin.\n\nKerran ennen oli hän näin kiihkeästi suudellut. Se oli ollut ensi\nlemmen kohtaus valoineen ja lupauksineen.\n\nNyt hänen ei tarvinnut mitään luvata, mihinkään sitoutua, kuten\nsilloin, mutta hän olikin silloin lapsi.\n\nEhkäpä hän nytkin olisi niin innoissaan ollen vannonut, jos Alma olisi\nvaloja vaatinut ja lupauksia.\n\nMutta hän ei vaatinut mitään, lepäsi vain kuin siipeen ammuttu\nkyyhkynen Antin sylissä raukeana ja tahdotonna.\n\nAskelia salista.\n\nHän hyppäsi Antin sylistä, heitti silmille venähtäneet suortuat taakse\nja alkoi kiireesti järjestellä Antin pöytää.\n\nRouva astui sisälle.\n\n-- Se on hyvä, tyttäreni! Ajattelinkin käskeä sinua siivoamaan, puhui\nhän leppeästi.\n\nAntti istui kalpeana hämmästyksestä.\n\nAlma tarjosi hänelle jäähtynyttä kahvea.\n\nHän ei ottanut, ei voinut. Jäsenet olivat kuin kivettyneet.\n\nAlma poistui.\n\nHän näytti levolliselta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.\n\nRouva istui tuolille pöydän viereen ja virkkoi puheen alkuun\npäästäkseen:\n\n-- Se on hyvä tyttö tuo Alma, vaikka ottaessani pelkäsin hänen\ntapojansa.\n\nHän pysähtyi. Katse oli kiintynyt Anttiin; näytti huomaavan jotain.\n\nMutta sitten hän jatkoi:\n\n-- Tytön äiti viime syksynä kaupungissa käydessäni itki minulle ja\nsanoi pelkäävänsä pahinta, että tyttö, kun on vilkas ja huikenteleva\nluonteeltaan, joutuu vielä huonolle jäljelle, kun kaupungissa on niin\nkauheasti viettelyksiä ja vaaroja. Vaimo parka oli köyhyydessään\nkasvattanut orpoa lasta, tehnyt uutterasti työtä ja niin omin neuvoansa\ntytön ihmiseksi saanut. Ja aina sittenkin oli vaalinut häntä neuvoilla\nja varoituksilla. Minun kävi säälikseni eukko parka, ja kun huolensa\nhyvin tajusin, otin tytön palvelukseen.\n\nAntti istui levottomana ja hypisteli kellonsa periä. Ei olisi tahtonut\nmitään nyt hänestä kuulla. Mutta äiti jatkoi:\n\n-- Niin hän on todellakin hyvä tyttö, minä pidän hänestä paljon. Ehkä\nlienee huikenteleva; mutta toivon hänen täällä maalla vakaantuvan.\n\nAnttia väristytti.\n\nÄidin seurassa oli taasen niin hirmuisen tukalaa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKolmen istuivat he aamiaispöydässä, kuten tavallisestikin. Alma tarjosi\nruokia.\n\nAntti loi häneen sivusilmäyksen aina kuin hän kulki kyökistä\nruokahuoneesen, mutta niin varovaisen kuin odottaakin sopi näin\nvanhusten läsnä ollessa. Ja hän olikin jo kerjennyt vakautua ja jo\najatellakin, sillä olihan hän jo lähes kolme viikkoa ollut kotona ja\nosan siitä ajasta viehkeillyt tytön kanssa, ja heidän välinsä pysynyt\nsyvimmässä salaisuudessa. Siinä nyt ei tosin muuta ollutkaan kuin huvi.\nAntti sen jo voi ihan kylmästi ajatella, ettei muu kuin huvi, kun ei\nmuutakaan huvia ollut. Mutta huvi elähdytti kumminkin ja piti hänen\nmielialaansa jotenkin pirteänä.\n\nRouva jatkoi alotettua keskustelua.\n\n-- Hän on ankara järjestyksen ihminen, sanoi hän. Kauppias nyökäytti\ntyytyväisenä päätään.\n\n-- Ja hirmuisen vaativainen maalaistyttö tietysti, ehätti siihen Antti\npistelijäästi.\n\n-- Ankara ja vaativainen järjestyksen puolesta, huomautti siihen\nkauppias, vieden ison lihaviipaleen suuhunsa. -- Minä kunnioitan\nsemmoisia ihmisiä, varsinkin nuoria.\n\nAntti luuli tuossa viimme lauseessa huomaavansa jonkunlaisen\nsivuletkauksen itseänsä vastaan.\n\nSillä ukko, vaikka ei siitä ollutkaan mitään puhunut, näytti jo usein\nkyllästyneeltä poikansa toimettomaan elämään ja joskus jo sanojen\nlomissa luuli Antti huomanneensa piikkejäkin.\n\nHän ei vastannut; istui vain ja koetti näyttäytyä niinkuin ei olisi\nkoko kysymyksestä välittänyt sen enempää.\n\n-- Täytyy ihmetellä Hilman aikaista kehitystä, jatkoi rouva. -- Alun\ntoisellakymmenellä oli vasta äitinsä kuollessa. Talouden hoito jäi\nsilloin väettömän tytön huoleksi. Mutta siellä oli kumminkin aina\nsievää ja siistiä, aistikas järjestys vallitsi kaikkialla, ja hän hääri\nja toimi kuin aika ihminen.\n\n-- Ja nyt pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen on hän itse hoitanut\njärkevästi liikettä ja taloutta, ihan yksin kaikkea. Hämmästyin\ntalvella siellä käydessäni sitä asioiden hyvää menoa, mikä siellä oli,\nlisäsi kauppias.\n\nAntti ei siihen mitään sanonut, vaikka harmittikin mieltä tuo tavaton\nkiitos, mitä varsinkin isänsä tavallisesti oli kyllin saita kenestäkään\nihmisestä lausumaan.\n\nPuhe oli kauppiaan veljentyttärestä, neiti Hilma Heikkisestä, jolta oli\nvasta tullut kirje, missä ilmoitti tulevansa sedän luo kyläilemään ehkä\nparin viikon ajaksi.\n\nJa vanhukset olivatkin siitä hyvillään, sillä he pitivät hänestä paljon.\n\nMutta Anttia se ei miellyttänyt.\n\nHän ei tosin häntä tuntenut, eikä ollut edes nähnyt häntä sittenkuin\nlyseon alemmilla luokilla ollessaan, jolloin Hilma niinikään aloitteli\nkoulunkäyntiänsä tyttökoulussa. Siis ei hän itse puolestaan tiennyt,\nmillainen koko tyttö nyt oikeastaan oli. Vanhempiensa kertomukset\nhänestä eivät Anttia vain miellyttäneet. Sillä sellaisessa naisessa,\njoka toimii itse asioitaan kuin mies, ei voinut olla rahtuakaan\nnaisellista hienoutta ja viehättäväisyyttä, arveli Antti.\n\nVarsinkin olivat häneen pahat epäilykset serkusta heränneet niistä\nalkuenteistä, jotka talossa tapahtuivat heti kirjeen saavuttua.\n\nÄiti, joka tytön hyvin tunsi ja tiesi millainen hän oli, liikkui ja\nlensi niinkuin olisi tuli jalkojen alla polttanut, ja palvelusväki oli\nsamallaisessa pyryssä.\n\nSillä kirjeessä seisoi, että hän aikoi saapua samana päivänä kuin\nkirjekin.\n\nKaikki oli silloin nurin talossa: sängyt, kaapit, pöydät, tuolit, ja\nsanalla sanoen kaikki olivat saaneet siirtyä paikoiltaan. Ja piikojen\nkosteat raasut ne tunkeutuivat kaikkialle.\n\nAntin rauhallinen kamari ei saanut sekään olla vapaa tuosta\nhävittävästä mullistuksesta, ja koettipa hän olla vaikka missä, aina\noli hän tiellä ja sai siirtyä muualle.\n\nItse Almakin oli monesti nykässyt pois tuolin, jolle Antti juuri oli\naikonut istua, ei hänkään joutanut katsomaan, ei hymyilemään, lensi ja\npyöri vain kuin tuulessa. Hiki valui kuumuudesta hehkuvia poskia alas\nkaulalle.\n\n-- Herran serkku kuuluu olevan erinomainen tomu- ja tahrapaikkojen\nnuuskija, sanoi hän kerran sivumennessään Antille.\n\nAnttia nauratti Alman sukkeluus.\n\nTomu- ja tahrapaikkojen nuuskija!\n\nSe oli sukkelasti sanottu.\n\nNyt hän vasta sai oikein selvän kuvan, millainen oikeastaan oli se\narvoisa serkku, jota varten kaikki tämä mullistus oli tapahtunut.\n\nJa nyt vasta kuva olikin kaikkea muuta kuin miellyttävä: törkeä\ntekoinen, vino, ilkeä ja sietämättömän pikkumainen.\n\nMutta toiset odottivat häntä aivan toisellaisin tuntein; olipa isä\nvetänyt päälleen uudemman nutun -- seikka, joka oli vallan tavatonta\nnäin arkipäivänä.\n\n-- Onko kyökissäkin kaikki tarpeellisessa kunnossa? katsoi hän vielä\npäivällispöydässäkin tarpeelliseksi muistuttaa, vaikka hän muuten ei\njuuri sekautunut naisväen tehtäviin.\n\nKaikki sanottiin olevan tarpeellisessa kunnossa, ja siihen hän virkkoi\ntyytyväisenä:\n\n-- Hyvä!\n\n-- Isä, näen mä, odottaa arvokkaita vieraita, pisti Antti muka\nleikillisesti.\n\n-- Aivan niin, vastasi tämä. -- Me saamme ehkä piankin kunnian ottaa\nvastaan serkkusi.\n\n-- Ja siksi on isä oikein juhlatuulella!\n\n-- Näetkös, se kannattaa! Hän on niitä sellaisia ihmisiä, että saisin\nhänet vaikka...\n\nHän vilkutti leikillisesti silmiään.\n\n-- Mitä isä tarkoittaa?\n\n-- Niinpä niin. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka hänestä\ntulisi minulle -- miniä.\n\n-- Isäpä on tänään oikein veitikkamainen, vastasi Antti huultaan purren\nsuutuksissaan, sillä hänen mielessään kummitteli puhuttu sukulainen\nvähintäänkin karkeana talonpoikaiskörrinä. Vilahti jo vastenmielinen\ntunne siitäkin, että hänellä oli sukunimenä sama Heikkinen kuin\nheilläkin, jolla kyllä muutenkin oli iljettävän talonpoikainen\nsointunsa, ja että hän vielä lisäksi julkesi olla heidän sukulainen.\n\nHän kääntyi akkunaan ja katseli pitkin kylän valtatietä ja kylän\nlaiteella olevaa näreikkötakalistoa, mihin tie piiloutui. Ja tuolla,\nmissä se mutkikkaana, kylän aukealle solahti, näki hän paksun\npölypatsaan lähenemistään lähenevän jättäen peräänsä summan, jälkeen\nohenevan tomukiehkuran. Se läheni kuin oikukas tuulispään kurimo.\n\n-- Ehkäpä tulee hän nyt tuossa pölypatsaassa, se odotettu prinsessa.\n\nSe oli Antin paraan ymmärryksen mukaan tilaisuutta varten keksitty\nsukkeluus.\n\n-- Totisesti! huudahtivat vanhukset kuin yhdestä suusta.\n\n-- Mutta minusta näyttää, että amatsooni istuu rattailla vallan yksin\nilman kyytimiestä, ivaili edelleen Antti.\n\n-- Hän se on, sanoi isä.\n\n-- Niin minäkin luulen, myönsi äiti.\n\n-- Onpa tosiaan koko körötys! murisi Antti puoliääneen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKoko Heikkisen väki riensi ulos pihalle, sillä kaikki olivat tuon\nhurjan tulon havainneet. Anttikin oli tullut uteliaisuudesta näkemään,\nmiten portilla oli käypä, kun siinä oli jyrkkä käänne tehtävä, että\nrysähtääköhän koko tuulispää tukevaan portinpieleen vai? -- häntä ei\npelottanut, hän oli vain utelijas.\n\nJa juuri kuin pääsivät ulos pihalle, syöksyi hevonen hurjana, vauhkona\nportista tallin seinää vasten ja kohona näyttivät kärryt lentävän\nperässä.\n\nSiihen se kumminkin korskuen seisahtui; jos askeleen olisi lisää\nottanut, niin pää olisi ollut maskina vahvoja hirsiä vasten. Mutta\nlujalle olivatkin ohjakset vedetyt.\n\nRattailta hyppäsi alas keskikokoinen naishenkilö vahvasti tomuisissa\nvaatteissa ja hattu takaraivoilla kallellaan; kasvot olivat\ntulipunaiset ja silmät säihkyivät.\n\nSuoraan hän juoksi hevosen suitsiin, ei näyttänyt vastaanottajiaan\nhuomaavankaan.\n\nHevonen korskui ja koetti vieläkin riekkua.\n\n-- Poku, Poku! Johan sinä nyt varsin vauhkona riehut, hyväseni! Tyynny\nnyt toki! puheli hän taputtaen hevosen höyryävää kaulaa.\n\nKun vihdoinkin sai hevosen rauhoittumaan, niin hän kääntyi levollisesti\nkartanolla seisojiin ja virkkoi:\n\n-- Hyvää päivää, setä ja täti, hyvää päivää!\n\n-- Taivaan Jumala! huudahti rouva, joka, kuten kaikki muutkin,\nviimeisestä kohtauksesta oli kauhistuksen vallassa.\n\n-- Saisikohan talliin tämän hurjan? puhui tulokas tyynesti.\n\n-- Saamme, saamme, lapsi kulta. Mene sinä vain sisälle! sai kauppias\nHeikkinen itse vihdoinkin sanotuksi ja astui lähemmä tervehtimään.\n\n-- Tule, Hilma rakas! rouva vapisevalla äänellä puhui. -- Jumalan\nkiitos, että vielä kipene henkeä on sinussa.\n\nVieras naurahti.\n\n-- Ei mitään vaaraa. Terve, terve! Tulista tuloa tosin. E-ei! Kyllä\nniinä itse riisun. On tottunut itsepäiseksi, kun ei melkein koko kesänä\nole ajettu, puhui hän ja ryhtyi hevosta valjaista riisumaan.\n\nHän päästi jo toisesta aisasta ja pistäytyi täysin tottuneesti hevosen\nkaulan alitse toisesta päästämään.\n\nSilloin kaikeksi onnettomuudeksi tervehti talon nuori Piiu\naitauksestaan vierasta huimapäätä, joka kohta teki intohimoisen hypyn\nja äkkikäänteellä pyörsi tervehtijään, luontoperäisesti korskuen.\n\nKauppiaan ronkkaan osui pyörä niin voimakkaasti, että hän päistikkaa\nkeikahti kartanoon.\n\nRouva kirkasi kipeästi ja vaipui melkein tiedottomana Antin syliin, ja\njääkylmät väreet kiirivät tämänkin selkäpiissä.\n\nMutta neiti Heikkinen riippuili hullun hevosen päässä eikä hellittänyt,\nennenkuin sai sen asettumaan. Kauppias vääntihen muristen ylös vetäen\nloukkautunutta jalkaansa.\n\n-- Suokaa anteeksi, setä! virkkoi Hilma hengästyneenä, taluttaen\nhevosta takaisin.\n\n-- Miten lie itsesikin laita? virkkoi siihen kauppias melkein\nsurkeasti. -- Mutta missä lemmossa se Pieti on? Antti, vie hevonen\ntalliin.\n\nAntti ei kehdannut kieltäytyä, vaikka totisesti vastenmielistä olikin\nryhtyä mihinkään tekemisiin sekä tuommoisen serkun että enitenkin hänen\nvillin hevosensa kanssa.\n\nMutta tuskin oli hän pari vastenmielistä askelta ottanut, kuin vieras\nluoden häneen vakavan tutkivan katseen virkkoi:\n\n-- Tuskin sinä tätä talliin saat. Ryvetät vaan vaatteesi.\n\nAntti punastui kuin koulupoika.\n\n-- Neiti luulee siis...\n\n-- Niin, todellakin, ettei serkku ole tottunut tämmöisiä vallattomia\nhillitsemään.\n\nAntti puri loukkautuneena huultaan ja seisoi siinä hölmistyneenä ja\nsuuttuneena häneen tähdätystä pistoksesta; mutta ei hän sentään voinut\nserkulleen mitään ilkeää vastata paraalla tahdollaankaan.\n\nLöytyy näet ihmisiä, joita väkiselläkin täytyy ihmetellä, vaikkapa ei\nheitä ihailisikaan, ja hän, neiti Heikkinen, kuului tähän ihmisten\nlajiin.\n\nNeiti Heikkinen oli taluttanut hevosen tallin ovelle, aukasi säpin ja\nvei sen itse edellä astuen sisälle.\n\n-- Se oli hämmästyttävä kohtaus! huokasi rouva, päästen vähän\nlevollisemmaksi, kun vauhko hevonen vihdoinkin oli poistettu näkyvistä.\n\nPortailla seisoivat piiat ja nauraa kikittivät salaa, hupaisesta näystä\npirteytyneinä.\n\n-- Siinä on tyttöä!\n\n-- On siinä!\n\nHe oikein ihmettelivät.\n\n-- Tallirengiksihän tuota muuten luulisi.\n\nSe oli Alma, joka niin sukkelan pistävästi vastatulleesta lausui.\n\nAntti kuuli sen eikä voinut olla sille hymyilemättä.\n\nKauppias mennä lyyhästi tallin ovelle ja puoliääneen mutisi:\n\n-- Ruunaksi tuommoinen peto!\n\n-- Kuinka setä?\n\nNeiti Heikkinen pistäytyi juuri tallin ovesta. Kauppias joutui\nhämilleen.\n\n-- Poku on kelpo hevonen eikä minulla siis ole mitään häntä vastaan.\nTuittupäinen tosin; mutta kyllä se siitä talttuu. Mutta sattuiko setään\npahastikin? kysyi Hilma huolestuneesti.\n\n-- Ei ollenkaan, koetti tämä levollisesti vakuuttaa, -- Ronkkaa se vaan\nvähän vikuutti.\n\nIloisesti ja avoimesti tervehti sitten vieras sukulaisiaan.\n\n-- Mutta miten uskallat ajaa tuollaisella vauhkolla? kysyi rouva\näidillisen hellästi.\n\n-- Mihinkäpähän selvältä tieltä päässee, vastasi tyttö korjaten\ntaakse solunutta hattuaan. Eikä se tuommoinen aina ole. Sattui nyt\nsäikähtymään metsästä hakotaakkaa kantavaa miestä, siinä kaikki!\n\n-- Herra siunaa! Se oli varmaankin Pieti! huudahti rouva säikähtyneenä,\nikäänkuin olisi äkkiä huomannut olevansa yksin syyllinen koko\nvaaranalaiseen tilaan.\n\nPieti oli todellakin laitettu hakoja noutamaan tallin lattialle. Tuolla\ntiellä hän nyt tallustelikin ryhevä hakotaakka seljässä.\n\nKaikki olivat menneet sisälle. Antti oli käynyt jäljessä ja ollut\nmiettivän näköinen. Se uutuus, mikä vieraan esiytymisessä ja koko\nkäytöksessä esiytyi, se se nyt antoi hänelle ajatuksen aihetta.\nEnsi vaikutus ei saattanut arvostelemaan vielä vähemmin ihailemaan,\nsynnyttihän vain tuommoista ihmettelyn sekaista kummastelua.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nIllalla istuttiin puistossa teetä juomassa.\n\nKauppias oli nuorekkaalla tuulella, puheli tavallista enemmän, laskipa\nleikkiäkin väliin.\n\nKaikesta päättäen piti hän erittäin paljon veljensä tyttärestä.\n\nHe olivatkin juontuneet innokkaasti keskustelemaan keskenään kauppiaan\nmieli-aineesta, maanviljelyksestä. Hilma kertoi paraallaan, että\nheidän niityillä viime kesänä olivat heinämadot tuhojaan tehneet,\nmutta hän oli kohta teettänyt ne pelloksi ja niihin kylvättänyt\nkauraa ja kylvöheinää. Uutisviljelyksestä ja vuoroviljelyksestä puhui\nhän niin asiantuntijan tavalla, että vanha kauppias kuunteli häntä\nkunnioittavalla tarkkuudella kuin mitäkin vanhaa maanviljelyksen\nneuvojaa.\n\nKeskustelusta olivat jo aikaa jääpyneet toiset, se oli heille sekä\noutoa että nuoren sukulaisen esittelemänä tavatonta ja vastenmielistä\nkuulla.\n\nRouva istui äänettömänä pöydän toisessa päässä ja hypisteli\najatuksissaan ruohon helppeitä helmaansa. Hänen rinnallaan istui Antti\nja käytti tilaisuutta tarkastellakseen serkkua. Se kävikin hyvin\npäinsä, sillä tämä oli niin kokonaan vajoutunut keskusteluun, ettei\nollenkaan tarvinnut peljätä hänen tarkastelua häiritsevän.\n\nHän ei todellakaan ollut ollenkaan semmoinen, miksi hän oli häntä\nkuvitellut.\n\nSiisti ja aistikas, vaikka yksinkertainen oli hänen kansallispukunsa,\nja koristelematon hattu sopi vallan mainiosti.\n\nEsiytyminen varmaa ja suoraa, mutta ei ollenkaan töykeää eikä raakaa.\n\nVartalo moitteeton. Rinnat ja vyötäinen tosin eivät olleet erittäin\nsilmään pistävät; vaan siihen saattoi olla syynä tuo väljähkö puku.\n\nKasvot olivat melkein kauniit ja varmaan sitä olisivatkin olleet,\njollei kevään ja kesän ahva olisi niihin ottanut. Pieni, pyöreähkö\noli leuka, täyteläiset ja verevät hienohipiäiset posket. Suu oli\nkohtalainen; huulet päättävästi suljetut, hitaat hymyämään. Mutta niitä\ntuli Antti kumminkin pitemmän aikaa tarkastelleeksi. Tuntui kuin niihin\nlemmen viehkeys olisi ollut kahlittuna ja odottaisi vain irtipäästön\naikaa. Sievä valkoinen hammasrivi näyttäytyi ainoastaan hänen\npuhuessaan. Nenä oli suomalainen, mutta ei tökerö eikä liian kippuraksi\nhätäytynyt. Siniset silmät olivat isot ja elävät, katse viehättävän\nnaisellinenkin toisinaan; useimmin kumminkin kiinteän päättävä. Otsa\noli selvä ja kauniisti, kaareva, mutta ehkä liian korkea. Tukka tuuhea,\ntarkoin ylös kammattu, ettei otsalle päässyt yhtään kiharaa; palmikko\npaksu ja pitkä, paljon alemma vyötäisiä ulettuva.\n\nÄäni oli kaunis, teeskentelemättömän sointuva. Lauseet tulivat selvinä\nja varmoina, kuin jos jokainen sana olisi ollut perusteellisesti\npunnittu.\n\nAntti oli vaipunut ajatuksiinsa.\n\nMutta hän oli niin tavattoman erilainen kuin muut naiset, nuoret\nneitoset.\n\nAjaa esimerkiksi hevosta, tappelee hurjapäisen oriin kanssa kuin mies\nja taluttaa sen kuonosta talliin -- nuori nainen!\n\nJa Antti sen taasen tunsi aivan selvästi, ettei se ollut sopivaa.\n\nTodellakin tallirengin tehtäviä.\n\nJa oliko sekään naisellista, ensinkään sievää ja kainoa, että hän puhui\npelkästään vain maanviljelyksestä ja yksinomaisesti kauppiaan kanssa,\njoka itse innostuneena aineeseen ei puolestaan siinä mitään epähienoa\nhuomannut.\n\nSemmoiset keskustelut olivat Antin mielestä kyllä miesten kesken joskus\nanteeksiannettavia, mutta että nainen semmoisista puhui ja haasteli oli\nkerrassaan epähienoa.\n\nNeiti Heikkinen oli sinutellut häntä. Mutta millä oikeudella? Lapsina\nolivat molemmat sen tehneet ilman vähintäkään sopimusta; nyt olivat\naika ihmisiä ja kokonaan outoja toisilleen.\n\nMutta Antti ei ollut mikään ankara eikä liikanainen vaatimuksissaan,\nkun kerran oli asian ottanut oikein perinpohjaisesti punnitakseen.\n\n-- Missäpä olisikaan hienompia tapoja oppinut? hän ajatteli, ja melkein\nkävi sääliksi.\n\nHän lakkasi katselemasta.\n\n-- Jos haluat, niin lähdemme iltakävelylle katsomaan kuokoksia tuonne\nvainion laiteelle. Kyllä huomaat, ettei siitä olisi peltoa yksistään\nojittamalla tullut.\n\n-- Mitä ajattelet? Onhan Hilma väsynyt sinne lähtemään, puuttui\npuheesen rouva, melkein nuhtelevasti katsoen kauppiasta.\n\n-- En, täti, en ollenkaan ole väsynyt, ehätti Hilma.\n\n-- Semmoisen matkan kulkenut!\n\n-- Kaikkia! Suottahan olisin nuori, jos tuommoisesta väsyisin.\nPäinvastoin tunnunkin nyt virkeältä, virkeämmältä kuin pitkään aikaan.\nHei, täti! Minä voisin vaikka kantoja vääntää.\n\nHänen kasvonsa säihkyivät niin terveen iloisesti ja näytti kuin\nvastustamaton halu olisi pakottanut häntä johonkin vallattomuuteen,\nvaikkapa viskaamaan nurin jonkun seuralaisistaan.\n\nKauppias nauraa hytkytti kevyesti; mutta hämillään oli rouva, ja Antti\nkäänsi ylenkatseellisesti katseensa toisaalle.\n\n-- Lähdemmehän? kysyi Hilma.\n\n-- Lähdetään vaan, myönsi kauppias.\n\nSelvään huomattava vastenmielisyys kuvastui Antin kasvoilla.\n\n-- Serkku näyttää väsyneeltä, virkkoi Hilma heittäen terävän katseen\nhäneen.\n\nAntti joutui hämilleen.\n\n-- Väsymystä sanotaan olevan kahta lajia, väsymistä työstä ja väsymistä\nlevosta, jatkoi Hilma tarkoittavasti.\n\nAntti punastui ja puri huultaan, mutta ei mitään vastannut.\n\nTäytyi lähteä hänenkin.\n\nYhdessä äidin kanssa kävelivät, kumpikin lähes äänettöminä.\n\nMutta edellä menivät kauppias ja Hilma, ja vilkkaasti juttelivat\nkeskenään.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNeiti Heikkisellä oli tavattoman laajat ja monipuoliset tiedot, kuten\npian tultiin huomaamaan, ja se tinkimättä tunnustettiin. Itse Antinkin\nse täytyi hiljaisuudessa myöntää, vaikka vastenmielistä se olikin.\nSillä tämänpä tähden hän kävi yhä aremmaksi ja epävarmemmaksi itse.\n\nKauppias oli silmittömästi häneen ihastunut -- siihen epäilemättä\nvaikuttivat keskustelut maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä\nsittemmin kaupasta.\n\nTaloudenhoidosta keskusteli rouva mielellään hänen kanssaan sekä\nvarsinkin kasvien hoidosta, johon Hilmakin näytti hyvin ihastuneen.\nMutta sittenkin oli hän epävarma tunteistaan häntä kohtaan. Toisen\nkerran ihaili rajattomasti, mutta toisen kerran taasen tuntui\nsopimattomalta hänen käytöksensä ja esiytymisensä.\n\nOlipa Anttikin toisinaan sulautua hänen mehevän noreista liikkeistään\nja hänen kasvojensa, varsinkin noiden isojen sinisilmien elävyydestä.\nTuntui aina silloin, kuin jos hän olisi ollut kaunis, viehättäväkin.\n\nMutta siihen hänen olisikin pitänyt pysähtyä, ei mennä pitemmälle, ja\nvielä parempi olisi hänelle itselleen ollut, jos olisi valjastanut\nhullun oriinsa ja mennyt samallaista pyryä, kuin oli tullutkin.\n\nSilloin olisivat kaikki jääneet ihmettelemään, puolitietoisiksi hänen\nsuhteensa.\n\nMutta niin ei hän viisaudessaan ymmärtänyt tehdä.\n\nEnsinnäkin herätti huomiota ja hiljaista paheksumista hänen varomaton\nseurustelunsa palvelusväen ja työläisten kanssa. Niille hän jutteli\njokaisessa sopivassa tilaisuudessa milloin mitäkin, välin kuultiin\nhänen työväelle lepoaikoina puhuvan sivistyksen tarpeellisuudesta\nja ihmisten yhdenvertaisuudesta, välin laski leikkiä näiden kanssa,\nnähtiinpä kerran juoksevan kilpaakin jonkun torpparin nuoren,\nhuimapäisen tytön kanssa.\n\nKun rouva kerran ruokapöydässä hyvin varovasti mainitsi tuosta, lausui\nhän suoraan, kuin olisi valmistautunut siihen:\n\n-- Seurustelemalla työväen kanssa saamme nämä luottamaan itseemme, ja\njos meillä jotain hyvää ja edullista on tarjota, niin he sen omistavat.\n\nSiitä ei kumminkaan väittelyä sukeutunut, sillä tämä kysymyksessä oleva\nasia oli toisista niin vähäpätöistä laatua, etteivät siitä katsoneet\nkannattavan pitemmälle puhua. Kauppiaskin vain, vaikka asemassaan aina\njyrkkä ja alhaisoa luokseen päästämätön, myhähti hyväntahtoisesti\nhänelle niinkuin lapselle, joka viattomuudessaan on sanonut tyhmän\nmutta vähemmän vaarallisen sanan.\n\nMutta Anttiin koski muutamana päivänä hänen tunkeilemisensa kovin.\n\nAlma oli vienyt kahvea hänelle hänen kamariinsa, missä yksinään ollen\noli jo totutun tapansa mukaan hyväillyt tyttöä. Tämän pitemmän aikaa\nviivyttyä ja vihdoinkin mentyä kuuli hän raolleen jääneestä ovesta\nserkkunsa puheen.\n\n-- Alma!\n\n-- No?\n\n-- Te olette vielä nuori ja kokematon; siksi varoitan teitä...\n\n-- Mistä?\n\nAntti pidätti hengitystään ja kuunteli tarkoin.\n\nNeiti Heikkinen mahtoi olla vähän hämillään, koskapa kului hetkinen,\nennenkuin hän jatkoi.\n\n-- Pelkään, ettette ole tulleet ajatelleeksi, mikä teidän korkein\nrikkautenne on, hän vihdoin puhui.\n\n-- Minulla ei ole mitään rikkautta, vastasi tyttö kevyesti.\n\n-- Siinäpä se. Te ette ole ajatelleet, että voitte, jos itse tahdotte,\nolla rikkaampi kuin moni kurja kaikkine kultineen, nimittäin jos\nsäilyttäydytte puhtaana.\n\nÄänettömyyttä.\n\n-- Ajattelemattomuus on useimmin lankeemisen ensimmäinen askel. Siksipä\nneuvonkin teitä, ajatelkaa, varokaa.\n\nHiukset nousivat pystyyn Antin päässä ja kylmä, jäinen väristys luisui\nläpi ruumiin.\n\n-- Tuo, varsinkin meidän naisten onnen kerrassaan kukistaja, hempeyteen\nvajoaminen voipi olla teidän kovinkin läheinen vihollisenne. Sillä te\nolette kevyt ja nautinnoista haaveileva. Mutta teidän täytyy tietää,\nettä olette yhtä hyvä ihmisenä kuin kuka hyvänsä ja ettei kenelläkään\nole oikeutta teidän onnenne pääomaan kajota.\n\nAntti oli saanut kuulla tarpeeksi, ja ymmärsi hyvin tuon hirmuisen\nihmisen tarkoituksen.\n\nNyt hän oli perin loukkautunut, koetti halveksia häntä sydämmestään,\nmutta onnistumatta sitä hänelle suoraan osottaa. Siihen oli sekin\nesteenä, että vanhemmat kunnioittivat häntä vielä niin suuresti.\n\nTosin rouva jo näytti vähin erin luopuvan siitä, varsinkin sen perästä\nkuin Hilma oli tehnyt hänelle julkisen muistutuksen siitä, ettei hän\ntäytä haltijan velvollisuutta palvelusväkeensä nähden, kun ei koetakaan\nkehittää heidän henkistä puoltansa.\n\nAntti oli hyvillään, kun äiti loukkautuneena siitä hänelle kertoi. Hän\nkoetti kevyesti nauraa semmoisille mielipiteille, ja nauroi niille\näitikin.\n\nHilma itse sitä ei kumminkaan saanut kuulla.\n\nKerran, hänen ollessaan ajelemassa, virkkoi jo rouva kauppiaalle, että\nhäntä hämmästytti Hilman käytös ja mielipiteet, sillä hän oli näihin\nasti pitänyt häntä sivistyneenä ihmisenä.\n\n-- Ja sinä häntä täytyykin pitää, sillä hänellä on laveat tiedot ja on\nkyvykäs kaikin puolin, vastasi kauppias huolimattomasti.\n\n-- Senkö pidät kyllin riittävänä, huomautti rouva loukkautuneesti. --\nTuoko on kaunista, kun hän tahtoo olla kaikki kaikissa? Jos minä nyt\nsekautuisin sinun asioihisi, kuten hän jo hyvin usein on tehnyt...\n\n-- Se nyt on toinen asia.\n\nMutta hämilleen oli kauppias joutunut.\n\n-- Hän on myöskin nainen, ja mikä kerran on muille sopimatonta, on\nhänellekin, väitti rouva.\n\nKauppias ei puhunut mitään.\n\n-- Minua iljettää hänen käytöksensä, puuttui Anttikin puheesen.\n\n-- Sinua!\n\nOmituinen oli ukon katse, kiukkuinen, pettynyt ja hämmästynyt yht'aikaa.\n\nHän poistui sen enemmittä puheitta.\n\nHän siis toisten harmiksi piti vielä veljensätytärtä suuressa arvossa.\n\nMutta huolimatta siitä luuli Antti ilokseen pian huomaavansa\nserkun itsensäkin tajuavan, mitä hänestä yleisesti ajateltiin.\nJa vähäpuheisemmaksi kävi isäkin -- se suloisena tunteena hänen\nsydämmessään hykersi.\n\nHilma rupesi yhä enemmän istuskelemaan puistossa, missä luki muassaan\nolevia kirjoja, tai kuljeskeli yksinään avarilla tiluksilla. Eikä hän\nsisälläkään ollessaan paljon puhunut, saattoipa niinkin tapahtua, että\nhän tuntikaudet istui salissa toisten seurassa kokonaan lukemiseensa\nuppoutuneena.\n\n-- Mikä se on tuo kirja, joka noin sinut kiinnittää.\n\nHilma nosti katseensa ja vastasi, lisäten vielä olevansa todellakin\nniin kiintynyt siihen, ettei voinut heittää kesken.\n\n-- Sepä sitten kirjaa, naurahti kauppias, joka tuskin elämässään\nmihinkään kirjaan oli syvemmin kiintynyt.\n\nMutta nyt halutti hänenkin sitä katsoa. Ja todellakin valvoi hän\nillalla tavallista myöhäisempään.\n\nAamulla kysyi Hilma tervehdittyään:\n\n-- Mitä piditte kirjasta, setä?\n\n-- Hm! Enpähän tullut tarkoin loppuun lukeneeksi, vastasi kauppias\nkierrellen.\n\n-- Ettekö? Ja minua se niin miellytti, puhui Hilma avosydämmisesti.\n\n-- Hm! Vai miellytti se sinua!\n\n-- Todellakin, setä. Se on läpeensä niin luonnollista, niin todellista,\nettä luulee elävänsä mukana, näkevänsä hyvät ja pahat puolet ihan\nelävin silmin; melkeinpä iloitsee iloitsevien ja itkee itkevien kanssa\nyhdessä. Itkut siinä eivät ole satunnaisia eivätkä ilot, kaikkiin ovat\nselvät syynsä, aivan jokapäiväisestä ihmiselämästä otetut.\n\n-- Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, keskeytti kauppias innostuneen\narvostelijan.\n\n-- Sepä kummallista!\n\n-- Semmoista roskaa en lue, äännähti kauppias jo melkoisesti\nlämmenneenä. -- Niinkuin ei maailmassa muuten rumaa ja likaista saisi\nnähdä ja kokea! Hiiteen semmoinen roska!\n\n-- Niinpä niin. Kuten setäkin myöntää, maailmassa on niin paljon\nmädätystä; tarvitsee leikata, leikata sydäntä myöten.\n\n-- Mutta kun ei ole mitään mädätystä, puhui kauppias kiihkeästi --\nniin pitääkö sitten sietää nenänsä edessä kaikkien hylkyjen mädätyksiä\nrevittävän?\n\n-- Semmoista on meidän yhteiskuntaruumiissa niin paljon, ja sentähden,\nvoidaksemme tartunnasta...\n\n-- Se on vale! Eikä se sillä parane, että sitä revitään ihmisten nenäin\nedessä. Päinvastoin pahenee. Semmoisten kirjojen ihaileminen osottaa jo\ntäydellistä paheen tietoisuutta.\n\nHän pysähtyi äkkiä ja näytti kuin olisi katunut viimeisiä kiihkolla\nlausutuita sanojaan.\n\nMutta Antti iloitsi sydämmestään.\n\nRouva katsoi arasti vuoroin mieheensä, vuoroin Hilmaan ja näytti kuin\nolisi toivonut väittelyn loppuvan.\n\n-- Oikein, setä, vastasi Hilma hämmästyttävällä varmuudella. --\nJospa elämässä ei esiytyisikään semmoista! Mutta kun paheen ilkeät\nsiivet ulettuvat kaikkialle, niin pidän onnenani, että tiedän siitä\njotain, voidakseni vaaroja välttää. Avossa silmin se on helpompaa kuin\nnukkuessa. Muutamia vuosia sitten uhkasi minua sama vähätietoisuuden\nvaara, mikä niin monta nuorta tyttöä on kurjuuteen saattanut. Esimerkin\navulla siitä pelastuin; sain lukeakseni muutamia kirjoja, joista löysin\noman itseni tanssimassa nielevässä pyörteessä.\n\n-- Hilma, heitä! Minua kauhistuttaa! huudahti rouva todellakin\nkauhistuneen näköisenä.\n\n-- Niin, täti, niin minuakin se ajatus, että olisin hukkunut tuohon\npyörteen vihuriin.\n\nItsetietoisen pöyhkeydellä sekautui nyt Anttikin puheeseen, koettaen\nantaa sanoilleen mitä juhlallisimman painon.\n\n-- Neiti Heikkinen! En olisi odottanut naisen suusta tuollaista\npuhetta, sanoi hän.\n\nHilma heitti häneen vakavan, melkein säälivän katseen ja vastasi:\n\n-- Serkkukin! Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa kuin uskottelet korviesi\nolevan!\n\nAntti lensi tulipunaiseksi.\n\n-- Lopeta! Minä vaadin sen!\n\nKauppias oli jo suuttunut väittelystä, sen hänen jyrkkä äänensä kyllin\nselvään todisti.\n\n-- Olen oppinut kuulemaan hienoutta naisten puheissa, sanoi Antti\ntaasen rohkeutuneena halveksivalla äänellä.\n\nKauppias katsahti poikaansa ylpeästi ja äiti lempeän hellästi.\n\nMutta Hilman katsetta hän ei kärsinyt, se oli tuiman ankara, ikäänkuin\njos hän olisi aikonut murtautua hänen sisimpänsä, kaivautua syvimpiin\nja rumimpiin elämän salaisuuksiin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHilma oli menettänyt viimeisenkin suosion; häntä kohdeltiin, jollei\njuuri tylysti, kumminkin jotenkin kylmästi. Varsinkaan kauppias ei sen\nperästä halunnut hänelle melkein mitään puhua. Hän oli loukkaantunut\nsyvästi; sillä vaikka väittelyssä saikin viimeisen sanan, huomasi hän\nvarsin hyvin, ettei voitto sillä ollut ratkaistu.\n\nRaskasta oli Hilmastakin, sen hyvin näki kaikesta. Hän oli vähäpuheinen\nsilloinkin, kun oli muiden seurassa, ja enimmäkseen hän olikin\nyksikseen, joko sitten istui puistossa lukemassa tai kuljeskeli ympäri\najatuksiinsa vaipuneena.\n\nMutta Antti, vaikka olikin niin loistavasti väittelyssä esiytynyt ja\nsaanut sillä vanhempainsa suostumuksen, oli sittenkin niin levoton ja\narka, ettei mitenkään olisi tahtonut tulla vähimpäänkään yhteyteen\nserkkunsa kanssa. Varsinkin nuo hänen viimeiset sanansa olivat niin\nmasentavasti häneen vaikuttaneet.\n\n\"Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa, kuin uskottelet korviesi olevan!\" oli\nserkku hänelle kiinteästi häneen katsoen sanonut.\n\nNuo sanat pyörivät mielessä ja rasittivat kuin kiusaava painajainen.\n\nNe saivat hänet väkiselläkin taasen ajattelemaan itseänsä ja elämäänsä,\neikä hän voinut saada mielestään sitä tunnetta, mikä alinomaa kuiski,\nettä serkku oli sittenkin oikeassa.\n\nHän tunsi oman itsensä, masentui, vieläpä toisinaan teki vakavia\npäätöksiäkin vastaisen elämän varalle.\n\nJa sitten hän ei voinut olla katkera serkulleen; päinvastoin salaisesti\nkunnioitti tätä ja tämän katsantokantaa.\n\nKun Hilma joko istui lukemassa puistossa tai ajatuksissaan käveli\nsiellä sinne ja tänne puiden ja pensaiden välissä, niin huomaamattaan\noli Antti useinkin nojautunut akkunaan ja häntä kauan katsellut, ja\nomituista sulavuutta tunsi hän silloin sielussaan, oli kuin ylpeys,\nviimeinenkin karvaus, vieläpä arkuus ja pelkokin olisivat kadonneet,\nmuuttuneet -- ihailuksi.\n\nOlihan kaikki hänessä kumminkin niin raitista, niin luontaisen elävää.\n\nKerran hänen tämmöisessä tilassa ollessaan astui Hilma hänen kamariinsa.\n\nAntti hämmästyi ensin; mutta sitten pyysi kumminkin jotenkin\nmyötätuntoisella äänellä istumaan.\n\nIson aikaa hän istui sanaakaan lausumatta, ja samoin Antti.\n\nAntti oli jo kerjennyt häneen luoda usein salaisia silmäyksiä.\n\nHän oli sangen miettivän näköinen, melkein surullisen, jollei se vain\nollut masentumisesta -- Antti melkein uskoi sitä.\n\nMitä mahtoi hän ajatella?\n\nAntti kävi taasen levottomaksi, ja vihdoin huomaamattaan tuli\nvirkkaneeksi:\n\n-- Serkulla näyttää olevan ikävä.\n\nHilma katsoi häneen hetken vakavasti, mutta ei kumminkaan niin lujasti,\nkuten ennen jo useasti.\n\n-- Minun oloni täällä lieneekin serkulle, kuten muillekin, vaivaksi.\n\nAntti katsoi häneen hämmästyneesti; olihan muutos odottamattoman suuri.\n\n-- Mitenkä niin? hän kysyi.\n\n-- Täällä -- hän jatkoi surullisesti -- olen outo ilmiö teistä;\nvapaa, suora ja elämää toisilla silmillä katsova kuin te. Mutta\nsiitä huolimatta katson velvollisuudekseni lausua sinulle suoraan\nmielipiteeni, mikä minulla sinusta on.\n\nAina yhtä surunvoittoinen oli hänen äänensä. Antti oli luonut katseensa\nalas.\n\n-- Sinä kuulut nyt levähtävän, jatkoi hän. -- Mutta tuommoinen\nlevähtäminen ei tuota lepoa, päinvastoin veltostuttaa se sinua vain\npäivä päivältä. Ryhdy uutteraan työhön ja toimeen! Se saa sinuun\nvirkeyttä ja elämisen intoa, se poistaa sinusta tuon aikaisen\nlamautumisen.\n\n-- Serkku tietänee, että menen syksyllä kauppias Kaukosen palvelukseen?\nsanoi Antti hämillään.\n\n-- Tiedän. Mutta sitäkään en pidä hyvänä. Sinä olet, suo anteeksi että\nsanon suoraan vakaumukseni sinusta, jo niin perin väsynyt hurjasta\nkaupunkielämässä, että olisi paljon parempi pysyäksesi täällä kotonasi\nja täällä tehdäksesi työtä.\n\nSe oli taasen liikaa ja se suututti häntä; mutta hän ei löytänyt sanoja\nvastatakseen.\n\n-- Sinä olet henkisesti masentunut, menettänyt tarmosi, ehkäpä melkein\ntahtosikin. Sinun on ensinnäkin voitettava jokukaan osa takaisin,\nennenkuin kykenet luovimaan suuren maailman elämässä tiheään löytyviä\nsalakareja. Minua surettaa, että jo näin nuorena olet laivasi rappiolle\najanut, serkku parka.\n\n-- Millä oikeudella serkku niin luulee? äyhkäsi Antti vihaisesti\n\n-- Itse, herraseni, olet valitettavasti päivän selvä, varman varma\nvastaus siihen. Kysyhän itseltäsi, innostuttaako elämä sinua. Eikö\nkaikki toimi ja työ ole sinusta ikävää ja arkipäiväistä.\n\nSen tunsi Antti nyt valitettavan hyvin. Mutta että toinen sen niin\nvarmaan tiesi ja sen osoitti, se luonnollisesti häntä suututti.\n\n-- Eikö suurin nautintosi elämästä ole ollut semmoista, että sen aina\ntäytyy julkisuutta peljätä.\n\nJo kuohahti Antin sisällä kiukkuinen viha, mutta terätön.\n\n-- Mistä serkku aikoo minua sitten syyttää, jos saan luvan\nkysyä? äännähti hän pistelijäästi, koettaen saada äänensä niin\nvälinpitämättömän ilkeäksi kuin suinkin voi, päästäksensä hänestä.\n\nMutta Hilma ei näyttänyt välittävän, jatkoi vaan levollisesti, melkein\näidinomaisella hellyydellä, katsoen häneen surullisen osanottavasti,\nniinkuin Antti todellakin olisi ollut hänen mielestään auttamattomasti\nmennyttä kalua.\n\n-- Serkku hyvä! Sinä olet väsynyt. Et unen puutteesta vaan\nliikanaisesta unesta. Sinä olet henkisesti nukkunut ja niinkuin\ntavallisessakin unessa elänyt itsemääräämätöntä elämää, elänyt viettien\nhöllimpienkin määräysten mukaan, ja luultavasti niin ollen mennyt mihin\nasti hyvänsä epäoikeaan. Työhön, työhön, elostavaan työhön sinua neuvon!\n\nAntti koetti pinnistäytyä vastatakseen jotain; mutta häneltä puuttui\nsanoja, ehkäpä ajatuksiakin -- pää tuntui olevan kuin säkki viljaa\netsivän köyhän miehen olalla.\n\n-- Tuntuu siltä kuin minulla olisi joku selittämätön velvollisuus sinua\nkohtaan, Antti; siksi olen sinulle puhunut.\n\nJa todellakin, sen Anttikin huomasi, oli niinkuin tuossa katseessa\nolisi ollut jotain odottamattoman outoa, surullisen lempeää\nosanottavaisuutta.\n\nMutta sepä se olikin omansa loukkaamaan. Sillä ylpeys voi elää\nväsyneessäkin rinnassa.\n\n-- Minä luulen olevani yhtä viisas kuin serkkukin, jamasi hän jotain\nvastatakseen.\n\n-- No, no, serkku! Tässä ei ole kysymyksessä meidän viisautemme\nvertailu, vaan...\n\n-- Minua ei haluta kuunnella serkun typerää sekaantumista toisten\nihmisten elämään ja asioihin, keskeytti Antti ja heitti päänsä\nhuolettomasti keinutuolin taustalle.\n\nHilma loi häneen pettyneen, surullisen silmäyksen ja lähti.\n\n-- Loukkautukoon! äännähti Antti huolimattomasti ja karvaasti.\n\n-- Mitä hänen tulee minuun, olinpa minä mikä olin ja millainen olin?\n\n-- Vai parantaakseen minua!\n\nHän olisi kostanut, kostanut oikein tuntuvasti. Mutta ei löytänyt\nmitään aukkoa siihen, ei jaksanut edes ajatella mitään.\n\nIllallispöydässä osui hänelle kumminkin tilaisuus.\n\nHilma tarjosi hänelle sävyisästi, ikäänkuin olisi viimeisen kiistan\nunhottanut, melkeinpä rukoilevaisesti, jonkun muassaan olevan kirjan.\n\nAntin katse elostui.\n\n-- Suokaa anteeksi! En ihaile roskakirjallisuutta, hän huolettomasti\nsanoi.\n\n-- Vai niin, virkkoi Hilma katkera hymy huulillaan.\n\n-- Oikein, poikani! lausui kauppias ja nosti tyytyväisenä olkapäitään.\n\nAntti ei ollut enää katkera; olihan hän voittanut, ja nautti nyt\nvoittonsa suloisia hedelmiä. Hän oli melkein virkeän iloinen.\n\n-- Niin, meillä ei suosita eikä tarvita semmoista kirjallisuutta,\nlisäsi vielä kauppias päättävästi Antin riemuksi.\n\n\n\n\nX\n\n\nAntti oli monta päivää voittonsa vaikutuksesta hyvällä, melkeinpä\nvirkeällä tuulella. Ei välittänyt vähääkään Hilmasta, nauratti vain kun\nnäki hänet alakuloisena käyskentelevän milloin missäkin.\n\nEikä hänkään näyttänyt Anttia huomaavan.\n\nMutta siitä ei Antti välittänyt.\n\nKamarissaan istuskeli hän kaiket päivät ja kirjoitteli nyt oikein\ntukulta kirjeitä tuttavilleen ja entisille tovereilleen.\n\nHän oli niin hyvällä tuulella, että oli pakko purkaa sydäntään.\n\nHän kertoi pääasiallisesti viimeisistä kohtauksista erään serkkunsa\nkanssa, jota suvaitsi kutsua -- karhunpenikaksi.\n\nNaurun hykähdys pääsi useinkin kirjoittaessa.\n\nKertoipa hän muutamalle Almastakin -- toki kumminkaan arvoa\nmainitsematta.\n\nJa hän itsekin hämmästyi sitä hienoa notkeutta, millä osui sen\ntekemään; kerrassaan runolliset olivat lauseet hänen itsensä mielestä.\n\nMutta juuri kun hän paraillaan ihaili sitä ja siitä mielihyvää nautti,\nastui Alma sisään, itse elävä kuvauksen esine.\n\nEikä se missään tapauksessa häirinnyt hänen herttaista mielentilaansa;\npäinvastoin virkisti vain lisää lämpöä.\n\nKaunis, verrattoman viehättävä nyt kuten ennenkin, aivan samanlainen,\nkuin oli hänestä vasta kirjoittanut.\n\nAnttia huvitti lukea se hänelle ja vielä suoraan sanoa, että se nyt oli\nkokonaan, kaikkineen hänestä.\n\nTyttö hymyili herttaisesti, ja silmissä paloi tuo omituinen hempeys,\njoka maailman alusta on miehille ollut niin vaarallinen kielletyn puun\nhedelmä.\n\nHän nauroi pehmeästi, melkein häveliäästi ja puhui, että kaikkia se\nherra keksii ja -- viitsiikin.\n\nAntti nautti kaikesta.\n\nTytön rinta näytti aaltoilevan niin nielevän houkuttelevasti.\n\n-- Neiti Heikkinen lähti ajelemaan rouvan kanssa, sanoi hän sitten\ntapaillen.\n\n-- Äitikin?\n\n-- Niin. Rouva puhui jotain, että tekin...\n\n-- Ei minulle ole mitään puhuttu.\n\n-- Neiti ei tahtonut.\n\n-- Ei tahtonut?\n\nAntin ääni oli käynyt kiinteämmäksi.\n\n-- Neiti sanoi hänellä olevan rouvalle tärkeää puhumista, tai jotain\nsellaista hän sanoi.\n\nVeitikkamainen katse seurasi tuota, mutta muuttui vähitellen raskaaksi,\nlähes surulliseksi. Hetken äänettömyys.\n\n-- Hän lieneekin morsian.\n\n-- Hänkö? Kenen sitten?\n\n-- Teidän.\n\nAnttia harmitti, ja hän vain vastenmielisesti myrähti.\n\nMutta Alma sen ymmärsi, ja hänen katseensa elostui.\n\n-- Sitähän minäkin, kun se on niin miesmäinen, hän kevyesti sanoi.\n\nKuinka noihin hänen silmiinsä olikin autuaallista katsoa!\n\nAlma seisoi niin lähellä Antin edessä, ettei tämän tarvinnut kuin\nvähän ojentautua tarttuakseen hänen vyötäriinsä ja vetääkseen hänet\nhellävaraisesti syliinsä.\n\n-- Mutta jos joku tulisi...\n\n-- Pane ovi säppiin.\n\nHän teki sen ja supatti tuskin kuuluvasti:\n\n-- Tuo Pieti vielä tulisi... Hypännyt koko päivän minun perässäni.\n\nAntti veti hänet uudestaan syliinsä.\n\n-- Pietikö? Mitä sanot?\n\n-- Hän. Siltä otukselta en saa missään rauhaa.\n\n-- Mitä hän sinusta?\n\n-- Tukkii sormusta, minkä on kevätmarkkinoilta ostanut.\n\n-- Entä sinä? kysyi Antti nauraen.\n\n-- Minäkö tuosta köntistä.\n\nAntin mieli oli vetreä; hän oli kevyt kuin auringon terän editse\nliitävä höyry, mutta samalla salaisesti rauhaton.\n\nAvainta liikutettiin ovessa.\n\nHe eivät uskaltaneet täysin hengittääkään.\n\n-- Kuka siellä? kysyi vihdoin Antti, kun rykimisestä kuuli, ettei\nsiellä ainakaan isänsä ollut; mutta hätäinen oli sittenkin ääni ja\nvavahteleva.\n\n-- Minä täällä vaan. Se oli Pietin ääni.\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Niin, tuota... Onko Alma siellä?\n\n-- Täällä! Oletko järjeltäsi, pöllö!\n\n-- Ajattelin vain. Mutta saisinko vähän puhutella herraa?\n\n-- Et nyt. Minä levähdän. Puolen tunnin kuluttua.\n\nVihdoinkin hän meni.\n\nAlman hiukset olivat vallattomassa epäjärjestyksessä.\n\nMutta nopeasti hän järjesti hiuksensa viettelevät suortuat otsalle ja\nohimoille, hieroi kämmensyrjällä poskien värin entiselleen, ja hetken\nperästä meni.\n\nAntti heittäytyi sohvalle.\n\nOli niin säikähtyneen levotonta, niin tukalan kuumaa; tyynykin poltteli\nsiihen vaipunutta raskasta päätä.\n\nJa muutenkin sitä poltteli.\n\nSiellä ajatukset sekavina niin vimmatusti risteilivät.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTartuttiin avaimeen.\n\nAntti nousi ja kävi keinutuoliin istumaan.\n\nPieti työntyi sisään.\n\nIso, jykevä, tavallinen työmies, sävyisät kasvojen piirteet, vaikka\nyksinkertaiset.\n\nHän seisoi kauan äänettömänä ovipielessä lakkiansa hypistellen ja\nsilmät harhailivat levottomina lattiassa.\n\nHän oli poikasesta pitäin palvellut talossa ja oli saavuttanut\nisäntäväkensä suosion ja täyden luottamuksen, saanut jo monet vuodet\nparempaa palkkaakin kuin toiset tavalliset työmiehet.\n\nMonesti oli kiitetty, ani harvoin moitittu.\n\nOlipa Anttikin hänestä ennen lapsena pitänyt, ja hänen vanhempansa,\njotka muuten pitivät tarkasti huolta siitä, ettei lapseen työväki saisi\nvaikuttaa alhaista katsantokantaa, antoivat pojan olla vapaasti Pietin\nseurassa, joka oli hiljainen ja hyväluontoinen ja aina hyväntapainen,\nei koskaan rivostellut puheissaan eikä teoissaan.\n\nAntti oli monen monta kertaa mielihyvällä saanut istua kelkassa, jota\nvasta mieheksi varttunut Pieti oli vetää kiidättänyt pitkin pihaa, tai\noli nöyrästi pyydettyään päässyt rekeen Pietin haloille tai heinään\nmennessä, tuonne vähän matkan päähän, ja Pieti se oli hänet ensi kerran\nkouluunkin kyydinnyt.\n\nMutta nyt ei enään moniin vuosiin Antti ollut häntä kohdellut muuna\nkuin palvelijana, tyhmänä kollona, työjuhtana, kuten luonnollistakin,\nkun oli miestynyt ja sivistynyt ja oppinut arvonsa tuntemaan.\n\n-- Mitä asiaa? kysyi hän vihdoin kyllästyneenä töykeätekoisen miehen\nläsnäoloon.\n\n-- Tuota, alkoi Pieti epävarmasti. -- Minä tuota olen tässä aikonut\nvähän niinkuin naimapuuhiin ruveta.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Se on tuo Alma, jota olen vähän niinkuin meinannut.\n\nTuo yksinkertainen tunnustus hytkähdytti Antin sydänalassa.\n\nPieti seisoi ison aikaa ääneti.\n\n-- Hän tuota onkin jo melkein suostunut.\n\n-- Vai on.\n\n-- Tässä keväällä se jo oli varma asia. Mutta sittenkun nuoriherra tuli\nkotiin, on tyttö ruvennut minulle niskojansa netkauttelemaan.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat? kysyi Antti hätäisesti, kumminkin koettaen\npysyttäytyä rauhallisen ja välinpitämättömän näköisenä.\n\nPieti vastasi tyynesti:\n\n-- Olen vain tullut ajatelleeksi, että jos hän niinkuin toivoisi.\n\n-- Mies, oletko hullu. Pieti jatkoi edelleen:\n\n-- Ja kun olen huomannut kerrankin vähän niinkuin vilkuilevan...\n\n-- Kitasi kiinni, aasi!\n\nMutta Pieti oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.\n\n-- Ja kun nuo toiset piiatkin...\n\n-- Mitä?\n\n-- Ovat minua kiusotelleet, että se Alma viipyy toisinaan liian kauan\nnuoren herran kamarissa.\n\nSe oli jo ääretöntä röyhkeyttä ja se kiehutti hirmuisesti Antin sisua.\n\n-- Olen tuosta tullut vain ajatelleeksi, että jos se herra niinkuin\nhuvikseen vain konstaelisi tytön kanssa, lisäsi hän, ja ääni oli\nmuuttunut katkerammaksi.\n\n-- Ulos täältä, nauta! kirkasi Antti vihasta vapisten. Mutta Pieti\nseisoi vain kuin petäjän kanto kankaassa, ei hievahtanutkaan\npaikaltansa.\n\n-- Enhän minä olekaan sitä uskonut; on vain tullut semmoisiakin\najatuksia, kun se on tuo Alma ollut niin toisenlainen nykyisin.\n\n-- Ulos, roisto!\n\nMutta kaikki oli turhaa. Hän kohahdutti vain pikkaraisen noita ylen\nleveitä hartioitaan ja seisoi liikahtamatta ovipielessä.\n\nSen huomasi Antti, ja huomasi myös, ettei hän kovuudellaan voi mitään.\n\n-- Mitä minulla on tekemistä teidän naimispuuhiinne? sanoi hän sitten,\nkoettaen näyttäytyä niin välinpitämättömältä kuin suinkin. -- Ota hänet\nvaikka huomenna taikka jo tänään.\n\nPietin kasvot nykähtelivät ilonliikutuksesta. Hän astui Antin eteen ja\npuristi karhunkourallaan tämän kättä.\n\nIloisesti muljahtivat hänen isot silmänsä, ikäänkuin jos olisi tahtonut\nlisätä:\n\n-- Kyllähän sen arvasinkin. Hän meni.\n\nAntti käveli kiihkeästi edestakaisin huoneessaan, puri hammasta ja oli\nkiukuissaan.\n\nMutta kun hetken perästä tuli rouva kamariin, täytyi hänen taasen\ntekeytyä rauhalliseksi.\n\nJa nauraen kertoi rouva Alman ja Pietin niin hirmuisesti kinastaneen\nheinitallissa. Mutta ei tiennyt, mistä oli kysymys, ei ollut viitsinyt\nkuunnella, oli suoraan kärryistä tullut sisälle. Hilma oli jäänyt\nhevostaan riisumaan; mahtoi kuulla kaikki.\n\nAntti oli kalpea ja ruumista väristytti.\n\nMutta sitten muuttui rouvan ääni totiseksi.\n\n-- Sanoi sinun olevan henkisesti kuolemaisillasi. Antti puri huultaan.\n\n-- Mutta vaikeahan minun on sitä uskoa, jatkoi rouva.\n\nPidätetty huokaus tunkihen kumminkin rinnasta.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPäivällisen jälkeen olivat he kaikki salissa kahvea juomassa.\n\nKauppias istui jäykästi nojaten lujatekoisen tuolin selkämykseen ja\npuhalteli haalahtavia savupilviä pitkävartisesta piipustaan.\n\nHän oli huolettoman näköinen nyt, semmoinen juuri kuin tavallisesti\nihmiset silloin, kuin jo esiytymisellään tahtovat oikein vasiten\nnäyttää toisille, etteivät puutu eivätkä sekaudu mihinkään, turhaa on\nkoettaakin.\n\nAntti oli levoton.\n\nSynkkänä istui Hilma ja ajattelevana sohvalla rouvan vieressä, joka\nyksin oli vähän pirteämmällä tuulella.\n\n-- Kerro nyt, hyvä Hilma, mistä ne siellä jaahasivat! hän kehoitti,\nei niinkään uteliaisuudesta, vaan saadakseen ikävän, kankean\njuhlallisuuden loppumaan. -- Eihän tuo nyt vaarallista liene, jos\njoutavaa onkin.\n\n-- Sitäpä minäkin toivoisin, virkkoi Hilma luoden Anttiin väsyneen\nsäälivän katseen, joka Antista nähtävästi tuntui hirmuiselta, ikäänkuin\nolisi aikonut tunkeutua hänen päänsä jokaiseen aivosokkeloon.\n\nKuumiksi kihahtivat Antin ohimot ja posket ja hänen hengityksensäkin\nkävi epätasaiseksi.\n\nHilma näkyi huomaavan sen ja kiinnitti katseensa yhä terävämmin ja\ntuimemmin häneen.\n\nAntti oli tavallistakin kalpeampi.\n\nKauppias huomasi sen ja vähän levottomasti kysyi:\n\n-- Mikä sinulla on?\n\n-- Todellakin! huudahti samaan rouva.\n\nHilman katse yhä vain ahdisti häntä.\n\nAntti oli vallan hämillään eikä tiennyt, mitä olisi siihen vastata.\n\nHätäytyneesti hän vihdoin tokasi: -- Noin peittelemätön naisen katse\nsaa miehenkin hämilleen.\n\nHilma hymyili katkerasti ja vähääkään loukkautumatta virkkoi:\n\n-- Niinköhän, serkku?\n\nAntti pelastui, sillä samassa astui Pieti sisään, ja kaikkein huomio\nkääntyi häneen.\n\n-- Mitä asiaa? kysyi kauppias äänellä, mikä hänellä tavallisesti oli\npuhutellessaan palvelijoita ja muita samalla asteella olevia ihmisiä,\nkun ei ollut kysymyksessä tavalliset kauppa-asiat.\n\nPieti seisoi ovipielessä synkän näköisenä, melkein kuin jos olisi\nsaanut kylmää vettä niskaansa, ja tyhmästi tuijotti lattiaan.\n\n-- Tuota -- alotti hän soinnuttomalla tapailevalla äänellä -- minun nyt\ntäytyy lähteä talosta.\n\n-- Lähteä? kysyi kauppias kummastuneena, tuijottaen ankarasti mieheen.\n\n-- Mitä nyt? huudahti rouva levottomasti, ikäänkuin hänen herkkään,\nnaiselliseen sieluunsa asiain todellisuus olisi hämärästi koskenut.\n\nHilman silmät iskeytyivät uudestaan Anttiin; katse oli säälimättömän\nankara.\n\n-- Kyllä minun lähteä täytyy, lisäsi Pieti alottamaansa tapaan. --\nAsiat ovat nyt sillä kannalla, etten saata olla tässä talossa.\n\n-- Miksi et? ärjäsi kauppias ankarasti.\n\n-- Tuota, mitäpä se tähän kuuluu.\n\n-- Mitäkö kuuluu? Mutta minä en päästä sinua niin vain kesken vuoden.\n\n-- Mutta minä lähden, lähden heti!\n\n-- Mene! Mutta palkkaasi et saa! kiljui kauppias, jota jo suunniltaan\nsuututti miehen salaperäinen itsekkyys.\n\n-- Pitäkää, jos niin tahdotte.\n\nTuo kuului niin omituiselta; siinä ilmeni halveksivaa yhtäkaikkisuutta\nja samalla väistymätöntä uhkaa.\n\nKauppias oli ääneti, katsoi syvästi mieheen ja koetti saada syitä\nselville.\n\nPieti oli hiljainen, hyväntahtoinen mies, koskaan ei ollut vastustanut,\nei sanan väännettä ollut välissä. Muutos hämmästytti ja, jos niin\nvoidaan sanoa, lannisti kauppiaan kiukkua.\n\n-- Sano, miksi olet semmoista ruvennut ajattelemaan! puhui kauppias\nnyt aivan uhottelemattomalla äänellä. -- Poikasesta pitäin olet tässä\nollut, hyvin palvellut ja hyvän kohtelun sekä palkan saanut.\n\nTuo näytti koskevan Pietiin.\n\n-- Niinhän olen. Vaikeatahan tuo on, mutta minkäpä sille tekee, puhui\nhän vapisevalla äänellä.\n\n-- Syy, syy, minkä tähden täytyy!\n\nPieti oli hetken ääneti ja katse harhaeli. Vihdoin loi hän sen\nhäveliäästi Hilmaan ja puhui:\n\n-- Kyllä kaiketi sen ryökkinäkin arvaa.\n\nKauppias ja rouva katsoivat kummastuneina Hilmaan.\n\nAntti oli aivan kalpea ja henkeä ahdisti.\n\n-- Mitä, mitä se on? utasi Kauppias Hilmalta.\n\nRouva peitti kasvonsa käsiin; hän ei enää kehottanut kertomaan.\n\nJa mykkänä oli Hilma.\n\n-- Mitä tiedät? Kerro!\n\nHilma loi häneen loukkautuneen katseen ja virkkoi:\n\n-- Se ei kuulu minulle, setä.\n\nPitkä, kiduttava äänettömyys.\n\nMutta vihdoin puhui Pieti.\n\nHän kertoi, kuinka oli ollut hänellä ja Almalla vakaat tuumat mennä\nyhteen, hän jo sormuksenkin oli kevätmarkkinoilta ostanut. Mutta sitten\nnyt kesällä oli tyttö yhtäkkiä muuttunut; neitikin sen oli kuullut,\nkuinka tallissa oli kerskunut hänelle, ettei ole pakko kontata kun\nkävelläkin taitaa. Oli vielä hänen varotuksiinsa uhotellut, että\nparempi kerran voitaleipää kuin aina kalaaleipää. Jo lopuksi hän sen\nsuoraan sanoi, että nuoren herran tähden se ei enää hänestä huoli.\n\nKauppiaan otsa kyrtistyi ja synkkä pilvi sille nousi. Hän astui ovelle.\n\n-- Alma! huusi hän hirmuisen kolkolla äänellä. Hän tuli.\n\nEnsin hän esiytyi kuten ennenkin, viehättävänä ja viehkeänä; vaan pian\nnäytti tajuavan, että kysymys oli vakavaa laatua, ja hämmentyi hänkin,\nveret muuttelivat hänen kasvoillaan, välin oli harmahtavan kalpea, pian\ntaasen tuskastuneen punastunut.\n\nTuskallinen äänettömyys, haudan hiljaisuus, jota silloin tällöin vaan\nhuokauksiksi puhkeavat hengähdykset häiritsivät.\n\nTuskin kyettiin selvästi ajattelemaan -- siltä ainakin näytti.\n\nMutta vihdoin oikasi kauppias kumartuneet hartiansa ja loi ankaran,\npakoittavan katseen Almaan, joka vapisi kauhistuksesta kyökkiin\nvievällä ovella.\n\n-- Kysymys on sinusta ja Pietistä, hän lausui haltijamaisella äänellä.\n\nAlma loi hätäisen, rukoilevan katseen Anttiin ja oli vaiti.\n\n-- Sinä olet sopinut jo Pietin kanssa, jatkoi kauppias, ikäänkuin olisi\nollut kysymys jauhosäkin takauksesta.\n\nTyttö hyrskähti itkuun ja sanoi:\n\n-- Se on niin tuhma.\n\nPieti katsoi kauheasti häneen ja vastasi.\n\n-- Etpähän siitä talvella mitään puhunut, kun hyviä oltiin.\n\nKauppias oli entisellään.\n\n-- Pitemmittä puheitta te laittautte yhteen, sanoi hän jyrkästi.\n\nHilma loi häneen kiinteän katseen ja sekautui keskusteluun.\n\n-- Kuinka, setä, voidaan heitä siihen pakottaa? Perinpohjaista\nmiettimistä se tarvitsee heidän molempain puolelta.\n\n-- Mitä miettimistä? äännähti kauppias kuivasti, nähtävästi ollenkaan\najattelematta Hilman tarkoitusta.\n\nHilma katsoi tuikeasti häneen eikä vastannut.\n\nPieti jo alkoi liikkua, siirtyä paikasta paikkaan ja vihdoin verkalleen\npuhui:\n\n-- Jos tuota sitten vielä vähän niinkuin miettisi.\n\nLakin painoi hän päähänsä ja meni.\n\nSamoin meni Almakin.\n\nÄänettömäksi jäivät toiset saliin.\n\nMutta synkkää oli hiljaisuus.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nAntti ei moneen päivään kyennyt mitään selvästi ajattelemaan. Yksinään\noli hän niin paljon kuin mahdollista, sillä hän häpesi kaikkia.\n\nEikä hänen yksinäisyyttään häirittykään; isä ei puhunut mitään eikä\näiti saattanut katsoakaan häneen.\n\nAlmaa hän inhosi, sillä hänhän se oli hänen häpeäänsä syynä.\n\nSe oli hyvä, ettei häntä tarvinnut nähdä; sen jälkeen ei Alma ollut\nhänelle kahvea kantanut ja harvoin ruokiakin pöytään tarjonnut. Mutta\nparempi olisi ollut, jos häntä ei koko talossa olisi ollut.\n\nMutta kerran häirittiin hänen yksinäisyytensä -- Hilma astui sisään.\n\nAntti säikähti, tuiotti häneen elottomasti, ikäänkuin olisi julman,\nhätyyttävän haamun nähnyt.\n\nHän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, alakuloinen ja hajamielisesti\nnäytti etsivän jotain puheen alkuun päästäkseen.\n\nMitä kauemmin äänettömyys kesti, sitä tukalammaksi kävi Antille.\n\nVihdoin hän pääsi alkuun.\n\nÄäni ei ollut ollenkaan jyrkkä, paremmin surullisen lempeä.\n\n-- Tuonnottainen tapaus näkyy sinuun ankarasti koskevan, sanoi hän.\n\n-- Mikä tapaus? änkytti Antti tavoitellen, vaikka hyvin käsitti, mistä\noli kysymys.\n\n-- Mikäkö? Serkku parka!\n\nHänen katseensa oli niin tunkeva.\n\nAntista tuntui niinkuin tuo katse olisi tunkeutunut hänen lävitsensä,\nlukenut kaikki hänen risteilevät ajatuksensa ja niistä selvän\ntunnustuksen.\n\n-- Mitä se minua liikuttaa, heidän välinsä? koetti hän kumminkin\npuollustautua.\n\nMutta Hilma keskusteli nyt hänen kanssaan kiinteällä katseella.\n\n-- Minä en ymmärrä, millä oikeudella semmoista minusta...\n\nKylmä hiki oli jo noussut otsaan.\n\n-- Se on sopimatonta, kerrassaan hävytöntä! Hilman katse oli murtavan\nsäälivä.\n\n-- Minäkö palvelustytöstä?\n\nHilma hymyili katkerasti ja näkyi vain odottavan lisää.\n\n-- Minä tiedän, mikä sopii ja mikä ei sovi.\n\nMutta hän oli heikko vastustamaan tuon katseen voimakasta vastarintaa.\n\n-- Ja mitä se asia muita liikuttaa?\n\nNyt vierähti kyynel Hilman silmäripsille, kirkas kyynel, mutta\npeljättävä.\n\nSerkku parka! hän vihdoin äännähti tuskin kuuluvalla äänellä, niin\nsurullisella, kuin jos äiti olisi kuolemaan tuomitulle lapselleen\nsanonut viimmeiset jäähyväiset.\n\nHe katsoivat kauan lattiaan.\n\nAntti ei voinut enää vastustaa, ei puollustautua; hän oli kuin\nrikoksesta hyvin sanoin nuhdeltu nyyhkivä lapsi.\n\nVihdoin puhui Hilma:\n\n-- Mutta ehkä kumminkin, vaikka kovin syvälle oletkin langennut,\nsinussa vielä on elämän siementä jäljellä. Sydämmestäni sitä toivon.\n\nViimmeinen sana oli tukehtua hänen kurkkuunsa, tuli sameana ulos,\narasti vavisten, kuin olisi peljännyt mahdottomuutta.\n\nJa hänen kasvonsa vavahtelivat, silmänsä olivat kirkkaissa kyynelissä;\nhän todellakin -- itki.\n\nTuo jäykkä luontoko olisi murtunut?\n\nAnttia hämmästyttivät nuo kyynelet, ne pakottivat hänen ajattelemaan;\nmutta ajatuksella ei ollut mitään selvää tulosta. Vaistomaisesti hän\nvain tunsi niiden itseensä hirmuisesti koskevan, ja mitä selvemmälle\nhän siitä pääsi, sitä kuumempia ne olivat, ne olivat tulisia hiiliä, ne\npolttivat vihdoin kuin helvetin tuli hänen sieluaan.\n\nMiksi hän itki, ja juuri tällä hetkellä?\n\nSäälistäkö?\n\nKyynelien välistä virkkoi Hilma:\n\n-- Serkku, serkku! Sinun täytyy kasvaa, kasvaa ihan uudestaan.\n\nAntti vapisi ja tuijotti tunnottomasti lattiaan.\n\nHilma oli mennyt.\n\nAntti ei vielä ollut liikahtanut paikaltaan.\n\nMutta hän koetti nyt pudistuttaa itsensä eleille, vaikka huonolla\nmenestyksellä; hän koetti ajatella, mutta se oli mahdotonta -- oli kuin\najatus olisi sammunut.\n\nMutta sitäkin vilkkaammin levisivät entiset elämän tapaukset mieleen,\nsielun sameassa kuvastimessa liiteli joukottain kuvia kuin irvisteleviä\npeikkoja, nauraen hänen olemuksensa surkeaa tyhjyyttä.\n\nVihdoin palautui Hilman kuva hänen mieleensä.\n\nTuossa oli hän seisonut, siitä katseellaan hänet tunnustuttanut, siitä\nlausunut peittelemättömän tuomionsa, heltynyt kyyneliin ja itkenyt.\n\nAntti ei voinut enää saada hänestä hirveätä, kiusallisen ahdistavaa\nkuvaa... olihan hänellä sydän, olihan hän itkenyt. Lempeän surulliselta\nsoi vielä hänen äänensä hänen korvissaan ja hänen katseensa tuntui niin\nosanottavalta. Ja nuo kyynelet, jotka olivat vihdoin niin tulvinaan\nvirranneet mielenliikutuksesta kalpeille kasvoille...\n\n-- Minunko tähteni?\n\nHäntä värisytti. Oliko hän todellakin niin auttamattomassa tilassa,\ntyhjyyteen vajonnut, parantumaton?\n\nJa miksi hän niin syvästi olisi surrut hänen tähtensä?\n\nHän painui kumaraan, antoi päänsä vaipua hermottomasti käsiin ja itki.\n\nTodellakin itki.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSurullinen, mutta säälivä samalla oli katse, millä Hilma sittemmin\nkohtasi Anttia, ja se aina teki häneen masentavan vaikutuksen.\n\nHän pelkäsi sitä enemmän kuin kiinteää, tuimaa; mutta hän kunnioitti\nsitä myöskin enemmän.\n\nSuoranainen loukkaus hänen puoleltaan ei enää tullut kysymykseenkään,\nvaikka kipeästi koskikin Hilman toisinaan suoraan lausutut arvostelut.\n\nMuuten olivatkin he paljon lähenneet toisiaan olivatpa toisinaan\nyhdessä kävelemässä ja ajelemassakin.\n\nSe oli Hilma, joka lähentymään pyrki, ja Antti noudatti hänen tahtoaan\nkunnioituksesta, vaikka sitä hän ei itselleenkään tunnustanut.\n\nHilma oli välin hyvinkin virkeä, jopa iloinenkin; mutta Antti, hän ei\npaljon puhunut, sillä tajusihan hän olevansa johonkin määrään voitettu,\ntai sikäläisessä aselevossakin allakynsin.\n\n-- Elämää, todellista elämää ja siihen innostusta sinä tarvitset,\nserkku, puhui hän kerran, ollessaan ajelemassa Antin kanssa.\n\nAntti ei vastannut. Hän oli aivan ulkoisen luonnon kaltainen, mikä ei\nollut kylmää eikä lämmintä, ei hämärää eikä päiväpaisteista, mutta\npilvistä ja sumeaa.\n\n-- Kun elämällä on joku tarkoituksensa, vaikkapa alussa vähänenkin\npäämaali, mihin työllä ja uutteruudella pyrjitään, niin silloin voi\nsanoa olevansa elämisen alussa, ja siitä on luonnollisena seurauksena\nse, että näköpiiri ja katsantokanta laajenee, saapi uusia, aina\nvereksiä aineksia ja varmempia tarkoitusperiä, jotka itsestään\nelähdyttävät ja saattavat elämän mieleiseksi, rakastettavaksi.\nJoutilaisuus, työttömyys on kuolettava tila, jota seuraa tyhjyyden\ntuottama masentuminen, innottomuus ja lopuksi ihmishenkeä kuihduttava\nväärien nautintojen etsiminen ja niissä eläminen.\n\nAntti katsoi ajattelevana vinhasti pyörivään pyörään kykenemättä mitään\nvastaamaan.\n\nHilma höllitti ohjia ja jalo eläin oikasihe huimaavaan juoksuun.\nRattaat hypähtelivät ryöpymyksissä ja rilloissa istujat notkahtelivat\nvieterien ponnahduksista.\n\nHilman silmät säkenöivät ja poskilla hohti raitis puna. Hän todellakin\nnautti elämästä -- ajamisestakin.\n\nLevottomin elein istui Antti hänen vieressään ja jo vihdoin pelon\npakottamana kielsi häntä niin hurjasti ajamasta.\n\n-- Pelkäätkö? kysyi Hilma kevyesti nauraen. Antti ei vastannut.\n\n-- Siis ei sinusta kaikki ole yhdentekevää, jatkoi hän samaan tapaan.\n\nHän hillitsi kumminkin hevosen ja puhui vakavasti:\n\n-- Sinä tiedät, että ihmiselämä, samoin kuin koko luonnonkin elämä,\non kehityslain alaista. Ei ole mitään päämäärää, minkä saavutettua\nvoitaisiin siihen seisahtua, on joko uutta etsiminen tai saavutetusta\ntaantuminen.\n\nHän loi terävän silmäyksen Anttiin. Levottomasti painoi tämä heti\nkatseensa alas.\n\n-- Mutta taantuminen on luonnotonta ja tyhjyyteen käymistä.\n\n-- Päämäärän saavuttaminen on elähdyttävintä, sillä silloin aukeaa\naina uudet, täydellisemmät ja jalommat päämäärät pyrjittäviksi ja\nsaavutettaviksi.\n\nHänen äänensä oli varmaa ja painokasta.\n\n-- Olen jo monasti sinulle sanonut, mutta sanon sen vieläkin, että\nsinun on välttämättömästi ryhdyttävä työhön.\n\n-- Mitähän täällä sitten teki? virkahti Antti hajamielisen veltosti.\n\nHilma katsoi häneen lujasti.\n\n-- Mitäkö tekisi? Ensinnäkin voit ruveta opettelemaan isääsi\nauttamalla, ja se on velvollisuutesikin.\n\n-- Meillä ovat niin pienet konttooritoimet, ettei niihin minun apuani\ntarvita.\n\n-- Tee muuta! Myö tavaraa puodissa! Antti naurahti väkinäisesti.\n\n-- Mitä? Alhaistako.\n\n-- Luuleeko serkku kauppaopistossa sitten tiskipoikia valmistettavan?\n\nLujasti katsoi häneen Hilma.\n\n-- Vai niin, serkku! sanoi hän pitkäveteisesti. -- Etkö ole koskaan\nkuullut, että työ miehen kunnia? Serkku, sinä olet lievimmin sanottuna\npöyhkeilevä tyhjäntoimittaja.\n\nAntti puri huultaan.\n\n-- Uskotko, sanoi hän osottaen suota kaivavaa työmiestä -- että\ntuo mies, vaikka toimeentulonsa saattaa olla kovinkin ahdasta,\non kymmenesti onnellisempi sinua, sillä hän tietää täyttävänsä\nvelvollisuutensa ja luonnon määräämän lain.\n\n-- Serkku näkyykin ihailevan suonkaivajia enemmän kuin muita ihmisiä,\nsanoi Antti pistelijäästi mutta veltosti.\n\n-- Kaikkia työtelijäitä ihmisiä ihailen samoin. Työttömiä täytyy\nsurkutella. Työttömyydestä juontuu sinunkin sielusi tyhjyys, siitä\nveltostunut maailman katsantosi.\n\nKun olivat palanneet kotipihaan ja Hilma ruvennut hevosta valjaista\nriisumaan, virkkoi Antti:\n\n-- Sallitko auttaa?\n\n-- Tee hyvin.\n\nAntti joutui hämilleen, sillä Hilma lähti suoraan sisälle ja\nveitikkamainen hymy väikkyi hänen huulillaan.\n\nMutta Anttia sentään nauratti pulansa.\n\nEnsi kertaa hän riisui hevosta valjaista, ja tuskin sittenkun pahaisena\npoikasena oli tallinovesta jalkansa sisään astunut.\n\nKevyesti virkkoi Hilma Antin sisälle vihdoin tultua:\n\n-- Hyvä! Kiitos, serkku! Sinusta saattaisi tulla hyväkin hevosmies.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHilma oli jo aikoja huomannut lapsellisuudeksi väitellä kauppiaan\nja toisten kanssa kirjallisuudesta ja sen semmoisista näille\nvastenmielisistä asioista, sillä varsinkin kauppiaan katsantokantaa oli\nmahdoton jo ikäin erotukseenkin nähden muuttaa.\n\nSiksipä päästiinkin vähitellen aivan itsestään entiselleen, tai ainakin\nnäennäisesti siihen. Puheltiin väliin paljonkin; varsinkin kesän\nvenyttyä oli kauppias halukas puhumaan maanviljelyksestä, ja kenenkäpä\nkanssa siitä muiden kuin Hilman olisikaan voinut pitemmältä puhua.\n\nYhdessä kulkivat he tiluksilla; puhelu oli virkeätä lähtiessä ja\npalatessa vieläkin virkeämpää.\n\nNoista kävelyretkistä oli vielä sekin seuraus, että Antti sai useinkin\nolla auttamassa puodissa myöjäpoikasta.\n\nEikä se hänestä niin kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan; aina silloin\nkului päivä paremmin kuin muuten ihan joutilaana ollessa.\n\nMutta kerran jäi hän lauvantaina puotiin peräänkatsojaksi. Ihmisiä kävi\npaljon, välin oli niitä puoti täynnä. Ei ollut kerjetä mihinkään, kun\nniillä muutamilla vielä oli olevinaan semmoinen kiirekin.\n\nAntti hermostui ja kävi kärsimättömäksi.\n\nJa ihmekö, jos suututti.\n\nKyseltiin, tingittiin, juoniteltiin.\n\nMikä oli näkevinään, ettei punnitus ollut oikein, millä oli mitäkin\nsanomista.\n\nAntti tiuskui, jo kirosikin ja käytti tarkemmin ajattelematta sanaa\n\"kollo\" jo useat kerrat.\n\nSiitä vihdoin muuan vanha, harmaahapsinen äijä otti muistuttaakseen\nkatkeralla mutta vakavalla äänellä.\n\n-- Nuori herra ei näy käsittävän, että on kaupan hyöty, kun oivasti\nostajia saa, hän puhui. -- Sanon sen opiksi, että jos tällä tavalla\naiotte ruveta menettelemään, ei ole koskaan kiirettä kaupassanne.\n\nAntti ei ollut kuulevinaan.\n\nOvipielessä rupatti ryhelmä ämmiä.\n\nVihdoin kiinnitti Antti huomionsa niihin, kun eukot jo kuuluvammin\npuheluintoon päästyään rupesivat jaarittelemaan.\n\n-- Ettäkö todella nuori herra?\n\n-- Se on silmäänikin totta, uskokaa jos tahdotte.\n\n-- Kas, kas, sitä heilakkaa!\n\n-- Mutta lieneekö hänen meininkinsä rehellinen?\n\n-- Hiljaa, hiljaa! Sitä samaa minäkin epäilen, epäilen suuresti.\n\n-- Ettei vaan hullusti kävisi.\n\n-- Ja aisaansa potkaisisi.\n\n-- Niin on monen käynyt, kun on kovin korkealle kohottanut.\n\nAntti oli niin hermostuneessa tilassa, ettei osannut häävin oikein\npunnita eikä rahaa vastaan ottaa.\n\n-- Kirotut ämmät, murisi hän hammasta purren. Eukot jatkoivat vaan.\n\n-- Ja niin hyvän miehen kuin olisi Pietistä saanut.\n\n-- Sano sinä muuta. Miesten paraita.\n\n-- Sanokaa minun sanoneen.\n\n-- Samoin minun.\n\n-- Se leikki ei hyvään lopu.\n\n-- Eikä lopukaan.\n\n-- Mitä asiaa ämmillä? kiljasi Antti vihdoin kuumeentapaisella\nkiihkolla.\n\nHe hajautuivat ja näyttivät hämillään aprikoivan.\n\n-- Tuota, kahvia ja sokeria surkealla sanoi yksi.\n\n-- Mene hiiteen surkeoinesi! Täällä ei niin vähin erin myödä.\n\n-- On se kauppias itse. Antti ei vastannut.\n\nEukon täytyi heittää lankarulla ostamatta ja ostaa kaikella rahallaan\nkahvea ja sokeria.\n\nHetken perästä ryhmittyivät eukot uudestaan supattamaan.\n\n-- Pahan luontoinen mies se on.\n\n-- Niin on.\n\n-- Onneton se joka tuollekin joutuu.\n\n-- Kun vaan ei sitä Hilmaa pivartelisi...\n\n-- Kuuluu olevan mainio ihminen.\n\n-- Ja niin kaikkeen pystyvä.\n\n-- Sano sinä. Kuuluu navetassakin käyvän piikoja neuvomassa.\n\n-- Eikä talonpoikaisiakaan viero, puhuu kuin vertaisilleen.\n\n-- Ja kun on vielä niin kaunis ja niin sööti.\n\n-- Ja niin rikas kun kuuluu olevan.\n\n-- Mutta jos saa tietää, mitä peliä se tuon tytön kanssa pitää, niin\nmitenkähän käy.\n\n-- Sen vielä hänelle sanon, sanon uhallakin. Antti oli pakahtua\nkiukusta.\n\n-- Ulos, ämmät, siitä ihmisten tieltä! hän kiljasi. He säikähtivät ja\nmennä tössyttivät ulos toinen toisensa perässä.\n\nKiusallinen päivätyö kesti lähes iltaan asti.\n\nKauppias vihdoinkin tuli.\n\nÄreästi vastasi hän isänsä kysymykseen, oliko ollut kiirettä, ja\npoistui saliin, missä heittäytyi sohvalle venymään.\n\nHilma tuli pirteänä sisään ja kevyesti virkkoi:\n\n-- Hei, serkku! Nyt sinä olet kaiketi saanut tehdä työtä ja olet\ntyytyväinen.\n\nAntti ryähti kuivasti.\n\n-- Mitä! Oletko huonolla tuulella? Ja minä kun uskoin näkeväni sinut\noikein iloisena ja pirteänä. Varmaankin on jotain ikävyyttä tapahtunut.\nOlet ehkä punninnut väärin ja saanut siitä ansaitun nuhtelun.\n\nAntti ei ollut kuulevinaan.\n\n-- Ehkä väsynyt. Niin, niin, ei se vahingoksi. Työstä väsyminen on\nherttaista, sillä sitä seuraa raukeaan lepoon antautuminen ja uudet\nvirkeämmät voimat.\n\nHilma istui lähemmä Anttia.\n\n-- Serkku, teethän hyvin ja lähdet soutamaan minut järven taa. Kuulin\nsiellä muutaman vanhan vaimon sairastavan kurjassa hökkelissään. Ehkä\nvoisimme olla avuksi.\n\nHänen äänensä oli nyt pehmoista kuin kesäinen hengähdys.\n\nAntti ei kumminkaan lähtenyt, ei sanonut joutavansa.\n\n-- Sitten lähden yksin.\n\n-- Kaikkia!\n\nHilma selvitti, kuinka kaikkia ihmisiä tulee rakastaa ja kuinka\nantaminen on sulostavaa.\n\nAntti vihelteli hetken ja poistui sitten kamariinsa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKauppias ei ollut käynyt Antin kamarissa vielä koko aikana hänen kotona\nollessaan.\n\nSiksipä hämmästyttikin Anttia, kun hän sunnuntaiaamuna astui sisään.\n\nHän oli erittäin virkeän näköinen, melkein myhäilevä, kun käveli kädet\nhousuntaskuissa muutamia kertoja lattian poikki ja sitten istahti\ntuoliin, kevyesti heittäen jalat ristiin.\n\nAntti istui levottomasti odottaen, sillä jotain erityistä oli kumminkin\nkysymyksessä, sen hän varsin hyvin osasi aavistaa.\n\nKauppias ryähteli ja vihdoin alkoi:\n\n-- Sain kirjeen kauppias Kaukoselta. Siihen Antti ei muuta osannut\nvastata kuin:\n\n-- Vai niin.\n\n-- Hän puhui siinä sinusta.\n\nAntti loi kysyvän katseen isäänsä ja hätäisesti lausui:\n\n-- Minusta? Mitä hän minusta puhui? Kauppias hykähti ja hyväntuulisesti\njatkoi:\n\n-- Kertoi olevansa hyvillään, kun saa sinut liikkeensä palvelukseen.\n\n-- Sepä hauskaa!\n\nAnttikin jo hymähti ja loi rohkeamman katseen ympärilleen.\n\nKauppiaan katse oli rasvainen, kun edelleen jatkoi:\n\n-- \"Sinunlaisesi miehen pojasta odotan paljon\", hän kirjoittaa.\n\nOikein virkeälle tuulelle tuli Antti.\n\n-- Nykyisin aikoo lähteä vähän matkalle tyttärensä ja poikansa kanssa\nja poiketa näinä päivinä meilläkin.\n\n-- Sepä hauskaa, kun saadaan semmoisia vieraita. Kerrankin saa\nsivistyneessä seurassa olla täällä ikävässä maakylässä, puhui Antti,\nluoden ylpeän silmäyksen ympärilleen.\n\nKauppiaan otsa rypistyi ensin, mutta selkeni vähitellen, ja hän jatkoi:\n\n-- Kauppias Kaukosen luulen omistavan suuret varat.\n\n-- Eiköhän.\n\n-- Suuret sillä kumminkin asiat.\n\n-- Samoin minäkin luulen.\n\n-- Perillisiä siinä on vain kaksi.\n\nKauppias katsoi kauan lattiaan ja omituisesti myhähteli.\n\n-- Tuskin tuntisit enää Suloa, hänen tytärtään, hän sitten lisäsi.\n\n-- Onhan siitä tosin aikaa kuin olen hänet nähnyt.\n\n-- Siitä on vasta tyttöä sukeutunut; ihan ensimmäinen hän on kaupungin\nylhäisistäkin, viehättävä, kerrassaan lumoava.\n\nIstuttiin taasen hetken äänettöminä.\n\n-- Näin meidän kesken puhuen olen erittäin hyvilläni, kun pääset\nKaukosen palvelukseen, jatkoi kauppias vilkuttaen leikillisesti\nsilmiään ja lisäsi:\n\n-- Ei tiedä, mitä voisi vielä tapahtua.\n\nAntti heitti pehmeästi kädet niskaan ja naurussa suin virkkoi:\n\n-- Mitä tapahtua?\n\nKauppias naurahti.\n\n-- No, no, se nyt ei oikeastaan tähän kuulu. Mutta saatanhan sen\nsuoraankin sanoa. Kuka tietää, vaikka onnistuisit pääsemään tytön\nsuosioon ja... Antti nauroi herttaisen keveästi.\n\n-- Ennen olen ajatellut sinulle veljenitytärtä, joka ei monelta\nkatsantokannalta sekään kauppa mitään hulluinta olisi.\n\n-- Se ei tule kysymykseenkään, sanoi Antti tavattoman päättävästi.\n\n-- Niinpä niin. Monessa suhteessa kyllä naisten paraita; kelpo toimi-\nja järjestysihminen ja melkoisen varakaskin. Mutta onhan siinä paljon\nsemmoista ja tämmöistäkin, ehkä vaillinaisen kasvatuksen tähden.\n\nAntti sytytti paperossin ja oli taasen äskeisessä hyvänmielen tilassa.\n\n-- Nyt herätti minussa Kaukosen kirje aivan toiset ajatukset.\nKun kerran hän pitää sinusta niin suuresti, niin miksi ei sitten\ntyttärensä sinuun suostuisi, jos toden teolla vain koetat voittaa hänen\nsuosiotansa.\n\nJo kiihtyivät tuosta Antinkin ajatukset; hän melkein jo uinaillen uskoi\nsaavuttaneensa ennen uneksimattoman onnensa.\n\nJa oli tuohon keveään mielentilaan toinenkin syy: luottihan isä\nhäneen, katsoi hänen tulevaisuuttaan suureksi ja loistavaksi -- sehän\non jo omansa mieltä hykähdyttämään ja sydänalassa hentoista lämpöä\nsynnyttämään.\n\n-- Se olisi sinulle kerrassaan hyppäys pohjattomaan onneen, poikani,\nvirkkoi kauppias nousten kävelemään.\n\nKevyesti nousivat jalat, hartiat näyttivät ojentuneen ja kasvoilla\nväikkyivät virkeän nuoruuden eleet.\n\nSemmoisena astui hän ulos, ikäänkuin jättääkseen onnen sankarin\nyksikseen miettimään elämän vaihtelevia oloja.\n\nJa hän ajattelikin, ajatteli onnensa äärille ja niiltä jo pujahti kauas\nloitolle sumeaan multa suloiseen rajattomuuteen, missä siivet hunajaan\ntakistuivat.\n\n-- Semmoisen kuulun sulottaren suosioon, suuteloihin, syleilyihin,\nsitten avioliiton ainaiseen hekkumaan, rikkauteen, loistoon ja korkeaan\nmaineesen.\n\nHän sen vihdoin kumminkin omisti koko suuren liikkeen yksin.\n\nSillä nuori Kaukonen, hän tiesi sen hyvin, oli mennyttä kalua hurjan\nelämänsä tähden.\n\nJuokoon, meuhatkoon vain.\n\nHän istui kaikkein käskiänä ummessa kullassa ja kunniassa.\n\nVilahti mieleen sivumennen Hilma.\n\nAseman varmuudesta syntyi häntä vastaan oikeutettu uhka; halveksien\nnaurahti hän hänelle.\n\nMutta sekin oli hetkinen pysähdys; taas lensi siivikäs unelma\nrajattomuuden ääriä.\n\n-- Sulo, Sulo!\n\nSemmoisia äännähdyksiä uhkuili rinnasta huulia metistäen ja suloisesti\nkorvia hivellen.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nVieraat olivat tulleet muutamien hartaan odotuksen päivien perästä ja\nnauttivat paraillaan kauppias Heikkisen vieraanvaraisuudesta, johon ei\nkuulunut ainoastaan talossa tavattomat pöytäherkut, vaan myöskin kaiken\nlisäksi jumaloivan kunnioittava kohtelu isäntäväen puolelta. Ja vieraat\nolivat kyllin hienot hyvän käsittämään ja vastasivat siihen samalla\nmitalla.\n\nKaikki olikin niin säännöllisen hienoa ja luontevaa, niin herkän\npehmeää sydämmellisyyttä, kuin jos hentoiset hengettäret olisivat\nsuloisin siivin suojelleet tätä paikkaa maailmallisilta tuulilta.\n\nKesä oli kauniimmillaan kaikessa neitseellisyydessään; tämä oli\nensimmäinen oikea onnen ja nautinnon kesä Heikkisen kodissa. Juhlatuuli\noli tarttunut palvelijoihinkin, varpaillaan hiivittiin, kuiskien\nkeskusteltiin ja oltiin puolittain pyhäpuvussa.\n\n-- Te olette kunnon nuorimies; teille odotan suurta, loistavaa ja\nmainehikasta tulevaisuutta, puhui kauppias Kaukonen Antille, joka\ntämmöisestä ennustuksesta saatti varsin somasti punastua kuin kerrankin\nläksynsä oikein hyvin osannut pieni koulupoika.\n\nKauppias Kaukonen oli vanhahko, jo vähän kumaraan painunut mies.\nHarmahtavat hiukset peittivät tavallista suurempaa päätä, sokuriset\nsilmät olivat houkuttelevan elävät, mieluisesti hymyili suu ja leuka\noli aivan neitseellisen paljas. Ääni oli rasvainen, keskustelu\nkohtelijasta ja aina tarkoituksen raukaista sekä käytös juhlallisen\nvetävää.\n\nVaikka ei Heikkisellä oltu koskaan oltu rasvaisen jumalisia eikä\nvarsinkaan kauppias suoraluontoisena miehenä sitä suvainnutkaan,\ntaivuttiin kumminkin katsomaan oikeudeksi ja kohtuudeksi Kaukosen\nhartaita aamu-, ilta- ja pöytärukouksia, sillä hänen jumalisuutensakin,\nvaikka outoa olikin, tuntui hienolta, miellyttävältä ja houkuttelevalta.\n\n-- Teillä uskon olevan kaikki ne puolet, joita kelpo kauppias ja\nliikemies tarvitsee edistyäkseen alallaan, jatkoi Kaukonen puhettaan.\n-- Te olette hankkineet itsellenne korkean sivistyksen ja liikemiehelle\ntarpeelliset tieteelliset tiedot, käytännöllinen taipumus on tietysti\nperittyä isältä ja samoin pettämätön rehellisyys. Minä tunnen nämä\nisänne kelpo ominaisuudet vuosikymmenet asioissa hänen kanssansa\noltuani.\n\nAntille hän sitä puhui, mutta mihinpä pani isäkään korvansa, varsinkin\nkuin tuo puhe niitä niin mieluisesti hiveli.\n\n-- Me olemme teille sanomattomasti kiitolliset Antin tähden, virkkoi\nrouva lastaan kaikkia maailmassa enimmän rakastavan äidin tunteekkaalla\nhellyydellä.\n\n-- Ei ollenkaan minulle, vastasi Kaukonen poistavasti. -- Teidän oma\nansionne se on lähinnä Jumalaa, että poikanne on kelpo nuorukainen,\njonka tulevaisuutta voi pitää taattuna.\n\nSulo oli istunut keskustelun ajan pehmeästi nojaten sohvan pohjaan,\nleikitellen jalokivin koristetulla sormuksella. Hän oli kieltämättä\nkaunotar, hieno ja miellyttävä, luojan henkivä taideteos.\n\nPaljon hän ei keskustelua seurannut joko tahdottomuudesta tai mistä,\nvaan kumminkin sen verran, että silmä etsi joskus tulevaa isän\npalvelijaa.\n\nVaikka katse olikin hetkinen, mikä Anttia kohtasi, oli se kumminkin\nkylliksi luomaan hänen rintaansa valoisia maailmoita.\n\nHän oli kerrassaan hurmaantunut katsellessaan häntä.\n\nNuori Kaukonen koetti keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla\nmenestyksellä -- molemmin puolinkin huonolla.\n\nSillä hän itse oli väsynyt ja veltto.\n\nKauppias Kaukonen keskusteli nyt Hilman kanssa.\n\n-- Mikä minua suuresti ihmetyttää, se olette te, neiti.\n\n-- Kuinka niin?\n\nHilma istui jäykkänä seurassa, melkein vastenmieliset eleet kasvoilla.\n\n-- Minua kummastuttaa se, että nainen, vielä niin nuori kuin te, voi\nhoitaa niin hyvin liikettä. Neiti on erittäin kuulu kauppamaailmassa,\nkaikki puhumme teistä mitä suurimmalla kunnioituksella; sanalla sanoen\nte kelpaatte monelle harmaapäiselle porvarille esikuvaksi.\n\n-- Vai niin paljon, vastasi Hilma kylmäkiskoisen kuivasti. -- Mutta,\nsuokaa anteeksi, se ei minua suurestikaan huvita.\n\nHämmästyneen katseen loi Kaukonen häneen.\n\n-- Kuinka neitiseni? Onko teistä sama, minkä arvon ihmiset teille\nantavat ja onko teillä hyvä vai huono luotto kauppamaailmassa?\n\n-- Sen pysyttäminen tai kadottaminen on suurimmakseen kunkin yksilön\nasia.\n\nKeskustelua, varsinkin loppua, olivat kaikki tarkoin seuranneet.\n\nRouva oli levoton, sedän otsa ryppyinen ja synkkä, Sulo katsoi\nkummastuksella häneen ja vihainen ilme oli Antin kasvoilla, nuori\nKaukonen oli painautunut kumaraan nojaten päänsä käsiin.\n\nKaukonen oli hämillään eikä jatkanut.\n\nMutta suorana, tyynenä istui Hilma ja välinpitämättömän näköisenä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSulo kunnioitti Hilman varmuutta ja halusi päästä lähemmin häntä\ntuntemaan, vaikka ensin arkuus häntä siitä estikin.\n\nSeuraavana aamuna kohtasivat he toisensa puistossa.\n\nTervehdittyään kävelivät he yhdessä pensasrivien välejä.\n\n-- Pidättekö, neiti Heikkinen, kukkaisista? alkoi Sulo, kun äänettöminä\nolivat jo hetken kävelleet.\n\n-- Kyllä. Niiden tutkiminen tuottaa joskus hyvinkin suurta nautintoa;\nsillä pienuudessaankin ovat ne suuret.\n\n-- Niin, voidaanhan ihmisiäkin verrata kukkasiin, sanoi Sulo epäröiden.\n\n-- Voidaan todellakin, paha kyllä. He kävelivät ison aikaa äänettöminä.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi vihdoin Sulo.\n\n-- Neiti Kaukonen oletteko koskaan tunteneet itsenne levottomaksi,\nsilloin kun suloisimmat tunteet ovat täyttäneet rintanne ja elämä on\nparaiten teille hymyillyt?\n\n-- Olen, olen monestikin keskellä ilojen tuntenut semmoista.\n\nHilma katsoi häneen syvällisen lempeästi ja jatkoi:\n\n-- Kukkanen sulkee lehtensä päiväpaisteellakin nousevalle myrskylle.\nTuommoinen kohtaava levottomuuden tunne rinnassamme ei sekään ole\naiheeton, vaikka useinkin on tuntematon.\n\n-- Mitä se sitten on? Mutta olkaa hyvä ja istukaa\n\n-- Se on sisäinen ääni, joka varoittaa sulkeutumaan, vakaistumaan\nelämän myrskyille, joita selkeimmälläkin päivällä voi uhkaavina nousta.\nPaha vaan, ettemme sitä tajua. Me pysymme siten kukkasina, jotka\nkovemmissa myrskyissä sortuvat.\n\nKyynel vierähti Sulon poskelle.\n\n-- Oi, te olette niin voimakas, te tiedätte niin paljon! huudahti hän.\n\n-- En, neiti Kaukonen. Mutta siihen koetan pyrkiä. Olen tuntenut\nmonesti myrskyissä olevani turvaton.\n\nSulo katsoi häntä silmiin lapsellisella luottamuksella; hänen katseensa\npaloi täyttämättömästä tiedon halusta, jossa kumminkin toisekseen\nilmeni kevyt, lapsellinen utelijaisuus.\n\n-- Me naiset lienemmekin heikompia myrskyssä kuin miehet, hän sitten\nvirkkoi.\n\n-- Emme, hyvä neiti, ja jos olemme, on syy siinä, ettemme hanki\nitsellemme vastustusvoimaa, tietoisuutta elämästä. Samassa tilassa\nolevat miehet ovat päinvastoin meitä heikommat. Paljon on taittuneita\nkukkasia niin mies- kuin naismaailmassakin.\n\n-- Oi, kyllä minun veljeni on ainakin yksi semmoinen, huokasi Sulo.\n\nHilma vavahti ja painoi katseensa alas. Sulo jatkoi;\n\n-- Häntä on jo vuosia koetettu saada parantumaan, mutta turhaan; on\npidetty monet kerrat maallakin, mutta palattuaan on ollut samallainen.\nJa niin herttainen kuin hän olikin nuorempana!\n\nRaskas alakuloisuus valtasi Hilman, hän ei jaksanut enää mitään enempi\nlisätä äskeiseen keskusteluun, vaikka Sulo nyt koettikin sitä jatkaa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKauppiaat keskustelivat aluksi rouvan ja nuorten herrain läsnä ollessa\njonkunlaisesta suuremmasta puu-, terva- ja viljakaupasta, johon\nyhdistyisivät kaikki paikkakunnan liikemiehet ja yrityksen johtajaksi\ntulisi itse Kaukonen, joka tuuman alkuunpanijakin oli. Hän selvitti\nsen juurin jaksoin, kuinka suuri voitto siitä tulisi, kuinka muutenkin\nsiitä olisi kaikenpuolinen hyöty sekä osakkaille että maakunnalle. Itse\nsanoi semmoista jo kauan aikoneensa omin päinsä puuhata, mutta sitten\noli huomannut yritykselle eduksi, että sen osakkaita löytyy kaikkialla\ntoiminnan perään katsojina, ja vielä sanoi tahtovansa päästää kaikki\nseudun liikemiehet osakkaiksi tuottelijaaseen yritykseen, joka\ntavallansa tunkeutuu maakauppiasten liikepiiriin.\n\nJa yrityksen tuottelijaisuuden tekisi vielä kaksinkertaiseksi oman\nlaivan sille hankkiminen, joka oman maan tuotteita kuljettaisi\nulkomaille ja päinvastoin. Se kumminkin saisi jäädä tuonnemmaksi samoin\nkuin useampien sahalaitosten laittaminen.\n\nHän esitteli sen niin selvästi ja todellisiin näkökohtiin perustuvana,\nettei ollut epäilemistäkään yrityksen onnistumisesta.\n\nKauppias Heikkinen tutki kysymystä tyysti kaikilta tahoilta, kuten\nsanoi, ja lopuksi virkkoi:\n\n-- Sen mitä ymmärrän, on yritys edullinen.\n\nKaukonen ilmoitti vielä huokeat yritykseen osalliseksi pääsemisen ehdot.\n\nTarvitsi vain osakasten sitoutua takaamaan häntä, jolleivät tahdo\nkäteisiä rahoja panna liikkeesen; muuten se oli yhdentekevää.\n\nJa tämän suuren yrityksen tähden täytyi hänen saada Antti\nliikkeeseensä, joka näin ollen tarvitsi kykenevää ja luotettavaa miestä.\n\nKauppias oli innostunut ikihyväksi, ylpeä nuoruuden vireys loisti hänen\nkasvoistaan ja koko hänen olemuksensa oli nuortunut ja norjennut.\n\nAnttiin katsoivat vanhukset ilolla ja ylpeydellä, ja rohkea oli\ntämänkin katse ja miehekäs.\n\nLoppukeskustelun aikana tulivat Sulo ja Hilma sisään.\n\nEnsin puhelivat he keskenään; mutta pian tarkkeni Hilman huomio toisten\nkeskusteluun; kumminkaan hän ei siihen sekautunut.\n\nViimein kumminkin käännyttiin häneen, selvitettiin yritys ja ehdot ja\ninnokkaasti halusi kauppias veljensätytärtä siihen yhtymään.\n\nMutta kaikkein hämmästykseksi kielsi tämä kohta jyrkästi.\n\n-- Minkä tähden? hätäisesti kysyttiin.\n\n-- Minä en pidä noin mutkikkaista menettelytavoista, herra Kaukonen,\nsanoi hän jäykästi.\n\n-- Mutkikkaista! Tämähän on suoraa suorempaa, neiti hyvä. Yhteisillä\nyrityksillä on aina varmempi menestys kuin yksityisillä, sen\ntietänette, puhui Kaukonen.\n\n-- Sen myönnän. Siispä perustakaa säännöllinen yhtiö.\n\n-- Neiti ymmärtänee semmoisesta olevan tavattoman paljon puuhaa.\n\n-- Tuommoinen yritys kannattaa hyvän perustelun.\n\n-- Ja toisekseen siitä olisi tarjona se vaara, että yleisö\nyllytettäisiin yhtiökauppoja puuhaamaan; olisihan se suora opetus, joka\ntuottaisi liikemiehille arvaamatonta vahinkoa.\n\n-- Sepä siinä paras puoli olisikin kaiken muun hyvän lisäksi.\n\n-- Lapsellisuutta! äännähti kauppias. Ajattele ja ryhdy tuottavaan\nyritykseen.\n\n-- Sitä en tee, ja toivon, ettei setäkään siihen ryhdy.\n\n-- Pidä suusi kiinni! äyhkäsi kauppias äänellä, joka ei enää tuntunut\nsietävän yhtään tinkimistä.\n\nHilma kääntyi puhelemaan Sulon kanssa, joka oli suurin silmin katsellut\nhäntä väittelyn ajan.\n\nKyllästynyt oli nuori Kaukonen koko keskusteluun, eikä se enää\nAnttiakaan miellyttänyt.\n\nHe lähtivät ulos, kävelivät pitkin pölyistä maantietä ja kun tulivat\nkievarin kohdalle pyörsivät sisälle.\n\nHe olivat jo istuneet ison aikaa siellä ja nauttineet olutta, ainoaa\nsiellä tarjona olevaa.\n\nAntti oli jo kerjennyt useammat kerrat tahtoa lähtemään, mutta Kaukonen\ntilasi aina vaan uusia.\n\nHän olikin jo aika lailla humalassa, ja kertoi yhtä ja toista\nelämästänsä.\n\nVihdoin kertoi hän Hilman jo ennestään tuntevansa.\n\nOli pari vuotta sitten laitettu juontia unhottamaan maaseudulle; oli\nasunut lähellä kauppias Heikkisen taloa.\n\n-- Se pahuus miellytti minua niin, että olin jo kuukauden päivät\njuomatta. Olin rakastunut, sen tunnustan.\n\nAntti jo kävi uteliaaksi.\n\n-- Kuinka sitten kävi.\n\n-- Saat uskoa, että olen sukkela poika naisia miellyttämään, varsinkin\nsilloin olin. Tytöstä näin hyvin, että viihtymään päin oli seurassani.\n\n-- No?\n\n-- Teinpä sitten kokeen, pikkusen lemmentunnustuksen ja...\n\n-- Ja?\n\n-- Kuotasin tytön syliini.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Tuokos juutas siitä sydäntyi, ja sitten se oli välimme lopussa.\n\nHän nauroi kuivasti, ja nauroi Anttikin.\n\nNaurunsa oli iloista ja tuntui tekevän hyvää; kertomuksen ajalla olikin\nniin ilkeästi värähdellyt sydänalassa.\n\n-- Sisareni näkyy viihtyvän hyvin hänen seurassaan; heissä lieneekin\npaljon samanlaista.\n\nAntti ei voinut enää istua, vaan pakotti toverinsakin lähtemään.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nVieraat olivat menneet.\n\nTuntuvat jäljet he olivat taloon jättäneet, varsinkin Anttiin, joka eli\nnyt kuin suloisessa unessa.\n\nSulo piti hänestä, sen hän aivan varmaan tiesi, koskapa oli antanut\nhänen suudella marmorivalkeaa kätöstään.\n\nJa vielä toinenkin syy hänen hyvään mielentilaansa oli.\n\nNuori Kaukonen oli auttamattomasti mennyttä kalua, hän joi, ei voinut\nolla juomatta, hänen täytyi juoda.\n\nHän kumminkin oli siinä aina voinut jotakuinkin määrän pitää,\niloisimmissakin toveriseuroissa.\n\nOmituista!\n\nHän ei ollut juuri taipuvainen itseänsä muihin eikä päinvastoin\nvertailemaan; mutta nyt hän sen teki.\n\nHän oli kymmenesti parempi nuorta Kaukosta.\n\nSen hän tunsi lämmittävän sydänalassaan.\n\nJos maailma olisi ollutkin täynnä hänenlaisiaan, niin varmaankin olisi\nhän ollut onnellinen ja itseensä luottava mies -- sillä hän olisi ollut\nmallikelpoinen.\n\nHilpeällä ja hyvällä tuulella olivat kauppias ja rouvakin, pirteät ja\nnuorekkaat.\n\nMutta Hilma oli levoton ja synkkä. Hän ei puhunut paljon mitään,\nmelkeinpä näytti välttelevän kaikkia, ja kumminkin hänen sisällänsä\npakotti ja ahdisti, hänellä olisi ollut nyt niin paljon puhumista\nsukulaisilleen.\n\n-- Miksi, miksi?\n\nTämmöinen oli ainainen sisällinen kysymys.\n\nMiksi hän pelkäsi setänsä liikeyritykseen ryhtymistä?\n\nOlihan hän vanha, tottunut asioita punnitsemaan, aina osannut luovia\nliikemaailman salakarit, tuskin koskaan kärsinyt suurempia vahingoita.\n\nMiksi se sittenkin häneen niin koski, vaikka siitä jo silloin oli\nmielipiteensä sanonut?\n\nJa vieläpä paljon muita kysymyksiä, koko elämä oli täynnä äänettömiä\nkysymysmerkkejä.\n\nMiksi hän esimerkiksi epäili Antin onnea hänen siellä palvellessaan,\nsuoraan sanoen pelkäsi?\n\nSiihen olisi ollut helpompikin vastata; mutta nyt hän ei siihen kyennyt.\n\nMiksi häneen sitten Antin kohtalo niin läheisesti koski?\n\nOlihan heidän välinsä kerrassaan huono.\n\nKerran päivällisen jäljestä, kun he kaikin istuivat salissa, ivaili\nkauppias häntä jotenkin purevasti ennakkoluuloisuudesta ja naisen\najattelemiskyvystä, kun ei ymmärtänyt liittäytyä niin edulliseen\nyritykseen.\n\nHilma punastui ensin, mutta pian ollen entisellään vastasi:\n\n-- Jospa setä ei niin syvästi halveksisi naisen ajattelemiskykyä kuin\ntekee, niin kehottaisin vieläkin peräytymään siitä yrityksestä, sillä\nminussa ei herätä luottamusta kauppias Kaukosen luonnoton kohteliaisuus.\n\nKauppias polkasi jalkaa.\n\n-- Kuinka semmoista voit ajatellakaan? Hän on tunnettu rehelliseksi\nliikemieheksi, ja lisäksi hän on herännyt mies.\n\nHilma naurahti.\n\n-- Mitä?\n\n-- Se saattaakin olla pätevä luotto liikemaailmassa.\n\n-- Sinä halveksit uskonnollisia tunteita.\n\n-- En koskaan, setä. Mutta sittenkään en voi kaikenlaiseen ulkonaiseen\nhartauteen luottaa.\n\n-- Millä perusteilla sinä epäilet häntä?\n\n-- Kaikki perusteet eivät aina ole löydettävissä.\n\n-- Pidä sitten suusi kiinni! sanoi kauppias halveksien, nousi ylös\nja käveli vihaisesti lattian poikki ja meni pitemmälle jatkamatta\nhuoneeseensa.\n\nMutta rouva oli heikompi ja kauppiaan mentyä levottomana tarttui\npuheeseen.\n\n-- Sano, Hilma, minkätähden epäilet!\n\n-- En voi siihen, täti hyvä, selviä perusteita löytää, kuten jo sanoin,\nsanoi Hilma alakuloisesti. -- Muuten oli kysymys heti alkujaan minusta\nvastenmielinen ja yritys epäilyttävä. Siihen saatti hyvinkin vaikuttaa\nitse Kaukonen, jonka esiytymisessä luulin keksiväni jotain tarkoin\nvalmistettua liehakoimista.\n\n-- Oli siinä minustakin jotain liikanaista, virkkoi rouva. -- Mutta\neihän silti voi häntä epäillä.\n\n-- Serkulla lienee aivan yksityisiä syitä Kaukosen herrasväkeä vastaan,\nsanoi Antti pistelijäästi, muistellen nuoren Kaukosen kertomusta.\n\nHilma punastui; näytti käsittävän. Äänettömyyttä.\n\n-- Soisin niin olevan, sanoi hän vihdoin kuivasti.\n\n-- Niin, ja ryhtyyhän siihen paljon muitakin, sanoi rouva kevyemmästi.\n\n-- Ryhtyy sentähden, että setä on ryhtynyt siihen. Kun Kaukonen voitti\nhänet, on hän voittanut monet muut; siksipä alkoikin juuri hänestä, kun\ntiesi muiden pitävän häntä suuressa arvossa.\n\nRouva poistui.\n\nAntti yritti samoin menemään.\n\n-- Istuhan nyt täällä, Antti.\n\nAntti totteli koneentapaisesti.\n\nHilma istui melkein murtuneen näköisenä.\n\nVihdoin hän virkkoi:\n\n-- Serkku hyvä, jospa sinusta tulisi isäsikään kaltainen mies!\n\n-- Serkku näkee hyväksi halveksia isääni.\n\n-- Sitä en tee. Jos sinä voisitkin saavuttaa hänenlaisensa työkyvyn,\nensinkin semmoisen halun ja uutteruuden, niin ei olisi epäilemistäkään,\netteivät ajan virkistävät tuulahdukset sinuun hyvää vaikuttaisi. Isäsi\non niille vanha; en kummailekaan hänen katsantokantaansa monissa\nnykyajan kysymyksissä. Mutta se minua surettaa, ettei sinulla, serkku,\nole vanhaa eikä uutta katsantokantaa. Sinä luotat vaan onnen sattumiin,\nserkku; se on todellakin surkeaa. Ja jollei sinussa muutosta tapahdu,\nniin varma perikato on edessäsi.\n\nTurhaan etsi Antti sanoja vastatakseen.\n\nHilma katsoi häntä terävästi silmiin ja jatkoi:\n\n-- Sinä voit innostua tavallasi, vetreytyä ja suuria tulevaisuuden\nunelmiakin voi mielessäsi vilahtaa; mutta minä pelkään sen tilan\nlyhyyttä ja seuraavaa aina mustempaa tyhjyyttä. Lujemmin perustettua\ntäytyy olla pysyväisen onnen, sen saavuttamisesta olla jokukaan osa\nomaa.\n\nHänen äänensä oli heltynyt surullisen myötätuntoiseksi ja katseensakin\nmelkein lempeäksi.\n\n-- Kun menet palvelukseen, niin tee tarkoin ja huolellisesti tehtäväsi,\nhän jatkoi. -- Sillä on jo ensimmäinen kasvattava vaikutuksensa.\nVältä joutilaisuutta ja vetelehtivää seuraa. Etsi huvia siveellisistä\nseurapiireistä, lue ja seuraa ajan kaikkia vireillä olevia kysymyksiä.\nSe valostaa elämää, se varmistaa elämisen halua ja voimia vahvistaa.\n\nHe olivat ison aikaa äänettöminä molemmat. Huomenna lähden kotiin,\nsanoi vihdoin Hilma.\n\n-- Huomenna jo! huudahti Antti.\n\n-- Niin. Ilma, jota hengitän täällä, on raskasta minulle.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n-- Älkäähän mitä! Tuntuu vähän oudolta ja niinkuin perheestämme jotain\npuuttuisi, kun ei ole Hilmaa, puheli kauppias muutamana päivänä\npuolispöydässä. -- Vaikkapa hän onkin itsekäs, on hänessä kumminkin\npaljon miellyttäviä puolia. Velivainaja oli aivan samanlainen.\n\nEikä kauppias sitä puheekseen puhunutkaan; todellakin kaipasivat häntä\nkaikki, oli kuin olisikin ollut perheestä jotain välttämätöntä poissa,\ntyhjä aukko vain jäänyt jäljelle.\n\n-- Hän oli niin sydämmellinen ja osanottava, virkkoi rouva lempeästi.\n-- Ehkäpä hän ei ollutkaan itsekäs, vaikka niin luulimme.\n\nKauppias myhäili.\n\n-- Lähellä pusketaan, kaukana ammutaan, virkkoi hän leikillä. -- Kelpo\nihminen hän on, sitä ei voi kieltää.\n\nEnempi hänestä ei puhuttu.\n\nElämä oli hiljaista, painostavan hiljaista. Kauppias teki työtään\nentiseen tapaansa, möi puodissa ja kävi tarkastelemassa työväkeä.\nMuuten oli hänellä tätä nykyä paljon miettimistä, joka oli omansa hänet\nerottamaan perheestä. Suuret tuumat, suuret voitot, ne eivät antaneet\nenää entistä rauhallista yönlepoa. Kaukosen ja monen muun yritykseen\nyhtyneen kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa. Nyt kesällä piti\nKaukosen lähteä ulkomaille kauppasopimuksia tekemään, syksyllä sitten\nalkaisi metsänhakkuu, tervoja ostettiin parastaikaa. Hän oli jo tehnyt\nmonet arviolaskut liikkeestä, ja aina oli tulos loistava. Epäillä\noli mahdoton jo siitäkin syystä, että Antti tuli syksyllä Kaukosen\npalvelukseen. Mutta sittenkin pysyi mieli levottomana. Oli kuin Hilman\nepäilykset olisivat synnyttäneet pimeän peikkoja hänen rintaansa.\n\nRouva eli edelleen taloustoimissaan, mutta oli alakuloisempi entistään;\nhäntä pahimmin vaivasivat Hilman lausumat epäilykset. Mutta kauppiaalle\nhän ei siitä kertaakaan virkkanut, kuten hänen tapansa ei ollutkaan\nkoskaan sekautua tämän asioihin.\n\nKesän kuluessa toteutui Antissa Hilman ennustus.\n\nHän uneksi kyllä kauan Kaukoselle joutumisensa suurista seurauksista,\njoissa Sulo oli häikäisevä keskusta, ja nauttikin siitä. Mutta voimat\nalkoivat lannistua, alakuloisuus ilkeine epäilyksineen saavutti, ja\nvihdoin oli elämä niin tyhjää, niin kolkkoa, että sydäntä väristytti.\nKesä oli hirmuisen pitkä, laiskan laiskasti madellen se kului.\n\nJo oli hän kirjoittanut Sulolle, vavisten sen tehnyt, sydän kurkussa\nodottanut vastausta ja saanutkin.\n\nSulo puhui käynnistään heillä, kesän suloudesta ja kiitti\nystävällisestä kohtelusta ja toivotti hänet tervetulleeksi kaupunkiin.\nMutta sitten puhui hän yksistään Hilmasta; ei kenenkään ihmisen sanonut\nniin häneen vaikuttaneen kuin tämän. \"Hän oli kuin monien sekavien\nsydämmeni aavistusten selvä vastaus. Hän opetti minulle muutamissa\nhetkissä enemmän, kuin olen ennen koko elämässäni oppinut.\"\n\nSe jäyti viimeisenkin toivon Antin sydämmestä.\n\nSulo ei ollutkaan pehmeäksi hermostunut kaunotar, kuten hän oli\nluullut: hänkin oli luja suuruus, jonka edessä täytyi vapista.\n\nHän istuskeli päivät kamarissaan väsyneenä ja velttona; mielessä\nliikkuivat vain katkerat epätoivon tunnelmat, jotka nekin samenivat\nvihdoin raskaaksi, rajattomaksi möhkäleeksi, ja ajatukset kiersivät sen\nympärillä kuin myrskypilvet syysyön peittämän maan.\n\nVälin hän vain heräsi, kun Alma tarjosi hänelle kahvea tai kävi\nhuonetta siistimässä -- sitä hän taasen teki entiseen tapaansa, kuten\nkeväälläkin.\n\nMutta näennäisesti herättyäkin painosti.\n\n-- Nyt minä olen siitä päässyt, puhui tyttö kerran, tehden veikistävän\nliikkeen.\n\n-- Mistä?\n\n-- Tuosta Pietistä.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Se itse nyt oli huomaavinaan, ettei meistä hyvää kumminkaan tulisi.\n\nVeltosti naurahti Antti.\n\n-- Kuka tuommoisesta! jatkoi tyttö. -- Toistahan on näin elää.\n\nHän heilahdutti noreasti vartaloaan ja nauroi kevyesti ja helakasti.\n\n-- Olet sinä iloinen tyttö, tuli Antti painottomasti sanoneeksi.\n\n-- Kuka tässä nuorena huolehtimaan; on sitä aikaa vanhanakin!\n\n-- Niinpä niin! myhähti Antti, ja hänestä tuntui kuin tuo lause olisi\ntodellakin syvää elämän viisautta. Mitäpä huolehtimaan! Hän nauroi,\nkatsoi syvästi tyttöä silmiin, ja ihan oikein! Mitäpä huolehtimaan!\n\nMutta miten voisi päästä sellaiseen tilaan, niin iloiseksi ja\nvälinpitämättömäksi?\n\nSitä hän koetti vielä jälkeenpäinkin ajatella; mutta sen saavuttaminen\nnäytti mahdottomalta sekin.\n\nHetkeksi voi sen saavuttaa, mutta vain lyhyeksi hetkeksi; intohimotkin\nolivat liian heikot sitä hetkistä pitemmälle pysyttämään.\n\nÄidin tarkka silmä huomasi poikansa masentuneen mielentilan.\n\nHän etsi tilaisuutta.\n\nKerran hän puhuikin siitä tapansa mukaisella hienoudella.\n\n-- Sinun on, lapsi hyvä, ikävä täällä maansydämmessä; eikähän\nihmekään. Isäsi ja minä olemme liian vanhat voidaksemme saada sinulle\nminkäänlaista huvia. Mutta pääsethän kohta kaupunkiin toimeen ja\ntyöhön. Se varmaankin virkistää sinua.\n\nÄidin ääni oli hellän surullinen ja kasvoille ilmeni kaipuun ja huolen\npilviä.\n\nMutta hetken perästä hän iloisemmin jatkoi:\n\n-- Siellä luulenkin sinulla olevan kaiken, mitä enimmän elämässäsi\nkaipaat.\n\n-- Kuinka? Mitä tarkoitatte? kysyi Antti hämillään.\n\n-- Suo anteeksi, että sekaudun sinun asioihisi! Sinä rakastuit Suloon.\nJospa Jumala niin soisikin, että hän olisi sinun, siitä me vanhukset\nolisimme onnelliset.\n\nAntti katsoi alas ja hengitti raskaasti.\n\n-- Hän oli niin myötätuntoinen sinulle ja meille.\n\nAntin sydäntä kirveli. Hänen kasvoillaankin jo lepäsi selvät sisällisen\ntuskan merkit.\n\n-- Sinä olet epätoivonen siitä. Mutta kunhan joudut sinne, niin en\nepäilekään sinun voivan saada hänestä sydämmesi tunteiden vastinetta.\n\nAntti oli kokonaan heltynyt.\n\nHän kertoi nyt kaikki äidille.\n\n-- Luuletteko vielä, äiti? Hän ei anna pienintäkään toivon sijaa. Jos\nolisin Hilma Heikkinen, silloin voisin toivoa.\n\n-- Tuskin se mitään todistaa. Häneltä ei voi viittauksia odottaa,\nsiihen hän on liian hieno, lohdutti äiti.\n\nRauenneesti katsoi Antti häneen ja raskaasti huoaten jatkoi:\n\n-- Hän on niin Hilman kaltainen, niin vahva. Se minua, äiti, pelottaa.\nMinä tunnen itseni niin kovin heikoksi; minulla ei ole mitään, millä\nvoisin hänet itseeni sitoa.\n\nHän laskeutui alas käsiensä varaan ja kirkkaat kyynelet vierähtivät\nposkille; hän itki kuin ennen lapsena saadessaan äidin hellän nuhtelun.\n\n-- Minä olen niin voimaton! toisti hän vielä heikosti.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKauppias Kaukonen tehnyt vararikon.\n\nSe oli hirmuinen isku, oli kuin hirmu-ukkonen, mikä yhtäkkiä metsien\ntakaa nousee selvälle, vaikka auteriselle kesäpäivän taivaalle sitä\nristiin rastiin viiltelevine liekkeineen, ankarine ryskeineen ja\nrankkoineen.\n\nKauppias väsyi alas tuoliin halvaantuneen hermottomasti; istui siinä\nkauan kasvot jäykkinä ja tunnottomina. Rouva huudahti kipeästi, kuin\njos sydän olisi haljennut ja vaipui tunnottomana sohvalle. Anttikin\nhorjui, himmenivät silmät ja ellosti sydänalassa niin ilkeästi.\n\nTajuttiin kohta ajattelematta, mihin tilaan oli jouduttu.\n\nSilloin oli jo myöhäinen syksy.\n\nAntti oli jo varusteltu Kaukoselle matkustamaan, isän puolelta\njoillakin harvoilla neuvoilla, äidin puolelta taasen nuhteettomilla\nliinavaatteilla, sukilla ja sen semmoisella sekä hartailla,\näänettömillä rukouksilla korkeuteen.\n\nSyksy oli osaksi tuonut sitä, mitä ei kesä ollut voinut, jonkun verran\npitempiaikaista virkeyttä ja kevyempää tunnetta.\n\nRunsas sato viljelyksistä ja sen johdosta koko paikkakunnalla syntynyt\nvilkkaampi kauppaliike olivat elähdyttäneet kauppiaan mieltä ja vielä\nolivat yhteiset yrityksetkin tähän asti lupaavilta näyttäneet.\n\nRouva oli voinut jo varmasti uinailla poikansa vastaisesta onnesta,\nsillä olihan Sulo Antin toiseenkin kirjeesen hyväntahtoisesti\nvastannut. Se, ettei siinä ilmennyt yhtään lemmelle vivahtavaa värettä,\nei merkinnyt hänen mielestään mitään, se vain kuvasi Sulon täydellistä\nnaisen hienotuntoisuutta.\n\nSamasta syystä oli Antti itsekin virkeämpi. Hänkin oli voinut\ntaasen uinailla ja toivoa elämään kerrankin palaavan lapsuuden ajan\nvaloisuutta ja hilpeyttä Se kumminkin oli suurimmaksi osaksi äidin\nsaama hyvänmielen tila.\n\nNyt oli elämä sitäkin synkempää, se näytti, turhaa sanoakin, kerrassaan\ntoivottomalta, oli kuin olisi oltu keskellä siintävän seljän,\nmissä ammottava syvyys ilkkuen ojentihe kaikkialle uhkaavana ja\nylipääsemättömänä hirmuna.\n\nKauppias ei ensimmäisinä päivinä puhunut kenellekään mitään. Hänen\nhartiansa olivat entistä enemmän kumarassa ja koko muoto oli\nhirmuisesti vanhentunut, haivenet näyttivät olevan harvemmat ja\nharmaammat, miehekäs, käskevä ryhti oli poissa -- hän oli lievemmin\nsanottuna hävinneen ruodilla istuvan herastuomarin näköinen.\n\nAidastuneet olivat rouvan kasvot, käyneet kellahtavan kalpeiksi ja\nryppyisiksi; hän väikkyi kuin pilven seottaman päivän varjo, liikkui\npaikasta paikkaan ilman mitään tarkoitusta.\n\n-- Meillä ei ole mitään! itki hän yhtenään.\n\nKoskaan ennen ei Antti ollut tullut perinpohjaisemmasti ajatelleeksi\njokapäivästä toimeentuloaan, suurin huolensa koulussakin oli ollut\nainoastaan se, ettei aina odottamassaan postissa tullut tahdottu\nraha, joka sekin huoli poistui saatuaan joltain toverilta muutamia\nkymmenikköjä siksi kuin... ja rahaa aina tulikin.\n\nMutta nyt!\n\nKodin kulmakivetkin nielee Kaukosen vararikko.\n\nNyt hän ajatteli, ja ajatusten tulos oli kolkko.\n\nKerjäläinen!\n\nNälkäkuolema!\n\nSe vihlasi niin pahasti sydänalassa, että hän kyyneliin heltyi, ja se\nuseinkin tapahtui, kun äiti onnettomuutta vaikeroi.\n\nVihdoin myrähti kauppias tuimasti häneen katsoen:\n\n-- Kehtaat, aikainen mies! Sinun tulevaisuutesi olen kerjennyt\nkumminkin turvata: sinä kykenet ansaitsemaan, tiedän mä.\n\nMutta se lohdutus masensi vain; sillä hän ei luottanut itseensä\nollenkaan. Kauhea tyhjyyden ja voimattomuuden tunne täytti heikon\nsielun.\n\nSe olikin katkerin huomio, ettei ollut tottunut mihinkään;\nkauppaopiston päästötodistukseen hän ei ensinkään uskaltanut\ntulevaisuuttaan turvata.\n\nSamassa suhteessa kuin itse isäntäväki olivat palvelijatkin muuttuneet,\nvaikka päinvastaiseen suuntaan: heidän arvonsa ja rohkeutensa näytti\nsamassa määrässä ylenevän kuin edellisten oli alennut.\n\nEnsimmäisenä uskalsi karjapiika saastaisine jalkoineen astua\nhienomattoiseen saliin palkkaansa vaatimaan, ja häntä seurasivat\njäljessä toiset.\n\nKauppias murisi, mutta ei mitään vastannut.\n\nRouvan silmät kyyneltyivät nähdessään, miten ilkeät jäljet jäivät\nmattoon, kun karjapiika uhkaavasti tallusti peremmä, uhaten haasteen\nantaa, jollei paikalla saa vuosipalkkansa loppua.\n\nSaman vaatimuksen teki Alma ja samoin toiset, edellinen vielä vaatien\nkorvausta matkakustannuksista, kun oli viekoteltu mokomaankin\nkerjäläisten pesään.\n\nJo leimahtivat vihdoin kauppiaan harmaat silmät, hän oikasi vartalonsa\nja vihan vimmassaan kiljasi:\n\n-- Ulos, roistot, tai minä!\n\nKohtauksessa oli vielä sen verran entistä pontta, että he säikähtyivät\nja sääriinsä luimivat kaikki, paitsi Pietiä, joka juurevasti jäi vielä\npaikoilleen.\n\n-- Mitä sinullakin on tahtomista?\n\n-- Tuota, minä vain tulin pyytämään...\n\n-- Ulos samaa tietä, lurjus!\n\nPieti vetäytyi ovelle, mutta seisahtui uudestaan siihen.\n\n-- Kun minä nyt olen lapsesta asti ollut talossa, niin, tuota, en\nsaattaisi erota, hän jamasi.\n\nKauppiaan synkkä katse lauhkeni.\n\n-- Jos saisin jäädä, niin puoleen palkkaan tyytyisin.\n\nKauppiaan silmät olivat kosteat.\n\n-- Minä, tuota, tekisin kaikkea, hoitaisin lehmiäkin. Enkä minä\noikeastaan muuta palkkaa tahtoisikaan kuin ruoan ja vaatteet, kun tuota\non jo säästössäkin.\n\nRouva itki ja kosteiksi herahtivat Antinkin silmät, ja jollei kauppias\nolisi noussut kiireesti kävelemään, niin mahdollisesti olisi joku\nkiiltävä helmi hänenkin silmissään nähty; sillä väkistenkin väreili\nääni hänen lausuessaan:\n\n-- Hyvä, Pieti! Pysy sinä vaan! Eiköhän tässä Jumalan avulla toimeen\ntulla.\n\n-- Kyllä tullaan, siitä kauppias saa olla varma, vakuutti Pieti\nlapsellinen iloisuus kasvoilla.\n\n-- Kiitos, Pieti! virkkoi kauppias puristaen miehen karkeaa kättä, ja\nkirkas kyynel vierähti hänen poskelleen.\n\nPietin mentyä virkkoi kauppias:\n\n-- Pieninkin lohdutus tekee hyvää näin ahtaalla ollessa. Ja tuskin\nsentään aivan puille puhtaille jäämmekään. Eivätkähän asiat muuten\nmurehtimalla parane.\n\nSen myönsi rouvakin ja pieni toivonvärähdys kävi Antinkin rintaan; se\nkumminkin pian sammui, sillä hän tajusi, ettei missään tapauksessa\näidin osa, josta nyt oli puhe, hänen varalleen riittäisi, vaan että\nvanhemmat sen hyvin tarvitsevat.\n\nMihin mahtoi hän joutua, poloinen? Mihin?\n\nHän oli kuin metsään eksynyt lapsi.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKauppias Heikkisen omaisuus, samoin kuin monen muun maakauppiaan, oli\nsuistunut suuremman liikemiehen vaurioon, ainoastaan rouvan osa saatiin\nsäilytetyksi.\n\nKaukonen oli tehnyt ilmeisen vääryyden, pettänyt heidät, se tiedettiin,\nmutta asia ei enää ollut parannettavissa.\n\nKauppias Heikkistä myöskin syyttivät liiketoverit; sillä jollei hän\nolisi, sanoivat, ensimmäisenä yritykseen ryhtynyt, eivät muutkaan sitä\nolisi tehneet.\n\nAntilla ei siis ollut ajattelemistakaan jäädä kotiin; palveluspaikan\netsimiseen täytyi ryhtyä pakostakin.\n\nSe ensin innostikin ja sai mieleen jonkun verran virkeyttä ja haaveilun\nsekaisia tulevaisuuden mietelmiä, jopa sai unohtumaan koko kotoisen\nonnettomuudenkin hetkeksi.\n\nMutta sitten tuli näkyviin asian ikävä puoli, ettei häntä näytetty\nmissään tarvittavan.\n\nKymmenkuntaan paikkaan oli isänsä kehotuksesta ja neuvosta jo tehnyt\nhakemuksen, liittäen oikeaksi todistetun otteen kauppaopiston\npäästötodistuksesta; mutta aina saanut lyhyen vastauksen: \"Ei tarvita\".\n\nTuo suututti häntä. Hän tiesi monessa konttoorissa istuvan miehiä,\njotka eivät ole tuskin päivääkään käyneet kauppaopistoa, ja kumminkin\nvastattiin hänelle tuo hävytön \"ei tarvita\".\n\nMaailmassa oli kaikki mullin mallin, viheliäisessä sekamelskassa, ja\nmaailma itse oli itsekäs ja ilkeä, kylmä, kateellinen, kiittämätön,\nsydämmetön.\n\nJa jotain sellaista näytti äitikin ajattelevan, vaikka hän\nuskottelikin, että kyllä herra asiat parhain päin kääntää, kun hänen\npuoleensa käännytään.\n\nSitä ei Antti kumminkaan osannut hyvinkään varmana pitää ja kauppias\nitsekin välinpitämättömästi myhähti, aina kuin semmoisesta oli puhe.\n\n-- Perhanan täynnä ovatkin paikat! murahti hän jo kerran.\n\n-- Niitä on jo silläkin alalla kyllin paljon tarjolla, jatkoi hän\nsitten ajattelevasti.\n\nSe sai kylmät väreet Antin selkäpiihin.\n\nNiitä on jo kyllin paljon!\n\nJa mihin sitten hän?\n\nMihin pystyisikään kauppaopiston päästötodistuksineen?\n\nHän epäili, tunsi vihdoin kykenemättömyytensä, ja kärsi siitä.\n\nEi saattanut enää pöyhkeillä: oli kurja, kykenemätön, kurjin ihminen\nmaailmassa.\n\nKoti oli köyhä, jokainen ateria, minkä siitä söi, teki kolon ja vielä\ntuntuvan sen vähiin varoihin, kulutti vanhempien välttämättömintä\nleipää. Karvaaksi kävi elämä ja kolkoksi, se vaivutti ja teki\nennestäänkin alakuloisen mielen vieläkin raskaammaksi.\n\nHän olisi tehnyt työtä, se oli hänen korkein halunsa, mutta ei saanut,\nei missään tarvittu.\n\nMuistui siinä mieleen Hilman puheet työstä; katkerasti hän naurahti\nsilloin, olisi niin mielellään halunnut hänelle purkaa katkerat\ntunteensa, viskata vielä kerran vasten silmiä hänelle, että mitä hän\ntässä sitten tekisi.\n\nTalvi kului kulumistaan ja aina painostavammaksi vain kävi Heikkisellä!\nkaikkein mieliala oli sysimusta, paitsi Pietin, joka uutterasti aamusta\niltaan työssä hääri ja voi toisinaan laulua tapaillen hyräilläkin.\n\nKevät teetteli jo tuloaan illansuun paetessa, jopa aurinko välin\nräykeästikin korkeimmalta huipultaan paisti ja sen säteet taistellen\ntalven kukkasia vastaan harmaantivat puhtoisen hangen, mustasivat\nlikaisiksi viiruiksi talvitiet ja liuottivat vedeksi mäkirinteiden\nvalkeaa vaippaa.\n\nKevät näinkin alullaan saa mieliin himmeitä toiveita ja virkistää;\nmutta Heikkisellä se ei sitä tehnyt: se oli syksyn kevättä.\n\nEi ollut pitkään aikaan vilahtanutkaan mitään keveämpää, nuorekasta\ntunnelmaa siellä, elämä oli kuin tammikuun hangen peitossa.\n\nMutta muutamana päivänä astui kauppias pitkästä ajasta omituisen\niloisen ja keveän näköisenä saliin, missä rouva ja Antti alakuloisena\nistuivat, juuri tuumittuaan turhaan, mistä jonkunkaanlaisen tuottavan\ntoimen ja tulolähteen saisi.\n\n-- Sain kirjeen Hilmalta, sanoi hän ja istui mukavasti tuoliin.\n\n-- Hilmalta? virkkoi rouva katsoen kummastellen miehensä nuortuneita\nkasvojen ilmeitä, ja hänenkin kasvonsa vähitellen kirkastuivat.\n\n-- Se on sentäänkin tyttöjen tyttö, jatkoi kauppias entiseen tapaan.\n\n-- Mitä hän kirjoittaa sitten?\n\n-- No, säälitteleepähän ensin meidän kovaa kohtaloamme.\n\n-- Hän ei luottanut yritykseen ja koetti siitä sinuakin varottaa,\nhuokasi rouva.\n\nKauppiaan otsalle nousi pilvenhöyde, mutta poistui pian, ja hän jatkoi:\n\n-- Siitä hän ei kirjeessään hiisku sanaakaan.\n\n-- Hän on siihen liian hienotuntoinen.\n\n-- Niin tai näin, sitä hän ei vain tee. Mutta nyt hän tarjoaa\npelastavan kätensä meille.\n\n-- Hän?\n\n-- Aivan niin. Hän ei tahdo muistaa, että olimme röyhkeitä ja tylyjä\nhänelle.\n\n-- Siinä hän tekee kauniisti.\n\n-- Antti ei ole saanut paikkaa, kun on sitä etsinyt; nyt tarjotaan\nhänelle se hakematta.\n\n-- Missä? tokasi Antti hämmästyneen iloisesti.\n\n-- Hilma sen tarjoaa.\n\n-- Hilma? pääsi tahdoton äännähdys Antilta ja rouvalta.\n\n-- Aivan niin. Hän kirjoittaa tässä näin: \"Jollei Antilla ole vielä\npaikkaa tiedossa, niin voitte tuumia hänen kanssaan, tahdotteko ja\ntahtooko hän asettua vähempään liiketoimeen.\"\n\n-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi kauppias laskien kirjeen\npöydälle.\n\n-- Minä olen iloinen semmoisesta tarjouksesta, sanoi rouva kevyesti. --\nMutta miten hän nyt tuli sitä ajatelleeksi?\n\n-- No niin; kyllähän siinä sentään miehistä miestä tarvitaankin, lausui\nkauppias ajatellen. -- Muuten aikoo hän ryhtyä suuriin yrityksiin\nhänkin.\n\n-- Suuriin yrityksiin?\n\n-- Niin. Kuten tiedämme, kohisee aivan talon alitse kuohuva koski. Hän\nei sano enää sietävänsä sen toimetonta tanssia, vaan aikoo rakentaa\nsiihen sahan ja myllyn. Se tuottaa arvattavasti hänelle paljon puuhaa.\nMitä tuumit itse, Antti?\n\nAntti oli vaipunut syviin ajatuksiin. Hän muisti nyt pienimmätkin\nkohtaukset serkkunsa kanssa viime kesältä, ne riihottomina pyörivät\nmielessä ja veivät ajatukset mukaansa. Hän oli puhunut niin paljon\nhänen parantumisestaan; itse taasen oli hän koettanut voimiensa mukaan\nasettua vastarintaan. Nyt hän kaikin puolin hyväksyi serkun olleen\noikeassa; mutta siksipä juuri hän tunsikin levottomuutta, häntä hävetti\ntarttua tarjottuun apuun.\n\n-- Mutta jos tuota vielä koettaisi jostain muualta, sanoi hän epäillen.\n\n-- Hm! myhähti kauppias ja heittäytyi kärsimättömästi tuolin selkään.\n-- Koeta sitten, jos vielä toivot suurten liikepaikkojen sinua\nvartovan. Koeta vain, se ei ole minun asiani.\n\nHän nousi ja käveli raskaasti huoneeseensa.\n\nÄänettömyyttä kesti kauan salissa.\n\nLuulen käsittäväni, miksi sinua epäilyttää ottaa tarjousta vastaan,\nvirkkoi vihdoin rouva.\n\nAntti loi häneen vaisun ja väsyneen silmäyksen ja nyökähdytti myöntäen\npäätään.\n\n-- Me emme kohdelleet häntä, niinkuin meidän olisi pitänyt, jatkoi\nrouva.\n\n-- Sitä emme tehneet.\n\n-- Mutta hän ymmärtää heikkoutemme.\n\n-- Sen luulen.\n\n-- Ehkä antoi jo hetikin anteeksi.\n\n-- Ehkä.\n\nKeskustelu loppui hetkeksi. Molemmat näyttivät ajattelevan samaa.\n\n-- Nyt hän tarjoaa apuaan meille, sanoi rouva hetken kuluttua.\n\n-- Niin.\n\n-- Luulen, ettei sinulle tulisi siellä ollenkaan epämukavaksi.\n\n-- En tiedä, enkä sitä pelkääkään.\n\n-- Mitä sitten?\n\nAntti loi arasti katseensa alas. Rouva odotti levottomasti.\n\n-- Hän on niin voimakas, lausui vihdoin Antti.\n\n-- Niin on.\n\n-- Olen heikko; pelkään, pystynkö mihinkään.\n\n-- Oi, älä puhu niin, lapseni!\n\n-- Minua pelottaa hänen varmuutensa.\n\nKyynel herahti äidin poskelle.\n\n-- Mutta, Antti! Hänellä on hyvä sydän. Kyyneliä kiilui Antinkin\nripsillä.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKevään ilta.\n\nPäivän terä oli koko päivän räykeästi valanut painostavan autereisen\nilman läpi valoaan maahan, joka jo aukeilta oli paljas; vain metsän\nrinteillä varjossa vielä hailean harmaita kinoksia kitui.\n\nIlta oli nuoskea ja lämmin; kesäillasta se erosi vain siinä, ettei\nsiihen ollut sekautunut kasvikunnan mieluisa tuoksu, mikä kesällä\nvälinpitämättömintäkin niin viehättää ja virkistää.\n\nHilman koti oli pienen kylän keskellä, ainoastaan yhdeltä taholta\nlähenteli sitä metsäinen takalisto kapeana kangaspoimuna, jonka\nnokitse vinhasti virtasi pienoinen joki, tehden talon kohdalla\nhuimaavan putouksen, sen alla kohta asettuakseen hetkeksi rauhaan,\ntaasen verkalleen matkaansa jatkaakseen. Joen ja talon väliin oli\njo vanhastaan istutettu lehtipuita, mitkä nyt jykevinä seisoivat\nneitseellisessä lehdessä taajoina, monihaaraisina. Vapaat paikat,\nmissä ei pensaitakaan ollut, olivat tasaisena kenttänä, missä nuori\nnurmi nykeröisenä vihanti. Puiston toisessa päässä, missä puita oli\nharvemmassa, oli penkeiksi vaottu ja tasoitettu pelto, missä siemen\nvasta alkavaa ituansa teki.\n\nSisällä istui yksinään Hilma.\n\nHän oli päivän uutterasti toiminut, nyt väsyneenä istui salissaan,\nei jouten lojuen nytkään, vaan lukien jotain kirjaa. Mutta kiintynyt\nhän siihen ei ollut, sen siitäkin näki, että kirja useinkin valahti\nhelmalle ja silmä vallattomasti etsi jotain tyhjästä huoneesta.\n\nVihdoin hän aukasi akkunan puiston puolelle ja kumartui siihen\nhengittämään raitista ilmaa.\n\nPehmeä illan tyyntyvä tuuli hajoitteli ohimoiden suortuvia ja hyväili\nhempeästi poskien vereviä ruusuja.\n\nHän katsoi luontoa niin tunnollisen vakavasti, kuin jos olisi kuullut\nsen kuiskeen ja ymmärtänyt kaikki; rinta nousi rohkeasti kuin jos olisi\nujostelematta vastannut keskustelun kysymyksiin.\n\nHetken vain hän kumminkin siinä seisoi. Veti akkunan kiinni, istui\nentiseen paikkaansa ja rupesi lukemaan.\n\nMutta taasen vaipui ajatuksiinsa.\n\nJa ikäänkuin tietämättään puhui:\n\n-- Hän on muuttunut paljon. Hän voi työskennellä ja hän tahtoo sitä.\nMutta hän on, pelkään, minun orjani. Serkku parka!\n\nHän istui ison aikaa tuiottaen helmallaan olevaan kirjaan.\n\n-- Mutta niin ei saa olla; työ ei voimistuta häntä silloin, päinvastoin\nmasentaa.\n\n-- Hän on entisestään muuttunut. Kumpa se vain olisi kaikki hyvää!\n\n-- Seurustelisin hänen kanssaan niin mielelläni, mutta olen itsekin\nmuuttunut: hätäilevä, arka olen aina hänen seurassaan.\n\n-- Miksi?\n\nTaasen etsiviä ajatuksia.\n\nVihdoin hän nousi ylös ja ikäänkuin tyrkkien edestään jotain\nvastustajaa kävi toiseen huoneeseen. Hetken perästä palasi.\n\n-- Työtä, työtä vielä. Sitten. Kotinsa vararikko sen teki? Minun\npuheilleni hän nauroi silloin.\n\nHän heittäytyi sohvalle, nojasi sen selkään ja vaipui syviin ajatuksiin.\n\nNukkunutko?\n\nJonkun ajan perästä tuli Antti sisään.\n\nHän seisahtui oven pieleen, loi aran mutta utelijaan silmäyksen\nsohvalla olijaan; oli hiljaa, ei häävin hengittää uskaltanut.\n\nMuuta muutosta hänessä ei näyttänyt tapahtuneen kuin se, että oli nyt\ntyöpuvussa, jollei oteta huomioon sitä, että hän tuossa asemassaan\nnäytti melkein pahaiselta poikaselta.\n\nHilma loi häneen päin katseensa, huomasi hänet ja punastui.\n\n-- Sinä tulit. Tee hyvin ja istu!\n\nAntti totteli. Mutta arasti hän istui lähelle ovea.\n\nHilma näytti etsivän sanoja.\n\nKauvan kesti äänettömyys.\n\n-- Serkku hyvä! Minusta näyttää, että sinulla on ikävä.\n\nAntti loi häneen kummastelevan katseen.\n\n-- Kuinka niin luulet? hän kysyi.\n\n-- Sitä en tiedä. Mutta sinä olet niin synkkämielisen näköinen. Suretko\nvielä omaisuutesi niin surkeaa häviöä.\n\nHarvinainen rohkeuden ilme välähti Antin katseessa vastatessaan:\n\n-- En. Olenhan mies ja voin hankkia sen verran kuin elääkseni tarvitsen.\n\nHilman katse yhtäkkiä elostui ja kirkastui. Hän nousi ja tahtomattaan\nastui Antin eteen.\n\n-- Jumala suokoon sinulle voimaa, serkku! hän kyynelsilmin virkkoi.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKesä oli paraillaan.\n\nOli sunnuntai-ilta.\n\nHilma oli kutsunut useita kyläläisiä illanviettoon; seurustelu oli\nvapaata ja rattoisaa, niin vaatimatonta kuin olikin.\n\nMutta olipa seurassa muitakin paitsi kyläläisiä.\n\nSulo veljineen oli koko kesän asunut paikkakunnalla; molemmat olivat\nsaaneet kutsun ja tulleet.\n\nSulo olikin seurustellut paljon Hilman kanssa, ja he olivat jo paraita\nystäviä; sillä heissä oli paljon samallaisia elämän katsantotapoja,\nniin erillaiset kuin itse henkilöinä olivatkin.\n\nHän oli kyllä paljon muuttunut ja siitä sanoi kiittävänsä ensimmäistä\ntutustumistaan Hilman kanssa; mutta sittenkin oli hän hieno\nkaupunkilainen, jonka rinnalla Hilma oli jykevän suora maalainen.\n\nNuori Kaukonen oli hänkin muuttunut. Siitä kertoi Sulo hyvillään\nHilmalle:\n\n-- Niin katkerata kuin isän vararikko olikin, oli siitä se hyvä, että\nveljeni kohta rupesi säännöllisesti elämään. Siitä olen sanomattomasti\niloinen.\n\nSamoin teki se serkkuuni hyvän vaikutuksen, sanoi Hilma.\n\n-- Oliko hänkin säännötön? kysäsi Sulo hätäisesti.\n\n-- Sitä en tiedä. Kumminkin pelkään toimettomuuden, samassa kuin se\nveltosti henkisiä voimia, myöskin turmelleen tapoja.\n\nHe eivät pitemmälle päässeet, sillä Kaukonen tuli heidän seuraansa.\n\nHän kertoi kevyesti, melkein terveen raittiisti kaikenlaista; saipa\ntoisinaan Hilmankin nauramaan sukkeluuksilleen, vaikka tämä olikin koko\nkesän vastenmielisesti ollut hänen seurassaan.\n\n-- Voi kuinka se on hauskaa, että olet taasen entinen veljeni! huudahti\nSulo iloisesti.\n\n-- Hauskaa se on itsestänikin, sekautui hän hätäilemättä puheeseen. --\nNeiti ei taida aavistaa, miten onneton on ihminen juoppouden kahleissa.\n\n-- Mahdollisesti en, vastasi Hilma tavattoman laimeasti.\n\n-- Juoppous on alku kaikkeen paheeseen, jatkoi Kaukonen. -- Se\nveltostaa, tekee haluttomaksi työhön ja toimeen ja vihdoin kuolettaa\nkaiken ihmisellisyyden.\n\n-- Voi veljeni! Sinä tiedät sen niin hyvin! huudahti taasen Sulo ja\npuhdas mielihyvä paloi kirkkaissa sinisilmissä.\n\n-- Niin, niin; minä tiedän sen, hän jatkoi vähääkään hätäilemättä.\n-- Olen ollut kurjaa kurjempi, mutta onnistunut viskaamaan turmion\nikeen niskastani. Nyt on elämä niin suloista ja vastaisuus, oma luoma\nvastaisuus valoisa.\n\n-- Mutta suokaa anteeksi! Meidän täytyy ryhtyä yleiseen iloon; toisille\nvierailleni käy ikäväksi muuten. Lähdemme tupaan tanssimaan, puhui\nHilma.\n\nTuvassa oli jo joukko kylän nuorisoa ja joukossa joku vanhempikin\nihminen.\n\nSiellä tulikin rattoisaa.\n\nEnsin lauloi pieni lauluseura Hilman johdolla joitakin lauluja, sitten\ntanssittiin.\n\nEnsimmäisenä tanssi Hilma Kaukosen kanssa, tanssi reippaasti ja kauan,\nja Kaukonen jutteli hänelle yhtenään, kun lämpiminä istumaan asettuivat.\n\nAntti oli jäänyt ovensuuhun.\n\nHän oli synkän ja haluttoman näköinen. Sulo oli hämillään tanssinut\nmuutaman talonpojan kanssa.\n\n-- Antti, miksi et ollenkaan tanssi? kysäsi Hilma sivumennessään.\n\n-- Minua ei nyt haluta.\n\nAntin katse oli raukea ja ääni surunvoittoinen. Mutta kumminkin hän\npyysi, Hilman toisenkin erän kehotettua, Sulon tanssimaan kanssansa.\n\n-- Tämä on sentään niin raitista täällä maalla, ei mitään teeskentelyä,\nvirkkoi Sulo, kun he istuivat.\n\n-- Neiti pitää tästä?\n\n-- Pidän. Vaikka täytyy tunnustaa, että olen kovin hämilläni, kun\njoku noista tekee kankean kumarruksen edessäni. Mutta te olette niin\nalakuloinen tänään.\n\nVäkistenkin varastautui Antin katse tanssijoihin, Hilmaan ja Kaukoseen.\nHän ei voinut keskustella Sulon kanssa, hän ei enää tarkoin kuullutkaan\nhänen puhettaan.\n\n-- Herra Heikkinen! Miksi näytätte minusta niin kummalliselta?\n\nAntti ei kääntänyt katsettaan; syvä huokaus vain tunkihe rinnasta.\n\n-- Te ette sittemmin sen onnettoman tapauksen perästä kirjoittanut\nminulle.\n\nAntti ei kuullut.\n\nSulon katse laskeutui surullisesti alas.\n\nTanssi oli tauonnut.\n\n-- Te olette kokonaan muuttunut. Oletteko siitä onnettomuudesta ehkä\nminullekin suutuksissanne?\n\nSurullinen, lähes itkun sekainen oli hänen äänensä.\n\n-- En, en suinkaan, neiti. Kuinka semmoista ajattelette? vastasi Antti\nvavahtaen.\n\n-- Te kärsitte hirmuisen vääryyden. Mutta minua pahoittaa, jos minulle\nsiitä olette vihainen. Muuta en toivo maailmassa, kuin sopua, kun en\nkerran ole mitään rikkonut.\n\n-- Neiti hyvä! Älkää luulko minusta semmoista! sanoi Antti heltyneesti.\n\nMutta keskustelua ei syntynyt.\n\nKerran tanssi Antti Hilmankin kanssa, mutta se kävi niin kankeasti,\nkuin jos olisi ensimmäistä kertaa tanssissa ollut.\n\n-- Mikä sinulla on, serkku? kysyi Hilma huolestuneesti.\n\nAntti ei saattanut katsoa häntä silmiin.\n\n-- Ei mikään, vastasi hän vain väkinäisesti.\n\n-- Älä kiellä! Olen nähnyt koko illan, että sinua jokin vaivaa.\n\nAntti poistui ulos.\n\n-- Veli on huonolla tuulella tänään, virkkoi Kaukonen tanssiessaan\ntaasen Hilman kanssa. -- Mikä häntä vaivannee?\n\n-- En tiedä.\n\nMutta ajatuksiinsa oli Hilmakin vaipunut.\n\n-- Minä taasen olen sanomattoman iloinen ja onnellinen saadessani\ntanssia neidin kanssa. Teidän sivullanne on niin keveää, niin\nturvallista, te olette kuin hyvä hengetär syntisen suojana.\n\nHilma ei näyttänyt kuulevan. Henki olikin sitten koko illan laimeaa,\nkenellekään ei ilo ilolle maistunut.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nIllalla lähti Hilma Sulon kanssa kävelemään ja samoin sai Kaukonen\nAntin seuraansa. Tytöt jäivät heti jäljelle.\n\n-- Oli onni, että pääsit heti palvelukseen. Olisihan siinä rikas tyttö.\nMutta kyllä se vaan semmoinen esivalta on, ettei siinä mies taida\nsananvuoroa saada. Huonosti nuo tuota lienevät kasvattaneetkin, pakisi\nKaukonen heidän kävellessään.\n\nVeri kuohahti Antin poskille.\n\n-- Mutta ota vain, onpa rahaa joukossa!\n\nAntti ei saanut mitään vastatuksi, vaikka mieli pakahtuakseen vihasta\nkiehui.\n\nÄänettömänä kävelivät he yhä edelleen.\n\nTytöt olivat jo jääneet näkymättömiin, tai olivat kääntyneet takaisin.\n\n-- Tiedätkö, mikä tuossa asuu? kysyi Kaukonen osottaen tien laidassa\nolevaa pientä tölliä.\n\n-- En.\n\n-- Älä hiidessä! Pirkkohan sen nimi on. Kävin toisinaan ennen täällä\nollessani sielläkin. Se on perhanan pulska se. Käymmehän tervehtimässä.\n\n-- Minä en kumminkaan lähde.\n\n-- Mitä perhanaa! Eihän meitä tässä kukaan näe; metsä peittää meidät\nkaikkialla.\n\nAntti kääntyi palataksensa takaisin, mutta Kaukonen esti häntä.\n\n-- Oletko lapsi tai naisellinen houreilija, hyvä veli.\n\nAntti ei vastannut, nykäsihen vain irti ja lähti kävelemään taaksensa\nkatsomatta. Kiireesti kuin pakeneva hän käveli ja mieli kuohui kiukusta\nja inhosta; hän ei koskaan ollut häntä niin halveksinut kuin nyt.\n\nHän oli kuuma sekä kävelystä että mielen kuohusta.\n\nVihdoin hän poikkesi metsästä lirisevän purosen partaalle istumaan.\nKatsoi sen tasaista menoa ja sai siinä mielensä vähän tyyntymään.\n\nMutta sen tyyntyminen antoi vain sijaa toisille, rajummille tunteille.\n\nTaasen hän muisti sen niin elävästi, että Hilma oli useimmat kerrat\ntanssinut Kaukosen kanssa, oli ollut reipas ja pirteä, keskustellut ja\nkeveästi naurahtanutkin joskus.\n\nJa taasen kuohahti veri kiehuvan kuumana hänen päähänsä. Sydän\ntuntui kuivavan, jähmettyvän tunnottomaksi möhkäleeksi! Eikä hän\nenää ajatellut mitään, ei tuntenut mitään selvästi, vaan hän kärsi\ntunnottoman viimeisiä elon voimia jäytäviä tuskia, sielussa leimahteli\nkuin tulia tuhkaan peittyneistä hiilostuneista kekäleistä. Siellä\nnäyttäytyivät kaikki hämäränä mutta hirvittävinä peikkoina. Hilmankin\nkuva oli kauhistuttava.\n\nSiinä hän istui kun Kaukonen pitkin askelin kävi sivu ja kauan vielä\nsittenkin samaisessa synkässä sieluntilassa.\n\nOli jo myöhäinen, ennenkuin kotiin kerkesi.\n\nHilma oli vielä salissa, jonka läpi Antin oli kulkeminen huoneesensa.\n\nMitä?\n\nHän itki.\n\nEi sanaakaan puhunut.\n\nPoistui sanomatta edes hyvääyötä.\n\nMitä oli hänelle tapahtunut?\n\nKauheita aavistuksia lensi mieleen. Hulluudelta ne tosin tuntuivat,\nmutta siltikään niitä ei mielestä saanut syrjäytymään. Olisikohan\nsittenkin rakastunut Kaukoseen, jonka ennen oli pettäjänä luotaan\npoistanut?\n\nOlisiko Kaukonen viekastelut ja hänen entisistä elämän tavoista\nuskoteltu muuttumisensa lumonnut hänet?\n\n-- Ei, ei! Se täytyy estää! Minä paljastan hänet semmoisena kuin hän on!\n\nTöytäämällä töytäsi hän ulos.\n\nSeisoi jo Hilman makuuhuoneen oven takana.\n\nSiihen oli seisahtunut, siihen ikäänkuin kivettynyt.\n\nKuuli tukehtuvaa nyyhkytystä sisältä.\n\nEi rohjennut edemmä; kauan siinä seisoi.\n\nVihdoin lähti huoneeseensa sielu sysimustana ja kauhean kolkkona.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nKiihkeästi etsi häntä Antti aamulla, tietämättään, miksi niin teki.\n\nHän ei ollut kotona, oli lähtenyt kävelemään.\n\nPaljastusaikeistaan oli Antti jo peräytynyt; hänellä ei ollut Hilmalle\nsiis mitään sanomista. Mutta sittenkin olisi pitänyt saada hänet\ntavata, edes nähdä: sisällä oli niin oudon tyhjää, tunnelma kamalaa\nkuin usvainen paha uni yöllä.\n\nHän ajatteli tosin jo selvästi ja tulos oli jäykkä varmuus, ettei\nkoskaan Hilma voisi rakastua Kaukoseen.\n\nMutta levottomuus ei tauonnut, sillä oli omat lakinsa ja perusteensa,\njotka olivat vento vieraita järkiperäiselle ajattelemiselle.\n\nSe voitti.\n\nOlisiko hänkin heikko?\n\nNiin heikko, että olisi rakastunut semmoiseen mieheen?\n\nEikö tuntisi mädäntynyttä sisusta, kun kuori on kiilloitettu?\n\nHänen sisällään taistelivat taasen viheliäisenä sekamelskana kaikki\nmahdolliset tunteet, mutta ylinnä siellä sentään oli hillitsemätön\nkiukku.\n\nOlisi musertanut kerrassaan Kaukosen, raa'asti viskannut vaikka\nkuolijaaksi.\n\nMutta häntä vavahduttivat samassa nuot ajatuksensa ja hän pelkäsi\nitseään kuin julmaa petoa.\n\nJa kun Hilma tuli kotiin kävelyltä ja kun hän vain vilahdukselta sai\nhänet nähdä, niin silloin oli mieli kokonaan masentunut, ei raivon\nmerkkiä ollut jäljellä, tunne oli pehmeää ja taipuisaa kuin vanutettu\ntaikina.\n\nAntti kiiruhti hänen perässään saliin.\n\nHilma vältteli häntä.\n\nNiinkö todellakin?\n\nSe tuntui Antista nyt niin selvältä, varmasti todistetulta, että hän\nrakasti Kaukosta -- siksi vältteli häntä.\n\n-- Serkku!\n\nSiihen katkesi; sanat tukehtuivat kurkkuun.\n\nHilma ei katsonut häneen.\n\nKylmä väristys kävi läpi Antin ruumiin.\n\nHulluuden sekainen tunteiden rajuus leimahti hänen sielussaan.\n\nOli polvillaan hänen edessään.\n\nMutta sanaakaan ei saanut sanotuksi; kasvot olivat tulipunaiset ja\nsilmien säihke rajusti taisteleva.\n\nHilma katsoi häneen ensin murhaavan tuimasti, mutta se vähitellen\nheltyi; jo kiilsivät kirkkaat kyynelet hänen suurissa silmissään, uusia\ntulvinaan uhkui ja pian silmien sini oli kyyneltulvan sumentama.\n\n-- Antti, Antti! hän tuskallisella äänellä vaikeroiden valitti.\n\nSiinä oli niin sydäntä särkevä sointu, että se sielua puristi, pimitti\najatukset uhkuvaksi suruksi.\n\n-- Toivoin jo sinun voittaneen paljon, jatkoi Hilma raskaasti. --\nMutta pahat taipumukset ovat sinussa liian suuret, voidaksesi niistä\nvapautua, vaikka tahtoisitkin.\n\nAntti vapisi kauhistuksesta.\n\n-- Vai onko sinulla todellista tahtoakaan hyvään?\n\n-- On, on, änkytti Antti tietämättään, mitä oikeastaan sanoi.\n\nHilma huokasi raskaasti.\n\n-- Miksi polvistut? Luuletko sillä rikoksesi sovittuvan?\n\n-- Rikokseni? jamasi Antti tiedottomasti.\n\nTuntui kuin sydän olisi pakahtunut.\n\nHilma katsoi häneen ankarasti, tuomitsevasti ja lausui:\n\nEikö omatuntosi sano sitä rikokseksi? Onko se hyveestä jo niin\ntietämätön?\n\nEi, ei! Sinä olet siihen syynä, sinä itse.\n\nHän kalpeni, peräytyi ja tuijotti Anttiin melkein tunnottomasti.\n\n-- Sinä olet minun kasvattajani, minun pelastajani; sinun on kaikki\nmikä minussa elämää, innostusta ja voimaa on, sopersi Antti.\n\nHän ei vastannut; hän ei enää näyttänyt voivan ajatellakaan.\n\n-- Sinä et ole sitä tahtonut etkä tahdo, se on itsestään kytenyt\ntuleksi: minä rakastan sinua, Hilma.\n\nNyt se oli sanottu, ja se tuntui helpottavan, oli kuin olisi suuren\nelämän tehtävän rohkeasti ja miehuullisesti täyttänyt.\n\nMutta Hilma?\n\nSalamoita leimahteli hänen itkeneistä silmistään, ne olivat kuin pyhiä\ntulia taivaallista puhtautta puollustamaan.\n\n-- Sinä julkenet! hän kolkosti huudahti vihasta kiehuen. -- Eikö\nsinulla ole edes ollenkaan häpyä ja toisen ihmisen tunteiden\nkunnioitusta?\n\nAntti vapisi.\n\nHilman kasvot olivat niin synkät, niin hirmuisen synkät ja hän polki\nrajusti jalkaansa laattiaan.\n\n-- Sano, tunnusta, missä olit illalla, sinä sydämmetön! Tunnusta, jos\nrohkenet!\n\nRuma aavistus viilsi Antin sielussa.\n\nHän ei olisi voinut mitään kieltää, sillä niin jäntevä oli nainen hänen\nedessään, oli kuin sielun sisimpienkin salaisuuksien tuntija.\n\nHän kertoi kaikki häpeämättömällä peittelemättömyydellä.\n\n-- Hän kertoi sinun menneen vastoin hänen tahtoaan, äännähti Hilma\ntuskin kuuluvasti.\n\nYlös kavahti Antti ja vannoi kaiken pyhän ja oikean nimensä\nsyyttömyytensä.\n\n-- Sen uskon, kuiskasi Hilma.\n\n-- Sinä et siis halveksi minua, Hilma? Olen elänyt huonosti; mutta sinä\nolet kylvänyt elämän siemenet minuun. Hoida itse niiden kasvua!\n\nHilma katsoi alas.\n\n-- Kuinka voi hän olla niin hävytön. Sulo ja minä itkimme niin rajusti.\nSe vihlasi niin täällä rinnassa ja sai kerrassaan tarmottomaksi.\n\nHänen äänensä, vaikka surullinen, oli niin lempeää, niin hentoa; se\noli suloista Antille kuin hunaja, hänen sielunsa elpyi iloiseksi ja\najatuskyky virkeni.\n\nNuoruuden innolla hän olisi häntä syleillyt, oli niin rohkea, mutta\nhän meni kuin säälimätön hyvä kohtalo, ei lupaavaa silmäystä häneen\nheittänyt.\n\nHetkinen olikin tunteiden tyyneys.\n\nYksin jäätyään kuohahti taasen tuskallinen epätoivo rinnassa.\n\n-- Entinen elämä, tarkoitukseton ja huono häntä kauhistuttaa, sen hän\nnyt varmasti uskoi, ja se mielen pimitti.\n\n-- Mutta enkö voi hänelle näyttää parantuneeni? hän äännähti.\n\nSe oli vain hetkinen toivon pilkahdus, jota kohta seurasi sitäkin\npimeämpi.\n\n-- Miten voisin sovittaa elämäni likaiset jäljet? hän sydäntä\nsärkevällä äänellä huokasi.\n\nMutta siinä tunteessa ei ollut vähintäkään valoa eikä lohdutusta.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nSeuraavana syksynä tarjottiin Antille konttoristin paikka kaupungissa.\n\nHän oli hämillään näyttäessään sitä Hilmalle, mutta koetti kumminkin\ntarkasti seurata hänen vähimpiäkin kasvojensa ilmeitä.\n\nEi keksinyt mitään.\n\nHän oli tyyni, lausuihan vain ilonsa hyvästä tarjouksesta.\n\nAntin sydäntä kirventeli; nyt oli hän huomaavinaan varmasti, ettei\nHilma häntä rakastanut.\n\n-- Mutta sitä en olekaan ansainnut, puhui hän sitten itsekseen.\n\nHilma kehotti häntä ottamaan tarjous vastaan, koska siitä kaikitenkin\nolisi hänelle suuri hyöty.\n\nKyyneliä silloin vierähti Antin silmistä.\n\nHän oli odottanut ja toivonut, oli joskus ollut huomaavinaan\nmyötätuntoisuuden ohessa lempeäkin hallitsijattarensa silmissä, sen\ntaasen kadottanut kuin hetkellisen virvatulen. Nyt oli hän taasen sitä\netsinyt, mutta etsinyt turhaan.\n\nSe on mahdotonta, sen hän nyt tajusi.\n\nVakavasti katsoi häneen Hilma, lempeän osanottavasti ja puhuessa\nvärähteli ääni.\n\n-- Serkku hyvä! hän lausui. -- Olemme liian vähätietoiset tutkimaan\ntulevaisuuden kohtaloita. Mutta siltikin on meidän katsominen\ntulevaisuutta rohkeasti silmiin odottaessamme siltä toivottua hyvää.\nSinä olet mies, sinun kyvystäsi en epäile, tee sen mukaan.\n\nItsekäs olento!\n\nHän poistui.\n\nAntti katsoi hänen peräänsä kuin iäksi eriävän elämän.\n\n-- Kolkko, kylmä ja itsekäs on kohtaloni! hän väsyneesti äännähti\nvaipuen tuolille.\n\n-- Mutta olkoon! Elänhän kumminkin. Elämän sulo ja sen nautinto ei ole\nminua varten, sanoi hän sitten karvaasti.\n\nJa sama uhitteleva ajatus rinnassa hän lähti.\n\nHän oli nähnyt lähtiessään Hilman silmät kyynelissä, mutta hän ei\nuskaltanut enää toivoa. Ne saattivatkin vain olla ystävyyden ilmaus,\nhänen kohtaloonsa osanottavaisuudesta vierähtäneet, tavalliset\nkohtelijaisuuden kyynelet vain.\n\nHilma jäi yksin laajennettua liikettään hoitamaan; hän teki työtä\naamusta aikaisesta myöhään iltaan.\n\nMutta entinen rattoisuus oli kadonnut.\n\nIltasin hän istui yksikseen huoneessaan alakuloisena ja\nraskasmielisenä, kuin jos sydämmen pohjalla olisi ollut jotain kuohuvaa\ntuskaa, epätoivoa elämästä tai odottavaa kaihoa.\n\nJoskus näytti väsyneeltä, väsyneeltä kaikkeen.\n\nAntille oli hän toisinaan kirjoittanut, mutta sisältöä ei saanut\nehyeksi. Saatuaan vastauksen kohoili rinta levottomasti ja arka ilme\noli katseessa.\n\nNiissä oli toisinaan synkkää sydämmen tuskaa, silloin voi kyynel löytää\ntiensä alas poskelle; toisinaan taasen raitista rohkeutta kärsimään\nelämää semmoisenaan kuin se on -- silloin kirkastui hänen katseensa ja\nhän riemulla huudahti:\n\n-- Kasva, voimistu ja voita onnesi, serkku!\n\nSe oli toivotus, mikä sydämmen syvimmästä pohjasta nousi; siihen\nyhdistyi kaikki, mitä siellä oli pyhää ja korkeaa.\n\nNeuvovaa kehotusta ei enää ollut hänen kirjeissään; jos jotain\nsemmoista oli, oli se yksistään hellää lohdutusta.\n\nAntin kirjeistä oli karvas mielentila vähitellen kadonnut ja ne\nkuvastivat mielen tyyntymistä; välin vain pilkahti pohjaväri,\ntasaisesti kaipaava kaiho.\n\n-- Minä en ole sydämmetön, hän ei saa uskoa sitä, vaikka olenkin hänen\nantanut kasvaakseen kokea, puhui hän kerran. -- Ja hän on kasvanut.\n\nHän istui kirjoittamaan.\n\nKoko hänen elämänsä salaisuus näytti sulautuvan hänen joka\nkirjoittamaansa sanaan ja hänen kasvoillaan oli tyyni päättäväisyys.\n\n-- Serkku, sinä olet vapaa, ja minä olen sinun vallassasi, hän\nkirjoitti.\n\n\n\n"]