[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frVva2PzLBxbi8xVtCIRKf-_2vHcVYKa9DZg0D4PkBGM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2098,"Bergön pyyntimiehet","Wetterhoff, Onni",1835,1892,"2098-wetterhoff-onni-bergon-pyyntimiehet","2098__Wetterhoff_Onni__Bergön_pyyntimiehet",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1883,1889,20728,136755,false,60578,[24],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Adventure","Novels","\"Bergön pyyntimiehet\" by Onni Wetterhoff is a narrative written in the late 19th century. The text seems to delve into the lives of coastal inhabitants engaged in the demanding life of seal hunting, exploring their characters, interactions, and the environment they navigate. The author's depiction of the sailors, particularly through specific characters mentioned, suggests an emphasis on their bravery, camaraderie, and the hardships they face in their perilous profession.  The opening of the book introduces readers to a personal recounting of the author's experiences among the seal hunters of Vaasa, Finland. Wetterhoff reflects on his interactions with the robust local population, highlighting their sense of respect and community values. As he embarks on his journey to meet the renowned seal hunters, he describes a vivid encounter on the bustling marketplace of Vaasa, filled with distinctive dialects and lively exchanges. The narrative sets the stage for the protagonist's adventures and experiences on the sea, capturing the unique culture and inherent struggles of the people living and working in these challenging maritime conditions. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Suppanen, Aatto",147,"Wetterhoffin teos vie lukijan Vaasan ulkosaaristoon hylkeenpyytäjien matkaan. Se kuvaa rannikon ruotsinkielisen väestön elämää, luonnetta ja ankaraa työtä Pohjanlahden karuissa olosuhteissa 1880-luvulla.","Onni Wetterhoffin 'Bergön pyyntimiehet' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2098. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","BERGÖN PYYNTIMIEHET\n\nKertoeli\n\nOnni Wetterhoff\n\n\nSuomensi Aatto S.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nWerner Söderström,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nJOHDATUS.\n\n\nSaaristolaisemme täällä ylhäällä Itämeren pohjoisissa haaroissa on\nvoimakasta ja siveellistä väkeä. Monta mieluista muistoa on minulla\ntallella seurustelustani näiden karaistuneiden, uljasten rantalaisten\nkanssa sekä Suomenlahden kauniissa saaristossa että Pohjanlahden\nkarummilla rannoilla ja myöskin monessa paikassa Keski-Ruotsin\nsaarisilla rantamilla. Parikymmentä vuotta sitte oleskelin minä monta\nvuotta Vaasan läänin pohjoisosassa ja väestö, jonka siellä opin\ntuntemaan, on muistossani kunnioitettavimpana, kuin olen tavannut\nmissään maaseuduilla. Vaikka luonteen pääpiirteet suomea puhuvalla\nväestöllä syvällä sisämaassa ovat samat kuin ruotsia puhuvalla\nväestöllä rannikolla, niin jokainen, kuin oppii tuntemaan nämä seudut,\nkohta huomaa, että ruotsalaiset pitäjät ovat kehto, jossa se luonne on\nkehittynyt, joka erottaa Vaasan rannikon pohjalaiset kaikkein muiden\nSuomen seutujen väestöstä.\n\nLuullakseni yleensä pidetään liian suurena n.s. herrasväen\nsivistyttävää vaikutusta kansaan. Ihan varmaan se vaikutus on näissä\nseuduissa ollut hyvin vähäinen. Pikemmin tekee mieli olettamaan\nkansan täällä vaikuttaneen suuresti niihin muutamiin herrasmiehiin,\ntuomareihin, nimismiehiin y.m., kuin näillä seuduilla on. Jos esim.\nkruununvouti koettaisi ylpeästi, halveksivasti tai juonikkaasti\nkäyttää valtaansa, niin hän piankin huomaisi hyvin epämukavaksi\nolonsa tämän kansan parissa, jonka keskuudessa jokainen antaa ja\nvaatii kunnioitusta. Vanhemmat kohtelevat lapsiansa hellästi ja\nkunnioittavasti, joka aikaisin juurruttaa luonteesen itsetuntoa ja\nvakavuutta.\n\nEhkä olen puolueellinen vertailuissani, kun itsekseni uskon, että\nkehitys, jonka Ruotsin ja Suomen kansat uskollisessa veljesliitossa\novat taistelemalla saavuttaneet, on tehnyt heidät muista helposti\nhuomattavaksi eri sivistysalueeksi, jonka pääpiirteiden selvimpänä\ntuntomerkkinä on talonpoikaisvapaus ja siitä kasvanut itsetunto sekä\ntasa-arvoisuus lain edessä ja yhteiskunnassa. Vaasan läänin pohjalaiset\novat niin hoitaneet sitä esi-isäin perintöä, että missään ei ole\nsuurempaa siveellistä voimaa eikä karaistuneempaa kelvollisuutta kuin\nheillä.\n\nTällaiset olivat tunteeni edeltä päin, kuin päätin käydä tutustumassa\nkuuluisiin hylkeen pyytäjöihin Vaasan ulkosaaristossa.\n\n\n\n\nKäynti Vaasassa.\n\n\nSyksy v. 1883 oli pitkä ja kaunis täällä ylhäällä pohjolassa, vaikka\nkyllä usein satoi. Minä olin viettänyt alkupuolen marraskuuta järvi-\nja metsärikkaassa Ruoveden pitäjässä. Yhden ystävän ja pitkäaikaisen\nmetsästyskumppanin kanssa olin pitkillä vainuretkillä nauttinut\nmetsämiehen raitista elämää sen seudun saloilla. Etäällä keskellä\nsaloa annoimme toisillemme veljellisesti kättä jäähyväsiksi ja\nläksimme astumaan kumpikin omalle tahollensa, hän jatkamaan avarain\nkruununmetsäinsä tarkastusta, minä kiiruhtamaan Vaasan junaan Filppulan\nasemalle, jonne oli matkaa kaksi peninkulmaa. Minä saavuin Vaasaan\nmyöhään iltasella.\n\nSeuraavan päivän käytin katselemiseen tätä Suomen kauneinta\npikkukaupunkia. Minua huvitti suuresti kauppatorilla kuunnella\nlähipitäjien monia murteita. Minä koetin löytää joitakuita\nsaaristolaisia, mutta kaikki, joilta kysyin, olivat mantereelta. Moneen\nvuoteen en ollut tavannut muiden seutujen kuin Hämeen maalaisia. Eri\nluonteet näkyivät sen tähden sitä selvemmin. Ajatteleva hämäläinen on\nhiljainen ja hiljapuheinen, eli ei ehkä sattumalta ole markkinoilla\njoutunut humalaan. Mutta ollen tottumaton väkijuomiin, kuten hän on,\neksyy hän silloin päinvastaiseen liiallisuuteen; hän huutaa ja pauhaa\nkuin hullu niin kauan, kuin helposti saatu humala kestää, mutta muuttuu\nsitte heti entiselleen oikeaan luontoonsa. Hän palaa yksinkertaiseen\nelämäänsä kotiin, jossa puutteet ovat hänen tuttuina vierainansa, ja\ntyytyväisesti muokkaa hän kuin orja rakasta, isiltä perittyä maata niin\nkauan, kuin aurinko on ylhäällä, kesällä usein 20 tuntia päivässä,\nmutta korvaa mielellään unen tappiotansa pimeänä keskitalven aikana,\njolloin aurinkokin nousee myöhään ja laskee aikaisin. Ihmiset Vaasan\ntorilla sitä vastoin puhuivat kovalla äänellä, iloinen vapaus loisti\nkaikkein kasvoista ja joka taholta kuului heleätä naurua.\n\nIltasella tapasin muutamia paikkakunnan metsämiehiä erään entisen\nystävän luona, Vaasan metsästysseuran monivuotisen sihteerin ja\njulkisuudessa hyvin tunnetun K--rin. Kaikki olivat senlaatuista\nväkeä, joiden seurassa minä viihdyn hyvin. Hyvinä kansan ystävinä ja\ninnostuneina uljaihin retkeilyihin saloilla ja vesillä tunsivat he\ntarkoilleen koko seudun. Oltiin yksimieliset, että Bergön pyyntimiehet\nolisivat paraita aineksia minun kuvaillakseni urheata miehuutta\nkoettelevaa hylkeen pyyntiä Pohjanlahden ajojäiden seassa, mutta\nmyöhäinen vuoden aika saattoi ehkä estää matkustusta tähän mainittuun\nsaareen, joka on kaukana meressä. Sen tähden katsottiin viisaimmaksi\nminun lähteä veneellä Munisaloon, sieltä jalkaisin Sulvaan ja sitte\nedelleen hevosella Maalahden pitäjän kautta Korsnääsiin. Minulle\nannettiin monta osoitetta ja paljo terveisiä tutuille hylkeen\npyytäjille.\n\nSeuraavana päivänä, 16 päivänä marraskuuta menin aamupuolella\nlaiturille, jossa saaristolaisten oli tapana käydä. Siellä tapasin\nvenekunnan, joka juuri varustautui lähtemään Munisaloon. He olivat\nhalukkaat ottamaan minut veneesensä, mutta juuri kuin yritimme\nlähtemään, tuli joukko nuoria, iloisia saarelaisia laiturille, jossa\nheidän suuri veneensä oli kiinni sidottuna. Minä kysyin, mihin he\naikoivat lähteä ja sain vastaukseksi: \"Maalahdelle, tiedän mä.\"\nKaikilla oli pusseja, paketteja, pulloja ja lekkereitä, arvattavasti\nvirvokkeita tuleviksi joulun pyhiksi. Sill'aikaa kuin niitä soviteltiin\nveneesen, puhelin minä näiden iloisten ihmisten kanssa ja sain\nselville, että minun oli edullisempi matkustaa heidän kanssansa\nsuoraan Maalahdelle. Niin tapahtuikin, minun sanottuani jäähyväset\nystävällisille munisalolaisille, jotka selittivät, että: \"Teillä\nolisi ollut kyllin hyvä meidän kanssamme, mutta ei teille tule yhtään\nhuonompi olo näiden toistenkaan kanssa.\"\n\n\n\n\nMATKA MAALAHDELLE.\n\n\nKello 2 päästimme irti nuoran ja nostimme purjeet, Aurinko paistoi\npilvettömältä taivaalta, ilma tuntui kevyeltä ja lämpöä oli muutamia\nasteita. Heikossa myötälaitaisessa laskettelimme hiljaista vauhtia,\nhauskasti keskustellen, kunnes viimein tuuli kuoli kokonaan ja airot\ntyönnettiin veteen. Venekunnassa oli kaksi nuorta miestä ja neljä\nnaista, kaikki hyvin puetut tummavärisiin, kotikutoisiin vaatteihin.\nNaisilla oli tummanruskeat tai harmaanpilkulliset puolivillaiset\nleningit ja paksut topatut mekot sinisestä tai mustasta sarasta\nsekä lämpöiset tummat huivit päässä. Miehillä oli lämpimät siniset\nsarkavaatteet ja kirjava villahuivi lujasti kaulaan kierrettynä sekä\nmustat lammasnahkalakit. Ensi hetkestä asti miellytti minua suuresti\nolo näiden suoravaisten, kohteliasten, iloisten ja samalla vakavain\nihmisten seurassa. Minä kerroin heti kaupungista lähtiessä matkani\ntarkoituksen ja mihin aioin, ja esittely oli pian tehty, niin että minä\ntunsin matkakumppanini nimeltä, jopa heidän ulkonaiset olosuhteensakin.\nVille, veneen perässä, nuori naimaton isäntä äitinsä tilalla, oli\nvenekunnan vakavana päällikkönä. Mikki, iloinen nuorukainen, souti\nvasemmalla airolla, jossa Fia Holm huovaten autteli. Fia oli kaunis,\nnuori vaimo, katseessa miellyttävää surumielisyyttä; hänen miehensä\noli purjehtinut Hernösandiin myömään maalaistavaroita ja vaimo pelkäsi\nhänen ei pääsevän kotiin ennen kevättä. Toisella airolla souti\nKarolina, suurikasvuinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, muoto terve ja\njäntevä; samalla puolella huopaamassa istui Bergs-Hann. Äänettömin\nkaikista oli vanhin vaimo, emäntä varakkaasta talosta Maalahdelta.\nHäntä kohtelivat toiset erityisen huomaavasti, mutta puhuttelivat\nkuitenkin paikkakunnan tavan mukaan esinimeltä Brit-Stin. Kysymykseeni,\noliko hän leski, vastasi hän: \"Kyllä minun mieheni elää, Jumalan\nkiitos, ja on terveenä.\" Karolina kertoi Brit-Stinan miehen nuorempana\nasuneen Korsnääsissä, mutta sitte naineen \"Brit-Stinan ja talon\"; nyt\nhe olivat rikkaat ja heillä oli täyskasvuisia poikia, eikä \"vanhan\nisännän ollut pakko työskennellä enempää kuin jaksaa\". Vähän äreästi\nvastasi Brit-Stin: \"Kyllä minun mieheni käy vielä työssä ja pystyy\nsiihen kuin pojatkin.\"\n\nNuoremmat naiset lauloivat vuorotellen kauniilla, kirkkailla äänillä.\nLaulut soveltuivat kaikki soudun tahtiin ja olivat yksinkertaisia,\nalkuperäisiä sävelmiä kuten kansanlaulut. Sanat olivat usein\nkatkonaisia ja sisällys hajallinen. Eri toisintoina esiytyvä ajatus\noli nuoren tytön uskollinen rakkaus ja kaipaus ystävätä, joka ei\nollut palannut pitkältä merimatkalta. Erittäin kiintyivät huomiooni\nBergs-Hannin puhtaat, sydämmelliset sävelet ja vahva, soinukas\naltto-ääni, joka teki hänen puheensakin lumoavaksi. Hän oli kaunis\ntyyppi Pohjanmaan ruotsia puhuvista naisista, jos ollenkaan voi olla\npuhetta mistään yhteisestä tyypistä siellä, jossa yksityispiirteet ovat\njok'ainoassa henkilössä niin selvät.\n\nMinä koetan piirtää hänen muotokuvaansa. Hän oli pitkä, hoikka,\nviisikolmatta-vuotinen, liikkeet vapaat ja sulavat. Paksu, tumman\nkellertävä tukka oli kiharainen kaikkialla tukan rajassa; syvä jakaus\nkaatoi sen kahtaanne korkealta päälaelta, joka kaareutui matalan ja\nleveän otsan päällä. Paksu, kotitekoinen villahuivi oli soutaessa\npudonnut päästä alas niskaan ja jätti näkyviin paksun palmikon juuren;\nalempana vyötäisten kohdalla näkyi sen latva ruumiin mukaisen mekon\npäällä. Kirkkaan siniset silmät, pitkäin mustien ripsein ympäröiminä,\nja suorat tiheät kulmakarvat tekivät hänet lujaluontoisen, melkeinpä\nankaran näköiseksi, milloin kasvot olivat levossa, mutta sitä\nsuurempi oli hänen kauniin hymynsä vaikutus, johon usein liittyi\nsoinnukas nauru. Harvoin minä olen kuullut kenenkään nauravan niin\ntäysiäänisesti; silloin häneltä paljastuivat leveähköt, vahvat\nhammasrivit, ja sievät kuopat painuivat poskiin ja leukaan. Hänen\nihonsa oli omituisen, tasainen, terve ja yhtäläinen yli koko kasvojen\nja kaulan, mikäli sitä näkyi. Hän varmaankaan ei osannut punastua eikä\nkalveta, ja kuitenkin tuntui ehdottomasti katsojan mielessä, että veri\nvirtaili runsaana ja lämpöisenä hänen suonissaan. Hän näytti nauttivan\nsuurta kunnioitusta kaikilta ja hänen nainut veljensä Kalastaja Kalle\noli koko seudun taitavin veneen tekijä. Hann oli heidän kanssansa\nyhtenä venekuntana verkoilla kalastaessa, ja he asuivat uudessa,\nveljen rakentamassa talossa Åminneborgin tilasta lohkaistulla maalla,\nMaalahden joen suussa. Matkakumppanini neuvoivat minua jäämään yöksi\nÅminneborgiin, ja Ville lupasi saattaa minut seuraavana päivänä tällä\nsamalla veneellä Bergöhön, jossa paraimmat pyyntimiehet ovat.\n\nVähän ennen auringon laskua alkoi tuuli hiukan kasvaa, airot vedettiin\nveneesen, molemmat priipurjeet nostettiin ja kohta lipui vene hyvää\nvauhtia. \"Hyvästi tekee työtä syystuuli\", sanoi Ville ja lähetti Mikin\nkokkaan katsomaan salakiviä erittäin vaikealla Maalahden rannalla.\nMinä otin esiin hyvin täytetyn ja tällaisille matkoille erittäin\nsoveliaan eväslaatikkoni, joka on sovitettu täyteen nelikulmaisia\nlasiastioita, niin että tarvitsee ainoastaan avata kannen ja ruoka\non sievästi asetettuna edessä. Kaikki, paitsi Mikki, jonka täytyi\npysyä kiviä tähystelemässä, kokoutuivat nyt veneen perään. Ville otti\nesiin pullon viinaa ja se kiersi kädestä käteen; naisetkin maistoivat\npisaran pullon suusta ihan kursailematta. Bergs-Hannin jälkeen tuli\nvuoro minulle. Karolina kuitenkin sanoi ikään kuin puolustellen:\n\"Oppii tuota käyttämään viinaa, kun täytyy hoidella verkkoja kovassa\nsäässä.\" Ville selitti, että Karoliina oli leski, mutta tuli toimeen\nhyvin miehettäkin, hän komensi väkeä siinä kuin toinenkin ja\nsilakoita hän otti merestä määrättömästi. Jälisteeksi tarjosin minä\nsuklaa-konvehtia ja Fia Holmista se oli \"kelvottoman hyvää\". Sitte\nalkoi taas vuorotellen laulua ja leikillistä puhetta; varsinkin Mikki,\niloinen veitikka, oli erittäin kekseliäs. Muun muassa kertoi hän, että\nÅminneborgin isäntä Isak Eriksson \"oli varakas mies, mutta ei hän ole\nosannut laittaa yhtään poikaa, kaksi tyttöä vain yht'aikaa, ja ne niin\nyhdennäköiset, että sulhaset eivät voi erottaa, kumpi on kumpaisenkin\".\n\nHeidän murteensa omituisine sanoineen ja korkoineen oli vaikea\nymmärtää, varsinkin milloin he keskenään puhuivat lyhyitä lauseita,\nmutta laulussa oli kieli jotenkin puhdasta ja samoin heidän\npuhutellessaan minua. Lukemalla ja kirkonkäymisellä olivat kaikki hyvin\ntottuneet \"kirkkoruotsiin\".\n\nBergs-Hann lauleli kauneimmat laulunsa, ja Ville ylisti häntä\nparaimmaksi tytöksi laulamaan koko Maalahdella. Fia Holm kertoi\nmonenkin varakkaan miehen \"sukeutuneen ja siivoutuneen Hannia\nvarten, mutta kaikki he saivat etsiä muuta parannusta ikävälleen;\nei Hann koskaan unhota Jukkia, joka jäi mereen Ruotsin matkalla\".\nHann katsahti sinisilmällään äkäisesti kertojaan ja sanoi: \"Onko Fia\nsitte nähnyt minun surevan?\" Ville istuessaan veneen perässä katseli\nkauan Bergs-Hannin kiharatukkaista niskaa. Tyttö istui, kasvot veneen\nkeulaa kohti, ja katseli mereen vaipuneen auringon jäleltä välkkyvää\nvaaleankeltaista valoa. Ville virkahti: \"Laulakaapas, tytöt, niin sujuu\nparemmin.\" Luulenpa, että Ville oli yksi niistä, jotka olivat turhaan\nsukeutuneet ja siivoutuneet Bergs-Hannia varten.\n\nFia Holm alotti juuri surumielisen laulun, kuin kulku äkisti pysähtyi\nja vene, noustuaan salakivelle, kallistui sivulleen niin, että kaikki,\nmitä oli irtainta; viskautui oikealta laidalta vasemmalle. Karolina\nputosi suorastaan minun syliini ja minä sain kyllä kokea, että hän\nei ollut irtainta tavaraa. Me olimme vähällä saada yhdessä kylmän\nkylvyn kuten Mikki, joka tosiaankin veneen kallistuessa heilahti yli\nlaidan. Minä olisin mieluisemmin suonut saaneeni solakan Bergs-Hannin\nsyliini kuin raskaan Karolinan. Mikki nousi kivelle ja työnsi veneen\npois karilta; ainiaan valmis laskemaan leikkiä, sanoi hän: \"Olkaa\nlaulamatta, Bergs-Hann, enhän minä näe ollenkaan pohjaa enkä kiviä, kun\nte laulatte.\"\n\nTuuli tyyntyi taaskin vähitellen ja soutaen kuljettiin loppumatka.\nVakava ja mukava verkkovene lipui nopeasti pitkin kirkasta veden\npintaa, jonka syvyydestä näkyi välkkyvä tähtitaivas, ja kuun\nhopeahohto kimalteli veneen tekemissä väreissä. Tahdissa suurten\nairojen säännöllisen jysähtelemisen kanssa hangoissansa ja veden\nloiskahtelemisen kanssa lauleli Bergs-Hann yksinkertaisia laulujansa.\nMinä tunsin viihtyväni hyvin näiden raitisten, teeskentelemättömäin\nihmisten seurassa. Hann keskeytti laulunsa ja näytti kaksinkertaista\nrakennusta, joka kuun valasemana kuvastui taivasta vasten matalalla\nrannalla edessämme. \"Tuossa on Åminneborg,\" sanoi hän, \"ja siellä\neroovat meidän tiemme\", lisäsi hän ajattelevasti, ikään kuin valittaen,\nettä hauska matka niin pian loppui.\n\nMe olimme nyt siinä lahdessa, johon Maalahden joki laskee. Molemmilla\nrannoilla oli paljo talaita, meriaittoja ja nuottakotia sekä\nkaikenkokoisia veneitä sadoittain, osaksi vielä vedessä, osaksi jo\nvedettynä maalle tai talaihin talviteloilleen. Tässä minä aloin\nymmärtää, miten ahkerasti Maalahden kansa verottelee merta. Meidän\nsuuri veneemme vedettiin Villen tilavaan talaasen ja kukin otti\ntavaransa. Mitä minä itse en jaksanut kantaa, ottivat toiset.\nMinä kiitin hauskasta matkasta ja kehoitin heitä kaikkia tulemaan\nÅminneborgiin lämmittelemään, ett'ei meidän vielä niin paikalla\ntarvitsisi erota. \"Kiitoksia itsellenne, että olette ollut hyvä\nkaikin tavoin\", vastasi Bergs-Hann ikään kuin kaikkein puolesta, ja\nminua ilahutti, että ehkä osasin käytökselläni näyttää, mitenkä he\nkaikki näinä muutamina hetkinä olivat saavuttaneet minun sydämellisen\nkunnioitukseni ja luottamukseni. Fia Holm osoitti ystävyyttään\nkysymällä, enkö minä tuntenut puutumista eräässä paikassa siitä, että\nniin kauan olin istunut kovalla veneen teljolla. Minä kyllä käsitin\nhänen hyvän tarkoituksensa, vaikka hän lausuikin kysymyksensä sanoilla,\njoita minä en huoli kertoa.\n\nÅminneborg oli muinoin ollut paikkakunnan ainoa herraskartano. Suuri\npäärakennus oli nyt kylmillään ja suljettuna, mutta suuri tuli\nloisti tilavan siipirakennuksen ikkunoista. Isäntäväki toivotti\nmeille tervetuloa ja leipäuunissa loimottava tuli oli meistä varsin\nmieluinen pitkän merimatkan jälkeen. Kaikki asettuivat, riisuttuaan\npäällysvaatteensa, riviin uunin eteen ja tuttava puhelu alkoi\ntalonväen ja vierasten kesken. Minä pyysin yösijaa ja se luvattiin\nvarsin hyväntahtoisesti. Molemmat kauniit kaksoissisaret ilmestyivät\nkohta tupaan ja Mikin lauseen minä heti huomasin todeksi; he eivät\nainoastaan näöltään olleet aivan yhtäläiset, vaan äänikin oli niin\nsamankaltainen, että sulhasien neuvottomuus saattoi kyllä olla totta.\nMinulla oli kanssani teetä ja emäntä laittoi siitä kaikille virvoketta,\nmutta hän oli pannut sekaan kanelia ja minä mieluisemmin join isännän\nkanssa lasin Jamaikka-totia. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan\nja huviksensa he, kuten näytti, vastaelivat minun kysymyksiini, kun\ntiedustelin paikkakunnan oloja ja tapoja. Mieluisimmin minä kuuntelin\nBergs-Hannin kertomuksia sulavalla altto-äänellä. Hän kuvaili laveasti,\nmillaiset ovat \"seppelepidot\" (kuuliaiset), \"häät\", \"talkoot\", joissa\nkiireenä heinäaikana lähimmät naapurit auttelevat odotellen illan\njuhlaa, \"öitsit\" ja muut sellaiset niissä tavallisine panttileikkeineen\ny.m. iloisine tapoineen, joita näillä raitismielisillä rantalaisilla on.\n\n\n\n\nVilhelm Enström.\n\n\nKun Isak Erikssonille mainitsin matkani tarkoituksen, sanoi hän ihan\nlähellä asuvan laajalti tunnetun pyyntimiehen, ja minun pyynnöstäni\nlähetettiin häntä noutamaan. Hänen nimensä oli Vilhelm Enström,\nja hetken kuluttua kompuroi hän tupaan kahden kepin varassa ja\nBergs-Hannin veljen Kalastaja-Kallen taluttamana. Kaikki nousivat\nja tervehtivät kunnioittavasti rampaa miestä. Hän puhui, näiden\nseutujen mieheksi, tavattoman puhdasta ruotsia. Nuorempana oli hän\nkesät kulkenut laajalti työssä laivanveistämöissä ja ollut monta\nkertaa urakkamiehenä. Kaksitoista vuotta sitte olivat häneltä jalat\npaleltuneet hylkeenpyyntiretkellä ja nyt hän eli yksikseen läksiäimenä\nÅminneborgissa, helpottaen naapurien avuliaisuutta kaikella, mitä hän\nsuinkin jaksoi jalkojensa kolotuksen lomassa tehdä käsillään. Hänen\nruumiinsa oli nyt viidenkuudetta vuoden ijässä kumarassa kuin vanhan\nukon ja hänen muotonsa, oli kivuista kuihtunut, mutta kyllä näkyi,\nettä Enström oli ollut kookas ja kaunis mies parhaassa ijässään. Hyvin\npuettu ja kammattu, kärsivällinen ja harvasanainen hän oli, ja vielä\nnytkin kunnianarvoisen näköinen mies.\n\nMinä sanoin hänelle matkustaneeni etelästä tänne pohjoiseen saaristoon\nvartavasten kuulemaan kertomuksia hylkeenpyynti-elämästä ja sen\nvaivoista.\n\n\"Siitä minä kyllä osaan tehdä teille selvän\", vastasi hän. Me kävimme\nistumaan, isäntä, Enström, Kalastaja-Kalle ja minä, pöydän viereen,\nnaiset ja nuorukaiset puolipiiriin meidän ympärillemme.\n\nMe joimme toistemme onneksi ja Enström alkoi kertoa siitä kerrasta,\njolloin hänelle \"tapahtui vahinko pyyntiretkellä\". Kaikki tiesivät\ntapauksen, mutta ehkäpä ei kukaan ollut kuullut harvasanaisen miehen\nkertovan, miten se oikeastaan oli tapahtunut.\n\n\"Kahdeksantoista vuotta kävin minä pyyntiretkillä ja viime vuosina oli\nmeitä ainoastaan kaksi venekuntaa Maalahdelta, yhteensä 16 miestä. Me\nläksimme puolipaaston ajoissa ulos merelle, aikaisemmin tai myöhemmin\nsen mukaan, millaiset pakkanen ja tuulet olivat olleet talvella.\n\n\"Niistä kuudestatoista on nyt elossa ainoastaan kolme. Vuonna 1873\ntehtiin viimeinen pyyntiretki Maalahdelta ja sillä matkalla minä kärsin\nkovasti. Minä olin päällikkönä venekunnassa, johon sillä kertaa kuului\nainoastaan 5 miestä. Viidellä hevosella monen saattajan, miehen ja\nnaisen, seurassa matkustimme 4 1/2 peninkulmaa Bergö-Gaddin jäätikölle,\njossa tämän saariston pyyntimiehet sanovat jäähyväset saattajilleen\nja Luojaan luottaen poistuvat mannerjäältä kuudeksi tai kymmeneksi\nviikoksi etsimään hylkeitä myrskyn ja ajojäiden seasta.\n\n\"Hevonen oli valjastettu suuren hyljeveneen eteen ja siinä oli kaksi\npienempää venettä. Muilla hevosilla oli kuormana ruokavaroja, aseita,\nampumaneuvoja ja puoli syltä puita ruuan keittämistä varten.\n\n\"Sillä kertaa saattoi vaimoni Ann-Stin pikku Kustin kanssa minua\nBergö-Gaddiin asti. Hänelle oli syntyvä lapsi pääsiäisen aikaan. Minä\nen koskaan ollut haluttomampi lähtemään hylkeenpyyntiin kuin silloin,\nja parastapa olisi ollutkin jättää se matka tekemättä. Mutta siihen\naikaan tuntui, kuin jokin olisi vastustamattomasti houkutellut niihin\nvaaroihin ja seikkailuihin, ja entisten retkien muisto kiusasi kovasti.\nSinäkin päivänä, kuin tapasimme jäänreunalla monet Bergön ja Korsnääsin\nvenekunnat kaikkine saattajineen, välkkyi jäälakeus ja avara meri\nkauniisti päivänpaisteessa. Oli ikään kuin juhlahetki, kuin pullo\nerotessa kulki kädestä käteen; mutta aika kylmä oli ja minä käskin\nAnn-Stinaa antamaan pikku Kustille ryyppyä ja neuvoin häntä hyvin\npeittämään itseään ja poikaa kotimatkalla.\n\n\"Me purjehdimme suoraan Pohjanlahden perää kohti ja seuraavana päivänä\npääsimme 5 peninkulmaa lähelle Fjäderäggiä. Isovene vedettiin kappaleen\nmatkaa jäälle ja n.s. teltta laitettiin kuntoon, masto ja raakapuut\nkannattimiksi purjeille, jotka sovitettiin katoksi veneen päälle. Sitte\nalkoi jokapäiväinen pyytäminen, kuten sanotaan. Ainoastaan yksi mies\njää teltan luo, kaikki muut lähtevät aikaisin aamusilla ulos jäälle\netsimään hylkeitä, missä niitä on jään päällä. Ne ammutaan, jos ne ovat\nvalppaat, taikka tapetaan nuijimalla, jos makaavat, ja se tapahtuu\nusein sellaiseen aikaan, jona ne eivät voi paeta mereen, koska ne\nreijät ovat jäätyneet kiinni, joista ne ovat ryömineet ylös jään päälle.\n\n\"Kolmantena päivänä siitä, kuin laitoimme teltan, läksin minä päivän\nvaietessa kauniilla ilmalla kävelemään, vetäen jälestäni pyyntisauvaa,\n8 kyynärän pituista, suksen kaltaista puuta, jonka kahdessa eri\nkoterossa raskas hyljepyssy ja pitkä kiikari ovat. Sen suksen avulla\nhypätään leveäin jäärailojen yli ja sen avulla myöskin hiivitään eli\nryömitään pyssyn kantomatkalle hylkeistä. Minä aioin tutkia jäätä\nja keliä koilliseen päin teltasta. Ajojäät olivat jäätyneet yhteen.\nLumetonta jäätikköä astuin minä reippaasti ja noin 172 peninkulman\npäässä veneestä ammuin harmaan hylkeen, joka oli yksinään jään päällä.\nMinä pystytin verisen jääpalan 'jäänharjalle'; siksi me sanomme\nsellaista paikkaa, jossa ajojäät ovat kasautuneet harjaksi. Sen\njääpalan asetin viitaksi paluumatkalle ja ammutun hylkeen merkiksi.\nSitte astuin edelleen, kunnes arvelin puoli päivää kuluneen; silloin\nkäännyin astumaan telttaa kohti. Ilma oli ollut kaunis koko ajan,\nmutta nyt alkoi yksinäisiä tuulen puuskia tulla koillisesta ja ajella\npilvenhattaroita, joista putoili harvakseen lumihiutuvia; pakkanen oli\njotenkin kova. Minä olin sinä päivänä hyvässä pyyntikunnossa, kuten\nme sanomme, enkä tuntenut näkönikään rasittuvan häikäsevästä jäästä;\nsen tähden minä saatoin laajalti tähystellä hylkeitä, mutta niitä ei\nollut ylhäällä sillä taholla, jonne olin astunut. Railot ja halkeamat\njäässä olivat kuitenkin vain vähän jäätyneet ja hylkeet olisivat kyllä\nhelposti voineet tapansa mukaan etukäpälillään eli 'käsillään' alhaalta\npäin sorvata reikiä ohuihin paikkoihin paksumpien jäiden väliin,\nmutta ne olivat varmaankin ilman muutoksen odotuksessa siirtyneet\ntoiselle taholle. Vähitellen muuttui myöskin ilman väri ja tasainen\ntuuli alkoi lennättää teräviä jääpuikkoja; mutta kun minun tieni kävi\nmyötätuuleen, en siitä tuntenut suurta haittaa. Töin tuskin löysin\nammutun hylkeen, mutta vaikka teltalle ei olisi pitänyt oleman matkaa\nkantakaan peninkulmaa, ei sitä enää näkynyt, sillä jääpuikkoja lenteli\nyhä tiheämmin ja myrsky kiihtyi kiihtymistään joka silmänräpäys. Hyvin\ntietäen vaaran olevan käsissä, kiiruhdin minä, minkä suinkin jaksoin,\nvetäen jäljestäni pyyntisauvaa ja 3 kyynärän pituista hyljettä.\nAavistamattoman nopeasti kiepahti myrsky ihan pohjoiseksi ja yht'äkkiä\npauhasi raju lumimyrsky ympärilläni. Ajojäiden heikosti jäätyneet raot\nhalkeilivat ja jäät läksivät liikkeesen hirvittävällä rytinällä, joka\nkuului kovemmin myrskyn pauhuakin.\n\n\"Sydän vapisevana kiiruhdin minä yhä eteen päin heiluvilla\njääkappaleilla. Kaksi kertaa putosin kylmään veteen, ja kadotettuani\npyssyn ja kiikarin jätin myöskin hylkeen ja vedin ainoastaan sauvaa\njäljestäni. Viimein huomasin olevani suuremmalla jääkentällä ja luulin\npäässeeni lähelle venettä, mutta en nähnyt sylenkään päähän eteeni.\nHelpotuksesta huoahdellen juoksin, kovasti huutaen, eteenpäin kompassin\nmukaan, mutta siinä oli taas edessäni avovettä, joka jo kuohui suurissa\nlaineissa.\"\n\nKaikki olivat vaiti kuunnelleet Enströmin kertomusta ja istuivat nyt\njokaisella tyhjä kuppi käsissä polvilla. Kiihkeätä uteliaisuutta\nnäkyi kaikkein kasvoista. Hän jatkoi: \"En tiedä, mitenkä jälleen\nlöysin hylkeen. Minä en tiennyt, että se oli jäänyt minulta samalle\njäälautalle. Hetkiseksi minä kauhuissani vaivuin kuolleen eläimen\npäälle, jonka ruumiissa vielä oli vähä lämpöä jäljellä. Jumala minulle\nantakoon anteeksi! Minä en ajatellut omaa autuuttani, vaan Ann-Stinaa\nja pikku Kustia.\"\n\nPehmeäsydämminen Fia Holm nyyhki ääneensä ja Bergs-Hann katseli,\nsilmät kauniisti loistavina, Enströmiä, joka vaipui syviin ajatuksiin.\nYksinpä Mikinkin muoto, josta tavallisesti iloinen veitikka pilkisteli,\nosoitti tänä hetkenä sydämmellistä osanottoa. Bergs-Hann ensinnä\nkeskeytti äänettömyyden: \"Tänä iltana on Enström oikein tehnyt reiän\npuhelaatikkoonsa; antakaas nyt meidän kuulla, miten sieltä pelastuitte.\"\n\nEnström jatkoi: \"Minä tein jäästä pyöreän seinän suojaksi lumimyrskyä\nvasten ja jääpalasista kummun sen sisälle ja pystytin pyyntisauvan\nhätämerkiksi; sitte laskeuduin istumaan kuolemaa odotellen. Monta\npitkää tuntia olivat ajatukseni kauheassa tuskassa. Minä en ollut\nennen tiennyt elämän edes voivankaan tuntua niin rakkaalta. Tajussani\nvälisti välähti ajatus, että viimein olin pelastuva ihmeen kautta, ja\nsilloin aina johduin ajattelemaan Ann-Stinaa ja poikaa, mutta viimein\nsammui kaikki toivo. Minun jalkani ja sääreni kohmettuivat yhä enemmän\nja minun sieluni värisi niin, ett'en osannut rukoilla Isämeitääkään.\nMinä muistan, että näin päivän valkenevan ja että sinitaivasta näkyi\njäätuiskun lävitse, jota myrsky hurjasti vielä ajeli pitkin jäätikköä,\nmutta taivaasta ei enää tullut lunta. Muistan vielä senkin, että\nminusta sittemmin tuntui hyvältä, että myrskyn pauhu ja ajojäiden\nkohina oli lakannut.\n\n\"Minä heräsin täyteen tuntooni kovasta rykimisestä ja seisoin silloin\npystyssä Niilon ja Ullus-Gabbelin (Gabrielin) tukemana. Heillä oli\nollut suuri vaiva saadessaan minua henkiin, ja totisesti, jos minä\nolisin tiennyt, millaisiin kärsimyksiin minä heräsin, niin enpä\nsuinkaan olisi kiittänyt heitä, että he kiskoivat minut pois kuoleman\nsyleilyksestä, jossa jo oli kaikki kärsiminen lakannut. Minulle\nsuuhun kaadettu pitkä ryyppy oli mennyt väärään kurkkuun ja saanut\naikaan kovan rykimisen, joka jälleen pani veren liikkeelle ja herätti\nelonkipinän, joka vielä ei ollut kokonaan sammunut. Minä en muista\nmillä tavalla minut vietiin suureen veneesen, joka nyt oli vedessä\njäälautan reunassa.\n\n\"Ennen myrskyä olivat kaikki muut paitsi minä ehtineet teltalle, joka\ntuota pikaa hajotettiin ja suuri vene vedettiin avoveteen. Myrskyn ajan\najelehtivat he koko yön ajojäiden seassa, onneksi veneen murtumatta, ja\nkun myrsky lakkasi, näkivät he kiikarilla tähystellen minun hätämerkki,\nja riensivät pelastamaan päällikköänsä.\n\n\"Minun jalkani olivat mäsäin villasukkain ja hylkeennahkakenkäin kanssa\njääneet yksiksi möhkäleiksi sillä aikaa, kuin niitä, vielä ihan\ntunnottomia möhkäleitä vähitellen sulatettiin, nautin minä mielihyvällä\npaljon lämmintä viinaa ja hyljevelliä. Minä tunsin sinä, niin\nsanoakseni, 'uudesta syntymisen' hetkenä olevani paljon terveempi ja\nhalukkaampi elämään kuin sitte koko pyyntiaikana. Pyytämisen minä olin\nihan kelpaamaton ja sen tähden vietin seitsemän pitkää viikkoa teltassa\nvahtina ja kokkina ja purjehtiessa makuusäkissä. Minun jalkojani\npakotti hirveästi yöt päivät; tupakan hiki haavoihin pantuna tuotti\nminulle parasta lievitystä. Ennen pyynnin loppua olivat kaikki varpaani\npoissa nivel niveleltä eikä pakotus siihen lakannut; noita muodottomia\njalanmöhkäleitä pakottaa vieläkin, silloin tällöin vain vähän heikoten.\nSitä kipua minä kyllä saanen kärsiä, kunnes kuolema tulee toisen kerran.\n\n\"Tähän nyt saattaa kertomukseni loppua. Tiedättehän kaikki, että\nAnn-Stin kuoli lapsen synnytykseen sill'aikaa, kuin minä makasin sillä\nonnettomalla pyyntiretkellä. Kiitoksia hyvyydestänne, että olette\nystävällisesti helpottaneet minun raskasta elämäni taakkaa.\"\n\n\"Niin, niin,\" sanoi Isak Eriksson, Åminneborgin kunnioitettu isäntä,\n\"moni saa kokea paljon maailmassa, mutta ken on paljon kokenut, hänellä\non paljo ystäviä.\" Minä mielessäni vertailin Isak Erikssonin elämän\nkäsitystä toiseen, jossa miestä arvostellaan menestyksen ja rikkauden\nmukaan.\n\n\n\n\nLähtö Åminneborgista ja purjehdus Bergöhön.\n\n\nNyt oli aika lopettaa päivä ja kaikki ottivat jäähyväset. Fia Holm\nkatsoi sydämmellisesti minua silmiin ja pudisti niin herttaisesti\nminun molempia käsiäni, että minä kyllä saatoin arvata, miten hyvästi\nHolm oli kotonaan viihtyvä, kun hän palasi mereltä. Ville, Mikki ja\nKalastaja-Kalle uudistivat tarjouksensa saattaa minut seuraavana\npäivänä Bergöhön. Minä lupasin seuraavana aamuna ennen lähtöä käydä\nBergs-Hannin ja hänen veljensä kodissa.\n\nSyötyäni maukkaan illallisen, lämmintä leipää, hyvää voita ja lihavaa\niltamaitoa ja toivotettuani ystävälliselle isäntäväelle hyvää yötä,\nkävin lepäämään karkeille, sileäksi mankeloiduille lakanoille.\n\nHerätessäni seuraavana aamuna tunsin mielihyvää, niin kuin olisin\näsken päässyt kauan ikävöidyn tarkoituksen perille tai voittanut\njonkun pahan vastuksen. Aurinko paistoi huoneesen ja ikkunoista loisti\nmaa valkoisena yöllisestä pienestä lumisateesta. Minun pukeutuessani\nja katsellessani mukavaa, kotitekoista talonpoikais-ylellisyyttä,\nastui sisään, kahvitarjotin käsissä, toinen kaksoissisar, tai ehkäpä\nhän oli toinen. Hän niiaten toivotti minulle hyvää huomenta. Minä\nkuulin viereisessä tuvassa väen vilkkaasti keskustelevan omituisella\nmurteellaan. Tyttö ilmoitti heidän olevan murkinalla.\n\nTervehdittyäni talonväkeä läksin molempien tyttärien seurassa\ntervehtimään Kalastaja-Kallea ja Bergs-Hannia. Heidän kotinsa tosiaan\nansaitsi ylistelemiset, jotka Mikki oli eilispäivänä matkalla siitä\nlausunut. He istuivat nyt kaikki ahkerasti verkkoa kutomassa. He\nlakkasivat työstään meidän astuessamme sisään ja toivottivat meille\ntervetuloa. Kallen vaimokin oli pitkäkasvuinen, kaunis nainen,\nystävällinen ja avomielinen. Hän tarjosi hyvää kahvia ja oli\niloissaan, kun minä kiittelin heidän hyvästi järjestettyä kotiansa.\nKalastaja-Kalle ja minä puhelimme matkasta Bergöhön ja minä lausuin\npelkoni, että sisävedet ehkä ehtivät jäätyä ja tehdä vaikeammaksi\nminun palaamiseni Vaasaan, mutta hän rauhoittaen selitti meriveden\nvielä olevan niin lämpöisen, että se ei voinut jäätyä, ell'en minä\nviipynyt useampia viikkoja Bergössä. Kalle pyysi vaimoaan laittamaan\nevästä kuntoon ja läksi käskemään molempia toisia, Mikkiä ja Villeä,\nlaittamaan itseänsä ja venettä valmiiksi. Minä jäin hetkiseksi\nkuuntelemaan Bergs-Hannin kertomusta heidän verkkokalastuksestaan\nja hän kertoikin niin, että sitä oli hauska kuulla. Hän kuvaili\nkalastuspaikat sileäksi huuhtoutuneilla yksinäisillä kallioilla ulkona\nmeressä, jossa monella venekunnalla on talaansa, kala-aittansa ja\nmakuuvajansa sekä yli koko kallion korkeita telineitä, joilla suuret,\naina 18:kin kyynärää korkeat verkot kuivataan. Kauniilla ilmalla\nkesällä on siellä elämää ja iloa, kertoi hän, paljo työtä kalain\npuhdistuksessa ja suolaamisessa sekä pyydyksien hoidossa, varsinkin\nmilloin saanti on runsas; mutta välillä myöskin laulua ja piiritanssia\nja iloista leikkiä. Juhannuksen aikaan on Pohjanlahti kirkas ja\nkaunis koko vuorokauden, niin että ilokseen katselee ylt'ympäri.\nKun minä kysyin, eivätkö he ottaisi minua neljänneksi mieheksi\nveneesensä, vastasi hän sointuvasti nauraen: \"Te kaiketi luulette, että\npyydysmatkat ovat vain pelkkää auringon paistetta\", ja hän kertoi;\nmiten he myrskyssä ja aukean meren suurissa laineissa usein hengen\nvaaralla korjaavat kalliita pyydyksiänsä ja monesti ne sinne jäävätkin\nja he itse saavat heikolla veneellä monena pimeänä syysyönä laskea\nmihin myrsky viepi, kuolema ihan silmäin edessä, kunnes he myrskyn\nvaiettua nälissään ja uuvuksissaan voivat kääntää veneensä kaukaista\nkotia kohti. Kun kalalokit lähtevät pois kalastuspaikoilta ja pakenevat\nsisäsaaristoon, silloin on kiire korjata pyydykset, sillä myrsky ei ole\nenää kaukana.\n\nKun minä ihmettelin, ett'ei näkynyt yhtään lapsia, vastasi vaimo:\n\"Kalle sanoo monesti: mitä me teemme sellaisella vallattomalla\npikkuväellä, joita sinun vain pitää istua kiikuttelemassa? Toista\nolisi, jos sinä heti voisit laittaa ne sellaisiksi, että ne kelpaisivat\njohonkin.\"\n\nKalastaja-Kalle palasi sanomaan, että vene oli valmiina. Minä sanoin\njäähyväiset. Bergs-Hann ojensi minulle suuren kätensä ja ystävällistä\nhyväntahtoisuutta näkyi sydämmellisistä sinisilmistä.\n\nAamiainen syötiin Isak Erikssonin luona, ja turhaan koetettuani\nsaada maksaa vierailustani siinä ystävällisessä talossa erosin minä\nheistäkin, sanottuamme molemmin puolin sydämmelliset jäähyväset. Hyviä\nmuistoja jäi mieleeni.\n\nPurjehdus Bergöhön oli huvittava ja omituinen. Lumiset saaret ja karit\nvälkkyivät auringon paisteessa ja tekivät meren synkän näköiseksi.\nOli pari astetta kylmää ja kovanlainen tuuli puhalteli lounaasta.\nPitkulaisten, korkealle kuohuvain aaltojen harjat murtuivat kohisten\nvalkoisiksi koskiksi, jotka soveltuivat kylmänvihreään meriveteen\nkuin -- mitenkä sanoisinkaan -- kuin \"kerma rabarberihyytelöön\". Vene\noli koko matkan kallellaan oikealle puolelle, ja joka kerran, kuin\nkynnimme aallon harjojen poikki, roiski vettä vasemmalta puolelta,\nkasvattaen jääkuorta vaatteillemme ja veneen teljoille. Mutta kylmä ei\nminua vaivannut, minä kun olin hyvästi varustautunut tälle marraskuun\nmatkalle. Mikki, ollen ohuessa puvussa, värisi nähtävästi, mutta ei\nantanut iloisuutensa jäätyä; hän vain välistä sanoi: \"Paholainen\nlähteköön enää matkoille.\" Meidän lähestyessämme Bergötä läheni jo\naurinkokin sitä linjaa, jossa taivas ja meri yhtyivät hehkuvassa\nvalossa. Mikki sanoi, osoittaen auringonlaskua ja pudistellen\nruumistansa: \"Eiköhän noilla tuolla ole lämpimämpi.\"\n\nLuminen vuorenharjanne, joka saaresta pistihe ulos mereen, oli\nkoristettu tuulimyllyillä, joista osa seisoi, vaan monta oli\nkäymässäkin. Kalastaja-Kalle sanoi Mikille: \"Huiskuttele käsilläsi kuin\nnuo kummitukset, niin haihtuu sinulta kylmä ruumiista.\"\n\nMe olimme jo vähän niemen siimeksessä, kuin lahtihylje näytti mustaa\npäätänsä tuulen päällä lähellä meitä. Mikki kiihkeästi huusi minulle:\n\"ampukaa, ampukaa!\" mutta kun minulla oli kanssani ainoastaan\nhaulipyssy, en minä tahtonut haavoittaa eläintä, koska en kuitenkaan\nolisi saanut sitä tapetuksi. Sitte Mikki pyysi Villeä kääntämään\nvenettä vähän tuuleen päin, otti etuteljoilta harmonikkansa ja alkoi\nsoitella polskaa. Hylje näyttäytyi yhä lähempänä venettä ja kohottihe\nkorkealle vedestä ikään kuin kuuntelemaan. \"Jos on hyljepyssy veneessä,\nvaroo se kyllä eikä tule niin lähelle\", sanoi Kalastaja-Kalle. \"Hylje\non aika valtava uimaan; monesti seuraa se venettä, joka purjehtii\ntäyttä vauhtia\", sanoi Mikki.\n\n\n\n\nEnsimmäinen päivä Bergössä.\n\n\nSinne päin, josta me tulimme, ei näkynyt saarelta monta asuntoa. Me\nlaskimme pieneen venevalkamaan hyvillämme, että saimme maata jalkaimme\nalle. Kylmä tuuli oli kuitenkin vähitellen kangistuttanut jäsenemme,\nja me, niitä nuorrutellaksemme, läksimme juoksu jalassa ryntäämään\ntuulimyllyjä kohti. Meidän päästyämme seljänteen harjalle oli edessämme\nvuoritasanko ja sillä monta, enimmäkseen punaiseksi maalattua taloa.\nEnström oli minua myöten lähettänyt terveisiä vanhalle Rias-Matille,\njoka aikoinaan oli ollut saaren arvokkaimpia pyyntimiehiä. Pieni,\npuhelias poikanen näytti meille tietä Riaksen taloon. Hän arvaili\ntiellä, mitä meillä saattoi olla asiana ja mistä me olimme tulleet\nkylmän ilman kanssa. Mikki tulkitsi hänen saarelaismurrettansa niin\nhyvin, kuin osasi. Poika tahtoi kaikin mokomin tietää, mikä minä olin\nmiehiäni, ja Mikki sanoi: \"Hän on Ruotsin kuningas, senhän voi nähdä\nlakistakin.\" Nähtävästi epäilevänä ja hyvin uteliaana kysyi hän itse:\n\"Oletteko te Ruotsin kuningas?\" -- Silloinpa me jo olimmekin perillä,\nRias-Matin tuvan edessä, jossa hyvästi aseteltu havukimppu kehoitti\nmeitä pyyhkimään jalkojamme rappusten edessä ennen astumistamme sisään.\nEmme vielä ehtineet porstuaankaan, kuin suuri vanhanpuolinen vaimo\ntuli meille vastaan. Minä kysyin isäntää ja kerroin, että minulla\noli hänelle terveisiä Maalahdelta Enströmiltä ja että minä toivoin\nsaavani viipyä muutamia päiviä Rias-Matin luona. Vaimo pyysi meitä\nastumaan sisään ja sanoi Matin olevan ulkona merellä, vaan hänen jo\nkohta pitävän tulla kotiinkin, koska oli jo aamusella lähtenyt vain\nnostamaan verkkoja ja panemaan niitä kuivamaan. Enströmiltä olin\nkuullut Rias-Matin olevan jo 80 vuoden ijässä; minua kummastutti, että\nhän vielä kalasteli näin myöhään syksyllä ja tällaisella ilmalla.\nEmäntä kehui hänen reippauttansa ja sanoi häntä niin vanhaksi, että hän\nmuisti kaikki saaren asujamet, \"ennen kuin ne olivat syntyneetkään\". --\n\"Matin nuorin veli oli minun ensimmäinen mieheni, -- mennä vuonna otin\ntämän; hän on koonnut rahaa ja hänellä on paitsi taloa paljo pyydyksiä.\nSukulaiset yrittivät rettelöimään ja estämään meidän vihkiäisiämme,\nmutta ukkopa ei antanutkaan itseään komentaa -- enkä minäkään -- sitä\npaitsi.\"\n\nHän käski meitä istumaan ja pyysi anteeksi, että oli kaikki niin\nsiistimättä. Katsellessani pikku tupaa huomasin anteeksi pyynnön\nvarmaan tarkoittaneen huomauttaa minulle, miten sievänä ja siistinä\nhän piti kotiaan. Ikkunain ympärillä oli valkoiset verhot; huonekalut,\novet ja vuorilaudat olivat maaladut sinisiksi ja punaisiksi, kuten\nsängyn uutimetkin olivat paksusta, sinisen ja punaisen kirjavasta\npuolivillaisesta. Suuri kaappi, ovi peileihin jaettuna ja listat\nhyvin korkeat, peitti jäännösosan siitä seinästä, jossa sisemmän\nkammarin ovi oli. Keskelle kaappia oli sovitettu käkikello, heiluri ja\npainot näkyvinä lasiovesta. Hyljepyssyjä sekä kiikareja, kompasseja\nja ilmapuntareja, jotka johtivat mieleen, että Herra välistä \"oli\nsiunannut rantoja\" haaksirikkoisilla laivoilla, riippui seinillä, jotka\nolivat verhotut tummilla, kirjava-värisillä papereilla. Koko tupaa\nkävi sanoa aistikkaaksi; se vähän muistutti tavallisen Itämeren-laivan\nkajuttaa, suurennettuna tietysti. Lattia oli hyvästi saumatuista\nkuusilankuista, puhdas ja ilman mattoja. Suuri leivinuuni oli porstuan\noven ja kammarin oven välisessä nurkassa, suu avoin ja lähellä lattiaa,\npäällä savun kokoojana taitavasti muurattu ja paksuilla raudoilla\nvarustettu totto. Kalkki oli maalattu samalla punamulta-öljyvärillä\nkuin kaikki muukin punainen tuvassa. Ilma, josta lemusi heikko mintun\ntuoksu, ei minua oikein miellyttänyt, mutta todisti, että isäntä ei\nollut tupakkamies.\n\nMe otimme käsille eväämme, ja emäntä asetti pöydälle suuremman ja\npienemmän petrolilampun. Luulenpa, että hän oli luonteeltaan vähän\n\"kerskaileva\". Syötyä ja emännän väkevää kahvia juotua läksivät Kalle\nja Ville ilmoittamaan lähellä asuville \"pyyntimiehille\" minun tuloani\nja matkani tarkoitusta. Mikki meni ulos narraamaan poikia, joita oli\nhyvä joukko kokoutunut näkemään Ruotsin kuningasta. Hetken kuluttua\npalasivat lähettiläät ja toivat mieluisan vastauksen: \"Ne lupasivat\ntulla, nämä pyyntimiehet, joka talosta.\" Siitä suosiosta minun kaiketi\noli kiittäminen niitä hyväntahtoisia suosittajoita, joille olin\nsananviennin uskonut toimeksi. Ystävyys minun ja kolmen maalahtelaisen\nsaattajani välillä oli vanha ja vakautunut.\n\nEnsimmäisenä saapui kesk'ikäinen mies, puvultaan ja muodoltaan\n\"luotsivanhimman\" näköinen. Siivosti ja kunnioittavasti tervehti hän\nensin talon emäntää, kysellen hänen omaa ja vanhan Matin terveyttä.\nKun minä tervehtiessäni sanoin nimeni, käsitti hän, että sen\nkohteliaisuuden muka piti olla molemminpuolinen. \"Minun nimeni on\nJohan Erik, mutta täällä Bergössä sanovat minua meidän murteellamme\nJonk-Erriksi\", sanoi hän istuutuessaan penkille lähelle minua.\n\"Maalahtelaiset kertoivat teidän asianne. Kyllä meidän saarellamme\ntapaatte monta kokenutta pyyntimiestä. Vanhalta Rias-Matilta saatte\nkuulla kaikki saaremme asiat ihan alusta asti.\" Itse oli hän jo ollut\n28 vuotta mukana pyyntiretkillä ja aikoi tänäkin talvena lähteä\n\"kippariksi\" erääsen Korsnääsin veneesen. \"Korsungit, kuten me heitä\nnimitämme, seuraavat tavallisesti Bergön kippareja.\" -- \"Jonk-Err on\ntaitavin kippari koko saarella, siitä asti tietysti, kuin minun mieheni\nlakkasi käymästä retkillä\", sanoi emäntä, jolla oli hyvin suuressa\nmäärässä tuota kaunista omansa kiittelemisavua.\n\n-- \"Rias-Matin kanssa ei kukaan voi kilpailla\", sanoi Jonk-Err, \"hän\nlakkasi vasta 65 vuoden ijässä, ja minulla on vasta 51 vuotta.\"\n\nVähitellen astui tupaan miehiä toinen toisensa perästä, ja jokaisen\nasia oli tervehtiä kaikkia tuvassa ennestään olijoita. \"Hyvää\niltaa, Norrskatin Isakki\" -- \"hyvää iltaa, Kalle\" -- \"hyvää iltaa,\nFinnis-Isakki\" -- \"hyvää iltaa, Ullus Gabbel\" j.n.e. Minä olin\nkuvitellut mielessäni, että ensinnä tulleella Jonk-Errillä oli\nerityinen arvo saaren miesten kesken; mutta nyt huomasin heidän\nkaikkein olevan \"luotsivanhimpien\" näköisiä. Niinpä sanottiinkin\nmilloin kestäkin läsnä tai poissa olijasta: \"Hän on paras mies\npyyntimatkoilla.\"\n\nViimein aukesi ovi vielä kerran ja Rias-Matti astui tupaan;\nsilmänräpäyksessä minä arvasin tulijan siksi. Hän otti päästään\nlammasnahkalakin ja katseli ympäri, oudostellen niin suurta\nvierasjoukkoa. Emäntä ehti ennen minua ja selitti lyhyesti koko\nasian. Matti toivotti ystävällisesti ja selvällä Ruotsin kielellä\nminulle tervetuloa ja pyysi minua pitämään hyvänäni, mitä talossa oli.\nKaikki olivat nousseet seisomaan, tervehtivät vuorotellen vanhusta\nja moni lausui ilmi kummastelunsa, että \"meidän vanha Matti\" vielä\noli niin reipas 80 vuoden ijässäänkin. Riisuutuessaan puheli hän\nmilloin kenenkin kanssa syyskalastuksesta, pellavalankain hinnasta\nj.m.s. Minuun hän ei kiinnittänyt erityistä huomiota. Viimein hän\npaitahihasillaan pysähtyi lieden eteen, jossa emäntä ahkeraan\nhämmenteli kiehuvaa pataa. Ukko valitteli, että kylmyys oli vähän\nkiusallinen noin vanhoina päivinä.\n\nPitääpä minun kuvaella vanhuksen näkö. Hän oli kauneimpia ukkoja,\nkuin olin koskaan nähnyt. Ollen keskikasvuinen piti hän ruumistaan\nsuorana ja liikkui hyvin vilkkaasti, ja samoin hänen puheensa ja\nkasvojensa vilkkaat liikkeet osoittivat hänen luonteessaan olevan\njäntevyyttä ja virkeyttä enempi, kuin hänen ikäisillään muuten on.\nMutta kerron tässä vain hänen ulkomuotonsa, sillä kunnioitusta\nherättävän vanhuksen sisällisen olemuksen ja luonteen kuvaaminen\non tämän kertomuksen tärkein osa ja vaivalloisin tehtävä. Hänellä\noli korkea, paljon ajatuksia sisältävä päälaki, lumivalkoisen tukan\nseppelöimänä. Vaikka hänen ryhtinsä oli reipas, kasvonsa elävät ja\nkatse vilkas, oli sentään mahdoton erehtyä hänen ijästään. Koko hänen\nolemuksestaan näkyi jaloutta, avomielisyyttä ja niin lujaa luottamusta\nelämän arvoon, että ainoastaan harvat paraimmistakaan voivat sitä\nsäilyttää elämän myöhäisen lopputiliin asti. Unhottamatta hetkeksikään\narvokkaisuuttansa liikkui ukko tulen edessä, iloisen vallattomasti\nkääntäen milloin mitäkin ruumiinsa puolta tuleen päin. Hän sylki tuleen\nja pisti uutta purutupakkaa poskeensa. Pieni kuusivuotinen tyttö astui\ntupaan ja lausui tuttavasti: \"Hyvää iltaa, ukko!\" Vanhus nosti tytön\nsyliinsä ja suuteli häntä; ilmeisesti olivat ukko ja lapsi hyvät\nystävät. Rias-Matin kanssa oli tupaan tullut hänen poikansa Jukki, ja\nhänen luoksensa pysähtyi lapsi, tervehdittyänsä ensin kaikkia muita ja\nsaatuaan jokaiselta ystävällisen vastauksen: \"Hyvää iltaa, Ann Ull!\"\n-- \"Ukko hemmoittelee Ann Ullin pilalle\", sanoi Jukki. -- \"Äiti sanoi,\nteidän pitäisi tulla syömään.\" -- Lapset teitittelevät Bergössä aina\nvanhempiansa.\n\nEmäntä toi pesuvadin ja pyyheliinan Matille, kysyen: \"Tahdotteko pestä\nkätenne?\" Aviopuolisotkin useammin teitittelevät kuin sinuttelevat\ntoisiansa. \"Ullus Gabbel\", sama mies, kuin 10 vuotta sitte pelasti\nEnströmin ajojäistä, huomautti: \"Rias-Matti kyllä tiesi, mitä teki,\nkun otti vanhoillaan vielä uuden akan.\" -- \"Jos ei itse tiedä, muilta\nkysymättä, mitä pitää tehdä, niin vähän ne tekemiset maksavat\", vastasi\nRias-Matti niin vakavasti sointuvalla äänellä, että puhelu sille\ntaholle kerrassaan keskeytyi. Pöydällä oli vielä minun eväslaatikkoni\nynnä mitä emäntä oli tuonut lisää minulle ja maalahtelaisille. \"Te,\nherra, näytte jo syöneen\", sanoi Rias-Matti, \"mutta nyt pitää minun\nkäydä käsiksi illalliseeni.\" Emäntä raivasi pöydän, toi kivivadilla\nvelliä sekä voita, leipää ja maitoa. Ukko pisti ison palan voita\nvelliin ja söi sitte ahkeraan ja kauan, kuitenkin ottaen samalla osaa\npuheluun.\n\nNuoremmista oli eräs 30-vuotinen, lyhyen vanttera mies erittäin vakavan\nnäköinen. Tätä Norrskatin Isakkia pidettiin hyvin taitavana ampujana\nja kätevänä pyssyseppänä. Puheltiin paljon ammunnasta ja tarkastettiin\nRias-Matin hyljepyssyjä. Minä lausuin epäileväni, että heidän\nkotitekoiset, raudasta taotut, raskaat pyssynsä pystyivät kilpailemaan\nnykyisten tehdaskiväärien kanssa osumisessa kohti pitemmiltä matkoilta;\nmutta sitä heti kaikki ryhtyivät vastustamaan. \"Sen pitää olla kohti\nosuva ja käydä hylkeen päähän 100:n, ehkäpä 150:nkin askeleen päästä\",\nsanoi Norrskatin Isakki. Hänen mielestään siihen tarvittiin hyvin\niso reikä ja sikäli paksut seinätkin. Minä huomasin vastustamisen\nturhaksi vaivaksi; mutta olin pahoillani, ett'en ollut ottanut\nmukaani jotakuta tarkkaa ekspressi-stussaria. Norrskatin Isakki kävi\nnoutamassa läheisestä kodistaan äsken tekemänsä hyljepyssyn, joka\noli oikea hirviö. Tavalliset, joita pidetään pyyntimatkoilla, ovat\njo nekin aika isot ja painavat 18 tai 20 naulaa, mutta tämä painoi\n39 naulaa, oikea kanuuna; 8 luotiin meni 1 naula lyijyä ja 1 naula\nruutia 24 panokseen. \"Se on tarkka, jos vain pysyy vakavana, ett'ei\nvärähdä ampuessa\", sanoi mestari luottavasti. Päätettiin seuraavana\npäivänä ampua pilkkaan muutamilla paraimmilla pyssyillä. Rias-Matti\noli ahkerasti ottanut osaa keskusteluun, ja minä kysäsin, milloin\nhän viimeksi ampui hylkeen. \"Jo on kohta 15 vuotta kulunut, kuin\nviimeksi olin pyyntiretkellä, mutta jonkun lahtihylkeen ammun minä\nsilloin tällöin vieläkin, ja viimeisen ammuin viime juhannuspäivän\niltana.\" Hän kummasteli, että minä olin lähtenyt ulos meren saareen\nnäin myöhäiseen vuodenaikaan, ja sanoi, että minulla ei suinkaan\nollut suurta toivoa saadakseni ampua yhtään harmaata hyljettä, mutta\nkyllä ehkä jonkun rantahylkeen, jos onnea sattui. Minun olisi pitänyt\ntulla myöhemmin, jolloin jo saaristo on jäässä ja hylkeet nousevat\njään reunalle, taikka myöskin keväällä jäiden lähdön aikana, jolloin\nlahtihylkeet nousevat yksinäisille mataloille kallioille, kiville tai\npienille uiville jäälautoille. Vastaukseksi minä selvästi esitin,\nmikä oli tarkoituksena tulollani Bergöhön, ja mainitsin, että minulla\noli kanssani ihan äskettäin painettu kirja, jossa on monta kertomusta\nmetsästäjäin elämästä saloilla ja vesillä. Niistä, joita kiihkeä\nhalu vetää uskaliaasen, voimia koettavaan urheiluun joko avaroille\nsaloille taikka monenmoisesti vaihtelevalle, oikulliselle merelle,\non hyvin hauska kuulla, miten toiset ovat uutterasti ja väsymättä\ntemmeltäneet vaivoissa ja vaaroissa. Minä otin kirjan ja näytin\nkuuluisan karhunpyytäjän kuvaa sekä hänen omia kertomuksiaan monista\nkarhuntapoistansa. Kirja kiersi kädestä käteen, ja kaikki ylistelivät\nkolmenyhdeksättä ikäisen hämäläisen Heinäkankaan kuvaa. Viimein joutui\nkirja Norrskatin Isakille, joka pyytämättä alkoi lukea hitaasti,\nkovalla äänellä ja hyvin juhlallisesti. Kaikki muut vaikenivat ja\nkuuntelivat yhä vilkkaammalla tarkkuudella.\n\nSiinä minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella miehiä. Mitään erityistä\nsukutyyppiä minä en voinut huomata, mutta sen sijaan näytti\njokaisella olevan luja itseluottamus sekä elävä, vilkas mieli.\nRuumiin rakennukselta ja kasvoilta olivat he hyvin erilaiset. Ainoa\nyhtäläisyys ulkomuodossa oli, että heillä kaikilla oli tuuhea, musta\ntukka, monella aivan pikimustakin, mutta silmät kuitenkin monella\nsiniset tai vaaleanharmaat. Jok'ainoa heistä jo ulkomuodollaan herätti\nkunnioitusta ja luottamusta. Rias-Jukin palatessa illalliseltaan\npysähtyi Norrskatin Isakki lukemasta, ja Ullus Gabbel lyhyesti kertoi\nhänelle, mitä jo oli luettu, sellaisella tavalla, että siitä kyllä\nnäkyi, miten hyvin hän oli käsittänyt nämä näille saarelaisille ihan\nuudet kuvat autioilta saloilta. Milloin kukin toisista lisäsi hänen\nkertomukseensa jotakin, josta näkyi, että kaikki olivat elävästi ja\ntarkasti seuranneet kertomuksen juoksua. \"Elämä hylkeenpyynnissä,\nvaihteleva päivänpaisteisena ja pimeänä, tyynenä ja myrskyisenä, vetää\nvoimakkaasti puoleensa\", sanoi Jonk-Err, \"ehkäpä sen tähden, että se\nusein on vaarallinen; mutta kyllähän voimme ymmärtää, että sitä, joka\non kasvanut metsäseudussa, mielensä vetää veriseen taisteluun väkevää\nkarhua vastaan.\" -- \"Sanotaan kyllä\", vastasin minä, \"karhulla olevan\nyhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima, mutta en minä huoli\nverrata aseellisen karhunpyytäjän vaaraa hylkeenpyytäjäin taisteluun\nhenkensä edestä vyöryvien jäälohkareiden välissä myrskyn jyrinässä ja\nkuohuvan meren huumaavassa pauhussa.\" Oli kuin kipuna olisi sytyttänyt\nuljasten miesten mielikiihkon merelle. \"Niin, siinä taistelussa me\nolemme olleet mukana\", sanoi Ullus Gabbel. \"Ken ei ole kuullut sitä\nmusiikkia pyyntiretkellä ulkona maattomalla merellä, hän ei tiedä,\nettä se on juhlallisempi kuin urut kirkossa\", sanoi Norrskatin Isakki\ninnoissaan. \"Kaunein ja juhlallisin se musiikki kuitenkin on silloin,\nkuin on eletty sen ohitse ja Herra jälleen antaa auringon paistaa\ntyynelle merelle\", arveli Rias-Matti. Minä näin, miten itsekukin\nmuisteli pahinta hengenvaaraa, kuin kukin oli kokenut pyyntiretkillä,\nmutta kaikki olivat hetkisen vaiti.\n\nLukemisen aikana oli kaksi nuorta naista tullut tupaan ja pysähtynyt\nuunin nurkkaan. Nyt he astuivat miestensä, Rias-Jukin ja Norrskatin\nIsakin luo, ystävällisellä katseella muistuttamaan illallisen ja kodin\nhiljaisen yörauhan odottavan heitä. Emäntä laski kätensä ijäkkään Matin\nhopeatukkaiselle päälaelle, sanoen: \"Vanhus on väsyksissä, hänen pitää\nkäydä levolle.\"\n\nRuvettiin siitä hajautumaan. Minä muistutin sopimustamme kokoutua\nseuraavana aamuna Norrskatin Isakin luo pilkkaan ampumaan ja kysyin\nRias-Matilta, salliko hän minun kutsua huomisillaksi kaikki tyyni\ntotilasille hänen tupaansa. \"Silloin me otamme esille pyyntimuistomme\",\nvastasi hän. \"Ja Norrskatin Isakki lukee loppuun kertomuksen siitä\nmetsämiehestä\", vastasi Jonk-Err.\n\nMinä saatoin vieraita ulos ja maalahtelais-ystäväni menivät Jukin\nkanssa pihan poikki hänen tupaansa, josta he saivat yösijaa.\n\nTuuli oli tyyntynyt melkoisesti, mutta meri kohisi vielä kovasti,\nsäännöllisessä, hitaassa tahdissa, vahveten ja heiketen, mikäli\nmainingin kuohut sivelivät saarten rantoja. Minä astuin ylös harjulle,\njossa monet tuulimyllyt seisoivat kuin kummitukset kuutamotaivasta\nvasten. Kauan minä siellä seisoin, ihastuksissani katsellen omituista\nluonnon-näytelmää. Pilviä oli harvaan ripoteltu taivaalle, osa niistä\nmustina möhkäleinä, toinen osa kirkkaassa valossa, välillä tummaa\ntaivasta, josta pilkuttivat välkkyvät tähdet. Meri oli edessä mustana,\nilman näkörajaa; se ikään kuin makasi ja kohina ikään kuin tuntui sen\nraskaalta henkitykseltä.\n\nMinun palatessani Rias-Matin tuvalle seisoi ukko rappusten reunalla\npaljain säärin ja paitasillaan, etuhelma ylös nostettuna. \"Seisotteko\nte, vanha Matti, alasti kylmässä tuulessa?\" kysyin minä. \"Sen työn\nminä teen joka ilta\", vastasi ukko. Päästyä tupaan istahti hän sängyn\nlaidalle. \"Nyt me käymme nukkumaan\", sanoi hän, \"mutta ensin minä\npistän uutta purutupakkaa poskeeni, -- te ette ehkä sitä käytä? Hyvää\nyötä nyt!\" Ukko ryömi lammasnahka-alustaisen peitteensä alle ja veti\nuutimet eteen. Muutaman minuutin kuluttua minä jo kuulin hengityksestä\nhänen makaavan. Jopa emäntäkin makasi sisäkammarissa.\n\nHetkisen minä vielä istuin järjestelemässä näinä kahtena päivänä\nkarttuneita havaintojani. Tapaukset olivat kyllä pienet, ja kuitenkin\ntuntui minusta, kuin olisin kokenut jotakin minun elämän-käsitykselleni\nhyvin tärkeätä.\n\n\n\n\nAamiainen Rias-Matin luona ja maalahtelaisten lähtö.\n\n\nMinä heräsin ennen päivän valkenemista. Iloinen valkea levitti\nsuuresta uunista läheltä lattiaa huoneen nurkasta väräjävää valoa yli\nkoko tuvan. Rias-Matti istui jo pöydän vieressä, kahvikuppi kädessä,\nja emäntä pyyhki lattiaa. Minun noustuani ylös ja suoritettuani\naamupuuhani tarjottiin minulle kahvia. Matti otti kaapista pullon ja\nkysyi, enkö minä tahtonut kaataa vähän viinaa kahviin. Kun minä eitin\nturmelevani hyvää kahvia, vastasi emäntä, joka näytti mielellään\nhoitavan puhetta jokapäiväisissä tilaisuuksissa: \"Vanhus panee joka\naamu vähän kuppiin, mutta sitte hän ei koko päivänä tarvitse mitään\nväkevää.\" -- \"Te kyllä teette mielellänne itsekin samalla tavalla, jos\nvain kertoisitte asian suoraan\", virkkoi Rias-Matti, ystävällisesti\nkatsahtaen vaimoonsa. \"Ette kai kadehtine sitä minulta\", vastasi emäntä\nhiljaa. Ukko nauroi ystävällisen iloisesti.\n\nVaikka viinan nauttiminen on hyvin yleinen tässä saarikansassa, on\nväärinkäyttö kuitenkin hyvin harvinainen; \"humalaan juomista\" pidetään\nhyvin alentavaisena.\n\nPäivän valjetessa emäntä jo kantoi pöydälle aamiaisen, paistettua\nkutun (hylkeenpojan) lihaa, perunoita, voita ja uunissa imellytettyä\nruisleipää, joka oli hyvin mustaa ja sitkeää. Minä koetin syödä\nhylkeenlihaa, vaan se tuntui hyvin rasvaiselta ja vastenmieliseltä.\nEmäntä huomautti: \"Hylje on hyvää, kun se on suolaamatta; mutta se pian\nvanhenee ja härskeytyy.\"\n\nRias-Jukki astui tupaan maalahtelaisten kanssa. Heidän tervehdykseensä\nvastasi emäntä ja käski heitä istumaan; hänellä oli tapana ottaa kaikki\nyksinomaan itsellensä.\n\n\"Me tulemme sanomaan jäähyväsiä ja kiittämään seurasta\", virkkoi\nVille. \"Minä tulen saattamaan rantaan asti\", sanoin minä. He sanoivat\njäähyväset isäntäväelle ja pyysivät Rias-Mattia ja Jukkia käymään\nMaalahdella tervehtimässä. Vanhus lähetti terveisiä Enströmille.\nRantaan mennessä kysyin, mitä saisin maksaa kyydistä. \"Ei teidän pidä\nmitään maksaa\", vastasi Ville. Kun minä koetin olla itsepäinen, sanoi\nMikki nauraen: \"Ei teidän pidä maksaa, sillä silloin kai pitäisi\nmyöskin Kalastaja-Kallen ja minun maksaa.\" \"Tuuli on lännessä, kuten\neilenkin\", sanoi Ville, ikään kuin keskeyttääkseen koko maksupuhetta.\n\nRannalla pudistimme kättä jäähyväsiksi. He työnsivät veneen vesille,\ntuuli paisutti heti purjeet ja vene läksi kiitämään, vasen laita ihan\nveden rajassa. \"Hyvästi!\" kuuluivat kaikki kolme huutavan. \"Terveisiä\nMaalahdelle\", vastasin minä ja huusin käsitorveen vielä \"terveisiä\nBergs-Hannille\", mutta he luullakseni eivät enää kuulleet sitä, kun\nmeri pauhasi kovasti ja vene kiehutteli vettä koskina.\n\nPaluumatkalla rannasta kävin eräässä tuvassa, jossa asui pyyntiretkellä\nkuolleen hylkeenampujan leski monen lapsen kera. Minun astuessani\ntupaan olivat kaikki ahkerasti kutomassa verkkoja. Ainoastaan äiti\npysäytti työnsä, toi tuolin ja kysyi, saiko hän tarjota kahvia.\nNuorimman pojan tunsin minä samaksi poikaseksi, joka tullessani neuvoi\nminua Rias-Matin asuntoon ja sitte Mikin kehoituksesta levitteli\npoikain kesken huhua, että minä muka olin \"Ruotsin kuningas\". Hän oli\nvasta seitsenvuotinen, mutta käsitteli verkkokäpyä jo varsin näppärästi.\n\nMinä kysyin hänen nimeänsä. \"Kalle\", vastasi hän; \"isänsä kaima\",\nlisäsi äiti. Vanhin poika, kaunis, neljäntoista vuoden ikäinen\nnuorukainen, sanoi eilisiltana kuunnelleensa Rias-Matin tuvassa miesten\npuhelua pyyntiretkistä ja Norrskatin Isakin luvanneen ottaa kuuden\nvuoden päästä hänet pyyntimieheksi.\n\nÄiti katsoi ylevästi poikaansa ja sanoi: \"Hänestä tulee meidän isäntä,\njos saa elää.\"\n\nMinä kysyin miten hän tuli toimeen leskenä monen lapsen kanssa, ja hän\nkertoi mieheltään jääneen paljon kalanpyydyksiä ja kahden venekunnan\nMunisalosta joka kesä kalastelevan hänen pyydyksillään, antaen hänelle\npuolet saaliista. Sillä hän eli lapsinensa, jäipä aina vielä rahaakin\nostaa lankaa pyydyksien korjaamiseksi. Kalle sai äidiltään luvan lähteä\nminun kanssani.\n\nMinun palatessani Rias-Matin tupaan oli Ann-Ull siellä; tervehdykseeni\nvastasi hän: \"Te ette sanoneet hyvää iltaa eilen, niin kuin kaikki\nmuut.\" Minä jouduin vähän hämilleni suorapuheisen lapsen moitteesta,\nmutta suklaa-konvehti pani alulle ystävyyden, joka sitte yhä kasvoi\nkoko ajan, kuin viivyin saarella.\n\n\n\n\nKävely Rias-Matin kanssa.\n\n\nRias-Matti läksi mukaan Norrskatin Isakin talolle, jossa pilkkaan\nammunnan piti tapahtua. Mennessä kyselin minä Isakin kotioloja ja Matti\nhuomautti minun jo nähneen vaimon, kun hän eilisiltana kävi noutamassa\nmiestänsä. \"Norrskatin Isakilla on kelpo vaimo\", jatkoi hän; \"yksi\npoika heillä on ja yksi tulee kohta lisäksi, jos ei tule tyttö. Hän on\nkunnollisimpia miehiämme; talo ei ole pienimpiä, ja hän tuli isännäksi\naivan nuorena, isän kuoltua, mutta kauan hän eli naimattomana, piti\ntalon kunnossa ja harjoitti verkkokalastusta palkkaväellä. Uljas mies\nhän on pyyntiretkillä ja paras ampuja koko saarella.\"\n\nMe istahdimme kivelle kumpikin puolellensa polkua, joka vei Isakin\ntaloon. Minä lausuin joitakuita sanoja selittääkseni luuloani, että\nbergöläiset olivat voimakasta väkeä. Rias-Matti vastasi: \"Niinpä\non, että pelkureilla ei ole oikeata olopaikkaa tällä saarella, he\nsaavat etsiä helpompaa toimeentuloa kuin Bergössä. Sekä kalastus että\nhylkeenpyynti koettelee miestä. Meidän naisemme ovat myöskin lujaa\ntekoa; ainoastaan kivulloiset ja vanhat istuvat tuvissa kutomassa\nverkkoja, muut ottavat reippaasti osaa kalastukseen ja näkevät melkein\nsuurimman vaivan maanviljelyksessä, sillä miehet maissa ollessaan\nrakentelevat veneitä ja venekaluja, tekevät kalastusneuvoja ja\nmaatyökaluja, pitävät kartanoita, venetalaita ja laitureja kunnossa\nja tekevät kaikki matkat sekä ostamaan tarpeita, joita ei saareltamme\nsaada, että myömään vuoden saaliit hylkeenrasvaa ja kaloja, ja\netsivät paraita hintoja milloin Ruotsista, milloin omasta maasta.\"\nKahdeksantoista kertaa oli Rias-Matti käynyt laivurina Tukholmassa\nmyömässä rasvaa. \"Me tarvitsemme paljon rahaa tässä saaressa\", jatkoi\nhän, \"viljaan, kalanpyydyslankaan ja kaikenlaisiin tarvepuihin; moneen\ntaloon ostetaan yksin polttopuutkin. Eikä lampaistakaan riitä kylliksi\nvilloja pukimiksi meille kaikille. Kun minä synnyin tällä saarella,\noli täällä 180 asujanta, ja viime vuonna oli väkiluku 670, mutta\ntänä vuonna on 50 lasta kuollut kurkkumätään.\" Avioliitot ovat hyvin\nhedelmälliset Bergössä, kertoi hän. Useimmat lapset syntyvät vähän\nennen miesten lähtöä pyyntiretkille eli yhdeksän kuukauden kuluttua\nheidän palaamisestaan kotiin. \"Bergöläiset tulevat nyt paremmin\ntoimeen kuin minun nuoruudessani, ja kaikin tavoin edistytään\", sanoi\nRias-Matti.\n\nLäheisestä tuvasta kuului virrenveisuu, ja Matti selitti isännän olleen\nkauan sairaana ja kuolleen nyt kaksi päivää ennen minun tuloani; vaimo\nja lapset siellä nyt veisasivat virttä vainajan paarien vieressä.\n\nMinä kysyin millä kannalla koulunkäynti ja lukutaito olivat, ja\nvanhus vastasi kaikkein osaavan lukea, kirjoittaa ja laskea lukua\nvälttävästi. Kaikkina aikoina on lasten opettaminen ollut äitien\nhuolena. \"Minun aikaisimmassa lapsuudessani ei ollut kirkkoa saarella\",\nsanoi hän, \"ruumiit haudattiin Maalahdelle. Siihen aikaan pidettiin\nhartaushetki pyhinä joka kodissa; samoin tehdään vieläkin monessa\ntuvassa; tavallisesti veisataan vain joku virsi, mutta usein luetaan\nmyöskin uutta testamenttia tai jotakin saarnakirjaa. Papin tulot ovat\nhyvin pienet, niin että meillä välistä on pappi, sellainen kuin on, ja\nvälistä ollaan ilman.\"\n\nMe istuimme siimeksessä tuulelta, ja pilvettömältä taivaalta paistoi\naurinko lämpimästi. Sievät pikku talot olivat ikään kuin ripoitellut\nsinne tänne valkoiselle maalle; ne levittivät mieleen rauhan ja\nkodikkaisuuden tunnetta. Kahden tunnin kuluttua nousustaan aurinko\nei ole kovin korkealla taivaalla siellä pohjoisessa siihen aikaan\nvuodesta; sen valo heijastui tulen tavoin monen monesta ikkunasta.\nRias-Matti osoitti monta taloa, joissa eilisillasta minulle tutut\npyyntimiehet asuivat, ja hän selitteli minulle monta paikkakunnan\nomituista oloa. Minulla ei ole paljoa puhuttavaa lukijalle siitä\ntuntikaudesta, jonka istuin kuunnellen vanhuksen avomielisiä\nilmoituksia tuosta maatilkusta, johon hänen elämänrakkautensa oli\nkiintynyt, mutta hän itse yhä paremmin selvisi minulle sellaiseksi\nmieheksi, joka on sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, mikäli hän\nnäet tunsi ja ymmärsi maailmaa.\n\nRias-Matin isoisän isoisällä, Simon Erik Nymanilla, oli ollut\nhallussaan kaikki se maa, kuin näkyi siitä paikasta, jossa me istuimme.\nTila moneen osaan jaettuna, on vieläkin maakirjassa nimeltään Nyman.\nJoka tilanosa on paloiteltu vielä moneen pikkupalstaan ja vanhusten\neläketilkkuun, joilla kullakin on eri nimensä. Enimmät asujamet ovat\nlikeisempää tai etäisempää sukua Rias-Matille. Minä mainitsin, että\nhänen vaimonsa, kun minä heille saavuin ja vanhus oli poissa vesillä,\noli kertonut sukulaisten koettaneen estää hänen uutta naimistansa.\nUkosta se oli vastenmielistä kuulla; hän vastasi: \"Vai niin! Suu on\nmuutamilla kuin lampaan perse, se ei voi yhtään pidättää, vaan siitä\nehtimiseen vieriskelee ulos, mikäli on tulevaa. Minun poikani ja\ntyttäreni ovat jo vanhat ihmiset, kuten sanotaan, ja kaikki he elävät\nomin neuvoin. He kunnioittavat minua kaikki ja pitävät arvossa minua\nvanhoilla päivilläni, mutta hänen ja heidän välinsä ei ole koskaan\nollut oikein hyvä. Jäätyään leskeksi minun nuoremmasta veljestäni,\njoka oli kelpo mies, mutta hukkui nuorena pyyntiretkellä, on juuri\nhän antanut minulle kaikkea sitä apua, kuin yksinäinen mies tarvitsee\ntuvassa naistoimiin. Minun tyttärilläni on, kuten sanoin, omat kodit\nhoidettavana. Kun minä vanhoillani tahdoin häntä hylkäämään omaa\npikku taloansa; myömään kalanpyydyksessä, joita hänellä oli paljo,\nja muuttamaan minun luokseni, sanoi hän nuoresta pitäin tottuneensa\nolemaan itsenäinen emäntä kodissaan eikä vanhanakaan huolivansa\nmuullaisesta elämästä. Hän oli kyllä taipuvainen tulemaan, jos me vain\nvihkimisellä yhdistettiin pariskunnaksi; ja silloin minä päätin anoa\nkonsistorilta lupaa vihkimiseemme. Pitää ollakin kaikenlaisia temppuja\nennen kuin lanko ja käly saadaan vihkiä yhteen. Hän on urhakka vaimo\nja hyvä sydämmestään ja kaikki kyllä pitävät häntä kunniassa, vaikka\nsaavatkin kuulla häneltä monta äreätä sanaa, sillä suuta hänellä kyllä\non. Kalastuksessa, jota me enimmäkseen harjoitamme yhdessä Jukin ja\nhänen vaimonsa kanssa, on hän vikkelä ja soudussa väkevä kuin mikähän.\"\n\n\n\n\nPilkkaan ammunta.\n\n\nMinä muistutin, että jo oli aika mennä Norrskatin Isakille. Niinpä\nläksimme ja astuimme harjun poikki. Varsinaisia ajoteitä ei ole\nBergössä eikä niitä tarvitakaan, mutta polkuja on ristiin rastiin\npoikki kallioiden. Meidän astuessamme tupaan istui emäntä kutomassa\nkangasta ja Isakki puuhaili pyssyjen parissa, jotka olivat käsillä\nsuurella pöydällä. Tupa oli avara ja siisti; liedessä porisi kirkkaaksi\npuhdistettu kahvipannu, lattia oli äsken pesty ja ripoiteltu täyteen\nkatajanhavuja. Katossa oli joukko tarvepuita orsilla kuivamassa.\nIkkunan edessä seisoi visakoivuinen höyläpenkki; samalla seinällä\noli sorvikone ja ruuvipenkki sekä paljo työkaluja. Näkyi kyllä,\nettä kodikas uutteruus vallitsi tuvassa. Meille toivotettiin\ntervetuloa ja tuskin ehdimme istuutua, kuin emäntä jo edessämme\nniiasi, kahvintarjotin käsissä. Nelivuotinen poika, isänsä tarkka\npienoiskuva, seurasi häntä uskollisesti kinterillä ja matki kaikkia\nhänen liikkeitänsä. Lyhyen palleroisessa muodossaan, tukka tuuhea ja\nsysimusta, vaaleanharmaissa silmissä vakavan luottava katse, oli Pikku\nIsakki varsin hupaisen näköinen. Minä annoin isälle sikarin ja hän,\nollen tottumaton polttamaan, joka tapa ei ole yleinen saarella, kävi\nusein sylkemässä lieteen, samalla puhellen pyssyn teosta ja hyvästä\nammunnasta. Rias-Matti hymyillen osoitti pikku Isakkia, joka astuskeli,\npuikko suussa, isänsä sivulla heilutellen ruumistansa merimiehen\ntavalla, ja sylki tuleen kuten vanhempi Isakkikin. Kun poikanen sattui\nisänsä jalkain eteen, pysähtyi hän ja laski kätensä pojan tuuhealle\ntukalle, mutta ei siltä pysäyttänyt puhettansa. \"Pikku Isakki tulee\nniin isäänsä\", sanoi äiti. Rias-Matti kutsui pojan luokseen ja\nnosti hänet hajasäärin polvelleen. Minä näin vanhuksen katseessa\nystävällisiä ajatuksia kauas kohti tulevia aikoja. Norrskatin Isakki\nselitteli pyssynteon kehitystä hamasta piilukkoisista aina nykyisiin\n\"sisävipuisiin\" nallilukkoisiin asti; ensimmäiset nallilukot olivat\nolleet \"ulkovipuiset\". Hän oli kuullut puhuttavan takaa ladattavista\nluotikivääreistä, jopa nähnytkin niitä, mutta ne olivat kaikki\n\"puotitavaraa\", joka hänen mielestänsä oli hyvin huono ominaisuus\npyssyssä.\n\nPyssymies toisensa perästä saapui tupaan, jokaisella vankka\n\"hyljepyssy\" kädessä. Kaikki noudattivat saaren yleistä täydellistä\ntervehdystapaa, antoivat kättä ympäri tuvan joka hengelle, unhottamatta\npikku Isakkiakaan, joka nyt jälleen seisoi isänsä vieressä. Kun kaikki\nsaivat juoneeksi kahvia, läksimme ulos, pikku Isakki astui myöskin\nmukana kantaen pitkää kepakkoa, joka hänestä oli hyväkin hyljepyssy.\n\nKahden kyynärän korkuista kiveä käytettiin musketin alustana;\npuupölkäre, keskipaikka pilkaksi noettuna, asetettiin tuulen päälle\ntoiselle kivelle, jonka takana oli vuoren seinä. Minä kysyin oliko se\nheistä pitkä matka; Norrskatin Isakki vastasi: \"Pitemmältä matkalta\nei juuri tuhlata kutia hylkeille.\" Mitatessa huomattiin sitä olevan\nainoastaan 75 askelta. Monta tuntia sitte ammuttiin, ja minun entinen\nluuloni toteutui. Joka kerran, kuin osui ohitse taikka huonosti,\nkeksittiin aina jotain muuta syytä kuin vikaa pyssyn tarkkuudessa;\nmilloin oli syynä tuuli, milloin taas oli luoti litistynyt pyssyyn\npainettaessa. Lataamiseen meni summattoman paljo aikaa, ja joka\nlaukauksen jälkeen puhdistettiin piippu ruudin tomusta. Milloin joku\nluoti sattumalta osui pilkkaan, ylistettiin \"vanhaa kohtiosujaa\" ja\npantiin se siinä kunnossaan syrjään odottamaan ensi tilaisuutta,\njolloin se saataisiin ojentaa kohti hylkeen päätä. Minä huomautin,\nettä eilen oli puheltu ampumisesta 150 askeleen päästä, mutta kuin\nmittasin sen verran maata, vastattiin yhteen suuhun: \"Ei pidä\nhaaskata kuteja noin pitkälle matkalle.\" Täällä huomasin saman asian\nkuin maalaispyssymiehillä metsäseuduissa; arvataan liian pitkäksi\nmatkat, ne kun aina arvostellaan silmämäärällä. Sata askelta ovatkin\noikeastaan 60, ja 50 askeleeksi ilmoitettua onkin vain 30 askelta.\nKaikki kuuntelivat hyvin tarkkaan minun esitystäni, miten edullista\nheidän olisi käyttää pyyntiretkillä takaa ladattavia stussareja.\nSuomen urheiluklubin jokavuotiset kilpa-ammunnat, joissa maamme\nkaikki pyssymiehet saavat omalla seudullaan kilpailla suuremmista\nja pienemmistä palkinnoista ammunnasta pitemmiltä ja lyhemmiltä\nmatkoilta, eivät vielä silloin olleet alkaneet eikä minulla siis ollut\nniitä vastustamattomia todistuksia, kuin niiden kilpailujen tulokset\nantavat rahvaan pyssyjen arvaamattomasta huonommuudesta kaikenlaisten\ntakaa ladattavien stussarien rinnalla. Kaikki mielellään tunnustivat,\nettä takaa ladattavat olisivat kevyemmät kantaa pyyntikävelyillä ja\nhelpommat pitää puhtaana ruudintomusta ja varsinkin ruosteesta, joka\non hyvin kiusallinen ulkona merellä, jossa vesi on suolainen. Minun\nvakuutukseni, että nykyiset tehdasstussarit, myöskin takaa ladattavat,\novat erinomaiset suuresta tarkkuudestaan, näytti viimein kuitenkin\nherättävän heidän huomiotansa. Sovittiin, että minun piti Helsingistä\ntilata muutamia sellaisia Vaasaan, jossa niitä saaren pyssymiehet\nsaisivat käydä koettamassa.\n\n[Tässä sopii mainita, että muutamia Larssenin ekspressi-stussareja\nlähetettiinkin samana syksynä Vaasaan, mutta Bergön pyssymiehet eivät\nniitä hyväksyneet. Ollen tottuneet raskaihin kivääreihinsä, jotka\nomalla painollaan tekevät ponnahduksen tuntumattomaksi lauaistessa,\njoka aina tapahtuu jonkun alustan varassa, tukematta tukkia olkapäähän,\npelkäsivät he keveän stussarin kovaa ponnahdusta ja ampuivat huonosti.]\n\nIso joukko nuorukaisia ja poikia oli kiihkoisina katselijoina läsnä\nkilpa-ammunnassa. Joukolla he joka laukauksen jälkeen juoksivat\nnoutamaan pilkkapuuta. Minä kysyin, vieläkö he luulivat minua Ruotsin\nkuninkaaksi. Ei, sitä he eivät enää luulleet. Muuan pikku poika sanoi:\n\"Te olette kippari Hämeenlinnasta.\" Suurempi poika selitti hänelle,\nettä siinä maassa ei ole mitään merta eikä hylkeitä. \"Site minä en\nkoskaan mene sinne\", vastasi pikku poika.\n\n\n\n\nVarustautuminen pyyntiretkelle.\n\n\nVasta päivällisaikaan lakattiin ampumasta, ja me erosimme päättäen\nillaksi kokoutua Rias-Matin luo. Vanhus ja minä teimme kierroksen\nvenevalkaman kautta, että saisin nähdä muutamia maalle vedettyjä\nhyljeveneitä. Ne olivat muodoltaan omituiset, kaikki ihan yhdenlaiset.\nMinä piirustin yhdestä kuvan ja merkitsin mitat muistiin. Pituus\nkeulasta perään oli 36 jalkaa; leveys keskeltä 10 1/2 jalkaa ja syvyys\nmastoteljon kohdalta sisäpuolelta 34 tuumaa. Keulapuolelta on vene\nhyvin matalalta vedessä ja peräsimen alareuna on lähempänä veneen\nkeskusta kuin varren pitimet. Tällä rakennustavalla on saavutettu kolme\ntärkeätä etua: suuri kantavuus ja tilavuus, kelpaavaisuus kulkemaan\nmyrskyssä ja helppous vetää ylös jäälle sekä usein jäätä myöten\nkäsivoimalla pitkät matkat, jota varten korkea vaan lyhyt köli veneen\nkeskimmäisen kolmanneksen alla on raudoitettu. Tietysti ei sellainen\nvene ole aiottukaan pikapurjehdusta varten; muutamat niistä kuitenkin\nsaattavat nousta hyvästi vastatuuleen ja lipua aika lailla myötäiseen.\n\nMeidän saapuessamme kotiin oli emännällä valmiina sakea puuro karkeista\nohrajauhoista, ja minun eväskonttini avulla söimme vahvan päivällisen.\nLasi portteria päälle oli emännästä \"aivan häpeemättömän hyvä vatsalle\".\n\nPäivällisen jälkeen juodessamme kahvia, jossa oli \"vähä väkevää\nseassa\", kertoi Rias-Matti minun pyynnöstäni laveasti sekä tarpeiden\nettä miesten itsensä varustelut pyyntiretkelle.\n\nIhmiset näillä rannoilla elivät muinoin yksinomaisemmin kalastuksella.\nVarsinaista pyyntiretkeilyä, pitkiä pyyntimatkoja veneellä ulos\nPohjanlahdelle, hän ei luullut vanhemmaksi kuin vähän toista sataa\nvuotta; mutta ammoisista ajoista asti on hylkeitä nuijimalla\ntapettu jäällä Merenkurkussa, Pohjanlahden kapeimmalla kohdalla,\njossa meri joka vuosi jäätyy 2 tai 3 kuukaudeksi Ruotsin rannasta\nSuomen rantaan asti. Hylkeet sorvaavat siellä siten, kuin edellä on\nkerrottu, henkireikiä, joista nousevat ylös jäälle; mutta suuressa\nPohjanlahdessa Merenkurkun eteläpuolella (Etelämeressä, joksi\nbergöläiset sitä nimittävät) on hylkeitä runsaammin ajojäissä. Hänen\nluullaksensa ei pyssyntaonta ollut kovinkaan vanha näissä seuduissa.\nHänen nuoruudessaan olivat \"hyljeretket\" yleiset pitkin suurinta\nosaa Vaasan läänin rannikkoa, mutta nyt niillä käyvät ainoastaan\nVaasan seudun etäisimmät ulkosaaristolaiset, paraastaan vain Bergön\nasukkaat ja muutamia venekuntia Korsnääsistä. Raippaluodon ja Björkön\nhylkeenampujatkin nyt enimmäkseen lähtevät pyytelemään vasta sitte,\nkuin meri aukenee jo saaristossakin, ja silloin he ampuvat hylkeitä\nyksinäisiltä jäälautoilta.\n\nIhan varmaan on yhä paremmin edistyvä maanviljelys vaikuttanut, että\nmonessakin paikassa on luovuttu hylkeen pyynnistä. Ei ole syytä\nluulla, että esim. närpiöläisillä, jotka 1808 läksivät joka mies\nmoniin verisiin taisteluihin säännöllisiä venäläisjoukkoja vastaan ja\nosoittivat oikeaa sankarillisuutta, että heillä ei enää olisi sitä\nuljuutta ja pelottomuutta, kuin hylkeenpyynnissä tarvitaan. Ei myöskään\nhylkeiden vähyys ole mainitun muutoksen aiheena, sillä bergöläiset\novat huomanneet \"harmaan hylkeen\" vuosikymmeniä yhä lisäytyneen\nulkona meressä, vaikka pienemmät rantahylkeet ovatkin vähenneet\nsisäsaaristosta.\n\nPyyntiretken varustuksiin kuuluu joka miehelle edellä mainittu\n\"pyyntisauva\" ja jäätuura, jolla hylkeet myöskin nuijitaan, milloin\nne päästävät henkireikänsä jäätymään; sitä paitsi yksi tai kaksi\npyssyä, kiikari, kompassi, valkoinen vasikannahkapuku ja valkoinen\njänislakki (pyyntivaatteet). Kahdella miehellä on yhteinen makuusäkki\nhylkeennahasta (matto), kumpaisellakin eri päänalunen, ja peitteenä\nkäyttävät he kahta päällekkäin ommeltua lammasnahkavällyä. Näissä\nmakuusäkeissä he ovat hyvässä suojassa kovimmaltakin pakkaselta, he kun\nkäyttävät hyväkseen sekä oman että kumppaninsa lämmön, mutta \"säkkiä\nkyllä täytyy tuulettaa joka aamu\", sanoi Rias-Matti.\n\nJoka miehen eväs on 10 leiviskää leipää, tuota edellä mainittua,\nuunissa imellytettyä, puolikuivaa ruisleipää (pyyntileipää), 15 naulaa\nohrajauhoja, 15 naulaa voita ja tusina kotitekoisia juustoja, joihin\nkuhunkin menee 4 kannua maitoa. Kahvia, sokuria, piippu ja purutupakkaa\nottaa kukin mielin määrin. Lekkeriin otetaan tuoppi siirappia miestä\nkohti meriveden sekaan, että se kelpaisi juotavaksi. Voi, juustot ja\nmatkalla saatu hylkeenliha säilytetään ammeessa, joka seisoo keskellä\nvenettä ja on pöytänä syödessä. Muut ruokavarat säilytetään suuressa\nhylkeennahkasäkissä (\"pyyntipalkeessa\"), joka ne suojelee kosteudelta.\nHylkeistä korjataan rasva ja nahat, mutta täysikasvuisista harmaista\nhylkeistä harvoin otetaan lihoja, niille kun ei ole tilaa. Ainoastaan\ntakaevät käytetään osittain suurista harmaista hylkeistä ja poikien\nliha otetaan talteen, mikäli on tilaa. Eri lekkeriin ottaa joka\nmies 2 kannua viinaa. Lekkerissä on pieni tappi, jonka reikä ei ole\ntavallista tulitikkua suurempi. Kun tahdotaan ryyppyä, vedetään pois\ntappi, joka usein on luusta tehty, ja hienosta reiästä imetään kaikin\nvoimin; lekkerissä kun ei ole muuta reikää, niin viina tietysti tulee\nvain pisaroittain, sekin suurella vaivalla. \"Korsungeilla\", Korsnääsin\nseurakunnan pyyntimiehillä, \"on lekkereissään pienemmät reiät\", kertoi\nRias-Matti.\n\nMereltä ja jäästä heijastuva auringonpaiste rasittaa niin kovin\nnäköhermoja, että ne eivät siedä yhdenkään tavallisen viinaryypyn\nkiihotusta. Ken pyyntiretkellä uskaltaa tehdä vastoin sitä kokemusta,\njoutuu tavallisesti hyvin tuskallisen jääsokeuden uhriksi; silmät\nturvottuvat ja veristyvät niin, että näyttävät raa'alta lihalta.\nUlkopuoleltakin hellät silmämunat eivät siedä edes sidettäkään,\neikä sille pahalle taudille ole mitään muuta lääkettä kuin maata\npäivämääriä, usein viikkokausiakin hiljaa pimeässä veneen pohjalla.\n\nJoka mies säilyttää ruutivaraston leilimäisessä leppäastiassa ja ottaa\nsiitä pyyntikävelyille päivän tarpeensa pienempään ruutisarveen.\n\n\n\n\nToinen ilta Rias-Matin luona.\n\n\nIllaksi kutsutut pyssymiehet saapuivat vähitellen, ja keskustelu\npyyntiretkistä sujui lakkaamatta, ainoastaan tavallisten kättelemisten\nkeskeyttämänä. Viimein oli miehiä koossa enempi kuin edellisenä\niltana. Totilasi kädessä tahtoi jokainen lisätä jotakin siihen,\nmitä jo oli sanottu, ja he nähtävästi nimenomaan tahtoivat, että\nminun muistiinpanoni tulisivat oikeiksi. Elävästi ja selvästi\nkuvailtiin hyvästijättöä ja lähtöä saarelta. Edellisenä sunnuntaina\nkaikki retkelle lähtijät käyvät Herran Ehtoollisella, ja kodeissa\nvietetään lähdön edellinen päivä suurena juhlana, kaikki juhlapuvussa\nja isät neuvoen lapsia edistymään hyvässä ja olemaan kuuliaiset\nja tottelevaiset äideillensä. Matka Bergön Gaddkallaan ja sieltä\navomerelle jään laitaan kuvattiin laveasti. Rias-Matin nuoruudessa\nläksi joka vuosi aina 38:kin venekuntaa monilukuisten saattajien\nseurassa; vaimot seuraavat aina miehiänsä jään laitaan asti, jossa\nsuullinen ero tapahtuu. Paljain päin veisataan virsi (uusi ruots.\nvirsik. n:o 397 v. 4-6).\n\nNyt kun ainoastaan Korsnääsin, Petalahden ja Moikipään pyytäjät\nseuraavat bergöläisiä pyyntiretkille, ei enää lähde niin monta\nvenekuntaa. Kuitenkin luultiin, että saalis ei ollut paljon suurempi\nennen kuin nytkään, sillä kaikki venekunnat ovat viime vuosina tuoneet\ntäyden lastin, aina 23:kin kymmenikköä. Täys'kasvuisesta harmaasta\nhylkeestä voidaan saada 13:kin leiviskää rasvaa ja 1 leiviskästä\nsaadaan 3 kannua keitettyä rasvaa. Suuri osa saaliista on kuitenkin\nhylkeen poikia ja rantahylkeitä.\n\nNäiden kokeneiden pyytäjien sanelemisen mukaan, kirjoitin muistiin,\nettä suurta harmaata hyljettä on ainoastaan se yksi laji, mutta\nrantahylkeitä sen sijaan 4 eri lajia: 1) Pitkä rantahylje (långvikare)\non suurin. Sitä on hyvin vaikea saada tapetuksi, se kun on erittäin\nvalpas ja makaa tavallisesti nenä henkireiällä. 2) Punarintainen\nrantahylje (rödbröstavikare) on suuruudeltaan lähinnä edellistä. Nahka\non maksankarvainen, rinnasta punaiseen vivahtava. Tämä hylje ei ole\nniin arka, mutta ei niin yleinenkään. 3) Pikku hylje (stegsäl) on\npieni, tummanahkainen; oleskelee enimmäkseen ulkosaaristossa, harvemmin\naukeassa meressä; on jotenkin \"kesy\". 4) Pitkä hylje (långsäl) on\nhoikka ja laiha, katselee lakkaamatta ympärilleen ja koettelee hyvin\npyytäjän hiipimistaitoa. Harmaata hyljettä tavataan yleensä ainoastaan\nmeressä, mutta kaikkia rantahylkeitä myöskin saaristossa avoveden\naikana; niitä pyydetään verkoilla ja ammutaan mataloilta kallioilta,\nyksinäisiltä kiviltä ja uiskentelevilta jäälautoilta keväällä. Yleensä\nsynnyttää sekä harmaa hylje että rantahylje yhden pojan, mutta joskus\non tavattu kaksikin poikaa samalla emällä. Harmaa hylje synnyttää\npoikansa ylhäällä jäällä jo tammi- tai helmikuussa, mutta rantahylkeet\nkuukautta myöhemmin. Pojat ovat syntyessään sokeat ja verhotut likaisen\nkeltaisella tai melkein valkoisella villaturkilla, jonka he luovat\npäältänsä jo muutaman viikon kuluttua eli samaan aikaan, kuin lakkaavat\nimemästä ja emä heidät ajaa veteen, jossa saavat vähitellen oppia\nottamaan kalaparvista ravintonsa.\n\nOllessaan suuremmissa joukoissa jäällä pitävät hylkeet ölisevää\nääntä, joka kuuluu tyynellä ilmalla ja heikkoon vastatuuleenkin hyvin\npitkät matkat. Syyskesällä leikkiaikana, jolloin hylkeitä joukottain\nnousee äärimmäisille kallioille ulkona meressä, tappelevat koirakset\nja pureksivat toisiansa pahasti, joista haavoista jää suuria arpia.\nSilloinkin hylkeet ölisevät niin, että se kuuluu peninkulmain päähän:\nse kuuluu kuin kuikan pitkäveteiseltä valitukselta ennen sateen tuloa.\nLeikkiminen tapahtuu rinta rintaa vasten.\n\nMinä kysyin, minkä verran venekunta voi saada hyvin onnistuneen retken\nsaaliista, ja kauvan arvostellen ilmoitettiin se enintään 5,000\nmarkaksi. Rias-Matti sanoi suurimman hinnan, kuin hän oli saanut\nrasvasta, ollen 2 riksiä kannusta. Sen hän sai silloin, kuin ensi\nkerran möi hylkeenrasvaa Tukholmaan. Hän kertoi siltä matkaltaan monta\ntapausta, jotka huvittivat kaikkia, vaan minua enimmän. Antakaamme\nhänen itsensä kertoa.\n\n\n\n\nRias-Matin ensimmäinen matka Tukholmaan.\n\n\n\"Oli onnellinen pyyntiretki sinä vuonna. Kaksi venekuntaa oli\nmeitä yksissä, kummallakin täysi lasti, ja kun kaikki jää merestä\nhävisi, olimme me Hanhikarin (Gåsgrundet) luona Östhammarin kohdalla\nMerenkurkun eteläpäässä. Setäni Erik Nyman oli kipparina meidän\nveneessämme ja Johan Vest toisessa. Päätettiin, että toisesta veneestä\nsai neljä miestä siirtyä toiseen ja siitä sen sijaan piti osa lastia\nsiirrettämän ensimmäiseen ja sillä kuljettaman Tukholmaan. Muistan\nvielä varsin hyvin, miten ylpeä mielestäni olin, kun Tukholman\nmatkalle määrätyn veneen päällikkyys annettiin minulle, joka olin\nvasta viisi tai kuusi vuotta käynyt mukana pyyntiretkillä. Toiset\npurjehtivat kotiin Bergöhön ja minä kahden miehen ja veneen kanssa\npurjehdin Tukholmaan, lastia niin paljo, kuin vene suinkin kantoi.\nPurjehdittuamme Ahvenanmeren yli sekä Arholman majakkamaan ja\nBjörkömaan välisestä salmesta, laskimme koko matkan rantavesiä. Idässä\nNorrteljen lahden suussa nousimme illan tullen maalle kysymään tietä\nja tiedustelemaan minkä mitäkin. Siellä oli talossa häät ja rannassa\nmonta venettä. Oltuamme niin kauan pyyntiretkellä meren varassa oli\nmeistä aika hauska pyöriskellä rospiggiläisten tyttöjen kanssa. Minä en\nkuitenkaan unhottanut Erik-sedän kehoitusta, että minun piti muistaa\nolevani kippari veneessä, ja keskellä valoista kesäyötä läksimme\npurjehtimaan; vaikka heikko tuuli olikin nokkavastainen. Me saimme\nveneesemme monta makeata leivosta ja muuta hyvää syötävää häävaruksista\nja puolestamme lupasimme paluumatkalla tuoda Tukholmasta minkä mitäkin,\njota he pyysivät. Me viivyimme monta päivää tiellä, koska usein\npurjehdimme väärään ja meidän täytyi käydä saarista kyselemässä oikeaa\nväylää. Monessa salmessa oli meillä kova vastatuuli, niin että saimme\nkaikin voimin soutaa kiskoa suurta hyljevenettä. Kaikkialla ihmiset\ntähystelivät meidän venettämme ja sanoivat sitä 'hirviöksi'. Mutta\nhauska oli matka ja avuliaat kaikki ihmiset.\n\n\"Muistanpa, mitenkä meille Furusundin luotsien luona monta tuntia\nsyötettiin ja juotettiin kaikkea kyllälti ja meitä kiusattiin kertomaan\nkaikenlaista hyljeretkiltä. He itse kävivät joka kevät ulkosaaristossa\nammuskelemassa hylkeitä uivilta jäälautoilta tai yksinäisiltä kiviltä.\nKuten sanottu, hauska oli matka Ruotsin saaristossa, mutta hitaasti se\nkävi. Minä en ollut ennen nähnyt niin korkeita ja äkkijyrkkiä vuoria\nenkä niin pitkiä puita, kuin siellä kasvoi vuorten välisissä notkoissa.\nMonta kaunista asuntoa näkyi rannoilla, mutta paljon useampia niitä oli\njoka kerran, kuin uudestaan tein saman matkan, ja sitä olen tehnyt 18\nkertaa. Kun ankaralla soudolla kihnutimme kovaan vastatuuleen erästä\nsalmea, jossa toisella puolella on kaupunki, nimeltä Vaxholma, ja\ntoisella sotalinna, kohtasimme valkopurjeisen laivan, korkean kuin\nkuunari, mutta runko matala kuin kevytlastisessa hyljeveneessä, ja\nkun se suurella vauhdilla tuli ihan lähelle meitä, näimme me, että se\nlaiva ei tosiaankaan ollut suurempi hyljevenettä. Kultakirjaimilla\noli keulassa nimi Ebba. Kaunis ja uljas se oli heidän Ebbansa kuin\nmorsian Bergössä, ja me ihmettelimme, että se jaksoi kantaa niin\npaljon purjeita. Nyt minä sen kyllä käsitän, mutta silloin olin\nvielä nähnyt liian vähän. On näet niin että kaikki ihmiset tahtovat\nilotella merellä, ja moni, jolla on kylliksi varoja siinä suuressa\nkaupungissa, rakennuttaa itselleen veneitä vain purjehtiaksensa\nmerellä; ne veneet tehdään hyvin syvässä kulkeviksi ja niissä pidetään\npaljo pohjapainoa ja sen tähden ne voivat kantaa niin suuret purjeet.\nKaunista purjehdusta se on; minä olen sittemmin monta kertaa nähnyt\nsellaisia veneitä. Vaxholman salmessa sillä kertaa olivat joka mies\nkannella laitaa vasten hajasäärin, lakit niskassa ja käsivarret kuin\npatakoukut, ja he osoittelivat nauraen meidän venettämme. Tulkaas\nmukaan pyyntiretkelle, pojat, ajattelin minä.\"\n\nKuulijat usein keskeyttivät Rias-Matin kertomusta. Puheltiin paljo,\nmitenkä pyyntimiehet muinoin itse möivät hylkeenrasvaa vähitellen eri\nsatamissa, mutta nyt se useimmiten myödään koko saaresta kerrassaan\njollekin kauppiaalle, joka sitte myö vähitellen muille, enimmäkseen\nkarvareille, joille hylkeenrasva on välttämätön tavara. Minä palautin\nRias-Matin kertomukseensa ensimmäisestä Tukholman matkastaan.\n\n\"Kun kauniin auringonlaskun aikaan sousimme tuulen puhallellessa\nmilloin mistäkin ahtaassa saaristossa Vaxholman ja Tukholman välillä,\nnäimme äkisti suuren laivan, joka ihan tuulen alla meistä oli täydessä\ntulessa. Musta savu tuprueli suurissa joukoissa keskeltä laivan\nkantta. Purjeita ei näkynyt, ilmeisesti oli laiva ihan avuttomana.\nPitkä Erkki oli meidän veneessämme, ja hän nosti suuren purjeen,\nkiihkeästi huutaen: käännä, käännä alemmaksi, Matti; meidän täytyy\npelastaa laivaväki! Mutta emmepä vielä ehtineet päästä vauhtiinkaan\nlaivaa kohti; kuin jo näimme sen lähestyvän aika vauhtia, vesi\nkoskena kiehuen keulassa. Mykkinä katselimme ihmettä ja käänsimme\nsyrjään. Kaikki me olimme eteläisillä merillä purjehtijoilta kuulleet\npuheita höyrylaivoista, mutta ei kukaan meistä ollut vielä nähnyt\nsellaista enkä luulekaan minkään höyryveneen vielä siihen aikaan\nkäyneen Pohjanlahdessa. Se puhkuva hirviö kulki ihan läheltämme ohitse\nja suuret myllyn-vesirattaat pyörivät sen sivuilla. Me kiikuimme\nhyljeveneessä laivan suurissa aalloissa, ajatukset nöyrinä. Maailma on\nsuuri ja täynnä ihmeellisiä asioita, sanoi pitkä Erkki, ja me soudimme\nkauniina kevätkesäyönä edelleen suureen vanhaan pääkaupunkiin, jossa\nniin monta uutta ihmettä kohta ilmestyi meille, etäisen Pohjanmaan\nsaarelaisille.\n\n\"Siihen aikaan oli paljon enempi rettelöitä satamapalvelijain ja muiden\nkanssa kuin nykyään. Kyseltyäni rasvan hintaa muutamilta karvareilta\nmöin koko lastin eräälle kauppiaalle, jolla oli puoti Skeppsbron\n(Laivasillan) luona, ja sain puolen hintaa edeltäpäin 6 riksin mukaan\nleiviskältä raakaa ja 2 riksin mukaan kannulta keitettyä rasvaa; loput\nluvattiin minulle sitte, kuin tavara oli vedetty kotiin ja punnittu.\nHieno herra oli läsnä, kuin tavaraa punnittiin suuressa makasiinissa\ntoisessa pihassa, ja hän antoi minulle kuitin, sanoen minun saavan\nsillä rahat kauppiaalta. Noin kello 2 paikoilla lauantaipäivänä menin\nkauppiaan taloon, mutta hän ei ollut, kotona. Monta herraa istui\nsiellä kirjoittamassa korkeilla pöydillä; eräs heistä katsoi minun\nkuittiani ja käski minun tulla myöhemmin saamaan rahoja. Kumppanien\nkanssa kävelin muutamia tunteja katselemassa meille uusia asioita.\nMuun muassa muistan, että suuressa höyrylaivassa, jossa miehet laulain\npurkivat lastia, näimme ihan mustan miehen. Me menimme aivan hänen\neteensä ja katselimme häntä kummastellen. Hän lienee pahastunut,\nsillä hän irvisteli meille ja pisti mustan kielensä ulos valkeain\nhammasten välistä. Ulompana virrassa näimme kaksi akkaa istuvan\nveneessä onkimassa silakoita; sitä sanottiin pimplaamiseksi, ja kalat\nmyötiin kappaleittain, 80 kappaletta sanottiin vaaliksi. Meistä se\noli naurettavaa, sillä me otamme silakoita tynnyrittäin ja myömme\ntynnyrittäin.\n\n\"Kun minä tavoitin kauppiasta kello 7 aikaan illalla, ei minua enää\npäästetty sisään. Kokemattomuudessani tulin jo levottomaksi saatavasta\nrahasta. Kauan kävelin hitaasti edes takaisin talon edustalla.\nPoliisimies, vaikka en minä silloin tiennyt, mikä mies hän oli, kysyi,\nketä minä odottelin; vihoissani kun olin, kysyin minä samaa häneltä.\nVarkaita ja pettureja, vastasi hän. Viimein kerroin miten asia oli,\nmutta hän vain nauroi ja sanoi noiden herrain, jotka istuivat korkeiden\npöytäin ääressä, karanneen Amerikkaan minun rasvojeni kanssa. Myöhään\nyön tullessa palasin kumppanien luo hyljeveneesen, mutta en kertonut,\nmiten asiat oikeastaan olivat; minä vain sanoin, että emme vielä\nolleet selvillä lähtemään kotiin. Aikaisin sunnuntai-aamuna tavoitin\ntaas kauppiasta, mutta ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut minun\njyskytyksiini. Minä odottelin uskollisesti monta tuntia, toivoen toki\nviimein jonkun tulevan ulos tuosta suljetusta asunnosta. Ei minun\njohtunut mieleen ajatella, että kaikki olivat lähteneet ulos niin\naikaisin pyhä-aamuna. Hyvin levottomana luovuin viimein vartioimasta,\nmutta palasin jonkun kerran tunnissa ja jyskytin suljettua ovea.\nIltapuolella kävelin edes takaisin Laivasillalla, jossa nyt pyhäpäivänä\noli hiljaista. Minä pysähdyin eräiden rappujen luo, joita myöten pääsi\nalas vesille; siinä oli monta venettä, joissa istui kirjavapukuisia\nakkoja; he sanoivat maksusta soutelevansa ihmisiä ja kysyivät, enkö\nminä tahtonut lähteä Eläintarhaan katselemaan kuninkaan ajelemista.\nMuutamia nuoria, iloisia miehiä ryhtyi puhelemaan akkojen kanssa ja\nminä kauan kuuntelin heidän lörpötyksiänsä. Kaikilla oli päässä korkeat\nmustat hatut, ja minä ensin, kuin he tulivat, luulin heitä kaikkia\nkirkkoherran apulaisiksi, mutta kohtapa huomasin erehtykseni, sillä\nkaikilla heillä oli huuliparta ja kaikki kiroilivat, niin että aivan\nsäkenöi koko heidän puheensa. Minä olin silloin iloinen kokematon\nBergön poika, joka kyllä olin nähnyt merta sekä myrskyisenä että\ntyynenä, mutta kyllä minä väärin ymmärsin kaikki, mitä näin tuolla\nensi käynnilläni suuressa kaupungissa, johon nyt jo olen jotenkin\ntutustunut. Minä virkoin myöskin sanan tai pari iloisten herrain\nleikilliseen puheesen, ja se päättyi siten, että he pyysivät minua\nlähtemään kanssansa katsomaan kuninkaan ajelemista. Soutumatkalla\ntulimme me hyviksi tutuiksi ja minä kerroin, millä asialla olin\nTukholmassa, sekä vastoinkäymiseni. He sanoivat olevansa sotilaita,\nvaikka ei sitä heistä näkynyt. Kauppiaan, joka oli ostanut\nhylkeenrasvan, tunsivat he myöskin, kun kuulivat nimen, ja nauraen\nlupasivat hankkia minulle maksun.\n\n\"Me nousimme eräälle sillalle ja astuimme sitte vierekkäin, joka\nmiehellä suuri sikari suussa tietä myöten, jonka molemmilla puolilla\nkasvoi niin suuria puita, että minä aivan kummastelin. Paljo ihmisiä\nja suuria vaunuja oli siellä liikkeellä joka tiellä, ja sitte tuli\nkuningas ajaen kauniissa vaunuissa, monta hevosta edessä. Minä seisoin\nsinä hetkenä ihan yksinäni, sillä nuoret sotaherrat olivat vetäytyneet\nsyrjään. Arvatkaapas, kun kuningas nosti lakkia ja tervehti minua, ja\nminä tervehdin vastaan tietysti!\"\n\n\"Mikä sen kuninkaan nimi oli?\" kysyi eräs nainen uunin luota. \"Karl\nJohan.\" \"Minkä näköinen hän oli?\" kysyi toinen. \"Finnis-Isakin\",\nvastasi Rias-Matti. Kaikki nauroivat ja Isakkikin veti suunsa leveään\niloiseen irvistykseen, joka teki muodon vinoksi ja selvästi näytti,\nmillä puolella hän tavallisesti piti tupakkamälliä. Nauraessaan hän\narvattavasti oli vähemmin Karl Johanin näköinen, mutta muuten kyllä\noli perää Rias-Matin lausunnossa. Finnis-Isakilla oli tuuhea, musta\nkiharatukka, kotkan nenä ja miehekäs, ponteva muoto. Me saamme aihetta\npuhua hänestä tuonempana.\n\n\"No kuinka kävi sitte rasvarahojen?\" kysyin minä.\n\n\"Niin,\" jatkoi vanhus, \"käveltyämme niiden iloisten sotaherrain\nkanssa kappaleen matkaa saavuimme erääsen paikkaan, jossa oli ikään\nkuin markkinat, ja sinne oli tullut paljaita prinssejä ja prinsessoja\npitoja pitämään. Kaikki oli niin koreata kuin sadussa. Me pysähdyimme\nkorkealle parvelle ja kävimme istumaan pöydän ympärille, jolla seisoi\nhyvähajuisia kukkia, ja sitte tuli niin ihmeen hieno rouva ja tarjosi\njuotavaksi makeita, hyviä viinejä; hyvältä se maistui, ja sydämmestään\niloiset olivat ne nuoret sotaherrat. Se hieno rouva kävi istumaan\nmeidän luoksemme ja sydämmestään iloinen oli hänkin, mutta kohta minä\nhuomasin, että hän joko oli kaikkein rouva taikka ei kenenkään, sillä\nyhtäläinen hän oli kaikille, ja viimein minä sain tietää, että hän\noli vain se, joka möi niitä hyviä viinejä. Kuin meillä oli puhelu\nhauskimmallaan, näin minä yht'äkkiä kauppiaan, joka osti rasvan. Ja\nminä näytin häntä sieltä, jossa hän istui alhaalla monen muun kanssa\npöydän vieressä, joka seisoi paljaalla maalla. Sotaherrat lähettivät\nminut pyytämään rahojani. Minä menin hänen luoksensa ja sanoin:\nteidän pitää antaa minulle rahat hylkeenrasvasta! Ensin hän ikäänkuin\npahastui, mutta näki sitte minun ystäväni ylhäältä parvelta, ja silloin\nihmiset nauroivat joka taholla. Hän nousi ja läksi minun kanssani\nylös parvelle ja siellä tuli aika ilo. Kauppias oli myöskin oikein\nsydämmestään iloinen mies.\n\n\"Ei hänellä ollut kukkarossaan niin paljoa rahaa, kuin minun piti\nsaaman, mutta hän sai toisilta ja sitte hän maksoi minulle ja otti\nminun kuittini.\n\n\"Sitte pyysi hän meitä kaikkia ajelemaan hänen suurilla vaunuillansa,\njoissa oli edessä komeat, lihavat hevoset ja herra ajamassa. Se herra\nei sanonut mitään, läjähytti vain hirveän pitkällä piiskallaan. En\nminä silloin tiennyt, että rikkaat ihmiset pitävät sellaisia herroja\nvuosipalveluksessaan ainoastaan ajamassa heidän hevosiaan, milloin he\nlähtevät ajelemaan.\n\n\"Me ajelimme kauneissa metsissä ja pysähdyimme pitkän sillan päähän, ja\nsiellä oli yhtä paljo ihmisiä ja vaunuja kuin edellisessäkin paikassa.\nSiellä me söimme ja joimme paljon, ja yhtä hieno ja iloinen rouva istui\nsielläkin meidän kanssamme, ja minun piti kertoella paljo Bergöstä ja\nhylkeen-pyyntiretkistä. Minä olin pyöräpäisenä makeista viineistä ja\nläksin ulos muka katsomaan ilmaa. Sama vieno etelätuuli puhalteli kuin\nennenkin jo monena päivänä, ja minä ajattelin setä Erikin neuvoa, kuin\nerosimme Hanhikarilla: Muista, että olet kipparina hyljeveneessä.\n\n\"Minä menin sisään ja sanoin: Jääkää nyt hyvästi ja kiitoksia vain\nhyvästä seurasta ja hyvistä virvokkeista, nyt minä lähden Bergöhön.\n\n\"He koettivat kiusata minua vielä viipymään, mutta kun minä en taipunut,\nsaattoivat he minua ulos, ja siellä kauppias huusi esiin vaununsa ja\nsanoi: Ettehän te, Rias-Matti, osaa kaupunkiin, käykää nyt istumaan,\nniin saatte ajaa Laivasillalle.\n\n\"Kiitoksia paljon, sanoin minä, ja siinä me erosimme.\n\n\"Kun pysähdyimme Laivasillan luo, kiitin minä herraa, joka kuskasi\nminua, ja läksin astumaan hyljeveneelle, herätin toiset ja sanoin: Nyt\nminulla on rahat taskussa ja nyt me lähdemme vesille.\n\n\"Kaunis ilma meillä oli matkalla, ja viiden päivän päästä laskimme tähän\nrantaan, ja omaisemme olivat rannalla vastassa. Jukki, jolla nyt on pää\nharmaassa, oli silloin pikku poika tyllerö.\"\n\n\"Vanha Matti on nähnyt paljon maailmassa\", sanoi emäntä.\n\n\"Kyllä, kyllä on,\" sanoi Jonk-Err, \"ja hän muistaa, mitä on nähnyt, ja\nhän on aina katsellut hyvillä silmillä eikä koskaan pahoilla.\"\n\nSill'aikaa kuin Rias-Matti kertoi Tukholman matkaansa, oli Norrskatin\nIsakki istunut ja selaillut kertomusta karhunpyytäjästä Heinäkankaasta,\nja toiset nyt kehoittivat häntä jatkamaan siitä, johon hän eilisiltana\noli lopettanut lukunsa siitä metsämiehestä. Isakki olikin vain\nodottanut tätä lomaa ja alkoi heti sanella arvokkaasti ja juhlallisesti.\n\nMinä en ollut hyvilläni tästä poikkeamisesta pois siitä keskustelun\nsuunnasta, joka olisi paremmin soveltunut minun tarkoituksiini, mutta\nminä maltoin mieleni. Isakki pääsi sen jakson loppuun karhuntappajan\nkertomuksessa, jossa hän vietti talvisen yön salolla honkain juurella\nkituvan tulen ääressä, rohkea karhukoiransa sivullaan ja kaadettu karhu\npäänalusena.\n\n\"Ei hänellä siinä ollut mikään paha olla, luulen minä\", sanoi Jonk-Err.\n\n\"Ei, kyllä Vilhelm Enströmin olo oli tukalampi, kuin Ullus-Gabbel\npelasti hänet, kun hän jo makasi kuoleman kourissa tapetun hylkeen\npäällä kulkevalla jäälautalla\", huomautin minä.\n\n\"Emme me luulleet hänessä enää olevankaan henkeä,\" sanoi Ullus-Gabbel,\n\"mutta kuin kaadoimme viinaa häneen, niin virkosi hän kuitenkin.\" Hän\nkertoi lyhyesti sen tapauksen ja pyyntimiesten vaarat ajojäissä siinä\nkovassa myrskyssä.\n\nNyt oli lauantai-ilta, monta vaimoa oli vähitellen saapunut tupaan ja\nseisattunut ryhmään uunin luo, päähuivit kädessä ääneti kuuntelemaan\nmiesten puhetta. Tuon tuostakin miehet ääneti ojensivat lasejansa\nvaimoilleen, jotka maistelivat imelää, vaan väkevää juomaa. Jopa oli\naika kulunut myöhäiseksi, ja vieraat läksivät kotoihinsa.\n\nHyvästellessä minä kehoitin pyyntimiehiä palaamaan huomenna\niltapäivällä, sillä minä tahdoin kirjoittaa muistiin heidän\nkertomuksensa pyyntiretkien seikkailuista. \"Sunnuntainahan teillä\non hyvä aika\", sanoin minä. \"Näyttääpä olevan sunnuntai joka päivä\nniin kauan, kuin te olette täällä Bergössä\", virkkoi hyvänluontoinen\nRias-Matti.\n\nMinä saatoin Norrskatin Isakkia aina hänen kotiinsa asti. Sakeata sumua\nkohosi merestä, himmentäen kuun valoa; tuuli oli tyyntynyt ja meren\npauhu oli vähenemässä.\n\n\"Jos sumu painuu maahan aamun tullessa, saamme huomiseksi kauniin\npäivän\", sanoi Isakki. Me sovimme, jos hänen ennustuksensa kävi\ntoteen, lähteä huomenna soutelemaan veneellä ja koettamaan ampua\njotakuta hyljettä.\n\nMinun palatessani Rias-Matin asuntoon oli emännällä illallinen valmiina\npöydällä. Heti vahvan atrian jälkeen kävimme levolle ja nukuimme\npaikalla, ukolla purutupakkaa suussa.\n\n\n\n\nSoutelu merellä ja hylkeen ammunta.\n\n\nAikaisin aamulla minun herätessäni oli emäntä jo pessyt lattian ja\nsiistinyt tuvan, niin ett'ei näkynyt merkkiäkään monien vierasten\nolosta siellä eilisiltana. Ukko istui uunin edessä, puolikuppinen\nkädessä. Ovi selkoseljällään tuuletettiin tupaa, niin että tuntui\nmelkoisen kylmältä. \"Ei saa olla siivotonta pyhäpäivänä eikä muuten\narkenakaan\", sanoi emäntä kylväessään katajanhavuja ja kuivattua\nminttua lattialle. Kun ovi suljettiin, vaikutti suuri tuli pian, ja\nminä sain tuota pikaa vaatteet ylleni. Minun peseytyessäni haisteli\nemäntä minun saippuatani ja huomautti, että sillä oli \"kelvottoman\nhieno ja hyvä haju\", Rias-Matti ja minä läksimme yhdessä ulos\nrappusille tarkastelemaan ilmaa. Sumu oli kadonnut, ilma tyyni, ja\nlumi oli yöllä sulanut. Meren huokuminen kuului välipäiten, ilmoittaen\nmaininkien harvakseen vyörymistä rantaan nukkuneen myrskyn jälkeen.\nLännessä vielä pilkisteli tähtiä tummalla taivaalla, mutta idässä päin\nkalpea valo ennusti uutta päivää.\n\nMe vielä seisoimme ulkona, kun Norrskatin Isakki jo tuli, pyssy\nkummassakin kainalossa. Hän kiirehti minua pian valmistautumaan lähtöön\nja arveli ilman antavan hyvää toivoa jonkun rantahylkeen tapaamisesta\n\"hyljekivillä\". Minä pukeuduin vahvempiin vaatteihin ja panin mukaan\nevästä.\n\nKymmenessä minuutissa ehdimme alas rantaan. Pieni vene, Isakin\npyyntiretki-varuksiin kuuluva, oli vedettynä piikivi-soraiselle\nrannalle, johon meri oli viskellyt joukottain raakunkuoria. Me\ntyönsimme veneen ulos rannasta juuri samana hetkenä, kuin auringon\nylälaita pilkisti näkörajan takaa. Sinä aamuna tulikin kaunein auringon\nnousu, kuin koskaan olen nähnyt. Kaikenkarvaisina heijastuivat säteet\npitkistä, harvakseen vierivistä, sileistä maininkiaalloista ja meren\npäällä vielä siellä täällä viivähtävästä sumusta. Me sousimme taikka\noikeastaan vain Isakki sousi pysähtymättä kokonaisen peninkulman\nMoikipään karille, mutta ei missään näkynyt ainoatakaan hyljettä\nylhäällä makaamassa.\n\nAuringonnousu-näytelmä muuttelehti, kunnes viimein kirkas lämmittävä\npaiste levisi taivaalle ja merelle, jättäen vain vähäisiä\nkirkkaansinisen ja teräsharmaan vivahduksia läntiselle näkörajalle,\njossa yön sumut hitaasti haihtuivat auringon lämmön tieltä.\n\nMe nousimme lukemattomista meren kuohun hivuttelemisista sileäksi\nhankautuneelle kalliolle, jolla oli vaalea pähkinän karva, kuten\ntavallista saariston äärimmäisillä kareilla. Kauan oli sielläkin\nturha kaikki tähysteleminen kiikarilla, ei yhtään hyljettä näkynyt\nlukemattomilla kivillä, jotka kohosivat merestä Moikipään luodon monien\npikku kallioiden ympärillä.\n\nKirkkaan meren kohoileminen ja vaipuminen rauenneen mainingin\njälkeen väheni vähenemistään ja päivemmällä lakkasi kokonaan kaikki\nrantakohina. Muutamia suuria joutsenparvia lepäili aikaisemmin aamulla\netäällä luodosta tyynellä merenpinnalla. Me kuulimme, vaikka välimatka\nolikin pitkä, siipien räpinän ja näimme veden roiskinan, kun ne kaikki\nyht'aikaa nousivat ja kiilajärjestyksessä lensivät etelään päin.\n\nMuutamia koskelopoikueitakin oli lauhan ja pitkän syksyn houkutuksesta\nviivähtänyt kauemmin tavallista; ne nyt lentelivät lipuellen pitkin\nvedenpintaa ja kokoutuivat suuriin parviin lähtemään pitkälle\nulkomaan-matkallensa. Täällä pohjolassa on muuttolintujen koti; täällä\nhe rakentavat rakkauden ja lisäytymisen pesiä.\n\nNorrskatin Isakki oli hauska kumppani. Vakava ja hidaspuheinen hän oli,\nvaan samalla hänellä oli valpas ja ajatteleva mieli. Hylkeenpyyntiin ja\nkalastukseen veti häntä yhtä paljon taipumuksensa kuin elatuspakkokin.\nMe asettelimme itsellemme atrian kalliolle, ruoka ja juoma maistui\nhyvin, ja me olimme hyvillämme, että meille oli johtunut mieleen\nviettää pyhäpäivä merellä. Hän oli koko mestari havainnollisissa\nkuvauksissa esittämään tapauksia hyljeretkiltä ja kalastuksesta; usein\nhän pani yhä kasvavaa voimaa omituiseen Bergön murteesensa, milloin\nhän vakuuttavalla tavallaan kertoi jotakin mieleen erittäin painunutta\nseikkailua. Minä en ruvennut kirjoittelemaan niitä muistiin, että\ntähän vuodenaikaan katsoen niin tavattoman meri-huviretken viehätys\nei haihtuisi. Illan vietossa Rias-Matin luona toivoin vielä kylliksi\nsaavani sellaisia kertomuksia.\n\nNorrskatin Isakki oli yhtä kiihkeä kyselemään metsästyselämää metsissä\nkuin minä talviretkiä merellä. Aavistavalla tarkkatuntoisuudella\ntajusi hän minun koetukseni kuvata pääpiirteiltään jylhää autiota\nmetsää mäkineen ja notkoineen kuin pitkän pitkät aallokot; avaroita\nharjumaita, joihin ainoastaan myrskyt ja kulovalkeat ovat tehneet\ntilaa uusille puupolville; peninkulmain laajuisia kangasmaita, joissa\nitsestään kuolleet jättiläispuut todistivat, että yhä puuhaileva\nvoitonhimo ei ole jaksanut korjata talteen, mitä salot ovat\nvuosisatoina kasvattaneet.\n\nHän kummasteli suuresti, mikä apu metsämiehellä on koiristansa. Minä\nhuvikseni kuvailin hänelle, miten monenlaisia metsäkoiria, joista\nkullakin lajilla on erilainen vaisto, metsämiehet opettavat ja\nkäyttävät apunansa metsästyksessä.\n\nEnimmän kummastutti häntä \"vainukoiran\" kyky kulkea paljaallakin maalla\npitkin vanhoja jälkiä, erehtymättä siitäkään, mihin päin eläin on\njuossut. \"Miten ihmeellä se voi haistella jäljistä, missä jäljet ovat\nolleet sinne tai tänne päin?\" sanoi hän ja samoin sanon minäkin.\n\nMinä olin ottanut mukaan pulloon kahvimehua ja lämmitin sekaan\nmerivettä väkiviinalampulla. Lämmin juoma maistui hyvältä, ja\nIsakista oli \"konsti\" käsittämättömän sukkela. Hän kertoi, miten he\nkeittivät ruokansa pitkillä pyyntiretkillä. Koivunkanto (padan jalka)\nasetetaan jäälle ja neljän siihen lyödyn viisituumaisen naulan nojaan\nsovitetaan pata tulisijaksi; rei'istä padan pohjasta käy ilmanvetoa.\nSen suuremman padan päälle ripustetaan rautakantimiin pienempi pata,\njossa ruoka kahdesti päivään keitetään. Puina käytetään kuusituumaisia\nkoivupuikkoja, jotka heti sammutetaan, kuin ruoka on valmis, sillä\ntäytyy säästää puita. Pyyntiretkillä on lämpimänä ruokana keitettyä\nhylkeenlihaa, ohrajauhovelliä (matkavelliä) ja leipäsoppaa, jota\nkeitetään edellä kerrotusta matkaleivästä, juustopalasista, voista ja\nmerivedestä.\n\nKorkealla taivaalla purjehteli petolintu. Iisakki luuli sitä\nkalasääskeksi (falco haliaetus), mutta kuin se laskihe lähemmäksi\nilmassa juuri meidän kohdallamme, ehkäpä katsomaan, voisiko siepata\nmeidät kynsiinsä, huomasin minä sen merikotkaksi (haliaetus albicilla).\nKysymykseeni, näkyikö merikotkia merellä pyyntiretkien aikana, vastasi\nIsakki ei näkyneen. Itämerellä ja Suomenlahdessa niitä lintuja hyvin\nusein nähdään talvella ajojäillä; sanotaan niiden joskus iskevän\nkyntensä pieniin hylkeihin, vaan ovat silloin aina vaarassa joutua\nveden alle.\n\nIsakki kertoi tavattoman tapauksen viime pyyntiretkeltä. Venekunta,\njossa oli Korsnääsiläisiä ja bergöläisiä, pyyteli aukealla\nPohjanlahdella, johon ei maata näkynyt mistään päin. Kiikarilla\nkatsellen näkivät he suurella jäälautalla ison eläimen seisovan\npystyssä korkeilla jaloillaan. He luulivat sitä ensin hevoseksi, vaan\npurjehdittuaan likemmäksi näkivät he, että se oli suurempi kuin mikään\nhevonen. Heidän päästyään lähes pyssynkantomatkalle syöksyi eläin\nveteen, mutta kimpuroi suurella vaivalla kohta jälleen ylös pienemmälle\nlautalle ja jäi siihen hoipertelemaan sillä horjuvalla alustalla.\nIhmetellen, mikähän eläväinen se oli, ampuivat he monta laukausta aivan\nläheltä, ja se iso eläin kuoli siihen pikkulautalle heidän käsiinsä.\n\nHe olivat luulleet sitä hirveksi, mutta olisihan heidän muistaakseen\npitänyt hirvellä olla sarvet, mutta se eläin oli mulipää. He nylkivät\neläimen ja paloittelivat ruumiin sekä kauan arveltuaan keittivät lihaa\nja söivät ja huomasivat sen olevankin hyvänmakuista.\n\nVasta kotiin palattuaan ja taljaa näyttäessään saivat he varmaan\ntiedon, että se tosiaankin oli hirvi. Se oli eksynyt jäälle ja myrsky\noli sitte ajanut sen ulos merelle.\n\nIsakki nosti kiikarin siimalleen ja ilahutti minua sanoilla: \"Nyt pian\nveneesen, hylje on tuolla kivellä, josta sitä on hyvä ampua.\"\n\nHän antoi minulle kiikarin ja viittasi kahta kalliota, joiden välillä\nnäkyi pienempiä yksinäisiä kiviä. Eräällä kivellä makasi mustaturkkinen\nrantahylje päivänpaisteessa. Me sousimme pitkän kierroksen,\npäästäksemme toisen kallion turvissa lähelle, mutta kuin kiipesimme\nylös sen päälle, oli matkaa hylkeen luo vielä pari sataa askelta.\n\nMinä katsoin hyvällä kiikarilla hyljettä, ja se näytti olevan niin\nlähellä, että ikään kuin olisin voinut kädelläni taputtaa sen sileää\nleveää päälakea. Se makasi sivuttain meihin, kädet ja evät suorana,\npursto ja pää matalalla kivellä.\n\nIsakki souti nyt suurella vaivalla aaltojen matalikolle kokooman\nhauraruohon läpi, salaellen lähestymistämme kiven takaa aina toisen\nlähemmän kiven taa. Siten pääsimme kivelle, josta oli matkaa enintään\n85 askelta hylkeen luo, joka makasi pursto meihin päin. Minä tahdoin\nampua, mutta vielä katsoi Norrskatin Isakki matkaa liian pitkäksi.\nSiltä matkalta olisi tottunut pyssymies voinut hyvästi tähdätyllä\nekspressi-stussarilla ampua joka luodin kahvikupin pohjaan. Soutaa\nlähemmäksi hän ei myöskään uskaltanut, kun näet pelkäsi hylkeen\nsäikähtyvän ja sukeltavan pois kiveltä. Hän kysyi, tahdoinko minä\nkaalaa vedessä kivelle, jota hän osoitti ja josta saattoi olla enintään\n50 askelta matkaa hylkeesen.\n\nMinä en huolinut ryhtyä tuohon turmiolliseen kylmävesi-parannukseen.\nIsakki riisui nutun, västin ja housut, vaan piti hylkeennahka-kengät\njalassa, ett'ei ehkä leikkelisi jalkojaan teräviin kiviin ja lipeilisi\npaljain jaloin. Tietysti ne muutamat sanat, kuin me vaihdoimme,\nlausuttiin suurimpana salaisuutena, jota hylkeen ei pitänyt kuuleman.\n\nHiljaa hän lipui veteen, mutta lähestyminen kiveä olikin vaikeampi,\nkuin hän oli aavistanut. Tiheään sulloutuneet haurat kietoutuvat hänen\njalkoihinsa ja sääriinsä ylös aina vyötäisiin asti, ja paikoittain\nylettyi vesi hänelle vyötäisten yläpuolellekin.\n\nHitaasti hän kuitenkin tunkeutui eteen päin, pitäen raskasta pyssyä\nylhäällä vedestä. Kiusaus ampumaan oli minulla suuri, mutta pelotti sen\ntosiaankin huvittavan kohtauksen lyhentäminen ohi osumisella. Isakin\näsken tekemä, kaksileiviskäinen pyssy lepäävänä pitkin pituuttaan\nkivellä, tähtäsin minä maltillisesti keskelle hylkeen purstoa ja\najattelin, että minun vain tarvitsi nyäistä liipasinta, niin heti olisi\neläin repaleina.\n\nViimein pääsi Isakki halukivellensä, hiivitti pyssynsä sen nojaan ja\ntähtäsi niin kauan, että minulta alkoi vavista sormi, joka oli valmiina\nnykäsemään liipasinta.\n\nSamana silmänräpäyksenä, kuin kuulin Isakin laukauksen, laukasin\nminäkin kanuunan. Suuret ruutipilvet liitelivät karin kohdalla, mutta\nsavun alitse näin minä hylkeen makaavan vielä kivellä. Molemmat\nluodit läpisivät pitkin veden tyyntä pintaa niin kauas, kuin silmä\nkantoi. Isakki taputti pyssyänsä sanoen: \"Tämä on kohti-osuja!\"\nMutta käännyttyään näki hän savusta, että minäkin olin ampunut. En\nmuista enää, mistä syystä varmaan tiesin minun luotini osuneen liian\nkorkealle, mutta taputin kuitenkin kanuunaani minäkin ja sanoin: \"Tämä\nmyöskin!\"\n\n\"Se voi virota\", sanoi Isakki, jo ihan lähtemäisillään taas veteen\nkiiruhtamaan hylkeen luo. Hän osoitti pyynti-intoa, jota en olisi\nluullutkaan olevan niin paljoa muuten vakavassa miehessä. Hän oli viime\npyyntiretkellä ampunut noin 100 hyljettä, kaksi vertaa kuin kukaan muu\nBergön pyyntimies. Kiikarilla minä näin hylkeeseen käyneen takaraivaan\nja ilmoitin havaintoni Isakille. Hän rauhoittui ja pyysi minua tulemaan\nveneellä sinne.\n\nMinä sauvomalla tunkeuduin haurakasain läpi, me korjasimme hylkeen\nja näimme pään musertuneen suuresta luodista, niin että aivoja näkyi\nhaavasta ja oli niitä kivelläkin.\n\nAjatellen Isakin märkiä vaatteita kiirehdin minä kotimatkaa. Aurinko\noli jo pari tuntia sitte ruvennut alenemaan puolipäiväisestä\nkorkeudestaan ja meillä oli koko peninkulma matkaa kotirantaan.\n\nIhmeelliseltä tuntui minusta tämä viehättävä pyhämatka pohjaisella\nPohjanlahdella pienessä soutuveneessä marraskuun lopulla, kuin jo olin\nmuualla nähnyt maan lumisena ja kuullut matalain vesien kitisevän\nrannoilla jäätymäisillään.\n\nOli ihan kuin syyskuun päivä, ilma tyyni ja lauhkea siellä ulkona\nmerellä auringonpaisteessa, mutta Isakki ennusti monesta merkistä,\nettä vahva tuuli oli nouseva etelästä ehkäpä jo ennen meidän kotiin\nehtimistämme, ja aivan oikein, jo puolivälissä alkoi merenpinta\nvärehtiä ja tuuli kiihtyi vähitellen.\n\nKuin saavuimme lähelle Bredskärin pohjoista nientä, pyysin minä Isakkia\nhiukan levähtämään, sillä minä näin jotakin omituista mykyrää kivellä\nniemen nokan edustalla. Kiikari käännettiin sitä kohti ja huomattiin\nhylje. Me sousimme suoraan sivulta eläintä kohti ja nousimme maalle\neräästä lahukan pohjasta. Siihen asti, kuin niemi peitti meiltä kiven,\nnäimme yhä sillä hylkeen, vaan kuin astumalla hiivimme niemen kärkeen,\noli se sill'aikaa jo sukeltanut veteen.\n\nIsakki kävi noutamassa eväämme, ja kiven takana me sitte kuiskaellen\nsöimme päivällisemme niemeä nenässä, vähän päästä aina pilkistäen,\nnousisiko hylje jälleen ylös kivelle. Sill'aikaa tuuli kiihtyi ja meri\nalkoi kuohuen loiskia kiven yli.\n\nHämäräkin jo rupesi tulemaan, ja Isakki arveli, että oli turha enää\ntoivoakaan saada ampua paennutta hyljettä. Me läksimme soutamaan.\n\nIhmeellistä oli nähdä, miten pian meren muoto oli muuttunut. Äsken\nvielä ihan kirkas vedenpinta kohoili nyt jo vaahtopäisiksi aalloiksi,\nja soutumme Bergöhön pienessä veneessä ei suinkaan ollut enää vaaraton.\n\nEnnen kuin ehdimme perille, oli kuu jo korkealla taivaalla sotkemassa\nvaloansa laskeutuneen auringon vielä viivähtävään kajastukseen;\nsiitä syntyi omituisia valon väreitä taivaalle ja merelle. Etäällä\npohjoisessa on päivä lyhyt marraskuun lopulla.\n\nJättäen hylkeen rannalle kiiruhti Isakki kotiinsa saamaan kuivia\nvaatteita yllensä, ja minä astuin Rias-Matin kotiin. Siellä oli jo\nmonta pyyntimiestä koolla.\n\n\n\n\nViimeinen ilta Rias-Matin luona.\n\n\nEmäntä oli hyvää tarkoittaen tehnyt suuren tulen uuniin. Minusta, kun\nolin karaistunut koko päivän merellä olosta, tuntui liian umpinaiselta\nja kuumalta tuvassa. Niinpä ehdotin, että istuisimme rappusilla. Vaikka\nemäntä liiankin selvään osoitti tyytymättömyyttänsä siihen puuhaan,\npantiin minun ehdotukseni kuitenkin toimeen.\n\nMe kävimme istumaan miten sattui, muutamat rapuille, toiset ulos\nviedyille tuoleille ja jotkut tikapuille, jotka seisoivat nojallaan\nkattoa vasten. Rias-Matti istui tuolilla keskellä rappusia.\n\nHyväntahtoisella eukolla oli vähä samaa vikaa kuin hylkeellä, \"kuin se\non tuore\"; hän itsepäisesti purisi, että \"vanhus on mukana kaikissa\nhullutuksissa'\".\n\n\"Pankaa te vain vettä kiehumaan, eukkoseni, kuten vieraamme pyysi\",\nsanoi pahastumatta Matti iloisesti, kuten hänen tapansa oli. Puhevalta\noli alussa vapaa, ja keskustelu kierteli kaikenlaisia aineita. Sitte\ntuli Norrskatin Isakki ja kertoi hyvin laveasti, miten kaikki tapahtui,\nkun hän matkallamme ampui hylkeen Moikipään karilta, aivan kuin se\nolisi ollut joku hyvinkin merkillinen tapaus.\n\nMuhkea emäntä ilmestyi ovelle ja sanoi, ystävällisesti vilkaisten minua\nkohti: \"nyt kiehuu vesi.\"\n\nMinä menin tupaan ja annoin hänelle teevarastoni, mutta sokuria sai hän\npanna itse.\n\n\"Sitä ei pidä puuttuman\", sanoi hän. \"Ei teillä kaiketi ole laseja\nniin monelle miehelle\", sanoin minä. Hän ojentihe: \"Eikö ole? Onpa\nkyllä, vaikka pitäisin häitä vielä kerran.\" -- \"Eihän ole tarviskaan\nkestittää kaikkia, kuin kokoutuu katsomaan, miten pitoja pidetään\nsunnuntai-iltana Rias-Matin rappusilla.\"\n\nMinä luotin, että nöyrä emäntä kyllä tuli toimeen yksinäänkin teen\npuuhassa, ja läksin ulos muiden luo. Hauskalta näytti kokous ulkona\nsinertävän valkoisessa kuutamassa; vuori suojeli etelätuulelta ja ilma\noli miellyttävän lauha.\n\nMinä kävin istumaan Rias-Matin viereen, ja kun keskustelu ei ruvennut\nitsestänsä kääntymään sinne päin, kuin minä tahdoin, sanoin suoraan,\nettä minä halusin sinä iltana kuulla heidän muistojansa pyyntiretkiltä\nja merkillisimpiä seikkailuja.\n\n\"Rias-Matti se paraiten osaa kertoa teille hylkeenpyynnistä\", sanoi\nUllus-Gabbel.\n\nMustaverinen Finnis-Isakki virkkoi siihen syvällä passo-äänellään:\n\"Kolmetoista vuotta kävin minä Rias-Matin kanssa pyyntiretkillä, me\nolimme joka vuosi yhdessä pyytämässä, eikä yhtään hukkunut koko sinä\npitkänä aikana. Ne kolmetoista vuotta olivat minun ensimmäiset ja\nvanhuksen viimeiset käydä hylkeen pyynnissä.\"\n\nRias-Matti osoittaen Finnis-Isakkia sanoi: \"Hän oli rohkein pyytäjä\nkaikista; hän ei ampunut paljoa, mutta hän kulkee railojen ja\njääharjanteiden yli, mistä ei kukaan muu pääse, ja kuin pyynti päättyi,\noli Finnis-Iisakki aina tuonut enimmän rasvaa teltalle. Hän on uuttera\nryömimään ja sukkela käyttämään tuuraa, milloin on nuijittava harmaita\nhylkeitä ennen kuin ehtivät reikiinsä.\"\n\n\"En luule Bergössä olleen ketään, joka on käynyt niin monella\npyyntiretkellä kuin Rias-Matti\", sanoi Jonk-Err.\n\n\"Se on totta,\" sanoi vanhus, \"44 keväänä peräkkäin minä en nähnyt\nlumenlähtöä maalta, ja aina minä terveenä ja eheänä palasin kotiin,\nvaikka monesti kyllä ilman lastia ja venettä. Ne olivat silloin menneet\npohjaan ajojäiden seassa taikka oli myrsky ne ajanut jollekin karille\npalasiksi. Muut venekunnat, jotka myrsky oli ajanut samalle taholle,\nonneksi minut aina pelastivat.\"\n\n\"Rias-Matti oli aina iloisin mies kaikista pyytäjistä, eikä hän\nsuvainnut korvissansa mitään valitusta\", sanoi Finnis-Iisakki.\n\n\"Rohkeutta pitää pyyntimiehellä olla, pelkurit tulevat täihin, eikä\nkukaan tahdo maata samassa säkissä sellaisen kanssa\", huomautti\nUllus-Gabbel.\n\n\"Koko aikanani\", sanoi Finnis-Isakki, \"ei minulla kipparina ole ollut\nkuin yksi pelkuri pyytäjä, ja se oli korsungi, ensikertalainen. Hän\nhukkui samalla retkellä Isonkarin kulmaan pohjoisessa Merenkurkussa,\njossa Norrskatin Isakki venekuntineen joutui kokonaan haaksirikkoon.\nVeneet ja lasti joutuivat ajojäissä hukkaan, mutta joka mies ryömi\nhengenhädin jäiden päällitse maalle, paitsi se pelkuri poika. Minä\nolen nähnyt monta hukkuvan sellaisessa vaarassa, mutta ei kukaan\nole parkunut niin hirveästi kuin hän, vaikka pitihän hänen siinä\ntoki ymmärtää, että kullakin oli kylliksi tekemistä oman itsensä\npelastamisessa. Meitä kyllä säälitti se kaunis poika parka, hän aikoi\nkeväällä pitää häänsä maalahtelaisen talollisen tyttären kanssa.\"\n\n\"Peninkulma minulla ja minun venekunnallani oli sillä kertaa matkaa\nmaalle,\" sanoi Norrskatin Isakki, \"siitä johon veneemme ja lastimme\nhukkui ajojäihin, ja silloinpa saimme koetella voimiamme painiskellessa\nkaatuvien jääkappaleiden kanssa, joita myrsky alinomaa särjeskeli yhä\npienemmiksi. Jos putosi veteen, oli joka kerran yhä vaikeampi päästä\nylös toiselle jäälautalle.\"\n\n\"Nuorille notkeille ja sukkeloille se käy päinsä,\" virkkoi Rias-Jukki,\n\"mutta vanhain ja kankeiden ei ole helppo pelastua, kuin vene\npirstautuu ja myrsky särkee ajojään pieniksi kappaleiksi.\"\n\n\"Totta on,\" sanoi Rias-Matti, \"minä yksin olenkin niin onnellinen, että\nolen saanut käydä pyyntiretkillä 65 vuoden ikään asti.\"\n\n\"Erik Högback murskautui ja hukkui ajojäihin Raahen kohdalle, vaikka\nkaikki nuoremmat miehet pelastautuivat lähimmälle maalle.\"\n\n\"Erik Östman vanhus hukkui samalla tavalla tässä Bergön edustalla\nihmisten näkyvissä.\"\n\n\"Johan Vest, aikomaan arvokkaimpia kippareja, kuoli pyyntikävelyllä\najojäihin keskellä Pohjanlahtea; ankara myrsky nousi äkkiarvaamatta,\neikä hän koskaan palannut teltalle. Samalla kertaa olin minä samassa\nhengenvaarassa, mutta Pitkä Erkki, rohkeimpia miehiä, kuin minä olen\ntuntenut, uskalsi hengen uhalla lähteä toisella pikku veneellä rikki\nhankautuneen jään sekaan ja pelasti minut, kuin jo olin ottanut\nuseampiakin kylmiä ryyppyjä. Hänen tehdessään työtä kuin jättiläinen\nmyrskyssä jäiden seassa, makasin minä hyljeveneelle palatessa melkein\ntunnottomana pienen veneen pohjalla. Pitkä Erkki hukkui sitte kahden\nvuoden kuluttua itse samalla tavalla kuin Johan Vest.\"\n\nNyt emäntä taas muistutti läsnä oloaan, hän rykäsi kovasti, ikään kuin\nestääkseen ketään ottamasta puheen vuoroa sen jälkeen, kuin Rias-Matti\nsai luetelleeksi ne bergöläiset, jotka olivat vanhoina hukkuneet\npyyntiretkillä. \"Ettekö tule juomaan?\" kysyi emäntä. Minä kyllä\nkäsitin, että hän tahtoi houkutella meitä tupaan, mutta me viihdyimme\nhyvin siellä ulkona kauniissa kuutamassa.\n\nTuvassa seisoivat täydet lasit ja kupit rivissä pöydällä. Näyttääkseen\nvierasvaraisuuttansa oli emäntä kaatanut yli reunain, niin että\ntaidokkaasti paikkaellut teevaditkin olivat puolillaan juomaa.\n\nHän käski joka miestä nimeltään ottamaan, sanoen: \"Älkää säästelkö\nsokuria, kyllä sitä riittää, vaikka teitä olisi vielä enempi.\"\n\nMe veimme lasimme kanssamme ulos, minä asetin pullon \"jamaikkaa\"\nrappusille niitä varten, jotka tahtoivat kaataa \"vähän väkevää sekaan\".\nEmännällä oli ollut kylliksi aikaa keittää tee katkeraksi, mutta\ntäydestä se meni, ei sitä kukaan huomannut, sillä kaikkein mieli oli\nkiintynyt keskusteluun, joka kosketteli näille miehille perin mieluista\nainetta.\n\nFinnis-Iisakki vaati Rias-Mattia kertomaan onnettomuudesta \"Hailuodon\njäämajassa\", jolloin 70 Vöyrin vaimoa jäi yht'aikaa leskeksi.\n\n\n\n\nSynninrangaistus Hailuodon jäämajassa.\n\n\nVanhus kertoi: \"Ennen minä jo olen maininnut, että muinoin myöskin\nvöyriläiset kävivät pyyntiretkillä. Kerran monta, monta, ehkäpä sata\nvuotta sitte oli joukko venekuntia, yhteensä 70 nainutta pyyntimiestä\nja monta naimatonta, kokoutunut 'jäämajaan' eli 'kylmään pihaan'. Siksi\nme sanomme sellaisia paikkoja, joissa jäät ovat röykköytyneet korkeiksi\nseiniksi, niin että siinä on ikään kuin katoton huone. Pyyntimiehet\nusein etsivät suojaa niistä jäämajoista purevilta merituulilta.\nHylkeetkin mielellään kokoutuvat sellaisiin paikkoihin, jos aukkoja on\nlähellä jäässä taikka se paikoittain on niin ohutta, että ne voivat\nomalla tavallaan käsillänsä sorvata siihen reikiä, noustaksensa ylös.\"\n\nSuusta suuhun kulkenut tarina Hailuodon jäämajan tapauksesta kertoo,\nettä vöyriläiset olivat kaivaneet reikiä viinalekkereihinsä, saadakseen\nhelpommin imetyksi viinaa, sitte juopuneen ja pitäneen syntistä puhetta.\n\nPunainen hansikas putosi taivaasta, ja eräs kippari otti hansikkaan ja\nkatseli sitä vakavana, mutta toiset nauroivat. Silloin kuului ääni,\nkovempi kuin myrskyn pauhu, hitaasti lausuvan nämä sanat:\n\n\"Sinä nuori mies, joka hansikkaan otit, pidä varasi ja lähde rauhassa.\"\n\n\"Lähde pois täältä, sanoi ääni\", huomautti Ullus-Gabbel, mutta useimmat\narvelivat, että tottahan Rias-Matti, joka oli vanhin, sen myöskin\nparaiten tiesi.\n\nVanhus jatkoi: \"Kippari, joka oli korjannut hansikkaan, läksi pois\nmajasta ja kaikki hänen pyytäjänsä purkamaan telttaa. Eivät he\nmonta askelta ehtineet astua, kuin jäämaja hirvittävällä rytinällä\nkaatui kokoon ja hautasi kaikki siinä olijat. Pelastunut venekunta\npysähtyi kauhuissaan ja kippari luki vavisten Herra siunatkoon. Sitte\nhe ottivat muista teltoista, jotka nyt olivat miehittä, pyssyt ja\nmuut arvokkaimmat tavarat, sovittivat ne omaan hyljeveneesensä ja\npurjehtivat kotiinsa Vöyriin, jossa tuli suuri suru; ei siellä koskaan\nunhoteta synninrangaistusta Hailuodon jäämajassa. Monta Vöyrin miestä\nläksi korjaamaan telttoja, mutta myrsky oli särkenyt jään, ajanut\nkaikki Pohjanlahdelle ja murskannut kaikki veneet.\"\n\nJoukko nuorukaisia seisoi rappusten edessä hartaasti kuunnellen\nRias-Matin kertomusta. Minä kysyin, olivatko he valmiit kohta lähtemään\npyyntiretkille, ja he katsahtivat toisiinsa tavalla, josta kyllä näkyi,\nettä he kyllä olivat selvillä siitä asiasta.\n\n\"Kyllähän halu houkuttelee, mutta pitää ensin varttua valmiiksi\nmieheksi\", sanoi Norrskatin Isakki.\n\n\"Minä tulin täysikäiseksi samana vuonna, kuin ensi kerran läksin\npyyntiretkelle\", sanoi Rias-Matti.\n\nMinä nyt kehoitin miehiä tulemaan tupaan täyttämään lasejansa ja pyysin\nmuistorikasta Mattia kertomaan retkiänsä. Kuin kaikki ehdimme istuutua\npöydän ympärille ja juoda vanhuksen onneksi, alkoi hän.\n\n\n\n\nHaaksirikko Finnin luodolla.\n\n\nKaksitoista vuotta minä olin pyytäjänä ja hyvä onni minulla oli\nretkillä. Minä saatan sanoa, että olin kelvollinen pyssymies, ja moni\nluuli minun tuottavan onnea sille venekunnalle, jossa minä olin. Kaikki\nkipparit sen tähden tahtoivat mielellään minua kanssansa. Enimmäkseen\nminä retkeilin setäni Erik Nymanin kanssa. Joka kevät me toimme kotiin\nrunsaan lastin ja kaikki miehet terveinä.\n\nEnsimmäisenä vuonna, kuin minä olin kipparina, vuonna 1837, tapahtui\nsuurin haaksirikko, kuin minä olen nähnyt ja kokenut. Me oleksimme\nkahden viikon kuluttua pyynnin alusta Grynskärin ja Gåshällanin\nseuduilla 4 peninkulman päässä Bergöstä. Kiikarilla näkyi 8 eri telttaa\nja pyyntikävelyillä tapasimme usein toisten venekuntain miehiä.\nJokapäiväinen saalis oli ollut hyvä ja ilma kaunis ja tyyni, öillä kova\npakkanen, päivillä auringonpaiste. Maaliskuu on usein kauniin ulkona\nmerellä, mutta jääsokeutta pitää varoa. Meillä oli silläkin kerralla\nyksi mies makaamassa veneenpohjassa ihan sokeana, silmät paisuksissa ja\npakottavina.\n\nMaaliskuun 20 päivänä, muutama tunti ennen auringon nousua alkoi\nkoillisesta kohota pimeitä pilviä, sellaisia onnettomuutta ennustavia,\njoilla ei näy tarkkaa rajaa ylös taivaalle päin. Sellaiset ne siihen\nvuoden aikaan tullessaan tuovat lumipyryä. Me kiireimmiten panimme\nkokoon teltan ja lastasimme veneesen saaliin, monta kymmentä harmaata\nhyljettä, jotka olivat lumeen haudattuna veneen vieressä.\n\nEnnen kuin saimme veneen ihan valmiiksi vedettäväksi jään reunaan,\njohon oli neljännespeninkulma matkaa, oli jo myrsky päällämme,\nlennätellen jäänhilsettä ja lunta niin tiheään, että hämärässä emme\nnähneet sylenkään päähän eteemme. Jää särkyili kamalasti räiskyen.\nVähällä olimme joutua haaksirikkoon jo ennen, kuin saimme veneen\navoveteen ja purjeen ylös.\n\nKuitenkin se onnistui meille sanomattomalla vaivalla. Kohta olimme\navovedellä eikä enää ollut jäihin särkymisen vaaraa, vaan myrsky\nkiihtyi hirveän nopeasti aivan rajuksi, ja vei meitä suoraan ulos\navaralle Pohjanlahdelle. Joka mies oli vakuutettu, että se oli meidän\nviimeinen matkamme, mutta ei kukaan uupunut raskaassa työssä pumpuissa.\nPikku veneet myrsky jo aikaisin aamulla vei pois, ja raskas hyljeamme\ntyönnettiin kohta samaa tietä. Kun masto purjeineen meni mereen, täytyi\ntyöntää sinne lastikin, sillä kun vene ei totellut peräsintä, hyökyivät\naallot lakkaamatta yli laidan, ja ell'emme ajoissa olisi saanut pystyyn\nvaramastoa ja siihen pientä purjetta, niin emme olisi jaksaneetkaan\npitää pumpuilla ja muuten ammentamalla venettä tyhjänä. Jäähilse teki\nmeille suurta vastusta, sitä kokoutui kasoittain veneen kokkaan.\n\nJääsokeutta sairastava Raippaluodon poika säälitti meitä hyvin. Me\nmuut olimme kovassa työssä pelastamassa henkeämme, mutta hän makasi\navuttomana ja kipuja kärsien. Joka kerran, kuin myrsky viskasi venettä\naallonharjan poikki ja vettä tuli sisään, tunsi hän kuoleman esimakua\nja siunaeli itseään. Usein huusi hän: \"Rias-Matti, joko nyt loppu tuli?\"\n\n\"Minä koetin rohkaista häntä ja kehoitin luottamaan Jumalan huolenpitoon\nja kumppanien ponnistuksiin. 'Eihän vene vielä edes rutisekaan', sanoin\nminä, 'sen onkin tehnyt itse Hollkullan Jossi.'\n\n\"Pahin vaaramme oli se, että purjeemme oli liian pieni suuren veneen\noman tuulialan rinnalla ja että vene ei totellut peräsintä, milloin\nnoustiin aallon pohjasta ylös harjalle, niin että me monesti syöksyimme\nsyrjittäin harjain ylitse. Moneen kertaan koetettiin purjehtia sen\nverran viistoon, että vene olisi hiukan kallellaan ruvennut tottelemaan\nperäsintä, mutta aallot aina viskasivat meidät aivan poikittain myrskyn\neteen. Silloin sieti ponnistella ennen kuin vene kääntyi jälleen\noikealle suunnalleen ja peräsimelle saatiin vähäkään tukea vedestä.\nSamalla venettä lakkaamatta ammennettiin millä hyvänsä astioilla,\nkuin kukin käteensä tapasi. Pumput olivat sitä paitsi lakkaamatta\ntyössä. Lumipyry lakkasi illan tullen, mutta pakkanen kiihtyi ja jään\nkasvaminen veneesen teki meille suurta haittaa.\n\n\"Päivän pitkään näimme toisistakin hyljeveneistä monta ja yksi venekunta\noli puolenpäivän aikaan ollut ihan likellä meitä, mutta sitäkin näkyi\nainoastaan silloin, kuin satuimme yht'aikaa syöksymään aallonharjojen\nylitse. Kun heitä sen jälkeen ei enää näkynyt, käsitimme me heidän\nmatkansa loppuneen, ja valmiit me olimme ottamaan vastaan samanlaista\nloppua itsekin.\n\n\"Ihmeellistä, että meidän voimamme eivät vielä olleet lopussa pimeän\ntullessakaan.\n\n\"Minun täytyi ankarasti käyttää kipparinvaltaani, kun käskin, että\nkahden miehen kerrassaan piti vuorotellen etsimän virkistystä\nvoimilleen makuusäkistä; ei kukaan olisi mielellään tahtonut lähteä\nijankaikkisuuteen niissä kääreissä. Paksar-Erkki, hän, joka sittemmin\nhukkui jään laitaan saaren viereen, sanoi, ryömittyään vastahakoisesti\nsäkkiin: 'hyvää yötä, Rias-Matti, me ehkä tapaamme toisemme meren\npohjalla.'\n\n\"Auringon laskeutuessa hajautuivat pilvet, mutta myrsky oli pikemmin\nkiihtymässä kuin heikkenemässä. Myöhemmin nousi täys'kuu, ja sen\nvalkoinen valo näkyi ja sammui pilvien halkeamista kuin vilkkumajakka.\nPimeistä pitkistä kuohuaaltojen laaksoista nousimme kohti taivasta\nharjoilla kohiseviin kuun valossa välkkyviin hopeakoskiin ja sitte taas\nsyöksyimme huimaavaa vauhtia alas. Kuolema silmäin edessä värisin minä\nkauhusta ja ihastuksesta, sillä kaunis ja juhlallinen on vihastunut,\nväkivaltainen meri, kuin taivaan myrskyt mylleröivät sen rauhaa.\nMitä likempänä kuolema on, sitä vilkkaammin virtailee elämän kaipaus\nläähättävässä sielussa, ja kaikki aistimet valvovat ihmetellen Jumalan\nsuurta työtä.\n\n\"Sairas pyytäjä Niilo oli lakannut valittamasta. Luullakseni hän oli\nsielunponnistuksista, joita hän kivuissaan kärsi, nukkunut tai ehkä\nvain uupunut horroksiin, sillä vasta aamun tullessa, jolloin myrsky\noli kiihkeimmillään, heräsi hän siitä, että hyökylaineet huuhtelivat\nhäntä. Alinomaisesta komentamisesta niille, joiden piti yhdellä airolla\nautellen estää venettä vaarallisista äkkikäännöksistä, oli minun ääneni\njo ihan käheä. Suurinta varovaisuutta tarvittiin, ett'ei airo jäisi\nkiinni hankoihin ja kallistaisi venettä, jolloin suuri aalto olisi\nyht'äkkiä voinut hukuttaa meidät.\n\n\"Pumppuaminen ja ammentaminen oli alinomaisena työnä. Jos minä en\najoissa olisi huomannut välttämättömäksi kahden miehen kerrassaan\nlevähtää ja voimistua, niin olisivat nyt jo kaikki olleet uuvuksissa;\nmutta yhä kuitenkin vastustelivat ne, joiden oli vuoro ryömiä säkkiin.\nTotellaan sentään aina kipparia, ja kaikki kyllä käsittivät, että\nvoimia meillä tarvittiin, jos tahdoimme pysyä heti uupumatta ja\nhukkumatta. Minä sain itsekin kokea, miten vaikea oli toimetonna\nsyöksyä vaarallisesta silmänräpäyksestä toiseen, sillä auringon nousun\nedellä, kuin jo olin koko vuorokauden yhtä päätä istunut kiinni\nperäsimen varressa, väsyivät käteni ja Paksal-Erkki minut päästi\nlevähtämään.\"\n\n\"Kokenut kyllä tietää,\" sanoi Jonk-Err, \"miten perässä istuminen\nkoettelee miestä, kuin myrsky ajelee hyljevenettä merellä.\"\n\n\"Jos silloin on liian pieni myrskypurje, niin että vene ei tottele\nperäsintä, niin pitääpä siinä olla kokenut ja sukkela kippari, joka saa\nveneen ja miehet pelastetuksi\", sanoi Norrskatin Isakki.\n\n\"Kuinkas sitte kävi?\" kysyin minä, ollen kiihkeä pidättämään\nRias-Mattia laveassa kertomisessaan tästä hänen ensimmäisestä ja\nvaarallisimmasta pyyntiseikkailustaan.\n\nVanhus istui selkä suorana, vasen käsi nyrkkinä polvella, oikeassa\nkauan maistamatta unohtunut lasi, joka seisoi hänen edessään pöydällä.\n\n\"Meitä myrsky sillä tavalla viskeli aallolta toiselle yli koko\nPohjanlahden\", alkoi hän uudestaan.\n\n\"Te pysähdyitte siihen, kuin Paksal-Erkki päästi teidät peräsimestä.\"\n\n\"Niin se olikin\", sanoi hän. \"Minä vaivuin makuusäkkien päälle maston\netupuolelle sairaan Niilon viereen. Kuinka sinä voit, Niilo?\" sanoin\nminä.\n\n\"Minä olen valmis, sanoi hän; jos myrsky ei taukoa ennen, kuin tulemme\njääpilstaleiden laitaan Ruotsin rannalle, niin on minun loppuni\ntiedossa. Jos te muut pelastutte ja palaatte kotirannoille, niin viekää\nterveisiä ja sanokaa minun kuolleen suuressa tuskassa. Vaikea on erota\ntäällä sellaisissa kivuissa ja pakotuksissa, voimatta näkevin silmin\nkatsoa ylös taivaasen. Minä olisin mielelläni tahtonut elää kauemmin.\n\n\"Hän oli jo kauan sitte lakannut tuntemasta mitään pelkoa veneen\npahoista kallistumisista taikka aaltojen hyökymisistä hänen päällensä.\nVähemmän hän myöskin aristeli päivänvalon ja myrskyn vahingollisuutta\nveristyneille silmille, eikä hän kuunnellut minun kehoituksiani, että\nhänen pitäisi koettaa kärsivällisesti lievittää kipujansa ja odottaa\nparanemistansa suojassa tuulelta kumarassa etuteljon alla, kuten\ntavallista on.\n\n\"Lyhyin sanoin meidän keskustelumme kävi, sillä joka hetki seisoi\nkuolema silmäimme edessä, eikä yhtään käynyt keskeyttää kenenkään\nponnistuksia, kun jokaisen piti olla valmis ottamaan minä hetkenä\nhyvänsä vastaan pahinta hengen vaaraa. Lepo ei ollut minullakaan\nmuuta kuin jäsenien, sillä kiihtyneillä sielunvoimilla minä tajusin\nlakkaamattomat hyökkäykset, joilla kuolema uhkasi meitä raivoavassa\nmeressä.\"\n\nVanhus katsoi vakavasti minuun ja vetosi sitte muihin sellaista\nkokeneihin pyyntimiehiin. \"Me olemme kaikki olleet sellaisilla\nmatkoilla ja me tiedämme, että elämä on kallis, kun on kestetty koetus\nkiivaassa taistelussa kuolemaa vastaan\", sanoi hän.\n\n\"Ja kuolema on kallis, kun on Rias-Matin tavalla kestetty koetus\nelämässä\", pistin minä väliin.\n\n\"Niin se on, kuin meidän vanha Matti puhuu\", sanoi Jonk-Err.\n\n\"Lähellä kuolemaa on jokainen meistä ollut,\" sanoi Ullus-Gabbel, \"mutta\njos niin pitäisi käydä, että minun täytyisi jäädä pyyntiretkelle, niin\nkyllä minä tahtoisin nähdä meren ja taivaan viime hetkenäni; Niilolla\noli pahin hätä, hän kun oli jääsokeana.\"\n\n\"Kuinkas se retki sitte päättyi?\" kysyi Norrskatin Isakki.\n\n\"Niin se kävi, että kaikki purjehdus pysyi kerrassaan mahdottomana,\"\nvastasi Rias-Matti, \"sillä turhaa vaivaapa oli veneen\nohjaamisponnistukset. Suurimmalla vaivalla saimme pidetyksi veneen\npystyssä ja käännetyksi aina perän kohti myrskyä lakkaamattomassa\nmyrskyn viskelemisessä.\n\n\"Päivällä, kuin jo olin jälleen istumassa peräsimen vieressä, huomasin\nmeren ja taivaan rajan lounaassa ihan suoraan myrskyn alla välähtelevän\nvalkoiselta ja huusin silloin toisille: muutaman tunnin kuluttua olemme\najojäissä, ja siihen me hukumme, ell'ei ihmettä tapahdu. Niilo pyysi\njotakuta meistä lukemaan virttä, kun vielä oli aikaa. Paksar-Erkki,\njoka silloin oli lepäämässä yritti alottamaan yhtä niistä virsistä,\njoita me usein luemme pyyntiretkillä, mutta jo parin säkeen perästä\npaiskasi iso hyökylaine veneen puolilleen vettä, niin että joka käsi\ntarvittiin estämään uppoamista. Saimme vielä silläkin kerralla veneen\nmelkein tyhjäksi, vaan silloin toinen aalto aina lisäsi työtä.\n\n\"Valkoiset kuohut tuolla ajojäiden seassa alkoivat näkyä yhä selvemmin\nja sitä mukaa väheni pelastuksemme toivo.\n\n\"Auringon vähän alettua keskikorkeudestaan näytti myrsky hiukan rupeevan\nheikkenemään, ja me koetimme kaikin voimin ohjata alas Ahvenanmerelle,\nniin että myrsky puhalteli hiukan vasemmalta takaa, toivoen siten\nvälttävämme tai ainakin viivyttävämme vaarallista joutumistamme\najojäihin. Mutta samalla kasvoi veneen täyttymisen ja mereen hukkumisen\nvaara, eikä pieni purje kuitenkaan estänyt myrskyä kuljettamasta meitä\nmielensä mukaan. Ei siinä auttanut mikään, täytyi laskea vain kohti\njäitä.\n\n\"Viimein havaitsimme ja tunsimme Finnluodon keskellä aaltoilevia\najojäitä, jotka olivat sille röykköytyneet kokonaisiksi vuoriksi.\nMe olimme siis Geflen lahdessa. Finnluoto on 7 peninkulman päässä\nmanteresta.\n\n\"Monta hyljevenettä näkyi edellämme, mutta koska me näimme ainoastaan\nne, joita myrsky paraillaan heitti aallon harjan ylitse juuri silloin,\nkuin itsekin olimme harjalla, niin emme osanneet arvata kuinka monta\nniitä oli. Aina siitä asti, kuin lumituisku lakkasi, olimme usein\npitkällä merimatkalla nähneet jonkun veneen. Lähestyessämme ajojäitä\nnäimme muutamia venekuntia jo taistelemassa lähellä Finnluotoa\npauhaavien jäiden keskellä, toisia oli lähempänä edessämme ja\nsivullamme. Kaikki koettivat nyt pelastua luodolle.\n\n\"Meillä oli vielä pari meripeninkulmaa matkaa jäihin ja me huomasimme\nmyrskyn yhä enemmän heikkenevän. Me emme jaksaneet estää aaltoja\nheittelemästä meitä yhä lähemmäksi, mutta nyt jo kuitenkin saatoimme\nkääntää keulan vastatuuleen ja ankaralle soudulla viivyttää\njoutumistamme jäihin. Toisista veneistä oli moni tehnyt samoin kuin\nmekin, ne olivat laskeneet alas myrskypurjeen ja sousivat hengen\nedestä. Niilo oli kuunnellut meidän keskusteluamme, hän nousi nyt\nistumaan ja huusi: Rias-Matti, onko vielä pelastuksemme mahdollinen? --\nHerralle ei mitään ole mahdotonta.\"\n\nVanhus oli vaiti hetkisen ja jatkoi sitte minulle erittäin puhuen:\n\"Minä en jaksa niin tarkkaan, kuin teidän tähtenne tahtoisin, kuvailla\ntoivottomia ponnistuksiamme ajojäissä aina seuraavaan aamuun saakka,\njolloin myrsky jo oli tyyntynyt ja suuri onnettomuus Finnluodolla\ntapahtunut. Yksi venekunta hukkui väkineen kaikkineen ajojäihin, toinen\nvenekunta oli hukkunut jo ennen Pohjanlahdella ja meidän veneemme\nsärkyi, mutta me pelastuimme kaikki toiseen veneesen, jonka sallimus\nhädän hetkenä tai lähellemme. Niilo pelastui siten, että sidoimme irti\nleikatun purjenuoran hänen kainaloihinsa ja Paksar-Erkki ja minä sen\navulla pidimme häntä ylhäällä, kunnes meidät pelastettiin. Hän eli\nkauan ja kävi monella pyyntiretkellä sen jälkeen.\"\n\n\"Hänen poikansa, myöskin Niilo nimeltään, oli minun kanssani\npelastamassa Vilhelm Enströmiä silloin, kuin hän palellutti jalkansa\",\nsanoi Ullus-Gabbel.\n\n\"Kuinka sitte pelastuitte Finnluodolta?\" kysyin minä.\n\n\"Kolme venettä ja 16 miestä hukkui, muut veneet kärsivät enemmän tai\nvähemmän vahinkoa ja kaikki lasti joutui hukkaan. Kaksiviidettä miestä\npelasti henkensä, mutta ei kukaan päässyt ilman verisiä ruhjehaavoja.\nPaitsi niitä venekuntia, joista kaikki miehet hukkuivat, hukkui muista\nainoastaan kaksi miestä. Jäljellä olevat kuusi venettä laitettiin\nkuntoon, ja niillä purjehdimme hiljaisessa etelätuulessa meren yli ja\nsaimme vielä hyvän saaliin ajojäistä, jotka pysyivät kevätsulamiseen\nasti meidän kotirannoillamme. Enimmät hylkeet sillä retkellä tapettiin\nnuijimalla, sillä paljo ampumaneuvoja ja monta pyssyä oli joutunut\nmereen Finnluodolla.\"\n\nVanhuksen vaiettua olivat kaikki muutkin kauan vaiti ja kaikkein\nsilmissä näkyi harrasta myötätuntoisuutta, jolla he olivat seuranneet\nkunnian arvoisen, valkotukkaisen Rias-Matin vilkasta kertomusta\nensimmäisestä ja pitkällisimmästä hengenvaarastaan pyyntiretkillä.\nPikakirjoittajalla olisi ollut arvokas tehtävä kiinnittäessään\npaperille yksinkertaiset, voimakkaat sanat ja kuvaukset, joita hän\nlateli esiin muistostaan.\n\n\n\n\nKeskusteluja ja kertomuksia onnettomuuksista pyyntiretkillä.\n\n\nMe joimme kaikki Rias-Matin onneksi ja miehet antoivat sitte lasinsa\nvaimoilleen, kuten Bergössä on tapana.\n\nNorrskatin Isakin vaimo pysähtyi lasi kädessä minun eteeni ja sanoi:\n\"Kyllä arvaatte, että täällä kotona saarella on vaikea olo, milloin\nmiehillä on myrsky merellä. Me emme hädässämme voi muuta kuin lapset\nympärillämme rukoilla Jumalaa miestemme puolesta ja sitte tuskaisessa\nlevottomuudessa odotella, kunnes ne palaavat, jotka eivät ole jääneet\nmereen, Isakki on palannut, mutta olenpa niiden surusta, jotka ovat\nkadottaneet miehensä, kylliksi nähnyt, miltä tuntuisi, jos hän kerran\njäisi tulematta.\"\n\n\"Jumalan olkoon kiitos minun puolestani\", sanoi emäntä, ottaen\nvanhuksen lasin. \"Minä näin ensimmäisen mieheni kuolevan kotisänkyyn ja\nsaanen kyllä sen ilon, että näen vanhan Matin tekevän samoin.\"\n\n\"Kyllä minunkin luullakseni te saatte sen ilon\", sanoi Rias-Matti ja\nkaikki yhtyivät hänen hyvänlaatuiseen nauruunsa.\n\n\"Olkaapa vääntelemättä sanojani\", sanoi emäntä, pannen lasin\nmaistamatta pöydälle. Hän ojensihe ja katsoi naisiin, jotka\nistuivat uunin nurkalla. \"Ei täällä ole yhtään nuorta vaimoa, joka\nsydämmellisemmin suree miestään kuin minä, kuin Matti täältä lähtee.\"\n\n\"Sen tietävät kaikki ja minä paraiten\", sanoi valkopäinen vanhus. \"Ja\nmuuten, kyllä te hoitelette minua niin, että hyvin näkyy, että tahdotte\npitää minua kauan elossa.\"\n\nRias-Jukki sanoi, ikään kuin vaihtaakseen puheenainetta: \"Kerran oli\nisä jo lähteä pois meiltä ihan minun näkyvissäni. Se oli 1854, kun\njouduimme haaksirikkoon Östholmassa Ruotsin rannalla.\"\n\nVanhus katsoi kauan ja vakavasti poikaansa, vaan pysyi vaiti.\n\nJukki jatkoi: \"Meitä oli kaksi venekuntaa sillä retkellä yksissä. Isä\noli kipparina meidän veneessämme ja Paksar-Erkki toisessa. Me olimme\noleskelleet jäillä Norrkallanin tienoilla 6 peninkulman päässä Bergöstä\nluodepohjoista kohti ja meillä oli 13 kymmentä hylkeitä veneessämme.\nToisella venekunnalla oli vielä enempi. Ilma oli ollut kaunis aina\nretken alusta asti, mutta viime päivinä oli se muuttunut, ja eräänä\naamuna nousi aurinko, pahannäköinen kajastus ympärillään. Noin kello 12\naikaan tapasi myrsky yht'äkkiä meidät.\"\n\nRias-Matti virkkoi väliin: \"Ja se oli juuri Marianpäivänä, ja joka\nmies oli kotona teltan luona teurastelemassa hylkeitä ja erottelemassa\nrasvoja, joita oli kasoissa veneen vieressä. Jumalanpalvelus oli jo\naikaisemmin pidetty.\" Hän antoi Jukin kertoa edelleen.\n\n\"Kiireesti ja vaivalla lastattiin rasva ja nahat veneesen ja teltta\nrikottiin. Oli runsas neljännespeninkulma matkaa jäänreunaan ja venettä\nvedettiin jäätä myöten niin kiireesti, kuin suinkin jaksoimme. Mutta\nmyrsky oli jo särkenyt jäätä laidasta ennen, kuin me ehdimme sinne,\nniin että me odottelimme, kunnes irtonaiset jääkappaleet läksivät\najelehtimaan. Viimein pääsimme onnellisesti avoveteen. Muistanpa\nvarsin hyvin, miten kiihkeä myrsky jo silloin oli, mutta meri ei vielä\nlainehtinut korkealla. Mannerjäästä irtautuneet ajojäät saimme hyvästi\nkierrellyksi, mutta sitte kiihtyi myrsky hillittömän kiihkeäksi, ja\nyht'äkkiä katkesi masto ja meni purjeineen mereen, että ei auttanut muu\nkuin leikellä poikki nuorat.\"\n\n\"Oli se kova päivä sekin\", sanoi Rias-Matti.\n\nJukki jatkoi, ikään kuin erittäin minulle: \"Me pyyntimiehet olemme\nkaikki olleet laskemassa myötämyrskyyn, ja isä jo kertoi teille,\nmillainen se tanssi on. Me työnsimme mereen ensin lastin, sitte\nrasva-ammeen, ja joka mies oli joko pitämässä venettä tyhjänä vedestä\ntaikka airoissa kipparin komennon mukaan estämässä venettä kääntymästä\npoikki myrskyyn.\"\n\nVanhus keskeytti: \"Hämärän tullessa oli rajumyrsky täynnä märkää\nlunta, niin sakeana, että minä perästä en enää nähnyt eteen sattuvia\nkuohulaineita. Ammentajat eivät mättäneet pois vettä, vaan lumisohjoa\nveneestä.\"\n\n\"Myrsky päiväpaisteisella merellä,\" sanoi Finnis-Isakki, \"silloin edes\nnäkee, mitä on tulossa, mutta lumimyrsky pimeässä, se on hirvakka.\"\n\n\"Ja sitte kestää niin kauan päästä meren yli\", sanoi Norrskatin Isakki.\n\"Kun purjehditaan hyvällä tuulella lyhyessä ajassa meren yli, niin\nviivytään kaksi vertaa silloin, kuin aallot heittelevät tyhjää venettä.\"\n\n\"Välistä se seisoo kuin siirapissa aallonnotkelmassa, kunnes se\nyht'äkkiä heilahtaa kuohuvalle harjalle\", virkkoi Ullus-Gabbel.\n\n\"Sitte tuli pimeä yö,\" jatkoi Jukki, \"ja se on siihen aikaan vuodesta\nyhtä pitkä kuin päiväkin, ja lumiräntää tuli koko ajan, mutta\naamupuoleen myrsky hiukan laimeni. Samalla tavalla, kuin isä kertoi\najelehtimisesta Finnluotoa kohti, tapahtui silloinkin. Yöllä me\nsousimme vastamyrskyyn viivyttääksemme joutumistamme ajojäihin Ruotsin\nrannalla, mutta sinne sitä kuitenkin täytyi joutua. Päivän valetessa\nnäimme yksinäisiä jäälauttoja ja maata parin peninkulman päässä tuulen\nalla. Kun myrsky yhä edelleen ihan huomattavasti laimeni, sousimme\nvastatuuleen, mikä meillä suinkin oli voimia, mutta meri kuohahteli\nhirvittävän korkealle, viskellen meitä yhä etemmäksi jäiden sekaan,\njotka sillä kertaa olivat kovat ja terävät kuin vuoresta murretut\nkivenmöhkäleet. Puolen peninkulman päässä maasta särkyi veneemme\nyht'äkkiä, ja me hyppäsimme jäälautalle, joka ei ollut paljon suurempi\ntätä meidän pihamaatamme. Kaikki kokouduimme keskelle lauttaa, ja siinä\nisä luki: Herra siunatkoon meitä!\"\n\n\"Se oli ihmeellinen pelastus\", sanoi Rias-Matti. \"Sillä lautalla\npääsimme melkein virstan päähän maasta. Kokoutuneiden ajojäiden jyrinä\noli kuin ukkosen räiske, ja korkeat kuohuaallot heittelivät pieniä\njääkappaleita kuin lastuja.\"\n\n\"Jo auringon noustessa oli toinen hyljevene meistä ainoastaan muutaman\nsadan sylen päässä etelää kohti,\" jatkoi Jukki kertomustaan, \"ja me\nkuulimme heidän huutelujansa, vaan silloin särkyi heidänkin veneensä.\nKohtapa siinä ei enää ollut aikaa ajatella muuta kuin oman hengen\npelastusta, sillä meidän jäälauttamme jysähti toiseen suurempaan\nja halkesi ensin kahtia ja sitte moneksi palaksi. Minä olin veneen\nsärkyessä saanut käteeni pyyntisauvan, ja siitä nyt tuli hyvä apu\nminulle ja isälle.\"\n\nVanhus keskeytti: \"Minulla oli silloin ikää 50 vuotta ja Jukilla 27.\nViime välillä lähimpänä maata olimme useammin kylmissä aalloissa kuin\njäälautoilla.\"\n\n\"Me pysyttelimme yhdessä\", sanoi Jukki, \"painiskellessamme pyörivien\njäämöhkäleiden kanssa.\"\n\n\"Jospa sama liha ja veri ei olisi pitänyt meitä yhdessä, niin ei\n50-vuotias olisi koskaan tullut 80-vuotiaaksi\", sanoi uljas vanhus,\nvakavasti ja pitkään katsoen harmaapäiseen poikaansa.\n\n\"Ihmeellistä se oli,\" jatkoi Jukki, \"mutta kaikki me pelastuimme\nvähitellen maalle Östholman eteläniemelle, joka on Sundsvallin ja\nHernösandin välillä.\"\n\n\"Tyhjin käsin, vaan ehjinä\", virkkoi Rias-Matti, muoto iloisen\nleikillisenä, kuten hänellä aina oli. Emäntä joi Jukin lasista hänen\nonnekseen.\n\n\"Pahemmin meille kävi, Jukki, kuin jouduimme haaksirikkoon\nKristiinankaupungin kohdalla\", sanoi Erik Nyman, vanhan Matin\nveljenpoika ja Bergön luotsipaikan vanhin.\n\n\"Sillä kertaa ei ollut pitkää meritanssia myrskyssä\", vastasi Jukki.\n\nMinä pyysin Nymania kertomaan.\n\n\"Se tapahtui 1875. Kymmenen viikkoa olimme jo olleet retkellä ja\nsaaneet runsaan saaliin sinä vuonna Ahvenanmerellä.\"\n\nNorrskatin Isakki huomautti: \"Kun on kova ja aikainen talvi ja paljo\njäätä, on hylkeenpyynti parempi Ahvenanmeressä kuin Pohjanlahdessa.\"\n\nNyman jatkoi: \"Kolme venekuntaa meitä oli yksissä sillä retkellä, ja\nkotimatkalla tuli joka veneen lasti täyteen, kunnes saavuimme Sidebyn\nkohdalle Kristiinankaupungin eteläpuolelle. Me laitoimme veneemme\nlähtökuntoon ja juuri helluntaipäivänä läksimme purjehtimaan kohti\npohjoista kotirantaa. Jukki oli kipparina meidän veneessämme, ja\ntoisissa olivat Startjes-Matti ja Råbakan Henrik.\"\n\n\"Startjes-Matti hukkui pyyntikävelyllä ajojäihin, mutta Råbakan Henrik\nelää vieläkin Korsnääsissä\", selitti Jonk-Err.\n\n\"Jo oli jää aika paljon sulanut, emmekä me silloin olleet\npeninkulmankaan päässä rannasta, kuin eräänä aamuna läksimme\nvihurisella säällä purjehtimaan kotia kohti, kaikki kolme venettä\nrinnan. Idästä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, mutta lännestä\nlähestyi sumun näköinen uhkaava pilvenjönkä, peittäen koko näköpiirin,\nja sukkelammin, kuin voimme aavistaakaan, yllätti myrsky meidät\ntäydellä voimalla. Hauras jää katosi rannalta muutamassa tunnissa,\nniin että ainoastaan yksinäisiä palasia näkyi aaltojen kuohuellessa\nlukemattomien salakarien ylitse.\n\n\"Kykenemättöminä vastustamaan myrskyn voimaa purjeilla tai airoilla\njouduimme Töivung-luodon läheisiin kuohuihin. Molemmat toiset veneet\npirstautuivat lähellä maata meidän näkyvissämme, ja heidän lastinsa\njoutui mereen, mutta kaikki miehet pelastuivat kummastakin veneestä\nmaalle.\n\n\"Rajuilla ponnistuksilla koetimme kiertää karia, joka oli luodon\näärimmän niemen nenässä, mutta ei ollut mahdollinen välttää\nhaaksirikkoa. Korkean hyökylaineen harjalta putosi vene suorastaan\nkiville ja joka mies joutui hurjasti pauhaavaan kuohuun. Siinä kuoli\nneljä miestä, mutta Jukki ja minä pelastuimme siten, että saimme\npysytellyksi kiinni tyhjässä veneessä, jota aallot nostelivat kiven\nylitse toisensa perästä, kunnes se joutui suuren karin yli ja ajautui\nmaalle.\n\n\"Kuohuva hyökylaine heitti meidät vähissä hengin rantakiville ja siitä\nmeidät pelastivat pois seuraavan aallon tieltä ne, jotka olivat\naikaisemmin joutuneet maalle.\"\n\n\"Me saimme pelastetuksi veneemme\", jatkoi Jukki, \"sellaisessa kunnossa,\nettä se voitiin varustaa kotimatkalle; osa lastiakin saatiin korjatuksi\nmatalasta vedestä. Meitä oli 16 miestä veneessä kotimatkalla, jolle\nlähdettiin 10 päivää helluntain jälkeen pitkin rantaa lämpöisellä\nilmalla ja vienolla maatuulella. Mutta 4 vaimoa oli jäänyt leskeksi ja\nmonta lasta isättömäksi haaksirikon tähden Töivung-luodon luona.\"\n\nLäsnä olevat pyyntimiehet kertoivat vuorotellen lyhyesti, missä kukin\nheistä oli ollut helluntaina 1875, ja huomattiin kaikkein olleen\nsuuremmassa tai pienemmässä hengenvaarassa. Monta venettä oli joutunut\nhaaksirikkoon; toisista oli hukkunut miehiäkin, toisista ei.\n\n\"Jos jokainen kertoisi kaikki tilaisuudet, jolloin hän on\npyyntiretkillä painiskellut kuoleman kanssa, niin saisittepa viipyä\nkauan meidän saaressamme\", sanoi Rias-Matti. \"Mutta eipä myrskyä ole\njoka päivä, ja miltä ilo tuntuu, kuin Herra lumituiskun, myrskyn ja\nkauhun jälkeen antaa kevätauringon jälleen korkealta sinitaivaalta\nlevittää lempeätä valoaan tyynelle, äänettömälle merelle ja välkkyvälle\njäälle, sen tietää ainoastaan se, joka on kokenut kaikkia pyyntiretkien\nvaiheita.\"\n\n\n\n\nIloisia puolia pyyntiretkillä.\n\n\nKeskustelu muuttui nyt iloisemmaksi ja laseja maisteltiin uutterammin.\nMielet olivat olleet aivan juhlallisessa jännityksessä sen aikaa, kuin\npyyntimiehet vuorotellen kertoivat suurenmoisia vaaroja ja seikkailuja\nPohjanlahden ajojäissä. Pitkän ajan kesti sitte puhetta pyyntiretkien\niloisista tilaisuuksista. Kuin miehet auringon laskun aikoina palaavat\njokapäiväisiltä pyyntikävelyiltään, silloin on elämää ja iloa teltassa.\nPäivän saalista katsellaan, muutamilla on ollut niin hyvä onni, että\nhe ovat saaneet ammutuksi tai nuijituksi useampia harmaita hylkeitä,\nkuin ovat jaksaneet laahata teltalle, ja monta miestä lähtee noutamaan\nsaalista.\n\nVälistä näkyy kiikarilla katsellen teltasta koko joukko harmaita\nhylkeitä poikineen jäällä makailemassa päiväpaisteessa, missä niiden\nhenkireiät ovat yöpakkasella jäätyneet kiinni. Joka mies ottaa silloin\nyllensä valkoiset \"pyyntivaatteet\" ja kiiruhtaa sinne. Päästyään\nmuutamain satain sylien päähän kyykistyvät he, laskien toisen polvensa\npyyntisauvoille, ja työntävät toisella jalalla itseään eteen päin.\nKuin kaikki siten pääsevät yht'aikaa keskelle hyljeparvea välistä\nniin onnellisesti, ett'ei yksikään eläin herää, alkaa meluinen\nteurastus, ja siinä sattuu monta hullunkurista tapausta. Hylkeet,\nvedessä kyllä sukkelat, eivät nyt pääse pakoon, mutta pää rohkeasti\npystyssä vastustavat kavalaa hyökkäystä. Ne lyödään tuuralla kuoliaiksi\nsellaisissa tapauksissa välistä niin, ett'ei ainoakaan ehdi käsillään\nsorvata jäätynyttä reikää auki eikä päästä syvyyteen -- Eläin parat!\nParatiisin viaton aika on ollut ja mennyt!\n\nEivät ne kuitenkaan ole ihan kykenemättömät vastustamaan, sillä moni\npyyntimies on liian rohkeasti liikkuessaan eläinten keskellä saanut\nkokea, mitenkä 4 kyynärää pitkä harmaa hylje, jota hän on tullut liian\nlähelle, on voimakkaalla ruumiinsa viskauksella yht'äkkiä singauttanut\nhänet monen sylen päähän jäälle niin, että häneltä on taittunut käsi\ntai nyrjähtynyt jalka.\n\nNäissäkin kertomuksissa oli vanha Rias-Matti hauskin kuulla\nhyvänluontoisen leikillisyytensä tähden, jolla hän osasi höystää\nmuutenkin hyvin kuvaavia juttujansa.\n\nHän kertoi, että kerran sellaisessa tappelussa muuan pyyntimies sai\nsuurelta harmaalta hylkeeltä sellaisen sysäyksen, että hän pitkän\nkuperkeikan jälkeen putosi huonojäiseen vahvan jään rakoon. Hänen\npulikoidessaan vedessä ja kömpyröidessään jälleen jäälle kiemurehti\nhyljekin avannolle. Mies heristi sitä ja löi minkä jaksoi ja huusi\napua, mutta ennen kuin kukaan ehti mennä, viskautui hylje päistikkaa\navantoon ja samalla antoi purstollaan miehelle sellaisen läimäyksen\nvasten naamaa, että suusta ja sieramista veri purskahti. \"Ennen kuin me\nmuut ehdimme hänelle avuksi,\" sanoi Rias-Matti, \"oli hän jo ylhäällä\njäällä ja seisoi vähän häpeissään, jääpalaa nenänsä alla pitäen. --\nOnko kukaan nähnyt vallattomampaa pahusta? sanoi hän.\"\n\n\n\n\nKotiinpaluu mereltä ja Rias-Matin loppusanat hylkeenpyynnistä.\n\n\nLopuksi kuvaili vanhus kotiin paluuta saarelle koko pyyntielämän\nriemullisimmaksi tapaukseksi. Jo aikaisin keväällä, kuin aukean\nmeren raja lähestyy saarta, tähystelevät kotona olijat kukkuloilta\nkiikareilla, eikö jo mereltä näkyisi jotakuta hyljevenettä. Jos\nsaalis on ollut hyvä ja vene aikaisin saatu täyteen lastiin, palaavat\npyyntimiehet jo ennen, kuin meri on avoinna saaren rantaan asti, mutta\nmonesti he myöskin vievät kalliin lastin johonkin satamaan Ruotsin\npuolelle. Joka venekunnasta, kuin onnellisesti palaa pyyntiretkeltä,\niloitsee koko saari. Vasta sitte, kuin koivujen lehdet puhkeavat, ovat\ntavallisesti kotona kaikki ne venekunnat, jotka eivät oli joutuneet\nhaaksirikkoon.\n\nOn monta sellaistakin vuotta, jolloin kaikki pyyntimiehet palaavat\nterveinä, ja silloin on ilo ja riemu joka tuvassa. Liput liehuvat\nsatamassa ja naiset kokoutuvat oikein sydämmestään hyväilemään\nrohkeita miehiänsä. Lapset kiipeilevät kotiutuneen isän olkapäille\nja pienokaiset riemuiten taputtelevat paksuilla käsillään hänen\nparrakkaita, päivettyneitä kasvojaan. Hän läksi pyyntiretkelle sileäksi\najeltuna, mutta eipä parta ole tehnyt häntä vieraaksi pienokaisille,\nsillä äiti on joka päivä kertonut isästä, joka on poissa vaarallisella\npyyntiretkellä, ja joka ilta ovat he rukoilleet Jumalaa säilyttämään\nhäntä onnellisen kotiin paluun iloon.\n\n\"Jos sinä vuonna sitte vielä silakan pyynti onnistuu, niin ovat\npuutteet ja huolet kaukana meidän saarestamme,\" sanoi vanhus, \"sillä\navuliaisuutta silloin riittää leskien ja orpojen varalle, joiden miehet\nja isät ovat ennen hukkuneet pyyntiretkille.\"\n\nVaimot olivat nousseet uuninnurkalta, sillä emäntä alkoi varustella\nillallisvelliä. Siinä he nyt seisoivat, kukin nojaten miehensä\nolkapäähän.\n\n\"Mutta usein on myöskin katkeraa surua monessa tuvassa\", sanoi\nNorrskatin Isakin vaimo.\n\n\"Vanhan Matin puheet ne kiihottavat poikiemme mieltä noille\nonnettomille pyyntiretkille,\" sanoi Jukin vaimo, joka luullakseni oli\nkotoisin mantereelta. \"Jumalan kiitos, että sinä et ole poika\", lisäsi\nhän, käsi Ann-Ullan liinatukalla.\n\nHän nousi seisomaan, vanha, kunnian arvoinen Rias-Matti; pöydän\npäästä, jossa oli istunut tuntikausia eli koko ajan, kuin vakavaa\npuhetta kesti pyyntiretkien tapauksista. Aina tuvan pimeihin nurkkiin\nasti oli hiljaista ja joka silmä katsoi valkopäätä ukkoa. Nähtävästi\nhän kokosi ajatuksiaan tunnustukseen, mikä oli hänen paras satonsa\nkahdeksankymmenisestä elämästä.\n\n\"Niin kauan, kuin nahkaa tehdään, eivät meidän miehemme luovu\npyyntiretkistä. Me elämme onnellisina saarellamme, eripuraisuus ja\nriita ovat meillä tuntemattomat. Uljuuden koetukset pyyntiretkillä,\nne juuri meidän miehissämme kasvattavat keskinäistä kunnioitusta ja\nluottamusta. Hylkeen pyynnistä bergöläiset saavat toimeentulonsa ja\nparaimmat hyveensä, jotka ovat ylevä rohkeus, vilpitön tahto ja iloinen\nluottamus loppuun saakka.\"\n\n\"Meidän vanha Rias-Mattimme on paras saarnamies, kuin meillä on ollut\nBergössä minun aikanani\", sanoi Jonk-Err.\n\n\n\n\nVaasaan lähdön suunnittelu.\n\n\nAika oli kulunut myöhäiseksi. Minä kysyin, kuka tahtoi lähteä\nsaattamaan minua huomenna Vaasaan.\n\n\"Niin, minä olen aikonut lähteä\", sanoi Rias-Matti.\n\n\"Se on niin, kuin olla pitääkin; meidän vanha Mattimme tahtoo\nkunnioittaa vierastansa\", sanoi Jonk-Err.\n\n\"Hän on koko Bergön vieras, sillä ei hän ole tullut tänne minun\ntähteni\", vastasi vanhus.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni olla mukana matkalla\", sanoi Norrskatin\nIsakki omituisella äänellä, jonka piti varmaankin osoittaman, että\nhänkin tahtoi siten osoittaa ystävyyttänsä.\n\n\"Saatammehan yhtä hyvin olla kolmekin veneessä kotimatkalla\", sanoi\nFinnis-Isakki vakavalla, ystävällisellä passo-äänellään.\n\n\"Kyllä minä vielä tahdon keväästä syksyyn niin kauan, kuin vesi on\nsulana, joka päivä ohjata venettäni ja hengittää meri-ilmaa,\" sanoi\nRias-Matti, \"sillä puolen elämääni olen minä viettänyt merellä,\neikä tavoistansa luovuta, vaikka 80 vuoden ijässä pysytään lähellä\nkotoa. Pitkät matkat olen minä jo jättänyt Jukille. Neljään vuoteen\nen ole käynyt Vaasassa, mutta nyt tekee mieleni vielä kerran lähteä\nkippariksi, koska saan niin hyvän veneväen. -- Vai niin, velli\non valmis, arvaan minä\", sanoi vanhus, kuin emäntä taputti häntä\npäälaelle, kuten hänellä oli tapana, milloin tahtoi ilmoittaa\nmiehellensä jotakin.\n\nMinä olisin tahtonut mielelläni saada myöskin Jukin ja Jonk-Errin\nmukaani Vaasaan, mutta en tahtonut puolestani lausua mitään toivetta,\njoka olisi saatettu ottaa vaatimukseksi.\n\nUlkona rappusilla otin minä heiltä kaikilta jäähyväset, ja jokainen\nlausui jollakin sanalla tyytyväisyytensä yhdessä oloomme.\n\n\"Arvattavasti te tulette mukaan ensi pyyntiretkelle\", sanoi\nUllus-Gabbel.\n\n\"Tulkaa sitte minun venekumppanikseni; minä pidän vain paljaita Bergön\npoikia\", sanoi Jonk-Err.\n\nMinä vastasin, että minulle saattaisi käydä, kuten Finnis-Isakin\nkorsungille, minulle ehkä tulisi matelijoita turkkiin.\n\nNuorukaisetkin, jotka olivat koko illan, kuten minä, olleet vain\nkuulijoina, antoivat kättä erojaisiksi. Luulenpa heidän olleen\nkiitolliset, että minun käyntini saarella sai aikaan laveat kertomukset\npyyntiretkistä.\n\nJukki kysyi, mihinkä aikaan me aioimme lähteä seuraavana päivänä, ja\nminä vastasin sen riippuvan kokonaan Rias-Matista, mutta ensin toki\npiti syödä aamiaista, jolle minä kutsuin myöskin Jukin.\n\n\"No, sittehän minä vielä ehdin huomisaamuna aikaisin puhdistella yhden\nhylkeennahan, että saatte jotain muistia kanssanne Bergöstä\", sanoi\nJukki.\n\nSilloin erottiin. Minä seisoin kauan rappusilla katsellen ihmisten\nhajautumista vuoriharjun yli, kukin kuutamassa kävellen kohti kotiansa.\nIllallisen jälkeen vanhus pian laskihe levolle, mutta minä istuin\nkauan järjestellen senpäiväisiä runsaita muistiinpanojani. Minä\nkokosin ajatuksissani kaikki, mitä näinä päivinä olin kokenut ja\nhuomannut. Minusta tuntui merkilliseltä, että niin lyhyessä ajassa\nolin kodistunut. Suora avomielisyys ja ystävällinen luottamus, jota\nkaikki olivat osoittaneet, sekä uljasten urheilumiesten hyväntahtoinen\nja keskenäänkin kunnioittavainen käytös ja seurustelutapa, ne kaikki\nolivat minua aivan hurmanneet.\n\n\n\n\nHaaveiluja unenhorroksissa.\n\n\nViimein asetuin minäkin levolle, vaan en saanut unen päästä\nkiinni. Sikari suussa makasin minä kauan silmät puoliummessa, ja\najatukseni alkoivat kuljeksia noilla oikullisilla harharetkillä,\njoita tavallisesti on unen edellä. Minä mietiskelin, mitenkä kansain\nsivistys ja siveellinen kehitys on hitaasti mutta varmasti edistynyt\naikaa myöten. -- Sitte ajattelin, miten onnellinen sellainen vanhuus\non kuin Rias-Matin. Hän voi katsella kolme vuosisadan neljännestä\ntaa päin ja iloita siitä, mitä hän näki. Minä ajattelin myöskin\ntuota, ehkäpä vaan ohi menevää ajan vammaa, joka on tarttunut moneen\ntätä sivistyksen edistystä näkemättömään, jotka häpeemättömässä\nitsekkäisyydessään luulevat olevansa kutsutut parantamaan maailmaa\nsiten, että he, muutamia kymmenkuntia, kokoutuvat lipun ympärille,\njohon kirjoittavat jonkun parannuspuuhan, joka ehkä ei ole muuta\nkuin turha löyhäys tai ihmisystävällinen korulause, joka ei koskaan\nvaikuta mitään siveelliseen kehitykseen, sillä se kulkee perintönä\nsuvusta sukuun ja sitä hoitelee joka yksityisihminen syvimmässä ja\nsisällisimmässä tiedossaan -- Niille, jotka ovat kadottaneet elämän\nuskon, ja niille, joihin on tarttunut se usko, että ihmiskunta sitä\ntietä, jota se tähän asti on käynyt, syöksyy syvyyteen, ja varsinkin\nniille, jotka luulevat käsissään pitävänsä edesvastausta sekä ohjia\nja piiskaa, joilla maailmaa nyt on ajettava jyrkkää mäkeä ylös --\nheille kaikille luullakseni olisi Bergön ilma terveellisempi kuin\nHankoniemen, Marstrandin tai noiden muiden kylpypaikkojen, joissa on\ntalven kihinästä heikonneet hermot muka parannettava merikylvyillä ja\njuoruilla. Vakava tunne mielessäni, ett'ei mitään äkillistä mullistusta\nollut maailmalle tulossa, minä viimein nukuin.\n\n\n\n\nJäähyväiset ja lähtö Bergöstä.\n\n\nAurinko jo paistoi minun herätessäni, ja Rias-Matti oli jo mennyt\nrantaan varustamaan venettä matkalle.\n\nJuotuani kahvia läksin ulos nauttimaan raikasta meri-ilmaa. Ilma\noli auringonpaisteinen ja lämmin kuten edellisenäkin päivänä, mutta\netelätuuli oli kovennut. Harjulta, jossa tuulimyllyt seisoivat, näin\nmeren vieriskelevän korkeina valkopäisinä laineina, ja kohina oli kova.\n\nMinun palatessani tupaan oli vanhus jo tullut rannasta, ja molemmat\nIsakitkin saapuivat pian juhlapuvussa, valmiina lähtemään. Aamiainen\ntuotiin pöydälle: paistettuja hylkeen eviä ja kokonaisia perunoita sekä\nkaikki, mitä minun eväslaatikossani oli jäljellä ruokaa ja juomaa.\nSitte tuli Jukki ja lahjoitti minulle erittäin kauniin, harmaan\nhylkeenpojan nahan. Me söimme navakasti, kestääksemme lähes viisi\npeninkulmaa pitkän matkan.\n\n\"Pitääpä täyttää itsensä, ett'ei tarvitse syödä ennen kuin Vaasassa\",\nsanoi Finnis-Isakki, ja kyllä hän söikin niin paljon, että tavallinen\nmies olisi sillä ruoalla tullut toimeen muutamia päiväkausia.\n\nNorrskatin Isakki huomautti, että \"kelvollisimmat pyyntimiehet syövät\npyyntiretkillä vähän aamulla, vaan vahvasti illalla\".\n\n\"Onpa se asia miten sattuu\", sanoi vanhus. \"Finnis-Isakki söi vahvasti\nsekä aamuin että illoin, mutta parempaa pyyntimiestä minulla ei ollut\nkoskaan niinä monena vuotena, kuin olin kipparina pyyntiretkillä.\" --\nHän nousi pois pöydästä ja pani kätensä ristiin, kuten hyvä tapa on\ntehdä atrian jälkeen. Sitte hän alkoi sovitella tuolin selkälaudalta\nyllensä pyhävaatteita.\n\nMinä kiitin emäntää sopivin sanoin pitkällisestä vierailustani ja\nkysyin, mitä saisin maksaa kaikesta hyvästä kestityksestä ja kaikesta\nhänen suuresta vaivastaan. Samalla muistutin, että hänen kotinsa oli\njoka päivä koko ajan ollut meillä kaikilla kokouspaikkana ja että hän\nvaivojansa säästämättä oli niin huolellisesti pitänyt kaikki siistinä\nja puhtaana.\n\n\"En minä koskaan kärsi siivottomuutta\", sanoi hän. \"Maksakaa, mitä\nansainnee.\"\n\nRias-Matti, joka juuri koetti vetää kaulusta ylös kaulaan käärityn\nvillahuivin alta, keskeytti äkisti työnsä. \"Teidän käyntinne Bergössä\nkatsomassa meitä hylkeenpyytäjiä on huvittanut meitä, ja jos itse\nolette tyytyväinen matkaanne, on kaikki hyvin. Kiitoksia emäntä\nsaakoon, mutta rahaa siitä ei makseta yhtään.\" Ja siihen sen puheen\ntäytyi jäädä.\n\nMinä otin kunnon emännän vähän syrjään ja kuiskasin vait'olon ehdolla,\nettä minä aioin Vaasassa otattaa Rias-Matista valokuvia. Hän hymyili\nhyvillään. \"Tottahan lähetätte yhden sellaisen valokuvan tänne\nsaarellekin\", sanoi hän.\n\nMinä ensin aioin kysyä Jukilta, mitä kaunis hylkeennahka maksoi, mutta\npelkäsin hänen ottavan sen epäkohteliaisuudeksi ja sen tähden kiitin\nhäntä vielä kerran siitä mieluisesta muistilahjasta.\n\nMatin ja Jukin vaimot ja Ann-Ull seurasivat meitä rantaan. Siellä\nolivat koolla kaikki, jotka eilisiltana olivat olleet Rias-Matin luona;\nhe tahtoivat sanoa minulle jäähyväsiä ja samalla tilaella kaupungista\nminkä mitäkin. Yksi tahtoi tupakkaa, toinen nahkaa, kolmas kahvia ja\nsokuria ja jotkut rommia, viinaa j.n.e. äärettömiin. Jokainen antoi\nmyöskin rahaa ostoksiin, mutta ei mitään luetteloa kirjoitettu, kaikki\nvain pantiin hyvin harjautuneesen ulkomuistiin. Kaikki puhuivat\nkovasti, että kuuluisi meren pauhinassa, Minä mielelläni muistelen\nvilpitöntä ystävyyttä, jota kaikki osoittivat minulle erotessa.\n\n\n\n\nPurjehdus Vaasaan.\n\n\nRias-Matti istahti pitämään perää, molemmat toiset siirtyivät\nkeulapuolelle, ja minulle komensi perimies: \"Kiinni nuora!\" Purjeet\npullistuivat, ja kohta sähisi vesi perässä ja kuohui keulassa. Me\nlaskimme pitkin saaren etelärantaa. Norrskatin Isakki ja toisetkin\nosoittelivat yksinäisiä kiviä, joilta he olivat ampuneet rantahylkeitä.\nFinnis-Isakki kertoeli, miten rantahylkeitä pyydetään verkoilla.\nRihmana käytetään silloin kolminkertaista hamppulankaa, niin paksua\nkuin tavallinen purjelanka, ja silmät kudotaan niin, että on neljä\ntuumaa solmujen väliä. Nämä verkot lasketaan ympäri sellaisista\nkivistä, joille hylkeet tavallisesti nousevat. Ne sotkeutuvat verkkoon\njoko jo kivelle pyrkiessään taikka toiselle puolelle alas sukeltaessaan.\n\nRias-Matti huomautti, että ainoastaan rantahylkeitä pyydetään sillä\ntavalla, sillä harmaat hylkeet harvoin eksyvät sisäsaaristoon eikä\nniitä pidä mitkään verkot eikä rihmat.\n\nFinnis-Isakki kertoi kerran monta vuotta sitte myöhään keväällä,\njolloin ei enää monta suurta ajojäätä ollut Pohjanlahdessa, olleensa\npyytelemässä toisella pikku veneellä yhdessä rohkeudestaan kuuluisan\nRos-Jukin kanssa. Eräällä jäälautalla, joka jo oli \"puolimätä\", näkivät\nhe suuren harmaan hylkeen ylhäällä, mutta niin kaukana jään laidasta,\nettä pyssy ei kantanut. \"Ros-Jukki läksi pyyntisauvan ja pyssyn\nkanssa ryömimään lähemmäksi. Hän ampui ja osui kohti, mutta hylje\nnosti päänsä ja heilutteli sitä sivulle ja toiselle, ja silloin me\nnäimme, että sillä oli hyljeverkko ympärillä, ja verkonlavut kalisivat\nja veri purskui. Minulla tuli aika työ pelastaessa sekä hyljettä\nettä Ros-Jukkia, ja läpimärjät me olimme, kuin sousimme takaisin\nhyljeveneelle.\"\n\nPuhaltelipa tuuli aika navakasti, ja kun meillä välistä oli laskettava\npitkät matkat ihan myötäiseen, koeteltiin siinä perimiehen voimia ja\ntarkkuutta, mutta en huomannut vanhan Rias-Matin siitä rasittuvan\nenempää, kuin merimies paraassa ijässään olisi rasittunut. Me moneen\nkertaan tarjouduimme päästämään häntä levähtämään, mutta hän vastasi\nolevansa tottunut aina istumaan perässä omassa veneessään.\n\nHupaisella purjehdusmatkalla sovittiin, että heidän piti jäädä yöksi\nVaasaan ja seuraavana päivänä tulla minun kanssani valokuvaajaan.\n\nMeidän ehtiessämme perille levitti Pohjanlahteen laskeutuvan auringon\nruskottava valo lumoavaista kajastustaan kauniille uudelle kaupungille,\njonka vanha nimi kyllä säilyy ijankaiken.\n\n\n\n\nValokuvaus ja ero Vaasassa.\n\n\nIllalla kokoutui monta metsämiestä hupaisaan illanviettoon\narvokasten \"Bergön pyyntimiesten\" ympärille. Sieltä erottiin vasta\npaljon myöhemmin sitä aikaa, jolloin Rias-Matin oli tapa nukkua\nlammasnahkapeitteensä alle. \"Hyvässä seurassa\", sanoi Matti, \"pitää\nvanhankin joskus osata olla nuori nuorten kanssa.\"\n\nPyyntimiehet makasivat yönsä erään bergöläisen luona, joka asui\nkäsityöläisenä Vaasassa.\n\nAamulla söimme aamiaista yhdessä ja menimme sitte valokuvaajaan. Kuvia\notettiin sekä ryhmissä että yksitellen. Rias-Matin piti \"istua\" monta\nkertaa, koska ne puuhat houkuttelivat vanhusta nauramaan, niin että\nhänen oli vaikea pitää elävää muotoansa hiljaa.\n\nNähdessään päivää vasten kuvansa lasilevyllä sanoi hän: \"Kyllä vain\nakan silmät suurenevat, kuin näkee vanhan ukkonsa paperipalasella.\"\n\nToimitettuaan monet ostoksensa tulivat he ravintolaan, jossa minä\nasuin. Olipa heillä kullakin koko kasa eri kokoisia kääröjä.\n\n\"Me tulemme nyt sanomaan teille kiitoksia ja hyvästi\", sanoi\nRias-Matti. Minä läksin heidän kanssaan venerantaan.\n\n\"Tietäkää, että olette aina mieluinen vieras, milloin tulette meidän\nsaarellemme\", sanoi Norrskatin Isakki.\n\n\"Se on tosi, se\", säesti Finnis-Isakki.\n\n\"Jääkää hyvästi!\" sanoi kahdeksankymmenvuotias, ojentaen kovan kätensä.\n\"Minä elän mielelläni, mutta minun aikani ei voi enää olla pitkä.\nKiitoksia hyväntahtoisesta käynnistänne minun isäini saaressa. Me ehkä\nemme tapaa toisiamme enää toiste.\"\n\nMinä seisoin hetkisen rannalla, katsellen kallistelevaa venettä. Sillä\noli edessä pitkä luovinta syksyiseen vastatuuleen, joka oli koonnut\nvoimia matkallaan Pohjanlahden yli.\n\nAjatukseni kävivät tähän suuntaan: Monisatavuotinen sopuisa rakkaus\nsynnyinmaahan on paras takaus, että ajan hyökylaineet eivät murra\nvarustusta, jonka karaistunut siveys ja koeteltu miehuus niin\nruotsalaisilla rannikoillamme kuin suomalaisilla seuduilla syvälle\nsisämaahan asti panevat vaaroja vastaan, joita sisällinen eripuraisuus\nja ulkonaiset uhkaukset voivat loitsia esiin.\n\nMinä jo samana päivänä matkustin kotiseudulleni Hämeesen erittäin\ntyytyväisenä käyntiini \"Bergön pyyntimiesten\" luona.\n\n\n\n"]