Silmien laulu
Tulimaa, Ilmari (oik. Railo, Rudolf) (1869–1932)
Viulutaiteilija Armas palaa maailmalta kotikaupunkiinsa esiintymään sukulaistensa ja tuttujensa eteen. Romaani kuvaa nuoren muusikon tietä maineeseen sekä hänen lähipiirinsä elämää ja keskinäisiä suhteita musiikin sävyttämässä ilmapiirissä.
Ilmari Tulimaan 'Silmien laulu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2099. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SILMIEN LAULU
Kirj.
Ilmari Tulimaa
Oulussa, "Sirpale", Hannes Haikala, 1933.
I.
Kaupungintalon juhlasali oli ääriään myöten täynnä juhlapukuista yleisöä, joka arvokkaalla hiljaisuudella odotti jouhiorkesteri-konsertin alkamista.
Jännitetty uteliaisuus, mutta samalla hyvämielisyys näkyi useimman kasvoilla; olihan nyt heidän oman kaupunkinsa lapsi, jonka maine ihmeellisenä viulunsoittajana oli tänne kuulunut Berliinistä ja Wienistä asti ensi kerran esiintyvä heidän edessään. Olivathan tosin jotkut jo ennen, kuutisen vuotta takaperin kuulleet hänen soittoansa koulun konventtijuhlissa tai jossakin pienessä perhepiirissä, mutta hänhän oli silloin ollut vielä kehittymätön aloittelija, eikä kukaan silloin voinut aavistaa, että tuo tummasilmäinen poika vielä tuottaa kunniaa heidän kaupungillensa. Ainoastaan kolme henkilöä jo niinä aikoina odotti nuoresta viulunsoittajasta jotain erikoista, mutta he olivatkin pojan omaisia.
Nämä istuivat eturivissä. Kaksi heistä oli vanhempaa, noin viidenkymmenen vuoden ikäisiä, joista kohta huomasi, että he olivat aviopari. Mies, sileine, puhtaaksi ajeltuine kasvoineen näytti arvokkaalta papilta, vaikka hän olikin kauppias. Jos Esaias Rantakallio olisi nuorena saanut noudattaa omaa mielihaluaan, olisi hän ruvennut musiikkeriksi, mutta isän kuoleman jälkeen hänen täytyi ottaa vastaan liike, jonka hoitajaksi vielä vähemmän sopi vanhempi veli, Aaron, maisteri, – taiteilijan isävainaja. Kauppiaan mielisoitin oli huilu, jonka seurassa hän usein unohti puotinsakin. Huilua hän opetti veljensäpojankin puhaltamaan, mutta tälle oli isän perintönä jäänyt viulu, jota hän jo kuusivuotiaasta asti oli oppinut rakastamaan ja joka syrjäytti huilun.
Kauppiaan vaimo. Eliina-rouva, omasi komean vartalon, lempeät kasvot ja hopeanhohtoisen tukan. Hän oli onnellisen äidin ja hyvän perheenemännän täydellinen perikuva. Eihän hänellä kylläkään ollut muita kuin yksi ainoa tytär, mutta kun Armas jo kahdeksanvuotiaana kadotti vanhempansa, sanoi hän siitä saakka omistavansa kaksi lasta, joita hän rakasti samalla hellyydellä.
Tämä hetki oli äidin jännittävin eläymys. Eihän hän kylläkään pelännyt rakkaansa puolesta, tiesihän hän tämän hyvin onnistuvan, mutta sittenkin sydän tuntui pomppivan niin oudosti ja rintaa tuntui ahdistavan.
Ester-tytär oli valkoisiin vaatetettu. Hän oli keltatukkainen, sinisilmäinen, täysin kehittynyt neitonen, jonka ulkomuoto oli hieno ja suhteellinen, aivankuin jalon taitelijan muovailema.
Tyttö sormieli ohjelmalappusta ja silloin nähtiin hänen vasemmassa nimettömässään kultainen rengas. Hän katseli uudelleen ja yhä uudelleen ohjelmaa, tai oikeastaan siinä olevaa riviä:
Viulusoolo: Armas Rantakallio.
Hieno puna levisi hänen poskilleen ja kaunis suu väreili onnesta.
Soittajat olivat asettuneet paikoilleen. Orkesteri esitti pari kappaletta, jotka eivät kuitenkaan herättäneet suurempaa mielenkiintoa, ehkä juuri sentähden, kun odotettiin kolmatta numeroa. Useimmat yleisöstä eivät vielä olleet nähneetkään nuorta taiteilijaa, mutta kaikki tunsivat hänen serkkunsa, kauniin Esterin, ja tiesivät, että hän on taiteilijan morsian, ja olivat nyt uteliaita ei ainoastaan kuulemaan, vaan myöskin näkemään häntä.
Vihdoin odotettu astui lavalle, ja samassa voimakas käsien pauke otti taiteilijan vastaan. Hän teki kohteliaan kumarruksen, viulu vasemmassa, jousi oikeassa kädessään. Siinä hän nyt seisoi etualalla satojen silmäparien tähdättävänä, mutta hän näki ainoastaan vastassaan istuvat omaisensa, ja varmuutta osoittava hymyily oli tervehdys heille.
Armas Rantakallio oli keskinkertainen pituudeltaan; juhlapuku sopi mainiosti hänen hoikalle vartalolleen. Kasvot olivat kalpeat, tuuhea, musta, aaltoileva tukka kaartui ylöspäin; rohkeat, ruskeat silmät näyttivät hänen olevan varman onnistumisesta.
Soitto tempasi heti kuulijat mukaansa. Yleisö tuskin hengitti, seuratessaan ääntä, joka hurmasi, tenhosi, sulatti sydämet ja värisytti hermoja. Ja kun ihmeellinen soitto lakkasi, vallitsi salissa ensin juhlallinen hiljaisuus. Kaikki olivat kuin pyhän tunnelman täyttäminä. Mutta sitten, niinkuin pauhaava meri olisi hyökäissyt esiin valtavan jättiläislaineen, täytti käsien pauke valtavana juhlasalin.
Taiteilija poistui kumartaen, mutta oli pakoitettu tulemaan uudelleen esille. Hän soitti äskeisen kappaleen loppuosan uudelleen, herättäen kuulijoissa saman sydänten kaiun, saman hermojen värinän ja silmien loisteen kuin äskenkin.
Eliina-rouva pyyhki ehtimiseen kyyneliä silmistään, mutta Esterin posket hehkuivat kuin kuumeisella ja silmät loistivat onnesta ja ylpeydestä.
Parin orkesterikappaleen jälkeen Armas esitti toisen kappaleen, itse kuuluisan Paganiinin mestarinäytteen, josta kuitenkaan suurin osa yleisöstä ei kyennyt nauttimaan, se kun oli vain sorminäppäryyden huippuesitys; mutta laakeriseppeleen antaja kyllä tiesi, että nyt se juuri oli annettava.
Punastuen ja hämillään näin suuresta kunniasta, taiteilija otti seppeleen vastaan, ja nyt yleisö, käsittäen, että tuo äskeinen esitys oli sittenkin mestaruuden korkein näyte, alkoi paukuttaa käsiään hurjana ja loppumatta.
Taiteilija kuiskasi silloin jotakin kapellimestarin korvaan, tämä nyökäytti hymyillen päätään. Silloin Armas astui esiin, antoi merkin Esterille ja viittasi viereensä.
Armas asetti viulunsa asentoon ja veti jousella hiljaa yli kielten, katsoen Esteriin. Silloin Esteri, niinkuin ennen kotonansa, unohtaen kaiken ympäristön, alkoi laulaa viulun mukana:
"Tuoll' on mun kultani
ain yhä tuolla – –."Äänten viimeiset väreet häipyivät kuulumattomiin – – –.
Mutta nyt nousi salissa iloinen myrsky.
Heidän kaupunkinsa ylpeys, taitelijapari, lumosi kuulijat ja hurmiossaan olisi yleisö puristanut heidät avaraan syliinsä.
Armas nosti viulunsa uudelleen ja myrsky asettui.
Toinen laulu: "Tuonne taakse metsämaan – –" tenhosi yleisön entistä enemmän ja saattoi sydämet liikutuksiin. Koko sali tunsi olevansa kuin yhtä perhettä, ja olikin nyt tapahtunut sellaista, jota ei olisi luullut mahdolliseksi yleisessä konsertissa. Tämähän oli kuin suuri perhejuhla, jossa kaikki tunsivat olevansa noiden kahden omaisia, ja olivat kokoontuneet viettämään lemmikkiensä kihlajaisia.
– Hyvä, hyvä! Eläköön Ester ja Armas! kuului riemukas huuto kymmenistä suista. Käsiä paukutettiin, kukkia heitettiin, mielissä vallitsi teeskentelemätön ilo ja riemu. Maiset surut ja huolet olivat hetkiseksi kauas karkoittuneet.
Ester laskeutui alas ja äiti kiersi hellästi käsivartensa tyttärensä ympärille ja isä katseli ihastellen "Päivänpaistettaan".
Kaikki tässä konsertissa olleet vakuuttivat yksimielisesti, että niin suurta nautintoa kuin tämän illan ohjelmasta, he eivät olleet koskaan saaneet.
II.
Armas otti täksi soittokaudeksi ensiviulun paikan jouhiorkesterissa, ehdolla, että hän saa käydä joillakin konserttimatkoilla muuallakin.
Oli taas niin ihanaa asua omassa poikavuosiensa huoneessa, jonka seinät ja huonekalut olivat nähneet ja kuulleet hänen soittelevan ja haaveilevan.
Armas istui kirjoituspöydän ääressä, aloittamaton nuottipaperi edessään ja lyijykynä kädessä, mutta silmät olivat kiintyneet Esterin valokuvaan.
– Enpä olisi mitenkään uskonut, että hänestä sentään kehittyi noin kaunis neitonen, sanoi nuorukainen miltei ääneen. Hänelle muistui mieleen kotimaahansa tulo kuukausi sitten, jolloin Ester Helsingin satamassa oli vastassa. Ylhäältä Ariadnen kannelta hän katseli laiturille, jossa sadat ihmiset olivat omaisiaan ja ystäviään odottamassa. Hän ei heti tuntenut vaaleassa kesätakissa olevaa serkkuaan, mutta kun tämä hänelle hymyili ja viittoili, tunsi hän hänet lopultakin ja vastasi tervehdykseen. Kuinka mielellään hän sitten rannassa olisi sulkenut tytön syliinsä ja suudellut häntä, mutta ei uskaltanut, vaikka olisi kyllä voinut tervehtiä kuin sisartaan ainakin. Kotimatkalla junassa Armas jo tunsi rakastuneensa serkkuunsa ja kotiin saavuttuaan hän vielä samana iltana kosi ja sai myöntävän vastauksen.
Vanhemmat antoivat mielihyvin nuorille siunauksensa. Olivathan he tätä liittoa aina toivoneetkin, sillä nythän Armas tuli heille vieläkin läheisemmäksi.
Armas otti kuvan käteensä ja katseli noita hienoja piirteitä. Eihän siitä ollut kahtakaan tuntia, kun he olivat olleet yhdessä ruokasalissa, ja nyt hän taas ikävöi häntä nähdä.
Samassa kuului hiljaista hiipimistä, Armas tunsi lämpimät sormet silmillään, ja ääni kuiskasi korvaan: – Arvaa kuka?
– Äiti tietysti.
Ester painoi huulensa sulhasensa huulille ja sanoi nauraen: – Arvaa uudelleen.
– Olisikohan se morsiameni, kun on niin pehmeähuulinen.
– Kas, kun sinä heti toisella kerralla arvasit. Ester istahti tuolin käsinojalle ja laski käsivartensa Armaan hartioille.
– Onko tuo tyttö sinusta kaunis? Ester kysyi osoittaen kuvaansa.
– Kaunein, mitä olen missään nähnyt, Armas vastasi ja silitteli hänen sormiaan.
– Ja sinä rakastat häntä?
– Koko sydämestäni, sielustani ja mielestäni.
– Ethän loki enemmän kuin Jumalaa!
– Sinä olet minun jumalani.
– Eihän ketään ihmistä saa rakastaa yli kaiken.
– Saahan – morsiantaan. Sitäpaitsi, koska sinä olet Jumalan luoma, niin minä sinussa rakastan yhtähyvin Jumalaakin, samoin kuin luontoa katsellessa ja ihaillessa kunnioitetaan ja ylistetään samalla Luojaakin.
– Kuinka kauan sinä olet minua rakastanut? Ester kysyi, upottaen samalla sormensa Armaan tuuheaan tukkaan.
– Jo kokonaisen kuukauden.
– Ja minä sinua seitsemän vuotta.
– Lapsihan sinä silloin olit.
– Kolmentoista vuotiaana kuitenkin jo toivoin, että sinä ottaisit minut vaimoksesi. Silloin oli karkausvuosi ja minä olin vähällä kosia sinua, mutta sitten päätin odottaa sinun aloitettasi.
– Oliko ikävä odottaa nämä seitsemän vuotta?
– Ei, kun sinä sieltä ulkomailta lähetit niin kauniita kirjeitä. Mutta minähän tulinkin sanomaan, että tänä iltana saamme vieraaksemme Laila Lumpeen.
– Kuka hän on?
– Etkö sinä enää Lailaa muista, vaikka kuusi vuotta takaperin laskiaisena häntä useammin kelkkaasi otit kuin minua.
– Jo muistan. Ja siitä sinä olit mustasukkainen. Kaaduimmekin kerran; hänellä oli tulipunaiset – – –
– Jäipä mieleesi. Mutta – olinko minä mustasukkainen?
– Olit kuin olitkin, mitäs se muuta olisi ollut, kun nenä, tuo sievä nenäsi oli niin kippurassa.
– Kyllä sinä osaat, Ester purskahti nauruun.
He olivat istuutuneet leposohvaan: Armas veti morsiamensa rintaansa vasten ja virkkoi: – Koska minä silloin olin sinulle uskoton, niin nyt minun täytyy korvata ne synnit, ja hän suuteli pitkään Esteriä.
– Mikä neiti Lumpeesta on tullut? Armas kysyi.
– Hän on voimistelun opettajatar tyttökoulussa.
– No sen arvasin, reipas tyttö jo lapsenakin. Hänestä kai on tullut kaunis nainen?
– Hyvin kaunis, muistathan hänen silmänsä.
– Enpä juuri.
– Ne ne vasta kauniit ovat, kauneimmat koko kaupungissa.
– Siihen minä panen vastalauseeni.
– Eihän tällaiset vaaleat silmät ole koskaan tummien vertaiset, Ester väitti.
– Ei kellään voi olla kauniimpia silmiä kuin sinulla. Armas katsoi rakkaasti morsiantaan ja suuteli häntä suulle, leukaan, poskille ja viimein silmiin.
Kun Eister vihdoin sai sananvuoron, sanoi hän: – Eräs vaara teidän tuttavuudestanne voi tulla.
– Mikähän se olisi.
– Sinä voit rakastua Lailaan.
– Ja siitä huolimatta sinä uskallat tutustuttaa meidät toisiimme, sanoi Armas vallattomasti nauraen.
– Niin, täytyyhän sinut panna ajoissa koetukselle. Te taiteilijat olette sellaista kevytmielistä väkeä.
– Eipä tarvitse pelätä, kun on tällainen kultainen tyttö morsiamena... Laulaako Laila?
– Hänellä onkin oikein kaunis altto.
– Sittenhän tässä saadaan tänä iltana kuulla duettoja.
Kuului ovikellon kilinää.
– Laila tuleekin jo! huudahti Ester ja hyppäsi ylös. – Ole hyvä ja laita valoa! sanoi hän, kiiruhtaessaan ovelle.
Armaan vääntäessä salissa sähkönappulaa, kuului jo eteisestä naisten iloista puhelua.
– Teitä ei tarvitsekaan esitellä toisillenne, Ester virkkoi, tullessaan vieraansa kanssa käsikoukussa saliin.
– Tervetuloa uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme, sanoi Armas, puristaessaan vieraan kättä, joka voimakkaalla otteella vastasi tervehdykseen.
– Toivotan teidät tervetulleeksi Suomeen ja kotikaupunkiinne! On onni, että saamme teidät pitää täällä, virkkoi Laila Lumme helähtelevällä äänellään.
– Oikeinko te teitittelette toisianne! Pitäkää vain entiset hyvät valinne, niinkuin muinoin luistinradalla ja Valkeisen mäessä, Ester komensi.
– Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Laila.
– Saanko minä ensi laskiaisena sinut kelkkaani? pyysi Armas kumartaen kohteliaasti.
– Kiitos! ja Laila niiasi syvään leikillisesti.
– Hurmaava tyttö, ennätti Armas heti ajatuksissaan todeta.
Laila Lumme oli todellakin kaunotar suurine, tummansiniharmaine silmineen, joita varjostivat pitkät, mustat silmäripset ja kauniinkaarevat kulmakarvat. Säännöllisten kasvojen heleää ihoa ei tarvinnut millään voiteilla eikä maalilla parantaa. Tukka oli tumman ruskea; siroa vartaloa vaatetti aistikas puku. Hänen käyntinsä oli ryhdikästä, mutta samalla joustavaa. Erikoisinta Lailassa kuitenkin olivat hänen silmänsä. Ne olivat häikäisevän loistavat, joiden säteissä moni mies kärvensi sydämensä. Usea sanoi noita silmiä "jumalattoman kauneiksi".
Kahvipöydässä, johon myös Esterin vanhemmat tulivat, puhuttiin kaupungin musiikkielämästä, joka pitkät ajat oltuaan tyrehdyksissä, oli nyt viime aikoina taas ruvennut elpymään.
Lailalla oli kaunis, musikaallinen puheääni, se helähteli ja soi kuin kannel, ja suuret, loistavat silmät paloivat innostuksen tulta.
– Nyt sinä, Armas, annat meille viulusi laulaa, pyysi hän hartaasti.
– Laulakaa, niin minä säestän. Mitä laulatte?
– "Tuonne taakse metsämaan", esitti Ester.
Viululla säestäessään Armas kuunteli tyttöjen äänten ihanaa sointua.
– Jopa teidän äänenne sopivat mainiosti yhteen, kiitti Armas laulun loputtua.
He lauloivat vielä "Maa on niin kaunis", sillä se oli äidin mielilaulu.
– Ja nyt minä pyydän oikein kauniisti, lausui Laila rukoilevin silmin, – soita viuluniekka, soita jotakin meille!
– Eihän tuollaista pyyntöä voi vastustaa, vastasi Armas naurahtaen.
– Istutaan me tänne sohvalle, sanoi Ester, asettaen kätensä Lailan vyötäisille.
Armas soitti sommitelman tuttua ja tuntematonta. Soittonsa innostutti häntä itseänsäkin, niinkuin aina, kun hän antoi viululleen vapaan vallan. Viulu riemuitsi ja lauloi, se puhui iloisesta elämästä ja onnen runsaudesta, milloin hienosti ja hellästi, milloin taas tulisesti ja voimakkaasti, ja kun hän katseli nuoria naisia edessänsä, tuli viulun ääneen mitä hurmaavimpia värejä.
Tytöt istuivat kädet toistensa vyötäisillä ja puristivat väliin toisiansa musiikin tenhon valtaamina. Heidän silmänsä olivat tähdätyt soittajaan, toinen pari lemmen ja onnen täyttämänä, toinen ihailevan innostuksen säihkyessä.
Soiton tauottua kiittivät hartaat kuulijat lämpimästi.
– Ei ole suotta sanottu, että viulu on soitikoiden kuningatar, virkkoi Laila, – mutta sen täytyykin olla soittaja Jumalan armosta, joka siihen luo hengen ja elämän.
– Nyt on teidän vuoronne, minä olen isän ja äidin kera yleisönä, virkkoi Armas.
– Eihän siinä sitten mikään auta, vaikk'ei velkamme sillä tulekaan maksetuksi, myönsi Laila.
– Tulee kyllä, kaksinkerroinkin. Laulakaa: "Tuli tuulan...".
Tytöt asettuivat pianon eteen seisomaan ja lauloivat pari kansanlaulua.
Katsellessaan noita kauniita naisia Armas koetti olla puolueeton, vertaillessaan heitä keskenään, kumpi on kauniimpi, mutta eipä hän voinut ratkaista sitä. Molemmat olivat niin erilaisia kauneudessaan. Sitten hän koetti ajatella, että nuo naiset ovat hänelle aivan tuntemattomia ja hänen täytyy nyt äkkiä ratkaista, kumpaisen hän ottaisi vaimokseen. – Tuon keltatukkaisen, sinisilmäisen, jonka kasvot ovat niin hienopiirteiset ja lempeät, hänet, juuri hänet – minun oman Esterini ottaisin.
Dueton loputtua Armas paukutti voimakkaasti käsiään.
– Laila, sinun täytyy tulla ainakin pari kertaa viikossa laulamaan Esterin kanssa. Meillä on aikomuksena panna täällä toimeen joka toinen viikko kamarimusiikki-iltoja, ja niissä saatte te yhdessä laulaa.
– Kuulehan Ester, miten meitä vain määräillään, virkkoi Laila, mutta äänestä kuuli, että hän otti esityksen mielihyvin vastaan.
Tästä ja muusta pakistiin vielä hetkinen, kunnes Laila teki poislähtöä.
Ester ja Armas lähtivät vierastaan saattamaan. Kun he astuivat katukäytävälle alkoi sataa, ensin tuli pisara silloin tällöin, mutta pian alkoi sataa oikein rankasti.
– Olisimmepa saaneet olla vielä sisälläkin, virkkoi Ester, heidän kiiruhtaessaan erään kivitalon porttikäytävään.
Armas siinä vitsaili: – Onpa hyvä olla sisätyöläinen, sanoi kadunlakaisija, kun kerran sattui kovalla sateella tekemään työtään porttikäytävässä.
– Eivätköhän nämä olekin sitävarten, että näissä saadaan sadetta pitää, virkkoi eräs hyvätuulisen näköinen nuorukainen.
Armas esitti, että hän menee hakemaan auton läheisestä pirssistä, ja vastausta odottamatta hän riensi sateeseen.
Pian Laila saatettiin kotiinsa ja muutaman minuutin kuluttua olivat Ester ja Armas taas kotonaan.
– No, mitä pidit vieraastamme? Ester kysyi.
– Hauska ja mukava tyttö. Kuka onnellinen hänetkin saanee?
– Olisipa hänellä kyllä valta valita, vaan hän ei välitä kenestäkään.
– Välittää kyllä, kunhan oikea kohti sattuu.
– Kyllä Lailasta herttainen vaimo tulisi, jos hän vain – – –
– Onnittelen minäkin sitä miestä, joka hänet saa.
III.
Tuli aikainen talvi. Lokakuun loppupuolella oli järvi jo jäässä, ja sen peilikirkkaalla pinnalla oli parina päivänä ollut nuorten vilkasta vilinää. Kun Armas pääsi harjoituksista, lähti hän heti jäälle. Esterkin olisi mielellään tullut mukaan, mutta hänen piti olla myymälässä, kun pula-ajan alkaessa täytyi toinen kauppa-apulainen eroittaa.
Kohta rantaan tultuaan huomasi Armas Lailan oppilaittensa keskellä. Opettajatar näytti heille liikkeitä ja kehoitti tekemään perässä. Jotkut yrittivät ja – kaatuivat, silloin toiset nauroivat iloisesti. Kaikki olivat niin innoissaan, ettei kukaan huomannut uuden luistelijan tuloa.
Armas pysähtyi piiriin, joka oli muodostunut opettajan ja muutamien yrittelevien ympärille, ja jäi ihastelemaan luistelijattaren siroja liikkeitä, jolloin tämän notkea ja kaunis vartalo esiintyi erittäin edullisesti.
Lailalla oli yllään harmaan-ruskea hame, jossa oli untuvantapaista nahkaa helman reunusteena; lumivalkoinen, kudottu villapusero toi hänen vartalonsa viivat kauniisti esille; tummanruskeiden kiharoiden suojana oli valkoinen villalakki.
– Kas näin, tällä tavalla! kehoitti innostunut opettaja, posket purppuraisina ja silmät loistavina. Samassa sattuivat hänen silmänsä Armaaseen.
– Onpa täällä vieraskin katselija, huudahti Laila.
– Kannattaisipa olla useampiakin, sanoi Armas, puristaessaan ojennettua kättä.
– Kehut suotta, itse taidat olla koko mestari tässäkin taidossa, virkkoi Laila.
– On totisesti, minä näin eilen, uskalsi eräs tytöistä sanoa.
– Siinä sen kuulit! Vai olit täällä jo eilenkin, minä uskalsin oppilaitteni kera vasta tänään.
– Olinhan minä, mutta tuo tyttö puhuu pötyä luistelustani.
– Luistelkaa tytöt nyt vain vapaasti tai ruvetkaa hippasille, opettajatar kehoitti.
Hetkinen vielä ja opettajatar vihelsi pillillään oppilaat kokoon ja kehoitti heitä menemään kotiin, sillä kello oli jo yli kolmen.
Useat noudattivat heti kehoitusta, mutta jotkut pyysivät saada olla vielä vähän aikaa.
Opettajatar lupasi, mutta varoitti menemästä etäälle.
– Eihän sinullakaan ole vielä kotiin kiirettä, ollaan vielä vähän aikaa täällä, pyyteli Armas.
– Jäädään vain, mutta kello viisi täytyy minun olla kotona.
He ottivat toisiansa käsistä kiinni ja luistelivat yhä kauemmas.
– Luistellaan tuon saaren ympäri, ehdotti Armas.
Tultuaan saaren toiselle puolelle, levähtivät he hiukan. Armas istui rantakivelle, mutta Laila jäi seisomaan hänen eteensä.
– Lähdetään jo! virkkoi Laila, ja tuntien jäsenissään mitä eloisimman voiman, kiepautti hän luistimillaan soman kuvion puhtaaseen jään pintaan.
– Hyvä, hyvä! huudahti Armas, ja saaren metsä vastasi: hyvä, -vä!
Ottaen taas toisiaan käsistä, he lähtivät kiertämään saarta, ja tulivat salmeen, joka eroitti saaren mantereen rannasta. Salmi oli kapea, ja he luistelivat keskellä väylää. Silloin äkkiä rusahti jää ja molemmat vaipuivat kylmään syvyyteen. Kumpikaan ei kuitenkaan menettänyt malttiaan, kun he kaulaan asti vajonneina pitivät kiinni jään reunasta, joka lohkeili heti, kun siitä yritti ponnistamaan ylös.
– Ei hätäillä, pidä vain hiljaa kiinni, Armas kehoitti ja asettui selin jään reunaan, nosti molemmat kätensä hajalleen jäälle, hivuttaen hartiansa mahdollisimman ylös; samassa hän nosti toisen jalkansa jään reunaan; siitä ponnahtaen ja käsillään auttaen hän pääsi jäälle, jossa hän heti asettui vatsalleen pitkin pituuttaan toveriaan kohti. Laila tarttui heti ojennettuun käteen ja niin hänkin pääsi pois kylmästä kylvystä.
Noustuaan pystyyn näkivät he kuinka joku läheisestä rantamökistä juoksi seiväs kädessä jäälle. Hän oli ikkunasta nähnyt tapauksen ja riensi apuun. Mutta ihmeekseen hän huomasi avannossa olijat jo jäällä.
– Millä ihmeen tavalla te siitä niin pian pääsitte ylös, poika virkkoi ja näytti aivan pettyneeltä, kun ei saanutkaan antaa apuansa.
Armas tunsi itsensä miltei iloiseksi, vaikka märät vaatteet saattoivatkin kylmän, ilkeän tunteen ruumiiseen. Lailasta tuntui olo vieläkin tukalammalta, mutta siitä huolimatta hän loi toveriinsa kiitollisen ja ihastuneen katseen. Hänkään ei voinut käsittää, kuinka Armas kiepautti itsensä niin sukkelasti jäälle.
Vettä tippuvine vaatteineen, joita kylmä ilma pian alkoi jäädyttää, he nousivat parin kivenheiton päässä olevalle mökille.
Laudoista kyhätyn eteisen kautta tultiin ainoaan asuinhuoneeseen, josta neljännen osan täytti suuri uuni. Sitä vastapäätä samalla sivulla oli vanhat kangaspuut, jossa oli harmaata sarkaa kuteilla. Kahdella seinällä oli pienet, neliruutuiset ikkunat, joissa oli valkeat, vaaleanpunaraitaiset verhot.
Vieraiden astuessa sisään, seisoi vanha vaimo lieden ääressä kahvipannua hoitaen, ja voimakas kahvintuoksu täytti pienen huoneen. Kissa lattialla hieroi päätänsä emäntänsä helmaan, muita olentoja ei tuvassa ollutkaan.
Nuorten tervehdykseen vastattuaan vanhus jatkoi: – Voi hyväinen kuinka märkiä. No, oli se Jumalan onni, että poika sattui olemaan ikkunassa. Pianhan sinä saitkin heidät ylös, Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, tuli sukkelaan emännältä.
– Eihän siinä minua tarvittukaan, itsehän ne pääsivät ylös, sanoi nuorukainen pahoitellen.
– Hyvä aikomus on kyllä teon arvoinen, lohdutteli Armas.
– Antakaa nyt, emäntä-kulta, meille jotain kuivaa, Laila pyysi.
– Eihän meillä juuri mitään ole, mutta katsotaan. Ilkeältähän sitä märissä tuntuu, sen arvaa. Vai pääsitte omin voimin ylös, no on se ihme. Tämä Väinö sai viime syksynäkin onkia sieltä pari poikaa ylös, siinä kun on niin virtava salmi.
Vuoteen peitteestä saatiin pian verho, joka kiinnitettiin kangaspuista uunin nurkkaan, ja sen takana sai Laila varjoisan sopen. Kun hän hetkisen kuluttua tuli sieltä, katselivat hän ja Armas toisiaan naurussa suin. Lailalla oli yllään emännän harmaa hame ja musta, suora pusero, jaloissa harmaat villasukat ja matalat huopatossut. Armas taas oli saanut yllensä Väinön mustan pyhäpuvun, joka ainoastaan hartioista oli hiukan väljä.
Kello oli jo viisi, laskevan auringon viimeiset säteet leikittelivät uunin kupeessa.
– Nyt sinä myöhästyt kokouksestasi, Armas virkkoi.
– Ei minun läsnäoloani siinä välttämättömästi tarvita, mutta Ester on rauhaton sinun tähtesi, vastasi Laila.
– Kunpa voisi puhelimella ilmoittaa kotiin.
– Mutilassa on puhelin, tiesi Väinö.
– Onko sinne pitkältikin? kysyi Armas.
– Olisiko kilometrin verran.
– Olkaa niin hyvä ja menkää sinne, soittakaa kaupunkiin, numero 540, ja sanokaa, ettei tarvitse odottaa päivälliselle, mutta ei sanaakaan uimisesta, ymmärrättehän.
– Kyllä! vakuutti nuorukainen ja lähti nopein askelin toimittamaan asiaa.
– Ottakaa nyt kahvia, että sydänkin lämpenee! vanhus kehoitti. – Olisi minulla kylmettymisen tippojakin, jos herrasväki vain haluaa.
Vieraat kiittivät ja sanoivat kahvin kyllä riittävän. Laila naurahti itsekseen, kun emäntä puhui sydämen lämmittämisestä, sillä hänen sydämensä tuntui olevan lämpöä tulvillaan.
– On tuo kerma vähän huonoa, vaan eihän tällaisessa mökissä saa kaikkea hyvää, emäntä valitteli.
– Kyllä tämä hyvää on, kehui Laila, kaataessaan maitoa kuppiinsa. Sitten hän meni istumaan jakkaralle lieden ääreen, josta hehkui suloista lämpöä. Armas nosti sinne toisen jakkaran, ja niin toverukset istuivat lähekkäin, nauttien toistensa seurasta ehkä enemmän kuin kuumasta kahvista.
– Taidatte olla morsian ja sulhanen? emäntä kysäsi.
– Niin olemme, tuli Armaalta ja hän iski silmää Lailalle, joka kuitenkin katsahti moittivasti takaisin, mutta ei virkkanut mitään.
– Kukas se Ester on, jolle sana lähetettiin?
– Hän on – minun serkkuni.
– Hänenkö luona herra asuu?
– Niin juuri. – Entäs te, vieläkö miehenne elää? Armas kysyi, ehkäistäkseen enempiä tutkimuksia.
– Hän kuoli jo toistakymmentä vuotta takaperin.
– Ja te elätte nyt kahden poikanne kanssa?
– Niin, toiset lapset ovat kaikki maailmalla.
– Kaksiko vain on poikaa? Laila kysyi?
– On kolmaskin, tai oikeastaan ensimäinen, koska hän on vanhin, hän on aina Ameriikassa asti.
Eukko kiepsahti arkulle ja toi sieltä valokuvan. Se esitti uljaan näköistä miestä, vaimoa ja kahta pientä poikaa.
– Tässähän se on meidän esikoisemme ja hänen perheensä, on ollut siellä jo neljätoista vuotta, vallan toisella puolella maata, Tyynen meren rannalla.
– Mutta vieläkö saa kaataa kahvia?
– Kyllä, mutta olisitteko niin hyvä ja antaisitte myös vähän leipää, pyysi Armas. – Alkaa tässä nälkäkin olla.
– Ei ole, hyvät vieraat, muuta kuin ruisleipää, valitti emäntä.
– Juuri sitä minä tarkoitinkin.
– No, saahan toki sellaista! sanoi vanhus iloisella äänellä, meni eteiseen ja toi leivät sekä pienellä lautasella voita, otti sitten pöytälaatikosta veitsen ja kehoitti "nuorta paria" nauttimaan "töllin antimista".
– Eipä uskoisi, että leipä voi maistua näin hyvältä, Laila kehui.
Väinö tuli sisään, vihellellen jotain valssin säveltä.
– Pimeässäkö äiti täällä vieraita pitää? huudahti hän.
– Kyllähän täällä vielä näkee, puolusteli Laila.
Siitä huolimatta poika pisti pieneen öljylamppuun valkean. Senjälkeen hän kaivoi penkin alustaa ja otti sieltä esille viululaatikon.
– Älähän nyt vieraiden aikana! torui äiti.
– Soittakaa vain! Armas kehoitti.
Väinö soitti ensin: "Honkain keskellä..." mutta alkoi sitten vetää äsken viheltämäänsä valssin säveltä.
– Pyytäkääpä tätä herraa viuluanne soittamaan, sanoi Laila.
– Jos vain osaa, niin kyllähän tätä vieraskin saa, ja poika ojensi viulun Armaalle.
Laila naurahti, mutta koetti sitä peittää.
Armas otti viulun vastaan, laittoi sen parempaan vireeseen ja alkoi sitten soittaa jotakin fantasiaa. Soittaessaan hän katsoi Lailan silmiin, ja vaikka viulu ei ollutkaan ensiluokan soittimia, niin ihmeellisiä säveleitä siitäkin vain tuli. Mutta ehkäpä ne olivat juuri Lailan silmät, jotka antoivat väriä viulun äänille.
Lailan posket kävivät helakan punaisiksi ja hänen rintansa nousi ja laski tavallista kiihkeämmin. Vanha vaimo istui kädet ristissä ja nyökäytteli hiljaa päätään. Mutta Väinö kuunteli silmät suurina ihmeellistä viuluniekkaa, joka niin kummia ääniä loihti hänen viulustaan. Soiton tauottua hän kuitenkin keksi arvoituksen, riemastui ja huudahti:
– Nyt minä tiedän, kuka herra on. Minä olin toissasunnuntaina konsertissa ja te soititte kerran orkesterin edessä, mutta teillä itsellänne on paljon parempi viulu kuin tämä, vaikka kummia ääniä oikea soittaja vain tästäkin näkyy saavan. – Kumma kun en heti tuntenut.
Laila katsahti poikaa lämpimästi, mutta emäntä virkkoi: – Vai on tämä se herra. Kun Väinö tuli silloin kotiin, oli hän kovin innostuksissaan ja kehui, että siellä oli sellainen viulunsoittaja, jota ei vielä ole kuultu eikä nähty. –
Armas oli omissa ajatuksissaan ja näppäili hiljaa viulun kieliä. Mutta hypähti äkkiä pystyyn ja sanoi: Nyt meidän täytyy lähteä, kello kahdeksalta minulle tulee oppilas.
– Menenkö minä soittamaan Mutilasta auton, sillä ettehän toki näin pimeässä voi luistellen mennä? Armas nyökäytti ja samassa Väinö oli matkalla.
Emäntä oli istuutunut kangaspuitten ääreen, ja nuoret katselivat ja kuuntelivat pirran piukkinaa.
– Kudotteko minulle tuon kankaan? Armas kysyi.
– Toki mielellänikin.
– Milloin siitä voisi saada pukukankaan? Maksusta ei tingitä.
– Tässä on jo neljän metrin verran, pari siis vielä lisää. Saatte ensi viikon lopulla.
– Minulla oli kuudennella luokalla ollessani puku tuollaisesta sarasta, ja mikään puku ei minusta ole ollut sen mieluisampi. Saksassa ollessani minä kaipasin tuollaista pehmeätä ja lämmintä sarkaa ylleni, mutta ei tullut pyydettyä sedältäni, Armas selitti Lailalle, ja jatkoi hilpeästi: – Niin että vaikka tätä piti tulla tilaamaan avannon kautta, niin ei minulla ole katumista siitäkään kylvystä. Mutta sinä, Laila, taisit siellä käydä aivan turhaan.
Laila vastasi nauraen: – Eipä minullakaan ole syytä katua siellä käyntiä; tulinhan paljon rikkaammaksi, tutustuessani tähän somaan asuntoon ja sen herttaiseen emäntään. Mutta ajatuksissaan hän jatkoi: – Tämä on hauskin ja runollisin tapaus koko elämässäni. – Hän soitti minulle, hän omisti soittonsa silmilleni!
Kuului autotorven törähdys ja heti sen jälkeen Väinö kantoi sisälle parit turkit, Mutilasta tuomansa, joista hän sai vierailta "tuhannet kiitokset".
Emäntää ei saatu millään ottamaan maksua kestitsemisestään ja vaivoistaan, vaan hän kehoitti vieraita vastakin käymään. – Ei kuitenkaan avannon kautta, naurahti hän – Jumala siunatkoon teitä, sanoi ystävällinen emäntä vielä viimeiseksi hyvästiksi.
– Miksi sinä narrasit sitä hyvää emäntää, Laila virkkoi nuhdellen, auton huristessa kohti kaupunkia.
– On niin helppoa vastata myöntämällä. Ethän sinä toki siitä vain pahastunut?
– Mitäs tuo pahastua kannattaa.
– Niin, olisithan sinä voinut oikaista ja sanoa minun narraavan.
– Ei sekään olisi tehnyt asiaa kauniimmaksi. – Mutta mitäpä tuosta, hyvin romanttinen retki vain tästä tulikin.
Turkkien kaulukset kumarsivat toisillensa. Lailan ja Armaan silmät kohtasivat toisensa himmeässä valossa, mutta kumpikin ajatteli: – Miten valoisat silmät hänellä onkaan.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen aloitti Laila jälleen keskustelun:
– Minun tekisi mieleni sinulta jotakin kysyä, Armas.
Armaasta tuntui, kuin tytön lausuessa hänen nimensä, hänen äänessään olisi ollut erikoisen lämmin ja hellä sointu.
– Mikset kysy sitten? Armas vastasi.
– Sopiikohan se?
– Älä ujostele yhtään.
– Kun sinä olit niin kauan ulkomailla, niin eikö sinua kukaan neitonen siellä enemmän kiinnostanut.
– Niin, että olisinko rakastunut?
– Niin juuri.
– Olihan siellä tuttavissani eräs nuori nainen, jota katselin hyvin mielelläni. Hänellä oli hurmaavat silmät, melkein yhtä kauniit kuin sinullakin.
– Oo!
– Enhän minä sentään häneenkään juuri rakastunut, Ester on näet ollut morsiameni melkein lapsesta asti; mutta voihan ihailla kaunista naista, tarvitsematta silti rakastua.
– Aivan niin.
– Hän, jota ihailin, oli sitäpaitsi kihloissa.
– Ja sinä myöskin.
– Melkein kuin kihloissa.
– Ester kertoi, että sinä olet lapsesta saakka kaikesta kauniista hurmaantunut.
– Niin, kauniit kukat, kauniit maisemat, kauniit taideteokset, kaunis laulu ja soitto, mutta erittäin kaunis nainen, luomakunnan ihanin koristus, – ovathan ne kaikki sellaisia, jotka jokaisen silmää ja korvaa hivelevät ja herättävät yleviä tunteita.
– Eivät kaikki osaa yhtä paljon kauniistakaan nauttia, ei kaikilla ole yhtä kehittynyt kauneusaisti, vastasi Laila.
– Ehkä eivät. Mutta miehet osaavat kuitenkin antaa arvoa naiskauneudelle.
Liian pian oltiin kaupungissa. Pysähdyttiin Lailan asunnon eteen ja Laila ojensi pitkästä turkinhihasta lämpimän kätensä, jonka Armas vei kunnioittavasti huulillensa. Punastuiko Laila siitä, sitä ei kukaan nähnyt, mutta itse hän tunsi poskiensa kuumenevan.
– Kiitos hauskasta retkestä! Armas virkkoi.
– Samoin sinulle.
– Lähdetkö huomenna luistelemaan?
– Luultavasti taas kahdelta viidesluokkalaisten kera.
– Hyvä. Ylihuomiseen konserttiin lulet?
– Kyllä.
– Asetu eturiviin.
– Miksi niin?
– Että osaan soittaa.
– Tuleehan Ester!
– Kahdella on aina suurempi voima kuin yhdellä.
– Sinuapa täytyy varoa, Laila sanoi naurahtaen.
– Kuinka niin?
– Kun sinulla on muhamettilaisen puheetkin, vastasi Laila ja poistui.
Autonkuljettajan kanssa sovittiin vaatteiden palauttamisesta sekä Mutilaan että mökkiin.
Pian oli Armaskin kotonaan, Ester oli eteisessä vastassa.
– Mitäs nyt minusta tykkäät? Armas virkkoi iloisesti.
– Missä kummassa sinä olet ollut? Ester tarkasti sulhastaan, ihmetellen tämän vieraita pukimia. – Hyvä Jumala, järvessähän sinä olet ollutkin, jatkoi hän, kun Armas heitti käsivarreltaan puolimärät vaatteet pöydälle.
Kun sitten Armas hetkistä myöhemmin kertoi seikkailustaan, puistatti Esteriä kammottavasti. – Jospa he eivät olisikaan päässeet ylös, vaan olisivat sinne hukkuneet! Mihin suruun ja tuskaan hän olisi jäänyt. Liikutuksesta vavisten hän painoi päänsä Armaan rintaan ja kyynelsilmin katseli sulhasensa silmiä.
Armaskin heltyi morsiamensa hellyydestä, hän silitteli tämän kellan-kauniita hiuksia, siveli niitä sormillaan, siveli poskillaan, ja suuteli sitten tyttönsä väriseviä huulia.
Mikään ei sillä hetkellä osoittanut, että tänä iltapäivänä jo oli jotain vieroittavaa tunnetta astunut sulhasen sydämeen.
IV.
– Terveisiä Lailalta! virkkoi Ester, kun Armas saapui huoneestaan aamukahville.
– Kiitos! Mistä ne nyt jo tulivat?
– Hänen emäntänsä soitti äsken, Lailalla on hiukan kuumetta, eikä siis voi tänään mennä kouluun.
– Mitäs sanot, Laila sairas! huudahti Armas säikähtäen.
– Ainoastaan hiukan kuumetta, hän oli käskenyt sanomaan, ettei hän tarvitse muuta kuin pari kuumepulveria ja olla tämän päivää vuoteessaan.
– Ja meidän kun piti lähteä tänäänkin luistelemaan.
– Oliko siellä jään alla niin hauskaa, että pitäisi vielä uudelleen käydä, sanoi Ester leikillisesti. – Ette pääse nyt tänään "hukkumaan".
– Entä sinun kanssasi? kysyi Armas.
– Minuapa et narraakaan tekemään tuttavuutta ahvenien kanssa, sanoi Ester nauraen.
Aamiaisen jälkeen Ester ja Armas lähtivät kävelylle. Ilma oli raittiin kylmä, taivas oli hienossa, vaaleanharmaassa pilvessä; puiston puut olivat valkeassa huurteessa, mutta alkoivat tuulen tullessa karistaa kauniita koristuksiansa maahan.
Esterin posket olivat saaneet kauniin purppurapunan ja hänen silmänsä loistivat hilpeää iloa. Hän oli ollut pari päivää sisällä ja nautti nyt sitä enemmän raittiista talvi-ilmasta.
– Lähdetään nyt sairasta katsomaan, Ester ehdotti, kun he olivat puolisen tuntia kävelleet.
Armas tunsi kuuman ilon sisässään tästä ehdotuksesta, ja hän myöntyi lähtemään.
Ester meni ensin Lailan huoneeseen, Armaan jäädessä hämärään eteiseen.
– Tule vain tänne! Ester kehoitti ovenraosta.
Armas astui huoneeseen ja kulki hämillään vuoteen ääreen, ojentaen kätensä totisena Lailalle, joka lepäsi siinä valkoisissaan – valkea päällyspeite oli levitetty peiton ylle. Lailan ruskea tukka oli kuin paisunut tyynyllä kauniiden kasvojen kehystäksi. Armaalle muistui mieleen viimeöinen unensa: Hän siveli sormillaan Esterin keltaisia suortuvia, mutta ne muuttuivatkin samassa Lailan ruskeaksi, silkin hienoksi tukaksi. Ja Esterin siniset silmät Lailan loistaviksi silmiksi. – Oletko sinä Ester vai Lailako sinä olet? oli hän kysynyt. – Etkö sinä minua tunne, sinun omasihan minä olen, tuli vastaukseksi. Silloin hän yritti suudella tytön huulia, mutta samassa hän oli herännyt.
– Kylläpä tuo mies osaa olla totinen, nauroi Ester. – Eihän täällä nyt sentään kuolinvuoteen ääressä olla. Näethän, ettei mitään hätää ole, koska sairas vain romaania lukee. Näin sanoessaan Ester viittasi yöpöydällä olevaa Maila Talvion uutuutta.
– Enhän minä ole tottunut tällaisiin käynteihin, enkä tiedä, pitääkö sairaan huoneessa näyttää iloista vai suruista naamaa; luulin kuitenkin, että osanottavaisuus edellyttää totisuutta.
– Näytä sinä vain iloiset kasvosi, se sinua parhaiten pukee, virkkoi Laila hymyillen. – Eri asia on kuitenkin soittaessasi.
– Armashan on silloin aina totinen kuin lantunistuttaja, Ester täydensi.
– Onko tämä potilas vain olevinaan sairas? Armas kysyi naurahtaen ja tunnusteli sitten tärkeän näköisenä Lailan valtimoa. – Jaa – hän rykäsi ja jatkoi korostaen: – neiti nousee ylös, pukee yllensä ja lähtee kävelemään tai luistelemaan.
– Entä kun rehtori tulee vastaan, niin saan pian potkut koko virastani, minkäs toimen herra tohtori silloin minulle hankkii.
– Voinhan minä neidin ottaa eteistytökseni, vastasi Armas.
Iloisesti jutellen kului tunti, ja vieraat jättivät "sairaan" vuoteeseensa.
Kadulla kävellessään Esterin käsikoukussa vakuutti Armas itselleen: – Enhän minä Lailaa ihaile enempää kuin kaunista ja puoleensavetävää naista on kenen hyvänsä lupa ihailla.
Ja kotiin tultuansa, kun hän katseli Esteriä, joka raittiin ulkoilman vaikutuksesta oli entistä ihanamman näköinen, huudahti hän ihastuksissaan: – Kuinka onnellinen minä olen, kun omistan noin kauniin ja hyvän morsiamen.
– Mikä on parempi: kaunis vai hyvä? Jos minä olisin vain hyvä enkä kaunis sinun mielestäsi, virkkoi Ester hymyillen.
– Niin sinä et olisi minun Esterini.
– Onko sinusta siis kauneus naisessa pääasia? Jos minä tapaturmaisesti kadottaisin toisen silmäni tai jos hiukseni kadottaisin, niin jättäisitkö minut?
– Jos ja jos! Älä nyt puhu tyhmyyksiä, anna ennemmin pieni suukko, oma kultakutrini.
– Ester, Ester! kuului äidin ääni ja samassa oli hän jo ovella. – Täällä ne nuoret vain ovat omassa paratiisissaan, mutta nyt minun täytyy olla julma ja eroittaa teidät hetkiseksi toisistanne. Mene heti kauppaan, Ester, siellä isä tarvitsee apuasi.
Kun Ester oli poistunut, virkkoi Armas:
– Istu nyt äitiseni, niin minä soitan sinulle.
– Eihän tässä nyt olisi aikaa, mutta eihän tuollaista pyyntöä voi vastustaakaan.
Mutta ihmeellinen on ihmissydän. Kun Armas soittaessaan pani silmänsä kiinni, näki hän edessään Lailan loistavine silmineen.
V.
Konsertista palattuaan Armas oli omituisen hiljainen, ei puhunut omaisilleen, ei kuullut, mitä he sanoivat. Hän eli lumouksessaan. Kotiin tultuaan hän ei huolinut teetä enemmän kuin muutakaan ruokaa, vaan sulkeutui huoneeseensa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja ajatteli ihmeellisintä näkyä, mitä hän oli elämässään koskaan nähnyt. Esittäessään soolo-osansa hän oli kohdannut Lailan silmien loistavimmat säteet. Tuo silmäys oli ihanin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt, se saattoi hänen rintansa paisumaan ja viulun hänen kädessään vapisemaan. Sillä hetkellä hänen sielussaan syntyi säveliä, joita hän tahtoi vielä tänä yönä antaa viulunsa laulaa.
Armas otti nuottivihkonsa eteensä ja alkoi siihen tehdä nopeasti merkkejään. Väliin käsi pysähtyi, silmät sulkeutuivat ja vasemman käden sormet sivelivät hiljalleen otsaa ja ohimoa. Näin hän näki uudelleen ja uudelleen tuon lumoavan näyn, ja parin tunnin kuluttua oli "Silmien laulu" sävelletty.
Työnsä suoritettuaan Armas kurkisti saliin, siellä vallitsi täydellinen pimeys; koko talo nukkui rauhallista untaan, hän vain yksin valvoi. Hän pani oven hyvästi kiinni, otti sitten viulunsa ja alkoi hiljakseen soittaa sävellystään.
Armas luuli soittavansa kenenkään kuulematta, mutta salissa, oven takana olikin kuulija. Ester oli herännyt viulun hillittyyn ääneen, hän ei voinut olla menemättä lähemmäs, ja kuuli nyt ihmeellistä, lumoavan ihanaa soittoa, jollaista hän ei ollut vielä koskaan kuullut. Uskaltamatta tuskin hengittää, kuunteli hän "Silmien laulua" pimeässä salissa, painaen väliin kädellään rintaansa. – Minuako varten, minulleko hän on tuon kappaleen luonut!
Kun soitto taukosi, uskalsi Ester koputtaa ovelle ja raottaa sitä. Silloin soittaja säpsähti kuin hänet olisi tavattu pahanteosta. Hän katseli morsiantaan kuin aavetta, ja aaveen näköinenpä Ester olikin valkeassa yöpuvussaan ja vaaleine kasvoineen.
– Oletpa sinä ahkera, kello on jo pian kaksi, virkkoi Ester.
– Mutta hyvänen aika, mene nyt pian takaisin vuoteeseesi, vilustutat itsesi, sai Armas sanotuksi.
– Mitä sinä, Armas – – –
– Mene nyt, hyvä lapsi, minäkin käyn heti levolle. Hyvää yötä!
Ester poistui ja ihmetteli ensin Armaan käytöstä, mutta lohduttautui pian ajatuksella, että taiteilijoilla täytyy joskus olla omat oikkunsa.
Armas katseli vielä nuottejaan ja pani sitten vihkonsa pöytälaatikkoon toisten paperien alle, mutta hänen kätensä vapisivat kuin kuumeisella.
– Mikä oli se ihmeellinen soitto, minä kuulen sen vieläkin korvissani? Ester kysyi Armaalta aamiaispöydässä. – Kenen säveltämä se on, vai itsekö olet sen luonut?
– Onpahan vain pieni tunnelmapala.
– Häiritsinkö minä, olit vähän hermostunut?
– En muusia kuin ajattelemattomuudestasi, tullapa kylmän salin läpi paljasjaloin.
– Minä luulin, että et muista ruveta nukkumaan ollenkaan.
– Sellainenhan se oli Armaan isäkin, valvoi ja kirjoitteli kaiket yöt, virkkoi Esterin äiti. – Taidat sinäkin saada vielä monta kertaa kehoittaa tulevaa miestäsi vuoteeseen.
– Kyllähän nukkua aina ennättää, mutta luoda täytyy silloin, kun henki käskee, lausui Armas.
VI.
Sunnuntaiaamu maaliskuussa. Aurinko loi kultaista hohdetta pitkien petäjien kellanruskeisiin runkoihin; puiden välitse säteet tunkeutuivat valkealle hangelle, saattaen varjopaikat sinertämään. Koko luonto kylpi ihanassa valossa.
Armas hiihteli hiljaisessa petäjikössä, jossa ei vielä näin aikaiseen aamulla muita hiihtäjiä näkynyt. Täällä luonnon suuressa temppelissä, pyhässä pilaristossa, hän tunsi hartauden tunteen täyttävän rintansa, jollaista hän ei edes kirkossa koskaan ollut tuntenut.
Äkkiä sattui hänen silmiinsä puiden välitse liitävä neitonen, valkopuseroinen, valkotakkinen, siniharmaahameinen. Armaan sydän sävähti riemusta – Laila, Laila!
Hän lähti hiihtämään jälkeen, mutta Laila huomasi myöskin hänet ja sujautteli sukkelammin suksillansa. Armas pani parastaan, mutta välimatka ei lyhentynyt, tyttö pakeni kuin henkensä edestä. Lailan sorea varsi taipui keveänä kuin suvituulessa huojuva heinä, ja puut väistyivät vilisten hänen sauvojensa tieltä. Armas ei voinut irroittaa silmiänsä hänestä, mutta vaikka hän ponnisti täysin voimin, niin lähemmäksi tyttöä hän ei päässyt.
Tuli pitkä mäenrinne, jota hiihtäjät laskivat alas. – Nyt sinut tavoitan, sinä lumotar, sanoi Armas itsekseen ja ponnisti sauvoillaan. Suksensa veivätkin nyt huimaavaa vauhtia hyvää latua. Väli lyheni lyhenemistään ja Armas olisi pian törmännyt tyttöön, jollei hän olisi ohjannut sivulle ja niin joutunut Lailan vierelle. Siinä ei kuitenkaan voinut katsahtaa toiseensa, sillä tarkkuus oli kokonaan kiinnitettävä kunnolliseen alastuloon. Kohdalle tultuaan Armas vain virkkoi: – Sainpa sinut kiinni, metsän ihana impi! Loppuosa tuli kuitenkin kuulumattomasti.
Alas tultuaan ja suksien pysähdyttyä he vasta loivat toisiinsa silmänsä, molempien hehkuvaa loistetta täynnä, ja kasvot hiihdosta palavina.
– Mitä sinä minua takaa ajat, olenko minä mikään metsän otus? sanoi Laila, ollen totinen olevinaan, mutta silmät ilmaisivat riemun runsautta.
– Se oli kilpailua, ja kilpailuhan aina kiihoittaa, selitteli Armas. – Tunnustan kuitenkin, että sinä olet parempi hiihtäjä. Minä olen huonontunut entisestään. Lähdemmekö ylöspäin takaisin?
– Onhan tuosta hauska laskea uudelleenkin. Miksi et ottanut Esteriäsi mukaan?
– Hän nukkuu näin pyhäaamusin mielellään pitempäänkin.
– Minä luulin, että sinä karkasit tai lähdit salaa.
– Niinhän minä teinkin, kukaan ei lähtöäni aavistanutkaan. Ja – minusta on ihanaa olla tällaisena aamuna yksin luonnon helmassa.
– Siltähän se äskeinen takaa-ajo näytti.
– Sinähän kuulut luontoon, olet metsän neito.
– Ja sinä, kaupungin lapsi tulit tänne metsän piikojen pitoihin?
– Niin – "Takaisin luontoon", sanoi, – kuka se mahtoi ollakaan, joka niin sanoi.
– Viimeksi Armas Rantakallio, virkkoi Laila naurahtaen.
He hiihtivät hiljalleen mäen rinnettä ylös, vaihtaen sanan ja toisenkin keskenään. Vaikka Armas tunsi sydämensä riemusta hypähtelevän, kun hän Lailan huomasi, niin nyt tunsi hän rintansa rauhalliseksi. Ja niin se oli aina; kun hän milloin hyvänsä kohtasi Lailan, niin hänen sydämensä läikähti yli äyräittensä, mutta sitten seurustellessaan tytön kanssa hän oli rauhallinen ja tyyni. Hyvältä ja lämpimältä silloin tuntui koko hänen olemuksensa.
Hiihtäjät nousivat mäelle, joka idän puolella äkkijyrkkänä kalliona vietti alas.
Hetkisen katselivat hiihtäjät äänettöminä kirkastettua maisemaa, ollen itse tulvillaan riemuitsevia säteitä.
– Mekö vain kahden saamme nauttia tästä lumoavasta luonnoista? virkkoi Armas ihastuksissaan.
– Lämmin vuode on useimmasta parempi kuin kylpy auringon paisteessa valkoisilla hangilla.
– Mikä sinut sai tänne ja jättämään lämpimän vuoteesi?
– Olenhan ennenkin nauttinut kevät-talviaamun aikaisesta ihanuudesta, nousevan auringon kultaisessa loisteessa, enkä voinut lojua vuoteessani, vaikka sekin tuntui suloiselta, Laila lausui ja hänen silmänsä loistivat kilpaa taivaan kultapyörän kera.
Armas ajatteli: – Kaunis on luonto, mutta kaunis nainen on sen ihanin koristus. Sinun kauttasi ovat auringon säteet niin kultaisia, sinun tähtesi luonto niin lumoava.
– Entä mikä sinut toi tänne näin varhain? Laila kysyi.
– Vastustamaton voima, selittämätön pakko ajoi minut vuoteestani, se ei enää ollut suloinen, vaan se ikäänkuin ajoi minut sylistänsä tänne, – sinua näkemään, jatkoi Armas ajatuksissaan.
Siinä oli niin suloista seisoa, että ainakin neljännestunnin he olivat paikallaan, mutta runsaan toisen puolen ajasta Armas katseli Lailaa. Viimein he käänsivät suksensa ja hiihtivät takaisin metsään päin, tulivat loivalle, aukealle mäelle, laskivat siitä rinnakkain, nousivat ylös ja laskivat uudelleen pitäen kiinni samoista sauvoista, jotka olivat poikittain vyötäisten kohdalla. He tunsivat lapsellista iloa tästä huvista, ja Laila sanoi, ettei vielä koskaan ole ollut näin hyvää keliä, eikä näin suloista ilmaa.
– Eikä näin mukavaa hiihtotoveria kuin sinä olet, lisäsi Armas.
Alkoi saapua kaupungista toisia hiihtäjiä, nuorta, reipasta väkeä, niitä tuli parvittain, yksitellen, kaksittain, ja metsän täytti kohta hilpeä ilo ja elo. Aurinko oli jo kohonnut korkealle, eikä luonnossa enää ollut sitä tenhoavaa suloa kuin aikaisemmin. Metsä oli kadottanut ensimäisiltä hiihtäjiltä viehätyksensä, mutta jopa he olivatkin nauttineet runsain määrin tästä ihanasta aamusta. Verkalleen ja miltei vaiteliaina he nyt hiihtivät kaupunkia kohti.
VII.
Kesä oli alkamassa. Sen ilmaisi kiitävät polkupyöräilijät, naisten kesäiset puvut värikkäine hattuineen, visertelevät lintuset ja puiden kellanvihreät lehdet. Katuja revittiin, kaivettiin ja paikkailtiin; pöly, savu ja asfaltin katku levisi kaikkialle. Muuttokuormia tuli ja meni; kuka muutti keskemmälle kaupunkia, kuka syrjemmälle, kuka toisesta laidasta toiseen. Muutamissa taloissa liiduttiin akkunoita, toisissa taloissa ne peitettiin ruskealla paperilla tai sanomalehdillä. Niistä lähtivät asukkaat "kesälaitumille"; kouluthan olivat sulkeneet ovensa, ja kesälomien aika alkanut.
Rantakallioillakin oli hiukan muuttotouhua. Huonon ajan tähden oli elämää vähän supistettava. Armas sai muuttaa saliin ja hänen huoneensa luovutettiin vuokralaiselle. Ester järjesti kuitenkin asian niin, ettei heidän tarvinnut ottaa aivan vierasta. Kun hän tiesi, että Lailalla oli aikomus vaihtaa asuntoansa, meni hän tarjoamaan tälle huonetta.
Lailan rinnan täytti iloinen sykähdys, kun Ester esitti asian; kuitenkin hän mietti hetkisen, ennenkuin otti tarjouksen vastaan.
– Älä huoli tulla, jollei huone sinua miellytä, virkkoi Eister.
– Enhän minä mistään voisi saada niin mukavaa huonetta sillä hinnalla. Tehän saisitte siitä enemmänkin joltain herrasmieheltä.
– Herrat tupakoivat, enkä minä heistä muutenkaan huolisi. – Saatpa nähdä, että meille tulee ensi talvi olemaan hyvin hauska. Näin sanottuaan Ester otti Lailaa vyötäisistä ja he pyörähtelivät kuin vallattomat tytöt riemuissaan.
Tämä sopimus tehtiin jo huhtikuun lopussa, ja nyt, kesäkuun toisena päivänä oli muuttopäivä käsissä.
Armasta huumasi ajatus, että Laila tulee ensi syksystä aina, joka päivä, olemaan lähellä häntä, mutta hän karttoi näyttämästä iloansa morsiamelleen ja puuhaili vain innokkaasti. Kotiapulaisen kanssa hän nosti huonekalunsa tilavaan saliin, ja pian oli huone tyhjä ja siistitty, valmiina vastaanottamaan uutta asukastansa.
Ovikello soi. Armas riensi avaamaan. Laila oli siinä palavissaan ja hiukan hengästyksissä, hän oli juosten noussut portaita.
– Tervetuloa, paras vasallimme! Armas toivotti.
– Kiitos, arvoisa lääninherrani, Laila vastasi kauniisti hymyillen.
– Setäni on se, minä olen vain vaatimaton hovimestari. Kas tässä on herttuakuntasi, elele siinä onnellisena!
– Ikävä vain, että minun on jätettävä se kolmeksi kuukaudeksi.
– Milloin matkustat?
– Jo tänään.
Ester juoksi salin läpi. – Joko sinä, rakas tyttö, tulit! huudahti hän ja tervehti Lailaa syleillen.
– Jo tulin, armollinen lääninherratar.
Ester katsoi kysyvästi.
– Katsos, Armas nimitti minut vasalliksenne.
– Lääninherrattaren arvo kuuluu äidilleni, ei minulle.
Pari miestä kantoi sisään Lailan huoneen kaluston, ja kolmisin siinä sitten sovittiin, mikä mihinkin paikkaan asetetaan.
– No niin, hyvä tuli vähällä vaivalla, syksyllä sitten jatketaan järjestelyä, Laila virkkoi, kun kaikki tavarat olivat huoneessa. – Milloin te muutatte maalle?
– Ylihuomenna meilläkin on matka huvilalle, Tyyneläämme. Miltähän siellä nyt tuntuu, kun emme ole olleet siellä moneen vuoteen, Ester vastasi.
– Sinähän, Armas, olet kehunut sitä hyvin runolliseksi paikaksi, sanoi Laila, heidän mennessä saliin, jossa nyt vallitsi mitä suurin epäjärjestys.
– Niin, kaunista siellä on ja ihania muistoja, jos on surullisiakin.
Laila ymmärsi Armaan tarkoittavan isänsä äkillistä kuolemaa, josta oli kuullut rouva Rantakallion kertovan.
Pienen äänettömyyden jälkeen Ester sanoi:
– Laila, nyt minä pyydän sinua tekemään jotakin, josta meille kaikille tulee iloa, jos sen täytät.
– Annapa kuulua, vastasi Laila.
– Tule sinäkin Tyynelään!
– Tekisihän mieleni nähdä se paikka.
– Niinpä tule siis sinne, tule sitten, kun mansikat kypsyvät, sillä enhän minä tahdo sinua nyt heti veljesi perheeltä riistää.
Armas kuunteli henkeä pidätellen, – Tapahtuuko sekin, jota hän uskalsi vain sielunsa sisimmässä sopessa toivoa.
– Tottapa minun täytynee tulla, koska mansikoitakin luvataan.
– Joko saamme toivoa sinua juhannukseksi? Ester kysyi.
– Ei vielä, mutta heti heinäkuun alussa.
– Siellä kiivetään Pankalle ja sinä kirjoitat runon, joka pannaan kehyksiin Tyynelän salin seinälle, Ester kuvaili Lailalle.
– Eihän siellä salia olekaan, Armas väitti.
– Onhan pirtti. Et usko, Laila, kuinka hauska pirtti Tyynelässä on, ja suuri kuisti ja parveke, jota kuusen oksat hyväilevät. Siellä Armas soitti jo lapsena niin kauniisti viuluaan.
– Ja Ester lauleli ihanalla äänellänsä, jatkoi Armas.
– Siellä on sileiden kallioiden välissä maailman paras uimapaikka; hieno, valkoinen santa peittää rannan ja järven puhdas pohja on kuin luotu Lailan jalkojen tallata, Ester kehui.
– Ja kuusikossa, riippumatossa on suloista loikoa, kuusten huminan tuutiessa Laila-neidon ihanaan uneen, jatkoi Armas.
– Tepä olette runollisia, kuvatessanne Tyyneläänne, virkkoi Laila.
– Sinä siellä vasta runolliseksi tulet, vakuutti Ester.
– Kun nyt ensin neljä viikkoa hengitän Ahvenanmeren ilmaa, niin tulen sitten runolliseen Tyyneläänne jatkamaan uimista, makaamista ja muutakin hyvää.
– Kyllä me sinua siellä hyvänä pidämme, että vastakin mielesi tekee. Se on vain ikävää, että Armas menee miltei koko elokuun ajaksi konserttimatkoilleen.
– Ulkomailleko?
– Kotimaan kylpypaikkoihin, Terijoelle, Savonlinnaan, Heinolaan ja jos ennätän, vielä Naantaliinkin, Armas sanoi.
– Ikäväähän se on meille, kun Armas lähtee, virkkoi Ester, – mutta minkäs sille tekee, "mies on luotu liikkujaksi, vaimo pirtin vartijaksi", jatkoi hän nauraen.
– Mikäpä hätä teillä siellä on, lohdutti Armas.
– Joko tavarasi ovat pakatut, kysyi Ester Lailalta.
– Jo, kaikki on valmiina. Parin tunnin kuluttua onkin lähtö käsissä.
– Syömme ensin päivällistä yhdessä, sitten tulemme sinua saattamaan asemalle.
Kun nuoret Rantakalliot palasivat saattamasta, riemuitsi Armaan sydän: – Ainoastaan kuukausi ja taas saan nähdä hänet, saan nähdä nuo hurmaavat silmät, nähdä ne joka päivä. Ihanan heinäkuun saan olla niiden säteissä, – ja taas syksystä saan täällä aina nähdä häntä ja katsella hänen silmiänsä.
Niin – Armas oli jo tiennyt ja tuntenut pitemmän aikaa, että hän ei ainoastaan ihaile kauneutta Lailassa ja hänen hurmaavissa silmissään, vaan hän rakastaa häntä kokonaan, rakastaa mielettömällä rakkaudella.
Tämä luvaton rakkaus, joka talven kuluessa hiipi häneen vähitellen, täytti nyt keväällä hänet kokonaan vastustamattomalla voimalla. Se tuotti usein kipeätä tuskaa, kun hänelle selvisi, että toinen nainen on hänen sydämessään anastanut morsiamensa sijan, Esterin, joka on kaunis ja hyvä, puhdas ja viaton kuin enkeli, jonka hyvyydellä ei ole rajoja, ja joka on niin äärettömän luottavainen ja rakastettava. Ensin Armas ei tahtonut itselleenkään tunnustaa sydämensä tilaa, mutta kun siihen vihdoin oli pakko, käsitti hän myös, ettei hän ollutkaan koskaan tuntenut muuta rakkautta Esteriä kohtaan kuin ainoastaan veljen rakkautta sisareen, joka pienestä asti oli hänen liittynyt hellimmillä siteillä. Mutta kaiken tämän ilmoittaminen Esterille ja kihlauksen purkaminen hänen kanssaan tuntui liian julmalta; ennen hän tahtoi elää valheessaan kuin haavoittaa morsiamensa sydäntä.
Ei hän myöskään enää tahtonut irroittaa itseään Lailasta, eikä hän sitä voinutkaan, sillä sielunsa sisimmät juuret olivat kietoutuneet häneen, jonka silmien loisteen tähden hän ei tahtonut muuttaa tästä kaupungista, vaikka hänellä olisi ollut edullisempi elää pääkaupungissa. Lailan silmien tähden hän sitoutui jäämään ensi syksystä edelleenkin tänne. Sanomaton riemu täytti hänen mielensä, kun Ester toimitti Lailan heille asumaan. Suurinta iloa hän tunsi, kun Laila lupasi tulla Tyynelään. Kaikki kävi paremmin kuin hän olisi voinut uneksiakaan. Mutta hän varoi näyttämästä heille tunteitaan. Oli iloinen kuin ennenkin, ehkäpä iloisempikin, laski leikkiä Lailan kera, suuteli häntä kädelle Esterin läsnäollessa, ja nimitti häntä "kauniiksi Lailaksi".
– Etkö sinä ole mustasukkainen? kysyi Laila kerran, kun Armas nimitti häntä Laila-kaunottareksi.
– Mitä varten, saahan toki kaunista kauniiksi sanoa, oli Ester vastannut hymyillen.
– Niin, sinä kun itse olet kauniimpi, ei sinun tarvitse pelätä kilpailijaa, Laila päätteli.
– Niin ja tämä minun tyttöni on niin kultaisen hyvä, parempi kuin itse hyvyys, virkkoi Armas.
– Älä sinä nyt sentään liioittele, ei kukaan voi olla tarpeeksi hyvä, väitti Ester.
Ester oli todellakin itse niin hyvä, ettei hän osannut ajatella kenestäkään mitään pahaa, vielä vähemmän että hänen sulhasensa rakastaisi toista naista. Hän piti Armaan sanoja ja käytöstä Lailaa kohtaan pelkkinä ystävyyden osoituksina ja hänen iloisen luonteensa vallattomina purkauksina. Hän uskoi, että Armas rakasti häntä yhtä suuresti kuin hän Armasta. Ja vaikka Armas ei häntä enää suudellutkaan niin usein kuin kihlauksen alussa, ei hän sitäkään osannut pitää minään kylmenemisen merkkinä. Esterin rakkaus oli täydellistä ja puhdasta, ja hän luotti rakkauteensa, eikä hän voinut sulhasensa puoleltakaan muuta ajatella mahdolliseksi.
Ester-rukka, hän ei osannut aavistakaan, mitä surua ja tuskaa hän vielä saisi kärsiä Lailan silmien tähden.
VIII.
Tyynelän huvila oli erittäin kauniilla paikalla, lahden rannalla. Taustalla kohosi melkein äkkijyrkkä Pankan vuorenrinne. Komeat kuuset, jotka turhaan koettivat kurkistaa Pankan laelle, kaarsivat pohjoisen puolelta huvilaa; ainoastaan rannan puolella oli vihreä nurmeke, jossa seisoi jokunen valkorunkoinen koivu, ikäänkuin ujostellen korkeiden kuusten seuraa.
Huvila oli korkea, jyrkkäkattoinen. Laaja kuisti oli etelän puolella järvelle päin. Itäsivulla, yläkerrasta oli hauska parveke, jonka kaiteita kuusen oksat sivelivät, ja jossa oli hauska kuunnella pienten laulajien suloisia liverryksiä.
Huoneista tärkein oli pirtti, valoisa ja korkea huone neljine akkunoineen, maalaamattomine lattioineen ja peittämättömine seinineen. Pirtistä noustiin mukavia kiertoportaita yläkerran molempiin huoneisiin, joista parvekehuone päätettiin luovuttaa Lailalle, mutta jota Armas siihen asti sai käyttää makuuhuoneenaan. Alakerrassa paitsi keittiötä oli vielä pari pienempää huonetta, joista toinen valkeine kalustoineen ja seinätauluineen yhä vielä oli samassa kunnossa kuin se oli ollut Armaan äidin eläessä.
Ensimmäinen viikko Tyynelässä meni Armaalta aivan huomaamatta, olihan siellä niin paljon järjestämistä ja puuhaa, ettei paljon joutanut ajattelemaan. Koko viikkoon hän ei edes viulua pitänyt kädessään. Mutta sitten, kun hän sen otti taas esille ja asettui ullakkokamarin parvekkeelle, rupesi hänen sydämensä kiivaammin sykkimään, ja hänen silmänsä hehkuivat, sillä nyt kuvastuivat hänen sielunsa silmäin eteen Lailan silmät sellaisina, kuin ne loistavimmillaan olivat hänelle näkyneet.
Armas alkoi soittaa hiljaa, jousi kulki kuin hennosti hyväillen viulunkieliä, mutta ääni paisui vähitellen voimakkaaksi, ja esiin tulvahti aina uudelleen ikäänkuin kimppu säihkyviä säteitä, välillä se oli taas tenhoavan lumoavaa, vienoa, houkuttelevaa, kutsuvaa kuin seireenien laulu. Soittajan silmät paloivat, sieraimet vavahtelivat ja huulet värisivät; hän oli kuin juovuksissa omasta soitostansa.
Pikku laululinnut, jotka olivat soiton lumouksesta lentäneet kuusen oksille ja laulamatta kuunnelleet tuota ihmeellistä soittoa, katselivat nyt ihmeissään soittajaa ja alkoivat sitten liverrellä, vähitellen saattaen soittajan mielentilan tasapainoon.
Eivät kuitenkaan ainoastaan lintuset olleet tenhoavan soiton lumoissa. Parvekkeen alla oli akkuna auki ja huoneessa istui Ester käsityötään tehden, mutta soiton kuultuaan jäivät kädet liikkumattomiksi syliin, posket purppuroituivat ja silmien kiilto kirkastui, kun säveleet kantautuivat ylhäältä hänen luokseen. Tuon soiton hän oli ennenkin kuullut, se oli silloinkin hänet lumonnut, oli tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin Beethovenin tai Bachin hienoimmat sävellykset. Ester muisti sen yön hyvin, ja hän oli sen jälkeen parikin kertaa pyytänyt Armasta sitä soittamaan, mutta Armas esteli, eikä sanonut kykenevänsä sitä vielä silloin esittämään. – Nyt hän soittaa sen minulle, riemuitsi Esterin sydän.
Oli onni, ettei hän ymmärtänyt soiton tarkoitusta, sillä silloin olisi hänen sydämensä särkynyt.
– Armas, Armas, tulehan jo alas! Ester huusi.
Armas laskeutui hidastellen ja Ester otti hänet säteilevin, onnesta loistavin silmin vastaan.
– Kiitos, kiitos soitostasi, jota olen talvesta saakka ikävöinyt uudelleen kuulla. Nyt soitit lumoavan fantasiasi.
Armas tunsi punastuvansa häpeästä, hän seisoi kuin rikollinen tuomarinsa edessä.
Mutta Ester oli kaikesta tietämätön, hymyillen hän virkkoi: – Tulehan tähän viereeni, että saan oikein sinua kiittää.
Silloin Armas vaipui polvilleen ja painoi mustakiharaisen päänsä morsiamensa helmaan ja kyynel kieri hänen silmistään.
Ester siveli hienoilla sormillaan kiiltäviä kiharoita ja sanoi:
– Sinunhan pitäisi olla ylpeä kuin kuningas, sillä tuskinpa kukaan toinen voisi noin ihanasti soittaa, sinä tulet kuitenkin kuin pieni lapsi, joka on pudottanut äidin sokeriastian ja sitten piiloittaa päänsä äitinsä helmaan.
– Sinä olet hyvä ja rakas, sinä olet aivan liian hyvä minulle, kuiskasi Armas.
– Mitä sinä, lapsi parka, nyt höpötät, sinähän toki meistä kahdesta olet parempi, jos arvostelemaan ruvetaan, Ester sanoi ja painoi poskensa Armaan hiuksiin.
– Ei, virkkoi Armas, nousten istumaan Esterin viereen, – minä en ole edes kelvollinen sinun kengännauhojasi päästämään.
– Et ainakaan nyt, kun minulla ei kenkiä olekaan, vastasi Ester nauraen.
Armas otti nyt Esterin käden omaansa, silitteli sitä, vei sen huulilleen ja painoi poskeansa vastaan.
– Mutta sinullahan on kuumat posket, virkkoi Ester. – Aivanhan sinussa lienee kuumetta.
– Kuuma veri on aina kuumaa, kyllä minun lämpöni on normaali. – Kuules, Ester – –.
– Mitä haluat?
– Laula nyt jotakin.
Armas otti matalan jakkaran, istuutui siihen ja painoi päänsä Esterin syliin. Ester laski kätensä hänen hiuksilleen ja alkoi laulaa suloisella äänellään.
Ei koskaan Esterin ääni ollut soinut niin kauniina kuin nyt, ja Armaan rinnan yli liukui lämmin laine.
Sen päivän iltaan asti Armas oli rauhallinen. Hän otti osaa kasvitarhatyöhön ja puuhaili yhdessä toisten kanssa. Mutta illalla väikkyivät Lailan silmät taas hänen edessään, eikä hän saanut unta. Hän olisi mielellään noussut ylös ja soittanut "Silmien laulua", mutta hän tahtoi soittaa sen vain itselleen, kenenkään sitä kuuntelematta, ketään häiritsemättä ja siksi hän antoi sen sävelen soida vain sielussaan. Siihen hän vihdoin nukkuikin ja näki unta – Lailasta.
Aamulla aikaisin, toisten vielä nukkuessa, nousi Armas ylös, pukeutui hiljaa, otti viulunsa ja hiipi ulos. Kesäkuun aurinko oli jo korkealla; pienet laulajat tervehtivät häntä kymmenin äänin, kun hän nousi Pankan rinnettä ylös. Vuorelle päästyään Armas ei malttanut paljoakaan katsella suuremmoista luontoa. Hän jätti sen taakseen ja laskeutui toista, loivaa rinnettä alas, kulki vielä kappaleen matkaa juhlallisessa kuusikossa, kunnes tuli pieneen aukeamaan, joka oli kuin temppeli mahtavine pilareineen ja korkeine kupukattoineen. Lattiana oli pehmeä sammalmatto. Siinä oli joku istuinkin, vihreä sammalmätäs. Yhdelle niistä Armas istuutui ja alkoi soittaa. Ja kun viulun ääni vihdoin sammui, istui hän siinä pitkät ajat liikkumatta kuin eloton olento.
Tämän aamun jälkeen Armas kävi melkein joka päivä tällä paikalla soittamassa, mutta koskaan hän ei pyytänyt sinne Esteriä seuraansa. Ja vaikka hän tiesi, kuinka rauhoittavasti Esterin seura häneen vaikutti ja kuinka Ester läsnäolollaan karkoitti nuo luvattomat ajatukset ja haaveilut hänen mielestään, sittenkin hän haki yksinäisyyttä ja oli väliin puoli päivääkin yksin metsässä ja temppelissään.
Hän laski päivät tarkkaan, mitkä olisivat vielä Lailan tuloon, ne tuntuivat vähenevän äärettömän hitaasti.
Esterikin huomasi Armaan ikävän, mutta ei osannut aavistaa, mikä sen tuotti. Hän arveli, että Armaalla, joka on tottunut vilkkaaseen elämään, on ikävä tässä hiljaisuudessa, Armas ei ollut mikään innokas kalamies, lukea ja soitella hän ei aina jaksanut ja puheleminen hänen ja äidin kanssa ei aina ehkä huvittanut. Ikävähän silloin tulee pakostakin. Näin päätellen Esterkin oli mielissään Lailan tulosta, odottaen häntä Tyynelän elvyttäjäksi.
Laila oli jo aikaa sitten määrännyt tulopäivänsä, häneltä saapui kerran viikossa postikortti, joka Armaalle toi mitä suloisimman tervehdyksen, vaikka se olikin Esterille osoitettu.
Päivät kuluivat, aika riensi eteenpäin. Mennyt oli juhannuskin. Mansikat alkoivat punertua ja päivät vähenivät Armaan laskelmista: neljään, kolmeen, kahteen, ja seuraavana päivänä tuli kortti.
– Lailalta tuli kortti, Laila tulee huomenna! iloitsi Ester.
Armaan sydän vavahti riemuisasti ja hän virkkoi tenhottomasti: – Sano se uudelleen.
– Laila on huomenna täällä, tuli laulaen Esterin suusta. – Kuulitko, Lailan laulua, Lailan naurua saamme pian kuulla!
Armas olisi mielellään sulkenut tytön syliinsä tuosta ilosanomasta, hänen mielensä teki suudella noita huulia, jotka tuon ihanan nimen niin kauniisti lauloivat. Mutta nyt hän ei uskaltanut sitä tehdä, se olisi ollut liiaksi rikollista, olisi ollut kuin pyhän saastuttamista. Hän koetti salata suurta riemuaan ja sanoi:
– Tokkohan hän tulee täällä viihtymään?
– Tottahan toki, ja sinä saat siinä suhteessa tehdä parastasi, Ester vastasi.
Huoneet järjestettiin vieraan tuloa varten. Molemmat tytöt saivat koko yläkerran haltuunsa, mutta Armas sanoi jäävänsä pirttiin vahdiksi, "ettei kukaan pääse morsiamia ryöstämään".
IX.
Kun oli navakanlainen länsituuli, niin Armas lähti yksin kevyellä veneellä Lailaa noutamaan. Suuri riemun aalto levisi yli hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hän taas pian saisi oikein läheltä katsoa niitä silmiä, jotka koko kuukauden olivat väikkyneet hänen sielunsa silmien edessä.
Paluumatkalla Laila istui perässä, eikä Armas voinut irroittaa katsettaan peränpitäjän kasvoista ja silmistä, joissa tuntui olevan lumoava kauneus. Laila vaistosi jotain outoa Armaan katseessa ja tämän äänessäkin oli hänestä erikoinen, vieras värähdys.
– Älä nyt niin ahkerasti souda, vai pelkäätkö kauniin morsiamesi tällä ajalla joutuvan hukkaan, Laila virkkoi hymyillen.
– Pelkään kahvin jäähtyvän ja sinähän et pidä kylmästä kahvista, soutaja vastasi leikillisesti.
– Täytyy sitten minunkin ruveta melomaan.
– Kuule Armas!
– Mitä niin, ihana impeni!
– Onko teillä ollut jo ikävä minua?
– Niin kauheasti.
– Milloinka ensi kerran saan soittoasi kuulla? kysyi Laila.
– Saat kuulla uuden kappaleeni, mutta vasta kolmen viikon kuluttua.
– Miksi ei jo tänään?
– Ei sovi, sen saat kuulla sinä yksin vain.
– Kuinka salaperäistä!
– Ja tämä lupauskin on pidettävä salaisuutenamme.
– Mutta jos minä en voi olla kertomatta, esimerkiksi Esterille?
– Niin silloin et saa kuulla mitään.
– Mikä sen kappaleen nimi on?
– Onhan sillä nimikin, mutta sitä ei sovi sanoa – ei ainakaan vielä, ehkä sitten, kun saat sen laulun kuulla.
Laila katsoi kummastellen Armasta, miettien, että varmasti Armaassa oli jotain outoa.
Tätä iltaa vietettiin Tyynelässä juhlailtana, Lailan tulon kunniaksi.
Seuraavana aamuna kahvipöydässä Armas kysyi: – Laila, mitä pidät meidän pikkulaulajistamme?
– Hyvin harjoitettua väkeä, kyllä niiden konserttiin kelpaa herätä, vastasi Laila.
– Niin, tällaista meillä täällä on. – Ja nyt minä kysyn sinulta, neiti Laila Lumme, tahdotko rakastaa tätä Tyyneläämme myötä- ja vastoinkäymisissä?
– Tahdon, vastasi Laila reippaasti.
– Ja olla hänen kihlattu morsiamensa?
– Kyllä, tuli tytöltä hartaasti.
– Niinpä panen liiton merkiksi sormeesi tämän sormuksen, ja Armas otti liivinsä taskusta tuohesta tehdyn sormuksen ja pisti sen tytön vasemman käden nimettömään. Onnea nuorelle morsiamelle.
– Minäkin onnittelen, Ester sanoi ja hän otti Lailaa kaulasta ja suuteli häntä.
Olisipa minullakin lupa tuollaista tehdä, ajatteli Armas, – nyt voin ainoastaan ajatuksissani häntä suudella.
Armas toi nyt viulunsa, jolloin naiset luulivat saavansa kuulla soittoa, mutta Armas antoikin viulun Esterille ja sanoi: – Osaat sinä senverran tätä käsitellä, että saamme kihlajaisten kunniaksi hiukan pyörähdellä.
Osasihan Ester niukan viuluakin soittaa, ja pian Laila ja Armas keinuivat "Tonavan aalloilla". – Mutta ei Esterillä enemmän kuin Lailallakaan ollut hämärintä aavistusta siitä, mitä Armas silläkin hetkellä tunsi.
Eräänä kauniina, aurinkoisena päivänä oli Laila mennyt loikomaan riippumattoon, joka oli rannan petäjikössä uimapaikan yläpuolella, ja uinahti päivän raukaisemana pian täyteen uneen.
Armas oli ollut edempänä uimassa ja palasi kallioiden yli. Silloin huomasi hän nukkuvan Lailan punaisine hymyhuulineen. Oi, kuinka nuo huulet kutsuvat, vetävät puoleensa ja pyytävät. – Hänpä herättääkin nukkuvan prinsessan lumotussa linnassaan. – Ainoastaan hiljaa, hiljaa kuin tuulen vieno henkäys hän koskettaa noita huulia! Vielä pari kuulumatonta askelta ja Armas on aivan lähellä. – Kuinka kaunis hän on, vaikka silmänsäkin ovat kiinni! – Suutele, suutele! sanoivat nukkuvan huulet, ja Armas kumartui ja – varkaus oli toimitettu – –.
Nukkuva repäisi pelästyneenä silmänsä auki, tuskin käsittäen, mitä oli tapahtunut. Armas oli siinä vielä kumarruksissaan hänen kasvojensa yli ihastunein silmin ja polttavin huulin ja kuiskasi:
– Joko heräsi lumotun linnan ihana prinsessa?
Laila aikoi suuttua käsitettyään tapahtuman, mutta Armas oli äkkiä muuttunut lapsellisen leikkisän ja viattoman näköiseksi, ja siihen suli tytön suuttumus, ennenkuin se pääsi täysin esillekään. Lohduttaen itseänsä, että eihän siinä ollutkaan mitään pahaa, ojensi hän kätensä ja virkkoi: – Auta nyt, prinssini, minut tästä ylös!
Laila piti paljon Armaasta, piti hänestä miehenä, mutta etenkin soittajana. Hänestä tuntui, ettei kukaan voi Armaan viulun ääntä niin ihaillen kuunnella kuin hän, ettei kenenkään sydämeen se voi niin tunkeutua kuin hänen. Laila oli joskus pelännyt, että Armas ihailee häntä liiaksi, vaikka samalla tuntui suloiseltakin nähdä hänen ihastuneena katselevan itseään. Mutta kun Laila katseli Esteriä ja Armasta yhdessä, niin hän ajatteli: – Esterin sulhanen ei voi koskaan kiintyä toiseen naiseen liiaksi. Armas on vain sellainen ihanteellinen sielu, joka nauttii kauniista kaikkialla, Ja jos minä olen hänen mielestänsä kaunis, niin miksi hän ei saisi minua ihailla.
X.
Päivät menivät iloiten, kolme viikkoa lensi kuin siivillä. Ei koskaan ennen Tyynelässä niin paljon laulettu, naurettu ja riemuittu. Iloinen elämä kohosi yhä korkeammalle, kun "isä-pappakin" saapui huiluineen.
Lailan tulon jälkeen Armas oli kokonaan jättänyt yksityiset metsäsamoilunsa. Useimmin he nyt retkeilivät kolmisin, mutta sattuipa joskus, että Laila ja Armas olivat kahdestaankin. Kuusikon kirkossa Armas ei kuitenkaan ollut vielä käyttänyt Lailaa, eikä siitä edes puhunutkaan. Olihan hänellä kylläkin halu näyttää Lailalle se paikka, jossa hän kuumeiset unensa oli uneksinut. Siellä hän tahtoi soittaa "Silmien laulun" sielunsa morsiamelle; tahtoi nähdä, mitä se vaikuttaa noihin silmiin, joille se on omistettukin. Mutta hän jätti sen päivän aina tuonnemmaksi.
Kuitenkin, kun kolme viikkoa oli kulunut Lailan tulosta ja hänen lähtönsä konserttimatkoille ylihuomenna oli edessä, sanoi Armas aikaisena aamuna Lailalle haluavansa vielä näyttää hänelle yhden merkillisyyden: metsien pyhäkön.
Laila oli heti valmis lähtemään.
– Minne sinä oikein johdat? kysyi Laila vihdoin ihmeissään, kun Armas tunki yhä syvemmälle kuusikkoon.
– Pian olemme perillä, lohdutti opas.
Laila seurasi, mutta ei voinut olla pelkäämättä. Mitä hän pelkäsi, sitä hän ei osannut sanoa itselleenkään. Kuitenkin tähän pelkoon yhdistyi riemuakin, sillä hän aavisti Armaan nyt soittavan hänelle. – Yksin hänelle.
Kuusien lomitse aukeni lopulta aukeama, jonka laidalle Armas seisahtui. – Käy peremmälle ja istu lepäämään! kehoitti Armas.
Laila astui muutaman askeleen, seisahtui, katseli ylös ja ympärille, ja huudahti hiljaa, ikäänkuin peläten häiritsevänsä juhlallista hiljaisuutta. – Oi, kuinka kaunis temppeli!
– Nyt tämä vasta kaunis on, kun sinä olet täällä, nyt tämä on pyhitetty.
Laila istui pehmeälle istuimelle.
– Nytkö sinä soitat sen kappaleesi, jonka tullessasi lupasit? Laila kysyi.
– Oletko valmis kuulemaan?
– Olen!
– Katso siis minua silmiin!
Laila totteli. Eikä hän enää voinut siirtää silmiänsä soittajasta, kun tämä alkoi tuon lumoavan soittonsa, sillä Armaan silmissä oli nyt sellainen magneettinen voima, joka sitoi Lailan katseen niihin. Niistä leimusi tulinen hehku, joka sytytti tuleen kuulijankin silmät. Mutta tulisen polttaviksi olivat myöskin sävelet muuttuneet ihanista alkuäänistä; ne leimahtelivat kuin pitkät tulikielet ja tunkivat sielun sisimpään; ne saattoivat rinnan laineisiin ja sydämen riehuvaan liikkeeseen. Sitten sävelet taas vaihtuivat hellivään hyväilyyn, ne kiehtoivat ja lumosivat, saivat sydämen värisemään ja koko ruumiin juopumuksenkaltaiseen huumaukseen.
Lailan silmät loistivat yhtenä kuumana tulena, kasvoja poltti ja rinta oli pakahtua; samoin oli Armaan itsensäkin laita, sisäinen tuli oli hänet poroksi polttaa. Lopuksi tuli viulusta tuskallinen loppusointu ja viulu lensi soittajan käsistä sammalpermannolle. Armaan kädet kiertyivät tytön ympärille, ikäänkuin hän olisi pelännyt vajoavansa pohjattomaan meren syvyyteen ja hänestä nyt pelastuksen löytänyt. Kuohuvat, palavat rinnat painautuivat toisiaan vasten. Laila ei kyennyt vastustamaan, sittenkään, kun Armas suuteli häntä silmiin, poskille ja huulille. Hän oli myöskin lumouksen vallassa.
Yht'äkkiä salama leimahti ja samassa kuului jyrähdys kuin olisi taivas ja maa revennyt. Silloin erkanivat he toisistaan ja kauhu valtasi molemmat, ikäänkuin he olisivat kuulleet tuomiopasuunan äänen.
– Mitä me olemme tehneet? Todellisuus tulvahti lahjomatta esiin, ja he häpesivät katsoa toisiansa. Suuria sadepisaroita alkoi tipahdella, ja Laila kiiruhti suojaan kuusen alle, mutta Armas jäi seisomaan paikalleen, aivankuin ei olisi tajuissaan. Silloin Laila tuli takaisin, otti toiseen käteensä maasta viulun, tarttui toisella Armaan käteen ja veti hänet tuuhean kuusen alle, jossa oli hyvä suoja.
Kauan he siinä seisoivat äänettöminä, katselivat vain sateen valumista sammalmatolle. Tuo sade, joka niin tasaisena valui ja huuhteli puiden oksia, puhdisti heitäkin ja lakaisi heidän intohimonsa tiehensä.
Viimein Armas virkkoi, katsomatta Lailaan:
– Oletko minuun suuttunut?
– Suunnittelitko edeltäpäin kaikki näin? kysyi Laila vastaukseksi.
– En, vakuutan sinulle. Silmillesi kyllä soitin ja tahdoin nähdä ne sen vaikutuksen alaisina, mutta en muuta. – Olemmeko enää ystäviä? Oi, en tahtoisi sinun ystävyyttäsi mistään hinnasta kadottaa. Ethän kiellä sitä minulta tämän tähden?
Armaan äänessä oli niin rukoileva pyyntö, että Laila ei voinut muuta kuin vastata:
– Emmehän voi muuta olla kuin ystäviä. Etkä sinä yksin rikkonut, ehkä minun rikokseni onkin suurempi. Mutta miten me Esterin sovitamme. Ester-parka, hän kuolee surusta, jos hän saa tietää, että me olemme häntä pettäneet.
– Oi Laila, Laila, sinä ilmaiset, että sinäkin rakastat minua, virkkoi Armas ja puristi hänen kättänsä.
– Olethan sen huomannut jo ennenkin, vastasi Laila.
– Ja minä olen kihloissa toisen kanssa.
– Etkä saa sitä purkaakaan. Esterin kaltainen tyttö ei sitä kestäisi.
– Hän luottaa sokeasti minuun. Hän on liian hyvä petettäväksi, ja kuitenkin siitä asti kuin sinut viime syksynä ensikerran näin, olen häntä pettänyt. – Mitä minä nyt teen, virkkoi Armas tuskaisena.
– Olemalla Esterin kanssa edelleenkin kihloissa.
– Hän on kuitenkin vain nimellinen morsiameni, todellinen olet sinä. Laila, annathan nyt suudella itseäsi, pyysi Armas.
– Eihän se ole luvallista. Kuule, teet väärin, sanoi Laila, kun Armas taivutti hänen päätään. Kuitenkin hän vastasi suudelmiin, mutta sanoi sitten: – Tämän täytyy olla viimeinen kerta!
Armas ei tahtonut siihen mitään sanoa, eikä hän puhunut Lailalle mitään heidän palatessaan Tyynelään. Laila kulki nyt edellä polkua pitkin, ja Armas ei voinut irroittaa silmiään hänestä.
Ukkossade oli lakannut, auringon säteet tunkeutuivat kuusten lomitse ja timantteina kiiltelivät vesipisarat puiden oksilla. Mutta kulkijat eivät nyt osanneet nauttia tästä kauneudesta, he kulkivat omissa aatoksissaan.
Pirttiin tultua Laila pelkäsi, että Ester näkee heistä kaikki ja hän koetti sitä peittää puhumalla kuusikkokirkosta, ukkosesta ja sateesta. Ester olikin ollut huolissaan heidän tähtensä sen hirveän jyrähdyksen johdosta ja oli nyt sitä iloisempi, nähdessään heidät vahingoittumattomina ja kuivina.
Onneksi oli Armaskin muuttunut iloisen näköiseksi. Hänen tähtensä Laila enemmän pelkäsikin, että jos hän ei ollenkaan pääse entiselleen, mutta Armas oli pirttiin astuessaan niin huolettoman ja vapaan näköinen, ikäänkuin hän ei olisi Lailan kera ollutkaan.
Mutta isä virkkoi kahvipöydässä leikillisesti tyttärelleen: – Katso vain tyttö, ettei tuo vieraasi ryöstä sinulta sulhasta!
– Eikä sinulla ole toista veljenpoikaa, ja minä en vennonvieraista huoli, vastasi siihen Ester.
Esterin äiti oli huomannut Armaan liiallisen kiintymyksen Lailaan ja ihmetteli tyttärensä rauhallisuutta siinä suhteessa. Hänestä ei ollut oikein, että Armas vieraan kanssa kulki kahden metsiä, jättäen oman morsiamensa kotiin. – Laila on kyllä hauska toveri, mutta pitäisihän hänen seuransa pojalle riittää Esterin läsnäollessa. – Olisin minä vain tytön sijassa hyvinkin mustasukkainen, mutta tämä ei ole tietääkseenkään. – Hän luottaa itseensä, Lailaan ja Armaaseen liiaksi. – Armas on kyllä hyvä poika, miesten parhaita, mutta ehkä hänessäkin on heikkoutensa, hänkin voi olla jonkunverran kevytmielinen. – Muuten on minusta viimeaikoina näyttänyt, niinkuin nuoret eivät enää olisikaan tosirakastuneita, ja oikeastaanhan serkut eivät saisikaan mennä keskenään naimisiin, niin että taitaa ollakin parasta, että purkavat ajoissa. – Tosiaankin, eihän kumpikaan ole mitään puhunut häistä, vaikka Esterin kapiot ovat jo aikaa sitten olleet valmiina. Ja kun asia pitkistyy, niin se myöskin mutkistuu. Näin haasteli äiti ajatuksissaan töitään järjestellen.
Esterin rakkausko olisi laimentunut! Eipä suinkaan. Kyllä hän rakasti Armastaan koko sydämestään ja sielustaan, mutta hän ei osannut mitään epäillä.
Lailan sydän lämpeni entistä lämpimämmäksi Esteriä kohtaan, ja ollessaan illalla hänen kanssansa kahden, syleili hän sisarellisella rakkaudella toveriaan, puhuen hänelle helliä sanoja. Hän tahtoi ystävyydellään palkita tekemänsä vääryyden. Mutta olisipa Ester vain tietänyt ystävättärensä ryöstöstä, niin hän olisi pitänyt häntä kavalimpana käärmeenä, joka oli tunkeutunut heidän paratiisiinsa.
Vuoteessaan ollessaan ja muistellessaan päivän tapahtumia ei Laila voinut estää riemun sykähdyksiä rinnassaan; hän ei voinut olla ajattelematta lumoavaa soittoa, hänen "Silmiensä laulua", Armaan hurjaa syleilyä ja kuumia suudelmia. – Oi, kuinka minä häntä rakastan, rakastan! Ja jos minä tahdon, niin Armaasta tulee minun mieheni. – Miksi en tahtoisi, koska rakastan häntä ja hän rakastaa minua. – Mutta sittenkin. – Esteriä on kovin sääli.
XI.
Seuraava syksy oli Armaasta ihanaa aikaa, olihan hänellä tilaisuus olla Lailan seurassa joka päivä, Laila kun asui nyt heillä.
Kihlausvuosipäivänä istuivat vanhukset ja Ester ja Armas yhdessä. – Laila oli mennyt johonkin kokoukseen. Ensimäisen kahvikupillisen juotuaan virkkoi isä:
– Onnea kihlatuille toisen kerran! Ja nyt, antakaapa kuulua, milloin teidät pannaan kuulutuksille ja koska teidät vihitään?
– Minä olen ajatellut, Armas vastasi, että jos me menemme naimisiin, täytyy meillä olla oma koti, ja minä en puolestani hennoisi vielä tästä kodista luopua, vai mitä Ester, Armas loi Esteriin lämpimän katseen.
– Eihän minulla ole mitään kiirettä muuttaa pois vanhempien kodista, ja mehän olemme vielä niin nuoriakin, Ester sanoi.
– Voisittehan kyllä tässä vihittyinäkin olla, lausui äiti. – Tilaa on kyllä, etenkin kun Laila muuttaisi.
– Mutta, äiti, eihän Lailaa voisi käskeä muuttamaan heti, kun on juuri päässyt tänne majoittumaan, Ester vastasi.
– Ja silloin me kadottaisimme paljon lauluilloistamme, isä virkkoi, ja jatkoi: – Elellään vain edelleenkin näin, ennätetäänhän vielä erossakin olla.
Armas katsoi kiitollisena setäänsä, mutta vieläkin kiitollisempi hän oli Esterille, joka niin helpoksi teki hänen estelynsä.
Lokakuun alussa Armas lähti konserttimatkalle Helsinkiin ja viipyi sillä matkalla muutaman päivän. Tänä aikana Ester sai tietää enemmän kuin hänen sydämensä kesti.
Myöhäisenä iltahetkenä, ollessaan jo yöpukimissaan, Ester meni Armaan huoneesta etsimään erästä pientä kirjaa, jota Armas oli viimeksi lukenut ja jota hän oli suositellut Esterillekin. Hakiessaan sitä turhaan kirjahyllyltä ja kirjoituspöydältä, arveli hän sen mahdollisesti olevan pöytälaatikossa. Laatikko olikin auki, ja Ester tarkasteli uteliaana siellä olevia papereita. – Nuotteja, yhä vain nuotteja. – Katselenpa sitä salaista sävelmää, jonka kuulin salaa vuosi takaperin ja jota olen turhaan pyytänyt saada uudelleen kuulla. – Se on tietysti alimmaisena! Mutta kun hän kohotti koko nuottipinkkaa, näki hän siellä sinikantisen vihkon, jonka nimilapussa oli kauniisti tekstattuna: S.L.
Ester otti vihkon kokonaan esille, aukaisi sen ja alkoi lukea, mutta ei ehtinyt pitkällekään, kun maailma musteni hänen silmissään ja hän menetti tajunsa.
Siitä herättyään huomasi hän pöydällä yhä tuon vihkon: – Se ei ollutkaan siis unta, vaan totta, totta.
Hän tahtoi nyt tietää koko totuuden ja hän luki vertavuotavin sydämin seuraavan päiväkirjan:
Tyynelässä kesäkuun 20 päivänä.
Kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun Sinä lähdit, mutta tänä
aikana olen Sinua ajatellut joka päivä, joka hetki. Kun yksinäni
samoilen Pankan takaisessa metsässä, niin silloin Sinä astut
rinnallani. Kun istun pyhäkössä, niin Sinä istut viereeni tai
seisot edessäni, ja silloin soitan minä Sinulle ja Sinun
jumalaisille silmillesi; soitan Sinut itseeni, niin että joka solu
ruumiissani värisee Sinua. Kun tulet tänne, niin kerran tahdon
viedä Sinutkin temppeliimme, että saan oikein todellisuudessa
sinua palvella. Siellä tahdon soittaa Sinulle, soittaa sydämeni
Sinun sydämeesi. Tahdon soittaa Sinulle silmiesi laulun.
21:nä päivänä.
Viime yönä näin Sinut unissani. Sinä katselit minua hurmaavilla
silmilläsi ja puhelit minulle hymyillen, ja minä katselin Sinua,
uskaltamatta tuskin hengittää.
Olen usein nukkumaan ruvetessani toivonut näkeväni Sinusta yhtä
ihanaa unta, mutta sitä onnea en ole sen jälkeen saanut.
Ainoastaan ajatuksissani saan sen uusia tuhannet kerrat.
Juhannuksena.
Laila, jumalattareni!
Kuinka minä Sinua rakastan, rakastan! Sinä sydämeni valtiatar.
Kuinka minä Sinua nyt juuri hengessäni puristan vasten rintaani,
minä vannon, että kerran tahdon sen tehdä oikein todellisuudessa,
ja sen teen, vaikka saisin siitä maan ja taivaan vihat päälleni.
Sitä vain pelkään, että Sinä siitä minuun suutut. Mutta minä
rukoilen polvillani: älä ota ystävyyttäsi minulta, sillä ilman
sitä minä en voi elää.
Heinäkuun 4:ntenä päivänä.
Huomenna on ilon päivä, on autuuden aatto. Huominen tuo tänne
taivaan. Oi Laila, Sinä olet täällä huomenna silminesi!
10:ntenä päivänä.
Prinsessa Ruusunen!
Sinua suutelin, jumalattareni pyhiä huulia kosketin omillani,
eikä taivas paennut, ei, se on vain syöpynyt tuossa suutelossa
sydämeeni. Vaikka nyt kuolisin, olisin tyytyväinen. Sinä et saa
tietää, että Sinua rakastan, sillä silloin voisin Sinut kadottaa.
Kuitenkin tahdon tuolla temppelissämme soittaa Sinulle, Sinun
silmistäsi, joiden säteitä sieluni on täynnä. Sinun silmiesi
valossa tahdon jumalalleni uhrata, soittaa Sinulle "Silmien
laulun".
Heinäkuun 26:ntena päivänä.
Minulla on usein omantunnon vaivoja, kun ajattelen Esteriä, jonka
sydän on puhdas ja hyvä. Tämä valhe kalvaa ja kuristaa minua, enkä
minä henno ilmoittaa hänelle totuutta. Voi, miksi minä en saa
Esterille olla vain serkku ja veli!
Heinolassa elokuun 18:ntena päivänä.
Eilis-iltana konsertissa yleisö oli erittäin ihastunut soitostani
– esitin erään fantasiani. Mutta, mikä ihmeellisintä! Edessä
aivan lähellä istui nuori nainen, ja hänen silmänsä muistuttivat
Sinun silmiäsi, Laila. Eiväthän ne tietysti voineet olla niin
loistavan kauniit kuin Sinun silmäsi, mutta kun ne kuitenkin
silmiäsi muistuttivat, niin olin parhaassa vireessäni, ja soitin
osia "Silmien laulusta".
Syyskuun 24:ntenä päivänä.
Tämä kuukausi on ollut liian ihanaa aikaa. Kunhan ei vain tämä
onni ja ilo lopultakin tuota onnettomuutta ja surua. En voi
kauemmin elää tässä valheessa. Mutta miten minä voin Esteriä
valmistaa eroomme. Ehkä olisi ollut parempi, että heti olisin
hänelle ilmoittanut muuttuneet tunteeni, että en ole serkkuani
kohtaan tuntenutkaan muuta kuin sukulaisrakkautta. Nyt sen
ilmoittaminen tuntuu liian julmalta. Ja kuitenkin: tästä
valheesta täytyy tulla loppu. – Oi Laila, Laila, miksi en
tavannut Sinua vähän aikaisemmin!Päiväkirja oli luettu. Sen joka sana repi, leikkeli Esterin rintaa kipeämmin kuin tuhannen tuliteräistä veistä. Kuitenkaan ei hänen silmistään heti pusertunut itku, kyynellähteet tuntuivat olevan jäässä, mutta otsalla helmeili kylmä hiki, kauniit kasvot olivat lumivalkeat. Näin hän istui tunnin ja toisenkin, tuntematta, että huoneen kylmyys tunki hänen heikosti puettuun ruumiiseensa.
Viimein kuitenkin sai murtunut tyttö kyyneleensä vuotamaan, ja pian hän alkoi ääneensä voihkia.
Siihen Laila heräsi. Ensin hän ei käsittänyt, mistä valitus kuului, mutta saatuaan selville, nousi hän vitkastelematta vuoteestaan ja kiiruhti eteisen kautta saliin.
– Ester rakas, mikä sinulle on tullut? Sinähän olet sairas, puhui hän Esterin nähdessään.
Äänen kuultuaan kimmahti Ester tuoliltaan kuin häntä olisi pistetty kuumalla raudalla ja katseli Lailaa raivoa ja vihaa hehkuvilla silmillään.
– Sinä kavala nainen, sinä, jota minä olen pitänyt parhaana ystävänäni, olet kotimme häpäissyt, olet noilla valheen silmilläsi rakastettuni lumonnut. Voi, kuinka minä tahtoisin repiä päästäsi nuo silmät, joilla sinä olet minun onneni tuhonnut. Pois, pois, sinä käärme! Ikinä en tahdo nähdä sinua. – Mene, mene!
Sanaakaan vastaamatta poistui Laila takaisin huoneeseensa. Hänelle oli heti selvennyt, että Ester oli jollakin tavalla juuri äsken saanut tietää Armaan rakkaudesta häneen.
Esterin tietoisuus Armaan suhteesta häneen, loukatun morsiamen ääretön tuska ja hurja raivo valaisi nyt Lailalle, mikä hän oli ollut tässä perheessä. Tähän asti hän ei ollut tullut sitä niin tarkoin ajatelleeksi, eikä hän viime aikoina ollut ollut ollenkaan varma Armaan väkevästä rakkaudesta häneen, sillä Armas ja Ester olivat niin onnellisen näköisiä yhdessä ollessaan kuin rakastuneet ainakin. Kesällisen tapauksen jälkeen Laila oli kyllä ajatellut, että hänen ei sopinut jäädä tähän perheeseen asumaan, mutta ei hän voinut mielestänsä heti syksyn tullessa muuttaa, ja niin hän oli jäänyt.
Laila makasi valveilla koko loppuyön, saamatta enää unta silmiinsä.
Vihdoin Ester hiipi vuoteeseensa, häntä vilutti, vaikka pää tuntui hiestä kostealta. Sydäntuskissaan kääntyili hän vuoteessaan, saamatta unta. Vilun puistatukset tulivat yhä valtavimmiksi, mutta hän ei tahtonut mennä herättämään äitiä.
Aamulla Ester ei kyennyt nousemaan vuoteestaan, mutta ei äidilleenkään hän kertonut viimeöisestä mitään. Lääkäri haettiin, ja tämä totesi, että sairaus oli keuhkokuumetta ja määräsi hoitotavan.
Kun Laila sitten ilmoitti rouva Rantakalliolle muuttavansa vielä samalla viikolla, eikä halunnut mennä ollenkaan sairasta katsomaan, katsoi hän Lailaa pitkään ja kysyi viimein:
– Ovatko teidän välinne jotenkin rikkoutuneet.
– Kyllähän minä Esteristä edelleenkin pidän, mutta arvelen hänen tarvitsevan olla rauhassa, koska hän on sairas. Näin sanottuaan Laila pyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan.
Lyyli-rouva teki kuitenkin omat johtopäätöksensä. Tyttärensä sairaudella ja Lailan muutolla ja etenkin tämän kieltäytymisellä tulla sairasta katsomaan täytyi olla yhteyttä keskenään. Laila oli nähtävästi ilmoittanut rakastavansa Armasta ja siitä tuo herkkätuntoinen tyttö niin kovasti järkyttyi. Tämän käsittäen rouva kohteli kylmästi Lailaa, olipa miltei vihamielinenkin ja tunsi helpotusta, kun Laila parin päivän kuluttua muutti heiltä. Tytärtänsä hän nyt hoiti niinkuin ainoastaan rakas äiti voi lastansa hoitaa.
XII.
Helsingissä tapasi Armas koulutoverinsa, lakitieteen kandidaatin Paavo Nuotion, viettäen muutamia iltoja hänen seurassa. Kun Nuotio kuuli, että Armas oli kihloissa serkkunsa kanssa, sano hän:
– Kuinka sinä olet ajatellutkaan sellaista, etkö tiedä, että se on suhteeton avioliitto?
Ihmeellinen vapauden tunne täytti Armaan rinnan.
– Kuule, minä kerron nyt sinulle salaisuuteni, jonka ainoastaan yksi ihminen tietää: menin serkkuni kanssa kihloihin, luullen häntä rakastavani niinkuin mies naista rakastaa, mutta pian tulin huomaamaan, että se olikin erehdys; tunsin häntä kohtaan vain sisarellista rakkautta, – mehän olemme pitäneet toisistamme aina aikaisesta lapsuudesta asti. Serkkuni on erittäin hieno ja herkkätunteinen tyttö ja minä olen tähän asti viivytellyt ilmaisemasta hänelle totuutta, olen pelännyt tuottavani hänelle liian ankaran iskun, ehkä hän siihen sortuisi. Sano sinä nyt viisaana miehenä, miten tässä olisi meneteltävä.
– Pitäisi löytää mies, joka valloittaisi morsiamen, niinkuin on ollut nainen, joka sulhasen on vallannut, Nuotio vastasi leikillisesti.
Armas punastui ja virkkoi: – Sinun kyllä kelpaa pilailla, mutta minulle tämä on vakava asia.
– Suo anteeksi, – mutta sehän olisi paras ratkaisu.
– Luulen, ettei serkkuani niin vain vallata.
– Oletpa kovin itserakas. Mutta jospa minä tulen sinne ja kuvaan sinut hänelle oikein huikentelevaiseksi ja kevytmieliseksi nuorukaiseksi, niin eiköhän hän mahtane kylmetä sellaiseen sulhaseen. Onko hän kaunis? Ja mikä hänen nimensä on?
– Kauniimpia tyttöjä mitä olla voi; nimeltään Ester.
– Onhan sinulla hänen valokuvansa mukana. Näytäpä!
Armas punastui taaskin. Hänellä oli ainoastaan Lailan valokuva lompakossaan. Hänen täytyi antaa kieltävä vastaus.
– Etpä tosiaankaan näytä paljon pitävän morsiamestasi. Minusta olisi niin erinomaisen hauskaa tutustua häneen ensin edes kuvan kautta.
– Lähde katsomaan, kuva ei paljon sano.
– Voinpa tulla hyvinkin pian. Ja sitten se neuvo, jota pyysit näin tuomarismieheltä, jatkoi Nuotio: – selitä serkullesi, että avioliittolaki kieltää serkusten keskeisen avioliiton, he kun ovat liian läheisiä sukulaisia, ja kerro suoraan, että luulit kaunista sisarellista rakkautta oikeaksi rakkaudeksi, ja sitten kysyt häneltä, että eiköhän hänkin, Ester, ole samalla tavalla erehtynyt tunteissaan.
– Teen neuvosi mukaan, suuret kiitokset aluksi.
– Entä vielä, mitä aiot luvata?
– Esittää sinut serkulleni.
– Kuvailepa hänet nyt tarkemmin.
Armas kertoi, mutta kuvaukseen liittyi pian Lailakin, ja Paavo Nuotio sai yhä suuremman halun nähdä noita naisia, joista toinen oli Armaalle ehdottomasti liikaa.
XIII.
Armas saapui konserttimatkaltaan kotiin. Kun hän astui eteiseen, riemuitsi hänen sydämensä: nyt taas saan nähdä nuo hurmaavat silmät.
Ripustaessaan takkinsa naulakkoon, ei Armas nähnyt siinä Lailan tuttua takkia, ja pettyneenä hän ajatteli: – Hän ei ole kotona.
Armas astui huoneeseensa; hänestä tuntui, että jotakin oli tapahtunut, mutta hän ei voinut aavistaa, mitä se oli. Hän kulki salin halki ja koputti Esterin huoneen ovelle, mutta kun sieltä ei kuulunut vastausta, jäi hän siihen odottaen seisomaan ja kuunteli. Huoneen toinen ovi kuului käyvän ja sisältä kuului hiljaista puhelua, ja hetkisen kuluttua täti raoitti ovea katsoakseen, kuka oli koputtanut.
– Vai tulit sinä lopultakin, en saanut sinua puhelimella käsiin. Tänne on tullut tauti vieraaksemme! Tämän täti sanoi sekä säälivästi että moittivasti Armaaseen katsoen. – Käyhän tänne morsiantasi katsomaan, hän on saanut paljon, liian paljon sinun tähtesi kärsiä.
Armas astui kuin anteeksianova rikollinen Esterin vuoteen ääreen, polvistui lattialle ja vei sairaan kuumat kädet huulilleen. Hän tunsi tunnossaan, kyselemättä, että Ester oli saanut tietää hänen suhteensa Lailaan, ja että se oli murtanut tämän hennon olennon.
– Voitko antaa anteeksi, olen ollut sinulle paha, sinulle, joka olet enemmän kuin hyvä, sanoi Armas kuiskaavalla äänellä.
– Enhän minä sinua syytä. Kohtalo on tämän näin ohjannut, vastasi Ester heikolla äänellä, kuumeen punan polttaessa poskilla.
– Nyt on parasta, että jätätte toiseen kertaan asianne selvittämisen, Esterin täytyy saada olla levossa, äiti virkkoi.
Armas nousi ylös, taivutti päänsä ja painoi huulensa Esterin otsalle, jolloin tyttö hymyili vaisusti, hän yritti koskettaa sormillaan nuorukaisen tukkaa, mutta käsi ennätti ainoastaan tämän olkapäähän, kun Armas kohoutui ja hento käsi vaipui takaisin peitteelle.
Kun Armas meni kirjoituspöytänsä ääreen, huomasi hän siinä päiväkirjansa, jonka Ester oli siihen jättänyt. Armas kauhistui. – Voi minua mieletöntä, kun jätin tuon salaisuuteni Esterin silmien ulottuville. – Tuolla tavalla ilmoittaminen hänelle on totisesti ollut julmaa julmempi teko. – Jos hän nyt kuolee, niin olen minä hänen murhaajansa. – Miksi ollenkaan olen ruvennut tuota kyhäämään! – Kuinka paljon paremmin hän olisi kestänyt, jos olisin ennättänyt kauniimmin hänelle esittää kihlauksemme purkamisen. – Nyt se on tapahtunut noin hirveällä tavalla.
Armas kirosi typeryyttään, sitten hän heitti vihkon uuniin, jossa puut juuri olivat hyvässä palamisen vauhdissa. Ahnaasti liekit tarttuivatkin sen lehtiin.
Armas katseli seinää, jonka takana oli Lailan huone, ja mietti, onkohan Laila jo kotiutunut. Hän meni eteiseen. – Ei ollut naulakossa vielä Lailan takkia eikä hattua. Armas koputti kuitenkin varovaisuuden vuoksi ovelle. Ei vastausta. Ja kun hän raotti ovea, näki hän heti, että huone oli alaston ja tyhjä.
– Hän on muuttanut pois, ja minä olen hänet karkoittanut! – Olen Lailan kadottanut, murskannut Esterin sydämen ja saattanut itseni tuhon omaksi. – Jollei Ester parane, niin kuinka voin Lailaakaan pyytää omakseni. – Oi hyvä Jumala, tee Sinä hänet terveeksi!
Esterin terveeksituloa toivoi ja rukoili samoin Lailakin. Hän rukoili rukoilemistaan oikein hartaasti, sillä olihan hänenkin omallatunnollaan Esterin sairaus. – Olisi liian hirveätä, jos Ester ei taudistaan toipuisi. Se lisäsi vielä Lailan ikävyyttä, kun hän ei voinut mennä sairasta katsomaan ja lohduttamaan. Kuinka mielellään hän olisi Esterin vuoteen ääressä valvonut, jos vain olisi saanut sitä tehdä. Miten halusta hän olisi ottanut koko taudin entiseltä ystävättäreltään, jos se vain olisi ollut mahdollista. – Mutta Esterin sairaushan ei olekaan pelkkää ruumiillista, ja jos hän siitä paraneekin, niin hänen sieluunsa jää vielä haava pitkäksi aikaa. Ehkä kuitenkin aika vielä senkin vetää umpeen. – Oi hyvä Jumala, paranna Ester täydellisesti sekä ruumiin että sielun puolesta!
Sairauden toisena päivänä äiti oli Esterin houriessa saanut varman selvyyden, mikä taudin aiheutti, ja hän syytti itseänsä, miksi hänkään ei aikoinaan ollut valmistanut tytärtänsä kihlauksen purkauksen mahdollisuuteen, kun hän kuitenkin oli jonkun verran huomannut Armaan ja Lailan suhteista toisiinsa.
Ollessaan kahden Armaan kera, täti nyt sensijaan moitti ankarasti nuorta miestä, kun hän niin tunnottomasti oli voinut pettää morsiantaan.
Armas koetti selittää ja puolustautua, mutta eiväthän nuo selitykset enää häntä itseäänkään tyydyttäneet, vielä vähemmin tätiä. Kun Armas nyt puhui suhteettomasta avioliitosta, joka koskee serkusten naimista, niin täti virkkoi: – Enhän minä ole alunperinkään ollut täydellisesti liittonne puolella, sillä onhan se oikeastaan sopimatonta, että niin läheiset sukulaiset menisivät keskenään naimisiin. Mutta sehän tässä on ollut rumaa, että sinä petit. Ja tämä, sinun petoksesi, se juuri on koskenut niin kovasti Esteriin. Jos olisit ajoissa ilmoittanut asian oikean laadun, niin ei Ester olisi ainakaan näin sairastunut.
– Niin, rakas täti, kunpa olisinkin ollut suora alunperin. Tätä en voi itselleni anteeksi antaakaan. Mutta tässä teidän ja Jumalan kasvojen edessä lupaan, etten huoli toisestakaan, ennenkuin Ester täydellisesti paranee.
– Jumala antakoon lapseni tulla terveeksi. Kukaan ei voi sitä toivoa hartaammin kuin minä.
– Voiko täti minulle ollenkaan leppyä? Armas pyysi nöyrästi.
– Antakoon Jumala sinulle anteeksi kevytmielisyytesi. Enhän minäkään voi olla sinulle niin vihainen kuin pitäisi.
– Mitä setä sanoo tähän?
– Eihän hän asian oikeata tilaa tunnekaan. Hän luulee Esterin sairauden johtuneen vain vilustumisesta. Mutta kovasti häneen tulee koskemaan teidän eronne, sillä hän on sitä liittoa toivonut aina Esterin syntymästä saakka, samoin kuin isäsikin sitä toivoi.
– Lukiko – tätikin – vihkoni?
– Minkä vihkon?
– Sen, joka oli pöydälläni, ja josta Ester sai tietää kaikki.
Nyt täti käsitti, ja hän lausui: – Sinä sitä olet vasta houkkio, haaveilet ja kirjoittelet runoja toiselle naiselle. Kyllä te taiteilijat olette outoa väkeä. – Mutta nyt minun täytyy mennä potilaani luo. Ole nyt varovainen puheissasi Esterille, siksi kunnes hän paranee.
– Kyllä, tätiseni.
Kaikki toivoivat mitä hartaimmin Esterin paranemista, paitsi asianomainen itse. Ester toivoi kuolevansa. Hän oli valmis jättämään tämän elämän, joka oli hänelle valmistanut mitä kauheimman pettymyksen. Kuitenkaan hän ei tuntenut vihaa Armasta kohtaan, päinvastoin hän rakasti häntä yhä koko sielustaan. Hän tunsi ainoastaan murhetta Armaan käyttäytymisestä, samoinkuin äiti tuntee rakkaan lapsensa rikkomusten johdosta. Olipa Ester jo sydämessään antanut anteeksi Lailallekin.
Ester sanoi hymyillen Armaalle: – Pyydä Lailalta puolestani anteeksi kovat sanani, en silloin ollut oma itseni. – Olen iloinen, että te tulette keskenänne onnellisiksi. Hän onkin enemmän sinun arvoisesi kuin minä.
Armaan silmiin tulvi kyyneleitä, ja hän vastasi: – Ei kukaan ole sinun vertaisesi hyvyydessä.
– Minä luulen, että minun täytyy lähteä. Ja sinä tulet minua muistamaan hellyydellä. Sinulla on vielä sormuksenikin. – Sinä pidät minusta vielä hiukan? – Suutele minua!
Armas kosketti kevyesti Esterin huulia omillaan. Se oli veljen suudelma, mutta sitäkään hän ei olisi uskaltanut antaa ilman pyyntöä, sillä se olisi voinut tuntua sairaasta Juudaksen suudelmalta.
Mutta vastoin Esterin odotusta ja toivoa, ei Kuolema hänestä huolinutkaan. Sairas virkosi takaisin elämään.
XIV.
Käsittäen, millä tunteilla Ester ajattelisi hänen ja Lailan keskinäistä seurustelua, katsoi Armas parhaaksi muuttaa pois kotikaupungistaan, ainakin siihen saakka, kunnes Ester täydellisesti toipuisi.
Oltuaan viikon pääkaupungissa, Armas tapasi Fazerin kahvilassa naisen, jonka hän oli nähnyt kesällä Heinolan kylpylaitoksen kasinolla, ollessaan konserttimatkallaan. Taaskin tuon naisen silmien yhtäläisyys Lailan silmien kanssa kiinnosti Armaan mieltä, kuten silloin ensi kerran ne nähdessään. Ja kun nainenkin tunsi hänet, oli luonnollista, että he tervehtivät toisiaan, Armas siirtyi sitten hänen pöytäänsä ja kohta olivat he vilkkaassa keskustelussa.
Konsulinna Tyyne Meriluoto, joksi nainen itsensä esitti, oli ollut köyhän virkamiehen tytär, joka 18-vuotiaana oli joutunut naimisiin vanhan, mutta rikkaan konsulin kanssa, niin vanhan, että konsuli olisi hyvin voinut olla hänen isoisänsä. Ainoastaan hiukan toista vuotta naimisissa oltuaan Tyyne jäikin leskeksi, perien konsulin miljoonat ja loistotalon. Nyt hän oli ollut jo neljä vuotta leskenä, mutta kukaan ei olisi voinut häntä pitää muuna kuin nuorena neitinä.
Nuori leski osasi nauttia elämästä; joka talvi hän kävi ulkomailla, milloin Sveitsissä, milloin Etelä-Ranskassa tai Italiassa, mutta saapui aina toukokuussa kotiinsa kuten muuttolinnut ainakin, jolloin, oltuaan Helsingissä lähelle juhannusta, lähti johonkin kylpylaitokseen.
Armas saattoi rouvan ravintolasta ja sai kutsun tulla seuraavana päivänä aamupäiväkäynnille konsulinnan luokse.
Konsulinna otti Armaan vastaan hurmaavassa aamupuvussaan, johtaen hänet turkkilaismalliseen huoneeseen. Armas oli häikäistynyt huoneissa vallitsevasta ylellisyydestä, hän käsitti, että konsulinnan täytyi olla äärettömän rikas.
Rouva Meriluoto oli suuri musiikin ystävä ja hän puhui lämmöllä kaikesta, mikä koski musiikkia.
– Eniten minä pidän viulunsoitosta ja ihailen viulutaiteilijoita, sanoi rouva. – Kun täällä eräs espanjalainen viulutaituri antoi konsertteja, hullaannuin minä häneen, enkä saanut häntä mielestäni pois pitkään aikaan. Silloin eli vielä mieheni.
– Pidittekö miehestänne lainkaan? uteli Armas.
– Pidin tavallaan, hänhän oli sellainen herttainen vanha ukkeli, joista pikkutytöt useinkin pitävät. Mutta mennessäni naimisiin hänen kanssaan, en avioliitosta mitään käsittänyt. – Eikä se sitä oikeastaan ollutkaan, lisäsi rouva hiukan punastuen.
– Avioliittonne oli kuitenkin hyväksi teille, Armas virkkoi.
– Oli kyllä, kyllähän minun nyt kelpaa elää, vastasi rouva naurahtaen, jolloin hänen hohtavanvalkoiset hampaansa välkkyivät huulien lomasta. – Soittakaa nyt se fantasianne, jonka esititte Heinolassa, pyysi rouva, katsoen kauniisti Armaaseen.
Tuossa katseessa oli niin paljon Lailaa muistuttavaa, että Armas sanoi olevansa heti valmis, jos vain olisi viulu.
– Kyllä minulla on. Täytyyhän toki viulu talossa olla. Näin sanottuaan rouva nousi notkeasti ylös ja riensi toiseen huoneeseen, tuoden sieltä kallisarvoisen viulun.
Viritettyään viulun, nousi Armas seisomaan ja alkoi soittaa. Katsoessaan rouvaa silmiin, tulivat nämä yhä enemmän Lailan silmien näköisiksi, ja viulu alkoi tulkita "Silmien laulua" miltei sellaisena kuin se oli soinut Pankan metsän pyhäkössä. Armas soittikin sen nyt Lailan silmien varjoille.
Rouva Meriluodon rinta nousi ja laski kuumeisesti, hän ei voinut irroittaa silmiään soittajan silmistä, ne vangitsivat hänet kokonaan, hän oli lumoutunut niin sävelistä kuin soittajasta itsestäänkin.
Kun Armas laski viulun pöydälle, otti rouva molemmin käsin häntä kädestä, kiitti ja veti sitten hänet viereensä istumaan.
Armas oli kuin juovuksissa omasta soitostaan, hän ajatteli Lailaa tälläkin hetkellä.
Konsulinna kuitenkin luuli valloittaneensa Armaan kokonaan, sillä soittajan silmäthän olivat ihastuneina katselleet hänen silmiänsä. Mutta hän luuli, että nuori mies oli niin ujo, ettei rohkene häntä, rikasta naista lähestyä. Hän esittikin kohta: – Koska me olemme jo näinkin hyviä ystäviä, voisimme kai olla sinuja keskenämme. Minun nimeni on Tyyne.
– Kiitän koko sydämestäni, minun nimeni on Armas, sanoi Armas, vieden Tyyne-rouvan käden huulilleen.
Rouva Meriluoto kaatoi nyt viiniä laseihin ja lasiaan kohottaen virkkoi: – Sinunmaljat!
He maistoivat laseistaan ja kilistivät, ja sitten kumpikin tyhjensi lasinsa pohjaan.
Tyyne-rouvan silmät paloivat kaipuusta, hänen huulensa janosivat suudelmia, mutta mies hänen rinnallansa eli kuin toisessa maailmassa. – Sinä et ole täysin hereillä, vai olenko minä mielestäsi kovin ruma, hän ei voinut jo olla sanomatta.
Nyt vasta Armas ymmärsi laiminlyöntinsä; näkihän hän, että nainen oli rakastunut häneen. Hän punastui ja virkkoi: – Minä olen – olen –
– Naimisissa. Pyh, mitä se sitten merkitsee, Tyyne väitti.
– En.
– Kihloissa siis, se on kyllä vakavampaa.
– En vielä, mutta – – –
– Miksi olet viivytellyt? Onko hän kaunis?
– Tietysti. Hänen ja sinun silmilläsi on paljon yhtäläisyyttä.
– Nyt ymmärrän, Tyyne virkkoi ja huokasi. – Näytäpä minulle hänen kuvansa.
Armas otti esille Lailan valokuvan ja ojensi sen katseltavaksi.
– Miellyttävä tyttö, oikea miesten hurmaaja, silmistä päättäen, rouva sanoi ja antoi kuvan takaisin. Sitten hän uteli Lailasta, hänen toimestaan ja elämästään, ja näytti olevan hyvin kiinnostunut Armaan rakastettuun.
Mutta yksin jäätyään Tyyne-rouva mietti keinoja, miten hän valloittaisi Armaan itselleen. Hän käsitti, että tarvittiin suurta taitoa ja viisautta Armaan valloittamiseksi, sillä mies näytti semmoiselta, johon rikkaus yksin ei tehoa.
XV.
Ensimäinen lumi tuli maahan. Valkoiset kiteet laskeutuivat yläilmoista leijuen ja tanssien. Tuo lumisade toi Armaan mieleen kotikaupungin ympäristön valkeat hanget ja Lailan siellä hiihtelemässä kauniina ja ylevänä. Nyt oli syksy, mutta Armas näki hengessään maaliskuisen hangen kimaltelevan pinnan ja Lailan säteilevät silmät, jotka riemuiten häntä katselivat puhtaassa luonnossa. Armas tunsi poskiansa kuumottavan, henkeänsä ahdistavan ja rinnan kuuluvasti jyskyttävän; hän otti Lailan kuvan pöydältä, katseli sitä kauvan ja hänessä syttyi hurja halu nähdä nuo kasvot elävinä edessänsä.
Katsottuaan kelloa ja junien aikataulua, huomasi Armas, että pohjoinen pikajuna lähtee noin tunnin kuluttua.
Junan juoksu oli Armaasta liian hidasta, tuntien kulku väsyttävän vaivalloista. Ei käynyt seuraaminen maisemia, sillä hämärä alkoi ne peittää verhoonsa. Hän yritti lukea, mutta usein olivat hänen silmänsä naulittuina yhteen paikkaan; hän ei nähnyt kirjaimia eikä sanoja, vaan kuvia, ennen elettyjä Lailan parissa; hän näki heidän luistelunsa Palojärven peilikirkkaalla jäällä, uppoamisen ja suloisen hetken torpassa; hän näki Lailan veneessä Viljalan vesillä, riippumatossa rannan petäjikössä, – ja hän tunsi Lailan huulien vieläkin hivelevän huuliansa; hän näki Lailan silmät Pankan pyhässä pilaristossa, ja hän tunsi sydämensä vapisevan onnesta.
Näin nähdessään kuvia, sadasti ennen näkemiänsä, meni aika, kului matka.
Kun juna saapui illalla määränpäähän ja Armas näki tuon tutun kaupungin, kotikaupunkinsa, täytti hartaus hänen mielensä, niinkuin hän olisi tullut pyhään kaupunkiin, vaikka siitä oli vasta toista kuukautta, kun hän täältä lähti vapaaehtoiseen maanpakoon.
Lailan asunnon ulko-ovi oli vielä auki, ja Armas soitti kiihkeänä eteisen ovikelloa. Pian ovi aukeni ja valaistussa eteisessä seisoi Laila loistavine silmineen.
– Suo anteeksi, kun tulin sinua häiritsemään näin myöhään, koetti Armas sopertaa.
– Eihän tämä vielä kovin myöhäinen hetki ole. Ole vain hyvä, riisu takkisi ja käy sisälle, Laila lohdutti.
Huoneeseen tultuaan Armas sulki tytön syliinsä, suuteli häntä monet kerrat ja nimitti häntä monilla lempinimillä.
– Tiedätkö, Armas, minä ajattelin sinua koko iltapäivän ja kellonsoitosta tiesin heti, että sinä tulit, virkkoi Laila, kun he olivat istuutuneet sohvalle. – Mutta eihän sinun, viimeisen kirjeesi mukaan, pitänyt tulla ennenkuin jouluksi.
– Minun täytyi tulla sinua näkemään tänä iltana, sydämeni olisi pakahtunut kaipuusta, jos en olisi nyt saanut sinun silmiäsi katsella. Näin sanoessaan Armas katseli kuin huumaantuneena Lailan silmiä, hänen sielunsa uppoutui noihin ihmeellisiin silmiin, ja hän tunsi olevansa täysin onnellinen.
Tunnit kuluivat nopeasti heidän puhellessaan.
– Oletko nähnyt Esteriä? kysyi Armas äkkiä.
– Ainoastaan kerran, mutta en ollut hänen kanssaan puheissa. Hän näytti laihtuneen ja oli heikon näköinen. Ester-rukka, minua niin säälittää. Onko hän sinulle kirjoittanut?
– On pari kirjettä, meidän kirjeemme ovat luonnollisesti nyt kuin sisaren ja veljen.
– Onhan se hyvä, ettei hän sinulle ole katkera, mutta minulle hän tuskin voi koskaan anteeksi antaa, Laila virkkoi huokaisten.
– Etkö muista, että hän pyysi sinulta kauttani anteeksi kovia sanojaan, onhan hän siis sinullekin leppynyt, vastasi Armas.
– Minä en ainakaan sille naiselle leppyisi, joka sinut minulta veisi.
– Kuinka se olisi mahdollista, että joku veisi, ainoastaan sinulla on "minun Lailani" silmät, joihin minun sieluni on ijäksi kahlittu.
Armas ei tahtonut keskellä yötä mennä häiritsemään omaisiaan, hän otti huoneen aseman läheisestä hotellista ja aamulla aikaisin palasi hän takaisin Helsinkiin.
Lailan näkeminen, tuon rakkaan olennon kanssa vietetyt hetket antoivat hänelle taas uutta voimaa kestää muutamat viikot uuteen tapaamiseen.
XVI.
Ensimäisen käynnin jälkeen konsulinna Meriluodon kodissa Armas oli siellä miltei jokapäiväinen vieras. Oliko siihen sitten syynä Tyyne-rouvan ystävällinen ja miellyttävä käytös, vaiko hänen silmänsä, jotka niin paljon muistuttivat Lailan silmiä? Rouva kuitenkin teki parhaansa rakastuttaakseen Armaan itseensä, sillä hän itse oli todellisesti rakastunut mieheen, jonka kanssa olisi halusta mennyt naimisiinkin. Nyt oli vain se paha este, että Armas oli jo kiintynyt toiseen naiseen.
– Mutta se este täytyy poistaa, päätti Tyyne-rouva.
Joulun jälkeen, kun Armas palasi kotikaupungistaan, jossa hän taas Lailan kera oli viettänyt unohtumattomia hetkiä, esitti Tyyne Armaalle, että tämä lähtisi hänen kanssaan Italiaan.
– Eihän sinun tarvitse minun kustannuksellani matkustaa, sinä antaisit siellä viulukonsertteja. Ajatteles, kun sanomalehdissä ilmoitettaisiin, että Paavo Nurmen maasta kotoisin oleva viulutaituri Armas Rantakallio antaa esimerkiksi Neapelissa konserttinsa sinä ja sinä päivänä, niin voit olla varma täydestä salista.
– Nähdä Napoli ja kuolla! Armas vastasi hymyillen. – Enpä taida voida vastustaa esitystäsi.
– Se on siis päätetty, mutta eihän meidän tarvitse sinne jäädä kuolemaan, vaikka siellä kuinkakin hyvä olisi olla; tullaan taas takaisin muuttolintujen mukana, sanoi Tyyne.
– Ei, kyllä minä tulen kotiin jo pääsiäiseksi, Armas päätti. Hän oli sopinut Lailan kanssa, että pääsiäisenä heidät vihitään, heidän olematta julkikihloissa ollenkaan. Siihen mennessä he toivoivat Esterin toipuvan täydellisesti, etenkin kun sedän luo uudeltavuodelta piti tulla asumaan tuomari Nuotion, joka oli heidän kaupunkiinsa perustanut uuden asioimistoimiston. Armas toivoi vilkkaan ja hauskan Paavon kyllä voivan lopullisesti parantaa serkun sydämen haavat, ja silloinpa hänkin voisi Lailan kera nauttia täyttä onnea ilman omantunnon vaivoja.
– Palataan vain niin pian kuin haluat, vaikka jo laskiaiseksi, Tyyne myönteli. Hänet valtasi hillitön riemu, kun hän sai Armaan lähtemään kauas etelän maille. – Siellä ihanassa Italiassa sinisen Välimeren rannalla Armas on varmasti unohtava säihkysilmänsä. Siellä minä tulen hänet omistamaan, minä yksin! – Hänen täytyy olla minun, ainoastaan minun!
Tyyne-rouva oli viime aikoina yhä enemmän alkanut kehittää itseänsä, hän luki musiikkia käsittelevää kirjallisuutta, otti uudelleen soittotunteja, että olisi kelvannut edes kotona Armaalle säestäjäksi. Ja kun hän tiesi Armaan maun kauneudesta, ei hän enää maalannut poskiaan eikä punannut huuliaan.
Armas kaipasi yhä enemmän Tyynen seuraa, olihan tämä kuin Lailan vastike. Hän arveli, ettei hän silti Lailaa kadota, vaikka hän seurusteleekin miellyttävän leskirouvan kanssa. Kuitenkaan hän ei koskaan kirjeissään enemmän kuin suullisestikaan maininnut tästä toveristaan Lailalle. Niinpä Laila, samoinkuin Ester vanhempineen luulivat, että Armas lähti ulkomaille aivan yksin.
Italiassa ollessaan Armas kirjoitti Lailalle kaipaavia kirjeitä, kuvaili seutuja, joissa hän oleili, samoin konserteista, joissa yleisö osoitti hänelle suurta suosiotaan, mutta rouva Meriluodosta hän ei maininnut sanaakaan.
Neapeliin saavuttua Tyyne esitti, että he olisivat nimellisesti mies ja vaimo, saadakseen hotellin henkilökunnan taholta paremman arvonannon. Heillä oli hallussaan neljä huonetta; rouvalla oli italialainen tyttö kamarineitinä, joka oli vallan ihastunut hienoon, suomalaiseen herrasväkeen. Hän kertoi tovereilleen viulutaiteilijan ja hänen rouvansa satumaisesta rikkaudesta, heidän kauniista lemmestään ja kultaisista sydämistään.
Oli kulunut kuukausi heidän Italiaan tulostaan. He olivat koko päivän katselleet vanhoja raunioita ja sitten väsyneinä jääneet Vesuviuksen juurelle yöksi erääseen pieneen ravintolaan.
Illan hämärässä istuivat he huoneessaan, nauttien viiniä. Tyyne tunsi suloisen raukeuden ruumiissaan, hän otti Armaan käden omaansa ja kuiskasi: – Armas, etkö sinä voisi minusta edes hiukan pitää?
– Pidänhän minä sinusta paljonkin, vastasi Armas ja siveli toverinsa rannetta.
– Mutta minä tahtoisin sinun minua vähän rakastavankin.
– Tiedäthän, kenelle olen antanut sydämeni; me voimme olla vain hyviä tovereita, niinhän me olemme sopineetkin.
– Tiedän, tiedän, enkä minä tahdokaan sinua Lailaltasi riistää, mutta se ei estä minua rakastamasta sinua. Ethän sinä pahastu, että puhun näin rohkeasti ja ehkä sopimattomastikin. Näin sanoessaan Tyyne pujotti sormensa Armaan tukkaan ja siveli sitä hellästi.
Miehen sisällä kävi taistelu. – Olisinko uskoton Lailalle, jos häntä ajatellen hyväilisin ja suuteleisin hänen vastikettaan. Armas katsoi toveriaan silmiin, jotka loistivat hämärässä merkillisen yhdennäköisesti Lailan silmien lailla.
Suudelma, joka nyt seurasi, oli molempien taholta kuuma ja kiihkeä. Tyyne oli Armaalle vain Laila, mutta Armas oli Tyynelle koko elämän autuus.
Kun he olivat taas ottaneet siemauksen tulista viiniä, painautui Tyyne luottavaisesti Armaan rintaa vasten ja alkoi hiljaa, kuiskaillen puhua:
– Armas, tiedätkö, mitä minä olen kaivannut jo kauvan?
– Enpä voi arvata, sanoi Armas, sivellen hänen hienoa poskihipiäänsä.
– Minä tahtoisin niin kovin mielelläni lapsen. Voi, kuinka minä sitä rakastaisin. – Armas, rakas, kun minä en sinua saa miehekseni, annathan kuitenkin minulle parhaimman lahjan, mitä voit antaa. – Rakastathan sinä toki minua niin paljon, rakastathan! Minä en tahdo rakastaa ketään toista, ja minä tahtoisin oman lapsen. – Armas, rakas Armas, tule minun lapseni isäksi!
Nuorelta naiselta tuli kuin tuskan huutona äitiyden kaipuu. Hän oli löytänyt miehen, jota hän rakasti täydestä sydämestään. Eihän hän kylläkään ollut aikonut näin menetellä. Tämä tuli aavistamattomana kuin Vesuviuksen purkaus, vyöryvänä, valtavana, peittäen heidät alleen.
XVII.
Pääsiäisviikon keskiviikkona Armas ja Tyyne saapuivat Helsinkiin. Tyyne oli kyllä pannut parhaansa, pidättääkseen Armaan ulkomailla mahdollisimman kauan; hän esitti muutaman viikon oleskelua ensin Nizzassa ja sitten lepäilyä jossakin saksalaisessa terveyskylpylässä, mutta Armaan jalkoja alkoi vieras maa jo polttaa, hänellä oli kiire kotiin, näkemään Lailaa ja omistamaan hänet. Hänellä oli jonkinlainen aavistus, että hän oli Lailan kadottamaisillaan, ja se kiirehti häntä.
Viime päivinä Armas oli katunut koko matkaa ulkomaille, ja ajatteli, että hän olisi paljon rauhallisempi ja onnellisempi, jos hän ei olisi Tyyneä koskaan tavannutkaan. Nyt Tyyne oli vienyt häneltä tunnon rauhan, ja hän käsitti, että jos Laila saisi tietää kaiken, menettäisi hän ainiaaksi jumaloimansa tytön.
Tyyne oli lukenut miehen ajatukset ja oli entistä herttaisempi. Kun hän näki Armaan varman päätöksen kotimatkasta, ei hän sen enempää asettunut sitä vastustamaan, mutta ei myöskään yksin jäänyt ulkomaille, vaan seurasi mukana. Matkalla hän sitten riemastuneena ilmoitti Armaalle, että hän on tulossa äidiksi. Ja kun Armas ei siitä sanomasta näyttänyt ilostuvan, sanoi Tyyne, ettei hän suinkaan sen johdosta tee mitään vaatimuksia, ja että hän lähteekin pian takaisin ulkomaille –, jossa tulee viipymään yli vuoden.
– Kun sitten palaan Suomeen, niin tulethan joskus katsomaan meitä. Minä tulen antamaan lapsellemme parhaan kasvatuksen. Hänestä tulee varmasti myöskin viulunsoittaja, ja vaikka hän ei tulisikaan saavuttamaan sinun taitoasi, niin minä tulen olemaan hänestä ylpeä, niinkuin minä olen sinusta ylpeä ja onnellinen, kun sinä olet ollut niin hyvä ja rakas minulle. Näitä Tyynen sanoja Armas muisteli, kun he ensi iltana istuivat Tyynen huoneistossa turkkilaishuoneessa.
– Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, enkä voi sitä sovittaa, Armas virkkoi. Olen rikkonut sinun kanssasi itseäni vastaan.
– Sellaisen rikoksen voi mies aina itselleen anteeksi antaa, koetti Tyyne lohduttaa.
– Mutta enimmän olen rikkonut häntä vastaan, ja hän ei sitä tule koskaan anteeksi antamaan, virkkoi Armas murheellisena.
– Eipä tietenkään, mutta eipä hänen tarvitse tulla tietämäänkään suhdettamme.
– Sinähän voisit sen hänelle paljastaa.
– Minäkö, lausui Tyyne kummastellen, luuletko minua niin halpamaiseksi. Rakastanhan minä sinua niin paljon, etten sinun onneasi tahdo hukata.
– Sinä olet ihmeellinen nainen, rakastaisin varmasti sinua, jos häntä ei olisi.
– Suutele nyt minua vielä kerran, viimeisen kerran!
Ovikello soi. Se oli vaativainen soitto ja kuului selvästi kaikkien huoneiden läpi.
Pian tuli sisäkkö ilmoittamaan, että luutnantti Sammalisto haluaa puhutella konsulinnaa.
– Veljeni! huudahti rouva ja kiiruhti suureen vierashuoneeseen, johon luutnantti oli astunut.
Sisarusten kohtaaminen oli sydämellinen, he eivät olleet tavanneet toisiaan viime syksyn jälkeen. Luutnantti Sammalisto oli ryhdikäs ja komea mies. Hänellä oli vaalea tukka, vaaleampi kuin sisarella, ja siniset silmät, jotka tulistuessa välähtelivät kuin karaistu teräs.
– Sinä olet ollut onnellinen taiteilijasi kanssa, jatkoi veli ensi kuulumisien jälkeen.
Sisaren katse suuntautui toisen huoneen ovelle, hän punastui ja virkkoi: – Luonnollisesti olen onnellinen.
– Ai, hänhän onkin luonasi, ja minä tulin teitä häiritsemään.
– Hän oli juuri lähdössä hotelliinsa, kun tulit, joten mitään häiriötä ei ole tapahtunut. Saattekin nyt tutustua toisiinne.
– Olen kerran kuullut hänen soittavan, – sangen etevä jousen käyttäjä häh olikin, – mutta minulla ei ole vielä ollut onnea puristaa tulevan lankomieheni kättä.
Tyyne punastui taaskin kuin nuori koulutyttö, meni huoneen ovelle ja kutsui Armaan saliin.
Miehet tervehtivät toisiaan, Puheltiin sitten kolmisin ja maisteltiin tuomisia, joita oli tuotu aina Neapelista asti.
– Jääthän sinä yöksi tänne? kysyi sisar veljeltään.
– Onhan täällä tilaa, vaikka majoittaisit koko rykmentin.
Tyyne meni järjestämään veljelleen makuupaikan, ja nuoret miehet jäivät kahden.
– Sisareni on teihin hurjasti rakastunut, ja sehän on luonnollista tuollaisille kauneille ja rikkaille naisille, joille kelpaa vain joko upseeri tai taiteilija. Milloin teidän häänne vietetään?
– En minä ole aikonut mennä sisarenne kanssa naimisiin.
– Mitä hullua, eikö hän teille kelpaa, vaikka huvittelette yhdessä ympäri Eurooppaa?
– Ei hän vaadi minua avioliittoon kanssansa, tuli kuin vahingossa Armaan suusta.
– Ei vaadi, Tyynellä voi siis olla sellaisia vaatimuksia?
Armas pyöritteli pikaria, vastaamatta.
– Hän ei vaadi, mutta tulee mielellään vaimoksenne, jona on jo nähtävästi ollutkin. Upseeri naurahti katkerasti. – Mutta minäpä en salli, että sisareni on ollut leikkikalu teidän käsissänne. – Muuten minä en ymmärrä, mitä teillä voi olla häntä vastaan. Hän on kaunis, rikas ja sivistynyt, mitä enempää mies vielä voi naiselta toivoa. – Teille tulee olemaan kunnia päästä lankomiehekseni, ja siihen teidän täytyy suostua. Näin puhuttuaan luutnantti kaasi uuden lasillisen viiniä, jonka hän yhdellä kulauksella nielasi.
Lailan silmät, Lailan kasvot edessänsä väikkyen Armas vastasi: – Minä en tahdo sisartanne pettää, sillä minä en rakasta häntä.
– Ette tahdo pettää, vaikka olette jo pettänyt, luutnantti sanoi purevalla äänellä, ja jatkoi sitten silmät säkenöiden: – Suostutteko menemään naimisiin sisareni kanssa!
– En! oli lyhyt vastaus.
– Niinpä minä siis kohtelen teitä kuin pahinta konnaa. Te, viettelijä, ette ansaitse muuta kuin kuoleman, koiran kuoleman! Näin sanoessaan luutnantti otti revolverinsa ja ampui kohti Armasta.
Laukaukset kuultuaan riensi Tyyne pelon vallassa saliin, ja kun hän näki lattialle vaipuneen Armaan, parkasi hän vihlovalla äänellä ja heittäytyi elottomalta näyttävän ruumiin yli, otti Armaan pään käsiinsä, suuteli häntä ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä: – Ethän sinä kuole, et saa kuolla. – Lääkäri, kutsukaa lääkäri!
Sisäkkö, joka konsulinnan kanssa oli ollut yhdessä laittamassa luutnantin huonetta kuntoon, oli myös tullut saliin kauhun vallassa, ja väänteli käsiään. Mutta kuultuaan emäntänsä käskyn, meni heti puhelimeen ja soitti eräälle lääkärille, jonka tiesi konsulinnan vanhaksi tuttavaksi.
Tyyne-rouva aukoi vapisevin käsin Armaan liivin ja paidan napit ja koetti nenäliinallaan tukkia verenvuotoa. Sitten hän katsahti raivostuneena veljeensä.
– Sinä murhaaja, tälläkö tavalla palkitsit hyvyyteni, tapoit minun kalleimpani! Voi sinua onnetonta, mitä olet tehnyt!
Luutnantti seisoi tyrmistyksissään. Hänkin käsitti nyt tekonsa hirveyden, mutta sanoi jurosti: – Hänhän on sinua pettänyt.
– Ei hän ole pettänyt, hän oli minun onneni ja elämäni, ja nyt sinä surmasit hänet. – Sinä surmasit hänet. – Sinä et ole enää veljeni, en tahdo sinua enää koskaan nähdä.
Samassa tunsi Tyyne-rouva Armaan sydämen heikon sykinnän ja hän huusi riemastuneella äänellä: – Hän elää, elää. Hän ei olekaan kuollut. – Oi Armas, avaa silmäsi, minä olen tässä ja Laila tulee huomenna sinua katsomaan.
Laila-nimen lausumisella oli merkillinen vaikutus. Armas avasi silmänsä, katsoi Tyynen silmiin ja kuiskasi: – Laila, sinäkö siinä olet? Mutta silloin pursui verivirta suusta ja hän meni uudelleen tainnoksiin.
Lääkäri saapui ja tutki haavat.
– Senttimetri oikealle ja luoti olisi puhkaissut sydämen, nyt se teki vain vaikean haavan keuhkoon; toinen luoti on mennyt vasemman solisluun alapuolelta, lävistänyt keuhkon kärjen ja pysähtynyt lapaluuhun. Saatetaan hänet vain sairashuoneeseen, niin kyllä hän muutaman viikon kuluttua taas jaksaa viulua soitella. – Kas niin, nyt hänen verensä ei ainakaan kuiviin vuoda. – Missä teidän puhelimenne on, että saan soittaa sairaalaan.
Tyyne istui lattiatyynylle sohvan eteen, piti haavoittuneen kättä omassaan ja katseli Armaan kalpeita kasvoja kyynelsilmin.
– Ikävä juttu! Miten se tapahtui, kysyi tohtori?
– Tapaturma, ase laukesi vahingossa, ehätti konsulinna selittämään.
Luutnantti istui pää käsiensä välissä ja murahti jotakin, josta kukaan ei saanut selvää.
– Onhan tästä sentään poliisille ilmoiteltava, virkkoi lääkäri.
– Ei poliisia, ei, äänsi haavoittunut, joka oli tointunut jonkun verran.
Sairasauto saapui ja Tyyne meni Armasta saattamaan sairaalaan, sovittuaan lääkärin ja veljensä kanssa, että jos katsotaan asian vaativan, niin ilmoitetaan tapaturmasta huomenna poliisille.
Poliisijuttua siitä ei kuitenkaan tullut, sillä Armas esti sen.
Tyyne oli kaiket päivät Armaan luona. Hän hoiti Armasta kuin paras sairaanhoitajatar, toi ruusuja ja jakoi omasta olemuksestaan elämän iloa. Kun sairas jaksoi kuunnella, luki hän uutisia sanomalehdestä tai jotakin uusinta kevätkirjallisuuden tuotetta.
Pääsiäisaamuna Armas oli tuskissaan. Hän ajatteli, että hänet ja Laila piti tänään ensikerran kuuluttaa avioliittoon, ja tässä nyt hänen täytyy maata. – Ja minkä tähden! – Jos Laila saa kaiken tietää, niin hän ei minua enää koskaan huoli! – Miksi minun pitikään nähdä hänen vastikkeensa, miksi rupesin seurustelemaan Tyynen kanssa, ajatteli Armas tuskaisena.
Kun Tyyne vähän myöhemmin saapui, tapasi hän potilaansa synkän näköisenä. Armas ei edes silmiänsä avannut eikä vastannut, kun Tyyne tervehti ja toivotti pääsiäisrauhaa.
Tyyne ymmärsi, että Armas suree tuumiensa luhistumista, ja hän tahtoi lohduttaa, vaikka toivoikin sanansa valheiksi: Kun pääsiäismaanantainakaan Laila ei tullut.
– Älä ole murheissasi, Lailasi tulee sinua katsomaan ja minä väistyn tältä paikalta.
– Luuletko hänen tulevan? Armas kysyi kirkastunein katsein.
– Tietysti hän tulee, onhan tästä vahingonlaukauksesta uutinen tämän päivän lehdessä.
– Onko sinulla lehti mukanasi?
– Tässä se on, Tyyne osoitti lyhyttä uutista.
– Kukahan tämän on antanut?
– Luultavasti joku sairaalan henkilökunnasta.
– Laila voi saapua jo tänä iltana, Armas virkkoi toivehikkaana.
– Hyvin mahdollista, vastasi toinen, huokaisten kevyesti.
– Sinä et luonnollisesti voi hänestä pitää.
– Ethän sitä voi minulta vaatiakaan, kuitenkin sinun onnesi tähden minä suon hänet sinulle.
Näinä päivinä paraneminen tapahtui nopeasti. Armas odotti hartaasti Lailan saapumista, mutta odotettua ei vain kuulunut, ei näkynyt, ajatteli Armas, että huomenna hän varmasti tulee. Mutta turha toivo.
Keskiviikkona Tyyne sai potilaansa kotiinsa. Ylilääkäri sanoi: – Ainoastaan teidän hoitoonne hänet nyt jo voin kokonaan luovuttaa. Teidän käsissänne hän pian paranee, mutta varjelkaa häntä, ettei häntä uudelleen ammuta. Ei aina käy näin onnellisesti.
Lääkärit kyllä olivat ymmärtäneet, ettei tässä vahingonlaukaus ollut kysymyksesssä, vaan että syynä oli jotain kokonaan muuta.
– Harvoinhan sama asia kahdesti uusiutuu, sanoi rouva Meriluoto hymyillen. – Kyllä minä suojelen häntä kaikilta vaaroilta ja vahingoilta.
XVIII.
Laila oli saanut Berliinistä kortin, jossa Armas ilmoitti olevansa kotimatkalla ja saapuvansa viimeistään pitkänäperjantaina kotiin. Kun Armasta ei kuulunut vielä lauantainakaan, tuli Laila kovin levottomaksi, mutta lohdutti pian itseänsä sillä, ettei Armas ehtinytkään Tukholmasta lähtevään laivaan. Lailalle tuli siis hyvin ikävä pääsiäinen. Päivistä ei tahtonut tulla loppua ja yöllä hän ei osannut nukkua. Pääsiäisloma meni kerrassaan piloille; ja niin paljon kuin hän siitä edeltäpäin oli toivonut.
Keskiviikkona, ensimmäisellä välitunnilla, Lailan opettajatoveri virkkoi Lailalle:
– Sinähän tunnet hyvin viulutaiteilija Rantakallion?
– Kuinka niin, Laila tiedusti.
– No, kai sinä tiedät, että hän makaa haavoittuneena Helsingissä sairaalassa.
Laila tunsi päätänsä huimaavan, hän oli vähällä pyörtyä, mutta tarttuen tuolin selkänojaan hän ponnistautui pysymään pystyssä.
Toveri kiiruhti noutamaan lasillisen vettä, jota antaessaan hän sanoi: – Sehän koski sinuun kovasti, suo anteeksi, luulin sinun tietävän, ja nyt säikäytin sinut pahanpäiväisesti. – Istu tänne sohvalle vähän rauhoittumaan, ennenkuin menet tunnille. Näin sanoessaan vanhempi toveri ohjasi Lailan istumaan ja asettui itse viereen.
Toiset lehtorit katsoivat pitkään kalpeaksi valahtanutta nuorinta opettajatarta ja lähtivät pian luokilleen.
– Etkö sinä todellakaan tiennyt hänen haavoittumisestaan, sehän oli sunnuntailehdessäkin? kysyi maisteri, neiti Kallio.
– En ole lukenut, enkä tiedä mitään. Lieneeköhän hän vaikeasti haavoittunut?
– Uutisessa oli mainittu, että taiteilija Rantakallio ampuma-asetta käsitellessään tapaturmaisesti haavoittui, että toinen luoti meni rinnan läpi aivan sydämen läheltä, mutta että hengenvaaraa ei enää ole. Niin, se tapahtui juuri viikko takaperin.
– Ja minä en tiennyt mennä häntä katsomaan, voi minua onnetonta, Laila tuskitteli.
– Teillä taitaa olla oikein lähemmät suhteet keskenänne? toveri kysyi, vaikka olihan hän aikoinaan kuullut, että Armas oli purkanut kihlauksensa Lailan tähden.
– Kiitos osanotostasi, virkkoi Laila. – Mennään nyt töihin, tytöt tulevat levottomiksi!
Mutta vaikka hän koetti reippaasti komentaa tyttöjä, niin hän tunsi tunnin menevän piloille. Hän näki Armaan makaavan vaikeasti haavoittuneena, hän kuuli hänen kutsuvan luoksensa, ja näki hänen moittivan katseensa, kun hän ei ollut rientänyt häntä katsomaan ja lohduttamaan.
Iltapäivällä Laila kirjoitti Armaalle rakkautta uhkuvan kirjeen ja lupasi tulla häntä katsomaan ensi sunnuntaina, sillä hän ei voinut mitenkään saada sijaista tällä viikolla.
Tämä kirje lähetettiin sairaalasta konsulinna Meriluodon kotiin. Mutta Tyyne ei sitä antanutkaan Armaalle, vaan luettuaan sen, heitti uuniin. – Sodassa ja rakkaudessa on kaikki luvallista! sanoi hän ajatuksissaan.
Lauantai-iltana Laila saapui Helsinkiin. Oli niin myöhäistä, ettei hän voinut edes puhelimella tiedustella Armaan vointia. Hotellissa hän vietti melkein unettoman yön, ja soitti aamulla varhain sairaalaan. Mutta sieltä vastattiin, että herra Rantakallio oli päässyt sieltä jo keskiviikkona, ja Lailalle ilmoitettiin osoite, missä Armas nyt oleili.
Niin varhain aamusella, kun Laila arveli sopivaksi, lähti hän liikkeelle hotellistaan. Hän kulki jalan kaupungin keskustasta, kohden Eiran kaupunginosaa. Oli kaunis keväinen aamupäivä. Lumet, viimeiset lumet solisivat katuviemäreihin. Öinen sade oli lopullisesti surmannut talven rippeetkin.
Mutta vaikka maailma oli kaunis, talot kuin kullalla silatut ja silmä hetkeksi hurmaantui katsomaan pääkaupungin vilkastuvaa elämää, asui outo ja peloittava levottomuus Lailan sydämessä. Ja kuta lähemmäksi hän alkoi tulla päämääräänsä, sitä suuremmaksi sen valta kasvoi.
Vielä junassa tullessaan hän oli tuntenut tuskansekaista riemua tästä kummallisesta jälleennäkemisestä. Nyt oli tuohon tunteeseen tullut jotakin vierasta lisäksi, vaikka hän ei voinutkaan selittää itselleen sitä.
Hetkeksi hän pysähtyi osoitteen viittaamalle ovelle, ennenkuin soitti ovikelloa.
Konsulinnan sisäkkö aukaisi oven ja katsahti kysyvästi vieraaseen naiseen, joka seisoi porraskäytävässä.
– Asuuko taiteilija Rantakallio täällä? kysyi Laila niin levollisesti kuin saattoi.
Sisäkkö joutui hieman hämilleen. Silmänräpäyksen ajan hän mietti ja vastasi sitten epävarmasti:
– Kyllä, hän on täällä hoidettavana. Hän ei kuitenkaan voi sairautensa tähden ottaa ketään vastaan.
– Kyllä hän voi... varmasti. Sanokaa hänelle terveisiä Lailalta. Hän tulee siitä ilostumaan, sanoi Laila reippaasti.
– Olkaa hyvä ja odottakaa. Katson, onko konsulinna jo valveilla. Käykää tänne halliin istumaan.
Sisäkkö aukaisi pienen oven ja ohjasi Lailan hienoon ja aistikkaaseen halliin. Sitten hän kiirehti pois, koputti kiireisesti konsulinnan makuuhuoneen ovelle ja pujahti yli kynnyksen.
– Konsulinna, kuiskasi hän vuoteella lepäävälle naiselle. – Nyt hän on tullut.
– Kuka? kysyi nainen, siristäen vielä unisia silmiään.
– Nainen, kysymään taiteilija Rantakalliota. Hänen nimensä on Laila.
Kuin sähköiskun saaneena kimmahti konsulinna vuoteelta.
– Minne sinä veit hänet odottamaan? kysyi konsulinna, seisten jo suuren kuvastimensa ääressä, jossa hän kiireisesti suki hiuksiaan.
– Halliin, varmuuden vuoksi halliin, vastasi sisäkkö.
– Hyvä. Tuo musta aamuviittani ja tohvelini.
Sisäkkö toi ne kiireisesti.
– Onko hän kaunis nainen? kysyi konsulinna kesken pukeutumispuuhiensa.
– Kyllä rouva. Hyvin kaunis.
– Onko hän hieno?
– En tiedä... kyllä hän on aistikas. Vaikuttaa urheilevalta naiselta reippaassa kävelypuvussaan, koetti sisäkkö selittää vaikutustaan Lailasta, samalla kun hän auttoi rouvaansa pukeutumaan.
Mutta Laila istui samanaikaisesti tuossa hienossa hallissa ja katseli oudoksuen ympärilleen. Tämä Armaan tapaaminen oli todellakin yllättänyt häntä. Junassa hän oli kuvitellut Armaan olevan turvaa vailla, kurjana ja onnettomana, joissakin aivan mahdottomissa olosuhteissa, ikävässä sairaalassa, mutta täällä hän näkikin hienon kodin, hienomman minkä koskaan oli elämässään nähnyt. Jossakin täällä oli hänen rakastettunsa. Hän ei ollut aavistanut, että Armas asuisi näin hienosti.
Hän katseli epämääräisesti seinillä riippuvia arvokkaita taidemaalauksia, mutta kaiken aikaa takoi tuhannen ristiriitaista ajatusta hänen aivoissaan ja ikävä Armaan luo kasvoi kasvamistaan. Hän ei ollut aavistanut, että pääsy hänen luokseen oli näin monimutkaista. Ensin tuo kummallinen sisäkkö ja sitten jokin konsulinna. Mitä tällä konsulinnalla oli tekemistä Armaan kanssa? Oliko hän kenties jokin äidillinen, huolehtiva nainen, joka oli ottanut onnettomuuteen joutuneen hoiviinsa, kenties hän oli jollakin tavalla syynä Armaan onnettomuuteen. Kaikessa tapauksessa teki Lailan mielen ristiriitaiseksi jo sellainen ajatus, että hänen pääsynsä Armaan luokse riippui jostakin toisesta naisesta.
Lailan vilkas mielikuvitus oli ennättänyt jo luoda kuvan tästä konsulinnasta. Hän oli tuntenut kaksikin konsulinnaa elämänsä aikana ja kumpaisetkin heistä olivat olleet suuria, kookkaita naisia, tuollaisia tarmokkaita naisasianaisia ja tämän konsulinnan kuvitteli hän vaistomaisesti näiden toisten kaltaiseksi.
Siksipä oli hänen yllätyksensä aivan tavaton, kun hallin ovelle ilmaantui siro, nuori nainen, jonka kauniita kasvoja kehysti runsas tukka, jonka vartalolla valui musta vaippa, joka oli heitetty hänen ylleen siten, että toinen olkapää paljastui somasti esiin.
Hän katsahti ystävällisesti hymyillen vieraaseen ja tuli hänen luokseen, esitellen itsensä. Sinä silmänräpäyksenä sortui konsulinnan ennakkokuva Lailan sisäisen katseen edessä ja tuhannen uutta ajatusta ryntäsi läpi hänen mielensä. Tämä nuori, kaunis nainen oli siis ottanut Armaan hoiviinsa. Kummalliset aavistukset alkoivat saada sijaa hänen mielessään. Mutta hän päätti, ettei näyttäisi sisäistä epävarmuuttaan millään hinnalla tälle naiselle, vaikka tapahtuisi mitä tahansa.
– Kuinka hän onkaan minun näköiseni, ajatteli Laila ohikiitävästi ja tuo toinenkin nainen näytti kokonaan syventyneen mittailemaan Lailan olemusta.
– Tulin tapaamaan taiteilija Rantakalliota. Sairaalasta annettiin tämä osoite, aloitti Laila keskustelun, poistaakseen tämän kiusallisen, jännittävän tilanteen.
– Niin, minä toin hänet tänne, koska hän täällä voi saada kaiken sen hoidon, minkä sellainen potilas tarvitsee, vastasi konsulina vitkastellen, irroittamatta hetkeksikään katsettaan vieraasta.
– Se on ollut hänelle onneksi, vastasi Laila hymyillen. Hän katseli suurilla silmillään hellittämättä tätä naista, joka istui tässä aivan rauhallisena hänen edessään, ajattelematta, että hänellä oli kiire päästä Armaansa luo... Miten taiteilija Rantakallio nyt voi? kysyi Laila jälleen, kun toinen nainen vain katseli häntä, puhumatta lainkaan siitä, mistä hän olisi odottanut hänen puhuvan.
– Kiitos, hän voi hyvin, mutta...
– Mitä? kysyi Laila.
– En usko olevan hänelle hyväksi vieraiden käynnin, sanoi konsulinna.
– Minä en olekaan hänelle vieras. Minun tapaamiseni on hänelle hyväksi. Ette saa pidättää minua enää kauemmin. Te ette ehkä tiedä, kuka olen. Olen hänen rakastettunsa ja hän ikävöi minua.
Konsulinna henkäisi syvään. Hänen näytti olevan vaikeata aloittaa sanottavansa. Hän loi katseen maahan ja leikitteli jaappanilaisen tohvelinsa kärjellä. Sitten hän äkkiä katsahti Lailaan ja virkahti:
– En voi päästää teitä hänen luokseen. Olen vastuussa hänestä.
– Ei, konsulinna. Minä olen vastuussa hänestä. Rakastan häntä ja se on minun oikeuteni, saada nähdä hänet ja hoivata häntä, vastasi Laila päättävästi.
– Minulla on samat oikeudet? vastasi konsulinna. Ehkä myöhemmät ja sitovammat kuin teillä.
– Teillä?
– Niin, minulla. Molemmat naiset silmäilivät toisiaan hellittämättömin katsein. Konsulinna jatkoi hetken kuluttua, valaen ääneensä niin paljon lämpöä ja hellyyttä kuin saattoi:
– Teitä ehkä hämmästyttää asiain tämä laita, mutta ihmisen tunteethan ovat niin vaihtelevat kuin keväinen päivä. Varsinkin ovat ne vaihtelevat silloin, kun on kyseessä taiteilijaluonne. Olen uhrannut paljon taiteilija Rantakallion hyväksi. Vein hänet ulkomaille näkemään ja kuulemaan uutta. Sehän on välttämätöntä taiteilijalle. Millä varoilla hän olisi muuten voinut sellaisen matkan tehdä. Tein sen rakkaudesta. Matkustelimme ihanassa etelässä ja olimme niin sanomattoman onnellisia ja olemme onnellisia vieläkin....
– Tekö olette ollut hänen kanssaan ulkomailla? kysyi Laila ja katseli mitään ymmärtämättömänä konsulinnaa. Se ei voi olla mahdollista. Laila muisti äkkiä kaikki ne rakkaat kirjeet, joita hän oli saanut Armaalta etelästä. Kuinka syntisiä ja täynnään petosta ne olivat, jos tämä kaikki oli totta. Mutta hän ei uskonut konsulinnaa. Hänestä tuntui äkkiä siltä, että tämä nainen oli itse paholainen, jonka kohtalo oli lähettänyt häntä kiusaamaan.
– Se ei ole totta, virkahti Laila, enemmän itsekseen kuin konsulinnalle.
– Valitan, mutta kaikki mitä kerroin, on totta. Todistukseksi siitä voin näyttää teille muutamia valokuvia tuolta matkaltamme.
Lailan ehtimättä estää, oli konsulinna noussut ja rientänyt viereiseen huoneeseen, josta hän pian liiteli takaisin, muassaan pieni punakantinen albumi.
– Tahdotteko nähdä. Tässä ovat kuvat aivan järjestyksessään. Tässä olemme matkalla etelään, tässä katselemassa Berliinin nähtävyyksiä, tässä seisomme Potsdamin kanavan varrella, täällä on pieni lepohetki hotellissa. Ja täällä jatkuvat kuvat. Ne puhuvat paremmin itse puolestaan.
Laila tuijotti tylsänä noihin vaihteleviin kuviin. Eräässä niistä istui konsulinna Armaan polvella, kädet hänen kaulallaan, pää veitikkamaisesti, kenossa ja suu mitä onnellisemmassa naurussa.
Laila painoi äkkiä albumin kiinni ja ojensi sen konsulinnalle. Kaikki hänen ajatuksensa olivat menneet sekaisin. Hän tunsi toisaalta halun paeta täältä niin pian kuin mahdollista, mutta toisaalta hän tahtoi sittenkin tavata Armaan, katsoa kerran hänen silmiinsä ja saada häneltä varmuus kaikesta tästä. Sillä hän tiesi, että jos hän nyt sulkisi nämä ovet, joiden taakse Armas jäisi, jäisi kaikki entinen iäksi hänen taakseen.
– En usko teitä sittenkään, sanoi hän hetken kuluttua uhmaten. Ja sinä hetkenä hän ensi kerran elämässään tunsi vihaavansa toista ihmistä syvästi ja auttamattomasti.
– Ettekö usko? Täytyykö minun kaikki teille tunnustaa, ennenkuin uskotte. No, kuulkaa siis kaikki, jos se saa teidät uskomaan. Olen tulossa äidiksi, onnelliseksi äidiksi ja nyt tulette te riistämään minulta kunniani ja lapseltani isän, sillä häntähän te olette täällä hakemassa. Ottakaa hänet, jos tahdotte, mutta onnelliseksi ette enää koskaan voi tulla hänen kanssaan, sillä minä olen hänen todellinen vaimonsa, ja lapsi... tiedättehän, mitä se jokaiselle ihmiselle merkitsee.
Konsulinna nousi ja katsoi Lailaan. Sitten hän viittasi ovelle. – Tuolla, muutaman oven takana hän on. Menkää, jos tahdotte ja ottakaa hänet.
Laila nousi. Hänen silmänsä olivat kummallisen sammuneet, eikä hän saanut tavallista ryhtiäänkään. Hän astui ovea kohden, ei sitä ovea kohden, jota konsulinna oli osoittanut, vaan toista ovea kohden. Hän ei sanonut hyvästiä, ei katsonut naiseen, tuohon elämänsä tuhoojaan, vaan tuli porraskäytävään sielullisesti tajuttomana ja turtuneena.
Kadulla puhalsi keväinen, hurmaava tuuli häntä vastaan. Se tuli suoraan mereltä, joka aaltoili siinä Eiran kauniiden huvilatalojen edustalla. Raskain askelin hän laskeutui Engelaukealta rantakäytävälle, pujahti yli satamaradan ja meni Ursinin uimahuoneen kalliolle, istahtaen sinne väsähtäneenä ja murtuneena.
Siinä keväisessä tuulessa hän istui ja tuijotti merelle, jonne parhaillaan suuri laiva häipyi. Oh, kuinka hänen oli ikävä sinne jonnekin, missä voisi unohtaa kaiken tämän elämänkurjuuden, joka nyt oli pyyhkäissyt hänen ylitseen niin tuhoisana.
Hänen mieleensä tulvahtelivat kaikki muistot yhtä aikaa. Kesä Tyynelässä kaikkein kirkkaimpana. Ja sitten syöksähti mieleen Ester, ja sen nimen mukana paljon, paljon ajatuksia.
Nyt hän ymmärsi Esteriä paremmin kuin koskaan ennen, Esterin raivon tuona hetkenä, jolloin hän oli kohdannut hänet noiden paljastusten jälkeen, ja nyt hän myöskin ymmärsi senkin, ettei Ester kaikesta huolimatta ollut voinut antaa hänelle täydelleen anteeksi.
Ja senkin hän ymmärsi, miten Ester oli häntä vihannut. Samalla tavalla tietysti kuin hän nyt vihasi tätä toista naista. Sellainen raivo oli pitänyt vallassaan hänen sisintään, että vain suurella tahdonponnistuksella hän oli saattanut säilyttää itsehillintänsä.
Ensi kerran Laila sinä päivänä tunsi elämän ruoskan sattuneen itseensä. Tuo ankara laki: "Miten kylvämme, siten niitämme" oli sattunut nyt kouraantuntuvasti häneen. Hän oli vienyt sulhasen toiselta naiselta. Nyt vei toinen nainen hänet häneltä. Tämä rangaistus oli ehdottomasti oikeudenmukainen, vaikka koko hänen sydämensä ja olemuksensa oli hirvittävässä kapinassa sitä vastaan.
Surun ja äärettömän pettymyksen masentamana Laila palasi hotelliinsa, kokosi tavaransa matkalaukkuun ja matkusti vielä samana päivänä. Ja samaan aikaan, jolloin hän kiiti junassa kotikaupunkiaan kohden ja mietti miten voisi riistäytyä irti koko entisestä elämästään ja minne voisi paeta, istui konsulinna Meriluoto Armaan vuoteen vierellä, silitellen hänen tukkaansa ja puhellen hänelle hellemmin kuin koskaan ennen. Hän oli varannut suuren kimpun punaisia ruusuja pienelle pöydälle vuoteen viereen ja niiden tuoksua oli huone tulvillaan.
Armas makasi silmät suljettuina vuoteella. Tänään hän oli ollut sairas enemmän Lailan odotuksesta kuin ruumiillisesti. Oli ollut hetkiä, jolloin hän oli tuntenut niin selvään Lailan läsnäolon ja odottanut joka silmänräpäys hänen astuvan ovesta sisään.
Mutta tunti toinen toisensa jälkeen oli kulunut turhassa, kipeässä odotuksessa. Nyt hän ei enää odottanut, sillä keväinen päivä painui jo mailleen.
– Miksi hän ei tule, kuiskasi hän puoliääneen.
– Sellaisia ovat naiset, vastasi konsulinna lohdutellen. Mutta minä hoivaan sinua loppuun asti, rakas.
– Tahtoisin, että kirjoittaisit hänelle saneluni mukaan, sanoi Armas.
– Voimmehan tehdä sen, vastasi konsulinna.
Hän otti kirjoitusvehkeet polvelleen ja kirjoitti Armaan sanelun mukaan kirjeen. Se kirje ei tietystikään koskaan lähtenyt konsulinnan talosta. Se unohtui pitkiksi ajoiksi hänen kirjoituspöytänsä salatuimpaan laatikkoon.
XIX.
Laila oli ollut jo useita päiviä kotonaan. Hänen opettajatoverinsa huomasivat kyllin selvään, että häntä painoi jokin raskas suru. Hänen ennen niin tuoreenpunaiset kasvonsa olivat nyt kummallisen kalpeat ja vaikka hän yritti kaikella tarmollaan olla entisensälainen, vaipui hän toisinaan syviin, surullisiin mietteisiinsä.
Eräänä päivänä hän sitten kohtasi Esterin. Näinä päivinä hän oli sanomattomasti kaivannut häntä. Nyt kun rakastettu oli hänet pettänyt, ei hänellä ollut ketään, jolle olisi voinut kertoa sisäisistä ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Ennen rakastettua oli ollut Ester. Heillä kahdella ei ollut ollut koskaan mitään niin arkaa ja salaista elämässään, jota eivät olisi voineet toisilleen kertoa. Nyt olivat elämäntapaukset viskanneet heidät kauaksi toisistaan, vaikka he asuivatkin samassa kaupungissa. Sydänten välimatkat ne todella saattoivatkin eroittaa kaksi ihmistä toisistaan, eivätkä maisten matkojen pituudet.
Laila oli kuullut paljonkin Esteristä puhuttavan. Kaupungilla tiedettiin jokseenkin tarkkaan Rantakallion perheen tapahtumat, vaikka he elivätkin hiljaista elämää. Esterin toipumista oli seurattu salaisella jännityksellä ja nyt olivat huhut alkaneet kertoa sellaista, että tuomari Nuotio, joka vuoden vaihteessa oli muuttanut kaupunkiin ja ottanut asuntonsa Rantakallioiden luona, oli perheen uusi vävytulokas. Esteriä ja häntä oli nähty kävelyillä ja Ester näyttikin nyt kevätpuolella jo piristyneeltä.
Tätä olivat jotkut Lailan toverit hänellekin kertoneet ja Laila oli tuntenut todellista iloa siitä, että Esterin sydänhaavat parantuivat. Se oli antanut toiveen sillekin ajatukselle, että Ester antaisi hänelle täydellisesti anteeksi hänen rikkomuksensa.
Oli eräs sunnuntai-aamu, Laila oli keväisellä retkeilyllä kaupungin ympäristöllä, samoillen sinne tänne niitä samoja metsiä, joissa he Armaan kanssa olivat talvella hiihdelleet siihen aikaan, jolloin heidän lempensä oli vielä ollut sydämen kätköissä. Se oli sentään ollut elämän ihaninta aikaa, ajatteli Laila itsekseen. Silloin ei vielä mikään syyttänyt, ei ollut tapahtunut mitään sellaista tekoa, joka olisi rikkonut omantunnon rauhaa. Oli ollut vain suloista olla ja tietää, että oli eräs ihminen, jonka läsnäolo aina tulvautteli outoa riemua sydämeen.
Laila muisteli kaikkea sitä, astellen eteensä katselematta pientä polkua pitkin, kun hän äkkiä näki sinertävän puvun häilähtävän keväisten koivujen lomasta. Hänen sydämensä hätkähti, sillä ensi silmänräpäyksenä hän oli tuntenut Esterin.
Molemmat naiset pysähtyivät.
– Sinäkin täällä, Ester, virkahti Laila ensiksi epävarmasti.
– Oli niin kaunis sunnuntaiaamu, vastasi Ester ja siirsi katseensa Lailan loistavista silmistä toisaalle. Kaukainen kipu oli viiltänyt hänen sydäntään pitkästä aikaa samanlaisena kuin ennen.
He seisoivat pitkän aikaa siinä pienellä polulla, osaamatta mitään sanoa toisilleen. Laila mietti itsekseen, mahtoiko Ester tietää, mitä Armaalle oli tapahtunut viime aikoina ja millä tavalla Rantakallion perhe yleensä suhtautui hänen ja Armaan asioihin. Sekä Eliina-täti, että setä olivat kyllin selvästi osoittaneet, etteivät he enää pitäneet hänestä niinkuin ennen. Se oli kovasti surettanut hänen mieltään.
– Oletko sinä jo matkalla kotiin? kysyi Laila viimein.
– Ajattelin jo suunnata sinne päin, vastasi Ester.
– Eiköhän käveltäisi vähän etemmäksi. Tänään on niin kaunista, pyysi Laila.
Lailan mieleen syöksähti vastustamaton halu kiertää kätensä Esterin kaulaan, mutta Ester kääntyi jo tiellä ja lähti astelemaan edellä kapeata polkua. Vain taakseen vilkaisten hän kysyi:
– Menemmekö Savimäen kautta, vai?
– Niin kuin sinä tahdot, vastasi Laila.
Sitten he kävelivät pitkän aikaa, kunnes lopulta tulivat keväiselle kangastielle, jossa pihka tuoksui ja puut huojuivat raikkaassa tuulessa. Siinä saattoi kävellä rinnankin ja Laila siirtyi Esterin viereen.
– Ester, aloitti hän äkkiä.
– Ei puhuta siitä, vastasi Ester kiireisesti. Hän oli arvannut, että Laila tahtoisi nyt selittää jotakin hänelle noista surullisista tapahtumista, jotka hän oli koettanut parhaansa mukaan unohtaa. Mutta nyt hän myöskin tunsi, ettei sittenkään kestänyt tuota selontekoa. Se vain uudelleen tuottaisi tuskaa.
– Kuule, Ester, minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, muuten en enää koskaan näe onnellista hetkeä elämässäni. Sinä et tiedä, kuinka onneton minä olen, sanoi Laila.
– Sinäkö onneton? Kuinka voit puhua sellaista. Sinä, joka olet valloittanut maailman ihanimman miehen itsellesi. Jos sinä olet minun tähteni onneton, niin se on aivan turhaa. Olen jo pahimman voittanut. Jaksan elää. Laila, en minä kanna sinua kohtaan vihaa. Voit olla aivan huoletta siitä, vaikka todellisuudessa olen ajatellutkin, että uskoni ystävyyteen tuon menneen vuoksi olisi iäksi murskautunut.
– Voi, Ester. Minä ymmärrän niin hyvin, että sinä vihasit minua, mutta olen niin onnellinen, jos et enää vihaisi. Kuule Ester, mennään tuonne mäelle istumaan. Minun täytyy saada kertoa sinulle kaikki.
– Miksi tahdot minua kiusata sillä. Olen koettanut päästä irti noiden aikojen tapahtumista ja nyt palaa kaikki taas mieleen niin elävästi, koetti Ester välttää, mutta Lailan käsi oli arasti sukeltautunut hänen kainaloonsa ja kun Ester ohikiitävästi katsahti häneen, näki hän Lailan kasvot ensi kerran elämässään niin tuskaisina, että hän hämmästyi.
– Laila, itketkö sinä? Mitä varten? Oletko sinä todella noin surullinen?
Esterin viimeinenkin jäykkyys suli pois ja hän puristi tiukemmin Lailan kättä kainalossaan.
– Istutaan tähän, Ester.
Laila vetäisi Esterin kuivalle kalliolle.
– Ester, etkö sinä tiedä, mitä on tapahtunut? Olette kai te siellä kuulleet Armaasta? Hänen onnettomuudestaan nimittäin? aloitti Laila.
– Olemme kyllä, mutta eihän se kuulu olevan niin vaarallista laatua. Äiti olisi lähtenyt Helsinkiin hänen luokseen, mutta juuri silloin saapui kirje siltä rouvalta, jonka luona Armas asuu. Hän ilmoitti, että Armas voi hyvin ja ettei meidän tarvitse olla lainkaan huolissamme hänen tähtensä. Mutta entä sinä, Laila. Jotkut olivat kertoneet, että sinä olit käynyt hänen luonaan, puhui Ester mahdollisimman levollisena.
Laila ei vastannut pitkään aikaan. Hänen silmänsä olivat jo sumeat uusista kyynelistä ja hänen kurkkuaan salpasi niin, ettei hän tahtonut voida mitään sanoa. Ester huomasi hänen tuskansa ja virkkoi lämpimästi:
– Ymmärrän, että sinuun on sattunut kovasti tuo onnettomuus. Voin hyvinkin asettua sinun asemaasi. Tiedän kyllä, miltä tuntuu menettää rakastettu. Sinulla on nyt ollut varmasti sellaisia hetkiä, jolloin olet pelännyt kuoleman vievän elämän kalleimman lahjan, rakastetun.
– Sekin kyllä tuotti minulle suurta tuskaa, mutta on muutakin, vielä pahempaa kuin kuolema. Sinä, Ester, olet kokenut sen ja voit nyt ymmärtää minua. Kerron sinulle kaiken siksi, että saisin sinulta anteeksiannon ja saisin sinusta takaisin sen ystävän, jonka olen menettänyt.
– Laila, minähän olen anteeksi antanut, koetti Ester sanoa.
– Niin kyllä, mutta vaikka ihminen kuinka tahtoisi tehdä jotakin joskus, niin sydän ei sittenkään kokonaan sitä voi unohtaa. Meidän välillämme on yhä jotakin, vaikka koettaisimme kuinka olla niinkuin ennen, emme voi, jos emme kärsimyksen kiirastulessa puhdistu.
– Voi se olla niinkin, vastasi Ester miettivästi. Hän katseli Lailaa niinkuin uutta ihmistä. Lailahan ei ollenkaan ollut enää entisensälainen. Missä olikaan se entinen, räiskyvän säteilevä Laila, jonka mukana tulvahti katosta lattiaan asti iloa sinne, missä hän liikkuikin. Tämä Laila oli yhtä kaunis kuin se entinenkin. Kyyneleet, jotka kiilsivät hänen tummissa silmäripsissään, tekivät hänen silmänsä entistäkin kauniimmiksi. Ilo ja suru, kun ne vain olivat oikeata laatua, saattoivat kumpainenkin kaunistaa ihmistä, vaikkakin aivan eri tavoilla, ajatteli Ester.
– Olen nyt yhtä onneton ihminen kuin sinä olit silloin, kun kadotit Armaan rakkauden. Eräs toinen nainen on vienyt hänet nyt vuorostaan minulta, niinkuin minä vein hänet sinulta, tunnusti Laila.
– Puhutko sinä totta? kuiskasi Ester ja puristi Lailan kättä.
– Miksi muuten tällaisia puhuisin, vastasi Laila murtuneena.
– Kuka on se nainen, joka on kyennyt riistämään hänet sinulta? Armashan rakasti sinua todella niinkuin mies naista rakastaa. Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, ettei hän voinut minua rakastaa semmoisella rakkaudella. Tuomari Nuotio on minulle jutellut siitä asiasta paljonkin. Nyt tiedän, etteivät serkkujen väliset avioliitot ole oikein sopivatkaan. Se tietoisuus on auttanut minua unohtamaan elämänpettymykseni. Hän ainakin on koettanut saada minuun sellaisen uskon, että se, mitä tapahtui, oli onnekseni. Mutta sinä, Laila! Minä en voi ymmärtää, kuinka Armas saattoi vaihtaa sinut toiseen naiseen. Etköhän vain ole erehtynyt?
– En ole erehtynyt. Olen tavannut tämän naisen ja hän on kertonut kaiken, vastasi Laila.
– Mutta tapasitko Armaankin? kysyi Ester.
– En. Olisin kyllä voinut tavata hänetkin, mutta kun jo tiesin kaiken, en voinutkaan mennä hänen luokseen. Olin ihan suunniltani murheesta. Tiedäthän sinä itse, miltä tuntuu?
– Niin... se oli julmaa silloin... sanoi Ester hiljaa. Kuka on se nainen? Onko hän Armaan arvoinenkaan? Voi Laila! Sydämestäni minä olisin suonut sittenkin Armaan sinulle, juuri sinulle, enkä kenellekään toiselle naiselle. Sinä olisit ollut se nainen, joka olisit voinut tukea hänen herkkää ja ailahtelevaa luonnettaan. Sinun rinnallasi hän olisi menestynyt, sillä sinä olet hyvä ja voimakas nainen, puhui Ester vakuuttavalla lämmöllä.
– Minäkin luulin niin... Kiitos sinulle, Ester, ystävällisyydestäsi. On paljon helpompi olla, kun on vierittänyt surunsa toisen kuuluville. Sydämeni on ollut aivan pakahtumaisillaan näinä päivinä, jolloin olen tätä kaikkea yksin kantanut, valitti Laila.
– Kuka on se nainen? kysyi Ester.
– Se on eräs nuori, kaunis konsulinna.
– Jokin konsulinna! Leski siis! ihmetteli Ester.
– Niin. Hänellä oli kovin hieno koti. Armas ja hän ovat olleet yhdessä ulkomailla...
– Olivatko he yhdessä? Armas ei kirjoittanut siitä mitään kotiin. Kuinka hän saattoi salata sen? ihmetteli Ester.
– Ei hän kirjoittanut minullekaan, vaikka sain häneltä kirjeitä tavan takaa etelästä. Siksi tuli kaikki niin murskaavana. Elämä antoi minulle samalla mitalla, jolla mittasin muille. Nyt ymmärrät, Ester, että olen saanut jo rangaistukseni itse elämän kädestä.
– Voi, Laila, kuiskasi Ester ja kietoi kätensä itkevän Lailan kaulaan. Minä yksin voin ymmärtää sinua. Pidän sinusta, Laila, yhtä paljon kuin ennenkin. Ajattelehan Laila, että meidän piti tuntea samat ilot ja käydä samat surut lävitse hänen tähtensä, tuon kummallisen pojan, joka on niin hyvä ja kuitenkin niin paha. Toivoisin, että kaikki muuttuisi jälleen hyväksi. Ehkei Armas sittenkään voi sinua unohtaa ja palaa luoksesi takaisin...
– Ei, ei Ester... Se ei tapahdu enää koskaan... Joskin hän palaisi, ei mikään enää voisi meidän kohdallamme muuttua. Olen kadottanut uskoni häneen ja rakkauteen. En koskaan enää voisi luottaa mihinkään.
– Niin ihminen luulee, mutta kuitenkin... kun aika parantaa haavat, herää sydän uuteen ihmeeseen, aivan niinkuin kevät herää talven jälkeen.
– Mutta minun sydämeni ei enää voi herätä. On tapahtunut sellaistakin, joka kaikissa tapauksissa murskaa iäksi naisen sydämen, sanoi Laila ja purskahti rajumpaan itkuun.
– Mitä... kerro kaikki, Laila? pyysi Ester, silitellen Lailan kyyneleistä poskea.
– Hänellä ja Armaalla on ollut suhde. Tuo nainen tunnusti kaiken. Hän on tulossa äidiksi... Ajattele, Ester. Jos nainen voisikin unohtaa jonkun miehen pienen erheen, mutta sellaista... voi, ei koskaan, koskaan! Hänellä olisi lapsi jossakin, ajattele, Ester, lapsi toisen naisen kanssa... lapsi, jonka pitäisi olla perheen sitovin ja ihanin ilmaisu, rakkauden suurin todistus. Vaikka hän tulisikin takaisin ja polvillaan pyytäisi minua, en koskaan enää voisi häntä rakastaa. Voisitko sinä rakastaa miestä, joka samanaikaisesti kirjoittelee rakkauden hehkuvia sanoja sinulle ja liitelee huolettomana kuin perhonen etelän taivaan alla toisen kanssa, kokien elämän syvimpiä riemuja?
– Älä kysy minulta sitä? virkahti Ester masentuneena. Tämä kaikki on kyllin julmaa. Laila kulta, sinä olet saanut kärsiä vielä enemmän kuin minä. Voi, minä vihaan sitä naista sinun puolestasi!
– Parempi olisi, ettemme vihaisi, viha synnyttää vihaa ja katkeruutta, vastasi Laila.
– Mutta luuletko, että hän on sellainen nainen, joka voi pitää Armaan kauankin luonaan. Minä tunnen Armaan nyt tarpeeksi hyvin ja minusta tuntuu, että tuo nainen on jollakin tavalla saanut hänet valtoihinsa ja että Armas saa vielä hänen vuokseen kärsiä. Onkohan se oikein, että sittenkin jätit hänet oman onnensa nojaan. Toisinaan pitäisi rakkautensa puolesta taistella viimeiseen asti.
– Olisin ollutkin valmis taistelemaan tuon naisen pois tieltäni, ellei hän olisi tunnustanut tuota murskaavaa asiaa. Kukaan nainen ei voi taistella sellaista vastaan, joka on tulossa äidiksi. Tuo tieto käännytti minut takaisin hänen luotaan ilman Armasta, vaikka minusta olikin hiukan uskomatonta, että Armas sittenkin olisi rakastunut häneen, kertoi Laila tyynemmin.
– Oliko hän kaunis nainen? Armashan on hullaantunut kaikkeen kauneuteen, sanoi Ester.
– Tavallaan kaunis, mutta sittenkin on hänessä mielestäni jotakin vierasta Armaan terveelle maulle. Hän on tuollainen pieni pääkaupunkilaisrouva, kaikkine koreuksineen. Minun mielestäni tyhjänpäiväinen. Kaunis hän kyllä on, aivankuin nukke säännöllisine kasvoineen, mutta hänen katseensa on tyhjä, ikäänkuin sisin puuttuisi hänen kauniista kuorestaan. Mutta hänhän on rikas ja kenties Armas on viehtynyt komeuteen. Tämä nainen itse mainitsikin, että Armas tarvitsee hänen tukeaan, tullakseen suureksi.
– Minun mielestäni Armas tarvitsee aivan toisenlaista tukea. Moraalista tukea. Sinä olisit voinut olla hänen elämänsä tuki, sanoi Ester.
Tytöt istuivat hetken hiljaa. Vasta sitten, kun keväinen päivä alkoi hiljaa hämärtyä, huomasivat he, kuinka kauan he olivat istuneet kalliolla. Mitään virkkamatta he nousivat ja lähtivät kaupunkia kohden. Kun he tulivat Esterin kotikadulle, pujotti Ester kätensä Lailan kainaloon ja sanoi:
– Tänään sinä tulet meille päivällisille.
– Kuinka voisin tulla. Häpeän isääsi ja äitiäsi tuon menneen vuoksi, esteli Laila.
– Sitä sinun ei tarvitse. Luulen, että he tulevat iloitsemaan siitä kovasti, kun näkevät taas meidät yhdessä. Puoliväkisin Ester vei Lailan kotiinsa, vanhempiensa suureksi yllätykseksi.
Hiukan vaitelias tunnelma vallitsi päivällisen ajan. Kukaan ei kosketellut Armaan asioita, mutta Laila vaistosi kuitenkin, ettei hän ollut vastenmielinen vieras tässä rakkaassa kodissa, jonne hän kerran tahtomattaan oli tuonut niin paljon surua.
Kahvipöytään kutsuttiin sitten tuomari Nuotiokin, joka näytti perehtyneen jo kokonaan tämän kodin henkeen. Laila katseli surunsekaisella ilolla tuomari Nuotion ihailevia silmiä, jotka alituiseen vartioivat Esterin liikkeitä. Hän, jos kukaan tiesi, kuinka onnellista oli ihmiselämässä tuo aika, jolloin rakkaus etsii kaikkia salaisia ilmaisumuotojaan.
– Mahtoikohan Ester olla rakastunut. Hänen tyynen kuorensa alta oli vaikeata sitä päätellä, ajatteli Laila salaisessa mielessään, katsellessaan Esteriä, joka puuhaili kahvipöydän ääressä tarjoilun touhussa.
Myöhemmällä, kun Esterin vanhemmat jo vetäytyivät makuuhuoneeseen ja nuoret jäivät kolmisin saliin, alkoivat tytöt laulaa kaksiäänisesti. Rantakallion puolisot katsoivat yllättyneinä toisiinsa, kun salista tulvahteleva laulu kantautui heidän kuuluviinsa. Siitä oli pitkä aika, kun heidän kodissaan oli laulettu. Oliko tämä nyt valoisamman tulevaisuuden lupaus Esterin ja Lailan elämässä?
– Tytöt ovat nyt sopineet keskenään – aloitti setä Rantakallio keskustelun.
– Niin näyttävät olevan... onneksi. Ei Laila pohjaltaan mikään kevytmielinen tyttö olekaan. Rakkaus se oli, joka nämä myrskyt järjesteli. He ovat kaikki sitäpaitsi niin nuoria, etteivät ymmärrä vielä elämää. Toivottavasti surut ovat heitä kasvattaneet, puheli täti Rantakallio lämpimästi.
– Mutta Laila ei enää näytä niin säteilevältä kuin ennen. Varmaankin on tuo Armaan onnettomuus koskenut kovasti tyttöön, lausui setä Rantakallio arvelunsa.
– Varmaankin... Mutta kaunis se tyttö on. Oikein taaskin hämmästyin, kun ajan päästä näin hänen kasvonsa. Nyt ne vasta kauniilta näyttivätkin, kun niillä oli vähän surun jälkiä, eikä vain pelkkää iloa. Muistan jonkun kirjailijan sanoneenkin jossakin kirjassaan, ettei mikään ole täydellistä ilman valon ja varjon leikkiä. Niinpä ei ole ihmissielukaan, ellei se ole käynyt ilon ja surun laaksoissa.
Esterin vanhemmat istuivat vielä kauan aikaa, kuunnellen salista kantautuvaa laulua.
XX.
Kirkas keväinen aurinko loisteli sisään konsulinna Meriluodon parvekkeen ovista. Hän oli juuri aukaissut ne selkosen seljalleen ja vetänyt syrjään hienot pitsiverhot, jotta aurinko tulvanaan pääsisi sisään.
Armas oli ensimmäistä päivää jalkeilla. Tyyne oli hellävaroen ohjannut hänet suureen lepotuoliin, asettanut pehmeitä tyynyjä hänen niskansa taakse ja jalkojen alle permannolle, saadakseen hänen olonsa niin mukavaksi kuin mahdollista. Itse hän istui pienellä jakkaralla hänen edessään, kädet kierrettyinä polvien ympärille ja katseli Armaan kauniita kasvoja, kun hän silmät suljettuina nojasi päätään pehmeään silkkityynyyn.
Oi, kuinka hän rakastikaan tätä miestä, tätä kaunista miestä, jolla oli edessään loistava tulevaisuus. Niin paljon hän rakasti kuin hänen pintapuolinen, hemmoiteltu sydämensä yleensä kykeni rakastamaan. Suurena tekijänä tässä rakkaudessa oli ollut tosin se, että tämä mies oli pitänyt valloittaa pois toiselta naiselta keinoilla millä hyvänsä. Nyt hän oli onnistunut siinä hyvin, paremmin kuin oli luullutkaan.
Mutta sittenkään hän ei ollut itsestään aivan varma. Elämä saattoi järjestää yllätyksiäkin. Tyynestä tuntui vieläkin siltä, että tuo toinen nainen saattaisi jonakin päivänä ilmestyä hänen tielleen ja viedä hänen Armaansa.
Sen jälkeen kun hän oli nähnyt Lailan, oli hän ymmärtänyt, että hän oli vaarallinen kilpailija ja että hän joutuisi ehdottomasti tappiolle, jos se nainen ryhtyisi taistelemaan tästä miehestä hänen kanssaan.
Mutta onneksi hänellä oli nyt kaikki oikeudet Armaaseen. Hän oli punonut mitä loistavimman sotajuonen ja onnistunut täydellisesti. Armas ei aavistanut, että hän oli ottanut jo kaksi pitkää Lailalta tullutta kirjettä haltuunsa, lukenut niiden sisällön ja polttanut ne sitten. Eikä Armas myöskään tiennyt sitä, ettei hänen sanelemaansa kirjettä oltu lähetetty. Hän vain ihmetteli, miten Laila saattoi olla kirjoittamatta hänelle... kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olisihan hänen kuitenkin pitänyt edes tiedustella hänen vointiaan.
Tyyne oli muutenkin muuttanut itseään niin paljon kuin mahdollista Lailan kaltaiseksi. Hänen koreilevat pukunsa olivat muuttuneet reippaiksi ja tyttömäisiksi, eikä hän enää maalannut kasvojaan niin paljon kuin ennen. Tätä tietä hän arveli voivansa valloittaa Armaan kokonaan.
Siinä istuessaan hän suunnitteli tulevaisuuden suunnitelmiaan, niitä aikoja, jolloin Armas jälleen esiintyisi mainehikkaana viuluniekkana ja jolloin hän saisi olla osallisena hänen menestyksensä riemussa, koota salonkiinsa pääkaupungin kuuluisimpia taiteenedustajia ja ulkomaalaisia vierailijoita. Ja sitten sanomalehdet kirjoittaisivat selostuksissaan muun muassa: "Taiteilijan nuori, viehättävä rouva piti huolen illan viihtyisyydestä j.n.e."
Tätä kaikkea hän kuvitteli mielessään niin elävästi kuin se jo olisi totta.
– Laila, sanoi silloin Armas kuin ajatuksissaan, häiläyttäen suoranaisen säikähdyksen Tyynen mieleen.
– Armas, yhäkö sinä häntä ajattelet? sanoi Tyyne niin hellästi kuin vain osasi, vaikka sisäisen suuttumuksen aalto läikkyikin hänen herttaisen ulkomuotonsa alla.
– Yhä, ajattelen häntä aina. Suo anteeksi, Tyyne. Hänen kuvansa säilyy aina mielessäni. Tunsin juuri äsken, että oli kesä. Tuuli tuolta ulkoa hulmahti niin lämpimänä minua vastaan. Kuvittelin, että seisoin Tyynelän parvekkeella ja soitin viulua ja alhaalta tyttöjen huoneesta kuului iloista puheensorinaa. Siellä olivat muka serkkuni Ester ja Laila.
– Kaikkia kuvitteletkin. Sehän on mennyttä. Kuule Armas, etköhän voisi soittaa vähän, nyt pitkästä aikaa. Tuon heti viulusi.
Tyyne riensi hakemaan viulua ja laski sen sitten Armaan polville. Miehen valkoiset sormet, joiden liikkeet olivat notkeat ja samalla niin hivelevän pehmeät, koskettivat viulua kuin pyhää esinettä. Hän tuijotti sitä kauan miettivästi ja sanoi sitten kuin viululleen puhuen:
– Jollei tätä olisi ollut, en minäkään olisi niin huono mies.
– Mitä sinä taaskin juttelet? koetti Tyyne sanoa.
– Se on totta. Viulu on ollut minun elämäni menestys ja turmio. Ellen olisi saanut soittajan lahjaa, olisin tietysti elänyt niin kuin kaikki muutkin ihmiset tavallista elämää. Nyt minua vievät tunteiden virvatulet aivan harhaan, enkä minä kykene ohjaamaan järkeni voimalla elämäni teitä. Armas puhui ääni värähdellen, ikäänkuin itselleen sisintään ripittäen.
– Ei sinun pitäisi vaivata tuollaisilla asioilla itseäsi, sanoi Tyyne, joka pelkäsi jo kuulevansa myöskin oman tuomionsa. – Minä ohjaan kyllä sinun elämäsi oikealle suunnalle. Ei sinun pidä huolehtia mistään.
– Ei pitäisikään. Minun oli ennen niin helppoa elää, kun en ajatellut mitä tein. Liitelin vain tapauksesta toiseen, leikin tunteilla ja murskasin sydämiä. Mutta nyt, kun olen käynyt jo kuoleman odotushuoneessa ja maannut viikkoja sairasvuoteella, seuranani menneet tapaukset, olen päässyt selvyyteen siitä, että olen huono mies.
– Hyvä sinä olet, sanoi Tyyne ja kietaisi hellävaroen kätensä Armaan kaulaan. Soita nyt jotakin, niin tuo synkkä mielesi vaihtuu iloisempaan. Sinun täytyy tulla pian terveeksi ja päästä taas työhön käsiksi. Silloin sinulla ei ole aikaa kehitellä tuommoisia joutavia ajatuksia.
Armas huoahti ja nosti viulun olkaansa vastaan. Jousi kosketti kieliä ja ensimmäiset säveleet värähtivät kuuluville. Hän soitti "Silmien laulun" alun, mutta lopetti sitten äkkiä ja laski viulun takaisin polvelleen.
– Soita, soita se! pyysi Tyyne kiihkeästi.
– En... sitä en soita koskaan, sanoi Armas tinkimättömästi.
– No, soita sitten jotakin muuta, pyysi Tyyne kärsivällisesti. Hänestä tuntui Armas taas aivan mahdottomalta, oikulliselta pojalta, jonka mielialoja hänen oli niin vaikeata tajuta, ja kuitenkin hän viehätti häntä tuollaisena oikuttelevana vieläkin enemmän kuin muulloin.
Armas alkoi soittaa. Sarja kansansävelmiä kumpusi viulusta, joskus iloisina pätkinä, joskus vienon surullisina. Armaan silmät kirkastuivat hetkeksi ja musiikin lumo vei hänet toiseen maailmaan.
Tyyne kuunteli haltioituneena, mutta Armaan sielun tunnelmia hän ei tajunnut. Hän uneksi taaskin vain niistä hienoista juhlista, joita hän panisi toimeksi täällä. Kaikki kaksoisovet olisivat avoinna, puutarhurilta hän tilaisi siksi illaksi palmut ovipieliin, illallinen tilattaisiin suoraan Kämpistä ja pitkä juhlapöytä kimalteleisi hopein ja kristallein ja sitten soittaisi orkesteri, kun salissa pyörittäisiin aamutunneille asti.
Äkkiä Armas lakkasi soittamasta. Viulu vaipui voimattomana hänen kädestään ja hän kosketti kätensä selkämyksellä otsaansa, jossa kihoili pieniä hikipisaroita.
Silloin koputti sisäkkö ovelle ja kutsui konsulinnaa.
– Täällä on jälleen eräs nainen, joka tahtoo tavata taiteilija Rantakalliota, ilmoitti hän.
– Nainen, mitä hän täältä tahtoo? Emmekö siis vain pääse hänen naisistaan vieläkään, sanoi konsulinna harmistuneena. Kysy häneltä, kuka hän on ja vie sitten odottamaan. Kumma paikka, kirjeitä ja vierailuja. Milloin ihmeessä ne loppuvat.
Tyyne palasi takaisin Armaan luo ja katsahti hellästi hänen väsähtänyttä olemustaan.
– Ei tainnut ollakaan sinulle hyväksi tuo soittaminen. Se voi sinua rasittaa. Mutta tohtorihan tulee iltapäivällä. Kysymme häneltä, saatko jo soittaa. Menen hetkeksi tuonne. Eihän sinun vain ole kylmä?
– Ei, minun on hyvä olla, vastasi Armas.
Tänä aikana istui Ester samassa hallissa, jossa Laila muutama viikko sitten oli istunut ja odottanut pääsyä Armaan luo. Yhtä yllättynyt oli Esterkin tästä komeudesta, vaikka Laila olikin hänelle siitä jo kertonut, mutta ei niinkään yllättynyt, nähdessään tuon vaarallisen naisen, joka oli ryöstänyt Armaan, sillä hänen kuvansa oli jo ennakolta jokseenkin todellisena painunut hänen mieleensä Lailan kertoman perusteella.
– Tulin tapaamaan serkkuani, taiteilija Rantakalliota, sanoi Ester suorasukaisesti, kun konsulinna ilmaantui halliin. Sitten hän ojensi kätensä ja lausui nimensä.
Tyyne mietti silmänräpäyksen, mitä tekisi. Sitten hän ratkaisi asian ja antoi Esterin mennä Armaan luokse.
Esterin henkeä salpasi jännitys, kun hän hiljaa astui siihen huoneeseen, joka oli tulvillaan keväistä aurinkoa. Hän näki nojatuolin selustan ylitse Armaan tukan, joka kiilsi kuin tumma kulta auringossa. Armas ei huomannut hänen tuloaan, vaan katseli parvekkeen avonaisesta ovesta kimmeltävälle merelle, joka avautui siitä silmäin eteen. Lokit kirkuivat siellä luodoilla ja liitelivät hopeisin siivin. Ne kai rakentelivat pesiään auringon lämmittämien kallioiden koloihin.
– Päivää, Armas, sanoi Ester mahdollisimman hiljaisesti, tultuaan nojatuolin luokse.
Armas hätkähti rajusti ja loi katseen tulijaan niin säikähtyneenä kuin olisi nähnyt edessään aaveen.
– Sinä täällä, sopersi hän tuskin kuuluvasti.
– Enkö olekaan tervetullut? kysyi Ester ystävällisesti.
– Olet, olet enemmän kuin tervetullut. Istu tuohon, Ester. Minä olen niin iloinen siitä, että edes joku sieltä kotoa tulee tänne päin.
Armas katseli hellittämättä Esteriä silmiin.
– Näin heikko minä vielä olen. Te kai tiedätte kuinka minun kävi. Ase laukesi vahingossa, selitti hän.
– Niin, kyllähän me tiedämme. Ihmiset puhuvat paljonkin... juttelevatpa ne semmoistakin, että joku olisi mustasukkaisuudesta ampunut sinua. Mutta älkäämme puhuko niin ikävistä asioista heti ensi tapaamisella. Tulin äidin pyynnöstä sinua katsomaan. Hän on ollut vähän ihmeissään siitä, kun et kirjoita kotiin enää koskaan. Sinä et varmaankaan ole voinut sairaudeltasi kirjoittaa. Näenhän, että olet vieläkin heikko, puheli Ester sovittavasti.
– En ole kirjoittanut. Sairaus on ollut yhtenä syynä ja syitä on ollut muitakin, vastasi Armas totuudenmukaisesti. Sitten hän katsahti avoimesti Esteriin ja jatkoi: – Mutta mitä me minusta puhumme. Puhutaan mieluummin sinusta, Ester. Sinä olet kaunistunut viimenäkemältä.
– Tokkopa, sanoi Ester hymyillen.
– Olet sinä. Ja nyt minä näen sinun silmistäsi, ettet ole enää minulle vihainenkaan.
– Enhän minä ole koskaan ollutkaan, sanoi Ester.
– Et, sillä sinä olet niin hyvä tyttö. Oi, kuinka minä olen onnellinen siitä, että sinä olet täällä. Sinun täytyy olla täällä kauan.
– Kauan. En toki. Minun täytyy mennä pian kotiin auttamaan isää ja äitiä. Meillä alkavat taas keväiset kiireet. Olen vain edestakaisella matkalla.
– Luulin, että saisin pitää sinut täällä kauan, vastasi Armas pettyneenä.
– Mutta sinullahan on täällä ystävä, joka näkyy pitävän sinusta parempaa huolta kuin me kotona voisimmekaan, sanoi Ester.
Armas ei vastannut mitään. Hänen kalpeille kasvoilleen vain nousi huomattavasti punaa. Huoneessa vallitsi pitkän ajan hiljaisuus. Vihdoin katkaisi sen Armas, kysymällä arasti:
– Entä Laila, miten hän voi?
Ester hätkähti, nyt oli tultu siihen kohtaan, jota hän oli odottanut.
– Kiitos, Laila voi hyvin. Hän tulee kanssamme kesäksi Tyynelään.
– Oletteko te jälleen ystäviä? kysyi Armas.
– Olemme, parempia ystäviä kuin koskaan ennen.
– Mitä hän ajattelee minusta?
Ester hengähti syvään ja katseli Armasta niinkuin sisar katsoo veljeä, jonka tekoja ei voi ymmärtää.
– Mitäkö hän ajattelee, sanoi hän miettien. – Sitä mitä kaikki muutkin, että sinä olet löytänyt taas mieluisamman morsiamen. Laila on uljas tyttö. Hän on yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin.
– Tietääkö hän... Kaiken, vastasi Ester lyhyesti. Sitten ymmärrän, miksi hän ei ole tullut luokseni.
– Pitäisikö hänen sitten? Sinullahan on toinen nainen. Armas parahin, kuinka sinä voit sellaista odottaakaan naiselta, jonka olet niin kurjasti pettänyt. En soimaa sinua, sillä minä, jos kuka, ymmärrän sinua, mutta minä ihmettelen vain, kuinka monta sydäntä sinä elämässäsi oikeastaan murskaat.
– Älä puhu noin, Ester. Minun on niin vaikea olla. Onko Laila tuominnut minut? Halveksiiko hän minua? kysyi Armas.
– En tiedä, enkä ole oikeutettukaan puhumaan hänen asioitaan. Aluksi hän oli murtunut, nyt hän on reipas taas ja iloinen. Kaupungissa puhutaan nyt ihan yhtenään, että koulun johtaja on häneen rakastunut ja kosinut häntä. En tiedä, minkä verran asiassa on perää, kun en ole tahtonut ennenaikojaan urkkia Lailan asioita, kertoi Ester.
Armas huokasi syvään ja katsahti arasti ympärilleen:
– Sano hänelle, jos voit, että yhä rakastan häntä... Rakastan aina, aina...
– Sinäkö? Ei Armas, minä en vie sellaisia viestejä hänelle. Se olisi samaa kuin kiduttaa häntä uusilla keinoilla. Tiedän itse, kuinka ihanaa on vapautua sydämen suruista. Toivoisin, että Laila voisi unohtaa sinut yhtä helposti kuin minä, puhui Ester.
– En voi puolustautua. Siksi vaikenen. Tietääkö Laila, että olet tullut tänne minua katsomaan? kysyi Armas.
– Ei. Lähdin ihan yllättäen. Me päätimme kotona niin. Minkälaisia terveisiä saan viedä kotiin?
– Sellaisia, että voin hyvin, että yritän vielä tulla suureksi mieheksi. Sano kuitenkin Lailalle, että hän saa vielä kerran kuulla minusta, tahdon tulla maailmankuuluksi viuluniekaksi. Se pyrkimys jää nyt ainoaksi elämänohjeekseni, sanoi Armas ja hänen huulensa olivat lujasti yhteenpuristuneet.
Tyyne oli seisonut kasvot valkeina eräällä raollaan olevalla ovella, puristaen rystyset valkeina ovenripaa. Nyt hän oli jo kuullut tarpeekseen tuosta toisesta naisesta. Hän ymmärsi, että tuo serkku oli nyt loihtinut kaiken kaipauksen Armaan sieluun ja hän katui sitä, että oli päästänyt hänet lainkaan Armaan luokse. Mutta nyt tuo jaarittelu sai loppua. Hän kutsui sisäkköä ja pyysi hänen tuomaan kahvipöydän sisään hetken kuluttua.
Itse hän koputti hienotunteisesti ovelle ja tuli sitten hymyillen sisään.
– On kovin hauskaa, että Armaan omaiset käyvät häntä tervehtimässä. Hän onkin alinomaa ihmetellyt, kun ei kukaan ole tullut. Matka on tietystikin pitkä ja eihän tällä minun potilaallani ole ollut vielä mitään hätää täällä. Tohtori on ollut kovasti toivorikas hänen nopeasta tervehtymisestään. Milloin neiti Rantakallio matkustaa?
– Jo tänään, vastasi Ester lyhyesti.
Tyynen mielen täytti levollisuus ja hän puhui teeskennellen:
– Sepä ikävää, minä jo pyysin palvelijattareni järjestämään huoneen teitä varten.
– Ei missään tapauksessa, esteli Ester. Matkustan heti kun tiedän, että serkkuni on täällä näin hyvässä turvassa.
– Siitä voitte olla aina huoletta, sanoi konsulinna.
Silloin toi sisäkkö huoneeseen työnnettävän kahvipöydän, joka oli kauniisti katettu ja konsulinna alkoi tottuneesti tarjoilla, puhellen kaiken aikaa iloisesti ja ystävällisesti Armaalle ja vieraalle.
Ester ja Armas eivät senjälkeen enää voineet vaihtaa ajatuksiaan. Armas näytti kiusaantuneelta. Hänen mielensä oli tulvillaan kaikkia asioita, joita hän olisi tahtonut Esterille sanoa. Nyt kun hän tunsi ja tiesi menettäneensä Lailan, tuntui elämä hänestä aivan mahdottomalta. Ja nyt kun hän Esterin mukana oli saanut luokseen kodin rauhallisen tunnelman ja kaipauksen sinne takaisin, tuntui hänestä tänne jääminen aivan turhanaikaiselta. Jospa hän olisikin voinut seurata Esteriä sinne! Vain tuskalla hän saattoi pidättää kyyneleitä, kun Ester solakkana ja päättäväisenä seisoi haen edessään hyvästellen.
– Vie terveisiä kotiin. Älä kerro siellä kaikkea, ethän Ester. Vanhempasi surisivat minua. Sano heillekin, että he kuulevat vielä pojasta hyviäkin viestejä.
– Sitä me toivommekin, vastasi Ester.
Konsulinna saatteli Esterin ovelle asti ja toivotti hänet tervetulleeksi toistamiseen, mutta todellisuudessa hän ajatteli aivan toisin. Hän tunsi salaista pelkoa Armaan omaisia kohtaan, sillä hän tiesi, että he pitäisivät häntä sopimattomana Armaan tulevaksi puolisoksi. Siksi hän päätti pitää varansa, ettei enää joutuisi heidän kanssaan tekemisiin.
Ja hänellä olikin jo suunnitelma valmiina. Sen hän oli keksinyt seisoessaan kuuntelemassa Esterin ja Armaan puhelemista, ja jo iltapäivällä hän alkoi sitä toteuttaa.
Hän pyysi tohtoria pieneen salonkiinsa yksityistä keskustelua varten ja kun hän sitten istui häntä vastapäätä matalalla turkkilaistuolilla, aloitti hän varovaisesti ja herttaisesti:
– Hyvä tohtori, minulla olisi eräs pyyntö teille.
– Mitä pikku rouva nyt sitten tahtoisi? vastasi tohtori yhtä ystävällisesti ja samalla leikkivällä tavalla, millä konsulinnakin häntä puhutteli.
– Toivoisin, että koettaisitte saada rakastettuni lähtemään ulkomaille. Sanoisitte hänelle esimerkiksi, että se on välttämätöntä hänen keuhkojensa vuoksi. Veisin hänet täältä niin mielelläni elämän rauhaan ja lepoon pariksi kuukaudeksi, ja hän ei varmaankaan uskoisi minua, mutta teitä hän uskoo.
– Siihen voin kyllä yhtyä. Sehän on hänelle todella tarpeellinen. Hän onkin nyt siinä kunnossa, että hän piankin voisi matkustaa ja ympäristön ja ilmanalan muutos tekee ehdottomasti hänelle vain hyvää. Täytän kernaasti pyyntönne, pikku rouva, sanoi tohtori.
– Oi kuinka olenkaan teille kiitollinen, huudahti konsulinna riemuissaan. Menkää pian hänen luokseen.
XXI.
Rantakalliot olivat päättäneet viettää tämänkin kesän Tyynelässä. Kaupunkiin jääminen tuntui aivan mahdottomalta, kun lämpimät tuulet alkoivat puhallella ja muuttolinnut palata.
Laila ja Ester tekivät ensimmäisen retken Tyynelään yhdessä ja veivät mukanaan kukkien siemeniä ja taimia tavalliseen tapaan ja ryhtyivät innokkaina keväisiin puuhiin, lakaisivat viime syksyn lehdet teiltä ja nurmikoilta, aukaisivat akkunat ja pesivät ne kirkkaiksi. Koko lauantain ja sunnuntain tienoo meni iloisessa ja kiireisessä touhussa niin, etteivät kumpainenkaan ennättäneet muistella viime kesän kohtalokkaita tapauksia.
Laila oli muutenkin paljon voimakkaampi, sekä varreltaan että sielultaan, kuin Ester. Hän saattoi kantaa rakkaussurunsa sankarillisemmin kuin Ester. Vain ensimmäiset viikot paljastuneen petoksen jälkeen hän oli kulkenut kalpeana ja allapäin, mutta sitten hän oli suurella tahdonvoimallaan tempaissut itsensä irti masennuksesta ja päättänyt uljain mielin katsoa elämää silmiin, toipa se sitten hänelle mitä tahansa tästä lähtien.
Ei edes Ester enää tuntenut sääliä häntä kohtaan, vaan viehättyi olemaan yhtä iloinen kuin Lailakin. He hyräilivät huoneita siistiessään entisiä kaksiäänisiä laulujaan.
Laila seisoi ja katseli erään huoneen ovella Esterin puuhia, kun hän erikoisella huolella järjesteli huonekaluja asemilleen ja leväytteli uudet kauniit kotikutoiset liinat pöydille.
– Ketä varten sinä tämän huoneen näin koristat? kysyi hän hymyillen.
Ester käännähti Lailaan päin ja katsahti häntä silmiin.
– Kyllä kai sen arvaat. Nuotio on pyytänyt päästä kesäisiksi sunnuntaiksi tänne Tyynelään. Lupasivat aina isän kanssa tulla samaa matkaa. Ja tänne kai hän jää lomaansakin viettämään, mikäli hänellä vain on aikaa lomaa viettää. Hänen toimistossaan on nyt alkanut olla paljon puuhaa. Kaupunkilaiset luottavat häneen, sillä hän ajaa aina lävitse heidän asiansa, kertoi Ester huomattavalla mielenkiinnolla ja lämmöllä.
– Kuka olisi saattanut ennustaa viime kesänä tällaisia asioita. Sinä, viime kesän morsian, ajattelet nyt toista miestä. Sano Ester, rakastatko sinä häntä todella. Ester pysähtyi työssään ja sanoi:
– Rakastan. En uskonut itsekään sitä, kun häneen tutustuin, mutta vähitellen olen oppinut tuntemaan häntä syvemmin. Minusta tuntuu kuin hänkin olisi talven mittaan muuttunut paljon vakavammaksi kuin mitä hän oli tullessaan meille.
– Sinun seurassasi mies voikin muuttua vakavaksi ja hyväksi, vastasi Laila. Onko hän kosinut sinua jo?
– Kyllä, tavallaan. Oikeastaan me ilman sanojakin olisimme ymmärtäneet toisemme. Sellainen saman katon alla asuminen lähentää ihmiset väkisinkin toisiinsa. Ja varsinkin kun äiti ja isä ovat viihtyneet hänen seurassaan niin hyvin. Isä ainakin kaipaa häntä aina, jos hän vain viipyy toimistossaan myöhemmin. Kuulisitpa kuinka he joskus politikoivat keskenään, väitellä nahistavat joskus oikein tosissaan ja kuitenkin ajavat samoja asioita, vaikka hiukan toisia ajatustenteitä kulkevatkin. Minusta on kaikki niin hyvin nykyjään, lopetti Ester.
– Sen olen nähnyt sinun olemuksestasikin. Et sinä ollut tuolla tavalla onnellinen viime kesänä, vaikka silloinkin olit. Sitten sinusta kai pikapuoliin tulee tuomari Nuotion rouva ja minä pääsen morsiustytöksi. Kyllä kai sinä vietät oikeat häät? tiedusteli Laila.
– Varmasti. Isä ja äiti tahtovat myöskin, että ne täytyy viettää oikein vanhaan, hyvään tapaan. Kaupunkilaisilla on ollut niin paljon päänvaivaa ensin Armaan ja minun kihlauksestani ja nyt tästä Nuotiosta, niin että täytyy antaa heille oikein silmin nähden tämä viimeinen tarinan vaihe. Se tulee tapahtumaan jo loppukesällä. Joskus siinä elokuulla.
– En aavistanut että sinulla on kaikki näin valmiina jo, ihmetteli Laila. En voi muuta kuin sydämestäni onnitella sinua. Laila riensi Esterin luokse ja syleili häntä puhuen: Olen niin iloinen sinun puolestasi. Sinulle toi elämä uuden, vielä eheämmän onnen, kun sinä olet aina ollut hyvä, etkä koskaan ketään vastaan rikkonut. Mutta minulle antoi elämä aivan ansion mukaan suuren surun, sillä minä en ollut rehellinen, vaikka tieten en tahtonutkaan saattaa kenellekään mitään pahaa. Elämä on kuitenkin ankara kasvattaja ja tuomari.
Esterin mieli muuttui, katsellessaan Lailan kasvoja, joille nyt oli häilähtänyt surun varjo. Hänen teki mieli lohduttaa, mutta toisaalta oli min vaikeata ottaa puheeksi Armasta kaiken sen jälkeen, mitä hän Armaasta tiesi. Ester ei edes ollut hennonut kertoa Lailalle, että oli käynyt tapaamassa Armasta ja nähnyt tuon nuoren konsulinnan, jonka pauloissa Armas niin täydelleen oli. Mitäpä se olisi tosiaankaan Lailaa lohduttanut, vaikka hän olisi kertonut Armaan terveiset hänelle. Hänhän oli rikkonut kuitenkin ikipäiviksi suhteensa Lailaan. Siksi itsenäinen ja siksi todellinen nainen oli Laila, ettei hän palaisi Armaan luokse, vaikka hän polvillaan häntä pyytäisi, kun hänellä kerran oli ollut sellainen suhde toiseen naiseen heidän rakkautensa kauneimpana aikana.
Tytöt olivat istuneet kauan aikaa vaiteliaina, kunnes Laila äkkiä aloitti keskustelun, yllättämällä Esterin eräällä ilmoituksellaan.
– Minä en ole muistanut sinulle kertoakaan, että aion tänä kesänä pistäytyä vähän ulkomaillakin, aloitti hän.
– Sinäkö? ilostui Ester heti Lailan kertomaan.
– Niin, minä. Onko se nyt niin ihmeellistä. Nythän käyvät ulkomailla miltei kaikki. Voimisteluopettajien liitto tekee retken Etelä-Eurooppaan, tutustumaan sikäläisiin suuriin voimisteluopistoihin ja minäkin sain toissapäivänä kiertokirjeen asiasta. Vastasin siihen kohta myöntävästi. Onhan se aivan suuremmoista lähteä vähän tuuleentumaan. Matka kestää vain kolme, neljä viikkoa ja on reitti aivan valmiiksi suunniteltu, kertoi Laila.
– Onnellinen sinä! huudahti Ester riemastuneena. Se matka on sinulle varmasti terveellinen. Ester vapautui kokonaan äskeisestä painostavasta tunnelmasta. Häntä lohdutti se, että Lailallakin oli uutta elämänvirikettä ja hän jatkoi, tehden erään suorasukaisen kysymyksen hänelle:
– Kuule Laila, kun minä nyt olen paljastanut sinulle osan sydäntäni, olet sinä velvollinen vastaamaan minulle erääseen kysymykseen:
– Mikä se mahtaisi olla? kysyi Laila,
– Se vain, että kaupungilla puhutaan sinusta ja koulun johtajasta.
– Joko se on tullut sinunkin korviisi, päivitteli Laila.
– Äiti siitä on jutellut ja ihmetellyt, miten se on mahdollista. Äiti ja isä eivät tiedä mitään Armaan ja sinun väliesi katkeamisesta. En ole tahtonut sillä tiedolla murehduttaa heitä ennenaikojaan, kertoi Ester.
Lailan kasvot oli punastuneet ja hän katseli lattiaan.
– Siinä on siis perää, sanoi Ester.
– Tuskin mikään huhu on aivan vailla perää, myönteli Laila. Kyllä kai minä voisin päästä johtajan rouvaksikin... mutta...
– Mutta et voi rakastaa häntä, täydensi Ester.
– Niin juuri, en voi rakastaa, huoahti Laila.
– Minäkin luulin alkuaikoina, etten voisi ketään rakastaa Armaan jälkeen, mutta aika näkyy parantavan sydänhaavat uskomattoman nopeasti.
– Joskus ehkä ja muutamissa tapauksissa. Ei kuitenkaan aina. Johtaja on todellakin ollut hyvin huomaavainen minua kohtaan. Siitä huhut ovat saaneet alkunsa ja toiset opettajatoverini, jotka avosylin ottaisivat johtajan omakseen, ovat tietysti lietsoneet juttua eteenpäin.
– Ihmekö sitten, kun hän on niin komea mies ja eteväkin. Olen kuullut sanottavan, ettei hän kauan viivy täällä pikku kaupungissa. Tavallaan toivoisin, että sinä rakastuisit häneen. Armas saisi siitä rangaistuksen. Olisipa somaa, jos molemmat olisimme naimisissa, kun hän jonakin päivänä ilmaantuisi tänne.
Laila naurahti väkinäisesti ja koetti uljaasti taistella mielenmyrskyään vastaan, mutta kun Ester yhä iloisemmin alkoi puhella koulun johtajasta, alkoivat kyyneleet varkain tipahdella hänen tummien ripsiensä alta.
– Taivaan tähden, Laila! Itketkö sinä, huudahti Ester yllättyneenä.
– Minun on taas niin vaikea olla. Kaikki entinen nousi esiin sydämen haudasta. Olen koettanut unohtaa, olen koettanut löytää rakkautta muualta, ajatella johtajaakin niin lempeästi kuin olen saattanut, sillä se, joka kerran on saanut maistaa rakkauden maljasta, ei jaksa elää ilman sitä. Mutta aina kun ajattelenkin vain rakkautta, en voi olla ajattelematta Armasta. Jokin sitoo sydäntäni häneen, vaikka tiedänkin, ettei hän enää ole rakkauteni arvoinen. Miksi pitääkin elämässä käydä niin usein sillä tavalla, että nainen kiintyy juuri sellaiseen mieheen, joka ei ole hänen arvoisensa, joka hänet sitten pettää ja tekee onnettomaksi. Lailan silmistä virtasivat kyyneleet hänen puhuessaan ja hän antoi niiden vieriä estelemättä poskiaan pitkin.
Kuinka kaunis Laila olikaan Esterin mielestä tuollaisena itkevänä. Jokainen silmäripsien alta pyrkivä kyynel oli kuin kirkas helmi, joka sitten katosi hänen kellertävän puseronsa rintamukselle. Hän näytti tuollaisena itkevänä aivan pieneltä tytöltä, joka on rikkonut nukkensa, tai jolle oli jotakin muuta sellaista pahaa sattunut.
– Laila, ei puhuta enää Armaasta. Toivoisin, että elämä opettaisi hänelle uskollisuuden taidon ja sinähän itse sanoit, että elämä on ankara kasvattaja. Uskotko, että se kasvattaa vielä Armaastakin kunnollisen miehen.
Lailan kyyneleisistä silmistä pilkahti hymy, kun hän katsoi Esteriin, joka parhaansa mukaan yritti häntä lohduttaa. Sitten hän pyyhki kyyneleensä pois, ravisti päätään, ikäänkuin sillä liikkeellä pyyhkäisisi mielestään pois surut.
– Nyt, Ester, me viimeistelemme työt ja sitten meidän on aika lähteä takaisin kaupunkiin.
– Ja ensi sunnuntaina tulemme tänne sitten oikein joukolla, sanoi Ester. Täällä sinä alkukesän saat lepäillä, että olet oikein pirteä ulkomaan matkaasi varten, sanoi Ester.
Keväisen illan hämärtyessä jättivät tytöt huvilan ja palasivat kaupunkiin.
XXII.
Pension Carmant oli saanut kaksi uutta vierasta. Juuri äsken olivat he saapuneet ja vieläkin kuiskailtiin palveluskunnan keskuudessa heistä. Pensionaatin pieni piccolopoika Clay oli juuri ohjannut tulokkaat heille varattuihin huoneisiin, jotka Berliinistä olivat tilatut sähkösanomalla. Touhukkaana hän kumartui matka-arkkujen puoleen, joita autoilija ja eteispalvelija paraillaan kantoivat sisään, ja luki niiden nimilapuista, murtaen nimen hassunkurisesti: "Tyyne Meriluotu, Helsinki, Suomi".
Sitten hän kertoi touhukkaasti, miten ystävällisesti rouva oli hänelle hymyillyt ja vilautti sitten palvelustovereittensa nenän edessä seteliä, jonka juuri ikään oli saanut juomarahoikseen.
Samassa soi kello ja huoneen numeron 24 luukku räpsähti alas taulukossa. Marie, joka oli määrätty palvelemaan vastatullutta herrasväkeä, lähti kohta liikkeelle, sipsutellen ylös portaita, joita peitti kallisarvoinen matto.
– Haluaisimme teeillallisen, sanoi konsulinna Meriluoto.
Marie kiirehti antamaan määräystä keittiöön ja Tyyne Meriluoto istahti Armaan viereen lepotuolille.
– No rakas, katsohan, miten viihtyisää täällä on. Ja näetkö miten ihana on auringonlasku täällä. Olen kerran, kaksi vuotta sitten, matkustanut tästä ohitse ja silloin ajattelin: Jospa minulla olisi rakastettu, niin hänen kanssaan jäisin asumaan tähän ihanaan täyshoitolaan. Nyt tämä toiveeni on toteutunut.
Armas katseli ulos suuresta akkunasta. Olivathan he heidän edellisellä ulkomaamatkallaankin olleet monissa ihanissa paikoissa, mutta näin kaunista ja viihtyisää paikkaa hän ei ollut sentään koskaan aikaisemmin nähnyt. Opiskellessaan ulkomailla, oli hän ollut enimmäkseen vaan kaupungeissa, kuuluisissa musiikkiopistoissa ja työskennellyt ahkerana mistään muusta välittämättä, ja Tyynen kanssa he olivat asuneet Rivieran ja muiden etelän suurhotellien pyörteissä.
Tämä oli jotakin sellaista, jota hänen murtunut sielunsa kaipasi. Luonnon kauneutta ja värien ja sävelten sinfoniaa. Sitä oli täällä. – Aukaise kaikki akkunat, pyysi hän. Tyyne aukaisi ne ja työnsi verhot syrjään. Iltapäivän painuva kehrä kultasi maailmaa. Siinä oli heidän edessään kimmeltävä alppimaisema. Huipuilla hohteli lumi ja rinteet alempana viheriöivät tuoreen nurmen peittäminä. Tie sinne ylös alpeille lähti mutkittelemaan aivan pensionaatin pihamaalta, häipyen jo silmän näkyvistä johonkin notkelmaan.
– Tuolla ylhäällä on alppimajoja, tiedäthän, tuollaisia viehättäviä karjamajoja, joissa paikkakunnan talonpoikaistytöt hoitavat kesäisin karjaa, laittavat juustoja ja muuta sellaista. Sitten kun sinä olet vähän paremmissa voimissa, teemme retken sinne ja sinä otat viulusi mukaan ja annat konsertin tälle kauniille maailmalle, soitat alppivuokoille ja edelweiskukkasille ja noille tytöille, jotka häärivät karjamajoillaan, ja kenties joillekin turisteille, jotka kiipeilevät alppien jyrkänteitä....
– Ja eräille silmille, joita ei maailman kaikkinainen kauneuskaan voi himmentää mielestäni, keskeytti Armas Tyynen innokkaan puhelun.
Tyyne istui hetken hiljaa. Koko matkalla he eivät olleet puhuneet mitään menneistä asioistaan. Hänestä oli tuntunut siltä kuin Armas lopultakin olisi unohtanut Lailansa. Nyt hän ei tosin ollut varma siitä, tarkoittiko Armas enää Lailan silmiä, vai oliko hän viehtynyt lopultakin hänen silmiinsä. Hän polvistui rakastettunsa eteen ja virkkoi niin suloisesti kuin saattoi:
– Katso minua. Vain nämä silmät saavat olla edessäsi. Muut silmät eivät koskaan saa tulla näitä himmentämään.
Armas hymyili hieman. Hän oli matkasta väsynyt, eikä hän muutenkaan enää tahtonut kertoa sisäisistä asioistaan Tyynelle. Hänellä oli oma salaisuutensa, josta hän ei enää tahtonut kenellekään puhua. Hän rakasti Lailaansa, yhä vain Lailaa, sitä enemmän, mitä syyllisemmäksi hän itsensä tunsi hänen edessään. Tähän naiseen sitoi häntä eräs erehdys ja sen seuraukset, ja hän koetti olla mies, joka ei jättänyt naista silloin, kun oli hänet siten itseensä sitonut.
Mutta sielunsa syvyyksissä hän palvoi Lailaa. Hänen silmänsä päilyivät nytkin hänen edessään ja monasti hän ajatuksissaan vietti häitä Lailan kanssa ja pelkäsi joka hetki, milloin Tyyne lausuisi julki sen toivomuksen, että he antaisivat vihkiä itsensä.
Tyyne ei aavistanut tästä kaikesta mitään. Kun Armas mielisuosiolla oli lupautunut lähtemään ulkomaille, oli hän ilostunut rajattomasti. Se todisti hänen mielestään sitä, että hän oli nyt irti kaikista kahleista, jotka olivat häntä sitoneet Suomeen. Tyyne mittaili Armasta ja kaikkia muitakin ihmisiä omalla mittapuullaan ja luuli, ettei ihminen kovinkaan kauan saattanut rakastaa sellaista ihmistä, jota ei nähnyt pitkään aikaan. Hän itse oli lyhyen elämänsä aikana ehtinyt leikkiä monien miesten kanssa, ottaa ja jättää heitä oman mielensä mukaan. Nyt hän tosin oli enemmän tosissaan kuin koskaan ennen.
Marie kattoi kauniin teeillallisen viereiseen huoneeseen ja nyökäytti hymyillen kaksoisovelta. Armas ja Tyyne istuivat pöydän ääreen.
– Hymyile nyt edes vähän, pyysi Tyyne kärsivällisesti. Enkö ole koettanut olla sinulle hyvä?
– Olet, hyvin hyvä, vastasi Armas. Toivottavasti minä voin olla sinulle myöskin hyvä.
– Sinä oletkin hyvä, kun vain rakastat minua aina. Täällä sinä varmasti voitkin minua rakastaa. Minä kaipaan sinua joskus niin rajusti lähelle itseäni. Sinähän tiedät millainen minä olen. En ole tahtonut tungetella luoksesi nyt kun olet ollut sairas. Rakastatko sinä minua oikein paljon? puhui Tyyne lakkaamatta.
– Rakastan, vastasi Armas alistuen. Minulla ei ole jäänyt mitään muutakaan elämääni enää.
Tyyne siirtyi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa. Teeillallinen jäähtyi pöydälle. Tyynen kuuma veri oli lieskahtanut tuleksi ja hän lepäsi Armaan voimattomilla käsivarsilla niinkuin kerjäläinen, joka anoo almuja.
Marien ilmaantuminen huoneeseen säpsähdytti hänet valveille.
– Kiitos, ei tarvitse vielä. Kutsun teitä sitten, sanoi Tyyne. Marie vetäytyi hienotunteisesti takaisin.
– Nyt tiedän, että voimme tulla onnellisiksi, riemuitsi Tyyne. Armaan kädet olivat kiertyneet tiukasti hänen ympärilleen ja hän oli suudellut häntä rajusti pitkästä aikaa. Ja Tyynen naiselliset vaistot alkoivat kulkea taas varmaa voittokulkuaan. Hän hurmaantui ajatellessaan, että Armas taas piankin oli terve ja voimakas niinkuin ennen, jolloin hänellä taas oli kaikki oikeudet valloittaa hänet kokonaan itselleen. Ja täällä alppien kätkemässä laaksossa ja tuolla ylhäisillä karjamajoilla ei ollut pelkoa tuosta ainoasta naisesta, joka oli vaarallinen, jonka silmät olivat kauniimmat kuin hänen. Se nainen oli kaukana Suomessa. Tätä välimatkaa hän ei koskaan tavoittaisi.
Ilta pimeni. Etelän yö laskeutui nopeasti koko seudun ylle. Marie valmisti vuoteet ja Tyyne kietoutui ohueen yöpukuun, joka rohkeasti paljasti hänen piirteensä.
– Nukun mieluummin täällä, sanoi Armas ja vetäytyi omalle puolelleen, vaikka Tyyne oli pyytänyt Marien järjestämään kaksi vuodetta samaan huoneeseen.
– Kuten tahdot, rakkaani, vastasi hän, salaten pettymyksen. – Tämän miehen kanssa täytyi olla edelleen kärsivällinen, ajatteli Tyyne, valvoessaan omalla vuoteellaan myöhään. Hän suunnitteli monia asioita ikävöidessään siinä Armaan luokse. Näin oli hänen mielestään sittenkin ihaninta, kun ei valloittanut miestä koskaan oikein täydellisesti. Kaikki toiset miehet olivat olleet kuin vahaa hänen käsissään. Siksi hän olikin heihin aina niin pian kyllästynyt.
Marie kertoi palvelustovereilleen seuraavana aamuna omia huomioitaan huoneen n:o 24 asukkaista. Oli itsestään selvää, että he eivät olleet naimisissa keskenään, mutta Marie tiesi jo senkin, ettei mies missään tapauksessa rakastanut rouvaa niin paljon kuin rouva miestä. Se oli tietysti sellainen suhde, joita Marie, hotellin palvelijana, oli nähnyt lukemattomia: köyhä taiteilija ja rikas nuori rouva. Sellaisia tarinoita oli vierinyt hänen silmäinsä ohitse jo monia suurhotellien ihmisvilinässä.
Armas toipui nopeasti. Alppi-ilmasto oli hänelle otollinen. Hänen kalpeille kasvoilleen oli tullut päivänpaahdetta ja joskus hän saattoi nauraa oikein sydämensä pohjasta jossakin seurassa, johon Tyyne ja hän silloin tällöin joutuivat pensionaatin piirissä.
Pian saatiin tietää, että Armas oli viulutaiteilija ja häntä pyydettiin esiintymään. Ne illat olivat todella hauskoja. Sekä vanhat että nuoret ihastuivat Armaan soittoon ja Tyyne oli päivä päivältä yhä onnellisempi, saadessaan näyttää maailmalle, että hänen rakastettunsa oli sekä lahjakas että kaunis mies. Mutta monasti hän sai tuntea mustasukkaisuuden tuskaa jonkun nuoren miljonääritytön tähden, jonka sydämen Armas viulullaan saattoi aivan tietämättään valloittaa.
Armasta alettiin pyytää esiintymään useissa muissa kuuluisissa pensionaateissa, joissa aina Amerikasta asti tulleet miljoonikot viettivät kesäänsä ja hänen outo nimensä, jota ulkomaalaisten oli vaikea lausua, oli pian lukemattomien ihmisten huulilla.
Tämä kaikki oli innostanut Armasta tarttumaan jälleen pitkän tauon jälkeen ahkeraan työhön. Hän alkoi nousta varhain; joskus auringon keralla ja alkoi harjoituksensa. Hän oli alkanut valmistaa ohjelmistoa suurta konserttia varten, jonka hän aikoi antaa Berliinissä ja sitten kotiin palattuaan Suomessa. Hän oli saanut valmiiksi kaksi sävellystään ja tunsi taas pitkästä aikaa tyydytystä siitä, ettei elämä sentään kuluisi täällä aivan hukkaan. Nyt hänen oli aloitettava se tie, joka veisi ulkonaiseen kunniaan ja tyydytykseen, koska sisäinen onni oli häneltä kielletty. Hänen täytyi koettaa olla hyvä ja kärsivällinen Tyynen läsnäollessa, oltava mies, joka ei jättänyt naista silloin, kun oli kysymyksessä kolmannen ihmisen olemassaolon aavistus.
Armas ei ollut koskaan kysynyt Tyyneltä tuota asiaa. Jokin salainen syy sulki aina hänen huulensa, milloin tuo kysymys pyrki esille. Hän ei tahtonut sitä ajatella edes ja odotti epämääräisellä pelolla sitä hetkeä, jolloin Tyyne itse siitä puhuisi.
Ihmeellisintä hänestä nyt kuitenkin oli, ettei Tyyne siitä mitään puhunut ja etteivät hänen omat huomionsa olleet sitä seikkaa todenneet. Osasiko Tyyne todellakin olla niin kärsivällinen ja onnellinen siinä tilassaan, ettei koskaan siitä mitään maininnut, ei valittanut eikä tuiskahtanut. Hymyili ja oli vain niin sanomattoman onnellinen ja muuttumaton käytöksessään.
Armas päätti olla ajattelematta sitä ja antautua kokonaan työhönsä. Nuo varhaiset soittoharjoitukset virkistivät hänen mieltään. Tyynellä sen sijaan oli tapana lojua pitkään vuoteessaan. Vasta puolen päivän aikaan hän alkoi pukeutua ja valmistui täydellisesti vasta päivällisille.
Armas oli ylen onnellinen tästä hänen luonteensa piirteestä. Tyynestä ei olisi ollut hänen aamuisten retkeilyjensä kumppaniksi. Sellaiseen soveliaaksi hän tiesi ainoastaan yhden naisen, Lailan. Kuinka äärettömän onnellista olisikaan saada elää hänen kanssaan tällaisessa paikassa. Nousta yhdessä varhain ylös ja lähteä samoilemaan alppien rinteille, etsimään alppivuokkoja niiden salaisista notkelmista.
Tyyne oli puhunut noista retkeilyistä alpeille, mutta toistaiseksi niistä ei vielä ollut tullut mitään. Armas oli yksinään tehnyt kaksi pientä aamuretkeilyä, mutta tuonne ylös, yksinäisille poluille hän ei vielä ollut uskaltautunut terveytensä vuoksi.
Mutta eräänä aamuna, kun aurinko kimmelsi entistäänkin ihanammin sisään huoneeseen ja linnut lauloivat pensionaatin puutarhassa, nousi hän hiljaa vuoteeltaan, pukeutui, otti viulunsa ja hiipi hiljaa ulos huoneesta. Ohimennen hän vilkaisi Tyynen huoneeseen. Hän nukkui autuaasti vielä. Hänen aamu-unensa oli niin häiriintymättömän syvää, ettei häntä varmaankaan mikään pienempi liikehtiminen ja melu olisi saanut hereille.
Onnellisena Armas laskeutui alas portaita ja tuli suureen, hiljaiseen eteishalliin. Vuorolla oleva palvelija kumarsi hänelle kohteliaasti ja riensi aukaisemaan oven. Raikas alppituuli puhalsi Armasta vastaan ja hän henkäisi rintansa täydeltä ilmaa keuhkoihinsa. Jokin pieni laulaja viritti ilmoille iloisen sävelmän lähimmässä puussa ja Armas jäi hetkeksi katseellaan tarkkailemaan, missä se mahtoi piileskellä. Sitten hän lähti astumaan polkua pitkin, onnellisena yksinäisyydestään.
Nukkuva pensionaatti jäi hänen taakseen. Hän tunsi itsensä kummallisen voimakkaaksi ja virkistyneeksi astuessaan eteenpäin mutkittelevaa polkua, silmäinsä edessä kaukaiset alppihuiput, joilla kimalteli ikuinen lumi.
Kuinka onnellista olisi päästä aina tuonne asti, ajatteli hän.
Kun hän oli kulkenut jo kappaleen matkaa eteenpäin, istahti hän nurmikolle, jolla krookukset kukkivat, katseli hetken niiden heloittavia teriä ja otti sitten viulunsa esiin. Täällä ylhäällä, missä kukaan ei ollut kuulemassa häntä, oli sama tunnelma kuin Tyynelän metsäkirkossa, hänen sydämensä temppelissä. Tämä oli kyllin pyhä paikka "Silmien laulullekin". Kaikkialla muualla sen soittaminen oli tuntunut suorastaan synnilliseltä Armaan mielestä viime aikoina.
Arasti hän kosketti jousella viulun kieliä, tapaillen pitkästä aikaa "Silmien laulun" alkusointuja ja alkoi sitten soittaa sitä sydän kaipausta tulvillaan. Kukaan ei häntä kuullut täällä ylhäällä. Kenties sentään karjamajan tyttö, joka siivilöi juustomaitoaan majan seinustalla, ja kukkaset ja nurmikko ja nuo alppien huiput. Kenties tuuli kuljetti sävelet sinne asti.
Armas lopetti hurmaantuneena. Muutaman silmänräpäyksen vallitsi suuri hiljaisuus hänen ympärillään, mutta sitten tajusi hänen korvansa laulua jostakin. Se kuului joskus epämääräisen hiljaisena, mutta sitten taas kovemmin ja hämillään Armas tajusi tuosta säveleestä kappaleen omaa "Silmien lauluaan" ja sitä hyräili naisääni jossakin täällä! Vai erehtyikö hänen korvansa näin täydellisesti?
Armas nousi seisomaan ja kuunteli korvat herkkinä jännityksestä. Vain muutama sävelmä enää kantautui hänen korvaansa, sitten se häipyi eikä enää kuulunut mitään. Hän ei tiennyt, tuliko tuo sävel alhaalta laaksosta päin, vai ylempää, mutta siitä hän oli varma, että joku sitä oli hyräillyt. Kenties karjatyttö tuolla ylhäällä oli matkinut hänen sävelmäänsä, kuultuun sen.
Armas lähti nousemaan polkua ylöspäin. Se kiersi ja kiemurteli eteenpäin, lähennellen joskus jyrkänteiden reunojakin. Vasta pitkän mutkittelun jälkeen Armas tuli kauniille tasanteelle,, jossa seisoi alppiseinän suojassa herttainen karjamaja. Kun hän läheni sitä, tuli portaalle nuori tyttö ja katsoi häneen iloisesti kansallispukumyssynsä pitsireunan alta, heilauttaen palmikkonsa olkapäältä niskaan.
Mikä viehättävä tyttö, ajatteli Armas ja astui hänen luokseen.
– Oletteko täällä yksin? kysyi hän tytöltä.
Tyttö vastasi, murtaen saksankieltä ranskanvoittoisesti.
– Lauloitteko äsken? kysyi Armas taas.
– En, vastasi tyttö ravistaen päätään.
– Kuulitteko minun soittavan äsken?
– En, olen ollut sisällä maitohuoneessa. Tyttö vilkaisi hymyillen Armaan viuluun ja sitten hänen silmiinsä.
– Kummallista, tuumi Armas itsekseen. – Olivatko hänen korvansa voineet niin täydelleen erehtyä? Joku oli varmasti laulanut hänen sävelmäänsä, mutta kuka ja missä?
– Voisitteko valmistaa minulle täällä ruokaa? kysyi Armas.
– Kernaasti, hymyili tyttö. Hän oli tottunut näkemään matkustajia karjamajallaan. Näin kesäiseen aikaan heitä tuli tiheään hänen luokseen ja kaikki he tahtoivat jotakin, joko syödä tai juoda. Hän pyysi Armaan sisään, saatteli hänet pieneen kamariin, joka oli niin viihtyisä ja kodikas. Väsyneenä kiipeämisestä Armas istahti akkunan ääreen ja kuunteli miten tyttö liikuskeli viereisessä huoneessa astioita kilistellen.
Miten onnellista olikaan päästä tänne yksinäisyyteen, ajatteli Armas taaskin. Hän oli unohtanut Tyynen kokonaan. "Silmien laulun" soittaminen oli loihtinut taas niin ilmielävänä Lailan hänen mieleensä. Täällä ylhäällä häntä oli niin ihanaa muistella ja kuvitella, että kaikki oli taaskin entisellään ja hyvin heidän välillään ja kuvitella, ettei koskaan olisi ollutkaan Tyyneä hänen elämässään.
Tytön hymyilevät kasvot ilmaantuivat ovelle. Ateria oli valmis ja Armas istahti pöydän ääreen. Näin herkullista ateriaa hän ei ollut syönyt pitkiin aikoihin. Nyt vasta hän käsitti kuinka yksitoikkoista oli istua saman, hienosti katetun pöydän ääressä pensionaatissa, lukemattomien vieraiden ihmisten parissa, jotka katsoivat vähän kummeksuen Tyynen ja hänen suhdetta ja varmaankin kuiskailivat siitä takana päin. Ja nähdä aina Tyynen hyvin hoidetut kasvot edessään alituiseen hymyilevinä ja muuttumattomina.
Nyt se maailma toki oli tarpeeksi kaukana hänestä. Armas päätti olla täällä niin kauan kuin alkaisi hämärtää.
Hän oli aikaa sitten jo lopettanut aterioimisensa, kun hän äkkiä havahtui ulkoa kuuluviin ääniin. Iloista naurua ja puheensorinaa kuului pihalta ja sitten askelten töminää.
Armaan mieli jännittyi. Turisteja varmaankin, välähti hänen mieleensä. Sitten hän kuuli selvään sanoja: – Ihana maja tämä. Käydään sisään, täältä saa varmasti juotavaa.
Tuo kaikki sanottiin helähtävällä naisäänellä ja selvällä suomenkielellä. Armas oli sävähtänyt säikähdyksestä ja tuijotti oveen niinkuin olisi aave sieltä sisään astumassa.
Se avautuikin ja joukko nuoria naisia tulvahti yhdellä avauksella sisään. Monta silmäparia katsoi Armaaseen, joka nousi hitaasti pöydän äärestä, ja tuijotti vain yksiin silmiin, parahtaen riemun ja tuskan sekaisin äänin:
– Laila!... Laila!
Kaikki toiset naiset katsoivat Lailaan, joka oli nojautunut ovipieleen kalpeana ja hoippuen, sopertaen tuskin kuuluvasti:
– Armas... se ei voi olla mahdollista...
Mutta silloin oli jo Armas hänen luonaan, oli tarttunut hänen kylmiin, vavahteleviin käsiinsä ja painanut ne rajusti huulilleen.
– Laila! Sinä täällä... Mikä on tuonut sinut tänne?
Toiset naiset olivat vetäytyneet pihalle. He olivat tajunneet, että kaksi ihmistä, jotka rakastivat toisiaan, olivat yllättäen tavanneet toisensa täällä alppimajalla. Sivullisilla ei ollut mitään tekemistä tuossa kohtauksessa. He jäivät pihamaalle odottelemaan.
Laila ei voinut sanoa mitään. Kesti kauan, ennenkuin hän sai itsensä senverran voitetuksi, että saattoi katsoa levollisesti Armaan hehkuviin silmiin.
– Rakas, rakas, sopersi Armas lakkaamatta. Kiitän Jumalaani lopun elämääni siitä, että hän lähetti sinut luokseni tänne. En luullut enää koskaan saavani nähdä sinua. Laila, nyt et saa enää lähteä luotani.
– Armas, minä en käsitä mitä puhut, Sinulla ei ole oikeutta.
– Sydämelläni on oikeus. Laila, sinä et ole turhan tähden tullut tänne kauas kotimaasta. Minua varten sinä olet tullut.
– En edes tiennyt, että olisit täällä. Meitä on joukko voimisteluopettajia opintomatkalla täällä. Teimme tänne alpeille retken. En voinut aavistaa, että tapaisin sinut täällä, puhui Laila katkonaisesti ja hätääntyneenä Armaan hehkuvasta katseesta.
– Vielä vähemmin saatoin minä aavistaa, että tapaisin sinut täällä ja kuitenkin ajattelin sinua vain joka hetki kiivetessäni tänne ylös. Istuin tuolla alempana rinteellä ja soitin "Silmien laulua".
– Sinäkö siis soitit! huudahti Laila hämillään. Nyt minä sen ymmärrän. Se olikin niin ihmeellistä kuulla sitä sävelmää täällä vieraalla maalla. Nyt minä ymmärrän sen...
– Minkä? Armaan silmiin syttyi outo loiste. Lauloitko sinä? kysyi hän kiihkeästi.
– Lauloin. Olimme nousemassa laaksosta tänne. Kuulin kaukaa säveleitä, mutta en tiennyt sitäkään aivan varmaan, oliko sävelmä "Silmien laulusta", sillä kuulin siitä vain katkelmia. Enhän voinut aavistaa, että sinä täällä olisit soittelemassa. Hyräilin laulua itsekseni. Oli niin hurmaavaa hyräillä, kun kaiku vastaili säveleet takaisin. Minäkin ajattelin silloin sinua.
Lailan äänessä värähti rakkaus. Hän oli koettanut suhtautua niin levollisesti tähän tapaukseen kuin mahdollista, selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään, mutta Armaan läheisyys, hänen kuumat kätensä, jotka lujasti puristivat hänen käsiään, hänen hehkuva katseensa ja tuo kärsineen näköinen olemus, tekivät hänet niin heikoksi vastustamaan.
– Laila, rakkaani, sanohan, eihän mikään enää saa meitä eroitetuksi, kuiskasi Armas ja kietoi kätensä Lailan ympärille, painaen suudelman hänen avuttomille huulilleen.
Mutta silloin Laila työnsi hänet rajusti luotaan. Hän oli onnesta ja hurmastaan huolimatta tuntenut kipeän piston sydämessään. Kaikki mielikuvat tuosta toisesta naisesta häilähtivät nyt niin voimakkaina hänen mieleensä. Kenties Armas oli äsken häntä syleillyt noilla samoilla käsillä, suudellut samoin huulin yhtä tulisesti. – Halpamaista! sävähti ajatus hänen sielussaan. Siihen hän ei koskaan enää alistuisi.
– Laila, sinä et saa työntää minua takaisin. Sinua minä sittenkin rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja turvaan yksin sinuun sieluni suuressa hädässä, puhui Armas tuskaisesti.
Mutta Laila nojasi ovipieleen kalpeana, taistellen sisintään vastaan.
– Entä se toinen nainen? virkahti hän tukahtuneesti.
Armas painoi päänsä alas, punastuen voimakkaasti, mutta yhä hän piti Lailan käsiä omissaan hellittämättä.
– Ja lapsi... sanoi Laila vielä hiljemmin ja tuskaisemmin.
Silloin Armaan kädet herpaantuivat ja hän katsoi Lailaan lyötynä ja avuttomana.
– Sinä siis tiedät senkin, sanoi hän.
– Kaiken. Ymmärrät siis, ettei mikään voi olla mahdollista meidän välillämme enää. Minä en tahdo olla se nainen, joka työnnyn kahden ihmisen väliin silloin, kun heitä sitoo toisiinsa katkeamaton elämänside, jos muuten saattaisinkin antaa anteeksi yksinomaan minua kohdanneet rakkausrikokset. Sinun on oltava hänen luonaan, puhui Laila päättäväisesti.
– Tuolla kaikella sinä teet eron yhä kauheammaksi. Olet suuri ja jalo nainen. Laila, anna minun katsoa vielä silmiisi, ihaniin silmiisi. Armas otti Lailan pään käsiensä väliin ja katsoi häntä syvästi silmiin.
– Voi, sinä et saa, sanoi Laila hiljaa. Miksi tahdot tehdä eron tällaiseksi. Minun täytyy lähteä jo. Toverini varmaankin ihmettelevät kun viivyn täällä näin kauan.
– Laila, minun pitäisi saada puhua kanssasi. Kaikki ei vielä ole välillämme selvää. Sinun pitäisi ymmärtää minua ja sinä ymmärtäisit, jos kuulisit kaiken mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme. Lupaa Laila, että saan tavata sinua vielä, ennenkuin matkustat kotimaahan. Sinun täytyy luvata, muuten en päästä sinua. Missä sinä asut?
Laila epäröi hetken. Hän tunsi Armaan luonteen ja tiesi, että hän oli hellittämätön toisissa asioissa. Miksi ei voisi luvatakin. Sehän oli kuitenkin hänen sydämensä pohjimmainen toive, vaikka hän koetti taistella sitä vastaan ja uskotella itselleen, ettei voisi enää häntä kohdata. Hän puristi Armaan kättä ja virkkoi:
– Olen Pensionat Germanissa.
– Saanko tulla huomen aamulla sinua tapaamaan, kysyi Armas kiihkeästi.
– Saat, vastasi Laila.
– Kiitos, rakas.
Armas puristi lujasti Lailan kättä ja katsoi häntä silmiin.
– Minun täytyy saada soittaa sinulle vielä kerran "Silmien laulu". Sitten tuskin soittanen sitä enää koskaan.
– Nyt minun täytyy mennä, sanoi Laila ratkaisevasti. Hän koetti pyyhkäistä yltään tunnelmien ryöpyn ja ilmaantua iloisena ja huolettomana tovereittensa luokse.
– Anteeksi, hyvät ystävät, virkahti hän mahdollisimman huolettomalla äänellä. – Tapasin muinoisen tuttuni niin yllättäen täällä ja meillä oli niin paljon puhuttavaa vanhoista asioistamme. Olette saaneet näin kauan odottaa.
– Mikäpä täällä lepuutellessa jalkoja, naurahti joku joukosta. Näin kauniin majan pihamaalla istuisi pitempäänkin. Mutta lähdetään nyt toki sentään. Näyttää siltä että hämärä tulee. Miten meidän käykään, jos pimeys yllättää ennenkuin ennätämme pensionaattiin?
Joukko lähti liikkeelle. Armas tuijotti majan pienestä akkunasta heidän jälkeensä. Siinä oli monta nuorta naista, mutta hän näki vain Lailan, hänen kauniin vartalonsa ääriviivat, hänen tuuhean tukkansa, jota tuuli häilytteli ja siron jalan kepeän nousun. Mitä olivatkaan kaikki maailman naiset hänen rinnallaan, tuon naisellisen, reippaan ja terveen kauneuden rinnalla. Ja mitä olivatkaan muut hänen jalon ja ihanan luonteensa rinnalla!
Kyyneleet pusertuivat Armaan silmiin, kun Laila oli kadonnut hänen näkyvistään. Varmaankin hän olisi surusta kuollut, jollei huomispäivän kohtaaminen olisi antanut hänelle ihanaa elämänvirikettä ja uutta toivoa, sillä niin kauan kuin on elämää, niin kauan on vielä toivoa olemassa.
Hämärän varjot alkoivat jo tihentyä kun Armas viimein jätti alppimajan. Lailaa ajatellen hän asteli polkua laaksoon. Kaikki olisi ollut hänen mielestään niin hyvin, jollei olisi ollut pakko tavata sitä toista naista, johon hän oli myöskin niin lujasti sidottu.
Hänen mieleensä tuli nyt vastustamaton halu paeta hänen luotaan, sillä nyt kun hän tämän kärsimyksen jälkeen oli saanut syleillä Lailaa, tuntui mahdottomalta enää antaa toiselle naiselle hyväilyjä. Lailan huulien jättämän tunnelman ja muiston hän tahtoi säilyttää.
Kun hän tuli pensionaatin portaille, riensi eteispalvelija hänen luokseen ilostuneena ja huudahti:
– Konsulinna on ollut suunniltaan levottomuudesta teidän tähtenne. Hän on jo puuhannut kokoon retkikuntaa teitä etsimään. Kiiruhtakaa pian hänen luokseen.
Mutta samassa ilmaantuikin Tyyne portaiden yläpäähän ja huudahti riemastuneena:
– Armas, missä sinä olet ollut?
Tyyne juoksi hänen luokseen ja katsoi häntä huolestuneena silmiin.
– Alpeilla, eräällä majalla. Soittelin siellä ylhäällä, selitti Armas ja kiiruhti heidän huoneitaan kohden, pois palveluskunnan ja muutamien pensionaatin asukkaiden näkyvistä.
Tyyne kulki hänen rinnallaan puhellen lakkaamatta:
– Mutta näin kauan, rakas! Et koskaan enää saa lähteä yksin sinne. Minä tahdon tulla mukaan. Et aavista kuinka tuskallisia tunteja sinä minulle valmistit. En ole voinut syödä, enkä istua paikallani levollisesti yhtä ainoata minuuttia. Kävelin jo alpeille päin jonkun matkaa, mutta kun en tiennyt varmasti olitko mennyt sinne, vai kylään laaksoon, palasin takaisin.
He tulivat heidän huoneisiinsa ja Armas laski vaieten viulunsa pöydälle ja istahti sitten sen ääreen. Tyyne katseli häntä huolestuneena. Armas oli niin muuttunut, että hän pakostakin alkoi epäillä hänelle jotakin outoa tapahtuneen. Siksi hän varovaisesti alkoi kysellä:
– No, kerro nyt minullekin, minkälaista siellä ylhäällä oli. Varmaan hyvin kaunista?
– Hyvin kaunista, vastasi Armas lyhyesti.
– Ja kauniita karjatyttöjä, vai?
– Vain yksi, vastasi Armas.
Tyyne oli hetken hiljaa. Epäilys alkoi kalvaa hänen sydäntään. Kenties tuo kaunis karjatyttö olikin syynä Armaan mielenmuutokseen. Mikä muu kuin nainen voi vaikuttaa mieheen noin suuresti?
– Ja sitä karjatyttöäkö sinä nyt niin kovasti muistelet, ettet enää ajattele minua lainkaan? kysyi Tyyne, koettaen parhaansa mukaan peittää todellista harmiaan ja pelkoaan.
– En, vastasi Armas.
– Mitä sitten?
– Sinua... ja...
– Mitä muuta?
– Lastamme... se on huoleni suurin syy, sai Armas vaivoin sanotuksi.
Tyyne tuijotti häneen suurin silmin hetken. Sitten hänen nukenkasvonsa häivähtivät veitikkamaiseen nauruun. Sitäkö se olikin?! Häntä huvitti Armas sillä hetkellä niin tavattomasti. Tuo suuri, kaunis mies oli sentään aika sokea ja tyhmä muutamissa asioissa. Näin kauan hän siis oli surrut tuota asiaa. Nyt hän saattoi riemulla vapauttaa hänet siitä, kun tiesi nyt muutenkin omistavansa hänet.
– Kuule Armas, sanoi hän hyväilevällä äänellä. Oletko sinä koko ajan luullut, että se oli totta?
Armas katsoi silloin vuorostaan häneen oudosti ja sai Tyynen ääneen naurahtamaan.
– Ei se ollut totta. Valehtelin silloin laivassa tullessamme sen sinulle, että voisin saada sinut jäämään luokseni. Tahdoin koetella sinua vain miehenä, että olisiko sinulla sydäntä jättää minut. Jos se olisi ollut totta, niin kyllähän sinä olisit sen huomannut. Suuri tuhma poika! Luulitko tosiaankin, että asettaisin itseni sellaiseen vaaraan, kun en ollut varma sinusta. Nyt on asia aivan toinen, kun olen saanut rakkautesi omakseni.
Armas tuijotti Tyyneen hämmästyneenä, tajuamatta vielä sillä hetkellä tätä hänen tunnustustaan. Sanaakaan hän ei voinut siihen sanoa, mutta Tyyne näki hänen ilmeensä muuttuneen iloisemmaksi ja jatkoi itsekin ilostuneena ja asemastaan varmistuneena:
– Varmaankin olen valmistanut sinulle nyt suuren ilon. Enkö olekin?
– Olet... olet, sopersi Armas.
Tyyne nauroi viehättävästi. Voi kuinka somaa oli leikkiä näin tuollaisen ymmärtämättömän miehen tunteilla. Varmaankaan ei Armaalla ole ollut monta suhdetta elämässään ennen häntä, sillä muuten hän kyllä olisi kaikenlaisten tapausten perillä. Tyynestä tuntui, että Armas oli suorastaan lapsi hänen rinnallaan, ja aavistamatta lainkaan mitä Armaan mielessä todella liikkui, vetäytyi hän häntä lähemmäksi ja aikoi kiertää kätensä hänen kaulaansa.
Mutta silloin Armas havahtui hänen läheisyytensä ja kaiken tapahtuneen synnyttämään todelliseen tietoisuuteen, Vaistomaisesti hän sysäsi Tyynen inhoten luotaan.
Tyyne jäi seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä oudoksuen.
– Mitä nyt? kysyi hän. Sellaiseen hän ei ollut tottunut. Hän ei ymmärtänyt vähääkään Armaan mielessä liikkuvista ajatuksista.
– Olet kauhea nainen, sanoi Armas.
– Minä?! sanoi Tyyne yllätettynä Armaan tiukasta ja epäystävällisestä äänestä.
– Sinä juuri. Olet kiduttanut minua näin monta kuukautta pelkästään tuolla valheellasi. Sitonut minut itseesi ja tähän elämään, joka on valheelle rakennettu ja jolla ei koskaan voi olla muuta kuin häpeällinen tulevaisuus.
– Armas, oletko sinä järjiltäsi? huudahti Tyyne.
– En, tähän asti olen ollut järkeä vailla, mutta nyt näen kaiken selvästi ja väärentämättömästi. Olen itsekin huono mies, sen tunnustan, mutta sinä olet myös huono nainen.
– Minä! parahti Tyyne ja läheni Armasta.
– Sinä juuri. Onko mahdollista, että nainen voi niin pyhien asioiden yhteydessä, kuin äidiksitulo on, valehdella? Kun silloin puhuit lapsesta, kunnioitin sinua sen asian tähden ja päätin kaikesta rakkauden puutteesta huolimatta olla rinnallasi. Vedin ylleni omaisteni taholta suuren ihmettelyn ja häpeän. Voit kuvitella mitä he ajattelevat minusta, joka muutin vieraan naisen luokse asumaan ja jätin oikean rakastettuni. Ja mitä onkaan se nainen, puhdas ja hyvä nainen, ajatellut näinä aikoina minusta.
– Miten sinä olet voinut näin muuttua, sanoi Tyyne. En usko, että tarkoitat totta. Sinähän olet sanonut rakastavasi minua. Sinäkin olet valehtelija.
– Olen, olen, en tahdokaan tehdä itseäni paremmaksi kuin olen. Olen koettanut tehdä suhteemme niin siedettäväksi kuin mahdollista, että voisimme jatkaa elämää yhdessä. Siksi olen koettanut valehdella sekä sinulle että itselleni. Mutta nyt en enää valehtele. Siihen ei enää ole mitään syytä. Olen vapaa mies jälleen. Nyt vasta tajuan, kuinka suuri onni on olla vapaa naisen kahleista.
– Tarkoitatko sinä, että kaikki loppuu välillämme? huudahti Tyyne kiihtyneenä.
– Tarkoitan, kokonaan, sanoi Armas varmasti.
– Ei, sinä et saa jättää minua. Sinä et saa, huudahti Tyyne, ja takertui Armaaseen.
Mutta Armas tempaisi itsensä irti hänestä niin rajusti, että Tyyne lennähti vasten pöytää.
– Halpamainen mies, sähähti hän tulistuneena. Minua sinä et jätä. Pidän sinusta kiinni, enkä päästä sinua. Ammun sinut mieluummin kuin päästän menemään. Kuulitko, minä ammun sinut, raivosi Tyyne.
– Te olette todellakin ensiluokkaisia revolverisankareita, sekä veljesi, että sinä, mutta minä tulen myöskin pitämään huolen siitä, ettei tuollaista näytelmää enää tule tapahtumaan minun kohdallani. Saat panna sellaisen toimeksi seuraavan rakastettusi kanssa.
Tyyne ei ollut milloinkaan elämässään ollut niin kiihtynyt. Tämä Armaan muutos oli tullut niin äkkiä ja tuhoavana. Sellaista hän ei enää ollut odottanut. Mikä olikaan muuttanut hänet tuolla ylhäällä alpeilla. Hän ei voinut ymmärtää häntä. Vasta eilen oli kaikki ollut niin hyvin heidän välillään. Ja nyt näytti siltä, että kaikki loppui. He silmäilivät toisiaan loukattuina ja vihollisina, eikä hän enää keksinyt mitään keinoa millä olisi voinut lepyttää Armaan. Hän oli nyt varmasti aivan tosissaan. Siksi hänen mielessään sävähteli vain ärtyneitä tunnelmia, jotka löysivät ilkeissä sanoissa purkautumisen tien.
– Ja luuletko, että tuo sinun rakastettusi enää koskaan huolii sinua takaisin.
– Se ei kuulu sinulle, Tyyne, kivahti Armas.
– Tulen pitämään huolen siitä, ettette koskaan tule onnellisiksi. Tulen kertomaan kaikissa piireissä missä tulen seurustelemaan, halpamaisia juttuja sinusta. Paljastan kaiken mitä meidän välillämme on ollut. Kukaan nainen ei haluakaan tulla silloin enää rakastetuksesi.
Tyyne oli päästänyt kaiken naisellisen ilkeytensä valloille, mutta Armas koetti hillitä mieltään. Yhä syvemmin hän alkoi halveksia Tyyneä. Nyt hänellä oli tilaisuus katsoa kevytmielisen ja ilkeän naisen todella ilkeään sydämeen ja yhä kiihkeämmin hän kaipasi pois hänen luotaan, mutta tuollaisena raivottarena hän ei sentään tahtonut häntä jättää. Siksi hän koetti hiukan sovittelevammassa äänilajissa kääntää keskustelun eroon.
– Ymmärrät nyt hyvin, ettemme voi enää olla yhdessä.
– Ymmärrän, saat mennä, sinä pennitön taiteilija. Saat yrittää matkustaa täältä ilman apuani, jos voit. En tule antamaan sinulle matkarahoja, sanoi Tyyne ilkeästi viimeisenä keinonaan.
Armas katsoi häneen säälien ja naurahti: – Olenhan minä mies ja onhan minulla viuluni, jolla voin ansaita matkani varrella sen verran, että pääsen kotiin.
Tyynen säihkyvät silmät osuivat viuluun. Kuin pantteri hän hypähti sen luo, tarttui sen varteen, kohotti sen ilmaan ja löi sen kaikella voimallaan pöydän kulmaa vasten. Sen säröt lentelivät ympäri huoneen ja kielet vingahtivat ilmoille surkean valituksen.
Marie oli ollut juuri tulossa valmistamaan heidän vuoteitaan, kun viulu rämähti pöytää vasten. Säikähtyneenä hän oli jäänyt ovelle kuuntelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa senjälkeen. Varovaisesti hän raotti ovea ja kurkisti sisään. Hän näki nuo kaksi rakastunutta seisovan vastakkain toisiaan vihamielisesti ja halveksien silmäilemässä. Hän katsoi parhaaksi kiirehtiä takaisin alakertaan, jossa hän touhukkaana kertoi:
– He riitelevät jo. Tulee ero. Saamme valmistua siihen, että he lähtevät täältä. Siitä koituu minulle suuri vahinko. Kukaan toinen ei anna niin tavattomasti juomarahaa kuin tuo rouva, valitti hän.
Mutta Armas tuijotti kalpeana viulunsa kappaleita lattialla, vieläkin huumautuneena tapahtuneesta. Hänen rakas viulunsa oli tuhottu. Tuo nainen oli tuhonnut hänen elämänsä ja kaikkensa, karkoittanut Lailan hänen luotaan ja nyt vienyt tuon monivuotisen rakkaan viulun.
– Pois täältä, iski häneen raivoisa ajatus ja enempää harkitsematta hän lähti huoneista. Hän kuuli jälkeensä Tyynen parahduksen, mutta ei pysähtynyt, kiirehti vain pois, ottamatta mukaansa mitään muuta kuin päällysvaatteensa. Eteispalvelija katsoi oudosti häneen, kun hän syöksyi läpi eteisen ulos.
– Kylläpä he ovat riidelleet. Näittekö kuinka kalpea mies oli, virkahti hän. Semmoista se on aina tuollaisissa tapauksissa, kun rakkaus alkaa loppua.
Marie kiiruhti yläkertaan ja tapasi siellä konsulinnan rajusti itkemässä.
– Pakatkaa tavarani, kuului komennus itkun lomasta. Matkustan heti,
Marie alkoi kokoilla tavaroita, katsellen särkynyttä viulua lattialla. Silmät itkusta punaisina katseli konsulinna hänen työtään ja kun kaikki oli kunnossa tilasi hän auton. Portailla hän viskasi ylpeästi Marien käteen seteleitä. Se oli ainoa jäljelle jäänyt ylpeyden pelastus. Sitten hän katosi pois Marien ja muun henkilökunnan uteliaitten katseitten piiristä. Satu Pension Carmantissa oli loppunut. Eteispalvelijs ravisti hymyillen viisasta päätään.
XXIII.
Armas kiiruhti pensionat Germaniaa kohden. Lailan luokse hän tahtoi kiiruhtaa jo tänään. Mikä onni kaikessa onnettomuudessa olikaan se, että Laila oli tullut hänen elämäänsä nyt, kun mikään ei vielä ollut liian myöhäistä. Sydän tuskasta ja riemusta pakahtumaisillaan hän kulki yhä alemmas laaksoon, sille suunnalle, minne vastaantuleva mies oli osoittanut hänelle tietä.
Oli jo pimeää ja kulkeminen vaivalloista. Hän koetti pitää silmällä laaksosta loistavia tulia, ettei eksyisi suunnasta. Joskus tuli vastaan joku yksinäinen kulkija, jolta hän jälleen kysyi tietä ja jatkoi taas matkaansa.
– Laila, Laila! Armas toisti hänen nimeään puoliääneen. Hän saattoi nyt ilmoittaa Lailalle, ettei ollut ainakaan tuota yhtä ja ratkaisevinta estettä olemassa. Saattoikohan Laila antaa anteeksi kaiken muun? Armas muisteli häntä sellaisena kuin oli päivällä karjamajalla hänet nähnyt. Noissa loistavissa silmissä oli päilynyt sittenkin rakkaus, tuo entisen Lailan rakkaus, ja silloin, kun hän oli ottanut hänet syleilyynsä, ei Laila ollut kokonaan paennut. Silmänräpäykseksi hän oli painautunut hänen rintaansa vasten niinkuin kerran, kauan sitten. Kaiken toivonsa Armas nyt liitti Lailan tapaamiseen.
Vapautuneena ja onnellisena hän kiirehti askeleitaan ja tuli laaksoon. Mutta siellä hänelle selvisi, että hän oli kulkenut harhaan kokonaista viisi kilometriä ja koska tie oli outo ja uudelleen harhaanjoutumisen vaara tarjolla, päätti hän jäädä pieneen lähellä olevaan majataloon yöksi ja jatkaa matkaansa Lailan luokse aamuvarhaisella. Kenties olikin parempi, että hän sai selvitellä ajatuksiaan yksinään, rakentaa itselleen sen pohjan, jolle hänen uusi ja kirkastunut elämänsä rakentuisi.
Päivän myrskyiset tapaukset tulvahtelivat hänen mieleensä, kun hän makasi vuoteella ja ajatteli ja vielä unenhorroksissa vaihtelivat hänen silmiensä edessä Tyynen raivokkaat ja Lailan hyvät, suloiset kasvot. Lailaa hän koetti viimeksi ajatella ja painaa hänen kuvansa sydämeensä.
Oli vielä varhainen aamu, kun Armas astui alas pienestä ullakkohuoneestaan. Uninen majatalon isäntä otti vastaan maksun yösijasta ja ihmetteli vieraan tavatonta kiirettä. Muutaman ystävällisesti vaihdetun sanan jälkeen Armas lähti aamun kauniissa kajastuksessa kohden Germania-pensionaattia, kohden onneaan ja uutta elämäänsä. Häntä ei surettanut enää mikään. Tässä aamun kultaisessa tunnelmassa hänestä tuntui niin varmalta se, että Laila ymmärtäisi häntä ja ottaisi hänet syleilyynsä hellänä ja huolehtivana niinkuin tuhlaajapojan.
Mieli jännittyneessä vireessä hän tuli päämääräänsä ja kysyi neiti Lummetta. Eteispalvelija hymyili silloin hänelle ystävällisesti ja ilmoitti, että hän oli matkustanut tunti sitten seuralaisineen, mutta pyytänyt jättämään kirjeen taiteilija Rantakalliolle.
Armas seisoi huumaantuneena kirje kädessään eteisessä. Hänen ohitseen kuljeskeli muutamia aamunvirkkuja pensionaatin asukkaita jotka katsahtivat ohimennen nuoreen, kauniiseen mieheen, joka silminnähden oli jostakin asiasta hyvin hämmästynyt. Vasta kotvan kuluttua Armas alkoi tajuta tilannetta sen verran että huomasi kysyä:
– Milloin lähtee ensimmäinen juna asemalta?
– Noin neljänneksen kuluttua, vastasi palvelija, kumartaen kohteliaasti.
– Muuta junaa ei varmaankaan vielä ole lähtenyt?
– Ei tänä aamuna.
– Siis seurue ei ole päässyt vielä lähtemään.
– Ei, herra, vastasi palvelija.
– Onko täällä auto saatavissa?
– Tiedustan heti, onko se palannut asemalta.
Palvelija kiirehti pois ja Armas vietti muutamia tuskallisen jännittäviä minuutteja. Sitten hän huomasi auton ajavan pääoven eteen ja palvelijan kiiruhtavan sisään.
– Auto on valmiina, herra, mutta ajaja ei usko ennättävänsä junan lähtöön asemalle.
– Yritetään kuitenkin, kiirehti Armas ja samassa hän jo oli harpannut auton luokse.
– Ajakaa niin pian kuin voitte, sanoi hän ja istahti auton takaosaan, repien kirjettä auki vapisevin käsin. Sitten hän luki, auton huristaessa leveätä maantietä lähimmälle asemalle päin:
"Armas.
Tulin luvanneeksi sinulle tapaamisen huomenna, mutta harkittuani
asiaa, täytyy minun se kuitenkin sinulta kieltää. Nuo muutamat
hetket karjamajalla olivat niin tulvillaan kaiken entisen muistoa
ja tunnelmaa, etten enää ollut varma itsestäni ja elämäni
periaatteista. Vasta sitten, kun astelin alas laaksoon ja ennätin
miettiä tapahtunutta, yksinäni, ilman sinun ääretöntä
vaikutusvaltaasi, palasi täysi arvostelukykyni takaisin.
Meidän kahden on enää turhaa tavata toisiamme. Sehän on vain
toinen toistemme kidutusta, asiat kun kerran ovat niin kuin ovat.
Minulla kenties ei olisi ollut voimaa vastustaa sinua ja mitkä
uudet kärsimykset siitä olisivatkaan seuranneet taas. Sitäpaitsi,
kun pysähdyimme kahville Pensionat Carmantiin matkamme varrella,
sain sattumalta tietää, että asuitkin siellä rakastettusi kanssa.
Se tieto pyyhkäisi viimeisenkin onnentunteen sielustani ja
kypsytti minussa tämän peruuttavan päätökseni. Seuraan tovereitani,
jotka matkustavat pohjoiseen päin huomisaamuna.
Toivon sinulle kaikkea mahdollista onnea ja menestystä. Älä etsi
minua enää. Kestän paremmin täydellisen eron sinusta kuin sen
kiduttavan kärsimyksen, minkä luonteesi häilähteleväisyys ja
kaksijakoisuus tuottaa naiselle.
Laila."Ilmavirta viuhui Armaan korvissa. Hän puristi Lailan kirjeen kiihkeänä nyrkkiinsä ja tuijotti odottavana matkan suuntaan. Luvattomalla nopeudella kiisi auto laaksossa mutkittelevaa tietä eteenpäin. Jokin vastaantuleva talonpoika hypähti säikähtyneenä tien oheen, ihmetellen sitä hurjaa ajoa.
Halki tyynen ilman kuului äkkiä veturin vihellys. Pistävä tuska viilsi Armaan sydäntä.
– Myöhässä, sanoi ajaja taakseen vilkaisten ja pysäytti autonsa aseman lähellä olevan ylikäytävän vierelle. Juna puuskutti kiihtyvässä vauhdissa heitä kohden ja jatkoi matkaansa aivan heidän editseen pohjoista kohden, Armaan tuijottaessa sen ohitseliukuviin akkunarivistöihin, voidakseen nähdä edes vilauksen Lailasta.
Pettymyksen ja tuskan masentamana hän näki, miten junan musta jono häipyi läheiseen tunneliin ja jyskyttävä äänikin häipyi vähitellen kuuluvista.
– Palaammeko takaisin? kysyi ajaja.
Armas hätkähti. Niin, mitä hänen nyt oli tehtävä? Sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta sittenkin, mitä hän teki enää noissa pensionaateissa. – Ei takaisin, päätti hän. Eteenpäin oli jatkettava, pohjolaa ja kotia kohden.
– Jään tähän, vastasi hän ja otti esiin lompakkonsa, vasta silloin tajuten senkin, ettei hänellä ollut enää paljoakaan rahaa jäljellä.
Hän maksoi kuitenkin kyydin viimeisestä setelistään yhtä huolettomana kuin miljonääri ja lähti kävelemään asemaa kohden, koettaen löytää ratkaisua tilanteelle.
Asemalle saavuttuaan hän kohtasi joukon Pensionat Carmantin asukkaista, jotka tervehtivät häntä. Hän koetti hymyillä kuten ennen huolettomasti vastauksen heidän tervehdykseensä, mutta oli huomaavinaan muutamista katseista, että he tiesivät Tyynen ja hänen välisistä selkkauksistaan jotakin. Vapauduttuaan heidän läheisyydestään meni hän suoraan asemalle ja alkoi tutkistella turistia ja karttaa.
Juna suoraan Berliiniin lähti vasta seuraavana aamuna, jolloin hän iltapäivällä olisi siellä perillä. Hän otti selvän junalipusta ja huomasi, että hänen varansa riittivät juuri matkalippuun, mutta ei mihinkään muuhun.
Mitä hänen oli tehtävä. Jo pelkkä se tunne, ettei saisi syödä vuorokauteen, synnytti kovan nälän. Hän ei ollut vielä maistanut mitään sen jälkeen kuin eilen karjamajalla. Tähän asti hän ei ollut edes tuntenut nälkää, mutta nyt se alkoi häntä suorastaan kiusata.
Hän käveli poispäin asemalta ja koetti naurahtaa tälle tukalalle tilanteelle. Tällaisessa pinteessä hän ei ollut vielä milloinkaan elämässä ollut. Kunpa vain pääsisi Berliiniin asti, niin sieltä voisi aina jotenkin järjestää matkarahat Suomeen. Olihan siellä konsulaatti, jonka puoleen saattoi kääntyä ja voisihan sieltä löytää jonkun entisen opiskelutoverinsakin.
Kukkien reunustamalla ojanteella Armas istui aikaansa kuluttaen ja katsellen, miten vesi ojassa solisi hiljaa eteenpäin omia aikojaan. Sen kirkkaaseen pintaan kuvastuivat kukkaset ja taivaalla kulkevat valkoiset pilvet. Tuon kauneuden lumoissa hän hetkeksi unohti onnettomuutensa, nälkänsä ja kaiken. Tuuli oli soittavinaan hänen ympärillään ja kukkaset ojanteella olivat mukautuneet sen tahdissa hiljaiseen tanssiin. Miten ne nyökkivät, kumartelivat ja hymyilivät. Ja siihen iloon lennähti äkkiä perhonen, pyrähti suuren keltaisen kukan terälle, joka onnellisena avautui sille. Mutta jo seuraavana silmänräpäyksenä oli perhonen jättänyt sen, kiirehtien viereiseen kukkaan ja siitä eteenpäin.
– Tuollainen perhonen minä olen ollut, tuli Armaan mieleen. Noin kevyesti ja huolettomasti valloittelin naissydämiä ja nyt saan maksaa kaiken sen takaisin omalla kärsimykselläni. Armas tunsi tuskansekaista nautintoa onnettomuudestaan, kuten ihminen, joka tietää kaiken ansaituksi, eikä vääryydeksi.
Auringon kultainen kehrä kiipesi yhä korkeammalle ja alkoi kuumottaa uuvuttavasti. Armasta väsytti niin sanomattomasti. Hän viskautui nurmikolle, tuoksuvien kedonkukkien sekaan ja nukahti.
Oli jo iltapäivä, kun hän havahtui siihen, että joku kosketti hellävaroen hänen poskeaan ja kun hän aukaisi uniset silmänsä, näki hän kaksi kirkasta lapsen silmää edessään. Pieni, valkoisiin puettu tyttö oli kumartuneena hänen ylitseen, kädessään kimppu kukkia, joita hän oli ollut poimimassa.
Armas kavahti istumaan ja katsoi ihmeissään ympärilleen. Silloin hän kuuli herttaista naurua jostakin läheltään. Tiellä seisoi nuori nainen ja katsoi häneen ja pikku tyttöön hymyillen.
Armas nousi jalkeille ja tervehti. Silloin pikku tyttö tarttui hänen käteensä ja lähti viemään häntä tielle.
Tiellä seisonut nainen tervehti ystävällisesti ja sanoi kuin anteeksipyytäen:
– Gretchen häiritsi unenne.
– Jo oli aikakin, naurahti Armas ja katseli häntä silmiin. Varjot olivat pidenneet tiellä ja aurinko siirtynyt toiselle puolelle maisemaa.
– Olette varmaankin turisti? virkahti nainen.
– Kyllä, vastasi Armas.
– Missä asutte?
– Carmantissa.
– Olette tullut tänne asti? ihmetteli nainen.
– Olen, vastasi Armas.
– Sitten ette jaksa palata tänään takaisin. Minun pieni taloni on tuolla mutkan takana. Saanko tarjota päiväkahvia teille? kysyi nainen. Gretchen ja minä olemme niin yksin, kun mieheni on matkoilla.
Armas joutui ilosta aivan hämilleen. Tämä onnellinen sattuma oli kuin taivaasta lähetetty. Pikku Gretchen hyppelehti iloisena heidän edellään, kun he suuntasivat askeleensa pientä valkoista taloa kohden.
Siellä he istahtivat pienelle kuistikolle, jonka pylväissä muratti kiersi. Puutarha oli yhtenä kukkaismerenä ja kaikki tässä pikkutalossa todisti sitä, että sen asukkaat olivat onnellista väkeä.
Palvelijatar kattoi kahvipöydän kuistikolle, Armaan ja nuoren rouvan keskustellessa kaikenlaisista asioista.
Saatuaan tietää, että Armas oli taiteilija, riemastui nuori rouva sanomattomasti ja pyysi hänet sisään. Hän kertoi miehensä olevan myöskin viulutaiteilijan ja kertoi aina säestävänsä miestään hänen konserttimatkoillaan. Nyt oli hänen miehensä parhaillaan Berliinissä esiintymässä radiossa.
Armas sai käsiinsä tuntemattoman ammattiveljensä harjoitusviulun ja alkoi sillä soittaa. Sävelet kumpuilivat riemullisina ympäri huoneen, tulvahtivat ulos kesäiseen puutarhaan. Armas ei ollut uskaltanut edes toivoa, että hänelle tulisi tilaisuus näin pian viulunkäsittelyyn. Siksi hän soitti kaksinkertaisella riemulla.
Talon rouva ja hänen pikku tyttönsä istuivat hartaina ja kuuntelivat ja kun hän oli lopettanut, taputti pikku Gretchen riemullisena käsiään kiitokseksi.
Armas katseli soittaessaan tuota nuorta äitiä ja tytärtä ja kuvitteli mielessään, että hänellä ja Lailalla olisi voinut olla myöskin kerran tällainen onni, oma koti ja pieni tytär ja poika sulostuttamassa elämää ja yhdistämässä heitä lujin sitein toisiinsa.
Voi, jospa hän olisikin tavoittanut Lailan. Silloin olisi kaiken täytynyt selvitä heidän välillään. Tällä hetkellä hän olisi voinut olla maailman onnellisin mies.
Armas eläytyi jälleen kokonaan muistelemaan Lailaa. Hänellä oli tuo taiteilijoille armoitettu onni unohtaa sielunsa tunnelmissa ympäristö. Tuskin hän itsekään huomasi, että oli aloittanut soittaa "Silmien laulua".
Yhä tällä sävelmällä oli häneen itseensä nähden suuri vaikutusvalta. Hänen silmänsä loistivat ja poskilla hehkui hurman puna. Hänen tuuhea tukkansa häilähteli sävelmän tahdin mukaan, kun hän soitti sen erästä kohtaa. Mutta kun hän tuli siihen laulavaan, hiljaiseen kohtaan, josta Laila kaikkein eniten piti, tunsi hän kuin pyhän voiman tarttuvan itseensä. Kuta kauemmaksi Laila paraillaan hänestä loittoni, sitä lähemmäksi itseään hän loihti nyt hänet viulullaan. Eikö hän todellakin ollut parhaillaan tuossa hänen edessään, loistavine silmineen. Hän tahtoi katsoa niihin silmiin yhä syvemmin, ja sulki vaistomaisesti silmänsä, nähdäkseen ne paremmin. Ja silloin hänen sielustaan kumpusi ilmoille sanoja, selvässä runomitassa, valmiiksi sovellettuina "Silmien laulun" hienoimpaan kohtaan. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja lopulta hän alkoi laulaa ääneen noita sanoja, jotka hänen sielunsa oli synnyttänyt. Vaistomaisesti, suuren inspiration vallassa oli "Silmien laulu" saanut sanat. Armas kertasi sen kohdan uudelleen yhä hellemmin ja yhä innostuneemmin hurmaantuneille kuulijoilleen, jotka eivät ymmärtäneet sanoja, mutta sitä paremmin hetken korkean tunnelman.
Oi silmät loistavat armaan,
ma niitä kaipailen niin.
Monet kerrat mun tähteni varmaan
ne sumeni kyyneliin.
Mut' sentään rukoilen yhä,
mua hyljätä eivät ne saa...
On elämän arkikin pyhä,
jos niihin saan katsahtaa.
Ne kaiken kauniin ja hyvän
saa sielussain syttymään,
ja mun sydämen erehtyvän
vie uuteen elämään.
Niiden loistoa, oi, älä kiellä,
se oisi mun kuolemain.
Niin pimeäks' käy eloni tiellä
ne jos ei ole valonain.Kun hän oli lopettanut, taputti pikku Gretchen vielä kiihkeämmin käsiään ja nuori rouva pyyhkäisi silmistään kyyneleitä ja virkkoi ihastuneena:
– Te laulatte hyvin ja teidän kielellänne sointuu laulu niin pehmeästi ja kauniisti. Olen joskus tavannut ennenkin kansalaisianne ja pitänyt heidän puhekieltään tavattoman kauniina. Ja tuo sävelmä oli hurmaava. Kuka on sen säveltänyt?
Armas oli vieläkin onnellisessa tunnelmassaan.
– Minä, vastasi hän mahdollisimman vaatimattomasti. Sitten hän lisäsi: – Se on laulu rakastettuni silmistä.
Nuori rouva katseli kauan aikaa Armasta ja kysyi sitten, eikö hän voisi jäädä yöksi heille. Hänen miehensä saapuisi iltajunalla Berliinistä ja hänestä olisi varmaankin hyvin mielenkiintoista tutustua suomalaiseen ammattiveljeen. – Hän aikoo itse joskus konserttimatkalle pohjoismaihin ja hän kyseleisi teiltä sikäläisiä musiikkioloja.
Tämä uusi pyyntö tuli jälleen kuin taivaasta. Tällaisia onnellisia tilanteita hän ei ollut uneksinutkaan maatessaan vielä tunti sitten asunnottomana ja melkein pennittömänä tuolla ojan reunalla. Hän kiitti rouvaa ystävällisyydestä ja lupautui jäämään.
Ilta kului rattoisasti. Armaalta ei puuttunut mitään ja kun perheen taiteilija-isä, tummakiharainen, tulisilmäinen mies saapui kotiin, kävi seurustelu tässä miellyttävässä talossa vieläkin rattoisammaksi. Armaalla ja tällä miehellä oli paljon toisilleen kerrottavaa. Tämä ystävällinen ammattiveli tarjoutui vielä järjestämään Armaalle tilaisuuden radiossa esiintymiseen Berliinissä, ennenkuin hän palaisi kotimaahansa.
Tämä tieto lisäsi jälleen Armaan onnellista mielialaa. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin olisi hänestä tullutkin elämän lempilapsi. Varmaankin se johtui siitä, että hän nyt oli vakavasti päättänyt kääntää elämänsä toiseksi kuin mitä se oli tähän asti ollut. Hän oli saanut kokea niin kouraantuntuvasti, mitä merkitsi elämässä syyn ja seurauksen laki. Se oli tuo järkähtämätön totuus: "Ole varma, että syntisi tapaa sinut."
Seuraavana aamuna Armas jätti herttaisen taiteilijakodin, joka oli pelastanut hänet tukalasta asemasta. Hän suuteli pikku Gretcheniä poskelle ja lupasi lähettää hänelle kauniita kuvia kotoa Suomesta sitten kun hän sinne palaisi. Sitten hän joudutti askeleitaan ja tuli asemalle, osti matkalipun Berliiniin ja kiirehti junaan. Nyt hän oli matkalla samaa rataa pitkin, jota Laila eilen oli matkustanut. Hetki hetkeltä hän läheni häntä, vaikka hänellä olisikin vuorokauden etumatka. Hänellä oli muassaan suosituskirje Berliinin radioon, jossa esiintyminen takasi hänelle matkarahat Suomeen.
XXIV.
Laila oli tullut vuorokautta aikaisemmin Berliiniin kuin Armas. Voimisteluopettajien seurue oli viipynyt kaupungissa vain iltaan asti, jolloin he olivat jatkaneet matkaa junalla Stettiniin, josta sitten jatkui laivamatka takaisin Suomeen.
Hän oli ollut melkein neljä viikkoa matkalla ja palasi nyt Suomeen entistään rikkaampana ja kokeneempana. Kun hän keväällä oli päättänyt tämän matkansa, oli hän tehnyt sen siinä mielessä, että voisi paremmin unohtaa Armaan. Uudet maailmat ja kokemukset parhaiten auttoivat kärsivää sydäntä unohtamaan surunsa.
Laila olikin alkumatkassa kokenut unohduksen hurman. Heitä oli suuri joukko nuoria, reippaita naisia matkassa ja jokaisen oli temmannut mukaansa riehakas matkakuume. He olivat laulaneet ja riemuinneet pitkin matkaa, ottaneet parissa voimisteluopistossa osaa voimistelunäytäntöihin, tutustuneet vierasmaalaisiin voimistelunopettajiin ja sitoneet uusia ystävyysliittoja ja nähneet maailmaa vähän laveammalta kuin ennen.
Ja varmaankaan ei Lailan mieli Suomeen palatessa olisi ollut niin surullinen ja apea, jos hän ei olisi tavannut Armasta.
Tuo kaikki oli nyt taaskin taakse jäämässä, mutta hänen sydämensä oli niin murheellinen. Laiva erkani Stettinin satamasta ja jätti taakse nokisen sataman ja kaupungin, jonka korkeat rakennukset ja tornit loittonivat hetki hetkeltä yhä hämärämpään perspektiiviin, riemuitsevien suomalaisten matkustajien katsellessa sitä.
Laila nojasi laivan kaiteeseen vähän erillään muista ja luki uudelleen Esterin kirjettä, jonka hän oli käynyt noutamassa Suomen konsulaatista, jonne hänelle oli tullut muutakin postia sinä aikana, kun he olivat kierrelleet alppimatkallaan. Ester kirjoitti siinä kovin onnellisena:
"Laila ystäväni,
Olen tavattoman iloinen, kun tiedän sinun pian palaavan sieltä.
Ehdit juuri parahiksi tänne auttamaan häätouhujani. Et usko
millainen mylläkkä täällä kotona on päivisin. Että pitääkin
syntyä niin paljon puuhaa sellaisen asian vuoksi, kun kaksi
ihmistä liittoutuvat. Mutta ne ovatkin äiti ja isä, jotka tämän
puuhan ovat aikaansaattaneet. He tahtovat, että kaikki tapahtuisi
vähintäin yhtä juhlallisesti kuin heidän omissa häissään.
Paavo on jo laittanut yhteisen kotimme kuntoon. Huoneusto
vuokrattiin samasta talosta ja kerroksesta, missä hänen
toimistonsakin on. Sattui niin mukavasti, että entiset asukkaat
muuttivat siitä kuukausi sitten pois. Meillä on siellä kolme
huonetta ja keittiö toimistohuoneiden lisäksi. Kelpaa minun
siellä asua. Paavo on antanut keittiönkin uudistaa niin
uudenaikaiseksi kuin mahdollista ja muutenkin teettänyt siellä
täyden korjauksen. Tuletpahan itse sitten näkemään. Ja muistakin
nyt jo ennakolta, että olet meidän rakkain vieraamme siellä.
Lähetin Armaalle tiedon häistäni, mutta en ole saanut häneltä
mitään vastausta. Mahtaneeko hän olla koko Suomen maassa, sillä
sellaiseen kirjeeseen ei hän varmaankaan voisi olla vastaamatta.
Luulisi sen jo yllättävänkin niin kovasti, semmoisen tiedon,
että Paavo ja minä olemme menossa naimisiin. Pitäisi aivan saada
selvyys siitä, missä hän nykyään oleskelee.
Tervetuloa nyt takaisin. Toivottavasti saat tämän kirjeeni ennen
lähtöäsi.
Terveisiä myöskin sulhaseltani,
Ester.Lailan mieleen oli tulvahtanut hiven onnekasta häätunnelmaa. Oli somaa päästä kotiin tältä matkalta, joka loppuvaiheillaan oli muuttunut näin levottomaksi. Ja somaa oli viskautua suoraan häähumuun ja sitten kouluun, arkisiin touhuihin.
Mitähän jos suostuisinkin johtajan rouvaksi, ajatteli Laila. Se pelastaisi minut kenties ajattelemasta Armasta. Silloin ei Armaskaan enää koskaan uskaltaisi lähestyä minua. Meidän välillämme olisi eroittava juopa minunkin puoleltani.
Laila hurmautui hetkeksi tuosta ajatuksestaan ja alkoi sitten oikein järkevästi ajatella sitä. Johtajan rouvana hänellä varmasti olisi tyynen tasainen ja arkipäiväinen elämä edessään. Varmaankaan ei koskaan sattuisi mitään järkyttäviä tilanteita, ei pettymyksiäkään, mutta ei koskaan pilviinkantavia, hurmaavia ilojakaan. Jaksaisikohan hän kestää tyynen arkipäiväisen elämän ja elää pelkästä kunnioituksen tunteesta? Niin, jaksaisikohan? Kaikessa tapauksessa Laila päätti harkita asiaa syvemmin kotiuduttuaan. Olivathan niin monet hänen tutuistaankin menneet niin sanottuun järkiavioliittoon, eikä hän ollut havainnut niissä mitään onnettomuuksiakaan.
Hän havahtui heleään ja kiemailevaan nauruun, joka kuului laivan perältä. Siellä istui eräs nainen ja mies selin häneen, keskustellen keskenään. Nainen puhui elävästi käsillään viittoillen ja naureskellen lakkaamatta. Lailasta tuntui hetken siltä, että tuo ääni oli tuttu, mutta se kiisi vain ohimennen hänen mieleensä.
Silloin soi laivan ruokakello, kutsuen aterialle. Laila kiirehti ensin hyttiinsä riisumaa päällystakkinsa ja jättämään matkalaukkuns sinne. Hän kampasi runsaan tukkansa taaksepäin niin, että hänen puhdas ja selkeä otsansa pääsi täysiin oikeuksiinsa. Ja kun hän sitten astui laivan ruokasaliin, joka oli väkeä tulvillaan, oli hän todella kaunis ilmestys monien muiden kauniiden naisten joukkoon.
Laila ei itsekään huomannut miten monet ihastuneet silmäparit häneen suuntautuivat. Hänen toverinsa olivat varanneet hänelle paikan suuren pöydän ääressä ja hän puikkelehti sinne ihmistungoksen lävitse.
– Katsokaahan, tuollahan istuu konsulinna Meriluoto. Mitä kummaa hän tuijottaa tänne, aivankuin tahtoisi nielaista elävältä meidät, virkahti joku hiljaa toisille.
Laila punastui ja suuntasi hämillisen katseen salin toiselle seinustalle. Siellä istui todellakin Armaan rakastettu. Kun hän kohtasi Lailan katseen, käänsi hän ylpeästi ja mielenosoituksellisesti päänsä pois ja jatkoi äänekästä keskustelua seurassaan olevan miehen kanssa.
– Ketä hän tarkoitti tuolla päänkeikauksellaan? kysyivät tytöt. Sinuako Laila? Tunnetko sinä hänet? Uteliaat kysymykset ahdistelivat Lailaa.
– Sormenpään verran, koetti Laila vastata leikkisästi, vaikka hän oli niin tavattomasti yllättynyt siitä, että tämä nainen oli nyt samassa laivassa matkalla Suomeen kuin hänkin, ja kuitenkin hän kaksi päivää sitten oli asunut Armaan kanssa Pension Carmantissa. Laila oli itse nähnyt hänen ja Armaan nimet pensionaatin taulukossa.
– Ja mistä syystä hän tuolla tavalla käyttäytyy sinua kohtaan? utelivat tytöt.
– Mene ja kysy, naurahti Laila ja koetti näyttää mahdollisimman levolliselta.
– Onko hän pistäytynyt samoilla kalavesillä? virkahti joku leikkiä jatkaen.
– Ehkä kenkä puristaa siitä, naurahti Laila. En vain käsitä, mitä varten hän todellakin tuolla tavalla käyttäytyy.
– No hänenlaiseltaan voi odottaa mitä vain. Tuollainen onnenonkija-tyyppi. Tietäisittepä kuinka kummallisia asioita hänestä jutellaan.
– Anna kuulua... pyysi joku
– Tuskin se kannattaa.
Laila pelkäsi, että hänen toverinsa ryhtyisivät kertomaan konsulinna Meriluodosta sellaisia asioita, jotka koskivat Armasta. Silloin hän ei varmaankaan voisi pysyä levollisena. Mutta onneksi keskustelu siirtyi muihin asioihin, matkan eläymyksiin ja tuleviin asioihin. Joku ehdotti, että tämä seurue, joka näin uskollisesti oli vaeltanut nämä neljä viikkoa matkalla, tekisi lupauksen, että he ensi vuonna tähän samaan aikaan, ennen koulun alkua, kun kaikki palaisivat kesälomiltaan, tulisivat kohtaamaan toisiaan jossakin.
Tämä ehdotus hyväksyttiin äänekkäällä riemulla ja tapaamispaikaksi määrättiin Helsinki ja valittiin vielä lisäksi toimihenkilöt, jotka kutsuisivat kokoon jokaisen.
Ohimennen Laila kohtasi konsulinna Meriluodon katseen. Se oli ilkeä, pistävä ja ylpeä. Jotakin oli täytynyt tapahtua Armaan ja hänen välillä, koska tämä nainen oli täällä toisen miehen kanssa. Oliko Armas kenties jättänyt hänet, vai oliko tämä nainen jättänyt Armaan. Ja; missä oli Armas nyt ja mitä hän oli tuntenut sydämessään, lukiessaan hänen kirjeensä.
Monet kysymykset risteilivät Lailan mielessä pitkin matkaa. Monesti hän kohtasi konsulinna Meriluodon laivalla ja ellei hän häntä nähnyt, kuului hänen kiemaileva ja äänekäs naurunsa aina jostakin. Vielä viimeisen kerran hän kohtasi hänen ilkeän katseensa Helsingin satamassa, kun hän tullista vapautuneena nousi toverinsa vierelle autoon.
– Noin katkeroitunut ja ilkeämielinen on ainoastaan sellainen nainen, joka on pettynyt rakkaudessaan, ajatteli Laila.
XXV.
Kuinka pieneltä ja herttaiselta tuntuikaan kotikaupunki Lailasta tämän ulkomaamatkan jälkeen. Hän tunsi outoa liikutusta mielessään, kun hän eräänä loppukesän iltana tuli hiljaiselle asemalle, jossa käveli vain muutamia kaupunkilaisia, junasta tuttujaan odotellen. Siinä oli eräs hänen opettajatoverinsakin, joka riensi avosylin häntä vastaan ja toivotti tervetulleeksi hänet.
Laila ei ollut kirjoittanut Esterille varmaa tulopäivää, vaan tahtoi yllättää hänet. Nyt olisi sitäpaitsi liian myöhäinen ilta mennä häntä tapaamaan. Siksi Laila päätti nauttia yksinolosta tänä ensimmäisenä iltana. Hän meni kävellen asuntoaan kohden, astellen hitaasti ja nauttien tuttua katua pitkin.
Olipa täällä tosiaankin rauhaisaa. Ei kuulunut melua mistään. Joku ajuri vain ja auto ajoi asemalta päin hänen ohitseen ja sitten oli taas yhtä rauhallista ja hiljaista.
Hän tuli asuntoonsa ja aukaisi ovet pitkästä aikaa. Olipa ilma käynyt tunkkaiseksi tuuletuksen puutteessa. Kukkasensa hän oli vienyt naapuriin hoidettavaksi, ettei kenelläkään olisi mitään asiaa hänen huoneeseensa hänen poissa ollessaan. Eteisessä oli postiakin. Laila nosti maasta pari kirjettä ja kortin. Ne olivat vain tuttavilta. Toisen kirjeen hän kuitenkin aukaisi nopeasti, malttamatta edes riisuutua. Se oli koulun johtajalta. Hän tunsi käsialan ja punehtui lievästi. Hän toivotti hänet tervetulleeksi koulukaupunkiin, kun oli sanomalehdistä huomannut, että voimisteluopettajat olivat jo kotiutuneet ulkomaamatkaltaan. Itse hän ilmoitti saapuvansa kaupunkiin vasta koulun avajaisiin.
Sitten Laila aukaisi akkunansa, kohautti tomuisen rullauutimen ylös ja antoi raikkaan ilman tulla huoneeseen. Sitten hän alkoi järjestellä kotiaan hiukan viihtyisämpään kuntoon.
Pian oli kaikki hauskassa kunnossa ja Laila saattoi purkaa suuren matkalaukkunsa sisällön lipaston laatikkoihin ja vaatekaappiin. Hän oli viehättynyt ostamaan yhtä ja toista somaa ulkomaamatkallaan, pieniä muistoesineitä, silkkiliinan, kallisarvoisen koruommeltyynyn Esterille häälahjaksi ja sitten itselleen valkoisen silkkipuvun hääjuhliin.
Tuon silkkipuvun hän otti huolella esiin, suoristellen sen painuneita laskoksia ja ennen nukkumaan menoaan hän puki sen ylleen. Se sopi kuin valettu. Valkoinen silkki välkehti hänen vartalollaan ja vyötärölle kiinnitetty silkkikukka oli kuin himmeätä kultaa. Hänen terveenruskea ihonsa oli ärsyttävän kaunis tuota huikaisevaa valkeutta vastaan, jonka kanssa kilpaili valkeudesta vain hänen hohtava hammasrivinsä, kun hän nauroi kuvastimeen päin.
Outo onni syttyi Lailan mieleen. Olla nuori ja kaunis. Eikö siinä piillyt ääretön elämän lahja? Hän vetäisi naisellisella hurmalla ohuet silkkisukat jalkoihinsa ja sukellutti sitten sirot jalkansa valkoisiin silkkikenkiin. Sitten hän laski kaulalleen hohtavan helminauhan, suki tukkansa taaksepäin ja katsoi uudelleen kuvastimeen.
Olisipa Armas näkemässä! ajatteli hän. Hänessä oli pitkästä aikaa herännyt halu valloittaa hänet takaisin. Tällaisena hän varmasti saisi Armaan haltioihinsa. Hänhän oli niin heikko naiselliselle kauneudelle. Omasta kauneudestaan hurmautuneena Laila kohotti kätensä niskansa taakse ja nauroi, vapautuneesti ja onnekkaasti. Yht'äkkiä häneen oli syöksähtänyt suuri ja pohjaton onnenikävä, rakkauden tyydyttämätön nälkä. Nyt, nyt jos Armas astuisi sisään, syöksähtäisi hän kuin rajutuuli hänen kaulaansa ja puristaisi hänet lähtemättömästi itseensä, eikä sitten päästäisi häntä enää koskaan luotaan.
Kuumana ja huumeisena Laila lopulta riisui juhlapuvun yltään ja meni nukkumaan, mutta rauha ei palannut hänen sieluunsa. Hänen olemustaan poltti rakkauden lieska.
Seuraavana aamuna hän päätti mennä tervehtimään Esteriä. Jo portailla lennähti Ester häntä vastaan ja kavahti suoraan hänen kaulaansa.
– Tervetuloa, tervetuloa, huudahti hän. Sitten hän vetäytyi vähän loitommalle Lailasta ja jatkoi: Voi kuinka olet muuttunut, tullut niin sanomattoman kauniiksi. Olet ruskeakin kuin mikäkin! Ja tuo pukusi sopii sinulle tavattomasti. Olet varmaankin ostanut matkan varrella?
– Olen, naurahti Laila. Täytyyhän ulkomailla käynnin näkyä ulkoasustakin hiukan. Tämä puku onkin valittu suurella asiantuntemuksella. Siinä oli ainakin parikymmentä asiantuntijaa arvostelemassa kun sitä sovitin. Meillä oli semmoinen tapa, että kaikki ryntäsimme mukaan kun joku meistä havitteli itselleen jotakin uutta. Oli tavallaan nautintoa vaeltaa suurissa tavarataloissa katsomassa mitä kaikkea muotimaailma keksii tyydyttäessään naisten pukeutumisviettiä.
– Ja matkasi oli kaikin puolin hauska?
– Kovin hauska, unohtumaton ja vaiherikas, vastasi Laila silmät loistaen.
– Näen sen päältäsi, virkahti Ester. Mutta onpa hauskaa että olet täällä ja että vielä olet muutamia päiviä vapaana koulusta. Tule sisään tervehtimään äitiä ja isää. Käyn hakemassa isän kahville puodista.
Ester vei Lailan sisään.
– Katsohan, tässä näet että jotakin on tekeillä, jatkoi Ester osoittaen pöydällä ja tuolin selustalla riippuvia vaatekappaleita. Salin nurkkauksessa istui akkunan ääressä ompelijatar polkien täydellä kiireellä konetta. Valkoinen kevyt silkkikangas välkehti auringon valossa hänen käsissään.
– Hääpukusiko? kysyi Laila.
– Niin, hymyili Ester. Tänään se on valmis. Siitä tulee oikein kaunis.
– Kaunis sen olla pitääkin, kun morsiankin on kaunis. Mutta mitä sinä annat minulle puuhaksi, etten ole täällä joutilaana?
– Kahvinjuontia ensimmäiseksi, ilkamoi Ester. Enhän minä nyt sillä tavalla pane ulkomailta tulijaa heti työhön. Minusta on pelkästään hauskaa se että tulit. Tulehan katsomaan äitiä. Hän on kahvinkeittopuuhissa keittiössä.
– Sieltäkö se ulkomailla käynyt nyt sitten tulee? sanoi täti Rantakallio hyvätuulisesti pyyhkäisten kätensä esiliinansa kulmaan. – Olipa melkein kuin olisin aavistanut, että tänään se Laila tulee, kun pyöräytin pienen kaakun heti aamutuimaan. Laitapas Ester pöytä kuntoon. Ompelijakin on saanut odottaa sitä kahvia, kun ei tahdo mistään töistä tulla tolkkua tänään.
– Semmoista se on kun eletään häähumussa, sanoi Laila.
– Niinhän tässä on eletty ja Ester on ollut kuin tulisilla hiilillä odottaessaan Lailaa kotiin. Ja nytpä me sitten varmaankin saamme viestejä myöskin Armaalta. Se poika kun ei enää välitä kotiväestään yhtään mitään, Laila se ainakin tietää, mitä se poika nykyään puuhaa, alkoi täti kysellä.
Ester katsahti levottomasti Lailaan ja koetti kääntää puhetta toisaalle, mutta kuulikin Lailan vastaavan iloisesti:
– Antakaamme hänen olla rauhassa. Hiljaisuudessa hyvä tulee. Armas on nykyään ulkomailla. Siihen hiljaisuuteen on varmaan syvät syynsä. Hän kyllä kunnostautuu tämän ulkomaan matkansa jälkeen.
– No sitähän minäkin olen ajatellut, jatkoi täti ilostuneena, että jotakin erikoista sillä pojalla nyt on mielessä. Eihän hän ole kirjoittanut meille edes missä päin liikuskelee. Ne taiteilijaluonteet ovat niin käsittämättömiä. Silloin kun heillä on henki päällään, unohtavat he kaikki velvollisuutensa kanssaihmisiään kohtaan.
– Nyt minäkin sitten ymmärrän, miksi Armas ei ole vastannut edes kirjeeseeni. Hän ei luonnollisestikaan ole saanut minun kirjettäni, sanoi Ester. Sitten hän pujotti kätensä Lailan kainaloon ja virkahti:
– Tule kattamaan kahvipöytää.
Tytöt tulivat saliin, mutta Ester vetäisikin Lailan omaan huoneeseensa, katsoi häntä tutkivasti silmiin ja kysyi:
– Onko se totta, että hän on ulkomailla? Oletko tavannut hänet?
– Olen, vastasi Laila. Se tuntuu sadulta kun sitä ajattelee, mutta niin pieni tämä maailma kuitenkin on, että kaksi ihmistä, jotka eivät tiedä toistensa askeleista mitään, saattavat jonakin päivänä, kaukana kotiseudultaan, kohdata toisensa.
– Missä sinä tapasit hänet? Esterin silmät paloivat jännityksestä.
– Eräällä alppimajalla.
– Tietämättäsi?
– Niin, aivan aavistamatta. Kiipesimme ylös Alpeille ja kun tulimme sisään erääseen majaan, niin kuka istuikaan pöydän ääressä, jollei Armas.
– Ja entä sitten...
– Me... voi, senhän arvaat... se oli niin yllättävää...
– Ja sitten te olitte yhdessä ja...
– Puhelimme hiukan ja erosimme.
– Ilman mitään välien selvittelyjä?
– Voi, kuinka sinä olet nopea kysymyksistäsi. Enhän ehdi henkäisemään välillä, sanoi Laila.
– Minäkin, katsos, olen aivan yllätyksellä lyöty tästä kuulemastani.
– Vähemmästäkin.
– Ja erositteko sitten ilman mitään?
– Armas pyysi saada tavata minua seuraavana päivänä, minulla kun oli koko retkikunta mukana siellä ylhäällä. Lupasin tavata häntä, mutta matkustinkin pois. Hänellähän oli se toinen nainen mukanaan siellä.
Ester vaikeni. Hänen innostuksensa laimeni ja hän puraisi huultaan. Äsken hänen sieluunsa oli syöksähtänyt toive, että Lailan ja Armaan välit olivat tulleet hyviksi. Taaskin tuli pettymys.
– Mitä se Armas oikeastaan ajattelee, sanoi hän.
– Ester, ei huolehdita hänestä. Onhan hän mies, jonka pitäisi tietää jo mitä tekee. Luulen kyllä, että hän ja konsulinna ovat jo eronneet, sillä suureksi yllätyksekseni matkusti konsulinna Meriluoto samalla laivalla Suomeen ja oli niin ylpeä ja häikäilemätön silmäillessään minua. Olen ajatellut pitkin matkaa Armasta ja häntä, ja sitä mitä heidän välillään on ennen ollut ja mitä nyt on tapahtunut. On niin paljon sellaista, joka ei tahdo mahtua minun järkeeni.
Samassa kuului tädin ihmettely salista: – No, minnekäs ne pöydänkattajat hävisivät? Tänä päivänä ei kahvi joudu pöytään, jollei emäntä itse käy kiinni asiaan.
Tytöt riensivät tädin avuksi ja pian saatiin kahvipöytä kuntoon. Setäkin tuli puodista hyvätuulisena ja hymyilevänä ja Laila sai uuteen otteeseen vastailla lukemattomiin kysymyksiin ja kertoa kokemuksiaan.
– Ensi lauantaina täällä talossa vietetään häitä, käänsi setä keskustelun mieliasiaansa.
– Eikä nyt ole huolta huoneiden järjestelystä ja koristamisesta. Kyllä Laila johtaa sitä työtä, riemuitsi Ester.
Laila viettikin Rantakalliolla koko päivän. Esterillä ja hänellä oli paljon puuhaa, mutta vielä enemmän tarinoimista. Siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Esteristä oli niin mieluista kuvailla näiden viimeisten, onnellisten päivien kokemuksia ikäiselleen, luotettavalle ystävälle ja Laila oli hartain kuuntelija minkä saattoi saada. Oli ilta kun Laila viimeinkin alkoi tehdä lähtöä. Mutta silloin ilmoittikin setä Rantakallio yllättävän asian. Hän oli juuri keksinyt sen sanomalehden palstoilta ja huudahti ääni onnesta värähtäen:
– Kuulkaahan kummia. Armas näkyy soittavan tänä iltana Berliinin radiossa. Tässä on ohjelmakin selostettuna. Tytöt katsahtivat hämillään toisiinsa ja kuuntelivat, kun setä luki ohjelman. Siinä oli Sibeliusta, Tchaikovskyä ja parin muun kuuluisuuden sävellyksiä. Mutta sitten oli viulutaiteilijan oma sävellys: "Silmien laulu", jonka lauluosan esittää eräs berliiniläinen laulaja.
Ester ja Laila kumartuivat sanomalehden ylitse, nähdäkseen omin silmin tuon yllätyksen ja siinä oli todellakin Armaan nimi heidän nähtävänään.
– Tänään! virkahti Ester riemuissaan, kuin yhtäkkiä unesta heräten ja katsahti Lailaan, jonka silmistä kirposi kuvaamaton onnen loisto. "Silmien laulu". Se oli muutamassa silmänräpäyksessä sävähtänyt Lailan lävitse. Oliko se mahdollista, että sen ihanat säveleet liitäisivät tänä iltana kautta maailman, että tuhannet korvat kuuntelisivat sitä tänään. Sitä säveltä, joka oli loihdittu hänen silmiensä ylistykseksi.
– Mutta meidänhän on kuultava Armasta, virkahti Ester yhä haltioituneena. Mennään kiireesti Paavon huoneeseen. Ester tarttui Lailan käteen ja vei häntä Paavon huoneeseen, jonne isä ja äitikin seurasivat heitä. Hän kiersi radiokoneen nappuloita ja sai esiin Berliinin. Illan varsinainen ohjelma ei vielä ollut alkanut ja seurue jäi jännittyneenä odottamaan.
– Että isä huomasikin tarkastella radiopalstaa, sanoi Ester.
– Kuinka lienevät silmäni sattuneet Armaan nimeen, ihmetteli isä itsekin.
– Ja nyt me saimme sen pojan pitkästä aikaa käsiimme, jatkoi täti omaa tunnelmaansa niin sanomattoman onnellisena. Mutta Laila ei sanonut mitään. Odotti, odotti vain.
Viimein kuului merkkisingnaali ja ohjelman suoritus alkoi. Setä ja tätikin, jotka eivät ymmärtäneet saksalaisesta esitelmästä yhtään mitään, istuivat hartaina kuin kirkossa. Hekin olivat saaneet mielikuviinsa Armaan niin elävänä. Siellä kaukana, tuntemattomalla radioasemalla hän nyt paraillaan oli odottamassa vuoroaan. Kunpa hän nyt tietäisi, että täällä kotona istui neljä häntä rakastavaa ihmistä sydämet väristen odotellen hänen soittoaan.
Viimein se alkoi. Armaan nimi, saksalaisen radiokuuluttajan lausumana, kuului niin hauskalta. Jo ensimmäisten sävelten vieriessä kuuluviin radiosta, tulvahtivat täti Rantakallion silmät tulvilleen kyyneleitä.
– Nyt se poika soittaa, virkahti hän hiljaa.
Mutta Laila ja Ester odottivat "Silmien laulua". Kumpaisellekin tuo sävellys oli merkinnyt paljon. Ester oli siitä huumautunut sinä yönä, jolloin se syntyi ja Lailalla oli myöskin ihanat muistonsa. Ester oli nyt jo ulkopuolella kaiken sen, mutta Lailan puolesta hänen sydämensä oli niin jännittynyt. Miltä mahtoikaan Lailasta tuntua näillä minuuteilla, odotellessa tätä laulua?
"Silmien laulu" alkoi. Sen hiljainen alkusoitto vierähti kuunteleviin korviin, herkistäen kohta mielet. Sitten sen sävel paisui laajaksi ja valloittavaksi, kunnes se jälleen hiljeni rukouksenomaiseksi. Ja siitä alkoi tuo sävellyksen muunnettu kohta, johon Armas oli kirjoittanut sanat. Ei enemmän Ester kuin Lailakaan olleet aikaisemmin niitä kuulleet ja niiden vaikutus oli tuhatkertainen. Taitavan laulajan miellyttävä tenori tulkitsi syvällä hartaudella sanat, joiden sisältö syöksähti jokaisen kuuntelijan sydämeen säe säkeeltä, ja kun viimeinen säe:
Niiden loistoa, oi, älä kiellä,
se oisi mun kuolemain.
Niin pimeäks käy elontiellä,
ne jos ei ole valonain.kuului, purskahti Laila itkuun.
Sävel jatkui yhä. Setä ja täti pyyhkivät kyyneleitään.
– Voi sitä poikaa. Lailan silmistä tämä laulu on syntynyt, sanoi täti liikutettuna.
Mutta setä nykäisi häntä salaa kuin sanoakseen "Älä puhu mitään. Näethän miten vaikea tytön on olla!" Ja sitten setä ja täti Rantakallio yhdestä tuumasta lähtivät huoneesta ja virkahtivat ovella hiljaisen hyvänyönsä.
Kun tytöt olivat jääneet kahden, meni Ester Lailan luokse. Hänen sydämensä oli onnea ja surua niin tulvillaan.
– Laila rakas. Sinua Armas rakastaa. Vaikka hänen elämässään olisi tänä aikana ollut mitä tahansa, niin sinua hän ikävöi. Laila, älä jätä häntä. Ilman sinua hänestä voi tulla todella huono mies. Sinä olet innoittanut hänet luomaan tämän ihanan kappaleen, jolle uskallan ennustaa vielä suurta menestystä, kunhan se tulee tunnetuksi. Sinä voit jatkuvasti häntä innoittaa uusiin töihin, mutta ilman sinua ei hänestä tule mitään.
Ester oli puhunut kiihkeästi ja lämpimästi, tavalla, joka osoitti, että hänen oma onnensa ei tällä kertaa merkinnyt hänelle mitään. Lailan ja Armaan elämä olikin tullut tänä päivänä hänelle tärkeämmäksi. Hänen oma kohtalonsahan oli jo ratkaistu. Se liukui erääseen päätteeseen ilman mitään kommelluksia ja tulisi siten kulkemaan kenties elämän loppuun asti. Mutta Laila ja Armas! Heidät olisi pelastettava toisilleen. Armaasta täytyi tulla suuri taiteilija, sellainen, joka lennättäisi Rantakallioiden nimen kunniaan ja maineeseen.
Kummallisin tuntein Laila sinä iltana käveli asuntoaan kohden. Leuto tuuli puhalsi hänen kuumille poskilleen. Hänestä tuntui kuin koko hänen olemuksessaan olisi tapahtunut muutos. Kuin sydän tänä iltana olisi sulanut ja jälleen tiivistynyt entiselleen. Siitä oli vain häipynyt katkeruus ja ristiriita. Jos hän itsekin oli kärsinyt Armaan tähden, lienee Armas kärsinyt vielä enemmän, Tuo laulu oli syntynyt suuren kaipauksen ja kärsimyksen hetkellä. Laila tapaili kuin unissaan puoliääneen sanoja, jotka olivat jääneet hänen mieleensä, ja kulki häiriintymättömän lumouksen vallassa katuja, sivuuttaen huomaamatta pari tuttuakin. Hänestä tuntui siltä kuin hänen harteilleen ja sydämelleen olisi tänä iltana laskettu vastuu erään ihmisen kohtalosta. Miten hän suoriutuisi tulevista tapauksista ja mitkä nämä tapaukset olivat, sitä hän ei pystynyt itselleen erittelemään, mutta sen hän aavisti, että jotakin tapahtuisi.
Kun hän tuli asuntonsa eteen, astui eräs mies häntä vastaan ja ojensi kätensä häntä kohden. Hätkähtäen Laila huomasi johtajan seisovan edessään.
– Oletko sinä tullut? virkahti Laila hämillään.
– Kuten näet, hymyili mies. Mutta missä sinä olet ollut koko päivän? Minä olen käynyt sinua jo kolmasti tapaamassa ja päätin nyt vartioida oveasi vaikka lopun yötä.
– Olin Rantakallioilla. En aavistanut, että kukaan minua odottaisi. Laila koetti olla tyyni ja luonnollinen, mutta todellisuudessa hänen kaunis ja hurmaava tunnelmansa oli häiriintynyt. Hän tiesi, että johtaja oli tullut hänen vuokseen aikaisemmin kaupunkiin kuin oli ajatellut. Neuvottomana hän nyt katseli häntä.
– Et taida kutsua minua enää sisään näin myöhällä? kysyi johtaja kohteliaasti.
– Melkeinpä pidän sitä mahdottomana. Syntyisi vain aiheettomia juoruja. Joskus toiste olet tervetullut, kierteli Laila, voidakseen olla loukkaamatta ja pahoittamatta toisen mieltä.
Mutta hän ei päässyt niin vain eroon miehestä, jonka ikävä ja epävarmuus oli tuonut hänen luokseen. Laila ei ollut edes vaivautunut ajattelemaan, että hänen kauniit silmänsä, jotka olivat lumonneet kerran Armaan ja tietämättä kenties monen muun, olivat tehneet tehtävänsä tähänkin mieheen. Siinä oli hänen omaa syytään suuri annos, sillä hän ei ollut välittänyt olla varovainen johtajaan nähden. Hänen silmänsä olivat hymyilleet hänelle kenties enemmän kuin olisi ollut tarpeellista keväällä ennen koulun loppumista.
Tässä oli nyt sen seuraus. Johtaja katseli häntä hellittämättä hetken ja pyysi sitten:
– Totta kai rohkenet tehdä kanssani ainakin pienen kierroksen. Sinähän et koskaan ole ollut niin arka juoruihin nähden. Juuri sitä ominaisuutta olen sinussa kunnioittanut, kun et koskaan ole pikkumaisesti takertunut toisten asioihin.
Mitään virkkamatta Laila lähti miehen rinnalla astumaan. Ei olisi koskaan pitänyt hymyillä tälle miehelle, ajatteli hän itsekseen, eikä koskaan erehtyä uneksimaan rauhallisesta avioelämästä hänen kanssaan. Jonakin hulluna hetkenään hän todellakin oli erehtynyt sellaista kuvittelemaan.
– Meillä alkaa koulu taas pian, aloitti johtaja.
– Niin alkaa, virkahti Laila. Sama leikki kuin viime vuonna ilman muutoksia.
– Puhuit kuin minun suullani. Ilman mitään muutoksia. Johtaja keskeytti ajatuksensa ja Laila arvasi, että oli huomaamattaan johtanut sittenkin keskustelun sille suunnalle, jota oli koettanut välttää.
– Kovin kaunis ja lämmin ilta tänään onkin, yritti hän sanoa levollisesti ja sitten hän alkoi kertoa Esteristä ja heidän tämänpäiväisistä puuhistaan.
Mutta sitä hänen taaskaan ei olisi pitänyt kertoa. Se oli kuin suora johdanto johtajan tunnelmien tulkitsemiselle. Laila huomasi miten hän innostui ja arvasi ajaneensa itsensä aivan umpikujaan.
– Entä sinä? Milloin sinä aiot viettää häitä? kysyi johtaja puoliksi leikillä.
– En koskaan, vastasi Laila kiireisesti.
– Et puhu totta. Noin et lainkaan ajattele. Sinä, jos kuka, olet luotu menemään naimisiin. On paljon naisia, joiden ei koskaan pitäisi ottaa sitä askelta, mutta sinuun nähden olisi sellainen kieltäytyminen suoranainen vääryys elämää kohtaan.
Laila naurahti hermostuneesti ja vastasi:
– Kuitenkin luulen, etten koskaan mene naimisiin. En leiki lainkaan tällä vakavalla asialla, vaan tarkoitan totta. Minulla nimittäin on siihen syvät syyni.
Laila oli tullut jo asioiden portille. Hän oli päättänyt, jos vain kävi välttämättömäksi, tunnustaa, että oli rakastunut toiseen mieheen niin syvästi, ettei mikään enää järkyttänyt hänen päätöstään pysyä hänelle uskollisena, vaikka se olisi ollut järjetöntäkin.
Johtaja oli muuttunut vakavaksi. Hän katseli hellittämättä Lailaa kasvoihin katulampun valossa. He olivat pysähtyneet erään pienen kadun päätteeseen, josta niityn kaistale alkoi edetä metsän reunaan. Sieltä kuulsivat pienten asumusten tulet keskeltä pimeyttä kuin lämpimät, ystävälliset silmät.
– Tarkoitatko sinä todellakin, mitä äsken sanoit? kysyi johtaja.
– Tarkoitan. En leiki kenenkään tunteilla, sillä tiedän miltä sellainen tuntuu. Parempi on sanoa suoraan kuin kiertää, vaikka se tuntuisikin pahalta aluksi.
Seurasi outo hiljaisuus.
– Sitten minulla ei olekaan sinulle mitään sanottavaa, sanoi mies, mutta kuitenkin tahtoisin tietää, onko se mies Armas Rantakallio. En minäkään ole voinut sulkea korviani juoruilta. Kerrottiin sinun olleen syynä hänen kihlauksensa purkautumiseen.
– Se on totta, sanoi Laila. Kertoisin sinulle paljonkin siitä, mutta tulisin siten paljastaneeksi toisten ihmisten salaisuuksia ja siihen minulla ei ole oikeutta.
– Ei sinun tarvitsekaan. Lähdetään takaisin päin, sanoi johtaja muuttuneesti.
Senjälkeen he kävelivät äänettömästi pitkän aikaa. Sitten johtaja virkahti kuin saadakseen pois painostavan hiljaisuuden:
– On todellakin ihana syyskesän ilta. Taivas on kuin timanttikupu. Katsohan.
Ja Laila katsoi. Tähdet välkkyivät siellä äärettömyydessä pieninä pisteinä. Mitä olivatkaan tähdet; uusia, tuntemattomia maailmoitako? Olivatko ne jokainen samanlaisia kuin tämä tähti, jota maaksi sanotaan?
– Elämän äärettömyys on huimaava ihmistajunnalle, virkahti hän, kun he jälleen jatkoivat matkaansa.
– Niin on, vastasi johtaja. Elämä on ääretön. Meidän elämämme on ijankaikkisuudesta vain pieni murto-osa. Kun tuota ajatusta lähtee seuraamaan, muuttuvat kaikki maiset surut niin vähäpätöiseksi. Sitten johtaja äkkiä tarttui Lailan käteen, puristi sitä lämpimästi:
– Laila, minä rakastuin sinuun keväällä. Olen kantanut kuvaasi kaiken kesää mielessäni. Minulla oli sellainen hullu luulo, että sinäkin välitit vähän minusta. Nyt voin tämän sanoa, kun olen selvillä sinusta ja unelmieni mahdottomuudesta ja kun palautit mieleeni tämän elämän äärettömyyden. On helppoa kantaa suurtakin surua kun ajattelee, etteivät ne ole ikuiset ja kun ajattelee, että me molemmat muutaman vuosikymmenen jälkeen olemme samanlaiset: maan tomua vain.
Syvä liikutus oli vallannut Lailan mielen. Hänen oli niin vaikeata sanoa jotakin lohduttavaa tälle miehelle, joka oli niin jalo ja niin hyvä. Aivan toisenlainen kuin Armas. Laila oli koettanut joskus verrata näitä kahta miestä toisiinsa, voidakseen nähdä Armaan tarpeeksi huonona, mutta joskin hänen järkensä tuomitsi Armaan, pysyi sydän uskollisena hänelle. Niin oli vertailu aina päättynyt.
– Minä olen aina sinua kunnioittanut, sanoi hän. Kunnioittanut enemmän kuin ketään muuta tuntemaani miestä... mutta...
– Mutta se ei riitä rakkauteen, jatkoi johtaja. Sitähän tarkoitat? Olet aivan oikeassa. Ja nyt jätämme tämän aiheen, olemme edelleenkin hyvät työtoverit alkaessamme uutta kouluvuottamme.
Laila katsahti kiitollisena johtajaan. Hieno mies hän on. Hieno ja kultainen, mutta hän tulee toimeen elämässä ilman minuakin. Armas tarvitsee minua ja minä tarvitsen Armasta, ajatteli hän yhä varmistuneempana asiastaan.
Lailan asunnon edessä he pysähtyivät, puristivat lujasti ja lämpimästi toisensa kättä ja sanoivat sitten hyvää yötä. Sitten he erosivat kumpainenkin yhtä syvää elämänkokemusta rikkaampana.
XXVI.
Esterin hääpäivä oli valjennut. Se oli kirkas ja heloittava elokuun aamu. Vaikka edellisenä päivänä oli kaikki ollut valmiina tätä päivää varten, ilmaantui kuitenkin vielä paljon puuhattavaa.
Laila oli jäänyt yöksi Rantakalliolle. Hän ja Ester heräsivät Esterin morsiuskamarissa jo varsin varhain. Laila oli tuonut oman juhlapukunsa jo eilisiltana tullessaan ja nyt riippuivat molempien tyttöjen välkkyvät puvut rinnatusten ovensuussa olkapuilla. Ja tuolinselustalle olivat he eilen illalla asettaneet Esterin morsiusharson niin taitavasti ettei se vain millään tavalla vahingoittuisi.
Täti Rantakallio oli ottanut esiin vanhan myrttimsä, josta hänen oli määrä omin sormin sitoa rakkaalle tyttärelleen otsaseppele samalla tavalla kuin hänen oman äitinsä oli hänelle sitonut aikanaan myrttiseppeleen. Naapurista oli muutamia vaimoja tädin apuna valmistamassa hääkakkua, samanlaista suurta kohokakkua, jollainen oli ollut hänenkin häissään, jonka koristelussa tarvittiin todellista taitoa.
Mutta se kaikki tapahtui keittiön puolella. Laila ja Ester puuhasivat toisaalla. He loivat viimeisen silmäyksen itse hääsaliin, joka oli koristettu kevein köynnöksin. Ovipieleen oli puutarhurilta lainattu kaksi suurta palmua ja ne ne vasta antoivatkin juhlavan tunnelman koko häähuoneelle.
Kun ensimmäiset kukka- ja lahjalähetykset alkoivat tulla, valtasi Esterin mielen liikutus. Hän aukaisi tavan takaa jonkun lähetin tuoman käärön ja ojensi riemuiten toistenkin eteen nähtäväksi, milloin laatikollisen kirkkaita hopealusikoita, milloin kaakkulapion, veitsiä ja haarukoita, milloin suuren, arvokkaan maljakon, milloin kauniin käsityön. Ja entä kukkia! Niitä tuli tulvimalla. Laila ja Ester saivat jo etsiä paikkoja minne niitä asetettaisiin.
Paavo Nuotio ilmaantui omalta puoleltaan hääsaliin katsomaan Esterin lahjoja.
– Katsohan miten ihmiset muistavat meitä, sanoi hän ilahtuneena.
Ja Ester vakuutti, että heillä kyllä tulisi olemaan ystäviä. Tämä oli parhain todistus siitä.
Vihkimisen piti tapahtua kello viideltä. Paavo Nuotion äiti oli sairaalloinen, eikä hän ollut voinut saapua poikansa häihin, mutta sensijaan oli hääparin määrä lähteä yhdeksänjunalla häämatkalleen ja poiketa tervehtimässä häntä. Paavo Nuotio tahtoi toki käydä tutustuttamassa Esterin äitiinsä ja muihin sukulaisiinsa.
Muut häävieraat saivat jäädä heidän lähtönsä jälkeen iloa pitämään. Sitä tarkoitusta varten oli orkesterikin tilattu soittamaan.
Kello neljältä alkoivat ensimmäiset vieraat saapua. Täti ja setä Rantakallio olivat ottamassa heitä vastaan. Laila oli auttamassa Esterin viimeisiä puuhia, kiinnittämässä seppelettä hänen päähänsä.
– Sinä olet hurmaava, Ester, virkahti Laila vilpittömästi, kun hän oli saanut seppeleen lopullisesti kiinnitettyä ja morsian seisoi hohtavassa puvussa täysin valmiina hänen edessään. Kas, nämä ihanat ruusut vielä käteesi. Onpa Paavo löytänytkin kauniita ruusuja kauppiaalta.
– Minä luulen, että hän jo viikko sitten teki kukkakauppiaalta tilauksensa, hymyili Ester.
– Vielä on puoli tuntia aikaa. Sinne on varmaankin tullut jo paljon väkeä, koska kuuluu tänne asti sellainen puheensorina. Nyt sinä saat olla täällä vankina niin kauan kuin sinut suvaitaan täältä hakea ja saatella sulhasellesi papin eteen. Onko sinusta jännittävää edes? tiedusteli Laila.
– Tietysti. Katso kasvojani. Minusta tuntuu kuin tipahteleisi veripisarat kasvoiltani. Täällä on aivan sietämättömän kuuma. Ester käännähti ja aukaisi akkunan.
– Minä jätän sinut vähäksi aikaa rauhassa miettimään, nauroi Laila, ja lähden katsomaan minne morsiustytöt ja pojat ovat asettuneet, ettei sitten tapahdu mitään kommelluksia. Jäähän hetkeksi.
Laila katosi ja Ester istahti akkunapöydän ääreen palavin poskin ja sykkivin sydämin. Kun hiljaisuus ja rauha vallitsi hänen ympärillään, syöksähti hänen mieleensä paljon ajatuksia. Mitään niistä hän ei tässä vihkimisen odotuksessa voinut syvemmin ajatella. Ne vain tulivat ja menivät ohi mielen. Vain epämääräisesti hän tunsi nyt tulleensa sen rajan eteen, joka tuli muuttamaan hänen elämäänsä, antamaan sille uuden sisällön. Kunpa se sitten tulisi onnelliseksi. Hiljaa hän painoi kätensä ristiin.
Mutta samaan aikaan kuin Ester ja Laila olivat puuhanneet seppeleensitomisen kanssa Esterin kamarissa, oli etelästä tuleva juna porhaltanut kaupungin asemalle ja tuonut mukanaan Armaan. Jospa he sillä hetkellä olisivat edes aavistaneet. Mutta Armas oli niin kokonaan unohtunut tämän touhun keskellä, etteivät he olleet häntä ajatelleetkaan. Vielä vähemmin he olisivat voineet kuvitella näkevänsä häntä tänä päivänä, kun hän vasta muutamia päiviä sitten oli soittanut Berliinin radiossa.
Armas oli kuitenkin selviytynyt suorinta tietä Suomeen. Hän oli saanut haalituksi kokoon matkarahat ja oikaissut matkansa suoraan Helsinkiin ja sieltä jo ensimmäisellä mahdollisella junalla kotikaupunkiin, ainoana ajatuksenaan päästä Lailan luokse.
Hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta Esterin häistä. Hartain mielin hän silmäili tätä kaupunkia illan hämyssä ja mietti, minne ensiksi suuntaisi askeleensa, kotiinko, vai Lailan luokse suoraan. Toisaalta hän olisi tahtonut tavata Esterin ensiksi, saadakseen häneltä joitakin tietoja, toisaalta hän tahtoi taas viskautua suoraan Lailan eteen saamaan lopullisen tuomionsa tai hänen anteeksiantonsa.
Tie Lailan luokse vei kodin lähimailta. Armas asteli levoton kiihko mielessään sitä kohden, kun hän äkkiä huomasi sankan ihmisparven seisovan Rantakallion talon edustalla. Sinne oli keräytynyt suuri joukko uteliasta väkeä, nähdäkseen edes vilaukselta morsiusparin.
Mitähän siellä oli tekeillä, ajatteli Armas ja suuntasi askeleensa lähemmäksi. Kaikki talon akkunat olivat valaistut ja saattoi nähdä että sisällä oli paljon vieraita ja täysi juhlatuntu.
Mahtoikohan sedällä ja tädillä olla jokin merkkipäivä, ajatteli Armas, sillä muuta järjellistä syytä tähän juhlaan hän ei löytänyt, mutta tänä päivänä ei voinut mikään sellainenkaan olla, mikäli Armas saattoi muistaa.
Ensin hän aikoi mennä suoraan pääovesta sisään, mutta tulo tämän pitkän harhailun jälkeen kotiin, jossa juhlittiin, tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Hän tunsi itsensä tuhlaajapojaksi, syylliseksi niin paljoon, ettei hän voinut noin vain astua pitoihin omaisten ja tuttavien odottamattomaksi ihmeeksi.
– Kunpa löytäisi Esterin, ajatteli Armas. Sitten hän kiersi toista kautta, pääsi pihanpuolelle, jonne pari akkunaa suuntautui.
Ja silloin häntä kohtasi suuri yllätys. Esterin huoneen akkunassa hän näki Esterin itsensä. Hän istui siinä morsiuspuvussa, huntu ja myrttiseppele kehystämässä kauniita kasvoja, kädet puristettuna ristiin, silmät puoliksi suljettuina. Pelkästä liikutuksesta ei Armas hetkeen olisi saanut sanaa suustaan.
Nyt hän käsitti kaiken. Nyt olivat Esterin häät. Se tuntui hänestä sadulta ja kuitenkin se oli totta. Sellaisia asioita oli täällä tapahtunut hänen poissaollessaan.
Hetkeksi valtasi Armaan syvä syyllisyyden tunne katsellessaan Esteriä. Mahtoiko hän nyt olla onnellinen morsian, vai menikö hän naimisiin vain jostakin muusta syystä. Oliko hän jo kokonaan unohtanut tuon menneen, vai oliko sillä jotakin tekemistä hänen nopean ratkaisunsa kanssa? Ja kuka oli sulhanen? Mahtoiko se olla Paavo Nuotio? Ei ikinä siitä leikkipuheesta, joka oli tapahtunut Paavon ja hänen välillään kerran Helsingissä ollut voinut tulla totta, ajatteli hän, vaikka tiesikin, että Paavo oli muuttanut tänne asumaan ja perustanut toimistonsa kaupunkiin.
Armas astui lähemmäksi akkunaa ja kuiskasi hiljaa:
– Ester.
Ester hätkähti. Hänen ristiin pusertuneet kätensä avautuivat ja hän kohoutui ja kumartui akkunaa kohden, varjostaen hämärään kädellään silmiään. Sitten hän tunsi Armaan ja miltei säikähtyi.
– Armas, parahti hän hiljaa ja painoi käden sitten suulleen. Miten voit olla täällä?
– Tulin äsken junalla. Sitä ennen laivalla Suomeen. Mutta sinä, Ester. Sinä olet morsian... Miten se voi olla mahdollista?
– Voi älä puhu mitään. Tule sisään, Armas. Voi kuinka oletkaan tervetullut. Joudu, joudu!
– Kaikkialla on väkeä tulvanaan, sanoi Armas.
– Totta, Armas. Tule tästä akkunasta, keksi Ester ja ojensi kättään. Tästä tulee tavaton yllätys.
Armas kiipesi akkunalaudalle ja seisoi pian kamarin lattialla katsellen hämillään ympärilleen.
– Tästä tulee Lailalle yllätys, sanoi Ester.
– Niin tietysti, tietysti on Laila täällä, sanoi Armas kuin itsekseen.
– Morsiustyttönä, arvaathan. Ensimmäisenä parina, vakuutti Ester. Ja sinusta, Armas on tehtävä hänen parinsa, hänen itsensä aavistamatta.
– Minusta, tällaisena.
– On keinoja. Täytyy vain kiiruhtaa. Odota hetkinen kun mietin. Jos minulla olisi nyt vapaat kädet, voisin toimia, mutta minun on oltava täällä. Kymmenen minuutin kuluttua pitäisi vihkimisen tapahtua.
Ester oli kuin tulisilla hiilillä.
– Ei, tässä ei saa hukata aikaa. Minä kutsun äidin tänne. Muut eivät saa tietää hiiskaustakaan siitä, että olet täällä. Ilmestyt sitten vain Lailan viereen.
Ester oli niin innoissaan. Hän oli unohtanut, että nyt olivat kyseessä hänen omat häänsä. Nyt merkitsi hänelle Lailan ja Armaan kohtaaminen kaikkea kaikessa. Hän raotti hiljaa ovea.
– Kutsukaa äitini tänne, pyysi hän lähimpänä seisovalta. Sitten hän vetäytyi takaisin huoneeseen.
Hetken kuluttua tuli täti Rantakallio mustassa silkkipuvussaan, joka tavattomasti korosti hänen äidillistä kauneuttaan ja arvokkuuttaan, eikä hänen hämmästyksensä ollut vähäisempi kuin Esterinkään, nähdessään Armaan seisovan Esterin huoneessa.
– Rakas poika, sanoi hän lämpimästi, puristaen silmänräpäykseksi syliinsä Armaan kookkaan olemuksen.
Mutta Ester oli tulvillaan kiirettä.
– Äiti, älä kysele mitään Armaalta, hän kertoo sitten myöhemmin itsestään, vaan tee niinkuin pyydän. Armaan juhlapukuhan on täydessä kunnossa pienen komeron kaapissa. Koeta ottaa se sieltä esiin ja tuoda tänne. Sitten sinun tulee ilmoittaa hääväelle, että vihkiminen vähän myöhästyy, jos me emme saa täällä asioitamme oikeaan aikaan kuntoon.
– Tietysti minä sen teen, riemuitsi täti Rantakallio Armasta näistä iloista vain onkin puuttunut. Hyvä oli että sinä tulit. Menen heti toimittamaan pukusi.
– Älä sano kenellekään mitään Armaasta. Korkeintaan isälle, sillä hänelle sinä et kuitenkaan malta olla sitä kuiskaamatta, Lailalle ei missään tapauksessa, varoitti Ester.
– Ei, ei, höpisi täti touhuissaan ulos mennessään.
Ester ja Armas jäivät kahden.
Toisista huoneista kuului yhä valtavampi puheensorina. Viimeisetkin kutsutut olivat jo saapuneet.
– Kuule Ester. Arvaanko minä oikein, – Paavoko on voittanut sydämesi?
– Tietysti Paavo, kukas muu, naurahti Ester. Sinä et näy tietävän mitään. Tuskin lienet saanut lainkaan niitä kirjeitäni, joissa näistä asioista olen kirjoittanut?
– En, minä en ole saanut. En ole tiennyt pitkiin aikoihin täältä mitään. Oletko sinä onnellinen, Ester?
– Olen ja voin nyt vilpittömästi sanoa sinulle, että se oli meidän molempien onni, että erosimme.
– Minäkään en sitä epäile, sanoi Armas vakaasti.
Samassa tulikin jo täti sisään ja toi tullessaan valkoisen lakanan peittämän juhlapuvun.
– Ja nyt äiti, sinun pitää puhua maisteri Harjun kanssa, jonka piti olla Lailan pari, että toinen mies tuleekin hänen tilalleen. Hän kyllä ymmärtää, eikä pahastu, kun selität sen kauniisti. Sitten on kaikki hyvin.
– Teen nöyrästi tahtosi, Ester, sillä näen, että tahdot Armaan parasta. Se mahtaa olla Lailalle suuri ilo.
– No menehän nyt, äiti, sanoi Ester. Ja sinä, Armas, pukeudu nopeasti. Istun tässä selin ja odotan.
Armas pukeutui niin nopeasti kuin saattoi. Hänen ajatuksensa askaroivat koko ajan Lailan tapaamisessa. Ja sitä ajatellen hän virkahti hiljaa:
– Tokkopa se sittenkään mahtaa olla niinkään suuri ilo Lailalle. Vai mitä arvelet, Ester.
– En osaa sitä ennustaa, mutta voit uskoa, että minä puolestani toivoisin, että se olisi hänelle ilo.
– Te tietysti olette puhelleet keskenänne minustakin. Laila on varmaankin kertonut...
– Laila kertoo ylipäänsä hyvin vähän, sanoi Ester. Hän tunsi, että parhain tapa saattaa nämä kaksi ihmistä jälleen lähelle toisiaan, oli antaa heidän keskenään selvittää asiansa. Kolmas pyörä vaunussa voisi aiheuttaa vain raiteilta suistumisen.
– Laila on niin hyvä, sanoi Armas huokaisten.
Ester nousi tuoliltaan ja meni Armaan luokse. Äidillisellä huolella hän järjesti hänen kohoutuneen paidanrinnuksensa asemilleen, kiinnitti pienen timanttisen paidannapin sen eteen, harjasi hänen frakkinsa silkkikauluksen ja naurahti sitten tyytyväisenä.
– Nyt Armas. Meille kumpaisellekin tapahtuu varmaan hyvin jännittävää. Minä olen löytänyt onneni. Pidä sinä huoli omasta onnestasi, ettei se luisu käsistäsi. Saamme nyt odottaa milloin äidin olemus ilmaantuu ovelle. Silloin se alkaa. Pastori on aikaa sitten jo saapunut ja varmaankin kaikki jo odottavat. Sitten myöhemmin voimme puhella lisää.
– Niin Ester. Minusta tuntuu siltä kuin olisin omissa häissäni. Ja kuitenkaan ei se varmaankaan olisi näin jännittävää.
Enempää he eivät ennättäneetkään puhella, kun täti Rantakallio taaskin saapui.
– Kaikki on valmista, rakkaat lapset, sanoi hän liikutettuna. Sitten hän katsahti Esteriin. Hänellä olisi ollut hänelle niin paljon sanottavaa juuri tällä hetkellä, mutta itku tukahdutti sanat. – Rakas lapsi, sopersi hän vain ja painoi Esterin hetkeksi poveaan vasten.
Ester kokosi kaiken voimansa pysyäkseen tyynenä. Olisipa se ollut kaunis nähtävyys, jos hänet itkevänä olisi talutettu tämän suuren tuttavapiirin läsnäollessa vihille. Ei, hän tahtoi hymyillä kirkkain silmin.
– No äiti, sanoi hän hellästi. Et saa houkutella minua itkemään. Sanon sinulle äiti, että viet minut askelta lähemmäksi onnea, antaessasi isän pian taluttaa minut papin eteen.
Ester ojensi kätensä sitten huoneeseen saapuneelle isälleen. Sitten hän katsoi Armaaseen.
– Asetu heti jälkeeni. Laila on ensimmäisenä. Sinä kyllä näet hänet.
Ovet olivat auki saliin. Vaikka akkunat olivat auki, tuntui huoneen ilma tukahduttavalta. Niin paljon oli väkeä sisällä. Hiljainen suhina kävi salissa, kun Ester isänsä taluttamana astui papin eteen, jossa sulhanen häntä jo odotteli.
Mutta kukaan ei huomannut mitä tapahtui morsiussaatossa. Kaikkien katseet olivat suuntautuneet vain morsiuspariin. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Laila Lumpeen kasvot äkkiä valahtivat kalpeiksi ja että hän sekaantui askeleissaan. Ja vasta pitkän ajan kuluttua huomasivat perheen tuttavat, että Armas Rantakallio oli myöskin saapunut häihin ja ihmettelivät, etteivät olleet häntä aikaisemmin huomanneet.
Sehän oli niinkuin pitikin. He eivät nähneet siinä mitään tavatonta. Mutta sen he huomasivat, että hän yhä oli rakastunut Lailaan aivan niinkuin ennenkin, vaikka jotkut juorut olivat tienneet kertoa sellaistakin, että he muka olivat jo eronneet.
Vihkiminen tapahtui. Juhlan korkein hetki oli ohitse. Esterin sormessa kimalsi kaksi kirkasta sormusta. Hän ei ollut nyt enää Ester Rantakallio, vaan Ester Nuotio.
Ja omaiset ja ystävät piirittivät hänet, suutelivat poskelle ja onnittelivat. Hän joutui heidän valtaansa pitkäksi aikaa.
Laila oli vetäytynyt Armaan luota heti toimituksen päätyttyä, elettyään sen kestäessä elämänsä huimaavimmat hetket. Yhä vielä hän oli sen tunteen vallassa, joka häneen oli syöksähtänyt silloin, kun hän morsiussaaton liittyessä morsiamen perään, oli äkkiä tajunnut parinsa niin tavattoman pitkäksi ja oudoksi ollakseen maisteri Harju ja katsahtanut häneen. Silloin hän oli nähnyt Armaan ja silmänräpäyksen ajan oli hänestä tuntunut siltä kuin koko huone olisi heilahdellut hänen silmissään. Toisen kerran elämässään yllätys oli yrittänyt riistää hänen tasapainonsa. Alppimajan ja tämän tapaamisen tunnelmat olivat niin samanlaiset.
Mutta nyt hän oli jo paljon tyyntynyt. Sydän kuitenkin löi yhäkin rajusti. Nuotio puhui innokkaasti Armaan kanssa. Tietysti heillä oli paljonkin sanottavaa toisilleen. Laila katseli silloin tällöin Armasta, hänen solakkaa vartaloaan, jonka musta puku teki niin yleväksi, hänen tuuheata tukkaansa, hänen terveenruskahtavaa ihoaan. Mutta jos Armas kääntyi häneen päin, katseli hän muualle pelosta, että paljastaisi itsensä, koko rakkautensa hänelle.
Ja sitä hän ei kuitenkaan aikonut tehdä. Samalla kertaa kun hän yhä hurmaantui hänen läsnäolostaan, kun rajaton ilo ryöpytti hänen sydäntään, muistuivat mieleen ne eroittavat syyt. Niin helposti niitä ei kuitattu sentään nyt, kun ratkaisun hetki lähestyi. Jos hän tuona iltana, jolloin oli radiossa kuunnellut "Silmien laulua", olikin ollut valmis rakastamaan häntä kaiken uhallakin, nousi hänessä taas esiin naisellinen ylpeys. Tuo sisältä ryöpsähtänyt tunne teki hänet miltei yliluonnollisen kauniiksi hänen siinä seistessään.
Sitten alkoi hääpäivällinen. Vieraat asettuivat pitkän pöydän ääreen. Laila tunsi ylenpalttista iloa siitä, että Armas joutui aivan pöydän toiseen päähän. Aterioimisen humussa oli ikäänkuin turvassa häneltä ja tämä paloitteleminen, tämä kohtaamisen siirtäminen yhä eteenpäin viehätti Lailaa.
Hän tiesi kyllä, vaistosi että Armas oli tullut hänen vuokseen, että hän jollakin tavalla oli ratkaissut elämänsä tuon alppimajalla tapaamisen jälkeen, mutta hänellä ei ollut kiirettä saada sitä tietää. Oli jollakin tavoin niin hyvä pysytellä hänestä ulottuman päässä. Mistä se sitten johtui, sitä hän ei tiennyt. Hän uinaili vain sen synnyttämässä viehätyksessä.
Päivällisen päätyttyä alkoi tanssi. Morsiusparilla oli aikaa vielä tunnin karkeloon ennen matkalle lähtöä. Orkesteri alkoi soittaa ja morsiuspari liiteli jo lattialla.
Laila nojasi jälleen salin ovipieleen. Hän tiesi suunnilleen mille taholle Armas oli mennyt,, mutta nyt hän ei saanut häntä näköpiiriinsä. Hän toivoi, että joku tulisi häntä hakemaan tanssitoverikseen, mutta kukaan ei hennonut häiritä morsiusparin ensimäistä valssia.
Mutta äkkiä hän tunsi jonkun siirtyvän eteensä. Se oli Armas. Hän oli tullut varkain toista kautta, hänen takaansa. Hän näki vain syvän kumarruksen, kohtasi Armaan palavan katseen, tunsi käden kiertyvän vartalolleen.
Armas ei sanonut mitään. Hiljaisen huuman vallassa he liitelivät lattialle, jonne ilmaantui vähitellen yhä uusia tanssijoita. Selvemmin kuin koskaan Laila tunsi, että hän kuului Armaalle, kaikista hänen rikkomuksistaan huolimatta. Mutta näyttää sitä hänelle hän ei voinut. Siksi hän ei koko tanssin aikana katsahtanut häntä silmiin.
Seuraavat tanssit Laila tanssikin muiden kanssa ja kun sitten tunti suunnilleen oli vierähtänyt, vetäytyi hän Esterin kanssa morsiushuoneeseen, jossa Ester vaihtoi pukua matkaa varten.
– No, virkahti Ester ilon säteillessä koko olemuksesta ja katsoi Lailaa.
– Miksi et sanonut minulle mitään Armaan tulosta? paheksui Laila veitikkamaisesti.
– Tahdoin yllättää. Yllätyshän se oli minullekin koko Armaan tulo, puolusti Ester itseään.
– Niin, täti kertoi siitä äsken.
– Täti, eikö Armas itse?
– En ole vielä puhunut sanakaan hänen kanssaan.
– Mutta tanssittehan te...
– Tanssia voivat mykätkin, vastasi Laila.
– Sinä et siis iloitsekaan hänen tulostaan, epäili Ester.
– Iloitsen toki. Tuntuu niin turvalliselta jollakin tavalla, kun hän taas on täällä. Minulla olisi sinulle paljonkin puhuttavaa, mutta emmehän me nyt voi antautua keskusteluihin. Sinulla ei ole aikaa hukata, jos mielit matkustaa tänään, kiirehti Laila.
– Mutta kun Paavo ja minä viikon päästä palaamme, silloin sinun täytyy minulle kokonaan ripittäytyä, kertoa kaikki mitä Armaan ja sinun välillä on tapahtunut, Lupaatko?
– Lupaan, vastasi Laila.
– Sitten pyydän sinulta palvelusta. Annan sinulle uuden kotini avaimet ja toivon, että sinä järjestät sinne herttaisen vastaanoton. Saavumme luultavasti myöhäisimmällä junalla ja olisi niin hauskaa, jos sinä olisit siellä.
– Mikään palvelus ei ole mieluisampi minulle kuin se, hymyili Laila.
Kymmentä minuuttia myöhemmin vallitsi hääsalissa tavaton riemu. Ester seisoi uudessa, hauskassa matkapuvussaan sulhasensa rinnalla, hyvästellen vanhempaa väkeä. Nuori väki taas oli valmiina seuraamaan morsiusparia asemalle. Jokaisella heillä oli pieni pussillinen riisiryynejä, joiden tarkoituksena oli tuottaa heidän tulevalle elämälleen onnea.
Koska asemalle ei ollut varsin pitkä matka, kulki tämä iloinen saattue sinne jalan. Jotkut vallattomimmat virittivät ilmoille iloisen laulunpätkän, jonka tahdissa marssittiin.
Sitten tuli lähdön hetki. Vallaton saattojoukko pani toimeksi sellaisen riisiryynisateen, että asemasilta jäi siitä valkoiseksi ja Ester ja Paavo saivat puistella vielä vaunussa vaatteitaan niiden vallasta.
Laila ja Armas olivat olleet tuossa iloisessa joukossa. He huiskuttivat asemasillalla niin kauan kuin junan valot häipyivät pimeyteen. Sitten oli määrä lähteä takaisin häätaloon jatkamaan ilonpitoa. Suurin osa saattoväestä lähtikin sinne, toiset jalkaisin, toiset ottivat ilokseen ajureita, joita junanlähdön aikaan oli useampia asemalla, jotkut ottivat auton, ja tuo iloinen karavaani kulki läpi hiljaisten katujen häätaloa kohden.
Mutta Armas oli pitänyt varansa. Laila oli ollut juuri työntymässä eräille ajurin rattaille häntä välttääkseen, kun hän tarttui hänen käteensä lujasti ja hellittämättä.
– Emmekö kävelisi yhdessä kotiin, sanoi hän äänellä, josta ei olisi huomannut mitään mielenkiintoista, Mutta Laila tunsi tuosta käden tiukasta otteesta, että tilinteon hetki oli tullut.
– Voimme kävellä, vastasi hän yksinkertaisesti.
He lähtivät kävellen. Armas ohjasi kohta heidän askeleensa erilleen muista ja kun he olivat siksi loitolla toisista, etteivät he enää voineet kuulla ja huomata heitä, sanoi hän:
– Emme kai me mene suoraan häätaloon. Siellä on liian paljon väkeä ja minun hartain haluni olisi olla sinun kanssasi hetken kahden.
Mitään virkkamatta Laila seurasi häntä. Armas kääntyi syrjäkadulle, sinne mistä katu muuttui maantieksi ja jatkui ohi muutamien pienien asumusten niitä metsiä kohden, joissa he ennen olivat samoilleet sekä kävellen, että hiihdellen.
Laila oli avopäin. Hän oli heittänyt ylleen vain päällystakkinsa ja hän kannatti toisella kädellään pitkän silkkipukunsa lievettä, ettei se pimeässä vahingoittuisi. Hänen tukkansa kimalsi kuin kulta aina kun he joutuivat lyhdyn valopiiriin ja Armas tuijotti häneen hurmaantuneena ja vavisten. Hän oli koko illan ollut hänen kauneutensa kahlehtimana.
Nyt minun pitäisi sanoa kaikki, alkaa koko pitkä tunnustusten sarja, ajatteli Armas, mutta ei voinut mitään sanoa pitkään aikaan.
– Laila, miksi sinä et antanut minulle tilaisuutta tapaamiseen siellä alpeilla. Niin paljon surua olisi säästynyt, aloitti hän viimein.
– Siitä yksinkertaisesta syystä, etten halua olla toisena enkä kolmantena kenenkään ihmisen elämässä. Jollen voi olla ensimmäisenä, en tahdo olla minään.
– Mutta nyt minulla ei enää ole ketään muuta kuin sinä.
– Kenties joksikin ajaksi tyytyisit yhteen naiseen, sitten ottaisit jälleen toisen ja niin edespäin. Olet menettänyt luottamuksen, eikä sitä saada takaisin, sanoi Laila.
– Laila, sinun tuomiosi on minulle arvokkaampi kuin anteeksiantosi. Sano minua maailman huonoimmaksi mieheksi. Siunaan jokaista sanaasikin. Enkä tahdo puolustautua, mutta kerron sinulle muuten, miksi jouduin toisen naisen pauloihin. Istutaan tähän kaatuneen puun rungolle, ehdotti hän.
He pysähtyivät. Suuri mänty oli kaatunut tienvierelle. Armas nosti Lailan sen rungolle ja jäi itse seisomaan sen eteen. Niukassa valossa hän näki Lailan loistavat silmät. Ne eivät enää kaihtaneet, vaan katsoivat häneen odottaen.
Ja Armas kertoi hänelle tutustumisestaan konsulinna Meriluotoon, sitten sairaudestaan, joka teki hänet voimattomaksi riistäytymään irti hänestä ja siitä häpeästä, joka esti häntä enää lähestymästä Lailaa. Siitä inhostaan ja tuskastaan, jota oli kantanut sydämessään, ollessaan alpeilla tämän naisen kanssa. Sitten hän kertoi siitä, minkä vaikutuksen Lailan näkeminen siellä oli häneen tehnyt ja miten hän jo samana iltana oli paennut hänen luotaan ja miksi harhailuksi hänen kotiinpaluumatkansa oli muodostunut.
Laila kuunteli häntä äänettömänä. Nyt hän jälleen ymmärsi, että "Silmien laulun" sanat olivat syntyneet katuvasta, hädässä olevasta sydämestä. Mutta vielä oli jotakin. Se hänen täytyi saada kuuluville, niin vaikeata kuin se olikin. Viimein hän sanoi hiljaa:
– Mutta lapsi...
Oli kuin elämä olisi pysähtynyt noiden kahden sanan jälkeen Lailan sydän löi rajusti, ihan haljetakseen.
Silloin hän tunsi miten Armas laskeutui polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käsiinsä ja painoi ne kasvoilleen. Laila tunsi miten kyyneleet putoilivat Armaan silmistä. Hän siis itki. Katui, suri ja häpesi.
Viimein Armas sanoi:
– Ei ole ollutkaan mitään lasta. Se oli hänen valheensa, jolla hän sitoi minut itseensä. Olisin huomannut erehdykseni paljon aikaisemmin, mutta tuo valhe ei päästänyt minua vapaaksi. Koetin kaiken inhoni ja kurjuuteni uhalla olla siinä suhteessa mies. Lopulta hän tunnusti, että oli vain keksinyt sen, pidättääkseen minut luonaan. Nyt ehkä ymmärrät, miten vaikeata minun oli päästä vapaaksi siitä verkosta, jolla hän minut oli kietonut itseensä.
Ensi kerran Laila tunsi valtavan ilon pyyhkäisevän läpi koko olemuksensa. Se tuli yllättävämpänä kuin mikään muu seikka hänen elämäänsä. Hän muisti millaisena konsulinna Meriluoto oli hänelle kertonut suuresta salaisuudestaan. Niin uskottavasti hän sen oli silloinkin tehnyt, ettei Lailan mieleen olisi välähtänyt edes epäilys. Hän ei enää ihmetellyt Armasta, joka oli erehtynyt hänen valtaansa.
– Nyt minä ymmärrän paljon sellaista, jota en ennen ole ymmärtänyt. Naisen kavaluus on todella suurempi kuin miehen viisaus, sanoi hän lämpimästi ja puristi ensi kerran pitkästä aikaa Armaan rakkaita käsiä.
– Sano yksi sana, voitko antaa anteeksi. Se pelastaa minut. Tunnen silloin, että minun kannattaa vielä elää.
– Voin, Armas. Nyt voin, vastasi Laila.
Silloin Armas nousi. Hän painoi Lailan syliinsä, rajusti, tuskansekaisella rakkaudella ja puhui hänelle:
– Vielä on paljon kerrottavaa, paljon selitettävää, mutta tämä riittää minulle nyt. Sinä olet parhain nainen, mikä koskaan on astunut maisia teitä. Nainen on aina merkinnyt elämälleni jotakin ja tämän viimeksi eletyn ajan jälkeen tiedän, että nainen on miehelle kaikki kaikessa, hän voi hänet tuhota ja hän voi hänet pelastaa. Sinä olet niitä naisia, joka teet tuon jälkimmäisen. Sinunlaisiasi sukupolvet siunaavat, kun he sensijaan kiroavat noita edellisiä. En tahdo uskoa vielä, että minulla on oikeus enää sinunlaistasi naista rakastaa.
Lailan kädet kietoutuivat hänen kaulaansa ja pimeässä he tuijottivat toinen toistensa silmiin syvästi.
– Laila, voitko sinä todellakin minua rakastaa vielä? kuiskasi Armas.
– Voin, voin, usko jo. En pääse siitä. Koko tänä aikana olen sinua rakastanut, vaikka olen taistellut sitä vastaan. Joskus olen ollut pääsevinäni siitä irti, mutta kohta jo toisena hetkenä olet valloittanut minut takaisin. "Silmien laululla" sinä minut viimeksi valloitit. Me kuuntelimme sitä radiossa.
Kuin säväys olisi käynyt läpi Armaan olemuksen.
– Kuuntelitteko? kuiskasi hän hiljaa ja liikutettuna. Rukoilin niin palavasti siellä kaukana, että kohtalo johtaisi sinut sinä iltana radion ääreen. Se oli minun uuden rakkauteni tunnustus sinulle, sillä se rakkaus, jolla sinua nyt rakastan, on uudesti syntynyt kärsimysten kiirastulessa. Me puhuimme silloin ennenkin rakkaudesta, sanoimme rakastavamme toisiamme, mutta kuinka pieni tunne se sentään vielä silloin oli. Todellisella rakkaudella on kasvuvoimaa, se suurenee ajan mukana, kiteytyy vain koettelemuksissa, mutta se rakkaus, jolla ei sitä ole, on vain rakkauden varjo.
– Niin, on ollut hetkiä, jolloin en ole uskonut rakkauteen. Nyt uskon jälleen. Kenties meidän vielä on siunattava konsulinna Meriluotoakin siitä, että hän oli olemassa. Kenties hänen tarkoituksensa juuri olikin kasvattaa meitä kumpaistakin omalla tavallaan. Kenties sinun ei enää tee mielesi maailmalle seikkailemaan, puhui Laila.
– Siihen voit luottaa. Ainoa, jota toivon, on oma koti sinun kanssasi, minne sitten perustammekin sen. Oma koti, jossa sinä minua vaalit, jossa voin tehdä työtäni. Maailma pirstoo vain ihmisen, mutta koti suojelee. Emmekä enää viivyttele, eihän?
– Minä olen valmis, kuiskasi Laila.
Elokuisen yön tunnit kuluivat huomaamatta. Kun aamun kajo valkeni valkenemistaan, lähtivät Laila ja Armas takaisin kaupunkiin. Hieno hämäryys oli kietonut talot vielä unenmaille. He eivät enää menneet häätaloon, vaan pysähtyivät Lailan portille. Siinä Armas vielä kerran katsoi syvälle Lailan loistaviin silmiin. Nyt oli "Silmien laulun" rukous täyttynyt. Niiden loisto ei kaihtanut häntä, ei paennut. Ne jäivät hänen elämänsä valoksi.
– Rakkaus on suuri ja ääretön, kun kaikki kuona on siitä pois poltettu, sanoi hän hartaana.
Laila nyökkäsi hymyillen.
– Viimeinkin hyvää yötä, kuiskasi hän ja etääntyi Armaasta.
– Vaikeata enää erota sinusta, sanoi Armas.
Lailan hymy kirkasti vielä kerran maailman hänen ympärillään. Sitten hän kääntyi ja katosi portaikkoon. Hiljaa, sielussaan uuden ja ihmeellisen elämän sykintä, asteli Armas kotia kohden. Hänen sielussaan soivat "Silmien laulun" säveleet, paisuen hetki hetkeltä yhä valtavammaksi sävelmäksi ja siitä ne kehittyivät uusiksi sävelkokoelmiksi, uusiksi, ennen tuntemattomiksi. Tänä aamuyönä hän alkoi luoda uuden sävelmän, jatkon "Silmien lauluun", josta oli tuleva hänen oman elämänsä sinfonia, se teos, joka kantaisi hänen nimensä maineen kukkuloille.