[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS1zzxEnDZi8KgPab6uEQQ23K_P6QzJmVNTZq151KC00":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2099,"Silmien laulu","Tulimaa, Ilmari (oik. Railo, Rudolf)",1869,1932,"2099-tulimaa-ilmari-silmien-laulu","2099__Tulimaa_Ilmari__Silmien_laulu",null,"romaani",[],[],"fi",1933,39557,242825,true,[],[],[],"Viulutaiteilija Armas palaa maailmalta kotikaupunkiinsa esiintymään sukulaistensa ja tuttujensa eteen. Romaani kuvaa nuoren muusikon tietä maineeseen sekä hänen lähipiirinsä elämää ja keskinäisiä suhteita musiikin sävyttämässä ilmapiirissä.","Ilmari Tulimaan 'Silmien laulu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2099.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SILMIEN LAULU\n\nKirj.\n\nIlmari Tulimaa\n\n\n\n\n\nOulussa,\n\"Sirpale\", Hannes Haikala,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKaupungintalon juhlasali oli ääriään myöten täynnä\njuhlapukuista yleisöä, joka arvokkaalla hiljaisuudella odotti\njouhiorkesteri-konsertin alkamista.\n\nJännitetty uteliaisuus, mutta samalla hyvämielisyys näkyi useimman\nkasvoilla; olihan nyt heidän oman kaupunkinsa lapsi, jonka maine\nihmeellisenä viulunsoittajana oli tänne kuulunut Berliinistä ja\nWienistä asti ensi kerran esiintyvä heidän edessään. Olivathan tosin\njotkut jo ennen, kuutisen vuotta takaperin kuulleet hänen soittoansa\nkoulun konventtijuhlissa tai jossakin pienessä perhepiirissä, mutta\nhänhän oli silloin ollut vielä kehittymätön aloittelija, eikä kukaan\nsilloin voinut aavistaa, että tuo tummasilmäinen poika vielä tuottaa\nkunniaa heidän kaupungillensa. Ainoastaan kolme henkilöä jo niinä\naikoina odotti nuoresta viulunsoittajasta jotain erikoista, mutta he\nolivatkin pojan omaisia.\n\nNämä istuivat eturivissä. Kaksi heistä oli vanhempaa, noin\nviidenkymmenen vuoden ikäisiä, joista kohta huomasi, että he olivat\naviopari. Mies, sileine, puhtaaksi ajeltuine kasvoineen näytti\narvokkaalta papilta, vaikka hän olikin kauppias. Jos Esaias Rantakallio\nolisi nuorena saanut noudattaa omaa mielihaluaan, olisi hän ruvennut\nmusiikkeriksi, mutta isän kuoleman jälkeen hänen täytyi ottaa vastaan\nliike, jonka hoitajaksi vielä vähemmän sopi vanhempi veli, Aaron,\nmaisteri, -- taiteilijan isävainaja. Kauppiaan mielisoitin oli huilu,\njonka seurassa hän usein unohti puotinsakin. Huilua hän opetti\nveljensäpojankin puhaltamaan, mutta tälle oli isän perintönä jäänyt\nviulu, jota hän jo kuusivuotiaasta asti oli oppinut rakastamaan ja joka\nsyrjäytti huilun.\n\nKauppiaan vaimo. Eliina-rouva, omasi komean vartalon, lempeät kasvot ja\nhopeanhohtoisen tukan. Hän oli onnellisen äidin ja hyvän perheenemännän\ntäydellinen perikuva. Eihän hänellä kylläkään ollut muita kuin yksi\nainoa tytär, mutta kun Armas jo kahdeksanvuotiaana kadotti vanhempansa,\nsanoi hän siitä saakka omistavansa kaksi lasta, joita hän rakasti\nsamalla hellyydellä.\n\nTämä hetki oli äidin jännittävin eläymys. Eihän hän kylläkään pelännyt\nrakkaansa puolesta, tiesihän hän tämän hyvin onnistuvan, mutta\nsittenkin sydän tuntui pomppivan niin oudosti ja rintaa tuntui\nahdistavan.\n\nEster-tytär oli valkoisiin vaatetettu. Hän oli keltatukkainen,\nsinisilmäinen, täysin kehittynyt neitonen, jonka ulkomuoto oli hieno ja\nsuhteellinen, aivankuin jalon taitelijan muovailema.\n\nTyttö sormieli ohjelmalappusta ja silloin nähtiin hänen vasemmassa\nnimettömässään kultainen rengas. Hän katseli uudelleen ja yhä uudelleen\nohjelmaa, tai oikeastaan siinä olevaa riviä:\n\nViulusoolo: _Armas Rantakallio_.\n\nHieno puna levisi hänen poskilleen ja kaunis suu väreili onnesta.\n\nSoittajat olivat asettuneet paikoilleen. Orkesteri esitti pari\nkappaletta, jotka eivät kuitenkaan herättäneet suurempaa mielenkiintoa,\nehkä juuri sentähden, kun odotettiin kolmatta numeroa. Useimmat\nyleisöstä eivät vielä olleet nähneetkään nuorta taiteilijaa, mutta\nkaikki tunsivat hänen serkkunsa, kauniin Esterin, ja tiesivät, että hän\non taiteilijan morsian, ja olivat nyt uteliaita ei ainoastaan\nkuulemaan, vaan myöskin näkemään häntä.\n\nVihdoin odotettu astui lavalle, ja samassa voimakas käsien pauke otti\ntaiteilijan vastaan. Hän teki kohteliaan kumarruksen, viulu vasemmassa,\njousi oikeassa kädessään. Siinä hän nyt seisoi etualalla satojen\nsilmäparien tähdättävänä, mutta hän näki ainoastaan vastassaan istuvat\nomaisensa, ja varmuutta osoittava hymyily oli tervehdys heille.\n\nArmas Rantakallio oli keskinkertainen pituudeltaan; juhlapuku sopi\nmainiosti hänen hoikalle vartalolleen. Kasvot olivat kalpeat, tuuhea,\nmusta, aaltoileva tukka kaartui ylöspäin; rohkeat, ruskeat silmät\nnäyttivät hänen olevan varman onnistumisesta.\n\nSoitto tempasi heti kuulijat mukaansa. Yleisö tuskin hengitti,\nseuratessaan ääntä, joka hurmasi, tenhosi, sulatti sydämet ja värisytti\nhermoja. Ja kun ihmeellinen soitto lakkasi, vallitsi salissa ensin\njuhlallinen hiljaisuus. Kaikki olivat kuin pyhän tunnelman täyttäminä.\nMutta sitten, niinkuin pauhaava meri olisi hyökäissyt esiin valtavan\njättiläislaineen, täytti käsien pauke valtavana juhlasalin.\n\nTaiteilija poistui kumartaen, mutta oli pakoitettu tulemaan uudelleen\nesille. Hän soitti äskeisen kappaleen loppuosan uudelleen, herättäen\nkuulijoissa saman sydänten kaiun, saman hermojen värinän ja silmien\nloisteen kuin äskenkin.\n\nEliina-rouva pyyhki ehtimiseen kyyneliä silmistään, mutta Esterin\nposket hehkuivat kuin kuumeisella ja silmät loistivat onnesta ja\nylpeydestä.\n\nParin orkesterikappaleen jälkeen Armas esitti toisen kappaleen, itse\nkuuluisan Paganiinin mestarinäytteen, josta kuitenkaan suurin osa\nyleisöstä ei kyennyt nauttimaan, se kun oli vain sorminäppäryyden\nhuippuesitys; mutta laakeriseppeleen antaja kyllä tiesi, että nyt se\njuuri oli annettava.\n\nPunastuen ja hämillään näin suuresta kunniasta, taiteilija otti\nseppeleen vastaan, ja nyt yleisö, käsittäen, että tuo äskeinen esitys\noli sittenkin mestaruuden korkein näyte, alkoi paukuttaa käsiään\nhurjana ja loppumatta.\n\nTaiteilija kuiskasi silloin jotakin kapellimestarin korvaan, tämä\nnyökäytti hymyillen päätään. Silloin Armas astui esiin, antoi merkin\nEsterille ja viittasi viereensä.\n\nArmas asetti viulunsa asentoon ja veti jousella hiljaa yli kielten,\nkatsoen Esteriin. Silloin Esteri, niinkuin ennen kotonansa, unohtaen\nkaiken ympäristön, alkoi laulaa viulun mukana:\n\n    \"Tuoll' on mun kultani\n    ain yhä tuolla -- --.\"\n\nÄänten viimeiset väreet häipyivät kuulumattomiin -- -- --.\n\nMutta nyt nousi salissa iloinen myrsky.\n\nHeidän kaupunkinsa ylpeys, taitelijapari, lumosi kuulijat ja\nhurmiossaan olisi yleisö puristanut heidät avaraan syliinsä.\n\nArmas nosti viulunsa uudelleen ja myrsky asettui.\n\nToinen laulu: \"Tuonne taakse metsämaan -- --\" tenhosi yleisön entistä\nenemmän ja saattoi sydämet liikutuksiin. Koko sali tunsi olevansa kuin\nyhtä perhettä, ja olikin nyt tapahtunut sellaista, jota ei olisi\nluullut mahdolliseksi yleisessä konsertissa. Tämähän oli kuin suuri\nperhejuhla, jossa kaikki tunsivat olevansa noiden kahden omaisia, ja\nolivat kokoontuneet viettämään lemmikkiensä kihlajaisia.\n\n-- Hyvä, hyvä! Eläköön Ester ja Armas! kuului riemukas huuto kymmenistä\nsuista. Käsiä paukutettiin, kukkia heitettiin, mielissä vallitsi\nteeskentelemätön ilo ja riemu. Maiset surut ja huolet olivat hetkiseksi\nkauas karkoittuneet.\n\nEster laskeutui alas ja äiti kiersi hellästi käsivartensa tyttärensä\nympärille ja isä katseli ihastellen \"Päivänpaistettaan\".\n\nKaikki tässä konsertissa olleet vakuuttivat yksimielisesti, että niin\nsuurta nautintoa kuin tämän illan ohjelmasta, he eivät olleet koskaan\nsaaneet.\n\n\n\n\nII.\n\n\nArmas otti täksi soittokaudeksi ensiviulun paikan jouhiorkesterissa,\nehdolla, että hän saa käydä joillakin konserttimatkoilla muuallakin.\n\nOli taas niin ihanaa asua omassa poikavuosiensa huoneessa, jonka seinät\nja huonekalut olivat nähneet ja kuulleet hänen soittelevan ja\nhaaveilevan.\n\nArmas istui kirjoituspöydän ääressä, aloittamaton nuottipaperi edessään\nja lyijykynä kädessä, mutta silmät olivat kiintyneet Esterin\nvalokuvaan.\n\n-- Enpä olisi mitenkään uskonut, että hänestä sentään kehittyi noin\nkaunis neitonen, sanoi nuorukainen miltei ääneen. Hänelle muistui\nmieleen kotimaahansa tulo kuukausi sitten, jolloin Ester Helsingin\nsatamassa oli vastassa. Ylhäältä Ariadnen kannelta hän katseli\nlaiturille, jossa sadat ihmiset olivat omaisiaan ja ystäviään\nodottamassa. Hän ei heti tuntenut vaaleassa kesätakissa olevaa\nserkkuaan, mutta kun tämä hänelle hymyili ja viittoili, tunsi hän hänet\nlopultakin ja vastasi tervehdykseen. Kuinka mielellään hän sitten\nrannassa olisi sulkenut tytön syliinsä ja suudellut häntä, mutta ei\nuskaltanut, vaikka olisi kyllä voinut tervehtiä kuin sisartaan ainakin.\nKotimatkalla junassa Armas jo tunsi rakastuneensa serkkuunsa ja kotiin\nsaavuttuaan hän vielä samana iltana kosi ja sai myöntävän vastauksen.\n\nVanhemmat antoivat mielihyvin nuorille siunauksensa. Olivathan he tätä\nliittoa aina toivoneetkin, sillä nythän Armas tuli heille vieläkin\nläheisemmäksi.\n\nArmas otti kuvan käteensä ja katseli noita hienoja piirteitä. Eihän\nsiitä ollut kahtakaan tuntia, kun he olivat olleet yhdessä\nruokasalissa, ja nyt hän taas ikävöi häntä nähdä.\n\nSamassa kuului hiljaista hiipimistä, Armas tunsi lämpimät sormet\nsilmillään, ja ääni kuiskasi korvaan: -- Arvaa kuka?\n\n-- Äiti tietysti.\n\nEster painoi huulensa sulhasensa huulille ja sanoi nauraen: -- Arvaa\nuudelleen.\n\n-- Olisikohan se morsiameni, kun on niin pehmeähuulinen.\n\n-- Kas, kun sinä heti toisella kerralla arvasit. Ester istahti tuolin\nkäsinojalle ja laski käsivartensa Armaan hartioille.\n\n-- Onko tuo tyttö sinusta kaunis? Ester kysyi osoittaen kuvaansa.\n\n-- Kaunein, mitä olen missään nähnyt, Armas vastasi ja silitteli hänen\nsormiaan.\n\n-- Ja sinä rakastat häntä?\n\n-- Koko sydämestäni, sielustani ja mielestäni.\n\n-- Ethän loki enemmän kuin Jumalaa!\n\n-- Sinä olet minun jumalani.\n\n-- Eihän ketään ihmistä saa rakastaa yli kaiken.\n\n-- Saahan -- morsiantaan. Sitäpaitsi, koska sinä olet Jumalan luoma,\nniin minä sinussa rakastan yhtähyvin Jumalaakin, samoin kuin luontoa\nkatsellessa ja ihaillessa kunnioitetaan ja ylistetään samalla\nLuojaakin.\n\n-- Kuinka kauan sinä olet minua rakastanut? Ester kysyi, upottaen\nsamalla sormensa Armaan tuuheaan tukkaan.\n\n-- Jo kokonaisen kuukauden.\n\n-- Ja minä sinua seitsemän vuotta.\n\n-- Lapsihan sinä silloin olit.\n\n-- Kolmentoista vuotiaana kuitenkin jo toivoin, että sinä ottaisit\nminut vaimoksesi. Silloin oli karkausvuosi ja minä olin vähällä kosia\nsinua, mutta sitten päätin odottaa sinun aloitettasi.\n\n-- Oliko ikävä odottaa nämä seitsemän vuotta?\n\n-- Ei, kun sinä sieltä ulkomailta lähetit niin kauniita kirjeitä. Mutta\nminähän tulinkin sanomaan, että tänä iltana saamme vieraaksemme Laila\nLumpeen.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Etkö sinä enää Lailaa muista, vaikka kuusi vuotta takaperin\nlaskiaisena häntä useammin kelkkaasi otit kuin minua.\n\n-- Jo muistan. Ja siitä sinä olit mustasukkainen. Kaaduimmekin kerran;\nhänellä oli tulipunaiset -- -- --\n\n-- Jäipä mieleesi. Mutta -- olinko minä mustasukkainen?\n\n-- Olit kuin olitkin, mitäs se muuta olisi ollut, kun nenä, tuo sievä\nnenäsi oli niin kippurassa.\n\n-- Kyllä sinä osaat, Ester purskahti nauruun.\n\nHe olivat istuutuneet leposohvaan: Armas veti morsiamensa rintaansa\nvasten ja virkkoi: -- Koska minä silloin olin sinulle uskoton, niin nyt\nminun täytyy korvata ne synnit, ja hän suuteli pitkään Esteriä.\n\n-- Mikä neiti Lumpeesta on tullut? Armas kysyi.\n\n-- Hän on voimistelun opettajatar tyttökoulussa.\n\n-- No sen arvasin, reipas tyttö jo lapsenakin. Hänestä kai on tullut\nkaunis nainen?\n\n-- Hyvin kaunis, muistathan hänen silmänsä.\n\n-- Enpä juuri.\n\n-- Ne ne vasta kauniit ovat, kauneimmat koko kaupungissa.\n\n-- Siihen minä panen vastalauseeni.\n\n-- Eihän tällaiset vaaleat silmät ole koskaan tummien vertaiset, Ester\nväitti.\n\n-- Ei kellään voi olla kauniimpia silmiä kuin sinulla. Armas katsoi\nrakkaasti morsiantaan ja suuteli häntä suulle, leukaan, poskille ja\nviimein silmiin.\n\nKun Eister vihdoin sai sananvuoron, sanoi hän: -- Eräs vaara teidän\ntuttavuudestanne voi tulla.\n\n-- Mikähän se olisi.\n\n-- Sinä voit rakastua Lailaan.\n\n-- Ja siitä huolimatta sinä uskallat tutustuttaa meidät toisiimme,\nsanoi Armas vallattomasti nauraen.\n\n-- Niin, täytyyhän sinut panna ajoissa koetukselle. Te taiteilijat\nolette sellaista kevytmielistä väkeä.\n\n-- Eipä tarvitse pelätä, kun on tällainen kultainen tyttö morsiamena...\nLaulaako Laila?\n\n-- Hänellä onkin oikein kaunis altto.\n\n-- Sittenhän tässä saadaan tänä iltana kuulla duettoja.\n\nKuului ovikellon kilinää.\n\n-- Laila tuleekin jo! huudahti Ester ja hyppäsi ylös. -- Ole hyvä ja\nlaita valoa! sanoi hän, kiiruhtaessaan ovelle.\n\nArmaan vääntäessä salissa sähkönappulaa, kuului jo eteisestä naisten\niloista puhelua.\n\n-- Teitä ei tarvitsekaan esitellä toisillenne, Ester virkkoi,\ntullessaan vieraansa kanssa käsikoukussa saliin.\n\n-- Tervetuloa uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme, sanoi Armas,\npuristaessaan vieraan kättä, joka voimakkaalla otteella vastasi\ntervehdykseen.\n\n-- Toivotan teidät tervetulleeksi Suomeen ja kotikaupunkiinne! On onni,\nettä saamme teidät pitää täällä, virkkoi Laila Lumme helähtelevällä\näänellään.\n\n-- Oikeinko te teitittelette toisianne! Pitäkää vain entiset hyvät\nvalinne, niinkuin muinoin luistinradalla ja Valkeisen mäessä, Ester\nkomensi.\n\n-- Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Laila.\n\n-- Saanko minä ensi laskiaisena sinut kelkkaani? pyysi Armas kumartaen\nkohteliaasti.\n\n-- Kiitos! ja Laila niiasi syvään leikillisesti.\n\n-- Hurmaava tyttö, ennätti Armas heti ajatuksissaan todeta.\n\nLaila Lumme oli todellakin kaunotar suurine, tummansiniharmaine\nsilmineen, joita varjostivat pitkät, mustat silmäripset ja\nkauniinkaarevat kulmakarvat. Säännöllisten kasvojen heleää ihoa ei\ntarvinnut millään voiteilla eikä maalilla parantaa. Tukka oli tumman\nruskea; siroa vartaloa vaatetti aistikas puku. Hänen käyntinsä oli\nryhdikästä, mutta samalla joustavaa. Erikoisinta Lailassa kuitenkin\nolivat hänen silmänsä. Ne olivat häikäisevän loistavat, joiden säteissä\nmoni mies kärvensi sydämensä. Usea sanoi noita silmiä \"jumalattoman\nkauneiksi\".\n\nKahvipöydässä, johon myös Esterin vanhemmat tulivat, puhuttiin\nkaupungin musiikkielämästä, joka pitkät ajat oltuaan tyrehdyksissä, oli\nnyt viime aikoina taas ruvennut elpymään.\n\nLailalla oli kaunis, musikaallinen puheääni, se helähteli ja soi kuin\nkannel, ja suuret, loistavat silmät paloivat innostuksen tulta.\n\n-- Nyt sinä, Armas, annat meille viulusi laulaa, pyysi hän hartaasti.\n\n-- Laulakaa, niin minä säestän. Mitä laulatte?\n\n-- \"Tuonne taakse metsämaan\", esitti Ester.\n\nViululla säestäessään Armas kuunteli tyttöjen äänten ihanaa sointua.\n\n-- Jopa teidän äänenne sopivat mainiosti yhteen, kiitti Armas laulun\nloputtua.\n\nHe lauloivat vielä \"Maa on niin kaunis\", sillä se oli äidin mielilaulu.\n\n-- Ja nyt minä pyydän oikein kauniisti, lausui Laila rukoilevin silmin,\n-- soita viuluniekka, soita jotakin meille!\n\n-- Eihän tuollaista pyyntöä voi vastustaa, vastasi Armas naurahtaen.\n\n-- Istutaan me tänne sohvalle, sanoi Ester, asettaen kätensä Lailan\nvyötäisille.\n\nArmas soitti sommitelman tuttua ja tuntematonta. Soittonsa innostutti\nhäntä itseänsäkin, niinkuin aina, kun hän antoi viululleen vapaan\nvallan. Viulu riemuitsi ja lauloi, se puhui iloisesta elämästä ja onnen\nrunsaudesta, milloin hienosti ja hellästi, milloin taas tulisesti ja\nvoimakkaasti, ja kun hän katseli nuoria naisia edessänsä, tuli viulun\nääneen mitä hurmaavimpia värejä.\n\nTytöt istuivat kädet toistensa vyötäisillä ja puristivat väliin\ntoisiansa musiikin tenhon valtaamina. Heidän silmänsä olivat tähdätyt\nsoittajaan, toinen pari lemmen ja onnen täyttämänä, toinen ihailevan\ninnostuksen säihkyessä.\n\nSoiton tauottua kiittivät hartaat kuulijat lämpimästi.\n\n-- Ei ole suotta sanottu, että viulu on soitikoiden kuningatar, virkkoi\nLaila, -- mutta sen täytyykin olla soittaja Jumalan armosta, joka\nsiihen luo hengen ja elämän.\n\n-- Nyt on teidän vuoronne, minä olen isän ja äidin kera yleisönä,\nvirkkoi Armas.\n\n-- Eihän siinä sitten mikään auta, vaikk'ei velkamme sillä tulekaan\nmaksetuksi, myönsi Laila.\n\n-- Tulee kyllä, kaksinkerroinkin. Laulakaa: \"Tuli tuulan...\".\n\nTytöt asettuivat pianon eteen seisomaan ja lauloivat pari kansanlaulua.\n\nKatsellessaan noita kauniita naisia Armas koetti olla puolueeton,\nvertaillessaan heitä keskenään, kumpi on kauniimpi, mutta eipä hän\nvoinut ratkaista sitä. Molemmat olivat niin erilaisia kauneudessaan.\nSitten hän koetti ajatella, että nuo naiset ovat hänelle aivan\ntuntemattomia ja hänen täytyy nyt äkkiä ratkaista, kumpaisen hän\nottaisi vaimokseen. -- Tuon keltatukkaisen, sinisilmäisen, jonka kasvot\novat niin hienopiirteiset ja lempeät, hänet, juuri hänet -- minun oman\nEsterini ottaisin.\n\nDueton loputtua Armas paukutti voimakkaasti käsiään.\n\n-- Laila, sinun täytyy tulla ainakin pari kertaa viikossa laulamaan\nEsterin kanssa. Meillä on aikomuksena panna täällä toimeen joka toinen\nviikko kamarimusiikki-iltoja, ja niissä saatte te yhdessä laulaa.\n\n-- Kuulehan Ester, miten meitä vain määräillään, virkkoi Laila, mutta\näänestä kuuli, että hän otti esityksen mielihyvin vastaan.\n\nTästä ja muusta pakistiin vielä hetkinen, kunnes Laila teki poislähtöä.\n\nEster ja Armas lähtivät vierastaan saattamaan. Kun he astuivat\nkatukäytävälle alkoi sataa, ensin tuli pisara silloin tällöin, mutta\npian alkoi sataa oikein rankasti.\n\n-- Olisimmepa saaneet olla vielä sisälläkin, virkkoi Ester, heidän\nkiiruhtaessaan erään kivitalon porttikäytävään.\n\nArmas siinä vitsaili: -- Onpa hyvä olla sisätyöläinen, sanoi\nkadunlakaisija, kun kerran sattui kovalla sateella tekemään työtään\nporttikäytävässä.\n\n-- Eivätköhän nämä olekin sitävarten, että näissä saadaan sadetta\npitää, virkkoi eräs hyvätuulisen näköinen nuorukainen.\n\nArmas esitti, että hän menee hakemaan auton läheisestä pirssistä, ja\nvastausta odottamatta hän riensi sateeseen.\n\nPian Laila saatettiin kotiinsa ja muutaman minuutin kuluttua olivat\nEster ja Armas taas kotonaan.\n\n-- No, mitä pidit vieraastamme? Ester kysyi.\n\n-- Hauska ja mukava tyttö. Kuka onnellinen hänetkin saanee?\n\n-- Olisipa hänellä kyllä valta valita, vaan hän ei välitä kenestäkään.\n\n-- Välittää kyllä, kunhan oikea kohti sattuu.\n\n-- Kyllä Lailasta herttainen vaimo tulisi, jos hän vain -- -- --\n\n-- Onnittelen minäkin sitä miestä, joka hänet saa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTuli aikainen talvi. Lokakuun loppupuolella oli järvi jo jäässä, ja sen\npeilikirkkaalla pinnalla oli parina päivänä ollut nuorten vilkasta\nvilinää. Kun Armas pääsi harjoituksista, lähti hän heti jäälle.\nEsterkin olisi mielellään tullut mukaan, mutta hänen piti olla\nmyymälässä, kun pula-ajan alkaessa täytyi toinen kauppa-apulainen\neroittaa.\n\nKohta rantaan tultuaan huomasi Armas Lailan oppilaittensa keskellä.\nOpettajatar näytti heille liikkeitä ja kehoitti tekemään perässä.\nJotkut yrittivät ja -- kaatuivat, silloin toiset nauroivat iloisesti.\nKaikki olivat niin innoissaan, ettei kukaan huomannut uuden luistelijan\ntuloa.\n\nArmas pysähtyi piiriin, joka oli muodostunut opettajan ja muutamien\nyrittelevien ympärille, ja jäi ihastelemaan luistelijattaren siroja\nliikkeitä, jolloin tämän notkea ja kaunis vartalo esiintyi erittäin\nedullisesti.\n\nLailalla oli yllään harmaan-ruskea hame, jossa oli untuvantapaista\nnahkaa helman reunusteena; lumivalkoinen, kudottu villapusero toi hänen\nvartalonsa viivat kauniisti esille; tummanruskeiden kiharoiden suojana\noli valkoinen villalakki.\n\n-- Kas näin, tällä tavalla! kehoitti innostunut opettaja, posket\npurppuraisina ja silmät loistavina. Samassa sattuivat hänen silmänsä\nArmaaseen.\n\n-- Onpa täällä vieraskin katselija, huudahti Laila.\n\n-- Kannattaisipa olla useampiakin, sanoi Armas, puristaessaan\nojennettua kättä.\n\n-- Kehut suotta, itse taidat olla koko mestari tässäkin taidossa,\nvirkkoi Laila.\n\n-- On totisesti, minä näin eilen, uskalsi eräs tytöistä sanoa.\n\n-- Siinä sen kuulit! Vai olit täällä jo eilenkin, minä uskalsin\noppilaitteni kera vasta tänään.\n\n-- Olinhan minä, mutta tuo tyttö puhuu pötyä luistelustani.\n\n-- Luistelkaa tytöt nyt vain vapaasti tai ruvetkaa hippasille,\nopettajatar kehoitti.\n\nHetkinen vielä ja opettajatar vihelsi pillillään oppilaat kokoon ja\nkehoitti heitä menemään kotiin, sillä kello oli jo yli kolmen.\n\nUseat noudattivat heti kehoitusta, mutta jotkut pyysivät saada olla\nvielä vähän aikaa.\n\nOpettajatar lupasi, mutta varoitti menemästä etäälle.\n\n-- Eihän sinullakaan ole vielä kotiin kiirettä, ollaan vielä vähän\naikaa täällä, pyyteli Armas.\n\n-- Jäädään vain, mutta kello viisi täytyy minun olla kotona.\n\nHe ottivat toisiansa käsistä kiinni ja luistelivat yhä kauemmas.\n\n-- Luistellaan tuon saaren ympäri, ehdotti Armas.\n\nTultuaan saaren toiselle puolelle, levähtivät he hiukan. Armas istui\nrantakivelle, mutta Laila jäi seisomaan hänen eteensä.\n\n-- Lähdetään jo! virkkoi Laila, ja tuntien jäsenissään mitä eloisimman\nvoiman, kiepautti hän luistimillaan soman kuvion puhtaaseen jään\npintaan.\n\n-- Hyvä, hyvä! huudahti Armas, ja saaren metsä vastasi: hyvä, -vä!\n\nOttaen taas toisiaan käsistä, he lähtivät kiertämään saarta, ja tulivat\nsalmeen, joka eroitti saaren mantereen rannasta. Salmi oli kapea, ja he\nluistelivat keskellä väylää. Silloin äkkiä rusahti jää ja molemmat\nvaipuivat kylmään syvyyteen. Kumpikaan ei kuitenkaan menettänyt\nmalttiaan, kun he kaulaan asti vajonneina pitivät kiinni jään reunasta,\njoka lohkeili heti, kun siitä yritti ponnistamaan ylös.\n\n-- Ei hätäillä, pidä vain hiljaa kiinni, Armas kehoitti ja asettui\nselin jään reunaan, nosti molemmat kätensä hajalleen jäälle, hivuttaen\nhartiansa mahdollisimman ylös; samassa hän nosti toisen jalkansa jään\nreunaan; siitä ponnahtaen ja käsillään auttaen hän pääsi jäälle, jossa\nhän heti asettui vatsalleen pitkin pituuttaan toveriaan kohti. Laila\ntarttui heti ojennettuun käteen ja niin hänkin pääsi pois kylmästä\nkylvystä.\n\nNoustuaan pystyyn näkivät he kuinka joku läheisestä rantamökistä juoksi\nseiväs kädessä jäälle. Hän oli ikkunasta nähnyt tapauksen ja riensi\napuun. Mutta ihmeekseen hän huomasi avannossa olijat jo jäällä.\n\n-- Millä ihmeen tavalla te siitä niin pian pääsitte ylös, poika virkkoi\nja näytti aivan pettyneeltä, kun ei saanutkaan antaa apuansa.\n\nArmas tunsi itsensä miltei iloiseksi, vaikka märät vaatteet\nsaattoivatkin kylmän, ilkeän tunteen ruumiiseen. Lailasta tuntui olo\nvieläkin tukalammalta, mutta siitä huolimatta hän loi toveriinsa\nkiitollisen ja ihastuneen katseen. Hänkään ei voinut käsittää, kuinka\nArmas kiepautti itsensä niin sukkelasti jäälle.\n\nVettä tippuvine vaatteineen, joita kylmä ilma pian alkoi jäädyttää, he\nnousivat parin kivenheiton päässä olevalle mökille.\n\nLaudoista kyhätyn eteisen kautta tultiin ainoaan asuinhuoneeseen, josta\nneljännen osan täytti suuri uuni. Sitä vastapäätä samalla sivulla oli\nvanhat kangaspuut, jossa oli harmaata sarkaa kuteilla. Kahdella\nseinällä oli pienet, neliruutuiset ikkunat, joissa oli valkeat,\nvaaleanpunaraitaiset verhot.\n\nVieraiden astuessa sisään, seisoi vanha vaimo lieden ääressä\nkahvipannua hoitaen, ja voimakas kahvintuoksu täytti pienen huoneen.\nKissa lattialla hieroi päätänsä emäntänsä helmaan, muita olentoja ei\ntuvassa ollutkaan.\n\nNuorten tervehdykseen vastattuaan vanhus jatkoi: -- Voi hyväinen kuinka\nmärkiä. No, oli se Jumalan onni, että poika sattui olemaan ikkunassa.\nPianhan sinä saitkin heidät ylös, Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia,\ntuli sukkelaan emännältä.\n\n-- Eihän siinä minua tarvittukaan, itsehän ne pääsivät ylös, sanoi\nnuorukainen pahoitellen.\n\n-- Hyvä aikomus on kyllä teon arvoinen, lohdutteli Armas.\n\n-- Antakaa nyt, emäntä-kulta, meille jotain kuivaa, Laila pyysi.\n\n-- Eihän meillä juuri mitään ole, mutta katsotaan. Ilkeältähän sitä\nmärissä tuntuu, sen arvaa. Vai pääsitte omin voimin ylös, no on se\nihme. Tämä Väinö sai viime syksynäkin onkia sieltä pari poikaa ylös,\nsiinä kun on niin virtava salmi.\n\nVuoteen peitteestä saatiin pian verho, joka kiinnitettiin kangaspuista\nuunin nurkkaan, ja sen takana sai Laila varjoisan sopen. Kun hän\nhetkisen kuluttua tuli sieltä, katselivat hän ja Armas toisiaan\nnaurussa suin. Lailalla oli yllään emännän harmaa hame ja musta, suora\npusero, jaloissa harmaat villasukat ja matalat huopatossut. Armas taas\noli saanut yllensä Väinön mustan pyhäpuvun, joka ainoastaan hartioista\noli hiukan väljä.\n\nKello oli jo viisi, laskevan auringon viimeiset säteet leikittelivät\nuunin kupeessa.\n\n-- Nyt sinä myöhästyt kokouksestasi, Armas virkkoi.\n\n-- Ei minun läsnäoloani siinä välttämättömästi tarvita, mutta Ester on\nrauhaton sinun tähtesi, vastasi Laila.\n\n-- Kunpa voisi puhelimella ilmoittaa kotiin.\n\n-- Mutilassa on puhelin, tiesi Väinö.\n\n-- Onko sinne pitkältikin? kysyi Armas.\n\n-- Olisiko kilometrin verran.\n\n-- Olkaa niin hyvä ja menkää sinne, soittakaa kaupunkiin, numero 540,\nja sanokaa, ettei tarvitse odottaa päivälliselle, mutta ei sanaakaan\nuimisesta, ymmärrättehän.\n\n-- Kyllä! vakuutti nuorukainen ja lähti nopein askelin toimittamaan\nasiaa.\n\n-- Ottakaa nyt kahvia, että sydänkin lämpenee! vanhus kehoitti. --\nOlisi minulla kylmettymisen tippojakin, jos herrasväki vain haluaa.\n\nVieraat kiittivät ja sanoivat kahvin kyllä riittävän. Laila naurahti\nitsekseen, kun emäntä puhui sydämen lämmittämisestä, sillä hänen\nsydämensä tuntui olevan lämpöä tulvillaan.\n\n-- On tuo kerma vähän huonoa, vaan eihän tällaisessa mökissä saa\nkaikkea hyvää, emäntä valitteli.\n\n-- Kyllä tämä hyvää on, kehui Laila, kaataessaan maitoa kuppiinsa.\nSitten hän meni istumaan jakkaralle lieden ääreen, josta hehkui\nsuloista lämpöä. Armas nosti sinne toisen jakkaran, ja niin toverukset\nistuivat lähekkäin, nauttien toistensa seurasta ehkä enemmän kuin\nkuumasta kahvista.\n\n-- Taidatte olla morsian ja sulhanen? emäntä kysäsi.\n\n-- Niin olemme, tuli Armaalta ja hän iski silmää Lailalle, joka\nkuitenkin katsahti moittivasti takaisin, mutta ei virkkanut mitään.\n\n-- Kukas se Ester on, jolle sana lähetettiin?\n\n-- Hän on -- minun serkkuni.\n\n-- Hänenkö luona herra asuu?\n\n-- Niin juuri. -- Entäs te, vieläkö miehenne elää? Armas kysyi,\nehkäistäkseen enempiä tutkimuksia.\n\n-- Hän kuoli jo toistakymmentä vuotta takaperin.\n\n-- Ja te elätte nyt kahden poikanne kanssa?\n\n-- Niin, toiset lapset ovat kaikki maailmalla.\n\n-- Kaksiko vain on poikaa? Laila kysyi?\n\n-- On kolmaskin, tai oikeastaan ensimäinen, koska hän on vanhin, hän on\naina Ameriikassa asti.\n\nEukko kiepsahti arkulle ja toi sieltä valokuvan. Se esitti uljaan\nnäköistä miestä, vaimoa ja kahta pientä poikaa.\n\n-- Tässähän se on meidän esikoisemme ja hänen perheensä, on ollut\nsiellä jo neljätoista vuotta, vallan toisella puolella maata, Tyynen\nmeren rannalla.\n\n-- Mutta vieläkö saa kaataa kahvia?\n\n-- Kyllä, mutta olisitteko niin hyvä ja antaisitte myös vähän leipää,\npyysi Armas. -- Alkaa tässä nälkäkin olla.\n\n-- Ei ole, hyvät vieraat, muuta kuin ruisleipää, valitti emäntä.\n\n-- Juuri sitä minä tarkoitinkin.\n\n-- No, saahan toki sellaista! sanoi vanhus iloisella äänellä, meni\neteiseen ja toi leivät sekä pienellä lautasella voita, otti sitten\npöytälaatikosta veitsen ja kehoitti \"nuorta paria\" nauttimaan \"töllin\nantimista\".\n\n-- Eipä uskoisi, että leipä voi maistua näin hyvältä, Laila kehui.\n\nVäinö tuli sisään, vihellellen jotain valssin säveltä.\n\n-- Pimeässäkö äiti täällä vieraita pitää? huudahti hän.\n\n-- Kyllähän täällä vielä näkee, puolusteli Laila.\n\nSiitä huolimatta poika pisti pieneen öljylamppuun valkean. Senjälkeen\nhän kaivoi penkin alustaa ja otti sieltä esille viululaatikon.\n\n-- Älähän nyt vieraiden aikana! torui äiti.\n\n-- Soittakaa vain! Armas kehoitti.\n\nVäinö soitti ensin: \"Honkain keskellä...\" mutta alkoi sitten vetää\näsken viheltämäänsä valssin säveltä.\n\n-- Pyytäkääpä tätä herraa viuluanne soittamaan, sanoi Laila.\n\n-- Jos vain osaa, niin kyllähän tätä vieraskin saa, ja poika ojensi\nviulun Armaalle.\n\nLaila naurahti, mutta koetti sitä peittää.\n\nArmas otti viulun vastaan, laittoi sen parempaan vireeseen ja alkoi\nsitten soittaa jotakin fantasiaa. Soittaessaan hän katsoi Lailan\nsilmiin, ja vaikka viulu ei ollutkaan ensiluokan soittimia, niin\nihmeellisiä säveleitä siitäkin vain tuli. Mutta ehkäpä ne olivat juuri\nLailan silmät, jotka antoivat väriä viulun äänille.\n\nLailan posket kävivät helakan punaisiksi ja hänen rintansa nousi ja\nlaski tavallista kiihkeämmin. Vanha vaimo istui kädet ristissä ja\nnyökäytteli hiljaa päätään. Mutta Väinö kuunteli silmät suurina\nihmeellistä viuluniekkaa, joka niin kummia ääniä loihti hänen\nviulustaan. Soiton tauottua hän kuitenkin keksi arvoituksen, riemastui\nja huudahti:\n\n-- Nyt minä tiedän, kuka herra on. Minä olin toissasunnuntaina\nkonsertissa ja te soititte kerran orkesterin edessä, mutta teillä\nitsellänne on paljon parempi viulu kuin tämä, vaikka kummia ääniä oikea\nsoittaja vain tästäkin näkyy saavan. -- Kumma kun en heti tuntenut.\n\nLaila katsahti poikaa lämpimästi, mutta emäntä virkkoi: -- Vai on tämä\nse herra. Kun Väinö tuli silloin kotiin, oli hän kovin innostuksissaan\nja kehui, että siellä oli sellainen viulunsoittaja, jota ei vielä ole\nkuultu eikä nähty. --\n\nArmas oli omissa ajatuksissaan ja näppäili hiljaa viulun kieliä. Mutta\nhypähti äkkiä pystyyn ja sanoi: Nyt meidän täytyy lähteä, kello\nkahdeksalta minulle tulee oppilas.\n\n-- Menenkö minä soittamaan Mutilasta auton, sillä ettehän toki näin\npimeässä voi luistellen mennä? Armas nyökäytti ja samassa Väinö oli\nmatkalla.\n\nEmäntä oli istuutunut kangaspuitten ääreen, ja nuoret katselivat ja\nkuuntelivat pirran piukkinaa.\n\n-- Kudotteko minulle tuon kankaan? Armas kysyi.\n\n-- Toki mielellänikin.\n\n-- Milloin siitä voisi saada pukukankaan? Maksusta ei tingitä.\n\n-- Tässä on jo neljän metrin verran, pari siis vielä lisää. Saatte ensi\nviikon lopulla.\n\n-- Minulla oli kuudennella luokalla ollessani puku tuollaisesta\nsarasta, ja mikään puku ei minusta ole ollut sen mieluisampi. Saksassa\nollessani minä kaipasin tuollaista pehmeätä ja lämmintä sarkaa ylleni,\nmutta ei tullut pyydettyä sedältäni, Armas selitti Lailalle, ja jatkoi\nhilpeästi: -- Niin että vaikka tätä piti tulla tilaamaan avannon\nkautta, niin ei minulla ole katumista siitäkään kylvystä. Mutta sinä,\nLaila, taisit siellä käydä aivan turhaan.\n\nLaila vastasi nauraen: -- Eipä minullakaan ole syytä katua siellä\nkäyntiä; tulinhan paljon rikkaammaksi, tutustuessani tähän somaan\nasuntoon ja sen herttaiseen emäntään. Mutta ajatuksissaan hän jatkoi:\n-- Tämä on hauskin ja runollisin tapaus koko elämässäni. -- Hän soitti\nminulle, hän omisti soittonsa silmilleni!\n\nKuului autotorven törähdys ja heti sen jälkeen Väinö kantoi sisälle\nparit turkit, Mutilasta tuomansa, joista hän sai vierailta \"tuhannet\nkiitokset\".\n\nEmäntää ei saatu millään ottamaan maksua kestitsemisestään ja\nvaivoistaan, vaan hän kehoitti vieraita vastakin käymään. -- Ei\nkuitenkaan avannon kautta, naurahti hän -- Jumala siunatkoon teitä,\nsanoi ystävällinen emäntä vielä viimeiseksi hyvästiksi.\n\n-- Miksi sinä narrasit sitä hyvää emäntää, Laila virkkoi nuhdellen,\nauton huristessa kohti kaupunkia.\n\n-- On niin helppoa vastata myöntämällä. Ethän sinä toki siitä vain\npahastunut?\n\n-- Mitäs tuo pahastua kannattaa.\n\n-- Niin, olisithan sinä voinut oikaista ja sanoa minun narraavan.\n\n-- Ei sekään olisi tehnyt asiaa kauniimmaksi. -- Mutta mitäpä tuosta,\nhyvin romanttinen retki vain tästä tulikin.\n\nTurkkien kaulukset kumarsivat toisillensa. Lailan ja Armaan silmät\nkohtasivat toisensa himmeässä valossa, mutta kumpikin ajatteli: --\nMiten valoisat silmät hänellä onkaan.\n\nHetkisen äänettömyyden jälkeen aloitti Laila jälleen keskustelun:\n\n-- Minun tekisi mieleni sinulta jotakin kysyä, Armas.\n\nArmaasta tuntui, kuin tytön lausuessa hänen nimensä, hänen äänessään\nolisi ollut erikoisen lämmin ja hellä sointu.\n\n-- Mikset kysy sitten? Armas vastasi.\n\n-- Sopiikohan se?\n\n-- Älä ujostele yhtään.\n\n-- Kun sinä olit niin kauan ulkomailla, niin eikö sinua kukaan neitonen\nsiellä enemmän kiinnostanut.\n\n-- Niin, että olisinko rakastunut?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Olihan siellä tuttavissani eräs nuori nainen, jota katselin hyvin\nmielelläni. Hänellä oli hurmaavat silmät, melkein yhtä kauniit kuin\nsinullakin.\n\n-- Oo!\n\n-- Enhän minä sentään häneenkään juuri rakastunut, Ester on näet ollut\nmorsiameni melkein lapsesta asti; mutta voihan ihailla kaunista naista,\ntarvitsematta silti rakastua.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Hän, jota ihailin, oli sitäpaitsi kihloissa.\n\n-- Ja sinä myöskin.\n\n-- Melkein kuin kihloissa.\n\n-- Ester kertoi, että sinä olet lapsesta saakka kaikesta kauniista\nhurmaantunut.\n\n-- Niin, kauniit kukat, kauniit maisemat, kauniit taideteokset, kaunis\nlaulu ja soitto, mutta erittäin kaunis nainen, luomakunnan ihanin\nkoristus, -- ovathan ne kaikki sellaisia, jotka jokaisen silmää ja\nkorvaa hivelevät ja herättävät yleviä tunteita.\n\n-- Eivät kaikki osaa yhtä paljon kauniistakaan nauttia, ei kaikilla ole\nyhtä kehittynyt kauneusaisti, vastasi Laila.\n\n-- Ehkä eivät. Mutta miehet osaavat kuitenkin antaa arvoa\nnaiskauneudelle.\n\nLiian pian oltiin kaupungissa. Pysähdyttiin Lailan asunnon eteen ja\nLaila ojensi pitkästä turkinhihasta lämpimän kätensä, jonka Armas vei\nkunnioittavasti huulillensa. Punastuiko Laila siitä, sitä ei kukaan\nnähnyt, mutta itse hän tunsi poskiensa kuumenevan.\n\n-- Kiitos hauskasta retkestä! Armas virkkoi.\n\n-- Samoin sinulle.\n\n-- Lähdetkö huomenna luistelemaan?\n\n-- Luultavasti taas kahdelta viidesluokkalaisten kera.\n\n-- Hyvä. Ylihuomiseen konserttiin lulet?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Asetu eturiviin.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Että osaan soittaa.\n\n-- Tuleehan Ester!\n\n-- Kahdella on aina suurempi voima kuin yhdellä.\n\n-- Sinuapa täytyy varoa, Laila sanoi naurahtaen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kun sinulla on muhamettilaisen puheetkin, vastasi Laila ja poistui.\n\nAutonkuljettajan kanssa sovittiin vaatteiden palauttamisesta sekä\nMutilaan että mökkiin.\n\nPian oli Armaskin kotonaan, Ester oli eteisessä vastassa.\n\n-- Mitäs nyt minusta tykkäät? Armas virkkoi iloisesti.\n\n-- Missä kummassa sinä olet ollut? Ester tarkasti sulhastaan,\nihmetellen tämän vieraita pukimia. -- Hyvä Jumala, järvessähän sinä\nolet ollutkin, jatkoi hän, kun Armas heitti käsivarreltaan puolimärät\nvaatteet pöydälle.\n\nKun sitten Armas hetkistä myöhemmin kertoi seikkailustaan, puistatti\nEsteriä kammottavasti. -- Jospa he eivät olisikaan päässeet ylös, vaan\nolisivat sinne hukkuneet! Mihin suruun ja tuskaan hän olisi jäänyt.\nLiikutuksesta vavisten hän painoi päänsä Armaan rintaan ja kyynelsilmin\nkatseli sulhasensa silmiä.\n\nArmaskin heltyi morsiamensa hellyydestä, hän silitteli tämän\nkellan-kauniita hiuksia, siveli niitä sormillaan, siveli poskillaan, ja\nsuuteli sitten tyttönsä väriseviä huulia.\n\nMikään ei sillä hetkellä osoittanut, että tänä iltapäivänä jo oli\njotain vieroittavaa tunnetta astunut sulhasen sydämeen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Terveisiä Lailalta! virkkoi Ester, kun Armas saapui huoneestaan\naamukahville.\n\n-- Kiitos! Mistä ne nyt jo tulivat?\n\n-- Hänen emäntänsä soitti äsken, Lailalla on hiukan kuumetta, eikä siis\nvoi tänään mennä kouluun.\n\n-- Mitäs sanot, Laila sairas! huudahti Armas säikähtäen.\n\n-- Ainoastaan hiukan kuumetta, hän oli käskenyt sanomaan, ettei hän\ntarvitse muuta kuin pari kuumepulveria ja olla tämän päivää\nvuoteessaan.\n\n-- Ja meidän kun piti lähteä tänäänkin luistelemaan.\n\n-- Oliko siellä jään alla niin hauskaa, että pitäisi vielä uudelleen\nkäydä, sanoi Ester leikillisesti. -- Ette pääse nyt tänään \"hukkumaan\".\n\n-- Entä sinun kanssasi? kysyi Armas.\n\n-- Minuapa et narraakaan tekemään tuttavuutta ahvenien kanssa, sanoi\nEster nauraen.\n\nAamiaisen jälkeen Ester ja Armas lähtivät kävelylle. Ilma oli raittiin\nkylmä, taivas oli hienossa, vaaleanharmaassa pilvessä; puiston puut\nolivat valkeassa huurteessa, mutta alkoivat tuulen tullessa karistaa\nkauniita koristuksiansa maahan.\n\nEsterin posket olivat saaneet kauniin purppurapunan ja hänen silmänsä\nloistivat hilpeää iloa. Hän oli ollut pari päivää sisällä ja nautti nyt\nsitä enemmän raittiista talvi-ilmasta.\n\n-- Lähdetään nyt sairasta katsomaan, Ester ehdotti, kun he olivat\npuolisen tuntia kävelleet.\n\nArmas tunsi kuuman ilon sisässään tästä ehdotuksesta, ja hän myöntyi\nlähtemään.\n\nEster meni ensin Lailan huoneeseen, Armaan jäädessä hämärään eteiseen.\n\n-- Tule vain tänne! Ester kehoitti ovenraosta.\n\nArmas astui huoneeseen ja kulki hämillään vuoteen ääreen, ojentaen\nkätensä totisena Lailalle, joka lepäsi siinä valkoisissaan -- valkea\npäällyspeite oli levitetty peiton ylle. Lailan ruskea tukka oli kuin\npaisunut tyynyllä kauniiden kasvojen kehystäksi. Armaalle muistui\nmieleen viimeöinen unensa: Hän siveli sormillaan Esterin keltaisia\nsuortuvia, mutta ne muuttuivatkin samassa Lailan ruskeaksi, silkin\nhienoksi tukaksi. Ja Esterin siniset silmät Lailan loistaviksi\nsilmiksi. -- Oletko sinä Ester vai Lailako sinä olet? oli hän kysynyt.\n-- Etkö sinä minua tunne, sinun omasihan minä olen, tuli vastaukseksi.\nSilloin hän yritti suudella tytön huulia, mutta samassa hän oli\nherännyt.\n\n-- Kylläpä tuo mies osaa olla totinen, nauroi Ester. -- Eihän täällä\nnyt sentään kuolinvuoteen ääressä olla. Näethän, ettei mitään hätää\nole, koska sairas vain romaania lukee. Näin sanoessaan Ester viittasi\nyöpöydällä olevaa Maila Talvion uutuutta.\n\n-- Enhän minä ole tottunut tällaisiin käynteihin, enkä tiedä, pitääkö\nsairaan huoneessa näyttää iloista vai suruista naamaa; luulin\nkuitenkin, että osanottavaisuus edellyttää totisuutta.\n\n-- Näytä sinä vain iloiset kasvosi, se sinua parhaiten pukee, virkkoi\nLaila hymyillen. -- Eri asia on kuitenkin soittaessasi.\n\n-- Armashan on silloin aina totinen kuin lantunistuttaja, Ester\ntäydensi.\n\n-- Onko tämä potilas vain olevinaan sairas? Armas kysyi naurahtaen ja\ntunnusteli sitten tärkeän näköisenä Lailan valtimoa. -- Jaa -- hän\nrykäsi ja jatkoi korostaen: -- neiti nousee ylös, pukee yllensä ja\nlähtee kävelemään tai luistelemaan.\n\n-- Entä kun rehtori tulee vastaan, niin saan pian potkut koko\nvirastani, minkäs toimen herra tohtori silloin minulle hankkii.\n\n-- Voinhan minä neidin ottaa eteistytökseni, vastasi Armas.\n\nIloisesti jutellen kului tunti, ja vieraat jättivät \"sairaan\"\nvuoteeseensa.\n\nKadulla kävellessään Esterin käsikoukussa vakuutti Armas itselleen: --\nEnhän minä Lailaa ihaile enempää kuin kaunista ja puoleensavetävää\nnaista on kenen hyvänsä lupa ihailla.\n\nJa kotiin tultuansa, kun hän katseli Esteriä, joka raittiin ulkoilman\nvaikutuksesta oli entistä ihanamman näköinen, huudahti hän\nihastuksissaan: -- Kuinka onnellinen minä olen, kun omistan noin\nkauniin ja hyvän morsiamen.\n\n-- Mikä on parempi: kaunis vai hyvä? Jos minä olisin vain hyvä enkä\nkaunis sinun mielestäsi, virkkoi Ester hymyillen.\n\n-- Niin sinä et olisi minun Esterini.\n\n-- Onko sinusta siis kauneus naisessa pääasia? Jos minä tapaturmaisesti\nkadottaisin toisen silmäni tai jos hiukseni kadottaisin, niin\njättäisitkö minut?\n\n-- Jos ja jos! Älä nyt puhu tyhmyyksiä, anna ennemmin pieni suukko, oma\nkultakutrini.\n\n-- Ester, Ester! kuului äidin ääni ja samassa oli hän jo ovella. --\nTäällä ne nuoret vain ovat omassa paratiisissaan, mutta nyt minun\ntäytyy olla julma ja eroittaa teidät hetkiseksi toisistanne. Mene heti\nkauppaan, Ester, siellä isä tarvitsee apuasi.\n\nKun Ester oli poistunut, virkkoi Armas:\n\n-- Istu nyt äitiseni, niin minä soitan sinulle.\n\n-- Eihän tässä nyt olisi aikaa, mutta eihän tuollaista pyyntöä voi\nvastustaakaan.\n\nMutta ihmeellinen on ihmissydän. Kun Armas soittaessaan pani silmänsä\nkiinni, näki hän edessään Lailan loistavine silmineen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKonsertista palattuaan Armas oli omituisen hiljainen, ei puhunut\nomaisilleen, ei kuullut, mitä he sanoivat. Hän eli lumouksessaan.\nKotiin tultuaan hän ei huolinut teetä enemmän kuin muutakaan ruokaa,\nvaan sulkeutui huoneeseensa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja\najatteli ihmeellisintä näkyä, mitä hän oli elämässään koskaan nähnyt.\nEsittäessään soolo-osansa hän oli kohdannut Lailan silmien loistavimmat\nsäteet. Tuo silmäys oli ihanin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt, se\nsaattoi hänen rintansa paisumaan ja viulun hänen kädessään vapisemaan.\nSillä hetkellä hänen sielussaan syntyi säveliä, joita hän tahtoi vielä\ntänä yönä antaa viulunsa laulaa.\n\nArmas otti nuottivihkonsa eteensä ja alkoi siihen tehdä nopeasti\nmerkkejään. Väliin käsi pysähtyi, silmät sulkeutuivat ja vasemman käden\nsormet sivelivät hiljalleen otsaa ja ohimoa. Näin hän näki uudelleen ja\nuudelleen tuon lumoavan näyn, ja parin tunnin kuluttua oli \"Silmien\nlaulu\" sävelletty.\n\nTyönsä suoritettuaan Armas kurkisti saliin, siellä vallitsi täydellinen\npimeys; koko talo nukkui rauhallista untaan, hän vain yksin valvoi. Hän\npani oven hyvästi kiinni, otti sitten viulunsa ja alkoi hiljakseen\nsoittaa sävellystään.\n\nArmas luuli soittavansa kenenkään kuulematta, mutta salissa, oven\ntakana olikin kuulija. Ester oli herännyt viulun hillittyyn ääneen, hän\nei voinut olla menemättä lähemmäs, ja kuuli nyt ihmeellistä, lumoavan\nihanaa soittoa, jollaista hän ei ollut vielä koskaan kuullut.\nUskaltamatta tuskin hengittää, kuunteli hän \"Silmien laulua\" pimeässä\nsalissa, painaen väliin kädellään rintaansa. -- Minuako varten,\nminulleko hän on tuon kappaleen luonut!\n\nKun soitto taukosi, uskalsi Ester koputtaa ovelle ja raottaa sitä.\nSilloin soittaja säpsähti kuin hänet olisi tavattu pahanteosta. Hän\nkatseli morsiantaan kuin aavetta, ja aaveen näköinenpä Ester olikin\nvalkeassa yöpuvussaan ja vaaleine kasvoineen.\n\n-- Oletpa sinä ahkera, kello on jo pian kaksi, virkkoi Ester.\n\n-- Mutta hyvänen aika, mene nyt pian takaisin vuoteeseesi, vilustutat\nitsesi, sai Armas sanotuksi.\n\n-- Mitä sinä, Armas -- -- --\n\n-- Mene nyt, hyvä lapsi, minäkin käyn heti levolle. Hyvää yötä!\n\nEster poistui ja ihmetteli ensin Armaan käytöstä, mutta lohduttautui\npian ajatuksella, että taiteilijoilla täytyy joskus olla omat oikkunsa.\n\nArmas katseli vielä nuottejaan ja pani sitten vihkonsa pöytälaatikkoon\ntoisten paperien alle, mutta hänen kätensä vapisivat kuin kuumeisella.\n\n-- Mikä oli se ihmeellinen soitto, minä kuulen sen vieläkin korvissani?\nEster kysyi Armaalta aamiaispöydässä. -- Kenen säveltämä se on, vai\nitsekö olet sen luonut?\n\n-- Onpahan vain pieni tunnelmapala.\n\n-- Häiritsinkö minä, olit vähän hermostunut?\n\n-- En muusia kuin ajattelemattomuudestasi, tullapa kylmän salin läpi\npaljasjaloin.\n\n-- Minä luulin, että et muista ruveta nukkumaan ollenkaan.\n\n-- Sellainenhan se oli Armaan isäkin, valvoi ja kirjoitteli kaiket yöt,\nvirkkoi Esterin äiti. -- Taidat sinäkin saada vielä monta kertaa\nkehoittaa tulevaa miestäsi vuoteeseen.\n\n-- Kyllähän nukkua aina ennättää, mutta luoda täytyy silloin, kun henki\nkäskee, lausui Armas.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSunnuntaiaamu maaliskuussa. Aurinko loi kultaista hohdetta pitkien\npetäjien kellanruskeisiin runkoihin; puiden välitse säteet tunkeutuivat\nvalkealle hangelle, saattaen varjopaikat sinertämään. Koko luonto kylpi\nihanassa valossa.\n\nArmas hiihteli hiljaisessa petäjikössä, jossa ei vielä näin aikaiseen\naamulla muita hiihtäjiä näkynyt. Täällä luonnon suuressa temppelissä,\npyhässä pilaristossa, hän tunsi hartauden tunteen täyttävän rintansa,\njollaista hän ei edes kirkossa koskaan ollut tuntenut.\n\nÄkkiä sattui hänen silmiinsä puiden välitse liitävä neitonen,\nvalkopuseroinen, valkotakkinen, siniharmaahameinen. Armaan sydän\nsävähti riemusta -- Laila, Laila!\n\nHän lähti hiihtämään jälkeen, mutta Laila huomasi myöskin hänet ja\nsujautteli sukkelammin suksillansa. Armas pani parastaan, mutta\nvälimatka ei lyhentynyt, tyttö pakeni kuin henkensä edestä. Lailan\nsorea varsi taipui keveänä kuin suvituulessa huojuva heinä, ja puut\nväistyivät vilisten hänen sauvojensa tieltä. Armas ei voinut irroittaa\nsilmiänsä hänestä, mutta vaikka hän ponnisti täysin voimin, niin\nlähemmäksi tyttöä hän ei päässyt.\n\nTuli pitkä mäenrinne, jota hiihtäjät laskivat alas. -- Nyt sinut\ntavoitan, sinä lumotar, sanoi Armas itsekseen ja ponnisti sauvoillaan.\nSuksensa veivätkin nyt huimaavaa vauhtia hyvää latua. Väli lyheni\nlyhenemistään ja Armas olisi pian törmännyt tyttöön, jollei hän olisi\nohjannut sivulle ja niin joutunut Lailan vierelle. Siinä ei kuitenkaan\nvoinut katsahtaa toiseensa, sillä tarkkuus oli kokonaan kiinnitettävä\nkunnolliseen alastuloon. Kohdalle tultuaan Armas vain virkkoi: --\nSainpa sinut kiinni, metsän ihana impi! Loppuosa tuli kuitenkin\nkuulumattomasti.\n\nAlas tultuaan ja suksien pysähdyttyä he vasta loivat toisiinsa\nsilmänsä, molempien hehkuvaa loistetta täynnä, ja kasvot hiihdosta\npalavina.\n\n-- Mitä sinä minua takaa ajat, olenko minä mikään metsän otus? sanoi\nLaila, ollen totinen olevinaan, mutta silmät ilmaisivat riemun\nrunsautta.\n\n-- Se oli kilpailua, ja kilpailuhan aina kiihoittaa, selitteli Armas.\n-- Tunnustan kuitenkin, että sinä olet parempi hiihtäjä. Minä olen\nhuonontunut entisestään. Lähdemmekö ylöspäin takaisin?\n\n-- Onhan tuosta hauska laskea uudelleenkin. Miksi et ottanut Esteriäsi\nmukaan?\n\n-- Hän nukkuu näin pyhäaamusin mielellään pitempäänkin.\n\n-- Minä luulin, että sinä karkasit tai lähdit salaa.\n\n-- Niinhän minä teinkin, kukaan ei lähtöäni aavistanutkaan. Ja --\nminusta on ihanaa olla tällaisena aamuna yksin luonnon helmassa.\n\n-- Siltähän se äskeinen takaa-ajo näytti.\n\n-- Sinähän kuulut luontoon, olet metsän neito.\n\n-- Ja sinä, kaupungin lapsi tulit tänne metsän piikojen pitoihin?\n\n-- Niin -- \"Takaisin luontoon\", sanoi, -- kuka se mahtoi ollakaan, joka\nniin sanoi.\n\n-- Viimeksi Armas Rantakallio, virkkoi Laila naurahtaen.\n\nHe hiihtivät hiljalleen mäen rinnettä ylös, vaihtaen sanan ja toisenkin\nkeskenään. Vaikka Armas tunsi sydämensä riemusta hypähtelevän, kun hän\nLailan huomasi, niin nyt tunsi hän rintansa rauhalliseksi. Ja niin se\noli aina; kun hän milloin hyvänsä kohtasi Lailan, niin hänen sydämensä\nläikähti yli äyräittensä, mutta sitten seurustellessaan tytön kanssa\nhän oli rauhallinen ja tyyni. Hyvältä ja lämpimältä silloin tuntui koko\nhänen olemuksensa.\n\nHiihtäjät nousivat mäelle, joka idän puolella äkkijyrkkänä kalliona\nvietti alas.\n\nHetkisen katselivat hiihtäjät äänettöminä kirkastettua maisemaa, ollen\nitse tulvillaan riemuitsevia säteitä.\n\n-- Mekö vain kahden saamme nauttia tästä lumoavasta luonnoista? virkkoi\nArmas ihastuksissaan.\n\n-- Lämmin vuode on useimmasta parempi kuin kylpy auringon paisteessa\nvalkoisilla hangilla.\n\n-- Mikä sinut sai tänne ja jättämään lämpimän vuoteesi?\n\n-- Olenhan ennenkin nauttinut kevät-talviaamun aikaisesta ihanuudesta,\nnousevan auringon kultaisessa loisteessa, enkä voinut lojua\nvuoteessani, vaikka sekin tuntui suloiselta, Laila lausui ja hänen\nsilmänsä loistivat kilpaa taivaan kultapyörän kera.\n\nArmas ajatteli: -- Kaunis on luonto, mutta kaunis nainen on sen ihanin\nkoristus. Sinun kauttasi ovat auringon säteet niin kultaisia, sinun\ntähtesi luonto niin lumoava.\n\n-- Entä mikä sinut toi tänne näin varhain? Laila kysyi.\n\n-- Vastustamaton voima, selittämätön pakko ajoi minut vuoteestani, se\nei enää ollut suloinen, vaan se ikäänkuin ajoi minut sylistänsä tänne,\n-- sinua näkemään, jatkoi Armas ajatuksissaan.\n\nSiinä oli niin suloista seisoa, että ainakin neljännestunnin he olivat\npaikallaan, mutta runsaan toisen puolen ajasta Armas katseli Lailaa.\nViimein he käänsivät suksensa ja hiihtivät takaisin metsään päin,\ntulivat loivalle, aukealle mäelle, laskivat siitä rinnakkain, nousivat\nylös ja laskivat uudelleen pitäen kiinni samoista sauvoista, jotka\nolivat poikittain vyötäisten kohdalla. He tunsivat lapsellista iloa\ntästä huvista, ja Laila sanoi, ettei vielä koskaan ole ollut näin hyvää\nkeliä, eikä näin suloista ilmaa.\n\n-- Eikä näin mukavaa hiihtotoveria kuin sinä olet, lisäsi Armas.\n\nAlkoi saapua kaupungista toisia hiihtäjiä, nuorta, reipasta väkeä,\nniitä tuli parvittain, yksitellen, kaksittain, ja metsän täytti kohta\nhilpeä ilo ja elo. Aurinko oli jo kohonnut korkealle, eikä luonnossa\nenää ollut sitä tenhoavaa suloa kuin aikaisemmin. Metsä oli kadottanut\nensimäisiltä hiihtäjiltä viehätyksensä, mutta jopa he olivatkin\nnauttineet runsain määrin tästä ihanasta aamusta. Verkalleen ja miltei\nvaiteliaina he nyt hiihtivät kaupunkia kohti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKesä oli alkamassa. Sen ilmaisi kiitävät polkupyöräilijät, naisten\nkesäiset puvut värikkäine hattuineen, visertelevät lintuset ja puiden\nkellanvihreät lehdet. Katuja revittiin, kaivettiin ja paikkailtiin;\npöly, savu ja asfaltin katku levisi kaikkialle. Muuttokuormia tuli ja\nmeni; kuka muutti keskemmälle kaupunkia, kuka syrjemmälle, kuka\ntoisesta laidasta toiseen. Muutamissa taloissa liiduttiin akkunoita,\ntoisissa taloissa ne peitettiin ruskealla paperilla tai sanomalehdillä.\nNiistä lähtivät asukkaat \"kesälaitumille\"; kouluthan olivat sulkeneet\novensa, ja kesälomien aika alkanut.\n\nRantakallioillakin oli hiukan muuttotouhua. Huonon ajan tähden oli\nelämää vähän supistettava. Armas sai muuttaa saliin ja hänen huoneensa\nluovutettiin vuokralaiselle. Ester järjesti kuitenkin asian niin, ettei\nheidän tarvinnut ottaa aivan vierasta. Kun hän tiesi, että Lailalla oli\naikomus vaihtaa asuntoansa, meni hän tarjoamaan tälle huonetta.\n\nLailan rinnan täytti iloinen sykähdys, kun Ester esitti asian;\nkuitenkin hän mietti hetkisen, ennenkuin otti tarjouksen vastaan.\n\n-- Älä huoli tulla, jollei huone sinua miellytä, virkkoi Eister.\n\n-- Enhän minä mistään voisi saada niin mukavaa huonetta sillä hinnalla.\nTehän saisitte siitä enemmänkin joltain herrasmieheltä.\n\n-- Herrat tupakoivat, enkä minä heistä muutenkaan huolisi. -- Saatpa\nnähdä, että meille tulee ensi talvi olemaan hyvin hauska. Näin\nsanottuaan Ester otti Lailaa vyötäisistä ja he pyörähtelivät kuin\nvallattomat tytöt riemuissaan.\n\nTämä sopimus tehtiin jo huhtikuun lopussa, ja nyt, kesäkuun toisena\npäivänä oli muuttopäivä käsissä.\n\nArmasta huumasi ajatus, että Laila tulee ensi syksystä aina, joka\npäivä, olemaan lähellä häntä, mutta hän karttoi näyttämästä iloansa\nmorsiamelleen ja puuhaili vain innokkaasti. Kotiapulaisen kanssa hän\nnosti huonekalunsa tilavaan saliin, ja pian oli huone tyhjä ja\nsiistitty, valmiina vastaanottamaan uutta asukastansa.\n\nOvikello soi. Armas riensi avaamaan. Laila oli siinä palavissaan ja\nhiukan hengästyksissä, hän oli juosten noussut portaita.\n\n-- Tervetuloa, paras vasallimme! Armas toivotti.\n\n-- Kiitos, arvoisa lääninherrani, Laila vastasi kauniisti hymyillen.\n\n-- Setäni on se, minä olen vain vaatimaton hovimestari. Kas tässä on\nherttuakuntasi, elele siinä onnellisena!\n\n-- Ikävä vain, että minun on jätettävä se kolmeksi kuukaudeksi.\n\n-- Milloin matkustat?\n\n-- Jo tänään.\n\nEster juoksi salin läpi. -- Joko sinä, rakas tyttö, tulit! huudahti hän\nja tervehti Lailaa syleillen.\n\n-- Jo tulin, armollinen lääninherratar.\n\nEster katsoi kysyvästi.\n\n-- Katsos, Armas nimitti minut vasalliksenne.\n\n-- Lääninherrattaren arvo kuuluu äidilleni, ei minulle.\n\nPari miestä kantoi sisään Lailan huoneen kaluston, ja kolmisin siinä\nsitten sovittiin, mikä mihinkin paikkaan asetetaan.\n\n-- No niin, hyvä tuli vähällä vaivalla, syksyllä sitten jatketaan\njärjestelyä, Laila virkkoi, kun kaikki tavarat olivat huoneessa. --\nMilloin te muutatte maalle?\n\n-- Ylihuomenna meilläkin on matka huvilalle, Tyyneläämme. Miltähän\nsiellä nyt tuntuu, kun emme ole olleet siellä moneen vuoteen, Ester\nvastasi.\n\n-- Sinähän, Armas, olet kehunut sitä hyvin runolliseksi paikaksi, sanoi\nLaila, heidän mennessä saliin, jossa nyt vallitsi mitä suurin\nepäjärjestys.\n\n-- Niin, kaunista siellä on ja ihania muistoja, jos on surullisiakin.\n\nLaila ymmärsi Armaan tarkoittavan isänsä äkillistä kuolemaa, josta oli\nkuullut rouva Rantakallion kertovan.\n\nPienen äänettömyyden jälkeen Ester sanoi:\n\n-- Laila, nyt minä pyydän sinua tekemään jotakin, josta meille kaikille\ntulee iloa, jos sen täytät.\n\n-- Annapa kuulua, vastasi Laila.\n\n-- Tule sinäkin Tyynelään!\n\n-- Tekisihän mieleni nähdä se paikka.\n\n-- Niinpä tule siis sinne, tule sitten, kun mansikat kypsyvät, sillä\nenhän minä tahdo sinua nyt heti veljesi perheeltä riistää.\n\nArmas kuunteli henkeä pidätellen, -- Tapahtuuko sekin, jota hän uskalsi\nvain sielunsa sisimmässä sopessa toivoa.\n\n-- Tottapa minun täytynee tulla, koska mansikoitakin luvataan.\n\n-- Joko saamme toivoa sinua juhannukseksi? Ester kysyi.\n\n-- Ei vielä, mutta heti heinäkuun alussa.\n\n-- Siellä kiivetään Pankalle ja sinä kirjoitat runon, joka pannaan\nkehyksiin Tyynelän salin seinälle, Ester kuvaili Lailalle.\n\n-- Eihän siellä salia olekaan, Armas väitti.\n\n-- Onhan pirtti. Et usko, Laila, kuinka hauska pirtti Tyynelässä on, ja\nsuuri kuisti ja parveke, jota kuusen oksat hyväilevät. Siellä Armas\nsoitti jo lapsena niin kauniisti viuluaan.\n\n-- Ja Ester lauleli ihanalla äänellänsä, jatkoi Armas.\n\n-- Siellä on sileiden kallioiden välissä maailman paras uimapaikka;\nhieno, valkoinen santa peittää rannan ja järven puhdas pohja on kuin\nluotu Lailan jalkojen tallata, Ester kehui.\n\n-- Ja kuusikossa, riippumatossa on suloista loikoa, kuusten huminan\ntuutiessa Laila-neidon ihanaan uneen, jatkoi Armas.\n\n-- Tepä olette runollisia, kuvatessanne Tyyneläänne, virkkoi Laila.\n\n-- Sinä siellä vasta runolliseksi tulet, vakuutti Ester.\n\n-- Kun nyt ensin neljä viikkoa hengitän Ahvenanmeren ilmaa, niin tulen\nsitten runolliseen Tyyneläänne jatkamaan uimista, makaamista ja\nmuutakin hyvää.\n\n-- Kyllä me sinua siellä hyvänä pidämme, että vastakin mielesi tekee.\nSe on vain ikävää, että Armas menee miltei koko elokuun ajaksi\nkonserttimatkoilleen.\n\n-- Ulkomailleko?\n\n-- Kotimaan kylpypaikkoihin, Terijoelle, Savonlinnaan, Heinolaan ja jos\nennätän, vielä Naantaliinkin, Armas sanoi.\n\n-- Ikäväähän se on meille, kun Armas lähtee, virkkoi Ester, -- mutta\nminkäs sille tekee, \"mies on luotu liikkujaksi, vaimo pirtin\nvartijaksi\", jatkoi hän nauraen.\n\n-- Mikäpä hätä teillä siellä on, lohdutti Armas.\n\n-- Joko tavarasi ovat pakatut, kysyi Ester Lailalta.\n\n-- Jo, kaikki on valmiina. Parin tunnin kuluttua onkin lähtö käsissä.\n\n-- Syömme ensin päivällistä yhdessä, sitten tulemme sinua saattamaan\nasemalle.\n\nKun nuoret Rantakalliot palasivat saattamasta, riemuitsi Armaan sydän:\n-- Ainoastaan kuukausi ja taas saan nähdä hänet, saan nähdä nuo\nhurmaavat silmät, nähdä ne joka päivä. Ihanan heinäkuun saan olla\nniiden säteissä, -- ja taas syksystä saan täällä aina nähdä häntä ja\nkatsella hänen silmiänsä.\n\nNiin -- Armas oli jo tiennyt ja tuntenut pitemmän aikaa, että hän ei\nainoastaan ihaile kauneutta Lailassa ja hänen hurmaavissa silmissään,\nvaan hän rakastaa häntä kokonaan, rakastaa mielettömällä rakkaudella.\n\nTämä luvaton rakkaus, joka talven kuluessa hiipi häneen vähitellen,\ntäytti nyt keväällä hänet kokonaan vastustamattomalla voimalla. Se\ntuotti usein kipeätä tuskaa, kun hänelle selvisi, että toinen nainen on\nhänen sydämessään anastanut morsiamensa sijan, Esterin, joka on kaunis\nja hyvä, puhdas ja viaton kuin enkeli, jonka hyvyydellä ei ole rajoja,\nja joka on niin äärettömän luottavainen ja rakastettava. Ensin Armas ei\ntahtonut itselleenkään tunnustaa sydämensä tilaa, mutta kun siihen\nvihdoin oli pakko, käsitti hän myös, ettei hän ollutkaan koskaan\ntuntenut muuta rakkautta Esteriä kohtaan kuin ainoastaan veljen\nrakkautta sisareen, joka pienestä asti oli hänen liittynyt hellimmillä\nsiteillä. Mutta kaiken tämän ilmoittaminen Esterille ja kihlauksen\npurkaminen hänen kanssaan tuntui liian julmalta; ennen hän tahtoi elää\nvalheessaan kuin haavoittaa morsiamensa sydäntä.\n\nEi hän myöskään enää tahtonut irroittaa itseään Lailasta, eikä hän sitä\nvoinutkaan, sillä sielunsa sisimmät juuret olivat kietoutuneet häneen,\njonka silmien loisteen tähden hän ei tahtonut muuttaa tästä\nkaupungista, vaikka hänellä olisi ollut edullisempi elää\npääkaupungissa. Lailan silmien tähden hän sitoutui jäämään ensi\nsyksystä edelleenkin tänne. Sanomaton riemu täytti hänen mielensä, kun\nEster toimitti Lailan heille asumaan. Suurinta iloa hän tunsi, kun\nLaila lupasi tulla Tyynelään. Kaikki kävi paremmin kuin hän olisi\nvoinut uneksiakaan. Mutta hän varoi näyttämästä heille tunteitaan. Oli\niloinen kuin ennenkin, ehkäpä iloisempikin, laski leikkiä Lailan kera,\nsuuteli häntä kädelle Esterin läsnäollessa, ja nimitti häntä \"kauniiksi\nLailaksi\".\n\n-- Etkö sinä ole mustasukkainen? kysyi Laila kerran, kun Armas nimitti\nhäntä Laila-kaunottareksi.\n\n-- Mitä varten, saahan toki kaunista kauniiksi sanoa, oli Ester\nvastannut hymyillen.\n\n-- Niin, sinä kun itse olet kauniimpi, ei sinun tarvitse pelätä\nkilpailijaa, Laila päätteli.\n\n-- Niin ja tämä minun tyttöni on niin kultaisen hyvä, parempi kuin itse\nhyvyys, virkkoi Armas.\n\n-- Älä sinä nyt sentään liioittele, ei kukaan voi olla tarpeeksi hyvä,\nväitti Ester.\n\nEster oli todellakin itse niin hyvä, ettei hän osannut ajatella\nkenestäkään mitään pahaa, vielä vähemmän että hänen sulhasensa\nrakastaisi toista naista. Hän piti Armaan sanoja ja käytöstä Lailaa\nkohtaan pelkkinä ystävyyden osoituksina ja hänen iloisen luonteensa\nvallattomina purkauksina. Hän uskoi, että Armas rakasti häntä yhtä\nsuuresti kuin hän Armasta. Ja vaikka Armas ei häntä enää suudellutkaan\nniin usein kuin kihlauksen alussa, ei hän sitäkään osannut pitää minään\nkylmenemisen merkkinä. Esterin rakkaus oli täydellistä ja puhdasta, ja\nhän luotti rakkauteensa, eikä hän voinut sulhasensa puoleltakaan muuta\najatella mahdolliseksi.\n\nEster-rukka, hän ei osannut aavistakaan, mitä surua ja tuskaa hän vielä\nsaisi kärsiä Lailan silmien tähden.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTyynelän huvila oli erittäin kauniilla paikalla, lahden rannalla.\nTaustalla kohosi melkein äkkijyrkkä Pankan vuorenrinne. Komeat kuuset,\njotka turhaan koettivat kurkistaa Pankan laelle, kaarsivat pohjoisen\npuolelta huvilaa; ainoastaan rannan puolella oli vihreä nurmeke, jossa\nseisoi jokunen valkorunkoinen koivu, ikäänkuin ujostellen korkeiden\nkuusten seuraa.\n\nHuvila oli korkea, jyrkkäkattoinen. Laaja kuisti oli etelän puolella\njärvelle päin. Itäsivulla, yläkerrasta oli hauska parveke, jonka\nkaiteita kuusen oksat sivelivät, ja jossa oli hauska kuunnella pienten\nlaulajien suloisia liverryksiä.\n\nHuoneista tärkein oli pirtti, valoisa ja korkea huone neljine\nakkunoineen, maalaamattomine lattioineen ja peittämättömine seinineen.\nPirtistä noustiin mukavia kiertoportaita yläkerran molempiin\nhuoneisiin, joista parvekehuone päätettiin luovuttaa Lailalle, mutta\njota Armas siihen asti sai käyttää makuuhuoneenaan. Alakerrassa paitsi\nkeittiötä oli vielä pari pienempää huonetta, joista toinen valkeine\nkalustoineen ja seinätauluineen yhä vielä oli samassa kunnossa kuin se\noli ollut Armaan äidin eläessä.\n\nEnsimmäinen viikko Tyynelässä meni Armaalta aivan huomaamatta, olihan\nsiellä niin paljon järjestämistä ja puuhaa, ettei paljon joutanut\najattelemaan. Koko viikkoon hän ei edes viulua pitänyt kädessään. Mutta\nsitten, kun hän sen otti taas esille ja asettui ullakkokamarin\nparvekkeelle, rupesi hänen sydämensä kiivaammin sykkimään, ja hänen\nsilmänsä hehkuivat, sillä nyt kuvastuivat hänen sielunsa silmäin eteen\nLailan silmät sellaisina, kuin ne loistavimmillaan olivat hänelle\nnäkyneet.\n\nArmas alkoi soittaa hiljaa, jousi kulki kuin hennosti hyväillen\nviulunkieliä, mutta ääni paisui vähitellen voimakkaaksi, ja esiin\ntulvahti aina uudelleen ikäänkuin kimppu säihkyviä säteitä, välillä se\noli taas tenhoavan lumoavaa, vienoa, houkuttelevaa, kutsuvaa kuin\nseireenien laulu. Soittajan silmät paloivat, sieraimet vavahtelivat ja\nhuulet värisivät; hän oli kuin juovuksissa omasta soitostansa.\n\nPikku laululinnut, jotka olivat soiton lumouksesta lentäneet kuusen\noksille ja laulamatta kuunnelleet tuota ihmeellistä soittoa, katselivat\nnyt ihmeissään soittajaa ja alkoivat sitten liverrellä, vähitellen\nsaattaen soittajan mielentilan tasapainoon.\n\nEivät kuitenkaan ainoastaan lintuset olleet tenhoavan soiton lumoissa.\nParvekkeen alla oli akkuna auki ja huoneessa istui Ester käsityötään\ntehden, mutta soiton kuultuaan jäivät kädet liikkumattomiksi syliin,\nposket purppuroituivat ja silmien kiilto kirkastui, kun säveleet\nkantautuivat ylhäältä hänen luokseen. Tuon soiton hän oli ennenkin\nkuullut, se oli silloinkin hänet lumonnut, oli tehnyt syvemmän\nvaikutuksen kuin Beethovenin tai Bachin hienoimmat sävellykset. Ester\nmuisti sen yön hyvin, ja hän oli sen jälkeen parikin kertaa pyytänyt\nArmasta sitä soittamaan, mutta Armas esteli, eikä sanonut kykenevänsä\nsitä vielä silloin esittämään. -- Nyt hän soittaa sen minulle,\nriemuitsi Esterin sydän.\n\nOli onni, ettei hän ymmärtänyt soiton tarkoitusta, sillä silloin olisi\nhänen sydämensä särkynyt.\n\n-- Armas, Armas, tulehan jo alas! Ester huusi.\n\nArmas laskeutui hidastellen ja Ester otti hänet säteilevin, onnesta\nloistavin silmin vastaan.\n\n-- Kiitos, kiitos soitostasi, jota olen talvesta saakka ikävöinyt\nuudelleen kuulla. Nyt soitit lumoavan fantasiasi.\n\nArmas tunsi punastuvansa häpeästä, hän seisoi kuin rikollinen\ntuomarinsa edessä.\n\nMutta Ester oli kaikesta tietämätön, hymyillen hän virkkoi: -- Tulehan\ntähän viereeni, että saan oikein sinua kiittää.\n\nSilloin Armas vaipui polvilleen ja painoi mustakiharaisen päänsä\nmorsiamensa helmaan ja kyynel kieri hänen silmistään.\n\nEster siveli hienoilla sormillaan kiiltäviä kiharoita ja sanoi:\n\n-- Sinunhan pitäisi olla ylpeä kuin kuningas, sillä tuskinpa kukaan\ntoinen voisi noin ihanasti soittaa, sinä tulet kuitenkin kuin pieni\nlapsi, joka on pudottanut äidin sokeriastian ja sitten piiloittaa\npäänsä äitinsä helmaan.\n\n-- Sinä olet hyvä ja rakas, sinä olet aivan liian hyvä minulle,\nkuiskasi Armas.\n\n-- Mitä sinä, lapsi parka, nyt höpötät, sinähän toki meistä kahdesta\nolet parempi, jos arvostelemaan ruvetaan, Ester sanoi ja painoi\nposkensa Armaan hiuksiin.\n\n-- Ei, virkkoi Armas, nousten istumaan Esterin viereen, -- minä en ole\nedes kelvollinen sinun kengännauhojasi päästämään.\n\n-- Et ainakaan nyt, kun minulla ei kenkiä olekaan, vastasi Ester\nnauraen.\n\nArmas otti nyt Esterin käden omaansa, silitteli sitä, vei sen\nhuulilleen ja painoi poskeansa vastaan.\n\n-- Mutta sinullahan on kuumat posket, virkkoi Ester. -- Aivanhan\nsinussa lienee kuumetta.\n\n-- Kuuma veri on aina kuumaa, kyllä minun lämpöni on normaali. --\nKuules, Ester -- --.\n\n-- Mitä haluat?\n\n-- Laula nyt jotakin.\n\nArmas otti matalan jakkaran, istuutui siihen ja painoi päänsä Esterin\nsyliin. Ester laski kätensä hänen hiuksilleen ja alkoi laulaa\nsuloisella äänellään.\n\nEi koskaan Esterin ääni ollut soinut niin kauniina kuin nyt, ja Armaan\nrinnan yli liukui lämmin laine.\n\nSen päivän iltaan asti Armas oli rauhallinen. Hän otti osaa\nkasvitarhatyöhön ja puuhaili yhdessä toisten kanssa. Mutta illalla\nväikkyivät Lailan silmät taas hänen edessään, eikä hän saanut unta. Hän\nolisi mielellään noussut ylös ja soittanut \"Silmien laulua\", mutta hän\ntahtoi soittaa sen vain itselleen, kenenkään sitä kuuntelematta, ketään\nhäiritsemättä ja siksi hän antoi sen sävelen soida vain sielussaan.\nSiihen hän vihdoin nukkuikin ja näki unta -- Lailasta.\n\nAamulla aikaisin, toisten vielä nukkuessa, nousi Armas ylös, pukeutui\nhiljaa, otti viulunsa ja hiipi ulos. Kesäkuun aurinko oli jo korkealla;\npienet laulajat tervehtivät häntä kymmenin äänin, kun hän nousi Pankan\nrinnettä ylös. Vuorelle päästyään Armas ei malttanut paljoakaan\nkatsella suuremmoista luontoa. Hän jätti sen taakseen ja laskeutui\ntoista, loivaa rinnettä alas, kulki vielä kappaleen matkaa\njuhlallisessa kuusikossa, kunnes tuli pieneen aukeamaan, joka oli kuin\ntemppeli mahtavine pilareineen ja korkeine kupukattoineen. Lattiana\noli pehmeä sammalmatto. Siinä oli joku istuinkin, vihreä sammalmätäs.\nYhdelle niistä Armas istuutui ja alkoi soittaa. Ja kun viulun ääni\nvihdoin sammui, istui hän siinä pitkät ajat liikkumatta kuin eloton\nolento.\n\nTämän aamun jälkeen Armas kävi melkein joka päivä tällä paikalla\nsoittamassa, mutta koskaan hän ei pyytänyt sinne Esteriä seuraansa. Ja\nvaikka hän tiesi, kuinka rauhoittavasti Esterin seura häneen vaikutti\nja kuinka Ester läsnäolollaan karkoitti nuo luvattomat ajatukset ja\nhaaveilut hänen mielestään, sittenkin hän haki yksinäisyyttä ja oli\nväliin puoli päivääkin yksin metsässä ja temppelissään.\n\nHän laski päivät tarkkaan, mitkä olisivat vielä Lailan tuloon, ne\ntuntuivat vähenevän äärettömän hitaasti.\n\nEsterikin huomasi Armaan ikävän, mutta ei osannut aavistaa, mikä sen\ntuotti. Hän arveli, että Armaalla, joka on tottunut vilkkaaseen\nelämään, on ikävä tässä hiljaisuudessa, Armas ei ollut mikään innokas\nkalamies, lukea ja soitella hän ei aina jaksanut ja puheleminen hänen\nja äidin kanssa ei aina ehkä huvittanut. Ikävähän silloin tulee\npakostakin. Näin päätellen Esterkin oli mielissään Lailan tulosta,\nodottaen häntä Tyynelän elvyttäjäksi.\n\nLaila oli jo aikaa sitten määrännyt tulopäivänsä, häneltä saapui kerran\nviikossa postikortti, joka Armaalle toi mitä suloisimman tervehdyksen,\nvaikka se olikin Esterille osoitettu.\n\nPäivät kuluivat, aika riensi eteenpäin. Mennyt oli juhannuskin.\nMansikat alkoivat punertua ja päivät vähenivät Armaan laskelmista:\nneljään, kolmeen, kahteen, ja seuraavana päivänä tuli kortti.\n\n-- Lailalta tuli kortti, Laila tulee huomenna! iloitsi Ester.\n\nArmaan sydän vavahti riemuisasti ja hän virkkoi tenhottomasti: -- Sano\nse uudelleen.\n\n-- Laila on huomenna täällä, tuli laulaen Esterin suusta. -- Kuulitko,\nLailan laulua, Lailan naurua saamme pian kuulla!\n\nArmas olisi mielellään sulkenut tytön syliinsä tuosta ilosanomasta,\nhänen mielensä teki suudella noita huulia, jotka tuon ihanan nimen niin\nkauniisti lauloivat. Mutta nyt hän ei uskaltanut sitä tehdä, se olisi\nollut liiaksi rikollista, olisi ollut kuin pyhän saastuttamista. Hän\nkoetti salata suurta riemuaan ja sanoi:\n\n-- Tokkohan hän tulee täällä viihtymään?\n\n-- Tottahan toki, ja sinä saat siinä suhteessa tehdä parastasi, Ester\nvastasi.\n\nHuoneet järjestettiin vieraan tuloa varten. Molemmat tytöt saivat koko\nyläkerran haltuunsa, mutta Armas sanoi jäävänsä pirttiin vahdiksi,\n\"ettei kukaan pääse morsiamia ryöstämään\".\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun oli navakanlainen länsituuli, niin Armas lähti yksin kevyellä\nveneellä Lailaa noutamaan. Suuri riemun aalto levisi yli hänen\nruumiinsa, kun hän ajatteli, että hän taas pian saisi oikein läheltä\nkatsoa niitä silmiä, jotka koko kuukauden olivat väikkyneet hänen\nsielunsa silmien edessä.\n\nPaluumatkalla Laila istui perässä, eikä Armas voinut irroittaa\nkatsettaan peränpitäjän kasvoista ja silmistä, joissa tuntui olevan\nlumoava kauneus. Laila vaistosi jotain outoa Armaan katseessa ja tämän\näänessäkin oli hänestä erikoinen, vieras värähdys.\n\n-- Älä nyt niin ahkerasti souda, vai pelkäätkö kauniin morsiamesi tällä\najalla joutuvan hukkaan, Laila virkkoi hymyillen.\n\n-- Pelkään kahvin jäähtyvän ja sinähän et pidä kylmästä kahvista,\nsoutaja vastasi leikillisesti.\n\n-- Täytyy sitten minunkin ruveta melomaan.\n\n-- Kuule Armas!\n\n-- Mitä niin, ihana impeni!\n\n-- Onko teillä ollut jo ikävä minua?\n\n-- Niin kauheasti.\n\n-- Milloinka ensi kerran saan soittoasi kuulla? kysyi Laila.\n\n-- Saat kuulla uuden kappaleeni, mutta vasta kolmen viikon kuluttua.\n\n-- Miksi ei jo tänään?\n\n-- Ei sovi, sen saat kuulla sinä yksin vain.\n\n-- Kuinka salaperäistä!\n\n-- Ja tämä lupauskin on pidettävä salaisuutenamme.\n\n-- Mutta jos minä en voi olla kertomatta, esimerkiksi Esterille?\n\n-- Niin silloin et saa kuulla mitään.\n\n-- Mikä sen kappaleen nimi on?\n\n-- Onhan sillä nimikin, mutta sitä ei sovi sanoa -- ei ainakaan vielä,\nehkä sitten, kun saat sen laulun kuulla.\n\nLaila katsoi kummastellen Armasta, miettien, että varmasti Armaassa oli\njotain outoa.\n\nTätä iltaa vietettiin Tyynelässä juhlailtana, Lailan tulon kunniaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna kahvipöydässä Armas kysyi: -- Laila, mitä pidät\nmeidän pikkulaulajistamme?\n\n-- Hyvin harjoitettua väkeä, kyllä niiden konserttiin kelpaa herätä,\nvastasi Laila.\n\n-- Niin, tällaista meillä täällä on. -- Ja nyt minä kysyn sinulta,\nneiti Laila Lumme, tahdotko rakastaa tätä Tyyneläämme myötä- ja\nvastoinkäymisissä?\n\n-- Tahdon, vastasi Laila reippaasti.\n\n-- Ja olla hänen kihlattu morsiamensa?\n\n-- Kyllä, tuli tytöltä hartaasti.\n\n-- Niinpä panen liiton merkiksi sormeesi tämän sormuksen, ja Armas otti\nliivinsä taskusta tuohesta tehdyn sormuksen ja pisti sen tytön vasemman\nkäden nimettömään. Onnea nuorelle morsiamelle.\n\n-- Minäkin onnittelen, Ester sanoi ja hän otti Lailaa kaulasta ja\nsuuteli häntä.\n\nOlisipa minullakin lupa tuollaista tehdä, ajatteli Armas, -- nyt voin\nainoastaan ajatuksissani häntä suudella.\n\nArmas toi nyt viulunsa, jolloin naiset luulivat saavansa kuulla\nsoittoa, mutta Armas antoikin viulun Esterille ja sanoi: -- Osaat sinä\nsenverran tätä käsitellä, että saamme kihlajaisten kunniaksi hiukan\npyörähdellä.\n\nOsasihan Ester niukan viuluakin soittaa, ja pian Laila ja Armas\nkeinuivat \"Tonavan aalloilla\". -- Mutta ei Esterillä enemmän kuin\nLailallakaan ollut hämärintä aavistusta siitä, mitä Armas silläkin\nhetkellä tunsi.\n\nEräänä kauniina, aurinkoisena päivänä oli Laila mennyt loikomaan\nriippumattoon, joka oli rannan petäjikössä uimapaikan yläpuolella, ja\nuinahti päivän raukaisemana pian täyteen uneen.\n\nArmas oli ollut edempänä uimassa ja palasi kallioiden yli. Silloin\nhuomasi hän nukkuvan Lailan punaisine hymyhuulineen. Oi, kuinka nuo\nhuulet kutsuvat, vetävät puoleensa ja pyytävät. -- Hänpä herättääkin\nnukkuvan prinsessan lumotussa linnassaan. -- Ainoastaan hiljaa, hiljaa\nkuin tuulen vieno henkäys hän koskettaa noita huulia! Vielä pari\nkuulumatonta askelta ja Armas on aivan lähellä. -- Kuinka kaunis hän\non, vaikka silmänsäkin ovat kiinni! -- Suutele, suutele! sanoivat\nnukkuvan huulet, ja Armas kumartui ja -- varkaus oli toimitettu -- --.\n\nNukkuva repäisi pelästyneenä silmänsä auki, tuskin käsittäen, mitä oli\ntapahtunut. Armas oli siinä vielä kumarruksissaan hänen kasvojensa yli\nihastunein silmin ja polttavin huulin ja kuiskasi:\n\n-- Joko heräsi lumotun linnan ihana prinsessa?\n\nLaila aikoi suuttua käsitettyään tapahtuman, mutta Armas oli äkkiä\nmuuttunut lapsellisen leikkisän ja viattoman näköiseksi, ja siihen suli\ntytön suuttumus, ennenkuin se pääsi täysin esillekään. Lohduttaen\nitseänsä, että eihän siinä ollutkaan mitään pahaa, ojensi hän kätensä\nja virkkoi: -- Auta nyt, prinssini, minut tästä ylös!\n\nLaila piti paljon Armaasta, piti hänestä miehenä, mutta etenkin\nsoittajana. Hänestä tuntui, ettei kukaan voi Armaan viulun ääntä niin\nihaillen kuunnella kuin hän, ettei kenenkään sydämeen se voi niin\ntunkeutua kuin hänen. Laila oli joskus pelännyt, että Armas ihailee\nhäntä liiaksi, vaikka samalla tuntui suloiseltakin nähdä hänen\nihastuneena katselevan itseään. Mutta kun Laila katseli Esteriä ja\nArmasta yhdessä, niin hän ajatteli: -- Esterin sulhanen ei voi koskaan\nkiintyä toiseen naiseen liiaksi. Armas on vain sellainen ihanteellinen\nsielu, joka nauttii kauniista kaikkialla, Ja jos minä olen hänen\nmielestänsä kaunis, niin miksi hän ei saisi minua ihailla.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPäivät menivät iloiten, kolme viikkoa lensi kuin siivillä. Ei koskaan\nennen Tyynelässä niin paljon laulettu, naurettu ja riemuittu. Iloinen\nelämä kohosi yhä korkeammalle, kun \"isä-pappakin\" saapui huiluineen.\n\nLailan tulon jälkeen Armas oli kokonaan jättänyt yksityiset\nmetsäsamoilunsa. Useimmin he nyt retkeilivät kolmisin, mutta sattuipa\njoskus, että Laila ja Armas olivat kahdestaankin. Kuusikon kirkossa\nArmas ei kuitenkaan ollut vielä käyttänyt Lailaa, eikä siitä edes\npuhunutkaan. Olihan hänellä kylläkin halu näyttää Lailalle se paikka,\njossa hän kuumeiset unensa oli uneksinut. Siellä hän tahtoi soittaa\n\"Silmien laulun\" sielunsa morsiamelle; tahtoi nähdä, mitä se vaikuttaa\nnoihin silmiin, joille se on omistettukin. Mutta hän jätti sen päivän\naina tuonnemmaksi.\n\nKuitenkin, kun kolme viikkoa oli kulunut Lailan tulosta ja hänen\nlähtönsä konserttimatkoille ylihuomenna oli edessä, sanoi Armas\naikaisena aamuna Lailalle haluavansa vielä näyttää hänelle yhden\nmerkillisyyden: metsien pyhäkön.\n\nLaila oli heti valmis lähtemään.\n\n-- Minne sinä oikein johdat? kysyi Laila vihdoin ihmeissään, kun Armas\ntunki yhä syvemmälle kuusikkoon.\n\n-- Pian olemme perillä, lohdutti opas.\n\nLaila seurasi, mutta ei voinut olla pelkäämättä. Mitä hän pelkäsi, sitä\nhän ei osannut sanoa itselleenkään. Kuitenkin tähän pelkoon yhdistyi\nriemuakin, sillä hän aavisti Armaan nyt soittavan hänelle. -- Yksin\nhänelle.\n\nKuusien lomitse aukeni lopulta aukeama, jonka laidalle Armas seisahtui.\n-- Käy peremmälle ja istu lepäämään! kehoitti Armas.\n\nLaila astui muutaman askeleen, seisahtui, katseli ylös ja ympärille, ja\nhuudahti hiljaa, ikäänkuin peläten häiritsevänsä juhlallista\nhiljaisuutta. -- Oi, kuinka kaunis temppeli!\n\n-- Nyt tämä vasta kaunis on, kun sinä olet täällä, nyt tämä on\npyhitetty.\n\nLaila istui pehmeälle istuimelle.\n\n-- Nytkö sinä soitat sen kappaleesi, jonka tullessasi lupasit? Laila\nkysyi.\n\n-- Oletko valmis kuulemaan?\n\n-- Olen!\n\n-- Katso siis minua silmiin!\n\nLaila totteli. Eikä hän enää voinut siirtää silmiänsä soittajasta, kun\ntämä alkoi tuon lumoavan soittonsa, sillä Armaan silmissä oli nyt\nsellainen magneettinen voima, joka sitoi Lailan katseen niihin. Niistä\nleimusi tulinen hehku, joka sytytti tuleen kuulijankin silmät. Mutta\ntulisen polttaviksi olivat myöskin sävelet muuttuneet ihanista\nalkuäänistä; ne leimahtelivat kuin pitkät tulikielet ja tunkivat sielun\nsisimpään; ne saattoivat rinnan laineisiin ja sydämen riehuvaan\nliikkeeseen. Sitten sävelet taas vaihtuivat hellivään hyväilyyn, ne\nkiehtoivat ja lumosivat, saivat sydämen värisemään ja koko ruumiin\njuopumuksenkaltaiseen huumaukseen.\n\nLailan silmät loistivat yhtenä kuumana tulena, kasvoja poltti ja rinta\noli pakahtua; samoin oli Armaan itsensäkin laita, sisäinen tuli oli\nhänet poroksi polttaa. Lopuksi tuli viulusta tuskallinen loppusointu ja\nviulu lensi soittajan käsistä sammalpermannolle. Armaan kädet\nkiertyivät tytön ympärille, ikäänkuin hän olisi pelännyt vajoavansa\npohjattomaan meren syvyyteen ja hänestä nyt pelastuksen löytänyt.\nKuohuvat, palavat rinnat painautuivat toisiaan vasten. Laila ei kyennyt\nvastustamaan, sittenkään, kun Armas suuteli häntä silmiin, poskille ja\nhuulille. Hän oli myöskin lumouksen vallassa.\n\nYht'äkkiä salama leimahti ja samassa kuului jyrähdys kuin olisi taivas\nja maa revennyt. Silloin erkanivat he toisistaan ja kauhu valtasi\nmolemmat, ikäänkuin he olisivat kuulleet tuomiopasuunan äänen.\n\n-- Mitä me olemme tehneet? Todellisuus tulvahti lahjomatta esiin, ja he\nhäpesivät katsoa toisiansa. Suuria sadepisaroita alkoi tipahdella, ja\nLaila kiiruhti suojaan kuusen alle, mutta Armas jäi seisomaan\npaikalleen, aivankuin ei olisi tajuissaan. Silloin Laila tuli takaisin,\notti toiseen käteensä maasta viulun, tarttui toisella Armaan käteen ja\nveti hänet tuuhean kuusen alle, jossa oli hyvä suoja.\n\nKauan he siinä seisoivat äänettöminä, katselivat vain sateen valumista\nsammalmatolle. Tuo sade, joka niin tasaisena valui ja huuhteli puiden\noksia, puhdisti heitäkin ja lakaisi heidän intohimonsa tiehensä.\n\nViimein Armas virkkoi, katsomatta Lailaan:\n\n-- Oletko minuun suuttunut?\n\n-- Suunnittelitko edeltäpäin kaikki näin? kysyi Laila vastaukseksi.\n\n-- En, vakuutan sinulle. Silmillesi kyllä soitin ja tahdoin nähdä ne\nsen vaikutuksen alaisina, mutta en muuta. -- Olemmeko enää ystäviä? Oi,\nen tahtoisi sinun ystävyyttäsi mistään hinnasta kadottaa. Ethän kiellä\nsitä minulta tämän tähden?\n\nArmaan äänessä oli niin rukoileva pyyntö, että Laila ei voinut muuta\nkuin vastata:\n\n-- Emmehän voi muuta olla kuin ystäviä. Etkä sinä yksin rikkonut, ehkä\nminun rikokseni onkin suurempi. Mutta miten me Esterin sovitamme.\nEster-parka, hän kuolee surusta, jos hän saa tietää, että me olemme\nhäntä pettäneet.\n\n-- Oi Laila, Laila, sinä ilmaiset, että sinäkin rakastat minua, virkkoi\nArmas ja puristi hänen kättänsä.\n\n-- Olethan sen huomannut jo ennenkin, vastasi Laila.\n\n-- Ja minä olen kihloissa toisen kanssa.\n\n-- Etkä saa sitä purkaakaan. Esterin kaltainen tyttö ei sitä kestäisi.\n\n-- Hän luottaa sokeasti minuun. Hän on liian hyvä petettäväksi, ja\nkuitenkin siitä asti kuin sinut viime syksynä ensikerran näin, olen\nhäntä pettänyt. -- Mitä minä nyt teen, virkkoi Armas tuskaisena.\n\n-- Olemalla Esterin kanssa edelleenkin kihloissa.\n\n-- Hän on kuitenkin vain nimellinen morsiameni, todellinen olet sinä.\nLaila, annathan nyt suudella itseäsi, pyysi Armas.\n\n-- Eihän se ole luvallista. Kuule, teet väärin, sanoi Laila, kun Armas\ntaivutti hänen päätään. Kuitenkin hän vastasi suudelmiin, mutta sanoi\nsitten: -- Tämän täytyy olla viimeinen kerta!\n\nArmas ei tahtonut siihen mitään sanoa, eikä hän puhunut Lailalle mitään\nheidän palatessaan Tyynelään. Laila kulki nyt edellä polkua pitkin, ja\nArmas ei voinut irroittaa silmiään hänestä.\n\nUkkossade oli lakannut, auringon säteet tunkeutuivat kuusten lomitse ja\ntimantteina kiiltelivät vesipisarat puiden oksilla. Mutta kulkijat\neivät nyt osanneet nauttia tästä kauneudesta, he kulkivat omissa\naatoksissaan.\n\nPirttiin tultua Laila pelkäsi, että Ester näkee heistä kaikki ja hän\nkoetti sitä peittää puhumalla kuusikkokirkosta, ukkosesta ja sateesta.\nEster olikin ollut huolissaan heidän tähtensä sen hirveän\njyrähdyksen johdosta ja oli nyt sitä iloisempi, nähdessään heidät\nvahingoittumattomina ja kuivina.\n\nOnneksi oli Armaskin muuttunut iloisen näköiseksi. Hänen tähtensä Laila\nenemmän pelkäsikin, että jos hän ei ollenkaan pääse entiselleen, mutta\nArmas oli pirttiin astuessaan niin huolettoman ja vapaan näköinen,\nikäänkuin hän ei olisi Lailan kera ollutkaan.\n\nMutta isä virkkoi kahvipöydässä leikillisesti tyttärelleen: -- Katso\nvain tyttö, ettei tuo vieraasi ryöstä sinulta sulhasta!\n\n-- Eikä sinulla ole toista veljenpoikaa, ja minä en vennonvieraista\nhuoli, vastasi siihen Ester.\n\nEsterin äiti oli huomannut Armaan liiallisen kiintymyksen Lailaan ja\nihmetteli tyttärensä rauhallisuutta siinä suhteessa. Hänestä ei ollut\noikein, että Armas vieraan kanssa kulki kahden metsiä, jättäen oman\nmorsiamensa kotiin. -- Laila on kyllä hauska toveri, mutta pitäisihän\nhänen seuransa pojalle riittää Esterin läsnäollessa. -- Olisin minä\nvain tytön sijassa hyvinkin mustasukkainen, mutta tämä ei ole\ntietääkseenkään. -- Hän luottaa itseensä, Lailaan ja Armaaseen liiaksi.\n-- Armas on kyllä hyvä poika, miesten parhaita, mutta ehkä hänessäkin\non heikkoutensa, hänkin voi olla jonkunverran kevytmielinen. -- Muuten\non minusta viimeaikoina näyttänyt, niinkuin nuoret eivät enää olisikaan\ntosirakastuneita, ja oikeastaanhan serkut eivät saisikaan mennä\nkeskenään naimisiin, niin että taitaa ollakin parasta, että purkavat\najoissa. -- Tosiaankin, eihän kumpikaan ole mitään puhunut häistä,\nvaikka Esterin kapiot ovat jo aikaa sitten olleet valmiina. Ja kun asia\npitkistyy, niin se myöskin mutkistuu. Näin haasteli äiti ajatuksissaan\ntöitään järjestellen.\n\nEsterin rakkausko olisi laimentunut! Eipä suinkaan. Kyllä hän rakasti\nArmastaan koko sydämestään ja sielustaan, mutta hän ei osannut mitään\nepäillä.\n\nLailan sydän lämpeni entistä lämpimämmäksi Esteriä kohtaan, ja\nollessaan illalla hänen kanssansa kahden, syleili hän sisarellisella\nrakkaudella toveriaan, puhuen hänelle helliä sanoja. Hän tahtoi\nystävyydellään palkita tekemänsä vääryyden. Mutta olisipa Ester vain\ntietänyt ystävättärensä ryöstöstä, niin hän olisi pitänyt häntä\nkavalimpana käärmeenä, joka oli tunkeutunut heidän paratiisiinsa.\n\nVuoteessaan ollessaan ja muistellessaan päivän tapahtumia ei Laila\nvoinut estää riemun sykähdyksiä rinnassaan; hän ei voinut olla\najattelematta lumoavaa soittoa, hänen \"Silmiensä laulua\", Armaan hurjaa\nsyleilyä ja kuumia suudelmia. -- Oi, kuinka minä häntä rakastan,\nrakastan! Ja jos minä tahdon, niin Armaasta tulee minun mieheni. --\nMiksi en tahtoisi, koska rakastan häntä ja hän rakastaa minua. -- Mutta\nsittenkin. -- Esteriä on kovin sääli.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSeuraava syksy oli Armaasta ihanaa aikaa, olihan hänellä tilaisuus olla\nLailan seurassa joka päivä, Laila kun asui nyt heillä.\n\nKihlausvuosipäivänä istuivat vanhukset ja Ester ja Armas yhdessä. --\nLaila oli mennyt johonkin kokoukseen. Ensimäisen kahvikupillisen\njuotuaan virkkoi isä:\n\n-- Onnea kihlatuille toisen kerran! Ja nyt, antakaapa kuulua, milloin\nteidät pannaan kuulutuksille ja koska teidät vihitään?\n\n-- Minä olen ajatellut, Armas vastasi, että jos me menemme naimisiin,\ntäytyy meillä olla oma koti, ja minä en puolestani hennoisi vielä tästä\nkodista luopua, vai mitä Ester, Armas loi Esteriin lämpimän katseen.\n\n-- Eihän minulla ole mitään kiirettä muuttaa pois vanhempien kodista,\nja mehän olemme vielä niin nuoriakin, Ester sanoi.\n\n-- Voisittehan kyllä tässä vihittyinäkin olla, lausui äiti. -- Tilaa on\nkyllä, etenkin kun Laila muuttaisi.\n\n-- Mutta, äiti, eihän Lailaa voisi käskeä muuttamaan heti, kun on juuri\npäässyt tänne majoittumaan, Ester vastasi.\n\n-- Ja silloin me kadottaisimme paljon lauluilloistamme, isä virkkoi, ja\njatkoi: -- Elellään vain edelleenkin näin, ennätetäänhän vielä\nerossakin olla.\n\nArmas katsoi kiitollisena setäänsä, mutta vieläkin kiitollisempi hän\noli Esterille, joka niin helpoksi teki hänen estelynsä.\n\nLokakuun alussa Armas lähti konserttimatkalle Helsinkiin ja viipyi\nsillä matkalla muutaman päivän. Tänä aikana Ester sai tietää enemmän\nkuin hänen sydämensä kesti.\n\nMyöhäisenä iltahetkenä, ollessaan jo yöpukimissaan, Ester meni Armaan\nhuoneesta etsimään erästä pientä kirjaa, jota Armas oli viimeksi\nlukenut ja jota hän oli suositellut Esterillekin. Hakiessaan sitä\nturhaan kirjahyllyltä ja kirjoituspöydältä, arveli hän sen\nmahdollisesti olevan pöytälaatikossa. Laatikko olikin auki, ja Ester\ntarkasteli uteliaana siellä olevia papereita. -- Nuotteja, yhä vain\nnuotteja. -- Katselenpa sitä salaista sävelmää, jonka kuulin salaa\nvuosi takaperin ja jota olen turhaan pyytänyt saada uudelleen kuulla.\n-- Se on tietysti alimmaisena! Mutta kun hän kohotti koko\nnuottipinkkaa, näki hän siellä sinikantisen vihkon, jonka nimilapussa\noli kauniisti tekstattuna: S.L.\n\nEster otti vihkon kokonaan esille, aukaisi sen ja alkoi lukea, mutta ei\nehtinyt pitkällekään, kun maailma musteni hänen silmissään ja hän\nmenetti tajunsa.\n\nSiitä herättyään huomasi hän pöydällä yhä tuon vihkon: -- Se ei\nollutkaan siis unta, vaan totta, totta.\n\nHän tahtoi nyt tietää koko totuuden ja hän luki vertavuotavin sydämin\nseuraavan päiväkirjan:\n\n                                    Tyynelässä kesäkuun 20 päivänä.\n\n    Kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun Sinä lähdit, mutta tänä\n    aikana olen Sinua ajatellut joka päivä, joka hetki. Kun yksinäni\n    samoilen Pankan takaisessa metsässä, niin silloin Sinä astut\n    rinnallani. Kun istun pyhäkössä, niin Sinä istut viereeni tai\n    seisot edessäni, ja silloin soitan minä Sinulle ja Sinun\n    jumalaisille silmillesi; soitan Sinut itseeni, niin että joka solu\n    ruumiissani värisee Sinua. Kun tulet tänne, niin kerran tahdon\n    viedä Sinutkin temppeliimme, että saan oikein todellisuudessa\n    sinua palvella. Siellä tahdon soittaa Sinulle, soittaa sydämeni\n    Sinun sydämeesi. Tahdon soittaa Sinulle silmiesi laulun.\n\n                                                     21:nä päivänä.\n\n    Viime yönä näin Sinut unissani. Sinä katselit minua hurmaavilla\n    silmilläsi ja puhelit minulle hymyillen, ja minä katselin Sinua,\n    uskaltamatta tuskin hengittää.\n\n    Olen usein nukkumaan ruvetessani toivonut näkeväni Sinusta yhtä\n    ihanaa unta, mutta sitä onnea en ole sen jälkeen saanut.\n    Ainoastaan ajatuksissani saan sen uusia tuhannet kerrat.\n\n                                                       Juhannuksena.\n\n    Laila, jumalattareni!\n\n    Kuinka minä Sinua rakastan, rakastan! Sinä sydämeni valtiatar.\n    Kuinka minä Sinua nyt juuri hengessäni puristan vasten rintaani,\n    minä vannon, että kerran tahdon sen tehdä oikein todellisuudessa,\n    ja sen teen, vaikka saisin siitä maan ja taivaan vihat päälleni.\n    Sitä vain pelkään, että Sinä siitä minuun suutut. Mutta minä\n    rukoilen polvillani: älä ota ystävyyttäsi minulta, sillä ilman\n    sitä minä en voi elää.\n\n                                          Heinäkuun 4:ntenä päivänä.\n\n    Huomenna on ilon päivä, on autuuden aatto. Huominen tuo tänne\n    taivaan. Oi Laila, Sinä olet täällä huomenna silminesi!\n\n                                                   10:ntenä päivänä.\n\n    Prinsessa Ruusunen!\n\n    Sinua suutelin, jumalattareni pyhiä huulia kosketin omillani,\n    eikä taivas paennut, ei, se on vain syöpynyt tuossa suutelossa\n    sydämeeni. Vaikka nyt kuolisin, olisin tyytyväinen. Sinä et saa\n    tietää, että Sinua rakastan, sillä silloin voisin Sinut kadottaa.\n    Kuitenkin tahdon tuolla temppelissämme soittaa Sinulle, Sinun\n    silmistäsi, joiden säteitä sieluni on täynnä. Sinun silmiesi\n    valossa tahdon jumalalleni uhrata, soittaa Sinulle \"Silmien\n    laulun\".\n\n                                          Heinäkuun 26:ntena päivänä.\n\n    Minulla on usein omantunnon vaivoja, kun ajattelen Esteriä, jonka\n    sydän on puhdas ja hyvä. Tämä valhe kalvaa ja kuristaa minua, enkä\n    minä henno ilmoittaa hänelle totuutta. Voi, miksi minä en saa\n    Esterille olla vain serkku ja veli!\n\n                                 Heinolassa elokuun 18:ntena päivänä.\n\n    Eilis-iltana konsertissa yleisö oli erittäin ihastunut soitostani\n    -- esitin erään fantasiani. Mutta, mikä ihmeellisintä! Edessä\n    aivan lähellä istui nuori nainen, ja hänen silmänsä muistuttivat\n    Sinun silmiäsi, Laila. Eiväthän ne tietysti voineet olla niin\n    loistavan kauniit kuin Sinun silmäsi, mutta kun ne kuitenkin\n    silmiäsi muistuttivat, niin olin parhaassa vireessäni, ja soitin\n    osia \"Silmien laulusta\".\n\n                                           Syyskuun 24:ntenä päivänä.\n\n    Tämä kuukausi on ollut liian ihanaa aikaa. Kunhan ei vain tämä\n    onni ja ilo lopultakin tuota onnettomuutta ja surua. En voi\n    kauemmin elää tässä valheessa. Mutta miten minä voin Esteriä\n    valmistaa eroomme. Ehkä olisi ollut parempi, että heti olisin\n    hänelle ilmoittanut muuttuneet tunteeni, että en ole serkkuani\n    kohtaan tuntenutkaan muuta kuin sukulaisrakkautta. Nyt sen\n    ilmoittaminen tuntuu liian julmalta. Ja kuitenkin: tästä\n    valheesta täytyy tulla loppu. -- Oi Laila, Laila, miksi en\n    tavannut Sinua vähän aikaisemmin!\n\nPäiväkirja oli luettu. Sen joka sana repi, leikkeli Esterin rintaa\nkipeämmin kuin tuhannen tuliteräistä veistä. Kuitenkaan ei hänen\nsilmistään heti pusertunut itku, kyynellähteet tuntuivat olevan jäässä,\nmutta otsalla helmeili kylmä hiki, kauniit kasvot olivat lumivalkeat.\nNäin hän istui tunnin ja toisenkin, tuntematta, että huoneen kylmyys\ntunki hänen heikosti puettuun ruumiiseensa.\n\nViimein kuitenkin sai murtunut tyttö kyyneleensä vuotamaan, ja pian hän\nalkoi ääneensä voihkia.\n\nSiihen Laila heräsi. Ensin hän ei käsittänyt, mistä valitus kuului,\nmutta saatuaan selville, nousi hän vitkastelematta vuoteestaan ja\nkiiruhti eteisen kautta saliin.\n\n-- Ester rakas, mikä sinulle on tullut? Sinähän olet sairas, puhui hän\nEsterin nähdessään.\n\nÄänen kuultuaan kimmahti Ester tuoliltaan kuin häntä olisi pistetty\nkuumalla raudalla ja katseli Lailaa raivoa ja vihaa hehkuvilla\nsilmillään.\n\n-- Sinä kavala nainen, sinä, jota minä olen pitänyt parhaana\nystävänäni, olet kotimme häpäissyt, olet noilla valheen silmilläsi\nrakastettuni lumonnut. Voi, kuinka minä tahtoisin repiä päästäsi nuo\nsilmät, joilla sinä olet minun onneni tuhonnut. Pois, pois, sinä\nkäärme! Ikinä en tahdo nähdä sinua. -- Mene, mene!\n\nSanaakaan vastaamatta poistui Laila takaisin huoneeseensa. Hänelle oli\nheti selvennyt, että Ester oli jollakin tavalla juuri äsken saanut\ntietää Armaan rakkaudesta häneen.\n\nEsterin tietoisuus Armaan suhteesta häneen, loukatun morsiamen ääretön\ntuska ja hurja raivo valaisi nyt Lailalle, mikä hän oli ollut tässä\nperheessä. Tähän asti hän ei ollut tullut sitä niin tarkoin\najatelleeksi, eikä hän viime aikoina ollut ollut ollenkaan varma Armaan\nväkevästä rakkaudesta häneen, sillä Armas ja Ester olivat niin\nonnellisen näköisiä yhdessä ollessaan kuin rakastuneet ainakin.\nKesällisen tapauksen jälkeen Laila oli kyllä ajatellut, että hänen ei\nsopinut jäädä tähän perheeseen asumaan, mutta ei hän voinut mielestänsä\nheti syksyn tullessa muuttaa, ja niin hän oli jäänyt.\n\nLaila makasi valveilla koko loppuyön, saamatta enää unta silmiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin Ester hiipi vuoteeseensa, häntä vilutti, vaikka pää tuntui\nhiestä kostealta. Sydäntuskissaan kääntyili hän vuoteessaan, saamatta\nunta. Vilun puistatukset tulivat yhä valtavimmiksi, mutta hän ei\ntahtonut mennä herättämään äitiä.\n\nAamulla Ester ei kyennyt nousemaan vuoteestaan, mutta ei äidilleenkään\nhän kertonut viimeöisestä mitään. Lääkäri haettiin, ja tämä totesi,\nettä sairaus oli keuhkokuumetta ja määräsi hoitotavan.\n\nKun Laila sitten ilmoitti rouva Rantakalliolle muuttavansa vielä\nsamalla viikolla, eikä halunnut mennä ollenkaan sairasta katsomaan,\nkatsoi hän Lailaa pitkään ja kysyi viimein:\n\n-- Ovatko teidän välinne jotenkin rikkoutuneet.\n\n-- Kyllähän minä Esteristä edelleenkin pidän, mutta arvelen hänen\ntarvitsevan olla rauhassa, koska hän on sairas. Näin sanottuaan Laila\npyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan.\n\nLyyli-rouva teki kuitenkin omat johtopäätöksensä. Tyttärensä\nsairaudella ja Lailan muutolla ja etenkin tämän kieltäytymisellä tulla\nsairasta katsomaan täytyi olla yhteyttä keskenään. Laila oli nähtävästi\nilmoittanut rakastavansa Armasta ja siitä tuo herkkätuntoinen tyttö\nniin kovasti järkyttyi. Tämän käsittäen rouva kohteli kylmästi Lailaa,\nolipa miltei vihamielinenkin ja tunsi helpotusta, kun Laila parin\npäivän kuluttua muutti heiltä. Tytärtänsä hän nyt hoiti niinkuin\nainoastaan rakas äiti voi lastansa hoitaa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHelsingissä tapasi Armas koulutoverinsa, lakitieteen kandidaatin Paavo\nNuotion, viettäen muutamia iltoja hänen seurassa. Kun Nuotio kuuli,\nettä Armas oli kihloissa serkkunsa kanssa, sano hän:\n\n-- Kuinka sinä olet ajatellutkaan sellaista, etkö tiedä, että se on\nsuhteeton avioliitto?\n\nIhmeellinen vapauden tunne täytti Armaan rinnan.\n\n-- Kuule, minä kerron nyt sinulle salaisuuteni, jonka ainoastaan yksi\nihminen tietää: menin serkkuni kanssa kihloihin, luullen häntä\nrakastavani niinkuin mies naista rakastaa, mutta pian tulin huomaamaan,\nettä se olikin erehdys; tunsin häntä kohtaan vain sisarellista\nrakkautta, -- mehän olemme pitäneet toisistamme aina aikaisesta\nlapsuudesta asti. Serkkuni on erittäin hieno ja herkkätunteinen tyttö\nja minä olen tähän asti viivytellyt ilmaisemasta hänelle totuutta, olen\npelännyt tuottavani hänelle liian ankaran iskun, ehkä hän siihen\nsortuisi. Sano sinä nyt viisaana miehenä, miten tässä olisi\nmeneteltävä.\n\n-- Pitäisi löytää mies, joka valloittaisi morsiamen, niinkuin on ollut\nnainen, joka sulhasen on vallannut, Nuotio vastasi leikillisesti.\n\nArmas punastui ja virkkoi: -- Sinun kyllä kelpaa pilailla, mutta\nminulle tämä on vakava asia.\n\n-- Suo anteeksi, -- mutta sehän olisi paras ratkaisu.\n\n-- Luulen, ettei serkkuani niin vain vallata.\n\n-- Oletpa kovin itserakas. Mutta jospa minä tulen sinne ja kuvaan sinut\nhänelle oikein huikentelevaiseksi ja kevytmieliseksi nuorukaiseksi,\nniin eiköhän hän mahtane kylmetä sellaiseen sulhaseen. Onko hän kaunis?\nJa mikä hänen nimensä on?\n\n-- Kauniimpia tyttöjä mitä olla voi; nimeltään Ester.\n\n-- Onhan sinulla hänen valokuvansa mukana. Näytäpä!\n\nArmas punastui taaskin. Hänellä oli ainoastaan Lailan valokuva\nlompakossaan. Hänen täytyi antaa kieltävä vastaus.\n\n-- Etpä tosiaankaan näytä paljon pitävän morsiamestasi. Minusta olisi\nniin erinomaisen hauskaa tutustua häneen ensin edes kuvan kautta.\n\n-- Lähde katsomaan, kuva ei paljon sano.\n\n-- Voinpa tulla hyvinkin pian. Ja sitten se neuvo, jota pyysit näin\ntuomarismieheltä, jatkoi Nuotio: -- selitä serkullesi, että\navioliittolaki kieltää serkusten keskeisen avioliiton, he kun ovat\nliian läheisiä sukulaisia, ja kerro suoraan, että luulit kaunista\nsisarellista rakkautta oikeaksi rakkaudeksi, ja sitten kysyt häneltä,\nettä eiköhän hänkin, Ester, ole samalla tavalla erehtynyt tunteissaan.\n\n-- Teen neuvosi mukaan, suuret kiitokset aluksi.\n\n-- Entä vielä, mitä aiot luvata?\n\n-- Esittää sinut serkulleni.\n\n-- Kuvailepa hänet nyt tarkemmin.\n\nArmas kertoi, mutta kuvaukseen liittyi pian Lailakin, ja Paavo Nuotio\nsai yhä suuremman halun nähdä noita naisia, joista toinen oli Armaalle\nehdottomasti liikaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nArmas saapui konserttimatkaltaan kotiin. Kun hän astui eteiseen,\nriemuitsi hänen sydämensä: nyt taas saan nähdä nuo hurmaavat silmät.\n\nRipustaessaan takkinsa naulakkoon, ei Armas nähnyt siinä Lailan tuttua\ntakkia, ja pettyneenä hän ajatteli: -- Hän ei ole kotona.\n\nArmas astui huoneeseensa; hänestä tuntui, että jotakin oli tapahtunut,\nmutta hän ei voinut aavistaa, mitä se oli. Hän kulki salin halki ja\nkoputti Esterin huoneen ovelle, mutta kun sieltä ei kuulunut vastausta,\njäi hän siihen odottaen seisomaan ja kuunteli. Huoneen toinen ovi\nkuului käyvän ja sisältä kuului hiljaista puhelua, ja hetkisen kuluttua\ntäti raoitti ovea katsoakseen, kuka oli koputtanut.\n\n-- Vai tulit sinä lopultakin, en saanut sinua puhelimella käsiin. Tänne\non tullut tauti vieraaksemme! Tämän täti sanoi sekä säälivästi että\nmoittivasti Armaaseen katsoen. -- Käyhän tänne morsiantasi katsomaan,\nhän on saanut paljon, liian paljon sinun tähtesi kärsiä.\n\nArmas astui kuin anteeksianova rikollinen Esterin vuoteen ääreen,\npolvistui lattialle ja vei sairaan kuumat kädet huulilleen. Hän tunsi\ntunnossaan, kyselemättä, että Ester oli saanut tietää hänen suhteensa\nLailaan, ja että se oli murtanut tämän hennon olennon.\n\n-- Voitko antaa anteeksi, olen ollut sinulle paha, sinulle, joka olet\nenemmän kuin hyvä, sanoi Armas kuiskaavalla äänellä.\n\n-- Enhän minä sinua syytä. Kohtalo on tämän näin ohjannut, vastasi\nEster heikolla äänellä, kuumeen punan polttaessa poskilla.\n\n-- Nyt on parasta, että jätätte toiseen kertaan asianne selvittämisen,\nEsterin täytyy saada olla levossa, äiti virkkoi.\n\nArmas nousi ylös, taivutti päänsä ja painoi huulensa Esterin otsalle,\njolloin tyttö hymyili vaisusti, hän yritti koskettaa sormillaan\nnuorukaisen tukkaa, mutta käsi ennätti ainoastaan tämän olkapäähän, kun\nArmas kohoutui ja hento käsi vaipui takaisin peitteelle.\n\nKun Armas meni kirjoituspöytänsä ääreen, huomasi hän siinä\npäiväkirjansa, jonka Ester oli siihen jättänyt. Armas kauhistui. -- Voi\nminua mieletöntä, kun jätin tuon salaisuuteni Esterin silmien\nulottuville. -- Tuolla tavalla ilmoittaminen hänelle on totisesti ollut\njulmaa julmempi teko. -- Jos hän nyt kuolee, niin olen minä hänen\nmurhaajansa. -- Miksi ollenkaan olen ruvennut tuota kyhäämään! --\nKuinka paljon paremmin hän olisi kestänyt, jos olisin ennättänyt\nkauniimmin hänelle esittää kihlauksemme purkamisen. -- Nyt se on\ntapahtunut noin hirveällä tavalla.\n\nArmas kirosi typeryyttään, sitten hän heitti vihkon uuniin, jossa puut\njuuri olivat hyvässä palamisen vauhdissa. Ahnaasti liekit tarttuivatkin\nsen lehtiin.\n\nArmas katseli seinää, jonka takana oli Lailan huone, ja mietti, onkohan\nLaila jo kotiutunut. Hän meni eteiseen. -- Ei ollut naulakossa vielä\nLailan takkia eikä hattua. Armas koputti kuitenkin varovaisuuden vuoksi\novelle. Ei vastausta. Ja kun hän raotti ovea, näki hän heti, että huone\noli alaston ja tyhjä.\n\n-- Hän on muuttanut pois, ja minä olen hänet karkoittanut! -- Olen\nLailan kadottanut, murskannut Esterin sydämen ja saattanut itseni tuhon\nomaksi. -- Jollei Ester parane, niin kuinka voin Lailaakaan pyytää\nomakseni. -- Oi hyvä Jumala, tee Sinä hänet terveeksi!\n\nEsterin terveeksituloa toivoi ja rukoili samoin Lailakin. Hän\nrukoili rukoilemistaan oikein hartaasti, sillä olihan hänenkin\nomallatunnollaan Esterin sairaus. -- Olisi liian hirveätä, jos Ester ei\ntaudistaan toipuisi. Se lisäsi vielä Lailan ikävyyttä, kun hän ei\nvoinut mennä sairasta katsomaan ja lohduttamaan. Kuinka mielellään hän\nolisi Esterin vuoteen ääressä valvonut, jos vain olisi saanut sitä\ntehdä. Miten halusta hän olisi ottanut koko taudin entiseltä\nystävättäreltään, jos se vain olisi ollut mahdollista. -- Mutta Esterin\nsairaushan ei olekaan pelkkää ruumiillista, ja jos hän siitä\nparaneekin, niin hänen sieluunsa jää vielä haava pitkäksi aikaa. Ehkä\nkuitenkin aika vielä senkin vetää umpeen. -- Oi hyvä Jumala, paranna\nEster täydellisesti sekä ruumiin että sielun puolesta!\n\nSairauden toisena päivänä äiti oli Esterin houriessa saanut varman\nselvyyden, mikä taudin aiheutti, ja hän syytti itseänsä, miksi hänkään\nei aikoinaan ollut valmistanut tytärtänsä kihlauksen purkauksen\nmahdollisuuteen, kun hän kuitenkin oli jonkun verran huomannut Armaan\nja Lailan suhteista toisiinsa.\n\nOllessaan kahden Armaan kera, täti nyt sensijaan moitti ankarasti\nnuorta miestä, kun hän niin tunnottomasti oli voinut pettää\nmorsiantaan.\n\nArmas koetti selittää ja puolustautua, mutta eiväthän nuo selitykset\nenää häntä itseäänkään tyydyttäneet, vielä vähemmin tätiä. Kun Armas\nnyt puhui suhteettomasta avioliitosta, joka koskee serkusten naimista,\nniin täti virkkoi: -- Enhän minä ole alunperinkään ollut täydellisesti\nliittonne puolella, sillä onhan se oikeastaan sopimatonta, että niin\nläheiset sukulaiset menisivät keskenään naimisiin. Mutta sehän tässä on\nollut rumaa, että sinä petit. Ja tämä, sinun petoksesi, se juuri on\nkoskenut niin kovasti Esteriin. Jos olisit ajoissa ilmoittanut asian\noikean laadun, niin ei Ester olisi ainakaan näin sairastunut.\n\n-- Niin, rakas täti, kunpa olisinkin ollut suora alunperin. Tätä en voi\nitselleni anteeksi antaakaan. Mutta tässä teidän ja Jumalan kasvojen\nedessä lupaan, etten huoli toisestakaan, ennenkuin Ester täydellisesti\nparanee.\n\n-- Jumala antakoon lapseni tulla terveeksi. Kukaan ei voi sitä toivoa\nhartaammin kuin minä.\n\n-- Voiko täti minulle ollenkaan leppyä? Armas pyysi nöyrästi.\n\n-- Antakoon Jumala sinulle anteeksi kevytmielisyytesi. Enhän minäkään\nvoi olla sinulle niin vihainen kuin pitäisi.\n\n-- Mitä setä sanoo tähän?\n\n-- Eihän hän asian oikeata tilaa tunnekaan. Hän luulee Esterin\nsairauden johtuneen vain vilustumisesta. Mutta kovasti häneen tulee\nkoskemaan teidän eronne, sillä hän on sitä liittoa toivonut aina\nEsterin syntymästä saakka, samoin kuin isäsikin sitä toivoi.\n\n-- Lukiko -- tätikin -- vihkoni?\n\n-- Minkä vihkon?\n\n-- Sen, joka oli pöydälläni, ja josta Ester sai tietää kaikki.\n\nNyt täti käsitti, ja hän lausui: -- Sinä sitä olet vasta houkkio,\nhaaveilet ja kirjoittelet runoja toiselle naiselle. Kyllä te\ntaiteilijat olette outoa väkeä. -- Mutta nyt minun täytyy mennä\npotilaani luo. Ole nyt varovainen puheissasi Esterille, siksi kunnes\nhän paranee.\n\n-- Kyllä, tätiseni.\n\nKaikki toivoivat mitä hartaimmin Esterin paranemista, paitsi\nasianomainen itse. Ester toivoi kuolevansa. Hän oli valmis jättämään\ntämän elämän, joka oli hänelle valmistanut mitä kauheimman pettymyksen.\nKuitenkaan hän ei tuntenut vihaa Armasta kohtaan, päinvastoin hän\nrakasti häntä yhä koko sielustaan. Hän tunsi ainoastaan murhetta Armaan\nkäyttäytymisestä, samoinkuin äiti tuntee rakkaan lapsensa rikkomusten\njohdosta. Olipa Ester jo sydämessään antanut anteeksi Lailallekin.\n\nEster sanoi hymyillen Armaalle: -- Pyydä Lailalta puolestani anteeksi\nkovat sanani, en silloin ollut oma itseni. -- Olen iloinen, että te\ntulette keskenänne onnellisiksi. Hän onkin enemmän sinun arvoisesi kuin\nminä.\n\nArmaan silmiin tulvi kyyneleitä, ja hän vastasi: -- Ei kukaan ole sinun\nvertaisesi hyvyydessä.\n\n-- Minä luulen, että minun täytyy lähteä. Ja sinä tulet minua\nmuistamaan hellyydellä. Sinulla on vielä sormuksenikin. -- Sinä pidät\nminusta vielä hiukan? -- Suutele minua!\n\nArmas kosketti kevyesti Esterin huulia omillaan. Se oli veljen\nsuudelma, mutta sitäkään hän ei olisi uskaltanut antaa ilman pyyntöä,\nsillä se olisi voinut tuntua sairaasta Juudaksen suudelmalta.\n\nMutta vastoin Esterin odotusta ja toivoa, ei Kuolema hänestä\nhuolinutkaan. Sairas virkosi takaisin elämään.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKäsittäen, millä tunteilla Ester ajattelisi hänen ja Lailan keskinäistä\nseurustelua, katsoi Armas parhaaksi muuttaa pois kotikaupungistaan,\nainakin siihen saakka, kunnes Ester täydellisesti toipuisi.\n\nOltuaan viikon pääkaupungissa, Armas tapasi Fazerin kahvilassa naisen,\njonka hän oli nähnyt kesällä Heinolan kylpylaitoksen kasinolla,\nollessaan konserttimatkallaan. Taaskin tuon naisen silmien yhtäläisyys\nLailan silmien kanssa kiinnosti Armaan mieltä, kuten silloin ensi\nkerran ne nähdessään. Ja kun nainenkin tunsi hänet, oli luonnollista,\nettä he tervehtivät toisiaan, Armas siirtyi sitten hänen pöytäänsä ja\nkohta olivat he vilkkaassa keskustelussa.\n\nKonsulinna Tyyne Meriluoto, joksi nainen itsensä esitti, oli ollut\nköyhän virkamiehen tytär, joka 18-vuotiaana oli joutunut naimisiin\nvanhan, mutta rikkaan konsulin kanssa, niin vanhan, että konsuli olisi\nhyvin voinut olla hänen isoisänsä. Ainoastaan hiukan toista vuotta\nnaimisissa oltuaan Tyyne jäikin leskeksi, perien konsulin miljoonat ja\nloistotalon. Nyt hän oli ollut jo neljä vuotta leskenä, mutta kukaan ei\nolisi voinut häntä pitää muuna kuin nuorena neitinä.\n\nNuori leski osasi nauttia elämästä; joka talvi hän kävi ulkomailla,\nmilloin Sveitsissä, milloin Etelä-Ranskassa tai Italiassa, mutta saapui\naina toukokuussa kotiinsa kuten muuttolinnut ainakin, jolloin, oltuaan\nHelsingissä lähelle juhannusta, lähti johonkin kylpylaitokseen.\n\nArmas saattoi rouvan ravintolasta ja sai kutsun tulla seuraavana\npäivänä aamupäiväkäynnille konsulinnan luokse.\n\nKonsulinna otti Armaan vastaan hurmaavassa aamupuvussaan, johtaen hänet\nturkkilaismalliseen huoneeseen. Armas oli häikäistynyt huoneissa\nvallitsevasta ylellisyydestä, hän käsitti, että konsulinnan täytyi olla\näärettömän rikas.\n\nRouva Meriluoto oli suuri musiikin ystävä ja hän puhui lämmöllä\nkaikesta, mikä koski musiikkia.\n\n-- Eniten minä pidän viulunsoitosta ja ihailen viulutaiteilijoita,\nsanoi rouva. -- Kun täällä eräs espanjalainen viulutaituri antoi\nkonsertteja, hullaannuin minä häneen, enkä saanut häntä mielestäni pois\npitkään aikaan. Silloin eli vielä mieheni.\n\n-- Pidittekö miehestänne lainkaan? uteli Armas.\n\n-- Pidin tavallaan, hänhän oli sellainen herttainen vanha ukkeli,\njoista pikkutytöt useinkin pitävät. Mutta mennessäni naimisiin hänen\nkanssaan, en avioliitosta mitään käsittänyt. -- Eikä se sitä oikeastaan\nollutkaan, lisäsi rouva hiukan punastuen.\n\n-- Avioliittonne oli kuitenkin hyväksi teille, Armas virkkoi.\n\n-- Oli kyllä, kyllähän minun nyt kelpaa elää, vastasi rouva naurahtaen,\njolloin hänen hohtavanvalkoiset hampaansa välkkyivät huulien lomasta.\n-- Soittakaa nyt se fantasianne, jonka esititte Heinolassa, pyysi\nrouva, katsoen kauniisti Armaaseen.\n\nTuossa katseessa oli niin paljon Lailaa muistuttavaa, että Armas sanoi\nolevansa heti valmis, jos vain olisi viulu.\n\n-- Kyllä minulla on. Täytyyhän toki viulu talossa olla. Näin sanottuaan\nrouva nousi notkeasti ylös ja riensi toiseen huoneeseen, tuoden sieltä\nkallisarvoisen viulun.\n\nViritettyään viulun, nousi Armas seisomaan ja alkoi soittaa.\nKatsoessaan rouvaa silmiin, tulivat nämä yhä enemmän Lailan silmien\nnäköisiksi, ja viulu alkoi tulkita \"Silmien laulua\" miltei sellaisena\nkuin se oli soinut Pankan metsän pyhäkössä. Armas soittikin sen nyt\nLailan silmien varjoille.\n\nRouva Meriluodon rinta nousi ja laski kuumeisesti, hän ei voinut\nirroittaa silmiään soittajan silmistä, ne vangitsivat hänet kokonaan,\nhän oli lumoutunut niin sävelistä kuin soittajasta itsestäänkin.\n\nKun Armas laski viulun pöydälle, otti rouva molemmin käsin häntä\nkädestä, kiitti ja veti sitten hänet viereensä istumaan.\n\nArmas oli kuin juovuksissa omasta soitostaan, hän ajatteli Lailaa\ntälläkin hetkellä.\n\nKonsulinna kuitenkin luuli valloittaneensa Armaan kokonaan, sillä\nsoittajan silmäthän olivat ihastuneina katselleet hänen silmiänsä.\nMutta hän luuli, että nuori mies oli niin ujo, ettei rohkene häntä,\nrikasta naista lähestyä. Hän esittikin kohta: -- Koska me olemme jo\nnäinkin hyviä ystäviä, voisimme kai olla sinuja keskenämme. Minun\nnimeni on Tyyne.\n\n-- Kiitän koko sydämestäni, minun nimeni on Armas, sanoi Armas, vieden\nTyyne-rouvan käden huulilleen.\n\nRouva Meriluoto kaatoi nyt viiniä laseihin ja lasiaan kohottaen\nvirkkoi: -- Sinunmaljat!\n\nHe maistoivat laseistaan ja kilistivät, ja sitten kumpikin tyhjensi\nlasinsa pohjaan.\n\nTyyne-rouvan silmät paloivat kaipuusta, hänen huulensa janosivat\nsuudelmia, mutta mies hänen rinnallansa eli kuin toisessa maailmassa.\n-- Sinä et ole täysin hereillä, vai olenko minä mielestäsi kovin ruma,\nhän ei voinut jo olla sanomatta.\n\nNyt vasta Armas ymmärsi laiminlyöntinsä; näkihän hän, että nainen oli\nrakastunut häneen. Hän punastui ja virkkoi: -- Minä olen -- olen --\n\n-- Naimisissa. Pyh, mitä se sitten merkitsee, Tyyne väitti.\n\n-- En.\n\n-- Kihloissa siis, se on kyllä vakavampaa.\n\n-- En vielä, mutta -- -- --\n\n-- Miksi olet viivytellyt? Onko hän kaunis?\n\n-- Tietysti. Hänen ja sinun silmilläsi on paljon yhtäläisyyttä.\n\n-- Nyt ymmärrän, Tyyne virkkoi ja huokasi. -- Näytäpä minulle hänen\nkuvansa.\n\nArmas otti esille Lailan valokuvan ja ojensi sen katseltavaksi.\n\n-- Miellyttävä tyttö, oikea miesten hurmaaja, silmistä päättäen, rouva\nsanoi ja antoi kuvan takaisin. Sitten hän uteli Lailasta, hänen\ntoimestaan ja elämästään, ja näytti olevan hyvin kiinnostunut Armaan\nrakastettuun.\n\nMutta yksin jäätyään Tyyne-rouva mietti keinoja, miten hän valloittaisi\nArmaan itselleen. Hän käsitti, että tarvittiin suurta taitoa ja\nviisautta Armaan valloittamiseksi, sillä mies näytti semmoiselta, johon\nrikkaus yksin ei tehoa.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nEnsimäinen lumi tuli maahan. Valkoiset kiteet laskeutuivat yläilmoista\nleijuen ja tanssien. Tuo lumisade toi Armaan mieleen kotikaupungin\nympäristön valkeat hanget ja Lailan siellä hiihtelemässä kauniina ja\nylevänä. Nyt oli syksy, mutta Armas näki hengessään maaliskuisen hangen\nkimaltelevan pinnan ja Lailan säteilevät silmät, jotka riemuiten häntä\nkatselivat puhtaassa luonnossa. Armas tunsi poskiansa kuumottavan,\nhenkeänsä ahdistavan ja rinnan kuuluvasti jyskyttävän; hän otti Lailan\nkuvan pöydältä, katseli sitä kauvan ja hänessä syttyi hurja halu nähdä\nnuo kasvot elävinä edessänsä.\n\nKatsottuaan kelloa ja junien aikataulua, huomasi Armas, että pohjoinen\npikajuna lähtee noin tunnin kuluttua.\n\nJunan juoksu oli Armaasta liian hidasta, tuntien kulku väsyttävän\nvaivalloista. Ei käynyt seuraaminen maisemia, sillä hämärä alkoi ne\npeittää verhoonsa. Hän yritti lukea, mutta usein olivat hänen silmänsä\nnaulittuina yhteen paikkaan; hän ei nähnyt kirjaimia eikä sanoja, vaan\nkuvia, ennen elettyjä Lailan parissa; hän näki heidän luistelunsa\nPalojärven peilikirkkaalla jäällä, uppoamisen ja suloisen hetken\ntorpassa; hän näki Lailan veneessä Viljalan vesillä, riippumatossa\nrannan petäjikössä, -- ja hän tunsi Lailan huulien vieläkin hivelevän\nhuuliansa; hän näki Lailan silmät Pankan pyhässä pilaristossa, ja hän\ntunsi sydämensä vapisevan onnesta.\n\nNäin nähdessään kuvia, sadasti ennen näkemiänsä, meni aika, kului\nmatka.\n\nKun juna saapui illalla määränpäähän ja Armas näki tuon tutun\nkaupungin, kotikaupunkinsa, täytti hartaus hänen mielensä, niinkuin hän\nolisi tullut pyhään kaupunkiin, vaikka siitä oli vasta toista\nkuukautta, kun hän täältä lähti vapaaehtoiseen maanpakoon.\n\nLailan asunnon ulko-ovi oli vielä auki, ja Armas soitti kiihkeänä\neteisen ovikelloa. Pian ovi aukeni ja valaistussa eteisessä seisoi\nLaila loistavine silmineen.\n\n-- Suo anteeksi, kun tulin sinua häiritsemään näin myöhään, koetti\nArmas sopertaa.\n\n-- Eihän tämä vielä kovin myöhäinen hetki ole. Ole vain hyvä, riisu\ntakkisi ja käy sisälle, Laila lohdutti.\n\nHuoneeseen tultuaan Armas sulki tytön syliinsä, suuteli häntä monet\nkerrat ja nimitti häntä monilla lempinimillä.\n\n-- Tiedätkö, Armas, minä ajattelin sinua koko iltapäivän ja\nkellonsoitosta tiesin heti, että sinä tulit, virkkoi Laila, kun he\nolivat istuutuneet sohvalle. -- Mutta eihän sinun, viimeisen kirjeesi\nmukaan, pitänyt tulla ennenkuin jouluksi.\n\n-- Minun täytyi tulla sinua näkemään tänä iltana, sydämeni olisi\npakahtunut kaipuusta, jos en olisi nyt saanut sinun silmiäsi katsella.\nNäin sanoessaan Armas katseli kuin huumaantuneena Lailan silmiä, hänen\nsielunsa uppoutui noihin ihmeellisiin silmiin, ja hän tunsi olevansa\ntäysin onnellinen.\n\nTunnit kuluivat nopeasti heidän puhellessaan.\n\n-- Oletko nähnyt Esteriä? kysyi Armas äkkiä.\n\n-- Ainoastaan kerran, mutta en ollut hänen kanssaan puheissa. Hän\nnäytti laihtuneen ja oli heikon näköinen. Ester-rukka, minua niin\nsäälittää. Onko hän sinulle kirjoittanut?\n\n-- On pari kirjettä, meidän kirjeemme ovat luonnollisesti nyt kuin\nsisaren ja veljen.\n\n-- Onhan se hyvä, ettei hän sinulle ole katkera, mutta minulle hän\ntuskin voi koskaan anteeksi antaa, Laila virkkoi huokaisten.\n\n-- Etkö muista, että hän pyysi sinulta kauttani anteeksi kovia\nsanojaan, onhan hän siis sinullekin leppynyt, vastasi Armas.\n\n-- Minä en ainakaan sille naiselle leppyisi, joka sinut minulta veisi.\n\n-- Kuinka se olisi mahdollista, että joku veisi, ainoastaan sinulla on\n\"minun Lailani\" silmät, joihin minun sieluni on ijäksi kahlittu.\n\nArmas ei tahtonut keskellä yötä mennä häiritsemään omaisiaan, hän otti\nhuoneen aseman läheisestä hotellista ja aamulla aikaisin palasi hän\ntakaisin Helsinkiin.\n\nLailan näkeminen, tuon rakkaan olennon kanssa vietetyt hetket antoivat\nhänelle taas uutta voimaa kestää muutamat viikot uuteen tapaamiseen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nEnsimäisen käynnin jälkeen konsulinna Meriluodon kodissa Armas oli\nsiellä miltei jokapäiväinen vieras. Oliko siihen sitten syynä\nTyyne-rouvan ystävällinen ja miellyttävä käytös, vaiko hänen silmänsä,\njotka niin paljon muistuttivat Lailan silmiä? Rouva kuitenkin teki\nparhaansa rakastuttaakseen Armaan itseensä, sillä hän itse oli\ntodellisesti rakastunut mieheen, jonka kanssa olisi halusta mennyt\nnaimisiinkin. Nyt oli vain se paha este, että Armas oli jo kiintynyt\ntoiseen naiseen.\n\n-- Mutta se este täytyy poistaa, päätti Tyyne-rouva.\n\nJoulun jälkeen, kun Armas palasi kotikaupungistaan, jossa hän taas\nLailan kera oli viettänyt unohtumattomia hetkiä, esitti Tyyne Armaalle,\nettä tämä lähtisi hänen kanssaan Italiaan.\n\n-- Eihän sinun tarvitse minun kustannuksellani matkustaa, sinä antaisit\nsiellä viulukonsertteja. Ajatteles, kun sanomalehdissä ilmoitettaisiin,\nettä Paavo Nurmen maasta kotoisin oleva viulutaituri Armas Rantakallio\nantaa esimerkiksi Neapelissa konserttinsa sinä ja sinä päivänä, niin\nvoit olla varma täydestä salista.\n\n-- Nähdä Napoli ja kuolla! Armas vastasi hymyillen. -- Enpä taida voida\nvastustaa esitystäsi.\n\n-- Se on siis päätetty, mutta eihän meidän tarvitse sinne jäädä\nkuolemaan, vaikka siellä kuinkakin hyvä olisi olla; tullaan taas\ntakaisin muuttolintujen mukana, sanoi Tyyne.\n\n-- Ei, kyllä minä tulen kotiin jo pääsiäiseksi, Armas päätti. Hän oli\nsopinut Lailan kanssa, että pääsiäisenä heidät vihitään, heidän\nolematta julkikihloissa ollenkaan. Siihen mennessä he toivoivat Esterin\ntoipuvan täydellisesti, etenkin kun sedän luo uudeltavuodelta piti\ntulla asumaan tuomari Nuotion, joka oli heidän kaupunkiinsa perustanut\nuuden asioimistoimiston. Armas toivoi vilkkaan ja hauskan Paavon kyllä\nvoivan lopullisesti parantaa serkun sydämen haavat, ja silloinpa hänkin\nvoisi Lailan kera nauttia täyttä onnea ilman omantunnon vaivoja.\n\n-- Palataan vain niin pian kuin haluat, vaikka jo laskiaiseksi, Tyyne\nmyönteli. Hänet valtasi hillitön riemu, kun hän sai Armaan lähtemään\nkauas etelän maille. -- Siellä ihanassa Italiassa sinisen Välimeren\nrannalla Armas on varmasti unohtava säihkysilmänsä. Siellä minä tulen\nhänet omistamaan, minä yksin! -- Hänen täytyy olla minun, ainoastaan\nminun!\n\nTyyne-rouva oli viime aikoina yhä enemmän alkanut kehittää itseänsä,\nhän luki musiikkia käsittelevää kirjallisuutta, otti uudelleen\nsoittotunteja, että olisi kelvannut edes kotona Armaalle säestäjäksi.\nJa kun hän tiesi Armaan maun kauneudesta, ei hän enää maalannut\nposkiaan eikä punannut huuliaan.\n\nArmas kaipasi yhä enemmän Tyynen seuraa, olihan tämä kuin Lailan\nvastike. Hän arveli, ettei hän silti Lailaa kadota, vaikka hän\nseurusteleekin miellyttävän leskirouvan kanssa. Kuitenkaan hän ei\nkoskaan kirjeissään enemmän kuin suullisestikaan maininnut tästä\ntoveristaan Lailalle. Niinpä Laila, samoinkuin Ester vanhempineen\nluulivat, että Armas lähti ulkomaille aivan yksin.\n\nItaliassa ollessaan Armas kirjoitti Lailalle kaipaavia kirjeitä,\nkuvaili seutuja, joissa hän oleili, samoin konserteista, joissa yleisö\nosoitti hänelle suurta suosiotaan, mutta rouva Meriluodosta hän ei\nmaininnut sanaakaan.\n\nNeapeliin saavuttua Tyyne esitti, että he olisivat nimellisesti mies ja\nvaimo, saadakseen hotellin henkilökunnan taholta paremman arvonannon.\nHeillä oli hallussaan neljä huonetta; rouvalla oli italialainen tyttö\nkamarineitinä, joka oli vallan ihastunut hienoon, suomalaiseen\nherrasväkeen. Hän kertoi tovereilleen viulutaiteilijan ja hänen\nrouvansa satumaisesta rikkaudesta, heidän kauniista lemmestään ja\nkultaisista sydämistään.\n\nOli kulunut kuukausi heidän Italiaan tulostaan. He olivat koko päivän\nkatselleet vanhoja raunioita ja sitten väsyneinä jääneet Vesuviuksen\njuurelle yöksi erääseen pieneen ravintolaan.\n\nIllan hämärässä istuivat he huoneessaan, nauttien viiniä. Tyyne tunsi\nsuloisen raukeuden ruumiissaan, hän otti Armaan käden omaansa ja\nkuiskasi: -- Armas, etkö sinä voisi minusta edes hiukan pitää?\n\n-- Pidänhän minä sinusta paljonkin, vastasi Armas ja siveli toverinsa\nrannetta.\n\n-- Mutta minä tahtoisin sinun minua vähän rakastavankin.\n\n-- Tiedäthän, kenelle olen antanut sydämeni; me voimme olla vain hyviä\ntovereita, niinhän me olemme sopineetkin.\n\n-- Tiedän, tiedän, enkä minä tahdokaan sinua Lailaltasi riistää, mutta\nse ei estä minua rakastamasta sinua. Ethän sinä pahastu, että puhun\nnäin rohkeasti ja ehkä sopimattomastikin. Näin sanoessaan Tyyne pujotti\nsormensa Armaan tukkaan ja siveli sitä hellästi.\n\nMiehen sisällä kävi taistelu. -- Olisinko uskoton Lailalle, jos häntä\najatellen hyväilisin ja suuteleisin hänen vastikettaan. Armas katsoi\ntoveriaan silmiin, jotka loistivat hämärässä merkillisen\nyhdennäköisesti Lailan silmien lailla.\n\nSuudelma, joka nyt seurasi, oli molempien taholta kuuma ja kiihkeä.\nTyyne oli Armaalle vain Laila, mutta Armas oli Tyynelle koko elämän\nautuus.\n\nKun he olivat taas ottaneet siemauksen tulista viiniä, painautui Tyyne\nluottavaisesti Armaan rintaa vasten ja alkoi hiljaa, kuiskaillen puhua:\n\n-- Armas, tiedätkö, mitä minä olen kaivannut jo kauvan?\n\n-- Enpä voi arvata, sanoi Armas, sivellen hänen hienoa poskihipiäänsä.\n\n-- Minä tahtoisin niin kovin mielelläni lapsen. Voi, kuinka minä sitä\nrakastaisin. -- Armas, rakas, kun minä en sinua saa miehekseni,\nannathan kuitenkin minulle parhaimman lahjan, mitä voit antaa. --\nRakastathan sinä toki minua niin paljon, rakastathan! Minä en tahdo\nrakastaa ketään toista, ja minä tahtoisin oman lapsen. -- Armas, rakas\nArmas, tule minun lapseni isäksi!\n\nNuorelta naiselta tuli kuin tuskan huutona äitiyden kaipuu. Hän oli\nlöytänyt miehen, jota hän rakasti täydestä sydämestään. Eihän hän\nkylläkään ollut aikonut näin menetellä. Tämä tuli aavistamattomana kuin\nVesuviuksen purkaus, vyöryvänä, valtavana, peittäen heidät alleen.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPääsiäisviikon keskiviikkona Armas ja Tyyne saapuivat Helsinkiin. Tyyne\noli kyllä pannut parhaansa, pidättääkseen Armaan ulkomailla\nmahdollisimman kauan; hän esitti muutaman viikon oleskelua ensin\nNizzassa ja sitten lepäilyä jossakin saksalaisessa terveyskylpylässä,\nmutta Armaan jalkoja alkoi vieras maa jo polttaa, hänellä oli kiire\nkotiin, näkemään Lailaa ja omistamaan hänet. Hänellä oli jonkinlainen\naavistus, että hän oli Lailan kadottamaisillaan, ja se kiirehti häntä.\n\nViime päivinä Armas oli katunut koko matkaa ulkomaille, ja ajatteli,\nettä hän olisi paljon rauhallisempi ja onnellisempi, jos hän ei olisi\nTyyneä koskaan tavannutkaan. Nyt Tyyne oli vienyt häneltä tunnon\nrauhan, ja hän käsitti, että jos Laila saisi tietää kaiken, menettäisi\nhän ainiaaksi jumaloimansa tytön.\n\nTyyne oli lukenut miehen ajatukset ja oli entistä herttaisempi. Kun hän\nnäki Armaan varman päätöksen kotimatkasta, ei hän sen enempää asettunut\nsitä vastustamaan, mutta ei myöskään yksin jäänyt ulkomaille, vaan\nseurasi mukana. Matkalla hän sitten riemastuneena ilmoitti Armaalle,\nettä hän on tulossa äidiksi. Ja kun Armas ei siitä sanomasta näyttänyt\nilostuvan, sanoi Tyyne, ettei hän suinkaan sen johdosta tee mitään\nvaatimuksia, ja että hän lähteekin pian takaisin ulkomaille --, jossa\ntulee viipymään yli vuoden.\n\n-- Kun sitten palaan Suomeen, niin tulethan joskus katsomaan meitä.\nMinä tulen antamaan lapsellemme parhaan kasvatuksen. Hänestä tulee\nvarmasti myöskin viulunsoittaja, ja vaikka hän ei tulisikaan\nsaavuttamaan sinun taitoasi, niin minä tulen olemaan hänestä ylpeä,\nniinkuin minä olen sinusta ylpeä ja onnellinen, kun sinä olet ollut\nniin hyvä ja rakas minulle. Näitä Tyynen sanoja Armas muisteli, kun he\nensi iltana istuivat Tyynen huoneistossa turkkilaishuoneessa.\n\n-- Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, enkä voi sitä sovittaa, Armas\nvirkkoi. Olen rikkonut sinun kanssasi itseäni vastaan.\n\n-- Sellaisen rikoksen voi mies aina itselleen anteeksi antaa, koetti\nTyyne lohduttaa.\n\n-- Mutta enimmän olen rikkonut häntä vastaan, ja hän ei sitä tule\nkoskaan anteeksi antamaan, virkkoi Armas murheellisena.\n\n-- Eipä tietenkään, mutta eipä hänen tarvitse tulla tietämäänkään\nsuhdettamme.\n\n-- Sinähän voisit sen hänelle paljastaa.\n\n-- Minäkö, lausui Tyyne kummastellen, luuletko minua niin\nhalpamaiseksi. Rakastanhan minä sinua niin paljon, etten sinun onneasi\ntahdo hukata.\n\n-- Sinä olet ihmeellinen nainen, rakastaisin varmasti sinua, jos häntä\nei olisi.\n\n-- Suutele nyt minua vielä kerran, viimeisen kerran!\n\nOvikello soi. Se oli vaativainen soitto ja kuului selvästi kaikkien\nhuoneiden läpi.\n\nPian tuli sisäkkö ilmoittamaan, että luutnantti Sammalisto haluaa\npuhutella konsulinnaa.\n\n-- Veljeni! huudahti rouva ja kiiruhti suureen vierashuoneeseen, johon\nluutnantti oli astunut.\n\nSisarusten kohtaaminen oli sydämellinen, he eivät olleet tavanneet\ntoisiaan viime syksyn jälkeen. Luutnantti Sammalisto oli ryhdikäs ja\nkomea mies. Hänellä oli vaalea tukka, vaaleampi kuin sisarella, ja\nsiniset silmät, jotka tulistuessa välähtelivät kuin karaistu teräs.\n\n-- Sinä olet ollut onnellinen taiteilijasi kanssa, jatkoi veli ensi\nkuulumisien jälkeen.\n\nSisaren katse suuntautui toisen huoneen ovelle, hän punastui ja\nvirkkoi: -- Luonnollisesti olen onnellinen.\n\n-- Ai, hänhän onkin luonasi, ja minä tulin teitä häiritsemään.\n\n-- Hän oli juuri lähdössä hotelliinsa, kun tulit, joten mitään häiriötä\nei ole tapahtunut. Saattekin nyt tutustua toisiinne.\n\n-- Olen kerran kuullut hänen soittavan, -- sangen etevä jousen käyttäjä\nhäh olikin, -- mutta minulla ei ole vielä ollut onnea puristaa tulevan\nlankomieheni kättä.\n\nTyyne punastui taaskin kuin nuori koulutyttö, meni huoneen ovelle ja\nkutsui Armaan saliin.\n\nMiehet tervehtivät toisiaan, Puheltiin sitten kolmisin ja maisteltiin\ntuomisia, joita oli tuotu aina Neapelista asti.\n\n-- Jääthän sinä yöksi tänne? kysyi sisar veljeltään.\n\n-- Onhan täällä tilaa, vaikka majoittaisit koko rykmentin.\n\nTyyne meni järjestämään veljelleen makuupaikan, ja nuoret miehet jäivät\nkahden.\n\n-- Sisareni on teihin hurjasti rakastunut, ja sehän on luonnollista\ntuollaisille kauneille ja rikkaille naisille, joille kelpaa vain joko\nupseeri tai taiteilija. Milloin teidän häänne vietetään?\n\n-- En minä ole aikonut mennä sisarenne kanssa naimisiin.\n\n-- Mitä hullua, eikö hän teille kelpaa, vaikka huvittelette yhdessä\nympäri Eurooppaa?\n\n-- Ei hän vaadi minua avioliittoon kanssansa, tuli kuin vahingossa\nArmaan suusta.\n\n-- Ei vaadi, Tyynellä voi siis olla sellaisia vaatimuksia?\n\nArmas pyöritteli pikaria, vastaamatta.\n\n-- Hän ei vaadi, mutta tulee mielellään vaimoksenne, jona on jo\nnähtävästi ollutkin. Upseeri naurahti katkerasti. -- Mutta minäpä en\nsalli, että sisareni on ollut leikkikalu teidän käsissänne. -- Muuten\nminä en ymmärrä, mitä teillä voi olla häntä vastaan. Hän on kaunis,\nrikas ja sivistynyt, mitä enempää mies vielä voi naiselta toivoa. --\nTeille tulee olemaan kunnia päästä lankomiehekseni, ja siihen teidän\ntäytyy suostua. Näin puhuttuaan luutnantti kaasi uuden lasillisen\nviiniä, jonka hän yhdellä kulauksella nielasi.\n\nLailan silmät, Lailan kasvot edessänsä väikkyen Armas vastasi: -- Minä\nen tahdo sisartanne pettää, sillä minä en rakasta häntä.\n\n-- Ette tahdo pettää, vaikka olette jo pettänyt, luutnantti sanoi\npurevalla äänellä, ja jatkoi sitten silmät säkenöiden: -- Suostutteko\nmenemään naimisiin sisareni kanssa!\n\n-- En! oli lyhyt vastaus.\n\n-- Niinpä minä siis kohtelen teitä kuin pahinta konnaa. Te, viettelijä,\nette ansaitse muuta kuin kuoleman, koiran kuoleman! Näin sanoessaan\nluutnantti otti revolverinsa ja ampui kohti Armasta.\n\nLaukaukset kuultuaan riensi Tyyne pelon vallassa saliin, ja kun hän\nnäki lattialle vaipuneen Armaan, parkasi hän vihlovalla äänellä ja\nheittäytyi elottomalta näyttävän ruumiin yli, otti Armaan pään\nkäsiinsä, suuteli häntä ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä: -- Ethän\nsinä kuole, et saa kuolla. -- Lääkäri, kutsukaa lääkäri!\n\nSisäkkö, joka konsulinnan kanssa oli ollut yhdessä laittamassa\nluutnantin huonetta kuntoon, oli myös tullut saliin kauhun vallassa, ja\nväänteli käsiään. Mutta kuultuaan emäntänsä käskyn, meni heti\npuhelimeen ja soitti eräälle lääkärille, jonka tiesi konsulinnan\nvanhaksi tuttavaksi.\n\nTyyne-rouva aukoi vapisevin käsin Armaan liivin ja paidan napit ja\nkoetti nenäliinallaan tukkia verenvuotoa. Sitten hän katsahti\nraivostuneena veljeensä.\n\n-- Sinä murhaaja, tälläkö tavalla palkitsit hyvyyteni, tapoit minun\nkalleimpani! Voi sinua onnetonta, mitä olet tehnyt!\n\nLuutnantti seisoi tyrmistyksissään. Hänkin käsitti nyt tekonsa\nhirveyden, mutta sanoi jurosti: -- Hänhän on sinua pettänyt.\n\n-- Ei hän ole pettänyt, hän oli minun onneni ja elämäni, ja nyt sinä\nsurmasit hänet. -- Sinä surmasit hänet. -- Sinä et ole enää veljeni, en\ntahdo sinua enää koskaan nähdä.\n\nSamassa tunsi Tyyne-rouva Armaan sydämen heikon sykinnän ja hän huusi\nriemastuneella äänellä: -- Hän elää, elää. Hän ei olekaan kuollut. --\nOi Armas, avaa silmäsi, minä olen tässä ja Laila tulee huomenna sinua\nkatsomaan.\n\nLaila-nimen lausumisella oli merkillinen vaikutus. Armas avasi\nsilmänsä, katsoi Tyynen silmiin ja kuiskasi: -- Laila, sinäkö siinä\nolet? Mutta silloin pursui verivirta suusta ja hän meni uudelleen\ntainnoksiin.\n\nLääkäri saapui ja tutki haavat.\n\n-- Senttimetri oikealle ja luoti olisi puhkaissut sydämen, nyt se teki\nvain vaikean haavan keuhkoon; toinen luoti on mennyt vasemman solisluun\nalapuolelta, lävistänyt keuhkon kärjen ja pysähtynyt lapaluuhun.\nSaatetaan hänet vain sairashuoneeseen, niin kyllä hän muutaman viikon\nkuluttua taas jaksaa viulua soitella. -- Kas niin, nyt hänen verensä ei\nainakaan kuiviin vuoda. -- Missä teidän puhelimenne on, että saan\nsoittaa sairaalaan.\n\nTyyne istui lattiatyynylle sohvan eteen, piti haavoittuneen kättä\nomassaan ja katseli Armaan kalpeita kasvoja kyynelsilmin.\n\n-- Ikävä juttu! Miten se tapahtui, kysyi tohtori?\n\n-- Tapaturma, ase laukesi vahingossa, ehätti konsulinna selittämään.\n\nLuutnantti istui pää käsiensä välissä ja murahti jotakin, josta kukaan\nei saanut selvää.\n\n-- Onhan tästä sentään poliisille ilmoiteltava, virkkoi lääkäri.\n\n-- Ei poliisia, ei, äänsi haavoittunut, joka oli tointunut jonkun\nverran.\n\nSairasauto saapui ja Tyyne meni Armasta saattamaan sairaalaan,\nsovittuaan lääkärin ja veljensä kanssa, että jos katsotaan asian\nvaativan, niin ilmoitetaan tapaturmasta huomenna poliisille.\n\nPoliisijuttua siitä ei kuitenkaan tullut, sillä Armas esti sen.\n\nTyyne oli kaiket päivät Armaan luona. Hän hoiti Armasta kuin paras\nsairaanhoitajatar, toi ruusuja ja jakoi omasta olemuksestaan elämän\niloa. Kun sairas jaksoi kuunnella, luki hän uutisia sanomalehdestä tai\njotakin uusinta kevätkirjallisuuden tuotetta.\n\nPääsiäisaamuna Armas oli tuskissaan. Hän ajatteli, että hänet ja Laila\npiti tänään ensikerran kuuluttaa avioliittoon, ja tässä nyt hänen\ntäytyy maata. -- Ja minkä tähden! -- Jos Laila saa kaiken tietää, niin\nhän ei minua enää koskaan huoli! -- Miksi minun pitikään nähdä hänen\nvastikkeensa, miksi rupesin seurustelemaan Tyynen kanssa, ajatteli\nArmas tuskaisena.\n\nKun Tyyne vähän myöhemmin saapui, tapasi hän potilaansa synkän\nnäköisenä. Armas ei edes silmiänsä avannut eikä vastannut, kun Tyyne\ntervehti ja toivotti pääsiäisrauhaa.\n\nTyyne ymmärsi, että Armas suree tuumiensa luhistumista, ja\nhän tahtoi lohduttaa, vaikka toivoikin sanansa valheiksi: Kun\npääsiäismaanantainakaan Laila ei tullut.\n\n-- Älä ole murheissasi, Lailasi tulee sinua katsomaan ja minä väistyn\ntältä paikalta.\n\n-- Luuletko hänen tulevan? Armas kysyi kirkastunein katsein.\n\n-- Tietysti hän tulee, onhan tästä vahingonlaukauksesta uutinen tämän\npäivän lehdessä.\n\n-- Onko sinulla lehti mukanasi?\n\n-- Tässä se on, Tyyne osoitti lyhyttä uutista.\n\n-- Kukahan tämän on antanut?\n\n-- Luultavasti joku sairaalan henkilökunnasta.\n\n-- Laila voi saapua jo tänä iltana, Armas virkkoi toivehikkaana.\n\n-- Hyvin mahdollista, vastasi toinen, huokaisten kevyesti.\n\n-- Sinä et luonnollisesti voi hänestä pitää.\n\n-- Ethän sitä voi minulta vaatiakaan, kuitenkin sinun onnesi tähden\nminä suon hänet sinulle.\n\nNäinä päivinä paraneminen tapahtui nopeasti. Armas odotti hartaasti\nLailan saapumista, mutta odotettua ei vain kuulunut, ei näkynyt,\najatteli Armas, että huomenna hän varmasti tulee. Mutta turha toivo.\n\nKeskiviikkona Tyyne sai potilaansa kotiinsa. Ylilääkäri sanoi: --\nAinoastaan teidän hoitoonne hänet nyt jo voin kokonaan luovuttaa.\nTeidän käsissänne hän pian paranee, mutta varjelkaa häntä, ettei häntä\nuudelleen ammuta. Ei aina käy näin onnellisesti.\n\nLääkärit kyllä olivat ymmärtäneet, ettei tässä vahingonlaukaus ollut\nkysymyksesssä, vaan että syynä oli jotain kokonaan muuta.\n\n-- Harvoinhan sama asia kahdesti uusiutuu, sanoi rouva Meriluoto\nhymyillen. -- Kyllä minä suojelen häntä kaikilta vaaroilta ja\nvahingoilta.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nLaila oli saanut Berliinistä kortin, jossa Armas ilmoitti olevansa\nkotimatkalla ja saapuvansa viimeistään pitkänäperjantaina kotiin. Kun\nArmasta ei kuulunut vielä lauantainakaan, tuli Laila kovin\nlevottomaksi, mutta lohdutti pian itseänsä sillä, ettei Armas\nehtinytkään Tukholmasta lähtevään laivaan. Lailalle tuli siis hyvin\nikävä pääsiäinen. Päivistä ei tahtonut tulla loppua ja yöllä hän ei\nosannut nukkua. Pääsiäisloma meni kerrassaan piloille; ja niin paljon\nkuin hän siitä edeltäpäin oli toivonut.\n\nKeskiviikkona, ensimmäisellä välitunnilla, Lailan opettajatoveri\nvirkkoi Lailalle:\n\n-- Sinähän tunnet hyvin viulutaiteilija Rantakallion?\n\n-- Kuinka niin, Laila tiedusti.\n\n-- No, kai sinä tiedät, että hän makaa haavoittuneena Helsingissä\nsairaalassa.\n\nLaila tunsi päätänsä huimaavan, hän oli vähällä pyörtyä, mutta tarttuen\ntuolin selkänojaan hän ponnistautui pysymään pystyssä.\n\nToveri kiiruhti noutamaan lasillisen vettä, jota antaessaan hän sanoi:\n-- Sehän koski sinuun kovasti, suo anteeksi, luulin sinun tietävän, ja\nnyt säikäytin sinut pahanpäiväisesti. -- Istu tänne sohvalle vähän\nrauhoittumaan, ennenkuin menet tunnille. Näin sanoessaan vanhempi\ntoveri ohjasi Lailan istumaan ja asettui itse viereen.\n\nToiset lehtorit katsoivat pitkään kalpeaksi valahtanutta nuorinta\nopettajatarta ja lähtivät pian luokilleen.\n\n-- Etkö sinä todellakaan tiennyt hänen haavoittumisestaan, sehän oli\nsunnuntailehdessäkin? kysyi maisteri, neiti Kallio.\n\n-- En ole lukenut, enkä tiedä mitään. Lieneeköhän hän vaikeasti\nhaavoittunut?\n\n-- Uutisessa oli mainittu, että taiteilija Rantakallio ampuma-asetta\nkäsitellessään tapaturmaisesti haavoittui, että toinen luoti meni\nrinnan läpi aivan sydämen läheltä, mutta että hengenvaaraa ei enää ole.\nNiin, se tapahtui juuri viikko takaperin.\n\n-- Ja minä en tiennyt mennä häntä katsomaan, voi minua onnetonta, Laila\ntuskitteli.\n\n-- Teillä taitaa olla oikein lähemmät suhteet keskenänne? toveri kysyi,\nvaikka olihan hän aikoinaan kuullut, että Armas oli purkanut\nkihlauksensa Lailan tähden.\n\n-- Kiitos osanotostasi, virkkoi Laila. -- Mennään nyt töihin, tytöt\ntulevat levottomiksi!\n\nMutta vaikka hän koetti reippaasti komentaa tyttöjä, niin hän tunsi\ntunnin menevän piloille. Hän näki Armaan makaavan vaikeasti\nhaavoittuneena, hän kuuli hänen kutsuvan luoksensa, ja näki hänen\nmoittivan katseensa, kun hän ei ollut rientänyt häntä katsomaan ja\nlohduttamaan.\n\nIltapäivällä Laila kirjoitti Armaalle rakkautta uhkuvan kirjeen ja\nlupasi tulla häntä katsomaan ensi sunnuntaina, sillä hän ei voinut\nmitenkään saada sijaista tällä viikolla.\n\nTämä kirje lähetettiin sairaalasta konsulinna Meriluodon kotiin. Mutta\nTyyne ei sitä antanutkaan Armaalle, vaan luettuaan sen, heitti uuniin.\n-- Sodassa ja rakkaudessa on kaikki luvallista! sanoi hän\najatuksissaan.\n\nLauantai-iltana Laila saapui Helsinkiin. Oli niin myöhäistä, ettei hän\nvoinut edes puhelimella tiedustella Armaan vointia. Hotellissa hän\nvietti melkein unettoman yön, ja soitti aamulla varhain sairaalaan.\nMutta sieltä vastattiin, että herra Rantakallio oli päässyt sieltä jo\nkeskiviikkona, ja Lailalle ilmoitettiin osoite, missä Armas nyt oleili.\n\nNiin varhain aamusella, kun Laila arveli sopivaksi, lähti hän\nliikkeelle hotellistaan. Hän kulki jalan kaupungin keskustasta, kohden\nEiran kaupunginosaa. Oli kaunis keväinen aamupäivä. Lumet, viimeiset\nlumet solisivat katuviemäreihin. Öinen sade oli lopullisesti surmannut\ntalven rippeetkin.\n\nMutta vaikka maailma oli kaunis, talot kuin kullalla silatut ja silmä\nhetkeksi hurmaantui katsomaan pääkaupungin vilkastuvaa elämää, asui\nouto ja peloittava levottomuus Lailan sydämessä. Ja kuta lähemmäksi hän\nalkoi tulla päämääräänsä, sitä suuremmaksi sen valta kasvoi.\n\nVielä junassa tullessaan hän oli tuntenut tuskansekaista riemua tästä\nkummallisesta jälleennäkemisestä. Nyt oli tuohon tunteeseen tullut\njotakin vierasta lisäksi, vaikka hän ei voinutkaan selittää itselleen\nsitä.\n\nHetkeksi hän pysähtyi osoitteen viittaamalle ovelle, ennenkuin soitti\novikelloa.\n\nKonsulinnan sisäkkö aukaisi oven ja katsahti kysyvästi vieraaseen\nnaiseen, joka seisoi porraskäytävässä.\n\n-- Asuuko taiteilija Rantakallio täällä? kysyi Laila niin levollisesti\nkuin saattoi.\n\nSisäkkö joutui hieman hämilleen. Silmänräpäyksen ajan hän mietti ja\nvastasi sitten epävarmasti:\n\n-- Kyllä, hän on täällä hoidettavana. Hän ei kuitenkaan voi sairautensa\ntähden ottaa ketään vastaan.\n\n-- Kyllä hän voi... varmasti. Sanokaa hänelle terveisiä Lailalta. Hän\ntulee siitä ilostumaan, sanoi Laila reippaasti.\n\n-- Olkaa hyvä ja odottakaa. Katson, onko konsulinna jo valveilla.\nKäykää tänne halliin istumaan.\n\nSisäkkö aukaisi pienen oven ja ohjasi Lailan hienoon ja aistikkaaseen\nhalliin. Sitten hän kiirehti pois, koputti kiireisesti konsulinnan\nmakuuhuoneen ovelle ja pujahti yli kynnyksen.\n\n-- Konsulinna, kuiskasi hän vuoteella lepäävälle naiselle. -- Nyt hän\non tullut.\n\n-- Kuka? kysyi nainen, siristäen vielä unisia silmiään.\n\n-- Nainen, kysymään taiteilija Rantakalliota. Hänen nimensä on Laila.\n\nKuin sähköiskun saaneena kimmahti konsulinna vuoteelta.\n\n-- Minne sinä veit hänet odottamaan? kysyi konsulinna, seisten jo\nsuuren kuvastimensa ääressä, jossa hän kiireisesti suki hiuksiaan.\n\n-- Halliin, varmuuden vuoksi halliin, vastasi sisäkkö.\n\n-- Hyvä. Tuo musta aamuviittani ja tohvelini.\n\nSisäkkö toi ne kiireisesti.\n\n-- Onko hän kaunis nainen? kysyi konsulinna kesken pukeutumispuuhiensa.\n\n-- Kyllä rouva. Hyvin kaunis.\n\n-- Onko hän hieno?\n\n-- En tiedä... kyllä hän on aistikas. Vaikuttaa urheilevalta naiselta\nreippaassa kävelypuvussaan, koetti sisäkkö selittää vaikutustaan\nLailasta, samalla kun hän auttoi rouvaansa pukeutumaan.\n\nMutta Laila istui samanaikaisesti tuossa hienossa hallissa ja katseli\noudoksuen ympärilleen. Tämä Armaan tapaaminen oli todellakin yllättänyt\nhäntä. Junassa hän oli kuvitellut Armaan olevan turvaa vailla, kurjana\nja onnettomana, joissakin aivan mahdottomissa olosuhteissa, ikävässä\nsairaalassa, mutta täällä hän näkikin hienon kodin, hienomman minkä\nkoskaan oli elämässään nähnyt. Jossakin täällä oli hänen rakastettunsa.\nHän ei ollut aavistanut, että Armas asuisi näin hienosti.\n\nHän katseli epämääräisesti seinillä riippuvia arvokkaita\ntaidemaalauksia, mutta kaiken aikaa takoi tuhannen ristiriitaista\najatusta hänen aivoissaan ja ikävä Armaan luo kasvoi kasvamistaan. Hän\nei ollut aavistanut, että pääsy hänen luokseen oli näin monimutkaista.\nEnsin tuo kummallinen sisäkkö ja sitten jokin konsulinna. Mitä tällä\nkonsulinnalla oli tekemistä Armaan kanssa? Oliko hän kenties jokin\näidillinen, huolehtiva nainen, joka oli ottanut onnettomuuteen\njoutuneen hoiviinsa, kenties hän oli jollakin tavalla syynä Armaan\nonnettomuuteen. Kaikessa tapauksessa teki Lailan mielen\nristiriitaiseksi jo sellainen ajatus, että hänen pääsynsä Armaan luokse\nriippui jostakin toisesta naisesta.\n\nLailan vilkas mielikuvitus oli ennättänyt jo luoda kuvan tästä\nkonsulinnasta. Hän oli tuntenut kaksikin konsulinnaa elämänsä aikana ja\nkumpaisetkin heistä olivat olleet suuria, kookkaita naisia, tuollaisia\ntarmokkaita naisasianaisia ja tämän konsulinnan kuvitteli hän\nvaistomaisesti näiden toisten kaltaiseksi.\n\nSiksipä oli hänen yllätyksensä aivan tavaton, kun hallin ovelle\nilmaantui siro, nuori nainen, jonka kauniita kasvoja kehysti runsas\ntukka, jonka vartalolla valui musta vaippa, joka oli heitetty hänen\nylleen siten, että toinen olkapää paljastui somasti esiin.\n\nHän katsahti ystävällisesti hymyillen vieraaseen ja tuli hänen\nluokseen, esitellen itsensä. Sinä silmänräpäyksenä sortui konsulinnan\nennakkokuva Lailan sisäisen katseen edessä ja tuhannen uutta ajatusta\nryntäsi läpi hänen mielensä. Tämä nuori, kaunis nainen oli siis ottanut\nArmaan hoiviinsa. Kummalliset aavistukset alkoivat saada sijaa hänen\nmielessään. Mutta hän päätti, ettei näyttäisi sisäistä epävarmuuttaan\nmillään hinnalla tälle naiselle, vaikka tapahtuisi mitä tahansa.\n\n-- Kuinka hän onkaan minun näköiseni, ajatteli Laila ohikiitävästi ja\ntuo toinenkin nainen näytti kokonaan syventyneen mittailemaan Lailan\nolemusta.\n\n-- Tulin tapaamaan taiteilija Rantakalliota. Sairaalasta annettiin tämä\nosoite, aloitti Laila keskustelun, poistaakseen tämän kiusallisen,\njännittävän tilanteen.\n\n-- Niin, minä toin hänet tänne, koska hän täällä voi saada kaiken sen\nhoidon, minkä sellainen potilas tarvitsee, vastasi konsulina\nvitkastellen, irroittamatta hetkeksikään katsettaan vieraasta.\n\n-- Se on ollut hänelle onneksi, vastasi Laila hymyillen. Hän katseli\nsuurilla silmillään hellittämättä tätä naista, joka istui tässä aivan\nrauhallisena hänen edessään, ajattelematta, että hänellä oli kiire\npäästä Armaansa luo... Miten taiteilija Rantakallio nyt voi? kysyi\nLaila jälleen, kun toinen nainen vain katseli häntä, puhumatta lainkaan\nsiitä, mistä hän olisi odottanut hänen puhuvan.\n\n-- Kiitos, hän voi hyvin, mutta...\n\n-- Mitä? kysyi Laila.\n\n-- En usko olevan hänelle hyväksi vieraiden käynnin, sanoi konsulinna.\n\n-- Minä en olekaan hänelle vieras. Minun tapaamiseni on hänelle\nhyväksi. Ette saa pidättää minua enää kauemmin. Te ette ehkä tiedä,\nkuka olen. Olen hänen rakastettunsa ja hän ikävöi minua.\n\nKonsulinna henkäisi syvään. Hänen näytti olevan vaikeata aloittaa\nsanottavansa. Hän loi katseen maahan ja leikitteli jaappanilaisen\ntohvelinsa kärjellä. Sitten hän äkkiä katsahti Lailaan ja virkahti:\n\n-- En voi päästää teitä hänen luokseen. Olen vastuussa hänestä.\n\n-- Ei, konsulinna. Minä olen vastuussa hänestä. Rakastan häntä ja se on\nminun oikeuteni, saada nähdä hänet ja hoivata häntä, vastasi Laila\npäättävästi.\n\n-- Minulla on samat oikeudet? vastasi konsulinna. Ehkä myöhemmät ja\nsitovammat kuin teillä.\n\n-- Teillä?\n\n-- Niin, minulla. Molemmat naiset silmäilivät toisiaan hellittämättömin\nkatsein. Konsulinna jatkoi hetken kuluttua, valaen ääneensä niin paljon\nlämpöä ja hellyyttä kuin saattoi:\n\n-- Teitä ehkä hämmästyttää asiain tämä laita, mutta ihmisen tunteethan\novat niin vaihtelevat kuin keväinen päivä. Varsinkin ovat ne\nvaihtelevat silloin, kun on kyseessä taiteilijaluonne. Olen uhrannut\npaljon taiteilija Rantakallion hyväksi. Vein hänet ulkomaille näkemään\nja kuulemaan uutta. Sehän on välttämätöntä taiteilijalle. Millä\nvaroilla hän olisi muuten voinut sellaisen matkan tehdä. Tein sen\nrakkaudesta. Matkustelimme ihanassa etelässä ja olimme niin\nsanomattoman onnellisia ja olemme onnellisia vieläkin....\n\n-- Tekö olette ollut hänen kanssaan ulkomailla? kysyi Laila ja katseli\nmitään ymmärtämättömänä konsulinnaa. Se ei voi olla mahdollista. Laila\nmuisti äkkiä kaikki ne rakkaat kirjeet, joita hän oli saanut Armaalta\netelästä. Kuinka syntisiä ja täynnään petosta ne olivat, jos tämä\nkaikki oli totta. Mutta hän ei uskonut konsulinnaa. Hänestä tuntui\näkkiä siltä, että tämä nainen oli itse paholainen, jonka kohtalo oli\nlähettänyt häntä kiusaamaan.\n\n-- Se ei ole totta, virkahti Laila, enemmän itsekseen kuin\nkonsulinnalle.\n\n-- Valitan, mutta kaikki mitä kerroin, on totta. Todistukseksi siitä\nvoin näyttää teille muutamia valokuvia tuolta matkaltamme.\n\nLailan ehtimättä estää, oli konsulinna noussut ja rientänyt viereiseen\nhuoneeseen, josta hän pian liiteli takaisin, muassaan pieni\npunakantinen albumi.\n\n-- Tahdotteko nähdä. Tässä ovat kuvat aivan järjestyksessään. Tässä\nolemme matkalla etelään, tässä katselemassa Berliinin nähtävyyksiä,\ntässä seisomme Potsdamin kanavan varrella, täällä on pieni lepohetki\nhotellissa. Ja täällä jatkuvat kuvat. Ne puhuvat paremmin itse\npuolestaan.\n\nLaila tuijotti tylsänä noihin vaihteleviin kuviin. Eräässä niistä\nistui konsulinna Armaan polvella, kädet hänen kaulallaan, pää\nveitikkamaisesti, kenossa ja suu mitä onnellisemmassa naurussa.\n\nLaila painoi äkkiä albumin kiinni ja ojensi sen konsulinnalle. Kaikki\nhänen ajatuksensa olivat menneet sekaisin. Hän tunsi toisaalta halun\npaeta täältä niin pian kuin mahdollista, mutta toisaalta hän tahtoi\nsittenkin tavata Armaan, katsoa kerran hänen silmiinsä ja saada häneltä\nvarmuus kaikesta tästä. Sillä hän tiesi, että jos hän nyt sulkisi nämä\novet, joiden taakse Armas jäisi, jäisi kaikki entinen iäksi hänen\ntaakseen.\n\n-- En usko teitä sittenkään, sanoi hän hetken kuluttua uhmaten. Ja sinä\nhetkenä hän ensi kerran elämässään tunsi vihaavansa toista ihmistä\nsyvästi ja auttamattomasti.\n\n-- Ettekö usko? Täytyykö minun kaikki teille tunnustaa, ennenkuin\nuskotte. No, kuulkaa siis kaikki, jos se saa teidät uskomaan. Olen\ntulossa äidiksi, onnelliseksi äidiksi ja nyt tulette te riistämään\nminulta kunniani ja lapseltani isän, sillä häntähän te olette täällä\nhakemassa. Ottakaa hänet, jos tahdotte, mutta onnelliseksi ette enää\nkoskaan voi tulla hänen kanssaan, sillä minä olen hänen todellinen\nvaimonsa, ja lapsi... tiedättehän, mitä se jokaiselle ihmiselle\nmerkitsee.\n\nKonsulinna nousi ja katsoi Lailaan. Sitten hän viittasi ovelle. --\nTuolla, muutaman oven takana hän on. Menkää, jos tahdotte ja ottakaa\nhänet.\n\nLaila nousi. Hänen silmänsä olivat kummallisen sammuneet, eikä hän\nsaanut tavallista ryhtiäänkään. Hän astui ovea kohden, ei sitä ovea\nkohden, jota konsulinna oli osoittanut, vaan toista ovea kohden. Hän ei\nsanonut hyvästiä, ei katsonut naiseen, tuohon elämänsä tuhoojaan, vaan\ntuli porraskäytävään sielullisesti tajuttomana ja turtuneena.\n\nKadulla puhalsi keväinen, hurmaava tuuli häntä vastaan. Se tuli suoraan\nmereltä, joka aaltoili siinä Eiran kauniiden huvilatalojen edustalla.\nRaskain askelin hän laskeutui Engelaukealta rantakäytävälle, pujahti\nyli satamaradan ja meni Ursinin uimahuoneen kalliolle, istahtaen sinne\nväsähtäneenä ja murtuneena.\n\nSiinä keväisessä tuulessa hän istui ja tuijotti merelle, jonne\nparhaillaan suuri laiva häipyi. Oh, kuinka hänen oli ikävä sinne\njonnekin, missä voisi unohtaa kaiken tämän elämänkurjuuden, joka nyt\noli pyyhkäissyt hänen ylitseen niin tuhoisana.\n\nHänen mieleensä tulvahtelivat kaikki muistot yhtä aikaa. Kesä\nTyynelässä kaikkein kirkkaimpana. Ja sitten syöksähti mieleen Ester, ja\nsen nimen mukana paljon, paljon ajatuksia.\n\nNyt hän ymmärsi Esteriä paremmin kuin koskaan ennen, Esterin raivon\ntuona hetkenä, jolloin hän oli kohdannut hänet noiden paljastusten\njälkeen, ja nyt hän myöskin ymmärsi senkin, ettei Ester kaikesta\nhuolimatta ollut voinut antaa hänelle täydelleen anteeksi.\n\nJa senkin hän ymmärsi, miten Ester oli häntä vihannut. Samalla\ntavalla tietysti kuin hän nyt vihasi tätä toista naista. Sellainen\nraivo oli pitänyt vallassaan hänen sisintään, että vain suurella\ntahdonponnistuksella hän oli saattanut säilyttää itsehillintänsä.\n\nEnsi kerran Laila sinä päivänä tunsi elämän ruoskan sattuneen itseensä.\nTuo ankara laki: \"Miten kylvämme, siten niitämme\" oli sattunut nyt\nkouraantuntuvasti häneen. Hän oli vienyt sulhasen toiselta naiselta.\nNyt vei toinen nainen hänet häneltä. Tämä rangaistus oli ehdottomasti\noikeudenmukainen, vaikka koko hänen sydämensä ja olemuksensa oli\nhirvittävässä kapinassa sitä vastaan.\n\nSurun ja äärettömän pettymyksen masentamana Laila palasi hotelliinsa,\nkokosi tavaransa matkalaukkuun ja matkusti vielä samana päivänä. Ja\nsamaan aikaan, jolloin hän kiiti junassa kotikaupunkiaan kohden ja\nmietti miten voisi riistäytyä irti koko entisestä elämästään ja minne\nvoisi paeta, istui konsulinna Meriluoto Armaan vuoteen vierellä,\nsilitellen hänen tukkaansa ja puhellen hänelle hellemmin kuin koskaan\nennen. Hän oli varannut suuren kimpun punaisia ruusuja pienelle\npöydälle vuoteen viereen ja niiden tuoksua oli huone tulvillaan.\n\nArmas makasi silmät suljettuina vuoteella. Tänään hän oli ollut sairas\nenemmän Lailan odotuksesta kuin ruumiillisesti. Oli ollut hetkiä,\njolloin hän oli tuntenut niin selvään Lailan läsnäolon ja odottanut\njoka silmänräpäys hänen astuvan ovesta sisään.\n\nMutta tunti toinen toisensa jälkeen oli kulunut turhassa, kipeässä\nodotuksessa. Nyt hän ei enää odottanut, sillä keväinen päivä painui jo\nmailleen.\n\n-- Miksi hän ei tule, kuiskasi hän puoliääneen.\n\n-- Sellaisia ovat naiset, vastasi konsulinna lohdutellen. Mutta minä\nhoivaan sinua loppuun asti, rakas.\n\n-- Tahtoisin, että kirjoittaisit hänelle saneluni mukaan, sanoi Armas.\n\n-- Voimmehan tehdä sen, vastasi konsulinna.\n\nHän otti kirjoitusvehkeet polvelleen ja kirjoitti Armaan sanelun mukaan\nkirjeen. Se kirje ei tietystikään koskaan lähtenyt konsulinnan talosta.\nSe unohtui pitkiksi ajoiksi hänen kirjoituspöytänsä salatuimpaan\nlaatikkoon.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nLaila oli ollut jo useita päiviä kotonaan. Hänen opettajatoverinsa\nhuomasivat kyllin selvään, että häntä painoi jokin raskas suru. Hänen\nennen niin tuoreenpunaiset kasvonsa olivat nyt kummallisen kalpeat ja\nvaikka hän yritti kaikella tarmollaan olla entisensälainen, vaipui hän\ntoisinaan syviin, surullisiin mietteisiinsä.\n\nEräänä päivänä hän sitten kohtasi Esterin. Näinä päivinä hän oli\nsanomattomasti kaivannut häntä. Nyt kun rakastettu oli hänet pettänyt,\nei hänellä ollut ketään, jolle olisi voinut kertoa sisäisistä\najatuksistaan ja kokemuksistaan. Ennen rakastettua oli ollut Ester.\nHeillä kahdella ei ollut ollut koskaan mitään niin arkaa ja salaista\nelämässään, jota eivät olisi voineet toisilleen kertoa. Nyt olivat\nelämäntapaukset viskanneet heidät kauaksi toisistaan, vaikka he\nasuivatkin samassa kaupungissa. Sydänten välimatkat ne todella\nsaattoivatkin eroittaa kaksi ihmistä toisistaan, eivätkä maisten\nmatkojen pituudet.\n\nLaila oli kuullut paljonkin Esteristä puhuttavan. Kaupungilla\ntiedettiin jokseenkin tarkkaan Rantakallion perheen tapahtumat, vaikka\nhe elivätkin hiljaista elämää. Esterin toipumista oli seurattu\nsalaisella jännityksellä ja nyt olivat huhut alkaneet kertoa sellaista,\nettä tuomari Nuotio, joka vuoden vaihteessa oli muuttanut kaupunkiin ja\nottanut asuntonsa Rantakallioiden luona, oli perheen uusi vävytulokas.\nEsteriä ja häntä oli nähty kävelyillä ja Ester näyttikin nyt\nkevätpuolella jo piristyneeltä.\n\nTätä olivat jotkut Lailan toverit hänellekin kertoneet ja Laila oli\ntuntenut todellista iloa siitä, että Esterin sydänhaavat parantuivat.\nSe oli antanut toiveen sillekin ajatukselle, että Ester antaisi hänelle\ntäydellisesti anteeksi hänen rikkomuksensa.\n\nOli eräs sunnuntai-aamu, Laila oli keväisellä retkeilyllä kaupungin\nympäristöllä, samoillen sinne tänne niitä samoja metsiä, joissa he\nArmaan kanssa olivat talvella hiihdelleet siihen aikaan, jolloin heidän\nlempensä oli vielä ollut sydämen kätköissä. Se oli sentään ollut elämän\nihaninta aikaa, ajatteli Laila itsekseen. Silloin ei vielä mikään\nsyyttänyt, ei ollut tapahtunut mitään sellaista tekoa, joka olisi\nrikkonut omantunnon rauhaa. Oli ollut vain suloista olla ja tietää,\nettä oli eräs ihminen, jonka läsnäolo aina tulvautteli outoa riemua\nsydämeen.\n\nLaila muisteli kaikkea sitä, astellen eteensä katselematta pientä\npolkua pitkin, kun hän äkkiä näki sinertävän puvun häilähtävän\nkeväisten koivujen lomasta. Hänen sydämensä hätkähti, sillä ensi\nsilmänräpäyksenä hän oli tuntenut Esterin.\n\nMolemmat naiset pysähtyivät.\n\n-- Sinäkin täällä, Ester, virkahti Laila ensiksi epävarmasti.\n\n-- Oli niin kaunis sunnuntaiaamu, vastasi Ester ja siirsi katseensa\nLailan loistavista silmistä toisaalle. Kaukainen kipu oli viiltänyt\nhänen sydäntään pitkästä aikaa samanlaisena kuin ennen.\n\nHe seisoivat pitkän aikaa siinä pienellä polulla, osaamatta mitään\nsanoa toisilleen. Laila mietti itsekseen, mahtoiko Ester tietää, mitä\nArmaalle oli tapahtunut viime aikoina ja millä tavalla Rantakallion\nperhe yleensä suhtautui hänen ja Armaan asioihin. Sekä Eliina-täti,\nettä setä olivat kyllin selvästi osoittaneet, etteivät he enää pitäneet\nhänestä niinkuin ennen. Se oli kovasti surettanut hänen mieltään.\n\n-- Oletko sinä jo matkalla kotiin? kysyi Laila viimein.\n\n-- Ajattelin jo suunnata sinne päin, vastasi Ester.\n\n-- Eiköhän käveltäisi vähän etemmäksi. Tänään on niin kaunista, pyysi\nLaila.\n\nLailan mieleen syöksähti vastustamaton halu kiertää kätensä Esterin\nkaulaan, mutta Ester kääntyi jo tiellä ja lähti astelemaan edellä\nkapeata polkua. Vain taakseen vilkaisten hän kysyi:\n\n-- Menemmekö Savimäen kautta, vai?\n\n-- Niin kuin sinä tahdot, vastasi Laila.\n\nSitten he kävelivät pitkän aikaa, kunnes lopulta tulivat keväiselle\nkangastielle, jossa pihka tuoksui ja puut huojuivat raikkaassa\ntuulessa. Siinä saattoi kävellä rinnankin ja Laila siirtyi Esterin\nviereen.\n\n-- Ester, aloitti hän äkkiä.\n\n-- Ei puhuta siitä, vastasi Ester kiireisesti. Hän oli arvannut, että\nLaila tahtoisi nyt selittää jotakin hänelle noista surullisista\ntapahtumista, jotka hän oli koettanut parhaansa mukaan unohtaa. Mutta\nnyt hän myöskin tunsi, ettei sittenkään kestänyt tuota selontekoa. Se\nvain uudelleen tuottaisi tuskaa.\n\n-- Kuule, Ester, minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, muuten en\nenää koskaan näe onnellista hetkeä elämässäni. Sinä et tiedä, kuinka\nonneton minä olen, sanoi Laila.\n\n-- Sinäkö onneton? Kuinka voit puhua sellaista. Sinä, joka olet\nvalloittanut maailman ihanimman miehen itsellesi. Jos sinä olet minun\ntähteni onneton, niin se on aivan turhaa. Olen jo pahimman voittanut.\nJaksan elää. Laila, en minä kanna sinua kohtaan vihaa. Voit olla aivan\nhuoletta siitä, vaikka todellisuudessa olen ajatellutkin, että uskoni\nystävyyteen tuon menneen vuoksi olisi iäksi murskautunut.\n\n-- Voi, Ester. Minä ymmärrän niin hyvin, että sinä vihasit minua, mutta\nolen niin onnellinen, jos et enää vihaisi. Kuule Ester, mennään tuonne\nmäelle istumaan. Minun täytyy saada kertoa sinulle kaikki.\n\n-- Miksi tahdot minua kiusata sillä. Olen koettanut päästä irti noiden\naikojen tapahtumista ja nyt palaa kaikki taas mieleen niin elävästi,\nkoetti Ester välttää, mutta Lailan käsi oli arasti sukeltautunut hänen\nkainaloonsa ja kun Ester ohikiitävästi katsahti häneen, näki hän Lailan\nkasvot ensi kerran elämässään niin tuskaisina, että hän hämmästyi.\n\n-- Laila, itketkö sinä? Mitä varten? Oletko sinä todella noin\nsurullinen?\n\nEsterin viimeinenkin jäykkyys suli pois ja hän puristi tiukemmin Lailan\nkättä kainalossaan.\n\n-- Istutaan tähän, Ester.\n\nLaila vetäisi Esterin kuivalle kalliolle.\n\n-- Ester, etkö sinä tiedä, mitä on tapahtunut? Olette kai te siellä\nkuulleet Armaasta? Hänen onnettomuudestaan nimittäin? aloitti Laila.\n\n-- Olemme kyllä, mutta eihän se kuulu olevan niin vaarallista laatua.\nÄiti olisi lähtenyt Helsinkiin hänen luokseen, mutta juuri silloin\nsaapui kirje siltä rouvalta, jonka luona Armas asuu. Hän ilmoitti, että\nArmas voi hyvin ja ettei meidän tarvitse olla lainkaan huolissamme\nhänen tähtensä. Mutta entä sinä, Laila. Jotkut olivat kertoneet, että\nsinä olit käynyt hänen luonaan, puhui Ester mahdollisimman levollisena.\n\nLaila ei vastannut pitkään aikaan. Hänen silmänsä olivat jo sumeat\nuusista kyynelistä ja hänen kurkkuaan salpasi niin, ettei hän tahtonut\nvoida mitään sanoa. Ester huomasi hänen tuskansa ja virkkoi lämpimästi:\n\n-- Ymmärrän, että sinuun on sattunut kovasti tuo onnettomuus. Voin\nhyvinkin asettua sinun asemaasi. Tiedän kyllä, miltä tuntuu menettää\nrakastettu. Sinulla on nyt ollut varmasti sellaisia hetkiä, jolloin\nolet pelännyt kuoleman vievän elämän kalleimman lahjan, rakastetun.\n\n-- Sekin kyllä tuotti minulle suurta tuskaa, mutta on muutakin, vielä\npahempaa kuin kuolema. Sinä, Ester, olet kokenut sen ja voit nyt\nymmärtää minua. Kerron sinulle kaiken siksi, että saisin sinulta\nanteeksiannon ja saisin sinusta takaisin sen ystävän, jonka olen\nmenettänyt.\n\n-- Laila, minähän olen anteeksi antanut, koetti Ester sanoa.\n\n-- Niin kyllä, mutta vaikka ihminen kuinka tahtoisi tehdä jotakin\njoskus, niin sydän ei sittenkään kokonaan sitä voi unohtaa. Meidän\nvälillämme on yhä jotakin, vaikka koettaisimme kuinka olla niinkuin\nennen, emme voi, jos emme kärsimyksen kiirastulessa puhdistu.\n\n-- Voi se olla niinkin, vastasi Ester miettivästi. Hän katseli\nLailaa niinkuin uutta ihmistä. Lailahan ei ollenkaan ollut enää\nentisensälainen. Missä olikaan se entinen, räiskyvän säteilevä Laila,\njonka mukana tulvahti katosta lattiaan asti iloa sinne, missä hän\nliikkuikin. Tämä Laila oli yhtä kaunis kuin se entinenkin. Kyyneleet,\njotka kiilsivät hänen tummissa silmäripsissään, tekivät hänen silmänsä\nentistäkin kauniimmiksi. Ilo ja suru, kun ne vain olivat oikeata\nlaatua, saattoivat kumpainenkin kaunistaa ihmistä, vaikkakin aivan eri\ntavoilla, ajatteli Ester.\n\n-- Olen nyt yhtä onneton ihminen kuin sinä olit silloin, kun kadotit\nArmaan rakkauden. Eräs toinen nainen on vienyt hänet nyt vuorostaan\nminulta, niinkuin minä vein hänet sinulta, tunnusti Laila.\n\n-- Puhutko sinä totta? kuiskasi Ester ja puristi Lailan kättä.\n\n-- Miksi muuten tällaisia puhuisin, vastasi Laila murtuneena.\n\n-- Kuka on se nainen, joka on kyennyt riistämään hänet sinulta?\nArmashan rakasti sinua todella niinkuin mies naista rakastaa. Nyt\njälkeenpäin olen ymmärtänyt, ettei hän voinut minua rakastaa\nsemmoisella rakkaudella. Tuomari Nuotio on minulle jutellut siitä\nasiasta paljonkin. Nyt tiedän, etteivät serkkujen väliset avioliitot\nole oikein sopivatkaan. Se tietoisuus on auttanut minua unohtamaan\nelämänpettymykseni. Hän ainakin on koettanut saada minuun sellaisen\nuskon, että se, mitä tapahtui, oli onnekseni. Mutta sinä, Laila! Minä\nen voi ymmärtää, kuinka Armas saattoi vaihtaa sinut toiseen naiseen.\nEtköhän vain ole erehtynyt?\n\n-- En ole erehtynyt. Olen tavannut tämän naisen ja hän on kertonut\nkaiken, vastasi Laila.\n\n-- Mutta tapasitko Armaankin? kysyi Ester.\n\n-- En. Olisin kyllä voinut tavata hänetkin, mutta kun jo tiesin kaiken,\nen voinutkaan mennä hänen luokseen. Olin ihan suunniltani murheesta.\nTiedäthän sinä itse, miltä tuntuu?\n\n-- Niin... se oli julmaa silloin... sanoi Ester hiljaa. Kuka on se\nnainen? Onko hän Armaan arvoinenkaan? Voi Laila! Sydämestäni minä\nolisin suonut sittenkin Armaan sinulle, juuri sinulle, enkä kenellekään\ntoiselle naiselle. Sinä olisit ollut se nainen, joka olisit voinut\ntukea hänen herkkää ja ailahtelevaa luonnettaan. Sinun rinnallasi hän\nolisi menestynyt, sillä sinä olet hyvä ja voimakas nainen, puhui Ester\nvakuuttavalla lämmöllä.\n\n-- Minäkin luulin niin... Kiitos sinulle, Ester, ystävällisyydestäsi.\nOn paljon helpompi olla, kun on vierittänyt surunsa toisen kuuluville.\nSydämeni on ollut aivan pakahtumaisillaan näinä päivinä, jolloin olen\ntätä kaikkea yksin kantanut, valitti Laila.\n\n-- Kuka on se nainen? kysyi Ester.\n\n-- Se on eräs nuori, kaunis konsulinna.\n\n-- Jokin konsulinna! Leski siis! ihmetteli Ester.\n\n-- Niin. Hänellä oli kovin hieno koti. Armas ja hän ovat olleet yhdessä\nulkomailla...\n\n-- Olivatko he yhdessä? Armas ei kirjoittanut siitä mitään kotiin.\nKuinka hän saattoi salata sen? ihmetteli Ester.\n\n-- Ei hän kirjoittanut minullekaan, vaikka sain häneltä kirjeitä tavan\ntakaa etelästä. Siksi tuli kaikki niin murskaavana. Elämä antoi minulle\nsamalla mitalla, jolla mittasin muille. Nyt ymmärrät, Ester, että olen\nsaanut jo rangaistukseni itse elämän kädestä.\n\n-- Voi, Laila, kuiskasi Ester ja kietoi kätensä itkevän Lailan kaulaan.\nMinä yksin voin ymmärtää sinua. Pidän sinusta, Laila, yhtä paljon kuin\nennenkin. Ajattelehan Laila, että meidän piti tuntea samat ilot ja\nkäydä samat surut lävitse hänen tähtensä, tuon kummallisen pojan, joka\non niin hyvä ja kuitenkin niin paha. Toivoisin, että kaikki muuttuisi\njälleen hyväksi. Ehkei Armas sittenkään voi sinua unohtaa ja palaa\nluoksesi takaisin...\n\n-- Ei, ei Ester... Se ei tapahdu enää koskaan... Joskin hän palaisi, ei\nmikään enää voisi meidän kohdallamme muuttua. Olen kadottanut uskoni\nhäneen ja rakkauteen. En koskaan enää voisi luottaa mihinkään.\n\n-- Niin ihminen luulee, mutta kuitenkin... kun aika parantaa haavat,\nherää sydän uuteen ihmeeseen, aivan niinkuin kevät herää talven\njälkeen.\n\n-- Mutta minun sydämeni ei enää voi herätä. On tapahtunut sellaistakin,\njoka kaikissa tapauksissa murskaa iäksi naisen sydämen, sanoi Laila ja\npurskahti rajumpaan itkuun.\n\n-- Mitä... kerro kaikki, Laila? pyysi Ester, silitellen Lailan\nkyyneleistä poskea.\n\n-- Hänellä ja Armaalla on ollut suhde. Tuo nainen tunnusti kaiken. Hän\non tulossa äidiksi... Ajattele, Ester. Jos nainen voisikin unohtaa\njonkun miehen pienen erheen, mutta sellaista... voi, ei koskaan,\nkoskaan! Hänellä olisi lapsi jossakin, ajattele, Ester, lapsi toisen\nnaisen kanssa... lapsi, jonka pitäisi olla perheen sitovin ja ihanin\nilmaisu, rakkauden suurin todistus. Vaikka hän tulisikin takaisin ja\npolvillaan pyytäisi minua, en koskaan enää voisi häntä rakastaa.\nVoisitko sinä rakastaa miestä, joka samanaikaisesti kirjoittelee\nrakkauden hehkuvia sanoja sinulle ja liitelee huolettomana kuin\nperhonen etelän taivaan alla toisen kanssa, kokien elämän syvimpiä\nriemuja?\n\n-- Älä kysy minulta sitä? virkahti Ester masentuneena. Tämä kaikki on\nkyllin julmaa. Laila kulta, sinä olet saanut kärsiä vielä enemmän kuin\nminä. Voi, minä vihaan sitä naista sinun puolestasi!\n\n-- Parempi olisi, ettemme vihaisi, viha synnyttää vihaa ja katkeruutta,\nvastasi Laila.\n\n-- Mutta luuletko, että hän on sellainen nainen, joka voi pitää Armaan\nkauankin luonaan. Minä tunnen Armaan nyt tarpeeksi hyvin ja minusta\ntuntuu, että tuo nainen on jollakin tavalla saanut hänet valtoihinsa ja\nettä Armas saa vielä hänen vuokseen kärsiä. Onkohan se oikein, että\nsittenkin jätit hänet oman onnensa nojaan. Toisinaan pitäisi\nrakkautensa puolesta taistella viimeiseen asti.\n\n-- Olisin ollutkin valmis taistelemaan tuon naisen pois tieltäni, ellei\nhän olisi tunnustanut tuota murskaavaa asiaa. Kukaan nainen ei voi\ntaistella sellaista vastaan, joka on tulossa äidiksi. Tuo tieto\nkäännytti minut takaisin hänen luotaan ilman Armasta, vaikka minusta\nolikin hiukan uskomatonta, että Armas sittenkin olisi rakastunut\nhäneen, kertoi Laila tyynemmin.\n\n-- Oliko hän kaunis nainen? Armashan on hullaantunut kaikkeen\nkauneuteen, sanoi Ester.\n\n-- Tavallaan kaunis, mutta sittenkin on hänessä mielestäni jotakin\nvierasta Armaan terveelle maulle. Hän on tuollainen pieni\npääkaupunkilaisrouva, kaikkine koreuksineen. Minun mielestäni\ntyhjänpäiväinen. Kaunis hän kyllä on, aivankuin nukke säännöllisine\nkasvoineen, mutta hänen katseensa on tyhjä, ikäänkuin sisin puuttuisi\nhänen kauniista kuorestaan. Mutta hänhän on rikas ja kenties Armas on\nviehtynyt komeuteen. Tämä nainen itse mainitsikin, että Armas tarvitsee\nhänen tukeaan, tullakseen suureksi.\n\n-- Minun mielestäni Armas tarvitsee aivan toisenlaista tukea.\nMoraalista tukea. Sinä olisit voinut olla hänen elämänsä tuki, sanoi\nEster.\n\nTytöt istuivat hetken hiljaa. Vasta sitten, kun keväinen päivä alkoi\nhiljaa hämärtyä, huomasivat he, kuinka kauan he olivat istuneet\nkalliolla. Mitään virkkamatta he nousivat ja lähtivät kaupunkia kohden.\nKun he tulivat Esterin kotikadulle, pujotti Ester kätensä Lailan\nkainaloon ja sanoi:\n\n-- Tänään sinä tulet meille päivällisille.\n\n-- Kuinka voisin tulla. Häpeän isääsi ja äitiäsi tuon menneen vuoksi,\nesteli Laila.\n\n-- Sitä sinun ei tarvitse. Luulen, että he tulevat iloitsemaan siitä\nkovasti, kun näkevät taas meidät yhdessä. Puoliväkisin Ester vei Lailan\nkotiinsa, vanhempiensa suureksi yllätykseksi.\n\nHiukan vaitelias tunnelma vallitsi päivällisen ajan. Kukaan ei\nkosketellut Armaan asioita, mutta Laila vaistosi kuitenkin, ettei hän\nollut vastenmielinen vieras tässä rakkaassa kodissa, jonne hän kerran\ntahtomattaan oli tuonut niin paljon surua.\n\nKahvipöytään kutsuttiin sitten tuomari Nuotiokin, joka näytti\nperehtyneen jo kokonaan tämän kodin henkeen. Laila katseli\nsurunsekaisella ilolla tuomari Nuotion ihailevia silmiä, jotka\nalituiseen vartioivat Esterin liikkeitä. Hän, jos kukaan tiesi, kuinka\nonnellista oli ihmiselämässä tuo aika, jolloin rakkaus etsii kaikkia\nsalaisia ilmaisumuotojaan.\n\n-- Mahtoikohan Ester olla rakastunut. Hänen tyynen kuorensa alta oli\nvaikeata sitä päätellä, ajatteli Laila salaisessa mielessään,\nkatsellessaan Esteriä, joka puuhaili kahvipöydän ääressä tarjoilun\ntouhussa.\n\nMyöhemmällä, kun Esterin vanhemmat jo vetäytyivät makuuhuoneeseen ja\nnuoret jäivät kolmisin saliin, alkoivat tytöt laulaa kaksiäänisesti.\nRantakallion puolisot katsoivat yllättyneinä toisiinsa, kun salista\ntulvahteleva laulu kantautui heidän kuuluviinsa. Siitä oli pitkä aika,\nkun heidän kodissaan oli laulettu. Oliko tämä nyt valoisamman\ntulevaisuuden lupaus Esterin ja Lailan elämässä?\n\n-- Tytöt ovat nyt sopineet keskenään -- aloitti setä Rantakallio\nkeskustelun.\n\n-- Niin näyttävät olevan... onneksi. Ei Laila pohjaltaan mikään\nkevytmielinen tyttö olekaan. Rakkaus se oli, joka nämä myrskyt\njärjesteli. He ovat kaikki sitäpaitsi niin nuoria, etteivät ymmärrä\nvielä elämää. Toivottavasti surut ovat heitä kasvattaneet, puheli täti\nRantakallio lämpimästi.\n\n-- Mutta Laila ei enää näytä niin säteilevältä kuin ennen. Varmaankin\non tuo Armaan onnettomuus koskenut kovasti tyttöön, lausui setä\nRantakallio arvelunsa.\n\n-- Varmaankin... Mutta kaunis se tyttö on. Oikein taaskin hämmästyin,\nkun ajan päästä näin hänen kasvonsa. Nyt ne vasta kauniilta\nnäyttivätkin, kun niillä oli vähän surun jälkiä, eikä vain pelkkää\niloa. Muistan jonkun kirjailijan sanoneenkin jossakin kirjassaan, ettei\nmikään ole täydellistä ilman valon ja varjon leikkiä. Niinpä ei ole\nihmissielukaan, ellei se ole käynyt ilon ja surun laaksoissa.\n\nEsterin vanhemmat istuivat vielä kauan aikaa, kuunnellen salista\nkantautuvaa laulua.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKirkas keväinen aurinko loisteli sisään konsulinna Meriluodon\nparvekkeen ovista. Hän oli juuri aukaissut ne selkosen seljalleen ja\nvetänyt syrjään hienot pitsiverhot, jotta aurinko tulvanaan pääsisi\nsisään.\n\nArmas oli ensimmäistä päivää jalkeilla. Tyyne oli hellävaroen ohjannut\nhänet suureen lepotuoliin, asettanut pehmeitä tyynyjä hänen niskansa\ntaakse ja jalkojen alle permannolle, saadakseen hänen olonsa niin\nmukavaksi kuin mahdollista. Itse hän istui pienellä jakkaralla hänen\nedessään, kädet kierrettyinä polvien ympärille ja katseli Armaan\nkauniita kasvoja, kun hän silmät suljettuina nojasi päätään pehmeään\nsilkkityynyyn.\n\nOi, kuinka hän rakastikaan tätä miestä, tätä kaunista miestä, jolla oli\nedessään loistava tulevaisuus. Niin paljon hän rakasti kuin hänen\npintapuolinen, hemmoiteltu sydämensä yleensä kykeni rakastamaan.\nSuurena tekijänä tässä rakkaudessa oli ollut tosin se, että tämä mies\noli pitänyt valloittaa pois toiselta naiselta keinoilla millä hyvänsä.\nNyt hän oli onnistunut siinä hyvin, paremmin kuin oli luullutkaan.\n\nMutta sittenkään hän ei ollut itsestään aivan varma. Elämä saattoi\njärjestää yllätyksiäkin. Tyynestä tuntui vieläkin siltä, että tuo\ntoinen nainen saattaisi jonakin päivänä ilmestyä hänen tielleen ja\nviedä hänen Armaansa.\n\nSen jälkeen kun hän oli nähnyt Lailan, oli hän ymmärtänyt, että hän oli\nvaarallinen kilpailija ja että hän joutuisi ehdottomasti tappiolle, jos\nse nainen ryhtyisi taistelemaan tästä miehestä hänen kanssaan.\n\nMutta onneksi hänellä oli nyt kaikki oikeudet Armaaseen. Hän oli\npunonut mitä loistavimman sotajuonen ja onnistunut täydellisesti. Armas\nei aavistanut, että hän oli ottanut jo kaksi pitkää Lailalta tullutta\nkirjettä haltuunsa, lukenut niiden sisällön ja polttanut ne sitten.\nEikä Armas myöskään tiennyt sitä, ettei hänen sanelemaansa kirjettä\noltu lähetetty. Hän vain ihmetteli, miten Laila saattoi olla\nkirjoittamatta hänelle... kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olisihan\nhänen kuitenkin pitänyt edes tiedustella hänen vointiaan.\n\nTyyne oli muutenkin muuttanut itseään niin paljon kuin mahdollista\nLailan kaltaiseksi. Hänen koreilevat pukunsa olivat muuttuneet\nreippaiksi ja tyttömäisiksi, eikä hän enää maalannut kasvojaan niin\npaljon kuin ennen. Tätä tietä hän arveli voivansa valloittaa Armaan\nkokonaan.\n\nSiinä istuessaan hän suunnitteli tulevaisuuden suunnitelmiaan, niitä\naikoja, jolloin Armas jälleen esiintyisi mainehikkaana viuluniekkana ja\njolloin hän saisi olla osallisena hänen menestyksensä riemussa, koota\nsalonkiinsa pääkaupungin kuuluisimpia taiteenedustajia ja ulkomaalaisia\nvierailijoita. Ja sitten sanomalehdet kirjoittaisivat selostuksissaan\nmuun muassa: \"Taiteilijan nuori, viehättävä rouva piti huolen illan\nviihtyisyydestä j.n.e.\"\n\nTätä kaikkea hän kuvitteli mielessään niin elävästi kuin se jo olisi\ntotta.\n\n-- Laila, sanoi silloin Armas kuin ajatuksissaan, häiläyttäen\nsuoranaisen säikähdyksen Tyynen mieleen.\n\n-- Armas, yhäkö sinä häntä ajattelet? sanoi Tyyne niin hellästi kuin\nvain osasi, vaikka sisäisen suuttumuksen aalto läikkyikin hänen\nherttaisen ulkomuotonsa alla.\n\n-- Yhä, ajattelen häntä aina. Suo anteeksi, Tyyne. Hänen kuvansa säilyy\naina mielessäni. Tunsin juuri äsken, että oli kesä. Tuuli tuolta ulkoa\nhulmahti niin lämpimänä minua vastaan. Kuvittelin, että seisoin\nTyynelän parvekkeella ja soitin viulua ja alhaalta tyttöjen huoneesta\nkuului iloista puheensorinaa. Siellä olivat muka serkkuni Ester ja\nLaila.\n\n-- Kaikkia kuvitteletkin. Sehän on mennyttä. Kuule Armas, etköhän voisi\nsoittaa vähän, nyt pitkästä aikaa. Tuon heti viulusi.\n\nTyyne riensi hakemaan viulua ja laski sen sitten Armaan polville.\nMiehen valkoiset sormet, joiden liikkeet olivat notkeat ja samalla niin\nhivelevän pehmeät, koskettivat viulua kuin pyhää esinettä. Hän tuijotti\nsitä kauan miettivästi ja sanoi sitten kuin viululleen puhuen:\n\n-- Jollei tätä olisi ollut, en minäkään olisi niin huono mies.\n\n-- Mitä sinä taaskin juttelet? koetti Tyyne sanoa.\n\n-- Se on totta. Viulu on ollut minun elämäni menestys ja turmio. Ellen\nolisi saanut soittajan lahjaa, olisin tietysti elänyt niin kuin kaikki\nmuutkin ihmiset tavallista elämää. Nyt minua vievät tunteiden\nvirvatulet aivan harhaan, enkä minä kykene ohjaamaan järkeni voimalla\nelämäni teitä. Armas puhui ääni värähdellen, ikäänkuin itselleen\nsisintään ripittäen.\n\n-- Ei sinun pitäisi vaivata tuollaisilla asioilla itseäsi, sanoi Tyyne,\njoka pelkäsi jo kuulevansa myöskin oman tuomionsa. -- Minä ohjaan kyllä\nsinun elämäsi oikealle suunnalle. Ei sinun pidä huolehtia mistään.\n\n-- Ei pitäisikään. Minun oli ennen niin helppoa elää, kun en ajatellut\nmitä tein. Liitelin vain tapauksesta toiseen, leikin tunteilla ja\nmurskasin sydämiä. Mutta nyt, kun olen käynyt jo kuoleman\nodotushuoneessa ja maannut viikkoja sairasvuoteella, seuranani menneet\ntapaukset, olen päässyt selvyyteen siitä, että olen huono mies.\n\n-- Hyvä sinä olet, sanoi Tyyne ja kietaisi hellävaroen kätensä Armaan\nkaulaan. Soita nyt jotakin, niin tuo synkkä mielesi vaihtuu\niloisempaan. Sinun täytyy tulla pian terveeksi ja päästä taas työhön\nkäsiksi. Silloin sinulla ei ole aikaa kehitellä tuommoisia joutavia\najatuksia.\n\nArmas huoahti ja nosti viulun olkaansa vastaan. Jousi kosketti kieliä\nja ensimmäiset säveleet värähtivät kuuluville. Hän soitti \"Silmien\nlaulun\" alun, mutta lopetti sitten äkkiä ja laski viulun takaisin\npolvelleen.\n\n-- Soita, soita se! pyysi Tyyne kiihkeästi.\n\n-- En... sitä en soita koskaan, sanoi Armas tinkimättömästi.\n\n-- No, soita sitten jotakin muuta, pyysi Tyyne kärsivällisesti. Hänestä\ntuntui Armas taas aivan mahdottomalta, oikulliselta pojalta, jonka\nmielialoja hänen oli niin vaikeata tajuta, ja kuitenkin hän viehätti\nhäntä tuollaisena oikuttelevana vieläkin enemmän kuin muulloin.\n\nArmas alkoi soittaa. Sarja kansansävelmiä kumpusi viulusta, joskus\niloisina pätkinä, joskus vienon surullisina. Armaan silmät kirkastuivat\nhetkeksi ja musiikin lumo vei hänet toiseen maailmaan.\n\nTyyne kuunteli haltioituneena, mutta Armaan sielun tunnelmia hän ei\ntajunnut. Hän uneksi taaskin vain niistä hienoista juhlista, joita hän\npanisi toimeksi täällä. Kaikki kaksoisovet olisivat avoinna,\npuutarhurilta hän tilaisi siksi illaksi palmut ovipieliin, illallinen\ntilattaisiin suoraan Kämpistä ja pitkä juhlapöytä kimalteleisi hopein\nja kristallein ja sitten soittaisi orkesteri, kun salissa pyörittäisiin\naamutunneille asti.\n\nÄkkiä Armas lakkasi soittamasta. Viulu vaipui voimattomana hänen\nkädestään ja hän kosketti kätensä selkämyksellä otsaansa, jossa kihoili\npieniä hikipisaroita.\n\nSilloin koputti sisäkkö ovelle ja kutsui konsulinnaa.\n\n-- Täällä on jälleen eräs nainen, joka tahtoo tavata taiteilija\nRantakalliota, ilmoitti hän.\n\n-- Nainen, mitä hän täältä tahtoo? Emmekö siis vain pääse hänen\nnaisistaan vieläkään, sanoi konsulinna harmistuneena. Kysy häneltä,\nkuka hän on ja vie sitten odottamaan. Kumma paikka, kirjeitä ja\nvierailuja. Milloin ihmeessä ne loppuvat.\n\nTyyne palasi takaisin Armaan luo ja katsahti hellästi hänen\nväsähtänyttä olemustaan.\n\n-- Ei tainnut ollakaan sinulle hyväksi tuo soittaminen. Se voi sinua\nrasittaa. Mutta tohtorihan tulee iltapäivällä. Kysymme häneltä, saatko\njo soittaa. Menen hetkeksi tuonne. Eihän sinun vain ole kylmä?\n\n-- Ei, minun on hyvä olla, vastasi Armas.\n\nTänä aikana istui Ester samassa hallissa, jossa Laila muutama viikko\nsitten oli istunut ja odottanut pääsyä Armaan luo. Yhtä yllättynyt oli\nEsterkin tästä komeudesta, vaikka Laila olikin hänelle siitä jo\nkertonut, mutta ei niinkään yllättynyt, nähdessään tuon vaarallisen\nnaisen, joka oli ryöstänyt Armaan, sillä hänen kuvansa oli jo ennakolta\njokseenkin todellisena painunut hänen mieleensä Lailan kertoman\nperusteella.\n\n-- Tulin tapaamaan serkkuani, taiteilija Rantakalliota, sanoi Ester\nsuorasukaisesti, kun konsulinna ilmaantui halliin. Sitten hän ojensi\nkätensä ja lausui nimensä.\n\nTyyne mietti silmänräpäyksen, mitä tekisi. Sitten hän ratkaisi asian ja\nantoi Esterin mennä Armaan luokse.\n\nEsterin henkeä salpasi jännitys, kun hän hiljaa astui siihen\nhuoneeseen, joka oli tulvillaan keväistä aurinkoa. Hän näki nojatuolin\nselustan ylitse Armaan tukan, joka kiilsi kuin tumma kulta auringossa.\nArmas ei huomannut hänen tuloaan, vaan katseli parvekkeen avonaisesta\novesta kimmeltävälle merelle, joka avautui siitä silmäin eteen. Lokit\nkirkuivat siellä luodoilla ja liitelivät hopeisin siivin. Ne kai\nrakentelivat pesiään auringon lämmittämien kallioiden koloihin.\n\n-- Päivää, Armas, sanoi Ester mahdollisimman hiljaisesti, tultuaan\nnojatuolin luokse.\n\nArmas hätkähti rajusti ja loi katseen tulijaan niin säikähtyneenä kuin\nolisi nähnyt edessään aaveen.\n\n-- Sinä täällä, sopersi hän tuskin kuuluvasti.\n\n-- Enkö olekaan tervetullut? kysyi Ester ystävällisesti.\n\n-- Olet, olet enemmän kuin tervetullut. Istu tuohon, Ester. Minä olen\nniin iloinen siitä, että edes joku sieltä kotoa tulee tänne päin.\n\nArmas katseli hellittämättä Esteriä silmiin.\n\n-- Näin heikko minä vielä olen. Te kai tiedätte kuinka minun kävi. Ase\nlaukesi vahingossa, selitti hän.\n\n-- Niin, kyllähän me tiedämme. Ihmiset puhuvat paljonkin...\njuttelevatpa ne semmoistakin, että joku olisi mustasukkaisuudesta\nampunut sinua. Mutta älkäämme puhuko niin ikävistä asioista heti ensi\ntapaamisella. Tulin äidin pyynnöstä sinua katsomaan. Hän on ollut vähän\nihmeissään siitä, kun et kirjoita kotiin enää koskaan. Sinä et\nvarmaankaan ole voinut sairaudeltasi kirjoittaa. Näenhän, että olet\nvieläkin heikko, puheli Ester sovittavasti.\n\n-- En ole kirjoittanut. Sairaus on ollut yhtenä syynä ja syitä on ollut\nmuitakin, vastasi Armas totuudenmukaisesti. Sitten hän katsahti\navoimesti Esteriin ja jatkoi: -- Mutta mitä me minusta puhumme.\nPuhutaan mieluummin sinusta, Ester. Sinä olet kaunistunut\nviimenäkemältä.\n\n-- Tokkopa, sanoi Ester hymyillen.\n\n-- Olet sinä. Ja nyt minä näen sinun silmistäsi, ettet ole enää minulle\nvihainenkaan.\n\n-- Enhän minä ole koskaan ollutkaan, sanoi Ester.\n\n-- Et, sillä sinä olet niin hyvä tyttö. Oi, kuinka minä olen onnellinen\nsiitä, että sinä olet täällä. Sinun täytyy olla täällä kauan.\n\n-- Kauan. En toki. Minun täytyy mennä pian kotiin auttamaan isää ja\näitiä. Meillä alkavat taas keväiset kiireet. Olen vain edestakaisella\nmatkalla.\n\n-- Luulin, että saisin pitää sinut täällä kauan, vastasi Armas\npettyneenä.\n\n-- Mutta sinullahan on täällä ystävä, joka näkyy pitävän sinusta\nparempaa huolta kuin me kotona voisimmekaan, sanoi Ester.\n\nArmas ei vastannut mitään. Hänen kalpeille kasvoilleen vain nousi\nhuomattavasti punaa. Huoneessa vallitsi pitkän ajan hiljaisuus. Vihdoin\nkatkaisi sen Armas, kysymällä arasti:\n\n-- Entä Laila, miten hän voi?\n\nEster hätkähti, nyt oli tultu siihen kohtaan, jota hän oli odottanut.\n\n-- Kiitos, Laila voi hyvin. Hän tulee kanssamme kesäksi Tyynelään.\n\n-- Oletteko te jälleen ystäviä? kysyi Armas.\n\n-- Olemme, parempia ystäviä kuin koskaan ennen.\n\n-- Mitä hän ajattelee minusta?\n\nEster hengähti syvään ja katseli Armasta niinkuin sisar katsoo veljeä,\njonka tekoja ei voi ymmärtää.\n\n-- Mitäkö hän ajattelee, sanoi hän miettien. -- Sitä mitä kaikki\nmuutkin, että sinä olet löytänyt taas mieluisamman morsiamen. Laila on\nuljas tyttö. Hän on yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin.\n\n-- Tietääkö hän... Kaiken, vastasi Ester lyhyesti. Sitten ymmärrän,\nmiksi hän ei ole tullut luokseni.\n\n-- Pitäisikö hänen sitten? Sinullahan on toinen nainen. Armas parahin,\nkuinka sinä voit sellaista odottaakaan naiselta, jonka olet niin\nkurjasti pettänyt. En soimaa sinua, sillä minä, jos kuka, ymmärrän\nsinua, mutta minä ihmettelen vain, kuinka monta sydäntä sinä elämässäsi\noikeastaan murskaat.\n\n-- Älä puhu noin, Ester. Minun on niin vaikea olla. Onko Laila\ntuominnut minut? Halveksiiko hän minua? kysyi Armas.\n\n-- En tiedä, enkä ole oikeutettukaan puhumaan hänen asioitaan. Aluksi\nhän oli murtunut, nyt hän on reipas taas ja iloinen. Kaupungissa\npuhutaan nyt ihan yhtenään, että koulun johtaja on häneen rakastunut ja\nkosinut häntä. En tiedä, minkä verran asiassa on perää, kun en ole\ntahtonut ennenaikojaan urkkia Lailan asioita, kertoi Ester.\n\nArmas huokasi syvään ja katsahti arasti ympärilleen:\n\n-- Sano hänelle, jos voit, että yhä rakastan häntä... Rakastan aina,\naina...\n\n-- Sinäkö? Ei Armas, minä en vie sellaisia viestejä hänelle. Se olisi\nsamaa kuin kiduttaa häntä uusilla keinoilla. Tiedän itse, kuinka ihanaa\non vapautua sydämen suruista. Toivoisin, että Laila voisi unohtaa sinut\nyhtä helposti kuin minä, puhui Ester.\n\n-- En voi puolustautua. Siksi vaikenen. Tietääkö Laila, että olet\ntullut tänne minua katsomaan? kysyi Armas.\n\n-- Ei. Lähdin ihan yllättäen. Me päätimme kotona niin. Minkälaisia\nterveisiä saan viedä kotiin?\n\n-- Sellaisia, että voin hyvin, että yritän vielä tulla suureksi\nmieheksi. Sano kuitenkin Lailalle, että hän saa vielä kerran kuulla\nminusta, tahdon tulla maailmankuuluksi viuluniekaksi. Se pyrkimys jää\nnyt ainoaksi elämänohjeekseni, sanoi Armas ja hänen huulensa olivat\nlujasti yhteenpuristuneet.\n\nTyyne oli seisonut kasvot valkeina eräällä raollaan olevalla ovella,\npuristaen rystyset valkeina ovenripaa. Nyt hän oli jo kuullut\ntarpeekseen tuosta toisesta naisesta. Hän ymmärsi, että tuo serkku oli\nnyt loihtinut kaiken kaipauksen Armaan sieluun ja hän katui sitä, että\noli päästänyt hänet lainkaan Armaan luokse. Mutta nyt tuo jaarittelu\nsai loppua. Hän kutsui sisäkköä ja pyysi hänen tuomaan kahvipöydän\nsisään hetken kuluttua.\n\nItse hän koputti hienotunteisesti ovelle ja tuli sitten hymyillen\nsisään.\n\n-- On kovin hauskaa, että Armaan omaiset käyvät häntä tervehtimässä.\nHän onkin alinomaa ihmetellyt, kun ei kukaan ole tullut. Matka on\ntietystikin pitkä ja eihän tällä minun potilaallani ole ollut vielä\nmitään hätää täällä. Tohtori on ollut kovasti toivorikas hänen nopeasta\ntervehtymisestään. Milloin neiti Rantakallio matkustaa?\n\n-- Jo tänään, vastasi Ester lyhyesti.\n\nTyynen mielen täytti levollisuus ja hän puhui teeskennellen:\n\n-- Sepä ikävää, minä jo pyysin palvelijattareni järjestämään huoneen\nteitä varten.\n\n-- Ei missään tapauksessa, esteli Ester. Matkustan heti kun tiedän,\nettä serkkuni on täällä näin hyvässä turvassa.\n\n-- Siitä voitte olla aina huoletta, sanoi konsulinna.\n\nSilloin toi sisäkkö huoneeseen työnnettävän kahvipöydän, joka oli\nkauniisti katettu ja konsulinna alkoi tottuneesti tarjoilla, puhellen\nkaiken aikaa iloisesti ja ystävällisesti Armaalle ja vieraalle.\n\nEster ja Armas eivät senjälkeen enää voineet vaihtaa ajatuksiaan. Armas\nnäytti kiusaantuneelta. Hänen mielensä oli tulvillaan kaikkia asioita,\njoita hän olisi tahtonut Esterille sanoa. Nyt kun hän tunsi ja tiesi\nmenettäneensä Lailan, tuntui elämä hänestä aivan mahdottomalta. Ja nyt\nkun hän Esterin mukana oli saanut luokseen kodin rauhallisen tunnelman\nja kaipauksen sinne takaisin, tuntui hänestä tänne jääminen aivan\nturhanaikaiselta. Jospa hän olisikin voinut seurata Esteriä sinne! Vain\ntuskalla hän saattoi pidättää kyyneleitä, kun Ester solakkana ja\npäättäväisenä seisoi haen edessään hyvästellen.\n\n-- Vie terveisiä kotiin. Älä kerro siellä kaikkea, ethän Ester.\nVanhempasi surisivat minua. Sano heillekin, että he kuulevat vielä\npojasta hyviäkin viestejä.\n\n-- Sitä me toivommekin, vastasi Ester.\n\nKonsulinna saatteli Esterin ovelle asti ja toivotti hänet\ntervetulleeksi toistamiseen, mutta todellisuudessa hän ajatteli aivan\ntoisin. Hän tunsi salaista pelkoa Armaan omaisia kohtaan, sillä hän\ntiesi, että he pitäisivät häntä sopimattomana Armaan tulevaksi\npuolisoksi. Siksi hän päätti pitää varansa, ettei enää joutuisi heidän\nkanssaan tekemisiin.\n\nJa hänellä olikin jo suunnitelma valmiina. Sen hän oli keksinyt\nseisoessaan kuuntelemassa Esterin ja Armaan puhelemista, ja jo\niltapäivällä hän alkoi sitä toteuttaa.\n\nHän pyysi tohtoria pieneen salonkiinsa yksityistä keskustelua varten ja\nkun hän sitten istui häntä vastapäätä matalalla turkkilaistuolilla,\naloitti hän varovaisesti ja herttaisesti:\n\n-- Hyvä tohtori, minulla olisi eräs pyyntö teille.\n\n-- Mitä pikku rouva nyt sitten tahtoisi? vastasi tohtori yhtä\nystävällisesti ja samalla leikkivällä tavalla, millä konsulinnakin\nhäntä puhutteli.\n\n-- Toivoisin, että koettaisitte saada rakastettuni lähtemään\nulkomaille. Sanoisitte hänelle esimerkiksi, että se on välttämätöntä\nhänen keuhkojensa vuoksi. Veisin hänet täältä niin mielelläni elämän\nrauhaan ja lepoon pariksi kuukaudeksi, ja hän ei varmaankaan uskoisi\nminua, mutta teitä hän uskoo.\n\n-- Siihen voin kyllä yhtyä. Sehän on hänelle todella tarpeellinen. Hän\nonkin nyt siinä kunnossa, että hän piankin voisi matkustaa ja\nympäristön ja ilmanalan muutos tekee ehdottomasti hänelle vain hyvää.\nTäytän kernaasti pyyntönne, pikku rouva, sanoi tohtori.\n\n-- Oi kuinka olenkaan teille kiitollinen, huudahti konsulinna\nriemuissaan. Menkää pian hänen luokseen.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nRantakalliot olivat päättäneet viettää tämänkin kesän Tyynelässä.\nKaupunkiin jääminen tuntui aivan mahdottomalta, kun lämpimät tuulet\nalkoivat puhallella ja muuttolinnut palata.\n\nLaila ja Ester tekivät ensimmäisen retken Tyynelään yhdessä ja veivät\nmukanaan kukkien siemeniä ja taimia tavalliseen tapaan ja ryhtyivät\ninnokkaina keväisiin puuhiin, lakaisivat viime syksyn lehdet teiltä ja\nnurmikoilta, aukaisivat akkunat ja pesivät ne kirkkaiksi. Koko\nlauantain ja sunnuntain tienoo meni iloisessa ja kiireisessä touhussa\nniin, etteivät kumpainenkaan ennättäneet muistella viime kesän\nkohtalokkaita tapauksia.\n\nLaila oli muutenkin paljon voimakkaampi, sekä varreltaan että\nsielultaan, kuin Ester. Hän saattoi kantaa rakkaussurunsa\nsankarillisemmin kuin Ester. Vain ensimmäiset viikot paljastuneen\npetoksen jälkeen hän oli kulkenut kalpeana ja allapäin, mutta sitten\nhän oli suurella tahdonvoimallaan tempaissut itsensä irti masennuksesta\nja päättänyt uljain mielin katsoa elämää silmiin, toipa se sitten\nhänelle mitä tahansa tästä lähtien.\n\nEi edes Ester enää tuntenut sääliä häntä kohtaan, vaan viehättyi\nolemaan yhtä iloinen kuin Lailakin. He hyräilivät huoneita siistiessään\nentisiä kaksiäänisiä laulujaan.\n\nLaila seisoi ja katseli erään huoneen ovella Esterin puuhia, kun hän\nerikoisella huolella järjesteli huonekaluja asemilleen ja leväytteli\nuudet kauniit kotikutoiset liinat pöydille.\n\n-- Ketä varten sinä tämän huoneen näin koristat? kysyi hän hymyillen.\n\nEster käännähti Lailaan päin ja katsahti häntä silmiin.\n\n-- Kyllä kai sen arvaat. Nuotio on pyytänyt päästä kesäisiksi\nsunnuntaiksi tänne Tyynelään. Lupasivat aina isän kanssa tulla samaa\nmatkaa. Ja tänne kai hän jää lomaansakin viettämään, mikäli hänellä\nvain on aikaa lomaa viettää. Hänen toimistossaan on nyt alkanut olla\npaljon puuhaa. Kaupunkilaiset luottavat häneen, sillä hän ajaa aina\nlävitse heidän asiansa, kertoi Ester huomattavalla mielenkiinnolla ja\nlämmöllä.\n\n-- Kuka olisi saattanut ennustaa viime kesänä tällaisia asioita. Sinä,\nviime kesän morsian, ajattelet nyt toista miestä. Sano Ester,\nrakastatko sinä häntä todella. Ester pysähtyi työssään ja sanoi:\n\n-- Rakastan. En uskonut itsekään sitä, kun häneen tutustuin, mutta\nvähitellen olen oppinut tuntemaan häntä syvemmin. Minusta tuntuu kuin\nhänkin olisi talven mittaan muuttunut paljon vakavammaksi kuin mitä hän\noli tullessaan meille.\n\n-- Sinun seurassasi mies voikin muuttua vakavaksi ja hyväksi, vastasi\nLaila. Onko hän kosinut sinua jo?\n\n-- Kyllä, tavallaan. Oikeastaan me ilman sanojakin olisimme ymmärtäneet\ntoisemme. Sellainen saman katon alla asuminen lähentää ihmiset\nväkisinkin toisiinsa. Ja varsinkin kun äiti ja isä ovat viihtyneet\nhänen seurassaan niin hyvin. Isä ainakin kaipaa häntä aina, jos hän\nvain viipyy toimistossaan myöhemmin. Kuulisitpa kuinka he joskus\npolitikoivat keskenään, väitellä nahistavat joskus oikein tosissaan ja\nkuitenkin ajavat samoja asioita, vaikka hiukan toisia ajatustenteitä\nkulkevatkin. Minusta on kaikki niin hyvin nykyjään, lopetti Ester.\n\n-- Sen olen nähnyt sinun olemuksestasikin. Et sinä ollut tuolla tavalla\nonnellinen viime kesänä, vaikka silloinkin olit. Sitten sinusta kai\npikapuoliin tulee tuomari Nuotion rouva ja minä pääsen morsiustytöksi.\nKyllä kai sinä vietät oikeat häät? tiedusteli Laila.\n\n-- Varmasti. Isä ja äiti tahtovat myöskin, että ne täytyy viettää\noikein vanhaan, hyvään tapaan. Kaupunkilaisilla on ollut niin paljon\npäänvaivaa ensin Armaan ja minun kihlauksestani ja nyt tästä Nuotiosta,\nniin että täytyy antaa heille oikein silmin nähden tämä viimeinen\ntarinan vaihe. Se tulee tapahtumaan jo loppukesällä. Joskus siinä\nelokuulla.\n\n-- En aavistanut että sinulla on kaikki näin valmiina jo, ihmetteli\nLaila. En voi muuta kuin sydämestäni onnitella sinua. Laila riensi\nEsterin luokse ja syleili häntä puhuen: Olen niin iloinen sinun\npuolestasi. Sinulle toi elämä uuden, vielä eheämmän onnen, kun sinä\nolet aina ollut hyvä, etkä koskaan ketään vastaan rikkonut. Mutta\nminulle antoi elämä aivan ansion mukaan suuren surun, sillä minä en\nollut rehellinen, vaikka tieten en tahtonutkaan saattaa kenellekään\nmitään pahaa. Elämä on kuitenkin ankara kasvattaja ja tuomari.\n\nEsterin mieli muuttui, katsellessaan Lailan kasvoja, joille nyt oli\nhäilähtänyt surun varjo. Hänen teki mieli lohduttaa, mutta toisaalta\noli min vaikeata ottaa puheeksi Armasta kaiken sen jälkeen, mitä hän\nArmaasta tiesi. Ester ei edes ollut hennonut kertoa Lailalle, että oli\nkäynyt tapaamassa Armasta ja nähnyt tuon nuoren konsulinnan, jonka\npauloissa Armas niin täydelleen oli. Mitäpä se olisi tosiaankaan Lailaa\nlohduttanut, vaikka hän olisi kertonut Armaan terveiset hänelle. Hänhän\noli rikkonut kuitenkin ikipäiviksi suhteensa Lailaan. Siksi itsenäinen\nja siksi todellinen nainen oli Laila, ettei hän palaisi Armaan luokse,\nvaikka hän polvillaan häntä pyytäisi, kun hänellä kerran oli ollut\nsellainen suhde toiseen naiseen heidän rakkautensa kauneimpana aikana.\n\nTytöt olivat istuneet kauan aikaa vaiteliaina, kunnes Laila äkkiä\naloitti keskustelun, yllättämällä Esterin eräällä ilmoituksellaan.\n\n-- Minä en ole muistanut sinulle kertoakaan, että aion tänä kesänä\npistäytyä vähän ulkomaillakin, aloitti hän.\n\n-- Sinäkö? ilostui Ester heti Lailan kertomaan.\n\n-- Niin, minä. Onko se nyt niin ihmeellistä. Nythän käyvät\nulkomailla miltei kaikki. Voimisteluopettajien liitto tekee retken\nEtelä-Eurooppaan, tutustumaan sikäläisiin suuriin voimisteluopistoihin\nja minäkin sain toissapäivänä kiertokirjeen asiasta. Vastasin siihen\nkohta myöntävästi. Onhan se aivan suuremmoista lähteä vähän\ntuuleentumaan. Matka kestää vain kolme, neljä viikkoa ja on reitti\naivan valmiiksi suunniteltu, kertoi Laila.\n\n-- Onnellinen sinä! huudahti Ester riemastuneena. Se matka on sinulle\nvarmasti terveellinen. Ester vapautui kokonaan äskeisestä painostavasta\ntunnelmasta. Häntä lohdutti se, että Lailallakin oli uutta\nelämänvirikettä ja hän jatkoi, tehden erään suorasukaisen kysymyksen\nhänelle:\n\n-- Kuule Laila, kun minä nyt olen paljastanut sinulle osan sydäntäni,\nolet sinä velvollinen vastaamaan minulle erääseen kysymykseen:\n\n-- Mikä se mahtaisi olla? kysyi Laila,\n\n-- Se vain, että kaupungilla puhutaan sinusta ja koulun johtajasta.\n\n-- Joko se on tullut sinunkin korviisi, päivitteli Laila.\n\n-- Äiti siitä on jutellut ja ihmetellyt, miten se on mahdollista. Äiti\nja isä eivät tiedä mitään Armaan ja sinun väliesi katkeamisesta. En ole\ntahtonut sillä tiedolla murehduttaa heitä ennenaikojaan, kertoi Ester.\n\nLailan kasvot oli punastuneet ja hän katseli lattiaan.\n\n-- Siinä on siis perää, sanoi Ester.\n\n-- Tuskin mikään huhu on aivan vailla perää, myönteli Laila. Kyllä kai\nminä voisin päästä johtajan rouvaksikin... mutta...\n\n-- Mutta et voi rakastaa häntä, täydensi Ester.\n\n-- Niin juuri, en voi rakastaa, huoahti Laila.\n\n-- Minäkin luulin alkuaikoina, etten voisi ketään rakastaa Armaan\njälkeen, mutta aika näkyy parantavan sydänhaavat uskomattoman nopeasti.\n\n-- Joskus ehkä ja muutamissa tapauksissa. Ei kuitenkaan aina. Johtaja\non todellakin ollut hyvin huomaavainen minua kohtaan. Siitä huhut ovat\nsaaneet alkunsa ja toiset opettajatoverini, jotka avosylin ottaisivat\njohtajan omakseen, ovat tietysti lietsoneet juttua eteenpäin.\n\n-- Ihmekö sitten, kun hän on niin komea mies ja eteväkin. Olen kuullut\nsanottavan, ettei hän kauan viivy täällä pikku kaupungissa. Tavallaan\ntoivoisin, että sinä rakastuisit häneen. Armas saisi siitä\nrangaistuksen. Olisipa somaa, jos molemmat olisimme naimisissa, kun hän\njonakin päivänä ilmaantuisi tänne.\n\nLaila naurahti väkinäisesti ja koetti uljaasti taistella\nmielenmyrskyään vastaan, mutta kun Ester yhä iloisemmin alkoi puhella\nkoulun johtajasta, alkoivat kyyneleet varkain tipahdella hänen tummien\nripsiensä alta.\n\n-- Taivaan tähden, Laila! Itketkö sinä, huudahti Ester yllättyneenä.\n\n-- Minun on taas niin vaikea olla. Kaikki entinen nousi esiin sydämen\nhaudasta. Olen koettanut unohtaa, olen koettanut löytää rakkautta\nmuualta, ajatella johtajaakin niin lempeästi kuin olen saattanut, sillä\nse, joka kerran on saanut maistaa rakkauden maljasta, ei jaksa elää\nilman sitä. Mutta aina kun ajattelenkin vain rakkautta, en voi olla\najattelematta Armasta. Jokin sitoo sydäntäni häneen, vaikka tiedänkin,\nettei hän enää ole rakkauteni arvoinen. Miksi pitääkin elämässä käydä\nniin usein sillä tavalla, että nainen kiintyy juuri sellaiseen mieheen,\njoka ei ole hänen arvoisensa, joka hänet sitten pettää ja tekee\nonnettomaksi. Lailan silmistä virtasivat kyyneleet hänen puhuessaan ja\nhän antoi niiden vieriä estelemättä poskiaan pitkin.\n\nKuinka kaunis Laila olikaan Esterin mielestä tuollaisena itkevänä.\nJokainen silmäripsien alta pyrkivä kyynel oli kuin kirkas helmi, joka\nsitten katosi hänen kellertävän puseronsa rintamukselle. Hän näytti\ntuollaisena itkevänä aivan pieneltä tytöltä, joka on rikkonut nukkensa,\ntai jolle oli jotakin muuta sellaista pahaa sattunut.\n\n-- Laila, ei puhuta enää Armaasta. Toivoisin, että elämä opettaisi\nhänelle uskollisuuden taidon ja sinähän itse sanoit, että elämä on\nankara kasvattaja. Uskotko, että se kasvattaa vielä Armaastakin\nkunnollisen miehen.\n\nLailan kyyneleisistä silmistä pilkahti hymy, kun hän katsoi Esteriin,\njoka parhaansa mukaan yritti häntä lohduttaa. Sitten hän pyyhki\nkyyneleensä pois, ravisti päätään, ikäänkuin sillä liikkeellä\npyyhkäisisi mielestään pois surut.\n\n-- Nyt, Ester, me viimeistelemme työt ja sitten meidän on aika lähteä\ntakaisin kaupunkiin.\n\n-- Ja ensi sunnuntaina tulemme tänne sitten oikein joukolla, sanoi\nEster. Täällä sinä alkukesän saat lepäillä, että olet oikein pirteä\nulkomaan matkaasi varten, sanoi Ester.\n\nKeväisen illan hämärtyessä jättivät tytöt huvilan ja palasivat\nkaupunkiin.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nPension Carmant oli saanut kaksi uutta vierasta. Juuri äsken olivat he\nsaapuneet ja vieläkin kuiskailtiin palveluskunnan keskuudessa heistä.\nPensionaatin pieni piccolopoika Clay oli juuri ohjannut tulokkaat\nheille varattuihin huoneisiin, jotka Berliinistä olivat tilatut\nsähkösanomalla. Touhukkaana hän kumartui matka-arkkujen puoleen, joita\nautoilija ja eteispalvelija paraillaan kantoivat sisään, ja luki niiden\nnimilapuista, murtaen nimen hassunkurisesti: \"Tyyne Meriluotu,\nHelsinki, Suomi\".\n\nSitten hän kertoi touhukkaasti, miten ystävällisesti rouva oli hänelle\nhymyillyt ja vilautti sitten palvelustovereittensa nenän edessä\nseteliä, jonka juuri ikään oli saanut juomarahoikseen.\n\nSamassa soi kello ja huoneen numeron 24 luukku räpsähti alas\ntaulukossa. Marie, joka oli määrätty palvelemaan vastatullutta\nherrasväkeä, lähti kohta liikkeelle, sipsutellen ylös portaita, joita\npeitti kallisarvoinen matto.\n\n-- Haluaisimme teeillallisen, sanoi konsulinna Meriluoto.\n\nMarie kiirehti antamaan määräystä keittiöön ja Tyyne Meriluoto istahti\nArmaan viereen lepotuolille.\n\n-- No rakas, katsohan, miten viihtyisää täällä on. Ja näetkö miten\nihana on auringonlasku täällä. Olen kerran, kaksi vuotta sitten,\nmatkustanut tästä ohitse ja silloin ajattelin: Jospa minulla olisi\nrakastettu, niin hänen kanssaan jäisin asumaan tähän ihanaan\ntäyshoitolaan. Nyt tämä toiveeni on toteutunut.\n\nArmas katseli ulos suuresta akkunasta. Olivathan he heidän edellisellä\nulkomaamatkallaankin olleet monissa ihanissa paikoissa, mutta näin\nkaunista ja viihtyisää paikkaa hän ei ollut sentään koskaan aikaisemmin\nnähnyt. Opiskellessaan ulkomailla, oli hän ollut enimmäkseen vaan\nkaupungeissa, kuuluisissa musiikkiopistoissa ja työskennellyt ahkerana\nmistään muusta välittämättä, ja Tyynen kanssa he olivat asuneet\nRivieran ja muiden etelän suurhotellien pyörteissä.\n\nTämä oli jotakin sellaista, jota hänen murtunut sielunsa kaipasi.\nLuonnon kauneutta ja värien ja sävelten sinfoniaa. Sitä oli täällä. --\nAukaise kaikki akkunat, pyysi hän. Tyyne aukaisi ne ja työnsi verhot\nsyrjään. Iltapäivän painuva kehrä kultasi maailmaa. Siinä oli heidän\nedessään kimmeltävä alppimaisema. Huipuilla hohteli lumi ja rinteet\nalempana viheriöivät tuoreen nurmen peittäminä. Tie sinne ylös alpeille\nlähti mutkittelemaan aivan pensionaatin pihamaalta, häipyen jo silmän\nnäkyvistä johonkin notkelmaan.\n\n-- Tuolla ylhäällä on alppimajoja, tiedäthän, tuollaisia viehättäviä\nkarjamajoja, joissa paikkakunnan talonpoikaistytöt hoitavat kesäisin\nkarjaa, laittavat juustoja ja muuta sellaista. Sitten kun sinä olet\nvähän paremmissa voimissa, teemme retken sinne ja sinä otat viulusi\nmukaan ja annat konsertin tälle kauniille maailmalle, soitat\nalppivuokoille ja edelweiskukkasille ja noille tytöille, jotka häärivät\nkarjamajoillaan, ja kenties joillekin turisteille, jotka kiipeilevät\nalppien jyrkänteitä....\n\n-- Ja eräille silmille, joita ei maailman kaikkinainen kauneuskaan voi\nhimmentää mielestäni, keskeytti Armas Tyynen innokkaan puhelun.\n\nTyyne istui hetken hiljaa. Koko matkalla he eivät olleet puhuneet\nmitään menneistä asioistaan. Hänestä oli tuntunut siltä kuin Armas\nlopultakin olisi unohtanut Lailansa. Nyt hän ei tosin ollut varma\nsiitä, tarkoittiko Armas enää Lailan silmiä, vai oliko hän viehtynyt\nlopultakin hänen silmiinsä. Hän polvistui rakastettunsa eteen ja\nvirkkoi niin suloisesti kuin saattoi:\n\n-- Katso minua. Vain nämä silmät saavat olla edessäsi. Muut silmät\neivät koskaan saa tulla näitä himmentämään.\n\nArmas hymyili hieman. Hän oli matkasta väsynyt, eikä hän muutenkaan\nenää tahtonut kertoa sisäisistä asioistaan Tyynelle. Hänellä oli oma\nsalaisuutensa, josta hän ei enää tahtonut kenellekään puhua. Hän\nrakasti Lailaansa, yhä vain Lailaa, sitä enemmän, mitä syyllisemmäksi\nhän itsensä tunsi hänen edessään. Tähän naiseen sitoi häntä eräs\nerehdys ja sen seuraukset, ja hän koetti olla mies, joka ei jättänyt\nnaista silloin, kun oli hänet siten itseensä sitonut.\n\nMutta sielunsa syvyyksissä hän palvoi Lailaa. Hänen silmänsä päilyivät\nnytkin hänen edessään ja monasti hän ajatuksissaan vietti häitä Lailan\nkanssa ja pelkäsi joka hetki, milloin Tyyne lausuisi julki sen\ntoivomuksen, että he antaisivat vihkiä itsensä.\n\nTyyne ei aavistanut tästä kaikesta mitään. Kun Armas mielisuosiolla oli\nlupautunut lähtemään ulkomaille, oli hän ilostunut rajattomasti. Se\ntodisti hänen mielestään sitä, että hän oli nyt irti kaikista\nkahleista, jotka olivat häntä sitoneet Suomeen. Tyyne mittaili Armasta\nja kaikkia muitakin ihmisiä omalla mittapuullaan ja luuli, ettei\nihminen kovinkaan kauan saattanut rakastaa sellaista ihmistä, jota ei\nnähnyt pitkään aikaan. Hän itse oli lyhyen elämänsä aikana ehtinyt\nleikkiä monien miesten kanssa, ottaa ja jättää heitä oman mielensä\nmukaan. Nyt hän tosin oli enemmän tosissaan kuin koskaan ennen.\n\nMarie kattoi kauniin teeillallisen viereiseen huoneeseen ja nyökäytti\nhymyillen kaksoisovelta. Armas ja Tyyne istuivat pöydän ääreen.\n\n-- Hymyile nyt edes vähän, pyysi Tyyne kärsivällisesti. Enkö ole\nkoettanut olla sinulle hyvä?\n\n-- Olet, hyvin hyvä, vastasi Armas. Toivottavasti minä voin olla\nsinulle myöskin hyvä.\n\n-- Sinä oletkin hyvä, kun vain rakastat minua aina. Täällä sinä\nvarmasti voitkin minua rakastaa. Minä kaipaan sinua joskus niin rajusti\nlähelle itseäni. Sinähän tiedät millainen minä olen. En ole tahtonut\ntungetella luoksesi nyt kun olet ollut sairas. Rakastatko sinä minua\noikein paljon? puhui Tyyne lakkaamatta.\n\n-- Rakastan, vastasi Armas alistuen. Minulla ei ole jäänyt mitään\nmuutakaan elämääni enää.\n\nTyyne siirtyi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa.\nTeeillallinen jäähtyi pöydälle. Tyynen kuuma veri oli lieskahtanut\ntuleksi ja hän lepäsi Armaan voimattomilla käsivarsilla niinkuin\nkerjäläinen, joka anoo almuja.\n\nMarien ilmaantuminen huoneeseen säpsähdytti hänet valveille.\n\n-- Kiitos, ei tarvitse vielä. Kutsun teitä sitten, sanoi Tyyne. Marie\nvetäytyi hienotunteisesti takaisin.\n\n-- Nyt tiedän, että voimme tulla onnellisiksi, riemuitsi Tyyne. Armaan\nkädet olivat kiertyneet tiukasti hänen ympärilleen ja hän oli suudellut\nhäntä rajusti pitkästä aikaa. Ja Tyynen naiselliset vaistot alkoivat\nkulkea taas varmaa voittokulkuaan. Hän hurmaantui ajatellessaan, että\nArmas taas piankin oli terve ja voimakas niinkuin ennen, jolloin\nhänellä taas oli kaikki oikeudet valloittaa hänet kokonaan itselleen.\nJa täällä alppien kätkemässä laaksossa ja tuolla ylhäisillä\nkarjamajoilla ei ollut pelkoa tuosta ainoasta naisesta, joka oli\nvaarallinen, jonka silmät olivat kauniimmat kuin hänen. Se nainen oli\nkaukana Suomessa. Tätä välimatkaa hän ei koskaan tavoittaisi.\n\nIlta pimeni. Etelän yö laskeutui nopeasti koko seudun ylle. Marie\nvalmisti vuoteet ja Tyyne kietoutui ohueen yöpukuun, joka rohkeasti\npaljasti hänen piirteensä.\n\n-- Nukun mieluummin täällä, sanoi Armas ja vetäytyi omalle puolelleen,\nvaikka Tyyne oli pyytänyt Marien järjestämään kaksi vuodetta samaan\nhuoneeseen.\n\n-- Kuten tahdot, rakkaani, vastasi hän, salaten pettymyksen. -- Tämän\nmiehen kanssa täytyi olla edelleen kärsivällinen, ajatteli Tyyne,\nvalvoessaan omalla vuoteellaan myöhään. Hän suunnitteli monia asioita\nikävöidessään siinä Armaan luokse. Näin oli hänen mielestään sittenkin\nihaninta, kun ei valloittanut miestä koskaan oikein täydellisesti.\nKaikki toiset miehet olivat olleet kuin vahaa hänen käsissään. Siksi\nhän olikin heihin aina niin pian kyllästynyt.\n\nMarie kertoi palvelustovereilleen seuraavana aamuna omia huomioitaan\nhuoneen n:o 24 asukkaista. Oli itsestään selvää, että he eivät olleet\nnaimisissa keskenään, mutta Marie tiesi jo senkin, ettei mies missään\ntapauksessa rakastanut rouvaa niin paljon kuin rouva miestä. Se oli\ntietysti sellainen suhde, joita Marie, hotellin palvelijana, oli nähnyt\nlukemattomia: köyhä taiteilija ja rikas nuori rouva. Sellaisia\ntarinoita oli vierinyt hänen silmäinsä ohitse jo monia suurhotellien\nihmisvilinässä.\n\nArmas toipui nopeasti. Alppi-ilmasto oli hänelle otollinen. Hänen\nkalpeille kasvoilleen oli tullut päivänpaahdetta ja joskus hän saattoi\nnauraa oikein sydämensä pohjasta jossakin seurassa, johon Tyyne ja hän\nsilloin tällöin joutuivat pensionaatin piirissä.\n\nPian saatiin tietää, että Armas oli viulutaiteilija ja häntä pyydettiin\nesiintymään. Ne illat olivat todella hauskoja. Sekä vanhat että nuoret\nihastuivat Armaan soittoon ja Tyyne oli päivä päivältä yhä\nonnellisempi, saadessaan näyttää maailmalle, että hänen rakastettunsa\noli sekä lahjakas että kaunis mies. Mutta monasti hän sai tuntea\nmustasukkaisuuden tuskaa jonkun nuoren miljonääritytön tähden, jonka\nsydämen Armas viulullaan saattoi aivan tietämättään valloittaa.\n\nArmasta alettiin pyytää esiintymään useissa muissa kuuluisissa\npensionaateissa, joissa aina Amerikasta asti tulleet miljoonikot\nviettivät kesäänsä ja hänen outo nimensä, jota ulkomaalaisten oli\nvaikea lausua, oli pian lukemattomien ihmisten huulilla.\n\nTämä kaikki oli innostanut Armasta tarttumaan jälleen pitkän tauon\njälkeen ahkeraan työhön. Hän alkoi nousta varhain; joskus auringon\nkeralla ja alkoi harjoituksensa. Hän oli alkanut valmistaa ohjelmistoa\nsuurta konserttia varten, jonka hän aikoi antaa Berliinissä ja sitten\nkotiin palattuaan Suomessa. Hän oli saanut valmiiksi kaksi sävellystään\nja tunsi taas pitkästä aikaa tyydytystä siitä, ettei elämä sentään\nkuluisi täällä aivan hukkaan. Nyt hänen oli aloitettava se tie, joka\nveisi ulkonaiseen kunniaan ja tyydytykseen, koska sisäinen onni oli\nhäneltä kielletty. Hänen täytyi koettaa olla hyvä ja kärsivällinen\nTyynen läsnäollessa, oltava mies, joka ei jättänyt naista silloin, kun\noli kysymyksessä kolmannen ihmisen olemassaolon aavistus.\n\nArmas ei ollut koskaan kysynyt Tyyneltä tuota asiaa. Jokin salainen syy\nsulki aina hänen huulensa, milloin tuo kysymys pyrki esille. Hän ei\ntahtonut sitä ajatella edes ja odotti epämääräisellä pelolla sitä\nhetkeä, jolloin Tyyne itse siitä puhuisi.\n\nIhmeellisintä hänestä nyt kuitenkin oli, ettei Tyyne siitä mitään\npuhunut ja etteivät hänen omat huomionsa olleet sitä seikkaa todenneet.\nOsasiko Tyyne todellakin olla niin kärsivällinen ja onnellinen siinä\ntilassaan, ettei koskaan siitä mitään maininnut, ei valittanut eikä\ntuiskahtanut. Hymyili ja oli vain niin sanomattoman onnellinen ja\nmuuttumaton käytöksessään.\n\nArmas päätti olla ajattelematta sitä ja antautua kokonaan työhönsä. Nuo\nvarhaiset soittoharjoitukset virkistivät hänen mieltään. Tyynellä sen\nsijaan oli tapana lojua pitkään vuoteessaan. Vasta puolen päivän aikaan\nhän alkoi pukeutua ja valmistui täydellisesti vasta päivällisille.\n\nArmas oli ylen onnellinen tästä hänen luonteensa piirteestä. Tyynestä\nei olisi ollut hänen aamuisten retkeilyjensä kumppaniksi. Sellaiseen\nsoveliaaksi hän tiesi ainoastaan yhden naisen, Lailan. Kuinka\näärettömän onnellista olisikaan saada elää hänen kanssaan tällaisessa\npaikassa. Nousta yhdessä varhain ylös ja lähteä samoilemaan alppien\nrinteille, etsimään alppivuokkoja niiden salaisista notkelmista.\n\nTyyne oli puhunut noista retkeilyistä alpeille, mutta toistaiseksi\nniistä ei vielä ollut tullut mitään. Armas oli yksinään tehnyt kaksi\npientä aamuretkeilyä, mutta tuonne ylös, yksinäisille poluille hän ei\nvielä ollut uskaltautunut terveytensä vuoksi.\n\nMutta eräänä aamuna, kun aurinko kimmelsi entistäänkin ihanammin sisään\nhuoneeseen ja linnut lauloivat pensionaatin puutarhassa, nousi hän\nhiljaa vuoteeltaan, pukeutui, otti viulunsa ja hiipi hiljaa ulos\nhuoneesta. Ohimennen hän vilkaisi Tyynen huoneeseen. Hän nukkui\nautuaasti vielä. Hänen aamu-unensa oli niin häiriintymättömän syvää,\nettei häntä varmaankaan mikään pienempi liikehtiminen ja melu olisi\nsaanut hereille.\n\nOnnellisena Armas laskeutui alas portaita ja tuli suureen, hiljaiseen\neteishalliin. Vuorolla oleva palvelija kumarsi hänelle kohteliaasti ja\nriensi aukaisemaan oven. Raikas alppituuli puhalsi Armasta vastaan ja\nhän henkäisi rintansa täydeltä ilmaa keuhkoihinsa. Jokin pieni laulaja\nviritti ilmoille iloisen sävelmän lähimmässä puussa ja Armas jäi\nhetkeksi katseellaan tarkkailemaan, missä se mahtoi piileskellä. Sitten\nhän lähti astumaan polkua pitkin, onnellisena yksinäisyydestään.\n\nNukkuva pensionaatti jäi hänen taakseen. Hän tunsi itsensä kummallisen\nvoimakkaaksi ja virkistyneeksi astuessaan eteenpäin mutkittelevaa\npolkua, silmäinsä edessä kaukaiset alppihuiput, joilla kimalteli\nikuinen lumi.\n\nKuinka onnellista olisi päästä aina tuonne asti, ajatteli hän.\n\nKun hän oli kulkenut jo kappaleen matkaa eteenpäin, istahti hän\nnurmikolle, jolla krookukset kukkivat, katseli hetken niiden\nheloittavia teriä ja otti sitten viulunsa esiin. Täällä ylhäällä, missä\nkukaan ei ollut kuulemassa häntä, oli sama tunnelma kuin Tyynelän\nmetsäkirkossa, hänen sydämensä temppelissä. Tämä oli kyllin pyhä paikka\n\"Silmien laulullekin\". Kaikkialla muualla sen soittaminen oli tuntunut\nsuorastaan synnilliseltä Armaan mielestä viime aikoina.\n\nArasti hän kosketti jousella viulun kieliä, tapaillen pitkästä aikaa\n\"Silmien laulun\" alkusointuja ja alkoi sitten soittaa sitä sydän\nkaipausta tulvillaan. Kukaan ei häntä kuullut täällä ylhäällä. Kenties\nsentään karjamajan tyttö, joka siivilöi juustomaitoaan majan\nseinustalla, ja kukkaset ja nurmikko ja nuo alppien huiput. Kenties\ntuuli kuljetti sävelet sinne asti.\n\nArmas lopetti hurmaantuneena. Muutaman silmänräpäyksen vallitsi suuri\nhiljaisuus hänen ympärillään, mutta sitten tajusi hänen korvansa laulua\njostakin. Se kuului joskus epämääräisen hiljaisena, mutta sitten taas\nkovemmin ja hämillään Armas tajusi tuosta säveleestä kappaleen omaa\n\"Silmien lauluaan\" ja sitä hyräili naisääni jossakin täällä! Vai\nerehtyikö hänen korvansa näin täydellisesti?\n\nArmas nousi seisomaan ja kuunteli korvat herkkinä jännityksestä. Vain\nmuutama sävelmä enää kantautui hänen korvaansa, sitten se häipyi eikä\nenää kuulunut mitään. Hän ei tiennyt, tuliko tuo sävel alhaalta\nlaaksosta päin, vai ylempää, mutta siitä hän oli varma, että joku sitä\noli hyräillyt. Kenties karjatyttö tuolla ylhäällä oli matkinut hänen\nsävelmäänsä, kuultuun sen.\n\nArmas lähti nousemaan polkua ylöspäin. Se kiersi ja kiemurteli\neteenpäin, lähennellen joskus jyrkänteiden reunojakin. Vasta pitkän\nmutkittelun jälkeen Armas tuli kauniille tasanteelle,, jossa seisoi\nalppiseinän suojassa herttainen karjamaja. Kun hän läheni sitä, tuli\nportaalle nuori tyttö ja katsoi häneen iloisesti kansallispukumyssynsä\npitsireunan alta, heilauttaen palmikkonsa olkapäältä niskaan.\n\nMikä viehättävä tyttö, ajatteli Armas ja astui hänen luokseen.\n\n-- Oletteko täällä yksin? kysyi hän tytöltä.\n\nTyttö vastasi, murtaen saksankieltä ranskanvoittoisesti.\n\n-- Lauloitteko äsken? kysyi Armas taas.\n\n-- En, vastasi tyttö ravistaen päätään.\n\n-- Kuulitteko minun soittavan äsken?\n\n-- En, olen ollut sisällä maitohuoneessa. Tyttö vilkaisi hymyillen\nArmaan viuluun ja sitten hänen silmiinsä.\n\n-- Kummallista, tuumi Armas itsekseen. -- Olivatko hänen korvansa\nvoineet niin täydelleen erehtyä? Joku oli varmasti laulanut hänen\nsävelmäänsä, mutta kuka ja missä?\n\n-- Voisitteko valmistaa minulle täällä ruokaa? kysyi Armas.\n\n-- Kernaasti, hymyili tyttö. Hän oli tottunut näkemään matkustajia\nkarjamajallaan. Näin kesäiseen aikaan heitä tuli tiheään hänen luokseen\nja kaikki he tahtoivat jotakin, joko syödä tai juoda. Hän pyysi Armaan\nsisään, saatteli hänet pieneen kamariin, joka oli niin viihtyisä ja\nkodikas. Väsyneenä kiipeämisestä Armas istahti akkunan ääreen ja\nkuunteli miten tyttö liikuskeli viereisessä huoneessa astioita\nkilistellen.\n\nMiten onnellista olikaan päästä tänne yksinäisyyteen, ajatteli Armas\ntaaskin. Hän oli unohtanut Tyynen kokonaan. \"Silmien laulun\"\nsoittaminen oli loihtinut taas niin ilmielävänä Lailan hänen mieleensä.\nTäällä ylhäällä häntä oli niin ihanaa muistella ja kuvitella, että\nkaikki oli taaskin entisellään ja hyvin heidän välillään ja kuvitella,\nettei koskaan olisi ollutkaan Tyyneä hänen elämässään.\n\nTytön hymyilevät kasvot ilmaantuivat ovelle. Ateria oli valmis ja Armas\nistahti pöydän ääreen. Näin herkullista ateriaa hän ei ollut syönyt\npitkiin aikoihin. Nyt vasta hän käsitti kuinka yksitoikkoista oli istua\nsaman, hienosti katetun pöydän ääressä pensionaatissa, lukemattomien\nvieraiden ihmisten parissa, jotka katsoivat vähän kummeksuen Tyynen ja\nhänen suhdetta ja varmaankin kuiskailivat siitä takana päin. Ja nähdä\naina Tyynen hyvin hoidetut kasvot edessään alituiseen hymyilevinä ja\nmuuttumattomina.\n\nNyt se maailma toki oli tarpeeksi kaukana hänestä. Armas päätti olla\ntäällä niin kauan kuin alkaisi hämärtää.\n\nHän oli aikaa sitten jo lopettanut aterioimisensa, kun hän äkkiä\nhavahtui ulkoa kuuluviin ääniin. Iloista naurua ja puheensorinaa kuului\npihalta ja sitten askelten töminää.\n\nArmaan mieli jännittyi. Turisteja varmaankin, välähti hänen mieleensä.\nSitten hän kuuli selvään sanoja: -- Ihana maja tämä. Käydään sisään,\ntäältä saa varmasti juotavaa.\n\nTuo kaikki sanottiin helähtävällä naisäänellä ja selvällä\nsuomenkielellä. Armas oli sävähtänyt säikähdyksestä ja tuijotti oveen\nniinkuin olisi aave sieltä sisään astumassa.\n\nSe avautuikin ja joukko nuoria naisia tulvahti yhdellä avauksella\nsisään. Monta silmäparia katsoi Armaaseen, joka nousi hitaasti pöydän\näärestä, ja tuijotti vain yksiin silmiin, parahtaen riemun ja tuskan\nsekaisin äänin:\n\n-- Laila!... Laila!\n\nKaikki toiset naiset katsoivat Lailaan, joka oli nojautunut ovipieleen\nkalpeana ja hoippuen, sopertaen tuskin kuuluvasti:\n\n-- Armas... se ei voi olla mahdollista...\n\nMutta silloin oli jo Armas hänen luonaan, oli tarttunut hänen kylmiin,\nvavahteleviin käsiinsä ja painanut ne rajusti huulilleen.\n\n-- Laila! Sinä täällä... Mikä on tuonut sinut tänne?\n\nToiset naiset olivat vetäytyneet pihalle. He olivat tajunneet, että\nkaksi ihmistä, jotka rakastivat toisiaan, olivat yllättäen tavanneet\ntoisensa täällä alppimajalla. Sivullisilla ei ollut mitään tekemistä\ntuossa kohtauksessa. He jäivät pihamaalle odottelemaan.\n\nLaila ei voinut sanoa mitään. Kesti kauan, ennenkuin hän sai itsensä\nsenverran voitetuksi, että saattoi katsoa levollisesti Armaan hehkuviin\nsilmiin.\n\n-- Rakas, rakas, sopersi Armas lakkaamatta. Kiitän Jumalaani lopun\nelämääni siitä, että hän lähetti sinut luokseni tänne. En luullut enää\nkoskaan saavani nähdä sinua. Laila, nyt et saa enää lähteä luotani.\n\n-- Armas, minä en käsitä mitä puhut, Sinulla ei ole oikeutta.\n\n-- Sydämelläni on oikeus. Laila, sinä et ole turhan tähden tullut tänne\nkauas kotimaasta. Minua varten sinä olet tullut.\n\n-- En edes tiennyt, että olisit täällä. Meitä on joukko\nvoimisteluopettajia opintomatkalla täällä. Teimme tänne alpeille\nretken. En voinut aavistaa, että tapaisin sinut täällä, puhui Laila\nkatkonaisesti ja hätääntyneenä Armaan hehkuvasta katseesta.\n\n-- Vielä vähemmin saatoin minä aavistaa, että tapaisin sinut täällä ja\nkuitenkin ajattelin sinua vain joka hetki kiivetessäni tänne ylös.\nIstuin tuolla alempana rinteellä ja soitin \"Silmien laulua\".\n\n-- Sinäkö siis soitit! huudahti Laila hämillään. Nyt minä sen ymmärrän.\nSe olikin niin ihmeellistä kuulla sitä sävelmää täällä vieraalla\nmaalla. Nyt minä ymmärrän sen...\n\n-- Minkä? Armaan silmiin syttyi outo loiste. Lauloitko sinä? kysyi hän\nkiihkeästi.\n\n-- Lauloin. Olimme nousemassa laaksosta tänne. Kuulin kaukaa säveleitä,\nmutta en tiennyt sitäkään aivan varmaan, oliko sävelmä \"Silmien\nlaulusta\", sillä kuulin siitä vain katkelmia. Enhän voinut aavistaa,\nettä sinä täällä olisit soittelemassa. Hyräilin laulua itsekseni. Oli\nniin hurmaavaa hyräillä, kun kaiku vastaili säveleet takaisin. Minäkin\najattelin silloin sinua.\n\nLailan äänessä värähti rakkaus. Hän oli koettanut suhtautua niin\nlevollisesti tähän tapaukseen kuin mahdollista, selvittyään\nensimmäisestä hämmästyksestään, mutta Armaan läheisyys, hänen kuumat\nkätensä, jotka lujasti puristivat hänen käsiään, hänen hehkuva\nkatseensa ja tuo kärsineen näköinen olemus, tekivät hänet niin heikoksi\nvastustamaan.\n\n-- Laila, rakkaani, sanohan, eihän mikään enää saa meitä eroitetuksi,\nkuiskasi Armas ja kietoi kätensä Lailan ympärille, painaen suudelman\nhänen avuttomille huulilleen.\n\nMutta silloin Laila työnsi hänet rajusti luotaan. Hän oli onnesta ja\nhurmastaan huolimatta tuntenut kipeän piston sydämessään. Kaikki\nmielikuvat tuosta toisesta naisesta häilähtivät nyt niin voimakkaina\nhänen mieleensä. Kenties Armas oli äsken häntä syleillyt noilla\nsamoilla käsillä, suudellut samoin huulin yhtä tulisesti. --\nHalpamaista! sävähti ajatus hänen sielussaan. Siihen hän ei koskaan\nenää alistuisi.\n\n-- Laila, sinä et saa työntää minua takaisin. Sinua minä sittenkin\nrakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja turvaan yksin sinuun\nsieluni suuressa hädässä, puhui Armas tuskaisesti.\n\nMutta Laila nojasi ovipieleen kalpeana, taistellen sisintään vastaan.\n\n-- Entä se toinen nainen? virkahti hän tukahtuneesti.\n\nArmas painoi päänsä alas, punastuen voimakkaasti, mutta yhä hän piti\nLailan käsiä omissaan hellittämättä.\n\n-- Ja lapsi... sanoi Laila vielä hiljemmin ja tuskaisemmin.\n\nSilloin Armaan kädet herpaantuivat ja hän katsoi Lailaan lyötynä ja\navuttomana.\n\n-- Sinä siis tiedät senkin, sanoi hän.\n\n-- Kaiken. Ymmärrät siis, ettei mikään voi olla mahdollista meidän\nvälillämme enää. Minä en tahdo olla se nainen, joka työnnyn kahden\nihmisen väliin silloin, kun heitä sitoo toisiinsa katkeamaton\nelämänside, jos muuten saattaisinkin antaa anteeksi yksinomaan minua\nkohdanneet rakkausrikokset. Sinun on oltava hänen luonaan, puhui Laila\npäättäväisesti.\n\n-- Tuolla kaikella sinä teet eron yhä kauheammaksi. Olet suuri ja jalo\nnainen. Laila, anna minun katsoa vielä silmiisi, ihaniin silmiisi.\nArmas otti Lailan pään käsiensä väliin ja katsoi häntä syvästi silmiin.\n\n-- Voi, sinä et saa, sanoi Laila hiljaa. Miksi tahdot tehdä eron\ntällaiseksi. Minun täytyy lähteä jo. Toverini varmaankin ihmettelevät\nkun viivyn täällä näin kauan.\n\n-- Laila, minun pitäisi saada puhua kanssasi. Kaikki ei vielä ole\nvälillämme selvää. Sinun pitäisi ymmärtää minua ja sinä ymmärtäisit,\njos kuulisit kaiken mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen, kun\nviimeksi tapasimme. Lupaa Laila, että saan tavata sinua vielä,\nennenkuin matkustat kotimaahan. Sinun täytyy luvata, muuten en päästä\nsinua. Missä sinä asut?\n\nLaila epäröi hetken. Hän tunsi Armaan luonteen ja tiesi, että hän oli\nhellittämätön toisissa asioissa. Miksi ei voisi luvatakin. Sehän oli\nkuitenkin hänen sydämensä pohjimmainen toive, vaikka hän koetti\ntaistella sitä vastaan ja uskotella itselleen, ettei voisi enää häntä\nkohdata. Hän puristi Armaan kättä ja virkkoi:\n\n-- Olen Pensionat Germanissa.\n\n-- Saanko tulla huomen aamulla sinua tapaamaan, kysyi Armas kiihkeästi.\n\n-- Saat, vastasi Laila.\n\n-- Kiitos, rakas.\n\nArmas puristi lujasti Lailan kättä ja katsoi häntä silmiin.\n\n-- Minun täytyy saada soittaa sinulle vielä kerran \"Silmien laulu\".\nSitten tuskin soittanen sitä enää koskaan.\n\n-- Nyt minun täytyy mennä, sanoi Laila ratkaisevasti. Hän koetti\npyyhkäistä yltään tunnelmien ryöpyn ja ilmaantua iloisena ja\nhuolettomana tovereittensa luokse.\n\n-- Anteeksi, hyvät ystävät, virkahti hän mahdollisimman huolettomalla\näänellä. -- Tapasin muinoisen tuttuni niin yllättäen täällä ja meillä\noli niin paljon puhuttavaa vanhoista asioistamme. Olette saaneet näin\nkauan odottaa.\n\n-- Mikäpä täällä lepuutellessa jalkoja, naurahti joku joukosta. Näin\nkauniin majan pihamaalla istuisi pitempäänkin. Mutta lähdetään nyt toki\nsentään. Näyttää siltä että hämärä tulee. Miten meidän käykään, jos\npimeys yllättää ennenkuin ennätämme pensionaattiin?\n\nJoukko lähti liikkeelle. Armas tuijotti majan pienestä akkunasta heidän\njälkeensä. Siinä oli monta nuorta naista, mutta hän näki vain Lailan,\nhänen kauniin vartalonsa ääriviivat, hänen tuuhean tukkansa, jota tuuli\nhäilytteli ja siron jalan kepeän nousun. Mitä olivatkaan kaikki\nmaailman naiset hänen rinnallaan, tuon naisellisen, reippaan ja terveen\nkauneuden rinnalla. Ja mitä olivatkaan muut hänen jalon ja ihanan\nluonteensa rinnalla!\n\nKyyneleet pusertuivat Armaan silmiin, kun Laila oli kadonnut hänen\nnäkyvistään. Varmaankin hän olisi surusta kuollut, jollei huomispäivän\nkohtaaminen olisi antanut hänelle ihanaa elämänvirikettä ja uutta\ntoivoa, sillä niin kauan kuin on elämää, niin kauan on vielä toivoa\nolemassa.\n\nHämärän varjot alkoivat jo tihentyä kun Armas viimein jätti alppimajan.\nLailaa ajatellen hän asteli polkua laaksoon. Kaikki olisi ollut hänen\nmielestään niin hyvin, jollei olisi ollut pakko tavata sitä toista\nnaista, johon hän oli myöskin niin lujasti sidottu.\n\nHänen mieleensä tuli nyt vastustamaton halu paeta hänen luotaan, sillä\nnyt kun hän tämän kärsimyksen jälkeen oli saanut syleillä Lailaa,\ntuntui mahdottomalta enää antaa toiselle naiselle hyväilyjä. Lailan\nhuulien jättämän tunnelman ja muiston hän tahtoi säilyttää.\n\nKun hän tuli pensionaatin portaille, riensi eteispalvelija hänen\nluokseen ilostuneena ja huudahti:\n\n-- Konsulinna on ollut suunniltaan levottomuudesta teidän tähtenne. Hän\non jo puuhannut kokoon retkikuntaa teitä etsimään. Kiiruhtakaa pian\nhänen luokseen.\n\nMutta samassa ilmaantuikin Tyyne portaiden yläpäähän ja huudahti\nriemastuneena:\n\n-- Armas, missä sinä olet ollut?\n\nTyyne juoksi hänen luokseen ja katsoi häntä huolestuneena silmiin.\n\n-- Alpeilla, eräällä majalla. Soittelin siellä ylhäällä, selitti Armas\nja kiiruhti heidän huoneitaan kohden, pois palveluskunnan ja muutamien\npensionaatin asukkaiden näkyvistä.\n\nTyyne kulki hänen rinnallaan puhellen lakkaamatta:\n\n-- Mutta näin kauan, rakas! Et koskaan enää saa lähteä yksin sinne.\nMinä tahdon tulla mukaan. Et aavista kuinka tuskallisia tunteja sinä\nminulle valmistit. En ole voinut syödä, enkä istua paikallani\nlevollisesti yhtä ainoata minuuttia. Kävelin jo alpeille päin jonkun\nmatkaa, mutta kun en tiennyt varmasti olitko mennyt sinne, vai kylään\nlaaksoon, palasin takaisin.\n\nHe tulivat heidän huoneisiinsa ja Armas laski vaieten viulunsa pöydälle\nja istahti sitten sen ääreen. Tyyne katseli häntä huolestuneena. Armas\noli niin muuttunut, että hän pakostakin alkoi epäillä hänelle jotakin\noutoa tapahtuneen. Siksi hän varovaisesti alkoi kysellä:\n\n-- No, kerro nyt minullekin, minkälaista siellä ylhäällä oli. Varmaan\nhyvin kaunista?\n\n-- Hyvin kaunista, vastasi Armas lyhyesti.\n\n-- Ja kauniita karjatyttöjä, vai?\n\n-- Vain yksi, vastasi Armas.\n\nTyyne oli hetken hiljaa. Epäilys alkoi kalvaa hänen sydäntään. Kenties\ntuo kaunis karjatyttö olikin syynä Armaan mielenmuutokseen. Mikä muu\nkuin nainen voi vaikuttaa mieheen noin suuresti?\n\n-- Ja sitä karjatyttöäkö sinä nyt niin kovasti muistelet, ettet enää\najattele minua lainkaan? kysyi Tyyne, koettaen parhaansa mukaan peittää\ntodellista harmiaan ja pelkoaan.\n\n-- En, vastasi Armas.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Sinua... ja...\n\n-- Mitä muuta?\n\n-- Lastamme... se on huoleni suurin syy, sai Armas vaivoin sanotuksi.\n\nTyyne tuijotti häneen suurin silmin hetken. Sitten hänen nukenkasvonsa\nhäivähtivät veitikkamaiseen nauruun. Sitäkö se olikin?! Häntä huvitti\nArmas sillä hetkellä niin tavattomasti. Tuo suuri, kaunis mies oli\nsentään aika sokea ja tyhmä muutamissa asioissa. Näin kauan hän siis\noli surrut tuota asiaa. Nyt hän saattoi riemulla vapauttaa hänet siitä,\nkun tiesi nyt muutenkin omistavansa hänet.\n\n-- Kuule Armas, sanoi hän hyväilevällä äänellä. Oletko sinä koko ajan\nluullut, että se oli totta?\n\nArmas katsoi silloin vuorostaan häneen oudosti ja sai Tyynen ääneen\nnaurahtamaan.\n\n-- Ei se ollut totta. Valehtelin silloin laivassa tullessamme sen\nsinulle, että voisin saada sinut jäämään luokseni. Tahdoin koetella\nsinua vain miehenä, että olisiko sinulla sydäntä jättää minut. Jos se\nolisi ollut totta, niin kyllähän sinä olisit sen huomannut. Suuri tuhma\npoika! Luulitko tosiaankin, että asettaisin itseni sellaiseen vaaraan,\nkun en ollut varma sinusta. Nyt on asia aivan toinen, kun olen saanut\nrakkautesi omakseni.\n\nArmas tuijotti Tyyneen hämmästyneenä, tajuamatta vielä sillä hetkellä\ntätä hänen tunnustustaan. Sanaakaan hän ei voinut siihen sanoa, mutta\nTyyne näki hänen ilmeensä muuttuneen iloisemmaksi ja jatkoi itsekin\nilostuneena ja asemastaan varmistuneena:\n\n-- Varmaankin olen valmistanut sinulle nyt suuren ilon. Enkö olekin?\n\n-- Olet... olet, sopersi Armas.\n\nTyyne nauroi viehättävästi. Voi kuinka somaa oli leikkiä näin\ntuollaisen ymmärtämättömän miehen tunteilla. Varmaankaan ei Armaalla\nole ollut monta suhdetta elämässään ennen häntä, sillä muuten hän kyllä\nolisi kaikenlaisten tapausten perillä. Tyynestä tuntui, että Armas oli\nsuorastaan lapsi hänen rinnallaan, ja aavistamatta lainkaan mitä Armaan\nmielessä todella liikkui, vetäytyi hän häntä lähemmäksi ja aikoi\nkiertää kätensä hänen kaulaansa.\n\nMutta silloin Armas havahtui hänen läheisyytensä ja kaiken tapahtuneen\nsynnyttämään todelliseen tietoisuuteen, Vaistomaisesti hän sysäsi\nTyynen inhoten luotaan.\n\nTyyne jäi seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä oudoksuen.\n\n-- Mitä nyt? kysyi hän. Sellaiseen hän ei ollut tottunut. Hän ei\nymmärtänyt vähääkään Armaan mielessä liikkuvista ajatuksista.\n\n-- Olet kauhea nainen, sanoi Armas.\n\n-- Minä?! sanoi Tyyne yllätettynä Armaan tiukasta ja epäystävällisestä\näänestä.\n\n-- Sinä juuri. Olet kiduttanut minua näin monta kuukautta pelkästään\ntuolla valheellasi. Sitonut minut itseesi ja tähän elämään, joka on\nvalheelle rakennettu ja jolla ei koskaan voi olla muuta kuin\nhäpeällinen tulevaisuus.\n\n-- Armas, oletko sinä järjiltäsi? huudahti Tyyne.\n\n-- En, tähän asti olen ollut järkeä vailla, mutta nyt näen kaiken\nselvästi ja väärentämättömästi. Olen itsekin huono mies, sen tunnustan,\nmutta sinä olet myös huono nainen.\n\n-- Minä! parahti Tyyne ja läheni Armasta.\n\n-- Sinä juuri. Onko mahdollista, että nainen voi niin pyhien asioiden\nyhteydessä, kuin äidiksitulo on, valehdella? Kun silloin puhuit\nlapsesta, kunnioitin sinua sen asian tähden ja päätin kaikesta\nrakkauden puutteesta huolimatta olla rinnallasi. Vedin ylleni omaisteni\ntaholta suuren ihmettelyn ja häpeän. Voit kuvitella mitä he ajattelevat\nminusta, joka muutin vieraan naisen luokse asumaan ja jätin oikean\nrakastettuni. Ja mitä onkaan se nainen, puhdas ja hyvä nainen,\najatellut näinä aikoina minusta.\n\n-- Miten sinä olet voinut näin muuttua, sanoi Tyyne. En usko, että\ntarkoitat totta. Sinähän olet sanonut rakastavasi minua. Sinäkin olet\nvalehtelija.\n\n-- Olen, olen, en tahdokaan tehdä itseäni paremmaksi kuin olen. Olen\nkoettanut tehdä suhteemme niin siedettäväksi kuin mahdollista, että\nvoisimme jatkaa elämää yhdessä. Siksi olen koettanut valehdella sekä\nsinulle että itselleni. Mutta nyt en enää valehtele. Siihen ei enää ole\nmitään syytä. Olen vapaa mies jälleen. Nyt vasta tajuan, kuinka suuri\nonni on olla vapaa naisen kahleista.\n\n-- Tarkoitatko sinä, että kaikki loppuu välillämme? huudahti Tyyne\nkiihtyneenä.\n\n-- Tarkoitan, kokonaan, sanoi Armas varmasti.\n\n-- Ei, sinä et saa jättää minua. Sinä et saa, huudahti Tyyne, ja\ntakertui Armaaseen.\n\nMutta Armas tempaisi itsensä irti hänestä niin rajusti, että Tyyne\nlennähti vasten pöytää.\n\n-- Halpamainen mies, sähähti hän tulistuneena. Minua sinä et jätä.\nPidän sinusta kiinni, enkä päästä sinua. Ammun sinut mieluummin kuin\npäästän menemään. Kuulitko, minä ammun sinut, raivosi Tyyne.\n\n-- Te olette todellakin ensiluokkaisia revolverisankareita, sekä\nveljesi, että sinä, mutta minä tulen myöskin pitämään huolen siitä,\nettei tuollaista näytelmää enää tule tapahtumaan minun kohdallani. Saat\npanna sellaisen toimeksi seuraavan rakastettusi kanssa.\n\nTyyne ei ollut milloinkaan elämässään ollut niin kiihtynyt. Tämä Armaan\nmuutos oli tullut niin äkkiä ja tuhoavana. Sellaista hän ei enää ollut\nodottanut. Mikä olikaan muuttanut hänet tuolla ylhäällä alpeilla. Hän\nei voinut ymmärtää häntä. Vasta eilen oli kaikki ollut niin hyvin\nheidän välillään. Ja nyt näytti siltä, että kaikki loppui. He\nsilmäilivät toisiaan loukattuina ja vihollisina, eikä hän enää keksinyt\nmitään keinoa millä olisi voinut lepyttää Armaan. Hän oli nyt varmasti\naivan tosissaan. Siksi hänen mielessään sävähteli vain ärtyneitä\ntunnelmia, jotka löysivät ilkeissä sanoissa purkautumisen tien.\n\n-- Ja luuletko, että tuo sinun rakastettusi enää koskaan huolii sinua\ntakaisin.\n\n-- Se ei kuulu sinulle, Tyyne, kivahti Armas.\n\n-- Tulen pitämään huolen siitä, ettette koskaan tule onnellisiksi.\nTulen kertomaan kaikissa piireissä missä tulen seurustelemaan,\nhalpamaisia juttuja sinusta. Paljastan kaiken mitä meidän välillämme on\nollut. Kukaan nainen ei haluakaan tulla silloin enää rakastetuksesi.\n\nTyyne oli päästänyt kaiken naisellisen ilkeytensä valloille, mutta\nArmas koetti hillitä mieltään. Yhä syvemmin hän alkoi halveksia Tyyneä.\nNyt hänellä oli tilaisuus katsoa kevytmielisen ja ilkeän naisen todella\nilkeään sydämeen ja yhä kiihkeämmin hän kaipasi pois hänen luotaan,\nmutta tuollaisena raivottarena hän ei sentään tahtonut häntä jättää.\nSiksi hän koetti hiukan sovittelevammassa äänilajissa kääntää\nkeskustelun eroon.\n\n-- Ymmärrät nyt hyvin, ettemme voi enää olla yhdessä.\n\n-- Ymmärrän, saat mennä, sinä pennitön taiteilija. Saat yrittää\nmatkustaa täältä ilman apuani, jos voit. En tule antamaan sinulle\nmatkarahoja, sanoi Tyyne ilkeästi viimeisenä keinonaan.\n\nArmas katsoi häneen säälien ja naurahti: -- Olenhan minä mies ja onhan\nminulla viuluni, jolla voin ansaita matkani varrella sen verran, että\npääsen kotiin.\n\nTyynen säihkyvät silmät osuivat viuluun. Kuin pantteri hän hypähti sen\nluo, tarttui sen varteen, kohotti sen ilmaan ja löi sen kaikella\nvoimallaan pöydän kulmaa vasten. Sen säröt lentelivät ympäri huoneen ja\nkielet vingahtivat ilmoille surkean valituksen.\n\nMarie oli ollut juuri tulossa valmistamaan heidän vuoteitaan, kun viulu\nrämähti pöytää vasten. Säikähtyneenä hän oli jäänyt ovelle\nkuuntelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa senjälkeen.\nVarovaisesti hän raotti ovea ja kurkisti sisään. Hän näki nuo kaksi\nrakastunutta seisovan vastakkain toisiaan vihamielisesti ja halveksien\nsilmäilemässä. Hän katsoi parhaaksi kiirehtiä takaisin alakertaan,\njossa hän touhukkaana kertoi:\n\n-- He riitelevät jo. Tulee ero. Saamme valmistua siihen, että he\nlähtevät täältä. Siitä koituu minulle suuri vahinko. Kukaan toinen ei\nanna niin tavattomasti juomarahaa kuin tuo rouva, valitti hän.\n\nMutta Armas tuijotti kalpeana viulunsa kappaleita lattialla, vieläkin\nhuumautuneena tapahtuneesta. Hänen rakas viulunsa oli tuhottu. Tuo\nnainen oli tuhonnut hänen elämänsä ja kaikkensa, karkoittanut Lailan\nhänen luotaan ja nyt vienyt tuon monivuotisen rakkaan viulun.\n\n-- Pois täältä, iski häneen raivoisa ajatus ja enempää harkitsematta\nhän lähti huoneista. Hän kuuli jälkeensä Tyynen parahduksen, mutta ei\npysähtynyt, kiirehti vain pois, ottamatta mukaansa mitään muuta kuin\npäällysvaatteensa. Eteispalvelija katsoi oudosti häneen, kun hän\nsyöksyi läpi eteisen ulos.\n\n-- Kylläpä he ovat riidelleet. Näittekö kuinka kalpea mies oli,\nvirkahti hän. Semmoista se on aina tuollaisissa tapauksissa, kun\nrakkaus alkaa loppua.\n\nMarie kiiruhti yläkertaan ja tapasi siellä konsulinnan rajusti\nitkemässä.\n\n-- Pakatkaa tavarani, kuului komennus itkun lomasta. Matkustan heti,\n\nMarie alkoi kokoilla tavaroita, katsellen särkynyttä viulua lattialla.\nSilmät itkusta punaisina katseli konsulinna hänen työtään ja kun kaikki\noli kunnossa tilasi hän auton. Portailla hän viskasi ylpeästi Marien\nkäteen seteleitä. Se oli ainoa jäljelle jäänyt ylpeyden pelastus.\nSitten hän katosi pois Marien ja muun henkilökunnan uteliaitten\nkatseitten piiristä. Satu Pension Carmantissa oli loppunut.\nEteispalvelijs ravisti hymyillen viisasta päätään.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nArmas kiiruhti pensionat Germaniaa kohden. Lailan luokse hän tahtoi\nkiiruhtaa jo tänään. Mikä onni kaikessa onnettomuudessa olikaan se,\nettä Laila oli tullut hänen elämäänsä nyt, kun mikään ei vielä ollut\nliian myöhäistä. Sydän tuskasta ja riemusta pakahtumaisillaan hän kulki\nyhä alemmas laaksoon, sille suunnalle, minne vastaantuleva mies oli\nosoittanut hänelle tietä.\n\nOli jo pimeää ja kulkeminen vaivalloista. Hän koetti pitää silmällä\nlaaksosta loistavia tulia, ettei eksyisi suunnasta. Joskus tuli vastaan\njoku yksinäinen kulkija, jolta hän jälleen kysyi tietä ja jatkoi taas\nmatkaansa.\n\n-- Laila, Laila! Armas toisti hänen nimeään puoliääneen. Hän saattoi\nnyt ilmoittaa Lailalle, ettei ollut ainakaan tuota yhtä ja\nratkaisevinta estettä olemassa. Saattoikohan Laila antaa anteeksi\nkaiken muun? Armas muisteli häntä sellaisena kuin oli päivällä\nkarjamajalla hänet nähnyt. Noissa loistavissa silmissä oli päilynyt\nsittenkin rakkaus, tuo entisen Lailan rakkaus, ja silloin, kun hän oli\nottanut hänet syleilyynsä, ei Laila ollut kokonaan paennut.\nSilmänräpäykseksi hän oli painautunut hänen rintaansa vasten niinkuin\nkerran, kauan sitten. Kaiken toivonsa Armas nyt liitti Lailan\ntapaamiseen.\n\nVapautuneena ja onnellisena hän kiirehti askeleitaan ja tuli laaksoon.\nMutta siellä hänelle selvisi, että hän oli kulkenut harhaan kokonaista\nviisi kilometriä ja koska tie oli outo ja uudelleen harhaanjoutumisen\nvaara tarjolla, päätti hän jäädä pieneen lähellä olevaan majataloon\nyöksi ja jatkaa matkaansa Lailan luokse aamuvarhaisella. Kenties olikin\nparempi, että hän sai selvitellä ajatuksiaan yksinään, rakentaa\nitselleen sen pohjan, jolle hänen uusi ja kirkastunut elämänsä\nrakentuisi.\n\nPäivän myrskyiset tapaukset tulvahtelivat hänen mieleensä, kun hän\nmakasi vuoteella ja ajatteli ja vielä unenhorroksissa vaihtelivat hänen\nsilmiensä edessä Tyynen raivokkaat ja Lailan hyvät, suloiset kasvot.\nLailaa hän koetti viimeksi ajatella ja painaa hänen kuvansa sydämeensä.\n\nOli vielä varhainen aamu, kun Armas astui alas pienestä\nullakkohuoneestaan. Uninen majatalon isäntä otti vastaan maksun\nyösijasta ja ihmetteli vieraan tavatonta kiirettä. Muutaman\nystävällisesti vaihdetun sanan jälkeen Armas lähti aamun kauniissa\nkajastuksessa kohden Germania-pensionaattia, kohden onneaan ja uutta\nelämäänsä. Häntä ei surettanut enää mikään. Tässä aamun kultaisessa\ntunnelmassa hänestä tuntui niin varmalta se, että Laila ymmärtäisi\nhäntä ja ottaisi hänet syleilyynsä hellänä ja huolehtivana niinkuin\ntuhlaajapojan.\n\nMieli jännittyneessä vireessä hän tuli päämääräänsä ja kysyi neiti\nLummetta. Eteispalvelija hymyili silloin hänelle ystävällisesti ja\nilmoitti, että hän oli matkustanut tunti sitten seuralaisineen, mutta\npyytänyt jättämään kirjeen taiteilija Rantakalliolle.\n\nArmas seisoi huumaantuneena kirje kädessään eteisessä. Hänen ohitseen\nkuljeskeli muutamia aamunvirkkuja pensionaatin asukkaita jotka\nkatsahtivat ohimennen nuoreen, kauniiseen mieheen, joka silminnähden\noli jostakin asiasta hyvin hämmästynyt. Vasta kotvan kuluttua Armas\nalkoi tajuta tilannetta sen verran että huomasi kysyä:\n\n-- Milloin lähtee ensimmäinen juna asemalta?\n\n-- Noin neljänneksen kuluttua, vastasi palvelija, kumartaen\nkohteliaasti.\n\n-- Muuta junaa ei varmaankaan vielä ole lähtenyt?\n\n-- Ei tänä aamuna.\n\n-- Siis seurue ei ole päässyt vielä lähtemään.\n\n-- Ei, herra, vastasi palvelija.\n\n-- Onko täällä auto saatavissa?\n\n-- Tiedustan heti, onko se palannut asemalta.\n\nPalvelija kiirehti pois ja Armas vietti muutamia tuskallisen\njännittäviä minuutteja. Sitten hän huomasi auton ajavan pääoven eteen\nja palvelijan kiiruhtavan sisään.\n\n-- Auto on valmiina, herra, mutta ajaja ei usko ennättävänsä junan\nlähtöön asemalle.\n\n-- Yritetään kuitenkin, kiirehti Armas ja samassa hän jo oli harpannut\nauton luokse.\n\n-- Ajakaa niin pian kuin voitte, sanoi hän ja istahti auton takaosaan,\nrepien kirjettä auki vapisevin käsin. Sitten hän luki, auton\nhuristaessa leveätä maantietä lähimmälle asemalle päin:\n\n    \"Armas.\n\n    Tulin luvanneeksi sinulle tapaamisen huomenna, mutta harkittuani\n    asiaa, täytyy minun se kuitenkin sinulta kieltää. Nuo muutamat\n    hetket karjamajalla olivat niin tulvillaan kaiken entisen muistoa\n    ja tunnelmaa, etten enää ollut varma itsestäni ja elämäni\n    periaatteista. Vasta sitten, kun astelin alas laaksoon ja ennätin\n    miettiä tapahtunutta, yksinäni, ilman sinun ääretöntä\n    vaikutusvaltaasi, palasi täysi arvostelukykyni takaisin.\n\n    Meidän kahden on enää turhaa tavata toisiamme. Sehän on vain\n    toinen toistemme kidutusta, asiat kun kerran ovat niin kuin ovat.\n    Minulla kenties ei olisi ollut voimaa vastustaa sinua ja mitkä\n    uudet kärsimykset siitä olisivatkaan seuranneet taas. Sitäpaitsi,\n    kun pysähdyimme kahville Pensionat Carmantiin matkamme varrella,\n    sain sattumalta tietää, että asuitkin siellä rakastettusi kanssa.\n    Se tieto pyyhkäisi viimeisenkin onnentunteen sielustani ja\n    kypsytti minussa tämän peruuttavan päätökseni. Seuraan tovereitani,\n    jotka matkustavat pohjoiseen päin huomisaamuna.\n\n    Toivon sinulle kaikkea mahdollista onnea ja menestystä. Älä etsi\n    minua enää. Kestän paremmin täydellisen eron sinusta kuin sen\n    kiduttavan kärsimyksen, minkä luonteesi häilähteleväisyys ja\n    kaksijakoisuus tuottaa naiselle.\n\n                                                     Laila.\"\n\nIlmavirta viuhui Armaan korvissa. Hän puristi Lailan kirjeen kiihkeänä\nnyrkkiinsä ja tuijotti odottavana matkan suuntaan. Luvattomalla\nnopeudella kiisi auto laaksossa mutkittelevaa tietä eteenpäin. Jokin\nvastaantuleva talonpoika hypähti säikähtyneenä tien oheen, ihmetellen\nsitä hurjaa ajoa.\n\nHalki tyynen ilman kuului äkkiä veturin vihellys. Pistävä tuska viilsi\nArmaan sydäntä.\n\n-- Myöhässä, sanoi ajaja taakseen vilkaisten ja pysäytti autonsa aseman\nlähellä olevan ylikäytävän vierelle. Juna puuskutti kiihtyvässä\nvauhdissa heitä kohden ja jatkoi matkaansa aivan heidän editseen\npohjoista kohden, Armaan tuijottaessa sen ohitseliukuviin\nakkunarivistöihin, voidakseen nähdä edes vilauksen Lailasta.\n\nPettymyksen ja tuskan masentamana hän näki, miten junan musta jono\nhäipyi läheiseen tunneliin ja jyskyttävä äänikin häipyi vähitellen\nkuuluvista.\n\n-- Palaammeko takaisin? kysyi ajaja.\n\nArmas hätkähti. Niin, mitä hänen nyt oli tehtävä? Sitä hän ei itsekään\ntiennyt. Mutta sittenkin, mitä hän teki enää noissa pensionaateissa. --\nEi takaisin, päätti hän. Eteenpäin oli jatkettava, pohjolaa ja kotia\nkohden.\n\n-- Jään tähän, vastasi hän ja otti esiin lompakkonsa, vasta silloin\ntajuten senkin, ettei hänellä ollut enää paljoakaan rahaa jäljellä.\n\nHän maksoi kuitenkin kyydin viimeisestä setelistään yhtä huolettomana\nkuin miljonääri ja lähti kävelemään asemaa kohden, koettaen löytää\nratkaisua tilanteelle.\n\nAsemalle saavuttuaan hän kohtasi joukon Pensionat Carmantin asukkaista,\njotka tervehtivät häntä. Hän koetti hymyillä kuten ennen huolettomasti\nvastauksen heidän tervehdykseensä, mutta oli huomaavinaan muutamista\nkatseista, että he tiesivät Tyynen ja hänen välisistä selkkauksistaan\njotakin. Vapauduttuaan heidän läheisyydestään meni hän suoraan asemalle\nja alkoi tutkistella turistia ja karttaa.\n\nJuna suoraan Berliiniin lähti vasta seuraavana aamuna, jolloin hän\niltapäivällä olisi siellä perillä. Hän otti selvän junalipusta ja\nhuomasi, että hänen varansa riittivät juuri matkalippuun, mutta ei\nmihinkään muuhun.\n\nMitä hänen oli tehtävä. Jo pelkkä se tunne, ettei saisi syödä\nvuorokauteen, synnytti kovan nälän. Hän ei ollut vielä maistanut mitään\nsen jälkeen kuin eilen karjamajalla. Tähän asti hän ei ollut edes\ntuntenut nälkää, mutta nyt se alkoi häntä suorastaan kiusata.\n\nHän käveli poispäin asemalta ja koetti naurahtaa tälle tukalalle\ntilanteelle. Tällaisessa pinteessä hän ei ollut vielä milloinkaan\nelämässä ollut. Kunpa vain pääsisi Berliiniin asti, niin sieltä voisi\naina jotenkin järjestää matkarahat Suomeen. Olihan siellä konsulaatti,\njonka puoleen saattoi kääntyä ja voisihan sieltä löytää jonkun entisen\nopiskelutoverinsakin.\n\nKukkien reunustamalla ojanteella Armas istui aikaansa kuluttaen ja\nkatsellen, miten vesi ojassa solisi hiljaa eteenpäin omia aikojaan. Sen\nkirkkaaseen pintaan kuvastuivat kukkaset ja taivaalla kulkevat\nvalkoiset pilvet. Tuon kauneuden lumoissa hän hetkeksi unohti\nonnettomuutensa, nälkänsä ja kaiken. Tuuli oli soittavinaan hänen\nympärillään ja kukkaset ojanteella olivat mukautuneet sen tahdissa\nhiljaiseen tanssiin. Miten ne nyökkivät, kumartelivat ja hymyilivät. Ja\nsiihen iloon lennähti äkkiä perhonen, pyrähti suuren keltaisen kukan\nterälle, joka onnellisena avautui sille. Mutta jo seuraavana\nsilmänräpäyksenä oli perhonen jättänyt sen, kiirehtien viereiseen\nkukkaan ja siitä eteenpäin.\n\n-- Tuollainen perhonen minä olen ollut, tuli Armaan mieleen. Noin\nkevyesti ja huolettomasti valloittelin naissydämiä ja nyt saan maksaa\nkaiken sen takaisin omalla kärsimykselläni. Armas tunsi tuskansekaista\nnautintoa onnettomuudestaan, kuten ihminen, joka tietää kaiken\nansaituksi, eikä vääryydeksi.\n\nAuringon kultainen kehrä kiipesi yhä korkeammalle ja alkoi kuumottaa\nuuvuttavasti. Armasta väsytti niin sanomattomasti. Hän viskautui\nnurmikolle, tuoksuvien kedonkukkien sekaan ja nukahti.\n\nOli jo iltapäivä, kun hän havahtui siihen, että joku kosketti\nhellävaroen hänen poskeaan ja kun hän aukaisi uniset silmänsä, näki hän\nkaksi kirkasta lapsen silmää edessään. Pieni, valkoisiin puettu tyttö\noli kumartuneena hänen ylitseen, kädessään kimppu kukkia, joita hän oli\nollut poimimassa.\n\nArmas kavahti istumaan ja katsoi ihmeissään ympärilleen. Silloin hän\nkuuli herttaista naurua jostakin läheltään. Tiellä seisoi nuori nainen\nja katsoi häneen ja pikku tyttöön hymyillen.\n\nArmas nousi jalkeille ja tervehti. Silloin pikku tyttö tarttui hänen\nkäteensä ja lähti viemään häntä tielle.\n\nTiellä seisonut nainen tervehti ystävällisesti ja sanoi kuin\nanteeksipyytäen:\n\n-- Gretchen häiritsi unenne.\n\n-- Jo oli aikakin, naurahti Armas ja katseli häntä silmiin. Varjot\nolivat pidenneet tiellä ja aurinko siirtynyt toiselle puolelle\nmaisemaa.\n\n-- Olette varmaankin turisti? virkahti nainen.\n\n-- Kyllä, vastasi Armas.\n\n-- Missä asutte?\n\n-- Carmantissa.\n\n-- Olette tullut tänne asti? ihmetteli nainen.\n\n-- Olen, vastasi Armas.\n\n-- Sitten ette jaksa palata tänään takaisin. Minun pieni taloni on\ntuolla mutkan takana. Saanko tarjota päiväkahvia teille? kysyi nainen.\nGretchen ja minä olemme niin yksin, kun mieheni on matkoilla.\n\nArmas joutui ilosta aivan hämilleen. Tämä onnellinen sattuma oli kuin\ntaivaasta lähetetty. Pikku Gretchen hyppelehti iloisena heidän\nedellään, kun he suuntasivat askeleensa pientä valkoista taloa kohden.\n\nSiellä he istahtivat pienelle kuistikolle, jonka pylväissä muratti\nkiersi. Puutarha oli yhtenä kukkaismerenä ja kaikki tässä pikkutalossa\ntodisti sitä, että sen asukkaat olivat onnellista väkeä.\n\nPalvelijatar kattoi kahvipöydän kuistikolle, Armaan ja nuoren rouvan\nkeskustellessa kaikenlaisista asioista.\n\nSaatuaan tietää, että Armas oli taiteilija, riemastui nuori rouva\nsanomattomasti ja pyysi hänet sisään. Hän kertoi miehensä olevan\nmyöskin viulutaiteilijan ja kertoi aina säestävänsä miestään hänen\nkonserttimatkoillaan. Nyt oli hänen miehensä parhaillaan Berliinissä\nesiintymässä radiossa.\n\nArmas sai käsiinsä tuntemattoman ammattiveljensä harjoitusviulun ja\nalkoi sillä soittaa. Sävelet kumpuilivat riemullisina ympäri huoneen,\ntulvahtivat ulos kesäiseen puutarhaan. Armas ei ollut uskaltanut edes\ntoivoa, että hänelle tulisi tilaisuus näin pian viulunkäsittelyyn.\nSiksi hän soitti kaksinkertaisella riemulla.\n\nTalon rouva ja hänen pikku tyttönsä istuivat hartaina ja kuuntelivat ja\nkun hän oli lopettanut, taputti pikku Gretchen riemullisena käsiään\nkiitokseksi.\n\nArmas katseli soittaessaan tuota nuorta äitiä ja tytärtä ja kuvitteli\nmielessään, että hänellä ja Lailalla olisi voinut olla myöskin kerran\ntällainen onni, oma koti ja pieni tytär ja poika sulostuttamassa elämää\nja yhdistämässä heitä lujin sitein toisiinsa.\n\nVoi, jospa hän olisikin tavoittanut Lailan. Silloin olisi kaiken\ntäytynyt selvitä heidän välillään. Tällä hetkellä hän olisi voinut olla\nmaailman onnellisin mies.\n\nArmas eläytyi jälleen kokonaan muistelemaan Lailaa. Hänellä oli tuo\ntaiteilijoille armoitettu onni unohtaa sielunsa tunnelmissa ympäristö.\nTuskin hän itsekään huomasi, että oli aloittanut soittaa \"Silmien\nlaulua\".\n\nYhä tällä sävelmällä oli häneen itseensä nähden suuri vaikutusvalta.\nHänen silmänsä loistivat ja poskilla hehkui hurman puna. Hänen tuuhea\ntukkansa häilähteli sävelmän tahdin mukaan, kun hän soitti sen erästä\nkohtaa. Mutta kun hän tuli siihen laulavaan, hiljaiseen kohtaan, josta\nLaila kaikkein eniten piti, tunsi hän kuin pyhän voiman tarttuvan\nitseensä. Kuta kauemmaksi Laila paraillaan hänestä loittoni, sitä\nlähemmäksi itseään hän loihti nyt hänet viulullaan. Eikö hän todellakin\nollut parhaillaan tuossa hänen edessään, loistavine silmineen. Hän\ntahtoi katsoa niihin silmiin yhä syvemmin, ja sulki vaistomaisesti\nsilmänsä, nähdäkseen ne paremmin. Ja silloin hänen sielustaan kumpusi\nilmoille sanoja, selvässä runomitassa, valmiiksi sovellettuina \"Silmien\nlaulun\" hienoimpaan kohtaan. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja\nlopulta hän alkoi laulaa ääneen noita sanoja, jotka hänen sielunsa oli\nsynnyttänyt. Vaistomaisesti, suuren inspiration vallassa oli \"Silmien\nlaulu\" saanut sanat. Armas kertasi sen kohdan uudelleen yhä hellemmin\nja yhä innostuneemmin hurmaantuneille kuulijoilleen, jotka eivät\nymmärtäneet sanoja, mutta sitä paremmin hetken korkean tunnelman.\n\n    Oi silmät loistavat armaan,\n    ma niitä kaipailen niin.\n    Monet kerrat mun tähteni varmaan\n    ne sumeni kyyneliin.\n\n    Mut' sentään rukoilen yhä,\n    mua hyljätä eivät ne saa...\n    On elämän arkikin pyhä,\n    jos niihin saan katsahtaa.\n\n    Ne kaiken kauniin ja hyvän\n    saa sielussain syttymään,\n    ja mun sydämen erehtyvän\n    vie uuteen elämään.\n\n    Niiden loistoa, oi, älä kiellä,\n    se oisi mun kuolemain.\n    Niin pimeäks' käy eloni tiellä\n    ne jos ei ole valonain.\n\nKun hän oli lopettanut, taputti pikku Gretchen vielä kiihkeämmin\nkäsiään ja nuori rouva pyyhkäisi silmistään kyyneleitä ja virkkoi\nihastuneena:\n\n-- Te laulatte hyvin ja teidän kielellänne sointuu laulu niin pehmeästi\nja kauniisti. Olen joskus tavannut ennenkin kansalaisianne ja pitänyt\nheidän puhekieltään tavattoman kauniina. Ja tuo sävelmä oli hurmaava.\nKuka on sen säveltänyt?\n\nArmas oli vieläkin onnellisessa tunnelmassaan.\n\n-- Minä, vastasi hän mahdollisimman vaatimattomasti. Sitten hän lisäsi:\n-- Se on laulu rakastettuni silmistä.\n\nNuori rouva katseli kauan aikaa Armasta ja kysyi sitten, eikö hän voisi\njäädä yöksi heille. Hänen miehensä saapuisi iltajunalla Berliinistä ja\nhänestä olisi varmaankin hyvin mielenkiintoista tutustua suomalaiseen\nammattiveljeen. -- Hän aikoo itse joskus konserttimatkalle\npohjoismaihin ja hän kyseleisi teiltä sikäläisiä musiikkioloja.\n\nTämä uusi pyyntö tuli jälleen kuin taivaasta. Tällaisia onnellisia\ntilanteita hän ei ollut uneksinutkaan maatessaan vielä tunti sitten\nasunnottomana ja melkein pennittömänä tuolla ojan reunalla. Hän kiitti\nrouvaa ystävällisyydestä ja lupautui jäämään.\n\nIlta kului rattoisasti. Armaalta ei puuttunut mitään ja kun perheen\ntaiteilija-isä, tummakiharainen, tulisilmäinen mies saapui kotiin, kävi\nseurustelu tässä miellyttävässä talossa vieläkin rattoisammaksi.\nArmaalla ja tällä miehellä oli paljon toisilleen kerrottavaa. Tämä\nystävällinen ammattiveli tarjoutui vielä järjestämään Armaalle\ntilaisuuden radiossa esiintymiseen Berliinissä, ennenkuin hän palaisi\nkotimaahansa.\n\nTämä tieto lisäsi jälleen Armaan onnellista mielialaa. Hänestä tuntui\näkkiä siltä kuin olisi hänestä tullutkin elämän lempilapsi. Varmaankin\nse johtui siitä, että hän nyt oli vakavasti päättänyt kääntää elämänsä\ntoiseksi kuin mitä se oli tähän asti ollut. Hän oli saanut kokea niin\nkouraantuntuvasti, mitä merkitsi elämässä syyn ja seurauksen laki. Se\noli tuo järkähtämätön totuus: \"Ole varma, että syntisi tapaa sinut.\"\n\nSeuraavana aamuna Armas jätti herttaisen taiteilijakodin, joka oli\npelastanut hänet tukalasta asemasta. Hän suuteli pikku Gretcheniä\nposkelle ja lupasi lähettää hänelle kauniita kuvia kotoa Suomesta\nsitten kun hän sinne palaisi. Sitten hän joudutti askeleitaan ja tuli\nasemalle, osti matkalipun Berliiniin ja kiirehti junaan. Nyt hän oli\nmatkalla samaa rataa pitkin, jota Laila eilen oli matkustanut. Hetki\nhetkeltä hän läheni häntä, vaikka hänellä olisikin vuorokauden\netumatka. Hänellä oli muassaan suosituskirje Berliinin radioon, jossa\nesiintyminen takasi hänelle matkarahat Suomeen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nLaila oli tullut vuorokautta aikaisemmin Berliiniin kuin Armas.\nVoimisteluopettajien seurue oli viipynyt kaupungissa vain iltaan asti,\njolloin he olivat jatkaneet matkaa junalla Stettiniin, josta sitten\njatkui laivamatka takaisin Suomeen.\n\nHän oli ollut melkein neljä viikkoa matkalla ja palasi nyt Suomeen\nentistään rikkaampana ja kokeneempana. Kun hän keväällä oli päättänyt\ntämän matkansa, oli hän tehnyt sen siinä mielessä, että voisi paremmin\nunohtaa Armaan. Uudet maailmat ja kokemukset parhaiten auttoivat\nkärsivää sydäntä unohtamaan surunsa.\n\nLaila olikin alkumatkassa kokenut unohduksen hurman. Heitä oli suuri\njoukko nuoria, reippaita naisia matkassa ja jokaisen oli temmannut\nmukaansa riehakas matkakuume. He olivat laulaneet ja riemuinneet\npitkin matkaa, ottaneet parissa voimisteluopistossa osaa\nvoimistelunäytäntöihin, tutustuneet vierasmaalaisiin\nvoimistelunopettajiin ja sitoneet uusia ystävyysliittoja ja nähneet\nmaailmaa vähän laveammalta kuin ennen.\n\nJa varmaankaan ei Lailan mieli Suomeen palatessa olisi ollut niin\nsurullinen ja apea, jos hän ei olisi tavannut Armasta.\n\nTuo kaikki oli nyt taaskin taakse jäämässä, mutta hänen sydämensä oli\nniin murheellinen. Laiva erkani Stettinin satamasta ja jätti taakse\nnokisen sataman ja kaupungin, jonka korkeat rakennukset ja tornit\nloittonivat hetki hetkeltä yhä hämärämpään perspektiiviin,\nriemuitsevien suomalaisten matkustajien katsellessa sitä.\n\nLaila nojasi laivan kaiteeseen vähän erillään muista ja luki uudelleen\nEsterin kirjettä, jonka hän oli käynyt noutamassa Suomen konsulaatista,\njonne hänelle oli tullut muutakin postia sinä aikana, kun he olivat\nkierrelleet alppimatkallaan. Ester kirjoitti siinä kovin onnellisena:\n\n    \"Laila ystäväni,\n\n    Olen tavattoman iloinen, kun tiedän sinun pian palaavan sieltä.\n    Ehdit juuri parahiksi tänne auttamaan häätouhujani. Et usko\n    millainen mylläkkä täällä kotona on päivisin. Että pitääkin\n    syntyä niin paljon puuhaa sellaisen asian vuoksi, kun kaksi\n    ihmistä liittoutuvat. Mutta ne ovatkin äiti ja isä, jotka tämän\n    puuhan ovat aikaansaattaneet. He tahtovat, että kaikki tapahtuisi\n    vähintäin yhtä juhlallisesti kuin heidän omissa häissään.\n\n    Paavo on jo laittanut yhteisen kotimme kuntoon. Huoneusto\n    vuokrattiin samasta talosta ja kerroksesta, missä hänen\n    toimistonsakin on. Sattui niin mukavasti, että entiset asukkaat\n    muuttivat siitä kuukausi sitten pois. Meillä on siellä kolme\n    huonetta ja keittiö toimistohuoneiden lisäksi. Kelpaa minun\n    siellä asua. Paavo on antanut keittiönkin uudistaa niin\n    uudenaikaiseksi kuin mahdollista ja muutenkin teettänyt siellä\n    täyden korjauksen. Tuletpahan itse sitten näkemään. Ja muistakin\n    nyt jo ennakolta, että olet meidän rakkain vieraamme siellä.\n\n    Lähetin Armaalle tiedon häistäni, mutta en ole saanut häneltä\n    mitään vastausta. Mahtaneeko hän olla koko Suomen maassa, sillä\n    sellaiseen kirjeeseen ei hän varmaankaan voisi olla vastaamatta.\n    Luulisi sen jo yllättävänkin niin kovasti, semmoisen tiedon,\n    että Paavo ja minä olemme menossa naimisiin. Pitäisi aivan saada\n    selvyys siitä, missä hän nykyään oleskelee.\n\n    Tervetuloa nyt takaisin. Toivottavasti saat tämän kirjeeni ennen\n    lähtöäsi.\n\n    Terveisiä myöskin sulhaseltani,\n\n                                                  Ester.\n\nLailan mieleen oli tulvahtanut hiven onnekasta häätunnelmaa. Oli somaa\npäästä kotiin tältä matkalta, joka loppuvaiheillaan oli muuttunut näin\nlevottomaksi. Ja somaa oli viskautua suoraan häähumuun ja sitten\nkouluun, arkisiin touhuihin.\n\nMitähän jos suostuisinkin johtajan rouvaksi, ajatteli Laila. Se\npelastaisi minut kenties ajattelemasta Armasta. Silloin ei Armaskaan\nenää koskaan uskaltaisi lähestyä minua. Meidän välillämme olisi\neroittava juopa minunkin puoleltani.\n\nLaila hurmautui hetkeksi tuosta ajatuksestaan ja alkoi sitten oikein\njärkevästi ajatella sitä. Johtajan rouvana hänellä varmasti olisi\ntyynen tasainen ja arkipäiväinen elämä edessään. Varmaankaan ei koskaan\nsattuisi mitään järkyttäviä tilanteita, ei pettymyksiäkään, mutta ei\nkoskaan pilviinkantavia, hurmaavia ilojakaan. Jaksaisikohan hän kestää\ntyynen arkipäiväisen elämän ja elää pelkästä kunnioituksen tunteesta?\nNiin, jaksaisikohan? Kaikessa tapauksessa Laila päätti harkita asiaa\nsyvemmin kotiuduttuaan. Olivathan niin monet hänen tutuistaankin\nmenneet niin sanottuun järkiavioliittoon, eikä hän ollut havainnut\nniissä mitään onnettomuuksiakaan.\n\nHän havahtui heleään ja kiemailevaan nauruun, joka kuului laivan\nperältä. Siellä istui eräs nainen ja mies selin häneen, keskustellen\nkeskenään. Nainen puhui elävästi käsillään viittoillen ja naureskellen\nlakkaamatta. Lailasta tuntui hetken siltä, että tuo ääni oli tuttu,\nmutta se kiisi vain ohimennen hänen mieleensä.\n\nSilloin soi laivan ruokakello, kutsuen aterialle. Laila kiirehti ensin\nhyttiinsä riisumaa päällystakkinsa ja jättämään matkalaukkuns sinne.\nHän kampasi runsaan tukkansa taaksepäin niin, että hänen puhdas ja\nselkeä otsansa pääsi täysiin oikeuksiinsa. Ja kun hän sitten astui\nlaivan ruokasaliin, joka oli väkeä tulvillaan, oli hän todella kaunis\nilmestys monien muiden kauniiden naisten joukkoon.\n\nLaila ei itsekään huomannut miten monet ihastuneet silmäparit häneen\nsuuntautuivat. Hänen toverinsa olivat varanneet hänelle paikan suuren\npöydän ääressä ja hän puikkelehti sinne ihmistungoksen lävitse.\n\n-- Katsokaahan, tuollahan istuu konsulinna Meriluoto. Mitä kummaa hän\ntuijottaa tänne, aivankuin tahtoisi nielaista elävältä meidät, virkahti\njoku hiljaa toisille.\n\nLaila punastui ja suuntasi hämillisen katseen salin toiselle\nseinustalle. Siellä istui todellakin Armaan rakastettu. Kun hän kohtasi\nLailan katseen, käänsi hän ylpeästi ja mielenosoituksellisesti päänsä\npois ja jatkoi äänekästä keskustelua seurassaan olevan miehen kanssa.\n\n-- Ketä hän tarkoitti tuolla päänkeikauksellaan? kysyivät tytöt.\nSinuako Laila? Tunnetko sinä hänet? Uteliaat kysymykset ahdistelivat\nLailaa.\n\n-- Sormenpään verran, koetti Laila vastata leikkisästi, vaikka hän oli\nniin tavattomasti yllättynyt siitä, että tämä nainen oli nyt samassa\nlaivassa matkalla Suomeen kuin hänkin, ja kuitenkin hän kaksi päivää\nsitten oli asunut Armaan kanssa Pension Carmantissa. Laila oli itse\nnähnyt hänen ja Armaan nimet pensionaatin taulukossa.\n\n-- Ja mistä syystä hän tuolla tavalla käyttäytyy sinua kohtaan?\nutelivat tytöt.\n\n-- Mene ja kysy, naurahti Laila ja koetti näyttää mahdollisimman\nlevolliselta.\n\n-- Onko hän pistäytynyt samoilla kalavesillä? virkahti joku leikkiä\njatkaen.\n\n-- Ehkä kenkä puristaa siitä, naurahti Laila. En vain käsitä, mitä\nvarten hän todellakin tuolla tavalla käyttäytyy.\n\n-- No hänenlaiseltaan voi odottaa mitä vain. Tuollainen\nonnenonkija-tyyppi. Tietäisittepä kuinka kummallisia asioita hänestä\njutellaan.\n\n-- Anna kuulua... pyysi joku\n\n-- Tuskin se kannattaa.\n\nLaila pelkäsi, että hänen toverinsa ryhtyisivät kertomaan konsulinna\nMeriluodosta sellaisia asioita, jotka koskivat Armasta. Silloin hän ei\nvarmaankaan voisi pysyä levollisena. Mutta onneksi keskustelu siirtyi\nmuihin asioihin, matkan eläymyksiin ja tuleviin asioihin. Joku ehdotti,\nettä tämä seurue, joka näin uskollisesti oli vaeltanut nämä neljä\nviikkoa matkalla, tekisi lupauksen, että he ensi vuonna tähän samaan\naikaan, ennen koulun alkua, kun kaikki palaisivat kesälomiltaan,\ntulisivat kohtaamaan toisiaan jossakin.\n\nTämä ehdotus hyväksyttiin äänekkäällä riemulla ja tapaamispaikaksi\nmäärättiin Helsinki ja valittiin vielä lisäksi toimihenkilöt, jotka\nkutsuisivat kokoon jokaisen.\n\nOhimennen Laila kohtasi konsulinna Meriluodon katseen. Se oli ilkeä,\npistävä ja ylpeä. Jotakin oli täytynyt tapahtua Armaan ja hänen\nvälillä, koska tämä nainen oli täällä toisen miehen kanssa. Oliko Armas\nkenties jättänyt hänet, vai oliko tämä nainen jättänyt Armaan. Ja;\nmissä oli Armas nyt ja mitä hän oli tuntenut sydämessään, lukiessaan\nhänen kirjeensä.\n\nMonet kysymykset risteilivät Lailan mielessä pitkin matkaa. Monesti hän\nkohtasi konsulinna Meriluodon laivalla ja ellei hän häntä nähnyt,\nkuului hänen kiemaileva ja äänekäs naurunsa aina jostakin. Vielä\nviimeisen kerran hän kohtasi hänen ilkeän katseensa Helsingin\nsatamassa, kun hän tullista vapautuneena nousi toverinsa vierelle\nautoon.\n\n-- Noin katkeroitunut ja ilkeämielinen on ainoastaan sellainen nainen,\njoka on pettynyt rakkaudessaan, ajatteli Laila.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKuinka pieneltä ja herttaiselta tuntuikaan kotikaupunki Lailasta tämän\nulkomaamatkan jälkeen. Hän tunsi outoa liikutusta mielessään, kun hän\neräänä loppukesän iltana tuli hiljaiselle asemalle, jossa käveli vain\nmuutamia kaupunkilaisia, junasta tuttujaan odotellen. Siinä oli eräs\nhänen opettajatoverinsakin, joka riensi avosylin häntä vastaan ja\ntoivotti tervetulleeksi hänet.\n\nLaila ei ollut kirjoittanut Esterille varmaa tulopäivää, vaan tahtoi\nyllättää hänet. Nyt olisi sitäpaitsi liian myöhäinen ilta mennä häntä\ntapaamaan. Siksi Laila päätti nauttia yksinolosta tänä ensimmäisenä\niltana. Hän meni kävellen asuntoaan kohden, astellen hitaasti ja\nnauttien tuttua katua pitkin.\n\nOlipa täällä tosiaankin rauhaisaa. Ei kuulunut melua mistään. Joku\najuri vain ja auto ajoi asemalta päin hänen ohitseen ja sitten oli taas\nyhtä rauhallista ja hiljaista.\n\nHän tuli asuntoonsa ja aukaisi ovet pitkästä aikaa. Olipa ilma käynyt\ntunkkaiseksi tuuletuksen puutteessa. Kukkasensa hän oli vienyt\nnaapuriin hoidettavaksi, ettei kenelläkään olisi mitään asiaa hänen\nhuoneeseensa hänen poissa ollessaan. Eteisessä oli postiakin. Laila\nnosti maasta pari kirjettä ja kortin. Ne olivat vain tuttavilta. Toisen\nkirjeen hän kuitenkin aukaisi nopeasti, malttamatta edes riisuutua. Se\noli koulun johtajalta. Hän tunsi käsialan ja punehtui lievästi. Hän\ntoivotti hänet tervetulleeksi koulukaupunkiin, kun oli sanomalehdistä\nhuomannut, että voimisteluopettajat olivat jo kotiutuneet\nulkomaamatkaltaan. Itse hän ilmoitti saapuvansa kaupunkiin vasta koulun\navajaisiin.\n\nSitten Laila aukaisi akkunansa, kohautti tomuisen rullauutimen ylös ja\nantoi raikkaan ilman tulla huoneeseen. Sitten hän alkoi järjestellä\nkotiaan hiukan viihtyisämpään kuntoon.\n\nPian oli kaikki hauskassa kunnossa ja Laila saattoi purkaa suuren\nmatkalaukkunsa sisällön lipaston laatikkoihin ja vaatekaappiin. Hän oli\nviehättynyt ostamaan yhtä ja toista somaa ulkomaamatkallaan, pieniä\nmuistoesineitä, silkkiliinan, kallisarvoisen koruommeltyynyn Esterille\nhäälahjaksi ja sitten itselleen valkoisen silkkipuvun hääjuhliin.\n\nTuon silkkipuvun hän otti huolella esiin, suoristellen sen painuneita\nlaskoksia ja ennen nukkumaan menoaan hän puki sen ylleen. Se sopi kuin\nvalettu. Valkoinen silkki välkehti hänen vartalollaan ja vyötärölle\nkiinnitetty silkkikukka oli kuin himmeätä kultaa. Hänen terveenruskea\nihonsa oli ärsyttävän kaunis tuota huikaisevaa valkeutta vastaan, jonka\nkanssa kilpaili valkeudesta vain hänen hohtava hammasrivinsä, kun hän\nnauroi kuvastimeen päin.\n\nOuto onni syttyi Lailan mieleen. Olla nuori ja kaunis. Eikö siinä\npiillyt ääretön elämän lahja? Hän vetäisi naisellisella hurmalla ohuet\nsilkkisukat jalkoihinsa ja sukellutti sitten sirot jalkansa valkoisiin\nsilkkikenkiin. Sitten hän laski kaulalleen hohtavan helminauhan, suki\ntukkansa taaksepäin ja katsoi uudelleen kuvastimeen.\n\nOlisipa Armas näkemässä! ajatteli hän. Hänessä oli pitkästä aikaa\nherännyt halu valloittaa hänet takaisin. Tällaisena hän varmasti saisi\nArmaan haltioihinsa. Hänhän oli niin heikko naiselliselle kauneudelle.\nOmasta kauneudestaan hurmautuneena Laila kohotti kätensä niskansa\ntaakse ja nauroi, vapautuneesti ja onnekkaasti. Yht'äkkiä häneen oli\nsyöksähtänyt suuri ja pohjaton onnenikävä, rakkauden tyydyttämätön\nnälkä. Nyt, nyt jos Armas astuisi sisään, syöksähtäisi hän kuin\nrajutuuli hänen kaulaansa ja puristaisi hänet lähtemättömästi itseensä,\neikä sitten päästäisi häntä enää koskaan luotaan.\n\nKuumana ja huumeisena Laila lopulta riisui juhlapuvun yltään ja meni\nnukkumaan, mutta rauha ei palannut hänen sieluunsa. Hänen olemustaan\npoltti rakkauden lieska.\n\nSeuraavana aamuna hän päätti mennä tervehtimään Esteriä. Jo portailla\nlennähti Ester häntä vastaan ja kavahti suoraan hänen kaulaansa.\n\n-- Tervetuloa, tervetuloa, huudahti hän. Sitten hän vetäytyi vähän\nloitommalle Lailasta ja jatkoi: Voi kuinka olet muuttunut, tullut niin\nsanomattoman kauniiksi. Olet ruskeakin kuin mikäkin! Ja tuo pukusi\nsopii sinulle tavattomasti. Olet varmaankin ostanut matkan varrella?\n\n-- Olen, naurahti Laila. Täytyyhän ulkomailla käynnin näkyä\nulkoasustakin hiukan. Tämä puku onkin valittu suurella\nasiantuntemuksella. Siinä oli ainakin parikymmentä asiantuntijaa\narvostelemassa kun sitä sovitin. Meillä oli semmoinen tapa, että kaikki\nryntäsimme mukaan kun joku meistä havitteli itselleen jotakin uutta.\nOli tavallaan nautintoa vaeltaa suurissa tavarataloissa katsomassa mitä\nkaikkea muotimaailma keksii tyydyttäessään naisten pukeutumisviettiä.\n\n-- Ja matkasi oli kaikin puolin hauska?\n\n-- Kovin hauska, unohtumaton ja vaiherikas, vastasi Laila silmät\nloistaen.\n\n-- Näen sen päältäsi, virkahti Ester. Mutta onpa hauskaa että olet\ntäällä ja että vielä olet muutamia päiviä vapaana koulusta. Tule sisään\ntervehtimään äitiä ja isää. Käyn hakemassa isän kahville puodista.\n\nEster vei Lailan sisään.\n\n-- Katsohan, tässä näet että jotakin on tekeillä, jatkoi Ester\nosoittaen pöydällä ja tuolin selustalla riippuvia vaatekappaleita.\nSalin nurkkauksessa istui akkunan ääressä ompelijatar polkien täydellä\nkiireellä konetta. Valkoinen kevyt silkkikangas välkehti auringon\nvalossa hänen käsissään.\n\n-- Hääpukusiko? kysyi Laila.\n\n-- Niin, hymyili Ester. Tänään se on valmis. Siitä tulee oikein kaunis.\n\n-- Kaunis sen olla pitääkin, kun morsiankin on kaunis. Mutta mitä sinä\nannat minulle puuhaksi, etten ole täällä joutilaana?\n\n-- Kahvinjuontia ensimmäiseksi, ilkamoi Ester. Enhän minä nyt sillä\ntavalla pane ulkomailta tulijaa heti työhön. Minusta on pelkästään\nhauskaa se että tulit. Tulehan katsomaan äitiä. Hän on\nkahvinkeittopuuhissa keittiössä.\n\n-- Sieltäkö se ulkomailla käynyt nyt sitten tulee? sanoi täti\nRantakallio hyvätuulisesti pyyhkäisten kätensä esiliinansa kulmaan. --\nOlipa melkein kuin olisin aavistanut, että tänään se Laila tulee, kun\npyöräytin pienen kaakun heti aamutuimaan. Laitapas Ester pöytä kuntoon.\nOmpelijakin on saanut odottaa sitä kahvia, kun ei tahdo mistään töistä\ntulla tolkkua tänään.\n\n-- Semmoista se on kun eletään häähumussa, sanoi Laila.\n\n-- Niinhän tässä on eletty ja Ester on ollut kuin tulisilla hiilillä\nodottaessaan Lailaa kotiin. Ja nytpä me sitten varmaankin saamme\nviestejä myöskin Armaalta. Se poika kun ei enää välitä kotiväestään\nyhtään mitään, Laila se ainakin tietää, mitä se poika nykyään puuhaa,\nalkoi täti kysellä.\n\nEster katsahti levottomasti Lailaan ja koetti kääntää puhetta\ntoisaalle, mutta kuulikin Lailan vastaavan iloisesti:\n\n-- Antakaamme hänen olla rauhassa. Hiljaisuudessa hyvä tulee. Armas on\nnykyään ulkomailla. Siihen hiljaisuuteen on varmaan syvät syynsä. Hän\nkyllä kunnostautuu tämän ulkomaan matkansa jälkeen.\n\n-- No sitähän minäkin olen ajatellut, jatkoi täti ilostuneena, että\njotakin erikoista sillä pojalla nyt on mielessä. Eihän hän ole\nkirjoittanut meille edes missä päin liikuskelee. Ne taiteilijaluonteet\novat niin käsittämättömiä. Silloin kun heillä on henki päällään,\nunohtavat he kaikki velvollisuutensa kanssaihmisiään kohtaan.\n\n-- Nyt minäkin sitten ymmärrän, miksi Armas ei ole vastannut edes\nkirjeeseeni. Hän ei luonnollisestikaan ole saanut minun kirjettäni,\nsanoi Ester. Sitten hän pujotti kätensä Lailan kainaloon ja virkahti:\n\n-- Tule kattamaan kahvipöytää.\n\nTytöt tulivat saliin, mutta Ester vetäisikin Lailan omaan huoneeseensa,\nkatsoi häntä tutkivasti silmiin ja kysyi:\n\n-- Onko se totta, että hän on ulkomailla? Oletko tavannut hänet?\n\n-- Olen, vastasi Laila. Se tuntuu sadulta kun sitä ajattelee, mutta\nniin pieni tämä maailma kuitenkin on, että kaksi ihmistä, jotka eivät\ntiedä toistensa askeleista mitään, saattavat jonakin päivänä, kaukana\nkotiseudultaan, kohdata toisensa.\n\n-- Missä sinä tapasit hänet? Esterin silmät paloivat jännityksestä.\n\n-- Eräällä alppimajalla.\n\n-- Tietämättäsi?\n\n-- Niin, aivan aavistamatta. Kiipesimme ylös Alpeille ja kun tulimme\nsisään erääseen majaan, niin kuka istuikaan pöydän ääressä, jollei\nArmas.\n\n-- Ja entä sitten...\n\n-- Me... voi, senhän arvaat... se oli niin yllättävää...\n\n-- Ja sitten te olitte yhdessä ja...\n\n-- Puhelimme hiukan ja erosimme.\n\n-- Ilman mitään välien selvittelyjä?\n\n-- Voi, kuinka sinä olet nopea kysymyksistäsi. Enhän ehdi henkäisemään\nvälillä, sanoi Laila.\n\n-- Minäkin, katsos, olen aivan yllätyksellä lyöty tästä kuulemastani.\n\n-- Vähemmästäkin.\n\n-- Ja erositteko sitten ilman mitään?\n\n-- Armas pyysi saada tavata minua seuraavana päivänä, minulla kun oli\nkoko retkikunta mukana siellä ylhäällä. Lupasin tavata häntä, mutta\nmatkustinkin pois. Hänellähän oli se toinen nainen mukanaan siellä.\n\nEster vaikeni. Hänen innostuksensa laimeni ja hän puraisi huultaan.\nÄsken hänen sieluunsa oli syöksähtänyt toive, että Lailan ja Armaan\nvälit olivat tulleet hyviksi. Taaskin tuli pettymys.\n\n-- Mitä se Armas oikeastaan ajattelee, sanoi hän.\n\n-- Ester, ei huolehdita hänestä. Onhan hän mies, jonka pitäisi tietää\njo mitä tekee. Luulen kyllä, että hän ja konsulinna ovat jo eronneet,\nsillä suureksi yllätyksekseni matkusti konsulinna Meriluoto samalla\nlaivalla Suomeen ja oli niin ylpeä ja häikäilemätön silmäillessään\nminua. Olen ajatellut pitkin matkaa Armasta ja häntä, ja sitä mitä\nheidän välillään on ennen ollut ja mitä nyt on tapahtunut. On niin\npaljon sellaista, joka ei tahdo mahtua minun järkeeni.\n\nSamassa kuului tädin ihmettely salista: -- No, minnekäs ne\npöydänkattajat hävisivät? Tänä päivänä ei kahvi joudu pöytään, jollei\nemäntä itse käy kiinni asiaan.\n\nTytöt riensivät tädin avuksi ja pian saatiin kahvipöytä kuntoon.\nSetäkin tuli puodista hyvätuulisena ja hymyilevänä ja Laila sai uuteen\notteeseen vastailla lukemattomiin kysymyksiin ja kertoa kokemuksiaan.\n\n-- Ensi lauantaina täällä talossa vietetään häitä, käänsi setä\nkeskustelun mieliasiaansa.\n\n-- Eikä nyt ole huolta huoneiden järjestelystä ja koristamisesta. Kyllä\nLaila johtaa sitä työtä, riemuitsi Ester.\n\nLaila viettikin Rantakalliolla koko päivän. Esterillä ja hänellä oli\npaljon puuhaa, mutta vielä enemmän tarinoimista. Siitä ei tahtonut\nloppua tullakaan. Esteristä oli niin mieluista kuvailla näiden\nviimeisten, onnellisten päivien kokemuksia ikäiselleen, luotettavalle\nystävälle ja Laila oli hartain kuuntelija minkä saattoi saada. Oli ilta\nkun Laila viimeinkin alkoi tehdä lähtöä. Mutta silloin ilmoittikin setä\nRantakallio yllättävän asian. Hän oli juuri keksinyt sen sanomalehden\npalstoilta ja huudahti ääni onnesta värähtäen:\n\n-- Kuulkaahan kummia. Armas näkyy soittavan tänä iltana Berliinin\nradiossa. Tässä on ohjelmakin selostettuna. Tytöt katsahtivat hämillään\ntoisiinsa ja kuuntelivat, kun setä luki ohjelman. Siinä oli Sibeliusta,\nTchaikovskyä ja parin muun kuuluisuuden sävellyksiä. Mutta sitten oli\nviulutaiteilijan oma sävellys: \"Silmien laulu\", jonka lauluosan esittää\neräs berliiniläinen laulaja.\n\nEster ja Laila kumartuivat sanomalehden ylitse, nähdäkseen omin silmin\ntuon yllätyksen ja siinä oli todellakin Armaan nimi heidän nähtävänään.\n\n-- Tänään! virkahti Ester riemuissaan, kuin yhtäkkiä unesta heräten ja\nkatsahti Lailaan, jonka silmistä kirposi kuvaamaton onnen loisto.\n\"Silmien laulu\". Se oli muutamassa silmänräpäyksessä sävähtänyt Lailan\nlävitse. Oliko se mahdollista, että sen ihanat säveleet liitäisivät\ntänä iltana kautta maailman, että tuhannet korvat kuuntelisivat sitä\ntänään. Sitä säveltä, joka oli loihdittu hänen silmiensä ylistykseksi.\n\n-- Mutta meidänhän on kuultava Armasta, virkahti Ester yhä\nhaltioituneena. Mennään kiireesti Paavon huoneeseen. Ester tarttui\nLailan käteen ja vei häntä Paavon huoneeseen, jonne isä ja äitikin\nseurasivat heitä. Hän kiersi radiokoneen nappuloita ja sai esiin\nBerliinin. Illan varsinainen ohjelma ei vielä ollut alkanut ja seurue\njäi jännittyneenä odottamaan.\n\n-- Että isä huomasikin tarkastella radiopalstaa, sanoi Ester.\n\n-- Kuinka lienevät silmäni sattuneet Armaan nimeen, ihmetteli isä\nitsekin.\n\n-- Ja nyt me saimme sen pojan pitkästä aikaa käsiimme, jatkoi täti omaa\ntunnelmaansa niin sanomattoman onnellisena. Mutta Laila ei sanonut\nmitään. Odotti, odotti vain.\n\nViimein kuului merkkisingnaali ja ohjelman suoritus alkoi. Setä ja\ntätikin, jotka eivät ymmärtäneet saksalaisesta esitelmästä yhtään\nmitään, istuivat hartaina kuin kirkossa. Hekin olivat saaneet\nmielikuviinsa Armaan niin elävänä. Siellä kaukana, tuntemattomalla\nradioasemalla hän nyt paraillaan oli odottamassa vuoroaan. Kunpa hän\nnyt tietäisi, että täällä kotona istui neljä häntä rakastavaa ihmistä\nsydämet väristen odotellen hänen soittoaan.\n\nViimein se alkoi. Armaan nimi, saksalaisen radiokuuluttajan lausumana,\nkuului niin hauskalta. Jo ensimmäisten sävelten vieriessä kuuluviin\nradiosta, tulvahtivat täti Rantakallion silmät tulvilleen kyyneleitä.\n\n-- Nyt se poika soittaa, virkahti hän hiljaa.\n\nMutta Laila ja Ester odottivat \"Silmien laulua\". Kumpaisellekin tuo\nsävellys oli merkinnyt paljon. Ester oli siitä huumautunut sinä yönä,\njolloin se syntyi ja Lailalla oli myöskin ihanat muistonsa. Ester oli\nnyt jo ulkopuolella kaiken sen, mutta Lailan puolesta hänen sydämensä\noli niin jännittynyt. Miltä mahtoikaan Lailasta tuntua näillä\nminuuteilla, odotellessa tätä laulua?\n\n\"Silmien laulu\" alkoi. Sen hiljainen alkusoitto vierähti kuunteleviin\nkorviin, herkistäen kohta mielet. Sitten sen sävel paisui laajaksi ja\nvalloittavaksi, kunnes se jälleen hiljeni rukouksenomaiseksi. Ja siitä\nalkoi tuo sävellyksen muunnettu kohta, johon Armas oli kirjoittanut\nsanat. Ei enemmän Ester kuin Lailakaan olleet aikaisemmin niitä\nkuulleet ja niiden vaikutus oli tuhatkertainen. Taitavan laulajan\nmiellyttävä tenori tulkitsi syvällä hartaudella sanat, joiden sisältö\nsyöksähti jokaisen kuuntelijan sydämeen säe säkeeltä, ja kun viimeinen\nsäe:\n\n    Niiden loistoa, oi, älä kiellä,\n    se oisi mun kuolemain.\n    Niin pimeäks käy elontiellä,\n    ne jos ei ole valonain.\n\nkuului, purskahti Laila itkuun.\n\nSävel jatkui yhä. Setä ja täti pyyhkivät kyyneleitään.\n\n-- Voi sitä poikaa. Lailan silmistä tämä laulu on syntynyt, sanoi täti\nliikutettuna.\n\nMutta setä nykäisi häntä salaa kuin sanoakseen \"Älä puhu mitään.\nNäethän miten vaikea tytön on olla!\" Ja sitten setä ja täti Rantakallio\nyhdestä tuumasta lähtivät huoneesta ja virkahtivat ovella hiljaisen\nhyvänyönsä.\n\nKun tytöt olivat jääneet kahden, meni Ester Lailan luokse. Hänen\nsydämensä oli onnea ja surua niin tulvillaan.\n\n-- Laila rakas. Sinua Armas rakastaa. Vaikka hänen elämässään olisi\ntänä aikana ollut mitä tahansa, niin sinua hän ikävöi. Laila, älä jätä\nhäntä. Ilman sinua hänestä voi tulla todella huono mies. Sinä olet\ninnoittanut hänet luomaan tämän ihanan kappaleen, jolle uskallan\nennustaa vielä suurta menestystä, kunhan se tulee tunnetuksi. Sinä voit\njatkuvasti häntä innoittaa uusiin töihin, mutta ilman sinua ei hänestä\ntule mitään.\n\nEster oli puhunut kiihkeästi ja lämpimästi, tavalla, joka osoitti, että\nhänen oma onnensa ei tällä kertaa merkinnyt hänelle mitään. Lailan ja\nArmaan elämä olikin tullut tänä päivänä hänelle tärkeämmäksi. Hänen oma\nkohtalonsahan oli jo ratkaistu. Se liukui erääseen päätteeseen ilman\nmitään kommelluksia ja tulisi siten kulkemaan kenties elämän loppuun\nasti. Mutta Laila ja Armas! Heidät olisi pelastettava toisilleen.\nArmaasta täytyi tulla suuri taiteilija, sellainen, joka lennättäisi\nRantakallioiden nimen kunniaan ja maineeseen.\n\nKummallisin tuntein Laila sinä iltana käveli asuntoaan kohden. Leuto\ntuuli puhalsi hänen kuumille poskilleen. Hänestä tuntui kuin koko hänen\nolemuksessaan olisi tapahtunut muutos. Kuin sydän tänä iltana olisi\nsulanut ja jälleen tiivistynyt entiselleen. Siitä oli vain häipynyt\nkatkeruus ja ristiriita. Jos hän itsekin oli kärsinyt Armaan tähden,\nlienee Armas kärsinyt vielä enemmän, Tuo laulu oli syntynyt suuren\nkaipauksen ja kärsimyksen hetkellä. Laila tapaili kuin unissaan\npuoliääneen sanoja, jotka olivat jääneet hänen mieleensä, ja kulki\nhäiriintymättömän lumouksen vallassa katuja, sivuuttaen huomaamatta\npari tuttuakin. Hänestä tuntui siltä kuin hänen harteilleen ja\nsydämelleen olisi tänä iltana laskettu vastuu erään ihmisen kohtalosta.\nMiten hän suoriutuisi tulevista tapauksista ja mitkä nämä tapaukset\nolivat, sitä hän ei pystynyt itselleen erittelemään, mutta sen hän\naavisti, että jotakin tapahtuisi.\n\nKun hän tuli asuntonsa eteen, astui eräs mies häntä vastaan ja ojensi\nkätensä häntä kohden. Hätkähtäen Laila huomasi johtajan seisovan\nedessään.\n\n-- Oletko sinä tullut? virkahti Laila hämillään.\n\n-- Kuten näet, hymyili mies. Mutta missä sinä olet ollut koko päivän?\nMinä olen käynyt sinua jo kolmasti tapaamassa ja päätin nyt vartioida\noveasi vaikka lopun yötä.\n\n-- Olin Rantakallioilla. En aavistanut, että kukaan minua odottaisi.\nLaila koetti olla tyyni ja luonnollinen, mutta todellisuudessa hänen\nkaunis ja hurmaava tunnelmansa oli häiriintynyt. Hän tiesi, että\njohtaja oli tullut hänen vuokseen aikaisemmin kaupunkiin kuin oli\najatellut. Neuvottomana hän nyt katseli häntä.\n\n-- Et taida kutsua minua enää sisään näin myöhällä? kysyi johtaja\nkohteliaasti.\n\n-- Melkeinpä pidän sitä mahdottomana. Syntyisi vain aiheettomia\njuoruja. Joskus toiste olet tervetullut, kierteli Laila, voidakseen\nolla loukkaamatta ja pahoittamatta toisen mieltä.\n\nMutta hän ei päässyt niin vain eroon miehestä, jonka ikävä ja\nepävarmuus oli tuonut hänen luokseen. Laila ei ollut edes vaivautunut\najattelemaan, että hänen kauniit silmänsä, jotka olivat lumonneet\nkerran Armaan ja tietämättä kenties monen muun, olivat tehneet\ntehtävänsä tähänkin mieheen. Siinä oli hänen omaa syytään suuri annos,\nsillä hän ei ollut välittänyt olla varovainen johtajaan nähden. Hänen\nsilmänsä olivat hymyilleet hänelle kenties enemmän kuin olisi ollut\ntarpeellista keväällä ennen koulun loppumista.\n\nTässä oli nyt sen seuraus. Johtaja katseli häntä hellittämättä hetken\nja pyysi sitten:\n\n-- Totta kai rohkenet tehdä kanssani ainakin pienen kierroksen. Sinähän\net koskaan ole ollut niin arka juoruihin nähden. Juuri sitä\nominaisuutta olen sinussa kunnioittanut, kun et koskaan ole\npikkumaisesti takertunut toisten asioihin.\n\nMitään virkkamatta Laila lähti miehen rinnalla astumaan. Ei olisi\nkoskaan pitänyt hymyillä tälle miehelle, ajatteli hän itsekseen, eikä\nkoskaan erehtyä uneksimaan rauhallisesta avioelämästä hänen kanssaan.\nJonakin hulluna hetkenään hän todellakin oli erehtynyt sellaista\nkuvittelemaan.\n\n-- Meillä alkaa koulu taas pian, aloitti johtaja.\n\n-- Niin alkaa, virkahti Laila. Sama leikki kuin viime vuonna ilman\nmuutoksia.\n\n-- Puhuit kuin minun suullani. Ilman mitään muutoksia. Johtaja\nkeskeytti ajatuksensa ja Laila arvasi, että oli huomaamattaan johtanut\nsittenkin keskustelun sille suunnalle, jota oli koettanut välttää.\n\n-- Kovin kaunis ja lämmin ilta tänään onkin, yritti hän sanoa\nlevollisesti ja sitten hän alkoi kertoa Esteristä ja heidän\ntämänpäiväisistä puuhistaan.\n\nMutta sitä hänen taaskaan ei olisi pitänyt kertoa. Se oli kuin suora\njohdanto johtajan tunnelmien tulkitsemiselle. Laila huomasi miten hän\ninnostui ja arvasi ajaneensa itsensä aivan umpikujaan.\n\n-- Entä sinä? Milloin sinä aiot viettää häitä? kysyi johtaja puoliksi\nleikillä.\n\n-- En koskaan, vastasi Laila kiireisesti.\n\n-- Et puhu totta. Noin et lainkaan ajattele. Sinä, jos kuka, olet luotu\nmenemään naimisiin. On paljon naisia, joiden ei koskaan pitäisi ottaa\nsitä askelta, mutta sinuun nähden olisi sellainen kieltäytyminen\nsuoranainen vääryys elämää kohtaan.\n\nLaila naurahti hermostuneesti ja vastasi:\n\n-- Kuitenkin luulen, etten koskaan mene naimisiin. En leiki lainkaan\ntällä vakavalla asialla, vaan tarkoitan totta. Minulla nimittäin on\nsiihen syvät syyni.\n\nLaila oli tullut jo asioiden portille. Hän oli päättänyt, jos vain kävi\nvälttämättömäksi, tunnustaa, että oli rakastunut toiseen mieheen niin\nsyvästi, ettei mikään enää järkyttänyt hänen päätöstään pysyä hänelle\nuskollisena, vaikka se olisi ollut järjetöntäkin.\n\nJohtaja oli muuttunut vakavaksi. Hän katseli hellittämättä Lailaa\nkasvoihin katulampun valossa. He olivat pysähtyneet erään pienen kadun\npäätteeseen, josta niityn kaistale alkoi edetä metsän reunaan. Sieltä\nkuulsivat pienten asumusten tulet keskeltä pimeyttä kuin lämpimät,\nystävälliset silmät.\n\n-- Tarkoitatko sinä todellakin, mitä äsken sanoit? kysyi johtaja.\n\n-- Tarkoitan. En leiki kenenkään tunteilla, sillä tiedän miltä\nsellainen tuntuu. Parempi on sanoa suoraan kuin kiertää, vaikka se\ntuntuisikin pahalta aluksi.\n\nSeurasi outo hiljaisuus.\n\n-- Sitten minulla ei olekaan sinulle mitään sanottavaa, sanoi mies,\nmutta kuitenkin tahtoisin tietää, onko se mies Armas Rantakallio. En\nminäkään ole voinut sulkea korviani juoruilta. Kerrottiin sinun olleen\nsyynä hänen kihlauksensa purkautumiseen.\n\n-- Se on totta, sanoi Laila. Kertoisin sinulle paljonkin siitä, mutta\ntulisin siten paljastaneeksi toisten ihmisten salaisuuksia ja siihen\nminulla ei ole oikeutta.\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan. Lähdetään takaisin päin, sanoi johtaja\nmuuttuneesti.\n\nSenjälkeen he kävelivät äänettömästi pitkän aikaa. Sitten johtaja\nvirkahti kuin saadakseen pois painostavan hiljaisuuden:\n\n-- On todellakin ihana syyskesän ilta. Taivas on kuin timanttikupu.\nKatsohan.\n\nJa Laila katsoi. Tähdet välkkyivät siellä äärettömyydessä pieninä\npisteinä. Mitä olivatkaan tähdet; uusia, tuntemattomia maailmoitako?\nOlivatko ne jokainen samanlaisia kuin tämä tähti, jota maaksi sanotaan?\n\n-- Elämän äärettömyys on huimaava ihmistajunnalle, virkahti hän, kun he\njälleen jatkoivat matkaansa.\n\n-- Niin on, vastasi johtaja. Elämä on ääretön. Meidän elämämme on\nijankaikkisuudesta vain pieni murto-osa. Kun tuota ajatusta lähtee\nseuraamaan, muuttuvat kaikki maiset surut niin vähäpätöiseksi. Sitten\njohtaja äkkiä tarttui Lailan käteen, puristi sitä lämpimästi:\n\n-- Laila, minä rakastuin sinuun keväällä. Olen kantanut kuvaasi kaiken\nkesää mielessäni. Minulla oli sellainen hullu luulo, että sinäkin\nvälitit vähän minusta. Nyt voin tämän sanoa, kun olen selvillä sinusta\nja unelmieni mahdottomuudesta ja kun palautit mieleeni tämän elämän\näärettömyyden. On helppoa kantaa suurtakin surua kun ajattelee,\netteivät ne ole ikuiset ja kun ajattelee, että me molemmat muutaman\nvuosikymmenen jälkeen olemme samanlaiset: maan tomua vain.\n\nSyvä liikutus oli vallannut Lailan mielen. Hänen oli niin vaikeata\nsanoa jotakin lohduttavaa tälle miehelle, joka oli niin jalo ja niin\nhyvä. Aivan toisenlainen kuin Armas. Laila oli koettanut joskus verrata\nnäitä kahta miestä toisiinsa, voidakseen nähdä Armaan tarpeeksi\nhuonona, mutta joskin hänen järkensä tuomitsi Armaan, pysyi sydän\nuskollisena hänelle. Niin oli vertailu aina päättynyt.\n\n-- Minä olen aina sinua kunnioittanut, sanoi hän. Kunnioittanut enemmän\nkuin ketään muuta tuntemaani miestä... mutta...\n\n-- Mutta se ei riitä rakkauteen, jatkoi johtaja. Sitähän tarkoitat?\nOlet aivan oikeassa. Ja nyt jätämme tämän aiheen, olemme edelleenkin\nhyvät työtoverit alkaessamme uutta kouluvuottamme.\n\nLaila katsahti kiitollisena johtajaan. Hieno mies hän on. Hieno ja\nkultainen, mutta hän tulee toimeen elämässä ilman minuakin. Armas\ntarvitsee minua ja minä tarvitsen Armasta, ajatteli hän yhä\nvarmistuneempana asiastaan.\n\nLailan asunnon edessä he pysähtyivät, puristivat lujasti ja lämpimästi\ntoisensa kättä ja sanoivat sitten hyvää yötä. Sitten he erosivat\nkumpainenkin yhtä syvää elämänkokemusta rikkaampana.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nEsterin hääpäivä oli valjennut. Se oli kirkas ja heloittava elokuun\naamu. Vaikka edellisenä päivänä oli kaikki ollut valmiina tätä päivää\nvarten, ilmaantui kuitenkin vielä paljon puuhattavaa.\n\nLaila oli jäänyt yöksi Rantakalliolle. Hän ja Ester heräsivät Esterin\nmorsiuskamarissa jo varsin varhain. Laila oli tuonut oman juhlapukunsa\njo eilisiltana tullessaan ja nyt riippuivat molempien tyttöjen\nvälkkyvät puvut rinnatusten ovensuussa olkapuilla. Ja tuolinselustalle\nolivat he eilen illalla asettaneet Esterin morsiusharson niin\ntaitavasti ettei se vain millään tavalla vahingoittuisi.\n\nTäti Rantakallio oli ottanut esiin vanhan myrttimsä, josta hänen oli\nmäärä omin sormin sitoa rakkaalle tyttärelleen otsaseppele samalla\ntavalla kuin hänen oman äitinsä oli hänelle sitonut aikanaan\nmyrttiseppeleen. Naapurista oli muutamia vaimoja tädin apuna\nvalmistamassa hääkakkua, samanlaista suurta kohokakkua, jollainen oli\nollut hänenkin häissään, jonka koristelussa tarvittiin todellista\ntaitoa.\n\nMutta se kaikki tapahtui keittiön puolella. Laila ja Ester puuhasivat\ntoisaalla. He loivat viimeisen silmäyksen itse hääsaliin, joka oli\nkoristettu kevein köynnöksin. Ovipieleen oli puutarhurilta lainattu\nkaksi suurta palmua ja ne ne vasta antoivatkin juhlavan tunnelman koko\nhäähuoneelle.\n\nKun ensimmäiset kukka- ja lahjalähetykset alkoivat tulla, valtasi\nEsterin mielen liikutus. Hän aukaisi tavan takaa jonkun lähetin tuoman\nkäärön ja ojensi riemuiten toistenkin eteen nähtäväksi, milloin\nlaatikollisen kirkkaita hopealusikoita, milloin kaakkulapion, veitsiä\nja haarukoita, milloin suuren, arvokkaan maljakon, milloin kauniin\nkäsityön. Ja entä kukkia! Niitä tuli tulvimalla. Laila ja Ester saivat\njo etsiä paikkoja minne niitä asetettaisiin.\n\nPaavo Nuotio ilmaantui omalta puoleltaan hääsaliin katsomaan Esterin\nlahjoja.\n\n-- Katsohan miten ihmiset muistavat meitä, sanoi hän ilahtuneena.\n\nJa Ester vakuutti, että heillä kyllä tulisi olemaan ystäviä. Tämä oli\nparhain todistus siitä.\n\nVihkimisen piti tapahtua kello viideltä. Paavo Nuotion äiti oli\nsairaalloinen, eikä hän ollut voinut saapua poikansa häihin, mutta\nsensijaan oli hääparin määrä lähteä yhdeksänjunalla häämatkalleen ja\npoiketa tervehtimässä häntä. Paavo Nuotio tahtoi toki käydä\ntutustuttamassa Esterin äitiinsä ja muihin sukulaisiinsa.\n\nMuut häävieraat saivat jäädä heidän lähtönsä jälkeen iloa pitämään.\nSitä tarkoitusta varten oli orkesterikin tilattu soittamaan.\n\nKello neljältä alkoivat ensimmäiset vieraat saapua. Täti ja setä\nRantakallio olivat ottamassa heitä vastaan. Laila oli auttamassa\nEsterin viimeisiä puuhia, kiinnittämässä seppelettä hänen päähänsä.\n\n-- Sinä olet hurmaava, Ester, virkahti Laila vilpittömästi, kun hän oli\nsaanut seppeleen lopullisesti kiinnitettyä ja morsian seisoi hohtavassa\npuvussa täysin valmiina hänen edessään. Kas, nämä ihanat ruusut vielä\nkäteesi. Onpa Paavo löytänytkin kauniita ruusuja kauppiaalta.\n\n-- Minä luulen, että hän jo viikko sitten teki kukkakauppiaalta\ntilauksensa, hymyili Ester.\n\n-- Vielä on puoli tuntia aikaa. Sinne on varmaankin tullut jo paljon\nväkeä, koska kuuluu tänne asti sellainen puheensorina. Nyt sinä saat\nolla täällä vankina niin kauan kuin sinut suvaitaan täältä hakea ja\nsaatella sulhasellesi papin eteen. Onko sinusta jännittävää edes?\ntiedusteli Laila.\n\n-- Tietysti. Katso kasvojani. Minusta tuntuu kuin tipahteleisi\nveripisarat kasvoiltani. Täällä on aivan sietämättömän kuuma. Ester\nkäännähti ja aukaisi akkunan.\n\n-- Minä jätän sinut vähäksi aikaa rauhassa miettimään, nauroi Laila, ja\nlähden katsomaan minne morsiustytöt ja pojat ovat asettuneet, ettei\nsitten tapahdu mitään kommelluksia. Jäähän hetkeksi.\n\nLaila katosi ja Ester istahti akkunapöydän ääreen palavin poskin ja\nsykkivin sydämin. Kun hiljaisuus ja rauha vallitsi hänen ympärillään,\nsyöksähti hänen mieleensä paljon ajatuksia. Mitään niistä hän ei tässä\nvihkimisen odotuksessa voinut syvemmin ajatella. Ne vain tulivat ja\nmenivät ohi mielen. Vain epämääräisesti hän tunsi nyt tulleensa sen\nrajan eteen, joka tuli muuttamaan hänen elämäänsä, antamaan sille uuden\nsisällön. Kunpa se sitten tulisi onnelliseksi. Hiljaa hän painoi\nkätensä ristiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta samaan aikaan kuin Ester ja Laila olivat puuhanneet\nseppeleensitomisen kanssa Esterin kamarissa, oli etelästä tuleva juna\nporhaltanut kaupungin asemalle ja tuonut mukanaan Armaan. Jospa he\nsillä hetkellä olisivat edes aavistaneet. Mutta Armas oli niin\nkokonaan unohtunut tämän touhun keskellä, etteivät he olleet häntä\najatelleetkaan. Vielä vähemmin he olisivat voineet kuvitella näkevänsä\nhäntä tänä päivänä, kun hän vasta muutamia päiviä sitten oli soittanut\nBerliinin radiossa.\n\nArmas oli kuitenkin selviytynyt suorinta tietä Suomeen. Hän oli saanut\nhaalituksi kokoon matkarahat ja oikaissut matkansa suoraan Helsinkiin\nja sieltä jo ensimmäisellä mahdollisella junalla kotikaupunkiin,\nainoana ajatuksenaan päästä Lailan luokse.\n\nHänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta Esterin häistä. Hartain\nmielin hän silmäili tätä kaupunkia illan hämyssä ja mietti, minne\nensiksi suuntaisi askeleensa, kotiinko, vai Lailan luokse suoraan.\nToisaalta hän olisi tahtonut tavata Esterin ensiksi, saadakseen häneltä\njoitakin tietoja, toisaalta hän tahtoi taas viskautua suoraan Lailan\neteen saamaan lopullisen tuomionsa tai hänen anteeksiantonsa.\n\nTie Lailan luokse vei kodin lähimailta. Armas asteli levoton kiihko\nmielessään sitä kohden, kun hän äkkiä huomasi sankan ihmisparven\nseisovan Rantakallion talon edustalla. Sinne oli keräytynyt suuri\njoukko uteliasta väkeä, nähdäkseen edes vilaukselta morsiusparin.\n\nMitähän siellä oli tekeillä, ajatteli Armas ja suuntasi askeleensa\nlähemmäksi. Kaikki talon akkunat olivat valaistut ja saattoi nähdä että\nsisällä oli paljon vieraita ja täysi juhlatuntu.\n\nMahtoikohan sedällä ja tädillä olla jokin merkkipäivä, ajatteli Armas,\nsillä muuta järjellistä syytä tähän juhlaan hän ei löytänyt, mutta tänä\npäivänä ei voinut mikään sellainenkaan olla, mikäli Armas saattoi\nmuistaa.\n\nEnsin hän aikoi mennä suoraan pääovesta sisään, mutta tulo tämän pitkän\nharhailun jälkeen kotiin, jossa juhlittiin, tuntui hänestä aivan\nmahdottomalta. Hän tunsi itsensä tuhlaajapojaksi, syylliseksi niin\npaljoon, ettei hän voinut noin vain astua pitoihin omaisten ja\ntuttavien odottamattomaksi ihmeeksi.\n\n-- Kunpa löytäisi Esterin, ajatteli Armas. Sitten hän kiersi toista\nkautta, pääsi pihanpuolelle, jonne pari akkunaa suuntautui.\n\nJa silloin häntä kohtasi suuri yllätys. Esterin huoneen akkunassa hän\nnäki Esterin itsensä. Hän istui siinä morsiuspuvussa, huntu ja\nmyrttiseppele kehystämässä kauniita kasvoja, kädet puristettuna\nristiin, silmät puoliksi suljettuina. Pelkästä liikutuksesta ei Armas\nhetkeen olisi saanut sanaa suustaan.\n\nNyt hän käsitti kaiken. Nyt olivat Esterin häät. Se tuntui hänestä\nsadulta ja kuitenkin se oli totta. Sellaisia asioita oli täällä\ntapahtunut hänen poissaollessaan.\n\nHetkeksi valtasi Armaan syvä syyllisyyden tunne katsellessaan Esteriä.\nMahtoiko hän nyt olla onnellinen morsian, vai menikö hän naimisiin vain\njostakin muusta syystä. Oliko hän jo kokonaan unohtanut tuon menneen,\nvai oliko sillä jotakin tekemistä hänen nopean ratkaisunsa kanssa? Ja\nkuka oli sulhanen? Mahtoiko se olla Paavo Nuotio? Ei ikinä siitä\nleikkipuheesta, joka oli tapahtunut Paavon ja hänen välillään kerran\nHelsingissä ollut voinut tulla totta, ajatteli hän, vaikka tiesikin,\nettä Paavo oli muuttanut tänne asumaan ja perustanut toimistonsa\nkaupunkiin.\n\nArmas astui lähemmäksi akkunaa ja kuiskasi hiljaa:\n\n-- Ester.\n\nEster hätkähti. Hänen ristiin pusertuneet kätensä avautuivat ja hän\nkohoutui ja kumartui akkunaa kohden, varjostaen hämärään kädellään\nsilmiään. Sitten hän tunsi Armaan ja miltei säikähtyi.\n\n-- Armas, parahti hän hiljaa ja painoi käden sitten suulleen. Miten\nvoit olla täällä?\n\n-- Tulin äsken junalla. Sitä ennen laivalla Suomeen. Mutta sinä, Ester.\nSinä olet morsian... Miten se voi olla mahdollista?\n\n-- Voi älä puhu mitään. Tule sisään, Armas. Voi kuinka oletkaan\ntervetullut. Joudu, joudu!\n\n-- Kaikkialla on väkeä tulvanaan, sanoi Armas.\n\n-- Totta, Armas. Tule tästä akkunasta, keksi Ester ja ojensi kättään.\nTästä tulee tavaton yllätys.\n\nArmas kiipesi akkunalaudalle ja seisoi pian kamarin lattialla katsellen\nhämillään ympärilleen.\n\n-- Tästä tulee Lailalle yllätys, sanoi Ester.\n\n-- Niin tietysti, tietysti on Laila täällä, sanoi Armas kuin itsekseen.\n\n-- Morsiustyttönä, arvaathan. Ensimmäisenä parina, vakuutti Ester. Ja\nsinusta, Armas on tehtävä hänen parinsa, hänen itsensä aavistamatta.\n\n-- Minusta, tällaisena.\n\n-- On keinoja. Täytyy vain kiiruhtaa. Odota hetkinen kun mietin. Jos\nminulla olisi nyt vapaat kädet, voisin toimia, mutta minun on oltava\ntäällä. Kymmenen minuutin kuluttua pitäisi vihkimisen tapahtua.\n\nEster oli kuin tulisilla hiilillä.\n\n-- Ei, tässä ei saa hukata aikaa. Minä kutsun äidin tänne. Muut eivät\nsaa tietää hiiskaustakaan siitä, että olet täällä. Ilmestyt sitten vain\nLailan viereen.\n\nEster oli niin innoissaan. Hän oli unohtanut, että nyt olivat kyseessä\nhänen omat häänsä. Nyt merkitsi hänelle Lailan ja Armaan kohtaaminen\nkaikkea kaikessa. Hän raotti hiljaa ovea.\n\n-- Kutsukaa äitini tänne, pyysi hän lähimpänä seisovalta. Sitten hän\nvetäytyi takaisin huoneeseen.\n\nHetken kuluttua tuli täti Rantakallio mustassa silkkipuvussaan, joka\ntavattomasti korosti hänen äidillistä kauneuttaan ja arvokkuuttaan,\neikä hänen hämmästyksensä ollut vähäisempi kuin Esterinkään, nähdessään\nArmaan seisovan Esterin huoneessa.\n\n-- Rakas poika, sanoi hän lämpimästi, puristaen silmänräpäykseksi\nsyliinsä Armaan kookkaan olemuksen.\n\nMutta Ester oli tulvillaan kiirettä.\n\n-- Äiti, älä kysele mitään Armaalta, hän kertoo sitten myöhemmin\nitsestään, vaan tee niinkuin pyydän. Armaan juhlapukuhan on täydessä\nkunnossa pienen komeron kaapissa. Koeta ottaa se sieltä esiin ja tuoda\ntänne. Sitten sinun tulee ilmoittaa hääväelle, että vihkiminen vähän\nmyöhästyy, jos me emme saa täällä asioitamme oikeaan aikaan kuntoon.\n\n-- Tietysti minä sen teen, riemuitsi täti Rantakallio Armasta näistä\niloista vain onkin puuttunut. Hyvä oli että sinä tulit. Menen heti\ntoimittamaan pukusi.\n\n-- Älä sano kenellekään mitään Armaasta. Korkeintaan isälle, sillä\nhänelle sinä et kuitenkaan malta olla sitä kuiskaamatta, Lailalle ei\nmissään tapauksessa, varoitti Ester.\n\n-- Ei, ei, höpisi täti touhuissaan ulos mennessään.\n\nEster ja Armas jäivät kahden.\n\nToisista huoneista kuului yhä valtavampi puheensorina. Viimeisetkin\nkutsutut olivat jo saapuneet.\n\n-- Kuule Ester. Arvaanko minä oikein, -- Paavoko on voittanut sydämesi?\n\n-- Tietysti Paavo, kukas muu, naurahti Ester. Sinä et näy tietävän\nmitään. Tuskin lienet saanut lainkaan niitä kirjeitäni, joissa näistä\nasioista olen kirjoittanut?\n\n-- En, minä en ole saanut. En ole tiennyt pitkiin aikoihin täältä\nmitään. Oletko sinä onnellinen, Ester?\n\n-- Olen ja voin nyt vilpittömästi sanoa sinulle, että se oli meidän\nmolempien onni, että erosimme.\n\n-- Minäkään en sitä epäile, sanoi Armas vakaasti.\n\nSamassa tulikin jo täti sisään ja toi tullessaan valkoisen lakanan\npeittämän juhlapuvun.\n\n-- Ja nyt äiti, sinun pitää puhua maisteri Harjun kanssa, jonka piti\nolla Lailan pari, että toinen mies tuleekin hänen tilalleen. Hän kyllä\nymmärtää, eikä pahastu, kun selität sen kauniisti. Sitten on kaikki\nhyvin.\n\n-- Teen nöyrästi tahtosi, Ester, sillä näen, että tahdot Armaan\nparasta. Se mahtaa olla Lailalle suuri ilo.\n\n-- No menehän nyt, äiti, sanoi Ester. Ja sinä, Armas, pukeudu nopeasti.\nIstun tässä selin ja odotan.\n\nArmas pukeutui niin nopeasti kuin saattoi. Hänen ajatuksensa askaroivat\nkoko ajan Lailan tapaamisessa. Ja sitä ajatellen hän virkahti hiljaa:\n\n-- Tokkopa se sittenkään mahtaa olla niinkään suuri ilo Lailalle. Vai\nmitä arvelet, Ester.\n\n-- En osaa sitä ennustaa, mutta voit uskoa, että minä puolestani\ntoivoisin, että se olisi hänelle ilo.\n\n-- Te tietysti olette puhelleet keskenänne minustakin. Laila on\nvarmaankin kertonut...\n\n-- Laila kertoo ylipäänsä hyvin vähän, sanoi Ester. Hän tunsi, että\nparhain tapa saattaa nämä kaksi ihmistä jälleen lähelle toisiaan, oli\nantaa heidän keskenään selvittää asiansa. Kolmas pyörä vaunussa voisi\naiheuttaa vain raiteilta suistumisen.\n\n-- Laila on niin hyvä, sanoi Armas huokaisten.\n\nEster nousi tuoliltaan ja meni Armaan luokse. Äidillisellä huolella hän\njärjesti hänen kohoutuneen paidanrinnuksensa asemilleen, kiinnitti\npienen timanttisen paidannapin sen eteen, harjasi hänen frakkinsa\nsilkkikauluksen ja naurahti sitten tyytyväisenä.\n\n-- Nyt Armas. Meille kumpaisellekin tapahtuu varmaan hyvin jännittävää.\nMinä olen löytänyt onneni. Pidä sinä huoli omasta onnestasi, ettei se\nluisu käsistäsi. Saamme nyt odottaa milloin äidin olemus ilmaantuu\novelle. Silloin se alkaa. Pastori on aikaa sitten jo saapunut ja\nvarmaankin kaikki jo odottavat. Sitten myöhemmin voimme puhella lisää.\n\n-- Niin Ester. Minusta tuntuu siltä kuin olisin omissa häissäni. Ja\nkuitenkaan ei se varmaankaan olisi näin jännittävää.\n\nEnempää he eivät ennättäneetkään puhella, kun täti Rantakallio taaskin\nsaapui.\n\n-- Kaikki on valmista, rakkaat lapset, sanoi hän liikutettuna. Sitten\nhän katsahti Esteriin. Hänellä olisi ollut hänelle niin paljon\nsanottavaa juuri tällä hetkellä, mutta itku tukahdutti sanat. -- Rakas\nlapsi, sopersi hän vain ja painoi Esterin hetkeksi poveaan vasten.\n\nEster kokosi kaiken voimansa pysyäkseen tyynenä. Olisipa se ollut\nkaunis nähtävyys, jos hänet itkevänä olisi talutettu tämän suuren\ntuttavapiirin läsnäollessa vihille. Ei, hän tahtoi hymyillä kirkkain\nsilmin.\n\n-- No äiti, sanoi hän hellästi. Et saa houkutella minua itkemään. Sanon\nsinulle äiti, että viet minut askelta lähemmäksi onnea, antaessasi isän\npian taluttaa minut papin eteen.\n\nEster ojensi kätensä sitten huoneeseen saapuneelle isälleen. Sitten hän\nkatsoi Armaaseen.\n\n-- Asetu heti jälkeeni. Laila on ensimmäisenä. Sinä kyllä näet hänet.\n\nOvet olivat auki saliin. Vaikka akkunat olivat auki, tuntui huoneen\nilma tukahduttavalta. Niin paljon oli väkeä sisällä. Hiljainen suhina\nkävi salissa, kun Ester isänsä taluttamana astui papin eteen, jossa\nsulhanen häntä jo odotteli.\n\nMutta kukaan ei huomannut mitä tapahtui morsiussaatossa. Kaikkien\nkatseet olivat suuntautuneet vain morsiuspariin. Kukaan ei kiinnittänyt\nhuomiota siihen, että Laila Lumpeen kasvot äkkiä valahtivat kalpeiksi\nja että hän sekaantui askeleissaan. Ja vasta pitkän ajan kuluttua\nhuomasivat perheen tuttavat, että Armas Rantakallio oli myöskin\nsaapunut häihin ja ihmettelivät, etteivät olleet häntä aikaisemmin\nhuomanneet.\n\nSehän oli niinkuin pitikin. He eivät nähneet siinä mitään tavatonta.\nMutta sen he huomasivat, että hän yhä oli rakastunut Lailaan aivan\nniinkuin ennenkin, vaikka jotkut juorut olivat tienneet kertoa\nsellaistakin, että he muka olivat jo eronneet.\n\nVihkiminen tapahtui. Juhlan korkein hetki oli ohitse. Esterin sormessa\nkimalsi kaksi kirkasta sormusta. Hän ei ollut nyt enää Ester\nRantakallio, vaan Ester Nuotio.\n\nJa omaiset ja ystävät piirittivät hänet, suutelivat poskelle ja\nonnittelivat. Hän joutui heidän valtaansa pitkäksi aikaa.\n\nLaila oli vetäytynyt Armaan luota heti toimituksen päätyttyä, elettyään\nsen kestäessä elämänsä huimaavimmat hetket. Yhä vielä hän oli sen\ntunteen vallassa, joka häneen oli syöksähtänyt silloin, kun hän\nmorsiussaaton liittyessä morsiamen perään, oli äkkiä tajunnut parinsa\nniin tavattoman pitkäksi ja oudoksi ollakseen maisteri Harju ja\nkatsahtanut häneen. Silloin hän oli nähnyt Armaan ja silmänräpäyksen\najan oli hänestä tuntunut siltä kuin koko huone olisi heilahdellut\nhänen silmissään. Toisen kerran elämässään yllätys oli yrittänyt\nriistää hänen tasapainonsa. Alppimajan ja tämän tapaamisen tunnelmat\nolivat niin samanlaiset.\n\nMutta nyt hän oli jo paljon tyyntynyt. Sydän kuitenkin löi yhäkin\nrajusti. Nuotio puhui innokkaasti Armaan kanssa. Tietysti heillä oli\npaljonkin sanottavaa toisilleen. Laila katseli silloin tällöin Armasta,\nhänen solakkaa vartaloaan, jonka musta puku teki niin yleväksi, hänen\ntuuheata tukkaansa, hänen terveenruskahtavaa ihoaan. Mutta jos Armas\nkääntyi häneen päin, katseli hän muualle pelosta, että paljastaisi\nitsensä, koko rakkautensa hänelle.\n\nJa sitä hän ei kuitenkaan aikonut tehdä. Samalla kertaa kun hän yhä\nhurmaantui hänen läsnäolostaan, kun rajaton ilo ryöpytti hänen\nsydäntään, muistuivat mieleen ne eroittavat syyt. Niin helposti niitä\nei kuitattu sentään nyt, kun ratkaisun hetki lähestyi. Jos hän tuona\niltana, jolloin oli radiossa kuunnellut \"Silmien laulua\", olikin ollut\nvalmis rakastamaan häntä kaiken uhallakin, nousi hänessä taas esiin\nnaisellinen ylpeys. Tuo sisältä ryöpsähtänyt tunne teki hänet miltei\nyliluonnollisen kauniiksi hänen siinä seistessään.\n\nSitten alkoi hääpäivällinen. Vieraat asettuivat pitkän pöydän ääreen.\nLaila tunsi ylenpalttista iloa siitä, että Armas joutui aivan pöydän\ntoiseen päähän. Aterioimisen humussa oli ikäänkuin turvassa häneltä ja\ntämä paloitteleminen, tämä kohtaamisen siirtäminen yhä eteenpäin\nviehätti Lailaa.\n\nHän tiesi kyllä, vaistosi että Armas oli tullut hänen vuokseen, että\nhän jollakin tavalla oli ratkaissut elämänsä tuon alppimajalla\ntapaamisen jälkeen, mutta hänellä ei ollut kiirettä saada sitä tietää.\nOli jollakin tavoin niin hyvä pysytellä hänestä ulottuman päässä. Mistä\nse sitten johtui, sitä hän ei tiennyt. Hän uinaili vain sen\nsynnyttämässä viehätyksessä.\n\nPäivällisen päätyttyä alkoi tanssi. Morsiusparilla oli aikaa vielä\ntunnin karkeloon ennen matkalle lähtöä. Orkesteri alkoi soittaa ja\nmorsiuspari liiteli jo lattialla.\n\nLaila nojasi jälleen salin ovipieleen. Hän tiesi suunnilleen mille\ntaholle Armas oli mennyt,, mutta nyt hän ei saanut häntä näköpiiriinsä.\nHän toivoi, että joku tulisi häntä hakemaan tanssitoverikseen, mutta\nkukaan ei hennonut häiritä morsiusparin ensimäistä valssia.\n\nMutta äkkiä hän tunsi jonkun siirtyvän eteensä. Se oli Armas. Hän oli\ntullut varkain toista kautta, hänen takaansa. Hän näki vain syvän\nkumarruksen, kohtasi Armaan palavan katseen, tunsi käden kiertyvän\nvartalolleen.\n\nArmas ei sanonut mitään. Hiljaisen huuman vallassa he liitelivät\nlattialle, jonne ilmaantui vähitellen yhä uusia tanssijoita. Selvemmin\nkuin koskaan Laila tunsi, että hän kuului Armaalle, kaikista hänen\nrikkomuksistaan huolimatta. Mutta näyttää sitä hänelle hän ei voinut.\nSiksi hän ei koko tanssin aikana katsahtanut häntä silmiin.\n\nSeuraavat tanssit Laila tanssikin muiden kanssa ja kun sitten tunti\nsuunnilleen oli vierähtänyt, vetäytyi hän Esterin kanssa\nmorsiushuoneeseen, jossa Ester vaihtoi pukua matkaa varten.\n\n-- No, virkahti Ester ilon säteillessä koko olemuksesta ja katsoi\nLailaa.\n\n-- Miksi et sanonut minulle mitään Armaan tulosta? paheksui Laila\nveitikkamaisesti.\n\n-- Tahdoin yllättää. Yllätyshän se oli minullekin koko Armaan tulo,\npuolusti Ester itseään.\n\n-- Niin, täti kertoi siitä äsken.\n\n-- Täti, eikö Armas itse?\n\n-- En ole vielä puhunut sanakaan hänen kanssaan.\n\n-- Mutta tanssittehan te...\n\n-- Tanssia voivat mykätkin, vastasi Laila.\n\n-- Sinä et siis iloitsekaan hänen tulostaan, epäili Ester.\n\n-- Iloitsen toki. Tuntuu niin turvalliselta jollakin tavalla, kun hän\ntaas on täällä. Minulla olisi sinulle paljonkin puhuttavaa, mutta\nemmehän me nyt voi antautua keskusteluihin. Sinulla ei ole aikaa\nhukata, jos mielit matkustaa tänään, kiirehti Laila.\n\n-- Mutta kun Paavo ja minä viikon päästä palaamme, silloin sinun täytyy\nminulle kokonaan ripittäytyä, kertoa kaikki mitä Armaan ja sinun\nvälillä on tapahtunut, Lupaatko?\n\n-- Lupaan, vastasi Laila.\n\n-- Sitten pyydän sinulta palvelusta. Annan sinulle uuden kotini avaimet\nja toivon, että sinä järjestät sinne herttaisen vastaanoton. Saavumme\nluultavasti myöhäisimmällä junalla ja olisi niin hauskaa, jos sinä\nolisit siellä.\n\n-- Mikään palvelus ei ole mieluisampi minulle kuin se, hymyili Laila.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin vallitsi hääsalissa tavaton riemu. Ester\nseisoi uudessa, hauskassa matkapuvussaan sulhasensa rinnalla,\nhyvästellen vanhempaa väkeä. Nuori väki taas oli valmiina seuraamaan\nmorsiusparia asemalle. Jokaisella heillä oli pieni pussillinen\nriisiryynejä, joiden tarkoituksena oli tuottaa heidän tulevalle\nelämälleen onnea.\n\nKoska asemalle ei ollut varsin pitkä matka, kulki tämä iloinen saattue\nsinne jalan. Jotkut vallattomimmat virittivät ilmoille iloisen\nlaulunpätkän, jonka tahdissa marssittiin.\n\nSitten tuli lähdön hetki. Vallaton saattojoukko pani toimeksi sellaisen\nriisiryynisateen, että asemasilta jäi siitä valkoiseksi ja Ester ja\nPaavo saivat puistella vielä vaunussa vaatteitaan niiden vallasta.\n\nLaila ja Armas olivat olleet tuossa iloisessa joukossa. He huiskuttivat\nasemasillalla niin kauan kuin junan valot häipyivät pimeyteen. Sitten\noli määrä lähteä takaisin häätaloon jatkamaan ilonpitoa. Suurin osa\nsaattoväestä lähtikin sinne, toiset jalkaisin, toiset ottivat ilokseen\najureita, joita junanlähdön aikaan oli useampia asemalla, jotkut\nottivat auton, ja tuo iloinen karavaani kulki läpi hiljaisten katujen\nhäätaloa kohden.\n\nMutta Armas oli pitänyt varansa. Laila oli ollut juuri työntymässä\neräille ajurin rattaille häntä välttääkseen, kun hän tarttui hänen\nkäteensä lujasti ja hellittämättä.\n\n-- Emmekö kävelisi yhdessä kotiin, sanoi hän äänellä, josta ei olisi\nhuomannut mitään mielenkiintoista, Mutta Laila tunsi tuosta käden\ntiukasta otteesta, että tilinteon hetki oli tullut.\n\n-- Voimme kävellä, vastasi hän yksinkertaisesti.\n\nHe lähtivät kävellen. Armas ohjasi kohta heidän askeleensa erilleen\nmuista ja kun he olivat siksi loitolla toisista, etteivät he enää\nvoineet kuulla ja huomata heitä, sanoi hän:\n\n-- Emme kai me mene suoraan häätaloon. Siellä on liian paljon väkeä ja\nminun hartain haluni olisi olla sinun kanssasi hetken kahden.\n\nMitään virkkamatta Laila seurasi häntä. Armas kääntyi syrjäkadulle,\nsinne mistä katu muuttui maantieksi ja jatkui ohi muutamien pienien\nasumusten niitä metsiä kohden, joissa he ennen olivat samoilleet sekä\nkävellen, että hiihdellen.\n\nLaila oli avopäin. Hän oli heittänyt ylleen vain päällystakkinsa ja hän\nkannatti toisella kädellään pitkän silkkipukunsa lievettä, ettei se\npimeässä vahingoittuisi. Hänen tukkansa kimalsi kuin kulta aina kun he\njoutuivat lyhdyn valopiiriin ja Armas tuijotti häneen hurmaantuneena ja\nvavisten. Hän oli koko illan ollut hänen kauneutensa kahlehtimana.\n\nNyt minun pitäisi sanoa kaikki, alkaa koko pitkä tunnustusten sarja,\najatteli Armas, mutta ei voinut mitään sanoa pitkään aikaan.\n\n-- Laila, miksi sinä et antanut minulle tilaisuutta tapaamiseen siellä\nalpeilla. Niin paljon surua olisi säästynyt, aloitti hän viimein.\n\n-- Siitä yksinkertaisesta syystä, etten halua olla toisena enkä\nkolmantena kenenkään ihmisen elämässä. Jollen voi olla ensimmäisenä, en\ntahdo olla minään.\n\n-- Mutta nyt minulla ei enää ole ketään muuta kuin sinä.\n\n-- Kenties joksikin ajaksi tyytyisit yhteen naiseen, sitten ottaisit\njälleen toisen ja niin edespäin. Olet menettänyt luottamuksen, eikä\nsitä saada takaisin, sanoi Laila.\n\n-- Laila, sinun tuomiosi on minulle arvokkaampi kuin anteeksiantosi.\nSano minua maailman huonoimmaksi mieheksi. Siunaan jokaista sanaasikin.\nEnkä tahdo puolustautua, mutta kerron sinulle muuten, miksi jouduin\ntoisen naisen pauloihin. Istutaan tähän kaatuneen puun rungolle,\nehdotti hän.\n\nHe pysähtyivät. Suuri mänty oli kaatunut tienvierelle. Armas nosti\nLailan sen rungolle ja jäi itse seisomaan sen eteen. Niukassa valossa\nhän näki Lailan loistavat silmät. Ne eivät enää kaihtaneet, vaan\nkatsoivat häneen odottaen.\n\nJa Armas kertoi hänelle tutustumisestaan konsulinna Meriluotoon, sitten\nsairaudestaan, joka teki hänet voimattomaksi riistäytymään irti hänestä\nja siitä häpeästä, joka esti häntä enää lähestymästä Lailaa. Siitä\ninhostaan ja tuskastaan, jota oli kantanut sydämessään, ollessaan\nalpeilla tämän naisen kanssa. Sitten hän kertoi siitä, minkä\nvaikutuksen Lailan näkeminen siellä oli häneen tehnyt ja miten hän jo\nsamana iltana oli paennut hänen luotaan ja miksi harhailuksi hänen\nkotiinpaluumatkansa oli muodostunut.\n\nLaila kuunteli häntä äänettömänä. Nyt hän jälleen ymmärsi, että\n\"Silmien laulun\" sanat olivat syntyneet katuvasta, hädässä olevasta\nsydämestä. Mutta vielä oli jotakin. Se hänen täytyi saada kuuluville,\nniin vaikeata kuin se olikin. Viimein hän sanoi hiljaa:\n\n-- Mutta lapsi...\n\nOli kuin elämä olisi pysähtynyt noiden kahden sanan jälkeen Lailan\nsydän löi rajusti, ihan haljetakseen.\n\nSilloin hän tunsi miten Armas laskeutui polvilleen hänen eteensä,\ntarttui hänen käsiinsä ja painoi ne kasvoilleen. Laila tunsi miten\nkyyneleet putoilivat Armaan silmistä. Hän siis itki. Katui, suri ja\nhäpesi.\n\nViimein Armas sanoi:\n\n-- Ei ole ollutkaan mitään lasta. Se oli hänen valheensa, jolla hän\nsitoi minut itseensä. Olisin huomannut erehdykseni paljon aikaisemmin,\nmutta tuo valhe ei päästänyt minua vapaaksi. Koetin kaiken inhoni ja\nkurjuuteni uhalla olla siinä suhteessa mies. Lopulta hän tunnusti, että\noli vain keksinyt sen, pidättääkseen minut luonaan. Nyt ehkä ymmärrät,\nmiten vaikeata minun oli päästä vapaaksi siitä verkosta, jolla hän\nminut oli kietonut itseensä.\n\nEnsi kerran Laila tunsi valtavan ilon pyyhkäisevän läpi koko\nolemuksensa. Se tuli yllättävämpänä kuin mikään muu seikka hänen\nelämäänsä. Hän muisti millaisena konsulinna Meriluoto oli hänelle\nkertonut suuresta salaisuudestaan. Niin uskottavasti hän sen oli\nsilloinkin tehnyt, ettei Lailan mieleen olisi välähtänyt edes epäilys.\nHän ei enää ihmetellyt Armasta, joka oli erehtynyt hänen valtaansa.\n\n-- Nyt minä ymmärrän paljon sellaista, jota en ennen ole ymmärtänyt.\nNaisen kavaluus on todella suurempi kuin miehen viisaus, sanoi hän\nlämpimästi ja puristi ensi kerran pitkästä aikaa Armaan rakkaita käsiä.\n\n-- Sano yksi sana, voitko antaa anteeksi. Se pelastaa minut. Tunnen\nsilloin, että minun kannattaa vielä elää.\n\n-- Voin, Armas. Nyt voin, vastasi Laila.\n\nSilloin Armas nousi. Hän painoi Lailan syliinsä, rajusti,\ntuskansekaisella rakkaudella ja puhui hänelle:\n\n-- Vielä on paljon kerrottavaa, paljon selitettävää, mutta tämä riittää\nminulle nyt. Sinä olet parhain nainen, mikä koskaan on astunut maisia\nteitä. Nainen on aina merkinnyt elämälleni jotakin ja tämän viimeksi\neletyn ajan jälkeen tiedän, että nainen on miehelle kaikki kaikessa,\nhän voi hänet tuhota ja hän voi hänet pelastaa. Sinä olet niitä naisia,\njoka teet tuon jälkimmäisen. Sinunlaisiasi sukupolvet siunaavat, kun he\nsensijaan kiroavat noita edellisiä. En tahdo uskoa vielä, että minulla\non oikeus enää sinunlaistasi naista rakastaa.\n\nLailan kädet kietoutuivat hänen kaulaansa ja pimeässä he tuijottivat\ntoinen toistensa silmiin syvästi.\n\n-- Laila, voitko sinä todellakin minua rakastaa vielä? kuiskasi Armas.\n\n-- Voin, voin, usko jo. En pääse siitä. Koko tänä aikana olen sinua\nrakastanut, vaikka olen taistellut sitä vastaan. Joskus olen ollut\npääsevinäni siitä irti, mutta kohta jo toisena hetkenä olet\nvalloittanut minut takaisin. \"Silmien laululla\" sinä minut viimeksi\nvalloitit. Me kuuntelimme sitä radiossa.\n\nKuin säväys olisi käynyt läpi Armaan olemuksen.\n\n-- Kuuntelitteko? kuiskasi hän hiljaa ja liikutettuna. Rukoilin niin\npalavasti siellä kaukana, että kohtalo johtaisi sinut sinä iltana\nradion ääreen. Se oli minun uuden rakkauteni tunnustus sinulle, sillä\nse rakkaus, jolla sinua nyt rakastan, on uudesti syntynyt kärsimysten\nkiirastulessa. Me puhuimme silloin ennenkin rakkaudesta, sanoimme\nrakastavamme toisiamme, mutta kuinka pieni tunne se sentään vielä\nsilloin oli. Todellisella rakkaudella on kasvuvoimaa, se suurenee ajan\nmukana, kiteytyy vain koettelemuksissa, mutta se rakkaus, jolla ei sitä\nole, on vain rakkauden varjo.\n\n-- Niin, on ollut hetkiä, jolloin en ole uskonut rakkauteen. Nyt uskon\njälleen. Kenties meidän vielä on siunattava konsulinna Meriluotoakin\nsiitä, että hän oli olemassa. Kenties hänen tarkoituksensa juuri olikin\nkasvattaa meitä kumpaistakin omalla tavallaan. Kenties sinun ei enää\ntee mielesi maailmalle seikkailemaan, puhui Laila.\n\n-- Siihen voit luottaa. Ainoa, jota toivon, on oma koti sinun kanssasi,\nminne sitten perustammekin sen. Oma koti, jossa sinä minua vaalit,\njossa voin tehdä työtäni. Maailma pirstoo vain ihmisen, mutta koti\nsuojelee. Emmekä enää viivyttele, eihän?\n\n-- Minä olen valmis, kuiskasi Laila.\n\nElokuisen yön tunnit kuluivat huomaamatta. Kun aamun kajo valkeni\nvalkenemistaan, lähtivät Laila ja Armas takaisin kaupunkiin. Hieno\nhämäryys oli kietonut talot vielä unenmaille. He eivät enää menneet\nhäätaloon, vaan pysähtyivät Lailan portille. Siinä Armas vielä kerran\nkatsoi syvälle Lailan loistaviin silmiin. Nyt oli \"Silmien laulun\"\nrukous täyttynyt. Niiden loisto ei kaihtanut häntä, ei paennut. Ne\njäivät hänen elämänsä valoksi.\n\n-- Rakkaus on suuri ja ääretön, kun kaikki kuona on siitä pois\npoltettu, sanoi hän hartaana.\n\nLaila nyökkäsi hymyillen.\n\n-- Viimeinkin hyvää yötä, kuiskasi hän ja etääntyi Armaasta.\n\n-- Vaikeata enää erota sinusta, sanoi Armas.\n\nLailan hymy kirkasti vielä kerran maailman hänen ympärillään. Sitten\nhän kääntyi ja katosi portaikkoon. Hiljaa, sielussaan uuden ja\nihmeellisen elämän sykintä, asteli Armas kotia kohden. Hänen sielussaan\nsoivat \"Silmien laulun\" säveleet, paisuen hetki hetkeltä yhä\nvaltavammaksi sävelmäksi ja siitä ne kehittyivät uusiksi\nsävelkokoelmiksi, uusiksi, ennen tuntemattomiksi. Tänä aamuyönä hän\nalkoi luoda uuden sävelmän, jatkon \"Silmien lauluun\", josta oli tuleva\nhänen oman elämänsä sinfonia, se teos, joka kantaisi hänen nimensä\nmaineen kukkuloille.\n\n\n\n"]