[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdCezQIfwqf-0FMRZQN3LQZIG1uRKzzhKdYuCVYsP6Ew":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},21,"Lohilastuja ja kalakaskuja","Aho, Juhani",1861,1921,"21-aho-juhani-lohilastuja-ja-kalakaskuja","21__Aho_Juhani__Lohilastuja_ja_kalakaskuja",null,"romaani",[],[],"fi",55746,345589,false,13769,[21],"Fishing -- Finland",[23,24],"Nature/Gardening/Animals","Novels","\"Lohilastuja ja kalakaskuja\" by Juhani Aho is a collection of narratives focusing on fishing experiences, written in the early 20th century. The book captures the essence of a young boy's journey towards becoming a skilled angler, encapsulating the joy and excitement associated with fishing and the transition from childhood to adulthood. Aho's work likely reflects themes of nature, self-discovery, and the connection between humans and their environment, as illustrated through the experiences shared.  The opening of the work introduces a young boy's moment of transformation as he catches his first fish, marking a significant milestone in his life. He recalls the thrill of fishing, the anticipation surrounding the event, and the support from his father, who crafts his fishing rod. This narrative sets the stage for exploring the boy's deeper connection to fishing, highlighting not just the act itself but also his evolving identity and aspirations. The sentiment expressed in this early chapter suggests a blend of nostalgia and reverence for the art of fishing, which resonates throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],359,"Kokoelma kalastusaiheisia kertomuksia ja muistelmia, joissa liikutaan suomalaisilla lohikoskilla ja järvillä. Tekstit kuvaavat intohimoista suhdetta urheilukalastukseen, luonnon tarkkailua sekä lapsuuden ensimmäisiä onkikokemuksia.","Juhani Ahon 'Lohilastuja' ja kalakaskuja on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 21. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LOHILASTUJA JA KALAKASKUJA\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen onkeni\nKehukaloja\nEnsimmäiset mulloseni\nKoukkuvirta\nEräs urheilukalastaja\nSe suuri syntymäpäivälohi\nLastu siitä suuresta lohesta\nSalaperäiset säyneet\nOnnen ongella otettuja\nToivomatta tulleita\nOnkikauden viimeinen kala\nMyllärin housut\n\"Hihhei, sen tuuli vei!\"\n\"Kalasta -- njet!\"\nStenofylax stellatus\nTäyllä ja perholla\nUistin\nSuurperho\nEnglantilainen\nKuninkaan kala\nLohivapa\nSunnuntai\nKuinka kala näkee\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN ONKENI.\n\n\nOn käännekohta pikkupojan elämässä, kun hän joko saa ensimmäisen\nkalansa tai kantaa kotiin ensimmäisen rihmalintunsa tai ampumansa\nesikoisjäniksen. Hän ei silloin enää ole lapsi, vaan mies, ainakin\nomasta mielestään. Se on heränneen itsetunnon suunnattoman paisutuksen\npäivä, askel leikistä toden tekoon. Minulla ei ole hämärintäkään\nnäkemystä siitä päivästä, jolloin opin vastaiselle ammatilleni\ntarpeellisen kirjoittamisen taidon. En muista, miten ja milloin opin\npiirtämään ensimmäisen A-kirjaimeni, enkä sitäkään, milloin opin ulkoa\nIsämeidän. Yleensä ei minulla ole mitään voimakkaampaa muistoa\nensimmäisistä kirjallisista harrastuksistani tai saavutuksistani.\nSitävastoin on se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen\nkalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen\neletty.\n\nLapsihan ensin leikkii kaiken, minkä se sitten elää todellisuudessa,\nelämänsä tärkeimmät tapahtumat, semmoisina kuin niitä eletään hänen\nympärillään. Me leikimme sekä kasteet että rippikoulut, naimisiin\nmenot ja vihkimiset, jopa kuolemat ja hautaamisetkin. Leikimme myöskin\nkaikki muut aikaihmisten ja erittäinkin isompien naapurinpoikien\nhommat, pienet ja suuret. Leikittiin kynnöt, kylvöt, meillä oli\nleikkihevoset, ja leikkilehmät, leikkitalot, -verkot, -nuotat, -veneet,\nja -höyrylaivat, ja tietysti myöskin leikkionget. Istuttiin liiterin\neteen vedetyssä reessä ja heitettiin siimaa sen perästä, tai seisottiin\npirtin pankolla ja nypittiin lattialta höylänlastuja ahvenina, särkinä\nja salakoina suuret kalat -- vapana hernekeppi, siimana nuoranpätkä ja\nkoukkuna oksan haarukka tai vanha hierin, joihin helposti tarttui ja\njoilla aina sai.\n\nMutta eräänä päivänä tulee Huttusen Pekka, melkein yhdenkokoinen\nnaapurinpoika, kaupalle oikeita ahvenia, joita hän on saanut oikealla\nongella Koljonsillan korvasta. Ja leikkionginnan lumous on mennyttä.\nLapsi on yht'äkkiä putkahtanut kotelostaan ja perhostunut pojaksi,\njonka pitää saada oikeita kaloja oikeasta järvestä oikealla ongella.\n\nMutta mistä minä saan ongen? Kuka minulle laittaa vavan ja siiman,\nmutta ennen kaikkea ongen, sillä itselläni minulla ei ole\naavistustakaan siitä, miten ne olisivat aikaansaatavat.\n\nMutta onhan isä, kaikkitietävä ja kaikkitaitava isä -- eikä niin\nihmeellistä kalua, ettei hän osaisi sitä korjata tai laittaa. Hän on\npuuseppä ja läkkiseppä, valuri, suutari ja sorvari, hän maalaa,\nkiilloittaa, liimaa, juottaa, korjaa kylän akkojen rukit ja ukkojen\nkellot. Hänen ilonsa on tehdä kaikki, mitä häneltä pyydetään, mutta\nvielä suurempi on hänen ilonsa yllättää. Isä on vuollut ja veistellyt\nmeille kaikki, mitä meillä on ihaninta: puuhevosemme, pärerekemme,\nväkkärät, puromyllyt, sahaukot, hyrrät, sukset ja kelkat, joita toisia\non pyydetty, toisia vain toivottu, toisia ei arvattu pyytää eikä edes\ntoivoakaan. Yhtäkkiä ne jonakin aamuna on löydetty vuoteen vierestä\nkukkapöydältä syntymä- tai nimipäivinä. Mutta hauskinta on ollut olla\nnäkemässä, kun isä valmistaa jotakin, josta ei ole aavistustakaan, mitä\nsiitä tulee. Salaperäisesti myhähtäen tai veitikkamaisesti silmää\niskien hän lähtee sahoineen, höylineen ja kirveineen tupaan, koko\nlapsilauma pyrähtää jälkeen, asettuen penkille kuin pääskyn pojat\nräystäälle katsomaan ja odottamaan. Isä höylää lautaa, josta voisi\nluulla, että siitä tulee vaikka hylly. Mutta kun hän poraa reiän sen\ntoiseen päähän, niin ei siitä siis tulekaan hyllyä, vaan ehkä joku\nkalansiivuulauta tai sen semmoinen, joka ripustetaan seinälle. -- \"Eipä\ntiiä, eipä tiiä, mikäpä mahtanoo tulla\", hyräilee isä ja lapset\nihastuneena kuorona häntä säestäen: \"Eipä tiiä ... eipä tiiä ... eipä\nmilloinkaan tiiä...\" -- Hän ottaa kirveen ja alkaa veistää. Joku arvaa,\nettä siitä tulee lapio. Mutta kun hän ei veistäkään toista puolta\nlapion terälle, vaan pyöristää sen toisapäin, niin ei siitä näy\ntulevankaan lapio. Höylättyään sen toiseen laitaan kuurnan, jonka\ntarkoitusta ei kukaan osaa arvata, isä alkaa vuolla ja vuolla, eikä\naikaakaan, niin siitä tuleekin -- jousipyssy.\n\nIsä on nyt siis saatava laittamaan minulle onki. En tahdo kuitenkaan\nsitä suoraan pyytää, viittaan siihen vain niin hienosti ja niin kautta\nrantain, kuin minulle on mahdollista. Kun illallispöydässä kehutaan\nnaapurin pojan kalansaalista, että \"saapas se poika vain kaloja\nongella, vaikkei ole sen suurempi\", niin minä sanon: -- \"Saisi kai niitä\nmuutkin kaloja ongella, kun vain olisi joku, joka osaisi tehdä ongen.\"\n-- \"Eihän sitä toki mahda meidän talossa kukaan osata onkea tehdä\",\nsanoo isä äänellä, joka ilmaisee, että hän on ymmärtänyt yskän. Minä\ntiedän, että huomenna hän sen tekee.\n\nMutta ei se aamulla oikein siltä näytä. Minä vaanin hänen puuhiaan,\nseuraan häntä kuin koira kaikkialle. Hän menee aittaan ja ottaa sieltä\nsiemensäkin ja kantaa sen pellolle. Minä pyydän saada kantaa vakkaa.\nIsä astelee verkalleen saran päästä toiseen ja edellä kulkee renki\nMatti ja vetää sitkainta hiilinkoukulla. Minä astun urhoollisesti isän\nkantapäillä, vaikka kokkareet ja tunkiohavut pistävät paljaaseen\njalkaan. Pelto on ihan järven rannalla, on tyven aamu ja kalat\npolskauttelevat kaislikossa. Kun isä saran päässä täyttää siemenvakkaa,\nsanon minä: \"Kah, kuinka ne kalat siellä polskahtelevat!\" Isä myöntää,\nettä niinpä näkyvät tekevän. Kun tulemme saran yläpäähän, kiipeän minä\naidalle ja virkan seipään varassa kiikkuen: \"Sielläpähän seisoo taas\nHuttusen Pekka sillan korvassa ja onkii.\" Isä sanoo: \"Elähän vain\nkatkaise sitä seivästä, että putoot.\" -- \"En toki, en toki\", hyräilen\nminä mielitellen kielitellen ja loikkaan aidalta suoraan ojan yli isän\nviereen. Hän vuoleksii jotakin, mitä vuollee kaarnaa. -- \"Mitä pappa\nvuolee?\" -- \"Ilman vain nakertelen.\" -- \"Saanko minä sen?\" -- \"Saathan\ntämän.\" Siitä on tullut peukalonpään kokoinen pallo, jonka läpi on\npistetty tikku.\n\nKun isä on saanut pellon kylvetyksi, menemme pihaan. Isä istahtaa aitan\nrappusille ja aikoo panna tupakan, mutta ei löydäkään tikkujaan. Minä\nkirmaisen noutamaan ne ja sytytän hänen piippunsa, jonka koppa vuoroin\nimaisee tulen sisäänsä, vuoroin tupsauttaa sen ulos, jolloin rouheet\nmukavasti rätisevät ja röyheltyvät. Isä katsoo minuun piipun vartta\npitkin siristäen toista silmäänsä, mutta ei sano mitään. Se on hyvä\nmerkki, silloin sillä aina on jotakin mukavaa mielessä. Mutta kun Matti\ntulee tallin takaa ajaen piikkikarhia pellolle, sanookin isä hänen\njälkeensä: \"Kun olet siementänyt, niin älä viekään ruunaa hakaan, vaan\npannaan se kenkään.\" Minun kurkkuani kuristaa: isä ei siis aiokaan\nvielä tänään laittaa onkea, hän ei ehkä enää muista koko asiaa, kuka\nties ei osaa tehdäkään onkea.\n\nSeuraan häntä kuitenkin hänen kamariinsa. Hän on istuutunut pöytänsä\nääreen. Hänellä on pöytä, jonka toisessa päässä on vaateverholla\npeitetty kirjahylly, toisessa työkalulaatikot. Hyllyssä ovat hänen\nraamattunsa, testamenttinsa, käsikirjansa -- josta hän kastaa ja vihkii\nja kirkottaa ja jonka lehtien välissä aina on kaksilehtinen\npapinkaulus, virsikirja, ehtoolliskalulaatikko ja mitä ne lienevät\nkaikki ne papin työkalut, joiden edessä olevaa verhoa tuskin uskaltaa\nnostaa, vielä vähemmän niihin itseensä koskea. Laatikoissa olevat\nmaalliset työkalut, vasarat, meisselit, hohtimet, pihdit, porat ja\nterät ja temmiraudat, veitset jos jonkinlaiset, naskalit, äimät,\nharjakset, pikilangat, viitat ja messinki- ja teräslankakääröt, ovat\nkyllä ihmeellisessä, kunnioitusta herättävässä järjestyksessä, mutta\neivät läheskään yhtä peloittavassa. Niitä sentään uskaltaa laatikkoa\nraottamalla katsoa, ihastuneena niihin tuijottaa, joskaan ei niitä\nkoskettaa eikä ottaa.\n\nIsä istuu tuolillaan ja miettii jotakin. Sitten hän imaisee pitkät\nrätisevät pohjasavut piipustaan, niin että posket menee ontolle, panee\npiipun hyllyyn ja avaa, samalla kun savu pöllyää suusta ja\nsieraimista, sen laatikon, missä ovat hänen pihtinsä. Hän ottaa niistä\nyhdet, kaikkein pienimmät ja asettaa ne eteensä pöydälle. Sitten hän\nhakee toisesta laatikosta pienen messinkialasimen ja hyvin pienen\npikkaraisen vasaran, ja puukkolaatikosta hienokärkisimmän puukon ja\nviilalaatikosta viilan, joka on ohut kuin vieteri, ja asettaa nekin\neteensä pöydälle. Ne kalut on hänellä käsillä aina, kun hän korjaa\nseinäkelloja. Mitä aikonee hän niillä nyt? Sitten hän ottaa käärön\nmessinkilankaa ja pantuaan nenälleen silmälasit, joita hän käyttää vain\nkaikkein hienoimmissa kellonkorjuutöissään, hän napsauttaa pihdeillä,\nniitä edestakaisin nytkytellen, palasen messinkilankaa. Hän asettaa sen\nalasimelle ja naputtaa vasaralla litteäksi sen toisen pään ja painaa\nsiihen puukon kärellä alasinta vastaan pykälän.\n\nSitten hän, pihdeillä yhä lankaa pidellen, viilailee pykälää\nsuuremmaksi ja teroittaa langan pään ja pyöristelee sitä. Mikä ihme\nsiitä tulee? Mutta siitähän voi tulla -- onki! Isä tekee onkea, tekee\nkuin tekeekin! Hän koettelee sormellaan sen kärkeä ja väkää ja antaa\nminunkin koettaa -- ja se se sitten vasta on terävä, terävä kuin neulan\nkärki.\n\nIsä mulauttaa silmiään lasiensa yli ja kysyy:\n\n-- Särkiäkö sinä aiot saada vai ahvenia?\n\n-- Särkiä ja ahvenia! riemahdan minä.\n\n-- Jaa, mutta kun särellä on pieni suu, niin pitää olla pieni onki, ja\nkun ahvenella on suuri suu, niin pitää olla suuri onki, muuten ei\ntartu -- entäs sitten?\n\n-- Pappa tekee aivan niin kuin itse tahtoo.\n\nOlen ylpeä neuvosta, jonka olen saanut hänelle antaa.\n\n-- Tehdäänkö sitten siltä väliltä, ei liian suurta eikä liian pientä?\n\n-- Tehdään, niinkuin hyvä tulee, sanon minä, ja itsetuntoni yhä kasvaa\ntästä uudesta neuvosta, jonka olen saanut antaa.\n\nIsä ottaa pihdit ja koukistaa valmiiksi ongen. Vielä kiertää hän\nsilmukan sen toiseen päähän. Pitäen sitä nenäni edessä hän sanoo:\n\n-- Mahtaakohan tämä nyt passata?\n\nMinä nyökäytän hyväksyvästi päätäni. Hyvä se on, se kiiltääkin niin\nkauniisti kuin kulta.\n\n-- Kun ei vain sittenkin tullut rötös...? sanoo isä ja katsoo minuun\nkysyvästi ja huolestuneesti.\n\nNiin jaa -- en tiedä mitä hän tarkoittaa.\n\n-- Tämä on ihan liian kirkas? -- tätä kala ihan varmaan säikähtää ja\npötkähtää käpälämäkeen? Entäs nyt?\n\nIsä välistä narraa -- ei tiedä, tarkoittaako hän totta vai leikkiä. Hänen\npoikansa räpäyttää epätietoisena silmiään.\n\nIsä miettii ja ryhtyy taas panemaan piippuun. Hän karistaa perät uunin\nkolpperossa olevaan astiaan, täyttää uudestaan kopan, vetelee pitkiä\nhaikuja, joista muutamia lähettää kiekkoina kattoon, toisia pyynnöstä\nminun silmilleni, ottaa sitten ongen ja pistää sen piipun koppaan ja\npainaa peukalon kynnellä umpeen.\n\n-- Ahaa, sanon minä, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä\nvarten kaikki tämä tapahtuu. Toivon parasta ja pelkään samalla pahinta.\nMutta kun isä hetken päästä ottaa punaisena hehkuvan ongen piipusta ja\nkastaa sen pesuvatiin, jossa se räsähtää ruskean vihreäksi, pääsee\nminulta nauru ja isäkin myhähtää, kun sanoo: -- Katsohan veitikkata,\nminkä näköiseksi meni.\n\nNyt se on valmis. Minulle tulee kuumeinen kiire saada se hetipaikalla\njärveen, sären suuhun, ahvenen suuhun -- nyt ei muuta kuin hakemaan\nvapaa ja kaivamaan matoja tunkiosta.\n\n-- Olisihan se ehkä vielä siimakin hyvä olemassa ongessa, sanoo isä.\n\nNiinpä niin -- tietenkin. Koetan malttaa mieltäni, vaikka kovalle se\nottaa.\n\nPantuaan verkkaisin sormin pois pihdit ja viilat ja vasarat isä\nkurkottaa pöytäpiirongin laitimmaisesta ylälaatikosta rihmakerän. Hän\nantaa minulle toisen pään punottavaksi ja punoo itse toisesta. -- \"Ei\nsaa päästää!\" -- Mutta minä tietysti päästän, juuri silloin kun rihma on\ntarpeeksi punottu ja valmis käännettäväksi ja kierrettäväksi. Täytyy\nalkaa alusta, -- voi minua poloista, pääsenkö minä tästä enää milloinkaan\nongelle? Koskee hartioihin ja ihan pakottaa selkää.\n\n-- Joko nyt sitten lähdetään vapaa hakemaan? kysyn minä niin säyseästi\nkuin suinkin voin, kun siima vihdoinkin oli valmis ja kiinnitetty\nonkeen solmulla, jonka olen isälle mieliksi ollut oppivinani, mutta\njota en koetakaan painaa mieleeni.\n\n-- Jahka vielä laitetaan koho ja paino.\n\nKoho ja paino? Ei niitä tarvitse, eihän niitä ole Pekankaan ongessa.\nSaa kaloja ilmankin!... Mutta tämä jää vain perän pyöräytykseksi isän\nselän takana, ja isä virkkaa:\n\n-- Annahan minulle sitten muuan hauli sieltä haulipussista.\n\nAi, _se_ on hauskaa.. . Seinällä on isän haulipussi, nahkasta ommeltu\nletku, jota kun nostelee ja laskee ja puristelee, niin sen sisuksissa\nelää ja valuu ja sitä on hauska käsitellä silloin, kun joskus ihmeeksi\nsaa -- sillä on tapahtunut, että tulppa on auennut ja sisälmykset\nvuotaneet lattialle ja sitä tietä lattian alle. Kaikki henkeni ja\nruumiini voimat siihen keskittäen, ettei sitä tällä kertaa tapahtuisi,\nminä saan kuin saankin siitä kämmenelleni haulin, ja pussin\nonnellisesti ripustetuksi takaisin naulaan. Kynäveitsensä hienoimmalla\nterällä isä halkaisee haulin puolitiehen, painaa siiman halkeamaan ja\npuree halkeaman kiinni.\n\n\"Ja sitten koho ... sitten koho!\" -- mutta koho löytyykin valmiiksi\nvuoltuna minun suupielestäni, jossa olen sen tikkua imeksinyt ja\npureksinut siitä pitäen, kun pellolla sen siihen panin. Semmoinen\nveitikka se isä.\n\nJa nyt on onki siis vapaa vaille valmis. Minun mielestäni voisi vavaksi\naivan hyvin kelvata vaikka hernekeppi, jonka me rantaan mennessämme\nkiskaisemme jostakin puutarhapenkistä, mutta isä eikö liene kuullut vai\neikö liene kuulevinaan. Hän pyörähtää sanaa sanomatta ulos ja menee\ntuvan taa metsään ja sieltä alankoon ja alangon taa lehtoon, kiireesti\nkäyden ja alamäessä juostenkin. Minä riennän perässä, minä olen kuin\nkytketty häneen, teen kaiken minkä hän, samat liikkeet, samat askeleet,\nsamat hyppäykset ojain poikki ja kaatuneiden puunrunkojen yli\npysyäkseni perässä ja saadakseni häneltä vavan heti, kun se on valmis,\neikä hetkeäkään myöhemmin. En kuitenkaan pysy tiheässä pensaikossa\nhänen perässään, kuulen sieltä rapsauksen ja tupsauksen ja samassa jo\nisä tulee takaisin huiskuttaen häntänä perässään pihlajaa, jolla\nripsauttaa minua silmille, ja puhaltaa juoksujalassa samaa tietään\nliiterin eteen. Isä jolloin kulloin näin kujeilee, kun sille päälle\nsattuu, mutta en tiedä, eikö hän samalla myös pilkanne minua, ainaista\nhätikköä.\n\nIsä leikkaa oksat ja koloo kuoren vavan paksummasta päästä, mutta\njättää kärkipuolen kolomatta. Hän sitoo siiman vavan kärkeen ja kiertää\nsen vavan ympärille. En voi enää pidättäytyä, en hillitä itseäni, en\nhävetä malttamattomuuttani, minä hyppelen ja pyytelen: -- Anna nyt jo\nkyllä se jo on hyvä ... anna, hyvä isä!\n\nSe on kädessäni, minä karkaan...\n\n-- Mitenkäs sanot?\n\n-- Kii --, ja minä karkaan taas.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Kiitos, hyvä...\n\nEnempää hän ei minulta saa eikä luultavasti tahdokaan.\n\nMikä sitten tapahtuu, se tapahtuu kaikkein korkeimman paineen ja\njännityksen alla ... siinä on puutarha, jonka läpi -- aita, jonka yli --\npiennar, jota pitkin -- heinikko, jonka puhki -- pelto, jonka poikki minä\nkarkaan suoraan sillan korvaan, nelin kontin maahan, kourin turpeeseen\nkiinni, jota revin ja raastan, ja saan käteeni lieron, jonka toinen pää\ntulee ja toinen menee menojaan -- saan sen, huohottaen ja vavisten, miten\nkuten onkeen ja ongen veteen Koljonvirran rantalimakkoon ensimmäisen\nsillan arkun varjoon. Siellä ei ole ketään muita kuin minä, ei muuta\nkuin suuri silta ja sen harmaat arkut, eikä kuulu muuta kuin hiljaa\nvirtaavan veden loklatus arkkujen salvaimiin...\n\nKuinka kauan siinä seisoin ja tuijotin kohoa ja kuinka se sitten oikein\nlie tapahtunut, en muista, -- liikahtiko koho vai tunsinko sen kädessä ja\ntempasin -- muistan vain sen, että pääni päällä ilmassa jotakin lentää ja\nlaulaa ja että minä makaan heinikossa kontallani ja pitelen ja puristan\njotakin, joka sätkii ja potkii, ja että minä, purtuani sitä niskaan,\nsyöksen kotia kohti. Kirkuen kuin puukko kurkussa, että minä olen\nsaanut sären, minä olen saanut sären! ryöpsähdän minä kyökkiin ja\nhuudan ja vaadin, että se on heti siivottava ja voissa paistettava. Ja\nkun ne eivät siinä paikassa tee, niinkuin käsken, niin siivoan minä sen\nitse, ja kun ne eivät anna pannua eikä voita, niin lätkäytän minä sen\npaljaaltaan hellalle, jossa se käryää ja tarttuilee nahkastaan kiinni.\nNe nauravat ja pilkkaavat, eikähän se siinä paistu eikä sitten\nmillekään maistu, eikä lopulta kelpaa kissallekaan ensimmäinen\nsaaliini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta monet myöhemmät saaliini ovat kelvanneet sekä kissoille että\nmuillekin. Ja minä olenkin istunut onki kädessä ehkä enemmän kuin kynä\nkädessä, ja tulen edelleenkin istumaan. Sillä sisimmässäni minä varmaan\nolen enemmän kalamies kuin kirjamies. Minulta kuoleutuvat yhä vieläkin\nkirjalliset vaistot ja niiden tyydyttämisen tarve jotenkin samoihin\naikoihin, kun hauki huhtikuussa nousee kudulle, ja ne virkoavat vasta\nsitten kun lohi Mikkeliviikolla viettää häitään eikä enää ota perhoa.\nEnkä voi ajatella, kuinka voisin pysyä kirjoituspöytäni ääressä\nsilloin, kun aavistelenkaan, että ahvenet Hangon meren kareilla\nodottavat onkijaansa, tai kun hyönteisten parveilu Huopanan kalamajan\nikkunapihlajan latvassa langattomasti sähköttäen tiedoittaa, että\nlohenpoikaset koskessa parhaallaan ajelevat perhoja. Niinkuin nyt juuri\ntätäkin kirjoittaessa.\n\n\n\n\nKEHUKALOJA.\n\n\nMeillä onkimiehillä, samoin kuin metsämiehilläkin, ja yleensä kaikilla\nmuillakin ihmisillä on se yhteinen heikkous, että me hiukan kehuskellen\nkerromme urotöistämme, silloin kuin siihen suinkin vain ilmaantuu\ntilaisuutta. On herttaisia kalakavereita, jotka samoin sanoin, samoin\nelein, samoin äänenpainoinkin joka kerta tavattaessa juttelevat,\nkuinka, kun minä heitin, niin silloin se jämähti, ja kuinka ja miten ja\nmitä sitten tapahtui tai olisi voinut tapahtua, jos en minä juuri\nsilloin sitä ja sitä -- ja minä jo luulin, että nyt se pakana meni, mutta\ntulipas siunattu kuitenkin takaisin ja painoi vähää vaille niin ja niin\npaljon j.n.e. -- tai kuinka minä _en_ saanut sitä, vaikka olin jo ihan\nsaamassa ja olisin saanutkin, jollei se haavipoika hirtehinen ... ja se\noli varmaankin vähän päälle niin ja niin monikiloinen. Ne jutut ovat\nmeillä vuosien kuluessa hioituneet pikku taideluomiksi, joita\nkuuntelisi mielelläänkin, ellei itsellä olisi jotakin samantapaista tai\nvielä muka mielenkiintoisempaakin kerrottavana. Meillä kalamiehillä on\nnäet toinenkin yhteinen heikkous toistemme ja kaikkien muiden ihmisten\nkanssa, se, että yleensä emme kuuntele toisten juttuja niin mielellämme\nkuin kerromme omiamme. Olen usein huomannut itsestäni ja luullut\nhuomaavani sen myöskin muista, että vain odotamme toisen lorun loppua\npäästäksemme itse alkamaan omaamme. Emmekä aina malta odottaa\nloppuakaan, vaan työntäymme ominemme väliin, niin pian kuin tarinaan\nvain ilmaantuu hetkenkään rako ja sanaruiskun rätinä siltä taholta\nlakkaa.\n\nMutta kun kehuu näin kirjoittamalla, ei ole keskeytyksen vaaraa. Olen\nsitäpaitsi ainakin itsestäni luullut huomaavani, että minä paljon\nmieluummin _luen_ kalajuttuja kuin niitä kuuntelen. Luen melkein mitä\nhyvänsä siltä alalta, joka jutussa on jotakin oppimista, jos se\nperustuu kertojan omaan kokemukseen. Tämä antaa minulle rohkeutta uskoa\nsamaa muistakin ja käydä enemmittä empimisittä kehumaan omista\nsaaliistani. Minullakin on ollut joitakin erikoisia kehukaloja, jotka\novat saadut sellaisissa olosuhteissa, että ne varsinkin minulle\nitselleni ovat olleet ilona ja ylpeytenä. Ne ovat osaksi semmoisia\nkaloja, jotka olen saanut silloin, kun olen niitä hartaasti toivonut,\nja toisia, jotka olen saanut silloin, kun en ole osannut niitä\nodottaakaan, jopa toivonut, etten saisikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin ensimmäistä kesää perheen isä, ja eukko ja piika olivat pidettävät\nhengissä ongen ja vavan avulla. Oli myrskynnyt monta päivää niin, ettei\nollut menemistäkään omaa saarta meremmäksi. Asuin silloin Porkkalan\nLill-Svartössa. Ei ollut moneen päivään ollut mitään pataan panemista.\nKai olisi Söderlingin sumpussa ollut joitakin kampeloita, mutta minun\nkävi jo silloin kunnialle ottaa kaloja hopeaongella. Koetin ympäri oman\nsaaren maista onkien, mutta ei sieltä lähtenyt mitään tyynen puolelta\nja tuulen puolelta oli mahdoton saada edes siimaa ulos. Päivällisaika\nläheni ja olisi ollut pian pantava pata tulelle.\n\n-- \"Jos minä nyt sitten kuitenkin kysyisin niitä kampeloita?\" ehdotti\ntyttö. -- \"Odotahan hiukan, milloin pitäisi olla kala padassa?\" --\n\"Tunnin päästä viimeistään.\"\n\nSiinä oli toinen saari vastapäätä, josta melkein aina sai, mutta nyt\nkuohui salmi vaahtona välillä. Jos minä sentään koettaisin päästä\nsinne. Ja minä pääsin kuin pääsinkin sinne soutaen vastahankaan,\nkiskoen itsestäni viimeiset voimani irti. Ei ollut siinäkään saaressa\nmenemistä vastarannalle. Menin tuulen alle kallion suojaan ja pudotin\nonkeni jyrkän reunaan. Siinä kävi voimakas aallokko tyynempääkin rantaa\npitkin ja tuuli tempoi vavan kärkeä ajaen kohon maihin kiinni. Aion\nheittää uudelleen, mutta siima ei nousekaan. Luulen ongen tarttuneen\npohjaan, kun tunnen, että siellähän onkin kala, oikein suuri kala, niin\nsuuri, että ei ole ajattelemistakaan saada sitä ylös uittamatta ja\nuuvuttamatta. Ei minulla koskaan ole ollut niin hätä ja niin hyvä\nmieli, ei pikku poikanakaan ensimmäistä kalaa ottaessani. Niin pian\nkuin sain sen niskasta kiinni ja nakatuksi maihin, minä riensin\njuoksujalassa venheelleni ja myötälaitaista kotiin. Se oli parin kilon\nsäyne. Se joutui kuin joutuikin aikanaan pataan. Kehuin sitä saalistani\nkoko kesän, minä muka otan millä ilmalla tahansa, sanokaa vain, kun\ntarvitsette, kyllä minä hankin pataan pantavata!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPorkkalan ajoilta, useita vuosia myöhemmiltä, on minulla muistossani\nsaalis, jolla aina kehun, kun kuka vain kehtaa kuunnella. Sieltä on\nminulla parikin hauskaa haukimuistoa. Meren uloimmilla kareilla, m.m.\nMikkelskäreillä, on hauen virvilöiminen täysin verrattavissa lohen\nongintaan koskessa. On sileitä liukkaita kallioita myöten mentävä\nvedenrajaan, on heitettävä mahdollisimman kauas visseihin paikkoihin,\njoissa tietää hauen väijyvän. Vaaditaan melkoista tottumusta ampua\nnäihin maaleihin ja yhtä suurta uistimen kulettamiseen matalalla\nkarikolla, niin ettei se tartu pohjaan. Kun hauki sitten tarttuu, on\nsen ottaminen aallokossa melkein sama kuin kosken kuohussa. Kun\nrantakalliot ovat hyrskystä liukkaat, pääsee niiltä haavilla kalaan\nkäsiksi vain erityisistä paikoista, jonne se on johdettava. Usein se on\nuuvutettava niin, että sen saa hiljalleen vedetyksi ylös. Kirkkaassa\nvedessä voi seurata sen kaikkia liikkeitä siitä alkaen, kuin se\npiilostaan ampuu syötin kimppuun, hyökkäilee edestakaisin, reutoo ja\nrimpuilee, siihen asti, kunnes lopulta antautuu. Kerran minä\nneljännestunnin ajan painiskelin nelikiloisen, aina näkyvissä olevan\nhauen kanssa, saattaen seurata kaikkia sen eleitä ja aikeita, kunnes\nviimein sain sen selällään hinatuksi pieneen lammikkoon kivien välissä.\nEi missään hauki ole kauniimpi kuin noilla ulkokareilla, jossa se on\nkeltaisenvihreän sinervä, lihava, virkeä ja voimakas. Eikä missään\nkalastajan ympäristö ole kauniimpi ja suurenmoisempi kuin siellä\njonakin kirkkaana lounastuulen päivänä. Siellä kuohuu koko aava\nauringon kirkastama sinimeri mahtavana jättiläisvuoksena, jossa\njokainen kallio vaahtoaa kuin Imatran niska. Siellä lentää haahkat ja\nkirkuu lokit ja näyttää silloin tällöin hyljekin päätään. Olen välistä\nkysynyt itseltäni, mitä varten minä oikeastaan joka vuosi matkustan\nkymmeniä penikulmia sisämaahan lohikoskelle, kun muutamain tuntien\nmatkan päässä Helsingistä on tarjona siihen verrattavaa urheilua, mihin\nvaaditaan sekä taitoa että kestävyyttä ja jota hienoilla vehkeillä voi\nharjoittaa yhtä jalosti kuin lohen ongintaa. Mitkä rajattomat\nmahdollisuudet hauenkalastusurheilun harjoittamiseen ja haukivesien\nhoitoon tarjoutuisivatkaan meidän tuhatpenikulmaisilla rannoillamme!...\nMutta se nyt ei tällä kertaa kuulu tähän. Tähän kuuluu muuan mukava\ntapaus, joka minulle kerran tapahtui Porkkalassa.\n\nOlin opettanut erään kalastajan pojan käyttämään virvelivapaa ja me\nkalastelimme usein yhdessä, niin että pysyen toistemme läheisyydessä\ntarpeen tullen voimme auttaa toisiamme. Niin pian kuin toinen sai kalan\ntarttumaan, huusi hän: \"Haavi hoi!\" ja toinen riensi sen kanssa apuun.\n\"Haavi hoi!\" huusi Kalle taas kerran ja minä olin pian siinä jotenkin\njyrkän ja liukkaan kallion alla, jonka liepeitä laine nuoleskeli. Kala\non jo tulossa maihin ja minä olen jo saamaisillani sen haaviin, kun\njalka livettää ja minä lasken luisua vyötäisiäni myöten mereen. Minun\npyrkiessäni sieltä ylös, poika jotenkuten hauen kanssa tai haukiko\npojan kanssa pelatessaan menettelee niin, että jokin uistimen koukuista\ntarttuu housujeni takapuoleen. Vedän osaksi kahlaten, osaksi uiden ja\nlopuksi nelinkontin ryömien, hauen häntänäni maihin. Poika on pakahtua\nnauruunsa eikä älyä joutua apuun, ennenkuin saa märät housuni kaloineen\nja kaikkineen yhtenä myttynä silmilleen.\n\nSaatuani parahiksi vaatteeni kuivamaan kuumalle kalliolle ja\nvalmistuessani ilmakylpypuvussa itse heittämään siimani siinä\nsalaisessa toivossa, että toverinikin saisin pian nähdä samanlaisessa,\nkuuluu taas samasta paikasta kuin äsken haavin huuto. Kallella on taas\nkala ja kun kaiken muun unhottaen riennän juoksujalassa sitä ottamaan,\nkäy minulle samalla tavalla kuin äsken. Ennenkuin tiedänkään olen taas\nvedessä kainaloitani myöten. Pidän nyt kuitenkin sen varani, että otan\nhaavilla kalan, ennenkuin se ehtii ottaa minut... Katsomme Kallen\nkanssa olevan oikein ja kohtuullista, että nämä kaksi kalaa luetaan\nminun saamikseni.\n\nOtettiin siinä vaatteideni kuivaessa sitten samalta karilta vielä\nuseita muitakin haukia. Ne vietiin ensin vesilätäkköön, tuommoiseen,\njota saaristolainen sanoo \"potaksi\", joissa ne säilyvät elävinä\nkauemmin kuin ammeessa, mihin ne sitten poislähtiessä kerättiin.\nHarjoitimme näet urheilua myöskin ammatillisesti ja niin ahkerasti ja\ninnokkaasti, että hauet kesän kuluessa pian alkoivat vähetä omilta\nvesiltämme. Pojan äiti vei niitä monet vasulliset kaupunkiin. Täytyi\nvähitellen ulottaa pyyntiretket hiukan ulomma -- toistenkin kalavesille.\nErään huvilaherran vedet olisivat olleet lähinnä järjestyksessä\nhaaskattaviksi, mutta niille ei ollut menemistä, sillä hän kiikaroi\nhuvilansa tornista sekä varhain että myöhään, sekä aamuin että illoin\nettä kerran keskipäivälläkin. Siihen aikaan onginta kyllä yleensä oli\nsallittua missä vain ja meidän omatuntomme harkitsi niin, että\nvirvelöiminenkin oli onkimista. Oli kuitenkin varovaisinta olla\npuhumatta saaliistaan, sillä siitä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan\nollut seurauksena kateus ja kielto, jota oli turha uhitella esille\nennen aikojaan. Rauhoitimme verrattain lieviä tunnonvaivojamme myöskin\nsillä, että mehän oikeastaan harjoitamme vain kalavesien järkiperäistä\nhoitoa ottamalla pois pahimman petokalan. Salakalastustahan se\nsittenkin oli, mutta juuri siinä oli suoraan sanoen yksi lisäpiste\nurheilumme jännitykseen ja vaihteluun.\n\nMe muuten sen pojan kanssa salakalastimme salaa toisiltammekin. Hän\nmeni itään, minä länteen, ei kumpikaan kysynyt minne. Hän hiipi ulos\naamulla varhain ja palasi, ennenkuin minä olin noussut, minä lähdin\nkeskipäivällä, kun hän oli mennyt aittaan laiskoittelemaan aamiaisen\nsyötyään.\n\nMinä siihen aikaan enimmäkseen liikuskelin palkovenheellä, joka on\nerinomaisen mukava onkivenhe sille, joka ei ole aivan kankea ja\nkömpelö. Se on kevyt meloa ja sillä pääsee tarpeen tullen pakoon mitä\nruuhta tahansa ja sillä pääsee maatakin myöten, kun tarvis tulee. Sen\nruumaan voi piilottaa sekä vavat että kalat. Eikä kukaan voi epäillä,\nettä tuo, joka tuolla harrii karilta karille, voisi olla mikään totinen\nkalastaja.\n\nAsuin itäpuolella Porkkalan niemen, Löfholmassa lähellä Räfsötä. Olin\nkuullut kehuttavan, että Porkkalan niemen länsipuolella oleva\nTavastfjärd olisi hyvin kalainen ja se kangasteli mielessäni koko\nkesän, kunnes vihdoin päätin lähteä sitä verottamaan. Sinne päästäkseen\nolisi ollut kierrettävä koko pitkä niemi, mutta kun sinne sanottiin\npäästävän toistakin lyhempää tietä vetämällä vene erään kannaksen\npoikki, niin lähdin etsimään sitä. Se oli kuin pieni löytöretki rieskan\nja hunajan luvattuun tai oikeastaan luvattomaan maahan. Eräästä\nsalaperäisestä paikasta, josta ei sitä ollenkaan luulisi, pistää lahti\nniemimantereen sisään ja kun on sitä vähän aikaa meloskellut, tulee\nmatalaan salmeen niinkuin johonkin sydänmaan jokeen, joka kasvaa\nlimakkoa, lumpeita, hauenkukkia ja ahvenheinää. On siinä vähän\nniittyäkin, ja vaikka siihen kuuluukin meren mainingin kohina, on siinä\naivan kuin olisi jossakin sisämaassa. Tulee vielä pienoinen sisäjärvi,\njonka rannalla on talo. Vaikka tietää olevansa merenlahdessa, tuntuu\nkuin olisi jossakin Keski-Suomessa, missä sielläkin on samanlaista\nkarua kivikkopohjaa, ainoastaan siellä täällä pellontilkareita vuorien\nvälissä. Järvi kapenee, melon sinne, tulee ruohoinen lahti ja sen\nrannalla torppa niinkuin ainakin peltoineen ja niittyineen. Tuon lahden\npohjasta pitäisi mennä tie toiseen mereen ja niin meneekin, lähtee\npolku rannasta ja päättyy toiseen rantaan. Vedän venheeni maihin ja\ntyönnän sen kannaksen poikki, joka on vain muutama sata metriä. Näinhän\nsanotaan vanhain viikinkienkin ryöstöretkillään vetäneen aluksiaan\nvesistöstä toiseen.\n\nTänne tuntuu taas merituuli ja laine loiskuu isommilta ulapoilta kuin\nlänsipuolella Porkkalan. Luonto on täällä muutenkin toisenlaista kuin\nsiellä. Täällä on korkeat, jyrkät rannat, saaret kasvavat lehtimetsää\nrantaan saakka, muistuttaen sisämaata, sillä tästä alkaa kaitainen\nlahti, joka pistää melkein Kirkkonummen sydämeen. Sen matalissa\nruohikoissa keväisin kuteneet hauet laskevat kesemmällä tähän ja tästä\nvähitellen pikkukalain mukana ulomma mereen. Ei tarvitse kulkea\nkauankaan, ennenkuin alkaa tuntua isojen ulappain aallokko ja näkyä\nBarösundin rannaton selkä. Täällä on tavattoman kalaisen näköistä,\nvedenalaisia ja -päällisiä kareja, ei näy asumuksia missään, ja laaja\nlahden suu on avoinna lounaaseen, niin että tässä kaikilla tuulilla,\njotka heilahtelevat etelän ja lännen välillä, on vastaranta ja\nkalaranta.\n\nNytkin henkii sieltä leppoisa lounas. Tässä on minun hyvä olla,\nkalakareja on kuinka paljon tahansa, kaikki yhtä viehättäviä ja\njokaisen ympärillä hyrskähtelevä valkovaahto tervehtii minua ja viittoo\nluokseen. Miksen noudattaisi kutsua! Meri kaloineen on kaikkien. En\nminä tiedä, mistä heidän minkin rajat kulkenevat, en tiedä heidän\npyykkejään enkä ole ollut niitä pystyttämässä. Vesien omistajat missä\nlienevät siellä kaukana Uudellamaalla. Lähden, kun tullevat ajamaan\npois. Maksan sakotkin, jos niin pitkälle menee, siitä huvista, että\nsaan viettää täällä päivän. Ja minä valitsen maihinnousupaikakseni\nkalliokarin, jonka ympärillä on toisia pienempiä kareja.\n\nOnkimieselämäni on ollut, silloin kun se on parhaillaan ollut, täynnä\nihania elämyksiä, aivan ihmeen täyteläisiä sentapaisen ilon ja onnen\nhetkiä, jotka eivät ole saaneet sisältöänsä ainoastaan saadusta\nsaaliista, vaan myös ja yhtä paljon siitä ympäristöstä, jossa ne on\neletty. Tuollainen kari, joka on yhdeltä puolen jyrkkä ja ymmyrkäinen\nja syvärantainen, toiselta puolelta loiva ja sileä kuin sementtilattia\nja monivärinen kuin mosaikkilattia, jossa on jossakin painanteessa\ntuulen suoja melkein millä tuulella tahansa ja toisessa paikassa\nselänmukainen syvennys, missä lepää kuin sängyssään, ja vaikka lepää\nkovalla kivellä, tuntuu lepäävän kuin untuvilla -- se on sellainen niitä\nkaikkein herttaisimpia paikkoja maailmassa. Mikä nautinto siinä avata\neväsvakkansa, syödä voileipänsä, juoda sukan sisään kääritystä\nseltteripullosta kahvinsa ja antaa tupakka-ajan tultua päivän lämmittää\njalkapohjia ja tuulosen hivellä ruumista. Ja vasta sitten, hätäilemättä\nja hermostumatta, vapauttaa vavat koteloistaan, ahvenvapa ja haukivapa,\nja vetää siima renkaitten läpi ja vihdoin olla valmis.\n\nJa kun sitten sattuu joskus, niinkuin nyt, että saalis moninkertaisesti\nvastaa kaikkia toiveita! Sillä minä sain siinä noin puolilta päivin\nnoin kello viiteen illalla, sain saman karin ympäriltä melkein yksien\njalkaini sijoilta satakunnan ahventa, yksikiloisista alaspäin, ja\nhaukia, joista yksikään ei ollut alle kilon, mutta jotkut kolmenkin\nkiloisia, sain muistaakseni kaksitoista.\n\nEhkä se on monen mielestä hyvinkin vaatimaton saalis, varsinkin haukiin\nnähden, joita saaristossa on kuultu saatavan paljonkin enemmän\nkerrallaan. Mutta minä lasken, ja katson voivani silläkin kehaista,\nsaaliin suuruuden sen sisäisen tyydytyksen mukaan, minkä se antaa ja\nniiden vaikeuksien mukaan, jotka ovat voitettavat, ja sen mukaan, miten\nkaunis on ilma ja aurinko lämmin ja meri mahtava, ja millainen oli\nmielenjännitys ja hermoston virkistys -- ja kaikki nämä muistelemista\nansaitsevan kalaretken edellytykset olivat olemassa silloin kun\nsalakalastin Porkkalan Tavastfjärdin suulla -- ja siksi minä tässä olen\nsenkin päivän saalista kehunut.\n\nJa kehun vielä sitäkin, että kun lyyrillisin mielin illan suussa saavun\nkotiin samoja teitä kuin äsken ja köyhän kalastajan vaimo päivittelee\nsaalistani, minä lisään sen päivän itselleni valmistamia iloja sillä,\nettä annan kalani, muutamia paistinkaloja vaille, hänelle, joka vie ne\nkaupunkiin ja vaihtaa ne sydämensä iloksi kahviin ja vehnäseen ja pitää\npikku tuliaiskekkerit minullekin.\n\nOlinhan kyllä lupaa kysymättä kalastanut vierailla vesillä ja kalastin\nsiellä vielä vastakin joskus. Siellä, ja kun tarkkaan tunnustan, niin\nehkäpä jossakin muuallakin. Mutta olen aikoja sitten siitä jo lakannut\n-- saatuani omat kalavedet. Pidänpä erinomaisen tarkkaa vaariakin siitä,\netteivät _muut_ saa kalastaa _minun_ vesilläni. Katson näet, että\nsalakalastuksestani mahdollisesti aiheutunut kalataloudellinen tappio\nsiten tulee ja on tullutkin yllin kyllin korvatuksi -- täytyi tällä\nkehumapäällä ollessani vielä sitäkin kehaista.\n\nOlisihan tietysti koko pitkän onkijaelämäni ajoilta paljon muutakin\nkehumista. Aihetta siihen saisi melkein mistä hauesta tai ahvenesta\ntahansa, sillä aina siinä on olevinaan jotakin erikoista tapausta.\nKuinka esimerkiksi olen saanut monta haukia syötillä, jonka olen\nottanut sen omasta vatsasta tai kun se on sen kakaissut kurkustaan ja\nminä kiinnittänyt sen koukkuihini. Se on muuten kaikista paras tapa\nsaada selville, mitä kala syö. Mainitsen tässä nyt vain viimeksi\nmahtavoiden sen, että minä viime kesänä en kertaakaan tyytynyt\nvähempään kuin seitsemään haukeen kerrallaan, paitsi eräänä päivänä,\njona niitä otin kaksi kertaa seitsemän eli yhtä paljon kuin\nneljätoista. Niin pian kuin määrä oli täysi, lähdin kotiin, mutta en\nmyöskään ennen. On kuulunut valituksia, että hauet ovat häviämässä\nsukupuuttoon Uudenmaan saaristosta. Mutta on siellä vielä vesiä, missä\nniitä onkin. Minun vesilläni ne ovat viime vuosina lisääntyneet\nnähtävästi siitä syystä, että vanhat rysät ovat mädänneet eikä uusia\nole ollut varaa hankkia. Niitä oli siellä viime kesänä joka karin\nkupeessa, joka hööterimättään alla väijymässä. Enkä minä huomannut\nmitään erikoisia nieluaikoja, kyllä ne ottivat joka päivä ja pitkin\npäivää, jos ei yhdestä paikasta niin toisesta. Olin jättänyt kaikki\nhaukivehkeeni Viitasaarelle, vavat, siimat, rullat ja tuonut mukanani\nvain muutaman ahvensiiman ja -rullan. Ei ollut edes ainoata\nkolmikoukkuakaan -- sen suomalainen nimi muuten on ankkuri. Käytin\nlyhyttä bamburuokoa, jossa oli pari posliinirengasta eikä siihen\ntarpeeseen muuta tarvitakaan. Pyydyksen rakensin vanhasta koukuttomasta\npropelliuistimesta siten, että sidoin yhteen aina kaksi\npitkäsiimakoukkua ja käärin ne kiinni sinkkivaijerista ottamaani\nsäikeeseen, josta myöskin punoin heittosiiman. Kun ei minusta enää\noikein ole hyppelemään liukkailla kallioilla, heittelin ruuhesta siten,\nettä ankkuroin sen matalikolle ja kun sen ympärys siiman ulottuvilta\noli kalastettu, siirryin, tavallisesti tuulen kantamana, toiselle. Näin\ntuli tarkastetuksi laajemmat alat ja syvemmät vedet kuin maista\nheittäen. Venheestä on myöskin tuulella helppo saada siima\nsekaantumatta ulos. Suosittelen tätä tapaa varsinkin vanhemmille\nherroille. Lyhyellä, keveällä vavalla voi mukavasti heittää\nistualtaankin. Ison kalan ottaminen haavilla venheestä ei ole vailla\njännittäviä kohtia, varsinkin aallokossa. Niinkuin sanoin, en koskaan\nottanut enempää kuin tuon valehtelijan määrän enkä tyytynyt\nvähempäänkään, vaikka olisi päivä mennyt. Syötiin koko kesä haukia sekä\nkeitettynä että paistettuna, niin kauan kuin olin kotona. Kun lähdin\nlohikoskelleni saivat syödä silakoitaan... Mutta ehkä tätä kehumista\nnyt jo on kerrakseen.\n\nKehun toiste lohillani, sekä saaduilla että saamattomilla.\n\n\n\n\nENSIMMÄISET MULLOSENI.\n\n\nJokainen suurempi lohikala on kai oikeastaan yhtä jännittävä ottaa kuin\ntoinenkin. Sitä saadessa kertautuvat kaikki ne mielenliikutukset, jotka\nsellaisissa tilaisuuksissa yleensä ovat tavalliset. On olemassa,\npienemmistä vaihteluista huolimatta, aina melkein samantapainen\njännitys siitä alkaen, kuin kala ottaa, siihen saakka, kuin sen saa tai\nse pääsee. On hätä ja hyvä mieli, ilo, tyydytys, pettymys. Voiton riemu\ntai tappion kipu toistuvat. Muistot entisistä tapauksista kuohuvat\nesiin. Ei milloinkaan voi olla varma mistään, täytyy aina olla valmis\nottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Villeinkin kala voi ensi\ntelmeensä jälkeen rauhoittua, sävyisinkin saattaa yht'äkkiä saada\njonkin päähänpiston ja valmistaa äkillisen yllätyksen. Vaikka vanhana\nkalastajana olisi olevinaan kuinka varma tahansa itsestään ja\ntaitavinaan kaikki temput, voi erehtyä sopivasta menettelystä, josta on\npäätettävä silmänräpäyksessä. Ja niin minä voin tehdä jonkin virheen,\nolla ottamatta huomioon jotakin. Vaikka olisin kuinka varma\npyydyksistäni, saattavat ne pettää, sillä ei voi koskaan täysin taata\nheittosiiman solmuja eikä koukun kestävyyttä, vielä vähemmän sitä\nhienoa nahkaliuskaa, josta se ehkä on kiinni kalan leuassa ja joka\nhankautuu yhä suuremmaksi ja viimein solahtaa irti koukusta joko kalan\nhypätessä tai kääntyessä tai päästessä menemään ylöspäin.\n\nYhden kalan antamien mielenliikutusten kuvaus siis voi olla kuin\nläpileikkaus kaikkien muidenkin antamista. Ne sulautuvatkin muistossa\nyhteen jonkinlaiseksi yleistyypillisyydeksi, varsinkin jos kauemmin\nkalastelee samassa vedessä. On kuitenkin tapauksia, jotka erottuvat\ntoisista ja jotka aina muistaa erikseen. Ne ovat semmoisia, jolloinka\nkala on saatu erikoisissa olosuhteissa tai jollakin erikoisella\npyydyksellä, tai joko aivan odottamatta ja ansaitsematta, tai on\nsaaminen myöskin ollut tulos pitkällisen kokeilun jälkeen saadusta\nkokemuksesta. Voi myös olla erinäisiä sivuseikkoja, jotka estävät\ntapauksen haihtumasta mielestä.\n\nEnsimmäinen saatu lohikala on tietenkin merkkitapaus, joka ennen muita\njää mieleen. On pian puolitoistakymmentä vuotta siitä, kuin sen sain.\nOli sattuma, että lainkaan jouduin lohensukuisten kalain kanssa\ntekemisiin. Vaikka olinkin koettanut kehittyä ammatissani ja parannella\npyydyksiäni, en kuitenkaan ollut ajatellut lohen onkimista, johon en\nluullut saavani tilaisuutta. Minulla ei siitä ollut juuri muuta\nkäsitystä kuin että sitä harjoitettiin, niinkuin olin kuullut\nharjoitettavan Vaalassa: venheestä, soutajan avulla, joten se\ntekniikkaan nähden ei suurestikaan eronnut uistimella naraamisesta.\nItseni toisella soudattaminen, ellen itse ole voinut tehdä samaa\npalvelusta jollekin toiselle urheilijatoverille, on minusta aina ollut\nepäurheilumaista. Soutajahan siinä on varsinainen urheilija, itse\nonkija on vain passiivinen tuhtopuun painaja. Toista on keikkua meren\nkareilla ja heittää itse siimansa. Pysyn hauen kalastajana, saan minä\nsiitäkin sen huvin, minkä tarvitsen. Kai minua kylmäsi myöskin\nhankittavien pyydysten kalleus ja muut lohikalastuksen yhteydessä\nolevat kustannukset. Nyt en kuitenkaan enää laske siihen uhratuita\nlantteja, sillä kyllä ne ovat tulleet korkoineen takaisin terveytenä ja\nmielenvirkistyksenä, jopa kirjallisina aiheinakin sekä monina hauskoina\ntuttavuuksina ja uusina kalakavereina, puhumattakaan siitä suuresta\nystävästä, itsestään koskesta, jonka olen saanut seurustellakseni joka\nvuosi sen kanssa ja joka on vienyt minut uusiin aihemaailmoihin.\n\nOli minulla kuitenkin perhosvapa, oikea splitcane, jonka olin saanut\ntekijäpalkkiona eräästä lastusta toiselta kirjailijalta, joka toimitti\nkirjallista kuvalehteä. Olin typeryydessäni turmellut sen käyttämällä\nsitä virvelivapana ja raskaita syöttejä heittämällä ja haukeja\ntempomalla saanut sen kieroksi ja sairaaksi. Ei pitäisi koskaan, te\nnuoret kalamiehet, käyttää muuta kuin kuhunkin kalastukseen sopivia\nvehkeitä. Se on ehdoton ehto. Sopivat vehkeet ja niiden käyttämisen\nasiantunteva ohjaus tekevät vasta-alkajasta muutamassa viikossa\ntottuneen kalamiehen, jotavastoin niiden puutteessa saattaa kulua\nvuosia, ennenkuin pääsee alkusalaisuuksienkaan perille. Kysykää neuvoa\nmeiltä vanhemmilta, älkää ostako mitään urheilukaupasta umpimähkään.\n\nVaikken nyt oikein ymmärtänytkään käyttää tätä vapaani, oli se\nkuitenkin se taikasauva, joka avasi minulle oven lohikalastuksen\nluvattuun maahan. Se tapahtui Huopanassa v:na 1906. Koski oli siihen\naikaan vuokralla kapteeni W. Ruthilla ja tohtori W. Lybeckillä.\nKapteeni oli saanut päähänsä, että minut oli innostutettava\npienviljelykseen ainakin sen verran, että kykenisin kirjoittamaan siitä\nhänen aatteidensa mukaisesti. Sitä varten hän tahtoi viedä minut\nkatselemaan rakenteella olevia mallitilojaan m.m. Viitasaarelle. Jotta\nminä varmasti ja halukkaasti lähtisin retkelle, oli siellä myöskin\nkalastettava ja minä voisin oppia onkimaan lohia. Tämä ihmistuntija oli\nlaskenut, että se naula vetäisi, sillä itsekin hän oli innokas\nkalamies, ei kuitenkaan niin paljon onkija kuin siimalla pyytäjä.\n\nSe naula vetikin, vaikkakin hiukan tai sanoisinko aika tavalla väärään.\nToivottu avustukseni pienviljelyksen hyväksi supistui lentokirjaseen\nvirtsan talteen ottamisesta ja kuivikemullan valmistamisesta Karhulan\nmetoodin mukaan ja urheilinhan minä vähän pienviljelyksenkin alalla,\nmutta lohenkalastajan Ruth minusta teki elinaikaisen. Se into meni\nminuun kuin uusi voide vanhaan saappaaseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistan sen päivän paremmin kuin eilisen, kun tuo käänne elämässäni\ntapahtui. Ruuth vei minut lohikoskelleen, mutta ei osannut opettaa\nminua sen hyväksi käyttämiseen. Ei hänellä enemmän kuin kenelläkään\nmuulla siellä ollut aavistustakaan siitä, miten esim. perholla oikein\non ongittava. Käyskelin koskenrantoja ja heittelin siimaa niinkuin\ntavallista matosonkea saamatta sitä menemään vavan pituutta kauemma.\nTietysti mulloset olivat huomanneet minut jo aikoja ennen kuin minä\nolin päässyt edes heille heittämään ja korjanneet luunsa. Jokin\nkultadevonkin minulla oli, joka oli seurannut _perhos_vapaa ja vienyt\nminut sille väärälle tolalle, että perhosvavalla myöskin voi heittää\nmetallikalaa. Kun tämä devon hennon vavan kykenemättä sitä ohjaamaan\npian tarttui pohjaan ja lopulta jäi sinne, päätin, ettei minusta tule\nlohenonkijaa. Niin on siellä käynyt monelle muullekin alottelijalle,\njotka ovat kääntyneet kotiinsa saamatta ainoatakaan.\n\nOlin eräänä iltana menossa niskaan onkimaan ahvenia, kun huomasin\nRuthin seisovan Välisuvannon arkulla ukko Kokon kanssa, ollen äijät\nnähtävästi aikeessa veneellä laskeutua n.k. Louhulle, joka on arkun\nalapuolella suuren kosken kupeessa oleva sivuhaara, ja jonne kuulema\nvietiin kaikki ne herrat, jotka eivät muuten saaneet. Se oli heille\naina viimeinen hätävara. Siellä hyppi silloin ja hyppii yhä joka\nkesäilta mullosia kuin salakoita perhoja ottaen... Luopuen kohteliaana\nisäntänä omasta aikomastaan kalastuksesta minun hyväkseni hän huutaa\nminut luokseen, vaatii minut menemään venheeseen ja käskee Kokon\nopettamaan minut onkimaan.\n\nOpettaminen käy jotenkin siihen tapaan, että Kokko valitsee Ruthin\nvarastosta n.k. Huopanan perhot: mustan, ruskean ja harmaan,\nluultavasti _Soldier palmerin_, _Zulun_ ja ehkä _March brownin_,\nen muista tarkkaan, koska en silloin vielä tehnyt muistiinpanoja\npyydyksistäni enkä saaliistani. Teroitan tässä ohimennen\nvasta-alkajillekin muistiinpanojen tarpeellisuutta, joista on paljon\nhyötyä sekä itselle että muille. On merkittävä kirjaan kalan suuruus,\nsen sukupuoli, pyydys, millä se saatiin, aika päivästä ja paikka\nkoskessa, sää, tuuli, lämpömäärä ja jos mahdollista ilmanpaine, sekä\nlopuksi seikkailut nykäisystä saantiin tai menetykseen.\n\n-- Ne pitää olla tämmöisiä tummia, selitti Kokko, sillä koreilla täällä\nei ole saatu.\n\nSentapaisia olen siellä sitten yleensä käyttänytkin, vaikka teoria\nsittemmin on mennyt osaksi rikki, niinkuin joskus toiste saanen kertoa.\nKun ase on valmis, komennetaan minut venheeseen, istumaan alatuhdolle,\nja Kokko asettuu kokkaan kädessä sauvoin, jonka avulla hän hiljalleen\nlaskee venhettä myötävirtaan, samalla neuvoskellen sillä varmuudella ja\nasiantuntemuksella, joka hänelle on ominainen: \"Alkaa nyt vain päästää\nsiimaa koskeen ... kyllä minä kuletan... saa vain antaa siimaa enemmän\n... kääntää nyt vavan kärkeä vasempaan ... nyt oikeaan ... nyt on\nnostettava kärkeä, niin että alin perho on veden pinnan alla,\nkeskimmäinen pinnalla ja ylimmäinen ilmassa, se ottaa välistä\nilmastakin ... kyllä se kohta ottaa ... sen parempi, jos vaikka vähän\nhujauttaakin poikki virtaan ja vetäisee kiivaasti ja hypittelee ...\nantakaahan, kun minä näytän... näin... Niin sillä lailla ... kohta se\nottaa ... kohta ollaan sillä hollilla ... onpa ihme, ettei se jo ota\n... ja silloin se ottaakin. Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa\nensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee\nja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä!\"\n\nOlin kuullut sanottavan, että kun mullonen ottaa, niin siitä käy kuin\nsähkösysäys läpi ruumiin. Eikä se ole vain niinkuin sysäys, vaan\nniinkuin jatkuva sähkövirta siihen saakka, kunnes kala on saatu ja\nvähän jälkeenpäinkin. Mitä on hauen, ahvenen ja säyneen, suurenkin,\notanta ja temmonta tämän pienen veden valion temmeltelyyn verrattuna.\nOlutpullon tulppa tupsahtaa ja tirisee, samppanjapullon korkki pamahtaa\nja vaahtoaa. Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne,\nettä nyt ei ole kala kiinni, vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan\nkala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu. Vapaa värisyttäessään se\nvärisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon, mutta sanomattoman\nsuloiseen liikutukseen. Ruumiin läpi kulkee vihuri niinkuin lapsena\nnuorakeinussa heiskahtaessa ylhäältä alas. Tunnen samalla, että kuljen\nkohtaloa kohti, josta en ole pelastettavissa. Minun täytyy saada ja\nminä olen saava kaiken ikäni onkia näitä kaloja, päästä hinnalla millä\nhyvänsä osakkaaksi tämän kosken kalastukseen, tai minkä muun tahansa.\n\nOlen siitä kaikesta selvillä jo ennen kuin tämä kala on haavissakaan.\nJa niitä tulee yhä useampia, melkein joka heitolla mille puolelle\nvenhettä tahansa, niitä tulee joskus kolmekin kerrallaan, yksi\nkoukussaan. Ne ottavat veden alta, pinnalta, tapaavat ilmasta ylintä\nperhoa. Niitä pääsee, mutta niitä tulee vielä enemmän. En ole montakaan\nkertaa sen jälkeen ollut mukana niin hurjassa syönnissä. Ei ne siellä\nnyt enää semmoisilla heitoilla tule. Kapteeni seisoo arkulla ja\nkatselee. Minä lennättelen hänelle kiitosmuiskuja ja teen halailevia\nliikkeitä. \"Kapteeni tulee nyt, minä tulen pois!\" minä huudan. -- \"Ei,\nei, onkikaa te vain!\" -- Se oli häneltä hienosti tehty. Yht'äkkiä ne\nlakkasivat huolimatta siitä, että Kokko kuljetteli venhettä uusiin\npaikkoihin. Kai oli niin, että juuri silloin oli ollut perhosten nousu\npohjasta ja niiden parveilu ilmassa ja veden pinnalla, vaikken niitä\nhuomannut, enkä niistä silloin vielä olisi ymmärtänyt mitään\npäätelläkään.\n\nKun palattiin arkulle, oli venheen pohjalla kuinka monta lienee\nollutkaan, ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä, näitä luomakunnan\nkaikkein kauneimpia, herttaisimpia, herkullisimpia tuotteita. Kannoin\nne vitsassa pihaan kuin viinirypäletertun. Sain viedä ne nokkosiin ja\nvoipaperiin käärittyinä tuoreina kotiin.\n\nSillä lähdettiin jo samana iltana laivaan. Oli heitettävä hyvästit\nHuopanalle juuri kuin siihen oli tutustunut, tietämättä, saataisiinko\nenää milloin tai milloinkaan tavata.\n\nSiellä on sittemmin ollut monta hurmaavaa hetkeä sekä näiden pienten\nmullosten että suurten lohien kanssa, mutta ei yhtään\nmielenliikutuksellisesti tämän ensi-illan veroista, kun Kokko\nkehoittelee: -- \"Alkaa nyt päästää siimaa -- kohta se ottaa ... kohta\nollaan sillä hollilla\" ... ja kun se silloin ottaa.\n\nJa minä näen -- yhä vielä vuosien perästä -- sileän vilisevän veden siinä\nvenheen ympärillä, näen kivet, joita vastaan vesi pullistuu ja velloo\n... näen suuren kosken vaahtopäät ja kuulen niiden kohinan, ja näen\nrannan puut kahden puolen ja alhaalla siellä myllyt ja sillan niiden\nvälillä, josta joku huiskuttaa liinaa kutsuen illalliselle. Kapteeni\narkulla viittaa kädellään vastaan ja huutaa meidät pois. Täytyy\nlähteä...\n\n\n\n\nKOUKKU VIRTA.\n\n\nNäin v:na 1907 eräässä aikakauskirjan \"Tidskrift för Jägare och\nFiskare\" numerossa kehoituksen, että lohenkalastajien olisi sen sijaan,\nettä menevät etsimään suuria lohia matalista koskista, joista niitä\nkesällä ei saa ja joista silloin tällöin saa vain jonkin mitättömän\nsinttimullosen, ruvettava tutkimaan sisämaassa olevia syviä salmia ja\nvirtoja, joissa suuret lohet silloin asustelevat. Toimitus sanoi\ntietävänsä useita sellaisia lohisalmia, vaikkei se vielä katsonut\npitävänsä ilmaista, missä ne ovat, jotta onkimiehet niitä etsiessään\nmahdollisesti löytäisivät joitakin uusiakin. Muuan sellainen virta oli\neräs, jota toimitus toistaiseksi nimitti X-virraksi ja josta sen\nrannalla asuva kalastaja vuosien kuluessa oli saanut uistimella\nsadoittain lohia. Eräs toimituksen tuntema henkilö oli edellisenä\nkesänä koettanut siellä kalastaa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut, oli\nhän kuitenkin todennut, että lohia siellä on.\n\nLuettuani tämän onkimiehen mielikuvitusta kiehtovan tiedonannon, minä\nheti asetuin yhteyteen aikakauskirjan toimituksen kanssa ja sain\ntietää, että tuo salaperäinen lohivesi on Heinäveden pitäjässä oleva\nKoukkuvirta, Savonlinnan-Kuopion reitillä, muutamia kilometrejä\nalapuolella Pilpan kanavan. Samalla sain myöskin tietää siellä käyneen\nhenkilön nimen. Päätimme, hän, eräs kolmas henkilö ja minä, että\nseuraavana kesänä lähdemme sinne onneamme koettamaan.\n\nLähestyessämme \"Heinävesi\"-laivalla Savonlinnasta päin matkamme määrää\nkuvaili toveri vielä kerran innostunein elein ja haltioitunein ilmein\nedellisenä kesänä sinne tekemäänsä matkaa. \"Sitä minä en voi taata,\nsaammeko me sieltä mitään, mutta sen minä voin taata, että siellä _on_\nlohia. Laivan perämies juuri kertoi, ettei hän tämän kesäkuun aikana\nkertaakaan ole kulkenut salmen läpi näkemättä jotakin lohen pyrstöä tai\nselkäevää veden pinnalla. Lohia siis on. Kun minä olin siellä, niitä\nposahteli alinomaa niin, että kuohahteli vaahtona leveiden pyrstöjen\nlyödessä. Tuon tuostakin hyppäsi ruskea rumilas ilmaankin, suuri ja\nlihava kuin sian porsas. Ne eivät pelkää venhettä, vaan näyttäytyvät\nihan sen ympärillä. Eivät ne näy välittävän laivoistakaan. Sitä minä en\nvoi taata, saavatko herrat mitään, mutta sen voin taata, että lohia\nsiellä _on_, on pentele vie niin, että harmittaa kun niitä ei saa.\" Hän\noli koettanut täkyä, mutta täkyä ne eivät ottaneet. Hän oli koettanut\nlohiperhoa, _Silver doctoria_ ja sitä oli ottanut, mutta vienyt sen\nmennessään, ainoan, joka hänellä oli. Meillä oli nyt useampiakin\n\"hopeatohtoreita\" ja muitakin perhoja mukana, oli sitäpaitsi pikku\npahvilaatikoissa uutukaisia silkkikaloja ja metallikaloja ja\nkummikaloja ja uistimia sekä Vaalan että Kemin että Kajaanin mallia,\nsekä myöskin täkylaitteita, joita lukemattomat kerrat matkan varrella\noli tarkastettu ja hypistelty ja ihasteltu, niinkuin meidän onkimiesten\ntapana on, pitääksemme tunnelmaa vireillä ja saadaksemme esimakua\nnautinnosta, jonka toivossa elimme. Ja vähä väliä uudistui innostuneen\ntoverin vakuuttelu: \"Sen minä tiedän ja voin taata, että lohia siellä\non. Täkyä ne eivät ota, mutta Silver doctoria ne ehkä ottaa. Näittekö,\nsiinä se nyt hyppäsi!\"\n\nOlimme tulleet Koukkuvirtaan ja siellä niemen nenässä myllähti vesi\nison kalan pyrstöstä. Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi\najatella. Kahden puolen on korkeat rannat, toisella puolella aitoa\nSaimaan seutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota, toisella\nhonkia kasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi\nharjuksi. Virta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen\njärveksi. Vastapäätä nientä on vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto\non koskematonta erämaata eikä missään näy ihmisasuntoa, paitsi sitten\nhetken päästä torppa muutaman lahden pohjassa, kuulema sen saman\nkalastajan, joka oli saanut Koukkuvirrasta ne monet sadat lohet.\n\nKun ei meillä ollut venhettä noustaksemme heti maihin, oli meidän\nseurattava laivan mukana kolme neljä kilometriä ylempänä olevalle\nPilpan kanavalle, josta saatuamme venheen ja soutajan heti palasimme\nvirralle, palaen kalastusintoa. Sitä oli minulle edellisen Huopanakesän\njälkeen, jolloin olin päässyt mullostamisen makuun, patoutunut talven\nkuluessa rinta täyteen. Saa nyt nähdä! Kaloja siellä on! Siihen nähden\nsiis pitkä matka ei ole mennyt hukkaan. Ja kun niitä kerran on, kai\nniitä myöskin täytyy saada tavalla tai toisella, jahka oppii ottamaan,\njos ei vielä tällä kerralla, niin ainakin jollakin toisella.\n\nMenimme ensin tuohon niskassa olevaan torppaan kysymään täkyjä ja\ntiedustelemaan mahdollista yösijaa. Siellä oltiin verrattain\nepäystävällisiä. Täkyjen hankinta näytti kohtaavan niin suuria\nvaikeuksia, että kuulti kaikesta läpi, ettemme olleet mieleisiä\nvieraita. Vainuttiin tietysti aitosuomalaiseen tapaan kilpakalastajia\nja oltiinkin sitten ilmeisesti mielissään, kun ensimmäisen\nepäonnistuneen yrityksen jälkeen meidän hienot pyydyksemme eivät olleet\nosoittautuneet paremmiksi kuin heidän karkeat haukiuistimensa, joilla\nkyllä ennen olivat saaneet, mutta nyt eivät moneen vuoteen -- jos se nyt\noli totta, jota hiukan epäilen.\n\nVirralle tultuamme me valitsemme sopivan paikan tavaroita ja eväitä\nvarten, se toveri, joka on tuonut meidät tänne, jää rannalle keittämään\nteetä, me toiset lähdemme kahdella venheellä koettamaan, mitä tuleman\npitää. Koetamme tietysti ensiksi Silver doctoria, koska sitä kerran\nmaailmassa on ottanut ja teemme sen sillä vanhalla klassillisella\ntavalla, että päästämme siimaa ja nytkyttelemme vapaa ylös ja alas ja\nkummallekin kupeelle. Ala, jota soudettiin, oli ehkä noin pari sataa\nmetriä pitkä ja sata metriä leveä. Se oli monen sylen syvyistä vettä ja\nvyöryi säyseinä häränsilminä. Jännitys oli melkoinen, mutta laukeni\nlaukenemistaan, sillä vaikka molemmat venheet jo olivat pari kertaa\nristeilleet kalastettavan alueen, ei vain kuulunut nykäisyä. Ei ottanut\nsilkkikalaakaan, ei sinistä eikä ruskeaa, ei lippaa, ei perhoja. Ei\nnäkynyt hyppiviäkään. Tämä alkoi näyttää jo hiukan harmahtavalta.\nSaattoi olla jo siinä 7-8 tienoissa iltapäivällä. Oli tyven ja kirkas.\nEi ollut ehkä vielä oikea aika. Toveri huusi rannalta, että tee oli\nvalmis. Päättelimme, että kai on niin, että se ottaa vasta\nauringonlaskun jälkeen. Ei kuitenkaan maltettu sitä odottaa. Nyt oli\noppaamme vuoro lähteä ja minä jäin rantaan laittamaan kuntoon uutta\nhienompaa heittosiimaa. Pian lähti toinenkin toveri. Ja siellä ne taas\nnytkyttelivät. Ei pure eikä potkaisekaan. Molemmat venheet rantautuvat\nvähitellen. Koetetaan yhä edelleen pysyä hyvällä tuulella, otetaan\nesille eväät, kosteat ja kuivat, ryypyt, kinkkuleikkeleet, juustot,\nsardiinisäilykkeet, oluet ja portterit. Ja kyllähän ne maistuivat ja\nkahvi ja tupakka päälle. Ja onhan ilta suurenmoisen ihana. Korkeat\nrannat kuvastuvat tyyneen veteen. Käki kukkuu, laulurastaat\nhelähyttelevät pitkin rantoja. Kotka kaareilee yllä. Loikoillaan\nlämpimällä hiekalla, yötä odotellen, sikarit hampaissa, ja kerrotaan\nkaskuja. Se on vähän teennäistä ja väkinäistä. Ollaan kuin pidoissa,\njoihin juhlavieras ei ole suvainnut saapua.\n\n-- Hei! Hoi! Nyt siellä molskahti!\n\nKohta siellä molskahti toinen ja kolmaskin. Aurinko on laskenut niin\npaljon, että koko virta on varjossa. Nyt se siis vihdoinkin alkaa,\nniillä on ruokatuntinsa kellonlyönnilleen. Pian ovat taas molemmat\nvenheet virralla. Soudetaan ja soudetaan. Mutta ei nykäystäkään. Muuan\najaa suurta silkkikalaa, mutta käy ja kääntyy. Niitä hyppii yhtämittaa,\naivan lähellä venhettä. Yht'äkkiä ne sitten eivät enää hypikään.\nAurinko jo nousee. Soudamme aamun yhä valjetessa majapaikkaan,\nväsyneinä, haukotellen ja väliin haikeita lauluja hyräillen.\n\n-- Jaa, en minä ole mitään muuta luvannut, kuin että lohia on -- ja sen\nlupauksen olen täyttänyt.\n\n-- Olet, kiitos -- lohia on, vaikkei niitä saa.\n\n-- Huomisessa laivassa minä lähden.\n\n-- Minne?\n\n-- Jonnekin, jossa lohia ei ole, mutta josta niitä saa.\n\n-- Idiootti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOte kirjeestä, jonka muutamia päiviä myöhemmin kirjoitin aikakauskirjan\n\"Tidskrift för Jägare och Fiskare\" toimittajalle:\n\n\"X-virta sinä ja sinä päivänä kesäkuuta 1907.\n\n\"Saan vilpittömästi kiittää Teitä kirjoituksestanne aikakauskirjanne\nmaaliskuun n:ossa, jossa annoitte meille lohenkalastajille sen viisaan\nja hyödyllisen neuvon, että meidän olisi koetettava etsiä lohia, ei\nvain koskista, vaan myös tyynistä vesistä. Vielä kiitollisempi olen\nTeille siitä, että hyväntahtoisesti ilmaisitte minulle X-virran nimen,\njonka tietysti edelleenkin tulen pitämään salassa. Olen nyt täällä ja\nolen huomannut, että kuvauksenne täkäläisestä lohirikkaudesta ei\nainoastaan ole liioiteltu, vaan päinvastoin liian vaatimaton. Istun\nvirrassa olevan niemen rannalla ja kirjoitan tätä nautittuani juuri\nvarhaisen aamuaterian, johon paitsi muuta hyvää kuuluu hiilivalkealla\npaistettua lihavaa lohikinkkua. Kalaretkemme on päättymässä, vehkeet on\npantu kokoon ja me odotamme laivaa noustaksemme siihen kaikkine\nkamsuinemme, joihin kuuluu myöskin melko suuri pytty suolattua lohta.\nLohet loiskuvat yhä edelleen tuossa vedenpinnalla, heiluttaen meille\nhyvästiksi pyrstöjään ja selkäeviään.\n\n\"Eivät näy vähääkään välittävän siitä, että olemme soutaneet ja\nhuovanneet täällä lähes viikon päivät ja verottaneet virran kalakantaa\nvähää vaille kahdeksallakymmenellä kilolla, saaden viitenä yönä\nyhteensä neljätoista muikkuruuan lihottamaa järviporsasta, jotka\npainoivat keskimäärin 5 kiloa kappale. Vaikka niitä siinä vielä on,\nolen samaa mieltä kuin molemmat toverini, että täksi kertaa riittäköön.\nEihän olla mitään ammattikalastajiakaan.\n\n\"Ensimmäisenä iltana, yönä ja aamuna emme saaneet mitään, emme\nkullalla, emme hopealla, emme höyhenellä, silkillä emmekä metallilla,\nvaikka ne heittivät kuperkeikkojaan ihan siimojemme yllä. Voitte arvata\nmielialamme, kun me sitkeiden, mutta turhien kokeilujen jälkeen vihdoin\nolimme tulleet vakuutetuiksi siitä, että emme ainakaan me mahda mitään\nX-virran lohille.\n\n\"Pieni toivon kipinä alkoi kuitenkin tuikkaa. Entäpä ne sittenkin\nottaisivat täkyä? Olimme turhaan vaivanneet päätämme sillä, mitä noilla\nlohilla oikeastaan oli tekemistä tässä virrassa. Eivät ne kai olleet\nsiinä vain huvikseen. Kai ne olisivat voineet noin iloikseen myllertää\nmuuallakin, väljemmillä vesillä, eikä tulla sitä varten rauhattomalle\nlaivaväylälle. Mahtaa niillä sittenkin olla siinä jotakin syötävää,\njotakin erikoisempaa herkkua, jota eivät nyt saa muualta ja tulevat\ntäältä hakemaan. Perhoja ne eivät voi ajella, sillä niitä ei näy\nilmassa eikä veden pinnalla. Välähtihän siinä kerran, muutaman\nhypätessä, jotakin valkoista ilmaan. Jos ne hyvinkin ajavat siinä\nmuikkuja tai muuta pikkukalaa. Mutta olisihan niiden silloin pitänyt\nottaa pikkulippaa tai silkkikalaa.\n\n\"-- Meidän täytyy saada täkyjä mistä hyvänsä! huudahti oppaamme, joka\noli meidät tänne tuonut. Hän oli yhtä tarmokas kuin innokas ja meidän\nmuiden maatessa hän sai kuin saikin kaukaa toiselta koskelta, jonne oli\nmatkustanut laivassa ja tullut toisessa takaisin, puolikymmentä\nsiianpoikaa. Palattuaan hankintamatkaltaan hän näine täkyineen lähti\nX-virralle, meidän toisten jäädessä välinpitämättöminä ja\nvähätoivoisina majapaikkaan odottamaan hänen kokeilunsa kielteistä\ntulosta. Meidät oli vallannut tuollainen saamattomuuden ja\ntarmottomuuden puuska, joka usein on seurauksena epäonnistumisesta.\nMenköön hän vain, ei hän sieltä mitään saa.\n\n\"Toteutui kuitenkin nyt taas vanha sananlasku, että lintu ei tule\nliikkumatta, kala jalan kapsamatta. Olimme jo kuromassa kapsäkkejämme\nkiinni, kun kuuluu ihastunutta hoilotusta rannasta ja innostuksemme on\nrajaton, kun ystävämme henki kurkussa juoksee pihaan kiikuttaen suurta\nlohta kädessään. Se on ottanut täkyyn, tuskin hän on soutanut muutaman\nkierroksen, kun se on tarttunut. Arvoitus on ratkaistu, luonnollinen\nsyötti on ainoa, joka X-virran lohille tällä haavaa kelpaa. Sitä niille\nsiis on edelleenkin tarjottava.\n\n\"Ja kyllä me niille sitä tarjoammekin, tarjoamme silloin ja tullaan\ntarjoamaan vastedes, joka vuosi, niin kauan kuin kätemme jaksaa\npuristaa lohivapaa ja kiertää rullaa.\n\n\"Tunnin kuluttua olemme taas koskella, jolle jo olimme heittäneet\nikuiset jäähyväiset. Jottemme olisi toistemme tiellä siinä tapauksessa,\nettä tarttuva lohi veisi pitemmältä siimaa, me nyt kalastamme vain\nyhdestä venheestä kerrallaan. On minun vuoroni lähteä heti vesille\nkoettamaan. Toinen tovereista tulee soutamaan. Emme ole tehneet\nmontakaan kierrosta, ennenkuin rulla rääkäisee ja vapa taipuu ja siima\nviittaa suoraan alas syvyyttä kohti. Tempaus on niin tiukka, että rulla\nirtaantuu ja putoo kouraan. Saan sen kuitenkin, kalan pysyessä hetken\nverran paikoillaan, takaisin vapaan kiinni, ennenkuin ehtii tapahtua\nvahinkoa. Minulla on ongessa ensimmäinen suuri loheni. Saanko sen?\nKuinka se on otettava? Onko sen annettava jurottaa pohjassa vai onko se\nkiristettävä pinnalle? Onko sitä pidettävä venheen läheisyydessä vai\nannettava mennä? Onko se otettava venheeseen vai soudettava rantaan?\nOsaako toverini iskeä? Jos hän innoissaan haarnaisee heittosiiman\npoikki? En saa vastausta näihin kysymyksiin. En tiedä oikein, kuinka se\nkaikki kävi, mutta neljännestunnin epätasaväkisen ottelun jälkeen on\nlohi koukussa ja maissa ja painaa viisi kiloa.\n\n\"Sanoin: epätasaväkisen, sillä X-virta tarjoo kaikki edut kalastajalle,\ntuskin juuri mitään lohelle. Ei mitään kiviä eikä risuja, ei edes\nruohoja eikä vesiheiniä. Lohi ei voi käyttää hyväkseen veden voimaa\nniinkuin koskessa. Vieköön se siimaa kuinka paljon tahansa, kyllä sitä\nrullalla riittää ja jos näyttää loppuvan, pääseehän venheellä perään.\nKun se alkaa uupua, saa sen tyynesti hinata maihin ja venheen viereen.\n\n\"Kyllä nyt tee ja voileipä maistuivat toiselta kuin eilen tähän aikaan.\nOli nyt käen kukunnassa ja rastaan laulussa toinen tuntu kuin eilen...\nMikäs siinä on? Hylkeen pää pyssyn kantaman päässä. On tullut sekin\nsaaliin jaolle.\n\n\"Oli kolmannen kaverin vuoro. Odotan rannalla jännittyneenä hänen\nvarmaa saalistaan. Kuluu neljännestunti, kuluu toinen, hän on jo\nristeillyt koko alueen ja on jo tulossa maihin, kun vielä tekee\nkoetuksen ja hetken päästä kuuluukin toiselta rannalta huuto: \"Kala\non!\" Se on nähtävästi suurikin, koska on niin sitkeä saada. Kestää\npuoli tuntia, ennenkuin se on niin uuvutettu, että saan iskeä venheen\nperästä, hänen noustuaan vapoineen maihin.\n\n\"Nyt meillä on kullakin kalamme. Ensimäinen urheiluinto on tyydytetty.\nVaikka meillä vielä on joitakin täkyjä, voitamme itsemme, päätämme\nsäästää täyt huomiseksi ja lähdemme paluumatkalle. Ei nyt haukotuta\neikä laulata haikeita lauluja niinkuin eilen. Lepäähän venheen pohjalla\nlehdeksistä tehdyllä paraativuoteella kaksi kaunista koukkuleukaa.\nEilinen huono onni oli vain tämänpäiväisen hyvän onnen enne. Opastoveri\noli täyttänyt loistavasti lupauksensa. Kaloja oli ja kaloja oli saatu.\n\n\"Nyt ei tietysti tule kysymykseenkään lähteä toisille vesille. Päätämme\njäädä tänne epämääräiseksi toistaiseksi. Aurinko on jo koko korkealla,\nkun saavumme majapaikkaamme.\n\n\"Seuraava päivä käytetään makeihin uniin kahden valvotun yön jälkeen,\nentistä hienompain täkyvehkeiden valmistamiseen ja täkyjen\nhankkimiseen. Ponnistuksista huolimatta saamme niitä kuitenkin vain\njoitakin, ei aivan pieniä siianpoikia ja muutaman kuivuneen salakan.\nNoin klo 9:n tienoissa illalla olemme taas paikalla. Saalis on sama\nkuin edellisenä yönä, kolme suurta, mutta olisi voinut olla yksi lisää,\nellei hyökkäyksistään päättäen tavallista suurempi lohi olisi vienyt\nhuonosti kiinnitettyä koukkua mennessään. Näytti siltä, kuin pienet\nsyötit olisivat olleet halutummat kuin suuremmat, sillä soudettuamme\nturhaan siikasyötillä, otti heti tuota pientä suolattua salakkaa.\nTämmöisissä tyynissä vesissä ja näin kirkkaalla ilmalla, kun yö on\nmelkein yhtä valoisa kuin päivä, eivät vehkeet voi olla kyllin hienot.\nEi ole ihme, etteivät torpparin haukiuistimet ole kalastaneet.\nMahdollisesti on viime vuosina, jolloin hän ei ole saanut, ollut\nsamanlainen ilma kuin nyt. Silloin taas, kun hän sai, on mahdollisesti\nollut pilvessä ja tuullut. Syönti kesti muuten vain pari tuntia, heti\nauringon laskettua ja vähän sen jälkeen.\n\n\"Kun kunnia näin oli pelastettu, jätimme virran seuraavaksi yöksi\nrauhaan, mutta sen jälkeisenä yönä olimme taas siellä ja palasimme\nsaaliinamme lohensa kullakin. Oli saatu yhteensä yhdeksän. Kalastus\nalkoi muodostua melkein samanlaiseksi joka yö: soudetaan ulos, tehdään\nkierros, lohi tarttuu, soudetaan maihin, otetaan koukkuun, juodaan\nsaijut, toinen lähtee vuorostaan ulos j.n.e.\n\n\"Seuraavana yönä lähti allekirjoittanut yksin kalaan. Toverit olivat\nlähteneet hankkimaan lisää täkyjä ja oli heidän aikomus saapua laivassa\nvirralle puolenyön aikaan. Laiva saapui kuitenkin niin myöhään, että\nsyönti oli jo ohi. Sen aikana sain minä kuitenkin neljä lohta kahdessa\ntunnissa. Olin pannut kaikkein hienoimman heittosiiman ja pienimmät\nkoukkuni. Joka kerta kuin soudatin itseni ulos, tarttui. Minä luin sen\npienten täkyjen ansioksi. Mutta kuinka varomatonta on tehdä mitään\nteorioja, sen osoitti tämän viimeisen illan kokemus. Vaikka heillä\ntänään taas oli samat vehkeet kuin minulla eilen, eivät toverini\nsaaneet niillä mitään. Sen sijaan toinen heistä sai suurella rumalla\nkorttelin pituisella siian pojalla valkoisen \"siikalohen\". Saadakseni\nselville, kelpaisiko ehkä perhokin, koetin niitä taas kaikenlaisia,\nmutta turhaan.\n\n\"Kalaretkemme X-virralle on nyt lopussa. Sehän on ollut harvinaisen\nonnistunut. On saatu niin paljon, kuin oikeastaan on ehditty saada,\nsillä kalastettava alue tuossa on niin pieni, että siinä mukavasti\nmahtuu kalastamaan vain yksi vapa. Olemme saaneet keskimäärin 3 lohta\nyössä, syöntiajan ollessa vain noin 3-4 tuntia. Suurin saaduista\nlohista oli 7 kiloa, pienin 3 kiloa, muut siltä väliltä. Pienempiä ei\nnäkynyt. Teidän kehoituksenne, että olisi etsittävä lohia muualtakin\nkuin koskista, on siis osoittautunut täysin huomioon otettavaksi.\nLuultavasti lohet, jotka järvissä oleskellessaan suurimmaksi osaksi\nelävät muikuista, kerääntyvät vesistöistä toisiin laskevien\nmuikkuparvien mukana tämmöisiin ahtaisiin paikkoihin ja ovat sieltä\neräinä aikoina helpommin ja runsaammin saatavissa kuin suurilta\nseliltä, missä ne hajaantuvat enemmän. Jos me aina tietäisimme, missä\nmuikut liikkuvat, tietäisimme myös lohien olinpaikat.\n\n\"Meitä suosi mitä ihanin ilma, ehkä liiankin ihana, sillä tyyni kirkas\nsäähän on kaikkein huonoin lohi-ilma, varsinkin heikosti virtaavassa\nvedessä, jossa syötin pakostakin täytyy kulkea hitaasti ja jossa\nkalalla on hyvää aikaa tarkastaa pyydystä, ennenkuin se sen ottaa. Kuta\nenemmän ja pettävämmin pyydys jäljittelee sitä kalalajia, jota lohi\nsillä hetkellä syö, sitä varmimmin se on saatavissa.\n\n\"Mutta miksi ne ottivat vain niin lyhyen ajan? Se luultavasti riippui\nsiitä, että muikku sinä aikana \"nousi\" ja lohet sen mukana. Kun muikut\ntaas lähtivät, seurasi lohikin mukana tai poistui kyllänsä saaneena,\ntullakseen seuraavana yönä muikkujen kanssa takaisin.\n\n\"Tässä niemessä, tämän vapajavan virran rannalla olisi mitä herttaisin\nkalamajan paikka. Sitä jo suunnittelimme vastaisia kalaretkiä varten,\nsillä varma on, että tämä ensimmäinen retki ei ole oleva viimeinen.\nOlisi tänne mukava ajaa moottorillakin ja asua siinä tai rakentaa\nteltta rannalle. Tässä vesistössä Saimaan ja Kallaveden suurten\nvesisäiliöiden välillä on sitäpaitsi muitakin samanlaisia ahtaita\nsalmia, virtoja ja myöskin koskia. Tämä reitti olisi lohenkalastajain\nkultala, jos meillä vain olisi asianharrastusta niin paljon, että\nparhaat vedet saataisiin rahakkaan yhtiön hoitoon niin, että niissä\nryöstökalastusta voitaisiin estää ja kutua rauhoittaa. Kulkuneuvojen\npuolesta olisi reitti vallan mainio, sillä kaikille koskille sinne\npääsee laivalla sekä Savonlinnasta että Kuopiosta.\"\n\n\n\n\nERÄS URHEILUKALASTAJA.\n\n\nMeillä ei, ainakin mikäli minun tietooni on tullut, ole kovinkaan monta\ntaitavampaa lohenonkijaa, ei ainoatakaan, jota voisi verrata\nenglantilaisiin taitureihin sillä alalla. En puhu ollenkaan\nonkimiestemme saaliista, vaan siitä taidosta ja siroudesta, millä vapa\non käsiteltävä ja pyydys koskessa kuljetettava. Meillä on onkimistaito\nteknillisesti jotakuinkin samalla asteella kuin pallonlyönti\nkylänraitilla verrattuna verkkopalloon. En ole tosin koskaan nähnyt\nulkomaan mestareita, mutta kirjallisuutta seuraten olen tullut saamaan\naavistusta siitä, mitä vaatimuksia tämän urheilun harjoittamiselle\nvoidaan asettaa.\n\nUrheilukalastus, harjoitettuna niin kuin sitä harjoitetaan siinä\nmaassa, missä se on kehittynyt korkeimmilleen, nimittäin Englannissa,\non siellä kehittynyt tieteeksi siihen nähden, että se myös on luonnon\nja sen ilmiöiden harrasta tutkimista. Se pyrkii pääsemään perille\nkalojen elintavoista, siitä, missä ne oleskelevat milläkin ilmalla ja\nminkin vedenkorkeuden aikana, kuinka ne vaeltavat paikasta toiseen,\nmitä ne syövät ja siitä johtuen, millaisia pyydyksiä ne milloinkin\nsiitä ja siitä syystä ottavat. Veden eläimistön tarkka tutkiminen on\nollut välttämätön kaikkia niitä eri pyydyksiä luodessa, joita\nurheiluvälinetehtaat valmistavat. Urheilukalastus siis edellyttää\nläheistä vuorovaikutusta tieteen kanssa, niinkuin kalastus yleensäkin.\n\nEnglanninkielen taitoinen onkija voi tavattomasti hyötyä perehtymisestä\nsenkieliseen kirjallisuuteen tällä alalla. Siellä on sitä saatavana\nrajattomasti. Muilla kielillä on tätä kirjallisuutta vähemmän, mutta on\nsentään saksaksi ilmestynyt perinpohjainen ja metoodinen kirja\n\"Angelfischerei im Süsswasser\", kirjoittanut tohtori Heintz, ja\n\"Angelfischerei\" kirjoittanut von der Borne, ruotsiksi R. Lundbergin\n\"Fiske med metspö\" ja norjankielellä J. Preuthunin \"Laxe og\nSjöörretfiske\". Suomeksi ei vielä ole ilmestynyt yhtään näiden teosten\nveroista teosta.\n\nMutta joskaan meillä nyt onkijain ammattitaito ei vielä ole sen\nkorkeammalla kuin mitä se on, niin voidaan sitä kehittää, ja minä\ntoivon, että se yhteinen harrastus, jonka herättämiseksi ja\nylläpitämiseksi Suomen Urheilukalastajain Liitto muun muassa on\nperustettu, tulee siihen voimakkaasti vaikuttamaan. Ovathan\nkaikenlaiset muutkin urheiluseurat, jotka meillä kaikissa lajeissaan\novat vielä verrattain nuoria, jo kasvattaneet harjoittajiaan, joilla on\nmaailmankin mainetta. Ovathan urheiluonkijat meillä enimmäkseen vanhoja\nherroja eikä meistä tietenkään kehity mitään maailman mestareita. Eihän\nmuuten Hannes Kolehmaisiakaan nouse joka eukon pojasta. Minä kuitenkin\ntoivon, että kun urheilukalastuksen harrastus laajenee, nuoret miehet\nvievät aatetta ja taitoa eteenpäin. Olen varma siitä, että suomalainen\naines tässäkin suhteessa on hyvä. Jahka me saamme kosket kuntoon,\ntreenauksen käymään, kilparadat reilaan, on kyllä ilmestyvä niiden\nkäyttäjiäkin.\n\nSiihen mennessä minusta on paikallaan muistella, mitä kykyjä meillä jo\non ollut, niitä, jotka ovat panneet perustuksen urheiluonginnalle\nmaassamme ja sitä kehittäneet. En tunne heitä montakaan, mutta\nepäilemättä on vielä elossa olevia vanhoja herroja tai manalle\nmenneitä, joiden salatiedot olisivat saatavat säilymään, tiedot meillä\nkäytetyistä pyydyksistä ja pyyntitavoista. Luultavasti kätkee moni\nvanha perhoskirja koinsyömiä perhoja, jotka olisivat uusittavat. Se\nolisi siitäkin syystä suotavaa, että vähitellen saataisiin luoduksi\nsuomalaisiin vesiin soveltuva kokoelma pyydyksiä, varsinkin perhoja,\nsillä eivät Englannista umpimähkään tilatut ja luettelojen mukaan\nostetut vehkeet täällä aina sovellu -- mistä minulla on hiukan omaakin\nkokemusta. Olen omasta kokemuksestani pääsemässä yhdestä ja toisesta\nseikasta jäljille ja toivon voivani vastedes antaa tietoja näistä\nkokemuksistani muillekin.\n\nOdottaessani toisten esityksiä pyydän saada tällä kertaa jutella, mitä\nolen oppinut eräältä mieheltä, tohtori W. Lybeckiltä, johon tutustuin\nheti lohenongintakauteni alussa ja jolle siinä suhteessa olen paljon\nvelkaa. Häntä ei ole enää olemassa, ja siltäkin kannalta on syytä häntä\nmuistella.\n\nTuskin on tässä maassa montakaan, joka ei sitä miestä olisi, joskaan ei\nhenkilökohtaisesti tavannut, niin ainakin nähnyt. Jo ulkomuodoltaan hän\noli siksi erikoinen ilmiö. Hän oli pitkä, roteva mies, kasvot leveät ja\nverevät, oikea ulkoilmaihminen. Hän esiintyi talvellakin avopäin, tukka\npitkänä, harteilla leveä sarkakauhtana, jalassa paulakengät. Kesällä\nsaattoi hänet nähdä ruskea yläruumis paljaana ei vain kotonaan, vaan\nihmisten ilmoillakin, maanteillä ja missä vain, rautatielläkin, ja\nvasta taloon tultuaan hän siirsi rohtimisen paidan käsivarrelta\nyllensä.\n\nTämä mies oli monessa suhteessa uranuurtaja, m.m.\nluontoparannusentusiasti, ilmakylpyprofeetta, ja minä luulen, että moni\nmies on hänelle kiitollisuudenvelassa hermojensa korjautumisesta;\nainakin alkoi minulle uusi fyysillinen elämä, kun opin häneltä joskus\njättämään paidan pois ja antamaan auringon paistaa sekä selkään että\nsen vastakkaisellekin puolelle.\n\nHän oli kaikenkaltainen urheilija, metsästäjäkin, mutta ennen kaikkea\nhän oli lohenonkija, ja niinkuin hän yleensä pani \"sielunsa\" kaikkeen,\npani hän sen luultavasti viimeiseen laukaukseensakin, sielunsa ja\nintohimonsa, jotka hänelle yleensä olivat yhtä, alituisessa\nkamppailussa keskenään.\n\nTutustuin häneen oikeastaan jo paljon ennen, kuin meistä tuli\nkalakaverit. Vietin viime vuosisadan yhdeksänkymmenluvun alussa kesää\nSvartön saarella Porkkalassa. Siellä on meressä Söderskärin kari, joka\non tullut kuuluksi erinomaisena vesilinnustuspaikkana. Sitä kutsuttiin\nsiihen aikaan herttuakunnaksi (hertigdömet) ja sen omistivat siihen\naikaan kuvanveistäjä Robert Stigell ja eräät muut \"hertigit\", joiksi\nSvartön Söderlingska erehtymättömästi ja velvollisuuden mukaisesti\nheitä tituloi. Stigell asui säännöllisesti saarella ja Lybeck tuli\nsilloin tällöin sinne vierailemaan. Hänellä oli erinomaiset vehkeet,\nparemmat kuin kenelläkään muulla, haulikko niin raskas, isoreikäinen ja\npaksupiippuinen, että ainoastaan hänenlaisensa jättiläinen voi sitä\nmukavasti käsitellä. Erikoista huomiotani herätti eräs hänen\nmatrassinsa, Englannista varta vasten tilattu kalliolla makaamista\nvarten haahkoja odottaessa -- kai mukava kylläkin, mutta soutajan, vanhan\nSöderlingin, vähemmin suosima, se kun monien muiden yhtä\nperinpohjaisten varustusten ohella lisäsi pienen ruuhen painoa ja\nvaikeutti maihin pääsöä mainingin kiertämälle karille.\n\nYhtä perinpohjaisesti ja täydellisesti hän myöskin oli varustettu\nonkijana. Hänen vapansa, siimansa, rullansa ja yleensä koko\nonkilaatikkonsa oli silloisiin oloihin nähden, noin puolitoistakymmentä\nvuotta sitten, priima lajia ja aina hän täydensi varastoaan parhaalla\nmitä sai, niinkuin tuleekin, mikäli kukkaro sen suinkin sallii, sillä\njos mieli kyetä järkiperäisesti onkimaan, saada siitä se huvi, mitä\nhakee, ja päästäkseen ikuisista harmeista ja hermostuksista, pitää olla\nvälineet, jotka eivät petä, sillä tahtovathan ne pettää sittenkin. Vapa\nainakin täytyy olla mahdollisimman paras, sillä sitä on vaikea itsensä\nkorjata, vaikka Lybeck taisi niitäkin minulle ja muille tohtoroida,\nsamoinkuin hän oli näppärä virkistämään henkiin kuolemaisillaan olevia\nkoukkulaitteita devoneita ja täkyrakseja varten -- taito, joka\nonkimiehelle on yhtä välttämätön kuin on verkkomiehelle taito osata\npaikata verkkonsa. Opin häneltä sen vähän, minkä osaan, odottaen usein\nvastaanottovuoroani kylän akkojen kanssa. Hänen apuaan ja neuvoaan\nkäyttäen sain itselleni aivan samanlaisen vavan kuin hänellä\nitselläänkin oli, erinomaisen skotlantilaisen greenheart-vavan, joka on\nyhdistetty virveli- ja perhosvapa, ja joka on vieläkin olemassa,\nvaikkakin jo viimeisiä virsiään vedellen. Sen yhden kärjen katkeamiseen\ntarvittiin ryssän piikkilankapaalu. Sen toinen kärki on vielä yhtä\nsuora ja sitkeä kuin viisitoista vuotta sitten. Myöhemmin olen\nonnistunut saamaan priima splitbambuvavan, mutta kun aavistelen\nsyksyllä suuria olevan tulossa, otan Lybeckin aikuisen siltä varalta,\nettä täytyisi ottaa väkisin, niinkuin usein sattuu, kun kuusikiloisen\npäähän pistää lähteä alas suuresta koskesta, jonne sitä ei voi seurata.\nJuuri tätä tapausta varten oli Lybeck tilannut omankin samanlaisen\nvapansa.\n\nMutta hän tarvitsi lujat työkalut myöskin muuta varten, sitä varten,\nettä ne kestäisivät siinä leikissä ja todessa, mihin ne hänen käsissään\njoutuivat. Hän niin sanoakseni tappeli kosken kanssa, otti sen väkisin,\nhartiavoimalla, sulin käsin, ei suurta kalaa uuvuttaessaan, sillä siinä\nsuhteessa hän oli varova, vaan pakottaessaan sen ottamaan -- pienemmät\nhän kyllä hujautti olkansa yli vesakkoon. Ja kalat näyttivät antavan\npakottaa itsensä.\n\nMeidän koskissamme niiden virtavuuden vuoksi tavallisesti kalastetaan\nkulkien ylhäältä alaspäin. Epäilemättä kala kyllä ottaa paremmin sekä\nsyöttiä että metallipyydystä, jos se heitetään vastavirtaan ja nopealla\ntempaisulla kiskaistaan alaspäin. Silloin se kiitää niinkuin koskea\nlaskeva luonnollinenkin kala ja näyttää vaikuttavan erikoisen\nkiihoittavasti lohen ruokarauhasiin. Samoin myös virtaan pudotettu\nperho liukuu luontevammin kuin poikkivirtaan tai alaspäin heitetty.\nMeidän kiivaskulkuisissa, matalissa ja kivisissä koskissamme tämä tapa,\njollei sitä seuraa erikoinen taito, tottumus ja kosken tunteminen,\nkuitenkin helposti vie pyydyksen pohjaan.\n\nMyöskin Lybeck kalasti ylhäältä alaspäin ja melkein aina rannalta, sekä\nsen vuoksi, että soutamiseen Huopanan koskessa Viitasaarella, jossa\nkalastimme, ei juuri ole tilaisuutta että myöskin siksi, että hän\ntahtoi urheilla s.o. voimistella. Hän lähti niskasta, niin ylhäältä\nkuin pääsi ja mennä touhusi heittäen ja aina askeleen ottaen ja taas\nuudelleen heittäen alaspäin. Oli nautinto katsella jäntevää,\nlaajalanteista miestä, avopäin, avojaloin, ruskeat housut ruskean\nyläruumiin jatkona -- muuten kylläkin asianmukainen puku,\nharmaanruskeiden rantakivien värinen. Hänen tapansa heittää oli yliolan\nheitto, paitsi silloin kun hän käytti syöttiä, joka ei tätä heittotapaa\nkestä. Tavallisestihan heitetään vain perhoa ja aivan kevyttä\nsilkkikalaa yli olan, jotavastoin raskaampi laji hujautetaan\nalapuolelta, vavan alitse ylöspäin, ja annetaan maahan lapetun siiman\njuosta ulos. Lybeck käytti ei varsin raskasta metallikalaa ja lippaa ja\nheitti niitä niinkuin perhoa. Saatuaan ensin siimansa pari vavan\npituutta koskeen, hän tempasi sen ylös, astui askeleen eteenpäin,\nsillaikaa kuin siima oikeni taapäin, vei voimakkaasti vapaa eteenpäin\nja antoi pyydyksen ampua alas siihen paikkaan, mihin oli tähdännyt,\npoikki kosken tai viistoon. Samalla hän laski vavan kärkeä, vei sen\nnopeammin tai hitaammin, sen mukaan kuin virta ja pohja vaati rantaan\npäin, tarpeen mukaan antaen lisää siimaa tai sitä lyhentäen, jolloin\npyydys ensin kiisi viistoon ja sitten vississä paikassa teki tiukan\nmutkan. Tämän viimeisen tempun hän koetti tehdä niin, että pyydys juuri\nsilloin oli jossakin syvennyksessä tai kiven ylä- tai alapuolella,\nmissä kala tavallisesti vaanii. Sillä tavoin hän aina uudistuvin\nheitoin suorastaan tonki esiin kalat niiden pimeimmistäkin piiloista\nmelkein kuin magnetisoiden ne liikkeelle oman hermostonsa ja jäsentensä\nloihtutaidolla. Pyydys kävi joka paikan, ei koskaan pysähtynyt eikä\nantanut kalalle aikaa arveluun ja arvosteluun, mihin mulloset varsinkin\nhuonon syönnin aikana ovat erinomaisen taipuvaisia, hännän\nläiskäyksellä ja takapuolensa pyllistyksellä ilmaisten halveksumistaan.\nSattuihan se mielenosoitus usein Lybeckillekin, minkä saattoi\nkirkkaalla säällä ja korkealta äyräältä katsoen huomata, ja mikä ilmeni\nsiitäkin, että hyvin monet hänen saamistaan lohista olivat hännästään\nkiinni, _hänen_ lohensa useammin kuin muiden hitaampien, joiden hyrrä\nkoskessa ei pyörinyt niin vihaisesti kuin hänen. Minusta näytti usein,\nettä kalan _täytyi_ tarttua hänen koukkuunsa ja hyökätä siihen kiinni\ntoisten kilvalla, jollei kala suvainnut tarttua koukkuun, niin tarttui\nkoukku kalaan.\n\nVesi kyllä roiski ja metsä mätki hänen mennessään, ja olisi luullut\nkalain sitä kaikkoavan pois koko koskesta, mutta kovassa kuohussa ja\nvahvassa virrassa sillä ei näkynyt olevan väliä, varsinkaan kun hän ei\nkauan viipynyt paikallaan. Olisi myöskin luullut, että hän satutti\npyydyksensä puihin, mutta ihme kyllä se tapahtui harvemmin kuin olisi\nluullut, vaikka hänen heittonsa olivat kylläkin niin pitkät, että hän\nsaattoi, jos tahtoi, temmata kalan toisen nenän edestä toiselta\nrannalta. Tapahtui sentään, että minä sain irtauttaa hänen koukkunsa,\njoskaan en housuistani, enkä huulestani, niin en kuitenkaan kaukana\nniistä, rantapajukosta. Ei hänellä muuten ollut aikaa pyydyksiään\nsuremaan, kun ne tarttuivat ja jäivät. Hyvän syönnin aikana maksaa aika\nenemmän kuin vehkeet.\n\nLybeckin tavallisimpia vieheitä oli noin puolentoista tuuman pituinen\nn.k. devon, hopeinen tai useimmin kultainen pyöreä metallikala, joka\noli selältään maalattu joko ruskeaksi tai sinisen vihreäksi. Parhaiten\nnäytti hän saavan sellaisella, joka ei ollut suoraan tehtaan jäljeltä,\nvaan josta maali oli kulunut pois niin, että sitä siinä oli vain\njoitakin täpliä. Kuta kuluneempi sellainen on, sitä paremmin se näyttää\nkalastavan. Olen mestarini traditiota noudattaen aina pitänyt\nvarastossani tällaisia likaisia laitteita ja viimeksi minä viime\nsyksynä sain hyviä tuloksia muutamalla tumman vasken värisellä\nsinisen-vihreänruskeaksi töhrityllä devonilla, joka oli tarttunut\nkoskesta onkeeni ja siellä saanut erikoisen ruosteen. Se on nyt taas\nsiellä kiven kolossa jossakin. Luulen, että jos voisi saada aikaan\ndevonin, joka olisi maalaamaton, mutta itse metalli kihtaisi hiukan\nsinistä, hiukan vihreää, hiukan ruskeaa niinkuin vanha pronssi, se\nolisi sopiva jäljittelemään pientä mullosta ja sen kanssa jotenkin\nsamannäköistä elritsaa, ja meillä olisi näpsä pyydys varsinkin\nkirkkaalla säällä. Devonista vielä mainitsen, että olen tullut\nhuomaamaan, että kaupassa löytyvät sellaiset, joissa on, paitsi kaksi\nparia häntäkoukkuja, myöskin kaksi paria sivukoukkuja, eivät ole niin\nkäytännölliset, kuin jos nämä sivukoukut ovat poissa. Ne tarttuvat\nhelposti pohjaan, ne näkyvät hiljaisemmassa pyörinnässä kuin\nmyllynsiivet ja joutuvat sitäpaitsi pian epäjärjestykseen. Kala tarttuu\nkyllä ilman niitäkin, jollei devon ole aivan suuri, jolloin ne kyllä\nsaattavat olla paikallaan. Viittaan kuviin.\n\nPaitsi devonia käytti Lybeck myöskin lippoja suurimmasta pienimpään ja\noli mestari näiden, melkoista taitoa vaativain pyydysten käyttämisessä,\njoita täytyy kuljettaa eri tavalla eri veden nopeudessa. Devonia hän\nkäytti kirkkaalla säällä ja yleensä päivällä, lippoja sateella ja\nillalla ja yöllä, jolloin vaaditaan välkettä ja jolloin kala ei ehdi\nnähdä muuta kuin leimauksen. Lippahan jäljittelee valkeata syöttiä,\nsalakkaa, särkeä ja siianpoikaa, ja on käsiteltävä niin, että koskea\nalas kiitävän kalan liikkeet tulevat hyvin ja pettävästi\njäljitellyiksi. Varsinkin kiven huopeessa veden velloessa, kun sen saa\nsiinä muutaman silmänräpäyksen pyörimään ja heittämään kuperkeikkaa, se\nnäyttää olevan vastustamaton, ja sen liikkeen Lybeck osasi sille antaa.\n\nLybeckin lipat olivat kooltaan suurimmasta ruokalusikan kokoisesta\npienimpään teelusikan lehteen saakka. Pienempiä niistä hän käytti\nyhdessä perhojen kanssa niin, että hänellä alinna heittosiimassa oli\nlippa ja ylempänä pari kolme perhosta. Tämä viimemainittu tapa ei\nminusta ollut oikein asianmukainen enkä minä siinä suhteessa ottanut\nhäneltä oppia. Ensinkin ei perho, kun lippaa täytyy vetää, saa sitä\nluontaista virran mukana menevää liikettä, joka sillä täytyy olla, vaan\njoutuu tavallaan uistimeksi, ja toisekseen se, jos kala ottaa perhoon,\njoutuu ajelehtimaan ja helposti tarttuu pohjaan, jolloin kala\nmenetetään. Se vaara on kyllä tarjona useammalla perhollakin onkiessa,\nmutta kun perho on keveämpi, ei tarttumisen vaara ole niin suuri. Minä\npuolestani olen tullut siihen, että käytän melkein yksinomaan yhtä\nperhoa, varsinkin jos luulen suurempia kaloja olevan koskessa. Minulle\non usein tapahtunut, että suuren ottaessa alimmaista perhoa, pieni\nsuuren uidessa iskee johonkin ylempään ja tempoessaan vapauttaa\nvanhemman veljensä. Ottaessakin on tämmöisestä kaksoissaaliista\nhankaluuksia, tavallisesti aina toinen ja suurempi pääsee.\n\nNiinkuin tästä näkyy, ei Lybeck, vaikka hän käyttikin perhoja\nuistinsiimassaan, ollut varsinaisesti perholla onkija eikä perehtynyt\nsen tekniikkaan. Vaikka hän heittikin lippoja ja muita pyydyksiään\nsiihen tapaan kuin perhoa heitetään, oli hänellä, niinkuin monella\nmuullakin, se käsitys, että siima näin heittäen ei lennä ulos, ellei\nsiinä ole painoa -- mikä on erehdys, sillä siimahan kyllä sen tekee\nilmankin painoa, kun se vain vapaan nähden on tarpeeksi paksu, ja vapa\ntarpeeksi joustava. Kun hän käytti hienompia siimoja, mitkä\nvirvelöidessä kyllä ovat paikallaan varsinkin alaheittotyylissä, ei hän\nsitä saanut ulos ilman painoa. Ei hän myöskään näyttänyt luottavan\npelkkiin perhosiin ja niiden viehätysvoimaan, vaan luuli, että pitää\nolla kirkas lippa, joka houkuttelee kalan piilostaan esiin. Että pelkkä\nperhokin antaa hyviä tuloksia, sen minä kuitenkin sain hänelle\ntodistetuksi eräänä iltana, kun kalastimme kilvan, hän seisoen kosken\nkeskellä olevalla arkulla, minä maissa seisoen ja kalastaen maan ja\narkun välistä. Kun hän metallipyydyksillään ei saanut suuresta koskesta\nmitään, minä otin höyhenellä tunnin kuluessa kymmenkunnan kilon\nmullosta. Menestykseni riippui kai siitä, että olin huomannut kalojen\nsilloin ajavan perhoja, jolloin ne eivät välitä täky- ja muista\nvehkeistä. Siitä lähtien olen kaikkein suurimmaksi osaksi käyttänyt\nperhoa melkein yhtä tuloksellisesti kuin hän lippoja ja devoneita.\nLybeckin saaliit ovat kuitenkin jääneet voittamattomiksi muihin\nHuopanan kalastajiin verrattuina. Hän suolasi lohia saavittain. Erään\nhänen muistiinpanonsa mukaan hän 15 päivän kuluessa oli saanut suuria\n24 kappaletta, jotka painoivat yhteensä 151 kiloa. Pienempiä hän ei ole\nmerkinnyt. Paras päivän saalis oli 5 kappaletta. -- Hänen käyttämistään\nmullosperhoista, mikäli muistan, tahdon mainita punaisen _Soldier\npalmerin_, ruskean _Red- ja Brown palmerin_, mustan _Zulun_, harmaan\n_March brownin_ ja keltaruumiisen ja ruskeanharmaasiipisen\n_Professorin_, kaikki suurenpuoleista kokoa.\n\nOllessamme onkimatkallamme teimme tavallisesti niin, että mentiin\nyhdessä koskelle. Jos meitä samaan aikaan sattui olemaan useampia,\nesim. neljä vapaa, vedettiin arpaa, kuka kullekin puolelle. Jouduin\njoskus Lybeckin kanssa samalle puolelle. Kohteliaasti hän taitavampana\nkalastajana sijoitti minut edelleen, koska hän kauemma heittäen\nkuitenkin voi takaakin tullen vallita suuremman osan vettä kuin minä,\njolta pyydys ei lentänyt niinkuin häneltä. Rantakalain olisi näin\npitänyt joutua minun osakseni. Mutta nekin olivat oikeastaan hänen. Ne\njoutuivat tavallisesti hänelle siten, että hänen pitkä, keskikoskeen\nheitetty siimansa alaspäin kiertäessään vei hänen syöttinsä kalan\nnäkyviin ennen kuin minun. Kun näin, etten ehtisi hänen tieltään,\npyysin häntä jatkamaan ohitseni. Ennenkuin pyydykseni selvisi pohjasta,\nmihin sillä oli erikoinen taipumus tarttua, ja sitten puusta, johon se\npohjasta ponnahti, oli toveri tiessään ja huitoi kaukana suvannossa\nalhaalla ja oli pian joutunut siltaan ja oli tulossa toista rantaa\nniskaan, ensin toisten taa ja sitten heidän ohitse ja edelle,\nhaavipojalla kannannainen vitsariippi mullosia, suurempia ja pienempiä,\nkun meillä muilla vast'alkajilla oli kullakin joko parahiksi mitan\ntäyttävä mullonen tai ahven.\n\nNautin hänen kalastuksestaan enemmän kuin omastani, josta siihen aikaan\nei ollut paljoakaan sanomista. Oli ilo nähdä sitä voimaa, varmuutta,\nintoa ja taitoa, millä hän vapaansa käytti, kuulla vavan viuhinaa ja\nsiiman läiskinää ja miten kala keikautettiin maihin. En unohda koskaan\nnäkyä eräänä varhaisena aamuna, kun Lybeck jo oli mennyt ongelle ennen\nauringon nousua. Tavallisesti hän onki myöhään yöhön, niin kauan kun\nnäki, nukkui vaate päällä muutamia tunteja, meni taas ulos, kalasti\naamiaisille, kylpi säännöllisesti joka aamu, koska siihen iltapäivällä\nei ollut aikaa, nukkui keskipäivän, jolloin kala yleensä ei ota, ja oli\nsitten valmis ilta- ja yö-otteluun. Minä tein melkein päinvastoin. No\nniin, olin herännyt tavallista varhemmin, ja lähtenyt koskelle. Ville\ntohtori oli jo siellä. En kuitenkaan nähnyt häntä itseään, ainoastaan\nhänen apulaisensa erään suuren kiven vieressä. Aurinko juuri nousee ja\npunaa sakean lepikon sillä puolen. Siellä on suuri, suippilon muotoinen\nkivimöhkäle suvannon yläpäässä. Silloin nousee kiven takaa tuuhea pitkä\ntukka, leveä otsa, paksu kaula, ruskea ruho ja kaksi ruskeaa kättä\nruskeaa vapaa pitäen. Enempää ei tule kiven takaa näkyviin. Hän sulaa\nmaisemaan, aurinko punaa hänet ja metsän, ne kuuluvat yhteen. Se on\nkuin itse metsän jumala Pan, on kuin kentauri, metsänhaltija, joka\nvaihteeksi on lähtenyt kalaan. Hän soluttelee siimaa koskeen. Tempaa\nylös, heittää alas, lappaa sisään, päästää taas, ilme ja eleet niinkuin\nmetsän elävän. Yhä pitemmälle lentää pyydys, pian suvannon keskeen. Hän\ninnostuu pääsemään vielä ulomma, missä on varma vedenalainen kivi,\nminkä alta usein ottaa, aina suuri. Pan kiipee polvilleen kivelle,\nheittää nyt polviltaan, eturuumis eläen, takaruumis sulaen\nliikkumattomaksi kiveen. Se _on_ Pan, ja Pan saa. Pyydys putoo vihdoin,\nniinkuin hän sen tahtoo, ja hänellä on suuri lohi ongessa, joka velloo\nvettä hetken niinkuin potkuri ja sitten katoo, siiman viiltäessä vettä.\nKetterästi kuin kissa hyppää hän kiveltä alas. Haavipoika,\nvikkelyydessä ja ottamisen taidossa lajiaan ainokainen, Kokon Julius,\nhänkin ruskea, joskin hiukan haaleampi, niinkuin yleensä penikat,\njuoksee joustavasti pyörähtelevän otvan päähän, valmiina iskemään heti,\nkun lohi rantautuu. Se rantautuukin veden painamana ruuhkaa vastaan.\nOttaja kyyristyy, tähtäilee veteen, tekee nopean liikkeen, nostaa\nruskean vetehisen ja juoksee maihin. Se on käynyt salamannopeasti\nnäiltä kahdelta tottuneelta, vuosikausien kuluessa yhteistoimintaan\nharjaantuneilta. Ne jäävät sitten siihen, yhteen ryhmään, litteälle\nkalakivelle, isketyn lohen ääreen, toinen pistäen puukolla veren\njuoksemaan, toinen päästämään koukkuja irti.\n\nSiinä oli kohtaus, jommoista en ole ennen enkä jälkeen nähnyt, ikävä\nkyllä, ettei sitä ole ikuistettu elävin kuvin, iloksi ja opiksi\nvastaisille kalamiehille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLybeck oli voimakkaiden tempausten mies, elämässään yleensä, niinkuin\nonginnassaan erittäin. Yhtä rajusti kuin hän johonkin intoutui ja yhtä\nkiinteästi kuin hän siihen antautui, yhtä äkkiä hän siihen kyllääntyi\nja sen jätti. Hän oli myös vastakohtien mies, täynnä ristiriitaisuuksia\nja koko lailla epäjohdonmukainenkin, niinkuin touhahtelevat\ntunneihmiset yleensä. Hän piti pahana onkimista sunnuntaisin, mutta ei\nkoukkujensa teroittamista ja pyydyksiensä paikkaamista\nkirkkoaikanakaan. Hän saarnasi kahvia, viinaa ja tupakkaakin vastaan,\nmutta joi sentään kupin, kallisti pikarin ja poltti sikarinkin, kun\nkovalle otti. Yht'äkkiä hän jätti onkimisen, pitäen tappamista syntinä,\nsiihen määrin vastenmielisenä, ettei voinut sietää pyydyksiään\nsilmäinsä edessä. Syyksi siihen sanoi hän myöskin sen, että onginta oli\nmuuttunut hänelle niin vangitsevaksi intohimoksi, että hänen täytyi\nsiitä vapautua. Jonkin aikaa koeteltuaan sitä turhaan voittaa, oli hän\nvihdoin saanut siihen voimaa siitä, että hän eräänä sunnuntai-iltana,\nsenjälkeen kuin juuri oli pitänyt myllytuvassa uskonnollis-eetillisen\nesitelmän itsensä hillitsemisestä, oli heti sen jälkeen koskelle\nmentyään saanut onkeensa suuren lohen, joka juuri ottaessa pääsi.\nSilloin hän suuttui niin, että menetti malttinsa ja kirosi. Hän tuli\nheti pois koskelta, kokosi kamsunsa ja lähti, ei enää koskaan\ntullakseen. Johdonmukaisempi mies olisi tällaisen heräyksen jälkeen\nehkä hävittänyt synninteon välineet, jotteivät ne saattaisi muitakaan\nsamanlaiseen kiusaukseen. Ville tarjosi vapansa ja muut vehkeensä\npolkuhinnasta eräälle toverille, ja yhä vieläkin hänen vapansa viuhuvat\nja hänen rullansa pärisevät Huopanassa, tehden syntiä toisten lukuun.\n\nOlen kertonut tämän tapauksen pienenä eetillisenä muistutuksena\nkaikille onkimiehille. Onginta, niinkuin muukin urheilu, on huvina\nhauskuus, mutta intohimona rasitus. Mieli ei saa, voidakseen virkistyä,\njoutua tasapainostaan pois edes silloinkaan, kun suuri lohi pääsee.\nTäytyy voida hymähtää, ei katkerasti, enintään alakuloisesti, istua\nrauhallisena rannalle ja pistää piippuun.\n\n\n\n\nSE SUURI SYNTYMÄPÄIVÄLOHI.\n\n\nOli yhä vieläkin saamatta se takaa ajamani suuri lohi. Kilon painoisia\nja pienempiä olisin kylä saanut kuinka paljon hyvänsä, mutta kuinka\nponnistelinkin, iso ei ottanut, ei edes nykäissyt. Koetin tietysti\nuskotella itselleni, että ei sillä väliäkään. Pienten saaminen,\nvarsinkin perhosilla, kysyy taitoa sekin ja on muka yhtä hienoa\nurheilua kuin suurtenkin saaminen, kun vain käyttää hienoa vapaa, jonka\nkärki tutistessaan antaa hermostolle samat sähkösysäykset kuin suuri\nkala ja jäykempi vapa.\n\nMutta uskotteluni oli pakotettua itseni pettämistä, sillä sisimmässäni\nvihlasi ilkeästi joka kerta, kun toverini, vanha tottunut kalastaja,\ntoi koskelta suuren kalan, joita hän muuten toi harva se ilta ja yö,\nvälistä useampiakin kerrallaan. Suurimpansa otti hän tavallisesti\niltamyöhällä, välistä vasta pilkkopimeässä. Olin usein jo aikoja sitten\npalannut ongelta, syönyt ja pannut maatakin, kun tultiin suurella\ntouhulla toitottamaan, että nyt sillä on viisikiloinen, nyt\nseitsenkiloinen, nyt kaksi kuusikiloista väkäleukaa koirasta. Kerran\nhän itse naputti ikkunaani, jonka ohi tie koskelle kulki, ja nosti,\nmielestäni kylläkin epähienosti, eteeni peräkkäin kolme jättiläistä,\njoista muuan oli tarttunut hännästään.\n\nMahtoi olla koskessa kaloja, koska niitä jo näkyi alkavan saada\nharaamallakin. Olisi niitä näin ollen luullut riittävän muillekin.\nMutta eivät ne vain satuttaneet purstojaan minun koukkuihini, vaikka\nniitä näin kutunsa edellä loikki ilmaan päivälläkin niin, että olisi\nvoinut lennosta ampua. Ehätin joinakuina iltoina koskelle ennen\ntoveriani ja koetin nakella samoja pyydyksiä ja samoilla paikoilla kuin\nhänkin, aina tuloksetta. Kun hän sitten saapui toiselle puolelle, niin\nrääkäsi hänen rullansa samassa ja pian kuului tappokalikan pauke\nvesakosta. Ongittuaan oman puolensa nakkasi hän koukun yli minun\npuolelleni ja vetäsi kalan nenäni alta siitäkin, missä minä juuri ikään\nolin turhaan heitellyt.\n\nSehän oli tietystikin toverini taito, jota hän sai kiittää\nmenestyksestään, vaikka minun oli vaikea sitä myöntää. En silloin vielä\nosannut heittää enkä varsinkaan kuljettaa pyydystä, niinkuin olisi\npitänyt. Vasta sitten, vuotta paria myöhemmin, kun vähitellen opin\noikeat temput, alkoi onni hymyillä minullekin. Mutta nyt se oli kuin\nkirottua. Minkätähden pitää toisen onkeen aina ottaa ja toisen ei\nmilloinkaan? Olkoon, että hän on taitavampi, mutta luulisi nyt ainakin\n_yhden_ käyvän minunkin pyydykseeni. Ja minun kävi suoraan sanoen koko\nlailla kateekseni.\n\nKateus on sangen ilkeä ja vastenmielinen tunne, mutta ainakin metsä- ja\nkalamiehen on melkein mahdoton saada pidetyksi siitä itsensä kokonaan\npuhtaana. Kateus on kalamiehen perisynti. Sillä on hänen rinnassaan\nkaikki viihtymisen edellytykset. Kyllähän naapurin täyteläinen\napilapeltokin puree sen mieltä, jonka niitty aidan takana kasvaa\nsammalta, mutta ei se semmoinen kuitenkaan koskaan karvastele siinä\nmäärin kuin toisen pullea nuotanperä, silloinkun itse ihan vierestä\nvedät tyhjän apajan. Ei ole kovin kaukana se maailmanaika, jolloin\nsuomalaiset elivät vain kalastuksesta ja metsästyksestä. Sentähden\nmeissä, heidän jälkeläisissään, kateus ja pahansuopaisuus rehoittavat\nvielä vereksimmillään. Lankesin lankeamistani niin syvälle, että minun\noli oikein hyvä olla niinä iltoina, kun toverini ei saanut mitään, ja\nvielä parempi silloin, kun häneltä pääsi kala. Sen ilon hän, hauska\nkyllä, valmisti minulle tuon tuostakin, sillä kun hän ei malttanut\nuuvuttaa, vaan pyrki ottamaan väkisin, särkyi häneltä pyydyksiä ja\nkatkeili tapseja ja murtui kalan leukoja vähäväliä. Koetin turhaan\ntorjua tätä syöpäläistä sydämestäni. Tunsin pääseväni siitä vasta\nsitten, kun itsekin olin saanut ison.\n\nMutta samalla olin selvillä myöskin siitä, että minun ei maksanut\nvaivaa yrittääkään, niin kauan kuin toverini kalasti. Jos onni koskaan\nkääntyy minulle suotuisaksi, niin kääntyy se vasta sitten, kun hän on\nlähtenyt. Ja mahtoi lähteä niin pian kuin suinkin! Onhan hän jo ottanut\nosansa, luulisi hänen saaneen pahimman syyhynsä saunoitetuksi. Onko nyt\nurheilijan arvoista suolauttaa korvomääriä? Silakanpyyntiähän se on\nsemmoinen eikä lohen... Olisin tietysti itsekin nuolaissut, jos olisi\ntipahtanut.\n\nVihdoinkin toverini lähti. Hänen kalakorvonsa kannettiin veneeseen ja\nhän soudatti itsensä yöksi laivaan. Nyt oli minun vuoroni. Tunsin heti\nruumiissani kuin jonkinlaisen vapautuksen. Oli niin kuin olisi jokin\nlumous lauennut, kirot peruutetut. Ensi yönä se tapahtuu _siksi_, että\nhän on mennyt. Sillä paitse että kalamies on kateellinen, on hän\nmyöskin taikauskoinen. Jos se ja se tulee (esim. akka vastaan), jos se\nja se lähtee (esim. harakka tai närhi puusta), niin se vaikuttaa päivän\ntulokseen. Kalamiehen taikoihin kuuluu sekin, ett'ei saa olla\n_uskovinaan_ saaliin saamiseen. Kalaan valmistautuessaan ja sinne\nmennessään hänen pitää vakuutella itselleen, että se tapahtuu suotta,\nnoin vain ilman aikojaan ... lähdenmähän ... menenmähän ... ei sillä\nväliä, saanko tai olen saamatta.\n\nJa niihin kuuluu vielä, että kalaan on mentävä salaa ... kun pääsee\npujahtamaan kenenkään näkemättä, silloin on aina suurimmat toiveet. Ja\nkun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli\ntuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin\nsiis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin:\n\n-- Ei taida viitsiä ... kyllä minulle riittää pienetkin ... ja eikö\ntuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.\n\n-- Voi toki, kyllä siellä niitä vielä on ... kun käy välisuvannossa\nsemmoinen pätke, että kuuluu pihaan asti.\n\n-- Eivät ne näy minun tarjouksistani huolivan.\n\n-- Koettaisittepahan kerran tuoreella salakalla.\n\n-- Onko teillä salakoita?\n\n-- Pojat näkyvät onkineen viskaimen täyteen.\n\n-- Taitaa nyt kuitenkin jäädä menemättä.\n\nMutta tuskin oli hän mennyt, kun aloin laittaa kuntoon täkypyydystä.\nHain salakan viskaimesta, jonka pojat olivat asettaneet porstuaan ja\nkiinnitin sen koukkuvehkeeseen. Useampia en ottanut mukaani, ja siinä\noli taas taika siinäkin. Olin ollut huomaavinani, että jos varustautuu\nliiaksi koskelle lähtiessään, se ei ole hyväksi. Minähän vain\npilanpäiten ... ilman aikojaan ... lätkäytän kerta pari, sitten tulen\npois. Menen vain kuutamoon käyskentelemään. Älkää luulko, lohet, että\ntämä on niin tärkeää, minulle on ihan yhdentekevä, otatteko vai ette...\n\nMutta minun sisimpäni jo vapisi ja jalkanivelissä oli tunne, niinkuin\nolisi pian täytynyt riipaista kuin juoksuun jonnekin minne tahansa,\nvaikka metsään. Kaikkialla nukuttiin, sekä meillä että muissa taloissa\nkahden puolen koskea. Oli täyden kuun aika. Välistä paistoi kuu\ntäydeltä terältä, välistä verhoutui taivas hienojen, hiljalleen\najelehtivain hattarapilvien peittoon. Tullakseni onkimapaikkaan oli\nminun kuljettava ensin vähän maantietä, sitten myllyn ohi ja sillan\nyli, jonka korvasta kääntyi jalkapolku lehdon läpi välisuvantoon ja\nniskaan.\n\nSillalle näkyi koko koski ylhäältä alas asti. Kuu paistoi pitkin koskea\nja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. \"Ves'\nkiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on\", niinkuin\nmuistaakseni Goethe jossakin laulaa. Ja minusta tuntui kuin ei koko\nmaailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä\nmuuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret\nlohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne\nminäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen. Näin\nyöllähän ne nousevat, rappu rapulta, pysähtyäkseen Välisuvantoon, jossa\nniitä sitten parhaina kutupäivinä seisoo satoja rinnakkain,\npäällekkäin -- niin suuria, ettei niitä milloinkaan semmoisia ole saatu\nongella eikä verkoilla, ei muulla kuin tuulaalla ennen vanhaan. Ne\nkatkovat kaikki koukut, repivät kaikki verkot. Suurin ongella saatu,\ntoverini saama toissa kesänä, oli kahdeksankiloinen, mutta siellä _on_\nyhdeksänkiloisia, kymmenkiloisiakin. Jos minä saisin semmoisen, jos\ntapahtuisi se ihme minulle ... minulle! Se suuri tapaus, josta\nkerrottaisiin vuosikausia tällä koskella, josta pantaisiin valokuvat\nurheilulehtiin. Huomennahan on syntymäpäiväni, ei, nythän se jo on ...\nkello on viittä yli 12. Jos minä saan sen syntymäpäivälahjakseni,\nkeitän siitä rokan ja kutsun koko kylän kestiin.\n\nSaakoot kerran maistaa kosken kinkkua paikkakuntalaisetkin, vaikka\novatkin vuokranneet pois vetensä.\n\nKuului yhtäkkiä rattaiden ratinaa edestäpäin. Sieltä saattoi ajaa akka\nvastaan ja turmella kaiken. Luulen, että pistin laukaksi ehtiäkseni\ntieltä pois, ja ehdinkin harpata maantieltä metsään, ennenkuin ne\ntulivat. Siellä olin turvassa, sillä harakasta ei ole pelkoa yöllä. Kuu\noli peittynyt hetkeksi pilveen ja lehdossa oli niin hämärä, että sain\nkulkea jalkoterällä tunnustellen, ett'en kompastuisi kiviin ja puitten\njuuriin. Tie kulki vähän matkaa koskesta mutkitellen niin, että kohina\nkuului milloin voimakkaammin milloin heikommin. Kalamies tuntee aina\nkosken äänestä, milloin se on annillaan. Se ei silloin soi niinkuin\ntavallisesti, vaan niinkuin jotenkuten toisin ... ei voi oikein sanoa,\nmiten toisin se silloin soi, mutta toisin se vain soi. Se on niitä\nsalaperäisyyksiä, joita ainoastaan kalamies käsittää, mutta joista\nmuilla kuolevaisilla ja eläväisillä ei ole aavistustakaan.\n\nKun tulin Välisuvantoon, näin, tunsin, kuulin ja tajusin, että siellä\ntäytyy olla minun kalan, se minun vielä saamaton, mutta minulle\nedeltämäärätty ensimmäinen suureni. Siellä losahteli ja läsähteli,\nposahteli ja päsähteli, nousi mustia selkiä veden pinnalle, loirahteli\nleveitä pyrstöjä laineiden välissä. Ne olivat kaloja, vesi ei olisi\nvoinut niin äännellä eikä väännellä. Lähellä rantaa oli suuri kivi,\njonka alapuolelle muodostui akanvirta, mistä löi rantaan ainainen\naalto, kihnutellen otvapuomia, joka oli rautarenkain kiinnitetty\nkiveen. Juuri tämä kiven alainen akanvirta oli se paikka, mistä\ntoverini melkein aina sai. Siinä seisoi aina kala; kun siitä illalla\noli saatu yksi, oli siinä jo seuraavana aamuna toinen. Kerran sai hän\nsiitä kolme yhtenä päivänä. Tänä aamuna siitä ei oltu ongittu. Siinä\ntäytyi siis olla -- siinä jos missään. Ja kun siitä otti, niin otti aina\nsuuri. Jos siitä sai pienen, silloin ei koskessa ollut suuria, koska ne\najavat heikompansa pois parhaista väijymäpaikoista.\n\nValmistausin heittämään. Kun lohi on arka kala, sitä arempi kuta\nsuurempi se on, ja kun se kaikkoaa pois vähintäkin varjoa ja\nheikointakin askelten töminää, täytyi heittämisen tapahtua varovasti,\nloitolta, oli hiivittävä varpaillaan, nakattava kiven takaa,\nyläpuolelta pyöräyttämällä salakka sen eteen, niinkuin se vähän\npyörryksissään kiitäen tulisi alas koskea ja hakisi turvaa tyynestä.\n\nVein iskukoukun veden rajaan, jotta se olisi siinä helposti\nyletettävissäni kalan uuvuttua. Lapoin sitten siimaa litteälle kivelle\njalkojeni juureen, laskin siimassa riippuvan salakan sopivan matkan\npäähän vavan kärjestä ja puristin vapaa toisella kädellä rullan alta,\ntoisella sen päältä.\n\nMutta silloin alkoi minua yht'äkkiä pelottaa ja kieli rupesi maistumaan\nmessingille. Sama maku tuli minulle ennen aikaan suuhun usein\nseisoessani jänispassissa haukun lähetessä. Jos se todellakin tarttuu\n... se kaikkein suurin, se kymmenkiloinen! Mihinkä minä sen kanssa\njoudun, jos se lähtee menemään alas? Silloin on minun ensin riennettävä\njälkeen niin pitkälle kuin pääsen rantakiviä, sitten koetettava\nhuojuvia riukuja myöten päästä kiviarkulle. Jos en sinne mennessäni\ntässä puolipimeässä ja petollisessa kuutamossa ole katkaissut jalkojani\nja vapaani, niin on pahin taival vielä jäljellä, jolle ei missään\ntapauksessa maksa vaivaa lähteä, suuri koski, jonka kala kerran siihen\npäästyään laskee yhteen menoon ehkä siltaan saakka. Jos se\npysähtyisikin välille jonkin kiven kupeeseen, en kuitenkaan pääsisi\nsitä niin lähelle, että saisin sen koukkuun kuohuvassa koskessa. Ja\nmitenkä minä veisin koukunkaan sinne mennessäni? On uhkapeliä lähteä\nnäin yöllä yksin ilman apua isoja ottamaan.\n\nKun en ollenkaan olisi lähtenytkään... Jos en heittäisikään... Kunpa en\nsaisi, vaikka heittäisinkin...\n\nVoi kauhistus, millainen peto hyppäsi arkun kohdalla keskellä suvantoa!\nTuossa näytti toinen pyrstöään...\n\nMelkein tietämättäni lensi siima vavan kärjestä ja kuutamossa\nkimmeltäen rätkähti salakkani koskeen. Siima oikeni vedessä, tunsin,\nkuinka täky pysähtyi ja alkoi pyöriä. Kiinnitin, aloin lappaa sitä\npois. Silloin, juuri kun täky oli akanvirrassa ison kiven huopeessa,\noli siinä kala kiinni!\n\nSe hetki, jolloin suuri kala juuri on tarttunut, mutta ei vielä ole\nehtinyt ilmaista itseään muulla kuin sillä painolla, minkä hänestä\ntuntee vapansa kärjessä, on kalamiehen kaikkein huumaavimpia. Jotakin\non tapahtunut, mutta mitä? Pyssy on lauennut, mutta ei vielä\npamahtanut. Ja on niinkuin olisi tuokioksi menettänyt tietoisuutensa.\nSiinä sekunnissa saattaa ajatus kuitenkin toimia, mutta tavallisesti\nsuuntautumalla johonkin kokonaan toisarvoiseen. Ja minun sisimmässäni\nhihkasi jotenkuten näin: \"Ottipahan _koska_ lähdin salaa ... ottipahan,\n_koska_ ei akka eikä harakka tullut vastaan eikä minulla ollut kuin\nyksi salakka mukanani ja koska lupasin...!\"\n\nSamassa laukesi lumous, kun kala tempasi, niinkuin tempaa ainoastaan\nkaikkein virkein ja virmapäisin kala. Toverini oli usein kertonut\nminulle -- minkä muuten kyllä olin itsekin huomannut seuratessani hänen\nkalastustaan -- että oikein iso tavallisesti menettelee niin, että se\ntuntiessaan olevansa kiinni, tekee kuperkeikan pohjaa kohti,\npasahuttaen samalla pyrstöllään vedenpintaan kuohun niinkuin airolla\näkäisesti tempaistessa; sitten se usein jurnahtaa pohjaan ja jää siihen\npitkäksi aikaa. Toinen kala taas ei näyttäydy, mutta pudistaa kuin\nvarsa ensimmäisiä päitsiään ja hyökkäilee ylös ja alas, kunnes uupuu ja\nantautuu. Tämä pudisti vimmatusti ja karkasi huimaavaa vauhtia ulos,\nrepäisten siimaa rullalta niin, että sormia poltti. Sitten se kääntyi\nja ampui nuolena takaisin rantaa kohti, jolloin siima höltyi niin,\nett'en tiennyt, oliko ongessa vielä kala vai oliko se päässyt...\n\nEi ole päässyt, siinä se vielä on! Kiristän minkä vapa sallii. Kala\ntulee lähemmä. Suuri se on ... kylläpä onkin suuri! Se näyttää olevan\nmelkein pinnalla. Minun täytyy koettaa saada se heti maihin,\nuuvuttamatta yllättää se tuossa, ennenkuin se päättää mennä ulomma ja\näkäytyy sinne ja ehkä sitten lähtee alas. Pilvi on poistunut kuun\nedestä ja on häikäisevän kirkasta. Voin nähdä aivan hyvin, että siima\non ihan lähellä otvaa. Otan koukun ja kahlaan veteen, vapa vasemmassa\nkädessä, koukku oikeassa, sujutan sitä otvaa myöten vedessä siihen,\nmissä oletan kalan seisovan, kyyristyn ja ollakseni varma siitä, että\nkärki uppoo, kiskaisen kaikin voimin -- sillä seurauksella, että menetän\ntasapainoni ja hoiperrun ronkolleni veteen kahden kiven väliin.\n\nKun siitä selvisin toteamaan, mitä oli tapahtunut, oli minulla yhä\ntoisessa kädessäni vapa, toisessa koukku ilman kalaa. Mutta vieressäni\njossakin lätkähtelee. Kala potkii jossakin ... missä? tuossa! Tuossa\nveden rajassa! Nakkaan luotani vavan ja koukun ja syöksyn suin päin\nääntä kohti kalan kimppuun, tarttuakseni siihen sulin käsin kuin saukko\nsaaliiseensa. -- Kun tavotin sen, juuri ennen kuin se oli pääsemässä\nkiveltä koskeen, oli minulla kynsissäni noin kilon painoinen mullonen.\n\nEn tiedä, olinko nyhtäissyt sen ylös koukun mutkassa vai oliko se\nkaatuessani lentänyt maihin vavan vipuamana ... enkä myöskään tiedä,\noliko vavan kärki katkennut kalan painosta vaiko kiveen tärähtäessään --\nsumma se vain, että kun märkä mies, ronkko hellänä, lähti nilkuttamaan\nkotiin, toisessa kädessään särkynyt vapa, toisessa monin taioin\nsaalistettu yksikiloinen, ne kymmenkiloiset yhä jatkoivat pätkettään\nVälisuvannon kuutamoisilla laineilla.\n\n\n\n\nLASTU SIITÄ SUURESTA LOHESTA.\n\n\nEn ollut sillä kalamatkalla vielä saanut sitä suurta lohta, jota olin\ntullut saamaan. Mutta että minä olin sen saava, siitä minulla ei ollut\nvähintäkään epäilystä. Se oli oleva vain ajan kysymys.\n\nMinulla on tapana koskelle tultuani kokeilla järjestelmällisesti\nerilaisilla pyydyksillä. Aloitan tavallisesti perhosilla ja vasta\nsitten, kun olen saanut selville, mitkä kelpaavat ja mitkä eivät,\nsiirryn metallikaloihin ja niistä silkkikaloihin. Jos nämä\nkeinotekoiset pyydykset ovat osoittautuneet tuloksettomiksi, turvaudun\ntäkyyn, joka melkein aina antaa, mutta jonka käyttäminen minusta ei ole\n\"korkeamman koulun\" urheilua. Täkyuistin on hauin pyydys, suurine\nkoukkuineen ja raskaine painoineen, joita sen käyttäminen vaatii.\n\nPerhostaminen ei kuitenkaan tällä kertaa antanut suurta. Perho vaatii\nmatalampaa vettä ja laimeampaa virtaa, ja nyt oli vettä ja virtaa\ntavallista enemmän. Kun kuitenkin välttämättä tahdoin saada suuren\nlähetettäväksi kotiin, päätin hypätä väliasteiden yli ja siirtyä\nperhoista suoraan salakkaan.\n\n-- Juokse täkypurkki pihasta! sanoin haavipojalle ja istahdin itse\nlepäämään rannalle.\n\nTämä tapahtui Huopanassa Viitasaarella. Niin pian kuin sen nimenkään\nmainitsen, tunnen verien sävähdyksen poskillani ja rinnassani oudon,\nsamalla ahdistavan ja avartavan tunteen. Ei ole koko maailmassa seutua,\njohon minulle olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja\nmieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä vielä sen kunniaksi\nsepitän hymnin, johon panen kaikki kielivarat, mitä suomenkielessä on\nminulla käytettävänä. Nyt sanon siitä vain sen verran, että kalamiehen\nkannalta katsoen ihanin ja muistorikkain paikka tässä koskessa on sen\nkeskellä oleva n.s. Välisuvanto, jossa veden kulku hiukan hiljenee ja\njohon suuret kalat noustessaan ja laskiessaan pysähtyvät muutamien\npohjakivien huopeissa levähtämään ja onkijaa odottamaan. Mitkä\njännittävät taistelut onkaan sen rannoilla taisteltu! Mitkä\nerikaltaiset elämykset eletty! Lukemattomat ovat ne lohet, jotka siinä\novat saadut ja päässeet -- päässeet tunkeutuessaan tukkipuomien alle,\npäässeet varsinkin puhaltaessaan suureen koskeen, jonne niitä ei voi\nseurata, ellei ole nuori ja vikkeläjalkainen, joka uskaltaa henkensä\nhyllyvien otvain ja liukkaiden ruuhkapuiden varaan. Kömpelöjalkaisemman\ntäytyy ovelin keinoin toimia niin, että tarttunut kala, joka melkein\naina yrittää lähteä alas, ei lopulta sitä kuitenkaan tee, vaan jää\nsuvantoon siinä uuvutettavaksi ja otettavaksi. Tämä ainainen\nepävarmuushan se muuten onkin lohikalastuksen suurin viehätys. Ilman\nsitä olisi lohen onginta ahvenen ongintaa, korkeintaan hauen maihin\nhinaamista.\n\nIstuin siis kosken rannalla kivellä ja annoin entisten seikkailujen\nvirittää itseäni uusien kokemiseen. Oli kesäkuinen ilta noin kahdeksan\ntienoissa. Tuon tuostakin pulahti paksu musta selkä tai loirahti leveä,\nmelan kärkeinen pyrstö veden pinnalle. Joskus pomppasi koko ruumis\nvedestä ylös, tuhmana ja tunteettomana halkona molskahtaen takaisin.\nNiitä siis siinä oli! Mutta olinko niitä myös saava? Kaiken varmasti!\nTunsin sen ruumiissani.\n\nSiinä tulee Eemeli täkypurkkia tuoden. Salakat ovat parhaan kokoisia,\nformaliiniliuoksessa juuri sopivasti käyristyneitä. Varmana saaliista\nvapisen jo edeltäpäin niin etten tahdo saada peruketta siimaan\nsolmituksi, ja kun nousen ja menen rannalle, tehdäkseni ensimmäisen\nheittoni, ovat koukut kaksi kertaa päästettävät takin selästä. On\nhetkiä ihmiselämässä ... no niin, kalamiehet ymmärtävät\nvalmisteluhetkien hermostuneen jännityksen pitemmittä puheitta.\n\nVälisuvannon rantaa kulkee tukinuiton aikana otva eli puomi, jonka alle\nsyntyneen kiintonaisen ruuhkan päältä heitto on tehtävä. Hivuttelime\nsitä myöten paikkaan, josta oli helpoin ylettää siihen kohtaan\nkoskessa, mistä tavallisesti aina ottaa. Se kohta on melkein\nmillimetrilleen määrättävä: siihen ja siihen, niin ja niin pitkälle,\nhiukan yläpuolelle sitä ja sitä merkkiä toisella rannalla. Sillä virran\non saatava täky valtaansa niin, että se pyöräyttää sitä juuri siinä,\nmissä lohi vaanii, hiukan yläpuolella hänen nokkaansa. Täyn tulee\nliikkua viistosti, niinkuin virran vietäväksi joutunut pikkukala\nliikkuu pyrkiessään sitä voittamaan. Jos täky pysähtyy tai pyörii\nepäluonnollisen koneellisesti, päästää lohi sen ohitsensa tai seuraa\nsitä korkeintaan lyhyelle tarkastusmatkalle, vetäytyen pian takaisin\nväijytykseensä.\n\nHeittoni onnistui. Eläköön! Tuskin oli täky lentänyt maaliinsa ja\nupotessaan viilettänyt vähän matkaa alas, kun tartunta oli tapahtunut.\n\n-- Jopas jämähti! -- Oli suuri, kuinka suuri lienee ollutkaan. Onki oli\nkuin pohjassa kiinni. Kun oikein iso tarttuu, niin se muutamia\ntempauksia tehtyään painautuu pohjaan, rynnistääkseen siitä sitten\nliikkeelle, jolloin taistelu alkaa, taistelu, joka voi kestää tunnin,\nparikin.\n\nOlin silmänräpäyksessä tehnyt tempun, joka aina on tehtävä, niin pian\nkuin tuntee kalan olevan kiinni: nostanut vavan pystyyn ja käynyt\nkäsiksi rullan kampiin, odottamaan hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan nyt\ntullutkaan, Tämä kala näytti olevan niin varma voitostaan, ettei\nryhtynytkään taisteluun muulla tavoin, kuin että painautui pohjaan,\nnähtävästi sen suuren kiven suojaan, josta se oli hyökkäyksensä tehnyt.\nSe ei siis ollut välittänyt etuvartijataistelusta, vaan kohta käynyt\npääotteluun, jonka suuri kala aina suorittaa äkäytymällä sille\nmieluisaan piilopaikkaan kuin linnoitukseen. Se tietää, että\nhyökkäileminen ja reutominen uuvuttaa, mutta vallihaudassa makaaminen\nsäästää voimia.\n\nPienemmän kalan vetää onkimies tavallisesti heti väkisin sen kätköstä,\nmutta suuremman suhteen ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa,\nkunnes se joko kyllästyy, suuttuu ja lähtee ulos tai uupuu siihen\npaikkaansa ja joutuu maihin vedettäväksi.\n\nKun minulla on hienokärkinen perhosvapa ja yksinkertainen peruke, ei\nole ajattelemistakaan ruveta käyttämään väkivaltaa. Ei ole siis muuta\nneuvoa kuin käydä istumaan ja odottamaan. Siirryn lähellä olevan pukin\nnenälle, jossa olen monet kalat ennenkin uuvuttanut ja panen tupakan.\nKun molemmat käteni ovat kiinni, toinen vavassa, toinen rullan\nkammissa, ja kun suuren kalan aikana ei ole viisasta jättää rullaa\nomiin hoteisiinsa, koska kalan liikkeelle lähtiessä siima voisi joutua\nhöllälle, täytyy tupakanpanon tapahtua siten, että Eemeli poika kopeloi\ntaskusta paperossin, pistää sen hampaihin ja sytyttää. Olkoon tässä\nsamalla sanottuna, että tupakan paneminen tulisimman taistelun\ntuoksinassa on nautinto, jolla on vanhat kansalliset traditiot Otto von\nFieandtin ajoista asti.\n\nTällä kertaa olisin kuitenkin huoletta voinut laskea vapani vaikka\nkainaloon, sillä kala oli niin rauhallinen, että koukku olisi yhtä\nhyvin voinut olla vaikka pohjassa kuin lohen leuassa. Varovaisuus on\nsodassa kuitenkin suurempi avu kuin urhoollisuus. Se oli tällä kertaa\nsitäpaitsi siihenkin nähden täysin tilanteen vaatima, kun kala, ollen\nihan suuren kosken niskajänteessä, yhdellä ainoalla potkaisulla olisi\nvoinut heittäytyä sen vietäväksi.\n\nIstun siis ja polttelen. Kala siinä, minä tässä, välillämme kireä\nsiima, jolla kosken vesi soittelee hiljaista hymniä, ylemmin ja alemmin\näänin sen mukaan kuin rulla hellittää tai kiristää kieltä. Vapakin soi,\nkäsi soi, koko ruumis soi, luontokin tuntuu soivan sitä sähköistä\njännitystä, joka tässä on syntynyt yht'äkkiä kuin ukkosen edellä. Se on\nnyt pianissimoa, kuin kaukaisen hyttysparven surinaa, mutta joka\nyht'äkkiä, milloin tahansa voi laueta räikeimmän vasken räminäksi.\nYllätys vaanii kaikkine mahdollisuuksineen joka tuokion takana... Se\nsaattaa loikata metrin kaksi ilmaan ja pudotessaan katkaista perukkeen,\nennenkuin olen ehtinyt laskea vavan kärkeä. Se saattaa mennä puomin\nalle ja tartuttaa siihen koukut. Se saattaa uupua yht'äkkiä, kuin olisi\nsaanut halvauksen, kellahtaa selälleen ja pelkästä omasta painostaan\nkantautua suureen koskeen kuin tahdoton hako. Se voi päästä pyrstöllään\nkahmaisemaan siimaa, joka silloin menee poikki, vaikka olisi parasta\nenglannin patenttia... Tätä kaikkea on siiman hillityssä soitossa.\n\n-- Onpas sitä sydämikkö, kun ei jo lähde, sanoo Eemeli. -- Kun ei vain\nliene pohjassa.\n\nHaavipoika luulee aina, että onki on pohjassa, kun vähänkin suurempi\nkala on joksikin aikaa äkäytynyt yhteen kohti.\n\n-- Mitenkäs se olisi pohjassa, koska kerran vavan kärki liikkuu. Ja jos\ntarkastat siimaa, niin näet, että se siirtyy oikeaan ja vasempaan. Kala\nsiinä on, ja iso onkin!\n\n-- Saattaa virta liikutella.\n\n-- Tule itse koettamaan, niin tunnet, kuinka se jutuaa.\n\n-- Kyllä se näämmä jutuaa. Vaan luulisi sen kuitenkin liikkuvan vähän\nenemmän.\n\n-- Ei iso kala aina liiku. Kuta isompi se on, sitä vähemmän se liikkuu,\nsilloin kun ei ole liikkuakseen.\n\n-- Minä kyllä tiedän, mitä se siinä tekee: kihnuttaa siimaa kiven\nkylkeen. On ehkä ennenkin sillä tavalla sahautunut irti. On yhtä viisas\nkuin vanhakin.\n\nOlen polttanut yhden paperossin ja sytytän toisen. Odotus alkaa käydä\npitkäksi... Jos koettaisin kiristää, ehkä se viimeinkin alkaisi väsyä.\nKiristän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että hieno vapani menee\nluokille; hellitän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että vapa taas\noikenee ja alkaa vivuta ylös ja alas ja siima hiukan siirrähdellä\noikeaan ja vasempaan. Kala ei muuta asentoaan eikä näytä aikovankaan\nmuuttaa. Se on nähtävästi päättänyt uuvuttaa minut ennen kuin minä sen.\nSe varmaankin jo tuntee, että käteni vapisee, että selkääni pakottaa,\nettä sylki suussa maistaa messingille. Ei maita enää tupakkakaan.\nToinen paperossi on jo poltettu ja pätkä viskattu menemään virran\nmyötä. Kolmas saa vain puoleksi poltettuna mennä samaa tietä. On\nkulunut tunti siitä, kun kala tarttui. Kaikesta päättäen tulee kulumaan\ntoinen, ennenkuin ratkaisevan taistelun hetki on tullut. Koski vain\nkohisee ja vesi vilisee. Ehtimiseen loikkaa isoja lohia ilmaan. Mylly\nalempana jyryää. Sillalla siellä kolajaa ja kopisee rattaat ja kaviot.\nTukkilaiva huutaa niskassa. Aurinko lähenee laskuaan. Maailmassa on\nvoinut tapahtua tuhansia asioita, ihmisiä kuolla ja syntyä, junia\ntörmätä yhteen, kaupunkeja sortua, sotia syttyä, sillaikaa kun minulle\nja minun lohelleni ei tapahdu mitään. Nyt olen istunut tässä jo\npuolitoista tuntia. Sanoma siitä, että Aholla on iso lohi ongessa, on\nlevinnyt kylään ja houkutellut uteliaita joutilaita toiselle rannalle.\nNäytelmä yksillä sijoillaan istuvasta miehestä on kuitenkin käynyt\nheille yksitoikkoiseksi ja aikansa katsottuaan ovat he haukotelleet ja\nmenneet, loppukohtausta odottamatta.\n\nTotta puhuen alan minäkin saada huvista tarpeeni. Sitä enemmän, kun\nalan epäillä, tuleeko tämä otus koskaan pussiani pullistamaan.\nPysyttyään noin kauan paikoillaan se tuskin enää on nouseva ylemmä.\nKerran liikkeelle lähdettyään menee se alas eikä hento vapani pysty\nsitä pidättämään. Olisiko minun sittenkin käytettävä väkivaltaa ja\nlopetettava lyhyeen, kävi miten kävi? Oikaisenko vavan ja rullan avulla\nhinaan pedon piilostaan?\n\nSanon tässä niille, jotka eivät omasta kokemuksestaan tunne\nlohenonkijan sielun liikkeitä, että kalanoton kaikkein kriitillisin\nhetki on nyt tullut, hetki, josta lopullinen ratkaisu riippuu:\nmenettääkö malttinsa ja koettaa voimakeinoja käyttämällä jouduttaa\ntapausten kehittymistä vaiko pysyä rauhallisena ja odottaa sitä hetkeä,\njolloin kala tuntien uupuvansa siinä, missä seisoo, lähtee etsimään\nmukavampaa sijaa? Kun sekä englantilainen tieteellinen teoria --\nlohenonkiminen on oikeastaan tiedettä, samoinkuin shakkipeli ja\nsodankäynti -- että oma kokemukseni monien lohien menettämisestä\nhätiköimisen tähden puhuvat jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, niin\npääsee parempi minäni voitolle, ja minä jään yhä edelleenkin istumaan\nsamaan asentoon saman pukin nenälle, jossa ja jolla jo olen istunut\nkaksi tuntia -- sillä kello on nyt täsmälleen kymmenen.\n\nKun viimeinen ottelu tässä jättiläistaistelussa suoritettiin vasta\nkello 12 yöllä, kun johonkin pitempään romaaniin aion säästää niiden\nmielialojen kuvaamisen, jotka nyt seurasivat, ja kun sitäpaitsi\nainoastaan ammattimiehet voisivat seurata minua niiden hienompien\nvivahdusten ymmärtämisessä -- siirtykäämme heti loppukatastroofin\ntapahtumiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Eemeli! sanoin minä noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heitto oli\ntapahtunut. -- Minulla on nälkä ja vilu.\n\n-- Niin minullakin.\n\n-- Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan. Minä haen!\n\n-- Kuule, siellä on äidilläsi varmaan saijut odottamassa.\n\n-- Olisi siellä saunakin.\n\n-- Ai, nythän on lauantai-ilta. Saunaa et tosin saane tuoduksi tänne,\nmutta tuo sen sijaan kaikki muu, mitä saat irti ja jaksat kantaa.\n\nKuluu puoli tuntia, ennenkuin Eemeli on palannut, ja toinen puoli\ntuntia, ennenkuin voileivät on syöty ja limunaatipulloon pantu saiju on\npulputettu kurkusta alas.\n\n-- Oolreit! Ja nyt se otetaan. Kokoo, poika, hattusi kiviä täyteen.\n\nOn melkein pettämätön keino saada lohi liikkeelle nakkelemalla kiviä\nsiihen paikkaan, hiukan yläpuolelle sitä, mihin se on äkäytynyt.\nEnsimmäinen kivi polskahtaa, polskahtaa toinen ja kolmas, lopulta\nkourallinen, monta kourallista -- lohi ei ole tietävinäänkään.\n\n-- Ei kivi kiveä kaikkoa, sanoo Eemeli pilkallisesti hymähtäen.\n\nNyt minä suutun...\n\n-- Pian _se_ kivi kiskotaan ylös!\n\nOjennan vavan vettä pitkin, niin että se ja siima ovat yhtenä linjana,\nja kiristän.\n\n-- Se _on_ kala, koska se yhäkin jutuaa. Jos se olisi kivi, ei se\nkiristäisi ja päästäisi.\n\n-- Vetää vain sitten pois kalan.\n\nMinä vedän. Nyt se ei enää jutua. Siima on kireellä kuin viulun kieli.\nNykäisen vielä kerran, _kiskaisen_, kun ei nykäisystä apua. Sepä\nperhana, ettet sinä...! Siima lätkähtää silmilleni ja jotakin pomppaa\npääni yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertokoot rannan pyhät koivut halullisille haastattelijoille, mitä\nmuistanevat perhanaisesta pakinasta paitaisen urohon, kun Eemeli,\nulahtaen kuin jäniskoira, jonka edestä kissa on puuhun kurahtanut,\nhyökkää haavi ojona otuksen jälkeen ja vetää puusta alas hattuni ja\nhatun mukana siihen takertuneet -- tyhjät koukut.\n\nEihän sentään aivan tyhjät.\n\nOlen tehnyt kalastuspäiväkirjaani sen päivän kohdalle näin kuuluvan\nmuistiinpanon:\n\n\"Lauantaina 30 p:nä kesäkuuta 1909 klo 8 illalla tarttui Välisuvannosta\nsalakkavehkeeseen suuri lohi, joka, kun se vihdoinkin neljän tunnin\nsitkeän taistelun jälkeen saatiin maihin, osoittautui olevansa haon\noksasta onkeen irtautunut -- lastu.\"\n\n\n\n\nSALAPERÄISET SÄYNEET.\n\n\nMetsästys- ja kalastusurheilun suurin viehätys ja sen harjoittamisen\nvoimakkain kiihoitin on se jännitys ja mielenliikutus, jonka sen\nharjoittajalle antavat sen salaperäisyys ja siinä yhtä mittaa\nesiintyvät yllätykset. Kyllähän urheilijaa jossakin määrin saaliskin\nsemmoisenaan kiihoittaa ja tyydyttää, mutta enemmän kuitenkin voitot ja\ntappiot ja siitä aiheutuva riemu ja pettymys. Jos minä aina saisin,\nkuinka paljon tahansa, millä pyydyksellä tahansa, minä pian\nkyllästyisin ja hakisin urheilulleni jotakin uutta esinettä, joka olisi\nvaikeammin tavattavissa. Niinpä nyt -- puhuakseni onkimiehestä -- hänen\nmielensä pyrkii rekordeihin, joita ei ilmaise puntarin nokka, vaan\njotka mittaa vaikeuksien voittaminen. Minä aina olen ollut ylpeämpi\nneljänneskilon mullosesta, jonka olen saanut oikein huonona\nsyöntipäivänä, kirkkaalla keskipäivällä ja pohjatuulella, vaikkapa\nsitten vain matosellakin, kuin nelikiloisesta, jonka olen ottanut\ntihusateessa tai illalla pilvisellä säällä, jolloin ottaa melkein mitä\nhyvänsä. Ilo yhdestä vaivantakaisesta, älyä ja voimain ponnistusta\nkysyvästä kaadetusta riistasta tai veneeseen kaikin konstein\nviekotellusta kalasta on suurempi kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä,\njotka antautuvat itsestään. Kun on olemassa ainainen epävarmuus, on\nmyös olemassa ainainen toivo, ja kuta odottamattomammin se toteutuu,\nsitä suurempi on myöskin tunteen viehätys ja järjen tyydytys.\n\nVeden viljan pyynti on minusta monessa suhteessa jännittävämpää kuin\nmetsänriistan, ja onginnan vaikeudet näyttävät minusta yleensä olevan\nsuuremmat kuin metsästyksen. Se nyt saattaa olla seuraus\nyksityiskohtaisesta suhtautumisesta toiseen niinkuin toiseenkin, ja\nkehukoot muutkin kernaasti omaansa. Mutta kun nyt on puhe\nsalaperäisyyksistä ja yllätyksistä, on jo pyyntitavan ja ympäristön\nsalaperäisyys edellisessä suurempi kuin jälkimmäisessä. Onhan kylläkin\nhermostoa hivelevää hiipiä linnun luo puun alle tai odottaa sitä\nnousevaksi seisovan koiran edestä tai sydän kurkussa kuunnella koirain\nlähenevää ajoa. Mutta ei minulle ainakaan ole ollut sen hetken\nvoittanutta, kun kaikkien valmistelujen jälkeen koho pulpahtaa veden\nalle tai kun virvelisiima tiukkenee ja hauen otto tuntuu vavan kärjestä\nvarpaan nenään tai kun veden pinnalla kelluvaa perhoa kohti yht'äkkiä\nvyörähtää vedenalainen aalto ja sen sisästä aukeaa keltainen kita ja\nkohta samassa välähtää vaahtoa posahtava kämmenen kokoinen pyrstö,\nsamalla kuin vapa tutisten taipuu kuin runko pyörrevihurissa. Seuraa\nsydäntä vihlaiseva hetki, jolloin sen tykintä tuntuu kurkkutorven\npäähän asti ja kieli käy kuivaksi, kun et vielä tiedä, tarttuiko se\ntodella, jääkö se vai jättää. Hetki on verrattava laukauksen hetkeen,\nosuneen tai harhautuneen, mutta ei metsästäjällä koskaan ole tarjona\nsitä ottelun jännitystä, joka käy edellä, ennenkuin kala on kuivalla.\nToisen ja toisen urheilulajin ero on siinäkin, että kun riistan\ntavallisesti näkee ja kuulee, ennenkuin sen saa, kala aina tulee\nyllätyksenä näkymättömästä maailmastaan ja sinne katoaa, kykenemättäni\nsitä seurata. Se on vieraan valtakunnan asukas, toisen maailman, joka\non siinä ihan alla ja ympärillä ja kuitenkin kaukana ylipääsemättömän\nkuilun takana. Kala ei näy eikä kuulu, ennenkuin se on siinä ja sen\ntuntee. Ei mikään jälki eikä haju ilmaise sen olinpaikkaa, ei ole sitä\nkoiraa, joka voisi sen tavata ja saada sen siitä esiin. Se on otettava\nodottamalla ja väijymällä, sen pesä on kalamiehen itsensä etsittävä ja\narvattava, eikä siihen ole olemassa muun apurin vaistoa kuin kalamiehen\noma, jonka niin ollen täytyy olla oma koiransa ja siksi kehittyä\nluontaisten lahjojensa ja taipumustensa mukaan. Taitavimmat kalamiehet\novat melkein aina vanhoja tai vanhojen opettamia, noiden\nukkokääkkyräin, joilla on silmissään salaperäisen ammattinsa ilme ja\njotka, vaikka kyllä paljon tietoisesti tietävätkin, aavistelevat vielä\nenemmän ja tekevät salataikojaan. Ja heillekin tapahtuu tuon tuostakin\nyllätyksiä, joista he silmät harallaan kertovat. On ollut ongessa se\nsuuri suunnaton, jota ei koskaan saa, joka on vienyt vehkeet mennessään\nja ollut vähällä kaataa veneen, -- se otti, kun en arvannutkaan, juuri\nkun olin lähdössä pois ja heitin vielä viimeisen kerran tai heti\npaikalla kun pudotin ongen veteen eikä ollut vielä siimakaan selvillä\nj.n.e. Eikä sitten taas toiste ottanut, vaikka olisin kuinkakin\nkoettanut ja vaikka oli kaikki edellytykset olevinaan ja olisi luullut\nkaikkien merkkien pitävän paikkansa. Niin, kala tulee ja menee tai on\nollenkaan tulematta, piilee ja pakenee, tietämättäsi minne. Se ei ole\nenää huomenna siinä, missä tänään. Tuuli sen tavallisesti tuo ja vie,\nmutta ei se aina tule ja mene tuulenkaan mukana. Vähinkin vaihdos\nilmoissa ja veden lämmössä voi määrätä sen menot -- sanalla sanoen,\nkalastus on täynnä tuntematonta ja arvaamatonta, jonka perille kuta\nenemmän luulee pääsevänsä sitä enemmän siitä haihtuu. Kalastajista\ntulee lopulta toinen fatalistiksi, toinen taikauskoiseksi, eikä ole\nvaikea ymmärtää, miksi kalastustaiat ennen meillä olivat niin lukuisat.\nJa paljon niihin vieläkin erämaan järvien rannoilla turvaudutaan. Eikä\nvain siellä. Kuka meistä ei olisi poikaressuna sylkäissyt lieroonsa ja\nsylkäisee vaistomaisesti yhä vieläkin, hokien:\n\n    Annappa Antti ahvenia,\n    Pekka pieniä kaloja,\n    Porohousu porsahia,\n    Vääräsääri säynehiä;\n    Ota onkee, sivalla siimaa,\n    Väännä väkärautaa.\n\n\nSäynehiä, niin, salaperäisimpiä niistä, joita olen pyytänyt ja saanut.\n\nOn kaloja, jotka tarjoamansa urheilun kannalta katsoen ovat\nmielenkiintoisempia kuin toiset. Suurimmat sensatiot, syvimmät\nmielenliikutukset tietysti tarjoo kaikkien kalojen kuningas lohi ja\nhänen velipuolensa mullonen, mutta ennenkuin minulla oli kunnia\ntutustua näihin ylhäisyyksiin, joka tapahtui vasta toistakymmentä\nvuotta sitten, oli minulle säyne se, joka sai minussa aikaan\nvoimakkaimmat onkimiehen mielenliikutukset. Ja vieläkin minä heti jätän\nkaikki muut kalat rauhaan, jos minulla on tilaisuus päästä suhteihin\nsäyneen kanssa.\n\nSäyne, suuri säyne, noin puolen kilon painoisesta ylöspäin, on\nkiehtonut mielikuvitustani ja sekaantunut yöllisiin uniini yhtä paljon\nkuin kurjet Jukolan veljeksien. Onko mukavampaa olentoa kuin tuo\npullea, lihavaa, vasta saunasta tullutta talontyttöä muistuttava säyseä\nja samalla voimakasliikkeinen, sirosuinen, punaeväinen, sopusuhtainen,\nsuurissa sisarparvissa liikkuva vedenneito. Se tekee vangittuna alussa\ntuimaa vastarintaa, mutta antautuu hetken päästä solahtaen haaviin kuin\nmielellään, tappelematta viimeiseen asti niinkuin mullonen. Sitä ei\ntarvitse ottaa väkisin -- kuin vähän aikaa. En tiedä, uupuuko se vai\nihastuuko se ottajaansa. Minusta tuntuu, kuin se välistä rakastaisi\nminua niinkuin minä sitä, niinkuin se niityn nurmella maatessaan olisi\nyhtä tyytyväinen kuolemaansa kuin se varmaankin on ollut elämäänsä,\njoka sille nähtävästi on verrattain helppoa, se kun on kaikkiruokainen\nkala. Se syö matoja, perhoja, simpukoita ja mitä kaikkea, ja kai\nmyöskin toisia kaloja, koska ottaa täkyynkin ja varsinkin lippaan.\nSäyne on kala, joka kulkee kaikkialla, mutta jota etsimällä ei tapaa\njuuri muualta kuin kudulta tai sitten vissinä aikoina virroista ja\nkoskista. Järvissä ja merissä se ilmaantuu kuin mikäkin lentävä\nhollantilainen, mellastaa aikansa jonakin paisteisena päivänä kareilla\nja matalikoilla ja lahdissa ja menee menojaan, tullen vasta vuoden\npäästä takaisin samanlaisen sään aikana. Se on arka kala ja vielä\nvarovaisempi kuin mullonen, mutta kun sattuu sille päälle, päästää se\nhyvinkin likelle parvensa keskeen ja posahtelee siinä vähääkään\nvälittämättä onkimiehestä -- yhtä vähän kuin hänen pyydyksestäänkään.\nToisin ajoin se taas ottaa sitä vimmatusti, mutta lakkaa yhtä pian,\nhuomattuaan luultavasti oman vaaransa toisten liikkeistä. Verkoilla ja\nrysillä sitä saatanee, mutta tuskin juuri muulloin kuin kutuaikoina.\nNuotta sen harvoin tavoittaa, ja sanotaan sen samoinkuin lahnan\nvälttävän sen painautumalla pohjaan, jopa laskeutuen lappeelleenkin,\nantaakseen ainan luikua ylitsensä.\n\nEn muista tarkoin, milloin ensiksi sain säyneen, mutta sen muistan,\nmilloin en sitä ensiksi saanut, vaikka olisin kovin hartaasti halunnut.\n\nKotipitäjässäni Iisalmessa on Vieremän joki, joka useita kilometriä\npitkänä, lehto- ja luhtarantaisena mutkittelee Vieremänjärvestä\nIijärveen. Sen niskassa on honkia kasvava komeaniminen Kyrönmäen niemi,\njonka juuressa on Vieremän pappila, missä vietin ne poikavuodet,\njolloin kalastus- ja metsästysvaistot ensiksi heräävät. Joki oli siihen\naikaan hyvin kalarikas ja varsinkin kuulu säyneistään. Minulle on\nsieltä säilynyt seuraava muisto:\n\nIstun ruohikkorinnassa virran suvannon poukamassa ja olen onkivinani,\nmutta en kuitenkaan ongi. Vavan kärki vaipuu veteen ja unohtuu siihen,\nsillä minä seuraan silmät kiinteinä vain toisen miehen ongintaa. Se on\nvanha äijä, Juntta Tammi, toissilmä, vääräsääri vetehinen, jota en\nkoskaan nähnyt kuivin housuin enkä kenkäjaloin, ihmisten pilkka,\ntalvena saunain karsinoissa eläjä, mutta onkimies ensi lajia, saaja.\nsemmoinen ja semmoisten, että hän oli pikkupojasta kuin puolijumala,\nsiihenkin nähden ylempi olento hänelle, että hän ei koskaan uskaltanut\nlähestyä häntä hänen onkipaikalleen. Jos se tapahtui ja täytyi\nmeloa sivu, tuijotti silmä kamalasti ja heristyi nyrkki ja kuului\nmanaus: \"Jos et sinä sen p----n papin poika heti häviä siitä\nsäikyttelemästä...\" Ja hän oli oikeassa, onkimiestä, erittäinkin\nsäyneen onkijaa kesäisenä yönä ei saa häiritä. Mutta hän kiinnitti\nmieltäni niin, että minä asetuin loitomma kaislikkorintaan ja seurasin\nsieltä hänen hommiaan.\n\nUsma väikkyy kesäkuun yönä virran yllä. Häämöittää vähän harmaata\nhattua ja venheen kokkaa ja vavan varovaista, aaveilevaa liikuntaa\nruohikon yli. Ne liukuvat kaikki kolme: hattu, vapa ja venheen kokka\näänettömästi virran mukana ja tuon tuostakin kuuluu pyrstön posahdus,\njoku epämääräinen \"äh\", ja sitten vapa tutisee, ja hetken päästä\npäristys ilmaisten, että Juntta on saanut kalansa vettä puolillaan\nolevaan venheeseensä. Se käy kaikki hiljaa ja vaanien, minkään\nkolahtamatta. Virta kantaa hänet vähitellen näkymättömiin. Mutta jonkin\najan kuluttua alkaa kuulua kahinaa kaislikosta, Juntan venhe lipuu\ntakaisin niskaan ja siitä virtaan. Hän ohjailee sitä pysymään pitkin\nvirtaa liikuttamalla toisella kädellään melaa venheen perän takana.\nToisella hän käyttää vapaa, jonka tyvi on polven alla ja jota hän\nsilloin tällöin nostaa ja laskee, mutta ei heitä. Säyneitä posahtelee\nvenheen ympärillä, mutta hän ei pysähdy, vaan liukuu taas niinkuin\näsken, uudistaen retkensä ylös ja alas kerta toisensa perästä ja saaden\njoka retkellä ainakin jonkin säyneen. Kun aamu alkaa valjeta, ei hän\nenää palaa ja säyneetkin ovat kadonneet.\n\nPäivemmällä ukko aina toi kaupaksi yöllisen saaliinsa, kontillisen\nsuuria, lihavia säyneitä, sai maksun, ruokaa, ryypyn ja kourallisen\npiipunperiä, isän parhaasta vaakunasta. Koetettiin houkutella hänen\nsaamisensa salaisuutta, mutta Juntta ei koskaan sitä ilmaissut: Hiivin\nhänen venheelleen, mutta en tavannut siitä muuta kuin pitkän vavan,\njoka oli tehty pitkästä suonäreestä ja kärkipuoli jätetty\nkuorimattomaksi. Siima ja koukku olivat poissa. Luultavasti oli hänen\nonkensa samanlainen kuin meidän muidenkin siihen aikaan tavallinen\nmessinkikolmio, jonka matalaan noukkaan oli kiinnitetty sittiäinen.\nSemmoinen oli meilläkin, renkipojalla ja minulla, mutta saannin\nsalaisuus ei nähtävästi ollutkaan kätkettynä vehkeissä, vaan siinä,\nettä onkimiehen on liikuttava hiljaa, osattava olla kolistelematta eikä\nhuitoa vavallaan, vaan antaa syötin luontevasti liukua venheen ja\nvirran mukana eikä pysähtyä siihen, missä säyneet myllehtivät.\nOttaessaan kalaa hän kallisti venhettään ja ryyppäytti sen sillä\nsisään, jolloin ei syntynyt kolinaa venheen laitaan. En saanut\nainoaakaan suurempaa, johon kai oli syynä sekin, että kun säyneet\nolivat siinä, oli siinä myöskin Juntta, ja kun ei ollut Juntta, ei\nollut säyneitäkään. Kyllästyin pian turhaan kokeiluun. Sain sitäpaitsi\nsiihen aikaan pyssyn ja jouduin metsän lumoihin, niin perinpohjaisesti,\nettä vasta lähes parinkymmenen vuoden kuluttua tapasin itsestäni\npoika-aikain onkijavaistot.\n\nNe olivat säyneet, jotka puhalsivat sen intohimon siihen tuleen, joka\nsitten ei ole sammunut.\n\nOli lämmin, kaikkein kirkkain keskikesän päivä saaristossa,\nPorkkalassa, tuuli virkeästi etelästä Lill-Svartön matalaan\netelälahteen, vastarannalle. Olin lähdössä ahvenkarilleni, mutta\nennenkuin työnsin venheeni vesille, heitin pilanpäiten ongen ulos. Koho\nmeni hetipaikalla voimakkaalla tempauksella umpeen ja siellä oli jokin\nsuuri. Se oli niin suuri, että se oli uuvutettava ja sitten hivutettava\nlitteälle matalalle kalliolle, missä hyökylaine auttoi saamaan sen\nkuivalle. Se oli säyne. Heitin uudelleen ja tuskin oli koho vedessä,\nkun se jo taas oli kiivaasti ummessa. Niitä tuli toinen toistaan\nsuurempia, kuin toinen toisensa kilvalla. Pian oli kalastajan poika\nkeksinyt minut ja rientänyt onkineen saaliin jakoon. Tuli siihen vielä\nmuuan neitonenkin ja meitä oli siinä kolme vapaa ja miltei joka\nheitolla me saimme kukin, niin että meillä ennen pitkää lienee ollut\nviidettäkymmentä, niin kauan kuin syöntiä kesti. Se lakkasi yht'äkkiä\nkestettyään ehkä noin tunnin. Ajattelin siinä innoissani, että kun nyt\nnäin rupesi, niin kai myöskin repesi: mikseivät ne tulisi siihen\nhuomenna samaan aikaan, jos tuuli on sama! Tuuli oli sama, mutta\nsäyneitä ei näkynyt eikä kuulunut. Hollantilainen oli käynyt ja\nkääntynyt. Tapasin ne kyllä kerran eräältä reimarikarilta ulompana\nmerestä Järvön saaren kupeelta, jossa aina kävi voimakas merivirta. Oli\nvarhainen aamu ja koko kari sitä lähestyessäni yhtenä kisakenttänä,\nmissä säyneet myllersivät kuperkeikkaa heittäin, selkä ja pyrstö\nkaareillen ylös ja alas. Turhaan minä koetin niitä madollani tavoittaa.\nJoko ne vain iloittelivat, \"kylpivät\", niinkuin saaristolainen sanoo,\ntai ottivat hyönteisiä, tai joitakin hyvin pieniä kaloja tai\nkalanpoikia, ehkä elritsoja, hyljeksien kaikkea muuta.\n\nTämä ilmiö oli minulle silloin uusi; sittemmin olen osaksi onnistunut\nkohottamaan sen salaperäisyyden verhon lievettä, mutta sen jatkuva\nkohottaminen kuuluu vielä tulevaan ongintaohjelmaani.\n\nOn koetettu etsiä joitakin yleispyydyksiä, joilla asianhaarain mukaan\nmahdollisimman varmasti voisi saada kalan ottamaan, silloin kun se\nsaapuu syöntipaikalleen. On pyritty siihen päämaaliin, että voitaisiin\nvallita kalat aina silloin, kun ne on syönnillään. Silloin kun kala\nsulattaa ruokaansa piilopaikassaan tai on muuten haluton, on\nluonnollista, ettei mikään mahti maailmassa voi pakottaa sitä avaamaan\nsuutaan, olkoon pyydys kuinka viehättävä tahansa, mutta kun se nousee\nsammuttamaan nälkäänsä jollakin luonnon tarjoamalla ruokalajilla, kun\nse siis kaikessa tapauksessa ottaa jotakin, silloinhan se kaiken järjen\nja todenmukaisuuden nimessä pitäisi saada käymään kiinni\nkeinotekoiseenkin, jos tämä on oikea ja vehkeet muuten tarpeellisen\nhienot, ja onkimies tehtävänsä tasalla. On tehty yleisteorioita, jotka\nkäytäntö kuitenkin on kumonnut. Olen minäkin osaltani koettanut löytää\nperhoja, jotka olisivat jossakin määrin varmat ja osaksi onnistunutkin,\nmutta ainoastaan osaksi. Olen sentään säyneiden suhteen nyt paljon\nlähempänä päämaalia kuin Vieremän ja Porkkalan aikoina.\n\nOn taas kesäinen yö -- yö se sittenkin on säyneen saannin varmin aika,\nmikä sekin lisää sen pyytämisen salamyhkäisyyttä. Koskessa ja kosken\nvarrella on pitkin päivää ollut vilkasta liikettä ja elämää. On tullut\ntukkeja, on ollut ruuhkia ja niitä purettu. Myllyt kahden puolen kosken\novat jyrynneet ja jauhaneet. Sirkkelisaha on kirkunut, ja vähä väliä\ntärisyttävät rattaat siltaa. Automobiilikin tuolloin tällöin pärähtää\nja pörähtää jättäen vain hajunsa jäljelle. Tukkien rantaruuhkien vuoksi\nen voi suuressa koskessa kalastaa sen suuria, vaikka tiedän niitä\nsiellä olevan ja sivuhaarojen pikkumulloset jätän kernaasti kasvamaan\nniinkuin oman karjan, jota ne ovatkin, sillä olenhan istuttanut niitä\ntuhansia tänäkin vuonna. Teurastan heitä pikkuvohliani vain sen verran\nkuin ruuakseni tarvitsen ja lähden yöksi säyneitä ongelle. Ongin\nkeväisin kaikkein mieluimmin säyneitä sekä siksi, että ne antavat\nmelkein samaa tyydytystä kuin mullonen ja että niiden poistaminen\nkoskesta on hyvä työ jalommalle mulloselle, jonka ruokaa, toukkia ja\nperhoja, ne parhaasta päästä syövät.\n\nOlen illastanut niin herkullisesti kuin voi illastaa ainoastaan Kokon\nSaiman voissa paistamaa mullosta. Muistelen sitä varsinkin nälkätalven\njälkeiseltä kesältä. Olen auringonlaskua odotellessa verkalleen\nvalinnut perhot, joita aavistelen ottavan, sen mukaan kuin olen\nedellisinä iltoina nähnyt niitä liikkuvan. Perhojen joukossa on vanhoja\numpimähkään ostetuita, on englantilaisten kirjain suositusten mukaan\ntilatuita, on myöskin aivan erikoisia omia, joita on valmistettu\nlähettämieni luonnonperhojen mukaan. Olen liottanut perukkeet, kerinyt\nkuivamassa olleen siiman rullalle, virittänyt vavan ja vetänyt siiman\njänteeksi sen kaareen. Kai on kohta aika lähteä katsomaan, ovatko\nsäyneet saapuneet kosken alle. Tukinlasku on laannut, myllyt\npysähtyneet, myllymiehet poistuneet, kaikki kosken väki mennyt levolle.\nAurinko laskee, mutta sen valo ei sammu. Sitä on kaikkialla, mutta sen\nvarjoa ei missään. Pohjoiseen päin antava aitan pääty ja kukkiva\npihlaja sen takana ovat muita valoisammat. Koski kohisee yöllä toisin\nkuin päivällä. Siinä on aina voitolla sen suuri, syvä johtoääni, mutta\nsamalla kuuluu pikkupurojen ja putousten lirinä ja lorina, kukin\nerikseen ja kaikki yhteen.\n\nOlen jo kotvan aikaa istunut herttaisessa paikassa suvannon rannalla\nkorkeiden koivujen ja ikivanhojen haapojen alla. Tässä päättyy koski ja\nleviää suvannoksi. Siinä päättyy myös sillasta alkava tukkipuoma. Juuri\ntämän puoman päässä on suurien säyneiden saantipaikka.\n\nSe on suorastaan ihanteellinen onkimapaikka. Siinä voi istua ja ihastua\noloonsa onkimattakin, mutta sen viehättäväisyyttä lisää se, että se on\nonkimapaikka. Siinä on ne suuret puut ja niiden alla sauna ja\nhalkopino, joiden suojassa on, niinkuin olisi erämaan kosken rannalla.\nEi näy siihen siltaa, ei myllyjä, ei muuta kuin soiluva suvanto ja sen\ntoisen rannan niitty latoineen ja takana metsänranta, minkä taa aurinko\nlaski. Siitä voi heittää seisoen mukavalla kivellä ja saada heittonsa\nmenemään juuri niin pitkälle kuin on tarvis, hiukan ulomma alipuolelle\npuoman pään, missä virta tempaa perhon ja oikaisee sopivasti siiman.\nSiinä on pikku poukama, johon voi peloittamatta toisia uittaa kalan\nheti, kun se sen sallii ja vetää sen luokseen.\n\nMonena vuotena tuossa juhannuksen tienoissa olen viettänyt siinä vuoden\nihanimmat yöt auringon laskusta sen nousuun nauttien sekä luonnosta\nettä kalastuksesta, kokien kaikki sen tyydytykset ja pettymykset.\n\nSäyne nousee siihen säännöllisesti joka ilta odottamaan iltaruokaansa\nja viipyy siinä, niin kauan kuin sitä on sille tarjolla. Se tulee\nodottamaan siihen kosken mukana laskevia perhoja. Ne ovat tavallisesti\nruskeita ja harmaita, kooltaan suurempia tai pienempiä eri iltoina.\nParveillessaan ja parittuessaan tai muniessaan vedenpintaan ne ovat\nlopulta sortuneet kosken vietäväksi, joka kantaa niitä alemma ja\nalemma, painaen ne lopulta tukkipuomaa vastaan ja levittäen ne sen\npäästä suvantoon, jossa säyneet ovat niitä vastassa. Toiset perhot ovat\njoutuneet puomalle ja juoksevat sitä pitkin, kunnes suistuvat viimein\nnekin sen päästä veteen.\n\nOdottelen siinä ja kuuntelen. Alkaisi olla aika jo perhojen tulla,\nsillä aurinko on ollut jo hetken aikaa alhaalla. Jo kuuluukin ääni,\njota on hiukan vaikea erottaa siitä, minkä kosken viimeinen virilaine\nsynnyttää kohdatessaan suvannon läikkeen. Kuuluu taas sama loksaus ja\nnäkyy pyrstö. Siinä se on, tiedustelija, ensimmäinen sanansaattaja,\nettä perhot ovat tulossa ja että säyneet ovat niitä vastassa. Se otti\nperhon ja nyt on minun aika koettaa ottaa se. Kun vain tietäisin, mikä\non se perho, joka tänään tulee alas. En pääse puomalle eikä niitä ole\nsen ja rannan välissä. Koetan sitä kokoa, joka tuli eilen. Se on pieni\n_Hardys favourite_, jota viime kesänä sain ottamaan monien kokeilujen\njälkeen. Perhoni putoo nyt jotakuinkin puoman päähän ja tekee kaaren\nalas. Siima tiukkenee, minä kohotan vavan kärkeä ja siinä se on. Eikä\nolekaan aivan pieni ja on otettava varovasti. Säyne on minusta melkein\nhauskempi uuvuttaa kuin kokoisensa lohi. Se tekee kyllä alussa lujaa\nvastarintaa, ottaa siimaa monta vavan pituutta alas suvantoon, painii\nvoimakkaasti vavan kärjen kanssa, mutta tulee sitten tuuma tuumalta\nylös turhia reutomatta. Se on mukava tämmöisen vanhan herran kala,\nkesäöisen verkkaisen onkijan ainoalaatuinen huvi. Ei tarvitse koskaan\npelätä, että se yllättää äkkihyökkäyksellä. Se näyttää kuin hengästyvän\nomaa lihavuuttaan.\n\nTätä ensimmäistä uuvuttaessa ja ottaessa on niitä alkanut näkyä ja\nkuulua yhä useampia puoman pään alapuolella. Yhä uusia selkiä ja\npyrstöjä pyllähtelee ylös ja alas. Saan vielä joitakin tällä samalla\nperholla. Mutta sitten lakkaa sitä ottamasta, kuinka hartaasti\nheittänenkin. Aivan samoin kuin eilen. Niin kauan kuin perhot tulivat\nharvemmin, otti, kun niitä rupesi tulemaan tiheämmin, lakkasivat.\nPerhot näyttävät olevan pienempää lajia kuin eiliset. Kiinnitän\npienemmän ja laihemman perhon, sitä ottaa toinen toisensa perästä,\nviisi kuusi, joista suurin ainakin kolmatta kiloa. Tämä perho on\nvartavasten edellisen kesän kokemuksien mukaan sidotettu, se on siis\nvihdoinkin oikea perho, ainakin tämän hyönteisen parveillessa. Mutta\nmiksi ne yht'äkkiä lakkaavat sitäkin ottamasta? Kymmenkunta heittoa ja\nainoastaan veltto nykäys. Joko ne ehkä poistuivat, niinkuin välistä\nodottamatta tekevät, etsimään ruokaansa jostakin toisesta paikasta? Ei,\nsiinä ne vielä ovat. Olisiko ensimmäinen luonnon perho lakannut\ntulemasta alas ja jokin toinen laji tullut sijaan? Sama se on yhä. Sitä\nalkaa pian tulla kuin pyryttämällä. Niitä putoilee kuin lumihiuteita\nveteen. Säyneitä pätkää ja polskaa niitä tavoittelemassa koko suvannon\nleveydeltä siinä, missä se alkaa kosken alla. Minun perhoni kai häviää\nlaumaan, niin etteivät ne sitä huomaa. Ei, kyllä ne sen huomaa, käyvät\nsitä katsomassa, mutta hylkäävät. Se ei siis sittenkään ole oikea\nperho. Mutta oikeampaa minulla ei ole eikä voikaan olla, sillä kyllä\ntämä on samaa väriä ja samaa kokoa. Vika mahtaa olla jossakin muussa.\nEhkä siinä, että aamun jo valjetessa siima ja peruke näkyvät liian\nselvästi. Nuo varovat ja viisaat kalat ovat jo oppineet varomaan. Ehkä\non syy siinäkin, että minun perhoni uppoo liiaksi, kun luonnon perhonen\nkulkee pinnemmalla. Siima ja peruke ovat vettyneet ja painavat perhoa\nsyvään, niin että se menee niiden alitse, ja niiden huomio on kiintynyt\npintaruokaan. En voi asiata auttaa. Koetan muuta keinoa. Panen\nsemmoisen syötin, joka kokonaan eroo niistä, joita ne ottaa, panen ison\nlohiperhon. Turhaan. Panen pienen lipan, joka jäljittelee pienen\nvalkean kalan liikettä. Siihen ottaa samassa, se on tämän yön suurin\nsaalis, mutta enempää en taaskaan saa. Heitän kastematoa, jota joskus\nottaa, mutta josta ne eivät tänään ole tietävinäänkään. Ja mitä kaikkea\nminä siinä koetankin, kaikkia kokoja ja kaikkia värejä, ei\nnykäystäkään, vaikka niitä siinä myllehtii ihan siimani ylikin.\nAntaisin pois kaikki kymmenen, jotka lepäävät rivissä tuossa niityllä,\njos saisin vielä yhden, jos löytäisin perhon, joka kelpaa.\n\nOlen kiihtynyt, miltei kiukustunut voimattomuuden ja kykenemättömyyden\ntunteeseen. Se ei ole vanhan onkimiehen arvoinen tunne, on istuttava ja\nsytytettävä savuke, täytyy tyyntyä ja tyytyä, tyytyä toteamaan, että en\nvielä ole monikesäisten kokeilujen jälkeen päässyt kuin kukon askeleen\nsäyneiden saannin salaperäisyyden perille. Tupakka, se onkimiehen\nuskollinen toveri, se kaiken rinnan riehun rauhoittaja, tekee\nvähitellen tehtävänsä... On hyvä, ettet aina saa. Jos sinulla olisi se\nhaaveilemasi yleispyydys, koko onginta pian kadottaisi parhaan\nkiihoittimensa, sinä kyllästyisit ja menettäisit parhaan virkistyksesi\nja ajanviettosi. Muista, että onginnan tulee olla parhaalta,\nmielenkiintoisimmalta osaltaan kokeilua, aina uutta ja uutta.\n\nSäyneprobleemi on vielä ratkaisematta. Minulla on oikeat perhot, tässä\nkoskessa ei ole sitä siivellistä eikä siivetöntä kalanruokaa, jota\nkeinotekoiseni eivät jäljittelisi niin hyvin kuin tekniikan\nnykykannalla on mahdollista. Mitä ei vielä ole, sen voi hankkia. Jos\nviitsisi turvautua Juntta Tammin sittiäisiin, olisi kysymys ehkä sillä\nratkaistu. Elävä täky olkoonpa se sittiäinen, kala, heinäsirkka,\nsudenkorento, perho, kärpänen tai mikä muu tahansa, olisi ehkä yhtä\nratkaiseva säyneihin nähden kuin se on mullosiinkin. Mutta minun on\nvaikea turvautua niihin, minulla ei ole sydäntä repiä siipiä\nsittiäiseltä, tuolta kesäöiden pörröttäjältä, joka möyrii maassa, joka\nlentää kuin aeroplaani ja suistuu äkkiarvaamatta maahan niinkuin sekin\n-- ennen minä tyydyn vähempään saaliiseen perhoillani -- ja johan sitä on\ntuossa tämänöistä saalista, on saatu ennen ja saadaan kai huomennakin,\nniin että tälläkin menolla Kokon Saiman pönttö on pian täysi.\n\nEnsi kesänä kokeilen uusilla keinoilla. Tähän saakka olen kalastanut\nvain märillä perhoilla. Ne ottavat niitä silloin, kuin perhot tulevat\nkoskea alas uponneina. Niin pian kuin niitä alkaa sataa suoraan ilmasta\ntai pudota puoman nenästä säyneiden eteen ja uida pinnalla, on\nkeinotekoinenkin tarjottava niille samassa muodossa. Ensi kesäksi\nhankin hienon yhden käden vavan, jolla voin heittää hienossa veden\npäällä pysyvässä siimassa kuivan uppoamattoman perhon -- ehkä siinä on\nkoko ongelman ratkaisu. Se on oleva tuleva ohjelmani. Mutta parasta on\njo nyt sopia itsensä kanssa siitä, ettei sekään luultavasti ole\nlopullinen ratkaisu.\n\nNo, nyt ne eivät enää ole siinä kiusaamassa, perhot ovat poissa ja\nsäyneet myös. Ovat menneet levolle auringon noustessa ja minun on\ntehtävä samoin.\n\n\n\n\nONNEN ONGELLA OTETTUJA.\n\n\nYleensä luullaan, että kalan saaminen riippuu onkijan taidosta, joka\ntaas on tulos hänen saavuttamastaan kokemuksesta. Ja tietystihän täytyy\nosata jonkin verran onkiakin, ennenkuin kalan saa. Ei se kernaasti ota\nseisovaan syöttiin eikä aivan jalkojenkaan juuresta, vaikka tosin olen\nnähnyt paljon loistavia esimerkkejä siitäkin. Mutta yhtä paljon kuin\ntaidosta, riippuu saalis sattumasta, onnen tempauksesta, jostakin\nselittämättömästä yllätyksestä. Sen varassa on taitavimmankin onkijan\nsaalis. Olitpa kuinka harjaantunut tahansa, olipa sää kuinka suotuisan\nnäköinen hyvänsä, teitpä todennäköisyyslaskelmasi kuinka taitavasti\ntahansa, se on: olipa sinulla kourassasi kuinka monet hyvät valtit\ntahansa, peli saattaa olla menetetty, sillä kalalla on silläkin omat\nkorttinsa ja valttinsa, joita et tunne ja joihin se ei anna katsoa ja\njotka saattavat olla paremmat kuin sinun ja ovatkin tavallisesti.\nVaikka sinulla olisi mukanasi parhaaksi tietämäsi herkut, joita samana\nvuodenaikana ja samalla säällä olet menestyksellisesti tarjonnut,\nsuvaitsee kala ottaa jotakin muuta, jota et ehdi sille tarjota,\nennenkuin se on syönyt syötävänsä omasta pöydästään ja mennyt\nruokalevolle. Voi myöskin tapahtua, että kala jostakin syystä ei ole\nsiinä paikassa, missä luulet sen olevan. Pienimmässäkin vedessä sillä\non monet olinpaikat, riippuen tuulista, ilman paineesta, veden\nkorkeudesta, auringon asemasta taivaalla. Päivällä se on toisessa\npaikassa kuin yöllä, pilvisellä toisessa kuin poudalla.\n\nTämä nyt koskee etupäässä mullosta, joka on vesien oikullisin eläjä.\nVaikka olen kalastanut toistakymmentä vuotta samassa koskessa ja\nluullut jo päässeeni tuntemaan kaikki sen kätköt ja sen kalojen oikut,\ntuottaa minulle joka päivä yllätyksen.\n\nYksi osa kalastajan onnesta on myöskin hänen vaistonsa, joka hänen\nitsensä tietämättä ohjaa häntä sopivaan paikkaan sopivalla pyydyksellä\nja joka kyllä voi olla tulos, joskin tietämätön, pitkällisestä\nkokemisesta ja harjaantumisesta. Tuleehan useinkin -- sen tietävät kyllä\nkaikki oikeat innostuneet onkimiehet -- yht'äkkiä kuin jonkinlainen\ninnoitus, inspiratio, sisäinen ilmestyksellinen sysäys -- jos nyt oikein\njuhlallisesti puhutaan -- joka on sanovinaan, että nyt! ... nyt juuri on\nsopiva hetki! -- vaikka se hetki säähän ja tuntiin nähden ei näyttäisi\nolevan ollenkaan edullinen. Minä sanon: \"Nyt minä menen ottamaan kalan\n... nyt varmaan syö ... siitä ja siitä.\" Ja jos minä silloin onnistun\nja onnistun vielä toisenkin kerran, saattaa se toisista näyttää miltei\ntaikurimaiselta. Sillä ainoastaan onnistumiset jäävät muistiin ja\nepäonnistumiset unohtuvat.\n\nItseni minun on aina täytynyt panna sellaiset tapaukset onnen laskuun,\nvaikka toiset tahtovatkin nähdä niissä taidon tuloksia. Siitä\nhuolimatta hivelee sellainenkin menestys kalastajaturhamaisuuttani ja\nannan toisten kernaasti kehua itseäni siitä, kursaillen vain näön\nvuoksi. Ja suotakoon minulle se viaton ilo, sillä monessa muussakin\naikamies muuttuu onkiessaan lapseksi. Niin pian kuin hän tarttuu\nvapaan, joutuu hän sen tenhon taikapiiriin aivan samoin kuin pikku\npoikana siihen ensi kerran tarttuessaan. Ukko, kuinka vanha ja viisas\nonkin, mikä ylhäinen asema hänellä lieneekin yhteiskunnassa ja\nvaltiossa, onkiessaan hän on uudelleen poika -- ja siksi tullakseen hän\noikeastaan onkiikin. Ja niinkuin pojat aina kehuvat toisilleen\nsaaliitaan, kuinka pieniä tahansa, niin kehun siis tässä minäkin taas --\nedellisen lisäksi -- seuraavilla saavutuksillani, jotka ovat antaneet\nturhamaisuudelleni erikoista tyydytystä.\n\nSuurinta tyydytystä on minulle onkimiehenä tuottanut kalan saaminen\nsilloin, kun se on saatu ikäänkuin tilauksesta, kun sitä on välttämättä\ntarvittu pataan pantavaksi, kun olen tahtonut ja luvannut sen saada ja\nmyös saanut. Olen esittänyt yhden sellaisen tapauksen siitä suuresta\nyksinäisestä säyneestä Porkkalassa. Melkein samanlainen tapaus oli\nminulla eräs jotenkin samanlaiseen tarpeeseen saatu mullonen\nHuopanassa.\n\nEn ollut eräänä päivänä välittänyt mennä ongelle, en edes saadakseni\nitselleni syömäkalaa. Keittäköön Kokon Saima vaihteen vuoksi puuron tai\nvellin päivälliseksi. Silloin ajaa yht'äkkiä voimavaunu portin eteen.\nNiitä kulkee jo sielläkin harva se päivä näitä voimavainolaisia,\npysähtyen pyytämään ruokaa, enkä nyt välitä mennä tuttavuutta tekemään.\njatkan vehkeiden kuntoon panemista iltaongintaa varten. Mutta Kokon\nSaima tulee vähän niinkuin päivitellen, että kun taas tahtovat ruokaa,\nei ole kuulema joudettu syömään koko päivänä, mutta mitäs minä nyt\nniille, kun ei ole tuoretta kalaakaan, menkööt majataloon.\n\n-- Onhan teillä peruja?\n\n-- Pelkkiä perujako minä niille hienoille Helsingin herroille ja\nrouville ... kysyivät kalakeittoa... Kalat on koskessa, minä sanoin.\n\n-- Pankaahan pata tulelle, minä sanoin. Mahtaisiko pitää olla kuinka\nmonta kiloa?\n\n-- Söisi kai ne nälkäänsä montakin, mutta kunhan saisi edes kaksikaan,\nniin höystäisi heitä hauikkaita läskisoossilla.\n\n-- Hyvä on, pankaa perupata tulelle.\n\nOlin jossakin suuruudenhulluuden puuskauksessa ottanut urakan,\ntietämättä lainkaan, voisinko sen täyttää. Kyllähän Huopana yleensä\nantaa, mutta saattaa olla antamattakin. Jos olisin edes mennyt salaa.\nNyt otan vastaan kuin tilauksen ja ihan kilolleen. Millainen lienee\nsiellä ilmakaan? Kirkas paiste. Perhoa ne nyt eivät ota, tuskin\ndevoniakaan -- ainoa mahdollinen on kai matonen. Niitä ei ole ennen\nkaivetuita. Ehkä perupellosta saan ... ja saankin muutamia\nsavukelaatikon pohjaan. Matosella onkiminen ei tosin ole kuuluvinaan\nhienoimpaan ongintalajiin, mutta mielestäni se on yhtä hieno ja vaikea\nja siis oikeutettu kuin täyllä onkiminen. Se vaatii samanlaista\nheittotaitoa kuin virvelöiminen ja melkoista harjaantumista ja\nmielenmalttia. Mato kiinnitetään tavalliseen ahvenonkeen, yhteen tai\nkahteen, toinen toisen yläpuolella olevaan, niin että siitä osa jää\nulkopuolelle koukun. Pari korttelia koukusta on pienoinen soikea tai\npyöreä paino. Onki heitetään vastavirtaan tai viistoon ja annetaan\npainon kulkea pohjassa kuitenkaan siihen tarttumatta. Jos pohja on\nepätasaista, vaaditaan tarkkuutta ja taitoa, etteivät paino tai koukku\njäisi kiinni. Se estetään siten, että vapaa nostetaan ja siimaa otetaan\nsisään sitä mukaa, kuin virta kantaa painoa alas. Kun kala ottaa,\npysähtyy siima, mutta nykäisyä ei saa tehdä heti. Kalan on annettava\nsitä ennen ottaa syötti kokonaan suuhunsa, minkä kyllä tuntee vavan\nkärjessä. Tämän ongintatavan jännittäväisyyttä ja mielenkiintoisuutta\nlisää, että onkija on kalan kanssa kosketuksissa kauemmin eikä myöskään\nheti tiedä, minkä kokoinen kala on. Käytän matokonstia joskus\nkirkkaalla säällä, kun muut keinot eivät teho.\n\nRiennän Välisuvannon arkulle. Sinne mennessä olen saavinani varmuuden,\nettä tulen saamaan. Sillä minun _täytyy_ saada, enhän voi jättää hyvää\nemäntääni pulaan, on kysymyksessä hänen kunniansa, minun kunniani ja\nkoko tämän kuulun Huopanan kunnia. Ja niinkuin sitä manaten minä heitän\nsiimani kerran, kaksi, ja kolmannella jo tarttuu. Ja kun se matoseen\ntarttuu, niin se myös pysyy. Mene vain, mene vain, kyllä sieltä pian\ntuletkin, ei nyt ole aikaa oikkuilemisiin. Sääli sinua, mutta ei tässä\nauta. Syönyt olet, luultavasti omaa sukuasikin, nyt syödään sinut. Kuta\npikemmin antaut, sitä pikemmin se on suoritettu. Näyt olevankin aika\nnätti mullonen, isompi kuin luulinkaan. Riität hyvin herrasväelle\npotatin paineeksi -- ehkä olet kiloinen--saatat olla suurempikin --\nkolmekiloinen olet -- niitä taisi olla siellä kolme--siis kullekin\nkilonsa...\n\nYht'äkkiä näyttää kaikki olevan hukassa: haavi on unohtunut lähdön\nkiireessä kotiin -- en voi ottaa sitä tästä arkulta, se on uitettava\nmaihin. Hiihdättelen kaitaista siltapuuta myöten maihin. Kala seuraa\nväkistellen mukana, näen täältä ylhäältä jokaisen sen liikkeen, kun se\nmilloin seisoo päällään pyrkien pohjaan, milloin puhallaikse pinnalle\nja hyppääkin, mutta väsyy väsymistään ja olisi valmis otettavaksi. Ei\nole muuta mahdollisuutta kuin uittaa se rantaan. Ylen arveluttava\nyritys, mutta muuta keinoa ei ole, käsin en uskalla koettaa. On poukama\nmatalampaa rantaa kivien välissä, saan sen siihen, vedän sen pään\nkuivalle ja kun se siiman ollessa tiukalla potkaisee, siirtyy se yhä\nylemmä, vielä viimeinen potkaus ja se on kuivalla. Käyn sen kitasiin\nkiinni, napautan veitsen hamaralla niskaan. Kala on minun, kolme kiloa,\nenempää en tarvitse.\n\nHerrasväet -- miellyttävä herra ja hänen soma, reipas, herttaisesti\nhuudahteleva nuori rouvansa -- tulevat puolitiessä vastaan. Sallin heidän\nihailla kaunista kalaa -- \"sehän on vallan suurenmoista -- niin pian --\njuurihan te...!\"\n\nOlen tietysti, niinkuin se ei olisi sen erikoisempaa, niinkuin se olisi\njokapäiväinen asia -- mutta kalastuspäiväkirjaani minä panen sen päivän\nsaaliin kohdalle huutomerkin.\n\nSe oli sen pituinen se juttu -- ja tämä toinen ei ole sen pitempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla on kalakaveri, jolle olen kiitollisuuden velassa monista\nystävällisyyksistä. Hän on kuljetellut minua voimavaunussaan ja\nvapauttanut minut siten loppumattoman pitkistä ja ikävistä rautatie- ja\nlaivamatkoista. Kun lähtee itseään hauskuuttelemaan, ei hän voi juuri\najatella suurempaa huvia kuin jonakin kesäaamuna ison talon rappujen\nedessä istua autoon ja selkäkenossa niinkuin lepotuolissa ajaa läpi\ntuomia tuoksuvan Suomen ja saapua onkikoskelleen, mikä on ollut\ntalvenpitkäisten toivotusten tienpää. Tällä vierasvaraisella veljellä\noli sitäpaitsi jotakin, jota meillä muilla ei ole moniin vuosiin ollut\ntarjottavana. Kun oli täytynyt rykiä rintansa käheäksi sammalen\nsekaisesta sota-ajan sekatupakasta, oli hänellä vielä viime kesänäkin\nsäästössä vanhan ajan armiroa, jonka hän yhtä anteliaasti kuin kaiken\nmuunkin asetti ystäviensä käytettäväksi yhteisillä kalaretkillä.\nSemmoinen toveruus velvoittaa, mutta en ollut tähän saakka saanut sitä\nkuitatuksi muulla kuin suurella kiitoksella.\n\nOli taas vietetty koskella mukavia leppoisia päiviä, onkien toinen\ntoisella puolella kosken, kun oli siihen soveltuva, kaunis ilma,\nnukkuen, kun nukutti, hätäilemättä, kiirehtimättä. Hänen oli lähdettävä\nennen kuin minun ja hän pani jo kampeitaan kokoon. Niiden joukossa ei\nollut tavanmukaista tuoretta lähtökalaa. Sattuu näet sekin joskus\nkahdellekin kalamiehelle että se jää saamatta, jos liiaksi luottaa\nviime tingan antiin. Emme kumpainenkaan olleet sinä päivänä emmekä\nedellisenäkään saaneet semmoista kalaa, jota olisi viitsinyt viedä\nsuuren talon rouvalle tuoreiksi tuomisiksi. Sekä aamu- että\npäiväkalastus oli mennyt hukkaan, vaikka lohia, suuriakin, oli ja näkyi\nja vaikka olimme koettaneet parastamme. Iltakalastus oli vielä\njäljellä, varmin kaikista suuriin nähden, mutta ennen kuin se alkaisi,\noli toverini lähdettävä laivaan -- hänen autonsa oli sota vienyt, rauhan\ntuomatta toista sijaan. Hän heitteli jo hyvästejään talonväelle,\njaellen lapsille jäljelle jääneitä makeisvarastojaan. Minäkin sain\nniistä osani ja lisäksi laatikon niitä vanhoja armiroja.\n\n-- Vastalahjaksi sinun _täytyy_ saada lähtiäislohi! minä sanoin, tahtoen\nosoittaa ainakin hyvää tahtoani. Ja minussa hytkähti, että ehkä ...\nehkä minä nyt onnistun -- hänen onnellaan.\n\nMutta jos mieli, niin on pidettävä kiirettä. Silmäisen siinä pikaisesti\npöydälle levitettyä perhosvarastoani. On onkimiehen tärkeimpiä ja\nsamalla hauskimpia toimituksia tuumailu siitä, mitä perhoja milloinkin\nolisi otettava mukaan koskelle. Sen harkinnan tuloksista riippuu, miten\nkalastus tulee menestymään. Käy tavallisesti niin, että niitä sittenkin\ntulee otetuksi mukaan liika paljon, ja jos ei ota ensimmäistä, niin on\nedessä uusi valinta, joka vie aikaa ja lopulta sen sittenkin saa\nratkaista umpimähkään. Nyt ei ollut aikaa pitkään valintaan ja\nkokeiluun ja minä kiinnitin siimaani yleisperhoni _Orange mallardin_,\njota ottaa melkoisen varmasti silloin, kun koskiperho _Stenofylax\nstellatus_ on liikkeellä, sekä pistin hattuuni pari muuta.\n\nKokko on jo vetänyt kärryt rappujen eteen ja huutanut Akselille, että\non mentävä hakemaan hevosta haasta ja hetipaikalla.\n\n-- Jos Kokko on hyvä ja varaa nokkosia ja voipaperia, niin minä menen\nottamaan lähtölohen, minä sanon lähtiessäni.\n\n-- Jos se aiotaan ottaa tähän lähtöön, niin se on otettava pian! huutaa\nKokko jälkeeni.\n\n-- Ei tule minun tähteni viivykkiä!\n\nEikä tullutkaan. Heti ensimmäistä perhoa, jonka heitin arkulle vievältä\nsiltapuulta, ajoi iso, mutta ei tarttunut. Iskee melkein voimakkaammin\nhermostoon, kun iso ajaa eikä ota, kun leimahtaa eikä jyrähdä. Se, joka\najoi, ei aja toista kertaa ainakaan samaa perhoa. Niitä on siinä siis\nsuuria. Peräydyn kyyryssä siltapuuta myöten maihin, muutan toisen\nperhon, suurenpuoleisen tummanruskean siivettömän n.k. _spider_perhon,\nhiivin takaisin samaan paikkaan ja pudotan perhon lyhyestä siimasta,\nniin että se tipahtaa veteen kohtisuoraan ilmasta, jolloin sen höyhenet\nhajaantuvat herkulliseen asentoon. Mulahdus! posahdus! Kiinni on! Se on\nhyväsisuinen, säyseä kala, eleistä päättäen mätikala. Näen jo, että\ntulen saamaan sen pian -- ehkä jo ennen kuin hevonen on valjaissa.\nTuolla Kokon poika sitä vie, huutaisinko apuun? En, otan itse, se on\nkomeampaa. Koukku on luja ja peruke myös. Kiristän sen arkun\nhuopeeseen, siitä rannemmaksi suvantoon, siirryn kivelle, jossa\niskukoukku on valmiina. Se loittonee, lähenee, kiertelee yhä lyhyemmin\n-- nyt vapa vasempaan käteen, koukku oikeaan -- se kääntää kylkensä\nkauniisti kohti ja nousee koukussa maihin. Se ei olekaan mätikala, vaan\nuroskala, ainakin viisikiloinen. Tavallisesti se semmoinen tappelee\ntunnin verran, tämä antautui viidessä minuutissa.\n\nHevonen ei ole vielä valjaissa. Siitä kuin lähdin, siihen kuin palasin,\non kulunut viisitoista minuuttia. Se oli reippaasti tehty, vaikka ma\nitte sen sanon, ja koska muutkin sen sanoivat. Onnen takapotku,\njommoista en ole ennen saanut.\n\n-- Millä sinä sen sait? tahtoo toverini tietää.\n\n-- Sinun armirollasi.\n\nKun hän oli mennyt, löysin sitä vielä toisen laatikon pöydältäni. En\nsaanut sittenkään kiitollisuudenvelkaani lyhennetyksi. Hän pidätti\nsiinä taaskin itselleen viimeisen sanansa -- kunnon kaveri Kurusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuppaa tulemaan väkisinkin taikauskoiseksi näissä tämmöisissä. Jos\nhyvinkin ehkä, kun ei muuten saa, saisi silloin, kun tekee lupauksen,\npyhittää saatavan lohen jollekin toiselle. Ja minä olen kuin olenkin\nsen jälkeen silloin tällöin mennyt ongelle toisen onnella, kun olen\nepäillyt omaani. Vaikka siihen taikaan oikeastaan en uskokaan, minä\nsittenkin joskus sen tekaisen. Ja mitä on sanottava seuraavasta\ntapauksesta?\n\nViime syksynä, onkikauden viimeisinä päivinä näytti siltä, kuin suuret\njo olisivat lakanneet ottamasta. Ei niille enää viikkoon pariin ollut\nkelvannut sinikultadevon, jolla aikaisemmin oli saatu, tarvitsematta\nmuulla koettaakaan. Sitten oli ottanut erilaisia isompia lohiperhoja,\n_Sweepiä, Silvergreytä, Silver doctoria_ ja semmoisia. Mutta sitten ne\neivät välittäneet niistäkään. Oli kyllä ollut onkijan epäedullisin sää,\nheikko itätuuli ja ilma täynnä sitä ryssän savua, joka muutti kaikki\nvärisuhteet sekä ilmassa että vedessä; olihan aurinkokin milloin\naavemaisen keltainen, milloin punainen kuin kuparikastrullin kansi.\nMutta sitten meni tuuli länteen ja siitä pohjoiseen ajaen pois savun,\nsitten kirkastaen taivaan ja viimein vetäen sen harsoiseen pilveen.\n\nKun näin ilmain vaihteessa usein ottaa, niin lähdin taas koskelle,\ntehden kuitenkin -- varmuuden vuoksi -- sen päätöksen, että, sainpa mitä\nsain, se suolataan erään toverin purkkiin.\n\nEi muuten ollut ollenkaan otollisin aika päivästä. Ne ottavat siellä\nharvoin kahden ja kolmen välillä, pikemmin kahden puolen puoltapäivää\nja sitten iltamassa. En ottanut mukaani muuta kuin devonin. Saa olla\nottamatta, jos ei sitä ota. Oli minusta kyllä sen pyydyksen sää:\nvuoroin kirkasta ja pilvistä. Välistä menee koskelle kiihkeänä, joka\njänne vireessä ja nivelhermot kihelmöiden, välistä taas\nvälinpitämättömästi: otan, jos annetaan, ei tuolla niin väliä.\nTallustelin tuhat kertaa tutun tien Välisuvannon arkulle. Lapoin\nlaiskasti siimaa pari vavan pituutta ja heitin. Pyydys teki kaarensa ja\ntuli tyhjänä takaisin. Kun siima kerran oli lapettu, heitänmä häntä\nvielä toisen kerran vähän pitemmälle, puoli koskeen. Sama tulos. Ei näy\nolevan lupauksistakaan taikaa. Ennen kuin lähden, vetäisen kuitenkin,\nkerittyäni suurimman osan siimaa rullalle, kerran vielä, nyt ylhäältä\npäin alas, aivan arkun läheltä. Kas niin, se tarttui sittenkin pohjaan,\nniinkuin siinä tavallisesti tekee. Mitä, siinähän onkin kala! Siis ne\nvielä ottaa, ja vanhaa devonia -- tästä voi tulla vielä uudet ihmeet --\nkoskihan on täynnä suuria. Vai oliko se vain sattuma? Ehkä se onkin\nvain ulkoapäin kiinni? Ei, kyllä sillä on pyydys suussa. En pidä\nkiirettä, tulkoon sitten, kun itse haluaa. Sama vaikka pääseekin --\ntoisen kala. Mutta siksi juurihan se ei saa päästäkään. Saisin sen jo\ntuosta arkun huopeesta, mutta tulkoon maihin.\n\nSe on arviolta kolmen ja puolen kilon kala. Ei täytä vielä purkkia.\nKoettaisinko toista, lupaisinko senkin? Se olisi liiaksi\nkouraantuntuvaa onnen lahjomista. Menisi pilalle taika, jos ei\ntulisikaan. Mitä minä horisen, jos ei tule, ei tule. En ole aivan\nvarma, lupasinko sen aivan lopullisesti. Vaan jos se tulee, kirjoitan\nosotteeseen:\n\n    Täss' on kala kaverille,\n    lohi Lahjalle luvattu,\n    onnen ongella otettu,\n    tavotettu teevonilla,\n    hopealla Huopanasta.\n\nNythän olen siis sittenkin myönyt nahan, ennenkuin olen kaatanut\nkarhun. Se on siis kaadettava. Ja minä viritän taas jousen. Menen\nyläpuolelle arkun, suvannon leveimmälle kohdalle, jossa lapan sileälle\nkivelle siimaa niin paljon, kuin tiedän tarvittavan, jotta se ulottuisi\ntoiselle rannalle saakka. Sitten laukaisen ja devon lentää kuin nuoli\njousipyssystä, kaartaa kosken kuohujen yli auringossa kimmeltäen ja\niskee alas juuri niin, ettei käy rantakiviin. Keskikosken veden voima\ntempaa siimaa ja pyydystä ja lohi, joka on sitä tyynen ja kuohun\ntaitteessa kärsimättömästi vaaninut kuinka kauan lieneekään, iskee\nsiihen kiinni kuin kissa kyyryltään ja on riuhtaista vavan kädestäni.\n\nSe on sisultaan aivan toinen kuin taannoinen, vie siimaa melkein\nsuvannon alipäähän, ampuu sieltä ylös ja höllyttää siimaa niin, että\nhetken aikaan en tiedä, onko se vielä kiinni vai onko jo päässyt,\nkunnes sen taas tunnen. Se hyppii ja hyökkäilee, mutta hengästyy ja\ntulee lopulta kiltisti koukun ulottuville.\n\nSe oli neljän ja puolen kilon naaras ja kun ei toverin purkkiin olisi\nenempää mahtunut ja kun ehkä olisi sopimatonta koettaa toisen onnella\nomaan lukuunsa eikä oma onni ollut enää moneen päivään antanut, minä\nlähdin pois, aloin panna kampeitani kokoon ja lopetin sen syksyn\nkalastuksen siihen.\n\n\n\n\nTOIVOMATTA TULLEITA.\n\n\nOlen tässä kehuskellut kaloilla, joita olen saanut silloin, kun mieleni\non niitä erikoisen kiihkeästi halunnut. Kehun nyt vaihteeksi niillä,\njoita olen saanut silloin, kun en ole niitä lainkaan halunnut.\n\nKun oleilen koskellani kauemmin kuin muut toverit ja saan pitää sen\nkokonaan hallussani, luovutan sen toisten tullessa heille ja olen joko\nkokonaan kalastamatta tai menen ulos vasta sitten, kun he ovat käyneet\nonkimassa ongittavansa. Tai käytän myös aikani petokalojen, ahventen ja\nhaukien, vainoamiseen semmoisissa paikoissa, joista ei saa jalompaa\nkalaa.\n\nEräänä aamuna, kun muut vielä vetelivät aamu-uniaan ja heidän vapansa\nvetelehtivät telineillään pitkin tuvan seiniä suloisessa sekasotkussa\nmärät siimat rullissa ja pyydysten koukut toisten koukkuihin\ntakertuneina, otin minä haukivapani, kiinnitin siimaan lujan teräksisen\nheittosiiman ja siihen suurimman devonini. Joukko kylän pikku poikia on\naina pihalla vahdissa päästäkseen haavipoikina mukaan. Yksi saa haavin,\ntoinen koukun, kolmas repun ja niin sitä lähdetään hanhimarssissa ensin\nsillan yli, sitten myllyn taitse, sitten Alasuvannon rantaa saunalle,\njonka kesäasukkaista yhtyy mukaan vielä liuta tyttölapsia poikien\nlisäksi. Porkataan vetinen niitty suvannon lahden ympäri niemeen, jossa\nsuvanto kapenee niin sanotuksi Alakariksi. Tämä niemi on nurmipengermää\nja sen vieressä oleva syvänne on hyvä ahvenapaja ja taattu haukihauta.\nMelkein aina siinä niitä ottaa, ja olen varma, että niin on tekevä\nnytkin. Lohta siitä en ole koskaan saanut eikä sitä tarvitse pelätä\nnytkään. Ne yleensä eivät ota kosken alijuoksussa, vaan nousevat\nylemmä. Kaikki harrastukseni on keskittynyt haukeihin ja minun\nylpeyteni on oleva esittää aamu-unisille herroille urheilutovereilleni\ntoteutunut tosiasia, ennenkuin he vielä ovat selviytyneet yöpaidoistaan\nja aamukahvistaan.\n\nKouraisen siis voitonvarmana devonillani syvännettä nurmipenkereen\nalla. Siinä tavallisesti ensi heitolla ottaa, mutta nyt, kumma kyllä,\nei ota. Heitän vähän ulomma, mutta ei ota sielläkään. Täytyy siis\nryhtyä olantakaiseen otteluun ja tehdä leikistä tosi. Olisipa ihme, jos\nei keskivirrasta, jossa on matalikko ja matalikon alla syvennys,\ntarttuisi nyt, koska muulloin on tarttunut. Siinä on melkein aina\nhauki, miksei olisi nytkin?\n\nOn riemu heittää tasaiselta tantereelta tarvitsematta varoa puita ja\npensaita niinkuin koskella. Pidän tässä pienen heittelyharjoituksen.\nLisään painoa pyydykseen ja annan sen sitten lätkähtää liki toista\nrantaa. -- \"Näittekö, lapset, kuinka se lensi?\" -- \"Olisi vielä lentänyt\nvähän, niin pätkähti puomaan\", säestelee mieliksi koukkua kantava\nkellokas. -- Siinä se on, niinkuin arvasin, hauki on ja on iso. Sen otto\non niin jykevä, että sanoisin olevan pohjassa, jos se ei samassa\nliikahtaisi ja vapa vavahtaisi ja rulla räjähtäisi kuin jänisräikkä.\nOnkin oikein jättiläishauki, pyrstöstä päättäen. Se on kymmenen, on\nsadan lohen arvoinen, joka varmaan on hävittänyt tänäkin yhtenä kesänä\nmullosia enemmän kuin minä heitä koko elämässäni. Voipi olla ainakin\nviisikiloinen. Mitä se on mahtanutkaan tuhota lohen sukua tässä\nsuvannossa, jossa se luultavasti on kaiken ikänsä haaskannut, sillä\neiväthän hauet muuta majaa enemmän kuin muutkaan pedot, niin kauan kuin\nniille ruokaa riittää. Viime kesänä sain tästä kolmekiloisen, jolla oli\nvatsassaan kaksi puolenkilon mullosta. Niin että lohen lihaa sieltä\nnousee, vaikka nousisikin hauki.\n\nMutta onko se hauki? Eihän se ole kuin lohi, oikein komea. Pojat ja\ntytöt huutavat hurraata nähdessään sen hyppäävän ja alkavat kiistellä,\nkuka sen saa ottaa, koukkupoikako vaiko haavipoika? Koukkupoika\ntietysti, ei se haaviin mahdu! Mutta minä seison ja uuvuttelen sitä\nhiukan sekavin tuntein. Enhän tullut tänne saamaan lohia, vaan haukia,\nlohethan ovat tänä päivänä toverien eikä minun. Mutta toisekseen, eihän\nniistä kukaan olisi arvannut tulla etsimään lohia täältä, mistä niitä\nei ole koskaan ennen saatu. Ja minähän lähdin koettamaan haukia,\nvilpittömässä tarkoituksessa. Eihän tämä ole minun syyni. Tuli\ntapaturma, tapahtui vahinko -- mieluinen vahinko. Tästä aukee muuten\naivan uusia mahdollisuuksia vastaisille kokeiluille: tämä suvanto voi\nolla yhtä antava kuin Välisuvantokin... Kala valmistaa minulle\nmelkolailla mielenkiintoisen otto-ottelun, pitää aikamoista meteliä\nväljässä vedessä ja kaartelee kauniisti, ennenkuin antautuu penkereen\nluona otettavaksi. Ottajapoika odottaa sitä jännityksestä käyränä\nrannalla ja saa kuin saakin sen ja retuuttaa niitylle. Riemusaatossa he\nkantavat sen seipäässä olallaan pihaan, häntä maata viistäen,\nviisikiloisen koiraan.\n\nKaverit ovat vihdoinkin nousseet ja saaneet kahvinsa juoduksi ja ovat\nvapoineen valmiina lähtemään koskelle ja aloittamaan aamukalastuksensa\nhekin.\n\n-- Anteeksi nyt, pyhät veljet, enhän osannut aavistaakaan ... mutta minä\nluulen, että nyt ottaa mistä tahansa, kun otti siitäkin, mistä muulloin\nei ole ottanut milloinkaan.\n\n-- Niinkö luulet?\n\nJa heille tulee kiire koskelle, pantuaan jokainen siimaansa samanlaisen\ndevonin kuin minun.\n\n-- Jos ketä haluttaisi koettaa haukia, niin tietäisin vielä toisenkin\npaikan, jossa se aina asuu ja jossa eilenkin otti, mutta puraisi poikki\nperukkeen ja vei vehkeet -- se olisi välttämättä saatava siitä pois ...\nminä tulen neuvomaan, jos kuka tahtoo.\n\n-- Ei meillä nyt ole aikaa haukien kanssa!\n\nNo, kun ei liene, niin menen sitten itse vielä kerran -- enkähän ole\nsielläkään kenenkään tiellä. Ja se nyt on ainakin semmoinen paikka,\njossa ei ole lohta.\n\nHe hajaantuivat koskelle, toiset Välisuvantoon, toiset niskaan.\nSeurailen heitä verkkaisesti ja kun näen, mihin he ovat asettuneet enkä\nmissään tapauksessa tule heidän tielleen, menen omaan haukipaikkaani.\n\nSe on ylinnä niskassa pieni poukama, jossa kasvaa ahvenheinää ja muuta\nlimaa, minkä suojassa hauen on mukava väijyä laskevia salakoita ja\nmuuta kalaa ja mihin uusi aina ilmaantuu heti, kun entinen on otettu.\nHaukien suhteen ei ole tarvis olla varovainen ja kun olen täysin varma,\nettei lohi missään tapauksessa ota, menen minä kompuroitellen suoraa\npäätä kivelle, josta on mukavin heittää ja roiskautan pyydyksen hiukan\nulkopuolelle ahvenheinikon. Annan sen painua vähän ja alan sitten\nlaiskasti ottaa sisään. Se tarttuu siellä limaan, minä nyhtäisen sen\nirti ja luulen tuntevani, että se taas on limassa kiinni, kun se onkin\nkiinni kalassa -- tietysti hauessa! Minulla on lujat vehkeet, en välitä\nuuvuttaa, lopetan lyhyeen ja peräydyn sitä varten sen verran, että saan\nsen vapaa rasittamatta kerityksi rullalla maihin. Se sekaantuu yhä\nenemmän heinikkoon, käärii tukon päänsä ympärille eikä kykene tekemään\nvastarintaa -- hinaan hiljalleen, tukko tulee suuremmaksi ja kun se on\nkuivalla, minä menen ja aion nostaa sen vielä hiukan ylemmä, kun\nhuomaan taas saaneeni lohen, en tosin niin suurta kuin äsken, mutta\nsentään kolmekiloisen.\n\nLohen onginta on -- totean sen taas -- täynnä yllätyksiä, ei koskaan voi\nedeltäpäin mitään säätää eikä päättää. Milloin kapsahtaa katajaan, kun\nkurkottaa kuuseen, milloin käy niinkuin Saulille, Kiisin pojalle, joka\nlähti etsimään isänsä aaseja, mutta tavottikin kuninkaan kruunun.\n\n\n\n\nONKIKAUDEN VIIMEINEN KALA.\n\n\nOlen minä nyt sentään saanut lähtölohen omallakin onnellani ja omaan\nlaskuunikin. Eräs toissyksyinen semmoinen oli komeimpia kalojani. Mutta\ntiukalle sen ottaminen otti ja olisi kai sekin oikeastaan luettava\nsattumalta saatujen onnen lohien luokkaan, niihin, jotka eivät ole\nsaadut säännöllisissä oloissa.\n\nElokuun viimeisellä viikolla on tavallisesti erinomainen syönti.\nMinulla on silloin miltei joka vuosi ollut jokin aivan erikoinen päivä,\njolloin olen saanut kuusikin suurta, eikäpä sitä enempää juuri jaksaisi\neikä ehtisikään, jos käyttää hiukankaan hienompia vehkeitä, sillä\nhyvinäkin syöntipäivinä ei lohi syö pitkin päivää, vaan ainoastaan\njonkin lyhyen ajan aamulla, keskipäivällä ja illalla. Toisina päivinä\nolen voinut saada neljä tai ainakin ollut kosketuksissa niin monen\nkanssa. Huonoimmat päivät ovat olleet kahden lohen päiviä. Sitten\nsyyskuun tullen ja kutuajan lähetessä on saalis vähentynyt yhteen ja\nlopulta yhettömiin. Kuta enemmän lohia nousee koskeen, sitä huonommin\nne ottavat. On koko lailla kiusoittava ja nöyryyttävä se voimattomuuden\ntunne, kun eivät mitkään ponnistukset auta. Edellisen hyvän syönnin\naikana on tullut melkein mahtaileva varmuus siitä, että kyllä niitä\nsaa, minkä viitsii ottaa, ja jos ei yhdellä vehkeellä, niin toisella.\nLuulee olevansa kosken herra ja ottavansa siitä kuin aitastaan omalla\navaimellaan. On kovin nolaavaa, kun alkaa huomata, että lohi sittenkin\non oma herransa ja koskensa herra ja menettelee onkimiehen kanssa juuri\nniinkuin itse tahtoo, tullen jokunen vain kuin armosta eikä ansiosta.\n\nSe näyttää ilmaisevan sitä isännyyttään ja itsenäisyyttään ei\nainoastaan passiivisesti, olemalla ottamatta pyydykseen kuinka\nviehättävään tahansa, vaan myöskin aktiivisesti. Menipä koskelle mihin\naikaan päivästä tahansa, aina siellä näkee suuria, niinkin suuria,\nettei niitä koskaan saa ongella. Siellä on sekä porsaan kokoisia että\nemäsiankin. Ne alkavat ensin näyttäytyä kosken alla suuressa\nsuvannossa, pomppaillen siellä sen syvimmällä paikalla ilmaan metrien\nkorkeuteen, sitä vaille, etteivät välistä hyppää veneeseen. Niskassa ne\ntekevät samoin ja olen minä siellä sekavin tuntein, sekä ihastellen\nettä harmitellen, istunut tuntikausia rannalla vapa toimetonna\nvierelläni, odotellen hyppäyksiä ja sitä seuraavia posahduksia veden\nsileään pintaan, kun vesi pärskähtää ilmaan niinkuin siihen olisi\npudonnut meteori taivaasta. Mutta varsinkin Välisuvannossa ne\nmetelöivät, loikaten siihen tullessaan ja siitä lähtiessään, milloin\nkeskellä, milloin milläkin rannalla, usein ihan arkun juurella, jossa\nvain istun enkä enää heitä, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään\ntulosta, ellei ehkä sattuisi tarttumaan ulkoapäin -- mutta enhän ole\ntullut tuulaallekaan. Jos istun vähän aikaa hiljaa, nousevat ne siinä\nniin lähellä, että erottaa silmän ilmeen ja kai näkisi sen\nrävähtävänkin, jos kalan silmä rävähtäisi eikä tuijottaisi niin\njäykkänä ja tyhmänä.\n\nNiillä on kuitenkin kullakin eri ilmeensä ja eleensä, eri tapansa\nhypätä. Toiset nousevat verkkaisesti ja tyynesti ja joko putoavat\npyrstölleen solahtaen kuin entiseen reikään tai sitten kuin\ntasapainonsa menettäen ja luiskahtaen lappeelleen. Toiset tulevat ylös\nvihaista vauhtia, intohimoisen tuimassa hyppäyksessä joko suoraan ylös\ntai pitkin vettä joskus kaksi kolme kertaa peräkkäin, niinkuin niillä\nolisi jonnekin niin kiire, etteivät ehdi tehdä taivaltaan veden alla,\nvaan oikaisevat ilmojen tietä. Joskus koko ruumis ja varsinkin pyrstö\ntutisee tehdystä tempauksesta, toisen kerran niillä ei näytä olevan\nitsellään mitään tekemistä ylösnousemuksensa kanssa, vaan näyttävät ne\nsyöksyvän syvyydestä kuin jonkin vieraan voiman työntäiseminä.\nTienneekö kukaan, mitä varten ne näin kutunsa edellä hyppivät:\npakenevatko ne toisiaan siellä mahdollisesti tapahtuneessa taistelussa\nvai onko se vain kiimaa ja elämäniloa? Mutta miten ja mistä syystä\nhyppinevätkin, onkijaan se semmoinen uhmaileva rehentely ihan hänen\nnenänsä edessä vaikuttaa ilkunnalta ja ivalta eikä hänen lopulta auta\nmuuta kuin vastata ylenkatseeseen ylenkatseella ja kääntää heille\nhalveksuva selkänsä ja lähteä koskelta kotiin, lopullisesti,\nperuuttamattomasti.\n\nOlin tehnyt sen tempun jo monen monta kertaa ja joka kerran perästä\nkuitenkin taas mennyt uudelleen yrittämään. Ja kuta useammin menee\nturhaan, sitä suuremmaksi kasvaa halu koettaa yhä ja yhä, saadakseen\njos suinkin mahdollista kerran vielä uudelleen kokea kaikki ne\njännitykset, tyydytykset ja mielenliikutukset, joita suuren lohen\ntarttuminen ja taistelu sen kanssa tarjoo. Saatuaan siitä vähän aikaa\npaastota, tulee sitä kuin nälkäinen ikävä. Viikko sitten saatu lohi on\njo haihtunut veristä ja luonto vaatii uutta. Ja joskus saakin sen\ntarpeen tyydytetyksi vielä viimeisenäkin päivänä, ja riittää siitä\nsitten sensatiota koko talveksi.\n\nHuopanan koskessa on sen keskijuoksussa n.k. Välisuvanto. Sen\nvasemmalla rannalla on suuri kivi, jonka kohdalla kuohu juuri päättyy\nja vesi alkaa virrata hitaammin, muodostaen samalla pienemmän\nsyvänpuolisen akanvirran. Hiukan alempana on pari vedenalaista kiveä,\njoiden kohdalta lähtee pienempi kosken sivuhaara. Tämä alue, mutta\nvarsinkin noiden vedenalaisten kivien ympärys on kosken parasta\nkalavettä, jossa suuria kaloja aina seisoo, silloin kun niitä on\nkoskessa. Kalastan tämän paikan tavallisesti niin, että ensin kierrätän\nperhon tuon suuren kiven ympäri ja annan sen joutua akanvirtaan. Kun se\nheitto on tehty, siirryn askel askeleelta hiukan alemma, niin että\nensin ulotun noihin vedenalaisiin kiviin niiden yläpuolelle, sitten\nniiden alapuolelle ja lopulta niin kauas suvannon keskeen kuin saan\nsiimani lentämään. Näitä ensimmäisiä heittoja tehdessä on oltava\nmahdollisimman varovainen ja pysyteltävä ainakin pari vavan pituutta\nvesirajasta tai myös kyyristyttävä ja heitettävä istualtaan, jottei\npelästyttäisi kalaa, joka hyvin usein hyökkää esiin rantakivien\nlokeroista tai siinä olevan tukkipuoman alta. Jollei näillä heitoilla\nota, on mentävä rantakiville ylettääkseen ulomma ja keskemmälle\nsuvantoa, jossa taas siellä on useita varmoja ottopaikkoja. Jos nämä\nheitot uudistaa eri perhoilla joitakin kertoja eikä kala ota, saa olla\njotenkin varma siitä, että kaloja joko ei ole tai eivät ne välitä\nottaa. Jos ne taas siitä ottavat, on niitä muuallakin ja on syytä, niin\npian kuin vain ehtii, ryhtyä penkomaan kosken muitakin kätköjä.\n\nOlen nyt taas siinä, lähtöpäivän edellisenä iltana, yrittämässä vielä\nviimeisen kerran. Annan kertautua vielä kerran kaikkien tuttujen\nherkullisten heittojen, jotka vähitellen ovat muuttuneet niin\nkoneellisiksi, että osaisin tehdä ne ummessa silmin. Usein olen tehnyt\nne niin pimeässä, etten enää ole voinut nähdä siiman viriä veden\npinnalla...\n\nSaisi se nyt ottaa, saisi koski nyt tehdä minulle viimeisen\npalveluksen, kohtahan se pääsee minusta rauhaan yhdeksäksi kuukaudeksi.\nTulisit vaikka sinä, joka siellä juuri pomppasit ilmaan. Minulla on\nsinulle siimassani yksi parhaita, makeimpia, lihavimpia perhojani, iso\n_Cinnamon_, kanelinkarvainen makupala, yksi niitä suuria, joista pidät\nja jotka alkavat kohta tulla. Otahan nyt niitä odottaessasi tätä\nedelläkävijää, ennenkuin muut ehtivät. Onhan sinulle suuri korotus ja\nkunnia, jos tartut ja tulet. Minä kannan sinut kaiken kylänväen\nkatsellessa kauppapuodin ovelta ja pikku poikien seuratessa sillan yli\nKokkolaan, jossa sinut punnitaan kilovaa'alla ja julistetaan onkikauden\nkauneimmaksi kalaksi. Sitten pannaan sinulle sokeri jauhoa suuhun,\nsinut kääritään nokkosiin ja voipaperiin ja ommellaan valkoinen\npalttina ympärillesi. Matkalla minä kannan sinua käsilläni kuin\nkapalolasta. Kun sinut kotona vapautetaan kääröstäsi, saat olla varma\nsiitä, että sinua ihastellaan ja ihmetellään lihavuuttasi ja punaisia\ntäpliäsi ja mahtavaa pyrstöäsi ja valtavaa väkäleukaasi ja sanotaan:\n\"Semmoinen kala!\" -- ja siellä on niitä, jotka eivät ole sinunlaistasi\nennen nähneet eivätkä tahdo ottaa uskoakseen, että sinä, semmoinen\npeto, olet ottanut onkeen ja siinä pysynyt. Minä sanon heille, että\nsinä kyllä olisit päässyt irti, jos olisit tahtonut, vaan että sinä\ntulit mielelläsi. Ei sinua silvota eikä suolata, vaan pannaan\nkokonaisenaan pataan ja nostetaan padasta suurelle hopeavadille, jonka\nreunat koristetaan vihreällä salaatilla ja punaisella tomaatilla ja\nmilläpä kaikella makosella ja kauniilla. On kutsuttu naapurin väet\nvieraaksi ja minä lupaan, että he huudahtavat hämmästyksestä\nnähdessään, kun sinut kannetaan esiin. Tulisit nyt, kun kerran sinun\nkuitenkin on päätettävä päiväsi. Onhan parempi, että päätät ne näin,\nkuin että voimakas sydämesi väsähtäisi vanhuuttaan ja sinä painuisit\npohjaan kuin vettynyt hako ja sieltä mätänevänä ja muodottomana\najautuisit jonkin mutaisen lahden pohjukkaan, jossa lokit ja varikset\nrepeloisivat silmät päästäsi ja selkäruotosi lopulta joutuisi\nketturevon retuutettavaksi sen poikien haisevaan luolaan.\n\nNo, siellä se nyt on, näkyi selkäevä ja pyrstö! Se otti jotakin perhoa.\nEnnenkuin saan siimani menemään sinne, otti se jo toisen. Jos\ntapahtuisi se ihme, että se ottaisi minunkin perhoani! Heitto sinne,\nmissä se on, on kaikkein vaikeimpia. Virta siinä aina kantaa siiman\nmutkalle niin, että se riipaisee perhon mukaansa ja tuo sen kalan eteen\nväärin päin, silmukka edellä. Se olisi saatava sinne niin, että perho\npysyy ilmassa ja putoo ennen kuin siima. Koetan keinoa, jota sanotaan\nsiiman \"syöttämiseksi\": kerään sitä ennen lopullista heittoa rullalta\npari metriä käteeni ja kun heitto on tehty ja siima ojentuen kantautuu\neteenpäin, lasken vavan kärkeä ja päästän irtosiiman menemään jolloin\nulkona oleva siima nielaisee kädessä olevankin renkaiden läpi ja vie\nsen mukanaan. Heitto siten itsestään pitenee. Ja kun samalla kohotan\nvavan kärkeä, oikiaa alaspäin taipuneen siiman mutka ja perho putoo\nhiukkasta aikaisemmin kuin siima ja alkaa kaarensa sitä paikkaa kohti,\njossa kala äsken nousi. Onnistuiko se? Eikö kaari vieläkin ollut liika\nlyhyt, kala oli kai alempana eikä nähnyt perhoa? Ei ollut. Heitto\nonnistui.\n\nSe näki sen! Siunatkoon, se näki sen ja otti! Sainko minä sittenkin sen\nottamaan?\n\nSe on vanha koiraskala, jos on se, joka hyppäsi, jo siitäkin päättäen,\nmillaiset ovat sen eleet. Ensin pyrstön valtava posahdus, sitten suin\npäin pohjaan. Mutta siinä on matalaa, siihen se ei voi jäädä. Hyökkäys\noikeaan, toinen vasempaan, sitten se viiltää eteenpäin, ei kuitenkaan\nnopeammin kuin että rullan avulla ja viemällä vapa taapäin saan siiman\npysymään tarpeeksi tiukalla. Nyt se heti hyppää -- niinkuin tekeekin. Se\nse on, sama, jonka jo näin, musta uroskala, keltamahainen. Tästä tulee\ntotinen ottelu, tässä tulee kertautumaan kaikki entiset vaiheet. Kala\non nähtävästi juuri järvestä noussut, koska se ei vielä näytä tuntevan\nkosken pohjaa. Syvää paikkaa etsiessään se hummaa edes takaisin\ntoiselta puolelta toiselle, riipoen siimaa ja laulattaen rullaa. Nyt se\non suvannon toisella puolella arkun luona, kohoo sitä rantaa hiljalleen\nylös ja aikoo arkun yläpuolella olevan puoman alle. Elä sinä sinne,\ntule sinä vain tänne, tälle puolelle, täällä saat paremman suojan,\ntänne sinun kuitenkin on lopulta tultava!\n\nVoi sinua siunattu bamburuokovapani! Se milloin taipuu juurtaan myöten\nluokille, milloin suoristaikse heti ja sitä mukaa kuin pingoitus\nvähänkin laukeaa. Se on elävä olento, se tietää, mistä on kysymys, se\non täysin tehtävänsä tasalla. Se on saanut jousensa jänteen Gangesin\nmudasta ja Intian auringosta ja siinä on jotakin tiikerin käpälän ja\nkynnen ja hampaan kiinnipitävää voimaa, eikä se niskaan päästyään\npäästä elefanttiakaan, vaan seuraa mukana ja pitää kiinni. Se on se,\njoka tekee työn, minä annan sille rullalta vain sen, minkä se\nmilloinkin tarvitsee. Kun kala kiristää, niin se joustaa ja päästää,\nkun kala päästää, niin se kiristää.\n\nEi ole kala vieläkään löytänyt sitä syvännettä, jota se etsii, pohjaa\ntonkien. Se on nyt keskisuvannossa, jossa se jurnittaa ylöspäin, aina\nkuohun alle ja hiukan ylemmäkin. Minun täytyy seurata mukana, pysytellä\naina yläpuolella, ettei koukun ote irtaantuisi. Yht'äkkiä se kääntyy\nalas, laskeutuen hiljalleen myötävirtaan. Nyt se on löytänyt sen, mitä\netsii: kosken syvimmän haudan kuohun alla. Se äkäytyy siihen kuin\nankkuriin, viistossa pohjaan eikä sitä siitä saisi mikään voima ulos.\nOn kestävä vielä kauan, ennenkuin se uupuu niin, että ei enää jaksa\npuskea päätään pohjaan.\n\nJa kestäköön kuinka kauan tahansa, ei tuolla väliä, kunhan tulee niin\najoissa, että näen ottaa. Paljonko on kello? Oli kuusi kuin otti, nyt\nse on puoli seitsemän. On valoisaa vielä ainakin tunnin verran. Ole\nvain siinä, älä hätäile sinä, kun en minäkään. Istumme ja panemme\ntupakan. Pyydän, ole hyvä ja pysy hiljaa, kunnes saan savukkeen suuhuni\nja raapaistuksi tulen laatikosta polvieni välissä. Hyvä on. Olen\nvalmis, nyt saat tehdä mitä tahansa, kunhan et vain lähtene alas --\nsilloin meistä tulee vihamiehet, minun täytyy panna kova kovaa vastaan\nja sinulle saattaa jäädä suuhun perho peräimineen. On parasta meille\nmolemmille, että pysymme ystävinä, äijät. Et ole enää luultavasti\nkutukuntoinen, koska otit. Et välitä naaraista, koska sinulla on aikaa\nmuuhun. Kai tulit vain vanhalta muistolta koskeen kuokkimaan toisten\nhäitä. Joudat hyvin pois, ei ole elämälläsi enää mitään tarkoitusta,\nnuorempasi tekevät sulhontehtävät paremmin kuin sinä.\n\nSe on kiltti kala, ei pyri enää ylös eikä alas, ei riuhdo eikä reudo,\nniinkuin pienempäin, jonkinjoutavain hätiköiden on tapana.\n\nAhaa, nyt se liikkuu -- nousee sieltä -- näkyy jo heittosiiman ja\nrullasiiman solmu. Tuuma tuumalta se nousee eikä jaksa enää voittaa\nvavan jousen jännitystä. Näkyy jo silloin tällöin selkäevä ja pyrstö.\nEttei se uupuessaan veden vietäväksi heittäytyen menisi sen mukana,\nminä hellitän siimaa ja houkuttelen sen menemään takaisin pohjaan.\nUupukoon siellä. Kun se on vielä jonkin verran enemmän väsynyt, minä\nsaan sen helpommin johdetuksi lähemmä.\n\nSe levähtää siellä, minä istun ja istun vavan huojuessa ylös ja alas\nkuin hiljaisessa tuulessa. Yht'äkkiä laukee jousen jännitys, kala tekee\nmuutamia kiivaita tempauksia ja nousee pinnalle. Alkaa ottamisen\nviimeinen, jännittävin vaihe. Se ei ole jaksanut vastustaa veden painoa\neikä vavan kärjen lakkaamatonta, uuvuttavaa kiristystä alhaalta ylös.\nSe on siitä hermostunut, se suutahtaa ja tekee vihaisen pyörähdyksen\nalas. Se saa nyt mennä minkä tahtoo, mutta se ei menekään, tekee vain\nlyhyen kaaren ja kiertää takaisin ylös. Se pyrkii äskeiseen piiloonsa,\nmutta ei enää jaksa päästä. Se on nyt jo lähempänä, kiertelee siinäkin\nalas ja kaartelee ulos, mutta ympyrä käy yhä ahtaammaksi ja matka\nvälillämme vähemmäksi. Se on jo melkein veden pinnalla, niin että näen\nsen mahtavat, joukeat liikkeet. Yhä enemmän rantautuen se on viimein\ntukkipuoman luona ja käy sen allakin. Jos minulla olisi apumies, olisi\nse jo minun, mutta minä en pääse liukkaalle, liikkuvalle puulle. Sen on\nannettava painua puoman päähän, matalammalle vedelle. Se peräytyykin\nsinne, mutta ennenkuin siimaa kerien joudun sinne iskukoukkuineni, ui\nse taas ulos. Sitä alkaa siellä pyörryttää, se kaatuu kyljelleen, mutta\nsaavuttaa kohta taas tasapainonsa. Virta kantaa sen sivuhaaraan, sinne\nse ei saa mennä, siellä on silta, jonka alitse ei saa vapaa. Täytyy\ntiukoittaa ja käännyttää silläkin uhalla, että vehkeet pettää. Silloin\nse kääntyy ja kantautuu rantakiville, pelästyy niitä ja lähtee ylös.\nMinun on jäätävä alas ja koetettava saada se isketyksi silloin, kun se\ntaas palaa alas. Suoristan vavan ja siiman yhteen linjaan kalaa kohti\nvastavirtaan päin ja astun veteen sitä vastaan, koukun varsi\nkainalossa. Nyt vapa hiljalleen taas takaisin alavirtaan. Kala seuraa\nmukana kelluen vatsa ylhäällä minua kohti siihen, missä seison polviani\nmyöten vedessä. Ennenkuin se ehtii luiskahtaa ohi, nostan sen siitä\nkoukulla jalkaini juuresta ja kahlaan maihin. Siiman höllentyessä on\nperho irtautunut sen suupielestä. Sen lujemmassa se ei ollut. Jokin\npotkaisu ja pyörähdys ja se olisi voinut päästä.\n\nOn vähän sääli ja surku voitettua veden urhoa siinä, missä se lepää\nlitteällä kivellä kaulasuoni avattuna ja vielä sykkivä sydän pulputtaen\ntummaa verta. Se on kuollut, mutta sen sydän vielä elää, tuo voimakas\nelin, joka antoi sille voimaa kovimmankin kuohun voittamiseen, mutta\nuupui, ennenkuin katkesi minun jouhen hieno heittosiimani. Tekisi\nmieleni pitää sille peijaiset ja laulajaiset ja loihtijaiset ja\nsovittajaiset, niinkuin esi-isät pitivät mesikämmenelle, nimitellen\nsitä kaikenlaisilla kunnianimillä. Tekee miltei aavemaisen vaikutuksen,\nkun näen, kuinka suuri kala verensä vuotaessa menettää tummanruskean\nvärinsä, joka vähitellen vaihtuu kellanruskeaksi.\n\nOlen ottelustamme niin menehtynyt, että minun on pakko, ennenkuin\nlähden kantamaan saalistani kotiin, istua vainajan viereen levähtämään\nja tyynnyttämään omankin sydämeni sykintää. Miksi minä sittenkin hänet\nhuvikseni tapoin? En tapa heitä enää -- ainakaan tänä syksynä.\n\n\n\n\nMYLLÄRIN HOUSUT.\n\n\n-- Nyt sitä lähdetään niskaan soutamaan ja otetaan se iso rouvalle\nviemisiksi!\n\n-- Eiköhän ole liika varhaista vielä?\n\n-- Saattaisi olla selkeällä säällä, mutta näin pilvisellä on nyt ihan\nparas aika.\n\n-- Onhan siellä teidän niskassanne jo niin monta kertaa turhaan\nkoetettu. Onko sieltä oikeastaan milloinkaan saatu?\n\n-- Voi toki!\n\nJa kun meidän mylläri Matti kerran pääsi kehumaan koskensa niskaa,\njossa hän oli ikänsä soutanut onkiherrojaan, kuinka monta sataa lienee\nheitä soutanutkaan, niin se se sitten vasta oli kalain pesäpaikka.\nSiinä ne sen jänteessä, syvänteen reunassa, seisoivat ne kaikista\nsuurimmat lohet, joka _niitä_ tahtoi. Pienempiä saattoi pikkupoikain\ntoverina sorkkia muualtakin, jonka teki _niitä_ mieli.\n\n-- Onko sieltä oikeastaan koskaan saatu muuta kuin haukia?\n\n-- Vai haukia! -- Jos pannaan ne vanhat vehkeet, joilla ennen\nkamreerivainajan aikana otettiin ne suurimmat, niin kyllä nähdään.\n\n-- Mitä vehkeitä ne oli? kysyi toverini.\n\n-- Sanotaan sitten, kun ensin päätetään, lähdetäänkö!\n\nKyllä ne kaikki tiedettiin myllärin vanhat vehkeet... Meillä oli niistä\ntuon tuostakin väittelyä. Mylläri ei uskonut minun perhosiini enkä minä\nhänen ainoaan autuaaksi tekeväänsä, kuparilippaan.\n\nMeitä oli kaksi kalamiestä, tukkukauppias ja minä, jotka parhaallaan\nistuimme pöydässä päivällisen jälkeen kahvia lopetellen. Minut jätti\nmyllärin yllytys kylmäksi, sillä en mielelläni soudattanut itseäni, ja\nsitäpaitsi oli minulla toteutettavanani oma ohjelmani, perhosonginta\nsuvannossa, jossa illalla näin lämpimän päivän jälkeen laskin\nsuurtenkin nousevan hyönteisten syöntiin. Toverini sitävastoin, joka\noli ensikertalainen tällä koskella eikä juuri onkinut perhosella, ja\nmielellään soudatti itseään, missä se oli mahdollista, eikä vielä tällä\nretkellämme ollut onnistunut saamaan suurempaa, näytti heti joutuvan\nsen huumauksen valtaan, jonka kalamiehessä aina helposti synnyttää\ntoisen järkähtämätön usko. Kalastus on arpapeliä, jossa vastaisinkin\nonni milloin tahansa saattaa kääntyä suotuisaksi. Vaikka olisit koko\npäivän turhaan piessyt koskea, saattaa tapahtua, että juuri kun olet\npois lähdössä ja vielä viimeisen kerran ikäänkuin suotta aikojaan\npudotat pyydyksesi veteen, silloin juuri hyökkää viisikiloinen melkein\njalkaisi juuresta ja nielee koukun. Ei siis koskaan tiedä, ei siis\nkoskaan voi olla varma. Valtti voi milloin tahansa joutua kouraasi.\nTämä tuntemattoman kiihoitus on kaiken kalastuksen suurin viehätys.\nKalamies saa tehdä mahdollisuuslaskujaan, ottaa lukuun kaikenlaisia\nsuotuisia tekijöitä, päätellä kuusta, auringosta, tuulista, pilvistä ja\nilmapuntarista, mutta yhtä usein kuin laskut pitävät paikkansa, yhtä\nusein ne pettävät. Siihen kokemukseen tulee varsinkin mullosenonkija,\nsillä ei ole toista sen oikullisempaa kalaa kuin mullonen. Olen tehnyt\ntilastoja säistä ja pyydyksistä liki vuosikymmenen kuluessa ja\nkoettanut menetellä niistä muka saamieni periaatteiden mukaan.\nPäätelmät pitävät juuri niin kauan, kuin kala suvaitsee sallia. Mutta\nyht'äkkiä ja yhtä usein tekevät ne kuperkeikan. Vanha tottunut\nkalastaja saattaa mennä koskelle kaikkein hienoimpine perhosineen eikä\nsaa mitään, kun joku vasta-alkaja jollakin vanhalla silkkikalalla tai\nsalakan ruumiilla ottaa toisen toisensa perästä. Semmoista saattaa\ntapahtua...\n\nOli puhuttu näistä päivällistä syödessä.\n\nToverini näytti käyvän levottomaksi. Suuren kalan saamisen kiihko\nkiilsi jo hänen silmiensä pohjassa ja paloi hänen poskillaan, ja\näänellä, joka koetti pysytellä välinpitämätönnä, mutta jossa jo kuului\nsydänalan sisäistä vavahtelua, hän kysyi:\n\n-- Luuletko sinä, että sinne kannattaa lähteä?\n\nVastasin niinkuin sellaiseen kysymykseen aina pitää vastata:\n\n-- Eihän tiedä ... sopiihan koettaa.\n\n-- Voihan olla, ettei maksa vaivaa.\n\nMutta minä näin, että hän jo oli päättänyt. Kiihkeinkin kalamies, ellei\nhän ole aivan vasta-alkaja, koettaa tekeytyä välinpitämättömäksi,\nhillitä intoaan, sitä enemmän kuta suurempi se on. Tyynin, mutta\nluonnottoman tyynin ja hitain askelin hän astui ulos rappusille. Siellä\noli mylläri jo vastassa, valmiina käymään uuteen hyökkäykseen.\nSelitykseksi hänen harrastuksestaan suuren lohen saamiseksi on\nmainittava, että hän oli intohimoinen kalamies itsekin, että hän souti\ntuntipalkalla ja että oli vanha tapa maksaa hänelle markka jokaisesta\nsuuresta, joka hänen soutamallaan onnistuttiin saamaan. Oli joku\nenkelsmanni maksanut viisikin markkaa.\n\n-- Jassoo, mylläri luulee, että nyt niskassa puree, kuulin toverini\nsanovan. Hänen äänestään kuulin heti, että hän oli antautunut.\n\n-- Minä luulen ... jos vain olisi se oikea pyydys ... katsotaanpas vähän\nnäitä teidän kampsujanne!\n\nToverini uistinlaatikko oli porstuan penkillä ja minä kuulin, kuinka\näijät alkoivat sitä rapistella.\n\n-- No ka, tässähän tämä on ... tätä tämmöistä se aina ennen otti ... jos\nei tätä ota, niin ei sitten ota mitään ... tällä tämmöisellä lipalla ne\nkamreerinkin aikana otettiin ne suurimmat ... tämä kun pannaan.\n\n-- Mylläri panee sitten... Minkä perukkeen mylläri luulisi olevan\nparhaan tällä ilmalla?\n\n-- Tämän paasin minä panisin.\n\n-- Eikö se ole liika paksu?\n\n-- Paksu se pitää ollakin, kun lähtee isoa ottamaan...\n\n-- Jos panisi sentään samalla myöskin perhoja, kuulin toverini taas\narvelevan.\n\n-- Saahan niitä panna ... pannaan vain... Mahtuuhan tähän perhojakin.\nMinkäslaisia teillä on perhosia?\n\nSiellä alettiin nyt pengoskella tirehtöörin perhosvarastoa. Kuului\ntäntapaista mielipiteiden vaihtoa: -- Luuleeko mylläri, että tämmöistä\nottaisi? -- Se on liika korea, tässä koskessa ei ota koreita ... kun\nolisi ruskeita tai harmaita tai mustia ... siinähän olisi sen värinen,\nmutta se on liika pieni. No, tässä on ihan parhaan kokoisia ... otetaan\ntämä ja tuo musta ... siihen jos tarttuu, niin pysyy kanssa ... saahan\nniitä tarjota perhosiakin ... vaikka kyllä se tämä lippavehe on varmin\n... lippaa se ottaa, jos ottaakseen ... vaan solmitaan vain perhojakin.\nKurotaan heitä siihen useampiakin siltä varalta, ett'ei yhtä ottaisi.\n\nSiellä kähnittiin ja laitettiin kahteen pekkaan, liotettiin suussa\nperhosperukkeita, soiteltiin rullaa, jolla oli ääni kuin kahvimyllyllä,\nhujauteltiin vapaa ja oltiin kai viimein valmiit, koska mylläri kuului\nsanovan:\n\n-- Nyt lähdetään ... onkos tupakat ja tulitikut mukana?\n\nMinua huvitti nähdä, millainen pyydys siellä nyt oli saatu pystyyn sen\nsuuren lohen pään menoksi, joka nyt oli otettava niskasta viemisiksi\nrouvalle. Kalakaverini seisoi siinä valmiina taistelutamineissaan --\nkeski-ikäinen herrasmies, lihava, tanakka, punaposkinen,\npaksuniskainen, ruskeaviiksinen, pulleasilmäinen, puettuna parhaaseen,\nmitä Englannin urheilukaupoista on saatavana: monitaskuiseen takkiin,\npolvihousuihin, ulsterisääryksiin ja ruskeihin nyörikenkiin, kädessä\nhuikea parin sadan markan splitbambuvapa ja siinä rulla lujinta tekoa --\nkatetun autopiilinsä edessä, jolla oli tultu Helsingistä Kajaanin taa --\nkalaa vaille valmiina valokuvattavaksi ja jäljennettäväksi. Kun vain\npääasia, pyydys, olisi ollut yhtä ensiluokkaista. Mutta peruke oli\nkaikkein paksuinta gimppiä, \"paasia\", joksi sitä mylläri kutsui, pitkä\nja monella leikarilla varustettu. Leikarien renkaihin oli umpisolmuihin\nsolmittu kolme perhosta, isointa lajia: musta \"zulu\" ylimmäksi,\nkeskelle punainen \"soldier palmer\". Alinna roikkui uistin, suuri kuin\nsoppalusikka, toiselta puolelta hopeoitu, toiselta kuparinvärinen,\nsiihen kiinnitetyt kolmikoukut kuin pikkuankkurit. Se oli hirvittävä\nmurha-ase, kuin rautaharava. Minusta se oli mahdoton, pikemmin pelätti\nkuin pyydys. Mutta asianomaiset itse näyttivät olevan tekeleeseensä\nvarsin tyytyväisiä ja lähtivät pyylevinä tallustelemaan koskelle.\n\nMyllytupa oli ylhäällä ahteella ja sen rappusilta oli vapaa näköala yli\nkoko kosken, niskasta alasuvantoon. Siitä näkyi leveä niska, sen\nsupistuessa syntyi kireä, paikoitellen korkeihinkin kuohuihin puhkeava\nyläkoski ja sitten tuli suvanto, jonka alta lähti aika jyrkkä alakoski\nvieden myllyn rännin ohi ja maantiesillan alitse alimmaiseen suvantoon\nja siitä järveen. Kun oli vettä hyvin, niinkuin nyt, oli koski vaaraton\nlaskea. Usein tapahtuikin, että se laskettiin kalan kanssa ylhäältä\nalas asti.\n\nTukkukauppias ja mylläri katosivat jyrkän ahteen alle, ilmestyäkseen\njonkin ajan kuluttua niskassa olevaan venevalkamaan. Valkamassa oli\nlaituri, jonka päässä myllärin piika parhaallaan näkyi viruttavan\npyykkiä. Mylläri sanoo hänelle jotakin, hän jättää totkunsa siihen ja\ntulee myllärin apuna työntämään venettä vesille... Sitten he nousevat\nlaiturilta veneeseen ja lähtevät soutamaan.\n\nVaikk'ei minulla ollutkaan suurta luottamusta myllärin lippaan ja hänen\nperhosnuottaansa, enkä siis osannut toivoa saavani olla mukana\ntaistelussa kalan kanssa, lähdin kuitenkin hiljalleen astelemaan\nniskaan.\n\nMylläri oli suorittanut ohjelmansa ensi osan: laskeutunut, rannalta\ntoiselle soutaen, niin, että oli joutunut tyynemmältä vedeltä\njänteeseen, siihen, missä varsinainen koski alkoi. Siinä hän tapansa\nmukaan souti useampia kertoja edestakaisin, komentaen: \"Vapa toiselle\npuolelle... Nyt saa antaa enemmän liimaa... Kerikää vähän, siinä on\nmatalaa!\" j.n.e. -- vapaherran tehdessä työtä käskettyä.\n\nJänne oli se paikka, mistä otti, jos otti. Nyt ei kuitenkaan ottanut.\n\n-- Ei pure, sanoin, kun vene oli minun kohdallani, lähellä rantaa.\n\n-- Soutakaa maihin, sanoi tukkukauppias ja alkoi keriä siimaa rullalle.\n\n-- Ei pidä vielä keriä ... käydään vielä yksi reissu, kehoitteli\nmylläri.\n\n-- Käydään sitten, jos teitä huvittaa.\n\nJättäen vavan irralleen veneeseen oli toverini ryhtynyt sytyttämään\nuutta sikaria, myllärin kiskoessa venettä ylemmä vastavirtaan. He\nolivat noin puolitiessä rannan ja pyykkisillan välissä, kun piika\nhuusi:\n\n-- Hoi, mylläri, hoi, kuulkaa! ottakaa ylös! Voi sentään!\n\n-- Mitä se huutaa? sanoi mylläri.\n\nEn minäkään kuullut, mitä se huusi, sillä samassa kirkasi rulla ja\nvavan kärki tuikkasi veteen.\n\n-- Ahah! huusi mylläri.\n\n-- Soutakaa! Soutakaa! komensi tukkukauppias.\n\n-- Vapa pystyyn! huusin minä.\n\nJos se ei ollut pohjassa kiinni, niin oli siinä vavan kaaresta päättäen\niso kala. Se ei ollut pohjassa. Siimaa veti alaspäin ja silloin siinä\ntäytyi olla kala, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, koska he juuri\näsken olivat samaa vettä sotkeneet. Siima kulki kuin heiluri, ensin\noikeaan, sitten vasempaan, ja asettui sitten kosken suuntaan, samalla\npainautuen painautumistaan alaspäin.\n\n-- Se pyrkii alas, mennään maihin, kuulin toverini ehdottavan.\n\n-- Ei mennä vielä, odotetaan, ehkä se rupeaa nousemaan.\n\n-- Se painaa niin pirusti ... kyllä se menee alas.\n\n-- Jos menee, niin menköön, päästäänhän me perässä.\n\nMylläri oli puoltanut veneensä lähemmä rantaa, jossa virta oli\nheikompi. Suodakseni soutajalle tilaisuutta levähtämään astuin kivelle,\njosta ulotuin tarttumaan veneen kokkaan. Tässä oli kaikesta päättäen\ntulossa pitkällinen ottelu. Kala oli yht'äkkiä lakannut laskeutumasta\nja siima seisoi nyt viistossa veneestä, mutta se oli kuitenkin jo siksi\nalhaalla, että se tuskin enää tulisi nousemaan ainakaan niin ylös, että\nsen saisimme niskasta. Ja kun suuri kala kerran lähtee alas, niin se\ntavallisesti pakottaa laskemaan mukanaan koko kosken, tai ainakin\nsuvantoon saakka. Sen tapahtuman varalta, että se laskeutuessaan\nrantautuisi, sovittiin, että minä otan haavin ja koetan saada kalan\nmaihin, jos siihen ilmaantuu tilaisuutta.\n\n-- Siihenkö lippaan se otti?\n\n-- Siihen! kehahti mylläri, pää ylpeästi pyörähtäen.\n\n-- Vaan jos se on perhossa?\n\n-- Ei ole perhossa.\n\nAnnoin hänen jäädä siihen uskoonsa, vaikka minusta ainakin ylimmän\nperhon ja osan heittosiimaa olisi pitänyt olla näkyvissä, jos kala oli\nlipassa kiinni. Siima seisoi yhä samassa paikassa. Vapa kyllä\nhuojahteli, mutta kun minulla oli hiukan vanhaa kokemusta siitä, että\npohjahakokin voi käydä lohesta, uskalsin esittää arvelun, että jokin\nmonista perhosista mahdollisesti oli tarttunut pohjaan ja kala silloin\nreväissyt itsensä irti, sen tuntumatta vavassa. Mutta jo pelkkä\nsellainen olettaminenkin näytti harmittavan toveriani.\n\n-- Se on seikka, josta pian päästään selvyyteen, sanoi hän ja kiristi\nsiimaa.\n\nOlin ollut sittenkin väärässä. Siima irtautui, mutta vapa ei oijennut.\nKyllä siinä oli kala ja iso olikin, veden väristä päättäen. Kala teki\nheti taas kaaren virran suuntaan ja rulla rupesi soimaan riivatusti.\n\n-- Näittekö sen pyrstön, leveän kuin melan kärjen!\n\n-- Herra päästää irti veneen! huusi mylläri ja tarttui taas airoihinsa.\n\nKala oli jo jänteen alapuolella ja kiinnitti siimaa niin rajusti, että\nveneen ei auttanut muuta kuin seurata mukana. Se joutui pian\nnäkyvistäni mutkan taa ja haavi kädessä minä riensin jälkeen. Kun\nhetken päästä pääsin ulos lepikosta, näin, että kalastajat olivat jo\nsuvannossa ja että kala oli yhä kiinni.\n\nTeoriani hienojen pyydysten välttämättömyydestä oli siis mennyt\nmyttyyn. Ja niskassa siis sittenkin otti! Siitä huolimatta iloitsin\nkuitenkin toverini puolesta vilpittömästi siitä, että hän nyt\nvihdoinkin oli saamassa suuren ja parhaallaan sai tuntea kaikkea sitä\njännitystä, minkä ottelu ison kalan kanssa tarjoo. Ellei jotakin aivan\nerikoista tule väliin, on kala hänen, sillä eivät ainakaan vehkeet\npetä -- hänen paasillaan vetäisi maihin vaikka hylkeen.\n\nKala näytti rauhoittuneen suvantoon. Se oli kaikesta päättäen siivo\nkala, joka ei hyppinyt eikä temponut eikä riidellyt itselleen\nsiimaakaan suuremmalla voimalla, vaan uiskenteli koko ajan pääuomassa,\nseuraten, niinkuin minusta näytti, syvintä vettä. Yksi vaarallinen\ntaktiikka sillä kuitenkin oli. Tyyneydestään huolimatta se\nitsepintaisesti, tuuma tuumalta pyrki alas. Jos se jossakin\nakanvirrassa nousi, niin se siitä päästyään taas laski. Tuollainen\njärjestelmällisesti alaspäin kaivautuva kala on usein kaikista\nvaarallisin, sillä säästäen voimiaan viimeiseen nykäykseen se saattaa\nyht'äkkiä heittäytyä menemään omaa painoaan kuin halko, pysähtymättä\nennen kuin vasta tyynessä vedessä.\n\nIstahdin rannalle seuraamaan taistelun kehittymistä. Tilanteen totisuus\noli saanut toverini kokonaan valtaansa ja painanut häneen leimansa.\nSillä miehellä oli suuret asiat, hänellä oli sahoja, tehtaita, satoja\ntyömiehiä -- nyt oli sota, kaikki maailmassa oli mullin mallin, kuka ties\nmitkä vaarat uhkasivat hänen monia liikkeitään -- mutta aivan varmaan ei\nhänellä, enemmän kuin minullakaan eilen samanlaisessa tilassa, ollut\najatustakaan muusta kuin siitä, miten hän oli suoriutuva ottelustaan\nlohen kanssa. Hän istui alahankain tuhdolla, selin soutajaan, päin\nkalaan, liikkumatonna, niinkuin olisi istunut lohenottajan kuvapatsasta\nmuovailevan kuvanveistäjän mallina: toinen jalka veneen kaaresta\nponnistaen, toinen koukussa tuhdon alla, vavan tyvi nojaten reittä\nvasten sen ja vatsan pullean painanteessa; toinen käsi puristaen vapaa\nrullan yläpuolelta, toinen rullan kammissa kiinni milloin vähän\npäästäen, milloin vähän kiristäen, rullan päristimen ilmaistessa toisen\nkerran pidätettyä kiihkoa, toisen kerran hillittyä varuillaanoloa: \"Älä\nluule ... tule ... tule! -- Mene, mene ... kyllä minä ... et minua\npetä...\" Suupielessä oli hänellä yhä vielä sytyttämättä sikari, joka\noli jäänyt siihen niskassa, lähdön kiireessä. Otsa oli rypyssä, katse\nsynkkä ja syvä. Leikki oli kaukana...\n\nMylläri oli yhtä totinen kuin hänen herransa. Hänellä, pienellä\nkääkkyrällä, olikin muuten täysi työ soutaessaan raskasta miestä, kun\nveden kulku suvannossa kävi sitä voimakkaammaksi kuta lähemmä jännettä\nkala pakotti laskeutumaan.\n\n-- Ottakaa väkisin, ennenkuin se menee alas! huusin minä heidän\nlähetessään minun puolelleni. Olisi näet mielestäni ollut viisainta\nennemmin uskaltaa lopullinen kiristys kuin lähteä kalan jäljessä\nsuureen koskeen, jossa monet vaarat uhkasivat.\n\n-- Ei pidä ottaa väkisin! iski mylläri kiihkeästi, ja äsähti sitten\nminulle:\n\n-- Ettehän te itsekään ota väkisin, miksi sitten toista siihen neuvotte?\n\n-- Jos uuvutte?\n\n-- Enkä uuvu.\n\n-- Jos se taas menee alas.\n\n-- Jos menee, niin antaa mennä.\n\nVene kävi toisella rannalla ja palasi taas minun puolelleni.\n\n-- On se sentään kumma kala.\n\n-- Mitenkä niin kumma kala? ... heittäkää se haavi tänne! ... mitenkä\nniin kumma kala?\n\n-- Se kun seuraa venheen mukana, niinkuin olisi puu, mutta ei koskaan\nnouse...\n\n-- Niskassa te sanoitte, että se oli pohjassa, ja nyt te luulette, että\nse on puu ... ei pidä puhua pötyä... On niitä siksi monta soudettu ...\nJa hän käänsi kiivaasti venheensä taas toista rantaa kohti.\n\nMylläri alkoi nähtävästi hermostua, eikä se ollutkaan ihme, sillä\nvanhana kalamiehenä hän kyllä jo käsitti, että hänen pian oli\nlaskettava koski, ja silloin oli olemassa kymmenen mahdollisuutta yhtä\nvastaan, että kala pääsee karkuun. Toverini ei ollut koko aikana\nsuvannossa ollessaan hiiskunut sanaakaan. Karvan rävähtämättä hän hoiti\nkampiaan, koettaen kyllä jarruttaa, mutta samalla hellittäen\nhellittämistään, johon hänellä soutajansa varoituksista huolimatta oli\npakko, sillä vapa oli pahasti luokilla ja kala yhä suuremmalla voimalla\nmenossa alas. Hetki vain ja heidän oli soudettava mukana.\n\nOlisin kovin kernaasti suonut toverilleni hänen kalansa, jonka saaminen\nolisi korvannut kaikki matkan vaivat tänne pohjan perille, eikä olisi\nloppunut puheenaihe Helsingin Kämpissä talvi-iltaisessa tarinapöydässä.\njotavastoin, jos kala pääsee...\n\n-- Voi kova onni, mikä vahinko piti tulla! kuulin yht'äkkiä takaani.\nSieltä tuli myllärin piika pyykkivasu olallaan korennossa. Hän oli\nvähän semmoinen hölö hömsyttäjä, mutta riski ja topakka toimissaan.\n\n-- Voi kovan onnen kolaus, kun piti mennä myllärin kirkkohousut koskeen!\nEttekö te ole nähneet niitä? En minä ymmärrä, mitenkä ne pääsivät siitä\nluiskahtamaan liukkaalta laudalta ... eikö noita liene kalamiehet itse\npudottaneet siinä veneeseen kompuroidessaan, mutta minun syyksi se\npannaan.\n\n-- On ne saattaneet Kaisalta itseltäänkin pudota, niinkuin viime kesänä\noma hameenne.\n\n-- Se toki löytyi myllyrännin häkistä ... ovat voineet housutkin mennä\nsinne ... minäpä juoksen katsomaan ... kyllä kai se tuo vasu tuossa\nsillä aikaa säilyy ... kyllä se ne minulla maksattaa, mutta milläpä\nminä ne maksan... Voi kova onni sentään, kun sen olisi pitänyt saada ne\nhuomiseksi jalkaansa ... olisin minä ennättänyt saada ne saunan orrella\nyön aikaan kuiviksi. No, nyt ne meni koskeen!\n\nTodellakin -- suvanto oli tyhjä ja veneen kokka keikkui kuohuissa. Vapa\nhuiskahti vielä kerran rantalepikon latvojen yli ja sitten katosi\nsekin.\n\nRiensin juoksujalassa kosken rantaa alas, niin pian kuin pääsin\nkivikolta, ja sitten ylös ahdetta pihaan, josta kautta oli suorin tie\nalasuvantoon. Tahdoin olla mukana vielä viimeisessä ottelussa, siellä,\nmissä taistelu oli oleva kuumin.\n\nPihaan tultuani näin kuitenkin heti, että minulla ei enää ollut asiaa\nedemmä. Kala oli päässyt. Mylläri veti parhaallaan venettä maihin ja\ntukkukauppias tuli jo pihaan. Jos kala olisi ollut veneessä, olisi\nmyllärin liikkeissä ollut toinen ryhti. Hän seisoi hetken ja pyyhki\notsaansa. Sitten hän kumartui ja kokosi kompeensa, alkaen uupunein\naskelin ja haluttomin elein laahustaa jäljestä.\n\nKun omasta kokemuksestani tiesin, että kalamies suuren kalan\nmenetettyään mieluimmin on jonkin aikaa yksin, katsoin, että läsnäoloni\noli tarpeeton. Osanottoni onnettomuuteen olisi vain lisännyt kiveä\nkuorman päälle. Jonnekin poistuakseni menin myllyyn. Kaisa tuli juuri\nrännin niskasta, jossa oli turhaan seipäällä haronut myllärin housuja.\n\n-- Kyllä teidät nyt paha perii, kun niiltä vielä pääsi kala.\n\n-- Voi kova onni sentään! Nyt se kerrassa pieksää minut!\n\n-- Kävisitte vielä katselemassa suvannon rantoja ... jos ne olisivat\njonnekin sinne ajautuneet. Juoskaa joutuin tähystämään.\n\n-- No, minä juoksen!\n\nKäyskentelin minkä missäkin, pistäysin puodissa ostamassa tupakkaa ja\nkaramelleja ja virkailin siellä täällä. Kun palasin pihaan, juosta\nhuohotti Kaisa minua vastaan portille.\n\n-- Sielläpähän ne oli ... Yläpihan Eetun lohiverkossa alakarilla! Ei\npuhuta mitään kellekään koko asiasta! Minä vein ne saunaan kuivamaan.\nVoi hyvä onni sentään! Huomenna se saa ne jalkaansa. Kyllä minun on nyt\nhyvä olla!\n\nMyllärillä sitävastoin ei näkynyt olevan hyvä olla. Hän makasi tuvan\nsängyssä selällään, tylsästi kattoon tuijottaen, päätään kääntämättä,\nmistään välittämättä. Olisi tehnyt mieleni tietää, kuinka kala oikein\noli päässyt, mutta ajattelin, että oli hienotunteisempaa puhua ilmasta.\n\n-- Näyttää siltä kuin rupeisi yöksi satamaan.\n\n-- Ruvetkoon! ärähti ukko.\n\nKoska oli _se_ ääni kellossa, niin ei tarvinnut minunkaan hemmoitella,\nja kysyin siis säälimättä:\n\n-- Mitenkä se oikein pääsi?\n\n-- En tiedä. Kun tultiin suvantoon, oli poissa.\n\n-- Veikö se vehkeet mennessään?\n\n-- Kaikki oli tallella, yhtä ylintä perhoa vaille. Voi kova onni sentään\n... semmoisen soutamisen jälkeen semmoinen kala -- vähintäin\nkymmenkiloinen... pthyi kuitenkin!\n\n-- Jäi teiltä nyt tapporaha saamatta.\n\n-- Vähät minä siitä, vaikka eihän minun syyni ollut, koska kerran\ntarttui ja alas asti toin, mutta kun herran mieli meni niin pahaksi,\nettä näkyy lähtöään laittavan.\n\nOlivatko asiat niin hullusti?\n\nMenin kammariin. Toverillani oli siellä jo kampsunsa koossa.\n\nAikoiko hän todella lähteä?\n\nHänen täytyi. Asiat vaativat. Olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo eilen.\n\n-- Yön selkäänkö?\n\n-- Yöllä on rauhallisempi ajaa.\n\n-- Jahah, jahah, minä kai vielä jään.\n\n-- Jää sinä vain.\n\n-- Oli se nyt harmin paikka.\n\n-- Noo, mitäs siitä, sanoi hän pakotetun tyynesti. Sama se, kunhan sai\notella. Sehän on pääasia.\n\nKalamies sanoo aina niin, mutta kalamies aina valehtelee sekä itselleen\nettä muille, uskotellessaan, että on muka samantekevä, saako vai ei,\nettä on muka pääasia, että saa \"otella\" -- ja kuta suurempi kala on ja\nkuta kauemmin se on ollut kiinni, sitä vaikeampi on sen menettäminen\n... en sanoisi, jos en itsestäni tietäisi. Sillä kalan menettäminen on\npersoonallinen tappio. Se on nöyryytys, häpeä, taitamattomuuden\ntodistus niinkuin harhalaukaus, jota tavallisesti ei voi antaa\nitselleen anteeksi. Kun kala pääsee, silloin on -- ainakin minulla --\nselkäpiissä sama tunne kuin näyttää olevan kissalla, joka tiepuolessa\nkauan vaanittuaan vihdoin tekee hypyn, mutta hyppää harhaan ja selkä\nköyryssä ja häntä nolona luikkii häveten piiloon.\n\nHetken kuluttua puhalsi auto pihasta, painaakseen yötä päivää yli\nsoiden ja nevojen, poikki vaarain, ohi kylien ja kirkkojen ja läpi\nkaupunkien etelää kohti, ryypäten vain siellä täällä kiireen kautta\nbentsiiniä janoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Istuin pihanurmikolla päivänpaisteessa\nottamassa aurinkokylpyä. Edessäni loikoi mylläri vatsallaan. Hänellä\noli yllään vain paita ja housut. Housut, ruskeat, puolivillaiset,\npuhtaat ja vasta silitetyt olivat nähtävästi ne, jotka eilen olivat\nolleet koskessa. Tuijotin niihin, kun ei ollut muutakaan tuijottamista.\nSiinä paikassa, joka on hiukan alapuolella housunkaulusremmin, näin\njotakin mustaa ja punaista. Pääsin vähitellen varmuuteen siitä, että se\noli zulu, s.o. musta forelliperho, jossa on hiukan punaista mustien\nvillojen alla, lähempänä kärkeä. Se on saanut nimensä samannimisestä\nneekeristä, hänen villavasta tukastaan ja punaisista huulistaan.\n\n-- Mistä mylläri on saanut tämän perhosen takapuoleensa?\n\n-- Mitä? Minkä perhosen?\n\n-- Olkaahan siinä, että saan irti.\n\nNyhtäisen irti koukun ja mylläri pääsee istumaan.\n\n-- Näyttäkääpäs...\n\n-- Eikös teillä ollut juuri tämmöinen ... juuri tämä perho ylinnä\nperhossiimassanne?\n\n-- Tämmöinenkö ... tämäkö? ... mutta mitenkä se olisi joutunut minun\nhousuihini?\n\nMinä olin ollut siitä heti selvillä, ja pian oli siitä selvillä\nmyllärikin, kuultuaan, kuinka ja milloin hänen housunsa eilen olivat\njoutuneet koskeen, vähää ennen kuin otti se suuri lohi niskassa, ja\nkuinka ja mistä ne olivat löytyneet vähän sen jälkeen kuin pääsi se\nsuuri lohi alasuvannossa.\n\n-- Ettäkö tuota...? -- Eihän...! Kala se oli...\n\nMylläri vetosi takaraivonsa tuuheaan tukkaan, mutta tukka ei antanut\ntukea millekään muulle selitykselle kuin sille, että hän kaksi tuntia\noli suurena lohena soutanut omia housujaan.\n\n-- Voi sen täyteisen täyteinen!\n\n-- Mylläri kehuu aina lippojaan, ja halveksii perhosia, mutta perhoonpas\nse sittenkin otti eikä lippaan ... eivät edes omat housunne huolineet\nlippaa.\n\n-- Voi täyteisen täyteinen...! Mutta ilmankos se ei kertaakaan hypännyt\neikä pyrkinyt vastavirtaankaan.\n\nTahdoin vajuuttaa vähän kiviä kuormasta ja kerroin, miten minä kerran\nolin seisonut erään toisen kosken rannalla kolme tuntia ottamassa\nlohta, joka sitten osoittautui olevansa pohjahako, ja kuinka toisen\nkerran eräs tuttavani oli pilkkosen pimeänä, sateisena yönä istunut ja\nsoudattanut itseään kuinka kauan lieneekään tavattomassa jännityksessä,\njoka laukesi vasta sitten, kun soutaja huomasi, että herran perho\nolikin kiinni hänen karvareuhkassaan.\n\n-- Millä hatussa, millä housuissa ... sattuuhan semmoisia.\n\nEn tiedä, missä myllärin ajatukset askartelivat ja mitä hän mietti\nraapiessaan karvaista rintaansa. Hetken päästä hän sanoi:\n\n-- Kuulkaahan, tästä ei saa hiiskua sanaakaan tukkukauppiaalle.\n\nSe oli minusta hienosti ajateltu ja hienosti tunnettu. Ja minä lupasin\ntäyttää hänen pyyntönsä enkä olekaan vielä tähän päivään hiiskunut\nhänelle asiasta halaistua sanaa.\n\n\n\n\n\"HIHHEI, SEN TUULI VEI!\"\n\n\nOlin pannut kokoon pyydykseni, perhot, uistimet ja muut vehkeet,\npoistuakseni koskeltani. Kalastuskausi oli jo kulunut niin pitkälle,\nettä kutu oli alkanut, eivätkä suuret lohet enää ottaneet. Eivätkä\nottaneet pienetkään, ei ainakaan perhoa minkään väristä. Niillä oli\nnähtävästi paremmat herkut tiedossa; ne odottivat jokavuotista\nmätijuhlaa, joka pian oli alkava, ehkä oli jo alkanutkin. Kun mäti\nisolta valuu ja joutuu virran vietäväksi, silloin jonottavat siinä\npienet suu auki hännän alla. Kala koskessa on kärsivällinen jonottaja.\nSe voi seisoa koko kesän saman kiven kupeessa yönsä päivänsä\nodottamassa.\n\nEn ollut saanut eväskaloja ja oli vähän noloa lähteä kotiin ilman\nvereksiä viemisiä, sitä enemmän kun pikku purossa saunan ja pihan\nvälillä kihisi mitan täyttäviä mullosia kuinka paljon tahansa. Ne\nsöivät siinä jotakin, mutta eivät ottaneet mitään ongellista. Vähä\nväliä tuikkasi niitä kivien takaa ja lumpeiden alta keskipuroon, jossa\nne lipattelivat hetken pinnalla ja luikkivat sitten pyrstö vettä\npärskäyttäen takaisin kätköihinsä. Välistä nousi niitä siihen\npuolikymmentä rinnan.\n\nSeisoin aittarakennuksen päässä ja katselin vesi suussa makupaloja,\njoita turhaan olin koettanut houkutella, ja viimein vienyt vapanikin\npois ja pannut sen kokoon koteloonsa. Kun vähän liikautin kättäni,\nkatosivat ne, kun taas pysyin hiljaa, tulivat ne takaisin.\n\nPikku mullonen on luomakunnan kaikkein kauneimpia ja herkullisimpia\nolioita. En luulisi, että sellainen rotueläin on voinut koteutua täällä\npoloisissa pohjan vesissä; sen oikea paikka näyttäisi olevan alppien\neteläisiä rinteitä hyppelevien kirkasvetisten purojen\nsinihopeakuohuissa. Sen täplissä on kypsyneen oranssin keltaa ja omenan\npunaa, se on lakeerattu ja vernissattu tummalla ruokaöljyllä, se on\naina virkeä, intohimoinen, nopealiikkeinen, mutta pohjoismaista siinä\non sen sitkeys ja kestävyys. Niin korea kuin se onkin, on se ylhäältä\nkatsoen melkein näkymätön, ruskean selän sulautuessa yhteen kosken\ntumman pohjan kanssa. Vaikka se seisoo liikkumatonna virtaa vastaan,\nsen joka hermo elää ja joka evä pelaa. Kun sitä pitää kädessään, tekisi\nmieli syödä se tuoreeltaan keittämättä ja paistamatta. Se ei näytä niin\njulmalta kuin ahven, mutta peto se on, valmis syömään oman sukunsakin,\naina vaanimassa, mitä saisi pohjattoman nälkänsä sammutteeksi, aina\ntähystämässä, mitä vesi toisi mukanaan. Se syöksee esiin piilostaan,\ntarkastaa, tuppaa nokallaan, avaa kitansa ja nielee, tai sulkee suunsa\nja hylkää, tehden hännällään ylenkatseellisen, ylpeän tempun, joka\nusein käy lankeemuksen edellä, sillä tuon tuostakin sattuu, että häntä\niskee koukkuun ja pahankurinen saa perä edellä pärskytellä maihin.\nSääli pienokaista, mutta kuka käski marjan olla niin makean. Sen liha\nsulaa suussa kuin rasva, se on voita voissa paistamatonnakin -- saati\nsitten paistettuna, niinkuin saattoi tuon tuostakin tapahtua ennen\nvanhaan, kun vielä oli paratiisi maan päällä ja vuoti hunaja ja rieska.\n\nMeitä oli siinä kaksi vanhaa herkkusuuta kalamiestä kieltämme\nlipomassa, minä ja kiss ... ei, sanon: kissa ja minä, koskenvartijan\nKokon kekki, joille molemmille olisi kelvannut kala, vaikkemme\nolisikaan kernaasti kastaneet kynsiämme. Miisu oli vanha kalakaveri.\nAina kun se näki minun lähtevän koskelle, seuraili hän minua kauniilla\nilmalla vähän matkaa jälempänä, istahtaen kivelle tai kannon päähän\npitämään seuraa. Kun kala oli tarttunut ja pyrähteli ilmaan siiman\npäässä ja vapa tutisi, liikahti hännän pää ymmärtävästi. Sitten se\nlähenteli saaliin jakoon ja sai osansa. Mutta kun joskus riisuin\nhousuni ja kahlasin koskeen, häpesi toveri tuommoista ja hiipi\nhuomaamatta pois. Joskus tapasin hänet yksin koskella vaanimassa\nvedenrajassa, vaikken tavannutkaan teosta. Mutta siitä näppäryydestä\npäättäen, millä hän ... vaan älkäämme nostako esirippua, ennenkuin\nkaikki on valmiina näyttämöllä.\n\nMeitä oli siis kaksi, niinkuin sanoin, seuraamassa mullosten karkeloa\npikkupurossa, minä aitan suojassa, kekki vähän alempana\nmaantiesillalla, jonka alitse puro vilisi suureen koskeen. Punoimme\nluultavasti molemmat yhtä intohimoisesti päätämme, miten saisimme ne\nsieltä kuiville. Minun keinoni olivat lopussa, kissa piti toistaiseksi\nomansa omana salaisuutenaan. Lähdin viimein pois, mutta kissa jäi\nsillalle kyyristyneenä kaiteen alle.\n\nKeksaisin silloin kalansiivuupöydän alla mätikaistaleen, joka oli\njäänyt siihen viimeistä lohta siivottaessa. Entäpä ne ottaisivat tuota,\najattelin ja nakkasin mätijyväsen puroon. Polskis! ja punainen marja\noli kadonnut. Siroitin niitä useampia ja jokainen katosi parempiin\nsuihin. Näin jyvästen valuvan veden mukana, näin ja kuulin polskauksen,\nmutta en nähnyt ottajaa, joskus ainoastaan aukenevan ja sulkeutuvan\nvaalean kidan -- niin yhdenvärinen oli ruskea selkä ja ruskea pohja.\nKeräsin kouran mätiä täyteen. Menin lähemmä, hiipien kyyrylläni aitan\nnurkan suojaan. Kuta enemmän heittelin mätiä, sitä enemmän ilmaantui\nsen pikku syöjättäriä, niitä oli siinä jo kymmenkunta, nousten\nalempaakin mätijyväsiä vastuuseen, nähtävästi luullen, että kutukestit\njo olivat alkaneet, ja rientäen kuokkimaan häitä. Suoristime äkkiä ja\nhujautin kädelläni. Kuin säkenet ne sinkosivat pakoon, kätköön. Kissa\non laskeutunut sillalta ja painautunut pajupensaan juureen. Kyyristyn\ntaas, olen vähän aikaa hiljaa, sitten taas heitän. Siinä ne ovat taas,\ntuuppien toisiaan, koettaen kilvan temmata toistensa suusta suurempia\nmätipalloja. Heitän oikein suuren mätimöhkäleen, joka painuu pohjaan ja\nvaipuu vesiheinien sisään. Siitäkin ne sen vainuavat, toinen hyökkää\ntoiselta rannalta, seisovat puolipystyssä tonkien sitä esiin kuin\nporsaat, saavat kumpikin sen suuhunsa, retuuttavat sitä pois, se pääsee\nkiistatessa molemmilta ja joutuu kolmannen suuhun, joka kuljettaa sen\npiiloonsa pajukkoon, minkä alla kissa istuu. Se on nähnyt kaiken, sen\nkarva värähtää ja se tekee toisella etukäpälällään vaistomaisen\nliikkeen vettä kohti niinkuin hiirtä korvalle lyödessään.\n\nSaat sinä siinä mallailla, mutta maltahan, jahka minäkin mallaan... Nyt\ntiedän, mitä ne ottaa, ja vapa ulos kotelosta, rullat ja siimat ja\nkoukut esiin, ja kohta on minulla pienessä kolmikoukussa mätipallo,\nviimeinen, mikä on vielä jäljellä siivuupöydän alla. Asetan sen\nhuolellisesti koukkuun, käärinpä vielä varmemmaksi vakuudeksi\nrihmallakin, ettei irtautuisi heittäessä ja että kestäisi useammankin\nkalan suussa. Nyt minulla on kotituomiset tiedossa. Minä nokin heidät\nsieltä, jokaisen, jahka joudun.\n\nNe ovat nyt jo niin kesyttyneet, etteivät enää pelkää minua eivätkä\nvapaakaan, vaikka menen suorana aitan perään. Tuskin olen pudottanut\nsiiman veteen, kun joukosta suurin toisten ohi ampuen käy kiinni\nsyöttiin ja nielaisee sen kurkkuunsa. Pala on liika suuri ja luiskahtaa\npois siiman tiuketessa. Suupielistä välähtää irtautuneita mätijyväsiä,\njotka takana odottavat heti korjaavat. Äskeinen mullonen tekee uuden\nhyökkäyksen, ja nyt se on kiinni ja kimpoo vavan kärjen vipuamana\nrantaa kohti. Mutta ennenkuin sen ilmakaari on päättänyt kulkunsa\nheinikkoon, leimahtaa sen ollessa korkeimmillaan valkea viiru\npajupensaan juuresta vastaan, kissa on ylhäällä ilmassa ja ottaa kaksin\nkourin lennosta kopin, niin että lätkähtää. Huudan ja manaan, mutta\nsamassa se on sillä jo suussa ja se karkaa pois saaliineen\naittarakennuksen ympäri. Minulla on hätä kaksinkertainen, yksi tämä: se\nsaa koukun kurkkuunsa, ja toinen tämä: se menee sitten sen kanssa aitan\nalle kivijalkaan, ja kisko se sitten sieltä väkisin ulos. Minulla on\nkala ja kissa ongessa ja pian minä saan siihen vielä tytön. Ovat\nkuulleet kirkunani. Kokon tyttö juoksee kissaa vastaan, kissa väistää,\ntyttö perässä, ja nyt on minulla kolmas hätä, että tyttö sotkee\njalkansa siimaan ja katkaisee kalliin vapani. Silloin pääsee koukku\nkalan suusta ja kissa loikkii saaliineen niittyä myöten metsään.\n\nJäivät saamatta minulta tuomiskalat, sillä kyytihevonen ajoi samassa\nportin eteen ja oli lähdettävä laivalle.\n\n\n\n\n\"KALASTA ... NJET!\"\n\n\nOnhan tätä nykyä tässä suloisessa Suomen maassa, sekä maalla että\nkaupungeissa ja varsinkin pääkaupungissa, Turusta Torniota myöten,\ntullut tavaksi, sanoisinko uudeksi kansalliseksi tavaksi ja hyveeksi,\nettä Suomen mies hakee Suomen miestä vastaan apua Venäjän mieheltä.\nSekä suurissa että pienissä riidoissaan. Meidän korkeimman oikeutemme\njakaja on noudettu lähimmästä kasarmista. Se nyt on sitä aikaansa.\nIlmiö on sangen mielenkiintoinen Suomen vapauden aikaisen kansansielun\ntutkijalle, yhtä mielenkiintoinen kuin aikoinaan ilmiantotauti.\n\nIlmiö ei kuitenkaan ole ihan eilispäiväinen. Se alkoi oireilla heti,\nkun siihen ilmaantui tilaisuutta siellä, mihin venäläistä väkeä oli\nsota-aikana sijoitettu. Kun minulla eräästä sen hengen ensi ilmauksesta\non pieni persoonallinen kokemus, en malta olla siitä kertomatta.\nSaanhan samalla kosketella mieliainettani lohenongintaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen toistakymmentä vuotta joka kesä kalastellut eräällä koskella\nKeski-Suomessa. Se on jotenkin hankalain rautatie- ja laivamatkain\ntakana, pari vuorokautta Helsingistä.\n\nKun sota syttyi, ajattelin, että ainakin sinne pääsen sen jaloista kuin\npiilopirtilleni, jos se yllättäisi minut merellisellä kalamajallani\nHankoniemen kainalossa. \"Sota\" saavutti minut kuitenkin siellä, missä\nsitä kaikkein vähimmin olisin osannut odottaa.\n\nJo kevättalvella alkoi kuulua huhuja, että Huopanan koski tulee\nvarustettavaksi vihollista vastaan, joka jostakin pohjoisesta päin\naikoo tunkea maahan. Siellä on alettu paalutella ja pyykitellä ja puut\nkosken kahden puolen ovat määrätyt poistettaviksi -- ne puut, joita oli\nsäästetty kuin pyhiä puita, oksaa taittamatta, risua rikkomatta, jotta\nne loisivat kaloille mieluisen varjon veteen, jotta hyönteisillä,\nlohenpoikasten mieliruualla, niissä olisi sikiämissijansa ja toukilla\npaikat, mistä tuulenhengen olisi mukava pudottaa ne odottavan mullosen\nsuuhun. Se sitten toteutuikin. Sotatieteellisiä syitä vastaan eivät\nauttaneet hyvät puheet, ei rannanomistajain lupaama takuukaan, että\nniin pian kuin jossakin rajalla sotatorvi toitahtaa, heti pannaan\nkirveet heilumaan ja muutamassa tunnissa avataan ampumalinja, kaadetaan\npuut koskeen, joka sitten pitää niiden poiskuljettamisesta pikaisen\nhuolen. Puut kaadettiin, risut ja pensaat kaadettiin. Luonnonpuisto oli\nmuutamassa päivässä muuttunut raivioksi, jossa seisoi vain metrin\npituisia kantoja ja siellä täällä jokin karsittu puu.\n\nEnemmän kuin teko semmoisenaan kirveli kuitenkin mieltä se mieliala,\nmissä hävitystyö oli suoritettu. Se oli ollut erikoisen mieluisa ja\nriemukas tehtävä niille, jotka ottivat siihen osaa. Liekö\nmetsänhävittäjäkansan kirves koskaan heilunut reippaammin ja\nvihaisemmin kuin tässä koskenrantakoivikossa ja sen takana olevassa\nhirsimetsässä. -- \"Nyt siinä menee rikkaan manttaalijussin säästömetsä\neikä tule koskaan takaisin!\" -- Ei kukaan heistä ajatellut, kenen lukuun\nja missä tarkoituksessa metsä kaatui. Rikkaan häviöhän ei meillä ole\nköyhän häviö; meillähän uskotaan, että rikkaan vahingolla päinvastoin\nköyhä hyötyy. Kun karja kuolee nälkään tai maa jää kylvämättä -- silloin\nvasta alkaa sarastaa uusien aikojen aamu.\n\nToisaalla oli kuultu ilkuttavan: \"Saahan nähdä, kuka tässä koskessa\nensi kesänä lohia onkii!\"\n\nToistakymmentä vuotta on Huopanankosken kalastus ollut vuokrattuna\nurheilijoille, jotka ovat siinä hiukan huvikseen ongiskelleetkin, mutta\njoiden pääharrastuksena on ollut rauhoitus ja siitos. Ei ole\nharjoitettu muuta pyyntiä kuin ongintaa. On pidetty vartijaa, joka\nvarsinkin on estänyt entisen tuhoisan tuulastuksen kutuaikana. Näiden\ntoimenpiteidensä vuoksi ovat kalastuksen vuokraajat olleet tikkuna\nniiden silmissä, joiden mielestä kaiken maassa ja vedessä tulee olla\nyhteistä -- hävitettäväksi.\n\nKevään kuluessa ilmaantuikin koskelle aron poikia onkimaan. Onkiminen\noli kyllä semmoista kuin se voi olla sen, joka ei ole ennen vettä\nnähnytkään ja jolla ei ainakaan lohenonginnasta ole aavistustakaan.\nOngen ja uistimet, joilla miten kuten lätkittiin veteen, eivät\nolleetkaan heidän omiaan, vaan \"meikäläisten\" heille laittamia ja\nkäteen pistämiä. Mutta tarkoitus ei ollutkaan itse saanti, vaan\nyksityisomistusoikeuden periaatteen rikkominen. \"Sotamiehen ei tarvitse\nvälittää Suomen laista.\" Ja kun _hän_ sen rikkoo, voivat sen sitten\nhänen luvallaan tehdä kaikki muutkin -- kaikki ne sadat miehet ja\npoikaset, joita oli kokoontunut paikkakunnalle vallitustöihin.\n\nNäin suunniteltu Huopanankosken valtaus ei kuitenkaan onnistunut.\nVenäläisille saatiin, odottamatonta kyllä, heidän oman päällystönsä\navulla, luetuksi Suomen laki, jonka he lukivat miehilleen. Kun sen\npuolen miehet melkein kaikkialla muualla kalastavat kuinka hyvänsä,\ndynamiitillakin, en ymmärrä muuta kuin että poikkeus johtui siitä, että\nkoskea luultiin valtiolle kuuluvaksi, kun sen rannalla olevan\nvaltionapua nauttivan lohensiitoslaitoksen katolla oli liehunut\nvaltakunnan lippu. Kalastusta yritelleet puolustautuivat sillä, että\n\"he eivät olleet tienneet\", että \"eiväthän he\" j.n.e., vaan että ne\nolivat \"finskit\", jotka olivat heitä yllyttäneet ja panneet pyydykset\nheidän käteensä. Siis jo silloin, ennen varsinaista veljeytymistä, sama\nilmiö, joka nyt vallankumouksen jälkeen on melkein joka maan kolkalla\nkertaunut lakoissa ja valtausyrityksissä, se vain erotuksena, että\npäällystön väliintulo svabodavapauden aikana on ollut olematon. Tästä\nvapaudesta ei silloin vielä tietty, ja kotoinen korpilakivapaus\nharjoittelihe astumaan vasta ensi askeleitaan.\n\nTotisempi yritys samaan suuntaan tehtiin hiukan myöhemmin. Kun ei itse\npäästy kalastamaan, koetettiin se estää toisilta, kosken vuokraajilta --\nsekin taas sotilaiden avulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeitä saapui helluntaipäivänä pari onkimiestä koskellemme. Näky, joka\nmeitä siellä kohtasi, ei ollut ilahduttava. Rannat kahden puolen\nkoskea, samoin kuin siinä oleva saarikin, olivat kasvaneet toisin\npaikoin riippuoksaisia koivuja, toisin paikoin sakeata lepikkoa ja\npajukkoa. Joka puu, joka pensas oli tuttu. Jokaiseen niistä oli\nliittynyt jokin muisto niinkuin kotipuistosta. Sen ja sen pensaan\nsuojasta oli pistetty vavan kärki ulos ja saatu semmoinen ja semmoinen\nkala. Sen ja sen koivun varjossa söi sinä ja sinä aikana päivästä. Sen\nkiven päällä istuttiin ja odotettiin, kunnes metsän varjo lankeisi\nsopivasti kalastuksen alkamista varten. Sillä lohi on arka kala; se\nnäkee jo kaukaa vavan ja onkimiehen liikkeen, varsinkin kun ne\nkuvastuvat kirkasta taivasta vasten. Se myös valitsee väijymäpaikkansa\nvarjossa, jossa se itse näkyy niin vähän kuin suinkin. Näin muodostuu\nrannan puitten ja kalamiehen kesken ainainen viehättävä yhteistoiminta.\n\nNyt oli koskemme rannalla tuskin yhtä ainoata varjostavaa puuta\njäljellä. Ei muuta kuin kantoja ja palaneita risukokkopaikkoja. Tulisi\nkestämään vuosikymmeniä, ennenkuin kaikki olisi entisellään. Meidän\niäksemme oli kosken entinen viehätys mennyt. Varhaisesta aamusta\nmyöhäiseen iltaan pääsee aurinko valaisemaan kosken piiloja. Se\nyksinäisyyden ja erämaan tunnelma, joka on niin miellyttävä\nkalamiehelle ja jota hän aina hakee, oli poissa. Onkimies oli koko\nkylän näkyvissä, kateellisten ja ehkä vihamielistenkin silmien\nsaavutettavissa. Satoja miehiä liikkuu töissään joka taholla.\nPoralaukauksia pamahtelee muutamien metrien päässä ja kiviä sinkoilee\nympäri korvia polskahdellen koskeen.\n\nKun rauha ja viihtymys näin olivat menneet, olimme päättäneet piankin\nväistyä. Ennenkuin ehdimme sen tehdä, yritettiin meidät kuitenkin\nväkisin karkoittaa. Tuskin olin päässyt kosken rannalle, aikoen koettaa\nsaada jotakin päivälliseksi, kun eräs paikkakunnan huligaani, joka m.m.\noli istunut linnassa varkaudesta, mutta oli parasta veikkoa kosken\nuusien isäntien kanssa, juoksee luokseni ja komentaa: \"Päivystäjä\nkäskee pihaan ja heti paikalla!\" Ilme, liikkeet, ääni, koko\nesiintyminen ilmaisee, että siinä se nyt on mies, jolla on käskynvalta\ntai joka ainakin tulee sen puolesta, jolla on se valta. Että hän\netupäässä ajoi omaa asiaansa, siitä olin heti selvillä. Hän edusti\nkaikkia niitä, joille tämän kalaveden vuokraaminen yksityisille aina\noli ollut tikkuna silmässä. Heidän mieleistensä kanssa oli tuon\ntuostakin ollut kahnausta ja yhteentörmäyksiä. Ennenkuin koski joutui\nvuokralle, oli siinä onkinut ja tuulastellut melkein kuka hyvänsä,\npienimmätkin sormenpituiset lohenpoikaset oli noukittu pois\nmatosongella, ja kutuaikoina oli harjoitettu tuhoavaa häikäilemätöntä\ntuulastusta. Nyt, kun oli läpivuotinen vartija, oli tilaisuus\nluvattomaan kalastukseen tukossa. Oli jonkin kerran täytynyt säikäyttää\nsakoillakin. Kaikesta siitä oli syntynyt pinnistystä ja kaunaa, joka\npohjaltaan ei ollut muuta kuin yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen\nikuista taistelua. Se oli samalla uudessa muodossa vanhaa kiistaa\nkalavesistä, jonka kiistan historiallisia seutuja oli tämäkin Savon ja\nHämeen vanhoilla rajoilla oleva Huopanankoski. Uusi aika oli vain vähän\nmuutellut toisiksi taistelijat ja taistelutavat. Jos koski olisi ollut\nvain minulla vuokralla, olisin mahdollisesti jättänyt sen kansanvallan\nhaltuun, vakuutettuna muuten kylläkin siitä, että yksityisten etujen\nvalvominen pohjaltaan oli yleistenkin etujen valvomista, sillä olin\nvuosien kuluessa tullut näkemään, että kalastuksen hoito tässä\nsopivassa siitoskoskessa lisäsi kalakantaa järvissä.\n\nNäissä mietteissä tulin sillalle. Siellä oli vastassa sankka miesjoukko\nja kuului pistelyitä, joista ymmärsin, että meidät aiotaan heti\nkäännyttää takaisin. Asuntomme pihalla oli sotamies, päivystäjä,\nodottamassa, helluntaiksi hiukan päihtynyt kaljaan sekoitetusta\nhajuvedestä, ja ilmeisesti kiihtyneessä tilassa, röyhkeästi ja\nmahtavasti puhuen minulle jotakin, josta en ymmärtänyt muuta kuin\n\"dokumenttii ... vaas dokumenttii!\" -- \"Se tiukkoo teiltä passia\",\nselitettiin miesjoukosta, joka oli meidät ympäröinyt. Niitä oli minulla\nkolmekin: Helsingin poliisikammarin passi, venäjänkielinen\nautomobiilipassi ja ulkomaan passi. Minulla olisi pitänyt olla lupa\nliikkua kaikilla ei-kielletyillä alueilla Suomessa, eikä aluetta, jossa\nolin nyt, oltu julistettu kielletyksi. Tästä tuli ja meni matkustajia\nmaantien täydeltä eikä ketään oltu tähän saakka pidätetty eikä\ntarkastettu. Mutta siitä huolimatta ei minulla ollut lupa jäädä. Minun\ntäytyi: \"pois, pois!\" -- ainoat suomalaiset sanat, jotka mies taisi.\nMutta liikkeet, viittaukset maantielle olivat sitä selvempää\nyleisesperantoa, jota jokainen taitaa. Lopulta tuli vielä pari muutakin\nsanaa, jotka perustelivat pontta: \"kalasta -- niet\". Sotamies tahtoi siis\nkaikesta päättäen estää minua _kalastamasta_. Hän meni ja vei passin\nmukanaan. Ympärillä seisovan mies joukon ilmeistä näin, mitä mieltä he\nolivat tapahtuman johdosta.\n\nMinut oli siis tuomittu lähtemään, mutta samalla siitä estetty. Ilman\npapereitani en voinut lähteä, sillä silloin en olisi päässyt\npitkällekään ohi kaikkien niiden muiden vallitustyöpaikkojen, joita oli\nollut matkan varrella.\n\nOli omituinen tunne olla pidätettynä, täysin turvatonna; vaihteen\nvuoksi oli se kylläkin opettava elämys. Mutta jollakin tavallahan\ntuosta tilanteesta kuitenkin oli selviydyttävä. Ja silloin muisti\ntoverini, että olihan sentään ehkä vielä olemassa toinenkin\nmaailmanjärjestys -- kotoinen nimismies. Hän oli puhelimen avulla\nsaavutettavissa. Kun sotamies huomasi telefonoimisaikeen, riensi hän\nestämään, mutta tuli liika myöhään. Silloin hän vuorostaan soitti\npäällystölleen, joka asui lähimmässä majatalossa. Meidän automme\nrientää kirkonkylään, mutta majatalosta karkuuttaa aliupseeri hevosen\nselässä koskelle.\n\nHän on saanut sen käsityksen, että Huopanankoskella on kahakka, sota\njonkinlainen, että täällä tehdään vastarintaa sotaväelle, ja kivääri\nolalla ja patruunat vyöllä ja hattu päässä hän tulee tupaamme. Samassa\nsaapuu autokin vallesmannin kanssa.\n\nAlkaa sangen hassunkurinen kohtaus. Suomalainen järjestysvalta tekee\nhyökkäyksen venäläistä väkivaltaa vastaan ja -- voittaa. Nimismies on\nsuuriääninen, pontevaryhtinen vanha herra, joka polveutuu eräästä\n1808-09:n sotasankarista, jolla silläkin sanotaan olleen komea ryhti ja\niso ääni. Hän asettuu heti käskijän ja tutkijan ja yleisen syyttäjän\nkannalle ja vaatii aliupseeria ankaralle tilille passin anastuksesta.\nSemmoiseen ei heikäläisillä ole minkäännäköistä oikeutta! \"Se olen\nminä, joka olen herra täällä, se olen minä, joka tarkastan passit ja\nannan oleskeluluvat.\" Päivystäjä pyrkii selittämään ja puolustautumaan,\nmutta ovi paukautetaan kiinni hänen nenänsä edessä. Ainoastaan upseeri\nansaitsee kunnian tulla kuulustelluksi. \"Teillä ei ole täällä\nminkäännäköistä poliisivaltaa, teillä ei ole muuta tehtävää kuin kaivaa\nojianne, mutta maantiestä ja matkustajista vastaan minä.\" -- \"Panimaio,\npanimaio!\" -- \"Panimaio! Niin, mutta se teidän olisi pitänyt ymmärtää\nheti. Ettekö osaa lukea omaa kieltänne? Onhan tässä venäjänkielinen\nlupakirja! Ettekö osaa lukea sisältä?\"... Hän ripittää häntä niinkuin\nkenraali pikenttiään ja aliupseeri seisoo smirnaassa ja koettaa turhaan\nsaada sananvuoroa. Hän änkyttää jotakin kalastuksesta, mutta saa uuden\nryöpyn niskaansa. \"Kalastuksen kanssa tässä koskessa teillä ei ole\nmitään tekemistä, sillä kalastus täällä on näiden herrojen ja heidän\ntäytyy saada sitä harjoittaa niin kauan kuin he eivät ole teidän\ntiellänne ja eivät kai he ole teidän tiellänne kosken rantaa\nkävellessään enemmän kuin tukinuittajat ja muut kaikki, joiden on lupa\nvapaasti liikkua.\"\n\nSanalla sanoen: kunnon nimismies esiintyy sillä tarmolla, esittää\nmeidän passien anastuksen niin räikeäksi ja pöyristyttäväksi teoksi,\nniin tuimin katsein, mahtavin viiksen vetelyin ja pöytään paukahtelevin\nnyrkein, että upseeri lopulta pyytää anteeksi ja anoo, ettei asiasta\ntehtäisi raporttia -- mihin me tietysti armollisesti suostumme. Ennen\nlähtöään asettaa nimismies poliisin koskelle valvomaan järjestystä\nmeidän suojaksemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe siis omituista kyllä suoriuduimme voittajina. Kalastelimme aikamme\nja poistuimme sitten omasta alotteestamme. Aika oli laittomuuden ja\nväkivallan pahinta aikaa, jolloin kuitenkin, ainakin paikoitellen, oma\njärjestysvalta vielä osasi pitää arvoaan yllä. En tiedä, kuinka olisi\nkäynyt, jos aika olisi ollut tätä nykyistä. Luultavasti \"miliisi\" ei\nolisi pannut tikkua ristiin. Mahdollisesti olisi talo piiritetty eikä\nmeitä päästetty ennen pois kuin olimme luovuttaneet kalastusoikeutemme\n\"kansalle\".\n\nTavallaan valtausyritys kuitenkin onnistui. Me poistuimme sittenkin\naikaisemmin kuin oli ollut aikomuksemme eikä enää sinä kesänä palattu.\nEihän ole hauskaa urheilla poliisin turvin, ja tietoisena siitä, että\nainakin oli yritetty käyttää vieraan maan miesten apua omia kansalaisia\nvastaan. Mielemme haikeus olisi varmaan ollut pienempi, jos olisimme\naavistaneet, mihin muotoihin tämä veljeytyminen ja avun hakeminen\nmyöhemmin tulisi pukeutumaan. Tämänkesäisten suurtapausten rinnalle oli\nmeidän osallemme tullut vain pieni pirahdus. Olen kertonutkin sen vain\nsiksi, että sillä kuitenkin oli enteen arvo.\n\nKesäkuussa 1917.\n\n\n\n\nSTENOFYLAX STELLATUS.\n\n\nSe on erään koskiperhon nimi, mutta lukijan ei pidä pelästyä, tämä ei\ntule olemaan mikään luonnontieteellinen esitelmä. Aion vain kertoa\nmuutamista hauskimmista elämyksistäni, onkimisesta sillä\nkeinotekoisella höyhenperholla, joka on jäljennös luonnonperhosta,\nkoskihyönteisestä _Stenofylax Stellatus_. Monena syksynä olen saanut\nparhaat kalani, suurimmat loheni, silloin kun tämä perhonen on\nilmaantunut vedenpinnalle. Se on antanut minulle mitä ihaninta\nurheilua, vienyt minut jännittäviin otteluihin, joista useimmista olen\nsuoriutunut voittajana huolimatta hienoista vehkeistä, pimeästä,\nkivistä, puista, risuista ja muista esteistä. Niin pian kuin tämä perho\nhämärän tultua ilmaantuu lentelemään veden pinnan ylle, ilmaantuvat sen\nalle myöskin suuret lohet sitä saalistamaan, ja joka kerta kuin silloin\nkiinnitin vastaavanmuotoisen ja -värisen tekoperhon, tavallisesti\n_Stone flyn_ tai _March brownin_ tai _August dunin_ tai _Orange\nmallardin_, siimaani, sain olla varma saaliista minäkin.\n\nKun lohet ja perhot näin kiinteästi kuuluvat yhteen, täytyy minun\nkertoa toisesta samalla kuin toisestakin. Ehkä tästä on jotakin oppia\nmuillekin onkimiehille ja antaa oma intoni heillekin intoa hienompaan\nonkimiseen, jonka tieto ja taito meillä on hyvinkin alkuasteellaan.\nSuurimmalla osalla meidän onkimiehiämme ei ole aavistustakaan oikeasta\nperhosonginnasta, ei sen teoriasta eikä käytännöstä, saati sitten\nantavuudesta, vaikka meillä useimmat kosket, kaikkikin, ovat myös\nperhoskoskia eikä vain täky- ja uistinkoskia. Englannissa ongitaan\nmelkein yksinomaan perholla ja siellä ministeritkin kirjoittavat\nperhoskalastuksesta laajoja tieteellisiä teoksia. Olen yhä enemmän\nkehittynyt melkein yksinomaan perhollaonkijaksi ja viime vuosien\nsaaliistani on sekä pää- että kilolukuun nähden yhdeksänkymmentä\nsadasta otettu perhosvavalla. Tämä maa olisi varmaan monine koskineen\nhienommankin urheilukalastajan paratiisi, jos urheilukalastusta täällä\nharrastettaisiin yleisemmin ja koskemme ja virtamme saatettaisiin\nparempaan kuntoon ja hoitoon, kuin missä ne nyt ovat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtin muutamia vuosia sitten mukaani koskelta, jossa tavallisesti\nkalastelen, näytteitä siitä perhosta, jolla olin saavuttanut hyvät\ntuloksen. Pyysin erään hyönteisten tutkijan tiedemiehen sitä tutkimaan\nja hakemaan kirjoistaan sen nimen ja antamaan minulle tietoja sen\nelintavoista ja synnyistä syvistä, joista en silloin tiennyt muuta,\nkuin että ne todella olivat \"syvät\", sillä sen verran olin selvillä,\nettä perho putkahti maailmaan vedestä. Sain tietää, että tämä perho\nkosken yllä lennellessään laskee sen pinnalle suuren määrän hyvin\npieniä munia, joita yhdistää toisiinsa useita tuumia pitkä\ngelatiinimainen nauha. Veteen tultuaan ne tarttuvat kiviin tai\nvesikasveihin ja kehittyvät siinä toukiksi, jotka pian kyhäävät\nympärilleen kotelon kivistä, raakuista, hietamuruista, kasvijätteistä\nja sen semmoisista, jotka ne käärivät ympärilleen silkinhienoilla\nkuiduilla. Tätä taloaan, joka on auki molemmista päistään, toukka\nkuljettaa mukanaan liikkuessaan pohjassa ja elää siellä kasveista tai\nvesieläimistä, jopa jotkut lajit pienistä kalanpoikasista, hyvin\npienistä lohenpoikasistakin. Perho syö siis lohia, ennenkuin lohi syö\nsen -- todellakin ihmeellistä luonnon kiertokulkua. On omituista\najatella, että tuo lohi, joka tuossa juuri särpäisee kitaansa perhon,\non ehkä aikoinaan kiireesti kiven koloon piiloutuen nipin näpin\npelastunut -- saman toukan jonkin esi-isän kynsistä.\n\nElettyään toukkana vuoden päivät tuleva perho pureutuu kiinni johonkin\nvedenalaiseen kiveen tai puuhun ja kutoo silkkilangoilla kiinni\nkotelonsa molemmat päät ja lepää siinä liikkumatonna viikon pari. Sen\najan kuluessa se kehittyy perhoseksi, ja kun aika on täytetty, murtaa\nse kotelonsa ja soutaa maihin selällään, airoina keskimäinen jalkapari.\nSiitä se jonkin ajan päästä lähtee lentoon, hakien sulho morsianta ja\nmorsian sulhoaan viettääkseen häitään, minkä jälkeen naaras laskee\nmunansa veteen. Ja muutamien päivien kuluttua ne kuolevat molemmat, ne,\njotka eivät sitä ennen ole joutuneet mullosten suuhun joko silloin, kun\nräpistelivät pohjasta pinnalle, tai silloin, kun laskeutuivat laskemaan\nsiihen muniaan. Tämä nousu ja tämä lentely alkaa tavallisesti hyvin\ntäsmälleen, miltei kellonlyönnilleen iltahämärissä auringonlaskun\njälkeen ja päättyy yhtä äkkiä, kuin se oli alkanutkin.\n\nJa sen ajan tietävät lohet niin hyvin, että tulevat piiloistaan melkein\nminuutilleen silloin, kun _Stenofylaxit_ lähtevät omistaan. Ne\nasettuvat erinäisiin sopiviin väijytyspaikkoihin, joissa virta on\nheikompi ja vedenpinta sileämpi ja joihin se sopivasti ja runsaammin\nkantaa kannettavansa. Suuremmat lohet valtaavat parhaat paikat\nkeskemmällä, missä saalis on suurin, pienemmät saavat vaania syrjempänä\nja taampana ja odottaa siellä, mitä heille voimakkaampien pöydältä\nliikenee. Äsken kuollut vedenpinta alkaa elää sitä mukaa kuin ilma\nelää, hyönteiset tulevat ja menevät. Isot pistävät turpansa tyynesti ja\ntaitavasti vesikalvoon ja imaisevat herkkupalan kitaansa, jolloin\nvesikalvossa puhkeaa ja leviää ja kantautuu alas pyörylä toisensa\nperästä. Joskus posahtaa suurikin pyrstö tai viiltää vettä mahtava\nselkäevä, mutta useimmin lätkähtää pieni hännän huippu kiihkeästi ja\nsilloin ampuu muita ketterämpi mullonen ylös ilmaan siepaten lennosta\nlinnun, ennenkuin se ehti ohi tai veteen sortuen joutui parempaan\nsuuhun.\n\nJa silloin on onkimiehen aika lähteä ylkää vastaan. Jos hän myöhästyy\ntai ei ymmärrä aikaansa, ovat perhot ja lohet tiessään ja otollinen\nhetki on ohi eikä tule takaisin ennen kuin huomeniltana, tai ei tule\nollenkaan.\n\nMutta jos kalastaja tuntee koskensa ja tietää aikansa, silloin...\n\nEtten myöhästyisi -- sillä vaikka perhosten parveilu yleensä tuleekin\ntunnilleen, saattaa heidän kellonsa joskus käydä edelläkin -- olin\ntaaskin viime elokuun 24 p:nä, joka oli lauantai, lähtenyt koskelle\nnoin kello 6 illalla, vaikka aurinko ei ollutkaan vielä laskenut.\nVaikka alku ei työtä kaunistanutkaan, seisoi kuitenkin lopussa kiitos,\nja siitä ehtoosta tuli yksi parhaita kalapäiviäni. Minulla oli uusi\nsplitbambuvapa, jonka juuri olin saanut lahjaksi ystävältäni W----lta,\nmieheltä, joka on merkittävä tähdellä suomalaisten perhollaonkijain\nkirjaan. Kesemmällä olin katkaissut vanhan vapani, joka oli palvellut\nminua kymmenkunnan vuotta. Rietautuessani sillä tekemään tavallista\npitempiä heittoja saavuttaakseni säyneet, jotka ajoivat perhoja kaukana\nsuvannon rannasta, olin varaani pitämättä tartuttanut siiman ryssäin\npiikkilankapaaluun, joita heidän jäljeltään vielä kummitteli kosken\nrannalla, ja siinä meni tempaistessa kärki kahdeksi kappaleeksi. Ei\ntietysti ollut ajattelemistakaan saada Englannista uutta, niin kauan\nkuin saksalaiset olivat maassa. Tein, mitä oikeastaan ei pitäisi tehdä:\npyysin lainata toisen työkalua. Kalatoveri pisti minulle kouraan\nparhaansa, varta vasten tämän kosken kalastusta silmälläpitäen tilatun\nuuden uutukaisen vavan. Jo edellisenä iltana olin sillä kokeillut. Se\noli ihana ase, Hardyn parasta tekoa, kevyt, sopivasti joustava ja\nsamalla tarpeeksi kiinteä kalaa uuvuttaessa.\n\nEn ollut tähän saakka tiennyt, mitä oikea perhosvapa oikeastaan on.\nVanha greenheart-vapani oli siihen verraten raskas rumilas, kankea kuin\naidan seiväs. Tämä uusi toimi miltei omin neuvoin, nostaen siiman\nvedestä oman jousensa ponnella ja laskien sen perhoineen takaisin\nveteen keveästi kuin höyhenen. Heti ensi heitolle tarttui sitä\nkoettaessani suuri 5-kiloinen, ja kun se oli saatu maihin, toinen\n6-kiloinen. Parina seuraavana iltana olin saanut 4-kiloisen,\n3-1/2-kiloisen, 5-kiloisen ja 7-kiloisen, kaikki iltahämärissä siihen\naikaan, kun _Stenofylax Stellatus_ parveili. 7-kiloinen, mahtava\nkoiraskala, otti vasta pimeän tultua. Se kulki ylös ja alas, kahden\npuolen arkkua, josta en olisi päässyt sitä seuraamaan, jos se olisi\nlähtenyt alas. Se aikoi jo kerran rynnätä jyrkän kosken jänteeseen,\njosta sen kuitenkin sain käännytetyksi kiristäen rullaa. Oli onnen\nkauppa, että vehkeet kestivät -- luultavasti tasaisesti ja samalla\nlujasti joustavan vavan ansio. Kala kääntyi takaisin, ja sain sen\nlopulta houkutelluksi pois keskikoskesta arkun huopeeseen, siitä\nrannemmaksi suvantoon ja lopuksi ihan rantaan. Oli jo niin pimeä, etten\nenää nähnyt kalan liikkeitä muuta kuin pyrstön viristä hiukan vielä\nhämärtävää taivasta vasten. Onneksi ohenivat pilvet ja kuu tuli esiin.\nSen valossa kala viimein otettiin uitettuna kahden kiven väliin,\nsuurimpia mitä olen saanut.\n\nSe oli se ilta ja nyt odotin samanlaista, sillä olihan paras aika\nvuodesta, elokuun viimeinen viikko, suuren _Stenofylax Stellatuksen_\nsesonki. Tulisiko se tänäkin iltana esiin? Kaikkina iltoina se ei tule,\nriippuen nähtävästi ilmoista sekä nyt että vuosi sitten, jolloin munat\nlaskettiin veteen. Jos joinakin päivinä silloin oli epäsuotuisat säät,\nja parveilu ei onnistunut, häiriytyivät silloiset häät ja lykkäytyivät\ntänäiset ristiäiset.\n\nTänä päivänä oli ilma ollut mahdollisimman ruma ja huonoenteinen illan\nkalastukselle. Koko edellisen yön oli satanut etelästä ja idästä ja\nvaikka tuuli aamulla pyörähti luoteeseen, satoi yhäkin, koko päivän,\ntaivaan täydeltä, kunnes vasta klo 6:n tienoissa selkeni. Menin heti\nkoskelle. Matkalla kokeilin pienestä väylästä _Yellow mallard_\nperholla, joka värinsä ja kokonsa puolesta jotakuinkin vastaa\n_Stenofylaxia_. Pienet pienessä väylässä olivat syönnillään, ehkäpä\nsiis suuremmatkin, vaikka siitä ei suinkaan aina ole taikaa, sillä\npienet syövät usein pitkin päivää, niinkuin lapset yleensä, ja melkein\nmitä tahansa. Tulin arkulle, joka on Välisuvannossa, suuren väylän\nvarrella, ja joka on rakennettu siihen otvain tueksi uiton aikana.\nArkku, johon maista johtaa pari hirttä, on siitä mukava, että siitä\nlyhyemmälläkin siimalla voi ylettää parhaisiin paikkoihin, mutta siitä\nvoi menestyksellisesti kalastaa ainoastaan hämärän aikana, kun arka\nkala muulloin helposti näkee korkealla olevan miehen ja hänen vapansa.\nPäivällä siitä tavallisesti onnistuu vain ensimmäinen hirsisillalta\nulompaa tehty heitto. Mutta on siitä silti aikain kuluessa otettu yksi\njos toinenkin pieni ja suuri. Nytkin oli vielä liian valoisa. Nykäisy\nkyllä, mutta ei \"tarttua\". Heittelin aikani ilman tulosta. Muutin\nylemmä maihin, mutta ei sielläkään ottanut. _Stenofylaxeja_ ei näkynyt\nilmassa eikä vedessä.\n\nKiersin toiselle puolelle kosken. Siellä on pari varmaa paikkaa, jossa\nsuuri lohi asustaa ja josta jos ei ota, ei ota muualtakaan. Kello oli\nnoin 1/2 7 ja aika alkoi lähestyä. Heitin tavalliset heittoni, mutta\nilman tulosta. Siirsime vähän alemma, mistä hallitsin melkein samat\npaikat kuin äsken toiselta rannalta. Kaksi suuren nykäystä, vähän\nmaistoivat ja hylkäsivät pois. Kalat ovat siis kyllä kotonaan, mutta\nkun niillä on hyvää aikaa tarkastaa yksinään tulevaa valheperhoa,\nhuomaavat petoksen ja pitävät pilanaan. Tarjosin toisia värejä ja\ntoisia suuruuksia, turhaan.\n\nIstuin levähtämään kalakivelle, jossa voittojen kunniaksi on uhrattu\nlukemattomat tupakkauhrit, voittojen kunniaksi ja tappioiden\nvalittajaisiksi. Tupakka on kalamiehen ystävä ilossa ja surussa. Se\nkiihdyttää ja rauhoittaa. Kesken kalan otonkin se on pantava,\npistättämällä haavipojalla suuhun paperossi ja raapaisuttamalla tuli\nomain käsien ollessa rullassa ja vavassa kiinni. Tilanne näytti\ntoivottomalta. Aurinko läheni laskujaan, mutta ei yhtäkään näkynyt.\nEhkeivät tulekaan. Syy kai oli molemmissa, sekä perhosissa että\nauringossa. Eräs englantilainen auktoriteetti -- ne ovat tutkineet\nkaikkia mahdollisia lohenonginnan vivahduksia -- tietää, että kaikista\nhuonoin syöntiaika päivästä on juuri vähää ennen auringon laskua, kun\nse alhaalta valaisee keskitaivaan, mistä valo sitten kuin mistäkin\nvalonheittäjästä heijastuu alas ja tunkee veteen kirkastaen kosken\npohjan jokaista kiven koloa myöten. Olen itsekin huomannut usein, että\ntähän aikaan yleensä ei saa, ellei taivas ole täydessä pilvessä.\n\n-- Lähtään saunaan, sanoi Akkeli, haavipoikani. Eikähän siinä tainnut\nmuukaan auttaa, vaikka vastahakoisesti taivuin ajatukseen, että tämän\npäivän nähtävästi oli päätyttävä sekä suuretta että pienettä. Mutta\neihän kalastus olisi sitä onnenpeliä, mitä se on, jos aina tulisi\nvaltit kouraan. Eivät tulleet perhoset eivätkä tulleet lohet.\n\nNe tulivat kuitenkin kuin tulivatkin. Istuessani saunan lauteilla\nlämmittelemässä näen jotakin räpistelevän ikkunassa, ja siinä se on,\nruskeasiipi, keltaruumis, iso ja lihava. Kiireesti kylmää vettä niskaan\nja vaatteihin. Ei ollut menetettävä hetkeäkään, saattoi riippua\nminuuteista ison saanti.\n\nOlisiko nyt kulunut puolituntinen siitä, kun olin lähtenyt kolealta,\nelottomalta koskelta, mutta kun tulin takaisin arkulle, oli kaikki\nmuuttunut ilmassa ja ilman alla vedessä. Aurinko oli painunut\ntaivaanrannan taa, vedessä ei enää ollut voimakasta keskitaivaan\nheijastusta, vaan vyöryi vuo tummahkona tumman pilven alla. _Stenofylax\nStellatus_ lenteli virvatähtenä kiihkeissä mutkissa, toinen toistaan\najellen, töytäten välistä naamaani, välistä niskaan ja sitä tietään\nkauluksenkin alle. Ne olivat isoja ja lihavia, oikeita herkkupaloja,\njoita olisi tehnyt mieli syödä elävältä -- sillä syöväthän kiinalaiset\nkuulema onkimatojakin. Jo kaukaa näin mullosten suvannossa\n\"pistelevän\". Sidoin kiireesti siimaan usein koetellun ruskeasiipisen,\nkeltaruumiisen, jonka senkin muutamia vuosia sitten olin saanut\nW----lta. Minulla oli sitä lajia vain tämä yksi, mutta sillä olin\nsaanut useita suuria monena vuotena tähän aikaan päivästä. En tiedä sen\nnimeä, mutta otan siitä selon, jahka pääsen yhteyteen Englannin kanssa\n-- eikähän nyt enää luulisi olevan estettä, kun saksalaisetkin ovat\nmenneet omalle maalleen. Oi sinuas, ylpeä Albion!\n\nHiivin kyyrylläni arkulle, etten peloittaisi pitkällä ruhollani enkä\naskelteni töminällä. Turha varovaisuus, sillä lohilla oli\nherkkupöytänsä katettuna ja ne tunkeilivat sen ympärillä, pienet ja\nsuuret, kaapatakseen kuin kanat ruokaa, jota veenemäntä tyttärineen\nsirotti sormiensa lomitse heidän eteensä ympäri koskea. Samanlainen\npätke ympäri koskea kuin edellisinäkin iltoina. Äsken arat kalat eivät\nnähneet eivätkä kuulleet eivätkä varoneet, vaan mulahtelivat,\nposahtelivat ja pärskivät ihan arkun vieressä. Näkyi pyrstöä, päätä,\nevää, ja joukeasti loirahtelevia selkiä. Suuria ainakin kymmenkunta,\npieniä kukaties kuinka paljon eri haaroilla koskessa.\n\nJoka metsästä hiipien on tullut kaurahalmeen laitaan ja yht'äkkiä tapaa\njoka kuhilaan päässä teeren, voi jotakuinkin kuvitella, millainen oli\nhermojännitys sillä hetkellä, se sydämen pamppailu, se tunne\nhartioissa, se sähkötys nivelissä sormenpäistä varpaihin, jonka\nvanhakin erämies sellaisissa tilanteissa tuntee yhtä voimakkaasti kuin\nvasta-alkaja poikanen. Se on tuttua ja koettua, mutta aina uutta. Se on\nhumalaa, sensatiota, olkoon, mutta ihanaa se on, ja joka on päässyt sen\nmakuun, sen intohimon valtaan, hän ei siitä koskaan parane, hänestä ei\ntule raittiusmiestä, hän on ja pysyy parantumatonna alkoholistina\nkuolemaansa asti. Hän hakee huumausta, mistä sen saa, maksaa siitä\nniitä hyvänsä ja voi pahoin, jollei tuon tuostakin saa tyydytetyksi\nvaistoaan, jotakin ammoin isiltä, alkuihmiseltä, ehkä vielä kauempaakin\nperittyä petovaistoa, saukkovaistoa: saada kiinni, käydä hampain\nkiinni, ei päästää, vaan pitää, kiristää kurkusta viimeiseen saakka.\n\nIstuuduin arkulle ollakseni heittäessäni niin alhaalla kuin\nmahdollista. Ensimmäinen heitto, tai toinen tai kolmas, on usein\nratkaiseva. Jos se epäonnistuu, on se sama kuin harhaisku, harhalaukaus\nteeriparveen. Perho on joko itsessään sopimaton ja kalan epäluulo\nherätetty toisiinkin nähden, tai putoo se huonosti, kala nousee ja\nhylkää sen tai tarttuu heikosti ja pääsee, jos siima on jäänyt\nhöllälle.\n\nHeilautin vapaa pari kertaa, sain siiman suoraksi ilmassa, pysäytin\nvavan sopivassa kulmassa ja siima laskihe perhoineen keveästi pinnalle,\nperho ensin, sitten siima, niinkuin tekniikka vaatii.\n\nKun perho on tehnyt kaarensa virran mukana, ja kulkenut niin kauas\nalas, että uusi heitto pian olisi tehtävä, kiinnittyy siima, vavan\nkärki vastaa ja kala on kiinni, ja iso onkin.\n\nTuskin on mikään vaihe niistä monista, joihin lohenonkija joutuu, niin\ntenhoisa kuin ensimmäinen tuntu suuresta lohesta. En tiedä vielä,\nmillainen se on, en, minkätapainen, sen vain, että se siinä on. Olen\nonnistunut, olen laskenut oikein, juuri sen perhon piti siihen ja\nsiihen paikkaan pudoten kaikkien teoriain mukaan kelvata. Ja samassa\nvälähtää kinematograafisin leimauksin kuvia ennen käydyistä otteluista.\nTekeekö se nytkin niin ja niin, paneeko se toimeen sen ja sen\nyllätyksen? Onkimies on siima-vapajohtoa myöten saamansa sähköiskun\nvaikutuksesta lyhyen hetken kuin tainnoksissa, huumautuneena, itsestään\npoissa. Sitten herää hän todellisuuteen. Se on lohen valtavan pyrstön\nposahdus, joka hänet siihen herättää. Kala on huomannut tulleensa\nyllätetyksi, joutuneensa vangiksi ja koettaa nyt vapautua. Se tempoo,\npudistaa kahlettaan ja huomaa -- kun vapa on notkea ja rulla herkkä --\nettä kahletta tuskin onkaan. Sitä on kuitenkin vähän, joka häntä\npidättää, vaikkei hän sitä näe, ainoastaan vähän tuntee. Siitä täytyy\npäästä eroon. Lyhyitä hyökkäyksiä oikeaan ja vasempaan, pyöräyksiä\nikäänkuin epäröiden, mihin ryhtyä. Tuo vastustus seuraa yhä mukana,\nsuupielessä on jotakin, joka kiinnittää--siitä _on_ päästävä ja alkaa\ntositaistelu.\n\nSe on, kun koukku on pieni ja peruke heikko ja hieno, jotenkin\ntasaväkinen suuren kalan ja onkimiehen välillä. Se on sylipainia tai\nsormikoukkua. Jos tässä kehaiseisin, sanoisin, että se on verrattavissa\nurheiluun, jota Kaarle XII harjoitti painiessaan sulin käsin karhun\nkanssa. Ei pyssyä, ei keihästäkään, ainoastaan kärjetön kanki, joka\nlopulta sekin nakattiin menemään, ja käytiin sylipainiin. Ei missään\nuudenaikaisessa pyydysurheilussa jouduta niin kiinteästi yhteen toinen\nja toinen. Ainakin on se täysin verrattavissa silmukkanuoran heittoon\nratsun selästä villihevosen kaulaan tai puhvelin sarviin tai\nsuksimiehen suopungin heittoon poron sarviin. Hieno vapahan ei ole\nmuuta kuin jatkuva käsi, kala tuntuu olevan sormen päässä ja ottelu on\nhyvinkin mieskohtaista. Jokainen kalan liike tuntuu välittömästi,\njokainen pyrstön tempaus välittyy vapaa myöten sitä pitävän käteen ja\npitäjä voi usein lukea kalan ajatukset ja aikomuksetkin, mitä se nyt\ntuumii ja mitä tulee tekemään. Vaikka kala on miestä heikompi, on\nkuitenkin vehkeiden heikkouteen nähden tasapaino olemassa ja alussa on\netu aina kalan puolella. Kun perho on pieni ja se tavallisesti on\nkiinni tunteettomassa leukaluussa tai suupielen lihaksensa, ei kala\ntunne kipua ja sillä on kaikki edellytykset päästä irti. Onhan se\npaljoa voimakkaampi kuin hieno peruke. Se vie siimaa mihin tahtoo, ja\njos se heti syöksyisi suoraan pois, katkeaisivat vehkeet, ei tarvitsisi\nmuuta kuin heittäytyä veden vietäväksi eikä mikään vene ehtisi mukaan,\nvielä vähemmän tietysti rannalla oleva. Vehkeet eivät kestäisi edes\nkalan kuollutta painoa. Suuren kalan kokoinen tavallinen uunihalkokin\nmenisi menojaan. Usein kala tämän etunsa älyääkin ja monet ovat ne\nlohet, jotka siten ovat minulta päässeet, kun en ole voinut seurata\nrantaa myöten mukana. Siima loppuu, nykäys vain ja kala on\nkaksintaistelussa voittanut. Mutta tavallisesti kala on tyhmä tai\nkokematon tai hätäytyy ja lähtee ylös tai pysyy paikallaan, äkäytyen\npohjaan, ja antaa uuvuttaa itsensä ja tulee vedetyksi yhä lähemmä.\n\nTämä tänillan ensimmäinen kala oli aika pahanilkinen. Vapa oli kovalla\nkoetuksella: kuinka se saikaan joustaa ja kuinka siima lauloi! Kala ei\ntosin ollut suurimpia, ehkä noin 4-kiloinen, päättäen koosta sen\nhypätessä. Sen kokoinen kala on notkea ja virkeä. Päätän ottaa sen\npian, sillä nyt ei ole aikaa uuvuttamiseen kaikkien taktiikan sääntöjen\nmukaan. On jouduttava saamaan toisia, joita hyppii ihan tuossa edessä,\nmuutaman sylen päässä, vavan ja siiman muodostaman kaarenkin alla. Jos\ntämä pääsee, otetaan uusi. Ja niin minä kiristän ja hengästytän sen\nniin, että tuskin on kulunut viittä minuuttia, kun se loikertelee arkun\nhuopeessa, josta Akkeli kurkottaa sen koukkuunsa.\n\nSamassa perho irtautui suusta ja vapa oli valmis uuteen heittoon.\nAkkeli ei ole vielä ehtinyt kiikuttaa kalaa maihin, kun uusi kala on\nkiinni. Koska perho ja peruke näkyvät kestävän, panen tämänkin heti\ntiukalle ja saan sen ennen pitkää pyöräytetyksi arkun luo, niin että se\nvielä täysissä voimissa ollen joutuu koukun saavutettavaksi. Se on\n6-kiloinen uroskala. Joitakin heittoja taas ja taas jämähtää. Se on\nsitkeämpi ja uitattaa itseään puolisen tuntia, pyrkii itsepintaisesti\nalas, näyttää olevan jo menemässä suureen koskeen, mutta kääntyy viime\nhetkessä, ui viistoon toiselle rannalle, kampeutuu sieltä tälle ja\npettyy antautumaan arkun ja maan väliseen matalaan suvantoon, jossa se\non helposti taltutettavissa ja johdettavissa rantaan. Se on 5-kiloinen\nnaaraskala.\n\nOn jo melkein pimeä, tuskin näen mennä arkulle, mutta menen sittenkin.\nTavallisesti minulle tämmöinen saalis jo riittää, mutta otamma heitä\nnyt talven varalta minkä saan; jää niitä sinne sittenkin satoja\nkutemaan: ja onhan niitä istutettu ja hoidettu tässä koskessa muidenkin\nvaralle. Perhosten parveilu yhä jatkuu, ja vaikka saamani kalat ovatkin\nlaahanneet sumaa koskessa ristiin rastiin, mikä tavallisesti peloittaa\ntai arkiuttaa toiset, eivät ne nyt näy mistään välittävän. Siinä\nmulahtelee ja pärskää lakkaamatta pieniä ja suuria. Silloin tällöin\ntöytähtää suuri, (8-9-kiloinen), joita ei juuri koskaan saa ongella,\nylös vedestä suoraan ilmaan kuin pökkelö, pudoten takaisin pyrstölleen.\nIllan pimetessä ovat yölepakotkin saapuneet saaliin jakoon. Ne häärivät\nvavan ympärillä sen soiton houkuttelemana, joka syntyy veden hangatessa\nsiiman kieltä, jota toisaalta pitää tiukalla vavan kärki, toisaalta\nkoskessa temmeltävä kala. Soitto kuuluu onkijankin korvaan eri\näänilajeissa, kun asettaa sen vapaan kiinni. Olen muuttanut perhon\nkokeillakseni uudella kuosilla, suurella kiviperholla, _Stoneflyllä_,\njoka sekin jäljittelee _Stenofylax Stellatusta_. Saan silläkin, näkyy\nolevan samantekevää, mitä heille tänä iltana tarjoo. Se on 5-kiloinen\nkoiraskala, voimakas ja villi, jonka ottamisvaiheet jääkööt\nkuvailematta; saanen vielä vain sanoa, että kesken kahakan täytyi panna\ntupakka hermojen rauhoitukseksi -- eikä haiku koskaan hivele keuhkoja\nniinkuin tällaisessa tilanteessa.\n\nNiitä makaa nyt rannalla rivissä neljä melkein samankokoista ruskeata\nvenkaletta, painaen yhteensä noin 20 kiloa, otetut 1-1/2 tunnin\nkuluessa. Saaliin puolesta voisi jo riittää, mutta minun tekee mieleni\nvielä nähdä, kuinka kauan näitä pitoja kestää, ja minä menen vielä\nkerran arkulle, hiihdätellen melkein pilkkosen pimeässä sinne viepiä\npuita myöten. Sen ajan kuluessa, mikä on mennyt perhon irtauttamiseen\nviimeisen kalan kidasta ja hetken lepoon, on ehtinyt tapahtua\ntäydellinen käänne kosken elämässä. Lepakot ovat kadonneet, samoin\nperhot, ei kuulu enää kalan liikettä, parveilu on päättynyt,\njuhla-ateria korjattu pois ja vieraat poistuneet pöydästä minne\nlienevät piiloihinsa. Muutan takaisin ensimmäisen hyvän perhon, mutta\nei ota enää sitäkään.\n\nAkkeli on ripustanut kalat korentoon -- konttiin ne eivät mahdu -- ja\nme kannamme saaliin kotiin, mieli metisenä ei ainoastaan taakasta\nitsestään, vaan myöskin siitä, miten saalis oli saatu: ottamalla\nhuomioon oikea hetki ja käyttämällä oikeata perhoa. Saavutettu luonnon\ntutkisteluun perustuva kokemus on lohenonginnan niinkuin muunkin\npyydystelyn menestymisen ensimmäisiä ehtoja.\n\nLuonnolla on usein merkilliset metkunsa. Sen koneisto toimii yleensä\noikullisesti, mutta toisin kerroin taasen yllättävällä\nyhdenmukaisuudella semmoisessakin pikkuasiassa kuin lohenonginnassa.\nSamana päivänä ja samalla tunnilla kuin minä sain nämä loheni\nKeski-Suomessa, oli toinen kalastaja Kalkkisten koskessa Heinolan\nlähellä Etelä-Suomessa saanut melkein samanlaisen saaliin\nsamantapaisella keinotekoisella perholla samojen luonnonperhojen\nparveillessa koskella.\n\n\n\n\nTÄYLLÄ JA PERHOLLA.\n\n\nSaavuin eräänä keväänä koskelleni kaikkine uusine ja vanhoine\nperhoineni. Olin edellisenä keväänä ottanut talteen kaikkia niitä\nperhoja, joita koskella tapasin ja hakenut kaikista Helsingin\nurheilukaupoista niiden vastineet, mikäli niitä oli saatavissa. Niillä\noli minun nyt kokeiltava. Olin kuitenkin tullut liika varhain, sillä\nperhot eivät vielä olleet ilmaantuneet. Heittelin viimekeväisiä,\nsamankokoisia malleja, mutta kaikkialla yhtä huonolla menestyksellä.\nSilloin tällöin ajoi joku, räpsäyttäen pyrstöllään ja kääntyen\nkiivaasti pois. Sain kielteisen vahvistuksen siihen teoriaan, että\nmullonen ottaa perhoa vain silloin, kun sitä on koskessa toisessa tai\ntoisessa muodossa. Kun ne eivät näe niitä luonnossa, eivät ne välitä\nniiden jäljennöksistäkään. Oikeauskoinen englantilainen perholla onkija\nolisi jäänyt odottamaan perhojen parveilua, istuskellen ja\nkäyskennellen ja vartioiden kosken rannalla ryhtyäkseen toimeen vasta\nsitten, kun näki mullosten liikehtimistä pinnalla. En malttanut odottaa\nsitä, vaan ryhdyin toisiin keinoihin. En vielä silloin uskonut\n\"suurperhoon\". Koetin kyllä lohiperhoa _Jock Scottia_ ja sainkin sillä\nmuutamia, mutta kun pidin niitä satunnaisena saaliina, en jatkanut.\nTässä saanen ohimennen huomauttaa, kuinka suuressa määrin jonkin\npyydyksen menestyksellisyys riippuu siitä, miten hartaasti siihen uskoo\nja millä vakaumuksella sitä siis käyttää. Usein saattaa kaikkein\nparaskin pyydyslaji siirtyä miltei hyljättyjen sarakkeeseen vain siitä\nsyystä, ettei niillä malta kokeilla tarpeeksi. Luultavasti olisivat\n\"suurperhot\" tänä kevännä kelvanneet yhtä hyvin kuin sitten\nseuraavanakin.\n\nMinä nyt sen sijaan turvauduin pyydykseen, jolla oli vanha hyvä maine\nHuopanassa, pieneen devoniin. Sitä otti heti, aivan pienetkin, jotka\ntavallisesti ottavat parhaiten perhoa. Sain niitä kymmenkunnan, joiden\nyhteinen paino oli noin kolme kiloa. Seuraavana päivänä sain\nsuurempiakin, puolikiloisia ja kiloisia, jopa yhden liki kaksikiloisen.\nTämä viimemainittu oli n.k. kannibaali, oman sukunsa syöjä, suurisuinen\nja laiharuumiinen epämuodostuma, joka elää melkein yksinomaan\nkalaravinnosta, mieluimmin omaan sukuunsa kuuluvasta, ja joka on kosken\nkalakannan pahin vihollinen.\n\nMutta kun otti devonia, oli ilmeistä, että nyt ottaisi myöskin täkyä.\nNiinkuin jo ennen olen maininnut, en minä juuri mielelläni turvaudu\ntäkyyn. Sen hankkimisessa on paljon puuhaa, sen kuljettaminen koskella\nmukana on hankalaa ja sen heittäminen kiusallista, se kun tuoreena ei\ntahdo kestää. Formaliinitäky ei myöskään ole miellyttävä käsitellä,\nvaikka se onkin sitkeämpi.\n\nRyhdyin kuitenkin onkimaan salakoita perhosvavalla. Vaihteen vuoksi on\nsalakan onginta kylläkin hauskaa, varsinkin perholla, jota se ottaa\nmielellään. Sainkin niitä pian täkysumpun täyteen. Ennenkuin kuitenkaan\nehdin itse niitä käyttää, saapui toveri, joka mielellään onki täyllä ja\nsai minun salakkani. Näyttäytyi, että salakka oli oikea pyydys. Kaloja\nlöytyi melkein mistä hyvänsä ja ne olivat kaikki kosken parhaita, kilon\nkokoisia, mustia ja villejä. Toverini otti niitä yhtenäkin päivänä\nparikymmentä. Ja syönti kiihtyi päivä päivältä. Eräänä niistä, kun\ntoverini oli matkustanut pois, kävin minä vuorostani kokeilemaan läpi\nkoko kosken. Näitä samankokoisia mullosia oli siinä ylt'yleensä. Tuskin\nolin pudottanut salakan kuohuun tai kiven huopeeseen tai suvantoon tai\narkkujen viereen tai puoman kupeeseen, kun kaikkialta karkasi mullonen\nesiin ja otti kiihkeästi, intohimoisesti ja nälkäisesti.\n\nOli kuin koko koski ylt'yleensä olisi ollut hermostumisen vallassa. On\niso ero siinä tavassa, millä kala milloinkin ottaa. Kun syönti on\noikein rajua, iskee se koko kidallaan, eikä tokaise vain huultensa\nhuipulla -- joskus se näyttää vain sitä seuraavan, suutaan avaamatta\n-- nielee suurenkin pyydyksen kurkkuunsa, jokin näyttää iskevän\nuseampaankin kertaan, jos ei ensi kerralla osu. Se näyttää menettäneen\nkaiken varovaisuusvaistonsa, olevan sokea näkemään karkeimpaakin\nkoukkua ja paksuintakin peruketta.\n\nMikä tämän aiheuttanee? Todennäköistä on, että mullonen tähän aikaan\nvuodesta ottaa korvauksen siitä paastosta, jota sen on täytynyt kestää\nkoko pitkän talven, ja seuraa silloin salakoita ja muita pikkukaloja,\njotka siihen aikaan paltoutuvat koskeen ja jos niitä ei siellä satu\nolemaan aivan runsaasti, täyttää vatsansa kaikella mitä saa, ja niin\npaljolla kuin saa ja niin pian kuin saa. Mutta näiden päivien kiihkeään\nsyöntiin vaikutti kai myöskin sää. Sillä kieltämätöntä on, että\nsääsuhteilla on suurikin merkitys syöntiin nähden. Seisovilla\nyksitoikkoisilla ilmoilla, olivatpa ne pitkällisesti sateiset tai\npoutaiset, huonontuu syönti huonontumistaan. Jos sitävastoin ilmanpaine\non muuttumassa ja siitä aiheutuu levottomuutta ja syntyy sähköisyyttä,\njos ukkonen uhkaa ja taivaalle kasvaa pilviä, jotka milloin luovat\nmustia varjoja, milloin päästävät päivän leimahtamaan ja sammumaan\nveden pinnalla, jos rakentuu sadetta ja se sitten kuuropilvin vuoron\nsyntyy ja lakkaa samassa, silloin on syönnin aika. Syönti sellaisella\nsäällä voi taas riippua -- niin on arveltu -- sekä sähköisyyden ja\nilmanpaineen vaikutuksesta kalan organismiin että myöskin siitä, että\nyhtämittaa vaihtelevat varjot ja valot estävät kalan näkemästä\npyydysten keinotekoisuutta ja ehkä myöskin häikäisevät sen silmiä. Tuo\nnäistä syistä syntyvä optillinen levottomuus ehkä myöskin jossakin\nmäärin suoranaisesti kiihoittaa kalaa. Kuinka tahansa, nyt oli\nsellainen sää ja kala söi rajusti. Se otti kaikkialla yhtä hyvin,\nNiskassa, välisuvannossa ja kosken alla.\n\nKunnes täyn syönti yht'äkkiä lakkasi. Samalla kuin ongin salakalla,\nminä aina tuon tuostakin koetin perholla. Oli tullut koskelle eräs\ntoinen toveri, joka kalastaa melkein yksinomaan perholla. Hän palasi\nkoskelta tuoden tullessaan kolme samanlaista mullosta kuin ne, joita\noli saatu salakalla. Hän tavallisesti aina onkii lohiperholla, mutta\nnyt hänellä oli ollut ruskea korkkiruumiinen ja gelatiinisiipinen, joka\njäljittelee päiväperhoa, efemeraa, jota englantilaiset kutsuvat\n_Mayflyksi_ s.o. toukokuun perhoksi. Ja kun menin ulos, huomasin, että\nnäitä perhoja survi ylös ja alas ilmassa. Panin samanlaisen ja otti\nsitä minultakin. Minulla ei ollut niitä kuin yksi vanha, jonka pian\nmenetin. Kiinnitin silloin siimaan samanvärisen ja saman suuruisen\n_Coch-y-bondhyn_, jolla ei kuitenkaan ole siipiä niinkuin _Mayflyllä_,\nvaan ainoastaan tuuhea karvaruumis. Olin lukenut ja merkinnyt muistiin,\nettä nämä perhot ajavat jotenkin saman asian ja että _Coch-y-bondhyä_\nottaa silloin, kun efemeroja on vähän -- niinkuin nyt oli. Sainkin sillä\njoitakuita.\n\nPerhon syönti oli siis vihdoinkin alkamassa. Ja yht'äkkiä ne, nuo\ntavalliset pienet ruskeat ja harmaat keväiset koskiperhot,\nilmaantuivatkin, kun olin niitä viikon verran odottanut. Vaihdoin\n_Coch-y-bondhyn_ pienempiin ja sain _Hoflands fancylla, Stoneflyllä,\nMarch brownilla, Hardys favouritellä, Governorilla_ y.m., joita minulla\noli milloin mitäkin lajia aina kolme siimassani, nyt yhtä hyvin kuin\nsitä ennen devonilla ja salakalla. Jos olisin malttanut säästää nekin\nkalat perhosaikaan, olisin luultavasti saanut nekin perholla.\n\nSain samalla kokea, että nyt ei kelvannut mikään muu kuin perho. Kosken\npöytä oli katettu mullosen kaikkein makeimmalla herkulla, jota se ahmi\ntavattomalla ahneudella. Perhoja tuli kuin tuiskuttamalla. Niitä kihisi\nkaikissa pensaissa, joista ne pelmahtelivat paksuina pilvinä ilmaan.\nNiitä parveili savunaan puiden latvoissa, juoksenteli puomia ja\nsillankaiteita pitkin kuin russakoita, niitä tunki silmiin, suuhun ja\nsieraimiin, ikkunat oli pidettävä kiinni, etteivät ne täyttäisi\nhuoneita. Missä oli vähänkin suvantoa ja tyynempää vettä, siinä\ntuikkivat turvat, pätkivät pyrstöt, ja hypähteli korkealle mullosia\nottaen ruokaansa sekä vedestä että ilmasta. Säyneitäkin mulahteli\nVälisuvannossa puoman ja maan välissä. Vasta tämmöisinä päivinä näkee,\nkuinka paljon kaloja koskessa todella on. Ruokaa riitti kaikille ja\nsittenkin sitä meni suurin osa hukkaan. Jokainen kala oli pian paksu\nkuin syöttöporsas, vatsa pingallaan ja kurkku läkähtymään asti täynnä.\nOli istuttava rannalle iloitsemaan toisten ilosta, sillä pian aikaa ei\nmaksanut vaivaa koettaakaan keinotekoisin perhoin kilpailla\nluonnollisten kanssa, jotka elävinä putoilivat veteen ja lentelivät ja\njuoksivat pinnan yllä ja pintaa pitkin. Sinä päivänä kuin perhostulva\noli korkeimmillaan, en saanut ainoatakaan, en perhoilla, en salakalla\nenkä millään. Mullosten ei tarvinnut muuta kuin seisoa pää vastavirtaan\nja aukoilla suutaan ja niellä. Satojen joukossa oli minun perhoni vain\nyksi ja siis vain sattuma, että se sattui suun kohdalle.\n\nNäitä pitoja kesti useita päiviä. Sitten alkoi perhospyry vähitellen\nvaimeta ja sitä mukaa syönti taas parata. Kun mulloset turhaan\nodottivat luonnon tarjoilun jatkumista, ottivat ne taas minun\ntarjoamiani. Kokeilin kaikenlaisilla malleilla ja kaikki kelpasivat,\nerikoiset ja eriväriset. Sain pian tarpeekseni tästä ja lähdin. Ei\nmakeata mahan täydeltä, ja tulee se kai kesä toinenkin -- niinkuin\ntulikin.\n\n\n\n\nUISTIN.\n\n\nKalamies on usein vanhoillinen eikä helposti luovu pyydyksestä, johon\nhän on tottunut. Vanhat pyydykset voivat ruostua, mutta rakkaus niihin\nei ruostu. Samasta syystä hän ei myöskään ensi tilassa taivu käyttämään\nsellaista, jolla joku toinen on saanut, mutta hän ei. Ja usein vanhalla\nja rumemmallakin, johon rajattomasti uskoo, saa paremmin kuin uudella\nkauniimmalla, johon ei usko, sillä uskosta se tämä kalansaaliskin\nriippuu. Joka uskoo johonkin pyydykseen, hän taistelee sen uskonsa\npuolesta ja sen innostamana ja heittää hartaasti ja hikipäässä eikä\nveltosti ja välinpitämättömästi niinkuin silloin, kun pyydyksellä ei\nole hänen täydellistä luottamustaan. Monien vehkeiden suhteen olen\ntuuminut: \"Saattaahan se olla hyvä tuokin, siellä ja siellä, sitä ottaa\nsemmoistakin, kun sattuu, ja kyllähän minä olen minäkin sillä koettanut\nja jonkin saanutkin, mutta paras on panna se ja se s.o. se, millä minä\nyleensä olen saanut.\" Vasta sitten, kun omat suosikit eivät kalasta,\nkun niillä turhaan olen piessyt koskea pitkin ja poikki, vasta sitten\nminä kuin jonkin ihmeen toivossa turvaudun toisen suosittelemaan, mutta\nsilloin hyvin usein ei kalasta sekään.\n\nVaikka oppi-isäni Lybeck käytti paljon uistinta tai oikeastaan lippaa,\njoita hänellä oli useamman laatuisia, pieniä ja suuria, ja vaikka\ntiedän olevan vesiä, joissa uistin lohenkin onginnassa on melkein\nyksinomaan käyttökelpoinen, en minä ole siihen oikein päässyt\nperehtymään, jotavastoin olen takertunut devoniin ja heittelen sitä\nerivärisenä ja erikokoisena melkein aina silloin, kun en kalasta\nperholla. Sitä on helppo heittää, sitä saa erisuuruisia ja hopeisia ja\nkultaisia ja sitä voi ripolinillä maalailla minkä väriseksi milloinkin\ntahtoo. Sillä voi jäljitellä valkoista kalaa, keltaisenpunaista ja\nvihreänsinistä sekä elritsaa että pienintä mullosenpoikaa, jopa oikein\npienellä harmaankeltaista koskiperhon toukkaakin. Lippa ja varsinkin\nsoikea uistin sitävastoin leveytensä ja keveytensä vuoksi lentää\nhuonosti ilman lyijyä, on varsinkin kirkkaalla säällä liiaksi näkyvä\nsuurine koukkuineen, joita vauhti ei peitä niinkuin devonissa. Valkea\ntäky, jota se jäljittelee, on aina parempi, ja ainoastaan sen\npuutteessa olen silloin tällöin käyttänyt uistinta etupäässä haukia\nvarten. Se onkin enemmän tyynessä tai vain heikossa virrassa uistelevan\nkuin rannalta virvelöijän ja koskessa heittelevän pyydys. Se on\nsitäpaitsi arka ja koko lailla vaikeasti käsiteltävä pyydys, sen\nkuperuus kun pitää olla erilainen eri vahvassa virrassa, jotta\nliikehtely vastaisi pyörtyneen kalan liikettä, jota ainakin suurempi\nuistin ja lippa jäljittelee. Se ei saa lipattaa ja heittää\nkuperkeikkojansa vedessä liian nopeasti eikä myöskään liian hitaasti.\nSiinä suhteessa se kokonaan eroo devonista, joka aina pyörii yhtä\ntasaisesti akselinsa ympäri ja jonka liike aina on sama, pyöripä se\nhitaammin tai nopeammin.\n\nMutta kun uistin tai lippa sattuu olemaan oikeaa mallia siihen veteen,\nmissä sillä kalastetaan, voi se tehdä ihmeitä. Ja erään uistimen kanssa\nminä kerran Huopanassa jouduin en tosin itse kalastajana, vaan toisen\nsoutajana, semmoiseen syönnin peliin, että tulen sen aina muistamaan --\nja harmikseni, jos sanon suoraan.\n\nTapasin kesällä Helsingin Esplanadissa vanhan kalakumppanin, joka sanoi\nolevansa menossa urheilukauppaan ostamaan jotakin uistinta, jonka hän\noli huomannut erittäin tehoisaksi saaristossa haukia uistellessaan. Hän\narveli, että se ehkä olisi hyvä Huopanan lohillekin. Minä en uskonut,\njos en ollut uskomattakaan. Vaan sopiihan koettaa, sillä kaikkea pitää\nkoettaa. Vaikka olenkin vanhoillinen siihen nähden, millä lopulta\nkalastelen, minä kyllä aina kokeilen uusillakin, negativinenkin kokemus\non kokemus sekin. En edes tiedustellut, millainen uistin se oli, jonka\nhän aikoi ostaa. On pyydyksiä, jotka sattuma saattaa muotiin ja jota\nsitten kauppiaat kehuvat asiakkailleen ja joita herkkäuskoiset ostavat,\nkunnes ne sitten yhtä pian häviävät. Niissä on aina olevinaan jokin\nhienous ja salaisuus. Milloin pitää uistimen välttämättä olla\npäältäpäin kuparinvärinen ja alta hopeanvärinen, milloin taas\npäinvastoin, milloin ei kupari kelpaa lainkaan, vaan sitävastoin\nehdottomasti vaski. Olen minäkin niitä ostanut ja maalannut ja\ngalvanisoittanut, pääsemättä kuitenkaan selvyyteen toisen tai toisen\nehdottomista eduista, sillä lopulta kaikki pyydykset\nkalastavaisuuteensa nähden riippuvat veden väristä ja syvyydestä ja\ntaivaan pilvisyydestä tai poutaisuudesta ja kuka lopulta tietää mistä\ntaiasta, mutta sen tietää jokainen kalastaja, että aina ne oikkuilee ja\nyllättelee. Elokuun keskivaiheilla tapasin toverini taas Huopanassa ja\nhänen laatikostaan tuli esille ainakin neljän tuuman pituinen soikea\nkalankuvainen hopeauistin, niitä semmoisia, joissa tylsä pyrstö on\nasetettu pääpuoleksi ja terävä pääpuoli pyrstöksi -- miksi niinpäin, sitä\nen koskaan ole osannut selvittää -- muodoltaan jotenkin samanlainen kuin\nse, jota käytetään Kemijoen suvannoissa. Ennen näkemistäni se erosi\nvain sikäli, että se oli yksivärinen ja kupera puoli oli tehty\nsuomuille. Siinä. oli kolme koukkuparia, yksi ylinnä, toinen alinna ja\nkolmas keskellä, oikeita ankkureita.\n\n-- Mikäpäs siinä, uistin kuin uistin, ainakin siinä pysyy, kun kerran\ntarttuu, saattaa olla haukia varten hyväkin, mutta täytyy olla hyvin\nnälkäinen tai likinäköinen lohi, joka tuommoisen nielee.\n\n-- Menen minä nyt kuitenkin koettamaan aamiaiskalaa, kala kuin kala ja\nkala se on haukikin.\n\n-- Minä tulen soutamaan.\n\nToisen varmuus aina hiukan tarttuu. Eihän tiedä, syöhän lohi\nKeiteleessä sen suuria muikkuja ja ottaahan se koskessa salakkaakin,\nmiksei se ottaisi senkin kuvaa niinkuin kaikenlaisen muunkin elävän\nruokansa kuvaa?\n\nLähdimme niskaan hopeauistimen kauniisti kylläkin helähdellessä vapaa\nvasten. Oli tuulinen, lounaasta tempoileva ilma, milloin poudassa,\nmilloin pilvessä. Niskassa on järven ja kosken rajalla pienoinen saari,\njonka ympärillä on hyviä haukipaikkoja. Kierrämme sen ensin järven\npuolelta, mutta ei ole hauki syönnillään, vaikka on olevinaan niin hyvä\npyydys, että sillä Tammisaaren satamassakin saa niin paljon kuin\ntahtoo. Ehkä ne ottavat saaren alapuolelta. Ei ota sieltäkään, vaan sen\nsijaan uistin kyllä useamman kerran ottaa pohjaan ja antaa haravansa\ntäyden vesiheiniä. Siihen ne nuo moni- ja pitkäkoukkuiset yleensäkin\novat erittäin taipuvaisia, niillä on aivan erikoinen rakkaus myöskin\npohjahakoihin, saa olla hyvin iso hako, joka niiden varassa ei nouse\nylös.\n\n-- Maltahan ... maltahan...\n\nLaskeumme alemma, siinä on paikka, jossa melkein aina on hauki, onpa\njoskus vaihteeksi lohikin. Siinä on sitä varten tarpeellinen kivi ja\nkiven rannanpuolella ahvenheinikkotukko, jos ei siis siitä, niin ei\nmistään. Ja siinä se samassa ottaa kuin ottaakin. Näyttää olevan noin\nkilon painoinen, ja tulee oikonaan venettä kohti.\n\nToverillani on luja, kankea vapa, jonka kärki kyllä on melko lailla\ntaipunut, käyristynyt monessa tasapäätappelussa, mutta kestää yhä. Se\non saanut olla mukana monessa kovassa koetuksessa sekä Tainionkosken\nkuohuissa että Äänekosken rännikanavan niskassa, joissa ei kuulema auta\nolla helläkätinen; jos antaa lohelle hetkenkään hengähdysaikaa, se\nmenee. Täytyy huumata se ensi tempaisulla niin, ettei se ehdi\najatellakaan lähtemistä pelastavaan kuohuun. Siima ja peruke ovat\nystävälläni yhtä lujat, tapsi teräslangasta punottu. Kun hänen\npyydykseensä kerran tarttuu, ja jos vielä tarttuu niin hyvin, että\nkalan suupieli kestää, silloin hän myöskin voi vetää sen uuvuttamatta\nmaihin, ei niin isoa, ettei se tulisi. Sillä tekniikalla on kyllä monet\nheikotkin puolensa, mutta on ainakin yksi vahva, se että hyvän syönnin\naikana ei aika mene hukkaan, niinkuin menee heikommilla vehkeillä. Ja\nonhan sellainen menettely urheilunkin kannalta tyydytystä antava\nsikäli, että ottaminen on koko ajan ottelua, vimmattua sylipainia\nelämästä ja kuolemasta ilman mitään kuolleita välikohtauksia, ilman\nyhtä ainoata hengähdyksen hetkeä, kala ei pääse painautumaan pohjaan,\nei jurnittamaan eikä jarruttamaan, joka voi saattaa kärsivällisimmänkin\nepätoivoon.\n\nJa niinpä hauki nytkin vanhasta tottumuksesta otettiin oikonaan kotiin,\npää korkealla, suoraan haaviin ja olisi kai tullut ilman sitäkin laidan\nyli yhtä kyytiä veneeseen. Vasta siinä se pääsi päristelemään ja\npäristelihe heti irti. Jos hän ei olisi pannut sitä niin tiukalle kuin\npani ja päästänyt sen vain kerrankaan hyppäämään, olisi se päässyt jo\nennen. Vahva vapa, luja siima, teräsperuke, isot koukut, tuima otto --\nilman sitä se olisi mennyt ja kun ei mennyt, oli se tämän tekniikan\nvoitto -- joka oli todistettava ja taas kerran todistettu. Olimme siitä\nusein väitelleet ... minä myönsin.\n\n-- Näetkös nytkin?\n\nNäinhän minä, mutta en minä sittenkään vielä ollut kaikin puolin\nvakuutettu ... annahan olla, kun tarttuu suurempi, oikein suuri, eivät\nsiinä mitkään pelit kestä.\n\n-- Niin suuria ei ole ... ja jos ei kestä, niin olkoon kestämättä;\njoskaan silloin en ole saanut, olen ainakin urheillut, jos en olekaan\nvoittanut, olen ainakin taistellut.\n\n-- Siis jatkamme.\n\n-- Minä olen valmis.\n\nLähdimme toivehikkain mielin soutamaan, sillä missä ja mitä yksi hauki\nottaa, siinä ja sitä ottaa toinenkin. Olihan jo todistettu, että tämä\nsuomuselkäinen uistin kelpaa ei vain Tammisaaren sataman, vaan myös\nHuopanan haueille, ja minä ohjasin siis veneen takaisin vesille\nvähemmin epäilevänä kuin äsken. Uistimen omistaja oli niin vuorenvarma\nvoitostaan, että sanoi: \"Tuosta otetaan uusi ja parempi\" -- samassa kun\nhän heitti helisevän pyydyksensä ulos niin, että siima vinkui vavan\nrenkaissa. Tuskin oli pyydys läiskähtänyt veteen ja ehtinyt hiukan\nupota, kun vapa taipui ja kala oli kiinni.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Lohi, souda!\n\nTunsin airoissakin, että se oli suuri, mutta en soutanut, vaan päästin\npäinvastoin venettä virtaan, ettei kiristys kävisi ylen suureksi.\nHuusin vielä hädissäni, että hän päästäisi siimaa. Se menee kuitenkin\nalas, on soudettava maihin ja seurattava mukana Välisuvantoon saakka.\n\n-- Souda, sanon minä! komentaa toverini.\n\n-- Katkeaa...\n\n-- Ei katkea, souda!\n\nTeen työtä käskettyä. Se on todellakin lohi, ja koettaa turhaan sekä\noman voimansa että kosken niskan vesivoiman avulla laskea alas. Kun\nvapamies vääntää rullaa ja soutumies airoja, on se pian pinnalla kuin\näskeinen hauki, velloen veden kauheaan vaahtoon niinkuin täydellä\npaineelle liikkeelle pantu potkuri. Se ei voi sitä kauan kestää, sen\ntäytyy koettaa pelastautua ylöspäin, kun ei voinut pelastautua alaspäin\nja se syöksee eteenpäin venettä kohti, kilpaillen rullan ja soudun\nkanssa.\n\n-- Nyt on helvetti!\n\n-- Mikä on?\n\n-- Helvetti ... älähän souda!\n\n-- Eikö enää? -- Miksei?\n\n-- Malta!\n\n-- Pääsikö se?\n\n-- Ei, ei ... rulla pakana... Nyt saat taas soutaa.\n\nOli tapahtunut, että rulla siiman kiskaisemana oli kimmonnut\nholkeistaan ja pudonnut kalastajan helmaan. Onneksi ei kala tiennyt\nsiitä mitään, vaan tuli yhä ylöspäin, jollaikaa kalastaja oli ehtinyt\npanna rullan paikoilleen. Sellaisen kiristyskohtauksen jälkeen ei enää\nollut pienintäkään pelkoa siitä, että se enää pääsee. Minä hinasin sitä\nsiis tasaisessa tahdissa ylöspäin, se hyppäsikin, mutta hypätköön,\noltiin syvällä vedellä ja jo niin ylhäällä, saaren kohdalla, ettei se\nolisi mennyt alas, vaikka olisi vähän hellittänytkin. Mutta toverini ei\nhellittänyt. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin lohi oli pyörtynyt ja alkoi\nparinkymmenmetrisen siiman päässä vintturoida pinnalla samanlaisin\nkuperkeikoin kuin se uistin teki, johon se oli tarttunut. Ja minä\nsoudin rantaan, ajoin veneen kiinni kahden kiven väliin, tartuin\nkoukkuun, eikä aikaakaan, kun meillä oli iso, ruskea, komea, ainakin\nkuusikiloinen koiraslohi veneessä, saatu uistimella, jota en olisi\nikinä uskonut ottavan tämmöisellä kirkkaalla säällä. Oli otettu\nvajaassa viidessä minuutissa kala, jonka ottoon muulloin olisi mennyt\nyhtä monta kymmentä minuuttia ja joka luultavasti alas päästyään ja\nmeidän noustuamme maihin olisi pysähtynyt vasta kosken alla\nVälisuvannossa.\n\n-- Mitäs sanot?\n\n-- Eläköön, hurraa!\n\nMeillä oli siinä yhteinen tupakkatunti, ennenkuin aloimme uudelleen.\nOli kuin olisimme kaataneet karhun ja pitäneet sille peijaisia.\nYstäväni mieliala oli sekoittamaton ja minä soin hänelle sen\ntyydytyksen täydestä sydämestäni ja koetin itsekin olla siinä mukana.\nKoetin, sillä minun mielihyväni ei ollut aivan sekoittamaton. Ne siis\ntodella ottavat tuommoistakin mammuttia Huopanankin lohet, joiden maku\njo olisi pitänyt jalostua. Eikö niille todellakaan tarvitse tarjota sen\nhienompaa pyydystä? Siihenkö toteen meni kaikki heille antamani\nkasvatus pikkumullosesta alkaen. Eikö ne ymmärrä, että semmoinen ei\nlainkaan sovi minun perhoskoskessani? Eikö siis tarvita muuta kuin\nnakata mokoma metallilevy menemään ja vetää kuin köydellä veneeseen?\nSiihenkö toteen meni kaikki monimutkaiset perhoni, ja tutkimukseni ja\nteoriani ja tieteilyni senkin seitsemistä, senkin seitsemistä\nkymmenistä märistä ja kuivista ja suurperhoista ja pienperhoista?\nOlenko kaikkina näinä vuosina tehnyt turhaa työtä, nähnyt vuosikautisia\nvaivoja yhä hienontamalla pyydyksiäni ja päästänyt joka vuosi pienistä\nperhoistani ja hienoista perukkeistani kuinka monta monituista joka\nkesä! Ja koettanut opetella hienoja heittoja ja kehittää hienoja\nkeinoja? Ja nyt kelpaa sille kosken arimmassa paikassa, matalassa\nniskassa, keskellä päivää, veneen pulikoidessa muutaman metrin päässä\nsiitä, tuommoinen pelätti. Silloin niiden täytyy ottaa melkein mitä\nhyvänsä, vaikka suolaista silakkaa, joita kai siis täytyy ruveta\nvarustamaan mukaansa vastavuosina?\n\n-- Mitäs tuumit?\n\n-- Tuumin vain, että se on komea kala ja että sinulla on ihmeellinen\ntaikakalu uistimeksi.\n\n-- Tahdotko koettaa, vaihdetaan, ota sinä vapa, minä soudan?\n\n-- Kiitos, mutta kyllä minä yhtä mielelläni soudan itse.\n\nSoudamme siis taas, laskemme niin alas kuin uskallamme siihen, missä\nniska alkaa viedä vettä kiivaammin, samalle linjalle kuin äsken.\nKuljettelen venettä edestakaisin, ja uistin, joka välkkää siellä niin,\nettä näkyy veneeseen saakka, heilahtelee ylpeästi ja voitonvarmasti\nveneen mutkien mukana, kunnes se siimaa laskettaessa lopulta katoo\nniskajänteen alkavaan kuohuun.\n\n-- Nyt siinä on samanlainen!\n\n-- Jollei se ehkä ole pohjassa?\n\nOlisin melkein suonut, että se olisi ollut pohjassa. Olisin saanut\nruveta uskomaan, että äskeinen lohi oli vain sattuma, ehkä vanha ja\nlikinäköinen, elämäänsä kyllästynyt itsemurhaaja.\n\n-- Ole huoletta, ei se ole pohjassa.\n\nOttaminen tapahtui samoin kuin äsken. En koetakaan enää suositella omia\nottotemppujani ja kiskon siis venettä ylös niin, että kokka kohisee.\nRulla laulaa, vapa on melkein kaksinkerroin, se on niin suuri, että\nhänen sittenkin täytyy antaa sen mennä. Nyt huudan minä, miksi hän\npäästää.\n\n-- Ole huoletta, en minä päästä, kyllä se tulee, vaikka vähän meneekin,\nse on hauki.\n\nMinusta on jostakin syystä mieluista, että se on hauki eikä lohi. Koska\nse on hauki, niin oli lohi sitäkin enemmän sattuma. Se on suuri hauki,\nyhtä suuri kuin lohi, oikea suvantojen vanha susi, jumalan kiitos, että\nsellainen peto kerrankin saadaan pois. Se olkoon kernaasti uistimen\nansio.\n\nMeillä on taas viihtyisä tupakkatunti veneessä samassa paikassa kahden\nkiven välissä ja minunkin mielihyväni on nyt sekoittamaton.\n\n-- Kaksi haukia ja lohi, kauniit aamiaiskalat, lähdemmekö jo?\n\n-- Otamme mennessämme vielä kolmannen hauen.\n\nSoudan hänet taas samaan paikkaan. Ei ota, ainakin ovat loppuneet ne\nlohet, jotka ottavat uistinta. Mahdollisesti ottaisi nyt devonia ja\nperhoa.\n\n-- Muutammeko? Koetammeko sitten jollakin muulla?\n\n-- Emme.\n\n-- Sama se.\n\nKäytän hänet vielä toisella rannalla, ennenkuin soudan ylemmä\nvalkamaan. Soudan veneen aivan lähelle rantaa ja pyöräytän sen siinä\ntakaisin. Siima ja uistin melkein pyyhkäisevät rantakiviä. Silloin on\nvapa vielä kerran vääränä ja siinä on vielä kerran lohi! Naaraslohi,\npienempi kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin lohi eikä hauki. Siis\nnaaraslohetkin ottavat sitä, minun kaikkein kaunoisimmat, perhojeni\nparhaat ymmärtäjät -- mutta herkutteleehan hienoinkin setteri välistä\nhevosen haaskalla kylän tiistien kera.\n\nVielä yksi hauki, siis neljä haukea ja kaksi lohta, se ei siis ole\naivan yhtä hyvä lohiuistin kuin haukiuistin. Mutta ei ole enää\nepäilystäkään, että se sittenkin on erinomainen ase.\n\n-- Minä luovutan aseeni, minun on pakko antautua, onnittelen.\n\nKannamme saaliin korennossa pihaan. On ollut kaksi muuta miestä samaan\naikaan koskella heittämässä sekä devonia että perhoja, niitä ja niitä,\nminun neuvokkieni mukaan. Ei kumpainenkaan ole saanut pyrstöäkään.\nAinoastaan meidän uistimemme kelpasi. Samana päivänä saatiin sillä\nAlasuvannosta vielä kolmas suuri lohi ja haukia en muista kuinka monta.\n\nLähtiessään lahjoitti ystäväni minulle uistimensa ja kehoitti minua\nsitä ahkerasti käyttämään. Minä ... minä en kastellut sitä kertaakaan\nkoko syksynä. Sillä kalamies on vanhoillinen. Minä en tahdo, että\nHuopanan lohet oppivat ottamaan muuta kuin minun devoniani ja minun\nperhojani. Ja ottihan ne niitä ja ottavat kai vastakin.\n\nUistinta en käytä kiusallakaan, mutta jos hyvä toveri sallii, niin minä\nsitä hänelle kernaasti soudan. Sillä enpä muista, milloin minulla\nsittenkään olisi ollut niin jännittävän hipaisevaa kuin tuntiessani\nlohen pyrstön potkaisut airojen nenissä. Sekin sensatio olisi jäänyt\nkokematta, jollei vapa, siima, uistin ja pyydys olisi ollut tehty siltä\nvaralta.\n\n\n\n\nSUURPERHO.\n\n\nOikeastaanhan onkimies on erakko. Harvoin meitä näkeekin kahta samassa\nveneessä. Siihen on syynsä. Onginta on yhden työtä eikä siinä apumiestä\ntarvita muuhun kuin soutamaan suurissa koskissa, joissa ei voi rannalta\nheittää. Ammatti vaatii hiljaisuutta. Kuta varovammin ja vähemmän\nkolistellen liikkuu, sitä pikemmin täyttyy kontti. Oikeassa tunnelmassa\npysyminen on onkimiehelle tärkeä viihtymisen ehto. Mutta se häiriytyy\nhelposti, ellei satu semmoista toveria, joka yleensä on samassa\nvireessä. Vaikka hän muuten olisi minkämielinen tahansa, ei sillä\nväliä, kunhan hän on onkimielinen. Kalakaverien on oltava\nsamasointuisia, onkimasointuisia. Sellaisia onkimasointuisia on\nharvassa, vaikka onkijoita onkin paljon. Syntyy helposti epäsointua.\nToinen väsyy tai kyllästyy ja joutuu pois vireestä, kun toinen on\nkärsivällisempi ja innostuneempi ja tahtoisi jatkaa, silloin kun toinen\nhaukottelee leukansa sijoiltaan ja ehdottaa, että mentäisiin kotiin.\nVoi syntyä erimielisyyttä myöskin siitä mihin mennä, ja kun sieltä\nsitten ei saa, tulee pahalle tuulelle se, joka ehdotti väärin. \"Mennään\nsitten sinun paikkaasi\" -- vaan jos sielläkään sitten ei enää syö, on\nmieliala vielä kerran häiriintynyt.\n\nSiksi minä yleensä ongiskelen yksin, saadakseni olla ja tulla ja mennä\nmieleni mukaan ja toimia kaikkien päähänpistojeni mukaan. Luonnostakin\nminä ongella istuessani nautin enemmän yksin kuin kaksin. On\nsanomattoman suloista istua metsälammen kaislikkorinnassa näkemättä\nketään ja kuulematta mitään, samoin meren ulkokarilla loitolla väyliltä\nja laivoista, jotka kulkevat jossakin kaukana, tai koskella, jossa\nainoana seurana on vain veden ainainen vilinä. Niille\nyksinäisyysjuhlille ei vedä vertoja mikään.\n\nMutta _jos_ on oikein samasointuinen toveri, jos sattuu hänen kanssaan\nsaamaan hyvin, silloin ei taas mikään ole sen ilon ja tyydytyksen\nveroista, kuin soutaa kaksin kotiin yhteinen saalis ja uudelleen ja\nuudelleen läpikäydä retken vaiheet ja muistella vanhaa ja suunnitella\nuutta ja tehdä johtopäätöksiä kokemuksistaan ja huomioistaan. Varsinkin\nlohenonginnassa, jossa on ainaista uutta ammatillista oppimista ja\njossa yksinomaan omine kokemuksineen ei pääse pitkällekään, on\nsamataitoinen ja samaintoinen ja muuten mukava toveri verraton.\n\nMonivuotinen toivoni päästä taas kerran onkimaan lohia yhdessä ystäväni\nW----n kanssa oli vihdoin toteutunut. Hän on niitä meillä verrattain\nharvoja urheiluonkijoita, jotka harrastavat hienomman onginnan vaikeata\nja viehättävää taitoa ei vain käytännöllisesti, vaan myöskin\nteoreettisesti. Englanninkieltä taitavana hän seuraa onginnan emämaan\nkirjallisuutta sillä alalla, sen johdosta tuumaillen ja tieteillen.\nHänen esimerkkiään seuraten minäkin olen koettanut hiukan perehtyä\ntähän onkijalle tarpeelliseen kieleen. Olemme molemmat päässeet\njossakin määrin perille perhosista, niiden kehittymisajoista ja\nilmaantumisesta ja tehneet itsellemme teorioita ei vain siitä, mitä\nperhoa mullonen milloinkin ottaa, vaan myöskin, minkätähden se sitä\ntekee. Pyrkimyksenämme on ollut englantilaisten kokemuksia omiimme\nsovelluttamalla koettaa saada sekä vanhoista yleisvarastoista valituksi\nettä osviittojemme mukaan uudesti valmistutetuksi sellaisia\nperhotyyppejä, jotka niissä ja niissä tapauksissa ja tilanteissa\nsoveltuisivat niihin vesiin, joissa olemme kalastaneet. Sitä varten me\ntalvisin tuon tuostakin puramme pyydyslaatikkomme -- joka ohimennen\nsanoen W----llä on, niinkuin kaikilla pitäisi olla, ensiluokkaista\ntekoa, samoinkuin hänen vapansa ja muutkin vehkeensä -- puramme ne ja\nkäymme uudelleen ja aina uudelleen läpi perhosvarastomme, jotka vuosien\nkuluessa ovat kasvaneet kauniiksi kokoelmiksi. Paljonhan niissä on\nkuollutta lastia, jolla ei ole saatu eikä kaikella tullut\nkoetetuksikaan, luettelojen mukaan tilatuita merkillisyyksiä, mutta on\nsiellä myöskin elävää tavaraa, jota aina ottaa ja jota on varastoon\nhankittava joka vuosi uutta. Siellä on, pienimmästä tummimmasta\nmullos- ja harriperhosta suurimpaan ja koreimpaan lohiperhoon saakka,\nkaikki hyvin lajiteltuina laatikkoihin ja lompakkoihin. Moneen niihin\non kiintynyt muistoja onnistuneista saaliista, toisiin yhä vieläkin\nkirveleviä muistoja pettymyksistä, vielä toisiin toiveita\nvastakesäisten kokeilujen varalta... \"Tuolla olisi mahdollisesti\nsaanut...\" -- \"Se näyttää kylläkin kiehtovalta\"... -- \"Ota sinä se ja\nkoettele ensi kesänä.\" -- \"Kenties sinä koetat tätä, se oli viime\nsyksynä erinomainen\" -- ja niin niitä vaihdetaan, ja se on hauskaa\ntalvi-iltahuvia, siirtymistä mielikuvituksessa sinne kauas kesäöiselle\nkoskelle, kun autot täällä toitottaa ikkunan takana. Kaihoten ne taas\npannaan takaisin -- on vielä pitkä, yksitoikkoinen talvitaival siihen,\nkunnes taas ollaan koskella. Sen nukkuisi kernaasti karhuna kylkeä\nkääntämättä.\n\nSe taival kuitenkin katkeaa, kuinkahan katkenneekin -- ja nyt olemme\nsamoine laatikoinemme koskella, kahdessa tutussa kamarissa, vehkeet\nlevällään, pulmat punnittavina, mutta nyt on mahdollisuus niiden\nratkaisemiseen ei vain teoriassa, vaan myöskin käytännössä, sillä koski\nkuohuu ikkunan alla ja pikkupuro lirisee omassa pihassa ... ikkunasta\nlentelee perhoja sisään ja hermosto latautuu kaiken sen sähköllä. Mutta\nvaikka hänessä kuinka kihelmöisikin, vanha kalamies ei kiirehdi\npoikahattaran tavoin koskelle ottaen umpimähkään mukaansa pyydyksen,\nmillä joskus on saanut tai kuullut saatavan, vaan mitä juuri nyt pitää\nsiitä ja siitä syystä mahdollisimman edullisena.\n\nOlemme vähitellen valmiit -- minulla on heittosiimassani harmaanruskea\nyleisperho _March brown_, toverilla suuri musta _Sweep_, jossa on muuan\nhöyhen sinistä. Ja meillä on kummallakin ollut omat syymme, usein\nkeskustelun alaiset, joiden mukaan olemme tehneet valintamme. Täytyy\naina olla todennäköisyys tukemassa pyydyksen valintaa. Sama se, jos se\non oleva erehdys, sillä erehdyskin on kokemus, ehkä vielä suurempi kuin\nse, joka saavutetaan oikeaan osumisella, sillä onnistuminen tekee\nvanhoilliseksi, erehdys kannustaa uusiin kokeiluihin.\n\nMinä olen yleensä ollut taipuvainen kalastamaan niin sanotun\njäljittelyteorian mukaan, joka tietää sitä, että lohelle on tarjottava\ntekoperho mahdollisimman paljon sen näköisenä, kuin minä se esiintyy\nluonnossa kunakin aikana. Edellä olevassa kuvauksessa \"_Stenofylax\nstellatus_\" olen esittänyt esimerkkejä tämän teorian\nmenestyksellisyydestä, samoin myös kirjoituksessa \"Salaperäiset\nsäyneet\". Tavallisimmat perhoni ovat olleet kooltaan ja vivahduksiltaan\nerilaiset ruskeat, mustat, tumman- ja vaaleanharmaat ja\npunaisenruskeat, joista toiset jäljittelevät veden pinnalle putoilevia\nmunivia perhoja, toiset virran mukana tulevia pinnalle pyrkiviä\npuolikehittyneitä perhoja eli n.k. nymfoja tai subimagoja, toiset\nvedessä liikkuvia toukkia. Olen käyttänyt, nimeltään mainitakseni vain\nmuutamia, m.m. _March brownia, Stoneflytä, Bridgeä, Orange- ja Yellow\nmallardia, Cinnamonia, Hoflands fancyä, Hammonds adoptedia, Alderia,\nHardys favouritea, Zulua, Brown-, Red- ja Soldier palmeria_ y.m.\nToverinikin on varsinkin Huopanassa onkiessaan käyttänyt näitä, mutta\nKalkkisissa hän on aina saanut paremmin suurilla perhoilla niinkuin\n_Sweepillä, Silver greyllä, Silver doctorilla, Jock scottilla_ y.m.\nsuuremmilla ja pienemmillä lohiperhoilla. Sen lisäksi on hänellä siellä\nollut erikoinen suuri perho, josta tuonnempana. Näitä suurempia perhoja\nei minun aikanani ja tuskinpa sitä ennenkään ole yleensä käytetty\nHuopanassa, ennenkuin eräs klubimme jäsen siellä alkoi niitä eräinä\naikoina erinomaisen tuloksellisesti käyttää Simunan koskessa ja\nHaapakoskessa saamansa kokemuksen nojalla. Muuallakin, m.m.\nPuntarinkoskessa on lohiperhoilla, varsinkin pienillä, saatu sekä\nsuuria että pieniäkin.\n\nPäätimme nyt koettaa kumpaakin lajia, hän omia suosikeitaan, minä\nomiani.\n\nVakuuttaakseen minua oman teoriansa puolesta W---- oli antanut minulle\nmatkalukemiseksi H.T. Sheringhamin teoksen \"Elements of angling\", jossa\non erikoinen luku \"The big fly\", suuri perho. Siinä huomautetaan aluksi\nsiitä, että vaikka mullonen joskus onkin tilaisuudessa ottamaan\nperhosia veden pinnalta, se ei saa kaikkea tai edes suurinta osaa\nravintoaan sitä tietä. Kaikissa koskissa se hyvin suureksi osaksi elää\npohjaravinnosta: toukista, etanoista, jokikravuista ja kaikenlaisista\npikkukaloista. Sellaiseen ravintoon tottunut kala ei erittäin\nhalukkaasti ota onkimiehenkään perhoa, varsinkaan ei pientä perhoa,\nvaikka sitä voi silläkin saada, kun sattuu. Perhosvavalla kalastavan\ntäytyy silloin turvautua n.k. \"suurperhoon\". Se oikeastaan ei ole\nmikään perho, vaikka se muodoltaan ja rakenteeltaan sitä muistuttaakin.\nJos se jäljittelee jotakin, niin se jäljittelee pientä kalaa tai\nkalanpoikasta. Oikeastaan jokainen lohiperho jäljittelee jotakin\nsellaista vesielukkaa. Näitä lohiperhoja on satoja lajeja, mutta ei\nniitä käytännössä tarvitse kovinkaan monta. Sheringham luettelee\nseuraavat: _March brown, Silver Grey, Dusty Miller, Silver Doctor_ ja\n_Alexandra_. Mitä näiden perhojen suuruuteen tulee, suosittelee hän\npuolituumaisesta puolitoistatuumaiseen, pienimmän lajin kuumaa ilmaa ja\nkirkasta, matalaa vettä varten, suurimman tuulisina päivinä ja sekaisen\ntai tumman veden aikana. Näitä perhoja on hänen neuvonsa mukaan\nkäyteltävä niin, että niiden liikkeet jäljittelevät kalan liikkeitä. Ei\nsiis riitä, että ne niinkuin pintaperhot heitetään pinnalle veden\nvietäväksi, vaan on niitä liikuteltava niinkuin vedessä liikehtii pieni\nhermostunut tai muuten sairas pikku kala. Se tapahtuu parhaiten hiukan\nnostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Perho on heitettävä joko\npoikkivirtaan tai alas, ei aivan kauas, vaan niin, että vavan kärki\naina tuntee perhon. Siima ei saa joutua mutkalle, koska mutka vetää\nperhon veden läpi epähoukuttelevassa asennossa ja koska kala\ntartuttuaan helposti pääsee irti. Paras paikka ja aika tällaiselle\nkalastukselle on se aika ja paikka, jolloin ja johon suuri mullonen\nnousee etsimään ruokaansa. Aikainen aamu ja myöhäinen ilta tarjoovat\nparhaan tilaisuuden suurten saantiin suurilla perhoilla.\n\nKun onkimies tavallisesti sitkeästi takertuu varsinkin sellaisiin\npyydyksiin, joilla hän on tuloksellisesti kalastellut, olin minä yhä\nhiukan epäilevällä kannalla noiden suurten perhojen suhteen ja tein sen\nvastaväitteen, että koska nämä suurperhot siis eivät jäljittele\nperhoja, vaan kaloja, niin on yhtä hyvä ja parempikin kalastaa täyllä\ntai kalan kuvalla niinkuin devonilla ja silkkikalalla, ne kun saa\nlentämään kauemmas ja paremmin uppoamaan. Olin puolestani tullut hyviin\ntuloksiin aivan pienillä ruskeilla ja sinisillä silkkikaloilla, jotka\njäljittelevät sekä pientä mullosen poikasta että salakkaa ja särkeä\nynnä muuta sen semmoista. Sitäpaitsi olin saanut suuriakin aivan\npienillä hyönteisiä jäljittelevillä huopanaperhoillani ja pidin niin\nollen varmana, että silloin kun perhoja on pinnalla ja mulloset\nkiinnittävät niihin huomionsa ja asettuvat niitä odottamaan ja\nottamaan, silloin niiden täytyy ottaa myöskin niiden jäljennöksiä, jos\njäljennös kerran on oikea ja tarjotaan viehättävällä tavalla, tarpeeksi\nhienosti. Uskoani näihin perhoihin vahvisti ainakin Huopanaan nähden\nse, että kun eräänä edellisenä vuonna W---- alussa oli käyttänyt suurta\nKalkkisten koskessa hyvin kalastavaa _Sweepiä_, oli minun samaan aikaan\nja samassa paikassa käyttämäni pienempi _Stonefly_ osoittautunut niin\npaljoa näpsemmäksi, että hänkin kävi käyttämään sitä. Olivathan muutkin\nHuopanan kalastajat, samoin kuin minä itsekin, kokeilleet\nlohiperhoilla, mutta aina palanneet vanhaan tyyppiin.\n\nTähän huomautti W---- oikein kylläkin, että vaikka täky ja\nkeinotekoinen metalli- ja silkkikala ehkä tekevätkin saman tehtävän, on\nperho kuitenkin hauskempi ja hienompi, olkoon se sitten suuri tai\npieni. Sitäpaitsi se ei tartu pohjaan yhtä helposti kuin nuo raskaammat\ntoiset ja saa sen sijoitetuksi ahtaampiin ja matalampiin paikkoihin\nkuin ne.\n\nNäin punniten puoleen ja toiseen me astelimme kumpikin ominemme\nkoskelle. Ja minun täytyy heti myöntää, että \"suurperho\" suoriutui\nkunnialla kilpailusta. Tosin kyllä minun perhojani pienet ottivat yhtä\nhyvin kuin ennenkin perhojen parveiluaikoina, mutta suuria niillä ei\nsaanut. Sitävastoin _Sweep_ sekä muut suuret suuressa, syvässä väylässä\ntekivät erinomaisesti tehtävänsä. Heti ensimmäisellä käynnillään sai\ntoverini useita kauniita kaloja ja minäkin sain _Silver Doctorilla_\nmuutaman. Mutta parhaan saaliin antoi toverilleni eräs suurperho, jota\nhän muun nimen puutteessa nimitti Kalkkis-perhoksi. Sen koukkunumero\noli 1-1/2 Limerik, ja se oli rakenteeltaan siivet vaalean ruskeat ja\nmustatäpläiset, ruumis keltainen, pää vihreä ja niskahöyhenet (hackles)\nruskeat. Se oli Englannissa teetetty erikoisesta tilauksesta erään\nkotitekoisen mallin mukaan, joka oli saatu jonkin vanhan kalastajan\nperhoskirjasta. Oliko tämä malli tuon vanhan kalastajan oma keksimä vai\nmahdollisesti jäljennetty jostakin aikoinaan Englannista tänne\nkulkeutuneesta, en tiedä. Ei ole helppo sanoa, mitä vesielukkaa tämä\nperho jäljittelee, mahdollisesti jotakin heinäsirkkaa tai myöskin\njotakin toukkaa. Olen löytänyt sekä Huopanan kosken pohjasta että\nkalojen kurkusta siihen vivahtavia toukkia. Voi se myöskin muistuttaa\naivan pientä ensimmäistä kesäänsä elävää mullosen poikaa, jossa\nkeltainen väri on vallitseva väri. Sekä sitä että _Sweepiä_ kuin\nmyöskin muita lohiperhoja otti hyvin, joka päivä useampi suuri, joista\nosa saatiin, osa menetettiin syystä, että tukit ja ruuhkat yhdessä\nvoimakkaan veden kanssa vaikeuttivat ottoa.\n\nTuli siis todetuksi, että suurperho ajaa asiansa Huopanassakin niinkuin\nmuuallakin. Se oli sangen arvokas kokemus, joka saavutettiin suureksi\nosaksi toisissa vesissä saavutetun kokemuksen nojalla, vesissä, joissa\non enemmän vettä kuin Huopanassa ja vähemmän perhoja. Nyt siellä oli\nvettä tavallista enemmän, suuressa koskessa niin paljon, että pienet\nperhot eivät siinä kestäneet ehyinä eivätkä kalat siinä siis niitä\nvoineet saada eivätkä niin ollen myöskään asettaneet syöntiänsä niiden\nmukaan niinkuin useina edellisinä vuosina, jolloin vettä oli ollut\nvähemmän. Suuremmat suuressa koskessa asustavat kalat olivat siinä nyt\nvaanimassa etupäässä kalaravintoa ja ottivat sitä pyydystä, joka tätä\nravintoa jäljittelee. Siis aivan sama huomio kuin minkä Sheringham oli\ntehnyt.\n\nMutta samalla tuli myöskin todetuksi, niinkuin muuten jo kauan sitten\noli tapahtunut, että suuret lohet, kilon kokoisista ylöspäin tähän\naikaan kesästä -- paria viikkoa ennen juhannusta -- ottavat erittäin\nahneesti myöskin täkyä ja niitä pyydyksiä -- devonia ja silkkikalaa --\njotka sitä jäljittelevät. Minä näet, toverini kokeillessa perhoillaan,\nkokeilin näillä, hänen kanssaan kilpaillen, ja sainkin. Kuinka melkein\nsamalla tavalla tehokkaita nämä molemmat pyydyslajit olivat, kävi aivan\nerikoisesti selville eräänä iltana Välisuvannossa. Siinä on otvia\npitämään asetetun arkun maan puolella tyyni paikka, jonka laitaan otvan\nalle oli muodostunut ruuhka. Heitin tähän tyyneen devonini lähelle\npoikkitelaisen puun päätä, jossa näytti pitävän olla suurenkin kalan\nmukava väijymäpaikka. Oitis ajoi sitä suuri kala, mutta palasi heti\npois, nähtävästi huomaten petoksen, kun pyydykseni ei pyörinyt\ntarpeeksi nopeasti. Heitin toisen kerran, mutta nyt vedin lujemmin ja\ntaas ajoi samankokoinen, ehkä samakin, kala ja tarttui, kunnes meni\nruuhkan alle ja pääsi. Nyt heitti toverini Kalkkis-perhonsa samaan\npaikkaan ja sitäkin otti samassa, vaikka sekin sitten pääsi. Mutta\ntodistettu oli, että nämä molemmat pyydykset olivat olleet yhtä näpsät.\nEi nytkään ollut ottanut pieniä perhoja, joita olin ensi aluksi\nkoettanut. Aivan samaan kokemukseen tultiin eräänä yönä niskassa.\nSielläkään eivät minun pienet ja ruskeat perhoni kelvanneet, mutta\nkyllä Kalkkis-perho ja devon. Suuri otti toista niinkuin toistakin,\nvaikka tukkiruuhka taas esti niitä saamasta maihin. W----n siima kävi\nkalan mennessä alas ruuhkista ulos pistävään puuhun ja kala meni\nmenojaan. Samoin kävi minulle. Estääkseni siimaa tarttumasta ruuhkaan\nlähdin seuraamaan kalaa alas ja jouduin alapuolelle tuon puun. Silloin\ntuntui kala kääntyvän ylös ja tekevän sen vinhassa vauhdissa. Mutta se\nmenikin alas vetäen siimaa tukin ympäri ylöspäin. Huomasin sen vasta\nsitten, kun melkein kaikki siima oli ulkona ja minun oli lähdettävä\nmukaan. Kun siima viimein tarttui ja pysähtyi juoksemasta oli kalakin\npoissa.\n\nJatkoimme kokeiluamme koko viikon samalla ohjelmalla ja samaan\ntulokseen tullen, eli että otti suurperhoa yhtä hyvin kuin devoniakin.\nPaitsi devonilla kokeilin myös salakalla. En saanut sillä sentään\nsuurempia kuin yksikiloisia, mutta niitä olisin saanut niin paljon,\nkuin olisin viitsinyt ottaa. Niitä seisoi eräissä paikoissa suuressa\nkoskessa laumoittain, luultavasti vieri vieressään kiinni, koska sain\nniitä melkein yksien jalkaini sijoilta, melkein joka heitolla. Tämä\ntäyllä saanti on muuten tavallinen kevätkesästä täällä niinkuin\nmuuallakin, jolloin pikkukalat laskevat koskeen järvestä, josta lohet\nniitä silloin sinne seurannevat. Viittaan kuvaukseeni Koukkuvirrasta.\n\nTämä yhdessä toverin kanssa vietetty viikko Huopanan rannalla on\nhauskimpia ja opettavimpia kalamatkojani. Kalasteltiin, istuttiin,\ntuumittiin ja tupakoitiin. Yhteisin kokeiluin saavutettu kokemus\nosoitti, että siihen aikaan vuodesta, kun koskessa on paljon vettä ja\nvähän perhoja ja kun suuri kala on laskeutunut siihen salakkaparvien\nmukana, pienet koskiperhoja jäljittelevät hyönteiset eivät käy, mutta\nsen sijaan täky ja täkykaloja jäljittelevät keinotekoiset pyydykset --\nsekä myöskin \"suurperho\", olipa se sitten _Sweep_, Kalkkis-perho tai\nmuu n.k. lohiperho.\n\nOli minulla kuitenkin eräänä yönä ilo saada vettä omaan vanhaan\nmyllyynikin, kun minun onnistui saada suuri käymään kiinni entisiin\n\"omiinkin\" perhosiini, ja aivan erikoisiin omiini. Olin viime talvena\ntoverini kautta tilannut Englannista ruskeita _Orange Mallardeja_,\nhiukan pienempiä kuin ne, jotka jäljittelevät suurta _Stenofylax\nStellatusta_, sitä varten, että koskelle varsinkin kesällä ilmaantuu\nperhoja, jotka ovat muutoin suurien syksyllä tulevien _Stenofylaxien_\nkaltaisia, mutta kooltaan hiukan pienempiä. Eräänä yönä aamupuoleen\nyötä, kun palasin säyneitteni luota alasuvannosta, menin vielä kerran\nylös koskelle katsomaan, mitä mahdollisuuksia siellä ehkä olisi\ntarjolla. Huomasin, että niskasta tuli alas noita juuri pienen _Orange\nMallardin_ kaltaisia ja kokoisia perhoja ja että pikku mulloset\nLouhulla, joka on eräs kosken matalampi monikivinen haara, olivat\ntäydessä syönnin touhussa. Erään kiven alapuolella nouseskeli\nsäännöllisesti vähin väliajoin muuan suurempikin, nieleskellen siinä\ntoisen perhon toisensa jälkeen. Heitin siihen ensin lohiperhon sillä\nseurauksella, että kala hetkeksi lakkasi nousemasta ja vetäytyi pois,\nmutta alkoi sitten taas syöntinsä. Panin nyt _Orange Mallardini_ ja\nkoetin sijoittaa sen niin lähelle mullosen nokkaa kuin voin. Se oli\nheti kiinni, luultavasti noin kolmekiloinen. Tappelin sen kanssa kotvan\naikaa vaikeassa vedessä kivien ja tukkien keskessä, kunnes se meni\nkäymäsillaksi asetettujen puiden alle, tuli kyllä taas ylös, mutta\npääsi ottaessa, kun ei ollut koukkua mukana.\n\nPidin tätä hyvänä enteenä siihen, että jahka elokuussa palaan ja vesi\nlaskee välisuvannossa ja kalaruoka vähenee eivätkä täkyvehkeet ja sen\nsemmoiset kelpaa, taas tulee _Stenofylax_-perhojen vuoro päästä\nentiseen arvoonsa. Mutta kävi kuitenkin niin, että vaikkei toverini\nollutkaan mukana suurine perhoineen, hänen suurperhonsa ne kuitenkin\nkalastivat parhaiten ja antoivat leimansa syyskalastukselleni. Perholla\nsaamistani suurista oli enemmän kuin kaksi vertaa saatu lohiperhoilla\n_Sweep, Silver grey_ ja _Dusty Miller_.\n\nJoka kerta kun aloitin onkimiseni, annoin aina etusijan omilleni ja\nvasta, kun niitä ei ottanut, turvauduin suurperhoon, jolla joskus sain\nheti paikalla siitä, mihin turhaan olin heittänyt toisia. Devonia otti\nmelkein yhtä hyvin kuin suurperhoja, joten jäljittelyperhoilla saatujen\nsuhdeluku toisiin pyydyksiin nähden yhä enemmän pienenee. Tämä\nkuitenkin vain suuriin nähden, sillä pienet ottivat yhtä uskollisesti\nkuin ennenkin pieniä perhojani, joiden joukossa oli sekä useita aivan\nuusia siivettömiä n.k. _spider_perhoja että myöskin Huopanan\nluonnonperhojen mukaan Englannissa valmistettuja uusia. Luultavasti\nolisi tulos suurperhojen hyväksi ollut vielä näkyvämpi, jos keväällinen\ntoverini olisi ollut syksylläkin mukana perhosvarastoineen, minun oma\nsuurperhovarastoni kun oli verrattain vaatimaton ja vanha.\n\nVielä mainittakoon, että hiukan kokeilin n.k. Nirhalla, joka Vuoksessa\nkuuluu olevan ainoa, jolla siellä saadaan. Niinkuin tunnettu on se joko\nhansikkaan tilkusta tai sinisestä vaatekappaleesta tai mullosen tai\nhauen nahkasta tehty kalan kuva ilman propellia. Sitä käsitellään\nsiellä aivan niinkuin Sheringham neuvoo käsittelemään suurperhoa,\nuittamalla venheen perässä lähellä pintaa ja nostamalla ja laskemalla\nvavan kärkeä. Vaikka se jäljitteleekin pinnalla uiskentelevaa\npikkukalaa, niinkuin muikkua, tai juuri sen vuoksi, on se katsottava\nsuurperhoksi. Vuoksenniskasta eräältä ammattikalastajalta saamallani\nmullosennahkanirhalla onnistuin kiinnittämään yhden suuren, joka\nkuitenkin hetken kuluttua pääsi, se kun kolmikoukkuun jääneestä\nsuomuksesta päättäen oli ulkoapäin kiinni. Vastainen kokeilu\nvastatkoon siihen, missä määrin tämä pyydys kalastaa Huopanassa.\nHalpahintaisuutensa vuoksi, se kun oikeastaan ei maksa mitään,\njotavastoin lohiperhot nykyjään ovat monen kymmenen markan hinnassa,\nolisi se ehkä otettava yleisemmin käytäntöön varsinkin vesissä, esim.\nKoukkuvirran tapaisissa, joissa lohi nousee pyydystämään pintakalaa.\nKiinnitän kotimaisten urheilukalastusvälineiden valmistajain huomiota\ntähän pyydykseen, jonka sitäpaitsi osaa valmistaa kuka hyvänsä hiukan\nkätevämpi kalastaja itse.\n\nVaikka suurperho tänä kesänä siis osoittautui näin antavaksi Huopanassa\nsiellä vallinneiden veden korkeussuhteiden vuoksi, luulen kuitenkin,\nettä jahka taas tulee vähävetisempiä vuosia, luonnonperhoja\njäljittelevät suuremmat ja pienemmät perhot kuitenkin pääsevät entiseen\narvoonsa. Olen vakuutettu, että hienoon siimaan kiinnitetty\nruskeanharmaa pikkuperho sittenkin on silloin viime tingassa ainoa\nautuaaksi tekevä. Ehkä on myöskin ilmaantuva jokin uusi perho. Sillä\njos missä niin perhoskalastuksessa toteutuu sananlasku, että kuta\nkauemmin elää, sitä useamman kärpäsen näkee. Olen toverilleni\nW----lle kiitollinen siitä, että hän näytti ja neuvoi minulle nämä\nsuurkärpäset... Niin että vaikka kalamies tavallisesti pohjaltaan onkin\nerakko, ja hänen usein tekee mieli olla yksin, tekee hänelle hyvää ja\non hänelle hyödyksi olla koskellaan joskus myöskin toisen kanssa\nkaksin.\n\n\n\n\nENGLANTILAINEN.\n\n\nOlin niin paljon kuullut ja lukenut englantilaisesta onkimataidosta,\nettä jo kauan olin toivoskellut tilaisuutta päästäkseni näkemään,\nkuinka englantilainen oikein onkii. Viime kesänä tämä toivo vihdoinkin\ntoteutui.\n\nVaikka kirjallisuuden avulla koettaisikin päästä esim. heittotekniikan\nja perhoskäsittelyn perille, ei se kuitenkaan onnistu samassa määrin\nkuin omin silmin nähden. Onkimisen taitohan on Englannissa kehittynyt\nkorkeammalle kuin missään muualla maailmassa. Se on siellä muihin\nmaihin verraten niin korkealla, että jos tahtoisi arvata englantilaisen\nkulttuurin tasoa sen mukaan, se olisi korkein maailmassa. Tunnen sitä\noikeastaan vain urheilukalastusvälineitä valmistavien liikkeiden\nluetteloista ja niistä tuotteista, joita niissä esitetään ja joista\nosan olen saanut itsellenikin hankituksi, mutta se antaa minulle jo\nsekin aavistuksen, mitä tuo kulttuuri mahtanee olla muillakin aloilla.\nEi tarvitse muuta kuin avata sellainen hienolle kiiltopaperille\npainettu luettelo, niin avautuu siellä onkijalle ihmemaailma mitä\nihanimpia valmisteita pitkästä kahdenkäden lohivavasta, jolla otetaan\nsatain kilojen jättiläiskaloja, niinkuin masheer ja tarpon, hentoon\nyhdenkäden vapaan, joka hyttysen kokoisen tekohyönteisen avulla tuo\nmaihin vastaavan kokoisen pikkumullosen. Tarjotaan jouhenhienoja\nsilkkisiimoja ja vielä hienompia melkein näkymättömiä perukkeita,\njoilla kuitenkin saa uuvutetuksi villeimmänkin kilon kalan. Näkee\nkuvattuina mitä herkullisimpia virveli- ja perhosrullia. Mutta ennen\nkaikkea perhoja, joista jokainen on hienojen naishyppysten taideteos,\njoiden höyhenet ovat kerätyt ja valikoidut Huippuvuorilta Hyväntoivon\nniemeen. Toiset niistä, kaikkein pienimmät kuivaperhot, ovat niin\npieniä, että ovat käsiteltävät pihtien avulla, toiset, lohiperhot, taas\nsuuria ja loistavia kuin paratiisilinnut. Näiden kuvat luetteloissa\novat väripainotaidon mestariteoksia -- mitä sitten alkuperäiset!\nEnnenkuin nämä valmisteet on voitu saada aikaan, on niitä valmistavan\nteollisuuden täytynyt läpikäydä vuosisatain kehitys, on tarvittu\ntutkimista, kokeilua ja monien miespolvien yhteistä ja jatkuvaa\nälyllistä ponnistusta, uupumatonta harrastusta lempiasiaan,\nlempiurheiluun, jonka harjoittamiseen ei yllytä vain saaliinhimo, vaan\njalostettu aatteellinen intohimo hienoon aseeseen, seurusteluun luonnon\nkanssa, rakkaus siihen ja pyrkimys sen salakammioiden avaamiseen näiden\navaimien avulla. Että tämä tällaisia tarpeita palveleva teollisuus\nkannattaa sinä suurteollisuutena, mitä se on, se todistaa osaltaan\nsekin, että tuon harrastuksen ja rakkauden on oltava laajalle levinnyt\nja kaikkiin kansankerroksiin juurtunut -- niinkuin se onkin sekä Albionin\nsaarilla että sen siirtomaissa, koko anglosaksisessa maailmassa.\n\nEi muutoin saisi kannatustaan myöskään se kirjallisuus, minkä\nonkimaurheilun harrastus on luonut englanninkielellä. Sehän on hyvin\nmonipuolinen, laaja ja perinpohjainen. Se on osaksi tieteellistä\nkalojen, hyönteisten ja vesieläimistön tutkimista, mitä\nyksityiskohtaisimmin ammatillista heittotaidon opettamista, sekä\nmyöskin kaunokirjallista onkijan tunnelmain tulkitsemista ja luonnon\nhelmassa elämisen ylistystä sekä runoin että suorasanaisesti. Se on\nspesialisoitunut suurissa ja monissa teoksissa käsittelemään urheilun\neri haaroja, mitkä lohenongintaa, mitkä mullosen ongintaa, mitkä\nkaikenlaisen muun kalan. On eri teoksia, jotka usein toisiaan vastaan\nväitellen esittävät esim. mikä märkäperholla, mikä kuivaperholla\nkalastamisen etuja mitä perinpohjaisimmalla asiantuntemuksella ja\nasiaan innostumisella molemmin puolin.\n\nOlin viettänyt monet talvi-illat sen kirjallisuuden seurassa. Ongintani\noli siitä saanut sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tukevampaa\npohjaa ja silmäni olivat auenneet näkemään ilmiöitä, joita ennen vain\nhämärästi aavistin tai joista siihen asti minulla itseoppineella ei\nollut aavistustakaan.\n\nMutta, niinkuin sanoin, en ollut nähnyt englantilaista onkitaitoa\nkäytännössä. Varsinkin olisin halunnut nähdä onkimista kuivalla\nperholla. Märkä- ja lohiperholla onginnan, jotka tapahtuvat jotenkin\nsamalla tavalla, luulin osaavan jotakuinkin. Se on kirjainkin avulla\npian opittavissa. Märkäperhon heittäminen on verrattain helppoa, kun\nvapa vain on sopiva ja se ja siima painoltaan ja paksuudeltaan\nsointuvat yhteen. Kun virta on saanut viedä siimaa jonkin verran ulos\nvavan kärjestä, nostetaan vapa niin paljon, että se taipuu hiukan\ntaapäin, annetaan samalla nousseen vavan oikaista siimaa niin suoraksi\nkuin se on mahdollista, jolloin vapa sen jälkeen samassa viedään\neteenpäin. Perho silloin putoo veteen joko poikki kosken tai viistoon,\nkuinka tahdot. Veteen pudonnut perho saa sitten upota niin paljon kuin\ntahtoo ja kulkeutua kaaressa virran mukana, kunnes se siiman\nsuoristuessa pysähtyy, jolloin tehdään uusi hiukan pitempi\nheitto j.n.e. Tämä on sitä, mitä englantilaiset nimittävät\n_wetflyfishingiksi_. Se on hiukan umpimähkäistä lätkimistä, kosken\npiiskaamista paikasta toiseen. Onkija laskeutuessaan ylhäältä alas ei\ntiedä koskaan varmasti, onko kala siinä, mihin hän heittää, ja kun otto\ntapahtuu syvässä, ei hän näe, milloin ja millainen kala ottaa,\nainoastaan tuntee sen ensin siiman tiukkenemisesta ja sitten vavan\nkärjen taipumisesta.\n\nKuivaperholla onkiminen eli n.k. _dryflyfishing_ sitävastoin on paljon\nhienompaa ja mutkallisempaa. Sitä harjoittaessa heitetään perho\nylävirtaan eikä se saa upota. Ennenkuin käsi tuntee kalan käyneen\nkiinni, näkee sen silmä, ja käsi tekee vapaa nykäisevän liikkeen\nsamassa tuokiossa. Olin koettanut tätäkin konstia, mutta kun minulla\noli pitkä kahdenkäden vapa, ei käden vastaus kalan ottoon ehtinyt\ntarpeeksi pian, josta oli seurauksena, että kala melkein aina pääsi.\nHuomasin pian, ettei se käy, ennenkuin saan yhdenkäden vavan, ja oli\nsiinä hiukan muutakin, jonka nyt sain oppia englantilaiselta.\n\nHän saapui koskellemme erään kalastustoverini seurassa, jäntevä,\nsolakka, tyyni, arvokas, ystävällinen gentlemanni, samaa tyyppiä, jonka\nolin nähnyt ja jota ihaillut monissa kuvissa heikäläisistä onkimiehistä\nsekä kirjoissa että aikakauslehdissä. Hän oli puettu ruskeanharmaaseen\ntakkiin ja polvihousuihin, hattu pehmeää huopaa. Ketterä, keski-ikäinen\nmies. Olin juuri tullut koskelta mukanani kymmenkunta kilon mullosta ja\nvähän suurempiakin, jotka olin saanut salakalla. Tarjosin\nvastatulleille salakkavarastoni, koska mulloset nyt nähtävästi ottivat\ntäkyä. Englantilainen kiitti, mutta sanoi mieluummin koettavansa\nperholla ja ryhtyi heti panemaan kuntoon vehkeitään.\n\nSeurasin uteliaana hänen valmistuksiaan. Hänen perhosvarastonsa mahtui\npieneen laatikkoon, jossa ne, kaikki pieniä pystysiipisiä kuivaperhoja,\nolivat kiinnitetyt laatikon korkkipohjaan. Otettuaan niistä muutamia\nkiinnitti hän ne takkinsa hihan suuhun. Ne olivat siis ne, joilla hän\naluksi aikoi koettaa, väriltään samanlaisia kuin ne, joilla täällä\nyleensä oli ongittu, mutta paljon pienempiä. Hän sanoi, että niitä\nEnglannissa pidetään suurina, hänellä on toisia vielä pienempiä. Sitten\nhän otti esille rullansa, joka oli kääritty sitä varten tehtyyn\nnahkapussiin. Se oli minun rulliini verrattuna pienoinen kääpiörulla,\njossa oli päästään kapeneva hienohko siima, johon verraten minun\nsiimani oli ankkuriköyttä. Aloin käsittää: tietysti täytyy pinnalla\npysytettävän kuivaperhon siimakin olla kevyt ja hieno. Vedettyään sitä\nrullalta jonkin verran siveli hän villaisella rievulla siihen rasvaa.\nRullan jarrun ääni oli miellyttävän hyrisevä, kaukana siitä kahvimyllyn\nräminästä, minkä meikäläisten rullat tavallisesti päästävät. Se oli\nHardyn rullia, parasta tekoa, paljon käytetty ja koko lailla kulunut,\nilmaisten, että minulla oli edessäni vanha kalastaja: uudet, vasta\ntehtaasta tulleet kapistukset ilmaisevat tavallisesti tulokasta ja\nnousukasta, tämä englantilainen oli kaikesta päättäen onkijana vanhaa\nrotuaatelia. Vavassa oli yhtä vähän uutuuden kiiltoa kuin rullassakaan.\nSe oli nähtävästi nähnyt monet tuulet ja sateet, ja todellakin oli\nsillä kalastettu sekä Norjassa että Etelä-Afrikassa. Sen sisäiset\nominaisuudet tulivat heti ilmi, kun sain pyynnöstä sitä koettaa. Se oli\nsplitbamburuokoinen yhdenkäden vapa, kevyt kuin höyhen, tyvi ja kärki\nmiellyttävässä tasapainossa, kärki hieno kuin sukkapuikko, taipuen ja\noieten ja tehdessään työtä ranteen käskemää sen heikoimmankin komennon\nmukaan, vavahdellen hentouttaan samalla kuin osoittaessaan sisäistä\njäntevyyttään -- suloinen ase, oman, mielestäni kylläkin kevyen vapani\nrinnalla kuin leikkikalu, mutta kaikesta päättäen tarkoitukseensa\nerinomaisen sopiva. Melkein ilman mitään vaivaa kaareili siima hienosti\nvihellellen ilmassa ja tehden nöyrästi ja tottelevasti ne kierrokset,\njoilla tällaiseen tottumatonna uskalsin sitä rasittaa. Ennenkuin olin\nluovuttanut sen takaisin omistajalleen, oli minulle selvinnyt, että jos\nensi kesään eletään, minulla on oleva samanlainen oma. Vapaa\nkoettaessani oli sen omistaja heittänyt olalleen kalalaukun, josta\nriippui kokoon käännettävä helposti irroitettava haavi, minkä varteen\nvoitiin kiinnittää myöskin iskukoukku. Oltiin valmiit lähtemään\nkoskelle, jonne pyysin saada seurata mukana, esittääkseni vieraan maan\nmiehen täkäläisille tuttavilleni, mullosille.\n\nMinne hänet nyt vien, viedäkseni hänet parhaaseen paikkaan? Ei ollut\najattelemistakaan päästää hänen vapaneitoaan Välisuvannon oriurhojen\nkarkeloon. Jos siinä voimakkaassa vedessä ottaisi vähänkin suurempi,\nedes kilonkaan kokoinen varsa, ei sitä voisi mikään suistaa, alas se\nmenisi ja joskaan ei veisi vapaa, niin ainakin perhon. Olihan minulla\njuuri äsken ollut tarpeeksi tekemistä suurellakin vavallani,\nmetalliheittosiimalla ja lujilla kolmikoukuillani. Kovassa koskessa\nsitäpaitsi kuivaperho ei pysyisi pinnalla ja tuskin siinä pintaperhoa\nottaisikaan siksi, että vesi on syvä. Vien hänet Saarensalmeen. Se on\nhänen vapansa vettä.\n\nMe kuljemme ensin sillan yli, jonka alitse kuohuu suuri koski. Siltaa\nedestakaisin kävellen siinä jo uittelee salakkaansa toverini, eikä\nminua ihmetyttäisi, jos sieltä piankin, jahka täky on ehtinyt tarpeeksi\nalas vanhaan, varmaan kalahautaan, jämähtäisi suurikin. Sillan yli\ntultuamme ja kuljettuamme myllyn ja vanhan meijerin ohitse ja kauppiaan\npuodin editse ja navetan päitse ja saunan sivu me saavumme pellon\npiennarta veräjälle ja olemme sen yli noustuamme perillä. Olemme\npaikassa, joka minusta tässä koskessamme on eniten englantilainen,\nmikäli olen heidän onkivesiään nähnyt kuvattuina heidän kirjoissaan. Se\non kosken vasen sivuhaara, joka Välisuvannossa eroo suuresta koskesta\nja kiertää saaren ympäri ja sitten sillan alitse Alasuvantoon,\npyörittäen ennen sinne putoamistaan myllyä. Ennenkuin ryssät siinä\nkaatoivat melkein koskemattoman rantametsän, oli se kosken suloisin\npaikka. Pitkät puut sekä saaressa että mantereen puolella kätkivät sen\nkaikilta katseilta, niin että siinä ollessaan saattoi kuvitella\nolevansa jossakin kaukana erämaassa. Itseään koskea eivät ryssät\nkuitenkaan kyenneet hävittämään ja vähitellen alkavat taas rannatkin\nvesottua. Ja niinpä vesi siinä lepikon välitse edelleenkin ensin virtaa\nsileänä niskana ja kaatuu sitten vähäisenä putouksena ja sen alisina\nhyrskypäinä pieneen suvantoon, joka on pikku mullosten mitä mukavin\nolinsija ja ruokailupaikka. Kaiken, minkä koski ylempää kantaa,\nlevittää se siinä kuin pöydälle ja on pieninkin hyönteinen siinä\nhelposti nähtävissä ja saatavissa. Yhtä mittaa pistelee pikkuturpia\nvedenpintaan, läiskähtelee herttaisia pyrstöjä ja silloin tällöin\nluikkaa kellanpunainen pulloposki kätköstään korkealle ilmaan näpäten\nlennosta perhon.\n\nTämänhän pitäisi olla mitä ihanteellisinta kuivaperhovettä, ja minä\nnäenkin, että englantilaisen silmässä välähtää ja poski hiukan\npunehtuu, ja minä olen varma siitä, että hänen sisässään myöskin\nvärähtää, vaikka hän kuinka hyvin osanneekin liikutuksensa kätkeä. Ne\nodottavat siinä häntä, satain penikulmain päästä tullutta, laivoissa\nkeinunutta, rautateiden retuuttamaa, autolla läpi Suomen yötä päivää\ntänne ajanutta ainoastaan tätä tilaisuutta varten, saadakseen\nvihdoinkin kokea sen sensation, kun mullonen iskee ja alkaa päristellä\nvapaa -- minkä veroista elämystä intohimonsa armoittamalla kalamiehellä\nei ole toista.\n\nMutta hän ei pidä kiirettä, ei touhua ennen aikojaan niinkuin\nensikertalainen, saalis on siinä, mutta ei riitä, että se otetaan,\nmiten tahansa, se on otettava taidollisesti, kaikkien taiteen sääntöjen\nmukaan oikein, elegantisti. Saisihan sen siitä \"märästikin\", mutta\nhänen ohjelmaansa kuuluu, että se on otettava \"kuivasti\".\n\nHän tekee viimeiset valmistelunsa. Hän kiertää vapansa tyvestä esiin\nsen onteloon kätketyn keihään kärjen muotoisen piikin, jonka avulla\nvapa voidaan pistää maahan pystyyn, tarvitsematta laskea sitä minkään\nvaraan. Kun hänellä näin on molemmat kädet vapaina, ottaa hän pyöreästä\naluminiumrasiasta siinä kostean huoparievun alla lionneen heittosiiman,\njoka on kaikkein hienointa x-gutia ja johon hän solmiaa yhden hihassaan\nolleista perhoista. Sitten hän rinnassa riippuvasta lasipullosesta\nsivelee perhon siipiin hiukan öljyä, jotta se pysyisi paremmin\npinnalla, ja on vihdoinkin valmis tekemään heittonsa.\n\nOlemme pysähtyneet jonkin matkaa rannasta. Vaikka tiedänkin, että se\nonkiessa yleensä on välttämätöntä, minä harvoin tulen noudattaneeksi\ntätä varovaisuussääntöä, osaksi huolimattomuudesta, osaksi siitäkin\nsyystä, että on hankalanlaista saada kahdenkäden vavasta siima ulos\npäästämättä sitä ensin jonkin verran veteen. Yhdenkäden vavalla se,\nniinkuin heti huomaan, tapahtuu ilmassa. Pitäen oikealla kädellä vapaa\nhän vasemmalla pitää perhoa hyppystensä välissä, päästää sitten perhon\nirti ja alkaa hiljalleen huojutella vapaa. Samalla kun oikea käsi näin\nkäyttää vapaa, vetäisee vasen siimaa rullalta. Joka heitolla ilmassa\noleva siima pitenee, ja kun sitä on niin paljon, että sen päässä oleva\nperho alkaa ulottua rantaan ja siitä hiukan ulomma, tekee hän\nlopullisen heiton. Se on tehtävä niin, että perho putoo noin kyynärän\nverran kalan eteen siinä, missä se seisoo pohjassa ruokaansa pinnalta\nvaanien. Vavan huojuessa ja siiman liikkuessa edestakaisin ilmassa on\nhän huomannut jonkin matkaa rannasta hiukan ylöspäin kalan taas\npistävän. Hän tietää nyt tarkalleen, missä kala on, tähtää siihen,\ntekee muutamia ilmaheittoja, kunnes saa siiman suoristumaan ylävirran\nsuuntaan. Perhon on pudottava veteen ennen kuin siiman. Sitä varten hän\noikaisee siiman mutkaa nostamalla hiukan vavan kärkeä ja niin hän\ntodellakin elegantilla pyyhkäisyllä on saanut perhon putoamaan veteen,\njossa se siivet hajallaan alkaa liukua alaspäin niin pettävästi\nluonnollisen näköisenä, että ainakin minä kalan sijassa en hetkeäkään\nepäilisi tunnustamasta sitä oikeaksi ja käymästä siihen kiinni.\n\nOllaan ongintanäytelmän kaikkein jännittävimmässä kohtauksessa, siinä,\nmihin on valmistuttu, jota varten on lähdetty liikkeelle, uhrattu rahaa\nja aikaa, joka sekin on englantilaiselle rahaa, ratkaiseva hetki on\ntullut, perho liukuu liukumistaan alas, on pian kalan näköpiirissä, sen\nsuippilon sisässä, jota ulomma kalansilmä ei kuonnu näkemään, mutta\njonka sisässä se näkee tarkasti kuin suurennuslasilla. Hyväksyykö kala\nsen, ottaako se sen vai hylkääkö ja antaa mennä ylitsensä ja ohitsensa?\n\nHei, se otti, niitä karkaa sitä kohti kaksikin, meidän mulloset eivät\nole tottuneet pelkäämään näin viekottelevia herkkuja, vesi pärskähtää,\npyrstöt lätkähtää ja kala on kiinni, toisen jäädessä odottamaan\nvuoroaan. Taitava onkija on pitänyt varansa, että se ei ainoastaan\nottaisi, vaan myöskin pysyisi, jottei siima virran alkaessa sitä\nkuljettaa höllenisi, hän nostaa vapaa sitä mukaa, ja kun kala avaa\nsuunsa nielläksensä perhon, hän tekee ranteellaan nopean nykäyksen ja\ntartuttaa koukun. Jollei hän sitä tekisi eikä tekisi sitä oikealla\nhetkellä, sylkisi kala suustaan jo ottamansa perhon, heittäisi\nkuperkeikan ja vilauttaisi hyvästiksi ylenkatseellista häntää.\n\nKala on pieni, mutta sisukas. Sen tempoessa hento vapa taipuu luokille\naivan yhtä paljon kuin lohivapani ison kanssa. Muutenkin sillä on samat\ntemput kuin suurella, se ammahtaa ilmaan, ajaa suvannon ristiin\nrastiin, hakee sopivan lepohaudan, jyrää siinä; alkaa uupua, tekee\nkierroksensa yhä lyhyemmin, kunnes englantilainen, joka on irroittanut\nja avannut haavinsa, on taitavasti uittanut siihen saaliinsa.\n\nMullonen täyttää parahiksi laillisen mitan, kaksikymmentä viisi\nsenttiä, mutta englantilainen on kalastanut kotimaansa vesissä, joissa\nse tavallisesti ei kasva paljoakaan suuremmaksi. Kaikkihan on\nverrannollista, ja varmaa on, että tuollaisella vavalla ja noilla\nvehkeillä ja noilla heitoilla ja noin hienosti ja elegantisti otettu\nkaksisatagrammainen kala on urheilukannalta katsoen yhtä arvokas kuin\nkymmenkertaisesti niin paljon painava suuri.\n\nHän tarjoo minulle vapansa. Ei suinkaan, jatkakoon hän vain ... ainahan\nminä ... nyt ovat koski ja sen kalat hänen.\n\n-- Jollen saisikaan muuta kuin tämän, olisin tyytyväinen.\n\n-- Ettekö olisi vielä tyytyväisempi, jos saisitte toisen, kolmannen,\nkymmenen...?\n\n-- Kymmenen, liika paljon.\n\n-- Tahdoin vain sanoa, että otatte niin paljon kuin itse haluatte.\n\n-- Kiitos, otamme siis ainakin vielä sen, joka olisi ottanut, vaan ei\nehtinyt.\n\nHän ottaa sen samasta paikasta kuin äsken, ottaa vielä muitakin. On yhä\nenemmän ilo nähdä, kuinka taitavasti hän heittää, kuinka vaivattomasti\nja tarkasti hän käsittelee asettaan, kuinka herkullisesti perho kelluu\nsileästi vilisevässä virrassa, kuinka täsmällisesti hän vastaa\nnykäisyyn. Hän yhä pidentää heittojaan, saa siimansa menemään toiselle\nrannalle, tekee kerran oikein mestariheiton vapa vedenpintaa pitkin,\nniin että perho ei ylhäältä, vaan sivulta putoo rannasta ulos pistävän\npajupensaan alle. Jokainen heitto ei tietystikään tavoita kalaa. Joko\nse ei ota ollenkaan tai ottaa ja ei tartu tai tarttuu ja pääsee.\nSilloin perho kastuu ja painuu, jonka jälkeen hän ei heti uudista\nheittoaan, vaan kuivaa siitä veden häilyttämällä sitä ilmassa. Suurin,\nminkä hän saa, on kilon painoinen. Hento vapa ei voi sitä pidättää, se\nmenee alas toiseen putoukseen ja sen alle ja on uuvutettava niinkuin\nkonsanaan suuri Välisuvannon lohi. Hentoudestaan huolimatta pitää vapa\nihmeellisesti puolensa ja vie lopulta voiton.\n\nEnglantilainen kalastaa koko Saarensalmen, askel askeleelta ylöspäin\nnousten. Kuivaperholla kalastamisella on märkäperhoon nähden sekin etu,\nettä kalaa otettaessa ei peloteta toisia, koska se tapahtuu jo\nkalastetussa vedessä. Sen monista viehätyksistä on ehkä suurin se, että\nkalan aina _näkee_ ottavan. Toistelen toistelemistani itsekseni, että\nminun täytyy, maksoi mitä maksoi, saada samanlainen vapa ja samanlaiset\nmuutkin vehkeet, josta minulle on alkava uusi onkijakausi uusine\niloineen. Sillä on paljon edellytyksiä tässäkin koskessa, kaikissa sen\npuroissa ja pienissä väylissä, kaikkialla muualla paitsi suuressa\nkoskessa. Mutta onhan minulla sen jättiläisiä varten kahdenkäden\nlohivapani ja siihen kuuluvat muut vehkeet.\n\nOlemme istuneet levähtämään piiput sauhuten englantilaista _navy\ncutia_, jota \"Fishing Gazettessa\" erikoisesti suositellaan\nonkimiehille. Saalis on vieraan maan miehestä aivan ennätyksellinen. Se\nlepää kalalaukussa vihreällä lehtivuoteella. Jokainen mullonen on\npunnittu mukana olleella käsivaa'alla ja merkitty kirjaan, paino,\npituus, sukupuoli, aika, ilma ja perhon nimi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVesakossa kuuluu liikettä ja toverini, englantilaisen ystävä ja opas,\nilmaantuu luoksemme.\n\n-- No? kysyy hän.\n\n-- Kymmenen, katso ... entä sinä?\n\n-- Ainoastaan yksi.\n\n-- Ah!\n\nToverini viheltää, lepikko aukeaa ja sieltä ilmaantuu kaksi poikaa\nkantaen koukun varressa välissään sitä _yhtä_, jonka pyrstö viistää\nmaata ja joka painaa -- seitsemän kiloa.\n\nMeidän piippumme lakkaavat hetkeksi savuamasta.\n\n-- Siunatkoon, sanoo englantilainen, silmät pyöreinä.\n\n-- Sillalta?\n\n-- Yes.\n\n-- Salakalla?\n\n-- Yes.\n\nToveri tarjoo hänelle vapaansa. Välisuvannossa tässä lähellä olisi\ntilaisuus koettaa salakalla. Englantilainen miettii hetken, vetäisee\nsavun piipustaan, nielee ja päästää sen verkalleen sieraimistaan ulos\nja sanoo sitten, että hän kalastaa mieluummin omalla vavallaan ja\nkuivaperholla.\n\nOlihan minusta turha olla sellainen puristi, mutta oli se minusta\nsamalla yhtä tyylikästä kuin hänen ongintansa yleensäkin.\n\n\n\n\nKUNINKAAN KALA.\n\n\nKalamies hakee aina itselleen uutta huvia ja vaihtelua. Hän kyllästyy\npian poutaan ja toivoo sadetta, ja päinvastoin. Jos hän jollakin\npyydyksellä saa hyvin, hän muuttaa toisen -- saadakseen vielä paremmin.\nJos hän ei saa, tietysti hän silloin ja varsinkin silloin tekee kaikki\nvoitavansa saavuttaakseen paremman tuloksen. Ottivatpa pienet kuinka\nkiihkeästi tahansa, hän jättää ne ja työskentelee koko päivän,\nturhaankin, tavoittaakseen suuren. Taisteltuaan itsensä suuren kanssa\nuuvuksiin raskaalla vavalla, hän vie saaliinsa ja vapansa pois ja\nlähtee heti pienellä, ketterällä vavalla koskelleen karkelemaan\nlevokseen pienten kanssa. Hän voi lopulta tympeytyä lohiin ja koko\nkoskeen niin, että hänen suurin tyydytyksensä on saada hauki jostakin\ntyynestä suvannosta. Saatuaan tarpeensa siitä hän istuu onkimaan\nahvenia voidakseen tupakoida kaikessa rauhassa puoman kupeella limakon\nreunassa, tarvitsematta riehua pitkin rantoja ja heitellä selkäänsä\nkipeäksi. Saattaa saada kyllänsä vielä niistäkin ja löytää ilonsa vasta\nsärjistä ja salakoista. Kunnes kiertokulku alkaa uudelleen.\n\nMinä välistä kyllästyn kosken parhaaseen paikkaan, sen Välisuvantoon ja\nhaen huonompia. Minulla on taas ollut siinä erinomaista urheilua\nsuurten kanssa. Mutta se oli ollut vähän liiankin erinomaista. Siinä on\njännitystä hiukan yli määränkin. Siinä väijyy aina jokin vaara, on aina\njotakin, joka uhkaa ja hermostuttaa ja samentaa ottamisen ilon. Siinä\nei koskaan voi olla varma, ennenkuin kala on maissa. Ei milloinkaan voi\nantautua sen turvallisen tunteen valtaan, että pyydykset eivät petä ja\nettä kala ei voi päästä. Välisuvanto on aina epäluotettava. Siinä on\narkkuja, pukkeja ja otvia, joiden ympäri ja alitse kala voi kietaista\nsiiman ja katkaista sen. Ja jos se saa päähänsä, niinkuin se\ntuontuostakin saa, lähteä alas, jonne minä en pääse sitä seuraamaan,\nniin se menee, olipa siimaa kuinka pitkälti tahansa ja vehkeet\nmahdollisimman lujat. Malja voidaan siinä milloin tahansa armotta\ntemmata sitä maistelevan kädestä. Enkö olisi voinut rakentaa siltoja\npäästäkseni perään? Kai olisin, mutta minä tahdoin tuntea tätä\nepävarmuudenkin, tämän esteratsastuksenkin kiihoitusta -- vaihteen\nvuoksi.\n\nKoskessa on kuitenkin paikka, josta aina voi olla varma, ja sen\nvarmuuden vuoksi minä joskus haen siitä sitä vaihtelua, jonka semmoinen\nvarmuus tarjoo. Se paikka on heti sillan alla, alapuolella kaikkien\nesteiden. Siinä on sillan arkun kupeessa oleva pyörre, jossa suuri kala\nkoskeen noustessaan usein lepää. Vähän alempana koski laajenee\nlaajenemistaan ja muuttuu vähitellen suvannoksi. Silta on kaikkien\nvasta-alkajain ja mukavuutta rakastavien onkijain mielipaikka. Siitä\nvoi mukavasti laskea pyydyksen pyörteeseen ja päästää siimaa tuuma\ntuumalta ja sillalla edestakaisin kävellen pitää sitä heilahtelevassa\nliikkeessä niin pitkällä kuin siimaa riittää. Siten on siitä saatu\nmonet kauniit kalat. Kalastelen siinä minäkin silloin, tällöin.\n\nEn ollut eräänä päivänä oikeastaan aikonut kalastaa ollenkaan ennen\nkuin vasta illalla iltaperhojen saavuttua.\n\nLepään ja levätköön koskikin. Korjailen toisen pöydän ääressä\npyydyksiäni, kirjoittelen ja käänneskelen raamattua toisen ääressä.\nMutta voinhan sentään panna vapani kuntoon siltä varalta, että jos\ntulisi henki päälle. Henki tulikin pian päälleni. Kun vapa kerran on\nkunnossa, rulla paikoillaan ja siima pujotettu renkaisiin ja\nheittosiima solmittu siimaan ja siihen perho, on sitä vaikea päästää\nkädestään. Vapa on kuin metsäkoira, joka houkuttelee mukaansa ja hyvin\nusein saakin. Kuinka monta kertaa lankesinkaan ennen koirani\nkiusaamiseen ja kuinka monta kertaa olenkaan antanut vavan viekoitella!\nVoinhan mennä sillalle ainakin siksi aikaa, kuin siivoavat huoneeni,\nsikarinpolttajaksi, ja käyn sitten heti pyhäin kirjain kimppuun, sillä\nei sillalta nyt luultavasti kuitenkaan saa.\n\nAstelin laiskasti sillalle. Siinä on se ainainen myllymies, aina sama\nja aina uusi, töllistelemässä koskeen ja siihen kaiteen yli sylkemässä.\nKun ne näkevät vapaherran tulevan, ilmaantuu niitä siihen useampiakin\nmolemmista myllyistä. Siitäkin syystä minä yleensä karttelen siltaa.\nMutta olkoot ne nyt siinä, kun kerran ovat. Vedän siimaa vavan\npituuden, lasken vavan viistoon alas kosken yli, päästän perhon irti ja\nannan sen pudota pyörteeseen silta-arkun viereen; se on nimeltään\n_Coachman_, eli kuski, saanut nimensä keksijänsä, Englannin\nkuningattaren Viktorian kuskin mukaan, joka heilutti vapaa yhtä hyvin\nkuin piiskaa. Kuningattaren kuskin perho putoo juuri niin, kuin sen\ntaiteen kaikkien sääntöjen mukaan pitää pudota, keveästi kuin ohdakkeen\nuntuva -- kunpa voisikin aina heittää näin ylhäältä, sirottaa perhonsa\nkuin sormien lomitse. Se pyörähtää härän silmään ja painuu hiukan.\nKeltainen kuve välähtää vedessä ja suuri kala on kiinni.\n\nSillalta sitä tietystikään ei voi saada otetuksi ylös eikä ole\ntarviskaan. Sen alapuolella on hirsistä rakennettu suiste estämässä\ntukkien ruuhkautumista, ja suisteen päässä on pieni suvanto, syvä\nhauta, johon uupuvan kalan voi helposti ohjata. Suisteelle vie sillalta\nmukavat portaat ja laskeun niitä myöten alas. Kala ei vielä ole\npoistunut pyörteestä. Se tunkee siitä sillan alle, koettaen päästä\nylös, mutta veden voima painaa sen takaisin. Olisi sitä parempi kuta\nkauemmin se pysyisi ylhäällä, uupuakseen pikemmin ja joutuakseen\nsuisteen päähän, josta haavipoika, joka jo on siellä, sen ottaisi.\nMutta se näkyykin olevan niitä, jotka eivät antaudu ensi yllätyksessä.\nSe liikkuu voimakkain töytäyksin edes ja takaisin kovimmassa kuohussa\nja asettuu sitten joksikin aikaa keskelle koskea luultavasti jonkin\nnäkymättömän kiven huopeeseen. Sen seisomapaikka on jotenkin suisteen\npään tasalla ja kun se sen kerran jättää, ei se enää tule tähän, vaan\npainuu yhä alemma. Tehköön niinkuin katsoo itselleen edullisimmaksi,\nminulle on sama, minulla on siimaa tarpeeksi vaikka suvantoon asti.\n\nOn kuitenkin selvää, että jos kala menee alas, täytyy minunkin seurata.\nSe on helpompaa kuin Välisuvannossa, jossa se on mahdotonta. Mutta\nvaikeuksiahan pitää olla, ne ovat oikeastaan suotaviakin ja\ntervetulleita, kunhan eivät ole voittamattomia. Olisi päästävä pienen\nsivuhaaran poikki, joka tulee myllystä. Olen oikeastaan saaressa. Taas\nkala laskee, mutta pysähtyy. Minun täytyy kai astua veteen, jota siinä\non vyötäisiä myöten. Mutta olkoon, ei auta, kala on otettava. Kun\nhaavipoika, joka on tämmöisiin tottunut ja on vikkelätuumainen, huomaa\naikeeni, kirmaisee hän sillalle, siitä myllyn alle, jossa on jonkun\nmyllymiehen vene, sysää sen ulos ja tuo sen samassa perä edellä\nsuisteen päähän, josta astun veneeseen ja siirryn myllyväylän yli sen\ntoiselle puolelle.\n\nTämän touhun aikana kokoontuu yhä enemmän väkeä sillalle. On levinnyt\ntieto, että herralla on suuri lohi ongessa. Ja antaapa heidän vain\nkokoontua, saavathan nähdä, kuinka iso kala otetaan oikein kaikkien\ntaiteen sääntöjen mukaan ... kertovat siitä sitten kylissään ... miksei\nsaisi tyydyttää hiukan turhamaisuuttaankin! Eivätkähän kehuisi suotta.\n\nRannalla, mukavalla kivettömällä niityllä valtaa minut nyt se\nmiellyttävä turvallisuuden tunne, josta ei koskaan saa nauttia\nVälisuvannossa. Ei ole enää hätää mitään. Ei ole otvia, ei arkkuja, ei\npukkeja eikä pahempia kiviäkään koskessa. Jos kala lähtee alas, pääsen\nminä mukaan vaikka suvantoon saakka, ja jos se menisi siitäkin alas\nalimpaan koskeen ja vaikka järveen, pääsen minä veneellä sinnekin.\n\nSe ei ole kaikkein isoimpia kaloja, ehkä neljä-, viisikiloinen, mutta\nsenkokoiset ovatkin sitkeimpiä. Mutta onhan minulla aikaa ja sikarikin\non vasta alullaan.\n\nKala tekee kaikki temput, jotka kuuluvat asiaan välttämättömän vaihteen\nvuoksi. Se on löytänyt kosken syvimmän paikan, johon kun osuu, se ei\nsiitä hevillä heltiä. Se tonkii siinä puolisen tuntia, aikoen joskus\npois, mutta taas palaten siihen takaisin. Ehdin istua ja levätä\nmukavalla kivellä. Ehdin sytyttää sammuneen sikarin. Ehdin sen taas\nsauhutessa ihailla ympäristöä ja nauttia luonnosta, josta en nauti\njuuri muulloin kuin silloin, kun minulla sen helmassa on jotakin\nmuutakin tekemistä kuin siitä nauttimista. Se ei tuossa ehkä ole\nkaikkien kaunis, mutta se on minun kauniini, kalamiehen kaunis,\nniinkuin on sulhon kaunis morsiamen aitta, kuinka harmaa ja hatara\nlieneekin. Siinä on resuinen silta, kaiteet kierot ja lahot. Sillan\nkorvassa on pölyttynyt mylly ja entinen osuusmeijeri, joka on tehnyt\nvararikon. Myllyn jatkona on sirkkelisahan kenoharjainen suojus, ja sen\nedessä röykkiöittäin rimoja ja sikinsokin hirsiä ja pärepuita. Sillan\nyllä roikkuu puhelinlankoja monessa kerroksessa. Kosken toisella\npuolella on samanlaista kuin toisellakin: on toinen mylly ja toinen\nentinen vararikon tehnyt kilpaileva meijeri, jossa ei enää vuosikausiin\nole valmistettu voita enemmän kuin toisessakaan. On vielä kauppiaan\ntalo ja makasiini ja jokin keskenjäänyt kivijalka. Kaiken tämän\ntaustana on koski, josta ei näe muuta kuin sen syvimmän uoman ja kahden\npuolen sitä kuivat kivet, ruskean harmaan louhikon ja siellä ylempänä\nVälisuvannossa ränstyneet arkut ja jonkin maalle nurin niskoin heitetyn\nryssäin aikuisen sahapukin, jalat ylös harrottaen kuin kuolleen\nkangistuneen hevosen. Tämän kaiken keskustana on ryssäin ropottikesänä\nhävittämä rantametsä, josta hakattiin koivut ja haavat ja hongat ja\njätettiin vain jokin karsittu puu ja matala lepikko.\n\nJa se on kuitenkin minusta kaunista, kalamiehen kaunista, kaikki\nkoskimaailman ihanuus, Imatran ja Vallinkosken veroinen, yhteen\nkoottuna, sillä minulla on taas lohi ongessa eikä ole pelkoa, että se\npääsee ja minä saan sen ottaa tuossa tuon riippuoksaisen koivun ja sen\nvieressä seisovan haavan alla, ainoain, jotka venäläiset säästivät ties\nmistä strategisista syistä. Siitä minä sen otan saunan perästä, jahka\nse sinne siirtyy. On laskeutunut taas hiukan, nyt se ottaa siimaa\nenemmän ja ottakoon vain, ottakoon vain, on sitä tässä antaa, istun\ntässä vielä.\n\nMutta mikä kalamiehen ihannepaikka tämä koski mahtoikaan olla silloin,\nkun se oli koskematon, kun ei ollut siltaa eikä myllyä eikä meijereitä\neikä kauppiaita, ja kun vesi vyöryi leveänä vaahtona kaikkien noiden\nkivien yllä, tulvan aikana yhtenä kuohuna ylhäältä alas ja kuivanakin\naikana yhtä mahtava kuin nyt tulvillaan, kaikkine pienine puroineen ja\nsuvantoineen. Ja _sen_ kosken kehyksenä rantakorpi, erämaan reuna,\ntuonnempana hiekkaharjulla ikihongikko ja rannempana riippuoksaista\nkoivikkoa...\n\nRulla pärisee, vapa taipuu luokille, siima polttaa sormea ... nyt se on\ntoisella rannalla ... nyt se palaa ... nyt se loikkaa, nyt se siirtyy\nalemma ... jokohan menee yhtä päätä suvantoon?... Ei, se tulee\ntakaisin, viistoon ylös. Se tulee tähän, se on niin matalalla vedellä,\nettä selkäevä näkyy. En nouse, poika hiipii rantaan valmiina iskemään.\npelästyy matalata vettä ja menee takaisin, löytää taas alempana uuden\nhaudan ja jää siihen. Kai saisin sen jo, jos kiristäisin, mutta ei\nminulla ole kiirettä mihinkään, ei ole pakko panna mitään alttiiksi,\nuuvuttakoon itse itsensä ja tulkoon sitten avattuun syliini.\n\nHaavipoika on nähdessään minun taas istuutuvan, ottanut taskustaan\nlehden ja istuutunut hänkin. Sill'aikaa kun minä ongin, hän seuraa\nmaailman menoa. Minulla on täällä koskella tärkeämpääkin tehtävää.\nHoitakoon maailma menonsa, minulla on työtä tosissakin. Eipä siltä,\nettei tässä joutaisi tuumimaan mitä tahansa. Niillä on nyt siellä ne\nkuningastouhunsa. Mahdanko minä olla kuningasmielinen vai\ntasavaltalainen? Se riippuu siitä, mitä etua jommastakummasta tulee\nolemaan minun puolueelleni. Mikä on minun puolueeni? Se, joka parhaiten\nedistää minun erikoisharrastuksiani. Jos tulee tasavalta, ei sen\npresidentti luultavastikaan ole oleva lohenonkija. En tunne ainoatakaan\nvaltiollisesti vaikutusvaltaista henkilöä, joka harrastaisi tätä jaloa\nurheilua. Englannissa tuskin on ainoatakaan, joka ei. Mutta se sitten\nonkin vanha kulttuurimaa, siellä onkii sekä kuningas että\nperintöruhtinas. Kuninkaalla on siellä omat kalavetensä. Osanneeko\nkukaan niistä kokoomuksen kuningaskandidaateista onkia? Ketä ne nyt\nolivatkaan? Kuka se nyt olikaan se viimeinen kuningasehdokas? Oliko se\nAdolf Friedrich vai Friedrich Adolf? vai joku muu Friedrich?\n\n-- Akkeli!\n\n-- No?\n\n-- Mikä se nyt olikaan sen Suomen tulevan kuninkaan nimi?\n\n-- Se on jo valittu.\n\n-- Mikset sitä heti sanonut? Milloin se on valittu?\n\n-- Eilen etuskunta vauhti.\n\n-- Kuka tuli valituksi?\n\n-- Hessin rinssi Rietrik Kaarl.\n\n-- Sano Friedrich Karl ja nouse heti ylös, sillä kala alkaa taas käydä\nlevottomaksi ... mene tuonne saunan perään koivun alle valmiiksi, minä\ntuon sen sinne, hoi, mitäs meinaat?\n\n-- Jaa mistä?\n\n-- Että meillä on kuningas.\n\n-- Minulle on yhentekövä.\n\nVai yhdentekevä? Milloin on nähty tasavalloissa taiteita suosittavan?\nEi, kuningas se olla piti! Se oli sittenkin Friedrich. Olisi suuri onni\nvaltakunnalle, jos hänen majesteettinsa persoonallisestikin harrastaisi\nurheilukalastusta. Jos mikään on se kuninkaallisen suosion ja\nsuojeluksen tarpeessa. Kun hän ensi kesänä lähtee ensimmäiselle\nkiertomatkalleen, saapuu hän ehkä tänne maansydämeenkin, hänen autonsa\npysähtyy tuohon sillalle, jossa minä silloin seison jo valmiina siltä\nvaralta, että maan isä tahtoisi minuakin puhutella ja kysellä minulta\nlohikalastuksen tulevaisuudesta Keski-Suomessa. Pääministeri tuntee\nminut ja esittelee. -- Hauska tuttustua teitä, sanoo Friedrich. -- Ebenso\ngleich, minä sanon. Huomattuaan, että taidan saksaa hän siitä ilostuen\nkysyy äidinkielellään, haluaisinko jotakin armonosoitusta, jotakin\nGnadea. -- Wollen Sie, ihre ... seine ... majestät, nur mir die\nGnadesfreude machen zu wollen hier nun in Huopanafors angeln\nprobieren? -- Danke schön, mein herr, Ich bin aber nicht leider nicht\nnoch nicht Angler, aber mein jüngster Sohn will sicherlich hoffentlich\nmit Entusiasmus... -- Wie viele Jahre, bitte, hat ihre, seine .. ich\nmeine: der junge Herr Prinz? -- Hörst du, kom hier, sanoo hän\nsuojeluskuntavormuun puetulle nuorukaiselle, joka nojaa kaiteen yli.\n-- Willst du den herr doctor selbst sagen, kuinka vana. Pääministeri\nIngman -- sillä se on hän -- kuiskaa jotakin nuoren miehen korvaan, joka\nojentaa minulle armollisesti kätensä ja sanoo selvällä suomenkielellä:\n-- Fijstoista vuota. Wunderschön! Kyllä hänestä vielä onkija tulee!\nOllappa jo täällä, niin saisi tulla ottamaan tätä... Ja minä näen jo\nhengessäni hänessä, nuoressa ruhtinaassa, urheiluonginnan tulevaisuuden\nturvan ja tuen tässä maassa. Hänen avullaan, hänen harrastustaan\nhyväksemme käyttäen me saamme kaikki valtakunnan omistamat onkikosket\njärkiperäisen hoidon ja valvonnan alaisiksi. Kalastushallitukseen\nperustetaan onkijaneuvoksen virka, joka tarjotaan minulle. Minun\nvelvollisuuksiini kuuluu onginnan opettaminen kuninkaallisille\nprinsseille ja ajutanteille ja muille hoviherroille, ehkäpä saan\nitsensä vanhan kuninkaan innostumaan asiaan. Hommaan, että tämä\nHuopanankoski lunastetaan \"kruunun\" kalavedeksi, että sen hautomoa\nlaajennetaan ja perustetaan sen yhteyteen talvilammikoita niinkuin\nPuntarinkoskella. Tukinuiton kalastukselle ja kalanviljelykselle\naiheuttamien hankaluuksien poistamiseksi rakennetaan uittoränni, jota\nei ole saatu aikaan siksi, että tähänastinen kitupiikki hallitus\nkiskoisi hävyttömiä hintoja siihen tarvittavista tukkipuista, vaikka\nluulisi, että valtion oma etu, koska sillä itselläänkin on metsiä,\nvaatisi... Hei, tässä tulee kohta toinen komento, koska meillä on\nkuningas. Kaikki myrkyllinen pärtö puhdistetaan pois koskesta.\nYlhäisten onkijain mukavuudeksi minä viran puolesta laitan siltoja ja\nmukavia käytäviä joka kivelle, niin että niitä myöten kuningaskin\npääsee kalan mukana Välisuvannosta siltaan asti ja sen alitsekin. Sitä\nriemua, kun voi kalan mukana seurata niskasta tähän rannalle saakka. Ja\ntänne rakennetaan heille kalastuspaviljonki niinkuin Langinkoskelle.\nEhkä reisaa itse keisarikin tänne asti, kun tulee tervehtimään\nsisarensa miestä. Minulla, sen yli-intendentillä, on oma kamarini pihan\nperällä. Minun _täytyy_ pitää huolta siitä, että täällä jääkellarissa\non annoslohia aina valmiina lähetettäväksi kuninkaan pöytään. Vai\nyhdentekevää sinulle Akkeli? Sinusta minä teen vannotetun vahdin, saat\nkävellä yötä päivää rannalla kivääri olalla ja vahtia, ettei Vaitinen\nsaa onkia eikä Mullosmäkeläinen tuulastaa. Hei vain!\n\n-- Heipä hei!\n\nKalakin yhtyy riemuumme. Ensimmäinen kuninkaankalani loikkaa vielä\nkerran ilmaan. Sen tehtyään se lähtee lopullisesti alas, laskee yhtä\nkyytiä suvantoon ja minä perässä. Ja nyt minä sen otan, onpa ihme,\nellei kala lopultakin uuvu. Johan se uupuukin, tulee vatsa ylöspäin\nriippukoivun alle saunan rantaan.\n\n-- Ei muuta kuin iskee vain ... kuninkaan nimessä, Akseli -- iske jo!\n\n-- Uuden kuninkaan kunniaksi!\n\nAkselikin innostuu ja iskee, mutta ei osu, hotaisee vain koukun\nmutkalla häntäpuoleen ja kääntää pyrstön ylöspäin ja pään alaspäin,\njolloin kala pääsee ja kelluu vatsa yhä ylhäällä virtaa alas. Sinne se\nmeni eikä tullut koskaan takaisin, kuninkaan kala. Eikä tullut\nkuningaskaan. On täytynyt tyytyä tähän tasavaltaan.\n\n\n\n\nLOHIVAPA.\n\n\nSe kun on kaikkein hienointa lajia, on se lajiansa taideluoma. Ja kun\nsanon, että se on taideluoma, olen antanut sille parhaan maineen, minkä\ntiedän.\n\nTyökalu on aina taideluoma, silloin kun se on sitä, mitä sen on oltava:\naatteensa mukainen ja tarkoitustaan täysin vastaava. Kirves, puukko,\nviikate ovat sitä silloin, kun terä ja varsi ovat tasapainossa, toinen\nniistä toista auttaen ja täydentäen. Ne ovat silloin kuin eläviä\nelimistöjä. Niissä on niiden oma henkensä, minkä niiden tekijä on\nniihin puhaltanut. Käsi niitä käyttelee, mutta samalla ne toimivat\nikäänkuin itsenäisesti. Lepoonkin jätettyinä ne siinäkin yhä elävät,\nnukkuvat kyllä, mutta hengittävät kuitenkin. Kun siirrän silmäni\njalustallaan seisovasta antiikin veistoksesta kivikauden talttaan, joka\nlepää sen vierellä museossa lasilaatikossaan, tuntee silmäni ja\nsydämeni samaa iloa molemmista. Mikael Angelon meisseli ja vasara oli\nvarmaan yhtä kaunis kuin se Daavidin pää, jonka hän niiden avulla\nmuodosteli. Kuta lähempänä ihmistä itseään työkalu on, sitä enemmän se\nsaa hänen henkeään, sitä läheisempi leima siihen hänestä painuu, sillä\nollakseen oikea on puukon, kirveen, viikatteen oltava mitanmukainen,\nkädenjatkoinen, osa käyttäjästä itsestään. Eikä vain kädestä, vaan koko\nruumiista, tehty hänen voimiensa, kokonsa, jopa hänen luonteensakin\nmukaisesti. Mäyrällä on toiset kynnet kuin kissalla, sudella toiset\nkuin leijonalla. Sanalla sanoen: miestä myöten miekka vyöllä ja --\nongenvapa onkijaansa ... sillä siihen tietysti tahdon tulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLohivapa on nykyisen kotiteollisuuden kauneimpia kukkia. Vaikka se\nosalta onkin konetyön tuote, on se samalla kuin kotiteollisuuden\nhienoin saavutus. Se on kuin Solingenin miekka, se on kuin kaikkein\narkatekoisin kirurginen työkalu. Siinä ei ole mitään liikaa, mutta\nsiinä on kaikki, mikä on tarpeen, ja se on yksilöllisesti sovellutettu\nsille, joka sitä käsittelee.\n\nHienoinkin tehdasvapa on muodoltaan, rakenteeltaan ja aatteeltaan\nyhäkin ruoko, niinkuin vapa aina aikojen alusta on ollut, kivikaudenkin\nkalastajan kädessä, ja niinkuin se on vielä tänäkin päivänä kylän pojan\ntaittamana rannan tuomesta tai pientaren pihlajapensaasta. Lohivapa on\nmitä huolellisimman aineenvalinnan tulos, mutta ei englantilainen\nvapataituri höylää, punnitse ja tarkkaile tekelettään perinpohjaisemmin\nja hartaammin kuin vanhan kansan kalastaja tähystelee ja valikoi\nsivakkaansa tai hylkää ja hyväksyy sen, ennenkuin kiinnittää siihen\njouhesta siimansa. Kuinka hän sitä koettelee, hujauttelee,\nvihellyttelee, ennenkuin sen kuorii, jättäen kärjen ja kädensijan\nkuorimatta, jotta joustavuus ja sitkeys säilyisi ja käsi pysyisi ja\nkouristaisi vaivatta, luisumatta! -- juuri niinkuin tekovavan tekijä,\njoka keskittää suurimman huolensa kärkeen ja sitä lähinnä kädensijaan,\nverhoten sen korkkipeitteellä. Ja niinkuin uudenaikainen urheiluonkija\nei tyydy, jos mielii harjoittaa ammattiaan, niinkuin ammatti vaatii,\nvain yhteen vapaan, vaan tarvitsee ainakin yhden uistellakseen ja täkyä\nheittääkseen, toisen perhostaakseen, niin vanhan kansan onkimieskin\nomistaa niitä monta eri tarpeihinsa, yhden salakalle ja särelle, toisen\nahvenelle, kolmannen säyneelle, neljännen lahnalle, eri vavan\npintaongintaan, eri syväongintaan, siihenkin toisen kesällä, toisen\ntalvella.\n\nUrheiluonkija hoitaa satoja maksavaa ruokovapaansa kuin kapalolasta,\nmutta yhtä hellästi ja huolellisesti vaalii ja käsittelee tuo toinenkin\npihlajaistaan ja katajaistaan. Hän kantaa ne pihasta veneeseensä\ntaitavasti kainalossaan, asettaa ne kokkaan eikä veneen pohjaan, ei\nunohda niitä sinettymään sateessa eikä paahtumaan ja halkeilemaan\nauringossa. Hän niitä sormii ja suorii ja korjailee ja kirjailee, ottaa\nne orrelta alas talvellakin ja muistelee kesää. Eikä hän kernaasti\nlaita uutta, niin kauan kuin vanha kestää. Ne ovat hänelle tovereita ja\nystäviä, joiden kanssa hän on viettänyt monta yhteistä hiljaisen ilon\nja onnen hetkeä, joista ei ole tietoa muilla kuin heillä kahdella,\nheillä kolmella, hänellä ja hänen vapaperheellään. Kun lapset itkee\nkotona ja akka äykkää ja köyhän elämä käy tukalaksi ja sietämättömäksi\nja mieli vaatii unhotusta tai viihdytystä ja hiukan juhlaa, silloin\nukko hiipii rantaan heilimoivan ruispellon piennarta ja saunan ohi ja\ntyöntää veneensä vesille, meloskelee, hymähtelee, hyrähtelee yksikseen\nja elää valoisana kesäyönä, lauantaina pyhää vasten, _oman_ hetkensä\njoko solutellen virran mukana säyneparvessa tai istuen ulkokarilla\nkaukana niemestä ystäväpiirissään, yksi vapa polven alla veneen laitaa,\nvasten, toinen toisen polven alla, kolmas kädessä, yhdessä syöttinä\nsärki, toisessa sittiäinen, kolmannessa matonen. Niissä, vanhoissa\nvavoissaan, mustuneissa, käden kuluttamissa, on hänelle kalaonnen\ntaika. Hän uskoo, että ainoastaan _niillä_ saa ja jos vaihtaa ja ottaa\nuuden, ei saa. Sillä niillä on ennen saatu ja ne ovat kestäneet monissa\nkoetuksissa vuosien, vuosikymmenienkin, kuluessa. Ne ovat kulkeneet\nperintönä isältä pojalle, niissä on säilynyt ja niiden mukana siirtyy\nmuistotietoja ongintataidon, sanon: onginta_taiteen_, salaisuuksista.\nOn sääli ja surku, kun vanha vapa särkyy tai hukkuu. Uusi pääsee vanhan\narvoon vasta, kun se on koetuksensa kestänyt. Jos sillä ei saa, on se\nsen syy; jos vanhalla ei sattunut saamaan, oli syy jokin muu. Jospa nyt\nliioitellenkin, paisutellenkin, en välitä, sydämeni lämpenee,\nmuistaessani tässä, lähtiessäni uutta vapaa ylistämään, noita\nvanhojani, joita vuosikymmeniin ei enää ole ollut olemassa, noita\nvanhojani, joita säilytin kesästä kesään, kuljettelin muutosta\nmuuttoon, omia tekemiäni ja hakemiani kaukaa korpiviidasta, missä\npetäjä ja pihlaja kasvaa pitkän, oksattoman varren.\n\nMitä kaikkia muistoja liittyykään niihin: join itseni juovuksiin\nkesäpäivän hellettä ja kesäyön viileämpää luonnon viiniä Ristisaaren\npoukamassa Virran sillan yläpuolella Koljonvirran niskassa, tai\nsoluessani siitä arkun alitse Koiraniemeen, jossa aukeni laaja salmi ja\npappila ja kirkko ja häämötti Poroselän ulappa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin vihdoinkin saanut sen, uuden, vuosikausia haluamani,\nensiluokkaisen, jota parempaa _ei voi_ saada, sillä se on Hardyn\nmaailmankuulua tekoa ja patenttia, hänen parasta valmistettaan.\nNiinkuin ennen etsin poika-ajan vapoja viidakoista, olen hakenut tätä\nmonien liikkeiden luetteloista, harkinnut ja toistenkin kanssa\ntutkinut, millainen sen pitäisi olla minulle. Viimein olen niin\nsanoakseni seisonut puun alla, löytänyt jotakuinkin mukiin menevän\nmallin ja kysellyt ja kirjoitellut ja antanut mittani, painoni ja\npituuteni, ja millainen on koski, jossa aion sillä kalastaa ja kuinka\nsuuret sen kalat, ja pyytänyt heiltä neuvoa ja päätöstä, millainen\nheidän mielestään sopisi minulle tähän kaikkeen nähden. He ovat\nsuosittaneet minulle mallin bamburuokovavasta, jolla on tuo kauniisti\nsoinnahtava nimi \"Palakona\", extra light -- kokoonsa nähden kaikkein\nkevein. Minä saan sen vasta kuusi kuukautta tilauksen jälkeen, se\nsiellä kasvaa ja varttuu. Kun ne lähettävät sen, ne kirjoittavat\npanneensa sen valmistamiseen aivan erikoista huolta, se on heidän\netevimmän \"taiteilijansa\" tekemä ja he toivovat, että se on minua\nmiellyttävä, ja he iloitsisivat, jos tulisin olemaan siihen\ntyytyväinen. Pyytävät, että kirjoittaisin, kun olen koettanut -- niinkuin\nnyt teenkin.\n\nSain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä\nhytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli\nkapaloituna vedenpitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja\nsiistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit.\nMinä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.\n\nMinun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen,\njunassa, laivassa, lounastuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita\nkoivuja asemien ympärillä, pihlajain kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja\nvaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa\nkahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä -- vapa aina\nvierelläni junavaunun verkossa ja laivan hytissä ... ettei vain kukaan\nsitä veisi, ettei sille vain tapahtuisi vahinkoa. Itse minä sitä\nkaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen\nmaataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapakotelon vaskihelaiset\nlukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä\nlaatikossaan niinkuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen\nkukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni,\nkremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja\näsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko\nniinkuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostakin\nparatiisin puutarhasta. Vaikka sadoista säikeistä yhteen liitetty on se\nelävä kuin tuores, kasvava kaisla, yhä kuin luonnontuote, vaikka konein\nja käsin tehty. Sitä pitäessäni se vavahtelee käteni pienimmästäkin\nliikkeestä, sydämen sykähdyskin tuntuen tyvestä kärkeen, värähdellen,\nrotuvapa, sisäistä tulta kuin rotuvarsan aina elävä, kuunteleva korva.\n\nRuoko, josta se on tehty, Intian bambu, on huojunut pyhän Gangesvirran\npartaalla, ensin hentona kuin heinä, sitten kasvaen tropiikin kuumissa\nsateissa ja auringon hehkussa korpikuusen pituiseksi ja yhtä paksuksi\nkuin se. Se on sisältä ontto, pinnalta kova ja sileä kuin luu. Milloin\netelämerien kosteat tuulet, milloin hieta-aavikoiden polttavat vihurit\novat heiluttaneet sen sitkeäksi ja joustavaksi, kestämään kuumaa ja\nkosteaa. Se on valikoiden kaadettu ja paloitettu ja pinottu ja\nniputettu ja suurmerien takaisilla laivoilla kuljetettu saarien\nsaareen, sitä varten rakennettuun tehtaaseen, joka on kuin kaupunki\ntuhansine työmiehineen. Siellä se toisissa koneissa on keitetty,\ntoisissa kuivattu, toisissa se on halottu ja höylätty ja valmistettu ja\nvielä toisissa kiilloitettu ja annettu sille sen viimeinen vernissaus --\ntyömiehet hienoja kuin herrat, gentlemannit valmistamassa gentlemannien\ntyökaluja. Työn tulos on lujuuttaan ja hienouttaan ja hentouttaan ja\nsirouttaan voittamaton. Se painaa vain satasen grammaa, mutta se\nvoittaa painissa monisatakertaisen painonsa, iskee ja pitää kuin kärppä\nkurkusta lentävää koppeloa.\n\nMinä jo sen ottaessani tunnen heti, että se on osa minusta itsestäni.\nKäteni hermoissa on siitä herkutteleva tunne ranteesta ylös olkani\nniveleen. Niinkuin ennen poikana vasta taitetulla rannan pihlajalla\nminä soittelen sillä ilmaa myllärin pihalla ilta-auringon paisteessa ja\npikkupurojen solistessa ja suuren kosken tuonnempana kohistessa. Se\nvipajaa ja vapajaa, tempoo kättä kuin pyrkien siitä pois, mutta\nkuitenkin siinä pysyen. Se taipuu ja oikiaa, ei tahdo rauhoittua,\nvaikka minä jo lakkaan. Se pyytää siimaansa ja saa sen, sitä varten ja\nsen heittovoiman mukaiseksi punotun ja punnitun. Pujotan sen hyväilevin\nsormin renkaasta renkaaseen, joista alin ja ylin ovat agatia. Ja vasta\nkun siimaan on kiinnitetty perho ja perho pistetty alimpaan renkaaseen\nja rullan kampi on kiristänyt siiman jänteelle ja siima vavan kaarelle,\nvasta sitten se rauhoittuu ja seisoo kuin viritetty jousi, valmiina\nlennättämään nuolensa, sulkaperhon, hopeanharmaan sointuvanimisen\n_Silver greyn_, tekotaidon kukkasen, jonka hennoin sormin on solminnut\njoku kalpea, hipiältä hieno, sinisilmä englannintyttö.\n\nSe lennähtelee sitä soiluvan suvannon yllä, jossa ylös ja alas ilmassa\nkiimailee kellanvihreä korennainen. Se lennättelee sitä yhä pitenevissä\nja yhä kauniimmissa kaarissa, ei pudota sitä huojahtaessaan ensi\nkerralla eikä toisella kerralla eikä vielä kolmannellakaan, vaan vasta\nsitten, kun on saanut osoittaa joustavuutensa viimeisen voiman. Vasta\nsitten se, taipuen taapäin, oieten ylös ja eteenpäin ja taas hiukan\nnousten, kun sitä nostan, pudottaa perhon sinne, missä sitä odottaa sen\nensimmäinen saalis, sen itsensä arvoinen, suvannon sulho, jonka se tuo\nleikiten maihin, iloiten ottelusta ja odottaen uutta.\n\nSe on miekka miestä myöten vyöllä. Se on ase minun mitallani tehty,\njäsen ruumiissani, elimellisesti siihen yhtynyt. En tiedä, sekö tekee\nminun työni vai minäkö sen, sekö liikuttelee kättäni vai kätenikö sitä?\nSitä ei ole käsitellyt kukaan muu kuin minä eikä tulekaan\nkäsittelemään. Minulla ei ole ystävää niin läheistä, että sallisin sen\nsitä käyttää. Se voisi särkyä. Se voi särkyä minultakin, mutta silloin\nse särkyy _minulta_. Mutta se ei saa särkyä. Katketkoon käteni\nkaatuessani ennen kuin se, minä suojelen sitä ennen kuin itseäni. Ennen\nkuin illalla koskelta tultua hoidan itseni levolle, hoidan minä sen.\nMinä riisun sen, kuivaan sen ja ripustan sen seinälle yöksi. Se siinä\nparhaiten suoristaikse lepoon työpäivän vaivoista. Koko talven se\nsamoin lepää ja on kevään tullen entistään ehompi.\n\nEsi-isät panivat vainajan mukaan hänen työkalunsa ja aseensa. Pannevat\npoikani tämän vapani viereeni kirstuun, että saisin heitellä sitä\nsuvannoissa, joita haluaisin uskoa olevan sielläkin, asunnoissa\nautuaitten. Sillä mitä minä siellä ilman sitä? Joka ei tätä oivalla,\noppikoon. Miksikäs en saisi laulahtaa näin lemmestäni minäkin!\n\n\n\n\nSUNNUNTAI.\n\nOnginnan estetiikkaa ja etiikkaa.\n\n\nKalaviikko on päättynyt kaikin puolin mieluisasti. Sen kuluessa on\nsaatu kohtuullisen hyvin, ei siis liian hyvin, joka voi pian tympäistä.\nEi ole tullut tehdyksi tyhmyyksiäkään, ei ole tapahtunut\nonnettomuuksia, ei tarttunut pyydyksiä pohjaan eikä puihin eikä\nmyöskään kalain suuhun, mikä on ikävintä ja vastenmielisintä, mitä\nkalamiehelle voi tapahtua. Olen sitten lauantai-iltana saanut vielä\nsuuren. En ole saanut sitä miten kuten, sattumalta, vaan juuri sillä\ntavoin kuin mieluimmin haluan sen saada, niin sanoakseni taiteen\nkaikkien sääntöjen mukaan. Sillä onkijaurheilijakin kehittyy\nherkuttelijaksi, hänelläkin on ammatissaan oma estetiikkansa. Ei riitä,\nettä hän saa, hän tahtoo myös saada hienosti ja kauniisti. Samoin kuin\nuimarin korkeushypyn arvoa lisää liikutun linjan kauneus, samoin lisää\nonkimiehen tyydytystä se, miten tyylikkäästi ottaminen suoritettiin\nsiitä alkaen, kun kala tarttui, siihen saakka, kun se saatiin maihin.\n\nTämä sunnuntai-aaton suuri oli nyt saatu kaikin puolin tyylikkäästi. Se\noli ottanut juuri sitä pientä perhoa, jota sen kaiken todenmukaisuuden\nmukaan oli otettava, sitä, joka sillä hetkellä parveili niskassa juuri\nauringonlaskun aikana. Olin mielestäni tehnyt parhaimman,\nmahdollisimman pisimmän heittoni kiven huopeeseen, missä suuri\ntavallisesti vaanii. Se oli posahtanut valtavasti, oli sitten laajassa\nniskassa loiruillut edes ja takaisin vavan taipuessa ja oietessa ja\nrullan antaessa ja ottaessa siimaa. Sitten se oli seisonut asiaan\nkuuluvan aikansa. Ja ilta oli ollut ihana ja tyyni ja rannan puut\nilta-auringon kultaamat ja lämpiävästä saunasta tuolla alempana oli\nsavu kohonnut patsaana taivaalle. Sitten oli kala lähtenyt alas niin\nhuimasti, että tuskin pääsin perään pahakivistä rantaa. Siima alkaa\nloppua, mutta silloin pysähtyy kala levähtämään pienoiseen suvantoon\nsiksi, että ehdin taas keriä siiman rullalle, jolloin se lähtee\njatkamaan ja minä perässä, hypellen kiveltä kivelle, kahlaten\nvedessäkin ja liveten ja kaatuenkin, mutta saaden vavan pysymään\npystyssä. Ja niin on tultu suvantoon, käsi-, selkä- ja jalkajänteet\näärimmäiseen asti pingoitettuina, josta ne ovat lauenneet mieluiseen\nlepoon, kun kala koko vaikeassa ottopaikassa vihdoin on omin avuin\nnostettu maihin. Ja on pantu reppuun ja kannettu kotiin ja punnittu ja\nmerkitty kirjaan.\n\nJa sitten on vapa riisuttu valjaistaan ja pyyhitty ja ripustettu\nansaittuun lepoon nauloihinsa suoriamaan. Siima on lapettu sängylle\nkierrokseen rullan viereen. On riisuuduttu itsekin ja elokuun illan\nviileässä astuttu saunaan pihan poikki ja purosillan yli, jossa pikku\nmulloset, alamittaiset ja aina rauhoitetut, vielä puolihämärissä\nloiskahtelevat perhoja ajellen ja lisäten painoaan milligramman\nmilligrammaan. Saunan salaperäinen maailma, sen lasi pieni ja pahanen,\nmonivärinen kuin pyhimyskappelin ikkuna ja siitä epätodellinen\nkellanvihreä näköala pitkin koskea, joka ei kuulu, ainoastaan näkyy, ja\njonka kuohu näyttää seisovan liikkumatonna kuin vuoriston jäätikkö.\nKesäiset tuoksuvastat mummun taittamat ja laittamat, kipallinen vettä\nvanhasta taitavasta kädestä kiukaan raunioon, joka on rakettu kosken\nsorvaamista kivistä, ja kihahtava löyly, joka sulattaessaan ruumiin\nsulattaa myös sielun. Ja huhuh! ja hohoh!\n\nJa kylvyn jäljestä ilkoisen alasti takaisin sillan yli, jonka alla\npienoiset yhä vielä pätkää. Ja hiilellä paistettu punalihainen\n_mullonen_ ja kova kokkeli ja lämmin pehmoinen lauantairieska, jossa\nvoi sulaa kuin heinäkuun helteessä.\n\nJa sen päälle kahvikupponen ja sikari itselle ja isännälle ja kahvin\nseassa jotakin, jota löytyy vielä pisarainen piiliherrain\njälkeenjättämästä pullosta, kolmekruunuisesta. En osta, mutta otan, kun\ntarjotaan, koska sanotaan senkin olevan jumalanviljaa, varsinkin\nkalamiehen viljelemää. Ja valkopaidassaan istuen ja huulet torvella\nisäntä pitkulaisia savuja niellen ja puhallellen juttelee vanhaa ja\nuutta, vanhaa enemmän kuin uutta, mutta aina kernaasti kuultua, sillä\nitseään hän uusii ja uusinta on yhtä hyvä kuin alkuperäinen, siitä,\nkuinka täällä ennen, ja saatiin sitä silloinkin, vaikkei ollut vehkeet\nnykyisten veroiset -- vallesmannivainaa ja kamreeri ja apteekkari ja\nvanha Piilonen, jolla miljoonamiehellä oli ruokovapa ja kelarulla eikä\nmilloinkaan muuta pyydystä kuin elävä salakka, jota uitteli, mutta\njoka otti sillä milloin tahtoi, mutta jos ei ottanut -- sattui sekin\n-- niin paiskattiin lammas herroille pataan. Talvella otettiin\nmyllyrännin niskasta säryksellä ja leivottiin ja paistettiin\nmulloskukko ja lähetettiin Piiloselle Helsinkiin, kun piti pitojaan\nvaltiopäivämiehille ja syötti ja juotti ja päätätti rautatien\nSuolahteen, mistä on hyvä nousta laivaan, vaikka piilillähän nuo jo\nnykyjään enimmäkseen ajaa. Oli ne aikoja entisetkin, vaikka eipä silti,\netteivät nämä nykyisetkin. Tässä meidän pihassakin ja myllypihassa on\nseisonut kuusikin autoa yhteen aikaan, ennen sotaa, terehtöörejä ja\nrohvessooreja ja tisponentteja; mikäpä niiden arvonimet kaikki\nmuistaneekaan, onhan ne tuossa päiväkirjassa -- maistetaanko taas saunan\npäälle? Ja koko Huopanan historia vaeltaa editseni.\n\nJota kuunnellessani minä järjestelen pyydyksiäni pyhäteloilleen,\nvalmiiksi maanantaita varten, koska en pyhänä ongi -- lipat, devonit,\nsilkkikalat, täkyraksit, perhot, kunkin lajinsa mukaan ja kunkin lajin\nkokonsa mukaan, itsekunkin laatikkoonsa ja lokeroonsa, kun ovat\nsekaantuneet ja takertuneet kuontaloksi kuin mehiläiset parveillessaan.\nOn katkeillut peräimiä ja irtautunut koukkuja ja hankautunut pois\nmaalia, ja ovat nyt silkillä sidottavat ja siveltävät vernissalla ja\nmaalattavat ripoliinivärillä ja vihdoin ripustettavat kuivamaan uunin\nkylkeen rihmaan, joka kiertää sen ympäri naulasta naulaan.\n\nNe pitää olla järjestyksessä, olisi paha olla, jos ne ei olisi, yhtä\nhyvin kuin kalanpyydysliikkeessä ja vähän paremmassakin, ollakseen aina\nja heti yhdellä silmäyksellä nähtävissä, valmiina nautittaviksi ja\nmietittäviksi ja esille otettaviksi, milloin tulee mikin päähänpisto,\nettä nyt muka sitä ja sitä ottaa. Ja kun ne ovat siinä järjestyksessä,\nkuin niiden tulee, sovussa ja soinnussa, väriensä ja suuruuksiensa\nmukaisessa, niin on niiden hyvä olla ja myös minun siitä hyvä olla ja\npöytä on kuin runo rytmeineen ja alku- ja loppusointuineen, jonka osaan\nulkoa kirjaan katsomatta.\n\nOn jo pimennyt ulkona, verhottoman ikkunan mustalla pohjalla on tulen\nvalaisema pihlaja, missä yöperhot räpyttävät pyörtyen lopulta lasiin,\njohon tarttuvat ja typertyvät liikkumattomiksi ja kuolevat siihen kuin\nvalosta, sen valosta, huveten pois elämästä, joka kesti vain päivän.\nJokunen on päässyt sisään ja päättää päivänsä kynttilän liekissä. Ja\nmitäpä on sitten elämällä enää tarjottavana muuta kuin yön uni, josta\njoskus puolivalveille herättää ohitse ajavan hevosen kavion kopse,\nmutta johon kosken kohina taas tuudittaa uudelleen.\n\nMitäkö muuta? On sillä vielä tarjottavana tätä lauantaita seurannut\nsunnuntai; sen leppoisa rauha, sen aamun pilvetön pouta, ja istuskelu\npihapenkillä selkä seinää vasten elokuun viileässä paisteessa. Ja\nlasten kanssa pitkällään puron matalalla sillalla, ja sen alla kesy\nmullonen, ihanuuttaan luomakunnan ihme, pää vastavirtaan päin, pyrstö\nlakkaamatta lipattaen, suu alinomaa aukeillen, pikku evät koneellisesti\neläen niinkuin näkyisi niissä vain sydämen itsetiedoton tykintä. Käden\nhuiskaus ja se on tiessään limakon alla; -- odotus, ja se on tullut\ntakaisin, ei tiedä mistä; -- matonen, ja se sieppaa sen, pää pystymmässä\nodottaen uutta; -- toinen matonen ja niitä on siinä kaksi sen kimpussa\nnyhtämässä toinen toisensa suusta, toinen toisesta päästä, kunnes\nkolmas, suurempi, saa sen ja saatuaan anastaa edullisen paikan,\nkarkoittaen heikommat häntänsä taa. Mutta ne saavat sunnuntairuokansa\nkaikki, kunnes matotuohinen on tyhjä.\n\nUkko veisahtelee tuvassa ja sen ikkunassa istuu vanha mummu\nisoränttistä kirjaansa katsellen ja sitä puoliääneen hyristen, aina\nsamaa.\n\nKävely koskelle ilman vapaa -- se on outoa ja melkein juhlallista,\nverkalleen rantoja pitkin ja kivillä istuskellen ja lopulta niskaan,\njoka on tyyni ja siloinen ja järven selkä niskasaaren takana samoin.\n\nMitä ihmettä olet sinä oikein, pyhäinen rauha? Mistä tietää koski, että\nnyt on pyhä ja osaa asettaa ääneensä sen soinnun? Mistä saa saari\nympärilleen sen harson ja mistä saa sen tuo raiskattu rantametsä ja tuo\nkaru kivikkoranta ja rannalle kiskaistut rampatukit? Kuinka saa sitä\nvaris raakuntaansa ja haukka huutoonsa, tuota jotakin, kirkkoajan\nhenkeä, joka kasvaa sitä voimallisemmaksi kuta kauemmaksi loittonen\nkirkolta? Alan yhä paremmin ymmärtää entisen toverivainaan, joka ei\nonkinut sunnuntaisin, mutta kerran kun onki ja kiivastui kiroamaan,\njätti vapansa ja riensi pois eikä tullut koskaan takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla on mukana kirja, englantilainen teos lohenonginnasta. Onhan\nminunkin sopiva sunnuntaina tutkia sanaa. Se on niitä niin kauniisti\npainetuita ja kansitetuita kirjoja, joita vain Englannissa osataan\nvalmistaa. Siellä ja vain siellä osataan ei vain onkimisen taito, vaan\nmyös siitä kirjoittamisen taito ja sen kirjoitetun tarjoamisen taito.\nTuokin kirja on jo päältäpäin kuin kaunehin kakku, jota ensin kääntelee\nja katselee ja sitten haistelee ja hivelee, ennenkuin sen leikkaa ja\nnauttii.\n\nEi ole sitä onkimiehen ammatillista ongelmaa, ei sitä vivahdusta hänen\nmielialoissaan ja mietteissään, jota ei koskettelisi, joka ei\nkuvastuisi heidän kirjallisuudessaan. Se sisältää sekä onginnan\nestetiikkaa että myöskin sen etiikkaa, josta voi tavata syvämielisiä\nfilosoofisia esityksiä heidän kuuluisimmilta miehiltään. Teos, joka\nminulla tässä on polvellani, tukiessani selkää puuhun ja jalkoja\nkiveen, on nimeltään \"Kuinka on kalastettava\", ja suo minun tutustua ei\nsen vähäisemmän miehen kuin itsensä Herbert Spencerin käsitykseen\nkalastuksen oikeutuksesta eetilliseltä kannalta katsottuna. Ajattelunsa\nyläilmoista tämä maailman mainio filosoofi on hetkeksi laskeutunut\nmetsäpuron partaalle analysoimaan kysymystä, mistä johtuu, että hän voi\nonkia, vaikkei voikaan metsästää. Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä\nhirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä\nhuvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan? Hänen itselleen\nlöytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus\ntai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta\nsuurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen\ntappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua,\nmitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa\ntappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan,\njos häntä tapettaisiin. Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän\nihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan\njohdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua,\nmikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän\nkaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia\nulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia.\nTämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden\npohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen\nampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein\nuudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta\nsiveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme\nvastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin\ntappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja\nsentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme\nsiveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.\n\nTämä on Spencerin eetillinen suhtautuminen onkimiseensa. Sillä\nonkijakirjailijalla, W. Yarl Hodgsonilla, joka tämän kirjansa eräässä\nluvussa on ottanut asian puheeksi, on paljonkin muistuttamista tätä\nsiveysoppia vastaan. Spencerin opissa voi olla paljonkin totta, vaikka\nonkin alentavaa ajatella, että myötätuntomme kärsivää eläintä kohtaan\npohjaltaan on vain huolta meistä itsestämme, kuvitellessamme itseämme\ntoisen tilalle. Hänen esityksensä ansaitsee kaikessa tapauksessa\ntarkastamista. Onkohan itseensä kohdistuminen, omien tunteidensa mukaan\narvioiminen ainoa ratkaiseva lähtökohta eetillistä tuomiota tehtäessä?\nMahtaakohan Spencer tehdä oikeutta itselleen uskoessaan, että hän eroo\njostakin toisesta vertaisestaan tappajasta ainoastaan sikäli, kuin\nhänen kärsimyksensä ei ollut mitään verrattuna tuon toisen siveelliseen\nkärsimykseen, joka tappoi hirven? Ja mahtaako hän tehdä oikeutta tuolle\ntoiselle leimatessaan hänet, hirven tappajan, siveellisesti\nrappeutuneeksi, tunteiltaan turtuneeksi?\n\nOn syytä sanoa -- jatkaa Spencerin arvostelija -- ettei hän tuominnut\noikein kummassakaan tapauksessa. Ihmisluonto on paljoa monimutkaisempi.\nMelkein jokainen ihmisen teko johtuu siksi erilaisista voimista, ettei\nniistä voi päätellä niin ylimalkaisesti kuin Spencer tekee. Me kyllä\nvoimme alkaa toteuttaa eetillisiä vaatimuksia toisia olentoja kohtaan\nsitä tietä kuin Spencer eli niin, että otamme huomioon ne heistä meihin\nheijastuvat kärsimykset, jotka herättävät meissä myötätuntoa niitä\nkohtaan. Etiikkamme perustuksena tulee kuitenkin olla jotakin muutakin\nkuin tunnetta. Siinä tulee olla määräävänä myöskin järki. Se on\nominaisuus, joka kutsutaan meissä toimimaan ulkonaisten olosuhteiden\npakosta ja jonka myös tulee olla määräämässä etiikkaamme niiden\njohdosta. Ajateltakoon tätä tämän erikoisaiheemme yhteydessä. Ihminen\nasuu seudussa, jossa on sekä hirviä että kaloja. Mihin suhteihin hän\njoutuu heidän kanssaan? Spencerin mukaan on vastaus hyvin\nyksinkertainen. Sen antaa ihmisen oma tunne. Pulmasta päästäkseen hänen\nei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella sitä. Hän siis ahdistakoon\nja tappakoon kalaa, koska kalalla fyysillisesti ei ole pienintäkään\nyhtäläisyyttä hänen kanssaan eikä sen taistelu elämästä herätä hänessä\nepämiellyttävää ajatusta siitä, mitä hän itse ehkä tuntisi, jos häntä\nahdistettaisiin. Mutta hänellä ei ole samanlaista oikeutta ahdistaa\nhirveä, koska tämä eläin rakenteeltaan on hänen kaltaisensa ja sen\nvuoksi sen kuolemankamppailusta häneen siirtyy tuskallisia ja\nvahingollisia mielenliikutuksia.\n\nTämä siveysoppi perustuu kahdenlaiseen erehdykseen. Ihmistä ja hirveä\nensiksikin ei voi verrata toisiinsa, koska ihmisellä on vaistoja, joita\nhirvellä ei ole ja joita täytyy ottaa lukuun. Hän on lihan syöjä, jota\nhirvi ei ole. Hänellä on veressään metsästämisen vaisto, jota hirvellä\nei ole. Toiseksi ei ihminen voi perustaa etiikkaansa pelkästään\nmyötätuntoa tai vastenmielisyyttä herättäviin vaistoihin ja tunteisiin.\nSpencer itse on esittänyt siitä monta esimerkkiä. Harvinaisella\ntodistavalla voimalla hän on osoittanut, että joka kerta kuin valtio\nlakeja laatien on toiminut kansaa kohtaan vain myötätunnon sysäyksien\nvaikutuksesta, tulos on ollut huono niille, joita lait olivat\ntarkoitetut hyödyttämään. Hän on koettanut osoittaa, että on vähemmin\npaha, että vaimot ja lapset, köyhät ja heikot joutuvat kapitalistien\nriistettäväksi, kuin että heiltä riistetään vapaus tehdä työtä, missä\nja niin monta tuntia kuin haluavat. Hänen mielipiteensä oli, että\njokainen sosialinen parannus, joka perustuu järjettömään myötätuntoon,\naiheuttaa pahaa enemmän, kuin mitä se on tarkoitettu poistamaan.\n\nEräiden itsestämme johtuvien eetillisten vaistojen kuuleminen ei siis\nriitä määräämään menettelyämme toisia kohtaan. On ihmetyttävää, että\nniin tarkka ajattelija kuin Spencer ei huomannut tämän väitteensä\nkantavuutta myöskin urheiluetiikkakysymyksen ratkaisuun nähden. Sillä\njos hänen myötätuntoteoriansa ei riitä määräämään ihmisen suhdetta\nhänen omaan sukuunsa, on se vielä riittämättömämpi määräämään sitä\ntoisiin luotuihin nähden. Järki, jota vailla oleva myötätunto aikaansaa\npahaa sivistyneessä yhteiskunnassa, on vielä tarpeellisempi erämaassa.\nMyötätuntovaisto kykenee kyllä johtamaan meitä siihen, että tapamme\nniin kivuttomasti kuin mahdollista, ja urheilija pyrkiikin ja on\npäässytkin siihen: ajatelkaamme vain, mikä ero on teurastamon ja sen\nkirveiden ja metsän ja rihlapyssyn välillä tai verkossa kuristuvan ja\nkituvan lohen ja ongella otetun lohen välillä. Mutta tapettava meidän\non, siihen meille järki sekä antaa luvan että panee pakon.\nOlettakaamme, että asumme metsäseudussa. Siellä on hirviä, niitä ei ole\npaljon, mutta jos niitä ei vähennettäisi, ne lisääntyisivät. Mitä\nsilloin tapahtuisi? Hirvet haaskaisivat laidunta ja hävittäisivät ja\ntallaisivat halmeita ja kesyttyisivät lopulta niin, että veisivät\nviljan pelloilta. Vuosien kuluessa ne olisivat lisääntyneet niin, että\nniistä olisi tullut todellinen maanvaiva. Mutta Spencerin etiikan\nmukaan hirviä ei saisi tappaa, koska moraalimme kärsisi siitä, että\nemme välitä siitä säälin tunteesta, minkä suuren, ruumiillisesti meitä\nlähellä olevan eläimen kuolonkamppailu meissä voisi herättää.\n\nMitä on siis tehtävä? Ratkaisemmeko kysymyksen antamalla vastauksen\ntunteemme mukaisesti? Jossakin määrin kyllä. Kunnioitus itseämme\nkohtaan luomakunnan herrana ja oma etumme vaatii meitä rajoittamaan\nhirven meille aikaansaamaa hävitystä. Tätä vaatimusta me punnitsemme\nniitä vaistoja vastaan, jotka tekevät meille vastenmieliseksi aiheuttaa\nkipua ja kuolemaa. Ja me päätämme, että joidenkuiden eläinten kipu on\nmeille vähemmän vastenmielinen vaihtoehto.\n\nMutta näinkään me emme ole käsitelleet kysymystä tyhjentävästi. Sen\nmielenkiintoisimmat puolet eivät vielä ole tulleet huomioon otetuiksi.\nOn olemassa muuan viisas järjestely, jota sanotaan luonnon\ntasapainoksi. Joskus tämä tasapaino yleiseksi vahingoksi häiriintyy,\nniinkuin esim. on tapahtunut Australiassa, missä ylenmäärin sikiävistä\nkaniineista on tullut maan vitsaus. Spencer unohtaa, että ihminen itse\nusein on tätä tasapainoa ylläpitävä voima, Välittämättä\nmyötätuntovaistoistamme meidän täytyy näiden ulkonaisten puristusten\npakosta toimia niinkuin järki vaatii. Spencerin urheiluetiikka ei tiedä\nmitään tällaisesta tapauksesta. Sellainen tunne-etiikka, jonka mukaan\nme voimme vetäytyä vastuunalaisuudesta, on epäeetillinen, itsekäs.\nEdellisen lisäksi vielä siksikin, että vaikka ihminen itse on yksi\nluonnon tasapainoa ylläpitävistä voimista, hän samalla johtaa monia\nluonnonvoimia ja on vastuunalainen niiden joko liiallisuudesta tai\npuutteellisuudesta. Hänellä on tuomio-oikeus eläimiin, lintuihin ja\nkaloihin. Totta kyllä on, ettei hän ole ylimmäinen tuomari ja että on\nylempi oikeusaste, luonto itse, joka rankaisee kaiken sitä vastaan\ntehdyn vääryyden. Mutta hänen asemansa luonnon herrana pakottaa häntä\nolemaan jotakin enempää kuin tunne-egoisti ja hänen etiikkansa\nmuodostumaan jostakin muustakin kuin mielenliikutuksista.\n\nLöytääksemme uskottavan urheiluetiikan meidän siis on läpikäytävä\npaljon mutkallisempi kehitys kuin se, mikä riitti Spencerille, jolta\nmonet asiaan vaikuttavat tosiasiat jäivät huomaamatta. Olemme nähneet,\nmitä ne ovat. Ne ovat alkujaan kahdenlaisia. Niitä on toisaalta ihmisen\noman luontonsa tunteminen, toisaalta ulkonaisen luonnon asettamat\nvaatimukset.\n\nItsemme tunteminen paljastaa meissä taipumuksen urheiluun ja\nvastenmielisyyden sitä kohtaan. Vastenmielisyys, joka syntyy meihin\nheijastuneesta toisen kivusta, on tilapäinen ja haihtuva,\nmetsämiesvaisto sitävastoin pysyväinen. Sitä luonnon pakostakin\nylläpitää meissä tarve hankkia ravintoa itsellemme ja muille. Tätä\ntaipumusta lieventää vastenmielisyys vain sen verran, että tunnemme\nolevamme velvolliset ajamaan riistaa ja ottamaan sitä mahdollisimman\ninhimillisellä tavalla. Ulkonaisen luonnon ihmiselle asettamat\nvaatimukset vievät samaan päätelmään, siihen, johon hänet on saattanut\nsekä hänen oman itsensä tutkiminen että hänen ja muiden tarpeiden\ntutkiminen. Hirvi ja kala tyydyttävät näitä tarpeita ja se tosiasia\ntekee niiden pyydystämisen oikeutetuksi. Toiseksi hirvi ja kala samoin\nkuin useimmat muutkin metsän ja veden eläimet ovat rauhoitetut ja\npidätetyt olemaan urheilun esineinä. Tämä sekä se, että ihminen niitä\ntarvitsee, oikeuttaa niiden pyydystämiseen. Kolmanneksi ei voi vapautua\nsiitä tunteesta, että vaikka ihminen itse onkin voima luonnossa, hän on\nmäärätty kykynsä mukaan vallitsemaan kaloja, lintuja ja muita eläimiä\nja on hänen velvollisuutensa katsoa, että nämä eläimet menestyvät siinä\nsuhteessa, kuin luonto määrää. Urheilijana ihminen tekee voitavansa\ntäyttääkseen tämän velvollisuuden. Kaikki tämä tietää, ettei\nkummankaanlainen urheilu, kalan yhtä vähän kuin hirvenkään ottaminen,\nloukkaa etiikkaamme, vaan on siveellisesti sallittu.\n\nTätä johtopäätöstä, jo itsessään riittävää, vahvistaa ajatus, joka,\nvaikka onkin niin vähän avoin erittelylle, ettei edes Spencer tullut\nsitä tehneeksi, kuitenkin on voimakkaasti pakottava. Ihminen itse on,\nniinkuin jo on huomautettu, yksi luonnon voimista. Kuuluu luonnon\njärjestykseen, että hänen on toteltava sekä vaistojaan että myöskin\njärkensä vaatimuksia. On selvää, että kun metsästämisvaisto on yleinen\nhänen suvussaan, etiikka ei vain salli, vaan myös pakottaa hänet sitä\nnoudattamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin nämä englantilaiset onkijafilosofit. Ja onhan se kylläkin\ntyhjentävää ja syvämielistä. Mutta ei tämä todistelu ja puolustelu\nmielestäni kuitenkaan tunge asian ytimeen, siihen syvyyteen, johon\nsilloin tällöin tapaan itseni tuijottamasta näin onkikoskellani\nistuessani. Istuessani tässä kosken partaalla suvisena sunnuntaina ja\nitsenään kirkkoaikana tuntuu kuin pitäisi minunkin käydä tutkistelemaan\nurheiluvaistojani ja eritellä niiden ilmenemistä ja alkuperää, kuin\npitäisi kääntää itsessäni nurin jotakin päästäkseni perille siitä, mikä\nsiellä jossakin kangertelee, sillä jokin siellä kangertelee, huolimatta\nSpencerin ja Hodgsonin antamasta synninpäästöstä.\n\nKuolemaa aiheuttavan urheilun oikeutus kyllä osaksi riippuu siitä\nsuuresta kysymyksestä, onko tappaminen omaksi hyödyksi yleensä\neetillisesti oikeutettu. On uskontoja ja etiikkoja, jotka kieltävät\nlihan syömisen ja kaiken tappamisen. Niitä vastaan mahdollisesti\nvoidaan esittää ne hyötysyyt, joita edellisessä on esitetty. Ihmisen\ntäytyy niistä ja niistä syistä tappaa elääksensä ja siitä\nvelvollisuudesta hän ei ehkä voi vapautua niinkauan kuin maailman\nravintotalous on nykyisellä tavalla järjestetty. Pitäneehän luonnon\nherraksi kohonneen myöskin ylläpitää tuota luonnon tasapainoa\nhävittämällä sen syöpäläisiä, ei vain lutikoita ja russakoita, vaan\nehkä myös kaniineja ja hirviä. Ehkä hänellä siihen on ei vain oikeus,\nvaan myös pakko. Mutta vaikka minun hyötysyistä täytyköönkin tappaa tai\nainakin sallia tapettavan saamattani siitä tuomita itseäni tai muita,\nja vaikka tuo pakko antaisikin minulle anekirjan sekä tehtyihin että\ntehtäviin synteihin, ei minua mikään voi oikeuttaa, vielä vähemmin\nvelvoittaa, tappamaan _huvikseni_, nauttiakseni siitä urheilemalla\nniinkuin teen. Ehkä on minun pakko teurastaa kotieläin, pyydystää tai\nampua metsäeläin, ottaa verkolla, rysällä tai ongella kala elättääkseni\nitseäni ja perhettäni. Mutta jos minä nautin, niinkuin teen, siitä\nhuvista, minkä onkiminen minulle tuottaa, joskaan ei välittömästi itse\ntappaminen, niin kuitenkin sen yhteydessä olevat hauskuudet ja hommat,\njos minä vain tämän huvin vuoksi enkä välttämättömän ravinnon\nhankkimisen vuoksi tapan, siihen innostun, sen hauskuutta ylistän,\nhuieten sen ohella runollisiin luonnon tunnelmiin, en minä voi itseäni\npuolustaa vetoamalla mihinkään pakkoon. Se ei pohjaltaan ole mitään\nmuuta kuin intohimo, voittamaton vaisto, onginnalla ei ole mitään\neetillistä tukea. En voi muuta kuin sanoa, että harjoitan sitä, koska\nse minua huvittaa, tuottaa minulle iloa ja nautintoa, jonka\ntyydyttämisen tarve minussa on niin suuri, että en ajattele, en välitä\nniistä kärsimyksistä, joita uhreilleni tuotan. Joskin tappaminen joskus\nvoi olla eetillisesti oikeutettu, se ei ole sitä minun urheiluhuvini\nyhteydessä.\n\nSpencerin mukaan tuottaa tällaisen eetillisen tunteen äänen\nkuulemattomuus siveellistä rappeutumista ja tunteen turtumista siinä,\njoka tuntee vastenmielisyyttä urheilunsa tuottamien kärsimysten vuoksi.\nJotten rappeutuisi, ei siis näytä auttavan muu kuin koettaa tukehduttaa\ntätä ääntä. Ja onhan minulla koko joukko sen äänen vaimentajia. Joskus\nminä koetan uskotella itselleni, etten ongikaan huvin vuoksi, vaan\nhyödyn. En kalasta enemmän kalaa kuin sitä tarvitsen ruoaksi itselleni\nja perheelleni. Jos tulee yli sen määrän, jakelen lohiani tai haukiani\ntovereille tai naapureille. Toisen kerran minä paiskaan vaakaan\ntoisenlaisen hyödyn, muka korkeammat edut, kaiken sen ruumiillisen ja\nhenkisen terveyden ja virkistyksen, jota kalastaminen minulle antaa. Se\nhyöty on yhtä suuri, suurempikin, kuin minkä kala keitettynä tai\npaistettuna tai suolattuna antaa. Koska kerran saa hyödykseen pyytää\nkalaa, niin täytyy saada myöskin huvikseen silloin, kun se huvi on\nminulle hyöty, ja tämä huvihan on minulle hyöty. Lopulta, kun tämä\nalkaa tuntua saivartelulta ja pirun raamatun selitykseltä, minä ilman\nmuuta puraisen häpeältä pään, en suoraan sanoen välitä, teen vasten\nparempaa tietoani.\n\nJa näin minä temppuilen tai revin itseni irti verkosta, jota etiikkani\nkoettaa kiertää ympärilleni.\n\nSillä mitenkä minä muutenkaan pääsisin pulmasta? Pitäisikö minun tehdä\nniinkuin Lybeck ja jättää koski muille, myydä vehkeeni ja seurata\nhäntä? Ehkä sen teenkin, vaikken vielä ole tuntenut siihen lopullisesti\npakottavaa velvoitusta. Ehkä minun sitten vielä pitäisi ruveta\nsaarnaamaan urheiluongintaa vastaan? Minun? Joka tahdon olla sen\nprofeettoja tässä maassa, ylistää sitä, esitellä sen ihanuuksia,\nosoitella sen hyötyä yksityiselle ja kansalle, minun, joka istutan\nkaloja enemmän kuin otan -- luopua tästä kansantaloudellisesti ja siis\nmyös isänmaallisesti hyödyllisestä kutsumuksesta? Olen ennemmin\nsiveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista\ntunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun\nohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se\nkalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen\ntupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.\n\nTämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se,\nettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla, ei Spencerin,\nvielä vähemmin hänen arvostelijana Hodgsonin. Saa ehkä joku, joka saa,\nmutta minä en saa. Siinä on takana, esteenä, jokin minua voimakkaampi\nvaisto, jokin veren perintö niiltä ajoilta, jolloin tämä kysymys\nkaukaisten esi-isien omissatunnoissa ei vielä ollut herännyt eikä\nvoinut herätä, kun ihmisen niinkuin pedon piti elää yksinomaan\nmetsästyksestä ja kalastuksesta ja jolloin koko silloinen ihmiskunta\nolisi menehtynyt, jollei se olisi tappanut. Silloin myös kai syntyi\nriistan ajon yhteydessä ilmenevä ajamisen nautinto, siihen yllyttäen ja\nsitä ylläpitäen, lisävoimaksi sen pysyväisenä pidättämiseen, sen\nvoimistuttamiseen. Siitä tuli ei vain velvollisuus vaan hauska\nvelvollisuus, eetillinen velvoitus, pyhä velvoitus. Ja se hohde, se\nsädekehä sitä vieläkin ympäröi, se, joka on sen nautinto ja sen\nhauskuus, ja jota urheilija yhä tuntee ja yhä hakee, vaikka urheilun\nalkuperäinen tarkoitus ja merkitys on hälvennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa pian minä taas saan kokea sen itsessäni. Silloin kun istun siinä\nkosken niskassa, minusta olisi vielä jonkin pyhyyden rikos, jos\nnoutaisin vapani ja alkaisin onkia. Olen kai vielä kyllästytetty\nedellisen illan onginnalla ja onginta-intohimon tarpeen tyydytyksellä.\nSitä huumausainetta on veressäni vielä niin paljon, että minua\npaluumatkalla ei vielä kiusaa edes varmuus siitä, että nyt kyllä saisi,\njos vain viitsisi koettaa. Koski kohisee ja vesi vilisee ja päivä\npaistaa niinkuin parhaalla kalailmalla pitää, ja pilvet seisoo\ntaivaalla kaikkein parhaimmissa merkeissä. Heitto vain Välisuvannon\narkulta ja kohta olisi kiinni kuusikiloinen. Mutta ei minua nyt vielä\nhuvita. Antaa luonnon pitää pyhänsä loppuun, minä pidän kanssa.\n\nTulen kotiin. Ukko yhä veisahtelee ja mummu hymisee ikkunan ääressä.\nMuutkin lukevat, toiset nukkuvat. Tytär tuo lautasella marjoja, kesän\nviimeisiä. \"Eikös lähdetä koettamaan? minä tulen haavipojaksi.\" --\n\"Enpä häntä nyt.\" Lähden kylään turisemaan tuttujen isäntien kanssa.\nHaastellaan halki tämän maan asiat ja muiden. Nythän on niin helppo\nsaada koko maailmankin asiat suuhunsa. On sitä sotaa, on sitä\nsosialismia ja etuskuntaa ja Vilsoonia ja Lemensoota. Sinne ei näy\nkoski eikä kuulu sen kohina. On kuin se olisi iankaikkisuuden takana.\nEn ehkä koskaan saa sinne palata. Ei ehkä koskaan uudistu eilinen\nsyönti. Ilmat voivat muuttua. Tänä iltana näyttäisi vielä tulevan\nsamanlainen ilta kuin eilen. Tänään varmaan vielä syö. Kello kuudelta\npäättyy pyhä. Lybeck vainajakin alotti ongintansa kello kuudelta. --\n\"Mitäs herra tohtori ajattelee siitä?\" -- \"Jaa mistä?\"--\"Siitä, että...\"\n-- \"Olen samaa mieltä kuin isäntäkin. -- Mutta nyt minun taitaa pitää\nlähteä.\" -- \"Minnekkä on semmoinen kiire?\" Keksin jonkin syyn, että posti\ntulee tai jotakin semmoista. Kun en vain myöhästyisi iltasyönnistä...\n\nJa ennen pitkää huitoo vapa ja vinkuu siima niskassa ja sitten\nVälisuvannossa niin vimmatusti kuin ensikertalaisella. Sunnuntaipaaston\nperästä se maistuu sitä makeammalta. Ja mikäli minä enää osaan ottaa\nmitään eetilliseltä kannalta, niin otan sen sikäli, että on\nepäeetillistä onkia silloin, kun se on vastenmielistä ja tympäisee ja\nkun tuntuu kylläiseltä eikä se oikein maita, vaan ainoastaan silloin\nkun se _oikein_ huvittaa. On oltava kohtuuden ystävä, kun ei jaksa olla\nehdottomasti raitis. Ja tämä on ainoa, minkä saan paremmasta itsestäni\npuristetuksi esiin urheiluonginnan etiikkaa. Paljon porua, vähän\nvilloja.\n\n\n\n\nKUINKA KALA NÄKEE.\n\n\nVanha onkimiehen ohje kuuluu: hienosti ja kauas. Se on: pyydysten pitää\nolla mahdollisimman hienoja ja hänen tulee niillä päästä niin kauas\nkuin suinkin siitä, missä seisoo tai istuu. Kala on arka. Sen tiesi\nvanhan ajan kalamieskin, vaikkei tiennyt sen syytä. Puutteellisilla\npyydyksillään hän ei olisi voinutkaan tätä sääntöä noudattaa. Hän\nkoetti korvata sen sillä, että liikkui hiljaa ja lähti liikkeelle\ntavallisesti yötä vasten, jolloin arimmat kalat, niinkuin esim. säyneet\nja lohet, saatiin. Kalalla tosin ei sanota olevan kuuloa, ainoastaan\ntunto, joka veden värähtämisestä välittää hänelle tiedon äänestä.\nJollei rannalla tai veneessä synnytetty ääni ole sen laatuinen, että se\npanee veden äkkiä värähtämään niinkuin esim. airon kolahdus veneen\nlaitaan, ei kala näytä siitä suurestikaan välittävän. On tehty kokeita\nesim. laukaisemalla pyssy rannalla eikä kala ole ollut tietävinäänkään.\nMutta jos sillalla seisoen lyön sen kaiteeseen, hajaantuvat sen alla\nolevat salakat heti räiskähtäen joka taholle. Ei kala myöskään näy\npelkäävän sitä ääntä, minkä airon posahtelu vedessä synnyttää. Onhan\ntapana vavan kärjellä saada aikaan vedessä pulahdusta, joka muistuttaa\nkalan pyrstön synnyttämää ääntä ja siten houkutella sitä luo. Kuinka\nvähän lohikin välittää soudusta, sen tulin huomaamaan kerran\nKoukkuvirrassa Heinävedellä, jossa suuret lohet posahtelivat muikkuja\najaessaan veneen vieressä melkein airon kärjen edessä.\n\nKalan aisteista näkyy näkö olevan kehittynein, voimakkain ja herkin.\n\nSen avulla se hakee ja yllättää saaliinsa ja välttää vihamiehensä. Kun\nkala yleensä on arka ja pakenee pyydystäjäänsä hänet huomattuaan,\nriippuu se siitä, että se näkee enemmän kuin vainuaa pyydystäjäänsä\nvedessä tai veden pinnalla venheessä tai rannalla. Kuta piilommassa\nonkimies voi pysytellä, kuta varovammin hän liikkuu, kuta kauempaa hän\nvoi heittää siimansa, kuta hienommat hänen vehkeensä ovat, sitä parempi\non tulos.\n\nPohjasta onkiessa meressä tai järvessä tai syvässä vuolaassa virrassa\nja koskessa, jossa vesi samalla on sameaa tai tummaa, ei varovaisuus\nole niin välttämätön kuin rannalla, pikkupurossa tai matalassa\nkoskessa. Mutta näissä se, varsinkin jos vesi on kirkasta, on\nmenestymisen ensimmäisiä ehtoja varsinkin pyydystettäessä niin arkoja\nkaloja kuin lohia, mullosia, harreja, siikoja säyneitä j.n.e.\nVarovaisuus on tarpeen varsinkin silloin, kun näitä kaloja pyydystetään\npintapyydyksellä, niinkuin esim. perholla, jota tavoitellessaan kalan\non noustava pinnalle piilostaan pohjahaudasta tai kiven huopeesta.\nVälttääkseen kalan silmää, kun pyrkii lähestymään paikkaa, missä tietää\ntai luulee kalan makaavan, täytyy onkimiehen hiukan tuntea niitä\noptillisia eli valo-opillisia lakeja, jotka vaikuttavat ilmassa ja\nvarsinkin vedessä. Hänen tulee olla selvillä siitä, kuinka kala näkee.\n\nKäytännöstä oppinsa saanut onkimies, olkoon hän kuinka vanha ja viisas\nja ovela tahansa, hyötyy paljonkin siitä, jos tuntee jonkin verran\nmyöskin teoriaa. Onkiminen, varsinkin hienompi, onkin yhtä paljon\nteoriaa kuin praktiikkaa. Maissa, missä onkimisen taito on\nkehittyneemmällä kannalla, on taidon rinnalla kehittynyt tietokin,\nkehittynyt miltei tieteeksi, joka on tutkinut ja yhä tutkii ei vain\nheittämistekniikkaa ja kaikenlaisten tarkoituksenmukaisimpien pyydysten\nvalmistusta, pienimmistä höyhenperhoista suurimpiin metalliuistimiin,\nvaan myöskin hyönteiselämää ilmassa ja vedessä ja kalain elämää, niiden\ntapoja ja vaistoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä nyt sitten tulee siihen, miten kala näkee, niin, vaikkakin yleensä\ntiedetään, että kala ei voi nähdä takanaan olevaa esinettä häntänsä\nsuuntaan, ei tähän saakka vielä ole varmasti osoitettu, kuinka suuri on\nse ala, josta valo ei ulotu tunkemaan sen liikkumattomaan silmään.\nKalan silmän näköpiiri on tietystikin suuruudeltaan vaihteleva riippuen\nkunkin kalayksilön ruumiillisista ominaisuuksista, iästä ja\nvuodenajoista, mutta seuraavat säännöt pitänevät kuitenkin yleensä\npaikkansa. Seuraava esitys perustuu tutkielmaan, jonka on julaissut\nFredr. G. Shaw teoksessaan \"The science of dry fly fishing and salmon\nfly fishing\" sekä Claude du Bois-Reymondin tutkielmaan \"Angeln und\nOptik\", joka on julkaistu v. d. Borne-Brehmin teoksessa\n\"Angelfischerei\".\n\nNämäkin pikku tutkielmat todistavat osaltaan, kuinka perinpohjaisesti\nurheiluonkijat Englannissa ja Saksassa syventyvät alaansa. Ainoastaan\nsillä tavalla harjoitettuna urheiluonginta kohookin korkeammalle\ntasolle, niin sanoakseni henkiselle, ollen ei vain saalistamista ja\nhuvittelua ja ruumiillista harjoitusta, vaan luonnon ja sen lakien\ntutkimista ja niihin perehtymistä.\n\nTutkiessaan kalan näköä on mainittu englantilainen onkijatiedemies,\njoka samalla on erinomainen heittäjä ja heitonopettaja, tullut siihen\ntulokseen (kuva 1), että jos ajattelemme kalan silmäin olevan keskellä\nympyrän muotoista vaakasuoraa tasapintaa, se tässä pinnassa voi nähdä\nsuoraan eteensä ja kummallekin kupeelleen ympyrästä 300 asteen alan.\nNäkemättömäksi sille silloin jää ympyrästä vain 60 asteen ala.\n\n[Kuva 1. F kala. D A B C vaakasuora ala, jonka kala näkee. D E C\nvaakasuora ala, jota kala ei näe.]\n\nOn kyllä huomautettu, että kala joskus näyttää saattavan nähdä suoraan\ntaakseenkin, ja myönnettävä onkin, että kalalla joskus on tietoa\nrannalla seisovasta miehestä silloinkin, kun tämä on tuossa\nnäkymättömyyden piirissä, mutta se tapahtuu ainoastaan silloin, kun\nmies on ylempänä kuin kalan silmä. Jos kalan silmä ja sen takana oleva\nesine ovat samassa tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla, ei kala näe\nmiestä. Yleensä pitää paikkansa, että jos mieli kalan voida nähdä\nesinettä, tämän tulee olla jonkin verran yläpuolella veden pintaa niin,\nettei kalan hartiain pullistuma tule sen silmän ja nähtävän esineen\nväliin, niinkuin käy, jos kalan silmä ja esine ovat samassa\ntasapinnassa, s.o. yhtä korkealla.\n\nKuvassa 1, jos A B C D merkitsevät vaakasuoraa pintaa, jonka sisällä\nkala on, E silmää ja K kalan pyrstöä, on kalan katse luonnollisestikin\nenimmäkseen suunnattuna suoraan eteenpäin vastavirtaan, josta kala\nodottaa saalistaan, mutta se voi samalla nähdä kupeelleen tässä\nasennossa jokaisen esineen, joka on piirissä D A B C samalla tasolla\nkuin se itse, mutta se ei voi, tietystikään asentoaan muuttamatta, s.o.\nkääntymättä, nähdä mitään, mikä on sen takana segmentissä D E C. Tästä\nseuraa, että jos kalastaja on tämän piirin sisällä, voi hän lähestyä\nkalaa sen häntä huomaamatta. Kuta kauempana kalastaja on kalasta, sitä\nsuurempi on kalaan nähden hänen näkymättömyytensä alue ja sitä suurempi\nsaa olla hänen ja hänen vapansa liikkumisalue.\n\nJos sitten tahdotaan päästä selville siitä, kuinka kala näkee ylöspäin,\nkohtisuorasti tai vinosti, syntyy aivan toisenlainen näköpiiri.\nEsiintyy aivan uusi ilmiö, nimittäin veden valonsäteitä taittava\nvaikutus. Kaikki ilmasta veteen tunkevat säteet näet siinä taittuvat,\nminkä voi huomata pannessaan esim. kepin veteen, jolloin se näyttää\nsiinä poikkinaiselta. Ei ole tässä tilaisuutta tarkemmin selvitellä\nvalonsäteiden taittumisen optillisia, valo-opillisia, lakeja;\nhuomautettakoon vain siitä tosiasiasta, että kalan kohtisuoraan eli\nylöspäin vedestä menevä näköpiiri on vedenpinnan yläpuolella oleviin\nesineihin nähden rajoitettu sikäli, että se muodostaa onton koonin eli\nkartion, jonka kärki on kalan silmässä ja jonka laidat nousevat\nylöspäin niin, että ne ovat noin 42 asteen kulmassa veden pintaan (ks.\nkuva 3). Kala ei siis näe veteen tunkeutuvia valonsäteitä muuta kuin\nmikä niitä sattuu siihen kehään, jonka tämän kartion suu muodostaa.\nTämän onton kartion sisällä, joka siis ulottuu 96 asteen kulmassa joka\nsuuntaan ylöspäin, kaikkien esineiden näkeminen on rajoitettu 180\nasteeseen kohtisuorasti vedenpinnan yli. Toisin sanoen: kala näkee\nkaikki esineet vedenpinnan yläpuolella niin sanoaksemme kartiomaisen\nkaivon pohjasta, jonka kaivon suu tai aukko sen päällä on ympyrä, joka\non noin puolet siitä, mikä on noiden esineiden todellinen suuruus.\nNäiden esineiden koko on suurempi tai pienempi sitä mukaa, ovatko ne\npuristetut suurempaan tai pienempään näköpiiriin, laajempaan tai\nahtaampaan ympyrään.\n\n[Kuva 2. a b c d, A B C D veden pinta; E kalan silmä; E A, E B, E C, E\nD pysty kartio, jonka sisään puristuvat kaikki veden pinnan yläpuolella\nolevat valonsäteet niistä esineistä, jotka kala voi nähdä: A C B D\npystykartion suu, jonka ulkopuolelta kala ei näe mitään valonsäteitä,\njotka sattuvat ilmasta veteen.]\n\n[Kuva 3. A E B pystysuora leikkaus ontosta kartiosta (kuvassa 2.), joka\nleikkaa vedenpinnan A B:ssa. M N rannalla oleva esine, esim. mies.\nE b M, E B N viivat, joita myöten valonsäteet miehestä M N sattuvat\nkalan silmään. E d D, E d D viivoja, jotka osoittavat, mitä tietä veden\npinnan alla olevat esineet ulkopuolelta kartion E A, E B sattuvat kalan\nsilmään kuvastuessaan siihen vedenpinnan alapuolelta d d:ssä.]\n\nTehdäksemme tämän niin selväksi kuin mahdollista esitämme sen kahdessa\nkuvassa. Kuvassa 2 E on kalan silmä, josta nousee pysty kartio E A,\nE C, E B, E D, jonka sivut leikkaavat vedenpinnan piirissä A B C D.\nKaikkien vedenpinnan yläpuolella olevista esineistä tulevien\nvalonsäteiden täytyy, saavuttaakseen kalan silmän, E:ssä tunkea veteen\nympyrän A C B D sisällä. Ajatelkaamme, että A E B (katso kuva 3) on\nkuvassa 2 kuvatun koonin kohtisuora leikkaus, joka leikkaa vedenpinnan\nA B:ssä. Silloin voivat valonsäteet rannalla olevasta, siis esim. siinä\nseisovasta miehestä M N, sattua E:ssä olevan kalan silmään ainoastaan\nsilloin, kun ne kulkevat niin kuin pilkutetut viivat N B E ja M b E\nosoittavat. Esine N M näkyy silloin suunnassa b B ja on pienentynyt\nsiihen kokoon kuin b B osoittaa. Kuta lähempänä veden tasapintaa, s.o.\nkuta vinommassa kulmassa siihen kalastaja siis esiintyy, sitä\npienempänä kala näkee hänen hahmonsa.\n\nNe esineet, jotka ovat kohtisuoraan ylöspäin kalasta, muuttavat\nvähemmän muotoaan ja kokoaan, kun valonsäteiden taittuminen vedessä\nsilloin on vähempi. Kuta enemmän esine taas laskeutuu kartion ympyrän\nsuun kehään päin, sitä enemmän se muuttuu näöltään ja kooltaan, sitä\npienempänä se näkyy kalan silmään, ja suurin on niiden muunnos niiden\nollessa ihan horisontissa. Niinpä esim. täysikuu juuri noustessaan\nnäkyy kaitaisena vaakasuorana valoviivana 42 astetta yläpuolella\nhorisontin ja pyöristyy asteittain oikeaan ympyriäiseen muotoonsa\nlähestyessään keskitaivasta.\n\nNäkyy siis, että kuta lähempänä esine on vedenpintaa sen yläpuolella,\nsitä pienempi on se kulma, jossa se suhteellisesti on kalaan nähden,\ntoisin sanoen: kuta alempana esine on, sitä pienempänä kala sen näkee.\n\nTätä tärkeää tosiasiaa jokainen tottunut kalastaja käyttää hyväkseen,\nsillä vaikka hän ei tunnekaan valo-oppia, on hän kuitenkin\nkokemuksestaan oppinut, että jos hän tahtoo olla peloittamatta kalaa,\nhänen tulee kumartua niin paljon kuin mahdollista ja siten pienentää\nkokoaan. Kuta ylempänä vapa heiluu, sitä paremmin kala sen huomaa,\njonka vuoksi on edullista pitää vapa mahdollisimman alhaalla ja tehdä\nheittonsa sivulta päin eikä pään yli. Kala tietysti silloinkin näkee\nkalastajan, mutta kalastajan ja hänen vapansa kuva vedenpinnalla on\nsiksi pieni ja hämärä, ettei kala sitä enää osaa pelätä. Jos veden\npinta ei ole aivan tyyni, vaan jos tuuli, virta tai sade panee sen\nväräjämään, käy kuva vieläkin epäselvemmäksi. Kun sanotaan, että kala\nsyö paremmin tuulella kuin tyynellä, sateella paremmin kuin poudalla,\nriippuu se usein vain siitä, että kala silloin ei näe eikä siis osaa\npelätä onkimiestä. Mutta jos pinta on peilikirkas ja ilma tyyni, oppii\ntyhminkin kala, nähdessään vapaansa huitovan oudon otuksen ja sen\nhuitomisen yhteydessä samalla veteen putoilevat perhot ja siiman,\npiankin rinnastamaan toisiinsa nämä kaksi ilmiötä ja pakenemaan niin\npian kuin näkee miehen ilmaantuvan rannalle. Olkoon onkija siis kuinka\ntaitava heittäjä tahansa, ja tarjotkoon hän semmoisesta paikasta\nlähellä rantaa kaikkein hienoimmat perhosensa, hänen työnsä on turha,\nellei hän samalla pysyttele tarpeeksi loitolla tai tarpeeksi matalana.\nTämä tulee kalamiehen ottaa huomioonsa ei ainoastaan itseänsä varten,\nvaan kalastustoveriensakin vuoksi, sillä kerran arkiutunut kala ei\nkesyty aivan helposti vaan pysyy piilossa kauankin. Usein kuulee\nsanottavan, että toinen pilaa toisen kalaonnen ja koski yht'äkkiä on\nkuin kirottu, vaikka sää muuten on suotuisa. Tällä taikauskolla on\nusein hyvin luonnolliset syynsä.\n\nKaikki muut kalan silmään sattuvat valonsäteet, paitsi ne, jotka\nsattuvat siihen ympyrään, mikä kartion suussa leikkaa veden pinnan,\ntulevat jostakin vedenpinnan alla olevasta esineestä ja joutuvat\nkartion ulkopuolelle. Kala näkee ne siellä luonnollisessa koossa\nsuoraan veden läpi, niinkuin me näemme ilmassa, sekä samalla\nkuvastuksena veden pinnasta (katso E d D, E d D kuvassa 3), joka\nmuodostaa suunnattoman peilin, mihin kaikki pinnan alla olevat esineet\nsuotuisissa valosuhteissa kuvastuvat. Tästä tarkemmin alempana.\n\nJos nyt läpikäymme kalan silmään näkyvän koko hänen maailmansa, niin\nsaamme siitä sangen omituisen kuvan.\n\n[Kuva 4. Kalan näköpiiri: I, jonka kala näkee katsoessaan ylöspäin II,\njonka se näkee katsoessaan kupeelleen, ja III, jonka se näkee\nkatsoessaan alaspäin.]\n\nSen näkemä ala jakaantuu kolmeen osaan (kuva 4). Se näkee ensiksi\npystysuorasti ylöspäin esineen semmoisenaan sen luonnollisessa muodossa\nja suuruudessa, sillä pystysuorasti veteen tunkeva valonsäde tunkee sen\nläpi taittumatta. Sen näköpiirin ensimmäinen alue (kts. I kuvassa 4)\nulottuu pystysuorasta säteestä siihen säteeseen, joka muodostaa 48-1/2\nasteen kulman pystysuoraan säteeseen. Se on tämä säde, joka viimeisenä\nja voimakkaimmin tunkee vedestä ilmaan ja yhtyy veden pintaan, kulkien\nsitä myöten. Kaikki valo, joka pystysuorasta alkaen veden pintaan asti\ntunkee ilmasta kalan silmään, yhtyy siis vedessä tämän ensimmäisen\nkartiomaisen alueen sisässä. Kala näkee ympyrän muotoisen kirkkaan 97\nasteen aukon silmänsä päällä. Tämän pyöreän valoaukon läpi näkyy sen\nsilmään koko yläpuolella oleva maailma. Tämän piirin sisään puristuvat\nkaikki esineet: taivaalla kulkevat pilvet, rantapenger ja siinä seisova\nmies kantapäitään myöten. Se ei voi tapahtua muuten, kuin että kaikki\nsiihen kuvastuvat esineet pienenevät. Ylinnä, keskikohdalla näkyy\nkaikki vielä jotenkin oikeassa koossaan, mutta kuta matalammalla veden\npinnassa esine on, sitä enemmän pienennettynä ja kokoonpuristettuna\nkokoonsa nähden esine esiintyy. Se, mikä on melkein veden pinnan\ntasalla, siis aivan alhaalla, se välkkää ihan kaitaisena saumana eli\nviivana valopiirin reunassa. Kalastajan pitäisi siis niin paljon kuin\nmahdollista koettaa muuttua täksi viivaksi, hiipimällä pitkänään ja\nheittämällä kyyryltään, olla lähestymättä rantaa enemmän kuin on\ntarpeellista.\n\nTämän ensimmäisen valopiirin ympärillä on aina kirkas värillinen\nsateenkaaren tapainen reuna, ulkopuolella punainen, sisempänä vihreä\ntai sininen, joka veden vähänkin värähdellessä sulautuu väripilkuiksi\nja sekaantuu näköympyrän koko kuvaan. Tämä väriväreily, joka voi\nvaihdella sen mukaan, millainen on taivaan, auringon ja rannan väri,\nkai vaikuttaa onkiperhonkin väriin ja siihen oikullisuuteen, jota\nmullonen osoittaa perhoa valitessaan, se kun ottaa milloin koreampaa\nmilloin tummempaa, milloin punaista, milloin sinistä j.n.e., saattaen\nkalamiehen ihan epätoivoon sopivaa valitessa. Ja kun on vihdoin\nlöytänyt sopivan, on se jo myöhäistä, sillä valosuhteet ovat taas\nmuuttuneet. Tästä sateenkaaresta, joka rajoittaa ensimmäisen\nnäkemisalueen, alkaa toinen näkemisalue (II). Se ulottuu siis asteesta\n49 noin asteeseen 90 ja on sen laajuus siis noin 41 astetta. Tässä\nalueessa näkee kala luonnollisella tavalla kaikki vedessä olevat\nesineet; mutta sen pään päällä näkyy sen silmään vedenpinta niinkuin\nloistava hopeinen peili. Tämän peilin läpi ei sen silmään tunge\nainoatakaan valonsädettä veden yläpuolella olevasta maailmasta, vaan\nkuvastuvat siihen ylösalaisin kaikki veden alla olevat esineet.\nEsimerkiksi toinen kala, joka ui lähellä vedenpintaa, näkyy siis\nkahtena, ensin siinä, missä se on ja sitten ylösalaisin peilissä,\nnäyttäen olevan niin korkealla vedenpinnasta kuin se todellisuudessa on\nsen alla.\n\nTuo hopeanhohtoinen peili on seuraus n.k. kokonaiskuvastuksesta,\ntotalirefleksistä. Näimme jo, että kaikki valonsäteet, jotka vinommin\nkuin 48-1/2 asteen kulmassa kohtisuorasta suunnasta nousevat pintaan,\neivät yleensä voi tunkea sen läpi, vaan taittuvat takaisin veteen\nniinkuin kirkkaimmasta metallipeilistä. Siten on tämä peilikuva\ntyynessä vedessä yhtä kirkas ja yhtä selvä kuin sen alkukuva.\n\nToisen näkemisalueen alla on kolmas näkemisalue (III), ja siihen kuuluu\nkoko alla oleva pallonpuolisko. Siinä näkee kalan silmä aivan samoin\nkuin me ilman asukkaat näemme omassa maailmassamme, yksinkertaisesti ja\nsuorasti, kaikki oikealla paikallaan. On kuitenkin huomautettava, että\nkala tästä osasta valtakuntaansa tavallisesti näkee verrattain vähän,\nsillä sen silmät ovat siinä asennossa, että ne katsovat enemmän\nylöspäin ja eteenpäin kuin taapäin ja alas. Nähdäkseen alas täytyy\nkalan siis asettua pystyyn päälleen ja sivulleen, ja niin näkee sen\njoskus, joskin harvoin, tekevänkin. Koska kalan on helpoin nähdä\neteenpäin, ylöspäin ja sivulle, asettuukin se sen vuoksi mielellään\nniin lähelle pohjaa kuin mahdollista. Siitä se voi hallita koko\nmaailmansa, sen, mikä on ympärillä, sekä todellisen että kuvastelevan,\nja sen, mikä on ylimpänä, s.o. myöskin koko ilmamaailman, kaikki\nsamasta paikasta yht'aikaa.\n\nNiinkuin edellisestä siis on selvinnyt, voi kala suotuisissa oloissa\nnähdä kalastajan yhtä hyvin kuin kalastaja kalan. Poikkeuksia on\nkuitenkin olemassa riippuen seuraavista tekijöistä: 1) siitä\nvalomäärästä, joka valaisee jompaakumpaa; 2) jommankumman silmään\nsattuvasta valon häikäisevästä heijastuksesta; ja 3) kummankin\ntaustasta.\n\nEnsimmäinen tekijä voi olla välistä edullinen kalastajalle, välistä\nkalalle, useimmin kuitenkin kalalle, sillä valo harvoin sattuu kalaan\nyhtä heleästi kuin kalastajaan, vaan on kala päinvastoin varjossa, väri\nsulautuneena pohjan väriin, ja voi sieltä nähdä niinkuin pimeästä\npaikasta valoisaan.\n\nToinenkin tekijä on kalalle edullinen. Kalastaja saa silmäänsä suuren\nosan, joskaan ei kaikkea, siitä heijastuksesta, joka tulee\nvedenpinnasta kirkkaana päivänä, vaikka auringon valo vuorostaan kyllä\nhaittaa kalaakin.\n\nKolmas tekijä on tausta, jota vastaan kalastaja seisoo, ja se on\nmelkein aina edullinen kalalle. On erittäin tärkeää, että tämä tausta\non mahdollisimman tumma, jonka vuoksi kalastajan on koetettava välttää\nseisomasta kirkasta, seesteistä taivasta vastaan, mikä on kaikista\ntaustoista epäedullisin. Jos hän rannalla kalastaessaan asettuu niin,\nettä hänellä on lähinnä takanaan puita, kallioita tai pensaita y.m.s.,\nja jos hänen pukunsa on niiden värinen, sekaantuu hänen kuvansa ja kuva\ntaustasta näkökartion suussa A D B C:ssa (ks. kuva 2) yhteen niin,\nettei kala helposti häntä huomaa. Hämärissä ja pilvisellä ilmalla tämä\nsekaantuminen on suurempi kuin kirkkaana päivänä, ja se on yhtenä syynä\nsiihen, että kala silloin ei ole arka ja ottaa onkea.\n\nKaikesta tästä käy nyt selville, että kalan näkö on sen kehittynein\naisti, onkimiehen tulee koettaa pysytellä niin paljon kuin mahdollista\nkalan näköpiirin ulkopuolella ja siitä syystä myös käyttää\nmahdollisimman hienoja vehkeitä, varsinkin heittosiimaa, joka aina\ntulee lähemmäksi kalan silmää. Kala ei näe kauas eikä välittömästi\nvedestä ilmaan, niinkuin ilmassa olija näkee ilmassa. Mutta ahtaassa\npiirissään se näkee selvästi ja tarkasti. Kala on likinäköinen, mutta\nsamalla tarkkanäköinen. Sen näkemismahdollisuudet vedestä ilmaan ovat\nrajoitetut edellä kuvatun kartion piiriin, jota se niin sanoaksemme\nkuljettaa mukanaan päänsä päällä ja joka siirtyy sen kanssa niinkuin\nmikäkin silmäkoppa tai kiikari. Kala näkee siis veden pinnallakin uivat\nesineet sangen ahtaassa piirissä ja sentähden täytyy sen liikkua\nahkerasti, kun se etsii siitä ruokaansa, tai sitten asettua esim.\nkoskessa paikkaan, jossa tätä ruokaa valuu runsaasti alas. Semmoiset\npaikat koskessa, missä veden kulku on sellainen, että niihin vesi\nkantaa esim. pinnalle laskeutuneita hyönteisiä, ovat melkein aina\n\"otetut\" ja niissä ovat myöskin tavattavissa suurimmat kalat, jotka\nniistä karkoittavat pienemmät. Niin pian kuin yksi poistuu\nväijymäpaikasta, asettuu siihen toinen.\n\nOmat kokemukseni ovat vahvistaneet kaikin puolin sen teorian\npätevyyttä, jonka edellä olen esittänyt. Kuta kirkkaampi ja matalampi\nvesi on, sitä arempi siinä on kala. Vähimmin arka näyttää hauki olevan,\nse makaa meressä usein ihan rannassa eikä poistu ohi kuljettaessa eikä\nvapaa huidottaessa ja pyydystä läiskytettäessä. Se on välistä niin kesy\nja niin silmittömän ahnas, että vaikka pyydystä seuraten tuleekin\nulompaa, se pysähtyy siihen, missä pyydys nousee vedestä ja jää ihan\nkuin odottamaan sen takaisin tuloa. Vaikka se toisella kerralla\npääsisikin, se ajaa ja ottaa vielä kolmannenkin, joskus useammankin\nkerran. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei se olisi nähnyt onkijaa\nja hänen liikkeitään. Mutta se ei välittänyt niistä. Sen ruokahalu oli\nsuurempi kuin sen pelko. Vai johtuneeko sen rohkeus siitäkin, että se\naina on tai on olevinaan piilossa joko jonkin pohjamättään tai heinikon\nsuojassa tai alla? Muutkaan kalat eivät aina kaikkoa kauas, vaan\nkätkeytyvät. Ne painautuvat niinkuin jänis, joka pistäessään päänsä\npensaaseen kai luulee, ettei häntä nähdä, kun hän ei näe. Ahven tekee\nsen usein, sitä on käestellessä välistä vaikea saada tarpomallakaan\nirti rannan kasvistosta.\n\nNiinkin arka ja varovainen kala kuin mullonen pistäikse vaaran uhatessa\nvain lähimmän kiven koloon tai liman alle. Olen niitä puron rannalla\nsyötellessäni huomannut, että ne sieltä taas tuikahtavat esiin heti,\nkun luulevat vaaran olevan ohi. Kala, suurikin, näyttää myös lopulta\ntottuvan ympäristöönsä eikä välittävän vähääkään rannalla seisojista.\nHuopanassa on melkein keskellä koskea arkku, jossa läpi koko kesän\nseisoo tukinuittaja hakoineen. Lohet liikkuvat aivan arkun vieressä ja\nottavat siitä onkea. Pinnalta ne tosin harvoin nousevat ottamaan\nmuulloin kuin pimeän tullessa, mutta kirkkaimmalla paisteellakin ne\nottavat mitään pelkäämättä syvemmässä kulkevaa syöttiä. Niitä ei\nkoskaan näy, mutta niin pian kuin ne näkevät heitetyn matosen tai\nmätijyväsen, vilahtelee niitä sieltä esiin montakin yht'aikaa. On\nminulle myöskin joskus samassa paikassa tapahtunut, että uitellessani\nsuurta lohta tuskin vavan pituuden päässä rannasta toinen suuri on\nloiruillut vavan ja siiman muodostaman kaaren alla.\n\nMutta yleensä pitää paikkansa, että varovaisuus vaatii pysymään niin\nkaukana tai niin alhaalla, että joutuu kalan näköpiirin ulkopuolelle.\nKirkasvetisissä virroissaan englantilaiset lähestyvät rantaa\npolvillaan, jopa ryömylläänkin eivätkä edes uskalla liikuttaa vapaansa\npystyasennossa, vaan viistossa. Kalaa haaviin otettaessa on tämä\nvarovaisuus yhtä tarpeellinen kuin sitä houkuteltaessakin. Ottajan on\nparasta kyyristyä eikä tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Kun kala on saapunut\nniin lähelle, että se voi nähdä ottajan, voi varomaton, äkkinäinen\nliike pelästyttää sen viimeiseen voimainponnistukseen, jolloin se\nsaattaa katkaista perukkeen, jopa joskus murtaa vavankin.\n\n\n\n"]