[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQFmA0ssVd_xctfaqw6UEZKzSQjP7k9u6XPqXcXKoIQE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2104,"Maa-orja","Höcker, Oskar",1840,1894,"2104-hocker-oskar-maa-orja","2104__Höcker_Oskar__Maa-orja",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1884,1901,22858,152918,false,60678,[24,25,26],"German fiction -- Translations into Finnish","Historical fiction","Russia -- History -- Alexander I, 1801-1825 -- Fiction",[28,29],"Historical Novels","Russian Literature","\"Maa-orja: Kertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Wenäjällä\" by Oskar Höcker is a historical account written in the early 20th century. The narrative focuses on the life and experiences during the reign of Tsar Alexander I in Russia, with a particular emphasis on the institution of serfdom and its impacts on both serfs and nobility. The text delves into themes of power, oppression, and the quest for freedom through various characters and unfolding events from this turbulent period.  At the start of the narrative, we are introduced to the celebratory atmosphere in St. Petersburg as the citizens prepare for a grand event honoring the Empress's name day amidst a harsh winter. Among the crowd, a police district head named Markowna grapples with both personal financial struggles and her responsibilities during the festivities. As the grand parade unfolds, a stark contrast emerges between the opulence of the ruling class and the plight of the serfs, who are depicted through the experiences of Iivana, a serf undergoing his own trials under the weight of oppressive authority. This opening sets the stage for a complex interplay of social classes and moral dilemmas that will likely be further explored throughout the text. (This is an automatically generated summary.)",[],245,"Historiallinen kertomus sijoittuu Venäjälle keisari Aleksanteri I:n hallituskaudelle. Se kuvaa maa-orjuutta, Pietarin hovin loistoa sekä poliisivirkamiesten ja salapoliisien toimintaa juhlapäivien ja juonittelujen keskellä. Teos on suunnattu erityisesti nuorisolle.","Oskar Höckerin 'Maa-orja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2104.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAA-ORJA\n\nKertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Venäjällä\n\n\nNuorisolle ja heidän ystävilleen omistanut\n\nOSKAR HÖCKER\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nU. W. Telénin kustannuksella,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Pyhän Elisabethin päivä.\n   II. Valkeita orjia.\n  III. Talvipalatsissa.\n   IV. Kätkössä.\n    V. Ainoastaan yksi sielu.\n   VI. Ilian kultavesi.\n  VII. 91. psalmi.\n\n\n\n\nI\n\nPyhän Elisabethin päivä.\n\n\nTalvi Venäjällä tuutuu meistä peloittavalta. Ajattelemme silloin\nehdottomasti hirmuista pakkasta, kauheita lumikinoksia, jäävuoria ja\nkuoliaaksi paleltumista. Pakkasta, lunta ja jäätä on venäläisillä tosin\nyllin kyllin, mutta onhan heillä myöskin laitoksia, jotka tyydyttävästi\nsuojelevat heitä luonnon kovuutta vastaan. Köyhimmälläkin miehellä on\nlammasnahkaturkkinsa, ja parempiosaisten asunnot ovat varustetut ei\nainoastaan vahvoilla sisäikkunoilla ja korkeilla kaakeliuuneilla, vaan\nmyöskin porstuoilla ja etehisillä, joitten rakennustapa estää pakkasta\ntunkemasta sisään.\n\nNeljäntenätoista päivänä marraskuuta heitteli harmaa talvitaivas alas\nrunsaasti lunta ja räntää. Tästä huolimatta tungeskelivat Pietarin\nasukkaat kaduilla ja toreilla, sillä nyt vietettiin keisarinnan\nnimipäivää, jolloin hovi näytti kaiken komeutensa ja loistonsa. 300,000\nruplaa maksoikin vuosittain nämät nimipäivät tsaarille. Aamupäivällä\noli juhlallinen vahtiparaadi, iltapäivällä suuri \"gulanie\" (hitainen\nhuvikulkue) ja illemmalla tanssiaiset keisarillisessa palatsissa,\njuhlavalaistus kaupungilla ja loistava ilotulitus.\n\nJuhlan ensimmäinen osa, vahtiparaadi oli ohitse ja _nadsirateli\nMarkowna_, vihreässä, kullalla reunustetussa univormussaan, oli\npalannut kotiinsa. Tämä ankara herra kuului Pietarin poliisivirastoon\nja edusti poliisipäällikkönä yhden kaupunginosan piirimiehiä. Hänen\nkansliansa -- konttooriksi nimitetty -- oli tänä juhlapäivänä suljettu\nja hänen palveluksessaan olevilla kirjureilla oli vapaapäivä. Tämä\nvapaapäivä tuotti heille luultavasti kauniin rahasumman, koska nämä\nhänen alamaisensa samalla myös harjoittivat salapoliisin tointa,\nvakoilivat töllistelevässä ihmisjoukossa ja antoivat ilmi jokaisen\nhallitusta moittivan lauseen.\n\nMarkowna ei ollut -- huolimatta päivän juhlasta -- niinkään hyvällä\ntuulella, sillä \"Matti\" oli jälleen pujahtanut hänen kukkaroonsa. Tämä\ntapahtuikin aika usein vuoden kuluessa huolimatta hänen hyvistä\ntuloistaan. Oikeudenkäynnit poliisiasioista eivät ainoastaan tuottaneet\nhänelle melkoisia rahasummia, vaan olipa hänellä vielä lisäksi koko\njoukko muitakin sivutuloja, joista mainitsemme ainoastaan ne, jotka\ntalonomistajat hänen allensa kuuluvassa kaupunginosassa maksoivat\nhänelle. Jokaiselta näistä hän sai näet vuosittain 25 raplaa ainoastaan\nsentähden, ettei hän dvornikkaa (talonmiestä) ahdistaisi, jos tämä\nnimittäin sattuisi liian myöhään katua puhdistamaan eli jos muutoin\njoku mitätön asia unhottuisi.\n\nMeidän nadsiratelimme kuului kumminkin niitten joukkoon, jotka söivät\nhyvin ja elivät hyvin ja rakastivat niinkuin suurin osa kansalaisistaan\nväkijuomia ja korttipeliä. Mutta tällaisiin menoihin hänen tulonsa\neivät riittäneet, ja sentähden sattui usein, että Markowna oli suuressa\nrahapulassa.\n\nKeisarillisena virkamiehenä täytyi hänen ottaa osaa tämänpäiväiseen\njuhlakulkueessa. Kun hän oli nauttinut niukan puolisensa, kutsui hän\nkuskinsa Petruschan, joka myös toimitti palvelijan virkaa, luokseen ja\närjäsi hänelle: \"Kuules, mitä tarvitset tänään juhlakulkueesen?\"\n\nLikainen maaorja väänsi irvistellen kasvojaan, kohotti ylös jalkansa ja\nvastasi: \"Barin (herra), ensiksi tarvitsen saappaat, sillä toinen on\nilman pohjaa ja toisesta kurkistaa jo suuri varvas.\"\n\nBarin uäytti entistä vielä äreämmältä ja murisi: \"Noh, mene nyt sitten\npuotiin ja valitse itsellesi uudet saappaat. Kauhtanasi lienee toki\nvielä hyvä, mitä?\"\n\nPetruscha kuin siihen myönsi, jatkoi hän: \"Pue päällesi sekä se, että\nse uusi punainen paitasi, ymmärrätkö?\"\n\n\"Ymmärrän!\" kuului kuskin vastaus.\n\n\"Mutta Aleksanteri Markownavitsch, räätäli uhkaa häpäistä minua\njulkisesti, kun istun kuskipukilla uusissa vaatteissa, ellen pian tuo\nhänelle rahaa.\"\n\n\"Sitä parempi, anna vaan hänen herjata\", pauhasi barin, \"silloin hän ei\nsaa mitään. Sano hänelle kumminkin\", lisäsi hän hetken mietittyä, \"että\nhuomenna maksan kaikki. Tarvitsetko vielä jotakin? Lakkihan sinulla\nlienee, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä on, mutta se on huono?\"\n\n\"Noh, ota sitten puodista uusi, ymmärrätkös?\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Barina (rouva) antaa sinulle vielä siihen nauharuusun vanhasta\nolkihatustaan, ymmärrätkö!\"\n\n\"Ymmärrän!\" vastasi palvelija ja aikoi poistua.\n\n\"Seis, vielä jotakin, huusi Markowna, oletko kuulustellut puodista\nuusia ajopeliämme?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Petruscha irvistellen, \"ne ovat kyliä valmiit ja\nsangen kauniit, mutta ensin täytyy minun tuoda rahaa.\"\n\n\"Aasi\" ärjäsi barin, \"etkö ole sanonut hänelle, että huomenna aijon\nmaksaa?\"\n\n\"Olen sen kyllä sanonut, mutta eivät ota sitä uskoakseen.\"\n\n\"Sinä olet koko pöllöpää. Mene sitten toiseen puotiin ja pidä huolta\nsiitä, että vaunut ja hevoset ovat valmiit, kello kolme lähdemme. Noh,\nmitä siinä seisot ja töllötät suu auki?\"\n\n\"Tahtoisin rahaa, barin, voidakseni maksaa tavarat puotiin.\"\n\n\"Enkö jo ole sanonut, että huomenna saat\", pauhasi Markowna ja polki\njalkaansa.\n\n\"Mutta kun puotimies ei sitä usko.\"\n\n\"Suu kiini! Sano hänelle, että huomenna hän saa rahat ja sillä hyvä.\nTänään on juhlakulkue, siis en jouda ajattelemaan tuollaisia\nvähäpätöisiä asioita.\"\n\nPetruscha alkoi taas poistua, mutta barin huusi hänelle vielä: \"keisari\nja keisarinna ottavat myös osaa juhlakulkueesen, katso että ajat\nlähellä heitä, silloin tuo kurja räätäli ei uskalla tulla minua\nhäpäisemään. Ymmärrätkö??\"\n\n\"Kyllä ymmärrän!\" murisi kuski ja poistui.\n\nNäytti siltä kuin itse taivaskin suosisi tätä pietarilaisten juhlaa,\nsillä tuo talvinen raju-ilma oli lakannut, harmaat pilvet olivat\nkadonneet ja aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Kaikkiin\npääkaupungin taloihin ilmestyi poliiseja, jotka asukkaille ilmoittivat,\nettä heidän keisarilliset majesteettinsa tulisivat olemaan läsnä tämän\npäiväisessä juhlakulkueessa, jonka tähden kehoitettiin yleisöä\nlukuisasti saapumaan.\n\nTämä tiedonanto sai kaikki jalkeille -- vieläpä senkin rajoitetun\njoukon, joille tämmöiset näytelmät eivät tuottaneet minkäänlaista\nhuvitusta ja jolle uteliaisuus oli tuntematon. Hekin menivät -- vaikka\nvastenmielisesti -- ottamaan osaa tuohon suureen juhlakulkueesen, sillä\ntavalla torjuakseen kaiken epäilyksen etteivät he olisi kylliksi\nkeisarillismielisiä, poliisit kun tuomitsivat ankarasti kaikkia niitä,\njotka tänä iltana uskalsivat jäädä kotiin.\n\nKulkueelle määrätyllä paikalla tunkeili lukemattomia ihmisjoukkoja, ja\nkaikki oli juhlallisesti koristettu.\n\nJäykkä talvinen luonto hurmaantui tästä keinotekoisesta keväästä, joka\nloisti naisten hatuissa ruusujen, ruiskukkien, tulililjojen ja\nsyreniterttujen muodossa.\n\nPoliisit olivat täydessä virkainnossa, hiki otsalla. Santarmiupseerit\nkiitivät pitkin tietä, ja santarmit ratsastivat edes takaisin\nkansanjoukkorivien edessä valvoakseen järjestystä joka paikassa.\n\nYhtäkkiä syntyi ihmisjoukossa syvä hiljaisuus.\n\nKomea kaksivaljakko englantilaiseen livréen puettuine palvelijoineen\nilmestyi. Ne olivat keisarilliset vaunut. Tsaari Aleksanteri ohjasi\nitse hevosiaan ja hänen korkea puolisonsa, jonka nimipäivää tänään\nvietettiin, nojautui vaunujen selkänojaa vastaan.\n\n\"Huutakaa... huutakaa!\" ärjyivät poliisit ja santarmit ihmisjoukolle,\nja raikkaasti kaikui vastaan kaikkialla: \"Eläköön! Eläköön--kö--öön!\"\n\nKeisarillisen valjakon perässä seurasi loistava joukko kirjavissa\nhöyhentöyhdöissä ja kullatuissa virkapuvuissa, näitten jälkeen taas\nlaaja rivi sekä komeita että yksinkertaisia, maksetuita ja\nmaksamattomia ajopeliä.\n\nMarkownan kuskille oli todellakin onnistunut päästä lähelle\nkeisarillisia vaunuja. Ainoastaan yhdet vaunut oli edellä, nämät vaunut\nomisti ruhtinas _Platon Shestokow_, joka puolisonsa, kahdeksantoista\nvuotiaan poikansa ja erään toisen samanikäisen nuorukaisen kanssa otti\nosaa juhlakulkueesen.\n\nRuhtinasta, joka oli rikkaimpia bojaareja [näin kutsutaan Venäjällä\nkorkeimmista aatelissuvuista nimitetyt ylhäisimmän luokan jäsenet],\npidettiin suuressa arvossa, etenkin kun tiedettiin hänen nauttivan\nkeisarin suosiota. Jokainen piti sitä kunniana, kun ruhtinas heitä\ntervehti, ja kun ruhtinaan vaunut ajoivat sivuitse, kumarsivat katsojat\nhänelle yhtä syvään, kuin äsken tsaarille itselleen. Eivätpä edes\ntalonpojatkaan, jotka nelipyöräisissä kärryissään olivat vaimoineen ja\nlapsineen tulleet kaupunkiin, laiminlyöneet kunnioittavasti häntä\ntervehtiä. Eiväthän nuo kurjat voineet tietää, josko heidän nykyinen\nomistajansa vielä tulevaisuudessa tulisi myömään heidät juuri tälle\nsamalle Platon Shestokowille. Kun ruhtinas kerran kääntyi taaksepäin,\nnousi nadsirateli Markowna heti ylös vaunujen istuimelta ja tervehti\nkorkeata herraa alamaisesti kunnioittavalla kumarruksella. Shestokow\nviittasi silloin kädellään ystävällisesti hänelle, ja silloin tunsi\ntämä pieni virkamies itsensä niin ylpeäksi että alkoi heti rohkeasti\nsilmäillä ympärilleen. Hänestä tuntui ikäänkuin väkijoukko olisi\npitänyt häntä tuon ruhtinaallisen auringon henkivartijana. Monet\nkatsojista kumarsivat näet nyt hänellekin, ja tätä ne tuskin olisivat\ntehneet ilman tuota ruhtinaallista tervehdystä.\n\nKun tuo pitkä vaunurivi oli ajellut pitkin kaupungin katuja, kaartin\nrykmentin soittokunnan soittaessa, oli juhlakulkue päättynyt, ja\nihmisjoukot virtasivat kotiansa kohti, palatakseen yön tullen\nuudelleen, katsomaan komealla ilotulituksella koristettua pääkaupunkia.\n\nMarkowna teki myös samoin, mutta ei viipynyt kotonaan pitemmältä, kuin\nettä ennätti vaihtaa virkapukunsa siviilipukuun. Kun hän tämän oli\ntehnyt, läksi hän uudelleen ulos, mutta tällä kertaa jalkaisin.\nKäveltyään melkoisen matkan, seisattui hän komean palatsin eteen. Tämän\nomisti ruhtinas Shestokow, ja hänen luonaan hän antoi ilmoittaa\nitseään.\n\n\"Tuskin luulen että hänen armonsa ottaa teitä tänään vastaan\", vastasi\npaLvelija olkapäitään kohottaen, \"hän kun näet tänään odottaa vieraaksi\neräitä tilus-naapureitaan ja myös sisarensa poikaa, joka eilen on\npalannut takaisin ulkomailta.\"\n\n\"Ah, Janosch -- kulta\" jatkoi viekas nadsirateli, antaen kokonaisen\nruplan livahtaa alas palvelijan kouraan, \"minä en viivytä herraasi\ntuskin kymmentä minuuttia, sano se hänelle, ja minä olen varma, ettei\nhän lähetä minua pois.\"\n\nAnnettu juomaraha auttoi, ja palvelija vei Markownan ruhtinaan luo.\n\nTämä virui pitkällään Ieposohvalla tupakkasalissaan ja poltteli\nkallisarvoista merenvahapiippuaan, josta hän puhalteli savua sinisissä\nrenkaissa ylös ilmaan. Platon Shestokow oli vahva, keskikokoinen mies\nnoin viidenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli jotenkin lihava, ja hänen\ntäyteläisistä, punertavista kasvoistaan huomasi kyllä että hän rakasti\nherkullista ruokapöytää. Hänen pienet läpitunkevat silmänsä, vahvat\nviiksensä ja pystynenänsä antoivat hänelle uljaan ulkonäön, joka taas\nsilloin katosi, kun hän käytti lonjettia, joka usein tapahtuikin, koska\nhän oli hyvin likinäköinen. Hänen paljas päälakensa ei suinkaan\nkaunistanut häntä, vaan antoi hänelle jotakin viinaan menevän näköistä.\nHänen äänensä sointu soveltui hyvin hänen ulkonäköönsä, se tahtoo sanoa\nse oli myöskin karkea ja vastenmielinen. Suurena vastakohtana tähän oli\nsitä vastoin hänen käytöksensä, joka osoitti hienoa seuraelämän miestä.\n\nNadsiratelin sisään astuessa jäi hän tosin leposohvalleen virumaan,\nmutta viittasi ystävällisesti tulijalle ja pyysi häntä istumaan.\n\nRuhtinas oli noiden molempien nuorukaisten seurassa, jotka olivat\nolleet hänen mukanaan juhlakulkueessa. Toinen heistä, laiha ja kalpea,\noli hänen poikansa Michael, ja tuo toinen, joka oli voimakas ja komea\nnuorukainen, kutsuttiin nimellä Iivana. Tämä viime mainittu oli erään\nhänen toimimiehensä poika maatiluksilta ja oli maa-orjana ruhtinaan\nomaisuutta. Koska ruhtinaallinen perhe oli mieltynyt tuohon silloin\nnelivuotiseen Iivanaan, päätti Shestokow ottaa hänet jonkunlaiseksi\nleikkitoveriksi pojalleen, jonka kanssa häntä yhdessä sitten\nkasvatettiin, ja sai hän siis saman sivistyksen kuin ruhtinaan oma\npoika.\n\nRuhtinas oli juuri keskustellut poikien kanssa hauskalla tavallaan ja\nnauroi vielä sydämmensä pohjasta niille hullunkurisille kuvauksille,\njoita Iivana hänelle kertoi juhlakulkueesta.\n\n\"Tämä tässä on koko velikulta, rakas Markowna\", sanoi hän\nnadsiratelille. \"Voitteko arvata mihin hän yhä vaan vertailee\nkumartelevia kansanjoukkoja? Ruispeltoon, jonka pitkiä korsia tuuli\nheiluttelee, mutta jonka tähkät -- nuo arvokkaat päät -- ovat typö\ntyhjiä. Keisarin läsnä-olo on pannut kansan joka paikassa liikkeelle\nha! ha! ha! Noh, pojat, nyt saatte mennä! Antakaa käsky että varustavat\nteetä odotetuille vieraillemme.\"\n\nMichael kumarsi ja astui sivuovea kohti, mutta Iivana jäi sitä vastoin\nseisomaan ja katsoi ruhtinaaseen, viekkaasti hymyillen.\n\n\"Ohoi, poikaseni, mitä sinulla on mielessäsi?\" huudahti herra, joka nyt\noli parhaalla tuulellaan. \"Onko sinulla jotakin sydämmelläsi? Kerro\nvaan.\"\n\n\"On kyllä\", kuului Iivanan vastaus, \"olen näet tänään menettänyt vetoni\nherra Gladkoille siitä, että keisarillisella vaunulla olisi tänään\nvenäläinen valjakko; tällä kertaa kumminkin suosittiin enemmän\nenglantilaista.\"\n\nRuhtinas naurahti. \"Vai niin, ja tietysti minun nyt täytyy olla\nsyntipukkina ja suorittaa velkasi?\"\n\nIivana räpytteli silmiään ja pani kätensä veitikkamaisesti ristiin.\n\n\"Noh\", jatkoi Shestokow, \"kuvauksesi juhlakulkueesta ansaitsevat kyllä\nettä avaan kultakukkaroni. Paljonko tuo sinun pikku asiasi tekee.\"\n\n\"Ainoastaan 150 ruplaa.\"\n\n\"_Ainoastaan?_ Totisesti, poikaseni, on sinulla taipumusta tulla oikein\njalomieliseksi pohataksi. Noh, otapas vastaan\", lisäsi ruhtinas nauraen\nja viskasi rahakukkaronsa pojalle, \"siinä on tosin joku kultahepo\nenemmänkin, mutta sen saat pitää itselläsi --\"\n\n\"Ratsastaakseni niillä tänä iltana juhlakulkueen perästä\" -- täydensi\nIivana ja suuteli hyväntahtoisen antajan kättä.\n\n\"Aika velikulta, niinkuin äsken sanoin\", huudahti ruhtinas nuorukaisten\npoistuttua.\n\n\"Kaikesta hän saa kiittää teidän armonne hyvää sydäntä\", jatkoi tuo\nviekas Markowna alamaisella käden liikkeellä, sillä hän oli sangen\ntyytyväinen tavata korkeaa herraa näin hyvällä tuulella.\n\n\"Noh niin\", myönsi Shestokow, \"huumoriansa hän ei kumminkaan ole saanut\nkasvatuksen kautta, sen kyllä selvästi huomaan omasta pojastani, joka\non niin hidasluontoinen aivan kuin mikähän tieteellinen esitys. Mutta\nolkoon nämä asiat jo -- mitä tuotte minulle? Luultavasti jonkun tärkeän\nilmoituksen tuosta --?\"\n\n\"Tuossa tunnetussa asiassa ei ole mitään uutta tapahtunut\", vastasi\nMarkowna hämillään. \"Tänään en tuo mitään. Käyntini tarkoitus on\npäinvastoin --\"\n\n\"Pyytää jotakin\", lisäsi ruhtinas iloisesti. \"Voin jo arvata että herra\nnadsirateli on jälleen suuressa puutteessa -- hän tarvitsee rahaa.\"\n\n\"Olisin tosin teidän armollenne suuresti kiitollinen --\"\n\n\"Mitäpä vielä, jättäkää tuollaiset puheet. Toinen käsi pesee toisen.\"\nNäin sanoen nousi ruhtinas ylös ja astui perlemolla koristetun\nkirjoituspöytänsä luo, jonka laatikon hän avasi. \"Kuinka paljon\ntarvitsemme tänään?\" kysyi hän hymyillen.\n\nMarkowna alkoi vitkastella, eikä nähtävästi tahtonut uskaltaa mainita\nsummaa. Sillä aikaa kuin hän vielä änkytteli kaikenlaista\npuolustuksekseen, astui palvelija sisään saliin ja ilmoitti, että\nvieraat olivat saapuneet, ja että herra Jerupkow, ruhtinaan\nsisarenpoika, jo oli arvoisan tätinsä huoneessa.\n\n\"Saata herrat vastaanottohuoneeseen\", käski hänen armonsa, \"minä tulen\nsinne heti.\"\n\nPalvelija poistui ja ruhtinas kääntyi jotenkin kärsimättömänä tämän\nhänelle nyt niin kiusallisen vieraan puoleen, pyytäen häntä vihdoinkin\npuhumaan suunsa puhtaaksi.\n\nNadsirateli mainitsi nyt summan, joka ei suinkaan ollut niinkään\nvähäpätöinen. Shestokow rypisti tosin otsaansa, mutta antoi hänelle\nkumminkin toivotun rahamäärän ja lopetti keskustelunsa hänen kanssaan\nseuraavilla sanoilla:\n\n\"Toivon varmuudella, että te nyt kaksinkertaisella innolla pidätte\nsilmällä minun etujani, ja teidän viekkaudellanne tämä ei kovin\nvaikeata mahtane olla. Niinpian kuin teillä on jotakin tärkeätä\nilmoitettavaa, niin täytyy teidän heti tulla luokseni!\"\n\nMarkowna ei voinut kyllin kiittää ja läksi pois yhtämittaa kumarrellen.\n\nHerrat, jotka ruhtinas oli kutsunut luokseen, olivat tilanomistajia\nlähitienoilta. Näistä asuivat eräät talvikauden Pietarissa, toiset taas\nolivat nyt juhlaksi saapuneet. Vaikka heidän tiluksensa olivatkin\nlaajoja, ei niitä sittenkään voinut verrata niihin, joita Shestokow\nomisti; bojaarit osoittivatkin hänelle sentähden jonkunlaista\nalamaisuutta, osaksi tämän takia ja osaksi sentähden, että ruhtinas\naina oli ollut heille hyvä ja auttanut heitä silloin kuin kato ja\nvastoinkäymiset olivat heitä kohdanneet. Useat näistä tilanomistajista\nolivat vielä nytkin hänelle velassa, mutta Shestokow -- ritarillinen\nkuin oli -- ei antanut heidän sitä tuntea. Siitä seurasi, ett'eivät\nnämä herrat ainoastaan suuresti häntä kunnioittaneet, vaan pitivätkin\nhänestä paljon; sitäpaitsi oli heillä ruhtinaan kanssa yhteisiä etuja\nvalvottavana, joista myöhemmin tulemme kertomaan.\n\nShestokow oli kutsunut heidät tänään luokseen, viettääkseen yhdessä\nheidän kanssaan aikaa siksi, kun tanssiaiset alkaisivat keisarillisessa\npalatsissa ja saadaksensa esittää heille sisarensa pojan, joka oli --\nniinkuin tiedämme -- edellisenä iltana palannut ulkomailta. Kun talon\nherra oli tervehtinyt vieraitaan, tuli ruhtinatar herra Jerupkow'iu,\nruhtinaan sisaren pojan, kanssa huoneeseen. Muutaman hetken kuluttua\npoistui ruhtinatar pukeutuakseen tanssiaisiin; tiesipä hän kyllä\nentuudesta, että herrat bojaarit mieluimmin seurustelivat keskenään, he\nkun näet vihasivat kaikkea etikettiä.\n\nKeskusteltiin nyt Jerupkow'in vaiheista ulkomailla. Tämä nuori --\ntuskin kolmenkymmenen vanha mies -- oli ihastunut Saksaan, Hanskaan ja\nEnglantiin, joissa maissa hän oli viettänyt useampia vuosia, eikä\nvoinut kyllin kiittää sitä jaloa vapautta, jota siellä halvinkin\ntalonpoika saapi nauttia.\n\n\"Me olemme sen sijaan vuosisatoja jälellä\", lopetti hän innostuneena\npuheensa, \"emmekä voi muuta kuin kaikella voimalla antaa tukeamme\ntsaarin ihmisystävälliselle tarkoitukselle lakkauttaa maa-orjuus.\"\n\nJos puhujan innostus jo aikaisemmin oli herättänyt bojaarien harmia,\nniin sai tämä hänen Ioppupontensa aikaan oikean myrskyn.\n\nPÖyhkeiliväthän nämä herrat juuri maaorjiensa lukumäärällä, joita\nkuvaavasti kyllä kutsuttiin \"peru-ihmisiksi\", pitiväthän he noita\nolentoja orjinaan, jotka tavaraluettelossa pantiin yhteen luokkaan\nheidän rakkaan karjansa kanssa. Tähän aikaan sai joka päivä lukea\nPietarin sanomalehdissä ilmoituksia sellaisia kuin seuraava, jonka\nolemme ottaneet esimerkiksi: \"Talossa N:o 60 Hernekadnn varrella\nmyydään eli vuokrataan yksitellen perhe, johon kuuluu nuori leski,\nkaksi poikaa ja yksi tyttö. Lähempiä tietoja antaa talon kuski Iivana.\nSamassa paikassa on nähtävänä kaksi nuorta hevosta Orlovin\nvarsoituslaitoksesta ja yksi kolmogoorilainen lehmä.\"\n\nTästä voi lukija helposti ymmärtää, että ruhtinaan vieraat eivät\nvoineet käsittää Jerupkowin jaloa ajatusta, mutta tuntui tämä heistä\nmelkein niinkuin rikos.\n\nHerra Gladkoi, sama juuri, jolle Iivana oli kadottanut vetonsa --\ntarttui nyt puheeseen: \"minä en kehoittaisi teitä ilmi tuomaan\najatuksianne laajemmissa piireissä, koska te silloin ja täydellä syyllä\ntulette saamaan paljon vihamiehiä.\"\n\n\"Eivätkö ajatukseni sitten ole samat kuin tsaarinkin\", kuului\nJerupkowin hämmästynyt vastaus. \"Eikö Venäjällä tiedetä, että hän jo on\npoistanut piinatutkinnon ja että hänellä tätä nykyä on tarkoitus murtaa\nnoitten ihmisraukkojen kahleet? Noh, onko siis keisari Aleksanterilla\nvihollisia omassa maassaan?\"\n\nSäälivä hymv ilmeni bojaarien huulille, samalla kuin he salaperäisesti\niskivät toisilleen silmää.\n\n\"Eikö teillä, ruhtinas, ole sisarenpojallenne mitään vastattavaa?\"\nsanoi eräs talonomistajista, kääntyen Shestokowin puoleen, joka istui\nmukavasti akkunan syvennyksessä vasemman käden sormilla ruutua\nrumputtaen.\n\n\"Minulla ei ole minkäänlaista halua käännyttää haaveilijaa\", vastasi\nhän hymyillen. \"Enemmistö kansalaisistamme, jotka ovat pitemmän aikaa\neläneet ulkomailla, joutuvat tämän heikkouden uhriksi, mutta parantuvat\nsiitä jälleen, niinpian kuin ovat taas tottuneet kotioloihin.\"\n\n\"Pitäkää minua poikkeuksena, rakas eno\", vastasi Jerupkow kiivastuen,\n\"ja ajatelkaa että nuoruuden aika -- tuo haaveilun aika -- jo on\ntakanani.\"\n\nRuhtinas vaan kohotti olkapäitään, mutta herra Gladkoi huusi:\n\n\"Miksi ette sitten jääneet tuonne ulkomaille, siellähän teillä tässä\ntapauksessa olisi ollut paras vaikutusala?\"\n\nJerupkow koetteli kaikin voimin pysytellä levollisena ja vastasi:\n\n\"Tosin kyllä en tarvitseisi vastata tuollaiseen kysymykseen, joka\nosoittaa uteliaisuutta, mikä ei ole oikeutettua; tahdon kumminkin tehdä\nteille mieliksi, hyvä herra. Tällaisesta kohteliaisuudesta tulee minuu\nmyöskin kiittää ulkomaalla oloani\", lisäsi hän pisteliäästi, mutta\njatkoi sitten rauhallisella ääuellä. \"Niinkuin ehken tiedätte, perin\nisältäni, joka kuoli noin vuosi sitten, suuren maatilan, joka rajoittuu\nenoni tiluksiin. Pian havaitsin että oli välttämätöntä ottaa hoito\nomiin käsiini, koska huomasin että pehtori, jolla oli ollut ylijohto,\nolikin suuri roisto. Ulkomaatahan en millään tavalla voisi hyödyttää,\nsillä siellähän ne jo omistavat noita etu-oikeuksia, jotka minua niin\nsuuresti ovat innostuttaneet; vaikutusalaa voin siis löytää ainoastaan\ntäällä isänmaassani.\"\n\n\"Ah! te kait aiotte pyrkiä tsaarin neuvonantajaksi?\" kysäsi herra\nGladkoi pilkallisesti, kiihoittaen siten hengenheimolaistensa\nnaurunhalua.\n\n\"Minun suunnitelmani ovat kohtuullisia\", vastasi Jerupkow vaivalla\nhilliten mieleukuohuaan. \"Tahdon antaa naapureilleni hyvän esimerkin\nsiten, että lahjoitan maa-orjilleni vapauden ja teen heidät vapaiksi\ntalonpojiksi.\"\n\nBojaarit purskahtivat raikuvaan nauruun, ainoastaan Gladkoi vastasi\nkiukkuisasti:\n\n\"Luuletteko todellakin, että me tilanomistajat sallisimme sellaista\nhulluutta? Minä puolestani en ainakaan saisi rauhaa, ennenkuin teitä\nvastaan nostettaisiin kanne talonpoikien kiihoittamisesta. Siperia\nolisi silloin varmaankin osanne.\"\n\nSyvä puna levisi Jerupkow'in kasvoille, ja vaikka hän ponnisteli\nkaikkia voimiaan pysyä rauhallisena, vapisi hänen äänensä sittenkin\nsisällisestä liikutuksesta, kun hän vastasi:\n\n\"Ryhtykää vaan oikeudenkäyntiin, hyvä herra. Se tulee teille ainoastaan\nmaksamaan suuria rahasummia ilman että te sillä mitään voitatte, sillä\nolen ensiksikin yksivakainen isäntä omalla maatilallani, toiseksi\nkuuluvat talonpojat _minulle_, ja tämän maan lakien mukaan on minulla\ntäysi hallinto niitten yli, ja vielä kolmanneksi ei kukaan mahtane\nlöytää mitään epäoikeutettua siinä, että seuraan jalon keisarini\nesimerkkiä.\"\n\nNämä perusteet olivat niin päivän selviä ja kiihoittivat sentähden sitä\nenemmän bojaareja; mutta Jerupkow ei välittänyt näiden herrain\nsuuttumuksesta, vaan jatkoi hämmentymättä:\n\n\"Minusta tuntuu hyvin tuhmalta, että nostatte riitaa tästä sen miehen\nkodissa, jonka jalo luonne on antanut teille loistavan esimerkin\nkristillisestä ihmisrakkaudesta, ottamalla perheeseensä maaorjan pojan\nja antamalla hänelle saman kasvatuksen kuin omalle lapselleen.\"\n\n\"Älkäämme puhuko siitä\", sanoi ruhtinas tähän, nousten tyytymättömänä\nistuimeltaan ja alkaen kävellä salissa edes takaisin kädet selän\ntakana.\n\n\"Päinvastoin, rakas ruhtinas\", huusi herra Gladkoi, \"puhukaamme vaan\ntästä asiasta -- minä pyydän -- tätä juuri olen monta kertaa aikonut\nottaa puheeksi. Meidän kunnioitettu ystävämme\", hän kääntyi nyt\nvieraitten puoleen, \"on antanut kauniin esimerkin jalomielisyydestään\nottamalla tämän saman Iivanan kasvatikseen, mutta minä olen täysin\nvakuutettu siitä, että hän ennemmin tai myöhemmin tulee sitä katumaan.\nRaakuus pistää esiin jokaisessa noissa perityissä ihmisissä ja\nainoastaan solmupiiskan avulla on mahdollista pitää heitä kurissa\nja nöyryydessä. Varmaan tulee tämä sama Iivanakin suurella\nkiittämättömyydellä palkitsemaan arvoisaa ystäväämme, sillä poika ei\nole rahtuakaan vertaisiaan parempi. Suvaitkaa, rakas ruhtinas,\nsopivassa tilaisuudessa muistella näitä minun sanojani.\"\n\nNyt oli Shestokowin hyvä tuuli kokonaan hävinnyt; Gladkoin sanat olivat\ntehneet häneen syvän vaikutuksen, myös myönsi hän itselleen, että hän\noli ottanut taloonsa tuon Iivanan vähemmin jalomielisyydestä, kuin\noikusta, joka perustui poikansa Michaelin mieltymykseen tuohon\nleikkitoveriin.\n\nRuhtinaan painostava mieliala tarttui vähitellen koko seurueesen, ja\nkaikki erosivat aikasemmin kuin aiottu oli. Jerupkow sai osakseen\nainoastaan kylmät jäähyväistervehdykset bojaareilta, ja kun hän samaten\nkohta jätti hyvästinsä enolleen, sanoi tämä hänelle:\n\n\"Sinä olet varomaton haaveilija ja tekisit viisaasti, jos koettaisit\ntehdä mitä vaan voit poistaaksesi tuota epäedullista vaikutusta, minkä\nolet jättänyt ensimäisellä esiintymiselläsi meidän piirissämme tuon\nerkanevan ajatussuuntasi tähden. Me elämme Venäjällä emmekä Saksassa,\nRanskassa tai Englannissa, me olemme täällä tekemisessä sellaisten\nihmisten kanssa, joita ainoastaan nuora ja piiska voipi kasvattaa. Joka\ntoisin ajattelee, se on narri! Hyvästi!\"\n\nJerupkow oli kuin pilvestä pudonnut ja erosi täynnä hämmästystä enonsa\ntalosta, jonka luonteesta hänellä oli ollut aivan toisellaisia\najatuksia.\n\n\n\n\nII\n\nValkeita orjia.\n\n\nKesä oli loppumaisillaan.\n\nNuo laajat pelto- ja niittyalat, jotka kuuluivat ruhtinaan suureen\nmaatilaan, olivat aivan sileät, niiltä kun oli riistetty kaikki heidän\nkaunistuksensa, sillä elon-korjuun aika oli ohitse. Talonpoikien\nkasvoista ei loistanut tuo iloinen tyytyväisyys, jota aina huomataan\nmaamiehessä, kun peltojen sadot ovat onnellisesti korjatut. Vuoden tulo\noli tällä kertaa huono ja tuo niukka sato ei voinut suojella heitä\nnälkää ja hätää vastaan. Sentähden odottivat nuo raukat pelvolla talven\ntuloa.\n\nYlellistä elämää venäläinen talonpoika ei koskaan vietä, kantoipa\npellot vaikka kuinka runsaita satoja, niin täytyy hänen luovuttaa\nsuurimman osan siitä isännälleen, sillä mitä vähemmän hän jääpi itse\npitämään, sitä kuuliaisempana häntä pidetään venäläisen käsityksen\nmukaan. Mutta jos sattuu tällaisia katovuosia kuin tämä, josta nyt\ntässä luvussa puhumme, muodostuu talonpoika-raukkojen surkea kohtalo\nvielä kurjemmaksi. Tilusherra ja pehtori eivät välitä siitä mitään,\nvaan vaativat talonpojilta veroa (obrok), ja onneton se raukka, jolta\nvielä on jäänyt maksamatta! Silloin raatelee solmupiiska hänen selkänsä\nja tekee hänestä usein raajarikon eli tappaa hänet -- yksi sielu\nenemmän tai vähemmän, se ei paljon tunnu rikkaalle tilanomistajalle.\n\nRuhtinas Shestokow oli poikansa ja Iivanan kanssa saapunut\ntiluksilleen. Tämä korkea herra oli muutenkin huonolla tuulella, eikä\nse suinkaan siitä parantunut, kun pehtori ilmoitti, että vuoden tulo\noli huonompi kuin mitä oli voitu odottaa.\n\nOtsaansa rypistäen hän sanoi pehtorilleen:\n\n\"Mitä veroon tulee, niin täytyy meidän kaikella ankaruudella sitä\nvaatia. Tähän on minulla erityiset syyt, ja tarkoitus matkallani tänne\ntiluksilleni on kaksinkertainen.\"\n\nHän sytytti piippunsa ja heittäytyi nojatuoliin, joita tässä komeasti\nsisustetussa huoneessa oli pitkin seiniä ja ikkunoita.\n\nVouti pysytteli niin etäällä kuin kunnioitus vaati ja odotti\nkärsivällisesti, siksi kun ruhtinas suvaitsi jatkaa:\n\n\"Pääkaupungissa kiertelee kaikellaisia huhuja sisareni pojasta\nJerupkow'ista, joka on luopunut seuraelämästä ja vetäytynyt\ntiluksilleen. Hänen maatilansa rajoittuu minun tiluksiini. Hän on siis\naina silmiesi edessä. Mitä tiedät minulle hänestä kertoa?\"\n\nTämä kysymys saattoi nähtävästi voudin hämilleen. Näkyi selvään, että\nhänellä oli paljonkin kerrottavaa Jerupkow'ista, mutta ett'ei hän\nuskaltanut puhua totuutta.\n\n\"Kursailematta\", huusi ruhtinas kärsimättömästi. \"Sano vaan kaikki mitä\ntiedät sisareni pojasta, ja ett'ei tämä kävisi sinulle vaikeaksi,\ntahdon sanoa, etten minä, huolimatta läheisestä sukulaisuudesta, ole\nniinkään hyvissä välissä Jerupkow'in kanssa. Hän on mieletön\nhaaveilija, jonka kanssa en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä.\"\n\n\"Siinä on teidän armonne aivan oikeassa\", jatkoi vouti hengittäen\nhelpommin. \"Sillä ainoastaan se, joka on järkensä kadottanut, voi\nmenetellä niinkuin herra Jerupkow.\"\n\n\"Vai niin\", keskeytti ruhtinas toivehikkaasti, \"nuo Pietarissa\nkiertelevät huhut perustuvat siis tosiseikkoihin! Puhu siis mitä\ntiedät!\"\n\n\"Heti kun herra Jerupkow oli saapunut tänne\", alkoi vouti\ntiedonantojaan, \"oli hänen eusimäinen tehtävänsä ajaa pois kaikki\npäällysmieheusä, mikä teko herätti yleistä hämmästystä ja oikeutettua\nsuuttumusta, sillä olivathan ne kunnon miehet tehneet kaikkea,\nmitä vaan olivat voineet, pitääkseen talonpoikia kurissa ja\nkuuliaisuudessa.\"\n\n\"Jättäkäämme näitten herrojen kunnollisuus ja rehellisyys omaan\narvoonsa\", keskeytti ruhtinas ivallisella hymyllä. \"Mitä sitten! --\njatka.\"\n\n\"Herra Jerupkow muutti komeat pukunsa talonpoikaiseen vaatetukseen, ja\nhoiti itse siitä lähtien tilansa hallintoa. Kaikki on nyt muuttunut.\nTallit ja ulkohuonerakennukset rakennettiin uudelleen, ja uusi kartano\npystytettiin, jonne sijoitettiin maanviljelyskoneita, joita vähitellen\nhankittiin. Olipa oikein naurettavaa nähdä, miten hänen talonpoikansa\ntöllistelivät noita kummituksia, joiden tarkoitusta hän koetteli heille\nselittää. Siellä oli öljykaakkujen pusertaja, nauriin ja perimain\nhuuhtomakone, nauriin leikkuu- ynnä puserrinkone, silppukone, kylvykone\nja -- --\"\n\n\"Lopeta jo\", huusi ruhtinas pitäen korviaan. \"Tuollaisista uutuuksista\nen tahdo mitään tietää. Mihinkä tarvitsemme koneita täällä Venäjällä?\nMeillähän on taloupoikamme. Se vielä puuttuisi, että annettaisiin\nkaikki maatyöt koneitten tehtäväksi! Tuollaista kutsuisin laiskuuden\nsaarnaamiseksi! Vai mitä, -- jatka!\"\n\n\"Kohta tämän jälkeen luovutti herra Jerupkow jokaiselle maa-orjistaan\nkappaleen maata, jonka hän vapautti kaikesta verosta.\"\n\nShestokow polki jalkaa ja vihan liekki leimusi hänen pienistä\nsilmistään.\n\n\"Tietysti kerskailivat tämän herran alustalaiset noista suurista\nsuosion osoituksista, ja herättivät luonnollisesti meikäläisten\nkateutta, jotka rupesivat töissään laiskottelemaan.\"\n\n\"Kyllä hän vielä saa sen tietää\", huusi ruhtinas.\n\n\"Laiskurit ovat saaneet jo palkkansa\", vastasi vouti hymyillen,\n\"Selkänsä saivat kyllin tuntea solmupiiskaa.\"\n\n\"Aivan oikein\", nyökäytti Shestokow myöntäväisesti.\n\nVouti jatkoi: \"Kuitenkin täytyy minun myöntää, että olen ollut\nvaikeassa asemassa. Herra Jerupkowin periaatteet eivät sovellu meidän\noloihimme, ne kiihoittavat vaan talonpoikia kapinaan. Voitteko\najatella, teidän armonne, että hän on ottanut opettajan, joka\ntalonpojille opettaa sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa!... Sitä\npaitse on hän vielä kehoittanut naapuritiluksien maa-orjia tulemaan\nhekin tähän kouluun!\"\n\n\"Hän lie tullut aivan hulluksi\", pauhasi Shestokow rientäen aivan kuin\nmielipuoli edestakaisin huoneessa. \"Minun maa-orjistani ei yksikään saa\ntätä kehoitusta seurata, tai pieksetään häntä siinä paikassa\nkuoliaaksi.\"\n\nLyhyen vaiti-olon jälkeen alkoi vouti uudelleen: \"Tuntuu minusta hyvin\nikävältä, että minun täytyy lisäämällä tiedonantojani enentää Teidän\narmonne oikeutettua suuttumusta.\" Ruhtinas katsoi odottavasti häneen ja\ntiuskasi lyhyesti: \"Noh -- mitä vielä?\"\n\n\"Jerupkow on nyt näinä päivinä antanut julistuksen, jossa hän lupaa\nmaa-orjilleen vapauden, jos vaan käyttäytyvät moitteettomasti ja\nosoittavat kiitettävää ahkeruutta!\"\n\n\"Siis totta kuitenkin\", kaikui Shestokow'in huulilta. \"Ja minä kun en\ntahtonut uskoa tätä huhua!\"\n\n\"Kuinka vaarallisia seurauksia tällaisista ajattelemattomista toimista\ntulee olemaan kaikille naapuri-tilan omistajille, sen ymmärtää Teidän\narmonne kyllä. Meidän maa-orjiemme tyytymättömyys kasvaa kasvamistaan,\nuskaltavatpa jo äänekkäästi napista ja minun täytyy sanoa suoraan,\nettä olen todellakin iloinen nähdessäni teidän armonne täällä\ntiluksillanne!\"\n\n\"Tyytymättömät saavat pian tehdä tuttavuutta herransa kanssa\", huusi\nShestokow ja viskasi hollantilaisen piippunsa niin, että se meni\npirstaleiksi.\n\n\"Ilmoita minulle tyytymättömien nimet ja tahdon sitten määrätä\nrangaistuksen.\"\n\n\"Aivan oikein, teidän Armonne!\"\n\n\"Veroa tulee tällä kertaa vaatia erityisellä kovuudella\", jatkoi\nruhtinas, \"ei ketään armahdeta -- ei armoa, ei anteeksi antoa!\"\n\n\"Paitse useammilla talonpojilla, on talouden hoitajalla Andreaksella\nkokonainen säkki jyviä rästinä, näitä hän sai viime keväänä kylvöä\nvarten.\"\n\n\"Hän on maa-orja hänkin samoin kuin muutkin talonpojat\", kuului\nShestokowin vihainen vastaus, \"siis tulee häntä kohdella samoin kuin\nnäitäkin. Ei mitään armoa, heidän tulee kaikkien saada tuntea herransa\nankaruutta.\"\n\n\"Anteeksi, teidän armonne\", sopersi vouti hämillään, \"luulin näet\nAndreaksen olevan jonkun poikkeuksen, koska -- koska --\"\n\n\"Tiedän kyllä, mitä aijot sanoa\", lisäsi ruhtinas kiivaasti, \"luulit\nettä hän oli poikkeus siitä syystä, että hän on tuon pojan isä, jonka\nolen ottanut perheeseeni, -- mutta tämäkin jääpi niinkuin jo olen\nsanonut, sama oikeus, sama rangaistus kaikille!\"\n\nSillä aikaa kuin tämä tapahtui herraskartanossa eli linnassa, niinkuin\nsitä myös kutsuttiin, istui Iivana vanhan isänsä mökissä. Monta pitkää\nvuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tämän vanhan\nkunnon miehen, sillä ruhtinaallinen perhe ei ollut, sen perästä kuin\nse kesän alussa oli jäänyt Pietariin, käynyt tiluksillaan, vaan oli\ntehnyt huvimatkoja muuanne. Sitä iloisemmin sykki Iivanan sydän, kun\nhän Michaelilta kuuli, että ruhtinas aikoi tänä vuonna tehdä\ntarkastusmatkan maahoviinsa, ja että hänen poikansa ja Iivana saisivat\nseurata häntä sinne. Kova kaipaus vanhaan isäänsä heräsi yhä\nvaltavammin nuorukaisen rinnassa, samalla kuin Shestokovin tunteet\nhäntä kohtaan silminnähtävästi kylmenivät. Hyvin harvoin sai Iivana\nenää ottaa osaa perheen juhlallisuuksiin, joista hän ennen ei koskaan\nollut poissa. Samoin sai hän nyt ani harvoin tulia perheen huoneisiin,\nniin että hän useinkin viikkokausiin ei nähnyt ruhtinasta. Tuo\nnuorukaisen entinen hilpeä luonto, samoin kuin hänen hullunkuriset\nsukkeluutensa tuntuivat Shestokowista kiusallisilta, ja kun hän ennen\noli sydämmellisesti nauranut Iivanan hauskoille havainnoille, rypisti\nhän nyt sen sijaan vihaisesti otsaausa ja käänsi nuorukaiselle\nselkänsä, eli moitti hän häntä sopimattomasta käytöksestä.\n\nSeuraus tästä oli, että tuo ennen niin iloinen Iivana muuttui nyt\nhiljaiseksi eikä voinut torjua mielestään pelkoa ruhtinasta kohtaan.\nHän ikävöitsi olentoa, joka häntä rakastaisi, ja kun hän ainoastaan\nomalta isältään voi toivoa tällaista rakkautta, niin iloitsi hän\najatellessaan sitä aikaa, jolloin heidän piti matkustaa maatilalle.\n\nIivana ei ollutkaan erehtynyt, hänen vanha isänsä oli ylen onnellinen\nnähdessään jälleen poikansa. Hän käytti joka joutohetkensä puhellakseen\nnuorukaisen kanssa, kertoen hänelle äiti-vainajasta, jonka näköiseksi\nIivana nyt oli tullut. Kaksi asiaa suretti tätä hienotunteista\nnuorukaista enin; ensiksi tuo suuri riippuvaisuus, jossa hänen isänsä\noli, ja sitten tuo kurja asunto, jossa hänen täytyi elää. Tuossa\npienessä tuvassa ei löytynyt muuta kuin yksi horjuva pöytä, kaksi\njakkaraa, penkki seinää pitkin, oven vieressä riippuva pata, nurkassa\nvanha pyhimyksen kuva ja lähellä uunia kurjan kurja lavitsa, jolla tuo\nvanha mies raukka nukkui.\n\nKun Iivana tänään istui penkillä isänsä vieressä, ei hän voinut olla\ntunteitaan ilmaisematta, vaan sanoi:\n\n\"Kun vertaan omaa huonettani, joka minulla on ruhtinaan palatsissa,\ntähän sinun kurjaan asuntoosi, niin tuutuu sydämmeni kovin raskaalta.\nMinulla on kaikki mukavuudet, sen sijaan kuin sinun täytyy tulla\ntoimeen tässä kurjuudessa, vaikka sinun ikäsi jo vaatisi jonkunlaista\nmukavuutta.\"\n\n\"Älä siitä huolehdi, rakas Iivanani\", vastasi hänelle vanhus iloisesti\nhymyillen. \"En ole koko elinaikanani muuhun tottunut. Onhan minun\nkohtaloni monta vertaa parempi kuin noiden talonpoikas-raukkojen, ja\nonhan minun mökkini oikea palatsi verrattuna noihin luoliin, joissa\nnäiden maa-orjien täytyy asua.\"\n\n\"Maa-orja!\" huudahti Iivana, ja hänen miettivä katseensa kohtasi maata.\n\"Hirmuinen sana -- sydämmeni seisattuu sykkimästä, kun ajattelen, että\noman isäni täytyy kantaa noita orjuuden kahleita.\"\n\nVanha Andreas ei voinut käsittää tätä tuskallista tunnetta. Hän oli\nlapsuudestaan saakka tottunut maa-orjuuteen eikä koskaan tullut\najatelleeksikaan tarkemmin kohtaloaan.\n\nHän tuskin itse tunsi ja tiesi oman kurjuutensa, sillä hän --\nniinkuin kaikki hänen onnettomat toverinsa -- oli vaipunut siihen\ntylsämielisyyteen, joka kärsivällisesti kestää kaikki ja lohdutti\nitseään sillä ajatuksella, että tuo onneton kohtalo ei millään tavalla\nollut muutettavissa.\n\nIivana jatkoi vielä surullisia mietteitään, kun mökin ovi äkkiä\ntemmattiin auki, ja ruhtinas Shestokow voudin seuraamana astui sisään.\nPelko ja hämmästys kuvastuivat nuorukaisen kasvoissa, kun hän huomasi\nherran vihaisen katseen ja samalla näki miten isänsä heittäytyi\npolvilleen ruhtinaan eteen ja suuteli hänen nuttunsa liepeitä. Ennen\naavistamaton ylpeys heräsi Iivanan rinnassa, ja kaikin voimin hän\nkoetti voittaa sitä halveksimisen tunnetta, joka heräsi hänessä isää\nkohtaan.\n\n\"Miten voipi langeta polvilleen ihmisen edessä ja orjallisesti suudella\nhänen vaatteitaan!\" ajatteli nuorukainen itsekseen, tuntien samalla\nkovaa halua kohottaa isää pystyyn.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, Isä\", huusi Andreas nöyrästi, \"Minkä suuren\nkunnian te minulle osoitatte, kun suvaitsette astua mökkiini -- siitä\nkiitän Jumalaa ja tahdon rukoilla edestänne, Isäseni.\"\n\nMutta tämä Isä, tottuneena näihin hyväilysanoihin, ei välittänyt\nvähääkään maa-orjansa ilosta, vastasi vaan suuttuneena:\n\n\"Mitä kuulen, Andreas? Sinä et ole vielä tuonut takaisin sen säkillisen\njyviä, joka sinulle annettiin kylvöä varten?\"\n\n\"Oi rakas Isäni\", vaikeroi vanhus yhä vaan polvistuneena, \"älkää olko\nminulle vihainen siitä, vuosi on ollut huono, rakeet ovat turmelleet\npeltoni ja jyvien asemasta sain leikata paljasta rikkaruohoa. Jumala ja\nkaikki pyhimykset armahtavat kyllä meitä vielä ja siunaavat tulevan\nvuoden. Silloin annan teille Isäni, jyvänne kaksinkertaisella mitalla\ntakaisin.\"\n\n\"Eihän sinun peltosi ole ainoa, joka on turmeltunut\", vastasi Shestokow\näreästi, \"ja kuitenkin maksavat veljesi sen veron, minkä heidän tulee\nmaksaa. Sinua kohtaan on osoitettu erityistä armoa, kun on annettu\nsinulle siemen-jyviä, ja nyt olet niin hävytön, ett'et tahdo täyttää\nvelvollisuuttasi, onko tämä kiitollisuutta?\"\n\n\"Ole armollinen, Isäni, ja osoita armeliaisuutta samoin kuin tuo hyvä\nherra Jerupkow tuolla naapuritilalla, hän joka katovuosina vapauttaa\nmaaorjansa veroista.\"\n\n\"Ahaa, sillä äänelläkö se lintu nyt laulaa?\" huusi Shestokow\nraivostuneena. \"Joko tuo vapauden pyörre on saanut sinutkin valtaansa?\nSinä kirottu kansa! Selkäänne teidän pitää saada. Teitä täytyy piestä\nraajarikkoiseksi. Sitä te tarvitsette... mutta ei minkäänlaista\nvapautta... vapautta teille muka...! Odottakaa, kyllä minä teille\nnäytän.\" Näin sanoen kohotti ruhtinas nyrkkinsä ja antoi sen niin\nvoimakkaasti pudota polvistuneen vanhuksen paljaalle päälaelle, että\ntämä pyörtyneenä kaatui maahan.\n\nHetken aikaa seisoi Iivana jäykkänä kauhistuksesta, sitten hyökkäsi hän\ntuon julmurin päälle, joka oli uskaltanut lyödä hänen vanhaa isäänsä.\nHän oli vähällä menettää tajuntansa, eikä tiennyt millä tavalla hän\nsaisi tuon häväistyksen kostetuksi. Silloin sai ruhtinaan vihastunut\nkatse hänet lumotuksi, hänen kohotetut nyrkkinsä painuivat voimattomina\nalas, hän hoiperteli seinää kohden, ja taisteli turhaan tuota tuskaa\nvastaan, joka oli vähällä särkeä hänen sydämmensä. Iivana olisi\ntahtonut raivota, mutta hänen äänensä ei ottanut totellakseen, ja nyt\nkuuli hän ruhtinaan tylyn kysymyksen, jonka hän hänelle huusi:\n\n\"Noh, poika, mitä merkitsee tämä kummallinen käytös, häh?\"\n\nSilloin hän jälleen tointui ja koetti rohkaista itseään; ja kun tämä\nhänelle kovan taistelun jälkeen onnistui, alkoi hän alussa hiljaa,\nmutta sitten yhä enemmän kiihtyneellä äänellä:\n\n\"Teidän armonne on osoittanut minulle paljon hyvää. Teitä yksin saan\nkiittää siitä sivistyksestä, joka oikeuttaa minua opiskelemaan\nyliopistossa. Te, te se olitte, joka kohotitte minut alhaisesta\nasemastani, ja voin kyllä sanoa, että isällisesti olette minusta huolta\npitänyt. Näitä hyviä tekojanne en koskaan tule unohtamaan. Yhtä vähän\nunohdan sitä, mitä nyt teitte vanhalle isälleni. Tämä teko eroittaa\nmeidät ainiaaksi, sillä olisinhan kehno poika, jos hetkeäkään viipyisin\nsen miehen kodissa, joka näin raa'alla tavalla on häpäissyt isääni.\nSentähden jääkää hyvästi, ruhtinas Shestokow, ja vielä kerran, kiitos\nteille kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan!... Nyt lähden ulos avaraan\nmaailmaan, luottaen siihen ettei hyvä Jumala minua raukkaa hylkää, vaan\nsoisi minulle vielä sellaisen aseman, eitä olisin tilaisuudessa\nlunastaa teiltä isäni ja ottaa hänet luokseni... jääkää hyvästi!\"\nNäillä kyynelten tukahduttamilla sanoilla syöksyi Iivana ulos ovesta,\nmutta ruhtinas huusi hänen jälkeensä mahtavalla äänellä: \"Seis!\" Jos\nShestokow'ia vähänkään tunsi ja nyt nuorukaisen puhuessa häntä\ntarkasti, huomasi heti, ett'ei hänen pienten silmiensä räpytys ja hänen\nkasvojensa hermostunut värähdys ennustanut mitään hyvää, Iivanakin\nhämmästyi, ja Shestokow'in käheä ääni tuntui hänestä aivan vieraalta.\n\n\"Sinä tahdot lähteä ulos maailmaan, poika.\" Näin alkoi ruhtinas\nrauhallisella äänellä, joka ennusti myrskyn tuloa. \"Oletko saanut minun\nmyönnytykseni siihen?\"\n\nIivana näytti hämmästyneeltä ja vastasi: \"Minkätähden pitäisi minulla\nolla siihen teidän armonne lupa, kun minä erkanen teidän talostanne\nettekä ole minun holhojani?\"\n\n\"No, no\", jatkoi ruhtinas ja hänen äänensä rauhallisuuteen sekoittui\njotain pilkallista, \"sellaisesta holhojatoimesta kiittäisinkin: Ei\ntarvittane aina vaan isän tai holhojan lupaa, kun nuori mies tahtoo\nmennä ulos avaraan maailmaan, tarvittanee myös välistä hänen\n_Herransakin_.\"\n\nTähän ivaan liittyi nyt vielä pilkkakin ja raaka ilkkuminen, joka\ntuntee uhrinsa voimattomuuden ja iloitsee sen hämmästyksestä.\n\nIivana pyyhkäsi kädellä silmiänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut\nkarkoittaa hirveätä unikuvaa; suuresti epävarmana hän kysyi:\n\n\"Teidän armonne puhuu eräästä _herrasta_, -- minä puolestani en tunne\nmuuta Herraa kuin Jumalan; sillä en ole vielä antautnnut kenenkään\npalvelukseen.\"\n\nNyt laukesi rajuilma; salamat säihkyivät Shestokow'in pienistä\nsilmistä, hänen karkea äänensä jymisi kuin ukkonen:\n\n\"Maa-orja ei voi antautua kenenkään palvelukseen, sinähän kuulut\nperintönä kulkevien ihmisten luokkaan ja sinun herrasi olen minä,\nruhtinas Platon Shestokow!\"\n\nIivana parka! Hän tuijotteli tuskaa täynnä puhujaan, ikäänkuin karitsa\njalopeuraan, kun hän sen käpälien alla väänteleksen. Suonenvedon\ntapaisesti kohoili ja laski hänen rintansa, kunnes hillitön epätoivon\nhuudahdus puhkesi ilmi ja hän virkkoi:\n\n\"Kaikkien pyhimysten kautta, ruhtinas Shestokow, älkää valheella\nkoettako pettää minna nuorukaisparkaa, -- varmaankin te laskitte\nleikkiä minun kanssani, minua peloittaakseune, tuottaaksenne minulle\ntuskaa, sentähden että katseleisin teidän isälleni tekemänne\nhäväistyksen lievemmässä valossa, -- maa-orja, oi minun Jumalani, ei,\n-- ei, sitä en ole, sitä en voi olla, sillä juuri se että olette\nottanut minut taloonne, oman perheenne piiriin, todistaa jo että olette\nminut vapaaksi julistanut!\"\n\nIivana kiinnitti katseensa sen miehen huuliin, josta yksin hänen\nkohtalonsa ratkaisu riippui. Kuumeesta palavana odotti hän vastausta ja\nhänen mielensä jännitys lisääntyi lisääntymistään, kun ruhtinas\nviivytteli vastaustaan, ikäänkuin ilkkuen nuorukaisen odottamattomalle\nhämmästykselle.\n\nVihdoin avasi Shestokow huulensa, mutta ainoastaan julistaaksensa\nodottavalle Iivanalle hänen kuolemantuomionsa, sillä niin kuului\nloppupäätös, että hän oli ruhtinaan maa-orja.\n\n\"Olen tosin tehnyt tyhmyyden\", jatkoi barin, \"kun kohotin sinut säätysi\nloasta, osoitin sinulle ylin määrin hyvyyttä ja annoin sinulle\nsellaisen kasvatuksen, joka ei sovellu perintönä kulkevalle ihmiselle,\nsillä silloin kohoavat hänen karvansa ja hän pöyhisteleikse, niinkuin\nsinä nyt teet. Mutta toisin se tulee vastedes olemaan ja solmupiiska\ntulee opettamaan, että sinulla on herra, jolla on rajaton valta sinun\nylitsesi. Sinä olet minun orjani, minun _Kreposnoi_ (perintöihmiseni),\njonka ruumis ja sielu ovat minun omaisuuttani!\"\n\nIivanalle kävi hengitys ahtaaksi, hänen kätensä hapuilivat ilmassa, ja\nhänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt vapauden enkelin, joka itkien\npoistui, -- ja niinkuin äsken hänen vanha isänsä oli tehnyt, samalla\ntavalla kumartuivat Iivanankin polvet sen miehen edessä, joka oli hänen\nsielunsa herra, ja hän tarttui hänen vaatteensa liepeihin, itseänsä\nhalveksimatta, ja hartaudella, joka olisi voinut kiveäkin liikuttaa,\nhuusi hän nöyrästi rukoellen: \"Olkaa armollinen, ruhtinas Shestokow,\nälkää olko julma minua kohtaan! Pappi on minulle uskontotunnilla\nopettanut, että ihmisen korkein pyrintö olkoon pyrkiä Jumalan\nkaltaiseksi, kilvoitella hänen kanssaan äärettömissä hyvissä töissä ja\nlaupeudessa. Myöskin teille, ruhtinas Shestokow, on tämä kehoitus\nlausuttu, sillä tekin olette ainoastaan ihminen, jos kohta aatelismies\nja äärettömän rikas. Oi, pyrkikää tekin tätä korkeinta tarkoitusperää\nkohti ja osoittakaa laupeutta; lausukaa se suloinen sana, joka minut\nvapaaksi tekee, joka minut itselleni antaa takaisin! Te nimitätte monta\nsataa sielua omiksenne, mitä merkitsee teille, jos te omistatte jonkun\nenemmän tai vähemmän, ja ajatelkaa vielä, että minä sen sivistyksen\nkautta, jonka olette minulle antanut, kaksinkertaisesti tulisin\nonnettomaksi, jos te pysytte päätöksessänne, että minä tunnen koko\nlaajuudessaan vapaussanan korkean merkityksen, kun se muille\nmaa-orjillenne on aivan vieras, he kun ovat tottuneet kahleisiinsa,\njoita he elämänsä alusta asti ovat kantaneet. Sentähden vielä kerran:\nosoittakaa laupeutta ja lahjoittakaa minulle armonne!\"\n\nSillä aikaa kuin Iivana puhui nämät sanat mitä hartaimmin rukoilevalla\näänellä, oli Shestokow ottauut esille taskukirjansa, johon hän\nrypistynein otsin näkyi merkitsevän jotain vähäpätöistä. Nyt sulki hän\nsen jälleen, astui muutamia askeleita taaksepäin ja lausui voudille:\n\n\"Tuolle pojalle annettakoon peltomiehen puku ja pantakoon tähän\ntyöosastoon. Minä käsken sinua pitämään häntä kovalla, että hän pian\nnöyrtyisi. Neljäntoista päivän kuluttua jätät aina minulle tietoja\nhänen käytöksestänsä ja ahkeruudestaan, jonka perästä sinä minulta saat\nkäskyn joko häntä rangaista tai sillä palkita, että hän saa jotain\nvähemmän halpaa työtä toimitettavakseen. Mitä Andreakseen tulee, niin\njättäköön hän neljäskolmatta tunnin kuluessa ohrasäkin takaisin, muuten\nsaakoon hän maistaa solmupiiskaa, ja otettakoon hänen pelto-osansa\ntakavarikkoon.\"\n\nLuoden ilkeän katseen isään ja poikaan, kääntyi Shestokow ovelle\nansaiten täten täydellisesti nimityksen \"hirmuinen.\" Hän kuuli Iivanan\nkimeän kiljahduksen ja vanhan miehen kirouksen, mutta sitä hän ei\nottanut huomioonsa, vaan palasi linnaan lähteäkseen vielä samana\npäivänä poikansa Michaelin kanssa takaisin pääkaupunkiin.\n\nTämä hänen urhotyönsä tuli pian tunnetuksi ja saapui myöskin Jerupkowin\nkorviin, ja vaikka eno ja sisarenpoika eivät eläneet hyvässä sovussa,\nläksi Jerupkow kumminkin ruhtinaan asunnolle, sillä hänestä oli rakkaus\nlähimmäistä kohtaan asetettava korkeammalle, kuin oma inhimillinen\nylpeytensä. Hän otti Iivanan asian innolla omakseen, johdatti\nhirmuvaltaisen enonsa mieleen mitä liikuttavimmalla tavalla, että hän\nkaksinkertaisesti oli rikkonut nuorta ihmistä vastaan siten, että hän\nensiksi oli antanut hänelle sivistyneen kasvatuksen, ja sitte sysännyt\nhänet takaisin maa-orjuuden kurjuuteen ja siis murtanut neron, joka\nepäilemättä tieteen palveluksessa olisi jotain arvokasta saanut aikaan.\n\nRuhtinaalla oli ainoastaan pilkallinen nauru vastauksena, ja antoi hän\nvielä sisarensa pojan tietää, että hän piti häntä intoilijana, joka\nennemmin tai myöhemmin oli hourulaitokseen vietävä. Vihdoin sanoi hän\nmyöskin Jerupkow'lle kuivasti, ettei hän uudistaisi käyntejänsä, sillä\nhän ei tahtornit olla hänen kanssansa minkäänlaisissa tekemisissä.\n\n\"Gladkoin ennustus\", hän lisäsi tähän, \"on käynyt toteen, ja tämän\nIivanan raakuus on puhjennut ilmi, niinkuin kaikissa perintönä\nkulkevissa ihmisissä, joskohta hän kuinka kauan tahansa on elänyt\nparemmissa seuroissa. Gladkoi on osoittautunut tarkka-älyiseksi\najattelijaksi, ja minä pidän viisasten ihmisten seuraa parempana kuin\nnarrien.\"\n\nJerupkow kärsi tämän loukkauksen, kun hänellä ei muuta tarkoitusta\nollutkaan kuin pelastaa yksi ihmissielu perikadosta. Hän tarjosi\nruhtinaalle Iivanan lunnaaksi melkoisen summan, mutta sekin keino\npetti, ja karvaalla mielellä jätti jalo mies julman sukulaisensa.\nAinoa, jonka hän voi tehdä huojentaaksensa isän ja pojan asemaa, oli\nantaa vanhalle Andreakselle ne varat, jolla hän voi tyydyttää\narmottoman herransa vaatimuksia.\n\nSaman päivän iltana ajoi ruhtinaan komeat matkavaunut maantietä myöten\npois maahovilta, ja nuori ihmisraukka, peltomiehen likaisessa puvussa,\nseurasi kauan silmillään kiiltäviä ajopeliä, tarttuaksensa sitte\nuudelleen kuokkaansa, jolla hän jatkoi työtänsä hajoittamalla kovia\nmaakokkareita vainioilla.\n\n\n\n\nIII\n\nTalvipalatsissa.\n\n\nToisella rannalla Nevajokea, joka jakaa Pietarin kahteen osaan, kohoaa\njättiläisrakennus, jonka pinta-ala käsittää noin 8000 neliömetriä. Se\non keisarillinen palatsi, niin kutsuttu talvipalatsi. Rakennuksen\nulkonainen komeus jatkuu sen sisäpuolellakin. Suuremmoiset\nmarmoriportaat johtavat moniin juhlasaleihin, joitten joukossa tuo\nvalkeasta marmorista rakennettu Pyhän Yrjön sali sekä vuoden 1812 sodan\nkenraalien ja sotamarskien kalteri ovat ensi sijaan asetettavat, jota\nvastoin tavallisen suuressa huoneessa ylimmäisessä kerroksessa\nsäilytetään kruunun katleudet, joitten joukossa valtikka varustettu 195\nkaraattia painavalla timantilla, jonka keisarinna Katharina kerran osti\n500,000 ruplalla. Talvipalatsin koko rakennustyyliä vastaa täysin sen\nsisustus, niinkuin myöskin tuo ylellisesti koristettu kabinetti, johon\nme nyt lukijaa johdatamme, kyllin osoittaa. Seinien koristustapa,\nhuonekalut ja sadottain pientä rihkamaa, kallisarvoisista vaaseista\nalkaen pienempään pikku esineesen asti, osoittavat Ludvig XIV\naikakauden taidesuuntaa, ja tuo omituinen näkinkengän muoto, joka tälle\nrakennussuunnalle on antanut nimensä, astun joka paikassa silmiin.\n\nTuo uhkea ja upea huone näytti melkein kantavan liian raskaan taakan ja\ntuo ääretön joukko pehmoisia pieluksia, koruompeluksia ja\nmuotitavaroita antoivat sille naisen asuinhuoneen luonteen. Näitten\nseinien sisällä ei kumminkaan vallinnut mikään naisellinen olento,\npäinvastoin oli se aiottu mitä vakavinta työtä varten, sillä meillä on\nnyt edessämme keisari Aleksanterin luku- ja työkabinetti.\n\nOli aikainen aamuhetki, mutta jo istui tsaari upean kirjoituspöytänsä\nääressä edessään lukematon kasa kirjeitä ja anomuskirjoja, jotka kaikki\nodottivat vuoroansa. Keisari Aleksanteri ei kumminkaan kääntänyt\nsilmiänsä näihin papereihin, vaan kiinnitti ne vakavasti erääsen\nsuureen, avattuun kirjaan, -- kirjojen kirjaan --, jota kielessämme\nyksin sanoin Bibliaksi nimitetään. Jo monta ajaistaikaa sitte oli\nkeisari ottanut tavakseen joka päivä lukea pyhää raamattua, hän\nkuljetti sitä mukanansa kaikilla matkoillansa aina ahkeroiden noudattaa\nsen osoituksia, ja ne sanat, jotka hän tästä esimerkkiä ansaitsevasta\ntavastansa lausui eräälle likeiselle ystävälle, kuvaavat niin\nsattuvasti hänen sisällistä ihmistänsä, ettemme voi niitä jättää\nlukijalle kertomatta.\n\n\"Kauan aikaa sitte\", -- kuului keisarin sanat -- \"on Jumala\nsydämmessäni herättänyt halun lukea raamattua ja rukoilla. Joka päivä,\nvaikka minulla olisi kuinka paljon työtä tahansa, luen kolme lukua\npyhästä kirjasta, yhden profeetoista, toisen evankeleista ja kolmannen\nepistoloista. Erittäinkin mielyttää minua psaltari. Sodassakin, kun\nkanuunat paukkuvat telttani ympäri, en anna minkään hartauttani\nhäiritä. Kaiken harrastukseni panen minä asettaakseni elämäni, niinkuin\npyhä raamattu säätää, ja kaikkea tahdon välttää, mitä se kieltää.\"\n\nElämänsä alkupuolella oli keisari Aleksanteri ollut maailmaan mieltynyt\nmies, joka jo äidin maidossa oli imenyt halun huvituksiin ja\nnautintoihin, kumminkaan hän ei oman tunnustuksensa mukaan niissä\nlöytänyt mitään tyydytystä. Valtaistuimen komeudessa ja loistossa hän\nnäki alusta pitäen vaan rasituksen ja kaikki nautinnot, jotka hän\netuoikeutetussa asemassaan niin helposti voi hankkia, eivät antaneet\nhänelle mitään oikeata iloa. Turhaan hän koetti itseänsä huumata, hänen\nomatuntonsa puhui mahtavammin kuin maailma ja riisti häneltä kaiken\nrauhan. Taukoamatta hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi\nkuningasten kuninkaalle tehdä tili elämästään ja toimistaan, seutähden\nhän päättikin muuttaa elämänsä.\n\nEräs hovinainen, kreivitär Tolstoi, joka tunsi Aleksanterin sisällisen\ntilan, ojensi hänelle iltana ennen hänen lähtöänsä Pietarista 1812\npaperin, jonka hän luullen anomuskirjaksi pisti taskuunsa. Kun hän\nmatkusti lakkaamatta ja kolme päivää perätysten oli vaatteissaan, hän\nunhotti sen kokonaan. Valtakuntansa rajalla hän kuunteli erään piispan\nsaarnaa, joka tekstikseen oli ottanut Ps. 91: 13: \"Sinä käyt jalopeuran\nja kyykäärmeen päällä, ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen.\"\n\nTämä saarna, jossa oli jotain profeetallista, herätti keisarin huomion.\nMutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän iltasilla\ntarkasteli paperiansa ja löysi kreivittären jättämän, joka sisälsi\nkopion samasta 91 psalmista. Hän luki sen syvällä liikutuksella ja\nuskoi tässä ihmeellisessä sattumuksessa huomaavansa Jumalan osoituksen,\nettä hän edelleenkin vakavammin ajattelisi totista pelastustansa. Hän\nsovitteli luetun itseensä ja huomasi jokainoan sanan sopivan häneeu.\nSiitä hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon asti kantoi hän kopion\ntästä psalmista luonansa, oppi sen ulkoa ja luki sitä aamuin illoin\nrukouksissansa, sillä valon säde oli hänen sieluunsa sattunut ja hän\nhavaitsi Jumalassa pelastajansa ja suojelijansa.\n\nHänen sydämmensä hyvyyteen ja oikeudentuntoon katsoen oli tästä\nlnonnollinen seuraus, että hän Jumalassa näki ei ainoastaan oman\nturvansa ja linnansa, johon hän uskalsi, mutta myös kaikkien muittenkin\nkanssaihmisten. Tämän psalmin kolmannen värssyn syvä ymmärrys, jossa\npuhutaan, että Jumala pelastaa ne lapsensa, jotka häneen uskaltavat,\nväijyvän paulasta ja vahingollisista ruttotaudeista, johdatti\njalomielisen hallitsijan henkisien silmien eteen maa-orjien surkean\nkuvan, joitten orjuuden kahleet olivat häväistyksenä kaikelle\nihmisarvolle. Hänen halunsa ja pyrintönsä päätarkoituksena oli siitä\nlähtien toivo murtaa nämä kahleet ja lakkauttaa maa-orjuus.\nValtakuntaansa kuuluvissa Itämeren maakunnissa oli se jo onnistunut,\nmutta varsinaisen Venäjän aatelistossa kohtasi hän lujaa vastarintaa.\nSiitä huolimatta hän ei luopunut aatteestansa päästä täälläkin\npyrintönsä perille ja sinä aamuna, jona meidän lukumme nyt alkaa, oli\nhän taas ajatellut tätä syvä-aatteista kysymystä ja miettinyt niitä\nkeinoja ja välikappaleita, joihin oli ryhdyttävä, jotta hän lyhimmässä\najassa pääsisi toivottuun tarkoitusperään.\n\nHän painoi nyt hiljaa raamattunsa kiinni ja nojautui miettivänä\nkäsivarret ristissä tuoliinsa. Raskas huokaus vierähti hänen\nhuuliltaan, ja hänen lempeät silmänsä loivat suruvoittoisen katseen.\n\n\"Kaikista Enropan hallitsijoista on minulle loistavin, mutta myös\nvaikein tehtävä langennut osakseni\", sanoi hän hiljaa itsekseen, \"kun\nminun valtioni sisällisissä oloissa on suurempi, ehkäpä poistamaton\nepäkohta. Minun rakkahinta nuoruuden unelmaani, maa-orjuuden\nlakkauttamista ei voida saada toteutumaan ilman ankaria mullistuksia,\njoitten seurauksia on mahdoton edeltäpäin aavistaakaan. Mutta pahinta\non minulle se tosiasia, etten minä uskalla toivoa tässä asiassa kansani\nsivistyneemmän osan kannatusta. Minun virkamieheni ovat esimiehiensä\nhännänkannattajia, heidän alhainen palkkansa on märäntävä syöpähaava\nvaltiolaitoksessamme. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei heistä kukaan\nkorkeimmasta alimpaan asti -- ole sellaisessa asemassa, että hän\nrehellisenä miehenä voi elää palkastansa. Minä kuulun maailman suurien\njoukkoon, minä kutsun itseäni koko Venäjän keisariksi, ja sittenkään\nminä en voi mitään tässä asiassa auttaa. Armahda minua onnetonta, tämä\nolisi käydä käsin ampiaispesään! Jokainen heistä on rikkaan\naatelismiehen palkkaama, joka hänelle paremmin maksaa, kuin hänen\nkeisarinsa, ja sentähden suosivat nuo pettyneet ihmiset näennäisiä\nystäviänsä ja jättävät minut pulaan.\"\n\nKun Aleksanteri nyt nousi istuimeltansa, oli lempeys kadonnut hänen\nkasvoiltaan. Jalo oikeutettu viha loisti hänen silmistään, ja katkeran\nepätoivon äänellä hän lausui; \"minulta puuttuu kaikki kannatus\naatteitteni toteuttamisessa!... Oi, joudun välistä aivan epätoivoon,\nkun näen ympärilläni ainoastaan viheliäisiä oman voiton pyytäjiä, jotka\neivät valtion eduista huoli laisinkaan, vaan ainoastaan omaa etuansa\nvalvovat ja omaa onneansa onkivat.\"\n\nHänen mielialansa katkeruus yltyi siihen määrään, että hän oli\ntaipuvainen ylenkatsomaan ja halveksimaan ihmisiä ja ihmisen\nkutsumusta. Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnettomaksi, mutta\nkumminkin palasi lempeys hänen kasvoihinsa, kun kamaripalvelija astui\nhuoneeseen ja kysyi, josko hän sallisi päästää vanhan Ilian\npuheellensa.\n\n\"Yksi uskollinen tuhansien joukossa!\" huusi keisari Aleksanteri, \"hän\non minulle joka hetki tervetullut. Päästä sisään vanha vaari.\"\n\nTämän nimityksen ansaitsi kyllä tsaarin vanha kuski, sillä Ilia oli\nmuhkea vanha mies, jonka rehellisistä silmistä vielä loisti nuoruuden\nuljuus ja urhoollisuus. Hän oli kerran Austerlitsin luona, ensimäiuen\ntaistelu, jossa keisari Aleksanteri oli ollut mukana, pelastanut hänen\nvapautensa ja henkensä, Tsaari oli aivan lähellä vihollisia suistunut\nhevosensa selästä ja ollut vähällä joutua vankeuteen. Ilian\nurhoollisuus, joka vanhana, venäläisenä sotamiehenä oli ollut\nsotaretkellä mukana, oli hänet pelastanut tästä suuresta vaarasta, ja\nvaikka keisari tahtoi hänelle osoittaa kiitollisuuttansa, hylkäsi\nkumminkin tämä kunnon mies kaiken ylennyksen ja palkinnon, pyysi vaan\nsaada täytetyksi yhden ainoan elämänsä toivomuksen, se oli päästä hänen\nmajesteettinsa eusimäiseksi kuskiksi. Siinä asemassa oli hänellä tosin\neverstin arvo, mutta Ilia huoli vähemmän tuosta arvosta, kuin kunniasta\nsaada pysyä rakkaan herransa läheisyydessä. Hän oli harvinaisen\nuskollinen palvelija, ja Aleksanteri nimitti häntä täydellä syyllä\njalokiveksensä.\n\n\"Mitä sinulla on minulle sanomista, isä Ilia\", huusi hän iloisesti\nvanhalle miehelle, kun tämä nyt astui huoneeseen ja asettui jäykkänä\nasentoon.\n\n\"Sire\", alkoi Ilia kiinnittäen rehelliset silmänsä keisariin, \"minulla\non sydämmelläni jotakin, jota en uskaltaisi lausuakaan, ellei\nrinnassani asuisi vakaumus, että minun keisarini ja herrani on aivan\nsamaa mieltä.\"\n\n\"Mikä so on, uskollinen Iliani?\" vastasi hallitsija hyväntahtoisesti,\n\"avaa vaan sydäramesi minulle.\"\n\nKun vanha isä näki, että tsaari oli suosiollisella mielellä, jätti hän\njäykän asentonsa, silitteli valkeata partaansa ja sanoi tuttavallisella\näänellä: \"Minä olen pakoitettu puhumaan vähän laajaperäisesi, Sire, ja\ntäytyy siis pyytää teidän anteeksi antamistanne. Muutamia vuosia sitte\ntutustuin sattumalta nuoreen ihmiseen, joka ijältään oli pojan ja\nnuorukaisen välillä. Tuo reipas poika tuli minulle rakkaaksi, koska\nminä hänessä havaitsin uskollisen ja avosydämmisen sielun; sellaiset --\njos saan luvan sanoa, armollisin Keisarini ovat harvinaisia meidän\nmaassamme.\"\n\nAleksanteri nyökäytti päätänsä surunvoittoisesti hymyillen ja vanha\nIlia jatkoi:\n\n\"Myöhemmin kuulin, että minun nuori ystäväni kuului ruhtinas\nShestokow'in perheeseen, että hän oli erään hänen maa-orjansa poika ja\nherransa perheesen otettu kasvatettavaksi saman ikäisen Michailowitsin\nkanssa. Minun täytyy myöntää, että herra ruhtinaan teko ilahutti minua\nkaksinkertaisesti, koska en voinut uskoa -- jos saan luvan sanoa\narmollisin keisarini -- häneltä sellaista jalomielisyyttä.\"\n\n\"No, isä Ilia\", sanoi Aleksanteri äkkiä kummeksuen, \"Shestokow on\nritari sanan kauneimmassa merkityksessä, hän nauttii yleistä suosiota,\nja minä uskallan vakuuttaa, että hän myös sen ansaitsee, hän on minun\ntäydessä suosiossani.\"\n\nVanha taatto kohautti olkapäitänsä, asetteli kauhtanatansa ja näkyi\nsilminnähtävästi olevan epävarmana, josko hän jatkaisi tai olisi\njatkamatta. Tsaari teki lopun hänen epäileväisyydestään siten, että hän\nmitä leppyisimmällä tavalla vaati häntä puhumaan suunsa puhtaaksi;\nsitäpaitsi Ilia tiesi, kuinka paljon tsaari rakasti hänen\nsuorapuheisuuttansa.\n\n\"Sydämmellinen kiitos, Sire\", sanoi valkoparta huokeammin hengittäen,\n\"sitä suosiota tahdonkin käyttää. Ja miksi en sitä tekisi, seisonhan\nminä armollisen keisarini edessä ja paitsi häntä ja Jumalata ei ole\nmitään, joka on minun ylitseni. -- Niinkuin sanottu, iloitsin ja\nihmettelin ruhtinas Shestokowin jalomielisyyttä, kun minä tiesin, mikä\nkova, ankara herra hän on maa-orjiansa kohtaan. Niin, niin, armollisin\nKeisari\", nyykäytti Ilia kiivaasti päätään, kun näki Aleksanterin\nhämmästyneet kasvot. \"Hirmuinen herra, joka sydammen sijalla kantaa\nsolmupiiskaa ja joka voipi yhtyä bojaarien vanhaan lauluun: Maa-orjani\non kuni koira, ja patukka on häntä varten, minä voin häntä ruoskia\nmielin määrin, eikä hän voi sitä estää!... No, minä ajattelin, maan\npäällä on kaikki mahdollista, miksi ei bojaarikin voisi itseänsä\nparantaa ja osoittaa jalomielisyyttä. Mutta mitä sen perästä tapahtui\nosoitti, etten kumminkaan ollut erehtynyt, ja että ruhtinaan\njalomielisyydestä ei voinut olla puhettakaan.\"\n\n\"No?\" kysyi keisari odottaen, kun Ilia kertomuksessaan teki pienen\npysähdyksen.\n\n\"No niin, Sire\", lisäsi vanha taatto äänellä, josta ei tiennyt, josko\nhän iloitsi tai itki, \"Iivana poikaa, -- niin on nuoren ystäväni nimi,\n-- on ruhtinas hyvin pahoin kohdellut.\"\n\nIlia kertoi nyt tsaarille, joka tarkkaan kuunteli hänen sanojaan,\nvaihteen Iivanan elämässä ja lopetti seuraavilla sanoilla:\n\n\"Hyvä herra Jerupkow ei ole jättänyt mitään koettelematta, jolla hän\nvoisi lieventää nuorukaisraukan kohtaloa, mutta enon hirmuvalta ei\ntunne rajoja, ja hän pysyy päätöksessään, varsinkin kun hän tietää,\nettä hän siten kovimmin pahoittaa lempeätä sisarensa poikaa, joka\ntahtoo lakkauttaa talonpoikiensa maa-orjuuden. Jos siis kukaan maan\npäällä voi auttaa tuota hyvää Iivanaa, niin on se ainoastaan minun\narmollisin keisarini. Suositellakseni tuota poikaparkaa Teidän korkeaan\narmoonne, olen ollut pakoitettu tulemaan tänne ja ottamaan rohkeuden\npyytää päästä teidän puheellenne.\"\n\nTsaari oli taas istahtanut nojatuoliin ja luonut katseensa\nmiettiväisenä lattiaan.\n\n\"Kuinka voipi ihmisten suhteen erehtyä!\" sanoi hän puoliääneen. \"Tämä\nruhtinas Shestokow näytti minusta jalomieliseltä ritarilta, joka\nrikkauksiansa käytti huojentaaksensa kurjuutta maailmassa. Minä tiedän\nettä hän jalomielisellä tavalla on auttanut köyhiä aatelismiehiä\nvaatimattakaan heiltä lainojansa takaisin.\"\n\n\"Köyhiä _aatelismiehiä_, Sire\", vastasi Ilia vilpittömällä, avonaisella\ntavallaan, \"sen minä kyllä uskon. Ensiksi hän sen tekee aatelisen veren\ntakia, joka virtaa näittenkin köyhien aatelismiesten suonissa, ja\ntoiseksi koska hän tietää että hänen jalomielisyytensä tulee tunnetuksi\nylhäisemmissä piireissä. Maa-orjan sitä vastoin, viheliäisen kurjan\ntalonpoikaisen sieluparan hän voisi nähdä nälkään kuolevan jalkojensa\njuureen, eikä kumminkaan pitäisi itseänsä velvoitettuna tuolle raukalle\nojentamaan edes leipäpalaakaan. Luonnollista\", lausui vanha taatto\npurskahtaen pilkalliseen nauruun, \"sellainenhan teko ei pääse meidän\nkeisarillisen herramme korviin, -- hahaha, -- ja perintönä kulkevan\nihmisen kanssa ei tarvitse paljon kursastella.\"\n\n\"Se kovuus, jolla ruhtinas vaati sinun nuoren ystäväsi isältä\nhänelle lainatun säkin ohria takaisin, todistaa kyllä sinun\nväitteesi oikeuden\", lausui tsaari vitkaan ja matalalla äänellä.\n\"Luottamuksestasi, hyvä vanha Iliani, kiitän, mutta\" -- lisäsi hän\nsiihen huokaellen, -- \"sinä luulet keisariasi mahtavammaksi kuin hän\nonkaan. Minä en saisi tämän Iivanan hyväksi paljonkaan aikaan, vaikka\nkutsuisinkin ruhtinaan luokseni ja puhuisin hänen omalletunnolleen,\nsillä hän pysyisi lujana oman oikeutensa perustalla ja luultavasti hän\nsiirtyisi minun vihollisteni puolueesen, jolle ei mikään juoni ole\nliian halpa, niin pian kun tulee kysymykseen vastustaa minun\nmieli-aatettani, maaorjuuden lakkauttamista.\"\n\nIlia oli kovin hämmästynyt; tuollainen voimattomuuden tunnustus hänen\nkeisarinsa suusta kohtasi häntä ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.\nMutta äkkiä muuttui tuo surun ilme hänen ryppyisissä kasvoissaan,\nveitikkamainen viekkaus loisti nyt hänen silmistään ja kummallinen\nhymyily ilmaantui hänen kuihtuneille huulilleen:\n\n\"Olkoon kaukana minusta tuottaa rakkaalle, keisarilliselle herralleni\nmieliharmia muutaman nuorukaisraukan tähden\", sanoi hän levollisena,\n\"sallikaa minulle vaan yksi ainoa kysymys, Sire. Ettekö usko, että tuo\nylpeä herra ruhtinas pikkuisen antaisi perään, jos hänestä\nnäytettäisiin toteen asia, joka olisi suorassa ristiriidassa sen\nnäennäisesti uskollisen ja nöyrän mielialan kanssa, jonka hän joka\npäivä tuo keisarillensa näkyviin?\"\n\n\"Minä en ymmärrä puheesi tarkoitusta\", vastasi Aleksanteri, \"selitä\najatuksesi selvemmin.\"\n\n\"Sitä en voi, sitä en uskalla, armollisin Keisari\", väitti vanha\nhalliparta, \"ensin täytyy minun olla varma asiastani. Olenhan minä\nainoastaan ihminen, joka voipi erehtyä, jonka epäluulot ehkä\nosottautuvat kokonansa vääriksi, sentähden pyydän että toistaiseksi\nsaan pitää salaisuuteni omanani.\"\n\nIlian salaperäiset puheet olivat sen luontoisia, että ne lisäsivät\ntsaarin hämmästystä ja kummeksumista; mutta kun hän tunsi vanhan miehen\nitsepäisyyden ja jo edeltäkäsin tiesi, ettei tällä hetkellä voinut\nhänen suustaan saada sen enempää lähtemään, jätti hän kyselyt sikseen\nja mukautuen vanhuksen ajatuksen juoksuun antoi hän seuraavan\nvastauksen:\n\n\"Jos voit saada minua vakuutetuksi jostakin ruhtinaan syyllisyydestä,\nniin jätät minulle tietysti keinon käsiini, jonka voin käyttää\nsuosikkisi hyväksi, mutta minä olen vakuutettu, että minun muuten niin\nälykäs Ilia isäni tällä kertaa on eksynyt metsätielle. Ruhtinas\nShestokow olkoon hirmuvaltias maa-orjiansa kohtaan, olkoon myös niiu,\nettei hänen sydämmensä tunne _lähimmäinen rakkautta_, sen minä voin\nmyöntää, -- mutta keisarillensa on hän uskollinen ja pitää hänen\npuoltansa, sen minä tiedän ja siitä on minulla paraimmat todistukset.\"\n\n\"Niinkuin sanottu\", vastasi vanha isä hymyillen, \"voin kyllä erehtyä.\nMinun korkea keisarillinen herrani on aina osoittautunut armolliseksi\nminua kohtaan, saanen tässäkin tapauksessa luottaa hänen hyvyyteensä.\"\n\nAleksanteri katsoi kysyvänä puhujaan ja antoi hänelle merkin jatkaa.\n\n\"Raha on se taikakalu, joka on niin monta kielenkahletta irroittanut ja\nniin monelta salaisuudelta peitteen paljastanut. Vanha Ilia tarvitsee\ntämän välikappaleen, jos hän tahtoo saavuttaa tarkoituksensa. Mutta\nminun keisarillinen herrani, hänellä ei ole mitään, hän on niin köyhä\nkuin kirkkorotta, hän ei ole elämänsä päivinä säästänyt, kun hän toivoi\nvoivansa tulla toimeen ilman kullatta. Mutta nyt hän tarvitsee tuota\nmammonaa. Mistä päästä hän nyt alkaisi, saavuttaaksensa tätä\ntaikakalua?\"\n\nVanhan taaton kasvot loistivat niin viekkaina ja hänen silmänsä olivat\nniin vilpittöminä luodut tsaariin, ettei tämä voinut nauruansa hillitä.\n\n\"Oi sinä köyhä raukka\", huusi Aleksanteri iloisesti, \"sinä et tiedä\nmitään keinoa ja sentähden et voikaan pistää ahjoon oikeata rautaa. Oi,\noi, sinun pitää yöt päivät arvella, ajatella, mistä löytäisit sen\nrikkaan miehen, joka sinua voisi auttaa tästä ahdinkotilasta.\"\n\n\"Se onkin vaikeata, Sire\", nyökäytti veitikka vastaukseksi kääntäen\nharmaata päätänsä kallelleen, \"Minä olen kuitenkin iloinen, että\nminulla on niin hyvä neuvonantaja kuin minun keisarillinen herrani.\"\n\n\"Oikein\", keskeytti Aleksanteri nauraen, \"ja että tämä neuvonantaja\nsamalla myös omistaa sen taikakalun ja sinä ainoastaan tarvitset\nmainita sen määrän suuruuden, jonka tarpeessa olet.\"\n\n\"Meidän onkin tässä tekeminen vaikeasti sairastuneen kanssa\", arveli\nkoiranhammas silittäen pitkää, valkeata partaansa, \"hän sietää oikein\nsuuren rohtopullon kultavettä, ennenkuin hän jaksaa avata suunsa.\"\n\n\"Mitä sinä sanotkaan! Me tahdomme ensiksi alkaa pienellä rohtopullolla,\nja kun sairas on tyhjentänyt sen saamatta takaisin puhelahjaansa, niin\ntule taas noutamaan uusia lääkkeitä.\"\n\nTätä sanoessaan avasi hyväntahtoinen hallitsija kirjoituspöydällänsä\nolevan rahalippaan ja antoi ilosta loistavan Ilian käsiin melkoisen\nrahakääryn.\n\n\"Tuhannet kiitokset, armollisin Keisari\", huusi ukko riemusta\nsäihkyvänä. \"Onpa kumminkin hyvä kun on apteekkari omassa talossa.\"\n\n\"Nyt toivon minä\", vastasi Aleksanteri, \"että sinä tohtorina\nkirjoitatkin oikean lääkelipun.\"\n\n\"Minä uskallan toivoa, että rakas Jumalani itse on sen kuiskannut\nkorviini.\"\n\n\"Hän olkoon aina sinun kanssasi\", sanoi tsaari lempeällä äänellä ja\nojensi vanhalle Ilialle kätensä suudeltavaksi.\n\nTuskin oli uskollinen palvelija poistunut, kun salapoliisin päällikkö\nantoi ilmoittaa itsensä tsaarille.\n\nHän oli noin viidenkymmenen vuotias pitkä, laiha mies. Hänen harmaitten\nsilmiensä terävä katse kierteli yhä levottomana ympäri ja oli\nsopusoinnussa hänen kokkanokkansa kanssa, joka alituiseen luuli\nvainuavansa jotain rikoksellista. Hänen äänensä oli matala, melkeinpä\nkuiskaava; täänpäiväisessä audienssissa [puheille pääsy] käytti hän\nvielä heikompaa ääntä, niin että tsaarin piti pyytää häntä puhumaan\nvähän kovemmin, kun hän parhaalla tahdollansakaan ei voinut häntä\nymmärtää.\n\n\"Silloin, Sire\", vastasi poliisipäällikkö, \"olen pakoitettu omaksi\neduksenne pyytämään, että käskisitte kamaripalvelijanne ja molemmat\nlakeijanne minun täällä oloni ajaksi jättämään vierashuoneen. Nämä\nihmiset\", jatkoi hän kuiskaten, kun hän huomasi Aleksanterin\nhämmästyksen, \"pitävät korvansa juuri nyt tuon oven takana ja\nkuuntelevat.\"\n\n\"Minä voin sitä tuskin uskoa\", väitti tsaari vastaan.\n\"Kamaripalvelijasta tiedän aivan varmaan, että hän on uskollisesti\nminuun kiintynyt.\"\n\n\"Suvaitkaa, Sire, minun teille käytännöllisesti osoittaa väitteeni\ntodenperäisyyden\", jatkoi korkea virkamies säälivällä hymyilyllä ja\nsulki hiljaa oven, jonka hän kohta sen perästä rajusti sysäsi selälleen\nauki.\n\nTsaari kuuli puoleksi tukahutetuita tuskanhuutoja, kuuli ihmisen\nlankeevan maahan ja askelien kopinaa, jotka nopeasti poistuivat. Kun\nhän vihastuneena riensi vierushuoneesen, pitelivät siellä olevat\npalvelijat jokikinen kädellään nenäänsä. Kun ovea oli niin rajusti\naukaistu, olivat he saaneet aika sysäyksiä. Keisari antoi käskyn\nkuuntelijoille jättämään huoneen, jonka tehtyä hän omakätisesti sulki\nvierashuoneen oven.\n\nTyöhuoneesensa palattua lausui hänelle poliisipäällikkö:\n\n\"Teidän kamaripalvelijanne, Sire, on ruhtinas Shlebnikowin lahjoma, ja\nmolemmat lakeijanne vakoilevat kreivi Trubetskoin ja herra Potuginin\npuolesta.\"\n\n\"Siis vakoojien ympäröimänä!\" huokaili Aleksanteri laskeutuen uudelleen\nistumaan nojatuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. \"Kun myöskin tämä\nkamaripalvelija minut pettää, jonka vilpittömyydestä olin vakuutettu,\nniin ei ole minulla enää uskallusta tiedustellakaan muitten\npalvelijoitteni uskollisuutta; -- ehkä on vielä sekin helmi väärä,\njonka minä...\"\n\n\"Teidän Majesteettinne tarkoittaa vanhaa Iliaa?\" keskeytti nopeasti\nsalapoliisin päällikkö. \"Hänen sydämmessänsä ei asu petosta, hänen\nuskollisuutensa on vankka kuin kallio.\"\n\nAleksanteri pani kätensä rinnoillensa ja helpoituksen huokaus pääsi\nhänen povestansa, sillä viimeinenkin luottamus olisi kadonnut, jos isä\nIlia myöskin olisi petolliseksi havaittu.\n\nPoliisipäällikkö alkoi nyt esityksensä, jossa hän tsaarille selvimmällä\ntavalla näytti toteen, että valtakunnan korkeimmissa aatelispiireissä\nlöytyi häntä vastaan salainen liitto, jonka jäsenet olivat tehneet\npyhän lupauksen vastustaa niitä keisarin parannuspuuhia, jotka koskivat\nmaa-orjuuden lakkauttamista, eivätkä aikoneet antaa peloitella itseänsä\nmillään, vaan pyrkiä jäykästi tarkoituksiensa perille.\n\n\"Olen pahoillani\", päätti poliisipäällikkö tiedonantonsa, \"että olen\npakoitettu kipeästi koskettelemaan Teidän Majesteettinne jaloa sydäntä\nilmoittamalla senkin tosiasian, että liittoutuneilla on mielessä sysätä\nTeidän Majesteettinne valtaistuimelta eikä edes säästää teidän\nhenkeänne, jos te vastustaisitte maa-orjien jättämistä nykyiseen\ntilaansa.\"\n\nAleksanteri vimmastui. Hän tosin tiesi, että hänen valtakuntansa\nbojaarit eivät tahtoneet tietää mitään maa-orjuuden lakkauttamisesta,\nmutta että he vastarinnassaan ja ylpeydessään niin pitkälle menisivät,\nettä he tekisivät väkivaltaa keisarinsa henkeä vastaan, sitä hän ei\nollut pitänyt mahdollisena.\n\n\"Rauhoittukaa Teidän Majesteettinne\", lohdutti salapoliisin päällikkö,\n\"minun asiamieheni ovat sillä tavalla kietoneet salaliittolaisten\nasiat, etteivät he voi yrittääkään mitään, josta emme aikanansa voi\ntietoa saada; ennenkuin he siis ehtivät käydä toteuttamaan rikollisia\naikeitansa, olemme jo ennättäneet saada teidän persoonanne hyviin\nturviin.\"\n\n\"Oi, minä en pelkää ketään\", huusi Aleksanteri, \"ainoastaan tunto omata\nalamaisia, jotka teeskentelevät uskollisuutta ja taipuvaisuutta, mutta\nsalaa vastustavat kaikkia hyviä aikeita, näyttää minusta hirveältä ja\ntodellakin minä en voi kiittää taivasta siitä, että hän on tehnyt minut\nnäitten viheliäisien herraksi.\"\n\n\"Älkää puhuko niin Teidän Majesteettinne\", vastasi poliisipäällikkö\nrauhoittaen. \"Ajatelkaa kumminkin että teidän alamaisienne joukossa\nmyöskin on sellaisia, jotka uskollisina pysyvät kiinni keisarissa ja\nvaltakunnassa ja tuntevat itsensä onnellisiksi siinä ajatuksessa, että\nheillä on jalo ruhtinas, joka tarkoittaa kansan parasta.\"\n\n\"Minä kiitän teitä näistä lohdullisista sanoista\", vastasi Aleksanteri\ntarttuen uskollisen virkamiehensä käteen, \"se on tänä hetkenä tehnyt\nminuun kaksinkertaisesti hyvän vaikutuksen. Onko teidän tiedossanne\nkaikkien salaliittolaisten nimet?\"\n\n\"Vielä puuttuu minulta muutamia, etupäässä sen, joka mahtanee olla\ntämän salaliiton johtaja, kumminkin arvelen pian voivani esittää teille\ntäydellisen luettelon.\"\n\n\"Te ette ansaitse sillä ainoastaan keisarinne, mutta myöskin sorretun\nkansan kiitollisuuden. Tänään tahtoisin vielä pyytää teiltä jotakin,\nTehkää hyvin, hankkikaa salaa tietoja muutamasta herra Jerupkowista,\njoka hiljakkoin on palannut ulkomailta; minulla olisi suuri mielihalu\nsaada tietoja tästä miehestä.\"\n\n\"Kyllä, Teidän Majesteettinne\", vastasi poliisipäällikkö kumartaen,\n\"ensi käynnilläni tahdon teille jättää nämät tiedot.\"\n\n\"Ja sitte vielä jotakin\", huusi keisari poliisipäällikön jälkeen, kun\ntämä jo oli saapunut vierashuoneeseen. \"Eikö olisi parempi tehdä\npikainen loppu tuosta ilmisaamastanne salaliitosta ja vangita kaikki\ntähän asti tietyiksi tulleet salaliittolaiset?\"\n\n\"Siihen puuttuu meiltä laillisia perusteita, Majesteetti\", sanoi\nvirkamies olkapäitänsä kohennellen, \"salaliittolaiset eivät vielä ole\ntehneet itseään syypääksi mihinkään rikokseen ja kieltäisivät kaikki\njos me nyt asettaisimme heidät syytteen alaisiksi.\"\n\n\"Siis täytyy minun odottaa kärsivällisesti siksi, kunnes kaikki on\nliian myöhäistä?\"\n\n\"Oi, ei Teidän Majesteettinne, niin kauas se ei suinkaan tule menemään.\nMinun pyrintöni tulee olemaan saada käsiini joku heidän kirjoituksiaan,\nja kun meillä kerran on tämä todistuskappale, voimme heti alkaa\noikeudenkäynnin liittoutuneita vastaan. Siksi täytyy meidän kumminkin\npysyä kärsivällisinä.\"\n\nPoliisipäällikkö kumartui ja avasi etuhuoneen oven, jonka jälkeen\nkamaripalvelija ja nuo kaksi lakeijaa nenät turvoksissa palasivat. Tämä\nkelpo kolmiliitto sai vielä samana päivänä eronsa salaiseksi kiukuksi\nbojaareille, joitten palkkalaisina he olivat olleet, ja jotka juuri\nkuuluivatkin siihen seurueeseen, joka oli liittynyt tsaaria vastaan.\n\nKeisari Aleksanterin mieltä alkoi raskas synkkämielisyys painaa. Jalo,\nlämminsydämminen ja ylevämielinen hallitsija, joka aina rakkaudella oli\nkohdellut koko ihmiskuntaa, havaitsi nyt olevansa siinä tilassa ja\ntehneen sen kokemuksen, ettei hän kehenkään voinut luottaa, vaan oli\npakoitettu pitämään kaikki äärettömät surunsa ja huolensa omassa\nsydämmessään, ja alamaisiansa paimentansa vihaavana laumana, jota\nrautaisella valtikkaalla piti hallita, muuten oli mahdotonta suojella\nkeisaria ja valtakuntaa heidän tikariansa vastaan ja turvata valtiolle\nlevollisuus ja rauha.\n\n\n\n\nIV\n\nKätkössä.\n\n\nTaas suli lumi kedoilta; luonto ja ihmiset katselivat toivoa täynnä\nparempaa vuoden aikaa kohti. Poikkeuksen tästä teki ainoastaan\nmaa-orjien kurja ihmisluokka, joka oli asetettu ulkopuolelle elämää ja\nväliäpitämättä katseli miten vuodenajat vyöryivät heidän ohitsensa.\n\nKukapa tuntisi tuossa laihassa ihmisolennossa, jonka ruumista verhoaa\nkarkeimmasta piikkokankaasta tehdyt housut ja paita, tuon ennen niin\nvireän ja vilkkaan Iivanan? Kukapa voisi muistellakaan tuota\nleikillistä nuorukaista, nähdessään edessään tuon jäykän, juron\nnäköisen nuoren miehen, joka tuolla vainiolla astuu auran kurjessa ja\njonka jalat ovat käärityt likaisiin rääsyihin ja pistetyt\nniinivirsuihin.\n\nAuran yli ilmassa visersi leivo riemusäveleitänsä, mutta kyntäjän\nsydämmen kalmistossa ei kuulunut mitään säveleitä, sillä ainoastaan:\n\n    Korkeudessa asuu vapaus\n    Vaan hauta musta\n    Ei hengi puhtaan ilman tuulahdusta\n\nKarhi vierii raastaen tantereen yli. Se on tehty toisiinsa liitetyistä\nkuusipuun lautasista, joitten toiselle puolelle oksat ovat jätetyt\nikäänkuin karhin hampaiksi. Ettei se vaan hyppelehtäisi peiton ylitse,\non Iivana pannut kiviä painoksi.\n\nNäihin peltoihin rajoittuvilla vainioilla vallitsee riemu ja\nilomielisyys. Siellä ovat Jerupkowin onnelliset talonpojat työssään, he\nkäyttävät kylvö- jä kyntökoneita, jotka toimittavat raskaamman työn.\nKateuden tunne herää Iivanan ja hänen kärsimyskumppaniensa rinnoissa,\nkumminkaan eivät he uskalla kuin salavihkaa luoda katseensa noihin\nonnellisiin, koska vouti ja solmupiiskalla varustettu kaitsija heitä\nsilmällä pitävät.\n\nKun sitte raskas peltotyö on toimitettu, ja ruhtinaan maa-orjat\npalaavat kartanoon savusta mustuneisiin huoneisiin, joissa kussakin\nkaksitoista henkeä yhdessä asuu, niin ei heitä odota mikään makuisa,\nravitseva ateria. Ruokana on kesäisin ainoastaan kylmää \"kvassia\",\n(jauhoista hapatettua vesiliuotusta) siihen annos leipää ja viheriätä\nsipulia, jota vastoin talvella annetaan lakkaamatta hapankaalia, joka\non valmistettu hienoksi hakatusta kaalista rasvan kanssa. Rasvan\nasemesta käytetään paastoaikana liinaöljyä. Yhteinen ateria syödään\nkumoon kaadettujen veneitten päällä ja muutamat näistä kurjista istuvat\npaljaalla tantereella. Mitään maljaa ei aseteta pöytään, niin pitkälle\nei ylellisyys ulotu, lusikkaruokaa syödään vaan puutikuilla sankoista,\njoista äskettäin karjaa juotettiin.\n\nVoitiinko näitä ihmisraukkoja moittia, jos he paloviinan nauttimisella\nkoettelivat hankkia itsellensä unhotusta kärsimyksissään? Voitiinko\nIivanalle lukea viaksi, että hän aina ikävällä odotti sitä hetkeä,\njolloin hän saisi laskeutua nukkumaan?\n\nUni yksin voi hänet saada unhottamaan viheliäisen olemassa olonsa, ja\nunessakin se häntä ahdisti. Harvoin hän näki itsensä asetetuksi siihen\nonnelliseen aikaan, jolloin hän oleskeli ruhtinaan talossa, jolloin\nhän oli saanut oppia, jolloin hän oli ollut iloinen, onnellinen\npoika ja sittemmin nuorukainen. Hän oli täydellisesti käynyt läpi\nlukion, osasi lukea kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, vaan\nhuolimatta kaikista tiedoistaan ja taidoistaan, täytyi hänen nyt\ntoimittaa tavallisen talonpojan halvat tehtävät ja kärsiä oikkuja\nkurittajiltansa, jotka eivät edes osanneet lukea lausettakaan omalla\näidinkielellänsä. Ainoastaan harvoin lankesi joku valonsäde hänen\nkurjaan oloonsa; kuitenkin sattui se kerran eräänä sunnuntai-iltana,\nkun vouti oli matkustanut lähimpään kaupunkiin. Silloin uskalsi Iivana\nnoudattaa herra Jerupkowin kutsumusta ja pujahtaa hänen linnaansa, Tämä\njalomielinen mies tarjosi onnettomalle nuorukaiselle sekä aineellista\nettä henkistä ravintoa, vei hänet kirjastohuoneesensa, tarkoittaen\nsillä muistuttaa ettei Iivana jälleen unhottaisi, mitä hän onnellisina\npäivinä oli oppinut, sillä hän ei vieläkään luopunut toivosta voida\npäästää nuorukainen kahleistansa.\n\nNuoren ystävämme yksitoikkoiseen elämään, tuli äkkiä odottamaton\nmuutos, vaikka vähemmin toivottu. Ruhtinas Platon Shestokow tuli herra\nGladkoin seuraamana kartanolleen, salaiseksi harmiksi voudille, joka ei\nollut tätä käyntiä odottanut. Hänen tilikirjansa eivät olleet\ntoivotussa järjestyksessä ja hänen täytyi tyvenellä mielellä ottaa\nvastaan melkoisen ankarat nuhteet, ja olla iloinen, että hän pääsi\ntällä kertaa niinkin vähällä.\n\nRuhtinaalla oli vähemmin ollut tarkoituksena äkkiä hämmästyttää\nvoutiansa, vaikka hän kyllä tunsi tämän epärehellisyyden, -- sellaiset\ntoimimiehet kun näet yleensä Venäjällä ovat joko enemmän tai vähemmän\npetollista joukkiota --; Shestokow'in käynti tilallansa tarkoitti\npaljon enemmän Iivanaa. Mutta jos joku nyt arvelee, että Shestokowin\nsydämmessä lempeämmät tunteet olivat päässeet valtaansa, jos joku nyt\nuskoo, että sääliväisyys oli tuonut suuren herran nuorukaisen\nläheisyyteen, se erehtyy suuresti. Ruhtinasta oli ainoastaan\nuteliaisuus ajanut tiluksilleen; hän tahtoi persoonallisesti tulla\nvakuutetuksi, miten hänen entinen suosikkinsa kantoi nykyisen\nkohtalonsa. Vieläpä toivoi hän saada tietoja, mille asteelle Jerupkowin\ntalonpoikien emansipationi (maa-orjuudesta päästäminen) oli ehtinyt, ja\nmikä vaikutus hänen sisarensa pojan menestyksellä oli ollut hänen omiin\nmaa-orjiinsa. Herra Gladkoin kautta oli hän saanut tietää, että\nJerupkow oli kääntynyt hallituksen puoleen anomuksella, että se antaisi\nvoimakasta apuansa hänen aikomukselleen vapauttaa tiluksensa maa-orjat,\nja vaikka vastuu vielä viipyikin, voitiin suostumus tähän jo ennakolta\narvata.\n\nRuhtinas Shestokow näki hyväksi jäädä tiluksilleen odottamaan tämän\nasian toimeenpanoa voidaksensa läsnäolollansa tukahuttaa kenties\ntapahtuvan kapinan talonpoikiensa puolelta, sillä mahdollisuus oli\nkyllä lähellä, että Jerupkowin vapauden julistus täyttäisi ruhtinaan\nalamaisten mielet kateudella ja tyytymättömyydellä, sekä voisi antaa\naihetta ilmi kapinaan. Ei voinut kieltää että jotain oli olemassa\nikäänkuin ilmassa -- jotain painostavan kuumuuden tapaista. Herra\nJerupkowin kautta olivat seudun kaikki talonpojat saaneet tietää, että\ntsaari Aleksanterilla oli jalo aikomus lakkauttaa maa-orjuus. Entisen\nnöyryyden sijaan ilmeni talonpojissa julkinen uhkamielisyys ja nyreä\nmieliala, joka ei enää niin paljon solmupiiskaakaan pelännyt kuin\nennen. Muutamista kartanoista saapui tietoja, että maa-orjia oli\nkarannut. Eräässä 21 virstan päässä olevassa metsässä asuskeli monta\nsataa sellaista karkulaista, jotka oikein hurjalla rohkeudella\npuolustivat vapauttansa ja öisin tekivät ryöstöretkiä läheisiin\nkartanoihin hankkiaksensa ravintoaineita. Tilusten omistajat olivat\ntosin kääntyneet Pietariin pyynnöllä saada sotamiehiä avuksi, mutta\nvielä tähän saakka ei ollut ainoatakaan sotamiestä saapunut.\n\nKaikki tämä vaikutti, että ruhtinaan muutenkin ei juuri kovin hyvä\nmieliala yhä paheni. Hän oli vakavasti päättänyt näyttää\ntalonpojilleen, että heillä oli herra, ja rangaista jok'ainoa\ntottelemattomuus mitä kovimmalla ja ankarimmalla tavalla, huolimatta\nispravnikan ja stanovoin [näin kutsutaan paikallispoliisin molemmat\ntoimimiehet piirikunnissa] vastaväitteistä ja varoituksista. Molemmat\nherrat olivat juuri nyt linnassa ja esittelivät ruhtinaalle asioitten\nnykyistä asemaa.\n\n\"Meille on eilen\", lausui ispravnikka, \"saapunut pääkaupungista\nvirallinen kirjoitus, jonka sisällys on tehnyt meidät hyvin\nlevottomiksi.\"\n\n\"Hyvin levottomiksi\", toisti stanovoi ikäänkuin korkeamman\nvirkaveljensä kaikuna.\n\n\"Kun meidän herraamme ja keisariamme on bojaarien puolelta kohdannut\nvastustus maa-orjuuden lakkauttamisessa, niin on hän ukaassissa\n[keisarillinen käskykirje Venäjällä] määrännyt että kaksisataatuhatta\ntalonpoikaa on siirrettävä hänen yksityisomaisuudekseen. Teidän\nylhäisyydellänne yksin on sataviisikymmentä kruunun käytettäviksi\ntarjottavana, ja meillä on käsky pyytää teitä määräämään ostohinta.\"\n\n\"Niin määräämään\", kuului kaiku stanovoin huulilta.\n\nShestokow polki jalkaa vihoissaan.\n\n\"Hienosti suunniteltu\", huusi hän vaivaloisesti hilliten vihaansa, \"jos\ntämä hanke vaan kestää kymmenen vuotta, niin ovat kaikki Venäjän\ntalonpojat keisarin omaisuutta, ja hän tietysti päästää heidät\nvapaiksi.\"\n\n\"Sillä tavalla\", väitti herra Gladkoi harmistuneena vastaan, \"ei\nsuinkaan tarvitse edes bojaarien myönnytystä.\"\n\n\"No niin\", vastasi ruhtinas ja hänen silmänsä säihkyivät ilkkuen,\n\"onneksi ei ole vielä tullut kaikkien päivien ilta. Onko teillä vielä\njotain minulle sanottavaa, herra ispravnikka?\"\n\n\"Mielet ovat kuohuksissa ja nousevat vielä enemmän kuohuksiin, niinpian\nkun ukaassi tulee heidän tietoonsa. Olisi sentähden suotavaa että\nherrat kartanonomistajat ensiksi vähemmän ankarasti kohtelisivat\nmaa-orjiansa; toinen tarkoitus käynnillämme onkin ollut pyytää teidän\nylhäisyyttänne niin tekemään. Olkaa vaan varoillanne!\"\n\n\"Niin varoillanne\", toisti kaiku.\n\n\"Kuolema ja kirous! mitä minulla siis on pelättävää\", huusi ruhtinas,\n\"minun maa-orjani ovat aisoihinsa tottuneet. En neuvoisi ketään\nnousemaan kapinaan, sillä ensimäinen, joka liikahtaa, saa maksaa\nmuittenkin puolesta.\"\n\n\"Ja kumminkin uskallan huomauttaa\", alkoi ispravnikka uudelleen, \"että\npäivä päivältä käypi yhä vaikeammaksi rangaista maa-orjia oman\ntäysivaltaisuutensa perusteella; valtio koettaa tässä suhteessa yhä\nenemmän rajoittaa aateliston valtaa.\"\n\n\"Niin rajoittaa\", nyökäytti stanovoi nostaen etusormensa koholle.\n\n\"Mutta _minä_ sanon\", jyrisi Shestokow, \"että valtio ei voi eikä\ntarvitse sitä tehdä. Me elätämme itse joukkomme, meidän täytyy myös\nitse saada rangaista sitä silloin, kun se ei täytä velvollisuuksiansa.\nOikeus ohjata heitä on ainoastaan meidän!\"\n\nPuhelun keskeytti vouti, joka nyt astui huoneesen, pani juhlallisesti\nkäden rinnallensa ja jäi alamaisuuden merkiksi seisomaan ovelle.\n\n\"Mikä on asiana?\" kysyi Shestokow, \"onko jotain tapahtunut?\"\n\n\"Väki on tunti sitte palannut työstään\", ilmoitti vouti, \"mutta Iivana\non lähtenyt isänsä pellolle siellä työtä tehdäkseen, vaikka se on\nhäneltä monta kertaa kielletty.\"\n\n\"Vai niinkö\", virkkoi ruhtinas Shestokow pannen käsivartensa\nristiin, \"alkavatko jo pojassa hänen mestarinsa Jerupkowin\nkapinalliset opit vaikuttaa? No hyvä, me tahdomme vähän oi'aista hänen\ntottelemattomuuttansa. Tuotakoon hän heti tänne ja annettakoon hänen\nmaistaa solmupiiskaa meidän läsnäollessa.\"\n\nVouti tahtoi lähteä ulos, mutta ispravnikka antoi hänelle merkin jäädä.\n\n\"Ajatelkaa, Teidän Ylhäisyytenne, minun varoituksiani\", muistutti\nvirkamies Shestokowia, joka vihoissaan astui edes ja takaisin. \"Hetki\nolisi pahasti valittu.\"\n\n\"Eikö mitä\", huusi Shestokow, uhkamielisenä, \"minä tahdon teille\nnäyttää, että meillä on oikeus ruoskia sitä, joka on osoittanut\ntottelemattomuutta.\"\n\n\"Sen minä kyllä myönnän\", lausui ispravnikka, \"Teidän Ylhäisyytenne on\nnähtävästi minua väärin käsittänyt; minä tahdoin vaan tällä hetkellä\npyytää teitä käyttämään lempeyttä, ja minä pyydän teitä vielä kerran\nperuuttamaan käskynne.\"\n\n\"Mies ja solmupiiska tänne!\" huusi Shestokow niin jyrisevällä äänellä,\nettä vouti pelästyneenä juoksi ulos.\n\nMolemmat poliisivirkamiehet poistuivat olkapäitänsä kohotellen, sillä\nvälin kuin ruhtinas astui erään pihanpuolisen ikkunaa ääreen ja sytytti\nmerivahapiippunsa. Rajut värähdykset hänen kasvoissaan osoittivat, että\nhänen levollisuutensa oli näennäinen. Hän seurasi tarkkaan tapahtumia\npihalla ja näki voudin muutamien kaitsijoiden kanssa rientävän mökille,\njossa vanha Andreas asui, ja jonka vieressä se peltotilkku oli, jonka\nhän oli vuokrannut.\n\nMuutaman ajan kuluttua palasi vouti takaisin. Oikeassa kädessä oli\nhänellä kyllä solmupiiska, mutta Iivana ei ollut hänen seurassaan,\nvieläpä ilmoitti hän raivosta värisevälle ruhtinaalle, että poika oli\npötkinyt pakoon, mutta että kaitsijat ajoivat häntä takaa.\n\n\"Sen koiran tulee saada ruoskaa niin että hän sen muistaa kaikkina\nelinpäivinänsä\", kirkui Shestokow ja tahtoi vielä lisätä uhkauksia, kun\nlinnan pihaan ajavien vaunujen rätinä herätti hänen huomionsa.\n\nMuutamia hetkiä myöhemmin ilmoitti palvelija, että nadsirateli Markowna\noli saapunut ja halusi puhutella barinia, eräästä tärkeästä asiasta.\n\n\"Silloin en tahdo häiritä\", virkkoi herra Gladkoi ja astui läheiseen\nhuoneesen.\n\n\"Te saatte kyllä tietää, mitä sanomia tämä vieras minulle tuopi, rakas\nparooni\", virkkoi Shestokow. \"Kun minä en pyydä teitä jäämään tänne,\nniin tapahtuu se ainoastaan nadsiratelin vuoksi, joka teidän\nläsnäollessanne ei rohkenisi puhua suutansa puhtaaksi.\"\n\n\"_A revoire_\", nyökkäsi Gladkoi ja poistui ymmärtäväisen näköisenä\nhuoneesta.\n\nHeti sen perästä astui nadsirateli huoneesen. Hänen pölyllä peitetystä\npuvustansa voitiin aavistaa, millä kiireellä hän oli matkustanut, ja\nhänen synkän vakavista kasvoista arvasi heti hänen tiedonantonsa\ntärkeyden.\n\nKun tavalliset tervehdyspuheet olivat vaihdetut, pyysi ruhtinas\nvierasta istumaan ja palvelijalle, jonka hän oli kutsunut sisään, antoi\nhän käskyn tuoda tarjolle virvokkeita, joita Markowna niin vaivaloisen\nmatkan tehtyä kyllä tarvitsi. Ruokaa ja juomaa hän nauttikin mitä\nparhaimmalla halulla ja merkiksi tyytyväisyydestänsä mauskutteli hän\nalituiseen kielellänsä.\n\n\"Että minä olen tänne matkustanut teidän ylhäisyytenne\", alkoi hän\nvihdoin, \"on tapahtunut Teidän oman käskynne johdosta hakea Teidät\nmistä paikasta hyvänsä, niinpian kuin minulla on tärkeitä tiedonantoja\nilmoitettavana. Niin on nyt käynyt.\"\n\n\"Tehkää hyvin ja jättäkää pois kaikki joutavat johdannot ja tulkaa itse\nasiaan\", ärähti Shestokow jokseenkin malttamattomana, \"Toivottavasti\nette ole lähtenyt matkaan saattaaksenne tietooni uusinta ukaassia,\njonka sisällyksen jo tunnen.\"\n\n\"Oi ei\", naurahti Markowna mahtavana, \"minun tiedonantoni koskevat\nainoastaan sen salaisen seuran onnea ja onnettomuutta, jonka johtajana\nteidän ylhäisyytenne on.\"\n\n\"Asiaan siis\", vaati ruhtinas kulmakarvojansa tuimasti rypistellen.\n\nNadsirateli näki kumminkin hyväksi sitä ennen vielä kerran täyttää\nlasinsa sillä väkevällä portviinillä, jonka hänen vieraanvarainen\nisäntänsä oli hänen eteensä asettanut, ja vasta kun hän oli ottanut\naika siemauksen ja monta kertaa mauskuttanut kielellänsä, alkoi hän:\n\n\"Jo muutamia kuukausia on salapoliisin paällikkö yhtämittaa ollut\ntyössä päästä erään salaliiton perille. Minun virkaveljeni piti monta\nkertaa käydä hänen luonansa ottamassa vastaan joukon ohjeita. Me saimme\ntietää, että suurempi osa sen jäsenistä jo oli korkealle herralle\ntunnetuita.\"\n\n\"Perhana!\" huusi Shestokow ja juoksi ylös, mutta nadsirateli pani\nrauhoittavan kätensä hänen olkapäilleen ja pakoitti istumaan.\n\n\"Mutta sen miehen nimi\", jatkoi hän, \"joka on tämän salaisen seuran\npäämies, oli hänelle vielä tuntematon, ja antoi hän meidän ymmärtää,\nettä saisimme runsaan palkinnon, jos meille onnistuisi joko saada\nselville johtajan nimi, tai hankkia hänelle joku kirjoitus, joka olisi\nliittolaisia sitova ja jättäisi valtiolle todistuskappaleen heidän\nrikoksellisista aikomuksistansa -- niinkuin hän suvaitsi lausua.\nVirkaveljeni alkoi täydellä innolla työnsä, ja minä voin tätä sitä\nvähemmin estää, kun siten olisin joutunut epäluulon alaiseksi sekä\nhänen että päällikkömme silmissä. Hänen vaivansa ovat valitettavasti\nonnistuneet.\"\n\nRuhtinas karkasi toisen kerran ylös tuoliltansa ja hänen kasvonsa\nosoittivat hämmästystä ja säikähdystä.\n\nSaadaksensa ansionsa tässä asiassa näyttämään suuremmilta, jätti\nMarkowna ruhtinaan vähäksi ajaksi epäselvyyteen poiketen\nsyrjäseikkoihin ja vasta, kan Shestokowin tuskallinen levottomuus oli\nkohonnut korkeimmilleen, palasi hän jälleen pää-asiaan ja kertoi\nedelleen.\n\n\"Lahjomalla erään palvelijan, joka vähää ennen oli ollut lakeijana\ntalvipalatsissa ja nyt on uskottuna miehenä kreivi Trubetskoin luona,\nonnistui ylen kiihkeälle virkaveljelleni siepata käsiinsä kirje, jonka\nkreivi oli kirjoittanut herra Gladkoille, ja jossa myös teidän\nylhäisyytenne nimi oli mainittuna.\"\n\nShestokow vaipui pelosta hervottomana tuolilleen. Hän sulki silmänsä ja\nhänen käsivartensa riippuivat raukeina alas. Mutta yhtä pian hän siitä\ntoipui jälleen, vaatien kärsimättömänä nadsiratelia päättämään\nkertomuksensa.\n\n\"Vaikka kirjeessä salaiset kokoukset ja niiden tarkoitukset olivatkin\nmainittuina, ei teidän nimeänne voitu asettaa mihinkään yhteyteen\nniitten kanssa; siitä huolimatta näytti minusta kirje vaaralliselta,\nkun sen sisältö voi olla turmiollinen molemmille mainituille herroille.\nOnneksi oli meidän päällikkömme poikessa Pietarista, ja kirje jäi siten\nvirkaveljeni talteen, joka säilytti sitä konttoorinsa pöytälaatikossa.\nTeidän ylhäisyytenne antamilla rahoilla ei minun ollut vaikeata lahjoa\nhänen kirjuriansa. Tämä toivorikas nuorukainen omistaa sala-avaimen,\njoka avaa kirjoituspöydän laatikon. Kun meidän korkea-arvoinen\npäällikkömme palasi Pietariin, ja rakas virkaveljeni syösten tuli\nkonttooriin noutamaan tuota sisältörikasta kirjoitusta, oli se\njäljettömiin kadonnut, ja kaikki virkaveljeni tiedustelemiset, raivon\nja kiukun purkaukset eivät saaneet sitä jälleen näkyviin --\nluonnollista, sehän makasi lompakossani.\"\n\nNäillä sanoilla, jotka tämä kunnon mies lausui riemunaurulla, ojensi\nhän ruhtinaalle anastetun, vaarallisen kirjeen.\n\n\"Te olette kettu\", huusi Shestokow hengittäen helpommin, \"ja teidän\nintonne on palkkansa saapa. Mutta jos meillä onneksi onkin kirje\njälleen käsissämme, niin jääpi asiantila kumminkin entiselleen, Teidän\nvirkaveljenne tuntee kirjoituksen sisällön ja nimet Trubetskoi ja\nGladkoi ovat joutuneet pahaan pulaan. Minun ystävilleni on vaikeata\njäädä kotimaahan, elleivät tahdo panna vapauttansa vaaranalaiseksi.\"\n\n\"Sallikaaa minun vastustaa tätä, Teidän Ylhäisyytenne\", keskeytti\nnadsirateli mahtavalla hymyilyllä, \"te olisitte aivan oikeassa, jos\nyhden vieraanmiehen todistus tässä tapauksessa riittäisi. Kirje on\nkadonnut, siis ei hallituksella ole mitään suoranaista todistusta\nteidän ystävienne syyllisyydestä. Minun virkaveljeni antaa siitä\nhuolimatta ilmoituksen päällikölle ja mainitsee myös nimet. Hän vetoo\nsilloin minun todistukseeni, koska minäkin olen lukenut kadonneen\nkirjeeu. Hyvä, minua kutsutaan päällikön luo, ja minä ilmoitan hänelle,\netten suinkaan voi vannoa, onko virkaveljeni kertomus oikea. Nimistä\nTrubetskoi ja Gladkoi en tiedä mitään, en voi parhaalla tahdollanikaan\njohdattaa niitä mieleeni, minusta tuntuu päinvastoin ikäänkuin toinen\nnimi olisi ollut\" -- tässä loi puhuja ruhtinaasen merkillisen katseen\n-- \"ollut Jerupkow ja toinen jotain samaan ääneen kuin Gladkoi, mutta\nei suinkaan se. Ja siitä seuraa, kiitos meidän venäläiselle\nlainsäädännöllemme, että on mahdotonta alkaa oikeudenkäynti teidän\nylhäisyytenne molempia ystäviä vastaan, mntta -- ja nyt, rakas\nruhtinas, pankaa tämä tarkoin mieleenne -- mutta nyt on minun\npäällikköni epäluulo kohdistunut teidän sisarenne poikaan, ja kun te\nvaan tarjootte minulle keinot voida menestyksellä vakuuttaa\nvirkaveljeäni, niin myöntyy hänkin lopullisesti ja vannoo kivenkovaan,\nettä nimi tuossa kirjeessä ei kuulunutkaan niinkuin Trubetskoi, vaan\nniinkuin Jerupkow. No niin, mitä nyt Teidän Ylhäisyytenne sanoo?\"\n\n\"Että sinä olet piru itse!\" nauroi ruhtinas. \"Totisesti, sinun\nviekkauttasi pitää varoa, onneksi omistan ne keinot, millä voin sinun\nystävyytesi sitoa.\"\n\n\"Saavuttaaksemme toivottua tarkoitusta\", jatkoi Markowna mielissään,\n\"tulee asia tällä kertaa vaatimaan suurempia uhrauksia, ja kun kiire on\ntarpeen, olisi syytä niinpian kuin mahdollista varustaa minua\ntarpeellisilla rahavaroilla, ja antaa minulle lupaa palausmatkallani\nsaada vaihtaa hevosia jokaisella asemalla, niin että minä joutuun\njälleen pääsen pääkaupunkiin.\"\n\nItsestäänkin on selvä, että Shestokow selitti suostuvansa kaikkeen ja\nlausui peittelemättä ilonsa siitä, että tuo vihattu Jerupkow saisi\nsellaisen keiton syödäkseen, joka edeltäpäin arvattuna pitkäksi ajaksi\nhäiritseisi hänen ruuansulatuksensa ja keskeyttäisi hänen\nvapauttamisaikeensa.\n\nVielä ei ollut puhelu nadsiratelin kanssa päättynyt, kun vouti tuli\nilmoittamaan, että Iivana oli paennut herra Jerupkovin hoviin, ja että\ntämä kieltäytyi jättämästä poikaa heidän käsiinsä.\n\nTällainen käänne asioissa oli ruhtinaalle toivottu, sillä hänellä oli\nnyt riittävä peruste käydä sisarensa pojan kimppuun, ja kun hänellä oli\nsyytä otaksua, että salapoliisin päällikön puoleltakin oikeudenkäynti\nhäntä vastaan avattaisiin, niin aavisti jo Shestokow edeltäpäin, että\nhän kohta pääsisi irti tästä kiusallisesta naapurista.\n\nSuurimmassa kiireessä päästi hän nadsiratelin luotaan ja käski voudin\nseuraamaan itseänsä herra Jerupkowin maahoville.\n\n\"Hän kieltäytyy täyttämästä teidän ylhäisyytenne pyyntöä\", huomautti\nvouti, \"ja pelkäänpä vielä että hän kieltää teiltä pääsyn linnaansa.\"\n\n\"Uskaltakoon vaan!\" huusi Shestokow tuimalla katseella. \"Kuolema ja\nkirous. Olisin valmis antamaan vaikka ryöstää typö tyhjäksi koko\nhänen rosvolinnansa!... Eteenpäin!\" komensi hän voutia tarttuen\nespanjalaiseen ruokokeppiinsä ja pannen hatun päähänsä.\n\nHän astui niin nopeaan, että vouti tuskin jaksoi häntä seurata eikä\nhiljentänyt askeleitaan, ennenkuin hän saapui sisarensa pojan\nkartanolle.\n\n\"Missä on herrasi?\" ärjäsi hän emännöitsijälle, joka istui penkillä\ntalon edustalla ja leikkeli papuja.\n\n\"Täällä\", kaikui ääni yläkerroksesta ja ruhtinas huomasi Jerupkowin,\njoka katseli alas avonaisesta ikkunasta.\n\n\"Minulla on kana teidän kanssanne kynimättä\", huusi Shestokow vihaisena\nheittäen tuiman katseen vihattuun sisarensa poikaan.\n\n\"Siinä tapauksessa on parasta, jos arvoisa enoni tahtoisi vaivata\nitseänsä tulemalla tänne ylös luokseni.\"\n\n\"Kuolema ja kirous, sen kyllä teen!\" huusi ruhtinas ja ryntäsi rappuja\nmyöten ylös, kiskasten auki huoneen oven, sillä välin kuin Jerupkow\nlevollisena ja arvokkaasti tuli häntä vastaan.\n\n\"Tuo roisto Iivana on paennut sinun luoksesi\", alkoi Shestokow raivosta\nvapisevalla äänellä. \"Sinun pitää heti paikalla jättää hänet minulle,\ntai lähetän poliisin niskoillesi!\"\n\n\"Minä en poliisia pelkää\", vastasi Jerupkow järkähtämättömällä\nlevollisuudella. \"Iivana parka on antautunut minun suojaani, kun hän\npelkää teidän kauheata ankaruuttanne.\"\n\n\"Ja täydellä syyllä -- hän on ansainnut solmupiiskaa.\"\n\n\"Ja sittekin hän ei tule sitä saamaan.\"\n\n\"Soo-oh?... Oikeinko totta?\" kirisi Shestokow vimmoissaan puristaen\nnyrkkiään. \"Minä olen aina pitänyt sinua puolihulluna, mutta että sinä\nmielettömyydessäsi menisit niin pitkälle, että haaveksien järjettömiä\nvapausaatteitasi, vasten oikeutta ja perittyjä tapoja otat suojaasi\nkaranneen maa-orjan, sitä en ole mahdollisena pitänyt.\"\n\n\"Ja kumminkin on se niin\", vastasi Jerupkow hymyilyllä, joka pani\nruhtinaan oikeaan raivoon.\n\n\"Vielä kerran\", ähkyi hän, \"anna se koira ulos tai minä en lepää\nennenkuin saat lähteä Siperiaan.\"\n\n\"Minä olen ilman noita uhkauksiannekin vakuutettu teidän ystävällisestä\nmielialastanne\", kuului Jerupkowin tyyni vastaus. \"On kyllä totta, että\nIivana parka on teidän maa-orjanne, mutta kaikella hirmuvallallakin on\nrajansa. Te olette tätä nuorukaista kohdelleet niin kelvottomalla\ntavalla, että on jokaisen kristityn velvollisuus antaa turvaa tälle\nturvattomalle. Minulla on se luja vakaumus, että minun menettelyni,\njoskohta se on vasten voimassa olevaa lakia, kumminkin saavuttaa\ntsaarin hyväksymisen, kun hän minun suustani saa kuulla nuorukaisen\nkärsimykset. Nostakaa vaan rauhassa kanne minua vastaan, poikaa minä en\njätä teidän käsiinne.\"\n\nShestokow nosti uhaten nyrkkinsä sisarensa poikaa vasten ja rynnisti\nsitten viereisen huoneen ovea vastaan siinä luulossa, että Iivana oli\nsiellä kätkössä. Mutta Jerupkow ennätti ennen häntä ja asettui hänen\neteensä sanoen:\n\n\"Älkää unhottako että te olette väkivallalla tunkeutunut minun\nasuntooni ja että minä tulen käyttämään oikeuttani, jos te sokeassa\nraivossanne vielä edistytte askeleenkaan.\" Mutta Shestokow ei väistynyt\nvaroituksista, vaan koetteli sysätä sisaren poikansa syrjään, ja kun\ntämä ei onnistunut, antoi hän hänelle nyrkillänsä iskun. Mutta samassa\ntuokiossa hän tunsi, miten Jerupkowin voimakkaat kädet tarttuivat\nhäneen kiinni. Tämä kumminkin käytti suurempia voimiansa ainoastaan\nviedäkseen vihasta puhkuvan sukulaisen ulos ovesta, sulkien oven hänen\njälkeensä. Shestokow alkoi ulkona raivota ja pauhata. Järkevä sisaren\npoika ei voinut muuta kuin sääliväisesti myhäellä näille voimattomille\nraivon purkauksille. Hän kiiruhti nyt viereiseen huoneeseen, jossa\nIivana parka seisoi vavisten ja kuolonkalpeana. Hän heittäytyi\nJerupkowin jalkoihin ja huusi sydäntä liikuttavilla sanoilla:\n\n\"Oi, herra Jerupkow, älkää jättäkö minua, ruhtinaan raivolla ei enää\nole rajoja ja minä tulisin sen uhriksi.\"\n\n\"Rauhoitu, rakas nuorukainen\", vastasi jalomielinen mies ystävällisellä\nhymyllä, \"raivotkoon ja kirotkoon ylhäinen herra miten mahtavasti\ntahansa, sinulle ei hän saa mitään pahaa tehdä. Täällä et sinä\nkumminkaan kauemmin saa viipyä ja vielä ennenkuin yö saapuu, pitää\nsulla olla tämä seutu selkäsi takana.\"\n\n\"Oi taivas, minne minun pitää lähteä?\" vaikeroi Iivana. \"Ruhtinaan\nmiehet tulevat minua takaa ajamaan, saavuttavat minut ja sitte -- oi\nJumalani -- sitte --\"\n\n\"Uskotko todellakin, että minä jätän tehtäväni puolitekoiseksi ja sinut\nvaaroille alttiiksi, annan sinun langeta vainoojiesi käsiin? Vielä\nkerran rauhoitu ja kuule minua.\"\n\nHän istahti sohvaan ja veti vielä värisevän Iivanan viereensä,\n\n\"Minä olen, niinkuin tiedät, hiljan muutamia päiviä sitte palannut\nmatkoilta\", alkoi Jerupkow ystävällisesti vakavalla äänellä. \"Sen\ntarkoitus koski sinua, kun olin tullut vakuutetuksi, mitä runsaita\nhengen lahjoja taivas oli sinulle suonut, ja sittenkun olin tutkinut,\njosko sinun tietomääräsi olivat yliopistoon riittäviä, oli ajatukseni\nyksinänsä suunniteltu sinun vapauttamiseesi kahleistasi. Että minä sitä\nensin koetin sovinnollisella tiellä enoni luona, sen tiedät, samoin\nmyös että kaikki minun ponnistukseni olivat turhia. Minun piti\nsentähden turvautua viekkauteen ja odottaa sopivaa tilaisuutta pelastaa\nsinut ruhtinaan hirmuvallasta. Se ei voinut tapahtua, joll'ei minulla\nollut oikeuden edessä päteviä syitä; onneksi käytit itse tarjoutuvaa\ntilaisuutta ja pakenit. Hyvä haltijasi johdatti sinut minun talooni.\nMinulla on Pietarissa hyvä ystävä, s.o. tuttava, joka rahan ja hyvien\nsanojen edestä tekee mitä hyvänsä. Hänen kauttansa onnistui minun saada\nsinulle passi ulkomaille, luonnollisesti ei maa-orja Iivanan nimelle,\nvaan vapaan Ivanovin. Tämä oli matkani tarkoitus ja tässä on passisi.\"\n\nHän ojensi hämmästyneelle nuorukaiselle paperin ja jatkoi:\n\n\"Sinä matkustat täältä Preussin kaupunkiin Königsbergiin ja menet\nsiellä erään parooni von Wildstedtin luo. Hän on kunnon mies, joka\nminulta jo on saanut ohjeensa. Hän ei ainoastaan pidä huolta sinun\nelintarpeistasi, mutta myös siitä että mahdollisimmin lyhyessä ajassa\nopit saksaa ja voit käydä siellä olevassa yliopistossa. Jätä kaikki muu\nluottamuksella minun käsiini. Ota tämä lompakko muistiksi minulta. Sen\nsisältö on sitä laatua, että voit mukavasti matkustaa ja uudessa\nkotipaikassasi alussa elää ilman huolia. Niinpian kuin alkaa hämärtää,\nlähtee matkavaununi sinua saattamaan ensimäiselle postiasemalle. Mene\nnyt minun makuuhuoneeseni; siellä on sinulle uudet, siistit vaatteet,\nsillä maa-orjan puvun saat ijäksi päiväksi jättää.\"\n\nKuumat kyyneleet valuivat Iivanan kasvoille; hän etsi turhaan\nkiitossanoja, sillä hän tunsi heikkoutensa pukea sydämmensä sisimmät\ntunteet sanoiksi, ja niin hän ei kyennyt tekemään muuta kuin suudella\njalon hyväntekijänsä käsiä ja änkyttää tuon ainoan sanan \"kiitos!\"\ntuhansia kertoja.\n\n\"Anna olla, hyvä Iivana\", sanoi Jerupkow liikutettuna, \"tunnenhan minä\nitseni runsaasti palkituksi sillä ajatuksella, että olen täyttänyt\nkristillisen velvollisuuden rakastaa lähimäistänsä. Mene nyt poikani ja\nmuuta ulkoasusi, aika kiirehtää.\"\n\nTuo hyvä Iivana! Hän oli hurmauksissaan ilosta ja onnellisuudesta, kun\nhän ovelle astui, mutta äkkiä hän seisahtui; onnen ja ilon ilme hävisi\nhänen kasvoiltaan.\n\n\"Isäni!\" huusi hän. \"Mitä tulee hyvästä, vanhasta isäraukastani!\"\n\n\"Hän on kahleisiinsa tottunut\", vastasi Jerupkow, \"kumminkin tahdon\nvalvoa myös hänenkin parastaan ja tehdä kaikki suojellakseni häntä\nväkivaltaisuutta vastaan.\"\n\nJalomielinen mies tunnusti tosin itselleen, ettei hän tällä kertaa\npuhunut täyttä totta, ja ettei hänellä ollut voimaa suojella vanhaa\nAndreasta barinin raakuutta vastaan, mutta hän piti tämän lohdutuksen\nIivanalle välttämättömänä, kun nuorukainen muuten, sen mukaan kuin hän\nhänet tunsi, rakkaudesta isäänsä helposti olisi voinut hyljätä hänelle\ntarjotun avun. Mutta siten hän rauhoittui, luottaen lujasti\nhyväntekijänsä sanoihin.\n\nHämärän tultua läksivät herra Jerupkowin matka-vaunut kartanosta.\nRuhtinaan asettamat vartijat olivat kyllä tunkeutuneet aina vaunuille\nsaakka saadaksensa nähdä, kuka sen sisällä istui; kumminkaan eivät he\nhavainneet muita kuin herra Jerupkowin, tämä kun huolellisesti kyllä\noli käskenyt seurassaan olevaa Iivanaa konttaamaan istuimen alle ja\njäämään siihen epämukavaan asemaan siksi, kunnes oli päästy seudun\nherraskartanoiden ohitse.\n\nTakaa-ajajat olivat nyt siitä vakavasti vakuutettuna, että Iivana vielä\noli nuoren linnanherran talossa, ja olivat kahta vertaa valppaampia,\nkoska ruhtinas oli luvannut suuren palkinnon sille, joka toisi\nkarkulaisen takaisin.\n\nMutta miten suuria ponnistuksia he tekivätkin nähdäkseen valppautensa\npalkittuna, oli Iivana kadonnut, ja turhaan odotettuaan matkusti Platon\nShestokow vannoen kostoa ja luvaten ei ennen heittävänsä asiaa, kuin\ntietäisi tuon roiston sisarensa pojan matkalla Siperiaan.\n\nHerra Gladkoin paha omatunto seurasi häntä.\n\n\n\n\nV\n\nAinoastaan yksi sielu.\n\n\nOli kulunut monta vuotta.\n\nAjan vyöryvä ratas oii temmannut tuhansia ihmishenkiä mukanaan,\nasettaaksensa niiden sijaan uusia matkailijoita maailman näyttämölle;\nihmishenki oli astunut esiin uusilla löydöillä ja keksinnöillä, sanalla\nsanottu, ei ollut mitään lepoa eikä rauhaa, kaikki pyöri ja kieppui\najan mahtavan rattaan ympäri.\n\nMe sanoimme: ei mitään lepoa eikä rauhaa,... emme kumminkaan lausuneet\ntäyttä totuutta, sillä löytyi kulmakunta maailmassa, jossa ei\nminkäänlaista edistystä havaittu, ja niin voitiin luulla että ajan\npyörä siellä seisoi liikkumatta.\n\nJalo keisari Aleksanteri oli harrastanut maa-orjuuden lakkauttamista,\nmutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, ei hän vieläkään ollut\npäässyt päämääräänsä lähemmäksi; suurin osa hänen bojaareistaan olivat\ntehneet salaliiton häntä vastaan, salapoliisin päällikkö käytti turhaan\nkaikkea viisauttaan ja älyään saadakseen ilmi sen johtajat, mutta\nniinkuin ennenkin seisoi hän neuvotonna tätä salaisuutta vasten, ja ne\nvähäiset tiedot, mitkä hän ajoittain oli saanut, kääntyivät äkkiä hänen\nalaisiensa virkamiesten uskottomuuden kautta päinvastaisiksi ja\njättivät koko asian vielä sekavammaksi. Trubetskoi ja Gladkoi vedettiin\nedesvastaukseen, vaan heille onnistui täydellisesti puhdistaa itsensä.\nHe antoivat asialle sellaisen ulkonäön, että olivat viattomasti saaneet\nkärsiä, olivatpa vielä olevinansa häväistyjä ja syvästi loukatuita.\nHallitukselle ei siis jäänyt muuta kuin julkisen anteeksi anomuksen\nkautta antaa heille toivottu hyvitys. Myöskin herra Jerupkow oli\nkutsuttu tutkittavaksi, mutta hän oli siitä puhdistanut itsensä niin\npuhtaaksi kuin päivän valo. Se kanne ainoastaan, jonka ruhtinas\nShestokow oli nostanut häntä vastaan, tuotti hänelle harmia, ja\njoskohta riita-asia venyikin pitkäksi ja kesti yhä vielä tässä luvussa\nkerrottujen tapahtumien aikana, niin tuo jalo mies ei kumminkaan voinut\nitseltänsä salata sitä vakaumusta, että hänen vastustajansa vihdoin\npääsisi voittajaksi jutussa, ja hän itse maa-orjan vapauttajana\nlankeaisi rankaisevan oikeuden käsiin.\n\nVenäjän valtakunnassa oli kaikki jäänyt entiselleen, yksin vanhan Ilian\nponnistukset näyttää keisarilliselle herrallensa toteen ruhtinas\nShestokowin syyllisyyden eivät olleet menestyneet, huolimatta niistä\nkalleista lääkkeistä, tuosta kallisarvoisesta kultavedestä, jota hän\naika ajoin oli keisarilliselta apteekkarilta pyytänyt.\n\nAinoastaan tuo nuorukainen, joka eleli Venäjän ulkopuolella, tiesi\nkertoa edistyksestä. Saksan raitis ilmanala oli hänessä saanut ihmeitä\naikaan. Entinen elämänrohkeus ja iloisuus sekä hilpeä mieliala olivat\npalanneet, ja kun näihin kadehdittaviin ominaisuuksiin vielä yhtyi\noikein luja ahkeruus, niin tuli tästä Königsbergin ylioppilaasta pian\ntieteissä vankka mies. Hänen ahkeruutensa ja intonsa tulivatkin kohta\npalkituiksi, sillä hänen nuoresta ijästään huolimatta oli hän\nkoonnut niin paljon tietoja, että hän jo oli valmis suorittamaan\ntohtoritutkintonsa. Herra Jerupkow, jonka kanssa hän joka viikko oli\nkirjeenvaihdossa, oli häntä kehoittanut jäämään Saksaan ja luvannut\nlaajan tuttavapiirinsä avulla hankkia hänelle paikan. Tulevaisuus\nloisti hänelle ruusunkarvaisessa valossa, erittäin kun hänen suosijansa\noli viitannut siihen, ettei hän ennen rauhoittuisi, kuin vanha Andreas\nsaisi yhtyä poikansa kanssa, jota hän niin paljon oli ikävöinnyt.\nMutta:\n\n    Aurinkokin armahainen\n    Yöhön yhtyy, vaipuu vainen.\n\nKunnon Iivanalle ei se tosin kauan ollut paistanut, ja nyt hänen\nonnensa katosikin niinkuin lyhyt, päivänpaisteinen talvipäivä, jonka yö\npian päättää.\n\nNuori ystävämme oli juuri saanut tohtorikirjansa, kun postinkuljettaja\ntoi hänelle kirjeen, jossa hän tunsi herra Jerupkowin käsialan. Sen\nsisältö oli lyhyt, mutta Iivanalle hyvinkin tärkeä, hänen\nhyväntekijänsä näet kirjoitti näin:\n\n    Valitettavasti olen pakotettu ilmoittamaan sinulle, että hyvä\n    isäsi on pahasti sairastunut. Lääkäri seisoo neuvotonua hänen\n    tautivuoteensa ääressä ja kuume kiihtyy arveluttavassa määrässä,\n    niin että voidaan pahinta odottaa. Ukko näkyy aavistavan, että\n    hänen elämänsä loppu lähenee; ääretön ikävä saada tavata sinua\n    on herännyt hänen mielessänsä, ja harras toivo vielä kerran nähdä\n    kasvosi on ainoa, mitä hänen huulensa alinomaa sopertavat. Minä en\n    suinkaan peittele tämän yrityksen vaarallisuutta, jos nyt riennät\n    isäsi tautivuoteelle, mutta kun ruhtinas Shestokow ei nyt ole\n    tiluksillaan, ja entinen vouti epäsuosioon joutuneena on\n    toimestansa eroitettu, niin ehkä voisit uskaltaa tämän matkan.\n    Minä jätän myötä- ja vastapuolien punnitsemisen kokonaan\n    mielivaltaasi. Tee niinkuin sydämmesi käskee. Se on ainakin\n    varmaa, että läsnäolosi äärettömän paljon sulostuttaisi vanhan,\n    väsyneen miehen viimeistä hetkeä, jolla eläessään on ollut\n    raskas taakka kannettavana, Jos nyt tullet tai et, minä odotan\n    vannuineni kumminkin lähimmäisellä postiasemalla, kunnes se aika\n    on kulunut, jolloin olisit voinut saapua, -- vanha isäsi lähettää\n    sinulle siunauksensa ja minä sydämmellisimmät tervehdykseni.\n\n                                  Sinun parastasi valvova ystäväsi\n                                           Milan Jerupkow.\n\nOlisiko mikä kunnon poika tahansa, jonka sydän vähänkään hehkui\nrakkautta isäänsä, voinut tämän kirjeen luettua vielä horjua? Tosin oli\nvaara, johon Iivana nyt heittäytyi, suuri, mutta tuo palava, harras\ntoivo vielä kerran nähdä vanhaa isäänsä, niinkuin myös tuo suloinen\ntunne, että oli täyttänyt kuolevan viimeisen toivomuksen, antoi\nkaikkien vaarojen, kuinka suuria ne mahtoivat ollakin, näyttää\nvähäpätöisiltä, ja niin Iivana vielä samana päivänä nousi\npostivaunuihin, jotka vievät hänet Venäjän rajalle.\n\nTämä pitkä matka tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja mitä lähemmäksi\nhän tuli matkansa päämäärää, sitä valtavammin tykytti hänen sydämmensä,\nja kun hän epäillen ja peläten kysyi: \"Vieläkö isäni elää, vai eikö?\"\nnosti se hänessä kuumeen.\n\nVihdoin eräänä myrskyisenä, jääkylmänä joulukuun yönä saapui hän\nviimeiselle postiasemalle, ja tunsi sinne tultuaan itsensä suljetuksi\nhyväntekijänsä käsivarsiin, joka hänet painoi rintaansa vasten.\n\n\"Tiesinhän että Iivanani tulisi\", huusi Jerupkow lempeällä äänellä ja\nkatseli iloisella ylpeydellä entistä maa-orjaa, joka nyt oli varttunut\npulskaksi, komeaksi mieheksi. Iivanan arkaan kysymykseen, josko isä\nvielä eli, vastasi hän myöntäen, mutta lisäsi siihen, että vanhuksen\nvoimat nopeasti vähenivät ja että hän jo oli tunnotonna.\n\n\"Isän ja äidin sydän voittaa ruumiinkin raihnaisuuden\", lohdutti\nJerupkow, \"ja huntu, joka sielun pimittää, repiaä, kun rakkaitten\nlasten ääni kohtaa korvia. Niin tulee sinun kuoleva isäsikin vielä\nheräämään tuntoonsa, kun astut hänen vuoteensa ääreen ja mainitset\nhänen nimensä. Mutta aika ja kuolema kiiruhtavat, älkäämme siis\nhetkeäkään hukatko, -- minun vaununi seisovat lähtöön valmiina.\"\n\n    Myrsky se öinen\n    Raivosi töineen,\n    Se ulvoen lensi, se riehui ja kiehui\n    Ja pauhinallaan\n    Se valtasi maan!\n\nMutta äärettömän aron ylitse riehui myrsky ja ajoi sinkoilevat\nlumihöytyvät vasten ajopeliä, jotka tavoittelivat saavuttaa tilusten\nasuttua piiriä. Usein säikkyivät hevoset ja ajajalla oli suuri vaiva\npitää niitä ohjaksissa. Ainoastaan verkkaan voivat vaunut päästä\neteenpäin, jota vastoin toisilla vaunuilla, jotka vastakkaiselta\nsuunnalta näkyivät pyrkivän tiluksille, oli paljo helpompi, koska\nheillä oli myrsky selänpuolella. Ne olivat jo aikoja sitte saapuneet\nperille, kun Jerupkowin ajopelit vihdoinkin ajoivat kartanon pihaan ja\nseisattuivat talon rappusien eteen.\n\nYläkerroksessa paloi yksinäinen kynttilä. Vanha emännöitsijä oli\nodottanut herraansa ja oli varustanut häntä ja hänen kumppaniansa\nvarten lämmittävän lasin groggia, joka tämän yön kovien rasitusten\nperästä oli virkistys kumpaisellekin matkustajalle. Ei unhotettu\najajaakaan, sillä hänen hyväntahtoinen herransa ei pitänyt häntä\nainoastaan yhtenä hänen \"sieluistaan\", vaan kanssaihmisenä, jonka\npakkasesta jähmettyneelle ruumiille tämä lämmittävä juoma myöskin teki\nhyvää.\n\nKun vilu, joka oli pannut tutisemaan luita ja ytimiä myöten, oli\nvoitettu, virkkoi Jerupkow suojatilleen: \"Nyt tuonne ukkoraukan\nmökille.\"\n\nMolemmat miehet pukeutuivat jälleen turkkeihinsa ja astuivat ulos\nmyrskyiseen yöhön. Vanha emännöitsijä oli tuonut tarjolle salalyhdyn.\nJerupkow kumminkin kieltäytyi sitä ottamasta mukaan, ei riehuvan\nmyrskyn vuoksi, joka pian olisi sen puhaltanut sammuksiin, vaan\npikemmin varovaisuudesta huomaamatta saapua viholliselle alueelle.\n\nKun raivokas myrsky jääkylmässä talviyössä ympärillämme pauhaa, kun\npuitten oksat taittuvat, tuuliviirin huippu rätisten pyörii\nsaranoillaan, kun myrsky raivossaan syöksyy talojen ullakkoseiniä\nvasten ja uunin piiseissä ulvoo hurjaa, yksinkertaista ulinaansa --\nsilloin me onnelliset ihmislapset emme voi torjua päältämme kauhun\ntunnetta, kaikellaiset kuvitukset heräävät ikäänkuin kummittelevat\naaveet kiihoitetussa mielikuvituksessamme ja tuskan täyttäminä odotamme\nlähestyvää aamunkoittoa. Mutta kun tähän kamalaan tunteeseen vielä\nyhtyy tietoisuus siitä, että viikatteella ja tiimalasilla varustettu\nkuolema on raivoavan myrskyn kumppalina, että hän ulvovan tuulispään\nulinassa vartioitsee sitä vuodetta, joka rakkaimpamme kätkee, ja että\nhän hillitsemättömällä himolla odottaa eron hetkeä -- silloin nousee\nkauhistus ihmissielussa huippuunsa, ja sellaisen yön hirmu kaivautuu\nikuisesti pysyväksi muistoksi sydämmiimme.\n\nNiin kävi Iivana parallekin, kun hän Jerupkowin rinnalla saapui siihen\nrappeutuneeseen majaan, jossa hänen kuoleva isänsä makasi, ja joka\nmyrskylle oli otollinen esine, jota kohtaan se voi raivoansa mielin\nmäärin purkaa. Satoja rakoja oli kaikkea läpi tunkeva vihuri löytänyt,\nja näitten läpi hän huusi armahtamatta: \"kuole! aika on tullut!\" Sen\njääkylmä suudelma kohtasi kurjalla vuoteellaan makaavan vanhuksen\nkuumeesta palavaa otsaa, sen talvinen henkäys pyörrytteli koholle hänen\nvalkoisia hapsiaan, ikäänkuin ne olisivat olleet lumihiutaleita, joita\nse tahtoi sirottaa kaikkiin ilmansuuntiin.\n\nEi kukaan valvonut huonon sairaan luona. Yksin hän oli myrskyn\nseurassa, joka vaan lisäsi hänen houreilujansa. Tultuansa mökkiin\nriisui Jerupkow turkin päältänsä peittääkseen sillä pientä\nikkuna-aukkoa, sillä hänestä oli varovaisinta, ettei se kynttilän valo,\njonka Iivana oli sytyttänyt, näkyisi hoviin.\n\nIsä Andreas hengitti raskaasti ja kuumeen houreissa hän pyysi\nvaikeroiden ottamaan pois rinnoiltansa kiven, joka uhkasi tukahuttaa\nhänet kuoliaaksi. Kun Iivana alkoi puhua ja täynnä hellyyttä lausui\nhänen nimensä, alkoi hän kuulleskella. Hänen raskaat silmäluomensa\naukenivat ja hän katsoa tuijotti nuoreen mieheen. Hänen silmänsä\nluonnoton kiilto alkoi väistyä, kun poika uudestaan mainitsi hänen\nnimensä, hymyily kirkasti kuihtuneita huulia, hän ojensi laihtuneen\nkätensä ja hänen rinnastansa kohosi syvä huokaus.\n\n\"Tunnetko minua, isä?\" kuiskasi Iivana, ja kyyneleet uhkasivat\ntukehuttaa hänen äänensä. Ukko nyökäytti päätään, ja se hymyily, joka\nnyt asui hänen huulillansa, tuli yhä lempeämmäksi.\n\n\"Kuka se sitte on, isä Andreas, joka tuossa vuoteenne ääressä seisoo?\"\nvirkkoi Jerupkow tarttuen puheeseen ja astuen samalla lähemmäksi.\n\n\"Iivana... rakas!\" kuului vastaus.\n\nSilloin lankesi poika alas kovan kuolinvuoteen ääreen, tarttui\nlaihtuneisiin käsiin ja kostutti niitä kyyneleillään ja suudelmillaan.\n\n\"Iivana... siunaan!\" kuului hiljaa vanhuksen huulilta uudelleen ja hän\npani kätensä siunaten poikansa päälle, sillä aikaa kuin hänen huulensa\nsopersivat kuulumattomia sanoja. Kumminkin ymmärsivät poika ja\nJerupkow, että ne olivat sydämmen toivomuksia, joita vanha mies\nedeltäpäin lähetti sille hyvälle hengelle, jonka istuimen edessä hän\npian oli seisova.\n\nVielä kerran loi isä Andreas lempeän, kirkastuneen katseensa pulskaan,\nnuoreen mieheen, vielä kerran hän hänelle hymyili ystävällisesti, sitte\nhän sulki silmänsä ja nukkui. Painajainen ei enää tuntunut taakkana\nhänen rinnallansa, hänen hengityksensä oli rauhallinen ja hiljainen.\nHuolimatta siitä suuresta surusta, joka oli kohdannut Iivanan sydäntä,\ntunsi hän itsensä äärettömästi rauhoitetuksi nähdessään tämän\nmuutoksen, sillä hänen läheisyytensä oli tuottanut kuolevalle\nvanhukselle takaisin kauan kaivatun rauhan, hänen läsnäolonsa oli\nsulostuttanut hänen elämänsä viimeisiä hetkiä.\n\nIivana kumartui hänen ylitsensä. Yhä vienompi ja heikompi oli hengitys,\nmutta hymyily vanhuksen huulilla pysyi yhä, -- vihdoin Iivana ei enää\nhavainnutkaan mitään hengenvetoa, -- vanhan miehen sydän seisoi\nliikkumatta, yksi sielu, jonka ruhtinas Shestokow oli omistanut, oli\npaennut siihen valtakuntaan, jossa ei mitään maa-orjuutta ole, jossa\nhenki on päässyt vapaaksi kuolevasta verhostaan, jossa herrat ja\npalvelijat ovat lakanneet olemasta herroja ja palvelijoita, mutta jossa\nainoastaan kysytään sielun omaa arvoa.\n\nIivana tunsi että hänen isänsä oli lähtenyt ja hän vaipui itkien alas\nkurjalle leposijalle. Hänen nyyhkytyksiinsä sekoittui pauhaavan myrskyn\nhurjat säveleet, jotka nyt äkkiä täydellä voimalla tunkeutuivat majaan,\nsillä ovi kiskaistiin äkkiä auki. Monen lyhdyn räikeä hohde valaisi\npuolipimeää huonetta, valaisi myös samalla Shestokowin ilosta ilkkuvia\nja rumia kasvoja, hän kun nyt seisoi keskellä tuota pientä huonetta.\n\nToinen vuosikymmen yhdeksännettätoista vuosisataa, jota aikaa me\nlukijoille tässä kertomuksessa kuvailemme, tarjosi Venäjän\nylimysluokalle monta etua. Raha se avasi kaikki lukot, murti kaikki\nteljeet, niin myös jokaisen salaisuuden, kun vaan oikein ymmärsi\nmenetellä. Melkein kaikki kirjeet, jotka menivät ulkomaille tai jotka\nsieltä tulivat, avattiin postissa, ja kun ruhtinaalla tässäkin\nvirastossa oli mahtava ystävä, niin ei hänelle ollut vaikeata päästä\nJerupkowin kirjevaihdon perille. Iivanan olopaikka tuli kohta hänen\ntietoonsa, mutta se seikka, ettei Preussi jättänyt ulos ketään\nkarannutta orjaa, esti häntä saamasta uudelleen nuorukaista käsiinsä.\nTästä esteestä huolimatta ei tämä kostonhimoinen mies luopunut\ntoiveestaan vihdoinkin päästä tarkoituksiensa perille, ja kun häu siis\nsai tiedon Jerupkowin viimeisestä kirjeestä, päätti hän yllättää\nIivanan, joka riensi isänsä kuolinvuoteelle. Se olikin juuri hänen\nmatkavaunuusa, joka saapui tiluksille ennen Jerupkowin ja hänen\nsuojattinsa tuloa. Kaksi muutakin ajopeliä oli myös vähää sen jälkeen\nsaapunut linnan portaille. Niissä olivat herrat Trubetskoi, Gladkoi ja\nmuutamia muita salaliittoon kuuluvia jäseniä, jotka olivat valinneet\nruhtinaan kaukaisen maahovin yhtymäpaikakseen, koska sellainen\nyhtyminen Pietarissa näytti heistä vaaralliselta. Heidän kavalat\naikeensa olivat nyt niin pitkälle edistyneet, että he voivat ryhtyä\nniiden toimeenpanemiseen. Kysymys oli vaan määrätä ohjelma, jonka\nmukaan tuli toimia. Tämä oli heidän yhtymisensä tarkoituksena\nmaahoviLla. Kun Shestokowin uskottu palvelija ilmoitti Jerupkowin\nmatkavaunujen tulon, teki ruhtinas yölliset vieraansa osallisiksi\naikeistaan, ja kun vakoileva palvelija vielä ilmoitti hänelle, että\nherra Jerupkow Iivanan kanssa oli vanhan Andreaksen majassa, hiipi tämä\n\"kaunis\" seurue asianomaiseen paikkaan.\n\nKun Shestokow oli antanut merkin, sytytettiin mukana tuodut lyhdyt ja\novi avattiin.\n\nVoimme ajatella Jerupkowin hämmästystä, niinkuin myös Iivanan\nlamauttavaa kauhua. Molemmat tunsivat että heidän tuhonsa hetki oli\ntullut. Jerupkowista oli näytetty toteen, että hän oli pitänyt yhteyttä\npaenneen maa-orjan kanssa ja kaikella tavalla häntä auttanut; tämän\ntarkoituksen voittaminen oli ollut ruhtinaan hartain toivomus, ja nyt\nhän riemuitsi pauhaten että oli saanut panna tämän yllätyksen toimeen\nnäin monen vieraanmiehen läsnäollessa. Ennen lähtöänsä Pietarista oli\nhän lähettänyt kutsumuksen ispravnikalle ja stanovoille odottaa hänen\ntuloansa linnassa. Palvelukseen valmiit virkamiehet olivatkin\nsaapuneet, varsinkin kun he tiesivät että runsas palkkio oli heille\nsiitä varmaan tuleva.\n\nShestokowin annettua merkin astui ispravnikka esiin, kosketteli yhä\nvielä hämmästyksissään olevaa Jerupkowia sauvallaan ja lausui\narvokkaisuutta tavoittavalla virka-äänellä:\n\n\"Tsaarin nimessä vangitsen minä teidät täten ja käsken seuraamaan minua\npaikkakunnan vankilaan.\"\n\nJerupkow koetti tointua, kumminkin vapisi hänen äänensä, kun hän\nvastasi:\n\n\"Ennenkuin minä sen teen, tulee teidän minulle näyttää todistus siitä,\nettä teillä on oikeus minut vangita.\"\n\nSanaakaan virkkamatta, pisti ispravnikka kätensä povitaskuun ja toi\nesiin kuvernementin poliisimestarin allekirjoittaman vangitsemiskäskyn,\njonka hän ojensi Jerupkowille. Ruhtinas Shestokow oli ollut kyllin\nviekas edellyttämään tätä oikeutettua vastaväitettä vihatun sisarensa\npojan puolelta ja oli sentähden pitänyt huolta tästä tarpeellisesta\nasiapaperista.\n\nFerupkow vaaleni. Hän havaitsi että hän täydellisesti oli vihollisensa\nvallassa ja että vastarinta oli turha.\n\nEnnenkuin hän seurasi näitä kahta poliisivirkamiestä, lähestyi hän\nisänsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan makaavaa Iivanaa, kumartui alas\nja kuiskasi hänelle korvaan:\n\n\"Älä uskallustasi kadota, poika parka, Jumala on armollinen, ja\nhuolimatta vastustajamme viekkaudesta auttaa hän meitä määrämme\nperille.\"\n\nIivana puristi hyväntekijänsä kättä vasten sydäntänsä, ja kun Jerupkow\npoistui, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen hyvä haltijansa olisi hänet\njättänyt. Se olikin todella niin, sillä Shestokow päästi nyt irralleen\nluontonsa koko raakuuden, ja astuen itkevän nuorukaisen eteen, antoi\nhän hänelle iskun rintaan ja tarkastellen hänen pukuaan, huusi hän\npilkallisesti:\n\n\"Mitä merkitsevät nuo herrasvaatteet, ne eivät kelpaa maa-orjalle.\nSinun juhlapukusi on valmiina entisessä asunnossasi ja sinun pitää\ntuossa paikassa vaihtaa tuo keikaripuku säkkikangashousuihin ja paitaan\nsekä pukeutua lammasnahkaturkkiin, tai saat maistaa solmupiiskaa;\nmeillä on kohta sananen keskenämme vaihdettava, sinä karannut heittiö!\nTahdon sinua opettaa karkaamaan herrasi luota. Huomisaamuna puhumme\nenemmän keskenämme. Nyt -- pois, mars!\"\n\nHän osoitti mahtipontisesti ovea.\n\nVapiseva Iivana kohotti katseensa häneen, vaan kauhistuneena hän\nvetäytyi takaisin, -- mutta vaikka hän näkikin ruhtinaan tuimat ilosta\nja kostonhimosta vääntyneet ja punottavat kasvot, niin uskalsi hän\nkumminkin kohottaa rukoillen kätensä ja nöyrästi lausua:\n\n\"Osoittakaa laupeutta, Teidän Ylhäisyytenne, antakaa miuuu valvoa\nainakin tämä yö isäni ruumiin ääressä, minä tahdon sitte mukautua\nvälttämättömään kohtalooni.\"\n\n\"Hahaha, arveleeko poika yhä edelleen olevansa ylioppilas?\" huusi\nShestokow pistävällä ivalla. \"Valvoa isänsä ruumiin ääressä, ikäänkuin\nhän olisi ollut säätyhenkilö! Me tahdomme vapauttaa sinut siitä\nlapsellisesta velvollisuudestasi, poika, ja tuon raadon annamme vielä\ntänä yönä kuopata. Tuo\", sanoi hän kääntyen nauravan ympäristön\npuoleen, \"on minulle jo kylliksi rahoja maksanut, minun on pitänyt\nhäntä elättää viimeisen vuoden, vaikkei hän ole voinut toimittaa\nvähintäkään työtä. Minä olen iloinen, että olen hänestä päässyt, vaikka\nminun isäni kerran hänestä maksoi sievoisen summan ruplia. Ruumis\nkuoppaan!\"\n\nSillä välin kun pari dvornikkaa (talonrenkiä), jotka olivat kantaneet\nlyhtyä, tarttui vanhan Andreaksen hengettömään, mutta vielä lämpimään\nruumiiseen käsiksi, kiskoi petomainen Shestokow tuskasta voimattoman\nIivanan ylös, työnsi hänet edellään ulos mökistä, pihan yli,\nherraskartanoon asti. Sinne tultua jätti hän hänet kahdelle kaitsijalle\nja lisäsi vielä uhkauksen:\n\n\"Miehet, te vastaatte minulle hänestä!... Voi teitä, jos hän karkaa!\nMinä annan teitä pieksää niin, että henki lähtee. Te tunnette minut ja\ntiedätte että pysyn sanoissani!\"\n\n\"Me tahdomme häntä vartioida, isä rakas\", vastasi toinen kaitsija\nikeniänsä irvistellen, \"aivan kuin olisi hän tsaari itse.\"\n\nTämä vastaus herätti ruhtinaan mielisuosion, hän nyykähytti\narmollisesti päätään ja läksi sitte ystävineen lämmitettyyn\nvierashuoneesen, jossa katetulla pöydällä valituimmat herkulliset ruuat\nja juomat jo odottivat.\n\n\"Tuollainen liikunta tuottaa oivallisen ruokahalun\", naurahti herra\nGladkoi ja istui tyytyväisenä pöytään, jonka perästä muut noudattivat\nhänen esimerkkiänsä. Sittenkun jalosukuiset herrat olivat tyydyttäneet\nruokahalunsa, rupesivat he neuvottelemaan siivoista tuumistansa.\nLuonnollisesti juotiin tässä tilaisuudessa paljon viiniä eikä kukaan\najatellutkaan enää tämän yön kauheata näytelmää, itse Jerupkow ja\nIivanakin joutuivat unhotuksiin, sillä nyt oli kysymys tärkeämmistä\nasioista!\n\n\n\n\nVI\n\nIlian kultavesi.\n\n\nJoskohta myrsky yhä vieläkin pauhaa, ja lumihiutuset milliardittain\nputoavat maahan, ikäänkuin ne tahtoisivat niin kauan kutoa tätä\ntalvista hikiliinaa, kunnes koko maa makaisi haudattuna sen alla,\ntäytyy meidän kumminkin tehdä se pyyntö ystävälliselle lukijalle, että\nhän lumesta ja myrskystä huolimatta taivaltaisi meidän seurassamme tuon\npitkän, vaivalloisen tien Pietariin, sillä juuri tämä yö on rikas\ntapahtumista, jotka meidän kertomuksellemme ovat tärkeät.\n\nLähellä Nevajokea, aivan talvipalatsin likimmäisessä läheisyydessä\njuoksee säteenmuotoisina kolme oikosuoraa katua, joista yhdellä on nimi\nNewskii-Prospekt. Koko pietarilainen elämä keskittyy tämän komean,\nkauneilla kauppapuodeilta täytetyn kadun ympärille. Täällä kävelee\niltapuolen ensi hetkinä Pietarin koko hienolisto, täällä pyörivät\nrikkaitten vaunut mosaiikin tapaan lasketuilla puisilla katupeitteillä.\nMyös liike-elämän valtasuoni, n.k. kauppahovi sijaitsee toisella\nfasaadillansa Newskii-Prospektia kohden. Mutta me käännymme kadun\nvastakkaiselle puolelle seisahtuaksemme siihen paikkaan, jossa joukko\nloistavia ravintoloita sijaitsee.\n\nVaikka rajuilma riehuikin ja oli jo myöhäistä, liikkui tässä osassa\nNewskii-Prospektia sangen paljon väkeä. Ylipäänsä talvisaikaan alkaakin\nelämä Pietarissa vasta yöllä, sillä koko luomakunta on täällä niin\nsanoaksemme ikäänkuin jäätynyt, ja iloitaan siis, kun pimeyden huntu on\nlaskenut verhonsa tämän vähemmän mieluisan maisemakuvan yli. Vasta\nkello yhdeksän perästä aamusilla alkaa päivä hämärtää, keskipäivän\naikaan muistuttaa alhaalla meridiaanissa seisova aurinko, että se vielä\non maailmassa olemassa, ja kello kahden perästä on se jo jälleen poissa\n-- siellä, missä pippuria kasvaa.\n\nEi ihmettä siis, jos sellaisien olosuhteitten vallitessa\npietarilaisen mielihalu palaa kirkkaasti valaistuun ravintolaan, jossa\nsuuressa kaakeliuunissa tuli mieluisasti paukkuen palaa, jossa\ntyhjentymättömissä kattiloissa kiehuva vesi porisee ja kuohuu, odottaen\nhetkeä, jolloin se rommin ja sokerin kanssa sekoitettuna höyryävänä\ntotina luistaa alas venäläisen kurkkua myöten. Täällä sulaa jähmettynyt\npietarilainen, täällä hän tulee puheliaaksi, ja ainoa, mikä hänestä\ntuntuu kiusalliselta, on salaisen poliisin läsnä-olo. Tämä tunkeutuukin\nmonenlaisissa valepuvuissa pääkaupungin kaikkiin soppiin ja kuuntelee\nahnaasti jokaista ajattelematonta sanaa, joka voisi aiheuttaa ilmiantoa\nja tuottaa vakoojalle jonkun ruplan.\n\nSe ravintola, johon me nyt astumme, oli silloin kaupungin enimmin\nkäytetty. Se veti vieraita puoleensa sekä komean sisustuksensa, kuin\nmyös sen runsaan valikoiman kautta, jota sen kyökki ja kellari\ntarjosivat. Täällä sai köyhä kirjuri huokean iltaruokansa, samoin kuin\nylellisyydessä hemmoteltu herkuttelijakin valikoidnmman illallisensa.\nSiitä syystä olikin seura hyvin sekalainen, jos kohta Pietarissa\nvallitseva sääty-ylpeys suurella huolella piti silmällä, että yksissä\npöydissä aina istui vaan vertaisia, niin että ravintolan laaja\ntarjoiluhuone oli jaettu moneen osastoon, osasto itsekullekin\nsäätyluokalle, niinkuin korkeammalle ylimystölle, virka- ja\nkauppasäädylle sekä \"mustalle kansalle\" -- työväen luokalle.\n\nPienen syrjässä seisovan pöydän ääressä, joka oli virkamiesten\nosastossa, istui vanha mies, jonka lumivalkoiset hiukset ja parta\nantoivat hänelle kunnianarvoisan ulkonäön. Hänen edessään seisoi pullo,\njonka nimilista kantoi kuuluisaksi tulleen viinilajin nimen. Kumminkin\ntäytti hän harvoin lasiansa, josta hän ainoastaan joskus hiukan\nmaisteli. Että hän tunsi olonsa sangen mieluisaksi, osoitti hänen\ntyytyväinen hymyilynsä, joskohta hän silloin tällöin muuttui nähtävästi\nlevottomaksi. Vanha vieras veti usein esille kellonsa. Sen kalleudesta\npäättäen kuului hän ylimystön korkeampaan luokkaan, sillä kellon kotelo\nei ainoastaan ollut puhtaasta, paksusta kullasta, vaan näkyipä siinä\nmyös kruunu, jonka alla jalokivistä sovitettu \"A\" kirjain säteili.\n\nMutta ulkomuoto pettää; vanha herra oli tosin hyvin hyvissä\nolosuhteissa, mutta ei hän voinut ylpeillä vanhasta aatelisesta\nsukutaulusta. Kello oli hänen keisarillisen suosijansa antama, jonka\nhengen hän kerran kuumassa taistelussa sotakentällä oli pelastanut.\nTämä viittaus riittänee lukijan mieleen muistuttamaan Iliaa -- sillä\nvanha herra ei ollut kukaan muu kuin keisarin oma ylimmäinen kuski.\n\nViekas ja veitikkamainen ilme hänen silmissään ja suupielissään\nyhdistyneenä sydämmen vilpittömyyteen näkyi jokaisesta ukon katseesta;\ntämä ilme vallitsi hänessä erittäinkin tänään. Mutta tämä\nveitikkamaisuus hänen kasvojensa piirteissä hävisi, kun se mies, jota\nhän oli odottanut, vihdoin saapui.\n\n\"Te olette pannut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle, ystävä\nMarkowna\", virkkoi hän nadsiratelille, jonka ruumiin pyöreys, siitä kun\nhänet viimeksi näimme, melkoisesti oli paisunut.\n\n\"Asioita, arvoisa herra, tärkeitä asioita\", huokaili pikku virkamies\nistahtaen ikäänkuin väsymyksestä voimattomana sen tuolin pehmoiselle\nistuimelle, jonka Ilia hänen allensa lykkäsi.\n\n\"Vai niin, vai niin, -- mitä sitte taas on tapahtunut?\"\n\n\"Roskajuttuja, kotitarkastuksia korkeitten aatelisherrain luona, nämä\nkun par'aikaa ovat poissa kaupungista.\"\n\nIlia tiesi kokemuksesta ettei nadsirateli ennen puhuisi, kuin hän saisi\nvatsansa täytetyksi ja kurkkunsa kostutetuksi; sentähden tilasi hän\npalvelijalta vieraallensa aika portsionin paistia ja pullon punaista\nviiniä, ja että Markowna niinpian kuin suinkin tulisi soveliaalle\ntuulelle, lisäsi hän vielä että palvelija pitäisi varalla pullon kylmää\nsektiviiniä.\n\n\"No tuli ja leimaus\", huusi nadsirateli ja hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\"Tehän olette tänään suurenmoinen!... sektiä! Sehän on oikein\nkorkea-aatelinen juoma!\"\n\n\"Minä olenkin tehnyt hyvän ahveerin\", naurahti isä Ilia, \"ja\ntiedättehän että minulle on mieluista, kun voin tarjota hyville\nystäville hienot ryypyt.\"\n\nKeskustelu koski ensiksi vähäpätöisiä asioita ja lakkasi kokonaan, kun\npalvelija kantoi pöytään höyryävän paistin. Nadsirateli kiintyi nyt\nruokansa nauttimiseen, kostutti samalla niin ahkerasti kurkkuaan, että\ntoinen viinipullo kohta oli tarpeen, ja vasta kun hän mukavasti\nnojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja tapansa mukaan rupesi\nmauskuttelemaan kielellänsä, alkoi Ilia jatkaa aloitettua puhetta\nkysymällä:\n\n\"Kenenkä luona on siis korkea-arvoinen poliisi niin myöhäisenä\niltahetkenä pitänyt kotitarkastuksen?\"\n\n\"Niin\", mauskutteli nadsirateli, \"se on oikeastaan salaisuus.\"\n\n\"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi tekaistulla salaisuuden\ntavoittamisella, etenkin kun te hyvin tiedätte että minä jo huomenna\ntai ylihuomenna sen saan tietää keisarilliselta herraltani. Eläköön\nystävyys ja avomielisyys!\" lisäsi hän tähän lasiansa kohottaen,\nMarkowna kilisti lasillansa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja\nkuiskasi sitte hiljaa Ilialle:\n\n\"Tällä kertaa on se koskenut herroja Trubetskoita ja Gladkoita.\"\n\n\"Noh\", kysyi Ilia odotellen, \"onko tämä kotitarkastus tuottanut mitään\ntuloksia?\"\n\nNadsirateli nyökäytti päätään myöntävästi ja hänen yrmeä katseensa\nosoitti, ettei koko tapahtuma ollut hänestä mieluinen.\n\n\"Silloin on vihdoinkin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Shestokow\npaljastettu\", naurahti vanha herra.\n\n\"Tuletteko te taas tuohon vanhaan aineesenne\", huusi nadsirateli\nharmissaan. \"Kuinka usein olenkaan jo sanonut teille, etten tiedä\nmitään ruhtinaasta.\"\n\n\"Mutta minä en teitä usko sittenkään, ja loppupäätös tulee osoittamaan,\nolenko oikein arvannut.\"\n\n\"Silloin erehdytte\", vastasi Markowna nähtävästi ilosta ilkkuen,\n\"Trubetskoin ja Gladkoin luona löydetyissä papereissa ei ole kertaakaan\nmainittu hänen ylhäisyytensä nimeä.\"\n\n\"Siitä huolimatta jään minä uskooni, ettei ruhtinaan asiat ole aivan\nselvillä, ja että te hänestä tiedätte enemmän kuin hänelle olisi\nsuotuisaa.\"\n\nNadsiratelin katse tuimistui; hän ilmaisi vihastuneen mielialansa, kun\nhän sysäten lasinsa syrjään virkkoi: \"Jos te ainoastaan sentähden\nolette kutsunut miuua, että saisitte uudelleen kiusata pitkäpiimäisillä\nkysymyksillänne, niin en suinkaan kiitä teitä siitä, ja siinä\ntapauksessa lienee parasta, että minä jätän hyvästi. On jo myöhäistä ja\nminun tulee aikaiseen olla esimieheni luona.\"\n\nHän nousi, mutta kun hän tarttui hattuun ja keppiin, ei hän oikein\ntiennyt josko lähteä vai jäädä, kun palvelija samassa tuokiossa tuli\nkantaen hopeakaulaista sampanjapulloa, ja vanhus hartaasti pyysi häntä\nviipymään vielä hetkisen.\n\nKohta pamahti korkki ja tulinen viini kuohua porahteli lasissa.\n\n\"Eläköön ystävyytemme!\" huusi vanha herra, ja nadsirateli ymmärsi että\nhänen sivistyneenä miehenä piti kilistäen vastata siihen.\n\n\"Te puhutte aina ystävyydestänne\", lausui hän epäillen, istahtaen\nsamalla entiselle paikalleen, \"ja kumminkin en vieläkään tiedä, missä\nsuhteessa minä teihin olen, joskohta onkin jo monta vuotta kulunut\nsiitä, kun minulla oli kunnia tehdä teidän tuttavuuttanne.\"\n\n\"Se tulee siitä, että te herrat poliisilaitoksessa olette niin suuressa\nmäärin epäluuloisia\", jatkoi Ilia nauraen.\n\n\"Ei, ei\", vastasi Markowna päätä pudistaen. \"Minä tiedän hyvin hyvästi,\nettä te olette etsinyt minun tuttavuuttani, koska te luulitte että minä\ntietäisin jotain, joka paljastaisi ruhtinas Shestokowin. Jokaisessa\ntilaisuudessa palaatte tähän asiaan, ja teidän anteliaisuutenne on\nliian suuri lähteäkseen puhtaasta ystävyydestä. Te olette viekas, vanha\nherra, mutta en minäkään ole päälleni pudonnut sen saatte uskoa.\"\n\n\"Muutenhan ette olisikaan salaisen poliisin palveluksessa\", myönsi Ilia\nleikillisesti, koettaen pitää vieraansa lasia reunojansa myöten täynnä,\njoka nadsiratelin synnynnäisen janon vuoksi olikin vaikeata. \"Miksi\nminä kieltäisinkään, että käsi kädessä ystävyyteni kanssa teihin\nminulla on toivo päästä ruhtinaan salavehkeitten ja juonien perille. Te\nolette hänen kanssansa tekemisissä suurimmassa salaisuudessa, te teette\nmatkojakin hänen tiluksillensa ja hänen ylhäisyytensä on erittäin\nantelias teitä kohtaan. Häntä on teidän kiittäminen, että voitte elää\nniin suuresti, sillä teidän tulonne eivät ole sitä laatua, että voitte\nniillä niin paljon potkia.\"\n\n\"Minua hämmästyttää teidän tietonne\", sanoi Markowna hämmästyen. \"Mistä\nte kaiken tuon tiedätte?\"\n\n\"Epärehellisten ihmisten rehellisten tunnustusten kautta\", naurahteli\nIlia viekkaasti ja jatkoi hetken perästä hiljaisella äänellä: \"Teidän\ntulee tietää että minä omistan erään taikajuoman, kultaveden, jolla on\nihmeellinen voima saada jokaisen ihmisen, joka siitä on maistanut\ntunnustamaan totuuden, sillä tavalla saan minä tietoa jokaisesta\nsalaisuudesta, olkoon se miten hyvänsä kätketty.\"\n\nNadsirateli, joka juuri oli lasia kohottamaisillaau, pani sen\nsäikähtyneenä pöydälle ja katseli epäluulolla sen kuplivaa sisältöä.\n\n\"Juokaa huoleti siitä\", nauroi Ilia, \"sampanjaan en ole sitä\nsekoittanut -- ei se ole ollut tarpeenkaan, sillä te olette jo\nmaistanut minun taikajuomaani.\"\n\n\"Piru ja helvetti! Sepä vielä puuttuisi!\" huusi Markowna tahtomattansa\ntarttuen vatsaansa.\n\n\"Mitenkäs muuten\", nyökkäsi vanhus, jonka silmissä ja huulilta veitikka\nvekkulehti. \"Te tulette sen pian havaitsemaan, mutta ensin pitää minun\njotain teille ilmoittaa. Tulkaas tänne: eläköön ystävyys!\" Hän antoi\nuuden pullon paukkua ja täytti lasit, mutta taikauskoinen ja\nepäluuloinen nadsirateli ei taipunut maistamaan pisaraakaan lasin\nsisältöä.\n\n\"No hyvä\", nyökäytti isä Ilia päätään, \"silloin juon minä tätä jaloa\nnestettä yksin. Mutta kuulkaas nyt. Te nautitte päällikkönne täyden\nluottamuksen, ja hän kyllä tietää pitää arvossa teidän virka-intoanne\nja viekkauttanne. Siitä huolimatta seisotte nyt sillä asteella, että\nolette lähellä joutua mahtavan herran epäsuosioon, vieläpä voitte saada\nmatkapassin Siperiaan.\"\n\nJos joku tässä tuokiossa olisi nähnyt nadsiratelin typerää naamaa, niin\nhän varmaan olisi purskahtanut makeaan nauruun; vanha ystävämme Ilia\nosasikin vaan suurella vaivalla pysyä totisena.\n\nMarkowna koetti tointua ja änkytti: \"Te... tahdotte minua vaan...\nsäikyttää, haha, mutta... ei se teitä hyödytä!\"\n\n\"Jos teillä olisi puhdas omatunto, ystäväiseni\", kuiskasi Ilia, \"niin\nette olisi niin säikähtänyt, ettekä tarvitseisi vapista ja tutista.\nNiin, niin, minun kultaveteni alkaa jo vaikuttaa.\"\n\nMarkownalle nousi kaikki veri päähän; hänen ruumiissansa alkoi kiehua\nja kuohua; hän oli vakavasti vakuutettu siitä että Ilian kirottu\ntaikakeino oli syypää tähän kaikkeen. Isä Ilia siirtyi häntä aivan\nlähelle ja jatkoi kuiskaten salaperäisellä äänellä:\n\n\"Kun te ette tahtoneet puhua minulle täyttä totuutta ruhtinaan suhteen,\nniin käännyin minä erään kirjurinne puoleen. Minun kultaveteni teki\nhänessä kohta toivotun vaikutuksen. Minä sain tietää että hänellä on\nystävä, joka palveli kirjurina erään teidän virkaveljenne luona ja\ntietäisi teistä sangen paljon. Tämäkin poika sai maistella minun\nkultavettäni, ja katso minä pääsin rakkaan ystäväni Markownan siivojen\nsalavehkeitten perille.\"\n\nNadsirateli tuli yhä levottomammaksi, ja alkoi tuoliaan työkkiä sinne\ntänne, mutta Ilia veti istuimensa aina lähemmäksi ja kuiskasi hänelle\nyhä edelleen:\n\n\"Ajatelkaas, muutamia vuosia sitte anasti tuo kunnianarvoinen Markowna\nvirkaveljeltänsä kirjeen, jonka sisällöstä kävi selville, että herrat\nTrubetskoi ja Gladkoi kuuluivat salaiseen seuraan, joka väijyi tsaarin\nhenkeä. Ruhtinas Shestokowin nimi on myös mainittu tässä kirjeessä ja\nvieläpä sellaisella tavalla, että siitä tullaan siihen vakavaan\nvakuutukseen, että hänkin kuuluu salaliittolaisiin.\"\n\n\"Haa\", hohotti nadsirateli, ja hampaat kolisivat vastakkain, ikäänkuin\nhän jo olisi tuntenut Siperian jääkylmän tuulahduksen. \"Se kirjuri,\njolta olette sen tiedon saanut, on heittiö, joka on teille\nvalehdellut!\"\n\n\"Heittiö hän kyllä olkoon\", vastasi Ilia ukko hyvin rauhallisesti,\n\"mutta valhetellut ei hän ole; sitä hän ei voinut kultaveden vuoksi,\njota minä annoin maistaa.\"\n\n\"Ja minä sanon sittenkin, se koira valehtelee\", huusi Markowna tointuen\nhämmästyksestään. \"Tuokoon todistuksen syytöksistään.\"\n\n\"Sen hän jo on tehnytkin\", nyökäytti vanha herra aivan ystävällisesti,\nikäänkuin olisi ollut kysymys jostain ilosanomasta. \"Kun hän tiesi,\nminkä kavalan ketun kanssa hän oli tekemisissä, piti hän varmimpana\nhankkia itsellensä todistuksia häntä vastaan. Hänen taitonsa jäljitellä\ntoisen kirjoitusta tuli hänelle tässä hyväksi avuksi. Hän kopioi sen\nkirjeen, jonka hän herraltansa anasti, antoi kopion ystävä Markownalle\nja piti itse alkuperäisen.\"\n\n\"Saakeli\", huutaa tokasi nadsirateli niin ajattelematta, että Ilian\ntäytyi makeasti nauraa, Kun hänen iloisuutensa jälleen oli asettunut,\nkertoi hän edelleen:\n\n\"Tämän tärkeän paperin olen minä kirjuriheittiöltä ostanut. Mutta kun\nnyt ystäväni Markowna on virkavalallensa ottanut, että nimet\nkadonneessa kirjeessä ovat kuuluneet toisin kuin Trubetskoi ja Gladkoi,\nniin voipi tämä nyt hänet heittää itse helvetin kattilaan. Niinpian\nkuin minä jätän tämän sisältörikkaan kirjoituksen salapoliisin\npäällikölle, ja hän saapi tietää ystäväni Markownan vehkeet, niin\nvaeltaa hän auttamattomasti Siperiaan. Mikä on teidän oma ajatuksenne?\"\n\n\"Minä olen teidän vallassanne\", murisi nadsirateli turhaan miettien\nkeinoa päästä pulasta. \"Mitä te minulta vaaditte?\"\n\n\"Ensiksikin ettette mieti kostoa missään muodossa kirjurianne ettekä\nvirkaveijeänne kohtaan, vaan jätätte heidät rauhassa paikoilleen -- ja\ntoiseksi että te, mitä ruhtinas Shestokowiin tulee, puhutte suunne\npuhtaaksi. Minä tiedän ettei hän ainoastaan kuulu tähän salaliittoon,\nvaan onpa vielä yksi sen pääjohtajiakin.\"\n\n\"Silloin en todella voi teille paljon enää ilmaista\", vastasi Markowna\naikaa voittaakseen. \"Kumminkin tulee teidän ajatella että ruhtinas on\nosoittanut minua kohtaan suurta anteliaisuutta, ja että tekisin\nitselleni hyvin huonon palveluksen, jos minä --\"\n\n\"Täyden totuuden sanoisin\", keskeytti häntä isä Ilia nopeasti, \"tällä\nolettekin nyt kokonaan puhunut itsenne pussiin. No hyvä, toinen käsi\npesee toisen, ja ette tarvitse pelätä kärsivänne vahinkoa, jos\nvihdoinkin kerran päästätte totuuden kunniaansa. Minä jätän teille\nneljänkolmatta tunnin ajatusajan. Jos te siksi olette jättänyt\npäälliköllenne tarkan kertomuksen ruhtinaan toimista salaliittolaisena,\nniin maksan minä teille 10,000 ruplaa ja saattepa vielä lisäksi myös\nsen palkinnon, jonka salaisen poliisin esikunta on määrännyt\nsalaliittolaisten pääjohtajan ilmisaamisesta. Te saatte siten tosin\nruhtinaan viholliseksenne, mutta ette pane arvoisata itseänne\nvähimmänkään vaaran alaiseksi, kun voitte sanoa, että teidän\ntoimenne Shestokowin kanssa vaan on ollut näennäinen päästäksenne\ntarkoituksienne perille. Siten te luultavasti tulette asemassanne\nedistymään, vaikk'ette ole sitä ansainnut. Mutta niin on nyt meillä\nVenäjällä, Jumala paratkoon, asioitten meno!\"\n\nNäitä sanoja lausuessaan nousi isä Ilia paikaltansa ja otti turkkinsa\nnaulasta. \"Siis\", virkkoi hän vielä jättäen jäähyväiset tylsästi\nmiettivälle nadsiratelille, \"neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon\nsaavani vielä kuulla teistä jotain, tai käyn minä tervehtimässä\nsalapoliisin päällikköä, ja silloin on teidän matkanne Siperiaan varma.\nMiettikää nyt asiaa. Hyvää yötä.\" Hän maksoi palvelijalle laskunsa ja\nläksi pois.\n\nMarkowna jäi yhä jörottämään miettivään asentoonsa. Hetket kuluivat\nhänen huomaamattansa; hän ei huomannut että vieraat ravintolasta\nhälisivät ja että hän vihdoin oli yksin -- kunnes viimein palvelija\nastui hänen eteensä sanoen:\n\n\"Hyvä herra, isäntä käskee sanoa että ilta nyt on lopussa, hän tahtoo\nsulkea ovet.\"\n\nSilloin töytäsi Markowna ylös kiusaavista unelmistaan, tuijotti puhujaa\nvähän aikaa silmiin, veti kellon taskustaan ja huusi hämmästyneenä:\n\n\"Kello on jo yli neljä!... Muutamien hetkien perästä täytyy minun\nesiintyä päällikköni virkahuoneessa. Perkele, ajallahan on tänään\nsiivet.\"\n\nHän veti turkin päällensä, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteen.\nNäin astui hän ulos kadulle.\n\nMyrsky hänen rinnassaan raivosi kilvoin sen myrskyn kanssa, joka\npauhaten riehui läpi katujen ja jäätyneet lumihiutuset, jotka\ntuprusivat hänen kasvojansa vastaan, tekivät hänelle hyvää, sillä ne\njäähdyttivät hänen kuumeesta palavaa otsaansa.\n\nKohta oli hän kadonnut yön pimeyteen.\n\n\n\n\nVII\n\n91. Psalmi.\n\n\nTalven ankaruus oli tällä kertaa Venäjällä kohonnut korkeimmilleen.\nLakkaamatta raivoili jääkylmä koillistuuli ja taivas syöksi kokonaisia\nlumivyöryjä maahan. Korkea pakkaismäärä puhdisti kadut ja torit\nällistelevistä joutilasjoukoista; nähtiin ainoastaan ihmisiä, jotka\nasioitten ja toimien pakosta olivat uskaltaneet ulkoilmaan huoneitten\nsuloisesta lämpimästä.\n\nPääkaupungin kolmen kadun yli ulottuvan rikosvankilan mustan\nristikkoportin eteen ajoi ankaran lumimyrskyn vallitessa vankivaunut.\nSen seurassa kulkeva maasantarmi veti kilisevää kelloa, ja heti tuli\nulos vahtimies, jolle hän ojensi virallisen kirjoituksen.\n\n\"Hieno vieras\", naurahti parrakas vartija törkeällä tavallaan\nsilmäillen sisältöä. \"Tulee tietysti aatelisten osastoon.\"\n\nSantarmi meni takaisin suljetuille vaunuille, irroitti raskaan\nrautatangoa sen takapuolelta, avasi kapean oven ja vaati vangittua\nastumaan ulos sekä seuraamaan häntä.\n\nJerupkow totteli käskyä ja astui suuren vankilan etuhuoneesen, jonka\nraudoitettu ovi heti hänen takanansa lyötiin kiinni ikäänkuin\nruumisarkku. Meidän jalo ystävämme värähti ja hänen kalpeat kasvonsa\nkalpenivat yhä enemmän. Hänen silmänsä tarkastivat tuota korkeata,\navaraa ja synkkää holvia, jossa hän nyt seisoi, ja hänen korviinsa\nkajahti tuo kamala kalske, jonka vahtimiesten kiväärit aikaansaivat ja\nherättivät kammottavan kai'un käytävissä. Viimeinenkin jäännös\nrohkeutta, joka häntä oli seurannut aina vankilan portille, katosi nyt,\nja väristen katseli hän tuota korkeata rautaristikkoa, jonka ohitse hän\nnyt kulki, ja jonka takana kirjurien huone oli. Sotamies lähestyi häntä\ntutkiakseen tarkoin hänen taskujaan ja vaatteitaan. Kaikki otettiin\nhäneltä pois, ei hän edes saanut pitää paperipalastakaan.\n\nJerupkow luuli näkevänsä unta, sillä että hänet vietäisiin tänne, johon\npahimpienkin rikoksien tekijät suljettiin, ei hän ollut mahdollisena\npitänyt.\n\nKun vartija oli jättänyt virkakirjeen ylimmäiselle kirjurille, asetti\nJerupkow hänelle kysymyksen, miksi hänen kanssansa näin meneteltiin.\n\n\"Sitä emme tiedä\", kuului lyhykäinen selvitys. \"Vasili, hoi tänne, vie\nhänet n:o 1!\"\n\nSotamies otti vangitun huostaansa ja kuljetti hänet pienemmälle\nportille lukuisan vankilavahdin ohitse kivitettyyn, avaraan, korkealla\npaaluaidalla ympäröityyn pihaan, jota joukko korkeita rakennuksia\nrajoitti. Kaikissa kerroksissa nähtiin rautaristikoilla varustettuja\nikkuna-aukkoja, joitten takana nyt uteliaita kasvoja kurkisteli,\nnähdäkseen sen uuden toverin, jonka venäläinen oikeus oli heille\nlähettänyt.\n\nJerupkowin täytyi nousta toiseen kerrokseen portaita myöten, jotka\npäättyivät pitkulaiseen käytävään, Sen lukuisat ovet olivat numeroidut,\nja uusi tulokas työnnettiin huoneeseen n:o 1. Seiniä pitkin kulki\nlautoja penkkinä, ja sellainen osoitettiin Jerupkowille vuoteeksi,\npöydäksi ja tuoliksi.\n\nKalpeakasvoisia, nälistyneitä ihmisiä tuijotti häntä vastaan, puettuina\npaitoihin ja housuihin karkeasta säkkikankaasta, yhtä likaisia kuin ne\nlattiapalkit, joitten päällä he paljain jaloin kävelivät.\n\nTuskin oli sotamies poistunut, kun nämä elävänä kuolleet ympäröivät\nJerupkowin.\n\n\"Miksi olette täällä meidän luonamme?\" kysyi häneltä nuori poika, joka\nnälissään oli varastanut.\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi Jerupkow tuskallisesti ja hänen sanansa\nherättivät yleisen naurunhalun. Mutta kuinka suuri olikaan hänen\nhämmästyksensä, kun hän jouduttuaan puheisiin tämän huoneen likaisien\nasukkaitten kanssa huomasi, ettei hän ollutkaan alhaisen roskajoukon\nseurassa, vaan aateliston osastossa, joka käsitti kuusi huonetta, jotka\nkaikki olivat vangituita täynnänsä.\n\nSyyllisien ja syyttömien piti näissä terveydelle vahingollisissa\nhuoneissa viettää aikansa. Siellä löytyi kaksi herraa, jotka entisissä\nviroissaan kolleegianneuvoksina olivat antaneet vääriä todistuksia ja\nkuitteja, eräs husaariupseeri, joka kostonhimosta oli pistänyt tuleen\neverstinsä talon; eräs aatelinen apteekkari, joka oli myynyt myrkkyä\nnuorelle rouvalle, vaikka hän tiesi että hänellä oli aikomus sillä\nkatkaista vanhan miehensä elämänlangan. Mutta Jerupkow oppi myös\ntuntemaan viattomia uhriraukkoja, jotk'eivät olleet mitään rikosta\ntehneet, vaan jotka olivat tänne suljetut jonkun mahtavan käskystä, kun\nhe rehellisen, avomielisen puheen kautta olivat saavuttaneet heidän\nepäsuosionsa. Jo kuukausi sitten odottivat he ikävöiden sitä hetkeä,\njolloin heitä kutsuttaisiin tuomariensa eteen tutkittaviksi, sillä he\ntiesivät että heidän viattomuutensa piti käydä selväksi, mutta viikko\nviikon, kuukausi kuukauden perästä kului eikä heitä kutsuttu\ntilinteolle, -- maallinen oikeus näkyi heidät unhottaneen.\n\nKaksi päivää oli kulunut Jerupkowin sulkemisesta vankilaan, vasta\nkaksi päivää, ja kumminkin tuntui tämä aika hänestä oikealta\nijankaikkisuudeita, sillä työtä ei siihen aikaan annettu venäläisessä\nvankilassa. Päivä kului kulkemalla edestakaisin ahtaassa huoneessa tai\nhengittämällä turmeltunutta ilmaa ummehtuneessa pihassa, Kuolettava\nikävä kalvoi ikäänkuin mato Jerupkowin henkeä ja sielua, ja tähän\nahdistukseen liittyi vielä toinen pahempi, nimittäin nälkä ja inho.\nTämä surkuteltava mies ei voinut nauttia sitä ruokotonta ruokaa, jota\nvangituille tarjottiin, ja joka liiankin paljon muistutti sitä, mitä\nShestokowin maa-orjat saivat, Ei edes puhdasta juomavettä tuotu\nvankilaan. Hevonen kuljetti pitkin päivää lähellä olevasta kanavasta\nviheriäistä vettä keitoksi ja juomaksi.\n\nKolmannen päivän aamu koitti. Muutos tuli tässä kauheassa\nyksitoikkoisuudessa. Laajan vankilan kaikissa huoneissa alkoi virkeä ja\nvireä elämä ja toiminta. Jo yön kuluessa pestiin, maalattiin, ommeltiin\nja silitettiin, ja suuri oli vankien kummastus, kun he aamiaiseksi\nsaivat oikein maidolta maistuvaa juomaa. Saadakseen lattioita paremmin\nkuivumaan pidettiin ikkunat auki ja niiden läpi tunkeutui\npohjakerroksessa olevasta keittiöstä voimakkaan lihaliemen ja paistin\nhaju, niin että moni näistä raukoista tuli siihen ajatukseen, että\nheille tänään mahdollisesti valmistettiin viimeinen mestaus-ateria.\nMutta näistä arveluista päästiin pian selville. Aamupäivän kuluessa\ntuli vankilan päällikkö päivystäjäupseerien seurassa jokaiseen\nvankihuoneesen ja käski vangituita pukeutumaan puhtaisiin vaatteihin\nsekä käyttäytymään mallikelpoisesti ja olemaan levollisua, koska hänen\nkeisarillinen majesteettinsa, tsaari Aleksanteri oli ilmoittanut\nkunnioittavansa vankilaa käynnillänsä.\n\nYleinen oli hämmästys ja suuri oli ihmettely. Sellaista armonosoitusta\neivät voineet muistaa edes ne vangitkaan, jotka jo vuosikymmeniä olivat\nasuneet tässä hautakammiossa. Joka sydämmessä leimahti toivon kipinä,\nsillä keisarin läheisyys ennusti anteeksi antoa, ainakin lievennystä ja\npikaisempaa ratkaisua niiden kohtalossa, joita ei vielä oltu tutkittu.\nJokainen valmistui rukouksella lyhyesti esittämään viattomuuttansa, ja\ntoinen onneton auttoi toista, Sanalla sanottu, nyt oli yleinen\nriemujuhla, ja vaikka he olisivat epäilleetkin armon saantia, niin\nantoi tämä epäilys kumminkin sijaa sille toivolle, että hallitsija\nkoettaisi seurata maailman Herran kaunista esimerkkiä osottamalla armoa\nja laupeutta. Jaloja päätöksiä tehtiin ja vankiparkojen sydammet\nhehkuivat vakavista aikomuksista antaa kärsityt vaivansa jäädä heille\nikuisiksi varoituksiksi.\n\nJerupkow hengitti jälleen helpommin. Hän tiesi että hänen jalot\nharrastuksensa lieventää maa-orjien kurjuutta eivät olleet keisarille\ntuntemattomia, sillä hän oli saanut tietoja niistä tiedusteluista,\njoita Aleksanteri hänestä oli antanut tehdä.\n\nVangit olivat juuri pöydässä; me saatamme käyttää tätä lausepartta,\nkoska tänä päivänä pöytä oli tuotu jokaiseen vankihuoneesen. Voimakas\nliemiruoka höyrysi heidän kupeistansa ja vadeilla kannettiin maukkaasti\nvalmistettua lihaa ja vihanneksia. Silloin törmäsi huoneesen, joka myös\nJerupkowille oli osoitettu asuinpaikaksi, vartija huutaen: \"Tsaari!...\nHiljaa pojat, tai käypi teille pahoin!\"\n\nMuutamia hetkiä myöhemmin ilmestyi keisari Aleksanteri oven\nkynnykselle. Kaikki vangit lankesivat polvilleen paitsi Jerupkow, joka\nteki syvän kumarruksen hallitsijalle. Tämä katsoi muutamia\nsilmänräpäyksiä häutä tutkistellen, sitte alkoi hän tarkastuksen. Hän\nkatseli puhtaaksi pestyä lattiaa, siistityitä seiniä, kuin myös\nolkivuoteita ja peitteitä, jotka viime mainitut varhain samana aamuna\nolivat tuodut huoneisin. Sitte lähestyi hän pöytää ja erään upseerin\nhänen seurueessaan piti maistaa ruokaa.\n\n\"Teidän Majesteettinne, se on moitteetonta\", kuului arvostelu.\n\nKaikesta huolimatta jäi tsaarin katse synkäksi. Hän kääntyi nyt\nvankilan päällikön puoleen ja sanoi:\n\n\"On kummallista miten minua petetään. Yksi minun ylhäisimmistä\npalvelijoistani, joka nauttii minun täydellisen luottamukseni, kuvaili\nminulle tätä vankilaa kauheimmaksi luolaksi. Minun kävi sääliksi\nvankiparkoja ja minä päätin vakuuttaa itseäni sen totuudesta. Mutta nyt\nhavaitsen kaikki toisin. Turhaan etsii silmäni mitään siivottomuutta,\nturhaan haen minä inhottavaa ruokaa. Kaikki on täällä puhdasta, niin\nhyvin itse huoneet, kuin myös vankien liinavaatteet ja pukimet. Ruoka\non voimakkaasti valmistettu, voipiko enempää vaatia?\"\n\n\"Teidän Majesteettinne\", jatkoi päällikkö syvimmässä alamaisuudessa,\n\"minä kiitän teitä jalosta päätöksestänne käydä itse vakautumassa, että\nteille tehty kertomus perustuu parjaaviin ilmiantoihin.\"\n\nAleksanteri loi puhujaan omituisen katseen, sitte puhutteli hän vankeja\nseuraavilla sanoilla:\n\n\"Onko täällä aina tämän näköistä kuin tänään? Onko ruoka aina\nsamallaista?\"\n\nÄänetön hiljaisuus seurasi, sillä vankiraukat huomasivat päällikön\nvihaa säihkyvän katseen ja tiesivät, että solmupiiska raatelisi\npalasiksi heidän selkänsä, jos he uskaltaisivat lausua totuuden.\n\n\"Mitä nyt?\" huusi Aleksanteri malttamattomana ja rypisti otsaansa. \"Jos\nte vaikenette, niin otaksun, että te olette kaikkeen tyytyväisiä ettekä\ntarvitse minun armoani.\"\n\nPuoleksi hillityitä huokauksia kuului; mutta ei yksikään vangeista\npuhunut sanaakaan.\n\nSilloin astui Jerupkow esiin, kumarsi syvään ja alkoi: \"Sire, ei\nyksikään näistä raukoista uskalla Teidän Majesteetillenne ilmaista\ntäyttä totuutta peljäten sitä rangaistusta, joka epäilemättä kohtaa\nhäntä, niin pian kuin Teidän Majesteettinne on jättänyt vankilan.\"\n\nPäällikkö tahtoi raivoten vastustaa uskaliasta puhujaa, mutta\nAleksanteri kielsi häntä ankarin sanoin millään tavalla sekaantumasta.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi hän ystävältämme ja hänen kasvoissaan kuvastui\nsuuri hämmästys, kun Jerupkow ilmasi nimensä.\n\n\"Oi taivas!\" huudahti hän, \"mitenkä olette joutunut tähän kauheaan\npaikkaan?\"\n\nHerra Jerupkowilla oli kylliksi taitoa muutamilla sanoilla selvittää\ntsaarille asemansa.\n\n\"Me puhumme vastedes enemmän tästä\", vastasi Aleksanteri, \"nyt pyydän\nteitä minulle jatkamaan arvokkaita tiedonantojanne tämän vankilan\ntilasta.\"\n\n\"Minä olen tosin ollut täällä vasta muutamia päiviä\", kuului Jerupkowin\nvastaus, \"mutta siitä huolimatta voin Teidän Majesteetillenne antaa\ntoivotut tiedot.\"\n\nSen hän tekikin ja vieläpä niin kaunopuheliaalla tavalla, että\nihmisystävällinen Aleksanteri kauhistui. Vielä toisen kerran tahtoi\npäällikkö tehdä vastaväitteitä, mutta keisari huusi hänelle mahtavasti:\n\"Teidän tulee vaieta!\" -- Sen perästä kääntyi hän vielä kerran vankien\npuoleen, kehoittaen heitä puhumaan täyttä totuutta, hän suojelisi heitä\nkyllä päällikön ja hänen väkensä kostolta.\n\nNyt hän sai kuulla täyden vahvistuksen kaikelle, mitä Jerupkow oli\nsanonut, vieläpä enemmänkin, ja tuli nyt ilmi joukko kauheita\njulmuuksia, joita vankiraukkoja vastaan oli harjoitettu.\n\nKun päällikkö näki, että hän oli todistettu syylliseksi, heittäytyi hän\npolvilLeen keisarin eteen ja pyysi armoa.\n\nAleksanteri ei ottanut tätä korviinsakaan, vaan teki hänelle\nkysymyksen:\n\n\"Mitenkä uskalsitte antaa vangita herra Jerupkowin? Puhukaa täysi\ntotuus, muuten se rangaistus, jonka olette ansainnut, tulee olemaan\nvielä ankarampi!\"\n\nSilloin kävi selville, että \"siivo\" päällikkö ystävyydestä ruhtinas\nShestokowia kohtaan itse oli antanut käskyn tuoda Jerupkow vankilaan.\nTsaari hillitsi vihansa ja sanoi:\n\n\"Totisesti, onnellisena hetkenä olen tänne tullut! On jo kyllä aika\ntehdä loppu tällaisesta taloudenhoidosta. Oi Jumalani, millaisia kurjia\npalvelijoita minulla kumminkin on! He tietävät varsin hyvästi, että\ntarkoitan hyvää, että pidän elämäni päätarkoituksena olla\nhalvimmallekin alamaiselleni armollinen, että tahdon olla oikeutta\nharrastava hallitsija ja sittenkin -- sittenkin!\" Hän käveli\nvihastuneena edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, sitte käski hän\nerään upseerin seurueessaan viemään päällikön ja kaikki vankilan\nvirkamiehet poliisiministerin luo, jouka tuli häneltä odottaa lähempiä\nmääräyksiä. Toiselle korkeammalle upseerille ilmoitti hän, että hänen\ntuli astua epäsuosioon joutuneen päällikön sijalle, neuvoen häntä\nsamalla harjoittamaan lempeyttä ja oikeutta.\n\nKun tuomitut olivat jättäneet huoneen, kehoitti hän vaugituita tuomaan\nesille pyyntönsä ja toivomuksensa. Paitsi suurien rikosten tekijät\nsaisivat kaikki iloita hauen keisarillisesta armostaan, sillä jalo\nhallitsija teki kiertokulkunsa läpi koko vankilan ja hänen lempeytensä\nkulki käsi kädessä hänen vihansa kanssa, joka hänessä oli herännyt\nkuullessaan kaikkea kurjuutta ja surkeutta.\n\nTästä Aleksanterin käynnistä alkaen asetettiin vankilaitos toiselle\npohjalle, ja vaikk'ei se vielä kohonnut sille inhimillisyyden kannalle,\njosta me suomalaiset nyt iloitsemme, niin vika ei suinkaan ollut\njalossa keisarissa, joka kyllä tarkoitti kansansa parasta.\n\nEnnenkuin hän erkani vankilasta, oli hänellä herra Jerupkowin kanssa\npitempi, salainen keskustelu; seuraus tästä oli, että meidän\njalomielinen ystävämme heti päästettiin vapauteen ja sai käskyn kello\nseitsemän aikaan iltapäivällä saapua talvipalatsiin.\n\nKun keisari Aleksanteri jälleen nousi vaunuihinsa, huomasi vanha Ilia\nheti hänen katseestaan, että hän oli asettanut kaikki siihen\njärjestykseen, kuin asianhaarat vaativat. Millainen seuraus\nkeisarillisella käynnillä oli ollut, ei hän tosin voinut aavistaa,\nkoska vankilan päällikkö ja hänen virkamiehensä, välttääkseen\nihmisjoukkojen kokoutumista, olivat viedyt pois takaportin kautta.\n\n\"Hm, hm\", mumisi keisarillinen kuski itsekseen päätänsä pudistaen, kun\nkeisarilliset vaunut saapuivat talvipalatsille ja hän oli jättänyt\nhevoset ja ajopelit apulaisilleen, \"tänään on keisarillisen herrani\nhyvä mieliala mennyttä, ja kumminkin olin varmaan sitä toivonut\nkultaveden viimeisen annoksen vuoksi, jonka minun pitää häneltä pyytää,\nsillä ystäväni Markowna tahtoo maksua rehellisyydestänsä. No, täytyy\najatella, miten saisi asian järjestetyksi. Tänä iltana kello seitsemän,\nsiis kolmen tunnin kuluttua, käypi salapoliisin päällikkö hänen\nmajesteettinsa luona, ehkä minäkin voin samassa tilaisuudessa päästä\npuheille.\" Näin puhellen oli hän verkalleen lähestynyt asuntoansa. Hän\noli siitä ainoastaan muutamien askelien päässä, kun joku pimeässä äkkiä\njuosten törmäsi häntä vastaan.\n\n\"Soh\", huusi vanhus harmistuneena, \"mikä pöllö tuokin on? Tuli ja\nleimaus, luuleeko hän keisarin ylimmäistä kuskia paljaaksi ilmaksi?\"\n\n\"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt\", kuului hengästynyt ääni\npimeästä vastaan, \"sehän on isä Ilia!\"\n\n\"Niinhän se on\", vastasi vanhus jotenkin hämmästyneenä, \"mutta kuka te\nolette, joka niin kiivaasti juoksette minua kohden?\"\n\n\"Tuntuuko ääneni teistä niin vieraalta, isä, ettette minua enää\ntunnekkaan?\"\n\n\"Tuli ja leimaus, tuntuupa vähän tuttavalta, mutta tällä hetkellä en\nvoi sitä mieleeni johdattaa. Jos ette valoa pelkää, niin seuratkaa\nminua asuntooni, siellä voin heti sanoa kenen seurassa olen.\"\n\nVieras noudatti hänen pyyntöänsä, mutta ei tahtonut jaksaakaan kulkea\nyhtä nopeasti, koska häntä näkyi vaivaavan suuri väsymys. Ilia hiljensi\nsen vuoksi vauhtiaan eikä hätäillyt ennenkuin hän vihdoin oli vieraan\nkanssa kirkkaasti valaistussa asuinhuoneessaan.\n\nHetken aikaa katsoa tuijotti hän ryysyihin käärittyä haamua, joka\ntuskin jaksoi pysyä jaloillaan, sitte huudahti hän lyöden yhteen\nkämmenensä: \"Olenko minä sokea, tai oletko sinä nuori ystäväni Iivana?\"\n\n\"Iivana raukkasi\", vastasi haamu päätään nyykäyttäen ja lisäsi\nmurretulla äänellä: \"hän on nyt toisen kerran heittänyt orjan kahleet\npäältään, on päässyt pakenemaan julmien vartijoittensa käsistä, hän on\nmyrskyjen ja jäitten läpi kierrellyt tänne eikä ole ennen rauhoittunut,\nkuin hän on saapunut tähän kaupunkiin, jossa hänen isällinen ystävänsä\nelää, hänen _ystävänsä_\", toisti hän äänenpainolla, \"sillä toista\nhänellä ei enää ole jälellä maailmassa, sitte kun hänen vanha isänsä on\nkuollut, ja kun se jalo mies, joka niin hellästi on pitänyt huolen\nmaa-orja raukasta, on vankeuteen heitetty. Jos isä Ilia minut sysää\nluotaan, niin olen ijäksi kurjuuden ja turmion oma.\"\n\nNäitä sanoja lausuessa murtui uupunut nuorukainen maahan, ukko kumartui\nsäikahtyneeuä hänen ylitsensä ja huusi:\n\n\"Iivana -- sydänkäpyni -- tule luokseni! Tuli ja leimaus, voithan\najatella, etten hylkää rakasta nuorta ystävääni. Pyhä Jumala, poika\nraukka on tainnoksissa. Pekka! Mikko!\" huusi hän ovesta, \"kiireesti\ntänne... tuokaa ätikkää!\" Ja palaten tunnotonna makaavan Iivanan luo\njatkoi hän: \"Niin, niin, kuka olisi voinut aavistaa tuollaista\nodottamatonta, hän kun vasta muutamia kuukausia sitte minulle\nkirjoitti, että hän oli ulkomailla ja että hänen kävi hyvin!\"\n\nMolemmat avuksi kutsutut palvelijat kiiruhtivat sinne ja onnistui sekä\nheidän että Ilian ponnistuksille saada uupunut nuorukainen eloon\nvirkoamaan. Hän tahtoi uudelleen alkaa rukouksilla, mutta vanhus sulki\nhäneltä suun sanoen:\n\n\"Kyllä sinä vielä ennätät minulle kaikki selittää, nyt ei ole siihen\naikaa. Olethan kylmä kuin jääkurikka, Iivana parkani! Hoi tänne,\npojat\", kaski hän palvelijoita, \"hankkikaa tänne lämpimiä vaatteita --\nte näette kyllä ystäväni ruumiin ko'on, menkää lähimmäiseen puotiin ja\nostakaa siisti puku, tässä on rahaa, ja sitte sanokaa sisarelleni\nMarfalle, että hän kiireimmiten lämmittää viiniä ja valmistaa kelpo\nillallisen. Joutukaa pojat!\"\n\nPalvelijat kiiruhtivat asioille; sillä aikaa voimakas vanhus auttoi\nuupunutta Iivanaa ylös, tarttui hänen käteensä ja talutti nojatuolille,\njoka seisoi lähellä lämmintä uunia.\n\n\"Noin, poikaseni\", mumisi hän kyynelsilmin, \"ojenna nyt väsyneet\njäsenesi. Mutta oi taivas!\" keskeytti hän itseänsä, kun riisui kurjat\nryysyt nuoren miehen jaloista, \"sinun ihosihan on aivan sininen ja\njäsenesi ihan turvoksissa.\"\n\n\"Sen tiedän. Tietäkää isä Ilia\", vastasi Iivana heikolla äänellä, \"että\nolen yöt päivät lakkaamatta rientänyt eteenpäin -- oi, ja kuinka monta\nkierrosta olin pakoitettu tekemään päästäkseni vainoojieni kynsistä,\nmutta Jumala oli armollinen ja antoi minun päästä perille, Olen nyt\nhyvän isä Iliani turvissa.\" Hän sulki silmänsä autuaallisella\nhymyilyllä, mutta vanhus huudahti säikähtyneenä:\n\n\"Älä taivasten tähden taas mene tainnoksiin, sydänkäpyseni!... Tuli ja\nleimaus, kumminkin hän sen tekee, -- voi, voi, ja minun molemmat\nrenkini eivät vieläkään ole tulleet takaisin, ja ätikkäpullon ovat\nmiehet vieneet mukanaan. Hiisi vieköön\", huusi hän juosten tuskissaan\novelle. \"Sisar Marfa, no tule toki vihdoinkin tänne, poika parka on\ntaas tainnoksissa.\"\n\nPortaissa kuului nyt askelia, ja kohta seisoi huoneessa vanha mummo,\njolla oli vielä useampia vuosia selkänsä takana kuin ukko Ilialla.\nKiireesti ilmoitti veli hänelle, että tuo tainnoksissa oleva\nnuorukainen oli hänen ystävänsä Iivana ja pyysi kaikkien pyhimyksien\nnimessä noutamaan ätikkäpulloa. Ennenkuin hän palasi tuoden tätä ja\nvaristettua viiniä, oli Iivana vanhan herran iloksi taas tointunut ja\nlausui hymyillen suojelijalleen, että hän olisi aivan rauhallinen, ei\nhän enää menisi tainnoksiin.\n\n\"Hyvä Jumala sen antakoon\", virkkoi Ilia ja kiiruhti sisarta vastaan,\nottamaan hänen käsistään kuumennetun viinin tarjotakseen tämän\nvirkistävän juoman voimattomalle nuorelle ystävälle. Tämän voimat\npalasivatkin vähitellen, hän vielä kumminkin yhä vilusta värisi; pian\nhävisi tämä vilukin, knn hän oli pukenut päällensä ne lämpimät pukimet,\njotka palvelijat sillä välin olivat hankkineet. Vaikka Ilia häntä pyysi\nsäästämään voimiaan, ei hän kumminkaan voinut vastustaa sydämmensä\nlevottomuutta, vaan kertoi tarkasti kuuleville sisaruksille elämänsä\nvaiheet päättäen kuvauksensa seuraavilla sanoilla:\n\n\"Kun toisen kerran jouduin ruhtinaan valtaan, tein vakavan päätöksen\nkoettaa kaikki paetakseni kiusaajoitteni käsistä. Kumpaisetkin\nkaitsijat, joitten vartioittavaksi minut oli jätetty, elivät siinä\nuskossa, etten minä ajattelisikaan uudelleen pakenemista ja tämä\notaksuminen oli pelastukseni. Kun jo oli myöhään yöllä, ja he olivat\nnauttineet paloviinaa niin paljon, että eivät voineet valveilla pysyä,\nniin silloin uskalsin hiipiä ulos huoneesta, jonka oven ulkoa päin\nväänsin lukkoon tehdäkseni heille minun takaa ajamiseni vaikeammaksi,\njos sattuisivat liian aikaiseen heräämään. Vaikka jo olin ennättänyt\njokseenkin etäälle, pääsivät kumminkin ruhtinaan lähettämät\ntakaa-ajajat tiukasti kintereilleni, ja ainoastaan vaivaloisien\nkierrosten avulla onnistui minulle johtaa heidät harhateille. Jumalan\narmon ja laupeuden kautta olen tänne ehtinyt, -- mutta kuinka on\nminulle käypä, isä Ilia? Voitteko suojella maa-orja raukkaa hirmuisen\nruhtinaan valtaa vastaan, -- kun ei edes jalo Jerupkow kyennyt sitä\ntekemään, -- oi, ja hänenkin kohtalostansa tuntee sydämmeni raskasta\nhuolta.\"\n\n\"Tahdomme katsahtaa, mitä voimme hänen hyväksensä tehdä\", lohdutti\nhyväntahtoinen ukko, \"mutta ennen kaikkea pitää meidän saada sinun\nasiasi, poikaseni, selville. Ole uyt aivan ääneti\", jatkoi hän, kun\nystävämme tahtoi jotain vastata, \"anna minun miettiä, miten meidän\ntulee menetellä. Menehän sinä, sisar Marfa, valmista iltaruoka ja lasi\nlämmintä viiniä väsähtyneelle Iivanallemme... ja vanhalle veljellesikin\nvoit tuoda aika ryypyn\", huusi hän nauraen perästä, \"sillä sitä minun\nsieluni tarvitsee, -- nyt ei hiiskaustakaan, Iivana, annas minun\nmiettiä;... tilaisuus ja hetki ovat meille suosiollisia... mutta ole\naivan hiljaa vaan!\"\n\nHän oli nostanut oikean käden etusormen ylös ja jäi siihen asemaan\nkauan aikaa. Äkkiä loi hän kätensä yhteen ja huusi: \"niin, niin, aivan\nniin se on tehtävä, niin se menee... se tahtoo sanoa... jos... niin\nmitä! Sano, Iivana, rohkenetko astua keisarisi eteen ja luottamuksella\navata hänelle koko sydämmesi?\"\n\nNuori ystävämme tunsi hiukan vavistusta, kun hän ajatteli sitä\nmahdollisuutta, että keisari Aleksanteri voisi paheksua hänen pakoansa\nja voisi jättää hänet ruhtinaan valtaan. Mutta kun hän ei muutakaan\nkeinoa keksinyt, niin luotti hän kokeneen vanhuksen neuvoon, jonka hän\ntiesi olevan keisarin suosikki.\n\n\"Minä tahdon uskaltaa!\" huusi hän rohkeasti suureksi iloksi isä\nIlialle, joka häntä syleili ja suuteli.\n\n\"Kello on nyt viisi\", sanoi vanha herra vetäen esille kallisarvoisen\nmuistinsa, \"minä jätän sinulle kaksi tuntia levätäksesi, sen perästä\npukeudut ja lähdet minun seurassani rakkaan, hyvän keisarini luo, --\nkäynnin seuraus on Jumalan käsissä!\"\n\nSisar Marfa palasi palvelijan seurassa kantaen tarjottimella iltaruokaa\nja varistettua viiniä. Kun Iivana oli nälkänsä sammuttanut, piti hänen\ntaas asettua vanhaan nojatuoliin, ja isä Ilia veti isällisessä\nhuolenpidossaan toisen tuolin lähemmäksi, johon nuorukainen voisi panna\njalkansa. Sitte puristi hän hänen kättänsä ja ystävällisesti viitaten\nhänelle poistui hän sisarensa Marfan kanssa toiseen huoneesen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTsaarin työkamariin oli tunti sitte päästetty salapoliisien päällikkö.\nHänen ilmiantonsa olivat niin tärkeitä, että ne Aleksanterissa\nherättivät suurinta hämmästystä. Niihin surkeihin havaintoihin, jotka\nkeisarillinen herra käydessään tänään suuressa rikosvankilassa jo oli\ntehnyt, tuli nyt lisää katkera vakuutus siitä, että hänellä suuressa,\nlaajassa valtakunnassaan oli ainoastaan harvoja sellaisia ystäviä ja\npalvelijoita, joitten uskollisuuteen hän voi luottaa. Hänen sydämmensä\nsuru vaihtui oikeutetuksi vihaksi ja hän teki lupauksen, että tästä\nlähtien saisi jokainen kapinoitsija ja uskoton palvelija tuntea hänen\nkeisarillista ankaruuttansa.\n\n\"Tahdon alkaa kavaltaja Shestokowista ja hänen tovereistaan\nTrubetskoista ja Gladkoista\", huusi tsaari kauheasti suuttuneena, niin\nettä koko hänen ruumiinsa ja äänensäkin vapisivat vihasta. \"Nämät\nkurjat teeskentelijät! Niitten kohtelias käytös on minun silmiäni\nlumonnut; niitten uskollisuuden ja alamaisuudenvakuutuksiin olen\nlujasti luottanut, vieläpä silloinkin kun minun uskollisin\npalvelijani on minua hänestä varoittanut. -- Sanokaa\", virkkoi hän\npoliisipäällikölle, \"mikä on sen virkamiehenne nimi, joka on tuonut\nesille todistukset ruhtinaan syyllisyydestä ja rikoksellisista\nhankkeista?\"\n\n\"Sire, se on nadsirateli Markowna ja minä pyydän Teidän Majesteettianne\npalkitsemaan tämän virkamiehen virkaintoa suvaiten minua ylentämään\nhänet pristaaviksi\" (poliisiviraston päälliköksi kaupunginosassa).\n\nVihastunut ilme keisarin kasvoissa hävisi hetkeksi, kun hän vastasi:\n\n\"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka oikeastaan minun vanha\nIliani olisikin ansainnut tämän ylennyksen.\"\n\nSalapoliisien päällikkö loi kysyvän katseen tsaariin ja sai\nhämmästyksekseen tietää, että keisarin vanha kuski jo vuosia sitte oli\nepäillyt ruhtinas Shestokowia tämän salaliiton johtajaksi, ja että Ilia\nherkeämättä oli ahertanut saada bojaarin syyllisyyden ilmi ja oli\nluultavasti käyttänyt nadsiratelia välikappaleena.\n\nKun tsaari poliisipäällikön kanssa vielä oli neuvotellut niistä\nkeinoista, joita lähinnä oli pantava toimeen ja antanut hänelle\nrajattoman vallan vangita kaikki salaliittolaiset, joitten nimet olivat\ntunnetut, päästi Aleksanteri uskollisen virkamiehen armossa luotaan.\n\nJerupkow oli jo etuhuoneessa odottamassa, ja se ystävällinen,\nsydämmellinen vastaanotto, joka tsaarin puolelta tuli hänen osakseen\nantoi hänen heti aavistaa, että hän keisarissa oli löytänyt mahtavan\nsuosijan.\n\n\"Teidän luonteenne jalomielisyys, rakas herra Jerupkow\", lausui keisari\nhänelle, \"on minulle jo aikoja sitte tuttu. Minä ajattelin\nmielisuosiolla miestä, jolla valtakuntani mahtavitten joukossa oli niin\npaljon katkeria vihamiehiä, sentähden annoin kaikessa hiljaisuudessa\ntehdä tiedusteluja hänestä. Kun minä sain tietää, että teidän\njalomielinen aikeenne antaa vapaus tiluksienne maa-orjille oli syynä\ntähän katkeraan vihaan, päätin vakavasti suojella teitä kaikkea\nvääryyttä vastaan. Tilaisuus siihen tulikin kohta, kun te autoitte\npakoon erään maa-orjan, jonka tuo kurja Shestokow omistaa, vieläpä\npiditte jalomielisellä tavalla huolta tämän lahjakkaan poika raukan\nkasvatuksesta. Minä sain tietooni tämän uuden osoituksen teidän\nrakkaudestanne lähimmäisiänne kohtaan oman vanhan kuskini kautta, jonka\nsuosikki tämä Iivana jo monta vuotta oli ollut. Tuskin olin saanut\ntietää, että ruhtinas oli nostanut oikeudenkäynnin teitä vastaan, kun\nneuvottelin oikeuslaitoksen päällikön kanssa ja annoin hänen tietää\ntoivoni, että tätä riita-asiata viivyteltäisiin. Voin teille nyt sanoa,\nrakas Jerupkow, että tämä oikeudenkäynti olisi venynyt loppumattomiin,\nja että Shestokow varmaan ajan kuluessa olisi antanut sen raueta, kun\nhänen olisi pitänyt suorittaa kaikki kulungit. Te olette kumminkin nyt\nirti tästä kiusasta, kun teidän luonnottomalla sukulaisellanne nyt on\nhuoli pidettävä omasta onnesta ja onnettomuudesta.\"\n\nJerupkowin hämmästyksen voipi helposti ajatella, kun hän nyt tsaarin\nomasta suusta sai kuulla Shestokowin rikolliset aikeet. Hän alkoi juuri\nsanoilla ilmaista kummastuksensa, kun rähinää kuului etuhuoneessa.\n\n\"Ja minä sanon sinulle, Jyrki, sinun täytyy ilmoittaa minut tuossa\npaikassa keisarilliselle herralleni\", huusi vihastunut basso-ääni, \"tai\nolet jo tarpeeksi kauan ollut kamaripalvelijana!\"\n\n\"Tahdotteko olla hiljaa!\" kuului uhatun kamaripalvelijan ääni. \"Minä en\nvoi nyt teitä ilmoittaa, koska toinen jo on majesteetin luona.\"\n\n\"Taivasten tekijä\", tiuskui basso-ääni, \"minä en hievahda paikaltani,\nvaikka jäisin tänne huomisaamuun asti.\"\n\nAleksanteri nauroi. Hän oli malttamattoman tunkeilijan karkeassa\näänessä tuntenut vanhan kuskinsa ja pyysi Jerupkowia käymään\nvierushuoneesen sekä astui sitte etuhuoneen ovelle, jonka avasi.\n\n\"No, no\", huusi hän ystävällisesti, mutta vakavasti, \"mitkä\nsivistymättömät veitikat häiritsevät noin linnani rauhaa?\"\n\n\"Isä Ilia, minun keisarillinen herrani\", vastasi ukko ja pani kumartaen\nkädet ristiin rinnallensa. \"Minulla on tavattoman tärkeä asia, joka ei\nminkäänlaista viivytystä salli; joka hetki on minulle ja minun nuorelle\nystävälleni tuolla kallis\", -- näitä sanoja lausuessa osoitti hän\nkumartuvaa Iivanaa. \"Ja kun Jyrki minua ylpeästi käski pois, niin\nloppui kärsivällisyyteni -- ja -- ja -- no niin, ja sitte olin minä\nvähän kova-ääninen ja vihainen. Olkoon armollisin Keisarini minulle\narmollinen ja antakoon anteeksi raju luonteeni.\"\n\nTsaari Aleksanteri viittasi ukolle tulla suojattinsa kanssa lähemmäksi,\njonka perästä hän sulki työkamarinsa oven.\n\n\"Mitä sinulla on asiana, isä Ilia?\" kysyi keisari niin hyväntahtoisella\näänellä, että vanhuksen kasvot loistivat onnesta.\n\nLämpimillä, kauniilla sanoilla kuvaili Ilia tarkasti kuuntelevalle\nkeisarille nuoren ystävänsä surulliset vaiheet, lisäten pyynnön että\nmajesteetti suojelisi Iivanaa ruhtinaan vastaisilta väijymisiltä ja\nottaisi turviinsa kurjan, kovasti ahdistetun nuoren miehen.\n\nNyt seurasi äänettömyys. Aleksanterin kasvot värähtelivät\ntuskaloisesti, ja hän puristi seisoen kirjoituspöytänsä\nääressä vasemman kätensä kovasti raamattuun, jota, niinkuin\ntiedämme, Aleksanteri joka päivä luki ja jolla oli etusija hänen\nkirjoituspöydällään.\n\n\"Hyvä, vanha isä Iliani\", alkoi tsaari hiljaisella, hellällä äänellä,\n\"olen sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Harvinaista\nuskollisuuttasi ja luotettavaisuuttasi on mahdoton palkita, mutta sitä\nvastoin kyllä sinun rakastavasta sydämmestäsi lähtenyttä velvollisuuden\nintoa, jolle vihdoinkin vuosikausia kestäneitten vaivojen perästä on\nonnistunut saada ilmi niitten kurjien johtaja, jotka ovat liittyneet\nminua ja minun henkeäni vastaan. Minä tiedän\", lisäsi hän nopeammin,\nkun ukko tahtoi tehdä vastaväitteitä, \"ettet sinä omasta puolestasi\nvaadi palkintoa, että sinä sen lahtoisit siirretyksi suojatillesi\nsiten, että minä pelastaisin hänet kiduttajiensa kostonhimolta. Oi, isä\nIlia, en ole vielä koskaan tuntenut voimattomuuttani niin, kuin tänä\nhetkenä. Sinun nuori ystäväsi on maa-orja, sellaisena hän on herransa\noma -- ja hänellä on oikeus vaatia hänet minulta takaisin.\"\n\n\"Oi taivaallinen isä\", huusi ukko murretulla äänellä, \"Iivana parkani\non siis hukassa!... Mutta malttakaa, armollisin Keisarini, jos olen\noikein käsittänyt, niin tiedätte jo ruhtinas Shestokowin syyllisyydestä\nja rikoksesta, silloin on siis hänen oikeutensa omistaa maa-orjia\nlakannut, koko hänen omaisuutensa ja niinmuodoin myös kaikki hänen\ntiluksensa lankeavat valtion omaksi ja --\"\n\n\"Ja valtiolla, isä Ilia\", tarttui keisari uudelleen puheesen, \"on liian\npaljon tekemistä ryhtyäkseen tiluksia hoitamaan, se tulee jälleen\nmyymään ruhtinaan kruunun omaksi joutuneen omaisuuden, siis saavat\nruhtinaan maatilat ja maa-orjat toisen omistajan ja hänellä on myöskin\noikeus nuoreen ystävääsi. Ystäväsi tulee olemaan hänenkin maa-orja ja\non joutuva barininsa armoille, joka taas vuorossansa määrää hänen\nkohtalonsa.\"\n\nIlia puristi suonenvedontapaisesti käsiänsä, hän ymmärsi että keisari\noli oikeassa, mutta hänen rinnassaan riehui vihan myrsky maansa\nkauheita lakia vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta hänen äänensä petti.\nSen sijaan tarttui Iivana puheesen ja kyyneleet silmissä alkoi hän\nlangeten tsaarin jalkoihin liikuttavilla ja suruvoittoisilla sanoilla:\n\n\"Ymmärrän kyllä, että minun Keisarini ei voi murtaa minun orjuuteni\nkahleita, mutta sallittakoon minun rukoilla häntä antamaan minulle\ntässä avuttomassa tilassani uskonnon lohdutusta, jolla Teidän\nMajesteettinne sydämmessä on niin vankka pohja. Minä olen tähän asti\nlujasti luottanut Jumalaani, hän yksin oli minun turvani ja linnani,\njonka suojelukseen minä uskalsin. Minä elin siinä vahvassa uskossa,\nettä joka antautui Korkeamman varjelukseen, hän saisi häneltä hoivan\nkaikkea häijyä ja kiusaa vastaan tässä maailmassa, koskapa Hän on\nantanut käskyn enkeleillensä suojella niitä, jotka vaeltavat hänen\nteillänsä. 'Avukses huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua\nja sinun pitää kunnioittaman minua.' Niin on kaikkivaltias Jumala\nluvannut niille, jotka häneen uskaltavat, ja kumminkin näen nyt, että\nhän on minut hyljännyt, ja sanomaton epätoivo ja tyhjyys täyttävät\nminun sydämmeni, -- ja sentähden pyydän Keisariani auttamaan minua,\netten vaikeassa koettelemuksessani sortuisi!\"\n\nTämä nuorukaisen harras rukous, niinkuin myös se surumielisyys, joka\nilmeni hänen sanoissaan ja liikkeissään, panivat ikäänkuin hunnun\nAleksanterin silmien eteen. Yhä lujemmin ja lujemmin puristi hänen\nkätensä raamattuun, kunnes se äkkiä siirtyi paikoiltansa ja putosi\nlattiaan.\n\nIivana nosti sen ylös ja ojensi avaantuneen kirjan säpsähtyneelle\nkeisarille. Hänen silmänsä kohtasivat avaantunutta lehteä, jota hän jäi\nkatsoa tuijottamaan.\n\nOliko se sattuma tai jumalallinen sallimus! Lehdellä näkyi 91. psalmi,\njoka sisälsi syvimmän luottamuksen Jumalaan, ja jonka sanoja Iivana oli\npuheesensa kietonut. Toisen kerran elämässään näki tsaari mitä\nkummallisimmalla tavalla tämän psalmin sanat silmiensä edessä ja tunsi\njälleen saman äänen, joka nytkin niin mahtavasti puhui hänen\nsydämmellensä.\n\nKauan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus keisarillisessa työkamarissa,\nmutta sitte kohotti tsaari äänensä ja lausui, nostaen Iivanan ylös:\n\n\"Poikani, sinun uskosi ja ylevä luottamuksesi Jumalaan eivät ole sinua\npettäneet. Minä olen päättänyt ostaa rikoksenalaisen Shestokowin suuret\nperintötilukset. Sinun keisarisi tulee sinun herraksesi, mutta\nainoastaan antaaksensa sinulle vapauden!\"\n\nRaikas riemuhuuto kaikui huoneessa; mutta ei se ainoastaan päässyt\nIivanan rinnasta, mutta myöskin isä Ilian, ja vierashuoneessakin\nkajahti huuto: \"Jumala siunatkoon jaloa hallitsijaa!\"\n\nKun nuori ystävämme ja hänen vanha suojelijansa riemuten osoittivat\nkiitollisuuttaan, yhtyi tähän myös jälleennäkemisen ilo, kun tsaari\nAleksanteri saattoi jalon Jerupkowin entisen Königsbergin ylioppilaan\nluo.\n\nNäillä sopusointuisilla riemusävelillä, joita pasuunan äänet varmaan\njulistivat taivaasen asti, päätämme kertomuksemme. Meille rakkaiksi\ntulleitten henkilöitten äänet ovat vaienneet ja meidän tehtävämme on\nvaan osoittaa heidän kohtalonsa loppuvaiheet.\n\nNadsiratelin kautta sai ruhtinas Shestokow tiedon siitä vaarasta, joka\nhäntä uhkasi. Hän ja hänen rikostoverinsa kokoelivat kaikki irtonaiset\nvaransa ja pakenivat Ranskaan. Heidän maahovinsa ja muut tiluksensa\npani valtio takavarikkoon, mutta tsaari Aleksanteri pysyi sanassaan ja\ntuli Shestokowin tiluksien omistajaksi. Jerupkowin väsymättömälle\nahkeruudelle onnistui aikaa myöten suurentaa varallisuuttansa siinä\nmäärässä, että hän voi vähentää keisarillisen herransa huolia\nmaatilusten hoidossa siten, että hän oston kautta sai ne omakseen ja\ntsaarin suostumuksella antoi vapauden kaikille maa-orjilleen,\nHuolimatta Aleksanterin vakavista ponnistuksista lakkauttaa maa-orjuus\nmaassansa, ei hän kumminkaan jaksanut toteuttaa tätä tarkoitusperää,\njota hän niin hartaasti oli halunnnt. Ainoastaan niin kutsutuille\nkruunun talonpojille sai hän armoansa osoittaa, sillä bojaarien juonet\nja vastarinta asettivat hänen tiellensä voittamattomia esteitä. Vasta\nvuonna 1863 onnistui hänen veljensä pojalle, Aleksanteri II:selle,\nsaattaa päätökseen suuri vapauttamistyö, joka Venäjän maa-orjille antoi\npersoonallisen vapauden.\n\nMonta surullista kokemusta tuli vielä kunniassa pidettävän tsaarin\nosaksi. Niitten paino rasitti häntä niin, että hän vaipui liian\naikaiseen hautaan. Mutta että hän järkähtämättömällä luottamuksella\nJumalaan erkani tästä elämästä, osoittaa hänen viimeinen tahtonsa,\njossa hän muun muassa määrää, että kopio 91 psalmista, jonka hän kerran\noli saanut kreivitär Tolstoilta, pantaisiin hänen mukaansa\nruumisarkkuun.\n\nIsä Ilia eli vielä keisarillisen herransa jälkeen, ja miten syvä hänen\nsurunsa oli, näkyi paraiten vanhan palvelijan uskollisuudesta ja\nluopumattomuudesta. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa eroamaan\nhallitsijansa ruumiista, jonka hän Taganrogista, jossa keisari\nAleksanteri heitti henkensä, saattoi Pietariin. Huolimatta pakkasesta\nja korkeasta iästään, istui hän päivät yöt ajamassa vaunua, joka\nsäilytti vainajan hengettömän verhon.\n\nIsä Ilian ainoa ilo oli hänen rakas poikansa, niinkuin hän edelleen\nkutsui Iivanaa, Hänen kanssaan jutteli hän joka päivä ylevästä\nkeisarista, joka siten vielä oli jalomielisyyttänsä lisännyt, että hän\ntehtyänsä hänestä vapaan miehen antoi hänelle oman sukunimensä\n\"Romanow\", josta vanhasta venäläisestä bojaarisuvusta nykyinen\nhallitsijasuku on saanut alkunsa. Nuori Iivana Romanow osoittikin, että\nhän oli ansainnut tämän kunnioituksen; hänen nimensä tuli kohta\nkuuluisaksi venäläisten oppineitten joukossa ja vuonna 1829 perustettu\nPietarin yliopisto piti kunnianaan omistaa hänet opettajanaan.\n\nJerupkow oli aina edelleenkin sama jalo mies ja hoiti nyt niinkuin\nennenkin tiluksiaan. Nämä muodostivat hänen pienen kuningaskuntansa,\njossa hän lempeällä ankaruudella vallitsi pitäen huolta alustalaisiensa\nsivistystarpeista, ja he taas puolestansa olivat häneen hyvin\nkiintyneet, heidän kun oli häntä kiittäminen vapaudestaan ja hyvästä\ntoimeentulostaan.\n\nNadsirateli Markowna yleni pristaaviksi, ja on meille hupaista mainita,\nettä hän on luopunut epärehellisistä vehkeistään ja tullut arvossa\npidetyksi virkamieheksi.\n\nVaikka Shestokow ja hänen kumppaninsa olivat välttäneet hyvin ansaitun\nrangaistuksen, eivät he ottaneet mitään varoitusta tästä katkerasta\nkokemuksesta. Päinvastoin suunnittelivat he uuden salaliiton keisaria\nvastaan, ja heille onnistui valitettavasti hankkia monta liittolaista,\njotka peläten tarkoitettuja parannuksia kallistivat korvansa näille\nhäijyille kuiskauksille. Muutamia kuukausia Aleksanterin kuoltua palasi\nShestokow ystävineen Pietariin pannakseen kavalat tuumansa toimeen.\nLaajalle levinnyt kapinaliike syttyi todellakin, mutta saatiin\nkukistetuksi ainoastaan seuraajan ja veljen, keisari Nikolain oman\ntarmon ja persoonallisen rohkeuden kautta. Paljon ihmisiä vangittiin ja\nsiinä kulkueessa, jota eräänä päivänä jalkasin kuljetettiin Siperiaan,\noli myös Shestokow ja hänen toverinsa Trubetskoi ja Gladkoi.\n\nMe päätämme nyt sillä vakuutuksella, että professori Iivana Romanow on\ntullut onnelliseksi perheenisäksi, joka lapsilleen ja lastensa lapsille\nuseinkin on kertonut sen surullisen kertomuksen, jonka hän nimittää:\n\n    \"Pimeydestä valoo.\"\n\n\n\n"]