[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feHBAKt8Gb6P5mqSjqqOj6TBIxBv-v6HacQHCB-lKCMA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2105,"Kaksi vankia","Heyse, Paul",1830,1914,"2105-heyse-paul-kaksi-vankia","2105__Heyse_Paul__Kaksi_vankia",null,"romaani",[],[],"fi",1876,1907,19963,129267,false,14164,[23],"Fiction",[25],"Historical Novels","\"Kaksi\" by Theodolinda Hahnsson is a historical novel likely written in the late 19th century. The story revolves around Valva, a young woman navigating her life in a rural community, facing familial responsibilities and societal expectations, especially regarding love and marriage, particularly in relation to Tuomelan Mauri, a young man from a neighboring family.  The opening of the book introduces readers to Valva as she observes the serene beauty of her surroundings while managing the household chores. We learn about her family dynamics, particularly her position as the eldest daughter, taking on the role of caretaker after the death of her mother. As Valva and her sisters prepare for church, the conversation reveals the expectations surrounding their potential marriages, notably Valva's unspoken love for Mauri. The narrative sets the tone for forthcoming tensions as Valva grapples with her feelings amidst societal pressures, foreshadowing the challenges that will arise regarding love, duty, and personal choice. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Saksalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva pienoisromaani alkaa, kun unettomuudesta kärsivä nainen saapuu hotelliin keskelle juhlallisia häävalmisteluja. Tarina syventyy kahden ihmisen väliseen kohtaamiseen ja heidän yrityksiinsä vapautua elämäntilanteidensa asettamista henkisistä kahleista sekä menneisyyden painolastista.","Paul Heysen 'Kaksi vankia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2105.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI VANKIA\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nPAUL HEYSE\n\n\nSuomentanut H. T.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nRaitiovaunusta, joka kuljetti matkustajia rautatie-asemalta \"Kolmen\nkypärän\" ravintolaan, poistui yksi ainoa henkilö. Vain hetkiseksi\nnäyttäytyi eteisessä lihava yliviinuri, joka tänään oli puettu komeaan\njuhlapukuun ja heitti nopean, ihmistuntevan silmäyksen matkustajaan.\nMutta kun hän huomasi, että tulokas, joka matkalaukku käsivarrella\njäi kynnykselle ääneti ja nähtävästi neuvottomana seisomaan, ei ollut\nmikään nuori, kaunis eikä komea nainen, huusi hän veltosti esiin\nvetelehtivälle rengille jonkun huoneen numeron ja nousi sitten,\noikaisten valkoista kaulahuiviansa, arvokkaasti jälleen rappusia.\n\nTämä vähemmän kohtelias vastaanotto ei jäänyt yksinäiseltä naiselta\nhuomaamatta. Jonkunlaisella äänen terävyydellä hän senvuoksi käski\nrengin noutaa matkalaukun vaunuista ja viedä sen johonkin huoneeseen,\njossa olisi hiljaista, eikä liian kuuma. (Oli näet sydänkesä).\nHäntä nimittäin vaivasi unettomuus, ja hän olisi ehkä pakoitettu\njäämään tänne viikon ajaksi. Sitten nainen itse otti päivänvarjon ja\nhattulippaan ja kulki, odottamatta opastajaa, rappusia kohti.\n\nTilavassa eteisessä oli pimeätä ja kylmää. Oli sentähden vaikeata,\ntullessa kirkkaasta auringonpaisteesta, erottaa askelmia, ja vielä\nlisäksi oli lattialla kaikenlaatuisia esineitä, jotka tekivät askeleet\nepävarmoiksi. Vasta sillä askelmalla, joka sai valoa pihanpuoleisesta\nikkunasta, matkustaja huomasi, että rappusille oli siroteltu kukkia ja\nvihreitä lehviä.\n\n\"Häitäkö talossa vietetään?\" kysyi hän rengiltä, joka nyt käveli\nhänen jälessään kantaen laukkua. Hän melkein jo voi tämän\nviininvärisistä kasvoista ja sunnuntaitakista, jota tämäkin käytti\nhuolimatta arkipäivästä, arvata vastauksen. \"Kutka täällä sitten ovat\nnaimahommissa?\" hän jatkoi jotakin sanoakseen, vaikka hän itse asiassa\noli vallan välinpitämätön kuulemaan pari vierasta nimeä.\n\nMies selitti palvelusintoisesti, että nämä olivat komeat naimiskaupat;\nkaupungin rikkaimman kauppiaan tytär menee naimisiin oikeuspresidentin\npojan kanssa. Tämä on hauska nuori mies, joka tosin on hieman\nhuikentelevasi elänyt, mutta nyt hän on tullut järkeväksi, eikä hänen\ntarvitse enää pelätä velkojensa painoa. \"Komea avioliitto tosiaankin\nneiti, ja hyvin loistavat häät. Samppanjapulloja ei ole edes edeltäpäin\nlaskettukaan, kuten itarain pikkuvirkamiesten on tapana. Niistä on\nsulhanen pitänyt huolta. Ja hienoa samppanjaa, neiti, parasta lajia.\"\n\nMies siristi pieniä veteliä silmiään ja maiskutti kielellään.\n\nNeiti ei virkkanut mitään; hän kiiruhti vain nousemaan rappusia, eikä\nhän astunut ainoallekaan maassa makaavalle kukalle, vaikk'ei niistä\nyksikään ollut jäänyt ehjäksi; ei hän edes katsahtanut hääjoukkoon,\nkulkiessaan avonaisen ruokasalin ohi. Vasta kun hän oli saapunut\ntoiseen kerrokseen, pysähtyi hän. jälleen.\n\n\"Menemmekö vielä korkeammalle?\"\n\nMies nyökkäsi. \"Kaikki huoneet ovat väkeä täynnä, neiti, sillä\nherra oikeuspresidentin sukulaiset ovat saapuneet mieslukuisina ja\nasettuneet meille. He jäävät enää vain täksi yöksi; huomenna, jos neiti\nsuvaitsisi... huone on muuten hyvin siisti ja aurinkokin paistaa sinne\nvain puolen tuntia aamusin.\"\n\nMies juoksi edellä ja aukaisi ylhäällä yksinkertaisesti kalkitun\nvinttikerroksen pitkän käytävän viimeisen oven, josta lehahti kylmä ja\nummehtunut ilmavirta vastaan. Huone näytti harvoin asutulta, kun vain\nerityisissä tilaisuuksissa, juhla- ja markkinapäivinä matkustajatulva\ntäytti kaikki \"Kolmen kypärän\" loukot. Kun molemmat ikkunat olivat\navatut ja suuret yöperhoset liihotelleet pienen sohvan jouhipatjoilta,\nhuomasi, että huone ei ollutkaan niin epämiellyttävä kuin se ensi\nsilmäykseltä näytti. Talon pitkälle esiinpistävän katonreunan\nalapuolella näkyi tori, vanha kirkko ja etäämmällä pieni linna, joka\nsijaitsi kunnaalla korkeitten puitten välissä. Tänne ei kuulunut\nhääväen lasien kilinä eikä onnitteluhuudot; sai olla varma yörauhasta.\n\nRenki huomasi hiljaisella tyytyväisyydellä, että matkustajalla ei\nollut mitään muistutettavaa tätä majoitusta vastaan. Hän asetti laukun\nesille, katosi hetkeksi ja palasi, tuoden mukanaan raittiilla vedellä\ntäytetyn ruukun, jonka hän asetti pienelle valkoiseksi maalatulle\npesupöydälle.\n\nMies huomautti, että siivoojaneiti ei nyt juuri voinut saapua, sillä\nhänellä oli kovin kiire siistiessään ja pestessään, ja pian alkaisivat\ntanssijaiset. Ell'ei neidillä olisi enää mitään käskettävää, tahtoisi\nhänkin palata alas.\n\nTätä sanoessaan mies myhäili niin viekkaasti, että selvästi voi huomata\nerään noista samppanjapulloista, joita ei oltu edeltäpäin laskettu, ei\nolevan aivan tyhjän, vaan odottavan häntä alhaalla.\n\nVieras nyökkäsi vain päätään ja kääntyi sitten ikkunaan. Vielä senkin\njälkeen, kun hän oli jäänyt yksin, ei hän näyttänyt aikovan riisua\npäästään pientä mustaa, vaalistuneella nauhalla ja rutistuneilla\nkukilla koristettua hattuaan, eikä vapauttaa käsiään harmaista,\nkudotuista rukkasista. Hänen katseensa pysyi kääntymättä tuossa\npienessä linnassa kirkon katon takana, ja mitä kauemmin hän\nkatseli kastanjien ja jalavien auringon kultaamia latvoja, sitä\nalakuloisemmaksi muuttui ilme hänen kasvoillaan, ja jyrkkä pieni\nryppy ilmestyi toiseen suupieleen. Ihmistuntija voi siitä havaita,\nmitenkä usein ja kuinka uhoittelevalla halveksimisella nämä huulet\nolivat lausuneet hyvästit pettävälle toivolle ja tyhjään rauenneelle\nodotukselle.\n\nKorkean kirkontornin kellohuoneesta vastapäätä kuului nyt kuusi\nhitaasti kumajavaa lyöntiä. Tuntui siltä kuin ne olisivat murtaneet sen\nlumouksen voiman, joka oli vallannut tuon yksinäisen naisen ikkunan\nluona. Hän kulki pari kertaa huoneen poikki ja astui sitten pienen\npölyisen peilin eteen sillä välinpitämättömällä liikkeellä, joka on\nominainen naisille, jotka tietävät ett'ei kukaan, joka näkee heidät,\najattele kasvojen kauneutta eikä rumuutta. Yksi niitä sananparsia,\njotka ikuistuttavat jonkun vanhan erehdyksen, on myös se väite, että\nruminkin viimein tottuu ulkomuotoonsa, ja ett'ei kukaan pidä omia\nkasvonpiirteitään epämiellyttävinä. Ja kuitenkin löytyy useita,\netenkin yksin jääneitten naisten joukossa, joille ei mikään ole\ntuskastuttavampaa kuin silmäys peiliin.\n\nNiinpä meidänkin naisemme tarkasti vain sivumennen vaatetustaan, ja hän\nnäytti miettivän, ottaisiko kaupungille lähtiessään vaalistuneen hatun\nvai uuden hattulaatikosta. Mutta suupielessä olevan rypyn vavahdus\nnäytti ilmaisevan, että hänen mielestään oli samantekevää missä puvussa\nhän täällä esiintyisi. Vain kasvot ja kädet hän virkisti raikkaalla\nvedellä ja lähti sitten huoneesta.\n\nOlikohan se hajamielisyyden vai saamattomuuden vaikutuksesta -- hän\nerehtyi äskeisten rappusten suhteen, ja äkkiä hän huomasi olevansa\nkäytävän päässä. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta nyt hän joutui\neräille sivuportaille, ja ajatuksiin vaipuneena kun oli, asteli hän yhä\nalemmas luullen, että kaikki portaat johtaisivat ulkosalle. Pian hän\nkuitenkin huomasi eksyneensä eräälle parvekkeelle, joka oli rakennettu\nruokasalin yhdelle seinämälle tanssimusiikkia varten. Nuottitelineet\nolivat jo oikeassa järjestyksessä. Suuri kontrabasso lepäsi kuin\nnukkuva jättiläinen kahdella tuolilla jahtitorvi päänalusena ja\nklarinetti poikkipuolin kasvoilla. Kukaan soittajista ei ollut vielä\nilmaantunut ja alhaalla permannolla olevat pöydät olivat myöskin\npoistamatta, joten tanssijoillakaan ei ollut tilaa. Eksynyt vieras ei\nnäinollen malttanut palata, vaan jäi seisomaan lasiovelle hetkeksi\ntarkastamaan alhaalla olevaa seuraa.\n\nTämä ei eronnut muista hääväestä päivällisen ja tanssin välillä.\nSiinä oli kylläisiä viininvärisiä isiä, joilla oli hankalata ahtaissa\nvalkoisissa kauluksissaan; hyvinvoipia äitejä puettuina sinipunerviin\nsilkkipukuihin ja suuriin silkkipitsimyssyihin, jotka olivat siirtyneet\nvinoon tai rypistyneet monissa syleilyissä. Suloisesti hymyilevät\nkapeaharteiset nuodeneidot kulkivat salissa edestakaisin paksut\nseppeleet päässä, milloin veitikkamaisesti milloin väsyneesti kuiskaten\ntoistensa korviin. Monennäköiset tanssipukuiset nuorukaiset maistelivat\nhitaasti viimeistä samppanjalasia sikareittensa ohella, ja jos eivät\nsattumalta olleet rakastuneet, pitivät parempana olla tarjoamatta\ntanssitaitoaan näin kuumalla ja keskellä valoisaa päivää. Eräässä\nnurkassa remusi lapsiparvi jatkaen makeisten syöntiä ja laskien montako\nmakupalaa oli tullut taskuun säästettyä. Liikutuksen kyyneleet ovat\naikoja sitten ehtyneet, malja-esitysten juhlatunnelma on kadonnut ja\nkaikkea muuta kuin juhlallinen, ruo'ansulatuksesta johtuva väsymys\non vallannut vieraat. Jokaisesta tuntuisi varmaankin suloisemmalta\nasettua johonkin hiljaiseen nurkkaan, jossa voisi, tarvitsematta olla\nkohtelias, nauttia ettonetta.\n\nVieras tuolla ylhäällä soittoparvekkeella oli kyllin usein ollut läsnä\nhyvien ystävättärien häissä -- vuosi vuodelta yhä maltillisemmalla\nmielellä, kuten pitääkin, jos tahtoo panna merkille toisten\nheikkouksia -- huomatakseen sen salatun ikävystymisen, joka piilossa\npalttinanenäliinan takana ilmeni. Nytkin taas alkoi yllämainittu ryppy\nsuupielessä vavahtaa, eikä hän olisi enää viittä minuuttiakaan jäänyt\nkatselemaan tätä väsyttävää näytelmää, ell'ei hän olisi huomannut\nnuorikkoparia, joka ei käyttäytynyt aivan tavallisella tavalla.\n\nMorsian nimittäin oli, sillä aikaa kun vieraat nousivat syömästä,\njäänyt paikalleen pitkän pöydän ääreen, ikäänkuin hänen olisi täytynyt\nvaalia sen lihavan vanhan herran päivällisunta, joka lepäsi liivit\navoinna hänen oikealla puolellaan suuressa nojatuolissa. Nukkuva oli\nluultavasti hänen appensa, joka täten soi itselleen levon laakereillaan\nhuolehtiessaan niin hyvin pojastaan. Myrttiseppeleen alla olevat\nkasvot eivät suinkaan olleet kauniit, eikä tuo mitättömän näköinen\npikku olento voinut hopeaisen harsokankaan ja morsiushunnunkaan\nsuojassa salata, että toinen olkapää oli korkeammalla toista.\nMutta sensijaan olivat hänen kaulakoristeensa ja rannerenkaittensa\nkivet kyllin suuret ja säteilevät, ohjatakseen katseet tällaisista\npikkupuutteellisuuksista. Nuoren morsiamen silmät loistivat viinin\npunertamien silmäluomien alta niin hellästi ja luottavasti, ett'ei\nsilti vastenmielisesti tarkastellut hänen kasvojaan. Alakuloisuus,\njoka niissä ilmeni, ei näyttänyt johtuvan yksinomaan painostavasta\nhäätunnelmasta. Morsian oli vetänyt luokseen pienen tyttösen, joka\nvarmaankin oli hänen siskonsa, ja puheli hiljaa ja innokkaasti tämän\nkanssa. Aika ajottain hän pusersi itkettyneet silmänsä pienokaisen\npehmyttä tukkaa ja ruususeppelettä vastaan, mutta kukaan ei näyttänyt\nsiitä huolivan, kaikkein vähimmin se, jota nämä salaiset kyyneleet\nkoskivat. Tuo pitkä, moitteettomasti puettu nuori mies, jolla oli\nhieman ohutta vaaleata tukkaa päälaella, oli varmaankin sulhanen. Hän\nkäyttäytyi, leväten oikonaan sohvalla, sikari valkoisten hampaitten\nvälissä, mahdollisimman kylmällä, suosiollisella alentuvaisuudella\nparia pikkukaupunkilais-serkkua kohtaan, jotka seisoivat hänen edessään\nkunnioittaen jokaista hänen kokkapuhettaan kohtuuttomalla naurulla.\nSillävälin haukotteli heidän ihailunsa esine aivan ujostelematta\nja vihdoin hän esitti, että he lähtisivät erääseen sivuhuoneeseen\npelaamaan tarok'ia.\n\nVasta vanhemman serkun, nuoremman keksiessä sanan \"kapitaali\",\nlausuttua arvelun, että vanhemmat naiset ehkä voisivat panna enemmän\npahakseen tämän lähdön kuin nuoret, luopui sulhanen oikustaan.\nSensijaan hän selitti, ettei hänestä tänään kumminkaan olisi\ntanssijaksi; hän oli muka liian pitkä pienelle rouvalleen ja tanssi\nylipäätänsä vain _vierasten_ naisten kanssa.\n\nOuto tuolla soittoparvekkeella ei luonnollisesti tästä puheesta\nymmärtänyt mitään, mutta sanoja seuraavat kasvojen ilmeet\nsanoivat hänelle kylliksi. Hän ei voinut enää kauemmaksi jäädä\ntähystyspaikalleen; hän lähti siis hiljaa kuten oli tullutkin,\nhapuili monia ahtaita pimeitä portaita ja huoneita ja saapui vihdoin\nonnellisesti eräälle ovelle, joka aukeni puutarhaan.\n\nPian hän oli varjoisalla syrjäkadulla, ja nyt hän näytti olevan tutulla\nalueella. Vielä pari katua ja kujaa ja hän saapui jalkatielle, joka\nkiersi pienen puiston viertä ja jota nuoret akaasiapuut varjostivat.\nTäällä oli herttaista ja hiljaista; lapsenhoitajattaria istui\npenkeillä, ja heidän vieressään uinailivat hoidokkaat vaunuissa,\nsuurempien lasten leikkiessä nurmella. Aurinko laskeutui jo, ja läheni\nkukkuloita, ja puitten pitkien varjojen vaeltaessa pitkin ketoja ja\njoentöyräitä loisti ylhäällä kunnaalla linnanen heleässä illanruskossa\nsalamoivin ikkunoin, ympärillä kasvavien puitten latvojen kylpiessä\nlämpimässä hehkussa.\n\nKaikki tämä näytti olevan vieraalle tuttua, sillä hän jatkoi nopeasti\nkulkuaan katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, ikäänkuin\nvaihtelevan suloinen seutu olisi ollut toisarvoinen mieltä virkistävän\nkuljeskelun rinnalla. Hän hengitti usein täysin siemauksin, pysähtyi\nsilloin tällöin, sulki silmänsä ja heilutti omituisesti molempia\nkäsiään ilmassa, kuten lintu, joka paettuaan häkistä koettelee\nsiipiään, ennenkuin antautuu vapaitten tuulien tuuditettavaksi.\n\nNiin saapui hän vihdoin joelle, joka rauhallisesti tasaisin lainein\nvirtasi pensaita kasvavien töyräitten lomi. Hirsilautta kulki\nparaillaan laaksoa kohti. Toinen lauttamies oli peräsimessä, jota\nhänen tuskin tarvitsi liikuttaa, ja toinen loikoi peitteellä, hehkuva\npiippunysä huolimattomasti suussa. Hän oli juuri nukkumaisillaan,\nsillä hän tunsi olevansa niin huoleton tällä seudulla näin tyynenä\niltana. Yksinäinen nainen rannalla epäröi hetken nähdessään ohi lipovan\nlautan, huutaisiko perämiehelle, että tämä pysähtyisi ja ottaisi hänet\nmukaansa. Niin hän pääsisi jokea alaspäin -- suureen virtaan, johon\njoki laskee -- ja merelle -- yhä kauemmas kohti tuntemattomuutta ja\nrajattomuutta. --\n\nLautturit olivat jo aikoja sitten liukuneet lauttoineen ohi, kun hän\nirtautui haaveiluistaan; hän jatkoi kulkuansa. Tie johti kivisillalle\nja sieltä kaupunkiin. Hän kulki ohi puutarhojen ja maatalojen, jotka\nhän kaikki tunsi ja hän tarkkasi kaikkia muutoksia, jotka viime aikoina\nolivat seudulla tapahtuneet. Vihdoin hänen katseensa pysähtyivät\nerääseen suurempaan rakennukseen, joka oli aivan äskettäin rakennettu.\n\nSiinä oli pylväskäytävä, jossa oli kuusi hentoa kauniisti marmorin\ntapaiseksi maalattua puupylvästä. Pylväitten yläpuolella oli laakea\nkreikkalainen pääty, jonka kärjessä oli jonkunlainen vertauskuvallinen\nolento, jonka selkään oli pistetty tukea varten luja rautakanki,\nmutta jonka valitettavasti huomasi molemmin puolin. Leveässä\narkkitradissa pylväitten yläpuolella oli piirretty äskettäin kullatuin\nkirjaimin päällekirjoitus: \"Teatteri\". Pari paperiliuskaa molemmissa\näärimmäisissä pylväissä ilmoitti, että tänään illalla tulisi\nesitettäväksi kansallisrunoilijamme Fr. von Schillerin klassillinen\nmurhenäytelmä \"Kavaluus ja rakkaus\".\n\nNäytäntö oli jo puoli tuntia aikaisemmin alkanut ja kassanhoitaja\naikoi juuri sulkea lippuluukun ja laskea tämänpäiväiset tulot, kun\nvieras nainen saapui ja pyysi saada piletin permannolle. Etsiessään\nrahaa laukusta näytti nainen äkkiä häpeävän kudottuja käsineitään ja\nmuutakin pukuaan. Mutta hän oli jo ottanut lipun vastaan, ja kun siinä\noli korkea numero, voi hän luottaa siihen, että hän täydessä huoneessa\npääsisi huomaamatta sekaantumaan ihmisjoukkoon.\n\nEi kukaan todellakaan huomannut, että keskellä ensi näytöksen\nloppukuvaelmaa ovi permannolle vielä kerran avattiin ja että vaatimaton\nnainen kuulumattomasti otti paikkansa viimeisellä penkillä. Heti\nsenjälkeen kajahti käsien paukuttelemisesta ja esiinhuudoista johtuva\nhuumaava melu; innostus näytti jo olevan hyvin korkealla ja yleisö\nerinomaisen tyytyväinen taiteilijoihin.\n\nVäli-ajalla nousivat kaikki paikoiltaan osaksi saadakseen hieman\nhengähtää vapaudessa tai tervehtiä tuttavia ympärillä. Täällä\nluonnollisesti kaikki tunsivat toisensa. Vieras nainen oli jo\nsisäänastuessaan laskenut hunnun kasvoilleen, ja nyt hän syventyi\nhartaasti lukemaan teatterilippua, ikäänkuin hän olisi pelännyt,\nettä joku olisi hänet tuntenut. Vain naapuriaan hän salaa tarkasti\nja huomasi hämmästyksellä, että tämä teki kuten hän itsekin: istui\nkatsomatta ympärilleen ja tervehtimättä tuttavia ylemmillä riveillä.\nHuomasi ilmeisesti, että mies tunsi olonsa epämukavalta.\n\nHän oli varmaankin outo täällä, kuten hän itsekin. Näytelmän lopussa\nei hän liikuttanut kättään, vaikka hänen kukoistavat, nuoret kasvonsa\nolivatkin suunnatut suurella jännityksellä näyttämöä kohti. Muutenkin\noli hänessä paljon kummallista. Hänen suuret, voimakkaat jäsenensä\nolivat kesäpuvun peittämät, joka yltyleensä oli hänelle liian ahdas\nja lyhyt. Sininen silkkinen kaulahuivi oli solmittu kömpelösti hänen\nkaulalleen. Olkihattu lepäsi polvilla ja kädessä oli hopeapäinen\nkeppi. Mutta ihmeellisintä hänessä oli, huolimatta muhkeasta ja\nterveestä ulkomuodosta -- hän ei varmaankaan ollut yli kahdenkymmenen\nseitsemän ikävuoden -- että hänellä oli tekotukka, ja vielä lisäksi\nsemmoinen, joka ei väriltään ollut hänen oman tukkansa kaltainen, vaan\nvivahdukselta vaaleampi eikä oikein sopinut päähänkään.\n\nKaikki tämä pisti naapurin silmiin permannon hämärässä, mutta kun mies\nistui viimeisellä penkillä ei kukaan muu sitä huomannut. Ensimäinen\nsuosiollinen vaikutus, jonka tuntemattoman nuorekkaan voimakkaat\nkasvot ja hänen puoliksi aatteelliset ja puoliksi naivit ilmeensä\ntekivät, katosi, kun nainen huomasi kaikki nämät omituisuudet, ja\nhän oli iloinen, että mies osotti yhtävähän halua puhelun alkamiseen\nkuin hän itsekin. Mikä hän on? Mikä asema ja virka hänellä on? Nämät\nkysymykset panivat naisen hiljaisuudessa arvelemaan, vieläpä seuraavan\nnäytöksen ensi kuvaelman aikanakin, kunnes kappale kokonaan veti hänen\najatuksensa puoleensa.\n\nIhmeellinen näytelmä! Ainoa laatuaan. Missä löytyy niin paljon\nnuoruuden haaveilua, niin paljon kiihtynyttä, intohimoista elämän\nvasta-alkajan tunnetta yhdistettynä niin kypsään taiteelliseen\nvoimaan, niin mestarilliseen vaikutuksen herruuteen yhdessä ja\nsamassa teoksessa? Ei ennen eikä jälkeenkään ole ilmestynyt\nvertaista tälle hengelle, ja sillä välin kun hänen muut luomansa\nonnistuvat ilmieläviksi näyttämöllä vain onnellisissa olosuhteissa,\nvoivat tämän nuoruusteoksen henkilöt pienen maaseututeatterin\nkurjimmassakin esityksessä olla varmat valtavasta vaikutuksesta;\nne vetävät hajamielisimmän ja välinpitämättömimmänkin katselijan\nvastustamattomasti piiriinsä.\n\nNiin tapahtui täälläkin. Ferdinandin esittäjä oli hoikka nuorukainen,\njolla oli ohut, kimeä ääni; hänen Louisensa oli kellervä pieni olento\nkivettynyt tuskanilme kasvoissaan, joka pikemmin näytti olevan\nhammassärkyä kuin lemmenkaihoa. Lady Milfordilla oli kaula-ajoksen\nalkua, jota leveä musta samettinauha ei täysin voinut peittää, mutta\nkuitenkin seurasi yleisö hartaana hengitystä pidätellen, ja matkustava\nneiti viimeisellä penkillä oli kokonaan unohtanut epämieluisan\nvaikutuksen, jonka naapuri oli häneen tehnyt, kun tämä seuraavalla\nväliajalla äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja lausui hiljaisella,\nkauniisti sointuvalla äänellä arvelunsa kappaleesta ja sen esityksestä.\n\nHänen tapansa lausua sanottavansa ilmaisi harvinaista, melkeinpä\noppinutta sivistystä, ja kuitenkin hän heti ensi sanoissaan tunnusti,\nett'ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä kappaletta; hän tunsi\nrunoilijan yleensä vain lukematta. Nainen taas ilmaisi että hänkin oli\nollut teatterille melkein vieras, sillä hän asuu pienessä kaupungissa,\njonne tuskin koskaan matkailevat teatteriseurueet löytävät tiensä.\nHänen aikaisemmassa nuoruudessaan, jonka hän on täällä elänyt, ei\ntäällä ollut varsinaista paikallista teatteria, puhumattakaan omasta\nteatteritalosta. Vain silloin tällöin oli hän nähnyt huvinäytelmiä\nesitettävän \"Kolmen kypärän\" ravintolan suuressa salissa, jossa hänkin\nkerran tai pari oli ollut mukana.\n\n\"Minulta puuttuu sellaisiakin nuoruudenmuistoja\", lausui mies\nkaihomielisesti hymyillen, joka antoi hänen täyteläiselle suulleen\nominaisen sulon. \"Minä olen kasvanut suorastaan maan alla; minulla\nei sentähden ole ollut maailmasta tai niistä taiteista, jotka sitä\nesittävät, mitään elävää käsitystä. Kun sitten olin täysi-ikäinen ja\nminun piti ruveta elämään, oli se maailma, joka oli määrätty minun\ntoimintapiirikseni, kylä. Ihmisten kohtalot ovat ihmeelliset. Onneksi\nlöytyy toki korkeampi viisaus, joka ymmärtää kaiken, mikä meille on\nkäsittämätöntä ja mikä meistä tuntuu epäoikeutetulta.\"\n\n\"Te uskotte sen siis myös!\" puuttui nainen nopeasti puheeseen,\nheittäen harson sivulle, sillä hänen tuli lämmin. \"Se on tosi; ell'ei\nolisi mitään oikeutta harrastavaa maailman johtoa, joka on meille\nlopullisesti säästänyt korvauksen ja sovituksen paremmassa elämässä,\nei tämä elämämme komedia olisi sisäänpääsynkään arvoinen. Minunkin,\nvaikka olen aina elänyt kaupungeissa ja kyllä olisin voinut matkustaa,\njos niin olisin tahtonut, on kohtalo pakottanut elämään kuin 'maan\nalla'. Olen usein kysynyt itseltäni miksi en minä ole saanut hieman\nkevytmielisyyttä osalleni kuten muutkin, jotka vain ajattelevat\nitseään, muodostaakseen elämänsä tarpeittensa ja toivonsa mukaiseksi ja\njoilla ei kuitenkaan ole omantunnonvaivoja. Mutta vaikka minusta usein\ntuntuu, kuin olisin tukehtua ahtauteen, niin en kuitenkaan ole voinut\npakottaa itseäni särkemään ruutua suletusta ikkunastani. Pienissä\nolosuhteissa tulee niin pikkumaiseksi.\"\n\n\"No\", sanoi mies omituisella juhlallisuudella, joka ei oikein näyttänyt\nsopivan hänen nuoruudelleen, \"kenpä tietää, eikö Teillekin joskus suoda\npääsyä vapauteen. Onhan Teillä nyt jo ilo nähdä nuoruutenne kaupunkeja,\nilo, joka ei koskaan voi tulla minun osakseni, sillä sitä seutua, jossa\nminä olin nuori, en minä ajattele ikävöiden enkä kaipaillen.\"\n\nNainen vaikeni hetkisen.\n\n\"Mistä Te tiedätte, että minä olen tullut tänne mielelläni?\" kysyi hän\nsitten. \"Toimitettava asia sai minut tänne. Minulla ei ole ystäviä,\ntuskinpa enää tuttaviakaan tässä kaupungissa, ja kun minä ajattelen,\nmillä lapsellisilla tunteilla vuosia sitten täällä kuljeskelin, mitenkä\nkuvittelin tulevaisuutta, kun pienenä tyttösenä leikittelin tuolla joen\npartaalla ja juostessani linnanvuorelle, ja kuinka kaikki on nyt niin\ntoiseksi muuttunut...\"\n\nEsiripun kohoaminen aiheutti sen, että hän pidätti lauseen loppuosan.\nHän huomasi, mitenkä hänen naapurinsa heti taas syventyi kappaleen\njuoneen ja kokonaan näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Hänelle\nitselleen oli vaikeata kääntää ajatuksiaan katkenneesta keskustelusta.\nHänestä tuntui aivan uskomattomalta ja hyvin sopimattomalta, että hän\noli niin äkkiä tuon vieraan kanssa vaihtanut syvimpiä tunteitaan.\nNähtävästi ei hän voinut herättää naapurissa mitään mielenkiintoa.\nVierashan se oikeastaan oli alkanut tämän luottavan keskustelun ja itse\nlausunut ensimäiset sanat persoonallisista suhteista, mutta hänen olisi\npitänyt vastata varovaisemmin ja olla johtamatta puhetta heti niin\nsyvälle. Hän päättikin käyttäytyä ensi väliajalla malttavammin, ja jos\npuhe kääntyisi äskeisille laduille, katkaisisi hän puheen tai jättäisi\nteatterin. Mutta hän ei mitenkään voinut jättää naapuria ajatuksistaan.\nMitä tämä oli lausunut, kaikui niin surulliselta ja alistuvalta, ja\nhänen rauhalliset kasvonsa mustine silmineen kuvastuivat yhä hänen\nmielessään, vaikka hän osasikin pidättäytyä katsomasta miestä sivulta.\nMikähän tuo olento lie ja kuinka hän sietää elää kylässä? Hän on\nvarmaankin koulunopettaja, joka on kasvanut seminaarissa, köyhien\nihmisten lapsi. Ja kuitenkin oli hänen olennossaan jotain, joka ei\noikein sopinut tähän otaksumaan.\n\nKun nyt kolmaskin näytös oli lopussa, kääntyi nainen tahallaan poispäin\nniin että selkä melkein kääntyi mieheen. Juuri silloin kuuli hän miehen\nsanovan:\n\n\"Lämpenettekö Tekin runoudesta niin, että mielellänne lähtisitte\nteatterista voidaksenne tehdä tai kokea jotakin hyvin suurenmoista,\njotakin, jossa voipi panna elämänsä alttiiksi menettääkseen vähän\nliikaa verta. Voi olla, että vain minusta niin tuntuu, mutta ehkä se\non siksi, ett'en ole tottunut tällaiseen; mutta minä arvelisin, että\njokaisen täytyisi tuntea samoin.\"\n\nNainen ei voinut olla kääntymättä puhujaan.\n\n\"En usko\", vastasi hän, \"katsokaapa vain näitä kasvoja; mutta ajatpa\novatkin muuttuneet. Yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden tuottama\nerilaisuus on näkyvissä vielä tänäpäivänä. Mutta siihen on yhä enemmän\ntotuttu, kaikki käyköön kuten Jumala tahtoo, ja sellainen ylenpalttinen\nrakkaus -- missä löytääkään sellaista enää meidän päivinämme?\"\n\n\"Minun kylässäni ei ainakaan löydy Ferdinandia eikä Louise'a\",\nvastasi mies hienolla myhäilyllä. \"Mutta mitä minä olen kaupungeista\nlukenut tai kuullut -- ajatelkaapa vain sanomalehtien rikosjuttuja,\npuhumattakaan keksityistä romaaneista -- ei ihmiskunta parissa\ntuhannessa vuodessa ole juuri yhtään muuttunut. Mutta se on liian pitkä\npuheenaine väliajalle.\"\n\nMolemmat vaikenivat ja katselivat taas vallan välinpitämättömästi kukin\nsuunnalleen. Mutta ei mieskään voinut olla ajattelematta kaikenlaista\nnaapuristaan. Hän huomasi naisen kasvot kaikkea muuta kuin kauneiksi,\nmutta hänen tukkansa väri ja runsaus pisti hänelle silmiin ja samoin\nkullankiiltoiset kulmakarvat. Suu oli hänen vaietessaan nuorekas,\nmelkeinpä ihastuttava, mutta kun hän rupesi puhumaan, rumensi sen\nedellämainittu jyrkkä uurre huolimatta moitteettoman valkeista\nhampaista. Hänen kylässään, jossa ei mikään erityisen kaunis naistyyppi\nvetänyt huomiota, oli hän kuitenkin joskus mieltynyt joihinkin\nterveisiin, täyteläisiin kasvoihin, mutta mitään syvempää tunnetta\nherättämättä. Mistä se johtui, että hän täällä, jossa ei nuoruus\neikä sulo voinut koitua hänelle vaaralliseksi, tunsi jonkunlaista\nsalaista vetovoimaa? Oliko se hänen naapurinsa äänen sointu vai hänen\nsanojensa sisällys, joka antoi aavistaa kieltäymyksiä täynnä olevasta\nelämästä, kuten hänen itsensäkin? Tai oliko runoilijan teoksesta tuleva\nhehku viskannut kaikenlaatuisia kipinöitä hänen sisimpäänsä, jotka\nvaikuttivat sen, että hän katseli nyt kaikkea ympärillään lämpimämmin\nsykkivällä sydämellä?\n\nHän oli tottunut paljon ajattelemaan kuten kaikki, jotka elävät\nahtaissa ja ala-arvoisissa oloissa. Niin hän jatkoi sen vaikutuksen\nselvittämistä, jonka vieras nainen oli häneen tehnyt, ja sillävälin\nkun nainen hänen äänettömyydestään päätti, että hän oli väsynyt tähän\nomituiseen seurusteluun, kertasi mies ääneti muistossaan kaiken, minkä\nnainen oli puhunut ja koetti siten saada puhutusta käsityskannan.\n\nVihdoin hän taas kiintyi kappaleeseen. Hänen kasvoiltaan voi selvästi\nlukea kaikki mielentilan vaihdokset, jotka runoelmassa seurasivat\ntoisiaan: pelon, osanoton, intohimoisen harmin, halveksimisen, vihan\nja ihastuksen. Hänen otsansa punertui, hänen huulensa henkivät\näänekkäästi, sieramet värisivät ja lopulla kyyneltyivät hänen\nseposelällään olevat silmänsä, hiljaa pursuivat pisarat ja vierivät\nhänen huomaamattaan voimakkaita, kalpeita poskia pitkin.\n\nKaiken tämän näki hänen naapurinsa. Hän ei voinut mitenkään torjua\nyhä kasvavaa mieltymystä tähän ihmeelliseen alottelijaan, vaikkakin\nensimäinen epämieluisa vaikutus, joka etupäässä johtui hänen tukastaan,\nyhä pysyikin hänen sielussaan. Niinpä hän heti, kun esirippu laskeutui\nviimeisen kerran, kiiruhti nousemaan, veti harson kasvoilleen, tervehti\nmiestä lyhyesti ja äänettömästi ja laittautui lähtemään.\n\nHän huomasi, että mies yhä jäi istumaan kuin lumottuna eikä vastannut\ntervehdykseen. Hän ei ymmärtänyt mitenkä kappale oli voinut tehdä\nsellaisen vaikutuksen. Hän tunsi kappaleen tarpeeksi tulematta siitä\nenää innostuneeksi, ja näytteleminen, erittäinkin Louisen osassa, oli\nnäytös näytökseltä tuntunut yhä enemmän vääristellyltä, mauttomalta.\nUlkona hän hengitti illan vilpoista ilmaa ja päästi helpotuksen\nhuokauksen. Hän valitsi sen tien, jota oli tullut ja joka vei virran\nviertä; hän tahtoi karttaa keskikaupungin tukahduttavia katuja.\nJoitakuita tähtiä oli jo taivaalla, kalpea kuun reuna pilkisti puitten\nlatvojen takaa esiin ja ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain\njotkut sirkat ja sammakot häiritsivät.\n\nHän ei ollut vielä astunut kolmeakymmentä askeltakaan teatterilta, kun\nhän kuuli äänen takanaan:\n\n\"Aijotteko vielä kävellä huviksenne, neiti? Sallikaa minun saattaa\nitseänne kappaleen matkaa. Minun on mahdotonta nyt jo mennä kotiin --\ntarkoitan, että tukehtuisin siellä.\"\n\nNainen vastasi tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä. Tuntui\nmiellyttävältä ja samalla epämieluisalta tämä seuraaminen. Mutta\nmitenkä hän hennoisi evätä hänen seuransa kun mies niin vaatimattomasti\nlähestyi?\n\nMies ei vielä ollut asettanut olkihattua päähänsä eikä hän juuri tehnyt\nedullista vaikutusta, kun hän tuossa seisoi, hattu saamattomasti\ntoisessa kädessä ja hopeapäinen keppi heiluen toisessa, vaikka hänen\npitkä, kookas vartalonsa ja pieni päänsä leveillä hartioilla olikin\nkävellessä vielä selvemmin havaittavissa. Silmät olivat suunnatut kohti\nkirkasta juovaa taivaalla, ja hänen kasvoillaan oli vieläkin ihastus\nnähtävissä.\n\n\"Kuinka onnellinen ihminen!\" sanoi mies puol'ääneen. \"Eikö Teidänkin\nmielestänne, neiti? Hän varmaankin tunsi tämän maallisen elämän painon\nkuten mekin, ja ehkä vielä raskaammin, sillä hän oli syntynytkin\nvapautta varten. Eikö jokaisen pitäisi itse saada kokea samaa vaikkapa\nvain katsojana ja ystävänä, jotta ei tarvittaisi kuvata tällaisia\nrakastavien sydäntäraastavia kohtaloita? Ja kuitenkin tuntuu aina\nkuin hän antaisi todistuksen korkeimmista piireistä, hengittäisi\nilmapiirissä, jossa ei ole utua eikä hellettä, ikuisessa taivaallisessa\nvapaudessa, ja niin kauan kuin me olemme hänen läheisyydessään me\nvankiparat emme tunne kahleitamme. Luittemme ja ytimiemme läpi virtaa\nkuin pyhä tuli, luulottelemme voivamme tehdä uskomattomia urotöitä\nja, kuten Ferdinand, vaatia maailman ja yhteiskunnan taisteluun ja\nmieluummin sortua kuin kauemmin hengittää niin ilettäviä usmia. Kun\nsitten esirippu lankee, olemme taas heikkoja ihmislapsia, jotka\nkorkeintaan voimme siirtää kahleitamme paikasta toiseen, hetkeksi\nhuojentaa niiden painoa.\"\n\nPuhuja huokasi ja seisahtui äkkiä.\n\n\"Suokaa anteeksi, että vaivaan Teitä näin alakuloisilla mietteillä\",\nsanoi hän koettaen hymyillä. \"Mutta minähän olen jo Teille tunnustanut,\nett'en enää koskaan tule teatteriin menemään; se vaikuttaa samalla\nlailla kuin lasillinen heikkoa viiniä ihmiseen, joka ei koskaan ole\njuonut; se nousee heti päähän, ja hän lörpöttelee kaikesta, mistä hänen\nsydämensä on täysi. Jos seurani on Teistä epämiellyttävä...\"\n\n\"Ei vähääkään\", vastasi nainen nopeasti ja siirsi taas harson sivulle.\n\"Onhan aivan luonnollista, että tekee mieli puhua sellaisen vaikutuksen\njälkeen. Minuun se vaikutti vähemmin voimakkaasti. Hyvä Jumala --\nkertomus kiltistä haaveksivasta tytöstä, joka ei löydä tilaa maailmassa\nja joka joutuu kovan kohtalon tallattavaksi kuin hauras ruoko, on niin\njokapäiväinen ja voi meitä vähemmin liikuttaa kuin luomakunnan herroja,\njotka useimmiten ovat syypäät siihen, ja jotka, kun sellaista tapahtuu,\nkumminkin vähän tuntevat katumusta.\"\n\n\"Voin vakuuttaa Teille\", lausui mies hartaalla äänellä, \"että minä\nen kuulu tuohon joukkoon. Minua liikutti tämän onnettoman ihmisparin\nsuuret valtavat tunteet, jotka toiselta puolen palkitsivat heidän\nkärsimyksensä. Joka tuntee niin voimakasta intohimoa, hänessä täytyy\nolla väkevämpi elämäntunne kuin meissä muissa, joilta päivät kuluvat\npääksytysten vieden velvollisuudesta toiseen; eivät milloinkaan tuo\nrajua onnenpuistatusta, ei milloinkaan ankaraa, polttavaa tuskaa. Oi,\nja olla vielä lisäksi nuori ja varma siitä, että sitä jatkuu kunnes\ntukka tulee valkoiseksi ja polvet horjuviksi! Mutta Teillä siitä tuskin\non käsitystä. Naisille opetetaan jo aikaisin, että he ovat luodut\nkärsimään ja palvelemaan.\"\n\n\"Kunpa vain voisi vastaanottaa jokaisen opetuksen nousematta\nvastarintaan!\" sanoi nainen katkerasti ja työnsi kiihkeästi\npäivänvarjon kärjen käytävän valkeaan hiekkaan. \"Mutta mistä tulisi\njokaisen ihmisolennon rintaan, olkoonpa kumpaa sukupuolta tahansa,\nkaiho valoon ja ilmaan, vapauteen, onneen ja auringonpaisteeseen, kun\neräitten Jumalan lapsipuolten kerran kaikkiaan täytyy luopua tämän\nodotuksen täyttymisestä? Tosin löytyy kasveja, jotka ovat itäneet\nvarjossa ja joitten täytyy varjossa elää ja lakastuakin, mutta että\nihmisen, jolla on terveet jäsenet ja voi liikkua paikasta toiseen,\ntäytyisi pysyä hiljaa siinä paikassa, johon on istutettu, vain siitä\nsyystä, että hän on liian tunnollinen astumaan niitten näkymättömien\nsulkujen ja aitojen yli, jotka hänelle on selitetty ylipääsemättömiksi\n-- ettekö Te äsken juuri sanonut, että me tunnemme itsemme vangeiksi\nsellaisen vapaudenrunoilijan läheisyydessä? Minun täytyy tunnustaa,\nettä kadehdin jokaista todellista rangaistusvankia käsirautojen tähden.\nKun kädet ja jalat ovat vapaat ja vankilan ovi on selällään, eikä\nkuitenkaan voi turhantarkan velvollisuudentunnon tähden paeta, eikö se\nole vieläkin surkuteltavampaa, vieläkin masentavampaa?\"\n\nMies ei heti vastannut. Nainen tunsi, että hän katseli häntä pitkään ja\ntutkivasti, ja kun mies taas alkoi puhua, kuului hänen äänensä entistä\nhellemmältä ja sydämellisemmältä.\n\n\"Rohkenenko kysyä, neitiseni, mitkä ne velvollisuudet ovat, jotka\nestävät Teitä muodostamasta elämäänne toivonne mukaiseksi.\"\n\nPuhuteltu pudisti päätään.\n\n\"Mitä mielenkiintoa se teissä voisi herättää? Se on kokonainen\nelämäntarina, yhtä jokapäiväinen ja pitkäveteinen kuin tuhannet\nmuutkin; joka sellaista paraillaan kokee, hän katsokoon mitenkä siitä\npääsisi. Te varmaankin tarkoitatte hyvää kysymyksellänne\", lisäsi hän,\n\"mutta minä vakuutan, että Te ette mitään kadota, jos minä jään teille\nvastauksen velkaa. Auttaa minua te ette kuitenkaan voisi.\"\n\n\"Auttaa? Kenpä tietää, neiti hyvä. Joka päivä tapahtuu vieläkin\nihmeitä.\"\n\nMies heilutti olkihattuaan saadakseen virrasta nousevaa kosteata ilmaa\nluokseen, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä iloisen rohkean melkeimpä\nylimielisen ilmeen, ikäänkuin hän olisi saanut jonkun hyvin onnellisen\nmielijohteen.\n\nNainen pysähtyi ja katseli häntä totisena.\n\n\"Luulen, että tahdotte tehdä minusta pilaa. Te ette tunne minua; minä\nsanon, että pidän tarpeettomana pitkästyttää Teitä persoonallisilla\nsuhteillani ja Te puhutte minun auttamisestani.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi mies, \"tarkoitin täyttä totta lauseellani.\nMutta Teillä on oikein; eihän löydy mitään parannuskeinoja taudeille,\njoita ei tunne. Mutta tunnustanpa rehellisesti mitenkä tulin tämän\nlausuneeksi: luulin ymmärtäväni, että Te ette voi paeta vankeudestanne,\nkuten sitä nimitätte, siitä syystä, että -- no niin, että Teiltä\npuuttui varoja, että Te ette rohkene tai voi kääntyä kenenkään puoleen,\njoka voisi olla tarvitsematta sen vertaa -- onhan niin paljon hätää\nja avuttomuutta ihmisten joukossa, joka kaikki olisi poistettavissa\npienellä rahasummalla! -- kuinka moni tyttö jättäisikään seudun, jossa\nelää ja etsisi itselleen toisaalta edullisemman paikan, jos hänellä\nolisi käytettävänään pienoinenkin summa. Ja katsokaahan, kun minä nyt\njuuri odottamattomalla tavalla olen tullut kapitalistiksi...\"\n\n\"Hyvä herraseni...!\"\n\n\"Ei, älkää panko pahaksenne, neitiseni. Tiedän hyvin, että useat\nihmiset ottavat vierailta vastaan kaikkea muuta vaan ei rahaa. Jos Te\nnyt heittäytyisitte tuonne jokeen, ja minä panisin henkeni alttiiksi\npelastaakseni Teidät, voisitteko Te empimättä ottaa vastaan tämän uhrin\nja pitäisittekö sitä sopimattomana? Mutta ottaa vastaan pari tuhatta\nguldenia, jotka rohkenisin Teille tarjota, tuntuisi Teistä epähienolta,\neikö totta? On omituista, mitkä ennakkoluulot vallitsevat ihmisten\nkesken rahasta. Ja juuri ne, joilla on sitä vähimmin ja joittenka\nsentähden pitäisi eniten rahaa halveksia, ovat tavallisesti kaikkein\narimmat raha-asioihin nähden.\"\n\n\"Koska ylpeys on heidän ainoa rikkautensa.\"\n\n\"Tosiaankin vaivainen rikkaus -- älkää vain suuttuko minuun,\nneitiseni. Kaikista maallisista eduista on rahalla vähimmin tekemistä\nitsekunnioitukseni kanssa. Kahdeksan päivää sitten ei minulla ollut\njuuri enempää kuin kymmenen guldenia omaisuutta; silloin saan tietää,\nettä eräs vanha serkkuni, joka elinaikanaan ei minusta vähääkään\nhuolinut, on kuollut tässä kaupungissa ja tehnyt minut perillisekseen.\nPääsin vasta eilen tänne tulemaan, ottaakseni vastaan perinnön,\nvanhanpojan laitokset, huonekaluja, vaatteita, vanhoja kuvia ja kolmen\ntai neljäntuhannen guldenin suuruisen puhtaan rahasumman.\n\n\"Kuinka kiitollinen olisin ollutkaan kelpo serkulleni, jos minulla olisi\nollut nämä rahat kymmenen vuotta sitten! Minä olisin voinut lueskella\njotakin toista ja olisin nyt -- toinen ihminen. Mitä auttaa rikkaus\nminua nykyään, kun istun, -- pysyäksemme äskeisessä vertauksessa\n-- kiinnikahlehdittuna vankikoppiini elinijäksi? Pitääkö paremman\nviinilasin ja hienomman sikarin korvata kaiken menetetyn onneni?\nJa jos minä nyt -- koska rikkailla on omat oikkunsa -- löytäisin\njonkun, joka tämän summan avulla olisi lunastettavissa vankeudesta,\nselittäisittekö Te sen hienotunteisuuden puutteeksi, jos kysyisin, eikö\nhän mahdollisesti voisi vapauttaa minut tästä hyödyttömästä aarteesta?\"\n\nMolemmat olivat pysähtyneet ja seisoivat jonkun silmänräpäyksen\näänettöminä toistensa vieressä katsoen virtaan, jonka sileätä vuota\nkuun loisto juuri alkoi hopeoida.\n\n\"Herraseni\", lausui nainen vihdoin, \"kaikki, mitä Te minulle puhutte,\nkuuluu niin inhimilliseltä, jalolta ja vaatimattomalta, että häpeen,\nkun en heti älynnyt mielenlaatuanne enkä kiittänyt Teitä. Mutta\nvaikkapa voisinkin pakottaa itseni vastaanottamaan Teidän harvinaisen\ntarjouksenne, niin olisi nyt kuitenkin myöhäistä, sillä raha ei voi\ntehdä minua enää onnelliseksi. Että minulta _aikaisemmin_ sitä puuttui,\non tietysti myöskin osaltaan vaikuttanut kadonneeseen elämääni. Mutta\nse ei ole enää korjattavissa.\"\n\nPuhuja teki nopean liikkeen, ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä. Mutta\nkun mies jäi lyhyen kunnioittavan kumarruksen tehtyään paikalleen ja\nkatsoi häneen malttavin rauhallisin kasvoin, ei hän raaskinut työntää\nluotaan tätä omituisen avosydämistä ihmistä, kuten ensi vastaantulijan,\njoka valmistamatta olisi tarjonnut hänelle palvelustaan. Hän astui\njälleen miehen luo ja sanoi ystävällisellä äänellä:\n\n\"En ymmärrä, mistä se johtuu, herrani, että Te panette niin suuren\nluottamuksen minuun, ja heti muutamien vaihdettujen sanojen jälkeen\nasetatte omaisuutenne minun käytettäväkseni. Joka tapauksessa olisi\nkiittämätöntä, jos noin ilman muuta lausuisin Teille hyvästit, etenkin\nkun meillä, kuten luulen, ei ole ainoastaan samanlainen kohtalo,\nvaan myöskin suoraan sanoen samanlainen työala. En luule erehtyväni,\njos pidän Teidät koulunopettajana, jolle kyläkoulunsa on liian ahdas.\nNähkääs, minäkin olen opettaja, ja vaikka minun vähäiset tietoni\ntekisivät minut kykeneväksi korkeampaankin vaikutuspiiriin, niin\ntietäisin toki jotakin hauskempaakin kuin opettaa tusinalle tyttöjä\nranskankielen kielioppia ja käsitöitä.\"\n\nMies oli tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä vastannut kysymykseen\nammatistansa; mutta kysyjä ei odottanutkaan selvempää vastausta, sillä\nhän luuli olevansa varma asiastaan.\n\n\"Onko Teillä virka jossakin yleisessä oppilaitoksessa?\" kysyi mies\nkotvasen kuluttua heidän jatkaessaan hidasta kulkua joenvartta pitkin.\n\n\"Ei ole. Minä olen itse omin päin perustanut pienen koulun, kun\nhuomasin, että siellä meidän nurkkakunnallamme puuttui jatkokurssia\nkansakoulun käyneiltä puol'kasvuisilta tytöiltä. Itse olen nauttinut\nenemmän satunnaista opetusta äitini johdolla, joka oli suurkaupungista\nkotoisin; kirkkoherra opetti minulle hieman historiaa, kun vielä\nasuimme _täällä_. Teidän tulee nimittäin tietää, että minun isäni oli\ntuon linnan hoitajana tuolla vuorella vanhan kreivin eläissä; tämä\nkuoli neljännesvuotta sitten.\n\n\"Näettekö noita molempia ikkunoita tuolla ylhäällä sivurakennuksessa\naivan lähellä kulmatornia, nuo, jotka juuri loistavat kuunvalossa?\nSiellä olen minä viettänyt lapsuuteni kolmanteentoista ikävuoteeni\nsaakka; tuo oli vanhempieni asuinhuone. Siellä olen usein leikiskellyt\npikku kreivittären kanssa, enkä minä silloin olisi voinut uneksiakaan,\nettä monta vuotta myöhemmin tulisin täällä alhaalla muukalaisena\nkulkemaan yöllä. Senjälkeen sai isäni, joka kerran öisessä\ntulipalossa oli liiaksi ponnistanut ja äkkinäisesti kylmettynyt,\nleinin jalkoihinsa, ja oltuaan puolen vuotta vuoteen omana, täytyi\nhänen pyytää eronsa, kun ei enää voinut hoitaa virkaansa. Hän ei\nvielä ollut palvellut tarpeeksi saadakseen suuren eläkkeen. Mitä\nkreivi hänelle myönsi, riitti juuri sen verran, että hän voi vielä\npienemmässä kaupungissa -- kaksituntisen rautatiematkan päässä täältä\n-- tulla hädin-tuskin toimeen. Siihen aikaan eli vielä äitini; ainoa\nsisareni oli neljä vuotta minua nuorempi. Me koetimme rajoittaa\ntarpeemme äärimmäisimpään, eikä meillä sittenkään vielä olisi ollut\nvalittamista, ell'ei isäni mielentila olisi katkeroittanut hänen omaa\nja meidän elämäämme. Hän oli sitä mieltä, että hän aina oli tahtonut\nja yhä eteenkinpäin tahtoi meidän, parastamme katsoa, mutta että hän\nyksin oli syypää kaiken rauhan ja kaikkien toiveitten murtumiseen.\nHän luulotteli, oltuaan ennen linnanhoitajana, olevansa korkeammassa\nasemassa kuin nuo poroporvarit, korkeintaan lukuunottamatta\npormestaria ja piirilääkäriä, ja näinollen emme saaneet seurustella\nkenenkään kanssa. Että me naurettavassa ylpeydessämme useinkin\nkadehdimme naapurimme, erään suutariperheen lihapataa, ei voinut\nluonnollisestikaan ajanpitkään pysyä salassa. Ja kuitenkaan emme\nsaaneet tehdä töitä toisille, jott'emme saattaisi häpeätä säädyllemme\nkuten hänen oli tapana sanoa. Me kyllä teimme työtä salaa hyvän äitimme\njohdolla, kirjailimme, kudoimme ja ompelimme liinavaatteita, joita\nsitten annoimme myödä hallituskaupungissa. Mutta se oli surullista\nansiota. Päiväkaudet istui isä vaatteisiin käärittyine jalkoineen\nnojatuolissa, tupakoi ja sadatteli, ja minun täytyi lukea hänelle\nmilloin sanomalehteä milloin paria sidettä vanhaa maailmanhistoriaa.\nTätä kesti kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni asti. Silloin kuoli\näitini. Nyt ei mitenkään, ollut ajateltavissa panna toimeen aiettani,\njota usein olin ajatellut murheellisina öinä: lähteä pois; ansaitsemaan\nleipäni jossakin maailmalla, yhdentekevää missä. En olisi pitänyt\nitseäni liian hyvänä palvelemaankaan. Mutta nyt minun täytyi jäädä.\nSiskoni oli juuri päässyt tyttövuosistaan; mitenkä hän olisi voinut\nhoitaa emännyyttä, hoivata isää ja vielä lisäksi tehdä työtä,\nsaadakseen hieman raha-apua kyökkiä varten?\n\n\"Isä ei koskaan huolehtinut. Hän oli varma siitä, että vielä koittaisi\nonnen päivä, ellei muuten, niin nuoremman tyttären kautta. Hän saisi\nviettää elämänsä ehtoon silkkisessä yötakissa ja lähteä ajelulle\nrikkaan vävypoikansa ajoneuvoissa. Hänelle ei nähtävästi juolahtanut\nmieleenkään, että minä kerran voisin mennä naimisiin; tuskinpa hän\nasiaa ajattelikaan. Minä en ole koskaan ollut kaunis, enkä minä\nmyöskään ollut mikään edullinen naimasyötti, vaikka minulle olikin\nenemmän järkeä ja sydäntä kuin yleensä meidän sukupuolessamme, Kuka\nsiitä välitti? Ei kukaan ainakaan meidän seudullamme. Minä olin kalpea\nja vähäverinen, kun en koskaan saanut ravintoa kylliksi, ja aina\nsain olla huonosti puettuna. Tosin oli kerran aika, jolloin minäkin\nolisin voinut miellyttää miestä, jos olisin ollut paremmassa asemassa\nja onnellisempi. Olen verrannut itseäni useaan, jotka ovat olleet\nrumemmat ja vähemmän järkevät kuin minä, ja kuitenkin ovat he saaneet\nkelpo miehen ja tuvan täyden armaita lapsukaisia, koska heidän ei\nole tarvinnut istuskella kuin kirkonrotat ja jyrsiä leivänmurusia.\nMutta minua, koska kerran oli puhe minusta ja sisarestani, kutsuttiin\nyksinkertaisesti Klaaraksi, kun sitävastoin siskoani mainittiin\n'kauniiksi' neiti Landolin'iksi -- se oli perheemme nimi. Jumala\ntietää, etten kadehtinut etuoikeutettua siskoani. Kuinka kernaasti\nolisin suonut hänen pääsevän hyviin naimisiin! Sillä eihän hänellekään\ntehnyt hyvää istua niin varjossa ja olla nauttimatta yhtävähän\nkastetta kuin auringonpaistetta. Kieltäymykset ja surut ovat huonoja\nkaunistuskeinoja. Nyt on jo aikoja kulunut siitä kun joku puhui\n'kauniista' Landolinista. Meidän naapureittemme nuoret miehet, jotka\npienissä tanssitilaisuuksissa antoivat hänelle kukkia ja lausuivat\nkohteliaisuuksia, olivat kaikki liian hyviä laskijoita; he kääntyivät\nmuualle etsimään itselleen rouvaa. Nykyään on tuo olentoparka\nsurkuteltavammassa asemassa kuin minä, sillä hän suree pettyneitä\ntoiveitaan; minä taas en alusta pitäinkään ole antanut johtaa itseäni\nharhaan.\"\n\nHe olivat saapuneet erään penkin luokse, joka oli aivan joen partaalla\ntuuhean saarnipuun alla. Tässä puhuja istuutui, sillä innokas puhelu\nnäytti häntä väsyttäneen. Mies sitävastoin jäi seisomaan hänen eteensä,\nselkä käännettynä kohti kuun valaisemaa hiljaista kunnasta ja silmät\nrauhallisesti kiintyneinä istuvan maahanluotuihin silmäripsiin.\n\n\"Kuinka surullista onkaan kaikki, mitä Te olette minulle tunnustanut!\"\nsanoi mies. \"Mutta Te ainakin näytte säilyneen kaikkein katkerimmalta\nelämässä -- toivottomalta intohimolta.\"\n\n\"Onko se jotakin niin surullista?\" kysyi nainen. \"Minä en, totta\npuhuen ja niin kummalta kuin kuuluukin, ole koskaan kokenut sitä,\nmitä kutsutaan rakkaudeksi, en edes mieltymystä. Kehen minun olisi\npitänyt rakastua? Kauppamatkustajat, jotka säännöllisesti saapuivat\nmeidänkin seudullemme, eivät kertaakaan käyneet tervehdyksellä\nikkunani alla, vielä vähemmin he lyöttäytyivät seuraani, kun kävin\nsisareni tähden hienoissa 'kasinotanssiaisissamme'. Silloin miellytti\n'kaunis' Landolin heitä enemmän. Itse lohduttaihe helposti. Hankin\nitselleni useita miellyttäviä kirjoja; tapahtuipa joskus, että solmin\nhartaan ystävyyden jonkun keksityn henkilön kanssa tai vieläpä\nkirjantekijänkin. Toivottomat nämä intohimot luonnollisesti olivat\njo alusta pitäin. Mutta ne olivat kuitenkin lohduttavammat kuin tuo\nharmaa, kylmä välinpitämättömyys, joka vallitsi ympärilläni, ja minä\ntoivoin usein sydäntäsärkevää onnettomuutta, kaunista punaista haavaa.\nKun sitten lämmin veri tihkuu esiin, ajattelin, tuntee toki, että\nverta on suonissa, ja vaikkapa elämä itse virtaisi pois, niin mitäpä\ntuosta? Eikö sellainen kuolema olisi parempi kuin kuolo ikävään ja\nvanhuudenheikkouteen, jolloin ei tietäisi eläneensäkään?\"\n\n\"Teillä voi olla oikein, neiti hyvä. Ja kuitenkin -- Te ette ole vielä\nkokenut mitenkä eräät tuskat voivat raastaa ja polttaa. Mitä itse\nsiitä tiedän on alkuisin jo aikoja sitten kuluneilta ajoilta. On hyvin\nluultavaa, ett'en minä enää voisi niitä sortumatta kestää.\n\n\"Kunpa kaikki päättyisi samalla lailla kuin tämänpäiväisessä\nmurhenäytelmässä ja jokainen Ferdinand löytäisi Louisensa ja pääsisi\nyhdessä hänen kanssaan maailmasta! Mutta elää siten, että toinen\non siellä, toinen täällä; toinen yksinään ja toinen -- mutta miksi\najatella sellaisia! Minä katkaisin Teidät elämäkertanne kertomisessa.\"\n\n\"Olette kovin hyväntahtoinen kutsuessanne kertomukseksi sellaista,\njossa ei mitään tapahdu, jossa yksi luku on yhtä väritön kuin\ntoinenkin, muste vain yhä vaaleampaa, mitä useampi lehti tulee\nkirjoitetuksi. Vaan ei, tulipa kerran jännittävä käänne. Kerronpa sen,\njott'en tekisi tuntemattomalle tekijälle vääryyttä:\n\n\"Eräs viraton kapteeni oli jo useampia vuosia sitten asettanut meidän\nkaupunkiimme, juuri vastapäiseen taloon. Kerrottiin, että hän oli ollut\npakotettu ottamaan eron, koska kohteli väkeään huonosti. Toiset taas\nväittivät, että se oli tapahtunut kaikenlaisten rumien raha-asioitten\ntähden. Kylliksi tästä. Meidän rehellisten porvariperheittemme\nja kapteenin välillä ei voinut syntyä minkäänlaista luottamusta.\nKun kapteeni huomasi tämän, kiintyi hän innokkaasti isääni, joka\noli hyvinkin tyytyväinen, kun sai seurustella upseerin ja samalla\nsivistyneen miehen kanssa; hän sulki korvansa kaikilta pahoilta\njuoruilta. Uusi naapuri tuli täst'lähin joka ehtoopuoli luoksemme,\npoltteli piipullisen toisensa jälkeen sairaan tuolin ääressä, pelasi\nyhden 'sechsundsechzig'-pelin toisensa perästä ja miellytteli\nleikillä sisartani. Kapteeni oli ehkä kolmekymmentä vuotta vanhempi\ntätä. Minusta ei hän näyttänyt tuskin yhtään välittävän, mikä olikin\nmieluista minulle, sillä vihasin häntä jo ensi hetkestä saakka, mutta\nminun täytyi pakottaa itseäni olemaan kohtelias hänelle.\n\n\"Ajatelkaapa kauhuani, kun isäni eräänä aamuna ilmoitti minulle, että\nkapteeni oli eilis-iltana, poltettuaan viidennen piipullisensa,\npyytänyt kättäni.\n\n\"Tavallisesti hän poltteli kolme piippua tupakkaa. Mutta tuona päivänä\noli hänen taloudenhoitajattarensa, joka ei varmaankaan kauemmin\nvoinut sietää oloaan ankaran ja häijyn miehen luona, pyytänyt eronsa;\nsilloin oli kapteeni tullut ajatelleeksi, että hänen täytyi huolehtia\nseuraajasta, joka ei niin helposti koska tahansa voisi lähteä\npalveluksesta.\n\n\"Minä selitin hetkeäkään arvelematta, että en koskaan tulisi menemään\ntälle epäilyttävälle miehelle. Ensin koetti isäni, joka hyvin tunsi\nluonteeni ja tiesi, ett'ei mitään ollut saavutettavissa väkivallalla,\nsuostuttaa minua hyvällä puheella. Kapteeni oli muka hyvinvoipa\nja hän voisi muuttaa elämämme paremmaksi. Kun minä pysyin lujasti\npäätöksessäni, joutui hän sellaiseen raivoon, että lausui sanoja,\njotka iäksi päiväksi irroittivat sydämeni hänestä, niin heikot kun\nne siteet olivat olleetkin, jotka siihen saakka olivat kiinnittäneet\nmeidät toisiimme. Muun muassa hän soimasi minua siitä, että niin kauan\nolin ollut hänen rasituksenaan, muiden tyttöjen jo siinä iässä ollessa\nisänsä turvana. Turhaan sanoin hänelle, että usein olin pyytänyt\npäästä kotoa, mutta ett'ei hän ollut päästänyt minua. Hän oli liian\nkiihdyksissä kuullakseen mitään vastaväitteitä.\n\n\"Tuona yönä olin vähällä lähteä maailmasta. Luulen, ett'ei edes\nusko Jumalaan olisi voinut pidättää minua tarttumasta ensimäiseen\nkyökkiveitseen työntääkseni sen rintaani; mutta minulla ei ollut\nrohkeutta. Helpompia kuolemantuottajia, myrkkyä tai ampuma-asetta ei\nollut saatavissa.\n\n\"Kun seuraavana aamuna taas astuin isäni luo, selitin, ett'en enää\nkoskaan tulisi ottamaan häneltä vastaan leipäpalasta tai rahakolikkoa,\nja että vain juorujen ehkäisemiseksi jäisin hänen kattonsa alle, mutta\nsiitäkin maksaisin vuokran. Siitä päivästä alkain aloin järjestää\nkouluani. Aina olin ensin vakaasti ajatellut lähteä seudulta kokonaan\npois, mieluimmin Amerikkaan, mutta minua pidätti sääli ajatellessani\nsiskoani.\n\n\"Myöskin hän pelkäsi kapteenia, joka oli niin kohtelias. Että kapteeni\noli mieluummin pyytänyt minun kättäni kuin hänen, voin ainoastaan siten\nselittää, että hän ei oikein luottanut 'kauniin' vaatimattomuuteen ja\nuhrautuvaisuuteen, jota hän vaati orjattareltaan. Lapsiparka olikin\nhieman hajamielinen ja kotona hän teki paljon nurinkurista, jota minä\nsitten sain oikaista. Kun minä olin antanut kapteenille rukkaset,\nnäytti hän aikovan viedä nuoremman kotiinsa; sisko ei luullut voivansa\npysyä rohkeana ja välttää tuota vihattua avioliittoa, ell'en minä jäisi\nkotiin tukemaan häntä isää vastaan.\n\n\"Minä olin vihdoin saanut isäni melkein pelkäämään itseäni. Hän ei enää\npuhutellut minua, antoi minun avata kouluni ja oli katsovinaan muualle,\nkun minä ensi kerran asetin määräämäni vuokrasumman hänen kaapilleen.\nMinä käytin yhä vielä joka päivä tunnin ajan lukeakseni hänelle kuten\nennenkin, mutta me emme ole vaihtaneet turhia sanoja kahteen vuoteen.\n\n\"Te varmaankin olette saanut minusta huonon ajatuksen. Tunnustakaa vain\nsuoraan: tytär, joka isänsä kanssa voi seurustella kuin puol'vieraan\nkanssa, on inhoittava, sydämetön ja luonnoton olento. Mutta olenko minä\nsyypää siihen, että useat vieraat ihmiset ovat häntä paljoa lähempänä\nkuin hänen oma tyttärensä, ett'ei hän minua kaipaisi muuta kuin oman\nmukavuutensa vuoksi, jos esimerkiksi salama iskisi minuun tai jos\njollakin muulla tavalla tulisin erotetuksi hänestä? Ei kukaan tunne\nparemmin kuin minä, kuinka surullista on, kun niinsanotut luonnolliset\nsiteet painavat kuin kahleet; ja kaikkein surullisinta on se, ett'ei\nisä itse näy sitä ollenkaan tuntevan. Hän näkee minun tulevan ja\nmenevän kuin palkollisen, ja minä ihmettelen usein, mitenkä ihmiset\nvoivat arvostella niin korkeaksi sitä hyvinkin epäiltävää ansiotekoa,\nettä ovat lahjoittaneet toisille elämän, ja sitten vaativat, että tämä\nhyvätyö on palkittava koko elämän uhraamisella.\n\n\"Sisareni on vielä onnellinen. Hänessä ei ole onnetonta taipumusta\najattelemaan kaikkea. Senjälkeen kuin kapteenin tuottama vaara oli\nkartettu -- hän nimittäin jäi joku aika takaperin kokonaan pois, kun\nhäntä yhä vähemmin kunnioitettiin -- ei häneltä näytä mitään puuttuvan:\nei onnea, ei vapautta, ei rakkautta, eipä edes vanhaa mainetta 'kaunis'\nLandolin. Te ymmärrätte, ett'ei minulla _siellä_ ole mitään pidäkettä\neikä lohtua ja minun oppilaani -- Tehän tiedätte kai kokemuksesta,\nmiten on laita lauseparren, joka sanoo että 'seurustelu nuorison kanssa\npitää nuorena ja hilpeänä'.\n\n\"Mies ei vastannut. Yhä vielä hän seisoi liikkumatonna puhujan edessä\nja luki tämän kasvoilta selityksen moneen asiaan, joka puheessa jäi\nhämäräksi. Yhä vieläkään ei hän voinut pitää noita kasvoja kauneina, ja\nvavahtava ryppy, joka kertomuksen loppupuolella kävi yhä jyrkemmäksi\nantoi hänen suulleen onnettoman katkeran ilmeen. Ja kuitenkin veti tuo\nolento häntä yhä kiinteämmin puoleensa. Puhujan kertomatapa, hänen\näänensä ja pään liikkeet -- mies tunsi, että hän tässä oli löytänyt\nolennon, jolle voisi ilmaista kaikki salaisimmat ajatuksensa, avata\nvuosikausia suletun sisimpänsä. Hän pelkäsi vain alkamista; mitenkä\nvoisi hän päästä loppuun ennen aamunkoittoa.\n\n\"Hänen yhä vielä mietiskellessään, mitä hänen tulisi lausua, nousi\nnainen äkkiä penkiltä.\n\n\"'On maatamenon aika', sanoi hän. 'Kuulkaahan? Kello lyöpi puolta\nyhtätoista. Minun täytyy palata ravintolaan; olemme ennen\nkuulumattomalla tavalla kuluttaneet aikaamme. Mutta minä olen teille\nsydämestäni kiitollinen, että olette niin kärsivällisesti kuunnellut\nminua. Ja eihän olekaan niin perin ihmeellistä, kuten näkyy, puhua\nihmiselle, jonka ensi kerran näkee ja jota ei koskaan enää tule\nnäkemään, asioita, joita ei millään hinnalla kertoisi lähimmälle\ntuttavalleen. Tuntuu kuin huutaisi tuskansa tuntemattomaan maailmaan,\nkuten rukoillessa, jolloin uskoo kaikki taivaallisen Isän haltuun,\nvaikka ei _häntäkään_ lähemmin tunne. Ja kun ei koskaan tiedä,\ntuleeko rukous todellakin kuulluksi, niin on vieras ihminen, joka\nystävällisesti ja osaaottavasti kuuntelee, vaihteen vuoksi kuin\ntodellinen hyvä ilmestys. Tulkaa; aijon suoraa päätä kotia.'\n\n\"Mies tarjosi hänelle ehdottomasti käsivartensa, sillä kuu peittyi\npilveen ja maisema tuli äkkiä pimeäksi. Nainen tarttui siihen\narvelematta ja he kulkivat reippaasti puiston läpi kaupunkia kohti.\nNaisesta tuntui suloiselta, että mies oli hyvinkin päätä pitempi, ja\nettä hän huoletta, tarvitsematta pelätä, että rasittaisi, voi nojata\ntämän voimakkaaseen käsivarteen. Jonkunverran hän kuitenkin tunsi\nväsymystä päivän tavattomien ponnistusten ja mielenliikutusten johdosta.\n\n\"'Kuinka kauaksi aikaa aijotte jäädä tänne, neiti?' kysyi mies.\n\n\"'Minä en tiedä vielä itsekään. Minulla on täällä asia ajettavana, jonka\nehkä jo huomenna voin toimittaa tehdessäni erään vieraissakäynnin,\nmutta se voi pidättää minua joitakuita päiviäkin. Kun kerran olette\nkuullut pitkän otteen elämästäni, niin kerronpa vieläkin. Kuten jo\nsanoin Teille, kuoli tuon linnan vanha kreivi joitakuita kuukausia\nsitten. Niin kauvan kuin hän eli, voi isäni olla varma eläkerahastaan.\nNyt minun pitää huomenna persoonallisesti mennä tapaamaan nuorta\nkreiviä ja antaa hänelle anomuskirja, jonka isäni on kirjoittanut,\nja samalla suullisesti koettaa saada kreivi taipuvaiseksi myöntämään\ntuon mainitun eläkesumman. Todellakin kaunis tehtävä minunlaiselleni,\nkuten arvaattekin. Olisin tahtonut, että sisareni olisi ryhtynyt\ntähän diplomaattiseen toimeen. Mutta kun hän ei enää ole kyllin\n'kaunis' voidakseen ulkomuodollaan vaikuttaa ja kun muutenkaan, mitä\nviisauteen ja kestävyyteen tulee, isä ei oikein luota häneen -- hän\non vielä yhä 'lapsi', ja isä antaisi hänen vieläkin kulkea lyhyessä\nhameessa -- sain minä taas uhrata itseni. Se ei tosin ollut mikään\nraskas uhri. Pari päivää vapautta, toisia kasvoja -- ikäänkuin\nkahlekoiraparka, joka kerrankin pääsee vapaana juoksemaan metsiä ja\nketoja. Minulla ei senvuoksi olisi mitään sitä vastaan, vaikka nuori\nkreivillinen herrasväki, kuten matkalla rautatiellä kuulin, nykyään\nolisikin hallintokaupungissa ja vasta muutamien päivien perästä olisi\nodotettavissa. Saisinpa silloin kerrankin juopua raittiista ilmasta\nja vapaudesta, juosta itseni väsyksiin omin päin täällä, jossa tunnen\njokaisen polun ja tien ja unohtaa, kuinka paljon vettä on virrannut\ntuossa virrassa kaupungin ohi senjälkeen kuin viimeksi olin siinä\nuimassa.\n\n\"'Te olette tullut hyvin vaiteliaaksi. Olen ehkä liiaksi laverrellut.\nMutta te olette itse syypää jaloine tarjoumuksinenne auttaa minua. Jos\n_minä_ olisin saanut perintönne, mitä minä sillä nyt tekisin? Kymmenen\nvuotta sitten olisi pelastuminen ollut mahdollista.'\n\n\"'Ja mitä Te silloin olisitte tehnyt rahalla?'\n\n\"Toisen puoliskon olisin antanut isälleni ja toisella olisin päässyt\nlähtemään Ranskaan, Italiaan tai vaikkapa yli merenkin. Olisin silloin\nollut kyllin nuori luodakseni itselleni inhimillisemmän elämän kuin\nmeidän nurkkakunnassamme on mahdollista. Jos minulla olisi ollut hieman\nvapautta ja henkistä toimintapiiriä ja ennen kaikkea jonkun verran\nrahaa, olisin minä ollut kyllin kaunis lopultakin löytääkseni sopivan\nmiehen ja onnelliseksi olisin hänet kylläkin tehnyt. Minussa on vähän\navuja, mutta vielä vähemmän vikoja. Se joka minusta pitää, voi hyvin\nkanssani elää. Useilla naisilla heidän kehuttu rakastettavuutensa ei\nole muuta kuin että heillä on, mitä toivovat; he olisivatkin todella\npaholaisia, jos he sittekin olisivat tyytymättömiä ja kiittämättömiä.\n\n\"Kuinka olisinkaan tahtonut tehdä perheelle, joka olisi ollut omani,\nkaikki miellyttäväksi ja kodikkaaksi! Mutta nyt ei sellainen olisi\najateltavissakaan kaiken maailman aarteillakaan; sentähden voin niin\nrauhallisesti puhua kaikesta minkä olisin tehnyt. Jos Jumala on kyllin\njulma pitääkseen minut yhtä terveenä kuin tähänkin saakka, tulen\npian viettämään 25-vuotista opettajariemujuhlaani. Silloin vanhemmat\nkunnioittavat minua jollakin lahjalla, ja oppilaani tulevat äsken\npestyissä rippivaatteissaan laulamaan jonkun virren ja lausumaan runon,\nja kun sitten olen vielä kymmenen vuotta harjoittanut opettajatointa,\nkannetaan minut jonakin kauniina päivänä sinne, missä muutkin hyvät\nihmiset lepäävät hukkaan menneestä elämästään. Ken sitten lukee\npuisesta rististä haudallani tuon kauniilta sointuvan nimen 'Klaara\nLandolin', ei varmaankaan aavista, mikä tyytymätön vanha neiti tämänkin\nkummun alla lepää, odottaen ylösnousemusta ja samalla elämänsä\narvoituksen ratkaisua\".\n\nTämän kaiken lausui puhuja vallan hilpeällä äänellä; hänen silmänsä\nloistivat ikäänkuin hän olisi kertonut hauskimpia juttuja, ja ryppykään\nsuupielessä ei vavahtanut tässä epätoivon huumorissa, joka hänestä\nvirtasi.\n\nMies arveli, että hänellä mahtoi olla erinomaisen voimakas ja tavaton\nsielu, joka niin rauhallisesti voi katsella kohtaloaan kasvoihin.\nVaistomaisesti hän veti hänen käsivartensa lujemmin itseensä, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut vakuuttaa veljellistä myötätuntoaan. Nainen ei\nnäkynyt tätä ollenkaan huomaavan.\n\n\"Tulee vielä levoton yö\", jatkoi hän hetken kuluttua. \"Jos me olisimme\nkumpikin juhlapuvussa, esittäisin, että lähtisimme häätanssiaisiin\n'Kolmeen Kypärään'. Musiikki tietysti kuuluu koko talossa, ja ainahan\njärjestetään pienet tilapäiset sivutanssijaiset. Tällaiset häät --\nluulisin sortuvani mieluummin! Olen nähnyt morsiusparin; yksi noita\ntavallisia rahanaimakauppoja, jossa ahnas hauki armosta nielasee\nruman kultakalaraukan, syötyään jo sitä ennen useita muita ja ollen\nnyt jo enemmän kuin puol'kylläinen. Kuinka usein olenkaan ylistänyt\nitseäni onnelliseksi köyhyydessäni! Tytölle ei mikään ole alentavampaa\nkuin joutua naimisiin rahan tähden. Vastakohta, että esimerkiksi\nmiljoonan omistaja ostaa köyhän kaunottaren, ei ole puoliksikaan niin\nhäpeällistä. Silloin mies kuitenkin osottaa, että naisen persoona on\nhänelle arvokas, vaikkapa naisella olisikin jotain vastaansanomista.\nKaikkein paras on kuitenkin olla, kun ei ole rikas eikä kaunis; silloin\nainakin on vapaa kiusauksista ja voi huoletta tanssia toisten häissä.\"\n\nMies tunnusti, ettei hän ollut koskaan oppinut tanssimaan. Senjälkeen\nhe puhuivat hetkisen naimisesta, ja nainen kysyi, eikö hän aikonut\npanna lehtiin seuraavanlaista ilmotusta: nuori mies, jolla on kolmen-,\nneljäntuhannen guldenin omaisuus, etsii elämänkumppania, joka on sen-\nja senkaltainen. Mutta mies tuli äkkiä vakavaksi ja äänettömäksi; hän\nei tiennyt mitenkä oli häntä loukannut; hän moitti kuitenkin itseään\nsiitä, että oli niin ylimielisesti puhellut. Nyt he kumpikin kävelivät\näänettöminä, nainen nojaten miehen käsivarteen.\n\nHe saapuivat ravintolaan. Täällä olivat ikkunat valaistut, kaikissa\nhuoneissa näytti ilo olevan ylimmillään. He kuulivat tanssimusiikin\nvyöryvän portaita ja ikkunat vapisivat kiertävien parien poljennasta.\nHeitä vastaan lehahti huonon punssin, tuoreitten leivosten ja\nkuihtuneiden kukkien imelä tuoksu. Katu talon edustalla oli aivan autio\nja pimeä.\n\n\"Tässä on minun ottaminen jäähyväiset\", sanoi neiti. \"Kiitos\nystävällisestä saattamisestanne ja siitä, että Te olette osottanut\nvieraalle ihmiselle niin paljon kärsivällisyyttä ja harrastusta. Me\ntuskin enää tapaamme toisiamme; muistelkaa kuitenkin joskus kaukaista\nvirkasisartanne\".\n\nHän ojensi kätensä miehelle ja odotti, että tämä lausuisi jotain.\nMutta mies näytti niin hajamieliseltä, että hän jo aikoi ilman\nkädenpuristusta ja hyvänyön toivotusta jättää tämän merkillisen\nsaattajansa kadulle, kun hän äkkiä tunsi miehen käden vyötäisillään ja\nkiihkeän suudelman huulillaan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli hän työntänyt miehen syrjään ja\nkiiruhtanut eteiseen. \"Neiti! armahin neiti!\" kuuli hän miehen huutavan\ntakanaan. Mutta hän ei katsonut taakseen eikä pysähtynyt ennenkuin hän\noli saapunut ensimäisen kerroksen rappusten luo. Siellä valoisassa\neteisessä, vastapäätä tanssin sekamelskaa, joka näkyi avoimesta\nkaksoisovesta hän nojasi vasten käsinojaa hengähtääkseen ja toipuakseen\npelästyksestään.\n\nMitenkä se oli voinut olla mahdollista? Tuo totinen, kunnioittavainen,\nhieman saamaton ihminen -- mikä oli häneen mennyt, että hän niin oli\nvoinut unohtaa itsensä? Ja mitä merkitsi tuo suudelma? Olikohan se\nmuuta kuin omituinen vahvistus heidän harvinaiselle kohtaamiselleen,\njoka oli niin veljellisesti tarkoitettu kuin muukin, minkä hän oli\nsanonut? Tai pitiköhän hän mahdollisesti tätä öistä keskustelua\nonnistuneena seikkailuna, joka ei voisi päättyä paljaaseen\nkädenpuristukseen?\n\nHänellä oli niin vähän kokemusta! Miehensuu ei vuosikausiin ollut\nkoskettanut hänen huuliaan. Mitenkä voisi hän erottaa veljellisen ja\nrakastajan suutelon? Tosin oli -- kun hän tarkkaan muisteli -- raju\nhehku koskettanut hänen kasvojaan; noitten huulten puristus oli ollut\nintohimoisempi ja halukkaampi kuin hyvien kumppanien, kärsimystoverien\nja virkaveljien. Hän tunsi, mitenkä häpeän puna hehkui poskipäillä --\nja samalla toisenkin tunteen, jota hän itsekään ei uskaltanut myöntää.\nHän ei siis vielä ollut liian vanha ollakseen nuorelle miehelle,\njoka oli häntä lähemmin oppinut tuntemaan, kevytmielisen toivomuksen\narvoinen? Ehkä se oli ollut jonkunlainen leimaus, ehkä mies nyt häpesi\ninnostustaan; mutta se _oli tapahtunut, se oli voinut tapahtua!_ Hän\ntunsi sekavaa autuuden ahdistusta ja salaista riemua, joka oli vieläkin\nsuloisempaa kuin mitä kukoistava nuori tyttö tuntee, vetäytyessään\nyksinäisyyteen saatuaan ensi suudelman. Hän näki oven läpi hääväen\nvyöryvän ohitseen pari parittain, ja kontrabasso jyrisi niin kovaa,\nettä aluslaudat tärisivät. Sulhanen ja morsian näyttivät jo lähteneen.\nNuoret serkut kuljettivat morsiusneitoja ympäri salia; miesten sirosti\nkäherretyt kiharat olivat jo epäjärjestyksessä ja naisten kukkalaitteet\narveluttavasti liehuneet rikki, mutta samppanja näytti yhä pitävän\niloa yllä. Sanomattoman välinpitämättömällä, melkeinpä halveksivalla\nkatseella antoi yksinäinen vieras tuolla ulkona joukon kuhista\nohitseen. Hänen mielestään tuntui kuin hänessä yksin olisi varsinainen\njuhlatunnelma, ja yksinäisyydestä huolimatta hän piti itseään\nonnellisempana kuin nuo tanssijais-kaunottaret. Hän oli köyhä; hän ei\nollut nuori, kaunis, ei edes hyvästi puettukaan, ja kuitenkin oli hän\nvalmistamatta, aivan tietämättään ja tahtomattaan valloittanut ihmisen,\njoka varmasti miellyttäväisyydellään vei voiton näistä nuorista,\nkoristelluista keikareista.\n\nPieni renki, joka nyt oli vielä epävarmempi jaloiltaan kuin äsken,\nnousi juuri täytetty punssimalja kädessä rappusia ja häiritsi häntä\nhaaveissaan. Mies kysyi tutunomaisesti, eikö hän tahtoisi maistaa\n\"tavaraa\"; hän muka voi sitä suositella. Nainen kiitti lyhyesti ja\npyysi miehen tuoda lasillisen teetä huoneeseen. Sitten nainen nousi\nhitaasti ylimpään kerrokseen ja astui etäiseen kamariinsa.\n\nPitkälle esiinpistävä katon reuna ei päästänyt kuunsäteitä välittömästi\nhuoneeseen, mutta kirkkaan taivaan kajastus heitti suuren huoneen\nkeskilattialle saakka hieman valoa, niin että selvästi voi erottaa\nkaikki esineet.\n\nSisääntulija viskasi päivänvarjon pöydälle ja astui heti kuvastimen\neteen, joka oli molempien ikkunain välissä. Pari tuntia sitten hän\noli katsellut siihen välinpitämättömästi, mutta nyt näytti siltä,\nkuin hän olisi unohtanut koko ulkomuotonsa ja täytyisi uudestaan\noppia se tuntemaan. Ensi kerran eivät kasvot tuntuneet hänestä\nepämiellyttäviltä. Hän koki hymyillä ja huomasi, että hampaat olivat\nvielä kaikki valkoiset ja huulet tavallista punaisemmat. Hän otti\nhatun päästään ja joitakuita neuloja tukasta; palmikot pääsivät täten\nvapaasti riippumaan. Ei minulla toki ole valetukkaa, hän ajatteli.\nKuinkahan moni morsiusneidoista tuolla alempana voi samaa sanoa\nitsestään? -- Hän ravisti päätään. Kun annan riippua tukan valtoinaan,\nolen ainakin kuusi vuotta nuorempi näöltäni. Mutta lapset pilkkaisivat\nminua. Vaan suurkaupungeissa saa pukeutua mielensä mukaan.\n\nTämän jälkeen hän istuutui tuolille ikkunan ääreen ja katseli kuun\nvalaisemaa toria ja noita pieniä ikkunoita ylhäällä korkeissa\npäätyrakennuksissa, joissa siellä täällä yksinäinen lamppu tuikki ja\njoissa joku perhe tai yksinäinen vielä valvoi. Nyt heillä on taas päivä\nkulunut, hän ajatteli. Olikohan sekin vaivan arvoinen? Ja huomenna he\ntaas nousevat jatkaakseen saman vähäpätöisen jokapäiväisen kohtalonsa\nharmaan langan punomista; vihdoin se katkeaa, ja naapuri jatkaa oman\nlankansa kehräämistä, ikäänkuin se olisi pysyväisempi, tai ikäänkuin\nsiihen punottaisi puhtaita helmiä. Niin jatkuu lukemattomia vuosia,\nvuossatoja -- ja tuhansia. Maailman Herra kai tarvitsee nämä langat\nsuureen kutomukseensa, jotta kirjavat tuotteet vaikuttaisivat sitä\nenemmän vasten väritöntä taustaa. Mitä hyötyä on sillä, joka joutuu\ntäytteeksi tähän taiteelliseen kutomukseen?...\n\nSillävälin kaikui tanssimusiikki yhä hänen luokseen, mutta hän ei ollut\ntyytymätön talossa vallitsevaan hälinään. Hän ei muutenkaan olisi niin\npian ryhtynyt ajattelemaan maatamenoa. Hän riisui ahtaan puvun päältään\nja kietoi paljaalle kaulalleen kevyen vaatteen, käsivarret vain jäivät\npaljaiksi. Hän hieroi niitä ikäänkuin olisi tahtonut niitä hyväillä.\nVartalo ei ollut niinkään kuihtunut; käsivarret eivät tosin olleet\npulleat, mutta ne olivat kauniisti muodostuneet ja hyvin valkoiset.\nNiin hän kulki edes takaisin pitkässä huoneessa puoliksi tanssimalla\nsoiton tahdissa ja sydän löi harvinaisella elämäntunteella äkkinäisen\nsalaisen ilon johdosta, joka hänet valtasi.\n\nHän tunsi olevansa hieman nälkäinen. Hän aikoi tilata jotain\nillallisekseen, mutta huomasi, että kellonnuora oven luona oli\nkatkaistu. Vaan mitäpä se olisi hyödyttänyt, lohduttihe hän. Ei kukaan\nolisi minua kuitenkaan kuullut tanssin hälinässä. Kun mies tuo teen,\nvoin häneltä vielä tilata.\n\nMatkalaukussa oli kappale leipää ja hieman makeisia, jotka sisko oli\nhänen mukaansa työntänyt tälle kahdentunnin matkalle. Ne hän otti esiin\nja aikoi juuri ruveta syömään, kun hän kuuli kolkutusta, ovella.\n\nLuullen, että se oli renki, joka oli teetä tuomassa, huusi hän\n\"sisään\" laittaen samalla huivinsa huolellisempaan kuntoon. Ovi aukeni\nverkalleen, mutta heti kun sisääntulija oli astunut kynnyksen yli,\npaiskasi hän sen kuin kuumeentapaisessa tuskassa kiinni jälkeensä ja\nastui nopeasti huoneen asujamen luo, joka huudahti hiljaa ja perääntyi\npari askelta, ikäänkuin olisi tahtonut varustautua pöydän taakse sohvan\nluona.\n\nHän tunsi sisääntulijan ensi silmäykseltä, vaalean kesäpuvun,\nolkihatun, kalpeat pyöreät kasvot. Mies ei ensi aluksi puhunut mitään;\nhän ojensi kätensä pyytävällä eleellä hänen puoleensa, ja silmät\netsivät rukoilevasti hänen silmiään. Myös naiselta oli tämä äkkinäinen\nilmestyminen vienyt puhelahjan. Vapisevin käsin hän kopeloi pöydältä\ntulitikkuja sytyttääkseen kynttilän. Mutta sitten hän muistikin,\nettei hän ollut täysin puettu, ja näinollen olisi siis parasta pysyä\nhämärässä. Polvet kieltäytyivät palvelemasta, ja hän vaipui sohvalle.\nVihdoin hän äärimmäisellä ponnistuksella sai ensi sanan esiin.\n\n\"Herraseni... tuo ei ole puolustettavissa... minä en ymmärrä...\"\n\n\"Neitiseni\", sammalsi mies, \"pyydän vakaisimmin anteeksi -- vain viisi\nminuuttia -- mitä minulla on Teille sanomista, on niin tärkeätä ja\npakottavaa laatua...\"\n\nNainen kohottaihe. Taas hän etsi sytytysvehkeitä ja nyt leimahti\ntodellakin heidän välilleen tulitikun pieni sininen lieska, ja heti\nsenjälkeen paloi kynttilä.\n\n\"En voi muuta luulla, kuin että Tekin asutte tässä ravintolassa ja\nettä olette erehtynyt huoneestanne\", sanoi nainen nyt aivan tyynenä\nja pontevalla äänellä. \"Huomenna on kyllä aikaa jos Teillä on minulle\nvielä jotakin sanottavaa.\"\n\nHän odotti, että mies anteeksi pyytäen nyt lähtisi. Mutta tämän\nepävarma käytös oli äkkiä kadonneet. Vain yhden askeleen hän perääntyi\nja jäi sitten rauhallisesti seisomaan, nojaten erään suuren kaapin\novea vastaan ja lausui kunnioittavasti, mutta samalla vakaasti kuten\nihminen, joka ei hevillä ai'o luopua päätöksestään:\n\n\"Hetki on tavaton, neitiseni, tiedän sen hyvin, mutta mitä minulla\non Teille puhuttavaa, on vielä tavattomampaa; toinen asia saa siis\npuolustaa toista. Viivytys voisi ehkä tuottaa vaaraa; ken tietää, mitä\nhuomenna tapahtuu? Jos vaan kohtaan yhdenkään vartijoistani, tulen taas\nraahatuksi koppiini, ja pelastus on kenties ikuisiksi ajoiksi päässyt\npujahtamaan käsistä.\n\n\"Älkää pelästykö; puhun vain kuvaannollisesti. Minä en ole karannut\nrangaistusvanki, kuten ehkä hetken olette luullut. Vain samassa\nmerkityksessä kuin itsekin nimitätte itseänne vangiksi, olen minäkin\nkahlehdittu käsistä ja jaloista, mutta vieläkin lujemmin ja kovemmin\nkuin Te, sillä minun kahleeni viiltäytyvät lihaan. Kahleitani voin\nviilata, vaan en kokonaan viskata menemään.\n\n\"Istuutukaahan, neiti, muuten pelkään vielä enemmän väsyttäväni Teitä,\n-- vaikka koitankin olla lyhytsanainen. Toivoakseni on meillä vielä\nmyöhemminkin aikaa kertoa laveammin koetuista kärsimyksistämme. Kallein\nneitiseni, suokaa anteeksi, että olen rohjennut... kunpa tietäisitte,\nmitä minussa liikkuu... nämä myrskyt... nämä tukahdetut tuskat ja\nsamalla olla tyyni muodoltaan ja jakaa toisille lohdutusta, jotka eivät\nuseinkaan ole puoliksikaan niin onnettomia...\"\n\nNainen katseli häntä tutkivasti kasvoihin, ikäänkuin vasta ensikerran\nniitä katsoisi.\n\n\"Herraseni, Te ette ole sitä, miltä näytätte. Nämä vaatteet eivät ole\nTeidän -- Te olette -- _pappi!_\"\n\nMies antoi vastauksen asemesta päänsä vaipua rinnalle ja tuijotti\nkynttilän liekkiin.\n\n\"Kallein neitiseni\", jatkoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, \"älkää\ntuomitko minua ennenkuin olette kuullut minua. Elämäkertani on lyhyt.\nMinä olen löytölapsi, jonka eräs jalo hengenmies nuorella ijällä otti\nluokseen ja kasvatti kuin omaa poikaansa ja annatti hänelle opetusta\nseminaarissa. Kun vihdoin olin vihitty papiksi, jouduin erääseen\nkreivilliseen perheeseen parin pojan kasvattajaksi. Hyvin jokapäiväinen\njuttu siis, kuten huomaatte. Eikä sekään ole harvinaista, että\nkaksikymmen-vuotiaassa Jumalan palvelijassa, jolta kaikki elämän-ilo on\nkielletty ja rajoitettu, äkkiä lämpimässä ilmanalassa ja rehevämmällä\nmaaperällä kaikenlaiset maalliset taipumukset ja vietit itävät ja\nväkivaltaisesti ilmaantuvat. Tässä talossa oli nimittäin tytär, joka\nsai aivan toisenlaistenkin ihmisten päät pyörälle, puhumattakaan\nkömpelöstä opettajasta papin kauhtanassa. Eikä hän ollut, huolimatta\ntästä kauhtanasta, niinkään tunteeton tuottamansa pahan johdosta: hän\nei pitänyt tuota mustatakki-parkaa olentona, jolle ei tarvitse olla\nvelvollinen osottamaan minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Lyhyesti:\nminun täytyi jättää talo vuoden kuluttua. Arkkipiispa, joka oli ottanut\nminut erityiseen suosioonsa ja itse minua kreivittärelle suositellut,\nkatkeroittui niin häpeästä, jonka minä olin hänelle tuottanut, että hän\ntuomitsi minut rangaistukseksi erääseen kurjaan kylään, apulaiseksi\noikulliselle, aivan talonpoikaistuneelle vanhalle kirkkoherralle.\nSiellä minä olen nyt viisi vuotta sovittanut rikostani, havaitessani\nkauniin, rakastettavan ja jalosydämisen ihmislapsen kauniiksi ja\nrakastettavaksi. Aluksi lohdutti minua toivottomuuteni. Hautauduin\ntämän ikuisen vahinkoni syvyyteen, revin joka yö auki haavani ja\niloitsin, kun ne vuotivat verta, -- siis kuten Tekin, ja jota Te\npiditte kadehdittavana, ja se auttoi minua todellakin jonkun aikaa; en\ntuntenut asemani toivottomuutta enkä elämäni ilettävyyttä. Vihdoin toki\narvettui haava, ja kun eräänä päivänä kuulin, että kreivitär oli mennyt\nnaimisiin, sydämeni tuskin löi kovemmin kysyessäni, kuka oli hänet\nsaanut.\n\n\"Senjälkeen olen elänyt kuin kaleerilla; yksi ilo oli minulla vain\njälellä: kuvailin mielessäni, että tylsyys, johon olin vaipunut,\nkasvaisi kuoreksi sisimpäni ympärille ja tukahuttaisi jokaisen\nvapaudenliikkeen. Ette tiedä, neiti, miltä tuntuu olla sielunpaimenena\njoissakuissa kylissä, mikä epäinhimillinen raakuus, ilkeys ja\nlaiminlyöminen siellä esiintyy! Ei ole ihme, että useat säädystäni\nvihdoin tulevat niitten kaltaisiksi, joiden jumalankaltaisiksi\ntekemistä heidän itsensäkin täytyy epäillä. Ei mitenkään tahdo kestää\ntuota kauheata yksinoloa, josta ei kuitenkaan toiselta puolen pääse\nolemaan yksin. Eikä sieluakaan, jolle voisi paljastaa sydämensä, ei\nmissään ystävää -- ystävätärtä, -- ja kuitenkin täytyy olla nuori\nja tietää, mitkä ylenpalttiset ilot on nuoruudella saatavana, jos\nkaikki on oikealla tolalla. Yhden ainoan kerran tunnustin vanhalle\nkirkkoherralleni mielentilani. Ja voitteko uskoa -- hän aivan\nhäpeämättä koetti kääntää huomioni pariin seurakuntamme nuoreen\nvaimoon, jotka elivät epäsovussa miestensä kanssa? Senjälkeen en ole\npäästänyt valituksensanaa huuliltani. Mutta sitä enemmän on sisässäni\nkiehunut. Oli hetkiä, jolloin luulin täytyväni menehtyä, kuten\njuomareista kerrotaan, sisäisen tulen kuluttamana.\n\n\"Ja vielä viimeinen. Vanha taloudenhoitajatar kuoli, ja kirkkoherra\notti taloon nuoremman. Minulla oli onnettomuus löytää armo tämän\nsilmissä, mutta kun minä peittelemättä selitin, ett'en tahtonut olla\nhänen kanssaan missään tekemisissä, jouduin hänen kuolettavan vihansa\nesineeksi, ja hän olisi mieluimmin työntänyt minut tieltään, ell'ei\nrangaistusaikani -- Jumala tietää kuinka kauan sitä kestääkään --\njo olisi siellä loppunut. Minä elän nykyään itsekseni, en syö enään\nkirkkoherran pöydässä, mutta muuten on kaikki ennallaan: ympärilläni\nja itsessäni autiota ja tyhjää -- ja kummituksia, jotka vaivaavat\nminua kuin pyhää Antoniusta; ero on vain siinä, ett'en ole vanhus enkä\npyhimys. Jumalani... kunpa voisin Teille kuvata... mutta ei! Te ette\nole itsekään onnellinen. Miksi siis tekisin sydämenne surulliseksi\ntoisten kurjuudella!\"\n\nMies oli heittäytynyt tuolille, joka oli ikkunan ääressä ja\ntuijotti kuunvaloon. Nainen ei ymmärtänyt, mitä hänen tuli arvella\näänettömyydestä; että mies ilman kehoitusta oli istuutunut hänen\nluokseen ja näytti kokonaan unohtaneen hänen läheisyytensä, teki hänet\nlevottomaksi.\n\n\"Surkuttelen Teitä todellakin\", sanoi nainen vihdoin. \"Teidän elämänne\non vieläkin epäinhimillisempää kuin minun. Mutta miksi olette valinnut\ntämän myöhäisen hetken puhuaksenne minulle -- miksi ei kaikkea tätä\nhuomenna...\"\n\nMies hypähti pystyyn ja astui hänen eteensä.\n\n\"Neitiseni,\" sanoi hän kiihkeästi, \"olkaa vielä kymmenen minuuttia\nkärsivällinen... minun on vaikeata -- huomaan sen kyllä, -- olla\nnäyttämättä mielipuolelta silmissänne... ehkä sitä jo puoliksi\nolenkin... sellainen, joka joittenkuitten asioitten tähden ei\nkadota järkeään, -- tunnettehan tuon sanan... no niin, olemme\npäässeet kauaksi, vaan ei vielä äärimmäisyyteen. Minä olen vielä\nparannettavissa, en vielä kokonaan kadotettu, kuten ette Tekään, ja\n_jos_ löytyy sallimus -- suokaa anteeksi tämä jos; olen usein vähällä\nepäillä Jumalaani! -- Hän ojentaa nyt minulle sormen, eikä varmaankaan\nsuutu, jos vedän luokseni koko käden.\n\n\"Mieleeni tuli kuin taivaallinen valaistus... jo ennen kuin kävelimme\njoen rannalla... ja sitten... Teidän jokainen sananne on vahvistanut\nminua uskossani... ja kun ajattelin, että joku sattuma tekisi tyhjäksi\npelastuksen... pidättekö rangaistavana tunkeilevaisuutena, jos rohkenen\ntehdä pienen poikkeuksen totutuista tavoista, ja etsiä Teitä täällä\nluonanne, huolimatta siitä, mitä viinuri voisi ajatella, kysyessäni\nhäneltä Teidän huoneenne numeroa?\"\n\nNainen punastui kovasti. \"Jumalani\", sanoi hän, \"sitä en ole\najatellutkaan. Tosin... mitenkä Te olisitte huoneeni muuten\nlöytänytkään? Ja nyt... nyt tiedetään koko talossa, että Te olette\nluonani... oi, se on hävitöntä, se on sydämetöntä, puolustamatonta...\nniin minua rangaistaan luottamukseni, osanottoni tähden!\n\nHän nousi ja tarttui kynttilään. \"Joko Te jätätte minut hetipaikalla,\ntai pakotatte minut lähtemään huoneesta...\"\n\nMies astui hänen tielleen, tarttui hänen käteensä hellällä väkivallalla\nja vei hänet takaisin sohvalle.\n\n\"Älkää pahentako asiaa, kallis neitiseni. Rauhoittukaa. Miehellä,\njolta kysyin, oli tuskin enää viisi aistiaan jälellä; hän ei tiennyt\nnimeänne, jota en minäkään hänelle sanonut. Hän tiesi vain, että\neräs neiti oli tullut iltajunassa ja opastettu tähän huoneeseen.\nMinut hän yhtä vähän tunsi, ja kun hän huomenna herää humalastaan,\nei hän tiedä mitään tästä myöhäisestä vieraissakäynnistä. Minä\nolen, kuten Te jo arvasitte, serkkuni vaatteissa ja kun minun teki\nmieleni mennä teatteriin, jota pappina en olisi uskaltanut tehdä\ntässä ahdashenkisessä seudussa, peitin ajetun päälakeni eräällä hänen\npienistä tekotukistaan niin hyvin kuin voin. Kun pu'in tämän valepuvun\npäälleni vanhan sukulaiseni aivan autiossa asunnossa, en osannut\naavistaa, kuinka pitkälle se veisi minut. Mutta jo teatterissa, kun\nrunoilijan hehkuvat sanat tunkeutuivat sydämeeni, lujittui seuraava\najatus minussa: nyt tai ei koskaan täytyy minun etsiä pelastustani.\nJa silloin opin tuntemaan Teidät -- myöskin ihmiselämän, joka\ntulisi menemään turmiolle vailla kaikkea onnea, myöskin voimakkaan,\nelämänhaluisen sielun, jonka täytyisi nääntyä erämaassa -- ja silloin\nhuusi ääni sisässäni: pelasta myöskin Hänet! Tämä jalo, uljas, rohkea\ntyttö, joka hylkää sinun avuntarjouksesi, koska raha ei enään voi häntä\nauttaa, sillä hän kaipaa rakkautta ja sielua, joka häntä ymmärtää,\njoka on hänelle sukua ja samanarvoinen -- oi, kallein neitiseni, kun\nniin äänettömänä kuljin vieressänne oli se vain siitä syystä, että\nliian raju tunteitten virta riehui sydämessäni, enkä voinut muuten\ntuoda tunteitani esiin kuin siten, että kiersin käteni ympärillenne\nja suutelin Teitä. Se ei ollut mikään julkea, kevytmielinen hellyyden\nilmaus, joka voi loukata Teidän ylpeyttänne naisena. Se ei myöskään\nollut hyvästijättö, vaan minun puoleltani, jota ette varmaankaan voinut\naavistaa, hiljainen ja samalla totinen lupaus, että vihkin elämäni\nTeille, pelastaakseni Teidät ja itseni, paetakseni yhdessä kanssanne\nvapauteen, elämään, ilman arvelua, heti paikalla tällä hetkellä, jos\nvain Te voitte saada tarpeeksi rohkeutta ja luottamusta minuun, nyt kun\ntiedätte, kuka olen!\"\n\nPuhuja astui aivan Klaaran luokse ja aikoi tarttua hänen käteensä;\nhänen poskensa hehkuivat, hänen tummat, haaveilevat silmänsä olivat\nsuunnatut kuumeisella jännityksellä naiseen.\n\nUurre suupielessä vavahti huomaamatta.\n\n\"Te olette järjetön!\" sanoi hän hiljaa. \"Tahdotteko uskotella minulle,\nettä olette rakastunut minuun? Menkää! Niin hupsuna ette itsekään\nvoi pitää minua, että voisin luulla Teidän ihastuneen minuun korvia\nmyöten. Jos olisimme tavanneet toisemme jollakin Robinson-saarella,\nTe ainoa mies ja minä ainoa nainen, olisin ehkä lopultakin voinut\nuskotella itseäni, että me olisimme luodut toisillemme tai ainakin\nohjatut toistemme luo. Mutta minne pakenisimmekin -- vaikkapa suoraan\naarniometsiin...\"\n\n\"Ja miksi ei aarniometsiin?\" katkaisi mies hänen puheensa ja tarttui\nvihdoinkin hänen käteensä, jota nainen turhaan koetti vetää pois.\n\"Minä en ymmärrä Teitä. Miksi en rakastaisi Teitä? Ettekö Te ole\nrakastettava? Vakuutan, ett'en ole koskaan tavannut naisolentoa,\nen edes ennen kylään joutumistani, joka olisi minuun tehnyt niin\nihmeellistä vaikutusta. Te hymyilette niin omituisesti, muistutatte\nnuorta kreivitärtä. Jumalani, se oli ensi lempi, niin hupsu ja mieletön\nkuin sellaisen tulee ollakin. Hän oli nuori ja kaunis; minä näin hänet\njoka päivä ja se oli kielletty hedelmä nuoruuteni paratiisissa. Nyt --\neikö kaikki ole vallan toisin? Te ette enää ole nuori, kuten sanotte\n-- ja minä olen elänyt ja kärsinyt. Ja me olemme hengenheimolaisia\nja kärsimme samanlaista sietämätöntä orjuutta ja kohtaamme toisemme\nsamalla pelastuksen tiellä. Mutta ei enempää siitä! Minä en vain hädän\npakottamana kiinny Teihin. Kuka estäisi minua nyt lähtemästä perintöni\nkanssa etsimään aarniometsiä, unohtamaan ja katoamaan tietämättömiin,\nja alkamasta uutta elämää vapaana miehenä. Mutta minä en voi lähteä\nilman Teitä; minä olen kerran pitänyt Teitä käsivarsissani ja minä\ntulisin tuntemaan ikuista tyhjyyttä, ell'ette Te etsi ikuista turvaa\nminun rinnallani. Te ette tunne itseänne kuten minä Teidät tunnen. Te\nolette nähnyt kasvonne, vartalonne, koko olentonne vuosikausia pienen\nkulmakunnan himmeässä peilissä. Uskokaa minua, Te olette kyllin nuori,\nkyllin viehättävä tehdäksenne miehen ylenmäärin onnelliseksi, jos vain\nvoisitte kokonanne antautua hänelle, jakaa riemunne ja surunne hänen\nkanssaan kuolemaan saakka...!\"\n\nPuhuja ei voinut nähdä toisen kasvoja puhuessaan tätä nopeasti\npulppuavalla äänellä. Nainen oli painanut leukansa syvälle huiviin,\nsilmät olivat suletut ja hampaat puristetut tiukkaan kiinni toisiinsa.\nUsean kerran tapahtuvan vavahduksen voi mies huomata, ja käsi, jota hän\npiti omassaan, oli kylmä ja kostea.\n\nHän kumartui naisen puoleen. Ennenkuin hän tahtoi ja tiesikään, oli\nhän liukunut maahan hänen jalkoihinsa, tarttunut toiseenkin käteen ja\nkoetti katsoa hänen kasvoihinsa. \"Klaara\", huusi hän rukoilevasti,\n\"olenko loukannut Teitä? Te olette vaiti -- Te ette tahdo mitään tietää\nminusta...\"\n\nÄkkiä veti nainen pois kätensä ja teki kärsimättömän alakuloisen\nliikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää toisen luotaan. Mutta\nmies painoi hänen polvensa rintaansa vasten ja jäi paikalleen.\n\n\"Mitä Te teette?\" sai nainen vihdoin vaivalla sanotuksi. \"Nouskaa...\nette ole järjissänne... jos joku tulisi... jos löydettäisiin Teidät\npolvillanne edessäni... Teidät, pappi... oi, Jumalani, ettekö\nTe ymmärrä, että kaikki, mitä Te olette puhunut, on mahdotonta,\nkymmenkertaisesti, tuhatkertaisesti mahdotonta! Minua surettaa Teidän\nasemanne -- täytyykö minun nyt vasta sanoa se teille? -- en sen\ntähden, että pitäisin Teitä vihattavana tai halveksittavana -- sitä\ntehdäkseni surkuttelen Teitä liiaksi -- mutta kuka poistaa Teistä\nvihkimisen? Voitteko piilottaa omantuntonne kuten ajetun päälakenne?\nJa kuolemansynnin, jonka ai'otte tehdä -- kenen tähden tekisitte\nsen? Kuihtuneen olentoparanko puolesta, joka on vanhempi kuin Te,\nlohduttomampi, toivottomampi, joka liiankin pian saisi Teidät katumaan\nsyntiänne! Menkää kotiinne ja nukkukaa pois tämä järjetön haave. Olen\nvakuutettu, että Te huomenna päivän noustessa ette itsekään ymmärrä,\nmitenkä jouduitte tähän kummalliseen huumaukseen\".\n\nMies ei liikahtanut. Nainen tunsi hänen kuuman hengityksensä\npolvillaan. Veri virtasi yhä riehuvammin sydämeen. Alhaalla pauhasi\ntanssimusiikki yhä.\n\n\"No hyvä\", sanoi mies ja pyyhki toisella kädellä otsaansa, \"varmaankin\nse on hupsuutta mitä puhun ja juuri sentähden riippuu kaikki siitä,\nettä _heti_ teemme voitavamme pelastuaksemme vielä tänä yönä. Kun\nhuomenna, kuten sanotte, päivän koittaessa järjettömyys on kadonnut,\nolemme ehkä taas arkoja ja heikkoja ihmisiä ja taivumme jälleen ikeemme\nalle. Jotkut asiat onnistuvat ainoastaan silloin, kun ei ole oikein\njärjillään. Älkää pelätkö mitään, annanhan Teille vapauden\", -- puhuja\nnousi maasta makaavasta asennostaan -- \"ja nyt päättäkää. Kello puoli\nyksi lähtee yöjuna ja huomisaamuna aikaisin olemme Leipzigissä, illalla\nHamburgissa. Rahaa on minulla, muuta saapi tiellä. Teillä on lomaa\nmääräämättömäksi ajaksi, minulla taas viikoksi. Aikaisemmin ei siis\nkukaan kaipaa meitä. Tulkaa! Te ette vielä ole purkanut tavaroitanne,\nkuten huomaan. Sitä parempi. Yhdessä tunnissa pääsemme siis alottamaan\nmatkaamme vapauteen \".\n\n\"Minä en estä Teitä\", lausui puhuteltu koleasti. \"Tehkää, mikä on\npuolustettavissa ja minä toivotan teille onnea matkalle. Minä...\nvoitteko luulla, että minä jätän velvollisuuteni yhtä kevyesti kuin\nTe? Kun kaksi tekevät samaa, ei tulos ole sama, olen kerran kuullut\nsanottavan. Te olette kevytmielisempi kuin minä; Te ehkä pääsettekin\nsillä pitemmälle, mutta minä en voi muuttaa itseäni toiseksi, nyt en\nainakaan enää. Paino on rasittanut minua liian kauan ja se on vienyt\ninnostusvoimani; minä olen pikkumainen ja epäröivä, olisin lyijypainona\njaloissanne; alati kuulisin äänen sisässäni sanovan: sinä et ole\nluotu maailmaa kulkemaan kuin mustalainen; sinä olet viheliäinen\npikkukaupunkilainen, jonka olisi pitänyt pysyä aitauksessaan; mitä sinä\nolet etsivinäsi Amerikasta? Sinä et ole oppinut muuta kuin kantamaan\nkahleita; nyt ikävöit vankikoppiisi -- ja se on sinulle oikein!\"\n\nNainen oli kokonaan irtautunut miehestä, astunut ikkunan ääreen ja\nhengähtänyt jonkun kerran yöhön. Nyt hän taas äkkiä kääntyi.\n\n\"Oletteko Te vieläkin täällä? Ettekö ole minua vieläkään ymmärtänyt?\nSiitä huomaatte, että me emme sopisi toisillemme. Te luulette voivanne\nuskotella minulle, että saisitte minut lähtemään, että jättäisin isäni\nturhaan odottamaan kreivin vastausta, joka vihdoin pakoni johdosta\nsaisi syyn olla antamatta miehelle, jolla on maatakiertävä tytär,\nmitään apurahaa. Viimeisen kerran siis: jättäkää minut! Ymmärrän\nkyllä pitää arvossa Teidän esityksenne; Te olette tavallanne jalo\nihminen, joskin kiihtynyt; Te ette vielä tunne maailmaa. Ehkä --\nTeidän asemassanne -- vaikkakaan en ymmärrä, miksi juuri olette minut\netsinyt...\"\n\n\"No hyvä!\" katkaisi mies puheen. \"Jätän Teidät nyt, neitiseni. Mutta\nvain ehdolla, ett'ei tämä ole Teidän viimeinen sananne. Huomenna,\npäivällisen aikoihin tulen takaisin, ja silloin kai olette miettinyt\nkaikki valmiiksi ja sanotte minulle päätöksenne. Sanon vielä kerran,\nvaikkapa nimitättekin minua itsepäiseksi ja järjettömäksi: minä en\npakene ilman Teitä. En olisi iloinen vapaudestani jos olisin jättänyt\nTeidät jälelle. Ajatelkaa asiasta mitä tahdotte; minä rakastan Teitä,\nja jos Te ette tahdo kuulla minua, on vallan samantekevää, mitä minusta\ntulevaisuudessa tulee. Huomenna siis, niinkö?\"\n\nMies seisoi niin totisena ja avomielisenä hänen edessään, ett'ei\nnainen voinut olla ojentamatta kättään jäähyväisiksi, jolle mies\nkunnioittavasti painoi huulensa, ja lupaamatta kaikki, mitä tämä oli\npyytänyt.\n\nSitten hän jäi yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei sulkenut silmiään tänä yönä. Häämelu oli aikoja sitten\nvaijennut; kaikki talon asukkaat nukkuivat valoisaan aamuun saakka,\nmutta tuo rauhaton olentoparka ullakkohuoneessa istui yhä nojatuolissa\nikkunan ääressä ja katseli suurin silmin taivasta, kunnes se vähitellen\naamunkoiton varjostuksien ja hämärän jälkeen tuli aivan kirkkaaksi.\nVasta silloin hän heittäysi vuoteelle. Näytti siltä, kuin olisi hän\nnyt saanut rauhan tai ainakin aselevon rauhattomassa rinnassaan, sillä\ntorimelusta huolimatta, joka kuului hänen alapuoleltaan, hän nukahti\nsikeästi ja sai siten kahdessa tunnissa kaiken laimiinlyödyn unen\ntakaisin.\n\nNoustessaan ja astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin ihmetteli\nunettomia kasvojaan ja kirkkaita silmiään. Vieläpä hänellä oli\nväriä poskillakin, ja ryppy alahuulessa näytti kokonaan kadonneen.\nHän pukeutui hitaasti ja kaikella huolella, koetteli useita eri\ntukanmuodostuksia, mutta päätti vihdoin jättää molemmat runsaat\nhiuspalmikot aaltoilemaan vapaina. Kauan kesti myös ennenkuin hän\noli tullut selville siitä, mikä puku hänelle tänään paraiten sopisi.\nLaukussa oli kaksi vaatekertaa. Toinen niistä oli silkkipuku ja\nsamalla juhlapuku, mutta se ei oikein sopinut tänään, sillä päivä oli\nsiksi kesäinen; hän ei voinut käsittää, miksi hän oli sen ottanut\nmukaansakaan. Eihän anomuskäynnillä sopinut käyttää silkkipukua, olipa\nse sitten vaalistunut tai ei; näyttäisihän pikkukaupunkilaismaiselta\nja päättömältä jos hän, kuten oli ajatellut, pukeutuisi komeaan\njuhlapukuun esittäessään itsensä kreiville. Hän päätti siis valita\nvaalean, perhosilla ja pienillä köynnöskasveilla kirjaillun\nmusliinipuvun, joka tosin oli hieman vanhanaikainen, mutta joka sopi\nhänelle paremmin, etenkin jos hän käyttäisi suurta olkihattua mustine\nnauhoineen.\n\nRenki, jonka hän kohtasi alhaalla eteisessä, hämmästyi eikä ollut\ntuntea tuossa keveästi esiinleijailevassa neidissä eilistä harmaata\nyksinkertaista naista. Hämmästyksen esine huomasi tietysti tämän, ja\ntuo tahdoton kohteliaisuus teki hänelle salaa hyvää.\n\nNäin hän kulki torin poikki kohti linnankukkulaa.\n\nPuoli tuntia myöhemmin tuli eräältä sivukadulta nuori mies, joka\njäi seisomaan vastapäätä \"Kolmea kypärää\" ja tarkasteli vastapäätä\nolevan vanhan taion kivisen holvikäytävän varjosta ravintolan ylimpiä\nikkunoita. Hänen tarkastamansa ikkunat olivat ylimpänä katonrajassa\nja peitetyt vihreillä uutimilla. Mies ei näinollen kauaksi aikaa\njäänytkään hyödyttömälle tarkastuspaikalleen, vaan päätti viettää\naikansa päivälliseen saakka pienessä metsikössä linnankukkulan juurella.\n\nHänkin oli muuttunut eilisiltaiselta ulkomuodoltaan. Perityn, liian\nahtaan, lyhyen ja melkein naurettavan puvun asemesta oli hänellä\nnyt päällään sopivampi yksivärinen kesäpuku, jonka hän oli valmiina\nostanut pukukaupasta. Kaulassa oli höllästi sidottu pitkäliuskainen\nmusta silkkihuivi. Näöltään oli hän nyt komeampi kuin eilen. Tytötkin\nkatselivat hänen jälkeensä, mutta hän ei kääntänyt päätään vasemmalle\neikä oikealle; rauhallisesti katseli hän eteensä ja täyteläiset huulet\nolivat puserretut lujasti yhteen.\n\nHän nousi ajatuksissaan loivasti kohoavaa linnanmäkeä jonkun matkaa,\nkun hän äkkiä katsahti ylöspäin ja huudahti ilosta ja hämmästyksestä.\nHän, jota hän juuri äsken oli ajatellut, tuli vastaan kapealla polulla,\njoka luikerteli varjoisien puitten välissä ja tervehti iloisemmin ja\nteeskentelemättömämmin kuin hän oli toivonutkaan. Nainen näytti olevan\ntyytyväinen kun mies häntä suurin silmin tarkasti kiireestä kantapäähän\nja näytti pitävän melkein uutena tuttavana. Mies ei kuitenkaan\nlausunut mitään kohteliasta huomautusta edullisesta muutoksesta, ja\nnainen itsekin oli ilmaisematta, kuinka kaunis toinen oli sopivammassa\npuvussa. Mies näytti kainoudesta unohtavan tarjota käsivarttaan ja\nkysyi kevyesti punastuen, kuinka hän oli nukkunut yönsä, ja kun nainen\nvastasi nauraen: ei puolta tuntiakaan koko yönä! näytti hän käyvän\nhajamieliseksi ja kulki äänetönnä ja alakuloisena hänen vierellään\nlinnanmäkeä alas.\n\nNainen oli kuitenkin ystävällinen ja puhelias ja kertoi hänelle,\nettä hän oli käynyt vieraisilla nykyisen linnanhoitajan luona tuolla\nylhäällä ja tarkemmin tiedustellut herrasväen paluuta. Se tapahtuisi\nvasta viiden tai kuuden päivän kuluttua. Kun tämä tiedonanto yhä\nenemmän näytti masentavan miestä, käänsi nainen puheen toisaalle ja\nkysyi, miten hän oli viettänyt aamuhetkensä.\n\nMies kertoi, että hän oli ollut serkkuvainaansa asunnossa ja\ntarkastanut, mitä kaikkea hän voisi ottaa mukaansa tuosta\nirtaimistosta. Talouskaluista, jotka tämä vuosia sitten oli hankkinut\nollessaan kosima-aikeissa, mutta joka sitten kuitenkin oli rauennut,\noli suurin osa vielä jälellä käyttämättömänä vieläpä purkamattomana\nkaapeissa ja laatikoissa: pöytäkalusto ja makuuvaatteita,\nkyökkiastiota ja muutakin niin runsaasti, että hyvin vieläkin voisi\nniistä varustaa uuden talouden. Hän oli \"joka tapauksen varalta\"\n-- kuten mies punastuen sanoi -- alkanut pakata näitä tavaroita\npariin lujaan kirstuun; erään laatikon hän oli täyttänyt vainajan\nkirjoilla. Mitä olisi tehtävä huonekaluilla -- ottaisiko ne mukaan\nvai myisikö -- jälkimäinen olisi kyllä hankalata, ell'ei niistä voisi\npäästä ilmaisematta itseään. Kaiken tämän oli hän tehnyt puoliksi\nkoneellisesti saadakseen ajan kulumaan. Mitä vanhoista romuista?\nMuuttolintukin rakentaa pesänsä kaikkialle missä tarvitsee, eikä kuleta\nmukanaan olkia meren yli.\n\nPuhuttuaan odotti mies, että nainen epäilemättä nyt ryhtyisi pääasiaan\nja ilmaisisi päätöksensä, kun päätösaika kerran oli kulunut loppuun.\nMutta nainen ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän näitä vihjauksia, puheli\nvain turhanpäiväisistä asioista, ja kun he huomaamatta olivat saapuneet\nkaupungin ulkopuolelle ja lähestyivät erästä pientä ravintolaa, joka\nsijaitsi metsäisen kukkularivin juurella linnanvuoren ja virran\nvälissä, esitti nainen, että he söisivät yhdessä päivällistä tuossa\npuutarhassa, joka oli hänelle tuttu vanhoilta ajoilta. Ravintola oli\nsiihen aikaan ollut mainittu hyvästä kyökistään ja talo ei varmaan\nvieläkään ollut kokonaan menettänyt vanhaa mainettaan.\n\nMies suostui kaikkeen, mitä toinen toivoi ja tahtoi. Yö näytti\nvaihtaneen heidän roolinsa; mies oli muuttunut empiväksi, nainen taas\nluottavaksi ja yritteliääksi. Ja kummallekin sopi hyvin tämä vaihto.\n\nMiehen eilisiltanen kiihtynyt seikkailumainen esiintyminen, joka naista\noli pelottanut, oli kadonnut, ja sen sijaan oli hänen kasvoillaan vieno\nnuorukaisen ilme, silmien kuitenkin loistaessa pidätettyä tulta. Ja\nymmärrettävää on, että teeskentelemätön nauru teki toisenkin kasvot\ntaas nuoriksi, melkeinpä herttaisiksi.\n\nSiten he astuivat puutarhaan, jossa ei vielä ollut ihmisiä, etsivät\nvarjoisimman lehtimajan ja tilasivat päivällisen isännältä, joka ei\noikein tietänyt mitä ajatella tästä harvinaisesta vierasparista. Oli\nlämmin ja ruusut tuoksuivat väkevästi. Nainen otti heti päästään\nolkihatun ja mies huomasi nyt kuinka hienopiirteinen hänen päänsä oli,\nkun palmikot olivat vapaina. Mutta hän ei sanallakaan ilmaissut, että\ntoinen miellytti tänään enemmän kuin eilen. -- Nainen kysyi eikö hänkin\nota hattua päästään, mutta kun mies ääneti pudisti päätään, punastui\nkysyjä äkkiä. Hän ymmärsi, että mies häpesi keskellä päivää esiintyä\nserkku-vainaansa tekotukassa.\n\nHe söivät. Ravintolan isännän kaksitoistavuotias tytär palveli heitä.\nTämä oli orpo äidistään, sillä äiti oli kuollut joitakuita kuukausia\nsitten. Tytöt ovat kaikki heinänteossa, oli isäntä sanonut, siten\nselittäen palvelusväen puutteen. Tyttösellä oli musta nauha kaulassa,\nja hän oli puettu harmaisiin vaatteihin; silmät olivat syvämietteiset.\nKun Klaara ojensi hänelle täytetyn viinilasin, kyyneltyivät tytön\nsilmät äkkiä. Kauan sai Klaara pyytää ennenkuin hän sanoi syyn\nkyyneliinsä. Niin oli äiti aina ojentanut hänelle lasinsa! tunnusti\nvihdoin tyttöparka ja juoksi nopeasti lehtimajasta, eikä enää\nnäyttäytynyt.\n\nTämä sai kummankin vaikenemaan. Mutta vihdoin johti Klaara puheen\ntästä pikkuseikasta ja osasi johtaa sitä niin viisaasti ja hupaisasti\nettä hänen arka seuralaisensa piankin lämpeni. Klaara alkoi puhella\nuskostaan ja epäuskostaan ja mies tunsi olevansa tutulla väylällä. Oli\nomituista, että heillä molemmilla oli melkein samanalaiset mietteet\nsiinä asiassa ja että he yllämainitulla tavalla olivat yrittäneet\nniistä päästä. He syventyivät niin hartaasti näihin teoloogisiin\nomantunnon tutkistelmiin, ett'eivät huomanneet, kuinka aika joutui,\nettä päivällisaika muuttui ehtoopäiväksi ja että puutarha täyttyi\nkaupungista tulleilla kahvivierailla, jotka kaikki ihmettelevin silmin\nkatselivat ohikulkeissaan tuohon innokkaasti keskustelevaan pariin\nkuusama-lehtimajassa. Vasta läheiseltä keilaradalta kuuluva kuulan\njyrinä säikähdytti heitä.\n\n\"On tullut myöhä\", sanoi Klaara. \"Mihin ryhdymme? Nyt vasta tunnen,\nett'en yöllä nukkunut. Ehkä tekisin paraiten jos nukkuisin hieman,\nsillä en tiedä mitenkä muuten jaksan iltaan saakka\".\n\n\"Isännällä on ehkä joku hiljainen ja vilpoisa huone, jossa voisitte\nlevätä. Saammehan kysyä\".\n\nMies tyhjensi lasinsa ja astui sitten lehtimajasta. Hänen ryhtinsä oli\nnyt vapaampi ja varmempi kuin aamupäivällä kohdatessa, ja hän tarttui,\nikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollista, Klaaran käsivarteen ja\njohdatti häntä uteliaasti pöytienääressä katselevien ihmisryhmien\nlomitse talolle. -- Isäntä ohjasi vieraat yläkerrokseen ja aukasi erään\nhuoneen oven. Ikkunasta ei nähnyt puutarhaan, vaan sensijaan pilkisti\nkaupungista kastanjapuitten välitse torneja, rakennusten päätyjä ja\nkappale linnaa.\n\n\"Täällä saapi herrasväki olla rauhassa\", sanoi isäntä ja poistui\njälleen nopeasti toisten vieraitten luo.\n\nKumpikin seisoi ikkunan luona vieläkin käsi kädessä, kuten olivat\ntulleetkin.\n\n\"Täällä on kylmä!\" sanoi Klaara kotvasen kuluttua ja värisi hieman.\nHänen kätensä liukui hiljaa miehen käsivarresta ja hän pyyhkäsi\notsaansa ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sumua silmistään.\n\n\"Kuinka omituista on elämä!\" jatkoi hän itsekseen. \"Tuolta ylhäältä\nkatselee nuoruuteni, ja minä seison täällä; minusta tuntuu kuin\nolisi koko välillä oleva aika pyyhitty pois elämästäni, sillä minä\nkatselen maailmaa vielä samoilla silmillä kuin siihenkin aikaan tuolta\nlinnankukkulalta. Ne ovat hyvinkin lapsellisia ajatuksia.\"\n\n\"Klaara\", sanoi mies tuskin kuuluvalla äänellä puheeseen, \"Te olette\nvieläkin velkaa minulle vastauksen, jota viime yönä Teiltä pyysin. Tai\ntäytyykö minun pitää äskeistä puhettanne vastauksena?\"\n\nPuhuja tarttui toisen käteen; se oli taas kostea ja kylmä kuin\nviime-yönä, vaikka posket nyt paloivatkin.\n\nKlaara katseli hänen ohitseen ikkunan edessä kasvavien puitten\nvehreyttä.\n\n\"Tiedättekö, mitä minä sain tietää tänään linnassa? Aloin tiedustella\nnuoren herrasväen paluuta ja satuin kysymään nuoren kreivin suhdetta\nisänsä palvelijoihin. Linnanhoitajan rouva, joka varmaankin taisi\nhuomata tiedusteluni tarkoituksen, sanoi minulle heti, että nuori\nkreivi aikoo jättää kaikki ennalleen. Hän oli muun muassa itse nähnyt\nmeidän eläkerahamme vuos'neljänneksen osotuksen. Kun ei minulla\nole täällä muuta asiaa, voin nyt rauhallisesti palata kotiin. Nyt\nymmärrätte miksi olen iloisempi tänään kuin eilen\".\n\nMies pusersi hänen kättään, ikäänkuin hän olisi saanut kiittää\npuolestaan Klaaraa tästä ilosta.\n\n\"Ja nyt?\" kuiskasi mies.\n\n\"Ja nyt -- nyt eivät asiat ole paljoakaan muuttuneet; on vain olemassa\nyksi seikka, jonka olen pannut ehdoksi. Mielettömyyttä, hupsuutta se\non ja tulee olemaan, katua saa joka tapauksessa, _toinen_ ainakin.\nMutta eihän ilman mitään tule uudestaan nuoreksi, vaikkapa vain\nneljäksikolmatta tunniksi. Älkää luulko, ett'ei minulla vieläkin ole\nniin paljon tajua, että hyvin ymmärtäisin, mikä hullunrohkea olento\nolen, kun en vastaa kieltävästi kysymykseenne. Mutta se liiankin\ntunnettu elämä, johon minun täytyy palata -- tuhat kertaa enemmän se\nkauhistuttaa minua kuin kaikki tuntematon, johonka te tahdotte vietellä\nminua, ja jossa voin katkaista kaulani tai murtaa sydämeni. Keski-yön\naikaanko lähtee pikajuna? Kun olen täällä nukkunut jonkun tunnin,\nlöydätte minussa uljaan matkaseuralaisen\".\n\nMies oli vetänyt hänet ikkunan luota; he seisoivat keskilattialla\nvastapäätä toisiaan.\n\n\"_Matka_seuralaisenko vain?\" sammalsi hän. \"Eikö muuta?\"\n\nEi tullut vastausta. Kysyjä veti lähemmäksi itseään äänettömän\ntoverinsa, tämä vastusti hetkisen ja vaipui sitten tahdottomasti toisen\nkäsivarsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen päivää oli kulunut. Hamburgin katuja vaelsi kaksi henkilöä,\njoita useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan, vaikka heidän\nulkomuotonsa ei voinutkaan herättää erityistä huomiota, varsinkaan\ntällaisessa satamakaupungissa, jossa vilisee jos jonkinlaisia\nulkomaalaisia. Vähemmin huomattava oli pulska, nuori mies, olkihattu\npäässä, puettuna harmaaseen kesäpukuun. Hänellä oli täyteläiset,\nheleänpunaset kasvot, joita puoliksi varjosti voimakkaasti kasvava\nmusta parransänki, josta tummanpunaset huulet ja valkoiset hampaat\nhymyillen pistivät esiin. Hänen naisseuralainsensa oli jo harvinaisempi\nnäöltään. Vaalea musliinipuku oli sekä aineen että kuosin puolesta\nvanhan loppuunmyytävän tavaran näköistä; samoin näytti olkihattukin\nmustine nauhoineen jääneen puolen tusinaa vuotta muodista jälelle.\nMutta kummallisempi kuin tämä pikkukaupunkilais-puutteellisuus, oli se\nvastakohta, mikä ilmeni toistensa vieressä kulkevien mielialassa ja\nkäytöksessä.\n\nNuori mies oli työntänyt hattunsa jonkunverran niskaan, joten hänen\nkorkea valkonen otsansa oli paljastunut hiusmartoa myöten. Hän harppasi\npitkin hitain askelin silmäillen kaikkialle iloisesti ja tulisesti,\nkuten ylioppilas, joka loma-aikana on huvi-matkalla katsomassa minkä\npalasen maailmasta voisi anastaa. Milloin hän huomasi jotain hauskaa\ntai mieltä kiinnittävää, naurahti hän lyhyesti ja tyytyväisesti,\nkuten sellaiset ihmiset, jotka ovat juoneet hyvää viiniä jo niin\nrunsaasti, että hädin tuskin voivat pitää koossa viittä aistiaan ja\nolla erehtymättä unen ja todellisuuden välillä, ja josta mielentilasta\nmuutamin paikoin tuttavallisesti sanotaan: \"he loistavat\". Ja\nkuitenkaan hän ei ollut juonut enempää kuin puoli pulloa \"Medoc'ia\",\njosta vielä oli tyrkyttänyt lasillisen seuralaiselleen. \"Loisto\"\nhänen silmissään oli nuoruuden, vapauden ja seikkailuhalun tuottamaa\nhuumausta, joka oli sitä vaikeampi hillitä, mitä katkerampi se paino\noli ollut, jonka alla hän oli nääntynyt kaksikymmentä seitsemän vuotta.\n\nHän puhui paljon ja äänekkäästi ja osotteli puhuessaan oikealla\nkädellään, johdattaen vasemmalla toveriaan. Hän ei tätä tehdessään\nhuomannut, että tälle oli vaikeata pysyä hänen rinnallaan. Nainen\nkulki pää yhä riipuksissa, ja hänen kasvonsa olivat alakuloisen\nuupuneet kohottaessaan ne; kun mies kerran pysähtyi erään ikkunan\neteen, näyttääkseen hänelle jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa.\nMolemmat pitkät palmikot, jotka tyttömäisesti riippuivat selällä, eivät\noikein sopineet tuohon arkaan, vanhakkaaseen esiintymiseen.\n\n\"Katsohan tuota kaunista sinistä pukua! Mikä silkinkiilto siinä on --\nja maksaa vain kaksikymmentä taaleria. Ostanko sen sinulle, Klaara? Se\nsopisi sinulle luultavasti hyvin\".\n\n\"Luulen, että sinä pilkkaat minua, Joosef! Minun ihooni! Ja sinähän\ntiedät, että minä en tahdo ottaa mitään lahjaksi sinulta. Voin tuskin\nkärsiä ajatustakaan, että minun niin kauan vielä täytyy elää sinun\nkustannuksellasi, kunnes olemme saapuneet _toiselle puolelle_, jolloin\nvoin itse ansaita elatukseni.\"\n\n\"Sinun lapsellisia ennakkoluulojasi!\" lausui Joosef hyväntahtoisesti\nnauraen. \"Etkö sinä ole minun omani kuten minäkin sinun? Jos\nme olisimme jo vihityt, voisitko sinä vielä silloin väittää\nyhteisomaisuuttamme vastaan? Vaan kuten tahdot. Amerikassa ei\nvarmaankaan sinipukuinen opettajatar voi herättää niin paljon\nluottamusta kuin musta- tai harmaapukuinen \".\n\n\"Minä toivoisin, että jo olisimme siellä!\" sanoi Klaara tuskin\nkuultavasti heidän yhä jatkaessaan matkaansa.\n\n\"Minusta olisi se myöskin hyvä\", jatkoi Joosef hetken kuluttua,\n\"vaikka en ota osaa suruusi, luullessasi, että jotakin tapahtuu, joka\nrikkoo suhteemme. Pitkään aikaan ei meitä kaivata, sillä minä olen\nkirjoittanut vanhalle kirkkoherralleni, että lain muodollisuudet\nperinnönjaossa kestävät niin kauvan; sinun omaisesi taas luulevat, että\nkreivillistä herrasväkeä on odotettava kolme viikkoa. Minulla ei siis\nolisi mitään sitä vastaan, että jäisimme tutustumaan perinpohjin tähän\nsuureen kauniiseen kaupunkiin. Kuka tietää, vaikkapa ei New-York meitä\nniin miellyttäisikään. Joka tapauksessa täytyy siellä ruveta puhumaan\nenglanninkieltä, eikä siellä enää olla saksalaisella maaperällä. Mutta\nminä toivon, Klaara, että sinä siellä saat taas kirkkaammat silmät\".\n\n\"Minä näen liiankin hyvin!\" vastasi puhuteltu tuskin kuultavasti,\nkietoen kesäviitan tiukemmalle hartioista, ikäänkuin häntä olisi\npaleltanut.\n\nJoosef jäi seisomaan ja katsahti häneen. Käsivarsi liukui hänen\nkainalostaan.\n\n\"Oletko sairas?\" kysyi hän tuskallisen rauhattomalla äänellä. \"Mikä\nsinua vaivaa, Klaara? Olenko loukannut sinua? Ja vielä kyyneliäkin!\nMikä omituinen olento sinä olet! Tässä avoimella kadulla... kun juuri\nolemme niin hupaisesti aterioineet... ja nyt tämä ihana kävelyretki\nvilkkaassa kaupungissa kauniilla ehtoosäällä... Minä en ymmärrä\nvähääkään tuosta kaikesta!\"\n\n\"Suo anteeksi!\" nyyhkytti Klaara pyyhkien nopeasti kädellään silmiään.\n\"Se oli vain kohtaus -- sinähän tiedät, että minulla on raskas sydän,\nkun sitävastoin sinulla on kevyt -- ja minä olen niin heikko ja tyhmä;\nlausun heti julki kaiken mikä johtuu mieleeni. Tahdon olla malttavainen\n-- sinä olet niin hyvä minulle, Joosef; on kerrassaan kelvotonta\npalkita sinua tällä tavalla. Mutta nyt minä tahdon tästälähin\nkäyttäytyä paremmin. Älköön enää koskaan tällainen apea mieliala\nkatkeroittako elämääsi!\"\n\n\"Ei!\" huudahti Joosef ja tarttui hänen käteensä, jonka hän asetti\njälleen käsivarrelleen, \"kerro minulle kaikki, minulla on siihen\noikeus, sillä sinä olet minun vaimoni, elämänkumppanini; meidän tulee\njakaa kaikki yhdessä, minkä taivas meille lähettää. Kuinka usein olen\nlausunutkin samaa nuorikkoparille, jonka olen vihkinyt! Nyt on minun\nitseni pantava se täytäntöön. Ja jos sinä rakastat minua, Klaara, niin\nota samalta kannalta asiat kuin minäkin. Me emme voi enää peräytyä;\nmeidän täytyy purjehtia eteenpäin hyvällä tuulella. Ymmärrän; hyvin,\nettä sinun mielesi on surullisempi kuin minun. Onhan sinulla läheisiä\nihmisiä, jotka jätät, vaikka he sinua vaivasivatkin. Minä sensijaan\njätän vain viran, joka tuli minulle helvetiksi. Nyt ei meillä ole muuta\nkuin oma itsemme; siihen sinunkin täytyy tottua. Jos minä olisin ollut\nviisaampi ja tuntenut sinut paremmin, en minä olisi koskaan kehottanut\nmeitä pysähtymään tänne. Itse asiassa oli hyvin lapsellinen oikku,\nettä me mieluummin tahdoimme lähteä Schiller-laivalla kuin jollakin\nedellisellä, vain siitä syystä että olimme tutustuneet 'Kavaluudessa\nja rakkaudessa'. Nyt se on kuitenkin tapahtunut, ja kuluuhan aika\nhuomeniltaankin. Älä yhäti vain tuijota noin suoraan eteesi, rakkahin,\nvaan tee kuten minäkin ja katsele katuja, kauppoja ja ihmisiä. Eikö\nkaikki tunnu siltä kuin katsoisi satumaiseen näköputkeen? Ei pääse\ntuskin käsitykseenkään, kun jo taas kuvat nopeasti vaihtuvat\".\n\nKlaara puristi hiljaa hänen käsivarttaan.\n\n\"Sinä olet hyvä, Joosef!\" kuiskasi Klaara. \"Ole vain kärsivällinen\nminulle. Minä toivon, että vielä kerran tulen nuoreksi!\"\n\nHe olivat kulkeneet ilman päämäärää ja saapuivat nyt, auringon vielä\nkullatessa kirkontornien ylimpiä huippuja, Sant Paulin esikaupunkiin,\nniin kutsutulle \"Hamburgin vuorelle\", jossa, kuten tietty, harva se\ntalo on tarkoitettu tyydyttämään merellä kulkevan väestön useinkin\nhyvin epäilyttäviä huvitushaluja. Siellä on tanssihuoneustoja,\nteatteripahasia, eläinnäyttelyitä, kapakoita ja kauppakojuja yhdessä\nsekasotkussa, ja kaduilla kuljeskelee hämärässä kirjava, kaiken\nsäätyinen ja kaikilta ilmansuunnilta kokoontunut ihmispaljous, jossa\nkuulee kaiken maailman kieliä ja joka seuraavana aamuna hajoaa yli\nmaitten ja vesien kaikkiin kompassin suuntiin. Nuoren miehen silmät,\njotka hetken aikaa olivat olleet synkät toverin alakuloisuuden\nvuoksi, säihkyivät jälleen, kun hän silmäili tätä harvinaista\nlainehtimista. Nyt juuri sytytettiin ensimäiset lyhdyt, kauppakojujen\nedessä olevat kirkkaat kaasuliekit leimahtivat, ja kuuluttajat, jotka\niltanäytäntöjä varten ryhtyivät jälleen työhönsä, huutelivat kilpaa\nkäheine äänineen, voittaakseen, jos mahdollista, posetiivit ja eläin-\nja ratsutaituriaitauksien edessä soittavan turkkilaisen musiikin.\nKlaara, painautui lujemmin kuljettajansa käsivarteen, ikäänkuin melu\nolisi tuntunut hänestä kamalalta, vaikk'ei kukaan enää kiinnittänyt\nhäneen huomiota. Hän huomasi, mitenkä monet musta- ja vaalearipsiset\nsilmät katselivat hänen ystäväänsä, jonka pitkä vartalo ja avoimet\nkasvot vetivät ohikulkevien naisten huomion puoleensa, Joosefin itsensä\nnäköjään aivan viattomasti katsoessa tuota kuten harvinaista näytelmää.\n\n\"Sinä olet varmaankin uuvuksissa\", sanoi Joosef, kun hän tunsi, että\nhänen seuralaisensa yhä raskaammin riippui hänen käsivarressaan. \"Tämä\nkansanvaellus ei tietääkseni miellytä sinua. On ihmeellistä, mitenkä\nminä, vaikka tulenkin vain kylästä, en milloinkaan saa tarpeeksi\nmelua ympärilleni, vaikka sinulle taas ei mikään katu ole kyllin\nhiljainen. Tiedätkö mitä? Tuolla minä näen talon, jonne menee hieman\nsäädyllisempää väkeä, tuo suuri valkoinen talo, jossa on kaksi pylvästä\nsisäänkäytävän luona ja niissä suuret ilmoitukset: 'Englantilaisten\nkansallislaulajain konserttisali'. Minä ajattelen, että voisimme\nkuunnella hetkisen tuolla sisällä, siksi kunnes sinä olet levännyt, ja\nsitten lähtisimme aivan suoraa päätä hotelliimme, nukkuaksemme oikein\nkunnollisesti viimeisen yömme lujalla maaperällä\".\n\nKlaara nyökkäsi ja puristi hellästi hänen käsivarttaan. Hän näytti\nhieman ilostuneen, vieläpä hän kiinnitti Joosefin huomion eräisiin\nsilmiinpistäviin olentoihinkin, jotka kulkivat heidän ohitseen:\npariin turkkilaiseen kauppiaaseen, joilla oli punainen fez-lakki ja\nerääseen jättiläisen kokoiseen neekeriin, joka hoiperteli juopuneena\nihmisjoukossa laulaen äänekkäästi.\n\n\"Me olemme kaivanneet vankeudestamme avaraan maailmaan,\" sanoi Joosef\nnauraen. \"Nyt on meillä tässä kaikki neljä maanosaa yhdessä. Vahinko\nvain, että vasta viimeisenä iltana keksimme tämän seudun. Täällä me\nolisimme saaneet useammin tehdä esitutkimuksia, voidaksemme valmistua\nsiihen, mikä meitä odottaa tuolla puolen\".\n\nSillä välin he olivat lähestyneet pylvästaloa ja astuivat nyt\nihmisvirran mukana käytävään lunastamaan pääsyliput. Heidän kulettuaan\nerään kirkkaasti valaistun esihuoneen läpi, saapuivat he sisäsaliin,\njosta kuului sekava äänten kohina. Se oli suuri, avara sali, jonka\nperällä oli lava, jossa laulajat esiintyivät. Kolmella muulla\nseinämällä olivat parvet, joita pylväät tukivat, ja ne olivat jaetut\naitioihin, kuten teatterin ensi rivit. Myöskin siellä oli pöytiä ja\ntuoleja, ja viinurit juoksivat edes takaisin. Salin permanto oli niin\ntäynnä väkeä, että palvelevat henget vain vaivoin ja kannettavien\ntavaroitten uhalla pääsivät pujahtamaan vieraitten lomitse. Kaikkien\nyläpuolella lepäsi raskas, sininen savupilvi, jonka läpi vain vaivoin\nnäki punaisten kaasuliekkien säteilevän.\n\nKun molemmat astuivat sisään oli juuri väli-aika ja jokainen käytti\ntilaisuutta hyväkseen, jatkaakseen naapurinsa kanssa keskustelua,\njonka laulu oli katkaissut. Seura, niin sekalainen kuin se olikin,\nei näyttänyt kehnoimmalta. Siinä näki useita kullalla kirjailtuja\nlaivastounivormuja, naisilla oli kaikilla hatut päässä, ja niin\nvapaasti kuin jokainen käyttäytyikin, näytti kuitenkin siivo\nesiintyminen vallitsevan. Mutta melu ja kuumuus näyttivät niin\nhuumaavan Klaaran tuntehikkaita aisteja, että hän kuiskasi ystävälleen:\n\n\"Lähtekäämme pois jälleen! En kestä oloa täällä neljännestuntiakaan\".\n\nJoosef nyökkäsi ja kääntyi katsomaan mitenkä paluumatka paraiten voisi\ntapahtua. Oli kuitenkin mahdotonta taistella takana tulevaa virtaa\nvastaan, joka täytti joka ainoan kolkan oveen saakka.\n\n\"Varmaankin löytyy joku sivu-ovi\", sanoi Joosef. \"Heti kun minä tapaan\nviinurin, kysyn häneltä. Kunpa edes voisit levätä hetkisen. Mutta\nkaikki paikat ovat täynnä väkeä. Ei vainkaan; tuolla pienen, pyöreän\npöydän ääressä istuu vain yksi ainoa nainen. Molemmat tuolit hänen\nvieressään näkyvät kyllä olevan tilatut, vaan eiköhän siellä voisi\nsaada istuutua edes viiden minuutin ajaksi.\n\nHän ohjasi askeleensa, pitäen Klaaraa lujasti käsivarresta, ahdingon\nläpi tuota paikkaa kohti, jossa hän oli keksinyt ainoat tyhjät tuolit.\nSiellä istui eräs nuori nainen omituisessa asennossa, kädet ristissä\nrinnalla, pää riipuksissa kuin nukkuneella. Pöydällä hänen edessään oli\nkaksi lasia, joissa oli jotakin juomaa, molemmat vielä koskemattomina.\nYksi tuoleista oli hänellä jakkarana, toisella oli hänen pieni,\nhienosta ulkomaisesta olesta punottu hattunsa, joka oli koristettu\nkolibrilla ja kullalla kirjaillulla, omituisesti ympäri kiedotulla\nnauhalla.\n\nKun molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä katsahti nainen äkkiä heihin.\nKaksi suurta, säihkyvää silmää tuijotti nuoreen mieheen; sitte ne taas\nkääntyivät helmaan synkällä ilmeellä, kuten nurkuvan lapsen. \"Paikat\neivät näy olevan joutilaat\", sanoi Joosef hieman hämillään, \"mutta\nehkä Te sallitte, neiti, tämän naisen levätä tässä kunnes Teidän\nseuralaisenne saapuu\".\n\n\"Pyydän, tehkää niin hyvin!\" vastasi outo, nostaen nopeasti jalkansa\ntuolilta ja ottaen hatun toiselta, \"käyttäkää kernaasti tuoleja\nlevätäksenne. Minä en tiedä, ovatko ne edes otetutkaan; toinen ei\nainakaan\".\n\nTällä hetkellä näpäytettiin muutamia alkusointuja pianolla. Vielä\nmeluavat äänet vaikenivat; perällä olevalle näyttämölle ilmestyi\nhyvin komea vaaleakiharainen nainen, joka oli niin paksusti maalattu\nkasvoiltaan, että näki valkoisen ja punasen loistavan tupakansauhunkin\nläpi. Sillä aikaa kun nainen kumarteli yleisölle, oli parillamme aikaa\nistuutua vapaille tuoleille, mutta molempain huomio kääntyi heti\nniin täydellisesti pöytänaapuriin, ett'eivät he ensinkään huomanneet\nlaulajattaren esiintymistä eikä laulua.\n\nNe olivat tosiaankin kasvot, jotka voivat herättää erikoisempaa\nhuomiota ei ainoastaan näiden maailmaa vähän nähneiden, vaan\nmuidenkin: pehmeät, pyöreät, hennon, melkein lapsimaisen raikkaat\nposket, kapea, mustan ja kiharaisen tukan reunustama otsa, jonka\nalapuolella säihkyi pari teräksenharmaata silmää, joita varjostivat\nhienot, mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset; lyhyt, aivan suora,\npieni nenä, jonka sieraimet silloin tällöin väreilivät; täyteläinen,\nei juuri pieni, puoliksi raollaan oleva suu silloinkin, kun pienet,\nvalkoiset hampaat olivat puserretut yhteen. Iho oli tasaisen keltainen\nväriltään, kokonaan vailla punaa, vain kevyen simpukankuoren loisteen\nvärittämä. Kädet ja jalat olivat pienet kuin kahdeksanvuotiaan.\nPikkaraisissa korvissa riippui kaksi suurta helmeä ja sormissa säteili\nmonta sormusta. Muuten hän oli huolimattomasti puettu; valkoista\nkaulaa suojasi kevyt intialainen shaali, vaikka huoneessa olikin\nkuuma. Shaalin päällä riippuivat kultaiset, hienot perät, joissa oli\nopaalisydän.\n\nSillä aikaa kun laulajatar leikkaavan terävällä äänellä lauloi erästä\nenglantilaista laulua, jonka loppusoinnut joka kerralla saivat\nkuulijat äänekkääseen suostumushuutoon, ei tuntematon muuttanut\nilmettä eikä kohottanut silmiään tarkastaakseen uusia naapureitaan.\nKlaara sitä vastoin ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Koko\nesiintymisen harvinaisuus ja fantastisuus kiinnitti hänet kaikella\narvoituksentapaisen viehätyksellä, kasvojen ilmeen taas -- hän ei\nvoinut selittää miksi -- tehdessä häneen salaisen, vastenmielisen\nvaikutuksen. Myöskin nuoren miehen täytyi yhä katsella tuota\noudonlaisen kaunista olentoa, mutta yksinkertaisen ihmettelevästi kuten\neläinnäyttelyssä katsellaan harvinaisen loistavasiipistä tropiikin\nlintua. Ei hänkään kuullut laulua, josta ei muuten ymmärtänyt sanaakaan.\n\nKun laulajatar viimeisen kerran oli laulanut kimeän loppusointunsa\nja sali kaikui sekavasta naurusta ja käsien lyönneistä, nousi Joosef\nseisaalleen.\n\n\"Minä katson, voisinko saada käsiini jonkun viinurin\", kuiskasi hän\nKlaaralle. \"Voisin ehkä hankkia sinulle lasin sokerivettä ennenkuin\nlähdemme\".\n\nJoosef kumarsi poislähtiessä tahtomattaan vieraalle, ja kun hän tätä\ntehdessään sattui työntämään erästä viereistä pöytää, punastui hän\nkovasti. Nuori nainen ei näyttänyt panevan tähän mitään huomiota.\n\nTuskin oli Joosef kadonnut joukkoon, kun nainen äkkiä kääntyi\nnaapuriinsa, johon hän tähän saakka oli istunut selin. Väkevä ambran\ntuoksu, joka voitti tupakankin, levisi Klaaran luokse. Tuoksu näkyi\ntulevan tukasta tai kaulalla riippuvasta shaalista.\n\n\"Onko hän Teidän veljenne?\" kysyi nainen kääntäen suuret silmänsä\npunastuvaan Klaaraan, joka vain hiljaa pudisti päätään. \"Hän ei\nolekaan Teidän näköisenne. Muuten hyvin kaunis mies. Miten Te olette\ntullut tekemisiin hänen kanssaan? Teidän miehenne ei hän voi olla,\nsillä siihen hän on liian nuori. Hm! Vaan mitäpä se minuun kuuluu?\nJoka tapauksessa Te olette paremmassa sovussa hänen kanssaan kuin\nminä toverini kanssa. Hän kohtelee Teitä niin kunnioittavasti kuin\nTe olisitte hänen äitinsä. Minun sitävastoin -- katsokaapa vain\nkuinka hän istuu tuolla toisella puolella ja välittää minusta viisi,\nniinkuin ei minua maailmassa olisikaan! Katsokaa, tuo tuolla, jolla\non punanen poskiparta ja kapteenin puvussa, ja joka istuu tuon ilkeän\nvaaleaverisen naisen luona, jota niin innokkaasti mielittelee. Tuskinpa\nhäntä tuo nainen miellyttää; oli, hänellä ei ole niinkään huono aisti,\n-- mutta tehdäkseen minulle kiusaa, sillä olemme hieman kinastelleet.\nHän lähti luotani heti kun näki tuon äitelän olennon; -- hän sanoi,\nettä se oli vanha tuttavuus ja että hänen täytyi mennä tervehtimään.\nNyt hän on istunut jo kolme neljännestuntia kuin naulattu tuon\nvieressä, vaikk'ei hänkään ole seuratta. Mitä Te siitä tuumitte?\"\n\nNainen puhui tätä Klaaralle vienolla, hieman sortuneella äänellä,\nikäänkuin suuttumus olisi pusertanut hänen kurkkuaan. Harmaat silmät\nsalamoivat ja sieramet vapisivat. Hänen saksankielensä ääntyi\nvieraasti; silloin tällöin hän sekotti puheeseen jonkun ranskankielisen\nsanan. Puhuessaan hän aukoi vain hieman hampaitaan ja oli hänessä\nsilloin omituinen intohimoinen sulo, jota ei Klaarakaan voinut täysin\nvastustaa.\n\n\"Eikö Teillä sitten ole mitään vaikutusvoimaa enää häneen?\" kysyi\nKlaara vihdoin. \"Jos hän Teitä todella rakastaa, täytyy hänestä\nvarmaan näyttää arveluttavalta jättää Teidät niin pitkäksi aikaa tänne\nyksiksenne. Onhan täällä useita, jotka tarjoutuisivat ritareiksenne,\njos hän pakottaisi Teidät äärimmäisyyteen\".\n\nKlaara ihmetteli itseään, että hän oli alentunut puhumaan niin\nluottavasti olennon kanssa, jonka luonteesta hän ei enää voinut olla\nepätietoinen.\n\nKaunotar heitti taas nopean, häijyn katseen uskottomaan seuralaiseensa\nja sanoi sitten:\n\n\"Uskotteko, että maksaisi minulle paljon, jos jättäisin hänet tuonne\nistumaan ja etsisin itselleni toisen? Jumalan kiitos, olenhan kyllin\nkaunis; eihän minun tarvitse olla sidottu _yhteen_ ainoaan. Mutta\nhänellä on vielä jälellä koko laatikollinen kauniita esineitä,\nkoristeita ja kankaita; niitä en suo kellekään toiselle. Muuten, jos\nhän vielä kauan jatkaa tuota...\"\n\nHän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaitaan.\n\nEntinen vastenmielisyys nousi jälleen Klaaran sielussa. Vaistomaisesti\nhän veti tuolinsa loitommaksi naapuristaan.\n\n\"Minä en käsitä Teitä!\" sanoi hän salaamatta ylenkatsetta. \"Minä\nen surkuttele Teitä ollenkaan, koska pidätte enemmän rakastajanne\nlahjoista kuin hänestä itsestään\".\n\nKaunotar katsahti viattomimman hämmästyksen ilmeellä Klaaraa kasvoihin.\n\n\"Minun rakastajani?\" sanoi hän äkkiä. \"Minulla on vain kerran ollut\nrakastaja, nuori, hyvin kaunis ranskalainen, joka oli perämiehenä\nkeisarillisella fregatilla. Hän vei minut pois Ceulon'ista, jossa\nvanhempani elivät; minä olin silloin vielä melkein lapsi. Me\npurjehdimme yhdessä pari vuotta, kunnes hän vihdoin laski minut maalle\ntänne Hamburgiin, 'purkasi', kuten sanotaan, kun tavara poistetaan\nlaivasta. Hän oli jo naimisissa, ja nyt hänen oli pakko lähteä kotiin.\nSen jälkeen minä en ole voinut ketään miestä rakastaa. Mutta koska\nminä olen nuori ja kaunis, en tahdo olla hupsu ja surra elämääni. Kun\njoku on kaunis ja iloinen ja lahjoittaa minulle kauniita koristeita,\nniin minä en arvele hetkeäkään, enkä kysy, kestääkö hauskuus viikon\ntai puolen vuotta. Rakastettuni kanssa olin kaksi vuotta yhdessä;\nmitä se minua auttoi? Lopuksi kuitenkin 'puretaan' ihaninkin rakkaus\nkuin säkillinen jaavakahvia tai laatikko sokeria. Katsokaa, näin\nminä ajattelen asiasta, ja kun Te ette sitä ymmärrä, surkuttelen\nminä _Teitä_. Te tulette vielä kerran sen myöskin ymmärtämään, kuten\njokainen meistä, vaikka teidän ystävällänne onkin niin rehelliset\nkasvot, kuten sillä englantilaisella papilla, joka kerran oli\nlaivallamme matkalla Buenos-Aires'iin\".\n\nNopea puhe näytti tehneen hänet janoiseksi. Hän tarttui toiseen\npöydällä olevista laseista ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä\npuolilleen.\n\n\"Punssi on hyvää, vain hieman heikkoa\", sanoi hän sitten niin\nvälinpitämättömästi kuin ei hän olisikaan ilmaissut surullista\nelämänviisauttaan. \"Ettekö Te tahdo ottaa toista lasia? _Hän_ ei ole\nsiitä vielä juonut\".\n\nKlaara pudisti vain päätään. Hän oli syventynyt ajatuksiin, joista\nhän ei päässyt irti. Mistä se johtui, että hänen täytyi katsella tätä\ntyttöä myötätuntoisella osanotolla, vaikka hän hieman inhottikin.\n\n\"Ja mitenkä Te voitte, katsoessanne näin lohduttomasti maailmaa ja\nmiehiä, löytää mitään tyydytystä?\" kysyi Klaara hetken vaitiolon\njälkeen.\n\n\"Lohduttomasti? Mihin minä lohdutusta tarvitsisin? Siihenkö, että minä\nolen maailmassa? Sitenhän on muidenkin laita. Tai siksikö kun minä en\nole mikään prinsessa? Silloin olisin ehkä joutunut naimisiin jonkun\nvanhan, harmaapäisen prinssin kanssa, jota en koskaan olisi ennen\nnähnyt ja surisin kuolemaan asti kultaisella valtaistuimellani. Sen\nsijaan minä voin nyt tehdä joka hetki mitä mieleni halaa. Minun ei\ntarvitse tehdä tiliä kellekään, ei edes vanhemmilleni -- heille minä\njo kauan olen kuollut, -- eikä miehelle, ketä rakastaisin, ja jonka\nmieliksi minun, jos hän minua rakastaisi, täytyisi tehdä kaikenlaista.\nMinä kyllä tiedän, mitä Te tarkoitatte. Te arvelette, ett'en minä kauan\npysy nuorena, kauniina ja terveenä, ja silloin ei kukaan ojentaisi\nminulle punssilasia ja minun täytyisi lahota olilla. Ei, madame, niin\npitkälle en aijo joutua. Kukaan ei voi minua pakottaa elämään, kun se\nlakkaa tarjoamasta minulle tyydytystä. Nyt tosin, kun joka päivä tuo\njotakin uutta mukanaan, kauhistuttaisi kuolema minua.\n\nMutta kuinka voisi kuolema pelottaa, jos täytyisi elää kuin koira, sitä\nminä en koskaan ole voinut ymmärtää. Toistaiseksi minä en sitä paljoa\najattelekaan. Kunpa vain voisin saattaa _hänelle_ jotakin kiusaa!\nAh, nytpä keksin keinon! Teidän täytyy lainata minulle aarteenne\nviiden minuutin ajaksi. Tuossapa hän juuri palaa, tuo kelpo mies!\nHän on tunkeutunut tarjoilupöydän luokse ja tuo Teille leivoksen ja\npari suurta appelsiinia. Uskotteko, hän on todellakin hyvin kaunis?\nTeenkö hänet hetkiseksi Teille vastahakoiseksi? Älkää vain heti tulko\nvihaiseksi! Tehän tiedätte että minä en kenestäkään välitä ja Teidän\nolisi minulle liian kesy. Luulen tosiaankin, että hän juo sokerivettä\nkuten Tekin\".\n\nTällä hetkellä astui tämän kevytmielisen puheen esine taas pöydän luo\nja asetti Klaaran eteen pöydälle ostamansa virvokkeet.\n\n\"Minä olen luvannut kolmelle viinurille kuninkaallisen palkinnon,\njos he olisivat voineet hankkia jotain juotavaa sinulle\", sanoi\nhän nauraen, \"mutta jokaisella oli sadat tilaukset mielessä.\nToistaiseksi...\"\n\n\"Minä kiitän sinua. Mutta me käytämme mieluummin väliaikaa\nkävelläksemme\".\n\nKaunis tyttö nauroi.\n\n\"Teillä on hyvin mustasukkainen rouva, herraseni. Ajatelkaahan, minä\npyysin häneltä juuri Teidän käsivarttanne viiden minuutin ajaksi, jotta\nTe voisitte kulkea kanssani pari kertaa tuon pöydän ohi, jossa istuu\neräs henkilö, joka on tuonut minut tänne jättääkseen minut yksikseni\nistumaan. Nyt hän pelkää, että minä ryöstäisin Teidät. Voitteko\npalvella minua viisi minuuttia? Siltä Te ette juuri näytä\".\n\nJoosef katsahti kysyvästi Klaaraan; ylpeys oli ajanut kaiken veren\ntämän poskille.\n\n\"Onko se pilaa vai totta?\" kysyi Joosef Klaaralta.\n\n\"Ei kumpaakaan tai molempia. Neiti tahtoisi tietää, onko minulla sama\nmielipide miehistä kuin hänellä. Ell'ei sinulle ole vastenmielistä olla\nhänelle apuna tässä kokeessa -- niin ei minulla ole vähääkään sitä\nvastaan\".\n\n\"Minä kiitän\", sanoi vieras ja nousi. \"Jos siis suvaitsette herraseni,\nniin tarjotkaa minulle käsivartenne; minä näytän tien. Minä jätän\nhänet viiden minuutin kuluttua Teille vahingoittumattomana,\" huusi\nhän nauraen Klaaralle, tarttuen Joosefin käsivarteen. Pian hän oli\nvetänyt Joosefin ihmisjoukkoon, siihen suuntaan, josta kapteenin puvun\nkultaiset nauhat loistivat.\n\nSanomattoman katkera tunne valtasi Klaaran, kun hän näki molempien\nkatoavan. Oliko mahdollista, että Joosef antoi tämän seikkailijattaan\nkäyttää itseään näin väärin, keikailevaan kujeeseen? Eikö hän\nhuomannut, mikä tuska ja kielto ilmeni hänen äänessään, kun hän antoi\ntuon pakotetun, näköään välinpitämättömän myöntymyksen? Eikö hän\nlukenut hänen silmistään, ett'ei hän mitään niin hartaasti halunnut\nkuin paeta tästä ilmapiiristä, paeta niin nopeasti ja niin kauvas\nkuin mahdollista? Joosef tosin oli hänen puhuessaan tuijottanut\nvieraan kasvoihin niin vilpittömän ihmettelyn ja ihastuksen ilmeellä,\nikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut pöytänaapurin viehätyksen.\nOlihan vieras ensin istunut syventyneenä itseensä, mutta nyt hän pani\nkaiken viehätysvoimansa liikkeelle: naurunsa, hurmaavimmat pilkalliset\nsilmäyksensä, nuoren olentonsa vienon, mutta kuitenkin uhkean sulon.\nJa nyt seurasi Joosef tuota olentoa, ajattelematta sitä tehdessään\nollenkaan itseään, katsomatta taakseen ystäväänsä ja sanomatta\nsilmäyksellä hänelle: tulen pian luoksesi; sinun täytyy mukautua\nvälttämättömyyteen kuten minunkin!\n\nVain viideksi minuutiksi! Mitä kaikkea voikaan liikkua ihmis-sielussa\nviidessä minuutissa! Kuinka moni hillitön veriaalto voikaan riehua läpi\nvapisevan nais-sydämen!\n\nKlaara sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut unohtaa noiden\nviiden minuutin ajaksi kaiken ympärillään: paikan, jossa hän oli,\njuomisesta ja naurusta hehkuvat ilmeettömät kasvot, kylmät julkeat\nsilmät, jotka katselivat ylhäältä, parvekkeilta. Hän tuli yhä vain\nsurullisemmaksi tässä pimeydessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut\nautiolla luodolla keskellä riehuvaa valtamerta ja näkisi sen ainoan\nihmisen, johon hän oli sydämestään kiintynyt, poistuvan veneessä yhä\nkauemmas ja kauemmas. Hän viittoo poistuvalle silmin ja käsin ja pyytää\npalaamaan; ja veneestä kohoaa naisolento, joka päästää shaalin tuulen\nliehutettavaksi ja näyttää siten hänelle, että tuuli puhaltaa luodolta\npoispäin. Sitten hän kuulee mainingin läpi heleätä, pirullista naurua,\njoka kaikuu kuin kalalokin kirkuna, ja hänestä itsestään kuuluu ääni:\n\"Aijotko sinä olla arempi kuin tämä olento, jota ei kukaan rakasta?\nKuinka voipi pelätä kuolemaa, kun täytyy elää kuin koira!\"\n\nSilloin hänet herätti kova ääni, joka kuului enemmän koiran ulvonnalta\nkuin ihmisen ääneltä. Hän näki näyttämöllä suuren neekerin, joka\noli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulukseen. Tämä\naikoi nähtävästi paraimpansa mukaan esittää ohjelmaan otetun numeron\n\"havannalaisen niggerin kansallislaulun\". Jyrisevästä suostumushuudosta\npäättäen, jolla yleisö vastaanotti laulajan ensimäiset renkutukset,\noli tämä luultavasti näyttelijäseurueen loistonumeroita. Laulaja\nkumarsi irvistellen kaikille suunnille ja alkoi alusta, antaen mustan\nvillapäänsä ja hansikoittujen käsiensä naurettavien liikkeiden\nseurata tuota petomaista laulua. Kun hän oli lopettanut, huudettiin\nniin myrskyävästi \"dacapoa\", että hänen vielä kerran täytyi alkaa\nalusta. Nyt hän esitti uuden \"niggerilaulun\", joka voitti edellisenkin\nhullunkurisine eläimellisine äänteineen ja mölyämisineen, ja vihdoin\nneekeri itsekin niin hurmaantui, että hän alkoi tanssia kuin apina\nsoittokoneen ympärillä. Uusi riemastus, uudet \"dacapo\"-huudot, kunnes\nsuosittu taiteilija lopulta mitä mauttomimmin kumartaen vetäytyi pois\nnäyttämöltä.\n\nPitkäkö aika oli viisi minuuttia? Neekerin esitys oli kestänyt\nkauvemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ja yhä vielä tähystelivät yksin\njätetyn silmät turhaan läpi sinisen savu-udun ystäväänsä. Joosef ei\nvarmaankaan laulun aikana voinut liikkua paikaltaan, vaan oli pakotettu\npysymään vieraan tytön rinnalla. Mutta miksi hän nyt vielä vitkasteli,\nkun jo kaikki olivat kauan olleet liikkeellä?\n\nJospa tuon naisen olisikin tehnyt mieli toteuttaa leikillisen\nuhkauksensa, tehdä Joosef hänelle, Klaaralle vastahakoiseksi? Joosef --\nvoisiko hän vastustaa tuon naisen viettelytaitoa ja palata sen luokse,\njoka oli kiinnittänyt kaiken elämäntoivonsa häneen? Eikö ollut totta,\nettä hän oli Joosefille liian vanha? \"Kunnioittavasti kuin äitiä\"\nkohteli Joosef häntä -- mitä se tuota naista liikutti?\n\nMiksi ei Joosef voinut häntä katsella samoilla silmillä kuin tuota\nkevytmielistä olentoa, jota hän ei ollenkaan tuntenut, vaan joka sai\ntehdä hänelle, mitä tahtoi. Varmaankin tuo olento tällä hetkellä\nkuiskasi hänen korvaansa, että hän oli liian kaunis ja nuori lähtemään\nuuteen maailmaan alkaakseen uutta elämää kuihtuneen ja surullisen ja\nelämään haluttoman kanssa. Ja jos Joosef tulisi vakuutetuksi tuosta,\nvoisiko hän Joosefia sen vuoksi vihata?\n\nEi; hän oli tehnyt Joosefille vääryyttä! Kas tuossa sukeltavat hänen\nkasvonsa keltaisen olkihatun alla taas esiin joukosta. Hän ei näytäkään\nvastenmielisesti palaavan hänen luokseen; silmät hymyilevät, hän on\nmitä iloisimmalla tuulella. Nyt hän kumartuu seuralaisensa puoleen ja\nsanoo hänelle jotakin, jonka johdosta tämänkin täytyy nauraa. Mutta\nsitten liitää Joosefin katse salin ihmismeren yli; hän etsii pöytää,\njonka luokse hän on jättänyt ystävänsä, ja kun hän huomaa hänet,\nviittaa hän ystävällisesti ja jouduttaa askeleitaan.\n\nHeti sen jälkeen seisoo Joosef Klaaran edessä; tyttö irtautuu hänen\nkäsivarrestaan ja katsoo päätä nyökäten ja viekkaasti nauraen Klaaraa\njulkeasti silmiin.\n\n\"Minä olen saanut tahtoni tapahtumaan\", sanoo hän kietoen kaulalleen\nalas liukuneen shaalin. \"Kapteenini on raivoissaan kun me kuljimme\nkaksi kertaa aivan hänen sivutseen. Katsokaa, nyt hän nousee\ntuoliltaan; pian hän on täällä nostaakseen pienen kohtauksen,\njoka ei ole juuri hellempi, vaikka hän ei täällä voikaan huutaa.\nMutta tulkoonpa vaan; minä en pelkää vähääkään, päinvastoin. Siten\ntäytyy miehiä kesyttää, kun he liiaksi nykivät ohjaksia. Teidän\nei toivottavasti tarvitse sellaista kuritusta; hän on kiltti, en\nvoi muuta kuin kehua häntä, ja tässä, kuten huomaatte, jätän hänet\nvahingoittumattomana takaisin. Tuhannen kiitosta, herraseni. Älkää\naivan tykkänään unohtako minua!\"\n\nJoosef kumarsi tytölle puhumatta mitään; mutta Klaara huomasi, että hän\noli hämillään. Nopeasti tarjosi hän käsivartensa kuljettaakseen hänet\nulos. Klaara itse ei vaihtanut jäähyväisiä oudon kanssa, sillä tämä\noli kääntynyt selin ja katseli rakastajaansa, joka oli pitkä, voimakas\nja joka juuri tunkeutui pöydän luo silmät vihaa liekehtien ja huulet\nyhteenpuristettuina.\n\nToinen pari koetti pyrkiä uloskäytävään. Vasta ovella pysähtyi Joosef\näkkiä ja katsahti saliin.\n\n\"Mitä sinulta puuttuu?\" kysyi Klaara kiihtyneellä äänellä.\n\n\"Oh, ei mitään. Minun muistui vain mieleeni, että sinä unohdit\nappelsiinisi. Noudanko ne sinulle?\"\n\n\"Luuletko sinä, että minä tarttuisin mihinkään tässä salissa? Tulisin\nepäilemään, että hedelmät, jotka niin kauvan ovat olleet täällä ovat\nmyrkytetyt!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivas oli sillävälin pilvettynyt. Kun he tulivat kadulle, satoi\nkeveätä vihmaa. Tämä oli niin virkistävää helteisen päivän perästä,\nettä ihmiset, jotka kävelivät himmeitten lyhtyjen valaisemalla leveällä\nkäytävällä eivät ajatelleetkaan nostaa sateenvarjoja eikä kiiruhtaa\nkäyntiään.\n\nJoosef otti hatun päästään. \"Mikä hyvä teko!\" sanoi hän.\n\nKlaara ei puhunut mitään; hänen kätensä lepäsi Joosefin käsivarrella\nniin kevyesti, että tämä sen painoa tuskin tunsikaan.\n\n\"Nojaudu lujemmin minuun rakas!\" pyysi Joosef, \"muuten minä todenperään\nkadotan sinut tuonne joukkoon\".\n\n\"Ei ole hätää!\" vastasi puhuteltu lyhyesti, \"jos jotkut todella\nkuuluvat toisilleen, eivät he niin hevillä eroa\".\n\nSitten he taas vaikenivat ja kulkivat vierekkäin tietänsä, ikäänkuin\nhe olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, eikä heillä olisi enää\nmitään puhuttavaa. Vasta kun he olivat saapuneet keskikaupungille sanoi\nJoosef äkkiä:\n\n\"Arvaatko, ketä hän niin elävästi muistutti?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Tuo tyttö konserttisalissa. Hän oli niin kovin nuoren kreivittären\nnäköinen\".\n\n\"Ensi lempesikö? Minä toivon, että kreivittäresi oli jalompi, sillä\nmuuten surkuttelisin sinua antaessasi sydämesi ensi kerralla niin\npolkuhintaan\".\n\nÄlä käsitä minua väärin. Minä en tarkoita esiintymistä, vaan kasvojen\nulkomuotoa, etenkin sivulta katsoessa, samoin käyntiä ja olkapäitten\nnytkimistä; samoin teki kreivitärkin. Tuo kaikki pisti heti silmiin kun\nminä astuin hänen pöytänsä luokse. Muuten, mitä henkeen ja luonteeseen\ntulee, niin heillä ei ole sukulaisuuden varjoakaan.\n\n\"Sinä olet kovin hyväntahtoinen puhuessasi tämän kurjan olennon\nhengestä ja luonteesta\".\n\nMies pysähtyi hetkeksi.\n\n\"Luuletko sinä todellakin, että hän on niin syvälle langennut, ett'ei\nhän enää voi siitä nousta?\"\n\n\"En tiedä, enkä voi sitä ajatellakaan, sillä jo paljas ajatteleminen\npanee vereni kiehumaan, Sinun laitasi on vallan toisin. Sinähän olet\ntottunut ottamaan vastaan syntisten rippiä; mutta jos sinä rakastat\nminua, niin älä puhu enää mitään hänestä minulle. Koetan riistää\nmuististani koko tämän illan. Minä olen liiaksi kärsinyt\".\n\n\"Tule!\" sanoi mies rauhoittavasti, tarttuen taas lujemmin hänen\nkäsivarteensa. \"Sinä olet ylen rasittunut ja sinun täytyy heti päästä\nvuoteeseen. Otamme ajurin, sillä sataa kovemmin, ja minä pelkään, että\ntässä pimeydessä eksyn tieltä\".\n\nHe kulkivat ravintolaan ja sulkeutuivat heti huoneeseen. Viinuri, joka\nvalaisi portaita ilmotti, että \"Schiller\"-laivasta oli iltapäivällä\ntullut miehiä toimittamaan heidän tavaransa laivalle. Ne seitsemän\nlaatikkoa, jotka sisälsivät serkun perinnön, oli viinuri heille\njättänyt ja saanut niistä kuitin.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi Joosef pistäen paperin koneellisesti taskuunsa. Hän\nnäytti ajattelevan vallan toisia asioita.\n\nHeidän saavuttuaan huoneeseen, alkoi Klaara heti riisuutua. Joosef\nkulki kädet selällä edes takaisin tilavassa huoneessa; hän vihelsi\nitsekseen jotain säveltä.\n\nTämä vihellys nostatti Klaarassa -- hän ei tiennyt miksi -- hyvin\ntuskallisen tunteen. Hän sanoi tämän vihdoin Joosefille.\n\nJoosef lakkasi heti ja astui hänen eteensä. \"Suo anteeksi\", hän sanoi,\n\"minä unohdin, että sinun päätäsi särkee. Uni tekee sinulle hyvää\".\n\nHän levitti kätensä vetääkseen hänet luokseen, mutta Klaara käänsi\nkasvonsa poispäin niin että huulet koskettivat vain ohimoa.\n\n\"Mikä sinua tänään vaivaa?\" tiedusteli Joosef huolestuneena. \"Sinä olet\nniin kylmä. Enkö minä saa edes yhtä suudelmaa yöksi?\"\n\n\"Huomenna! Minusta tuntuu tänään ensi kerran ikäänkuin se olisi synti\".\n\n\"Ja _vaikkapa_ se olisikin, niin enkö minä voi sinua päästää siitä\nsynnistä, rakkahin?\"\n\n\"Joosef!\" huudahti Klaara, kohottaen kätensä rukoilevasti hänen\npuoleensa \"Jumalan tähden puhu kaikesta, vaan ei tästä, älä muistuta\nminulle _sitä_! Minulle on ollut vaikeata unohtaa se -- ja sinä voit\nnoin kevytmielisesti tehdä siitä pilkkaa! Oi Jumalani!\"\n\nJoosef katsoi häneen kummastuneena.\n\n\"Sinä olet tosiaankin sairas\", sanoi hän lempeästi ja osaaottavasti,\n\"huulesi ovat aivan kalpeat. Mikä uurre sinulla on alahuulessa? Se\nvavahtaa niin omituisesti...\"\n\nJoosef ei ollut sitä ennen huomannut; se oli luultavasti pysynyt poissa\nedellisinä päivinä ja tuli nyt vasta näkyviin. Kun hän näki Klaaran\nseisovan vuoteen laidalla ja vapisevan koko ruumiiltaan, tarttui hän\nhänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä sydämellisesti.\n\n\"Mene vuoteeseen, rakas vaimoni!\" sanoi hän. \"Minä -- minä jään vielä\nvalveille, lukeakseni romaanin loppuun; minä en voi vielä maata. Hyvää\nyötä ja tule pian terveemmäksi!\"\n\nNeljännestuntia myöhemmin oli Klaara jo vuoteessa ja näytti sikeästi\nnukkuvan. Joosef oli asettunut sohvalle ja molemmat kynttilät\npaloivat pöydällä hänen edessään. Kirja oli polvilla, hän luki sitä\ninnokkaasti. Kun nukkuva hetken kuluttua salaa raotti silmäluomiaan\nkatsoakseen häneen, oli kirja liukunut lattialle ja Joosef itse istui\nnojautuen selkänojaan ja tuijotti haaveksien suurin silmin liekkuvaan\nkynttilänliekkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä satoi. Huone, jossa he olivat viettäneet viikon\nsalaisessa onnessa kuin nuorikkopari, näytti katselevan heitä kirjavine\nseinineen kamalan selkeästi, ja heidän oli sitä vaikeampi kestää\ntätä synkkää mielialaa, kun he eivät voineet keksiä mitään keinoa,\nmillä viettäisivät hiipiviä tunteja. Klaara otti esiin ompeleen,\njonka hän oli aikonut ystävälleen. Tämä taas kirjoitti jostain\nenglanninkielisestä kieliopista lauseita ja harjoitteli puoliääneen\nniiden lausumista. He puhuivat vähän toisilleen ja välttivät katsomasta\ntoistensa silmiin; mutta kaikki, mitä he lausuivat toisilleen, oli\nhyvin ystävällistä, säälivää ja lempeätä, kuten sellaisten ihmisten\nkesken, jotka ovat kärsineet suuren vahingon, jota toinen koettaa\nauttaa toista kestämään. Ja Joosef tuskin ajattelikaan, kysyessään\nKlaaran tämänpäiväistä vointia, mikä oli saattanut tämän niin\numpimieliseksi ja nyreäksi. Hänellä itsellään oli katseissa ja eleissä\njotain hajamielistä, rauhatonta, joka ei suonut hänen olla kauan\nmissään. Klaara huomasi sen liiankin hyvin.\n\nKun he olivat syöneet päivällisensä omassa huoneessaan äänettömämmin ja\nnopeammin kuin tavallisesti -- he nimittäin eivät tahtoneet näyttäytyä\nalhaalla ruokasalin pöydässä, sillä olisihan voinut sattua joku tuttu\nvastaan -- nousi Joosef äkkiä pöydästä ja kääntäen kasvonsa poispäin,\nikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa säätä, virkkoi: \"Olenhan\nunohtanut vallan, että minun vielä täytyy vaihtaa rahamme; olisihan\nollut kova yllätys, jos vasta laivalla olisin sen muistanut. Ylimeno\non jo tosin maksettu etukäteen, mutta toisella puolen merta kärsisimme\nsuuren tappion eteläsaksalaisista seteleistämme. Tahdonpahan mennä\netsimään nopeasti jonkun luotettavan rahamiehen\".\n\n\"Eiköhän ravintolamme isäntä voisi paraiten olla sinulle avullisena\ntässä asiassa?\"\n\n\"Isäntäkö? Mitä sinä ajatteletkaan! Hän antaisi alimman kurssin mukaan.\nMinä olen käytännöllisempi kuin luuletkaan. Minä en selvitäkään asiaani\nheti ensimäisen vaihettajan luona, jonka tapaan, vaan käyn vielä toisen\nja kolmannenkin luona, ja vasta se, joka suostuu antamaan eniten, on\nminun miehiäni. Voi täten kestää likimain tunnin, ennenkuin palaan.\nMutta kun meidän ei tarvitse lähteä laivalle ennen kuutta...\"\n\n\"Minä en tosiaankaan tiennyt, että sinä olet raha-asioissa niin\ntarkka\", sanoi Klaara katsahtaen Joosefiin rauhallisesti, jolloin tämä\nloi katseensa maahan. \"Tähän asti olen luullut sinua tuhlaajaksi;\nei mikään tuntunut liian kalliilta sinulle minun tähteni, ja ellen\nminä olisi sinua estänyt, olisi sinun pääomasi vielä arveluttavammin\nsulanut\".\n\n\"Juuri sentähden\", lausui Joosef pakotetulla naurulla. \"Säästäväinen\nvaimoseni on minua jo hieman parantanut. Siis näkemiin!\"\n\nHän otti nopeasti hattunsa ja sateensuojan ja kiiruhti huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunti oli jo aikoja sitten kulunut, samoin toinen ja kolmaskin. Ulkona\nkuului sade roiskivan ikävästi ja yksitoikkoisesti, ja ihmisvirran\ntuottama kohina kuului niin nukuttavana ja kiusoittavana kadulta.\nSilloin tällöin pysähtyi ravintolan edustalle vaunuja; käytävässä\nkuului askeleita, jotka jälleen vaikenivat, mutta ei vieläkään hänen\naskeleitaan.\n\nVihdoin -- kello oli juuri lyönyt viisi -- pysähtyivät vaunut\nravintolan eteen, niitten ovi kiskaistiin auki ja joku tuli kiiruhtavin\naskelin toiseen kerrokseen. Kun Joosef avasi oven näki hän Klaaran\nistuvan sohvalla, kirjoitussalkku edessään ja siinä alotettu kirje.\nKlaara jatkoi, hänen astuessaan huoneeseen, yhä kirjoittamista,\nikäänkuin hän ei olisi kuullut Joosefin paluuta.\n\n\"Vihdoinkin olen täällä!\", huudahti Joosef vieden sateenvarjon huoneen\netäisimpään nurkkaan. \"Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon\nvaivaa minulla oli, kuinka usein eksyin, ja vihdoin kuinka löysin\nrehellisen juutalaisen, joka minua kohtaan oli kristillisempi kuin\n_meikäläiset_. Sain tosin odottaa jonkun aikaa hänen konttorissaan,\nkunnes hän oli saanut kokoon riittävän rahamäärän. Onko aika tullut\nsinulle sillävälin pitkäksi? Mutta sinähän kirjoitat! Kenelle sinulla\non vielä kirjoittamista?\"\n\nJoosef astui pöydän luo; hänen liikkeensä olivat epävarmat ja hänen\nkasvoillaan heloitti vaihteleva puna.\n\n\"Enkö minä saa tietää, kenelle sinä kirjoitat?\" jatkoi hän, kun hän ei\nheti saanut vastausta.\n\n\"Kyllä. Minä olen vain sinulle kirjoittanut\".\n\n\"Minulleko?\"\n\n\"Minä arvelin, että sinä et ehkä enää palaisi, tai _jos_ palaisitkin,\net löytäisi minua täällä. Tämän tapauksen varalta minun täytyi sinulle\nkuitenkin antaa viimeinen selitys poismenoni johdosta ja ilmoittaa,\nettä olisi turhaa etsiä minua\".\n\n\"Klaara! Pyydän sinua kaiken nimessä...\"\n\n\"Ei, ei!\" puuttui Klaara puheeseen ja torjui kädellään Joosefin käden,\nkun se tahtoi asettua hänen kaulalleen. \"Nyt on ratkaistu; minä olen\ntarkkaan punninnut -- aikaahan sinä olet minulle suonut -- on parempi\nsiten Joosef; emme tule menettämään ainoatakaan turhaa sanaa. Koska\nkirje kerran on kirjoitettu -- kas tuossa, lue se! Minulle olisi\nkatkerata, jos minun täytyisi kaikki toistaa suullisesti. Puhuessa\nlausuu enemmän kuin tahtoo ja tarvitseekaan. Lue se! Mutta mene ikkunan\nluo; minä en voi kärsiä sinun läheisyyttäsi, sinä tuot mukanasi niin\nomituisen ambran ja santelipuun tuoksun -- huomaathan, että on turhaa\nvalehdella minulle; vaihettajan konttori tuoksui tuskin siltä\".\n\nJoosef jäi seisomaan liikkumattomana pöydän luo kuten salaman iskemänä.\nMutta kun hän ei aikonutkaan etääntyä, nousi Klaara väsynein elein,\nkokosi kirjoitusneuvonsa ja sanoi:\n\n\"Lue! Panen tämän sillävälin laukkuun ja sitten -- hyvästi!\"\n\nJoosefin silmät sattuivat paperiin, jonka Klaara oli hänelle ojentanut.\nHän luki koneellisesti, ymmärtämättä puoliakaan, seuraavat rivit:\n\n\"Minä tiedän Joosef, mihin sinä olet mennyt. En voi aavistaa, tuletko\ntakaisin vai etkö. Mutta se on yhdentekevää. Sellaisena kuin olet\nlähtenyt, et palaa. Ja sentähden on _minun_ lähdettävä. Minä tiesin sen\njo eilen illalla. Olin äkkiä sinut kadottanut; vallan outo olento oli\ntehnyt minut sinulle vieraaksi. Minkä hän mahdollisesti minulle sinusta\njättää, ei ole minulle kylliksi, kuviteltuani lyhyen viikon saadakseni\nsinut _kokonaan_ omistaa. Se oli hulluutta. Vain itselleni voin siitä\nolla suutuksissa, en sinulle. Sinä olet nuori, hyväsydäminen ja\nritarillinen, ja sinä olet luullut helposti voivasi tehdä mahdottomia.\nMinun olisi pitänyt olla sen verran viisaampi kuin olen vanhempi.\nMutta usein uneksitun onnen huumaus, joka vielä näytti toteutuvan, on\nminulta vienyt kaiken tajun. Nyt se on hävinnyt. Vaikka selviäminen\nonkin tuskallista -- mitä sinä sille voit? Jos kaksi vankia murtautuu\nvapauteen ja tahtoo yhdessä paeta, ja toisen jäsenet ovat lamautuneet\npitkällisen vankinaolemisen tähden, niin, että hän sortuu tornin\njuurelle, jossa äsken veti ensimäisen vapaudenhengähdyksen, pitääkö\ntoisen, jolla on terveet voimat ja nuorekas rohkeus ikuisesti olla\nkahlehdittu toiseen, joutuakseen jälleen tyrmäänsä tai paeta vain niin\nkauas, kuin hän jaksaa kuljettaa onnettomuustoveriaan?\n\n\"Se oli jalomielinen harhaluulo, Joosef, että luulimme voivamme yhdistää\nelämämme. Vain rakkaus voisi meidät yhdistää, mutta sinä et ole minua\nkoskaan rakastanut. Sinä olet antanut vain ritarillisen tunteen\nvoittaa, löytäessäsi minut niin elämään kyllästyneenä ja toivottomana\nelämäsi tiellä. Mutta löytyy ihmiskohtaloita, joita ei voida parantaa\nniinkään sankarillisilla keinoilla. Minä olen nyt sairaampi sydämeltä\nkuin ennen väkivaltaista parannuskoetta, niin sairas, että minä epäilen\ntoipumistani.\n\n\"Samantekevää! Minä en tahdo saattaa sinulle vielä kaiken muun lisäksi\nmitä sinä olet uhrannut minun tähteni, raskasta sydäntä enkä surullisia\nmuistoja pilaamaan uutta elämääsi. Matkusta onnellisena! Minä annan\nsinulle anteeksi uskottomuutesi, vaikka itse puolestasi surkuttelen\nsinua, jota niin suuresti ihailen, nähdessäni tuskalla sinun alentavan\nitsesi. Mutta toisella puolen valtamerta kohtaa sinua totinen ja\npuhdas onni ennemmin tai myöhemmin. _Sen_ minä suon sinulle; siihen\ntarttumasta ja sydämellesi painamasta älköön mikään vanha, jo aikoja\nsitten kuihtunut surkean velvollisuuden tuottama muisto estäkö.\n\n\"Ja koska minun silloin olisi vielä tuskallisempi erota sinusta kuin\nnyt, koska minulla olisi ollut pitempi aika tottua onneeni, on parempi,\netten odota sinun paluutasi, vaan uskon tälle paperille kaiken, minkä\nminä tuskin...\"\n\nTässä oli Joosefin paluu keskeyttänyt kirjoittajan.\n\nJoosef oli kauan sitten lukenut kirjeen loppuun, mutta hänen silmänsä\ntuijottivat yhä paperiin. Vasta kun hän kuuli Klaaran kiertävän avainta\nkäsilaukun lukossa, teki hän väkivaltaisen ponnistuksen päästäkseen\ntajuun.\n\n\"Klaara!\" huusi hän tukahtuneella äänellä katsomatta häneen, \"voitko\nantaa minulle anteeksi? Minä tiedän, että sinä et voi, ja kuitenkin --\nsinun täytyy, tai muuten teet meidät molemmat onnettomiksi koko elämän\nijäksemme\".\n\nKlaara oikaisi itsensä, veti huivin tiukemmalle olkapäille ja tarttui\nhattuunsa. Joosef teki pidättävän liikkeen, mutta Klaara jatkoi vain\nikäänkuin ei kukaan olisi ollut huoneessa.\n\n\"Se on mahdotonta!\" puhui Joosef itsekseen. \"Niinkö piti kaiken\nloppua? Klaara, Jospa ajattelisit... kunpa vain tahtoisit kuulla minua\nennenkuin työnnät minut luotasi... enkö jo eilen sinulle tunnustanut,\n_ketä_ hän muistutti? Se oli kuin lumous, en luullut enää kestäväni,\nellen vielä kerran olisi noita kasvoja...\"\n\n\"Suuri lapsi!\" katkaisi Klaara puheen, ja hänen äänensä vapisi,\nniin kovin kuin hän koettikin malttaa mieltään. \"Enkö minä ole\nkirjallisesti antanut anteeksi? Pidänhän kaikki luonnollisena. Oi,\nliiankin luonnollisena; niin luonnollisena kuin muitakin luonnonlakeja,\nesimerkiksi, että aurinko paahtaa, sade kastaa ja että vanha puu ei\nenää voi kukkia. Ja mitä minä vielä tahtoisin sanoa -- olisin sen\nsinulle myös kirjoittanut, ellet sinä olisi niin aikaisin palannut\n--: minä olen tälle olennolle tehnyt vääryyttä. Vaikka hän onkin vain\nkadotettu tuo tyttö, niin hän kuitenkin on arvokkaampi kuin minä.\nMitä hän tehneekin, sen hän tekee täydestä sydämestä ajattelematta\nitseään. Mitä hän sille voi, ettei hän tunne parempaa? Mutta minä,\nkurja syntinen, joka vuoroin olen toivon ja katumuksen, tahdon ja\nheikkouden vallassa, joka jokaisella askeleellani vapauteen kuulen\nkahleeni kaikuvan jälessäni, ahdashenkinen sielu, joka tahtoisin\nkohota ilmapallossa yläilmoihin, vaikka tiedänkin, etten siellä enää\nvoisi hengittää... ei, Joosef; ja vaikka sinä olisit pyhimys, niin\nsellaista olentoa sinä et voisi rakastaa. Mutta sinä et olekaan\npyhimys; sentähden sinä olet paennutkin, kun et ole tuntenut kutsumusta\npyhyyteen. Jatka vain matkaasi. Mitä _ihminen_ voi toiselle suoda olet\nsinä minulle antanut; ihmettä minä en sinulta odota\".\n\nNäiden viimeisten tuntien tuottama uupumus näytti valtaavan Klaaran.\nHän liukui tuolille vuoteen ääressä ja peitti kasvot kädellään. Joosef\nsyöksyi hänen luoksensa ja makasi nyt hänen edessään permannolla,\npuristaen lujasti molemmilla käsillään hänen kättänsä.\n\n\"Klaara, -- rukoilen sinua kaiken nimessä mikä on kallista, katsahda\nvielä kerran kasvoihini, katso onko tarkoitukseni rehellinen, löydätkö\nvarjoakaan toisesta tunteesta -- mutta sitähän sinä et itsekään usko!\nsehän on mahdotonta! Me taas erotettuina, sinä takaisin kurjaan\ntyrmääsi ja minä...\"\n\n\"Ei!\" huudahti Klaara, koettaen riistää kätensä Joosefin käsistä, \"ei\nmilloinkaan takaisin! Mutta ei myöskään vapauteen sinun kanssasi!\nNiin, jospa erästä seikkaa ei olisi; kunpa vaan voisin pitää sinua\nsuojelijanani ja matkaseuralaisenani, kiittäisin sinua tultuamme\nmeren toiselle puolelle ystävällisestä vaivastasi ja kukin menisi\nomia teitään! Mutta etkö sinä aavista, onneton, että asianlaita on\nvallan toisin, että minä _rakastan_ sinua, _rakastan_ kurjan, vanhan\nsieluni kaikilla voimilla niinkuin nuoruuden kuumina aikoina vain\nrakastetaan, ja että minä tulen hulluksi nähdessäni sinun niin kylmänä\nja välinpitämättömänä -- kuinka sanoikaan tuo vieras? -- kunnioittavana\nkuten äitiä kohtaan, kulkevan vierelläni? Ei, sitä ei kukaan voi\nminulta vaatia; se on kauheampaa kuin ero ja kuolema; siksi täytyy\nvaltameren olla minun ja sinun välilläsi jotta voisin sen kestää, ja\nsentähden lähde sinä heti laivalle, -- ja minä... minä jään tänne!\"\n\nJoosef hypähti äkkiä pystyyn. Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut;\nrauhallinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.\n\n\"Hyvä!\" hän sanoi. \"Minä en voi pakottaa sinua tekemään sellaista,\njota sinä et tahdo. Sinä tahdot olla vapaa ja tahdot minutkin päästää\nvapaaksi. Siinä tapauksessa minäkin teen, mitä minä tahdon ja mitä\nminun tulee tehdä, ja täten sanon sinulle: minäkin jään. Ja jollet sinä\nvoi kärsiä minua luonasi, niin on tässä kerroksessa vieläkin tyhjiä\nhuoneita. Sinä et voi minulta kieltää...\"\n\n\"Joosef\" keskeytti Klaara hänet, \"sinä raivoot, sinä et tiedä, mitä\nteet. Sinun paikkasi laivalla, jonka jo edeltäkäsin olet maksanut,\nkaikki matkakapineesi, jotka jo ovat siellä...\"\n\n\"Mitä vanhasta romusta!\" huudahti Joosef kiihkeästi. \"Nyt kun minä\ntaas olen yksin ei minun tarvitse olla saita. Ja kuka tietää, kuinka\nkauan tätä pilaa kestäneekään? Kahdeksan päivän kuluttua he tulevat\nrauhattomiksi ellei lintu silloin ole palannut häkkiinsä. Ja siihen\nasti -- Hamburgissa eletään iloisesti. Viini on hyvää ja naiset...\"\n\nKlaara säpsähti. Hän rupesi ajattelemaan, mikä Joosefista tulisi,\njos hän toteuttaisi uhkauksensa ja antaisi laivan lähteä. Täällä --\nsaksalaisella maaperällä -- niin vaarallisessa läheisyydessä...\n\nHän nousi ja sitoi hattunsa lujemmin päähän.\n\n\"Me olemme perin lapsellisia ihmisiä\", sanoi hän ja yritti hymyillä.\n\"Suo minulle anteeksi Joosef. Minä olin niin kiihdyksissä, hermostunut\nja vaivuin, odottaessani äsken sinua ja kuullessani vain sateen\npieksämistä, tällaisiin mielettömiin haaveiluihin. Mutta sinä olet\noikeassa; sehän on mahdotonta kun me kerran olemme määrätyt toisillemme\nelämässä ja kuolemassa. Tosin, kuten jo sanoin, jos minä rakastaisin\nsinua vähemmän, ja sinä olisit itsekkäämpi ja vähemmän ritarillinen...!\nMutta me emme voi muuttaa itseämme toisenlaisiksi kuin olemme. Tule!\nSoita viinurille, että hän pitää huolta vaunuista ja toimittaa laukun\nalas. Minun on kiire päästä laivalle, pois ainakin tästä huoneesta --\nminä olen täällä liiaksi kärsinyt!\"\n\nJoosef sulki hänet tulvivalla riemulla syliinsä; Klaara kärsi nyt hänen\nsyleilyään, mutta huulten kosketusta hän päättävästi karttoi. Sitten\nJoosef suoritti laskun ja antoi viedä laukun edeltäpäin. Itse hän\nkuletti Klaaraa käsivarresta rappusia alas.\n\nTunti tämän jälkeen seurasi Joosef huolellisesti Klaaraa heiluvilla\nlaivantikkailla, jotka veivät pienestä veneestä \"Schillerin\" kannelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiva oli ylen täynnä väkeä. Huolimatta sateesta kuhisi laivankannella\njos jonkinlaisia matkustajia, jotka eivät tahtoneet jäädä näkemättä\nsatamasta lähdön näytelmää. Klaara halusi kuitenkin heti vetäytyä\nhyttiinsä. Joosef saattoikin häntä alikannelle, näytti heidän\nohikulkeissaan komeata ensiluokan ruokasalia ja kysyi, tahtoiko hän\nmahdollisesti jotakin syötävää. Klaara pudisti päätään ja ilmaisi,\nett'ei hän tänään enää mitään huolinut; kunhan vain tämä yö on ohi\ntulee hän voimaan paremmin.\n\nNyt he saapuivat ahtaaseen hyttiin. \"Täällä ei enää kukaan voi\ntunkeutua välillemme\", laski Joosef pilojaan, \"täällä on tilaa vain\nmeille kahdelle\". Klaara nyökkäsi ja koki olla ystävällinen ja\nhuoleton, vaan ryppy alahuulessa oli painunut syvemmäksi; Joosef ei\nsitä kuitenkaan huomannut.\n\nKoska uupunut heti tahtoi asettua levolle ja Joosef taas viettää\njoitakuita tunteja kannella, toivotti hän siis heti rauhallista yötä.\n\"Rakasta minua yhäkin\", pyysi hän sulkiessaan Klaaran syliinsä,\n\"ajan mittaan tulet kyllä huomaamaan, että sinä et yksin ole tehnyt\nuhrauksia... ja... olethan sinä antanut minulle kaikki anteeksi ijäksi\npäiväksi, oletko?\"\n\n\"Ikuisiksi ajoiksi!\" sanoi puhuteltu hiljaa ja puristi omituisella\njuhlallisuudella Joosefin kättä. Sitten hän työnsi Joosefin lempeästi\nluotaan ja toivotti vielä kerran oven läpi hyvää yötä.\n\nKun yhä rajummin pieksevä sade jonkun tunnin kuluttua ajoi Joosefin\nkannelta, oli Klaara jo asettunut levolle alempaan molemmista\nseinävuoteista ja hengitti syvään uneen vaipuneena. Hetken seisoi\nJoosef, ennenkuin hän keikautti itsensä ylös omalle makuusijalleen, ja\nkatseli nukkuvan rauhallisia kalpeita piirteitä. Kaikki hyvät ja jalot\ntunteet nousivat hänen rinnassaan, kun hän näki nämä väsyneet, kärsivät\nkasvot lepäämässä pienellä patjalla hämärässä. Hän lupasi pyhästi\nkorvata kaiken sen pahan, minkä elämä oli kärsivälle tuottanut, ja\najatellessaan sitä viiltävää loukkausta, jonka hän itse oli nukkuvalle\ntänään saattanut, nousivat veret hänen poskilleen. Hän kumartui käden\npuoleen, joka lepäsi rinnalla ja painoi sille huulensa.\n\n\"Kiitän sinua Joosef, -- kaikesta\", kuuli hän nukkuvan lausuvan. Hän ei\ntiennyt, oliko suudelma tämän hetkeksi herättänyt vai oliko se puhuttu\nunessa.\n\nSitten nukahti Joosef itsekin ja uneksi -- ihanasta, nuoresta ja\nkevytmielisestä olennosta jolla oli sulavat jäsenet ja tumma tukka ja\njoka tuoksui ambralta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän aamusella heräsi, huusi hän heti Klaaraa nimeltä. Ei tullut\nvastausta. Hän hypähti vuoteesta ja huomasi, että alempi vuode oli\ntyhjä.\n\nHän on varmaankin jo kauan ollut ylhäällä, ajatteli hän; on täysi\npäivä, ja eilen hän meni niin aikaisin levolle.\n\nHän pukeutui nopeasti ja nousi sitten ummehtuneesta kajuutasta kannelle.\n\nAurinko valaisi aavaa merta, jonka tyyntä pintaa laiva nopeasti halkoi.\nKaikkialla oli elämää ja iloista liikettä, kaikkia virkisti yön jälkeen\nraikas aamutuuli, joka siveli mastoja ja purjeita.\n\nNuori mies oli kolme kertaa etsinyt koko laivankannen löytämättä\njälkeäkään seuralaisestaan. Nyt hän asteli, kasvot kauhean tuskan\nvääristäminä, kapteenin luokse ja kysyi, oliko hänen rouvansa\nmahdollisesti noussut yöllä meritaudin ahdistamana ja sitten\npaluumatkalla eksynyt jonnekin väärään hyttiin.\n\n\"Se on mahdotonta, herra\", oli vastaus, \"kaikki hytit ovat täynnä.\nRouva olisi heti huomannut erehdyksensä. Vaan ell'ei laivaväen\nosastolla...\"\n\nNyt lähestyi pieni laivapoika, joka seisoi lähellä ja joka oli kuullut\nkysymyksen ja vastauksen. Hän otti ujostellen lakin päästään, kynsi\nkorvallistaan ja sanoi:\n\n\"Rouvako, sir, valkoisessa puvussa ja siinä kukkia? Puoliyön jälkeen,\nkun minä makasin tuolla peräsimen luona vahtivuorollani, nousi eräs\nrouva kannelle. Näin mitenkä hän kumartui laidan yli, aprikoi ja tuumi;\nhän oli varmaankin merikipeä. Katselin sitten vähän aikaa poispäin,\nsir, ja kun käännän päätäni, on nainen poissa. Arvelin, että hän palasi\nkajuuttaan, enkä sen jälkeen ole koko asiaa ajatellut, kapteeni, enkä\nmyöskään tiedä...\"\n\nSana jäi äkkiä hänen huulilleen. Vieras, jolle hän kertoi tietonsa, oli\nääneti sortunut maahan ja makasi nyt tajuttomana laivankannella.\n\n\n\n"]