[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fY5ahC8bNsfz_pjgIz2ih4cDN49g5peLjzXUEgyAKsDc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},2106,"Paul ja Virginia","Sainte-Pierre, Bernardin de",1737,1814,"2106-sainte-pierre-bernardin-de-paul-ja-virginia","2106__Sainte-Pierre_Bernardin_de__Paul_ja_Virginia",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1788,1905,29914,202385,false,28661,[24,25,26,27,28,29,30],"Charity -- Fiction","Death -- Fiction","Friendship -- Fiction","Love stories","Mauritius -- Fiction","Shipwrecks -- Fiction","Slavery -- Fiction",[32,33],"French Literature","Novels","\"Paul ja Virginia\" by Jacques-Henri Bernardin de Saint-Pierre is a novel published in 1788. Set on the island of Mauritius under French rule, it tells the story of two childhood friends raised together by their single mothers in natural isolation. As they grow into adolescence, romantic feelings emerge between them. When Virginie is sent to France to claim an inheritance, their idyllic world faces disruption. Written on the eve of the French Revolution, this tale explores the corruption of natural innocence by artificial society. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",388,"Mauritiuksen saarella varttuneet Paul ja Virginia elävät viattomassa ja luonnonmukaisessa ympäristössä. Heidän syvä ystävyytensä muuttuu rakkaudeksi, mutta yhteiskunnan asettamat odotukset ja traaginen haaksirikko särkevät nuorten idyllin.","Bernardin de Sainte-Piuerren 'Paul ja Virginia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2106. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\n ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","PAUL JA VIRGINIA\n\nKirj.\n\nBernardin de Sainte-Pierre\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nO. A. Joutsen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1905.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä. Porvoo, huhtik. 12 p. 1905.\n\n\n\n\n\n\nTEKIJÄN ELÄMÄKERTA.\n\n\nJos milloinkaan pitää paikkansa vaatimus, että runouden tulee kuvastaa\nkansan ja aikakauden ajatuksia, niin toteutuu se siinä kirjallisuudessa,\nmikä kukoisti Ranskassa neljännentoista, viidennentoista ja\nkuudennentoista Ludvigin hallituskausina. Nämä ajanjaksot, jotka\nitsessään olivat niin tärkeät merkitykseltään, että ne antoivat nimensä\nvastaaville ajankohdille koko ihmiskunnan historiassa, sisälsivät\nRanskan historiaan nähden harvinaisen jyrkkiä kehityksenkäänteitä; ensin\nulkonaisen mahdin tavatonta nousua ja sitte sen asteettaista\nvähenemistä; eri yhteiskuntaluokkien merkityksen vaihtumista, niin että\nennen vallassa olleet suistuivat alas ja syvyydestä nousi uusia\npinnalle; inhimillisten tapojen ja kaikkien elämänmuotojen alati\nvaihtuvata naamiaishuvia. Kaiken tämän kirjavan kehityksen kuvastaa\nsamanaikainen kirjallisuus verrattoman selvissä peilikuvissa. Ludvig\nXIV:nnen pöyhkeä aika loi n. s. valheklassillisen kirjallisuuden, joka\nesitti antiikkisen maailman suurenmoisia tapauksia ja henkilöitä,\npukemalla ne oman aikansa kauheaan hovipukuun ja tekotukkaan ja\nsilminnähtävällä tarkotuksella koettaa enentää \"aurinkokuninkaan\"\nhallituksen loistoa. Vaan tämän aikakauden loppupuoliskolla, kun\nluonnottomasti keskitetty hallitustapa vei maan arveluttavaan\nulkonaiseen ja sisälliseen ahdinkoon, rupeaa ivan ja arvostelun\npukinjalka pistämään esiin kirjallisuudessa; Corneillen ja Racinen\nsirotyylisen vaan hengettömän draaman sijalle astui porvarillinen\nrunous, jonka etevin edustaja Molière ruoski teennäisen hovisivistyksen\npönkeitä muotoja ja epäsuorasti ylisti maan elinvoimaisen keskiluokan\ntervettä henkeä. Ludvig XV:nnen hallituskautena ennen alkanut\ntapainturmelus höllytti kaikki yhteiskuntaa koossapitävät siteet ja\nkehitti nurinpuolisuudet huippuunsa. Tämä sekaannuksen aika synnytti\nuuden ivarunouden (La Bruyère, Le Sage), joka lopulta kumminkin\nturmeltui siveettömäksi kirjallisuudeksi, jolle ei pyhinkään ollut pyhää\n(Crebillon nuorempi, Gresset y. m.). Mutta toiselta puolen se\nvoimakkaissa hengissä herätti eloon uusia, positiivisia harrastuksia,\njotka tarkottivat vanhan yhteiskunnan kaatamista ja uuden, ihanteellisen\nsijaan luomista. Valistus-filosofia katkoi kahleet kaikilla ajatuksen\naloilla, keskellä _Ancien Régimen_ valokohdista köyhää ja varjopuolista\nkammottavan rikasta aikakautta se kohotti ihmisten aatokset tapailemaan\ntodellisuutta, luonnollisuutta ja ylevää siveyttä. Herätys tapahtui\nKanavan toiselta puolen; tutustuminen Englannin vapaisiin oloihin,\nterveihin yhteiskuntamuotoihin ja siellä silloin vallassa olevaan\nherkkätunteiseen, romantilliseen kirjallisuuteen (De Foen \"Robinson\nCrusoeen\" ja Richardsonin siveysromaaneihin) mahtavasti vaikutti Ranskan\nhenkisiin vallankumousmiehiin, Montesquieuhön, Voltaireen, Diderot'hon\nja Rousseauhon. Molempain viimemainittujen kaunokirjalliset teokset\nsisälsivät vaatimuksia tunteen, luonnollisuuden ja yksilöllisyyden\nylevämmyydestä silloisten elämän valhemuotojen rinnalla. Ludvig XVI:nnen\naikakautena viimein purkautuvat täten synnytetyt sähköiset voimat.\nTietoisuus kärsityistä vääryyksistä ja nurinpuolisuuksista synnytti\nyhtäällä tulisinta mielenkiihkoa, salaman tavoin välähtäviä aavistuksia\npian koituvasta kostosta ja kaikenpuolisesta uudistuksesta; toisaalla,\nnimenomaan runoudessa, missä valtiollinen tunne oli heikompi ja\nmielikuvitus kerkeämpi, toivottiin ihmisystävällisiä parannuksia ja\nunelmoitiin kauneudelle ja luonnonmukaisuudelle perustuvasta\nihanneyhteiskunnasta, joka saataisiin toimeen ilman verisiä\nmullistuksia. Kyllästyminen vallassa oleviin kulttuurimuotoihin ja\najatustapoihin ynnä hellämielinen taipumus etsimään turmelemattoman\nluonnon helmasta terveitä, ehjiä elämänmuotoja johti ranskalaisen\nrunouden _romantillisuuden_ rikkaalle, usein liiaksikin rajainsa yli\nriuhtovalle uralle, jonka Rousseau \"Uudella Heloisellaan\" ja\n\"Émilellään\" oli perustanut. Romantillista harrastusta lisäsi Ranskan\nsiirtomaavallan erinomainen vaurastuminen, joka käänsi haaveilijain\nhuomion merentakaisiin maihin, ranskalaisten miesten näinä aikoina\nsuurella menestyksellä suorittamat klassillisen muinaisuuden tutkimukset\n(Pompeijin esiinkaivaminen) ja antiikin tyylin jäljitteleminen kuvaavien\ntaiteiden alalla (Davidin maalauskoulu ja Pantéonin rakentaminen).\nTyypillinen edustaja tälle kahden maailmanhistoriallisen ajanjakson\nvälillä seisovalle, herkkämieliselle ja ihanteelliselle sukupolvelle on\nkäsissämme olevan \"Paul ja Virginia\"-idyllin kirjottaja.\n\nJacques-_Bernardin_-Henri _de Saint-Pierre_ syntyi Havren rikkaassa\nmerikaupungissa tammik. 19 p. 1737, polveutuen aatelissuvusta, joka\nmonilla isänmaallisilla teoilla oli kunnostanut itseään. Vanhemmista\ntiedetään äidin olleen vakavaluontoisen naisen, joka antoi poikansa\nkäsiin vain uskonnollisia ja syväaatteisia kirjoja. Ensimmäinen kasvatus\nsiis opetti pojan ihailemaan luomakunnan suuruutta ja Luojan voimaa.\n\"Robinson Crusoen\" lukeminen yhdisti tähän uskonnolliseen\nhaavemielisyyteen halun seikkailuihin kesyttömän neitseellisessä\nluonnossa, mutta nuori Bernardin olisi mieluimmin tahtonut päättää\nRobinsonaadinsa erakkona, jonka jalostava seurustelu kunnon ihmisten\nseurassa olisi puhdistanut. Matka Martinique-saarelle ja tutustuminen\nsiirtomaahallitukseen käänsi tämän halun toisaalle: hän päätti lähteä\nlähetyssaarnaajaksi tuntemattomiin, synkeihin seutuihin. Vanhempiensa\ntahdosta hän kuitenkin jatkoi opintojaan, suorittaen viimein\ninsinööriupseerin tutkinnon Veraillesin insinööriopistossa. Hänen\nsotilaallinen uransa ei kuitenkaan ollut pitkä; otettuaan osaa\nsotaretkiin Saksassa hän sai 1760 eron virastaan, koska oli vastustellut\npäällikköjään.\n\nNyt alkoi Bernardin de Saint-Pierrelle vaihteleva ja seikkailurikas\nelämä. Omaistensa piirissä hän ei viihtynyt, ne häntä vieroivat ja\nkielsivät häneltä apunsa, yksinpä isäkin, joka tällä välin oli mennyt\nuusiin naimisiin. Maltan-saaren jouduttua vaaraan Ranskan hallitus\nlähetti sinne avuksi useita insinöörejä, niiden joukossa hänetkin. Mutta\nkun vaara pian oli ohitse, sai hän tyhjin toimin palata Ranskaan. Täällä\nhän virkaa vailla joutui tukalaan asemaan, koettaen matematiikan\nopetuksella ansaita leipäänsä. Onnettomuuksien ahdistamana hän rupesi\nhaaveilemaan lapsuutensa unelmia Robinson Crusoen seikkailuretkistä: hän\najatteli jonnekin uuteen seutuun perustaa turvattomain ja kovaosaisten\nsiirtokunnan, jonka päällikkönä hän toimeenpanisi lakeja, mitkä eivät\nvielä olisi olleet mahdollisia kotimaassa. Hän lähti etsimään\nmaailmankolkkaa, minne sijoittaisi uuden siirtolansa. Ensin hän\nmatkustaa Hollantiin, missä saa rohkaisevaa osanottoa, jopa rahojakin\nyrityksensä toteuttamiseksi. Sieltä hän menee Venäjälle, jossa myöskin\nvoittaa mahtavia suosijoita; näyttääpä hetkisen siltäkin, kuin perisi\nhän kaikkivaltiaan kreivi Orloffin aseman suuren Katariinan lemmikkinä.\nHän yrittää näytellä valtiollista ja sotilaallista osaa, kuitenkaan\nonnistumatta. Hän luulee voivansa pystyttää uudelleen Puolan vanhan\nvaltiomuodon ja kansallisen itsenäisyyden ja antaa puhua kihlauksestaan\nerään puolalaisen ruhtinattaren kanssa. Mutta hänen tuulentupansa pian\nkukistuvat; ylhäinen morsian rikkoo välinsä hänen kanssaan, ja hän\nsiirtyy Saksiin, jonka Puolan vanhan valtijaan avulla hän toivoo\nvoivansa toteuttaa kunnianhimoiset unelmansa. Dresdenissä hänet otetaan\navosylin vastaan, mutta erään \"Tuhannen yhden yön\" tapaan aletun\nseikkailun huono loppu saa hänet kääntämään selkänsä Saksin\nvieraanvaraisuudelle ja siirtymään Berliiniin. Täällä avautui hänelle\nhiljainen onni perheen ja avuliaiden ystäväin piirissä, vaan hänen\nlevoton henkensä ei ota mukautuakseen tyyniin oloihin. 1766 hän palaa\nRanskaan; täällä on hänen isänsä tällä välin kuollut, ja sukulaiset\nosottavat kylmyyttä häntä kohtaan. Köyhänä ja yksinäisenä hän asettuu\nPariisiin, missä panee taivaan ja maan liikkeelle saavuttaakseen\nturvatun jalansijan yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa muistelmia, tutkii\nmitä erilaisimpia aineita, sota- ja tykistötiedettä, kasvatusoppia,\ntähtitiedettä ja kemiaa, välttäen jonkinmoisella kammolla ajattelemasta\nkaunokirjallisia aiheita, joilla myöhemmin hankki nimellensä\nkatoamattoman kunnian.\n\nMonilukuisten turhien yritysten jälkeen hänen onnistuu kiinnittää\nitseensä erään kreivi de Breteuilin huomio, joka lupaa hänelle hankkia\npaikan markiisi de Castriesin johtamassa, Madagaskarin ja Ile de Francen\nasuttamista tarkottavassa retkikunnassa. Mutta tämä yritys, joka\nverhoutui filosoofisten ja ihmisystävällisten tekosyitten vaippaan,\ntarkottikin todellisuudessa vain kurjaa orjakauppaa, niin että koko\nretki oli sankarillemme suuri pettymys. Hän erosi retkikunnasta ja\nasettui Ile de Francen yli-insinöörin käytettäväksi. Tällä saarella hän\neli kolme vuotta, saaden vaihtelevia kokemuksia Ranskan\nsiirtomaahallituksesta ja ennen kaikkea kooten aineksia ja vaikutelmia,\njoita myöhemmin käytti hyväkseen julaistessaan mainiot teoksensa \"Matka\nIle de Franceen\" ja \"Paul ja Virginia\".\n\nRanskaan palattuaan alkaa taasen vaivaloinen taistelu olemassaolosta,\njota kuninkaan myöntämä 1,000 frangin suuruinen vuotuinen eläkekään ei\npaljon lievennä. Hän hautoo uusia kunnianhimoisia unelmia: Intian\nmatkaa, ihannesiirtolan perustamista Jerseyn saarelle Englannin\nKanavassa, osanottoa Amerikan vapautussodan ensi puhkeemiseen, Niilin\nlähteiden keksimiseen. Ennen mainittu kreivi de Breteuil suosittaa häntä\nvihdoin suurelle valistusfilosoofille d'Alembertille, joka hankkii\nkustantajan hänen teokselleen \"Matka Ile de Franceen\", mikä ilmestyi\n1773. Tämä kirja avasi hänelle viimeinkin suuren yleisön suosion,\nvalistusfilosoofit ottivat hänet piireihinsä; mutta hallitus, jonka\nhuomiota tekijä oli tahtonut kiinnittää suunnitelmillaan, kielsi häntä\nkuvaamasta siirtomaitten oloja yksinomaan synkässä valossa. Hän etsii\nlohdutusta uusilta filosoofiystäviltään, vaan hänen kadehtijansa saavat\nenimmät hänestä luopumaan, eikä \"Arkadia\" niminen teos, jossa hän\nheille aikoi laveammin esittää rohkeita suunnitelmiaan, tullut koskaan\nvalmiiksi. Tähän aikaan hän teki Jean-Jacques Rousseaun tuttavuutta, ja\nsamanluonteisen suuren geneveläisen filosoofin seura oli omiaan\nkehittämään hänessä alituisten vastoinkäymisten synnyttämää ihmisvihaa\nja yksinäisyyden kaipuuta. Tältä ajalta on \"Luonnon tutkimuksia\" (1784),\njossa hän jatkoi edellisissä teoksissaan suunnittelemiaan unelmia\nyhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Kaikesta viehättäväisyydestään ja\nrohkeista päätelmistään huolimatta tämä kirjanen kuitenkin joutui\nvarjoon Rousseaun samanaatteisten teosten rinnalla.\n\nNeljä vuotta myöhemmin alkoi varsinaisesti kaunokirjallisen tuotannon\naika Bernardin de Saint-Pierren elämässä. Sen alotti hänen suosituin\nteoksensa, idylleistä mitä ihanin \"Paul ja Virginia\", joka ilmestyi\n1784. Tämä kirja, joka esittää suloista lemmentragediaa kahden nuoren\nihmissydämmen välillä keskellä tropillisen maailman muhkeata loistoa,\ntuli syystä kaikkien kansankerrosten lempikirjaksi. Se onkin La\nFontainen \"Satujen\" ja \"Télémaquen\" jälkeen Ranskan kirjallisuudessa se\nkirja, josta on useimpia kaikenmuotoisia painoksia ilmestynyt kaikilla\nEuropan kielillä. Paitsi \"Paul ja Virginiaa\" on Bernardin de\nSaint-Pierre julaissut suuren joukon muita kaunokirjallisia ja osaksi\nfilosoofisiakin teoksia, joiden luetteleminen veisi meidät liian\npitkälle. Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän\nRanskan suuren vallankumouksen puhjettua luuli ajan tulleen\nyhteiskunnallisten ja ihmisystävällisten suunnitelmainsa toteuttamiseen\nja sen vuoksi aluksi liittyi Robespierreen. Mutta nähtyään entisen\nhirmuvallan vain vaihtuvan toiseen vielä hirveämpään hän yhtyi siihen\npuolueeseen, joka nuoressa kenraali Bonapartessa näki nousevan auringon.\nNapoleon keisariksi tultuaan muisti kirjailijaystäväänsä; sekä hän että\nhänen veljensä Louis ja Josef myönsivät kukin hänelle 6,000 frangin\nelinkautisen eläkkeen. Tämän kautta oli hänen taloudellinen asemansa\nturvattu. Hän nai erään rikkaan kirjanpainajan tyttären ja tuli\nnimitetyksi siveysopin professoriksi Normaalikouluun, jossa piti\nluentoja \"Sopusoinnusta luonnossa\". Tämän oppilaitoksen lakkautettua hän\nsai sijan Ranskan korkeimmassa oppineessa laitoksessa Instituutissa.\nKeisarivallan kukistuttua hän menetti korkeitten suosijainsa myöntämät\neläkkeet ja vietti viime päivänsä jotenkin ahtaissa oloissa, eläen\nEragnyssa l'Oise-virran partailla. Hän kuoli tammik. 21 p. 1814, siis\njuuri täytettyään 77:nnen ikävuotensa. Hänen leskensä -- hän oli jo\nennättänyt toisen kerran naida -- meni uusiin naimisiin erään vähän\ntunnetun kirjailijan Aimé Martinin kanssa, joka piti huolta hänen\nteoksiensa kokoamisesta ja julkaisemisesta.\n\nBernardin de Sainte-Pierren merkitys yhteiskunnan uudistajana haihtuu\nvarjoon valistusfilosoofian loistavampien tähtien rinnalla. Mutta hänen\n\"Paul ja Virginiansa\" takaa hänelle katoomattoman kunniasijan\nyleismaailmallisessa kirjallisuudessa; ja hänen oma hahmonsa sen viisaan\nvanhuksen muodossa, joka tässä idyllissä kertojana esiytyy, on kautta\naikojen lämmittävä sydämmiä totuuden, luonnollisuuden ja\nsydämmenpuhtauden ylistäjänä.\n\n\n\n\nSen vuoriharjanteen itäisellä rinteellä, joka kohoaa Port-Louisin\ntakana Ile de France-saarella, näkee matkustaja eräällä muinoin\nviljellyllä alalla kahden pienen majan rauniot. Ne sijaitsevat melkein\nkeskellä muudanta korkeitten kallioiden paartamaa laaksoa, joka on avoin\nvain pohjoiseen päin. Vasemmalla kädellä häämöttää n. k. Vartijavuori,\njolta annetaan merkki laivojen laskiessa saaren satamaan, ja vuoren\njuurella on Port-Louis'n kaupunki; oikealla on tie, joka vie\nPort-Louis'sta Pamplemoussen kylään. Etempänä on samanniminen kirkko,\njoka bamburuokoa kasvavine kujineen kohoaa keskellä isoa tasankoa; ja\nvielä kauvempana siintää silmiin metsä, joka ulottuu aina saaren toisiin\nääriin saakka. Suoraan edessään, merenrannikolla, kulkija näkee\nHautalahdelman; vähän syrjempänä oikealla Kovanonnen-niemen, ja kaikista\nkauvimpana rajattoman merenulapan, jonka pinnasta pistää esiin\njoitakuita asumattomia luotoja, niiden joukossa Miren keila, joka\nnäyttää vallinsarvelta keskellä meren kuohuja.\n\nKäydessään sisään tähän laaksoon, josta tarjoutuu niin paljon\nkatsottavaa, kuulee kulkija vuoren kaikujen lakkaamatta toistelevan\nläheisissä metsissä tohisevien tuulten kohinaa ja aaltojen pauhua, jotka\netäällä meressä särkyvät riuttoja vastaan. Mutta saavuttuaan noiden\nmökkien luo ei hän enää kuule mitään kohinaa, eikä näe ympärillään\nmuuta kuin muurintapaisia kallioseinämiä, joiden juurella, kupeilla ja\nhalkeamissa, jopa pilviä piirtävillä huipuillakin puuryhmiä kasvaa.\nSadepilvet näiden kallioiden päällä leijaillessaan luovat usein\nsateenkaaren niiden ruskeanvihreille rinteille ja kostuttavat niiden\njuurella liriseviä lähteitä, joista vähäinen Lataniers-joki saa alkunsa.\nRajaton hiljaisuus vallitsee tässä laaksossa, missä kaikki, ilma, vesi\nja valo, on niin suloista ja tyventä. Tuskin vastaa kaikukaan niiden\npalmujen huminaan, jotka siellä kukoistavat ylävällä asemallaan, alati\nhuojutellen pitkiä varsiaan taivaan tuulissa. Suloinen valohämy\nvallitsee laaksonpohjassa, minne vain keskipäivän aurinko paistaa; mutta\naamunkoitosta lähtien sen säteet kohtaavat harjannetta, jonka huiput yli\nvuoriston varjojen kohoten hohtavat kullan ja purppuran hehkussa taivaan\nsinilakea vastaan.\n\nMinusta oli aina mieluista palata tähän paikkaan, missä yhdellä haavaa\nsai nauttia sekä äärettömyyden avarasta näystä että juhlallisesta\nyksinäisyydestä. Kun muuanna päivänä istuin noiden majojen luona ja\nkatselin niiden raunioita, näin erään vanhan miehen käyskentelevän\nläheisyydessä. Hänellä oli saaren vanhain asujanten tapaan pukunaan\nlyhyt takki ja pitkät housut. Hän oli paljain jaloin ja nojasi itseään\nkävellessään mustapuiseen keppiin. Hänen hiuksensa olivat vallan\nvalkoiset ja hänen kasvonsa jalot ja totiset. Tervehdin häntä\nkunnioittavasti. Hän vastasi tervehdykseeni; ja hetken aikaa minua\ntarkasteltuaan hän astui luokseni ja istahti lepäämään samalle törmälle\nkuin minäkin. Tästä tuttavallisuudesta rohkaistuneena alotin puhelun.\n\"Isäni\", sanoin hänelle, \"voisitteko sanoa minulle, kenelle nämä majat\novat kuuluneet?\" Hän vastasi: \"Poikani, noissa matalissa majoissa ja\ntällä autiolla alalla asui kerran -- siitä on jo parisenkymmentä vuotta\n-- kaksi perhettä, jotka niissä olivat onnensa kohdanneet. Heidän\nelämäkertansa on liikuttava; mutta kukapa europalainen pitäisikään väliä\nnäiden Intian meritien varrella asuvain saarelaisten, nimettömäin ja\ntuntemattomain, kohtaloista? Ken tahtoisi elää täällä köyhänä ja\nunohdettuna, vaikkakin onnellisena? Ihmisiä miellyttävät vain ylimysten\nja kuningasten elämänvaiheet, vaikkei niistä kenellekään hyötyä ole.\" --\n\"Isäni\", sanoin, \"teidän näöstänne ja puheestanne on helppoa päättää,\nettä teillä on suuri elämänkokemus. Jos teillä on aikaa, niin pyydän\nteitä kertomaan minulle, mitä tämän korven entisistä asujista tiedätte,\nja voitte olla varma, että maailman ennakkoluuloista turmeltuneinkin\nihminen mielellään kuulee kerrottavan onnellisuudesta, jonka luonto ja\nhyveet tuottavat.\" -- Hetken nojattuaan otsaansa käsiään vastaan,\nikäänkuin muistutellen mieleensä muinaisia tapahtumia, alotti vanhus\nkertomuksensa:\n\nVuonna 1726 päätti muuan nuori Normandiasta kotoisin oleva mies, nimeltä\nde La Tour, siirtyä tälle saarelle onneansa etsimään, sittekun oli\nturhaan etsinyt itsellensä virkaa Ranskassa ja turhaan pyydellyt\nsukulaisiltaan apua. Hänellä oli mukanaan nuori vaimonsa, jota hän\nsuuresti rakasti ja jolle oli yhtä rakas. Tämä oli vanhaa ja rikasta\nsukua samasta maakunnasta kuin hän, mutta salaa ja myötäjäisittä oli\nnuori vaimo mennyt miehelleen, koska hänen sukulaisensa olivat naimista\nvastustaneet, syystä ettei de La Tour ollut aatelismies. Tämä jätti\nvaimonsa Port-Louis'hin tälle saarelle ja purjehti itse Madagaskariin\ntoivoen voivansa ostaa siellä muutamia neekeriorjia, joiden avulla\nperustaisi tänne uudisasunnon. Mutta hän saapui Madagaskariin pahimpana\nvuodenaikana, joka alkaa lokakuun keskipaikoilla; ja vähän ajan perästä\nhän kuoli tarttuvaan kuumetautiin, joka siellä on vallalla kuusi\nkuukautta vuodessa ja joka ikiajoiksi estää europalaisia sinne pysyvästi\nasuttumasta. Hänen perunsa hävisivät teille tietymättömille kuten aina\nniiden, jotka kuolevat kaukana kotimaastansa. Hänen Ile de Franceen\njäänyt vaimonsa oli nyt leski, kantoi lasta sydämmensä alla, ja muuatta\nneekerinaista lukuunottamatta oli hän vallan yksin maailmassa, turvatta\nja suojatta. Sen miehen kuoltua, jota yksistään oli rakastanut, ei hän\ntahtonut kehenkään toiseen turvautua. Mutta onnettomuutensa antoi\nhänelle rohkeutta, ja hän päätti orjattarensa avulla raivata itselleen\npelloksi pienen maatilkun, josta saisivat elatuksensa.\n\nTällä miltei autiolla saarella, jonka maa oli yhteistä omaisuutta, hän\nei valinnut hedelmällisintä ja kaupalle edullisinta paikkaa; vaan\npäinvastoin etsien jotain vuorenrotkoa, salaista turvapaikkaa, missä\nyksin ja tuntematonna saisi elellä, siirtyi hän kaupungista näille\nkallioille, niinkuin lintu pesäänsä. Niin on kaikilla hellätunteisilla\nja kärsivillä olennoilla se yhteinen taipumus, että haluavat vetäytyä\nmitä jylhimpiin ja autioimpiin paikkoihin, aivan kuin kalliot voisivat\nsuojella heitä onnettomuuksilta ja luonnon rauhallisuus viihdyttää\nheidän sielunsa levottomuutta. Mutta Sallimus, joka aina tulee\navuksemme, kun haluamme vain sitä mikä meille tarpeellisinta on, oli\nrouva de La Tourillekin tallettanut tavaran, jonka vertaista ei rikkaus\neikä ylhäisyys voi antaa: nimittäin ystävättären.\n\nTällä seudulla oli jo vuoden ajan asunut muuan vireä, hyväluontoinen ja\nhellätunteinen nainen nimeltä Margareeta. Hän oli syntynyt Bretagnessa\nyksinkertaisista talonpoikaisista vanhemmista, jotka olivat häntä\nrakastaneet ja olisivat hänet tehneet onnelliseksikin, jollei hän olisi\nheikkoudessaan luottanut erään naapuristossa asuvan aatelismiehen\nrakkaudenvakuutuksiin ja naimalupauksiin; tämä himonsa tyydytettyään\nhylkäsi hänet, kielsipä vielä apunsa sen lapsen elättämisessä, jonka\nisäksi hän pian oli tuleva. Silloin tyttöparka päätti ijäksi päiviksi\njättää syntymäkylänsä ja lähteä häpeäänsä piilemään siirtomaihin, kauvas\nkotimaastaan, missä oli menettänyt köyhän, siveän tytön ainoan aarteen,\nhyvän maineensa. Eräs vanha neekeri, jonka hän oli huokealla ostanut\nlainaamillaan rahoilla, auttoi häntä pienen maatilkun viljelemisessä\ntässä piirikunnassa.\n\nTäällä tapasi rouva de La Tour, neekerinaisensa seuraamana, Margareetan,\nkun tämä imetti lastaan. Hän ihastui suuresti kohdatessaan naisellisen\nolennon, joka näytti olevan melkein samallaisessa tilassa kuin hän itse.\nMuutamin sanoin hän kuvasi Margareetalle entisen elämänsä ja nykyisen\npuutteensa. Margareetaa liikutti rouva de La Tourin kertomus; ja tahtoen\nmieluummin palkita tämän luottamuksen kuin hankkia hänen kunnioitustaan\nhän arvelematta tunnusti hänelle sen erehdyksen, johon oli joutunut\nsyypääksi. \"Mitä minuun tulee\", sanoi, \"olen minä ansainnut kohtaloni;\nmutta te, hyvä rouva ... te, joka olette hyvä ja siveä ja kuitenkin\nonneton!\" Ja itkien tarjosi hän hänelle turvaa majassansa ja\nystävyyttään. Rouva de La Tour, jota näin hellä vastaanotto suuresti\nliikutti, sulki hänet syliinsä lausuen: \"Ah, Jumala tahtoo siis tehdä\nlopun kärsimyksistäni, koska hän teissä herättää minua, muukalaista,\nkohtaan enemmän hyvyyttä kuin milloinkaan omaisiltani olen osakseni\nsaanut.\"\n\nMinä tunsin Margareetan; ja vaikka asuin puolentoista penikulman päässä\ntäältä, tuolla metsissä Pitkän Vuoriston takana, katsoin häntä kuitenkin\nnaapurikseni. Europan kaupungeissa tosin katu tai pelkkä kiviseinä\npidättää saman perheen jäseniä vuosikausia toisiaan tapaamasta; mutta\nnäissä uusissa siirtomaissa pidämme naapureina kaikkia, joita vain\nmetsät ja vuoret meistä erottavat. Varsinkin siihen aikaan, jolloin tämä\nsaari harjotti vähäistä kauppayhteyttä Intian kanssa, oli täällä pelkkä\nnaapuruus samaa kuin ystävyys, ja vieraanvaraisuus muukalaisia kohtaan\noli yhtä hyvin velvollisuus kuin huvi. Kun kuulin naapurini saaneen\ntoverin, riensin hänen luoksensa, ollakseni joksikin avuksi kummallekin.\nRouva de La Tourissa tapasin miellyttävän naisen, jonka koko olento\nilmaisi jaloutta ja surumielisyyttä. Hän oli jo lähellä synnytystään.\nEsitin molemmille naisille, kuinka tarpeellista olisi heidän lastensa\nvuoksi ja varsinkin vastaisten siirtolaisten tulon takia, että he\njakaisivat keskenään tämän laakson, jota oli noin kaksikymmentä\ntynnyrinalaa. He antoivat jakamisen minun toimekseni. Jaoin maan kahteen\njotenkin yhtä suureen puoliskoon, niin että toiseen tuli kuulumaan tämän\nlakeuden yläosa, alkaen tuon pilvien peittämän kukkulan huipusta, mistä\nLataniers-joki saa alkunsa, aina tuonne jyrkkään halkeamaan asti, jonka\nnäette tuolla ylhäällä vuorenharjalla ja jota kutsutaan Ampumareijäksi,\nse kun todellakin on tykinaukon näköinen. Maaperä on tässä niin kivistä\nja kuoppaista, että siinä on vaikea käydä; kuitenkin kasvaa siinä isoja\npuita ja on se täynnä lähteensilmiä ja pieniä puroja.\n\nToiseen osaan mittasin koko alemman puolen, joka ulottuu Lataniers-joen\njuoksua pitkin aina tähän aukeamaan saakka, missä nyt olemme ja mistä\nvirta kulkee kahden kukkulan lomitse mereen asti. Tässä näette niittyjä\nja jotenkin tasaista maata, joka ei kuitenkaan ole parempi kuin tuo\ntoinen osa, sillä sateisena vuodenaikana se on vetelää kuin suo, ja\npoudalla se kuivaa lyijynkovaksi, niin että kun tahtoo siihen ojaa\nkaivaa, on kirvestä käytettävä. Kun jako oli suoritettu, annoin\nmolempain naisten heittää arpaa osistaan. Ylempi puoli tuli rouva de La\nTourille ja alempi Margareetalle. Kumpikin oli osaansa tyytyväinen, ja\nhe halusivat vain jäädä asumaan liki toisiaan, \"jotta\", kuten he\nsanoivat, \"aina saisimme nähdä toisiamme, puhella keskenämme ja auttaa\ntoinen toistamme\". Oli kuitenkin tarpeen, että heillä kullakin oli oma\nasuntonsa. Margareetan asumus sijaitsi keskellä laaksoa, juuri hänen\nalueensa rajalla. Aivan sen viereen rakensin rouva de La Tourin\npalstalle toisen majan, niin että ystävykset yhdellä haavaa olivat\ntoistensa naapureina ja kuitenkin kukin perheineen asuivat omalla\nalueellaan. Itse olen hakannut paalut vuorelle; itse olen kantanut\npalmunlehviä merenrannalta näiden molempain majojen rakentamiseksi,\njotka nyt kuten näette ovat ovia ja kattoja vailla. Voi sentään, niistä\non sittekin liian paljon jälellä muistini virittämiseksi! Aika, joka\nniin pian hävittää hallitsijain muistomerkit, näyttää näissä erämaissa\nsäästävän ystävyyden muistomerkkejä, pitkittääkseen kaipaustani aina\nelämäni loppuun asti.\n\nTuskin oli toinen näistä majoista valmistunut, kun rouva de La Tour\nsynnytti tyttölapsen. Minä olin ollut kummina Margareetan lapselle, joka\noli saanut nimekseen Paul. Rouva de La Tour pyysi minua nyt yhdessä\nhänen ystävättärensä kanssa antamaan nimen hänenkin lapselleen.\nMargareeta pani sille nimeksi Virginia. \"Hänestä on kasvava siveä\ntyttö\", sanoi hän, \"ja hän on tuleva onnelliseksi. Minä en tuntenut\nonnettomuutta ennenkun poikkesin siveyden tieltä.\"\n\nRouva de La Tourin toivuttua lapsivuoteestaan alkoivat nuo molemmat\nmaatilkut vähitellen korvata sekä sitä vaivaa, mikä minulla aika\najoittain oli niiden hoidosta että varsinkin heidän orjainsa\nuutteruutta. Margareetan orja, Domingo, oli jolof-heimoa, ja vielä\nroteva ruumiiltaan, vaikka olikin ijäkäs. Hänellä oli kokemusta ja hyvä\nluontainen ymmärrys. Hän raivasi erotuksetta kummallakin maa-alueella\npelloiksi ne alat, mitkä hänestä tuntuivat hedelmällisimmiltä, ja kylvi\nniihin sellaisia siemeniä, mitkä mihinkin parhaiten sopivat. Hirssiä ja\nmaissia hän kylvi keskinkertaisiin paikkoihin, vehnää hyvään maahan ja\nriissiä soisiin kohtiin, ja kallioiden juurille hän istutti melooneja,\nkurpitseja ja kurkkuja, jotka mielellään kiipeevät ylöspäin. Kuiviin\npaikkoihin hän kasvatti perunia, jotka niissä tulevat maukkaiksi,\nylängöille puuvillapensaita, sokeriruokoa väkevään maahan ja\nkahvipensaita töyräille, joilla papu kasvaa pieni mutta sitä\noivallisempi; joen varsille ja asumusten ympärille bananas-puita, jotka\nvuoden läpeensä kantavat hedelmäsarjoja ja suovat miellyttävää siimestä,\nja viimein vielä muutamia tupakantaimia lievittääkseen omia ja hyväin\nemäntäinsä huolia. Vuorilta hän kävi hakkaamassa polttopuita ja siirteli\nsieltä täältä kallionlohkareita syrjään teitä rakentaakseen. Kaikki nämä\naskareet hän toimitti älykkäästi ja ahkerasti, sillä hän oli innostunut\ntyöhönsä.\n\nMargareetaan hän oli erittäin kiintynyt, eikä vähemmän rouva de La\nTouriinkaan, jonka orjattaren hän oli nainut Virginian syntyessä. Hän\nrakasti kiihkeästi vaimoansa, jonka nimi oli Mari. Tämä oli syntynyt\nMadagaskarissa, jossa oli harjautunut joihinkin käsitöihin, etenkin\nvalmistamaan koreja ynnä jonkinmoista esiliinakangasta metsässä\nkasvavista ruohoista. Hän oli muuten näppärä, siisti ja erittäin\nuskollinen. Hän piti huolta ruoan laittamisesta, kasvatti muutamia\nkanoja ja meni silloin tällöin Port-Louis'n kaupunkiin myymään sellaista\ntavaraa, mikä ei ollut välttämätöntä molempien perheiden taloudessa. Kun\ntähän lisäksi laskette pari lapsia varten pidettyä kuttua ynnä ison\nkoiran, joka yöllä vartioitsi ulkona, saatte jonkinlaisen käsityksen\nnäiden kahden pienen asunnon tuloista ja koko taloudesta.\n\nTullaksemme molempiin ystävyksiin, kehräsivät he puuvillaa aamusta\niltaan. Tämä työ tuotti heille ja heidän perheilleen vaatetarpeet; mutta\nmuuten puuttui heiltä totuttuja elämän mukavuuksia, niin että saivat\nkotona käydä avojaloin ja vain pyhäisin käyttivät kenkiä mennessään\naamuvarahin kuulemaan messua Pamplemoussen kirkkoon, jonka näette tuolla\nalhaalla. Sinne tosin oli paljon pitemmältä kuin Port-Louis'hin, mutta\nvain hyvin harvoin he menivät kaupunkiin, sillä orjain tavoin puettuina\nkarkeaan siniseen Bengalin palttinaan pelkäsivät he siellä joutuvansa\nylenkatseen alaisiksi. Mutta tarkoin punniten: kumpi on parempi,\nulkonainen arvoko vaiko kotoinen onni? Sillä jos nämä naiset saivatkin\nvähän kärsiä ihmisten ilmoilla käydessään, palasivat he kotiinsa sitä\ntyytyväisempinä. Tuskin olivat Maria ja Domingo tältä harjulta äkänneet\nheidät, niin juoksivat he vastaan alas laaksoon auttaakseen heitä\nylösnousemisessa. Orjainsa silmistä he näkivät, millä ilolla nämä heitä\nolivat odottaneet. Kotona heitä kohtasi kaikkialla puhtaus ja vapaus,\njoista eduista heidän tuli kiittää vain omaa ahkeruuttaan ja\npalvelijainsa intoa ja uskollisuutta.\n\nSamojen puutteiden ja miltei samanlaisten elämänkokemusten yhdistäminä\nhe puhuttelivat toisiaan ystävän, toverin ja sisaren suloisilla nimillä;\nheillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus ja yhteinen pöytä, jonka\nääressä aterioivat. Kaikki oli heillä yhteistä. Jos jolloinkin entiset\ntunteet, tulisemmat kuin ystävyyden synnyttämät, heräsivät heidän\nsydämmissään, ohjasi totinen jumalanpelko puhdasten tapain avulla ne\ntoista elämää kohden, niinkuin tulenliekki sytykkeen puutteessa kohoaa\nmaasta taivasta kohti.\n\nLuonnolliset velvollisuudet enensivät vielä heidän yhteiselämänsä\nonnellisuutta. Heidän keskinäinen ystävyytensä kiintyi kahta lujemmaksi,\nkun heillä alati oli silmiensä edessä lapsensa, heidän yhtä kovaonnisen\nrakkautensa hedelmät. Huviksensa he kylvettivät niitä samassa\nkylpyaltaassa ja panivat nukkumaan samaan kätkyeen. Antoivatpa he usein\nniille vuorotellen rintaa. \"Ystäväni\", virkkoi kerran rouva de La Tour,\n\"molemmilla on meillä kaksi lasta ja kummallakin niistä on kaksi äitiä.\"\nKuten kaksi vesaa, mitkä ovat kiinni kahdessa samanlaisessa puussa,\njoilta myrsky on kaikki oksat riistänyt, kantaa paljon parempia\nhedelmiä, jos kumpikin niistä irrotetaan emäpuustaan ja istutetaan\ntoiseen puuhun, niin nämäkin kaksi kaikista heimolaisistaan erotettua\nihmistainta, imiessään vuoroon molempain ystävysten rinnoilla, saivat\npaljon hellempiä kuin vain sisarusten tunteita toisiinsa. Heidän äitinsä\njo kätkyein ääressä puhuivat heidän vastaisesta naimisestaan, ja nämä\nunelmat lastensa aviollisesta onnellisuudesta, joilla he koettivat omia\nsurujaan lievittää, päättyivät sangen usein niin, että molemmat\nhyrähtivät itkuun. Toinen itki muistellessaan kärsimystensä syynä olleen\navioliiton siteiden hylkimisen, toinen niihin alistumisen; toinen oli\npyrkinyt säätyänsä ylemmäksi, toinen laskeutunut halvempaan säätyyn;\nmutta kumpaakin lohdutti ajatus, että kerran heidän lapsensa heitä\nonnellisempina, kaukana Europan julmista ennakkoluuloista, saisivat\nnauttia rakkauden ja yhdenvertaisuuden onnellisuutta.\n\nTodellakaan ei löydy suurempaa helleyttä, kuin mitä nämä lapset jo\nvarhain toisilleen osottivat. Paulin itkiessä tarvitsi hänelle vain\nosottaa Virginiaa; tämän nähtyään hän jo tyyntyi ja hymyili. Kun\nVirginia jostain kärsi, huomattiin se jo Paulin parunnasta; mutta tämä\nherttainen tyttö hillitsi tuskaansa, jottei Paul siitä huolestuisi. Joka\nkerta kun tänne tulin, näin molemmat pallerot maan tavan mukaan aivan\nalasti; tuskin he vielä kykenivät kävelemäänkään, mutta käsin ja sylin\nhe kaulailivat toisiaan, niinkuin Kaksoisten tähtiryhmää kuvataan.\nYökään ei voinut heitä toisistaan erottaa; se yllätti heidät usein\nmakaamassa samassa kätkyessä, poski poskea ja povi povea vastaan, kädet\nkiedottuina toistensa kaulan ympäri ja nukkuneina täten toistensa\nsyliin.\n\nKun he oppivat puhumaan, olivat \"veli\" ja \"sisko\" ensimmäiset sanat,\njoilla he toisiaan nimittivät. Lapsuus, jolla on mitä hellimpiä\nhyväilynimiä, ei tunne tämän suloisempia nimityksiä. Heidän\nkasvatuksensa vain lujensi heidän ystävyyttään, kohdistaen sen heidän\nkeskinäisiin tarpeisiinsa. Pianpa tuli kaikki mitä talouteen kuuluu,\npuhtaudenpito ja heidän yksinkertaisen ateriansa valmistus, Virginian\nosalle, ja hänen näitä toimittaessaan palkitsivat häntä veljensä\nkiitokset ja hyväilyt. Paulkin puolestaan oli lakkaamatta puuhassa, joko\nhääräsi Domingon apuna puutarhassa tai pieni kirves kädessään seurasi\ntätä metsätöihin; ja jos hän näillä matkoilla näki kauniin kukan,\nmakean hedelmän tahi linnunpesän -- olivat ne vaikka miten korkealla\npuussa -- kiipesi hän niihin käsiksi viedäkseen ne tulijaisiksi pikku\nsisarelleen.\n\nYhden heistä jossain tavatessaan sai olla varma, että toinenkin oli\nläheisyydessä.\n\nEräänä päivänä astuessani alas tuolta vuorenharjanteelta näin Virginian\njuoksevan puutarhan äärimmäisestä sopesta kotoa kohden, hame takaa pään\nyli viskattuna sateen takia.\n\nKaukaa katsoen luulin hänen olevan yksikseen; mutta kun kävin lähemmäksi\nhäntä auttaakseni, näin hänen vierellään Paulin melkein kokonaan\nhameeseen hautautuneena, ja molemmat nauroivat sydämmen pohjasta tälle\nomalle keksimälleen sateenvarjolle. Nuo kaksi suloista päätä, jotka\nkatselivat maailmaan saman hameen kankeista laskoksista, muistuttivat\nmieleeni tarun samaan simpukankuoreen suletuista Ledan lapsista.\n\nKoko heidän opiskelunsa käsitti vain keinoja olla toisilleen mieliksi ja\navuksi. Muuten he olivat tietämättömiä kuin kreolit, eivät osanneet\nlukea eikä kirjottaa. He vähät piittasivat siitä, mitä ennen ja kaukana\nheistä oli tapahtunut; heidän uteliaisuutensa ei ulottunut näiden\nkukkulain huippuja kauvemmaksi. Maailman he luulivat loppuvan missä tämä\nsaarikin loppui; ja mitään viehättävää ei heille löytynyt omaa\nolopaikkaansa etäämpänä. Keskinäinen sopu ja äitiensä tyytyväisyys oli\nheidän pyrintönsä alku ja loppu. Milloinkaan ei hyödyttömäin opetusten\ntarvinnut pusertaa kyyneliä heidän silmistään; milloinkaan eivät kuivat\nnuhdesaarnat heitä ikävystyttäneet. He eivät tunteneet edes varkauden\nkäsitettäkään, kaikkihan heillä oli yhteistä, eivät kohtuuttomuutta,\nsillä he olivat tyytyväiset yksinkertaiseen ruokaansa, eivätkä valetta,\nsillä heidän ei tarvinnut toisiltaan totuutta salata. Heitä ei koskaan\npelotettu turhilla uhkauksilla, että Jumala hirveästi rankaisee\nkiittämättömiä lapsia; heidän lapsenrakkautensa oli äidinhellyyden\nhedelmä. Uskonnosta heille oli opetettu vain semmoista, mikä saattoi sen\nheille rakkaaksi; ja vaikkeivät pitäneetkään pitkiä rukouksia kirkoissa,\nylensivät he sen sijaan kaikkialla missä olivat, kotona, kedolla ja\nmetsässä, viattomat kätensä taivasta kohden, ja heidän sydämmensä olivat\nalati täynnä kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan.\n\nNäin kului heidän varhaisin lapsuutensa niinkuin ihaninta päivää\nennustava aamurusko. Jo nyt he ottivat osaa kaikkiin äitiensä\ntaloudellisiin askareihin. Tuskin oli kukko kiekunnallaan kertonut\npäivännoususta, kun Virginia kavahti vuoteeltaan, kävi noutamassa vettä\nläheisestä lähteestä ja palasi kotia aamiaista laittamaan. Heti sen\njälkeen, kun aurinko kultasi kukkulat tämän laakson ympärillä, tulivat\nMargareeta ja hänen poikansa rouva de La Tourin luo, missä pidettiin\nyhteinen rukous ja nautittiin aamiainen; usein he söivät sen ulkosalla,\nistuen nurmikossa vehmaitten banaanipuiden alla, jotka tarjosivat heille\nvalmiin aterian mehukkailla hedelmillään ja pöytäliinaksi pitkät,\nkiiltävät lehtensä. Terveellinen ja runsas ravinto vaurastutti nopeasti\nmolempain lasten ruumiin, ja hellä kasvatus loi heidän kasvoilleen\npuhtauden ja levollisen sielukkaisuuden ilmeen. Virginia, vaikka vasta\nkahdentoista vanha, oli vartaloltaan jo enemmän kuin puoleksi varttunut.\nTuuheat vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään; suuret sinisilmät ja\nkorallinpunaset huulet valaisivat mitä herttaisimmalla hohteella hänen\nkasvonsa; ne myhäilivät lempeästi hänen puhuessaan, ja kun hän oli\nvaiti, ilmaisi niiden taivasta kohden kohotettu asento mitä herkintä\ntunteellisuutta, jopa alakuloisuutta. Paulissa sen sijaan nähtiin kaiken\npoikuusijän sulojen ohessa jo kehittyvää miehuullisuutta. Hänen\nvartalonsa oli kookkaampi kuin Virginian, hänen ihonsa tummempi ja\nnenänsä köyrympi, ja hänen mustat silmänsä olisivat joltisesta\nylpeydestä puhuneet, elleivät pitkät, viuhkan tavoin säteilevät ripset\nolisi antaneet niille erinomaista lempeyden hohdetta. Vaikka hän aina\nolikin liikkeellä, jäi hän tyynesti alalleen, kun huomasi pikku\nsisarensa, ja istahti hänen vierelleen. Kun heitä näin äänettöminä\ntapasi, lapsellisen luontevissa asennoissa ja avojaloin, luuli näkevänsä\nedessään vanhanaikaisen valkean marmoriryhmän, esittävän paria Nioben\nlapsista; mutta huomatessaan heidän silmäystensä aina etsivän toisiaan,\nhymyilyn yhä hellemmin tapaavan hymyilyä, olisi tehnyt mieli kutsua\nheitä taivaan lapsiksi, noiksi autuaallisiksi hengiksi, joiden koko\nolemus on rakkautta ja joiden ei ole tarvis pukea tunteitansa aatoksiin\nja rakkauttaan sanoihin.\n\nMutta nähdessään tyttärensä näin vuosi vuodelta kehittyvän ihanuudessa,\nlisäytyivät rouva de La Tourin hellät huolet. Hän sanoi usein minulle:\n\"Entä jos kuolen, mikä on Virginian kohtalo silloin ilman\nvarallisuutta?\"\n\nRanskassa oli hänellä muuan täti, ylhäissäätyinen, rikas, vanha ja\ntekopyhä neiti, joka hänen mentyään herra de La Tourin vaimoksi oli\ntylysti kieltänyt häneltä kaiken apunsa; senpä vuoksi olikin hän\nitselleen luvannut, ettei koskaan turvautuisi tuohon naiseen, vaikka\njoutuisi miten ahtaalle hyvänsä. Mutta äidiksi tultuaan hän ei enää\nkammonut mahdollisesti kieltävänkään vastauksen häpeätä. Miehensä\näkillisen kuoleman jälkeen hän ilmotti siitä tädillensä, kertoi\ntyttärensä syntymästä ja kuvaili tukalaa tilaansa kaukana kotimaasta,\nilman elättäjää ja pieni lapsi hoidettavanaan. Mutta minkäänlaista\nvastausta ei hän saanut. Yleväluontoinen kun oli, ei hän katsonut\nenempää nöyryyttävänsä itseään, vaikka alistuikin alttiiksi sukulaisensa\nnuhteille, joka ei milloinkaan ollut voinut antaa anteeksi hänen\nnaimistaan aatelittoman, vaikkakin kunnollisen miehen kanssa. Joka\ntilaisuudessa hän siis vielä kirjoitti tädilleen, herättääkseen hänessä\nmyötätuntoisuutta Virginiaa kohtaan. Mutta vuodet vierivät vierimistään,\nilman että mitään elonmerkkiä tuli sukulaiselta.\n\nVihdoin viimein, vuonna 1738, kolme vuotta sen jälkeen kun herra de La\nBourdonnaye oli saapunut saarellemme, sai rouva de La Tour kuulla, että\ntämä kuvernööri oli saanut kirjeen tädiltä hänelle jätettäväksi.\nVälittämättä tällä kertaa kehnosta puvustaan hän kiirehti\nPort-Louis'hin, sillä nyt voitti äidinilo hänessä ihmisarkuuden. Herra\nde La Bourdonnayellä olikin todella kirje hänelle annettavana. Siinä\ntäti jankutti, että sisarentyttärensä oli ansainnut kohtalonsa, koska\noli huolinut seikkailijalle ja irstailijalle vaimoksi, että intohimoja\naina seuraa rangaistus, ja että hänen miehensä varhainen kuolema oli\nJumalan vanhurskas kuritus; että hän oli tehnyt aivan oikein\nsiirtyessään saarille säästääkseen Ranskassa asuvilta sukulaisiltaan\nenempää häpeätä, ja että hän nyt oli maassa, jossa kaikki, paitsi\nlaiskurit, löytävät onnensa. Täten nepaintaan morkattuaan täti rupesi\nylistämään itseään: muka välttääkseen avioliiton usein turmiollisia\nseurauksia oli hän itse pysynyt naimatonna. Asian todellinen laita oli\nkuitenkin niin, että hän olisi mennyt vain jollekin hyvin ylhäiselle\nmiehelle vaimoksi, mutta vaikka hän olikin upporikas ja tällaisissa\nnaimiskaupoissa varallisuus yksin määrää, ei kuitenkaan ollut ketään,\njoka olisi huolinut moista rumaa ja kovasydämmistä naista itselleen.\n\nJälkikirjotus sisälsi kuitenkin, että hän kaikesta huolimatta oli\nsulkenut sisarensatyttären herra de La Bourdonnayen hyvään suosioon. Hän\noli niin todella tehnytkin, mutta tavalla joka nykyään on hyvin yleinen\nja joka suosijan tekee pelättävämmäksi kuin ilmeisen vihamiehen:\npuhdistaakseen itseänsä kuvernöörin edessä sukulaistaan kohtaan\nosottamastaan kovuudesta oli hän tekopyhän surkuttelun varjolla\nherjannut häntä pahanpäiväisesti.\n\nRouva de La Tour, jota ei välinpitämättöminkään ihminen voinut ilman\nosanottoa ja kunnioitusta katsella, sai varsin kylmäkiskoisen\nvastaanoton herra de La Bourdonnayen puolelta, joka edeltäkäsin oli\nsaatettu nurjamieliseksi häntä kohtaan. Rouvaparan kertomukseen omasta\nja tyttärensä asemasta hän vastasi vain kuivasti ja yksitavuisesti:\n\"Saanhan nähdä ... saamme nähdä ... aikaa myöten ... täällä käy niin\npaljon tarvitsevaisia... Miksi niin loukata kunnioitettavaa tätiä...\nItse olette kaikkeen syypää!\"\n\nRouva de La Tour palasi asuntoonsa sydän täynnä surua ja mielikarvautta.\nKotiin tultuaan hän vaipui tuolille, heitti tädin kirjeen pöydälle ja\nhuudahti ystävättärelleen: \"Kas siinä yhdentoista vuoden kärsimyksen\nhedelmä!\" Mutta kun ei kukaan toinen seurasta osannut lukea, otti hän\nuudelleen kirjeen ja luki sen kokoutuneen perheen kuullen. Tuskin oli\nhän päättänyt, kun Margareeta huudahti kiivaasti: \"Tarvitsemmeko täällä\nmitään sinun sukulaisiltasi? Onko Jumala meidät hyljännyt? Hän yksin on\nisämme. Emmekö ole eläneet onnellisina tähän päivään asti? Miksi syyttä\nmurehdit? Sinulla ei ole rohkeutta enää!\" Ja nähdessään rouva de La\nTourin itkevän hän heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä. \"Ystävä\nrakas\", huudahti hän, \"oma ystäväni!\" -- Mutta oma nyyhkytyksensä\ntukehutti häneltä äänen. Virginia tämän kaiken nähdessään kylpi\nkyynelissä, pusersi milloin äitinsä milloin Margaretan käsiä huulillensa\nja sydämmelleen; mutta Paul, jonka silmät liekitsivät vihasta, puristi\nnyrkkejään ja polki jalkaa, tietämättä keneen ryhtyä. Tähän hämminkiin\njoutuivat vielä Domingo ja Mari juoksujalkaa, ja majassa kuului vain\nvalitushuutoja: \"Ah, rouva kulta!... hyvä emäntäni!... äiti raukkani!...\nelkää itkekö!...\" Näin hellät ystävyydenosotukset haihduttivat viimein\nrouva de La Tourin sydämmestä katkeruuden. Hän sulki Paulin ja Virginian\nsyliinsä ja lausui tyytyväisenä: \"Lapsi kultani, te olette syynä minun\nsuruuni, mutta te myöskin olette minun koko iloni. Oi rakkaat lapseni,\nonnettomuus kurotti minuun vain kaukaa, mutta onni asuu ympärilläni.\"\nPaul ja Virginia eivät häntä ymmärtäneet; mutta nähdessään hänen\nrauhoittuvan he hymyilivät ja alkoivat hyväillä häntä. Niin olivat taas\nkaikki onnellisia, eikä tuo kohtaus ollut muuta kuin myrskynpuuska\nkeskellä kaunista pouta-aikaa.\n\nNäiden lasten hyvä luonnonlaatu kävi päivä päivältä yhä enemmän ilmi.\nEräänä sunnuntaina, kun heidän vanhempansa olivat päivän koittaissa\nlähteneet aamujumalanpalvelukseen Pamplemoussen kirkkoon, ilmautui muuan\nkarannut neekerinainen banaanipuistoon, joka ympäröi heidän kotiaan. Hän\noli laiha kuin luuranko, pukunaan vain karkea palttinariepu lanteiden\nympärillä. Hän heittäytyi Virginian jalkoihin, tämän juuri valmistaessa\naamiaista perheelle, ja sanoi: \"Nuori neiti kulta, armahtakaa paennutta\norja parkaa! Jo kuukauden ajan olen harhaillut näillä vuorilla,\npuolikuolleena nälästä ja usein metsästäjäin ja koirain takaa-ajamana.\nOlen paennut isäntäni, erään rikkaan tilanomistajan luota tuolta\nMustanvirran takaa. Hän on kohdellut minua kuten näette.\" Samalla osotti\nhän ruumistaan, joka oli raskaitten ruoskaniskuin ristiin rastiin\nviileskelemä, ja lisäsi: \"Tahdoin hukuttaa itseni, mutta kun tiesin\nteidän täällä asuvan, arvelin itsekseni, että kun vielä asuu hyviäkin\nvalkoisia ihmisiä tässä maassa, ei sentään ole tarvis kuolla.\" Hyvin\nliikutettuna vastasi Virginia: \"Rauhoittukaa, onneton ihminen! Tässä on\nruokaa, syökää!\" Ja hän antoi hänelle aamiaisen, jonka perheelle oli\nvalmistanut. Tuossa tuokiossa orjaparka oli ahminut sen suuhunsa.\nNähdessään hänen nyt olevan ravittu Virginia sanoi: \"Ihmiskurja! Mieleni\ntekee mennä pyytämään teille armoa isännältänne; kun hän teidät tuossa\ntilassa näkee, tulee hän varmaan sääliväiseksi. Tahdotteko viedä minut\nhänen tykönsä?\" -- \"Te Herran enkeli\", vastasi orjatar, \"seuraan teitä\nminne vain haluatte.\" Virginia kutsui veljensä paikalle ja pyysi häntä\nheidän mukaansa. Laiha orjanainen opasti heitä metsäpolkuja pitkin yli\nkorkeain vuorten, joita he vaivaloisesti kiipesivät, ja yli leveäin\nvirtain, joiden poikki he saivat kahlata. Viimein puolipäivän aikaan he\ntulivat erään vuoren juurelle Mustanvirran partaalla. Siellä he näkivät\nerään hyvin rakennetun kartanon, kunnollisesti hoidettuja viljelyksiä ja\nison joukon orjia puuhaten kaikenlaisissa töissä. Heidän keskellänsä\nkäveli heidän isäntänsä, piippu suussa ja ruokokeppi kädessä. Hän oli\npitkä, laiha mies, iho öljynkarvainen, silmät syvällä päässä ja\nkulmakarvat mustat ja yhteenkasvaneet. Pelkääväisenä lähestyi Virginia,\npitäen kiinni Paulin käsivarresta, ja pyysi isäntää Jumalan laupeuden\ntähden armahtamaan orjaansa, joka seisoi muutaman askeleen taempana.\nEnsin isäntä ei noista kahdesta köyhästi puetusta lapsesta paljoa\nvälittänyt; mutta äkättyään Virginian sorean vartalon ja hänen kauniin\npäänsä sinisen hunnun sisästä ja kuultuaan hänen suloisesti helähtelevän\näänensä, joka värähteli ja vapisi kuten hänen koko ruumiinsa armoa\nanoessaan, otti hän piipun suustansa, kohotti ruokokeppinsä taivasta\nkohden ja vannoi armahtavansa orjaansa ei Jumalan vaan Virginian tähden.\nHeti antoi tyttönen merkin orjattarelle lähestyä isäntäänsä ja juoksi\nPaulin seuraamana pois paikalta.\n\nHe nousivat yhdessä vuorelle samaa rinnettä myöten, jota olivat tulleet,\nja saavuttuansa sen harjalle istahtivat he puun alle, perin nääntyneinä\nsekä väsymyksestä että nälästä ja janosta. He olivat einehtimättä\nkäyneet sitte auringonnousun kuudetta peninkulmaa.[1] \"Siskoni\", sanoi\nPaul Virginialle, \"sinun on nälkä ja jano ja täältä emme mitään ravintoa\nlöydä; palatkaamme siis takaisin orjan isännän luo ja pyytäkäämme\nhäneltä ruokaa.\" -- \"Oi, ei toki, ystäväni\", vastasi Virginia, \"minä\npelkään häntä kovin. Muistatko mitä äiti on usein sanonut: jumalattoman\nleipä täyttää suun soralla.\" -- \"No, mitä sitte tehdä?\" arveli Paul.\n\"Puut täällä ympärillä kasvavat vain pahoja hedelmiä, eikä ole täällä\nedes tamarinttia eli sitroonaa, jolla voisit virkistää itseäsi.\" --\n\"Jumala pitää meistä huolen\", virkkoi Virginia, \"hän kuulee pienten\nlintustenkin äänen, kun nämä häneltä ravintoa pyytävät.\" Ja tuskin oli\nhän nämä sanat lausunut, kun he jo kuulivat läheisestä kalliosta\njuoksevan lähteen lorinan. He juoksivat paikalle, ja virvotettuaan\nitseään sen kristallikirkkaalla vedellä, he poimivat ja söivät\nkrassiruohoja, joita kasvoi lähteen partaalla.\n\n[1] Tarkottaa tässä kuten muuallakin vanhaa ranskalaista peninkulmaa\n(_lieue_), joita menee noin kolme nykyiseen kilometripenikulmaan. Suom.\nmuist.\n\nKun he sitte tähystelivät ympärillensä, eikö jotain ravitsevampaa ruokaa\nolisi saatavissa, älysi Virginia metsän puiden joukossa nuoren\npalmupuun. Pähkinä, joka kelluu sellaisen huipussa, on erittäin hyvää\nsyötävää; mutta vaikkei puu ollutkaan ihmisen reittä paksumpi, oli se\nliki kuusikymmentä jalkaa korkea. Tämän puun sydänaine on vain hienoa\nlustokudosta, mutta sen pinta on niin kovaa, että paraskin kirves\nkimmoaa siitä takaisin; eikä Paulilla ollut edes veistä mukana. Hänen\npäähänsä pälkähti virittää valkea puun juurelle, mutta siinä tuli toinen\nvaikeus. Hänellä ei ollut tuluksia, enkäpä sitä paitsi luule koko\nsaarella löytyvän kiveä, jolla voisi tulta iskeä. Mutta hätä keinon\nkeksii, ja usein ovat hyödyllisimmät keksinnöt lähteneet\nvähäpätöisimpäin miesten aivoista. Paul päätti virittää tulen neekerien\ntavalla. Muutaman kiven terävällä kärjellä hän näversi reijän hyvin\nkuivaan puunoksaan, jonka pani jalkainsa alle; saman kiven terävällä\nsyrjällä hän terotti toisen yhtä kuivan mutta toisenlaisen puunoksan,\njonka kärjen sovitti jalkainsa alla olevan oksan reikään, ja sitte\nnopeasti pyörittäen sitä käsiensä välissä, niinkuin suklaamyllyä\npyöritetään, näki hän pian savua ja kipeniä nousevan hieromuksesta. Nyt\nkokosi hän kasan kuivia ruohoja ja risuja palmun juurelle, sytytti ne,\neikä aikaakaan, kun puu jo kaatua rojahti kovalla ryskeellä. Tulen\navulla he irrottivat pähkinän palmun pitkistä, puisevista ja okaisista\nlehdistä. Osan tästä hedelmästä hän ja Virginia söivät raakana ja toisen\nosan tuhassa paistettuna, ja molemmat maistuivat heistä yhtä hyviltä.\nIloisina he nauttivat yksinkertaisen ateriansa, muistellen aamulla\ntekemäänsä hyväätyötä; mutta tähän iloon sekautui huoltakin, kun\najattelivat äitiensä levottomuutta heidän näin kauvan kotoa poissa\nollessaan. Virginialle etenkin johtui tämä seikka mieleen. Mutta Paul,\njoka tunsi voimainsa taas virkistyneen, vakuutti etteivät he enään\nkauvankaan viipyneet, ennenkun pääsivät rauhoittamaan vanhempiansa.\n\nPäivällisen syötyään oli heillä kumminkin uusi pula edessä: ei ollut\nheillä enää opasta kotiin johtamassa. Paul, jota ei mikään hämille\nsaattanut, sanoi Virginialle: \"Kotimme on keskipäivän aurinkoa kohden;\nmeidän on siis astuminen kuten aamullakin tuon vuoren yli, jonka kolme\nhuippua näet tuolla alempana. Siis matkaan, ystäväni!\" Vuori, josta Paul\nmainitsi, oli se, jota kolmen huippunsa takia kutsutaan\nKolmirinnaksi.[1] He laskeutuivat siis alas vuorelta Mustanvirran\npohjoispuolitse ja saapuivat kotvan aikaa kulettuaan erään leveän virran\npartaalle, joka katkasi heiltä tien. Tämä avara osa saaresta, joka\nkokonaan on metsäin vallassa, on nykyäänkin vielä niin vähän tunnettu,\nettei sen useimmilla virroilla ja vuorilla ole nimeä. Virta, jonka\nrannalle he tulivat, juoksee pauhaten kallioiden lomitse. Veden kohina\npelotti Virginiaa, niin ettei hän tohtinut pistää jalkaansa siihen\nylimenoa alottaakseen. Paul silloin otti hänet selkäänsä ja kävi\nkuormineen virran liukkaita kiviä pitkin, veden pauhusta välittämättä.\n\n[1] On olemassa paljon vuoria, joiden huiput ovat pyöreät kuin naisen\nrinnat ja joilla kaikissa kielissä on tämä nimi. Ne sen todella\nansaitsevatkin, sillä niistä saavat alkunsa monet virrat ja purot, jotka\nsitten hedelmöittävät maan. Ne yhä lisäävät näiden jokien vesiä\nkokoomalla pilviä kallioisen huippunsa ympärille, joka kohoo kuin naisen\nnisä niitä ylemmäksi.\n\n\"Elä pelkää\", sanoi hän tytölle, \"tunnen itseni kyllin voimakkaaksi, kun\nsinä olet kanssani. Jos tuo Mustanvirran isäntä olisi kieltänyt armoa\norjaltaan, olisin tapellut hänen kanssaan.\" -- \"Mitä!\" huudahti\nVirginia, \"senkö ison ja ilkeän miehen kanssa? Mihin vaaraan olenkaan\nsinut saattanut! Oi Jumala, miten vaikea on hyvää tehdä! Vain pahaa on\nhelppo tehdä.\"\n\nVirran yli tultuaan Paul aikoi pitkittää matkaa kantaen sisartaan\nselässään, kuvailipa mielessään voivansa taakkoineen nousta\nKolmirinta-vuorellekin, joka häämötti puolen peninkulman päässä heidän\nedessään; mutta pianpa alkoivat hänen voimansa uupua ja hän oli\npakotettu laskemaan Virginian maahan ja itse levähtämään hänen\nvierellään. Silloin virkkoi tyttönen hänelle: \"Rakas veljeni, päivä\nlaskee; sinulla on vielä voimia, mutta minulta puuttuu. Jätä minut tähän\nja palaa yksin kotia rauhoittamaan äitejämme.\" -- \"En suinkaan\", sanoi\nPaul, \"sinua en jätä. Jos yö yllättää meitä täällä metsässä, niin teen\nvalkean, kaadan palmun, sinä syöt sen pähkinän ja minä teen sen lehvistä\nsulle suojuksen.\" Kun Virginia oli hetken aikaa levännyt, taittoi hän\nvanhasta, virran yli nuokkuvasta puusta pitkiä, alaspäin riippuvia\nlehtiä ja valmisti niistä itselleen jonkunlaiset virsut, joilla verhosi\nkivisillä poluilla veristyneet jalkansa; avuntekoon rientäessään oli hän\nnäet unohtanut panna kengät jalkaansa. Tuntiessaan tuoreiden lehtien\nvilvastuttavan jalkojansa hän taittoi vielä bamburuovosta oksan, ja\nnojaten toisella kädellä tähän tilapäiseen keppiin, toisella veljeensä,\nlähti hän uudestaan matkalle.\n\nTällä tavoin he vitkalleen etenivät metsän halki; mutta korkeat puut ja\ntiheät lehvät peittivät pian heidän näkyvistänsä Kolmirintaisen vuoren,\njota kohti astuivat, vieläpä auringonkin, joka jo teki laskuaan.\nVähitellen he vielä huomaamattaan eksyivät siltä tallatulta polulta,\njota tähän asti olivat kulkeneet, ja huomasivat tulleensa puiden,\nköynnöskasvien ja kallioiden täyttämään umpisokkeloon, josta eivät\nmitenkään löytäneet ulospääsyä. Paul asetti Virginian istumaan ja alkoi\nitse juoksennella sinne tänne hänen ympärillänsä, löytääkseen tietä\ntiheästä metsiköstä; mutta se oli turhaa vaivaa. Hän kiipesi korkeaan\npuuhun nähdäkseen edes Kolmirinta-vuoren, mutta yltympäri ei hän\nerottanut muuta kuin puiden latvoja, joista laskevan auringon säteet\nenää ainoastaan harvoja valaisivat. Sill'aikaa peitti vuorten varjo\nlaaksoissa olevat metsät; tuuli hiljeni kuten tavallisesti auringon\nlaskiessa; syvä hiljaisuus vallitsi näissä yksinäisissä korvissa, eikä\nmuita ääniä kuulunut kuin vain hirvien ammunta, jotka tulivat etsimään\nleposijaa näiltä syrjäisiltä seuduilta. Toivoen jonkun harhailevan\nmetsästäjän kuulevan hänen äänensä, rupesi Paul huutamaan täydestä\nvoimastaan: \"Tänne päin, tänne päin, avuksi Virginialle?\" Mutta vain\nmetsän kaiut vastasivat hänen huutoonsa ja toistivat moneen kertaan:\n\"Virginialle!... Virginialle!...\"\n\nVaivoista ja mielikarvaudesta perin väsyneenä Paul laskeutui alas puusta\nja rupesi miettimään keinoja miten viettää yön tässä paikassa; mutta\nsiinä ei ollut lähdettä, ei palmuja, ei edes kuivia oksiakaan, joista\nolisi voinut nuotion rakentaa. Nyt hän sai kokea kuinka riittämättömät\nhänen apuneuvonsa olivat, ja hän purskahti itkuun. \"Elä itke,\nystäväni\", lohdutti Virginia, \"ellet tahdo minun menehtyvän surusta.\nMinunhan on syy kaikkiin sinun kärsimyksiisi ja siihen murheeseen, johon\näitimme nyt ovat joutuneet. Ei pidä tehdä mitään, ei edes hyvääkään,\nvanhemmilta lupaa pyytämättä. Voi, kuinka varomaton minä olen ollut!\" Ja\nhänkin puhkesi kyyneliin. Kuitenkin sanoi hän Paulille: \"Rukoilkaamme\nJumalaa, veljeni, hän on meitä armahtava.\"\n\nTuskin he olivat ennättäneet päättää rukouksensa, kun kuulivat koiran\nhaukuntaa. \"Se on varmaankin\", arveli Paul, \"jonkun metsästäjän, joka\ntulee illalla hirviä väijymään.\" Kotvan kuluttua haukunta kuului\nkovemmin. \"Minusta tuntuu kuin olisi se Fidele, meidän oma koiramme\",\nsanoi Virginia. -- \"Ihan niin, tunnen sen äänen; olisimmeko tulleet jo\noman vuoremme juurelle?\"\n\nJa todellakin seuraavassa tuokiossa syöksähti Fidele heidän jalkoihinsa,\nulvoi, vinkui ja hyväili heitä rajusti. Eivät olleet he vielä toipuneet\nhämmästyksestään, kun samassa näkivät Domingon, joka juoksi heidän\nluoksensa. Tämän hyvän, ilosta itkevän neekerin ilmautuminen saattoi\nheidätkin itkemään, niin etteivät saaneet sanaa suustaan. Kun Domingo\noli saanut heidät tajuihinsa, huudahti hän: \"Oi rakkaat nuoret\nvaltijaani, mihin levottomuuteen olettekaan saattaneet äitinne! Kuinka\nhe hämmästyivät, kun eivät kirkosta palattuaan löytäneet teitä! Minä\nolin seurannut heitä messuun, ja Mari, joka oli askaroinut jossakin\nsopessa, ei osannut sanoa minne te olitte joutuneet. Minä juoksentelin\ntalomme ympäri tietämättä mistä teitä etsiä. Vihdoin otin teidän vanhoja\nvaatteitanne, annoin Fidelen nuuskia niitä, ja aivan kuin olisi tuo\neläinparka minua ymmärtänyt, rupesi se paikalla etsimään teidän\njälkiänne; yhä viuhtoen hännällään vei se minut aina Mustallevirralle\nsaakka. Siellä sain tilanomistajalta kuulla, että olitte tuoneet\ntakaisin erään karanneen orjattaren ja että hän oli luvannut tälle armon\nteidän tähtenne. Mutta minkä armon! Hän näytti minulle naisparan, joka\noli jaloistaan kahleilla sidottu puupölkkyyn, kolmipiikkinen rautarengas\nkaulassa. Sieltä vei Fidele yhä nuuskien minut Mustanvirran varrella\nolevalle vuorelle, jossa pysähtyi ja rupesi haukkumaan täyttä kurkkua;\nse oli erään lähteen partaalla lähellä kaadettua palmua ja tulta, joka\nvielä suitsi. Lopuksi toi se minut tänne. Olemme nyt Kolmirintaisen\nvuoren juurella, mistä meillä vielä on hyvän neljän tunnin matka kotia.\nMutta nyt teidän pitää syödä ja vahvistaa voimianne.\" Hän tarjosi heille\nkakun, hedelmiä ja leilillisen juomaa, jonka heidän äitinsä olivat\nvedestä, viinistä, sitroonanmehusta, sokerista ja muskotista\nvalmistaneet lapsillensa vahvistukseksi ja virkistykseksi. Virginia\nhuokasi muistellessaan orja paran kohtaloa ja äitiensä levottomuutta.\nMoneen kertaan toisti hän: \"Voi kuinka vaikeata onkaan tehdä hyvää!\"\nSill'aikaa kun Paul ja Virginia ruoalla ja juomalla itseään vahvistivat,\niski Domingo tulta, ja etsittyään kallioiden välistä väärän puun, jota\nsanotaan kiertopuuksi ja joka tuoreenakin palaa ilmiliekillä, viritti\nhän siitä tulisoihdun, sillä yö oli jo tullut. Mutta kun heidän piti\nyrittää matkalle, tuli vielä vastaan pahempi este: Paul ja Virginia\neivät enää voineet käydä, heidän jalkansa kun olivat turvonneet ja\nvallan punaset. Domingo oli kahden vaiheella, menisikö kauvempaa\nhakemaan heille apua vai viettäisikö täällä yön heidän kanssaan. \"Missä\non se aika\", valitti hän, \"jolloin vielä kannoin teitä molempia\nkäsivarsillani? Nyt te olette tulleet isoiksi, ja minä olen vanha.\" Kun\nhän vielä näin neuvottomana mietiskeli, ilmaantui parinkymmenen askeleen\npäähän heistä parvi karanneita neekeriorjia. Joukon johtaja lähestyi\nPaulia ja Virginiaa ja sanoi: \"Te kiltit pienet valkoihot, elkää\npelätkö! Olemme nähneet teidän tänä aamuna käyvän erään neekerinaisen\nkanssa Mustallevirralle pyytämään hänelle armoa ilkeältä isännältään.\nTämän vuoksi kiitollisuudesta kannamme teidät nyt kotia olallamme.\"\nSitte hän antoi vihjauksen, ja neljä väkevintä neekeriä teki tuota pikaa\npaarit puunoksista ja köynnöskasveista, joille asettivat molemmat nuoret\nja nostivat ne olkapäillensä. Niin lähtivät he matkaan, Domingon\nkulkiessa edellä tulisoihtu kädessä ja koko joukon ilosta huutaessa ja\nsiunatessa heitä. Liikutettuna sanoi Virginia veljelleen: \"Ah ystäväni,\nJumala ei sentään koskaan jätä hyvää työtä palkitsematta!\"\n\nVasta puoliyön aikaan he saapuivat kotivuoren juurelle, jonka\nkukkuloilla paloi useita tulia. Tuskin noustuaan vuorelle kuulivat he\nhuudettavan: \"Tekö siellä tulette, lapsukaiseni?\" Yksin suin neekerien\nkanssa he vastasivat: \"Niin, me täällä olemme!\" Ja pian he saivat nähdä\näitinsä ja Marin, jotka tulisoihdut kädessä astuivat heille vastaan.\n\"Onnettomat lapset\", huusi rouva de La Tour, \"mistä te tulette? Mihin\ntuskaan te meidät olette saattaneet!\" -- \"Tulemme Mustaltavirralta\",\nsanoi Virginia, \"olimme pyytämässä armoa karanneelle orja raukalle,\njolle aamulla annoin aamiaisemme, jottei hän olisi kuollut nälkään; ja\nnämä toiset karanneet neekerit ovat kantaneet meidät kotia.\" Rouva de La\nTour syleili tytärtään sanaakaan sanomatta; ja Virginia, joka tunsi\nkasvojensa kostuvan äitinsä kyynelistä, virkkoi: \"Te korvaatte minulle\nkaiken pahan, mitä olen kärsinyt!\" Margareta sulki ilosta hurmaantuneena\nPaulin syliinsä ja sanoi: \"Ja sinäkin, poikani, olet tehnyt hyvän työn!\"\nSaatettuaan lapsensa majoihinsa valmistivat molemmat äidit runsaan\naterian karanneille orjille, jotka sitte palasivat metsiinsä toivottaen\nheille kaikinpuolista onnea.\n\nJokainen päivä oli näille perheille onnen ja rauhan päivä. Ei kateus\neikä kunnianhimo häirinnyt niiden jäsenten väliä. He eivät halunneet\npiirinsä ulkopuolelta turhaa kunniaa, jommoista joutavilla vehkeillä\nsaavutetaan ja parjauksen kautta menetetään, vaan tyytyivät olemaan\nomain tekoinsa todistajina ja tuomareina. Tällä saarella, jossa kuten\nkaikissa Europan siirtomaissa ihmisten uteliaisuutta vain pahanilkiset\npuheet herättävät, olivat heidän avunsa, vieläpä nimensäkin\ntuntemattomat; vain joskus, kun Pamplemousseen kulkeva matkustaja sattui\nkysymään tasangon asukkailta: \"Keitä tuolla ylhäällä noissa pienissä\nmajoissa asuu?\" -- vastattiin hänelle umpimähkään: \"Hyviä ihmisiä.\" Niin\nlevittävät orvokitkin orjantappurain alta kauvas suloisen tuoksunsa,\nitse pysyen näkymättömissä.\n\nHe eivät keskuudessaan sietäneet panettelua, joka oikeuden varjolla\nehdottomasti taivuttaa sydämmen joko vihaan tai petollisuuteen; sillä\nmahdotonta on olla vihaamatta ihmisiä joista uskoo pahaa, ja elää pahain\nkanssa jollei tahdo peittää närkästystään hyväntahtoisuuden väärällä\nnaamarilla. Näin pakottaa parjaus meitä tekemään vääryyttä joko toisia\ntai itseämme kohtaan. He sen sijaan eivät tuominneet ketään yksityistä\nihmistä, vaan neuvottelivat keskenään keinoista, joilla tekisivät hyvää\nkaikille yhteisesti; ja vaikkei heillä ollutkaan varoja siihen, oli\nheillä kuitenkin aina avuntekoon aulis mieli. Yksinäisyydessäkin eläen\neivät he villiytyneet, vaan päinvastoin tulivat yhä ystävällisemmiksi\nmuita ihmisiä kohtaan. Seuraelämän ilkeämielisillä kokkapuheilla ei\nollut jalansijaa heidän keskuudessaan; suuren luonnon puhelu täytti\nheidän sydämmensä tykkänään ilolla ja ihastuksella. He hurmautuivat\nSallimuksen voimasta, joka heidän kättensä kautta valmisti näiden\njylhien kallioiden keskessä heille hyvinvointia, lukemattomia suloja ja\npuhtaita, raittiita ja alati uudistuvia iloja.\n\nPaul, joka kahdentoistavuotiaana oli vahvempi ja järkevämpi kuin\neuropalaiset viidentoista vanhoina, oli kaunistellut niitä paikkoja,\njotka Domingo oli yksinomaan viljelysmaiksi raivannut. Mustan ystävänsä\nkanssa hän toi metsästä juurineen nuoria taimia, niinkuin sitroonan,\nappelsiinin, tamarintin -- jonka pyöreä latva on aina heleän vehreä --\nsekä taatelipalmun taimia, joihin viimemainittuihin aikaa myöten kasvaa\nsokerin makea ja appelsiinilta tuoksahtava hedelmä; nämä taimet hän\nistutti kotitasangolle. Siihen oli hän myöskin kylvänyt sellaisten\npuiden siemeniä, jotka jo toisena vuonna saavat kukkia tai hedelmiä;\nsenkaltaisia olivat akaattipuu, jossa ylt'ympäriinsä riippuu pitkiä\nvalkeita kukkaterttuja niinkuin kristallit kattolampussa, Persian\nsyreeni, joka kohottaa korkealle pellavanharmaat kukkakiehkuransa, ja\npapaijapuu, jonka oksaton, pylvääksi kasvanut ja vihreitten meloonien\nkaartama runko päättyy isojen, viikunanlehtien tapaisten lehväin\nmuodostamaan ruunuun.\n\nNäitten lisäksi hän vielä oli istuttanut badamien, mahonkipuiden,\n\"asianajajiksi\" kutsuttujen puiden, poajavi- ja leipäpuiden ynnä\njam-ruusujen hedelmyksiä ja siemeniä. Enimmät näistä puista tarjosivat\nnuorelle hoitajalleen siimestä ja hedelmiä. Hänen uuttera kätensä oli\ntehnyt tämän laakson karuimmatkin paikat hedelmällisiksi. Monet\naloe-lajit, keltaisia ja punapilkullisia kukkia kasvava Intian\nviikunapuu ja valo-ohdake pukivat kallioitten mustia huippuja ja\nnäyttivät tahtovan kilpailla pitkien, sinisillä ja tulipunasilla\nkukkatertuilla ylpeileväin köynnöskasvien kanssa, joita paikoin riippui\nalas jyrkkiä rinteitä pitkin.\n\nNämä kasvit hän oli sijoitellut sillä tavoin, että ne kaikki voi yhdellä\nsilmäyksellä nähdä. Laakson keskelle hän oli istuttanut matalat kasvit,\nympärille pensaat, sitten keskipitkät puut ja viimein kehän äärille\npisimmät puut, niin että tämä avara kehä keskustasta katsoen näytti\npyöröteatterilta, täynnä vihannuutta, hedelmiä ja kukkia, joiden välissä\nvielä ruokakasvit, niittytilkut sekä riisi- ja vehnäpellot saivat tilaa.\nMutta asetellessaan täten kasveja oman suunnitelmansa mukaan ei hän\nsiltä poikennut luonnon järjestyksestä. Juuri sen viittauksia seuraten\nhän oli yläville paikoille istuttanut sellaisia kasveja, joiden siemenet\nlentävät tuulen mukana, ja vetten partaille sellaisia, joiden sydämmet\novat luodut vedessä kulkemaan. Siten oli kukin kasvi sille ominaisella\npaikalla, ja kukin paikka sai kasvistaan luonnollisen kaunistuksen.\n\nVuorten huipuilta juoksevat purot muodostivat laakson pohjassa paikoin\nlähteitä, paikoin lammikoita, joiden pinnassa, kuni vihannan\nkasvullisuuden kehystämässä kuvastimessa, päilyivät kukkivat puut,\nharmaat kalliot ja taivaan sinilaki.\n\nVaikka maaperä täällä on hyvin epätasainen, oli näitä istutuksia sentään\nenimmäkseen yhtä helppo käsin hoitaa kuin silmin katsella.\nTodellisuudessa olimme me kaikki yksissä neuvoin avustaneet häntä tämän\ntuloksen saavuttamisessa. Hän oli tehnyt käytävän tämän laakson ympäri\nja siitä lähteviksi useita sivuhaaroja, jotka ulottuivat kehän\nulkopiiristä keskustaan asti. Jylhimmätkin paikat hän oli käyttänyt\nhyväkseen ja osannut sovittaa teitten mukavuuden maan karuuden mukaan,\nniinkuin oli saattanut viljelyskasvit viihtymään metsäkasvien kanssa, ja\nkaikki mitä sirkeimpään sopusointuun. Noista lukemattomista\nvierukivistä, jotka nyt tukkivat nämä tiet kuten suurimman osan tämän\nsaaren pintaakin, hän oli sinne tänne latonut röykkiöitä, joiden\nrakoihin loi multaa ja istutti niihin ruusu- ja vadelmapensasten ynnä\nmuiden kivistössä menestyväin pensaskasvien juuria. Vähässä ajassa nämä\nrumat ja kolkonnäköiset kiviröykkiöt koreilivat mitä kauneimmalla\nvihannuudella ja kukkasloistolla. Vanhojen nuokkuvain puiden paartamat\nkallionkolot muodostivat maanalaisia holveja, minne ei helle tunkeutunut\nja missä keskipäivälläkin oli vilvas oleskella. Muuan polku luikerteli\njylhään metsänkätköön, jonka keskellä tuulten suojassa kasvoi istutettu\npuu, hedelmiä täynnä. Tuolla häilyi viljavainio, täällä kukki puutarha.\nNäille poluille näkyivät asumukset, noille toisille vuoren huimaavat\nhuiput.\n\nEräässä tiheässä, köynnöskasveja ja tatamak-puita kasvavassa metsikössä\nei keskipäivälläkään voinut nähdä eteensä; mutta tuon läheisen, vuoresta\nesiinpistävän kallion laelta näkyi koko tämä laakso ja kauvempana meri,\njolla silmä toisinaan erotti Europasta tulevan tai sinne lähtevän\nlaivan. Tälle kalliolle molemmat perheet tavallisesti iltasin\nkokoutuivat nauttimaan raitista ilmaa ja iloitsemaan kukkien tuoksusta,\nlähteiden lorinasta ja valojen ja varjojen viime leikistä.\n\nMitään suloisempaa tuskin voi kuvitella kuin ne nimitykset, joita he\nolivat antaneet useimmille tämän sokkelon viehättävistä paikoista.\nKallio, josta juuri kerroin ja josta minun tuloni jo kaukaa nähtiin, oli\nsaanut nimekseen: _Ystävyyden merkkipaikka_. Paul ja Virginia olivat\nkerran leikkiessään istuttaneet sinne bamburuovon, jonka päähän\nkohottivat vähäisen valkean liinan niin pian kun huomasivat minut\ntulevaksi; -- niinkuin naapurikukkulalta aina lipulla annetaan merkki,\nkun joku laiva ilmautuu merellä. Kerran juolahti mieleeni piirtää\nkirjoitus tämän ruovon varteen. Matkoillani on minua huvittanut katsella\nmuinaisajan muotokuvia ja muistomerkkejä, varsinkin kun ne ovat olleet\nvarustetut hyvin mietityllä kirjoitelmalla; olen silloin ollut\nkuulevinani kivestä ihmisäänen, joka on kaikunut halki vuosisatojen ja\nmuistuttanut matkustajalle keskellä autiota erämaata, ettei hän ole\nsiinä yksin, että samoilla paikoilla on ennenkin asunut ihmisiä, jotka\novat tunteneet, aatelleet ja kärsineet kuten hän. Jos sellainen\nkirjoitus on peräisin joltakin hävinneeltä kansakunnalta, kohottaa se\nhenkemme äärettömyyden piiriin ja herättää siinä aavistuksen omasta\nkuolemattomuudestaan, sillä se osottaa ajatuksen elävän valtakuntainkin\nhävittyä.\n\nPiirsin siis Paulin ja Virginian viirin hoikkaan runkoon nämä\nHoratiuksen säkeet:\n\n      _... Fratres Helenæ, lucida sidera,\n               Ventorumque regat pater,\n      Obstrictis aliis, præter Iapyga._\n\n\"Helenan veljet, nuo teidän laillanne loistavat tähdet, ja itse tuulien\nisä teitä ohjatkoot, elköötkä salliko muiden tuulien kuin länsituulosen\npäällenne puhaltaa.\"\n\nMuutaman tatamak-puun kaarnaan, jonka varjoon Paul joskus istahti\nkatselemaan tuolla kaukana käyvää merta, piirsin seuraavan Virgiliuksen\nsäkeen:\n\n      _Fortunatus et ille qui novit agrestes!_\n\n\"Onnellinen olet, poikani, joka tunnet vain maalaisten jumalat!\"\n\nJa rouva de La Tourin majan, heidän yhteisen kokouspaikkansa, ovelle\nseuraavan:\n\n      _At secura quies, et nescia fallere vita._\n\n\"Tässä asuu hyvä omatunto ja erehtymätön elämä.\"\n\nMutta Virginia ei hyväksynyt minun latinaani. Hän sanoi kirjoituksen,\njonka olin piirtänyt hänen viirinsä tankoon, olevan liian pitkän ja\noppineen. \"Minusta olisi parempi\", sanoi hän, \"jos siinä olisi: _'Alati\nhäilyvä, mutta kuitenkin kestävä'._\" -- \"Se kirjoitus\", vastasin minä,\n\"sopisi vielä paremmin siveydelle.\" Huomautukseni sai hänet punastumaan.\n\nNäitten onnellisten ihmisten sydämmissä herätti vastakaikua kaikki\nseikat heitä ympäröivässä luonnossa. He olivat antaneet mitä suloisimpia\nnimiä ulkonäöltään mitä mitättömimmillekin esineille. Muuatta\nappelsiini- ja banaanipuiden ja ruusupensasten ympäröimää paikkaa, missä\nPaul ja Virginia toisinaan kävivät tanssimassa, kutsuttiin _Sovuksi_.\nVanha puu, jonka juurella rouva de La Tour ja Margareeta olivat\nkertoneet toisilleen onnettomuuksistaan, sai nimekseen _Kuivatut\nkyyneleet_. _Bretagne_ ja _Normandia_ olivat pari pientä maatilkkua,\njoihin he olivat kylväneet viljaa, mansikoita ja herneitä. Domingo ja\nMari, joita samaten kotimaansa Afrikan muistot elähyttivät, kutsuivat\nsyntymäseutujensa mukaan kahta paikkaa, missä kasvoi korien kutomiseen\nsoveliasta ruohoa ja minne he olivat istuttaneet kurpitsipuun,\n_Angolaksi_ ja _Fouillepointeksi_. Siten säilyttivät nämä\nsiirtolaisperheet suloisia muistoja kukin isänmaastaan vastaavan\nilmanalan tuotteilla ja lievittivät kaipaustaan vieraassa maassa. Oi,\nmiten tuhansia ihania muistoja olenkaan tuntenut puiden, lähteiden ja\nkallioitten herättävän tällä paikalla, jolla nyt sekasorto vallitsee ja\njosta, yhtä vähän kuin Kreikan klassillisesta mantereestakaan, ei ole\njälellä muuta kuin raunioita ja liikuttavia nimiä.\n\nKaikkein viehättävin paikka tällä tasangolla oli kumminkin niin kutsuttu\n_Virginian lepopaikka_. Sen kallion juurella, jota sanottiin _Ystävyyden\nmerkkipaikaksi_, on vuorenrotko, ja siitä pulppuaa esiin lähde,\nmuodostaen jo alkujuoksussaan pienen lammikon, jota kaikilta puolilta\nympäröivät hienoa nurmea kasvavat penkereet. Kun Margareeta oli\nsynnyttänyt Paulin, lahjoitin hänelle erään intialaisen kokospähkinän,\njonka itse olin saanut lahjaksi. Hän istutti tämän hedelmän tuon lammen\nrannalle, jotta siitä nouseva puu olisi kerran hänelle muistona poikansa\nsyntymästä. Hänen esimerkkiään noudattaen myöskin rouva de La Tour\nistutti samaan paikkaan toisen samanlaisen hedelmän Virginian synnyttyä.\nNäistä kahdesta hedelmästä kasvoi kaksi kokospalmua, jotka tulivat\nolemaan näitten molempien perheitten ainoana arkistona; toista\nkutsuttiin Paulin, toista Virginian puuksi. Ne kasvoivat samassa\nsuhteessa kuin niiden nuoret haltijat, melkein yhtä pitkiksi; ja\nkahdentoista vuoden kuluttua niiden latvat jo kohosivat majojen kattoja\nkorkeammalle. Jo koskettelivat niiden oksat toisiansa, ja niiden nuoret\nhedelmätertut kuvastelivat itseään lammen pinnassa. Lukuunottamatta\nniiden istuttamista oli tämä kallionrotko muuten jätetty luonnon itsensä\nkaunistettavaksi. Sen ruskeille, kosteille pinnoille loivat leveät\nkivimatarat vihantia ja mustia juovia, ja kanervapensasten tuuheat vanat\nhuojuivat tuulessa kuin vehreän- ja purppuranväriset nauhat. Niiden\nnaapureina kasvoi reunuksilla talvikkeja, joiden kukat muistuttavat\npunasia leukoijia, ja Espanjan pippuriyrttejä, joiden veripunaset palot\nvoittavat korallinkin loistossa. Ympärillä tuoksui balsamikukkia\nherttamaisine lehtineen ja basilika-yrttejä, jotka hajahtavat\nfyytineilikalta. Vuoren huipulta riippui alas köynnöskasveja, jotka\nliehuvina verhoina peittivät kallioseiniä kuten vehreät esiriput. Paikan\nrauhallisuus houkutteli merilintuja yöpymään sinne. Auringonlaskun\naikaan nähtiin myrskylinnun ja merikiurun lentelevän pitkin merenrantaa,\nja korkealla ilmassa liiteli musta fregattilintu ja valkea\ntropiikkilintu, jotka päiväntähden kera jättivät Intian valtameren\nyksinäisyyden. Tämän lähteen reunalla, jonka koristelu oli yhtä haavaa\nniin loistava ja jylhä, Virginia mielellään lepäsi. Usein hän tuli tänne\npesemään perheen liinavaatteita noiden kahden kokospalmun juurella.\nJoskus vei hän kuttunsakin sinne laitumelle. Valmistaessaan juustoa\nniiden maidosta huvitti häntä katsella, kuinka ne kiipeilivät ruohoa\netsimässä kallion jyrkillä rinteillä ja välistä väikkyivät kuni ilmassa\njonkun kallionlohkareen terävällä kärellä. Kun Paul huomasi paikan\nmiellyttävän Virginiaa, toi hän sinne läheisestä metsästä kaikenlaisten\nlintujen pesiä. Emälinnut seurasivat poikasiaan ja kotiutuivat pian\ntähän uuteen siirtolaan. Virginia niille toisinaan sirotteli riisin,\nmaissin ja hirssin jyviä. Heti kun hän tuli näkyviin, jättivät\nviheltävät rastaat, suloääniset bengalilinnut ja tulipunasella\nhöyhenpuvulla koreilevat kardinaalilinnut pesänsä, smaragdinvihreät\npapukaijat laskeutuivat alas läheisistä palmupuista, peltokanat\nriensivät juoksujalkaa ruohikon halki, -- kaikki syöksyivät esiin sikin\nsokin kuin kanaparvi hänen jalkoihinsa. Häntä ja Paulia huvitti suuresti\nkatsella niiden leikkejä, niiden ruokahalua ja helliä hyväilyjä.\n\nArmaat lapset, näin vietitte ensi elinpäivienne viattoman ajan, alati\nkehittyen hyvissä töissä! Kuinka monesti kiittivätkään äitinne tällä\npaikalla, teitä syliinsä ottain, taivasta siitä lohdutuksesta, jota te\nheille annoitte heidän vanhuudessaan, ja siitä että saivat nähdä teidän\nastuvan elämään niin hyvillä enteillä! Kuinka monesti olen minäkin\nnäiden kallioiden juurella jakanut kanssanne yksinkertaisen aterianne,\njoka ei riistänyt henkeä yhdeltäkään luontokappaleelta. Kurpitsat täynnä\nmaitoa, tuoreet munat, banaaninlehdillä tarjotut riisikakut, kukkuraiset\nkorit perunoita, mangohedelmiä, appelsiineja, granaattiomenia,\nbanaaneja, taateleja ja ananashedelmiä antoivat meille mitä puhtainta\nravintoa, mitä ihaninta silmänruokaa ja virvoittavinta nestettä.\n\nKeskustelumme oli laadultaan yhtä herttaista ja viatonta kuin nämä\npidotkin. Paul usein puhui päivän töistä ja huomisen askareista. Aina\nhän mietti jotain uutta ja tätä seuraa hyödyttävää. Jossakin olivat tiet\nepämukavia; toisaalla oli paha istua; nuo nuoret lehdot eivät antaneet\ntarpeeksi siimestä; Virginialle olisi joku toinen paikka mieluisampi.\n\nSateisen vuodenajan he viettivät kaikki yhdessä kotona, haltijat ja\npalkolliset, kutoen ruohomattoja ja bambu-koreja. Seinillä riippuivat\nhyvässä järjestyksessä haravat, kirveet ja lapiot, ja näiden\nmaanviljelyskalujen kohdalla lattialla niillä saatu saalis: riisisäkit,\nvehnälyhteet ja banaanivarastot. Herkullisuuttakin täällä tapasi\nyltäkylläisyyden ohella. Margareetalta ja äidiltänsä oli Virginia\noppinut valmistamaan makeata ja sydäntä virkistävää juomaa sokeriputken,\nsitroonan ja sedraattihedelmän mehusta.\n\nKun yö tuli, söivät he iltaistaan lampun valossa; sitte kertoi rouva de\nLa Tour tai Margareeta tarinoita matkustavista, jotka öiseen aikaan\nolivat eksyneet Europan metsissä ja joutuneet rosvojen käsiin, tahi\njonkun laivan haaksirikosta, jonka myrsky oli heittänyt jonkun aution\nsaaren rannalle. Nämä jutelmat liikuttivat suuresti lasten tunteellista\nmieltä; ja he rukoilivat taivasta, että heidänkin kerran suotaisiin\nosottaa armeliaisuutta sellaisille kovaosaisille. Sitte erosivat\nmolemmat perheet toisistaan ja kävivät kumpikin levolle omaan majaansa,\nkaipauksella odottaen huomispäivän yhtymistä. Usein he nukahtivat sateen\nroiskinaan, joka valui virtana heidän huoneittensa katoille, tai tuulen\nhuminaan, joka toi heidän korviinsa riuttoja vastaan särkyväin aaltojen\netäisen pauhinan. He silloin kiittivät Jumalaa oman henkensä\nturvallisuudesta, joka tuntui kahta arvollisemmalle vaarojen etäällä\nuhatessa.\n\nUsein luki rouva de La Tour kaikkein kuullen jonkun liikuttavan\nkertomuksen Vanhasta tai Uudesta Testamentista. He eivät liioin\nviisastelleet näiden pyhäin kirjain sisällöstä, sillä uskonto oli heille\nyksinomaan luonnollisen tunteen asia ja heidän siveysoppinsa hyvien\ntöiden harjoittamista, niinkuin Evankeliumi opettaa. Heillä ei ollut\nerityisiä päiviä huvittelemiseen eikä toisia katumukseen. Jokainen päivä\noli heille juhlapäivä, ja koko luonto heidän ympärillään oli Herran\ntemppeli, jossa he lakkaamatta ihailivat Jumalan ääretöntä viisautta,\nkaikkivaltaa ja laupeutta. Tällainen luottamus korkeimpaan voimaan\nlohdutti heitä menneisyyden suhteen, rohkaisi heitä nykyoloissa ja ja\ntäytti heidän mielensä tulevaisuudentoivolla. Täten nämä naiset, jotka\nonnettomuus oli tuonut luontoemon helmaan, kehittivät itsessään ja\nlapsissaan niitä tunteita, joilla luonto estää meitä tyyten vaipumasta\nkovanonnen taakan alle.\n\nMutta levollisinkin mieli voi joskus synkistyä; ja jos jolloinkin joku\ntämän piirin jäsenistä näytti surulliselta, kokoutuivat kaikki muut\nhänen ympärilleen ja poistivat häneltä mielihaikeuden enemmän\nosanottavaisuudellaan kuin pitkillä lohdutuspuheilla. Kukin heistä\ntällöin menetteli oman luonteensa mukaisesti: Margareeta käytti vilkasta\niloisuuttaan, rouva de La Tour lempeätä jumalanpelkoaan, Virginia helliä\nhyväilyjään ja Paul suoramielistä sydämmellisyyttään. Yksin Mari ja\nDomingokin tulivat apuun. Hekin huolestuivat, kun näkivät jonkun\nhuolestuneeksi, ja itkivät itkeväin kanssa. Niin liittyivät nämä hennot\ntaimet toisiinsa siten paremmin myrskyjä kestääkseen.\n\nKauniina vuodenaikana he joka sunnuntai kävivät kuulemassa messua\nPamplemoussen kirkossa, jonka tapulin näette tuolla alhaalla tasangolla.\nSinne tuli rikkaitakin saarelaisia kantotuoleissaan, ja he yrittivät\nmonesti tehdä noiden niin yksimielisten perheiden tuttavuutta ja\nkutsuivat heitä huveihinsa; mutta nämä vastasivat aina heidän\nkutsuihinsa kunnioittavasti ja kohteliaasti kieltäen, vakuutettuja kun\nolivat, että mahtavat etsivät heikkojen seuraa vain imartelijoita\nsaadakseen, ja että imartelijaksi ehdottomasti tulee, kun ylistää toisen\nniin huonoja kuin hyviä taipumuksia. Toiselta puolen he välttivät yhtä\nvarovasti saaren alhaisempain asujanten seuroja niissä vallitsevan\nkateuden, panettelunhalun ja tapainraakuuden takia. Siitä oli ensimmältä\nseurauksena, että edelliset pitivät heitä liian ujoina, jälkimmäiset\nylpeinä; mutta heidän varovaiseen käytökseensä yhdistyi nöyryyttä ja\nkohteliaisuutta, etenkin köyhiä kohtaan, niin että he vähitellen\nsaavuttivat sekä rikkaiden kunnioituksen että köyhien luottamuksen.\n\nMessun jälkeen heitä useasti tultiin pyytämään jollekin kristillisen\nrakkauden työlle. Milloin pyysi joku mieleltään raskautettu heiltä\nneuvoa, milloin joku lapsi rukoili heitä tulemaan äitinsä luo, joka\nmakasi lähittyydessä kipeänä. Heillä oli aina mukanaan hyödyllisiä\nlääkkeitä saaren tavallisien tautien varalta, ja heidän ystävällinen\ntapansa niitä tarjotessaan antoi näille pikku palveluksille sitä\nsuuremman arvon. Erittäinkin onnistui heidän haihduttaa sieluntuskia,\njotka heikolle tekevät yksinäisyyden niin sietämättömäksi. Rouva de La\nTour puheli sellaisella varmuudella Jumalan olemassaolosta, että sairas\nhäntä kuunnellessaan luuli Jumalan jo olevan läsnä. Virginia palasi\nusein näiltä retkiltä silmät kosteina kyynelistä, mutta sydän iloa\ntäynnä, sillä hänellä oli ollut tilaisuus hyvää tehdä. Hän se olikin,\njoka edeltäpäin valmisti nämä sairaille tarpeelliset lääkkeet ja\nsanomattoman suloisesti heille niitä tarjosi. Näillä laupeudentöillä\nkäydessään he toisinaan jatkoivat matkaansa Pitkänvuoren laakson kautta\naina minun luokseni asti, jolloin odotin heitä päivälliselle kanssani\nsen pienen joen kaltaalla, mikä juoksee asuntoni ohitse. Tämmöisiä\ntilaisuuksia varten olin varustanut itselleni muutamia pullollisia\nvanhaa viiniä, lisätäkseni intiaaniateriamme iloisuutta tällä Europan\nmakealla ja sydäntä virkistävällä tuotteella. Joskus muulloin yhdyimme\nmeren rannalla, eräitten toisten pikkuvirtain laskemapaikoilla, mitkä\nvirrat täällä eivät juuri ole puroja suuremmat. Kotoa toimme mukanamme\nkasviaineksista valmistettuja ruokia, joihin lisäsimme meren\nyltäkylläistä vieraanvaraa. Sen rannoilta pyysimme kivikaloja,\npolyyppeja, punakaloja, merirapuja, simpukoita, äyriäisiä, meripiikkejä,\nostereja ja kaikellaisia raakkuja. Meren pelottava näky tarjosi meille\nusein mitä tyvenintä huvia. Istuessamme kalliolla samettipuun\nsiimeksessä katselimme hirmuisia aaltoja, jotka vyöryivät kaukaa mereltä\nja pirstautuivat huumaavalla pauhulla aivan jalkojemme juureen. Paul,\njoka muutenkin ui kuin kala, kävi usein riuttoja pitkin rohkeasti\naaltoja vastaan; kun ne sitte etenivät lähemmäksi, pakeni hän ylös\nrannalle niiden vaahtoisten ja karjuvain hyrskyjen alta, jotka ajoivat\nhäntä takaa aina kuivalle asti. Mutta Virginia tämän nähdessään kiljasi\npelosta ja sanoi mokoman leikin häntä hirvittävän.\n\nAterioituamme lauloivat ja tanssivat meidän nuoremme. Virginia lauloi\nmaalaiselämän onnellisuudesta ja merimiestä kohtaavista vaaroista,\njoille ahneutensa hänet saattaa alttiiksi tuolle raivoisalle elementille\nantautuessaan, kun maanviljelys sen sijaan suo niin paljon rauhallisia\netuja. Välistä hän Paulin kanssa esitti pantomiimin, niinkuin olivat\nnähneet neekerien tekevän. Ihmisten ensimmäinen puhelu lienee ollutkin\npantomiimia[1]. Sen tuntevat melkein kaikki kansat; se on niin\nluonnollista ja ymmärrettävää, että valkoiset lapset viipymättä oppivat\nsen, kun ovat nähneet neekerien sitä esittävän. Muistutellen siitä, mitä\näitinsä oli hänelle lukenut, mieleensä ne kohdat, jotka häntä enimmän\nolivat liikuttaneet, näytteli Virginia niiden päätapaukset varsin\nluontevasti. Niinpä hän Domingon patarummun päristessä astui varovasti\neräälle lähteelle ammentaakseen siitä vettä. Domingo ja Mari, joiden oli\nmäärä esittää midianilaisia paimenia, estivät häntä siinä ja karkottivat\nhänet pois. Silloin ryntäsi Paul esiin, löi paimenet ja täytti Virginian\nastian vedellä; ja auttaen sitä hänen päänsä päälle, pani hän samalla\nhänen otsalleen talvikkein punasista kukista sidotun seppeleen, joka\nerinomaisesti kohotti tyttösen hienon hipiän puhtoisuutta. Minä\nnäyttelin tässä leikissä Reguelin osaa ja annoin Paulille tyttäreni\nSephoran emännäksi.\n\n[1] Pantomiimilla tarkotetaan sellaista näyttelemistä, jossa sanojen\nsijasta käytetään vain eleitä. Suom. muist.\n\nToisella kertaa Virginia esitti kohtalon vainoomaa Ruthia, joka köyhänä\nleskenä palajaa kotimaahansa ja siellä pitkän poissaolonsa jälkeen\nhuomaa itsensä vallan muukalaiseksi. Domingo ja Maria olivat olevinaan\nelonleikkaajia. Virginia yrittelihe poimimaan tähkäpäitä sieltä täältä\nheidän jälestänsä. Paul silloin otti patriarkan käskevän ryhdin ja teki\nhänelle kysymyksiä, joihin tyttö vapisten vastasi. Pian kumminkin\nPaulissa heräsi sääli, hän tarjosi viattomasti sorretulle\nvieraanvaraisuutta ja turvaa; hän täytti Virginian esiliinan\nkaikellaisilla ruokatavaroilla ja toi hänet meidän -- kaupungin\nvanhimpain -- eteen, julistaen välittämättä Virginian köyhyydestä\nottavansa hänet vaimokseen. Tämän kohtauksen nähdessään muistui rouva de\nLa Tourin mieleen sukulaistensa armottomuus, oma avuton tilansa leskeksi\njouduttuaan ja Margareetalta saamansa hyvä kohtelu, sekä vielä nykyinen\ntoivonsa heidän lastensa vastaisesta onnekkaasta yhtymisestä, niin\nettei hän voinut pidättää itkuaan. Tämä hyvien ja pahojen päivien aatos\nsai meidätkin kaikki vuodattamaan surun ja ilon kyyneliä.\n\nNäitä näytelmiä esitettiin sellaisella todenmukaisuudella, että luuli\nitsensä siirretyksi Syrian tai Palestinan kedoille. Meiltä ei puuttunut\ntämmöisille näytelmille kuuluvia näyttämökoristeita, valaistusta eikä\norkesteriakaan. Näyttämönä oli tavallisesti joku tienristeys metsässä,\nmissä tienhaarat muodostuivat ympärillämme tuuhealehväisiksi\nholvikaariksi. Niiden alla olimme koko päivän suojatut helteeltä; mutta\nkun aurinko oli alennut taivaan rannalle, särkyivät sen säteet\npuunrunkoja vastaan ja jakautuivat pitkinä loistavina lankoina metsän\npimentoihin, aikaansaaden siten suurenmoisen vaikutuksen. Välistä sen\nkehä tuli kokonaan näkyviin jonkun polun päästä ja täytti silloin ilman\nhäikäisevällä valolla. Puitten vehreys, jota altapäin valaisi auringon\nsahraminkeltainen hohde, välkkyi topaasin ja smaragdin loisteella;\npuitten sammaltuneet, ruskeat rungot näyttivät muuttuneen\nmuinaisaikaisiksi pronssipylväiksi; ja linnut, jotka jo olivat\nvetäytyneet rauhaisiin leposijoihinsa lehvien siimekseen, tervehtivät\nhämmentyneinä tätä uutta aurinkoa tuhatäänisellä laululla.\n\nYö meidät usein yllätti näissä maalaisjuhlissamme; mutta raitis ja\nlempeä ilma salli meidän levätä yömme metsässä lehtikatoksen alla, ilman\nettä tarvitsi pelätä rosvoja läheltä tai kaukaa. Seuraavana aamuna\nkaikki palasivat kotiansa, minkä löysivät samassa tilassa kuin olivat\nsen jättäneetkin. Sillä tällä varsinaista kauppaliikettä vailla olevalla\nsaarella vallitsi silloin sellainen rehellisyys ja yksinkertaisuus\ntavoissa, että monissa taloissa ei ovia pantu lainkaan salpaan, ja\nsellainen kapine kuin lukko oli useille kreoleille vallan ihmekalu.\n\nVuoden varrella sattui kuitenkin päiviä, joihin liittyivät Paulin ja\nVirginian riemullisimmat ajatukset: ne olivat heidän äitiensä\nnimipäivät. Virginia ei milloinkaan laiminlyönyt vehnäkakkujen\nleipomisen mieluista hommaa, joita hän lähetti sellaisille köyhille\nvalkoihoisille perheille, mitkä tällä saarella syntyneinä eivät koskaan\nolleet saaneet maistaa europalaista leipää ja mitkä kykenemättä orjia\npitämään olivat pakotetut elämään metsissään yksinomaan leipäpuun\nhedelmällä; eivätkä ne sitäpaitsi köyhyytensä tukena omistaneet sitä\ntylsämielisyyttä, mikä orjuutta seuraa, eivätkä sivistyneen kasvatuksen\nantamaa rohkeamielisyyttä. Nämä kakut olivat ainoat lahjat, mitä\nVirginia heidän taloutensa vähistä varoista voi valmistaa; mutta hän\nantoi ne niin hyvästä sydämmestä, että ne saivat siitä kaksinkertaisen\narvon. Paul sai toimekseen viedä ne yllämainituille perheille, jotka\nniitä vastaanottaessaan lupasivat seuraavana päivänä tulla vieraisille\nrouva de La Tourin ja Margareetan luo. Silloin nähtiin saapuvan erään\nperheenäidin parin kolmen kalpean ja laihan tyttärensä kanssa, jotka\nolivat niin ujoja, etteivät julenneet kohottaa katsettaan maasta. Mutta\nVirginia tuli heille avuksi; hän tarjosi heille virvoituksia, joiden\nhyvyyttä hän korotti kääntämällä aina heidän huomiotaan johonkin\nerityiseen puoleen niissä. Tuo mehuneste oli Margareetan keittämä, tämä\nhänen oman äitinsä, tuon hedelmän oli hänen veljensä poiminut korkealta\npuusta. Paulin piti tyttöjä tanssittaa. Virginia ei jättänyt heistä\nhuomiotaan, ennenkun näki heidät kaikki tyytyväisiksi ja kylläisiksi;\nhän tahtoi, että he ottaisivat osaa koko hänen kotinsa iloon.\n\"Onnellinen on vain se, joka voi tuottaa toisillekin onnea\", sanoi hän.\nKun vieraat tekivät poislähtöä, vaati hän heitä ottamaan myötänsä minkä\noli nähnyt heitä paraiten miellyttävän, puolustellen lahjainsa\ntarpeellisuutta niiden uutuudella tai harvinaisuudella. Huomatessaan\nheidän vaatetuksensa kehnouden hän valitsi äitinsä luvalla joitakuita\nomista vaatekappaleistaan, mitkä pyysi Paulin kenenkään näkemättä\nviemään heidän mökkiensä oven eteen. Näin hän teki hyvää itse Jumalan\ntavalla, salaten itsensä ja näyttäen vain tekonsa.\n\nTe muut europalaiset, joiden aivot lapsuudesta pitäen ovat täytetyt\nennakkoluuloilla todellista onnea vastaan, ette voi käsittää miten\nluonto jo itsestään voi lahjoittaa niin paljon ymmärrystä ja viatonta\nhuvia. Teidän tietopuolisen sivistyksen ahtaisiin rajoihin sulettu\nhenkenne saavuttaa pian keinotekoisten nautintojen huipun; mutta luonto\nja sydän ovat tyhjentymättömät. Paulilla ja Virginialla ei ollut kelloa,\nei almanakkaa eikä muita ajantietoa, historiaa tai filosofiaa sisältäviä\nkirjoja. Heidän elämänsä kaudet jakaantuivat luonnonaikojen mukaan.\nPuiden varjoista he päättivät päivän hetket, vuodenajan puiden\nkukkimisesta ja hedelmänteosta, vuodet elonleikkuiden lukumäärästä. Nämä\nkauniit luonnonkuvat lainasivat heidän keskusteluihinsakin mitä suurinta\nsuloa. \"Nyt on puolipäivän aika\", sanoi Virginia toisille, \"sillä\nbanaanien varjot laskeutuvat niiden rungoille;\" -- tahi: \"yö on tulossa,\nkoska tamarintit ummistavat lehtensä.\" -- \"Koskas tulette meille?\"\nkysyivät kerran häneltä eräät naapurien tytöt. -- \"Konsa sokeriruokoa\nleikataan\", vastasi Virginia. -- \"Silloin on tulonne meille sitä\nmieluisampi\", lisäsivät tytöt. Kun Virginialta kysyttiin hänen ja\nveljensä ikää, vastasi hän: \"Veljeni on tuon ison kokospalmun ikäinen,\njoka kasvaa tuolla lammikon rannalla, ja minä sen pienemmän puun\nikäinen. Mahonkipuut ovat kantaneet kaksitoista kertaa hedelmän ja\nappelsiinipuut kukkineet neljäkolmatta kertaa, sittekun minä tulin\nmaailmaan.\" Heidän elämänsä näytti olevan yhteydessä puitten elämän\nkanssa, kuten muinoin Tapionpoikain ja Metsänpiikain. He eivät tienneet\nmuista historiallisista aikakausista kuin äitiensä elinvuosista, eikä\nheillä ollut muuta viisausoppia kuin hyväntekeminen kaikille ja nöyryys\nJumalaa kohtaan.\n\nJa tarvitsikohan näitten nuorten ihmisten ollakaan rikkaita ja oppineita\nmeidän tavallamme? Heidän puutteensa ja tietämättömyytensä päinvastoin\nlisäsivät heidän onnellisuuttansa. Ei kulunut päivääkään, jona he eivät\nolisi olleet toisilleen avuksi ja opiksi; ja vaikka erehdyksiäkin\nsaattoi tapahtua, ei puhtaalla ihmisellä niistä ole mitään pelättävänä.\nNiin kasvoivat nämä luonnon lapsukaiset sen helmassa. Murhe ei ollut\nkoskaan synkistyttänyt heidän mieltänsä eikä tuonut ryppyjä heidän\notsaansa, kohtuuttomuus ei koskaan turmellut heidän vertansa, eivätkä\nväärät himot himmentäneet heidän sydämmensä puhtautta; rakkaus,\nviattomuus ja jumalanpelko kehitti päivä päivältä heidän sielunsa\nkauneutta sanomattomaan sulouteen, mikä ilmeni heidän kasvoillansa,\nasennoissaan ja liikkeissään. Elämän aamu loisti heistä kaikessa\nkirkkaudessaan. Heidän kaltaisiaan mahtoivat olla esivanhempamme Edenin\npuutarhoissa, kun he suoraan Jumalan kädestä lähteneinä näkivät\ntoisensa, lähestyivät ja puhuttelivat toisiaan kuten veli ja sisar.\nVirginia oli lempeä, kaino ja luottavainen kuin Eva, Paul taasen Adamin\nkaltainen, kasvultaan mies ja sydämmeltään lapsi.\n\nToisinaan heidän kahden ollessaan puheli Paul (joka on siitä minulle\ntuhannesti kertonut) Virginialle töistään palatessaan: \"Kun olen\nväsyksissä, sinun näkösi minut virkistää. Kun tuolta vuorenhuipulta näen\nsinut täällä puistossamme laakson pohjasta, olet sinä minusta kaunis\nkuin ruusunumpu. Kun riennät kotiin äitiemme luo, ei peltokanakaan\npoikaistensa perässä juostessaan ole niin sorea varreltaan ja kerkeä\njaloiltaan kun sinä. Vaikka kadotan sinut näkyvistäni puiden taakse, ei\nminun ole tarvis nähdä sinua löytääkseni sinut taasen, sillä jotakin\nsanoin kertomatonta jää sinusta jälelle ilmaan missä liikut, ruohoon\nmissä istut. Kun sinua lähestyn, hurmaat sinä kaikki aistimeni. Taivaan\nsinilaki ei ole niin kaunis kuin silmäisi sini, bengalilintuin laulu ei\nniin suloinen kuin äänesi kaiku. Vaikka vain sormeni päällä sinua\nkosketan, värähtää koko ruumiini riemusta. Muistatko vielä sitä päivää,\njolloin liukkaita kiviä myöten kävimme yli virran Kolmirinta-vuoren\nkohdalla? Kun tulimme sen rannalle, olin jo sangen väsynyt; mutta\nnostaessani sinut selkääni tuntui minusta kuin olisin saanut linnun\nsiivet. Sano millä taijalla sinä minut olet lumonnut? Vireällä\nymmärrykselläsikö? Mutta onhan äideillämme enemmän järkeä kuin meillä\nmolemmilla yhteensä. Hyväilyilläsikö sitten? Mutta halailevathan he\nminua useammin kuin sinä. Luulen että teet sen hyvyydelläsi. En\nmilloinkaan unohda miten sinä avojaloin kävit aina Mustallevirralle\nsaakka, pyytämään armoa karanneelle orja raukalle. Kas tässä, rakkaani,\nota tämä kukkiva sitroonanoksa, jonka taitoin metsästä; pane se yöksi\nvuoteesi viereen. Syö tämä mesikakku; toin sen sinulle korkean kallion\nhuipulta. Mutta ensin levähdä minun rinnallani, jotta minäkin saisin\nlevänneeksi.\"\n\nVirginia vastasi hänelle: \"Oi veljeni! Aamuisen auringon säteet noilla\nkukkuloilla eivät minua niin ilahuta kuin sinun läsnäolosi. Rakastan\näitiäni ja sinun äitiäsi, mutta rakastan heitä vieläkin enemmän, kun\nkuulen heidän nimittävän sinua pojakseen. Kun he sinua hyväilevät,\ntuntuu se minusta suloisemmalta kuin jos minua hyväilisivät. Sinä tahdot\ntietää miksi minua rakastat, mutta rakastavathan kaikki toisiansa ketkä\nyhdessä kasvavat. Katsohan lintusiamme, jotka samassa pesässä kasvaneina\novat alati yhdessä kuten mekin. Kuule kuinka ne kutsuvat toisiaan ja\nvastaavat toisilleen samasta puusta; niin myös minäkin kuullessani sinun\nhuilusi äänen ilman halki tuolta vuoren harjalta toistan sen säveleen\ntäältä laakson pohjasta. Sinä olet minulle rakas, varsinkin sen päivän\nperästä, jolloin tahdoit minun takiani taistella sen orjan isännän\nkanssa. Sen hetken jälkeen olen usein lausunut itsekseni: Ah kuinka\nrohkea on veljeni mieli; ilman häntä olisin kuollut pelästyksestä.\nRukoilen Jumalaa sinun ja oman äitini edestä; mutta sinun nimeäsi\nmainitessani tuntuu kuin hartauteni lisäytyisi. Rukoilen mitä hartaimmin\nJumalalta, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi. Miksi menet niin\nkaukaa ja niin korkealta etsimään minulle hedelmiä ja kukkia? Eikö\nmeillä puutarhassamme ole niitä yllin kyllin! Kuinka väsyksissä taasen\noletkaan! Olethan kokonaan hiestynyt!\" Ja pienellä valkealla\nnenäliinallaan hän kuivasi pojan otsan ja posket ja suuteli häntä monta\nkertaa.\n\nMutta jo muutaman aikaa oli Virginia tuntenut sairastavansa jotakin\ntuntematonta vaivaa. Hänen kauniit siniset silmänsä tummenivat\nreunuksiltaan, hänen ihonsa kellastui ja yleinen voimattomuus raskautti\nkoko hänen ruumistaan. Kirkkaus oli kadonnut hänen otsaltansa, hymyily\nhänen huuliltaan. Hänen nähtiin yht'äkkiä riemastuvan ilman mitään ilon\naihetta ja murehtuvan ilman surun aihetta. Hän pakeni viattomia\nleikkejänsä, armaita askareitaan ja rakastettuin, omaistensa seuraa; hän\nkuleksi ilman päämäärää kaikkein yksinäisimmillä seuduilla, etsien lepoa\nkaikkialta vaan löytämättä sitä mistään. Välistä Paulin nähdessään hän\nastui riemahdellen tätä vastaan; mutta sitte yht'äkkiä veljeään\nlähestyessään hämi hänet valtasi, hänen kalpeat poskensa punastuivat\nankarasti eikä hän uskaltanut katsella Paulia silmiin. Paul sanoi\nhänelle: \"Vihannuus peittää kalliomme, lintusemme laulavat kun sinut\nnäkevät, kaikki iloitsee ympärilläsi; sinä vain olet surullinen\". Ja\nkoettaen tyttöä lohduttaa hän syleili tätä hellästi; mutta Virginia\nkäänsi päänsä pois ja pakeni väristen äitinsä luo. Tyttö parka tunsi\nvain hämmentyvänsä veljensä hyväilyistä. Paul ei käsittänyt näitä\nhänelle aivan uusia ja outoja oikkuja. Ja harvoin mikään onnettomuus\nyksin tulee.\n\nMuuan niistä kesistä, jotka toisinaan hävittävät kuuman ilmanalan maita,\nlevitti tuhoansa tänne saakka. Oltiin loppupuolella joulukuuta[1],\njolloin aurinko Kauriin kääntöpiirin kohdalta paahtaa pystysuorasti\nlankeevilla säteillään Ile de Francen saarta kolme viikkoa umpeensa.\nKaakkotuuli, joka täällä vallitsee miltei vuoden ympäri, taukosi\npuhaltamasta. Pöly kohosi sakeina pilvinä teiltä ja jäi ilmaan\najelehtimaan. Maa rakoili joka haaralla; ruoho paloi karrelle; kuumia\nhöyryjä nousi vuorten kupeilta, ja enin osa puroista tuli kuiville. Ei\npilven siekalettakaan ilmautunut meren puolelta. Päivällä vain kohosi\npunertavia huuruja yli sen pinnan, loimottaen auringon laskiessa kuin\ntulenliekit. Eikä edes yökään tuonut viilakkuutta hehkuvaan ilmaan. Kuun\npallo nousi taivaanrannalle veripunaisena ja suunnattoman suurena.\nKarjalaumat, jotka nääntyneinä maleksivat kaupungin kupeilla, kurottivat\nkaulojaan korkealle ilmaan hengittäen raskaasti, ja laaksot kajahtelivat\nniiden tuskaisesta ammonnasta. Yksin kafferilainen karjapaimenkin\noikaisi raajansa kedolle löytääkseen siitä vilvoitusta, mutta maa oli\njoka paikassa polttavan kuuma ja tukahuttava ilma täynnä sihiseviä\nhyönteisparvia, jotka koettivat sammuttaa janoaan ihmisten ja eläinten\nverellä.\n\n[1] Kuuman ilmanalan maissa, s. o. päiväntasaajan ympärillä, vuodenajat\novat päinvastaiset kuin meillä pohjoisessa tai yhtä alaalla etelässä.\nNiiden kesä, s. o. kuiva vuodenaika, sattuu joulun tienoilla, talvensa\neli sateenaikansa juhannuksen tienoilla. Suom. muist.\n\nEräänä tällaisena hehkuvana yönä Virginia tunsi kipunsa kahta\nkovemmaksi. Hän nousi vuoteeltaan, istahti sen laidalle ja koetteli\ntaasen levätä, muttei saanut unta ei lepoa missään asennossa. Hän lähti\nkuutamon välkkeessä kävelemään lammellensa. Sen lähteen hän näki vielä\nmiltei kuivaneenakin lirisevän hopeisena lankana alas kallioiden\nruskeilta rinteiltä. Hän sukelsihe veteen. Ensimmältä sen raittius\nvilvoitti hänen aistimiaan, ja tuhansia suloisia muistoja palasi hänen\nmieleensä. Hän muisteli, miten hänen äitinsä ja Margareeta hänen\nlapsuudessaan huvikseen kylvettivät häntä yhdessä Paulin kanssa tässä\nsamassa lammessa; ja kuinka sitte Paul heittäen kylpypaikan yksin hänen\nhaltuunsa oli syventänyt sitä, peittänyt pohjan hiekalla ja kylvänyt sen\nkaltaille hyvältä hajahtavia ruohoja. Vedessä, paljaitten käsivarsiensa\nja povensa vierellä, hän älysi niiden kahden kokospalmun kuvaiset, jotka\nolivat istutetut hänen ja veljensä synnyttyä ja jotka ylhäällä\nsyleilivät toisiaan vehreillä lehvillään ja nuorilla\nhedelmätertuillaan. Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, joka oli suloisempi\nkuin kukkien tuoksu, puhtaampi kuin lähteen vesi, lujempi kuin nuo\nyhteenkasvaneet palmut; ja huokaus kohosi hänen rinnastaan. Hän uneksi\nyön yksinäisyydestä; ja raivoisa tuli paloi hänen suonissaan. Yht'äkkiä\nhän hypähti ylös, kauhistuen noita vaarallisia varjoja ja tuota vettä,\njoka nyt jo poltti enemmän kuin kuuman ilmanalan tuliset säteet. Hän\njuoksi äitinsä luo etsimään häneltä turvaa omaa itseään vastaan. Useita\nkertoja hän puristi äitinsä käsiä, tahtoen huojentaa hälle huoliaan.\nUseita kertoja oli hän juuri mainitsemaisillansa Paulin nimen, mutta\nahdistettu sydämensä lamasi häneltä kielen; ja laskien päänsä äidin\npovelle hän ei voinut muuta kuin kyyneleillään kostuttaa sitä.\n\nRouva de La Tour arvasi kyllä syyn tyttärensä haikeuteen, muttei\ntohtinut siitä hälle puhua. \"Rakas lapseni\", sanoi hän, \"turvaa\nJumalaan, häneltä tulee elämä ja terveys. Hän sinua tänään koettelee,\npalkitakseen sen sulle huomenna. Muista että olemme tässä maailmassa\nhyvettä harjoittamassa.\"\n\nTällä välin kumminkin alkoi ylellisen kuumuuden vaikutuksesta merestä\nnousta vesihöyryjä, jotka suunnattoman sateenvarjon tavoin peittivät\nkoko saaren. Vuorten huiput kokosivat niitä puoleensa, ja salaman\nleimauksia värähteli tuon tuostakin sumujen peittämiltä kukkuloilta.\nPian alkoivat metsät, lakeudet ja laaksot kajahdella pelättävistä\nukkosenjyrähdyksistä, ja hirmuisia sadekuuroja lankesi kuin kuohuvia\nkoskia taivaasta. Vaahtoisia virtoja syöksyi kohisten alas vuoren\nsivuja; laakson pohja oli pian mylvivänä merenä; tämä ylänkö, jolla\nmolemmat majat sijaitsivat, muuttui pieneksi saareksi ja laakson suu\nsuluksi, mistä pauhaavien vesien mukana kulki maakappaleita, puita ja\npaasia sekasin yhtenä myllerryksenä.\n\nKoko perhe oli kokoutunut rouva de La Tourin majaan vapisten rukoilemaan\nJumalaa; mutta täälläkin ryski katto hirvittävästi tuulenpuuskauksista.\nVaikka ovi ja akkunaluukut olivat tarkoin suletut, voi sentään sisässä\nerottaa kaikki esineet seinähirsien raoista tulvaavan valon kautta, jota\nnopeaan ja taajaan välähtelevät salamat synnyttivät. Peloton Paul kävi\nDomingon seuraamana majasta toiseen myrskyn raivosta välittämättä,\ntukien yhtäällä seinää kaarevalla puulla, toisaalla kaatuvaa aitaa\nvaraseipäällä, ja tuli kotiin vain lohduttaakseen perhettä toivolla\nkauniin ilman pian palaamisesta. Tosiaankin herkesi sade illemmalla;\nkaakosta puhaltava pasaatituuli otti tavallisen suuntansa, myrskypilvet\najelehtivat luoteeseen päin, ja laskeva aurinko ilmautui jälleen\ntaivaanrannalla.\n\nVirginian ensimmäinen halu oli jälleen nähdä lepopaikkaansa. Paul\nlähestyi häntä kainostellen ja tarjosi käsivartensa tueksi kävellessä.\nMyhäillen tyttö siihen tarttui, ja he lähtivät yhdessä ulos. Ilma oli\nraitis ja heleä. Valkeita pilviä nousi vuorenhuippujen takaa, joita\nsadepurot siellä täällä olivat uurrelleet kuohuillaan. Puutarha oli\ntykkänään veden syömien kuoppien turmelema, ja enin osa hedelmäpuista\nkiskottu juurineen maasta; suuret hietaläjät peittivät niittyjä ja\nolivat kokonaan täyttäneet Virginian kylpyaltaan. Nuo kaksi kokospalmua\nseisoivat kuitenkin edelleen pystyssä ja vihantina; mutta niiden\nympäriltä olivat kadonneet nurmipenkereet, lehdot ja linnut, paitsi\nmuutamia bengalilintuja, jotka läheisten kallioitten kärjiltä valittivat\nsuruäänin pienoistensa perikatoa.\n\nTämän hävityksen nähdessään Virginia sanoi Pauille: \"Olette tuonut\ntänne lintuja, mutta myrsky on ne tappanut; istutitte tänne puiston, ja\nsekin on hävitetty. Kaikki katoaa täällä maan päällä; taivas yksin on\nmuuttumaton.\" Paul vastasi: \"Voi sentään, kun en taida antaa teille\nmitään taivaan tavarata! Mutta eihän minulla ole mitään, ei edes maan\npäälläkään!\" Virginia silloin punastuen virkkoi: \"Onhan teillä Pyhän\nPaavalin kuva.\"\n\nTuskin oli neitonen saanut tämän sanotuksi, kun Paul juoksi hakemaan\npyydettyä esinettä äitinsä majasta. Se oli pienoiskuva erakko\nPaavalista, jota kohtaan Margareeta oli aina tuntenut suurta\nkunnioitusta. Hän oli itse tyttönä ollessaan kantanut kuvaa kauvan\nkaulassaan; sitte kun oli tullut äidiksi, pani hän sen poikansa kaulaan.\nRaskaana ollessaan ja kaikkien hylkäämänä oli hän alati katsellut\nhurskaan erakon kuvaa, niin että tämän kuvittelun voimasta hänen\nkohtunsa hedelmä oli saanut jotenkin samallaiset piirteet; tästä syystä\nhän oli pojalleen antanut saman nimen ja omistanut hänelle\nsuojeluspyhimykseksi tuon hurskaan miehen, joka oli viettänyt elämänsä\nkaukana ihmisten piiristä, missä hän itsekin oli tullut petetyksi ja\nsitte hylätyksi. Saadessaan Paulin kädestä tämän jalon kuvan virkkoi\nVirginia liikutettuna: \"Veljeni, sitä ei minulta riistetä pois niin\nkauvan kuin elän, enkä koskaan unhota, että sinä olet antanut minulle\nainoan esineen maailmassa, minkäs omistat.\" Hänen ystävällisyydestään,\ntästä odottamattoman tuttavallisesta ja hellästä käytöksestä ihastuneena\nPaul tahtoi halata häntä; mutta ketterästi kuin lintu neitonen pujahti\nhänen käsistään ja jätti hänet siihen aivan ymmälle joutuneena,\nosaamatta ollenkaan käsittää tätä outoa käytöstä.\n\nTällöin sanoi Margareeta rouva de La Tourille: \"Miksi emme naittaisi\nlapsiamme toisilleen? Kumpikin he tulisesti rakastavat toisiaan, vaikkei\npoikani sitä vielä tajua. Kun luonto hänessä kerran herää, on meidän\nturhaa vartioida heitä; saamme vain pahinta pelätä.\" Mutta rouva de La\nTour vastasi siihen: \"He ovat vielä liian nuoria ja liian köyhiä. Mikä\nmurhe meidät perisi, jos Virginia synnyttäisi lapsia, joita heillä ei\nehkä olisi varoja elättää! Sinun Domingosi on jo raihnainen, Mari taas\non kivuloinen. Minä puolestani, rakas ystäväni, tunnen näinä\nviitenätoista vuotena suuresti heikontuneeni. Kuumissa maissa nopeaan\nvanhenee, ja surut vanhentavat vielä nopeammin. Paul on ainoa toivomme.\nVartokaamme, kunnes aika vahvistaa hänen ruumiinsa voimia ja hän voi\nelättää meitä työllänsä.\n\nTätä nykyä, kuten tiedät, ei meillä ole enempää kuin mitä joka päivä\ntarpeisiimme käytämme. Mutta jos lähetämme Paulin joksikin aikaa\nIntiaan, voi hän kaupanteolla ansaita varoja sen verran kuin tarvitaan\njonkun uuden orjan ostamiseksi; ja hänen tänne palattuaan naitamme hänet\nVirginian kanssa, sillä en luule kenenkään voivan tehdä rakasta tyttöäni\nniin onnelliseksi kuin sinun Paul-poikasi. Puhelkaamme tästä asiasta\nnaapurimme kanssa.\"\n\nNiinpä tulivat nämä naiset tiedustamaan minun mielipidettäni, ja minä\nyhdyin heidän suunnitelmaansa. \"Intian vedet ovat meille suotuisia\",\nsanoin. \"Kun valitsee sopivan vuodenajan, voi sinne päästä korkeintaan\nkuudessa viikossa ja samassa ajassa palata takasin. Me kokoamme\npiirissämme Paulille laivanlastillisen kauppatavaraa, sillä minulla on\nnaapureita, jotka hänestä paljon pitävät. Vaikka antaisimme hänelle vain\nraakaa puuvillaa, jota täällä perkauskoneiden puutteessa emme voi\nkäyttää hyväksemme, mustaapuuta, jota täällä yleensä poltetaan uunissa,\nja joitakuita pihkalajeja, jotka muuten juoksevat hukkaan metsissämme,\nniin saa hän kaiken sen edullisesti myydyksi Intiassa, ja meille\nkaikille on siitä hyötyä.\"\n\nOtin toimekseni hankkia herra de La Bourdonnayeltä luvan tähän retkeen,\nja ennen kaikkea tahdoin taivuttaa Paulin mielen siihen. Mutta miten\nhämmästyinkään, kun tämä nuorukainen minulle hänen ikäisekseen kovinkin\njärkevästi vastasi: \"Miksi tahdotte minua jättämään perheeni moisen\ntietymättömän onnenonkimisen takia? Mikä kaupanteko maailmassa olisikaan\nedullisempi kuin maanviljelys, josta saa toisinaan viidennenkymmenennen\njopa sadannenkin jyvän? Jos tahdomme harjottaa kauppaa, emmekö voi sitä\ntehdä viemällä liian viljan kaupunkiin, sen sijaan että tästä kulkisin\nIntiaan? Äitimme sanovat Domingon olevan vanhan ja raihnaisen, mutta\nolenhan minä nuori ja vaurastun päivä päivältä. Saattaisipa poissa\nollessani teitä kohdata joku onnettomuus, etenkin Virginiaa, joka jo\nmuutenkin on sairas. Oi ei, ei, en voi suostua lähtemään pois heidän\nluotaan.\"\n\nHänen vastauksensa saattoi minut varsin hämille; sillä rouva de La Tour\nei ollut salannut multa Virginian tilaa eikä haluaan erottaa noita\nnuoria vielä muutamiksi vuosiksi toisistaan. Näitä syitä en tohtinut\nantaa Paulin edes arvatakaan.\n\nNäihin aikoihin toi muuan Ranskasta saapunut laiva kirjeen rouva de La\nTourille hänen tädiltään. Kuolemanpelko, jota paitsi kovat sydämmet\neivät koskaan pehmentyisi, oli koskenut tähänkin naiseen. Hän käski\nsisarensatyttären palaamaan Ranskaan, tai jollei tämän terveys sallisi\nniin pitkää matkaa, hän ainakin lähettäisi Virginian, jolle täti lupasi\ntoimittaa hyvän kasvatuksen, naittaa hänet jonkun hovilaisen kanssa sekä\nlahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa. Hän vielä lupasi edelleenkin\nosottaa sukulaisilleen hyväntahtoisuuttaan, jos nämä noudattaisivat\nhänen käskyjänsä.\n\nTämä kirje saattoi koko perheen suureen hämmennykseen. Domingo ja Mari\nherahtivat itkuun. Paul seisoi jähmettyneenä hämmästyksestä, mutta\nnäytti pian puhkeavan vihan vimmaan. Virginia katseli äitiään eikä\nuskaltanut hiiskahtaa sanaakaan. \"Voisitteko todella jättää meidät?\"\nkysyi Margareeta rouva de La Tourilta. -- \"En, rakas ystävä, en toki,\narmaat lapseni\", vastasi rouva de La Tour; \"en lähde koskaan luotanne.\nTeidän kanssanne olen elänyt ja teidän kanssanne tahdon kuolla. Vasta\nteidän ystävyydessänne olen onnen löytänyt. Heikontuneeseen terveyteeni\novat vanhat suruni syynä. Sukulaisteni tylyys ja puolisoni kadottaminen\novat iskeneet sydämmeeni syvän haavan. Mutta sitte olen teidän\nparissanne näissä mataloissa majoissa saanut nauttia enemmän lohdutusta\nja onnellisuutta kuin heimoni rikkaus ikinä olisi voinut antaa minulle\nkotimaassani.\"\n\nRouva de La Tourin puhe sai ilon kyyneleet kaikkien silmiin. Paul\nsyleili häntä lausuen: \"En minäkään luovu teistä, en ikinä lähde\nIntiaan. Me tahdomme kaikki tehdä työtä teidän hyväksenne, emo kulta;\nmitään ei teiltä pidä puuttuman meidän seurassamme.\" Mutta kaikista\niloisin oli kuitenkin Virginia, vaikka osasi sen hyvästi salata. Hänen\nnähtiin lopulla päivää olevan hilpeä ja lempeä, ja hänen palannut\nlevollisuutensa vaikutti rauhoittavasti kaikkiin muihinkin.\n\nKun he seuraavana päivänä auringonnousun aikaan taas olivat\ntavallisuuden mukaan tulleet yhteen aamurukoukseen, joka pidettiin\nennenkun eineelle ruvettiin, ilmoitti Domingo, että muuan herra kahden\norjan seuraamana ratsain lähestyi heidän asuntoaan. Se oli herra de La\nBourdonnaye. Hän astui sisälle majaan, missä perhe paraikaa istui\naamiaisellaan. Virginia kiiruhti tarjoamaan maan tavan mukaan kahvia ja\nvedessä keitettyä riisiä, joiden lisäksi tuli höyryäviä perunoita ja\ntuoreita banaaneja. Niitä tarjottiin kurpitsanpuoliskoista, ja\npöytäverhona oli banaanipuun lehtiä. Kuvernööri näytti ensimmältä\nhämmästyvän asumuksen silminnähtävää köyhyyttä. Sitten hän rouva de La\nTourin puoleen kääntyen valitti, että saaren hallitusasiat häntä jossain\nmäärin estivät huolehtimasta sen yksityisten asukasten tarpeista, mutta\nettä rouva de La Tour kyllä oli aina oikeutettu turvaamaan häneen.\n\"Teillä on, rouvaseni\", lisäsi hän, \"Pariisissa korkeasukuinen ja hyvin\nrikas täti, joka aikoo säätää teille omaisuutensa ja odottaa teitä\nluoksensa.\" Rouva de La Tour vastasi, ettei hänen heikontunut\nterveytensä sallinut hänen tehdä niin pitkää matkaa.\n\n\"No ainakaan\", virkkoi herra de La Bourdonnaye, \"ette voi kohtuuttomasti\nkieltää tuota suurta perintöä tyttäreltänne, joka on niin nuori ja\nrakastettava neitonen. En salaa teiltä, että tätinne on kääntynyt\nRanskan hallitusmiesten puoleen saadakseen hänet luoksensa. Virastot\novat kirjoittaneet minulle, että tarvittaessa voisin käyttää tässä\nasiassa hallintovaltaani; mutta kun sitä käytän ainoastaan tehdäkseni\ntämän siirtokunnan asujamia onnellisiksi, odotan teidän vapaaehtoisesti\nsuostuvan tähän vain muutamia vuosia käsittävään uhraukseen, josta\nriippuu tyttärenne yhteiskunnallinen menestys ja koko teidän elämänne\nhyvinvointi. Miksi yleensä siirrytään saarille? Eiköhän vain rikkautta\netsiäkseen? Eikö silloin ole paljon miellyttävämpää mennä sitä omasta\nkotimaastaan etsimään?\"\n\nNäin sanoen hän laski pöydälle ison pussillisen piastereita[1], jonka\ntoinen orjista oli muassaan tuonut. \"Kas tässä\", lisäsi hän, \"on\nrahasumma, jonka tätinne on määrännyt tyttärellenne matkavalmistuksia\nvarten.\" Sitte hän päätti puheensa nuhdellen ystävällisesti rouva de La\nTouria, ettei tämä ahdingossaan ollut kääntynyt hänen puoleensa,\nylistäen kuitenkin rouvan ylevätä rohkeamielisyyttä. Silloin puuttui\nPaul puheeseen ja lausui kuvernöörille: \"Herrani, äitini on kerran\npyytänyt apuanne, mutta te olette hänet kehnosti vastaanottanut.\" --\n\"Onko teillä toinenkin lapsi, rouvaseni?\" kysyi herra de La Bourdonnaye\nrouva de La Tourilta. -- \"Ei, herrani\", vastasi tämä, \"hän on\nystävättäreni poika, mutta hän ja Virginia ovat olleet meille yhteiset\nja yhtä rakkaat.\" -- \"Nuori mies\", lausui kuvernööri Paulille, \"kun\nolette hankkinut itsellenne maailmankokemusta, tulette myöskin tuntemaan\nvirkamiesten kovan kohtalon; tulette huomaamaan miten helppo on vetää\nheitä nenästä ja kuinka he usein tulevat tahtomattaan antamaan\nvehkeilevälle pahuudelle sen osan, mikä oikeastaan kuuluu itseään\nsalassa pitävälle ansiolle.\" Rouva de La Tourin pyynnöstä istui herra de\nLa Bourdonnaye katettuun pöytään hänen viereensä. Hän söi aamiaista\nkreoolien tavalla, juoden kahvia vedessä keitetyn riisin kera. Häntä\nmiellytti tässä halvassa asunnossa vallitseva järjestys ja siisteys,\nnoitten rakastettavain perheitten sopu ja vieläpä niitten vanhain\npalvelijain uutteruuskin. \"Täällä näen\", sanoi hän, \"vain puisia\nastioita, mutta sen sijaan on kasvoissa ilonhohde ja sydämmissä puhdasta\nkultaa.\" Paulia kuvernöörin kohteliaisuus niin ihastutti, että hän\nhuudahti: \"Toivon pääseväni teidän ystäväksenne, sillä te olette kunnon\nmies.\" Herra de La Bourdonnayeta miellytti tämä todistus saarelaisten\navosydämmisyydestä; hän syleili Paulia, pudisti hänen kättään ja\nvakuutti hänelle vastaisuudessakin ystävällisyyttänsä.\n\n[1] Vanha espanjalainen raha, arvoltaan noin 4 mk. 50 p., jota näissä\nranskalaisissa siirtomaissa käytettiin. Suom. muist.\n\nAamiaisen syötyä hän otti rouva de La Tourin eriksensä ja ilmotti\nhänelle, että aivan pian oli hän tilaisuudessa lähettämään tyttärensä\nRanskaan erään juuri lähtöä tekevän laivan myötä, että hän, kuvernööri,\nuskoisi Virginian erään myöskin matkalle aikovan naissukulaisensa\nturvaan, ja ettei suinkaan pitäisi päästää käsistään tällaista\nerinomaista onnea muutamain vuosien pakollisen erilläänolon takia.\nViimein lisäsi hän poislähtiessään: \"Tätinne ei enää voi elää kahta\nvuotta kauvempaa, niin ovat hänen ystävänsä mulle vakuuttaneet.\nMiettikäähän sitäkin tarkoin. Onni ei putoa joka päivä helmaamme.\nNeuvotelkaa asiasta muidenkin kanssa. Kaikki järkevät ihmiset ovat\nkanssani yhtä mieltä.\" Rouva de La Tour vastasi, ettei hän enää toivonut\nmaailmassa muuta onnea kuin tyttärensä, ja että hän jätti Ranskaan\nlähdön tämän itsensä päätettäväksi.\n\nRouva de La Tourille ei todellakaan ollut vastenmielistä, että täten\nvalmistui tilaisuus erottaa Paul ja Virginia joksikin aikaa toisistaan,\njotta heidän onnensa sitte tulisi perustetuksi vankalle pohjalle. Hän\nsen vuoksi otti tyttärensä erikseen ja puheli hänelle seuraavasti:\n\"Rakas lapsukaiseni, palvelijamme ovat jo vanhat, Paul on vielä liian\nnuori, Margareetakin käy ijälliseksi ja minä itse heikoksi; jos sattuisi\nminua kuolo kohtaamaan, mihin te ilman varallisuutta joutuisitte täällä\nkorpien keskessä? Jäisitte orvoiksi, ilman mahtavien apua, ja\npakotetuiksi herkeämättä muokkaamaan maata kuin päiväpalkkalaiset. Tämä\naatos minua surettaa.\" Virginia vastasi: \"Jumala on tuominnut meidät\ntyötä tekemään. Olette itse opettanut minua työhön ja rukoukseen joka\npäivä. Tähän asti ei Herra ole meitä hyljännyt eikä hän sitä vastakaan\ntee. Hänen hyvä suosionsa kohdistuu etenkin onnettomiin. Olettehan itse\njuuri sitä useasti muistuttanut, äiti kulta! Minä en voi taivuttaa\nitseäni teitä jättämään.\" Liikutettuna virkkoi rouva de La Tour: \"En\nmuuta tahdokaan kuin tehdä sinut onnelliseksi ja yhdistää sinut viimein\navioliiton siteillä Pauliin, joka ei enää ole sinulle pelkkä veli.\nAjattelehan nyt, että hänenkin onnensa riippuu sinusta.\"\n\nNuori neitonen, jossa rakkaus on herännyt, ei luule kenenkään siitä\ntietävän. Hän vetää silmilleen saman verhon, joka peittää hänen\nsydämensä; mutta kun ystävän käsi sitä kohottaa, puhkeavat silloin esiin\nhänen rakkautensa salaiset tuskat ikäänkuin aukaistun sulun takaa, ja\nluottavaisuuden suloiset purkaukset seuraavat entistä pidättäväisyyttä\nja salamyhkäisyyttä. Heltyneenä äitinsä uusista hyvyydenosotuksista\nVirginia kertoi hänelle taisteluistaan, joita vain Jumalan silmä oli\nnähnyt; kuinka hän huomasi Sallimuksen johdon tässä yhtyvän hellään\näidilliseen huolenpitoon, koetellen hänen taipumustaan ja ohjaten häntä\noikeaan; ja kuinka hän nyt siihen luottaen kaikista mieluimmin tahtoi\njäädä äitinsä luo, levollisena nykyisyyteen nähden ja ollenkaan\npelkäämättä tulevaisuutta.\n\nNähdessään luottavaisen puheensa vieneen vallan toisellaiseen tulokseen\nkuin oli tarkottanut, lausui rouva de La Tour tyttärelleen: \"Rakas\nlapsi, en mitenkään tahdo sinua pakottaa. Päätä oman pääsi jälkeen,\nmutta salaa rakkautesi Paulilta. Kun tytön sydän kerran on valloitettu,\nei rakastaja saa vaatia häneltä mitään enempää.\"\n\nIllalla, kun rouva de La Tour oli kahden kesken Virginian kanssa, astui\nheidän majaansa siniseen kauhtanaan puettu kookas mies. Se oli muuan\nsaaren lähetyssaarnaajia ja rouva de La Tourin ja Virginian rippi-isä,\njoka saapui tänne kuvernöörin lähettämänä. \"Lapseni\", lausui hän\nhuoneeseen astuessaan, \"Jumalalle olkoon kiitos! Nyt olette rikkaita.\nNyt saatte seurata sydämmenne ääntä ja tehdä hyvää köyhillemme. Minä\ntiedän mitä herra de La Bourdonnaye on teille sanonut ja mitä te olette\nhänelle vastanneet. Äiti hyvä, heikko terveytenne pakottaa teitä\npysymään täällä; mutta teillä, nuori neitiseni, ei siihen ole mitään\nsyytä. On toteltava Kaitselmusta ja vanhoja omaisia, vaikka nämä\nolisivat meille joskus vääryyttäkin tehneet. Tämä on kyllä suuri uhraus\nmeidän puoleltamme, mutta se on Jumalan säätämä laki. Hän on uhrannut\nitsensä meidän edestämme; meidän on siis hänen esimerkkiään seuraten\nuhrauduttava perheemme hyväksi. Teidän matkanne Ranskaan saa hyvän\nlopun. Ettekö siis tahtoisi matkustaa sinne, armas neitiseni?\"\n\nKatse maahan luotuna ja vapisevin äänin vastasi Virginia: \"Jos se on\nJumalan säätämää, niin en enää vastusta. Tapahtukoon Jumalan tahto!\" Ja\nhän purskahti itkuun.\n\nLähetyssaarnaaja lähti pois tekemään kuvernöörille tiliä matkansa\nonnistumisesta. Tällä välin rouva de La Tour lähetti Domingon kutsumaan\nminua hänen luokseen, keskustellakseen kanssani Virginian lähdöstä.\nMinä en suinkaan ollut matkan puolella. Minun vakaa ajatukseni onnesta\non se, että luonnon tarjoomat edut ovat rikkauden etuja arvokkaammat ja\nettei meidän pidä etsimän ulkopuoleltamme sellaista, minkä löydämme\ntykönämme. Nämä periaatteet sovitan poikkeuksetta kaikkeen. Mutta mitä\nvoivat kaikki minun puheeni kodin yksinkertaisesta onnesta näitten\nsuuren rikkauden herättämäin kuvitelmain rinnalla ja mitä minun luontoon\nperustuvat väitelmäni maailman ennakkoluuloja ja hengellistä miestä\nvastaan, jotka olivat jo kääntäneet rouva de La Tourin sydämmen? Hän\nkyseli siis minun mieltäni vain kohteliaisuudesta, eikä enää arvellut\npäätöksestään rippi-isänsä kanssa keskusteltuaan. Eipä enää kiellellyt\nMargareetakaan, joka välittämättä niistä eduista mitä toivoi Virginian\nrikkauden tuottavan hänen pojallensakin, oli innokkaasti vastustellut\nlähtöä. Paul, joka ei tiennyt mitään siitä mitä valmisteltiin,\nkummasteli noita salaperäisiä keskusteluja rouva de La Tourin ja hänen\ntyttärensä välillä ja vaipui kolkkoon alakuloisuuteen. \"Heillä on\njoitakin hankkeita minua vastaan\", arveli hän, \"koska niin karttavat\nminua.\"\n\nKun nyt sellainen huhu oli levinnyt saarella, että näille karuille\nkallioille oli rikkautta karttunut, nähtiin sinne kiipeilevän\nkaikenlaisia kauppiaita. He levittivät näissä köyhissä majoissa näkyviin\nIntian kalleimpia kankaita, Goudelourin komeita puuvillakutomuksia,\nPaliacaten ja Mazulipatanin huiveja, Dacan musliineja, yksivärisiä ja\nraitaisia ja kirjailtuja läpikuultaviksi kuin päivä; Suratin\nheleänvalkeita baftateoksia ja kaikenvärisiä ja mitä harvinaisimpia\npitsejä, kudotut tähditetyllä pohjalla ja vihreillä säteillä. He\navasivat kääryistään Kiinan komeita silkkikankaita, kuvilla kudottuja\nlampasseja, valkealta välkkyviä, ruohonkarvaisia ja hohtavan punaisia\ndamasteja; rusottavia tahtisilkkejä, sileitä satiineja, pekiiniä\npehmeätä kuin verka, valkeaa ja keltasta nankiinia, jopa Madagaskarin\nruohosta kudottua esiliinakangastakin.\n\nRouva de La Tour antoi tyttärensä ostaa kaikkea mikä tätä miellytti; hän\npiti vain vaaria tavarain hinnasta ja kelvollisuudesta, peläten\nkauppiasten heitä pettävän. Virginia valitsi kaikkea minkä luuli\nkelpaavan äidillensä, Margareetalle ja Paulille. \"Kas tämä kappale\",\nsanoi hän, \"sopii huonekalujen päälliseksi ja tuo puvuksi Marille ja\nDomingolle.\" Sillä tavalla olivat piasterit viimein kadonneet pussista,\nennenkun hän vielä oli ennättänyt ajattelemaankaan omia tarpeitaan.\nHänen oli siis ottaminen osansa niistä lahjoista, joita oli perheen\ntoisille jäsenille jakanut.\n\nTuskautuneena näistä onnen runsaista antimista, joiden arvasi ennustavan\nVirginian poislähtöä, tuli Paul muutamia päiviä myöhemmin minun\nluokseni. Alakuloisena hän sanoi: \"Sisareni lähtee pois; hän on jo\nryhtynvt matkavalmistuksiin. Tulkaa te meille, pyydän sitä teiltä\nhartaasti. Käyttäkää ylevää älyänne vaikuttaaksenne hänen äitiinsä ja\nminun äitiini, jotta he pidättäisivät häntä lähtemästä.\" Noudatin Paulin\npyyntöä, vaikka hyvin tiesin esitysteni olevan turhia.\n\nJos Virginia oli minusta näyttänyt viehättävältä sinisestä Bengalin\npalttinasta valmistetussa hameessa ja punanen huivi päässä, oli\nkuitenkin peräti toista nähdä häntä tämän maan vallasnaisten tapaan\nvaatetettuna. Hän oli nyt puettu valkoiseen musliinihameeseen, joka oli\nalustettu ruusunvärisellä tahtisilkillä. Hänen hoikka ja korkea\nvartalonsa ilmeni selvästi ruumiinmukaisen liivin alta, ja hänen vaalea\ntukkansa ympäröi kahteen palmikkoon kierrettynä ihmeteltävän kauniisti\nhänen neitseellistä päätänsä. Alakuloisuus kuvastihe hänen ihanista\nsinisistä silmistään, ja hänen sydämmessään taistelevat ristiriitaiset\ntunteet antoivat hänen hipiälleen elävyyttä ja hänen äänelleen\nliikutuksesta väräjävän soinnun. Hänen komea pukunsa, jota hän näytti\nvasten tahtoaan kantavan, saatti hänen riutuneen tilansa vielä\nliikuttavammaksi. Häntä ei voinut nähdä eikä kuulla tuntematta mitä\nsyvintä sääliä häntä kohtaan. Paulin surumielisyys tästä vielä kasvoi.\nMargareeta, jota poikansa mielentila huoletti, sanoi hänelle heidän\nkahdenkesken ollessaan: \"Poikani, miksi pidät sydämmessäsi turhia\ntoivoja, jotka tekevät eronhetken sulle vain sitä katkerammaksi? On jo\naika, että ilmotan sinulle omasi ja minun elämäni salaisuuden. Neiti de\nLa Tour kuuluu äitinsä kautta rikkaaseen ja korkea-arvoiseen sukuun;\nmutta sinä olet vain köyhän talonpoikaisnaisen poika, ja, mikä vielä\npahempi, sinä olet äpärä.\"\n\nSana 'äpärä' oudostutti Paulia. Hän ei koskaan ollut kuullut sitä\nlausuttavan; sen vuoksi hän pyysi äitinsä selittämään hänelle sen\nmerkityksen, johon tämä vastasi: \"Sinulla ei ole ollenkaan ollut\nlaillista isää. Tyttönä ollessani rakkaus minut vietteli heikkouteen,\njonka hedelmä sinä olet. Rikokseni riisti sinua suojaamasta isän\nsukulaiset ja katumukseni äitisi sukulaiset. Onneton sinä, jolla ei ole\nmuita omaisia koko maailmassa kuin minä yksin!\" Ja kyyneleet virtasivat\nhänen silmistään. Paul halasi häntä ja lohdutti: \"Oi rakas äiti, koska\nminulla ei ole muita omaisia kuin te, tahdon teitä rakastaa sitä\nhellemmin. Mutta minkä salaisuuden mulle ilmaisittekaan! Nyt näen miksi\nneiti de La Tour on karttanut minua jo kaksi kuukautta ja minkä vuoksi\nhän nyt on päättänyt matkustaa pois. Ah, epäilemättä hän minua\nylenkatsoo!\"\n\nKun illallisen aika tuli, istuivat kaikki pöytään, mutta kukin sangen\nerilaisilla tunteilla, syöden vähän ja puhuen vieläkin vähemmän.\nVirginia lähti ensiksi ulos ja kävi istumaan samalle paikalle, missä nyt\nolemme. Paul häntä pian seurasi ja istahti hänen viereensä. Molemmat\nolivat hetkisen vallan ääneti. Oli yksi noita ihania öitä, jotka ovat\nniin tavallisia kuuman ilmanalan maissa ja joiden kauneutta ei\ntaitavinkaan sivellin voi kuvata. Kuu kumotti keskellä taivaslakea\nhienon pilvikehän paartamana, joka vähitellen haihtui näkymättömiin. Sen\nvalo levisi vähitellen saaren vuorille ja kukkuloille, jotka\nkimaltelivat vihreän ja hopean hohteessa. Tuulet pidättivät\nhengitystään. Metsien kätköistä, laakson pohjasta ja kallioiden kärjiltä\nkuului tukahutettuja ääniä, lintujen hiljaista lemmenviserrystä, jotka\npesissään hurmautuivat yön valoisuudesta ja ilman levollisuudesta.\nNurmikosta kuultiin hyönteisten hyrinää. Tähdet tuikkivat taivaalla ja\nkuvastelivat värähdellen merenkalvoon. Hajamielisen haaveksivana kulki\nVirginian katse pitkin taivaan hämäräistä äärtä, josta kalastaja-alusten\npunaset tulet välkkynällään merkitsivät saaren rannikon. Sataman suussa\nhän älysi erään valon ja tumman varjon; se oli sen laivan lyhty ja\nhaamu, jonka oli määrä viedä hänet Europaan ja joka nyt ankkuroituna ja\nvalmiina lähtöön odotteli tyvenen loppumista. Tämä näky saattoi hänet\nsurulliseksi ja hän käänsi päänsä pois, jottei Paul näkisi hänen\nitkevän.\n\nRouva de La Tour, Margareeta ja minä istahdimme muutaman askeleen päähän\nheistä banaanipuiden alle; ja yön hiljaisuudessa kuulimme selvästi\nheidän puhelunsa, joka ei koskaan mene mielestäni.\n\nPaul lausui: \"Neiti, teidän sanotaan lähtevän kolmen päivän päästä. Ette\narkaile siis uskaltaessa henkeänne alttiiksi meren vaaroille ... meren,\njota ennen niin kammositte.\" -- \"Minun täytyy totella sukulaisiani ja\nvelvollisuuttani\", vastasi Virginia. -- \"Te jätätte meidät kaukaisen\nsukulaisen vuoksi, jota ette koskaan ole nähnyt!\" -- \"Voi sentään\",\nhuudahti Virginia, \"minä tahtoisin jäädä tänne koko ijäkseni, mutta\näitini ei sitä salli. Rippi-isäni sanoi Jumalan tahdon olevan, että\nmatkustaisin, ja että elämä on vain koettelemusta... Oi, se on liian\nkova koettelemus!\"\n\n-- \"Mitä kuulen!\" huudahti Paul; \"niin monet syyt määräävät teitä\nlähtemään, eikä yksikään syy teitä pidätä! Ah, on vielä muuan syy, jota\nette mulle maininnut. Rikkaudella on suuri viehätys. Te löydätte pian\nuudessa maailmassanne uuden veljen, jolla nimellä ette minua enää kutsu.\nValitsette hänet, tämän veljen, syntymänne ja varallisuutenne mukaisista\nmiehistä, joiden verralle minä en kelpaa. Mutta minne oikeastaan\ntahdotte matkustaa onnellisemmaksi tullaksenne? Mihin maahan aijotte\nsiirtyä, joka olisi teille rakkaampi kuin syntymämaanne? Missä löydätte\narmaampaa seuraa kuin siellä, missä teitä rakastetaan? Kuinka voitte\nelää ilman äitinne hyväilyjä, joihin olette tottunut? Mikä perii hänet\nvanhuudessaan, kun ei saa enää nähdä teitä vierellänsä, pöydässänsä,\nkodissansa, kävelyillänsä, joilla olitte hänen sauvansa? Ja mikä perii\nminunkaan äitini, joka rakastaa teitä yhtä paljon kuin hän? Mitä sanon\nheille kummallekin, kun näen heidän itkevän teidän poissaoloanne? Te\njulma olento! En tahdo puhua ensinkään itsestäni; mutta mikäpä minunkaan\nperii, kun aamuisin en enää näe teitä joukossamme ja yö tulee ilman\nettä teitä saan tavata? -- kun katselen näitä kahta palmua, jotka\nistutettiin meidän syntyissämme ja jotka ovat niin kauvan olleet\nkeskinäisen ystävyytemme todistajina! Ah, koska sinua kerran uudet\nkohtalot viehättävät, koska etsit toisia maita kuin synnyinmaasi ja\ntoisia etuja kuin mitä minä työlläni voin ansaita, niin salli minun\nseurata sinua laivalle jossa lähdet. Minä suojelen sinua myrskyissä,\njotka sinua maallakin niin pelottavat. Minä painan pääsi povelleni,\nlämmitän sydäntäsi omaa sydäntäni vasten; ja Ranskassa, mistä menet\netsimään rikkautta ja ylhäisyyttä, palvelen sinua orjanasi. Ollen\nonnellinen vain sinun onnestasi, tulen noissa palatseissakin, missä\nsinua palvellaan ja jumaloidaan, tuntemaan itseni kyllin rikkaaksi ja\nkyllin jaloksi saadessani tehdä sinulle kaikkein suurimmankin uhrauksen,\nkun saan kuolla jalkojesi juureen.\"\n\nNyyhkytys tukeutti häneltä äänen; sitte kuulimme Virginian tuon\ntuostakin syvästi huoaten vastaavan: \"Sinunhan vuoksesi minä lähden ...\nsinun vuoksesi, jonka näen joka päivä köyristyvän raskaassa työssä\nelättääksesi kahta vähäväkistä perhettä. Jos käytän tilaisuutta\nrikastuakseni, niin teen sen ainoastaan palkitakseni sinulle\ntuhatkertaisesti meille osottamasi hyvyyden. Onko mikään rikkaus sinun\nystävyytesi vertainen? Miksi mainitsit minulle syntymääsi? Oi, jospa\nolisi vallassani vielä valita itselleni veli, niin kenen valitseisin\njollen sinut? Oi Paul, Paul! Sinä olet minulle paljon rakkaampi kuin\nveli! Kuinka olenkaan saanut taistella sydämmeni kanssa pitäessäni sinua\nerillä itsestäni! Minä tahdoin, että olisit minua auttanut taistelemaan\nomaa taipumustani vastaan, kunnes taivas voisi siunata liittomme. Mutta\nnyt minä jään, minä lähden, minä elän ja kuolen ... tee minulle mitä\ntahdot! Voi minua avutonta tyttöparkaa! Hellyyttäsi jaksoin vastustaa,\nmutta nyt en tuskaasi jaksa kestää!\"\n\nHänen näin puhuessaan tempasi Paul hänet syliinsä ja puristaen häntä\nkiinteästi povelleen hän huudahti raivoisasti: \"Minä lähden hänen\nkanssaan! Mikään ei voi riistää häntä minulta!\" -- Me juoksimme kaikin\nhänen tykönsä. Rouva de La Tour sanoi hänelle: \"Poikani, jos te meidät\njätätte, mikä meidät sitte perii?\"\n\nHän toisti värisevällä äänellä edellisen sanat: \"Poikani... Poikani...\nTekö minun äitini!\" huudahti hän, \"te joka erotatte veljen hänen\nsisarestaan! Molemmat olemme imeneet teidän rintaanne, molemmat\nkasvaneet teidän jalkainne juuressa, oppineet teiltä toisiamme\nrakastamaan ja tuhannet kerrat sitä toisillemme vakuuttaneet. Ja nyt te\nerotatte meidät toisistamme! Te lähetätte hänet Europaan, tuohon\nraakalaismaahan, joka on teiltä kieltänyt turvapaikan, julmien\nsukulaisten luo, jotka teidät itsennekin ovat hylänneet. Te sanotte\nminulle: sinulla ei ole enää oikeutta häneen; hän ei ole sinun sisaresi.\nHän on minulle kaikki, rikkauteni, perheeni, sukuni, koko minun onneni.\nEn tunne mitään muuta onnea. Meillä oli sama katto päämme päällä, sama\nkehto, lapsena keinuaksemme, ja meillä totisesti tulee olemaan sama\nhautakin. Jos hän lähtee, täytyy minun seurata häntä. Kuvernöörikö sen\nestäisi? Estääkö hän ehkä minua hyppäämästä mereen ja uiden seuraamasta\nhäntä? Meri ei ole minulle kolkompi hauta kuin maakaan. Jollen saa elää\nhänen vierellään, olen ainakin kuoleva hänen silmäinsä edessä, kaukana\nteistä. Te kovasydämminen äiti! Te tyly nainen! Elköön valtameri, jonka\nhuostaan hänet uskotte, saattako koskaan häntä teille takasin!\nKantakoot sen aallot teille minun ruumiini, ja kun se yhdessä hänen\nruumiinsa kanssa keinuu näitten rantojen riutoilla, soittakoot meren\naallot ikuisesti korviinne kadotettujen lastenne hautajaissoittoa!\"\n\nHänen näin puhuessaan sulin hänet syliini; epätoivo oli saattanut hänet\naivan suunniltaan. Hänen silmänsä säkenöivät, hiki juoksi isoina\nkarpaloina hänen palavilta kasvoiltaan, hänen polvensa vapisivat; ja\nminä tunsin hänen sydämmensä lyövän raivoisasti.\n\nPelästyneenä huudahti Virginia: \"Oi ystäväni! Minä vakuutan sinulle\nlapsuutemme leikkien nimessä, sinun ja omain kärsimysteni ja kaiken\nnimessä, mikä ijäksi yhdistää kaksi onnetonta olentoa kiinteästi\ntoisiinsa, että jos jään tänne, elän vain sinulle; ja jos lähden, niin\npalaan kerran takasin luoksesi. Otan teidät todistajikseni, teidät jotka\nolette johdattaneet minua lapsuudessani, jotka määräätte koko elämäni ja\njotka nyt näette kyyneleeni. Vannon sen nimessä taivaan joka kuulee\nminun sanani, nimessä meren jolle minun nyt on lähteminen, ja nimessä\nilman jota hengitän ja jota en koskaan ole valheella saastuttanut.\"\n\nNiinkuin aurinko Apenniinien harjalta sulattaa ja viskaa syvyyteen\njäävuoren, niin suli tuon nuorukaisen rinnasta hurja raivo hänen\nkuullessaan rakastettunsa hellän äänen. Hänen kohotettu päänsä vaipui\nalaspäin, ja silmistään valui kyynelvirta. Hänen äitinsä kyyneleet\nsekautuivat siihen, hänen äänetönnä syleillessään poikaansa. Rouva de La\nTour, joka myös oli vallan suunniltaan, sanoi minulle: \"En tätä enää voi\nkestää; sydämmeni on rikkiraadeltu. Tuosta onnettomasta matkasta ei saa\ntulla mitään. Hyvä naapuri, taluttakaa pois poikani! Kokonaiseen\nviikkoon ei kenkään meistä ole saanut unta silmiinsä.\"\n\nMinä sanoin Paulille: \"Ystävä rakkaani, teidän sisarenne jää tänne.\nHuomenna puhumme siitä kuvernöörin kanssa. Päästäkäämme tämä perhe jo\nkäymään levolle, ja tulkaa itse täksi yöksi nukkumaan minun luokseni. On\njo myöhäistä, keskiyön aika; etelän risti on oikealla taivaanrannalla.\"\n\nHän antoi vaijeten minun saattaa hänet kotiini; ja levottoman yön siellä\nvietettyään hän nousi vuoteestaan auringon kera ja palasi omaan\nkotiinsa.\n\nMutta miksikä pitkittäisin teille tätä kertomusta? Ihmisen elämässä on\nvain sen toinen, miellyttävä puoli tuntemisen arvoinen. Kehityksemme\nkulku käy nopeasti kuin se taivaanpallo jolla liikumme, se kestää vain\nyhden päivän, eikä toinen puoli tästä päivästä saa valoa, jollei toinen\nsamalla ole pimeään peitetty.\n\n-- Isäni, vastasin hänelle, minä rukoilen teitä kertomaan mulle lopunkin\ntästä tarinasta, jonka niin liikuttavalla tavalla olette alkanut.\nKuvaukset onnesta huvittavat meitä, mutta kertomukset onnettomuudesta\nmeitä opettavat. Miten siis kävi lopulta tuon kovaonnisen Paulin?\n\n-- Ensimmäinen olento, jonka Paul näki kotiinsa palatessaan, oli Mari,\njoka erään kallion huipulta katseli aavalle ulapalle. Tälle hän jo\nkaukaa huusi: \"Missä Virginia on?\" Orjatar kääntyi katselemaan nuorta\nisäntäänsä ja purskahti itkemään. Miltei mieletönnä Paul juoksi\njoutuisasti alas satamaan. Siellä hän sai kuulla, että Virginia oli\ntullut päivän koittaissa laivaan, joka heti oli nostanut purjeensa ja\noli nyt jo näkymättömissä. Hän palasi asuntoonsa, jota mitteli ristiin\nrastiin puhumatta kellekään sanaakaan.\n\nVaikka tämä kalliokehä takanamme näyttää melkein pystysuoralta, voi\nkumminkin muutamia vaivaloisia polkuja myöten kulkea noille penkereen\ntavoin yleneville kaltaille aina tuon keilamaisen ja ylinousemattoman\nkalliohuipun luo, jota kutsutaan Peukaloksi. Sen juurella on puiston\ntapainen, isoja puita kasvava paikka, joka on niin korkea ja jyrkkä,\nettä se näyttää ilmassa häilyvältä metsältä, jota joka haaralta\nsaartavat kauhistuttavat syvyydet. Pilvet, joita tämän vuoren huippu\nlakkaamatta kokoaa puoleensa, ylläpitävät useita puroja, jotka syöksyvät\nniin syvälle vastaisen laakson pohjaan, ettei kukkulalta kuule ollenkaan\nputouksen pauhua. Tältä paikalta näkee suuren osan saarta, vuoria ja\nkukkuloita, niiden joukossa Pieter-Boothin ja Kolmirintavuoren\nmetsäisine laaksoineen, ja etempänä aavan meren ja Bourbon-saaren, joka\non neljänkymmenen peninkulman päässä täältä länteen päin.\n\nTältä ylhältä kukkulalta Paul vielä erotti laivan, joka vei Virginian\npois. Hän näki sen häämöttävän enemmän kuin kymmenen peninkulman päässä\nvain pienenä tummana pilkkuna keskellä valtamerta. Hän jäi sinne osan\npäivästä, tykkänään vaipuneena laivan katselemiseen; se oli jo kadonnut\nkun hän vielä oli sen näkevinänsä; ja vaikkei hän taivaanrannalta enää\nerottanut muuta kuin autereista usvaa, istui hän yhä edelleen tässä\njylhässä paikassa, jossa tuulet lakkaamatta pieksevät palmujen ja\ntatamac-puiden latvoja. Niiden kumea pauhu ja jyminä kuului aivan kuin\nkaukainen urkujensoitto ja vaivutti mielen syvän alakuloiseksi. Sieltä\nlöysin Paulin, pää painuneena kallionkylkeä vastaan ja silmät maahan\nluotuina. Olin jo etsinyt häntä aamunkoitosta alkaen; vaivoin sain nyt\nhänet jättämään tämän kolkon paikan ja lähtemään kotiinsa. Saatoin hänet\nsinne; ja hänen ensimmäiset sanansa rouva de La Tourin nähdessään\nsisältivät katkeran valituksen, että tämä oli hänet pettänyt. Rouva\nparka kertoi meille sitte, että kun tuuli kello kolmen aikaan aamulla\noli jälleen noussut ja laiva oli valmiina lähtöön, oli kuvernööri\neräitten esikuntansa herrain ja lähetyssaarnaajan seuraamana saapunut\nnoutamaan Virginiaa kantotuolilla, ja että huolimatta tyttären\nvaikerruksesta ja hänen ja Margareetan kyyneleistä olivat he raastaneet\npois neidon, huutaen täyttä kurkkua, että se muka tapahtui heidän\nkaikkien parhaaksi. \"Jospa ainakin olisin saanut ottaa häneltä\njäähyväiset\", sanoi Paul, \"niin olisin nyt paljon levollisempi. Olisin\nsanonut hänelle: Virginia, jos sillä aikaa kun olemme kasvaneet yksissä\nolen tullut lausuneeksi sanan, joka on teitä loukannut, niin pyydän\nteitä suomaan sen anteeksi ennenkun jätätte minut ainaiseksi. Olisin\nhänelle sanonut: Koska minun ei enää ole sallittu teitä jälleen nähdä,\nniin hyvästi, rakas Virginia, hyvästi! Eläkää siellä kaukana minusta\ntyytyväisenä ja onnellisena!\" Ja nähdessään äitinsä ja rouva de La\nTourin itkevän, sanoi hän heille: \"Etsikää nyt toinen poika minun\nsijaani kuivaamaan kyyneleitänne!\" Sitte hän raskaasti huoaten erosi\nheistä ja rupesi harhailemaan metsissä asuntonsa ympärillä. Hän riensi\nkaikille paikoille, jotka olivat olleet Virginialle mieluisimmat.\nKutuille ja niiden pienille vohlille, jotka määkien häntä seurasivat,\nhän virkkoi: \"Mitä minusta tahdotte? Ette enää koskaan saa nähdä häntä,\njoka antoi teidän kädestään syödä.\" Tultuaan Virginian lepopaikalle ja\nnähdessään lintujen piirtelevän ilmaa siellä hän huudahti: \"Lintu parat!\nEtte milloinkaan enää lennä häntä vastaan, joka oli teidän hyvä\nruokkijanne!\" Ja Fidelen nähdessään, joka häntäänsä heiluttaen juoksi\nhänen edellään ja nuuski joka paikkaa, hän huoaten sanoi sille: \"Ah, et\nsinäkään häntä koskaan löydä!\" Viimein hän istahti kalliolle, jolla hän\nviimeisen kerran oli puhellut Virginian kanssa; ja katsellessaan aavaa\nmerta, jolle oli nähnyt katoavan Virginiaa kulettavan laivan, purskahti\nhaikeaan itkuun.\n\nTällä välin me seurasimme häntä askel askeleelta, peläten hänen\nkuohuksissaan ryhtyvän johonkin onnettomaan tekoon. Hänen äitinsä ja\nrouva de La Tour rukoilivat häntä mitä hellimmillä sanoilla, ettei hän\nepätoivollaan enentäisi heidän murhettaan. Vihdoin viimein jälkimäisen\nonnistui rauhoittaa häntä sellaisilla hyväilynimillä, jotka olivat\nomiaan herättämään hänessä uudelleen toivoa. Hän kutsui Paulia\npojakseen, rakkaaksi pojakseen, vävykseen, jolle hän sydämmestään soi\ntyttärensä. Hän sai hänen lopultakin palaamaan kotiin ja nauttimaan\nvähän ravintoa. Paul istui kanssamme pöytään sen paikan vierelle, missä\nlapsuudentoverin oli tapa istua, puhutteli häntä kuin läsnäolevaa ja\ntarjosi hänelle niitä ruokalajeja, joiden tiesi Virginiaa enimmän\nmiellyttäneen; mutta kun viimein huomasi erehdyksensä, rupesi hän\nuudelleen itkemään. -- Seuraavina päivinä hän kokoili kaikkea, mikä oli\nollut Virginian käytettävänä, viimeiset hänen kantamansa kukkakimput,\nkokospähkinän kuoresta valmistetun maljakon, josta Virginian oli ollut\ntapana juoda; ja kuten nämä muistot poislähteneestä ystävästä olisivat\nolleet hänelle kalleimmat esineet maailmassa, suuteli hän niitä tuon\ntuostakin ja kantoi niitä povessaan. Ambrapihka ei levitä suloisempaa\ntuoksua kuin ne esineet, joita rakastetun käsi on pidellyt. Mutta kun\nhän viimein huomasi oman tuskansa yhä lisäävän äitinsä ja rouva de la\nTourin kaipausta ja että perheen tarpeet vaativat katkeamatonta\ntyöntekoa, rupesi hän Domingon kanssa muokkaamaan puutarhaa.\n\nPian sen jälkeen tuo nuorukainen, joka kreolien tavoin oli tähän asti\nollut välinpitämätön kaikelle mitä maailmassa tapahtui, pyysi minun\nopettamaan häntä lukemaan ja kirjoittamaan, jotta voisi ruveta\nkirjeenvaihtoon Virginian kanssa. Sitten hän halusi opiskella\nmaantiedettä, saadaksensa jonkinlaisen käsityksen siitä maasta minne\nlemmittynsä kohta olisi nouseva, ja historiaa, tunteakseen niiden\npiirien tapoja, joiden keskuudessa tämä tulisi elämään. Samaten oli\nrakkaus hänellä vetovoimana halutessaan täydentää tietojansa\nmaanviljelyksessä ja taitoansa karuimmankin maan helpoimmalla tavalla\npelloksi raatamisessa. Epäilemättä tuleekin ihmisen enimmistä\nedistyksistään tieteen ja taiteen alalla kiittää tämän tulisen ja\nlevottoman intohimon lupaamia nautintoja; ja toiselta puolen lienee\nrakkauden rikkoutumisesta saanut alkunsa filosofia, joka lohduttaa meitä\nkaikissa vastoinkäymisissä. Sillä tavoin on luonto, yhdistäessään kaikki\noliot rakkauden siteillä toisiinsa, tehnyt sen samalla yhteiskuntamme\netevimmäksi liikevoimaksi ja tietojemme ja nautintojemme perustajaksi.\n\nPaulia ei kuitenkaan maantieteen opiskelu suurestikaan huvittanut, se\nkun sen sijaan, että kuvaisi kunkin maan luontoa, luettelee meille vain\nniiden valtiollisen jaon. Historiakaan, varsinkaan nykyajan historia, ei\nhänelle tarjonnut sen suurempaa viehätystä. Hän ei havainnut siinä muuta\nkuin yleisiä, aika ajoittain sattuvia onnettomuuksia, joiden syitä hän\nei käsittänyt, aiheetta ja tarkotuksetta synnytettyjä sotia, salaisia\njuonia, huikentelevaisia kansakuntia ja julmia hallitsijoita. Hän piti\nenemmän romaaneista, jotka liikkuen etupäässä inhimillisten tunteiden ja\nharrastusten alalla tarjosivat hänelle usein kohtauksia samanlaisia\nkuin mitä hänen omassa elämässään oli sattunut. Mikään kirja ei sen\nvuoksi häntä niin suuressa määrin huvittanutkaan kuin kertomus\nTelemakhoon seikkailuista,[1] joka sisältää kuvauksia maalaiselämästä ja\nihmissydämen jaloista ja luonnollisista intohimoista. Siitä hän luki\näidilleen ja rouva de La Tourille ääneen ne kohdat mitkä häntä enimmän\nmiellyttivät; ja lukiessaan näitä liikuttavia muistelmia tukehtui hänen\näänensä nyyhkytyksiin ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hän luuli\nVirginiassa löytävänsä Antiopen arvokkaisuuden ja viisauden ynnä\nEukhariin kovat kohtalot ja hellyyden. Mutta sen sijaan häntä vallan\nhämmensivät nykyaikaiset romaanimme, jotka uhkuvat törkeän vapaita\ntapoja ja periaatteita; ja tietäessään näiden romaanien antavan\ntodenperäisen kuvan Europan seuraelämästä hän pelkäsi, eikä ilman\nsyyttä, Virginian siellä turmeltuvan ja unohtavan hänet peräti.\n\n[1] Mainion ranskalaisen kirjailijan piispa Fénélonin teos \"Télémaque\",\njoka kuvaa Odysseyn pojan Telemakhoon seikkailuita isäänsä etsiessään.\nTämä kuuluisa teos muuten aatesisällöltään muistuttaa \"Paul ja\nVirginiaa\" ja on tavallaan jälkimmäisen edelläkävijä. Suom. muist.\n\nOli todella kulunut jo enemmän kuin puolitoista vuotta, ilman että rouva\nde La Tour oli saanut tietoja tädistään ja tyttärestään: kuitenkin oli\nhän vierailta matkustajilta kuullut Virginian onnellisesti saapuneen\nRanskaan. Vihdoin viimein hän erään Intiaan matkustavan laivan myötä sai\nvastaanottaa käärön ja omakätisen kirjeen tyttäreltään. Vaikka tämä\nrakastettava ja lempeä neitonen olikin lauseissaan hyvin varovainen,\nsaattoi äiti kuitenkin arvata hänen olevan hyvin onnettoman. Kirje\nkuvasi niin elävästi hänen tilaansa ja luonnettaan, että muistan sen\nmelkein sanasta sanaan.\n\n      \"Rakkahin äitikultaseni!\n\n      Olen jo kirjoittanut teille monta kirjettä omalla kädelläni; mutta\n      kun en ole niihin mitään vastausta saanut, on syytä pelätä,\n      etteivät ne ole perille tulleet. Tällä kertaa toivon lähetykseni\n      paremmin onnistuvan, koska olen ryhtynyt varovaisiin\n      toimenpiteisiin saadakseni kuvailla teille oloani ja kuullakseni\n      uutisia teistä.\n\n      Olen vuodattanut runsaasti kyyneleitä sitte erottuamme, -- minä,\n      joka en ennen juuri milloinkaan itkenyt kuin vain muiden\n      onnettomuuksien tähden. Isotätini hämmästyi suuresti, kun tänne\n      tultuani ja hänen kysyttyään taitojani sanoin, etten osannut lukea\n      enkä kirjoittaa. Hän kysyi mitä oikeastaan olin saanut oppia\n      sittenkun tulin maailmaan; ja kun vastasin hänelle, että olin\n      oppinut pitämään huolta taloudesta, sanoi hän minun saaneen\n      palvelustytön kasvatuksen. Seuraavana päivänä hän vei minut\n      oppilaaksi erääseen suureen luostariin Pariisin läheisyydessä,\n      missä minulle kaikenlaiset mestarit opettivat muun muassa\n      historiaa, maantietoa, kielioppia, suuretiedettä ja\n      ratsastustaitoa; mutta kaikkiin näihin tieteenhaaroihin tuntuu\n      minulla olevan niin vähän taipumusta, etteivät nuo herrat saa\n      minua suurestikaan edistymään. Huomaan olevani koko surkea\n      ihmisolento, joka on saanut vain vähän ymmärrystä osakseen,\n      niinkuin heidän puheistansa kuuluu. Kumminkaan ei tätini\n      ystävällisyys minua kohtaan siltä vähene. Hän antaa minulle joka\n      vuodenaika uusia pukuja ja pitää seuranani kahta kamarineitsyttä,\n      jotka käyvät upeasti puettuina kuin ylhäiset naiset. Onpa hän\n      vaatinut minua ottamaan kreivittärenkin arvonimen, mutta samalla\n      luopumaan sukunimestäni de La Tour, joka on minulle yhtä rakas\n      kuin teille kaiken sen tähden, mitä olette kertonut isäni saaneen\n      kärsiä teidät naidessanne. Sen sijaan hän on antanut minulle\n      teidän sukunimenne, joka myöskin on minulle rakas, koska teitä\n      sillä tyttönä ollessanne kutsuttiin. Kun näin itseni olevan näin\n      loistavassa asemassa, pyysin tätiä lähettämään teillekin jotain\n      apua. Rohkenenko teille kertoakaan hänen vastaustansa! Mutta\n      olettehan te aina käskenyt minun pysymään totuudessa. Hän vastasi,\n      ettei teille olisi avusta paljoakaan hyötyä siinä yksinkertaisessa\n      elämässä jota vietätte, päinvastoin vain haittaa. Ensin koetin\n      vieraan käden kautta antaa teille tietoja itsestäni, koska itse en\n      osannut kirjoittaa. Mutta kun en tänne tultuani löytänyt ketään,\n      johon olisin voinut luottaa, ahkeroin yöt ja päivät oppiakseni\n      lukemaan ja kirjoittamaan, ja onkin Jumala armossaan suonut minun\n      päästä näiden taitojen perille vähässä ajassa. Ensi kirjeeni\n      uskoin kamarineitsyeni matkaan toimitettaviksi, mutta minulla on\n      syytä luulla, että nämä ovat jättäneet ne isotädilleni. Tällä\n      kertaa olen ottanut turvani erääseen ystävättäreeni koulutoverieni\n      joukossa, jonka myötäliitetyllä osotteella pyydän teidän myös\n      lähettämään minulle vastauksenne. Isotätini on minua kieltänyt\n      kirjoittelemasta kellekään koulun ulkopuolella, sillä hän pelkää\n      sen haittaavan niitä suuria tarkoitusperiä, joita hän sanoo\n      itsellään olevan minun suhteeni. Kenenkään muun ei hän salli käydä\n      minua katsomassa kuin erään vanhan herran, jonka hän sanoo olevan\n      ystävänsä ja paljon pitävän minusta. Totta puhuen en minä tästä\n      herrasta vähintäkään välitä, jos yleensä täällä kenestäkään voisin\n      pitää.\n\n      Minä elän täällä rikkauden loisteessa, enkä saata kuitenkaan\n      kutsua penniäkään omakseni. Mulle sanotaan, että jos omistaisin\n      rahaa, olisi se vain minulle vahingoksi. Yksin vaatteenikin\n      kuuluvat kamarineitsyilleni, jotka niistä riitelevät ennenkuin\n      olen niistä luopunut. Ylellisyyden helmassa elän, mutta olen\n      kuitenkin köyhempi kuin koskaan teidän joukossanne ollessani,\n      sillä minulla ei ole mitään muille antaa. Huomattuani, ettei tuo\n      suuri oppi, jota mulle tyrkytetään, ollut minulle miksikään avuksi\n      vähimmänkään hyväntyön harjottamiseen, turvauduin sukkapuikkoihin,\n      joiden käyttämiseen te onneksi olette minua opettanut. Tässä siis\n      lähetän useita pareja omakutoisia sukkia teille ja täti\n      Margareetalle, Domingolle lakin ja Marille yhden punasista\n      huiveistani. Tähän kääröön olen sitäpaitsi pannut niiden hedelmäin\n      sisälmyksiä ja kiviä, joita minulle välipalaksi tarjotaan, sekä\n      kaikenlaisten puiden siemeniä, joita olen kedoilta koonnut.\n      Täkäläisillä niityillä kasvaa paljon kauniimpia kukkia kuin\n      siellä, vaikkei niistä täällä kukaan välitä. Olen varma, että te\n      ja äiti Margareetta olette paljon tyytyväisemmät tästä\n      siemenpussista kuin piasteripussista, joka on ollut syynä meidän\n      eroomme ja minun kyyneliini. Suuri on minun iloni, kun te kerran\n      saatte nähdä omenapuiden kasvavan banaanien vierellä ja pyökkien\n      syleilevän kokospalmuja lehvillään. Silloin luulette itsenne\n      muutetuiksi takasin Normandiaan, jota niin rakastatte.\n\n      Olette käskenyt minun kertoa teille iloistani ja suruistani.\n      Mitäpä iloa minulla onkaan ollessani erotettuna teistä; ja mitä\n      suruihini tulee, koetan niitä lievittää sillä ajatuksella, että te\n      Jumalan käskystä olette minut määrännyt tähän asemaan. Katkerimmin\n      minua kuitenkin se surettaa, ettei täällä ole ketään, jonka kanssa\n      voisin puhella teistä. Minun tai oikeammin isotädin kamarineitsyet\n      -- sillä he ovat enemmän hänen kuin minun palveluksessani --\n      sanovat minulle heti, kun koetan johtaa puhetta niihin henkilöihin\n      ja asioihin, jotka ovat minulle rakkaimmat: Neiti, muistakaa että\n      olette ranskatar ja että teidän pitää unohtaa tuo villien maa. Ah,\n      pikemmin voisin unohtaa oman itseni kuin sen maan, jossa olen\n      syntynyt ja jossa te elätte! Tämä maa minusta vasta onkin villien\n      maa, sillä täällä minä elän aivan yksin enkä omaa ketään, jolleka\n      voisin kertoa siitä rakkaudesta, jota hautaan asti teitä kohtaan\n      tuntee,\n\n                                        kaikkein rakkahin äitikulta\n                                   teidän kuuliainen ja hellä tyttärenne\n                                           Virginia de La Tour.\n\n      Suljen suosioonne Marin ja Domingon, jotka lapsuudessani ovat\n      minua niin rakkaasti hoitaneet; hyväilkää myöskin puolestani\n      Fidèleä, joka löysi minut metsästä.\"\n\nPaul hämmästyi kovin, kun Virginia ei maininnut häntä kirjeessään\nsanallakaan, vaikka oli muistellut yksin talon koiraakin; poika poloinen\nei tiennyt että nainen, kirjoittipa miten pitkältä hyvänsä, vasta\nlopussa ilmaisee rakkaimman ajatuksensa.\n\nJälkikirjoituksessa Virginia suositteli nimenomaan Paulille kahta lajia\nlähettämistään siemenistä, nimittäin orvokkia ja purtojuurta. Hän antoi\nsamalla muutamia ohjeita näiden kasvien luonteesta ja sopivimmista\npaikoista, mihin niitä istuttaa. \"Orvokki\", kirjoitti hän, \"tekee pienen\ntummasti sinipunertavan kukan, joka mieluimmin kätkeytyy pensasten alle,\nmutta suloinen tuoksunsa sen pian ilmaisee.\" Virginia neuvoi istuttamaan\nsen lammikon rannalle hänen oman kokospalmunsa juurelle. \"Purtojuuri\ntaasen\", lisäsi hän, \"kasvattaa kauniin vaaleansinisen kukan, jossa on\nmustalla pohjalla valkeita pilkkuja. Se näyttää kantavan surupukua ja\nkutsutaankin sen vuoksi leskenkukaksi. Se menestyy paraiten karuilla ja\ntuulisilla paikoilla.\" Hän pyysi Paulin istuttamaan sen sille kalliolle,\nmissä he olivat yöllä viimeisen kerran puhuneet toistensa kanssa sekä\nantamaan tälle kalliolle rakkaudesta häneen nimeksi _Jäähyväisten\nkallio_.\n\nNämä siemenet hän oli sulkenut pieneen kukkaroon, jonka kutous kyllä oli\nhyvin yksinkertainen, mutta joka sai Paulille pian määrättömän arvon,\nkun hän huomasi siinä kirjaimet P. ja V. yhteenkudotuiksi hiuksista,\njotka hän heti niiden kauneudesta tunsi Virginian omiksi.\n\nTämän hellätunteisen ja jaloarvoisen neitosen kirje sai kyyneleet koko\nperheen silmiin. Hänen äitinsä vastasi hänelle kaikkien nimessä, että\nhän sai jäädä tahi palata, miten itse tahtoi, vakuuttaen heidän kaikkien\nhänen lähdettyään kadottaneen parhaan osan onnestaan ja että hän itse\noli vallan lohduton.\n\nPaul kirjoitti ystävälleen hyvin pitkän kirjeen, jossa lupasi\nsaattavansa puutarhan kyllin arvokkaaseen kuntoon häntä vastaanottamaan\nsekä kylvävänsä Europan kasvit yhteen afrikkalaisten kanssa, samatenkuin\nVirginia oli kukkaroonsa kutonut heidän molempain nimet yhteen. Vielä\nhän lähetti hänelle kypsiä kokospähkinöitä hänen omalta lammeltansa.\nMuita saaren hedelmiä hän ei tahtonut lähettää, lisäsi hän, jotta halu\nitse nähdä niiden kasvua toisi Virginian sitä pikemmin takasin. Hän\npyysi tätä nopeasti noudattamaan perheen ja nimenomaan hänen omaa\nharrasta toivomustaan, koskei hän, Paul, ystävästään erotettuna löytänyt\niloa enää mistään.\n\nPaul istutti huolellisesti, ja tosiaan mitä suurimmalla huolella, nämä\nEuropan kasvien siemenet, erittäinkin orvokin ja purtojuuren, joiden\nkukilla tuntui olevan jonkinlaista yhtäläisyyttä Virginian luonteen ja\nnykyisen olon kanssa, ja koska tämä oli juuri niitä niin lämpimästi\nsuosittanut. Mutta joko olivat ne matkalla pilautuneet tahi eivät ne\nmenestyneet tämän Afrikan osan ilmanalassa; niistä ei itänyt kuin harva,\neivätkä nekään ehtineet täysikasvuisiksi.\n\nMutta kateellisuus, joka niin usein koettaa ennättää ihmisten onnen\nedelle, varsinkin Ranskan siirtomaissa, levitti saareen huhuja, jotka\nsaattoivat Paulin kovin levottomaksi. Sen laivan miehistö, joka oli\ntuonut Virginian kirjeen, vakuutti hänen jo olevan morsiamena;\ntiedettiinpä jo sen hoviherran nimikin, jonka pidi hänet naida; jopa\njotkut sanoivat häät jo pidetyn ja itse niissä mukana olleensa.\nEnsimmältä Paul ei paljon välittänyt noitten kauppalaivureitten\npuheista, jotka niin usein levittävät vääriä huhuja minne vain saapuvat.\nMutta kun monet saaren asukkaat myötätuntoisuutta teeskennellen\nriensivät häntä lohduttamaan tämän tapauksen johdosta, rupesi hän\nkuitenkin lopulta itsekin sitä vähin uskomaan. Ilman sitä oli hän\nmuutamista lukemistaan romaaneista nähnyt petosta pidettävän vain\nleikkinä; ja kun tiesi näiden kirjain täysin todenperäisesti kuvaavan\nEuropan tapoja, pelkäsi hän rouva de La Tourin tyttärenkin siellä voivan\nturmeltua ja unohtaa entiset valansa. Nämä luulottelut tekivät hänet jo\nhyvin onnettomaksi; mutta hänen pelkonsa vielä kasvoi sen johdosta, että\nvaikka sitten puolen vuoden ajalla Europasta saapui useita laivoja, ei\nVirginialta mitään tietoja kuulunut.\n\nTuo onneton nuorukainen, jonka sydäntä kaikenlaiset ristiriitaiset\ntunteet raatelivat, tuli usein minun luokseni, vahvistaakseen tai\nhajottaakseen epäilyksiänsä minun kokemuksillani maailmasta.\n\nMinä asun, kuten olen teille kertonut, noin puolentoista peninkulman\npäässä täältä muutaman puron varrella, joka juoksee Pitkänvuoren sivua\npitkin. Siellä vietän elämääni vallan yksin, ilman vaimoa, ilman lapsia,\nilman orjiakin.\n\nSen harvinaisen onnen perästä, että olemme löytäneet sopivan\nelämäntoverin, on epäilemättä yksinäinen elämä kaikkein suotuisin\nolomuoto. Jokainen, jolla on paljon valittamista muita ihmisiä vastaan,\netsii yksinäisyyttä. Sangen huomattava seikka myöskin on, että kaikki\nristiriitaisten ajatussuuntain, turmeltuneitten tapojen tai\nhirmuvaltaisten hallitusten kautta onnettomiksi joutuneet kansakunnat\novat keskuudessaan siittäneet kokonaisia kansanluokkia, jotka ovat\nantautuneet täydelliseen yksinäisyyteen ja naimattomuuteen. Niin on\nkäynyt muinaisessa Egyptissä sen turmeluksen aikana ja Kreikassa\nbyzantiolaisen keisarivallan aikana; meidän päivinämme huomataan\nsamallaista taipumusta Italiassa ja suuressa osassa Europan itäisiä ja\neteläisiä maita. Yksinäisyys palauttaa osittain ihmisen takasin\nluonnollisen onnen helmaan eristämällä hänet yhteiskunnallisista\nonnettomuuksista. Meidän niin monien ennakkoluulojen kautta\nrikkoutuneessa yhteiskuntaelämässämme on sielu alituisen levottomuuden\nvallassa; siinä pyörii lakkaamatta tuhansittain riehuvia ja keskenään\nristiriitaisia ajatussuuntia, joiden alle tämän kurjan ja\nkunnianhimoisen yhteiskunnan jäsenet koettavat sortaa toisiansa. Mutta\nyksinäisyydessä sielu vapautuu kaikista näistä häiritsevistä, vieraista\najatuksista, siinä herää tunto itsestään, luonnosta ja kaiken luojasta.\nKuten mutaisen puron vesi ensi juoksullaan turmelee pellot joiden läpi\njuoksee, mutta sitte johonkin pieneen lampeen tullessaan seisottaa\nvetensä, jättää liejunsa pohjaan ja saa alkuperäisen kirkkautensa,\nsitten kuvastaen kuultavalla kalvollaan rantainsa vihannuuden ja\nhohtavan taivaan, siten myös yksinäisyys saattaa ruumiin ja sielun kyvyt\njälleen sopusointuun keskenään. Erakkojen luokassa voivat ihmiset\nmyöskin saavuttaa pisimmän ijän, kuten nähdään Intian bramiineista.\nVihdoin pidän yksinäisyyttä niin välttämättömänä kaikelle onnelle\nmaailmassa, että minusta tuntuu mahdottomalta, että siinä voisimme\nnauttia minkäänlaista pysyvää onnea tahi sovittaa käytöstämme millekään\nvakaalle periaatteelle, jollemme hanki itsellemme sisäistä\nyksinäisyyttä, josta ajatuksemme vain harvoin poikkeavat ja jonne\nvieraat ajatukset eivät koskaan tunkeudu. Tällä en tahdo sanoa, että\nihmisen on elettävä ehdottomasti yksinään, sillä tarpeittensa kautta hän\non yhdistetty koko ihmiskuntaan; hän on siis velvoitettu työskentelemään\nmuittenkin ihmisten hyväksi, ja kuuluu hän sitäpaitsi olentonsa kautta\nluontoon. Mutta niinkuin Jumala on jäsenemme tarkoin sovittanut sen\ntaivaankappaleen alkuaineiden mukaan jolla elämme, jalat mannerta\npolkeaksemme, keuhkot ilmaa hengittääksemme ja silmät valoa nähdäksemme,\nilman että näiden elinten käytäntöä voimme muuttaa, niin on myös Hän,\nkaiken elämän luoja, tallettanut yksinomaan itseänsä varten jaloimman\nelimistämme, sydämmen.\n\nElän siis elämääni kaukana ihmisistä, joita olin tahtonut palvella ja\njotka minua vainolla palkitsivat. Matkusteltuani monissa Europan maissa\nja joissakuissa Amerikan ja Afrikan osissa seisahduin pysyväisesti tälle\nharvasti asutulle saarelle, jonka lauha ilmanala ja yksinäisyys minua\nmiellytti. Majani, jonka rakensin metsään muutaman puun juurelle,\npeltotilkku, jonka sen eteen omilla käsilläni raivasin, ja puro, joka\njuoksee oveni ohitse, riittävät hankkimaan minulle toimeentuloni ja\nhuvini. Näitä nautintojani lisään muutamilla hyvillä kirjoilla, jotka\nopettavat minua, miten tulla paremmaksi. Niiden kautta vielä se maailma,\njonka jätin, on avullisena onneni rakentamiseen, ne kun kuvailevat\nminulle intohimoja, jotka ihmisiä kurjuuteen syöksevät; ja verratessani\nheidän kohtaloansa omaani lisäävät he onneani epäsuoralla tavalla.\nTunnen silloin olevani kuin haaksirikosta jollekin kalliolle pelastunut\nihminen, joka yksinäisyydestään katselee ulkona maailmassa riehuvia\nmyrskyjä; levollisuuttani vain enentää niiden kaukainen pauhina. Kun\nihmiset eivät enää ole minun tielläni enkä minä heidän tiellään, en\nheitä enää vihaa, vaan säälin heitä. Tavatessani jonkun kova-osaisen,\nriennän auttamaan häntä neuvoillani, niinkuin virran viertä kulkeva\nkurottaa kätensä siihen hukkuvalle raukalle. Mutta vain viattomain\nihmisten olen huomannut ääntäni kuulevan. Luonto saa turhaan huutaa\nluoksensa muita ihmisiä; kukin näistä muodostaa itselleen siitä kuvan,\njoka soveltuu hänen omille intohimoilleen. Kaiken ikänsä hän vain ajaa\ntakaa tätä harhaan vievää kuvaa, ja sitte hän syyttää taivasta\nerehdyksestä, johon itse on syypää. Niistä monilukusista kovaonnisista,\njoita olen koettanut johdattaa takasin luonnon helmaan, en ole tavannut\nketäkään, jota ei oma kurjuutensa olisi hurmannut. Ensimmältä he minua\ntarkkaavaisesti kuuntelivat, toivoen minun auttavan heitä kunniaan tai\nrikkauteen; mutta nähtyään minun tahtovan opettaa heitä tulemaan toimeen\nilman näitä, he pitivät minua itseäni kurjana olentona, joka on ajanut\ntakaa heidän vaivaista onneaan. He pilkkasivat yksinäistä elämääni,\nväittivät yksin vain olevansa hyödylliset jäsenet ihmiskunnassa ja\nkokivat kaikin voimin vetää minua pyörteeseensä. Mutta minä, vaikka\nseurustelenkin kaikkein kanssa, en usko itseäni ja sisintä olemustani\nkellekään. Usein riittää minulle vain oman itseni tutkiminen ja siitä\noppia ottaminen. Nykyisessä rauhallisessa tilassani muistelen entisiä\npyrinnöitäni, joille silloin annoin niin suuren arvon, saavuttamaani\nsuosiota, rikkautta, mainetta, nautintoja ja aatesuuntia, jotka ovat\nristiriitaiset keskenään kaikesta mitä maan päällä on. Vertaan monia\nihmisiä, joiden olen nähnyt tuimasti kiistelevän noista valhekuvista ja\njotka jo ovat menneet pois täältä katoovaisuudesta, puroni aaltoloihin,\njotka vaahdoten särkyvät rantakallioihin ja katoovat jälkiä jättämättä.\nMitä minuun tulee, annan ajan virran viedä itseäni tyynesti eteenpäin,\nkohti iankaikkisuuden ääretöntä merta; ja katsellessani luonnon\ntodellisia sopusointuja ylennän mieleni Luojan tykö, toivoen parempaa\nkohtaloa toisessa maailmassa.\n\nVaikkei metsän kätkössä lepäävästä erakkomökistäni tarjoudukaan niin\nvaihtelevia näköaloja kuin tältä ylävältä paikalta, missä nyt istumme,\non sen ympäristössä kuitenkin paljon mieltäkiinnittäviä kohtia\nnimenomaan minun laiselleni miehelle, joka mieluummin syventyy omaan\nitseensä kuin tarttuu ulkonaisiin seikkoihin. Majani vieritse juokseva\npuro kulkee suorana viivana metsän halki, niin että se näyttää pitkältä\nkanavalta, jota reunustavat kaikenlaiset lehtipuut. Siellä kasvaa\ntatamac-puita, mustapuita, omenapuita, öljy- ja kanelipuita, palmulehdot\nkurottavat siellä täällä pitkiä paljaita runkojaan enemmän kuin sadan\njalan korkeuteen, ja niiden laajat latvatupsut näyttävät muun metsän yli\nkohotessaan uudelta, paljon ylävämmältä metsältä. Köynnöskasvit\nmonimuotoisine lehtineen muodostavat puusta puuhun luikerrellen yhtäällä\nkaarevia kukkaiskäytäviä, toisaalla pitkiä vihertäviä uutimia.\nHyvänhajuisia lemuja lähtee useimmista puista ja tarttuu niin kiinteästi\nvaatteisiin, että pelkästä tuoksusta voi tuntea, ken joku hetki sitten\non kävellyt tällaisessa metsässä. Kukkimisaikana ne ovat valkeat kuin\nolisivat puoleksi lumen peittämät. Loppupuolella kesää tulee sinne\nmonenkaltaisia outoja lintuja, joita käsittämätön luonnonvaisto on\njohtanut tälle saarelle kaukaisista maista ja aavain merien takaa\netsimään täkäläisten puiden siemeniä; ja niiden höyhenloisto paistaa\nomituisesti puiden auringon ruskettamaa vihannuutta vastaan. Sellaisia\novat muitten muassa monenlaiset papukaijat ja sinikyyhkyset, joita\ntäällä sanotaan Hollannin kyyhkysiksi. Apinat, näitten metsien\nalkuperäiset asukkaat pitävät iloaan puitten tummahtavilla oksilla,\njoista niiden harmaa ja vihertävä karva ja sysimustat naamat pistävät\nsilmiin; jotkut riippuvat vain hännästä ja kieppuroivat ilmassa, toiset\nhyppivät oksalta toiselle kantaen penikoitaan sylissään. Murhaava\npyssynlaukaus ei koskaan ole pelästyttänyt näitä luonnon rauhallisia\nlapsia. Ilma kaikuu niiden ilosta ja riekunasta ynnä eräitten\nAustraalian lintujen oudosta raksutuksesta, joita ääniä metsän kaijut\netäälle kantavat. Puro, joka kohisten kulkee kallio-uomassaan metsän\nhalki, kuvastaa paikka paikoin kirkkaassa kalvossaan puiden\nkunnianarvoisen vihannuuden ja pimennot samatekuin niiden asukkaiden\nhilpeät leikit; tuhatta jalkaa etempänä se syöksyy eri kalliokerroksia\nalaspäin, muodostaen pudotessaan yhtenäisen kristallikirkkaan\nvesipatsaan, joka alhaalla särkyy vaahdoksi. Tuhansia sekanaisia hälyjä\nlähtee tästä pauhaavasta vedestä, jotka tuulten metsään ajamina tuntuvat\nmilloin pakenevan kauvas etäisyyteen, milloin lähestyvän kaikki\nyht'aikaa, huumaten kulkijan korvia kuin isojen kirkonkelloin jyminä.\nIlma, jota vetten alinomainen liikunta alati pitää puhtaana, säilyttää\npoutaisimpanakin kesäaikana tämän virran rannoilla vehmauden ja\nvilppauden, jonka vertaista harvoin tapaa saaremme korkeimmilla\nkukkuloillakaan.\n\nVähän matkaa etempänä on muuan kallio, kyllin kaukana putouksesta,\njottei sen pauhu häiritse korvia, ja kylläksi lähellä sitä, jotta voi\nnauttia sen näöstä, vilppaudesta ja etäisestä kohinasta. Toisinaan\nhelteisimpänä aikana menimme me, rouva de La Tour, Margareeta, Virginia,\nPaul ja minä, syömään päivällistä tämän kallion juurelle. Kuten aina\ntoimillaan toisten hyötyä tarkoittaen, ei Virginia syönyt yhtään\nhedelmää ulkosalla pistämättä sen siemeniä tai sydämmyksiä maahan.\n\"Niistä on nouseva puita\", sanoi hän, \"jotka tarjoovat hedelmiään\njollekin matkustajalle tai ainakin linnuille.\" Erään kerran hän syötyään\npapaijahedelmän tämän kallion juurella oli istuttanut sen siemenet\nmaahan. Pian sen jälkeen kasvoi sillä paikalla useita papaijapuita,\nniistä yksi naaraspuu, s. o. hedelmiä kantava. Virginian poislähtiessä\nei tämä puu vielä ulottunut hänen polviinsakaan saakka; mutta kun\nsellaiset kasvavat nopeasti, oli se parin vuoden päästä jo\nkahdenkymmenen jalan pituinen, ja sen varsi kannatti pyöreässä\nlatvassaan useampia kerroksia kypsiä hedelmäterttuja. Kun Paul kerran\nsattumalta tuli tälle paikalle, ihastui hän suuresti nähdessään tuon\nison puun saaneen alkunsa vähäisestä siemenestä, jonka hänen\nystävättärensä kerran oli istuttanut; mutta samalla tämä näkö hänessä\nherätti murhemieltä, sillä olihan puu todistajana Virginian\npitkällisestä poissaolosta. Esineet, jotka säännöllisesti ovat silmäimme\nedessä, eivät saata meitä huomaamaan elämän pikaista juoksua, sillä ne\nvanhenevat kanssamme huomaamattomasti; mutta ne, jotka näemme taas\nyht'äkkiä vuosien takaa edessämme, muistuttavat meille miten kiireisesti\npäiviemme virta vierii. Paul sekä ihastui että murehtui tuota raskaita\nhedelmiä kantavaa papaijapuuta katsellessaan, kuten matkamies, joka\nkauvan kotimaasta poissa-oltuaan ei enää tapaa aikalaisiaan, vaan niiden\nlapsia, jotka hänen lähtiessään vielä uinuivat äitiensä rinnoilla, mutta\nnyt jo itse ovat vakaita perheenisiä. Vuoroon hän tahtoi hakata puun\nmaahan, koska se hänelle liian elävästi muistutti Virginian pitkällistä\npoissaoloa, vuoroon muistellen Virginian jaloa tarkotusta tätä puuta\nistuttaessaan hän suuteli sen runkoa ja puheli sille rakkauden ja\nkaipauksen sanoja. Oi kallis puu, jonka jälkeläisiä vielä elää puittemme\njoukossa, olen katsellut sinua suuremmalla mielenkiinnolla ja\nkunnioituksella kuin ikänä Rooman riemuportteja! Enentäköön luonto, joka\nhävittää joka päivä kuningasten kunnianhimon muistomerkkejä, monin\nkerroin metsissämme näitä nuoren köyhän tytön ylevämielisyyden\nmuistomerkkejä!\n\nTämän papaijapuun juurella tiesin varmasti tapaavani Paulin, kun hän\ntuli minun puolelleni. Eräänä päivänä tapasinkin hänet siellä syvästi\nalakuloisena ja jouduin siellä hänen kanssaan puheluun, jonka tahtoisin\nkertoa teille kokonaisuudessaan, jollette jo ikävysty pitkistä\npoikkeemisistani, jotka sentään ikäni ja näiden viimeisten\nystävyydenosotusten takia suonette mulle anteeksi. Kerron sen teille\nkaksinpuhelun muodossa, jotta voitte arvostella tämän nuorukaisen\ntervettä luonnollista järkeä; ja teidän lienee helppo tehdä erotus\npuhujain välillä hänen kysymystensä ja minun vastausteni sisällöstä. Hän\nsanoi minulle:\n\n\"Minä olen suuressa tuskassa. Neiti de La Tourin lähdöstä on jo kulunut\nkaksi vuotta ja kaksi kuukautta, emmekä puoleen yhdeksättä kuukauteen\nole saaneet häneltä mitään tietoja. Hän on rikas ja minä köyhä; siis\nlienee hän jo minut unhottanut. Olen aikonut minäkin astua laivaan ja\npurjehtia Ranskaan palvelemaan siellä kuningasta ja siten perustamaan\nonneni; ja kun kerta olen tullut suureksi herraksi, ei neiti de La\nTourin isotäti ole kieltävä minulta nepaimensa kättä.\"\n\n*Vanhus.*\n\nOi ystäväni! Ettekö itse ole sanonut mulle olevanne alhaista syntyperää?\n\n*Paul.*\n\nÄitini on niin mulle sanonut; minä en puolestani tiedä mitä syntyperällä\ntarkotetaan. En ole koskaan havainnut, että olisin kehnompi muita, tai\nettä muut olisivat minua paremmat.\n\n*Vanhus.*\n\nSyntyperänne alhaisuus sulkee teiltä Ranskassa tien korkeihin virkoihin.\nJa mikä vielä pahempi on, se estää teitä pääsemästä mihinkään\narvokkaaseen virkaluokkaan.\n\n*Paul.*\n\nMutta olettehan itse minulle monet kerrat lausunut, että syy Ranskan\nmahtavuuteen oli se seikka, että halvinkin alamainen voi siellä\nsaavuttaa kaikki mitä halusi, ja olette myös luetellut minulle paljon\nkuuluisia miehiä, jotka pienistä oloista lähteneinä ovat tuottaneet\nisänmaalleen kunniaa. Tahdoitteko siis vain masentaa rohkeuttani?\n\n*Vanhus.*\n\nRakas poikani, mitä sanoin, sitä en ota koskaan takasin. Olen sinulle\nsanonut totuuden menneistä ajoista; mutta nyt ovat asiat aivan toisin.\nKaikki on nykyään rahalla saatavana Ranskassa, kaikki on siellä\nnykyaikana muutamien harvojen sukujen perinnöllisenä omaisuutena tai\nerityisten säätyluokkain saaliina.[1] Kuningas on aurinko, jota\nylimykset ja etuoikeutetut säädyt pilvinä ympäröivät, niin että on\nmiltei mahdotonta, että joku sen säteistä meihin sattuisi. Ennen\nmuinoin, vähemmän monimutkaisen hallinnon aikana, on sellaisiakin\nihmeitä nähty. Silloin sai kyky ja ansio kehittyä kaikilla aloilla,\nkuten viljelykselle vasta aukaistut uudismaat kantavat mehuisamman\nsadon. Mutta sellaisia suuria kuninkaita, jotka osaavat tuntea ja valita\nihmisiä, ilmestyy vain harvoin. Tavalliset kuninkaat antavat kaikissa\nteoissaan heitä ympäröiväin ylimysten ja virkakuntain vaikuttaa\nitseensä.\n\n[1] Pyydämme lukijan muistamaan, että kirja ilmestyi 1788, ja että heti\nsen jälkeen puhkesi näiden luonnottomain sääty- ja omistusolojen\nsynnyttämänä Ranskan suuri vallankumous, joka kaikista kauheuksistaan\nhuolimatta saattoi ihmisen luonnollisen arvon ja kyvyn tunnustetuksi ja\nkehityskelpoiseksi. Suom. muist.\n\n*Paul.*\n\nMutta enkö voisi löytää jonkun näistä ylhäisistä, joka minua suosisi?\n\n*Vanhus.*\n\nKen ylhäisten suosioon pyrkii, sen pitää palvella niiden kunnianhimoa ja\nmielitekoja. Teille ei se onnistuisi, sillä olette ilman suurta\nsyntyperää ja sitäpaitsi olette liian rehellinen.\n\n*Paul.*\n\nMutta minä olen tekevä sellaisia urotöitä, pitävä niin uskollisesti\nsanani ja täyttävä niin tunnollisesti velvollisuuteni, olen niin innokas\nja luotettava ystävyydessäni, että ansioni nojalla tulen otetuksi jonkun\nsellaisen ylimyksen perheeseen, kuten on käynyt vanhoina aikoina, joista\nolette antanut minun lukea.\n\n*Vanhus.*\n\nOi rakas ystäväni! Vanhassa Kreikassa ja Roomassa pitivät ylimykset\nnäitten valtioiden rappeutumisenkin aikana hyviä avuja suuressa\narvossa; meillä on sitävastoin kyllä ollut joukko kansasta nousseita,\nkaikin puolin eteviä miehiä, mutta niistä en tiedä yhtäkään, joka olisi\ntullut otetuksi johonkin ylhäiseen perheeseen. Ilman kuninkaitamme\nolisivat hyveet Ranskassa ikuisiksi tuomitut rahvaanomaisiksi. Kuten\nolen sanonut, antavat he niille joskus arvoa, kun niitä jossakin\nhavaitsevat; mutta nykypäivinä annetaan niille kuuluvat kunniasijat vain\nrahasta.\n\n*Paul.*\n\nJollen löydä sellaista ylimystä, koetan pyrkiä jonkun virkakunnan\nsuosioon. Omistan tykkänään siinä vallitsevan hengen ja mielipiteet ja\nsaatan sen rakastamaan itseäni.\n\n*Vanhus.*\n\nTulette siis tekemään kuten muutkin ihmiset; myötte vakaumuksenne\nsaavuttaaksenne onnea?\n\n*Paul.*\n\nOi, en suinkaan! Olen etsivä yksinomaan totuutta.\n\n*Vanhus.*\n\nNo, sitte saatte rakkauden sijaan niittää vihaa. Muutenkaan eivät\nvirkakunnat paljon välitä totuuden ilmitulemisesta. Yleisestä\nmielipiteestä eivät kunnianhimoiset ihmiset huoli, kunhan vain saavat\nhallita.\n\n*Paul.*\n\nVoi kuinka onneton olenkaan, kun kaikki käy mulle vastoin! Olen tuomittu\nviettämään elämäni halpa-arvoisessa työssä, kaukana Virginiasta. -- Ja\nhän huoahti raskaasti.\n\n*Vanhus.*\n\nJumala olkoon teidän ainoa suojelijanne ja koko ihmisyys se virkakunta,\njohon astutte! Pysykää alati uskollisena kummallekin näistä! Perheillä,\nvirkaluokilla, kansoilla ja kuninkailla, kaikilla on omat\nennakkoluulonsa ja intohimonsa, ja usein niitä saa palvella paheitten\navulla; mutta Jumala ja ihmisyys vaativat meiltä vain hyveitä.\n\nJa miksi oikeastaan tahdotte pyrkiä muita etevämmäksi? Se ei ole mikään\nluonnollinen tunne, sillä jos se jokaista ohjaisi, olisi meillä kaikkien\nsota kaikkia vastaan. Tyytykää täyttämään tehtävänne siinä asemassa\nmihin Sallimus teidät on asettanut; siunatkaa kohtaloanne, joka sallii\nteidän säilyttää omantuntonne levollisena, eikä pakota teitä isoisten\ntavoin antamaan onnenne riippua alhaison vaihtelevista mielipiteistä,\ntai alhaisten tavoin alistumaan ylimystön tahdolle voidaksenne elää.\nElätte maassa ja olosuhteissa, missä toimeentulonne ei vaadi teitä\npettämään, huikentelemaan ja halventamaan itseänne kuten useimpia\nniistä, jotka etsivät Europassa onneaan; missä säätynne ei tukahuta\nhyveitänne; missä voitte rankaisematta olla hyvä, tosi, vakaa, neuvokas,\nkärsivällinen, kohtuullinen, siveä, armelias ja hurskas, ilman että\nmikään irvihammas tekisi pilkkaa viisaudestanne, joka vasta on\nnupussaan. Taivas on antava teille vapautta, terveyttä, hyvän omantunnon\nja hyviä ystäviä. Kuninkaat, joiden suosiosta kunnianhimoisesti\nuneksitte, eivät ole niin onnelliset.\n\n*Paul.*\n\nAh, minulta puuttuu Virginia! Hänettä minulla ei ole mitään, mutta hänet\nsaadessani omistan kaikki. Hän yksin on minulle suku, kunnia ja\nrikkaus. Mutta koska hänen sukulaisensa tahtoo hänet naittaa miehelle,\njolla on mainehikas nimi, ja koska opinnoista ja kirjoista tulee\nviisaaksi ja kuuluisaksi, niin tahdon minä opiskella! Tahdon saavuttaa\nlaajoja tietoja ja niillä isänmaatani hyödyttää, ketäkään\nvahingoittamatta ja kestään riippumatta; tahdon tulla kuuluisaksi, ja\nmaineeni on silloin omaa ansiotani.\n\n*Vanhus.*\n\nPoikani, suuri nero on vielä harvinaisempi lahja kuin syntyperän etevyys\nja rikkaus, ja epäilemättä on se kaikista suurin lahja, koska sitä ei\nvoi koskaan riistää omistajaltaan, vaan hankkii se tälle yleistä\nkunnioitusta. Sitä hankitaan vain kaikenlaisten kieltäymysten kautta,\nmitä hienoimmalla tunteellisuudella, joka tekee meidät onnettomiksi\nsisäisesti ja ulkonaisestikin aikalaistemme vainojen takia. Valtiomies\nei Ranskassa kadehti sotilaan kunniaa eikä sotilas merimiehen; mutta\nkaikki asettuvat siellä tiellenne, sillä jokainen luulottelee\nomistavansa neroa. Sanotte tahtovanne hyödyttää ihmisiä? Mutta ken saa\nmaatilkun kasvamaan viljaa yhden lyhteen enemmän kuin ennen, tekee\nihmisille suuremman hyödyn kuin se, joka kirjoittaa heille kirjan.\n\n*Paul.*\n\nAh, hän joka istutti tämän papaijapuun, on antanut näitten metsien\nasukkaille suuremman lahjan kuin jos olisi lahjoittanut heille\nkokonaisen kirjaston.\n\nNäin sanoen hän ihastuneena syleili ja suuteli puuta.\n\n*Vanhus.*\n\nKirjoista paras, Evankeliumi, joka saarnaa yhdenvertaisuutta,\nystävyyttä, inhimillisyyttä ja sovintoa, on vuosisatojen kuluessa ollut\neuropalaisilla julmuuksien peitteenä.\n\nKuinka paljon yleistä ja yksityiskohtaista hirmuvaltaa saarnataankaan\nvielä sen pyhässä nimessä maan päällä! Tätä nähdessään voiko kenkään\nkerskailla hyödyttäneensä ihmisiä jollain kirjalla? Muistatteko vielä,\nminkä kohtalon useimmat viisautta julistaneet filosoofit ovat saaneet\npalkakseen? Homeros, joka puki viisautensa niin kaunismuotoisiin\nsäkeihin, sai koko elinaikansa kerjätä almuja. Sokrateen, joka antoi\nateenalaisille niin ihania opetuksia sekä puheillaan että tavoillaan,\ntuomitsivat nämä tyhjentämään myrkkypikarin. Hänen jalon oppilaansa\nPlatonin heitti orjuuteen sama ruhtinas, joka häntä oli suojellut; ja\nennen heitä sai Pytagoras, joka vaati inhimillistä kohtelua\neläimellekin, osakseen polttorovion Krotonissa. Mutta miksi kauvemmin\npuhua? Suurin osa näistä suurista nimistä on säilynyt meidän päiviimme\njollakin pilkallisella piirteellä rumennettuna, joka muka osottaa heidän\nluonteenominaisuuttaan ja josta kiittämätön ihmiskunta juuri on heidät\ntuntevinaan; ja jos joukosta joidenkuiden maine on pysynyt eheänä ja\npuhtaana meidän aikaamme asti, on se vain sen vuoksi, että asianomaiset\novat eläneet etäällä aikalaistensa seurasta, ollen niiden kuvapatsaiden\nkaltaisia, joita vallan ehjinä kaivetaan esiin Kreikan ja Italian\nmantereesta ja jotka maan poveen kätkettyinä ovat säästyneet\nraakalaisten raivolta. Näette siis että tieteiden myrskyistä mainetta\nsaavuttaakseen ihmisen tarvitsee omistaa hyveitä sekä alttiutta\nuhraamaan oman henkensäkin sen edestä. Mutta luuletteko tällaisen\nmaineen saavuttavan arvonantoa Ranskan rikkaiden ja mahtavien puolelta?\nHekö paljoa välittäisivät tiedemiehistä, joille tieteensä ei tuota\nkunnioitusta isänmaassaan, ei korkeita virkoja eikä pääsyä hoviin! Tämä\ninha vuosisata hylkii kaikkea, mikä ei luo rikkautta ja hekumallisia\nnautintoja; mutta oppi ja hyve eivät tuota mitään arvopaikkoja, sillä\nvaltiossa on kaikki rahalla saatavana. Ennen palkittiin niitä kirkon,\nesivallan ja hallinnon viroilla; nykypäivinä kelpaavat ne vain kirjojen\nkyhäämiseen. Mutta tämä hedelmä, jota maailma niin ylenkatsoo, on aina\ntaivaallisen alkuperänsä arvoinen. Juuri nämä kirjat ovat luodut\nvalaisemaan muuten niin pimeää elämää, lohduttamaan onnettomia,\nvalistamaan kansoja ja lausumaan totuuden itse kuninkaillekin. Se on\nkieltämättä ylevin tehtävä, minkä taivas kuolevaiselle voi uskoa. Ketä\nei lohduttaisi vääryyttä tai halveksumista niiden puolelta kärsiessään,\njoiden hallussa onnen aarteet ovat, ajatus siitä, että hänen teoksensa\ntulevat kautta vuosisatojen kaikissa kansakunnissa olemaan salpana\nerhetyksille ja hirmuvaltaisuuksille, ja että sen pimeyden povesta,\njonka keskellä hän on elänyt, hänen nimensä on sädehtivä loisteella,\njoka himmentää kuningastenkin kunnian, joille ylistäjänsä imarmielin\novat pystyttäneet pian unhoon häipyviä muistomerkkejä?\n\n*Paul.*\n\nAh, en pyytäisi tätä kunniaa muun kuin vain Virginian vuoksi, jonka\nsiten saattaisin rakkaaksi koko maailmalle! Mutta te, joka tiedätte niin\npaljon, sanokaa minulle, joudummeko me koskaan naimisiin. Tahtoisin olla\nviisas, voidakseni ainakin tietää mitä vast'edes tapahtuva on.\n\n*Vanhus.*\n\nKenpä, poikaseni, enää tahtoisikaan elää, jos tuntisi tulevaisuuden?\nYksi ainoakin ennakolta arvattu onnettomuus jo tuottaa meille niin\npaljon turhia huolia! Tieto varmasta onnettomuudesta myrkyttää meiltä\nkaikki sen edellä käyvät päivät. Ei pidä edes liian tarkasti tutkia\nmeitä lähinnä ympäröiviä asioita; taivas, joka antoi meille ymmärryksen\nhuomataksemme tarpeitamme, on antanut meille tarpeemmekin pannakseen\nrajan ymmärryksellemme.\n\n*Paul.*\n\nSanoitte rahalla voitavan Europassa saada arvoa ja kunniapaikkoja.\nMatkustan siis tästä Bengaliin rikastumaan, niin että sitte voin lähteä\nPariisiin naimaan Virginian. Astun jo heti paikalla laivaan.\n\n*Vanhus.*\n\nMitä! Jättäisittekö hänen äitinsä ja omanne!\n\n*Paul.*\n\nOlettehan itse neuvonut minua matkustamaan Intiaan.\n\n*Vanhus.*\n\nVirginia oli silloin täällä. Mutta nyt olette te oman äitinne ja hänen\näitinsä ainoa tuki.\n\n*Paul.*\n\nVirginia kyllä saa rikkaan sukulaisensa auttamaan heitä.\n\n*Vanhus.*\n\nRikkaat eivät välitä muista kuin niistä, jotka tuottavat heille kunniaa\ntäällä maailmassa. Heillä on köyhiä sukulaisia, jotka ovat vielä\nsäälittävämmässä asemassa kuin rouva de La Tour, nämä kun ilman apua\nheidän puoleltaan saavat uhrata vapautensakin leivän edestä ja viettää\nelämänsä luostareihin sulettuina.\n\n*Paul.*\n\nMillainen maa tuo Europa onkaan! Oi, on vallan välttämätöntä, että\nVirginia palajaa kotiin. Mitä hyötyä hänellä on rikkaasta\nsukulaisestaan? Hän oli niin tyytyväinen näissä majoissa eläessään, niin\nsievä ja kyllin korea punanen huivi tai kukkaskiehkura päässään! Palaa\ntakasin, Virginia! Jätä palatsisi ja ylhäinen asemasi! Tule takasin\nnäille kallioille, näiden metsäin ja meidän omain kokospalmujemme\nvarjoon. Voi sentään, ehkäpä olet tällä hetkellä onnetonkin!... (Ja hän\npurskahti itkuun.) -- Isäni, elkää salatko mitään: jos ette voi sanoa\nminulle voinko saada hänet vaimokseni, niin ilmaiskaa minulle ainakin\nrakastaako hän vielä minua, eläessään siellä korkeain herrain parissa,\njotka puhuvat kuninkaankin kanssa ja saavat alati nähdä häntä!\n\n*Vanhus.*\n\nOi ystäväni, olen varma että hän teitä rakastaa; tiedän sen monestakin\nsyystä, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän on niin jalo-avuinen. --\nMinun näin puhuessani hän kavahti kaulaani vallan hurmaantuneena ilosta.\n\n*Paul.*\n\nMutta uskotteko Europan naisten olevan niin kavalia kuin heitä niissä\nnäytelmissä ja kirjoissa kuvaillaan, joita olette antanut minun lukea?\n\n*Vanhus.*\n\nNaiset ovat kavalia niissä maissa, missä miehet ovat hirmuvaltiaita.\nKaikkialla siittää julmuus petosta.\n\n*Paul.*\n\nMiten voidaan naisia kohdella julmasti?\n\n*Vanhus.*\n\nSiten että heidät naitetaan omaa mieltään kysymättä, nuoria tyttöjä\nvanhuksille ja hienotunteisia naisia kylmäkiskoisille miehille.\n\n*Paul.*\n\nMiksi ei naiteta niitä keskenään, jotka toisilleen sopivat, nuoria\nnuorten kanssa ja rakastavia rakastajainsa kanssa?\n\n*Vanhus.*\n\nSiksi ett'eivät useimmat Ranskan nuorista miehistä ole kyllin varakkaita\nvoidakseen mennä naimisiin ja etteivät he siksi tule ennenkuin vasta\nvanhoina. Nuorina he viettelevät lähimmäistensä vaimoja; ijäkkäinä ollen\neivät he voi saavuttaa puolisoidensa rakkautta. Nuorina ollessaan he\nitse ovat pettäneet; vanhoiksi tultuaan he itse vuorostaan tulevat\npetetyiksi. Se on maailman yleinen laki ja järjestys: yksi ylellisyys\non aina toiselle vastapainona. Siten elävät useimmat Europan asujamet\nkaksinkertaisessa epäjärjestyksessä; ja tämä epäjärjestys kasvaa\nyhteiskunnassa samassa määrässä kuin varallisuus kokoutuu vain muutamien\nharvojen käsiin. Valtio on kuin puutarha, jossa pienet puut eivät voi\nkasvaa, jos on liian paljon isoja puita niitä varjoomassa; mutta tässä\non kuitenkin se erotus, että puutarha voi olla kaunis, vaikka siinä on\nvain vähän suuria puita, mutta valtion onnellisuus riippuu aina\nalamaisten paljoudesta ja yhdenvertaisuudesta, eikä vain muutamista\nharvoista rikkaista.\n\n*Paul.*\n\nMutta miksi miehen pitää olla rikas voidakseen mennä naimisiin?\n\n*Vanhus.*\n\nJotta voisi kuluttaa päivänsä ylellisyydessä, tarvitsematta panna rikkaa\nristiin.\n\n*Paul.*\n\nMiksikä hän ei työtä tekisi? Teenhän minä niin mielelläni työtä!\n\n*Vanhus.*\n\nSen vuoksi että Europassa ruumiillista työtä pidetään häpeällisenä; sitä\nkutsutaan siellä koneelliseksi työksi. Juuri maanviljelys on siellä\nhalveksituin kaikista ammateista. Käsityöläinen on jo paljon suuremmassa\narvossa pidetty kuin talonpoika.\n\n*Paul.*\n\nMitä! Se elinkeino, josta ihmiset elävät, on halveksittu Europassa! En\ntätä ollenkaan ymmärrä.\n\n*Vanhus.*\n\nTotta kyllä; luonnon helmassa kasvaneen ihmisen on mahdotonta käsittää\nyhteiskunnan turmelusta. Voi helposti luoda itselleen kuvan\njärjestyksestä, muttei epäjärjestyksestä. Kauneudella, hyveellä ja\nonnella on kaikilla määränsä, mutta rumuus, pahe ja onnettomuus ovat\nmäärää vailla.\n\n*Paul.*\n\nRikkaat ihmiset ovat siis hyvin onnellisia. He eivät missään kohtaa\nvastuksia, he voivat ylenmäärin hankkia nautintoa niille, joita\nrakastavat.\n\n*Vanhus.*\n\nHe ovat enimmäkseen vallan kyllästyneet nautintoihinsa, koska näiden\nhankkiminen ei tuota heille mitään vaivaa. Ettekö ole huomannut, että\nlepo tuottaa nautintoa vain väsyneelle, ruoka vain nälkäiselle, juoma\nvain janoiselle? No niin, rakkauden ja vastarakkauden nautinto\nsaavutetaan samaten ainoastaan monien kieltäymysten ja uhrausten kautta.\nRikkautensa riistävät rikkailta ihmisiltä kaikki nämä nautinnot, ne kun\nsurmaavat heiltä kaikki tarpeet edeltä käsin. Tähän tulee vielä lisäksi\nheidän joutilaisuuttaan seuraava ikävystyminen, ylpeys, jonka heidän\nylellisyytensä synnyttää ja joka ei kärsi vähintäkään kieltäymystä,\nvaikkeivät rajuimmatkaan nautinnot heitä enää tyydytä. Tuhansienkaan\nruusujen tuoksu ei miellytä kuin vähän aikaa; mutta kipu yhden ainoan\nokaan pistosta tuntuu kauvan jälkeenpäin. Yksikin onnettomuus keskellä\nkaikkia nautintoja on rikkaille tällainen orjantappuran oas keskellä\nkukkien paljoutta. Köyhille sitävastoin on pienikin nautinto keskellä\nheidän murheitaan kuin kukkanen okaiden keskellä; he tuntevat sen\nelävästi, sillä jokaista vaikutelmaa lisäävät sen vastakohdat. Luonto\npitää kaikkia ilmiöitä keskenään tasapainossa. Kummanko tilan siis\npidätte parempana, senkö ettei enää ole juuri mitään toivottavana vaan\nkaikki pelättävänä, vai senkö ettei paljo mitään ole pelättävänä vaan\nkaikki toivottavana? Edellisessä tilassa ovat rikkaat, jälkimmäisessä\nköyhät. Mutta nämä molemmat äärimmäisyydet ovat yhtä vaikeat ihmisen\nkestää, sillä hänen tosi onnellisuutensa on kohtuullisuudessa ja\nhyveissä.\n\n*Paul.*\n\nMitä tarkotatte hyveellä?\n\n*Vanhus.*\n\nPoikani, te joka työllänne elätätte vanhempianne, ette kaipaa siihen\nselitystä. Hyvettä me harjotamme, kun teemme työtä toisten hyväksi,\nkelvataksemme yksinomaan Jumalalle.\n\n*Paul.*\n\nOi kuinka hyväavuinen Virginia siis onkaan! Hyvettä noudattaen on hän\ntahtonut tulla rikkaaksi, voidakseen sitte vain toisille tehdä hyvää.\nSen vuoksi hän läksi saareltamme, ja sen vuoksi hän myöskin on palaava.\n\nAjatus Virginian pian tapahtuvasta palauksesta sytytti niin tämän\nnuorukaisen mielikuvituksen, että kaikki hänen epäilyksensä katosivat.\nVirginia ei siis ollut kirjoittanut, koska hän jo oli tulossa takasin.\nEi kulunut kauvan, ennenkun Europasta voisi saapua kotiin näin hyvällä\ntuulella! Hän luetteli mielessään laivoja, jotka olivat suorittaneet\ntämän neljäntuhannen viidensadan peninkulman pituisen matkan vähemmässä\nkuin kolmessa kuukaudessa. Se laiva, jolla Virginia tulisi, ei\ntarvitsisi enempää kuin kaksi kuukautta. Olivathan laivanrakentajat\nnykyään niin taitavia ja merimiehet niin sukkelia! Hän puheli\nvarustuksista, joihin hän oli ryhtyvä ystävänsä vastaanottoa varten,\nuudesta asunnosta, jonka hän rakentaisi, niistä huvituksista ja\nyllätyksistä, joita hän Virginialle joka päivä valmistaisi, sittekun\ntämä oli tullut hänen vaimokseen. Hänen vaimokseen!... Tämä aatos vallan\nhuumasi hänet. \"Sitte ainakaan, isäni\", sanoi hän minulle, \"ei teidän\nenää tarvitse tehdä mitään, jollette omaksi huviksenne. Virginia kun on\nrikas, ostamme me paljon orjia, jotka työskentelevät meidän hyväksemme.\nTeidän pitää aina olla parissamme, eikä ole teillä oleva huolta muusta\nkuin omasta viihtymisestänne ja hauskuudestanne.\" Ja ilosta vallan\nsuunniltaan hän lähti kertomaan perheelleen tästä haavekuvasta, joka\nhänet nyt oli hurmannut.\n\nMutta suuria toiveita seuraa pian suuri pelko. Rajut intohimot heittävät\nsielua aina yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Usein, jopa heti\nseuraavana päivänä palasi Paul tyköni hyvin huolestuneen näköisenä ja\npuheli minulle: \"Virginia ei kirjoita minulle mitään. Jos hän olisi\ntodella lähtenyt Europasta, olisi hän siitä minulle ilmoittanut. Ah,\nhuhut, joita hänestä on kerrottu, ovat sittekin liian tosia! Hänen\ntätinsä on varmaankin naittanut hänet jollekin ylhäiselle herralle.\nRikkaudenhimo on hänetkin turmellut kuten monen muun. Noissa kirjoissa,\njoissa niin hyvin naisia kuvataan, on hyvettä olemassa vain romaanin\naiheena. Jos Virginialla sitä todella olisi ollut, ei hän olisi luopunut\näidistään ja minusta. Minun alati ajatellessani häntä niin kauvan kuin\nelän, on hän unhottanut minut. Sill'aikaa kun minä suruuni kuihdun, hän\nvain huvittelee. Voi, tämä aatos vie minut epätoivoon! Mikään työ ei\nenää miellytä minua, kaikki ihmiset minua ikävystyttävät. Jospa Jumala\nedes sallisi sodan puhjeta Intiassa! Sinne lähtisin kuolemaan.\"\n\n\"Rakas poikani\", vastasin hänelle, \"sellainen rohkeus, joka heittää\nmeidät kuoleman suuhun, on vain hetkellistä rohkeutta. Usein se saa\nalkunsa ihmisten tyhjistä suosionosotuksista. Mutta on olemassa\ntoisellaista rohkeutta, harvinaisempaa ja tarpeellisempaa, joka auttaa\nmeitä ilman todistajia ja kiitoksen toivoa kestämään elämän\njokapäiväisiä vastoinkäymisiä: se on kärsivällisyys. Se ei taivu muiden\nihmisten mielipiteiden eikä omain intohimojemme yllytyksiin, vaan yksin\nJumalan tahtoon. Kärsivällisyys on hyveitten rohkeutta.\"\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"minulla ei siis ole hyveitä lainkaan! Kaikki asiat\nminua rasittavat ja saattavat minut epätoivoon.\"\n\n\"Sellaista hyvettä\", vastasin, \"joka aina on yhtenäinen, pysyvä ja\nmuuttumaton, ei ole annettu meidän ihmisten osaksi. Keskellä moninaisten\nintohimojemme riehunaa järkemme usein hämmentyy ja pimentyy; mutta onpa\nvalotorneja, joista saatamme uudelleen sytyttää soihtumme: ne ovat\ntieteet.\n\nTieteet, poikaseni, ovat meille taivaallinen apu. Ne ovat sen viisauden\nsäteitä, joka maailmankaikkisuutta ohjaa; ja taivaallisen taidon\nvalaisemana on ihmisen onnistunut kiinnittää niitä maahan. Päivän\nsäteitten tavoin ne meitä valaisevat, ilahuttavat ja lämmittävät, sillä\nne ovat jumalallinen tuli. Kuten tuli ne saattavat koko luonnon\nalamaiseksemme. Niiden kautta me yhdistämme lähellemme kaikki seikat,\nkaikki paikat, kaikki ihmiset ja kaikki ajat. Ne kutsuvat meitä takasin\ninhimillisen elämän järjestykseen. Ne hillitsevät himoja, ne\ntukehuttavat paheita, ne kiihottavat hyveihin niiden jalojen miesten\nantamain esimerkkien kautta, joita ne ylistävät ja joiden\nkunnianarvoisia kuvia ne alati meille esittelevät. Ne ovat taivaan\ntyttäriä, jotka astuvat alas maan päälle lievittämään ihmiskunnan\nkärsimyksiä. Nuo suuret kirjailijat, joihin ne ovat innostusta valaneet,\novat aina ilmautuneet aikakausina, jotka ovat olleet ihmiskunnalle\nvaikeimmat kestää, raakuuden ja tapainturmeluksen aikoina. Rakas\npoikani, tieteet ovat lohduttaneet miehiä, jotka ovat olleet vielä\nonnettomammassa asemassa kuin te nyt; sellaisia ovat olleet Xenofon,\njoka karkotettiin maanpakolaisuuteen tuotuaan kotimaahan kymmenentuhatta\nkreikkalaista; Scipio Africanusta väsyttivät roomalaisten herjaukset,\nLucullusta heidän eripuraisuutensa ja Catinatia hovin kiittämättömyys.\nKreikkalaiset, jotka kaikessa olivat niin kekseliäät, olivat asettaneet\njokaiselle eri tieteitä edustavista Runottarista osan ymmärryksestämme\nhallittavaksi; meidän on siis niiden haltuun annettava intohimomme,\njotta ne pitäisivät niitä kurissa. Niillä on sielunvoimiimme nähden sama\ntehtävä kuin Tuntien haltijoilla, jotka valjastivat ja ajoivat\nauringonjumalan hevosia.\n\nLukekaa siis kirjoja, poikani. Viisaat miehet, jotka niitä ennen meitä\novat kirjoittaneet, ovat edellämme astuneet kovanonnen polkuja,\nojentavat meille kätensä ja kutsuvat meitä seuraansa, konsa kaikki\nelävät meidät hylkäävät. Hyvä kirja on hyvä ystävä.\"\n\n\"Oi\", huudahti Paul, \"minun ei tarvinnut oppia lukemaan niin kauvan kuin\nVirginia oli täällä! Hän ei ollut minua oppineempi; mutta kun hän\nkatsahti minuun ja kutsui minua ystäväksensä, oli minun mahdoton olla\nsurullinen.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasin, \"ei löydykään sen miellyttävämpää ystävää kuin\nmorsian, joka meitä lempii. Naisella on sitä paitsi aina hilpeää\niloisuutta, joka hälventää miehen murheet. Hänen sulonsa haihduttavat\nsynkät aaveet mielestämme. Hänen kasvoillansa päilyy aina suloinen\nlumousvoima ja luottamus. Mikä ilo ei olisi lisäytynyt hänen ilostansa?\nMikä otsa ei kirkastuisi hänen hymystänsä? Mikä viha voisi vastustaa\nhänen kyyneleitänsä? Virginia palaa paljon viisaampana kuin te olette.\nHän on varmaan hyvin hämmästyvä nähdessään, ettei puutarha ole vielä\ntäydessä kunnossa -- hän, joka ei muuta ajattele kuin sen kaunistamista,\nhuolimatta sukulaisensa vainouksista siellä kaukana äidistänsä ja\nmeistä.\"\n\nAjatus Virginian piakkoisesta palaamisesta rohkaisi uudelleen Paulin\nmieltä, ja hän ryhtyi taasen peltotöihinsä. Hän tunsi tuskainsakin\nkeskellä itsensä onnelliseksi, kun sai saattaa työnsä sellaiseen\nloppuun, joka miellytti hänen palavaa rakkauttansa.\n\nEräänä aamuna, päivän valjetessa (se oli joulukuun 24 päivänä 1744) Paul\nnäki ylösnoustuaan valkean lipun liehuvan Vartijavuorella. Se oli\nmerkkinä, että merellä joku laiva oli tullut näkyviin. Paul juoksi\nkaupunkiin kuulustelemaan, oliko sillä mitään tietoja tuotavana\nVirginiasta. Hän jäi sinne odottamaan satamaluotsia, joka tavallisuuden\nmukaan oli purjehtinut vastaan merelle tunnustelemaan laivaa. Tämä mies\npalasi vasta illalla. Hän kertoi kuvernöörille, että laiva, josta\ntulomerkki oli annettu, oli _Saint-Géran_, kantava seitsemänsataa tonnia\nja päällikkönään kapteeni Aubin; että se oli vielä neljän peninkulman\npäässä maasta ja laskisi vasta seuraavan päivän iltapuolella\nPort-Louis'n satamaan, jos tuuli olisi suotuisa. Tällöin oli vielä ilma\naivan tyven. Luotsi jätti kuvernöörille kirjeet, jotka laiva oli tuonut\nRanskasta. Niistä oli yksi rouva de La Tourille, Virginian käsialalla\nkirjoitettu. Paul sen heti sieppasi, suuteli sitä innostuneena, pisti\nsen taskuunsa ja juoksi kotiinsa. Jo kaukaa nähtyään omaisensa, jotka\nodottivat hänen palaamistaan Jäähyväisten kalliolla, heilutti hän\nkirjettä korkealla ilmassa, voimatta puhua sanaakaan; ja heti\nkokoutuivat kaikki rouva de La Tourin majaan saamaan selkoa kirjeen\nsisällöstä. Virginia kertoi siinä äidillensä, miten pahasti isotätinsä\noli menetellyt hänen suhteensa, ensin tahtoen naittaa hänet väkisin,\nsitte tehden hänet perinnöttömäksi ja viimein lähettäen hänet takasin\nsellaiseen aikaan, jolloin hän voi saapua Isle de Franceen vasta\nmyrskyisenä vuodenaikana; turhaan oli hän koettanut lepyttää tätiään\nmuistuttamalla missä kiitollisuudenvelassa hän oli äidilleen ja\nlapsuudentuttavilleen, mutta oli häntä vain pidetty puolihupsuna\ntyttönä, jonka pää oli sekasin romaanihaaveista; hänen hellin toiveensa\noli nyt vain saada nähdä ja syleillä rakkaita omaisiaan, ja olisi hän\ntyydyttänyt tämän halunsa jo samana päivänä, jos kapteeni olisi sallinut\nhänen astua luotsin veneeseen. Tämän oli kapteeni kuitenkin kieltänyt,\nkoska maihin oli vielä pitkältä ja meri aaltoili vahvasti, vaikka ilma\nolikin tyyni.\n\nTuskin oli kirje saatu luetuksi, kun koko perhe riemuiten huusi:\n\"Virginia on tullut!\" Emännät ja palvelijat, kaikki halailivat\ntoisiansa. Rouva de La Tour sanoi Paulille: \"Rakas poikani, käy sinä\nilmoittamaan naapurillemme Virginian tulosta.\" Samassa Domingo sytytti\ntulisoihdun ja läksi Paulin kera astumaan minun asuntoani kohti.\n\nKello saattoi olla kymmenen tienoilla illalla. Olin juuri sammuttanut\nlamppuni ja käynyt levolle, kun mökkini seinäraoista näin tulen\nvälkkyvän metsässä. Pian sen jälkeen kuulin Paulin äänen kutsuvan minua.\nNousin vuoteeltani ja olin tuskin saanut vaatteet päälleni, kun Paul\nhurjana ilosta ja aivan hengästyneenä syöksyi kaulaani sanoen:\n\"Lähtekäämme, lähtekäämme pian, Virginia on tullut takasin! Menkäämme\nsatamaan, sillä laiva voi laskea sinne jo päivän koittaissa.\"\n\nPaikalla lähdimme matkaan. Kulettuamme Pitkänvuoren sivulla olevan\nmetsän halki ja astuessamme Pamplemoussen tietä pitkin satamaan päin,\nkuulin jonkun käyvän jälessämme. Se oli muuan neekeri, joka astui\neteenpäin nopein askelin. Hänen saavuttuaan meidän kohdallemme, kysyin\nmistä hän tuli ja minne hänellä oli niin kiire. Hän vastasi: \"Tulen\nsiitä saaren piirikuonasta, jota kutsutaan Kultahiedan rannikoksi, ja on\nminut lähetetty ilmoittamaan kuvernöörille, että eräs Ranskasta tullut\nlaiva on laskenut ankkuriin Ambra-saaren kohdalla. Se ampuu\ntykinlaukauksia pyytäen apua, sillä meri käy hyvin rajusti.\" Näin\npuhuttuaan mies jatkoi matkaansa sen enempää enää seisahtumatta.\n\nMinä sanoin silloin Paulille: \"Käykäämme Kultahiedan piirikuntaan\nVirginialle vastaan; tästä on sinne vain kolmen peninkulman matka.\"\nOhjasimme siis kulkumme saaren pohjoisosaan päin. Oli vallan\ntukehuttavan kuuma. Kuu oli noussut taivaalle, ja sen ympärillä nähtiin\nkolme suurta mustaa kehää. Taivas oli hirvittävän pimeä. Tiheään\nvälähteleväin salamain valossa näkyi paksuja, synkkiä ja matalalla\nliiteleviä pilvenröykkiöitä, jotka kulkivat mereltä päin saaren\nkeskustaa kohden suurella nopeudella, vaikkei maalla tuntunut tuulen\nhiventäkään. Astuessamme eteenpäin olimme kuulevinämme etäältä ukkosen\njyrinää; mutta tarkemmin sitä kuunneltuamme erotimme tykinlaukauksia,\njoita kaiku monin kerroin toisteli. Tuo kaukainen ampuminen ja taivaan\nkaamea näky saivat minut pelosta värisemään. En voinut enää epäilläkään\nampumisen olevan hätämerkkinä vaarassa olevasta laivasta. Puoli tuntia\nmyöhemmin emme sitä enää kuulleet; mutta tämä vaikeneminen tuntui\nminusta vielä kammottavammalta kuin edellä käynyt haikea jylinä.\n\nMe joudutimme kulkuamme virkkamatta sanaakaan ja tohtimatta ilmaista\ntoisillemme pahoja aavistuksiamme. Keskiyön aikaan saavuimme vallan\nhiestyneinä Kultahiedan rannikolle. Aallot särkyivät rantaa vastaan\nhuumaavalla pauhulla, peittäen kalliot ja lakeat hietasärkät häikäisevän\nvalkealla vaahdolla ja säkenöitsevillä kipenillä. Vaikka olikin pilkko\npimeä, erotimme tuossa fosforinhohteisessa valaistuksessa\nkalastajaveneet, jotka olivat vedetyt korkealle hiekalle.\n\nJonkun matkan päässä täältä näimme metsän reunalla valkean, jonka\nympärille joukko saarelaisia oli kokoutunut. Kävimme sinne levähtämään\nja odottamaan päivännousua. Siinä nuotion ääressä istuessamme kertoi\nmuuan miehistä meille, että hän iltapuolella päivää oli nähnyt ulapalla\nlaivan, jota aallot ajelivat saarta kohden, ja että hän pari tuntia\nauringonlaskun jälkeen oli kuullut tykillä ammuttavan hätämerkkejä,\nmutta että meri oli aaltoillut niin ankarasti, ettei hän ollut voinut\nlähteä veneellä apuun; pian sen jälkeen oli hän ollut näkevinään lyhtyjä\nlaivalla sytytettävän, jossa tapauksessa hän pelkäsi sen niin lähelle\nrantaa tultuaan joutuneen maan ja pienen Ambra-saaren väliin, jota\nmahdollisesti oli pitänyt Mire-keilana, minkä ohi Port-Louis'hiin\npyrkivät laivat kulkevat. Jos niin oli laita, mikä kertojan mielestä ei\nkuitenkaan ollut aivan varmaa, niin uhkasi laivaa nyt mitä suurin vaara.\nMuuan toinen saarelainen puuttui puheeseen ja sanoi useat kerrat\nkulkeneensa sillä salmella, mikä erottaa Ambra-saaren mantereesta; ja\ntarkoin koeteltuaan sen pohjaa arveli hän sen olevan aluksille yhtä\nturvallisen ankkuroimispaikan kuin mikä satama hyvänsä. \"Uskaltaisinpa\nviedä sinne kaiken tavarani\", lisäsi hän, \"ja nukkua siellä yhtä\nturvallisesti kuin ikinä maalla.\" Muuan kolmas väitti mahdottomaksi,\nettä laiva olisi tunkeutunut tuohon salmeen, johon tuskin\npurjeveneetkään voivat kulkea. Hän vakuutti nähneensä laivan ankkuroivan\nAmbra-saaren toiselle puolelle, niin että se, jos tuuli nousisi aamulla,\nvoisi pyrkiä sieltä joko ulos ulapalle tai sisään satamaan. Vielä useat\ntoisetkin saarelaiset ilmaisivat eroavia mielipiteitään. Heidän\nnapistessa ja kiistellessä keskenään, kuten laiskain kreolien tapana on,\nistuimme me, Paul ja minä vallan äänettöminä. Pysyimme siinä alallamme\naina päivän koittoon asti; mutta taivaalla säteili vielä liian vähän\nvaloa, jotta olisimme voineet mitään erottaa merellä, joka muutenkin oli\nsumun peittämä; etäällä näimme ainoastaan mustan pilventapaisen, jonka\nsanottiin olevan Ambra-saari, noin neljän peninkulman päässä\nmantereesta. Tällä hämyisellä päivällä häämötti silmiin vain niemi jolla\nistuimme ynnä muutamia vuorenhuippuja saaren sisäosasta päin, jotka\ntoisinaan ilmestyivät näkyviin niitä ympäröivien pilviverhojen keskeltä.\n\nSeitsemän aikaan aamulla kuulimme rummunpärinää metsästä. Kuvernööri,\nherra de La Bourdonnoye, saapui ratsain paikalle mukanaan komennuskunta\npyssysotureita ynnä suuri joukko saaren asukkaita ja orjia. Hän asetti\nväkensä rannalle ja komensi sen ampumaan yhteislaukauksen. Tuskin oli\ntätä käskyä noudatettu, kun merellä näimme valonleimauksen, jota heti\nseurasi tukinjyrinä. Siitä päätimme laivan olevan vain vähän matkan\npäässä meistä ja aloimme juosta kaikin sille taholle, josta olimme\nnähneet sen antavan hätämerkin. Silloin erotimme sumun halki ison laivan\nrungon ja raakapuut. Olimme sitä niin lähellä, että laineitten\npauhinasta huolimatta kuulimme päällikön vihellyspillillään komentavan\nliikkeitä ja merimiesten kolme kertaa huutavan \"*Eläköön kuningas!*\" --\nmikä on ranskalaisten tunnussana niin hyvin suurimmissa vaaroissa kuin\nhilpeimmässä ilossakin, ikään kuin he vaarojen keskellä kutsuisivat\navuksi tai tahtoisivat sillä todistaa olevansa alttiit menemään vaikka\nkuolemaan hänen edestään.\n\nSiitä hetkestä alkaen, kun _Saint-Gérant_ oli huomannut meidän\nlähestyvän sitä auttamaan, ampui se laukauksen joka kolmas minuutti.\nHerra de La Bourdonnoye teetti isoja rovioita vierekkäin pitkin rantaa\nja lähetti kokoomaan lähiseudun asujamilta ruokatarpeita, palkkeja,\nköysiä ja tyhjiä tynnyreitä. Pian nähtiinkin parvi Kultahiedan ja\nFlanquen piirikuntain väestöä sekä Rempart-virran varrella asujia\nsaapuvan, mukanaan neekeriorjia, jotka toivat ruokavaroja ja köysiä.\nMuuan saarelaisten vanhimmista astui kuvernöörin tykö lausuen hänelle:\n\"Herra, olemme kaiken yötä kuulleet kumeaa jylinää vuoristosta; metsissä\nvärisevät puiden lehdet, vaikkei tuulta tunnu; merilinnut pakenevat\nsuoraan maalle; varmaankin tietävät nämä merkit hirmumyrskyn tuloa.\" --\n\"Tietäkööt vain, ystäväiseni\", sanoi kuvernööri, \"me olemme\nvarustautuneet sitä vastaanottamaan ja arvattavasti laivaväki myöskin.\"\n\nTodellakin tuntuivat kaikki enteet tietävän rajuilman lähestymistä.\nPilvet, joita nähtiin suoraan taivaslaella, olivat keskeltä kamalan\nmustia ja reunoilta vaskenkarvaisia. Ilma kajahteli kajavain,\nfregattilintujen ja monilukuisten muiden merilintujen kirkunasta, jotka\npimeydestä huolimatta tulivat kaikilta taivaanääriltä etsimään turvaa\nsaarella.\n\nKello yhdeksän paikoilla aamulla kuultiin meren puolelta hirmuista\nkohinaa, aivan kuin suunnaton vedenpaljous yhdessä ukkosen jylinän\nkerällä olisi syössyt alas vuoren rinteiltä. Kaikki huusivat yhtä\nkurkkua: \"Hirmumyrsky tulee!\" Ja samassa silmänräpäyksessä pyyhkäsi\nkauhea tuulispää pois sumupilven, joka oli Ambra-saarta ja -salmea\nverhonnut. _Saint-Géran_ tuli silloin selvästi näkyviin; sen kansi oli\ntäynnä väkeä, raakapuut ja mastokorit olivat alasotetut, lippu liehui\npuolimastossa, ja neljä ankkuritouvia oli edessä ja yksi pidättimenä\nperässä. Se oli käynyt ankkuriin Ambra-saaren ja mantereen väliseen\nsalmeen, tällä puolen niitä hiekkasärkkiä, jotka vyön tavoin paartavat\nIle de Francea ja joiden lävitse se oli tunkeutunut muuatta väylää\nmyöten, jolla ei mikään toinen laiva ennen ollut uinut. Se käänsi\nkeulansa aaltoja vastaan, jotka vyöryivät aavalta mereltä päin; ja joka\nkerran kun hyökylaine löi sisään kanavaan, kohosi sen kokka vallan\npystyyn, niin että köli tuli näkyviin, peräpuolen painuessa samasta\nliikkeestä alas syvyyteen aina ylimmäistä reunaparrastaan myöten, niin\nettä se näytti uppoavan. Tässä asemassa, kun tuuli ja laineet ajoivat\nmaata kohden, oli sen yhtä mahdoton palata takasin samaa tietä jota oli\ntullut, kuin katkasemalla ankkuriköytensä laskea maihin rannalle, josta\nmatala, kareja täynnä oleva pohja sen erotti. Jokainen rannikkoa vasten\npirstautuva aalto kulki kohisten aina lahdelmien pohjiin asti ja viskasi\npiikiviä enemmän kuin viisikymmentä jalkaa etäälle maalle; sitte takasin\nvetäytyessään se paljasti suuren osan rannikon pintaa, josta vei\nmukanaan vyöryviä kiviä kovalla ja pelottavalla jyrinällä. Meri, jota\ntuuli yhä kohotti, paisui paisumistaan joka hetki; koko tämän saaren ja\nAmbra-saaren välinen salmi oli valkean vahtovaipan peittämä, jota\nmahtavat aallot paikka paikoin uursivat. Tätä vaahtoa kokoutui\nlahdekkeisiin yli kuuden jalan paksuudelta, ja tuuli, joka veden pintaa\nlakasi, kuletti kuohua rannan äyräitä myöten enemmän kuin kuusi\npeninkulmaa ylös maalle. Noita lukemattomia valkeita vaahtohaituvia\nkatsellessaan luuli melkein näkevänsä lumisateen lähtevän merestä.\nTaivaanrannalla ennustivat kaikki merkit pitkällistä myrskyä; meri\nnäytti yhtyneen taivaanlakeen. Herkeämättä nousi hirvittävän näköisiä\npilvimöhkäleitä, jotka linnun nopeudella kiisivät ylitsemme, sill'aikaa\nkun toiset näyttivät seisovan alallaan kuin kallioröykkiöt. Taivaan\nsinertävästä laesta ei näkynyt vilaustakaan; öljynkeltanen, himmeä hohde\nyksin valaisi kaikkia esineitä maalla, merellä ja avaruudessa.\n\nLaivan keikkumisesta seurasi viimein, mitä saattoi pelätäkin.\nAnkkuritouvit katkesivat edestä, ja kun alusta enää pidätti vain\ntakaköysi, viskautui se kallioille puolen kaapelinmitan[1] päässä\nrannasta. Yksi ainoa tuskallinen huudahdus kajahti keskuudestamme. Paul\naikoi syöksyä mereen, mutta minä tartuin hänen käsivarteensa: \"Poikani\",\nsanoin hänelle, \"aijotko hukuttaa itsesi?\" -- \"Joko menen hänen\navukseen\", huudahti hän, \"tai sitte kuolen.\" Kun epätoivo oli saattanut\nhänet vallan mielipuoleksi, sidoin Domingon kanssa hukkumista\nestääksemme hänen vyötäisilleen pitkän köyden, jonka toisesta päästä\npidimme kiini. Sitte alkoi Paul rientää laivaa kohti milloin uiden,\nmilloin kävellen hiekkasärkkiä pitkin. Välistä näytti siltä kuin pääsisi\nhän toiveensa perille, sillä epätasaisesti liikehtivä meri jätti aluksen\ntoisinaan vallan kuiville, niin että sinne olisi voinut jalan astua;\nmutta pian palasi se takasin uudella raivolla ja peitti laivan kauhealla\nvesimuurilla, joka kohotti sen kölin korkealle ilmaan ja paiskasi\nPaul-poloisen puolikuolleena, reidet verisinä ja rinta rusennettuna,\nkauvas rannalle. Tuskin oli nuorukainen tullut jälleen tajuihinsa, kun\nhän nousi pystyyn ja riensi uudella kiihkolla laivaa kohden, jonka kylen\naallot tällä välin olivat hirveillä sysäyksillään puhkaisseet. Kaikki\nlaivalla olijat joutuivat epätoivoon pelastuksestaan ja syöksyivät päätä\npahkaa mereen, pidellen kiini irtonaisista raakapuista, palkeista,\nkanahäkeistä, pöydistä ja tynnyreistä. Silloin näimme kohtauksen, joka\nansaitsee ikuista sääliämme. Eräs nuori neitonen ilmautui laivan\ntakakannelle ja ojenteli käsiään nuorukaista kohden, joka teki niin\nrajuja ponnistuksia häntä saavuttaakseen. Se oli Virginia. Hän oli\ntuntenut rakastettunsa tämän rohkeudesta. Nähdessämme tuon suloisen\nolennon alttiiksi annettuna näin hirvittävälle vaaralle jouduimme kaikki\ntuskan ja epätoivon valtaan. Mutta Virginia puolestaan osotti ylevätä\ntyyneyttä; hän viittasi meille kädellään aivan kuin sanoakseen ikuiset\njäähyväiset. Kaikki merimiehet olivat jo heittäytyneet mereen, paitsi\nyksi, joka vielä seisoi kannella; hän oli aivan alasti ja ruumiiltaan\nroteva kuin Herkules. Hän läheni Virginiaa kunnioittavasti; me näimme\nhänen heittäytyvän polvilleen ja yrittävän riisua neidolta vaatteet,\nmutta tämä vastusteli arvokkaasti ja käänsi kasvonsa pois hänestä.\nSilloin kuultiin katsojajoukosta epätoivoinen parahdus: \"Pelastakaa\nhänet, pelastakaa hänet, elkää jättäkö häntä!\" Mutta samassa tuokiossa\nvyöryi hirvittävän suuri vesivuori Ambra-saaren ja rannikon väliin ja\neteni möyryten laivaa kohden, jota se uhkasi mustilla kupeillaan ja\nvaahtopäällä harjallaan.\n\n[1] Kaapelinmitta 120 vanhaa syltä. Suom. muist.\n\nTämän kauhean näyn huomatessaan merimies yksinään hyppäsi mereen; ja\nVirginia, joka näki välttämättömän kuoleman edessään, kääri toisella\nkädellä hameensa ja laski toisen sydämmelleen; ja luoden kirkkaat\nsilmänsä korkeuteen näytti hän todellakin enkeliltä, joka lähtee\nlentämään ylös taivaisiinsa.\n\nOi sitä hirveätä päivää! Kaikki silloin hukkuivat. Meri viskasi kauvas\nmaalle muutamat katselijoista, joita säälin tunne oli saattanut\npyrkimään Virginialle avuksi, samatekuin sen merimiehenkin, joka oli\ntahtonut uimalla pelastaa hänet. Päästyään ilmi kuoleman kidasta lankesi\ntämä mies polvilleen rannan hiekalle ja lausui: \"Oi Jumalani! Minun\nhenkeni olet säästänyt; mutta mielelläni olisin sen uhrannut sen jalon\nneidin edestä, joka ei sallinut minun riisua häntä alasti kuten itse\nolin!\" Domingon kanssa vedimme onnettoman Paulin ylös aallokosta; hän\noli tunnotonna ja veri juoksi hänen suustansa ja korvistansa. Kuvernööri\nantoi hänet haavalääkärien hoitoon; ja sill'aikaa kävelimme me pitkin\nrannikkoa etsien, eivätkö laineet olisi tuoneet sille Virginian\nruumista. Mutta kun tuuli oli äkisti kääntynyt, kuten hirmumyrskyn\naikana on tavallista, suretti meitä ajatus, ettemme voisi edes osottaa\ntyttöparalle viimeistä kunnioitustammekaan. Jätimme tämän paikan\nraskaalla mielellä; ja koko haaksirikosta, jossa niin monet olivat\nsurmansa saaneet, murehutti kaikkia vain yhden ainoan kuolema. Monet,\njotka olivat nähneet tuon jalon nuoren neidon surullisen lopun,\nepäilivät jo Kaitselmuksen olemassaoloa; sillä onnettomuuksia tapahtuu\nmaailmassa niin hirveitä ja vallan ansaitsemattomia, että viisaankin\nihmisen luottamus alkaa horjua.\n\nTällä välin oli Paul, joka alkoi tulla tuntoihinsa, saatettu erääseen\nnaapuritaloon, kunnes hän kykenisi siirrettäväksi omaan kotiinsa. Minä\nlähdin Domingon kanssa valmistamaan Virginian äitiä ja hänen\nystävätärtään vastaanottamaan sanomaa tästä onnettomuudeniskusta.\nTultuamme Lataniers-virran laaksoon, tapasimme siellä muutamia\nneekereitä, jotka tiesivät meren heittelevän paljon laivanpirstaleita\nvastaisella puolella olevaan lahdelmaan. Laskeusimme sinne, ja\nensimmäinen esine, minkä näimme rannalla, oli Virginian ruumis. Se oli\npuoleksi hiekan peittämä ja makasi samassa asennossa, jossa hänen olimme\nnähneet hukkuvan. Hänen kasvonpiirteissään ei ollut mitään huomattavaa\nmuutosta tapahtunut. Silmänsä olivat suletut, mutta hänen otsallaan\nloisti vielä kirkas hohde; vain kalman kaamea sini oli jo sekautunut\nposkien kalpeihin ruusuihin. Toinen käsi piti kiini hameesta, ja\ntoinen, jonka hän oli painanut poveansa vasten, oli pusertunut lujasti\nnyrkkiin ja kangistunut. Vaivalla sain sen avatuksi ja näin siinä pienen\nlippaan; mutta kuinka hämmästyinkään, kun tunsin sen Paulin kuvaksi,\njosta hän oli luvannut ei ikinä luopuvansa. Nähdessäni tämän viimeisen\nmuiston tuon kovaonnisen tytön uskollisuudesta ja rakkaudesta itkin\nkatkerasti. Domingo puolestaan löi rintoihinsa ja täytti ilman haikeilla\nvalitushuudoillaan. Kannoimme Virginian ruumiin erääseen\nkalastajamökkiin, missä annoimme sen köyhäin malabarinaisten huostaan,\njotka myöskin pitivät huolen sen pesemisestä.\n\nHeidän käydessään käsiksi tähän surulliseen työhön aloimme me astella\nkotiin päin. Siellä tapasimme rouva de La Tourin ja Margareetan\nrukoilemassa ja odottelemassa uutisia laivasta. Heti minut nähtyään\nedellinen huudahti: \"Missä on tyttäreni, rakas tyttäreni, mun oma\nlapseni?\" Arvatessaan minun vaitiolostani ja kyyneleistäni\nonnettomuutensa koko suuruuden vaimo parka antautui tykkänään\nahdistuksen ja tuskan valtaan; hän kykeni vain huokailemaan ja\nnyyhkyttämään. Margareeta huusi: \"Missä on minun poikani, en näe\npoikaani!\" Ja hän meni tainnoksiin. Riensimme auttamaan häntä; ja kun\nhän jälleen oli toipunut, vakuutin hänelle Paulin elävän ja olevan\nkuvernöörin hoidossa. Hän kokosi nyt kaikki voimansa vaaliakseen\nystäväänsä, jota alinomaa kohtasi pitkällinen pyörrytys. Rouva de La\nTourin kärsimykset tänä yönä olivat kauheat; ja niiden kestäväisyydestä\ntulin tuntemaan, ettei mitään murhetta voi verrata äidin tuskaan. Vähän\ntoivuttuaan niistä hän silmäsi jäykästi ja kolkosti taivaalle. Turhaan\nhänen ystävättärensä ja minä pusersimme hänen käsiään, turhaan\npuhuttelimme häntä mitä hellimmillä hyväilynimillä; hän näytti olevan\naivan tunteeton näille vanhan ystävyytemme osotuksille, ja hänen\nahdistetusta rinnastaan nousi vain sydäntäsärkeviä huokauksia.\n\nAamulla tuotiin Paul kotia kantotuolilla. Hän oli tullut tajuihinsa,\nmuttei voinut virkkaa sanaakaan. Hänen yhtymisensä äitinsä ja rouva de\nLa Tourin kanssa, jota aikaisemmin olin niin pelännyt, tekikin näihin\npaljon paremman vaikutuksen kuin koko minun tähänastinen huolenpitoni.\nLohdun säde ilmestyi molempain onnettomain äitien kasvoille. He istuivat\nkumpikin hänen vierelleen, syleilivät ja suutelivat häntä; ja heidän\nkyyneleensä, joita murheen ylenpalttisuus tähän asti oli pidättänyt,\nsaivat nyt vapaasti vuotaa. Paulkin sekotti kyyneleensä heidän\nkyyneleihinsä. Kun luonto täten oli näiden kolmen kovaosaisen tilaa\nlievittänyt, seurasi pitkällinen väsymys heidän väkivaltaista tuskaansa\nja vaivutti heidät sikeään, milteipä kuolemankaltaiseen uneen.\n\nHerra de La Bourdonnaye lähetti minulle salaa tiedon, että Virginian\nruumis oli hänen käskystään tuotu kaupunkiin sieltä vietäväksi\nPamplemoussen kirkkoon. Läksin sen vuoksi paikalla Port-Louis'hin, missä\ntapasin kaikkein piirikuntain asukkaita kokoutuneina Virginian\nhautajaisiin, aivan kuin olisi saari hänessä kadottanut kalleimman\naarteensa. Satamassa olivat laivat vetäneet raakapuunsa ristiin ja\nlippunsa puolimastoon, ja tykeillä ammuttiin laukauksia aina pitkäin\nväliaikain päästä. Krenatöörit alottivat ruumissaaton. Heidän kiväärinsä\nolivat lasketut, heidän pitkiin suruharsoihin verhotut rumpunsa\nkumahtelivat kolkosti, ja syvä alakuloisuus kuvastui noiden soturien\nkasvoista, jotka niin monasti ennen olivat silmää värähyttämättä\nkohdanneet kuoleman kasvoista kasvoihin. Kahdeksan neitoa saaren\nkunnioitetuimmista perheistä valkeisiin vaatteihin puettuina ja\npalmunoksia kädessä kantoi jaloavuisen toverinsa kukilla peitettyä\nruumista. Pienistä lapsista kokoonpantu laulukuoro seurasi heitä virsiä\nveisaten; sitte astuivat saaren ylhäisimmät asukkaat ja hallitusmiehet,\nniiden etunenässä kuvernööri, ynnä lopuksi muuta väestöä.\n\nNäin oli hallitus saattueen järjestänyt osottaakseen kunnioitustaan\nVirginian hyveille. Mutta kun hänen ruumiinsa täten oli saapunut tämän\nvuoren juurelle, juuri näitten majojen kohdalle, joitten koko onnena hän\nniin kauvan oli ollut ja jotka hänen kuolemansa nyt oli tehnyt epätoivon\nasunnoiksi, joutui koko hautajaiskomeus hämminkiin: virret ja laulut\nvaikenivat, eikä koko lakeudella kuulunut muuta kuin huokauksia ja\nnyyhkytyksiä. Nuorten tyttöjen nähtiin silloin joukottain rientävän\nnaapurimajoista koskettelemaan Virginian ruumisarkkua huiveillaan,\nhelminauhoillaan ja kukkaskiehkuroillaan, kunnioittaen vainajaa kuin\npyhimystä. Äidit rukoilivat Jumalalta sellaista tytärtä kuin hän, pojat\nyhtä uskollista lemmittyä, köyhät yhtä hellää ystävää ja orjat yhtä\nhyvää haltijaa.\n\nHautausmaalle saavuttua laskivat neekerinaiset Madagaskarista ja\nkafferit Mozambiquesta hedelmäkoreja arkun ympärille ja ripustivat\nvaatekappaleita lähellä kasvaviin puihin; Bengalista ja\nMalabar-rannikolta kotosin olevat hindut toivat häkkejä täynnä lintuja,\njoille antoivat vapauden Virginian haudalla. Siten ottivat kaikenlaiset\nkansanheimot osaa tämän rakastettavan olennon aikaiseen katoon; ja niin\nsuuri oli onnettoman viattomuuden valta, että se yhdisti eri uskontoja\nhautansa ympärille!\n\nTäytyi tosiaan asettaa vahteja hänen hautansa ympärille ja karkottaa\netäämmälle joitakuita köyhiä tyttöjä, jotka väkisin tahtoivat syöstä\nhautaan, sanoen ettei heillä nyt enää ollut mitään lohtua koko\nmaailmassa toivottavana ja että he tahtoivat kuolla yhdessä sen olennon\nkanssa, joka oli ollut heidän ainoa hyväntekijänsä.\n\nVirginia haudattiin Pamplemoussen hautausmaahan, sen läntiselle sivulle,\nerään palmulehdon kupeelle, missä hän ennen mennessään äitinsä ja\nMargareetan kanssa messuun oli usein levähtänyt sen vieressä, jota\nsilloin oli kutsunut veljekseen.\n\nPalatessaan tästä juhlallisesta tilaisuudesta herra de La Bourdonnaye\nnousi ylös vuorellemme, mukanaan osa suurilukuista seuruettaan. Hän\ntarjosi rouva de La Tourille ja tämän ystävättärelle kaikkea apua mitä\nhänen vallassaan oli antaa. Hän ilmaisi muutamilla harvoilla mutta\njyrkillä sanoilla paheksumisensa tuon luonnottoman tädin käytöksen\nsuhteen; ja käyden Paulin tykö lausui hän tälle sanoja, joiden luuli\nhäntä parhaiten lohduttavan. \"Otan Jumalan todistajakseni\", sanoi hän,\n\"että aikomukseni tarkoittivat teidän ja perheenne onnea. Ystäväiseni,\nteidän on nyt lähdettävä Ranskaan; toimitan teille siellä paikan.\nPoissaollessanne tahdon pitää huolta äidistänne kuin olisi hän oma\näitini.\" Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä: mutta Paul veti\nomansa pois ja käänsi kasvonsa muualle, jottei hänen olisi tarvinnut\nkuvernööriä nähdä.\n\nMinä jäin onnettomain ystävieni majaan antaakseni heille ja Paulille\nkaikkea apua mitä vain kykenin heille osottamaan. Kolmen viikon päästä\nvoi Paul jo kävellä; mutta hänen surunsa näytti vain enentyvän samassa\nmäärässä kuin hänen ruumiinsa voimat kostuivat. Hän ei välittänyt\nmistään; hänen katseensa oli tylsä, eikä hän vastannut hänelle\ntehtyihin kysymyksiin. Rouva de La Tour, joka oli vallan henkiheikkona\nsairaana, sanoi hänelle usein: \"Rakas poikani, kun sinut näen, luulen\nnäkeväni rakkaan Virginiani.\" Kuullessaan Virginian nimeä mainittavan\nhän vavahti ja siirtyi etäämmälle, huolimatta äitinsä äänestä, joka\npyysi häntä pysymään ystävänsä vierellä. Hän vetäytyi yksinään\npuutarhaan, missä istahti Virginian kokospalmun juurelle, katsella\ntuijottaen lähteeseen. Kuvernöörin lääkäri, joka piti mitä hellintä\nhuolta hänestä ja molemmista naisista, sanoi ainoan keinon tuon kolkon\nalakuloisuuden poistamiseen olevan, että hänen annettaisiin\nvastustelematta puuhata ja olla aivan omin oloinsa; muuten ei häntä\nvoitaisi nykäistä irti itsepintaisesta vaikenemisestaan.\n\nMinä päätin seurata lääkärin neuvoa. Heti kun Paul tunsi voimiensa taas\nvähän vertyvän, oli hänen ensi toimensa lähteä pois kotoa. Kun en\nmielelläni päästänyt häntä näkyvistäni, astuin hänen jälessään, käskien\nDomingon ottamaan ruokavaroja ja seuraamaan meitä. Sitä mukaa kuin\nnuorukainen loittoni alas tältä vuorelta, näytti hänen hilpeytensä ja\nvoimansa uudistuvan. Hän poikkesi aluksi Pamplemoussen tielle; ja\ntultuaan kirkon lähellä huojuvaan bambulehtoon käänsi hän askeleensa\nsuoraan sille paikalle, missä maa oli vielä verekseltä tallattu; siellä\nhän laskeutui polvillensa ja luoden katseensa korkeuteen vaipui\npitkälliseen rukoukseen. Hänen käytöksensä tuntui minusta jo hyvältä\nenteeltä ymmärryksen palaamiseen, sillä tämä luottamus Korkeimpaan\nolentoon todisti, että hänen sielunsa alkoi kääntyä luonnolliseen\ntoimintaansa. Myöskin Domingo ja minä polvistuimme hänen esimerkkiään\nseuraten ja rukoilimme yhdessä hänen kanssaan. Vihdoin hän nousi pystyyn\nja ohjasi kulkunsa saaren pohjoisosaan päin luomatta meihin juuri\nlainkaan huomiota. Kun tiesin, ettei hänelle oltu ilmotettu mihin\nVirginian ruumis oli haudattu, eipä edes sitäkään, että se oli merestä\nnostettu, kysyin häneltä miksi hän oli rukoillut juuri bambulehdossa.\n\"Olimmehan siellä niin usein yhdessä!\" oli hänen vastauksensa.\n\nHän jatkoi matkaansa aina metsän reunaan asti, missä yö meidät saavutti.\nSiellä sain esimerkilläni hänen nauttimaan vähän ravintoa; sitte\nnukahdimme nurmikolle muutaman puun juurelle. Seuraavana aamuna luulin\nhänen päättävän palata samoja jälkiä takasin. Hän todella silmäilikin\nhetkisen aikaa tasangolle, missä kohosi pitkien bambukäytävien ympäröimä\nPamplemoussen kirkko, ja näytti melkein tahtovan palata sinne; mutta\nsitte hän äkkiä poikkesi metsään, kulkien yhä pohjoista kohden. Arvasin\nhänen aikeensa ja koetin vaikka turhaan luovuttaa häntä siitä. Saavuimme\npuolenpäivän aikaan Kultahiedan piirikuntaan. Hän riensi suoraan sille\nkohdalle, missä _Saint-Géran_ oli joutunut haaksirikkoon. Nähdessään\nAmbra-saaren ja sen salmen, joka nyt kimalteli peilikirkkaana, hän\nhuudahti: \"Virginia! Voi mun rakas Virginiani!\" ja lankesi samassa\npyörtyneenä maahan.\n\nDomingon avulla kannoin hänet metsään, missä vaivoin saimme hänet\nviimein toipumaan. Heti tunnoilleen tultuaan hän tahtoi palata\nmerenrannalle; mutta kun rukoilimme häntä hartaasti, ettei enää\nuudistaisi omaansa ja meidän tuskaamme näillä katkerilla muisteluilla,\nkäänsi hän askeleensa toiselle suunnalle. Viikon kuluessa hän viimein\nkävi kaikissa paikoissa, missä oli lapsuudenkumppaninsa kera oleskellut.\nHän kävi sillä polulla, jota pitkin tämä oli kulkenut Mustallevirralle\npyytämään armoa karanneelle orjattarelle; kävi katsomassa\nKolmirinta-vuoren virtaa, jonka rannalla Virginia oli kulusta väsyneenä\nistahtanut, ja metsikköä, missä he olivat eksyneet. Kaikki paikat, jotka\nhänelle muistuttivat lemmittynsä suruja, iloja, leikkejä, aterioita ja\nhyväntekeväisyyttä, etsi hän uudelleen näkyviinsä; Pitkänvuoren virta,\nminun pieni majani, Virginian istuttama papaijapuu, nurmipenkereet,\njoilla tyttönen niin halusta oli juoksennellut, tienristeykset metsässä,\njoilla hän huviksensa oli laulellut, kaikki nämä saivat kyyneleet\nvalumaan hänen silmistään; yksin metsän kaijutkin, jotka ennen niin\nusein olivat vastanneet heidän ilohuudahduksilleen, toistivat nyt vain\nnämä surulliset sanat: \"Oi Virginia! Mun rakas Virginiani!\"\n\nTämän hurjan kuleksijaelämän seurauksena oli, että hänen silmänsä\npainuivat kuopille, iho kellastui ja hänen terveytensä riutui\nriutumistaan. Vakuutettu kun olin, että onnettomuutemme tuntuu kahta\nvertaa katkerammalta entisiä iloja muistellessamme, ja että intohimomme\nvain kasvavat yksinäisyydessä ollessamme, päätin irrottaa onnettoman\nystäväni näiltä paikoilta, jotka yhä muistuttivat hänelle kärsimäänsä\ntappiota; ja päätin viedä hänet sen vuoksi johonkin toiseen osaan\nsaarta, joka tarjoisi hänen mielelleen enemmän viihdykettä. Tätä varten\njohdatin hänet hyvin asutuille ylängöille Williamsin piirikunnassa,\njoilla hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Maanviljelys ja kauppa suo\ntälle saaren osalle moninaista viehätystä. Yhtäällä näimme kirvesmiehiä\npiiluamassa puita palkeiksi, toisaalla sahaamassa niitä laudoiksi;\najopelejä kulki edestakaisin teillä; isoja härkä- ja hevoslaumoja kävi\navarilla laitumilla, ja lakealla oli tuhka tiheään ihmisasumuksia.\nMaaperän ylävyys salli monissa paikoin viljellä erilaisia Europan\nkasveja. Tasangolla nähtiin siellä täällä viljavainioita,\nmetsänaukeamissa helotti mansikoita, ja ruusupensastot nuokkuivat\nteiden varsilla. Ilman vilppaus, joka vahvistaa ja karaisee hermoja, oli\nsiellä hyvin edullinen valkoihoisille. Näille ylängöille, jotka\nsijaitsevat taajain metsäin paartamina saaren keskustassa, ei näkynyt\nmerta, ei Port-Louis'ta, ei Pamplemoussen kirkkoa, sanalla sanoen ei\nmitään, mikä olisi Paulille muistuttanut Virginiasta. Vuoretkin, jotka\nPort-Louis'n puolella esiytyvät monihaaraisina, ojentavat Williamsin\nlakeuksia kohden vain äkkijyrkän ja suoran harjanteen, mistä kohoaa\nuseita korkeita kartioita, joiden ympäri pilvet kokoutuvat.\n\nNäille aukeille saatoin siis Paulin. Pidin häntä herkeämättä liikkeellä,\nkulkien hänen kanssaan helteessä ja sateessa, päivin ja öin, harhaillen\nmetsissä, uutispelloilla ja kedoilla, jotta ruumiin väsymys karkottaisi\nhäneltä sielun surut ja hänen ajatuksensa saisivat vaihtelua näillä\noudoilla seuduilla ja tuntemattomilla teillä. Mutta rakastava sydän\ntapaa kaikkialla rakastettunsa piirteitä. Ei yö eikä päivä, ei korpien\nhiljaisuus eikä ihmisasumusten vilinä, eipä edes aikakaan, joka\nhälventää niin paljon muistoja, voinut häneltä riistää armaansa kuvaa.\nRakastaja on kuin magneettineula, joka, vaikka sitä kuinka pyörittäisi,\nlepoon tultuansa aina kääntyy sitä puoleensa vetävää napaa kohden. Kun\nkeskellä Williamsin aukeita eksyttyämme kysyin Paulilta: \"Minne nyt\nmenemme?\" -- kääntyi hän pohjoista kohti ja vastasi: \"Tuolla päin ovat\nkotoiset vuoret, käykäämme sinne.\"\n\nNäin hyvin, että kaikki hänen huvittamisekseen käyttämäni keinot olivat\nturhat, ja ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin yksinkertaisen\nymmärrykseni voimalla käydä itse hänen intohimoansa ahdistamaan.\nVastasin siis hänelle: \"Niin, siellä ovat vuoret, joilla armas\nVirginianne asui, ja kas tässä on kuva minkä hänelle annoitte ja mitä\nhän kuolemansa hetkellä kantoi sydämmellänsä, joka viimeiseen asti sykki\nvain teille.\" Näin sanoen ojensin hänelle sen pienoisen kuvan, jonka hän\noli lahjoittanut Virginialle Kokospalmujen lähteellä. Kun Paul sen\näkkäsi, välähti poloisen silmässä hurja ilo. Hän sieppasi kuvan\nlaihtuneisiin käsiinsä ja kohotti sen huulillensa. Hänen rintansa\npuristui kokoon, ja hänen veristyneistä silmistään alkoi tippua\nkyyneleitä, vaikkei hän voinutkaan itkeä.\n\nLausuin silloin hänelle: \"Rakas poikani, kuuntelettehan nyt tyynesti\nminua, joka olen teidän ystävänne, joka olin Virginian ystävä ja joka\nkeskellä unelmianne ja toiveitanne on koettanut terästää mieltänne\nelämän odottamattomien vastuksien varalta. Miksi oikeastaan itkette niin\nhaikeasti? Omaako vahinkoanne? Vai Virginianko onnettomuutta?\n\nEhkäpä omaa vahinkoanne? Niin, kieltämättä on se suuri, sillä olette\nkadottanut tytöistä armaimman, josta olisitte saanut mitä oivallisimman\nvaimon. Hän oli uhrannut omat etunsa teidän etujenne tähden ja piti\nteidän omistamista tähdellisempänä kuin rikkautta, oman kultaisen\nhyveensä ainoana palkintona. Mutta mistä tiedätte, vaikka tämä olento,\njonka omistamisesta toivoitte sulaa onnea, olisikin tullut olemaan\nteille lähteenä loppumattomiin kärsimyksiin? Hän oli varaton ja\nperinnöttömäksi tehty; teillä ei tulevaisuudessa muuta jaettavana hänen\nkanssaan kuin kättenne työ. Ranskassa saamansa kasvatus oli tehnyt hänen\nterveytensä hennommaksi, ja vaikka onnettomuutensa olisi hänen mieltään\nrohkaissutkin, niin olisitte saanut nähdä hänen päivä päivältä riutuvan\nkoettaessaan suorittaa taloutenne väsyttäviä töitä. Kun hän sitte olisi\nsynnyttänyt teille lapsia, olisivat teidän kummankin vaivat vain\nenentyneet kokiessanne ilman palvelijain apua ylläpitää vanhoja\nvanhempianne ja yhä lisäytyvää perhettä.\n\nVastannette minulle ehkä: Kuvernööri olisi kyllä meitä auttanut. Mutta\nmistä tiedätte tällaisessa siirtomaassa, missä niin usein hallitusmiestä\nvaihdetaan, saatavan aina herra de La Bourdonnayen tapaisia miehiä?\nVoisihan tänne tulla epäsiveellisiä ja tunnottomia kuvernöörejä, joilta\npuolisonne jotain niukkaa apua saadakseen kenties olisi ollut pakotettu\nluopumaan siveydestään. Jos hän silloin olisi horjahtanut, olisitte\ntullut perin säälittäväksi ihmiseksi; jos hän vankkana olisi pysynyt,\nolisitte yhä jääneet köyhyyteenne, kiittäen vain onneanne, jos ei teidän\nolisi vaimonne hyveen ja kauneuden vuoksi tarvinnut kärsiä vainoa juuri\nniiden puolelta, joiden suojelukseen olitte luottanut!\n\nMinulle olisi kuitenkin jäänyt se onni, sanotte kenties, että\nrikkauksista riippumatta olisin saanut suojella armasta olentoa, joka\nolisi liittynyt minuun sitä kiinteämmin mitä heikompi itse on; lohduttaa\nhäntä omilla suruillani, ilahuttaa häntä alakuloisuudellani ja enentää\nrakkauttamme keskinäisillä kärsimyksillämme. Epäilemättä tuottavat\ntällaiset katkerat huvit hyveelle ja rakkaudelle suloista nautintoa.\nMutta Virginiaa ei enää ole, ja teille on jäänyt vain ne, joita hän\nteitä lähinnä enimmän rakasti, nimittäin äitinne ja hänen äitinsä, jotka\nhillitön surunne pian vie hautaan. Pitäkää siis onnenanne, että saatte\nolla heille aina avuksi, niinkuin rakas vainajakin oli. Poikani,\nhyväntekeväisyys on hyveen onni, mitään varmempaa ja ylevämpää onnea ei\nmaan päällä tavata. Huvit, lepo, hekumallisuus, ylellisyys ja kunnia\neivät ole luodut ihmisen, heikon ja horjuvan matkamiehen, päämääräksi.\nNäettehän miten yksi ainoa askel rikkautta saavuttaaksemme on syössyt\nmeidät kaikki turmiosta toiseen. Asetuitte kyllä sitä vastaan, se on\ntotta; mutta ken ei olisikaan luullut Virginian matkan päättyvän omaksi\nja teidän onneksenne? Rikkaan ja ijäkkään omaisen kutsut, viisaan\nkuvernöörin neuvot, koko siirtokunnan yleinen mielipide ynnä hurskaan\npapin innokkaat kehotukset ja vaikutusvalta ovat ennakolta määränneet\nVirginian onnettomuuden. Siten riennämme kohti turmiotamme juuri niiden\nviisauden eksyttäminä, jotka kohtalojamme hallitsevat. Parempi\nepäilemättä olisi, ettemme usko emmekä luota petollisen maailman\nhoukutuksiin ja toivoihin. Mutta sittekin, kaikkien niiden ihmisten\njoukossa, joiden näemme noilla kedoilla niin ahkerasti työskentelevän;\nniiden joukossa, jotka Intiasta onneansa etsivät, tai jotka kotonansa\nEuropassa huoletta nauttivat työnsä hedelmiä; kaikkien näiden joukossa\nei ole ainoatakaan, joka ei jonakin päivänä voisi kadottaa kalleimpansa:\narvonsa, rikkautensa, vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä. Useimmat saavat\nvielä vahinkonsa lisäksi katkeran muiston omasta tyhmyydestänsä. Mutta\nmitä teihin tulee, ei teillä ole mitään itseänne vastaan muistutettavaa.\nOlette uskollisesti pitänyt lupauksenne; nuoruuden kukoistuksessannekin\nolette säilyttänyt viisaan järkevyyden ettekä horjahtanut pois\nluonnollisesta tunteestanne. Teidän aikomuksenne yksin olivat lailliset,\nsillä ne olivat puhtaat, yksinkertaiset ja itsekkäisyydestä vapaat;\nsillä teillä oli Virginiaan jumalalliset oikeudet, joille ei mikään\nrikkaus voi olla vastapainona. Olette kadottanut hänet; mutta siihen ei\nollut syynä teidän varomattomuutenne, ahneutenne tai väärä viisautenne,\nvaan niin tahtoi Jumala, joka muitten ihmisten intohimojen kautta riisti\nteiltä rakkautenne esineen; Jumala, jolta saatte kaikki; joka näkee\nparhaiten mikä teille on soveliasta, ja jonka viisaus ei jätä teille\nyhtään katumuksen eikä epätoivon sijaa, mitkä muuten seuraavat niitä\nonnettomuuksia, joihin itse olemme olleet syypäät.\n\nNo niin, voitte siis onnettomuudessannekin sanoa itsellenne: minä en ole\nansainnut sitä. Onko se sitte Virginian kova kohtalo, hänen surkea\nloppunsa tai nykyinen tilansa, jota surette? Hän on saanut kohtalon,\njoka on ylhäisen syntyperän, kauneuden jopa kuningasvaltojenkin osana.\nIhmisen elämä kaikkine rientoinensa on verrattava torniin, jonka\nhuippuna on kuolema. Jo syntyessään hän on tuomittu kuolemaan.\nOnnellinen hän, joka pääsi tämän elämän siteistä ennen äitiänsä, ennen\nteidän äitiänne ja ennen teitä itseännekin, joka siis säästyi monesta\nkuolemasta ennen omaansa.\n\nKuolema, rakas poikani, on hyväksi kaikille ihmisille; se on sitä\nlevotonta päivää seuraava rauhaisa yö, jota kutsumme elämäksi. Kuoleman\nunessa nukahtavat ainiaaksi kaikki taudit, kaikki murheet ja tuskat,\nkaikki pelot, jotka alati häiritsevät meitä, kovaonnisia eläviä.\nTarkastelkaa niitä ihmisiä, jotka teistä näyttävät onnellisimmilta, ja\nsaatte nähdä heidän ostaneen näennäisen onnensa hyvinkin kalliista:\nyleisen kunnioituksen ovat he saavuttaneet vallanalaisiaan pahoin\npitelemällä, rikkautta terveytensä menetyksellä, rakkauden niin\nharvinaisen onnen yhtämittaisilla uhrauksilla; ja usein he toisten\nhyväksi pyhittämän elämänsä lopulla saavat nähdä vain vääriä ystäviä ja\nkiittämättömiä sukulaisia ympärillään. Mutta Virginia oli onnellinen\naina viimeiseen hetkeensä saakka. Hän oli onnellinen meidän\nkeskuudessamme eläissään ja luonnon hyvyyttä nauttiessaan; kaukana\nmeistä eläissään oli hän siveytensä kautta onnellinen; ja vieläpä sinä\nhirveänä hetkenä, jolloin näimme hänen hukkuvan, oli hän yhä edelleenkin\nonnekas. Sillä ajatellessaan koko siirtokuntaa, jossa hänen kuolemansa\nsynnytti yleistä toivottomuutta, tai teitä, joka niin rohkeasti pyritte\nhänen avukseen, näki hän olevansa kallio kaikille. Häntä rohkaisi\niankaikkisuuden kynnyksellä muisto viattomasta elämästään; ja vaaran\nhetkellä hän osottikin ylevätä uljuutta, jonka taivas suo palkinnoksi\nvain jaloavuiselle ihmiselle. Hän kohtasi kuolemaa kirkkaalla katseella.\n\nPoikani, Jumala antaa hyveen kestää kaikenlaisia elämän koetuksia,\nnäyttääkseen miten se yksistään voi hyväkseen käyttää ja löytää niistä\nonnea ja kunniaa. Kun hän sille aikoo valmistaa katoamatonta mainetta,\nasettaa hän sen isolle näyttämölle ja antaa sen taistella kuoleman\nkanssa; silloin on sen rohkeus oleva muille esimerkkinä, ja muisto sen\nonnettomuudesta saa ikuisen muistomerkin jälkimaailman kyyneleissä. Nämä\novat sen katoamaton muistopatsas maailmassa, jossa kaikki muu on\nkatoovaista, yksin kuningastenkin muistot, jotka pian haudataan ikuiseen\nunhoon.\n\nVirginia elää vielä. Poikani, te näette miten maailmassa kaikki vaihtuu,\nmuttei mikään häviä olemattomiin. Ei mikään inhimillinen taito kykene\ntekemään tyhjäksi pienintäkään aineen osaa; olisiko silloin mahdollista,\nettä se mikä on järjellistä, tunteellista, rakastavaa, hyveellistä ja\nuskonnollista katoaisi, koska alkuaineetkin, joista se on kokoonpantu,\novat häviämättömiä? Ah, jos Virginia kerran oli onnellinen meidän\nparissamme eläissään, kuinka paljon onnellisempi hän nyt onkaan! Jumala\non olemassa; koko luonto hänestä ilmottaa; minun ei ole tarvis sitä\nteille todistaa. Vain ihmisten oma pahuus saa heidän kieltämään tämän\ntotuuden, jota he pelkäävät. Tietoisuus hänestä asuu sydämessänne,\nsamoin kuin hänen tekonsa silmienne edessä. Luuletteko hänen siis\njättävän Virginian palkitsematta? Luuletteko ettei sama voima, joka oli\npukenut tämän ylevän sielun niin kauniiseen muotoon, missä tunsitte\nvälkähdyksen jumalallisesta taiteesta, olisi voinut pelastaa hänet\naaltojenkin vallasta? Luuletteko, ettei hän, joka ohjaa ihmisten\nkatoavaista onnellisuutta teille tuntemattomilla laeilla, voisi\nvalmistaa uutta onnellisuutta Virginialle toisilla laeilla, joita yhtä\nvähän tunnette? Jos syntyessämme jo olisimme kyenneet ajattelemaan,\nolisimmeko silloin osanneet luoda itsellemme kuvaa vastaisesta olostamme\ntäällä? Ja voimmeko nyt, tässä hämärässä ja katoovaisessa elämässä,\nedeltäkäsin arvata kohtaloamme toisella puolen hautaa, jonka kautta\nmeidän on lähteminen täältä? Tarvitseeko Jumala ihmisten tavalla tätä\npientä maapalloa viisautensa ja laupeutensa näyttämöalaksi; eikö hän voi\npitentää ihmiselämää tuonelan uksia etemmäksi? Valtameressä ei ole\nainoatakaan vesipisaraa, joka ei olisi täynnä meidän hyväksemme luotuja\neläviä olentoja: eiköhän myöskin noiden päämme päällä kiertävien tähtien\njoukossa ole yhtään, joka kuuluisi meille? Mitä, eikö siis jumalallista\nviisautta ja hyvyyttä muualla löytyisi kuin vain meidän keskuudessamme?\nEikö noilla epälukuisilla, kimaltelevilla taivaankappaleilla ja noissa\nloppumattomissa valomerissä niiden ympärillä, missä ei mitkään myrskyt\nraivoa eikä yöt milloinkaan pimitä, olisi muuta kuin rajaton avaruus ja\niankaikkinen tyhjyys! Jos kerran me, jotka emme itsellemme ole mitään\nantaneet, uskallamme asettaa rajoja sille voimalle, jolta olemme kaiken\nsaaneet, emmekö silloin voi uskoa olevamme täällä hänen valtakuntansa\nrajoilla, missä elämä taistelee kuoleman kanssa ja viattomuus\nhirmuvaltiuden kanssa!\n\nEpäilemättä on jossakin paikka, missä hyve saa palkkansa. Virginia on\nnyt onnellinen. Ah, jos hän nyt autuaitten enkelien parista voisi\npuhella kanssanne, sanoisi hän teille samat sanat kuin pois\nlähteissänsä: Oi Paul, elämä on vain koettelemusta! Minut on löydetty\nuskolliseksi luonnon, rakkauden ja siveyden laille. Matkasin merten yli\ntotellakseni vanhempaini tahtoa, hylkäsin rikkaudet pysyäkseni lujana\nlupauksissani, ja uhrasin mieluummin henkeni kuin olisin loukannut\nkainouttani. Taivas on nähnyt minun täydellisesti elämänjuoksuni\ntäyttäneen. Olen ijäksi päässyt köyhyydestä, panetteluista, myrskyistä\nja muiden tuskia näkemästä. Mikään niistä onnettomuuksista, jotka\nihmisiä pelottavat, ei enää koskaan tavota minua; -- ja sinä minua\nkuitenkin surkuttelet! Olen puhdas ja muuttumaton kuin valonsäde; ja\nsinä kutsut minua takaisin elämänyöhön! Oi Paul, rakas ystäväni,\nmuistele niitä onnen päiviä, jolloin varhaisesta aamusta alkaen nautimme\ntaivaallista autuutta, nousten auringon kanssa noiden vuorten huipuille\nja loitoten sen säteiden kera metsiemme poveen! Me tunsimme ihastusta,\njonka syytä emme osanneet selittää. Viattomuudessamme toivoimme olevamme\npelkkinä silminä, jotta täydellisesti voisimme juoda aamuruskon rikkaita\nvärejä; pelkkänä haistina, voidaksemme nauttia kaiken kukkastemme\ntuoksun; pelkkinä korvina, kuullaksemme lintujemme tuhatääniset\nlaulelot; ja pelkkänä sydämmenä, voidaksemme oikein kiittää Luojan\nhyvyyttä näissä teoissaan. Nyt kun istun sen ihanuuden lähteellä, josta\nkaikki mitä maan päällä on suloista saa alkunsa, -- nyt mun sieluni\nnäkee, nauttii, kuulee ja koskettaa välittömästi kaikkea, mitä ennen\nsaattoi tuntea vain aistimien avulla. Ah, mikä kieli voisikaan sanoin\nkuvata näitä ikuisen aamuruskon kultaamia ihania rantoja, missä nyt\niankaikkisesti asun? Kaikesta minkä ääretön voima ja taivaallinen\nlaupeus on voinut luoda lohduttaakseen kovaosaista olentoa; kaikesta\nmitä lukemattomien samaan onneen yhdistettyjen olentojen ystävyys voi\ntehdä suloisen sopusoinnun rakentamiseksi -- kaikesta tästä me\nhäiritsemättä nautimme. Kestä siis kärsivällisesti kannettavaksesi pantu\nkoettelemus, korottaaksesi siten Virginiasi onnea rakkaudellasi, jolla\nei enää rajoja ole, ja avioliitollamme, jonka soihdut eivät milloinkaan\nsammu. Täällä olen tyydyttävä kaipauksesi, täällä kuivaava kyyneleesi.\nOi ystäväni! Oi mun nuori puolisoni! Ylennä sielusi iankaikkisuutta\nkohden, jotta jaksaisit kestää hetken kärsimykset!\"\n\nOma liikutukseni esti minua enempää puhumasta. Paul, joka silmäili\njäykästi minua, huudahti: \"Häntä ei ole enää! Häntä ei ole enää!\" Ja\npitkällinen voimattomuus seurasi näitä tuskallisia sanoja.\n\nVihdoin viimein toivuttuaan hän virkkoi: \"Koska kuolema on hyväksi ja\nVirginia on onnellinen, tahdon minäkin kuolla yhtyäkseni Virginian\nkanssa\". Siten minun lohdutukseni vain enensi hänen epätoivoaan. Tunsin\nolevani kuin mies, joka koettaa pelastaa aaltojen kuohusta ystäväänsä,\njoka ei itse tahdo uida. Hän oli tuskansa alle tykkönään uponnut. Voi\nsentään! Varhaisimman nuoruuden aikana kestetyt onnettomuudet vain\nvalmistavat ihmistä astumaan elämään, mutta sellaisia ei Paul ollut\nollenkaan saanut kokea.\n\nMinä saatoin häntä takasin kotiinsa. Siellä tapasin hänen äitinsä ja\nrouva de La Tourin vielä heikompina kuin lähtiessämme. Margareeta\nvarsinkin oli riutunut. Vilkkaat luonteet liukuvat helposti vähäisten\nhuolien harjalla, mutta kestävät vähimmän elämän suurissa suruissa. Hän\nvirkkoi minulle: \"Voi, hyvä naapurini! Olin viime yönä näkevinäni\nVirginian valkeisiin vaatteihin puettuna käyskentelevän keskellä\nvehmaita lehtikujia ja ihania puutarhoja. Hän sanoi minulle: Nautin nyt\nkadehdittavaa onnea. Sitten hän hymyssä suin läheni Paulia ja vei\nhänetkin pois mukanaan. Kun koetin pidättää poikaani, huomasin itsekin\njättäväni maan ja seuraavani häntä, tuntien sydämmessäni sanomatonta\nsuloa. Kun tahdoin lausua jäähyväiset ystävättärelleni, näin hänenkin\nMarin ja Domingon kera seuraavan meitä. Mutta mikä minua enin ihmetyttää\non se, että myöskin rouva de La Tour on samana yönä nähnyt unessaan\naivan samanlaisia tapauksia.\"\n\nVastasin hänelle: \"Rakas ystäväni, minä uskon, ettei maailmassa mitään\ntapahdu ilman Jumalan sallimusta. Unetkin joskus lausuvat totuuden.\"\n\nRouva de La Tour todella kertoikin minulle aivan samallaisesta unesta,\njonka hän samana yönä oli nähnyt. En ollut kummassakaan naisessa koskaan\nnähnyt mitään merkkiä taikauskoisuudesta; sen vuoksi heidän\nunennäköjensä yhdenlaisuus minuun niin vaikutti, etten epäillyt lainkaan\nniiden toteenkäymistä. Onhan sellainen mielipide, että totuus meille\njoskus ilmaiseikse unessa, ollut hyvin laajalle levinnyt kaikissa\nmaailman kansoissa. Muinaisajan suurimmatkin miehet ovat luottaneet\nniihin; niiden joukossa Aleksanteri Suuri, Cæsar, molemmat Scipiot,\nmolemmat Catot ja Brutus, jotka eivät suinkaan olleet mitään heikkoja\nhenkiä. Vanha ja Uusi Testamentti sisältää suuren joukon esimerkkejä\nunennäöistä, jotka ovat käyneet toteen. Itse puolestani ei minun\ntarvitse tähän hakea todistuksia kauvempaa kuin omasta kokemuksestani;\nja useammin kuin kerran olen huomannut, että unet ovat jonkun\nkorkeamman, meistä huoltapitävän hengen ilmoituksia. Mahdotonta on\njärkisyillä vastustella tai puolustella ilmiöitä, jotka ovat yläpuolella\nihmisjärjellä arvosteltavaa piiriä. Jos kumminkin ihmisjärki on vain\nkuvainen Jumalan viisaudesta, ja edellinen voi salaisilla\nvälikappaleilla lennättää ajatuksensa maailman ääriin saakka, niin\nmiksei koko maailmankaikkisuutta kaitseva järki voisi käyttää\nsamanlaisia välikappaleita samaan tarkotukseen? Ystävä lohduttaa\nystäväänsä kirjeellä, joka kulkee monien valtakuntain läpi, halki\nkansakuntain vimmaisten kiistojen, ja tuottaa iloa ja toivoa yhdelle\nainoalle ihmiselle; miksikäs ei sitte itse viattomuuden kaikkivaltias\nsuojelija voisi jotakin salaista tietä rientää avuksi hurskaalle\nsielulle, joka asettaa toivonsa häneen ainoaan? Onko hänen ehkä tarvis\nkäyttää ulkonaisia välikappaleita tahtonsa toimittamiseen, hänen joka\nsisäisellä voimalla vaikuttaa lakkaamatta kaikissa luomuksissaan?\n\nMiksi siis epäilisimme unia? Elämä kaikkine katoavine ja turhine\npyrintöineen -- onko sekään muuta kuin unta?\n\nOlkoon tämän laita miten hyvänsä; kovaonnisten ystäväini uni kävi pian\ntoteen. Paul kuoli kahden kuukauden perästä rakkaan Virginiansa jälkeen,\njonka nimeä hän lakkaamatta toisteli. Margareeta näki loppunsa\nlähestyvän viikon päästä poikansa kuoleman jälkeen, ja niin iloisella\nmielellä kuin vain hurskas voi kuolemaa kohdata. Hän otti mitä hellimmät\njäähyväiset rouva de La Tourilta, \"toivoen pian yhdyttävän ihanassa\niankaikkisuudessa\", kuten sanansa kuuluivat. \"Kuolema on suurin\nhyvätyö\", lisäsi hän; \"sitä tulee ihmisen toivoa itsellensä. Jos elämä\non rangaistus, on toivottava sen loppua; jos se on koettelemus, niin on\nrukoiltava sitä lyhyeksi.\"\n\nHallitus piti huolta Domingosta ja Marista, jotka eivät enää kyenneet\npalvelemaan, eivätkä eläneetkään kauvan emäntäinsä jälkeen.\n\nFidele parka riutui surusta melkein heti isäntänsä kuoleman jälkeen.\n\nMinä otin rouva de La Tourin luokseni asumaan; hän oli uskomattoman\nuljaasti kestänyt kaikkia näitä suuria tappioitansa. Hän oli lohduttanut\nPaulia ja Margareetaa viimeiseen saakka, aivan kuin ei hänellä olisi\nollut mitään omaa taakkaa kannettavana. Kun hän ei heitä enää nähnyt\nympärillään, puheli hän kuitenkin heistä joka päivä kuten rakkaista\nystävistä, jotka asuvat lähellä. Kuitenkaan ei hän elänyt heidät\nkadotettuaan kauvempaa kuin kuukauden päivät. Tätiänsä hän ei\nvähimmälläkään tavalla syyttänyt tämän tuottamista onnettomuuksista,\nvaan päinvastoin rukoili Jumalaa antamaan hänelle kaikki anteeksi ja\nlievittämään niitä kauheita tunnontuskia, joita kuulimme hänen saaneen,\nheti kun oli Virginian niin tylysti ajanut luotaan.\n\nTuo luonnoton sukulainen ei kauvan kestänytkään kovuutensa rangaistusta.\nMonien laivain myötä sain hänestä sellaisia tietoja, että hän poti\nhermotautia, joka teki elämän ja kuoleman hänelle yhtä sietämättömäksi.\nToisinaan hän syytti itseään suloisen pienen nepaimensa perikadosta ja\ntämän äidin sitä seuranneesta kuolemasta; toisin ajoin hän taasen\nkerskaili tehneensä aivan oikein, kun oli sysännyt luotaan nuo kaksi\nonnetonta olentoa, joiden sanoi vain halventaneen sukuaan alhaisilla\ntaipumuksillaan. Välistä hän joutui oikein vihan vimmoihin nähdessään\nPariisissa vilisevää viheliäisten määrää: \"Miksei lähetetä\", huusi hän,\n\"noita laiskureita siirtomaihin kuolemaan?\" Hän lisäsi vielä, että\naatteet sellaiset kuin armeliaisuus, siveys ja uskonto, jotka kaikki\nkansat olivat omaksuneet, olivat vain ruhtinaitten valtiollisia\nkeksintöjä. Sitte hän yht'äkkiä heittäytyi vastakkaiseen\näärimmäisyyteen, antautuen tykkänään taikauskon valtaan, joka täytti\nhänet kuoleman pelolla. Hän kiiruhti jakelemaan runsaita almuja\nrikkaille munkeille, jotka hänen mieltänsä ohjasivat, rukoillen heitä\nlepyttämään Jumalaa näillä hänen maallisen tavaransa uhrauksilla;\nikäänkuin ihmisten korkealle Isälle kelpaisi ne armopalat, jotka hän\nkovaosaisilta oli kieltänyt! Usein loi hänen mielikuvituksensa hänen\nsilmäinsä eteen tulisia kenttiä ja palavia vuoria, joilla kamalia\nhaamuja vaelteli kutsuen häntä hirmuisilla huudoilla pariinsa. Hän\nheittäytyi silloin johtajainsa jalkoihin ja keksi itsellensä\nkidutuskeinoja ja rangaistuksia; sillä taivas, tuo vanhurskas taivas,\nantaa julmille sieluille hirmuisia uskonnonharjoituksia.\n\nTällä tavoin hän eli useita vuosia, vuoroon jumalankieltäjänä, vuoroon\ntaikauskosta hiutuen, peläten yhtä suuressa määrässä elämää kuin\nkuolemaa. Mutta hänen säälittävästä elämästänsä teki lopun juuri sama\ntavara, jolle hän oli uhrannut luonnolliset tunteensa. Häntä murehutti\najatus, että kuolemansa jälkeen hänen omaisuutensa joutuisi hänen niin\nvihaamilleen sukulaisille. Sen vuoksi hän koetti lahjotuksilla tuhlata\nsiitä suurimman osan; mutta sukulaiset käyttivät hyväkseen hänen\ntaipumustaan hermotautiin, sulkivat hänet hourulaitokseen ja laskivat\nhänen omaisuutensa holhouksen alle. Sillä tavoin juuri hänen rikkautensa\nsyöksivät hänet perikatoon; ja kuten ne olivat paaduttaneet entisen\nomistajansa sydämen, kovettivat ne myöskin niitä omikseen pyytäväin\nsydämet. Tällaisen lopun hän sai; ja mikä vielä enensi hänen\nonnettomuuttaan oli se, että hänellä vielä oli kylläksi ymmärrystä\nhuomaamaan, miten juuri ne häntä paljastivat ja halveksivat, joiden\nmieltä hän oli noudattanut kaiken ikänsä.\n\nVirginian vierelle, samojen bamburuokojen juurelle, haudattiin hänen\nystävänsä Paul, ja heidän ympärilleen heidän hellät äitinsä ja\nuskolliset palvelijansa. Ei ole pystytetty marmoripatsaita heidän\nhalvoille hautakummuilleen eikä piirretty heidän ansioitaan kiveen;\nmutta heidän muistonsa elää kulumattomin kirjaimin niiden ihmisten\nsydämmissä, jotka ovat heille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Heidän\nvarjonsa eivät kaipaa loistoa, jota he eläissänsä kammoivat; mutta jos\nne vielä ottaisivat osaa maallisiin huoliin, niin ne epäilemättä\nmieluummin harhailisivat niiden matalain olkikattojen alla, missä\nuutteruus ja hyvät avut asuvat; lohduttamassa kohtaloonsa tyytymättömiä\nköyhiä, sytyttämässä nuorten lempiväin poviin sammumatonta liekkiä,\nmieltymystä luonnon antimiin, rakkautta työhön ja kammoa turhiin\nrikkauksiin.\n\nKansan ääni, joka vaikenee kuninkaille kunniapatsaita pystytettäessä, on\nantanut muutamille tämän saaren paikoista nimiä, jotka ikuistavat\nVirginian surullista loppua. Niinpä nähdään Ambra-saaren läheisyydessä\nriuttojen keskellä muuan kohta, jota kutsutaan _Saint-Géronin väyläksi_\nsen laivan nimen jälkeen, jolla hän hukkui palatessaan Europasta.\n\nTuon pitkän maakaistaleen äärimmäisintä niemekettä, jonka näette kolmen\npeninkulman päässä täältä puoleksi peitettynä kuohuvan meren aaltoihin\nja jota _Saint-Géron_ ei voinut myrskyssä sivuuttaa päästäkseen\nsatamaan, kutsutaan _Kovanonnen-niemeksi_; ja tuossa aivan edessämme\ntämän laakson päässä näette _Hautalahdelman_, josta Virginia löydettiin\nhiekkaan hautautuneena, ikäänkuin olisi meri tahtonut tuoda hänen\nruumiinsa takaisin sureville omaisille ja osottaa hänen kainoudelleen\nviimeistä kunnioitustaan samoilla rannikoilla, joiden kaunistuksena\nhänen viattomuutensa oli ollut.\n\nOi te niin hellästi yhdistetyt nuoret, te onnettomat äidit ja koko\nrakastamani perhe! Nämä metsät jotka soivat teille siimestään, nämä\nlähteet jotka lorisivat iloksenne, nämä penkereet joilla yhdessä\nlepäsitte, kaikki itkevät vielä teidän loppuanne!\n\nEi ole kenkään teidän jälkeenne rohjennut viljellä tätä autiota maata,\nei kenkään jälleen pystyttää rauvenneita majojanne. Teidän vuohenne ovat\nvilliytyneet, teidän puutarhanne ovat hävinneet; lintunne ovat lentäneet\ntiehensä, eikä täällä kuule muita ääniä kuin haukkain kirkunaa, jotka\nkaartaen leijailevat tämän kallioiden keskisen laakson päällä.\n\nJa minusta, joka en saa enää teitä nähdä, on tullut ystävä vailla\nystäviä, lapseton isä, ja yksinäinen matkamies tämän maan matoisen\nkamaralla.\"\n\nNäin puhellen tuo hyvä vanhus lähti kulkemaan poispäin, kyynelten\nvieriessä alas kasvoiltaan; ja minun kyyneleeni olivat jo vuotaneet\nuseamman kuin yhden kerran tätä surullista jutelmaa kuunnellessani.\n\n\n\n"]