[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPU6DvOnM2w5DT_mFTKNJiO-KZgFxZKmWTdO6RESPUmY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2107,"Unohtumattomia sanoja","Heyse, Paul",1830,1914,"2107-heyse-paul-unohtumattomia-sanoja","2107__Heyse_Paul__Unohtumattomia_sanoja",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1883,1911,15942,106857,false,60648,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Unohtumattomia sanoja\" by Paul Heyse is a fictional novel written in the early 20th century. The narrative unfolds against a vibrant Italian backdrop during the mid-19th century, exploring the interactions between a young noblewoman and her companion as they visit a renowned villa. It delves into themes of art, beauty, and personal introspection, with the main characters hinting at complex emotional undertones and societal expectations.  The opening of the novel sets the stage as two women, a young lady of noble descent and her older companion, make their way through the heartfelt landscapes of Vicenza. The dynamic between the characters begins to emerge, highlighting the younger woman's eagerness to explore the renowned architecture of Palladio, while her companion displays a certain skepticism about the artistic beauty surrounding them. This initial encounter with the villa is rich with descriptive language that establishes the mood, creating a stark contrast between the majestic surroundings and the personal experiences of the characters, setting the tone for a deeper exploration of their inner lives and the artistic inspirations that shape them. (This is an automatically generated summary.)",[],122,"Italiassa sijaitsevaan Vicenzaan sijoittuva pienoisromaani kertoo aatelisen Victoiren ja porvarillisen Philippin välisestä mahdottomasta rakkaudesta. Säätyerojen ja väärinkäsitysten varjostama tarina pohtii sanojen painoa ja niiden jättämiä pysyviä jälkiä ihmismieleen.","Paul Heysen 'Unohtumattomia sanoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2107. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","UNOHTUMATTOMIA SANOJA\n\nKirj.\n\nPaul Heyse\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nVicenzan kaakkoisesta portista, jota nimitetään Porta Monteksi, koska\nMonte Berico-nimisen vuoren juuri tässä kohden ulottuu aivan lähelle\nkaupunkia, vierivät auringonpaisteisena huhtikuun iltapäivänä v.\n1849 kevyet ajopelit maantietä myöten kirkasta Bacchiglione-jokea\nkohti, joka pehmeästi mutkitellen virtailee hilpeitten ketojen halki.\nVaunuissa istui kaunis nuori neiti huolettomasti nojaten taaksepäin,\nvähääkään välittämättä siitä, että hänen leveälierinen kesähattunsa\nrutistui ja että sen tummat samettinauhat joutuivat epäjärjestykseen.\nSitä suorempana pysyttelihe häntä vastapäätä olevalla istuimella\nvanhahko nainen silkkisine, kukilla koristettuine hattuineen, koreine\npäivänvarjostimineen ja mustine silkkiviittoineen, aika ajoin\ntähystellen seutua kultasankaisella lorgnetillaan. Epäselväksi jäi,\nistuivatko he senvuoksi vastapäätä toinen toisiaan, ettei vanhemman\nverrattain ulottuvaisella olennolla olisi ollut tilaa peräistuimella,\nvaiko senvuoksi, ellei kamarirouvan soveltunut istua prinsessan\nvieressä. Ainakin neidin hieno, hieman ylpeä pikku nenä viittasi\nylhäiseen sukuperään. Mutta vanhempikin nainen osasi leveille\nhyväntahtoisille kasvoilleen luoda varsin arvokkaan ilmeen, ja\ntukahuttaen silloin tällöin haukotuksen, katseli hän oikealla puolen\nleveneviä viljakenttiä ja vasemmalla Monte Bericon juurelle siroteltuja\nasumuksin, niin alentuvan välinpitämättömästi kuin olisi hänen pienten,\nlemmikinsinisten silmäinsä katse ollut aivan erikoinen suosio seudulle.\n\nHe olivat tuskin matkanneet puolta tuntia, kun vaunut poikkesivat\noikealle päin kääntyvälle solatielle ja pysähtyivät lyhyen, vaivaloisen\nylämäen jälkeen korkean puutarhaportin eteen, jonka mahtavien\nkivipatsaitten välin sulki kolminkertainen rautaristikko. Kuski riensi\nistuimeltaan ja nykäsi ruostunutta kellonvedintä, joka ulottui niin\nkauas käytävän takana olevan matalan rakennuksen sisään, ettei soiton\nkilahduskaan kuulunut ulkopuolelle. Niinpä kestikin tuokion, ennenkuin\nrakennuksesta näkyi elonmerkkiä.\n\nSillävälin oli naisilla aikaa ristikon lomitse tähystellä puutarhaan.\nLeveä tie, jonka kumpaakin puolta reunusti leikattu, ikivihanta\npensasaita, vei avonaiselle kukkulalle, jolla suurehko nelikulmainen,\ntasaisen pyöreällä katolla varustettu rakennus seisoi. Siitä ulkoni\nmatalaharjainen, kuuden solakan pylvään muodostama eteinen, johon johti\nleveäportainen rappukäytävä. Tätä siron juhlallista rakennusta, jonka\njuurilla versoi korkeata ruohoa, ympäröi mitä syvin hiljaisuus, ja\nkellahtavasta marmorista veistetyt, katon ja portaitten ulokkeille,\njopa molempien pensasaitojenkin reunoille sijottautuneet lukuisat\njumalankuvat tuntuivat tämän aution maatilan ainoina valtijaina\nnauttivan sen satumaista rauhaa.\n\n-- Maria Josef! huudahti vanhempi nainen katsahdettuaan äkisti\nlorgnettinsa läpi, luulenpa, että siinä taas on tuollainen\npakanatemppeli, joita jo niin monta olemme nähneet säädyttömine\nepäjumalankuvineen. Täytyykö meidän tosiaankin nousta vaunuista ja\nlähteä lähempää tarkastamaan noita muinaisesineitä?\n\n-- Voit jäädä istumaan, Zephyrine, ja täällä nauttia keskeytyneen\nruokaleposi, vastasi neiti hymyilevin ilmein. -- Mutta sitten saatkin\nkoko elinaikasi katua, että nukuit Vicenzan arvokkaimman nähtävyyden\nollessa tarjolla. Tämä ei ole mikään temppeli, vaan koko Lombardian\nkuuluisin huvila, jonka suuri Palladio rakensi eräälle rikkaalle\nmarkiisille, tuo sama, tiedäthän, joka on suunnitellut ja rakentanut\nkaikki kauniit palatsit ja kaupungintalon ja ihmeellisen vanhan\nteatterin, josta juuri tulemme. Koska olen vastuunalainen sinun\ntaiteellisesta sivistyksestäsi, olen tahtonut näyttää sinulle tämänkin.\nMutta pakottaa en sinua tahdo. Tuolla tuleekin portinvartija, jolle\nvoit minut huoleti uskoa.\n\n-- Mitä ajattelettekaan, Nesschen, huudahti toinen ja teki eleitä\nnoustakseen ensiksi vaunuista. -- En ole ollenkaan väsynyt, ja äskeisen\npuhuin vain senvuoksi, kun en voi sietää noita ijänikuisia pylväitä.\nMutta kenties en tuota ymmärrä. Jos ne ovat viimeiset tälle päivälle,\ntuhdon ne vielä sulattaa. Kuumuus on sietämätön, eikä tuossa lumotussa\npuistossa tunnu olevan liiemmäksi varjoa. _Merci mon ami. Me voilà!_\n\nTämän hän lausui pienelle, äreälle vanhukselle, joka oli avannut\nvähäisen sivuportin, ja astui nyt sanaakaan virkkamatta vaunujen\nluo auttaakseen naisia. Vanhempi nainen otaksui, koska hän ei\nosannut tavuakaan italiankieltä, että jokaisen täytyi ymmärtää\nhänen ranskaansa. Senjälkeen hän hypähti niin nuorekkaan sirosti\nvaununastuimelta, että olisi luullut sen olevan hänen painavalle\nolennolleen mahdotonta, kääntyi sitten neidin puoleen ja ojensi\nhänelle kätensä auttaakseen häntä alas. Sitten he hitaasti kävelivät\nloivasti kohoavaa tietä, vanhempi jonkun verran puhkuen, vaikkakin\nkorkean pensasaidan siimes lieventi kuumuutta, neiti levollisin,\nkevein askelin, hienorakenteinen pää hiukkasen kenossa, hentoine\nsieraimilleen ja huulet puoliavoimina hengittäen tämän viheriän\nyksinäisyyden huumaavia tuoksuja. Päästyään kukkulalle, jäi hän\nhiljaa paikalleen ja antoi suurten tummien silmiensä katseen hitaasti\nliukua viehättävän rakennuksen yksityiskohdasta toiseen; rakennus\nihastutti häntä todellisuudessa vielä enemmän kuin hänen siitä varemmin\nnäkemänsä kuvat. Kevättaivaan puhdas sini valautui katon jalomuotoisiin\nviivoihin; -- niin kuulakkaanpehmeästi kuin sulautuu läpinäkyvä,\nhieno verho lepääviin, ihaniin ihmisjäseniin, näytti loputon eetteri\nsulautuvan kiviseiniin. Entä ympäristön kukoistava, kesytön luonto,\njota ihmiskäsi ei näyttänyt koskaan järjestelleen, rapistuneita seiniä\npitkin hiipivät ruusut, villiytyneen niityn kirjavat kukkaset, jotka\nhänelle hymyilivät ja kaukaa silmänkantamattomista viiniköynnös-\nja silkkiäispuulehdoista soiva heinäsirkkojen, lintujen ja\nlehtosammakoitten huumaava häly, viileän ilman niin pehmeästi keinuessa\nja värähdellessä että sen melkein saattoi nähdä!\n\nSillävälin oli vanhus, jolle tämän hyljätyn paratiisin vartioiminen oli\nuskottu, rientänyt portaille ja avannut varjoisan pylväseteisen oven;\nsenjälkeen hän katosi rakennuksen sisäosiin molempien naisten häntä\nhitaasti seuratessa. Neiti ei puhunut sanaakaan. Zephyrine sitävastoin\nei saattanut pidättäytyä lausumasta paheksuvia muistutuksiaan noista --\nkuten hän sanoi -- mytologisista säädyttömyyksistä, joita täällä joka\npaikassa vilisi.\n\nNuori neiti ei ollut kuulevinaankaan, nyrpisti vain hieman hienoa\nylähuultaan vanhemman lörpöttelylle. Mutta astuttuaan pimeän\nkäytävän kautta viileään sisempään huoneeseen, tuohon kuuluisaan\npyöreään saliin, jota sirosti kaareutuva kupooli niin ylväästi ja\nviehättävästi kattaa, pääsi häneltä mitä lapsellisimman ihastuksen\nhuudahdus. Hän seisoi pitkän aikaa huoneen kuulaassa hämärässä puoleksi\nsuljetuin silmin, eikä välittänyt yksityiskohdista, ei vaalenneista\nmarmoriornamenteista eikä kuvapatsaista, jotka seisoivat pölyttyneissä\nlokeroissaan. Ihmeellinen hyväntunne oli vallannut hänet hänen\nastuessaan ulko-ilman viileästä, aurinkoisesta kirkkaudesta tähän\nviileään, salaperäiseen huoneeseen, jonka hämärä valkeni sitä mukaa\nkuin vanhus avasi neljä ristin muotoisesti vastakkain olevaa ovea ja\nlaski ulkoa sisään lämpöä ja valoa.\n\nVanhus tuli jälleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän tahtonut nähdä\nasuinhuoneita. Hän nyökäytti päätään ja seurasi häntä lukuisten oman\nonnensa nojaan heitettyjen suojien kautta, jotka toinen toisensa\nvieressä ympäröivät keskisalia. Ne olivat kohtuullisesti kalustettuja,\nja pöly lepäsi paksuina kerroksina Napoleonin aikuisilla vanhoilla\nistuinsijoilla, hoikkajalkaisilla pikku pöydillä sekä vuoteilla,\njoitten tyynyjä ja patjoja ei näytetty vuosikausiin tuuletetun. Huvilaa\noli jo aikoja sitten lakattu käyttämästä asuntona.\n\nNeiti oli kärsivällisesti kuunnellut vanhaa tuittupäätä tämän\nylistellessä entisiä aikoja, jolloin täällä useasti oli vietetty\nkomeita juhlia soittajien ja laulajiin kaiuttaessa ihanaa\noopperamusiikkia kupoolisaliin. Hän singahutteli sanojaan omituisella\nkiivaudella ikäänkuin olisi hän tahtonut syyttää nuorta neitiäkin --\njonka hän varsin oikein otaksui itävaltaluiseksi -- olosuhteitten\nsurullisesta muutoksesta. Tämä katseli tarkkaavana seinämaalauksia,\nuunien marmoriotsakkeita ja kaikkea muuta, mikä muistutti menneitä\njuhla-aikoja. Puheen lomassa hän kysäsi, luulisiko vanhus, että perhe\nhalullisen ostajan ilmaantuessa, luovuttaisi huvilan.\n\nVanhus katsoi häneen kummastuneena. Sellainen ajatus ei nähtävästi\nkoskaan ollut välähtänyt hänen mieleensä. Kun hän olkapäitä kohauttaen\ntuijotti kysyjään, kääntyi tämä seuralaisensa puoleen, joka haluttomana\noli häntä seurannut. -- Mitä ajattelet, Zephyrine? sanoi hän. Eikö\ntäällä olisi ihana asua, luonnollisesti ei kuumimpana vuodenaikana,\nmutta syksyllä, kun Hainstettenissä alkaa tuntua kolkolta ja\nkalsealta? Puutarhan voisi jättää sellaiseksi kuin se on, vain\nhuoneita täytyisi siistiä ja -- onko täällä keittiötä? -- kysyi hän\nvanhukselta. Senhän voisi hätätilassa varustaa kellarihuoneisiin. Eikö\nole hullunkurista, Zephyrine, ettei täällä ole keittiöstä tietoakaan?\nIkäänkuin olisivat omistajat, kuten kuvapatsaat ulkona, vain eläneet\nilmalla, tahi, kuten Olympon jumalat, nektarilla ja ambrosialla.\n\nZephyrinen mielentila ei sallinut hänen ottaa osaa pilaan. Hän\nväitti huoneitten kostean ilman koskevan rintaansa, ja huomattuaan\neräässä nurkkahuoneessa, johon auringonvalo leveänä virtana tulvaili,\nsilkkikankaalla päällystetyn sohvan, riensi hän sen luo ja vajosi\nsen koville patioille sellaisella ilmeellä kuin ajettu otus, joka\nvihdoinkin löytää varman turvapaikan.\n\nNeiti nyökäytti hänelle hajamielisesti hymyillen päätään ja kulki\neteenpäin. Vanhuksenkin hän lähetti pois. Hänen ei aina tarvitsisi\npysytellä neidin kintereillä. Hän oli varmaan ilman sitäkin jo väsynyt\nalati kulkemaan samoissa huoneissa ja avaamaan ovia jokaiselle\nvieraalle. Kävikö hänellä muuten usein vieraita?\n\nKuinka kulloinkin -- aina vuodenaikojen mukaan. Keväällä ja syksyllä\nkävi eniten. Jo tänään aamupäivälläkin oli täällä ollut muuan, muuan\nnuori herra, joka oli tullut jalan kaupungista ja katsellut kaikkea\nsangen tarkkaavaisesti, mutta lähettänyt hänet sitten pois, koska\ntahtoi piirustaa. Yht'äkkiä oli hän kadonnut viemättä kuitenkaan mitään\nmukanaan, mutta myöskään mitään jättämättä.\n\nNeiti vei käden taskuunsa, veti sieltä pienen kullallakirjaillun\nkukkaron ja antoi hänelle suuren hopearahan. Mutta lahja -- vaikka\nkävikin yli vanhuksen odotusten -- ei tehnyt häntä ystävällisemmäksi.\nHän nyökäytti synkkänä päätään kääntyessään lähtemään; naiset jääkööt\nsinne kernaasti niin kauaksi aikaa kuin tahtovat, hänen täytyisi nyt\nlähteä asuntoonsa ruokapahaistansa katsomaan, joka parhaillaan on\ntulella. Hänen tyttärentyttärensä on tyhmä seitsenvuotias letukka, joka\nhelposti polttaa keiton pohjaan.\n\nJäätyään yksin, palasi neiti kupoolisaliin ja istahti erään Jupiterin\npatsaan jalustalle. Siinä hän antautui raskasmielisten unelmien\nvaltaan; koko hänen nuori elämänsä nousi yhtenäisenä kuvasarjana hänen\neteensä ja toi kirjavista väreistään huolimatta omituisen kylmyyden\nja tyhjyyden tunteen hänen mieleensä. Lopulta ei hän saattanut sitä\nkauempaa kärsiä, nousi ylös ylpeällä liikenteellä niinkuin sellainen,\njoka uskaltaa katsoa vihamielistä voimaa silmästä silmään, ja pyyhkäsi\nkiharat syrjään. Hattu valahti niskaan, ja hän säpsähti kevyesti\nikäänkuin olisi joku vieras koskettanut hänen olkapäätään. Sitten hän\nkulki hitaasti salin poikki ja astui vastapäätä olevan pylväseteisen\nkautta ulkoilmaan, koska jumalankuvat tyhjine silmineen ja jäykkine\nhuulineen olivat hänelle äkkiä käyneet kammottaviksi.\n\nTäällä oli varjoisaa, ja hän saattoi lauhan ilman hyväillessä hänen\nvapaata otsaansa, katsella ihanaa seutua. Suoraan edessään hän\nnäki Monte Bericon vihreän huipun, jonka puitten latvojen keskeltä\npieni, valoisa kirkko vaatimattomana kohosi. Sitten kauempana\nvasemmalla sinipunervan, tuoksuvan ilman sisällä Euganein kukkulat ja\nylt'ympärillä, aina jalkojensa juureen saakka, mitä hedelmällisimmän\nseudun, jota vielä nuoren kevään ensi vihannuus peitti. Etäisten\nvuorenhuippujen ympärillä ei näkynyt ainoatakaan pilveä, eikä\npienintäkään ihmisääntä kuulunut sinne tänne sirotelluista mökeistä.\nMuurinreunaa kiipeävien ruusujen luona leikki lukemattomia, hänelle\noutoja perhosia. Hän kulki hitaasti alas portaita; hänen teki mieli\nottaa kiinni joku perhonen ja katsella sitä lähempää. Saavuttuaan alas,\npysähtyi hän äkkiä, hieman lievästi säikähtäen.\n\nKorkeassa ruohostossa, siinä, missä rappukäytävä muodostaa rakennuksen\nseinän kanssa terävän kulman, lepäsi pitkänään nukkuva mies, pää\nkäsivarsien varassa ja hattu painettuna syvään otsalle. Tässä oli\nvielä vast'ikään ollut mitä viilein kalvepaikka. Mutta aurinko, joka\nkiersi rakennusta, oli juuri päässyt paistamaan lähimmän pylväseteisen\npilarien lomitse ja lähetti nukkujaan vinosti säteensä, joka alkoi\nliukua polvista rintaa kohti ja jonka ennen pitkää täytyi saavuttaa\nmyös kasvot.\n\nNe olivat nuoret kalpeat, hentopiirteiset kasvot, jotka unessakin\nnäyttivät hieman jännittyneiltä ja raskasmielisiltä. Vaaleat hiukset\nolivat tiheinä suortuvina ohimoilla ja jättivät näkyviin erittäin\nvalkoisen kaulan. Silloin tällöin -- nukkuja varmaankin uneksi\nsilloin iloisista asioista -- avautui ylähuuli hieman, paljastaen\nhampaat, jotka välkkyivät auringossa. Mutta hatunreunan varjostamat\nsilmät olivat tiukasti kiinni, ja kulmakarvojen välissä oli syvistä\najatuksista kertova ryppy.\n\nNeiti oli katsellut häntä tuokion liikahtamatta ja niin vakavasti\nkuin olisi hän saattanut lukea kaikki ne ajatukset ja kuvat, jotka\nliikkuivat nukkuvan mielikuvituksessa. Sitten hän äkkiä näytti\nhuomaavan sopimattomaksi tuolla tavalla vakoilla viatonta. Kevyt\npunerrus nousi hänen kasvoilleen, hän kääntyi päättävästi ja nousi\nhitaasti äänettömin askelin jälleen portaita ylös. Ylhäältä, pylväitten\nlomitse, hän vielä kerran äkisti katsahti vieraaseen ja näki, että\nauringonsäteet jo olivat ennättäneet hänen silmäluomiinsa saakka. Hän\nnäki hänen vielä tekevän liikahduksen ikäänkuin torjuakseen jotakin\nluotaan. Sitten hän jälleen astui pyöreän salin kynnyksen yli.\n\nMutta valo vaikutti yhä enemmän nukkujan unen kiehtomiin aistimiin.\nHän koetti ensin kääntää kasvonsa uudelleen varjoon, aivasti sitten\nvoimakkaasti pari kertaa ja avasi silmänsä. Hänen vihreä makuusijansa\ntuntui kuitenkin liian hyvältä hänen heti saattaakseen nousta siltä\nylös. Hänen täytyi silminnähtävästi myös ensin miettiä, missä oli.\nKun hän oli päässyt siitä tietoiseksi, ojentelihe hän ensin itseään\nsuloisen uupumuksen vallassa ja upotti katseensa taivaan pohjattoman\nsyvään sineen. Silloin hän äkkiä kuuli rakennuksesta naisäänen, joka\nalotti vienoa, valittavaa laulua: \"Ach, ich habe sie verloren --\"; hän\ntunsi sekä säveleen että sanat, mutta hän ei mielestään koskaan ollut\nkuullut sitä niin puhtaasti ja sielukkaasti laulettavan. Hänestä tuntui\nmelkein sadulta, että tuo Orpheuksen laulu täällä yksinäisyydessä ja\nitalialaisen taivaan alla kaikui saksalaisilta huulilta. Hitaasti --\naivankuin olisi pieninkin rapina saattanut haihduttaa lumouksen --\nkohottautui hän istumaan ruohostolle ja kuunteli siten tuokion. Sitten\nsai uteliaisuus hänet vihdoin nousemaan ja varovasti hiipien astumaan\nrappuja ylös.\n\nKun hän oli päässyt pylväseteiseen, katkesi laulu äkkiä. Hän näki\nlaulajan solakan olennon seisovan keskellä salia, selin häneen. Nyt\nhän rauhallisesti kulki huoneen toiselle puolelle, hyräillen hiljaa\nitsekseen aarian loppusäveleitä.\n\nNuori mies riensi hänen jälkeensä, mutta jäi seisomaan, kun neiti\nkääntyi ja kylmin katsein mitteli häntä kiireestä kantapäähän.\n\nNeiti, sanoi hän, minä pyydän anteeksi, että olen keskeyttänyt\nlaulunne. Mutta itsehän olen siitä saanut kärsiä kovimman\nrangaistuksen. Poistun heti.\n\nNeiti ei heti vastannut, vaan näytti ensin tahtovan suorittaa\ntarkastuksensa loppuun. Sitten kohosi tuskin huomattava punerrus hänen\nkasvoillensa.\n\n-- Ette ole ollenkaan minua häirinnyt, sanoi hän, ja minun -- jos kenen\n-- on pyydettävä anteeksi. Lauluni herätti teidät unesta, ja ollakseni\nsuora, tunnustan, että se oli tarkoituksenikin. Tapasin teidät\nnukkumassa ulkona ruohostossa ja näin, kuinka kasvonne ennen pitkää\nolisivat joutuneet aurinkoon. Vain maassa syntyneet saattavat sietää\nsellaista vahingoittumatta. Muukalaiset saavat helposti auringonpiston.\n\n-- Ja te olette heti kasvoistani -- tai kenties paremminkin tukastani\npäättäen otaksunut minut muukalaiseksi, jatkoi hän hymyillen. Mitä te\nsitten siitä ajattelitte, kun matkustajalla tässä paratiisillisessa\nympäristössä ei ollut muuta tehtävää kuin nukkua?\n\n-- En tiedä, mikä minua velvottaisi ilmaisemaan teille ajatukseni,\nvastasi hän hieman terävästi. Muuten voitte olla rauhallinen: sitä\nen totta tosiaan tullut ajatelleeksi. Ja miksi ei voi nukkua, kun on\nkyllikseen katsellut kaunista? Vanhus, joka hoitaa tätä huvilaa, kertoi\nvieraasta, jota hän jo aamupäivällä oli täällä kuletellut ja joka\nsitten oli häneltä hävinnyt. Jos te olette sama -- --\n\n-- Minun kai täytyy tunnustaa, kuinka asia on, vastasi nuori mies,\npuolittain ivallisella, puolittain raskasmielisellä ilmeellä, joka\nantoi hänen kasvoilleen miellyttävän leiman. -- Lähetin miehen pois\nvetääkseni muutaman piirron luonnoskirjaani. Mutta koska olen vain\npahanpäiväinen töhertäjä ja koska tämä seutu ilkkui heikkoja voimiani,\njouduin jonkinlaisen apeamielisyyden valtaan ja olin iloinen, että uni\nminua armahti.\n\n-- Sitten kai olette suuttunut minulle, kun tulin herättäneeksi teidät.\nMutta minä lähden heti ja jätän teidät jälleen lohduttajanne hoivaan.\n\nHän nosti olkihatun päähänsä ja solmesi sen kiinni leuan alta. Nuori\nmies ei saattanut kääntää katsettaan kauniista kasvoista, joitten hieno\nsoikeus tässä ympäristössä näytti entistäänkin ihastuttavammalta.\n\n-- Oi, neiti, sanoi hän, se olisi aivan turhaa. -- Ajatus siitä, että\nolen karkottanut teidät pois, ei soisi minulle pienintäkään rauhaa,\nvaikka jäisin tänne yöhön asti ja vaikka saisin valita minkä hyvänsä\ntämän talon makuuhuoneista. Yöni olen muutenkin nukkunut huonosti aina\nsiitä saakka, kun tulin Italiaan ja varsinkin kadehdittavaan Vicenzaan.\nTiedättekö, mikä vie minulta unen? Teidän on vaikea sitä käsittää,\nkoska en ole maalari, en kuvanveistäjä enkä yleensäkään taiteilija,\nyksinkertainen filosofian tohtori vain: ja kuitenkin on suuri Palladio\nvienyt rauhani. Ja äsken, kun koko viime yönä tuskin saatoin ummistaa\nsilmiäni, valtasi minut ulkona viileässä ilmassa jonkinlainen uupumus,\nja niin otti luonto oikeutensa.\n\nNuoren miehen puhuessa olivat tytön silmät käyneet yhä\nhämmästyneemmiksi. Ensin oli hänen olentonsa suuri varmuus tuntunut\ntytöstä melkein loukkaavalta, koska hän oli tottunut kauneudellaan\nsaattamaan nuoret miehet hämmennyksiin. Sitten haihtui pieni närkästys\njalomman tunteen tieltä, kun nuori mies puhui hänelle yhtä avonaisesti\nja vapaasti kuin aikoja sitten luotettavaksi havaitulle ihmiselle,\njolle saattaa sanoa kaiken.\n\n-- Millä tavalla Palladio on teille tehnyt pahaa? kysyi hän vihdoin ja\nistuutui jälleen -- niin epämukava kuin paikka olikin -- Jupiterpatsaan\njalustalle.\n\n-- En tosiaankaan tiedä, ymmärrättekö minua, jatkoi nuori mies,\nsuunnaten katseensa hänen ohitseen hoikkia pilareita myöten holvikaton\npuolihämärään. -- Siinä tapauksessa minun täytyisi kertoa teille\njonkun verran enemmän vähäpätöisestä persoonastani, ja se tuskin teitä\nhuvittaisi.\n\n-- Ken tietää, voisittehan koettaa.\n\nNuori mies hymyili surumielisesti. -- Se ei tosiaankaan ole huvittavaa,\njatkoi hän. Kuinka voin muuten selittää sen että teille, jota minulla\nei ole edes kunnia tuntea -- -- ja nyt johtui ensi kerran mieleeni,\nettä viivytän teitä ja että seuralaisenne odottaa. Minun täytyy toisen\nkerran pyytää anteeksi.\n\nHän kumarsi kevyesti ja aikoi nähtävästi lähteä pois.\n\nSeuralaiseniko? vastasi tyttö hymyillen. -- Hän on yhtä ymmärtäväinen\nkuin tekin äsken, jopa ymmärtäväisempikin, sillä hän on etsinyt\nlepopaikakseen sellaisen nurkkauksen, jossa voi olla rauhassa\ntungettelevilta auringonsäteiltä. Ei, minulla ei ole minkäänlaista\nkiirettä, ja ellen ole liian lähentelevä, tahtoisin sangen mielelläni\ntietää, minkätähden suuri Palladio, joka jo kolme vuosisataa on\nihastuttanut niin monia ihmissilmiä, on saanut mielenne synkäksi, koska\nette omien sanojenne mukaan näe hänessä sellaista esikuvaakaan, jonka\nlaakerit eivät anna teidän nukkua?\n\n-- Jos syy sittenkin olisi siinä, sanoi hän äkisti, ja nyt tuijottivat\nhänen silmänsä itsepintaisesti maahan. -- Mutta vielä kerran: on turhaa\npuhua siitä. Erinäiset mielialat, jotka helposti saavat valtoihinsa\nmiehen, eivät pienimmälläkään tavalla vaikuta naiselliseen olentoon.\nEn tiedä, tekisinkö omaa sisartanikaan, jos minulla sellainen olisi,\nuskotukseni. Emmekö ennemmin puhu muusta, jostakin hauskemmasta? Joko\nolette käynyt Monte Bericon puistossa, josta on niin kaunis näköala\nkaupungille ja vuoristoon?\n\nNeiti heitti päätään hieman taaksepäin. -- Minulla ei ole pienintäkään\noikeutta teidän luottamukseenne, sanoi hän hitaasti; mutta jos ilman\nmuuta arvostelette minua naissuvusta vallitsevan tavallisen mielipiteen\nmukaan, erehtynette kenties hieman. Valitettavasti olen minäkin, niin\nnuori kuin olenkin, saanut kokea tuollaisia erikoisia mielialoja, joita\ntuskin olisin halukas uskomaan sisarelleni -- jos minulla sellainen\nolisi. Siinä olemme siis yhtä mieltä. Ja entä jos ei minulla nyt olisi\nhalua puhua näköaloista --\n\nHän nousi ja teki kevyen kumarruksen. Tämä pelasti nuoren miehen äkkiä\nhienoisesta hämillä-olon tunteesta.\n\n-- Antakaa anteeksi, neiti, sanoi hän hymyillen, jos ehkä olen puhunut\nsopimattomasti. Mutta on totta tosiaankin ihmeellistä seisoa tässä\nkasvoista kasvoihin nuoren vieraan neidin kanssa melkein kuin joku\npaatumusta teeskentelevä vaivainen syntinen, joka tahtoo ripittäytyä.\nJa ettette ajattelisi minusta huonompaa kuin mitä ansaitsen, tahdon\ntunnustaa, minkälaisia tunteita suuri Palladio herätti sieluparassani.\nTehän tunnette hänet myös. Olette epäilemättä alhaalla kaupungissa\nnähnyt hänen luomansa ihmeet aina iki-ihanasta basilikasta, tuosta\nsulouden ja majesteetin saavuttamattoman ihmeellisestä yhtymästä,\nCorsolla sijaitsevaan pikku rakennukseen saakka, joka kapeine\npäätyineen seisoo tavallisten porvarillisten talojen välissä niinkuin\njalosyntyinen prinssi alhaisen sotaväen joukossa. En tiedä, millä\ntavalla te kykenette tajuamaan rakennustaidetta. Minulta on se kyky\ntähän saakka kokonaan puuttunut tai on se uinunut, ja vasta täällä\novat silmäni avautuneet ja silmien mukana sydän. Kaikki muut taiteet,\nvaikkakaan en itse niitä harjoita, ovat olleet lähellä sydäntäni, mutta\nkoska rakennustaide tähän saakka on vedonnut ainoastaan ulkonaisiin\naistimiini, on se jäänyt minulle vieraaksi. Sitten tulen Vicenzaan\nja kuljeskelen pahaa aavistamatta näitten kiviesineitten parissa,\njotka kaikki ovat yhden ja saman käsialaa, ja äkkiä puhuu minulle\nmykistä pylväistä, pilareista ja muodoista ihmisolento, iloisin,\nylväin ja rakastettavin minkä koskaan olen tavannut, ja marmorin\nkylmän pinnan alta olen tuntevinani lämpimän veren sykähtelyn; ensi\nkerran huomaan siinä, jota taidekielellä nimitetään mittasuhteiksi,\njäsenten tarkkasuhtaisuudeksi ja sopusoinnuksi, kuolematonta lämpöä\nuhkuvan ihmissydämen, jolla olisi minulle paljon sanottavaa ja jonka\nhiljaisimmankin sanan saattaisin käsittää. Pidätte varmaankin minua\nhupsuna uneksijana, hyvä neiti, mutta olette nyt, kerran vaatinut minua\npuhumaan; tuo hulluus valtasi minut ennenkaikkea täällä yksinäisessä\nRotonda-salissa, kunnes armelias uni saapui ja vapautti minut avoimin\nsilmin uneksimasta.\n\nNeiti katseli hänen ohitseen hämärän eteishallin kautta aurinkoiseen\npuistoon. -- Ymmärrän teitä varsin hyvin, sanoi hän tuokion kuluttua.\nMinäkin olen kokenut samansuuntaista, en kuitenkaan rakennusten\nsuhteen, joskin hieman sinnepäin. Tunnetteko Bachia? Hänen\nvaikeimmista fuuga-arvoituksistaan, joista useimmat pitävät vain\nniitten suuremmoisen rakenteen vuoksi, olen minä saattanut kuulla\nhänen sydämensä tykinnän. Kenties senvuoksi, että olen tuntenut\nhäneen jonkinlaista sukulaisuutta -- ainoastaan hyvin kaukaista,\nkoska en luonnollisesti missään suhteessa saata kohota sellaisen\njättiläisen tasalle. Mutta minusta tuntuu kuin kuulisin niissä samojen\nverivirtojen kohinaa, jotka terästävät voimiani ja tekevät tahtoni\ntaipumattomaksi. Te hymyilette. Ensin osottauduin teille uteliaaksi,\nnyt tunnustan olevani itsepäinenkin, ei voi avomielisemmin tunnustaa\nheikkouksiaan, vaikka olisi niistä ylpeäkin, jota minä en totisesti\nole. Mutta teidän luottamuksenne ei saa jäädä yksipuoliseksi, eikä\nteillä saa olla sitä tunnetta, että vain teitä on kuunneltu. Sanokaa\nminulle vielä yksi seikka: minkätähden tulitte siitä surulliseksi, että\nodottamanne lahjakkaan rakennusmestarin asemasta tapaattekin suuren ja\nrakastettavan ihmisen?\n\nOi, neiti, huudahti hän, jos vastaisin teille tyydyttävästi tähän\nkysymykseen, saisitte tämän satunnaisen tuttavuuden ensi hetkenä kuulla\nminusta enemmän kuin oma äitini milloinkaan on aavistanut ja kuin\nparhaimmille nuoruudenystävilleni koskaan olen tunnustanut. Te kenties\nväsytte lopuksi -- ei ainoastaan seisomaan kylmällä kivipermannolla\nvaan ennenkaikkea kuuntelemaan minua. Sallitteko minun saattaa teidät\nseuralaisenne luo?\n\n-- En, vastasi hän rauhallisesti. -- Tehän tiedätte, että olen yhtä\nitsepäinen kuin uteliaskin. En siis väsy niinkään helpolla. Mutta\nte olette oikeassa, kävelkäämme hieman, ja sitten kerrotte minulle\nkaikesta. Ei kukaan ole parempi uskottu kuin sellainen, jota ei kenties\nenää koskaan elämässään tapaa. Jos minulla olisi salaisuuksia, uskoisin\nne kaiken todennäköisyyden mukaan ennemmin teille kuin jollekin n.s.\nystävättärelle, joka varmasti lörpöttelisi ne toiselle, joskin ehkä\nvain omalle miehelleen. Ja äitini -- vieläkö teidän äitinne elää?\n\n-- Hän kuoli jo viisi vuotta sitten.\n\n-- Minun äitini elää, mutta hän on valitettavasti viimeinen, jolle\nsaattaisin avata sisäistä elämääni. Hän rakasti niin intohimoisesti\nisääni, ettei hän enää hänen kuolemansa jälkeen -- siitä on jo\nyli kahdeksan vuotta -- ole kyennyt irtautumaan kummallisen\nalakuloisesta tylsyyden tilasta, johon tuska hänet saattoi. Niin\nelää hän jonkinlaisessa henkisessä puolihämärässä. Hän tajuaa kaiken\nympärillään ja ottaa omalla tavallaan kaikkeen osaa, mutta hän on kuin\nihminen, jonka kädet ovat halvaantuneet: hän ei tunne sitä, mihin hän\nkoskettaa. Nyt käsitätte varmaankin, minkätähden minusta on tullut\nitsepäinen: minulla täytyi olla tahtoa kahden, vieläpä kolmenkin\nedestä, koska minulla lisäksi on pieni veli, joka tuli maailmaan vasta\nmuutaman kuukauden kuluttua isäni kuolemasta. Uskokaa minua, ettei\nole onnellista tulla liian aikaisin itsenäiseksi ja, ennenkuin edes\non selviytynyt tyttö-ajan unelmista, hallita suurta taloa ja holhota\nomaa äitiään. Ja nyt olen kertonut teille riittävästi itsestäni, nyt\non jälleen teidän vuoronne. Lähtekäämme ulos puistoon. Sillävälin saa\nkunnon Zephyrine nukkua vanhurskaan unta. Esitän teidät sittemmin\nniinsanotulle kasvattajalleni, josta minä nyt vuorostani saan pitää\nhuolta.\n\nZephyrine! huudahti nuorimies nauraen. -- Kuinka hullunkurinen nimi!\n\nJa sangen vähän hänen nykyiseen olemukseensa soveltuva kuten itse\nsaatte nähdä. Mutta kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolloin minua\nei vielä ollut maailmassa, kuuluu hän tehneen nimelleen kunniaa.\nAjatelkaahan vain, entinen hoitajattareni alotti elämänratansa\nnäyttämöllä, tanssijattarena. Hänen isänsä oli ranskalainen\ntanssinopettaja, joka oli nainut wieniläisen hyvinvoivan\nporvarintyttären. Lamppujen valossa huomasi Zephyrine erään nuoren\nkauppiaan, joka tahtoi mennä avioliittoon hänen kanssaan, mutta\nkustansi hänet sitä ennen jonkinlaiseen oppilaitokseen, sillä\npaitsi synnynnäistä ranskankielen taitoaan, ei tyttö ollut saanut\nalkeellisintakaan sivistystä. Kun hän muutaman vuoden kuluttua olisi\nollut kutakuinkin kelvollinen, kuoli hänen sulhasensa ja suojelijansa\nja hän jäi turvattomana ja köyhänä yksin maailmaan, koska hänen\nvanhemmillaankin oli ollut surullinen loppu. Samoihin aikoihin etsi\näitini hoitajatarta minun nuorelle personalleni, ja kun ranskankielen\ntaito oli pääasiallisena pätevyysehtona -- asuimme silloin kuten\nnytkin maatilallamme Steiermarkissa -- uskottiin minun ensimäiset\naskeleeni tässä maailmassa neiti Zephyrinen valvonnan alaisiksi.\nVuosien vieriessä on tämä suhde muuttunut päinvastaiseksi, nyt olen\nminä vastuunalainen sekä hänen että omasta käytöksestäni; tänään olette\nomin silmin todennut, miten hän pitää minusta huolta: Hän sallii\nminun pitkät ajat puhua nuoren, tuntemattoman herran kanssa mitä\nihmeellisimmistä asioista antamatta pienimmänkään omantunnon pistoksen\nhäiritä untansa.\n\nNuori mies nauroi, mikä varsin hyvin soveltui hänen kasvoilleen. --\nNyt olisi minun vuoroni esittäytyä teille, sanoi hän. Mutta minun\nelämäkertani on sangen porvarillinen ja jokapäiväinen. Isäni oli\nkimnaasin opettaja ja minut kasvatettiin samaa tarkoitusta varten,\nkoska sen arveltiin olevan minunkin kunnianhimoni korkeimpana\npäämääränä. Mutta hänellä oli jotakin, jota pojalta puuttui ja joka\nsai hänen tyytymään niin vaatimattomiin olosuhteisiin: hän rakasti\nnuorisoa ja opetti mielellään. Minä halusin intohimoisesti oppia,\naina vain oppia -- muun muassa tuntemaan itseäni. Sen tulokset eivät\nsuinkaan olleet omiansa tekemään minua ylimieliseksi. Olin pian\nhuomaavinani, että minussa kyllä oli ainesta tulla hyödylliseksi\nihmiseksi, mutta yksinomaan hyödylliset ihmiset tuntuivat minusta itse\nasiassa sangen joutavilta. Yksi enemmän tai vähemmän tuossa suuressa\ntyöntekijäjoukossa, josta luonto- ja yhteiskunta ovat pitäneet huolta,\n-- mitäpä siitä. Olisin niin halusta toivonut itsestäni jotakin\nerikoista, uutta ja ihmeellistä, niin että en olisi voinut hyödyttää\nainoastaan muutamaa kourallista koulupoikia, vaan koko n.s. ihmiskuntaa\nja nykymaailmaa. Jälkimaailma ei olisi minua silloin pelottanut. Mutta\nhitunen kielitiedettä ja filosofiaa ei siihen riittänyt. Niitten\navulla juuri joutuu tuohon suureen joukkoon, joka rauhallisena etsii\nravintoansa hedelmällisen maan parmailla matalissa nautinnoissa. Aina\nvain olla kiitollinen siitä, mitä toiset tarjoavat nautittavaksi --\nse käy lopulta vastenmieliseksi. Minkälaista lieneekään sellaisen\nihmisen, joka on niin rikas, että voi kiittää kaikesta ainoastaan\nitseään, tai ainakin parhaasta: rikkaan, voimakkaan persoonallisuuden\nnautinnosta. En tiedä, puhunko kyllin selvästi, neiti. Naisilta ei\nsitä tavallisesti puutu. Jos eivät onnettomat olosuhteet ole liiaksi\nolleet heitä vastaan, ovat he meidän edellämme siinä, ettei heidän\ntarvitse palvella yleisiä tarkoitusperiä eikä kantaa univormua, vaan\nettä jokainen saa olla ihmisolento sellaisenaan, hyvä taikka paha,\nrakastettava tai sietämätön, joka tapauksessa se, mikä hän oman\npersoonallisuutensa voimasta on. Ja minä -- koska olen varaton ja kun\nminun kuitenkin täytyy pysyä hengissä -- minä en olisi voinut ryhtyä\nmihinkään muuhun kuin takomaan pikku poikien päähän mensaa ja vihdoin,\npäästyäni pitemmälle, istuttamaan Platon ajatuksia keltanokkaisiin\nnuorukaisiin. Silloin pelasti minut tyhmä päähänpisto ja armelias\nteko. Ensinnäkin tulin syöksyneeksi valtiollisiin selkkauksiin ja\naloin avustaa muuatta sanomalehteä, mikä opettajakokelaalle oli sangen\nhuono suositus. Ja kun täten olin turmellut virkaurani sillä alalla,\nkuoli kaukainen sukulainen, joka aina oli pitänyt minun puoliani,\nja jätti minulle perinnöksi kaksituhatta taalaria. Silloin en enää\nodottanut, milloin minulle näytettäisiin, missä kimnaasin ovi on, vaan\nravistin koulutomun jaloistani ja lähdin vaeltamaan kohti etelää.\nTäällä luvatussa maassa, jossa ihmiset kautta vuosisatojen ovat\nvapaasti ja pelottomasti työskennelleet kehittyäksensä elämäniloisiksi,\nterveiksi luonteiksi, täällä tahdoin vielä viimeisen kerran koettaa,\nenkö minäkin pääsisi niin pitkälle. Mihin suuntaan ja miten -- se\noli minulle kerrassaan yhdentekevää. Ja nyt kenties käsitätte, minkä\nvuoksi tunnen surumielistä kateutta tehdessäni Palladion tuttavuutta,\nihmisen, jolla oli niin paljon sisäistä runsautta ja kauneutta,\nettä häntä vielä vuosisatojenkin jälkeen ihmetellään, jäljitellään,\nrakasteluun ja kadehditaan. Ja tämän kaiken hän saavutti, vaikka hänkin\noli \"lapsenlapsi\", jonka täytyi laahata mukanaan suurta, perinnäistä\nmuoto- ja ajatustaakkaa. Mutta millä tavalla hän onkaan kaiken kyennyt\nmuovaamaan omaksi omaisuudekseen, miten viskannut antiikin ajalta\nperimänsä kulta-aarteen mielikuvituksensa sulattimeen ja kaikkeen\nvetänyt oman sielunsa hahmoviivat! Joka sellaiseen pystyy, hän\nansaitsee elää, -- niin ainoastaan hän oikeastaan elää, jotavastoin\nme joutilaina kuljeskelevat, ikuisesti vastaanottavat, ikuisesti\nnälkäänäkevät ihmiset --\n\nHän kääntyi ja repäsi ruusunoksaa niin että terälehdet irtautuivat\nkukkasista ja putosivat ruohoon, -- kehnointa kuitenkin on, jatkoi hän\nhampaittensa välissä mutisten, että otan tuon kaiken puheeksi aivankuin\ntahtoisin kerjätä sääliä, tahi -- mikä vieläkin pahempaa -- olisin\nmielestäni senvuoksi jotakin, että tunnen oman mitättömyyteni. Mutta\nolkaa jalomielinen, hyvä neiti, ja unohtakaa lörpöttelyni: unohtakaa\nylimalkaan, että olette tavannutkaan tällaisen ihmisen. Kiitokseksi\nsuon teille sydämestäni kaiken sen, mitä teillä on ja mitä te olette\njumalten ja ihmisten iloksi. Jääkää hyvästi!\n\nHän nosti hattuaan katsahtamatta tyttöön ja kääntyi mennäkseen. Mutta\ntämän ensimäinen sana pysäytti hänet.\n\n-- Uskotteko sattumaan, tohtori, vai onko kaikki, mikä taivaan ja maan\nvälillä tapahtuu sallimuksen tai kohtalon määräämää?\n\nHän katsoi pitkään tyttöä ikäänkuin olisi noista kauniista, ylpeistä\nkasvoista, joilla nyt oli lempein ilmeensä, koettanut etsiä äskeisen\nkysymyksen syytä.\n\n-- Minä puolestani, jatkoi tyttö, tunnen aina jonkunlaista huimausta\nkoettaessani selvitellä itselleni tätä salaisuutta; silloin tuntuu\nsiltä kuin avuttomana liukuisi pohjattomaan syvyyteen. Mutta heti, kun\nminun itse on tehtävä jokin päätös, tunnen varman pohjan jalkojeni\nalla. Sillä oma tahtoni ei ole minulle koskaan salaisuus, siinä\nvain on pulma, kuinka saan sen suhtautumaan siihen suureen tahtoon,\njoka vallitsee maailmaa. Teidän täytyy tässä muistaa, mitä kerroin\nkotioloistani. Mihin joutuisinkaan, jos en -- Jumalalle kiitos --\ntietäisi, mitä tahdon? Älkää senvuoksi panko pahaksenne, että käytän\nhyväkseni meidän harvinaista tutustumistamme ja otan vaarin kohtalon\nvihjauksesta. Sanokaa minulle suoraan, mitä luulette itsestänne\ntulevan, kun teidän kaksituhatta taalerianne ovat loppuneet ettekä ole\nlöytänyt, mitä etsitte Italiasta?\n\nNuori mies tuijotti äänetönnä eteensä. Kenties te sen tiedätte, neiti,\ntahi aavistatte. Joka tapauksessa tietää sen kohtalo.\n\n-- Minun aavistukseni eivät liene erittäin iloisia tai lohdullisia.\nMutta sanokaa minulle suoraan: täytyykö teidän juuri Italiassa odottaa\nsitä, mikä tuleva on? Minä pelkään, että tuollaisena yksinäisenä\nvaeltajana vaivutte yhä syvemmälle synkkämielisyyteen. Jos sallitte,\nteen teille ehdotuksen, jonka luonnollisesti voitte ottaa vastaan tai\nhyljätä?\n\n-- Miksi en sallisi, neiti?\n\n-- Olemme puhuneet niin monista asioista, että tällainen lyhytaikainen\nmatkatuttavuus on aivan riittämätön. Miten olisi, jos vielä jatkaisimme\nkeskustelua kaikessa rauhassa? Ehkä pääsisimme silloin tyydyttävämpiin\ntuloksiin. Sentähden ehdottaisin, että te vähäksi aikaa keskeyttäisitte\nmatkanne, s.o. siirtäisitte sen hieman tuonnemmaksi, ja seuraisitte\nmeitä maatilallemme. Siellä kenties olisi hieman pitkäveteistä,\nmutta koska olette ryhtyneet etsimään omaa itseänne, saattaisi\nyksitoikkoinen elämä vain olla teille avuksi. Ja jos se panee teidät\nepäröimään, ettette noin vain muitta mutkitta saata ottaa vastaan\nuppo-outojen ihmisten vierasvaraisuutta, voitte joutohetkinänne,\nkun ehditte itseltänne, pitää vähän huolta minun pikku veljestäni.\nVanha pappi alkaa jo käydä lapselliseksi; minulla ei ole luottamusta\nhänen latinaansa ja kreikankielen taidossa hän itsekin tunnustaa\npuutteellisuutensa. Cäsar on kuin kesytön varsa, vaikka pohjaltaan\nhyvänluontoinen miehenalku. Teillä ei ole hänestä minkäänlaista huolta,\nniin että voitte täydellisesti olla oma herranne; minä itse otan\ntarkastaakseni koulun, josta en suuriakaan ymmärrä. Mitä sanotte tästä\nmielijohteesta?\n\n-- Ei, jatkoi hän hieman punastuen nähdessään nuoren miehen kiinteästi\nkatselevan häntä, älkää sanoko vielä mitään näin heti, älkää tänään\neikä huomenna. Minä unohdin, ettei opettaminen teitä erityisesti\nmiellytä, ja tietysti sitäkin vähemmän, kun ette edes tunne tulevaa\noppilastanne. Antakaa anteeksi hätiköimiseni. Mutta kun ajattelette,\nettä minä yksin olen vastuunalainen pojan kasvatuksesta, ymmärtänette,\nkuinka hartaasti toivoisin hänen kasvavan niitten periaatteitten\nmukaisesti, joita uskon teidän omaavan -- päättäen siitä vähästä, mitä\nolette minulle puhunut. Kunnon isäni antoi hänelle nimeksi Cäsar;\nhän oli haaveellisesti kiintynyt Napoleoniin, jonka armeijassa hän\noli palvellut. Mutta minä pelkään, ettei pojasta tule minkäänlaista\nsuuruutta, jos ei kukaan muu pidä hänestä huolta kuin vanha, heikko\npappi ja hänen oma nuori sisarensa. Jos tekin nyt olisitte hieman\ntaikauskoinen ja pitäisitte kohtaustamme erityisenä kohtalon\nviittauksena, tekisitte sen hyvän työn, että seuraisitte meitä kotiin,\nmaatilallemme. Siellä perehtyisitte meidän elämäämme ja ennen kaikkea\nkasvattiinne. Jos ette voisi häneen kiintyä, sanoisitte sen suoraan.\nEtte siinä tapauksessa olisi menettänyt kuin pari viikkoa, joitten\nkuluessa olisitte oppinut tuntemaan kappaleen kaunista maatamme.\nHuomenaamulla varhain, kello yhdeksän, lähdemme. Jos ette vielä voi\nerota Palladiostanne, voimme odottaa ylihuomiseen.\n\nNuori mies ojensi hänelle äkkiä kätensä.\n\n-- Kiitän teitä, neiti, sanoi hän; kiitän teitä sydämellisesti\ntästä tarjouksesta. Kun en heti ota sitä vastaan, vaan pyydän\nmiettimisaikaa huomisaamuun, tapahtuu se vain senvuoksi, että saitte\nsallimus-uskonne tarttumaan minuunkin. Tosin tiedän, ettei kukaan voi\nvälttää kohtaloaan, mutta koska meidät kaikki kuitenkin kasvatetaan\nsellaisen ennakkoluulon varassa, että muka olemme tekojemme herroja,\nja että meidän niitten suhteen täytyy ottaa huomioon järjen käskyjä\n-- tehdäksemme tämän jälkeen kuitenkin sen, mitä emme voi tekemättä\njättää -- sallinette minun yön aikana odottaa korkeamman johdatuksen\nmerkkiä. Jos sanoisin mitä tahtoisin, tuntuisi se kenties huonolta\nkohteliaisuudelta -- ja senvuoksi vaikenen mieluimmin. Minulle\nvalmistamanne täydellinen yllätys puolustanee avuttomuuttani. Ja\naatelkaas, että minun pitikin nukkua pylvässalin portaitten viereen\nherätäkseni kohtalon lähetin sanomaan --\n\nHe kuulivat samassa huvilan sisähuoneista äänen, joka hätäisenä huusi\nmuuatta nimeä. -- Siinä on toinen unikeko, sanoi neiti hymyillen. --\nTulkaa, minun täytyy esitellä teidät! Hänen ei tarvitse tietää vielä\nmitään suunnitelmastamme. Mutta minähän unohdin: en vielä tiedä, kenen\nsaan esitellä.\n\n-- Nimeni on Philipp Schwarz.\n\n-- Ja minun Victoire Clemence, Hainstettenin vapaaherratar.\nKun kuulette vanhan hoitajattareni kutsuvan minua nimellä\nNesschen,[lyhennys sanasta Baronesschen; merkitsee pikkuparonitar] ei\nse ole mitään muuta kuin lempinimi, jolla hän lapsesta asti on minua\nkutsunut. Katsokaahan, tuolta pylväitten lomitse hän pyrkii tänne. Jos\ntahdotte valloittaa hänet, niin sanokaa sopivan tilaisuuden sattuessa\nmuutamia kohteliaisuuksia hänen ylhäisistä liikkeistään.\n\nHe olivat kääntyneet portaihin päin, joita myöten nyt kiireesti\nnousi komea nainen silminnähtävästi kiihtyneenä, kasvot hehkuen sekä\näskeisestä unesta että tuskasta, jonka neidin näkymättömiin katoaminen\noli aiheuttanut. Hän pysähtyi hämmentyneenä huomattuaan vieraan.\nMutta neiti esitteli hänelle tohtorin muutamin leikillisin sanoin,\näänesti poislähtöä ja piti sitten aivan yksinään yllä keskustelua\nportille vievää tietä kuljettaessa. Alhaalla vaunujen luona tapasivat\nhe portinvartijan, joka äreänä rypisti kulmakarvojaan nähdessään niin\näkkiarvaamatta jälleen aamupäiväisen vieraan. Pian hänet kuitenkin\nhyvitti kelpo juomaraha, jonka tohtori pisti hänen kouraansa. Neiti\npuolestaan tuntui unohtaneen, että hän jo oli palkinnut vanhusta.\nVanhus katseli silmät selällään vuoroin kultarahaansa, vuoroin\nnuorta tuhlaajatarta ja kuiskasi kuskille: englannitar! -- Sitten\nhän kunnioittavasti auttoi neidin vaunuihin Zephyrinen keveästi\nnojautuessa vieraan käsivarteen kaikella sillä sulolla, mikä hänelle\noli mahdollista.\n\n-- Ettekö lähde meidän mukaamme, tohtori? kysyi neiti istuessaan\njälleen yksin vaunun peräistuimella. Näettehän, että tässä on tilaa.\nMe palaamme Monte Bericon kautta. Iltavalaistuksessa ovat vuoret\nvarmaankin erinomaisen kauniit.\n\nNuori mies pyysi anteeksi, hänen täytyi vielä noutaa kirjeitä\npostista ja itse kirjoittaa muutamia. Hän oli käynyt hiljaiseksi ja\nsulkeutuneeksi, kun he eivät enää olleet kahden kesken. -- Kuten\ntahdotte! vastasi neiti välinpitämättömästi. Toivottavasti siis\njälleennäkemiin!\n\nHän nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään, Zephyrine heilautti\nvienosti tervehtien auringonvarjostintaan, ja vaunut vierivät pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa istui eräässä Albergo di Roma hotellin korkeassa, ilmavassa\nhuoneessa pieni nainen sohvassa pöydän luona, jolle hän oli levittänyt\nkortit ja pelasi väsymättömänä pasianssia. Aina päästyään pelin\nloppuun, nousi hän, astui ikkunan luo tai verannan ovelle, kuunteli\npihasta ja kadulta tulevia ääniä ja soitti vihdoin kelloa kysyäkseen\nvähintäin kahdennentoista kerran kamarineidoltaan, eikö paronitar\nVictoire jo ole tullut takaisin. Saatuaan alati samanlaisen vastauksen,\nvaipui hän jälleen sohvan patjoille ja sekotti huoaten kortit\nuudelleen. Häntä katsellessa tuli ajatelleeksi puoleksi sammunutta\nhiilosta, johon aika ajoin sattuva tuulenpuuska saa syttymään pienen\nliekin, joka kuitenkin kohta jälleen hukkuu tuhkaan.\n\nHuolimatta harmaista hiuksista, näyttivät pienet, hennot kasvot\nnuorekkailta loistavine, mustine silmineen, joitten katse oli avuttoman\nihmettelevä ja rukoileva niinkuin lapsen, jota rangaistaan hänen\nitsensä oikein tietämättä minkävuoksi. Jos pelissä joku vaikea pulma\nsuoriutui onnellisesti, pujahti yhä vielä kauniille huulille pienoinen\nhymyn hohde. Heti senjälkeen kävivät piirteet taas väsyneiksi ja\nhuolestuneiksi.\n\nNyt ajoivat vaunut pihaan, joka erottaa rakennuksen kadusta; hän\nkuunteli jatkaen peliään, ja vaikka ovi aukeni, ja tytär nopeasti astui\nsisään, ei hän vieläkään laskenut kortteja käsistään.\n\n-- Nuhtele vain minua, äiti! huudahti kaunis tyttö, viskasi hattunsa\nläheiselle tuolille ja heittäytyi matolle rauhallisen pienen olennon\nviereen vetäen häntä hellästi luokseen. Me olemme myöhästyneet\nanteeksiantamattoman paljon, mutta me emme tietäneet, että tie oli niin\npitkä ja vuori niin jyrkkä. Mitä olet tehnyt koko tämän ajan?\n\n-- Se on kulunut hyvin, lapsi, vastasi vanha nainen unkarinkielellä,\nsillä hän puhui aina kotimaansa kieltä ollessaan kahden kesken\ntyttärensä kanssa. Peli on käynyt hyvin, myöskin tämä uusi, jota olen\nkoettanut. Kuinkahan myöhä jo on? Missä on Zephyrine?\n\nTämä astui vasta nyt huoneeseen, sillä hänen sulous- ja\narvokkuuskäsitteittensä mukaista ei ollut syöksyä ylös portaita kuten\nteki hänen entinen kasvattinsa.\n\n-- Rouva paronitar, sanoi hän, pyydän tuhannesti anteeksi, Nesschen\nkyllä selittää teille --\n\nPieni rouva nousi. -- Pyytäkäämme valoa, sanoi hän, huomaan nyt vasta,\nkuinka pimeätä jo on --\n\nHän katseli tuskaisesti ympärilleen huoneessa. Zephyrine kiirehti\nsytyttämään suuren, vanhan kamiinin otsikolla seisovat vahakynttilät.\nNeiti oli astunut verannan ovelle ja katseli milloin alhaalla pihassa\nkasvavia ikivihantoja pensaita, milloin kuunsirppiä kadun toisella\npuolen olevan palatsin yllä.\n\n-- Äiti, sanoi hän äkkiä, tiedätkö, että saamme vielä yhden\nmatkatoverin lisää? Olen löytänyt kotiopettajan Cäsarille, nuoren\noppineen, joka jo huomenna lähtee kanssamme. Sinä tiedät, äiti, että\nhänen vihdoinkin täytyy ruveta saamaan kunnollista opetusta, pater\nDaniel on itsekin sitä mieltä.\n\n-- Kotiopettajan? toisti äiti. Vai niin -- niinkö? Kotiopettajan!\nKyllähän sinä, lapsi, sinä ja pater Daniel sen ymmärrätte.\n\n-- Onko se totta, Nesschen? huudahti vanha hoitajatar. Mutta milloin\nmaailmassa -- ja kuinka? -- Enhän toki voi uskoa, että --\n\n-- Sen ainakin voit uskoa, Zephyrine, että olen pitänyt silmäni\nauki sill'aikaa kun sinun olivat ummessa. -- Hän on hyvin vakava ja\nmiellyttävä nuori mies, äiti kulta, luonnollisesti saksalainen, tohtori\nPhilipp Schwarz.\n\n-- Tosiaanko! huudahti Zephyrine korkeimman hämmästyksen vallassa. Ja\nkoko matkan aikana ette te -- ja kaikki on siis jo valmiiksi puhuttua,\nte olette siis nähnyt hänen todistuksensa -- ja ottanut selkoa hänen\nkykeneväisyydestään sekä siveellisistä periaatteistaan --\n\n-- Olen, armas Zephyr, tuosta kaikesta olen ottanut riittävän selon, ja\nkaikesta vastaan. Hän on tosin pyytänyt miettimisaikaa huomiseen. Mutta\nen epäilekään, etteikö hän tulisi.\n\n-- Luonnollisesti ette, kivahti hieman loukkaantunut uskottu. Kuinka\nhän voisikaan vastustaa! Hän on luonnollisesti korviaan myöten\nrakastunut Nesscheniin -- ei sitä suotta olla kahden kesken pelkkien\nepäjumalien --\n\n-- Rakas Zephyrine, sanoi kaunis neiti sangen päättävällä äänellä, sinä\ntosin olet nuoruudenystäväni ja sinulla on omat vapautesi. Kuitenkin\npyydän sinua tässä tapauksessa pitämään ajatuksesi yksinomaan ominasi.\nJos uusi tuttavamme saisi kuulla pienimmänkin tuollaisen pistopuheen,\nsaattaisi hän ilman muuta lähteä pois. Sillä vaikka hän ei ole rikas\nmies -- tai kenties juuri senvuoksi -- on hän sangen arkatuntoinen\nkunniakäsitteiden suhteen. Myöskin pyydän, ettet unohtaisi, äiti,\nettei hän vielä ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin seuraamaan meitä\nHainstetteniin ollakseen siellä vieraanamme jonkun aikaa. Hän ei tahdo\nottaa huostaansa Cäsarin kasvatusta ennenkuin on oppinut tuntemaan\nhänet. Hänen läsnäollessaan ei siis saa mainita \"kotiopettaja\"-sanaa.\nTahdotko luvata sen, rakas pikku äiti?\n\n-- Lupaan, mitä tahdot, minkä parhaaksi näet. Katsohan, siitä asti kuin\njäin yksin -- tuon kauhean onnettomuuden jälkeen, kun isäsi -- --\n\nHän alkoi hiljaa itkeä. Tytär sulki hänet syliinsä, suuteli häntä\ntyynnytellen, antoi hänelle kaikenkaltaisia hyväilynimiä ja sai hänet\nvihdoin siinä määrin rauhoittumaan, että hänen kyyneleensä lakkasivat\nvuotamasta ja hän kysyi, eikö jo voitaisi ruveta juomaan teetä. Sitten\nsaatettiin hänet pöytään, jolle Zephyrine sillä välin oli kamarineidon\nja ravintolan tarjoilijan avulla kattanut illallisen. Victoire oli\nhilpeällä mielellä ja kertoi äidilleen -- niinkuin haastellaan lapselle\ntarulinnoista ja taikapuutarhoista -- kaikesta, mitä he tänä iltana\nolivat kaupungissa ja sen ympäristöillä nähneet. Äidin vanhoista,\nhentopiirteisistä kasvoista ei kuitenkaan voinut päättää, oliko hän\ntajunnut kaiken. Zephyrine istui äänetönnä.\n\nHetkistä myöhemmin, kun äiti oli saatettu vuoteeseensa, johon hän\nnukkui niin pian kuin joku mitä raskaimman päivätyön suorittanut,\nastui tytär hiljaa ulos parvekkeelle, joka kolmelta puolelta reunusti\npihamuuria, ja kulki aina kadun kohdalle saakka, josta matalan\nsuojuksen ylitse voi nähdä alas. Hän asettui istumaan nurkkauksessa\nolevan granaattipuun puiselle jalustalle ja rupesi katselemaan\nohitse meneviä yökulkijoita, jotka täällä Corsolla nauttivat illan\nviileydestä, poltellen ja lörpötellen. Hänen mielialansa oli niin\nkummallisen valoisa ja iloinen, hän ei sellaista ollut kokenut\nvuosikausiin. Hivelevän pehmeä ilma, pehmeät vieraat äänet, pimeä\nyksinäisyys hänen kätköpaikassaan, josta hän tarkasteli elämää,\njoka häntä ei vähääkään liikuttanut ja joka ei saanut asettaa hänen\nkannettavakseen huolia ja velvollisuuksia, -- tämä kaikki synnytti\nhänessä vapauden ja irtautumisen tunteen, joka saattoi sydämen\nvoimakkaasti sykähtelemään. Ja Rotondasalissa vietetyn hetken muisto,\njokainen siellä lausuttu sana elivät pohjimmaisina hänen sielussaan\nja kohottivat hänen riemuntunnelmaansa, hänen ylpeätä tahtoansa ja\nvoimaansa hallita vaihtelurikasta elämää ja taistellen saavuttaa\nkaivattu onni. Hän kuuli alhaalla muutamain nuorekkaitten äänten\nhyräilevän siihen aikaan suosittua kansanlaulua ja yhtyi lauluun.\nKun naurunheläys kadulta ehti hänen luokseen, huomasi hän äkkiä itse\nnauravansa mukana. Mutta sitten hän äkkiä vaikeni ja tuli vakavaksi.\nHän näki kadun toisella puolella olennon, jonka hän huolimatta lyhdyn\nhimmeästä valosta heti tunsi. Nuori muukalainen kulki iloisessa\njoukossa alla päin, hattu syvään otsalle painettuna. Hän pysähtyi\nvastapäätä hotellin porttia; hän katseli ylöspäin, ja tyttö luuli\ntuntevansa, että hänen katseensa harhaili granaattipuun ympärillä,\njonka tummassa varjossa hän liikkumattomana istui. Hän pidätti\nhengitystään ja sulki vaistomaisesti silmänsä. Hänen katsahdettuaan\njälleen alas oli tähystelijä kadonnut. Hän jäi vielä vähäksi aikaa\npaikoilleen, kunnes uskalsi avonaisen parvekkeen poikki hiipiä\nhuoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli tuskin noussut ylös seuraavana aamuna, kun kamarineito toi\nhänelle kirjelipun, jonka erään toisen hotellin palvelija oli hänelle\njättänyt. Se sisälsi ainoastaan kysymyksen, pysyikö neiti vielä eilen\ntekemässään ehdotuksessa. Hän ei pienimmälläkään tavalla soimaisi\nneitiä, jos tämä olisi alkanut epäröidä, tokko hänellä olisikaan niitä\nominaisuuksia, joita tämän täytyi veljensä kasvattajalta vaatia. Sen,\njolla oman sivistyksensä kanssa vielä oli niin paljon tehtävää, oli\ntuskin ryhtyminen opettamaan toisia. Jos hän kuitenkin saisi koettaa,\nottaisi hän vapauden tulla heidän luokseen kysymään, milloin lähtö\ntapahtuu ja pyytämään neitiä esittämään hänet äidilleen.\n\nNeiti riensi kirjoittamaan käyntikortille vain seuraavat sanat: \"Ei ole\ntapani yön aikana muuttaa päätöksiäni. Olette tervetullut. Victoire.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua saapui tohtori itse eilisessä harmaassa\nmatkapuvussaan ja huopahatussaan; hänen jälessään kannettiin\nvaatimattoman kokoista matkalaukkua. Hän astui näköjään varmana\njalosukuisen neidin luo, ja kumarsi kunnioittavasti äidille, joka\nkatseli häntä hämmästyneenä ja, vasta tyttären kuiskattua jotakin\nhänen korvaansa, nyökäytti nuorelle miehelle päätään ystävällisesti\nkuin vanhalle tuttavalle. Zephyrine kumarsi hänelle virallisesti ja\ntaiteen sääntöjen mukaisesti, välittämättä hänestä sen enempää, mutta\nkaunis \"Nesschen\" ojensi tohtorille ystävällisesti kätensä ja kiitti\nhäntä sanansa pitämisestä. Sitten hän vei äidin, joka tuskaisena ympäri\nhuonetta katsellen kyseli tuhansista pikkuesineistä, olivatko ne\nunohtuneet, hitaasti ja varovasti rappuja alas, joitten luona vaunut\nodottivat, ja nosti hänet niihin. Ne olivat tuollaiset vanhanaikaiset\nmatkavaunut, joita nykypolvi enää näkee vain vanhoissa kuvissa, ja\njotka ovat niin leveät ja syvät, että niihin helposti mahtuu kuusi\nihmistä; vaunujen takaosassa tavaroille varatun syvennyksen päällä,\non palvelijoita varten kaksi-istuiminen katettu suojus, joka yksinään\non yhtä iso kuin meidän päiviemme ajopelit. Neljä postihevosta,\njotka jo vähän aikaa olivat kärsimättömästi kaapineet jaloillaan\npihan kivitystä, veti suunnatonta rakennusta. Kun naiset olivat\nsijottautuneet vaunuihin, jäi Zephyrinen rinnalle vielä riittävästi\ntilaa hintelälle saksalaiselle oppineelle.\n\nVictoire tukahutti hymyilyn nähdessään \"nuoruudenystävättärensä\"\njuhlallisen kasvojen ilmeen, kun tämä kietoi vaipan ympärilleen\nja painautui mahdollisimman syvälle nurkkaansa välttääkseen uuden\nmatkakumppanin pienintäkin kosketusta. -- Näettehän, tohtori, sanoi\nhän, ettette ollenkaan häiritse meitä. Olkaa siis hyvässä turvassa. Ei\nteidän myöskään tarvitse pelätä, että keskustelumme teitä väsyttäisi.\nOlemme näin matkoilla ottaneet harjoitellaksemme vaikenemisen taitoa,\nja jokainen on omissa ajatuksissaan. Jos me kaikesta huolimatta\najan pitkään alamme ikävystyttää, emme ota pahaksemme, vaikka te,\nvoidaksenne paremmin nauttia seudusta, pakenisitte postimiehen luo\nkuskilaudalle, tai takaistuimelle kamarineitomme seuraan; se olisi\nhänelle suuri kunnia.\n\nTohtori astui hymyillen vaunuihin ja vakuutti joka kohdassa\nalistuvansa tämän vaunulinnoituksen järjestyssääntöihin. Äiti istui\nhäntä vastapäätä niinkuin tytärkin kiireestä kantapäähän verhottuna\nmustaan silkkiseen matkaviittaan, jonka päähine somasti ympäröi hänen\nkalpeita kasvojaan. Hänen kauniit, mustat silmänsä olivat matkan\nkuluessa alati suunnatut kaukaisuuteen, eikä hän välittänyt vähääkään\nuudesta tuttavasta. Neitikin soi vain harvoin hänelle sanasen, jos hän\nmatkakirjasta, jota ahkerasti tutki, sattui löytämään heidän juuri\nsivuuttamansa vuoren tahi paikan nimen. Aurinko paahtoi himmeästi\nsciroccopilven läpi, joka kevyen, harmaan harson tavoin leijaili\nkauniin seudun yllä. Hevosten virkusti juostessa, oli korkean,\nvarjoisen katoksen alla miellyttävä matkustaa, ja yksinpä Zephyrinekin\ntunsi itsensä ajan pitkään kykenemättömäksi pysyttämään välimatkaa\nitsensä ja naapurinsa kesken. Ja kun tohtori Zephyrinen ja neidin\nvälillä sattuneessa pienessä erimielisyydessä asettui edellisen\npuolelle, alkoi hän äkkiä tuntua niin rakastettavalta, että Zephyrine\ntarjosi hänelle kölninvesipullonsa ja kehoitti häntä kostuttamaan\nnenäliinansa; se olisi ainoa tehoisa virkistyskeino helteessä.\n\nNyt sai tohtori myöskin kuulla, että naiset olivat lähteneet matkalle\nkäydäkseen Milanossa tervehtimässä vanhan paronittaren sisarta. Hän oli\nnaimisissa italialaista sukuperää olevan kreivin kanssa, joka kuitenkin\npalveli itävaltalaisessa armeijassa. Äiti oli suuresti kaivannut\nsisartaan, mutta ei viihtynyt hänen luonaan kuin kahdeksan päivää. --\nHainstettenissä on sinun kuitenkin kaikkein paras olla, pikku äiti,\nsanoi tytär, katsahtaen tohtoriin. Pian saat jälleen istua rakkaalla\nparvekkeellasi ja katsella Cäsarin puuhailua puutarhassa.\n\nOli somaa huomata, kuinka väsymättömästi tytär piti huolta äidistä\nkoettaen häntä alituisesti ilahuttaa ja asettaa hänen olonsa mukavaksi.\nHän ei tuntunut vielä oikein mukautuneen siihen ajatukseen, että\nrakastetun olennon henki enää eli vain jonkinlaista uni-elämää,\njaksamatta enää milloinkaan herätä todellisuuden tajuun. Tämä lapsen\ntunne, suru ja huoli olennosta, jonka hän jo tavallaan oli kadottanut,\nnäytti siihen määrään täyttäneen tytön mielen, ettei siihen jäänyt\nminkäänlaista sijaa lämpimämmälle osanotolle muita ihmisiä kohtaan.\nUseasti, kun hän pitkästä matkasta väsyneenä sulki tomusta ja\nauringosta vaivaantuneet silmänsä, syventyi Philipp noitten nuorten\nkasvojen arvoitukseen; niissä ei ollut piirrettäkään äidin kasvoista ja\nkuitenkin ne hänen väsyneenä nojautuessaan vaunun seinustaan kävivät\nihmeellisellä tavalla melkein pelottavassa määrässä samankaltaisiksi\nkuin tuo sammunut kuva. Silloin oli hän entistään viehättävämpi. Mutta\nhänen avattuaan valppaat silmänsä, jotka niin välinpitämättömästi\nsaattoivat katsella kaikkia ihmisiä, tunsi nuori mies vastustushalun\nheräävän rinnassaan. Mutta unessa kielivät tytön kasvot, ettei hän\nollut onnellinen, että hänenkin povessaan, yhtä hyvin kuin muitten\nhänen sukupuoleensa kuuluvien, sykki avuton, janoava sydän, mutta että\nhän vain oli liian ylpeä tunnustamaan sitä muille.\n\nVälistä, nuoren miehen katsellessa metsiä ja vuoria, tai lukiessa\nHomerostaan, jota hän aina matkoilla kuletti mukanaan, tunsi hän,\nkuinka tytön silmät vuorostaan kauan ja kiinteästi tarkastelivat hänen\nkasvojaan. Jos hän silloin äkkiä katsahti ylös, ei tyttö millään\ntavalla koettanut salata katselleensa häntä. Kuitenkin kesti hän niin\nlevollisesti nuoren miehen katseen, että tämä käsitti ei merkitsevänsä\ntytölle sen enempää kuin hänen tielleen sattuneet esineetkään, joihin\nkenties maksoi vaivaa tutustua. Pari kertaa oli tohtori yrittänyt\nkehittää edelleen heidän salissa alottamaansa keskustelua. Mutta se\nei koskaan onnistunut. Iltaisin heidän saavuttuaan majataloon, vältti\ntyttö heidän joutumistaan kahden kesken, ja kuitenkin näki nuori mies\nselvästi, ettei tämän hänen arkuutensa pohjana ollut minkäänlaista\ntarkoitusperää yhä enemmän häntä kiehtoa. Tyttö ei häntä tarvinnut,\nhän vain suvaitsi olla häneen mieltynyt kuten niin paljoon muuhunkin\nympärillään, mistä hänellä saattoi olla hyötyä.\n\nHän käsitti tuon, ja hänen mielensä kävi yhä raskaammaksi mitä\npitemmälle aika kului. Sillä hänelle kävi yhä selvemmäksi, että\nhän tarvitsi tyttöä, että hän ei enää tullut toimeen ilman hänen\nläheisyyttään, vaikka hänen täytyikin tuo läheisyys salaisin tuskin\nostaa.\n\nJa vihdoin oli hän iloinen, kun he lähestyivät päämäärää. Matka, jonka\ntähän aikaan helposti kulkee kahdessa päivässä, oli kestänyt kymmenen\nvuorokautta. Hän oli useasti koettanut katkaista kahleensa, jotka\nsuljetuissa vaunuissa, neljän kesken, niin tiukasti olivat kietoutuneet\nhänen sydämensä ympärille. Mutta painostus ei tahtonut hälvetä hänen\nsielustaan postimiehen vieressäkään, hänen vapaalla, ilmavalla\nistuimellaan. Hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän vapaaehtoisesti oli\nsyössyt itsensä tähän vankeuteen. Ne vähäiset kokemukset, joita hänen\nsydämensä tähän saakka oli saavuttanut hänen nopeasti unohtuneitten\nlemmentarinainsa aikoina, olivat kuitenkin olleet riittäviä häntä\najoissa varoittamaan, joka kerta kun hän senjälkeen oli ollut\ntuhlaamaisillaan enemmän sydänvertaan kuin asia ansaitsi. Ja nyt niin\nkiihkeästi kasvava intohimo tuota viileätä, ylpeätä, jalosukuista ja\nkorkealle hänen ylitseen tähtäävää nuorta kaunotarta kohtaan, jonka\nmielestä hän oli kyllin hyvä täyttämään vanhan papin sijan pienen pojan\nopetuksessa, -- ja hänen tulevaisuutensa verhottu kuva, -- Italia,\njonka kynnyksellä hän oli palannut -- hän sanoi itselleen vasten\nkasvoja, että hän oli liian mieletön kaksikymmentäkuusivuotiaaksi\nfilosofiksi, että hänen menettelynsä läheni mielisairauden rajoja --\nsilloin vain välinpitämättömästi viskattu sananenkin vaunuista noilta\nsalaperäisiltä huulilta, ja pehmeät kädet tuntuivat äkkiä pyyhkineen\npois kaiken hänen uhmansa ja hänen sielunsa vapauden vaatimuksen,\nja hän jaksoi tuskin odottaa, kunnes ehti kuski-istuimelta takaisin\nvaunuihin saadakseen jälleen nähdä mustan päähineen ympäröimät nuoret\nkasvot.\n\nViimeisen yön he olivat viettäneet Grazissa. He olivat saapuneet sinne\nniin aikaisin, että Victoire oli rauhallisena saattanut jättää äitinsä\nvieraskotiin pasianssipelinsä ääreen ja lähteä Philippin ja Zephyrinen\nkanssa, joka melkein haaveellisella tavalla näytti olevan kiintynyt\ntohtoriin, katselemaan ihanaa kaupunkia. Hän itsekin oli harvinaisen\niloisella mielellä. Zephyrine laski leikkiä neidistään vakuuttaen hänen\nsilmäinsä loistavan siitä ilosta, että hän jo huomenna näkisi jälleen\nvanhan ihailijansa pater Danielin. Mutta kun he seuraavana päivänä\nkaksi tuntia kestäneen matkan jälkeen lähestyivät sitä laaksoa, jossa\nHainstettenin linna sijaitsi, sumensi hänen tavallisesti niin tyyntä\notsaansa syvä surumielisyys, jota hän ensi kerran ei jaksanut peittää.\nPhilipp ei saattanut pidättäytyä kysymästä, herättikö kotiintulo\ntuskallisia muistoja. -- Ei, vastasi hän, ainoastaan ahdistusta, että\nentinen iloton elämä on alotettava juuri siitä, mihin sen neljä viikkoa\nsitten jätin. Tai luuletteko tosiaankin, että elävä ihminen saattaa\ntyydyttää onnenjanoaan yksinomaan täytetyillä velvollisuuksilla? Se on\nsamaa kuin syöttää nälkäiselle puunkuorta. Se täyttää tyhjyyden, vaan\nei syövy vereen. Mutta miksi puhua tässä?\n\nNuorella miehellä oli sana valmiina, mutta toisten läsnäolo sai hänet\nvaikenemaan. Hän näki tytön nopeasti kääntyvän äidin puoleen, asettavan\nkuntoon hänen päähineensä, jonka hän oli työntänyt pois, ja kasvot\njälleen iloisina kertovan hänelle, että he kohta olisivat kotona. Joko\nnäet Cäsarin? kysyi pieni rouva, ja hänen kuihtuneille kasvoilleen\nkohosi kevyt punerrus. -- En, äiti. Kuten tiedät, en ole ilmoittanut\nsanaakaan tulostamme. Tahdoin yllättää heidät kaikki nähdäkseni\nkerrankin, kuinka he käyttäytyvät itsekseen jätettyinä.\n\nSenjälkeen hän antoi postimiehelle käskyn pysähtyä. -- Teidän täytyy\nasettua kuski-istuimelle, tohtori, sanoi hän hymyillen. Me olemme\nturhamaisia vanhasta pesästämme ja sieltä se näyttää kauneimmalta.\n\nHän totteli heti, ja he ajoivat nyt täyttä ravia tasaista tietä\nmyöten linnaa kohti, joka komeana kohosi laakso-aukeaman takana\nkorkeahkolla kukkulalla tiheän lehtimetsän keskellä. Ylimmät ikkunat\nkimaltelivat keskipäivän auringossa, harmaan liuskakaton takana aukeni\nläpinäkymättömän tiheitä metsiä, jotka ulottuivat läheisen vuoren\npuoliväliin, niin että paljaat vuorenhuiput kohosivat kuin harmaa\nhiekkaharju tummanvihreästä merestä. Pitkulaisen laakson uloimmassa\npohjukassa näkyi harvaanasuttu talonpoikaiskylä, jonka keskeltä hohti\npienen kirkon punainen tiilikatto.\n\nKohta kääntyivät he ikivanhaan käytävään, joka oli puu-istutuksin\nreunustettu melkein linnaan asti. Ilma oli viileätä ja puhdasta,\nmolemmin puolin aukeavilla valoisilla niityillä surisi lukemattomia\nmehiläisparvia ja oksien lomissa kaarteli pesäänsä rakentavia lintuja.\nYhtäkkiä kuului koiran haukuntaa. -- Se on Hektor! huudahti Zephyrine.\nSe ensimäisenä toivottaa meidät tervetulleiksi. -- Philipp näki\nkaukaa suuren, keltaisen, tanskalaisen doggin aivankuin hurjistuneena\nsyöksyvän vaunuja kohti; saavutettuaan vaunut, koetti se ilosta ulvoen\nsyöksyä sisään, niin että neidin täytyi antaa pysäyttämiskäsky, ettei\nkoira olisi musertunut pyöriin. Samassa oli se hurjalla hyppäyksellä\nvaunuissa, Zephyrine huudahti, äiti siirtyi vain hieman syrjemmälle, ja\nkoira asettui Victoiren hyväilemänä arvokkaasti sille paikalle, jonka\nPhilipp oli jättänyt, kunnes jälleen lähempänä linnaa syöksähti ulos.\n\nHe olivat saapuneet rakennuksen pihapuolelle, josta vei portaat koko\nsivuseinää kiertävälle parvekkeelle. Sen kiviaitauksella seisoi\nruukuissa korkeita, pyöreäksi leikatuita oranssipuita, oleandereita\nja pieniä sypressejä. Sen takana sijaitsi korkea puutarhasali, jonka\novet ja akkunat olivat auki niin että tuulenhenki pääsi kevyesti\nliikuttamaan punasilkkisiä ikkunaverhoja, jotka niinkuin löysät\npurjeet ja liput liehuivat tulijoille. Täältä näki ranskalaiskuosiseen\npuutarhaan, joka tällä hetkellä suihkukaivoineen, taxuspensaineen,\nkivisine maljakkoineen ja pikku kuvanveistoksineen äänetönnä\nlepäsi kevätauringossa. Muutenkin näytti koko talo nukkuvan kuin\nruusuprinsessan linna. Pian kuitenkin näkyi elämää. Mataloista\nsivurakennuksista, jotka olivat kätkössä pensasaitojen takana, riensi\nmuutamia palveluskuntaan kuuluvia henkilöitä; vanha taloudenhoitajatar,\njoka ei heti ollut löytänyt päähinettään, nousi kasvot hehkuvan\npunaisina portaita ylös, pehtori, puutarhuri, vieläpä kokkikin\nvalkeassa myssyssään ilmestyivät parvekkeelle, jossa vanha rouva heti\noli istuutunut matalahkoon nojatuoliin ja kerta kaikkiaan selitti,\nettei hän enää milloinkaan lähde täältä pois. Hän ei enää näyttänyt\najattelevan pientä poikaansakaan mielihyvän vuoksi, jota hän tunsi\npäästyään vihdoin jälleen tutulle paikalleen kauan kaivattuun rauhaan.\n\nNeiti oli heti lähettänyt noutamaan pikku veljeään, joka tähän aikaan\ntavallisesti oli pappilassa harjoittelemassa soittoläksyään. Muutaman\nminuutin kuluttua syöksyi poika parvekkeelle paljain päin, vaaleat\nhiukset hujan hajan punaposkisten kasvojen ympärillä, joista loistivat\nsisaren ruskeat silmät. Hän heittäytyi vallattomasti äidin kaulaan,\njuoksi sitten sisaren luo, jonka veti mukanaan hurjaan riemutanssiin,\nja otti vihdoin Zephyrinen kunnianarvoisen pään niin varomattomasti\nkäsiensä väliin suudellen häntä molemmille poskille, että kiivaasti\ntoruva arvon neiti vain vaivoin saattoi puolustautua. Vasta silloin\nhuomasi poika vieraan, ja hänen kirkas otsansa sumeni. Hän oli\nnyt silmiinpistävästi sisarensa näköinen, joka hymyillen tarttui\nhänen käteensä ja esitti hänelle tohtorin. -- Emme me aina ole näin\nvallattomia, selitti sisar, ja kun vain tahdomme, on meillä sangen\nälykäs pää sekä lahjoja kaikenkaltaisiin taiteisiin ja tieteisiin.\nKuinka pitkälle olet päässyt Haydn'in sonaatissa? Mutta senhän voin\nkysyä herra pastorilta itseltään.\n\nTämä tuli hiljaisesti, horjuvin polvin samaa tietä, jonka poika oli\nsyöksynyt tuulispäänä, vanha, hintelä ukko lempein apostolinkasvoin,\njotka, hänen nähtyään tulijat, kirkastuivat sanan varsinaisessa\nmerkityksessä. -- Voitteko uskoa, kuiskasi neiti tohtorille, että\ntuo kunnianarvoisa Jumalan palvelija lapsenhymyineen on jesuiittain\nkasvattama, jotka tavallisesti osuvat oikeaan valitessaan omiaan?\nNähtävästi he kuitenkin huomasivat, ettei nuori pater Daniel tuottaisi\nheille milloinkaan erikoista kunniaa, ja olivat iloisia saadessaan\nhänet eroamaan veljeskunnastaan. Isäni oppi hänet tuntemaan matkoillaan\nja, saatuaan tietää hänen surkean tilansa, toimitti hänet papiksi\nkirkkoomme. Täällä oli ennen linnankappeli, ja kappalainen asui sen\nvieressä pienessä talossa. Olemme sen säilyttäneet senkin jälkeen, kun\nkylän asukkaille kaukana laaksossa rakennutimme oman kirkon. Ja niin on\nCäsarin ensimäinen opettaja ollut näin lähellä. Mutta hyvä vanhus on jo\njättänyt kahdeksankymmenennen ikävuotensa, näettehän, kuinka työlästä\nhänen on liikkua.\n\nNämä sanat sanottuaan riensi hän alas portaita, tervehti pappia,\nja talutti hänet varovasti ylös äidin luo, jonka kättä vanha mies\nkunnioittavasti suuteli. Victoire oli sillävälin kääntynyt pehtorin\npuoleen ja kaikille muillekin oli hänellä ystävällinen sana. Philipp\nnäki, kuinka kaikkien silmät luottamusta ja syvää alamaisuutta\nkuvastaen katselivat tuota nuorta olentoa; hän oli kuin ruhtinatar,\njoka väliaikaisen hallituksen jälkeen jälleen on palannut maahansa ja\nottaa hallitusohjat takaisin pehmeisiin, mutta lujiin käsiinsä.\n\nVanha taloudenhoitajatar, jolle neiti oli sanonut sanasen, lähestyi\nnyt tohtoria ja kysyi, suvaitsiko hän lähteä huoneeseensa. -- Se on\nvain väliaikainen maja, huudahti neiti hänelle. Jos sen asema ei\nteitä miellytä, saatte itse valita, missä mieluinten tahdotte asua.\nNäettehän, että meillä täällä vanhassa talossa on kyllin tilaa.\n\nKuin unessa seurasi hän opastajaansa puutarhasalin kautta suureen\nrappukäytävään, joka aukeni rakennuksen etupuolella. Korkeitten,\nkapeitten ikkunoitten kautta virtaili tulvimalla sisään valoa, niin\nettä hänen silmiään melkein huikaisi ja hän astui puoliksi suletuin\nsilmin leveitä portaita toiseen kerrokseen. Sinne päästyään pysähtyi\nhän hetkiseksi käsipuuhun nojautuen ja katseli allensa syvyyteen.\nVanha linna oli, kuten hän selvästi tunsi, Ludvig neljännentoista\nmaailmanherruuden ja versailleslaisen makusuunnan aikana rakennettu\nylellisellä loistolla, joka ainoastaan muutamissa kohdin näytti\njonkun verran kalvenneen. Yksinpä kullatuita kipsikoristeitakin\nnäytti vain kevyt pölykerros peittävän. Hänet valtasi omituinen pelon\nja alakuloisuuden tunne. Tätä kaikkea oli neiti lapsuudestaan asti\ntottunut näkemään, ja niin kauas kuin hänen katseensa ulottui tämän\ntaikalinnan akkunoista, totteli kaikki hänen pienintäkin vihjaustaan.\nSamassa muistui nuoren miehen mieleen se ahdas rappukäytävä, joka oli\njohtanut hänen vanhempiensa asuntoon. Ja nyt oli hän täällä tuon ylpeän\nvaltijattaren alamaisena tuntien kuitenkin itsensä kykenemättömäksi\nsietämään naisen käskynalaisuutta. Jos ei hän olisi hävennyt\npelkuruuttaan, olisi hän mieluinten jättänyt opastajansa siihen,\nrientääkseen portaita alas ja paetakseen takaisin vapauteen loistavasta\nvankilastaan.\n\nMutta kunnon taloudenhoitajatar, joka oli siksi hyvin koulutettu, että\nkohteli talon vieraita kaikella mahdollisella kunnioituksella siinäkin\ntapauksessa, etteivät nämä tehneet ylhäissukuisen vaikutusta, oli jo\navannut yhden niistä monista ovista, jotka veivät valoisaan käytävään,\nja pyytäen anteeksi, ettei kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa, kun\nherrasväkeä ei vielä oltu odotettu takaisin, vetänyt ylös akkunoitten\neteen pudotetut verhot ja laskenut sisään raikasta vuoristo-ilmaa.\nTohtori saisi täällä nauttia aamu-auringosta; huone oli tosin\nkorkealla, mutta sitä hiljaisempi, koska koko yläkerrassa ei nykyään\nasunut kuin pehtori vastakkaisessa sivustassa.\n\nPhilipp oli astunut akkunan luo ja jäi yllättyneenä katselemaan eteensä\naukeavaa ihmeen ihanaa kuvaa, puutarhaa ääressä, puiston ikivanhojen\npuitten latvoja sen takana ja vuoria, jotka rajoittivat taivaanrantaa.\nAlhaalta parvekkeelta helähti tänne hänen luokseen Victoiren ääni,\njoka hieman kuurolle papille kertoi Milanon kuulumisia, ja pojan\nnauru, kun Zephyrine parhaansa mukaan oli kertonut hänelle pari\nhullunkurista matkaseikkailua. Ja kun hän ulkona metsän yläpuolella\nnäki suuren petolinnun kaartelevan ja kohoavan yhä korkeammalle\nsiniseen, sädehtivään eetteriin, tuntui hänestä äkkiä kuin hänkin olisi\nsaanut näkymättömät siivet, jotka kantoivat hänet kauaksi inhimillisten\nsurujen yläpuolelle, elämän korkeuksiin, joista hän tähän saakka tuskin\noli uskaltanut uneksiakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin hän jäi, ja nukuttuaan ensimäisen yön tämän katon alla, tuntui se\nhänestä itsestään ja kaikista muistakin talossa niin luonnolliselta ja\nvälttämättömältä, että siitä ei sen enempää puhuttukaan. Voitettuaan\nensin hämmennyksensä, oli hän kaiken hänelle oudon loiston keskellä\nalkanut käyttäytyä kevyesti, vapaasti ja huolettomasti ikäänkuin hän\nkoko elämänsä iän olisi syönyt hopealautasilta ja juonut jaloja viinejä\nhiotuista kristallilaseista. Sillä perimmältä pohjaltaan askaroitsi\nhän liian paljon sisäisten asioittensa kanssa kiinnittääkseen suuressa\nmäärin huomiotaan ulkonaisiin seikkoihin mikäli ne eivät kosketelleet\nhänen suurta elämänkysymystään.\n\nHän oli pyytänyt, ettei Victoire kertoisi pikku veljelleen, mitä uusi\nasujain tälle tulisi merkitsemään. Poika mitteli alussa tuntematonta\naroin, melkein uhmailevin katsein. Hän oli tottunut siihen, että häntä\nkohdeltiin hyväillen, puolittain hemmoteltiin kuin lasta, puolittain\npidettiin arvossa kuin tulevaa linnanherraa ainakin. Hän ällistyi,\nkun tohtori ei välittänyt hänestä vähääkään, ainoastaan puhuessaan\ntoisille, suuntasi jonkun kerran katseensa häneenkin. Sekin häntä\nsuututti, että tohtori heti kutsui häntä sinuksi. Mutta illalla\nheidän istuessaan teepöydässä, kun Victoire oli johtanut keskustelun\nviime aikojen valtiollisiin selkkauksiin ja Philipp yksinkertaisella\ntavallaan kertoili kokemiaan, kuunteli poika kiihkeän jännityksen\nvallassa. Seuraavana aamuna aikaisin koputti hän varovasti vieraan\novelle. Hän astui sisään hehkuvin poskin, katseli hämillään ja\nheräävällä luottamuksella ympärilleen huoneessa ja sanoi sisarensa\nlähettäneen hänet kysymään, kuinka tohtori oli nukkunut. Hän ei\ntunnustanut itse pyytäneensä lupaa mennäkseen tohtorin luokse. Sitten\nhän otti käteensä pöydällä makaavan pienen kreikkalaisen Homeroksen\nja nähdessään oudot kirjainmerkit kysyi, mitä kieltä se oli. Philipp\nselitti sen hänelle ja alkoi kertoa Troijan sodasta, jonka loppuun hän\nei luonnollisesti päässyt sinä päivänä, ei edes heidän iltapäivällä\ntekemällään kävelymatkallakaan. Siitä asti oli poika kaikkineen hänen\nvallassaan. Latinantunnitkin, joita yhä edelleen kaikessa rauhassa\njatkettiin isä Danielin luona, alkoivat häntä enemmän miellyttää,\nsenjälkeen kun uusi ystävä monella eri tavalla koetti hänelle selittää\nkuivia kieliopillisia sääntöjä ja opetti hänen noita kuolleita\napukeinoja käytännössä tarvitsemaan ja harjoittamaan. Kaikki talossa\nhuomasivat sen vaikutusvallan, minkä hän oli saanut omapäiseen poikaan,\nmutta kukaan ei sitä ihmetellyt, koska hänen olentonsa heti ensi\nhetkestä alkaen oli jokaisessa herättänyt ehdottoman luottamuksen\ntunteen. Ainoastaan kerran, kun opettajan yksi ainoa sana oli kyennyt\nhillitsemään pojassa valloille päässeen rajupäisyyden puuskan, sanoi\nneiti hänelle hiljaa hymyillen: -- Te panettelitte pahasti itseänne\nkertoessanne, ettei teistä ole kasvattajaksi. Tiedättekö, että te\nautatte minua myöskin kunnon Zephyrinen kasvattamisessa. Hän ei\nenää siinä määrin kuin ennen ikävysty vakavasti puheltaessa. Ja\nvillivarsamme olette täydellisesti kesyttänyt. Teidän täytyy joskus\nuskoa minulle, minkälaisia taikakeinoja käyttämällä sen niin pian\nsaitte aikaan.\n\nHän oli jo vastaamaisillaan, ettei hänen tarvitse sitä tietää, koska\nhän näki hänen itsensä päivä päivältä niin paljon suuremmassa määrässä\nosaavan lumota ympäristönsä ihmisiä. Mutta hän jätti sen tekemättä,\nsillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt, ettei milloinkaan latelisi\nneidille hienostelevia kohteliaisuuksia.\n\n-- Poika on voittanut sydämeni, sanoi hän. -- Tehän tiedätte, neiti,\netteivät ainoastaan suuret ajatukset lähde sydämestä, vaan myöskin\nhyvät, ja jos jokin tulee meille sydämenasiaksi, käy se myös helpoksi.\n\n-- Entä omat harrastuksenne? Teidän velvollisuutenne löytää itsenne? --\nNuori mies katseli hiljaisena eteensä. -- Minun täytyy tunnustaa, että\nmitä enemmän seuraan tuon nuoren taimen kehittymistä ja kasvamista,\nsitä vähemmän huomaan itsessäni mielenkiinnon arvoista. Ken tietää,\nvaikka olisikin ollut _teidän_ tehtävänne osoittaa, mihin oikeastaan\nolen määrätty.\n\nTyttö ei vastannut mitään tähän kaksimieliseen lauseeseen, ja sitäkin\nnuori mies hänessä ihaili. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut\nnaisellista olentoa, joka niin varmasti olisi osannut hallita itseään\nmenettämättä silti viehätysvoimaansa ja lapsellisen viattomuuden\npiirrettään. Hän näki päivä päivältä kasvavalla ihmetyksellä, mikä\nhuolten ja velvollisuuksien taakka lepäsi noilla hennoilla harteilla\nja kuinka leikkien ne näyttivät sen kantavan. Sillä yksinpä laajan\nmaatilan pehtorikin neuvotteli neidin kanssa, ennenkuin ryhtyi\nminkäänlaisiin suurempiin ja laajakantoisempiin toimenpiteisiin.\nSuunnattomat metsät, jotka antoivat työtä useille sahoille, laajat\nlaidunmaat, suuri alppikarjatalous, patronaattivelvollisuudet, kylässä\n-- kaikki tuo tuntui menestyvän vain, kun nuoren valtijattaren kirkas\nsilmä sitä seurasi. Monena aamuna, kun Philipp oli kaivannut häntä\naamiaispöydässä, näki hän hänen palaavan pienen vanhan juoksijansa\nselässä pehtorin seurassa pitkältä ratsastusmatkalta, jolle hän jo\nennen päivän nousua oli lähtenyt käydäkseen omin silmin katsomassa\nmaatilansa etäällä sijaitsevia alueita. Hän käytti silloin itse\nsommittelemaansa yksinkertaista pukua, koska naisten keimailevat\nratsastuspuvut eivät häntä miellyttäneet. Milloinkaan ei hän nuoresta\nmiehestä ollut viehättävämpi kuin kasvot kalpeina -- jokainen\nponnistus teki hänet kalpeaksi -- istuessaan höyryävän eläimen selässä\nja kävelyttäessään sitä vielä hetkisen käytävässä, kunnes kevyesti\nnojautuen uskollisen palvelijan käsivarteen, hypähti alas.\n\nJa kuitenkin olivat nämä ainoat hetket, jolloin nuori mies jälleen\nmuisti heidän välillään vallitsevan yhteiskunnallisen juovan. Hän\ntunsi häpeää, että oli laiminlyönyt kaikenkaltaiset ritarilliset\nharrastukset. Selittäen tahtovansa olla Cäsarin seurassa, joka\njo taitavasti ohjasi tulista poniaan, pyysi hän ottaa osaa pojan\nratsastustunteihin. Victoire heitti häneen silmäyksen, joka tunki hänen\nsisimpäänsä, ja ikäänkuin tahtoi anastaa hänen sydämensä syvimmän\nsalaisuuden. -- Kaikki hevoset ovat vieraittemme käytettävinä, vastasi\nhän välinpitämättömästi. Cäsar on tuleva iloiseksi saadessaan teidät\nmukanaan ratsastamaan.\n\nHän näytti tällä tahtovan huomauttaa, ettei hän omasta puolestaan\nkaivannut hänen seuraansa ratsastusretkillään. Nuori mies tunsi tuskaa\nniinkuin olisi jääkylmä käsi kosketellut kipeätä haavaa. Kuitenkin\nsai neidin tasainen ystävällisyys hänet jälleen epäilemään, oliko hän\ntarkoittanut todella huomauttaa häntä.\n\nOli miten oli, -- hänen tilansa oli jo niin toivoton, ettei hänellä\nolisi ollut tahtoa eikä voimaa vetäytyä takaisin. Varsinkin heidän\njokailtainen yhdessäolonsa antoi yllykettä hänen tuskaiselle\nraskasmielisyydelleen. Tytön oli silloin tapana, kun äiti ei enää\nkyllin selvästi nähnyt pelata pasianssiaan, ja kun hänen lampunvalossa\ntäytyi säästää silmiään, istuutua flyygelin ääreen puutarhasalissa ja\nlaulaa Gluck'in oopperoista kaiken, mikä soveltui hänen äänelleen.\nVanhan rouvan lemmikeitä olivat Armida ja surullinen Iphigenia, hän\noli onnellisina päivinään kuullut ne lukemattomia kertoja. Victoire\nsitävastoin antoi mestarin kaikista teoksista etusijan Orpheukselle.\nHänen laulaessaan niitä liikuttavia säveliä, joilla sankari lumoaa\nmanalan henget, istui Philipp jossakin suuren huoneen nurkassa,\nliikahtamatta, henkeään pidättäen kuten ihminen, jota koko pitkän\npäivän kestäneen helteen jälkeen äkkiä kohtaa sekä järisyttävä että\nvirkistävä ukonilma. Useasti oli laulun tekemä vaikutus niin voimakas,\nettä hänen heti laulun loputtua täytyi paeta huoneeseensa kyynelin\nitseään keventääkseen. Eikä hän enää sinä iltana tullut näkyviin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin oli kaksi kesäkuukautta kulunut, ja vaikka hänen sisäinen\nihmisensä päivä päivältä kävi yhä reveltyneemmäksi ja neuvottomammaksi,\nkulki kaikki ulkonaisesti tasaista kulkuaan tuon kirkkaan tahdon ja\nnoitten valppaitten, mustien silmien herruuden alaisena. Maatila\nsijaitsi niin yksinäisessä seudussa ja äidin tila soveltui niin vähän\nseura-elämälle, että vieraitakaan ei koskaan käynyt. Ainoastaan\nkerran, siihen aikaan, kun ruusut kukkivat, tuli Hainstetteniin\ntuttava, suurilukuinen perhe Grazista ja asettui meluisena ja\nkursailematta sinne kokonaiseksi viikoksi. Tämä äkkirynnäkkö\nnäytti miellyttävän kaikkia muita paitsi Victoirea. Kuitenkin näki\nPhilipp, ettei hän antanut tuon huvitusten pyörteen, joka nyt riehui\ntalossa ja puutarhassa, järkyttää tasapainoaan. Hän itse, saatuaan\nensimäisessä päivällispöydässä osakseen tuota hyväntahtoisen alentuvaa\nkohtelua, jolla ylhäinen väki luulee kunnioittavansa nimetöntä\nkotiopettajaa, pysyttelihe koko ajan huoneessaan. Ilmaantuessaan\naterioille, näytti hän välinpitämättömille kasvon ilmeineen ja\nivallisine kohteliaisuuksineen ylimielisestä joukosta siihen\nmäärään ikävältä, että se piti parhaana olla tuhlaamatta hänelle\nsen enempää armonosoituksia. Yksinäisyydessään, kun ei poikakaan,\njota hän rakasti, päiväkausiin ehtinyt hänen luokseen, petti hänet\nvain liiankin usein työläästi taistelemalla saavutettu voima, ja hän\nheittäytyi jonkinlaisella nautinnolla tuskainsa valtaan kuunnellessaan\nparvekkeelta kaikuvia nuorten herrojen ja neitosten vallattomia ääniä;\nnäillä ei suinkaan ollut pienintäkään aavistusta, kuinka suureksi\nheidänkin ja nuoren linnan neidin välinen juopa jäi.\n\nSilloin hänessä äkkiä tapahtui muutos, niin silmiinpistävä, ettei se\njäänyt vierailtakaan huomaamatta. Viimeisenä päivänä hän jäi vasten\ntapaansa aterian jälkeen puutarhaan ja otti niin hyväntuulisena ja\nvarmalla tottumuksella osaa nuoren herrasväen leikkeihin ja ilonpitoon,\nettä häntä katseltiin ihmetellen, ja yksi ja toinen tunnusti kuiskaten\ntoverilleen, että kotiopettaja ei ollut hullumpi, ja että jos sen\nolisi ennemmin tietänyt, olisi hän ollut sangen hupaisa lisä heidän\nseuraansa. Victoirekin heitti häneen silloin tällöin tutkivan\nkatseen, johon hän hiljaisesti hymyillen vastasi. Mutta iltasella,\nkun hälisevä vierasjoukko vihdoinkin oli siirtynyt pois ja koko talo\nnäytti hengähtävän helpoituksesta, kohtasi neiti hänet talouspuuhista\npalatessaan puutarhasalissa, jossa Zephyrine oli juuri sytyttänyt\nflyygelin kynttilät, koska äiti ikävöi musiikkia. Koko viikon oli\nsoitettu vain tansseja.\n\nTohtori istui avonaisen soittokoneen ääressä ja katseli uneksivasti\nhymyillen valkeita koskettimia aivankuin olisi niillä nähnyt tuttujen\nkapeitten tytönsormien liukuvan edes ja takaisin. Tyttö oli jo hetki\nsitten tullut hänen luokseen pehmeätä mattoa myöten, ennenkuin nuori\nmies huomasi hänen läheisyytensä ja nousi ylös pyytäen anteeksi, että\noli anastanut hänen paikkansa.\n\n-- Tunnustakaa, tohtori, sanoi hän, että tunnette ikäänkuin toipuvanne,\nkun talo jälleen on käynyt hiljaiseksi, ja Orpheus taas saa astua\nmanalaansa, kirjavan, meluisan elämämme jälkeen täällä.\n\nTohtori katsoi häntä iloisesti silmiin. -- Teidän tähtenne varsinkin\nolen iloinen, kun tuo laskiaisilveily on päättynyt. Olen nähnyt, kuinka\nvastenmielistä teidän oli aamusta iltaan sietää tuota naamioleikin\nkaltaista elämää. Totta puhuakseni, oli tuo humu minulle vain ensi\naikoina vastenmielistä. Viime päivinä oli minun niin hyvä olla, ettei\nmikään olisi minua kyennyt häiritsemään maailmassani. Kenties minun\nonkin kiittäminen äskeistä päällekarkausta siitä, että niin äkkiä\npääsin itsestäni selville. Se oli aivankuin käännekohta ruumiillisessa\nsairaudessa.\n\nTyttö katseli häntä kysyvin silmin. -- Saanko tietää, kysyi hän arasti,\nmitä teille on tapahtunut?\n\n-- Miksikä ei, armollinen neiti. Enkö jo tuttavuutemme ensi hetkinä\ntehnyt teille suurrippiä? Salaisinko nyt teiltä sellaista, joka koskee\nsieluni autuutta? Mutta älkää odottako mitään erityistä. Luulen vain\nlöytäneeni sen perustan, jolla minun täytyy seisoa valloittaakseni\nosani maailmaa. Kun täällä alakerroksessa leikittiin ja tanssittiin,\nsain päähäni ruveta penkomaan kirja-arkkuani, jonka jo kolme viikkoa\nsitten pyysin tänne kotoani, mutta johon en vielä alakuloisen\nmielentilani vuoksi ollut kajonnutkaan. Silloin sattuivat käsiini\nvanhat lohduntuojani kreikkalaiset murhenäytelmät, ja sen enempää\najattelematta aloin lukea. Tuskin olin päässyt toisen kappaleen\nloppuun, kun heitin kirjan pois ja kävelin kuin mieletön ainakin pari\ntuntia edes ja takaisin huoneessani, puoleksi huumaantuneena, puoleksi\nhuikaistuna, kun suomukset vihdoinkin olivat pudonneet silmistäni.\nMuuan aate, joka jo kauan oli minussa itänyt ja kehkeytynyt, oli äkkiä\npuhjennut täyteen kukoistukseensa. Nyt tiedän, mihin minun ensimäiseksi\non ryhdyttävä: aion kirjoittaa kirjan, neiti Victoire, kauniin,\nvoimakkaan kirjan, jossa on niin paljon elämää ja henkeä, että se\nansaitsee joutua maailmaan.\n\n-- Te hymyilette, armollinen neiti, jatkoi hän, vaikka tyttö vakavana\npudisti päätään. Te luulette, että minä, koettaessani tutkia itseäni,\nliioittelen ja luulottelen päinvastoin kuin Kisin poika, joka lähti\nhakemaan aasia ja löysikin kuningaskunnan. Mutta vaikka te olisittekin\noikeassa ja vaikka ei aatteeni olisikaan niin suuriarvoinen kuin\nvielä itse luulen, ei se merkitsisi mitään: pääasia ei suinkaan ole\nsaada aikaan jotakin ennenkuulumatonta, katoamatonta, vaan oppia\nuskomaan itseensä ja nousemaan niin korkealle kuin luonto kullekin\nsallii. Saada iloa itsestään, eikö siinä ole kaikki, mitä poloiselta\nihmislapselta voidaan vaatia? Vasta silloin kykenemme tuottamaan\nkanssaihmisillemmekin iloa, joka kuitenkin on korkein velvollisuutemme\nja paras onnemme. Saatuani siinä määrin itseluottamusta, että uskon\nvoivani sanoa jotakin, joka pelastaa maailman monesta ahtaasta\nväärinkäsityksestä, on minusta hävinnyt kaikki raukkamainen\nhentomielisyys ja tuo katkera kykenemättömyyden tunne, joka minut\nraskaana valtasi etenkin kun te lauloitte Orpheus aarioitanne, ja minä\njoka säveleestä saatoin kuulla, mikä voimakas sielu teidän rinnassanne\nasuu.\n\nHän oli lausunut viimeiset sanansa hiljaisella äänellä, josta ilmeni\nsyvä liikutus. Tyttö vältti hänen katsettaan.\n\n-- Ja tuosta kaikestako saatte kiittää kreikkalaisia murhenäytelmiänne?\nSisältävätkö nuo vanhat surulliset tarut, joita tosin vain\nkuulopuheista tunnen, niin paljon iloa ja itsetuntoa?\n\n-- Olisin onnellinen, jos sallisitte minun viedä teidät tuohon\nihmemaailmaan. Keitä varten sitten ovat nuo ikuiset runot, jos ne\nteille jäävät vieraiksi? Mutta te ette saa sanoa niitä surullisiksi.\nKun niitä syvemmältä tutkii, henkii niistä leppoisin rauha ja iloisuus.\nNiitä käsittelevät oppineet herrat eivät vain ole löytäneet avainta\nniitten sisimpään salaisuuteen, ja niin on se iloinen muoto, joka\nkätkeytyy kauhunnaamarin taakse, useimmille jäänyt vieraaksi.\n\n-- Ja sen te nyt tahdotte paljastaa?\n\n-- Se on itsestään ilmaantuva, kun olen poistanut tieltä kaikki\nvalhevalot. Te elätte täällä niin etäällä esteettisten koulukuntien\nsuunpieksännästä ja eripuraisuuksista. Mutta tekin olette varmaan\nlukenut, että todellisessa murhenäytelmässä tulee olla niinsanottu\ntraagillinen syynalaisuus, ja edelleen, ettei sattumalla\ntäysiarvoisessa taideteoksessa saa olla minkäänlaista tehtävää. Ja\nkatsokaahan: mitä edelliseen tulee, olen päässyt siihen, että rikosta\nainoastaan siinä tapauksessa voi nimittää traagilliseksi, kun se\ntodellisen siveellisyyden tuomioistuimelta katsoen ei ole rikos. Sillä\nkuka voi kieltää, että esimerkiksi rikollinen sellainen kuin Macbeth\n-- niin suurella runollisella voimalla kuin hän onkin kuvattu --\nkärsimällään rangaistuksella vain tyydyttää tavallisen arkipäiväisen\noikeudentunnon, eikä kykene traagillisesti järkyttämään mieltä, vaikka\nitse manalan peikot ja hengetkin ovat loihditut esiin nostamaan\nhiuksiamme pystyyn. Suuri murhenäytelmäin mestari on tässä taitonsa\navulla siinä määrin aateloinut vähäpätöisen traagillisen aineksen, että\nihmiskunta ei huomaa tarun kelpaamattomuutta siihen tarkoitukseen.\nOttakaa sitävastoin yksinkertainen, melkein lapsekas rakkaustarina,\nvaikkapa noitten viattomien, nuorten, toisilleen vihamielisiin\nsukuihin kuuluvien ihmislasten, jotka halveksivat ihmisviisautta\neivätkä laskeneet seurauksia ja, -- kun eivät voineet elää ilman\ntoinen toistaan, -- sortuivat yhdessä kuolemaan! He eivät tehneet\nmuuta rikosta kuin uskalsivat seurata sydäntään. On traagillista\nsyntyä maailmaan rinnassa sydän, joka ei suostu tinkimään syvimmästä\ntunteestaan. Kaikkien todellisesti traagillisten sankarien oikeutus ja\nsalaisuus on tämä: heidän sisäinen aateluutensa tässä viheliäisyyden\nmaailmassa, joka elämän keskiarvojen mukaisesti on laatinut lakinsa,\nsyöksee heidät toivottomaan taisteluun, johon sortuvat jokapäiväisyyden\npainosta. Ja tähän keskinkertaisen salaliittoon ylevää vastaan, kuuluu\nmyöskin se osa, jota sattuma niin usein näyttelee ja jonka otteet\nsenvuoksi vaikuttavat niin järkyttävästi, kun ne muistuttavat meille\nniitä voimia, jotka nujertavat väkevimmätkin sielut, tuota ulkonaista,\nvähäpätöistä, suorastaan halpa-arvoista, joka usein murskaa ihanteen,\n-- joskaan ei kykene sen sisäistä loistoa sumentamaan. Tässä juuri\non sen iloisuuden lähde, joka jokaisen todellisen murhenäytelmän\nolemuksessa pulppuaa. Mutta suokaa anteeksi, armollinen neiti, tämä\npitkä esitelmä, jonka täytyy jäädä teille sangen hämäräksi, kun\nette ole kulkenut niitä teitä, joita myöten minä olen saanut varman\nvakaumukseni.\n\nTyttö oli tuokion aikaa ääneti ja mietti.\n\n-- Ettekö sallisi minunkin kulkea noita teitä? kysyi hän sitten. --\nIltamme ovat usein hieman tyhjiä ja ikävystyttäviä. Kenties silloin\nlukisitte meille yhtä ja toista ja selittäisitte luetun ohessa,\nmiten se olisi käsitettävä. Tiedättehän, kuinka oppimaton olen. Eikä\nZephyrinekään ole vielä liian vanha jotakin oppiakseen. Ethän, rakas\nZephyr?\n\nVanha opettajatar oli juuri astunut huoneeseen. Tajuttuaan, mistä\noli kysymys, innostui hän siinä määrin, että olisi jo samana iltana\ntahtonut alottaa. Hän oli aina mielellään käynyt teaatterissa,\nvarsinkin kun näyteltävä kappale oli ollut oikein kauhea ja liikuttava.\nHän vain toivoi, että vanhojen pakanoitten murhenäytelmät olisivat\nsäädyllisempiä kuin heidän epäjumalankuvansa.\n\nTohtorin kasvot olivat alkaneet hehkua onnea ja ylpeyttä, kun hän voi\nantaa tytölle jotakin, jota häneltä hänen kaikessa yltäkylläisyydessään\npuuttui. Heti samana iltana, heidän syötyään illallista ja äidin\nasetuttua nypläystöineen tavalliseen sohvannurkkaansa vihreän\nlampunvarjostimen taakse, alkoi tohtori lukea Antigonea, jota suoraan\nalkuteoksesta käänsi. Vasta seuraavana iltana pääsi hän loppuun.\nAamupäivän hän oli käyttänyt jonkun verran valmistuakseen ja kyetäkseen\nmahtavimmissa kuoropaikoissa seuraamaan runomittaa. Hänen lopetettuaan\npuhkesi Zephyrine kiihkeään ylistykseen eikä voinut lakata ihailemasta\nhänen esitystaitoaan; mutta neiti istui pitkän aikaa ääneti. Vihdoin\nsanoi hän vain: -- Nyt vasta oikein käsitän, mitä eilen puhuitte\ntraagillisesta syyttömyydestä. Tässäkin -- kuinka mieltä järkyttävää,\nettä kaikki vain hiuskarvan verran olisi riippunut sattumasta ja kauhea\nkohtalo olisi vältetty. Mutta niin ei saa käydä. Ylevämielinen ja\npuhdas ei saa nauttia maallista onnea. Se kohoaisi muuten liian paljon\nheikkojen itsekkäitten joukkoihmisten yli. Sitä vain ette voi vaatia,\nettä tuo tekisi minut iloiseksi. Olen kenties liian heikko ja naisekas\nkyetäkseni pidättämään kyyneleitäni, vaikka ylpeänä tunnenkin, että tuo\nniin jalosti edesmennyt oli sukuani.\n\nHän nousi, ja astui avonaisen oven luo, jonka kautta puutarhasta tulvi\nsisään kuunvaloa ja suloista lehmuksen tuoksua. Vasta pitkän ajan\nkuluttua, kun jokainen oli hiljaisena vaipunut omiin mietteisiinsä,\nistuutui hän flyygelin ääreen ja soitti erään Bachin preludin,\njonka viileinä ja rauhallisina keinuvat sävelaallot tyynnyttivät\nkiihottuneita hermoja kuin vilvoittava kylpy.\n\nNyt kului päiviä ja viikkoja pienimmänkään epäsoinnun häiritsemättä\nnäitten niin erilailla viritettyjen ihmisten yhdyselämää. Se innostus,\njolla Zephyrine alussa oli suhtautunut lukuiltoihin, sammui kuitenkin\npian. Hän salasi kuitenkin huolellisesti huokauksensa nähdessään\ntohtorin vetävän kirjansa taskustaan, ja koska hänen unensa oli\nrauhallista, soivat nuoret hänen jo ensi sivujen jälkeen suloisesti\nnukahtaa, mikä ei häntä suinkaan estänyt, niinpian kuin Philipp'in\nvaikeneminen oli hänet herättänyt, vilkkain, jos kohta varovasti\nyleisin sanoin tuhlaamasta suosiotaan.\n\nHänen asemastaan otti myöhemmin myöskin vanha pappi osaa luku-iltoihin,\nkerran sattumalta sinne jouduttuaan. Hän oli hieno ja lempeä, ja\nlisäksi tullut kolmas ääni teki keskustelun luetun johdosta vain\nentistään viehättävämmäksi.\n\nPhilipp luki heille myöskin työnalaisena olevan kirjansa ensi lukuja.\nHän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että yksinpä kävellessään\npuistossa tai retkeillessään läheisissä metsissäkin, kuletti aina\npaperia mukanaan voidakseen heti jollakin rauhallisella penkillä\nkirjoittaa muistiin mielijohteensa. Puiston ulommaisessa reunassa\noli pieni penkki, jota hän tällaisilla retkillään erikoisesti suosi.\nSe seisoi matalahkon pensasaidan vieressä, joka eroitti puutarhan\nniitystä, ja sen ympärillä kasvoi mitä ihanimpia kukkasia ja rehevintä\nruohoa. Tummat kuuset ympäröivät tuota valoisaa keidasta kuin saarta,\nja silloin tällöin saattoi sinne pujahtaa hirvi tai metsäkauris\npelkäämättä vähääkään pensasaidan toisella puolen istuvaa hiljaista\nmiestä, joka itse oli kuin näkymättömän metsästäjän takaa-ajama täällä\nsatunnaisen turvapaikan löytänyt otus.\n\nSillävälin oli tullut syksy, kesäkukkaset kuihtuivat, silloin tällöin\nleijaili jo harmaa sumupilvi aikaisin aamulla puutarhan ja niittyjen\nyllä, ja pääskyset puuhailivat muuttoa. Silloin eräänä aamuna juoksi\npoika Philipp'in huoneeseen kertoen, että milanolainen täti molempine\nlapsineen tänään puolenpäivän, aikaan saapuisi Hainstetteniin,\njatkaakseen kuitenkin jo samana iltana matkaansa. He matkustivat\nWieniin, jossa serkku aikoi viettää häitään, ja tahtoivat nyt\nsuullisilla puheilla koettaa saada Victoiren mukaansa, kun hän oli\nvastannut kieltävästi kaikkiin heidän kirjeellisiin kutsuihinsa. Poika\niloitsi suuresti serkkunsa näkemisestä, hän oli kaunis ja suuri, vielä\nsuurempi kuin Victoire, ja hänen veljensä, joka jo vuosia sitten\noli käynyt täällä, oli komea nuori upseeri, joka hänen kanssaan oli\npannut toimeen lukemattomia kepposia. Häneltä oli poika saanut pienen\nlintupyssynsäkin, ja hän oli vaikuttanut sisareen, että tämä oli\nostanut ponin veljelleen.\n\nOmituinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei itsekään kyennyt\nselittämään, valtasi Philippin tuon viattoman tiedonannon kuultuaan.\nHän olisi mieluinten viettänyt koko päivän yksinään työhönsä\nsyventyneenä, kunnes tavallisesta elämästä poikkeava häiriötila olisi\nonnellisesti ohi. Kun hän sitten näki solakan nuoren miehen kauniissa\nitävaltalaisessa univormussa hypähtävän keveistä vaunuista, joilla\nmatkustajat olivat saapuneet, ja autettuaan ajopeleistä vanhan ja\nnuoren naisen, arastelematta syleilevän ja suutelevan Victoirea, pojan\nhyppiessä hänen ympärillään, tunsi hän itsensä ylhäällä hiljaisessa\ntähystyspaikassaan jälleen yhtä vieraaksi ja yksinäiseksi kuin ensi\naikoina, ja kaikki kotoiset hetket, jolloin hän oli tuntenut kuuluvansa\ntänne ja joka suhteessa olevansa yhdenvertainen näitten ihmisten\nkanssa, olivat kuin puhalletut muistista. Hän vertaili hintelää\nvartaloaan ja vaatimatonta takkiaan nuoren kreivin komeaan olemukseen,\njoka niin pelottomasti oli ottanut oikeutenaan sen, minkä toinen oli\nnähnyt kangastavan itselleen ikuisen antautumisen palkkana ja koko\nelämän kruununa. Kun hän vain ajatuksissaankin syleili tuota olentoa\ntai painoi huulensa noille kasvoille, tuli hän melkein mielettömäksi\nhuumaavasta onnentunteesta. Ja nyt lankesi se toisen osalle, sellaisen,\njolla ei ollut siihen minkäänlaista muuta oikeutta kuin sattunut\nsukulaisuus.\n\nHän ei uskonut saattavansa tyynimielisesti katsella tuota\ntuttavallisuutta. Sitten hänestä jälleen tuntui pelkurimaiselta\nummistaa silmänsä kauhealta todellisuudelta. Ja mitä ajattelisikaan\nVictoire, jos hän hillittömästi heittäytyisi mustasukkaisen mielialansa\nvaltaan, jonka tyttö kyllä huomaisi!\n\nNiin hän vihdoin ilmaantui päivällispöytään ja hänen ylpeytensä antoi\nhänelle voimia näyttäytymään välinpitämättömän iloiselta. Hänellä ei\nollut minkäänlaista valittamisen syytä, ettei häntä olisi arvonannolla\nkohdeltu. Vanha kreivitär ojensi hänelle niin ystävällisesti kätensä\nkuin olisi tohtori ollut perheenjäsen, ja kiitti häntä kaikesta\nhyvästä, mitä hän oli tuonut taloon ja mistä hänen sisarentyttärensä\nkirjeet olivat kaunopuheisena todistuksena; nuoren neidin mieliksi ei\nmuuten ollut helppo olla. Cäsar oli lyhyen seurustelunsa aikana hänen\nkanssaan muuttunut niin uskomattomasti edukseen, että olisi luullut\nhänen jo vuosikausia nauttineen hänen opetustaan. Sitten hän mitä\nvilkkaimmalla osanotolla kyseli hänen opinnoistaan, kokemuksistaan ja\nkuinka hän viihtyi Hainstettenissä. Nuori kreivi, joka oli kävellyt\nulkona parvekkeella Victoiren kanssa, tuli sisään ja tervehti häntä\nsydämellisellä lämmöllä, jota Philippin jäinen mieliala ei kyennyt\nvastustamaan. Hänen täytyi myöntää itselleen, että tuo loistava nuori\nylimys oli todella rakastettava ja sen arvoinen, että hänen suonissaan\nvirtasi pieni erä samaa verta kuin Victoiren. Sitä syvemmälle hän\nvaipui salaisen surumielisyytensä valtaan, ja sai käyttää kaikki\nvoimansa säilyttääkseen näennäisen tyyneytensä. Kuitenkin piti nuoren\nkreivittären iloisuus huolta siitä, ettei tohtorin harvapuheisuus\ntuntunut painostavalta. Hän astui nauraen huoneeseen jonkun\nverran harvinaisen kauneutensa koko loistossa, taluttaen tätiään,\njota oli auttanut pukeutumaan juhlapukuun, ja keskeytti juuri\nalottamansa hullunkurisen kaskun ojentaakseen Philippille kätensä ja\nvakuuttaakseen, kuinka hän kadehti serkkuaan, jolle tohtori kertoi\nniin paljon ihania asioita, ettei hän poloinen maailmanlapsi, jonka\najatukset vain pyörivät helyissä ja hetaleissa, osannut sellaista\nuneksiakaan. Mutta hän toivoi, kunhan nyt ensin oli tullut vakaiseksi\nperheenemännäksi, jälkeenpäin korjaavansa monta puutteellisuutta\nsivistyksessään. Tohtorin tulisi luonnollisesti auttaa häntäkin.\nMutta ensimäiseksi tuli hänen auttaa häntä taivuttamaan Victoiren\nuppiniskaisuutta, tämä kun ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Wienin\nmatkaa.\n\nSitten hän valitsi itselleen paikan tohtorin vieressä ja piti niin\nvilkkaasti ja miellyttävästi yllä keskustelua hänen kanssaan,\nettä nuori oppinutkin tunsi viehättyvänsä ja, huolimatta mustista\najatuksistaan, näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan. Mutta sittenkin,\nvaikka nuoren kreivittären orvokinsinisine silmineen, pehmeine,\nvaaleine hiuksineen ja hieman puutteellisille, milanolaiseen\nitaliankieleen vivahtavine saksantaitoineen, näköjään onnistuikin\njonkun verran lumota häntä, pysyi hänen sydämensä kuitenkin raskaana,\neikä hänen tarvinnut kuin vilkaista toiselle puolen pöytää, jossa\nnuori kreivi iloisella pakinallaan täydellisesti oli ottanut Victoiren\nvaltoihinsa, tunteakseen taas tilansa koko lohduttomuuden.\n\nAteria oli kestänyt tavallista kauemmin; oli maistettu kellarin\njaloimpia, vanhoja viinejä; kun vihdoin noustiin pöydästä, tunsi\nPhilipp itsensä kykenemättömäksi pitemmältä hallitsemaan mielentilaansa\nja koska hänen menettelyään korkeintain voitiin pitää liioiteltuna\nhienotunteisuutena ja selittää siten, että hän tahtoi jättää perheen\nitsekseen, vetäytyi hän jäähyväisiä heittämättä pois, riensi ensin\nhuoneeseensa, mutta kun ei voinut sietää sen kylmää yksinäisyyttä, ulos.\n\nToiset, jotka olivat jääneet juomaan kahvia varjoisalle parvekkeelle,\nolivat puheen todella kääntyessä kaikenlaisiin perheasioihin, tuskin\nhuomanneet hänen poistumistaan. Kun aurinko vihdoin alkoi painua\nalemmaksi ja molemmat vanhat sisaret olivat vetäytyneet viettämään\npientä lepohetkeä sekä Cäsar hellittämättömillä rukouksillaan oli\nsaanut serkun kanssansa katsomaan kuuluisaa ponihevostaan, tarttui\nnuori kreivitär Victoiren käsivarteen ja pyysi häntä puutarhaan\nkävelemään, koska istuminen kävisi ikäväksi ja koska hänellä oli\nserkulleen uskottavana tuhansia tärkeitä asioita.\n\nNyt kulkivat molemmat solakat olennot, käsivarret tuttavallisesti\ntoinen toistensa vyötäisillä, puutarhan auringonpaisteisia\nhiekkakäytäviä pitkin, korkeitten lehmus- ja saarnipuitten siimekseen.\nHe olivat rippikoulu-ikäänsä saakka kasvatetut samassa luostarissa\nja vastakkaisten luonteittensa vuoksi nähtävästi kiintyneet niin\nlujasti toisiinsa, että olivat tottuneet jakamaan kaiken, ja vielä\nerottuaankin säilyttäneet sisarellisen luottamuksen toisiaan kohtaan.\nMutta kirjeissä ei saanut sanotuksi kaikkea, mikä nyt suullisessa\npuheessa kävi helposti päinsä. Niin kertoi nyt nuori milanotar\nrakkautensa ja kihlautumisensa tarinan, joka ei kaikissa kohdissaan\nollut niinkään kirkas ja tyyni, ja joka oli tehnyt lopun aikaisemmasta\ntoivottomasta kiintymyksestä. Nuoren sydämen kestämät myrskyt olivat\ntehneet tytön vakavammaksi kuin ensi näkemältä olisi tuosta uhkeasta,\npäivänpaisteessa kasvaneesta nuoresta olennosta saattanut uskoa.\nPäästyään pienen tarinansa loppuun, kulki hän vielä tuokion aikaa\nääneti ystävättärensä rinnalla. Sitten hän pyyhkäsi kiharat otsaltaan,\nkatsahti ympärilleen ja sanoi:\n\n-- Olen päättänyt seitsemällä sinetillä sulkea tuon vanhan jutun,\nenkä hiisku siitä enää ainoallekaan sielulle, kun nyt vielä viimeisen\nkerran olin siitä sinulle puhunut. Siis kylliksi siitä, ja nyt tahdon\ntäyttää vielä yhden lupauksen, jonka tein itselleni antaessani Egonille\nmyöntävän vastauksen -- sen nimittäin, että tulen niin onnelliseksi\nja teen hänet niin onnelliseksi kuin kahden tyhmän ihmislapsen vain\non mahdollista. Mutta nyt on sinun vuorosi ripittäytyä, Vittorina.\nSinunkaan kaunis sielusi ei varmaankaan aina ole ollut tyyni,\nvaan useasti nostanut aaltoja, jotka ovat käyneet korkeina. Mutta\nistuutukaamme tuolle penkille. Sinne paistaa tosin aurinko, mutta me\nvoimme avata päivänvarjostimemme, ja viereiseltä niityltä puhaltaa\nraikas tuuli matalan pensasaidan yli.\n\n-- Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, Ghita, sanoi Victoire\nistuessaan ystävättärensä vieressä selin niittyyn ja kootessaan\nauringonvarjostimensa kärjellä tielle varisseita kuihtuneita lehtiä\npieniin kasoihin. Sinun täytyy sanoa Gastonille, että hän kerta\nkaikkiaan luopuu siitä ajatuksesta, että tulisin hänen vaimokseen. Jo\nhänen edellisellä käynnillään tein kaikkeni selvittääkseni hänelle,\nettei onnen takeeksi kahden ihmisen pitkän yhdyselämän varalle riitä\nse, että he ovat lapsena leikkineet yhdessä ja kohtelevat toisiaan kuin\nserkukset ainakin. Ymmärräthän sen?\n\n-- Ymmärrän, vastasi toinen nopeasti. -- Mutta eikö siinä sitten ole\nenempää? Eikö hän jo vuosikausia ole niin kiihkeästi sinua rakastanut\nkuin jos olisit ollut aivan vieras, ja sinä -- eikö hän sinun\nmielestäsi ole rakkauden arvoinen? Ja jos hän nykyään jonkinlaisen\nepätoivon vallassa, kun et sinä milloinkaan häntä rohkaise, onkin\nheittäytynyt arveluttavan kevytmieliseksi, on sinun vallassasi --\nniinpian kuin vain tahdot -- tehdä hänestä kaikkien aviomiesten esikuva.\n\nVictoire hymyili hieman, mutta hänen silmänsä jäivät totisiksi.\n\n-- Tuota kaikkea vastaan en tahdo väittää, vastasi hän tyynesti,\nvaikkakin minulla on omat pienet epäilykseni siitä, ettei hän oikein\nitsekään tiedä, mitä hän minussa oikeastaan rakastaa ja että hän\nkuitenkin loppujen lopuksi pettyisi minun suhteeni. Mutta sinä tiedät,\nrakkakin, että olen päättänyt olla jättämättä äitiäni niinkauan kuin\nhän elää, ja että sydämestäni toivon saavani vielä kauan hänet pitää.\nKenties et tätä täysin käsitä, mutta se on puhtainta totta: mitään\nelämässäni en ole koskaan niin rakastanut kuin tuota sydänraukkaa, joka\nei enää sykähtele tälle maailmalle. Ja katsohan, kun hänen ei missään\nmuualla ole niin hyvä olla kuin Hainstettenissä, ja kun Gastonin\nkaltaisen nuoren upseerin olisi mahdotonta tuntea itsensä onnelliseksi\nmeidän etäisessä kolkassamme, vaikka hän tuntisikin katoamatonta\nrakkautta vaimoaan kohtaan, niin senvuoksi olisi ajattelemattominta\nmaailmassa, jos en käyttäisi järkeäni meidän kahden tai neljän edestä\nja olisi ottamatta toden kannalta noita rakkaan serkkuni puuskia, jotka\nhänen omasta mielestään ovat sitä suuriarvoisempia, kun hän ei vielä\ntähän asti ole saanut kokea, mitä täyttymättömät toiveet ja jostakin\nintohimosta -- ylevästä tai alhaisesta -- luopuminen tahtovat sanoa.\n\nSisar ei näyttänyt kuulleen viimeisiä sanoja. Hän heitti Victoireen\nnopean silmäyksen ja pudisti sitten päätään niinkuin se, joka miettii\nratkaisematonta arvoitusta.\n\n-- Onko tämä sinun todellinen ja ainoa syysi, Vittorina? Ja jos sinun\nhyvä äitiraukkasi huomenna kutsuttaisiin pois -- kieltäytyisitkö\nsiinäkin tapauksessa --\n\n-- En tiedä, mitä huomenna tekisin, tiedän vain, mitä minun tänään\ntäytyy jättää tekemättä. Miksi asetatkin minulle niin mutkallisia\nkysymyksiä? Voitko soimata minua siitä, että koettamalla olen koettanut\nvarjella itseäni pitämästä Gastonia niin rakastettavana kuin miltä hän\nsinusta ja muista tytöistä näyttää, koska alusta asti olen käsittänyt,\nettei siitä olisi kuin onnettomuutta meille molemmille?\n\nNuori kreivitär oli ääneti tuokion aikaa. Sitten hän äkkiä sanoi: -- Ja\nniin olet siis tuominnut itsesi, jos täti eläisi vaikka sadan vuoden\nvanhaksi, viettämään yksinäisiä päiviä täällä erämaassa ja tulemaan\nvanhaksi neidoksi?\n\n-- Kuka sen on sanonut, vastasi Victoire tyynesti. -- Ei, niin typerä\nja siihen määrin oman onneni vihollinen en suinkaan ole. Olen menevä\nnaimisiin yhtä hyvin kuin joku toinenkin silti kuitenkaan rikkomatta\nvelvollisuuksiani. Olisiko se niin kokonaan mahdotonta?\n\n-- Mahdotonta? Sinun näköisellesi tytölle ja Hainstettenin\nvaltijattarelle? Mutta etkö sinä jo luostarin aikoina surrut sitä,\nettä joku mahdollisesti yhtä tulisesti rakastuisi Hainstetteniin kuin\nsinun ihaniin silmiisi? Oletko nyt löytänyt talismanin, joka torjuu\nsen vaaran? Tahi jo kerrassaan sen kosijoitten Fenix-linnun, joka\nhuolimatta siitä, että olet koko maakunnan rikkain perijätär, tahtoo\nsinut vaimoksesi?\n\nVictoire tuijotti hiljaisena eteensä. -- Entä jos olisin hänet\nlöytänyt? --\n\n-- Jumalan tähden! huudahti nuori kreivitär teeskentelemättömällä\nkauhulla ja hypähti ylös -- eihän vain -- ei, sehän on mahdotonta!\nSinun täytyy se itse minulle vakuuttaa, ennenkuin uskon. -- Tuoko\nmieltäkiinnittävä muukalainen -- kotiopettaja -- sinun esilukijasi ja\nsivistäjäsi -- tohtori Philipp Schwarz?\n\n-- Puhu hieman hiljempaa, rakkaani, pyysi toinen heittäen levottomia\nkatseita ympärilleen. -- Täällä tosin ei ole ainoatakaan sielua, mutta\nitse metsän lintujenkaan ei tarvitse siitä vielä tietää, ennenkuin\nkaikki on valmiiksi kypsynyttä. Tulehan jälleen rauhassa istumaan äläkä\nnäytä niin juhlallisen närkästyneeltä. Asiahan on korkeintain minulle\nhengenvaarallinen ja minä yleensä tiedän, mitä teen; en myöskään\nole mikään typerä, rakkauden sokaisema tyttönen, jonka silmät hyvän\nystävättären tulee avata. Näetkö, Ghita --\n\n-- Sinä et edes ole häneen rakastunut ja tahdot kuitenkin --\n\n-- Annahan minun nyt puhua, rakas lapsi; se on ihmeellinen ja kuitenkin\nyksinkertainen tarina. Se alkoi Vicenzan pyöreässä kupoolisalissa ja\non myöskin, jos kaikki käy hyvin, siellä loppuva. Minähän kirjoitin\nsinulle viettäneeni siellä unohtumattoman hetken, ja -- jos muistan\noikein -- kerroin myöskin ajatuksestani ostaa tuo rappeutunut, autio\npieni talo ja asettaa se jälleen entiseen loistoonsa. Ensi kerran\ntunsin, että on kuitenkin onni olla hyvin rikas, niin rikas, ettei\nniin omituistenkaan päähänpistojen ole tarvis jäädä vain unelmiksi.\nMutta silloin en maininnut, että päätin samalla ostaa huvilan\nirtaimistoineen, ja siihen kuului muuan nuori mies, joka nukkuen lepäsi\nruohostossa ja jonka laulaen herätin. En tiedä, mistä se johtui, mutta\nheti ensimäisten sanojemme jälkeen selvisi minulle, että minun täytyi\nsaada hänet kaiken ohessa, jos kerran tahtoisin iloita suunnitelmani\nonnistumisesta. Nimitä sitä oikuksi tai haaveelliseksi hullutteluksi,\nmutta sinähän tiedät, että jo meidän luostariaikanammekin minua\neniten viehättivät kaikkein mielettömimmät päähänpistot. Panin ne\naina toimeen, koska pidin kunnianasianani osoittaa itselleni ja\nmuille, että ne itse asiassa olivat olleet sangen järkeviä. Koskaan\nei onni ole minua siihen määrin suosinut kuin tällä kertaa. Sillä\nensi hetkinä saamani vaikutus hänestä ei ole hälvennyt; se nimittäin,\nettä koko elämäni saattaisin puhella hänen kanssaan milloinkaan\nikävystymättä; päinvastoin se on kaikkina näinä kuukausina, joina olen\nhäntä koetellut, pysynyt samana, vieläpä vahvistunutkin. Etkö tänään\nitse pöydässä huomannut, että hänen keskustelullaan on harvinainen\nviehätysvoima?\n\nKeskustelullaan! huudahti Ghita, yhä vielä kykenemättömänä toipumaan\nhämmästyksestään; kirjakin voi meitä pakinallaan viehättää; mutta kenen\npäähän pistäisi mennä avioliittoon kirjan kansa? Minä en nyt tahdo\npuhua sanaakaan tämän sinun lempilukemisesi sangen vaatimattomasta\nulkoasusta, vaikka sinun itsekin täytyy myöntää, ettei hän ole\nkaunis, ei edes erikoisen näköinen. Mutta käsi sydämelle, Vittorina,\n_rakastatko_ sinä häntä? voisitko --\n\nHän vaikeni tumman punan äkkiä levitessä hänen kasvoilleen. Ystävätär\noli yhtä tyyni kuin ennenkin.\n\nEn tiedä, mitä sinä nimität rakkaudeksi, sanoi hän tuokion kuluttua.\nIntohimoako, joka saisi minut suunniltani, jos ajattelisin, etten\nkoskaan voisi häntä omistaa, -- sellaista en tunne. Kenties senvuoksi,\nettä jo alusta asti olin varma asiastani. Tiesin, ettei hän voi minua\nvastustaa, kun vain vakavasti tahdoin, koettelin valtaani häneen, ja\nolen kaikkina näinä kuukausina nähnyt, etten ollut erehtynyt. Voitko\nminua siitä soimata, rakkaani? Etkö sinä hyvin tiedä, kuinka köyhää\nelämäni kaikista rikkauksistani huolimatta tähän asti on ollut? Olisiko\nsinusta siis niin anteeksiantamattoman ylellistä, jos jonkun tarumaisia\nsummia maksavan Tizianin tai kreikkalaisen kuvapatsaan asemasta\ntahtoisin saada tuon vaatimattoman miehen?\n\nMutta mies, joka antaa ostaa itsensä --\n\nVaiti! keskeytti Victoire. Älä puhu niin kauheita sanoja, jotka\nsitäpaitsi antavat väärän käsityksen asiasta. Juuri senvuoksi, että hän\non tuollainen uneksija ja haaveilija, jolle kaikki maalliset aarteet\novat arvottomia suuren aatteen, ihanan taideteoksen rinnalla, juuri\nsenvuoksi saan menetellä niinkuin menettelen. Tiedän varmasti, että hän\nrakastaisi minua yhtä kiihkeästi, jos olisin köyhä kuin Zephyrine, ja\nhän Hainstettenin perijä.\n\nOnko hän sen sinulle sanonut?\n\nEi vielä, mutta hänen katseensa puhuvat selvää kieltä. Hän on\nliian ylpeä kosiakseen, ennenkuin on varma asiastaan. Ja senvuoksi\ntahtoo hän ensin luoda teoksen, joka todistaa, että hän, huolimatta\nporvarillisesta sukuperästään, kuitenkin myös kuuluu ihmiskunnan\naatelisiin. Siinä menettelee hän yhtä typerästi kuin kaikki miehet,\njotka ovat arkoja arvostaan. Niinkuin hänen täytyisi näyttää minulle\npainettuna, mikä hän on. Mutta minä annan hänen rauhallisesti tehdä,\nmitä hän ei voi jättää tekemättä. Jos se minun mielestäni kestää\nliian kauan tai uhkaa kokonaan jäädä valmistumatta, -- minä tiedän,\nGhita, että pidät minua keimailijana. Mutta enhän olisi nainen, jos\nen niinpian kuin minua miellyttäisi, saisi häntä ilmaisemaan minulle\näänettömät tunteensa. Ja silloin tekisin hänet niin onnelliseksi kuin\nhänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee.\n\nJa oletko myöskin ajatellut, mitä maailma sanoo, kun Hainstettenin\nvapaaherrattaresta tulee tohtorinna Schwarz? Tiedäthän, että itse olen\nennakkoluuloista vapaa. Minä olisin mennyt naimisiin Lorenzoni kanssa,\nvaikka hän oli yksinkertainen luutnantti, jolla ei ollut sukuperää\neikä omaisuutta. Mutta kokonaan nimetön raukka, jonka olet ottanut\ntien varrelta -- sillä sitä eivät ihmiset ainakaan käsitä, että olet\nrakastunut hänen kreikankieleensä --\n\nMinäkö kysyisin heidän mielipiteitään! Ei, Ghita, en ole tähän asti\nhuomannut, että maailma olisi nähnyt vaivaa minun onnestani. Nyt saa se\nluvan sallia minun omalla tavalla tulla onnelliseksi, ja kun tulemme\nelämään täällä erämaassa, kuten sanot, ei ole edes tarpeellista, että\nostan hänelle aatelisarvon.\n\nKun sitten häämatkallamme tulemme Milanoon -- luonnollisesti\nkäymme ensin Rotondassa -- olen jo alkanut hieroa kauppoja huvilan\nomistajan kanssa, ja asianajajani kirjoittaa, että on toiveita kaupan\nonnistumisesta --\n\nSamassa he kuulivat pojan äänen; hän tuli juosten puiston kautta ja,\nkatsellen etsivästi ympärilleen, huomasi heidät.\n\nMissä te näin kauan piileksitte? huusi hän heille hengästyneenä. Vaunut\novat jo aikoja sitten odottaneet, täti on etsinyt teitä kaikkialta, ja\näiti on antanut minulle luvan saattaa teitä vähän matkaa ponillani.\n\nMolemmat tytöt nousivat. Sinun täytyy vaieta kuin hauta siitä, mitä\nsinulle olen uskonut. Et edes sulhasellesi --\n\nOi, Vittorina, huudahti toinen kietoen käsivartensa ystävättärensä\nhennon niskan ympäri -- se ei pääsisi huuliltani yksinpä jo senvuoksi,\nettä minua siinä tapauksessa helposti pidettäisiin hourupäisenä. En\nuskalla ajatellakaan Gastonin tuskaa ja raivoa, jos asiat todella\nmenisivät niin pitkälle. Mutta toivon kuitenkin yhä --\n\nEttekö te sitten tiedä, missä tohtori on? huudahti keskeyttäen poika,\njoka riippui Ghitan käsivarressa ja veti häntä rajusti linnaa kohti.\nOlen häntä kaikkialta turhaan etsinyt -- hän olisi voinut niin hyvin\nlähteä mukaani -- nyt täytyy tallimestarin tehdä se -- luulin aivan\nvarmaan löytäväni hänet täältä teidän luotanne, koska tämä on hänen\nlempipaikkansa.\n\nNäithän, että olimme täällä aivan yksinämme, vastasi Victoire. Hän on\nehkä lähtenyt rantaa pitkin kylälle. Mikä vahinko, ettei hän voi sanoa\nteille jäähyväisiä.\n\nEi, rakkaani, sanoi Ghita puoliääneen. On parempi näin. En tiedä,\nolisinko voinut kohdella häntä yhtä luonnollisesti kuin äsken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaunut, jotka olivat vieneet vieraat takaisiin kaupunkiin, olivat\njo aikoja sitten lähteneet, poikakin oli palannut hauskalta\nratsastusmatkaltaan iltaviileässä, mutta Philippiä ei vain näkynyt.\nVihdoin oli tee juotu ilman häntä, äiti istui salissa vihreän\nlampun varjostimensa takana, koska parvekkeella jo pitkän aikaa oli\nollut pimeätä ja puutarhasta puhalsi syksyinen tuuli, ja äskeisen\nvieraskäynnin muisto, joka vielä herkkänä eli hänen mielessään, oli\nsaanut hänen unohtamaan korttipelinsä. Zephyrine istui kutimineen häntä\nvastapäätä ja pakisi lakkaamatta kauniista sisarusparista Ghitasta\nja Gastonista heittäen silloin tällöin salaisia syrjäsilmäyksiä\nVictoireen, sillä hän oli tottunut pitämään loistavaa kreivillistä\nserkkua kasvattinsa tulevana puolisona. Mutta neiti ei virkkanut\nsanaakaan. Kun lakkaamattomasi pulppuava lörpöttely vihdoin alkoi\nhänestä käydä vastenmieliseksi, heitti hän liinan hartioilleen ja lähti\nparvekkeelle.\n\nSyystaivaan kirkas iltakajastus loi hohdettaan puutarhaan ja\nsyvänsinisellä taivaalla kimalteli lukemattomia tähtiä, jotka näyttivät\nikäänkuin sammuvan puiston tummiin latvoihin. Silloin hän näki alhaalla\nsuihkukaivon luona tumman olennon, joka liikkumatta tuijotti vastapäätä\nolevaa taloa. Sen enempää miettimättä, astui hän alas portaita ja\nriensi parvekkeen edessä olevan avonaisen paikan yli yksinäistä vastaan.\n\nOlette antanut odottaa itseänne, tohtori, sanoi hän iloisesti. Missä on\nhenki teitä näin myöhäin kuljetellut? Ettekä nytkään vielä käy sisään\nrauhoittamaan meitä katoamisestanne.\n\nMietin juuri, vastasi hän astuen vaistomaisesti askeleen taaksepäin,\nkuinka saisin teille tiedoksi, että toivoisin pientä keskustelua\nkanssanne kahden kesken?\n\nTyttö jäi liikahtamatta seisomaan. Hänen katseensa etsi nuoren miehen\nsilmiä, joita leveä hatunreuna varjosti.\n\nMikä teidän on? kysyi hän nopeasti. Teidän äänenne kuuluu niin\nmuuttuneelta. Teille on tapahtunut jotakin, joka on sangen kipeästi\nteihin koskenut. --\n\n-- Olette oikeassa, vastasi hän. Minulle on tapahtunut jotakin, joka\non kyllin traagillista järkyttääkseen pahaa aavistamatonta ihmistä\nsydänjuuria myöten. Jos olisin pelkkää henkisyyttä ja yksinomaan\ntutkisin asioita, olisi se ollut minulle tervetullut kokemus. Etenkin\nkirjaani varten. Sillä se toteuttaa kouriintuntuvalla tavalla\nteoriani. Kahdelle viattomalle paljastuu salaisuus, ja kohtalokkaalla\nsattumallakin on oma osaansa. Vain siitä kuuluisasta iloisuudesta,\njonka ennen näin hohtavan kaiken harmaan takana, en tässä näe\njälkeäkään. Kenties siitä syystä, että verestäni puuttuu sankarin\naines. Kenties myös senvuoksi, että asiat ja olot näyttelijälle\ntuntuvat kokonaan toisilta kuin katsojalle. Muuten ei tämä elämys\nsuurestikaan hyödyttäne teostani. Sillä kyseenalaista on, huolinko sitä\nvalmistaa, kun jälleen tartun matkasauvaan. Tahdoin vain tavata teitä,\nsanoakseni teille jäähyväiset. Minun täytyy vielä tänä iltana lähteä.\n\nYhä vielä tuijotti tyttö häneen mitään tajuamatta. -- Mutta sehän on\nmahdotonta! -- sai hän vihdoin sanottua.\n\n-- Mahdotonta? Ehkä. Kenties se käy yli voimieni. Kuitenkin sen täytyy\ntapahtua. En tahdo salata teiltä totuutta, enkä etsiä kiertoteitä.\nOlemme päässeet kuitenkin niin läheisiksi, että olemme toisillemme\nvelkaa täyden totuuden. Tietäkää siis, että olen kuullut koko\nkeskustelunne kreivitär Ghitan kanssa.\n\nTyttö tunsi kuin jäisen virran suonissaan. Hänen sydämensä herkesi\nsilmänräpäykseksi sykkimästä. Heikko kauhun äännähdys pääsi hänen\nhuuliltaan. Hän ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä äkkiä\nleiskahtavalta räikeältä valolta. Hän olisi lyyhistynyt maahan, jos ei\ntaxusaita, jota vasten hän nojasi, olisi ollut kyllin vankka tukeakseen\nhäntä.\n\n-- Te pidätte sitä ensi näkemältä rikoksena kaikkea kunniallisuutta\nvastaan, jatkoi hän surullisella, soinnuttomalla äänellä. --\nKuunteleminen on häpeällistä. Ei saa anastaa itselleen luottamusta,\njota ei vapaaehtoisesti suoda. Mutta tähän häpeälliseen rikokseen\nnähden olen traagillisesti syytön. Olin alakuloinen pöydässä, kun\nnäin teidän niin tuttavallisesti puhelevan serkkunne kanssa. Sillä\nluonnollisesti täytyi minun ajatella, että hän oli teille sangen\nläheinen. Silloin saivat minussa jälleen vallan vanhat, tuskalliset\nepäilykset, pääsisinkö koskaan niin lähelle teitä kuin olin toivonut;\nen luullut muuten voivani elää. Tuo raskasmielisyys ajoi minut\nharhailemaan kauas vuorille ja rotkoihin, kunnes olin kylliksi\nuuvuttanut ruumiini ja tuudittanut sieluni jonkinlaiseen tympeään\ntunnottomuuteen. Tarvitsin lepoa ja lähdin sille paikalle, jossa olin\nniin monet hetket viettänyt onnellisissa unelmissa. Mutta penkki oli\nauringossa, joka teki minulle pahaa, ja niin heittäydyin viileälle\nniitylle pensasaidan taakse lepuuttaakseni väsyneitä jäseniäni. Tehän\ntiedätte heikkouteni, joka niin usein on ollut pelastukseni: kun olen\nsurullinen, nukahdan. Kerran minun nukkuessani sellaista unta, saapui\nluokseni onni. Tänään herätti minut sama ääni kuin silloinkin --\ntuskin kuitenkaan onnekseni. Ja nyt käsitätte, etten enää voi ummistaa\nsilmiäni tämän katon alla, vaikkapa pitäisinkin soveliaana vielä\nkaksitoista tuntia nauttia sellaista vierasvaraisuutta.\n\nTämän sanoessaan hän teki keveän kumarruksen niinkuin olisi tahtonut\npoistua hänen luotaan. Mutta kun tyttö seisoi hänen edessään painunein\npäin, jäi tämä liike häneltä huomaamatta. Nuori mies ei näyttänyt\nkuitenkaan voivan riuhtaista itseään irti, ennenkuin vielä kerran oli\nkuullut hänen äänensä.\n\n-- Olen koonnut vähäiset tavarani matkalaukkuun ja jättänyt pöydälle\npienen, teille osoitetun kirjelipun, jossa ilmoitan saaneeni kirjeen\neräältä ystävältäni, joka kutsuu minua Graziin. Hänellä on minulle\ntärkeitä uutisia; toivottavasti en kuitenkaan ole pakoitettu pitkää\naikaa viipymään poissa. Yö on leuto, ja aion tehdä matkan jalkaisin.\n-- Kun minulta sitten saapuu kirje, jossa ilmoitan, että minun\ntäytyy lähteä pitkälle matkalle, tiedätte vain te yksin, etten\nkoskaan palaja ja minkävuoksi en saa sitä tehdä. Toisille saavat syyt\njäädä arvoitukseksi. Minä tunnustan -- hänen äänensä alkoi väristä\n-- lähteväni raskain sydämin rakastetun pojan luota, johon olen\nsydämestäni kiintynyt. Myöskin on minun raskasta erota rakkaasta\näidistänne. Sanokaa hänelle --\n\nÄäni petti hänet ja hän kääntyi pois. Silloin toipui tyttö\njähmettyneestä tilastaan.\n\n-- Se ei ole mahdollista! sanoi hän. -- Jos te olette kuullut kaiken\n-- kaiken -- ei, te ette voi sovittamattomasti loukkaantua parista\najattelemattomasta, onnettomasta sanasta -- teidän täytyy käsittää,\nmissä yhteydessä nämä sanat --\n\n-- Aivan oikein, keskeytti hän. -- Minä käsitän kaiken ja voin\nsenvuoksi antaa anteeksi. Mutta anteeksiantaminen ei ole unohtamista.\nSillä on sanoja, joita ei itsetietoinen eikä kunniantuntoinen mies\nsaa unohtaa, vaikka hän tahtoisikin. Loukkaantunut? Ei, minulla ei\nole oikeutta olla loukkaantunut. Olettehan antanut minusta sangen\nkunnioittavat arvosanat, niin että ei minun, kuten kuuntelijoitten\ntavallisesti, tarvinnut kuulla omaa häpeääni. Joskaan en myöskään\nturhamielisyydestä jäänyt piilopaikkaani, nauttiakseni osakseni\ntulevasta kiitoksesta. Tulin kuin lamaantuneeksi kuullessani niin\näkkiarvaamatta, kuinka te käsititte meidän suhteemme. Te tiedätte, että\nusein olin suruissani siitä, oliko minun kaltaiseni ihminen todella sen\nvaivan arvoinen, jota hänen vanhempansa, opettajansa ja kohtalo olivat\nottaneet hänestä nähdäkseen. Näin myöskin viime aikoina, jolloin opin\niloitsemaan itsestäni, pitämään itseäni jonkin arvoisena ja odottamaan\nitsestäni jotakin -- ylimieliseksi ei itsetuntoni minua koskaan tehnyt.\nNiin pitkälle olisi se minut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin vienyt,\nettä olisin sanonut teille, kuinka yli kaiken teitä rakastan ja kuinka,\nhuolimatta ulkonaisesta alemmuudestani, kuitenkin ylpeästi uskalsin\npyytää teitä vaimokseni. Sillä te sanoitte minusta aivan oikein, että\nminä, vaikka olenkin köyhä raukka, en salli maallisten aarteitten ei\nlumota eikä peloittaa itseäni. Olen nimittäin sitä mieltä, että siinä,\nmissä kaksi ihmistä ovat henkisesti ja siveellisesti samanarvoisia,\novat kaikki ulkonaisesta eroavaisuudesta johtuneet seikat vähäpätöisiä\nja halveksittavia. Ja minä pidin itseäni teidän arvoisenanne ja jään\nyhä vieläkin siihen ajatukseen, ettei minulla olisi ollut minkäänlaista\nsyytä katsoa ylös teihin ja pitää sitä jonkinlaisena armona, jos\nkorkeudestanne olisitte astunut minun luokseni. Nyt on minun täytynyt\nkuulla _teidän_ ajatuksenne, että olen teille sangen rakas ja arvokas\nerään huvilan irtaimistoon kuuluvana kallisarvoisena esineenä, että\niloitsette rikkaudestanne, jonka avulla kykenette maksamaan minunkin\nhintani ja joka suo teille sen ylellisyyden, että voitte valita\nmieheksenne nimettömän köyhän raukan, ja, jos kohta ette häntä\nerittäin kiihkeästi rakastakaan, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin\nhänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee. Nyt ette saa soimata tuota\nraukkaa, jos hänkin tahtoo pitää kiinni siitä ainoasta, jota hänellä\non yltäkylläisesti -- vapaudestaan ja miehisestä ylpeydestään. Tai\ntahdotteko väittää, etteivät nuo viattomat sanat tulleet sydämestänne?\nEttä puhuitte sillä tavalla vain puolustaaksenne tulevaa avioliittoanne\nhalpasäätyisen kanssa.\n\nTyttö empi silmänräpäyksen. -- En, sanoi hän sitten lujalla äänellä.\n-- En voi valehdella. En voisi, vaikka koko elämänonneni riippuisi\nsiitä. Mutta te olette julma toistaessanne nuo onnettomat sanat, jotka\neivät kuitenkaan ole täysin senarvoisia kuin luulette. Sillä jos kerran\ntotuus on vallitseva välillämme, olen myöskin velvollinen sanomaan\nteille sen, että en silloin kertonut kaikkea, kaikkein viimeisintä\ntunnettani. Ja jos se parantaisi teidän haavoitetun ylpeytenne, että\nantaisin tyttöylpeyteni nöyrtyä edessänne ja tunnustaisin -- ei, te\nette nyt minua uskoisi. Mutta teidän täytyy se kerran uskoa, kun olette\nlähtenyt luotani ja myöhemmin joskus saatte kuulla, ettei minulla enää\nollut elämässä onnea, koska en voinut ajatella sitä ilman teitä ja\nkoska olin liian ylpeä tyytyäkseni pienempään onneen.\n\nHän käänsi kasvonsa pois kätkeäkseen esiin tulvahtavat kyyneleet. Mutta\nhänen äänensä oli pysynyt lujana.\n\nKiitän teitä, sanoi nuori mies kiihkeän liikutuksen vallassa, kiitän\nteitä sydämestäni, siitä mitä sanoitte. Sekin tulee kuulumaan\nunohtumattomiin sanoihin ja virkistää minua, kun nuo toiset tahtovat\nminua masentaa. Mutta lopettakaamme. Tuska on muutenkin kuvaamattoman\nsuuri, kun meidän molempien täytyy erota sattuman oikun vuoksi. Jos\nen olisi kuullut noita sanoja, olisi kaikki aikaa myöten kääntynyt\nhyväksi, ihanaksi, niin että jumalat ja ihmiset olisivat voineet\nmeitä kadehtia. Sillä minä tiedän, Victoire, että minäkin olisin\ntehnyt teidät niin onnelliseksi kuin teidän kaltaisenne hyvä ihminen\nansaitsee. Silloin olisi vain muuan nuori rouva jossakin kaukana\nkohauttanut minulle olkapäitään, kun tietämättäni toimin tehoisana\ntekijänä teidän elämänlaskelmassanne, jonka tulos oli ollut tyydyttävä.\nMutta nyt -- vaikka surmaisin sen ainoan, joka tuon tietäisi -- en\nsaisi ajatuksiani vaikenemaan. Kesken korkeinta onnea sukeltaisivat\nunohtumattomat sanat jälleen esiin: hän oli kyllin rikas ostaakseen\nsinut. Älkää syyttäkö minua julmuudesta; se on meidän kohtalomme.\nSaamme sitten nähdä, pelastammeko tästä kauneimpien unelmiemme\nhaaksirikosta muuta kuin alastoman elämän.\n\nHän ojensi kätensä tytölle. Kun ei tämä laskenut sitä irti, vaipui\nhän äkkiä polvilleen tytön eteen, syleili kiihkeästi hänen värisevää\nruumistaan, painoi huulensa hänen käsivarrelleen ja mielettömässä\ntuskassa toisti hänen nimeään. Sitten hän kooten viimeiset voimansa,\nnousi ylös ja pakeni tytön luota tämän avuttomana lysähtäessä maahan\nsille kohdalle, missä oli seisonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vuotta oli kulunut. Hainstettenissa kulki kaikki entistä\nrataansa. Ainoastaan pojan iloiset kasvot olivat poissa sekä sisältä\nettä puutarhasta -- hän oli lähetetty Graziin opiskelemaan erään\nkimnaasin professorin luo, eikä kukaan ollut enää nähnyt hymyä hänen\nsisarensa kasvoilla.\n\nSilloin eräänä päivänä tuli kirje nuorelta kreivitär Ghitalta\nRoomasta, jonne hän oli matkustanut puolisoineen viettääkseen siellä\ntalvikauden hiljaisuudessa, koska milanolainen seuraelämä uhkasi\nrasittaa häntä liiaksi hänen raskautensa aikana. Hän kertoili entisellä\ntuttavallisella tavallaan tuhansista asioista, jotka tosin Victoirelle\nolivat sangen yhdentekeviä: matkoistaan, vanhoista ja uusista\ntuttavuuksistaan, pyhästä isästä ja kerjäläisistä espanjalaisilla\nportailla. Kaksitoista sivua pitkän kirjeensä lopussa hän mainitsi\neräästä retkestä Cestiuksen pyramiidille, jonka juurella lepää\nprotestanttien hautausmaa sypresseilleen ja muistopatsaineen.\n\n\"Mitä sanot, rakkaani\", oli kirjeessä edelleen, \"kun kuulet, että tässä\njuhlallisessa paikassa, jossa tahdoin nauttia hiljaisen, kohottavan\nhetken, minua kohtasi tuskallinen yllätys. Yksinkertaisessa kukkulaan\nkallis- tuvassa hautakivessä seisoi tuon pohjoissaksalaisen nimi, joka\nkerran oli pöytätoverinani teidän kodissanne: tohtori Philipp Schwarz,\n-- ilman minkäänlaista syntymä- tai kuolinpäivän määrää. Mutta nimen\nalla oli seuraavat kaksi latinalaista sanaa: Oblivisci nequeo. En\nluonnollisesti ymmärtänyt niitä, eikä miehenikään latinantaito riitä\npitkälle. Mutta illalla, ruhtinatar Chigin salongissa, jonne aina\nkokoontuu joukko oppineita ja taiteilijoita, esitettiin minulle muuan\nkuuluisa arkeoloogi, joka jo vuosikausia on asunut kapitoliumilla\nsikäläisessä preussilaisessa oppilaitoksessa, ja miten siinä\npuhelimme, tulin yht'äkkiä maininneeksi tuon nimen ja kysyin tuosta\nomituisesta nuoresta miehestä, joka niin salaperäisesti oli poistunut\nHainstettenistä ja niin äkkiä elämästä. Sinähän et ole vastannut\nainoaankaan kysymykseeni hänen äkkinäisen pois lähtönsä syistä.\nNyt sain tietää, että juuri sama professori, jonka kanssa puhuin\nhänestä, oli ollut häneen sangen läheisessä suhteessa, niin läheisessä\nkuin ihminen yleensä saattoi olla tuohon omituiseen uneksijaan.\nNuori mies oli näyttänyt hänelle katkelmia eräästä teoksestakin,\njoka käsitteli kreikkalaista kansanhenkeä ja sisälsi syvällisen\ntutkimuksen tuloksia ja uusia näkökohtia. Tuo merkillinen ihminen\noli käyttänyt kaiken aikansa äskenmainitun teoksen kirjoittamiseen\nja yksinäisiin harhailuihin Rooman ja Campagnan rauniomaailmoissa.\nHän olisi kaikenlaisilla kannattavilla töillä helposti kyennyt\nkartuttamaan perimäänsä pientä pääomaa. Sensijaan hän, sitä vitkaan\nkuluttaessaan, päättävästi työnsi kaiken muun luotaan elääkseen\nvain omana itsenään, varmasti vakuutettuna, että hänen kohtalonsa\ntäyttyisi joka tapauksessa, joko se sitten ajan tullen sallisi hänen\nkuolla tai hankkisi hänelle keinoja elää edelleen. Valitettavasti oli\nedellinen tapahtunut. Ystävä oli usein leikkiä laskien varoittanut\nhäntä enentämästä niitten kunnon saksalaisten lukumäärää, jotka antavat\nliiallisten opintojen saattaa itsensä hengiltä. Silloin oli hän aina\nsyvämietteisesti hymyillen pudistanut päätään, mutta vastannut kerran:\njos hän kuolisi aikaisin, ei siihen olisi syynä opinnot, vaan muutamat\nunohtumattomat sanat. Mitä hän sillä tarkoitti, oli jäänyt hänen\nsalaisuudekseen. Ja vihdoin hän heinäkuussa, kun ei tahtonut jättää\nkaupunkia, jossa kuumetauti raivosi, oli sairastunut roomalaiseen\nlavantautiin, joka muutamassa viikossa oli tehnyt hänestä lopun. Mutta\nhänen jälkeenjättämiensä paperien joukossa ei ollut lehtistäkään tuosta\nsuuresta teoksesta.\n\n\"Kun sitten näytin professorille hautakirjoituksen, jonka olin\nhuolellisesti kirjoittanut muistikirjaani, ja josta hän ei vielä\ntietänyt, kun viimeisinä kuukausina oli ollut poissa Roomasta, olimme\nme molemmat ihmetyksen vallassa. _Oblivisci nequeo_ ei merkitse muuta\nkuin: en voi unhoittaa. Voitko sinä ratkaista arvoituksen, _mitkä_\nunohtumattomat sanat olivat sortaneet hänet kuolemaan?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha, elämään väsynyt paronitar eli vielä kaksitoista vuotta\nyllä kerrotun jälkeen. Koko aikana ei tytär päiväksikään häntä\njättänyt. Hän säilytti kauneutensa myöhäisiin vuosiin, ja moni\nolisi suostunut maanpakoon heidän etäisessä kolkassaan, saadakseen\nkutsua häntä omakseen. Mutta hän hylkäsi tyynesti ja miettimättä\njokaisen tarjouksen. Puoli vuotta senjälkeen, kun äiti vihdoinkin oli\nsulkenut väsyneet silmänsä, tavattiin hänet eräänä aamuna vuoteeltaan\nsydänhalvauksen yllättämänä. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että\nhänet haudattaisiin puistoon ja että hänen haudalleen asetettaisiin\nyksinkertainen hautakivi, jossa olisi kirjoitus:\n\n_Oblivisci nequeo_.\n\n\n\n"]