[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEN-kmUgXq3GdRj41tFBMYhvC4OSKarqeSMUEPgDDp9U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2108,"Lentävä hollantilainen ja muita seikkailukertomuksia","Fogowitz, A. H.",1858,1909,"2108-fogowitz-a-h-lentava-hollantilainen-ja-muita-seikkailukertomuksia","2108__Fogowitz_A._H.__Lentävä_hollantilainen_ja_muita_seikkailukertomuksia",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1893,1897,11036,72785,false,51895,[24,25,26,27],"Flying Dutchman -- Fiction","Horror tales","Immortalism -- Fiction","Sea stories",[29,30],"Adventure","Novels","\"Lentävä hollantilainen\" by Frederick Marryat is a Gothic novel published in 1839. Philip Vanderdecken embarks on a perilous quest to save his father's soul, cursed to captain the legendary Flying Dutchman for eternity after a blasphemous oath. Armed with a holy relic, Philip must sail the world's oceans to confront his father's phantom ship, but every sighting brings doom to those who witness it. His journey draws him into supernatural terrors, Arabian magic, demonic pilots, and the dungeons of the Inquisition as he struggles against both earthly and unearthly forces. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Nyman, Väinö",282,"Kokoelma nuorisolle suunnattuja seikkailu- ja merikertomuksia, joissa liikutaan vaarallisilla merillä ja kaukaisissa maissa. Teos sisältää muun muassa legendan kirotusta aavelaivasta sekä tarinoita metsästyksestä ja kamppailuista villieläimiä vastaan.","A. H. Fogowitzin 'Lentävä hollantilainen ja muita seikkailukertomuksia'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2108. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN JA MUITA SEIKKAILUKERTOMUKSIA\n\nNuorisolle kertonut\n\nA. H. Fogowitz\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLentävä hollantilainen eli merikummitus.\nSorsan ammunta.\nTaistelu tiikerikissan kanssa.\n\"Verikäsi\".\nSillinpyynnistä.\n\n\n\n\nLentävä hollantilainen eli merikummitus.\n\n\n\"Circe\" oli poikennut Kapkaupungissa ja kääntyi jälleen merelle\nkulkeakseen vesitse Eurooppaan. Pian oli Pöytävuori hävinnyt näkyvistä,\nja niille seuduille omituiset, turmiolliset myrskyt hidastuttivat\nkulkua ja tekivät matkan vaaralliseksi. Päivä oli ollut pilvinen ja\nsumuinen. Tuuli, joka aikaisemmin virkeästi oli purjeita pullistellut,\ntyyntyi äkkiä kuin taikaiskusta. Mutta hetkisen perästä se yltyi\nentiselleen, puhaltaen kuitenkin aivan toiselta suunnalta, ja taukosi\nkerrassaan tuokion kuluttua, ikäänkuin Eolus [tuulten haltija\nkreikkalaisien jumalaistarustossa] oikutellessaan olisi tahtonut\nhärsyttää miehistöä. Kaakosta lähestyi kova aallokko. Purjeet läiskivät\nmastoihin, ja laiva kallistelihe puolelta toiselle ikäänkuin ruuma\nolisi ollut vettä täynnä. Ja tuuli oli kuitenkin niin vieno, että\ntuskin voitiin pysytellä oikealla tolalla.\n\nNoin kello kahden aikaan iltapäivällä tuli ankara tuulenpuuska, tuoden\nmukanaan ukkosen, salamoita ja sadetta. Miehistö tuli levottomaksi,\ntähysteli taivaan kantta ja arveli yöksi koituvan kovan työn, niin\nettei kai maksanut vaivaa välimiten pistäytyä riippumattoon\nuinahtamaan. Niin näytti käyvänkin. Aliperämies Duncan Sprigthly oli\njuuri rupeamaisillaan kertomaan myrskystä, jossa hän oli ollut Kap\nRacen kukkulalla Newfoundlandissa, kun yhtäkkiä kova vihuri puski\nheidät pitkälleen. Reivatuin latva- ja keulapurjein kiiti laiva\neteenpäin aina iltamyöhään. Kun meri aaltoili kovasti, oli kapteenista\nvarminta seisauttaa laiva.\n\nKannella oli vahtina neljä miestä, joista yhden, Tom Willisin, oli\nsivulta tähystettävä, sillä ilma oli vielä niin sumuinen, ettei\nkeulasta nähnyt kahta solmuväliä eteenpäin. Tom Willis, vanha, kokenut\nmerimies, näytti äkkiä säpsähtävän ja toiset näkivät hänen\nhämmästyneenä ja jännityksissään monasti käyvän keulapuolella ikäänkuin\nhän olisi nähnyt siellä jotain kummallista. Mutta kun häneltä\ntiedusteltiin, mitä hän katseli, vastasi hän vain kiertelemällä.\nToisetkin sitten viimein menivät keulaan saadakseen itse selvän\nasiasta. He näyttivät hirveästi hämmästyvän, vaikkeivät ensin\nvirkkaneet mitään, kunnes heistä muuan nähtävästi tarkoin punnittuaan\naikeensa huusi:\n\n\"Hei -- olkaa varuillanne pojat! Lentävä hollantilainen!\"\n\nLaivamiehet, jotka vetelivät unta riippumatoissaan, säikähtivät\nkuullessaan niin tavatonta huutoa, vaikka epäselvästi sen tajusivatkin,\nja uteliaina he tiedustelivat, mikä hätä kannella oli.\n\n\"Tulkaa ylös ja katsokaa itse!\" ärjäsi Tom Willis. \"Pelättävä ei ole\nmeidän laivassa, vaan ihan edessämme meressä.\"\n\nSiitä miehistön uteliaisuus luonnollisesti kiihtyi, ja kaikki tulla\nkolusivat portaita ylös, malttamatta vetäistä edes takkia päällensä.\nKun he tulivat laivan keulapuolelle ja tähystelivät merelle,\nkuiskailivat he salaperäisesti toisilleen epäilevän näköisinä.\n\n-- Missä se laiva on? Minä en näe siitä jälkeäkään! -- kysäsi joku.\n\n-- Salaman valossa sen näimme, -- sai hän vastaukseksi. -- Näimme\nselvään, ettei yhtään sen purjetta oltu reivattu, ei vaaksan vertaa.\nMutta me, jotka tunnemme, miten kauhea sen kohtalo on, tiedämme\nvarmaan, ettei se milloinkaan pääse satamaan, vaikka sillä olisi\nvieläkin enemmän vaatetta levällään!\n\nLaivamiesten laverrukset ja huudot olivat houkutelleet muutamia\nmatkustavaisiakin kannelle. He tähystivät tähystämistään, vaan eivät\nhuomanneet mitään erinomaista, sillä laivaa ympäröi ainoastaan yön\npimeys, sakea sumu ja kuohuvat aallot. Laivamiehet puolestaan\nitsepäisesti karttelivat kaikkia heille tehtyjä kysymyksiä. Viimein\ntuli kannelle laivan pappi, vakava, kunnianarvoisa mies, josta miehistö\npaljon piti. Matkustajat keräytyivät paikalla hänen ympärilleen ja eräs\nheistä kysyi, oliko pappi jo nähnyt \"lentävän hollantilaisen\" ja\ntunsiko sen tarinan.\n\n-- Olen kyllä kuullut sen risteilevän näillä vesillä, -- vastasi pappi,\n-- mutta en ole sattunut sitä vielä milloinkaan näkemään.\n\n-- Mutta minkätähden sen ei luulla milloinkaan pääsevän satamaan?\n\n-- Siihen sanotaan olevan monta syytä. Minulle on siitä kerrottu näin:\n\"lentävä hollantilainen\" oli amsterdamilainen laiva, joka useita vuosia\nsitten läksi merille Amsterdamin satamasta. Sen kapteeni --\nVanderdecken oli hänen nimensä -- oli vanha, kiukkuinen merimies, joka\nei pelännyt mitään ja piti kaikessa oman päänsä. Mutta kumminkaan ei\nyhdelläkään laivamiehellä hänen laivassaan ollut valittamisen syytä ja\nkaikki palvelivat häntä mielellään. Tosin ei yksikään tiedä, miten\nasiat nykyjään ovat laivassa. Kerrotaan laivan kerran yritelleen Kapiin\nja kuluttaneen kokonaisen pitkän, kuuman päivän sinne pyrkiessään.\nTuuli oli vastainen ja kiihtyi kiihtymistään. Vanderdecken käveli\nkannella edestakaisin ja kiroili kelpo lailla vastoinkäymistään. Heti\nauringon mentyä mailleen huudettiin hänelle toisesta laivasta, jossa\nhuomattiin hänen uhkarohkea yrityksensä, ja varoitettiin sinä yönä\nlahtea lähestymästä, sillä siitä koituisi vahinkoa hänelle ja hänen\nväelleen. Mutta Vanderdecken vastasi äreästi:\n\n-- Mieluimmin olen ikuisesti kirottuna kuin jätän sen tekemättä, vaikka\nminun sitten pitäisikin täällä risteillä tuomiopäivään asti.\n\nSen koommin ei ole Vanderdeckeniä nähty maissa. Hän ei päässyt lahteen\nja tiedetään hänen yhä vielä risteilevän näillä vesillä. Ja sitä hän\nsaa tehdä vielä monta monituista vuotta. Jos hänen laivaansa joskus\nsatutaan näkemään, tapahtuu se aina ainoastaan myrskyssä ja\nrajuilmassa!\n\n-- Ja hänen laivaansa täytyy huolellisesti vältellä, -- lisäsi muuan\nlaivamies -- sillä Vanderdeckenin kerrotaan laskevan veneen vesille,\nkun vain tulee näkyviin laiva eikä hän kuulu säästävän vaivojaan\npäästäkseen siihen ja jättääkseen sinne kirjeitä vietäviksi\nomaisilleen. Mutta, -- Jumala paratkoon! -- ne kirjeet eivät tuota\nonnea sille, joka niihin kajoo.\n\n-- No siitä en varsinkaan ole nyt huolissani, virkkoi Tom Willis. -- On\nsiksi avaralti merta välillämme, että se kyllä estää sellaisen\nvierailun!\n\n-- Eipä niinkään, arveli toinen. -- Onhan Vanderdeckenillä väkeä, jota\nlähettää!\n\nYhä kovenevalta jyrinältä ei enää erottanut laivan kylkiä pieksävien\naaltojen kuohuntaa ja pauhuakaan. Tuuli oli sammuttanut lampun\nkompassihuoneesta eikä kukaan enää voinut sanoa minnepäin laiva\najautui.\n\nMatkustajat jättivät kaikki enemmät utelemiset sikseen, etteivät olisi\nenää lisänneet salaista pelkoa, joka näytti vallanneen kaikkien mielet.\nTosin koettivat useimmat panna pelkonsa ja kiihtymyksensä rajuilman\nsyyksi; mutta pintapuolisinkin tarkastaja ei voinut olla huomaamatta\nheidän pelkäävän vielä muutakin, vaikka he eivät tahtoneet sitä\nmyöntää. Kun lamppu kompassihuoneessa jälleen sytytettiin huomattiin\n\"Circen\" olevan entistä enemmän tuulen alapuolella ja se rohkaisi\nvähän laivaväestön mieltä. Mutta ilma ei sittenkään ollut ollenkaan\nasettunut eikä ukkonen tauonnut, ja kirkkaan salaman leimahtaessa\nsynkällä taivaalla näkyi meren kuohuvat aallot ja etäällä \"lentävä\nhollantilainen\", joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja kiiti tuulessa\nhurjaa vauhtia. Ainoastaan vilahdukselta laivamiehet ja matkustajat sen\nnäkivät, mutta se oli kylliksi: he olivat varmaakin varmemmat, että\nsiellä se kummituslaiva purjehti.\n\n-- Näittekö sen? huudahti muuan laivamies aivan hengästyksissään. --\nSiellä se mennä hujottaa ja on keskellä myrskyä levittänyt jokaisen\nvaateriepunsa.\n\nPappi oli ottanut rukouskirjansa ammentaakseen siitä lohdutusta,\nrauhoitusta ja voimaa koko laivaväelle. Sitä tarkoitusta varten hän\nistuutui kompassihuoneen seinustalle, niin että lamppu valaisi kirjan\nlehtiä, ja luki kovalla, juhlallisella äänellä rukouksen, jonka kirkko\non säätänyt merenhädässä oleville. Ja se sai hetkiseksi kääntymään\nkannella-olijain huomion myrskystä muuanne.\n\nSalamat harvenivat harvenemistaan ja niiden silloin tällöin välähtäessä\nei nähnyt muuta kuin laineiden kuohun ja tyrskyn ja laivan ympärillä\nkohisevat hyrskyt.\n\nMiehistö näytti olevan sitä mieltä, että pahin oli vielä tulematta,\nmutta siitä he eivät hiiskuneet mitään muille, keskenään vain\nsuputtelivat. Silloin vasta tuli kannelle kapteeni, ennakkoluuloton,\njärkevä mies, ja tiedusteli, mitä se salaperäinen kuiskaileminen\nmerkitsi ja mitä siellä oli tekeillä. Hänen luullakseen oli pahin\nmyrsky jo ohi. Häntä oikein ihmetytti, että hänen väkensä piti\nsellaista melua eto tuulesta. Kun viimein joku miehistä mainitsi\n\"lentävän hollantilaisen\", purskahti kapteeni ääneensä nauramaan.\n\n-- Ettehän te ole järillänne, pojat! hän virkkoi. -- Ihanhan te nyt\nnäette kummituksia! Tahtoisinpa kerran omin silmin nähdä laivan, joka\nmoisena yönä, tällaisessa tuulessa täysin purjein laskettelee. Se\nansaitsisi todellakin näkemistä!\n\nPappi, jota kapteenin iloinen, leikillinen puhe ei miellyttänyt, nousi\nylös ja veti häntä syrjään, nähtävästi pitääkseen hänelle \"saarnan.\"\nMutta laivan päällikköä, joka pari vuotta oli Aberdeenissä\n[Skotlannissa] opiskellut ja halveksivasti puhui väkensä taikauskosta,\noli hyvin vaikea saada muuttumaan.\n\n-- Pyh, pyh, -- kuultiin hänen sanovan -- meillä on omassa laivassamme\nkyllin tekemistä ajattelematta sellaisia asioita!\n\nSen jälkeen hän lähetti miehen mastonhäkkiin ja mastonlatvaan\ntarkastamaan, oliko etumärssystä jokin osa irti, kun se lyödä remppasi\nniin kovasti mastoon. Tom Willis kiipesi sinne, mutta palasi heti,\nilmoittaen ylhäällä kaikki olevan kunnossa. Hän sanoi myös toivovansa,\nettä taivas pian selkenisi, jotta pääsisivät pelätyn laivan näkyvistä,\njonka ylhäällä käydessään oli taas nähnyt. Kapteeni kohautti\nhalveksivasti olkapäitään ja tuumaili ivaten, että Tomin pitää lainata\näitinsä isoäidin silmälasit, kun hänet vasta mastoon lähetetään.\nIloisesti jutellen hän käveli sitten aliperämiehen kanssa edestakaisin\nkannella. Tom Willis naurahti itsekseen ja vetäytyi keulapuolelle,\njosta hän yhä tuskallisena merelle tähysteli.\n\nKului aikaa kotvanen. Laivamiesten kuiskaileminen oli loppunut -- ei\nkuulunut muuta kuin köysien iskeminen mastoihin, taklinkien natina ja\naaltojen kohina, kun ne tyrskyivät laivan kylkiä vasten tai kun niiden\nvaahtoharjat sähisten ja kuohuen pärskyivät kannelle. Kapteenikin oli\nkeskeyttänyt rupattelemisensa aliperämiehen kanssa. Sysimusta pimeys\npeitti laajan vesiaavikon. Yhtäkkiä leimahti taas salama öiseltä\ntaivaalta ja sen valossa luulivat miehet uudelleen nähneensä\nkummituslaivan.\n\n-- Hei, siinä se Vanderdecken taas on! huusi Tom Willis. -- Minä näin\nhänen laskevan veneen vesille!\n\nJokainen kannella olija juoksi keulaan ja tuijotti sydän kurkussa\nsynkälle merelle. Uudelleen välähti pitkä, monikärkinen salama, valaisi\nsilmänräpäyksen ajan rajusti aaltoilevaa merta ja näytti miehistölle\nvähän matkan päässä ei vain \"lentävän hollantilaisen\", vaan myöskin\nveneen, joka neljän vahvan miehen soutamana suuntasi kulkunsa \"Circeen\"\npäin. Se oli tuskin kahden solmuvälin päässä laivasta. Kapteenikin\nsäpsähti ja, ollen kahden vaiheella puhuttelisiko soutajia vai ei,\nkäveli hän kiivaasti edes takaisin.\n\n-- Hoi, kuka siihen veneeseen köyden viskaa? kysyi viimein miehistön\nvanhin, kun oli aika nakata köysi.\n\nMiehet katselivat toisiinsa hämmästyneinä eikä yksikään halunnut työhön\nryhtyä. Kului taas kotvanen. Vene ennätti aivan laivan kylkeen, niin\nettä selvään erotti kaikki neljä soutajaa. Kooten kaiken rohkeutensa,\nmiehistön vanhin huusi tulijoille:\n\n-- Hehei -- mitä tahdotte? Miten ihmeessä pääsitte tällaisessa ilmassa\ntänne asti? Mikä kovan onnen tähti teidät tänne johti?\n\nVahva, räikeä ääni veneestä vastasi:\n\n-- Tahdomme puhutella kapteenianne! Auttakaa meitä laivaanne!\n\nVene oli ihan laivan kylessä, ja muuan soutajista, vanha, ahavoitunut\nmerimies nousi laivaan kirjepinkka kädessä. Kauhistuen peräytyivät\nkaikki laivamiehet. Pappi yksin pysyi siksi tolkussaan, että lähestyi\nhäntä muutaman askeleen ja juhlallisesti kysyi, mikä oli hänen\nkäyntinsä tarkoitus niin myöhäiseen aikaan.\n\n-- Suokaa anteeksi! vastasi vieras. -- Me olemme kauvan purjehtineet\nnäillä vesillä ja päällikkömme lähettäisi mielellään nämä kirjeet\nystävillensä Eurooppaan.\n\n-- Se on laivan päällikön asia, -- sanoi pappi vakavasti. -- Olkaa niin\nhyvä, Mynheer Ruesdal, ja tulkaa tämän miehen puheille!\n\nVasta sitten kapteeni tuli saapuisalle ja näytti yhtäkkiä muuttaneen\nmieltä. Kuultuaan oudon vieraan pyynnön hän näet vastasi päättävästi:\n\n-- Hyvä ystävä, sanokaa päälliköllenne, että hän jättäisi kirjeensä\njohonkin muuhun laivaan eikä tähän.\n\n-- Oi, me olemme tarjonneet niitä jo moneenkin laivaan, -- sanoi mies\nalakuloisesti, -- vaan ei kukaan ota niitä viedäkseen.\n\n-- Ja mekin olemme varmasti niin varovaiset, että jätämme ne ottamatta!\nTiedättekö, että teidän kirjeenne sanotaan olevan loihdittuja, ja niitä\nseuraa Jumalan tai pahan hengen kirous. Laiva, joka niiden kanssa tulee\ntekemisiin, joutuu perikatoon, vaipuu auttamattomasti meren pohjaan.\n\nOuto ei näyttänyt vastaväitettä huomaavankaan, kyseli vain, mistä laiva\noli kotoisin. Saatuaan tietää sen olevan Portsmouthista hän tuumi:\n\n-- Olisi minusta ollut mieluisampaa, jos olisitte olleet Amsterdamista!\nHaluaisimme vielä kerran nähdä rakkaan kotikaupunkimme, ystävät, vaimot\nja lapset, mutta Luoja tietää, milloin kotiudumme!\n\nVeneessä-olijat vääntelivät käsiään ja vaikeroivat epätoivoissaan\nselvällä hollanninkielellä.\n\n-- Kuinka kauvan olette sitten jo olleet merillä? kysäsi kapteeni\nniinikään äidinkielellään.\n\n-- Emme sitä tiedä, sillä emme pidä mitään päiväkirjaa sen jälkeen,\nkuin tuuli vei meiltä kalenterin -- mutta kauvan, kauvan olemme olleet.\nMe tahtoisimme vain lähettää nämä kirjeet kotiin omaisiamme\nlohduttamaan. Teidän ei tarvitse muuta kuin jättää ne lähimpään\nsatamaan -- sieltä ne kyllä joutuvat perille.\n\n-- Miksi ette itse jätä niitä maihin, kun käytte satamassa?\n\n-- Siksi... siksi, että... änkytti vieras -- miksi tahdotte sen tietää,\nMynheer?\n\n-- Sen tähden, että se huvittaisi minua. Jos mielenne palaa kotiin ja\nlienette eksyksissä, niin mielelläni minä opastan teidät oikealle\ntolalle. Mutta minä tiedän jo, mikä on vikana! Pelkään, ettei\nkirjeistänne ole Amsterdamissa kellekkään mitään hyötyä. Vaikkapa\ntoimittaisimmekin ne määräpaikkaansa, niin eivät ne kai tapaisi\nomistajiansa enää muualta kuin hautausmaan kylmästä povesta!\n\n-- Mahdotonta... sitä en usko! -- jatkoi Vanderdeckenin pursimies\ntuskallisesti ja pyyhkäisi hihallaan kyynelen silmännurkasta. -- Tuuli\nja rajuilma ovat meitä tosin kauvan sinne tänne kuletelleet -- mutta\nkoti ja kontu, vaimo ja lapset eivät siltä ole mielestämme unohtuneet.\nEihän ole yhtään vesipisaraakaan ilmassa, joka ei olisi sukua toisille,\nja joka ei niin niitä rakastaisi, ettei se mielellään putoisi uudestaan\nmereen yhtyäkseen toisiin! Mitenkä sitten ihminen voisi unohtaa\nomaisensa ja ystävänsä? Onhan yksin ruumiimmekin osa Hollannista. Ja\nkapteenimme sanoo, että jos vielä kerran pääsee takaisin Amsterdamiin\n-- sen Jumala suokoon! -- niin hän kernaammin muuttuisi nurkkakiveksi\nja hautauttaisi itsensä maahan kuin vielä kerran lähtisi rakkaasta\nkotikaupungistaan muualla kuollakseen. Siksi, hyvä herra, ottakaa toki\nkirjeemme mukaanne!\n\n-- Se ei hyödytä teitä vähääkään, ystäväni! vastasi Mynheer Ruesdal\nsäälien. -- Turhaa on jo kirjeiden kirjoittaminenkin; mieletöntä, jopa\njäretöntäkin on vaatia niitä perille saatettaviksi.\n\n-- Auttakaa meitä! rukoili vieras hartaasti. -- Katsokaa -- hän näytti\nmuuatta kirjettä -- tämän on aliperämiehemme kirjoittanut ainoalle\nsukulaiselleen, mitä hänellä enää on koko Luojan avarassa\nmaailmassa, sedälleen, kauppiaalle, joka asuu toisessa talossa\nStunker-Yachte-Grachtin varrella!\n\nHän tarjoili kirjettä monellekkin, vaan ei yksikään uskaltanut sitä\nottaa. Viimein puhkesi Tom Willis puhumaan, ensin kotvasen supateltuaan\ntoisen laivamiehen kanssa.\n\n-- Kuulkaapas, mitä ystäväni tässä kertoo. Hän sanoo viime kesänä\nkäyneensä Amsterdamissa ja nähneensä, että Stunker-Yachte-Gracht on\nkokonaan purettu ja entisen kadun sijalle kirkko rakennettu!\n\n-- Mahdotonta... sitä en usko! virkkoi \"lentävän hollantilaisen\" mies\npäätään puistellen. -- Ja katsokaa, tässä on kirje minulta itseltäni ja\nsen sisässä pankkiosotus, jonka lähetän rakkaalle sisarelleni, että hän\nsaa ostaa pari kyynärää kaunista pitsiä huntuunsa!\n\n-- Luultavinta on, että hänen päänsä lepää maan povessa, jossa ei enää\nmuodin oikkuja noudateta -- vastasi Willis, ajatellen miten kauvan\n\"lentävä hollantilainen\" jo oli merellä ajelehtinut, -- Sanokaapas,\nminkä liikkeen osotus se on.\n\n-- Van Brucker ja kumppanin.\n\nSilloin merimies, jonka kanssa Willis ensin oli puhellut, kättään\nhujauttaen virkkoi:\n\n-- Sitä osotusta ei enää ikinä lunasteta, uskokaa pois, sillä mainittu\nliike kuuluu jo aikoja sitten tehneen vararikon. Olette jääneet paljon\njälelle ajastanne, miesparka. Sama kuin etsisitte menneen vuotista\nlunta, kun muistelette sellaisia, aikoja sitten olleita asioita.\n\n-- Sitä en usko! huusi hollantilainen epätoivoissaan, -- Se ei ole\nmahdollista! Mutta jospa niinkin olisi, niin on tässä kuitenkin monta\nkirjettä, joita on helppo toimittaa perille. Tämä esim. on kapteenimme\nkirje vaimolleen, joka asuu erittäin kauniissa huvilassa Haarlemin\nmeren rannalla. Oivallinen vaimo on luvannut miehensä tulemaan\nmaalauttaa ja laitattaa koko talon, ostaa pari uutta kuvastintakin\nvierashuoneeseen, niin että kapteeni voi niistä mielensä mukaan itseään\nkatsella.\n\n-- Aikaa on jo siksi kulunut, että hän kyllä olisi voinut aikeensa\ntoteuttaa, -- huomautti Duncan Sprightly, aliperämies, kuivasti. --\nLuultavasti hän on jo esivanhempainsa luona. Mutta jos hän vielä\neläisikkin, niin ei ole pelkoa siitä, että hänen miehensä koskaan\nkotiutuu, ja hämmästyttää häntä äkkiarvaamattomalla tulollaan.\n\nVieras laivamies huomasi, ettei ollut niinkään helppoa saada \"Circen\"\nväen mieltä muutetuksi. Ja koettaen vielä kerran saada heitä taipumaan\nhän pyysi, että elleivät he ota häneltä kirjeitä, sallisivat hänen\nainakin jättää ne heidän laivaansa. Hän tarjosi kirjekimppuaan\nvuoroonsa kapteenille, papille, miehistön vanhimmalle ja koko\nmiehistölle, mutta jokainen peräytyi askelen, kun vain \"lentävän\nhollantilaisen\" mies lähestyi, ja pisti kädet taskuunsa tai kätki ne\nselän taa. Silloin jätti Vanderdeckenin pursimies kääröksensä kannelle,\nnosti lähellä olevan rautakappaleen sen päälle ja heittihe veneeseensä.\n\nKotveroisen kuulivat laivamiehet hänen vielä puhelevan tovereineen,\nvaikka vinkka tuulenpuuska ja kova aallokko esti heitä saamasta selvää,\nmistä puhe oli. He näkivät veneen etenevän \"Circestä\" ja hetkisen\nkuluttua oli se hävinnyt jälettömiin, aivan kuin sitä ei olisi\nmilloinkaan ollutkaan. Merimiehet hieroivat silmiään ja olisivat vaikka\nvannoneet, että olivat vain unta nähneet, ellei kirjekimppu olisi ollut\nplitsiraudan [merimiehet käyttävät sitä liittäessään köyden pään\ntoiseen] alla kannella.\n\nEnsiksi miehistö neuvotteli, mitä kirjeille olisi tehtävä. Duncan\nSprightly rohkaseutui kapteenilta kysymään, pitäisikkö hänen pistää\nkirjekimppu postisäkkiin. Mutta kun hän ei saanut vastausta, oli\nhänestä parasta olla sitä liikuttamatta. Tom Willis ja jotkut toiset\nvanhat laivamiehet ehdottivat, että turmiollinen kirjekimppu keihäällä\nheitettäisiin mereen. Toiset sitä vastustivat, mainiten kuulleensa,\nettei ole hyvä hävittää kirjeitä, jos ne kerran on vastaan otettu tai\n\"lentävä hollantilainen\" on ne jättänyt.\n\n-- Varokaa itseänne, jos vaan liikutattekaan tuota kummituksen\nesinettä, varoitteli laivan kirvesmies. -- Isoisäni kertoi usein, että\nparasta, mitä Vanderdeckenin kirjeille voi tehdä, on peittää ne,\nnaulata lautoja niiden päälle, että ne ovat hyvässä tallessa, jos hän\nvielä kerran lähettäisi niitä perimään. Kaikki hyväksyivät neuvon, ja\nkirvesmies oli juuri lähtemäisillään työaseitaan hakemaan, kun yhtäkkiä\nsuuret laineet paiskasivat laivan aivan kylelleen. Plitsirauta vierähti\nkirjekimpulta ja tuuli hajoitti kirjeet ilmaan, jossa ne leijailivat\nkuin lentoon pyrähtänyt lintuparvi. Kun miehistö sen näki, päästi se\nilohuudon, kolminkertaisen \"hurraan.\" Oli aivan kuin laiva olisi\npäässyt noidan kynsistä. Pelosta ja mielenjännityksestä ei ollut\nujettakaan jälellä. Kun he taas katselivat \"lentävää hollantilaista\",\noli se jo kadonnut.\n\nHeti sen jälkeen muuttui ilma suotuisaksi, ja sen he selittivät\njohtuneen siitä, kuin pääsivät erilleen Vanderdeckenin kirjeistä.\nKauvan istuivat vielä pappi ja Mynheer Ruesdal kahden lämpimässä\nkajuutassa kylmänä myrsky-yönä. Mutta kun laiva taas viimein pääsi\noikealle suunnalle ja yövahti oli sijoitettu, menivät he levolle.\nToisetkin vetäytyivät kannen alle riippumattoihinsa ja kojuihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhkäpä olisivat vaaranalaisen merimieselämän monet seikkailut viimein\nhälventäneet mielestä hirmuyön, jona \"Circen\" miehistö luuli nähneensä\n\"lentävän hollantilaisen\", ellei jälkeen päin olisi sattunut tapausta,\njoka sen uudelleen mieleen johti, vaikkapa se osaksi järkähyttikin\nuskoa kummituslaivan olemassa-olosta.\n\n\"Circe\" oli saapunut Portsmouthin satamaan, kun sattui tapaus, joka toi\npäivän valoon kirjeen muutamasta lokerosta laivan oikealla puolella.\nSiellä se arvattavasti olisi saanut olla ijänkaiken, jollei se paikka\nlaivasta olisi vahingoittunut, niin että korjaus oli välttämätön.\nKirjettä tarkastettua huomattiin sen olevan Mevrouw (rouva) van\nSwietenille Haarlemiin, ja sen lähettäjä -- nimi oli merkitty\nkirjeenkuoreen -- Mynheer van Swieten oli sen aavalla merellä\nkirjoittanut. Heti vilahti mieleen, että kirje nähtävästi alkujaan oli\nollut kääröksessä, jonka \"lentävän hollantilaisen\" mies oli laivaan\njättänyt ja että se tuulen kirjeitä hajoitellessa oli sortunut\nlokeroon, josta se sitten löydettiin.\n\nKun oltiin varmassa satamassa eikä enää tarvinnut pelätä \"lentävän\nhollantilaisen\" turmiota tuottavia kirjelähetyksiä, avasi kapteeni\nkirjeen. Sen sisällys oli sitä laatua, että se pani jokaisen\najattelemaan. Mynheer van Swieten, \"Michielin\" kapteeni, sydäntä\nsärkevin sanoin siinä vaimolleen valitteli ikävänsä, kun niin kauvan\noli pitänyt olla poissa eikä kenties elinikinään enää saisi häntä\nnähdä, ellei Jumala salli ihmeen tapahtua. Saman kohtalon alaisena kuin\nhän on koko laivaväki. Mevrouw antakoon hänelle anteeksi, ettei hän\ntarkemmin kerro syytä poissa oloonsa -- se on kerran niin eikä sille\nmitään voi. Hän on sanomattoman onneton eikä hänellä ole toivon\nkipinääkään pelastumisesta. Ulappa on hänen kotinsa. Sinne täytyy hänen\njäädä tovereineen, kunnes kuolo hänet kärsimyksistä vapauttaa. Hänen\nkirjeensä tarkoituksena on lähettää vaimollensa lämpimimmät terveiset\nja lohduttaa häntä toivolla, että jos tapaaminen maan päällä onkin\nmahdotonta, se kuitenkin tapahtuu haudan tuolla puolen. Muistelkoon hän\nmiestään rakkaudella.\n\nPäätään puistellen oli kapteeni Ruesdal kirjeen lukenut. Hän kertoi\nväelleen sen sisällyksen ja päätti, jos hän sattuu käymään\nAmsterdamissa, ottaa selon rouvasta, jolle salaperäinen kirje, oli\nosotettu.\n\nVielä samana vuonna hän voi aikeensa toteuttaa. Haarlem, joka sijaitsee\nPohjoishollannissa, on kahden peninkulman päässä Amsterdamista, Suurta\nhankaluutta ei siis tuottanut pistäytyä sisäjärven rannalle, joka on\ntunnettu Haarleminmeren nimellä. Jos Ruesdal lieneekin vielä epäillyt\nMevrouw van Swietenin olemassa oloa, niin hän huomasi perinpohjin\nerehtyneensä. Vähällä vaivalla hän löysi hänen huvilansa. Rouva-parka\noli aivan pyörtyä, kun sai kirjeen mieheltään, jota hän jo oli pitänyt\nkuolleena, kun ei neljään vuoteen ollut saanut hänestä tietoa. Hän oli\nsilloin lähtenyt \"Michielillä\" merille ja sitten tietymättömiin\nkadonnut. Mitään tietoa \"Michielin\" haaksirikosta ei ollut tullut ja\nsiten oli vielä selittämättömämpää, miksi se ei ollut palannut. Rouva\nvan Swieten ei voinut antaa vähintäkään tietoa, joka olisi edes jossain\nmäärin selittänyt hänen miehensä kirjettä, ja yhtä tietymättömänä kuin\noli tullutkin erosi Ruesdal hänestä. Asia oli hänestä nyt tullut niin\nhuvittavaksi, ettei hän säästänyt vaivojaan etsiessään kauppamiestä,\njoka vieraan pursimiehen kertomuksen mukaan kerran oli asunut toisessa\ntalossa Stunker-Yachte-Grachtin varrella. Löydettyään kauppiaan ja\nhäneltä tiedusteltuaan hän kuuli, että noin neljä vuotta sitten hänen\nveljensä poika, nuori merimies, oli ruvennut \"Michieliin\" palvelukseen\neikä sen perästä oltu hänestä mitään kuultu. Myöskin kauppaliikkeen van\nBrucker ja kumpp. johtajan Ruesdal etsi käsiinsä saadakseen tietää,\nettä sen ja sen henkilön nimellä oli vekseli ollut olemassa, mutta sen\nomistaja ei ollut perinyt saatavaansa, sillä hän ei ollut koskaan\nkotiutunut merimatkalta, jolle läksi neljä vuotta sitten.\n\nTäten oli siis todistettu, että van Swietenin aluksella ei ollut mitään\nyhteyttä \"lentävän hollantilaisen\" kanssa ja että onneton kapteeni ei\nsuinkaan ollut jäänyt ajastaan jälelle. Miten tuon kummallisen laivan\nasiat oikeastaan olivat ja miksi se ei laskenut yhteenkään satamaan --\npelkäsivätkö he viranomaisia vai oliko jokin kauhea tapaus pakottanut\nheitä vannomaan sellaisen valan -- se jäi ainiaaksi selittämättä samoin\nkuin sekin seikka, että laiva \"Circen\" näkyvissä ollessa rajuilmassa\noli kulkenut täysin purjein. Toivottiin kerran tämän salaisuuden hunnun\nyhtäkkiä kohoavan -- mutta se toivo ei toteutunut. Onneton Mevrouw van\nSwieten muutti manan majoille saamatta enää milloinkaan tietoa\nmiehestään eikä toistenkaan sallittu saada selitystä arvoitukseen.\n\"Michielin\" miehistö oli ja pysyi tietymättömissä.\n\n\n\n\nSorsan ammunta.\n\n\nAsuessani Biloxissa Lousianassa, kävin usein Rostalesin perheen luona,\njossa minua ystävällisesti vastuutettiin. Perheen isä oli noin\nviisikymmenvuotias mies, provencelaisen toimeliaisuuden tarkka kuva.\nHänen vaimonsa, joka niinikään oli syntynyt Ranskassa, oli nähtävästi\nollut hyvinkin kaunis. Rouva Rostales oli juuri täyttänyt neljäkymmentä\nvuotta. Hän käytti osan ajastaan puolisonsa ja lastensa seurassa,\ntoisen osan auttaessaan onnettomia kansalaisiaan, joista hän useita oli\npelastanut keltakuumeesta, pelättävästä taudista, jonka hän\nonnellisesti paransi. Rouva Rostalesilla oli kolme erittäin kaunista\ntytärtä ja noin 16- tai 17-vuotias poika, jolla oli nuorten kreolien\nkaikki pahat taipumukset, vaan ei yhtään heidän hyvistä puolistaan.\n[Kreoli, Espanjan ja Portugalin ent. siirtomaissa eurooppalaisista\nvanhemmista syntynyt asukas.]\n\nOlin taaskin muutamana päivänä ollut päivällisillä Rostalesissa. Koko\nperhe oli kokoutunut talon edustalle suunnattoman tammen juurelle,\njonka tuuheat lehvät huoleti suojelivat viisikymmentä henkilöä\nauringolta. Puoli tusinaa meksikolaisia riippumattoja, jotka riippuivat\nsiellä täällä puun vahvoissa oksissa, kiikkui ilmassa ja sama määrä\nkiikkutuolia keinui maassa. Jokainen oli mielensä mukaan valinnut\nmukavimman asennon juodakseen oivallista kahvia tai polttaakseen\noikeata Havannan tupakkaa. Pienet neekeripojat ja -tytöt ajelivat\npuiden lehvillä kärpäsiä ja löyhyttelivät samalla ilmaa, sillä kuumuus\noli kerrassaan tukehuttava.\n\nSuloisesta kreolilaisesta levosta herätti minut provencelaisen isäntäni\nääni.\n\n-- Karoliina, -- hän sanoi rouvalleen, jatkaen edellistä keskusteluaan,\n-- sinä et saa neekerejä koskaan houkuttelemalla tottelemaan. Sitä\nilkeätä rotua täytyy kohdella aivan toisin.\n\n-- Mitä ajattelet, ystäväni? vastasi rouva lempeästi. -- He sanovat\nmyrskyn olevan tulossa. Onko siis ihme, että heitä pelottaa eikä kukaan\nuskaltau viemään paimenellemme Pointe-aux-Joncsiin ruokavaroja.\n[Pointe-aux-Joncs, pieni saari rannikolla.]\n\n-- Odottappas, odottappas vähäsen! murahti Rostales. -- Kyllä minä saan\nne jaloilleen myrskystä huolimatta.\n\nHän tähysteli taivasta niinkuin ainakin kamalain luonnonilmiöiden\nenteiden tuntija.\n\n-- Niin, -- sanoi hän -- taitaapa siitä todellakin nousta aika myräkkä,\noikein hirmumyrsky. Katsohan tuota suunnatonta, punertavaa pilvenjänkää\ntaivaan rannalla, sinervää kehää auringon ympärillä ja näennäisesti\ntyyntä, mustanpuhuvaa, vaahtoavaa merta. Ne eivät hyvää ennusta! Mutta\nmyrsky joutuu vasta huomiseksi, ja kun se voi kestää montakin päivää,\non selvintä, että Laputcha saa ruokavaransa vielä tänään ja heti\npaikalla.\n\nLaputcha oli Rostalesilla paimenena Pointe-aux-Joncsissa.\n\nRostales vetäisi taskustaan pienen hopeapillin, jolla puhaltaa\nhuilautti kolme kimeää vihellystä. Silmänräpäyksessä juoksi joka\nhaaralta neekerejä isäntänsä eteen, joka ankarana kääntyi orjiinsa.\n\n-- Kuulkaa, kurjat neekerihylyt! hän ärjäsi. -- Te työnnätte suuren\nveneen mereen tuossa tuokiossa ja varustatte sen lähtöön. Viette sitten\nrantaan puoli tynnyriä korppuja, puoli tynnyriä suolaista lihaa ja\ngallonin [gallon, vanha pohjoisamerikkalainen mitta] whiskyä. -- Hän\nkatsahti kelloa ja jatkoi: -- jollei vene kymmeneen minuuttiin ole\nvalmis lähtemään, niin silvon palasiksi yhden teistä! Ymmärsittekö?\n\nMerkitsevästi hän sitten vetäisi veitsen tupestaan. Kuin säikähtänyt\nlammaskatras kiirehti neekerijoukko täyttämään käskyä.\n\nTuollainen kohtelu herätti minussa sanomatonta inhoa. Muutaman minuutin\nkuluttua olimme -- herra Rostales, hänen poikansa ja minä -- Biloxin\nrannalla katsomassa veneen varustamista. Sellaiset veneet ovat hyvin\nvaarallisia aluksia. Voidakseen niihin mennä täytyy ensiksikin olla\navojaloin ja toiseksi pitää olla vähin nuoralla-tanssijan sukua sekä\nosata uida.\n\n-- Frank, -- sanoi herra Rostales muutamalle neekerille, -- oletko\nvalmis?\n\n-- Olen, herra.\n\n-- Isä, -- virkkoi nuori Louis Rostales, -- ellette pane vastaan, menen\nminä Frankin matkaan. Laputcha ilmoitti minulle sorsain jo tulleen.\nMenisin mielelläni huomenna niitä ampumaan.\n\n-- Sorsanko ammuntaan? Silloin tulen minäkin mukaan, lisäsin\nsukkelasti.\n\nLähtö oli pian päätetty. Vanha Rostales toivotti onnea matkallemme ja\nkäski meidän aamiaiselle tulla kotiin.\n\nHeti sen jälkeen vene jo suikkelehti halki aaltojen Pointe-aux-Joncsiin\npäin, joka oli noin kuuden peninkulman päässä Biloxista. Frank oli\nperämiehenä. Louis Rostales, istuen maston juurella sanaakaan\nsanomatta, veteli sauhuja sikaristaan; minä taas istuin keulassa. Frank\nnukahti viimein airon yksitoikkoiseen liikkeeseen ja jatkoi tehtäväänsä\naivan konemaisesti. Minusta se tuntui arveluttavalta ja siksi huomautin\nnuorta Rostalesia pitämään silmällä neekeriä. Hän sieppasi paikalla\nsuuren calebassin [juoma-astian], joka sattui olemaan veneessä, täytti\nsen merivedellä ja viskasi veden neekerille vasten silmiä. Frank\nkipsahti, heräsi, kadotti tasapainon ja heilahti mereen, jonne\njoutuivat myöskin purjenuora toiselle ja mela toiselle puolella\nveneestä. Tilamme oli hyvin arveluttava. Minä tartuin irtipäässeeseen\npurjeeseen, joka liehui tuulessa, sidoin sen mastoon ja käskin Louis\nRostalesia heti ottamaan airon ja auttamaan veneeseen neekerin, joka\nvoimakkaasti ui perästämme. Rostales ei kuitenkaan pitänyt kiirettä.\nHän purki vihaansa Frankille, jota hän tahtoi pakottaa pelastamaan\npudonneen melan, ennenkuin laski hänet veneeseen.\n\n-- Olkaa hyvä ja päästäkää minut veneeseen, pyyteli neekeri. -- Hai\ntarttuu jalkoihin; tuossa tuokiossa olen hain kidassa!\n\n-- Sen parempi sinulle, heittiö! Hae mela tai hukutan sinut.\n\nRostalesilla oli pyssy ladattuna ja hän tähtäsi neekeriä. Hän seurasi\nisänsä tapaa, joka uhkauksensa pani aina heti täytäntöön.\n\nFrank päätti hakea melan, sillä hän vähemmän pelkäsi haita kuin\nherransa vihaa. Kun hän molemmin käsin tarttui veneen laitaan\nnoustaksensa ylös, iski Louis Rostales häntä vielä airolla päähän.\nFrank, jonka pääkallo oli kovaa tekoa, ei välittänyt lyönnistä mitään,\nvaan jäntevillä käsillään kiepsautti itsensä veneeseen. Hän istui jo\npaikallaan koskettamatta hypätessään veneen laitaakaan. Isäntä ja orja\nnäyttivät muutamain minuuttien kuluttua jälleen olevan paraat ystävät.\n\nIhmetellessäni ympäröivän luonnon mahtavuutta kulki vene melkein nuolen\nnopeudella Biloxin ja Pointe-aux-Joncsin välin. Ranta, johon laskimme\nmaalle, oli ikävän näköistä. Rostalesiila oli siellä neljättäsataa\nelukkaa, mutta ei siellä näkynyt ainoatakaan puuta, ei pienintäkään\nkasvullisuuden merkkiä. Olisi hyvin hyvästi voinut luulla saarta\nasumattomaksi, jollei hietikolla olisi huomannut rääsyistä kerjäläistä,\njoka pyssy olalla vakavin askelin meitä lähestyi. Se oli Laputcha,\nvilli paimen, jonka tähden olimme sinne tulleet. Laputchasta olin\nerehtynyt niinkuin kaikesta muustakin. Olin toivonut näkeväni oikean\nvillin semenoolin [semintolit, sivistyneimpiä intiaaniheimoja]\nkansallispuvussaan, mutta edessäni oli vain urhoollisen kansan\nturmeltunut jälkeläinen. Laputcha oli hiihnoilla käärinyt jalkoihinsa\nnahkoja, lanteilla hänellä oli kappale sinistä pumpulivaatetta, muu\nruumis aivan paljaana. Hänellä oli paksut hiukset ja sankka tukka, joka\noli yhtä karhea kuin piikkisian piikit, Hänen silmänsä paloivat kuin\nkäärmeen, joka piileilee pensaikossa. Laputcha päästi kurkustaan ääniä,\njoita en ensin ollenkaan ymmärtänyt; se kuului rastaan karinalta. Kun\ntarkoin kuuntelin, huomasin hänen huonosti ranskaksi mongertavan:\n\n-- Vanha Rostales hyvä, nuori Rostales hyvä!\n\nViekas mies kiitti isäntiään saamistaan ruokavaroista.\n\n-- Frank, musta mies, paha, hän lisäsi.\n\nVillit eivät ollenkaan siedä neekerejä. Viitaten sitten länteen ja\nosottaen kirkasta aurinkoa, hän toimesi:\n\n-- Paha, hyvin paha! Myrsky! Myrsky!\n\nNuori Rostales selitti minulle, sitten kun Laputcha oli mongertanut\nkoko joukon ranskalaisia, englantilaisia ja espanjalaisia sanoja,\npaimenen ihmettelevän, että me sellaisella ilmalla olemme tulleet\nPointe-aux-Joncsiin, ja kehoittavan meitä vielä sinä iltana palaamaan,\njollei sekin jo ollut liian myöhäistä. Laputcha pyysi meitä kulkemaan\njalkaisin rantaa pitkin, sillä aikaa kun hän aikoi kulettaa veneemme\nasuntonsa luo. Ketterästi kuin apina hän hyppäsi veneeseen. Oikeinpa\ntuntui kammottavalta, kun näimme tuon kummallisen, aavemaisen haamun\niltaruskon hohteessa merellä kiitävän.\n\nPaimen, joka oli saapunut perille paljoa ennen meitä, oli sytyttänyt\ntulen kattilan alle ja istuutunut sen ääreen. Ympärille muodosti karja\nlaajan kehän, jonka läpi meidän täytyi kulkea hyvin varovasti, etteivät\nelukat olisi meitä raadelleet. Sitten kun Laputcha oli kutsunut meitä\nistumaan, viittasi hän käskevästi neekerille, joka paikalla häntä\ntotteli. Maahan tulleiden vierasten voittama semenooli, Rostalesin\nkarjanpaimen, piti itseään kumminkin neekeriä ylevämpänä olentona,\nsillä hän oli vielä vapaa. Vedettyään veneen maalle toi Frank meille\nLaputchan käskystä suuren kypressipuisen vadin, muutamia rikkinäisiä\nfajanssilautasia, ameriikkalaisia kaksihaaraisia ottimia ja\ncalebasseja, jotka saivat toimittaa lasin virkaa. Me kieltäysimme\nkuitenkin syömästä ja joimme sen sijaan kupin teetä. Vaihtokauppaan\nolimme hyvin tyytyväiset, sillä jo nähdessäkin inhotti meitä ruoka,\njota Laputcha meille tarjosi.\n\nYö oli tullut. Me levitimme peitot vuoteeksemme ja paneusimme maata.\nLaputchalla näytti vielä olevan jotain sanottavaa. Nähtyään meidät\nyöteloillamme ei hän enää voinut pidättää itseään.\n\n-- Whiskyä Laputchalle! hän huusi Frankille komentavasti.\n\n-- Ei, sanoi Louis Rostales päättävästi, kuitenkin ihan eri tavalla\nkuin Frankia puhutellessa. -- Ei ollenkaan whiskyä, muutoin Laputcha\njuopuu, emmekä huomenna voi lähteä sorsan ammuntaan.\n\n-- Laputcha tahtoo vain vähäsen!\n\n-- Hyvä, saat vähäsen! Huomenna meidän pois mentyä voit juoda loput.\n\nLouis Rostales toi majasta noin litran vetoisen calebassin täynnä\nwhiskyä. Laputcha oli kuin järetön peto, joka ei voi hillitä himoaan.\nHän rupesi laulamaan laulua, joka lopulta muuttui kauheaksi,\nkammoksuttavaksi kirkunaksi, Kun hänen mielettömyytensä oli kohonnut\näärimmilleen, syöksyi hän kuin tiikeri whiskyn kimppuun ja tyhjensi\nastian yhdellä siemauksella. Äkkiä, kuin salaman iskemänä, lysähti hän\nmaahan ja hiki virtana valui.\n\n-- Hyvä -- sanoi Louis Rostales kääntyen minuun, -- niin olemme\npäässeet hänestä huomiseen asti! Frank, viskaa hälle vaippa hartioille\nja lisää puita tuleen!\n\nFrank teki työtä käskettyä, mutta aivan kuin olisi ruoskalla ajettu.\n\n-- Minkä tähden Frank niin kammoo Laputchaa? minä kysäisin.\n\n-- Sen tähden, kun Laputcha on niin valmis ilmoittamaan hänelle ikäviä\nasioita. Ikään hän taas ennusti Frankille pikaista kuolemaa, sanoen:\n\"Frank, musta mies kuolee. Frank, katsele kuuta vielä kerran, se on\nviimeinen kerta!\" Sellaisia asioita ei neekerikään mielellään kuuntele.\n\n-- Ei kai Laputcha toivottavasti kumminkaan hänen henkeään väijy?\n\n-- Ei toki; mutta hän arvelee, että suuri henki on hänelle ilmoittanut\nFrankin huomenna myrskyssä henkensä menettävän. Mutta nyt on kumminkin\nneekeri unen helmassa, emmekä mekään enää viivytelle maatapanoamme.\n\nKun Louis Rostales herätti minut lähtemään, olivat kaikki jo valveilla\nja istuivat tulen ympärillä, joka vielä paloi. Laputcha oli jo aivan\nselvänä. Me joimme taaskin teetä lämmitelläksemme sumussa, joka nousi\nympärillä olevista soista, ja kun kukin oli ottanut pyssynsä ja\nruutisarvensa sekä täyttänyt taskunsa haulilla, lähdettiin majapaikalta\nviimeisten eläinten kanssa.\n\nKulettuamme hiukan aikaa viettävää maata pysähtyi Laputcha\nkolmenkymmenen askelen päähän korkeasta mustasta muurista, joksi sitä\nluulin, Frank jätettiin siihen ja me toiset jatkoimme matkaamme pitkin\nmuuria, vaikkemme aivan lähitse. Pyssynkantaman päässä neekeristä\npysähdyttiin. Louis Rostales, sitten kun hän oli maininnut olevamme\nsoiden ja \"hyllyväin preerioiden\" kohdalla, kielsi minua paikaltani\nhievahtamasta, samalla kun hän arveli minulla olevan kyllin tekemistä\nampuessani sorsia, jotka lentivät ylitseni. Hän kielsi minua etsimästä\nampumiani lintuja, sillä tietämättömyydessäni voisin helposti astua\nharhaan suolla. Lupasin noudattaa hänen kehoitustaan ja annoin hänen\nmennä Laputchan kanssa.\n\nPäivän selitessä huomasinkin muurin kaislikoksi, joka aaltoili tuulessa\nkuin aukea ulappa. Suolta kuului karjan ammuntaa, johon yhtyi\nalligaattorin kauhistuttava ulina. Minua kammoksutti. Sydämmeni\nsykki kuuluvasti. Kylmät väreet karsivat selkäni. Olin seisonut\nneljännestunnin -- se minusta tuntui sanomattoman pitkältä -- kun\noikealta puoleltani kuulin kaksi laukausta ja vähän ajan perästä taas\nkaksi. Kohta kulki noin kymmenen askelen päässä yläpuolellani kuin\npaksu pilvenlonka, joka vinkuen halkaisi ilman. Sen jälkeen kuulin\nvähän etempää Frankin kaksi laukausta. \"Sorsat näyttävät jo olevan\nliikkeessä!\" sanoin itsekseni. Pilvi, joka kiiti ylitseni, oli\nsorsaparvi! \"Ole varuillasi! Silmät auki!\" Tuskin olin sen sanonut, kun\njo toinen parvi lensi samaa tietä. Tähtäsin ja ammuin -- mutta ei\nyhtään pudonnut. Kun olin pyssyni ladannut, liiti kolmas parvi. Sillä\nkertaa tähtäsin paremmin; kaksi sorsaa putosi. Olin siitä niin\nmielissäni, etten ajatellutkaan toisen laukauksen ampumista. Unohdinpa\nRostalesin varoituksenkin ja syöksyin kuin hullu eteenpäin, huomaamatta\nuppoavani nilkkoja myöten mutaan. Kun sain molemmat sorsat käsiini,\nolin jo vajonnut polviani myöten. Minun täytyi ponnistaa voimiani\nsanomattomasti päästäkseni jälleen mudasta ja voidakseni palata\nentiseen paikkaani pyssy toisessa, sorsat toisessa kädessä. Ei ollut\nkuin askel kovalle maalle, kun tunsin jotain kiertyvän vasemman jalkani\nympäri. Katsahdin ja näin suuren mustan käärmeen, käsivarteni pituisen,\ntarttuneen housuni lahkeeseen, jotka onneksi olivat hyvin väljät.\nSukkelasti lyödä kopsautin sitä pyssyni perällä ja painoin sen pään\nmutaan. Se olikin ainoa keino, jolla vältin kuoleman. Astuin vielä\nmuutamia askeleita... kauhu valtasi minut, voimani pettivät ja minä\nvaivuin pyörtyneenä maahan. Luullakseni en siinä kauvan maannut, sillä\nsorsan ammunta, joka kesti korkeintaan puoli tuntia, oli juuri\nloppumaisillaan, kun pyörryin.\n\nTointuessani piti Louis Rostales minua sylissään ja nuuhkasutti minulla\njotakin kirpeää nestettä Laputchan valellessa kylmää vettä silmilleni.\nJos olisin kuusi askelta etemmä astunut, sanoi Laputcha, olisin\nvajonnut, voimatta tehdä mitään pelastuksekseni. Moni metsästäjä oli\nsiten joutunut varomattomuutensa uhriksi, kun oppaatta oli\nuskaltautunut soille ja \"hyllyville preerioille\". On vain yksi\npelastuskeino, nim. heittäytyä vatsalleen ja kulkea ryömimällä, kunnes\npääsee varmemmalle pohjalle. Onneksi siis pyörryin.\n\nKäärme, joka minua ahdisti, oli lyönnistäni vain hortunut. Kun Laputcha\nälysi mudassa kiemurtelevan, viskasi hän viitan hartioiltaan ja rämpi\nvyötäisiään myöten mutaan, sieppasi sen paljain käsin ja näytti meille\nsen litteätä inhottavaa päätä.\n\n-- Congo paha! hän sanoi vihasta sähisevän käärmeen purtavaksi tarjoten\nsormiaan, rintaansa ja paljaita käsivarsiaan. Mutta käärme ei näyttänyt\nniistä huolivan, kääntyi poispäin. Laputcha lähätti sen viimein\nmuutaman kymmenen askelen päähän ja Rostales ampui sen pään mäsäksi.\nVillien sanotaan voivan suojeleutua käärmeenpistolta. Laputcha lupasi\nennen kuolemaansa neuvoa oman keinonsa rouva Rostalesille.\n\nNiin pian kun olimme yhyttäneet neekerin, kehoitti paimen meitä\npaikalla palaamaan Biloxiin, sillä kova myrsky oli tulossa. Aurinkokin\nnousi jo huonoilla enteillä ja tuuli puhalteli kovasti. Louis Rostales\nei välittänyt varoituksesta, vaan tuotti Laputchan kalastusneuvot, että\nsaisimme syödä paistettuja kaloja. Frank palasikin heti, tuoden\nsäkillisen nuoraa ja lapion, jonka jälkeen läksimme matkalle.\nKaalettuamme noin neljännestunnin kaislikkoa tulimme suunnattomalle\npreerialle, jossa Rostalesin karja oli laitumella. Louis Rostales\nilmoitti olevamme kalastuspaikalla. Leikkinä sitä pidin, kun en missään\nvettä nähnyt. Vastauksen asemasta hän viittasi Laputchaan, joka oli\npitkänään maassa ja näytti höröllä korvin kuuntelevan. Löydettyään\netsittävänsä hän otti lapion ja kaivoi puolentoista jalan syvyisen\nkuopan, johon vesi kiehuen virtasi. Säkistään hän sitten otti\nkummallisen kapineen: kaksi ristiin asetettua puukapulaa. Niiden päissä\noli neljä silkkiperäintä koukkuineen, joihin kuhunkin oli pistetty\nitikan kokoinen pala suolaista lihaa. Omituista pyydystään hän piti\nvesikuopassa ja hetkisen perästä vetäisi kalan joka koukussa.\nKalastustaan hän pitkitti, saaden joka nostolla neljä kalaa, kunnes\nilmoitimme niitä olevan kylliksi.\n\nPreeria, jossa olimme, oli muodostunut keskelle suurta suota, joka\narvatenkin ennen muinoin oli ollut järvenä. Aikain oloon oli se\nkovettunut, mutta pinta oli toisin paikoin ohuempi kuin toisin ja\nhyllyvä, niin että se monin paikoin halkeili astuessa kuin jää; siitä\nne olivatkin saaneet nimensä \"hyllyvät preeriat\".\n\nViimeinkin oli aika palata. Myrsky alkoi jo hätyyttää. Eteläinen taivas\noli sysimusta. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä, vaan\nkumminkin vyöryivät aallot pauhaten vasten rantaa ja ajoivat edellään\nkokonaisia laumoja lokkia ja pelikaania. Rostalesin karjakin päästi\nhirveän mölinän, Oikeinpa pelotti jo ajatellessakin paluumatkaa\nBiloxiin; sillä vaikka olisimmekin ennättäneet perille ennen myrskyn\npuhkeamista, olisimme toki tarvinneet heiverää alustamme ohjaamaan\nvarmemman perämiehen kuin Frank oli.\n\nHuomautin sitä Louis Rostalesille. Mutta kun hän oikeastaan olikin\nsyypää viipymiseemme, vastasi hän huolettomasti, ettei ollut mitään\nvaaraa. Sitä paitsi hän sanoi luvanneensa äidillensä palata ajoissa\neikä sen vuoksi tahtonut suotta saattaa häntä hätäilemään. Kun Laputcha\nhuomasi, ettei Louis ottanut hänen varoitustaan kuuleviin\nkorviinsakkaan, ehdotti hän, että veneemme kuletettaisiin\nPointe-aux-Joncsin äärimäiseen kärkeen, josta pääsisimme Biloxiin\nmuutamassa neljännestunnissa. Ehdotus hyväksyttiin ja Frankin\nkäskettiin mennä edellä jalkaisin niemen kärkeen niin nopeasti kuin\nsuinkin, sillä muuten ei häntä otettaisikaan matkaan, vaan jätettäisiin\nLaputcha-ystävänsä luo. Uhkauksen kuultuaan hän sai jalat alleen.\n\nEi ollut niinkään helppoa saada venettä vesille. Laputchalle piti\nmeidän luvata tottelevamme häntä kuin kapteenia. Veneessä täytyi\njokaisen ottaa airo käteensä. Laputcha jäi hietikolle odottamaan\nsopivaa hetkeä vesille lähteäksemme. Kun hän viimeinkin näki\nsuunnattoman aallon olevan tulossa huusi hän: \"Katsokaa!\"\nhuomauttaakseen meitä olemaan varuillamme. Vesivuori vyöryi yhä lähemmä\nja lähemmä -- silmänräpäyksen kuluttua se uhkasi meidät nielaista.\n\"Reippaasti eteenpäin!\" kiljaisi Laputcha. Nuolena kiiti vene läpi\nvaahtopilven ja tuossa paikassa olimme pyssynkantaman päässä rannasta.\nLaputcha istui perässä ja huopasi kaikin voimin. Muutamassa minuutissa\nolimme saaren käressä. Laputcha sanoi meille hyvästit, hyppäsi maalle\nja vetäisi taskustaan whiskypullon, jonka majasta lähtiessään oli\nmukaansa ottanut. Frank, iloiten päästessään hänestä erilleen, syöksyi\nveneeseen ja me jatkoimme matkaamme välittämättä yhtä vähän myrskystä,\njota pakenimme, kuin Laputchasta, joka taas veisasi entistä virttään\nhypellessään whiskypullonsa kanssa.\n\n-- Frank kuolla! hän hoilotti. -- Hirmumyrsky tappaa mustan miehen!\n\nOlimme jo päässeet matkan puoliväliin, kun Biloxi alkoi näkyä;\nhuomasimme jo rannalta odottajatkin, kun tuuli äkkiä tuntuvasti\nkiihtyi. Pyörähdimme katsomaan, mikä siihen oli syynä. Kauhu valtasi\nmeidät. Hirvittävän musta, kuohuinen vesipatsas, jonka yläosa taivasta\nhipui, alaosa pyöri ympäri huimaa vauhtia, vyöryi merellä, lähestyen\nmeitä junan nopeudella.\n\nSaarella, enemmän kuin kolmen sadan askeleen päässä vesi-ilmiöstä,\nsatavuotiset puut kaatuivat ryskien, hiekka tuprusi korkealle, lehtiä,\nkukkia ja hedelmiä lenteli ilmassa. Meren aallot mylierehtivät, toisin\npaikoin kohoten korkeiksi patsaiksi, jotka hajotessaan kimeltelevänä\nvaahtosateena pärskyivät laajalle yltympäri.\n\nMyrskypilvet kulkivat suoraan idästä länteen. Minusta näytti siltä,\nettä jos ohjaisimme veneemme paremmin pohjoista kohti, emme tuntuvasti\njoutuisi koko myrskyn kynsiin. Mutta tuskin olin ennättänyt sitä\najatella, kun veneemme äkkiä kohosi ilmaan ja paiskautui kumoon. En\nnähnyt enää mitään. Kuulin vain kaksi hätähuutoa ja tunsin vajoavani\nveteen. Kun jälleen kohosin pinnalle, vallitsi täydellinen pimeys. Oli\nmahdotonta saada selville missä olin. Vaistomaisesti uin eteenpäin\nmyötävirtaan, tietämättä minne. Silmät minulla oli ummessa; hiekan ja\nporon tuprakka oli silmäni sokaissut.\n\nEn voi sanoa, mitenkä kauvan tätä menoa kesti. Olin aivan huumauksissa;\nmuistan vain taaskin joutuneeni aallon valtaan, joka minua pyöritteli\nja heitteli. Sitten tuli eteeni jotain estettä. En kyennyt tajuamaan,\nmikä se oli. Vasta kun epätoivoissani tarttuin siihen käsiksi, tunsin,\nettä pidättelime tuulen repimän puun juurissa. Yhä vallitsi pimeys.\nAioin juuri päästää käteni juuresta, kun aalto taas puski, pakottaen\nminut jälleen siihen tarttumaan, etten vajoaisi pohjaan. Aallon\nylitseni hulahtaissa rutisi puun runko kovan painon alla; samalla\nkuulin luiden taittumista. Ojensin käteni; se sattui neekerin\nvillaiseen päähän, Aalto oli äärettömällä voimalla paiskannut Frankin\npuuta vasten, joka minut pelasti. \"Frank, musta mies\", joksi Laputcha\nhäntä aina nimitti, oli todellakin joutunut myrskyn uhriksi! --\n\nMuutaman askelen päässä minusta huusi Louis Rostales apua; hän oli\nkaulaansa myöten vedessä. Hänen isänsä tuli neekereineen meitä\nauttamaan ja he kulettivat kotiin ainoat, mitä haaksirikosta saatiin\npelastetuksi: kaksi puolikuollutta ihmistä ja hengettömän neekerin.\n\nFrankin hukkuminen oli ikävä seikka, tuumi Rostales, sillä\nFrank oli hänelle maksanut kaksituhatta piasteria orjamarkkinoilla\nNew-Orleansissa. Kuka valko-ihoinen on sen arvoinen?\n\n\n\n\nTaistelu tiikerikissan kanssa.\n\n\nEräänä häikäisevän kirkkaana kesäpäivänä, jollaisia vain Intiassa saa\nnähdä, läksin Calcutasta suuren seurueen kanssa tiikerinpyyntiin. Päivä\noli polttavan kuuma. Calcuttalaiset arvelivat meidän löytävän tuskin\nyhtään tiikeriä, mutta me löysimmekin kokonaisen pesän, niin että\nmetsästysseurue väen väkeenkin muuttui oikeaksi teurastusseurueeksi.\nEnglantilaiset upseerit, tottuneet tiikerinpyytäjät, kaatoivat viisi\nmitä komeinta petoa, joiden nahkat nyt varmaankin ovat monen salin\nkoristuksena.\n\nMinua halutti palata toista tietä kuin toverini, ja sen tautta minä\nkäänsime yksin etelään päin kulkeakseni laajain ruohokenttien kautta.\nMatka oli ihana ilman vähitellen viilistyessä. Yö ennätti, ennenkun\npääsin taloon tai edes näinkään asuinrakennuksia. Laskeusin hevosen\nselästä ja sidoin sen puuhun, päättäen likettyeltä etsiä mukavaa\nyösijaa. Totta tosiaan ei pelko ollut kaukana ajatellessani kaatamiamme\ntiikerejä, joiden ärsytetyt sukulaiset luultavasti hiiveskelivät\nympäristössä. Otin piippuni ja panin tupakan, jonka myrkky minua\nennenkin oli jossain määrin tyynnyttänyt. Heittime sitten pitkään,\npehmeään ruohikkoon, katsellen haaveksien kohti taivaan kupulakea läpi\nkomean lehtikatoksen, joka rehevänä ja tuuheana kaareili pääni päällä.\n\nSilloin pisti yhtäkkiä silmiini korkean puun oksien välitse, jonka puun\nalla loioin, omituisen näköinen pesä, jollaista en milloinkaan ennen\nollut nähnyt. Uteliaana minä kapsahdin pystyyn ja kiipesin puuhun. Pesä\nsiellä oli, vaan ei linnunpesä, sen minä kyllä älysin. Mutta minkä\nsitten? Nähtävästi jonkin petoeläimen. Se oli tyhjä. Minusta tuntui\nihan kuin taivaan sallimus olisi sen minulle yösijaksi osottanut.\nSiellä minä ainakin olisin ratki rauhassa tiikereiltä ja muilta\nnelijalkaisilta pedoilta. Leväytin vaippani pesään ja paneusin maata.\n\nOlin kai siinä jo kotveroisen nukkunut, kun yhtäkkiä heräsi hevoseni\nhirnuntaan. Vaara uhkasi. Täytyi olla varoillaan. Yö kun oli kirkas,\nnäin selvästi, mitä ympärilläni tapahtui. Kohottime makuulta,\nkurkistelin ja tähystelin joka suunnalle. Mitään en aluksi nähnyt.\nMutta yhtäkkiä huomasin puiden tuuheain oksain välitse kissamaisen\neläimen, joka ketterästi hyppeli oksalta oksalle. Tartuin pyssyyni.\nEläin pysähtyi nähdessään minun tähtäävän. Se oli tiikerikissa, hirveä\nkissaeläin, joka elää puissa Intiassa eikä milloinkaan kesyty.\nEnglantilainen upseeri, joka oli semmoisen eläimen surmannut, kertoi\nminulle sen pelkäävän ihmistä ja hätyyttävän häntä vain silloin, kun\nihminen on osautunut sen pesään. Taivas varjelkoon! Senkö pesässä minä\nistuin. Hiukset nousivat päässäni pystyyn nähdessäni tuon\nmustatäpläisen eläimen seisovan vastassani kankea häntä koholla ja\nsillä oksia pieksäen. Yhtäkkiä se näytti älyävän minun kotiutuneen\nasuntoonsa -- se oli totta, se -- ja irvisteli ikeniään kutsumattomalle\nvieraalle. Minä tähtäsin ja -- laukaisin. Luoti hipaisi sen nahkaa.\nSamassa hyppäsi eläin tavattoman pitkän välin ja pysähtyi parin askelen\npäähän minusta. Vielä yksi hyppäys ja se olisi terävät kyntensä minuun\niskenyt. Olin pyörtymäisilläni kauhusta. Vaistomaisesti nojausin\nkuitenkin toisella kädelläni puunrunkoon, toisella koin torjua\nhyökkäävää eläintä. Se vasta oli painiskelua, taistelua niin ankaraa,\nettä oksat poikki karahtelivat. Tiikerikissa hellitti hetkiseksi. Minä\nhyppäsin pystyyn, Mutta siinä tuokiossa oli raivostunut eläin\nkimpussani ja yks kaks -- maassa olimme molemmat, ja pesä rikki.\nKorkea, pehmyt ruohikko, jonne hurahdimme, varjeli käsiä ja jalkoja\ntaittumasta, jonka viimemainitun erittäin mielelläni olisinkin suonut\nviholliseni osaksi, sillä asemani oli tuiki toivoton, vaikkakin minä\nlujalla maaperällä kykeninkin vapaammin liikkumaan. Julma eläin seisoi\ntaas vastassani valmiina hyökkäämään. Olin toki siksi tolkussani, että\ntempasin tikarin tupesta. Odotin pedon hyökkäystä rohkeammin, kun oli\nedes jokukaan ase kädessä. Se syöksyikin taas päälleni. Minä iskin sitä\nhurjasti, mutta isku sattui sen otsaan ja se oli niin kova, että teräs\nkatkesi kappaleiksi. Luulin viimeisen hetkeni tulleen ja jättime\nJumalan huomaan. Raivostunut eläin näytteli minulle teräviä hampaitaan,\nniin että veri suonissani hyytyi. Se näytti miettivän kostoa, tarpeeksi\njulmaa kostoa rangaistakseen minua ansioni mukaan. Minä käytin hetkeä\nhyväkseni pälyilläkseni joka suunnalle pelastuksen toivossa. Olin jo\neläimen alla, mutia saatoin kuitenkin päätäni liikuttaa, ja\nrajattomaksi ilokseni älysin oikealla puolellani pistoolin, jonka olin\npuuhun noustessani laskenut ruohikkoon! Ponnistin viimeiset voimani ja\nsain käteni irti. Silmänräpäyksessä tartuin aseeseen ja olin\njaloillani. Peto ei kuitenkaan hellittänyt siksikään, että olisin\nampunut, Se hyökkäsi vieläkin. Minä väistyin ja sivalsin sitä olan\ntakaa, mutta valitettavasti taas päähän. Peto horjahti. Siinä tuokiossa\nolin minä hevoseni selässä, joka pelokkaana ja harja pystyssä seisoi\npensaikossa, ja nelistin eteenpäin. Olin pelastunut!\n\nVaikka olinkin puolikuolleena ponnistuksista, olin kuitenkin\nseikkailustani liian ylpeä päästääkseni saaliin käsistäni. Pysähdyin ja\nkäännyin takaisin. Kuutamossa näin tiikerikissan viimeisetkin voimansa\npannen hypänneen puuhun, jonka lehvien lomitse se tirkisteli minua\nnähtävästi aikeissa vielä sittenkin hypätä niskaani ja lopettaa minut\nsiihen patuseen paikkaan. Se oli näet tuntenut veren hajua, sillä\nsormestani vuoti verta. Paikalla oli minullakin pyssy vireissä ja minä\nammuin. Se onnistui. Peto vierähti ihan jalkaini juureen. Hyvin minua\nharmitti, etten saanut sitä elävänä Calcuttaan, sillä se oli\nerinomainen lajiaan. Sidoin sen hevosen selkään ja ratsastin kaupunkiin\nniin pian kuin voin, sillä nukkumista ei tarvinnut enää suunnatakaan.\n\nNäyttäessäni saalistani tovereilleni onnittelivat he minua, sillä\npäivää ennen oli tiikerikissa repinyt kaksi englantilaisten\npalveluksessa olevaa alkuasukasta, ja minut, joka olin ypö yksinäni,\nolisi peto sitäkin helpommin voinut surmata. Mutta vaikka seikkailuni\nhyvästi onnistuikin, olen minä kuitenkin, ainakin toistaiseksi,\nkartellut lähteä yksinäni retkeilemään Calcutan ympäristöön.\n\n\n\n\n\"Verikäsi\".\n\n\nNoin päivänmatka siitä paikasta, jossa Mariavirta laskee\nsamakkavetiseen Missouriin, sijoittihe jyrkkää rantaa varjoavain puiden\nsuojaan joukko heimostaan eronneita, nuoria intiaania tarkastaakseen\nsäätämiään tapoja, jotka vasta heistä miehiä ja sotilaita tekisivät.\nLähes sadan askelen päässä heistä oli omituisesti rakennettu wigwam,\nsuippopäinen ja korkea kuin pyramiidi. Siellä paloi tuli, joka tiheästi\ntoisiinsa kiedottujen oksain lomitse vain himmeästi näkyi ulos.\n\nVaieten istuivat nuorukaiset, eteensä tuijottaen ja ajatuksiinsa\nvaipuneina, kun wigwamista yhtäkkiä kajahti intianien rummun kova,\nsäännöllinen pärinä. Samassa olivat kaikki pystyssä, seuraten kutsua.\nKohauttaen kapeaa, aukkoa peittävää puhvelinnahkaa, he astuivat\nkummalliseen majaan ja asettautuivat piiriin leimuavan tulen ympärille.\n\nOmituiselta näytti tuon noin kymmenen metriä korkean wigwamin sisus.\nYltympäri koristivat seiniä kaikenmoiset kapineet: aseet, keittoastiat,\npeitot, surmattujen vihollisten päänahkat -- kaikki suurelle hengelle\npyhitettyjä lahjoja. Olipa siellä vielä muuan valkean puhvelinkin\nnahka, ja ylinnä suipossa kiikkui suunnattoman puhvelihärän verinen pää\nsinisen savun ympäröimänä, joka sitä tietä koki pyrkiä ulos.\n\nRummunlyöjä toi pyhitetyn rauhanpiipun, jonka pitkää, leveää vartta\nkoristivat eriskummalliset kuviot ja kirjavat sulat, täytti sen\ntupakalla ja ruohoilla, sytytti ja, vetäen savua sieraimiinsa, kohotti\nsitä juhlallisesti. Piippu kulki sitten kädestä käteen, ja\nläpinäkymättömänä verhona kiemurtelivat pyhitetyt savupilvet kohti\nsuipossa kiikkuvaa puhvelin päätä.\n\nKotvasen äänettömyyden perästä kohottihe eräs nuorukaisista, ojensi\nkättään ja virkkoi:\n\n-- Manitou, me olemme valmiit! Sydämmemme palaa taisteluinnosta päästä\nvihollista vastaan. Aseemme ovat teroitetut, nuolemme käritetyt, ja\nsilmämme tarkat -- ne seuraavat kotkaa sen etäisimpään pesään\nvuoristossa, ne tuntevat pantterin jälet kovasta kalliosta. Mutta\nilkeitä noitia tunkeutuu tänne sokaisemaan silmiämme, viekottelemaan\nmeitä väärille otusten jälille ja karkoittamaan otukset seuduiltamme!\nManitou, suojele meitä! Pidä silmämme auki, tee käsivartemme\nvoimakkaiksi ja suo meidän löytää puhveleja ja laitumella käyviä\nantilooppeja! Manitou, varjele meitä noitain vallasta!\n\nHän istuutui ja hänen oikeanpuoleinen toverinsa nousi.\n\n-- Manitou -- hän lausui, yhtyen toverinsa rukoukseen -- minäkin\nrukoilen sinua, suojele ja varjele meitä noitain vallasta! He ovat\nvoimalliset ja väkevät, he voivat puhaltaa meihin taudin ja jäsenemme\nlamauttaa -- mutta sinä voit heidät kukistaa. Näytä meille vihollisten\njälet ja me uhraamme sinulle runsaasti saaliistamme!\n\nJa vielä nousi yksi, ojensi kätensä wigwamin keskellä palavaa tulta\nkohti sanoen:\n\n-- Suuri henki! Rauhanpiipun savu ja rukouksemme on luoksesi kohonnut\n-- sinä tiedät meidän kokoutuneen tänne, sinä katsot sydämmiimme ja\nkuulet myöskin meidän valamme! Johda meidät vihollistemme,\nvalkoihoisten, jälille! Eläkööt rauzaut, shoshonit ja arapahot\n[intiaaniheimoja Pohjoisameriikassa] rauhassa valkoisten kanssa -- he\nansaitsevat häpeän ja kuoleman niinkuin nekin! He tomussa madelkoot ja\ntoisilleen kertokoot, mitenkä valkoihoiset suurilla, siivellisillä\nveneillään uivat merien yli ja tuovat aseita, joita mies ei jaksa\njännittää -- me emme silti epäröi! Me rakastamme maata, jossa isäimme\nluut lepäävät, me rakastamme perhettämme ja ystäviämme eikä aurinko\nsitä päivää valaise, jolloin me sotatieltä palaamme vuodattamatta\nvihollistemme verta! Anna meidän kostaa kaatuneiden veljiemme puolesta,\nManitou! Johda meidät valkoisten jälille ja me uhraamme sinulle\nrunsaasti saaliistamme!\n\nIkäänkuin sopimuksesta kohosivat kaikki ja uudistivat juhlallisen\nvalansa. Sitten alkoi intiaanien tanssi, jonka nuoret sotilaat\ntanssivat rummulla yksitoikkoisen säännöllisesti säestettäissä.\nHitaasti he aluksi kiertelivät tulta, mutta rummun pärinän\nkiihtymistään kiihtyessä he ponnistelivat sitä rajummin, kunnes hurjia\nsotalaulujaan kirkuen raiviutuneina kieriskelivät hiiloksessa ja\nviimein uuten uupuneina ja tiedottomina kaatuilivat maahan unessa\nsaamaan neuvoja kaatuneiden hengiltä ja tietoja tulevain sotaretkien\nonnistumisesta.\n\nKolme päivää ja kolme yötä viettivät nuorukaiset samallaisia suuren\nhengen miellyttämisjuhlia, Kolmeen päivään ja kolmeen yöhön eivät he\nruuan murua eivätkä juoman tippaa maistaneet. -- Neljännen auringon\nidästä noustessa he kokoutuivat taas Mariavirran rannalle ja valitsivat\njohtajaksensa erään päämiehensä pojan, joka viekkaudellaan ja\nuskaliaisuudellaan oli metsästymatkalla kunnostautunut. Kun ruokavarat\noli edellisenä talvena loppuun syöty ja metsänriista vähenemistään\nväheni, oli hän rohkeasti, miltei vain uhkarohkeasti tunkeutunut\nruskean karhun luolaan, surmannut julman vihollisen ja kantanut sen\nlihat kotiin nälkään nääntyville. Seitsemän pantterinnahkaa riippui\nhänen majansa seinällä! Yksimielisesti valittiin päälliköksi \"Iltis\" --\njonka nimen hän oli saanut sekä ripeydestään että viekkaudestaan -- ja\nsovittiin paikasta, jossa he muutamain päiväin päästä kokoutuisivat\nsotaretkelle lähteäkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmisen viikkoa oli mahtanut kulua äsken kerrotuista juhlista, kun\npieni matkustajakaravaani kulki läpi laajan, miltei loppumattomalta\nnäyttävän aron, jota lännessä rajoittivat Kalliovuoret ja idässä\nYhdysvallat, ja joka pohjoiseen ja etelään laajeni määrättömiin.\nMatkueeseen kuului neljä ripeän ja väkevän muulin vetämää vaunua,\njoiden ympärillä ratsasti yhdeksän ratsastajaa pienillä\nintiaanihevosilla. Kymmenes kulki etukynnessä, muutamain satain\naskelien päässä, seutua vakoilemassa. Valkoihoiset palasivat\nkauppamatkoiltaan Santa-Féhen ja toivoivat hetikin pääsevänsä\nkotoisille kankaille.\n\n-- Mitenkähän olisi, Bob, jos vähän tässä levähdettäisiin? huomautti\nmuuan ratsastaja eillimäisen muulin ajajalle. Eläimet ovat väsyksissä\neikähän lepo olisi pahetteeksi ihmisillekkään. Emme ole ainehtineetkaan\nsyöntiä, sitten kun aamusella eikähän meillä liene syytä nälkiytyä,\nvaikka täällä näkyykin intiaanien jälkiä!\n\n-- Sanokaa johtajalle! vastasi muulinajaja. -- Niin kauvan kuin\netumainen kulkee, täytyy takimaisten seurata. Mutta minusta hän jo\nnäyttääkin katselevan lepopaikkaa. Ei kai hän muuta varten niin\nhuolellisesti tuolla pensaita tarkastelle. Tottapa siellä on lähde --\nlehdikko on niin raittiin näköistä ja vihreää.\n\nMuulinajaja kuitenkin erehtyi. Sillä ratsastamatta puheena olevaan\nviidakkoon johtaja pysähtyi ja viittasi retkeläisille kiertämään\nhoukuttelevaa lepopaikkaa varjoisain puiden siimeksessä.\n\n-- Turkanen kaikkiaan! -- kiukutteli ratsastaja. -- Toki hänellä nyt\noli olevinaan aimo syy, kun ei sen vertaista lepoa suonut väsyneille\njäsenillemme! Silmänkannon päässä ei näy ainoatakaan pensasta --\npikkisen metsänrintaa vain siintää tuolla idässä. -- Annas minulle\nkipene tupakkaa, Bob! -- keskeytti hän. -- Jotain tässä pitää edes\nsuuhunsa saada.\n\nBob täytti hänen pyyntönsä ja, väistäen johtajan mielestä epäiltävän\nnäköistä paikkaa, käänsi muulinsa oikealle ennen kulkeneiden vaunujen\nmuodostamalta jäleltä. Vasta etäällä pensaikosta hän palasi tielle, ja\nmatkalaiset jatkoivat matkaansa, kunnes aurinko erojaisiksi punasi\naavikon kaukaisen aaltomaisen taivaanrannan.\n\nPensaikko, jota he iltapäivällä niin varovaisesti kiersivät, häämöitti\nenää vain pienen pienenä tummana pilkkuna. Muutaman loivan harjanteen\nkukkulalla, joita kulkee läpi koko läntisen preerian, joka siten\nmuistuttaa aaltoilevaa merta, oli vaunut asetettu nelikulmaksi.\nKeskelle oli sinne illallisen valmistusajaksi laitettu pienonen nuotio\nmukaan otetuista haloista, mutta sitä suojeltiin huolellisesti\nnäkymästä, ettei sen kirkas valo ilmaisisi heidän yösijaansa etäälläkin\nmahdollisesti vaanivalle viholliselle. Tuskin olivat kuleksivat\nkauppiaat ennättäneet syödä kuivatusta puhvelinlihasta ja toutaimista\nvalmistetun ateriansa, kun kekäleet sammutettiin ja pantiin talteen\nvastaisen varalle, eläimet sidottiin maahan pistettyihin paaluihin ja\nvahdit sijoitettiin. Pienessä, sillä tavalla nopeasti pyöräytetyssä\nlinnoituksessa majailivat muut matkustajat, hilpeästi tarinoiden ja\nillan kuluksi jutellen entisistä seikkailuistaan ja muinoisista\nvaiheistaan.\n\n-- No, Hopkins -- kysäisi johtajaan kääntyen kesken puheen muuan\nnuorukainen, jota toiset tuntuivat Tomiksi nimittävän -- minkä tähden\nte ette antanut meidän levähtää tänään siellä viidakossa? Me olimme\nkaikki, ihmiset ja eläimet, uppo uuvuksissa emmekä me siitä ollenkaan\nolleet hyvillämme, kun meidän kuurtaen kaartaen täytyi sivuuttaa\noivallinen levähdyspaikka.\n\n-- Näittekö haaskalintuja, joita siellä liiteli? kysyi puhuteltu.\n\n-- Näin -- mutta mitäs niillä on tekemistä meidän levähtämisemme\nkanssa?\n\n-- Rauzaut ovat vasta viisi päivää sitten lähteneet näiltä main,\nniinkuin oregonilaiset matkustajat toissapäivänä tavatessamme tiesivät,\nja siitä saatte olla varma, etteivät he ole metsänriistan\nnimellistäkään sinne jättäneet.\n\n-- Hyvin toki saattaisi olla mahdollista, että linnut siellä keräilivät\notusten tähteitä.\n\n-- Luuletteko te sitten, että luut ja lihan tähteet yhtään ainoata\npäivää säilyisivät näillä preerioilla? Sudet ne kyllä kaluavat niin\nputi puhtaaksi, ettei niistä jää edes muurahaiselle maistiaisiksi. --\nEi, ei, siinä viidakossa olisi ollut kaikkea muuta kuin turvallista\nlevähtää! Päivän valetessa otan minä itse vartioimisen huolekseni,\nsillä tuskinpa vain sitä ennen punanahkat, jos niitä todellakin siellä\npiileskeli, näyttäytyvät. Jospa ne vain tulisivat! Olisipa todellakin\nhupaista taaskin nähdä edes parinkaan heistä maahan lysähtävän kuoleman\nkorina kurkussa!\n\n-- Sanokaapas, Hopkins, mistä te oikeastaan olette niin suuttunut\npunanahkoille? uteli Tom. -- Totta tosiaan en heitä minäkään suosi enkä\nmilloinkaan ole tyytyväisempi kuin silloin, kun en heistä kuule hiiren\nhiiskausta. Mutta en minä kuitenkaan heitä niin silmittömästi vihaa\nkuin te. Ei heitä kovin voi siitä moittia, etteivät he ole meille\nmielissään -- sillä emmehän mekään ole heitä hyvästi kohdelleet.\n\n-- Puolustakaa heitä vielä! sähisi Hopkins hammasta purren, -- Tom, jos\nte olisitte heidän tähtensä kärsinyt sen, mitä minun on täytynyt\nkärsiä, jos te minun laillani olisitte nähnyt, mitenkä heidän julmat\nkätensä hävittivät kaikki, mikä minulle oli rakasta ja kallista\ntässä maailmassa, niin olisitte te samoin kuin minäkin heidän\nverivihollisensa ja vannonut heille ikuista, loppumatonta kostoa! --\nMutta pois entisyyden synkät, haihtumattomat kuvat! Me olemme vielä\npunaihoisten hirviöiden alueella ja meillä on täysi syy olla varovaiset\nja säästää voimiamme vaaran hetkeksi. Ruvetkaamme nyt siis levolle,\nettä jaksamme pitää silmämme auki ja korvamme höröllään, sitten kun on\nmeidän vuoromme vartioida!\n\nKohtapa olivatkin miehet vaippoihinsa kääriytyneinä, -- vieressä\nladatut pyssyt ja puukot höllästi tupessaan maassa rivissä, --\nsaadaksensa virkistävästä unesta vereksiä voimia uusiin ponnistuksiin\nja uusiin vaaroihin, kunnes tähdet ilmaisivat keskiyön tulleeksi ja\nsiihenastiset vahdit herättivät toverinsa saadaksensa hekin vuorostaan\npainaa raskaat silmänluomensa kiini.\n\n-- Ettekö ole huomannut mitään epäiltävää, Bob? kysyi Hopkins\nvahtivuoroa vaihtaessaan.\n\n-- En mitään, paitsi pari sutta, jotka lännenpuolelta hiiviskelivät\nleirimme ympärillä. Näin ne useita kertoja valoisamman taivaanrannan\npuolelta -- mutta ne eivät tulleet kovin lähelle. Preeriasusihan\nyleensä onkin viekas ja pelkurimainen peto.\n\n-- Oletteko ihan varma, että ne olivat susia? Näittekö koko elävän --\nsuipon pään -- tuuhean hännän?\n\n-- En oikein selvästi. Minusta näytti niinkuin ne kääntyisivät tänne\nmeihin päin, sillä ruumiin rajaviivat olivat pyöreät.\n\nJohtaja pudisti päätään arveluttavasti.\n\n-- Bob -- hän kuiskasi -- pelkään, että vielä ennen aamunkoittoa käy\narolla aika hilske. Olette ehkä oikeassa, että ne ovat susia, vaan\neivät harmaita preeriasusia, vaan pawneeloupeja tai sitäkin pahempia,\nvuoristojen hyeenoja, verenhimoisia mustajalkoja! -- Mutta samapa se,\neivät he meitä kuitenkaan odottamatta herätä eikä ruohikkoa tässä punaa\nainoastaan meidän veremme. Tarkastakaa pyssyjänne, miehet -- hän lisäsi\nhiljemmin -- ja sitten viedään hevoset ja muulit vaunulinnamme\nsisäpuolelle. Jollei vihollisia ole kovin paljoa ja heidän mielestänsä\nlienemme turvan takana, niin ehkäpä he eivät hyökkääkkään. Kyllä minä\nne pelkuriheittiöt tunnen -- jollei vain ole kylliksi saaliin toivoa ja\nvaara liiaksi heidän omia päänahkojaan uhannee, niin he mieluimmin\npysytteleivät ulompana niinkuin susi vainutessaan rautaa pyydyksessä.\nTurmio heille!\n\nJohtajan määräyksestä siirrettiin muulit ja hevoset vaunujen\nsisäpuolelle. Olettaen vihollisen todellakin heitä piirittävän,\nmäärättiin joka miehelle varma paikkansa, johon he pyssy kainalossa\nlaskeutuivat nukkumaan ollakseen tarpeen vaatiessa paikalla valmiita.\nHetkisen kuluttua ilmoitti jo nukkuvain säännöllinen hengittäminen,\njota vain silloin tällöin eläinten kavion kuoputus keskeytti, miten\nvähän vaaroihin tottuneet kulkijat välittivät verivihollistensa\nläheisyydestä, ja miten he jo olivat tottuneet ajattelemaankin, että\npyssyn laukaus ja intiaanien kimakka sotahuuto minä hetkenä hyvänsä\nheidät yhtäkkiä herättää.\n\nHopkins tiesi paremmin kuin toiset, mikä heillä oli odotettavissa, jos\nhe antaisivat kavalain vihollistensa heidät viekkaasti voittaa.\nViettäen lapsuutensa lännen vakoilijain keskuudessa, oli hän tarkoin\nperehtynyt intiaanien sotatemppuihin. Murhaten ja ryöstäen oli joukko\nsiouxeja kulkenut hänen kotiseutunsa läpi ja karkoittanut hänetkin\nvanhempainsa kodista. Silloin hän oli vannonut verisesti sen kostavansa\npunaihoisille. Miten hän valansa piti, osottaa se kauhu, jonka hän,\n\"verikäsi\" -- joksi intiaanit häntä nimittivät -- oli herättänyt aron\nkesyttömissä pojissa, varsinkin kun he, huolimatta monista, tarkoin\nmietityistä hyökkäyksistään, eivät milloinkaan voittaneet häntä.\nSiitäpä syystä häntä pidettiinkin erinomaisena noitana.\n\nHopkins oli varma, että vihollinen, jos se kerran likettyellä oli, oli\nlähettänyt vakoilijoita leiriä tarkastamaan, vaan ei kuitenkaan ennen\npäivän kajoa uskaltaisi hyökätä. Hän meni rauhallisesti vahtipaikalleen\nja heittihe pitkäkseen ruohikkoon niinkuin edellisetkin vartijat.\nMuutamia minuuttia hän vain odotti ja hiipi sitten kuin kissa\nkohottamatta ruumistaan tuumankaan vertaa yön vienossa tuulessa\naaltoilevasta ruohikosta, hiipi länteen päin noin parinkymmenen askelen\npäässä olevalle kynnäälle, josta hän paikalla saattoi huomata, mitä\nerikoista arolla tapahtui.\n\nAava, aukea aro oli äänetön kuin hauta. Silloin tällöin ulvahti vain\nyksinäinen susi, joka hirveä ajaessa oli eksynyt toisista ja tuntui\nkuulostavan vastausta valituksiinsa. Höröllä korvin kuunteli Hopkins\ntuttua ääntä, etteihän se vain ollutkin hyökkäysmerkki.\n\nPunaihoiset olivatkin paljoa lähempänä kuin peninkulmain päässä ulvova\nsusi. Sen hän pian älysi. Sillä samassa sukeltautui pää ruohikosta\ntuskin viidentoista askelen päässä hänestä ja tähysteli varovaisesti\nja tarkkaan sitä paikkaa, johon hän ensin oli laskeutunut. Mutta se\nkesti vain silmänräpäyksen -- ennenkun Hopkins oli ennättänyt päättää,\nmitä tehdä, katosi se taas ja kiusallinen hiljaisuus vallitsi avaralla\nlakeudella.\n\nTuskallisen kiihtyneenä odotti johtaja, jonka epäluulo siis oli\ntoteutunut, pienintäkin liikettä ampuakseen varoituslaukauksen.\nTyöläästi kului aika. Viimeinkin nousi aamutähti itäiseltä taivaalta ja\nhän odotti kohtalon ratkaisua. Pyssy kädessä hän levollisena odotti\nvihollisen ilmestymistä. Ei kestänytkään kaukaa, kun vakoilijan pää\ntoistamiseen ilmausi ihan samasta paikasta kuin ensi kerrallakin,\nikäänkuin hän ei olisi siitä minnekkään hievahtanut. Tuskin Hopkins\nennätti nähdä intiaanin päälaen, kun hänen varman pyssynsä laukaus\nkatkaisi hiljaisuuden, ja väijyvä vihollinen ääntä päästämättä kellahti\npitkään ruohikkoon. Kuin taikaiskusta ilmestyi hilskettä ja vilinää\nkoko aavikolla, joka suunnalta kajahteli intiaanien kimeä sotahuuto\naivan kuin manalaiset olisivat väkensä taisteluun lähettäneet, joka\nsuunnalta vilahteli punaisia, liekehtiviä tulia, pyssyt paukkuivat,\ntanner tömisi ja tummat, surmaa uhkaavat olennot kiitelivät yli\nlakeuden kuin koston kamalat henget. Keskellä oli Hopkins. Iskien\npyssynperällä lähimpänä ryntäävän intiaanin maahan, hän notkeana\nharppaili toveriensa luo.\n\nSanta-Fén kauppiaat eivät muuten ollenkaan hämmästyneet vihollisen\nyhtäkkistä hyökkäystä, sillä jokainen oli määräpaikallaan. Säästäen\nvain sitä puolta, jossa tiesivät johtajan olevan, kumahti laukaus\ntoisensa perästä heidän oivallisista pyssyistään, ja monen\nkirjavasulkaisen ja maalilla koristetun sotilaan sotahuuto muuttui\nkuolemankorinaksi hänen hypähtäessään tomahawkia heiluttaen -- siellä\nhän virui ruumiina ruohikossa, jota sydänverellään punasi. [Tomahawk\n(lue tomahook) Pohjois-Ameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen\nsotatappara.] Ainoastaan kymmenen hurjistunutta metsäläistä tunkihe\nvaunuihin asti, Etumaisinta kohti kohotti Bob surmaavan tuliluikkunsa\nja luoti musersi hänen otsansa. Samassa hyppäsi Hopkins aisan yli\nvaunulinnoitukseen. Valkoisten puukot ja pyssynperät vastaanottivat\nhyökkääviä intiaania. Kuolevain ja haavoitettujen valituksia ja\npunaihoisten hurjaa, korvia särkevää sotakirkunaa kuului sekaisin.\nHetkisen taistelivat molemmat puolueet vihan vimmassa, hevoset ja\nmuulit potkivat villiytyneinä ja kamala mellakka siitä yhä yltyi.\n\nHopkins raivosi pyssyineen hyökkääjien keskellä. Hän oli juuri pyssynsä\nperällä hurjasti iskenyt joukkueen johtaja -- \"Iltistä\", sillä se oli\njuuri hän, joka sotureineen oli hyökännyt karavaanin kimppuun -- ja,\ntempaisten tomahawkin kaatuneen kädestä hän kääntyi solakkaan\nintiaaniin, jolla jo oli puukko valmiina kuolemaniskuun, kun intiaani\nvilkaisi edessään seisovaan valkoiseen mieheen ja kauhistuneena\nperäytyi. \"Verikäsi\", ärjäsi hän vapisten, sillä hän oli tuntenut\nkansansa verivihollisen, ja kaatui samassa pää halki valkoisen miehen\nkoston uhrina.\n\nKuin taikaisku huumasi pelätty nimi aavikon kesyttömät asukkaat --\npelästyneinä he tähystelivät ympärilleen ja pakenivat hurjina sitä\nkättä, jonka he luulivat voimakkainta voimakkaammaksi ja väkevintä\nväkevämmäksi. Yhtä nopeasti ja yhtäkkiä kuin he olivat tulleet, he\nhävisivätkin ja kohta ainoastaan haavoitettujen vaikeroiminen katkaisi\nkammoksuttavan hiljaisuuden.\n\nValkoihoiset eivät kuitenkaan luottaneet intiaanien pakoon, ja nouseva\naamuaurinko valaisi heidän pyssynpiippujaan, ikäänkuin he vieläkin\nodottaisivat kamalan vihollisen hyökkäystä. Mutta siitä ei näkynyt\njälkeäkään.\n\nAutio ja äänetön oli aavikko heräävän auringon valossa. Ja ainoastaan\nvaunulinnoituksen ympärillä osotti tallattu, verinen ruoho, että rajut\nkiihkot olivat siinä raivonneet, viha ja tappelu riehuneet.\n\nPunaihoiset olivat mukanansa vieneet kuolleensa ja haavoitettunsa;\nvaruksessa oli vain kaksi Hopkinsin voittamaa intiaania. Hän muisti\nkostonsa uhrit. Otettuansa päänahkan toiselta ja sidottuaan sen,\nverisen voitonmerkkinsä, luotisäiliöönsä tarttui hän nuoren päällikön\ntukkaan, jonka tottuneesti pyöräytti vasemman kätensä etu- ja\nkeskisormensa ympäri. Mutta silloin avasi kuolleeksi luultu yhtäkkiä\nsuuret, tummat silmänsä ja tuijotti häneen hurjasti. Hopkins arveli\npaikalla pistää hänet kuolijaaksi ja puukko jo kohosi kädessä; mutta\nyhtäkkiä hän muutti mielensä, pisti aseen tuppeen, tarttui \"lltiksen\"\nkäsivarsiin ja vastustamatta sitoi häneltä kädet selän taakse. Vasta\nvähitellen päällikkö tointui. Älytessään asemansa hän kohottihe ja\nkatseli vangitsijoitaan ylpeästi ja halveksien, voitonriemuissaan tuon\ntuostaankin vilkaisten vyöhönsä.\n\n-- Kenenkä päänahka sinulla on vyössäsi, lurjus? huusi Bob niehentyen\nlähemmäksi intiaania ja tutkivasti häntä tähystellen. -- Missä on Tom\n-- hä, missä Tom on?\n\nHopkins niinkuin kaikki muutkin hypähti säikähtäen seisalleen ja\nkatseli ympärilleen. Neljä vaarallisesti haavoitettua virui muutaman\nvaunun vieressä -- mutta Tom ei ollut siellä. Pahaa aavistaen riensi\njohtaja kadonneen yölliselle vahtipaikalle. Hänen pelkonsa oli\nkauhealla tavalla toteutunut. Verissään makasi siinä ystävä,\nsilminnähtävästi tomahawkin lävistämänä ja sitten päänahka\nirroitettuna. Hammasta purren hyppäsi Hopkins vankinsa luo. Ja\nnähdessään hänen voitonriemuisen katseensa pääsi rajattoman vihan\nhuudahdus hänen huuliltaan -- mutta vielä sittenkin hän jaksoi\nhillittäytyä, Hiljaa, tuskin kuuluvasti hän virkkoi tovereilleen:\n\n-- Tulkaa -- lähdetään!\n\n-- Entä mitä tehdään tuolle pöyhkeilevälle heittiölle, jonka vyössä\nriippuu paraan ystävämme päänahka? kysyi vanha Bob, vihasta väristen.\n-- Mikä teille pisti päähän säästäessänne punaihoista, joka ansaitsisi\nkymmenkertaisen kuoleman, kun muuten olette valmis surmaamaan kaikki,\nmikä vain on intiaanin nimellistä? Miksi menettelette tässä kuin\nautuutenne siitä riippuisi?\n\n-- Hän saa kymmenkertaisen kuoleman, kuten toivotte, Bob! vastasi\nHopkins käheästi nauraen. -- Vaan ei meidän kädestä! Me viemme hänet\nmukanamme siirtoloihin.\n\n-- Siirtoloihinko? Ettäkö hänet siellä pannaan vankeuteen, tutkitaan ja\npäästetään vapauteen varoitukset saatuaan? Enpä toden totta, Hopkins,\nteitä enää tunne!\n\n-- Kuulkaa, mies! sanoi johtaja ja ilkeä ilme levisi hänen kasvoilleen.\n-- Te tiedätte minun vannoneen ikuista sotaa punanahkoja vastaan ja te\ntiedätte syyn, miksi sen olen tehnyt. Mutta mitä minua hyödyttää\nsurmata hänet ja ripustaa hänen päänahkansa majani seinälle entisten\nkuudenkymmenviiden lisäksi? Eihän se ole kuin yksi enemmän. Satojen\npitää kaatua, tuhansienkin, ennenkun kostoni on täytetty! Jos hänen\nkauttansa voin koko rodun hävittää, silloin, Bob, te näette, että minä\nhänet riemuiten uhraan isä- ja äiti-poloiseni muistolle -- hän on se\nvälikappale, jonka kautta minä pyrin päämaalini saavuttamaan.\n\n-- Niinkö? sanoi Bob, jolle alkoi selvitä johtajan tarkoitus. --\nPitääkö hänen kulettaa rokko sukuansa hävittämään?\n\n-- Oikein arvasitte! Niin pian kun häneen tuhoava tauti on tarttunut,\nsaakoon hän aseensa takaisin, nouskoon nopeimman hevoseni selkään --\nolkoon vapaa! Kostotar sitten hänen askeleensa ohjatkoon ja hänen\npolkunsa suojelkoon, että hän pian heimonsa luokse ennättää! ja kun\nsuunnitelmani onnistuu, kun heidän keskuudessaan myrkky leviää ja rutto\nriehuu, jälettömiin hävittäen perheitä, kyliä, koko heimoja, silloin,\nBob, minä vasta voin sanoa täyttäneen valani, velkani suorittaneeni!\n\nTarkkaavasti nuori päällikkö kuunteli vihollistensa puhetta, mutta kun\nhän ei ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä, jäi häneltä puhe\nkäsittämättä. Nähdessään valkoihoisten hommautuvan matkaa jatkamaan hän\nluuli heidän kulettavan hänet asuinpaikoilleen ja siellä intiaanien\ntavalla polttavan hänet paaluun sidottuna. Lujasti päättäen kuolla kuin\nmies, hän lauleli vain pilkka- ja sotalaulujaan, kun häntä vaunuihin\nnostettiin, ja luetteli niitä valkoihoisia vihollisia, jotka hänen\nisänsä oli surmannut, ja joiden päänahkat riippuivat isän majassa.\n\nSillaikana Sanla-Fén kauppiaat hautasivat kaatuneen toverinsa ruumiin,\nvaljastivat muulit ja peittelivät huolellisesti haavoittuneet vaunuihin\nlaitetuille vuoteille, hoitaen heitä hellästi kaiken matkaa. Hopkinsin\ntäytyi taas asettua retken johtajaksi ja vangitsemansa intiaanin hän\nuskoi vanhan Bobin hoitoon.\n\nKaravaani lähti liikkeelle ja saapui muutamissa päivissä\nMissouri-nimisen valtion rajoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmen kuukauden kuluttua palasivat intiaani-nuorukaiset\nsotaretkeltään. Se oli onnistunut; sillä vaikka he ensi hyökkäyksessä\nmenettivätkin päällikkönsä ja muutamia tovereitaan, vei heidät heti sen\njälkeen onnellinen sattumus espanjalaisseurueen jälille, joka kuletti\nsuurta muulilaumaa Yhdysvaltoihin. Päiväkausia he kulkivat heidän\njälestään entisten tappioidensa opettamina ja joka yö he hiiviskelivät\nheidän leirinuotionsa ympärillä, kunnes meksikolaiset muutamana kostean\nkylmänä, sateisena yönä nukkuivat vartijoitta. Varomattomuutensa he\nsaivat hengellään maksaa. Surmaamiensa espanjalaisten päänahkain\nkoristamina ja muulikarjaa edellänsä ajaen, he ilomielin ja laulaen\nvoitto- ja sotalaulujaan lähenivät ystäväinsä asumuksia.\n\nMutta kuolinvirret ja haikeat valitukset kaikuivat heitä vastaan\nkotoisista majoista. Hautaamattomina viruivat ruumiit Mariavirran\nrannalla, saastuttaen ilmaa. Järjestystä ei ollut nimeksikään. Rokko\nraivosi esteettömästi aavikon punaihoisten keskuudessa. Vaivoin saivat\nnuorukaiset selville, miten kaikki oli tapahtunut. Monta viikkoa sitten\noli heidän päällikkönsä, Iltis, vaahtoisen ratsun selässä nelistänyt\nkotiin, tuskin siksikään voimissaan, että satulassa kesti. Hänen\njäsenensä värisivät, ja veri virtasi kuumeisesti hänen suonissaan. Ei\nyksikään loitsijoista eli heidän lääkäreistään tiennyt, mikä häntä\nvaivasi; häjy henki oli hänen päälleen puhaltanut -- niin he arvelivat\n-- ja sen hengitys polttanut hänen ihonsa. Iltis kuoli kolmen tunnin\npäästä omaistensa luo palattua ja ne, jotka hänet hautasivat,\nsairastuivat paikalla. Sitä jatkui seuraavina päivinä, niin että\nintiaaniraukat jo luulivat suuren hengen heihin suuttuneen siitä, että\nhe kuolleensa maahan hautasivat. Siitä lähtien he jättivät ruumiit\nhautaamatta, saastuttivat siten ilman ja saivat aikaan ruton, joka\nuhkasi hävittää koko suvun. Lisäksi he vielä ihan järettömällä tavalla\nhoitivat sairaitaan: pitivät heitä ensin kuumassa löylyssä ja paikalla\nsen jälkeen pistivät haaleassa jokivedessä. Jälelle jääneet olivat\nvihdoin kauhusta järkensä menettää. He pakenivat Kalliovuorten synkkiin\nrotkoihin ja jättivät omaisensa kotkain ja susien saaliiksi.\n\nVuosikauteen ei yksikään intiaani uskaltanut jalkaansa astua häjyjen\nhenkien rankaisemaan paikkaan. Mutta kun lumi seuraavana kevännä suli,\nja ruoho ja moniväriset sievät metsäkukat kohottivat päätään\nvaalenneiden luiden ja lyhistyneiden majain välistä, kohosi eräänä\niltana entisen asumuskunnan keskeltä kirkas, liekehtivä tuli ja sen\ntuulessa hulmuehtiva valo oudosti valaisi ympäröivää tasankoa.\nYksinäinen valkea metsästäjä loikoi tulen vieressä, tuijottaen\nmietteissään hiiltyviin kekäleihin. Vasta sitten hän vakavista\najatuksistaan heräsi, kun tuli jo alkoi häntä polttaa. Paalun toisensa\nperästä hän kiskaisi vieressään olevasta wigwamista ja viskasi tulen\nsyötiksi. Unta ei tullut miehen silmiin. --\n\nKun aurinko seuraavana aamuna tulipunaisena kohosi puiden latvain\ntaitse, hän nousi, katsoi kauvan ja katsoi tutkivasti ympärilleen\nikäänkuin olisi mielellään laskenut tannerta peittävät mahdottomat\nluukasat. Väristen hän kääri tiukempaan ympärilleen vaippansa, jota hän\nintiaanien tapaan kantoi vyöllään, nosti pyssyn olalleen ja lähti\näänetönnä itään päin. -- Se oli \"verikäsi\".\n\nOliko valkea mies menetellyt jalosti ja oikein?\n\n\n\n\nSillinpyynnistä.\n\n\n-- Kuulehan Doggerbank, -- sanoi muuan merimies istuessaan kumollaan\nolevalla veneellä ja puhellen kaksitoistavuotiaan poikansa kanssa, joka\ntarkkaavasti kuunteli joka sanaa, -- nyt minä kerron sinulle, mistä\nsinä olet nimesi saanut. Mahdat sitä mielelläsikin kuunnella, kunhan\ntiedät, että se oli minun ensimmäinen ja viimeinen retkeni\ndogger-nimisellä kalastaja-aluksella. [Doggerbank (Koirasärkkä) on\nnimeltään Pohjanmeressä oleva hiekkasärkkä Yorkshiren ja Jyllannin\nvälillä. Dogger on myöskin suurten hollantilaisten kalastajaveneiden\nnimi, jotka kulkevat sitä väliä.]\n\nMinä olen Yarmouthista niinkuin isäni ja isoisänikin. Hädin tuskin olin\nseitsenvuotias -- se oli keväällä 1773 -- kun muutamana päivänä isäni\ntuli minun luokseni ja sanoi: \"James, sinun pitää nyt lähteä mukaan\nkalanpyyntiin!\" Siitä on viisiviidettä vuotta, mutta vielä nytkin\nmuistan, miten sydämmeni läpätti. Kaikki ihmiset olivat saaneet jalat\nalleen ja puuhasivat rannassa alusten ympärillä. Mikä siinä verkkoja\nkorjasi, mikä valmisti tynnyriä, mikä suolasäkkejä aluksiin hilasi.\nMinusta tuntui kuin isäni sanat olisivat yhtäkkiä tehneet minusta\naikamiehen ja minäkin pakkelehdin joka paikkaan. Milloin pinkasin\nkattilain viereen, joissa tammenkuorta keitettiin, milloin olin\nauttavinani verkkojen paikkuussa, jotka sitten kastettiin paksussa\nruskeassa nesteessä, että vahvuisivat -- niin, minä kipelehdin joka\npaikassa, ja vaikka minua välistä poiskin sysäistiin ja kerran\njalalleni polaistiin, että kotvan varpaita vihavoi, en siitä\nviisastunut. Kun kaikki viho viimein olivat valmiit ja jokainen\npaikallaan, työnnettiin alukset vesille ilohuutojen raikuessa.\n\nYhtymäpaikkana oli, kuten tavallisestikin, Fairsaari Shetlannin ja\nOrkneysaarten välissä ja meidän sillialus joka oli muita\nnopeakulkuisempi, oli heti edellä kaikista muista. [Sillialus\nrakennetaan erityisesti sillinpyyntiä varten; sen peräosa on leveä ja\non siinä suuri masto, jossa on kolme purjetta, ja lisäksi pienempi\nmasto.] Kun isäni, joka hyvin tarkasti tunsi ne matkat, illemmalla\nmeille selitti, että olimme purjehtineet liiaksi itään päin ja olimme\nviisitoista syltä Doggerbankin, hiekkasärkän, yläpuolella, olin\nnäkevinäni etäällä pitkän pituisen valojuovan väräjävän ja hieroin\nsilmiäni. Alussa oli meri ihan musta, mutta yhtäkkiä aallot välkkyivät.\n\n\"Silliä!\" huusi perämies ja useat muut yhtyivät.\n\nMinä olin ihan haltijoissani. Ajattelematta hituistakaan valaa, jonka\njokainen kalastaja lähtiessään vannoo, ettei näet vedä merestä yhtään\nainoata kalaa ennen juhannusta, valtasi minut aivan kokonaan ajatus\nsaada sen vuoden ensimmäinen silli. Oli tosin kesäkuun 24 päivä, vaan\nkeskiyöhön oli vielä aikaa -- eikä kellekkään juohtunut mieleenkään\nlaskea verkkoja veteen. Edessämme uiva taaja parvi näytti kuitenkin\nestävän etenemisemme. Useimmat veneemme miehet olivat töissään, toiset\nnäytti eloisa, pohjaton meri ihan lumonneen, sillä veden tummalla\npinnalla välähteli kirkkaita silmiä ja loistavia suomuksia. Kukaan ei\nälynnyt minua. Huomaamatta minä hiivin aluksen keulapuolelle ja pistin\nkalavirtaan äitini antaman päähineen, jonka olin sitonut keppiin. Kun\nsitä vedin ylös, oli se ihmeesti raskas, niin että minulla oli henki\nsalpautua. Juoksin lyhtyjen luo ja näin saaliini joukossa tavattoman\nsuuren, alta hopeanharmaan, päältä vihreän sillin, joita hollantilaiset\nnimittävät vihreiksi silleiksi (groeae Harings) ja joiden kutuaikanaan\nkesäkuussa sanotaan parantavan kaikki taudit. [Niin tietää tarina.\nKesäkuussa saatu silli on muuten maukkaampi, suurempi ja lihavampi kuin\nheinäkuun silli.] Kun minä vielä saalistani ihailin ja ihmettelin,\nryntäsi toinen laivamies luokseni vihan vimmassa.\n\n\"Riiviö\", karjasi hän, \"siinä se nyt on koko kalastuksemme! Sinä olet\nottanut sillien kuninkaan!\"\n\nIsäni tempasi lakin kädestäni ja viskasi sen mereen kaloineen\npäivineen.\n\n\"Siitä se apu lekahtaa\", valitti venemies päätään pudistellen. \"Kun\nsilli vain vedestä nostetaan, on se kuollut. Eikä se tuokaan voi\nkohtaloaan välttää. Ei se nyt enää ensi kevännä johda meidän luoksemme\ntoveriparveaan. Totta totisesti ei tyhjää tynnyriä maksa tämänpäiväinen\nkalastuksemme!\"\n\nSiitä hetkestä miehistö kohteli minua pahasti. Mutta sinä vuonna\nsaatiinkin silliä erinomaisen paljo, enemmän kuin miesmuistiin. Meidän\nverkot ne vain repeilivät niin pian kun ne mereen heitettiin. Kaikki\nolivat minulle niin vihoissaan, että isäni töin tuskin voi minua\nsuojella. Entäpä kun vielä kotonakin katsottiin minuun kierosti. --\nSitä en enää jaksanut kestää ja muutamana päivänä minä jätin lapsuuden\nkotini etsiäkseni työtä muualta. Mistään en sitä saanut -- siksi oli jo\nminun sillinpyyntini levinnyt naapuristoon. Olin joutua epätoivoon --\nja seuraavana vuonna minä olin laivapoikana muutamassa kaapparissa!\n[Kaappari on laiva, jonka isänmaan ystävät sota-aikana varustavat\nvihollisen laivoja ryöstämään (kaappaamaan). Mutta jos laivalla ei ole\nmeripäällikkökunnan suostumusta, pidetään kaappaamista merirosvoutena.]\n\nKoko merelläoloaikani olen kaihoten kaivannut kotoisten kalastajain\naluksia, alati surumielin ajatellut kantta, jossa kalain suomukset\nkauniisti välkkyvät auringonvalossa, vaimojen ilonkyyneleitä miesten\npalatessa sillinpyynnistä, lasten riemua, kun he jo kaukaa näkevät\naluksien tulevan, jotka mukanansa tuovat rikkautta ja ylellisyyttä...\n\n-- Entäpäs kun saalis milloin on huono? kysäsi kiihkeästi tarkkaavainen\npoika.\n\n-- Joutavia. Onko meri milloinkaan ahne? vastasi isä äreänlaisesti. --\nOvatko pohjoisten jäiden alla syntyneet parvet milloinkaan jääneet\ntulematta? Jollei olisi kalastajia ja haikaloja, täyttäisivät sillit\nmeren ja Itämeri kuivuisi. Sillien sotajoukon täytyy muuttaa\nmarssijärjestystään ja pitentää osastojaan päästäkseen Grönlannin ja\nNorjan välisestä salmesta, joka on seitsemänkymmenen peninkulman\nlevyinen! Jumala antoi kalat niinkuin veden, niinkuin viljan, niinkuin\nvalon ja ilman mittaamatta ja laskematta kaikille ihmisille!\n\nMinä olen paljon kokenut elämäni varrella, ajanut ihmisiä takaa ja\nheitä ryöstänyt -- lopetti merimies kertomuksensa -- mutta kun minulle\nsyntyi poika, päätin minä, ettei hänestä tule kaappaajaa niinkuin\nisänsä on ollut. Hän ei saa ryöstää eikä hävittää, jos kohtakin\nsota-aikana ja maansa vihollista vastaan taistellessa -- kalastaja\nhänestä tulee niinkuin isoisäkin oli ja iloa, reippautta ja\ntyytyväisyyttä hän retkiltään tuo tuomisiksi kotiin! Sen tähden minä\nannoin sinulle nimen Doggerbank. Minä luovuin raa'asta toimestani,\njohon olin antautunut, ja palasin rauhaisaan kotisopukkaani, tosin\nrikkaana sotaisesta kunniasta, mutta olenhan sittenkin vain ryöstäjä,\njoka surmasi vihollisen saadakseen hänet käsiinsä.\n\nSinä, poikani, ensi kerran avustat verkkoa mereen samalla\nhiekkasärkällä, jossa minäkin niin ilomielin olin mukana ensimmäisellä\nsillinpyyntiretkelläni ja kovaksi onneksi vangitsin sillien kuninkaan.\nSinne sinä lähdet huomenna setäsi aluksessa, mutta paina mieleesi,\nettei onkea eikä verkkoa saa mereen heittää ennen juhannusta.\n\n\n\n"]