[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuB-ofhdnBJ_sLkNZjpApAQxyOe-Ky5ECi7bMZ8BC_4A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2109,"Isien tie","Kailas, Uuno",1901,1933,"2109-kailas-uuno-isien-tie","2109__Kailas_Uuno__Isien_tie","Kokoelma isänmaallisia runoja","romaani",[],[],"fi",1941,null,4106,23884,false,52736,[23],"Finland -- History -- Civil War, 1918 -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Isien teillä\" by Olli Solkio is a historical novel written in the early 20th century. The story revolves around a group of schoolboys during a tumultuous time of political upheaval and war, as they navigate their identity and patriotism amid the backdrop of a nation in conflict. The main characters, including Arvo Partio and Poke, showcase the challenges and camaraderie of youth transitioning into adulthood during the struggle for freedom.  The opening of the novel sets the stage in a Finnish school where the boys are inspired by the ideals of freedom and patriotism. They form a secret club called \"Vapauden veljet\" (Brothers of Freedom), dedicated to protecting their homeland from enemy influences. As the political atmosphere heightens with reports of revolution and conflict, Arvo and his friends experience the weight of impending war, making personal commitments to stand for their beliefs. Tension builds as they grapple with the fear and responsibility of joining in the fight for their country's future, illustrating the internal and external struggles that will define their characters as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],217,"Postuumisti julkaistu kokoelma sisältää isänmaallisia runoja, joissa käsitellään Suomen historiaa, vapautta ja itsenäisyyttä. Tekstit painottavat kiintymystä kotimaahan, velvollisuudentuntoa sekä kansallista yhtenäisyyttä ja menneiden sukupolvien perintöä. Runot tarkastelevat kansakunnan kohtaloita ja yhteistä arvopohjaa sota-ajan hengessä.","Uuno Kailaan 'Isien tie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2108.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ISIEN TIE\n\nKokoelma isänmaallisia runoja\n\n\nKirj.\n\nUUNO KAILAS\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1941.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAika.\nRukous.\nIsien tie.\nExcelsior!\nVihamies.\nTulen läpi.\nVeljesliitto.\nValo ja ihminen.\nVainajain kevätnäky.\nLaakeriseppel.\nVoittajat.\nSynnyinseutu.\nNälkävuoden joulu.\nPetsamon laulu.\nKylmän kevään maa.\nJoulukirkkoon.\nSäkeitä isänmaalle.\nKunniapaikka.\nCeterum censeo.\nHajaannus.\nIsänmaan lipulle.\nRajalla.\nTermopylain laulu.\nSuomalainen rukous.\n\n\n\n\nAIKA\n\n\n    Suokoon henki, joka loi ja luo,\n    joit' on ymmärrys ja aavistelu,\n    jonka silmä syvyyksistä juo,\n    jonk' ei korvaa petä päivän melu,\n    että runon lento noudattais,\n    aika, siivenlyöntiesi teitä,\n    suuni oikein sanotuksi sais,\n    kuinka uhkaat, kuinka kutsut meitä!\n\n    Julma kasvoillas on ankaruus.\n    Vasta raastoi kansain maksaa sota.\n    Nyt jo ihmissuvun sieluun uus\n    tutkain syöpyy, ahdistuksen ota;\n    kohoo, kansakunnat erottain,\n    sairaan epäluulon, pelon muuri.\n    Lienet unohtama jumalain,\n    vuosisata, pahuudessa suuri!\n\n    Tosin silmät laupiaammat loit,\n    kaksikasvo-jumalatar ajan,\n    tähän maahan. Joskin verta joit,\n    sinussa me näimme vapahtajan.\n    Ihanasti lensit yli maan\n    siivin hulmuvin kuin pohjanpalo.\n    Vuosisatain kaipuun täytit -- vaan\n    missä on nyt kasvojesi valo?\n\n    Huuhkaks muuttuin lennät, levität\n    mustat siipes taivaanrantaa vasten.\n    Varjot pitenevät, peittävät\n    vielä viatonta päätä lasten.\n    Miss' on miehet kuolleet pystypäin,\n    hiipii luihun veljesvihan syöpä.\n    Kuss' on suku käynyt kylväjäin,\n    raekuuro kulkee, oraat lyöpä.\n\n    Varjot pitenevät. Haparoi\n    niinkuin silmät sidottuina kansa.\n    Itsehävitykseen syöstä voi\n    raskas veri huumauksessansa.\n    Joukot sokaistuvat, seuraten\n    sokeintansa, kansan hajoittajaa.\n    Väärään ylvästelyyn tottuen\n    emme tunne voimiemme rajaa.\n\n    Malttamaton tahto, jota ei\n    kansan olemuksen taju ohjaa,\n    on kuin siemen, jonka tuuli vei\n    harhailemaan vailla kasvupohjaa.\n    Miss' on todelliset johtajat?\n    Pyyteet hallitsevat satraappeineen.\n    Liki muurejamme koikkuvat\n    korpit, haaskalinnut, toivoss' eineen.\n\n    Liian usein täällä selviää:\n    kell' on pää ja maltti, vaill' on -- selkää,\n    kenen selkä kestää, sen ei pää.\n    Toinen toista kadehtii ja pelkää.\n    Kallist' elonvoimaa haaskaantuu\n    pieneen kiistaan sokeain ja rampain.\n    -- Kuinka saattaisikaan nuori puu\n    nyt jo seistä lailla juurevampain!\n\n    Vielä heikko, valmis horjumaan --\n    ehkä laajalatva honka kerran!\n    Voiman tasapainoon saavutaan\n    vitkaan. Varro aikakauden verran!\n    Juonut kohtalosi talviöin\n    maast' et mahlaa, voimaa auringosta,\n    vartuit laihoin vuosiympyröin,\n    -- sitä janoisempi latva nosta!\n\n    Kunhan itsestäsi luovu et,\n    valo, ilma tulee elämäksi.\n    Ylläs seestyy, jos sen ansaitset,\n    tahi pilveilee, käy hämäräksi.\n    Ehkä jälkeen vuosisatojen\n    kasvaa ilmi olentosi parhain.\n    Mutta lahon jos sait ytimen,\n    kirves pannaan juurellesi varhain.\n\n         *     *     *\n\n    Aika uhkaa, kutsuu, ystävät.\n    Pelto vartoo, menkää rohkeasti.\n    Sanani jos heikot, hämärät\n    samoisivat sydämiinne asti,\n    soisin niiden soivan siellä: Te\n    siroittukaa, tulkaa siemeneksi.\n    Kansanne on köyhä. Tehkää se\n    rikkaaksi ja inhimilliseksi.\n\n    Silmämme jos multaan tuijottaa,\n    tomu silloin pian tahraa meidät.\n    Hyvin kyllä maahan juurtukaa,\n    jotta omakseen se tuntis teidät,\n    mutta nouskaa korkeutta päin\n    läheisen ja pienen hyödyn yli.\n    Ravitseva, yhdistävä näin\n    teit' on luovan hengen suuri syli.\n\n    Taju, taito, kuri johdattaa\n    saakoon teidät kilvoitukseen hyvään.\n    Kansaa kasvattaen kasvakaa\n    voimaan miehuulliseen, tyyneen, syvään.\n    Tuomioissa lahjomattomat,\n    hiljaiset ja lujat olkaa työssä.\n    Niin saa kansa kerran johtajat,\n    joiden käsi näyttää tietä yössä.\n\n    Aika uhkaa, kutsuu, ystävät.\n    Pelto vartoo, menkää rohkeasti.\n    Sanani jos heikot, hämärät\n    samoisivat sydämiinne asti,\n    soisin niiden soivan siellä: Te\n    siroittukaa, tulkaa siemeneksi.\n    Kansanne on heikko. Tehkää se\n    vahvaksi ja inhimilliseksi.\n\n                        1932.\n\n\n\n\nRUKOUS\n\n\n    He seisoivat taistelurivein,\n    isät, musketti kädessään.\n    He lauloivat, että heillä\n    oli Jumala kilpenään.\n\n    Ja virren siipi kantoi\n    Jumalan taivaisiin.\n    Se virsi lujitti heidät,\n    se taistelu voitettiin.\n\n    Mekin seisomme tässä tänään\n    sotajoukkona, laulaen,\n    ja päittemme päällä yhä\n    on Jumala tuomiten.\n\n    Ja torvi saattaa soida\n    ja kutsua taisteluun\n    tämän kauniin maamme tähden\n    ja kaiken kalliin muun.\n\n    Oi kuulkaa Inkerissä\n    veljien itkevän!\n    Voi laulujen kansaa, maata\n    kynsissä ryöstäjän!\n\n    Ja omissa nurkissamme\n    käy märkähattu mies.\n    Sua alati keihäs uhkaa\n    rakas, rakas kotilies.\n\n    Me olimme unta nähneet,\n    miten majamme korkenee, --\n    nyt kuitenkin, myrskyn alla,\n    se perustus vapisee.\n\n    Me olimme luulleet, että\n    me olemme kansa, maa, --\n    taas kuitenkin veljestä veljeen\n    kuilu ratkeaa.\n\n    Me seisomme tässä tänään\n    kuin isämme, laulaen:\n    Ole vahvana kilpenämme,\n    Jumala taivasten!\n\n    Sillä torvi saattaa soida\n    piankin, kukaties.\n    Suo, että on kansamme silloin\n    niinkuin yksi mies!\n\n\n\n\nISIEN TIE\n\n\n    Sä tulet loitolt' aikain hämärästä\n    ylitse raskaan vuosituhannen\n    ja kerrot -- verijäljin kerrot: Tästä\n    on käyty kärsien ja taistellen.\n\n    Sodista tulet, Mustan surman yöstä\n    ja alta huovin rauta-anturan\n    kautt' Ison vihan, nälkäkuoleman\n    ja saloilt', uupumattomasta työstä.\n\n    Myös hohtaa vaivan taipaleiden takaa\n    koin juova kaunis: toivo, uskallus.\n    Tie, varrellasi vaipuneita makaa,\n    mut saavut määrääs, jok' on vapaus.\n    Jos kohta runsain veljes verin kylpein\n    sen saavutatkin, sankareiden tie,\n    niin totisesti voitoistamme lie\n    se sentään voitto ihanin ja ylpein.\n\n    Niin tulet loitolt' aikain hämärästä,\n    tie isäin uskollisten, -- meille näin\n    puhellen: Sinä, jonk' on vuoro tästä\n    kupeesi vyöttäin käydä eteenpäin,\n    ties rasti niinkuin isät tiensä ennen:\n    ain' ylemmäksi, määrään suurempaan,\n    tään että päivä päilyis pilvimaan\n    ja silmä lasten, polven kymmenennen!\n\n    Nää tulenpatsas, joka yksin johtaa\n    voi ahdistetut osaan luvattuun.\n    Saat voiman, voiton, jos se tielläs hohtaa\n    ja kutsuu taivallukseen, taisteluun.\n    Se rakkaus on isäin maahan tähän,\n    se hehku sydänten on palavain.\n    Vain kaiken antain, kaiken uskaltain\n    maan etsikoss' et anna liian vähän.\n\n                                1930.\n\n\n\n\nEXCELSIOR!\n\n\n    Oi ystäväni, veljet vuoriteillä,\n    te uneksijat tähti-unelmain,\n    nään, aavistan: on sydän altis teillä\n    ja kädet vahvat soihdunkantajain.\n    -- Nään, tiedän: kerran, kun on kaatuneet\n    tään heimon tietäjät ja maatuneet,\n    kun kansaa uhkaa sydämien kato\n    ja kaikki kaikessa on saalis, sato --\n    on silloin tarvis teitä, sydäntänne\n    ja uskoanne, mielen kuninkuutta.\n    Nään: heimon hengenkukka mahlaa uutta\n    on ammentava teidän hengestänne.\n\n    Ain' avarammiks nouskoot sydämenne,\n    niin ettei kerran pieniks löydettäis!\n    Oi, ettei kasvais kaihi silmillemme\n    ja sairas aika mieltä myrkyttäisi\n    -- Ken kutsuttihin määriin ylhempiin\n    ja töihin kirkkaampiin ja jylhempiin,\n    hän yli yksilönsä katseen luokoon,\n    ei paljon itselleen, vaan muille suokoon.\n    Ja vuodattaen työhön sydäntänsä\n    hän ylemmäksi nousten, itse nostain\n    ja suuren riemun suureen tuskaan ostain\n    niin käyköön alppitietä elämänsä.\n\n                                   1921.\n\n\n\n\nVIHAMIES\n\n\n    Kovin ollut on, kohtalo, kätesi kitsas,\n    kovin meitä on ruoskinut, vaino, sun vitsas;\n    ei maan tämän päällä sitä heimoa, ei,\n    kenen pellolta julmemmin viljat vei\n          vihamies!\n\n    Sama ollut on meill' osa orjuutettu\n    sukupolvesta toiseen. Mut koskaan kettu\n    näin näyttänyt ei sudenhampaitaan,\n    näin iskenyt ei toki milloinkaan\n          vihamies.\n\n    Koko Karjala julmasti lyötiin lamaan.\n    Nyt on heikko se kättänsä kohottamaan:\n    punas liioin jo hankia hurmeellaan.\n    Nyt tallaa sankarihautoja maan\n          vihamies.\n\n    Kotiseutujen polkuja konnat mataa.\n    Kotipirttimme tuhkahan lunta sataa. --\n    -- Mut, Karjalan Herra, on tahdostas\n    pian tunteva voittos ja kunnias\n          vihamies.\n\n    Ei Karjala kuole, ei vaivu se hautaan.\n    Pian armeija mieron on tarttuva rautaan.\n    Valan tehnyt se on käsi tähtiä päin:\n    ei lastenlapsia sorra näin\n          vihamies!\n\n                                  1923.\n\n\n\n\nTULEN LÄPI\n\n\n    Jää vanhat ja viisaat nukkumaan,\n    työ kutsuu nuoria meitä.\n    Ase kourahan kaikkein puhtaimpaan,\n    kun on käytävä kunnian teitä!\n\n    Ja me riennämme näin vihamiestämme päin\n    avuks kansalle näännytetylle,\n    kunis syttyvä on hymy auringon\n    polon Karjalan korpien ylle.\n\n    Ja jos heimon vuoks käsi herpois tää,\n    on meille se kohtalo ylväin:\n    voi kallihin viljan kypsyttää\n    vain kallista siementä kylväin.\n\n    Täm' on kunnian tie, tulen kautta se vie\n    avuks kansalle näännytetylle.\n    Pian syttyvä on hymy auringon\n    pyhän Karjalan korpien ylle.\n\n                                   1923.\n\n\n\n\nVELJESLIITTO\n\n\n    Jyrinpäivänä muinoin nous Viro, saksojen syömä,\n    avuks anoi meiltäkin miehiä miekkoineen.\n    Apu viivästyi. Sotapursi kun täältä sousi,\n    jo herposi heimoveljen käsi ja jousi.\n    Iest' orjan niin ain'aikaan nykyiseen,\n    polo kantaa sai Viro, sortajan maahan lyömä.\n\n    Yhä lauloivat sentään vanhat virret Viron:\n    \"Apu ahdistuksen Suomelta toivotaan.\"\n    Niin myös oli kirjoitettu kohtalon tähtiin.\n    Sadat tuskan vuodet myöhemmin tuokio nähtiin,\n    jona rientää voi veli veljeä auttamaan,\n    veli heikompi nääntynyt ei, nous alta kiron.\n\n    Ja luottaa rohkeni pirstotun heimon mieli,\n    ett' aukee aurinkoisena vastaisuus,\n    ett' iankaikkinen maissa on kansan kahden\n    ilonpäivän päilyntä rannoilla Suomenlahden,\n    ett' ugrilainen on syntyvä mahti uus,\n    jonk' uljuudesta on kertova maineen kieli.\n\n    Soi heimokannel: Totta on silta Suomen,\n    työn, hengen aarteista parhaansa antaa voi\n    nyt kansa toiselle, voittaen siitä itse.\n    Mut sillan aina on käytävä sydämitse.\n    Niin rakkaus säilyttää, mitä uhri loi,\n    ja päivää on tätä suurempi vielä huomen.\n\n    Tosin saattaa kohtalo iskeä säälimättä:\n    kuten kärsimyksen yöhön se ylensi koin,\n    niin myös voi pilviin peittää se aamun nuoren.\n    Viron, Suomen kansa, reunalla tulivuoren\n    me asumme kumpikin, yhteisin kohtaloin.\n    Avuks toinen taas voi tarvita toisen kättä.\n\n    Niin totta kuin pyhä Kaitselmus kansat johtaa\n    ja Taivaisella on vaaka kädessään,\n    niin totta kuin veri kallis huuhtoi maamme,\n    niin totta, kaksi kansaa, me vannokaamme:\n    Me seisomme rinnan, ei kumpikin yksinään,\n    veli veljensä kaikissa kohtalonvaiheissa kohtaa.\n\n    Kaks kansaa olkaamme, mut ei kahta mieltä,\n    tai muuten loukkaamme urhoja kummuissaan!\n    Jos kurkulla jommankumman on miekka milloin,\n    taas kuultakoon Viron vanhat virret silloin:\n    Apu hätään heimoveljeltä toivotaan.\n    Viro tähyy pohjan, me etelän ilman pieltä.\n\n                                      1931.\n\n\n\n\nVALO JA IHMINEN\n\n\n    Kun \"Tulkoon valkeus!\" soi käsky Erään,\n    sä syliis, siivillesi nostit maan. --\n    Jok' ihmisen ja kukan silmäterään\n    sun tules yhä syttyy palamaan.\n    Teilt' unen raskaan sinun luonas herään\n    kuin kuollut havahtuisi arkustaan.\n    Käyn etees, alkuäiti, polvilleni,\n    kurkoitan sätehilles sydämeni.\n\n    Sun silmäis ihanuutta palvomalla\n    jo isät ensimmäiset vuorilleen\n    näin polvistuivat kasvojesi alla.\n    Sä ajast' ikuisesta ikuiseen\n    viet vapahtavat sätees kirmaamalla\n    kuin virran sydämestä sydämeen.\n    Ja elollinen kaikki yhtyy uomaas.\n    Maan huokosetkin juovat sinun juomaas.\n\n    Nää myöskin köyhät silmät rakastamaan\n    oot opettanut kauneutta maan\n    ja kaltaisiaan. Sydämeesi hamaan\n    nyt vajoan kuin kultaan sulavaan.\n    Ja elämäni tulee katoamaan\n    kuin säde valon suureen ulappaan\n    -- mut ehkä, ehkä valonlisän niukan\n    sen valoon tuoden, kimmeltäen hiukan.\n\n                                 1925.\n\n\n\n\nVAINAJAIN KEVÄTNÄKY\n\n\n    Vako, siemenen kehto me olimme. Vain käsi kahvassa peisten.\n    Sato, voittaja, huipulle-astuja ei -- vain rinne.\n    Sinun laillasi, kuoleva kansan päämies, kaukana seisten\n    maan luvatun aavistimme, mut emme päässeet sinne.\n\n    Me menimme hiljaisuuteen tietäen: se on tapahtuva.\n    Oli tomumme siunattu äiti ja hedelmällinen kohtu:\n    kas poikamme onnellisemmaksi meitä on vapahtuva,\n    uness' alla mullan on meille hän silmien lohtu.\n\n    Kevät nurmea nostaa otsalle hautojemme.\n    Mut suurin silmin me hiljaisuuteen näämme:\n    mitä pyysimme, mut emme saaneet itsellemme,\n    hän saa sen, poika. Se siunaa elämäämme.\n\n    Polun poljimme: siks ura hällä on avarampi.\n    Ikävöiden me rannalle jäimme -- hän astuu laivaan.\n    Maa uus on hälle, on kauniimpi, ihanampi.\n    Mikä pilveä meille, on hänelle kuultoa taivaan.\n\n    Elon, huoleton poika, hän riemulla ottaa vastaan\n    kuin kirjavan perhon, mi juuri on jättänyt kuoren.\n    Kodiks ihmisen luvattu maa hänt' oottaa, lastaan.\n    Kevätauringon alla hän huilua soittaen nousee huipulle vuoren.\n\n                                                        1925.\n\n\n\n\nLAAKERISEPPEL\n\n\n    Yli viiden maanosan rantain\n    kävi tuulet viestejä kantain:\n    Ei mahtajan mahti huku,\n    viel' elää hakkapeliittojen suku!\n\n    Sen nimiin jälleen tehtiin\n    uus' unohtumattoman maineen niitos.\n    Siks kietoo kansan kiitos\n    tänä päivänä otsia laakerinlehtiin.\n\n    Mut liian niukasti kiittäis\n    tämä riemuitseva kansa\n    sotisorjia parhaitansa,\n    jos heille laakerinlehvä riittäis!\n\n    Ei -- kuihtumattoman olla\n    tulis urhojen ohimolla\n    sinun seppeles, synnyinmaa!\n    -- Sen voimmeko lahjoittaa?\n\n    Me voimme -- muistaen, että\n    ei pauhussa torvien soivain,\n    vaan alttiilla työllään voi vain\n    kukin solmia seppelettä.\n\n    Oma kamppailumme voimaan\n    teon korkean aateloimaan,\n    kas, siinä on seppel se.\n    Mekin tehkäämme niinkuin he!\n\n    Yhä uudet niin nimet piirtyis\n    kivirintaan maineen kallion,\n    ajan kaukaisuuksiin siirtyis\n    siten seppel kuihtumaton.\n\n(Olympialaisvoittajillemme suunniteltuun seppelöintijuhlaan 1928.)\n\n\n\n\nVOITTAJAT\n\n\n    Pää kohottakaamme, veljet,\n    ylös päivän kirkkauteen.\n    Me olemme tulleet kaukaa\n    yli yöllisen mantereen.\n\n    Me olemme pilven alla\n    niin kauan taistelleet\n    kuin Jakob enkelin kanssa,\n    ja me olemme voittaneet.\n\n    Kovin koeteltihin meitä\n    tuhat vuotta, päivin ja öin.\n    Vaot kasvoihin, känsät käteen\n    syvät uurtuivat orjantöin.\n\n    Maan mullassa auramme kärki\n    kun välkehti niinkuin jää,\n    ei ollut se multa meidän,\n    ei meidän se tähkäpää.\n\n    Poran ääni ja moukarin iskut\n    ja huohotus palkeiden\n    ja koneitten kylmä laulu\n    ja viuhina pyörien\n\n    oli soittona korvissamme\n    tuhat vuotta ja enemmän.\n    Söi meitä se soitto: se paisui.\n    Ja me näännyimme nälkähän.\n\n    Kunis aika täyttyi, tänään\n    kunis olemme voittajat.\n    Me iskimme sauvalla kiveen\n    ja -- purot pulppuavat!\n\n    Työn iankaikkinen laulu\n    tänä päivänä toisin soi:\n    se on valtava hymni siitä,\n    mitä pientenkin voima voi,\n\n    miten tuhat känsäistä kättä\n    valaliittoon vannottiin,\n    miten vaskiset vaarnat murtui,\n    miten päivä päästettiin.\n\n    Kone ei ole herramme enää,\n    vaan palvelijamme vain:\n    nyt työkalun soitossa elää\n    sävel uusien maailmain.\n\n    Pää kohottakaamme, veljet,\n    ylös päivän kirkkauteen.\n    Me olemme tulleet kaukaa\n    yli yöllisen mantereen.\n\n                     1928.\n\n\n\n\nSYNNYINSEUTU\n\n\n    Mä muistan talon punaisen\n    ja pitkän aittarivin,\n    omenapuut ja nurmikon\n    ja ruokakellon soiton\n    ja sirpin kalkkeen tahkohon\n    ja tuulimyllyn loiton\n    ja sarat kotipeltojen --\n    kuin kylvettyinä kivin --\n\n    ja koiranputki-pientareet\n    ja horsmat raunioilla\n    ja ahot, nuoret lepikot --\n    niin rikkaat mansikoista --\n    ja vaarat, joiden hartiot\n    nous ryhmyisinä soista.\n    Ne muistan, lapsen askelet\n    myös tanterilla noilla.\n\n    Ja järven lummerantaisen\n    mä muistan onkiretket,\n    ja luhtaniityn rentukat\n    ja uljaan tuohitorven,\n    mi huhui kautta korven,\n    ja koivut, mahlaa tiukkuvat...\n    -- Niin loitoll' on ne hetket,\n    ne kietoo paiste kultainen.\n\n    Kas, katsoi, illan ruskottain,\n    nuor' poika ikkunasta:\n    vei loitos kultanauha tien --\n    jonk' yllä pilvet hohti --\n    etelän ilmaa kohti.\n    \"Mä kerran tietä käyvä lien\" --\n    hän mietti -- \"maailmasta\n    viel' laakereita valloittain!\"\n\n    Ja poika lähti etelään\n    ja mennessänsä soitti:\n    \"Mä palaan kultakannuksin!\"\n    -- Sai kaupunkeihin, kyliin\n    ja sattumusten syliin.\n    Hän vähän, vähän voitti,\n    jos voitti mitään ensinkään.\n\n    Ja syttynyt ja sammunut\n    on monen päivän valo.\n    Taas ikkunasta katselen:\n    tie kulkee kohti Pohjaa,\n    ja maille synnyinseutujen\n    se ajatukset ohjaa.\n    Taas silmihini kangastut,\n    punainen, vanha talo.\n\n    Nään näyn: vainioillas sun\n    käy vaari, vanha taata\n    laill' itse Isän Jumalan.\n    Hän hahmoltaan on ylväs\n    kuin kirkon kivipylväs.\n    Mä näen hänen siunaavan\n    maan kasvua. -- Jo maata\n    hän itse on maan siunatun. --\n\n    Nään samoin maassa maatuvan --\n    myös mummon: laihan selän\n    ja uskolliset askelet\n    ja kädet laihat, hyvät\n    ja poskikuopat syvät\n    ja silmät hyvin totiset.\n    -- Niin kauan kuin mä elän,\n    ne muistan, niitä rakastan. --\n\n    Myös monen kangastuvan muun\n    nään synnyinseudun kuvan.\n    Nään miehet vahvoin hartioin\n    ja auran känsät käissään,\n    ja naiset pitkin palmikoin\n    ja köyhät huivit päissään.\n    Mut nuoren polven naurusuun\n    nään tanhuun kokoontuvan.\n\n    Niin uurasta ja sitkeää\n    se on, se harmaa suku.\n    Se möyri mannut kiviset,\n    sai karun ulkokuoren.\n    Mut tutkistele sydämet --\n    ja löydät kultavuoren.\n    Ja kuinka käykin, kulta tää\n    ei ajan virtaan huku.\n\n    Ja säteilylle auringon\n    ain' alttiimmaksi avaa\n    maan poven aura kyntäjän.\n    On -- katso -- kyntäjällä\n    myös kyntäjänsä; itse hän\n    on vainiona tällä.\n    Nään: riemuun alla auringon\n    myös harmaa kansa havaa.\n\n    Jo kuoro äänten hilpeäin\n    soi luota keinulautain.\n    On pian, pian, kukaties,\n    jo suuri juhannukses,\n    mi korottaa sun ukses,\n    sä köyhä synnyinseudun mies.\n    Oi katso: ohi hautain\n    käy lasten parvi seppelpäin!\n\n    Sä kynnä, kylvä! Taattojen\n    sä kintereillä kuljet\n    ja itse korjaat kylvöstäs\n    jo täyteläämmät säkit.\n    Sä kynnä, kylvä! Jäljissäs\n    käy ilon västäräkit:\n    On helppo kyntää lapsien,\n    kun itse luomet suljet.\n\n    -- Nyt ikkunasta katselen\n    mä silmin kyyneltyvin:\n    Ah, sinne, sinne kätketyt\n    luut äitini on armaan.\n    Siks ain' on pyhää maata nyt\n    se seutu kansan harmaan.\n    Mä siunaan sen, mä siunaan sen:\n    -- Voi, synnyinseutu, hyvin!\n\n                          1930.\n\n\n\n\nNÄLKÄVUODEN JOULU\n\n\n    -- Kova aika, nyökkää vaari. -- Niin\n    toki muistat kovemman ajan --\n    miten miltei kuolleista herättiin\n    me armosta Vapahtajan.\n\n    -- Niin, vastaa Mannisen vaari. -- Sen\n    hyvin muistan. Kurja saatto\n    me olimme, laiha ja rääsyinen.\n    Ja se oli jouluaatto.\n\n    -- Me olimme pienet poikaset\n    ja kumpikin orvot ihan.\n    Ja ovensa sulkivat ihmiset,\n    monet äyskivät äänellä vihan.\n\n    Vain sokea Katriina-muori ja me\n    sen kestimme nälän ja piinan.\n    -- Tien varrelle Alvarin jätimme\n    ja Ailin ja suutarin Miinan.\n\n    Ja viikkokausia hoippuneet\n    me olimme talosta taloon.\n    -- Ja poskilla jäiset kyyneleet\n    me yövyimme yöksi saloon.\n\n    Puri meitä julma pakkanen\n    ja painoi uupumus suuri.\n    Ja Katriina-muori muisti sen:\n    'Nyt on jouluaatto juuri -- --'\n\n    Me istuimme lumessa vierekkäin\n    yön tähtitaivaan alla.\n    Ja äkkiä Katriina-muori näin\n    huus äänellä korkealla:\n\n    'He sanovat: maassa rauha on,\n    hyvä tahto ihmisillä!\n    Hah-haa, näen viimeisen tuomion...\n    Näen miekan enkelillä!'\n\n    Ja sitten, Yrjänä, sinäkin\n    kuin mieletön lunta kourit.\n    Sinä tuijotit kylmiin tähtihin\n    ja tajuttomasti hourit:\n\n    'On taivaan sali ja enkelit\n    ja ihana joulukuusi\n    ja lukemattomat kynttelit...\n    ja Jeesus-lapsi huusi:\n\n    On Yrjänä tullut, katsokaa!\n    Nyt älkää tanssiko, älkää.\n    Voileipiä hänelle antakaa!\n    Hän on kauan kärsinyt nälkää.\n\n    Ja uuniin puita, sillä hän\n    on kovin viluissaan!\n    Hänet luota lieden lämpimän\n    he häätivät päällä maan.'\n\n    Ja onnellisesti hymyten\n    sinä kädellä lunta kahmit.\n    Kuin vehnäleivän valkoisen\n    lumipallon nälässä ahmit.\n\n    Ja aamulla, kirkkoon ajaen,\n    löys meidät lumelta siitä\n    se isäntä, rekeen korjaten.\n    Ja me elämme, Herraa kiitä!\n\n                        1930.\n\n\n\n\nPETSAMON LAULU\n\n\n    On maa lumen, tuiskun ja pakkasten,\n    maa kaukainen, kaunis ja tyly.\n    Kovin kallioryntäin tunturit sen\n    ovat äärillä virtojen vuolaiden\n    kuin kivettynyt ukkosen jyly.\n\n    Porot tundralla siell' ovat laumoissaan,\n    suden ulvonnan jängältä kuulet.\n    Näet könkäät, vaahtoa vaippanaan,\n    nevat, muurainsuot, polon puuttoman maan,\n    vilut tunnet Jäämeren tuulet.\n\n    Sinivihreä, ankara aaltovyö,\n    koto turskan ja ruijanpaltaan,\n    kesin, talvin raipalla rantaa lyö,\n    sen tunturikylkiä uurtaa ja syö\n    ja usvia tuo ulapaltaan.\n\n    Sydäntalvella päivän kammitsoi\n    joku peikko. On pimeyttä virstoin.\n    Monet vierivät viikot, ei koita koi.\n    Vain revontulikeihäitä välkkyä voi\n    yön kattoon railoja pirstoin.\n\n    Mut myös ovat armaat aurinkohäät\n    saman arktisen taivaan alla.\n    Kevätpäivien valkeustulvan näät,\n    ovat äkkiä askeles siivekkäät\n    kuin riemusta humaltuvalla.\n\n    Kesäll' aurinko ei mene kuunaan pois,\n    yöt valvoo se vuonojen yllä.\n    Syyskirkkaus -- kuinka sen kertoa vois!\n    Kuin uuden luomisen aamu se ois,\n    maat peittää se säteilyllä.\n\n    Se maa, karu, kaunis, on Petsamon maa,\n    etuvartio Jäämeren rajun.\n    Sitä voima ja rohkeus kansoittaa,\n    elo ihmisen siellä on ankaraa\n    kuin tuulissa tunturipajun.\n\n    Lie raukat ne rannat ja virransuut,\n    toki myös on toivonsa niillä.\n    Kun ehtivät Petsamon toukokuut,\n    sekin eiköhän, kuin kivet kalliit muut,\n    rivass' otsalla Suomen kiillä?\n\n    Jo nytkin, sulan meren porttina, vie\n    se silmämme uusille teille.\n    Hyvä tähti jos kansaamme johtava lie\n    niin, kukaties, myöskin Petsamon tie\n    on suuruudenpolkuna meille.\n\n                                1931.\n\n\n\n\nKYLMÄN KEVÄÄN MAA\n\n\n    Nyt kevään kiitost' et, runon torvi, soi,\n    vaan huuliltasi huutava laulu suree.\n        Jo liioin tääll' on haaveita säteilevään\n        mut petolliseen kylvetty syliin kevään.\n    Maa karvaan tiedon kalkista juuri joi:\n    min kevät täällä luo, keväthalla puree.\n\n    Vast'ikään roudan kourissa vavissut\n    on sydämesi, maa liki jäistä napaa.\n        Pois riemulaulut! Löytääkö lainkaan pesää\n        tääll' onnenlintu? Näämmekö koskaan kesää?\n    Oot käpälilläs kahleesi ruhjonut,\n    maa, mut et ehkä ymmärrä olla vapaa -- --\n\n    Voi sua, meitä! Vaaniva katkeruus,\n    kyyn katse täällä kulmien alta hohtaa.\n        Viha syöpyi veriin kansamme onnettoman.\n        Taas raadella se ruumiinsa tahtoi oman.\n    Kun silmitönnä suvaitsemattomuus\n    käy käskijäksi, turmaan se joukot johtaa.\n\n    Se ajanhenki lentänyt tänne kait\n    on, mustasiipi, etelän tuulten myötä,\n        jos kohta hahmon ottikin täällä tutun,\n        hyvän hartioilleen löys talonpoikaisnutun.\n    Jos vallan sais se, nyrkki jos laatis lait,\n    ois aika laulaa: Kansani, hyvää yötä!\n\n    Jos kansa itse huoneensa hajoittaa\n    sen perustusta kaivaen kahtahalta,\n        niin voiko edes Jumala auttaa sitä!\n        Jo tähyy tänne, ahnaana vartoin, Itä.\n    Mut murtumaton muurisi, kallis maa,\n    ois ehyt hyväin tahtojen tasavalta.\n\n    Pois keskinäinen syyttely! Vaino pois!\n    Maass' onko parhain, kell' enin ääntä riittää\n        ja kuka heti veljensä vetää hirteen,\n        jos tämän ääni ei sula samaan virteen?\n    Meit' armahtakoon Kohtalo, että sois\n    taas selvä tunnus, kyljen mi kylkeen liittää!\n\n    Maa, suvipäiväs, armas sun aurinkos\n    on vielä kätköss' aikojen silmäluomen.\n        Monet kerrat varmaan vastakin laulu suree,\n        kun keväthalla haaveita täällä puree.\n    Mut itse, itse kylvät sä kohtalos,\n    ja itse kärsit, riemuitset, kansa Suomen.\n\n                                     1932.\n\n\n\n\nJOULUKIRKKOON\n\n\n    He ajavat kulkusin helkkyvin,\n    lumen laulu jalasten alla.\n    Kodin sauhu kukkulan taakse jää.\n    Lumi pakkasaamussa kimmeltää\n    kuin tähtiä kuvastamalla.\n\n    -- Isä, kuka on tehnyt pellon tuon?\n    -- Minun vaarinvaarini kerta.\n    Hänet kasakankeihäs maahan löi,\n    ja kun vainio sitten heilimöi,\n    niin tähkä punersi verta.\n\n    He ajavat kulkusin helkkyvin.\n    Isä miettii isien työtä:\n    käsivarsia, jotka vaipuivat,\n    ja selkiä, jotka taipuivat\n    alas ankaran taakan myötä.\n\n    Lumi pakkasaamussa kimmeltää,\n    ja riekkoja lentää suolla.\n    -- Poju, täältä se nousee hallayö,\n    joka yhtenä yönä viljan syö.\n    Isovaari sai nälkään kuolla.\n\n    Ja he näkevät hallan silmissään,\n    se hyiset turkit yllään\n    nevall' asuu päivät ja rähmälleen\n    käy öin elopeltoon kultaiseen\n    jyvät tappaen henkäisyllään.\n\n    He ajavat kulkusin helkkyvin,\n    lumen laulu jalasten alla\n    yli valkean, kimmeltävän maan.\n    Talot varrella tien, havut portaillaan\n    ja kynttilät ikkunalla.\n\n    Yli lumisten kattojen nähdä voi\n    jo kaukaa valkean kirkon.\n    -- Poju, katsohan, vaarini, kirvesmies,\n    on salvanut, kattanut, kukaties,\n    tuon korkean torninnirkon.\n\n    Monet kulkuset tiellä helkkyvät,\n    lumi laulaa jalasten alla.\n    Ohi sankaripatsaan kuljetaan.\n    -- Isä, vaarihan kulki kuolemaan\n    maan puolesta kaatumalla!\n\n                            1930.\n\n\n\n\nSÄKEITÄ ISÄNMAALLE\n\n\n    Maa, isänmaani, koko kuvas näen,\n    merestä mereen lumin peittyneen.\n    Sun ylläs ovat tähdet kimmeltäen.\n    Ja savut kohoavat iltaan hiljaiseen,\n    sun kylies, sun kaupunkies savut.\n    Nään tulet syttyneinä hämärään,\n    maa, kamarallas armaat kodit nään.\n    -- Ah, kynnyksillä tuoksuu tuoreet havut!\n\n    Ma näen kansani. Se majoissansa\n    on kaukaisissa -- sentään läheinen.\n    Ja sydämensä sykinnässä kansa\n    sanattomasti puhuu, tunnen sen.\n    Ja vaiti olen minä -- suurempaani\n    vain kuuntelen. Ja kuunteluni tää\n    on täynnä syvää riemun värinää:\n    se siunaa vapauttas, isänmaani.\n\n    -- Ei mitään vapautta korkeampaa,\n    ei mitään vapautta kalliimpaa! --\n    Se on kuin taivaan armo, joka rampaa\n    äkisti kohtaa ihmeenä: hän saa\n    taas jäseniinsä voiman, siitä juopuin --\n    hän katsoo ylös, silmä kimmeltäin,\n    kuin unessa hän kulkee eteenpäin -- --\n    oi riemu käydä, sauvoistansa luopuin!\n\n    Valosta juopuneena vaeltavan\n    tään kansan näin mä tiellä kohtalon.\n    -- -- Oi etten näkisi sen lankeavan!\n    Polulla vaanimassa varjot on\n    ja salahaudat kaunan kaivamina;\n    ja suosta nousta märkähattu mies\n    voi jousineen. -- Oi kansa, tiedä ties\n    ja taiten astu, silmät valppahina!\n\n    Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy.\n    Mi tutaan köykäiseksi, häviää.\n    Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy.\n    Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää.\n    Jos vihaa kylvät -- omaa sydäntäsi\n    kuin käärme puret, ja saat tuomion:\n    tulisen \"Mene tekelinsä\" on\n    taas kirjoittava näkymätön käsi.\n\n    Mut isänmaani, sinun povellasi\n    tää kansani jos _kansaks_ kasvaa vois,\n    mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi\n    ja minkä kaiun laulus saava ois!\n    Ei valuis hukkaan voima ydintemme,\n    vaan kilvoitellen kera mahtajain,\n    myös suurta suoritettais näillä main.\n    Me voimme nousta. -- Miksi nousis emme!\n\n    Perusta, kansa, majas kalliolle,\n    ei hiekalle, min tuuli hajoittaa.\n    Pyhitä voittomaaksi auringolle\n    tää verin lunastettu isänmaa.\n    Rakenna ehyt suojamuuri sille:\n    päät karaistuiksi, alttiiks sydämet!\n    -- Sä mitä teitkään tahi tehnyt et,\n    sä siitä vastaat jälkeentuleville. --\n\n    Nään sinut, kansani. Sä majoissasi\n    oot kaukaisissa -- sentään läheinen.\n    Nään sinut isänmaani. Hangillasi\n    on kajo kohtaloittes tähtien.\n    Salatut vaikka pysyy salattuina,\n    voin huomispäiväs sentään aavistaa:\n    oot onnellisen kansan vapaa maa;\n    viherrät viljaa; nään kuus toukokuina.\n\n                                  1929.\n\n\n\n\nKUNNIAPAIKKA\n\n(10-vuotiaalle PPP 3:lle omistettu.)\n\n\n    Kerto'os, laulun kieli,\n    pyörän ja miehen mieli!\n    Pyörän ja suksien mieheen saa\n    turvata synnyinmaa.\n    Veljet, kuoleman teillä\n    kunniapaikka on meillä.\n\n    Mies sysiparta jos milloin\n    sais rajan poikki, me silloin\n    penikulmasaappain siivekkäin\n    painumme peikkoa päin.\n    Veljet, kuoleman teillä\n    kunniapaikka on meillä.\n\n    Hurttia vastaan mennen\n    ehdimme toisia ennen.\n    Missä on tuimin turma ja yö,\n    salamana kalpamme lyö.\n    Veljet, kuoleman teillä\n    kunniapaikka on meillä.\n\n    Kenties seisoa saamme\n    kerran muurina maamme\n    niinkuin sankarit Leonidaan,\n    vihityt kaatumaan.\n    Veljet, kuoleman teillä\n    kunniapaikka on meillä.\n\n    Sankarin kohtalo parhain\n    mennä on tuonelle varhain,\n    ensimmäisenä kulmilleen\n    voittaen seppeleen.\n    Veljet, kuoleman teillä\n    kunniapaikka on meillä.\n\n                     1931.\n\n\n\n\nCETERUM CENSEO\n\n\n    Kaksi on tarpeen: seisoa valvoin,\n    ynnä: vahva olla.\n    Seisoa muurauslaastoin ja kalvoin.\n    Muutoin skyyttien anturat kovat\n    ruhjovat luumme. Tuimat ovat\n    kasvot Kohtalolla.\n\n    Ei ole päitten luvulta suuri\n    joukko lastesi, maani.\n    Siis sitä ehjempi suojamuuri:\n    rautaa ja tahtoa! Katso, kansa,\n    ettei pimeissä loukoissansa\n    Efialteita vaani!\n\n    Jonakin päivänä ehkä meitä\n    Thermopylai vuottaa.\n    Siks, kunis olemme jäähtyneitä,\n    silloin, veljet, taistelemme!\n    Kaunis on verellä sydäntemme\n    synnyinmaata juottaa.\n\n                          1930.\n\n\n\n\nHAJAANNUS\n\n\n    Voi ruumista, mi jäseniään vihaa,\n    voi jäseniä, jotka kapinoivat!\n    Jos nokkii korppi Rooman luuta, lihaa,\n    on Rooma itse siihen syyllinen.\n\n    Voi kääpiöitä, jotka forumilla\n    eleitä Caesarien apinoivat!\n    Voi konsuleita vallan-noppasilla,\n    kun uhkaa keihäsmetsä goottien!\n\n                             1931.\n\n\n\n\nISÄNMAAN LIPULLE\n\n\n    Lippumme, tuulissa\n    auringon alla\n    korkene taivaan ääriä päin\n    vapauden riemua\n    hulmuamalla\n    polvesta polveen näin!\n\n    Luonasi harmajat\n    taatot meitä\n    katsovat siunaten haudoistaan:\n    taattomme kulkivat\n    kuoleman teitä\n    seuraten lippuaan.\n\n    Arpa on meillä nyt\n    vuorostamme\n    kuulua kunniavartioos.\n    Kaikki on liitetyt\n    kamarallamme\n    kohtalot kohtaloos.\n\n    Viitot, hulmuten\n    päitten päällä,\n    vaiheet lastemme lastenkin.\n    -- Suo sukupolvien\n    seisoa täällä\n    otsin pilvettömin!\n\n    Häivytä mielistä\n    hulmunnallas\n    karsaus pois, vihan varjot pois,\n    ett' olis veljiä\n    veljet allas,\n    kansamme -- kansa ois!\n\n    Suo sukupolvien\n    rauhan teitä\n    voitosta voittoon kiiruhtaa!\n    Vapautta hulmuten\n    johdata meitä,\n    suojele synnyinmaa!\n\n                      1928.\n\n\n\n\nRAJALLA\n\n\n    Raja railona aukeaa.\n    Edessä Aasia, Itä.\n    Takana Länttä ja Eurooppaa;\n    varjelen, vartija, sitä.\n\n    Takana kaunis isänmaa\n    kaupungein ja kylin.\n    Sinua poikas puolustaa\n    maani, aarteista ylin.\n\n    Öinen, ulvova tuuli tuo\n    rajan takaa lunta.\n    -- Isäni, äitini, Herra, suo\n    nukkua tyyntä unta!\n\n    Anna jyviä hinkaloon,\n    anna karjojen siitä!\n    Kätes peltoja siunatkoon!\n    -- Täällä suojelen niitä.\n\n    Synkeä, kylmä on talviyö,\n    hyisenä henkii Itä.\n    Siell' ovat orjuus ja pakkotyö;\n    tähdet katsovat sitä.\n\n    Kaukaa aroilta kohoaa\n    Iivana Julman haamu.\n    Turman henki, se ennustaa:\n    verta on näkevä aamu.\n\n    Mut isät harmaat haudoistaan\n    aaveratsuilla ajaa:\n    karhunkeihäitä kourissaan\n    syöksyvät kohti rajaa.\n\n    -- Henget taattojen, autuaat,\n    kuulkaa poikanne sana --\n    jos sen pettäisin, saapukaat\n    koston armeijana -.:\n\n    Ei ole polkeva häpäisten\n    sankarileponne majaa\n    rauta-antura vihollisen, --\n    suojelen maani rajaa!\n\n    Ei ota vieraat milloinkaan\n    kallista perintöänne.\n    Tulkoot hurttina aroiltaan!\n    Mahtuvat multaan tänne.\n\n    Kontion rinnoin voimakkain\n    ryntään peitsiä vasten\n    naisen rukkia puolustain\n    ynnä kehtoa lasten.\n\n    Raja railona aukeaa.\n    Edessä Aasia, Itä.\n    Takana Länttä ja Eurooppaa;\n    varjelen, vartija, sitä.\n\n\n\n\nTERMOPYLAIN LAULU\n\n\n    Sotahuutomme soi tuhat kertaa:\n    -- -- Ei, eivät he milloinkaan\n    ota maatamme tuuman vertaa -- --\n    joka tuumasta taistellaan!\n\n    Sinis, veljeni, kun minä kuolen,\n    minä heilutan tapparaa,\n    sinis lennätän viuhuvan nuolen,\n    sinis miekkani leimahtaa.\n\n    Sinis ottelen auringon alla,\n    kun en kättäni nostaa voi.\n    Punas rintani purppuralla\n    jo maan -- -- yhä lauluni soi:\n\n    -- -- Veli, myö veren hintahan miekkas;\n    mies väisty ei paikaltaan!\n    Pyhä synnyinmaa, sinun hiekkas\n    mitä kerran se kertookaan!\n\n    Ikikunnia on soma ostaa:\n    kukin mies, joka kaatuu näin,\n    jumalissa hän palkkansa nostaa,\n    hän on seisova seppelpäin!\n\n    Sotahuutomme soi yhä maasta:\n    -- -- Ei, eivät he milloinkaan\n    yli hautamme käy, sitä raasta -- --\n    joka tuumasta taistellaan!\n\n                            1930.\n\n\n\n\nSUOMALAINEN RUKOUS\n\n\n    Siunaa ja varjele meitä,\n    Korkein, kädelläsi\n    Kaitse kansamme teitä\n    vyöttäen voimalla meitä,\n    heikkoja edessäs!\n    Sulta on kaikki suuruus,\n    henki sun hengestäs.\n\n    Herra, valista meihin\n    kasvosi laupiaat,\n    kunnes armosi alla\n    kukkivat roudan maat!\n    Vaivassa vaeltaneihin,\n    Herra, valista meihin\n    kasvosi laupiaat!\n\n    Tutkien sydämemme\n    silmäsi meihin luo!\n    Ettemme harhaan kääntyis,\n    ettei kansamme nääntyis,\n    silmäsi meihin luo!\n    Alati synnyinmaalle\n    siipies suoja suo!\n\n\n\n"]