[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwthH92Fm_2QTgJiUkYBV3e8oGyo6jToSTJzbxV0cv6M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},211,"Pilven hattaroita II","Kurikka, Matti",1863,1915,"211-kurikka-matti-pilven-hattaroita-ii","211__Kurikka_Matti__Pilven_hattaroita_II",null,"novelli",[],[],"fi",1889,14209,89215,false,17925,[22],"Fiction",[24],"Short Stories","\"Pilven hattaroita II\" by Matti Kurikka is a collection of short stories written in the late 19th century. The book features various narratives, including tales of youth, enchantment, and moral lessons, woven through the lives of characters such as Onni Toivola and supernatural entities. With a blend of humor and poignancy, Kurikka explores themes of childhood creativity, familial bonds, and the journey of self-discovery.  The opening of this work introduces us to Onni Toivola, a creative yet distracted boy who aspires to create figures from clay. He becomes preoccupied with various tasks, often leaving them unfinished as his attention shifts from one idea to another. This playful exploration of Onni’s imaginative undertakings captures his attempts to learn and grow, punctuated by exchanges with his father, who emphasizes the importance of persistence. The narrative also hints at Onni’s experiences in the educational system, highlighting his struggles with concentration and dedication, setting the stage for themes of personal development and the challenges faced in the pursuit of knowledge. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Novellikokoelma sisältää lyhyitä kertomuksia ja luonnekuvauksia arkisesta elämästä sekä ihmiskohtaloista. Kokoelmaan kuuluvat muun muassa tarinat ”Hätikkö”, ”Vironsusi” ja ”Hevosen kertomus”.","Matti Kurikan 'Pilven hattaroita II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 211. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PILVEN HATTAROITA II\n\nPieniä kyhäelmiä\n\n\nKirj.\n\nMATTI KURIKKA\n\n\n\nTekijän kustantamana Wiipurissa 1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nHätikkö\nJuttu, jota naiset eivät saa lukea\nVironsusi\nHevosen kertomus\nVIIMEISEN KERRAN:\nOtjon vetäjät\nPapirossi\nEnsi kerta naamijaisissa\n\n\n\n\nHÄTIKKÖ.\n\n\nSiihen aikaan kuin Onni vielä savikukkoja isän talon vieressä auringon\nlämpimällä paisteli, näki hänen usein töitään katsellessa erään\nomituisuuden, joka hänestä ei näy sittemmin koskaan lähteneen.\nKerrankin istui hän toimessaan tavallisella työpaikallaan, kun hän\näkkiä näkyi saaneen uuden tuuman päähänsä. Kiireesti paiskasi hän\nkaikki savikukot ja kanat yhteen möykkyyn ja läksi nähtävästi jotakin\n\"suurta\" päässänsä saunaa kohden tepastelemaan. Täällä oli hänen\nsavivarastonsa. Yksi nytkäys vaan ja käsissä oli aimo pala savea, vielä\npari semmoisia, niin jo riittikin. Hän otti saven syliinsä ja tuli\ntakasin työpaikalleen. Nyt alkoi tärkeä toimi. Ensin paloiteltiin savi\nuseampiin osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä hiekassa\nviereksimään. Kun se taiteilijan mielestä oli kylliksi tasoittunut,\nliitettiin se pystyyn pienen puupalikan päähän, joka vuorostaan oli\nmaahan pystytetty. Nyt alkoi pienempi savipala hiekkalaudalla pyöriäiä.\nJo oli se päästä sijalleen tuon pystyssä olevan alle puupalikan\nviereen, kun pojalle mitä lie uutta mieleen juolahtanut. Hän jätti heti\ntyönsä keskeiseksi, rientäen sisään. Mylleröittyään hetken omassa\ntavara-arkussaan, tuli sieltä paperien, puupalasien ja kaikenlaisen\nmuun romun alta näkyviin kolmijalkainen hevonen, mutta sitä ei hän\nollut etsinyt, se pääsi siis lattialle odottamaan; nyt tuli esiin\nkuvanpuolikas, josta pää oli pois reväisty, mutta ei sekään kelvannut;\nmutta jopa löytyi etsittäväkin. Luonnonkirja. Hän avasi sen auki, mutta\neteen sattui ihan tahraantumaton sivu, se ei siis kuulunut hänen\ntuttaviinsa, muuten mitä \"latinaa\" lie ollutkin. Kun huoneessa olikin\nniin pimeä, ei hän ruvennutkaan tässä teosta tutkimaan, vaan päätti\nviedä kirjan mukanaan ulos. Hän nousi jo seisoalleen, mutta hoksasi\nsilloin että lattiallahan se hevonen seisoi. Sen piti ensin arkkuun\npäästä. Hän kyyristyi takaisin, otti hevosen käteensä, mutta ei\npannutkaan sitä arkkuun, vaan alkoi säälillä katsella sen taittunutta\njalkaa. Ja heräsipä sama ajatus taasen. Ehkäpä tuo oli vielä\nparannettavissa? Pian oli hän työpaikallaan. \"Puikko keskelle, savea\nsen ympärille, vähän maalia sen päälle ja jalkahan oli siten tehty\";\nnäin tuumaili poika. Siis toimeen. Puikko oli helposti löydetty, savea\noli käsillä tarpeeksi, siis jalka oli valmis. Mutta maalia? No sitähän\nlöytyi arkussa viime joulusta asti. Taasen oli poika arkkunsa ääressä.\nSiinä hetken hutiloituaan, löysi hän mamman antaman maali-arkun, aikoi\njo lähteä, mutta nytpä huomasi hän päättömän kuvan. \"Sopiva tilaisuus\ntäydentää nyt tuo!\" tuli poika silmänräpäyksessä ajatelleeksi, ja kauan\nei kestänyt, ennenkuin hän istui pöydän ääressä sovittelemassa\nkuvanpuolikasta valkealle paperille, niin että pään kohdalle jäi puhdas\npaikka. Siihen tahtoi hän itse pään piirustaa. Mutta siihen olisi taas\nollut liimaa tarvis -- ja sitäpä ei pojalla ollutkaan. Täytyi siis\nlähteä mammalta pyytämään. Kyökkiin siis! Mutta mammapa ei kuullut edes\nhänen kysymystäänkään, vaan käski häntä yrttitarhasta porkkanoita\nottamaan. Mikäs muu auttoi kuin jättää kesken tärkeä toimi ja totella\nkäskyä. Pyöräys vaan ja hän oli ikkunasta yrttitarhaan hypännyt. Pian\noltiin päivällisellä. Kun Onni oli päivällisen syönyt ja sitten\npuutarhaan lähtenyt, huomasi hän pikkusisarensa olevan hommassa hänen\ntyöpaikallaan.\n\n\"Mitä sinä minun saveani...!\" huusi hän.\n\n\"Laitan kukkoja kuten sinäkin,\" vastasi pikku tyttö.\n\n\"Mene matkoihisi siitä!\" virkkoi ankarasti Onni. \"Hyvähän sinun olisi\ntoisen savesta...!\" Ja hän ryhtyi jatkamaan innokkaasti työtänsä.\nKuvasta saattoi jo pian huomata, että ihminen siinä oli tekeillä.\n\nSattui siitä isä menemään sivutse, liekö ollut menossa pellolle, vai\nminne.\n\n\"Mitä sinä siinä teet?\" kysyi hän.\n\n\"Minä teen itselleni pienen veikon!\" vastasi vakavana poika.\n\n\"No, kuinka voit sinä sen tehdä?\" kysyi hymyillen isä.\n\n\"Minä luvin Luonnonkirjasta, jotta Dionkin rupesi savesta ihmistä\nluomaan, niin minä myöskin\" -- vastasi poika.\n\n\"Mutta kuinka kävi hänen sitten?\" kysyi isä.\n\n\"Sai sen puhumaankin!\"\n\n\"Mutta kuinka sen lopulta kävi?\"\n\n\"Kunhan minäkin pääsen niin kauas, niin luen sitten loppuun,\" lausui\nvakavana poika, liittäen nenän \"pienen veikkonsa\" litteään naamaan.\n\n\"Etkö ole lukenut loppuunkaan vielä sitä kertomusta?\"\n\n\"Enhän minä --!\"\n\n\"Mitä hutiloimista tämä on,\" lausui isä ankarasti. -- \"Mene heti\nlukemaan loppuun tuo kertomus. Paina mieleesi se mitä sinulle nyt\nsanon! Jos alotat jonkun työn, niin älä anna minkään muun työn sitä\nkeskeyttää, vaan jatka sitä kylmäverisesti kunnes pääset loppuun. Sinä\ntulet tätä neuvoani elämässäsi usein tarvitsemaan. Muista se siis!\"\n\nJo samana päivänä oli Onni lukenut kertomuksen Dionista loppuun. Hänen\nsavitönkkönsä ei seisonut puupalikan päässä sen kauemmin.\n\nVaikka ei Onni sen koommin yrittänytkään itselleen pientä veikkoa\nluomaan, ei hän voinut olla alinomaa jättämättä yhtä työtä toisen\ntähden keskoiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTosin ei Onni Toivola Helsingin Alkeisopistoon pyrkiessään osannutkaan\nuseaan tärkeään kysymykseen vastata, mutta erään opettajan tarkka silmä\nhuomasi kuitenkin, ettei siihen syynä ollut tietämättömyys vaan\ntarkkaamattomuus. Hän pääsi kouluun ensi luokalle. Mutta yhäti sai hän\nvaroituksia huolimattomuudestaan. Kun hän itkusuin meni holhoojalleen\npäiväkirjaansa näyttämään ja tämä ankarasti lausui tuttavat, mutta\nsydäntä viilasevat sanansa: \"Joko taas!\", yritti hän kyllä tuumailemaan\ntilaansa, jopa päätti parantaakin itsensä, mutta kun hän taasen istui\nluokalla välitunnin jälkeen, läksivät ajatukset, vanhaa tapaansa\nseuraten, omia teitään liitelemään. Jos hän sattui huomaamaan jonkun\nkyntensä liian pitkäksi, muisti hän äitinsä lahjoittaman puukon\nriippuvan vyötäsillään. Tosin ei ollut luvallista tunnilla ryhtyä\nkynsiä leikkaamaan, mutta kun se puukko nyt siellä juuri oli sitä\nvarten, niin täytyihän sitä edes hiukkasen tasoittaa kynttä. Puukko\ntuli siis salaa esille... Äidin lahjoittama! Kuinka hellästi syleili\näiti häntä hyvästijättäessään ja antaessaan tämän puukon hänelle\nmatkakumppaniksi... Ajatteli edes vaan Yliojän Kalle parkaa, jota hänen\näitinsä aina pieksi ja ihan syyttömästi. Hän tunsi niin hyvin\ntoverinsa... Mitenkä silloinkin kävi, kun Kalle pyysi häntä mansikkaan\nja nimenomaan mainitsi, että hän tahtoi pikku sisarelleenkin niitä\ntuoda, mutta kotiin tultuaan sai selkäänsä siitä, että oli sisarensa\nkotiin itkemään -- --\n\n\"Rautalammen reitti!\" kuuli hän vieruskumppaninsa vastaavan.\n\n\"Mitkä ne siis olivat!\" kysyi opettaja... \"Toivola!\"\n\nOnni hyppäsi hajamielisenä seisoalleen. Onneksi oli hän kuullut\nkysymyksen. \"Pielavesi, Nilakka Iisvesi ja Konnevesi!\" vastasi hän\nrohkeasti, mutta luokka rupesi nauramaan ja opettaja ärjäsi: \"Istu\"\n\nSe, jolta sitten kysyttiin, vastasi: \"Ne ovat Viitasaaren reitti,\nSaarijärven reitti, ja Rautalammen reitti.\"\n\nToivala sai taasen muistutuksen tarkkaamattomuudesta.\n\nYhä tyytymättömämmiksi rupesivat opettajat käymään Toivolata kohtaan.\nMuutamat väittivät, että Toivola oli laiska, mutta se oli erehdys.\nHäneltä ei vaan riittänyt voimaa tekemään mitä hyvänsä, niinkuin\nmuutamat kyllä voivat. Vanha hevoskonkari vetää nyhjystää kuormaansa,\nvaikka kuinka huonosti valjaissa olisi, vaikka länget kaulaa\nkalvavatkin, mutta vallaton, vapauteen tottunut ori siitä raivostuu, ja\njos se ei auta, masentuu kokonaan.\n\nKerran syntyi taasen opettajain huoneessa keskustelu Toivolasta.\n\n\"Eihän siitä ole minnekään!\" väitti luvunlaskun opettaja. \"Vaikka\nkysyisi: Mitä on kaksi kertaa kaksi? niin ei häneltä heti saa oikeata\nvastausta... Töllöttää vaan aivan viattoman näköisenä eteensä, vieläpä\ntirkistää hymyillen suoraan vasten silmiäni.\"\n\n\"Minä olen toista mieltä, veli,\" huomautti luokan esimies. Vaikka\ntuollainen luonteen vilkkaus onkin haitaksi koulunkäynnissä, on se\nminusta paljon lupaavampi kuin tuollaisen jörön, joka ahnaasti nielee\nopettajan sanat mahaansa, voimatta niitä kumminkaan vereksi sulattaa.\"\n\n\"Mutta mitä hyötyä on nyt tuollaisesta vilkkaudesta, kun ei sellainen\ntodellisuudessa voi mitään perinpohjaisesti oppia, vaan tavottelee\npalan kutakin, voimatta kumminkaan opintarvetta tyydyttää.\"\n\n\"Älähän huoli! Kun pojassa saadaan vaan opintarve selviämään, kun hänet\nsaadaan tajuamaan, että ainoastaan seuraamalla tarkoin opetusta, hän\nvoi pysyä kumppanien rinnalla ja samalla autetaan häntä taistelussa\nhajamielisyntiänsä vastaan, niin kyllä hänestä saamme oppilaan, joka\nhelpommin seuraa opintoja läpi koulun, kuin nuo ukkomaiset jöllit,\njotka yläluokille asti pinnistettyään voimiaan, väsyvät ennen aikaansa\ntahi takertuvat aineisin, joista ei pääse 'pänttäämällä', vaan järjen\nterävyydellä.\n\n\"Tuo on kyllä totta mitä sanot,\" alkoi rehtori, kuultuaan edellisen\nkeskustelun, \"mutta nyt on meillä se surkea kokemus, että tuollaiset\nvilkkaat, lahjakkaat pojat rupeavat kaikellaista muuta hommaamaan,\nlaiminlyömään läksyjänsä jäävät luokalle, oppivat toista vuotta\nluokalla ollessaan suorastaan laiskottelemaan ja menevät turmiolle.\"\n\n\"Se vaara on tosin suuri, mutta minusta ensiluokilla ovat opettajat\nedesvastauksessa siitä, jos lahjakkaat pojat rupeavat laiskottelemaan.\nOpettajain tulee pitää heitä niin tiukalla, etteivät he voi saada\nhetkeksikään tilaisuutta siihen. Heidän tulee pitää vaaria heidän\nelämästään ulkopuolella koulutuntiakin. Vasta kun he ovat keskiluokille\npäässeet, on hiukan tuota menettelytapaa muutettava. Silloin pitää\nheissä herättää kunniantunto niin valtavaksi, että he häpeävät\nkumppaneitaan luokalle jäädessään ja samalla on koetettava ylläpitää\nluokalla sellaista yhteishenkeä, ettei kukaan millään ehdolla raskisi\nerota entisistä koulutoveristaan. Yläluokilla on kokonaan oppilaan oma\nsyy, jos hän takapajulle jääpi; jollei häntä silloin edistymisen halu,\nkunnian ja velvollisuuden tunne aja ahkeroitsemaan, on se hänen oma\nsyynsä. Ainoastaan hänen siveellisestä elämästään on opettajan huoli\npidettävä.\"\n\n\"Tuo kuuluu hyvin kauniilta,\" huomautti hymyillen keskustelun alottaja,\n\"mutta jotta tästä keskustelusta olisi jotain hyötyä, pyytäisin minä\nsinua sanomaan, miten sinun mielestäsi tuollainen hulivili saataisiin\nopetusta seuraamaan.\"\n\n\"Milläkö? Siihen löytyy keino. Koetappas jonakin tuntina pitää häntä\nkoko ajan kynsissäsi, älä anna hänelle hetkeksikään aikaa vaipua omiin\nmietteisiinsä, niin saat heti nähdä, että hän osaa mainiosti.\"\n\n\"Sillä tavoinhan muut oppilaat joutuisivat aivan syrjään.\"\n\n\"Tee tuo vaan koetteeksi. Jos käy kuten sanon, niin ota vast'edes selvä\nsiitä, kutka oppilaat ovat hänen kaltaisiansa ja siitä lähtien pidä\nniitä alituisesti kysymyksilläsi aineessa kiini. Ei tarkkaavaiset\noppilaat siitä takapajulle jää, vaikk'ei heiltä niin usein kysykkään.\nSenverran vaan, että he eivät rupee luulemaan aivan syrjään joutuvansa.\"\n\nKello soi ja opettajat erkanivat kukin luokalleen.\n\nEnsi luokalla oli juuri luvunlaskutunti. Toivola, joka jo oli tottunut\nnäillä tunneilla melkein ihan rauhassa istumaan, joutui nyt kireälle.\nTuskin ennätti hän istahtaa, kun opettaja jo uuden kysymyksen hänelle\nviskasi. Sen kyllä huomasi, että häneltä oli minkä mitäkin jäänyt\nlaiminlyödyksi, mutta hän vastasi kysymyksiin aina päänsä mukaan ja\ntavallisesti sattui vastaus jotensakin kohdalleen.\n\nTästä lähtien alkoi Toivolalle kovat päivät; mutta ei hän siitä ollut\nmillänsäkään, hänestä tulivat vaan oppitunnit hupaisiksi sen sijaan,\nettä häntä ennen usein oli nukuttanut.\n\nLukukausi kului, vuosia vieri ja vaikka Toivola silloin tällöin\nkuulikin sanat: \"Joko taas,\" oli hän viidentenä vuonna viidennellä\nluokalla.\n\nHän ei ollut hyvän hyvä oppilas, eikä huonokaan. Siinä keskellä hän\naina pysyi, mutta oli ylimalkaan aina joka vuosi korkeammalle kohonnut.\nNyt oli hän kymmenes oppilas. Melkein kaikissa aineissa oli hänellä\nsamallaiset numerot. Kahdeksaisia ja seitsemäisiä siellä vaihetteli.\nOlipa päässyt joukkoon pari yhdeksäistäkin. Mutta yksi kuutonen oli\nhäntä yhä seurannut aina toiselta luokalta asti. Ruotsinkielestä oli\nhänelle aina ollut haittaa. Liekö siihen sitten ollut syynä se, että\nuseimmat luokalla olivat osanneet sitä lapsuudesta asti ja hän siten ei\nvoinut heidän kanssaan kilpailla. Tuosta kiusasta päästäkseen päätti\nhän ruveta ruotsalaisia kirjoja lukemaan; eikä kuhnaillutkaan\npäätöksensä toimeen panemisessa. Mutta samalla kuin hän alkoi yhä\nenemmän mieltyä romaaneihinsa, joita hän itselleen hankki\nlainakirjastosta, huutokaupasta ja minkä mistäkin, rupesivat opettajat\nhuomaamaan Toivolassa yhä enemmän hajamielisyyttä.\n\nVuositutkinnossa sai hän todistuksen, jossa ruotsinkieli oli arvosteltu\nkahdeksalla, mutta kreikassa ja saksassa olivat ehdot.\n\nNyt alkoi tukala kesä. Saksasta ei ollut niin suuresti väliä, sillä\nolihan yleinen mielipide koulussa se, että saksankielen huonoon taitoon\nkoulussa oli yksinomaisesti sen kielen opettajan kykenemättömyys syynä,\nmutta kreikka, se se oli sitä vaarallisempi.\n\nKotiin tultuaan päätti hän ensin pari viikkoa koota voimia\nkesätyöhönsä, mutta kun hän nuo kaksi viikkoa oli ihanan luonnon\nhelmassa viettänyt, tuntuivat kirjat niin kauhistuttavilta, ettei hän\nuskaltanut vielä ottaa näkyviinkään. Koulutyön kuivuus oli vielä niin\nkirkkaana mielessä, että oli ensin se haihdutettava pois kalastuksella\nja purjehduksella; sitten vasta kun lukutyö alkaisi taasen tuntua\nuudelta, sitten hän kyllä voisi ryhtyä pontevasti kiini.\n\nMutta aika kului yhäti, kuukausikin jo vierähti, ja vieläkin olivat\nkirjat koskematta kapsäkissä.\n\n\"Ei tämä käy laatuun!\" huokasi hän eräänä aamuna vuoteellaan aamukahvia\njuodessaan. -- \"Tänä päivänä ryhdyn jo työhön.\"\n\nHän nousi ylös, puki päälleen ja meni kapsäkkinsä luo... Katseltuaan\nhetkisen siinä löytyviä tavaroita, tuli hänen käteensä kirje.\n\n\"No voi minun kanamuistiani!\" huudahti hän, rientäen isänsä luo...\nTuon kirjeen oli hän saanut vietäväksi isälleen... Isä näytti\ntyytymättömältä kirjettä avatessaan, mutta luettuaan sen, lausui hän\ntyynesti:\n\n\"Minä en sinua poikaseni voi pakoittaa. Jos itse tahdot ja voit niin\nlue, jollet niin edessäsipähän näet.\"\n\nSamassa sen jälkeen, istui Onni vihdoin kreikan kieliopin ääressä.\nMutta tunnin kuluttua tultiin häntä päivälliselle kutsumaan, eikä\nhän raskinut kiivetä enään sinä päivänä tuonne yksinäiseen\nvinttikamariin... Kului taasen viikkoja, jopa kuukausikin; yhäti\nyritteli Onni lukemaan, yhäti kaiveli sydäntä pelko siitä, että jos\ntästä jääkin vielä luokalle, mutta yhäti esteet kaikellaiset,\nerittäinkin heinäajan hommat, häntä estivät täydellä todella työhön\nryhtymästä. Jo rupesi elokuu lähestymään, eikä vielä oltu kelpo alkuun\npäästy. Sattuipa silloin Onnin paras luokkatoveri heille vieraisin\ntulemaan. Istuttiin siinä iltaa, jutellen minkä mitäkin. Muisteltiin\nniitä kepposia mitä koulussa oli tehty, ja naurettiin niille\nsukkeluuksille, joilla oli opettajia nenästä vedetty.\n\n\"No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!\" kysyi Onnilta toinen.\n\n\"Niin minäkö?\" vastasi punastuen Onni, \"tuskin olen alottanutkaan niitä\nlukea.\"\n\n\"Mitä sanot? Jäisitkö luokalle?\"\n\n\"Entäs sitten!\" virkkoi Onni vaikka hän sydämmessään olikin toista\nmieltä.\n\n\"No mutta hyvä Onni! Kuinka voit sinä niin puhua. Ajattelehan, miltä se\ntulee tuntumaan, kun saisit meistä vanhoista tovereistasi ainiaaksi\nluopua. Olethan aina sanonut, ett'et voisi koulua käydä, joll'ei\nluokassa vallitseisi niin toverillinen henki, kuin meillä, joll'ei\nrehellinen kilpailu lapsuuden ystäväin kanssa työhön yllyttäisi.\nJoutuisit sinne uusien kumppanien pariin, jotka sinua pilkallisesti\nkatsovat, ajatellen: 'Tuo vieras aines tänne meitä häiritsemään jäi.'\nOpettajan kasvoista saisit aina lukea sanan: 'Laiskuri'.\"\n\nNuo todellisen ystävän sanat vaikuttivat. Onni lupasi panna kaikki\nvoimansa luokalta päästäkseen. Ja hän täyttikin lupauksensa.\n\nKun Toivola Elokuun viimeisenä päivänä tuli Saksan opettajan luota\nhuokasi hän syvään: \"Nyt se on tehty!\" Hän pääsi kuudennelle luokalle.\nSe vaara, jonka suuruuden hän hyvissä ajoin tuli huomanneeksi, herätti\nhänessä uuden lukuhalun. Totutettuaan itsensä kirjojen tähden kesän\nnautinnoista luopumaan, ei tuntunut vaikealta jatkaa lukemista\nasuessaan yksinäisessä kamarissa, jossa hänellä ainoastaan kirjat\nolivat toverina. Hän jatkoi menestyksellä työtään ja pääsi onnellisesti\nkoulun lävitse kertaakaan enään karille joutumatta.\n\nYlioppilaaksi päästessään oli hänellä selvillä, ett'ei yliopistoonkaan\ntulla laiskottelemaan, mutta niinkuin merimies myrskystä satamaan\npäästyään mielellään levolle käy, tahi lähtee huvittelemaan itseään,\nniinpä Toivolakin.\n\nPapiksi hän ei halunnut tulla, lääkärin rataa piti hän liian\nvaivaloisena, juristin tointa taasen liian kuivana; hänellä oli siis\nselvillä se, että hän oli luotu filoloogiksi.\n\nHelsinkiin tultuaan ryhtyi hän kuten muutkin niihin hommiin, mitkä\nylioppilaalla ovat ensimmäisiä.\n\nMutta kun hän rupesi tarkastamaan sitä ainesarjaa, josta filoloogin on\nitselleen muutamia valittava, avautui hänen eteensä niin kirjava ja\nlaaja kuva, että hän kerrassaan joutui ymmälle.\n\n\"Se oli aivankuin mikä panoraama jota hämmästyneenä tarkastelin,\"\nkertoo hän.\n\nPää käsien nojassa istui filosofiia tuuhean männyn alla syviin\nmietteisin vaipuneena. Hänen harmaat hiuksensa todistivat ikää ja\nelämänkokemusta, hänen korkea otsansa syvää älyä ja terävää ymmärrystä;\nmutta hän näytti niin totisen ikävän näköiseltä, ett'en minä rohjennut\nruveta tuttavuutta hänen kanssaan tekemään, vaikka olinkin utelias\nvanhuksen mietteisin tutustumaan. Vehreällä nurmikentällä astuvat\nastronoomi ja botaniikki rinnatusten, toinen hajasäärinen taivasta\ntähystellen, toinen heiniä nuuskien. Mutta olinhan mielestäni kylliksi\ntehnyt kotona tuttavuutta talviöitten taivaan, sekä niityn\nystävällisten kukkien kanssa. Jätin siis sekä astronomiaan, että\nbotaniikin rauhaan.\n\nKomeassa huoneessa avoimen ikkunan kohdalla istui pöydän ääressä vaalea\nmies suuret silmälasit nenällä. Hirmuinen joukko homehtuneita pölyisiä\nkirjalunttia oli hänellä ympärillään. Mokomia hän viitsii nuuskia! Olin\nkerran yrittänyt tarkastamaan noita kirjoja, jotka suurimman osan\ntäyttivät entisen kortteerini ullakosta, mutta tuskin puoliakaan\nnimilehtiä jaksoin katsoa.\n\n\"En rupea enään niitten pölyä nielemään, Jää sinä historia rauhaan,\nminä lähden hupaisempaa seuraa etsimään.\"\n\nKas, mikä uljas holvikäytävä tuolla keijottaa. Sielläpä jotain uutta\nsaanee nähdä ja kokea. -- Oho, tämäpä näyttää joltakin! Tauluja\nkaikenlaisia... Raphael! No hiis, onko tämä nyt siis Raphaelin\nmaalaama? Hm! Mitäpä hänessä sitten niin erinomaista lienee. Ja nuo\nalastomat naisen kuvat sitten! Mutta ne näyttävät niin kylmiltä,\ntotisilta.\n\n\"Mutta mitä komeita kirjoja tuolla vanhanaikuisella hyllyllä?\nKurkistinpa 'Esthetische studien.' Hm! 'Lärobok i Esthetik'... Joko\ntaasen olin lärobokkien pariin joutunut? Lähden pois tuonne ihmisten\njoukkoon, tuumailin ja läksin. Mitä melua siellä kuuluu? -- Kas vanha,\nnäivettyneen näköinen mies juttelee jotakin kuuntelevalle\nkansajoukolle. Minä lähestyin. Mitä? Hän puhui kreikkaa. Ihmiset\ntöllöttävät häneen suu auki kuin mihinkin kummaan. -- Ja nyt luisuu\nlatinaa hänen huuliltaan. Hän kertoi roomalaisten kirjallisuudesta,\nselitti kuinka tärkeätä se on nuorison kasvatukselle. Hulluna piti\nhäntä kansajoukko. Mutta lähestyipä häntä nuorempi, oppineen näköinen\nmies. 'Vaikene,' sanoi tämä. 'Tempus linquae latinae jam proeteriit.'\nSamaa arvelin minäkin ja läksin astumaan. Tulin rantaan. Siellä joukko\niloisia, reippaita merimiehiä istui rantakivillä, tupakkaa poltellen.\nHeidän luokseen kiiruhdin, mutta voi, he puhuivat Englannin kieltä, oli\njoukossa tosin muutamia saksalaisiakin, mutta empä minä Herman\nPaulinkaan avulla kauas olisi päässyt, jos sen säännöt olisivatkin\nmuistossani olleet. Jo heräsi minussa halu ruveta kieliä oppimaan, jo\nyritin pakinoihin ruveta ryssäläisen vaatekauppiaan kanssa, mutta pian\nhuomasin, ett'ei kieliopit puhumaan opeta.\"\n\nTämmöinen oli se kuva, jonka Toivola näki filoloogin panoraamasta ja\ntyytymättömänä, epäröivänä, päätään pudistaen aikoi hän jo heittää\nhiiteen tuon valitsemisen, kun hän äkkiä näki tuon panoraaman\nulkopuolella nuoren, sievän neitosen. Tuo katseli häneen aivankuin hän\nolisi ajatellut: \"Poika parka, kuinka suuresti sinä saat taistella\nhuimaa luonnettasi vastaan!\"\n\nTänä lukukautena ei Onni enään kurkistanut panoraamaan.\n\nSamaan aikaan kuin hänen ahkerimmat toverinsa kävivät luennoilla,\nmittaili hän Helsingin katuja; samaan aikaan kuin ne kotonaan istuivat\nuusien kirjojensa ääressä, vietti hän iloista elämää hauskempien\ntovereittensa kanssa, kävi iltahuveissa ja teatterissa, vakuuttaen aina\nettä nyt oli hän saanut selville, mihin hän oli luotu: rakastamaan.\n\nNäin kului lukukausi ja vierähtipä vuosikin. Toivola oli jo salaa\nkihloissa. Ei puuttunut enään muuta julkisesta kihlauksesta, kuin että\nilmoitettaisiin salaisuus Saimin isälle.\n\nEräänä iltana katsoi Onni hetken sopivaksi ja otettuaan aimo\n\"konjakkarin,\" ilmoittikin hän miehen tavoin ilmoitettavansa.\n\n\"Mutta milloin suoritat sinä tutkintosi?\" kysyi tuleva appivaari.\n\nOnni punastui korviinsa asti. \"Niin, ettäkö milloin minä suoritan -- --\nNo eiköhän tuota -- -- Kyllä minä nyt kahden vuoden päästä olen\nvalmis,\" vastasi hän.\n\n\"No, siinä tapauksessa saatte kahden vuoden päästä julkaista\nkihlauksennekin. En minä voi kärsiä tuota tapaa, että vuosikausia\nnuoleskellaan kaikkien näkyvissä toisiaan, voimatta naimisiin mennä.\"\n\nEi siis muu auttanut kuin taasen ruveta tarkastelemaan tuota vanhaa\npanoraamaa. Jo puhutteli Toivola ukko filosoofia, jo kävi hän historian\npölyä nielemään, jopa tiesi hän, mitä kirjoja oli tuolla holvikäytävän\nkaapissa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli taasen vuosi kulunut...\nPolonen poika! Hän tiesi aivan hyvin, kuinka Saimi siellä kotonaan\niloitsi siitä, että yksi vuosi vaan oli jälellä enään. Ja hän oli varma\nsiitä, että jos rupeaa tekemään samallaista tuttavuutta kuvan muitten\nosain kanssa, on hän jälellä olevan vuoden kuluessa tuskin ennättänyt\nsiinä työssäkään loppuun.\n\nMitä oli hänen tehtävä? Jo oli hän epätoivoon joutua. \"Jospa isäni edes\neläisi!\" ajatteli hän. \"Hän käsitti minua ja osasi minua ohjata\nparemmin kuin kukaan muu.\"\n\nNyt tuli äkkiä pelastus. Onnille johtui mieleen se neuvo, jonka hänen\nisänsä ennen muinoin hänen mieleensä painoi, hänen yrittäessään Dionin\nesimerkkiä seuraten ruveta itselleen pientä veikkoa luomaan.\n\n\"Hiiteen nyt panoraama!\" ajatteli nuorukainen. \"Lähden heti kysymään\nmaisteri Valkoselta, mitä kirjaa hän ensin rupesi lukemaan\nfilosofiiassa, mitä sitten -- ja minä seuraan hänen esimerkkiään. Kun\nolen laudaatturin siinä lukenut, otan selvän siitä, millä kirjalla fil.\nkand. Kelo alkoi laudatuurinsa esthetiikassa ja seuraan siinä tarkasti\nhänen ohjettaan. Ja saapas nähdä, enkö ole vuoden päästä valmis.\"\n\nPää oli Toivolalla kuin partaveitsi, kun hän sen kerran hioi vaan.\n\nSeuraavana vuonna syksyllä oli ylioppilas-talon eteisen ikkunalla suuri\njoukko avonaisia kirjekuoria, joitten sisällä oli visiittikortteja\nkirjoituksella: Saimi Salminen, Onni Toivola, kihloissa.\n\nTosin ei Toivola silloin vielä maisteri ollut, mutta kauan ei Saimin\nenään odottaakaan tarvinnut. Toivola voitti luontonsa. --\n\nEräässä maamme oppikoulussa on opettaja, jonka käsissä sanotaan\noppilaitten erinomaisen hyvin edistyvän. Ja omituista on, että vaikka\nhän ei milloinkaan rankase, ovat pojat erittäin tarkkaavaisia ja\nsiivoja hänen tunnillaan.\n\n\n\n\nJUTTU, JOTA NAISET EIVÄT SAA LUKEA.\n\n\nKonsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen ranskalaisen kanssa. Hän oli\ntutustunut neiti C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren sydämmen\nja tuonut hänet voitokkaana sankarina kotikaupunkiinsa. Onnellisina\nelelivät he jo toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren oikut välistä\nnostivat pilvenhattaroita avioelämän kirkkaalle taivaalle, mutta\nkonsuli oli löytänyt erinomaisen keinon, millä hän ne aina poisti\nennenkuin uhkaaviksikaan ehtivät kasvaa. Hän tunnusti silloin aina\nolevansa väärässä, pyysi anteeksi vaimoltaan, ja tämä, tuntien itsensä\nolevan väärässä, tuli ensin noloksi, rupesi sitten nauramaan, -- ja\naurinko paistoi taasen entistä kirkkaammin... Mutta sattuipa tapaus,\njoka häiritsi konsulin perheonnen. He olivat aina toivoneet\ntilaisuutta, päästä joksikin aikaa Pariisin ihmis-pyörteessä\noleskelemaan, mutta konsulin monimutkaiset ja usein kireätkin asiat\nestivät yhäti heitä matkalle lähtemästä. Mutta nyt tuli äkkiä tärkeä\nasia, joka vaati konsulia pikemmiten Bordeauxiin lähtemään; tilaisuus\nolisi nyt ollut Pariisissakin käväsemään, mutta suureksi\nonnettomuudeksi oli nuoren rouvan tila sellainen, ettei hän mitenkään\nvoinut mukaan lähteä. Ei auttanut muu, kuin että konsuli yksin lähti\nmatkalle. Kun hänellä ei aikaa ollut tuhlata, päättikin hän lähteä heti\npaikalla ja kiireellisten valmistusten jälkeen oli konsuli jo\nrautatieasemalla nuoren vaimonsa saattamana. Vielä muutamia herttaisia\nhyvästijättösanoja, kello löi kolmannen kerran, konduktööri vihelsi, --\nmutta mitä nyt! Rouva hyppäsi äkkiä lähemmäs sitä avonaista ikkunaa,\njossa konsuli istui ja vapisevalla äänellä huudahti: \"Älä Herran tähden\nkysy keneltäkään Pariisissa, mikä on Ravallaque de Paris.\" Veturi\nvihelsi ja juna läksi.\n\n\"Älä Herran tähden kysy Pariisissa, mikä on Ravellaque de Paris,\"\ntuumaili konsuli. \"Mitä hän sillä tarkoitti? Miksei hän siitä minulle\nmitään virkkanut?\"\n\nKauan arveli konsuli tuon salaperäisen neuvon tarkoitusta... Jo rupesi\nhäntä koko asia suututtamaan, ja tavattuaan vaunussa erään tuttavan,\nunohti hän koko asian sillä kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonsuli A. on Pariisissa. Hän päätti viipyä viikon päivät \"maailman\npääkaupungissa\" ja koetti käyttää aikaansa niin hyvin kuin mahdollista.\nMilloin käyskenteli hän boulevardeilla, milloin teki visiittejä,\nmilloin istui teatterissa tahi oli kaupungin merkillisyyksiä\nkatsomassa. Eräänä iltana oli hän vaimonsa lapsuudenystävän madame\nde P:n luona pidoissa. Madame de P. oli sivistynyt, erittäin\nvilkasluontoinen ja hauska nainen. Hänestä tarttui koko iloinen tuuli\nkoko seuraan ja reipas tanssi, vilkas keskustelu oli jo paraimmillaan.\nKonsuli tanssi Madame de P:n nuoren, kauniin tyttären kanssa\nfranseesia. Puhuttiin siinä teatterista, puhuttiin konsulin kaukaisesta\nkodista ja muusta sellaisesta, mikä kielelle sattui. Äkkiä johtui\nkonsulille mieleen Ravellaque de Paris, jonka hän jo oli aivan\nunohtanut ja hän kysästä tokasee: \"voitteko, hyvä neiti, sanoa, mikä on\nRavallaque de Paris. -- Tuli ja leimaus! Neiti de P., joka äsken vielä\nniin veitikkamaisesti oli konsulille hymyillyt, niin lämpimiä\npariisilaissilmäyksiä antanut, hän mulautti nyt loukkaantuneena\ntuimasti silmiään, katsahti halveksivasti kavaljeeriinsa ja läksi\nkiirein askelin kesken franseesia toiseen huoneesen. Yleinen häiriö ja\nhämmästys oli tuosta seurauksena. Konsuli joutui tapauksesta niin\nhämilleen, ettei hän sanaa suustansa saanut. Ja hän huomasi, kuinka\njoka puolella salaperäisesti kuiskailtiin, hänelle äkäisiä silmäyksiä\nheitettiin. Hetkisen päästä astui madame de P. itse häntä kohden,\njäykkänä ja juhlallisena kuni ruhtinatar.\n\n\"Pyydän anteeksi, arvoisa herra, mutta tämän jälkeen on meidän\nvälillämme seurustelu mahdotonta.\" Hän kumarsi jäykästi ja läksi.\nKonsuli löysi ainoan pelastuksensa siinä, että kiireimmiten läksi\npäällysnuttuansa etsimään, viskasi sen harteilleen, tempasi hattunsa ja\nkeppinsä, ja oli nopeammin kuin tavallista kadulla.\n\n\"Mitä hittoa tämä nyt on!\" sai hän vihdoin äännähtäneeksi. \"Mitä se nyt\non sitten tuo pirullinen Ravallaque de Paris?... Mutia olkoon mitä\nhyvänsä, kyllä minä sentään olin aika aasi tehdessäni sellaisen\nkysymyksen nuorelle naiselle. Ties hiis, mitä hävytöntä lienekin!\" Hän\nläksi hitaasti astelemaan asuntoansa kohti, sytytti sikarin ja\ntuumaili. -- Mutta minkä enemmän hän asiata aprikoi, sen\nrauhattomammaksi hän tuli.\n\nSattuipa hänelle vastaan tulemaan harmaatukkainen, ketteräjalkainen\nherra, joka pyysi hänen sikaristaan tulta omaansa.\n\n\"Jos kysyisi tuolta,\" ajatteli konsuli. \"Hän ei siitä loukkaannu,\nvaikka se hävytöntäkin olisi.\"\n\nOjentaessaan sikarinsa vanhalle herralle virkkoi hän siis: \"Sallitteko,\nettä teen Teille pienen kysymyksen?\"\n\n\"Olkaa niin hyvä,\" vastasi ystävällisesti vanha herra, nykien\nparaillaan ensimmäisiä savuja syttyneestä sikaristaan.\n\n\"Mitä on Ravallaque de Paris?\"\n\nEi tarvinnut konsulin toistaa kysymystään. Vanha herra sylkäsi\nvimmastuen, viskasi havanna-sikarinsa lokaan, pyörähti hänen luotansa\nja meni niin että \"tukka löyhki ja palttoo hulmusi.\"\n\n\"No nyt on hitto!\" ärjäsi itsekseen konsuli, tuijottaen poistuvan\nvanhuksen jälkeen. Tämähän rupeaa käymään kiusalliseksi. Mitä se sitten\non?\n\nHän aikoi lähteä kotiin päin, mutta ei saanut enää rauhaa... Hän oli\nniin äkänen, että puristi nyrkkiä ajatuksissaan rakkaalle vaimollensa,\njoka oli hänet tällaiseen pulaan saattanut. Samalla kuin uteliaisuus\nyhäti kasvoi, tuli hänen tilansa yhä tukalammaksi.\n\n\"Enhän saa yöunta, jos nyt nukkumaan menen\", ajatteli hän ja päätti\nottaa asiasta selvän, maksoi mitä maksoi. -- Mutta kuinka? -- Hän näki\npoliisin seisovan kadun kulmassa.\n\n\"Ahaa\", ajatteli hän. \"Tuolta nyt ainakin siihen vastauksen saan, hän\nei siitä ainakaan voi loukkaantua\".\n\nKonsuli lähestyi poliisia.\n\n\"Suokaa anteeksi, että häiritsen\", alotti hän.\n\n\"Mitä vielä,\" vastasi kohteliaasti poliisi, \"kuinka on minulla kunnia\nolla Teille avuksi?\"\n\n\"Minä olen muukalainen,\" alotti konsuli, \"olen ensi kertaa täällä\nPariisissa. Satunnaisesta syystä pyytäsin Teitä vastaamaan minulle\npieneen kysymykseen.\"\n\n\"Minä pyydän --\"\n\n\"Tahdotteko tehdä hyvin, sanoa minulle, mitä on Ravallaque de Paris?\"\n\n\"Mitä!\" virkkoi poliisi, mutta hänen lempeät kasvonsa yrmistyivät,\nja ojentautuen pitkin pituuttaan jäykäksi kuin vahtisotamies,\nlausui hän käskevällä äänellä: \"Herra hyvä, Te seuraatte minua\npoliisikonttooriin\".\n\n\"No mutta --?\"\n\n\"Ei sanaakaan enää!\"\n\nTurhaan yritti konsuli selityksiin ruveta. Ensiksi ei hän säikäyksestä\nja yhä kasvavasta sekavuudesta tahtonut saada kieltä palvelusta\ntekemään, toiseksi tukkesi poliisimies heti paikalla hänen suunsa, kun\nhän jo oli alkuun päästä...\n\nTultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi konsulin astumaan erääsen\nhämärään huoneesen, joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa ikkunat\nolivat lujasti raudoitetut; ovenkin pani poliisi mennessään\nkaksinkertaisesti lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen\nheittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset liitelivät kuni\nmyllynpyöränä päässä, eihän saanut vyyhdin päästä alkua kiinni, eikä\nloppua löytänyt. Kauppa-asia Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de P.,\nvaimo kotona -- ehkäpä kuinka sairaana... Kaiken tuon lisäksi tuli\nvielä hirveä jano...\n\nJo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava. Hän ei sanonut\nsanaakaan, viittasi vaan vankia perässään astumaan. Konsuli astui\npoliisin perässä pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen päähän. Ovi\navattiin, ja he astuivat suureen eteiseen, jossa kymmenkunta\npoliisimiestä istui hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään\nastuttuaan vaikeni keskustelu kuni ukkosen lyömällä, halveksivalla\nivalla ja muutamat melkein petomaisella kostonhimolla konsuliin\ntuijottivat; hän voi lukea heidän kasvoissaan sanat: tuoko se siis on?\nKylläpäs satuit!\n\nPoliisi avasi ison oven ja käski konsulin astumaan sisään. Suuressa\nvirastohuoneessa istui vanhanlainen harteva mies, jonka rypistettyjen,\nmustien kulmakarvojen alta pienet mutta pelottavan terävät silmät\nvilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui virkamies virkanuttu\npäällä. Salin nurkassa oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut\nvirkamies, joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella hymyllä salaa\nkonsuliamme tarkastelemaan.\n\n\"Astukaa lähemmäs\", sanoi päämies.\n\nKonsuli totteli.\n\n\"Mikä on Teidän nimenne?\"\n\nKonsuli ilmoitti nimensä.\n\n\"Mistä maasta?\n\n\"Suomesta!\"\n\n\"Siis Venäjältä,\" oikasi päämies.\n\nKonsulin teki mieli oikasta, mutta hänen rohkeutensa oli mennyt. Hänet,\nylpeän konsulin, oli pahantekijän nöyryys vallannut.\n\nPäämiehen oikealla puolella istuva mies selaili sillä välin erästä\nsuurta kirjaa ja näytti viimein erästä paikkaa päämiehelle.\n\n\"Te olette ensi kerran Pariisissa?\" sanoi päämies.\n\n\"Niin!\"\n\n\"Saatte mennä ulos!\"\n\nKonsuli saatettiin eteiseen takaisin. Hetkisen kuluttua kutsuttiin hän\nuudelleen sisälle ja päämies lausui:\n\n\"Tällä kertaa Te pääsette vähällä, mutta voi Teitä, jos vielä kerran\ntulette tällaisesta rikoksesta syytetyksi. Teillä on 24 tuntia aikaa\nmatkustaa Ranskan rajojen ulkopuolelle\".\n\nKonsuli saatettiin kadulle ja laskettiin vapauteen...\n\nAivankuin paholainen olisi häntä ajanut, riensi hän asuntoonsa,\npaiskasi tavaransa sikin sokin matkalaukkuunsa ja istui vielä samana\niltana pikajunassa matkalla kotimaahan. Ei hän edes muistanut, että\nhänellä oli tärkeitä asioita Bordeauxiin. Pietarista vasta lähetti hän\nvaimolleen sähkösanoman, jossa lyhyesti ilmoitti tulonsa.\n\nAsemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa vaaleana, pahaa aavistavana\nkonsulia vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui ulos\nvaunusta -- --\n\n\"Mitä nyt?\" kysäsi hätäisesti rouva.\n\n\"Ravallaque de Paris!\" sai konsuli katkerasti sanotuksi... Rouva\nkirkasi, pyörtyi ja -- kuoli.\n\n\n\n\nVIRONSUSI\n\nInkeriläinen satu.\n\n\n\nI.\n\nHäät olivat alkaneet. Nuorisoa kokoontui suurissa joukoin häätaloon,\nmutta suuressa häätuvassa vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Naiset\nseisoivat ääneti, tahi kuiskailivat salaa, pelokkaasti toisilleen,\nnuoret miehetkin puhuivat aivan kuin olisi kirkkoherra saapuvilla\nollut. Kirkkoherra ei kuitenkaan saapuvilla ollut, mutta penkillä\npöydän päässä istui harteva, punapartanen mies, jonka tuuheat,\nohimoitten puolella ylös pyrkivät kulmakarvat jo yksistään todistivat,\nruskeista silmistä ja koukkunenästä puhumattakaan, mikä hän oli\nmiehiänsä. Poppamiehelle aina häissä kunniasija tarjottiin, jotta ei\nhän nuorille parille mitään onnettomuutta toisi ja ilkeitten\nmuukalaisten vihat karkottaisi. Niinpä istui nyt Louhelan Anttikin\nkunniasijalla, katseellaan jo arat ihmiset mykistäen ja kulmakarvojensa\nrypistyksellä hurjimmat rajupäätkin hilliten. Morsian koetti\nparastansa, tarjosi Antille olutta, toi viinaa, mitä hän vaan halusi ja\ntalossa tarjona löytyi.\n\nAstuipa tupaan nuori, solakkavartaloinen mies, jonka päivettyneet\nkasvot todistivat lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja\nhyvänsuontia, korkea, valkea otsa ymmärrystä, terävyyttä. Kukaan ei\nhäntä tuntenut, kaikki katsoivat häneen kysyvästi.\n\n\"Onko täällä häät vai hautajaiset?\" kysyi hän vilkkaasti pöydän puoleen\nastuen.\n\n\"Mitä se sinuun koskee\", virkkoi synkästi Louhelan Antti.\n\n\"Eihän tuo juuri suuresti koskekaan. Ulkona sanottiin minulle täällä\nhäitä vietettävän ja täällä ollaan hiljaa kuin kalassa\".\n\nMorsian astui vieraan luo olutta tarjoamaan, samalla kuiskaten hänelle\nsalaa: \"Olkaa varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä\".\n\nVieras otti olut haarikan, astui Antin luo ja virkkoi: \"Terve veli,\nminä kuulin, että olette sydänyöllä kirkkomaalla vieraissa käynyt...\nVai sinä se sitten olet se Louhelan Antti, no oikeinpa tuo oli lysti\nsattumus, että sinut kerran kohtasin\".\n\n\"Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla\", vastasi ankarasti\nAntti.\n\n\"Hiljempaako? No jo nyt jotakin, ei me nyt hautausmaalla olla. Häät\ntäällä on. Tanssimaan siis nuoret, me laulamme kahden. Ja saattepas\nsilloin kuulla lauluja, jommoisia ette kuuna kullan valkeana ole\nkuulleet. Vieras kävi istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.\n\n\"Mitä virkaa teillä täällä oikeastaan on poppamiehellä\", kysyi hän\nhäävieraisiin kääntyen, \"meidän puolella ei hänellä ole muuta\ntekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee elukoita ja karkoittaa\nluteita vuoteista\".\n\nJo suuttui Antti. Nyrkkinsä hän pöytähän täräytti ja karkealla äänellä\nurahti: \"Jollet nyt leipäläpeäsi tukkea, niin sinut turkanen viepi\".\n\nKovasti tästä säikähti hääväki, joka oli iloisan vieraan leikillisten\nsanojen ja uskaliaan käytöksen rohkaisemana lähemmäksi pakkautunut,\nmoni naiseläjä itkuun pelosta hyrähti. Vaaleana tuli morsian vieraan\nluo rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.\n\n\"Poppamies olen minä itsekin\", virkkoi vieras, \"ja sellainen poppamies\nolenkin, että Louhelan Antin käännän kahdeksaan käppyrään\".\n\nSuuri oli yleisön hämmästys, mutta suuri oli uteliaisuuskin. \"Nyt tässä\nkummia nähdä saamme\", arvelivat, \"kun kaksi tuollaista kerran yhteen\nsattui\".\n\nAntti puri huultansa ja oli ääneti. Hän tiesi kyllä kenen kanssa hän\noli tekemisissä, ja pian hänelle selvisi tehtävänsä. Yhdellä kyydillä\nkaksi asiaa, ajatteli hän.\n\n\"Vai olet sinä minun virkaveljeni\", lausui nyt Antti ystävällisellä\näänellä kaikkien suureksi kummastukseksi.\n\n\"Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi\",\nvirkkoi puolestaan ivallisesti tuntematon.\n\n\"Vaikkapa niinkin\", Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja\ntyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti\nhaarikan pohjaan jotakin.\n\n\"Uutta juotavaa\", komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta\ntäynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä.\n\n\"No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me\ntässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme\nkoeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan\".\n\n\"No siihen olen minä valmis\", virkkoi vieras.\n\nTarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti\nAntti sitä toiseen ja taasen virkkoi: \"Ensin kaulaa kastellaan sitte\nihmeitä tekemähän käymme\". Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras\nseurasi esimerkkiä.\n\nVälähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti haarikan\ntyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.\n\n\"Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa,\noletko sinä minun vertaiseni\".\n\n\"Koetetaan, koetetaan\".\n\n\"Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman\npääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee\", lausui eräs\nmies häävieraitten keskeltä.\n\n\"No, hyvä! Tuokaa uutta olutta\", virkkoi Antti.\n\nOlutta tuotiin.\n\n\"Valitse nyt itsellesi toinen näistä\", jatkoi Antti. \"Minä tyydyn\nsiihen, minkä minulle jätät\".\n\nVieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia.\nÄkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:\n\n\"Tiedättekö te\", sanoi hän \"missä on noidan voima. Se on siinä, että ei\npelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä\npelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en\nhäntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna,\njoka teidän olisi heitettävä ovesta ulos\".\n\nNyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat\nhampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen\ntukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli\nsilmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä\nmuukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä\nvierasta kohti ja lausui:\n\n    \"Tuonen voimat, turman tuojat,\n    Manalaisten mahtavimmat\n    Tuolle tuokohon häpeän,\n    Iki-itkut ilkiöille.\n    Liian suopea ois surma\n    Liian helppo helvetissä,\n    Ankarista ankarimman,\n    Rangaistuksista rajuimman\n    Ansaitsee hän ainiaaksi.\n\n    Korpiksi jos kohoaisi\n    Linnun teitä liitämähän\n    Pellon sontaa sonkimahan\n    Nurmen alta nuokkimahan,\n    Viel' ois kelmillä keveä\n    Liian helppo herjaajalla.\n\n    Kalaksi jos katoaisi\n    Järven jätkäksi tulisi\n    Viel' ois heittiöllä helppo\n    Viel' ois vaivat liian lievät.\n\n    Sudeksi tuo survatkahan\n    Metsän hulluksi hukaksi\n    Luppakorva luntioksi\n    Häijyksi on hännäkkääksi.\n\n    Älköön ilmoisna ikänä\n    Kuuna kullan valkeana\n    Pääskö tuosta pälkähästä\n    Ihmislapsien iloihin\n    Osakkaaksi ihmisonnen,\n    Jollei konsa kuonohonsa\n    Suuhunsa saa suuruseksi\n    Leipäsuolaa leukoihinsa\n    Neijon kaunosen kädestä\".\n\nEi ollut hän vielä loppuun hirmuista kiroustansa sanonut, niin jo\nrupesi vieras vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle ja rupesi\nylönantamaan.\n\n\"Mene kurja tunkiolle saastaisia sisuksiasi tyhjentämään\", lisäsi\nnoita, ja tarttuen voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko\nhääväen kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos.\n\nÄänetönnä, kauhusta vavisten seisoivat häävieraat vielä jonkun aikaa,\nja rupesivat sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan. Ei koskaan\nnäkynyt sen koommin tuota reipasta uljasta muukalaista niillä tienoin,\neikä hänen ruumistaankaan kukaan löytänyt. Mutta Louhelan Antin\nkuuluisuus kasvoi kasvamistaan. Kaikkialla häntä kestittiin ja hyvänä\npidettiin, sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen miehen vihoihin\njoutua.\n\n\n\nII.\n\n\"Voi äiti! Kultaani ei kuulu.\"\n\n\"Älä lapseni ole vielä huolissasi, kyllä hän vielä tulee. Tapahtuuhan\nelämässä aina kaikellaista odottamatonta.\"\n\nÄiti silitti lohduttavasti tyttärensä vaaleita suortuvia, koettaen\nnäyttäytyä niin iloiselta kuin mahdollista, mutta epätoivo hänenkin\nkasvoistaan jo kajasti.\n\nPäivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli\nHelena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä,\nvakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa\naskareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli\npoissa -- tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana\ntaloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin\ntalosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja\nkesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen\nvoittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi\njäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista\nhäätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan\npalannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet.\n\nSyrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin\nolivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta\nHelena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan\nsaanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä\nkiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan\nkylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut\nkysymään: \"kenenkä tytär tuo soma tyttö on?\"\n\nJo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä,\nnaapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää\nsaatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä.\n\nKylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli\nhän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän\nlähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet\nhylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä\ntavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin\ntytär tyydyttävän selityksen.\n\nSunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä\nlyömään... Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat\ntyttöjen posket.\n\n\"Susi, susi, katsokaa, susi istuu tuolla joen penkereellä tänne päin\nvilkuen\", huusi yksi tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.\n\nHeti tempasivat nuoret miehet mitä aseita käsiinsä saivat ja läksivät\npetoa hätyyttämään. Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti\novelta katsomaan.\n\n\"No enpä ole ijässäni noin rohkeata sutta nähnyt. Tuskin on vielä\nhämärtämään ilta käynyt, niin tuo vonkale jo tulee koiria\ntavottelemaan. Eipä ole pahaksi onneksi pyssymiestä kylässä. Katsokaas\nvaan tuota pakunaa. Ei ole millänsäkään, vaikka joukko poikia sen\nkimppuun rientää. Häntäänsä vaan häilyttää.\"\n\n\"Voi noita pelkureita\", äänsi yksi tyttö joukosta. \"Eivät uskalla pedon\nkimppuun käydä.\"\n\n\"No, jopas tuo läksi kuitenkin astua lönkyttämään metsään päin\",\nvirkkoi taasen pelimanni. \"Mutta olkaa nyt varoillanne... Vielä se\nsurman muutamalle koiralle tuo, eikä se lapsiakaan pois heitä, jos\nhampaisiinsa saa.\"\n\nPojat tulivat takasin ja kauan keskusteltiin siitä, kuinka se susi\nkatsoa murjotti ahdistajiinsa, kuinka sillä toisista oli enemmän\nrusappa toisista harmahtava turkki, millaiset korvat sillä olivat,\nmutta kaikki olivat samaa mieltä siitä, ettei se laisinkaan hampaitaan\nirvistänyt, vaan päinvastoin häilytti häntäänsä aivankuin paras\nkotikoira.\n\nMutta pianpa haihtui susijuttu, kun kylästä tuli uutinen, että\nkohtsillään tulee Koivulaan \"tupakaiset\"... Jokaikinen töppönen silloin\nkiireemmän kautta liikkeelle läksi, ja kaikki ohjasivat kulkunsa\nKoivulaa kohden.\n\nSurkeata oli nähdä Helenaa, kun hän kuuli taasen sulhasten tulevan.\n\nHän pyysi äitiään kieltämään tupakaisten pidonkin, mutta äiti arveli,\nettä antaahan noitten tulla, haihduttaapa uusi tapaus vähän tytön\nsurua. Jo tulla törmäytti sulhanen pihalle: roteva, ruskea partanen\nmies, joka ensi silmäyksellä jo säikytti nuorison.\n\n\"Herra Jumala!\" kuului joukosta. \"Tuohan on Louhelan Antti!\"\n\nTukahduttava hiljaisuus vallitsi, kun sulhanen astui puhemiehineen\ntupaan.\n\nHuultaan purren mulkoilivat kylän nuoret miehet kosijaan, joka uskalsi\nedes yrittääkään viedä kaunottaren heidän joukostaan; vaaleina,\npelokkaina tuijottivat neitoset kuuluisaan poppamieheen, joka niin\nodottamatta oli tullut heidän sunnuntai-iloansa häiritsemään.\n\nKosimistemput alkoivat, mutta takasin vei Helena heti paikalla rahat.\nSulhanen katsahti ensin kummastuen, mutta pian sen jälkeen ylevällä\nivalla morsiameen, vieden rahat hänelle uudelleen... Kun morsian\nkuitenkin vasten tavallisuutta heti paikalla heitti silkkiliinan\nrahoineen takasin, loppui Antin kärsivällisyys. Hän ei ollut tottunut\nvastahakoisuuteen. Uhkaavana nousi hän seisoalleen ja kääntyen yleisöön\nvirkkoi: \"Minä tulen vielä kerran takasin, mutta voi teitä, jos tyttö\nei silloin rahoja ota vastaan.\" Sen sanottuaan läksi hän.\n\nKauan katsoivat vieraat äänetönnä toisiinsa ja läksivät sitten\npelokkaina kotiansa kohden astumaan.\n\nMutta metsän vierustalla istui taasen susi pitkin kylätietä kulkevia\ntähystellen. Silloin lausui pelimanni: \"Tuo ei hyvää ennusta. Katsokaa\ntuonne. Siinä on yksi hänen apulaisistaan.\"\n\nNämä sanat lensivät nuolen nopeudella suusta suuhun ja kun muisteltiin\npoppamiehen viimeisiä sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että koko kylä\noli hukassa, jos Helena kieltäytyisi Louhelan Antille menemästä.\nKylänvanhin jo ajatteli, että siitä voisi suurta hyötyäkin olla, jos\nsellainen maankuulu mahtava kylän vävyksi saataisiin. Eipä silloin\nvieraitten vihat raavaisin osuisi, eikä saunoissa kummitukset\nviihtyisi.\n\nMutta jumalinen Rist-Riehkalan Katri ei siihen tyytynyt. Hän meni\nsuoraan Koivulan emännän puheille ja selitti, että Jumala sen on\nsallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille. Kuka sen ties, kuinka\nhyvä mies hänestä vielä voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi.\nEhkä hän vielä oikealle tielle perkeleen pauloista palaisi ja iloksi\ntulisi taivaan valtakunnalle.\n\nHelenan äiti ei kuitenkaan näille puheille korvaansa kääntänyt.\n\nMutta Antin apulainen, susi, se tuli yhä rohkeammaksi. Kerran kun\nHelena aamun koittaessa meni kaivolta vettä noutamaan, tuli susi niin\nlähelle, että hän ämpärin kaivoon viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon\npääsi. Ja minne Helena tahi hänen äitinsä läksikään oli susi aina kuni\npaholainen kintereillä.\n\nSattuipa nyt kylän vanhimman paras lehmä mahoksi tulemaan ja toisesta\ntalosta kana pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää tahtoneet\nkauemmin kärsiä; he kokoontuivat miehissä Koivulaan ja sanoivat\nemännälle, että tässä ei enää mikään juonittelu auta. Hänen täytyy\nantaa tyttärensä Louhelan Antille. Silloin hyrähti hellä äiti itkemään\nja virkkoi: \"Tehkää, mitä te, hyvät naapurit, paraaksi katsotte\".\n\nVielä samana iltana lähetettiin Antille sana, että nyt oli Helena\nvalmis hänelle tulemaan.\n\nKylän pojat kyllä hammasta purivat, tytöt kyllä surkuttelivat Helenan\nkovaa kohtaloa, mutta eiväthän pojat mitä noidalle voineet ja tytöistä\nmoni ajatteli, että kun Helena on tieltä pois saatu, niin saadaanpahan\npojat taasen liikkeelle.\n\nOlivathan kylän paraat pojat vaan Helenan tähden häähommansa jättäneet.\n\nHelenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä oli Matti. Jos hän\nolisi tietänyt hänen kuolleen, olisi hän vähemmän lukua pitänyt, mihin\nhänet myytiin. Mutta jos hän vielä elossa oli, jos hän palaisi\nhääpäivän jälkeen! Haamuna liikkui hän kujassa lehmiä hyväillen,\ntietämättä missä hän oli, ketä hän puhutteli. Syödä ei hän voinut\nollenkaan ja laihtui päivä päivältä niin, ettei poskien ihanasta\npunasta enää jälkiäkään ollut jälellä. Silmien alle ilmaantuivat mustat\nkaaret, saattaen polosen äidin epätoivoon. Haudan kolkkous vallitsi\nKoivulassa, jossa ennen niin suloinen kotilämpö, niin onnellinen,\nhiljainen perhe-elämä oli vallinnut.\n\n\n\nIII.\n\nHelena on kihloissa. Häävarustukset ovat valmiina. Äiti panee\nhuokaellen, itkusta turvonnein silmin, iltasta pöytään. Synkkänä,\näänetönnä istuu Helena penkillä, kädet veltosti ristissä polvilla, pää\nkallellaan ikkunan reunaa vasten. Hänen silmänsä tuijottavat\nhaaveksivasti metsään, aivankuin näkisi hän sieltä kaivatun ystävänsä\ntulevan.\n\n\"Katso äiti, tuolla hän tulee, kuinka uljaalta hän näyttää.\"\n\nÄiti kuulee hänen houreensa, mutta ei sano sanaakaan. Hänen sydämmensä\non niin täynnä, että sieltä itkua purkaus pääsisi ensimmäiseksi, jos\npuhua yrittäisi.\n\nSamassa astuu tupaan Rist-Riehkalan Katri.\n\n\"No, mitenkä se morsian jaksaa,\" hän heti ovella alkoi. \"Ai, ai, laiha\nyhäti vaan... Pitäisi syödä paremmin... No niinhän ne morsiamet ovat\naina: ennen häitä laihtuvat ja vaalenevat, häitten jälkeen rupeavat\npulleiksi punakoiksi käymään.\"\n\n\"No, vieläkö sinua mahtava sulhasesi pelottaa,\" kysyi hän, käyden\nHelenan viereen istumaan.\n\n\"Ei,\" vastasi Helena koneentapaisesti.\n\n\"Se on oikein, tyttöseni. Mitä sinä hänestä pelkäät. Ei hän sinulle\npahaa tee... Ja mikä mahtava emäntä sinusta tulee... Sellainen suuri\nkartano, viisi lypsävää lehmää, lampaita kymmenittäin ja hevoset ja\nhopeaiset siiat ja mitä vaan toivoa saattaa. Kuuluu olevan paljon\npuhasta rahaakin... Ja kaikki ihmiset sinua silloin pelkäävät,\nkunnioittavat. Eikö se ole ihmeellistä, kuinka Jumala johtaa meidän\naskeleitamme. Kukapa olisi kuukausi sitten uskonut sinun tulevan\nLouhelan Antin mahtavaksi emännäksi... Mutta muista Helena, mitä Herra\non sinulle käskenyt. Kärsivällisyydellä ja Jumalan polvella on sinun\nohjattava hänen askeleensa oikealle tielle, ettet sinä pahennukseksi\ntulisi.\"\n\n\"Katso tässä,\" sanoi hän ottaen sisälöstään palan leipää. \"Tämän\nvoileivän olen minä sinulle siunannut. Kolmea apostolin kirjasta olen\nlukenut kolme lukua kustakin ja kolme kertaa olen sille suoloja\nriputtanut siitä suuresta suolakontista, joka on jo kolmelle\nsukupolvelle onneksi ja menestykseksi ollut. Syö se maata käydessäsi ja\nlue sitten kolme kertaa Isämeitä ja Uskontunnustus ja Herrasiunatkoon.\nSe sinulle onnen tuopi.\"\n\nHän antoi Helenalle leipäpalan, jonka tyttö pisti poveensa.\n\nVielä rupatti Katri kauan aikaa, ja läksi viimein, luvaten seuraavana\npäivänä tulla auttamaan...\n\nHänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan kohdalla; äiti puuhasi\nyhäti, tupaa siivoten ja ruokia seuraavaksi päiväksi valmistaen. Hän ei\nhuomannutkaan, että Helena nousi penkiltä, hiipi ulos ja läksi hitaasti\nmetsään päin kävelemään.\n\nHelena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki\nyhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti\neteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti\neteensä, hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei\nhäneen tuntunut.\n\nJo levitti aamunkoi punaisen vaippansa itäiselle taivaalle, linnut\nheräsivät unestaan ruveten vierastaan viserryksillä tervehtimään.\nHelena istui matalalla kivellä, lirisevän puron reunalla, joka vasta\noli keväisestä kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli\nkevätaurinkoa etsivien pulpukaisten päitä. Mitä ajatteli neito, minne\noli mielikuvitus hänen sielunsa liidättänyt?... Äsken luuli hän\nolevansa matkalla taivaasen, jonne hänen sulhonsakin oli mennyt. Hänen\njälkiään oli hän seurannut läpi niittyjen, metsikköjen, mutta puron\nkosteaan laaksoon tultuaan, heräsi hän unelmistaan. Nyt luuli hän\nolevansa hylätty kerjäläistyttö, jolla ei ollut ketään omaisia, ketään\nystäviä. Linnut vaan hänelle ystävyyttään osoittivat, niitten laulua\nhän nyt istahti kuuntelemaan, sillä hän ymmärsi niin hyvin heidän\npuheensa, \"Tule meidän seuraamme\", lauloivat he, \"meillä ei ole suruja\nei huolia, aamun koittaessa alkaa ilomme ja illan tultua nukumme\ntyytyväisinä oksallemme riemuiten seuraavaa aamun pikaisesta tulosta\".\n-- Ja Helena luuli lintu olevansa, hän rupesi laulaa hyrisemään\nitsekseen ja sai linnutkin äänettöminä itseään kuuntelemaan.\n\nMutta eipä siinä kyllä. Metsän reunaan ilmaantui harmahtava eläin\nihailemaan hänen lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan takaa\nseisattuen aivan kuin lupaa pyytäen lähestyäkseen.\n\nJa Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa ennen sitä säikähtäen\npakoon juossut, mutta nyt ei hän säikähtänyt... Päinvastoin viittasi\nhän sille kädellään sanoen: \"Tule, tule tänne susirukka, älä pelkää...\nOlkaamme me ystävyksiä... Yksin hylättynä, vihattuna kuleksit sinä\nmetsässä, yksin olen minäkin\". Ja susi lähestyi häntä askel askeleelta\npelokkaasti hiipien ja häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen. Sen\nsilmistä loisti niin ihmeellinen kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen\nsilmiin aivankuin hän olisi ennen muinoin ne nähnyt, ja rupesi eläintä\nsilittelemään. Ja susi ymmärsi Helenaa, se nuoleksi nöyrästi hänen\nkäsiään, murisi ystävyyden merkiksi ja koetti kaikin tavoin osoittaa,\nkuinka äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.\n\n\"Sinulla on varmaankin nälkä, ystäväni\", sanoi Helena hetkisen päästä,\nruveten taskustaan jotakin syötävää etsimään. Povestaan löysikin hän\nvihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi sen hänen kädestään...\n\n\n\nIV.\n\nKoivulassa vietetään häitä. Voitokkaana istuu Louhelan Antti pöydän\npäässä, vieressään nuori ihana Helena. Hääväki liikkuu vapaasti, se on\njo tottunut Antin seuraan. Onhan Antti nyt kylän vävy ja suojelija.\nHelenan katseesta välkkyy tavaton onnellisuus, hänen silmänsä säihkyvät\nriemusta, mutta jotakin salaperäistä heijastuu kuitenkin hänen\nkasvoistaan.\n\n\"Enkö minä sitä sanonut\", sanoo Rist-Riehkalan Katri Helenan äidille.\n\"Kun se kerran on tapahtunut, niin ei se häntä enää peloita. Ja teki se\nsiunaamani leipäpytkykin oman vaikutuksensa\".\n\n\"Ihmeellistä\", sanoi Helenan äiti. \"Eilen illalla oli hän vielä ihan\nsekasin ja tänä aamuna puhui hän jo ihan niinkuin toinen ihminen.\nNäytti oikein riemuitsevan onnestaan, suuteli ja hyväili minua niin,\nettä minä olin pyörälle käydä. Herran tiet ovat käsittämättömät\".\n\nHääriemu oli noussut korkeimmilleen, nuoret tanssivat, vanhat puhelivat\nvilkkaasti, mitkä vuoden toiveista, mitkä Helenan tulevaisuudesta.\nSilloin aukeni tuvan ovi. Silmänräpäyksessä vaikenivat leikit,\nhämmästyneinä tekivät kaikki tietä tulijalle.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi kummastuen Antti.\n\n\"Herra Jumala!\" kuului talon emännän kiljahdus väkijoukosta.\n\n\"Matti!\"\n\nEnnenkuin kukaan muu ehti sanaakaan sanomaan, astui tulija Louhelan\nAntin luo ja kauhea taistelu alkoi. Mutta jos oli Antti harteva, niin\noli Matilla työntekijän rautakourat. Jäykkänä korisi hetkisen päästä\nAntti lattialla. Matti oli hänet kuristanut...\n\nKamala oli ollut ensimmäinen kohtaus, mutta se riemu, mikä ensi\nkauhistuksen jälkeen pääsi vallalle oli kahta suurempi. Nyt vasta kun\ntuon seudun hirmuisen painajaisen Matti oli tunkiolle heittänyt, tunsi\njokainen sanomattoman helpotuksen. Kun sitten koko hääväki oli saanut\nMatilta kuulla, kuinka tuo noita oli hänet vironsudeksi manannut ja\nkuinka hän sitten leipäsuolan Helenalta saatuaan takaisia oli ihmiseksi\ntullut, silloin vasta kaikille selveni, millaisesta paholaisesta he\nolivat pelastuneet.\n\nSalaa haudattiin samana yönä Louhelan Antin ruumis metsän syvimpään\nsopukkaan, Matti vietti kohta sen jälkeen häänsä Helenan kanssa, mutta\npitkiin aikoihin ei koko paikkakunnalla löytynyt muita kuin Matti, joka\nuskalsi mennä Louhelan Antin haudan läheisyyteen.\n\n\n\n\nHEVOSEN KERTOMUS.\n\n\nKovan onnen pojaksi minä näytin maailmaan tulleen. Tallissa oli silloin\nniin hirveän kylmä, että hampaat suussani kolisivat. Äitini maidolla\ntosin itseäni lämmittää koetin, vaan ei sekään auttanut. Mutta ehkä se\nlie onneksi ollutkin, että talvella synnyin. Emäntä otti minut tupaan,\njossa minulle nurkkaan laitettiin oma asuinhuoneeni. Tosin oli se vaan\nmuutamasta laudasta tehdyllä laipiolla muusta huoneesta eroitettu,\nmutta omani se oli kuitenkin. Sain siinä olla ja elellä aivan mieleni\nmukaan. Ja emännän tytär oli niin herttanen, niin herttanen minua\nkohtaan, antoi aina sormensa minun imettäväkseni; taputteli minua ja\nsyyhytti korvien takaa. Kun sitten keväällä takasin talliin pääsin, en\nenää omasta äidistäni huolinut laisinkaan, eikä hänkään näyttänyt\nminusta välittävän. Tosin minä joskus pyrin hänen kanssaan leikkimään,\nmutta kun hän niin sydämmettömästi kumisti minulle korviaan, jätin\nhänet rauhaan. Kesällä tuli minusta ja Helenasta, -- niin se emäntä\ntytärtään kutsui, minä kyllä koetin välistä ystäväni nimeä lausua,\nmutta eihän jäykkä kieleni siihen koskaan pystynyt, tuli vaan aina\nihahaa tahi öhöhöö. ei mitään muuta -- niin, minusta ja Helenasta\ntuli kesällä vielä paremmat ystävät. Yhdessä kävimme suolaheinässä,\nyhdessä lojoimme tuolla tuuhean puun siimeksessä. Me olimme hyvin\nharvapuheisia, erittäinkin minä, mutta johan tiedättekin mikä siihen\noli syynä. Sen sijaan ymmärsi Helena minua niin erinomaisen hyvin. Kun\nminä vaan hännälläni kärpästä tavotin, arvasi hän heti, että nyt siellä\ntaasen on joku minua kiusaamassa. Kärpäset olivat muuten meidän\npahempia vihamiehiämme. Heinäaikana olimme kovassa työssä, Helena\nhikoili kaiket päivät enkä minäkään laiskana ollut. Kun heinäkuormaa\nrattaille pantiin, tasoittelin minä sitä joka puolelta ja kun äitini\nsitä rupesi latoon vetämään, seurasin minä aina mukana, pitäen\nsilmällä, ettei se kaatumaan pääsisi. Ja jos joku heinätullo kuormasta\nputosi, korjasin sen aina minä yhdessä Helenan kanssa. Ne oli\nonnelliset ajat, ne. Ei ollut huolia, ei suruja, kukat, taivaan linnut,\nkaikki olivat ystäviämme, -- paitsi kärpäset, niin, mutta kenenkä\nystäviä ne ovatkaan, mokomat --.\n\nSillä tavalla minä siis kasvoin. Seuraavana talvena asuin äitini kanssa\ntallissa ja meistä tuli taasen hyvät ystävät. Taisi muija arvella, että\nparempi tuo poika-nulikka rattona, kuin ei ketään.\n\nAina ne vanhat akatkin poikien seuraa etsivät, mutta johan se lie\nsellaista maailman meno. -- Kun rekikeli oli tullut, rupesi Helena\nopettamaan minua tyhjää vesikelkkaa perässäni vetämään. Ensin olin\ntuohon leikkiin vähän tyytymätön, mutta kun näin, kuinka hän raukka\nvesisaaviakin siinä vetää resuutti, rupesin katumaan ilkeyttäni. Mutta\nei siinä hyvä tahtokaan riittänyt. Olin niin hiiden tottumaton\nsellaiseen, arvaahan sen, kun ei milloinkaan ollut vielä koettanut,\nmutta totuin siihen sentään viimein. Tyhjillään sitä sitten vetelin\nperässäni, kunnes opin ymmärtämään, mitä se Helena sillä tarkoitti, kun\nhän suupieliäni oikeaan tahi vasempaan nyki. Mutta ei se lyönyt, ei\nmilloinkaan. Kevätpuolella talvea minä jo ystävätäni kulettelin\nperässäni, kuni mikäkin mestari. Ja lystiä se olikin, kun vaan ensin\ntottui.\n\nSeuraavana kesänä kasvoin jo reippaaksi nuorukaiseksi. Välistä unohdin,\nettä eihän sillä Helenalla ollut muuta kuin kaksi jalkaa ja minulla\nneljä. Niinpä kerran, kun kaivolle yhdessä läksimme, ja Helena tahtoi,\nettä juoksujalkaa menisimme, niin potkasin minä sellaiseen lentoon,\nettä Helena meni päistikkaa ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut,\nolisin mennyt vaikka häntä auttamaan, jos olisin ehtinyt ajoissa\ntakasin kääntyä. Eikä se Helena minua siitä torunutkaan, taputti vaan\nkaulalleni sanoen: so, so Mikko, ei saa niin tuimasti juosta. Minä olin\ntosin vähän liian rajuluontoinen jo siihen aikaan, mutta täytyihän sitä\nrakasta emäntäänsä totella.\n\nMutta vanhan emännän kanssa minä en toimeen tullut. Hän olikin niin\nhidas, vaikka kolmella jalalla käveli, niistä kolmas puinen, etten minä\nmillään ihmeellä voinut pysyä hänen rinnallaan. Tietäähän sen, kuuma\nnuoruuden veri.\n\nSeuraavana talvena minä täytin kaksi vuotta. Syntymäpäivääni minä en\noikein muista, mutta se oli siihen aikaan, kun lumi-hanki on\ntallinikkunan yläpuolella, niin että täytyy aina lapiolla ikkunan\nkohtaan reikä tehdä.\n\nTänä talvena Helena jo valjasti minut pieneen saahkaan. Ajatelkaas\nkuinka ylpeä minä olin, saadessani äitini sunnuntaileikit päälleni.\nKatsokaas meillä hevosilla ei ole mikään häpeä, vaikka äidinkin\nvaatteisin puetaan. Ihmispojat ne eivät tahtoisi äitinsä hametta\npäälleen. Mutta ehkä syy onkin siinä, ettei meillä ole mitään erotusta\nmiesten ja naisten puvussa. Kuten sanoin, oli tänä talvena suurimpana\nhuvinamme ajella pitkin jäätietä, minä valjaissa ja Helena saahkassa.\nHuhhahhei sitä kyytiä. Ei muuta kuin lumi pöllysi ympärillämme. Kyllä\nse saahka välistä kumoonkin meni ja Helena lumeen tupsahti, mutta niin\npian kuin huomasin, että ei se emäntäni enää mukana ollutkaan, käännyin\ntakasin, tahi jäin odottamaan. Punaposkin, valkeana lumesta tulla\nhumppasikin Helena jo luokseni ja sitten sitä taasen lähdettiin.\n\nKuu kesä vihdoin tuli, sanoi Helena eräänä päivänä: \"Nyt Mikkoseni,\nleikki pois. Tänä kesänä sinunkin pitää ruveta työtä tekemään.\" Ei\ntarvinnut hänen sitä minulle kahta kertaa sanoa. Hänen äänellään oli jo\nminuun hurmaava vaikutus. Minä olinkin, -- sanonko ma -- minä olin\nhäneen rakastunut. Hän oli niin ihana, niin kaunis, ettei koko\nmaailmassa ollut hänen vertaistaan. Kun hän käänsi minuun kirkkaat\nsilmänsä, siniset kuin taivaan laki, kun minä näin hänen vaaleat\nsuortuvansa, joista muutamat vallattomimmat tunkeutuivat liinan alta\notsalle aivankuin tuoreimmat tähkäheinät tallin heinähäkin raosta, kun\nminä katsoin hänen punasia poskiaan, punasempia kuin mehevimmät\napilaankukat, silloin rupesi sydämmeni sykkimään. Jospa en hevonen\nolisi, jospa olisin paremmin voinut ihastustani todistaa kuin hännän\nhuiskimisella, korvien höristämisellä, jospa olisin muuta puhua voinut\nkuin tuo yksitoikkoinen \"ihoho\", niin sydämmeni tunteet olisin\npurkanut, olisin sanonut, että elää ja kuolla tahdon hänen omanaan,\nhänen nöyrimpänä palvelijanaan. Matta minä olen hevonen vaan, tosin\nori, mutta en mitään muuta kuin orihevonen. Rakkauteni tunnustuksesta\nei luonnollisesti koskaan mitään tullut, kunnes -- -- Niin, enhän vielä\nole kertomuksessani niin kauas päässyt.\n\nSe oli sitten syksyllä. Vanhaa emäntää näin minä hyvin harvoin. Mutta\nHelenan kasvoista saatoin lukea, että jotakin surua hänellä oli.\nSilloin kuulin eräänä päivänä pihalta muutaman vieraan herran puhetta.\nMinä unohdin mainita, että äitini oli jo kesällä viety pois, eikä sen\nkoommin palannut. Liekö myöty vai minne lie joutunut. -- Nuo vieraat\nmiehet, herroilta ne vaatteista päättäen näyttivät, tulivat talliin,\nkatselivat minua ja juttelivat keskenään, mitä lie jutelleet, minä en\nsitä ymmärtänyt, vaikka kyllä koetin heihin päin korviani höröstää.\nTuli sitten Helena talliin. Hän näytti niin surkean, murheellisen\nnäköiseltä, rupesi itkemään ja rukoilemaan, mutta herrat vaan eivät\nolleet milläänkään. \"Mene palvelukseen\", kuulin toisen heistä sanovan.\nHelena tuli nyt minun luokseni, hyväili ja suuteli minua suuret\nkyynelkarpalot silmissä.\n\n\"Hyvästi Mikkoseni\", sanoi hän. \"Me emme näe enää milloinkaan\ntoisiamme.\"\n\nKuinka mielelläni olisin häntä lohduttanut, kuinka mielelläni olisin\najanut ulos nuo kovasydämmiset herrat, mutta mitäs voin minä.\n\nMinut vietiin nyt ulos. Vanha emäntä tuli ovelle surkean, vaivasen\nnäköisenä. Kuulin hänen sanovan: \"Voi te sydämmettömät kruununmiehet.\nEikö minua edes hautaan saa omalla hevosella viedä.\" Hän sulki oven,\nminut sidottiin vieraitten kärrien perään.\n\n\"Hyvästi\", sai vaan Helena sanotuksi, rupesi katkerasti itkemään ja\nkatosi.\n\nEn voi sanoin selittää, kuinka sydämmeni oli raskas, kuinka\näärettömästi otin osaa armahani suruun. Me läksiinme liikkeelle ja\nrakas synnyinkotini katosi näkyvistäni puitten taakse.\n\nMinä sain nyt paljon uutta nähdä, outoa kokea. Juostuani kärrien\nperässä sen verran, että hiki alkoi leuka-kuoppaa syyhyttää, tulimme\nherrastalon pihalle, jossa nyt minua pyöritettiin ja katsottiin sekä\nviimein talliin vietiin.\n\nTein nyt uusia tuttavuuksia. Siellä oli hevosia tallissa koko joukko.\nErittäinkin herätti eräs nuori, pulska liinakko huomiotani, mutta se\nolikin niin nätti, että harvoin olen hänen vertaistaan hevosmaailmassa\nnähnyt.\n\nNyt alkoivat minulle kovat päivät. Joka päivä valjaissa olla sain ja\njuosta, että kuoha mahastani tippui. Enimmin suututti minua se, että he\nsyyttä, suotta löivät minua. Minä kun oikein parastani panin, niin nuo\npakanat vielä selkään sutkivat. Eräänä päivänä kiehuivat sisukseni\nkotiin palatessamme. Minut riisuttiin ja talutettiin talon rappusien\nluokse herran eteen. En tiedä itsekään kuinka siinä lie käynyt, mutta\nkun herra meni taakseni, potkaista läimäytin häntä oikein orihevosen\ntavalla jalkaan. Herra rupesi vongeltamaan ja talutettiin sisään. Minä\nsain tallissa rengiltä aimo selkäsaunan. Mutta anteeksi en pyytänyt, en\nvaikka.\n\nTämä tapaus se kuitenkin käänsi elämäni suunnan. Kun Wiipurin markkinat\nolivat kohta sen jälkeen, vietiin minut sinne.\n\nVoi sitä komeutta, mitä minä nyt nähdä sain, taloja siellä oli yhtä\npaljon kuin kotona aidan seipäitä ja tiet ne olivat ihan paljaita,\nympyriäisiä kiviä täynnä, niin että oikein tahtoi käydä ensi alussa\njalkoja hellistämään, tietäähän sen -- tottumattomuus. Mutta siellä\nminä vasta sain nähdä hevosia. No, niitä oli monta monituista kertaa\nenemmän kuin kirkolla. Minut sidottiin ensin eräitten rattaiden perään,\njossa sain haisevia heiniä pureksia -- nälissäni. Minulle eivät, näet,\nantaneet enää sen potkun jälkeen niin paljon kauroja kuin ennen.\nSiinäkö nyt minua käännettiin ja väännettiin, mikä jalkoja koetti, mikä\nsuuta availi. Jo teki mieli purasemaan, mutta hillitsin kuitenkin\nitseni, onhan se sydän minullakin, niin hevonen kuin olenkin. Mutta\nihan odottamatta sain aika läimäyksen selkääni ruoskalla. Silloin minä\nnäytin heille, etten minä ole mikään leikkikalu. Tempasin itseni irti\nrattaista ja läksin. Joutui siinä kuka mikin jalkoihini, kaasin siinä\npöytiä ja tavaroita, ja siitäkös nyt äläkkä syntyi, rinkeliämmänkin kun\npyöräytin ristikerkkää turvalleen likalätäkköön, että ei kerinnyt\nälähtääkään, yhdeltä ryssältä sinkautin teekyökin jaloissani pyörimään,\nniin että tulta säihkyi. Se oli tuimaa menoa, uskokaa pois. Kyllä minä\ntiesin, että auringon nousuun päin se rakas kotini ja armahani oli,\nmutta sinnepäin en päässyt. Mitenkä siinä kiireessä kuitenkin lienen\nsekaantunut, mutta takerruinpa niin pahasti rattaitten väliin, etten\nihmeeksikään eteenpäin päässyt. -- Ja nyt sain taasen selkääni oikein\nPorvoon mitalla. Mutta kovan panin minä kovaa vastaan. Kun ne minut\nsitten valjaisin panivat, rupesin vinkuroimaan ja kun ne löivät,\npotkasin, potkasin, että aisa rytisi. Kuulin sitten seuraavan\nkeskustelun:\n\n\"Mitä ori maksaa?\"\n\n\"Kolme sataa markkaa.\"\n\n\"Tuollaisesta pahatapaisesta, oho! Kunhan tuo sinulta itseltäsi ensin\nhengen ottaa, niin myyt sen kolmesta kymmenestä.\"\n\n\"Ei ole minun henkeni lasipurkissa.\"\n\n\"Saviastiassako?\"\n\n\"No, mistä arvasit! Ihan siinä savipadassa, josta sinun henkesi\nlikaviemäriin viskattiin. Sieltähän se isäsi on sen humalapäissään\nlöytänyt.\"\n\nTuli siihen taasen uusi ostaja. Nuori, pulska mies. Hän taputti minua\nkaulalle, jutteli minulle ystävällisesti, katsoi hampaitani. Oikein\ntuntui hyvällä monesta aikaa olla niin hyväntahtoisen ihmisen kanssa\ntekemisessä.\n\nJa kuinka kävikään. Hän ajoi minulla, ja kaupat syntyi. Uusi isäntäni\nvei minut eräälle likaiselle pihalle, jossa sain kauroja ja heiniä\neteeni. Jo rupesin toivomaan parempia päiviä, mutta juuri kun olin\nhyvälle tuulelle tullut, juohtui Helena mieleeni, ja katkera ikävä\niloni tukahutti. Jospa vaan yhden kerran saisin vielä häntä nähdä,\najattelin kyyneleet silmissä.\n\nSeisoin siinä sitten kauan, aurinko meni levolle, tuli pimeä syysyö.\nAjanratoksi ja kun olin vatsanikin täysin tyydyttänyt, rupesin\nkuvettani hankaamaan rattaan pyörään. Tekeehän sitä joutenollessaan jos\njotakin. Talosta kuului yhäti melua, lauloivat, noituivat ja pitivät\nmitä jumalattominta elämää. Voi voi sitä maailman menoa sentään,\najattelin. Vaikka ihminen niin paljon korkeammaksi olennoksi luotu on,\nniin tuolla tavoin hän elää rähmästää; minä en ole kuin tavallinen\nluontokappale vaan ja näin kiltisti seison paikallani nurkumatta,\nkiukuttelematta. En ollut siihen asti nähnyt vielä laisinkaan, kuinka\nkurjaksi Jumalan kuva voipi viinan valtaamana tulla. -- Minä häpeän,\ntoden totta, ruveta teille kertomaan, mitä kaikkea sinä yönä sain\nkuulla, sain nähdä. Olen hevoseksikin liian hienotunteinen. Te\nkuulijani kun olette ihmisiä, niin luonnollisesti pahastuisitte hevosen\nsuusta kuullessanne, kuinka ihmisarvoa jo on voitu saastuttaa. Menemme\nsiis sen yön tapahtumain sivuitse.\n\nAamu alkoi jo heloittaa itäiseltä taivaalta, niin kauniina, niin\npuhtaana. Mutta minusta tuntui kuin olisi se tahallaan vähän\nviivytellyt, ettei sen odottamatta ilmaantuessa tarvitsisi kaikkea\npahuutta vasten silmiä katsoa. Se on kokenut jo vähäsen. Mutta eihän\nmeidän pitänyt siitä asiasta puhuakaan.\n\nNiin, aamuaurinko oli jo noussut, kun uusi isäntä vihdoin tuli\nhoiperrellen luokseni ja minua valjastaa tunnistamaan rupesi. Tuo nuori\nmies, joka eilen illalla vielä näytti niin miellyttävältä, niin\npuhtaalta muitten rinnalla, hän oli nyt ihan täydessä tellingissä,\nretkahti rattaille ja huusi minulle: \"Anna nyt hepo mennä, että\nauringon silmille lika räiskyy.\" Ja minä läksin. Yön kylmässä\nseistuani, olinkin halukas jäseniäni pehmittelemään, sillä sivumennen\nsanoen, minä pidin voimieni mukaan huolta terveydestäni. Kun ei isäntä\nminua minnekään ohjannut, aloin suunnata askeleeni kotiin päin. Ja\nliekö siihen syynä ollut sattumus vai minun hevosaistini, jota Jumala\nihmisille ei ole antanutkaan, minä löysin tien maantielle ja nyt sitä\nalettiin kulkea tömistää minun kotiani kohden. Osan matkasta kulin ihan\nomin päin, mutta kun aloin kotiani lähestyä, heräsi isäntäni -- hän\noli, näetten, nukkunut. Istumaan noustuaan rupesi hän silmiään\nhieromaan ja huusi: \"No en ole mokomaa hevosta ennen markkinoilta\nostanut. Suoraan menee kotiani kohden.\" Hän läppäsi sävyisästi minua\nlautasille ja taasen lähdettiin eteenpäin viuhtomaan, nyt täysintä\nravia. Häntä näkyi huvittavan juoksuni. \"Oikeinhan sinä olet mestari\njuoksemaan, Polleni\", virkkoi hän ja uhitti minua yhä kovempaan\nvauhtiin. Vähän minua harmitti; kun tuo rupesi minua suomalaista\nhevosta, Polleksi, muukalaisella nimellä kutsumaan, mutta hänen\ntahtonsa täytin ja heittäysin täyteen laukkaan. Jo alkoi kotini katto\nnäkyä, jo nyykyttivät tuttavat puut minulle päätään, jo näin savun\ntupruavan oman rakkaan synnyinkotini kiukaasta. Heijaa! Tuossa se on.\nMinä pyörähdin innoissani, muistamatta olla varovainen, sillasta\nportille, mutta voi taivahan taattu, kärryjen oikea takapyörä menikin\nojaan, ja kärryt kumoon. En seisahtunut enää siinä, nytkäsin -- ja\naisat menivät poikki, minä riensin portin eteen. Ja kenen sain minä\nnähdä! Helena syöksyy puoleksi alastomana tuvasta.\n\n\"Mikko\", huutaa hän, mutta juoksee heti ojassa voivottelevaa isäntääni\nauttamaan. Hän talutti tupaan polosen miehen, jonka kasvot olivat aivan\nverissä. Minä luin ystäväni silmistä moitteen, joka sanoin sanottuna\nolisi melkein näin: \"Mitä olet sinä, rakas Mikko, tehnyt!\"\n\nMutta Jumala oli niin tahtonut. Helena vei minut hetken odotettuani\ntalliin, silitteli ja hyväili minua. Minä näin ilon kyyneleen hänen\nsilmissään, vaikka niissä samalla olikin surullista osanottoa,\nLuultavasti oli isäntäni vaarallisesti sairaana. -- Seuraavana päivänä\nsain viedä armaani kirkolle, jossa entisiä hevostuttaviani luulin\nsaavani tavata, mutta, ei; hän seisatti minut vaan hetkeksi erään talon\nluo, josta niin kummallinen haju levisi ilmaan, aivankuin siellä olisi\nollut kaikki maailman yrtit koossa. Sieltä tuli hän pari pientä pulloa\nkädessä ja heti palasimme me suoraan kotia.\n\nViikko kului. Eräänä aamuna kuulin puhetta pihalta, Helenan ja isäntäni\näänet.\n\n\"Tuohan, rakas ystäväni se tänne, minulla on sitä ikävä\", kuulin\nisäntäni sanovan. \"Eihän se hevosen syy ole, jos kärryjen pyörä ojaan\nmenee. Miksi en ohjannut häntä paremmin.\"\n\nHelena tuli talliin ja saattoi minut ulos. Tuvan rappusilla istui\nisäntäni vaaleana sairaan näköisenä, päässä valkea puhdas liina.\n\n\"Kuinka tottelevainen ja tyyni se rajupää on sinun käsissäsi\", sanoi\nisäntä.\n\n\"No, ketä se sitten tottelisi, jollei omaa kasvattajaansa\", sanoi\nHelena, taputtaen minua kaulalle. Hän oli oikeassa. Häntä olin valmis\ntottelemaan, vaikka kuolemaan olisi käskenyt.\n\n\"Sinä rakastat sitä hevosta\", sanoi kysyvällä äänellä isäntäni, katsoen\nhellästi Helenaa.\n\n\"Kuinka en omaa Mikkoani rakastaisi\", sanoi Helena.\n\n\"Tahtoisitko sen omaksesi?\" kysyi isäntäni.\n\n\"Jos minä rikas olisin, niin maksaisin hänestä vaikka mitkä rahat.\"\n\n\"Tehdään vaihtokauppa\", sanoi nuori mies. \"Minä annan Mikon sinulle,\nanna sinä minulle itsesi. Saat minut vielä kaupanpäällisiksi.\"\n\nHelena punastui.\n\n\"Armas Helena\", jatkoi isäntäni. \"Se on Jumalan sallimus, että minä\nniin ihmeellisellä tavalla tulin sinun luoksesi. Sinä olet minulle\ntodistanut, ett'en vertaistasi sydäntä mistään löytää voi. Minä lupaan\nparantaa itseni. Ei viinan tippa tästä lähtien kurkkuani saa\nkostuttaa.\"\n\nHelena ei vastannut mitään, saattoi vaan minut takaisin talliin.\n\nSeuraavana päivänä lähdimme kaikki kolme matkalla, jota kesti aamusta\niltapuoleen asti. Vihdoin kuitenkin saavuimme perille, suurenlaisen\ntalonpoikaistalon edustalle. Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni\nminulla pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä Helenan ja\nisäntäni juhlapuvussa kirkolle.\n\nKotimatkalla näin vilahduksella, kuinka isäntä suuteli Helenaa.\n\n\"Mikon ansio se on, että me yhteen jouduimme\", kuulin Helenan sanovan.\n\nSiitä saakka olen ollut uudessa kodissani. Aina olen tyytyväinen ja\niloinen ollut, sillä Helenan kasvoista olen aina onnen nähnyt\nheijastavan.\n\nTähän loppuu minun kertomukseni. Kun luulen, että siitä monelle voipi\niloa ja hyötyä olla, olen sen kertoa tahtonut; mutta kun en itse\nkirjoittaa osaa, on sen minun puolestani tehnyt ystäväni Matti.\n\n\n\n\n\n\nVIIMEISEN KERRAN,\n\n\n\n\nOTJON VETÄJÄT.\n\nInkeriläinen pilkkajuttu.\n\n\nKoko kylän väki on mitä kiireimmässä heinäntouhussa. Naiset haravoivat\nluokoa \"vaaluille\" tahi ajavat karheita ko'ompaan, miehet panevat\nkuormia ja purkavat niitä \"sarraimiin\", tyttöhulikot haravoivat\nkaristeita, pojannaskalit, jotka eivät vielä jaksa hangolla lepeitä\nantaa, laittavat kuormaa, pienet paitaressut odottelevat päästäkseen\nkuorman päältä liukumaan, kun sitä sarraimeen viemään lähdetään ja\nkaikkein pienimmät piimäsuut piehtaroivat heinissä, imevät peukaloaan\ntahi huutaa mankuvat: \"nännää!\" Otsa hiessä hommataan. Minkä ahkerampi\nakka, sen harvemmin menee hän lapsensa suuta tukkeamaan, minkä\nlaiskempi ukko, sen useammin panee hän piippunysänsä tulelle.\n\n\"No, mikä huuto siellä?\"\n\nEräät kyläläiset, joitten niitty on äärimmäisenä päivännousuun päin,\nhosuvat haravillaan jotakin ja rientävät huutaen muihin päin. Jotakin\nharmaata näkyy nurmen sängellä. Jokin elävä! Mikä tuo mahtanee olla? Se\nlähestyy, ja pian on koko kylän väki juoksujalassa, rientäen suin päin\nmitä tuiminta kyytiä jäletysten. Niityn penkereellä kasvaa tuuhea,\nyksinäinen koivu. Sen ympärille kokoontuvat kaikki. Tuo kummitus on\nnoussut puuhun.\n\n\"Mikähän tuo lienee?\" kysyy yksi joukosta hengästyksissään.\n\n\"Ole vait!\" ärjäsee toinen. \"Kuka sen tietää.\"\n\n\"Katsos pakanaa\", sanoo taasen joku pienen vaitiolon jälkeen, jolla\nvälin kukin suu auki, hengitystään pidätellen, on katsellut kummaa\neläintä, \"sylkee kouraansa ja näyttää kulakkaa vielä.\"\n\n\"Vaan mitenkä saisimme sen sieltä käsiimme?\" Kas siinä kysymys, johon\nei ollut helppo vastata. Tuumailtiin siinä sinne tänne. Kukaan ei\ntohtinut puuhun kavuta. Lopulta tultiin siihen päätökseen, että koivu\noli sahattava kumoon. Ja kohta lähetettiin pari poikaa sahaa noutamaan\nkolmen virstan päästä.\n\n\"Mutta meillähän on vielä karheet korjaamatta!\" virkkoi yksi isännistä,\nkun tuossa hetken aikaa oli tuumailtu, tupakoittu.\n\n\"No, niin tässä on muillakin!\" arveli toinen, \"mutta ei nyt auta sitä\nkatsoa. Ties kuinka kallis tuo eläin lieneekin. Ehkä saamme kymmeniä\nruplia siitä.\"\n\n\"Ehkä satojakin!\" tokasi kolmas. \"Rahat jaamme sitten kristillisesti\",\nvakuutti vanhin joukosta.\n\n\"Minä ostan rahoilla itselleni verkahameen\", sanoi yksi naisista.\n\n\"Ja minä lehmän\", lisäsi toinen yhtä totisena.\n\nViimein tuli saha. Nyhrystettiin siinä sitte tuokion, puu kaatui ja\neläin tupsahti maahan sen mukana. Rohkein joukosta kolautti sitä\nharavan lavalla ja jo joutui eläin riemuitsevain voittajain käsiin.\n\nPaljain käsin sitä ei kumminkaan kiinni ottaa saanut, sillä se olisi\nsiitä pilaantunut, kuten viisain joukosta vakuutti. Lakkiinsa oli sen\njoku pojista kaapannut ja nyt aika hamppua niityllä olevan maitopytyn\nluo. Ei ollut aikaa enää pestä tai kuivata pyttyä, sinne työnnettiin\naarre lakin mukana.\n\nVaan nytkös pulaan jouduttiin. Mitä nyt oli tehtävä? Pietariin pitäisi\nse viedä, mutta kellekä voitaisiin niin kallis aarre uskoa. Ukot olivat\njuuri päättäneet sitä lähteä miehissä \"kyöräämään\" kaupunkiin, kun akat\nilmoittivat, ett'ei he suinkaan aikoneet uskoa niin suurta rahasummaa\nuhkojen huostaan.\n\n\"Koht'sillään likittelette te ne puhtaaksi!\" intti äkäisin joukosta.\n\nAkkoja ei myöskään voitu yksin laskea. \"Ettepä tekään maahhua antaisi\",\narvelivat ukot, ja niin päätettiin lähteä sekä miehet että naiset, ja\ntuuma pantiin jo toimeen seuraavana aamuna varhain päivän noustessa.\nOli sitä siinä juhlasaatto; viidellätoista hevosella ajaa kömyytettiin\nkuni Hietamäen hienot herrat, morsianta Tuutarista ottamaan tullessaan.\nMuutamat olivat vielä panneet kalisevan kulkusen aisan sakaraan, jotta\nnähtäisi, ettei siinä kulussa ollut mitään \"naukumamman poikia.\"\n\nSattuipa tuttavia tiellä vastaan.\n\n\"No, mihinkä teitä Jumala viepi?\"\n\n\"Ei meitä Jumala vie\", vastattiin, \"itsehän me päätäkauten matkalle\nlähdettiin.\"\n\n\"No, millekä asioille?\"\n\n\"Ka kumman elävän kiinni saimme ja sitä nyt Linnaan kyyditsemme.\"\n\n\"Kummanko elävän. Minkä?\"\n\n\"Mikähän lieneekin, siivekäs kissa tahi muu hameriikin otus.\"\n\n\"Näyttäkäähän. Ehkä minä sen tunnen.\"\n\n\"Sinäkö?\" huusivat matkalaiset pilkallisesti ja läksivät taasen hyvää\nkyytiä ajamaan.\n\nJopa saavuttiin Pulkkahan ja päätettiin kerrankin oikein herroiksi\nmennä tsajua juomaan.\n\n\"Mutta yhden pitää aina olla vahdissa\", arveli Kolovan Pietari, viisain\njoukossa.\n\n\"Emme me sitä teidän haltuunne usko!\" tokasi Turilan Mari. \"Meistä\nakoista jääköön myöskin yksi vahtiin. Jää sinä Liispetta kuoma\", sanoi\nhän yhdelle.\n\n\"No, jäänpähän\", vastasi tämä.\n\nNyt mentiin trahteeriin, jakaannuttiin eri pöytien ympärille ja\nkomennettiin mahtavasti \"tsaj!\"\n\n\"Minä en ole vielä koskaan tsajua juonut sokurin kanssa\", vakuutti eräs\npiirusilmäinen nuori mies. \"Ennen paimenessa ollessa teimme kyllä\n'saun'akan hau'emarjakukan' lehdistä tsajua.\"\n\n\"Teittekö tsajua?\" kysyi nauraen \"polavoi\", joka juuri tsajua oli\nsiihen pöytään tuonut.\n\n\"Teimmepä niinkin. -- Älä naura yhtään! -- Otimme niitä lehtiä,\nkuivasimme ja hakkasimme hienoksi, niistä sitten keitimme vanhan\nkattilan pohjalla tsajua. Hyväähän se muuten olisi ollut, joll'emme\nliian väkeväksi sitä keittäneet olisi. Mepäs sitä juotiin vaan, vaikka\nvesi silmistä tippui -- ilman sokuria tietysti.\"\n\nNäin kertoi Kelon Paavo.\n\n\"No, kuka valajaksi käypi?\" kysyttiin. \"Juoppi, sinähän olet tottunut\nsiihen kullanvedossa.\"\n\n\"No, olkoon menneeksi!\" Juoppi kääri oikean hihansa vähän ylemmäs, otti\nsuuremman \"tsainiekan\", kaasi siitä \"kipetkua\" tsainiekkaan ja kunkin\nkupin pohjaan.\n\n\"Meidän keittämämme tsaju oli ihan mustaa. Niinhän tämä on kuin\npaljasta varistettua vettä!\" sanoi Paavo, aikoen ruveta juomaan. \"Vai\nniin!\" sanoi hän huomattuaan muitten huuhtovan sillä vaan kuppiaan. Jo\nseisoivat taas kaikki kupit rinnatusten lautasillaan, odotellen uutta\nvoitelua, ja Juoppi aloitti tärkeän tehtävänsä. Hän tipautti\npienemmästä tsaniekasta kunkin kupin pohjaan mustaa, höyryävää\nnestettä, kaasi suuremmasta pienemmän täyteen ja tästä taasen\nkuppiloihin. Kun näin kolmas osa kupin valkoista sisäpintaa oli tuon\nmustan tsajunesteen peitossa, täytettiin ne kipetkulla -- oikein\nherroiksi yli reunojen, Nyt veti kukin kupin eteensä, otti palan\nsokuria, kaasi kupistansa lautaselle, asetti lautasen sitten vasemman\nkäden sormien päähän, tahi antaen lautasen olla pöydän reunalla,\nkyyristyi niin, että suu tuli lautasen tasalle, puri sirpaleen sokuria,\ntyöntäen sen huulen ja ikenien väliin, mutristi silmät sirrilleen,\nhuulet lautasen reunalle, puhalteli hiukan ja alkoi varovasti rytystää\ntulikuumaa herkkua.\n\n\"Kuulkaas\", alkoi taasen Paavo.\n\n\"Suus kiinni nyt\", ärjäsi Turilan Mari. \"Onko tässä nyt aikaa\nkuuntelemaan sinun lorujasi. Juo nyt äläkä palpata.\"\n\n\"Kyllä tämä on parempaa kuin se, mitä me keitimme, mutta se olikin\npaljon väkevämpää. Mutta, en minä kuitenkaan tuosta pidä lukua; minä\nsyön mieluummin pelkkää sokuria.\"\n\nNäin arveli Kelon Paavo.\n\n\"Oho, poika!\"\n\n\"Katsokaas vaan tuota purlakkaa!\"\n\n\"Senkin hölöhuuli!\" sateli hänelle vastaukseksi ja sokuriastia muuttui\nhänen edestään pöydän toiseen päähän.\n\n\"Kauankos tuo mörtsi ne sisäänsä purnuaisi\", lisäsi vielä joku.\n\nTällä välin oli trahteerin edustalle kokoontunut joukko uteliaita.\n\n\"Mitä teillä on siinä pytyssä?\" kysyivät he.\n\n\"Mitä se teitä liikuttaa?\"\n\n\"Ei, ei, mutta mehän kysymme vaan. Ei me puhuta kellekään.\"\n\n\"Ei sittenkään!\"\n\n\"Ne ovat varastaneet jotain!\" lausui joku taaemmista.\n\n\"Mekö varastaneet? Suus kiini, kuka se olikaan!\" Syyllisestä ei saatu\nselkoa.\n\n\"Niin, no, miksi ette sano sitten. Voihan kuka tahansa ajatella, että\nteillä on siellä joku varastettu kallis kapine, kun ette -- -- -- --\"\n\n\"Sanotaanko heille?\" kysyy nyt Liispetta vahtikumppaniltaan. Ja nyt\npäätettiin kertoa kaikki tyyni.\n\n\"No, kuulkaa sitten!\" alkoi mies ja kertoi tarkasti alusta alkaen,\nkuinka eilisiltana siihen ja siihen aikaan, kun hän jo oli saanut\nlatoon tuoduksi niin ja niin monta heinäkuormaa ja niin ja niin paljo\nvielä oli jälellä, kuinka hän nojatessaan heinäkuormaa vasten juuri\ntuumaili sitä ja sitä, kun äkkiä kuului melu päivännousun puolesta,\nkuinka hän oli säikähtynyt, luullen naapurinsa hulluksi tulleen ja niin\nedespäin. Suu auki kuuntelivat ääneti purkkaloiset.\n\n\"Onko sillä sarvet?\" kysyi joku joukosta pelokkaasti, kun kertoja\nvihdoin oli niin kauaksi päässyt, että sai selitetyksi, mitenkä eläin\npyttyyn saatiin.\n\n\"Odotahan!\" vastasi kertoja.\n\n\"Ei se siihen vielä loppunut\", ja hän jatkoi taasen kertomistaan. Siitä\nei näkynyt aikovan loppua tullakaan. Hänet keskeytti kuitenkin\nLiispetta.\n\n\"Sitä en todellakaan muista\", sanoi tämä sormi huulella, \"oliko sillä\nsarvet vai ei, mutta kyllä minä luulen, kyllä minä muistan nähneeni\nvilahduksella jotain sellaista.\" Niin jutteli Liispetta, pyyhkien\npulleata nenäänsä sormillaan.\n\n\"No, näyttäkäähän tuota!\" sanoi taasen joku tavottaen pytyn kantta.\n\n\"Oletko koskematta, senkin lontus!\" ärjysi vahtimies. \"Päästät sen\npakoon vielä, niin meidät piru perii.\"\n\n\"Onko sillä kaksi, vai neljä jalkaa?\" kysyttiin taasen.\n\n\"Sitäkään en tullut siinä kiireessä katsoneeksi\", vakuutti taasen\nLiispetta, \"mutta häntä sillä on. Jalkoja en ihmeeksikään muista.\"\n\nNyt tultiin vahteja tsajulle kutsumaan. Kelon Paavo ja Turilan Mari\ntulivat vahtiin.\n\n\"Muistatko sinä, kuoma, kuinka monta jalkaa sillä on\", kysyi Lispetta\nMarilta, \"kaksiko vai neljä?\"\n\n\"Kaksi, kaksi! Näinhän minä, kuinka se istui puussa kuni ihminen ja\nheristi meille kulakkaa.\"\n\n\"Voi hyvät ystävät!\" alkoi nyt eräs vanha Pulkkalan eukko, joka tähän\nasti totisena ääneti oli kuunnellut. \"Ei se sitten ole hyvä elävä.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyttiin.\n\n\"Onko se karvainen?\" kysyi hän vielä.\n\n\"On! Vaalean harmaa ja siivekäs!\" selitti Mari.\n\n\"Ei epäilemistäkään! Se on piru itse, ihan oikea perkele!\"\n\n\"No, älähän toki! Olisko piru noin pieni?\"\n\n\"Kyllähän se itsensä kuinka pieneksi tahansa saa. Minä olen sen itse\nnähnyt ja tiedän kyllä millainen se on.\"\n\n\"No hiisi!\" tuumaili Paavo peloissaan.\n\nJa nytkös melu nousi. Trahteerista hyökkäsivät tsajunjuojat ulos,\nluullen kalliin otuksen pakoon päässeen.\n\n\"Se on piru itse, ihan oikea perkele!\" huusi Paavo.\n\n\"Mitä nyt on tehtävä?\" voivotteli Mari.\n\nInnokas neuvottelu syntyi. Muutamien selitysten jälkeen ei kukaan\nepäillyt, että heillä oli elävä piru pytyssä. Ja harkittiimpa nyt sinne\nsekä tänne. Poltettaisiinko se vai upotettaisiin? -- -- Päätettiinpä\nkaikissa tapauksissa viedä se kuitenkin Pietariin. Siellä saataisiin\nkyllä viisaammilta neuvoa.\n\n\"Vaan jos me laskettaisiin se pakoon\", ehdoitta Paavo, mutta sitä ei\notettu korviinkaan. Lähdettiin siis matkalle taasen.\n\nPuolipäivän aikaan tultiin Moskovan portille, jossa juotettiin hevoset.\nNytpä pisti Kolovan Pietarin päähän uusi ajatus.\n\n\"Onko täällä linnassa myytävänä vaikka mitä?\" kysyi hän vesialtaan\nvartijalta.\n\n\"No, se on tietty!\" vastasi tämä hymyillen.\n\n\"No, hyvä!\" arveli Pietari. \"Miks'ei täällä myytävänä sitten olisi\ntuollaisia pieniä pirujakin\", kuiskasi hän naapurinsa korvaan.\n\n\"Mutta kalliitapa ne lienevät!\"\n\n\"Se on tietty!\"\n\n\"Meidän pitää ottaa siis selvä siitä, missä täällä on piruja myytävänä,\nSinne varmaan tämäkin ostetaan.\" Näin puhui Kolovan Pietari ja veteli\ntyytyväisenä pitkää partaansa sormiensa lävitse.\n\n\"Kyllä sen sentään näkee, kellä ei päässä ruumenia ole\", lausui tuohon\nKelon Paavo mielissään, ja taasen kulettiin jonkun matkaa pitkin\nleveätä prospektia. Jo tultiin Moikan sillan korvalle. Eräältä\nvorniekalta kysyy nyt Pietari, jotta missä täällä tsorttia olisi\nmyytävänä. Vorniekka luuli pirun kuvia tarkoitettavan ja neuvoi puodin.\n\n\"Enkös minä sanonut!\" huudahti Pietari ja riemuiten ajettiin neuvotulle\npuodille. Pietari ja Mari astuivat puotiin.\n\n\"Hyvä päivä!\" lausui Pietari.\n\n\"Mitä asiata?\" kysytään.\n\n\"Paljonko maksatte te elävästä pirusta?\"\n\n\"Kyllä minä teille --\" ärjäsi ryssä, tavottaen kohennuskoukkua nurkasta\nja suin päin syöksyivät pirun kauppiaat ulos.\n\n\"Valehteli, vorniekan riivattu!\" puhisi Pietari äkeissään.\n\n\"No, mitä nyt?\"\n\n\"Eihän näissä puotiloissa niin kallista tavaraa osteta\", sanoi hän\nnousten rattaille. \"Nevskillä sellaisia kauppoja tehdään.\"\n\nOhjasten perillä läimäytti hän väsynyttä hevoskonkariaan ja ponnistaen\nvoimansa läksi tämä \"neljäskyökkää\" eteenpäin kompuroimaan.\n\nJo oli iltapuolta hyvä aika kulunut kun Nevskille saavuttiin. Kysyttiin\nkeltä kutakin, mutta ei tiennyt kukaan, missä tsorttia oli myytävänä,\nvielä vähemmin missä niitä ostettiin.\n\nYrittipä jo Pietari passaassiinkin menemään, mutta sieltä kömyytti pois\nkortavoi, ärjyen: \"passol tschuhna!\" Koettipa hän kyllä selittää, jotta\nniin ja niin, -- ja pisti kortavoille kopekan kouraan, mutta pois\ntyönsi tämä sittenkin.\n\n\"Jospa edes kuulisi mitä on asiata, senkin ryökäle!\"\n\nJo rupesi into masentumaan. Tehtiin viimeinen yritys. Lähdettiin\ntallaamaan pitkin Kostinnoin käytäviä.\n\n\"Katsokaa! tuossa on ihan samanlainen!\" huusi äkkiä joku joukosta,\n\n\"No, niin totta onkin!\" lisäsi toinen, \"tuolla vaan ei ole sarvia.\"\n\n\"Mutta muuten ihka samanlainen.\"\n\nRiemu oli ääretön, melkein ilokyyneleitä vuodatettiin. Nyt astui\nPietari puotiin -- tällä kertaa yksin, sillä Turilan Mari oli vähän\nnoin niinkuin -- ymmärättehän -- tullut liian puheliaalle tuulelle.\n\n\"Sano niin, jotta --\", yritteli Mari rattailta neuvomaan, mutta\nLiispetta kuoma tukkesi kämmenellään hänen suunsa, sanoen: \"Ole nyt\nhiljaa kuoma!\" Ja Mari vaikeni hetkiseksi. Jo tuli Pietari mahtavana\ntakaisin puotimies mukana. Mentiin niitten rattaitten luo, joihin aarre\noli säilytetty. Ennenkuin kukaan siinä hurmauksissaan ennätti mitään\nsanoa, kohotti puotimies pytyn kantta -- ja voi surkeutta suurta!\nNuolen nopeudella syöksyy maidon tahraama piru pytystä rattaille,\nrattailta maahan, maasta seinänvierustalla olevien arkkujen päälle ja\nsiitä katolle -- -- --. Sen sitä näkivätki. -- Kauhistus ääretön.\nSillävälin kokoontui joukko kaupunkilaisia ihmettä katsomaan ja näitten\nnauru karmeli kahta kovemmin onnettomain maalaisten sydämmiä.\n\n\"Jo sen perkeleen piru vei!\" lausui puotimies hänkin nauraen.\n\n\"No, se oli piru kumminkin?\" sai Pietari kysytyksi.\n\n\"Olihan tuo aika piru, kun noin sukkelasti pakohon liiti, mutta me\nmuuten saamme sellaisia piruju kahdella riunalla 'skolko hoseh'\".\n\n\"Kahdella riunalla?\"\n\n\"Onhan noita lento-oravia -- -- --.\"\n\n\"Lento oravia, otjoko?\" änkytti Pietari.\n\nSuurella vaivalla pääsi poloinen kaupunkilaisten pilkkaa pakoon\nrattailleen. Ja allapäin pahoilla mielin lähdettiin kotiin junaamaan.\nMutta sillä ei siitä päästy. Vielä tänäpäivänä kutsutaan saman\npaikkakunnan asukkaita \"otjon vetäjiksi.\"\n\n\n\n\nPAPIROSSI.\n\nLeirimuistelma.\n\n\nSiitä on jo useita vuosia. Olin silloin vapaaehtoisena venäläisessä\ntarkka-ampuja pataljoonassa. Joutuuhan sitä ihminen eläissään\nkaikenlaisiin. Eipä tuo juuri hauskalta tuntunut, muuttaessaan valkean\nylioppilaslakin karvaiseen univornmlakkiin, somat Rintalan tekemät\nruokkeeni leveisiin ryssäin kansalliskaatioihin, kun vapaasta Apollon\npojasta jouduin ryssäin komennettavaksi. Mutta vaihtelevaisuus on\nhupaista, ajattelin ensi kertaa univormuhousuihin astuessani, enkä\nsiinä pettynytkään, en ainakaan mitä vaihtelevaisuuteen tulee. Olihan\nse vaihtelevaisuutta, kun kello 4 aamulla sai nousta lämpimältä\nvuoteeltaan, lämpimältä, jollei yöllä ollut teltan katon läpi satanut.\nEikä siellä juuri yhtä hyvää ruokaakaan saanut kuin ylioppilastalon\nravintolassa, mutta tyytyyhän tuo mies siihenkin, että tyhjän malkkinsa\ntyydykkeeksi saa tscherkaskihärän lihaa popsia ja voimakasta soppaa\nsärpiä.\n\nNo, niin! Minä olin nyt siis ehta sotamies, olkapäilläni olevista\nnauhoista saattoi vaan minut eroittaa raa'asta sotamiehestä, sillä\neihän siinä leirin pölyssä ja hiessä juuri suomalainen ylioppilas\nnaamastani liene heijastanut. Sotamiehet minua kyllä kohtelivat kuin\nherraa ainakin, nimittivätpä minua \"vashe sijaijelstvoksikin\",\nerittäinkin ne, jotka eivät tietäneet, että olin vaan pelkän \"tshuhnan\"\npoika.\n\nVaikealtahan tuo ensin tuntui, marssia täysissä tamineissa tuntikausia,\nmutta kun olkapää kerran oli tottunut kivärin painosta puutumaan, kun\nrintaa ei enää ahdistavan sinellirullan alla pakottanut, kun silmät\nolivat oppineet autuaitten tavalla vasten aurinkoa katsomaan, niin\nastuihan sitä aivan koneellisesti, sillä tuskin ihminen missään voi\nmuuttua siihen määrään koneeksi kuin harjoituskentällä, jossa kädet ja\njalat tuntuvat enemmän tottelevan komentajan kuin omaa tahtoa. Heinäkuu\nrupesi jo lähenemään loppuaan. Suureen paratiin tehtiin valmistuksia.\nPäiväkaudet marssittiin, hikoiltiin. Ja jo tulikin tärkeä päivä.\nViileänä heloitti aurinko vasta itäisellä taivaan rajalla\nylösnoustessamme, siellä täällä kimalteli vielä hopeainen kastehelmi\npölyn alla riutuvaa lehteä elvytellen.\n\nPian oli pataljoona liikkeessä, ja tuimaa kyytiä astuttiin\nharjoituskentän perälle, jonne joka taholta joukkoja riensi. Hänen\nMajestettinsa piti vastaanottoparaatin. Kun monta tuntia oli rivissä\nseistu, tuli korkea seurue ja parati oli pian ohitse. Joukot\nkomennettiin nyt eri taholle ja pieni \"leikkisota\" seurasi. Tätä kesti\ntaasen useita tunteja ja koko ajan saimme me yhtä mittaa olla\nliikkeessä. Kello kuudesta kymmeneen olimme saaneet melkein liikkumatta\npaikallamme seista, kello kymmenestä kahteen marssia, ja usein\njuoksujalassa. Olimme rientäneet yli soitten, niittyjen, tunkeutuneet\nläpi nuoren tiheän kuusikon yhä vihollista kohtaamatta, mutta kun se\nvihdoin tuli näkyviin ja meidät komennettiin maahan pitkällemme\nampumaan, tuli tieto, että taistelu jo oli päättynyt.\n\nNyt ei ollut muuta jälellä kuin lähteä kotiin marssimaan. Matka ei\nollut pitkä, mutta aivan tarpeeksi niin väsyneille kuin meille, olihan\nvaan noin puolentoista peninkulmaa. Laulajat komennettiin pataljoonan\netunenään ja niin sitä lähdettiin. Laulu, sellaista ryssäin kiruntaa\nkuin se olikin, antoi kuitenkin reippaalla tahdillaan hiukan vireyttä\njalkoihin, mutta siitä ei kauaksi ollut, pianhan ne uupuivat\nlaulajatkin. Astua nahjustettiin siinä nyt sitä. Minä kuletin jalkoja\nperässäni, kuten muutkin. Sairasvaunut on kyllä tällaisissa tapauksissa\nvenäläisen vapaehtoisen pelastus, mutta minun kunniantuntoni ei sitä\nsallinut. \"Kestänhän tässä minä jos muutkin\", arvelin, ja painaen lakin\ntakaraivolleni astuin eteenpäin. Kulettiin suomalaisen kylän lävitse.\nErään talon avonaisesta ikkunasta pyysin vettä kuivan kulkkuni\nkostukkeeks. Nuori emäntä ottaa kiireimmiten vettä kauhaan, rientää\nikkunan luo, minä ojennan jo käteni, mutta samassa kapteeni ärjäsee:\n\"Ei saa erota rivistä!\" Ei auttanut muu kuin jättää suloinen vesi ja\nrientää sukkelaan paikalleni. Kun sieltä taakseni vielä vilkasin, sain\nharmikseni nähdä, kuinka emäntä tuon kalliin jumalanlahjan maahan\nheitti.\n\nTilani oli todella kauhea. Olin ennen huomannut, että pitkät taipaleet\nusein astuu huomaamattaan, kun kiinnittää ajatuksensa johonkin\nhupaiseen aineesen. Yritin siis jotakin ajattelemaan. -- Mutta mitä? --\nSiihen loppui yritykseni. Olin niin ankarassa ruumiillisessa työssä,\nettä kaikki sielun työ oli kerrassaan mahdotonta. En kyennyt edes\noikein ajattelemaan sillä hetkellä, kuinka vaikea tilani todella oli.\n\nNyt avautui eteemme ääretön harjoituskenttä, jonka toisesta reunasta\nvalkoiset telttarivit pilkottivat. Hiki virtasi joka paikasta.\nKasvoille ja käsille oli se pölyn kanssa muodostanut lisäkerroksen,\njosta turhaan yritin päästä pyyhkimällä sitä läpimärällä\nnenäliinallani. Mieleeni yritti nyt nousta ajatus: \"Mitä varten tämä\nihmisrääkkäys?\" mutta siihen hikeen ja pölyyn sekin takertui.\n\n\"Jospa nyt edes olisi yksi papirossi!\" tulin äkkiä ajatelleeksi, mutta\nei sitäkään lohdutusta. Olin siinä kiireessä aamulla unohtanut nekin.\nKysyin vääpeliltä, mutta eihän silläkään tolvanalla niitä ollut. Minun\nomianihan se oli tottunut polttamaan. Minulla oli, näet, tapana\ntarjoamalla hänelle hopeaisesta kotelosta silloin tällöin kokonaisen\npapirossin, osoittaa, että muka pidin häntä muita parempana.\n\nKuinka siinä ajatuksissani kuitenkin lienen pistänyt käteni vasempaan\nhousuntaskuuni, ja taivahan taatto, -- siellä on jokin esine. Tempaan\nsen kiireesti ulos. Papirossi! Ihan ehta Laferme papirossi! No voi sinä\nturkin pippuri! Minkä ihmeen kautta olet sinä sinne joutunut? Etkä ole\ntaittunutkaan, vähän kyllä vääristynyt, mutta et vaan taittunut. Noin\nvaan vedän sinut kahden sormeni välistä ja nyt olet ihan yhtä suora ja\nkomea kuin vasta makasiinista ostettu. En voinut olla vilkaisematta\noikeanpuoliseen naapuriini, aliupseeriin. Hän rykäsi merkiksi, että hän\notti osaa ilooni. Mutta vasemmanpuoliselle vieruskumppanillenikos kiire\ntuli. Hän oli minun opettajani, batjkani, kuten sitä venäjäksi\nnimitetään. Ei ollut siinä aikaa kuhnailemaan. Pian raapasi hän tulta,\npiti tikkua kourassaan, kunnes rikki oli palanut, ja ojensi sitte\nkouransa suuni eteen. Minä imasin, ja voi sitä ihanata makua. Tuntui\nniinkuin en eläissäni olisi saanut tuota suloista nautintoa. Eikä siinä\nhevillä savua hennonnut suustaan päästää. Ensin veti sen suuhun, josta\nse ulkotietä pääsi sieramiin. Kun se sitä tietä oli käynyt keuhkoja\nkutkuttelemassa, pääsi se vasta suun ja nenän kautta yht'aikaa ulos.\nMutta siihen ei sen tehtävä päättynyt. Tyytyväisinä vetivät sitä\ntakanani olevat kaksi miestä suun ja nenän kautta rintoihinsa, jäi\nsiitä vielä niitten jälkeisillekin, ja vielä takarivissäkin olevat\nsaivat savunsekaista pölyä hengittää.\n\nMutta ei mitään hyvää ijankaiken. Kallis papirossi rupesi kulumaan.\nKäännellessäni sitä näpissäni, huomasin kuinka batjkani katkerin mielin\nkatseli hienon paperin käpristelemistä, ja luulempa hänen päästäneen\npari huokausta nähdessään kuinka kallis tupakka sinisenä savuna haihtui\nilmaan.\n\n\"Antakaahan viimeinen pätkä sitte minulle\", kysyi hän äkkiä\nrukoilevasti.\n\nVihaisesti mulautti aliupseeri hänelle silmiään. Tämä oli, näet, varma\nsiitä, että hän sen saa. Ahnain silmin oli vääpelikin katsellut\naarrettani. Ei hänkään tuota viimeistä pätkää olisi pois heittänyt,\nmutta hänenhän ei sopinut alistua siten alhaisen sotamiehen\nvertaiseksi.\n\nPapirossi alkoi lähetä loppuaan ja minä olin juuri aikeissa antaa sen\nbatjkalle, josta todella pidin hyvin paljon. Mutta äkkiä kuuluu\ntoisesta rivistä nimeni, kuten se venäjäksi sanotaan, ja sitten\nsuomeksi: \"Olkaa niin hyvä, antakaa se loppu minulle!\" En ollut tähän\nasti tiennyt laisinkaan, että aivan lähelläni oli suomalainen. Tuo ei\nollut varmaankaan rohennut tunnustaa olevansa tschuhna. Nyt oli\nkuitenkin niin tärkeä hetki, että pelko katosi. Mutta kylläpä hän\nsaikin ryssiltä koko kasan haukkumasanoja mokoman röyhkeyden\nrangaistukseksi.\n\n\"On tässä parempiakin, kuin sinä\", sanoi aliupseeri. Minun korvissani\nsoivat nuo rakkaalla äidinkielellä lausutut yksinkertaiset sanat niin\nihanilta, johtui mieleeni, että olin suomalainen ylioppilas. Tuntui\noikein hyvältä. En kuitenkaan ensi alussa oikein tiennyt, pitikö minun\nnyt loukata kelpo batjkaani, vai antaa aarre hänelle. Ryssäin röyhkeys\npoisti kuitenkin epäilyksen. Ojensin papirossin suomalaiselle.\n\nHeti vaikenivat ryssät ja mahtavana huudahti voittaja: \"Katsokaapas\ntshuhnaa!\"\n\n\n\n\nENSI KERTA NAAMIJAISISSA.\n\n\nMinä kävelin jo siihen aikaan keppi kädessä ja jos olisin kehdannut,\nolisin mustat hansikkaatkin käteeni vetänyt. Vaikka itse olin\nvakuutettu siitä, että olin likinäköinen, ja vaikka lääkärikin silmiäni\ntutkittuaan oli samaa vakuuttanut, niin en kuitenkaan vielä saanut\nlasisilmiä itselleni ostetuksi. \"Pince-nez'\"tä kyllä välistä yrittelin\npitämään, erittäinkin silloin, kun ei mitään tarkemmin nähtävää ollut.\nKyllä minä pidin itseäni yhtä pulskana ylioppilaana kuin kukaan\nmuukaan, ja olinhan kerran kuullut sanottavan, että minulla muka oli\nkauniit silmät, puhumattakaan tukastani, jota Weckströmin saksimiehet\naivan ihailivat. Sanoivat, että siitä voisi vaikka peruukin tehdä.\n\nMuuten pidin itseäni jo täydellisesti kypsyneenä \"kavaljeerina:\", mutta\nyhtä puuttui toki vielä. Minä en osannut eroittaa franseesin \"tuureja\"\ntoisistaan. Siis heti ensi syksynä Fraasan tanssikouluun. Minusta tuli\noikea mestari. Olisin osannut tuurit vaikka takaperin. Ja mitä\nlisätuuria siellä opin, ranskalaisine komentosanoineen. \"Grand ronde\"\nja muut ne osasin kuin aapiskirjan. Nyt olin siis täydellinen\nkavaljeeri. Aloinkin oikein innolla \"kurttiseerata\" tyttöjä\nluistinradalla, iltahuveissa, esplanaadilla -- aina missä sattui.\n\nMutta pian rupesin tuohon pelkkään kurttiisiinkin kyllästymään. Ja\ntuntui niinkuin ne rahat, joita noihin kulutin, olisivat menneet aivan\nsuotta, ihan kuin kaivoon. Silmäni tavoittelivat jotain, sydämmeni etsi\njotain... Se tunne oli niin suloinen, niin taivaallinen, mutta samassa\nniin salaperäinen, selittämätön... Oh! -- Tuli kevätlukukausi. Yksi\nvaan sama tunne, sama ikävä! Matin-päivä lähestyi -- silloin\npääsisin ensimmäiseen maskeraadiin. Voi sitä onnea! Minä pääsisin\nnaamiohuveihin, minä, joka olin saanut puolitoista tuntia arestia\nsiitä, että menin ilman koulun rehtorin lupaa \"Don Juan'ia\" katsomaan.\nNiin, mutta olinhan nyt ylioppilas!\n\nMutta puku oli hankittava... Kas siinäkös huolta... Ostaa? Liian\nkallis! Lainata? -- Mistä? Olin jo joutua epätoivoon... Silloin pelasti\nminut pulasta sukkela tuuma... Olihan meillä ompelumasina, jonka\nsalaisuudet minäkin tunsin. \"Minä ompelen itse puvun itselleni.\" Niin\ntuumailin ja päätin ryhtyä toimeen. Löysin erään vanhan punaisen- ja\nkeltaisen-kirjavan sohva-vaatteen, jonka huomasin nurin käännettynä\nkelpaavan mainiosti joksikin velikullan puvuksi. Eräänä iltana ei ollut\nketään kotona. Minä ompelumasinan ääreen. Ja ennenkuin kukaan\naavistikaan, oli puku valmis: leveät turkkilaiset housut, takki omaa\nkompositioonia kaikenlaisten kommusvenkkien kanssa, päähineeksi pitkä\nsarvekas myssy, punainen vyö, samallainen kulmikas kaulus. Kun vielä\nkumpaankin sarveen ja kauluksen jokaiseen helttuun olin pienen\nkellon liittänyt, oli suureksi ilokseni ja ihmeekseni oivallinen\nmaskeraadipuku valmis. Kun Matin-päivänä olin lisäksi valkeat\nnais-sukat ja kirjavat tohvelit ostanut, saatoin rauhallisena odottaa\nillan tuloa.\n\nKello on jo puoli kahdeksan, mutta minäpä en vielä olekkaan täysissä\ntamineissa. Oivallinen pukuni vaati minkä missäkin vielä korjausta. Kun\nviimeinkin olin kiireestä kantapäähän puettu, otin kitarin selkääni,\nsovitin viulun vasemmalta olkapäältä riippumaan, pistin käsipelin\noikeaan käteeni ja nahkapussiin muutamia pienempiä \"instrumentteja.\"\nNäin saavuin kello kahdeksan ajoissa ylioppilastaloon. Voi sitä\nkirjavaa joukkoa, voi sitä häärinää! Olipa siinä sen seitsemän\nvelikultaa, oli siinä kaunotarta, munkkia, niin, kuka ne kaikki\nmuistaakaan enää, erittäinkin kun minulla ei ollut kauan aikaa niitä\nkatselemaan.\n\nKun näet jonkun aikaa olin siinä hämmästyneenä katsellut lukemattomia\nihania sulottaria, keksahti kylkeeni yksi niistä -- oikea keijukainen.\nJo ensi silmäyksessä huomasin minä hänen solakan vartalonsa, sievän\nbalettipukunsa, nätit jalkansa... Ei! Minä en voi sanoilla selittää\nsitä ihanata olentoa, jonka sain viereeni. Hän tarttui oikeaan käteeni,\nkysyen: \"ketä _sinä_ etsit...\"\n\nVoi peijakas tuota heleätä ääntä! Ketä sinä etsit, kysyi hän....\nSinuttelemaan rupesi heti... No sit' oli likkaa!\n\n\"Enhän minä tässä ketäkään\" -- yritin vastaamaan, kun tuo jo pujahti\nkäteni ja rintani väliin, sanoen, että mennäänhän nyt tanssimaan. Hänen\nei tarvinnut toista kertaa pyytää. Jo olivat jalkani liikkeellä, ja\nminä tanssijapyörteessä, suloinen olento rinnallani. Oi, se oli\ntaivaallinen hetki. Tuntui niinkuin, niinkuin, kuinka sanoisinkaan,\nniinkuin olisin lämpimään vesiammeesen joutunut, jota ihanat,\nhyvänhajuiset kasvit ympäröivät ja josta enkelien tanssia sain ihailla\ntaivaallisen musiikin soidessa... Ne hetket eivät koskaan palaja... Ei!\n\nKun viimein hurmautuneena vein käsissäni keijukaisen viereisessä\nhuoneessa olevalle pehmeälle sohvalle, kuulin tämän pyörryksissä\noihkaen pyytävän: \"jotakin juodakseni.\"\n\nMinä kiiruhdin puhvettiin. \"Kaksi lasia samppanjaa!\" huusin aivan kuin\nei muita ostajia olisi ollut laisinkaan.\n\nKiusallisen odotuksen jälkeen sain vihdoin mitä olin pyytänyt. Nyt\nharppasin pitkine koipineni yli tanssikentän suoraan keijukaisen\nluoksi.\n\nHän oli jo vironnut. Nyt juotiin samppanjaa ja ruvettiin paahkuroimaan\nkaikellaista, -- mitä sylki suuhun toi. Sana sanalta, hetki hetkeltä\nihastuin häneen yhä enemmän. Minä pyysin häntä kahteen ensimmäiseen\nfranseesiin ja hän suostui jalomielisesti pyyntööni. Sitä onnea ei\nminulle ole koskaan sen koommin suotu.\n\nJuuri kun me siinä pakinoimme, lähestyy meitä eräs lihavanläntä\nherrasmies omassa naamarissaan. Hän -- sivistymätön -- sinutteli\nenkeliäni. Minä olin koko ajan mitä suurimmalla huolella sanonut:\n\"tahtooko neiti\" tahi \"onko neiti niin hyvä\", kuten hienolla tavalla on\npuhuteltava. Niinhän meitä koulussa oli opettajiakin opetettu\npuhuttelemaan. \"Onko opettaja opettaja X:ltä saanut opettajan kepin\"\noli siellä käsketty sanomaan. Vaikka ensin rupesi sydäntäni\nkarmelemaan, kun näin enkelini hyvinkin herttaisella äänellä\npuhuttelevan tuota, lohdutin sitten kuitenkin itseäni sillä, että eihän\nhän, niin hieno ja sivistynyt, mokomasta poroporvarista toki huolisi.\n\nHeidän siinä jutellessaan päätin käyttää tilaisuutta... Rahani olivat,\nnäet, vähissä. Täytyi lähteä \"vippaamaan.\" Mutta turhaan etsin tuttavaa\nsellaisesta ihmispyörteestä...\n\nHarmissani menin puhvettiin ja join pullon olutta... Rahaa jäi kaksi\nmarkkaa taskuun. Istuin siinä sitten miettien nykyistä tilaani. --\nToisella puolen ihana olento, -- toisella rahapula. Toiselta puolen\ntulvivat mieleeni ihannemaailman ihanimmat aatteet; teki mieleni ruveta\nrunoilemaan. Toiselta taas huusi kukkaroni: -- \"rahaa.\" Oo, tätä kurjaa\nmaailmaa. Aatteiden täytyy väistyä tuon inhoittavimman aineen, kullan\nedestä. Ja kuitenkin, mitä on raha? Onko se mikään ihmiskäden kalliin\ntuote, jotta sen edestä kaiken maallisen kumartaa täytyy!\n\nFranseesin alkusoitto herätti minut unelmistani. Pian löysin armahani,\npian seistiin premier'illä, -- _minä_ komensin... Nyt kai arvoni kohoaa\nhänen silmissään, ajattelin tyytyväisenä... Hän kehoitti minua\nsinuttelemaan itseänsä ja minä suostuin riemulla siihen ehdotukseen.\n\nTanssin loputtua väheni kukkaroni vielä puolellatoista markalla. Mutta\nvähät siitä! Olinhan saavuttamaisillani taivaasta lähetetyn olennon.\nMinä ilmoitin hänelle kuka olin ja kerroin kaikki mitä itsestäni\ntiesin, -- koko entisyyteni... Tuntui niin suloiselta puhua hänelle\n_itsestäni_.\n\nEnnenkuin toinen franseesi alkoi, olin jo ehtinyt näyttää naamanikin\nhänelle -- silmät hän tosin jo oli nähnyt naamarin lävitsekin. Nyt\nsiis tanssimme rakastajien franseesia. Minä huomautin siitä\nenkelillenikin. Hän nauroi, en ymmärtänyt oikein miksi, mutta nauroi\nhän vaan.\n\nYrittelemällä yritin saada häntäkin puhumaan edes vähän itsestään,\nmutta siihen oli häntä mahdoton taivuttaa... Hän pysyi yhäti yhtä\nsalaperäisenä kuin ennenkin... Minä kyllä luulin aavistavan hänen\nkasvojensa ihanuuden: mustat, tuliset silmät, kaunis pieni suu, sorea\nnenä, tuuhea kihara tukka -- voi, minä näin tuon olennon jo selvemmin\nedessäni kuin sen mustanaamaisen keijukaisen, jonka kanssa tanssin.\n\nTanssi loppui... Minä yritin viedä hänet taasen puhvettiin. Olihan\nlimonaadipullon hinta taskussa vielä, mutta ajatelkaas kuinka\njalomielinen hän oli: \"No, ei joka kerta tarvitse tarjota\", sanoi hän\nsuloisella äänellään. \"Sinulta kuluu liian paljon rahaa.\" Tuota puuttui\nenää. \"Hänkö, maskeerattu nainen, pitää huolta minun kukkarostani! Se\ntodistaa harvinaista hyvyyttä.\"\n\nNäin ajattelin ja päätin ryhtyä loppukohtaukseen. Minä tunnustin\nsuoraan ja peittelemättä, että häntä rakastin, että olin valmis henkeni\nantamaan hänen edestään. Olkoon hän kuka hyvänsä.\n\nJa mitä vastasi hän? Enemmän kuin mitä olin odottanut. \"Jos olette\nsamaa mieltä silloin, kun otan naamarini pois ja nimeni ilmaisen --\nniin...\" \"Niin?\" kysyin hengitystäni pidättäen. \"Niin, saatte\nvastauksen, joka on teille mieleen\", sanoi hän.\n\nSamassa tuli taas tuo lihavanläntä herra. Minä poistuin. Menin\ntakimmaisen puhvettihuoneen syrjäisimpään sopukkaan, saadakseni oikein\nkylmäverisesti arvostella, mitä olin tehnyt. Minä olin tunnustanut\nrakkauteni, siis kosinut. -- Se ei ollut mikään pieni asia, sen\nymmärsin. Pian vaivuin suloisiin unelmiin. Ajattelin, että jos tässä\nrupeaisikin papiksi, niin pääsisihän pikemmin naimisiin hänen kanssaan.\nSitten tuumailin valmiiksi, millainen koti meillä olisi, kuinka hauska\nja onnellinen, kuinka monta lasta -- niin sitäkin ajattelin, mutta en\nrohjennut niin tärkeästä asiasta yksin päättää. Kaikki ajattelin\nvalmiiksi, muuta ei enää puuttunut kuin hänen vastauksensa.\n\nOlin näissä ajatuksissani istunut kauan aikaa, ehkäpä lienen sillä\nvälin torkahtanutkin, kun huomasin sen ajan jo aikaa sitten tulleen,\njolloin naiset ottavat naamarinsa pois, -- kauniimmat ensin, rumimmat\nviimeiseksi.\n\nRiensin nyt sykkivin sydämmin saliin. Harvalla oli enää naamari\nkasvoilla. Minä katselin ympärilleni, silmäni etsivät häntä... Kas\ntuolla hän on ovenpielessä! -- \"Mitä? Naamari kasvoilla vielä!... Mitä\ntuo merkitsee? Nyt ymmärrän... Hän ei tahdo ylvästellä kauneudellaan.\n-- Niin, siinä selitys.\" -- Hänen arvonsa kohosi yhä silmissäni. --\nSiis vielä odotus tarpeen. Mutta se ei enää kauan kestänytkään. -- Hän\notti jo naamarinsa pois... Päätäni pyörrytti... Se tärkeä hetki\nlähestyi. Minä astuin suoraa päätä salin poikki hänen eteensä --\nkatsahdin häneen, -- kylmä väristys kävi läpi selkärankani.\n\n\"Te lupasitte antaa henkenne edestäni\", sanoi hän. Hän teititteli nyt.\n\"Mutta minä vapautan teidät siitä tarpeettomasta uhrauksesta, sillä\" --\ntuo lihavanläntä herra lähestyi -- \"tässä on _mieheni_!\"\n\nMitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä heräsin vasta pienemmässä\npuhvettihuoneessa. Istuin yksin pehmeällä sohvalla, edessäni -- pullo\nsamppanjaa. Kyyppäri seisoi vieressäni ja ravisti olkapäätäni vaatien\nrahoja...\n\n\"Mitä rahoja?\" kysyin.\n\n\"Te käskitte tuoda pullon samppanjaa!\" vakuutti poika.\n\n\"Mitä hulluttelette!\" ärjäsin minä.\n\n\"Minäkö olin pullon samppanjaa käskenyt, minä, jolla ei ole kuin 50\npenniä rahaa kukkarossa.\" Kyyppäri meni pois, vieden pullon mukanaan.\n\nNyt seurasi pari raivon hetkeä.\n\n\"Oo, te kurjat naiset\", huudahtin itsekseni, \"näin saatatte te murtaa\nnuorukaisen sydämmen, nuorukaisen, joka on teitä kunnioittanut,\njumaloinut, nuorukaisen, joka on korkeimpana päämääränään pitänyt\npyhittää elämänsä naiselle, naisen onneksi. Kuinka saatoit sinä hetken\nhuvin tähden haavoittaa nuoren sydämmeni? Tiedä, että tämä haava tulee\nverta vuotamaan. Kirottu ollos sinä, kirotut te kaikki!\"\n\nMinun mieleni teki puhua hänelle pari sanaa erojaisiksi, mutta sitä en\nvoinut. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan. -- Läksin siis kohta\nkotia, raastin päältäni nuot kirotut maskeraadivaatteet ja naissukat\nsekä päätin olla koskaan enää naamiohuveihin menemättä.\n\n\n\n"]