Tuliharja
Zane Grey (1872–1939)
Lucy Bostil elää vapaata elämää isänsä hevostilalla Coloradojoen jylhissä maisemissa. Tarina seuraa villin Tuliharja-oriin pyydystämistä, hevoskilpailuja sekä nuoren naisen itsenäistymistä karussa mutta kauniissa erämaassa.
Zane Greyn 'Tuliharja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2110. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
TULIHARJA
Kirj.
Zane Grey
Englanninkielestä ["Wildfire"] suomentanut
Väinö Nyman
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.
I
Katsellessaan edessään laajenevaa erämaata Lucy Bostil tunsi suloista kiitollisuutta Fordissa viettämästään täyteläisestä elämästä, mutta myös ahdistusta sen vuoksi, ettei hän voinut olla täysin tyytyväinen – epämääräistä mielen yksinäisyyttä ja kummallisesti kutsuvan ihanan ja tuntemattoman tulevaisuuden aiheuttamaa väristystä ja pelkoa.
Hän toivoi että jotakin tapahtuisi. Se saisi olla pelottavaakin, kunhan se vain olisi suurenmoista. Kun hän oli tänään livahtanut tiehensä luvatta ottamallaan hevosella, hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Muisto äidistä, joka oli kuollut kauan aikaa sitten matkalla erämaahan, oli ainoa surunpisara hänen ilossaan. Lucy rakasti kaikkia Bostil's Fordin asukkaita ja kaikki rakastivat häntä. Hän piti kaikista muista hevosistakin paitsi isänsä lemmikkijuoksijasta, tuosta pahasta ja juonikkaasta Kuningas-nimisestä oriista.
Lucy tunsi olevansa tavattoman riemuissaan rakkaudesta kaikkea tuota kohtaan, jota hän katseli korkealta tähystyspaikaltaan: hänen alapuolellaan kauniiden harmaiden salviarinteiden ja kaameitten hedelmättömien kukkuloiden välissä sijaitsevaa viheriänpunaista kukoistavaa kylää, kuilussaan kumeasti jymisevää, nopeasti virtaavaa Coloradoa, kirkkaanvärisiin vaatteihin pukeutuneita rantatietä pitkin ratsastavia intiaaneja, taivaalla höyhenen tavoin liitelevää kotkaa, mailin päässä hänen alapuolellaan laitumella käyviä eläimiä, jotka muodostivat mustia pilkkuja salviapensaikkoon; taivaan syvää samettimaista sineä, paljaiden huippujen kullanväristä kimallusta ja kaukaisten rotkojen sinertäviä utupilviä; törmäpääskysen siipien pehmeää suhinaa, kun se kiiti alaspäin tuulen mukana; setrien tuoksua ja keihäskärkisten meskalioiden kukkia; mietiskelyyn kutsuvaa hiljaisuutta, houkuttelevia laitumia ja purppuraista etäisyyttä.
Lucy toivoi että kaikki se, mitä tuulet kuiskailivat ja mikä oli kirjoitettu laajojen salviarinteitten ja louhikkojen salaperäisyyteen, tapahtuisi Bostil's Fordissa. Hän ei halunnut lainkaan sivistyneeseen maailmaan ja suhtautui ivallisesti suunnitelmaan, jonka mukaan hänen pitäisi mennä naimisiin Durangon rikkaimman tilanomistajan kanssa. Hänen tätinsä, ankara, mutta miellyttävä nainen, joka oli kasvattanut hänet ja ollut hänen opettajanaan, ei voisi milloinkaan taivuttaa häntä vastenmieliseen avioliittoon. Lucy kuvitteli olevansa villin hevosen kaltainen – vapaa, ylpeä, kesyttämätön ja kuin luotu tähän erämaahan, missä hän aikoi elää elämänsä. Erämaa ja hänen elämänsä näyttivät kuuluvan jotenkin yhteen. Mutta missä suhteessa ne sitten muistuttivat toisiaan, miten hän saisi tietää oman tulevaisuutensa vaiheet?
Hän kammosi punaista, synkkää ja kohisevaa virtaa, koska sen nopeat, muuttuvaiset ja loppumattomat pyörteet näyttivät hänestä surulliselta. Eikä hän pitänyt noista punaisista uhkaavista kallioröykkiöistäkään, korkealle kohoavista, haljenneista, särkyneistä, rotkojen uurtamista, synkistä ja kaukaisista harjanteista, koska ne olivat kovin autioita. Mutta hän hyväksyi laajat salviaa kasvavat loivat laaksot, joiden harmaat, pehmeät ja kauniit kummut ulottuivat aaltoillen hämärästi siintävien vuorten juurelle ja purppuranväriseen taivaanrantaan saakka. Lucy ei tiennyt, mitä hän ikävöi, ei aavistanut, miksi erämaa kutsui häntä, eikä tiennyt sitäkään, missä suhteessa se muistutti häntä. Hän tiesi vain sen, että nämä kolme tunnetta muodostivat yhden ainoan, syvälle sydämeen juurtuneen kaipuun. Kymmenen vuoden aikana hän oli katsellut tätä erämaata, joka näytti muuttuvan joka hetki, vaikka se oli kuitenkin aina sama. Kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana hän oli kasvanut suureksi ja tutustunut erämaahan, kunnes hän oli oppinut sulautumaan sen luontoon ja rakastamaan siteitä, joilla se oli kammitsoinut hänet. Hän ei olisi voinut olla onnellinen, ellei hän olisi saanut nauttia erämaan ilmasta, väristä, vapaudesta ja viileydestä. Tänään, syntymäpäivänään, kun kaikki ne, jotka rakastivat häntä, sanoivat hänen päässeen omaksi herrakseen, hän tunnusti erämaan vaatimukset ikuisiksi ajoiksi. Ja hän tunsi syvää ja täydellistä onnea.
Hänen tulisi siis aina olemaan tämä muuttuvainen ja muuttumaton erämaa, monien neliömailien laajuiset salviarinteet ja aaltoilevat harjanteet, suuret rotkot ja jättiläismäiset kalliot, tumma joki salaperäisesti kohisevine vesineen, havupuiden reunustamat ylätasangot ja loputon taivaanranta ylväine kalliopilareineen, jotka olivat kuin muistomerkkejä, ja kutsuvine jylhine jyrkänteineen. Hänen omiaan olisivat kaikki sen vaihtelutkin; sen kimeästi ulvovat jäiset tuulet, kovat pakkaset, teräksenharmaat pilvet, sulava lumi, harmaat tutut salviapensaat ja keväisten hiekkamyrskyjen peittämät vaalenneet ruohokentät, kesän kuumat tuulet, taivaalla kiitävät suurenmoiset pilvilinnat ja siellä täällä vuorten huippuja ympäröivät mustat myrskysumut, tummat alaspäin liitelevät ja kaikkialle sateenkaaria muodostavat utuhunnut, kimaltelevien kallioiden yli syöksyvät pitsimäiset vesiputoukset, punaisten virtojen kohina ja ihanat kullanväriset syksyt, jolloin on aina iltapäivä ja ajanratas pysyy paikoillaan. Hänen tulisivat aina olemaan ratsastusretket, joilla aurinko paistaisi hänen selkäänsä ja tuuli puhaltaisi kasvoihin. Ja hänen olisi varmasti ennemmin tai myöhemmin nimetön seikkailukin, jolla oli juurensa hänen sydämensä oudossa ikävässä ja jonka hän aavisti tapahtuvan noilla poluttomilla salviarinteillä, mitä hän niin suuresti rakasti.
Bostilin talo oli kömpelö mutta silmää kiehtova, punaisesta kivestä, valkoisesta savesta ja valkaistuista laudoista kyhätty rakennus. Sijaitsi sen vihreän kasvillisuuden ympäröimän rakennusryhmän laidalla, joka muodosti koko kylän. Bostil kehaisi mielellään, ettei maailmassa ollut kauniimpaa näköalaa kuin se, joka avautui hänen kartanostaan harmaille salviaa kasvaville aaltoileville kummuille, tummien puiden reunustamille ylätasangoille ja villille sinipäärmeiselle kultahuippuiselle taivaanrannalle.
Eräänä varhaiskevään aamuna Bostil määräsi tapansa mukaan, että kaikki juoksijat oli tuotava aituuksista ja päästettävä irti rinteille. Hän istui mielellään kuistilla ja katseli laitumella käyviä hevosiaan, mutta piti kuitenkin aina huolen siitä, että paimenet olivat saapuvilla ja etteivät hevoset päässeet poistumaan salviarinteeltä. Hän nojautui taaksepäin nauttien näkemästään. Hänellä oli laumoittain mustangeja, ja nytkin oli muudan lähellä oleva aitaus täynnä noita hienoja, tulisia ja vilkkaita eläimiä. Mutta Bostil ei katsellut muita kuin jalorotuisia juoksijoitaan. Oli omituista, ettei ainoakaan niistä ollut mustangi eikä kesytetty villihevonen, sillä paimenien hevosista olivat useimmat joko heidän itsensä tai intiaanien pyydystämiä. Ja kuitenkin Bostilin kiihkein, kunnianhimoisin toive oli saada kerran omakseen suuri villi ori. Siellä oli Sulka, suurenmoinen tamma, joka oli saanut nimensä siitä tavasta, millä sen harja hulmusi tuulessa; siellä oli Kaksinaama, keimaileva, sileä, kiiltävä ja viekas hevonen, sekä suuri äänekäs kimo Ben, musta Sarchedon-niminen ori ja vihdoin Kuningas, jonka väri muistutti ylätasankojen salviaa, oikea juoksija ruumiiltaan, loistava, ylpeä ja kaunis ori.
"Missä Lucy on?" kysyi Bostil.
Muutamat paimenet olivat nähneet Lucyn ratsastavan pois hiukset tuulessa hulmuten. Se oli ollut tuttu näky.
"Hän on nähtävästi ottanut Kilven?" sanoi Bostil kääntyen puhujan puoleen.
"Varmaankin", kuului tyyni vastaus.
Bostil kirosi. Hänen palveluksessaan ei ollut ainoatakaan paimenta, joka olisi ollut hänen vertaisensa kiroilemisessa.
"Farlane, sinähän olet kuullut määräykseni, ettei Lucy saa ratsastaa noilla hevosilla, ei ainakaan Kilvellä. Se on äksy miehellekin."
"Mutta ei Lucylle."
"Mutta minähän sanoin..."
"Sanoitte kyllä, koska puhutte paljon", vastasi Farlane. "Lucy veti hatun silmilleni, käski minun mennä matkoihini ja sitten hän ja Kilpi kiitivät jo salviapensaikossa, niin että tomu pölisi."
"Hänen ei pitäisi mennä sinne", murahti Bostil. "Siellä ei ole lainkaan turvallista. Missä kiikarini on? Haluan katsella rinteelle. Missä kiikari on?"
Kiikaria ei löytynyt.
"Mikä lennättelee noita tomupilviä tuolla rinteellä? Antiloopitko?... Holley, sinun silmäsi ovat aina olleet paremmat kuin minun. Käytä niitä nyt."
Eräs harmaatukkainen, teräväkatseinen, laiha ja riutuneen näköinen paimen lähestyi kilisevin kannuksin.
"Tuolla noin", sanoi Bostil.
"Siellä on hevoslauma", vastasi Holley.
"Villejäkö?"
"Niin luulisin, koska ne lennättelevät tomua tuolla tavalla."
"Hm, en pidä siitä! Lucyn ei pitäisi lähteä ratsastusretkille yksinään."
"Lorua, isäntä! Kukapa saisi hänet kiinni, kun hän ratsastaa Kilvellä? Lucy osaa ratsastaa. Ja aivan tuolla nenänne edessä ovat Kuningas ja Sarch, ainoat hevoset näillä main, jotka voisivat tavoittaa Kilven."
Farlane tiesi, kuinka isännän mieli oli muutettavissa suopeammaksi. Bostilin silmät välähtivät. Hän oli ylpeä Lucyn kyvystä hallita hevosia. Ensimmäiseksi Bostil tavallisesti kertoi jokaiselle Fordiin tulleelle vieraalle, että Lucy oli syntynyt hurjalla ratsastusmatkalla melkein hevosen selässä. Sellaista ainakin kerrottiin, ja paimenet vannoivat, että hän oli äitinsä arvoinen tytär. Farlane tiesi, että Bostilin suopeus voitiin saavuttaa kehumalla hänen lemmikkiään.
"Olit kerrankin järkevä, Farlane", vastasi Bostil huojentuneena. "En ajatellut niin paljon sitä, että Lucy joutuisi ehkä vaaraan, vaan sitä että hän sallii tuon puolihullun Creechin seurustella kanssaan."
"Nyt te olette peräti väärässä", sanoi Holley vakavasti. "Tunnen tytön. Hän ei välitä Joelista vähääkään, vaikka Joel hännysteleekin häntä."
"Joel on vaaraton", lisäsi Farlane.
"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Bostil nopeasti. "Mitä mieltä sinä olet, Holley?"
Vanha paimen näytti miettiväiseltä eikä sanonut pitkään aikaan mitään.
"No niin, on ja ei", hän vastasi vihdoin. "Lucy voisi kyllä tehdä Joelista miehen, mutta Lucy ei pidä hänestä ja sillä siisti... Ja ehkäpä Joelilla on pahoja taipumuksia."
"Jos Lucy vielä kerrankin menee tapaamaan häntä, panen hänet köysiin", sanoi Bostil.
Muudan toinen teräväkatseinen paimen kiinnitti nyt Bostilin huomion harmaisiin aaltoileviin salviarinteihin.
"Bostil, katsokaa! Katsokaa Kuningasta! Se tähyää jotakin, kuten Sarchkin."
Nuo molemmat nimeltä mainitut hevoset olivat kääntyneet erästä muutamien satojen metrien päässä sijaitsevaa harjannetta kohti pää koholla ja höröllä korvin. Kuningas hirnui kimeästi ja Sarchedon alkoi korskua.
"Pojat, on parasta, että ajatte ne takaisin aitaukseen", sanoi Bostil. "Ne eivät pidä mistään niin paljon kuin salviakentistä... Halloo, halloo, mitä huutoja tuolta harjanteen takaa kuuluu?"
"Sieltä tulee vain Kilpi, jonka Lucy on kannustanut nopeaan juoksuun", vastasi Holley naurahtaen kuivasti.
"Ellei se ole...! Hyvä Jumala, katsokaa sen tuloa!"
Bostilin viha ja levottomuus haihtuivat niin äkkiä kuin niitä ei milloinkaan olisi ollut. Ylätasankojen paimenen ylpeän ilon välähdys näkyi hänen terävissä silmissään. Hänen edessään oleva rinne oli paljas ja melkein sen harjanteen korkuinen, joka oli peittänyt kaivatun tytön ja hevosen näkyvistä. Kilpi juoksi pelkästä juoksemisen riemusta, ja tyttö, joka istui matalana sen selässä, ratsasti pelkästä ratsastamisen halusta. Kuningas hirnahti jälleen ja juoksi kauniisti keinahdellen tulijoita vastaan ja Sarchedon hyökkäsi sen jälkeen; Kaksinaama ja Sulka lähtivät mustasukkaisina seuraamaan sitä, mutta Ben heilautti vain päätään ja jatkoi syömistään. Harmaa ja musta tapasivat Kilven, mutta eivät ehtineetkään kääntyä ajoissa, jotta olisivat voineet seurata sitä. Tytön iloinen huuto kajahti rinteeltä ja Kilpi lisäsi vain vauhtiaan Sarchedonin jäädessä jälkeen. Sitten harmaa Kuningas alkoi juosta samalla tavalla kuin joskus ennenkin. Se oli kauniin näköinen vauhdissaan. Tämä oli leikkiä – peliä – kilpailua, jota tyttö selvästi hallitsi. Lucyn tukka oli tuulessa kuin kimalteleva kullanvärinen virta. Hän ratsasti satulatta. Näytti aivan siltä kuin hän olisi kyyristynyt hyvin matalaksi ja vetänyt polvensa hyvin korkealle Kilven selkään, niin ettei hän näyttänytkään istuvan hajasäärin. Hänen liikkeensä sopeutuivat kuitenkin hevosen liikkeihin. Jälleen kajahti tuo hurja iloinen huuto kutsuen, nauraen, haastaen. Nopeudella, joka pani Bostilin ja hänen paimentensa silmät loistamaan, Kuningas meni edelle ja kääntyi sitten syrjään hidastuttaen vauhtiaan, samalla kun Kilpi jymisti ohi. Lucy veti kovasti suitsista pakottaen hevosen pysähtymään äkkiä Holleyn juostessa lähemmäksi ja tarttuessa sen päitsiin. Kilpi korskui luimussa korvin. Se tepasteli tantereella, niin että piikivet sinkoilivat.
Lucy Bostilin silmät olivat siniset ja yhtä teräväkatseiset kuin hänen isälläänkin, ja nyt ne leimahtelivat samalla tavalla kuin isänkin silmät. Hän oli tarttunut kädellään hevosensa pitkään harjaan, ja kun hän notkeasti ja kevyesti siirsi toisen jalkansa sen leveän selän yli, hän heristi pientä sormikkaan suojaamaa nyrkkiään Bostilin harmaalle juoksijalle.
"Kuningas, minä vihaan sinua!" hän huudahti kuin ihmiselle. "Ja minä voitan sinut vielä jonakin päivänä!"
Bostil vannoi kaikkien jumalien nimessä, että hänen Kuninkaansa oli nopein tämän villin ylämaan kaikista hevosista. Hän takasi, että suuri harmaa jätti kuin seisomaan kaikki paimenten kesyttämät hevoset.
Bostil oli itsekin puoleksi hevonen, ja sen mikä hänessä oli inhimillistä, hän jakoi nopeihin juoksijoihinsa tunteman kiintymyksen ja tyttäreensä Lucyyn kohdistuvan rakkauden kesken. Hän oli katsellut vuosikausia hurjaa ratsastusta Utahin levottomalla rajaseudulla, missä noina aikoina hevonen merkitsi miehelle koko maailmaa. Onnellinen sattuma oli vienyt hänet tähän Coloradon eteläpuolella sijaitsevaan ruohoa kasvavaan ylämaahan, missä oli hyvää vettäkin, ja tämä maa antoi hänelle tarpeeksi kaikkea mitä hän halusi. Intiaanit, joita valkoiset miehet eivät olleet vielä pilanneet, olivat hänelle ystävällisiä. Bostil rakensi lautan sinne, mistä intiaanien oli tapana kulkea Coloradon yli, ja paikkaa ruvettiin sen jälkeen nimittämään Bostil's Fordiksi. Vähitellen hänen persoonallisuutensa, maineensa ja tarpeensa houkuttelivat paikalle hevostenpyydystäjiä, paimenia, lampaankaitsijoita, uutisasukkaita ja harhailevia erämaan kulkijoita, ja tämä yksinäinen ja eristetty kylä alkoi hitaasti kasvaa. Joen pohjoispuolella sijaitsevaan lähimpään naapurisiirtokuntaan oli matkaa kolmattasataa mailia ja välillä oli vain muutamia yksinäisiä karjataloja; lännessä päin oli taasen monta kaukaista kylää, jotka kuitenkin vuorilla sulaneesta lumesta tulviva, rajusti kuohuva Colorado eristi muun maailman yhteydestä pariksi kuukaudeksi kerrallaan. Fordin itäpuolella sijaitsi synkkä, epätasainen ja tuntematon rotkojen uurtama maa. Etelään päin aaltoilivat ylämaan kauniit salviaa ja ruohoa kasvavat laaksot sekä kuusia ja setrejä kasvavat ylätasangot, kunnes tämä hedelmällinen, aaltoileva harmaanviheriä alue päättyi purppuraisella taivaanrannalla korkeihin kallioisiin jyrkänteihin.
Bostililla oli ylenpalttisesti nautaeläimiä ja hevosia, ja vaikka hänellä olikin paljon paimenia, hän voi kuitenkin melkein aina tarjota työtä kaikille. Mutta useimmat paimenet eivät viihtyneet pitkää aikaa Bostilin luona, eivät ensinnäkään sen vuoksi, että muutamat heistä olivat paikasta paikkaan siirtyviä villien hevosten pyydystäjiä, eivätkä senkään takia, että Bostililla oli pari suurta vikaa: hän maksoi harvoin paimenilleen palkan rahassa eikä milloinkaan sallinut paimenen hankkia itselleen nopeaa hevosta, koska hän halusi itselleen kaikki nopeat hevoset. Ja noina aikoina jokainen paimen ja erittäinkin villien hevosten pyydystäjä rakasti ratsuaan kuin osaa omasta itsestään. Jos oli olemassa jotakin eroa Bostilin ja toisten rinteitten ratsastajien välillä, ero oli siinä, että hänellä oli enemmän hevosia, koska hän rakasti niitä enemmän kuin muut.
Jos Bostil ei voinut hankkia itselleen ostamalla eikä vaihtamalla haluamaansa hevosta, rupesi hän aina vihaamaan sen omistajaa. Ja tällaista sattui usein, koska paimenet luopuivat hyvin vastahakoisesti lemmikeistään. Ja hän oli hankkinut itselleen useamman kuin yhden vihollisen alituisella morkkailemisellaan. Ei kuitenkaan voitu väittää, että hän olisi halunnut pettää kaupoissa. Bostil oli aina valmis maksamaan hevosesta vaaditun hinnan.
Eräässä Coloradon toisella puolen sijaitsevassa syvässä punaseinäisessä rotkossa, joka loppui jokeen, asui muudan Creech-niminen köyhä lammaspaimen ja hevoskauppias. Tällä miehellä oli muutamia jalorotuisiakin, joista kahta hän ei suostunut vaihtamaan, kaikkeen ylämaan kultaankaan. Ute-intiaanit olivat pyydystäneet nämä Sininen Kimo- ja Hurra-nimiset hevoset laitumilta ja kasvattaneet niistä juoksijoita. Ne olivat vieläkin nuoria ja tulivat joka päivä nopeammiksi. Bostil tahtoi ostaa ne, koska hän halusi ne omakseen. Hänelle olisi ollut hirmuinen pettymys, jos yksikin hevonen olisi voittanut harmon. Mutta Creech nauroi kaikille tarjouksille ja kiusasi Bostilia väittäen, että tämä jo seuraavana kesänä näkisi vieraan hevosen Kuninkaan edellä.
Asioita mutkisti vielä enemmän se seikka, että nuori Joel Creech, joka oli kuuluisa hevosmies, mutta arvoton kaikkien muiden paitsi isänsä silmissä, sanoi jonakin päivänä panevansa toimeen kilpailun Sinisen Kimon ja Kuninkaan välillä. Tähän uhkaukseen oli suhtauduttu eri tavoin. Se suututti Bostilia, niin että toiveet sovinnosta haihtuivat ikuisiksi ajoiksi. Se pani Lucy Bostilin nauramaan ja näyttämään suloisen salaperäiseltä. Hänellä ei ollut ainoatakaan vihollista ja hän piti jokaisesta. Bostil's Fordin naiset juorusivatkin keskenään, että hän piti laiskasta Joelista enemmänkin kuin muista miehistä. Mutta näiden juoruämmien miehet sanoivat, että Lucy oli vain helläsydäminen. Istuskellessaan yksinäisten leirivalkeittensa ääressä tahi vetelehtiessään aituuksissa paimenet ajattelivat Joel Creechin suunnittelemaa kilpailua. Kuningas ja Sininen Kimo eivät olleet milloinkaan kilpailleet eikä kilpailua tulisikaan, ellei Joel ryöstäisi Lucya. Siinä tapauksessa tulisi siitä suurenmoisin kilpailu, mitä milloinkaan on juostu ylämaassa, ja silloin joutuisi Sininen Kimo huonommalle puolelle ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä olisi kaksinkertainen taakka selässään. Mutta jos Joel nostaisi Lucyn Kimon selkään ja ratsastaisi itse Hurralla, juttu olisi toinen. Lucy Bostil oli reipas tyttö, syntynyt hevosen selässä, ja yhtä voimakas ja notkea kuin intiaani, ja osasi ratsastaa kuin hevosen harjaan kiinni tarttunut takkiainen. Kantaessaan kevyttä tyttöä Kimo voisi ehkä päästä pakoon Kuninkaaltakin, mikä olisi Bostilille kaksinkertainen murhenäytelmä, koska hän siinä tapauksessa kadottaisi tyttärensä ja saisi katsella lempijuoksijansa häviötä.
Tämä kauan odotettu kilpailu oli aina ollut kiinnostava puheenaihe. Ja se kävi vieläkin kiinnostavammaksi, kun Joelin rakkaus tuli tunnetuksi. Oli vähemmän niitä paimenia, jotka uskoivat Lucyn voivan karata Joelin kanssa, kuin niitä jotka uskoivat Joelin voivan varastaa isänsä hevoset. Mutta kaikki paimenet, jotka rakastivat hevosia, ja kaikki naiset, jotka pitivät juoruista, olivat ainakin siitä yksimielisiä, että jonkinlainen kilpailu tahi romanttinen seikkailu tulisi pian häiritsemään Bostil's Fordin uneliasta rauhaa.
Ja Bostilin vihaa Creechiä kohtaan kiihdytti vielä suuri pelko, jonka hevosvaras Cordts oli hänessä herättänyt. Hän oli aina levoton ja varuillaan. Cordts piileskeli tuntemattomissa seuduissa. Hänellä oli laitumien paimenten joukossa salaisia ystäviä, kultaa lahjomiseen, tuhansia nautoja ja nopeita hevosia. Hän oli aina saanut kaiken mitä oli halunnut, mutta ei erästä hevosta, ja sen hevosen nimi oli Kuningas.
Cordts oli paha mies, Californian ja Idahon ensimmäisten kultakenttien hedelmä, niiden kulkurien joukostaan karkottama hylkiö, jotka palailivat takaisin samoja teitä, joita he niin mielettömästi olivat samoilleet länttä kohti. Hänestä tuli vapaitten laidunmaiden hallitsija. Mutta hän oli ratsumies. Hän tunsi hevosen yhtä hyvin kuin Bostilkin. Cordts oli ratsastanut noille villeille vapaille laitumille, missä hänen oli kuultu sanovan, että hevosvarkaat ovat myrkytettyjä arosusia pahempia, ja kuitenkin hänestäkin tuli hevosvaras. Sitä kiihkoa, millä hän halusi omakseen Kuningasta, voitiin verrata intohimoon, jota mies tuntee saavuttamatonta naista kohtaan. Cordts vannoi, ettei hän lepää, ettei hän kuole, ennen kuin saa omakseen Kuninkaan. Bostilin suuri pelko ei siis ollut aiheeton.
II
Bostil lähti tyttärineen kävelemään asuinrakennukselle päin ja kääntyi ovella huutamaan viimeiset määräykset paimenille, jotta nämä hoitaisivat hyvin hevosia.
Talo oli matala ja suuri rakennus. Sen keskitse johti käytävä, josta aukeni ovia tiiliseinäisiin huoneisiin. Ikkunat olivat pieniä korkealla sijaitsevia aukkoja, jotka oli nähtävästi tarkoitettu yhtä paljon puolustus- kuin valaisemistarkoituksiinkin, ja niitä peittivät kömpelöt lautaluukut. Lattiat olivat savesta ja intiaaneilta ostettujen huopapeitteiden peitossa. Se oli todellinen uranuurtajan koti, vaatimaton ja karkeatekoinen, mutta kodikas, ja sillä oli tuo harvinainen erämaakodeille ominainen etu: se oli viileä kesällä ja lämmin talvella.
Kun Bostil tuli sisään käsivarsi Lucyn ympärille kierrettynä, suuri koira nousi seisomaan takan vierestä. Tämä huone oli hyvin suuri, koko rakennuksen pituinen, ja siinä oli suuri kivinen takka, jossa kiehuvasta kattilasta levisi ruokahalua ärsyttäviä tuoksuja, kömpelöitä kotona valmistettuja huopapeitteisiä tuoleja ja samanlaisia pöytiä. Seinillä oli suitsia, satuloita, pistooleja, intiaanien aseita ja koristuksia sekä kilpa-ajoissa saatuja palkintoja. Perimmäisessä nurkassa oli höyläpenkki työvälineineen ja sen alla oli valjaita. Vastakkaisella seinällä oli keittiöön vievä ovi. Tälläinen oli Bostilin kuuluisa arkihuone, missä oli ratkaistu paljon asioita, joista muutamat olivat auttaneet erämaan historian luomisessa, mutta joista Bostil ei milloinkaan mitään maininnut.
Bostilin sisar tuli keittiöstä huoneeseen. Hän oli kookas nainen ja hänellä oli vakavat, mutta silti äidilliset kasvot. Hän oli laskenut kätensä lanteilleen ja silmäili nyt melko paheksuvasti isää ja tytärtä.
"Te olette siis lopultakin palanneet", hän sanoi vakavasti.
"Niin olemme täti", vastasi tyttö tyytyväisesti.
"Sinä pakenit päästäksesi tapaamasta Wetherbytä."
Lucy katseli säteillen tätiään.
"Hän odotti täällä tuntikausia", jatkoi tuo arvokas nainen. "En ole nähnyt milloinkaan miestä niin levottomana... Eikä siinä ole ihmettelemistäkään, koska sinä olet niin häilyväinen."
"Vastasin hänelle kieltävästi!" tiuskaisi Lucy.
"Mutta Wetherby ei ole sellainen mies, että hän tyytyisi siihen. Lucy, sinä et ole selvillä omista ajatuksistasi. Olet jo pettänyt tarpeeksi noita isäsi palkkaamia paimenia. Ellet ole varovainen, saat vielä ottaa mieheksesi jonkun heistä... Jonkun tuollaisen hurjan paimenen, joka on yhtä mahdoton kuin intiaani. Wetherby on taas nuori ja ihannoi sinua. Miksi et voi ottaa häntä?"
"En rakasta häntä", vastasi Lucy.
"Sinä pidät hänestä yhtä paljon kuin kenestä muusta tahansa. John, mitä sinä tähän sanot? Sinähän hyväksyit Wetherbyn ja minä kuulin sinun sanovan hänelle, että Lucy on kuin kesyttämätön varsa ja että sinä –"
"Pidän paljon Jimistä", keskeytti Bostil karttaen Lucyn nopeaa katsetta.
"Entä sitten?" kysyi hänen sisarensa.
Bostil huomasi joutuneensa kahden tulen väliin. Hän näytti hölmistyneeltä ja sitten kiusautuneelta.
"Isä!" huudahti Lucy moittivasti.
"Kuulehan nyt, Jane", sanoi Bostil päättäväisesti, "tyttö on tullut tänään täysi-ikäiseksi ja saa tehdä mitä haluaa."
"Kylläpä sinä puhut kauniisti", vastasi Jane-täti. "Pidätpä siitä tahi et, mutta hän tuo vielä tänne tuon Joel Creech-hirtehisen sinun elätettäväksesi."
"Täti!" huudahti Lucy leimuavin silmin.
"Ah, hyvä lapsi, sinä kidutat ja kiusaat minua aivan hirveästi!" sanoi pettynyt nainen. "Kaikki tämä on vain sinun parhaaksesi... Ajattele nyt hieman itseäsi, Lucy. Sinähän olet hyvästä suvusta polveutuva kahdeksantoistavuotias tyttö ja ratsastelet vain ja esiinnyt melkein aina miesten vaatteissa, kuten nytkin."
"Mutta, täti hyvä, enhän minä voi ratsastaa hameessa!" huomautti Lucy vakavasti. "Ja pidä mielessäsi, täti, että minä osaan ratsastaa."
"Lucy, vaikka minä asuisin täällä koko ikäni, en voisi milloinkaan mukautua siihen, että Bostilin tytär pukeutuu nahkahousuihin. Me Bostilit olimme suurta sukua Missourissa ennen vanhaan."
Bostil nauroi. "Ja ellen minä olisi lähtenyt samoilemaan kohti länttä, näkisimme me vieläkin nälkää. Jane, sinä olet tunteellinen vanha hupakko. Anna tytön olla rauhassa ja mukaudu erämaan tapoihin."
Jane-tädin silmät olivat kosteat kyynelistä. Sen nähdessään Lucy riensi syleilemään ja suutelemaan häntä.
"Täti, lupaan sinulle, että rupean tästä päivästä alkaen käyttäytymään hieman arvokkaammin. Olen ollut vapaa kuin poikanen näissä ratsastajan vaatteissa. Kun olen tässä puvussa, eivät miehet näytä lainkaan pitävän minua tyttönä. Ja jollakin tavoin se on parempi. En voi selittää sitä, pidän vain siitä. Pukuni ovat aiheuttaneet kaikki vaikeudet. Tiedän sen. Mutta jos minä nyt olen jo täysi-ikäinen – se kuulostaa niin hirveältä – tahdon pukeutua aina oikealla tavalla, paitsi milloin lähden ratsastamaan. Riittääkö se, täti?"
"Ehkä sinusta sittenkin vielä tulee järkevä tyttö", vastasi Jane-täti hyvin hämmästyneenä ja tyytyväisenä.
Sitten Lucy juoksi omaan huoneeseensa kannusten kilistessä.
"Jane, mitä nuo juorut nuoresta Joel Creechistä tarkoittavat?" kysyi Bostil tiukasti.
"En tiedä niistä sen enempää kuin olen sinulle kertonut. Etkö ole milloinkaan kysynyt Lucyltä?"
"En varmastikaan!" sanoi Bostil töykeästi.
"No, kysy sitten. Jos hän suostuu kertomaan sinulle jotakin, hän kertoo totuuden. Lucy ei voi nukkua öisin, jos hän on valehdellut."
Jane-täti palasi toimittamaan talousaskareitaan ja Bostil jäi miettiväisenä huoneeseen silittelemään koiraa ja vartioimaan tulta. Lucykin palasi huoneeseen hetkisen kuluttua ja oli nyt aivan toinen kuin äsken – sellainen, joka ei ylpistänyt Bostilin ratsumiehensydäntä, vaan värähdytti hänen isänsydäntään. Lucy oli ollut hento, solakka ja notkea, puvustaan piittaamaton poika, joka oli hengittänyt keuhkoihinsa aukeiden vainioiden ja ratsunsa kesytöntä henkeä. Nyt hän oli tyttö, jolla oli viehättävästi pyöristyvä solakka ruumis, auringonlaskun kultaaman salvian kaltaiset hiukset, etäisyyksien syvää utua muistuttavat siniset silmät ja ylätasankojen ruusun kaltaiset punaiset huulet. Ja kaikki muukin hänessä näytti erilaiselta kuin äsken.
"Lucy, sinä olet aivan sen näköinen kuin hänkin", sanoi Bostil värähtelevällä äänellä.
"Tarkoitatko äitiä?" mumisi Lucy.
Mutta nämä molemmat voimakkaat ja elämänhaluiset ihmiset eivät syventyneet pitkäksi aikaa surullisiin muistoihin.
"Lucy, haluan kysyä sinulta jotakin", sanoi Bostil hetkisen kuluttua. "Millainen on suhteesi nuoreen Joel Creechiin?"
Lucy säpsähti kuin häntä olisi äkkiä moitittu jostakin, mutta purskahti sitten iloiseen nauruun. "Isä, sinä vanha kettu, näitkö sinä hänen ratsastavan jälkeeni?"
"En nähnyt, kysyin vain muista syistä."
"Mitä tarkoitat?"
"Lucy, onko sinun ja Joelin välillä jotakin?" kysyi Bostil vakavasti.
"Ei", vastasi Lucy katsoen isäänsä suoraan silmiin.
Bostilin mieleen juolahti sinikello. "Pyydän sinulta anteeksi", hän sanoi äkkiä.
"Isä, sinähän tiedät, kuinka Joel hännystelee minua. Olen kertonut sen sinulle. Olen suvainnut sitä näihin aikoihin saakka, koska olen pitänyt hänestä. Mutta se ei ole mitään rakkautta, olen vain surkutellut ja säälinyt häntä."
"Niinkö? Millaista hirmuista tuhlausta!" vastasi Bostil.
"Isä, en luule Joelia oikein täysijärkiseksi", sanoi Lucy juhlallisesti.
"No, no, sinähän imartelet itseäsi!"
"Kuuntelehan nyt. Olen vakavissani. Ajatellessani menneitä olen huomannut että Joelissa on tapahtunut hidas asteettainen muutos, sen jälkeen kun muudan mustangi potkaisi häntä päähän. Olen aivan varma siitä, ettei kukaan muu ole huomannut sitä."
"Hän on vain ihastunut sinuun. Se ei olekaan mitään tavatonta tässä kylässä. Varo vain..."
"Me keskustelimme juuri Joel Creechistä. Hän on tehnyt viime aikoina muutamia hyvin kummallisia tekoja. Tänään luulin päässeeni livahtamaan pois hänen huomaamattaan. Mutta hän oli varmaankin vahtinut minua. Joka tapauksessa hän oli hämmästyksekseni Hurran selässä. Hän tuo hyvin harvoin Hurran joen tälle puolen. Hän sanoi ruohon alkavan vähentyä. Halusin hyvin mielelläni verrata Kilven juoksua Hurran juoksuun, mutta silloin muistinkin, ettet sinä pitäisi siitä."
"Enkä pidäkään", sanoi Bostil synkästi.
"No niin, Joel tavoitti minut eikä käyttäytynyt lainkaan kauniisti. Hän oli kauhea tänään ja me riitelimme. Sanoin uskaltavani lyödä vetoa siitä, ettei hän seuraa minua enää milloinkaan, ja hän sanoi lyövänsä vetoa siitä, että hän seuraa. Sitten hän muuttui äreäksi ja jättäytyi jälkeen. Ratsastin tieheni iloisena siitä, että oli päässyt eroon hänestä, ja kiipesin lempipaikalleni. Kotimatkallani näin Hurran käyvän laitumella puron äyräällä tuon suuren lähteen läheisyydessä, joka on syvä ja kirkas. Ja mitä sinä luulet minun nähneen? Joel oli sukeltanut lähteeseen niin syvälle, että vain pää näkyi. Muistin sanoneeni hänelle, että hän pesisi likaiset kasvonsa, ja hän oli juuri tekemässä työtä käskettyä. Minun oli pakko nauraa. Kun hän näki minut, hän teki – hän..." Lucy änkytti punastuen vihasta ja häpeästä.
"Mitä hän silloin teki", kysyi Bostil tyynesti.
"Hän huusi minulle: Hei, Lucy, riisu vaatteesi ja tule uimaan!"
Bostil kirosi.
"Suutuin hirveästi", sanoi Lucy, "ja hämmästyinkin samalla. Sellaisia mahdottomuuksia hän voi suunnitella. Mutta hän ei ole milloinkaan ennen uskaltanut..."
"Loukata sinua. Millaisiin toimenpiteihin sinä silloin ryhdyit?" kysyi Bostil uteliaana.
"Huusin hänelle: Kyllä minä sinulle vielä näytän, Joel! Hänen vaatteensa olivat yhdessä kasassa äyräällä. Aioin ensin heittää ne veteen, mutta saatuani ne haltuuni juolahtikin mieleeni parempi kepponen. Kokosin hänen vaatteensa syliini, mutta en hänen kenkiään, koska muistin, että hänen ja hänen kotinsa välillä on kymmenen mailin verran kaktuksia kasvavaa louhikkoa, ja kiipesin jälleen Kilven selkään. Joel huusi ja kiroili vallan kamalasti. Mutta minä en katsonutkaan taakseni. Ja Hurra – sinähän tiedät, että se pitää minusta – seurasi minua koko ajan. Pudotin Joelin vaatteet harjanteelle keskelle tietä, mistä hän ne varmasti löytää. Ja siinä kaikki... Isä, teinkö pahasti – teinkö hyvinkin pahasti?"
"Pahastiko? Sinun olisi pitänyt ampua hänet. Tahi ainakin heittää häntä kivellä päähän. Mutta kuulehan nyt, Lucy, ehkä siinä sittenkin oli tarpeeksi. Et luullakseni tullut oikein ajatelleeksi asiaa?"
"Mitä sitten?"
"Aurinko paistaa kuumasti tänään, hyvin kuumasti. Ja jos Joel on niin hullu ja mieletön kuin sanoit, ei hänellä ole tarpeeksi järkeä pysyä vedessä tahi varjossa auringonlaskuun saakka. Ja jos hän lähtee kulkemaan tuota kymmenen mailin pituista taivalta, hän polttaa itsensä puolikuoliaaksi."
"Polttaa! Ah, isä, olen oikein pahoillani!" huudahti Lucy katuvaisesti. "En ajatellut sitä lainkaan. Lähden ratsain viemään hänelle hänen vaatteitaan."
"Etkä lähde!" sanoi Bostil.
"Anna minun sentään lähettää joku toinen puolestani", pyysi tyttö.
"Tyttö, eikö sinulla ole rohkeutta oman pelisi lopettamiseen? Antaa Creechin saada läksynsä. Hän ansaitsee sen... Ja nyt, Lucy, aion tehdä sinulle vielä pari kysymystä."
"Pariko vain?" kysyi Lucy viekkaasti. "Isä, älä viitsi enää."
"Mitä minun pitää sanoa Wetherbylle?"
Lucyn silmät muuttuivat haaveellisiksi ja hänen katseensa näytti suuntautuvan kauas laitumien taakse.
"Sano hänelle, että hän palaisi takaisin Durangoon ja unohtaisi sen lapsellisen tytön, joka osaa rakastaa vain erämaata ja hevosia."
"Hyvä on. Puhut yhtä suoraan kuin intiaanit. Ja nyt viimeinen kysymys: Mitä haluat syntymäpäivälahjaksi?"
"Ah, niin!" huudahti Lucy taputtaen iloissaan käsiään. "Olin unhottanut sen. Olenhan nyt kahdeksantoistavuotias!"
"Sinä sait Janelta äitisi vanhan kirstun. Mutta entä minulta?"
"Isä, annatko minulle, mitä vain haluan?"
"Kyllä, tyttöseni."
"Mitä ikinä haluan? Minkä hevosen tahansa?"
Lucy tunsi isänsä heikkouden, jonka hän itsekin oli perinyt.
"Varmasti jokaisen muun hevosen, mutta en Kuningasta."
"Mitä sanot Sarchedonista?"
"Kuulehan nyt, Lucy, mitä sinä sillä suurella mustalla paholaisella tekisit? Se on liian korkea sinulle. Seitsemäntoista kämmenen leveyttä. Sinä et pääsisi sen selkään."
"Pyh! Sarch polvistuu käskystäni."
"Lapsi, olehan nyt järkevä. Sarch vetäisi käsivartesi sijoiltaan."
"Niin, se on todellakin kovasuinen", myönsi Lucy. "No niin, mutta mitä sanot Benistä?" Lucy kidutti isäänsä ja teki sen tahallaan.
"Ei, ei Beniä. Minulla ei ole milloinkaan ollut niin uskollista hevosta. Tekisin väärin, jos luopuisin siitä – vaikkapa vain sinunkin hyväksesi. Vanhat suhteet... paimenen uskollisuus... Lucy, sinähän ymmärrät..."
"Isä, sinä pelkäät minun harjoittavan ja rakastavan Beniä niin paljon, että se lopulta voittaisi Kuninkaan. Jonakin päivänä ratsastan jollakin hevosella harmon ohi. Muista se, isä!... Anna minulle sitten Kaksinaama."
"En sitäkään, Lucy. Siihen tammaan ei voi luottaa. Muistathan, miksi sille on annettu sellainen nimi."
"Kilpi sitten, sinä rakas antelias isä, joka haluaa antaa täysi-ikäiselle tyttärelleen mitä tahansa."
"Lucy, etkö sinä voi olla onnellinen ja tyytyä mustangeihisi? Sinullahan on niitä tusina. Ja voit saada vielä kaikki muutkin. Sinun ei ole turvallista ratsastaa Kilvellä."
Bostil tunnettiin mitä anteliaimmaksi mieheksi ja ystävällisimmäksi isäksi. Mutta hevosista puhuttaessa hän ei ymmärtänyt ollenkaan leikkiä. Kaikki, mikä vain koski hänen hevosiaan, oli äärettömän vakavaa ja kiinnostavaa.
"Haluaisin hyvin mielelläni saada omakseni Sulan", sanoi Lucy kainosti.
Bostilin kasvot olivat punastuneet ja nyt hän oli kiusaantunut. Mutta aikoinaan muita etevämmän karjapaimenen luonnotonta itsekkäisyyttä ei mikään ollut muuttanut.
"Tyttö, luulin, ettet välitä lainkaan Sulasta", hän änkytti.
"En toki välitäkään siitä kaakista! Se heitti minut kerran selästään. Sitä en anna sille milloinkaan anteeksi... Isä, minähän vain kiusaan sinua. Enkö tietäisi sitä, ettet voi antaa kenellekään ainoatakaan juoksijaasi. Sinä et voi!"
"Lucy, olet totisesti oikeassa", huudahti Bostil äärettömästi huojentuneena.
"Isä, uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että jos Cordts saa minut haltuunsa ja pitää minua luonaan panttivankina Kuningasta vastaan, kuten hän on uhannut, sinä luovutat minut hänelle."
"Lucy, se ei ole mikään leikin asia", sanoi isä.
"Isä rakas, pidä sinä vain juoksijasi! Mutta muistakin, että minä olen sinun tyttäresi. Minäkin rakastan hevosia. Ah, kunpa minä joskus saisin sen, jollaista haluan! Villin hevosen, erämaiden oriin, puhtaan arabialaisen, jonka joku intiaani on kesyttänyt. Jos joskus saan sellaisen, ole silloin varuillasi, isä! Sillä silloin jätän Sarchin ja Benin jälkeeni ja ajan Kuninkaan ohi!"
Bostil's Fordin kylä sijaitsi omituisella paikalla, vaikkei se ollutkaan poikkeuksellinen, kun otetaan huomioon erämaan ihmeellinen luonto. Se sijaitsi erään suojaisen punertavan kallioharjanteen juurella, jonka laelle vain Lucy Bostil viitsi kiivetä. Kovaksi poljettu tie kiemurteli rotkon seinämien rosoisten halkeamien välitse joelle. Kylän päässä sijaitsevasta Bostilin talosta avautui näköala kokonaan toiselle suunnalle, salviarinteelle, joka laajeni sen edustalta kuin äärettömän suuri viuhka. Kylässä oli vain yksi ainoa leveä pumpulipuiden ja rakennusten reunustama tie, ja talojen takana oli paljon kasvi- ja hedelmätarhoja, jotka alkoivat näyttää jo vihreiltä, punaisilta ja valkoisilta. Muutamasta korkean kallioseinämän halkeamasta virtasi puro ja siitä lähti kaikille suunnille kasteluojia. Punainen maa näytti rupeavan kukkimaan veden vaikutuksesta.
Paikka muistutti intiaanien leiriä. Se oli rauhallinen ja silmää kiehtova kaikille suunnille virtaavine pienine puroineen ja hitaasti taivaalle kohoavine sinisine savuineen. Bostil's Ford oli kaikkea muuta kuin vilkasliikenteinen kylä, mutta kuitenkin sen asukkaat olivat melko varakkaita. Uudisasukkaiden vaatimukset ovat pienet. Ehkä kerran kuukaudessa soudettiin kömpelö lautta virran poikki viemään hevosia, nautoja tahi lampaita. Ja nyt oli aivan lähellä se vuodenaika, jolloin joella ei voitaisi liikkua kuukausiin. Kylässä oli parikymmentä vakituisesti asuvaa perhettä, laumoittain iloisia tanakoita lapsia, joukottain laiskoja nuoria miehiä ja yksi ainoa tyttö, Lucy Bostil. Mutta oli kylässä sitä paitsi aina lyhytaikaisiakin asukkaita: ystävällisiä ute- ja navajointiaaneja, jotka olivat tulleet tekemään kauppoja; lammaspaimenia takkuisine villaisine katraineen ja siihen kummalliseen uskonlahkoon kuuluvia matkamiehiä, joiden saapuminen merkitsi Utahin vaikutusvallan suurenemista erämaassa. Näiden lisäksi kylässä oli aina vaeltelevia paimenia, joukossa sellaisiakin tuntemattomia miehiä, joihin kyläläiset suhtautuvat varovaisesti. Joskus ratsasti sinne rohkeasti hevosvarkaitakin, jotka onnistuivat silloin tällöin myymään ja ostamaankin jotakin. Hevoskaupoissa oli Bostil's Ford yhtä rohkea kuin varkaatkin.
Vanha Brackton, jolla oli runsaasti kokemuksia Lännen elämästä, oli perustanut kylään kaupan, joka oli samalla ravintolana, liike-elämän keskuksena, rahamiesten päämajana, läkkisepän työpajana ja kaikkena muunakin, mitä vain satuttiin tarvitsemaan. Brackton palkkasi paimenia, valjakkojen ajajia ja joskus intiaanejakin tuomaan kerran kuukaudessa kauppaan tavaroita Durangosta, joka sijaitsi enemmän kuin kahdensadan mailin päässä kylästä. Joskus tavarat eivät saapuneetkaan ajoissa ja silloin tällöin ne jäivät kokonaan tulematta. Sellaisiakin uutisia, joita ei saatu kuulla Utahiin matkustavilta vaiteliailta ihmisiltä, saatiin kuulla joskus, vaikkei niitä erikoisemmin kaivattukaan. Nämä erämaan asukkaat olivat erään suuremman liikkeen edelläkävijöitä, luonteeltaan niin voimakkaita ja ankaria, että heillä oli tarpeeksi tekemistä omissa asioissaan. Hevosten varassa oli eläminen. Se kaukainen tulevaisuus, joka väikkyi valoisana kaukokatseisten miesten mielissä, oli mahdollinen ja voitiin saavuttaa vain hevosten kestävyyden ja uskollisuuden avulla. Ja senpä vuoksi saivatkin hevoset näiltä miehiltä ansaitsemansa palkinnon ja kaiken sen rakkauden, jonka arvoisia ne olivat. Navajot olivat paimentolaisia, tämän värikkään erämaan arabialaisia, ja ute-intiaanit olivat melkein heidän veroisiaan. Ylätasankojen valkoiset ratsastajat ja villien hevosten pyydystäjät saivat kiittää juuri heitä kehityksestään ja taidostaan.
Bracktonin luhistumaisillaan oleva talorähjä sijaitsi pääkadun päässä. Tässä rakennuksessa ei ollut ainoatakaan sahattua lautaa, ja koloutuneista hirsistä näki, että ne oli kaadettu jyrkänteeltä. Brackton, pieni ja vanha harmaantunut mies jolla oli harva parta ja linnunsilmiä muistuttavat silmät, tuli reippaasti pihalle tervehtimään erästä vastasaapunutta rahtimiestä. Vankkureista puuttui yksi takapyörä, mutta ne olivat siitä huolimatta tulleet perille kolmen rattaan ja tukipuun varassa. Hikisistä, tomuisista, väsyneistä ja laihoista mustangeista, harmaanpunertavista vankkureista ja suurista tomuisista tavarapaaluista voi päätellä jotakin matkan laadusta.
"Hei Wilson, olet tällä kertaa hieman myöhässä!" tervehti vanha Brackton.
Pölisevä hiekka oli pannut Wilsonin silmät verestämään, hänen takkuiseen partaansa oli tarttunut punaista tomua, ja kun hän nykäisi vyötään hieman ylemmäs, pölähteli pistoolinhuotrasta pieniä punaisia tomupilviä.
"Niin olenkin. Ja jätin tielle yhden pyörän ja osan tavaroistakin", hän sanoi.
Hänen mukanaan oli ollut intiaaneja, jotka alkoivat nyt purkaa kuormaa. Varjossa vetelehtivät paimenet tervehtivät Wilsonia kysellen uutisia. Ajomies vastasi, että matka oli ollut kuiva, että lähteet olivat kuivuneet ja että hän itsekin oli kuiva. Ja hänen vastauksensa näyttivät sekä huolestuttavan että huvittavan toisia.
"Yksi tällainen matka vielä ennen sateita ja se riittää", lopetti Wilson.
Brackton vei hänet sisään lieventääkseen hänen kuivuuttaan.
Sitten vettä ja heiniä hevosille paimenien yleiseen tapaan.
"Tämä kuumuus on alkanut tavattoman varhain", sanoi muudan.
"Ja koillistuulet ovat kovia tänä keväänä", huomautti toinen.
"Ylätasangoilla ei ole lainkaan lunta."
"Holley sanoi, että kuiva kausi alkaa. Mutta emme voi tulla toimeen ilman rahtimiehiä. Täällä on kyllä tarpeeksi ruohoa ja vettä, vaikkei sataisikaan."
"Varmasti, mutta joen tuolla puolen ei ole kumpaakaan."
"Siellä ei ole ollut milloinkaan ruohoa ja vettä näin varhain. Ja jos siellä olisikin ruohoa, söisivät lampaat sen heti suuhunsa."
"Creech tuo varmaankin hevosensa piakkoin tälle puolen."
"Siitä voit lyödä vaikka vetoa. Hän harjoittaa juoksijoitaan tulevassa kuussa toimeenpantavia kilpailuja varten."
"Milloin ne ovat?"
"En tiedä, mutta ehkä Van tietää."
Joku tyrkkäsi erästä unista paimenta, joka hattu silmillä nukkuessaankin näytti jäntevältä ja notkealta. Hän nousi istualleen ja räpytteli silmiään, laihakasvoinen ja harmaasilmäinen mies, joka sanoi puoleksi hyväntuulisesti, puoleksi vihaisesti:
"Tyrkkäsikö joku minua?"
"Painajainen se vain puristeli sinua. Kuulehan Van, milloin kilpailut ovat?"
"Häh! Ja senkö takia nyt piti herättää minut? Bostil sanoo että ne ovat muutamien viikkojen kuluttua, heti sen jälkeen kun hän saa viestin intiaaneilta. Hän sanoo kutsuvansa tänne kahdeksansataa intiaania ja panevansa toimeen sellaiset kilpailut, ettei moisia ole vielä ikinä nähty."
"Sinä ratsastat varmaankin taas Kuninkaalla?"
"Kyllä. Mutta Bostil on suutuksissaan, koska olen raskaampi kuin ennen", vastasi paimen.
"Ennen olitkin vain pelkkää luuta ja nahkaa."
"Ehkä sinun pitäisi hieman laihtua, Van. Joku sanoi Creechin Sinisen Kimon lisänneen yhä nopeuttaan tänä vuonna."
"Muistisi pettää", vastasi Van ivallisesti. "Enkö voittanut Creechin hevosia viime vuonna Kuninkaan karvankaan kastumatta?"
"Et, jos vain muistan oikein, koska Sininen Kimo ei silloin juossutkaan."
Näin he väittelivät paimenten ystävälliseen tapaan, mutta kuitenkin vakavasti ja pitäen kiinni käsityksistään. Luultiin yleisesti, että Creechin hevosella oli mahdollisuuksia, jos se vain oli hyvässä kunnossa ja sillä oli onnea.
Väittely keskeytyi, kun paikalle saapui pari uutta miestä, jotka taluttivat mustangeitaan ja puhelivat nähtävästi kaupoista. Oli ilmeistä, etteivät nämä tulijat olleet vastahakoisia yhtymään toisten mielipiteisiin.
"Van, siinä sitten on hevonen!" huudahti toinen.
"Eikä ole", vastasi Van.
Ja tämä mielipide näytti saavan kannatusta. Kummallisinta oli, että tilanomistaja Macomber oli jo luovuttanut mustanginsa ja rahansa auttaakseen kimoa. Kauppa, josta ei vielä tiedetty, oliko se viisas vai tyhmä, oli jo päätetty. Brackton tuli pihalle Wilsonin kanssa, ja heidänkin oli ilmaistava mielipiteensä.
"Kirottua, etteivät muutamat teistä voi olla ystävällisiä ja kohteliaita", huomautti Macomber raapien päätään. "Mutta eihän kaikilla miehillä voi olla hevosen järkeä." Huomattuaan sitten Lucy Bostilin tulevan tietä pitkin hän vilkastui ja näytti innostuneelta.
Lucy oli kuin kotonaan heidän joukossaan, eivätkä nuorten paimenien ja erittäinkään Vanin silmät ilmaisseet mitään muuta kuin ihailua. Tyttö tervehti heitä iloisesti hymyillen ja sanoi Bracktonin huomattuaan:
"Ah, herra Brackton, tavarakuorma on siis jo saapunut. Tuliko laatikkoni?... Tänään on syntymäpäiväni."
"Kyllä tuli, Lucy. Toivotan sinulle vielä paljon hauskoja syntymäpäiviä!" vastasi Brackton iloiten toisen ilosta. "Mutta se on liian raskas sinulle. Lähetän sen kotiisi, mutta ehkäpä joku pojista..."
Viisi paimenta tarjosi yhteen ääneen palveluksiaan ja jokainen oli sen näköinen kuin hän olisi puhunut ensimmäiseksi. Silloin Macombert sanoi:
"Lucy neiti, tehän näette tämän kimon?"
"Ah, sama laiskotteleva joukko ja sama vanha juttu – hevoskauppa!" sanoi Lucy nauraen.
"Mielipiteemme eroavat hieman", sanoi Macomber viitaten kohteliaasti paimeniin. "Nähkääs, Lucy neiti, me tiedämme, että tunnette hevoset ja uskallatte puhua totta, mitä en voi sanoa tuntemistani hevoskauppiaista... Mitä ajattelette tästä mustangista?"
Macomber oli katsellut riemuiten uutta saalistaan, mutta suorasukaiset paimenet olivat horjuttaneet hieman hänen varmuuttaan.
"Macomber, etteköhän vain itsekin kuulu samaan luokkaan?" kysyi Lucy vakavasti. "Ettekö petkuttanut isää myymällä hänelle erään vanhan ja sokean pattijalkaisen konin sen ponin asemesta, jolla minä olisin halunnut ratsastaa?"
Paimenet purskahtivat nauruun ja tilanomistaja joutui hämilleen.
"Minua hämmästyttää todellakin, Lucy neiti, että voitte ajatella sellaista vanhasta ystävästänne ja isännekin ystävästä. Toivon, ettei hän ole asettunut tyyten teidän puolellenne."
"Isäni ei ole milloinkaan yhtä mieltä kanssani hevosista. Hän luulee puijanneensa teitä. Mutta tiedättehän itsekin, Macomber, millainen hevosvaras olette. Cordtsiakin pahempi!"
"No niin, jos vain olen kyennyt puijaamaan Bostilia, myönnän olevani aika tekijä. Siinä tapauksessa olen ensimmäinen mies, joka on onnistunut... Ja nyt, Lucy-neiti, teidän pitää katsella kimoani."
Lucy tunsi todellakin hevoset. Hän käveli suoraan tuon villin takkuisen mustangin luo vaiston ja kokemuksen suomalla varmuudella ja ojensi kätensä, ei liian hitaasti eikä liian nopeasti, koskettaakseen sen päätä. Mustangi oli aivan sen näköinen kuin se olisi halunnut kohota takajaloilleen, mutta ei tehnytkään sitä. Sen silmistä voi nähdä, ettei se ollut tottunut naisiin.
"Se on kesytetty huonosti", sanoi hän. "Joku navajo on lyönyt sitä päähän."
Sitten hän tarkasti mustangin hyvin huolellisesti ja perusteellisesti.
"Se on kaunis", sanoi Lucy. "Mutta en tahtoisi sitä omakseni. Satula voi kääntyä sen selässä. Se ei ole vikuri, mutta se ei milloinkaan voita pelkoaan. Sen silmien väli on kapea, mikä on paha merkki. Korvat ovat liian jäykät ja liian lähellä toisiaan. En näe siinä muuta moitittavaa."
"Te olette nähnyt tarpeeksi", sanoi Macomber. "Ja tekö ette haluaisi sitä omaksenne?"
"En ottaisi sitä vastaan syntymäpäivänänikään."
"Olen pahoillani, sillä ajattelin juuri lahjoittaa sen", sanoi Macomber surullisesti. Oli selvää, että kimo oli miellyttänyt häntä suuresti.
"Macomber, olen sanonut isälle monta kertaa, että te hevoskauppiaat saatte silloin tällöin ansionne mukaan. Tappionne johtuvat turhamaisuudesta ja toivosta olla muita parempia."
Lucy poistui Vanin kanssa, joka kantoi hänen laatikkoaan olallaan, ja Macomber sai jäädä paimenten pilkattavaksi. Mutta muudan paimen keskeytti äkkiä tämän hyväntuulisen leikinlaskun huudahtamalla kovalla äänellä:
"Katsokaa! Hitto minut vieköön, ellei tuolta tule alaston intiaani!"
Paimenet pyörähtivät katsomaan ja näkivät alastoman villin lähestyvän melkein juoksujalkaa.
"Ammu häntä, Bill", sanoi toinen paimen. "Lucy neiti voisi vielä nähdä... Ei, hän on jo poissa näkyvistä. Mutta ehkä täällä on muita naisia."
"Älä hiidessä, Bill!" huudahti Macomber. "Etkö ole milloinkaan ennen nähnyt intiaanin juoksevan?"
Toiset paimenet kiroilivat ja toiset nauroivat, mutta kaikki kävivät äkkiä hiljaisiksi.
"Hänen kasvonsa ovat varmasti valkoiset, vaikka hänen ihonsa onkin punainen!"
Tuo kummallinen olento lähestyi heitä. Hän oli todellakin punainen vain kasvoihin asti, jotka olivat valkoiset. Mutta vain yleiseltä muodoltaan ja liikkeiltään tulija muistutti ihmisestä.
"Koira vieköön, ellei tuo ole Joel Creech!" huudahti Bill Stark.
Toisetkin paimenet myönsivät ihmeissään, että tulija oli Creech.
"Hän on varmasti tullut hulluksi."
"Olen aina aavistanut..."
"Eikö hän näytäkin hullulta? Hänen suunsa vaahtoaa kuin pilalle ajetun hevosen suu."
Nuori Creech suuntasi kulkunsa kahlaamolle, minne hänen piti mennä päästäkseen kotiinsa. Kun hän huomasi uteliaan joukon, hän hidastutti vauhtiaan ja pysähtyi. Hänen kasvonsa näyttivät vääristyneen raivosta, tuskasta ja väsymyksestä. Hänen koko ruumiinsa ja kätensäkin olivat peittyneet paksuun ja raskaaseen punamultataikinaan, joka oli kovettunut kuoreksi.
"Jumalan nimessä, hyvät miehet", hän huohotti pyöritellen silmiään, "peskää tämä multakerros pois minusta!... Olen kuolemaisillani."
Sitten hän horjui sisälle Bracktonin kauppaan. Paimenet kiiruhtivat kauhistuneina hänen jälkeensä.
Samana iltana Bostil tulla tömisteli illallisen jälkeen suureen huoneeseen pakahtumaisillaan naurusta ja tulipunaisena kasvoiltaan. Se hämmästytti Lucyä ja tämän tätiä suunnattomasti.
"Sinä – sait – sen – sittenkin – aikaan – Lucy!" hän karjui.
"Herranen aika! Herranen aika!" huudahti Jane-täti.
"Minkä sitten?" kysyi Lucy kalpeana.
Bostil hillitsi iloansa ja kuivattuaan kostean otsansa hän katsoi Lucyyn ivallisen juhlallisesti.
"Joelko?" kysyi Lucy, jolla oli paha omatunto.
"Lucy, en ole ikinä kuullut mitään niin verratonta... Joel onkin viisaampi muutamissa asioissa kuin olemme ajatelleet ja hullumpi muutamissa. Hän suoriutui kyllä auringosta, mutta miksi maailmassa hän juoksi kylän läpi? En ole milloinkaan elämässäni nähnyt niin iloisia paimenia."
"Isä!" Lucy melkein huudahti. "Mitä Joel teki?"
"No niin, ymmärrän sen tapahtuneen näin. Hän ei voinut tahi ei halunnut odottaa auringonlaskua. Eikä hän halunnut kärventyäkään. Sen vuoksi hän kahlasi savikuoppaan ja peitti itsensä paksulti savella. Sinähän tunnet tiilisaven. Sitten hän lähti kotiinsa. Mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että savi kovettuu kovemmaksi kuin kivi, minkä se tekikin. Ja se kai kidutti häntä enemmän kuin aurinko. Myöhään iltapäivällä hän oli tullut juosten tietä pitkin ja huutanut olevansa kuolemaisillaan. Pojat saivat oikein suonenvetokohtauksia. Joelista ei juuri pidetä, ja tässä tarjoutui paimenille oiva tilaisuus. Ehkä he eivät koettaneetkaan tosissaan pestä häntä puhtaaksi. Ainakin he puuhailivat siinä työssä monta tuntia. He pesivät, raapivat ja parkitsivat häntä hänen huutaessaan ja kiroillessaan. Vihdoin he saivat saven irti, mutta nahka seurasi luullakseni mukana. Pojat sanoivat ettei Bostil's Fordissa ole milloinkaan nähty niin hellänahkaista ja raivostunutta miestä."
Lucy oli sekä iloissaan että peloissaan. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan. "Voi, voi, isä!"
"Eikö se ollutkin suurenmoista, Lucy?"
"Mutta mitä hän nyt tekee?" änkytti Lucy.
"Sen tietää vain Jumala yksin. Asia huolestuttaa minua hieman. Hän ei ollut ilmaissut sanallakaan sitä, miten hän oli menettänyt vaatteensa ja tahrautunut saveen. Enkä minäkään valaissut asiaa. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin me."
"Isä, hän kostaa minulle vielä hirveästi!" huudahti Lucy aavistaen pahaa.
III
Päivät eivät kuluneet nopeasti Bostil's Fordissa. Mutta aika kului sentään melko hupaisesti muulloin paitsi talvella ja keväisten hiekkamyrskyjen aikana. Lucy ratsasti joka päivä, joskus Vanin kanssa ja joskus yksinään. Hän ei kyllä ollut kovinkaan halukas ratsastamaan Vanin kanssa, ensiksikään sen vuoksi, että Van oli rakastunut häneen, ja toiseksi siksi, ettei hän pystynyt voittamaan Vania, kun tämä ratsasti Kuninkaalla. He harjoittivat Bostilin hevosia kauan odotettuja kilpailuja varten.
Uteilta ja navajoilta saapui vihdoin viesti. He olivat ottaneet vastaan Bostilin kutsun ja saapuisivat joukolla, mikä tarkoitti Holleyn ja muiden vanhojen paimenten lausunnon mukaan sitä, että he saapuvat noin kahdeksansadan miehen suuruisena joukkona.
"Se Haukka-niminen vanha päällikkökin tulee", ilmoitti Holley Bostilille. "Hän ei ole käynytkään täällä moniin vuosiin. Muistatteko vielä hänen omistamansa varsalauman? Ne olivat oikeita hevosia eivätkä mustangeja... Pitäkää sen vuoksi varanne, Bostil."
Ei ainoakaan paimen, tilanomistaja eikä lammaspaimen, ei todellakaan kukaan laiminlyönyt varottaa Bostilia, milloin tilaisuus siihen tarjoutui. Jotkut tekivät sen leikillään, mutta useimmat tosissaan. Asiain luonnon mukaista oli, että jokin hevonen ennemmin tahi myöhemmin tulisi voittamaan Kuninkaan. Bostil tiesi sen yhtä hyvin kuin kuka toinen hyvänsä, vaikkei hän halunnut myöntää sitä. Holleyn vihjaus näytti huolestuttavan häntä. Useimmat hänen harmaista hiuksistaan olivat ilmaantuneet tällaisten vuosikausia kestäneiden huolien aikoina.
Samana päivänä kun hän sai viestin intiaaneilta, hän kutsui illalla Bracktonin, Williamsin, Muncien ja Creechin luokseen. Nämä miehet ja Bostil olivat jo vuosikausia kuuluneet jonkinlaiseen kerhoon, joka piti yllä Fordin mainetta. Creech ei ollut enää Bostilin ystävä, mutta Bostil oli aina niin oikeudenmukainen, ettei hän antanut tuntemansa vastenmielisyyden vaikuttaa päätöksiinsä. Holley, vanha paimen, oli kerhon kuudes jäsen.
Takassa räiskyi iloisesti suuri setripölkky, sillä erämaan varhaiset kevätyöt olivat kylmiä.
Brackton saapui viimeksi. Hän maleksi sisään vastaamatta hänelle lausuttuihin lyhyihin tervehdyksiin ja hänen tavallisesti niin lempeä katseensa näytti terävältä ja kovalta.
"John, et varmaankaan tule pitämään siitä, mitä tänä iltana aion sanoa sinulle", hän sanoi vakavasti.
"Sinä vanha varas, enhän voi pitää sinusta muutenkaan", vastasi Bostil. Mutta hänen leikkilaskunsa ei sopinut hänen katseensa äkilliseen vakavuuteen.
"Kenelle sinä luulet minun myyneen viskiä?"
"Ei aavistustakaan", vastasi Bostil. Hän oli kuitenkin sen näköinen, kuin hän olisi ollut perillä asiasta.
"Cordtsille... Cordtsille ja neljälle hänen miehelleen. Kahta en tuntenut ollenkaan. Näöstä päättäen he olivat pahoja miehiä. Toiset olivat Hutchinson ja – Dick Sears."
"Dick Sears!" huudahti Bostil.
Muncie ja Williams toistivat Bostilin sanat. Holley näytti äkkiä kiinnostuneelta. Vain Creech vaikutti tyyneltä.
"Mutta Searshan on kuollut", lisäsi Bostil.
"Niin me luulimme", sanoi Brackton kolkosti naurahtaen. "Mutta hän on hengissä jälleen. Hän sanoi oleskelleensa Idahon kultakentillä pari vuotta. Koska työ siellä oli ollut liian kovaa, hän oli palannut tänne. Sen sanoessaan tuo paholainen nauroi. Vannon hänen ajatelleen minulta varastamaansa kuormastoa."
Bostil katsoi paimentensa päällikköä.
"No niin, me emme siis sittenkään tappaneet Searsia", sanoi Holley. "En ole ollut milloinkaan varma siitä asiasta."
"Hyvä Jumala, Cordts ja Sears ovat kylässä!" huudahti Bostil alkaen kävellä edestakaisin huoneessa.
"Eivät ole. He ovat jo poistuneet", sanoi Brackton.
"Älkää hätäilkö turhia, isäntä. Istukaa", sanoi Holley venytellen. "Kuningas on turvassa, kuten kaikki muutkin juoksijat. Vannon sen. Cordts ei pääse piikkilanka- ja hirsiaitaukseen, vaikka hän työskentelisi miehineen koko yön. He vihaavat työtä ja Farlane ja pojat ovat aitauksella."
Tämä rauhoitti Bostilia ja hän istuutui, mutta hänen kätensä vapisivat hieman.
"Oliko Cordtsilla mitään asiaa?" hän kysyi.
"Kyllä. Hän oli ystävällinen ja puhelias", vastasi Brackton. "Hän tuli paikalle illan pimennyttyä jätettyään hevosten luo erään miehen, jota en nähnyt. Hän osti pari suurta elintarvekääryä, hieman nahkatavaroita ja tietysti ammuksia. Sitten vähän viskiäkin. Hänellä oli paljon kultaa eikä hän huolinut vaihtorahoja. Hän jutteli kanssani muiden miesten kantaessa ulos tavaroita."
"Kerrohan minulle kaikki", sanoi Bostil.
"No niin, hän oli käynyt Durangon pohjoispuolella ja toi uutisia sieltä. Siellä kuulemma kerrotaan hurjia juttuja rautatiestä, jota piakkoin ruvetaan rakentamaan idän ja lännen välille. Suunnitelma on kyllä kiinnostava, mutta siinä ei ole mitään järkeä. Kuinka he voisivat rakentaa rautatien sellaisten seutujen kautta?"
"Maisemat eivät pohjoisessa olekaan niin rotkoisia ja kumpuisia kuin täällä", sanoi Holley.
"Se on suurin länttä koskeva suunnitelma, mistä milloinkaan olen kuullut puhuttavan", myönsi Bostil. "Jos rataa jolloinkin ruvetaan rakentamaan, tulee meistä kaikista rikkaita miehiä. Jatka, Brack."
"Sitten Cordts sanoi veden ja ruohon olevan vähissä tien varrella ja samaa sanoi Wilsonkin viime viikolla. Vihdoin hän kysyi: 'Kuinka ystäväni Bostil nyt jaksaa?' Kerroin hänelle, että voit hyvin. Hän näytti silloin hyvin miettiväiseltä ja minä tiesin, mitä oli tulossa. 'Entä Kuningas?' 'Suurenmoisesti', sanoin hänelle, 'suurenmoisesti'. 'Milloin ovat kilpailut?' Sanoin hänelle, ettemme vielä olleet päättäneet aikaa, mutta ilmoitin kilpailujen tapahtuvan piakkoin, kuukauden tahi parin kuluttua. 'Brackton', hän sanoi tiukasti, 'aikooko Bostil heti ampua nähdessään minut?' 'Kyllä', minä sanoin. 'No niin, enpä ole siitä tiedosta kovinkaan iloissani... Kuulin Creechin sinisen hevosen tulevan kilpailemaan Kuninkaan kanssa tällä kertaa. Onko se totta?' 'Kyllä se on totta. Olen kuullut sen Creechin ja Bostilin suusta.' Cordts laski kätensä olalleni. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen silmänsä. 'Haluan nähdä tuon kilpailun ja näenkin sen!' 'Siinä tapauksessa', minä sanoin, 'pitää teidän muuttaa alaa'. Mitä luulet silloin tapahtuneen, Bostil? Cordts tuli kuin mielettömäksi kiihkosta. Hän vannoi, ettei hän voi mitenkään pysyä poissa noista kilpailuista, ja lisäsi, ettei hän tee mitään kepposta eikä salli miestensäkään tehdä, ennen kuin kilpailujen jälkeen, jos sinä vain annat hänelle luvan tulla."
Bostilin kasvot kirkastuivat hieman.
"Tiedän, miltä Cordtsista tuntuu", hän sanoi.
"Niin, se on kummallinen juttu", jatkoi Brackton. "Olet jo kauan aikaan uhkaillut ampua Cordtsin, kun ensi kerralla tapaatte toisenne, ja me kaikki tiedämme sen."
"Niin, varmasti minä tapankin hänet!" Bostilin kasvot synkistyivät jälleen ja hänen äänensä muuttui. Hänen suunsa vääntyi kummalliseen irveeseen ja sulkeutui yhdeksi ainoaksi viiruksi. Bostil oli tappanut monta miestä aikoinaan. Muistot ahdistivat nähtävästi hänen mieltään.
"Cordts näytti ajattelevan, että hänen antamansa sana riittää kyllä hänen hyvän tahtonsa vakuudeksi. Hän sanoi lähettävänsä tänne intiaanin kysymään, saako hän tulla kilpailuihin. Sanon sinulle, Bostil, ettei kukaan loukkaantuisi, vaikka hän tulisikin. Ja ole sinä varuillasi pistooleinesi, kunnes hän vannoo käyttäytyvänsä rehellisesti. Kummallinen sopimus, vai mitä, miehet? Tuo hevosvaras aikoo muuttua rehelliseksi saadakseen nähdä kilpailun. En ymmärrä sitä. Bostil, tällä keinolla saamme Cordtsinkin rehelliseksi. Kielto voisi ärsyttää häntä pahasti. Ihmisethän sanovat, ettei Cordts olekaan niin paha kuin hän voisi olla."
"Niinpä annan hänen tulla", vastasi Bostil hengähtäen syvään. "Mutta minun on hyvin vaikeata katsella häntä muistellessani hänen ryöstöjään ja uhkauksiaan. Enkä minä salli hänen tulla tänne sen vuoksi, että aikoisin vaatia häntä suostumaan muutamia viikkoja kestävään aselepoon, vaan eräästä toisesta syystä. Tiedän, että hän rakastaa Kuningasta ja tahtoo katsella sen juoksua kentällä tuona päivänä. Vain sen takia siis."
Kaikki vaikenivat ja kääntyivät odottavaisina Creechin puoleen. Hän oli roteva vanhahko mies, jolla oli ryppyiset kasvot, huolestuneet syvälle painuneet silmät ja valkoinen harva parta.
"Bostil, jos Cordts rakasta Kuningasta paljon, hänen sydämensä murtuu", sanoi Creech kaikuvalla äänellä.
Bostil iski kantapäänsä lattiaan ja hänen silmänsä välähtivät. Muut miehet nauroivat, mutta Brackton karjaisi:
"Suu kiinni, te nuoret! Me emme ole tulleet tänne kuuntelemaan tuollaisia puheita... Bostil, asia on siis sovittu. Sinä sallit Cordtsin saapua?"
"Iloitsen hänen tulostaan", vastasi Bostil.
"Hyvä on. Ja nyt meidän on kai parasta ruveta keskustelemaan tämän kokouksen tarkoituksesta."
He istuutuivat pöydän ääreen, jolle Bostil laski vanhan likaisen tilikirjan ja lyijykynän pätkän.
"Ensiksi määrätään aika", sanoi hän vilkkaasti, "ja sitten yksityiskohdat... Mikä päivä nyt on?"
Ei kukaan vastannut ja hetkisen kuluttua katsoivat kaikki noloina toisiinsa.
"Nythän on huhtikuu, vai mitä?" sanoi Holley.
He eivät pystyneet määrittelemään ajankohtaa sen lähemmin.
"Lucy!" huudahti Bostil kovalla äänellä.
Tyttö riensi huoneeseen levottomana ja hätäisenä.
"Siunatkoon, mikä täällä on hätänä? Säikäytitte meidät."
"Lucy, tahdomme tietää päivämäärän", vastasi Bostil.
"Päivämääränkö? Ja senkö vuoksi sinä pelästytät minut ja tädin?"
"Kuka sinut on pelästyttänyt? Tämä on tärkeää, Lucy. Mikä päivä nyt on?"
"Nyt on kulunut täsmälleen viikko viime viikon tiistaista", sanoi Lucy herttaisella äänellä.
"Häh, nyt on siis tiistai jälleen", sanoi Bostil kirjoittaen päivän työläästi muistiin. "Entä monesko päivä?"
"Etkö sinä muista?"
"Muistako? Enhän minä sitä tiedä."
"Isä, viime tiistaina oli syntymäpäiväni, ja silloin et antanut minulle hevosta."
"Ah, niinpä olikin!" vastasi Bostil hämillään tyttärensä moitteista. "Ja silloin oli, antakaas kun muistelen, huhtikuun kuudes päivä. Nyt on siis huhtikuun kolmastoista päivä. Olen sinulle hyvin kiitollinen, Lucy. Juokse nyt takaisin tätisi luo. Nämä hevosasiat eivät kiinnosta sinua."
Lucy keikautti päätään. "Uskallan vaikka vannoa, että minun pitää vielä järjestää koko kilpailut." Sitten hän poistui nauraen.
"Meidän täytyy siis aluksi määrätä kilpailuajaksi kolme päivää. Kesäkuun ensimmäinen, toinen ja kolmas päivä. Sopivatko ne mielestänne kilpailupäiviksi?"
Kaikki olivat samaa mieltä, ja Bostil kirjoitti asian vaivalloisesti muistiin. Sitten he ryhtyivät neuvottelemaan yksityiskohdista. Runsas rahasumma ja palkinnot, joita yhdyskunnan varakkaimmat jäsenet, Bostil ja Muncie, olivat lahjoittaneet, merkittiin asianmukaisesti pöytäkirjaan. Kaikki suostuivat yksimielisesti noudattamaan vanhoja sääntöjä. Jokainen paimen ja intiaani saa ottaa osaa jokaiseen kilpailuun millaisella hevosella tahansa tahi niin moneen kilpailuun kuin mahdollista niin monella hevosella kuin suinkin. Mutta jos osanottaja voittaa yhden kilpailun, hän ei saa enää ottaa osaa toisiin. Bostil vaati ratsastajien painoa rajoitettavaksi, mutta toiset äänestivät hänen ehdotuksensa kumoon. Intiaaneille järjestettiin erityisiä kilpailuja ja palkinnoiksi määrättiin satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja pyssyjä.
Kaikki tämä näytti kiinnostavan Bostilia äärettömästi. Hän hikoili kovasti ja hänen silmänsä välähtelivät kiihkosta. Kun ruvettiin järjestämään ensiluokkaisten jalorotuisten juoksijoiden välistä kilpailua, hän kävi hyvin tarkkaavaiseksi ja itsepäiseksi. Heidän täytyi äänestää monista seikoista. Munciella ja Williamsilla oli molemmilla nopeita hevosia tähän kilpailuun. Holleyllä oli yksi, Creechillä kaksi, intiaanit toisivat varmasti mukanaan monta nopeaa mustangia ja Bostililla oli Kuningas ja neljä muuta, joiden joukosta hän saattoi valita. Bostil vaati itsepäisesti pitkää kilpailumatkaa. Kaikki tiesivät, että Kuningas oli sellaisilla matkoilla voittamaton. Sen voittaminen ei voinut tulla kysymykseenkään muilla kuin lyhyillä matkoilla. Äänestyksessä Bostil joutui suureksi mieliharmikseen tappiolle, ja matka määrättiin kahdeksi mailiksi.
"Mutta kaksi mailia... Kaksi mailia!" hän jankutti. "Se on Sinisen Kimon matka. Se on sen matka eikä sellainen ole rehellistä peliä Kuningasta kohtaan."
Hänen vieraansa väittivät häntä vastaan selitellen, puhuen hänelle järkeä ja todistellen hänelle, että se oli rehellistä peliä kaikkia osanottajia kohtaan. Vihdoin Bostil suostui, mutta hän ei ollut lainkaan onnellinen, koska hän oli peloissaan.
Kun miehet olivat poistumaisillaan, Bostil kutsui Creechin takaisin arkihuoneeseen. Creech näytti hämmästyneeltä, vaikka oli ilmeistä, että hän olisi mielellään ruvennut Bostilin ystäväksi.
"Mitä tahdot tuosta Kimostasi?" kysyi Bostil niin äreästi kuin hän ei olisi milloinkaan ennen kysynyt asiaa.
"Bostil, mehän olemme jo aikoja sitten puhuneet tämän asian loppuun", sanoi Creech levittäen paheksuvasti käsiään.
"Mutta voimmehan keskustella siitä vieläkin, jos suostut myymään tahi vaihtamaan hevosesi."
"Olen pahoillani, mutta en voi."
"Sinähän olet rahojen ja hevosten tarpeessa, vai mitä?" kysyi Bostil raa'asti. Hänellä ei ollut lainkaan omaatuntoa, silloin kun hevoset olivat kysymyksessä.
"Sen tietää Jumala yksin", vastasi Creech.
"No niin, tässä tarjoutuu sinulle oivallinen tilaisuus. Saat viisisataa kullassa ja Sarchedonin kaupanpäälliseksi."
Creech oli sen näköinen kuin ei olisi kuullut oikein. Bostil toisti tarjouksensa.
"Ei", vastasi Creech.
"Korotan summan tuhanneksi ja annan vielä Sulan Sarchin toveriksi!" tiuskaisi Bostil.
"Ei!" Creech kalpeni ja nielaisi kurkkuunsa nousseen palan.
"Kaksituhatta ja Ben kolmanneksi."
Tämä oli jo ennenkuulumaton hinta hevosesta. Creech ymmärsi miten epätoivoinen Bostil oli. Kiusaus oli melkein ylivoimainen. Creech voi nähtävästi vastustaa sitä vain muistelemalla solakkaa, helläsilmäistä jaloa hevostaan.
Bostil ei suonut Creechille puheenvuoroa. "Kaksituhattaviisisataa ja Kaksinaama vielä muiden lisäksi!"
"Hyvä Jumala, Bostil, lopeta jo! En voi erota Sinisestä Kimostani. Sinä olet rikas eikä sinulla ole lainkaan sydäntä. Sen olen aina tiennyt. Ei ainakaan minua kohtaan, sen jälkeen kuin sain haltuuni nämä kaksi juoksijaa. Enkö pyytänyt sinulta vähän aikaa sitten lainaksi muutamaa satasta? Olisin maksanut silloin erään velan. Mutta sinä et antanut, ellen olisi suostunut myymään sinulle hevosiani. Ja sen vuoksi oli minun pakko myydä lampaani. Olen nyt köyhä mies ja tulen joka päivä yhä köyhemmäksi. Mutta Sinistä Kimoa en myy enkä vaihda, vaikka antaisitkin minulle siitä kaiken omaisuutesi."
Creech näytti puhuessaan saavan voimia ja hän kiihtyi. Hänen silmänsä välähtelivät, kun hän katseli kilpailijansa kovia kalpeita kasvoja, ja hän kohotti nyrkkiin puristettua kättään.
"Ja minä aion voittaa kilpailun!"
Sinä viikkona Lucy oli kuullut Joel Creechistä paljon juttuja, joista muutamat olivat hyvin levottomuutta herättäviä.
Muudan paimen ei ollut ainoastaan löytänyt Joelin vaatteita tieltä, vaan olipa vielä tuntenut Lucyn hevosen jäljetkin ja heti liittänyt Lucyn Joelille sattuneen seikkailun yhteyteen. Ottamalla huomioon tämän kaiken sekä Joelin silloisen muodon, kun tämä oli ilmestynyt kylään savivarusteissaan, paimenet pääsivät arvailuissaan melko lähelle totuutta. Heidän mielestään pila tuntui suurenmoiselta. Ja Joel Creech oli tavattoman herkkä ivalle. Paimenet tekivät hänen elämänsä sietämättömäksi. Heistä se tuntui hauskalta, niin kauan kuin Joel suhtautui pilaan miehekkäästi, mitä ei kestänyt kauan, ja sitten he rupesivat halveksimaan hänen suuttumustaan. Se johti ivailuun heidän puoleltaan ja katkeraan vihaan Joelin taholta. Lucy kuuli että Joel oli ruvennut toimimaan ja puhumaan kummallisesti. Hän sai selville, että Van oli iskenyt Joelin kumoon Bracktonin kaupassa ja potkaissut pistoolin hänen kädestään. Van nauroi koko jutulle eikä Bracktonkaan suostunut tyydyttämään Lucyn uteliaisuutta. Kaikki juorut loppuivat siihen. Kaikki juorulähteet tukkeutuivat äkkiä. Kun Lucy kysyi jotakin Bostililta, tämä alkoi kiroilla, ja se hämmästytti Lucya, joka sai käskyn jättää Creech rauhaan. Kun Muncie erotti Joelin, joka teki hänelle työtä silloin tällöin, Lucy totesi, että Joelin asiat olivat hullusti ja että hän oli syypää siihen.
Hän huolestui, tuli levottomaksi ja pahoilleen, mutta vaikeni ja päätti itse ottaa selon tästä asiasta. Ratsastaessaan joka päivä salviarinteiliä hän toivoi tapaavansa tahi näkevänsä Joelin, mutta päivät menivät menojaan eikä miehestä näkynyt merkkiäkään.
Eräänä iltapäivänä hän huomasi muutamien intiaanien ajavan lampaita kahlaamoa kohti ja noudattaen mielijohdettaan hän käänsi hevosensa niiden jälkeen.
Lucy poikkesi harvoin jokitielle. Ratsastaminen sinne alas ja kiipeäminen taas ylös oli sellaista työtä, ettei siitä pitänyt hevonen sen enempää kuin hänkään. Tavallisesti siitä sukeusi kuuma ja tomuinen matka, ja rotkon korkeat, synkät ja uhkaavat seinät vaikuttivat häneen painostavasti. Hän kammoksui aina tuota synkkää solaa ja pelkäsi punaisen joen kummallista kohinaa. Mutta hän poikkesi sinne tuona iltapäivänä toivoen tapaavansa Joelin. Hänellä oli epämääräinen aikomus ilmoittaa Joelille, että hän oli pahoillaan kepposestaan ja pyytää siitä anteeksi, sanoa että hän olisi iloinen, jos Joel vain voisi olla kiinnittämättä huomiota paimenten pilaan.
Lampaat nostattivat tomua hiekkapohjaisessa rotkossa, jota pitkin tie kiemurteli, ja Lucy jättäytyi jälkeen päästääkseen lampaat kauemmaksi edelle. Ja vähitellen lakkasikin kuulumasta jalkojen kapse ja määkyminen. Tomupilvi leijaili kuitenkin rotkon suulla, ja Lucyn täytyi pakottaa Sarchedonia sen läpi. Sarch ei oikeastaan välittänyt lainkaan hiekasta eikä tomusta, se inhosi vain äärettömästi lampaiden hajua. Lucy kannusti Sarchedonia hyvin harvoin, mutta nyt hän sivalsi sitä piiskallaan, ja se jatkoi matkaansa tottelevaisesti, vaikkakin tyytymättömänä. Se piti päätään pystyssä kuin hevonen, joka ihmettelee, miksi sen emäntä käskee sitä menemään vastenmieliseen rotkoon, kun tämä kerran voisi nauttia salviarinteitten viileästä tuulestakin.
Hiekka- ja saviseinäinen rotko loppui erääseen kuiluun ja samalla loppui vihreä kasvillisuuskin. Tie muuttui nyt kovaksi kallioksi. Kuilun laidat tulivat vähitellen yhä korkeammiksi peittäen näkyvistä taivaan ja kalliot. Tie oli hyvin mutkainen ja tavattoman vaarallinen myrskykaudella. Lucy oli nähnyt tonnin painoisten kivenlohkareitten vyöryvän jyristen rotkoon äkillisten erämaan myrskyjen raivotessa ja vesi-, muta- ja kivivirran syöksyessä jokeen. Matka alas oli lyhyt, mutta aikaa viepä. Kun kuilun suulle oli vielä matkaa, Lucy kuuli joen kohinaa. Vesi oli hyvin matalalla, sillä muussa tapauksessa joki olisi kohissut kovemmin.
Äkkiä hän saapui rotkon alempaan haaraan, erääseen suureen punaseinäiseen holviin. Mutta joki oli vielä kolmisen sataa metriä alempana ja kallioseinämät kohosivat yhtä korkealle hänen yläpuolelleen. Tie mutkitteli alaspäin tätä harjannetta pitkin. Joki näytti virtaavan erään suunnilleen mailin päässä sijaitsevan jylhän ulkonevan kielekkeen ympäri. Se oli leveä, nopea, mutainen ja kuohuisa. Rannalta pisti virtaan suuri hiekkavalli. Sen takaa näkyi erään rotkon suusta pumpulipuumetsikköjä ja pensaikkoja, joiden keskellä Creechien koti sijaitsi. Lucy näki lähimmän rannan, joka oli melkein suoraan hänen alapuolellaan. Mutta laskeutuessaan tätä kapeata tietä vikurin hevosen selässä hänellä ei ollut lainkaan halua ihailla maisemaa. Hän pakotti Sarchedonin yhä alemmas esiintyöntyvien kallioiden alitse paikalle, missä rinne muuttui loivemmaksi ja loppui vihdoin kokonaan. Siellä oli tynnyrinalan laajuinen hiekkakenttä muutamine surkastuneine pajuineen, jotka olivat nähtävästi ensin juurtuneet suurten esiintyöntyvien kallioiden loviin. Paikka oli valoisa, vaikka valo näyttikin jostakin syystä utuisen punertavalta ja Lucyn mielestä tavattoman synkältä. Hän ei olisi voinut olla iloinen tämän kohisevan virran partaalla, vaikka se olisikin virrannut tasangolla ja vaikka päivä olisi ollut valoisa ja kirkas. Kahdeksanvuotisena tyttösenä hän oli ruvennut pelkäämään ja vihaamaan tätä leveää rosoista halkeamaa, joka oli täynnä punaista utua, purppuraista sumua ja virtaavan veden kohinaa, eikä hän milloinkaan ollut voinut oikein voittaa pelkoaan. Auringon ja tuulien tuoma ilo, rajattomien lakeuksien suoma riemu ja salviarinteitten herättämät suloiset tunteet eivät olleet mahdollisia täällä. Jokin mahtava ja painava, noihin äärettömän raskaihin kallioihin verrattava voima masensi hänen mielensä. Joen kohina karkotti kaikki unelmat. Täällä painosti liian raskaasti luonnon hävittävien voimien lakkaamaton synkkä läheisyys. Ja kahlaamo oli sitäpaitsi läheisessä yhteydessä lampaita, hevosia ja ihmisiä kohdanneiden onnettomuuksien kanssa.
Lucy ratsasti hiekkavallin yli rannalle, missä intiaanit lastasivat lampaita hyvin suureen ja kömpelöön latteapohjaiseen jokiveneeseen. Koska lampaat pelkäsivät, ei lastaaminen ollut mitään helppoa työtä. Lampaiden määkynä tukahdutti virrankin kohinan. Bostilin venemiehet, Shugrue ja Somers, seisoivat polviaan myöten vallin lentohiekassa ja heidän ponnistuksensa estää jalkoja juuttumasta hiekkaan olivat yhtä työläitä kuin heidän yrityksensä sijoittaa lampaat veneeseen. Hetkisen kuluttua oli kuitenkin koko katras saatu veneeseen, intiaanit seurasivat mukana ja sen jälkeen toinen venemiehistä työnsi kömpelön veneen irti hiekkarannasta. Kumpainenkin tarttui raskaaseen airoon ja alkoi soutaa venettä vastavirtaan. Rannan vieressä oli pyörteinen hidas virta, missä soutaminen kävi hyvin päinsä. Kauempana nopeassa virrassa olisi sitä vastaan taisteleminen saati sitten eteneminen ollut sulaa hulluutta. Ylimeno suoritettiin siten, että soudettiin ensin rantaa pitkin erääseen esiintyöntyvään kallioniemekkeeseen asti, sieltä vene sitten ohjattiin virtaan ja alaspäin mennessä koetettiin kovalla soudulla päästä vastakkaiselle rannalle. Mutta koska vene nyt oli raskaassa lastissa, eivät mahdollisuudet olleet oikein lupaavia.
Lucy katseli molempien venemiesten hidasta vaivalloista työskentelyä, kunnes hän äkkiä muistikin kahlaamolle tulonsa tarkoituksen. Hän näytti olevan yksinään joen rannalla. Vastakkaisella rannalla oli kuitenkin kaksi miestä ja hetkisen kuluttua Lucy tunsikin heidät Joel Creechiksi ja tämän isäksi. Sitten hän näki aaseja ja intiaaneja, jotka nähtävästi odottivat venettä. Joel Creech hyppäsi ruuheen ja tyrkkäsi sen vesille. Vanhempi mies näytti eleistään päätellen koettavan estää poikaansa poistumasta rannalta. Lucy piti tätä silmällä. Joel oli epäilemättä huomannut hänet ja oli nyt tulossa hänen luokseen. Mahdollisuus kohdata Joel tahi ajatus tämän tapaamisesta sellaisella paikalla, missä hän itse ei ollut milloinkaan oma itsensä, olivat vähällä saada hänet kääntymään ympäri ja ratsastamaan kotiin. Mutta hänen itsepäiset ajatuksensa rehellisyydestä pääsivät voitolle. Hän saattoi pitää puoliaan vain siinä tapauksessa, että hän voi taivuttaa Joelin käyttäytymään järkevästi. Hän huomasi suuren jokiveneen tulevan näkyviin juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin Joel käänsi veneensä virtaan. Mutta suuren veneen ajelehtiessa hitaasti toiselle suunnalle pienempi kiiti nopeasti alaspäin virran poikki. Joel meloi ruuhensa vastavirtaan ja ohjasi sen hiekkarannalle. Sitten hän astui maalle. Hän oli avopäin ja avojaloin, mutta näiden seikkojen vuoksi hän ei vaikuttanut Lucystä kummalliselta.
"Etsitkö sinä minua?" hän huusi.
Lucy viittasi, että Joel tulisi lähemmäksi.
Joel totteli. Hän oli pitkä ja laiha mies, kumaraharteinen ja vääräsäärinen paljosta ratsastuksesta. Hänen kasvonsa olivat laihat ja pisamaiset, parta pörröinen ja harva, suu ja leuat heikkopiirteiset; silmissä herätti huomiota niiden pienuus, pistävä ilme ja erivärisyys. Toinen oli harmaa ja toinen ruskea. Hänen naamassaan ei ollut ainoatakaan arpea, mutta hänen säännöttömät piirteensä kertoivat, että hevonen oli kerran maailmassa potkaissut häntä kasvoihin.
Creech lähestyi nopeasti kiihkeään rajuun tapaansa, mikä herätti äkkiä sääliä Lucyssä. Hän ei näyttänyt muistavan sitä, että hän tunsi vastenmielisyyttä miestä kohtaan. Mutta Sarchedonin käyttäytyminen olisi kyllä muistuttanut Lucyä siitä, vaikka hän olisikin unhottanut sen.
"Ole varovainen, Joel!" hän huudahti nykäisten ratsun päätä. Sarchedon nousi korskahtaen takajaloilleen ja kuopi sitten kavioillaan hiekkaa. Lucy laskeutui satulasta maahan nopeasti kuin intiaani.
"Anna minulle piiskasi", sanoi Joel näyttäen hampaitaan kuin susi.
"Ei. En anna sinun lyödä Sarchia. Sinä löit sitä kerran eikä se ole unohtanut sitä vieläkään", vastasi Lucy.
Hevosen ja miehen katseet yhtyivät ja molempien käytös oli uhittelevaa. Sitten Lucy päästi ohjat irti ja opasti Joelin suuren puoleksi hiekkaan hautautuneen ajopuun luo. Hän istuutui puun rungolle, mutta Joel jäi seisomaan. Tämän katse oli nyt entistäänkin kummallisempi hänen miettiväisen ilmeensä vuoksi. Lucy huomasi äkkiä miehessä tapahtuneen muutoksen, vaikkei hän voinutkaan sanoa, mistä se johtui.
"Mitä sinä haluat?" kysyi Joel.
"Olen kuullut sinusta paljon juttuja, Joel", vastasi Lucy koettaen ajatella, mitä hänen pitäisi sanoa.
"Lienet kuullut", sanoi Joel alakuloisesti, istuutuen sitten puulle ja alkoi kaivella kuoppia hiekkaan paljaalla jalallaan.
Lucy ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Joelia väsyneenä, ja tämän poskien terve ruskea värikin oli hieman vaalentunut. Sitten Lucy kertoi varovasti muutamia kuulemiaan huhuja.
"Kaikki tuo ei ole mitään siihen verrattuna, mitä oikeastaan tapahtui", vastasi Joel katkerasti. "Paimenet nauroivat elämän ja sielun minusta."
"Mutta, Joel, sinun ei pitäisi olla niin arkatunteinen", sanoi Lucy vakavasti. "Miksi et suhtautunut asiaan kuin mies?"
"He tiesivät, että sinä olit varastanut vaatteeni", vastusti Joel.
"Mitäpä siitä, vaikka tiesivätkin? Ellet olisi suuttunut, toiset olisivat jättäneet sinut rauhaan."
"Ehkä olisin sietänytkin, elleivät he olisi sanoneet, että olin muka ihastunut sinuun."
Joelin ääni kuulosti käheältä. Oli selvää, että häntä oli syvästi loukattu. Lucy näki kyyneliä hänen silmissään ja ensi mielijohteessaan aikoi laskea kätensä miehen kädelle ja sanoa, kuinka pahoillaan hän oli. Mutta hän tukahdutti halunsa, koskei hän voinut olla oikein luonnollinen Joelin seurassa.
"Miksi sinä tappelit Vanin kanssa?" hän kysyi hetkisen kuluttua.
Joel näytti nololta. "Sitä en kerro ainakaan sinulle."
"Sinä häpeät sitä."
Joel vaikeni, ja se kävi vastauksesta. "Sinä puhuit varmaan minusta." Lucy ei voinut hillitä uteliaisuuttaan, johon liittyi hieman kiihkoakin. "Sen täytyi olla jotakin pahaa, sillä muuten ei Van olisi lyönyt sinua."
"Hän iski minut maahan", sanoi Joel kiihkeästi.
"Ja sinä aioit ampua hänet?"
"Niin, ja olin niin tyhmä, etten noussut pystyyn. Silloin hän potkaisi minua! Bostil's Fordissa ei ole enää tarpeeksi tilaa minulle ja Vanille."
"Älä puhu tyhmyyksiä. Et saa tapella Vanin kanssa. Joel, ehkä sinä ansaitsitkin sen, minkä sait. Sinä sanoit varmaankin jotakin hyvin ilkeää."
"Sanoin vain maksavani sinulle takaisin", tiuskaisi Joel.
"Kuinka sitten?"
"Vannoin asettuvani väijyksiin ja varastavani vaatteesi, niin että sinun olisi pakko juosta kotiisi alasti."
Jos Joelilta puuttui todella jotakin, niin ei se ainakaan ollut vilpittömyyttä. Hänen kokemansa loukkaus oli tunkeutunut niin syvälle, että hänen äänensä värähteli vihasta.
"Mutta Joel, enhän minä käy uimassa lähteissä", vastusti Lucy sekä huvittuneena että loukkautuneena.
"Sellainen oli joka tapauksessa aikomukseni", sanoi Joel itsepäisesti.
"Oletko nyt ehdottoman rehellinen? Etkö sanonut mitään muuta?"
"En mitään muuta, Lucy, vannon sen."
Lucy uskoi Joelia ja huomasi nyt, että onnettomuus oli hänen omaa syytään. "Olen pahoillani, Joel. Olen tehnyt paljon pahaa. Minun olisi pitänyt hillitä itseni eikä viedä vaatteitasi... Kunpa sinulla vain olisi ollut sen verran järkeä, että olisit ollut lähteellä pimeään saakka! Mutta kerran tapahtunutta ei voida enää peruuttaa. Jos sinä nyt tahdot tehdä osasi, teen minä omani. Kerron pojille, että syy oli minun. Koetan saada heidät lupaamaan, että he antaisivat sinun olla rauhassa. Menen Muncien luo –"
"Ei, et saa tehdä mitään sellaista puolestani!" murahti Joel.
Hänen ylpeytensä hämmästytti Lucyä. "Joel, en aio puhua sillä tavalla, että näyttäisi siltä kuin –"
"Sinä et saa puhua sanaakaan minusta", jatkoi Joel veren alkaessa värittää hänen kasvojaan. Ja nyt hän katsoi Lucyyn. Kuinka kummallinen hänen eriväristen silmiensä välähdys olikaan! "Lucy, minulle on tehty ja minusta sanottu sellaista, mitä en milloinkaan anna anteeksi. En ole suosittu Bostil's Fordissa ja tuskinpa lienen ollutkaan. Sain sieltä kumminkin työtä ja luottoa myös, mutta nyt en saa enää kumpaistakaan. Olen hylkiö... Olen hylkiö, ja se on sinun syytäsi."
"Ah, Joel, mitä voinkaan tehdä?" huudahti Lucy.
"Sinä voit hyvittää tekosi vain yhdellä tavalla", vastasi Joel ja kalpeni. Mutta hänen katseensa oli kova kuin piikivi eikä hänen järjessään näyttänyt olevan mitään vikaa.
"Kuinka sitten?" kysyi Lucy tiukasti.
"Menemällä naimisiin kanssani. Se näyttäisi tuolle joukolle huutia ja pelastaisi kunniani. Sitten ryhdyn työhön ja pysynkin siinä. Siinä kaikki, Lucy."
Tyttö taisteli kauan tukahdutettua mielenliikutusta vastaan. Tällä hetkellä oli Joel Creechissä oikeata voimaa ja ryhtiä.
"Mutta, Joel, enhän minä voi mennä naimisiin kanssasi, vaikka minua voitaisiinkin syyttää onnettomuudestasi", sanoi Lucy.
"Miksi et?"
"Koska en rakasta sinua."
"Se ei vaikuta lainkaan asiaan, ellet vain rakasta jotakuta toista."
Lucy katsoi kylmästi miestä. Tämä alkoi vapista ja hänen silmiensä ilme muuttui hurjaksi. Lucy nousi seisomaan.
"Rakastatko jotakuta toista?" kysyi Joel kiihkeästi.
"Se ei kuulu sinulle!" vastasi Lucy. Mutta huomatessaan miehen kasvojen kummallisen synkistymisen, mitä hän ei ennen ollut nähnyt, Lucy pelästyi.
"Rakastatko Vania?" kysyi Joel käheästi.
"Joel, sinä olet hullu!"
Tämä vain raivostutti Joelia.
"Niin ne kaikki sanovat. Ja ne ovat saaneet isänikin siihen uskoon. Ehkä olenkin... Mutta minä aion tappaa Vanin."
"Ei, ei, Joel, mitä sinä nyt puhutkaan? En minä rakasta Vania. En välitä hänestä sen enempää kuin muistakaan paimenista tahi sinusta."
"Nyt valehtelet."
"Kuinka uskallat sanoa minua valehtelijaksi?" kysyi Lucy. "Minun tekee mieleni kääntää sinulle selkäni. Kun koetan hyvittää tekoni, sinä vain loukkaat minua."
"Sinä puhut kauniisti... mutta puheet eivät riitä. Sinä teit minusta hylkiön... Tahdotko mennä kanssani naimisiin?"
"En!" Suututtuaan Lucy ei voinut pyyhkäistä pois halveksuntaa äänestään eikä katseestaan, eikä hän edes halunnut tehdä sitä. Nyt hän kohteli Joelia ensi kerran elämässään hieman pilkallisesti, ja tulos oli merkillinen. Se pani Joelin kiemurtelemaan kuin häntä olisi sivallettu tuoreeseen haavaan, mutta Lucyn mielestä näyttivät merkityksellisemmiltä miehen kasvojen äkilliset suonenvedon tapaiset nytkähdykset ja silmien hurja ilme. Lucy käänsi Joelille selkänsä, ei kuitenkaan halveksunnasta, vaan kiiruhtaakseen pois hänen läheisyydestään.
Joel riensi hänen jälkeensä ja tarttui häneen tylysti.
"Päästä minut!" huudahti Lucy seisoen liikkumatta paikoillaan. Joelin sormien kova puristus suututti häntä hirveästi.
Joel ei kuullut hänen käskyään, veti häntä vain taaksepäin puhuen sekavia.
"Joel, sinähän olet vallan sekaisin päästäsi!" huusi Lucy koettaen vääntäytyä ja kiemurrella vapaaksi miehen otteesta. Seurasi lyhyt kova taistelu. Joel ei jaksanut pitää Lucyä kiinni, repi vain hänen puseronsa kappaleiksi. Lucystä näytti kuin mies olisi tehnyt sen tahallaan. Hän riistäytyi irti, mutta Joel hyökkäsi jälleen hänen kimppuunsa. Lucy iski miestä kasvoihin raskaalla nahkaruoskallaan niin kovasti kuin ikinä vain jaksoi. Joel horjahti ja oli kaatumaisillaan.
Lucy riensi Sarchedonin luo ja hyppäsi silmänräpäyksessä satulaan. Joel juoksi häntä kohti kasvot ja kädet veressä. Hän ei ollut enää sama Joel Creech, jonka Lucy oli tuntenut.
"Pysähdy!" huusi Lucy kovalla äänellä. "Ratsastan sinut kumoon!"
Tuntiessaan kannukset kyljissään suuri musta hevonen nousi takajaloilleen ja laskeutui jälleen alas valmiina potkaisemaan.
Creech väisti sivulle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hänen leukansa näytti loksahtaneen alas ja hänen oli vaikea saada sanaakaan suustaan.
"Vain muudan sana!" hän huohotti käheästi. "Väijyn sinua, pyydystän sinut lassolla, sidon sinut hevosen selkään ja ajan sinut alasti Bostil's Fordin läpi!"
Lucy näki, kuinka hyödyttömiä hänen hyvät tarkoituksensa olivat olleet. Jokin oli naksahtanut poikki Joel Creechin aivoissa. Ja Lucyn ystävällisyys oli saanut väistyä raivon tieltä, jota hän ei ollut tiennyt itsessään olevankaan. Hän kosketti toisen kerran Sarchedonin kylkiä kannuksillaan. Ori ponnahti eteenpäin, kiiti Creechin ohi ja lähti jymisten laukkaamaan tietä pitkin. Vasta ensimmäisessä jyrkässä mäessä Lucy kykeni hillitsemään sen vauhtia.
IV
Kolme villien hevosten pyydystäjää leiriytyi eräänä iltana Sevier-laakson halki virtaavan pienen joen partaalle viidensadan mailin päässä Bostil's Fordista.
Näillä miehillä oli vaatimattomat varusteet, mutta tietysti hyvät hevoset. He olivat kaikki nuoria miehiä, solakkavartaloisia, laihoja ja jänteviä alituisesta satulassa istumisesta, riuskoja kuin intiaanit, rauhallisen näköisiä ja teräväsilmäisiä. Kaksi heistä näytti niin väsyneeltä, ettei heiltä käynyt leiritulen sytyttäminenkään oikein kunnollisesti. Kun niukka ateria oli valmis, he istuutuivat ristissä jaloin resuisen tervavaatteen ääreen ja alkoivat syödä ja juoda ääneti.
Läntinen taivas oli punertava ja tummeni hitaasti. Laakson pohja oli aaltomainen, harjanteinen ja uurteinen, muuttui ensin harmaaksi, sitten punertavaksi ja vihdoin tummaksi. Laskevan auringon viime säteitten punerruttamat kivivallit ympäröivät laaksoa, joka jatkui erästä pitkää, matalaa ja mustaa vuorijonoa kohti.
Paikka oli villi, kaunis ja avara, ja siinä oli jotakin tuollaista sanoin selittämätöntä, mikä erottaa erämaan muista seuduista. Ehkä se johtui laajoista kivikoista ja ruohikoista, jotka näkyivät selvästi auringonlaskun jälkeenkin. Musta vuorijono, joka näytti olevan niin lähellä, että sinne ehkä saattaisi ratsastaa ennen pimeän tuloa, oli sadan mailin päässä.
Illan varjot laskeutuivat nopeasti ja miesten lopettaessa ateriansa oli jo aivan pimeä. Nuotiokin oli palanut matalaksi. Yksi miehistä kävi keräämässä kuivuneiden setrien oksia ja sytytti tulen uudelleen. Se leimahti rätisten palamaan valkoisella liekillä, mikä on luonteenomaista kuivalle setrille. Yötuuli oli alkanut puhaltaa ja humisi nyt kyhmyisten surkastuneitten setrien oksissa leyhäytellen tuoksuvaa savua niiden kahden miehen kasvoille, jotka näyttivät liian väsyneiltä viitsiäkseen liikkua.
"Piipullinen tupakkaa auttaisi minua varmasti päätökseni tekemisessä", sanoi yksi miehistä.
"Kuulehan nyt, Bill, sinä olet jo tehnyt päätöksesi, sillä muuten et puhuisi tupakasta."
"Kuinka niin?"
"Koska kallista tupakkaa on enää jäljellä vain kolme piipullista."
"Silloin sitä riittää jokaiselle. Lin, tule polttamaan viimeinen piipullinen kanssamme."
Pisin mies niistä kolmesta, jotka olivat tuoneet lisää puita nuotioon, seisoi tulen kirkkaassa valossa. Hän oli synnynnäisen ratsastajan näköinen, notkea, solakka ja jäntevä.
"Mielelläni", hän vastasi.
Otettuaan hetkisen kuluttua vastaan hänelle tarjotun piipun hän istuutui tulen ääreen valmistautuen nauttimaan siitä huvista, jota hänen toverinsa nähtävästi pitivät tekemänsä päätöksen arvoisena.
"Tämä tupakoiminen tarkoittaa siis sitä, että te molemmat haluatte palata takaisin?" sanoi Lin ja hänen tummat silmänsä näyttivät kirkkailta tulen valossa.
"Niin, me haluamme palata takaisin. Ja, hyvä Jumala, kuinka se huojentaakaan mieltäni!" vastasi toinen.
"Me olemme jo kauan ajatelleet paluuta, Lin, ja olemme tehneet sen sinun vuoksesi", sanoi toinen.
Lin imeskeli hitaasti piippuaan ja puhalsi sitten savun pois suustaan kuin hän olisi hyvin vastahakoisesti luopunut siitä. "Jatketaan vielä", hän sanoi tyynesti.
"Minä olen saanut jo aivan tarpeekseni sen kirotun villin oriin ajamisesta", vastasi Bill lyhyesti.
Toinen levitti käsivartensa katsoen merkitsevästi Liniä.
"Me olemme nyt kahdensadan mailin päässä muista ihmisistä", hän sanoi. "Pussissa on enää vain hieman jauhoja jäljellä. Meillä ei ole lainkaan kahvia ja suolaakin vain vähän. Ja kaikki hevosemme, paitsi sinun suurta Konkariasi, ovat aivan lopussa. Me olemme jo saapuneet oudoille seuduille. Ja sinähän tiedät, mitä olemme kuulleet näistä ja kaikista muistakin eteläisistä alueista. Ne ovat aivan täynnä rotkoja ja jossakin tuolla kaukana on se hirveä rotko, jota ei ainoakaan valkoisen mies vielä milloinkaan ole nähnyt. Nämä seudut ovat hirveän louhikkoisia."
Hän lopetti niin vakuuttavasti, ettei kukaan voinut sanoa mitään hänen väitteittensä järkevyyttä vastaan. Lin vaikeni.
Bill kohotti voimakasta, laihaa, ruskeaa kättään. "Me emme saa kiinni Tuliharjaa."
Tämä oli hänen mielestään painavampi väite.
"Bill on varmasti oikeassa. Jospa minä olisin väärässä, mutta minä en ole", jatkoi toinen. "Lin, me olemme nyt ajaneet takaa villiä oritta kuusi viikkoa. Sitä ei ole milloinkaan ahdistettu näin pitkää aikaa. Se on poistunut vanhoilta laitumiltaan. Se on eronnut laumastaan, hylännyt toverinsa toisen toisensa jälkeen. Me olemme koettaneet kaikkia temppujamme saadaksemme sen kiinni, mutta se on meille liian ovela. Siinä on vasta hevonen! Mehän olemme ajaneet Tuliharjaa kuin koirat. Ja nyt olen minä lopussa ja iloitsen siitä."
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Bill sanoi hetkisen kuluttua:
"Lin, luopuminen ajosta tekee minut oikein sairaaksi. Se on aivan totta. Jo kauan aikaa olen toivonut, että saisimme kiinni Tuliharjan. Se on komein hevonen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ei ainoakaan ihminen, ellei joku arabialainen, ole ikinä nähnyt tällaista hevosta. Mutta nyt se ei ole tuolla eikä täällä... Meidän täytyy palata takaisin."
"Pojat, ainakin minä lähden seuraamaan Tuliharjan jälkiä", sanoi Lin yhtä tyynesti kuin ennenkin.
Bill kirota säväytti hänelle ja toinen metsästäjä kiihtyi ja huolestui.
"Lin Slone, onko tuo punainen hevonen tehnyt sinut aivan hulluksi?"
"Ehkä", vastasi Slone. Hänen toverinsa näkivät selvästi hänen aataminomenansa liikahduksen, kun hän nielaisi.
Bill katsoi toveriaan kuin vahvistaakseen äänettömän sopimuksen. He suhtautuivat Slonen päätökseen vakavasti ja pudistivat päätään epäilevästi ikään kuin Slone olisi juuri kertonut rakastuneensa onnettomasti johonkin naiseen. Näiden ratsumiesten luonteelle oli ominaista se, että he hyväksyivät hänen kantansa ja kunnioittivat hänen tunteitaan. Viikkokausia he olivat olleet kolme villien hevosten pyydystäjää, jotka olivat ajaneet kovasti takaa erästä arvokasta oritta, onnistumatta pääsemään sitä lähellekään. He olivat nyt kestokykynsä rajoilla, ja heidän oli jo aika kääntyä takaisin. Mutta Slonen oli vallannut tuo omituinen ja harvinainen hevosen omistamiseen kohdistuva intohimo, minkä kaikki paimenet ymmärtävät. Ja he tiesivät hänen joko ottavan kiinni Tuliharjan tahi kuolevan yrityksessään. Tästä hetkestä alkaen muuttui heidän suhteensa Sloneen. Heidän vakavat ja synkät ilmeensä muuttuivat. Näytti aivan siltä kuin he olisivat olleet pahoillaan siitä, että olivat varoittaneet Slonea. He eivät halunneet, että Slone olisi käsittänyt ja tuntenut tehtävänsä toivottomuuden.
"Kuulehan nyt, Lin", sanoi Bill, "sinun Konkarisi on yhtä hyvässä kunnossa kuin lähtiessämme matkalle."
"Eipähän, vaan paremmassa", sanoi toinen ratsumies. "Konkarin pitikin menettää jotakin painostaan. Lin, onko sinulla sille varakenkiä?"
"Ei kaikkia. Minulla on enää vain kolme jäljellä", vastasi Lin vakavasti.
"Ne riittävät kyllä. Sinun täytyy pitää Konkarisi kengässä. Ja ehkäpä punaisen oriin jalat heltyvät ja se alkaa nilkuttaa. Ja silloin sinulla on mahdollisuuksia."
"Mutta Tuliharja valitsee teikseen laaksot ja pehmeän maan", sanoi Slone.
"Mitäpä siitä. Se aikoo poistua näiltä seuduilta ja saapuu niin ollen pakostakin ennemmin tahi myöhemmin hiekkakivialueelle. Silloin se voi kuluttaa kavionsa helliksi."
"Mutta sehän voi iskeä säkeniä kallioista kavioillaan!" huudahti Bill. "Ah, hyvä Jumala, millainen hevonen!"
"Pojat, luuletteko, että se aikoo poistua näiltä main?" kysyi Slone huolestuneena.
"Varmasti!" vastasi Bill. "Se ei ole ensimmäinen ori, jonka olemme karkottaneet Sevierin laitumilta. Tämä on sellainen ori, joka lähtee muille seuduille, kun sitä ahdistetaan kovasti."
"Niin, Lin, se on varmasti lähdössä", lisäsi toinen toveri. "Sehän on kulkenut jo päiväkausia suoraan linnuntietä. Lyön vaikka vetoa siitä, että se on nähnyt meidät monta kertaa. Tuliharja on melkein yhtä viisas kuin ihminenkin. Se on syntynyt villinä ja sen emä oli villi, ja siinä koko juttu. Kaikista villeistä eläimistä on tuollainen villi ori villein ja sillä on ihmisen ymmärrys. Suurenmoinen hevonen, Lin, mutta oikea paholainen, jos vain saat sen joskus kiinni. Se on tappanut oriita kaikkialla täällä Sevierin laitumilla. Villit oriit ovat murhaajia. Sen vuoksi en ole siitä milloinkaan pitänyt. Voiko sen kesyttää?"
"Kyllä minä sen kesytän", sanoi Lin Slone synkästi. "Mutta sen pyydystäminen on vaikeinta. Minulla on kyllä kärsivällisyyttä hevosen kesyttämiseen. Mutta kärsivällisyyskään ei auta, kun salama pitäisi saada kiinni."
"Eipä kyllä. Siinä olet oikeassa", vastasi Bill. "Mutta jos sinulla vain on hieman onnea mukanasi, voit ehkä vangita oriin. Jos sen jalat heltyvät tahi jos saat sen ahdistetuksi johonkin kapeaan rotkoon, missä se ei voi päästä ohitsesi, sinulla on Konkarinesi mahdollisuuksia. Oletko milloinkaan saanut hevostasi väsymään?"
"En vielä."
"Kuinka pitkälti olet antanut sen juosta levähtämättä? Kun me viime vuonna otimme kiinni tuon kimon, ratsastin itse Konkarilla kovaa vauhtia kolmekymmentä mailia yhteen menoon karvankaan siitä kastumatta."
"Olen rikkonut tuon ennätyksen", vastasi Lin. "Konkari jaksaa juosta kovaa vauhtia viisikinkymmentä mailia ja ehkä enemmänkin. En ole todellakaan nähnyt sitä milloinkaan väsyksissä. Kunpa se vain olisi nopea!"
"Jos vain muistan oikein, ei Konkari ole niin kirotun hidas", vastasi Bill murahtaen. "Se on kyllä tarpeeksi hyvä sinulle etkä sinä tarvitse toista hevosta."
"Lin, sinä aiot väsyttää Tuliharjan ja ottaa sen sitten kiinni. Onko suunnitelmasi sellainen?" kysyi toinen toveri.
"Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia. Aion vain väijyä sitä samalla tavalla kuin puuma väijyy antilooppia."
"Lin, jos Tuliharja aikoo jättää sinut jälkeensä, sen pitää lentää. Utahissa ei ole ainoatakaan sinua taitavampaa jälkien seuraajaa."
Slonen tummat kasvot vääntyivät epäilevään hymyyn. Hän ei vastannut eivätkä toveritkaan puhuneet enää mitään, kiersivät vain huopapeitteensä ympärilleen ja asettuivat selin tuleen. Slone heitti nuotioon lisää puita, sillä vinha tuuli oli kylmä ja pureva. Sitten hän levitti vuohennahan alleen ja paneutui pitkäkseen laskien päänsä satulalleen ja peittäen itsensä satulahuovalla.
Kaikki kolme nukkuivat pian. Tuuli puhalteli hiekkaa, tuhkaa ja savua heidän ylitseen. Arosudet haukkuivat pimeydessä, ja laakson laitaharjanteelta kuului metsästelevän suden heikkoa ulvontaa. Erämaan yö kävi pimeämmäksi ja kylmemmäksi.
Stewardsin veljekset pyydystivät villejä hevosia voidakseen joko vaihtaa tahi myydä niitä. Mutta Lin Slone ei milloinkaan vaihtanut eikä myynyt pyydystämäänsä hevosta. Leikin kiihottava vaikutus, erämaan lumoava voima ja rakkaus hevosiin aiheuttivat sen, ettei hän voinut luopua tästä hyödyttömästä työstä. Hänenlaisensa miehet ovat harvinaisia ylätasangoillakin.
Nämä olivat Utahin asuttamisen varhaisimpia aikoja, ja vain muutamat karaistuneimmista ja seikkailunhaluisimmista uudisasukkaista olivat tunkeutuneet tämän aution ylämaan eteläisen erämaan läpi. Ja heidän jälkeensä tuli muutamia sellaisia hurjia ratsumiehiä, joiden joukkoon Slone ja Stewardsitkin kuuluivat. Hevoset olivat näillä main tärkeämpiä ja välttämättömämpiä kuin ihmiset, ja tämä omituinen tosiseikka vaikutti lumoavasti näihin yksinäisiin ratsastajiin.
Lännessä ei ollut ennen espanjalaisten tuloa ainoatakaan hevosta. Nämä löytöretkeilijät toivat mukanaan hevosia, joita sitten jäi maahan. Useimmat näistä hevosista olivat jalorotuisia arabialaisia. Amerikkalaiset tutkimusmatkailijat ja muut retkeilijät näkivät yhdeksännentoista vuosisadan alussa kaikilla tasangoilla lukemattomia villihevoslaumoja. Suuren Rotkon toisella puolen oli kuitenkin näinä varhaisina aikoina villejä hevosia verraten vähän ja nekin olivat luultavasti tulleet sinne Kaliforniasta.
Stewardsit ja Slone eivät olleet keksineet pysyvää tapaa villien hevosten kiinniottamiseksi. Jokaisen hevosen pyydystäminen ja ajaminen tapahtui omalla tavallaan, ja menestys oli enimmäkseen sattuman varassa.
Stewardsien keksimiin keinoihin kuului sellaisen lähteen etsiminen, josta villihevoslauma tahi tietty ori kävi juomassa. Sen ympärille rakennettiin aitaus, jonka portista hevoset voivat mennä sisään. Sitten metsästäjät asettuivat yöksi vahtiin, ja kun hevoset menivät aitauksen sisään juomaan, veräjä suljettiin. Käyttäessään toista tapaa Stewardsit ajoivat haluamansa hevosen jollekin sellaiselle harjanteelle tahi ylätasangolle, minne saattoi kiivetä vain yhtä tietä. Pakotie suljettiin, maahan kaadettiin jonottain setrejä, joiden välissä saalista sitten ajettiin niin kauan takaa, että se saatiin vangituksi. Kolmas sattumalta keksitty keino oli se, että hevosta ammuttiin tai haavoitettiin lievästi niskaan. Tämä keino, jota sanottiin merkitsemiseksi, onnistui hyvin harvoin. Näin pyydystetyt hevoset kuolivat useimmissa tapauksissa.
Lin Slone oli auttanut Stewardseja pitämättä kuitenkaan erityisesti heidän menetelmistään. Ehkäpä muutamien kuuluisien hevosten kiinniottaminen oli pilannut Slonen. Hän yritti aina sellaista, mikä noista molemmista veljeksistä tuntui mahdottomalta. Hän oli peloton ratsastaja, mutta hänessä oli se vika, että hän säästi ratsuaan, ja villin hevosen tappaminen oli hänen mielestään suoranainen murhenäytelmä. Hän olisi paljon mieluummin metsästellyt yksinään ja hän olikin ollut yksinään Tuliharjan jäljillä, kun Stewardsit olivat liittyneet häneen.
Kun Lin Slone heräsi seuraavana aamuna, hän pujahti huopansa alta tapansa mukaan jo hyvin varhain. Mutta hän ei noussut siltikään tarpeeksi varhain voidakseen sanoa jäähyväiset Stewardseille. He olivat jo poistuneet.
Tämä tosiseikka hämmästytti häntä, mutta huojensi hänen mieltään jollakin tavoin. Miehet olivat jättäneet hänelle enemmän kuin hänen osansa varusteista ja ehkä he juuri sen vuoksi olivatkin livahtaneet pois ennen päivänkoittoa. He tunsivat hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei hän olisi suostunut jakoon. Ja ehkä he sitä paitsi olivat tunteneet itsensä hieman noloiksikin luopuessaan sellaisesta ajosta, jota hän oli päättänyt jatkaa. Oli miten oli, miehet olivat lähteneet ja nähtävästi ilman aamiaistakin.
Aamu oli kirkas ja kylmä ja taivas tumma kuin myrskyn edellä. Teräksenharmaiden kallioseinien yläpuolella näkyi rusotus idästä, joka muuttui vähitellen kirkkaammaksi.
Slone katseli länteen päin vievää tietä, jota pitkin hänen toverinsa olivat lähteneet ratsastamaan, näkemättä kuitenkaan ainoatakaan elollista olentoa setrien pilkuttamalla tasangolla.
"Hyvästi", hän sanoi aivan kuin hän olisi sanonut jäähyväiset muullekin kuin tovereilleen.
"En varmastikaan näe Sevierin kylää pitkiin aikoihin, niin, tuskinpa milloinkaan enää", hän sanoi itsekseen.
Siellä ei kaipaisi häntä kukaan muu kuin vanha Betty-täti, joka oli ollut ystävällinen hänelle niinä muutamina viikkoina, jolloin hän oli ollut kylässä. Ja kuitenkin hän katsoi surullisena punaisen laakson poikki länteen. Hänellä ei ollut kotia. Intiaanit olivat tappaneet hänen isänsä ja äitinsä tuhotessaan erään vaunukaravaanin, ja hän oli ollut niiden muutamien pelastuneiden joukossa, jotka olivat tulleet Salt Lake Cityyn. Se oli tapahtunut hänen ollessaan kymmenvuotias. Hänen elämänsä oli sen jälkeen ollut hyvin kovaa, ja ellei häntä olisi kasvatettu ankaraan teksasilaiseen tapaan, hän olisi ehkä kuollut. Viimeksi kuluneet viisi vuotta hän oli metsästellyt villejä hevosia Nevadan, ja Utahin ylätasangoilla.
Slone ryhtyi tarkastamaan ruokavarojansa. Stewardsit olivat jakaneet jauhot ja paahdetut jyvät oikein, mutta ellei hän suuresti erehtynyt, he olivat jättäneet hänelle melkein kaiken kahvin ja suolan.
"Tämäpä oli kaunista Billin ja Aben puolelta", sanoi Slone pahoittelevasti. "Mutta minä olisin tullut paremmin toimeen ilman näitä kuin he."
Sitten hän sytytti nopeasti tulen ja rupesi valmistamaan aamiaistaan. Kesken kaiken punertava kirkkaus ympäröi hänet. Hän keskeytti työnsä ja kohotti katseensa.
Aurinko oli noussut itäisen vuoristoseinämän yläpuolelle.
"Ah!" hän sanoi ja veti syvään henkeään.
Erämaan kylmä ja harmahtava, teräksenvärinen pinta oli muuttanut väriään. Nyt se oli punaisen maan, kullanväristen kallioiden ja purppuraisen salvian muodostama maailma, johon oli siroteltu lukemattomia surkastuneita vihreitä setrejä. Tuulikin alkoi puhaltaa pannen nuotion liekit heikosti suhajamaan. Aurinko paistoi lämpimästi hänen kasvoihinsa ja samalla hän kuuli hevosensa hirnuvan.
"Vanha kunnon Konkari!" hän sanoi. "Minun ei kuulemma tarvitse etsiä sinua tänä aamuna."
Hetkisen kuluttua hän meni setrien väliin hakeakseen sieltä Konkarin ja mustangin, joka tavallisesti kantoi hänen tavaroitaan. Konkari söi ruohoa eräällä pienellä aukeamalla puiden välissä, mutta kuormahevosta ei näkynyt missään. Slone näytti tietävän, mille suunnalle hänen piti mennä löytääkseen sen jäljet, koska hän huomasi ne melko pian. Kuormahevosen jalat oli kyllä sidottu, mutta se osasi kulkea pitkiäkin matkoja sidotuin jaloin. Mutta Slone ei uskonut, että hevonen olisi mennyt kauaksikaan, koska ruohoa oli runsaasti kaikkialla. Sellaisilla seuduilla, missä villit hevoset liikkuvat, hevosta on vartioitava hyvin, koska sen villien veljien kutsu on vastustamaton. Slone näki mustangin seisovan eräässä setrimetsikössä ja irrotettuaan siteet hän hyppäsi sen selkään ja ratsasti leiriinsä. Konkari huomasi hänet ja tuli leiriin hänen kutsustaan.
Tämä Konkari oli yhtä ainutlaatuinen hevoseksi kuin Slone ratsastajaksi. Se näytti kirjavalta, vaikka se olikin pohjaltaan musta. Sen karva oli takkuinen ja villamainen, melkein samanlainen kuin lampailla. Se oli suuri ja romuluinen, pitkäruumiinen ja pitkäjalkainen eläin, jonka pää muistutti sotaratsun päätä. Sen ruumiinrakenne ei edellyttänyt nopeutta. Siinä näytti olevan jotakin hidasta ja painavaa, jotakin samanlaista kuin norsussakin, voimaa ja kestävyyttä.
Slone heitti pois tavarasatulan ja pussit, jotka olivat melkein tyhjät. Hän kiinnitti tervavaatteen mustangin selkään, kokosi elintarpeensa pieneen kääryyn, jonka hän sitoi tervavaatteeseen. Huopapeitettään hän käytti Konkarin satulahuopana. Stewardsien jättämistä keittoastioista hän valitsi pari pientä pitkävartista rautapannua, mutta jätti kaiken muun paikoilleen. Satulalaukuissa hänellä oli muutamia ylimääräisiä hevosenkenkiä, vähän nauloja, patruunoita pyssyyn ja suuriteräinen veitsi.
"Varusteeni ovat todellakin melko huonot pitkälle matkalle", hän mumisi. Slone ei puhunut liikoja, ja kun hän puhui, kohdisti hän sanansa Konkarille ja itselleen samalla kertaa. Hän aavisti, että edessä oli pitkä ajo, sellainen, jolta hän ei palaisi, ja vaikka hänen varusteensa olivatkin keveät, hän tiesi niiden käyvän lopulta liian raskaiksi.
Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti loivasti kohoavalle rinteelle, joka lähti ylenemään kaakosta näkyvää mustaa jylhää ja latteaa vuorijonoa kohti. Muutamien satojen metrien päässä leiristä hän pysähdytti Konkarin ja kumartui satulassaan voidakseen tarkastella maata.
Jonkin hevosen selvät jäljet näkyivät paljaassa kovassa hiekassa. Kavionjäljet olivat suuret, melkein soikeat, muodoltaan täydelliset, ja Slonesta ne kaiketi näyttivät hyvin kauniilta. Hän katseli niitä pitkän aikaa ja suuntasi sitten katseensa metsittyneen punaisen laakson poikki leveille harjanteille ja pengermille, mustalle ylätasangolle ja sen taakse. Sellaisella silmäyksellä intiaanikin aina tarkastelee outoa seutua. Sitten Slone liukui satulasta maahan ja polvistui tarkastelemaan hevosen jälkiä. Tuuli oli puhaltanut kuoppiin hieman hiekkaa, josta osa oli märkää ja osa kuivaa. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan puhalsi kuoppiin uutta hiekkaa ja vertasi sitä niissä entuudestaan olevaan hiekkaan. Vihdoin hän nousi sanoen tyytyväisenä Konkarille:
"Meidän ei varmastikaan tarvitse väitellä Aben ja Billin kanssa tänä aamuna. Tuliharja on jättänyt nuo jäljet eilen ennen auringonnousua."
Slone nousi jälleen satulaan ja hoputti Konkarin juoksuun. Kuormahevonen seurasi mielellään, sillä se ei halunnut jäädä yksikseen.
Tuliharja oli jättänyt laakson pohjaan viivasuorat jäljet. Se ei ollut pysähtynyt syömään eikä etsimään vettä. Slone oli toivonut löytävänsä lähteen jostakin punaisen maan syvistä kuiluista, mutta jos niissä olisi ollut vettä, Tuliharja olisi varmasti vainunnut sen. Slone tiesi, että ori oli ollut juomatta kolme päivää, eikä Konkarikaan ollut juonut mitään neljäänkymmeneen tuntiin. Satulannupista riippui kyllä hamppukankainen vesileili, mutta Slonen tapana oli kieltäytyä juomasta, ennen kuin hänen hevosensakin sai juoda. Slone söi ja joi hyvin vähän, kuten intiaanit.
Hän sai ratsastaa neljä tuntia tasaista ravia, ennen kuin hän pääsi tämän laajan lattean laaksonpohjan keskelle. Sen keskustaa halkoi kokonainen rämeverkko, ja kaikki rämeet olivat kuivia kuin vaalenneet luut. Päästäkseen niiden poikki Slonen tarvitsi vain seurata Tuliharjan jälkiä. Ja hyvä todistus Konkarin oivallisuudesta oli se, ettei se poikennut syrjään oriin jäljiltä.
Täällä alhaalla oli tukahduttavan kuuma. Lämpö säteili takaisin hiekasta. Mutta kuumuus oli maaliskuun auringon aiheuttamaa ja sen vuoksi Slonen mielestä hyvin miellyttävää. Tuuli kiihtyi kuitenkin puhaltaen tomua ja hiekkaa hevosen ja ratsastajan silmiin. Slone ei nähnyt muita eläviä olentoja kuin sisiliskoja.
Mailien pituiset matalat pensaikot ja keltaiset salviarisukot johtivat laaksosta ensimmäiselle melkein huomaamattomalle ylängölle. Kaukaiset setrit houkuttelivat Slonea luokseen. Hän oli malttamaton, koska hän seurasi Tuliharjan jälkiä, mutta siitäkin huolimatta kului aika nopeasti.
Slonen ei tarvinnut ajatella menneisyyttään eikä hänen tulevaisuutensakaan sisältänyt muuta kuin yhden hevosen, ja sen vuoksi hänen aivonsa punnitsivatkin kaikkia Tuliharjan ajoon liittyviä mahdollisuuksia. Ajo oli toivotonta sellaisilla seuduilla, joiden halki hän nyt ratsasti; jos vain Tuliharja alkaisi kierrellä tällaisissa laaksoissa, sen ajo ei onnistuisi. Mutta ori oli jo aikoja sitten eronnut muista hevosista ja luopunut vähitellen kaikista mielitietyistään, ja nyt se oli yksinään ja suuntasi kulkunsa erehtymättömällä vaistolla yksinäisiä, koskemattomia laitumia kohti. Se oli tottunut puhtaaseen kylmään veteen ja erämaan kylmien ylätasankojen runsaaseen ruohoon. Se ei varmastikaan pysähtyisi hedelmättömille seuduille.
Tuliharjan syvät, selvästi näkyvät jäljet vangitsivat kokonaan Slonen huomiokyvyn ja kietoivat hänet yhä voimakkaammin lumoihinsa. Näytti aivan siltä kuin jokainen kavionjälki olisi kertonut hänelle jotakin. Kerran hän näki kaukana vähitellen kohoavalla rinteellä, erään harjanteen laella, merkkejä siitä, että Tuliharja oli pysähtynyt ja kääntynyt.
"Hei, Konkari!" huudahti Slone riemuissaan. "Katsohan tuota! Se on alkanut katsella taakseen. Se arvailee, olemmeko vieläkin sen jäljillä, ja on huolissaan. Mutta me pysymme piilossa jättäytymällä päivänmatkan jälkeen."
Kun Slone saapui setrien luo, aurinko oli jo painunut matalalle länteen. Hän tähyili viidenkymmenen mailin pituisen laakson takaa häämöttäviä värillisiä kallioita ja seinämiä. Hän näytti olevan nyt niiden yläpuolella, ja kylmä, setreiltä ja katajilta tuoksuva ilma vahvisti vaikutelmaa, että hän oli kiivennyt korkealle.
Noin mailin tahi pitemmänkin matkan päässä kohosi muudan harmaa vuorenseinämä halkeamineen ja alemmilla tasaisilla harjanteilla kasvavine tummine setreineen ja pinjoineen. Hän otaksui noita halkeamia rotkojen suiksi ja niitä ne olivatkin. Tuliharjan jäljet johtivat erääseen rotkoon. Konkari korskahteli vainutessaan vettä ja mustangi hirnui. Tuliharjan jäljet johtivat seinämän juurelle paikkaan, missä pulppusi kirkas lähde. Siellä oli puumien, antilooppien ja pienempienkin eläinten jälkiä.
Slone leiriytyi lähteelle. Mustangi oli väsynyt. Mutta Konkari piehtaroi ruohikossa aivan kuin se olisi vasta lähtenyt matkalle. Syötyään Slone tarttui pyssyynsä ja lähti hakemaan antilooppeja, mutta niitä ei näkynyt lähimailla. Hän näki paljon puumien jälkiä ja huomasi säpsähtäen paikan, missä puuma oli lähtenyt Tuliharjan jälkeen. Tuliharja oli ruvennut näykkimään ruohoa, ja oli hyvinkin mahdollista, että se voi kävellä tällä tavalla monta mailia yhtenä yönä. Slone ajatteli, että vaikka hänen omat mahdollisuutensa Tuliharjan vangitsemiseksi olivatkin pienet, ne olivat kuitenkin suuremmat kuin puuman. Tuliharja oli kaikista eläimistä viekkain – se kun oli villi ori; sen nopeus ja kestävyys olivat verrattomat; sen vainu oli yhtä tarkka kuin niidenkin eläimien, jotka luottavat kokonaan vaistoonsa vaaran lähestyessä, ja mitä taasen sen näköön tuli, uskoi Slone, että vain korkeilla ylängöillä elävä vuorilammas näki yhtä kauaksi kuin villi hevonen.
Slonea huolestutti hieman se, että hän oli joutunut puumien asuntopaikoille. Konkarikin näytti hermostuneelta, mikä oli hyvin harvinaista. Slone sitoi molemmat hevoset pitkiin liekoihin runsasruohoisille paikoille. Sitten hän heitti setrihalon tuleen ja rupesi nukkumaan. Herättyään ja mentyään lähteelle hän harmistui nähdessään, että antiloopit olivat käyneet varhain juomassa. Niitä oli nähtävästi paljon näillä main. Puumien asuntopaikat ovat aina antilooppienkin laitumia, koska puumat seuraavat antilooppeja.
Slone oli koonnut tavaransa, satuloinut hevosensa ja lähtenyt matkalle, ennen kuin aurinko oli ehtinyt punata rotkon seinämät. Hän antoi hevosten kävellä. Silloin tällöin hän näki merkkejä Tuliharjan jäljistä. Rotko kapeni, seinämät kävivät matalammiksi ja ruohoa alkoi näkyä runsaammin, mutta rotko oli vastamäkeä koko ajan. Slone ei nähnyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että metsästäjät tai intiaanit olisivat joskus maailmassa kulkeneet rotkon kautta. Päivä oli miellyttävän lämmin ja tyyni. Silloin tällöin toi heikko tuulenpuuska mukanaan setrien ja pinjain tuoksua ja mäntyjen ja salvian makeaa hajua. Jokaisessa mutkassa hän toivoi näkevänsä viheriät männyt ja harmaat salviakentät. Saavuttuaan iltapuolella paikalle, missä Tuliharja oli alkanut juosta, hän komensi Konkarinkin raviin ja auringon laskiessa hän oli jo päässyt niin ylös, että rotko oli enää vain matala syvänne. Ja vihdoin se teki kerran vielä mutkan muuttuakseen tasangoksi, jonka harvat männyt olivat setrejä paljon pitemmät ja tummanviheriät hopeakuuset sen mäntyjä korkeampia. Ja tasangolla oli salviapensaikkoja, tuoreita ja tuoksuvia, sekä suuria aloja vaalennutta ruohoa. Se oli jonkin metsän laitamaata. Tuliharjan jäljet jatkuivat sen läpi. Slone saapui vihdoin erään mäntymetsikön luo ja siellä hän näki vanhan nuotionpohjan ja muutamia nuolenkärkiä. Intiaaneja oli ollut siellä, ja he olivat nähtävästi tulleet sinne aivan vastakkaiselta suunnalta kuin Slone. Tämä rohkaisi miestä, sillä siellä, missä intiaanit voivat metsästellä, voi hänkin. Hän saapui piakkoin metsään, missä alkoi olla setrejä, pinjoja ja mäntyjä hyvin tiheässä. Hetkisen kuluttua hän tuli himmeästi näkyvälle polulle, jonkinlaiselle epäselvälle tummalle viivalle, jota tottuneenkin silmän oli vaikea huomata. Mutta se oli kuitenkin tie ja Tuliharja oli poikennut sille.
Slone pysähtyi yöksi. Ilma oli kylmä. Ja sen kosteus ilmaisi hänelle, että jossakin lähellä oli lumikinoksia. Kastetta oli jo runsaasti ruohossa. Hän pani hevoset liekaan ja nitoi kellon Konkarin kaulaan, koska hän luuli sen kilinän pelottavan sellaisia puumia, jotka eivät ole milloinkaan kuulleet kellon ääntä. Sitten hän sytytti tulen ja keitti ruokansa.
Siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän oli ollut yötä korkealla sijaitsevassa männikössä. Tuulen humina miellytti häntä kuin musiikki. Tuliharjan ajon vaikeuksiin näytti alkavan liittyä huvittaviakin kokemuksia. Hän oli nyt saapumaisillaan uuteen kummalliseen ja kauniiseen maahan. Kuinka pitkälle ajo mahtoi hänet viedäkään? Hän ei välittänyt siitä. Hän ei ollut uninen, mutta vaikka hän olisi ollutkin, olisi hänen pitänyt sittenkin odottaa siksi, kunnes arosudet lakkaisivat haukkumasta. Ne tulivat niin lähelle, että hän näki vilahdukselta niiden harmaat varjot pimeässä. Mutta arosudet väsyivät pian äänenpitoon ja menivät tiehensä. Sen jälkeen hiljaisuus, jonka vain humiseva ja tuudittava tuuli rikkoi, tuntui hänestä miellyttävältä. Hänen mielestään haihtui kokonaan epämääräinen murhe, joka oli painostanut häntä tähän saakka, ja hän unhotti täydellisesti Stewardsit. Ja äkkiä hän tunsi itsensä täysin vapaaksi ja yksinäiseksi, mieheksi, jonka menneisyydessä ei ollut mitään muistelemista, mutta jolla oli kesytön, lumoava ja rikas elämä edessään. Juuri silloin kantautui hänen korviinsa tuulen mukana metsäsuden pitkä ulvonta. Hän oli harvoin kuullut näiden yökulkureiden ääntä. Sitä ei voi verrata mihinkään muuhun erämaan ääneen, eikä mikään muu ääni voi yksinäisen matkailijan mielestä kuvata sen täydellisemmin suurta yksinäisyyttä ja villiä erämaata.
V
Varhain aamulla, kun kaikki vielä oli harmaata ja suuret tummat männyt olivat vain varjomaisia aaveita, vilu herätti Slonen. Hänen kätensä olivat niin kohmeessa, että hänen oli vaikea sytyttää tulta. Hän kumartui lämmittämään käsiään. Ilma oli pistävän kylmää, ohutta ja miellyttävästi pakkasentuntuista. Aamu valkeni kokonaan hänen ollessaan ateriansa puolivälissä. Valkoinen kuura peitti maan ja narisi hänen jalkainsa alla, kun hän meni etsimään hevosiaan. Hän näki tuoreita antiloopin jälkiä. Sitten hän palasi takaisin nuotionsa luo hakemaan pyssyään. Pitäen tarkasti silmällä mahdollisesti esiintyvää riistaa hän jatkoi hevostensa etsintää.
Metsä oli puhdas ja puistomainen. Siellä ei ollut kaatuneita puita eikä kulovalkeiden jälkiä. Hetkisen kuluttua hän saapui leveään notkoon, jonka keskellä Konkari ja mustangi söivät ruohoa antilooppien kanssa. Näiden antilooppien koko hämmästytti Slonea. Ne antiloopit, joita hän oli metsästellyt Sevierin laitumilla, olivat olleet näitä paljon pienempiä. Nämä olivat nähtävästi hirvien ja antilooppien sekasikiöitä. Ne olivat niin kesyjä, että ne katsoivat häneen uteliaasti pitkät korvat pystyssä. Tällaisen rauhallisesti seisovan ja katselevan antiloopin tappaminen tuntui raa'alta murhalta, mutta Slonella ei ollut lihaa, hän oli nälkäinen ja lähdössä pitkälle matkalle. Hän ampui muuatta urosta, joka hyppäsi suonenvedontapaisesti eteenpäin koettaen seurata laumaa, mutta kaatuikin rotkon päähän. Slone otti mukaansa eläimen toisen reiden ja otettuaan kiinni hevoset hän palasi leiriinsä, missä hän sulloi tavaransa kokoon, satuloi hevosensa ja lähti vielä kerran seuraamaan tuota epäselvää polkua.
Sen seudun viileydestä, mihin hän nyt oli tunkeutumaisillaan, todisti se seikka, että kun hän sivuutti notkon, missä hän oli ampunut antiloopin muutamia minuutteja aikaisemmin, siellä oli jo arosusia riitelemässä raadosta.
Slone näki eteensä ja molemmille puolilleen useiden satojen metrien päähän ja hetkisen kuluttua hän sai varmuuden siitä, ettei maa metsässä ollutkaan niin tasaista kuin hän oli luullut. Hän oli tullut johonkin laaksoon tahi ratsasti jossakin leveässä loivasti viettävässä solassa. Hän sai tunkeutua katajikkojen läpi ja kiertää väriseviä haavikoita. Männyt tulivat suuremmiksi ja kasvoivat kauempana toisistaan. Setrit ja pinjat olivat jo hävinneet olemattomiin, eikä hän ollut nähnyt ainoatakaan hopeakuusta leiristä poistumisensa jälkeen. Ehkä tämä paikka oli jonkin vedenjakajan korkein kohta. Muutamissa kuopissa oli pohjan puolella lumikinoksiakin. Lumi oli nähtävästi vasta äskettäin sulanut, ja lunta oli ollut noin kolmen metrin paksuudelta jyrsityistä katajista päättäen, joiden oksia antiloopit olivat kalunneet seisoessaan kovalla hangella.
Metsän hiljaisuus värisytti Slonea. Siellä ei näkynyt muuta liikettä kuin silloin tällöin jonkun notkon poikki kiitävän antiloopin tahi arosuden harmaa varjo. Slone ei nähnyt minkäänlaisia lintuja. Hetkisen kuluttua hän huomasi polulla puuman jälkiä, jotka olivat peräisin edelliseltä päivältä. Slonen tarkkaavaisuus kiintyi niihin hänen todetessaan puuman seuraavan Tuliharjan jälkiä. Seurattuaan niitä noin mailin verran tahi enemmänkin hän oli aivan varma siitä, että puuma oli ajanut takaa oritta, ja tämä huomio karmi jo toisen kerran kylmästi hänen sydäntään. Hän rakasti jo Tuliharjaa ja piti sitä omanaan tämän vaivalloisen matkansa perusteella.
"Ei ainoakaan puuma pääse milloinkaan Tuliharjan lähelle", hän sanoi itsekseen lyhyesti naurahtaen.
Aurinko nousi sulattaen kuuran, ja pihkalta tuoksuva lämmin tuuli alkoi humista suurten keltaisten puitten varjossa. Slone sivuutti paikan, missä muudan vanha nuotionpohja ja kasallinen antiloopin sarvia todistivat, että intiaanien oli tapana käydä metsästelemässä ylätasangolla. Tältä leiripaikalta haarautui itään ja länteen selvästi näkyviä polkuja. Slone poikkesi itäiselle polulle, jolla oli Tuliharjan ja puuman jäljet. Noin aamupäivän puolivälissä oriin ja puuman jäljet poikkesivat tieltä erääseen kapeaan notkoon, jossa kasvoi runsaasti ruohoa. Slone seurasi Tuliharjan jälkiä ja näki takaa-ajajan metkut yhtä selvästi kuin olisi nähnyt sen ilmielävänä edessään. Tuossa oli ori kuopinut erääseen kinokseen pari jalkaa syvän kolon; sitten se oli syönyt hieman ruohoa ja jatkanut taasen matkaansa, ja tuolla näkyivät sen suuret jäljet selvästi pehmeässä maassa. Slone tiesi, mitä hänen piti odottaa, kun puuman jäljet poikkesivat syrjään hevosen jäljiltä. Hän seurasi puuman jälkiä. Maa oli niin pehmyttä vasta sulaneen lumen jäljiltä, että Konkari vajosi syvälle. Puuma oli jättänyt selvät jäljet. Tuolla se oli hiipinyt varovasti eteenpäin, oli pysähtynyt saadakseen varmuuden oikeasta suunnasta. Se näytti oikaisseen oriin eteen asettuakseen viekkaasti väijyksiin. Puuman hidas ja varovainen eteneminen oli päättynyt erään kummun laidalle, mihin se oli kyyristynyt vahtimaan ja odottamaan. Tältä penkereeltä se oli tehnyt suurenmoisen hypyn – Slone arvioi sen kahdentoista metrin pituiseksi – saavuttamatta silti oritta. Tuolla näkyivät Tuliharjan jäljet jälleen ja sitten ne muuttuivat syviksi, kun se peloissaan oli ponnahtanut pois puuman ulottuvilta. Puuma oli hypännyt toisen kerran ja sitten vielä monta kertaa, kunnes se vihdoin oli hypännyt syrjään Tuliharjan jäljiltä huomattuaan ajonsa hyödyttömäksi. Slone otti selon siitä, oliko Tuliharja ollut niin viisas, että se oli syödessään pysytellyt aukealla maalla.
Se oli laukannut noin mailin verran, hidastuttanut sitten vauhtinsa raviksi ja kiertänyt takaisin entisille jäljilleen. Tuliharja oli palannut takaisin entiselle polulleen ja kääntynyt seuraamaan sitä.
Maa oli puiden juurilla aivan tasaista. Lumikinoksia alkoi näkyä yhä tiheämmässä ja ne tulivat sitä suuremmiksi, kuta pitemmälle Slone ratsasti. Vihdoin yhtyivät kinokset yhdeksi ainoaksi lumikentäksi, jota jatkui niin pitkälle kuin silmä kantoi. Lumi oli pehmeätä ja vaikeutti matkaa. Slone ratsasti satojen antiloopinpolkujen poikki, ja sitten tie muuttui syväksi uraksi.
Hetkisen kuluttua Slone näki kaukana suurten mäntyjen välisen kujanteen päässä keltaiselta näyttävän kallion. Se hämmästytti häntä. Metsä kävi tiheämmäksi sulkien häneltä näköalan. Tie muuttui hetkisen kuluttua niin pehmeäksi, että hänen oli pakko auttaa hevostaan. Mustangi piehtaroi pehmeässä lumessa. Setrejä ja pinjoja alkoi ilmestyä jälleen, ja ne vaikeuttivat yhä enemmän kulkua.
Äkkiä täytti Slonen mielen outo valon, tuulen, avaruuden ja tyhjyyden aiheuttama tunne. Hänen hevosensa pysähtyi korskahtaen. Slone kohotti äkkiä katseensa. Oliko hän saapunut maailman äärelle? Hänen alapuolellaan ammotti valtava rotko. Hänen terävät silmänsä, jotka olivat tottuneet erämaan etäisyyksiin ja suhteihin, tutkivat rotkoa joka taholta. Slone päihtyi maisemasta, nähdessään äärettömän laajoja kalliopengermiä ja setrien pilkuttamia keltaisia rinteitä, jotka johtivat purppuraista utua täynnä oleviin halkeamiin. Nämä taasen jatkuivat yhä kauemmas epätasaiseen punaiseen kalliomaailmaan, paljaaseen, kimaltelevaan seutuun, harjanteiksi, kupoleiksi, huipuiksi ja kalliorykelmiksi kohoutuvalle alueelle, joka näytti kirkkaalta ja oudolta aamuvalaistuksessa, hiljaiselta ja kuolleelta.
Tämä siis oli tuo suuri rotko, joka oli vaikuttanut pikemminkin metsästäjien keksimältä sadulta kuin todellisuudelta. Slonen silmissä hämärsi ja hän huomasi sen aiheutuvan kyynelistä. Hän pyyhki kyynelet pois ja tähyili tähyilemistään, kunnes maiseman äärettömyys, suurenmoisuus ja epämääräinen alakuloisuus hämmensivät hänen mielensä. Ei mikään hänen ennen näkemänsä maisema ollut vaikuttanut häneen tämän rotkon lailla, vaikka Stewardsit olivatkin koettaneet valmistaa häntä siihen.
Hevosten metsästäjän vaistot muistuttivat häntä vihdoin takaa-ajosta. Antilooppien polku johti erääseen halkeamaan, jota näkyi vain muutamien kymmenien metrien pituudelta. Polkua pitkin voi ratsastaa, vaikka se olikin lumen peitossa. Mutta tämän seinämän viereinen kuilu näytti lumoavan Slonen ja pysäyttävän hänet paikoilleen, vaikka hän oli tottunut erämaan polkuihin. Mutta Tuliharjan kavion selvä jälki värähdytti häntä entiseen tapaan.
"Tämä paikka sopii sinulle, Tuliharja", mumisi Slone laskeutuen satulasta.
Hän lähti jatkamaan matkaansa taluttaen Konkaria. Mustangi seurasi heitä. Slone pysytteli seinämän puolella, sillä hän pelkäsi, että hevosten jalat voisivat luiskahtaa. Lumi oli aluksi kovaa eikä aiheuttanut Slonelle minkäänlaisia vaikeuksia. Harjanteen aukko laajeni rinteeksi, missä kasvoi tiheässä setrejä, pinjoja ja manzanita-pensaita. Nämä pensaat vaikeuttivat laskeutumista. Hän ei voinut pysähtyä. Lähdettyään kerran matkalle hevosten oli pakko jatkaa laskeutumistaan. Slone näki, ettei hän pääse pois rotkosta lumikautena. Polku kiemurteli alaspäin. Pian alkoi kohtisuora keltainen seinämä näyttää pelottavalta hänen takanaan. Lumikerros alkoi muuttua ohuemmaksi ja pehmeämmäksi. Hevosten jalat alkoivat lipsahdella. Ratsut liukuivat takapuolillaan. Onneksi rinne muuttui pian loivemmaksi, ja Slone voi nähdä alemmas, missä rinne liittyi verraten tasaiseen maahan. Kuitenkin tapahtui vielä muudan onnettomuus. Slone pysytteli niin lähellä Konkaria kuin suinkin auttaen sitä missä vain voi. Mutta mustangin jalat lipsahtivat, se liukui Slonen ohi ja vyöryi rinnettä alas tarttuen erääseen setriin. Slone laskeutui sen luo ja päästi sen irti. Silloin alkoi suuri Konkari liukua. Se vei mukanaan lunta ja irtonaisia kiviä ja vieläpä Slonenkin. Pieni lumivyöry pysähtyi itsestään, ja sitten talutti Slone Konkarin alemmas, kunnes he hetkisen kuluttua pääsivät jyrkän rinteen juurelle. Katsoessaan ylöspäin Slone huomasi laskeutuneensa lyhyessä ajassa kolmensadan metrin pituisen rinteen. Sen juurella kasvoi setrejä ja pinjoja niin paljon, että ne muodostivat oikean metsän. Lunta oli enää vain paikoitellen ja vihdoin se katosi kokonaan. Kulku oli vieläkin vaivalloista jonkin matkaa, koska hevoset vajosivat syvälle pehmeään punaiseen maahan, joka kävi vähitellen kiinteämmäksi ja vihdoin kuivaksi.
Slone tunkeutui pois setriköstä eräälle ruohoiselle ylätasangolle, jota ympäröi vaaleanviheriä rinne esiintyöntyvine keltaisine seinämineen ja kaukaisine jyrkänteineen ja kallioineen. Hän oli päässyt suuren rotkon ensimmäiselle pengermälle. Ja siellä oli antilooppien polkema urakin, muudan rinteen laitaa kiemurteleva kovaksi tallattu polku. Slone saapui erääseen syvään uurteeseen, ja polku suuntautui sinne alkaen laskeutua rinteen viime pengertä. Se muodosti jonkin rotkon suun. Alhaalla hän näki paljaan kuluneen kallion, ja sadan metrin päässä siitä paikasta, missä hän seisoi, maa oli huuhtoutunut kallioilta, rotko alkoi näyttää syvältä ja siinä oli halkeamia, jotka kertoivat suurista tulvista. Polku kiemurteli monen tällaisen rotkon kautta, jotka kaikki viettivät poispäin häviten vihdoin kokonaan näkyvistä. Jyrkän rinteen juurella tie kääntyi vasemmalle lähtien sitten kiipeämään eräälle vielä korkeammalle penkereelle. Siellä oli pensaita, ruohoa ja suuria salviapensaikkoja, jotka tuoksuivat niin väkevältä, että haju pisti Slonen nenään. Sitten ura lähti laskeutumaan jälleen saapuen tällä kertaa eräälle pajujen reunustamalle kirkkaalle purolle. Siellä joivat hevoset pitkään. Aurinko paistoi kuumasti. Ilmassa oli sellaisten kukkien tuoksua, joita Slone ei nähnyt, ja hänen korviinsa kantautui jonkin näkymättömän vesiputouksen kohina. Hänen näköpiirinsä oli enimmäkseen ahdas, mutta silloin tällöin hän saapui sellaisillekin kohdille, mistä hän jonkin aukon kautta näki auringonvalossa kimaltelevia huippuja. Paikka oli rauhallinen etäisyydessä leijailevine utupilvineen. Aika kului nopeasti. Illan suussa Slone alkoi kiivetä jonkinlaiselle maasatulalle, joka liitti rotkon vasemman seinämän laajaan keltareunaiseen ja mäntypäärmeiseen ylätasankoon. Se kohosi kohoamistaan. Hän tiesi auringon olevan menossa mailleen, kun hän katseli eteenpäin työntyvän kallioseinämän kullanväristä laitaa. Rinne kohosi vähitellen tätä solaa pitkin satulan harjanteelle, ja koska hän löysi sieltä lähteen ja ensimmäiset havupuut, hän päätti pysähtyä sinne yöksi. Mustangi oli aivan uupunut.
Slone pani hevoset liekaan lähteen ympärillä kasvavaan rehevään ruohikkoon ja aukaisi tavarakäärynsä. Illan pimetessä Konkari hirnahti pelosta Slonen syödessä paraillaan illallistaan. Mies huomasi harmaan pantterin näköisen eläimen hiiviskelevän varjoissa. Hän laukaisi sitä kohti melkein tähtäämättä, mutta ei osunut.
"Tämä on epäilemättä puumien valtakuntaa", hän sanoi. Ja sitten hän sytytti suuren nuotion ruohoisen aukeaman toiselle laidalle saadakseen hevoset tulien väliin. Hän leikkeli antiloopin reiden ohuiksi viipaleiksi ja kulutti kokonaisen tunnin sen paistamiseen. Sitten hän paneutui levolle sanoen: "Ihmettelenpä, missä Tuliharja on tänä iltana. Olen päässyt jo lähemmäksi sitä. Minne se mahtanee pyrkiä?"
Yö oli lämmin ja tyyni. Se oli aivan pimeä korkean seinämän juurella, mutta taivas oli sametinsininen valkoisine tähtineen. Uni sulki pian miehen silmät ja yö tuntui lyhyeltä. Päivän sarastaessa hän nousi virkistyneenä. Konkari korskahti tervehdykseksi. Hevoset olivat selvästikin viettäneet levottoman yön. Slone näki puuman jälkiä lähteen reunalla ja hiekassa. Hetkisen kuluttua hän oli jo matkalla korkean seinämän ja ylätasangon välissä sijaitsevaan notkoon. Tiheät pensastammet vaikeuttivat kulkua. Matka satulan laelle ei ollut näyttänyt kovinkaan pitkältä, mutta pitkä se kuitenkin oli. Satulan laella oli harvassa kasvavia havupuita ja suuria kallioita, jotka rajoittivat näköalaa. Satula muodosti kapean harjanteen, jonka laidat mutkistuivat rinteiksi sen molemmilla puolilla.
Suoraan Slonen edessä hänen alapuolellaan aukeni rotko kimaltelevana ja kauniina huippujen ja jyrkänteitten kohdalla, mihin nousevan auringon säteet sattuivat, mutta se oli sumuinen, utuinen ja varjoisa salaperäisissä syvyyksissä.
Slonen täytyi oikein ponnistaa tahtoaan, ettei hän jäisi ihailemaan maisemaa. Hän näki intiaanien tekemän tien. He käyttivät sitä ehkä kerran vuodessa, mutta jättivät sen muuksi ajaksi villieläinten haltuun, ja tie oli tavattoman jyrkkä ja epätasainen. Tuliharja oli kävellyt edestakaisin satulan kapealla harjanteella tehden paljon jälkiä, ennen kuin se oli lähtenyt jälleen laskeutumaan. Slone kuvitteli, että hirvittävä kuilu oli pelottanut suurta orittakin, mutta se oli kuitenkin päättänyt laskeutua siihen aikoen jättää sen esteeksi itsensä ja takaa-ajajiensa väliin. Slonen mieleen ei ollut juolahtanutkaan että Tuliharja ei olisi huomannut rotkon tarjoamia etuja. Laskeuduttuaan satulasta Slone tarttui Konkarin suitsiin lähtien matkaan. Kuormaa kantava mustangi näytti vastahakoiselta. Se korskui, hirnui ja kuopi maata. Mutta koska se ei halunnut jäädä yksikseen, se seurasi toisia.
Tie mutkitteli alaspäin jyrkännettä reunustavien setrien lomitse. Hän kiinnitti huomionsa kokonaan tiehen ja hevoseen. Vain intiaanit olivat kyenneet löytämään tämän polun, ja hevosen pakottaminen sille oli julmaa. Mutta Konkari oli voimakas ja varmajalkainen ja valmis menemään vaikka minne. Slone uurasti vähitellen alaspäin ja kauemmaksi esiintyöntyvästä seinämästä. Se oli kovaa ja vaivalloista työtä ja vaarallistakin, koska hänellä ei ollut aikaa viivytellä. Pensaat ja kalliot, irtonaiset kivet ja rapautuneet lohkareet, pitkät tomuiset keltaiset jyrkänteet ja kiviröykkiöt vaikeuttivat hidasta kiemurtelevaa kulkua, joka vei pois setriköstä. Sitten sukelsi polku jonkinlaiseen ahtaaseen solaan.
Mutta sola muuttuikin rotkoksi. Sen suussa oli someroinen ja kallioinen kuiva räme. Sitten rotko alkoi sukeltaa syvälle maan uumeniin. Vettä pursusi esille erään kallion juurelta. Vaikka tämä rotkon alkupää olikin kuiva, kuuma ja hedelmätön, rotko muuttui vähitellen viileäksi ja varjoisaksi. Siellä oli reheviä ruohikoita, kukkia ja keltaisia sammalmättäitä. Keltaiset kalliotkin olivat muuttaneet värinsä tummanpunaisiksi. Tuntikausia kestävä kiemurteleminen aina vain alaspäin kivien, penkereitten ja kaikenlaisten kallioisten ja pehmeitten epätasaisuuksien yli uuvutti mustangin, ja Slone jätti sen säälistä erääseen pitkään notkoon, missä aina oli viljalti vettä ja ruohoa... Slonekin pysähtyi keskipäiväksi antaakseen Konkarin syödä tarpeekseen rehevää ruohoa. Kolmipäiväinen oleskelu ruohoisilla ylätasangoilla oli voimistuttanut Konkaria, vaikka sen olikin pitänyt olla alituisesti päivisin liikkeellä. Se oli lihonut eikä Slone ollut vielä huomannut sen levähtävän. Konkari oli sitkeä kuin rauta. Slone jätti notkoon kaikki muut varusteensa, paitsi niitä, jotka hän oli sitonut satulaansa, ja säkkiä, joka sisälsi hänen vähäiset elintarpeensa ja keittoastiansa. Tämän säkin hän sitoi satulansa taakse ja lähti jälleen jatkamaan matkaansa.
Hetkisen kuluttua hän saapui paikalle, missä Tuliharja oli pysähtynyt ja poikennut erääseen syrjärotkoon. Tämä kiipeäminen kävi kovasti ainakin Slonen, ellei juuri Konkarin voimille. Mutta päästyään lopulta ylös Slone huomasi seisovansa laajalla hedelmättömällä ylätasangolla, joka oli täynnä kimaltelevia punaisia kallioita, pensaikkoja ja kaktuksia. Tämä ylätasanko oli monen neliömailin laajuinen ja sijaitsi korkeiden jyrkänteitten, harjanteiden ja värillisten kalliorykelmien välissä. Iltapäivän aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti. Tuulenpuuskat, jotka olivat kuumia kuin sulatusuunin höyryt, lakaisivat tasankoa nostaen ilmaan punaisia pölypilviä. Slone käveli, vaikka olisi voinut ratsastaakin. Ja hän käveli tätä epätasaista ylätasankoa monta mailia kulkien milloin ylös-, milloin alaspäin. Rotkon vastakkaisen seinämän jylhät jyrkänteet tulivat selvästi lähemmäksi. Mitä mahtaa tämän halkeaman pohjalla ollakaan? ihmetteli Slone. Suuri erämaan joki oli siellä tietysti, mutta hän ei tiennyt mitään siitä. Kääntäisiköhän se Tuliharjan takaisin? Slone muisteli, että hän oli aina kehunut Konkaria yhtä paljon kalaksi kuin linnuksikin. Tuliharja ei tulisi pääsemään pakoon.
Lopulta rikkoivat vain erillään kasvavat meskaliat pitkine keltalehtisine kukkineen ylätasangon karun yksitoikkoisuuden. Ja Slonen matka jatkui punaiselta hiekalta ja somerolta punaiselle pehmeälle maalle ja siltä taasen kovalle punaiselle kalliolle. Siellä katosivat Tuliharjan jäljet kokonaan ensi kerran seitsemään viikkoon. Mutta Slonella oli suunta tiedossaan tämän ylätasangon päähän saakka kummallakin puolella sijaitsevien rotkojen välitse. Joskus hän näki merkkejä intiaanien vanhasta polusta ja siitä hän sai kaksinkertaisen varmuuden, ettei ollut mennyt väärään. Hän ei kaivannut lainkaan Tuliharjan jälkiä, antoi vain Konkarin mennä menojaan, eikä hevonen erehtynyt ollenkaan hakiessaan helposti kuljettavia paikkoja. Mutta tie muuttui sittenkin yhä vaikeammaksi. Tämä paljas viilamainen kallio kuluttaisi pian Tuliharjan kaviot ohuiksi. Ja Slone iloitsi siitä. Ehkä jossakin tämän hirvittävän kuilun pohjalla hän ja Konkari saisivat otella viimeisen ottelunsa oriin kanssa. Slone alkoi katsella kauas eteensä ruveten uskomaan, että hän piakkoin saisi Tuliharjan näkyviinsä. Hän oli pari kertaa nähnyt Tuliharjan, mutta kaukaa. Silloin se oli muistuttanut nopeasti kiitävää tuliviirua, mistä johtui sen nimikin, jonka Slone oli antanut.
Tähän paljaaseen kallioiseen tasankoon alkoi ilmestyä kuiluja. Slonen oli pakko poiketa niihin. Monen mailin pituinen matka vei todellisuudessa hyvin vähän eteenpäin. Mutta Slone jatkoi vaellustaan. Hän oli kuumissaan kuten Konkarikin, ja se helpotti kovaa työtä. Joskus kantautui tuulen mukana hänen korviinsa hiljaista jyrinää. Oliko se myrskyn, lumivyöryjen vai putoavan veden pauhinaa? Hän ei osannut sanoa sitä. Ääni oli merkillinen ja ahdistava.
Siitä seikasta hän oli aivan varma, ettei hän mitenkään osaisi lähtöpaikkaansa. Mutta hän otaksui, ettei hänen tarvitse ajatellakaan sitä tällä matkalla. Hänen edessään laajeneva epätasainen ylätasanko muuttui vieläkin villimmän ja jylhemmän näköiseksi, väriltään tummemmaksi ja luonnoltaan kummallisemmaksi, ja kulkeminen sen poikki kävi hitaammaksi ja vaarallisemmaksi. Tasangolla oli paljon sellaisia paikkoja, minne hänen ei olisi pitänyt pakottaa Konkaria, koska lipsahtaminen olisi merkinnyt jalan katkeamista. Mutta Slone ei voinut kääntyä takaisin. Ja jokin muukin, paitsi lannistumaton rohkeus, kannusti häntä eteenpäin. Jälleen tuo ukkosta muistuttava jylinä kantautui hänen korviinsa ja tällä kertaa selvemmin kuin ennen. Ylätasanko näytti päättyvän suuriin niemekkeihin tahi jyrkänteihin. Slone pelkäsi saapuvansa jollekin sellaiselle jyrkänteelle, jolta matkan jatkaminen osoittautuisi mahdottomaksi. Hän tunsi huojennusta ratsastaessaan uomissa, joissa hän ei nähnyt kauaksi. Kun hän kiipesi pois eräästä sellaisesta syvänteestä, hän joutui kapealle penkereelle, jonka rinne oli liian vaarallinen mille hevoselle tahansa. Hän kääntyi kuitenkin sille paljon vastahakoisemmin kuin Konkari. Hänen oikealla puolellaan oli pullistunut matala seinämä ja muutamien metrien päässä vasemmalla kohtisuora jyrkänne. Polku oli vain himmeästi näkyvissä. Se oli kuuden tuuman levyinen ja viettävä kaiken lisäksi. Tämä pengermä tuntui Slonesta loppumattomalta. Hän katseli vain jalkoihinsa ja kuunteli Konkarin askelia. Suuri hevonen käveli varovasti, mutta luontevasti eikä lipsahdellut. Penger oli pitkä ja käyrä, kääntyi hitaasti pois jyrkänteestä ja kohosi hieman korkeammalle toisessa päässä. Slone veti syvään henkeään huojennuksesta taluttaessaan Konkarin tasaiselle kalliolle.
Äkkiä muudan omituinen ja kuitenkin tuttu ääni pysähdytti Slonen. Hän kuuli oriin villin, kimeän ja kaikuvan hirnunnan! Konkari hirnui vastaan ja kuopi kalliota teräskenkäisillä kavioillaan.
Muutamien satojen metrien päässä seisoi punainen hevonen eräällä jyrkänteellä.
"Hyvä Jumala, Tuliharjahan on siellä!" huohotti Slone.
Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän luuli näkevänsä unta. Mutta kun Konkari kuopi ja korskui uhmaavasti, Slone siristi teräviä silmiään ja tiesi, ettei tuo kaunis kuva ollut kuvittelua.
Tuliharja oli punainen kuin tuli. Sen tuulessa hulmuava pitkä harja oli kuin mustajuovainen liekki. Kuvastuessaan rotkon seinämää vasten Tuliharja näytti jättiläismäiseltä aavehevoselta, joka oli valmis hyppäämään pohjattomiin syvyyksiin. Se katsoi taakseen olkansa yli pää pystyssä ja sen jokainen piirre kertoi sen kesyttömyydestä. Jälleen se päästi kimeän ilmaa halkovan hirnunnan. Slone ymmärsi sen kutsuvan luokseen Konkaria. Jos Konkari olisi ollut yksinään, Tuliharja olisi tappanut sen. Punainen ori oli tappaja. Kaikkialla Utahin laitumilla se oli riehunut kuin murhaaja. Konkarikin ymmärsi sen, koska se hirnui vastauksen raivoissaan ja peloissaan. Slone tarvitsi rautaisen käsivartensa kaikki voimat pitääkseen ratsunsa kurissa. Sitten Tuliharja hypähti alas jyrkänteeltä kadoten näkyvistä.
Slone kiiruhti eteenpäin, mutta muudan kallioisen ylätasangon halkeama katkaisi häneltä tien. Hänen oli pakko kiertää kuilu. Ja sitten toinen samanlainen vastus esti häntä pääsemästä jyrkänteelle. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan. Tuliharja oli ollut lähellä vain näennäisesti. Ja tämä oli suuri rotko, jossa etäisyyksiä oli vaikea arvioida. Mutta kiivetessään vaivalloisesti alas ja ylös hän oppi vihdoin kärsivälliseksi. Hän oli katsellut Tuliharjaa hyvin lyhyen matkan päästä. Se riitti. Hän jatkoi matkaansa kohdistaen jälleen tarkkaavaisuutensa Konkariin. Kului tunti, ennen kuin hän pääsi paikalle, mistä Tuliharja oli kadonnut.
Ja siinä oli todellakin jyrkänne, joka laskeutui kolmesataa metriä alempana sijaitsevaan laaksoon. Koskinen virta kiemurteli sen läpi. Sen mutkaista uomaa reunustivat viheriät pumpulipuumetsiköt. Sitten Slone näki Tuliharjan juoksevan hitaasti alangon poikki virtaa kohti. Se oli laskeutunut jyrkännettä, joka Slonesta näytti kohtisuoralta.
Tuliharja näytti nilkuttavan. Kun Slone sai varmuuden siitä, hän järkyttyi. Mutta kun nilkutuksen merkitys selveni hänelle, hän huusi hurjasta ilosta heiluttaen hattuaan. Punainen ori kuuli sen, koska se katsoi taakseen. Sitten se jatkoi matkaansa, kahlasi virtaan ja joi kyllikseen. Kun se lähti uimaan joen yli, palautti nopea virta sen monta kertaa takaisin. Vesi kohisi valkoisena sen ympärillä. Mutta joki ei nähtävästi ollut syvä ja vihdoin ori pääsi yli. Toiselta rannalta se katsoi jälleen Konkaria ja Slonea, ja lähdettyään jatkamaan matkaansa se katosi pian näkyvistä pumpulipuiden väliin.
"Kuinkahan me pääsisimme alas?" mumisi Slone. Kallioseinässä oli muudan halkeama, paljas kivirinne, jota pitkin hevoset olivat kiivenneet ylös ja menneet alas. Slonen ei tarvinnut tietää sen enempää. Hän olisi yrittänyt laskeutua rinteen juurelle, vaikka hän olisi ollutkin varma, ettei mikään muu hevonen kuin Tuliharja ollut laskeutunut rinnettä. Mutta Slonenkin tukka alkoi nousta pystyyn. Tuliharjan kaltainen hevonen, vuoristolampaat ja intiaanien ponit erosivat hyvin suuresti Konkarista. Kaikki oli Konkaria vastaan.
"Tule vain mukaani, velihopea. Jos minä suoriudun tästä, suoriudut sinäkin."
Slone ei ollut milloinkaan nähnyt näin vaarallista tietä. Hän pelkäsi hevosensa puolesta. Lipsahtaminen tiesi kuolemaa. Ja Konkarin tunteet näkyivät siitä tavasta, millä sen jokainen lihas vapisi. Mutta se ei epäröinyt hetkeäkään. Se oli valmis seuraamaan Slonea minne tahansa, jos vain Slone ratsasti sillä tahi talutti sitä. Ja täällä, missä ratsastus oli mahdotonta, Slone meni edellä. Jos hevosen jalat lipsahtaisivat, seuraisi siitä kaksinkertainen onnettomuus, koska se silloin heittäisi isännänkin pois tieltään. Slone puri hampaansa yhteen aloittaen laskeutumisen. Hän ei näyttänyt Konkarille pelkoaan. Hän antautui nyt suurempaan vaaraan kuin milloinkaan ennen elämässään.
Seinämän halkeamasta päästiin eräälle penkereelle, ja tämä penkere putosi askelmittain, ja jokaisen askelman välillä oli paljas liukas rinne. Konkari oli suurenmoinen huonoilla teillä. Sillä oli omat menetelmänsä, jotka sopivat sen isoon kokoon ja suureen painoon. Se liukui alas kivisiä rinteitä molemmilla etujaloillaan yhtä aikaa. Kaltevuudet se laski takapuolillaan etujalat jäykkinä. Se korskui, huohotti ja tuli aivan märäksi hiestä. Muutamissa paikoissa se heitteli päätään. Mutta se ei milloinkaan epäröinyt ja sen oli mahdoton liukua hitaasti. Päästessään tien tasaisemmilla paikoille Slone tunsi kiitollisuutta. Mutta niitä oli hyvin harvassa. Kallio oli kuin sileää punaista rautaa. Slone ei ollut milloinkaan nähnyt niin kovaa kiveä. Häneltä meni paljon aikaa ennen kuin hän totesi, että kivi oli marmoria. Hänen sydämensä tuntui tuskallisen jännittyneeltä mykkyrältä hänen rinnassaan aivan kuin suuri pelko olisi estänyt sitä sykkimästä. Mutta Konkari ei nykinyt milloinkaan suitsia. Se ei epäröinyt. Se lipsahti kyllä monta kertaa, mutta ei milloinkaan kaikilla jaloilla. Sen vuoksi se ei kaatunutkaan. Ja punainen seinämä alkoi kohota uhkaavasti Slonen yläpuolelle. Sitten hän äkkiä näytti saapuneen sellaiseen kohtaan, mistä laskeutuminen näytti aivan mahdottomalta. Se oli pyöreä kohouma, joka vietti pelottavasti ja jossa ei ollut kuin pieniä syvänteitä jalkojen tueksi. Tuliharja oli jättänyt leveän selvän viirun kallioon ja punaisia karvatupsuja muutamiin teräviin kohtiin. Se oli liukunut alas. Alempana oli leveä ulkonema, joka onneksi oli estänyt jatkuvan liukumisen. Slone alkoi laskeutua jalan rinnettä, mutta kun Konkari alkoi liukua, oli Slonen pakko päästää suitset irti ja hypätä. Molemmat pääsivät ulkonemalle turvallisesti. Onni oli heidän puolellaan. Ja he jatkoivat matkaansa yhä alemmas päästen vihdoin jyrkänteen juurelle naarmuisina ja huohottaen ja märkinä hiestä, mutta ehjin jäsenin. Kun Slone katsoi ylöspäin, oli hänen mielestään mahdotonta uskoa sitä, minkä hän tiesi todeksi. Hän syleili ja taputteli hevostaan. Sitten hän lähti taluttamaan sitä kohisevan virran partaalle.
Joen viheriä vesi oli valkoisen vaahdon peittämä. Slone kahlasi siihen ja tunsi joen kylmäksi, matalaksi ja hyvin nopeasti virtaavaksi. Hänen oli pakko pitää kiinni Konkarista, ettei vesi sieppaisi häntä mukaansa myötävirtaan. He pääsivät joen yli turvallisesti. Vastakkaisen rannan hiekassa näkyivät Tuliharjan jäljet. Ja siellä oli merkkejä toisesta puolen vuoden vanhasta intiaanien leiristä.
Pumpulipuiden varjo oli miellyttävä. Slonesta tuntui tämä laakso tavattoman kuumalta. Siellä ei tuullut lainkaan, ja hiekka pölytti kenkien läpi hänen jalkansa rakoille. Tuliharja pysytteli samalla intiaanien polkemalla tiellä, joka oli johdattanut sen tähän rapautuneiden kallioiden maailmaan. Ja tämä tie meni joen yli jokaisessa jyrkän mutkittelevan kapean laakson käänteessä. Slonesta tuntui miellyttävältä päästä silloin tällöin veteen. Hän ripusti pyssynsä satulannastaan ja antoi veden huuhdella itseään. Hän ja Konkari saivat kahlata kohisevan virran poikki ainakin tusinan kertaa. Sitten he saapuivat laakson laatikkomaiseen päähän, rotkon seinämien juurelle, ja sieltä tie nähtävästi lähti seuraamaan virran uomaa. Ei ollut muuta tietä. Slone kahlasi veteen, kompastui, kaatui ja ajautui tanakan hevosensa edelle. Konkarikin oli märkä rintaan saakka, mutta ei kaatunut. Tämä kuilu tuntui olevan täynnä kumeaa kaikuvaa kohinaa. Se avautui laajaan laaksoon. Ja Tuliharjan jäljet suuntautuivat vasemmalle puolen ja nousivat rinteelle.
Siellä oli kulku helppoa verrattuna siihen mistä oli jo selvitty. Päästyään ylemmäksi laakson pohjalta Slone näki Tuliharjan kaukana edellään korkealla rinteellä. Se ei näyttänyt enää nilkuttavan, vaikka se ei kulkenutkaan nopeasti. Slone katseli sitä kiivetessään. Millainen olisi tämän ajon loppu ja missä se päättyisi?
Joskus näkyi Tuliharja aivan selvästi, mutta tavallisesti piilottivat kalliot sen. Rinne oli laaja ja yhtenäinen rapautuneitten kallioiden muodostama raunio. Täällä korvensi aurinko kuumasti kuin tuli. Kalliot olivat niin kuumat, ettei hän voinut koskettaa niitä paljain käsin. Iltapäivä alkoi olla jo lopussa, mutta rinne oli loppumattoman pitkä. Se ei ollut kuitenkaan jyrkkä ja tie oli hyvä.
Vihdoin ilmestyi Tuliharja rinteen laelle ja katsoi taakseen. Sitten se hävisi näkyvistä. Slone jatkoi vaivalloista matkaansa ylöspäin. Hän kuuli joen kumean kohinan. Se muuttui vähitellen kaukaiseksi jyrinäksi. Voisikohan erämaan suuri joki katkaista Tuliharjan paon? Slone epäili sitä. Päästyään rinteen laelle hän näki rotkon loppuvan hirmuiseen kuiluun. Kaukana, hyvin kaukana alhaalla, oli kimalteleva auringon polttama rinne, joka sulautui syvään mustaan kuiluun, missä punainen virta kohisi, vyöryi ja pauhasi.
Joki oli jotensakin sellainen kuin hän oli odottanutkin. Sellaista voimaa, joka oli leikannut ja kaivanut tällaisen rotkon, ei voinut olla millään muulla kuin tuollaisella joella. Tie lähti laskeutumaan ja Slone luuli sen varmasti menevän joen yli ja vievän pois rotkosta. Hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Vihdoin hän alkoi laskeutua. Kun hän jatkoi matkaansa, tuntui aivan siltä, kuin virran kohina olisi hiljentynyt. Hän ei voinut ymmärtää, mistä se johtui. Kului puolituntinen, ennen kuin hän pääsi viimeiselle pengermälle, rotkon kolkolle ja mustalle rautasuonien juovittamalle pohjalle, jonka joki halkaisi kahtia. Hän ei ollut nähnyt Tuliharjaa vilahdukseltakaan, mutta löysi kuitenkin sen jäljet, jotka veivät viimeiseltä penkereeltä erään mustassa marmoriseinässä olevan solan kautta hiekkarannalle ja joelle.
Tuliharja oli kävellyt hiekkarannalta suoraan veteen. Slone tutki jokea ja rantaa. Vesi virtasi verkkaan ja raskaasti muodostaen hitaita pyörteitä. Kauempaa rotkosta kuului putouksen kohinaa ja alempaa toisen putouksen kovempi ja läheisempi pauhu. Joki näytti jollakin tavoin pelottavalta, minkä Slone pikemmin tunsi kuin totesi, mutta joki ei virrannut nopeasti. Katsellessaan mustia epätasaisia kiviseiniä hän näki merkkejä siitä, että joen vesi oli joskus ollut kaksikymmentä metriä korkeammalla sitä paikkaa missä hän nyt seisoi. Vesi oli siis alimmillaan. Kuinka onnellinen hän olikaan päästyään joen rannalle ennen tulvaa! Hän uskoi Tuliharjan uineen joen yli helposti ja tiesi Konkarinkin voivan tehdä samoin. Sitten hän kokosi ja sitoi varusteensa ja aseensa korkealle satulaan pitääkseen ne kuivina ja ryhtyi etsimään paikkaa, mistä voisi kahlata veteen.
Tuliharja oli vajonnut syvälle ennen kuin se oli päässyt veden partaalle. Se oli nähtävästi loikannut lyhyen loppumatkan. Slone löysi paremman paikan ja kahlasi veteen kutsuen Konkaria. Suuri hevonen hyppäsi, painui melkein veden alle ja alkoi uida. Slone ui vastavirtaan sen vierellä. Hän huomasi kuitenkin hetkisen kuluttua veden niin paksuksi, että se väsytti häntä, minkä vuoksi hänen oli pakko tarttua jalustimiin ja vedättää itseään. Joki näytti vain parin sadan metrin levyiseltä, mutta ehkä se oli leveämpi. Konkari ui vaivalloisesti vastakkaiselle rannalle ja nousi maihin kallioiselle äyräälle. Rannalla oli hiekkaisiakin kohtia, joissa Tuliharjan jäljet näkyivät niin selvästi, ettei vesi ollut vielä kuivunut niissä.
Slone antoi hevosensa levätä, ennen kuin hän lähti yrittämään pois tästä kalliohalkeamasta. Tuliharja oli kuitenkin löytänyt helposti kiivettävän paikan. Rotkon tällä puolen oli muutakin kuin paljaita kallioita. Selvä tie vei tomuiselle somerikkorinteelle, missä kasvoi harvaa pensaikkoa ja kaktuksia. Kiivettyään puoli tuntia Slone pääsi paikalle, missä hän huomasi olevansa saapumaisillaan erääseen laajaan laaksoon. Se kohosi vähitellen ylöspäin kaveten tummien kallioiden väliseksi solaksi, jonka yläpuolella kohosivat jylhät punaiset seinämät, setrejä kasvavat rinteet ja keltaiset kallioiset harjanteet.
Ja tuskin mailin päässä, länteen painuvan auringon valossa, loisti punainen ori.
Slone jatkoi kiirehtimättä matkaansa ja pääsi juuri ennen pimeää ihanteelliseen leiripaikkaan. Laakso oli kavennut siinä määrin, että korkeiden seinien varjot kohtasivat jo toisensa. Pieni pumpulipuumetsikkö ympäröi erästä lähdettä, jonka läheisyydessä kasvoi runsaasti ruohoa, pajuja ja kukkia, ja kaikki nämä muodostivat oikean keitaan hedelmättömään erämaahan. Slone oli väsynyt koko päivän kestäneistä loppumattomista kiipeilemisistä ja voi tuskin pitää silmiään auki. Mutta hän koetti karkottaa unen. Laakson suuri hiljaisuus, kuiva tuoksu, omituiset seinämät, yön tulo alemmille paikoille, sillä aikaa kuin auringon säteet vielä kultasivat jyrkänteitten laitoja, ja kummallinen yksinäisyys – kaikki nämä seikat tuntuivat hänestä miellyttäviltä ja lohduttavilta.
Ja sen yön uni oli kuin tuokio vain. Hän avasi silmänsä, näki kalliot ja tornit, huiput ja kupolit ja joen toisella puolella sijaitsevan säännöttömän rotkoalueen korkeat seinämät. Ne alkoivat nyt häämöttää aamunsarastuksen sumuisesta harmaudesta, muuttuivat punaisiksi, sinipunaisiksi ja purppuraisiksi koittavan auringon hohteessa.
Hän nousi toimittamaan pieniä askareitaan, jotka sallivat hänen lähteä pian liikkeelle, koska hän sai ne pian pois käsistään.
Tuliharja oli syönyt itsensä kylläiseksi noin runsaan mailin päässä. Slone suuntasi kiihkeästi katseensa kapenevaan rotkoon näkemättä kuitenkaan oritta. Kiivetessään vähitellen kohoavaa tietä ylöspäin hän tuli tietoiseksi siitä tosiseikasta, että tuon solan aukko, jota hän oli jo katsellut kauan aikaa, olikin siinä paikassa, missä korkeat punaiset seinämät lähestyivät toisiaan, niin että ne melkein yhtyivät. Ja tie kiemurteli ylöspäin tätä kapeaa halkeamaa pitkin niin jyrkästi, että vain muutamia askelia voi astua levähtämättä. Slone kiipesi tunnin, joka tuntui hänestä vuosisadan pituiselta, kunnes hän oli aivan märkä, kuumissaan ja hengästynyt, ja hänen rintaansa ahdisti kuin raskas paino. Eikä hän vielä ollut päässyt sen pitemmälle kuin tämän hirvittävän halkeaman puoliväliin. Hän olisi voinut heittää kiven alemmas tielle sellaiseen kohtaan, joka oli vain muutamien kymmenien metrien päässä, mutta silti monen väsyttävän vaivalloisen askeleen takana. Kun hän pääsi ylemmäs, sola leveni. Kaikki mikä oli vaivoin näkynyt alas laaksoon, oli nyt muuttunut äärettömän suureksi. Tie oli kuin peninkulman pituinen kahden pullistuvan jyrkästi viettävän seinämän välissä kiemurteleva lanka.
Slone levähti usein. Konkari hyväksyi sen ja puhalteli kiitollisesti jokaisessa levähdyspaikassa. Tässä yksitoikkoisessa työssä Slone unhotti takaa-ajonsa suoman nautinnon. Ja kun Konkari äkkiä korskahti pelosta, ei Slone ollut valmistunut siihen, mitä hän näki.
Hänen yläpuolellaan kohosi matala punainen seinämä, jonka ympäri tie nähtävästi johti. Mutkaan, joka oli äkkijyrkkä ja tuskin kolmenkymmenenkään metrin päässä, ilmestyi jotakin liikkuvaa ja punaista. Siellä oli hevonen.
Tuliharja – ei kauempana kuin kolmen lasson pituuden päässä hänestä!
Siellä se seisoi katsellen alas ja täytti kaikki Slonen odotukset. Se oli vain suurempi. Mutta se oli niin suurenmoisen sopusuhtainen, ettei se näyttänyt lainkaan raskaalta. Sen karva oli takkuinen ja punainen eikä kiiltävä. Vain väri pani sen kimaltelemaan. Sen harja kohosi ensin korkealle ja laskeutui sitten alas. Slone ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin jäntevää hevosta. Sen piirteet olivat kuitenkin miellyttävät ja kauniit. Sen pää oli todellakin villein kaikkien villien eläinten päistä – villinä syntyneen oriin pää – kaunis, julma, loistava ja kaikkea muuta, mutta ei jalo. Vaikka Tuliharja olisi ollut mitä muuta tahansa, se oli kuitenkin paholainen ja murhaaja, vailla kaikkia jaloja ominaisuuksia. Slone ajatteli, että jos vain hevonen voi osoittaa vihaa, Tuliharja osoitti sitä tällä hetkellä. Oli ainakin ilmeistä, että se näytti uteliaalta ja raivokkaalta.
Slone heristi hevoselle sormikkaan suojaamaa nyrkkiään aivan kuin ihmisolennolle. Se oli luonteenomaista hänenlaiselleen ratsumiehelle. Tuliharja kääntyi, piirtyi selvästi tummaa taustaa vasten ja katosi sitten.
VI
Tämän jälkeen Slone ei nähnyt Tuliharjasta vilahdustakaan kolmeen päivään.
Häneltä meni koko päivä kiipeämiseen pois rotkosta. Toisena päivänä hän ratsasti hitaasti kolmekymmentä mailia ja pääsi vihdoin erääseen surkastuneita setrejä ja pinjoja kasvavaan metsään, jonka läpi rotkon korkeat punaiset ja keltaiset seinämät näkyivät. Sinä iltana Slone löysi lähteen eräästä kallioisesta syvänteestä, missä oli hieman ruohoakin Konkarille. Kolmantena päivänä hän ratsasti yli neljänkymmenen mailin levyisen tasaisella maalla kasvavan kuivan ja tuoksuvan havumetsän läpi, jossa ei ollut sitä kauneutta eikä tuoreutta kuin rotkon pohjoispuolella sijaitsevissa metsissä. Tämän eteläisen puolen kummallisuuksia oli se, ettei vesi pysynyt harjanteilla, vaan valui aina alas rotkoon. Slone leiriytyi sinä iltana metsään erään mutaisen lammikon viereen, jonka rannoilla Tuliharjan jäljet näkyivät selvästi.
Seuraavana päivänä Slone ratsasti metsästä surkastuneita setrejä kasvavalle seudulle ja sieltä erään ylätasangon laidalle, jolta näkyivät kimaltelevan erämaan laajat ja autiot etäisyydet. Tämä ei ollut Utahin erämaiden ylätasankojen kaltainen, vaan hiekan ja värillisten kallioiden muodostama hedelmätön ja karu seutu – kuumuuden, tuulien ja lentohiekan, vedettömien alueiden ja hedelmättömien aavikoiden värikäs erämaa. Mutta se ei pelottanut Slonea. Sillä kaukana noilla paljailla aaltoilevilla harjanteilla liikkui muudan punainen pilkku etanan vauhdilla, hitaasti vilahteleva värillinen piste – Tuliharja.
Tällaisella aukealla maalla Konkari, joka kantoi selässään sadankahdenkymmenenviiden kilon painoista taakkaa, saattoi osoittaa ihmeellistä kuntoaan. Se ei välittänyt kuumuudesta, hiekasta, huikaisevasta valosta, etäisyyksistä eikä taakastakaan. Se ei väsynyt. Se oli kuin pelottavan voimakas kone.
Slone tavoitti Tuliharjaa ja pääsi siitä illalla noin puolen mailin päähän. Ja hänestä tuntui viisaimmalta pysytellä tämän matkan päässä oriista. Sinä iltana hän leiriytyi kuivaan ruohikkoon, jossa ei ollut vettä.
Seuraavana päivänä hän seurasi Tuliharjaa yhä alemmas loppumattomien aaltoilevien punaisten harjanteitten yli, joilla ei ollut muuta kasvillisuutta kuin vaaleaa kuivunutta ruohoa ja kituvia pensaita, laskeutui alituisesti syvemmälle jylhien ja epätasaisten penkereitten muodostaman värikkään erämaan syvyyksiin. Slone ratsasti sinä päivänä viisikymmentä mailia ja pääsi laakson pohjalle, missä kapea ja matala joki virtasi leveällä hiekkapohjalla. Vesi oli suolaista, mutta silti tervetullutta miehelle ja hevoselle.
Hän ratsasti seuraavana päivänä joen yli, ja Tuliharjan jäljet hiekkarannalla olivat vielä märkiä. Ori hidastutti vauhtiaan. Slone näki sen nilkuttavan eteenpäin lyhyen matkan päässä. Hänen edessään oli kymmenen mailin pituudelta kivikovaa tasaista maata, josta kaikki ravinto oli palanut niin tarkoin, ettei siinä kasvanut ruohon korttakaan. Ja sitä seurasi kiemurteleva sinisten ja sinipunaisten, heliotroopin ja lavendelin väristen, sateitten ja tuulien silittämien savikumpujen välinen sola. Tuliharja pysytteli nyt mielellään pehmeällä maalla. Se oli poikennut suoralta suunnaltaan ja etsi erityisesti sellaisia rämeitä ja syvänteitä, joihin oli kokoontunut vettä. Eikä se enää hyljeksinyt vihreäleväisiä lähteitäkään, joiden laidat olivat valkoisia soodasta. Sinä iltana Slone leiriytyi aivan Tuliharjan näkyviin. Ori pysähtyi, kun sen takaa-ajajatkin pysähtyivät. Ja se alkoi syödä ruohoa samalta laitumelta kuin Konkarikin. Kuinka kummalliselta se tuntuikaan Slonesta!
Tässä paikassa oli merkkejä intiaaneista. Tuliharja oli suunnannut matkansa pohjoiseen päin. Sekin oli alkanut kiertää, kuten kaikki muutkin ahdistetut eläimet tekevät. Ja se oli kääntänyt kulkunsa Utahia kohti, josta se oli lähtenyt liikkeelle.
Seuraavana aamuna ei Tuliharjaa näkynyt, mutta se oli jättänyt jälkensä hiekkaan. Slone seurasi sitä ajaen Konkarilla hölkkää. Tämän hiekkatasangon päässä hän näki vanhoja viljapeltoja ja murtuneen padon, jota oli käytetty veden kokoamiseen, ja hyvin selviä oikealle johtavia polkuja. Jossakin kaukana erämaassa asui intiaaneja. Tuliharja poikkesi syrjään siltä tieltä, jota se oli seurannut monta päivää ja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti. Kaikki aamutunnit kuluivat kiipeämiseen niiden kolmen korkean ja leveän penkereen laelle, jotka veivät eräälle laajalle harjanteelle. Maaperä osoittautui hyvin hiekkaiseksi. Tuulen kiihdyttyä leijaili kaikkialla hiekkapilviä ja kauempana pyöreitä keltaisia tomupatsaita, jotka kohosivat korkealle kuin vesisuihkut, ja kaukana alhaalla auringon paahtamassa laaksossa riehui mahtava hiekkamyrsky haudaten erämaan keltaiseen vaippaansa.
Sitten vielä parin päivän pituinen matka hiekkaerämaassa ja kolmantena päivänä vähitellen kohoavassa seudussa, joka muuttui hedelmättömästä harmaaksi, harmaasta viheriäksi ja sitten purppuraista salviaa ja setrejä kasvaviksi rinteiksi. Kaikki nämä kolme päivää Slone sai ponnistella vaivalloisesti eteenpäin löytämättä muuta kuin yhden lähteen.
Tuliharja nilkutti ja oli epätoivoinen, Konkari alkoi laihtua ja rasittua, ja Slone käveli jalkaisin mailin toisensa jälkeen säästääkseen hevostaan, vaikka hän itsekin oli riutunut ja uupunut.
Hän tunsi, kuinka hyödytöntä oli panna ajon onnistuminen vauhdin varaan. Konkari ei jaksaisi milloinkaan tavoittaa oritta. Slone alkoi sen vuoksi jatkaa matkaansa yhtämittaa Tuliharjan jäljessä voidakseen väsyttää, uuvuttaa ja tehdä sen levottomaksi, kunnes hän pääsisi sellaisille seuduille, missä hän voisi ajaa Tuliharjan jonkinlaiseen luonnonpyydykseen. Takaa-ajo tuntui loppumattomalta. Tuliharja pysytteli aukealla maalla, missä sitä ei voitu yllättää.
Tuli sitten muudan aamu, jolloin Slone kiipesi eräälle setrejä kasvavalle ylätasangolle, jonka ylittäminen kesti kokonaisen päivän. Vihdoin tasanko hajautui sokkelomaiseksi rotkoverkoksi. Siellä oli puita, ruohoa ja vettä. Se oli korkeaa seutua, kylmää niin kuin ne ylätasangot, joilta hän oli poistunut. Hän leiriytyi monena päivänä Tuliharjan jäljille, ajoi sitä takaa uupumatta ja armottomasti ja etsi aina sellaista luonnonloukkua, jonka hän toivoi löytävänsä. Ja punainen ori tuhlasi paljon aikaa taakseen katsomiseen. Joka kerta kun Slone pääsi sen näkyviin, se pysähtyi katsomaan olkansa yli. Ja näiden rotkojen pehmeällä maalla se oli alkanut parantua raajarikkoisuudestaan. Mutta se ei huolettanut Slonea. Tuliharja tulisi ennemmin tahi myöhemmin menemään johonkin korkeaseinäiseen kuiluun, josta ei olisi minkäänlaista ulospääsyä, tahi se kulkisi johonkin umpirotkoon tahi kiipeäisi jollekin harjanteelle, mistä se voisi laskeutua pois vain Slonen sivuitse, tahi se joutuisi ahdinkoon jollakin jyrkällä pehmeällä rinteellä, mihin sen jalat vajoaisivat syvälle ja vaikeuttaisivat sen etenemistä. Erämaan luonto oli muuttunut. Slone oli saapunut ihmeelliselle seudulle, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt – korkealle ylätasangolle, jota halkoivat ristiin rastiin kapeat rotkot. Niiden punaiset seinämät olivat jopa kolmensadan metrin korkuiset.
Ja muudan näistä mutkittelevista rotkoista päättyi erääseen suureen kivilohkareita täynnä olevaan laaksoon.
Ylätasanko oli rapautunut ja vyörynyt alas jättäen jäljelle suuria kiviseinien kappaleita, jotka olivat erillään toisistaan, erilaisia kooltaan ja muodoltaan, mutta kaikki siroja, jylhiä ja kaunispiirteisiä. Niitä oli kaikkialla kuin muistomerkkejä, korkeita ja monenvärisiä, ja ne antoivat erikoisen ja kauniin leiman tälle harmaanviheriälle laajalle laaksolle, joka aaltoili pohjoiseen päin, missä hämärästi näkyvät murtuneet muurinsakarat kohosivat pilviin asti.
Slone ei huomannut laaksossa muita eläviä olentoja kuin Tuliharjan. Se näytti punaiselta viheriällä rinteellä.
Slonen sydän paisui. Tämä ympäristö sopi tuolle komealle hevoselle, tämä kun oli täydellistä erämaata. Mutta laakso vaikutti paikalta, missä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia oriin vangitsemiseksi. Tämä tosiasia ei kuitenkaan muuttanut Slonen suunnitelmia, vaikka se murskasi hänen aikaisemmat toiveensa. Hän ratsasti rinteen juurelle ja sitten laakson aaltoilevalle pinnalle. Tuliharja katsoi taakseen nähdäkseen takaa-ajajansa ja sitten sen hurja viiltävä hirnunta rikkoi juhlallisen hiljaisuuden.
Slone seurasi oritta päiväkausia leiriytyen aina siihen, missä yö sattui saavuttamaan hänet, mutta hän ei päästänyt hevosta näkyvistään muulloin kuin pimeässä. Laakso oli äärettömän suuri, ja muistomerkit saattoivat olla monen mailin päässä toisistaan. Mutta ne näyttivät aina olevan hyvin lähellä toisiaan ja aina lähellä häntä. Ilma suurensi kaiken. Slone ei voinut enää pitää vaaria ajankulusta. Kummalliset, juhlalliset ja yksinäiset päivät, hiljaiset yksinäiset yöt, loppumaton takaa-ajo ja tämä villi omituinen laakso – ne täydensivät sitä vaikutusta, jonka vuodet olivat tehneet Sloneen, ja hänestä tuli tyytyväinen, välinpitämätön ja melkein villi-ihminen.
Vaivat ja kieltämykset olivat kuluttaneet hänestä kaiken liian lihan; hän oli kuin rautaa. Hänen vaatteensa riippuivat riekaleina ja hänen kenkänsä olivat repeytyneet pohjattomiksi. Hänen jauhonsa ja kaikki muut elintarpeensa paitsi suola, olivat loppuneet jo aikoja sitten. Hän eli kaniinien lihalla, mutta kaniinejakin oli harvassa, ja vihdoin koitti sellainen aika, jolloin niitä ei ollut ollenkaan. Hän ei syönyt muutamiin päiviin mitään, mutta nälkä ei kiduttanut häntä lainkaan. Hän tappoi jonkin erämaan linnun silloin tällöin ja kerran laakson poikki hiipivän villikissan. Kun hän vihdoin tunsi voimiensa vähenevän, hän kaivoi maasta myyriä ja keitti niitä. Mutta niitäkin oli vähän. Vihdoin uhkasi nälkäkuolema Slonea. Mutta hän tiesi, ettei hänen tarvitse kuolla nälkään. Hän oli monta kertaa ollut pyssynkantomatkan päässä Tuliharjasta. Ja julma uhkaava ajatus alkoi vaivata häntä; ori oli ammuttava. Se ajatus tuli aivan kuin itsestään hänen mieleensä, mutta hän torjui sen aina luotaan. Hän tiesi, että jollei hän voisi vangita oritta, hän tappaisi sen. Siten oli moni toivoton ratsastaja usein ennenkin lopettanut hevosen takaa-ajon.
Slonen jatkaessa itsepintaista ajoa sallimatta Tuliharjan milloinkaan levähtää päivisin, vierivät viikotkin yhtä itsepintaisesti. Kevät väistyi varhaisen kesän tieltä. Kuuma aurinko kuihdutti ruohon ja kuivasi laakson lähteet, niin ettei vettä ollut muualla kuin rotkoissa, ja kuivat tuulet alkoivat lennätellä hiekkapilviä. Laakso oli hyvin hiekkainen; vihreitä kohtia näkyi vain harvassa, eikä laakson pohjoisella laidalla ollut kallioröykkiöitä, kuivia hiekkakumpuja vain, jotka kohosivat kaukana häämöttäviä harjanteita kohti.
Tuliharja kiersi takaisin tämän avonaisen laakson eteläiseen päähän, missä oli noita suuria jylhiä muistomerkkejä, ja vieläkin kauemmas, paikalle, missä ne olivat lähempänä toisiaan, kunnes ne vihdoin sulautuivat rapautuneisiin harjanteisiin. Slone näki sen verran ajettavaansa, että tiesi Tuliharjan olevan mainiossa kunnossa. Mutta Konkari ei sitä vastoin ollut enää sama hevonen kuin ennen. Slone totesi, että ajo oli lähestymäisillään loppuaan tavalla tahi toisella.
Hän löysi lähteen erään seinämän halkeamassa sijaitsevan rämeen päästä ja siellä hän antoi Konkarin levätä ja syödä kokonaisen päivän – ensimmäinen päivä pitkästä aikaa, jolloin hän ei pitänyt punaista oritta näkyvissään. Ja päivä oli hyvin onnellinen siinäkin suhteessa, että hänen onnistui tappaa kaniini. Kun hän söi sitä, täytyi hänen härkäpäisyydestään huolimatta myöntää, että hän oli nälissään. Hän pelkäsi seuraavaa auringonnousua. Mutta hän ei voinut estää sitä tulemasta. Tuolla noiden tummien muistomerkkien takana, jotka olivat kuin vartijoita, taivas vaaleni ja punertui muuttuen kullanväriseksi, kunnes aurinko alkoi ihanasti helottaa tuon kultaisen loiston keskellä. Ja katsellen muistomerkkien pitkiä varjoja Slone lähti jälleen ratsastamaan tänä hiljaisena juhlallisena päivänä saadakseen toivottoman yrityksensä jonkinlaiseen lopputulokseen.
Tuliharja oli vaihteeksi kiivennyt eräälle korkealle rinteelle kapean solan kautta, jonka suu oli lentohiekan peitossa. Ja Slone tähyili sieltä siihen suureen amfiteatteriin, joka oli täynnä muistomerkkejä kuin rauniokaupunki. Allas, jonka halkaisija oli kolmen mailin pituinen, oli hänen alapuolellaan. Harjanteet, rapautuneet kallioiset jyrkänteet ja punertavat keltaiset hiekkarinteet ympäröivät sitä. Sen pohja oli valkoinen ja se näytti väreilevän hiljaa ja säteilevän kuumuutta. Katsellessaan tarkemmin Slone saikin selville, että väreily johtui tuulen liikuttamasta pitkästä ruohosta. Hän oli ratsastanut tuota samaa ruohoa kasvavien pienien täplien lomitse toisella taholla tätä samaa aavikkoa.
Tuliharjan jäljet johtivat tähän altaaseen ja hetkisen kuluttua Slone näki katsettaan terästämällä oriin muodostaman punaisen pilkun.
"Se aikoo poistua näiltä seuduilta", sanoi Slone itsekseen silmäillessään maisemaa.
Terävällä katseellaan Slone tarkasteli seinämiä ja rinteitä, ja sitten kun hän oli tutkinut suuren syvänteen kokonaan, hän oli aivan varma siitä, ettei Tuliharja voinut päästä altaasta pois muuta tietä kuin sen kapean solan kautta, josta se oli sinne tullutkin. Slone istui kahareisin Konkarin selässä solan suussa, joka oli muutamien metrien levyinen. Sitä rajoittivat toisella puolen suuret rapautuneet kalliot ja toisaalla taasen kohtisuora rinne, jolle ei voinut kiivetä.
"Jos tuo syvänne olisi vain pienempi", huokaisi Slone katsellessaan valtavaa, kimaltelevaa, soikeaa alannetta, "saisin ehkä oriin kiinni. Mutta tuolla alhaalla emme pääse sitä lähellekään."
Tuossa kuivassa laaksossa ei ollut lainkaan vettä. Slonen mielestä oli hyödytöntä pitää Tuliharjaa siellä vangittuna, koska Konkari ei voinut tulla toimeen vedettä niin pitkää aikaa kuin Tuliharja. Slone epäröi nyt ensi kerran. Konkarin ajaminen kuumaan tuuliseen jättiläiskuoppaan tuntui hänestä säälimättömältä. Tuuli puhalsi lännestä kuumin leyhäyksin tuoden mukanaan kuivuneen ruohon tuoksua.
Mutta kuuma tuuli kiihotti Slonen ajatuksenjuoksua, ja äkkiä hän jännittyi ja kiihtyi, vaikka hänen piirteensä pysyivätkin vakavina ja kovina.
"Tuliharja, minä panen sinut kilpailemaan kaimasi kanssa tuossa kuivassa ruohikossa!" huudahti Slone.
Slone aikoi ratsastaa syvänteeseen ja sytyttää kuivan ruohikon tuleen. Tuuli virittäisi varmasti sellaisen kulovalkean, että se kyllä kykenisi kilpailemaan punaisen oriin kanssa. Se tulisi ehkä merkitsemään Tuliharjan loppua, mutta karkottaisi hevosen syvänteestä, missä sen takaa-ajaminen olisi ollut aivan hyödytöntä.
"Jospa vain pääsisin taaksesi", mutisi Slone. Hän totesi, että jos hän vain voisi sytyttää ruohon palamaan syvänteen toisella laidalla, tuuli ja liekit ajaisivat Tuliharjan suoraan häntä kohti. Rinteet ja seinämät kapenivat rotkoksi, ja pitkää ruohoa kasvoi vielä muutamien kymmenien metrien päässä Slonesta. Mutta tuntui mahdottomalta päästä Tuliharjan taakse.
"Ehkä minä sentään yöllä voisin päästä sen taakse", sanoi Slone miettiväisesti ja siristi silmiään voidakseen paremmin katsella seinämiä ja rinteitä. "Miksipä en... Yöllä ei tuule. Ruoho palaisi hitaasti aamuun saakka, kunnes tuuli alkaisi puhaltaa, ja se on puhaltanut lännestä jo monta päivää."
Slone alkoi äkkiä hypittää kärsivällistä Konkaria ja huutaa sille hurjassa riemussaan:
"Vanha ystävä, me vangitsemme sen sittenkin... Ehdottomasti... Huomenna tähän aikaan on lasso sen kaulassa!"
Slone heittäytyi hurjan ilonsa huumaan, mutta sitä ei kestänyt pitkän aikaa, koska sen oli väistyttävä terveempien, terävämpien ajatusten tieltä. Hän ratsasti syvänteeseen noin mailin verran ottaakseen varman selon siitä, ettei Tuliharja voinut kiivetä sieltä pois. Altaan tuonnimmainen muistomerkkien takainen pää oli kohtisuoran kalliojyrkänteen rajoittama. Slone ratsasti sen vasemmalle puolen. Siellä sijaitseva hiekkarinne oli liian jyrkkä hänenkin kiivettäväkseen. Ja siellä oli sellaista ruohoa, joka kyllä syttyisi. Hän palasi solaan saatuaan varmuuden siitä, että Tuliharja oli vihdoinkin joutunut pyydykseen, jollaisesta hän ei ollut osannut uneksiakaan. Suuren hevosen oli pakko juosta joko liekkeihin tahi lasson silmukkaan.
Sitten alkoi Slone miettiä. Konkari oli sinä aamuna juonut tarpeekseen raikasta vettä, ensimmäisen kerran moneen päivään. Jos se saisi levähtää vielä tämän päivän, se olisi aamulla valmis siihen kovaan työhön, joka sitä odotti. Slone irrotti satulan sen selästä ja päästi sen irti. Se lähti heti korskahtaen hakemaan ruohoa. Sitten Slone kantoi satulan varjoisaan paikkaan erään ulkonevan kallion vieressä kasvavan kääpiösetrin juurelle, asettui itsekin levähtämään, vahtimaan, ajattelemaan ja odottamaan.
Tuliharja oli selvästi näkyvissä parin mailin päässä. Vähitellen se syödessään tuli lähemmäksi muistomerkkejä ja suuren altaan taimmaista päätä. Koska allas oli suuri, Slone uskoi Tuliharjan ajattelevan, että sieltä pääsi pois toistakin tietä joko rinteitten yli tahi seinämien aukoista. Tarkkasilmäinen älykäs ori ei ollut milloinkaan ennen erehtynyt. Slone tunsi äkkiä kouristavaa pelkoa ajatellessaan uloskäytävää. Mutta tämä pelko haihtui pian. Hän oli tutkinut rinteet ja seinämät. Tuliharja ei voisi poistua altaasta muuta tietä kuin samasta solasta, josta se oli tullutkin sinne, ellei se osannut lentää.
Slone lepäsi varjossa nojaten päätään satulaan. Tähyillen kimaltelevaan laaksoon hän alkoi suunnitella sotajuontaan. Hänen piti saada tuli nopeasti leviämään altaan taimmaisen pään poikki, ettei hänen tarvitsisi viipyä pitkää aikaa poissa rotkon suulta. Mutta tulen sytyttäminen on tuluksilla aina vaikeaa. Hän päätti odottaa pimeää, sytyttää sitten tulen kuiviin setrinoksiin ja ottaa kimpullisen palavia oksia mukaansa. Hän oli aivan varma siitä, että ratsastuksen aiheuttama tuuli pitäisi ne hehkuvina. Kun hän saisi ruohon syttymään, hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin kiiruhtaa takaisin vahtipaikalleen ja odottaa siellä tapausten kehittymistä.
Kuuma päivä kului hitaasti. Lämpöaallot kohosivat laaksosta tummina värähtelevinä viiruina ja huntuina. Tuuli kiihtyi melkein myrskyksi. Ohuita pyörrehiekkapilviä leijaili rinteitten laella pitäen silkin pehmeää hiljaista kahinaa. Taivas oli teräksensininen keskeltä ja kuparinvärinen kaukaisten seinämien yläpuolella.
Iltapuolella Slone söi viimeisen eväänsä. Auringon laskiessa tuuli tyyntyi ja ilma jäähtyi. Kallioseinämien laidat ja muistomerkkien huiput hohtivat punaisina ja olivat kauan aikaa kuin kirkkaiden sädekehien kruunaamia. Konkari ei ollut kaukana, mutta Tuliharja oli hävinnyt näkyvistä, luultavasti jonkin kalliopilarin taakse.
Kun ilta alkoi hämärtää, Slone meni hakemaan Konkaria. Palattuaan sen kanssa leirilleen hän kiinnitti satulan sen selkään ja pisti suitset sen päähän. Sitten hän alkoi hakea kuivia risuja. Kauempana solassa oli surkastuneita kuivuneita setrejä ja niistä hän taittoi oksia. Hän sytytti tulen ja poltti oksien päät hehkuvan punaisiksi. Koottuaan ne nippuun hän pisti ne kainaloonsa ja nousi sitten hevosensa selkään.
Oli jo melkein pimeä, kun hän lähti ratsastamaan laaksoon. Kun hän pääsi tasaiselle maalle, hän pysytteli vasemman seinämän juurella ja hoputti Konkarin nopeaan raviin. Laaksossa oli ruohoa ja pensaita hyvin vähän ja hiekka oli niin kirkkaanväristä, että hän näki helposti ratsastaa. Silloin tällöin hänen hevosensa tunkeutui ruohikon läpi, jonka kuiva ritisevä kahina oli kuin soitantoa hänen korvissaan. Muistomerkit alkoivat vähitellen häämöttää, kohosivat jylhinä ja mustina taivaalle ja tähdet näyttivät tuikkivan hyvin lähellä niiden yläpuolella. Slone oli laskenut altaan leveyden ja pituuden liian lyhyiksi. Tämä huomio huolestutti häntä. Tuliharja voi joko nähdä, kuulla tahi vainuta hänet, oikaista takaisin solaan ja päästä siten pakoon. Slone oli iloinen, kun hän ei voinut erottaa suuria tummia muistomerkkejä mustasta jylhästä seinämästä. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan pimeyden vuoksi. Mutta vihdoin hän pääsi loivasti kohoavalle kallioiselle rinteelle, joka nähtävästi oli rapautumisalueen rajana sillä suunnalla. Siellä hän kääntyi oikealle ja ratsasti laaksoon. Sen pohja oli tasainen ja siellä kasvoi runsaasti pitkää kuivaa ruohoa ja pensaita, jotka olivat kuivia kuin sytykkeet. Niiden kuivuus oli helposti selitettävissä, laaksoon kun ei ollut satanut lunta eikä vettä moneen kuukauteen. Slone heilutti oksaa tuulessa, ja pian kuumeni sen pää punaiseksi ja siitä alkoi sinkoilla säkeniä ilmaan. Sitten hän pudotti oksan maahan, tunsi itsensä kiihtyneeksi ja murheelliseksi samalla kertaa.
Ruoho syttyi heti tuleen heikosti rätisten. Konkari korskahti. "Kulovalkea!" huudahti Slone. Tämä oli kaikkien ratsumiesten mielisanoja, ja nyt Slone käytti sitä huutaakseen uhkauksensa oriille ja ilmaistakseen tunteensa korkealle leimuavaa tulta kohtaan.
Katsomatta taakseen Slone ratsasti laakson poikki pudottaen hehkuvan oksan joka neljännesmailin päähän. Kun hän tuli laakson toiselle reunalle, oli hänen takanaan toistakymmentä hitaasti palavaa valkeaa, joista kohosi taivaalle valkoista savua. Sitten hän ajoi Konkarilla laukkaa seinämän vierustaa takaisin hiekkarinteelle ja sieltä solan suuhun. Täällä hän etsi hevosen jälkiä. Tuliharja ei ollut poistunut laaksosta! Slone tunsi huojennusta. Hän asettui solan kapeimman kohdan keskelle ja ryhtyi kerran vielä vahtimaan ja odottamaan.
Etäällä laakson pimeydessä lähestyi kaksitoista kaukana toisistaan kytevää tulilinjaa toisiaan. Ne näyttivät pieniltä ja hitailta silloin tällöin leimahtelevine liekkeineen. Ja jotkut mustista varjoista olivat varmaankin kalliopilareita, koska ne peittivät näkyvistä punaiset käärmeinä ryömivät tulijuovat. Slone katseli niitä kummallisen lumouksen vallassa.
"Mitä sinä nyt tästä ajattelet?" hän sanoi ääneen kohdistaen kysymyksensä Tuliharjalle.
Hänen katsellessaan tulijuovat alkoivat huomattavasti pidetä ja kirkastua, ja vaaleita savupilviä rupesi ilmestymään näkyviin. Laakson vasemmalla laidalla ne pari kirkkainta viirua, jotka hän oli ensin sytyttänyt, lähestyivät yhä enemmän toisiaan, vaikka vitkaan. Kun ne kohtasivat toisensa, kohosi taivaalle äkkiä suurempia liekkejä.
"Ah!" sanoi paimen katsellen toisten juovien yhtymistä. "Kuinka hitaasti tuli eteneekään", hän ajatteli. Punainen ori voisi huoletta rynnätä noiden juovien läpi, jos se vain uskaltaisi. Mutta villi hevonen ei pelkää mitään niin paljon kuin tulta. Tuskinpa Tuliharjakaan uskaltaisi antautua sellaiseen kujanjuoksuun. Mutta juovien liittyessä toisiinsa Slone tunsi kuitenkin yhä suurempaa huojennusta. Yön tunnit kuluivat vähitellen, kunnes vihdoin yksi ainoa yhtämittainen tulijuova ulottui laakson poikki ja aukkoja oli vain niissä paikoin, missä kivipatsaat kuvastuivat sitä vasten.
Pimeä laakso muuttui ulkonäöltään, kuten kuutamokin ja tähtikirkas taivas. Tulen tielle oli joko sattunut enemmän polttoainetta tahi se oli tullut jo huomattavasti lähemmäksi, koska liekit alkoivat kasvaa, hyppiä ja leimahdella.
Slone herkisti korviaan kuullakseen kavioiden kapsetta hiekkatasangolta.
Aika tuntui loppumattoman pitkältä, koska Tuliharjaa ei näkynyt, ja Slone saattoi laskea solassa palavan pienen nuotionsa alati toistuvan syöttämisen perusteella ajan kulun.
Tuli valaisi kirkkaasti laajan alueen laaksosta ja tulen takaa häämöttivät kalliot kummallisina ja synkkinä, keltaisten ja valkoisten savupilvien ympäröiminä.
Lumoava ääni värisytti äkkiä Slonen herkkää kuuloa. Hän laskeutui polvilleen voidakseen painaa korvansa hiekkaan. Nopea varmatahtinen kavionkapse ponnahdutti hänet seisoalleen, hän sieppasi lasson oikeaan ja pyssyn vasempaan käteensä.
Konkari kohotti päätään, nuuski ilmaa ja korskahti. Slone tuijotti laakson synkkään pimeyteen. Hänen olisi hyvin vaikeata erottaa hevosta, ellei se tulisi niin korkealle, että se kuvastuisi taivaalle leimuavaa tulilinjaa vasten. Mutta hän kuuli nopean ja kovan kavioidenkapseen käyvän yhä selvemmäksi. Yön varjot olivat kuitenkin petollisia. Liekkien loimu muutti seudun epätodelliseksi. Uneksiko hän vai olivatko kieltäymykset järkyttäneet hänen mieltään? Hän haparoi Konkaria. Ei. Suuri Musta oli todellinen, elävä ja värisevä olento, joka kuopi hiekkaa vainutessaan vihollista.
Slone tuijotti kerran vielä pimeään tyhjyyteen tahi paikkaan, joka ainakin näytti sellaiselta. Mutta alannekin oli muuttunut, kirkastunut. Koko laakso alkoi tulla valoisammaksi. Sieltä kohosi suuria kiemurtelevia valkoisia ja keltaisia savupatsaita, jotka kääntyivät takaisin, silloin kun kivipatsaat tulivat niiden tielle, ja vyöryivät sitten ylös pengertä peittäen tähdet näkyvistä. Valaistus oli niin omituinen, ettei hän ollut nähnyt sellaista milloinkaan ennen elämässään. Kalpea kuutamo, tähtien himmeä valo ja harmaa sarastus vaikuttivat oudon epämääräisiltä palavan ruohon rajusti häilähtelevässä kirkkaassa valossa.
Slonen edessä olevalla hämärällä aukeamalla, tuolla viuhkamaisella hiekkarinteellä, joka avautui laaksoon päin, näkyi nopeasti liikkuva hahmo, niin kuin liehuva aave. Se oli aavehevonen. Slonesta tuntui aivan siltä kuin hän olisi nähnyt kilpaa juoksevia kuvia. Hän oli ollut mukana unissaan monessa hurjassa ajossa kaukaisessa erämaassa. Mutta mitä tarkoitti tämä jyskytys, tämä kova, nopea, tasainen ja poljennollinen tahti? Hänen kuulonsa ei ollut pettänyt häntä milloinkaan ennen. Hän ei ollut ikinä kuullut unissaan mitään. Tuo juokseva hahmo oli hevonen ja se lähestyi kuin tuuli. Slone tunsi sydäntään kouristavan. Kaikki ponnistelut, tuskat, jano ja epäilykset, ikävöiminen ja toivottomuus, kaikki tämän loppumattoman ajon aiheuttamat tuskat kouristivat kovasti hänen sydäntään tällä hetkellä.
Hevonen pysähtyi juuri palavan ruohon muodostaman valopiirin rajalle. Siellä se seisoi tuskin sadan askeleen päässä ääriviivoiltaan niin selvänä kuin kohokuva. Hevonen oli Tuliharja.
Slone huudahti tahtomattaan väristysten vapisuttaessa hänen ruumistaan. Riemu ja toivo, pelko ja toivottomuus ottivat hänet valtoihinsa äkkiä ja vuorotellen. Ja sitten ratsastajien mieltä hallitseva intohimo hillitsi hänet – tuon mainion ja saavuttamattoman hevosen pelkkä kauneus. Hän luopui Tuliharjasta tällä suurenmoisella hetkellä. Kuinka hän oli rohjennut kuvitellakaan, että hän ottaisi kiinni tämän villin oriin? Hän katsoi katsomistaan riemuiten ja katumatta mitään, koska hän oli aivan varma siitä, että tämä hetki korvaisi kaiken sen, mitä hän oli kestänyt.
Omituinen valo suurensi Tuliharjan tuoden sen piirteet selvästi näkyviin. Se näytti jättiläismäiseltä, loistavan mustalta tulta vasten. Sen pää oli korkealla ja harja hulmusi. Liekit leimahtelivat sen takana, ja koko laakson laajuinen savupatsas vyöryi majesteetillisesti ylöspäin, suurten kallioiden peräytyessä synkkinä ja salaperäisinä ohitse kiitävien liekkien tieltä. Näytelmä oli valtavan kaunis, ja hiljaisuus, joka oli sen tunnusmerkillisimpiä piirteitä, tuntui yliluonnolliselta.
Mutta Tuliharja rikkoi äkkiä tämän hiljaisuuden sellaisella hirnahduksella, joka Slonen herkistyneissä korvissa kuulosti yhtä läpitunkevalta kuin ukkosen jyrähdys. Ja tämän jälkeen Tuliharja lähti kiitämään solaa kohti.
Slone huusi niin kovasti kuin vain jaksoi ja laukaisi pistoolinsa karkottaakseen oriin takaisin rinteen juurelle. Tuliharja muuttui kiitäväksi mustaksi pilkuksi ja hävisi sitten näkyvistä.
Pitkä tulilinja oli nyt päässyt kallioiden taakse ja ulottui yhtämittaisena rintamana jyrkänteeltä rinteelle. Tuliharja ei voinut tunkeutua tuon liekkimeren läpi. Ja vaalenevasta itätaivaasta Slone huomasi, että aamunkoitto oli lähellä.
VII
Slone näytti hyvin iloiselta, kun auringonnousun punaista välähdystä seurasi tuulenhenkäys, joka hiveli hänen poskeaan. Nyt ei tarvittu enää muuta kuin länsituulta. Ja sen sanansaattaja saapui jo.
Laakso näytti utuiselta ja harmaalta matalalla vyöryvine savupilvineen. Koittava päivä vaalensi ruohon hehkun, mutta Slone näki kuitenkin siellä täällä vilahdukselta tummanpunaisia lepattavia liekkejä. Villi ori pysytteli laakson keskellä kiitäen milloin sinne, milloin tänne, mutta ei milloinkaan savua kohti. Slone huomasi, että Tuliharja peräytyi vähitellen sitä mukaa kuin savulinja lähestyi häntä.
Tuuli kiihtyi joka hetki muuttuen tasaisemmaksi ja kovemmaksi, kunnes Slone näki sen alkavan puhdistaa laaksoa maahan painuneesta savusta. Jonkin ajan kuluttua koitti jälleen hetki, jolloin räiskyvä linja taas ulottui rinteeltä rinteelle.
Tuliharja oli saarrettu ja vangittu. Slone aukaisi monta kertaa hermostuneesti lassonsa vyyhdeten sen jälleen kokoon. Hetkisen kuluttua koittaisi hänen elämänsä suurin mahdollisuus – tarkin ja tärkein heitto, minkä hän milloinkaan tulisi tekemään. Hän ei kyllä heittänyt useinkaan harhaan, mutta sellaistakin sattui joskus, ja nyt hänen täytyi olla nopea ja varma. Häntä suututti se, että hänen kätensä hikoilivat ja vapisivat ja että jokin raskas paino tuntui vaikeuttavan hänen hengitystään. Hän totesi olevansa uupunut eikä ensinkään niin hyvässä kunnossa, että olisi voinut ryhtyä kovaan taisteluun villin hevosen kanssa. Kuitenkin hän tulisi vangitsemaan Tuliharjan, koska hän oli sen kerran peruuttamattomasti päättänyt. Hän odotti, että ori tekisi lopullisen toivottoman rynnistyksen päästäkseen hänen ohitseen, ja toimintasuunnitelma oli valmiina hänen mielessään. Häntä huolestutti vain se mahdollisuus, että Tuliharja ryhtyisi aivan viime hetkellä johonkin odottamattomaan yritykseen. Hän valmistautui tunteja kestävään jännittävään odotukseen ja sitten toivottomaan ponnistukseen ja sen jälkeen nykäisyyn, joka joko voisi tappaa Tuliharjan ja tekisi Konkarista raajarikon tahi päättyisi pitkään kilpajuoksuun ja taisteluun.
Mutta hän käsitti pian erehtyneensä arvioissaan. Tuuli oli kiihtynyt ja levitti nyt tulta nopeasti. Tuulen lietsomat liekit kohosivat korkealle muodostaen kauhistuttavan muurin. Vähemmässä kuin tunnissa, vaikka kiihtyneestä Slonesta aika tuntuikin vain muutamien hetkien pituiselta, oli Tuliharjan pakko peräytyä kauas laakson kapenevaan päähän saakka, missä se alkoi juosta edestakaisin. Slone odotti nyt joka hetki, että ori joutuisi pakokauhun valtaan ja lähtisi laukkaamaan solaa kohti.
Tuliharjassa näkyi kyllä kauhun merkkejä, mutta se ei yrittänytkään lähteä solaa kohti, vaan juoksi laakson oikeanpuoleisen rinteen juurelle ja alkoi kiivetä. Rinne oli jyrkkä ja pehmeä, ja kuitenkin kiipesi ori yhä ylemmäksi. Tomu kohosi pilvinä ilmaan, soraa vyöryi alas ja hiekka seurasi sitä pitkinä virtoina. Tuliharja osoitti viisautensa kiipeämällä rinnettä viistoon ja muuttamalla usein suuntaa.
"Anna mennä, senkin punainen paholainen!" huusi Slone. Hän oli hyvin ylpeä. Tuossa pehmeässä rinteessä Tuliharja ainakin väsyisi, ellei loukkaisi itseään.
Slone katseli oritta ihaillen, säälien ja riemuiten. Tuliharja ei päässyt paljonkaan eteenpäin, koska se liukui melkein aina saman verran takaisin. Epäonnistuttuaan yhdessä paikassa se yritti uudestaan toisessa. Rinteessä oli muutamien jalkojen korkuinen saviharjanne, jota se ei voinut kiertää kummastakaan päästä eikä kiivetä sen yli. Vihdoin se kirjaimellisesti kuopi itselleen tien melkein samaan tapaan kuin se olisi hakenut itselleen vettä hiekasta. Mutta päästyään harjanteen yli se ei ollut entistä paremmassa asemassa, koska ylempi rinne oli hyvin pitkä ja kävi jyrkemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi lähempänä lakea. Slone tiesi ehdottoman varmasti, ettei mikään hevonen pystynyt kiipeämään rinteen harjalle. Hän tunsi kuitenkin pelkoa, koska Tuliharja voi ehkä jäädä rinteelle odottamaan, kunnes tulilinja sivuuttaisi sen. Hevonen koetti nähtävästi välttää tulta niin paljon kuin suinkin mahdollista ja oli valmis millaisiin ponnistuksiin tahansa voidakseen pelastua.
"Nyt se piakkoin panee vyöryn liikkeelle", mumisi Slone.
Suuria hiekka- ja soralohkareita liukui alas peittäen hienolla kerroksella alemman rinteen. Tuliharja, joka oli nyt vajonnut polviaan myöten, ponnisteli väsymättömästi ylöspäin, kunnes se pääsi rinteen puoliväliin, erään pitkän uhkaavalta näyttävän keltaisen hiekkatöyryn päähän. Sen pysähdytti siihen muudan matala kohouma, jonka yli se olisi ehkä päässyt, jos sen jalat olisivat olleet vapaina. Mutta se seisoi syvällä hiekassa. Ja nyt vasta se katseli ensi kerran riehuvaa tulta ja sitten Slonea.
Hiekkaharjanne alkoi äkkiä liukua alaspäin vieden oriin mukanaan. Tuliharja korskahti pelosta. Vyöry alkoi hitaasti ja ulottui selvästi jo pintaa syvemmälle. Se pysähtyi, lähti jälleen liikkeelle ja pysähtyi taasen. Tuliharja näytti vajoavan yhä syvemmälle. Ponnistellessaan se vajosi vain pahemmin hiekkaan. Sitten hiekka alkoi pahanenteisesti jyrähdellen vyöryä kerran vielä. Ja tällä kertaa se liikkui nopeasti. Tomu kohosi pilvenä ilmaan peittäen hevosen melkein kokonaan näkyvistä. Pitkiä soravirtoja rapisi alas ja rinteen pengermien yli vuotava hiekka muodosti oikeita putouksia.
Mutta vyöry pysähtyi jälleen hyvin äkkiä. Slone näki rinteeseen jääneestä suuresta kuopasta, että vyöry todellakin oli ollut syvä. Sen vuoksi se ei ollut voinutkaan vyöryä tasaisesti. Kun tomu oli haihtunut, Slone näki oriin vajonneen hiekkaan kupeitaan myöten. Tuliharja oli nyt aivan avuton.
Hurjasti huudahtaen Slone ponnahti maahan Konkarin selästä, juoksi lasso molemmissa käsissään pitkän pengermän juurelle. Tuli oli ehkä noin neljännesmailin päässä, ja koska ruohikko alkoi harveta, ei tulen eteneminen ollut enää niin nopea kuin äsken. Ori oli hautautunut noin sadan metrin korkeudelle rinteeseen Slonen ja tulilinjan puolivälissä.
Slone kiipesi kuin mieletön vaikeakulkuiselle pehmeälle rinteelle. Hän oli aivan suunniltaan kiihkosta. Hän kuvitteli silmiensä pettävän, hänestä tuntui uskomattomalta, että suuri ori todellakin oli avutonna hiekassa. Mutta jokainen harppaus vei hänet lähemmäksi sitä tosiseikkaa, jota hän ei voinut kieltää. Kiihkossaan hän liukui ja kaatui ja ryömi ja hyppi, kunnes pääsi sen vyöryn laidalle, joka oli vanginnut Tuliharjan.
Ori saattoi liikuttaa vain päätään. Se kohotti sen korkealle, sen silmät pyörivät niin että valkuaiset näkyivät, sen vaahtoava suu oli auki ja sen hampaat kiiltelivät. Jonkinlainen huudontapainen ääni halkaisi ilman. Tämä läpitunkeva hirnahdus ilmaisi hirmuista pelkoa ja vihaa. Ja kun hevonen lisäksi oli takkuinen, märkä ja tomuinen, kun sen pään ulkomuoto ja liikkeet ilmaisivat tavatonta julmuutta ja kesyttömyyttä, se oli kauhistuttava katsella.
Kun Slone pääsi heittomatkalle, liukui vyöry jalan tahi parikin, pysähtyi, liikahti kerran vielä ja lähti sitten liukumaan hiljaisesti jymisten. Mutta hän ei välittänyt nyt siitä, vyöryikö hiekka vai pysyikö se paikoillaan. Hän hyppäsi kuin susi lähemmäksi oritta ja heilutti lassoaan. Lasso suhisi hänen päänsä ympärillä ja vihelsi hänen heittäessään. Ja kun hän hurjasti nykäisi sitä, silmukka kiertyi lujasti Tuliharjan kaulaan.
"Tulimmainen sentään, olen saanut silmukan sen kaulaan!" huusi Slone käheästi huohottaen.
Hän tuijotti oritta uskomatta silmiään. Tämä näky oli epätodellinen, yhtä epätodellinen kuin hänen allaan liikkuvan vyöryn hidas, narskuva liukuminenkin. Tuliharjan pää näytti vihan ruumiistumalta. Ori ojenteli päätään suu ammollaan purrakseen ja repiäkseen. Sen kauhistuttava huuto ei muistuttanut hevosen hirnuntaa.
Slone oli villien hevosten pyydystäjä, ja kun epäilyksen tuokiot olivat kuluneet, koitti riemun hetki. Mitään hetkeä ei voi verrata siihen silmänräpäykseen, jolloin hän totesi pitävänsä kiinni tuon komean oriin kaulaan heittämästään lassosta. Tämä hetki korvasi kaikki kärsimyksen päivät, pitkän ajon, toivottomuuden ja nälän. Hänen sydämensä tuntui liian suurelta mahtuakseen hänen rintaansa.
"Minä seurasin jälkiäsi!" hän huusi hurjasti. "Minä en hellittänyt... ja nyt on silmukka kaulassasi? Ja minä ratsastan sinulla vielä, senkin punainen paholainen!"
Hän oli äärettömän kiihtynyt. Tämä loppumaton kiduttava takaa-ajo oli kaivanut hänen luonteestaan esille kaiken sen kovuuden, jonka erämaa oli hänessä siittänyt. Hänen sanansa ilmaisivat pikemminkin vihaa kuin rakkautta. Hän kiskoi lassolla oriin päätä alemmaksi. Tämä teko merkitsi yhtä paljon vangitsemisen viime vaihetta kuin miehen vaistomaista toivoa, että hevonen oppisi pelkäämään häntä. Elämä sykki kukistamattoman villinä ja voimakkaana tämän oriin suonissa. Ja tällä hetkellä mies ja eläin olivat jollakin tavoin toistensa kaltaisia.
Vyöry jatkoi etenemistään nykäyksittäin aivan kuin se vähän väliä olisi menettänyt tukensa. Alempana palava tuli söi vaalennutta ruohoa, ja pitkä savupatsas kiemurteli tuulen edellä.
Slone piteli kiinni tiukalle vedetystä lassosta vasemmalla kädellään heiluttaen samalla oikealla kädellään toista lassoa, jonka silmukan hän heitti Tuliharjan turvan ympärille. Päästäen sitten ensimmäisen lasson kädestään hän kiskoi toista ja veti oriin pään hyvin alas. Hän lähestyi vähitellen hevosta pitäen lassosta tiukasti kiinni. Sitten hän hyppäsi kahareisin Tuliharjan niskaan, painoi sen pään alas ja pitäen sitä polvillaan kiinni hän solmi vikkelästi lassosta tilapäiset päitset. Sitten hän sitoi yhtä nopeasti huivinsa Tuliharjan päähän peittäen sen silmät.
"Sepä kävi helposti!" huudahti Slone hiljaa. "Hyvä Jumala, kukapa olisi osannut uskoa tätä mahdolliseksi. Onko tämä unta?" Hän nousi ja päästi oriin pään irti.
"Tuliharja, nyt on silmukka kaulassasi, tilapäiset päitset päässäsi ja huivi silmilläsi", sanoi Slone. "Ja jos minulla vain olisi kuolaimet, panisin nekin suuhusi... Kukapa olisi osannut uskoa sellaista, että sinä joudut kiinni vajottuasi hiekkaan?"
Kaatuessaan hiekalle Slone kiinnitti huomionsa vyöryn kiihtyvään nopeuteen. Se oli alkanut liukua, painua, kohoilla ja halkeilla, niin että tomua kohosi ilmaan kaikilta suunnilta. Hiekka näytti ikään kuin avautuvan, ja hän vajosi siihen polviaan myöten. Heikko kumina vaimensi soran ratinan. Sitten Slone liukui nopeasti alas pitäen kiinni lassosta ja pysytellen pystyssä. Hän tunsi jalkojensa alla rinteen perättäiset pengermät ja sitten alemman pitkän luisun ja vihdoin vyöryn pysähtymisen, kohoamisen ja leviämisen, kun se loppui tasaiselle maalle. Silloin taukosivat sen liikkeet hyvin äkkiä. Hän oli hautautunut vyötäisiään myöten hiekkaan. Kun hän ponnisteli päästäkseen vapaaksi, tuuli hajoitti paksut tomupilvet, niin että hän voi katsella ympärilleen. Tuliharja lepäsi hänen edessään vyöryn reunalla. Se ei enää ollut niin syvälle hautautunut kuin se oli ollut rinteellä. Se ponnisteli ja olisi ehkä piankin voinut päästä vapaaksi. Tulilinja oli jo hyvin lähellä, mutta Slone ei pelännyt sitä.
Kuultuaan kimeän vihellyksen Konkari tulla tömisti tottelevaisesti isäntänsä luo, mutta korskahdellen ja korvat luimussa. Äkkiä se pysähtyi, mutta toinen vihellys pani sen jälleen liikkeelle. Vihdoin Slonekin pääsi vapaaksi hiekasta, veti lassot suoriksi ja juoksi Konkaria kohti. Musta näytti pelkäävän ja haluavan vastustella. Sen silmät pyörivät ja se koetti pakoilla Slonea.
"Tule tänne!" huusi Slone tiukasti.
Saatuaan hevosen kiinni hän käänsi sen ympäri ja hypäten silmänräpäyksessä satulaan kiersi molemmat lassot satulannastaan.
"No, Konkari, vanha veikko, kiskaise nyt!" huusi Slone kannustaen hevostaan.
Konkari kiskaisi yhdellä ainoalla nykäyksellä oriin hiekasta. Tuliharja nousi korskahdellen jaloilleen, villinä, sokaistuna ja koko ruumis vapisten. Se ei nähnyt vihollisiaan. Savu, jota tuuli puhalsi suoraan sen sieraimiin, teki vainuamisen mahdottomaksi. Mutta lassoista voi päätellä, millä suunnalla sen vangitsijat olivat. Se hyppäsi, nousi sitten takajaloilleen ja huitoi hurjasti etujaloillaan. Mutta käyttäen nopeasti suitsia ja kannuksia Slone pyöräytti Konkarin syrjään, jolloin Tuliharja menetti tasapainonsa ja kaatui jymähtäen. Slone antoi oriin laahautua jäljessä, kaatoi sen vielä kaksi kertaa, ennen kuin se sai etujalkansa tanakasti maahan. Päästyään seisoalleen se kohosi takajaloilleen kiljuen raivosta ja huitoen hurjasti kavioillaan. Slone kääntyi jälleen syrjään kiskaisten oriin taasen kumoon.
"Tuliharja, tämä ei ole kyllä rehellistä peliä", huusi Slone. "Mutta sinä annoit minun ajaa itseäsi takaa liian kauan... ja nyt sinä saat oppia kunnioittamaan minua isäntänäsi!"
Hän veti jälleen oritta jäljessään tuntematta lainkaan sääliä. Hänen täytyi menetellä näin ja lopettaa vasta sitten, kun oli vaara lähellä, että hevonen loukkaisi itsensä tai saisi surmansa. Muuten hän ei saisi milloinkaan oritta kesytetyksi. Mutta Tuliharja oli ketterä. Se pääsi jaloilleen, hyökkäsi tällä kertaa syrjään, ja niin voimakas kuin Konkari olikin, se ei kestänyt tätä hirmuista nykäystä, vaan kaatui. Slone pelastautui erinomaisella ratsastustaidollaan pudoten maahan hevosen viereen ja hypäten satulaan juuri kun Konkari ponnahti jälleen jaloilleen. Konkari jännitti suuren ruumiinsa ja piteli hyppivää oritta paikoillaan. Mutta kun satula liukui hieman taaksepäin ja soljet alkoivat napsahdella, Slone hölläsi lassoja kääntämällä hevosensa Tuliharjan jälkeen.
Hevoset olivat nyt etääntyneet tulilinjasta, ja Tuliharja, joka oli vapautunut tukahduttavasta savusta, alkoi hyökkäillä, hyppiä ja nousta pystyyn kiertäen samalla Konkaria ympyrän muotoisessa kehässä. Se juoksi sokeasti, mutta mainion vaistonsa varassa. Etevänä ratsumiehenä Slone väisti helposti sen hyökkäykset. Konkari oli kuin paalu, jonka ympäri villi hevonen laukkasi raivoissaan. Näytti aivan siltä kuin se ei enää olisi koettanutkaan vapautua. Se hyökkäili voidakseen tappaa.
"Älä pelkää, Konkari, vanha veikko!" toisteli Slone yhtämittaa. "Se ei pääse kimppuusi... Jos se saa huivin silmiltään, minä tapan sen!"
Raivoisa ori oli vaarallinen vihollinen, pantteriakin nopeampi, ihmeellisen varmajalkainen ja voimakas kuin härkä, mutta nyt se taisteli epäedullisissa olosuhteissa, koska se ei nähnyt mitään. Ja sanottuaan tappavansa Tuliharjan, jos huivi liukuisi pois sen silmiltä, Slone totesi, ettei hän milloinkaan saisi tilaisuutta oriin lannistamiseen. Tuliharja oli suurempi, nopeampi ja voimakkaampi kuin hän oli luullutkaan, ja mitä taasen sen luonteeseen tuli, sen ilmausten katseleminen oli sekä riemastuttavaa että pelottavaa.
Solan pehmeään hiekkaan ilmestyi syviä kuoppia, ennen kuin Tuliharja lopetti hurjat hyppynsä. Se oli märkä ja huohotti. Sen punainen karva näytti loistavan, sen harja oli pystyssä ja korvat luimussa.
Slone irrotti lassot satulannastasta höllentäen niitä hieman. Tuliharja kohosi takajaloilleen hurjasti korskahdellen ja pieksäen ilmaa kavioillaan. Slone koetti kääntää Konkarin aivan oriin taakse, ja pelastui töin tuskin hurjasti pieksäviltä kavioilta. Mutta Slone oli päässyt lähemmäksi ja käytti tilaisuutta hyväkseen kannustamalla Konkarin hyppyyn Tuliharjan kohotessa jälleen takajaloilleen. Hevoset törmäsivät yhteen ja Slone veti lassot tiukalle. Tuliharja kaatui nykäyksen voimasta, kuten Slone oli laskenutkin, ja kun ori ponnahti jälleen jaloilleen, kannusti Slone Konkarin aivan sen viereen. Tuliharja oli hieman edellä. Se ei päässyt enää kuin puolittain pystyyn, koska temmeltävä Konkari, joka oli aivan sen kyljessä kiinni, tyrkkäsi sen aina takaisin maahan ja Slonen rautainen käsi veti lyhyitä lassoja yhä kireämmälle. Kun Tuliharja kääntyi purrakseen, Slone löi sen hirmuisen turvan takaisin kovalla nyrkiniskulla.
Hevoset kiitivät solan päätä kohti. Tuntien ratsastajan hurjaa iloa Slone näki edessään pitkän harmaanviheriän laakson ja kauempana toisistaan erillään sijaitsevat kalliopilarit. Siellä laajoilla aukeamilla hän kesyttäisi Tuliharjan. Kuinka ihmeellisesti onni olikaan suosinut häntä!
"Juokse, sinä punainen paholainen!" huusi Slone. "Vedä meitä mukanasi nyt niin kauan kuin jaksat!"
He poistuivat solasta kiitäen salviaa kasvavalle tasangolle. Slone totesi kasvojaan hivelevän suloisen tuulen voimasta, että Konkarin oli pakko seurata mukana hirmuista vauhtia. Uskollinen hevonen ei olisi yksin saanut vauhtiaan tuulta vastaan näin nopeaksi. Mutta villi ori painautui kumaraan ja juoksi yhä nopeammin, kunnes Slonesta alkoi tuntua siltä, että tämän salamannopean kilpajuoksun täytyisi päättyä kuolemaan.
VIII
Lucy Bostil oli huutanut pari kertaa isälleen, mutta isä ei ollut vastannut. Isä oli puomin luona Holleyn ja parin muun miehen kanssa. Jos hän oli kuullutkin Lucyn äänen, ei hän ainakaan osoittanut sitä. Lucylla oli yllään ratsastustamineensa eikä hän välittänyt mennä etemmäksi kuin ovelle saakka.
"Somers on lähtenyt Durangoon ja Shugrue on etsimässä hevosia", kuuli Lucy Bostilin sanovan.
"Luulenpa melkein, että voisin nyt hoitaa lauttaa ja tuoda Creechin hevoset yli", sanoi Holley.
Bostil kohotti kärsimättömästi kättään kuin torjuakseen Holleyn ehdotuksen.
Silloin toinen miehistä sanoi jotakin. Lucy oli nähnyt miehen ennenkin, mutta ei tiennyt hänen nimeään.
"Se työ ehditään suorittaa varmasti vielä tuonnempanakin, koska joessa ei vielä näy minkäänlaisia tulvan merkkejä. Mutta Creech on huolissaan. Hän on aina huolissaan hevosista. Ja ei siinä ole mitään ihmettelemistä. Sininen Kimo on varmasti hevosten parhaita. Eilen se näytti Creechille parin mailin pituisella matkalla olevansa melkoista nopeampi kuin viime vuonna. Ruoho alkaa olla jo lopussa joen tuolla puolen. Creechin on ollut pakko ruokkia elukoitaan jyvillä näinä viime päivinä, ja se on kallista huvia."
"Entä se aukeama kauempana rotkossa?" kysyi Bostil. "Eikö siellä ole ruohoa?"
"Eipä juuri. Creech ei ole ikinä tutustunut näin kuivaan kauteen", vastasi toinen. "Ja vaikka rotkossa olisikin ruohoa, ei siitä olisi hänelle minkäänlaista hyötyä, koska muudan maanvieremä sulki ainoan sinne vievän polun."
"Bostil, hevoset ja erittäinkin juoksijat pitäisi tuoda joen tälle puolen", sanoi Holley vakavasti. Hän rakasti hevosia ja ajatteli aina vain niitä.
"Lautta on ensin korjattava", sanoi Bostil lyhyesti.
Lucyn mieleen juolahti, että isäkin ajatteli jalorotuisia, mutta ei Holleyn tapaan. Hän muuttui vakavaksi ja kuunteli tarkkaavaisesti.
Tunnelma oli väkinäinen. Creechin paimen, kuka hän sitten lienee ollutkin, koetti selvästi hillitä levottomuuttaan. Hän suomi piiskalla kenkiään, joissa oli vielä märkää mutaa. Hän oli nähtävästi tullut joen yli aivan äskettäin.
"No niin, milloin sitten aiotte noutaa hevoset tälle puolelle?" hän kysyi. "Creech haluaisi mielellään tietää sen."
"Heti kun lautta saadaan korjatuksi", vastasi Bostil. "Panen Shugruen huomenna siihen työhön."
"Kiitoksia, Bostil. Silloin on varmasti kaikki hyvin ja Creech on tyytyväinen", sanoi paimen kuin huojentuneena. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti tovereineen ravia lehtokujanteelle.
Laiha harmaapäinen Holley loi terävän silmäyksen Bostiliin. Mutta Bostil ei huomannut sitä; hän näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
"Bostil, kuiva talvi ja kevät täällä alhaalla eivät tiedä lainkaan sitä, ettei vuoristossa olisi paljon lunta."
Holleyn huomautus säpsähdytti Bostilia.
"Eivät todellakaan", hän vastasi.
"Ja tästä alkaen voimme joka aamu herätä Coloradon pauhinaan", jatkoi Holley merkitsevästi.
Bostil ei vastannut tähän mitään.
"Creech ei ole asunut tuolla toisella puolen vielä montakaan vuotta. Kuinka hän olisi perillä joen tavoista? Ja sanoaksemme totuuden, tietääkö kukaan mitään varmaa tuosta pirullisesta joesta?"
"Ei ole minun syytäni, että Creech asuu joen toisella puolen ja panee eläimensä vaaralle alttiiksi joka kevät", vastasi Bostil synkästi.
Holley aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, epäröi, käänsi katseensa taivaalle ja lausahti vihdoin: "Eipä niinkään." Sitten hän kääntyi ja käveli pois pää painuksissa ja ajatuksiin vaipuneena.
Bostil tuli sitä avonaista ovea kohti, missä Lucy seisoi. Hän oli vakava ja näytti säpsähtävän kuullessaan Lucyn tervehdyksen.
"Mitä?" hän sanoi.
"Sanon vain: 'hei, isä'" vastasi Lucy kainosti, katsellen kuitenkin miettiväisesti isänsä synkkiä kasvoja.
"Heipä hei, tyttöseni... Oletko kuullut että Van on pudonnut ja loukkautunut?"
"Kyllä."
Bostil kirosi partaansa. "Näillä laitumilla ei ole ainoatakaan paimenta, johon voisi luottaa", hän sanoi tyytymättömänä. "He ovat kaikki samanlaisia. He kokoontuvat mielellään yhteen joukkoon voidakseen ivailla toisiaan ja lyödä vetoja. He haluavat pahoja hevosia ja opettavat hyvät hevoset potkimaan. He eivät tee mitään sellaisilla hevosilla, jotka eivät potki, ja tahtovat antaa jokaiselle hevoselle kyytiä... Ajattele nyt, että tuollainen parin dollarin hintainen mustangi heitti tuon Van-hölmön satulasta. Hän loukkaantui niin pahasti, ettei voi ratsastaa päiväkausiin. Ja kilpailut ovat jo niin lähellä, että tulen vallan sairaaksi ajatellessani niitä."
"Isä, etkö sinäkin ole kerran ollut paimen?" kysyi Lucy.
"En ainakaan sellainen kuin nuo."
"Van paranee kyllä muutamassa päivässä."
"Samantekevää. Tilanne on huolestuttava. Jos minulla vain olisi toinen paimen, joka osaisi ratsastaa Kuninkaalla, antaisin Vanille lähtöpassin kouraan."
"Minä osaan ottaa Kuninkaasta irti aivan yhtä paljon kuin Vankin", sanoi Lucy rohkeasti.
"Sinäkö?" huudahti Bostil, mutta hänen katseessaan oli ylpeyttä.
"Tiedän sen varmasti."
"Sinä et ole milloinkaan sietänyt Kuningasta", sanoi Bostil sellaisella äänellä kuin hänelle olisi tehty vääryyttä.
"Pidän Kuninkaasta vähän ja vihan sitä melkoisesti", sanoi Lucy nauraen.
"No niin, voisinpa melkein antaa sinun ratsastaa sillä, ellei Van ole kunnossa", vastasi Bostil.
"En halua ratsastaa Kuninkaalla kilpailuissa, lupaan vain harjoittaa sen mainioon kuntoon."
"Uskallan vaikka lyödä vetoa siitä, että toivot Sarchin pääsevän voitolle", sanoi Bostil kateellisella äänellä.
"Varmasti", vastasi Lucy kiusoittavasti. "Mutta, isä, pelkään sittenkin, ettei Sarch voita milloinkaan."
Bostil murahti. "Kuulehan nyt, en halua Kuninkaan selkään mitään raskasta painoa. Sinun pitää harjoittaa sitä muutamia päiviä. Ja ratsastaa sillä. Ymmärrätkö?"
"Kyllä, isä."
"Anna sen samoilla mailien päähän ja palatessasi kotiin hyviä teitä pitkin anna sen tulla niin paljon kuin sen kavioista lähtee... Pidä silti silmäsi auki kaiken varalta, Lucy. Älä päästä ketään läheisyytesi salviarinteillä."
"En varmastikaan!... Isä, oletko sinä vielä huolissasi Joel Creech-raukan vuoksi?"
"En Joelin. Mutta menettäisin mieluummin kaikki eläimeni, ennen kuin sallisin Cordtsin ja Dick Searsin lähestyä sinua mailinkaan päähän."
"Mailin?" huudahti Lucy kevyesti, vaikka häipyvä varjo synkensikin hetkiseksi hänen kasvojaan. "Kuinka niin? Minähän voisin jättää hänet jälkeeni, jos ratsastaisin Kuninkaalla, vaikka hän olisi vain kymmenen metrin päässä minusta."
"Mailin pituinen matka on tarpeeksi lyhyt, tyttöseni", vastasi Bostil. "Muista aina pitää silmäsi auki. Cordts on vannonut ryöstävänsä sinut, ellei hän saa varastetuksi Kuningasta."
"Ah, hänen mielestään hevonen on siis minua parempi!"
"No niin, Lucy, olen saanut päähäni, ettei Cordts poistu näiltä ylätasangoilta, ennen kuin hän saa sekä sinut että Kuninkaan haltuunsa."
"Ja, isä, sinä myönnyit siihen, että tuo hevosvaras saa tulla katselemaan kilpailujamme!" huudahti Lucy kiivaasti.
"Mutta hän ei voi aiheuttaa mitään vahinkoa. Jos hän tahi hänen miehensä rupeavat röyhkeilemään, sitä pahempi heille. Cordts antoi sanansa, että hän tekee kepposensa vasta kilpailujen jälkeen."
"Luotatko häneen?"
"Kyllä. Mutta hänen miehensä voivat ryhtyä vallattomuuksiin ollessaan poissa hänen näkyvistään. Tarkoitan erittäinkin sitä Dick Searsia. Hän on paha mies. Ole sen vuoksi varovainen ratsastusretkilläsi."
Lucy lähti miettiväisenä kävelemään aitauksia kohti. Hän huomasi aina, nainen kun oli, milloin hänen isänsä oli kiihtynyt ja liikuttunut. Hän muisti isänsä ja Creechin paimenen välisen keskustelun. Hän muisti myös sen terävän katseen, jonka Holley oli suunnannut isäntäänsä. Mutta kaikkein tarkimmin oli hänen mieleensä painunut isän kasvojen synkkä ilme. Hän ei pitänyt siitä. Kun hän oli ollut pieni tyttö, hän oli kerran nähnyt isänsä synkän ilmeen, eikä voinut unhottaa sitä yhtä vähän kuin asiaakaan, josta se oli johtunut, tuota traagillista tapausta suuressa huoneessa. Siellä oli kajahdellut vihaisten miesten huutoja ja kuulunut laukauksia, ja sitten olivat miehet kantaneet pois pitkän huopapeitteeseen kiedotun ruumiin. Hän rakasti isäänsä, mutta isässä oli sellainenkin puoli, jota hän pelkäsi. Ja jollakin tavoin lähempänä juuri tätä puolta oli hänen vihansa Creechiä kohtaan, suvaitsemattomuutensa jokaista sellaista paimenta kohtaan, jolla oli nopea hevonen, ja hänen kiintymyksensä omiin juoksijoihin. Lucy oli usein kiusoitellut isäänsä väittämällä, että jos joskus tulee valinta hänen ja isän lemmikkien välillä, saavat lemmikit etusijan. Mutta oliko se mikään pila? Lucy tunsi jättäneensä lapsuuden taakseen leikkeineen ja kuvitteluineen ja alkaneensa suhtautua elämään ajattelevaisesti.
Mutta aitauksien näkeminen ja ylvään Kuninkaan katseleminen haihduttivat kuitenkin nämä vakavat ajatukset. Aitauksella oli paimenia, joukossa Farlanekin, ja kaikki tervehtivät häntä iloisesti.
"Farlane, isä käski minun lähteä harjoittamaan Kuningasta", ilmoitti Lucy.
"Eihän toki!" huudahti Farlane pistäen piipun taskuunsa.
"Varmasti! Ja minun pitää ratsastaakin sillä. Te tiedätte kyllä, mitä isä sillä tarkoittaa."
"No niin, hitto minut vieköön!" lisäsi Farlane näyttäen samalla kertaa sekä huolestuneelta että iloiselta. "Lucy neiti, ettehän vain petä minua?"
"Mitä ajattelettekaan, Farlane?" sanoi Lucy moittivasti. "Olenko milloinkaan kouluttanut hevosia tavalla, jota te ette olisi hyväksynyt?"
Farlane kynsi hieman epäilevästi poskipartaansa. "No niin, Lucy neiti, ette oikeastaan ollessanne hevosten läheisyydessä. Mutta päästyänne kerran satulaan, olette unhottanut muutamia kertoja kaikki ohjeet."
Kaikki paimenet nauroivat ja Lucy yhtyi heidän nauruunsa.
"Olen turvassa päästyäni satulaan, tiedättehän sen", hän vastasi.
Harmo tuotiin esille aitauksesta ja paimenet olivat mielissään saadessaan hoitaa tätä mainiota hevosta, josta he olivat ylpeitä. He sukivat, harjasivat ja hieroivat sitä ennen satuloimista.
"Teidän on luullakseni parasta käyttää Vanin satulaa", ehdotti Farlane. "Kilpailut ovat jo hyvin lähellä ja vieras satula..."
"Tietysti. Älkää muuttako mitään, mihin se on tottunut, paitsi jalustimia", vastasi Lucy.
Huolimatta vastenmielisyydestään Kuningasta kohtaan Lucy ei voinut katsella sitä tuntematta samaa riemua, jota hevonen paimenissakin herätti. Se oli kiiltävä ja miellyttävä, vilkas ja väriltään pehmeänharmaa kuin salvia, kaunis ruumiiltaan ja liikkeiltään. Se oli hevonen, joka ei aina kaivannut vahtimista. Se oli vilkas, täynnä elinvoimaa ja halukas juoksemaan, mutta kun Farlane käski sen seisoa hiljaa paikoillaan, se totteli. Se oli sellainen hevonen, että lapsikin olisi voinut leikkiä vaaratta sen läheisyydessä. Se ei potkinut milloinkaan, ei ikinä purrut eikä kuunaan pillastunut. Kun Farlane tahi Bostil olivat satulassa, näky oli suurenmoinen. Se ei pitänyt Lucystä juuri ollenkaan, ja ehkä se oli syynä Lucyn tuntemaan vastenmielisyyteen. Mutta se ei totta puhuen pitänyt muistakaan naisista. Ja vaikka siinä olikin muutamia pahoja erikoispiirteitä, ilmenivät ne vain silloin, kun Van ratsasti sillä, mutta kaikki paimenet ja Bostilkin olivat sitä mieltä, että niistä voitiin syyttää vain Vania.
"Nyt ovat jalustimet kunnossa", sanoi Farlane. "Nyt, Lucy-neiti, pitäkää sitä tiukalla niin kauan, että se hieman väsyy. Se kaipaa liikuntoa."
Kuningas ei ruvennut polvistumaan Lucyn edessä, kuten Sarchedon, ja koska se oli niin korkea, ettei Lucy voinut nousta maasta sen selkään, hän hyppäsi satulaan eräältä kiveltä. Hän ohjasi hevosen tielle ja sitten ensimmäiselle salviakentille vievälle polulle aikoen ratsastaa ravia noin kymmenen tahi viisitoista mailia laakson päätä kohti ja antaa hevosen sitten paluumatkalla näyttää nopeuttaan.
Oli toukokuun alkupuoli ja päivästä uhkasi tulla kuuma. Sinisellä taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan. Salvialta tuoksuva tuuli puhalsi vinhasti lännestä. Lucyn edessä leveni laaja laakso tomunharmaana, sitten sinisenä, sitten purppuraisena siellä, missä kalliopilarit ja niiden takaiset suuret jyrkänteet sijaitsivat. Ratsastaessaan Lucy vaipui tavallisesti unelmiin, tapa, josta kaikki paimenet olivat koettaneet häntä vieroittaa, mutta hän ei antanut sille valtaa ratsastaessaan Sarchedonilla eikä varsinkaan nyt istuessaan Kuninkaan selässä, koska hän ei saanut laiminlyödä sen silmälläpitoa silmänräpäykseksikään. Hevonen pelkäsi satakieliä, rottia, kukkia, vieläpä perhosiakin, ja Lucyn mielestä se käyttäytyi näin vain sen vuoksi, että se oli täynnä vallattomuutta. Kuninkaan tiedettiin kulkeneen pelkäämättä, silloin kun pelkoon olisi ollut syytäkin. Se ei pitänyt Lucystä ja tahtoi sen vuoksi kiusata häntä. Kun sen kylkeä raapaistiin kipeästi kannuksella, se kohosi nopealla nykäisyllä pystyyn, pyörien ja tanssien salviarinteellä. Lucy ei menettänyt malttiaan, vaan tukahdutti lujalla otteella hevosen äksyilyn alkuunsa ja ohjasi ratsun takaisin tielle. Kuningas ei tästä ollut ollenkaan vihoissaan. Saatuaan näin hieman urheilla se lähti jatkamaan rivakasti matkaa.
Tunnin kuluttua Lucy oli enemmän kuin kymmenen mailin päässä kotoaan ja kauempana laaksossa kuin milloinkaan ennen elämässään. Todellisuudessa hän ei ollut ikinä ratsastanut pitkän rinteen juurelle, laakson pohjalle. Kuinka erilaiselta taivaanranta nyt näyttikään! Kalliopilarit näkyivät nyt selvemmin, tummina, vahtimaisina ja kummallisina. Ensimmäinen, muudan suuri punainen kallio, oli hänen mielestään noin viiden mailin päässä. Se oli korkea ja suoraseinäinen ja sijaitsi viheriällä rinteellä. Ja sen takaa häämöttivät muut laaksossa sijaitsevat muistomerkit. Lucy päätti ratsastaa tämän luo ja kääntyä vasta sieltä takaisin. Nämä muistomerkit olivat aina kiinnostaneet häntä, ja nyt hän oli saanut tilaisuuden päästä katselemaan niitä lähempää. Kuinka korkeita ne olivat, kuinka ihmeellisiä väriltään ja kuinka kauniita.
Hetkisen kuluttua hän huomasi vasemmalla, missä muistomerkkejä oli enemmän ja missä ne vähitellen sulautuivat keltaisiin kallioseinämiin, matalalla leijailevia savupilviä.
"Ihmettelenpä, mitä tuo on?" hän mumisi. Savun näkeminen taivaanrannalla tällä suunnalla oli harvinaista, vaikka Durangossa päin ruohoisat pengermät paloivatkin usein putipuhtaiksi. Ja nämä matalalla leijailevat savupilvet olivat aivan samanlaisia kuin ne, joita hän oli nähnyt ennenkin.
"Sinne on pitkä matka", hän mutisi.
Hän jatkoi kuitenkin ratsastustaan tähyillen silloin tällöin savupilviä. Kun hän tuli lähemmäksi ensimmäistä muistomerkkiä, hän hämmästyi ensin ja ihmetteli sitten sen korkeutta ja suuruutta. Se oli vuorenkorkuinen suurenmoinen torni, sileä, kulunut ja kimalteleva keltaisenpunainen patsas. Polku, jota hän oli seurannut, sukelsi nyt erääseen syvään notkoon, eikä hänen sen takana ollut enää pakko ratsastaa minkään toisen polun poikki. Salviapensaikko oli harventunut, puut olivat surkastuneita tahi kuivuneita ja kaktuksia kasvoi kuivilla paikoilla. Maassa oli vielä ruohoa, mutta se ei ollut sellaista paksua ruohoa, jota hevoset ja karja söivät mailin päässä alempana rinteellä. Ilma oli täällä tukahduttavan kuumaa. Tuuli tuoksui savulta ja hiekka pölisi siellä täällä. Lucy totesi tämän laakson suuruuden ja laajuuden, sen viileyden ja omituisuuden. Nuo yksinäiset erillään sijaitsevat muistomerkit tekivät laakson aivan toisennäköiseksi kuin ne paikat, joissa hän ennen oli käynyt. Ne eivät vaikuttaneet paljailta paikallaan pysyviltä kallioilta, vaan näyttivät pakenevan koko ajan hänen lähestyessään niitä. Ne kiinnostivat häntä ja tekivät hänet uteliaaksi. Mikä oli muodostanut kaikki nuo omituiset muistomerkit? Täällä oli maaperä tasaista mailien pituudelta ja kohosi vähitellen loivasti viettävänä rinteenä korkeiden seinämien juurelle. Eräässä vanhassa kirjassa hän oli nähnyt kuvia Egyptin pyramideista, mutta nämä muistomerkit olivat suurempia, korkeampia ja omituisempia.
Kuningas pysähtyi äkkiä paikoilleen kuin naulattuna, höristi korviaan ja hirnahti. Lucy säpsähti. Kun Kuningas käyttäytyi näin, se tarkoitti jotakin. Lucy tähyili nopein, terävin silmäyksin etualaa. Noin mailin päässä, erään muistomerkin juurella, oli muudan musta pilkku, joka näytti liikkumattomalta. Mutta Kuninkaan hirnunta ilmaisi, että se oli hevonen. Kun Lucy oli ratsastanut noin neljäsosan matkasta, hän erotti jo selvästi hevosen ja sen, että sen asennossa oli jotakin kummallista. Lucy kannusti Kuninkaan laukkaan. Vieraan mustan hevosen turpa oli lähellä maata eikä se kuitenkaan näyttänyt syövän. Se seisoi paikoillaan liikkumattomana kuin kuvapatsas erään pensaikon ja kaktusryteikön vieressä.
Äkkiä muudan ääni rikkoi hiljaisuuden. Kuningas hypähti ja korskahti peloissaan. Lucynkin selkää karmi hetkisen, sillä huuto kuulosti hirmuiselta. Sitten hän tunsi sen tuskissaan hoppuroivan hevosen hirnunnaksi. Hän oli kuullut loukkautuneiden ja kuolevien hevosten päästävän tuollaisia pitkäveteisiä vertahyydyttäviä ääniä. Musta hevonen ei ollut liikahtanutkaan, joten se ei ollut voinut päästää tätä ääntä. Lucyn mielestä Kuningas käyttäytyi hermostuneemmin kuin tilanne edellytti. Muistaen sitten isänsä varoituksen hän pysähdytti ratsunsa eräälle pienelle kummulle ehkä noin sadan metrin päähän mustasta hevosesta ja katseli tarkasti eteensä.
Hän näki edessään suuren, laihan ja takkuisen mustan hevosen, jonka satula oli paljon enemmän lavoilla kuin sen olisi pitänyt olla. Hevonen seisoi liikkumatonna kuin se olisi ollut äärettömästi väsyksissä. Se oli jännittänyt etujalkansa, niin että se nojautui hieman taaksepäin. Sitten Lucy huomasi lasson. Se oli kiinni satulassa ja ulottui kaktusryteikköön. Mutta ei mitään toista hevosta ollut näkyvissä eikä muutakaan elävää olentoa; äänetön muistomerkki vallitsi vain koko paikkaa. Lucystä se näytti suunnattomalta ja ylevältä, melkeinpä pelottavalta.
Hän epäröi. Hän tiesi, että lähellä oli toinenkin hevonen ja luultavasti juuri lasson päässä. Joku paimen oli nähtävästi pudonnut satulasta ja ehkä kuollut. Ja hevonen oli varmasti saanut vammoja. Ja juuri silloin kajahti jälleen tuo tuskallinen hirnunta, mutta nyt heikompana ja lyhyempänä. Lucy ei pelännyt enää väijytystä. Ääni oli sellainen, ettei kukaan ihminen olisi voinut matkia sitä, eikä hevostakaan olisi voitu pakottaa siihen. Läheisyydessä oli ehkä käynnissä kuolinkamppailu. Lucy kannusti Kuningasta eteenpäin.
Hänen oli pakko laskeutua matalan rinteen juurelle, kulkea erään notkon poikki ja kiivetä muutamalle penkereelle, ennen kuin hän pääsi mustan hevosen luo. Lucyn ei ollut milloinkaan ennen tarvinnut kannustaa Kuningasta niin kovasti.
"Mikä sinua oikeastaan vaivaa?" hän kysyi hoputtaen hevosta eteenpäin. Tuntiessaan äkkiä Kuninkaan vapisevan hän totesi sen pelkäävän. "Kuinka naurettavaa!" Saatuaan ratsunsa rauhoitetuksi hän katsoi ympärilleen.
Musta hevonen oli todellakin suuri. Sen harja ja takkuiset kyljet olivat vaahdon peitossa ikään kuin niitä olisi sivelty suurella saippuaharjalla. Se kohotti päätään katsoen häntä. Lucy, joka oli käsitellyt hevosia koko ikänsä, huomasi, että kaitse oli ystävällinen. Mutta hevonen oli melkein kaatumaisillaan.
Sen satulannastasta lähti pari kireällä olevaa lassoa, jotka ulottuivat erääseen kaktuksia kasvavaan kallioiseen syvänteeseen. Sitten Lucy huomasi punaisen hevosen, joka oli hyvin tukalassa asennossa. Hän kuuli sen hiljaisen korisevan hengityksen. Ehkä se oli katkaissut säärensä tahi selkänsä. Mutta Lucy ei voinut katsella, kun hevonen kärsi. Hän tahtoi tehdä niin paljon kuin suinkin sen hyväksi, jopa niinkin paljon, että hän tahtoi päästää sen kärsimyksistään, ellei muuta voinut tehdä. Kuitenkin hän tähyili ympäristöä tarkasti katsellen pensaikon ja kallioiden taakse, ennen kuin hän kannusti Kuninkaan lähemmäksi. Mutta Kuningas kieltäytyi tottelemasta ja Lucy laskeutui satulasta maahan.
Taipuneet pensaitten latvat piilottivat osaksi punaisen hevosen näkyvistä. Se oli kaatunut kaktuksia täynnä olevaan kuoppaan. Sen päässä oli tilapäiset päitset ja kaulassa tiukalle vedetty silmukka. Sama lasso oli kietoutunut sen etujalkojenkin ympärille, ja musta hevonen piti molempia lassoja tiukalla. Jonkun paimenen repeytynyt ja likainen huivi riippui höllästi punaisen hevosen turvasta tilapäisten päitsien estäessä sitä putoamasta.
"Villi hevonen, kesytetty villi ori!" huudahti Lucy käsittäen heti tilanteen. "Mutta missä onkaan paimen?"
Hän katseli ympärilleen, juoksi sinne tänne, tähyili matalan rinteen juurelle ja taakseen, näkemättä kuitenkaan ainoatakaan ihmisen näköistä olentoa. Sitten hän riensi takaisin.
Lucy tarkasteli punaista oritta nopeasti toistamiseen. Hän ei uskonut sen loukanneen sääriään eikä selkäänsä, se oli vain suunnattomasti väsyksissä ja sotkeutunut niin pahasti lassoihin, ettei päässyt seisoalleen. Takkuinen musta hevonen seisoi tuolla jännittyneenä. Mutta sekin oli jo melkein kaatumaisillaan. Katsellen molempien hevosten tilaa, satulaa ja lassoja Lucy näki, millainen taistelu ja kilpajuoksu siinä oli tapahtunut. Missä oli paimen? Lennähtänyt maahan satulasta varmasti jossakin tuolla kauempana ja kuollut tai ainakin pahoin loukkaantunut.
Lucy meni niin likelle oritta, että hän melkein voi koskettaa sitä kädellään. Hevonen oli tukehtumaisillaan. Kun se hengitti, tuli sen suusta vaahtoa ja verta. Hänen oli tehtävä jotakin hyvin äkkiä. Ja kiireessä hänen käsivartensa ja olkapäänsä raapiutuivat kaktuksiin.
Hän talutti mustan hevosen lähemmäksi, niin että lassot höltyivät. Musta näytti iloitsevan yhtä paljon tästä huojennuksesta kuin hänkin. Millaiselta uskolliselta rumilaalta se näyttikään! Lucy piti sen silmistä.
Sitten hän tunkeutui pensaikkoon ja kaktusryteikköön. Punaisen hevosen asento ei ollut enää niin tukala kuin aikaisemmin, koska se voi kohottaa jo päätään. Lucy näki kuitenkin, että silmukka puristi vieläkin kovasti sen kaulaa. Hän irrotti sen pelkäämättä. Sitten hän peräytyi pysytellen kuitenkin hevosen ulottuvilla. Hevonen ryki hengittäen hitaasti ja raskaasti. Sitten se korskahti.
"Sinulla ei ole enää mitään hätää", sanoi Lucy lohduttavasti ojentaen hitaasti kätensä sen päätä kohti. Se veti päänsä niin kauaksi taaksepäin kuin suinkin. Lucy kiersi sen ympäri lähemmäksi ja laski hetkiseksi hellästi kätensä sen lautasille. Sitten hän pujottelihe pois pensaikosta ja irrotettuaan toisen lasson satulannastasta palasi hevosen luo ja irrotti lasson sen jaloista. Se oli vapaa nyt, lukuun ottamatta päitsiä, mutta nekin olivat höllällä. Lucy palasi eläimen viereen puhellen sille ja odottaen, että se nousisi seisoalleen, jolloin hän vasta saisi varmuuden siitä, ettei se ollut pahoin loukkaantunut. Alussa ei hevonen tehnyt minkäänlaista ponnistusta noustakseen. Se katseli vain Lucyä ja Lucyn mielestä jo rohkeammin. Hän ei tehnyt pienintäkään liikettä, koska hän halusi hevosen näkevän ja ymmärtävän, ettei hän ollut tehnyt eikä tahtonut tehdä sille mitään pahaa. Hänelle alkoi jo selvitä, kuinka suurenmoinen eläin se oli.
Huokaisten pitkään ja hitaasti hevonen nousi. Lucy talutti sen pois kuopasta aukealle maalle. Hän näytti jollakin tavoin varmalta ja otaksui voivansa toimia vain yhdellä tavalla.
"Hieman hevostuntemusta vain, kuten isä sanoisi", hän sanoi itsekseen, mutta saatuaan hevosen pois pensaikosta hän seisoi lumottuna ja hämmästyneenä.
"Ah, millainen villi ja kaunis hevonen! Millainen jättiläinen! Se on Kuningastakin suurempi. Ah, kunpa isä saisi nähdä sen!"
Punainen ori ei näyttänyt loukkaantuneen. Sen lihasten nytkähteleminen johtui varmasti sen ihoon tarttuneista kaktuksen piikeistä. Sen toinen kylki oli verinen ja Lucy luuli uskaltavansa koettaa, saisiko hän piikit irti. Hän ei ollut milloinkaan eläessään pelännyt hevosta. Farlane, Holley ja kaikki paimenet, jopa hänen isänsäkin olivat koettaneet selittää hänelle, että hevonen voi toisinaan olla vaarallinenkin. Mutta Lucy ei voinut mitään sille, että hän oli rohkea. Hän uskoi ilkeimmänkin hevosen pelkäävän luonnostaan ihmistä; hän ei ollut mikään mies eikä ollut käsitellyt hevosta milloinkaan kuin miehet. Tämä punainen ori näytti vihaavan mustaa hevosta ja lassoa, joka kahlehti sen mustaan. Kuninkaan toistuvat korskumiset näyttivät sitä hieman hermostuttavan, mutta Lucyä se näytti vähiten pelkäävän.
"Se on ollut ylpeä villi ori", mumisi Lucy. "Mutta nyt se on kesytetty, pelottavasti lannistettu – lannistettu, mutta ei turmeltu."
Sitten hän lähestyi sitä luontevasti, puhui sille hellästi ja ojensi kätensä koskettaakseen sen olkapäätä.
"Ptruu, Punaharja! Ptruu siinä... Kas niin. Sinähän olet hyvä poika. Enhän minä heitä lassoa kaulaasi enkä lyö sinua. Minähän olen vain tyttö."
Ori jäykistyi tehden yhden ainoan ponnistuksen hypätäkseen, minkä Lucy kuitenkin esti, ja sitten se seisoi vapisten paikoillaan hänen puhuessaan sille tyynnyttävästi, taputellessaan ja katsellessaan sitä tavalla, minkä oli huomannut vaikuttavan melkein kaikkiin hevosiin. Lucyn mielestä hevoset olivat kuin ihmisiä tahi olentoja, joiden kanssa oli vieläkin helpompi tulla toimeen kuin ihmisten kanssa. Hetkisen kuluttua hän veti hevosen kyljestä hiljaa irti yhden kaktuksen piikin. Ori säpsähti, mutta seisoi kuitenkin paikoillaan. Lucy toimi hitaasti, huolellisesti, kärsivällisesti ja taitavasti. Piikit olivat löyhässä ja ne voi helposti kiskaista irti tahi pyyhkäistä pois. Vihdoin hän sai oriin puhtaaksi piikeistä ja oli melkein yhtä ylpeä kuin iloinenkin. Hevonen oli vähitellen painanut päänsä alemmaksi; se oli väsynyt ja sen luonto oli lannistettu.
"Mitä minun nyt pitää tehdä?" kysyi Lucy. "Lähden luullakseni seuraamaan hevosten jälkiä. Ne ovat varmaankin saapuneet tänne juuri vähää ennen minun tuloani. Paimen ei ehkä ole kaukanakaan. Vien hevoset kotiini."
Hän irrotti silmukan oriin kaulasta jättäen päitset paikoilleen, vyyhtesi irrottamansa lasson ja ripusti sen mustan satulannastaan. Sitten hän tarttui sen ohjiin.
"No nyt lähdetään!" sanoi hän.
Musta seurasi häntä ja ori, joka vielä oli kiinni toverissaan lassolla, käveli jäljessä pää painuksissa. Lucy oli ylpeä, mutta Kuningas ei pitänyt lainkaan tilanteesta. Lucyn oli pakko päästää mustan suitset kädestään, ottaa Kuningas kiinni ja ratsastaa sitten takaisin taluttamaan toisia.
Leveä ura oli sen reitin merkkinä, jota pitkin molemmat hevoset olivat tulleet, ja se johti vasemmalle muudatta paikkaa kohti, missä muistomerkkejä oli kaikkein eniten ja missä vuorenseinämän suuret erilliset osat häämöttivät murtuneina ja sakaraisina. Lucy saattoi vain vaivoin hillitä Kuningasta, mutta toiset hevoset kulkivat rauhallisesti. Musta hevonen oli Lucyn mielestä äärettömän ruma, mutta uskollinen ja ihastuttava eläin. Se ymmärsi kaikki. Hetkisen kuluttua hän sitoi sen ohjat, joista hän sitä talutti, oman lassonsa päähän antaen mustan siten jäädä jälkeen muutamia metrejä, mikä laimensi Kuninkaan ärtyisyyttä.
Seuratessaan tarkkaavaisesti jälkiä Lucy ei kiinnittänyt huomiotaan ajan kulkuun eikä matkaan, ennen kuin nuo häämöttävät ja uhkaavat muistomerkit ilmestyivät korkeina hänen eteensä. Millaisen kummallisen tunnelman ne aiheuttivatkaan! Jokainen niistä olisi voinut olla jättiläismäinen patsas, vuosituhansien työn muistoksi pystytetty. Lucy totesi, että koko tämä laaja laakso oli kerran ollut kiinteää kalliota, samanlaista kuin nuo muistomerkitkin, mutta sen pehmeämmät osat olivat miljoonien vuosien kuluessa murenneet, rapautuneet ja haihtuneet tuulen tahi sen suuren meren mukana, joka kerran oli lainehtinut paikalla. Mutta näiden muistomerkkien kauneus, juhlallisuus ja majesteettisuus lumosi hänet. Hän sivuutti ensimmäisen suuren nelikulmaisen patsaan ja sitten toisen rosoisen, ohuen, kaksihaaraisen pilarin ja ratsasti nyt kahden melkein samanlaisen väliin, jotka kohosivat taivasta kohti kuin luonnottoman suuret sormikkaat. Hän katseli niitä katselemistaan tuhlaten vain hetkisen silloin tällöin tien tarkasteluun. Hän huomasi saapuvansa ruohoiselle alueelle, jonka syvänteissä oli merkkejä vedestäkin. Hän oli pääsemäisillään jälleen korkealle, vain muutamien mailien päähän vuoren seinämästä.
Kuningas väisti äkkiä sivulle, ja kun Lucy katsoi alas, hän näki miehen makaavan maassa. Mies lepäsi liikkumatonna, mutta hänen silmänsä olivat auki – tummat tuijottavat silmät. Ne liikkuivat ja mies huusi. Mutta Lucy ei ymmärtänyt häntä.
Hän hyppäsi silmänräpäyksessä alas Kuninkaan selästä. Sitten hän riensi miehen luo ja polvistui hänen viereensä.
"Ah!" huudahti hän nähdessään miehen kalpeat kasvot. "Oletteko te pahoinkin loukkaantunut?"
"Nostakaa minua – päätäni", sanoi mies heikolla äänellä. Lucy kohotti hänen päätään. Millaisen jännittyneen, kiihkeän ja pelottavan silmäyksen mies loikaan hevosiin. "Poika, nuo ovat minun – tuo musta ja punainen!" hän huudahti.
"Niiden täytyy varmasti olla teidän", vastasi Lucy. "Sanokaa minulle, oletteko pahasikin loukkaantunut?"
"Poika, otitko sinä ne kiinni ja toitko ne tänne etsiessäsi minua?"
"Kyllä."
"Sinä siis uskalsit ottaa kiinni tuon punaisen paholaisen ja tuoda sen takaisin minulle?" ihmetteli mies hiljaisella äänellä. "Poika, hyvä poika!"
Hän kohotti pitkän ryysyihin verhotun käsivartensa ja painoi Lucyn rintaansa vasten. Teko hämmästytti Lucyä yhtä paljon kuin miehen kiihkeä kiitollisuuskin. Mies oli ehkä loukkaantunut, mutta hänen käsivartensa oli teräksestä. Lucy oli aivan voimaton. Hän tunsi kasvojaan painettavan miehen kasvoja vasten ja rintaansa miehen rintaa vasten. Miehen sydämen sykähtelyt olivat kuin lyöntejä. Alussa Lucy olisi mielellään purskahtanut nauruun säälintunteestaan huolimatta, mutta sitten tuo voimakas käsivarsi, sen kosketus, vaikutti häneen toisin kuin mikään muu ennen. Luulikohan tämä paimen häntä pojaksi? Eihän hän ollut poika. Hän ei voinut olla muuta kuin oma itsensä, eikä kukaan mies ollut milloinkaan ennen kietonut käsivarttaan hänen ympärilleen. Ymmärrettyään sen hän häpesi ja suuttui. Hän tempoili niin rajusti, että pääsi vapaaksi. Ja mies vaipui takaisin selälleen.
"Kuulkaahan nyt, onko tämä nyt laitaa, että te näin syleilette outoa henkilöä?" huusi Lucy posket hehkuen.
"Poika, minä..."
"En minä ole mikään poika. Minä olen tyttö!"
"Mitä?"
Lucy vetäisi päästään pois hatun, joka oli painunut syvään silmille, ja nyt paljastuivat hänen kasvonsa täydellisesti ja hänen tukkansa valahti alas. Paimen katsoi häntä hämmästyneenä. Sitten puna nousi hänen riutuneille kasvoilleen.
"Tyttökö... Siunatkoon, suokaa minulle anteeksi, neiti. Luulin teitä pojaksi."
Mies näytti niin hämmästyneeltä, häpeilevältä ja pelästyneeltä ja samalla niin riutuneelta ja heikolta, että Lucy tyyntyi silmänräpäyksessä.
"Tyttöpä tietenkin, mutta ei sillä ole nyt väliä... Te olette lentänyt satulasta. Oletteko loukkaantunut?"
Mies hymyili heikosti ja myöntävästi.
"Pahastiko?" kysyi Lucy. Miehen hervoton ja liikkumaton asento ei ollut hänelle lainkaan mieleen.
"Pelkään niin, koska en voi lainkaan liikkua."
"Ah! Mitä minun pitää tehdä?"
"Voisitteko tuoda minulle vettä?" kuiskasi mies kuivin huulin.
Lucy riensi hevosensa luo saadakseen käsiinsä pienen kenttäpullon, jota hän aina kuljetti mukanaan. Mutta se oli jäänyt hänen omaan satulaansa, ja hän oli nyt käyttänyt Vanin satulaa. Sitten hän katseli ympärilleen. Sama notko, jonka poikki hän oli ratsastanut monta kertaa, oli aivan sen paikan läheisyydessä, missä paimen lepäsi. Sen reunoilla kasvoi viheriää ruohoa ja pajukkoa. Hän kiiruhti sinne ja ryhtyi hakemaan vettä. Muutamissa paikoissa oli kyllä vettä, mutta hänen oli pakko kulkea melko pitkälti, ennen kuin löysi juotavaksi kelpaavaa vettä. Täytettyään sillä hattunsa hän kiiruhti takaisin paimenen luo. Mutta juotavan tarjoaminen oli vaikeata.
"Kiitoksia, neiti", sanoi paimen kiitollisena. Hänen äänensä oli jo voimakkaampi eikä niin käheä kuin äsken.
"Luuletteko saaneenne luunmurtumia?" kysyi Lucy.
"En tiedä, koska en tunne juuri mitään."
"Onko teillä tuskia."
"Eipä juuri. Ruumiini on vain turtunut."
Lucy, joka oli ymmärtäväinen erämaassa syntynyt tyttö ja tottunut erämaan vaatimuksiin, oli harvoin joutunut sellaiseen tilanteeseen, missä hän ei olisi osannut toimia.
"Antakaa minun tunnustella, onko teillä luunmurtumia... Tämä käsivarsi ei ainakaan ole poikki, siitä olen aivan varma."
Paimen hymyili jälleen heikosti. Kuinka hän tuijottikaan tummilla silmillään! Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta ohuen pehmeän parran ja rusketuksen alta. Lucy näki että miehen oikea käsivarsi oli pahoin vääntynyt, mutta ei katkennut. Hän otti varmuuden siitä, että solis- ja lapaluut olivat vahingoittumattomia. Katkenneiden kylkiluiden paikkaa oli vaikeampi määritellä, mutta koska paineleminen ei aiheuttanut miehelle minkäänlaisia tuskia, Lucy päätteli, ettei rintakehässäkään ollut luunmurtumia. Hänen avullaan mies liikutteli jalkojaan todistaen siten, etteivät nekään olleet menneet poikki.
"Pelkään että selkärankani on vioittunut", sanoi paimen.
"Mutta tehän kohotitte päätänne", vastasi Lucy. "Jos selkänne olisi poikki tahi loukkaantunut, ette voisi kohottaa päätänne."
"Enkö? Siis olen vain täydellisesti uupunut. Tunsin itseni melko heikoksi, ennen kuin Tuliharja kiskaisi minut maahan Konkarin selästä."
"Tuliharjako?"
"Se on tuon punaisen oriin nimi."
"Sillä on jo siis nimikin?"
"Annoin sille sen nimen jo kauan aikaa sitten. Ori tunnetaan monilla laitumilla."
"Missä sitten?"
"Kaukana pohjoisessa, luullakseni. Seurasin sen jälkiä – päiviä – viikkoja – kuukausia. Me kuljimme suuren kanjonin poikki."
"Suuren kanjonin poikkiko?"
"Niin."
"Suuri kanjoni on tuolla noin", sanoi Lucy. "Minä asun sen läheisyydessä... Te olette tullut pitkän matkan päästä."
"Satojen mailien päästä... Varjelkoon niitä maita, joiden poikki minä kuljin, hirmuista kanjonien uurtamaa seutua! Mutta minä en päästänyt Tuliharjaa käsistäni. Ja minä heitin lasson sen kaulaan, mutta sitten se pakeni... ja muudan poika, ei, tyttö toi sen minulle takaisin ja pelasti ehkä samalla henkenikin."
Lucy käänsi katseensa syrjään tummista tuijottavista silmistä. Niiden ilme hämmensi häntä.
"Viis minusta! Te sanoitte tunteneenne itsenne heikoksi. Oletteko ollut sairaana?"
"En, neiti, nälissäni vain... Sain nähdä nälkää seuratessani Tuliharjan jälkiä."
Lucy riensi satulansa luo, kaivoi takkinsa taskuista laivakorppuja ja kiiruhti sitten takaisin paimenen luo.
"Kas tässä. En tullut lainkaan ajatelleeksi ruokaa. Teillä on ollut tukalat ajat, ymmärrän sen. Tuo on ihmeellinen liekki hevoseksi. En minäkään olisi antanut perään. Isänikin oli kerran paimen. Bostil. Oletteko kuullut milloinkaan puhuttavan hänestä?"
"Bostil! Nimen olen kuullut." Mies lepäsi laivakorppuja syödessään. "Niin, nyt muistan, mutta siitä on jo pitkälti aikaa. Vietin yhden yön vaunukaravaanissa, leirissä, missä oli paljon miehiä ja naisia, uskovaisia ihmisiä, jotka olivat matkalla Utahiin. Bostililla oli lautta Fathersin kahlaamossa."
"Niin, lauttapaikkaa sanotaan siksikin."
"Muistan kaiken nyt aivan hyvin. Kerrottiin, ettei Bostil jaksa laskea hevosiaan, että hän on rikas mies ja kova paimenille ja että hän on käyttänyt pistoolia useammasti kuin kerran."
Lucy painoi päänsä kumaraan. "Hän on isäni."
Paimen ei näyttänyt huomaavankaan, kuinka kovasti hän oli pahoittanut tytön mieltä.
"Tässä me vain juttelemme tuhlaten aikaa", sanoi Lucy. "Minun täytyy lähteä nyt kotiin. Teitä ei voi siirtää pois. Mitä minun on tehtävä?"
"Sen saatte itse päättää, Bostilin tytär."
"Minua sanotaan Lucyksi", vastasi tyttö punastuen tuskallisesti. "Tarkoitan, että olisin iloinen, jos voisin tehdä kaiken sen, minkä te luulette parhaaksi."
"Olette äärettömän hyvä."
Sitten mies käänsi katseensa pois. Lucy katseli häntä tarkkaavaisesti. Mies oli todellakin köyhtynyt paimen. Hänen vaatteensa ja kenkänsä olivat vallan palasina. Hänellä ei ollut hattua, takkia eikä liivejä. Hänen laihoissa kasvoissaan oli jälkiä jostakin sellaisesta, mikä oli ehkä ennen ollut hienoa tarmokasta suloa, mutta mikä nyt oli vain laihuutta, riutuneisuutta ja säälittävää kalpeutta, ja niiden ilme oli sellainen, joka aina koskee naisen sydämeen. Hän oli kodittoman paimenen näköinen. Lucy oli nähnyt muutamia hänen laisiaan kulkureita. Hänen tarinansa oli selvä. Mutta tässä miehessä näytti olevan vielä jäljellä ylpeyttäkin, ja se kiinnosti Lucyä.
"Toimin siis sillä tavalla kuin luulen teille olevan parasta", sanoi Lucy.
Ensin hän irrotti satulan Konkarin selästä. Satulasta hän laittoi pieluksen paimenen pään alle ja peitteli hänet sitten satulahuovalla. Ennen kuin hän ehti lopettaa tämän työn, paimen käänsi silmänsä jälleen häneen. Ja Lucy tunsi, että tuo katse tulisi ahdistamaan hänen mieltään. Oliko mies sittenkin pahasti loukkaantunut? Se tuntui mahdolliselta.
Kuinka omituinen hän olikaan!
"Juotan hevoset ja kiinnitän sitten Tuliharjan tänne lähelle kaksinkertaiseen liekaan. Täällä on ruohoa."
"Mutta ettehän te pysty taluttamaan sitä", vastasi paimen.
"Kyllä se seuraa minua."
"Tuo punainen paholainenko?" Paimenta värisytti.
Lucyllä oli heikko aavistus siitä, millainen hirmuinen taistelu oli käyty miehen ja hevosen välillä. "Niin, kun löysin sen, se oli lannistettu. Katselkaahan sitä."
Mutta paimen ei näyttänyt haluavan katsella oritta. Hän tuijotti vain Lucya, ja Lucy näki hänen silmissään jotakin sellaista, mikä pani hänet ajattelemaan lasta. Hän poistui paimenen luota, juotti vaivatta hevoset ja kiinnitti Tuliharjan liekaan ruohoiselle paikalle pajujen väliin. Sitten hän palasi takaisin.
"No, nyt minä lähden", sanoi hän paimenelle.
"Mihin sitten?"
"Kotiin. Palaan takaisin huomenna varhain ja tuon jonkun auttamaan teitä."
"Tyttö, jos haluatte auttaa minua, tuokaa minulle hieman leipää ja lihaa. Älkää kertoko kenellekään mitään. Katsokaa, millainen rääsyläinen minä olen... Ja Tuliharja on sitä paitsi täällä. En halua näytellä sitä, ennen kuin olen taasen jaloillani. Tunnen paimenet... Siinä kaikki. Jos tahdotte olla hyvä, niin tulkaa."
"Minä tulen", vastasi Lucy vaatimattomasti.
"Kiitoksia. Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa... Mikä olikaan nimenne?"
"Lucy – Lucy Bostil."
"Unhotin sen... Oletteko varma, että kiinnititte Tuliharjan lujasti liekaan?"
"Kyllä, aivan varma. Lähden nyt. Toivoakseni olette jo parempi huomenna."
Lucy epäröi pitäessään Kuninkaan ohjia kädessään. Hän ei olisi ollenkaan halunnut jättää tätä nuorta miestä lojumaan avuttomana erämaahan. Mutta voiko hän tehdä muutakaan? Millaiseen kummalliseen seikkailuun hän olikaan joutunut! Ja ajatellessaan, ettei se vielä ollut lopussa, hän tunsi valtimonsa sykkivän hieman nopeammasti. Hän oli siinä määrin mietteissään, että hän unohti tarvitsevansa korokkeen voidakseen nousta Kuninkaan selkään. Hän talutti Kuningasta salviarinteellä, kunnes löysi sopivan kallion. Hypähdettyään satulaan hän ohjasi hevosen suoraan laakson poikki aikoen sillä tavoin oikaista monta mailia matkasta, joka hänen olisi pitänyt ratsastaa, jos hän olisi seurannut omia jälkiään. Kerran hän katsoi taakseen. Paimenta ei näkynyt eikä mustaa hevostakaan, mutta Tuliharja katseli hänen poistumistaan ja kiilsi auringon valossa.
IX
Lucy Bostil ei voinut tukahduttaa sitä omituista kiihkoa, jonka valtaan hän oli joutunut. Hän koetti keskittyä Kuninkaan ohjaamiseen. Hän ei kuitenkaan huomannut sitä, että hän ohjasi Kuningasta kiihtyneenä ja lumoutuneena.
Hän oli lähtenyt matkalle oikaistakseen suoraan ja varmana suunnastaan. Hän ei halunnut kuitenkaan kieltää sitä tosiseikkaa, että hän saattaisi eksyäkin ennen tielle pääsemistään. Se voisi olla hyvinkin mahdollista ja aika riensi. Hän kannusti Kuninkaan nopeaan raviin ohjaten sitä salviapensaikon kiemurtelevia kujanteita pitkin.
Hetkisen kuluttua hän oli jo jättänyt muistomerkkialueen taakseen ja päässyt laakson pohjalle. Tuon tuostakin hänen oli voitettava halunsa katsoa taakseen. Vähän ajan kuluttua hän hämmästyi ja ilostui saapuessaan eräälle polulle, jolla hän näki tulojälkensä. Tuntien suurta huojennusta hän ohjasi Kuninkaan tälle polulle ja hänen levottomuutensa haihtui olemattomiin. Mutta se seikka ei lieventänyt lainkaan hänen kiihkoaan. Hän hillitsi Kuninkaan ravin pitkäksi keinuvaksi laukaksi. Ja sitä mukaa kuin Kuningas lämpeni, lämpeni Lucykin. Hevosta oli vaikea hillitä, kun se kerran oli päässyt laukkaamaan, ja sellaista vauhtia jatkui mailimäärin Lucyn melkein vääntäessä käsivartensa sijoiltaan, kun hän koetti hillitä ratsua. Hän sai sen kuitenkin vihdoin talttumaan. Sitten sai ori kävellä maileittain pehmeätä ja kuoppaista polkua pitkin, mikä tuntui ikävältä ja väsyttävältä. Tätä seurasi loiva rinne, mutta se siinti vielä kaukaa. Tie oli kuitenkin tällä kohden suora ja leveä, ei liian pehmyt eikä liian kova, ja sikäli kuin Lucy muisti, paimenet olivat useinkin harjoittaneet lemmikkejään tällä tiellä.
Hän kumartui tarkastamaan, että vyöt olivat tiukalla, veti sitten hattunsa korville, höllensi ohjia ja antoi Kuninkaan mennä. Mutta Kuningas hämmästyi siinä määrin, että se hiljensikin vauhtiaan. Lucy huomasi että hevonen koetti katsoa taakseen kuin se ei olisi voinut uskoa, että tämä nuori naisratsastaja oli päästänyt ohjat valloilleen. Ehkä muuan syy sen tuntemaan vastenmielisyyteen Lucyä kohtaan johtuikin tuosta alituisesta ja jatkuvasta ohjien kiristämisestä. Kuningas lähti nelistämään kuin varovainen hevonen ainakin koetellakseen millaisia vapauksia sille suotaisiin.
"Kuulehan nyt, mikä sinua oikeastaan vaivaa?" huusi Lucy ylenkatseellisesti. "Oletko sinä laiska, vai etkö sinä usko, että minä osaan ratsastaa sinulla?"
Sen sanottuaan hän iski kannuksensa oriin kylkiin. Kuningas korskahti. Jyminää alkoi kuulua sen kavioiden alta, ja sitten se vaihtoi tämän kumisevan kulun nopeaksi juoksuksi. Sen kavioidenkapse oli nopeaa, säännöllistä ja tahdikasta.
Lucy istui satulassa purren hammasta ja puristaen kätensä nyrkkiin. Ratsastaminen ei hänen mielestään ollut mikään erittäin vaikea taito. Tällaisessa vauhdissa oli ori kyllä vaarallinen, koska putoaminen olisi merkinnyt kuolemaa, mutta se juoksi niin tasaisesti, että sillä ratsastaminen oli helppoa ja ihanaa. Sen vauhti oli niin kova, että tuuli sokaisi Lucyn. Tie näytti vain valkoiselta viivalta harmaassa maassa. Lucy ei voinut hengittää, koska tuuli tuntui vievän ilman pois hänen edestään. Mutta sitten hän tunsi hirmuisen vauhdin vähitellen hiljenevän. Kuningas oli juossut itsensä väsyksiin. Lucyn silmät kirkastuivat vähitellen, ja kun hengästynyt, märkä hevonen hidastutti vauhtiaan tyytyväisenä hurjaan juoksuunsa, Lucy huomasi olevansa rinteellä vain muutamien mailien päässä kotoaan. Äkkiä hän luuli näkevänsä jonkin tumman esineen liikahtavan erään salviapensaan takana juuri hänen edessään, mutta ennen kuin hän ehti vetäistä ohjista, Kuningas hyppäsi korskahtaen syrjään. Se oli ketterä ja valtava hyppy. Ori ponnahti korkealle ja Lucy liukui pois satulasta pysyen kuitenkin jotenkin siinä kiinni, töksähti maahan hevosen kanssa ja pääsi jälleen satulaan. Ja hänestä oli näyttänyt, että käärmemäinen suhahtava silmukka oli viuhahtanut esille ja pudonnut juuri siihen paikkaan, missä Kuninkaan jalat olivat olleet.
Lucy huusi. Hevonen riistäytyi valloilleen ja lähti juoksemaan. Päästyään kunnollisesti satulaan Lucy katsoi taakseen ja näki Joel Creechin pitävän kiinni höllän lasson toisesta päästä. Mies oli koettanut vangita Kuninkaan.
Bostilien veri alkoi kiehua Lucyn suonissa. Hän ajatteli vain hevosta eikä itseään. Jollei Kuningas olisi ollut niin terävänäköinen ja nopea, se olisi kaatunut ja katkaissut jalkansa. Lucy ei ollut milloinkaan eläessään ollut niin raivoissaan.
Joel pui hänelle nyrkkiään ja huusi: "Minä olisin saanut sinut vangituksi, jos olisit ratsastanut jollakin toisella hevosella!"
Lucy ei vastannut, vaikka hänen olikin hyvin vaikeata olla vetäisemättä esille pistooliaan ja ampumatta miestä.
Hän ohjasi hevosen takaisin tielle ja hävisi nopeasti Creechin näkyvistä.
"Hän on varmasti tullut hulluksi", sanoi Lucy. "Ja hän aikoo aiheuttaa minulle vaikeuksia."
Hän antoi Kuninkaan juosta aivan aitauksille asti. Sen vauhti oli vieläkin kova, kun hän käänsi sen kujanteelle ratsastaakseen talleille. Siellä hän pysähdytti hevosen. Farlane oli häntä vastassa. Lucy ei nähnyt muita paimenia ja oli iloinen siitä.
"Tulimmainen sentään, neiti Lucy, kuinka Kuningas sentään on komean näköinen!" sanoi Farlane, kun Lucy laskeutui satulasta ja heitti hänelle ohjat. "Se on nähtävästi saanut juuri tarpeeksi liikuntoa... Mutta, tyttöseni, tehän olette aivan kalpea. Ei suinkaan Kuningas ole teitä mitenkään säikähdyttänyt?"
"Ei", vastasi Lucy huohottaen.
"Mikä teitä sitten vaivaa?" Paimen puhui nyt aivan erilaisella äänellä kuin äsken, ja hänen kirkkaissa pähkinänruskeissa silmissään oli synkkä kiilto.
"Joel Creech väijyi minua salviapensaikossa ja koetti vangita minut", keskeytti Lucy. Parasta oli ehkä olla kertomatta, millä tavalla Joel oli koettanut tehdä sen.
"Niinkö? Ja te olitte silloin Kuninkaan selässä!" Farlane nauroi kuin huojentuneena. "No niin, hän on koettanut sitä ennenkin, neiti Lucy. Mutta Joel on varmasti hullu yrittäessään sellaista kun olette harmon selässä."
"Hullu hän onkin. Farlane, olen suunniltani."
"Koettakaa tyyntyä, Lucy neiti. Siitä ei kannata suuttua. Mutta älkää kertoko tätä missään tapauksessa isällenne."
"Miksi en kertoisi?" kysyi Lucy.
"Koska hän nykyään on aina pahalla tuulella. Se ei olisi viisasta. Hän vihaa Creechejä. Älkää kertoko hänelle."
"Hyvä on, Farlane, tottelen teitä. Pitäkää tekin suunne kiinni", vastasi Lucy vakavasti.
"Varmasti. Mutta ellei Joel ole varuillaan, houkuttelen hänet itse ansaan."
Lucy kiiruhti lehtokujanteelle ja meni sisälle tapaamatta ketään. Hän vaihtoi vaatteita ja paneutui sitten pitkäkseen lepäämään ja ajattelemaan. Kummallista kyllä oli kuin Lucy ei olisi kohdannutkaan Joel Creechiä salviarinteellä, sillä niin vähän hän miestä muisteli. Hän ajatteli vain loukkaantunutta paimenta. Kuka mies oli ja mistä hän oli kotoisin? Kuinka merkillistä kiihkoa mies oli osoittanutkaan saadessaan takaisin tuon ihmeellisen punaisen hevosen! Lucy ei voinut unhottaa rautaisen käsivarren puristusta, kun mies oli syleillyt häntä kiihkeän kiitollisuutensa osoitukseksi. Villi ylätasankojen paimen, joka eli vain yhtä villiä hevosta varten. Kuinka muutamat noista paimenista olivatkaan intiaanien kaltaisia! Tämä paimen oli kuitenkin näyttänyt eroavan useimmista hänen tuntemistaan kömpelöistä ratsastajista. Mies puhui paremmin kuin toiset ja näytti saaneen koulutustakin. Lucy ei tajunnut sitä, että mies kiinnosti häntä. Hän luuli vain olevansa pahoillaan miehen vuoksi ja olevansa kiinnostunut oriista. Hän alkoi vertailla Tuliharjaa Kuninkaaseen, ja jos hän oikein muisti, oli Tuliharja lannistuneessa tilassaankin arvokas kilpailija Kuninkaalle. Mitähän Bostil sanoisi, jos hän saisi nähdä tuon liekkien värisen oriin? Lucyä oikein värisytti.
Myöhemmin hän poistui huoneestaan tarkastamaan, oliko hetki sopiva hänen suunnitelmalleen koota varusteita paimenelle. Hänen tätinsä hääri ahkerasti keittiössä eikä Bostil ollut tullut vielä sisään. Lucy käytti tilaisuutta hyväkseen. Tehtävä huvitti häntä. Hän muisteli paimenta. Miksi hän ei voisi viedä tälle tarpeellisia vaatteita? Bostil oli hankkinut varastohuoneeseensa paljon vaatetarpeita miehilleen. Tämän ajatuksen kannustamana Lucy kiiruhti Bostilin varastohuoneeseen ja valitsi sieltä paimenelle näppärin käsin ja nopealla arvostelukyvyllä täydet varusteet kampaan ja partaveitseen saakka. Kaikki nämä esineet hän kantoi nopeasti huoneeseensa, missä hän harkitsevasti lisäsi niihin kuvastimen kappaleen, saippuan ja pyyheliinan ja pani ne sitten kääröön.
Bostil ei tullut kotiin illalliselle, ja siitä täti suuttui. Lucy söi kahden tätinsä kanssa isäänsä odotellen, ja he korjasivat ruoan pöydältä melko myöhään. Sen jälkeen Lucy sai mainion tilaisuuden kantaa varhaisen illan hämärässä molemmat kääröt salviarinteelle ja piilottaa ne sinne tien oheen.
"Toivoakseni eivät arosudet tule repimään niitä", hän sanoi. Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan huolestuttanut häntä niinkään paljon kuin ajatus, miten saisi kääröt Kuninkaan selkään. Miten maailmassa hän voisi suoriutua siitä?
Hän kiiruhti takaisin taloon hiipien sinne varovasti pumpulipuiden varjossa, sillä hän olisi joutunut merkilliseen tilanteeseen, jos olisi tavannut isänsä, vaikka tämä olisi ollutkin hyvällä tuulella. Ja hän pääsikin arkihuoneeseen muiden huomaamatta. Lamput oli sytytetty ja takassa loimusi tuli. Lucy luki kirjaa Bostilin tullessa huoneeseen.
"Hei, Lucy!" sanoi Bostil.
Hän näytti väsyneeltä ja Lucy tiesi hänen juoneen, sillä ryypättyään Bostil ei milloinkaan tarjoutunut suutelemaan Lucyä. Hänen kasvonsa olivat vieläkin kummallisen synkät, mutta ne kirkastuivat hieman, kun hän näki Lucyn. Lucy tervehti häntä entiseen tapaansa.
"Farlane kertoi minulle sinun käsitelleen Kuningasta suurenmoisesti, paremmin kuin Van viime aikoina", sanoi Bostil. "Mutta älä kerro hänelle, että olen sanonut sen sinulle."
Tällainen oli harvinainen ylistys Farlanen puolelta. "Ah, isä, se voi tuskin olla totta", huomautti Lucy vakavasti. "Te molemmat olette nyt hieman vihoissanne Vanille."
"Minä ainakin olen hyvin vihoissani", sanoi Bostil äreästi.
"Mistä Farlane voi tietää, kuinka minä käsittelen Kuningasta?" kysyi Lucy.
"No niin, Holley sanoo hevosen karvankin kertovan Farlanelle jotakin... Lucy, sinun pitää ratsastaa Kuninkaalla joka päivä jonkin aikaa. Ratsastele sillä ja ole varuillasi. Joel Creech oli kylässä tänään. Hän livisti heti nähdessään minut. Hautoo nähtävästi jotakin ilkeää kepposta."
Lucy ei halunnut valehdella eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa. Hetkisen kuluttua Bostil toivotti hänelle hyvää yötä. Lucy koetti lukea, mutta hänen ajatuksensa palasivat yhtämittaa takaisin päivän seikkailuun.
Seuraavana aamuna hänen oli hyvin vaikea hillitä kärsimättömyyttään, mutta onni suosi häntä. Bostil ei ollut saapuvilla eikä Farlanekaan tällä kertaa voinut tuhlata enempää aikaa kuin mitä meni Kuninkaan satuloimiseen. Lucy ratsasti salviarinteelle varmana siitä, ettei häntä kenenkään silmä seurannut.
Hän oli piilottanut kääröt tien viereen kaikkein tiheimpään pensaikkoon, ja kun hän pysähdytti ratsunsa sen taakse, ei hänen tarvinnut pelätä, että hänet voitaisiin nähdä aitauksista. Hän haki kääröt esille. Kevyemmän hän sai helposti kiinnitetyksi satulan taakse, mutta suurempi tuotti enemmän vaivaa. Hän päätti pitää sitä satulassa edessään. Lähellä oli muudan suuri kallio, jolle hän nousi talutettuaan Kuninkaan sen viereen, ja muutamien vaikeiden hetkien jälkeen hän pääsi satulaan käärönsä kanssa. Kuningas käyttäytyi ihmeen hyvin.
Sitten hän lähti matkalle pitäen kääröä edessään ja kokeili Kuninkaan juoksutapoja saadakseen selville, mikä niistä oli sopivin hänen tehtävälleen. Vaikeus oli siinä, että kaikki Kuninkaan tavat tehdä taivalta olivat nopeita, vieläpä kävelykin. Ja Lucyn oli pakko pitää sitä vauhdissa. Hän koetti olla katselematta muistomerkkejä, koska ne olivat vielä kaukana.
Millaisessa tilassa hän löytäisikään loukkaantuneen paimenen? Hänen mieleensä juolahti, että hän ehkä tapaa miehen kuolleena, ja se tuntui hänestä hirveältä. Mutta hänen terve järkensä taivutti hänet uskomaan, että hän tapaisi paimenen hengissä ja entistä paremmassa kunnossa. Kääröä oli vaikea kannattaa ja Kuningas kyllästyi yksitoikkoiseen kävelyyn. Tunnit kuluivat hitaasti. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti. Oli jo melkein puolipäivä, kun Lucy pääsi paikkaan, missä hän oli kääntynyt tieltä vasemmalle. Sen jälkeen kun muistomerkit alkoivat näyttää yhä suuremmilta ja etäisyydet lyhenivät huomattavasti, kuluivat minuutitkin nopeammin.
Vihdoin hän saapui korkeiden tornien alueelle, ja hänen mielestään ne nyt näyttivät erilaisilta kuin ennen hänen voimatta kuitenkaan sanoa, mistä syystä. Hän ratsasti niiden väliin ja iloitsi nähdessään nuo suuret sormikkaat, jotka olivat hänen maamerkkejään. Vihdoin hän erotti viheriälaitaisen notkon ja siinä kasvavat muutamat setrit. Sitten muudan hevonen loisti punaiselta salviaa vasten ja toinen mustalta. Tämä näky värisytti Lucyä. Hän jatkoi nyt matkaansa kiihkeästi, mutta liikuttuneena omasta elämyksestään.
Ennen kuin hän pääsi setrien luo, hän näki paimenen, joka käveli hitaasti esille varjosta. Miehen selkä oli kumarassa. Lucy tunsi miehen ja nähdessään hänet pystyssä, hän huudahti iloissaan. Sitten kun Kuningas oli saapunut perille, pudotti Lucy käärön maahan.
"Siinäpä vasta työ oli!" hän huudahti.
Paimen kohotti katseensa, joka näytti terävämmältä eikä yhtä tuijottavalta kuin ensi kerralla. "Te tulitte siis... Pelkäsin, ettette tahtoisikaan tulla", hän sanoi.
"Tulinpa tietenkin... Te olette parempi ettekä siis pahastikaan loukkaantunut" sanoin Lucy vakavasti. "Olen – olen erittäin iloinen."
"Selkäni on vain venähtänyt, siinä kaikki."
Lucy huomasi heti, että paimen ei enää nähnytkään muuta kuin Kuninkaan. Hän nauroi. Kuinka tällainen olikaan paimenten tapaista! Hän tarkasteli miestä tietäen, että tämä hetkisen kuluttua saisi selville, millaisella hevosella hän oli ratsastanut. Hän liukui maahan satulasta, päästi ohjakset käsistään ja irrotettuaan nopeasti toisen käärön laski sen maahan.
Paimen lähestyi Kuningasta hitain askelin selkä kumarassa ja kosketti laihalla, voimakkaalla, päivettyneellä kädellään oritta kuin olisi halunnut tunnustella, oliko hevonen todellinen. Sitten hän vihelsi hiljaa. Kun hän kääntyi Lucyyn päin, loistivat hänen silmänsä kauniisti.
"Se on Kuningas, Bostilin lemmikki", sanoi Lucy.
"Kuningasko? Sen se on näköinenkin... Mutta se ei ole milloinkaan ollut villi."
"Ei olekaan."
"Mainio hevonen", sanoi paimen. "Ja tietysti se osaa juostakin?" Hänen viimeksi lausumissaan sanoissa ilmeni jo mustasukkaisuutta.
"Juostako?" sanoi Lucy nauraen. "Kuningas on Bostilin lemmikki. Se jättää jälkeensä jokaisen ylämaan hevosen."
"Uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että Tuliharja voittaa sen", vastasi paimen katse synkkänä.
"Tulkaa koettamaan!" huudahti Lucy rohkeasti.
Sitten paimen ja tyttö katsoivat vakavammin toisiinsa. Mies hymyili tavalla, joka muutti hänen ilmeensä – kirkasti sen ankaraa vakavuutta.
"Minun olisi pakko ryömiä", sanoi hän surullisesti. "Mutta ehkä minä pystyn ratsastamaan jo muutamien päivien kuluttua, jos vain haluatte tulla takaisin."
Tämä huomautus pakotti Lucyn ajattelemaan sitä, että hän tämän päivän jälkeen tuskin enää tapaisi paimenta. Vaikka mies tulisikin Fordiin, mikä oli hyvin epätodennäköistä, ei hän jäisi sinne pitkäksi aikaa. Tämän huomion aiheuttama vaikutelma kummastutti häntä ja hän tunsi outoa hämmennystä.
"Minä olen tuonut teille muutamia tavaroita", sanoi hän viitaten suurempaan kääröön.
"Tarkoitatteko ruokaa?"
"En."
"En pyytänyt teiltä muuta, neiti", sanoi paimen hieman jäykästi.
"Niin, mutta minä ajattelin..." Lucy tunsi olevansa tavattoman hämmentynyt. Mitähän, jos tämä omituinen paimen loukkaantuu? "Teidän vaatteenne olivat niin kuluneet... Eikä se ollut mikään ihme, että lensitte satulasta noissa kengissä... Sen vuoksi ajattelin..."
"Te ajattelitte minun tarvitsevan yhtä paljon vaatteita kuin ruokaakin", sanoi paimen katkerasti. "Myönnän sen."
Hänen katseensa järkytti Lucyä enemmän kuin hänen sanansa ja tahtomattaan Lucy kosketti miehen käsivartta. "Ette suinkaan kieltäydy ottamasta niitä vastaan? Niin paha ette voi olla."
Painien punastui, kun hän tunsi tytön kosketuksen. "Ottamastako vastaan? En missään tapauksessa."
Hän koetti kumartua ottaakseen käärön maasta, mutta koska hänen nähtävästi oli hyvin vaikea kumartua, Lucy keskeytti hänen aikeensa.
"Mutta tehän ette ole vielä syönyt aamiaistakaan", hän vastusteli. "Miksi ette voisi syödä ennen käärön avaamista?"
"Ei, en ole lainkaan nälissäni... Pukeuduttuani syön ehkä hieman." Hän poistui muutamia askelia, mutta kääntyi sitten. "Neiti Bostil, oletteko ollut näin kiltti kaikille kuljeksiville paimenille, joita olette sattunut tapaamaan?"
"Kilttikö!" huudahti Lucy punastuen. Hän loi katseensa maahan paimenen katseen edessä. "Joutavia... Te olette joka tapauksessa ensimmäinen kuljeksiva paimen, johon olen tutustunut tällä tapaa."
"No niin, te olette silti äärettömän hyvä", vastasi paimen liikuttuneena. Sitten hän poistui hitain jäykin askelin häviten näkyvistä pienessä syvänteessä kasvavan pajukon taakse.
Lucy vyyhtesi satulaan kiinnittämänsä lasson auki ja pani Kuninkaan liekaan parhaimpaan ruohikkoon. Sitten hän avasi eväskäärön ajatellen samalla, ettei hän saanut viipyä täällä pitkää aikaa.
"Mutta Kuninkaan selässä minä voin kiitää takaisin kuin tuuli", hän mumisi.
Käärössä oli kuivattuja hedelmiä, lihaa ja muuta tukevaa ravintoa ja hyviä herkkuja, jotka olivat laadultaan arkoja eivätkä enää aivan ensiluokkaisia pitkän matkan jälkeen. Hän levitti ne kaikki setrin varjoon. Astioita oli vähän: pari kuppia, pari pannua ja tinatuoppi. Hän kokosi puita ja latoi ne valmiiksi nuotioksi, jonka paimen voisi sytyttää heti palattuaan takaisin. Hän tuntui viipyvän kauan. Lucy odotti eikä miestä vieläkään kuulunut tulevaksi. Vihdoin hän muisti punaisen oriin ja lähti notkoon katsomaan sitä. Se söi tyynesti ruohoa. Se oli puhdistautunut liasta ja tomusta eikä ollut enää siivottoman näköinen. Kun se näki Lucyn, se kohotti päätään ja hirnahti. Kuinka villiltä se näyttikään. Ja sen hirnunta oli kimeää, kirkasta ja jyrisevää. Molemmat toiset hevoset vastasivat siihen. Lucy meni lähemmäksi Tuliharjaa. Hän oli nyt joutunut sen lumoihin.
"Mutta sehän tuntee minut!" hän huudahti. Hän ei ollut milloinkaan ennen elämässään ollut näin iloissaan. Hän oli odottanut, että ori osoittaisi vihaavansa häntä, eikä ollut lainkaan aikonut lähestyä sitä. Mutta tuntiessaan hänet Tuliharja ei osoittanut pelkoa eikä vihaa. Lucy meni suoraan sen luo ja laski kätensä sen kaulalle. Tuliharja väisti ja värähteli hieman, mutta tyyntyi pian Lucyn silitellessä sitä. Se kohotti päänsä hyvin korkealle katsellen häntä ihmeellisin silmin. Lucy taivutti vähitellen sen pään alemmas. Seisoen sen edessä hän varovasti ja hitaasti muutti tilapäisten päitsien asentoa, koska ne olivat painaneet syvän uran sen turpaan. Hänellä näytti olleen onni mukanaan, ja jokainen tärkeä liike, jonka hän oli tehnyt oriin läheisyydessä, oli tarkoittanut sen tuskien lieventämistä. Lucy uskoi hevosen tietävän sen yhtä hyvin kuin hän itsekin. Hänen teoriansa mukaan, josta hän usein oli väitellyt, hevoset olivat yhtä ymmärtäväisiä kuin ihmiset, osasivat pelätä, mieltyä ja inhota samalla tavalla. Lucy tiesi olevansa turvassa, kun hän irrotti lasson siitä paksusta juurakosta, johon hän oli sitonut sen, ja talutti oriin notkoon vesilammikon ääreen. Ja hän seisoi sen vieressä pitäen kättään sen lautasilla, kun se taivutti päätään nuuskiakseen vettä. Se maistoi sitä inhoten. Vesi oli ummehtunutta ja täynnä pieniä eläimiä. Mutta lopulta se joi. Lucy talutti sen takaisin notkoon, hyvään ruohopaikkaan, ja liekasi sen lujasti.
Kun hän palasi leiriin setrin juurelle, paimen oli siellä polvillaan sytyttämässä tulta. Hänen puhtaaksi ajellut kasvonsa ja uudet varusteensa muuttivat hänet aivan eri näköiseksi. Hän oli nuori, ja ellei hän olisi ollut niin laiha, hän olisi Lucyn mielestä ollut viehättävän näköinen.
"Tuliharja muisti minut!" huudahti Lucy. "Se ei pelännyt minua lainkaan, mukautui mielellään käsittelyyni ja seurasi minua juomaan."
"Se pitää teistä", vastasi paimen vakavasti. "Olen kuullut puhuttavan sellaisesta mielenmuutoksesta, mutta en näin äkillisestä. Oliko se hyvinkin tukalassa asemassa, kun te tulitte eilen sen luo?" Lucy selitti kaiken lyhyesti.
"Ahaa... Jos tuolla punaisella paholaisella on hiemankaan rakkautta, se ei tule milloinkaan kohdistumaan minuun. Toivoisin että olisin voinut tehdä yhtä paljon sen hyväksi kuin te. Mutta se muistaa aina kaiken nähdessään minut."
Lucy huomasi paimenen joutuneen vaikeuksiin. Mies ei voinut taivuttaa selkäänsä, ja jo pelkkä yrityskin näytti tuottavan hänelle tuskia. Hänen otsansa oli hiestä märkänä.
"Antakaa minun tehdä tuo", sanoi Lucy.
"Kiitoksia. Tuhlasin melkein kaikki voimani pukeutuessani näihin uusiin varusteihin", hän sanoi luovuttaen paikkansa Lucylle.
Kun Lucy hetkisen kuluttua kohotti katseensa työstään, paimen istui setrin varjossa katsellen häntä. Mies oli sellaisen ihmisen näköinen, joka tuskin uskoo omia silmiään.
"Aiheuttiko lähtönne teille tänään minkäänlaisia vaikeuksia? Oliko teidän pakko kertoa minusta?" hän kysyi.
"Ei. Mutta noiden kääröjen kuljettaminen oli tavattoman vaikeaa", vastasi Lucy.
"Te olette varmaankin hyvin taitava ratsastaja."
Mitä turhamaisuuteen tulee, oli Lucyllä vain yksi ainoa heikkous, ja paimen oli nyt koskettanut sitä.
"No niin, isä, Holley ja Farlane väittelevät paljon minusta. Luulen kuitenkin heidän kaikkien myöntävän, että osaan ratsastaa."
"Ovatko Holley ja Farlane paimenia?"
"Kyllä. Isän työnjohtajia."
"Isällänne on varmaankin paljon paimenia palveluksessaan?"
"En ole milloinkaan kuullut hänen kieltävän työtä keneltäkään."
"Antaisiko hän minullekin työtä?"
Lucy kohotti äkkiä katseensa. Ajatus sekä hämmästytti että ilahdutti häntä. "Varmasti", hän vastasi. "Ja hän kohtelisi teitä suurenmoisesti, koska hän heti kiintyisi Tuliharjaan."
Paimen nyökäytti päätään kuin olisi ymmärtänyt, millaista hänen työnsä tulisi olemaan.
"Ettekä te tietysti tahdo myydä ettekä vaihtaa Tuliharjaa", jatkoi Lucy.
Paimen hymyili surullisesti, mutta päättäväisesti.
"Siinä tapauksessa teidän on parasta pysytellä poissa isäni lähettyviltä", sanoi Lucy lyhyesti.
Paimen vaikeni eikä Lucykään sanonut mitään, ennen kuin vaatimaton ateria oli valmis. Sitten hän levitti tervavaatteen varjoon.
"Olen itsekin melko nälissäni", hän sanoi. "Mutta tuskinpa minä tiedänkään, mitä nälkä oikeastaan on."
"Jonkun ajan kuluttua menettää ihminen näläntunteen", vastasi paimen. "Mutta se palaa varmasti hyvinkin pian... Tämä näyttää herkulliselta."
He alkoivat syödä. Lucyn kiihtymys ja seikkailun epätodellisuuden aiheuttama tunne eivät vaikuttaneet millään tavalla hänen ruokahaluunsa. Hän näytti olevan herkkä hetken vaikutteille. Setrin varjo oli viileä ja hän näki tummansinisen kuuman autereen nousevan kaukaa erämaasta. Tuuli toi mukanaan hiekan ja ruohon kuivaa tuoksua. Hän kuuli mehiläisten surisevan läheisyydessään, ja kaikkialla ympäristössä oli noita muistomerkkejä siniselle taivaalle kohoavine punaisine huippuineen. Paikka oli niin hiljainen ja tunnelmallinen, ettei hän ollut oikein oma itsensä.
"En saa viipyä pitkää aikaa", hän sanoi havahtuen äkkiä.
"Tahdotteko tulla vielä takaisin?" kysyi paimen.
Kysymys säpsähdytti Lucyä. "Kuinka niin – en – en tiedä. Ettekö te tule Fordiin niin pian kuin voitte?"
"En."
"Mutta sehän on satojen neliömailien alalla ainoa paikka, missä on ihmisiä. Ette suinkaan aio palata takaisin samaa tietä, jota käytitte tullessanne tänne?"
"Kun Tuliharja poistui niiltä seuduilta, poistuin minäkin. Me emme voi palata takaisin."
"Teillä ei siis ole lainkaan omaisia, ei ainoatakaan sellaista tuttavaa, josta pitäisitte?" kysyi Lucy ihastuttavan vakavasti.
"Ei ainoatakaan. Olen orpo. Intiaanit tappoivat omaiseni hyökätessään erään vaunukaravaanin kimppuun Wyomingissa. Muutamat pääsivät pakoon ja minä olin eräs nuoremmista. Elämäni oli kurjaa kuin kulkukoiran, kunnes kasvoin suureksi. Ja sitten lähdin erämaahan."
"Ah, minä ymmärrän. Ja olen pahoillani", vastasi Lucy. "Mutta ei teidän tarinanne eroa paljonkaan isäni tarinasta... Mihin te nyt aiotte ryhtyä?"
"Jään tänne niin pitkäksi aikaa, että selkäni paranee... Tahdotteko ratsastaa tänne vielä?"
"Kyllä", vastasi Lucy kohottamatta katsettaan ja ihmetellen samalla, että hän itsekö siinä todellakin puhui.
Sitten paimen rupesi kyselemään häneltä Fordista, Bostilista, maatiloista, pohjoisessa sijaitsevista kylistä, paimenista ja hevosista. Lucy kertoi hänelle kaikki tietonsa ja ylistettyään suuresti ylätasankojen hevosia sekä erittäinkin Bostilin juoksijoita hän antoi paimenelle selvän kuvauksen Cordtsista ja Dick Searsista.
"Hevosvarkaita!" huudahti paimen synkästi. Hänen äänessään oli yhtä paljon rehtiyttä kuin pelkoakin. "Olen kuullut puhuttavan Searsista, mutta en Cordtsista. Missä joukkio oleskelee?"
"Sitä ei tiedä kukaan. Holley sanoo heidän piileskelevän noissa rotkoissa. Ei ainoakaan paimen ole ikinä koettanutkaan seurata heidän jälkiään. Se olisikin aivan hyödytöntä. Holley sanoo siellä olevan ruohoisia ylätasankoja ja suuria metsiä. Ute-intiaanitkin kertovat samaa. Mutta me muut tiedämme hyvin vähän tuosta villistä maasta."
"Eikö Bostil's Fordissa ole metsästäjiä?"
"Tarkoitatteko villien hevosten pyydystäjiä?"
"En, vaan hirvien ja karhujen metsästäjiä."
"Ei ainoatakaan. Ja sen vuoksi me emme luullakseni tunnekaan tuota asumatonta rotkoseutua. Haluaisin ratsastaa sinne joskus ja leiriytyä sinne, mutta omaiseni eivät suostu milloinkaan siihen. He rakastavat aukeita laitumia. Minun tietääkseni vain muudan tylsäjärkinen poika on kerran ratsastanut näiden muistomerkkien luo. Kuinka ihmeellinen paikka tämä onkaan! Eikä tämä voi olla kuin enintään parinkymmenen mailin päässä kotoani... Minun täytyy lähteä pian. Unohdan kokonaan Kuninkaan. Olenko kertonutkaan teille, että harjoitan sitä kilpailuihin?"
Lucy kertoi miehelle isänsä voimakkaasta intohimosta, kaikille avoinna olevista kilpailuista, Creecheistä ja heidän nopeista hevosistaan; kilpailusta ja keinottelusta ja vedonlyönneistä; ja vihdoin muutamien viikkojen kuluttua tapahtuvista kilpailuista, joista näytti tulevan niin suurenmoiset, että hevosvaras Cordtskin oli pyytänyt lupaa saada tulla katsomaan niitä.
"Aion tulla katsomaan, kuinka Kuningas voittaa Creechin kimon!" huudahti paimen punastuen ja silmät leimuten.
Lucyn päähän tulvahti kaikenlaisia ajatuksia. Jos paimen tulisi katselemaan kilpailuja, hän toisi varmasti nopean oriinsa mukanaan. Hän ei voisi mitenkään erota hevosestaan, joka oli tullut hänelle niin kalliiksi. Mitä Bostil, Holley ja Farlane sanoisivatkaan nähdessään Tuliharjan? Mitähän, jos Tuliharjakin ottaisi osaa kilpailuun? Voisi olla mahdollista, että se jättäisi jälkeensä koko lauman, vieläpä Kuninkaankin. Lucyä värisytti. Millainen yllätys se olisikaan. Lucy halusi yhtä kiihkeästi kuin muutkin paimenet katsella, kuinka joku tuntematon hevonen voittaisi suosikin. Hän oli jo vuosikausia halunnut nähdä ja ratsastaa sellaisella hevosella, joka voisi jättää jälkeensä Kuninkaan. Sitten äkkiä kaikki välähtelevät ajatukset leimahtivat yhdeksi ainoaksi hehkuvaksi, kiitäväksi, loistavaksi, ihmeelliseksi mielijohteeksi. Se tunkeutui vastustamattomasti esille hänen huuliltaan.
"Antakaa minun ratsastaa Tuliharjalla noissa suurissa kilpailuissa!" hän huudahti huohottaen.
Paimenen vastaus oli silmänräpäyksellinen – hymy, joka oli avoin, suloinen ja voimakas sekä ojennettu käsi. Lucy tarttui siihen kiihkeästi molemmin käsin.
"Ette suinkaan tarkoita sitä?" hän sanoi.
"Ah, tämä on sellaista, mitä tätini sanoisi hurjaksi unelmakseni! Ja he sanovat että alan olla täysikasvuinen... Mutta – ah, kunpa vain saisin kilpailla Tuliharjalla kaikkia vastaan noissa kilpailuissa... Niin, kunpa vain voisin!"
Hän vallan hehkui toivosta, punastui ja värisi tietämättä lainkaan, millaisen vaikutuksen hän oli tehnyt paimeneen, joka katseli häntä uusi ilme silmissään.
"Te saatte ratsastaa sillä. Haluan katsella kilpailuja yhtä hartaasti kuin Bostil, Cordts tahi kuka muu mies tahansa... Ja kuulkaahan nyt, neiti, Tuliharja kykenee voittamaan tuon isänne harmaan juoksijan."
"Niinkö!" huudahti Lucy.
"Niin, Tuliharja kykenee voittamaan Kuninkaan", toisti paimen kiihkeästi. "Sellaista kesyä hevosta ei ole maailmassa, joka voittaisi Tuliharjan. Se on ori ja hevosten tappaja. Tappaminen on sillä verissä. Jos se joutuu kilpailuun, se voittaa juuri sen takia."
"Kuinka me voimme järjestää asian?" jatkoi Lucy hetken mielijohteesta. Hän oli unohtanut irrottaa kätensä paimenen kädestä. "Siitä täytyy tulla yllätys – täydellinen yllätys. Jos te tulette Fordiin, emme voi salata sitä. Ja isä ja Farlane eivät sallisi minun ratsastaa Tuliharjalla."
"Se on hyvin helppoa. Ratsastakaa tänne niin usein kuin suinkin. Tuokaa kevyt satula mukananne ja antakaa minun nostaa teidät Tuliharjan selkään. Te saatte ratsastaa sillä, harjoittaa sitä ja valmentaa sen hyvään kuntoon. Sitten kilpailupäivänä tahi iltaa ennen sitä lähden täältä ja piiloudun salviapensaikkoon, kunnes te tulette tahi lähetätte hakemaan Tuliharjaa."
"Miten suurenmoista siitä tuleekaan!" huudahti Lucy, ja hänen silmänsä muistuttivat tähtiä. "Tiedän sopivan paikankin, mihin teidän pitää piiloutua. Aivan radan vieressä on muudan kalliorykelmä. Siellä on lähde ja hyvää ruohoa. Voisin ratsastaa luoksenne juuri vähän ennen suuria kilpailuja, ja me palaisimme sitten takaisin, minä Tuliharjan selässä. Väkijoukko sijoittautuu aina radan toiseen päähän. Toisessa päässä ovat vain lähettäjät... Voin kuvitella isän ilmeen."
"No niin, se on siis päätetty?" sanoi paimen kummallisella äänellä.
Hänen äänensä sävy palautti Lucyn todellisuudentajun. Kuinka omituiselta hänestä olikaan tuntunut! Ja miehen katse oli läpitunkeva.
"Tarkoitatteko, että minun pitää ratsastaa Tuliharjalla?" Lucy sanoi ujosti.
"Kyllä, jos te vain lupaatte."
"Olisin ylpeä siitä."
"Te olette hyvin hyvä... Ja luuletteko että Tuliharja voittaa Kuninkaan?"
"Tiedän sen."
"Mistä sitten?"
"Olen nähnyt molemmat hevoset."
"Siitä tulee suurenmoinen kilpailu."
"Varmasti. Ehkä suurenmoisin, mitä milloinkaan on nähty. Mutta Tuliharja voittaa, koska se on juossut vapaana koko ikänsä ja juossut tappaakseen toisia hevosia... Nyt on kysymys vain siitä, osaatteko ratsastaa sillä?"
"Kyllä. En ole vielä milloinkaan elämässäni nähnyt hevosta, jolla ei olisi osannut ratsastaa. Bostil kyllä sanoo että sellaisiakin on olemassa, mutta Farlane ei. Vain pari hevosta on heittänyt minut satulasta, Kuningas ja Sarchedon. Mutta se tapahtui ennen kuin ne tunsivat minut. Ja minä olin äksy niille. Saan Tuliharjan rakastumaan itseeni."
"Sitä en ole uskaltanut epäilläkään", vastasi paimen. "Asia on siis päätetty. Leiriydyn tänne ja paranen varmasti muutamassa päivässä. Sitten ryhdyn opettamaan Tuliharjaa. Teidän pitää ratsastaa tänne silloin tällöin kenenkään huomaamatta. Ja me molemmat harjoitamme oriin noiden kilpailujen voittajaksi."
"Niin, se on päätetty!"
Paimenen katse hallitsi Lucyn katsetta ja vangitsi sen. Miksi mies oli kalpea? Mutta hänhän oli loukkaantunut ja heikontunut. Tämä heidän tekemänsä liitto oli muuttanut jollakin tavalla heidän suhdettaan. Lucysta tuntui aivan siltä kuin hän olisi tuntenut miehen jo kauan.
"Mikä teidän nimenne on?" hän kysyi.
"Lin Slone", vastasi paimen.
Sitten Lucy irrotti kätensä. "Minun täytyy lähteä nyt paluumatkalle. Ellei tämä ole unta, tulen pian takaisin." Hän talutti Kuninkaan erään kallion viereen ja hyppäsi satulaan.
"On oikein hauska katsella teitä", sanoi Slone. "Ja tuo mainio hevonen... Se tietää kyllä, millainen se on. Bostilin sydän murtuu, kun hän näkee sen häviävän."
"Isä tulee kyllä pahoilleen, mutta se tekee hänelle vain hyvää", vastasi Lucy.
Tässä puhui vanhan paimenen säälimätön luonne hänen tyttärensä suulla.
Slone tuli aivan Kuninkaan viereen, laski kätensä satulannastalle ja katsoi Lucyä silmiin. "Ehkä tämä on unta ettekä te tulekaan takaisin", hän sanoi värisevällä äänellä.
"Siinä tapauksessa minä tulen takaisin unissa", sinkautti Lucy. "Olkaa varovainen... Hyvästi."
Ja heikko kosketus pani kärsimättömän Kuninkaan kiitämään tiehensä. Kaukana rinteellä, erään muistomerkin juurella, Lucy kääntyi katsomaan taakseen. Slone katseli häntä. Lucy heilautti hansikoitua kättään katsomatta enää sen jälkeen taakseen.
X
Pari viikkoa livahti ohi kuin siivillä kovassa työssä ja touhussa.
Lucy ratsasti salviarinnettä pitkin muistomerkkejä kohti, ja hänellä oli nyt kokonainen päivä vapaasti käytettävänään. Bostil sulkeutui yhä enemmän itseensä; tilanne huolestutti Lucyä, vaikka hän ei sitä paljon ajatellutkaan. Van oli alkanut jälleen harjoittaa Kuningasta, ja Lucy oli harkitusti riidellyt hänen kanssaan saadakseen ratsastaa haluamalleen suunnalle. Farlane morkkaili häntä silloin tällöin hänen salviarinteelle tekemiensä ratsastusretkien vuoksi vaatien, ettei hän saisi mennä kauaksi eikä viipyä liian pitkään. Ja Vanin palattua työhön Farlane oli käskenyt Lucyn ratsastaa Sarchedonilla.
Fordissa oli tapahtunut asioita, jotka olisivat kiinnostaneet Lucyä suuresti, elleivät hänen omat asiansa olisi askarruttaneet häntä. Joku oli väijynyt Bostilia pumpulipuumetsikössä hänen oman kartanonsa läheisyydessä ja ampunut häntä. Bostil vannoi tietävänsä että luoti lähti luodikosta, jonka omistajan hän sanoi tuntevansa. Paimenet eivät uskoneet sitä ja sanoivat, että joku poika oli ampunut kaniinia tahi arosutta eikä ollut uskaltanut tunnustaa sitä, että hän oli ollut vähältä ampua Bostilin. Kaikki paimenet sanoivat, ettei Bostil viime aikoina ollut oikein oma itsensä. Joen vesi oli vieläkin alhaalla, lauttaa ei ollut korjattu ja Creechin hevoset olivat edelleen joen toisella puolen.
Kaikki nämä seikat huolestuttivat Lucyä, vaikka ne kykenivätkin vain ohimennen kiinnostamaan häntä, koska hänellä nykyään oli tarpeeksi tekemistä omissa asioissaan.
"Minun ei oikeastaan pitäisi ratsastaa sinne!" hän sanoi ääneen, hillitsemättä kuitenkaan Sarchedonin pitkää keinuttavaa laukkaa. Hän oli sanonut satoja kertoja, ettei hänen pitäisi ratsastaa muistomerkeille, koska Lin Slone oli toivottomasti ja hirveästi rakastunut häneen.
Sitä hän ei kuitenkaan voinut todistaa; mutta muistomerkit ja kaunis Tuliharja olivat kietoneet hänet sellaiseen lumoukseen, jota hän ei voinut rikkoa. Hän oli ratsastellut Tuliharjalla muistomerkkejä täynnä olevalla seudulla, ja nyt ne vaativat jotakin häneltä. Yhtä ihmeellinen oli Tuliharjan rakkaus häneen. Tuo suuri ori vihasi Slonea ja rakasti Lucyä. Kaikista merkillisistä seikoista, joita hän oli nähnyt tahi kuullut puhuttavan hevosista, tämä tosiseikka oli merkillisin. Hän voi kohdella oritta mielensä mukaan. Kun hän lähestyi sitä, sen viileys ja hurjuus katosivat olemattomiin. Se totteli hänen kutsuaan. Se hirnui nähdessään hänet ja kajahdutti kaikuvan paheksumisensa hänen ratsastaessaan pois. Joka päivä se koetti purra ja potkaista Slonea, mutta oli nöyrä Lucyn käsitellessä sitä.
Tänä aamuna Lucy kuitenkin alkoi ensi kerran epäillä tunteitaan. Ja kun epäilys kerran oli päässyt hänen ajatuksiinsa, asia selveni. Ja silloin hän vannoi pitävänsä Slonesta kuin veljestä. Mutta jokin hänen sisimmässään syytti häntä päätöksestä. Päätöksen tekijä oli hänen todellinen minänsä, ja syytöksen oli tehnyt joku toinen, jota hän ei tuntenut. Lucy ei pitänyt tästä uudesta henkilöstä, vaan pelkäsi häntä. Lucy ei halunnut ajatella häntä, ellei hänen olisi pakko.
"En ole milloinkaan pitänyt hänestä sillä tavalla", hän sanoi ääneen. "En tahdo enkä voikaan milloinkaan rakastua Lin Sloneen."
Ilmi lausuttu ajatus, ääneen lausutut sanat vaikuttivat tuhoavasti Lucyn itsetietoiseen tyyneyteen. Hänen tuli kuuma, häntä värisytti ja hän oli raivoissaan itselleen. Hän kannusti Sarchedonin juoksuun, kiiti salviapensaikon läpi laaksoon ja pakotti hevosen juoksemaan kovemmin kuin oli tarpeen. Sitten hän hillitsi sen vauhdin ja hyväili siitä katuvaisena pois kaikki ajattelemattomuutensa seuraukset. Mutta kova liikunto oli vain kuumentanut hänen verensä ja voimistanut enemmän kuin mikään muu tätä äkillistä uutta tuskaa. Miksi hän oli vaihtanut miesmäisen ratsastuspukunsa ja lakkinsa tädin valmistamaan ratsastuspukuun, jota hän ennen oli ivaillen kieltäytynyt pukemasta ylleen? Jokin hirveä syyttävä ääni jyrisi Lucyn polttavissa korvissa sanoen hänelle hänen tehneen sen siksi, että hän oli hävennyt lähestyä Lin Slonea entisessä puvussa – hän oli halunnut näyttää erilaiselta miehen silmissä – olla todellisen tytön näköinen. Jos tämä häpeällinen epäluulo oli tosi, miksi hän oli menetellyt tällä tavoin ja mitä se tarkoitti? Hän ei osannut sanoa sitä ja pelkäsi kuitenkin totuutta.
Nyt Lin Slone oli hienoin paimentyyppi, mitä hän milloinkaan oli nähnyt, voimakas, notkea ja mainio hevosmies, jonka ystävällisyydestä kävi ilmi hänen rakkautensa hevosiin ja jonka hiomaton alkuperäisyys oli pelkkää voimaa. Slone oli omituinen, kiihkeä yksinäinen mies, jonka mieleen Lucy oli istuttanut ylpeyttä, kiitollisuutta, ystävällisyyttä, intohimoa ja epätoivoa. Lucy tunsi sydämensä paisuvan todetessaan, että hän oli muuttanut miehen, tehnyt hänet ystävällisemmäksi, opettanut hänet jakamaan rakkautensa Bostilin tapaan, tehnyt hänet inhimillisemmäksi, toiverikkaammaksi ja sellaista tulevaisuutta ikävöiväksi henkilöksi, jollainen ei johdu mieleen erämaan houkutusten aiheuttamien vaivojen takia. Lucy ei voinut tukahduttaa ylpeydentunnettaan. Hän piti varmaankin Slonesta hyvin paljon. Hän tunnusti sen rehellisesti, tunnonvaivoitta. Vain nuo omituisen mielenliikutuksen ja epävarmuuden aiheuttamat hämmentävät hetket huolestuttivat häntä. Hän oli kieltäytynyt ajattelemasta niitä, kunnes ne vihdoin olivat järkyttäneet hänen mielensä rauhan. Silloin ne olivat syyttäneet häntä, mutta nyt hän syytti itseään. Hänen ei pitäisi ratsastaa tapaamaan Lin Slonea enää milloinkaan.
"Mutta entä kilpailut?" hän mumisi. "En voi luopua niistä. Ja pelkään vahingon jo tapahtuneen! Mitä minun pitääkään tehdä?"
Kuinka tulisi käymään kilpailujen jälkeen? Kaikki Bostil's Fordin asukkaat saisivat varmasti tietää, että hän oli käynyt Slonen luona salviarinteellä ja harjoittanut tämän hevosta. Mitähän ihmiset sanoisivatkaan siitä?
"Isä tulee vain loistavalle tuulelle, jos hän saa ostaa Tuliharjan, mutta suuttuu, ellei se käy päinsä", hän mumisi.
Lucy huomasi oman hetken mielijohteesta aiheutuneen toimintansa muuttuneen uhmaksi. Hän oli mennyt liian pitkälle. Mutta hän antoi sen itselleen anteeksi, sillä olihan hän Bostilin tytär, jonka suonissa virtasi paimenen verta. Mutta hän oli uhmamielin ja kiihkoissaan viettänyt monta tuntia kahden kesken paimenen kanssa. Sitä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Häntä hävetti. Mitä Slone sanoisikaan, kun hän ilmoittaisi, etteivät he voisi tavata enää? Tämä ajatus teki hänet heikoksi. Mies mukautuisi siihen ja palaisi takaisin autioon erämaahan vain yksi hevonen mukanaan.
"Tuliharja ei pidä hänestä!" sanoi Lucy.
Ja puna poltti hänen niskaansa, poskiaan ja ohimoitaan. Tämä veren pakkautuminen päähän tuntui vapauttavan kaikki mielenliikutukset. Se, mikä ennen oli ollut vain tuskaa, muuttui nyt kidutukseksi. Hän käänsi Sarchedonin kotiin päin, mutta pyöräytti sen jälleen takaisin. Hän ratsasti hitaasti ja hän ratsasti kovaa. Nopea ratsastus vaikutti pelottavalta, koska se vei häntä nopeasti ja vastustamattomasti tuntematonta kohtaloa kohti.
Lin Slone oli muuttanut leiriään ja valinnut asuinpaikakseen erään korkealla sijaitsevan solan, jonka jylhät seinämät olivat alkaneet murtua pengermiksi. Siellä hän sai oleskella pystysuorien punaisten ja keltaisten kallioiden läheisyydessä. Seinämien välissä oli leveitä uria, joita erosi joka suuntaan, ja pohjoisin niistä muodosti portin, josta päästiin muistomerkkejä täynnä olevaan laaksoon. Muistomerkit olivat kasaantuneet laaksoon levitäkseen sitä enemmän hajalleen, kuta kauempana ne sijaitsivat. Slone oli pystyttänyt leirinsä muudatta lähdettä ympäröivään setrimetsikköön. Siellä oli ruohoa ja valkoisia salviapensaita, joiden välissä hyppeli kaniineja.
Lucy ei lähestynyt tätä leiriä samaa kiertotietä pitkin, jota hän oli käyttänyt ensi kerralla vieraillessaan Slonen luona. Hän oli löytänyt seinämästä aukon ja ratsastaessaan sen kautta solaan hän oikaisi monta mailia. Leiri ei ollut todellisuudessa kuin noin viidentoista mailin päässä Bostil's Fordista. Se oli niin lähellä, että Lucy pelkäsi jonkun hevosenhakijan löytävän polun ja seuraavan häntä solaan.
Tänä aamuna hän näki Slonen seisovan tähystyspaikallaan eräällä korkeasta seinämästä vyöryneellä suurella kalliolla. Lucy tähyili joka kerran kalliota nähdäkseen, oliko Slone siellä, ja Slone oli kalliolla. Ne päivät, jolloin Lucy ei ollut saapunut, Slone oli viettänyt kalliolla odottaen häntä. Hänen askareensa olivat harvat eikä hän sanonut itsellään olevan muuta tehtävää kuin odottaa Lucyä. Lucyllä oli surullinen, mutta kuitenkin suloinen muisto Slonesta, joka seisoi yksinäisellä tähystyspaikallaan. Kalliolla oli voimakas ja oivallinen nuorimies, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa häntä ja tuhlata sillä tavoin kallista aikaansa.
Lucy heilutti kättään jo kaukaa ja Slone vastasi tervehdykseen. Kun hän saapui solan setrialueelle, ei Slonea enää näkynyt. Hän kannusti Sarchedonin juoksuun kovalla, tuulen silittämällä hiekkaisella tiellä ja saapui leiriin, ennen kuin Slone ehti laskeutua tähystyspaikaltaan.
Lucy laskeutui vastahakoisesti satulasta. Mitähän Slone sanoisikaan hänen yllään olevasta ratsastuspuvusta? Hän halusi tietää sen hyvin mielellään, mutta ujosteli paljon enemmän kuin ennen ja tunsi olevansa aivan erilainen. Hame tuntui tekevän hänet enemmän tytön kaltaiseksi.
"Hei, Lin!" hän huusi. Hänen tavallisessa tervehdyksessään ei ollut mitään sellaista, mikä olisi ilmaissut hänen ajatuksensa.
"Hyvää huomenta, Lucy", vastasi Slone melko hitaasti. Hänen katseensa oli Lucyn mielestä erilainen kuin ennen. Ja hän näytti muutenkin muuttuneen, vaikka olikin jo kauan aikaa ollut terve, ja hänen pitkä ja solakka paimenenvartalonsa, voimakkaat kasvonsa ja tummat silmänsä näyttivät Lucyn mielestä viehättäviltä. Tänä aamuna tuntui kaikki olevan erilaista kuin ennen sen vuoksi, että hän oli pukenut ylleen tytön ratsastuspuvun pojan puvun asemesta. Ehkä hänen tätinsä oli ollut sittenkin oikeassa.
Slone katseli Lucyä niin kauan, ettei Lucy jaksanut olla vaiti. Hän nauroi.
"Millainen minä olen mielestäsi tässä puvussa?"
"Pidän sinusta nyt paljon enemmän", sanoi Slone rehellisesti.
"Täti neuloi tämän minulle ja on koettanut taivuttaa minua ratsastamaan tässä puvussa."
"Se muuttaa ulkomuotoasi, Lucy... Mutta voitko nyt ratsastaa yhtä hyvin?"
"En, luullakseni... Mitähän Tuliharja ajattelee minusta?"
"Sekin tulee kiintymään sinuun yhä enemmän... Lucy, miten Kuninkaan harjoittaminen edistyy?"
"Lin, sanon suoraan, että ellen olisi hullaantunut Tuliharjaan, väittäisin, että sen on pakko tappaa itsensä voittaakseen Kuninkaan", vastasi Lucy vakavasti.
"Joskus minäkin epäilen", sanoi Slone. "Mutta minun ei tarvitse muuta kuin vilkaista Tuliharjaa saadakseni takaisin rohkeuteni... Lucy, siitä tulee suurenmoisin kilpailu, mitä milloinkaan on juostu."
"Niin", huokasi Lucy.
"Mikä nyt on vinossa? Etkö soisi Tuliharjan voittavan?"
"Kyllä ja ei. Mutta minä aion sittenkin voittaa Kuninkaan... Tuo Tuliharjasi tänne."
Lucy irrotti satulan Sarchedonin selästä ja päästi hevosen syömään, sillä aikaa kuin Slone meni hakemaan Tuliharjaa. Ja hetkisen kuluttua Lucylle selveni, että hänen täytyy hieman odottaa. Tuliharja oli viime aikoina saanut käydä laitumella sidotuin jaloin, minkä vuoksi oli mahdollista, että se ehkä oli harhaillut kauaksi.
Lucy katseli ympärilleen tarkastellen häämöttäviä punaisia seinämiä ja kujanteitten päistä siintävää harmaata erämaata. Hänen seikkailunsa loppuisi pian, sillä kilpailupäivä oli jo melko lähellä eikä hän luultavasti sen jälkeen saisi enää tilaisuutta tavata Slonea. Ajatus, ettei hän enää milloinkaan saa tulla tähän solaan, järkytti häntä. Tietämättään hän tarkoitti sitä, ettei hän milloinkaan enää halua ratsastaa tänne, koska Slone ei ole täällä. Solassa tuuli aina ja sen vuoksi oli hiekka siellä puhdasta ja kovaa. Tänään oli tuuli lauhkeaa, puhdasta tomusta ja humisi kauniisti setrien oksissa. Slonen nuotiosta kohoava sininen savu kiemurteli ilmoille ja haihtui taivaalle. Paikka oli hyvin yksinäinen, ja murtuneiden seinämien juurella vallitsi ahdistava tunnelma. Mutta se tuntui silti olevan täynnä tyytyväisyyttä. Hän ei enää ihmetellyt Slonen erämaaelämää. Se voi ehkä olla eduksikin nuorellemiehelle niinä vuosina, jolloin seikkailut ja rohkeat yritykset kutsuvat häntä, mutta Lucy epäili, voiko elämänpituinen oleskeleminen erämaassa olla ihmiselle hyödyksi. Ja vain vähän siitä tuli naisten tietoon. Lucy ymmärsi, kuinka sellaisen elämän kesyttömyys ja yksinäisyys estäisi naisen kehittymistä. Kuitenkin hän piti sellaisesta elämästä, halusi elää erämaan läheisyydessä, niin että hän tarpeen vaatiessa voisi ratsastaa näille laajoille aukeille kentille ja katsella, kuinka tummat muistomerkit tulevat yhä lähemmäksi, kunnes hän pääsisi niiden juurelle hiljaiseen värikkääseen varjoon.
Slone palasi hetkisen kuluttua taluttaen Tuliharjaa. Ori loisti kuin liekki auringonpaisteessa. Sen pelko ja viha Slonea kohtaan näkyi tavasta, jolla se totteli häntä. Slone oli päässyt sen herraksi, ja hänen oli aina pakko säilyttää sama asenne siihen nähden. Suhde oli jo ensi hetkestä alkaen ollut taistelua miehen ja eläimen välillä, ja Lucy uskoi tilanteen pysyvän muuttumattomana.
Mutta Tuliharjasta tuli kuin toinen hevonen, kun se huomasi Lucyn. Slone kiintyi hevoseen selvästi päivä päivältä yhä enemmän ja koetti yhä kiihkeämmin voittaa jotakin siitä suosiosta, jota Tuliharja osoitti nähdessään Lucyn. Kuitenkin oli Slone ylpeä siitä vallasta, joka Lucylla oli oriiseen. Hän halusi yhtä kiihkeästi voittaa suuren kilpailun kuin Lucykin. Alussa oli Lucy ratsastanut Tuliharjalla satulatta, mutta sitten he olivat opettaneet sen kantamaan satulaa.
Tuliharjan harjoittaminen oli vakavaa työtä, ja Slone seurasi siinä omia erityisiä suunnitelmiaan. Lucy ratsasti hevosella edestakaisin solassa, kunnes se lämpeni. Sitten Slone hyppäsi Sarchedonin selkään. Tuliharja korskui ja oli aina taistelunhaluinen nähdessään Kuninkaan tahi Konkarin, mutta Sarchedon saattoi sen vallan raivoon, koska sekin näytti taistelunhaluiselta. Slone lähti ratsastamaan Lucyn edellä, ja sitten he kiitivät kilpaa pitkän solan päähän saakka. Maaperä oli siellä kovaksi painunutta hiekkaa. Vaikka Sarchedon olikin nopea ja vaikka Slonen vertaista ratsastajaa ei ollut olemassakaan, kilpailu loppui melkein yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Tuliharja juoksi todellakin kuin tuli tuulen edellä. Se halusi juosta ja toinen hevonen ärsytti sitä. Lucy istui sen selässä matalana kuin takiainen ja niin kevyenä, ettei ori olisi tiennyt kantavansakaan häntä, ellei se olisi kuullut hänen toistuvia kehotushuutojaan. Lucy ei kannustanut sitä milloinkaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti käyttämästä kannuksiaan ratsastaessaan Tuliharjalla. Nyt hän jätti Slonen jälkeensä ja käännettyään hevosen ympäri parin mailin pituisen radan päässä, jonka he olivat mitanneet, hän alkoi ratsastaa takaisin. Slone kääntyi samalla ja he olivat pian leirissä. Lucy ei laskeutunut satulasta. Hän oli haltioissaan. Jokainen kilpailu sytytti yhä tulisemman kiihkon hänen sisimmässään. Hän oli punainen kasvoiltaan, hengästynyt ja hänen tukkansa hulmusi tuulessa. Ja hän oli painautunut Tuliharjan kaulalle syleillen ja taputellen sitä ja puhuen sille hellästi hiljaisella äänellä.
Slone hyppäsi satulasta ja vei Sarchedonin tieltä pois palaten sitten paikalle, missä Lucy vieläkin taputteli Tuliharjaa. Hän pysähtyi hetkiseksi katselemaan Lucyä, mutta kun tämä huomasi hänet, hän lähti jälleen liikkeelle ja tuli tytön viereen.
"Kiidit ohitseni kuin luoti", sanoi Slone.
"Eikö se osaakin juosta!" mumisi Lucy.
"Olisiko se pystynyt voittamaan Kuninkaan tänään?"
Slone oli kysynyt tätä samaa asiaa joka päivä monta kertaa.
"Kyllä tänään. Tiedän sen", vastasi Lucy. "Käyttäydyn kuin hölmö ratsastaessani sillä. Mutta on ihanaa ratsastaa sillä tuollaista vauhtia, Lin."
"Osaat kyllä ratsastaa sillä", vastasi Slone. "En huomaa vikaa missään, en hevosessa enkä ohjauksessasi. Tuliharja ei eksy milloinkaan laukkaan. Se menee kovasti, mutta säästää silti voimiaan. Se kiihtyy ja tulistuu koko ajan tahtoen kuitenkin noudattaa tahtoasi. Lucy, en ole milloinkaan nähnyt mitään tähän verrattavaa. Sinä ja Tuliharja muodostatte jollakin tavoin kokonaisuuden. Teitä ei kukaan voita."
"Ohjaanko minä sitä hyvin?" kysyi Lucy hiljaa.
"Minä en osaisi ohjata sitä niin hyvin kuin sinä."
"Lin, haluat vain ilahduttaa minua. Ei Vankaan kykene kilpailemaan kanssasi."
"Viis minä siitä, Lucy", vastasi Slone jäykästi. "Ratsastat tällä hevosella mainiosti. Olen huomannut vikoja, kun olet ratsastanut Kuninkaalla, mustangeillasi ja tällä mustalla Sarch-nimisellä hevosella, mutta ollessasi Tuliharjan selässä olet kuin kiinnikasvanut siihen."
"Mitähän isä, Farlane, Holley ja Van sanovatkaan? Miten minä tulenkaan riemuitsemaan Vanin tappiosta?" sanoi Lucy. "Haluan vallan mielettömästi ratsastaa Tuliharjalla kaikkien intiaanien, karjanomistajien, paimenten ja juoksijoiden ohi voittaakseni Vanin ja saadakseni hänet tuijottamaan itseäni."
"Ei, Lucy. Kaikkien yllättäminen yhtäaikaa on paras suunnitelma. Ilmoita hevosesi kilpailuun, mutta älä näyttäydy, ennen kuin ratsastajat ovat tulleet lähtöpaikalle."
"Niin, se on parasta... Ja, Lin, kilpailut ovat jo viiden päivän kuluttua – viiden päivän kuluttua!"
Tytön sanat panivat Slonen ajattelemaan ja huomattuaan sen Lucykin vaipui heti mietteihinsä.
"Niin, viiden päivän kuluttua jo", toisti Slone hitaasti.
Hänen äänensä ilmaisi Lucylle, että hän aikoi puhua jälleen samalla tavalla kuin kerran ennenkin, kiihdyttää sitä ainoata riitaa, johon he olivat joutuneet.
"Tietääkö kukaan Bostil's Fordissa, että käyt tapaamassa minua täällä?" kysyi Slone äkkiä.
"Vain täti. Kerroin sen hänelle eräänä päivänä. Hän oli pitänyt minua silmällä ja ajatteli jo kaikenlaista. Sen vuoksi kerroin hänelle."
"Mitä hän sanoi?" jatkoi Slone uteliaana.
"Hän raivostui", vastasi Lucy. "Hän torui minua ja sanoi... Muta sain häneltä joka tapauksessa vakuutuksen, ettei hän kerro toisille."
"Tahdon tietää, mitä hän sanoi", sanoi paimen harkitusti.
Lucy punastui ja melkein suuttui tuntiessaan hämmennyksensä ja kuullessaan Slonen äänensävyn.
"Hän sanoi että Fordissa syntyy suuri hälinä, kun minä joudun kiinni. Siellä sitten vasta juoruttaisiin. Täti sanoi että olen nyt täysikasvuinen tyttö. Ja niin hän jatkoi... Bostil ampuisi sinut, mutta ellei hän tekisi sitä, tekisi sen joku paimen... Lin, tädin puhe oli vallan naurettavaa!"
"Ei suinkaan", vastasi Slone. "Pelkään tehneeni väärin, kun olen sallinut sinun tulla tänne... Mutta minä en tullut sitä lainkaan ajatelleeksi. En ole tottunut tyttöjen seuraan."
"Mutta sehän on minun oma asiani", sanoi Lucy kiivaasti. "Ja luullakseni heidän on parasta jättää sinut rauhaan."
Slone pudisti surullisesti päätään. Hän oli jälleen joutumaisillaan tuollaiselle synkälle tuulelle, mitä Lucy vihasi. Kuitenkin tämä tunsi valtimonsa sykkivän nopeammin.
"Lucy, tiedän mitä teen, kun tapaan Bostilin", sanoi Slone. Jokin ajatus oli ilahduttanut häntä.
"Mitä tarkoitat?" Lucyä värisytti hieman.
Slonen olennossa oli nyt sellaista vakavuutta ja arvokkuutta, mikä oli Lucylle aivan uutta. "Pyydän häneltä sinua vaimokseni."
Lucy tuijotti miestä hämmästyneenä. Slone näytti olevan hyvin vakavissaan.
"Mitä vielä!" huudahti Lucy.
"Mahdollisuuteni ovat varmasti olemattomat", vastasi Slone katkerasti, "mutta vaikutteeni eivät."
"Mutta olethan tuntenut minut vasta muutamia päiviä... Isä vallan raivostuisi. Luulenpa melkein, että hän iskisi sinut maahan... Lin, sanon suoraan, että isäni on ärtyisä mies, erittäinkin näin kilpailujen edellä... Ja entä jos Tuliharja vielä voittaa Kuninkaan... Huh!"
"Kun Tuliharja voittaa Kuninkaan – eikä jos", korjasi Slone.
"Isä olisi silloin vaarallinen", varoitti Lucy. "Älä Herran nimessä kysy häneltä mitään sellaista! Silloin kaikki saisivat tietää, että minä ja sinä..."
"Niin juuri. Haluan, että kaikki kotonanne saisivat sen tietää."
"Mutta Ford on niin pieni paikka", sinkautti Lucy. "Siellä tuntevat minut kaikki. Olen vain tyttö. Siellä on ollut muitakin miehiä, jotka... Ja en halua saattaa sinua lainkaan naurunalaiseksi!"
"Miksi et?"
Lucy käänsi katseensa pois. Syvä tunne hänen sisimmässään lievensi hänen vihaansa. Hänen täytyi ponnistella voidakseen olla vihainen ja hänen mielestään se oli kylläkin helppoa, jos hän vain jaksoi pitää mielessään Slonen vastahakoisuuden. Hän huomasi, kuinka kummallisen suloista olisikaan, jos Slone aina noudattaisi hänen toivomuksiaan ja tahtoaan.
"Ehkä olet käsittänyt minut väärin", aloitti Slone hetkisen kuluttua. Hänen äänensä värähteli. "En ole unohtanut hetkeksikään, että olen vain köyhä paimen. En olisi voinut lähteä Fordiin niin risaisena..."
"Älä puhu tuollaisia", keskeytti Lucy kärsimättömästi.
"Kuuntelehan nyt", sanoi Slone. "Pyytäessäni Bostililta kättäsi en tarkoita sitä, että minulla olisi toivoa... Tahdon vain ilmoittaa hänelle ja jokaiselle muullekin, että olen pyytänyt."
"Mutta isä ja kaikki muutkin tulevat ajattelemaan, että sinulla on syy, jonka perusteella pyydät", tiuskaisi Lucy ja punastui.
"Niin minulla toki onkin."
"Sinulla ei ole mitään syytä, ei minkäänlaista! Ei niin pienintäkään syytä auringon alla!" vastasi Lucy kiivaasti. "Löysin sinut täältä ja tein sinulle pienen palveluksen. Me suunnittelimme Tuliharjan harjoittamisen. Ja minä tulin tänne ratsastaakseni sillä. Siinä kaikki."
Slonen tumma vakava katse hämmensi Lucyn. "Mutta ei kukaan tunne minua, ja me olemme tavanneet toisemme täällä salaa."
"Ei se ole aivan niinkään. Minähän kerroin sen tädille", änkytti Lucy.
"Niin, vasta äskettäin."
"Lin, en anna sinulle milloinkaan anteeksi, jos vain pyydät isältä kättäni", sanoi Lucy hämmästyttävän tiukasti.
"Ei sillä ole väliäkään."
"Vai ei sillä ole väliä!" Lucy tunsi olevansa sellaisella tuulella, ettei hän itsekään ymmärtänyt tunteitaan... Hänen verensä kiehui. Hän olisi mielellään raivostunut Slonelle, mutta ei voinut jostakin selittämättömästä syystä. Paimenessa oli jotakin sellaista, mikä pani Lucyn tuntemaan itsensä pikkumaiseksi, ajattelemattomaksi ja itsekkääksi. Slone oli loukannut hänen ylpeyttään. Mutta asia, jota hän pelkäsi ja vihasi voimatta ymmärtää sitä, oli se omituinen ilo, jonka Slonen tunnustus oli hänessä synnyttänyt. Hän koetti hillitä itseään voidakseen ajatella. Hänen sisimmässään taisteli kaksi tunnetta: suunnaton viha ja jokin toinen epämääräinen ja hämmentävä tunne, suloinen, raivostuttava ja sanoinkuvaamaton. Hänen piti varoittaa Slonea.
"Älä missään tapauksessa mene isän luo." Hän laski kätensä Slonen käsivarrelle. Slone seisoi aivan Tuliharjan vieressä.
"Kyllä minä menen", sanoi Slone.
"Lin!" Tässä sanassa oli tuota hienoa nimetöntä tuttavallista suloa, mitä ei Lucy milloinkaan ennen ollut antanut miehen kuulla. Tämä näytti käpristyvän kokoon kuin näkymättömien jousien vetämänä. Laskettuaan vapisevan kätensä Lucyn kädelle hän puristi tämän sormikkaaseen pistettyä kättä. Ja naisellisessa hädässään ja saadakseen kaiken sovitetuksi, vaikka ei saisikaan tahtoaan läpi, Lucy puristi pienellä kädellään miehen kättä. Kuinka omituista, miten pitkälle pieni alistuminen oli hänet vienyt. Jokainen puhuttu sana ja liike näytti vaativan häneltä enemmän. Hän ei tuntenut enää itseään.
"Lin!... Lupaa, ettet puhu tästä isälle!"
"En!" Slonen ääni helähti.
"Älä petä minua – älä kerro isälle!"
"Mitä?" kysyi Slone uskomatta korviaan.
Lucy ei ymmärtänyt mitään. Mutta hänen hämmästynyt äänensä ja suuriksi revähtäneet silmänsä tuntuivat auttavan häntä hänen omien sekavien tunteittensa selvittämisessä. Hänen päässään pyöri satoja ajatuksia, ja kaikkien niiden ympärille kietoutui tuo lämmin ja voimakas tunne, joka johtui Slonen käden puristuksesta. Mitä hän oli luullut Slonen tahtovan kertoa isälle. Hänen sisimmässään tuntui olevan piilossa häntä itseään monimutkaisempi olento. Ja noista syvyyksistä kohosi kuiskaus kuin päivänsäde ja kertoi hänelle, että Lin Slonella oli enemmän toivoa kuin tämä hurjimmissa unelmissaankaan oli uskaltanut haaveilla.
"Lin, jos vain kerrot isälle, ja hän saa sen tietää, ei sinulla sen jälkeen ole enää minkäänlaista toivoa", sanoi Lucy suoraan.
Jos Slone ymmärsikin hänen sanojensa merkityksen, hän ei uskonut sitä.
"Menen Bostilin luo kilpailujen jälkeen ja kysyn häneltä. Olen sen päättänyt", sanoi Slone itsepäisesti.
Kuullessaan sen Lucy menetti kokonaan malttinsa. "Senkin hölmö!" hän huudahti.
Slone peräytyi äkkiä kuin tyttö olisi lyönyt häntä, ja hänen laihat kasvonsa tulivat tummanpunaisiksi. "Ei! Minusta se tuntuu ainoalta rehelliseltä tavalta."
"Rehelliseltä tahi väärältä, mutta siinä ei ole mitään järkeä, koska... Ah, etkö sinä nyt ymmärrä?"
"Ymmärrän paljon enemmän kuin ennen", vastasi Slone. "Kiinnyin mielettömästi erääseen hevoseen ja nyt olen kiintynyt mielettömästi erääseen tyttöön... Toivon, ettet olisi milloinkaan löytänyt minua!"
Lucy käännähti satulassaan ja pakotti Tuliharjan hyppimään. Sitten hän rauhoitti sen ja liukuen satulasta maahan heitti suitset Slonelle. "Minä en halua ratsastaa hevosellasi kilpailuissa!" hän sanoi hyvin kiihkeästi. Hän tunsi vapisevansa koko ruumiiltaan.
"Lucy, toivoisin olevani yhtä varma taivaaseen pääsemisestä kuin siitä, että tulet ratsastamaan Tuliharjalla noissa kilpailuissa", sanoi Slone.
"En tahdo ratsastaa hevosellasi."
"Minunko hevosellani? Ymmärrän... Mutta sinä ratsastat sittenkin Tuliharjalla."
"En halua."
Slone kalpeni äkkiä ja hänen silmissään alkoi leimuta synkkä tuli. "Et voi olla ratsastamatta sillä."
"Näytät tuntevan minut melko hyvin, Lin!" vastasi Lucy ivallisesti. "Minä osaan olla yhtä härkäpäinen kuin sinäkin."
Slone hillitsi mielensä, vaikka hänen kasvonsa pysyivätkin kalpeina. Hän saattoi hymyilläkin.
"Sinä olet Bostilin tytär", hän sanoi.
"Niin olenkin."
"Olet vereltäsi, ruumiiltasi, sydämeltäsi ja mieleltäsi parempi ratsastaja kuin kukaan toinen tyttö maailmassa. Olet suurenmoinen hevosten parissa, yhtä hyvä kuin paras tuntemistani miehistä. Rakastat Tuliharjaa. Ja kuinka omituista! Tämä villi ori, tämä hevostentappaja, seuraa sinua mielellään, hirnuu sinulle, juoksee kuin salama käskystäsi ja rakastaa sinua."
Slone oli vedonnut Lucyn heikoimpaan kohtaan. Lucy tunsi jonkin oudon voiman raatelevan olemustaan. Hän ei uskaltanut katsoa Tuliharjaa. Niin, kaikki tuo oli totta, mitä Slone oli sanonut. Kuinka toivottoman kovaa olikaan ajatella suuren kilpailun menettämistä, jonka hän tiesi varmasti voittavansa!
"Ei milloinkaan! Minä en aio enää ikinä ratsastaa Tuliharjallasi!" sanoi hän hyvin hiljaa.
"Minunko... Siitäkö kenkä puristaakin? No niin, Tuliharja ei ole silloin enää minun, kun sinä ratsastat sillä."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Lucy. "Aiotko myydä sen Bostilille? Et henno!"
"Myydäkö Tuliharjan kaiken sen jälkeen, mitä sen pyydystäminen ja kesyttäminen on minulle maksanut... En kaikista isänne tiluksista, hevosista enkä rahoistakaan!"
Slonen ääni ilmaisi äärettömän syvää halveksuntaa. Ja Lucy, jonka kiukku oli nyt tukahdutettu, alkoi tajuta paimenen voiman, kyvyn, jolla tämä hallitsi tilannetta.
Slone tuli Lucyn luokse. Tämä peräytyi setriä vasten voimatta mennä pitemmälle. Kuinka kalpea Slone olikaan! Lucyn sydän sykähti hirveän kovasti, sillä hän kuvitteli että Slone aikoi syleillä häntä. Mutta hän erehtyi.
"Kun ratsastat Tuliharjalla kilpailuissa, hevonen on sinun", sanoi Slone käheästi.
"Kuinka se voisi olla mahdollista?" kysyi Lucy hämmästyneenä.
"Minä lahjoitan sen sinulle."
"Lahjoitat Tuliharjan minulle?" huohotti Lucy.
"Kyllä ja juuri tällä hetkellä."
Paimenen kalpeista kasvoista ja tummista silmistä voi selvästi nähdä, kuinka vaikealta tämä suuri uhraus hänestä tuntui.
"Lin, minä en ymmärrä sinua!"
"Sinun pitää ratsastaa Tuliharjalla noissa kilpailuissa ja voittaa Kuningas... Sen vuoksi lahjoitan Tuliharjan sinulle. Etkä nyt voi muuta kuin ratsastaa sillä."
"Miksi – miksi lahjoitat sen minulle?" änkytti Lucy. Hänen ylpeytensä ja vihansa oli haihtunut ja hän oli hyvin hämillään.
"Koska sinä rakastat Tuliharjaa ja Tuliharja rakastaa sinua... Ellei siinä ole tarpeeksi syytä, niin... teen sen sen tähden, että rakastan oritta enemmän kuin mikään paimen on milloinkaan hevosta rakastanut... Ja minä rakastan sinuakin enemmän kuin mikään mies on milloinkaan rakastanut ainoatakaan tyttöä."
Slone ei ollut milloinkaan ennen puhunut Lucylle rakkaudestaan. Lucy painoi päänsä kumaraan. Mutta Slone oli aina ujostellut, paitsi kerran, jolloin hän oli ollut rohkea ja aiheuttanut riidan. Tuntien kummaa tuskaa rinnassaan Lucy ihmetteli, miksi Slone ei ollut puhunut ennen tällä tavalla. Se aiheutti niin suuren muutoksen hänessä kuin hän olisi syntynyt uudestaan. Se vapautti jotakin. Hänen sydämensä salpa aukeni. Hän tunsi vapisevansa kuin lehti voimatta lainkaan hallita lihaksiensa toimintaa. Hän tiesi, että jos hän vain kohottaa katseensa, Slone näkee ehkä hänen sielunsa syvyyksiin. Vaikka hän suojelikin käsillään itseään valolta, hän luuli heitä ympäröivän erämaan muuttuneen hienon kullan väriseksi, siniseksi ja valkoiseksi, loistavaksi kuin unien kuutamo, ja otaksui muistomerkkien kohoavan korkealle heidän yläpuolelleen komeina, kauniina ja jaloina kuin rakkaus ja ilo. Ja äkkiä hän huomasi istuvansa setrin juurella ja itkevänsä niin hillittömästi, että kasvoja suojelevat kädet olivat kyynelistä kosteat.
"Siinä ei ole mitään itkun syytä", sanoi Slone. "Mutta olen pahoillani, jos tein sinut surulliseksi."
"Etkö tahtoisi tuoda tänne Sarchia?" kysyi Lucy värisevällä äänellä.
Sillä aikaa kuin Slone toi hevosen ja satuloi sen, Lucy hillitsi mielensä. Ja hänellä oli pari voimakasta toivetta: sanoa Slonelle jotakin ja juosta sitten pois. Hän päätti tehdä molemmat samalla kertaa.
Slone toi Sarchedonin paikalle. Lucy veti sormikkaat käsiinsä ja satulassa hän järjesteli hetkisen hamettaan ja katsoi sitten vasta Slonea. Mies oli nyt kalpea ja hänen silmissään oli surua tulen asemesta. Lucy tunsi sydämensä paisuvan ja sykkivän, ja pitkä ihana väristys vapisutti hänen ruumistaan.
"Lin, en tahdo omakseni Tuliharjaa", hän sanoi.
"Kyllä sinä tahdot. Et voi kieltäytyä. Muista, että se on tottunut odottamaan sinua. Kieltäytyminen ei olisi oikein hevosta kohtaan."
"Mutta eihän sinulla ole mitään muuta maailmassa", vastusteli Lucy, tietäen, että vastaväitteet olivat turhia.
"Onpahan. Minulla on vielä vanha uskollinen Konkarini."
"Aiotko lähteä ajamaan takaa jotakin toista Tuliharjan tapaista oritta?" kysyi Lucy uteliaana. Hän tiesi, että hän voi suoda toiselle onnen, milloin vain haluaa.
"Aion lopettaa sen homman kokonaan", sanoi Slone. "Ja mitä Tuliharjan tapaisen hevosen löytämiseen tulee, se on mahdotonta."
"Otaksutaan, etten huoli siitä."
"Kuinka voisit kieltäytyä? Ei minun, vaan Tuliharjan vuoksi... Mutta jos olet ilkeä ja kieltäydyt, voi Tuliharja palata vielä takaisin erämaahan."
"Ei suinkaan!" huudahti Lucy.
"Varmasti!"
Lucy vaikeni hetkiseksi. Kuinka kuivalta hänen kielensä tuntuikaan! Hän hengittikin hyvin vaivalloisesti. Ja epätodellinen kimalteleva valo loisti kaikkialla hänen ympärillään. Punainen orikin näytti joutuneen sen keskelle. Ja korkealle kohoavat muistomerkit katsoivat häneen isällisinä, vanhoina, viisaina ja onnen kirkastamina.
"Tuliharjaa pitää harjoittaa vielä muutamia päiviä", sanoi Lucy kääntyen jälleen Slonen puoleen.
Hymy alkoi kirkastaa paimenen ankaria kasvoja. "Niin, Lucy", hän sanoi.
"Ja minä aion ratsastaa sillä."
"Niin sinun pitääkin, jos aiot voittaa Kuninkaan."
Lucyn siniset silmät välähtivät. Hän oli näkevinään katselijat – nuo uteliaat ystävälliset intiaanit – innostuneet paimenet – vireät hevoset – isänsä kasvot – ja vihdoin kilpailun... sellaisen kilpailun, jollaista ei milloinkaan ennen oltu juostu.
"Siinä tapauksessa, Lin", aloitti Lucy hitaasti, "jos minä otan vastaan Tuliharjan, suostutko hoitamaan sitä, kunnes... jos minä suostun ehdotukseen, tahdotko luvata..."
"Älä pyydä sitä minulta enää!" keskeytti Slone äkkiä. "Aion puhua Bostilille."
"Odota. Tahdotko luvata, ettet sano minulle erästä sanaa – yhtä ainoata sanaa, ennen kuin vasta kilpailuiden jälkeen?"
"Sanaa! Mitä sanaa?" kysyi Slone ihmetellen. Jokin hänen silmissään toi Lucyn mieleen aamunkoiton.
"Sanaa, joka... No niin, minä aion ottaa vastaan hevosesi."
"Hyvä", vastasi Slone nopeasti.
Lucy suoristautui ja lyhentäen ohjaksia valmistautui kannustamaan Sarchedonin juoksuun.
"Lin, otan vastaan Tuliharjan sen vuoksi, että rakastan sinua!"
Sarchedon kiiti eteenpäin. Lucy ei nähnyt Slonen ilmettä eikä kuullut hänen sanojaan. Sitten hän kiiti salviapensaitten välitse Tuliharjan ohi tuulen hyväillessä suloisesti hänen kasvojaan. Hän ei katsonut taakseen.
XI
Koko toukokuun kypsytteli Bostil mielessään synkkää ja viekasta suunnitelmaa. Hän oli hylännyt sen kiihkeästi, koska se hänen mielestään oli aivan arvoton hänenlaiselleen miehelle. Mutta se palasi takaisin hänen ajatuksiinsa. Hän ei voinut karkottaa sitä, koska muutamat kummalliset ja aavistamattomat sattumat olivat synnyttäneet sen. Creechin tapaaminen, nuoren Joel Creechin salaperäiset puuhat ja erittäinkin paimenten jutut Creechin nopean hevosen hyvästä kunnosta – kaikki nämä seikat näyttivät käyvän yhä merkityksellisemmiksi ja istuttivat Bostilin mieleen tuon suunnitelman, jota hän ei voinut karkottaa ajatuksistaan. Hänestä oli tullut miettiväinen ja synkkä.
Hänen kiihkeiden mietelmiensä merkkejä oli sekin, ettei hän kiinnittänyt mitään huomiota Lucyn salviarinteille tekemiin pitkiin matkoihin. Mutta hän oli huomannut ne kuitenkin, ennen kuin Holley ja toiset paimenet olivat ehtineet kertoa niistä hänelle.
"Jättäkää tyttö rauhaan!" hän murahti miehilleen. "Minä käskin hänen harjoittaa Kuningasta. Ja kun Van tuli terveeksi, jäi Lucylle ehkä tavaksi ratsastaa sinne. Hän osaa kyllä pitää huolen itsestään."
Mutta itselleen Bostil sanoi: "Ihmettelenpä, mitä tyttönen on taasen saanut päähänsä. Suunnittelee tietysti jotakin kepposta."
Hän ei kuitenkaan puhunut tästä mitään Lucylle. Syvällä sydämessään hän tiesi pelkäävänsä terävänäköistä tytärtään ja näinä päivinä hän oli iloinen, ettei Lucy ollut saapuvilla niinä tunteina, jolloin hän ei itse voinut vetäytyä yksinäisyyteen. Bostil pelkäsi että Lucy saisi selville hänen suunnitelmansa. Muista hän ei lainkaan välittänyt.
Kuukauden lopussa, kun Somers palasi hevosten hausta, Bostil pani hänet ja Shugruen korjaamaan kahlaamon suurta lauttaa. Bostil meni itsekin sinne – jalan, mitä olisi pidetty tavattomana, jos siihen vain olisi kiinnitetty huomiota.
"Pankaa siihen uusia lankkuja", hän sanoi miehilleen. "Ja kaatakaa kuumaa tervaa rakoihin. Sitten kun terva on kuivunut, työntäkää lautta vesille, mutta ei ennen kuin minä käsken."
Nuori Creech souti joka aamu virran poikki katsomaan, oliko lautta jo sellaisessa kunnossa, että sillä voi lähteä noutamaan hänen isänsä hevosia. Kolmantena korjausaamuna Bostil tapasi Joelin lautalta. Joel näytti haluavan kiihkeästi puhutella Bostilia. Hän näytti todellakin raisulta nuorukaiselta.
"Bostil, isäni ei voi nukkua odottaessaan, että hän saisi hevosensa tälle puolen", hän sanoi suoraan. "Ruoka on jo melkein lopussa."
"Kaikki käy vielä hyvin, Joel", vastasi Bostil. "Kuten näet, ei virta ole vielä alkanut tulvia... Miten hevoset edistyvät?"
"Suurenmoisesti, sir!" huudahti Joel. "Hurra juoksee nopeammin kuin viime vuonna, mutta Sininen Kimo jättää sitä mailin verran. Isä aikoo panna vetoon koko omaisuutensa. Kimo ei saa hävitä tänä vuonna."
Bostil tunsi olevansa kuin härkä, jota koira haukkuu. Sininen Kimo oli vielä nuori hevonen, joka oli vuosi vuodelta tullut nopeammaksi. Kuningas oli puolestaan päässyt nopeutensa rajoille. Bostil tiesi sen suurenmoiseksi ja tarpeeksi suureksi voittamaan jokaisen ylämaan hevosen, edellyttäen, että kilpailuonni olisi yhtä suosiollinen kaikille juoksijoille. Onni on kuitenkin usein oikullinen.
"Neuvoin isää, että hän uittaisi hevoset yli", sanoi Joel.
"Häh, niinkö? Mutta miksi?" sanoi Bostil.
Joelin yksinkertaisuus ja suoruus haihtuivat olemattomiin ja niiden mukana hänen järkensäkin. Hänen eriväriset silmänsä välähtivät hieman pahansuovasti. Hän mumisi jotakin epäjohdonmukaista ja peräytyi ruuhtaan kohti huitoen hurjasti käsillään ja vaihtaen muminansa huudoiksi, jotka olivat käsittämättömiä. Hän nousi ruuheen ja lähti soutamaan takaisin joen yli.
"Hänen päässään on varmasti jokin ruuvi löyhtynyt", huomautti Somers.
Shugrue koputti merkitsevästi sormellaan harmaata päätään.
Mutta Bostil ei sanonut mitään, poistui vain miestensä luota joen rannalle ja istuuduttuaan kallionlohkareelle ryhtyi tarkastelemaan virran hitaita punaisia pyörteitä ja kuulostelemaan. Jollei kukaan muu olisi tuntenutkaan omituista ja säälimätöntä Coloradoa, niin ainakin sen tunsi Bostil. Hän ei milloinkaan erehtynyt siitä, mitä joki tulisi tekemään.
Ja nyt hän kuunteli ikäänkuin joen hiljainen kohina, sen soliseva kumea pauhina ja nopeat omituiset loiskahdukset olisivat olleet vain hänen korvilleen aiottuja sanoja. Joen vesi oli matalalla. Koko virta näytti olevan väsyksissä. Sen vesi oli likaisen punaista, kun se muodosti pyörteitä ja virtasi hitaasti kohti alajuoksua. Silloin tällöin se tuntui pysähtyvän kokonaan lähteäkseen jälleen liikkeelle. Se näytti niin oikulliselta ja odottavalta kuin se olisi hautonut mielessään jotakin säälimätöntä kepposta. Se kohisi tuhansin äänin, mutta niiden joukossa ei ollut vielä sitä, jota Bostil odotti.
Hän tallusteli synkkänä tietä pitkin, levähteli rotkon varjoisissa paikoissa, haluamatta kiivetä kirkkaaseen päivänvaloon. Ja päästyään kylään hän pudisteli itseään kuin karkottaakseen mielestään ilkeän, haihtumattoman, painostavan lumouksen.
Kilpailuihin oli enää aikaa vain muutamia päiviä. Piutit ja navajot olivat leiriytyneet salviarinteelle, ja heidän lukumääränsä kasvoi hetki hetkeltä sitä mukaa kuin uusia tulokkaita saapui. He rakensivat itselleen auringonsuojuksia setrinoksista. Sieltä täältä kohosi ilmaan sinisiä savupilviä. Mustangeja ja poneja oli laitumella kaikkialla ympäristössä, ja intiaaneja seisoi pitkissä jonoissa radalla, missä kokeita suoritettiin. Kylä oli täynnä paimenia, hevoskauppiaita, metsästäjiä ja karjanomistajia. Maatiloilla oli työ kirjaimellisesti pysähtynyt joksikin ajaksi, ja päivän tahi parin kuluttua olisivat kaikki seudun asukkaat saapuneet Bostil's Fordiin.
Bostil käveli kylään ja järkyttyi havaitessaan, että intiaanien, paimenien ja hevosten läsnäolo, toiminta, värikkyys ja häärääminen ja kuuluisan kilpailupäivän lähestyminen olivat nyt menettäneet viehätyksensä, vaikka ne edellisinä vuosina olivat suoneet hänelle rajatonta iloa. Hän oli muuttunut. Hänen asiansa olivat jollakin tavoin väärällä tolalla. Mutta hänen oli pakko mennä noiden vieraiden joukkoon ja lausua heidät tervetulleiksi entiseen tapaansa; hänen, joka aina ennen oli ollut näiden kilpailupäivien sielu, piti pysyä ulkonaisesti samana kuin ennenkin. Ja tämä tehtävä tuntui vieläkin vaikeammalta sen vuoksi, että vanhat ystävät intiaanien ja paimenten joukossa näyttivät iloitsevan suuresti kohdatessaan hänet. Bostil tiesi olleensa viekas hevoskauppias, mutta samalla uskollinen ystäväkin. Intiaanien ja paimenten joukossa oli paljon sellaisia miehiä, jotka olivat hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Senpä tähden hänet piiritettiin ja hänelle huudeltiin, kunnes entinen vedonlyöntikuume ja leikillisyys saivat hänet niin valtoihinsa, että hän unhotti pahantuulisuutensa.
Bracktonin kapakasta tuli nyt kaikkien vieraiden päämaja, kuten aina ennenkin. Macomber oli juuri saapunut innostuneena ja ylpeili kilpailuihin ilmoittamastaan hevosesta, ja hänellä oli rahoja vetoihin. Pari navajopäällikköä, joita valkoiset nimittivät Vanhaksi Hevoseksi ja Hopeaksi, oli saapunut kilpailuihin pitkästä aikaa. He olivat valmiit lyömään vetoa hevosesta hevosta vastaan. Cal Blinn oli saapunut Durangosta paimenineen, kuten Colson, Sticks ja Burthwaitkin, jotka kaikki olivat Bostilin vanhoja ystäviä.
Kapakasta kuului jonkin aikaa iloista hälinää. Siellä juotiin hurjasti ja lyötiin vetoja. Bostilille oli luonteenomaista se, että hän suostui millaisiin vetoihin hyvänsä Kuninkaan puolesta ja vieläpä kuinka hurjiin vetoihin tahansa muista hevosista. Lyödessään vetoa omista hevosistaan hän menetteli ovelasti, mutta niistä kilpailuista, joihin hänen hevosensa eivät ottaisi osaa, hän näytti lyövän vetoa vain hauskuudekseen, voittipa hän sitten tahi ei.
Yleensä Kuningasta vastaan oli lyöty vain pari vetoa, ja nekin intiaanien puolelta. Macomber löi vetoa toisesta tahi kolmannesta palkinnosta.
"Kuulkaahan nyt, missä Wetherby on?" jyrisi Bostilin ääni. "Hän lyö kyllä vetoa hevosestaan."
"Wetherby tulee miehineen tänne vasta huomenna", vastasi Macomber. "Mutta hänen kanssaan sinun on pantava kaksi yhtä vastaan."
"Kuulehan nyt, Bostil", sanoi vanha Cal Blinn, "sinun pitää vain odottaa, kunnes näen Kuninkaan juoksevan. Ehkä minä sen jälkeen lyön tasaisen vedon."
"Mitä taasen minuun tulee, Bostil", sanoi Colson, "en ole vielä päättänyt, minkä hevosistani ilmoitan kilpailuihin."
Burthwait, eräs vanha paimen, tuli Bracktonin pulpetin ääreen ja löi vetoa kaikkia hevosia vastaan sellaisesta summasta, että miehet hämmästyivät.
"Koira vieköön, velihopea, sinä et tosiaankaan kursastele!" huudahti Bostil ihaillen ja laski kätensä toisen olkapäälle.
"Bostil, minulla on mainio hevonen", vastasi Burthwait. "Se on nyt luullakseni nelivuotias. Se on syntynyt villinä etkä sinä ole milloinkaan nähnyt sitä."
"Villi hevonen... Häh!" murahti Bostil. "Ja sinä kai uskot että se osaa juosta?"
"Varmasti, Bostil! Salaman vauhti ei ole mitään sen vauhtiin verrattuna."
"Olen iloinen kuullessani sen", sanoi Bostil töykeästi.
"Brack, kuinka monta hevosta on jo ilmoitettu suuriin kilpailuihin?"
Laiha harmaapäinen Brackton kumartui tarkastelemaan? likaista pääkirjaansa paimenten ja muiden hevosmiesten vaietessa.
"Tuossa on ensiksikin Bostilin Kuningas", vastasi Brackton. "Sitten Creechin Sininen Kimo ja Hurra; Macomberin Valkojalka; Holleyn Kallio; Blinnin Hevosenkenkä ja Burtwaithin raudikko Charley. Sitten ovat Vanhan Hevosen ja Hopean ilmoittamat mustangit sekä Lucy Bostilin ilmoittama Tuliharja."
"Mikä se viimeinen olikaan?" kysyi Bostil.
"Lucy Bostilin Tuliharja", toisti Brackton.
"Onko tyttökin ilmoittanut hevosen?"
"On varmasti. Hän tuli tänne tarmokkaana ja liikemiesmäiseen tapaan, kirjoitti luetteloon oman ja hevosensa nimen – kas tässä ne ovat – ja maksoi sisäänkirjoitusmaksun."
"No, vie ja viipota", huudahti Bostil. Hän oli sekä hämmästynyt että iloinen. "Hän sanoi tekevänsä sen, mutta minä en ottanut hänen puhettaan vakavalta kannalta... Entä hevosen nimi?"
"Tuliharja!"
"Häh, Tuliharjako? Tyttö ei ehkä osaa valita vielä hevosille nimiä. Millainen hevonen se hänen Tuliharjansa sitten on?"
"Sitä hän ei suostunut ilmoittamaan", vastasi Brackton. "Holley, Van ja muutamia toisiakin paimenia oli täällä. He kiusoittelivat häntä hieman, ja sinun olisi pitänyt olla katsomassa sitä silmäystä, jonka Lucy heihin loi. Mutta kerrankin hän näytti osaavan olla vaiti. Lähti vain tiehensä hyvin salaperäisenä."
"Lucy on varmasti ostanut ponin joltakin intiaanilta", sanoi Bostil nauraen. "Siinä tapauksessa on kilpailuihin ilmoitettu jo kymmenen hevosta."
"Aivan niin. Ja varmasti tulee niihin vielä yksi lisää. Rata on luullakseni tarpeeksi leveä vaikkapa kahdelletoista hevoselle."
"Brack, kilpailuissa kiitää luullakseni joku hevonen edellä ja muut jonossa jäljessä", vastasi Bostil kuivasti. "Rata on varmasti tarpeeksi leveä."
"Eikö siitä tulekin suurenmoinen kilpailu?" huudahti muudan innostunut paimen. "Toivoisin, että minulla olisi miljoona vetoihin!"
"Bostil, en saa unhottaa erästä asiaa", jatkoi Brackton. "Cordts oli käskenyt tänään saapuneitten intiaanien ilmoittaa sinulle, että hän tulee varmasti."
Bostilin ilme muuttui äkkiä. Hän ei sanonut Bracktonille mitään. Yleinen mielipide ei hyväksynyt Bostilin tekemää päätöstä, jonka mukaan Cordts hevosvarkaineen sai tulla katselemaan kilpailuja. Bostil näytti vakavalta ja katuvaiselta. Kaikki tiesivät kuitenkin sen, että hän halusi näyttää Cordtsille, miten Kuningas voittaa kilpailun. Hän tahtoi turhamaisuudessaan uhmata tuota kuuluisaa hevosvarasta. Mutta niin paljon ainakin tiedettiin, ettei Cordtsin tulosta koituisi mitään hyvää.
Kaikki vaikenivat hetkiseksi. Kaikki nämä miehet olivat joskus levottomia ollessaan Bostilin läheisyydessä, vaikka he eivät pelänneetkään häntä. Muutamat, jotka olivat enemmän häikäilemättömiä kuin hienotunteisia, tahtoivat ärsyttää häntä. Sellainenkin kuului paimenten heikkouksiin.
"Milloin tuodaan Creechin hevoset joen tälle puolen?" kysyi Colson melko kiihkeästi.
"Hyvin pian", vastasi Bostil väkinäisesti.
Kun Bostil tuli kotiinsa, kiihko oli haihtunut olemattomiin ja hänen mielensä oli jälleen synkistynyt. Hän karttoi tytärtään unohtaen kokonaan sen tosiseikan, että Lucykin oli ilmoittanut hevosen kilpailuihin. Hän söi illallisensa yksinään. Sitten hän lähti hämärissä aituuksille ja kutsui Kuninkaan aidan viereen. He pitivät toisistaan. Bostil puhui sille hiljaa kuin nainen. Ja kovan vanhan paimenen sydän oli täynnä ja pala kohosi hänen kurkkuunsa, koska Kuninkaan läheisyys pani hänet ajattelemaan, että muutkin miehet rakastavat hevosiaan.
Bostil palasi taloon, meni huoneeseensa ja mietiskeli siellä pimeään saakka. Kaikki äänet hiljenivät vähitellen. Riisuttuaan kenkänsä hän veti jalkaansa intiaanikengät. Livahdettuaan pois talosta hän pysytteli käytävän kivilaatoilla ja poikkesi salviarinteelle, kunnes pääsi pois koko kylästä, minkä jälkeen hän palasi kiertotietä joelle vievälle polulle. Sitten hän laskeutui varmoin askelin kuin intiaani pikimustaa rotkoa pitkin kahlaamolle.
Joki näytti aivan samanlaiselta kuin päivälläkin. Bostil tuijotti synkkään läpikuultamattomaan hämärään. Se liikkui tuolla, tuo joki, jonka hän tunsi, varjoisana, salaperäisenä ja kohisten. Bostil meni aivan vedenrajaan, istuutui ja ryhtyi kuuntelemaan. Niin, joen äänet olivat vielä samat kuin aikaisemmin. Mutta pitkän ajan jälkeen hän kuvitteli, että niiden joukkoon yhtyi äärettömän matala ääni, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Hän kuunteli sitä, epäili ja sai jo varmuuden asiasta, mutta sitten tuntui taasen kaikki kuvittelulta. Hänen mieltään askarrutti vain yksi ainoa ajatus, jota hän ei voinut tukahduttaa. Hän herkisti kuuloaan niin kauan ja kiihkeästi, että hän vihdoin tiesi kuulleensa sen, mitä hän oli halunnut kuulla. Sitten hän palasi kotiinsa samoin kuin oli tullutkin, salavihkaa kuin intiaani. Mutta hän ei nukkunut eikä levähtänyt. Varhain seuraavana aamuna hän ratsasti virralle. Somers ja Shugrue olivat lopettaneet lautan korjaamisen ja odottivat. Paikalle oli kokoontunut muitakin kiihkeitä ja uteliaita miehiä. Paljasjalkainen ja risainen Joel Creech käveli edestakaisin rannalla.
Lautta oli hiekalla kumollaan. Bostil tarkasti uudet lankut ja liitokset. Sitten hän suoristautui.
"Kääntäkää se oikein päin", hän määräsi. "Työntäkää se sitten vesille ja antakaa sen turvota koko tämän päivän."
Miehet näyttivät iloisilta ja huojentuneilta. Joel Creechkin oli kuullut sanat ja lähestyi Bostilia.
"Tahdotteko – tahdotteko tuoda isän hevoset tälle puolen?" hän kysyi.
"Varmasti! Huomenna", vastasi Bostil iloisesti. Joel hymyili. "Kuulkaahan, Bostil, entiset puheeni pahoittavat mieltäni", hän tokaisi.
"Pidä suusi kiinni. Mene kertomaan tämä isällesi."
Joel riensi veneelleen ja hypättyään siihen alkoi soutaa kovaa vauhtia joen poikki. Bostil katseli, kuinka työmiehet käänsivät lautan oikein päin, työnsivät sen veteen hiekkaäyräältä ja sitoivat sen lujasti kiinni kiinnitysankkuriin. Hän huomasi, ettei kukaan miehistä nähnyt joessa mitään tavatonta. Eikä siinä itse asiassa ollut mitään nähtävääkään, koska se oli aivan samanlainen kuin ennenkin.
Seuraavana yönä, kun kaikki oli kylässä ja sen ympäristössä rauhallista, Bostil poistui kotoaan ja alkoi laskeutua salavihkaa joelle.
Samalla hetkellä kun hän pääsi raittiiseen ilmaan, hänen tuntemansa ahdistus haihtui. Kuinka äärettömän pitkältä aika olikaan tuntunut! Häntä eivät enää vaivanneet arvelut, epäilykset, levottomuus eikä pelko. Yö oli pimeä. Taivaalla näkyi vain muutamia tähtiä ja ilma oli kylmä. Suloinen tuuli hiveli hänen polttavia kasvojaan. Naapurin surullisesti haukkuva koira säikähdytti Bostilin. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja hiipi sitten eteenpäin pumpulipuiden varjossa, hiipi salviapensaitten välitse tielle ja vihdoin sysimustaan rotkoon. Hän löysi tien yhtä hyvin yöllä kuin valoisalla päivälläkin. Huoneensa pimeydessä hän oli ollut epäröimisensä orja, mutta täällä korkeiden kallioiden välisessä pimennossa hän oli vapaa, päättäväinen ja järkkymätön.
Matka tuntui lyhyeltä. Poistuttuaan kapeasta rotkosta hän sivuutti joen kuilun kiiruhtaen sitten korkeiden seinämien juurella sijaitsevaan varjoisaan amfiteatteriin.
Lautta oli kiinni ankkurissa ja sen toinen pää lepäsi kevyesti hiekkatöyräällä. Bostil tunnusteli solmuja voimakkain hermostunein ottein. Sitten hän tähyili rotkon korkeiden seinämien välissä sijaitsevan, kummallisen V:n muotoisen halkeaman läpikuultamattomaan pimeyteen. Bostilin aivoihin alkoi jo mahtua muitakin ajatuksia kuin tämä yksi. Oliko hän yksin? Lukuun ottamatta virran hiljaista kohinaa vallitsi kaikkialla ääretön hiljaisuus. Bostil kohotti katseensa. Rosoiset jyrkänteet näyttivät uhkaavilta ja mustilta muutamien tuikkivien tähtien valossa, eikä taivaan sini ollut sametinpehmoista niin kuin tavallisesti.
Hän meni veden partaalle, istuutui kivelle, jolla hän usein ennenkin oli istunut, ja alkoi kuulostella. Hän käänsi korvansa ensin vastavirtaan, sitten myötävirtaan, sitten sivulle ja taasen vastavirtaan.
Virta tuntui olevan samanlainen kuin ennenkin.
Se oli hidas, raskaasti aaltoileva, haluton, kiertävä ja vitkasteleva, aivan samanlainen kuin muutamia päiviä sitten. Se loiskahteli hyvin hiljaa, kohisi rauhallisesti ja rytmillisesti. Vedestä kuului kuin säännöttömiä heikkoja lyöntejä, sointuvaa helinää ja loiskinaa. Se oli virtaavaa vettä, mutta kuitenkin äärettömän hitaasti juoksevaa. Joskus se näytti pysähtyvän melkein kokonaan lähteäkseen jälleen liikkeelle. Se oli salaperäisyyksien joki, jonka hiljainen kohina oli kuin valitusta. Ja Bostil kuunteli kaikkia näitä pehmeitä laimeita ääniä, jotka tuntuivat sulautuvan jonkinlaiseen vaikerointiin, ja tähän vaikeroimiseen tuntui liittyvän niin hiljaista kohinaa, että sen saattoi kuulla vain harjaantunut korva.
Ei, joki ei ollut enää sama kuin ennen, koska se vaikeroi hiljaa. Valitus kuului pohjoisesta, missä korkeat lumipeitteiset huiput alkoivat kimallella nousevan auringon valossa, missä lumen täyttämät rotkot alkoivat sulaa, missä kristallinkirkkaat purot muuttuivat äkkiä värikkäiksi ja sameiksi ja täyttyivät äyräitään myöten vedellä virratessaan vuoristoniittyjen halki. Vuoristossa monet muut puroset virtasivat rotkoihin vyöryttäen kiviä ja valaen vettään rinteiden leveneviin velloviin jokiin. Se oli kaiken tuon laajalle alueelle hajautuneen veden aiheuttamaa ääntä, veden, joka syöksyi erämaan jokeen muuttaakseen sen mahtavaksi pauhaavaksi virraksi, punaiseksi ja sameaksi koskeksi, joka oli hirmuinen hyökätessään rotkoon, syvä ja voimakas, mutta nopea – tulviva Colorado.
Ja kuullessaan tämän äänen Bostil alkoi vapista. Mitä hän aikoikaan tehdä? Hänen päässään vilisi ajatuksia, mutta ainoakaan niistä ei ollut selvä. Häntä värisytti. Äkkiä hän tunsi kylmän kohoavan jaloista hänen ruumiiseensa. Ne olivat vedessä. Hän veti jalkansa pois ja kumartui katselemaan tummaa epäselvästi näkyvää vedenpintaa. Se kohosi kohoamistaan. Joki alkoi tulvia.
Bostil ponnahti seisoalleen. Hän näytti pirun riivaamalta. Kuumat verivirrat polttivat hänen jokaista suontaan ja väristys väristyksen jälkeen tärisytti häntä.
"Tulimmainen sentään, minä olin oikeassa aavistaessani, että vesi rupeaa kohoamaan!" hän huudahti käheästi. Saatuaan varmuuden asiasta hän tuijotti lumottuna joelle: se oli muuttunut kokonaan. Sen kohina ja solina vaihtui hiljaiseksi kumeaksi pauhinaksi. Virta huuhteli kallioisia rantojaan. Se oli kuin levoton, kidutettu ja pakoonpyrkivä joki. Tähtien valo heijastui tummalle, kimaltelevalle ja levottomalle, epätasaiselle ja kummalliselle vedenkalvolle. Ja Bostilin katsellessa jokea se alkoi näyttää säälimätöntä hävittävää voimaansa.
Bostil alkoi kävellä edestakaisin hiekkarannalla ajatellen kauniita juoksijoita, jotka vielä olivat joen toisella puolen.
"Se ei ole vielä liian myöhäistä!" hän mumisi. "Ehdin vieläkin soutaa lautan joen poikki ja takaisin."
Hän tiesi tulvivan Coloradon salpaavan huomenna hevoset, vangitsevan ne hedelmättömään rotkoon, sulkevan ne sinne nälkäkuolemaan.
"Sellainen olisi helvetillistä... Bostil, sinä et voi tehdä sitä. Sinä et ole sellainen mies... Voisiko nyt Bostil myrkyttää lähteen, josta hevoset mielellään juovat, tahi sytyttää ruohoaavikon tuleen... Mitä Lucy ajattelisikaan... Ei, Bostil sinä olet antanut vihallesi liian suuren vallan. Kiiruhda nyt pelastamaan nuo hevoset!"
Hän meni lautalle. Se kellui nyt vapaana ja sen ja rannan välissä oli jo vettä. Bostil tarttui köysiin, mutta tehdessään niin hän muisti Creechin ja hänen mielensä synkistyi. Hän unhotti kokonaan Creechin hevoset. Julma ja katkera tunne, jota hän luuli Creechiä kohtaan tuntemakseen vihaksi, otti hänet valtoihinsa. Veri poltti jälleen hänen suonissaan ja hän veti köysistä. Tämän vihamielisen joen vihainen henki oli vallannut hänen sielunsa. Hän aikoi tuhota erään miehen, niin, vieläpä enemmänkin kuin tuhota. Hän aikoi hävittää kaiken sen, mitä hänen vihollisensa, hänen kilpailijansa rakasti. Hänen ympärillään vallitseva pimeys, rotkon synkät ja pahaenteiset varjot ja joen kumea kohina – kaikki nämä seikat tukivat vaikutusvallallaan tekoa, rohkaisivat häntä, ajoivat häntä eteenpäin, lannistivat ja tukahduttivat hänen sydämensä vastustuskyvyn. Ja miettiessään tekonsa vaikuttimia hän muuttui säälimättömän joen kaltaiseksi. Eikö hänen vihollisensa poika ollut ampunut häntä väijyksistä? Eikö hänen henkensä ollut kysymyksessä? Creechille oli nyt annettava sellainen isku, että se musertaisi hänet tahi soisi hänelle sen verran miehuutta, että hän uskaltaisi tulla esille pistooli kädessä. Bostil ymmärsi, että Creech saisi varmasti selville, kuka hänet on tuhonnut. He kohtaisivat toisensa silloin tavalla, jota Bostil useammin kuin kerran oli noudattanut. Hän tajusi että hänen sielunsa oli samanlainen kuilu kuin tämä rotko, missä tumma ja vihainen joki raivosi. Hän kavahti näkemystään, mutta intohimon raivottaret eivät päästäneet häntä kynsistään. Hän kiskoi köysistä. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin pimeässä. Joki muutti ääntään jokaisen silmänräpäyksen kuluttua. Tunnin kuluttua olisi tulva jo kahlaamolla. Silloin olisi kaikki liian myöhäistä. Bostil muisti jälleen nuo solakat, jäntevät ja vilkkaat jalorotuiset – Sinisen Kimon, villin hevosen, jonka hän olisi halunnut omakseen, ja Hurran, tamman, jonka vertaista ei ollut koko ylämaassa. Hän alkoi hikoilla ja hiki poltti häntä.
"Kuinkahan pian Creech kuulee joen kohinan ja tietää, mitä on tulossa?" mumisi Bostil synkästi. Hän tiesi nyt, mitä hänen piti tehdä, ja palasi köysien luo. Solmut, jotka olivat saaneet olla vedessä, olivat nyt läpimärkiä ja turvonneita. Hän ei saanut niitä auki. Hän leikkasi poikki säikeen toisensa jälkeen. Lautta ajelehti pois hänen ulottuviltaan.
Bostil ojentautui vaistomaisesti vetääkseen sen takaisin.
"Hyvä Jumala... Se lähtee liikkeelle!" hän kuiskasi. "Mitä olenkaan tehnyt?"
Hän, sama Bostil, joka oli tehnyt tämän Fatherin kahlaamon kuuluisammaksi kuin Bostil's Fordin, oli päästänyt lautan ajelehtimaan! Se oli vallan käsittämätöntä.
Joen kohina kiihtyi keskeytyen vain joskus, jolloin kuului kummallisia repiviä ja loiskuvia ääniä, kun suuret vesikuplat särkyivät vedenkalvossa. Lautta oli jo lähes kymmenen metrin päässä ja kääntyi ajelehtiessaan hieman. Sen lähtö näytti vastahakoiselta ja se pysytteli nousuvirrassa. Pienet raskaat aallot nuoleskelivat sitä ahneesti ja ilkeästi. Bostil katseli lauttaa silmät suurina. Kas niin, nyt tarttui virta sen toiseen päähän ja vesi nousi kumeasti kohisten sen nurkan yli. Jokin näkymätön käsi näytti pyöräyttävän lautan ulommaksi. Se oli ensin näyttänyt tummalta, mutta nyt se oli hämärästi siintävä, nyt varjomainen ja vihdoin himmeä. Kuinka nopeasti tämä kirottu joki virtasikaan! Oliko olemassa enää mitään keinoa, millä hän olisi voinut saada takaisin lauttansa? Joki vastasi hänelle kumealla syvällä ivalla. Hän tuli vallan toivottomaksi. Ja himmeästi siintävä lautta liukui pois Bostilin näköpiiristä.
"Auttakoon minua Jumala, olen tehnyt sen!" hän vaikeroi käheästi. Ja hän horjahti taaksepäin ja istuutui. Mieli, sydän ja sielu tunsivat äkkiä äärettömän herkästi, kuinka häpeällinen hänen tekonsa oli ollut. Kaikki hänessä katui nyt, ja hän kärsi kovia ruumiillisia tuskia aivan kuin jokin olisi jyrsinyt häntä sisältäpäin.
"Menköön Creech helvettiin hevosineen, mutta miten minusta tulee jälleen mies?" hän kuiskasi. Ja hän istui siinä kädet lujasti polvien ympärille kierrettyinä ja lannistettuna sekä sielullisesti että ruumiillisesti.
Nouseva vesi rikkoi lumouksen pakottaen hänet peräytymään. Virta oli jo nopea. Se paisui. Ja sen kohinakin kiihtyi samalla. Bostil kiiruhti tasangon poikki kallioiselle tielle, jottei hän joutuisi eristetyksi, mutta viimeiset metrit hänen oli pakko kahlata polvensyvyisessä vedessä.
"Siihen minä en nyt ainakaan jätä jälkiä", hän mumisi töykeästi naurahtaen. Se kuulosti hänestä yhtä kamalalta kuin joen kohinakin.
Ja sinne kallioisen tien päähän hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Tuo entinen muistosta haihtumaton jyrinä kaikui hänen korvissaan. Tulva alkoi lähestyä. Kolmenakolmatta vuonna hän oli kuunnellut tulvivan Coloradon hitaasti lähenevää jyminää, mutta ei milloinkaan tällä tapaa, sillä nyt hän kuuli sen äänessä oman verensä jännityksen ja kiihkon, ja totesi olevansa tämän säälimättömän joen inhimillinen vastine. Juuri hänen alapuoleltaan kuuluva kumea kohu sulautui vähitellen kaukaiseen jyminään. Rotkossa puhalsi nyt tasainen tuuli. Korkeat seinämät näyttivät väistyvän kauemmaksi valmistautuessaan ottamaan vastaan ryöppyä. Bostil peräytyi hitaasti ylöspäin, sitä mukaa kuin vesi nousi. Amfiteatterin pohja oli nyt muuttunut vihaisesti aaltoilevaksi järveksi. Pajut taipuivat ja kiehuivat virran pyörteissä. Ja niiden takana vyöryi epätasainen pullisteleva virta, joka muistutti jotakin harmaata raskaasti liikkuvaa hirviötä. Mustia esineitä, jotka olivat varmaankin ajopuita, näkyi aaltojen harjoilla. Ne tulivat näkyviin silmänräpäykseksi kadoten sitten. Kohina muuttui tasaisemmaksi, läheisemmäksi ja kovemmaksi, eikä kumahduksia, jotka olivat kuin hiljaista ukkosen jyrinää, voinut enää kuulla selvästi, koska kaikki äänet sulautuivat yhteen.
Kova tuuli alkoi nyt hivellä Bostilin kasvoja. Se kantoi hänen korviinsa hirmuista jyrinää, aivan kuin nuo suunnattoman korkeat seinämät olisivat alkaneet vyöryä. Bostil tiesi tulvan sivuuttaneen nyt ylempänä sijaitsevan joenpolven ja saapuvan pian hänen kohdalleen. Hän odotti ja kuunteli, mutta ääni oli vaiennut. Hänen korvissaan humisi, niin että teki oikein kipeätä. Häntä vilutti ja hän peräytyi yhä ylemmäs rinteelle.
Rotkon varjot alkoivat kirkastua. Joen levyinen vaahtokupla liukui alaspäin kuin verho leviten sienimäiseksi. Bostil juoksi suureen amfiteatteriin vyöryvän aallon tieltä kallioista tietä pitkin. Kun hän kääntyi, hän oli näkevinään helvetin edessään. Mutaiset syvyydet, joissa oli vaaleampia juovia, ja mustat, pahaenteiset ja muuttelevat muodot ammottivat hänen alapuolellaan. Hän tuijotti näkyä silmää räpäyttämättä, kunnes hänen korvansa aukenivat lumpeesta ja hirveä kumiseva jyrinä pakotti hänet ajattelemaan todellisuutta – tulvivaa Coloradoa.
XII
Bostil nukkui, mutta hänen unensa oli levotonta, ja kummallinen hirveä jyrinä tuntui täyttävän sen kuin synkässä erämaassa puhaltava surullinen tuuli. Ikkunan takaa kuuluva ääni herätti hänet varhain. Hän kuunteli. Seinään koputettiin.
"Bostil, Bostil!" Ääni oli Holleyn.
Bostil nousi vuoteesta. Hän oli nukkunut täysissä pukeissa ja ottanut vain kengät jalastaan.
"Mitä nyt, Haukka? Mitä sinä ajattelet herättäessäsi minut näin sikamaisen varhain?" murahti Bostil.
Holleyn kasvot olivat kalpeat ja vakavat, ja hänen haukansilmänsä näyttivät lasimaisilta. "Tämä ei ole mikään liian varhainen hetki", hän sanoi.
Bostil katseli työnjohtajaansa ja kuunteli. Tyyni ilma tuntui värähtelevän hiljaista jyrinää kuin kaukainen ukkonen. Bostil koetti näyttää hämmästyneeltä.
"Helvetti, Coloradohan siellä pauhaa! Se oikein jymisee."
"Siinä on varmasti tarpeeksi helvettiä Creechille", vastasi Holley. "Isäntä, miksi ette noutanut hevosia joen tälle puolen?"
Bostilin kasvot synkistyivät. Hän oli toisinaan paha mies vastustettavaksi. "Holley, sinä olet todellakin hyvin levoton Creechin vuoksi. Oletko sinä hänen ystävänsä?"
"En! Minun puolestani hän saa kyllä olla rauhassa", vastasi Holley. "Ja te tiedätte sen. Mutta minä pidin hänen juoksijoistaan yhtä paljon kuin jonkun toisenkin miehen hevosista."
"Pyh! Ja mikä on tarkoituksesi?"
"Ei mikään muu kuin se, että te olisitte voinut noutaa ne joen tälle puolen ennen tulvan tuloa. Siinä kaikki."
Vanha hevoskauppias ja hänen työnjohtajansa katsoivat toisiaan. He ymmärsivät toisiansa. Sitten rupesi Bostil jälleen vetämään jalkaansa märkiä kenkiä ja Holley poistui.
Bostil avasi oven ja meni pihalle. Nouseva aurinko väritti erämaan itäiset jyrkänteet kirkkaanpunaisiksi. Yö takanaan ja viileä, kirkas ja kaunis aamu edessään Bostil ei tuntenut omantunnonvaivoja eikä katumusta. Hän käveli pumpulipuumetsikössä, missä satakielet lauloivat. Aasin kimeä kiljunta rikkoi aamun hiljaisuuden, ja sen jälkeen heräävän kylän äänet vaiensivat joen kumean hirvittävän kohinan. Bostil lähti syömään aamiaista.
Hän tapasi Lucyn keittiöstä. Hän näki Lucyn hymyilevästä tervehdyksestä, että hän tytön mielestä näytti entiseltä Bostililta. Lucyllä oli esiliina yllään ja hänen hihansa oli kääritty ylös, niin että pyöreät, voimakkaat, ruskeat käsivarret näkyivät. Bostilista Lucy tuntui jollakin tavoin erilaiselta kuin ennen. Hän oli kyllä ennenkin ollut kaunis, mutta nyt hän oli jotakin enemmän. Hän oli juuri kertonut tädilleen jotakin, ja tämä arvokas nainen näytti samalla kertaa sekä järkyttyneeltä että ihastuneelta.
"Nyt minä varmasti keskeytin vilpittömän keskustelun", sanoi Bostil hyväntuulisesti.
"Niin sinä teitkin isä", vastasi Lucy hymyillen iloisesti.
"Uskokaa minullekin salaisuutenne", sanoi Bostil.
"Isä, sinä et voi sitä aavistaakaan", sanoi Lucy.
"Jane, tiedätkö sinä, mitä tyttösellä on nyt mielessään?" kysyi Bostil.
"Sen tietää vain Jumala", vastasi Jane-täti huokaisten.
"Olenko minä enää mikään tyttönen... Kuulehan nyt, isä, minä olen täyttänyt kahdeksantoista vuotta jo aikoja sitten. Olen kasvanut suureksi. Voin tehdä, mitä vain haluan, mennä minne tahdon ja muutakin... Hyvänen aika, saatanpa mennä vaikka naimisiinkin."
"Pyh!" sanoi Bostil nauraen. "Jane, kuuntelehan tuota tyttöä."
"Kyllä minä kuuntelen, Bostil", huokaisi Jane-täti.
"No niin, Lucy, haluaisin nähdä sinun tuovan tänne jonkun rakastuneen paimenen houkkion, silloin kun olen hyvällä tuulella", sanoi Bostil.
Lucy nauroi, mutta hänen silmissään oli uhmaava, veitikkamainen ilme. "Isä, sinä olet pelottanut kaikki nuoret miehet pois. Mutta ehkä tänne jonakin päivänä ratsastaa sellainen mies, samanlainen paimen kuin sinäkin olit ennen vanhaan, jota ei kukaan voi pelotella, ja hän voi saada minut."
"Häh... Lucy, lasketko sinä nyt leikkiä?"
Lucy keikautti kaunista päätään vastaamatta mitään.
"Jane, mikä häntä oikeastaan vaivaa?" kysyi Bostil vedoten sisareensa.
"Hän kujeilee tietysti", sanoi Jane-täti. "Hänen sanoissaan on kuitenkin järkeäkin. Tulkaa nyt aamiaiselle."
Bostil istuutui pöydän ääreen iloiten siitä, että jälleen oli päässyt ystävällisiin suhteihin naisten kanssa.
"Lucy, huomisesta kehittyy niin suurenmoinen päivä, ettei Bostil's Fordissa ole sellaista ennen vietetty", hän sanoi.
"Varmasti, isä. Suurin yllätysten päivä, mitä Fordissa milloinkaan on ollut", vastasi Lucy.
"Yllätystenkö?"
"Niin, isä."
"Ketkä täällä tulevat yllätetyiksi?"
"Kaikki."
Bostil luuli tottuneensa Lucyn leikkiin, mutta otaksui noina menneinä alakuloisuuden päivinä unohtaneensa, kuinka hänen piti suhtautua tyttöön, tahi sitten oli tyttö jollakin tavoin muuttunut.
"Brackton kertoi minulle sinun ilmoittaneen hevosen kilpailemaan kaikkia muita vastaan."
"Sehän on avoin kilpailu, vai mitä?"
"Avoin kuin erämaa, Lucy", vastasi Bostil. "Millainen sinun ilmoittamasi Tuliharja-niminen hevonen on?"
"Tahtoisitko sinä sen tietää?" kiusoitteli Lucy.
"Jos se vain on nimensä arvoinen, voit ehkä päästä loppukilpailuun... Mutta, Lucy kultaseni, puhutaanpa nyt hieman järkeäkin. Et suinkaan aio ottaa osaa kilpailuihin jollakin kesyttämättömällä mustangilla?"
"Isä, minä aion ratsastaa oikealla hevosella."
"Mutta, Lucy, kannattaakohan sinun sentään antautua vaaraan turhan vuoksi?"
"Turhan vuoksi... Olen päinvastoin hyvin vakavassani."
Bostil piti Lucyn ulkomuodosta. Tyttö oli kalvennut hieman, hänen silmänsä loistivat ja hän oli kiihtynyt. Bostilin kysymys oli muuttanut hänet vakavaksi ja Bostilkin vaipui heti mietteihinsä. Jos Lucy vain olisi ollut poika, olisi hän ollut ylämaitten mainioin ratsastaja, mutta vaikka hän olikin tyttö, hän oli vaarallinen vastustaja, jos hänellä vain oli hyvä hevonen.
"No niin, en pelkää lainkaan sitä, ettet sinä osaisi ohjata hevosta", sanoi Bostil vakavasti. "Ja niin kauan kuin olet vakavissasi, en tahdo estää sinua. Mutta, Lucy, ei minkäänlaisia vetoja. En salli sinun ryhtyä pelaamaan."
"Etkö itsesikään kanssa?" mairitteli Lucy.
Bostil tuijotti tyttöä. Mikä häneen olikaan mennyt? "Mistä sinä sitten löisit vetoa?" hän kysyi töykeän uteliaasti.
"Isä, lyön sata kultadollaria vetoa siitä, että tulen perille joko ensimmäisenä, toisena tahi kolmantena."
Bostil heitti päänsä taaksepäin ja nauroi sydämellisesti. Miten suuresti tyttö muistuttikaan isäänsä! "Lapsi, siellä on muutamia nopeita hevosia, jotka kyllä tulevat Kuninkaan jälkeen seuraavina maaliin. Sinä vain heität rahaa menemään."
Tyttären silmissä paloi sininen tuli. Hän tarkoitti sittenkin totta ja Bostil oli ylpeä hänestä.
"Isä, uskallan lyödä vetoa kanssasi kahdestasadasta dollarista, että voitan Kuninkaan!" hän huudahti.
"Voi sitä rohkeutta!" huudahti Bostil. "Ei, en voi suostua ehdotukseesi, vaikka en ikinä olekaan hylännyt tasaista vetoa. Koeta nyt käsittää, Lucy, että pelkkä ratsastaminenkin kilpailuissa on tarpeeksi sinulle."
"Hyvä on, isä", vastasi Lucy tottelevaisesti.
Tässä keskustelun käännekohdassa Bostil työnsi äkkiä lautasensa syrjään kääntäen katseensa avonaista ovea kohti. "Eikö sieltä kuulu hevosen kavioiden kapsetta?"
Jane-täti hillitsi vuolaan sanatulvansa ja Lucy riensi ovelle. Sitten Bostil kuuli tuon kovan tahdikkaan kavioiden kapseen, jonka hän tunsi niin hyvin. Se lyheni tömistämiseksi ja lakkasi rakennuksen edustalla.
"Siellä on Kuningas Vanin kanssa", sanoi Lucy ovelta. "Isä, Van laskeutui satulasta, hän tulee tänne... hän juoksee. Jotakin on tapahtunut. Tuolla tulee muitakin hevosia, paimenia ja intiaaneja."
Bostil tiesi, mitä oli tulossa, ja valmistautui. Ulkoa kuului nopeita askelia.
"Hei, neiti Lucy! Missä Bostil on?"
Muudan laiha solakka ratsumies ilmestyi ovelle. Mies oli Van ja hän oli äärettömästi kiihtynyt.
"Tule vain sisään", sanoi Bostil. "Mikä sinulla on hätänä?"
Van tuli huoneeseen kilisevin kannuksin ja lakki kädessään. "Isäntä, joen vesi on kohonnut kaksikymmentä metriä!" hän huohotti.
"Niin, Van, tiesin sen varmasti", vastasi Bostil. "Ehkä minä alan vanheta, mutta kuuloni ei ole vielä huonontunut... Kuunnelkaa muutkin."
Lucy käveli varpaillaan ovelle, käänsi päänsä sivulle ja taivutti sen hitaasti kumaraan, kunnes hänen ruumiinsa jäykistyi. Ulkoa kuului lintujen, hevosten ja miesten ääniä, mutta toisinaan myös kumeaa, hiljaista jyminää.
"Korkein tulva, mitä me milloinkaan olemme nähneet", sanoi Van.
"Kävitkö rannalla?" kysyi Bostil tiukasti.
"En joella saakka", vastasi Van. "Vain rotkon suulla, jyrkänteen laella. Mutta siellä oli joukoittain navajoja, jotka olivat menossa joelle. Muutamat näyttivät jo palailevankin sieltä. Jäin sinne vähäksi aikaa, ja hetkisen kuluttua Somers kiipesi tietä pitkin ylöspäin Blakesleyn, Brackin ja muutamien paimenien kanssa. Ja Somers huusi: Lautta on päässyt irti!"
"Irtikö?" huudahti Bostil hämmästyneenä.
"Voi, isä, Van!" huusi Lucy silmät suurina ja hänen suunsa jäi auki hämmästyksestä.
"Se on varmasti mennyt menojaan. Ja paikka, missä oli pajuja ja hiekkatöyräs, on syvällä veden alla."
"Miten nyt Creechin hevosten käy?" kysyi Lucy huohottaen.
"Hyvä Jumala, millainen vahinko!" jatkoi Bostil ja hän olisi voinut nauraa omalle teeskentelylleen. Hän tunsi Lucyn sinisten silmien katseen kasvoillaan.
"Samaa me kaikki muutkin olemme tässä sanoneet", jatkoi Van. "Kun me katselimme hirveätä jokea ja kuuntelimme vyöryvien kallioiden aiheuttamaa kumeaa pauketta, joku näki Creechin ja parin piutin taluttavan hevosia tietä pitkin, joka johtaa vieremälle. Me laskimme hevoset ja niitä oli yhdeksän. Ja me näimme kimon loistavan sinisenä auringonpaisteessa."
"Piuteja Creechin seurassa!" huudahti Bostil ja hänen synkkä ilmeensä kirkastui. "Sehän oli oikea onnenpotkaus. Ehkä intiaanit voivat opastaa hevoset pois kuopasta ja löytää niille vettä ja ruohoa."
"Ehkä", vastasi Van epäillen. "Piutit voivat sen kyllä tehdä, jos se vain on mahdollista. Mutta siellä ei ole lainkaan ruohoa."
"Yöllä ei tarvitakaan paljon ruohoa."
"Samaa sanoivat useimmat pojat, mutta navajot pudistivat päätään ja Farlane ja Holley kohauttivat vain hartioitaan."
"Intiaanien avulla on Creechillä mahdollisuuksia pelastaa hevosensa", sanoi Bostil. Hän oli varma vilpittömyydestään, mutta ei ollenkaan varma siitä, saiko hän kiittää tästä vilpittömyydestään äkillistä toivetta. Ja sen jälkeen hän saattoi katsoa tytärtään silmiin. Se oli hänen vaikein kokeensa.
"Ah, isä, miksi sinä et kiiruhtanut hakemaan Creechin hevosia joen tälle puolen?" kysyi Lucy itkien.
Bostil tunsi huojennusta. "Miksikö en sitä tehnyt... No niin, Lucy, minulla ei ollut mitään kiirettä tehdä Creechille palveluksia. Olen pahoillani."
"Ei se mitään, jollei hän menetä hevosiaan", mumisi Lucy.
"Missä Joel Creech on?" kysyi Bostil.
"Hän vietti viime yön joen tällä puolen", vastasi Van. "Joel se itse asiassa ensin ilmoittikin meille, että tulva on kohonnut. Joku sanoi hänen nukkuneen rotkossa viime yönä. Nyt hän on joka tapauksessa raivohullu."
"Häh!" murahti Bostil. "Siinä sinä olet oikeassa."
"Isä, eikö nyt voida tehdä mitään Creechin auttamiseksi?" sanoi Lucy mennen isänsä luo.
Bostil kiersi käsivartensa hänen ympärilleen tuntien ääretöntä huojennusta, kun hän näki kultakutrisen pään painautuvan olkapäätään vasten. "Lapsi, me emme voi lentää joen yli. Älä viitsi itkeä Creechin hevosten vuoksi. Ne eivät ole vielä kuolleet nälkään. Creechillä oli huono onni, mutta ehkä kaikki käy vielä hyvin ja hän menettää vain kilpailun. Ja, Lucy, oli muutenkin varmaa, että hän olisi menettänyt sen."
Bostil hyväili tytärtään ensi kerran moneen päivään ja kääntyi sitten ovella seisovan paimenensa puoleen. "Van, millaisessa kunnossa Kuningas on?"
"Hullu juoksemaan, Bostil, melkeinpä mieletön. Huomisissa kilpailuissa ei tule olemaan ainoatakaan toista hevosta, joka voisi uhata sen voittoa."
Lucy kohotti kumaraista päätään. "Onko asian laita niin Van... Kuulkaahan nyt. Ellette te ja Kuningas saa huomenna enemmän kuin kylliksenne hurjasta juoksusta, en tahdo ratsastaa enää milloinkaan!" Sanottuaan tämän Lucy poistui huoneesta.
Van tuijotti ovea ja sitten Bostilia. "Mitä minä sanoinkaan, Bostil?" hän kysyi surullisesti. "Aina minä ärsytän häntä."
"Älä ole milläsikään, Van. Sinä et sanonut paljon mitään. Lucy on ollut hyvin kärtyisä näinä päivinä. Hänellä on hevonen jossakin ja hän aikoo ratsastaa sillä huomisissa kilpailuissa. Hän on tarjoutunut lyömään vetoa siitä Kuningasta vastaan. Ja se hämmästytti minua suuresti. Mutta kuulehan nyt, Van. Olen saanut vihiä siitä, että jokin musta hevonen tulee juoksemaan näissä kilpailuissa. Älä sen vuoksi arvosta liian vähäiseksi Lucyn hevosta, olipa se sitten millainen tahansa. Hän nimittää sitä Tuliharjaksi. Oletko nähnyt sen?"
"En varmastikaan! Ja sanoakseni totuuden en ole nähnyt Lucyakaan päiväkausiin. Ja teidän antamastanne vihjauksesta päättelin, että Lucy on valmistautunut todelliseen kilpailuun. Bostil, hän ei pane hevosta juoksemaan, vaan hevonen juoksee itsestään miellyttääkseen häntä. Ja Lucy on höyhentäkin kevyempi. Jos hän sattuisi ratsastamaan Sinisellä Kimolla tahi jollakin toisella yhtä nopealla hevosella, olisi minun pakko antautua."
Bostil nauroi, sillä hän oli ylpeä tyttärestään. "No niin, hän ei nyt ainakaan tule esiintymään Sinisen Kimon selässä", hän vastasi tylysti. "Se on vuorenvarmaa... Tulehan nyt. Haluan katsella Kuningasta."
Bostil meni kylään. Häneltä kului koko päivä niiden tuhansien asioiden toimittamiseen, joissa hänen puoleensa käännyttiin, jotka hänen oli tehtävä ja jotka annettiin hänen toimitettavakseen, niin ettei hän ehtinyt lainkaan ajatella muita seikkoja. Hänen mieltään painoi kuitenkin taakka, josta hän oli epämääräisesti tietoinen koko ajan. Hän työskenteli myöhäiseen yöhön ja nukkui pitkään seuraavana aamuna.
Bostil ei ollut milloinkaan elämässään ollut synkällä tuulella kilpailupäivänä. Asioiden painostaessa häntä hän sanoi vain yhden ainoan sanan Lucylle, mutta saikin vastaukseksi nenäkkään, pelottoman silmäyksen. Hän oli iloinen voidessaan vihdoin liittyä kyläläisten, vieraiden ja intiaanien muodostamaan kulkueeseen, joka eteni kohti salviarinnettä.
Rata oli kukkulan juurella, ja nyt oli harmaalla ja purppuraisella salviarinteellä enemmän hevosia ja intiaaneja, enemmän liikkuvia esineitä ja väriä kuin Bostil milloinkaan oli nähnyt. Näytelmä kiihotti häntä. Monista hätäisesti rakennetuista risumajoista, joissa intiaanit keittivät ja söivät, kohosi taivaalle sinisiä savupilviä. Huopapeitteet loistivat kirkkaan värisinä auringonpaisteessa, aasit söivät ruohoa ja kiljuivat, hevoset hirnuivat kimakasti toisilleen, intiaanit lepäilivät majojensa edustalla, keskustelivat ryhmissä tahi ratsastivat kilpaa alempana laaksossa, ja toiset ajoivat edellään jänteviä mustangeja. Tämän iloisen ja värikkään taulun takana oli laakso, joka vihdoin sulautui muistomerkkien miellyttävästi ja kauniisti täplittämään erämaahan.
Bostil oli viimeisten joukossa, jotka ratsastivat radan kylän puoleisessa päässä sijaitsevalle korkealle penkereelle. Hän laski, että paikalle, josta parhaiten voitiin katsella kilpailuiden loppua, oli kokoontunut noin tuhat intiaania ja valkoista. Ja hänen tulohetkensä oli arvokas ja tärkeä. Jos Bostil osasi nauttia jostakin, hän nautti ainakin tällaisesta hetkestä. Hänen anteliaisuutensa oli tehnyt tästä tilaisuudesta suuren kilpailupäivän. Kaikki jalorotuiset olivat paikalla valppaiden paimenien vartioimina ja loimet selässä. Tämän pitkän penkereen laella oli korkea, litteä kallio, joka oli saanut toimia Bostilin istuimena monissa kilpailuissa. Sen läheisyyteen olivat kokoontuneet ne hänen naapureistaan ja vieraistaan, jotka osallistuivat kilpailuihin, sekä arvokkaimmat intiaanit molemmista heimoista. Kaikki olivat odottaneet häntä.
Kun Bostil laskeutui satulasta ja heitti suitset eräälle paimenelle, hän näki kasvot, jotka äkkiä rikkoivat hetken suoman lumoavan tunnelman. Eräs pitkä laiha mies, jolla oli riippuvat pitkät mustat viikset, tuli häntä vastaan ja näytti odottavan. Cordts! Bostil oli unohtanut hänet kokonaan. Hän asettui vaistomaisesti valmiusasentoon. Vuosikausia hän oli valmistautunut sen hetken varalta, jolloin hän joutuisi vastakkain tämän kuuluisan hevosvarkaan kanssa.
"Bostil, kuinka voitte?" sanoi Cordts. Hän näytti iloiselta ja tunsi syvää kiitollisuutta saatuaan luvan tulla kilpailuihin. Hänen vasemmalta kupeeltaan riippui vyö, jossa oli pari suurta pistoolia.
"Heipä hei, Cordts", vastasi Bostil antaen jännityksensä hitaasti laueta. Sitten hän tarttui miehen ojennettuun käteen.
"Olen lyönyt suuria vetoja Kuninkaasta", sanoi Cordts. Tällä hetkellä ei olisi ollutkaan muuta tietä Bostilin sydämeen, ja tämä huomautus sai töykeän vanhan hevosmiehen ilmeen höltymään.
"Toivoin teidän lyövän vetoa jostakin toisesta hevosesta, jotta minä saisin rahanne", vastasi Bostil.
Cordts ojensi pistoolivyönsä Bostilille. "Haluan iloita näistä kilpailuista", hän sanoi vihjaten hymyllään jollakin tavoin niihin vuosiin, jolloin hän oli kantanut pistooleja yötä päivää.
"Cordts, en halua takavarikoida pistoolejanne", sanoi Bostil suoraan. "Minulla on sananne ja se riittää."
"Kiitoksia, Bostil. Mutta koska minä kuitenkin olen vieraanne, en halua kantaa niitä nyt", vastasi Cordts ripustaen vyönsä Bostilin satulannastaan. "Minulla on muutamia miehiä mukanani. He olivat kaikki kunnossa, ennen kuin he saivat maistaa Bracktonin viskiä. Mutta nyt en enää vastaa heistä."
"No niin, olette rehellinen tunnustaessanne sen", sanoi Bostil. "Mutta minä johdan nyt näitä kilpailuja ja vastaan jokaisesta."
Bostil tunsi Hutchinsonin ja Dick Searsin, mutta toisten Cordtsin miesten nimiä hän ei tiennyt. He olivat kaikki karaistuneen näköisiä roistoja. Hutchinson oli laiha, kumaraharteinen, punakka, kierosilmäinen paimen, jonka kaikkiin piirteihin oli poltettu pahan miehen merkit. Ja Dick Sears oli hänen vertaisensa. Hän oli kuin pieni lihaskimppu, lyhyt ja vääräsäärinen ja ulkomuodoltaan ruma kuin kaktus. Hänellä oli päässään risainen, syvään korville vedetty pehmeä hattu. Hänen kasvonsa ja lyhyt partansa olivat tomunväriset ja hänen silmänsä näyttivät äreiltä ja valppailta. Hän sai Bostilin ajattelemaan tomuista, suomuista, kovaa erämaan kalkkarokäärmettä. Bostil tarkasteli Cordtsin alipäällikköä tuntematta lainkaan pelkoa, vaikka Searsin kerrottiinkin osaavan käyttää pistooliaan nopeasti ja kuolettavasti. Bostil tunsi, että hän haluaisi melko mielellään ja pelottomasti kohdata Searsin pistoolitaistelussa, ja katseli tuota pienikokoista hevosvarasta tavalla, jonka tarkoituksesta ei kukaan voinut erehtyä. Sears ei ollut juovuksissa, mutta ei aivan selväkään. Ei hänkään näyttänyt pelkäävän Bostilia, vaan katseli tätä ylimielisesti. Bostil kääntyi nyt paimeniensa ja ystäviensä puoleen kysyen tytärtään.
"Lucy on tuolla", sanoi Farlane viitaten erääseen iloiseen ryhmään.
Bostil heilutti kättään, ja Lucy, joka ymmärsi nähtävästi väärin hänen tarkoituksensa, tuli lähemmäksi taluttaen poniaan. Hänellä oli yllään harmaa pusero, punainen vyö sekä hame päällyshousujen ja kenkien suojana. Hän näytti kalpealta, mutta hymyili sentään, ja hänen siniset silmänsä kimaltelivat. Hänellä ei ollut hattua päässään, hän oli vain letittänyt tukkansa ja sitonut punaisen nauhan otsalleen. Bostil näki kaiken tämän yhdellä silmäyksellä. Tyttö tarkoitti totta ja näytti vaaralliselta. Bostil tiesi heti, että kun tyttö vain riisuisi hameen yltään, hän voisi kilpailla kaikkien sinne saapuneitten paimenten kanssa ratsastuksessa. Hän huomasi Lucyn muodostavan sen keskuksen, johon kaikkien silmät olivat kohdistuneet. Se miellytti häntä. Tyttö oli hänen, kuten hänen äitinsäkin oli ollut, ja niin kaunis ja jalorotuinen kuin hevosmies voi ikinä toivoa.
"Lucy, missä sinun hevosesi on" hän kysyi uteliaana.
"Viis siitä, isä. Olen kyllä mukana", vastasi Lucy.
"Sinä kannat siis tänään punaisia värejä?" sanoi Bostil koskettaen suurella kädellään tytön vaaleata päätä.
Lucy nyökäytti viekkaan näköisenä.
"Lucy, en olisi milloinkaan uskonut sinun tahtovan pöyhkeillä punaisissa vanhan isäsi silmien edessä. Sinä olet kai Kuninkaan puolella?"
"En, isä. Jos olisin hiemankaan kannattanut Kuningasta, en olisi kantanut tänään punaisia värejä."
"Lapsi, sinä aiot siis todella ottaa osaa näihin suuriin kilpailuihin?"
"Varmasti!"
"No niin, ainoa katkera pisara maljassani tulee tänään olemaan se, että saan katsella sinun häviötäsi. Mutta jos vain tulet toiseksi, annan sinulle sellaisen lahjan, että kukkaroni sairastuu."
Intiaanipäällikötkin hymyilivät. Vanha Hevonen, navajo, katseli suopeasti tätä intiaanien ystävän tytärtä. Hopea, hänen päällikkötoverinsa, nyökäytti päätään kuin olisi ymmärtänyt Bostilin ylpeyden aiheen. Farlane koetti vaikuttaa salaperäiseltä ja näytellä Lucyn uskottua.
"Lucy, jos todellakin aiotte ottaa osaa kilpailuun, otan hevoseni pois, jotta voisitte voittaa", sanoi Wetherby ritarillisesti.
Bostilin kaikuva nauru helisi rinteellä.
"Lucy neiti, minusta tuntuu hyvin ikävältä panna hevostani kilpailemaan teidän hevosenne kanssa", sanoi vanha Cal Blinn. Sitten Colson, Sticks, Burthwait ja muut hevosten omistajat esittivät nauraen kohteliaisuuksia vaaleatukkaiselle tytölle.
Bostil iloitsi tästä suuresti, kunnes hän huomasi Cordtsin syvälle painuneiden silmien kummallisen kiihkeän katseen. Se järkytti häntä. Cordts oli jo kauan halunnut tyttöä omakseen ehkä yhtä kiihkeästi kuin Kuningastakin. Liikkeellä oli sellaisia juttuja, jotka kokonaan tahrasivat Cordtsin nimen. Bostil katui sitä mielijohdettaan, että oli antanut hevosvarkaalle luvan saapua kilpailuihin. Lucyn kauniit suloiset kasvot voivat mahdollisesti kiihottaa Cordtsia, tätä kentuckyläistä, joka oli kehunut rakkauttaan hevosiin ja naisiin. Ja Cordtsin takana piileskeli tuo pienikasvuinen tomunvärinen Sears kuin kokoon kiertynyt käärme, joka on valmis iskemään. Bostil tunsi jo kauan sammuksissa olleen tulen rupeavan kytemään sisimmässään ja leviämään hänen suoniinsa, intohimon, jota hän vihasi.
"Lucy, mene takaisin naisten luo, kunnes olet valmis tulemaan esille hevosinesi", hän sanoi. "Ja muistakin olla varovainen tänään."
Hän loi tyttäreensä merkitsevän silmäyksen, jonka tämä näytti käsittävän täydellisesti, ja kääntyi sitten pannakseen alkuun päivän kilpailut.
Intiaanit kilpailivat keskenään parittain tahi kolmisin, ja osanottajia oli niin paljon, että rata vilisi ratsastajia. Lyötiin vetoja, huudettiin ja juostiin, villit mustangit hyppivät, oli kuumuutta, tomua ja kovaa kavioiden kapsetta, lyötiin kiihkeästi vetoja, tapahtui yllätyksiä, koettiin tappioita ja voittoja, saatiin katsella alituisesti liikkuvaa loppumatonta värillistä kulkuetta, juuri sellaista, josta Bostil äärettömästi piti.
Mutta nämä kilpailut eivät olleet mitään siihen verraten, mitä oli vielä tulossa. Kaiken huippu, suuret kilpailut, olivat vielä jäljellä.
Oli jo iltapäivä, ennen kuin kaikki oli valmista näihin kilpailuihin. Salviarinne oli kirkkaanharmaa länteen painuvan auringon valossa. Kaikki levähtivät ja odottivat. Paimenten rauhallisuus näytti tarttuneen koko joukkoon. Vain jalorotuiset olivat levottomia. Ne vapisivat ja tömistelivät heitellen pientä kaunista päätään. Ne tiesivät, mitä piakkoin tulisi tapahtumaan, ja halusivat juosta. Ne olivat väriltään enimmäkseen mustia, raudikkoja ja valkoisia.
Bostil irrotti itse loimen lemmikkinsä selästä. Kuningas oli parhaimmassa kunnossaan. Se erosi miellyttävästi kaikista muista hevosista. Sen salvianharmaa ruumis oli yhtä sileä ja kimalteleva kuin satiini. Se oli harjoitettu tätä hetkeä varten. Se heitteli päätään, pureksi kuolaimiaan ja sen lihakset värähtelivät hienon nahan alla. Se oli ylpeä, tulinen ja kaunis.
Kuningas oli vedonlyöjien suosikki, ja intiaanit, jotka olivat kiihkeitä pelaajia, panivat likoon suuria summia.
Bostil satuloi hitaasti hevosen. Van seisoi vieressä ja katseli isäntänsä toimia. Hän oli kalpea ja hermostunut. Bostil huomasi sen.
"Van", hän sanoi, "tämä on sinun kilpailusi."
Paimen tarttui nopeasti suitsiin ja satulannastaan, ja samalla kun hänen jalkansa kosketti jalustimeen, Kuningas oli pystyssä. Se putosi jaloilleen joustavasti, äkkiä ja sulavasti sekä kiiti sitten pöyhkeillen toisten hevosten riviin.
Bostil heilautti kättään ja ratsut lähtivät kiitämään lähtöpaikkaa kohti, joka oli parin mailin päässä ylempänä laaksossa. Macomber ja Blinn toimivat siellä virallisina lähettäjinä erään paimenen ja muutamien navajojen kanssa.
Bostilin silmät loistivat. Hän laski ystävällisesti kätensä Cordtsin olalle, teko, josta selvästi näkyi hetken aiheuttama jännitys. Useimmat miehet kokoontuivat Bostilin ympärille. Sears ja Hutchinson pysyttelivät aivan Cordtsin takana. Ja Holley, joka asettui aivan isäntänsä viereen, piti tarkasti silmällä muutakin kuin hevosia.
Äkkiä hän kosketti Bostilia viitaten rinteelle. "Tuolla on Lucy", sanoi hän. "Hän ratsastaa liittyäkseen joukkoon."
"Lucyko? Missä sitten? Olin unhottanut kokonaan tyttöseni. Missä hän on?"
"Tuolla", toisti Holley. Muutkin sanoivat jotakin nähdessään Lucyn ratsastavan esille.
"Hänellä on punainen hevonen", sanoi muudan.
"Hänen hevosensa näyttää minusta tavattoman suurelta", sanoi toinen. "Onko kellään kiikaria?"
Vain Bostililla oli kiikari, ja hän käytti sitä. Tuolla kuperalla kiikarin suurentamalla rinteellä liikkui jättiläismäinen punainen hevonen, jonka harja liehui kuin liekki tuulessa. Lucy ratsasti hevosella. Hän oli tullut esille erään kalliorykelmän takaa, joka sijaitsi noin mailin päässä alempana rinteellä. Siellä hän oli pitänyt hevostaan piilossa. Bostil tunsi valtimoittensa sykinnän kiihtyvän. Hän ei ollut ikinä nähnyt sellaista hevosta. Mutta matka oli pitkä eikä kiikari ollut oikein kunnossa, minkä vuoksi hän ei voinut luottaa näköönsä. Se himmeni äkkiä kokonaan.
"Holley, en erota enää mitään", hän valitti. "Ota sinä tämä kiikari ja kuvaile minulle Lucyn hevosta."
"Isäntä, minä en tarvitse kiikaria nähdäkseni, että hän on oikean hevosen selässä", vastasi Holley tarttuessaan kiikariin. Hän suuntasi sen, kiersi sen sopivaksi silmilleen ja katsoi sitten kauan. Bostil tuli kärsimättömäksi. Lucy tavoitti nopeasti lähtöviivalle kiitäviä juoksijoita.
"Etkö sinä näe sen paremmin kuin minäkään?" kysyi Bostil kiihkeästi.
"Kiiruhda nyt, Holley, ja anna meille joitakin tietoja, ennen kuin hän ehtii lähtöviivalle", sanoi muudan paimen.
Cordts näytti äärettömän jännittyneeltä ja koko ryhmä oli kiihtynyt. Lucy sellaisen hevosen selässä, jota hänen isänsäkään ei voinut moittia, oli odottamaton tekijä. He tiesivät kaikki, että jos tuo hevonen oli nopea, oli Lucy vaarallinen kilpailija.
Holley sanoi vihdoin: "Hän on villin oriin selässä. Se on punainen kuin tuli. Se on tavattoman suuri ja voimakas. Näyttää aivan siltä kuin se ei haluaisi lähestyä muita juoksijoita. Hyvä Jumala sen liikkeitä... Bostil, mielestäni se on mainio hevonen."
Bostilin ympärille kokoontuneet miehet vaikenivat hetkiseksi. Holleyn ei tiedetty milloinkaan erehtyneen hevosesta eikä liioitelleen arvosteluissaan ja ylistyksissään.
"Villin oriinko selässä?" toisti Bostil. "Häh, ja hän nimittää sitä Tuliharjaksi. Mistä hän on saanut sen... Antakaa minulle kiikari."
Mutta Bostil ei nähnyt mitään. Hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä. Hän totesi nyt, että kun hän ensi kerran oli nähnyt Lucyn oudon hevosen selässä, juuri se oli himmentänyt hänen silmänsä.
"Holley, sinä saat käyttää kiikaria ja kertoa minulle tapahtumat järjestyksessä", sanoi Bostil kuivatessaan silmiään huivillaan. Hän tunsi huojennusta huomatessaan näkönsä kirkastuvan. "Hyvä Jumala, kunpa vain näkisin kilpailun lopun!"
Sitten kiintyivät kaikkien katseet yhtenäiseen ratsastajien ja hevosten muodostamaan tummaan ryhmään. Kaikki odottivat Holleyn selostusta. "Nyt ne alkavat asettua järjestykseen", aloitti paimen. "Näyttää aivan siltä kuin se ei kävisikään vaivatta. Bostil, tuo punainen hevonen on aivan mieletön. Se tahtoo tapella. Kas niin, nyt se on ilmassa... Pojat, se on itse paholainen – tuollainen hevosentappaja niin kuin kaikki muutkin villit oriit... Se koettaa hyökätä Kuninkaan kimppuun saadakseen iskeä sitä kavioillaan. Kas niin, Lucy sai sen kuitenkin talttumaan. Hän käsittelee sitä mainiosti... Nyt he saivat Kuninkaan toiselle laidalle, ja se onkin parempi. Mutta Lucyn hevonen ei pysy paikoillaan. Lähtö tulee tapahtumaan aivan heti. Vanilla on paras paikka. Ovela Van... Hän tulee johtamaan, ennen kuin muut huomaavat, että kilpailu on alkanutkaan... Intiaanien mustangit käyttäytyvät sikamaisesti. Punainen ori säikähdytti ne. Nyt ne ovat kaikki rivissä lähtöviivan takana... Pistoolin savua! Ne liikkuvat... Se näyttää lähdöltä."
Sitten Holley vaikeni. Kaikki muutkin katselijat vaikenivat. Bostil näki kaukana laaksossa hevosten muodostaman liikkuvan tumman jonon.
"Ne ovat matkalla! Ne ovat matkalla!" huusi Holley vapisten.
Bostil kajahdutti syvän kaikuvan huudon, joka vaiensi hänen ympärilleen kokoontuneiden miesten huudot, joka kuulosti kovemmalta kuin intiaanien melu. Sitten lakkasivat huudot kuulumasta yhtä äkkiä kuin ne olivat alkaneetkin.
Holley nousi kalliolle suunnaten kiikarinsa kohti kilpailijoita.
"Mac on laskenut lipun. Ne ovat varmasti lähteneet. Nyt... Van on edellä sisälaidalla. Kuningas alkaa päästä vauhtiin. Isäntä, se alkaa painella... Katsokaa! Katsokaa, millaisia hyppyjä tuo punainen hevonen tekee... Bostil, se juoksee kumoon Kuninkaan. Tiesin sen. Se on kuin salama. Se työntää Kuninkaan pois radalta. Katsokaa sen hyökkäystä. Hyvä Jumala, Lucy ei kykene hillitsemään sitä! Tyttö pomppii sen selässä ylös ja alas, mutta pysyttelee kuitenkin satulassa kuin takiainen. Hyvin tehty, Lucy! Älä anna periksi... Hyvä Jumala, Bostil, Kuningas on nurin! Se on maassa kyljellään... Nyt se nousee, mutta on aivan sekaisin. Muut sivuuttavat sen... Van on nyt poissa kilpailusta... Ja, Bostil ja te, hyvät herrat, tässä kilpailussa ei ole enää muuta katselemisen arvoista kuin tuo punainen hevonen."
Bostilin sydän jyskytti hetkisen ankarasti ja tuntui sitten pysähtyvän. Kylmät väreet karmivat hänen selkäänsä, vaikka hän olikin kuumissaan.
Millainen hirveä, inhoittava pettymys! Bostil sinkautti kiroten kysymyksen, johon Holley vastasi lyhyesti ja tiukasti. Kuningas oli poissa pelistä. Bostil raivosi. Hän ei nähnyt mitään eikä osannut uskoa omia korviaan. Kaikkien näiden harjoitusviikkojen kiihkon ja epävarmuuden jälkeen vain tämä! Ei tapahdu mitään kilpailua, koska Kuningas ei ole enää mukana. Se ei tuntunut lainkaan mahdolliselta. Tuhansia ajatuksia pyöri Bostilin mielessä. Hän joutui voimattoman raivon valtaan. Hän kirosi Vanin ja vannoi tappavansa punaisen oriin. Silloin joku pudisti häntä kovasti. Jonkun lausumat terävät sanat tunkeutuivat hänen jyskyttäviin korviinsa: "Van saa kiittää onneaan. Kuningasta ei ole vielä voitettu! Se on vain poissa pelistä!"
Sitten alkoi Bostil tyyntyä. Kuninkaan kaatuminen oli kova onni. Mutta se ei ollut hävinnyt kilpailussa. Huoli ja ylpeys taistelivat vallasta Bostilin sydämessä. Vaikka Kuningas olikin syrjäytetty, voittaisi Bostil kuitenkin tämän suuren kilpailun.
"Se ei ole hävinnyt!" mumisi Bostil. "Tällainen ei ole rehellistä peliä. Villi ori pakotti sen väistymään syrjään."
Hänen himmentynyt katseensa kirkastui. Ja sitten hän näki tuon liikkuvan tumman juovan jakautuvan hevosiksi. Muudan kirkkaanvärinen hevonen oli johdossa. Se kävi yhä punaisemmaksi ja suuremmaksi lähestyessään päätekohtaa. Sen kirkas väri muuttui punaiseksi. Bostil kuuli Holleyn ja Cordtsin huutavan ja erotti muitakin ääniä, vaikka hän ei kuullutkaan sanoja. Hevosten muodostama linja alkoi keikkua hajoten ryhmiksi. Intiaanit alkoivat kumartua eteenpäin ja päästellä lyhyitä kovia huutoja. Kaikki Bostilin sisimmässä kasautui suureksi, sykähteleväksi, pisteleväksi kasaksi. Hänen paimenensilmänsä, jotka olivat terävät jälleen, näkivät punaisen hevosen yläpuolella hulmuavan kultaa ja tämä kulta oli Lucyn tukka. Bostil unohti Kuninkaan kokonaan.
Silloin Holley karjaisi hänen korvaansa: "Ne ovat nyt puolitiessä!"
Kilpailu oli kaunis. Bostil jännitti silmiään. Hän riemuitsi näkemästään – Lucy painautuneena matalaksi punaisen oriin kaulalle. Hän näki selvemmin nyt. Hevoset lähenivät uskomattoman nopeasti! Millainen suurenmoinen kilpailu tämä olikaan! Mutta se oli liian nopea, vauhti ei voinut pysyä tuollaisena loppuun saakka. Intiaanit alkoivat huutaa vaientaen siten paimenten käheät huudot. Syrjäsilmällään Bostil näki Cordtsin, Searsin ja Hutchinsonin. He käyttäytyivät kuin mielettömät. Kummallista, kuinka hevosvarkaatkin voivat innostua. Bostilin tuntemat miljoonat väristykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi riemuntunteeksi. Hän tuli aivan märäksi hiestä. Hänen jyrisevä äänensä ryhtyi kiihottamaan Lucyä voittoon.
"Kolme neljäsosaa!" huusi Holley Bostilin korvaan. "Ja Lucy päästää nyt tuon villin hevosen ohjakset höllälle. Katsokaa, Bostil! Te ette ole milloinkaan elämässänne nähnyt hevosen juoksevan tuolla tavoin."
Eikä Bostil ollutkaan. Hänen sydämensä paisui. Jokin vapisutti häntä. Oliko tuo hänen tyttärensä, tuo jännittynyt pieni harmaa takiainen, joka oli puoleksi piiloutunut suuren oriin liekehtivään harjaan?
Välimatka muihin piteni. Kuinka se kasvoikaan! Tuo tulta muistuttava hevonen jätti muut jälkeensä. Ja päästyään loppusuoralle ne olivat aivan lähellä. Katsojien korvia huumaava huuto tukahdutti kaikki muut äänet. Jännittynyt, tömistelevä ja käsivarsiaan huitova joukko ympäröi Bostilin.
Bostil näki Lucyn kullanvärisen tukan hulmahtavan äkkiä esiin liekkien juovittaman harjan takaa. Ja sitten hän voi vain katsella punaista hevosraakimusta, tuulen edellä kiitävää Tuliharjaa. Bostil luuli katselevansa myrskyn kuljettamaa aavikkovalkeaa.
Punainen ori tuli yhä lähemmäs. Miten hirveän pitkiä askelia se ottikaan! Kuinka ihmeellisesti se paransikaan vauhtiaan! Kuinka sen juoksu näyttikään vaivattomalta ja sen liikkeet villeiltä!
Se syöksyi ohi pitkin askelin lisäten vain nopeuttaan ja voittaen seuraavan kilpailijan kahdellatoista hevosenmitalla.
XIII
Tuliharja jatkoi juoksuaan laakson päätä kohti kauas ohi rinteelle kokoontuneitten huutavien katselijajoukkojen. Bostil oli kuuro kaikelle; hän katseli vain oritta, kunnes Lucy sai sen pysähtymään ja kääntymään.
Sitten Bostil pyörähti katsomaan, missä Van oli hevosineen. Useimmat katselijat riensivät alemmas, kokoontuen juoksijoiden ympärille, ja huudot saivat väistyä monien äänten aiheuttaman sorinan tieltä. Muutamat karjanomistajat ja paimenet jäivät Bostilin läheisyyteen ja kaikki näyttivät puhuvan yhteen ääneen. Bostil sai kuulla, että Holleyn Valkojalka oli tullut toiseksi ja navajon mustangi kolmanneksi. Holley itse vahvisti tämän. Vanhan paimenen haukansilmät olivat lämpimät ilosta.
"Isäntä, se tuli toiseksi", hän toisti yhtämittaa.
Bostil oli siksi tasapuolinen, että hän pudisti Holleyn kättä sanoen olevansa iloinen, vaikka hänen huulillaan pyörikin väite, ettei kilpailua ollut tapahtunutkaan. Sitten Bostilin hermot värähtivät, kun hän näki Vanin ratsastavan ravia Kuninkaalla rataa pitkin rinnettä kohti. Bostil katseli hevosta tutkivasti. Kuningas ei näyttänyt loukanneen itseään. Van ratsasti suoraan rinteelle ja laskeutui satulasta. Hän oli kalpea ja vapisi.
Kuninkaan kimaltelevat kyljet olivat tomun likaamat sekä kaktuksen piikkien ja pensaitten oksien naarmuttamat. Se ei ollut kuumissaankaan. Siinä ei näyttänyt olevan minkäänlaista kuhmua tahi haavaa, kun se hirnui ja hieroi turpaansa Bostilin kylkeen. Mutta sitten se säpsähti ja kohotti päänsä korkealle höristäen korviaan. Sen silmissä oli sekä pelkoa että tulta.
"No niin, Van, sinua ei tällä kertaa onnistanut", sanoi Bostil ystävällisesti.
"Punainen hevonen hyökkäsi Kuninkaan kimppuun ennen kilpailua", vastasi Van nopeasti. "Meillehän oli vihjaistu, että Lucyn hevonen olisi yllätys. Tunnustan suoraan, että Lucy osasi ratsastaa villillä hevosellaan ja ohjata sitä hyvin. Pari kertaa hän peräytti sen Kuninkaan kimpusta, koska se aikoi tappaa Kuninkaan... Kysykää vain miltä paimenelta tahansa... Me pääsimme lähtemään kuitenkin. Minä otin johdon käsiini, ja Kuningas oli edellä. En katsonut lainkaan taakseni, ennen kuin kuulin Lucyn huutavan. Hän ei voinut Tuliharjalle mitään. Se hyökkäsi Kuninkaan kimppuun aikoen tappaa sen. Ja Kuningaskin halusi tapella. Jos minä vain olisin voinut toimia niin, ettei se olisi keskeyttänyt juoksuaan, olisitte saanut katsella kilpailua! Mutta Tuliharja lähestyi lähestymistään. Se ahdisti meitä purren Kuningasta lautasiin, hartioihin ja niskaan. Lucy kiskoi suitsista, kunnes minä huusin hänelle, että hän kaataa hevosen ja tappaa meidät molemmat. Silloin Tuliharja syöksyi kimppuumme ja potkaisi molemmilla etukavioillaan yhtäaikaa. Bostil, tuo hevonen on ilmeinen paholainen. Sitten se osui meihin ja me kaaduimme. Minä tein aikamoisen kuperkeikan, mutta Kuningas ei ole vahingoittunut, ja se on siunattu ihme."
"Se ei ollut mikään kilpailu, Van, onnettomuus vain. Vie Kuningas nyt kotiin", sanoi Bostil. Vanin selostus onnettomuudesta vahvisti Bostilin epäluuloja. Muudan uusi hevonen oli ilmestynyt näyttämölle, villi, nopea ja mainio juoksija, mutta Kuningasta ei ollut vielä voitettu rehellisessä kilpailussa. "Tästä tullaan tekemään vielä tili", mumisi Bostil julmasti. "Mutta kuka tämän Tuliharjan omistaja on?"
Holley näytti lukeneen hänen ajatuksensa. "Luultavasti tuo mies korjaa ensi palkinnon taskuunsa", huomautti Holley viitaten erääseen mieheen, joka ratsasti suurella mustalla takkuisella hevosella taluttaen Lucyn ponia.
"Hähä!" huudahti Bostil. "Outo mies!"
"Ja tuolla tulee Lucy houkutellen oritta takaisin", lisäsi Holley.
"Villi ori, jota ei milloinkaan voi kunnollisesti kesyttää!" huudahti Cordts.
Kaikki miehet katsoivat ja kaikki ylistivät Lucyä ja hänen hevostaan.
Bostil tuijotti hevosta kummallisen, vastustamattoman lumouksen vallassa. Hän ei ollut uskonut milloinkaan elävänsä niin pitkää aikaa, että hän saisi nähdä tuollaisen villin oriin, puhumattakaan siitä, että hänen tyttärensä ratsastaisi sellaisella, saavuttaisi voiton Kuninkaasta.
Tuhannet silmät katselivat Tuliharjaa. Se pöyhkeili miesjoukon ja hevoslauman takana, tahtomatta tulla lähemmäs. Se ei kuitenkaan näyttänyt vastustelevan ratsastajaansa. Lucy istui nähtävästi aivan uupuneena sen selässä taputellen ja hyväillen sitä. Radan kummallakin puolen oli hevosia ja intiaaneja ja näiden rivien väliin näytti Lucy vastahakoisesti ohjaavan ratsunsa.
Bostil meni lähemmäs, huitoi käsillään ja huusi kaikille, että nämä peräytyisivät takaisin rinteelle.
"Ratsasta tänne nyt!" hän huusi Lucylle.
Vasta silloin Bostil huomasi, ettei Lucyllä ollut kannuksia, ei ruoskaa eikä ratsupiiskaakaan. Lucy käänsi Tuliharjan Bostilia kohti, ja hevonen tuli lähemmäs, pöyhkeillen pää pystyssä, harja ja häntä liehuen. Sen liikkeet olivat kauniit ja joustavat, ja aina muutamien askelten jälkeen se hypähti ihmeteltävän kevyesti ja nopeasti.
Bostil ei voinut muuta kuin tuijottaa hevosta. Hän ei nähnyt tytärtään, kun tämä näytteli voittajaa käsiään taputtavalle joukolle. Ja Bostil painoi mieleensä kaiken sen, jota hän ei milloinkaan tulisi unhottamaan: tämän villin oriin, jonka luonnetta ei oltu lannistettu; tämän jättiläismäisen kimaltelevan punaisen hevosen, jonka harja oli kuin tummajuovainen tuulen puhaltama liekki ja joka oli vain lihaksia, suloa ja voimaa; sen pitkän, solakan ja pieneen villiin ja siroon päähän kaareutuvan kaulan; sen raollaan olevat huulet ja punertavat sieraimet, jotka kertoivat sen arabialaisesta syntyperästä; sen viistot lavat ja syvän leveän rinnan, sen voimakkaat jalat ja polvet, jotka eivät olleet liian korkeat eivätkä liian matalat; sen sopusuhtaiset mustat kaviot, jotka kopisivat pienillä kivillä, ja kaikki muut merkit, jotka kertoivat nopeudesta ja kestävyydestä. Siinä oli ruumiillisesti niin ihmeellisen täydellinen ori, ettei erämaassa voinut olla toista niin villiä ja säälimätöntä hevosentappajaa.
Lucy heilautti kättään ja outo paimen, johon Holley oli kiinnittänyt muiden huomion, tuli esille joukosta ja meni Tuliharjaa kohti.
Bostil tarkkaili tämän notkean paimenen kaunista vartaloa, säännöllisiä kasvoja ja tummia silmiä. Miehellä oli kiiltävä, laskoksille vyyhdetty lasso kädessään. Hän lähestyi Tuliharjaa. Ori korskahteli ja nousi pystyyn. Jollei Bostil milloinkaan ennen ollut nähnyt hevosen osoittavan vihaa, hän näki sen ainakin nyt. Mutta hevonen näytti tottelevan tytön ohjausta. Bostil ymmärsi äkkiä tämän omituisen tilanteen. Lucy oli voittanut villin oriin rakkauden. Ja Lucy oli vihannut Kuningasta, koska Kuningas oli jostakin syystä ruvennut vihaamaan häntä. Bostilin mielestä hevoset olivat yhtä kummallisia olentoja kuin ihmisetkin.
Paimen meni suoraan vapisevan Tuliharjan luo. Kun Tuliharja ponnahti syrjään nousten takajaloilleen, sieppasi paimen nopeasti ohjakset käteensä pakottaen rautaisella kädellään oriin laskeutumaan jaloilleen. Mutta Tuliharja yritti uudestaan nostaen paimenen melkein ilmaan, mutta kipeästi sattuva lasson isku pakotti sen seisomaan paikoillaan. Paimenella oli selvästi valta käsissään.
"Isä!" huudahti Lucy hiljaisella äänellä.
Bostil meni aivan Lucyn viereen paimenen pitäessä kiinni Tuliharjaa. Lucy oli kalpea kuin kukka kuutamossa. Hänen silmänsä olivat tummat mielenliikutuksesta ja hän näytti pelkäävän. Silloin se puoli Bostilin sydämestä, joka oli inhimillinen, teki itsensä tiettäväksi. Lucy oli vain väsynyt tyttö. Hänen pelkonsa ja säälittävä heikko hymynsä liikuttivat äkkiä Bostilia ja hän avasi sylinsä. Lucy liukui siihen.
"Lucy, tyttöseni, sinä olet voittanut Kuninkaan kilpailun ja pettänyt vanhan isäraukkasi."
"Ah, isä, en lainkaan aavistanut enkä osannut ajatellakaan, että Tuliharja hyökkäisi Kuninkaan kimppuun", änkytti Lucy. "En voinut sille mitään. Se oli vallan hirveä... Se teki minut sairaaksi... Isä, sano minulle, ettei Van loukkaantunut sen pahemmin kuin Kuningaskaan."
"Hevosella ei ole mitään hätää eikä Vanillakaan", vastasi Bostil. "Älä viitsi itkeä, Lucy. Teit kyllä ruman kepposen, mutta sinä suoriuduit siitä suurenmoisesti. Tulimmainen sentään, sinä ratsastit tuolla punaisella paholaisella... Ja kuulehan, en minä ole vihainen."
Lucy ei pyörtynyt, vaikka sellainen mahdollisuus olikin lähellä. Bostil laski hänet maahan, talutti häntä ihailevien intiaanien ja käsiään taputtavien paimenten muodostamien rivien välitse ja jätti hänet lopuksi naisten hoivaan.
Kun hän kääntyi jälleen, hän ehti juuri nähdä oudon paimenen hyppäävän Tuliharjan selkään. Se oli nopea ja vaarallinen hyppy, koska ori ponnahti samalla pystyyn. Kun se laskeutui maahan, se kuopi tannerta pannen turpeet lentämään, ja kun se ponnahti ilmaan jälleen, se oli taivuttanut itsensä punaiseksi solmuksi. Sen harja oli vihaisesti pystyssä, se oli kuin raivostunut villipeto koettaessaan heittää ratsastajan pois selästään. Bostil ei ollut milloinkaan kuullut hevosen kiljahtavan niin hurjasti. Mutta samalla hän ei ollut ikinä nähnyt niin verratonta ratsastajaa kuin tämä muukalainen. Intiaaneja ja paimenia värisytti heidän katsellessaan näytelmää, joka oli heidän makunsa mukainen. Paimen oli liittänyt pitkät kannuksensa yhteen hevosen vatsan alla ja näytti kasvaneen kiinni hevoseen. Ori ei voinut heittää häntä satulasta. Se ei ollut mikään villi mustangi, vaan tulinen, voimakas, tappeleva ori. Bostil otaksui tällaisen taistelun tapahtuvan joka kerta, kun paimen hyppäsi satulaan. Se oli sellaista, mistä paimenet pitivät. Useimmat heistä olisivat heti hylänneet hevosen, joka ei olisi vikuroinut. Bostil päätteli kuitenkin hetkisen kuluttua, ettei kukaan täysijärkinen paimen välittäisi tuollaisesta taistelusta oriin tavattomien voimien, sukkeluuden ja hurjuuden tähden.
Kaikki paimenet löivät vetoja keskenään siitä, että hevonen heittää vielä ratsastajan selästään. Ja nähdessään Tuliharjan voiman, Bostil oli samaa mieltä heidän kanssaan. Sellaista ratsastajaa ei ollut olemassakaan, joka olisi voinut pysytellä tämän hevosen selässä. Tuliharja ponnahtikin äkkiä pensaikkoon ja kaatui sätkytellen tomuun heittäen samalla ratsastajan pois selästään. Mies ja hevonen eivät kuhnailleet noustessaan, ja paimen sai jalkansa jalustimeen, ennen kuin Tuliharja ehti lähteä karkuun. Silloin hevonen hyppäsi, sai juosta vapaasti, tuli kiertotietä takaisin ja mukautui vähitellen paimenen tahtoon. Nämä muutamat hurjan toiminnan hetket olivat saaneet sen vaahtoamaan ja hikoilemaan. Tuliharja oli aivan märkä. Paimen pysähdytti sen Bostilin eteen ja laskeutui satulasta.
"Joskus minä osaan ratsastaa sillä, mutta joskus en", hän sanoi hymyillen.
Bostil ojensi kätensä. Hän piti tästä paimenesta. Hän olisi pitänyt noista rehellisistä kasvoista, jotka eivät olleet niin kovat kuin useimpien paimenien, ja noista kauniista tummista silmistä, vaikka niiden omistaja ei olisi lähestynytkään häntä tällä mainiolla villillä hevosellaan ja osoittanut hänelle ratsastustaitoaan.
"Te ratsastitte sillä kauemmin kuin kukaan meistä luulikaan", sanoi Bostil pudistaen sydämellisesti miehen kättä. "Nimeni on Bostil. Hauska tutustua."
"Minun nimeni on Slone, Lin Slone", vastasi paimen suorasukaisesti. "Olen villien hevosten pyydystäjä ja kotoisin Utahista."
"Utahistako? Miten maailmassa te olette päässyt tänne? No niin, teillä on mainio hevonen ja te saitte mainion ratsastajankin ohjaamaan sitä näissä kilpailuissa, nimittäin tyttäreni Lucyn."
Bostil epäröi. Hänen järkensä työskenteli nopeasti. Hänen ajatuksiensa pohjalle syntyi toivo, ja hän päätti hankkia Tuliharjan omakseen. Hän oli unhottanut, mitä hän olisi sanonut tälle muukalaiselle toisenlaisissa olosuhteissa. Hän katsoi tarkasti Slonea kasvoja huomaamatta niissä pelkoa tahi teeskentelyä. Mies oli rehellinen.
"Bostil, minä ajoin tätä villiä hevosta takaa päiviä, viikkoja ja kuukausia, satoja maileja suuren rotkon ja joen poikki..."
"Ette suinkaan!" keskeytti Bostil hämmästyneenä.
"Kyllä. Kerron sen teille myöhemmin... Tuolla jossakin sain sen vihdoin kiinni, ja kesytin sitä sen verran kuin sitä voidaankin kesyttää. Se väsytti minut kuitenkin ja pääsi karkuun. Silloin sattui tyttärenne ratsastamaan paikalle, pelasti hevoseni ja henkenikin. Olin hyvin huonossa kunnossa monta päivää. Mutta minä paranin, ja sitten hän tahtoi ratsastaa Tuliharjalla näissä suurissa kilpailuissa. En voinut evätä hänen pyyntöään. Ja siitä olisi sukeutunutkin suurenmoinen kilpailu, ellei Kuninkaalle olisi tapahtunut onnettomuutta. Olen hyvin pahoillani, sir."
"Slone, pettymys raivostutti minua hieman, mutta nyt se on jo ohi", vastasi Bostil. "Sillä tavoinko siis Lucy löysi itselleen hevosen. Hän olikin niin salaperäinen. Sitä tyttöä!" Bostil huomasi nyt, että hänen takanaan oli muitakin miehiä. "Holley, tervehdi Slonea, tätä utahilaista hevosmiestä. Ja sinäkin, Cal Blinn... Ja Macomber ja Wetherby, tervehtikää ystävääni, nuorta Slonea... Ja Cordts, pudistakaa tekin sellaisen miehen kättä, joka on mainion hevosen omistaja."
Bostil nauroi esittäessään hevosvarkaan Slonelle. Muutkin nauroivat ja Cordtskin yhtyi heihin. Bostilissa oli vielä jäljellä paljon entistä pirullisuutta ja Cordtsin ja Slonen tapaaminen kiinnosti ja huvitti häntä. Slone oli varmasti kuullut puhuttavan tästä kuuluisasta hevosvarkaasta. Etu oli selvästi Cordtsin puolella, sillä hän oli hyvällä tuulella ja iloinen. Slone taasen jäykistyi ja kalpeni hieman, kun hän kääntyi sivulle voidakseen nähdä uuden tuttavansa.
"Hyvää päivää, Slone", sanoi Cordts venytellen ja ojensi kätensä. "Olen totisesti iloinen saadessani tutustua teihin. Tahtoisin vaihtaa Kuninkaan punaiseen oriiseenne."
Tätä pilaa tervehdittiin raikuvalla naurulla, johon yhtyivät kaikki muut paitsi Bostil ja Slone. Pila oli kohdistettu Bostiliin ja hän näytti käsittäneen sen. Slone ei edes hymyillyt.
"Päivää, Cordts", hän vastasi. "Minäkin iloitsen tapaamisestamme, koska nyt tunnen teidät, kun seuraavan kerran kohtaamme toisemme."
"Me olemme kaikki sovinnollisella tuulella tänään", sanoi Bostil. "Ratsastetaan nyt kotiin syömään. Slone, te tulette minun mukaani."
Ryhmä kiipesi hitaasti rinteelle, missä hevoset odottivat. Macomber, Wetherby, Burthwait ja Blinn sekä kaikki Bostilin ystävät onnittelivat nuorta paimenta, joka selvästikin oli tehnyt heihin syvän vaikutuksen.
Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, purppuraiset varjot alkoivat himmentää laakson keltaisia valoläikkiä ja suurten kilpailujen päivä oli jo melkein lopussa. Intiaaniryhmiä seisoskeli vielä siellä täällä; toiset veivät mustangeja laitumelle, mutta suurin osa ratsasti tahi käveli muun joukon mukana kylää kohti.
Bostil huomasi Cordtsin kiiruhtaneen ryhmän edelle ja puhuvan nyt kiihkeästi Dick Searsin ja Hutchinsonin kanssa. Bostil kuuli hänen kiroavan. Cordts näytti syyttävän Searsia. Cordts oli menetellyt rehellisesti, hän oli pysynyt sanassaan ja Bostil luuli hänen vieläkin pysyvän. Cordts ja Hutchinson nousivat ratsujensa selkään ja ratsastivat hieman vasemmalle yhteensulloutuneesta joukosta. Mutta Sears viivytteli. Bostilista se tuntui kummalliselta, mutta hän luuli miehen olevan nyrpeissään siitä, että hän oli hävinnyt kilpailussa. Toivoessaan, että Sears poistuisi hänen näkyvistään, Bostil päätti olla toiste tekemättä sellaista törkeää erehdystä, että kutsuisi hevosvarkaita kilpailuihin.
Kaikki muut hevoset, paitsi Tuliharja, seisoivat yhdessä ryhmässä penkereen takana. Sears näytti touhuavan satulavöiden kimpussa. Eikä Bostil voinut olla kääntämättä katsettaan Tuliharjaan.
Miesten keskustelu keskeytyi äkkiä, Holley kirosi syvällä äänellä ja ryhmä liikahteli kiihkeästi. Käännyttyään Bostil näki Searsin seisovan uhkaavassa asennossa pistooli kummassakin kädessään.
"Älkää huutako!" hän karjaisi. "Älkääkä liikahtako!"
"Mitä pirua tämä tarkoittaa, Sears?" kysyi Bostil.
"Poraan reiän lävitsenne jos vain liikahdatte, sitä se tarkoittaa!" vastasi Sears. Hänen rohkeat teräsharmaat silmänsä, joiden kiillon Bostil tunsi, liekehtivät kiihkeästi. Hän oli kuin iskuun valmistautunut ilkeä pieni kalkkarokäärme. "Holley, kääntykää selin!" määräsi Sears. Tämä vanha paimen, joka seisoi ryhmän laidassa, totteli heti ja nosti kätensä. Hän ei tahtonut antautua vaaraan, koska vain hänellä oli pistooli. Sears tuli nopein askelin Holleyn luo, veti pistoolin tämän vyöstä ja nakkasi sen salviapensaikkoon.
"Sears, tämä ei ole rehellistä peliä", huomautti Bostil.
"Eikö?" ivaili Sears pahanilkisesti. "Bostil, tulin tänne hakemaan Kuningasta, mutta nyt minä otankin mukaani sen voittajan."
Bostilin kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi ja hänen niskasuonensa paisuivat. "Tulimmainen sentään, Sears, ette suinkaan aio varastaa tämän pojan hevosta?"
"Suu kiinni!" sähähti hevosvaras. Hän työnsi revolverinsa melkein kiinni Bostilin rintaan. "Olen aina väijynyt teitä! Ja nyt tekee mieleni tappaa teidät. Tekisinkin sen, ellen pelkäisi pelottavani hevosta. Mutta jos vain loksutatte leukojanne, tapan teidät ja otan riskin."
"Sears, jos haluatte minun hevoseni, ei teidän tarvitse tappaa Bostilia", sanoi Slone. Hänen tyyni rauhallinen äänensä lievensi jännitystä.
"Taluttakaa se tänne!" tiuskaisi Sears.
Tuliharja näytti aremmalta miesten kuin hevosten edessä. Slone talutti sen muutamien askelten päähän Searsista. Sitten hän heitti ohjakset irti.
Sears työnsi vasemman käden pistoolikoteloonsa. Uhaten ryhmää pistoolilla hän hapuili Tuliharjan ohjia. Tuliharja korskahti ja näytti aikovan hypätä syrjään. Mutta Sears sai kuitenkin ohjat käteensä. Bostil, joka seisoi hiljaa kuin patsas, ei voinut muuta kuin ihailla ylätasankojen hevosvarkaan rohkeutta. Miten mies aikoi hypätä tuon villin oriin selkään? Sears oli kuuluisa kahdesta ominaisuudestaan – rohkeudestaan miesten edessä ja taitavuudestaan hevosten käsittelyssä. Hän ei toki antautuisi sellaiseen vaaraan, että nousisi satulaan tavalliseen tapaan. Tuliharja alkoi epäillä häntä ja katseli nyt vain häntä eikä muita hevosia. Sitten mies ponnahti satulaan vikkelästi kuin kissa. Tuliharja korskahti ja kohotti etujalkansa ilmaan. Se alkoi pillastua.
Hypätessään satulaan Sears oli ojentanut pistoolinsa ylöspäin. Hän laski sen nyt alas, mutta epävarmasti, sillä Tuliharja oli alkanut tanssia.
Bostil tajusi, miten kohtalokas tämä hetki olisi ollut Searsille, jos vain hänellä itsellään tahi Holleylla olisi ollut pistooli.
Jokin viuhui ilmassa. Bostil näki Slonen lasson lentävän suoraksi – huomasi silmukan kiemurtelevan käärmemäisen syöksyn, kun se näpsähti Searsin ympärille. Lasso jännittyi suoraksi, ja Sears lensi kuin kerä satulasta maahan.
Ja nopeampi Bostilin ajatusta oli Slone, kun hän syöksyi miesten ohi ja ponnahti hyppivän hevosen selkään. Sears ampui kaksi kertaa. Tuliharja pillastui, kun Slone kiersi lasson satulannastaan. Sears, joka oli päässyt puoleksi seisoalleen, lensi kolmisen metriä ilmassa ja päästi kurkustaan hirvittävän tukahtuvan huudon.
Rinteelle ilmestyi tomuinen juova ja salviapensaikkoon leveä ura.
Bostil seisoi hämmästyneenä paikoillaan. Punainen ori teki lyhyitä hyppyjä. Slone kumartui matalalle saadakseen ohjakset käteensä. Kun hän suoristautui satulassa, Tuliharja riistäytyi nopeaan juoksuun.
Holley meni salviapensaikkoon hakemaan pistooliaan.
"Hän uhkasi minua, sai edun puolelleen ja heitti minun pistoolini menemään!" hän mumisi inhoten. Tavasta, millä hän puhui, nähtiin että hän luuli tulleensa häväistyksi.
"Hyvä Jumala, minä jo melkein pelkäsin, että Sears saisi hevosen!" huudahti Bostil.
Holley ajatteli vain pistooliaan ja Bostil taasen hevosta. Muut miehet alkoivat ylistää Slonen urotyötä.
"Sellainen oli siis Dick Searsin loppu! Nuori paimen kellisti hänet lassollaan!" huudahti Cal Blinn.
"Bostil, tuo paimen on hevosensa arvoinen", sanoi Wetherby. "Luulin Searsin ampuvan sinut. Näin hänen sormensa painavan liipasinta. Searsin kaltaiset miehet eivät voi muuta kuin ampua sellaisessa tilanteessa."
"Se on vikkelin temppu, mitä milloinkaan olen nähnyt", sanoi Macomber.
He näkivät Tuliharjan juoksevan rinteen juurelle ja jatkavan sitten matkaansa laaksoon kohoavan tomun muodostaessa suoran juovan sen taakse. He huomasivat, milloin tomun pöliseminen lakkasi. Tuliharja näytti silloin lähtevän kiitämään eteenpäin suuremmalla vauhdilla. Sitten se hidastutti kulkuaan. Slone käänsi sen ympäri ja lähti jälleen tulemaan ryhmää kohti ratsastaen kovaa laukkaa. Hetkisen kuluttua saapui Tuliharja rinteelle ja pysähtyi korskahdellen ja vapisten miesten eteen. Lasso oli vielä maassa höllänä ja sen silmukassa ei ollut enää mitään.
Bostil tuli hitaasti lähemmäs. Hän tiesi, miksi paimenen kasvot olivat harmaat, miksi hänen huulensa liikkuivat vain mykkinä, miksi tummat silmät ilmaisivat kauhua ja miksi laihat voimakkaat kädet, jotka vyyhtesivät lassoa, vapisivat nyt kuin lehdet tuulessa.
Lassossa ei ollut enää muuta kuin tomua. Mutta Bostil tiesi, kuten kaikki muutkin, että lasso oli aiheuttanut hirveän kuoleman hevosvarkaalle.
Jostakin syystä Bostil ei muistanut niitä sanoja, jotka hän oli halunnut lausua, laski vain kätensä punaisen oriin lautasille ja taputteli sen kylkeä. Sitten hän tarttui lujasti Slonen käteen. Hän ajatteli, kuinka hän olisikaan riemuinnut pojasta, joka olisi ollut tämän nuoren hurjan paimenen kaltoinen. Hän kääntyi toveriensa puoleen.
"Miehet, luuletteko te Cordtsin olleen mukana tässä kepposessa?" hän kysyi.
"Emme. Cordts menetteli rehellisesti", vastasi Holley. "Mutta nähtävästi hän huomasi mitä tuleman piti ja jätti Searsin oman onnensa nojaan. Se oli varmasti sopiva ratsastusmatka tuolle hevosvarkaalle."
Bostil lähetti Holleyn ja Farlanen hakemaan Cordtsia ja Hutchinsonia ja kertomaan näille Searsin kohtalon ja varoittamaan heitä poistumasta, ennen kuin uutinen olisi tullut kaikkien paimenien tietoon.
Aurinko alkoi muuttua kullanväriseksi ja punaiseksi lännestä siintävien rotkojen pykäläisten seinämien yläpuolella. Salviapensaitten latvoja taivuttava tuuli haihdutti päivän kuumuuden. Edellä ratsastavien paimenten hurja laulu kantautui muiden korviin. Ja intiaanien muodostama kulkue liikkui eteenpäin kauniine koristeineen ja kirkkaine väreineen, jotka näyttivät ihanilta laskevan auringon himmenevässä valossa.
Kun Bostil saapui vieraineen aitauksille, Holley, Farlane ja muut paimenet odottivat heitä siellä.
"Isäntä, Cordts ei ratsastanutkaan kylään miehineen. Muutamat navajot olivat nähneet hänen suuntaavan kulkunsa rotkoihin."
"Sepä hyvä!" huudahti Bostil huojentuneena. "Pojat, pitäkää nyt huolta hevosista... Slone, luovuttakaa vain Tuliharja pojille, neuvokaa, kuinka sitä on hoidettava, ja olkaa huoletta."
Farlane raapi päätään näyttäen epäilevältä.
"Kyllä minä itse hoidan sen", sanoi Slone.
Bostil nyökäytti päätään kuin olisi odottanutkin Slonelta sellaista vastausta. Tuliharja ei halunnut lähteä talliin, ja sen tähden Slone talutti sen erääseen korkeaan aitaukseen. Bostil odotti ystäviensä kanssa, kunnes Slone palasi, ja sitten he kaikki lähtivät kävelemään asuinrakennusta kohti.
"Me emme varmastikaan mahtuisi Brackin kapakkaan", huomautti Bostil. "Mutta tällaisissa tilaisuuksissa voin minäkin tarjota ryypyn." Ikkunoista tulvi valoa pumpulipuiden juurilla vallitsevaan pimeyteen. Bostil pysähtyi ovella kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin ja kuiskasi käheästi: "Älkää mainitko mitään naisille Searsin kohtalosta – ei ainakaan tänä iltana."
Sitten hän opasti vieraansa leveästä ovesta suureen arkihuoneeseen. Seinille oli ripustettu lamppuja ja takassa palaa rätisi iloinen valkea. Lucy tuli juosten tervehtimään heitä. Bostilin tarkat silmät eivät voineet olla huomaamatta, että tyttö oli pukeutunut parhaaseen valkoiseen pukuunsa. Hän ei ollut milloinkaan ennen elämässään nähnyt tytärtään näin suloisena ja kauniina eikä, mitä kokonaisvaikutukseen tuli, näin omituisenakaan. Poskien puna ja silmien tummuus lisäsivät jotakin tytön ilmeeseen, joka oli hellä, miettiväinen ja aivan uusi. Slone, joka oli pysytellyt syrjässä, tuli viimeksi sisään. Lucy tervehti häntä samalla tavalla kuin muitakin, mutta Slone vastasi hänen tervehdykseensä kummallisen jäykästi. Hänen kasvojensa harmaa väri ei ollut vielä haihtunut. Lucy katsoi häntä jälleen, mutta nyt eri tavalla.
"Mitä – mitä onkaan tapahtunut?" hän kysyi. Bostilia suututti se, että Slone ja kaikki muut miehetkin näyttivät hämmästyneiltä.
"Ei mitään", vastasi Slone hitaasti. "Olen vain uupunut."
Lucyn ja jokaisen muun tytön tahansa olisi pitänyt huomata, että mies koetti karttaa totuutta. Lucy käänsi katseensa Slonesta isään.
"Tähän päivään saakka on näissä suurissa kilpailuissa aina tapahtunut jotakin hirvittävää", sanoi Lucy. "Tämä oli minun päiväni, minun kilpailuni. Ja minä toivoin sen kuluvan ilman että..."
"Kuulehan nyt, Lucy kultaseni", sanoi Bostil, "mitään sellaista ei ole tapahtunut, mistä sinun pitäisi olla huolissasi. Slone säikähti vain hevosensa vuoksi. Mutta Tuliharja on nyt turvassa tuolla aitauksessa, ja sitä tullaan vartioimaan yhtä tarkasti kuin Kuningasta ja Sarchiakin. Slone tarvitsee vain ryypyn ja jotakin syödäkseen, kuten me kaikki muutkin."
Lucyn poskien puna ja hymy palasivat, mutta Bostil huomasi kuitenkin hänen luovan useamman kuin yhden katseen Sloneen. En käsitä häntä lainkaan, mietti Bostil ja häntä suututti, että Lucy osoitti kiinnostusta kaikkea sellaista kohtaan, mikä koski tätä outoa paimenta.
Sitten he söivät päivällisen ja heitä oli pöydässä kaksitoista miestä. Bostilin kolmen ystävän vaimot olivat auttaneet Jane-tätiä juhla-aterian valmistamisessa ja he lisäsivät vain aterian hauskuutta. Bostil ei välittänyt juuri lainkaan seurustelusta – hän olisi mieluummin oleskellut hevostensa ja paimentensa parissa – mutta tänä iltana hän voitti itsensä isäntänä ja hämmästytti Jane-sisartaan, joka selvästi luuli hänen juoneen liikaa, sekä ilahdutti Lucyä. Bostilin ulkonainen olemus ja hänen puheensa ja liikkeensä eivät milloinkaan ilmaisseet hänen ajatuksiaan. Ei kukaan saisi milloinkaan tietää hänen katkeraa pettymystään kilpailuiden tuloksesta. Vaikka Creechin Sininen Kimo oli ollutkin poissa tieltä, oli kuitenkin muudan toinen nopeampi ja vaarallisempi hevonen saapunut turmelemaan Kuninkaan mahdollisuuksia. Bostil tunsi himoitsevansa Tuliharjaa omakseen, ja tämä seikka väritti kaikki hänen sanansa ja liikkeensä. Tämä ylämaa, vaikka se olikin suuri ja laaja, oli kuitenkin Bostilin mielestä liian pieni Kuninkaalle ja Tuliharjalle samalla kertaa, elleivät molemmat hevoset kuuluneet hänelle. Ja kun vanha Cal Blinn joi riemuiten maljan Lucyn kunniaksi toivoen näkevänsä hänet Tuliharjan selässä siinä suuressa kilpailussa, johon sen oli käytävä Kuninkaan kanssa, Bostil tunsi sisimmässään katkeraa pelkoa. Alussa hän ivaili sitä. Pelkäisikö hän, Bostil, kilpailua? Hän kielsi sen. Mutta tämä tunne palasi sittenkin takaisin. Hän hukutti sen – tukahdutti sen kiihkeästi, mutta sen haamu jäi ahdistamaan häntä.
Illallisen jälkeen Bostil lähti miesten kanssa Bracktonin kapakkaan, missä Slone ja muut voittajat saivat palkintonsa.
"Kas, tässähän on enemmän rahaa kuin minulla milloinkaan elämässäni on ollut!" huudahti Slone katsellen epäillen kultarahoja.
Bostil oli huvittunut ja iloinen, mutta näiden molempien tunteitten takana piili tuo entinen kekseliäs ja kannustava kiihko tiettyjen tarkoitusperien saavuttamiseksi.
Bostil oli luonnottoman antelias monella eri tavalla, mutta äärettömän itsekäs yhdessä asiassa.
"Slone, en ole huomannut teidän juovan lainkaan", hän sanoi uteliaana.
"En pidä väkijuomista."
"Pelaatteko?"
"Lyön mielelläni pieniä vetoja kilpailuissa", sanoi Slone.
"Sellainen ei ole mitään pelaamista. Nämä minun paimenhölmöni lyövät vetoa hevosen hännän heilahduksistakin." Bostil vei Slonen hieman sivulle muista, joita kiinnosti Bracktonin toimittama palkintojenjako. "Slone, haluaisitteko tulla palvelukseeni?"
Slone näytti hämmästyvän. "En ole milloinkaan palvellut ketään", hän vastasi hitaasti. "En voi sietää kahleita. Olen hevostenmetsästäjä, kuten tiedätte."
Bostil katseli miestä arvaillen, tiesikö tämä mitään tarjotun työn vaikeuksista. Ei ollut mitään uutta Bostilille, että hän tiesi olevansa palveltavaksi ylämaitten paras ja pahin mies.
"Tiedän kyllä sen, mutta se ei vaikuta mitään asiaan", jatkoi Bostil suostuttelevasti. "Jos vain pääsemme sopimukseen, voitte säästää osan noista keltaisista rahoista, joita nyt kilistelette taskussanne. Harhaileva paimen ei rakenna aitausta."
"Kiitoksia vain, Bostil", vastasi Slone vakavasti. "Ajattelen asiaa. Villien hevosten pyydystäminen tuntuisi nyt todellakin hieman tarpeettomalta, koska kerran olen saanut kiinni Tuliharjan. Niin, lupaan ajatella asiaa. Ehkä suostunkin ehdotukseenne, jos vain luulette minun kykenevän käsittelemään hyvin lassoa ja hevosta."
"Koira vieköön!" huudahti Bostil. "Holley sanoi astuvansa mieluummin teidän pistoolinne kuin lassonne tielle ja samaa sanon minäkin. Ja mitä taasen teidän ratsastustaitoonne tulee, en ole milloinkaan elämässäni nähnyt teitä taitavampaa ratsumiestä."
Slone näytti hämmentyneeltä katsellessaan kädessään olevia kultarahoja. Joku kosketti Bostilia, ja tämä näki Bracktonin vierellään. Muut miehet laskivat nyt leikkiä intiaanien kanssa.
"Tule nyt, kun minulla on minuutti aikaa", sanoi Brackton ottaen lyhdyn käteensä. "Haluan näyttää sinulle jotakin."
Bostil seurasi Bracktonia ja Slone tuli mukaan. Vanhus meni erääseen pieneen huoneeseen, joka oli melkein täynnä tavaroita ja vankkureita. Lyhty pystyi vain himmeästi valaisemaan suojaa.
"Katsokaahan tuonne!" Ja Brackton valaisi lyhdyllään erästä selällään makaavaa miestä.
Bostil tunsi Joel Creechin kalpeat kasvot. "Brack! Mitä tämä on? Onko hän kuollut?" Bostil tunsi omituista käsittämätöntä järkytystä. Kuolleen miehen näkeminen ei ollut milloinkaan ennen säikähdyttänyt häntä.
"Ei. Hän ei ole kuollut, mikä muuten olisi ehkä suureksi eduksi yhdyskunnallemme", vastasi Brackton. "Hän on vain saanut kohtauksen. Luulin ensin hänen olevan juovuksissa, mutta erehdyin."
"Miksi sinä halusit näyttää häntä minulle?" kysyi Bostil töykeästi.
"Ajattelin vain, että sinun pitäisi nähdä hänet."
"Ja miksi, Brackton?"
Brackton laski lyhdyn lattialle, työnsi Slonen pihalle ja sanoi: "Vain minuutiksi, poikaseni", ja sulki sitten oven. "Joel on ollut minun hoidossani aina siitä saakka, kun tulva esti häntä lähtemästä kotiin. Ja hän on saanut kokea kovaa. Mutta koska ei kukaan muu olisi tehnyt mitään hänen hyväkseen, minun oli pakko auttaa häntä. Olin hyvin pahoillani hänen vuokseen. Hän itki kuin lapsi, joka on menettänyt äitinsä. Sitten hän muuttui hurjaksi ja raivosi. Pidin häntä väliaikoina silmällä. Mutta siihen ei minulla ollut aina aikaa, ja silloin hän varasti ryyppyjä, jotka muuttivat hänen tilansa vain pahemmaksi. Ja kun minä huomasin hänen aikovan varastaa yhden pistooleistani, aloin epäillä häntä. Kerran hän sanoi: Isäni hevoset kuolevat nälkään ja minä ammun jonkun. Hän oli pyörällä päästään ja vaarallinen. Huolestuin melkoisesti, voimatta kuitenkaan tehdä muuta kuin piilottaa aseeni. Viime yönä näin hänen keskustelevan muutamien miesten kanssa kaupan takana. Kaikki muut pötkivän pakoon, paitsi Joel, mutta minä tunsin Cordtsin. En pitänyt siitä lainkaan. Joel oli äreä ja synkkä, ja kun muudan paimen huusi hänelle, hän vastasi: Lautta ei ajelehtinut tiehensä, sillä juuri tulvayönä minä itse kiinnitin köydet. Solmuja ei ole aukaistu. Joku katkaisi köydet juuri ennen tulvan tuloa saadakseen varmuuden siitä, etteivät isäni hevoset pääsisi joen poikki. Joku ymmärsi joen tavat ja aavisti tulvan olevan tulossa. Ja jos isäni hevoset kuolevat nälkään, tapan minä jonkun!"
Brackton otti lyhdyn maasta ja laski kätensä lukon kahvalle mennäkseen pihalle.
"Silloin joku paimen iski Joelia, en nähnyt kuka, ja Joel sai kohtauksen. Raahasin hänet tänne. Ja kuten näet, ei hän vieläkään ole palannut tajuihinsa."
"No niin, Brackton, poika on hullu", sanoi Bostil.
"Niin minäkin luulen ja pelkään hänen polttavan meidät pois kodeistamme, koska hän käsittelee tulta varomattomasti, tahi tekevän jotakin muuta samanlaista."
"Häntä on mahdoton käsittää. Mutta sittenpähän nähdään", vastasi Bostil vakavasti.
Kun he menivät pihalle, Slone odotti heitä siellä. Sitten Bostil huusi vierailleen ja palasi kotiinsa heidän ja Slonen kanssa.
Bostil vapautui synkkämielisyydestään ja oli hyvällä tuulella, kun Lucy tuli sanomaan hyvää yötä. Hän tiesi tytön tulleen sanomaan jotakin muutakin.
"Hei, tyttöseni!" hän sanoi. "Etkö sinä ollenkaan häpeä kun uskallat tulla puhuttelemaan vanhaa isääsi?"
Lucy katseli häntä epäillen. "En häpeä ollenkaan, pelkään vain hieman."
"Olen aivan vaaraton, tyttöseni – murtunut mies. Kun poistit Kuninkaan kilpailuista, mursit sydämeni."
"Isä, siinä ei ole mitään naurettavaa. Suututit minut vihjaistessasi, että olen tehnyt jotakin salaa."
"Sinä et ainakaan neuvotellut minun kanssani."
"Minusta tuntui niin hauskalta yllättää teidät kaikki. Sinähän olet aina pitänyt yllätyksistä kilpailuissa, elleivät ne ole koskeneet sinua. Sitten oli Kuninkaan voittaminen minun suurin ja ainoa mahdollisuuteni. Ah, kuinka suurenmoista se olisi ollutkaan! Isä, olisin jättänyt sen jälkeeni yhtä helposti kuin muutkin hevoset."
"Etkä olisi!" sanoi Bostil.
"Isä, Tuliharja kykenee voittamaan Kuninkaan."
"Ei milloinkaan, tyttöseni! Hyväluontoisen hevosen kaataminen ei ole samaa kuin sen voittaminen kilpailuissa."
Sitten isä ja tytär alkoivat kiistellä tuosta vanhasta asiasta, toinen itsepäisesti ja kylmäverisesti, ja toinen kiihkeästi leimuavin silmin. Riita loppui Lucyn väitteeseen, ettei Bostil milloinkaan uskaltaisi ryhtyä toiseen kilpailuun. Se ärsytti Bostilia ja hänen oli hyvin vaikeata hillitä itseään.
"Lopeta jo. Kerro minulle sen sijaan, miten sinä pelastit Tuliharjan ja Slonen."
Lucy aloitti heti selostuksensa ja hän oli tuskin ehtinyt päästä alkua pitemmälle, kun Bostil huomasi olevansa äärettömän kiinnostunut. Hetkisen kuluttua hän oli kokonaan vaipunut kuuntelemiseen.
"Lucy, sinä olet todellakin reipas tyttö", hän sanoi lämpimästi Lucyn lopetettua kertomuksensa. "En ole lainkaan vihainen Slonelle siitä, että hän on rakastunut sinuun."
"Kuka sen on sanonut?" kysyi Lucy.
"Ei kukaan. Mutta se on silti totta. Eikö olekin?"
Lucy katsoi Bostilia niin rehellisin silmin kuin aina ennenkin, mutta kuitenkin surullisemmin, miettiväisemmin ja ihmettelevämmin, ikään kuin hän olisi joutunut tekemisiin outojen ja vakavien asioiden kanssa.
"Kyllä, isä, se on totta", vastasi Lucy änkyttäen.
"Sinun ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle, mutta olen iloinen, että teit sen."
Bostil aikoi kysyä Lucyltä, vastasiko tämä millään tavalla paimenen rakkauteen, mutta ei voinutkaan tehdä sitä jostakin selittämättömästä syystä. Tyttö oli yhtä rehellinen kuin ennenkin, hyvä kuin kulta. Bostil pelkäsi kuulevansa salaisuuden, joka pahoittaisi hänen mieltään. Aivan varmasti voittaisi joku paimen ennemmin tahi myöhemmin tytön rakkauden. Bostil tiesi sen sekä vihasi ja pelkäsi tätä mahdollisuutta. Hän ei kuitenkaan luovuttaisi tytärtään kerjäläispaimenelle. Sellaisen miehen kuin Wetherbyn olisi pitänyt voittaa Lucy omakseen. Eikä Bostil halunnut kuulla liikoja tällä kertaa. Hän oli sentään utelias ja halutessaan tietää Lucyn ajatukset hän turvautui entiseen keinoonsa ja rupesi kiusoittelemaan tyttöä.
"Taasen eräs kuuhullu paimen", hän sanoi. "Sinun silmäsi ovat varmaankin aivan täynnä kuita, Lucy. Minua ainakin hävettäisi kujeilla noiden miesraukkain kanssa."
"Isä!"
"Sinä olet sydämetön keimailija, kuten äitisikin, ennen kuin hän tapasi minut."
"Enkä ole enkä usko äitinikään olleen", vastasi Lucy. Hän kiihtyi hyvin helposti.
"Sinä teit väärin ratsastaessasi joka päivä tapaamaan Slonea, koska pieksän hänet pahanpäiväiseksi, jos hän milloinkaan uskaltaa pyytää sinua minulta."
"Silloin sinä käyttäytyisit kuin raakimus!" vastasi Lucy.
"Ehkä", myönsi Bostil ja oli salaisesti mielissään ja hämmästynyt siitä, ettei Lucy nähnyt hänen lävitseen. Mutta Bostil arvaili, mitä tytön sisimmässä oikein piili. "Mutta minä en voi sietää miestä, vaikka hän onkin rohkea."
"Hän aikoo pyytää minua sinulta."
"Eikö hiidessä! Kuinka julkeaa!"
Lucy ei kiinnittänyt huomiota isänsä sanoihin. Hän oli punastunut. "Slone sanoi, ettei hän milloinkaan olisi sallinut minun tulla tapaamaan häntä, ellei hän olisi rakastanut minua, ja koska naapurimme ja paimenet saavat vielä varmaan kuulla sen ja puhuvat siitä, hän tahtoo ilmoittaa sinulle ja kaikille muillekin, että hän on pyytänyt minua vaimokseen."
"Hänpä on rehellinen nuorukainen!" huudahti Bostil tahtomattaan. Bostilin oli hyvin vaikea peittää vakavuuttaan ja vaikuttimiaan, paljon vaikeampi kuin halveksittavia ominaisuuksiaan. Sitten hän palasi asiaan sanoen: "Siinä tapauksessa voin minä kohdella häntä säädyllisesti, ja kun hän ratsastaa tänne pyytämään sinua vaimokseen, voin lähettää hänet pois yksinkertaisella kiellolla."
Lucy painoi päänsä kumaraan. Bostil olisi mielellään antanut kaiken omaisuutensa, paitsi hevosiaan, jos hän vain olisi ollut varma siitä, ettei Lucy rakastanut Slonea.
"Isä, minä vastasin jo itse kieltävästi", mumisi Lucy.
Bostil ei hämmästyksissään voinut olla kiroilematta. "Vai kysyi hän sitä sinulta! Milloin sitten?"
"Tänään tuolla kallioiden takana, missä hän odotti Tuliharjan kanssa minua. Hän..."
Lucy painautui isänsä syliin ja hänen solakka vartalonsa vapisi. Bostil tunsi vaistomaisesti, että tyttö olisi ollut nyt äitinsä avun tarpeessa. Mutta äiti oli kuollut ja hän, Bostil, oli vain raaka, vanha kova paimen. Hän ei tiennyt lainkaan, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Hänen sydämensä heltyi ja hän puristi tytärtään kovasti rintaansa vasten. Hän oli hyvin pahoillaan todetessaan, että hän olisi voinut olla parempi ja ystävällisempi isä, ellei olisi pelännyt, että Lucy saisi selville hänen ajatuksensa.
"No niin, pieni tyttöseni, kerro nyt minulle kaikki", hän sanoi.
"Slone rikkoi minulle antamansa lupauksen."
"Häh, sepä oli ikävää! Kuinka se tapahtui?"
"Hän..." Lucyllä näytti olevan jotakin kielensä kärjellä, mutta hän pidättäytyi lausumasta sitä.
Bostil oli varma siitä, että Lucy oli aikonut kertoa hänelle jotakin, mutta muuttanutkin äkkiä mielensä. Lapsi katosi huomaamatta ja vain nainen jäi jäljelle. Lucy suoristautui tyynenä. Joku voimakas pakottava ajatus oli muuttanut hänet. Bostilin terävä järki käsitti, että se, mitä tyttö oli aikonut kertoa, ei ollut hänen vallassaan. Tyttö oli kuin itse vilpittömyys ja rehellisyys.
"Jo monta päivää sitten sanoin rakastavani häntä", Lucy jatkoi. "Mutta minä kielsin häntä puhumasta siitä minulle. Halusin odottaa kilpailuiden päättymistä, kunnes saisin niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin tunnustaa kaiken sinulle. Hän rikkoi lupauksensa, ja tänään, kun hän nosti minut Tuliharjan selkään, hän menetti äkkiä itsehillintänsä."
Lucy punastui hitaasti, ja hänen silmiinsä ilmestyi häpeilevä ilme, mutta hän katsoi silti urhoollisesti isäänsä silmiin.
"Hän nosti minut jälleen maahan, syleili ja suuteli minua... Ah, kuinka hirveätä ja häpeällistä se olikaan... Silloin annoin hänelle takaisin jotakin, jonka hän oli antanut minulle. Ja minä sanoin vihaavani häntä ja vastasin jyrkästi: Ei!"
"Mutta sinä ratsastit sentään hänen hevosellaan kilpailussa", sanoi Bostil.
Lucy taivutti päänsä kumaraan kuullessaan sen. "En jaksanut vastustaa kiusausta!"
Bostil siveli hänen vaaleaa tukkaansa. Millaiseen pulaan hänenlaisensa paksupäinen vanha hevosmies oli nyt joutunutkaan! "No niin, minusta tuntuu siltä, ettei Slone sentään ole menetellyt kovinkaan pahasti. Sinähän olit sanonut rakastavasi häntä. Ellei asia olisi ollut niin, ei hänen käyttäytymistään voitaisi antaa anteeksi... Minä menettelin muistaakseni aivan samalla tavalla äitiäsi kohtaan. Hän pani kaikki manalan voimat liikkeelle, mutta minä en silti milloinkaan huomannut hänen rakastavan minua vähemmän."
"En anna hänelle anteeksi!" sanoi Lucy kiihkeästi. "Minä vihaan häntä. Sellainen mies, joka ei pysy sanassaan yhdessä asiassa, voi rikkoa sen toisessakin."
Bostil totesi surullisena, että hänen pieni tyttärensä oli kasvanut naiseksi ja rakastunut ja sai nyt tuntea elämän suloisen katkeria pistoja. Hän totesi senkin, että tässä oli sellainen kriisi, jolloin yksi ainoa sana – yksi hänen lausumansa väärä ja valheellinen sana voisi ikuisiksi ajoiksi haihduttaa sen toivon, joka Slonella vielä mahdollisesti oli jäljellä. Bostil totesi sen selvästi, mutta tämä toteamus ei saattanut häntä kiusaukseen.
"No niin, kuulehan nyt. Minun on pakko myöntää, että sinun uusi paimenesi on todellakin nopea liikkeissään. Ja Lucy, ellei hän tänään olisi ollut yhtä nopea lassoa käyttäessään kuin rakkaudessaankin, makaisi sinun isä-raukkasi nyt ehkä kuolleena."
Lucy kalpeni yhtä valkoiseksi kuin hänen pukunsa oli. "Ah, isä, minä tiesin että jotakin oli tapahtunut!" huudahti hän turvautuen isäänsä.
Silloin Bostil kertoi hänelle, kuinka Dick Sears oli uhannut häntä ja kuinka Slone oli petkuttanut hevosvarasta. Hän kertoi tarinan rehellisesti, mutta kaunopuheisesti säästämättä ylistyksiään.
Lucy nousi painaen käsillään rintaansa. Oliko Bostil milloinkaan nähnyt tuollaisia tummia, loistavia, ihmeellisiä silmiä? Ainoastaan kerran, katsellessaan Lucyn äitiä, mutta vain kerran.
Sitten Lucy suuteli häntä ja kiiruhti pois huoneesta, sanomatta enää sanaakaan.
Bostil tuijotti hänen jälkeensä. "Hitto minut vieköön!" hän kirosi heittäen toisen saappaansa seinään. "En anna hänen milloinkaan mennä naimisiin Slonen kanssa, mutta minun oli kuitenkin pakko kertoa hänelle, mitä ajattelen siitä pojasta."
XIV
Slone lojui valveilla avonaisen ikkunan alla katsellen tuikkivia tähtiä pumpulipuiden kahisevien lehvien välitse. Jossakin tuolla kauempana haukkui yksinäinen koira. Ja jostakin kuului hyvin hiljaista juoksevan veden hopeanheleää solinaa.
Hän oli ollut jo viisi päivää Bostilin vieraana, ja jokainen päivä oli ollut kiduttava.
Kilpailupäivän jälkeisenä aamuna Lucy oli tullut tapaamaan häntä. Voisiko hän milloinkaan unhottaa tytön silmien ilmettä ja hänen äänensä sävy? "Kiitän teitä sydämestäni siitä, että pelastitte isäni hengen!" tyttö oli sanonut. "Kuinka urhoollinen teko se olikaan... Mutta älkää antautuko isän petkutettavaksi. Älkää luottako hänen ystävällisyytensä. Ja sitten, ennen kaikkea, älkää missään tapauksessa ruvetko hänen palvelukseensa! Hän haluaa vain Tuliharjan omakseen ja ellei hän saa sitä, rupeaa hän vihaamaan teitä."
Nämä Lucyn sanat olivat tehneet seuraavat päivät vaikeiksi Slonelle. Bostil ahdisti häntä lahjoillaan ja ystävällisyydellään kehottaen häntä samalla alituisesti hyväksymään hänen tarjouksensa. Ja ellei Lucyä olisi ollut, Slone olisi ne hyväksynytkin. Tyttö oli kylvänyt ensimmäiset epäluulon siemenet hänen mieleensä. Lucy vakuutti että hänen isänsä oli jalo ja hyvä, jolleivät hevoset olleet kyseessä.
Tuo suuri ori, jonka pyydystämisessä Slone oli ollut melkein menettää henkensä, oli kuin piikki hänen lihassaan. Slone lepäsi pimeässä huoneessaan levotonna ja kuumissaan kääntelehtien puolelta toiselle tahi tuijottaen tähtikirkkaalle taivaalle tuntien itsensä säälittävän onnettomaksi Tuliharjan vuoksi. Hän melkein vihasi sitä. Miten ylpeänä hän oli alussa sitä katsellutkaan! Kuinka hän olikaan riemuinnut tietäessään voivansa lahjoittaa oriin Lucylle! Sitten kilpailupäivän aamuna oli tapahtunut tuo odottamaton, käsittämätön, kurja teko, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi. Mutta hän ei voinut katua sitä pelastaakseen elämänsä ja sielunsa. Pitäisikö hänen vastata teostaan, vai oliko siihen syynä hänen sisimmässään piileskelevä villi-ihminen? Hän oli pitänyt Lucylle antamansa lupauksen, vaikka rakkaus oli polttanutkin häntä päiväkausia, kunnes tuo kohtalokas hetki, jolloin hän oli saanut koskettaa tyttöä nostaessaan tämän Tuliharjan selkään, oli tehnyt hänestä mielettömän olennon. Hän oli ottanut tytön syliinsä, puristanut tämän rintaansa vasten, niin että heidän kasvonsa olivat tulleet vastakkain, ja suudellut noita suloisia raollaan olevia huulia, kunnes oli ollut aivan sokea.
Silloin hän oli saanut nähdä, millainen pieni raivotar Lucy saattoi olla. Silloin hän oli oppinut tietämään, kuinka hän oli langennut ja mitä hän oli menettänyt. Hämmästyksissään, nöyryytyksissään ja häpeissään hän ei ollut osannut sanoa sanaakaan puolustuksekseen. Lucy ei vielä tiennyt, ettei hän ollut jaksanut hillitä itseään ja ettei hän ollut tiennyt mitä teki, ennen kuin liian myöhään. Ja Lucy oli lopettanut sanoen: "Minä ratsastan Tuliharjalla näissä kilpailuissa, mutta minä en huoli siitä enkä teistäkään! En!"
Luonteeltaan tyttö oli yhtä kova ja teräksinen kuin hänen isänsäkin.
Sillä tuon kilpailun katsominen oli sekä riemastuttanut että järkyttänyt Slonea. Levätessään siinä unetonna ja katuvaisena hän muisteli kilpailuiden ja tämän hetken välistä aikaa.
Millainen suuri hölmö hän oli ollutkaan uskoessaan tytön tarkoittaneen totta hellillä sanoillaan, kun tämä oli noiden korkeiden muistomerkkien juurella luvannut ottaa vastaan Tuliharjan! Tyttö oli silloin ollut vain mielijohteille altis lapsi. Hänen ivansa ja raivonsa kilpailupäivän aamuna eivät olleet jättäneet hänelle muuta kuin perusteettomia haaveita. Tyttö oli luullut Tuliharjaa rakastaessaan rakastavansa häntäkin. Ei, hänen suhteensa Lucyyn oli toivoton, ja ellei niin olisi ollut, olisi Bostil kyllä tehnyt sen toivottomaksi. Siihen liittyi kuitenkin sellaisiakin seikkoja, joita hän ei voinut ymmärtää – tytön oikulliset ja ristiriitaiset, ylpeät, kylmät ja käsittämättömän suloiset silmäykset ja liikkeet. Ne vaivasivat Slonea. Ne ilmaisivat hänelle, että tytöllä oli tunteita, ja se kidutti häntä. Mutta hänellä ei ollut sellaisia kokemuksia tytöistä, että hän olisi voinut verrata niitä näihin tapahtumiin.
Lucy karttoi häntä ja tapasi hänet vain sattumalta. Kun Bostil, Jane-täti tahi joku muu oli läheisyydessä, Lucy oli ystävällinen, iloinen ja miellyttävä. Miksi hän punastui nähdessään hänet ja kalpeni sitten? Miksi hän niin usein pöydässä tahi suuressa arkihuoneessa töytäsi lievästi häntä, vaikka hyvin olisi voinut väistääkin häntä? Monta kertaa Slone oli tuntenut käsittämätöntä vetovoimaa ja kohottaessaan katseensa nähnyt Lucyn silmät, nuo kummalliset silmät, jotka olivat täynnä salaperäisyyttä ja jotka aina kääntyivät äkkiä syrjään. Liittyikö siihen tosiseikkaan minkäänlaista tarkoitusta, että hänen huoneensa oli aina siisti ja sievä, että sen mukavuuksiin lisättiin joka päivä jotakin ja että tullessaan sisään hän näki siellä tuoreita kukkia, kirjan, hedelmiä ja joskus herkullisia voileipiä ja kerran kimpun "intiaanien siveltimiä", erämaan villejä kukkia, joista Lucy piti? Mutta kaikkein pahiten ahdistivat Slonea Lucyn silmät, jotka olivat muuttuneet, tummenneet ja menettäneet uhmaavan ilmeensä, mutta näyttivät silti vieläkin suloisemmilta kuin ennen. Hänen osakseen tulleet silmäykset, jotka hän luuli varastaneensa ja jotka sitten ivailivat hänen mielikuvitustaan, värisyttivät häntä sydänjuuria myöten. Tällä tavoin oli Slone kuluttanut monta tuntia päivin ja öin, kuvitellun toivon ja toivottomuuteen alistumisen kiduttaessa häntä.
Vierailunsa kuudennen päivän aamuna Slone tunsi entistä tarmokkuutta olennossaan. Hän ei voisi jäädä Bostilin taloon enää pitemmäksi aikaa, ellei hän hyväksyisi Bostilin tarjousta, eikä se taas voinut tulla kysymykseenkään. Slone karkotti yhdellä tempauksella alistumaan taivuttavan päättämättömyyden ja kiiruhti tapaamaan Bostilia.
Bostil oli aitauksessa Tuliharjan luona. Slone oli nähnyt hänet siellä kerran ennenkin. Tuliharja näytti pitävän Bostilista paljon enemmän kuin omasta isännästään. Kun Slone huomasi sen, hänen verensä kuumeni hieman.
"Pidän hevosestanne", sanoi Bostil töykeän rehellisesti.
"Bostil, olen pahoillani, etten voi suostua tarjoukseenne", sanoi Slone nopeasti. "Päätöksen tekeminen on tuntunut minusta hyvin vaikealta. Te olette ollut hyvä minulle. Olen hyvin kiitollinen teille. Mutta minun oli kuitenkin pakko ilmoittaa tämä teille."
"Miksi ette voi?" kysyi Bostil suoristautuen.
"En voi ruveta palvelukseenne", vastasi Slone lyhyesti.
"Tehän olette rakastunut häneen ja hän antoi teille rukkaset", vastasi Bostil.
"Kuinka niin?" sanoi Slone tuntien kiihtyvänsä yhä enemmän.
"Tehän olette rakastunut häneen ja hän antoi teille rukkaset", vastasi Bostil.
Slone tunsi veren kuumenevan ja kiehuvan suonissaan.
"Niin, minä rakastan Lucyä eikä hän huoli minusta", sanoi Slone vakavasti. "Pyysin häneltä lupaa tulla luoksenne ilmoittamaan teille, että haluan mennä hänen kanssaan naimisiin."
"No niin, saatte kiittää onneanne, ettette tullut, sillä minä olisin ehkä..." Bostil keskeytti puheensa aloittaen jälleen: "Teiltä ei puutu rohkeutta, Slone. Mitä te voisitte tarjota Lucylle?"
"En mitään muuta, paitsi... Mutta ei sillä ole väliä", sanoi Slone Bostilin ivan lannistamana. "Olen kuitenkin iloinen, että saitte sen tietää."
Bostil kääntyi katsomaan Tuliharjaa kerran vielä ja hän katsoi sitä kauan. Kun hän kääntyi jälleen ympäri, hän oli aivan eri mies. Slone vaistosi vanhan hevoskauppiaan voimakkaan intohimon.
"Slone, annan teille satapäisen lauman mustangeja ja tuhat dollaria Tuliharjasta!"
Tällä tavoin Bostil paljasti kerjäläispaimenelle luonteensa kokonaan. Vaikka isku sattuikin Sloneen kuin salama, hän oli kuitenkin huvittunut. Mutta hän ei näyttänyt sitä. Bostililla oli vain yksi ainoa aarre laskemattomien rikkauksiensa joukossa, jolla hän saattoi ostaa Tuliharjan.
"Lisään siihen vielä saman verran", sanoi Bostil lyhyesti.
"Ei!"
"Tahdon..."
"Säästäkää sanojanne, Bostil!" sinkautti Slone. "Te ette tunne minua, mutta sallikaa minun ilmoittaa teille, ettette pysty ostamaan hevostani."
Bostilin häränniskan suuret suonet paisuivat ja värähtelivät, hänen kasvonsa vääntyivät ruman ja ilkeän näköisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät sairaalloisesta raivosta.
Slone näki kahden tunteen vapisuttavan Bostilia, nimittäin katkeran, hirvittävän pettymyksen ja sellaisen miehen tunteman kiihkon, joka ei kärsi loukkauksia. Slonesta tuntui, että oli viisainta, jos hän poistuisi niin nopeasti kuin suinkin, ja siinä tarkoituksessa hän talutti Tuliharjan pois aitauksesta tallipihalle ja satuloi sen siellä äkkiä. Sitten hän meni toiseen aitaukseen hakemaan toista hevostaan, Konkaria, ja tuotuaan sen ja palattuaan pihalle hän huomasi Bostilinkin seuranneen häntä. Bostilin raivo oli nähtävästi haihtunut tahi hän oli tukahduttanut sen.
"Kuulkaahan nyt", hän aloitti paksulla äänellä, "menetelkää nyt viisaasti älkääkä turmelko elämänne ainoata mahdollisuutta. Haluan..."
"Bostil, ainoa mahdollisuuteni turmeltui, ja te tiedätte kyllä, kuka sen teki", vastasi Slone tarttuessaan Konkarin marhamintaan ja Tuliharjan ohjiin. "En ole lainkaan vihoissani, mutta en voi myydä teille hevostani. En voi ruveta palvelukseennekaan, koska se aiheuttaisi vain vaikeuksia."
"Millaisia sitten?" kysyi Bostil.
Holley, Farlane ja Van olivat tulleet paikalle muutamien toisten paimenien kanssa ja kaikki katselivat heitä hämmästyneinä. Slone ymmärsi heidän käytöksestään ja ilmeestään, että saattoi tapahtua vaikka mitä Bostilin ollessa pahalla tuulella.
"Me panisimme ehkä Tuliharjan ja Kuninkaan kilpailemaan keskenään", vastasi Slone.
"Entä sitten, vaikka panisimmekin?" sanoi Bostil pahaenteisesti. Hänen suuri ruumiinsa vapisi.
"Tuliharja voittaisi lemmikkinne ja te ette pitäisi siitä", vastasi Slone. Hänen tulinen paimenenverensä kiihotti häntä sinkauttamaan tämän herjauksen. Hän ei voinut sille mitään.
"Te villien hevosten metsästäjä", karjaisi Bostil, "teidän Tuliharjanne voi kyllä olla verinen tappaja, mutta se ei voita Kuningasta kilpailussa!"
"Suokaa minulle anteeksi Bostil, mutta Tuliharja voitti Kuninkaan!"
Tämä oli vain öljyn kaatamista tuleen. Slone näki Holleyn tekevän sellaisia merkkejä, jotka selvästi tarkoittivat, että vaikeneminen olisi parasta. Mutta Slonen veri kiehui. Bostil oli käynyt hänen kimppuunsa väärällä tavalla.
"Te valehtelette!" sanoi Bostil tullen uhkaavasti askeleen lähemmäksi. Slone näki silloin, kuinka vaarallinen tämä mies todellisuudessa oli. "Se ei ollut mikään kilpailu. Teidän villi hevosenne suisti Kuninkaan pois radalta."
"Kuningas oli edellä. Miksi se ei pitänyt etumatkaansa?"
Bostil oli kuin raivostunut hillitön lapsi, jonka mieluisin ja kallein aarre on mennyt rikki. Ja hän puhkesi sekavaan sanatulvaan esitellen nähtävästi syitä, miksi se ja se asia oli ollut niin. Slone ei ymmärtänyt Bostilin tarkoitusta eikä hän siitä välittänytkään. Kun Bostil hengästyi, Slone sanoi:
"Me molemmat tuhlaamme vain sanoja. Enkä minä salli teidän nimittävän minua valehtelijaksi toista kertaa... Pankaa miehenne Kuninkaan selkään ja lähtekää koettamaan heti paikalla. Minä..."
"Pitäkää suunne kiinni, Slone, ja hillitkää hieman mieltänne", keskeytti Holley.
"Menkää helvettiin!" vastasi Slone kylmästi.
Nyt seurasi hetken kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa Slone mittaili katseellaan Holleytä. Tämä haukankatseinen vanha paimen olisi ehkä ollut rehellinen, mutta hän ajatteli tässä tilaisuudessa vain Bostilia.
"Mistä minua syytetään?" kysyi Slone. "Pitääkö minun antautua ammuttavaksi sen vuoksi, että minä puolustan itseäni? Holley, te ja kaikki toverinne pelkäätte tätä vanhaa paholaista, mutta minä en pelkää, ja teidän pitää pysyä erillänne tästä."
"No niin, poika, teidän ei tarvitse suuttua", vastasi Holley. "Koetin vain lopettaa sellaiset puheet, joita ehkä saisitte katua."
"Mitä en kadu mitään! Minä pakotan tämän kuuluisan hevoskauppiaan, tämän rikkaan ja mahtavan karjanomistajan, tämän mainioiden hevosten tuntijan, tämän Bostilin... minä pakotan hänet kilpailemaan Kuninkaallaan tahi peruuttamaan sanansa!" Sitten Slone kääntyi Bostilin puoleen. Tämä oli nähtävästi mykistynyt paimenen sanoista, paimenen, joka uskalsi uhmata häntä päin naamaa. "No tulkaa nyt! Tuokaa Kuningas esille ja antakaa omien paimenienne arvostella kilpailua."
"Ei! En aio katsella kuinka tuo punainen tappaja hyökkää jälleen Kuninkaan kimppuun."
"Te pelkäätte. Te tiedätte, ettei sen selässä tällä kertaa istuisikaan tyttö. Te tiedätte että se kykenee voittamaan Kuninkaan, ja juuri sen vuoksi te tahdotte ostaa sen."
Vasta sitten Slone hengähti. Nähdessään Bostilin kalpeat kasvot, hän totesi, että oli ehkä uskaltanut liian paljon.
"Minä lähden nyt, Bostil."
Slone nyökäytti päätään hyvästiksi paimenille ja lähti taluttamaan hevosiaan kujannetta pitkin asuinrakennusta kohti. Hän näki Lucyn pumpulipuiden varjossa, ja hänen vihansa lauhtui ja hän tunsi katumusta. Lucy näki hänen tulevan ja aikoi tavalliseen tapaansa karttaa häntä, kun hevosten näkeminen tahi jokin muu aiheutti sen, että hän lähtikin Slonea kohti.
Slone pysähtyi. Tuliharja ja Konkari hirnuivat nähdessään tytön. Lucy vilkaisi niitä ja Slonea ja arvasi mikä tässä kaikessa oli nurinkurista.
"Lucy, olen tehnyt sen nyt – leikkinyt tonttua", sanoi Slone.
"Mitä?" huudahti Lucy.
"Uhmasin isäänne – sanoin hänelle hyviä ja pahoja sanoja, ja hän..."
"Lin! Älä puhu mitään isästä!" Lucyn kasvot kalpenivat, ja hän laski kätensä äkkiä Slonen käsivarrelle sellaisella tavalla, että Slonea värisytti. "Lin, kasvoissasi on verta. Ei suinkaan isä lyönyt sinua!"
"Ei hän lyönyt minua", sanoi Slone kohottaen äkkiä kätensä kasvoilleen. "Tämä veri on varmaankin vuotanut saamastani haavasta. Kun otin kiinni Tuliharjan, nahka hankautui pois kädestäni."
"Säikähdin vallan suunniltani!" änkytti Lucy ja vaikeni peräytyen sitten äkkiä kuin olisi ruvennut harkitsemaan käytöstään ja sanojaan.
Sitten Slone alkoi kertoa, mitä kaikkea oli puhuttu ja ennen kuin hän lopetti tarinansa, sykki hänen sydämensä hurjasti hänen katsellessaan tytön ilmehikkäitä kasvoja ja silmiä.
"Sanoitko kaiken tuon isälle?" huudahti Lucy hämmästyneenä, peloissaan ja ihaillen. "Isä oli todellakin sen tarpeessa! Mutta toivoisin kuitenkin, ettet olisi tehnyt sitä. Olisit vaiennut!"
"Miksi?" kysyi Slone.
Mutta Lucy ei vastannut tähän mitään. "Mihin olet menossa?" hän kysyi.
"Sitä en lainkaan tiedä", vastasi Slone hämmentyneenä. "Tulin vain tänne hakemaan tavaroitani. Sekavat ajatukset ovat vieneet minut jo näin pitkälle."
"Tavaroitasiko!" Lucy kalpeni äkkiä aivan valkoiseksi. Pienet pisamat, joita ei ennen voinut juuri huomatakaan, näkyivät nyt selvästi, ja näytti aivan siltä, kuin hän ei olisi ollutkaan päivettynyt. Toinen ruskea käsi painautui rintaa vasten ja toinen laskeutui Slonen käsivarrelle. "Sinä aiot siis – poistua – täältä – ainiaaksi?"
"Kyllä. Mitäpä muutakaan minä voisin tehdä?"
"Lin... Isä tulee. Hän ei saa nähdä minua. Minun täytyy juosta... Lin, älkää lähtekö Bostil's Fordista, älkää Herran nimessä!"
Sitten tyttö juoksi rakennuksen nurkan ympäri häviten näkyvistä. Slone jähmettyi paikalleen ja häntä vapisutti. Bostilin raskaat askeletkaan eivät rikkoneet lumousta eikä kohtaamista olisi voitu välttää, jollei Bostil olisi kääntynyt rakennuksen taakse vievälle polulle. Slone kokosi ajatuksensa, kiiruhti siihen pieneen huoneeseen, joka oli ollut hänen hallussaan, ja kokosi vähäiset tavaransa. Hän jätti huoneeseensa lahjaksi saamansa pistoolit, huopapeitteet, sormikkaat ja muut paimenen varusteet, jotka Bostil oli antanut hänelle. Sitten hän palasi pihalle ja äärettömän suloisten ja hämmentävien tunteiden järkyttäessä häntä hän talutti hevoset kylään.
Slone meni Bracktonin kapakkaan ja pani hevoset erääseen suureen korkea-aitaiseen hakaan, joka sijaitsi Bracktonin talon vieressä. Hän tunsi saavansa olla varma siitä, että hänen hevosensa ovat hyvässä turvassa, mutta aikoi silti pitää niitä tarkasti silmällä. Ja luettuaan Slonen ajatukset sanoi vanha Brackton: "Pitäkää tarkasti silmällä tuota mieletöntä Joel Creechiä. Hän maleksii täällä taloni ympärillä ja on aivan hullautunut hevosiin."
Slone ei olisi kaivannut tällaista varoitusta. Hän halusi mielellään kohdata tämän puolihullun miehen, joka oli niin äärettömästi solvannut ja uhannut Lucyä. Nyt Joel ei kuitenkaan ilmestynyt näkyviin. Kylä oli jo palannut entiseen normaaliin elämänrytmiinsä. Intiaanit olivat lähteneet viimeksi, mutta nyt ei ollut enää ainoatakaan jäljellä. Päivät olivat kuumia auringon ollessa korkealla, ja vain paimenet uskalsivat uhmata hellettä.
Aamu ei sentään kulunut ilman kiintoisia tapahtumia. Brackton teki Slonelle ehdotuksen, että hän ottaisi huolekseen rahdinajon Fordin ja Durangon välillä. "Mihin minä silloin Tuliharjan panisin?" kuului Slonen kysymys, ja Brackton kohotti avuttomasti käsiään. Mutta eräs myöhempi tapahtuma kiinnitti enemmän Slonen mieltä. Hän tapasi erään miehen Bracktonin kaupassa, ja sattui niin, että tämä mies sanoi: "Teidän pitää tarkoin sulkea tuo punainen ori aitaukseen. Komein hevonen, mitä milloinkaan olen nähnyt."
Tämä kiitos lämmitti Slonen mieltä, ja hän ryhtyi keskustelemaan miehen kanssa, joka sanoi nimekseen Vorhees. Keskusteltaessa selveni pian, että Vorheesilla oli pieni talo, aitaus ja palanen maata hyvällä paikalla jyrkänteen juurella ja että hän halusi mielellään myydä ne halvalla, koska hänellä oli tiedossa edullinen paikka Durangossa, missä hänen omaisensa asuivat. Slonea kiinnosti eniten se tieto, että miehellä oli aitaus, johon ei voinut murtautua. Vorheesin pyytämä hinta oli naurettavan pieni, jos kerran kiinteistö oli jonkin arvoinen. Slone meni katsomaan Vorheesin taloa ja hän mieltyi suuresti kaikkeen, erittäinkin aitaukseen. Sen oli rakentanut mies, joka pelkäsi hevosvarkaita yhtä suuresti kuin Bostilkin. Pienen tuvan ovelta avautuva näköala oli verrattoman suurenmoinen. Slone muisti Lucyn viime sanat, jotka vieläkin kaikuivat hänen korvissaan. "Älkää lähtekö, voi älkää!" Ne riittivät kahlehtimaan hänet Bostil's Fordiin tuomiopäivään saakka. Hän ei uskaltanut uneksiakaan siitä, mitä ne tarkoittivat. Hän vain kuunteli niiden sointua, kun ne helisivät helisemistään hänen korvissaan.
"Vorhees, oletteko oikein tosissanne?" hän kysyi. "Pyytämänne hinta on tavattoman alhainen."
"Siinä on tarpeeksi ja vieläpä jäämäänkin asti", vastasi mies. "Ja minusta kauppa olisi suosionosoitus teidän puoleltanne."
"Siinä tapauksessa suostun kauppaan", sanoi Slone nauraen. "Teidän ei pidä sentään kertoa muille heti, että minä olen karkottanut teidät täältä."
Kun kauppa päätettiin, jäi Slonelle vielä jäljelle puolet hänen kilpailussa voittamistaan palkintorahoista. Hän tunsi itsensä ylpeäksi, koska hän nyt oli mielestään rikas. Hänellä oli kaksi hevosta, joista toinen oli paras ja toinen uskollisin koko ylämaassa, ja pieni sievä tupa, missä oli hauska istua ja katsella näköalaa, ja aitaus, joka salli hänen nukkua öisin, ja hänellä oli vielä rahaakin elintarpeihin, huonekaluihin ja puutarhaan. Ja juotuaan tarpeekseen jyrkänteen juurella pulppuavasta lähteestä hän tuumi että lähteen vesi oli yksinään talon hinnan arvoinen.
"Täältä näkee Bostilin talon", sanoi Slone itsekseen iloisesti. "Kuinka hän mahtaneekaan raivostua! Entä Lucy sitten... Mitä hän tulee ajattelemaan?"
Kuta enemmän Slone katseli ympärilleen ja ajatteli, sitä varmempi hän oli siitä, että onni oli vihdoinkin koputtanut hänen ovelleen. Ja kun hän palasi Bracktonin kapakkaan, hän oli riemuissaan. Vanha kauppias töykkäsi häntä kylkeen osoittaen salavihkaa erästä risaisiin vaatteihin pukeutunutta miestä, joka istui synkkänä laatikolla. Slone tunsi Joel Creechin. Tämä oli totisesti liikuttavan näköinen ja Slone sääli häntä. Mies näytti nälkäiseltä.
"Kuulkaahan", sanoi Slone hetken mielijohteesta, "haluatteko auttaa minua tavaroiden ja elintarpeiden kantamisessa?"
"Hyvää päivää!" vastasi Creech kohottaen päätään. "Hyvin mielelläni."
Slone sai kärsiä elämänsä suurimman järkytyksen kohdatessaan Joelin eriväristen silmien katseen. Hän ei kuitenkaan uskonut tämän omituisen tunteen johtuvan silmistä, vaan otaksui että kohtaukseen liittyi pahoja enteitä.
Hän osti Bracktonilta kaikenlaista ja kantoi tavarat Creechin avulla jyrkänteen juurella sijaitsevaan asuntoonsa. Heidän oli pakko tehdä edestakaisin kolme matkaa, ennen kuin kaikki tavarat olivat perillä, ja koko tuona aikana Creech sanoi vain muutamia tyhjänpäiväisiä sanoja. Slone tarjosi miehelle rahaa, mutta tämä kieltäytyi vastaanottamasta sitä.
"Autan teitä tavaroiden järjestämisessä ja syön sitten hieman", hän sanoi. "Täällä näyttää hauskalta." Nyt Joel näytti järkevältä ja oli varmaan kiitollinen ystävyydestä. Slone huomasi Vorheesin siistineen tuvan niin puhtaaksi, ettei sen siivoaminen vienyt pitkää aikaa. Kivinen takka kaipasi vain pieniä korjauksia, ja tuvan edustalla oli rankoja hakattavaksi.
"Joel, tehkää te tuli, sillä aikaa kuin minä haen hevoseni", sanoi Slone.
Creech nyökäytti päätään, ja Slone jätti hänet. Tuliharjan kiinni ottaminen oli vaikeata ja yhtä vaikeata oli sen taluttaminen uuteen aitaukseen, mutta vihdoin sai Slone sen turvaan. Ja portin salvat ja lukot näyttivät uhmaavan kaikkia nopeita avaamis- ja murtautumisyrityksiä. Creech seisoi ovella katsellen hevosia, ja jollakin tavoin Slone huomasi tahi kuvitteli huomaavansa, että Creechin ilme oli muuttunut.
"Mainio villi hevonen! Se teki sen, minkä Sininen Kimokin olisi tehnyt, voitti Bostilin Kuninkaan!"
Hän heilutti päätään näyttäen synkältä ja kummalliselta. Hänen ilmeensä muuttui ja hän mumisi jotakin. Slone sääli häntä yhä enemmän, mutta halusi olla tekemisessä hänen kanssaan viimeisen kerran. Creech jäi kuitenkin taloon käyden yhä kummallisemmaksi ja puheliaammaksi aterian aikana. Hän toisti samoja asioita usein, puheli epäjohdonmukaisesti ja osoitti muutenkin, ettei hän ollut selväjärkinen. Slone tuumi, että Creechin mielipuolisuus ilmeni vain asioissa, jotka koskivat Bostilia ja hevosia. Ja Slone yllytti Creechiä puhumaan isästään, juoksijoista, joesta, lautasta ja vihdoin Bostilista.
Slone sai varmuuden siitä, että Creech, olipa hän hullu tai ei, tiesi että hänen isänsä hevoset oli tuomittu kuolemaan ja että kahlaamon lautta oli tahallaan päästetty ajelehtimaan. Slone ei voinut ymmärtää, mistä hän sen niin varmasti tiesi, mutta hän tiesi vain. Vihdoin Creech kertoi, kuinka hän oli mennyt joelle päivää ennen; kuinka hän oli kuullut joen kohisevan ja huomannut veden laskeutuneen jo paljon ja kuinka hän oli kiertänyt kalliot ja vetänyt köydet luokseen ja todennut, että ne oli katkaistu.
"Katsokaas, Bostil leikkasi ne poikki, vaikka hänen ei olisi tarvinnutkaan tehdä sitä", jatkoi Creech ovelasti. "Mutta hän ei tiennyt tulvan tulevan äkkiä. Hän pelkäsi sinä yönä että tulisimme hakemaan lauttaa, ja aikoi viedä mukanaan poikki leikkaamansa köydet. Mutta hän ei ehtinytkään."
"Bostilko?" kysyi Slone katsoen tuimasti Creechiin. Mies oli kertonut kaiken hyvin järkevästi. Slone ihmetteli, olisiko Bostil voinut olla niin ilkeä. Ehkäpä, sillä hevosten ollessa kysymyksessä Bostil ei ollut inhimillinen.
Slonen kysymys käänsi jälleen toisaanne Creechin ajatukset, jotka purkautuivat esille synkkinä, salaperäisinä uhkauksina. Sitten Slone kuuli miehen mainitsevan Lucyn nimen, ja siihen loppui hänen myötämielisyytensä Creechiä kohtaan.
"Mitä tytöllä on tekemistä siinä asiassa?" hän kysyi vihaisesti. "Jos haluatte puhella kanssani, älkää mainitko hänen nimeään."
"Mainitsen hänen nimensä niin usein kuin vain haluan!" huusi Creech.
"Ette ainakaan minulle!"
"Teillekin. Hittoako minä teistä välittäisin."
"Te mieletön tolvana!" huudahti Slone kärsimättömästi ja vihaisesti. "Onko siitä mitään hyötyä, että kohtelen teitä säädyllisesti?"
Creech kumartui, hänen kätensä raapivat pöytää, ja hän oli aivan sen näköinen kuin hän olisi valmistautunut hyökkäykseen. Tällä hetkellä hän oli hirvittävä.
"Mieletön minä olen!" hän huusi. "Mutta tuskinpa niin kirotun mieletön sentään. Voin ilmoittaa, että olette seurustellut Lucy Bostilin kanssa. Näin teidät hänen kanssaan tuon kalliorykelmän takana kilpailupäivän aamuna ja näin senkin, mitä teitte hänelle. Ja minä aion kertoa sen muille... Ja minä otan Lucy Bostilin vielä kiinni, riisun hänet alasti, ja sitten kun olen selvittänyt välini hänen kanssaan, sidon hänet hevosen selkään ja sytytän ruohon tuleen! Tulimmainen sentään, sen minä teen!"
"Hullu tahi ei, mutta tästä saat!" mumisi Slone julmasti ponnahtaen seisoalleen ja lähetti Creechin yhdellä ainoalla lyönnillä melkein pihalle saakka, potkien häntä lopun matkasta. "Nyt sinun on saatava kohtaus!" huusi Slone. "Olen velvollinen tappamaan sinut, ellet saa kohtausta."
Creech nousi ja lähti juoksemaan polkua pitkin kääntyen pari kertaa katsomaan taakseen. Sitten hän katosi puiden väliin.
Slone istuutui. "Menetin jälleen malttini!" hän mutisi. "On tämäkin ollut päivä. Minun on kai parasta tyynnyttää mieleni heti ja jäädä tänne... Tuo hullu raukka! Mutta ehkä hän ei olekaan niin mieletön kuin sanotaan. Hän on kuitenkin rajupäisempi kuin ainoakaan intiaani. Minun täytyy varoittaa Lucyä... Hyvä Jumala, ihmettelenpä, viivyttikö Bostil tahallaan lautan korjaamista ja päästi sen sitten ajelehtimaan? Ihmettelen todellakin sitä. Eilen olisin voinut vannoa että sellainen olisi mahdotonta, mutta tänään..."
Slone karkotti tämän ajatuksen lopullisesti mielestään, ennen kuin uskoi siihen. Sitten hän alkoi leikata pitkää ruohoa jyrkänteen juurella sijaitsevasta märästä ja varjoisesta kolkasta, missä lähde oli kostuttanut maan. Hän kantoi sylillisen heinää aitaukseen. Konkari harhaili aitauksen ulkopuolella hakien syötävää itselleen. Tuliharja korskahti tavalliseen tapaansa nähdessään Slonen, ja tämä alkoi tapansa mukaan houkutella oritta luokseen. Hän ei ollut vielä milloinkaan onnistunut siinä eikä onnistunut nytkään. Kun hän laski ruohotaakkansa maahan ja meni ulkopuolelle, Tuliharja tuli heti nuuskimaan sitä.
"Sinä olet kyllä tarpeeksi kesy syömään, sinä nälkäinen punainen paholainen", sanoi Slone mustasukkaisesti. Tuliharja suostuisi kyllä ottamaan tukullisen ruohoa Lucy Bostilin kädestä. Slonen tunteissa oli tapahtunut jokin vastavaikutus, vaikka hän rakastikin vielä hevosta. Mutta tähän rakkauteen sekoittui katkeruutta. Hän päätti vakavammin kuin milloinkaan ennen, että Lucy Bostilin täytyi saada Tuliharja omakseen. Sitten hän käveli palstansa ympäri suunnitellen töitä, jotka hän aikoi heti aloittaa.
Meni useita päiviä ilman että Slone tiesi, miten ne kuluivat. Outo työ väsytti häntä, niin että hän meni varhain vuoteeseen ja nukkui kuin pölkky. Elleivät häntä olisi painaneet haihtumattomat huolet, epävarmuus ja ikävä, hän olisi ollut paljon onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässään. Hän oli melkein heti kiintynyt tähän pieneen kotiinsa ja kuta enemmän hän työskenteli tehdäkseen sen tuottavammaksi ja mukavammaksi, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen, mieltymyksensä. Käytännölliset työt eivät suoneet aikaa haaveiluun, minkä vuoksi Slone tunsi menettäneensä jotakin epämääräistä ja suloista. Usein hän huomasi katselevansa jännittynein silmin pumpulipuumetsikköä, saadakseen nähdä vilahduksen Lucy Bostilista. Hän ei kuitenkaan nähnyt tyttöä ja hän näki niin harvoja kyläläisiä, että paikassa alkoi olla erämaan yksinäisyyden tuntua, mikä teki sen vieläkin raskaammaksi hänelle. Harmaaseen laaksoon ja purppuraisille muistomerkeille avautuva näköala oli aina värisyttävän muistorikas. Siellä Lucy oli pelastanut hänen hevosensa ja henkensä. Hänen erämaan terästyttämä katseensa erotti näinkin pitkän matkan päästä suuret tummat muistomerkit, paikan, missä Lucy oli puhunut sellaisia sanoja, jotka olivat muuttaneet koko hänen elämänsä. Hän päätti ratsastaa sinne jonakin päivänä. Korkealle kohoavien suurenmoisten värillisten kalliolohkareitten lumous ei ollut vielä haihtunut.
Eräänä aamuna Slone sai vieraakseen vanhan Bracktonin. Sydämellinen tervehdys kuoli hänen huulilleen, ennen kuin hän ehti lausua puoliakaan siitä. Bracktonin entisestä ystävällisyydestä ei näkynyt jälkeäkään. Hän tarkasteli Slonea uteliaasti ja halveksien.
"Hyvää päivää, Slone! Tulin vain katsomaan, mitä te täällä oikeastaan hommaatte", hän sanoi.
Slone levitti kätensä ja selitti lyhyesti.
"Vai otitte te sittenkin tämän paikan haltuunne. Niin me kaikki luulimmekin. Mutta Vorhees ei suostunut sanomaan mitään. Hän oli totisesti hyvin salaperäinen." Brackton istuutui ja katseli Slonea tarkasti. "Ihmisillä on teistä paljon puhumista", hän jatkoi töykeästi.
"Niinkö?"
"Te vaikutatte hyvin salaperäiseltä, Slone. Minä melkein kiinnyin teihin alussa ja sen vuoksi minä nyt tulin tänne sanomaan teille, että te tekisitte hyvin viisaasti, jos poistuisitte heti paikkakunnalta."
"Mitä?" huudahti Slone.
Brackton toisti kirjaimellisesti sanansa ja jatkoi hetkisen vaiettuaan: "Minun ei olisi pakko esittää teille minkäänlaisia vihjauksia, mutta teen sen sentään, koska pidin teistä alussa."
Vanhus näytti hätäiseltä ja hermostuneelta, isälliseltä ja moittivalta samalla kertaa.
"Miksi te annoitte selkään Joel Creech-raukalle", hän kysyi.
"Hän sai vain ansionsa mukaan", vastasi Slone ja kiivastui.
"No niin, Joel on kertonut kummallisia juttuja teistä, esimerkiksi sen, kuinka te olette käyttäneet hyväksenne pienen Lucy Bostilin avuttomuutta syleilemällä ja suutelemalla häntä."
"Vieköön hitto sen tolvanan!" sanoi Slone nousten seisomaan..
"No niin, Joel on kyllä hieman pyörällä päästään, mutta hän ei ole aina mieletön. Hän on nähnyt teidät ja kertoo nyt siitä kaikille. Kun Bostil kuulee sen, teidän on parasta pujahtaa kanjonin toiselle puolen."
Slone tunsi veren kohoavan kuumana kasvoihinsa, ja nöyryytys ja raivo saivat hänet valtoihinsa.
"Joel on talossani. Hän menetti järkensä saamansa selkäsaunan jälkeen eikä ole tointunut siitä vielä. Mutta hän saattaa juoruta paimenille. Van Sickle vaanii teitä. Ja ollessani tänään kahden kesken Joelin kanssa hän kertoi minulle muitakin kummallisia juttuja teistä. Tukin hänen suunsa äkkiä. Mutta minä en voi taata, että saan hänet aina vaikenemaan."
"Lyön vetoa kanssanne siitä, että minä kyllä saan hänet pitämään suunsa kiinni!" sanoi Slone. "Mitä tuo hölmö sitten sanoi?"
"Slone, oletteko te oleskellut muistomerkkien läheisyydessä pitemmän aikaa?" kysyi Brackton.
"Olen oleskellut siellä muutamia viikkoja ja Fordissa noin kymmenen päivää tahi niille main."
"Missä te olitte tulvayönä?"
Vanhuksen ovela kyseleminen ja epäluulot suututtivat Slonea.
"Jos te haluatte sen niin välttämättä tietää, olin tuolla rinteellä kallioiden takana. Kuulin tulvan tulon jo paljon ennen kuin tulin tänne", vastasi Slone harkitusti.
Brackton väisti hänen katsettaan ja nousi äkkiä kuin keskustelu olisi loppunut tähän. "No niin, noudattakaa vihjaustani ja poistukaa!" hän sanoi kääntyen pois.
"Brackton, jos vain tarkoituksenne on vilpitön, olen hyvin kiitollinen", vastasi Slone hitaasti ja mietteliäästi.
"Syyttäkää siinä tapauksessa itseänne", lisäsi Brackton kylmästi ja poistui.
Slone näki hänen laskeutuvan polkua pitkin ja häviävän näkyvistä pumpulipuukujanteelle.
"No, kaikkea sitä kuulee!" mumisi Slone. "Naurettava ukko. Ehkä Creech ei olekaan ainoa mielipuoli tällä paikkakunnalla."
Slone koetti nauraen karkottaa keskustelun aiheuttamat harmit, mutta ne vaivasivat häntä itsepintaisesti koko päivän. Illallisen jälkeen hän päätti lähteä kylään ja olisi tehnytkin sen, ellei hän olisi nähnyt erään miehen kiipeävän polkua pitkin luokseen. Kun hän tunsi Holleyn, hän aavisti vaikeuksia ja muuttui heti synkäksi. Bostilin työnjohtaja ei voinut tulla hänen luokseen ystävällisin aikein. Holley lähestyi hitaasti ja kömpelösti sellaisen paimenen tapaan, joka ei ole tottunut kävelemään. Slone oli rakentanut pienen kuistin tupansa edustalle ja valmistanut siihen lavitsan, jonka hän oli peittänyt pukinnahoilla. Hänestä itsestäänkin tuntui hieman omituiselta, että hän kumartui suoristamaan näitä nahkoja Holleyn lähestyessä kuistia.
"Hyvää päivää, poika!" kuului paimenen venytellen lausuma tervehdys. "Hengästyin tavattomasti kiivetessäni tänne vuorelle."
Slone hämmästyi miehen ystävällistä äänensävyä. Hän ei uskonut korviaan ja halusi saada varmuuden. Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän nähdessään Holleyn ystävällisen ilmeen.
"Hei, Holley! Kuinka voitte?" hän vastasi. "Istukaa!"
"Olen oikein reipas näin vanhaksi linnuksi. En kuitenkaan jaksa enää kiivetä tällaisia kirotun jyrkkiä polkuja. Mutta tämähän on kauniimpi kuin Bostilin pihalta avautuva näköala."
"Se on kaunis", vastasi Slone melko kömpelösti istuutuessaan kuistin portaille. Mitähän Holley halusi hänestä? Tämä vanha paimen ei ollut utelias eikä välittänyt juoruista.
"Slone, ette suinkaan ole minulle vihainen siitä, että koetin tukkia suunne muutamia päiviä sitten?" sanoi mies suoraviivaiseen tapaansa.
"En tietenkään, Holley. Ymmärsin täydellisesti tarkoituksenne. Te olitte oikeassa, mutta Bostil sai minut raivostumaan."
"Sehän on selvä. Hän saa kyllä jokaisen ihmisen raivostumaan. Olen nähnyt paimenten purevan huultaan, kun he ovat olleet suutuksissaan Bostilille. Te uhmasitte häntä ja varmasti mairittelitte poikien mielikuvitusta. Mutta te teitte itsellenne pahaa, sillä Bostil omistaa tämän Fordin ja hallitsee sitä."
"Sen olen minäkin huomannut", vastasi Slone.
"Olette saattanut nyt itsenne pahaan pulaan, sillä Bostil on yllyttänyt paimenet kimppuunne ja Creechin saama selkäsauna on kääntänyt kyläläistenkin mielen teitä vastaan. Miksi te annoitte hänelle selkään?"
Slone ymmärsi vanhan paimenen ystävällisen tarkoituksen, ja se lämmitti häntä, koska Bracktonin tylyys oli vaikuttanut häneen jäätävästi.
"No niin, minun on kai parasta kertoa teille", sanoi Holley, "että Lucy haluaa tietää, annoitteko te Joelille selkään ja miksi te sen teitte."
"Holley, pyysikö hän teitä kysymään sitä minulta?"
"Kyllä vain. Tyttö on ollut hyvin huolissaan näinä päivinä, Slone... Katsokaas, te ette ole käynyt kylässä ettekä siis tiedä, mitä siellä juorutaan."
"Brackton oli täällä tänään ja kertoi minulle melko paljon. Minäkin olen huolissani", sanoi Slone alakuloisena.
"Tuliharja riittää jo yksinään tekemään teidät vihatuksi Bostilin talossa, vaikka te ette olisikaan tehnyt tyhmyyksiä, joita te kyllä teitte."
Slone nyökäytti myöntävästi päätään.
"Creech vannoo nähneensä että teitte Lucylle jotakin noiden kallioiden takana, kun olitte piilossa Tuliharjan kanssa. Onko siinä, mitään perää?" kysyi Holley vakavasti. "Kertokaa minulle, Slone. Ihmiset uskovat Joelia. Ja se on pilannut maineenne Fordissa. Bostil ei ole kuullut siitä vielä eikä Lucykään. Mutta minä puolestani luulen teidän antaneen Joelille selkään sen vuoksi, että hän kertoi teille asian päin naamaa."
"Niin hän tekikin ja minä annoin hänelle hyvästi selkään", vastasi Slone kiivaasti.
"Siinä menettelitte oikein. Mutta nyt haluan tietää, puhuuko Joel totta?"
"Kyllä, Holley. Mutta tekoni ei ollut niin paha kuin miltä hän tahtoo saada sen näyttämään."
"Tiesin sen. Olen tiennyt jo kauan aikaa, että Lucy rakastaa teitä", vastasi vanha paimen ystävällisesti.
Slone kohotti äkkiä katseensa. "Holley, te ette ole tosissanne."
"Kyllä minä olen. Olen ollut kuin jonkinlainen isoveli Lucy Bostilille kahdeksantoista vuotta. Kannoin häntä käsilläni, kun hän ei ollut kannuksiani raskaampi. Opetin hänet ratsastamaan ja painoin hänen mieleensä kaiken sen, mitä hän nyt tietää hevosista. Ja hän tietää enemmän kuin isänsä. Opetin hänet ampumaan. Tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu. Mutta viime aikoina hän on muuttunut. Hän on huolissaan ja onneton."
"Mutta, Holley, kaikesta päättäen ei..."
"Ei lainkaan niin", jatkoi Holley. "Hän rakastaa teitä. Ja minä olen ystävänne, Slone. Te joudutte helvetinmoiseen pulaan ennemmin tai myöhemmin ja silloin te olette ystävän tarpeessa."
"Kiitoksia, Holley", vastasi Slone epävarmalla äänellä. Häntä värisytti paimenen kovan käden rautainen puristus.
"Teillä on toinenkin ystävä, johon voitte ehdottomasti luottaa", sanoi Holley merkitsevästi.
"Toinenko? Kuka sitten?"
"Lucy Bostil, älkää unhottako sitä. Uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän saa aikaan suurempia vaikeuksia kuin Bostil, kun hän kuulee Joel Creechin levittämän juorun. Ja hän saa kuulla sen varmasti. Van Sickle on vannonut kertovansa sen hänelle ja pieksävänsä teidät ruoskalla."
"Vai niin, vai aikoo hän tehdä sen", sanoi Slone synkästi.
"Aavistan että Lucy arvasi syyn, miksi te annoitte selkään Joelille, mutta hän tahtoo tietää sen varmasti. Slone, minä aion ilmaista sen hänelle."
"Älkää Herran nimessä!" sanoi Slone tahtomattaan.
"No niin, ehkä onkin parempi, että hän saa kuulla sen teiltä itseltänne. Valmistan häntä siihen."
"Tämä kaikki pelottaa minua", sanoi Slone. Hän tunsi olevansa järkyttynyt ja tämä tunne johtui siitä, että hän pelkäsi häpäisevänsä itsensä. Kylmää hikeä pisaroi hänen selässään. Mitähän Bostil silloin tekisi? "Holley, minä rakastan tyttöä, ja sen takia en silloin loukannutkaan häntä. Mutta Bostil ei tule sitä milloinkaan ymmärtämään. Ja millaisiin toimenpiteihin te luulette hänen ryhtyvän, kun hän saa kuulla asiasta?"
"No niin, toivokaamme, ettei hän kohtelisi teitä sen pahemmin kuin te Joelia."
"Antakoon vain Bostil minulle selkään!" huudahti Slone. "Alistuisin siihen, jos olisin tällaisella tuulella. Mutta minä olen kiivasluonteinen, ja Bostil suhtautuu minuun väärällä tavalla."
"Jättäkää pistoolinne kotiin ja tapelkaa Bostilin kanssa. Te olette ripeä mies. Hän antaa teille kyllä varmasti selkään, mutta ehkä tekin voitte järjestää hänelle mustan silmän." Holley nauroi kuin ehdotus olisi huvittanut häntä äärettömästi.
"Ryhtyisinkö minä tappeluun Bostilin kanssa? Silloinhan Lucy vihaisi minua!" huudahti Slone.
"Eikö mitä! Te ette vielä tunne tyttöä. Jos vain ukko hyökkää kimppuunne, tulee Lucy rakastamaan teitä vieläkin enemmän kuin ennen. Hän on aivan isänsä kaltainen muutamissa suhteissa." Holley kaivoi esille taskustaan mustan piipunnysän ja täytettyään ja sytytettyään sen hän näytti käyvän yhä miettiväisemmäksi. "En tullut tänne toimittamaan ainoastaan Lucyn asioita. Bostil on kiusannut minua monta päivää. Mutta minä olin varovainen, kunnes Lucy sai minut kynsiinsä."
"Lähettikö Bostil teidät tänne? Miksi?"
"Kyllä te voitte sen arvata. Hän ei voi nukkua ajatellessaan punaista hevostanne. Ei kukaan meistä ole milloinkaan ennen nähnyt Bostilia näin pahassa pinteessä. Hän kasvatti Kuninkaan, mutta on silti aina halunnut saada omakseen mainion villin oriin. Ja silloin te ilmestytte tänne, hevosenne hyökkää Kuninkaan kimppuun ja se aiheuttaa yleisen hämmingin."
"Holley, luuletteko että Tuliharja kykenee voittamaan Kuninkaan?" kysyi Slone kiihkeästi.
"Kyllä. Lucy sanoo niin ja minä olen samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta, poika, minä en kerskaile ajatuksillani. Jouduin vaikeuksiin itsekin. Farlane ja toiset pojat ovat Bostilin puolella, ja se on Vanin syytä. Hän on vihannut teitä alusta saakka. Ja se, mitä hän on kertonut Bostilille ja pojille kilpailusta, ei sovi yhteen Lucyn selostuksen kanssa. Lucy kertoo Tuliharjan juosseen tulisesti ja oikullisesti. Se oli halunnut poiketa syrjään ja tappaa Kuninkaan. Niinpä se oli ollutkin kolmen hevosenmitan verran jäljessä Macomberin laskiessa lipun alas. Lucy sanoo Kuninkaan päässeen jo vauhtiin, mutta silloin oli Tuliharja hyökännyt sen kimppuun takaapäin ja kaatanut sen maahan... Van selostaa tilanteen eri tavalla."
"Kaikki kävi aivan niinkuin Lucy on kertonut", sanoi Slone. "Näin jokaisen yksityiskohdan."
"No niin, se on nyt jo samantekevää. Teidän on vain kiinnitettävä huomionne seuraavaan: uhmaava käytöksenne suututti Bostilia. Mutta hän hillitsee mielensä, koska hän vieläkin toivoo saavansa omakseen Tuliharjan. Ja, Slone, te kai olette tarpeeksi viisas käsittääksenne, että jollei Bostil saa ostaa oritta, ette voi jäädä tänne?"
"Käsitän kyllä, mutta en sittenkään myy hänelle Tuliharjaa", vastasi Slone itsepäisesti.
"No niin, en olisi vaivautunut kertomaan teille tätä kaikkea, ellen olisi ajatellut Lucyä. Teidän pitää muistaa häntäkin."
Slone kääntyi kiihkeästi Holleyn puoleen. "Te vihjailette yhä, että minulla on toivoa, vaikka minulla ei ole."
"Te olette vain poika", vastasi Holley. "Mutta siellä, missä on elämää, on toivoakin. Tunnen Lucy Bostilin."
Slone ei voinut seisoa, ei kävellä eikä pysyä paikoillaan. Hän vapisi päästä jalkoihin asti.
"Tuliharjan myyminen ei ole minun asiani, koska olen lahjoittanut sen Lucylle", tunnusti Slone.
"Eikö hiidessä!" huudahti Holley ja oli vähältä pudottaa piippunsa.
"Annoin Tuliharjan hänelle ja hän suostui ottamaan sen vastaan. Se oli jo päätetty, mutta sitten jouduin pyörälle päästäni ja suututin hänet... Ja hän sanoi tahtovansa ratsastaa sillä kilpailussa, mutta ei tahtonut ottaa sitä. Se on kuitenkin hänen."
"Ahaa, nyt minä ymmärrän! Slone, aioin neuvoa teitä myymään Tuliharjan Lucyn vuoksi. Te olette vielä nuori, ja teillä on nyt edessänne suuret mahdollisuudet, jos vain tahdotte tarttua niihin. Mutta Lucy on teidän tyttönne ja te annatte hänelle hevosen."
"Jos minä poistun täältä ja jätän Tuliharjan Lucylle, luuletteko että hän tahtoo pitää sen? Eikö Bostil ottaisi sitä häneltä?"
"Kuulehan nyt, poika, jos Bostil vain koettaisi tehdä sen, tyttö hyppäisi Tuliharjan selkään, lähtisi jälkeenne ja seuraisi teitä niin kauan, kunnes löytäisi teidät."
"Mitä te aiotte sanoa Bostilille?" kysyi Slone ja oli suunniltaan kiihtymyksestä.
"En tiedä sitä lainkaan, koira vieköön!" vastasi Holley. "Mutta ehkä minä keksin jotakin. Lähden nyt paluumatkalle. Ja kuulkaahan, poika, teidän on luullakseni parasta pysytellä kotosalla. Jos te tapaisitte Bostilin kylässä, iskisitte varmasti yhteen. Palaan tänne piakkoin, mutta vasta pimeällä."
"Holley, tämä kaikki on ollut hyvin ystävällistä teidän puoleltanne", sanoi Slone. "Tahdon..."
"Vaietkaa jo, poika!" keskeytti paimen kuivasti. "Te puhutte liian paljon, ja se onkin tietääkseni ainoa heikkoutenne."
Sen sanottuaan hän lähti matkalle pitkien kilisevien kannusten kaivautuessa jyrkkään polkuun. Hän jätti levottoman Slonen syvien ajatusten valtaan.
Seuraavana päivänä Slone työskenteli kovasti koko päivän odottaessaan pimeää ja toivoessaan että Holley tulisi. Holley oli saanut hänet uskomaan, että Lucy ehkä sittenkin rakasti häntä. Koko päivänä hän ei voinut karkottaa mielestään tätä toivoa hetkeksikään. Hämärissä hän oli liian kiihkeä ehtiäkseen syödä ja niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän nähnyt kaunista auringonlaskua. Mutta Holley ei tullutkaan, ja Slone meni vuoteeseen myöhään melkein sairaana pettymyksestä.
Ja seuraava päivä oli vielä pahempi. Työkin tuntui hänestä ikävältä, mutta hän teki kuitenkin työtä. Kolmantena päivänä hän lepäsi ja haaveili, rupesi jälleen epäilemään ja kävi alakuloiseksi. Neljäntenä päivänä hän huomasi tarvitsevansa elintarvikkeita eikä voinut saada niitä muualta kuin kaupasta. Hän ei ollut unhottanut Holleyn varoitusta, mutta ei piitannut siitä ajatellessaan, että hän tuskin tapaisi Bostilia näin keskipäivällä.
Bracktonin kaupan edustalla oli hevosia, joiden ohjat oli heitetty maahan, ja paimenia nojaili kaidetta vasten ja seisoskeli portailla. Muutamat näistä miehistä olivat olleet ystävällisiä Slonelle aikaisemmissa tilaisuuksissa, mutta tänään he eivät näyttäneet huomaavankaan häntä. Slonen korvissa suhisi, kun hän meni kauppaan. Jotakin pirullista oli tekeillä. Hän ajatteli vihaisesti, etteivät paimenet seuranneet omaa tahtoaan. Juuri oven sisäpuolella Slone joutui vastakkain Wetherbyn, Durangosta kotoisin olevan nuoren karjanomistajan kanssa. Slone sanoi jotakin, mutta Wetherby vastasi vain hävyttömällä katseella. Slone ei katsahtanutkaan mieheen, jonka kanssa Wetherby keskusteli. Kaupassa oli vain muutamia henkilöitä, joita Brackton palveli. Slone peräytyi hieman taaemmaksi varjoon. Brackton oli huomannut hänen tulonsa, mutta ei tervehtinyt häntä. Silloin Slone ymmärsi, että Bostil's Fordin ystävällisyys kuului menneisyyteen.
Brackton oli hetkisen kuluttua vapaa palvelemaan Slonea, mutta sitä hän ei tehnyt. Slone meni myyntipöydän ääreen ja pyysi elintarvikkeita.
"Onko teillä rahaa?" kysyi Brackton kuin mieheltä, johon hän ei luottanut.
"Kyllä", vastasi Slone punastuen loukkauksesta, jonka hän tiesi Wetherbynkin kuulleen.
Brackton ojensi hänelle tavarat ja sai niistä maksun, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän piti päätään kumarassa. Se oli kummallista käytöstä mieheltä, jonka tiedettiin kohtelevan rehellisesti kaikkia. Slone tunsi raivostuvansa. Hän kiiruhti pois koko paikasta häpeän polttaessa hänen suonissaan ja silmät maahan luotuina, mutta kiireissään hän töytäsi suoraan erääseen tanakkaan mieheen. Hän kimmahti takaisin, kohotti katseensa ja tunsi Bostilin. Vanha paimen silmäili häntä kylmästi ja miettiväisesti.
"Oletteko juovuksissa?" hän kysyi.
Kysymys oli Slonelle kuin isku vasten kasvoja ja hän kohotti päänsä pystyyn yhdellä ainoalla nykäisyllä ja katsoi Bostilia silmiin vakavasti ja terävästi.
"Bostil, tehän tiedätte että olen raitis", hän sanoi.
"Häh! Tiedän teistä paljon muutakin, Slone... Olen kuullut teidän ostaneen jyrkänteen juurella sijaitsevan Vorheesin talon."
"Kyllä."
"Kertoiko hän teille kiinnittäneensä talon minulle sen arvoa suuremmasta summasta?"
"Ei."
"Luovuttiko hän teille joitakin papereita?"
"Ei."
"No niin, jos se kiinnostaa teitä, näytän teille mielelläni paperit, jotka todistavat talon minun omaisuudekseni."
Slonen sydäntä viilsi. Pieni koti oli alkanut käydä hänelle yhä rakkaammaksi.
"Hyvä on, Bostil, jos se on teidän, on se teidän", sanoi hän melko tyynesti.
"Olisin varmasti karkottanut teidät sieltä jo ennen tätä, ellen olisi tiennyt että voimme sopia eräästä kaupasta."
"Me emme tee kauppoja, Bostil", vastasi Slone vakavasti. Ei johtunut Bostilin sanoista, vaan tavasta, millä hän ne sanoi, tuosta sanojen alla piilevästä voimasta, että Slone aavisti uhkaavaa vaaraa. Hän ei voinut ruveta tappelemaan Bostilin kanssa, koska tämä oli Lucyn isä.
"Miksi emme tekisi?" kysyi Bostil. "Ellette olisi itsepäinen, voisimme sopia mainiosti. Ja sallikaa minun sanoa nyt teille, nuori mies, että teillä on päteviä syitä tehdä kauppa kanssani."
"Kauppako? Mitä minun pitäisi teille myydä?"
"Punainen hevonen."
"Tuliharjako? Siitä ei tule mitään", vastasi Slone aikoen lähteä.
Suuri käsi, joka vetäisi Slonen takaisin, ei ollut lainkaan ystävällinen, ja jälleen Slone tunsi verensä kohisevan suonissaan.
"Ehkä minä saan kertoa teille sellaista, joka pakottaa teidät myymään Tuliharjan", sanoi Bostil.
"Ei tule mitään", tiuskaisi Slone. "Suostun kilpailemaan Tuliharjalla Kuninkaan kanssa, mutta en sen enempää."
"Kilpailemaanko? Meillä ei ole tapana kilpailla täällä ilman vedonlyöntiä", vastasi Bostil hyvin ivallisesti. "Ja mistä te voitte lyödä vetoa? Nuo vähäiset palkintorahanne ovat jo menneet eivätkä ne olisi riittäneetkään minua vastaan. Te olette muukalainen tällä paikkakunnalla. Minun taasen pitää tukea ylpeyttäni ja mainettani. Te kerskailette uskaltavanne ryhtyä kilpailuun kanssani, te kerjäläispaimen... Teillä ei olisi noita vaatteita eikä kenkiäkään, jollei tyttäreni olisi tuonut niitä teille."
Bostilin takana seisovat paimenet purskahtivat nauruun. Mutta Wetherbyn kasvot eivät näyttäneet iloisilta, vaan tylyn ivallisilta. Slone tunsi sairaalloista hirvittävää kiihkoa. Se vapisutti häntä. Ja kun vavistus lakkasi, kidutti ihon ja ruumiin nopea jäähtyminen häntä kuin häntä olisi haudottu jäillä.
"Niin, Bostil, olen sellainen kuin sanoitte", vastasi Slone ja hänen äänensä tuntui täyttävän hänen korvansa. "Mutta te olette kokonaan väärässä väittäessänne, etten voi lyödä mistään vetoa kilpailussa."
"Mistä te sitten voisitte lyödä vetoa?"
"Hengestäni ja hevosestani."
Paimenet muuttuivat äkkiä hiljaisiksi ja tarkkaavaisiksi. Bostil värähti kuullessaan Slonen sanat. Hän kalpeni. Hän tunsi ehkä paremmin kuin kukaan muu tämän ylämaan paimen tarjouksen merkityksen. "Ja mitä vastaan?" hän kysyi käheästi.
"Tytärtänne Lucyä vastaan."
Ällistys mykisti Bostilin. Sitten hän näytti paisuvan. Hänen suuri ruumiinsa nytkähti, ja hän mylvähti kuin hullaantunut härkä.
Slone näki lyönnin tulevan, mutta ei liikahtanutkaan karttaakseen sitä. Suuri nyrkki sattui häntä suoraan suuhun ja leukaan paiskaten hänet selälleen lattialle. Slonen silmät himmenivät eikä hän kyennyt vähään aikaan liikahtamaankaan, mutta hän ei menettänyt silti tajuntaansa. Hänen päänsä tuntui hajonneen säteiksi ja punaiseksi uduksi, joka himmensi hänen näkönsä. Sitten utu haihtui pois jättäen jäljelle äärettömän tuskallisen tunteen. Hän yritti jaloilleen, vaikka aivot olivatkin vielä huumautuneet. Missä hänen pistoolinsa olikaan? Hän oli jättänyt sen kotiinsa. Ellei asian laita olisi ollut niin, hän olisi ampunut Bostilin. Hän oli jo kerran ennenkin tappanut miehen. Tämä tunne oli kuin polttava sivallus ja sitten se haihtui. Hän voisi tehdä sen toistamiseenkin. Mutta Bostil oli Lucyn isä!
Slone kokosi kääryt ja elintarvikkeet sekä kiiruhti pois katsomatta miehiin. Hän oli joutunut sellaisen raivon valtaan, että hän halusi kääntyä ja juosta takaisin. Mutta jokin voima kuin näkymätön käsi esti hänen aikeensa. Kun hän pääsi asuntoonsa, hän lukitsi itsensä sinne ja paneutuessaan maata unhotti kokonaan, ettei talo ollutkaan hänen omaisuuttaan. Hän tunsi vain häneen kohdistetun hyökkäyksen aiheuttaman tuskallisen häpeän. Oli jo pimeä, kun hän sai mielensä tyyntymään ja meni ulos tuntematta lainkaan nälkää. Hän ei liikahtanutkaan avatakseen elintarvikekääryjä, ei sytyttänyt tultakaan. Mutta hän meni ulos viedäkseen vettä ja heiniä hevosille. Kun hän palasi tuvalleen, seisoi muudan mies kuistilla. Slone tunsi Holleyn.
"Poika, te panitte helvetin voimat liikkeelle."
"Holley, älkää viitsikö!" huudahti Slone. "Minun oli pakko."
"Älkää niin kovalla äänellä", kuiskasi paimen vastaukseksi. "Minulla on vain minuutti aikaa. Tässä on teille kirje Lucylta. Ja, poika, älkää vain luulko, että tahdon moittia teitä."
Slone otti kirjeen vapisevin sormin. Raivo ja synkkyys haihtuivat heti olemattomiin. Lucy oli kirjoittanut hänelle. Hän ei voinut sanoa mitään.
"Poika, petän isäntääni juuri tällä hetkellä!" kuiskasi Holley käheästi. "Mutta samalla pelaan Lucyn peliä. Jos vain Bostil saa tietää tämän, hän tappaa minut. Minua ei saa kukaan nähdä täällä. Mutta minä haluan pysyä jäljillänne, minne ikinä menettekin."
Holley livahti tiehensä jättäen Slonen seisomaan kuistille jyskyttävin sydämin.
"Minne ikinä minä vain menenkin!" Slone toisti. "Unohdin kokonaan etten voikaan jäädä tänne."
Lucyn kirje pani hänen sormensa vapisemaan ja sai hänet niin hätäileväksi ja kömpelöksi, että hän vain vaivoin sai tulen sytytetyksi nähdäkseen lukea kirjeen. Se oli lyhyt ja kirjoitettu lyijykynällä tilikirjasta repäistylle lehdelle. Slone ei osannut lukea nopeasti, hänen erämaassa viettämänsä vuodet olivat syynä siihen, ja kiireissään hän hämmentyi kokonaan. Kirjaimet näyttivät sotkeutuvan toisiinsa.
"Tule heti pumpulipuumetsikön penkereelle. Tulen tapaamaan sinua sinne. Sydämeni on murtumaisillaan. Heidän puheensa on silkkaa valetta. Vannon että olit minun seurassani, kun lautta päästettiin ajelehtimaan. Tiedän varmasti, ettet tehnyt sitä. Tiedän senkin, kuka sen teki... Tule! Lupaan pitää sinun puoltasi ja vieläpä karatakin kanssasi, koska rakastan sinua!"
XV
Slonen sydän nousi kurkkuun, ja sen sykintä tukahdutti hänen riemun, hämmästyksen ja pelon huudahduksensa. Hän saattoi töin tuskin hillitä itsensä, tahtoi vain juosta tapaamaan Lucya ajattelematta lainkaan omaa turvallisuuttaan.
Hän työnsi kalliin kirjeen puseronsa poveen, missä se tuntui lämmittävän hänen rintaansa. Hän kiinnitti pistoolivyön uumilleen ja sammutettuaan tulen kiiruhti pois.
Nouseva kuu oli juuri valaissut jyrkänteen laidan. Kylän kujanteet, talot ja puut näyttivät hopeanvärisiltä kuutamossa. Yksinäinen arosusi haukkui etäisyydessä. Muuten oli hiljaista. Ilma oli viileä, suloinen ja tuoksuva. Hiljainen ja kaunis erämaa näytti kylpevän valovirroissa.
Slone pysytteli jyrkänteen synkässä varjossa kiertäen kylän taakse, missä ei juuri kukaan liikkunut. Hänen oli kuitenkin pakko poistua hetkisen kuluttua varjosta kuun valaisemalle kujanteelle. Hän hiipi eteenpäin nopeasti ja hiljaa kuin intiaani pysytellen puiden varjossa niin paljon kuin suinkin mahdollista, kunnes pääsi pumpulipuumetsikköön, joka näytti hopeisten säteitten seivästämältä mustalta salaperäiseltä pimennolta. Hän livahti puiden varjoon pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan. Toiminta oli auttanut häntä tyyntymään ja terästänyt hänen tahtoaan, vaikka hän oli ensimmäistä kertaa elämässään näin riemuissaan. Tuliharjan takaa-ajaminen ja vangitseminen, joka kerran oli ollut hänen suurin tavoitteensa, ei ollut mitään tähän verrattuna. Rakkaus oli kutsunut häntä, ja hän tiesi kuoleman painavan vaakakuppia alaspäin. Jos vain Bostil näkisi hänen etsivän Lucya, olisi siitä seurauksena verenvuodatus. Tämä ajatus värisytti Slonea, sillä sama jäätävä ja kaamea ahdistus, jonka valtaan hän oli joutunut Searsille mittaamansa kuoleman jälkeen, järkytti häntä joskus vieläkin. Mutta sellaiset ajatukset haihtuivat pian, ja vain yksi ajatus jäi jäljelle, nimittäin se, että Lucy rakasti häntä ja oli lähettänyt hänelle intohimoisia sanoja täynnä olevan kirjeen.
Hän löysi tutun kapean polun, jonka valkoista pintaa halkoivat liikkuvien varjojen tummat juovat, hiipi varovasti pitkin polkua jännittäen näköään ja kuuloaan ja pysähtyi hiljaisimmastakin risahduksesta. Hän tunsi hyvin tuon penkereen, josta Lucy oli kirjoittanut. Se oli metsikön kaukaisimmassa laidassa, lähteen vieressä, suurten puiden juurella. Kerran luuli Slone näkevänsä vilahdukselta jotakin valkoista. Mutta ehkä se olikin vain kuun valoa. Hän hiipi yhä kauemmaksi ja päästyään niiden tienhaarojen sivu, jotka veivät taloon, hän hengitti vapaammin. Metsikössä ei näyttänyt olevan ketään. Vihdoin hän hyppäsi lähteestä juoksevan puron yli, tunsi sammalen ja vesikrassin viileyden ja märkyyden ja näki suuren pumpulipuun, joka kohosi muita puita paljon korkeammalle. Kuun valo kirkasti erään pumpulipuun heittämän tumman varjon laidassa sijaitsevan pienen aukeaman. Siellä oli penkere ja se oli tyhjä.
Slonen riemu haihtui. Lucy ei ollutkaan paikalla. Tyttö oli ehkä saanut esteen. Slone ei saisi tavatakaan häntä. Pettymys ja äkillinen kiihkon laimeneminen tuntuivat hirvittäviltä. Silloin muudan valkoinen solakka olento ilmestyi näkyviin mustan puunrungon vierestä ja riensi häntä kohti. Se oli äänetön kuin haamu ja nopea kuin tuuli. Näkikö hän unta? Hänestä tuntui kaikki kovin kummalliselta. Silloin saapui valkoinen olento hänen luokseen ja hän tiesi.
Lucy painautui hänen syliinsä.
"Lin, Lin, olen tavattoman iloinen saadessani puhua kanssasi", hän kuiskasi. Hän näytti hengästyneeltä, kiihtyneeltä ja muuttuneelta eikä lainkaan pelästyneeltä eikä ujolta. Slone voi vain syleillä häntä. Hän ei olisi voinut puhua, vaikka hän olisi saanutkin siihen tilaisuuden. "Tiedän kaikki, mistä ne syyttävät sinua, kuinka paimenet ovat uhkailleet sinua ja kuinka isä löi sinua. Hän on todellakin raakalainen! Vihaan häntä. Miksi et pysytellyt poissa hänen tieltään? Van oli nähnyt tapauksen. Minä vihaan häntäkin! Hän sanoi sinun maanneen liikkumatonna siinä, mihin kaaduit... Rakas Lin, lyönti teki kai sinulle kipeää, häpäisi sinut kokonaan, koska sinä et voinut lyödä takaisin, mutta sattui se minuunkin. Se teki kipeätä ja herätti minun sydämeni... Mihin hän sinua löi? Minä olen nähnyt hänen lyövän miehiä! Hänellä on hirvittävät nyrkit."
"Viis siitä!" kuiskasi Slone. "Antaisin vaikka ampuakin itseni tämän vuoksi."
Lucy tunnusteli hiljaa hänen kasvojaan, siveli niitä hellästi, kunnes löysi hänen ajettuneet huulensa ja leukansa.
"Isä löi sinua! Mutta minä tahdon suudella sinua", hän kuiskasi. "Jos vain suudelmat voivat parantaa, paranee se varmasti."
Tyttö oli kiihkeä hellyydessään. Hän kohotti kasvonsa ja suuteli miestä, kunnes kosketus, joka alussa oli tuntunut tavattoman tuskalliselta, muuttui riemuksi.
Sitten Lucy katseli häntä kalpeana ja tummin silmin ja nauroi hänelle vasten kasvoja hellästi ja rohkeasti kuin olisi uhmannut koko maailmaa.
"Lucy, Lucy, hän saa lyödä minua uudestaan!" sanoi Slone hiljaa ja käheästi.
"Jos sinä vain rakastat minua, pitää sinun pysytellä poissa hänen tieltään", sanoi tyttö.
"Jos minä rakastan sinua... Hyvä Jumala, olen tuntenut sydämeni kuolevan tuhansia kertoja tuon aamun jälkeen, kun sinä..."
"Lin, en tiennyt silloin", keskeytti Lucy suloisesti ja hyvin vakavasti. "Mutta nyt minä tiedän."
Eikä Slonekaan voinut muuta kuin tietää katsoessaan tyttöä; ja tämän avomielisen tunnustuksen sulo ja kaunopuheisuus tunkeutuivat hänen olentonsa sisimpään sopukkaan saakka. Pelko, alistuminen ja häpeä haihtuivat ikuisiksi ajoiksi sen syvän pitkän huojentavan henkäyksen mukana, jolla hän heitti pois hartioiltaan entisen elämänsä taakan. Hän maistoi onnen nektaria ensi kerran elämässään. Hän kohotti päänsä pystyyn tietäen, ettei tule laskemaan sitä enää kumaraan. Hän tahtoi olla se, joksi tyttö oli hänet tehnyt.
"Tule tänne varjoon", hän kuiskasi ja kiertäen käsivartensa Lucyn ympärille hän talutti tytön suuren puunrungon luo. "Oletkohan sinä turvassa täällä? Ja kuinka kauan voit viipyä?"
"Tein välini selviksi isän kanssa ja jätin hänet kerrankin löylytettynä miettimään tekojaan", vastasi Lucy. "Sitten menin huoneeseeni, panin oveni säppiin ja livahdin pihalle ikkunastani. Voin jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin vain haluan. Ei kukaan tiedä mitään."
Slonen sydän sykki kiivaasti. Tyttö oli hänen. Lucyn käsien puristus, silmien loisto ja kasvojen rohkea ilme kuun heittämissä varjoissa kertoivat hänelle sen. Sitä, kuinka kaikki oli tapahtunut, hän ei ymmärtänyt, totesi vain. Millainen tyttö! Teko vaati samanlaista rohkeutta, jota hän oli osoittanut ratsastaessaan Tuliharjalla ylämaan nopeimpien hevosten ohi.
"Kerro minulle", aloitti Slone tyynesti antaen terävän katseensa harhailla puiden varjoissa ja jännittäen silmiään, "mitä kylässä on tapahtunut."
"Etkö sinä tiedä?" kysyi Lucy hämmästyneenä.
"Tiedän vain sen, ettei minua enää jostakin syystä suvaita Bostil's Fordissa. Se kai johtuu siitä, että annoin selkään Joel Creechille. Isäsi härnäsi minua ja me sanoimme toisillemme katkeria sanoja. Hän kertoi kaikille, että sinä olet antanut minulle nämä vaatteet. Ja silloin vaadin häntä kilpailuun Kuninkaallaan. Panin henkeni ja hevoseni vetoon sinusta."
"Niin, minä tiedän sen", kuiskasi Lucy hellästi. "Kylässä ei juuri muusta puhutakaan... Lin, se oli suurenmoinen veto! Ja Bostil vain raivostui, kuten paimenet sanovat. Sillä Kuninkaan ja Tuliharjan välisestä kilpailusta on täällä keskusteltu jo päiväkausia. Rauha ei palaa Bostil's Fordiin, ennen kuin tuo kilpailu on tapahtunut."
"Mutta, Lucy, voisiko Bostilin halu saada Tuliharja omakseen ja hänen tuntemansa viha minua kohtaan, koska en tahdo myydä hevosta, voisivatko ne tuomita minut perikatoon täällä Fordissa?"
"Kyllä, mutta ei siinä kyllin. Minun on vaikeata kertoa tätä sinulle!" kuiskasi Lucy kiihkeästi. "Luulin sinun tietävän... Joel Creech on vannonut, että juuri sinä olet leikannut köydet poikki ja päästänyt lautan ajelehtimaan."
"Se tolvana!" huudahti Slone naurahtaen hiljaa. "Se on vain hullun puhetta."
"Niin, hän on mieletön. Jos minä vain joskus vielä saan hänet eteeni ollessani Sarchin selässä, annan..." Tyttö vaikeni huohottaen hiljaa ja nojautui hetkiseksi Slonea vasten. Tämä tunsi tytön sydämen sykinnän ja hänen käsiensä voimakkaan puristuksen. Lucy oli todellakin Bostilin lihaa ja verta, ja hänessä oli vielä jotakin sellaistakin, minkä herättäminen oli vaarallista.
"Lin, ihmiset ovat kummallisia", hän jatkoi tyynemmin. "Isä on hallinnut heitä vuosikausia, ja he katselevat asioita hänen silmillään ja puhuvat hänen äänellään... Joel Creech vannoi että olet katkaissut köydet. Hän sanoi seuranneensa sinua. Brackton ja Van uskoivat häntä ja kertoivat sen isälle. Ja hän, minun isäni, ponnahti seisoalleen kuullessaan sen. Kaikki kyläläiset uskovat nyt, että päästit lautan ajelehtimaan, jotteivät Creechin hevoset pääsisi joen tälle puolen ja jotta sinä voittaisit kilpailun."
"Lucy, ellei kaikki tuo olisi niin naurettavaa, kiihottaisi se minut niin äärettömään raivoon, että..."
"Se ei ole lainkaan naurettavaa, hirveätä vain. Tunnen miehen, joka leikkasi köydet poikki, ja Holleykin tietää. Isäkin tietää sen ja, Lin, minä vihaan omaa isääni!"
"Hyvä Jumala!" huudahti Slone ymmärrettyään asian täydellisesti. Mutta sitten kohdistui hänen seuraava ajatuksensa Lucyyn. "Kuulehan nyt, rakkaani, sinä et saa sanoa sillä tavalla", hän selitti. "Hän on sinun isäsi. Hän on hyvä mies kaikissa muissa paitsi hevosia koskevissa seikoissa. Niissä hän on itsekin puoleksi hevonen. Minä ymmärrän häntä ja olen pahoillani hänen vuokseen... Ja jos hän on siirtänyt syyn minun niskoilleni, siirtäköön vain. Kyllä minä jaksan sen kestää. Onko minun pakko välittää mistään? Minua pidetään kuitenkin omituisena sen vuoksi, etten tahdo erota hevosestani. Mitäpä sillä on väliä, vaikka ihmiset luulevatkin, että päästin lautan irti voittaakseni kilpailun. Mutta jos he saisivat tietää, että sinun isäsi teki sen, ja jos Creechin hevoset kuolevat nälkään, te molemmat joudutte häpeään."
"Lin, sinä aiot siis ottaa häpeän niskoillesi!" kuiskasi Lucy katsoen miestä suurilla tummilla silmillään, kädet miehen olkapäillä.
"Kyllä minä aion", vastasi Slone. "Siitä ei voi koitua sen suurempia ikävyyksiä."
"Sinä olet parempi kuin kukaan noista toisista!" huudahti Lucy syvällä äänellä ja väristen. "Lin, sinä pakotat minut rakastamaan sinua niin suuresti, että se tekee oikein kipeätä!" Ja Lucy halusi heittäytyä jälleen hänen syliinsä. Hänen olennossaan oli jotakin kummallista, jotakin ihanaa. "Mutta sinun ei tarvitse ottaa niskoillesi teon aiheuttamaa häpeää, koska minä en salli sitä. Kerron isälle että olin sinun seurassasi silloin kun lautta päästettiin ajelehtimaan, ja hän uskoo kyllä sanani."
"Niin, ja sitten hän tappaa minut!" vaikeroi Slone. "Hyvä Jumala, älä tee sitä!"
"Kyllä minä sen teen eikä hän tapa sinua. Lin, isä pitää sinusta äärettömästi. Tiedän sen. Hän luulee vihaavansa sinua, mutta ei hän vihaa sinua sydämessään. Jos hän vain saisi Tuliharjan omakseen, ei hän milloinkaan voisi korvata sitä sinulle täydellisesti. Ei milloinkaan. Mitä sinä ajattelet? Kerroin hänelle että syleilit ja suutelit minua häpeällisesti tuona päivänä."
"Ah, Lucy, et suinkaan?" kysyi Slone.
"Varmasti! Ja mitä sinä luulet hänen tehneen? Hän sanoi menetelleensä kerran samalla tavalla äitiäni kohtaan... Ei, Lin, isä ei tapa sinua muista syistä kuin hevosten aiheuttaman riidan vuoksi. Hevoskaupat ovat ennenkin olleet syynä hänen riitoihinsa. Ne pari miestä, jotka hän..." Lucy vaikeni, ja hänen ruumiinsa vapiseminen ilmaisi kaiken Slonelle. "Molempien kuolema johtui hevoskaupoista."
"Lucy, jos minä joskus joudun vielä niin onnettomaan asemaan, että kohtaan Bostilin, olen sekä kuuro että mykkä. Ja nyt sinun pitää luvata minulle, ettet kerro hänelle olleesi minun seurassani tuona yönä."
"Lin, jos vain saan tilaisuuden, minä kerron, koska en voi sille mitään", vastasi Lucy.
"Koeta sen takia varoa sellaisia tilaisuuksia", vastasi Slone vakavasti. "Se olisi Lin Slonen loppu."
"Mitä maailmassa meidän sitten pitää tehdä?" sanoi Lucy ja tuli äkkiä alakuloiseksi.
"Meidän pitää luullakseni odottaa. Sinähän kirjoitit pysyväsi uskollisena minulle ja että...." Slone ei saanut sanoja suustaan, koska jo pelkkä ajatuskin järkytti häntä niin suuresti.
"Jos asia lopulta menee liian pitkälle, seuraan sinua", vastasi Lucy.
"Ratsastaa pois sinun kanssasi, Lucy – saada sinut kokonaan omakseni – en uskalla ajatellakaan sitä. Mutta se olisi vain itsekkyyttä."
"Ehkä se ei olisi niinkään itsekästä kuin luulet. Jos lähtisit Fordista nyt, särkyisi sydämeni. En voisi milloinkaan tointua siitä iskusta."
"Lucy, rakastatko sinä minua todellakin niin suuresti?"
Silloin heidän huulensa ja kätensä yhtyivät jälleen ja he seisoivat vaieten ja painautuen lujasti toisiaan vasten. Slone puristi solakan, notkean ja elinvoimaisen tytön kovasti rintaansa vasten. Tytön pää lepäsi hänen rinnallaan, ja hän katsoi tytön pään yli kuutamon muodostamia värähteleviä varjoja. Yö oli hiljainen kuin kaukainen erämaa. Se oli kauniimpi kuin mikään unelma sellaisina öinä, jolloin Slone oli kulkenut oudoille seuduille, missä oli ollut villejä hevosia ja missä metsät olivat näyttäneet mustilta kuun hopeoitsemien huippujen juurilla.
"Niin, me pakenemme, ellei ole olemassa enää muita keinoja", sanoi Slone käheästi. "Mutta minä aion odottaa ja pysytellä vielä täällä. Otan vastaan sen, mikä on tuleva, enkä luullakseni tule enää häpäisemään sinua."
"Sanoin Vanille, että minusta suudelmasi tuntuivat tuona aamuna ihanilta", vastasi Lucy ja hänen hiljainen naurunsa ilmaisi, mitä hän ajatteli häpeästä.
"Sinä kidutit häntä", huomautti Slone vakavasti. "Sinä yllytit hänet meitä vastaan. Jos vain olisit voinut hillitä mielesi, ei sellaista olisi tapahtunut."
"Mutta vereni kiehui!" sanoi Lucy lyöden nyrkillään Slonea olkapäähän. "En antaudu milloinkaan taistelutta... En voinut karttaa Vania. Holley kertoi minulle että Van uhkaili sinua. Ja kun tapasin Vanin, hän kertoi että kaikki sanoivat sinun loukanneen minua – sinä olit kuulemma käyttäytynyt pahemmin kuin juopunut paimen – ja hän aikoi pieksää sinut puolikuoliaaksi. Sanoin Vanille että Joel Creech oli ehkä vakoillut meitä – sitä en sanonut epäilevänikään – mutta lisäsin, että pidin suudelmistasi ja että sitä Joel ei ollut huomannut."
"Mitä Van siihen sanoi?" kysyi Slone ihmeellisen ilonsa huumassa.
"Hän säpsähti ja livahti tiehensä... Ja samaa aion kertoa muillekin."
"Mutta, Lucy, sinähän olet aina ennen ollut rehellinen."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"No niin, kun sinä sanot pitäneesi suudelmista, et sinä puhukaan totta?"
"Sehän minut juuri saattoikin raivoon", myönsi Lucy ujosti. "Hämmästyin, kuin sinä vetäisit minut alas Tuliharjan selästä. Ja sydämeni jyskytti äärettömän kovasti sinun syleillessäsi minua, ja kun sinä suutelit minua, paaduin. Tunsin pitäväni suudelmistasi ja olin raivoissani itselleni."
Slone veti syvään henkeään pelkästä riemusta. "Sinä kai suostut nyt ottamaan takaisin Tuliharjan?"
"Älä vaadi sitä minulta!" rukoili Lucy.
"Ota se takaisin ja minut sen mukana."
"Siinä tapauksessa suostun. Mutta emme saa ilmoittaa sitä vielä kellekään."
"Ja nyt sinun täytyy lähteä", sanoi Slone vastahakoisesti. "Mutta kuulehan vielä. Unohdin varoittaa sinua Joel Creechistä. Älä päästä häntä lähellesi. Hän on hullu ja hänellä on pahat aikomukset."
"Tiedän sen, Lin! Olen kyllä varuillani, vaikka en pelkääkään häntä."
"Hän on voimakas, Lucy. Näin hänen nostelevan säkkejä, jotka olivat liian raskaita minulle... Lucy, oletko ratsastellut näinä päivinä?"
"Joka päivä. Ellen saisi ratsastaa, en voisi elääkään."
"Minua pelottaa", sanoi Slone hermostuneesti. "Creech ja Cordts oleskelevat näillä seuduilla ja molemmat ovat uhanneet sinua."
"Pelkään Cordtsia", vastasi Lucy vapisten. "Sinun olisi pitänyt nähdä, miten hän tuijotti minua kilpailupäivänä. Se pani vereni kiehumaan vihasta, mutta herpaisi minua jollakin tavoin. Isä kyllä sanoo, etten joudu vaaraan, jos vain osaan olla varuillani. Ja minä osaankin. Kuka voisikaan tavoittaa minut, kun ratsastan Sarchilla?"
"Hevonen voi kompastua salviapensaikossa. Sinähän kerroit minulle, kuinka Joel koetti vangita Kuninkaan. Oletko milloinkaan kertonut isällesi siitä?"
"En ole muistanut. Olen kuitenkin iloinen, etten ole tehnyt sitä. Isä ampuisi miehen, ennen kuin tämä ehtisi heittää lassonsa... Älä ole huolissasi, Lin, minulla on aina pistooli mukanani."
"Mutta osaatko sinä käyttää sitä?"
Lucy nauroi. "Luuletko sinä, että osaan vain ratsastaa?"
Slone muisti silloin Holleyn opettaneen Lucyn sekä ampumaan että ratsastamaan. "Sinun pitää olla valpas ja varovainen", hän sanoi vakavasti.
"Lin, sinun pitää kiinnittää niihin asioihin enemmän huomiotasi kuin minun... Mitä aiot tehdä?"
"Pysyttelen pienessä tuvassani, jota olen luullut omakseni tähän päivään saakka."
"Etkö sinä ostanutkaan sitä?" kysyi Lucy nopeasti.
"Luulin tehneeni sen, mutta... No viis siitä! Ehkä minua ei karkoteta sieltä vielä. Ja milloin saan tavata sinut jälleen?"
"Täällä – joka ilta. Odota minua täällä", sanoi Lucy. "Hyvää yötä, Lin."
"Kyllä minä odotan!" huudahti Slone värähtelevällä äänellä. "Sinä olet onneni... Lupaan odottaa sinua joka päivä toivoen ja rukoillen, että nämä vaikeudet loppuisivat. Joka ilta odotan sinua."
Hän suuteli tyttöä jäähyväisiksi ja katseli sitten, kuinka tuo solakka hahmo liukui tiehensä, häämötti valkoisena tummissa varjoissa, kävi epäselväksi ja vihdoin katosi kokonaan näkyvistä. Hän oli jäänyt yksikseen hiljaiseen metsikköön.
Hän hiipi takaisin tupaansa ja valvoi haltioituneena myöhäiseen yöhön saakka tähtiä katsellen.
Seuraavana päivänä hän ei tehnyt juuri muuta kuin vahti ja piti huolta hevosistaan, odotti, antoi ajan kulua ja unelmoi pelostaan huolimatta. Mutta kukaan ei tullut hänen luokseen. Tupa sai olla hänen hallussaan vielä ainakin sen päivän.
Päivä oli ollut kuuma ja kermanvärisiä vaaleita pilviä oli vyörynyt taivaalle rotkojen uurtamalta seudulta. Fordissa ei satanut lainkaan, vaikka lähitienoolla raivonneet myrskyt olivat viilentäneet ilman. Auringon laskiessa Slone näki kauniin punertavan sateenkaaren yhdistävän purppuraiset pilvet taivaanrannan rusotukseen.
Laakson takaiset pilvet olivat repaleisia, ja niiden välistä näkyi sinistä taivasta. Ne liitelivät matalalla verhoten sumuunsa muistomerkkien huiput ja antaen maisemalle villin ja kummallisen leiman. Vuoret peittyivät hämärään, joka näytti kohoavan tummenevia pilviä kohden. Ja vihdoin haihtuivat halkeamien kultaiset ääriviivat olemattomiin, muistomerkit katosivat näkyvistä ja laakso pimeni.
Slone käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiipi metsikköön odottamaan Lucya. Tyttö saapuikin niin äkkiä, ettei Slone huomannut edes odottaneensakaan häntä, ja sitten Lucyn seurassa vietetty aika, suloinen ja kallis, soi hänelle voimia uuteen odotukseen, opetti hänet kärsivälliseksi, lopetti hänen mietiskelynsä ja opetti hänet luottamaan johonkin syvempään, jota hän ei käsittänyt.
Seuraavana päivänä hän koetti tehdä työtä, mutta huomasikin laiskana odottamisen panevan ajan kiitämään nopeammin, hän kun voi silloin haaveilla. Kahisevan pumpulipuumetsikön pimeydessä hän kohtasi jälleen Lucyn, joka halusi kiihkeästi tavata häntä ja joka oli hellä, rakastava ja katuvainen.
Sinä iltana Slone kuuli Bostilin lähteneen Durangoon muutamien paimenten kanssa. Tämä matka sekä hämmästytti Slonea että huojensi hänen mieltään, sillä Durango oli enemmän kuin kahdensadan mailin päässä ja matka sinne vei hyviltäkin ratsastajilta monta päivää.
"Hän ei antanut minulle muita määräyksiä kuin että käyttäytyisin hyvin", sanoi Lucy. "Onkohan tämä sellaista?" hän kuiskasi painautuen Slonea vasten yhtä rohkeasti ja hellästi kuin ennenkin. "Mutta hän käski Holleyn seurata minua ratsastusmatkoilla ja pitää minua silmällä. Eikö se olekin naurettavaa? Vanha Holley raukka? Hän sanoo pettävänsä isää hyvin vastenmielisesti."
"Olen iloinen, että Holleyn on nyt määrä pitää sinua silmällä", vastasi Slone. "Eilen näin sinun kiitävän salviarinteelle Sarchin selässä. Ihmettelenpä, Lucy, mitä tekisit, jos Cordts tahi se Creech-tolvana saisi sinut käsiinsä?"
"Minä taistelisin."
"Mutta, lapsi, eihän siitä tulisi mitään. Sinä et pystyisi pitämään puoliasi."
"Enkö muka pystyisi? Kyllä vain! Ampuisin Cordtsin ja antaisin Joel Creechille ruoskastani. Ja ellei hän jättäisi minua rauhaan, kannustaisin Sarchin hänen kimppuunsa. Sarch vihaa Joelia."
"Sinä olet rohkea morsian", mumisi Slone. "Mutta otaksukaamme, että joudut vangiksi etkä voikaan paeta. Osaisitko jättää jollakin tavoin jälkiä itsestäsi?"
"Kyllä varmasti."
"Lucy, olen villien hevosten metsästäjä", jatkoi Slone miettiväisesti kuin itsekseen. "En ole vielä milloinkaan eksynyt jäljiltä. Voisin seurata sinua paljaiden kallioidenkin yli."
"Lin, jätän varmasti jälkiä, niin että älä ole huolissasi", vastasi Lucy. "Mutta älä ennusta vaikeuksia. Sinä olet aina peloissasi minun vuokseni. Ajattele asian valoisampaa puolta. Isä näyttää unhottaneen sinut. Ehkä asiat eivät olekaan niin huonosti kuin me olemme kuvitelleet. Toivon ainakin niin... Kuinka Tuliharja nyt jaksaa? Tahdon ratsastaa sillä jälleen."
Ja näin he kuiskailivat ja aika kiiti nopeasti.
Varhain seuraavan päivän iltapuolella Slone meni pihalle kuullessaan kengittämättömien ponien kavioidenkapsetta. Kujanteelle ilmestyi Joel Creech taluttaen niin laihoja ja riutuneita poneja, ettei Slone ollut milloinkaan elämässään nähnyt sellaisia. Muudan yhtä laihtunut ja riutunut mies käveli niiden takana.
Näky järkytti Slonea. Joel Creech isänsä kanssa. Creech saisi kuulla, ketä ihmiset syyttivät lautan irtilaskemisesta. Mitä hän sanoisikaan? Jos mies uskoisi huhuihin, kuten kaikki kyläläisetkin, silloin ei Bostil's Ford olisi enää terveellinen oleskelupaikka hänelle. Missä olivat mainiot kilpajuoksijat, Sininen Kimo ja Hurra sekä muut jalorotuiset? Slonen sydäntä kouristi.
"Ne eivät ole voineet joutua hukkaan eivätkä kuolla nälkään!" hän mumisi. "Se olisi vallan hirveätä!"
Mutta sittenkin hän uskoi niin tapahtuneen. Kuinka kummallista, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut sellaista mahdollisuutta, että Creech palaisi vielä takaisin!
"Parasta on mennä tapaamaan häntä, ennen kuin hän tulee tapaamaan minua", sanoi Slone.
Hän kiinnitti silmänräpäyksessä pistoolivyön uumilleen. Sitten hän laskeutui polkuaan pitkin kujanteelle ja lähti kävelemään Bracktonin kauppaa kohti. Se mikä ennen oli ennustanut ikävyyksiä, ei ollut mitään verrattuna siihen, mikä häntä nyt uhkasi. Hän olisi nyt joutuva vastakkain sellaisen miehen kanssa, josta huhut tiesivät kertoa, että hän oli oikeamielinen, mutta ankara.
Ennen kuin Slone pääsi kaupan läheisyyteen, hän huomasi, että paimenia tuli kaupasta Creechiä vastaan. Sattui niin omituisesti, että Bracktonin kapakassa oli tällä hetkellä paimenia enemmän kuin tavallisesti tähän aikaan päivästä. Vanha kauppias tuli kompastellen pihalle ja kohotti käsivartensa. Paimenet puhelivat keskenään äänekkäästi ja kiihkeästi. Slone meni lähemmäksi, ja kuta lähemmäksi hän pääsi, sitä nopeammin hän käveli. Vaisto sanoi hänelle että hän menetteli oikein. Hän tahtoi keskustella miehen kanssa, jonka hän huhujen mukaan oli saattanut perikatoon. Mustangit seisoivat alakuloisina paikoillaan. "Paljasta luuta ja nahkaa", sanoi muudan paimen. Slone saapui aivan kiihtyneen joukon viereen. Brackton seisoi viittoillen sen keskellä ja hänen äänensä kuulosti kimeältä.
"Creech, missä Kimo ja Hurra ovat? Hyvä Jumala, mies! Et suinkaan tarkoita, ettei sinulla ole muita jäljellä suurenmoisesta hevoslaumastasi kuin nämä laihtuneet kaakit?"
Kuului tuskin hiiskaustakaan. Kaikki paimenet vaikenivat. Slone kohdisti katseensa Creechiin. Hän näki edessään laihat riutuneet kasvot, jotka olivat melkein harmaat tomusta. Hän näki sukimattoman risaisen olennon, joka oli ollut märkä ja mutainen, mutta joka nyt oli kokonaan tomun peitossa.
Creech seisoi hiljaa ja niin arvokkaana, että näky kouristi Slonen sydäntä.
"Enkö sanonut teille, mitä tulisi tapahtumaan?" huusi Joel. "Ne ovat kuolleet janoon ja nälkään!"
"Eihän toki!" huudahtivat paimenet yhteen ääneen. Bracktonin koko ruumis vapisi. Kyynelet sumensivat hänen silmänsä, kyynelet, joita hänen ei tarvinnut hävetä. "Niin, auttakoon minua Jumala, niin suruissani minä olen!" hän huudahti murtuneella äänellä.
Slone oli unhottanut itsensä ja syytteet, joita häntä vastaan voitiin tehdä. Mutta kun Holley ilmestyi hänen viereensä varoittava ilme silmissään, hän muuttui kerran vielä tarkkaavaiseksi voidakseen suojella itseään. Veri kohisi hänen suonissaan, ja hän tunsi syvää ja polttavaa vihaa sitä miestä kohtaan, joka olisi voinut pelastaa Creechin hevoset. Ja Bracktonin tapaan hän oli pahoillaan Creechin vuoksi. Hevosten, näiden mykkien eläinten, jotka olivat uskollisia ja joskus jumaloituja, oli pitänyt kärsiä tuskallinen kuolema ihmisten itsekkyyden vuoksi.
"Me haluaisimme mielellämme tietää, kuinka se kävi, Creech, ellei kertominen tunnu sinusta liian vaikealta", sanoi Brackton.
"Anna minulle ryyppy", vastasi Creech.
"No hitto vieköön minun harmaan pääni"! huudahti Brackton. "Alan käydä jo vanhaksi. Tulkaa sisään kaikki. Iloitaan nyt, kun kerran olemme saaneet Creechin kotiin jälleen..."
Paimenet tuppautuivat sisään Bracktonin ja Creechin jälkeen. Holley pysytteli aivan Slonen vieressä muiden takana.
"Kuulin yöllä tulvan tulevan", sanoi Creech hiljaiselle ja jännittyneelle kuulijakunnalleen. "Kuulin sen jo mailien päästä. Ja sen kohina kuulosti kovemmalta kuin milloinkaan ennen. Satuin silloin olemaan yksinäni, ja minulta meni melkoisesti aikaa hevosten kiinniottamiseen. Jos kanssani olisi ollut joku intiaani tahi Joel, olisin ehkä..." Hänen äänensä värähteli heikosti, katkesi ja sitten hän jatkoi: "Kun sain hevoset rannalle, olisin saanut ne yli, jos vain joku olisi kuullut huutoni ja tullut rannalle. Minä huusin ja ammuin, mutta kukaan ei kuullut. Vesi kohosi nopeasti. Ja sen kohina nosti tukkani pystyyn. Odotusaika tuntui minusta vuosien pituiselta... Sitten saapui tulva mustana, pyörteisenä ja hirveänä. Olin pahemmassa kuin pulassa, ennen kuin sain hevoset takaisin turvalliseen paikkaan.
"Seuraavana aamuna saapui luokseni pari piutia. He olivat menettäneet mustanginsa kallioilla. Ruoho oli loppunut kokonaan asuntoni läheisyydestä. Oli yritettävä päästä pois joen takaa. Piutit sanoivat, ettei pohjoisessa päin ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, ei vettä eikä ruohoa, minkä vuoksi päätin lähteä kohti etelää yrittämään, voisimmeko kiivetä viimeksi tapahtuneen vyöryn yli. Luovutin silloin johdon piuteille. Me ratsastimme viisi päivää länteen päin rotkojen päätä kohti. Siellä ei ollut lainkaan ruohoa, ja löytämämme vesikin oli suolaista. Sininen Kimo oli niin kestävä kuin hevonen ikinä vain voi olla. Sitten piutit hajaantuivat, eivät sen tähden, että olisimme päässeet eteenpäin, vaan hakeakseen hevosille hieman ruohoa. En olisi uskonut maata niin hedelmättömäksi. Hevoset kuolivat toinen toisensa jälkeen. Kun en enää jaksanut katsella Sinisen Kimon nälkään nääntymistä – sen kuolemista silmieni edessä – ammuin senkin. Ja nyt pahoittaa mieltäni kaikkein eniten se, ettei minulla ollut rohkeutta ampua sitä aikaisemmin."
Creechin kertomus keskeytyi nyt pitkäksi aikaa.
"Piutit saavat palkkansa, jos vain joskus maailmassa kykenen maksamaan sen heille. Kuolisin mielelläni janoon heidän vuokseen... Kiersimme ja kiipesimme punaisten kallioiden yli ja punaisen hiekka-aavikon poikki, kunnes pääsimme jälleen rotkoon. Jyrkänteen juurella oli pitkä hiekkaranta ja sen päästä löysimme Bostilin lautan."
"Seinämän juurelta?" huudahti Brackton kiroten. "Bostilin lautanko? Kuulehan nyt, eikö Joel ole kertonut sinulle vielä mitään siitä?"
"Ei, Joel ei ole kertonut minulle sanaakaan koko lautasta", vastasi Creech. "Mitä sinä tarkoitat?"
"Joku päästi sen ajelehtimaan juuri ennen tulvan tuloa."
Brackton luuli tiedon järkyttävän Creechiä suuresti, mutta tämä ei näyttänyt hämmästyvänkään.
"Täällä on muudan Slone-niminen paimen, eräs villien hevosten kauppias", jatkoi Brackton, "ja Joel vannoo tämän Slonen päästäneen lautan ajelehtimaan, jotta tällä olisi paremmat mahdollisuudet kilpailun voittamiseksi. Joel vannoo seuranneensa miehen jälkiä."
Tämä hetki synnytti Slonen mielessä monenlaisia ajatuksia, mutta ei ainoakaan niistä ollut sukua pelolle. Hän ei olisi kaivannut Holleyn käden voimakasta sysäystä, kun tämä työnsi häntä eteenpäin. Slone tunkeutui joukon läpi asettuen Creechin eteen.
"Se on vale! Minä en päästänyt lauttaa ajelehtimaan!" sanoi hän kovalla äänellä.
"Kuka te olette?" kysyi Creech.
"Nimeni on Slone. Ratsastin tänne villillä hevosella, joka voitti kilpailun. Sen jälkeen minua alettiin syyttää tästä teosta."
Creechin vakavat synkät silmät näyttivät katsovan Slonen lävitse. Niitä oli hyvin vaikea kestää, vaikka niissä ei ollutkaan uhkaavaa ilmettä. "Syyttääkö Joel teitä?"
"Niin ne sanovat. Tappelin hänen kanssaan ja löin häntä, koska hän loukkasi erästä tyttöä."
"Tule tänne, Joel!" huusi Creech ankarasti. Hänen suuri sierettynyt musta kätensä tarttui pojan olkapäähän. Joel kyyristyi sen painosta. "Poika, sinä olet valehdellut. Miksi?"
Joel näytti pelkäävän suuresti isäänsä. "Hän rakastelee Lucyä ja olen nähnyt hänet Lucyn seurassa", poika mumisi.
"Ja sinä valehtelit vahingoittaaksesi Slonea?"
Joel ei halunnut vastata tähän sanoilla, mutta niitä tuskin tarvittiinkaan osoittamaan, että hän oli valehdellut. Hän näytti syylliseltä. Creech katsoi poikaansa säälivästi ja työnsi hänet sitten syrjään.
"Miehet, poikani on saattanut tämän paimenen suuriin vaikeuksiin", sanoi Creech. "Te kaikki näette sen. Slone ei päästänyt lauttaa ajelehtimaan... Ja, kuulkaahan nyt. Te näytätte kaikki luulevan, että lautan ajelehtimaan päästäminen oli rikos... Ei! Se ei ollut rikos, vaan rikos oli siinä, ettei lauttaa laskettu vesille moneen päivään, vaikka hevoseni olisivat silloin voineet päästä joen tälle puolen."
Slone peräytyi samalla kertaa iloisena ja surullisena. Hänet oli vapautettu syytteestä. Mutta kova ja synkkä Creech oli perillä asioista. Ja Slone ajatteli Lucya.
"Kuka sitten päästi lautan ajelehtimaan?" kysyi Brackton epäluuloisesti.
Creech loi mieheen omituisen katseen. "Kuten jo äsken sanoin, löysimme lautan pitkän hietikon toisesta päästä. Näin, että köydet oli leikattu poikki ja näin vielä muutakin... No niin, joen vesi oli korkealla ja virtasi nopeasti. Mutta joen toisellakin puolen alempana oli hyvä maihinnousupaikka. Saatuamme lautan vesille pääsimme yli soutamalla kovasti ja ajelehtimalla virran mukana. Hevoset saivat uida lautan jäljessä. Meidän lähtiessämme niitä oli viisi, mutta virta vei pari mukanaan. Sitten kiipesimme pois rotkosta. Piutit menivät hakemaan navajoja saadakseen hevosia. Ja minä lähdin Fordia kohti ja leiriydyin matkalla pari kertaa. Joel huomasi tuloni jo kaukaa."
"Creech, oliko lautalle jäänyt jotakin?" alkoi Brackton jännittyneenä ja painostavan uteliaasti. "Oliko köysissä tahi muualla jotakin sellaista, minkä perusteella voidaan saada ilmi pahantekijä?"
Creech ei vastannut mitään. Hänen silmänsä leimahtelivat synkkinä. Hän näytti salaavan jotakin. Kaikki nämä miehet olivat hänen ystäviään, mutta vain eräin kummallisin edellytyksin. Hänen vaikenemisensa oli traagillista ja hänen koko olemuksensa henki kostoa.
XVI
Sinä iltana ei ollut lainkaan kuutamoa, ja vain muutamia tähtiä tuikki matalalla liitävien pilvien lomista. Ilma oli raskas ja tukahduttava päivän kuumuuden jälkeen, jota tuuli ei ollut vielä haihduttanut. Kova myrsky raivosi majesteettisesti taivaanrannalla, ja pitkät kiemuraiset salamat, jotka näyttivät huikaisevan valkoisilta mustien vuorten yläpuolella, valaisivat erämaan omituisella ihanalla loistollaan.
Lucy Bostilin oli pakko karttaa tätiään päästäkseen lähtemään talosta, ja ikkuna, jota hän ei ollut käyttänyt kulkutienä Bostilin lähdön jälkeen, sai jälleen toimia sellaisena. Jane-täti oli alkanut epäillä jotakin viime aikoina eikä Lucy, niin suuresti kuin hän halusikin uskoa tädille salaisuutensa, uskaltanut vielä tehdä sitä. Ja jostakin tuntemattomasta syystä oli Holleynkin taivuttaminen viime aikoina ollut hyvin vaikeata, ja erittäinkin tänään. Lucy ei halunnut Holleyta toverikseen näille öisille retkilleen. Hän vaihtoi kevyen pukunsa paksumpaan ja tummempaan ratsastuspukuunsa.
Tämän yön seikkailuun liittyi jotakin sellaista, jolla ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa. Hiipiminen, vahtien pettäminen, pimeys, hiljaisuus ja vaara – kaikki nämä seikat vetosivat hänessä johonkin syvään hämärään vaistoon, joka kohisi hänen suonissaan viileänä ja kiihottavana. Hän aavisti joutuvansa piakkoin elämänsä suurimpaan seikkailuun.
Hän pelkäsi myöhästyneensä hieman. Jane-tädin epäluulojen haihduttaminen ja puvun muuttaminen olivat vieneet aikaa. Hän kiiruhti pois yhtä rohkeasti kuin ennenkin. Tähän saakka hän oli aina ollut varovainen metsikössä, koska hän oli luvannut sen Slonelle, mutta nyt hän unohti kokonaan varovaisuuden tahi ei välittänyt siitä. Ja varjot olivat synkkiä, synkempiä kuin milloinkaan ennen hänen ollessaan tällaisella seikkailuretkellä. Hän oli aina hieman pelännyt pimeää, tosiseikka, jonka vuoksi hän halveksi itseään. Hän ei kuitenkaan pälyillyt pimeimpiin kohtiin. Hän tunsi tiensä ja osasi hiipiä nopeasti, niin että ainoastaan lehdet kahisivat.
Äkkiä hän luuli kuulevansa askelia ja pysähtyi liikkumattomaksi kuin puunrunko. Hänen ei tarvinnut mitenkään pelätä askelia. Hän olisi vain hämmästynyt, jos hän olisi kohdannut jonkun puiden varjossa kävelevän ja tupakoivan paimenen. Kuulosteltuaan hetkisen hän luuli erehtyneensä ja jatkoi matkaansa. Mutta hän katsoi taakseen tämän tästä. Näkikö hän jonkun muita tummemman liikkuvan varjon? Se oli vain hänen omaa mielikuvitustaan ja kuitenkin häntä värisytti hieman. Ilma tuntui vieläkin painostavammalta kuin päivällä, tahi sitten siinä liehui jotakin koskematonta ja omituista. Hän pääsi vihdoin sille kujanteelle, joka halkaisi metsikön kahteen osaan. Mutta hän ei mennyt heti sen poikki. Kujanteella oli paljon valoisampaa kuin muualla ja hän näki kauaksi.
Seisoessaan siinä kuunnellen ja herkän vastaanottavaisena kaikille yön vaikutelmille hän joutui omituisen tunteen valtaan, joka ei johtunut näkö- eikä kuulohavainnoista. Mutta vain lehdet koskettivat häntä ja vain niiden kuiva tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Mutta hän tunsi jonkun läsnäolon, kummallisen määrittelemättömän läsnäolon.
Mutta hän oli urhoollinen, ja tämä tunne, mistä se sitten lienee johtunutkin, suututti häntä. Hän astui kujanteelle ja hiipi nopeasti metsikön laitaa kohti. Monet polut katkaisivat sen suorakulmaisesti, ja sellaisissa paikoissa hän lisäsi vauhtiaan. Tämä hänen pelkonsa oli sellaista, että siitä kannatti kertoa Slonellekin. Mutta Sloneen kohdistuneet ajatukset karkottivat hänen pelkonsa ja hermostuneisuutensa.
Vihdoin hän tuli eräälle leveämmälle polulle. Hän tuskin huomasikaan sitä. Sitten kuului äkillistä kahinaa, ja hän näki nopeasti lähestyvän varjon. Väkivaltaiset kädet kaasivat hänet kumoon ja kova käsi painui hänen suulleen. Hänet kannettiin pois pimeässä.
Hän koetti ponnistella vastaan, vaikka hän ei voinut liikuttaa ainoatakaan lihasta. Rautaiset kädet kietoivat hänet köysiin, jotka olivat musertaa hänet. Hän koetti huutaa, mutta hänen suunsa tukittiin. Hänen sieraimensa olivat melkein ummessa kahden kovan sormen välissä, jotka haisivat hevoselta.
Kuka sitten lienee saanutkin hänet valtoihinsa, hän oli joka tapauksessa aivan avuton. Suuttumus ei himmentänyt hänen järkensä toimintaa. Sitten ne molemmat saivat väistyä halvaannuttavan kauhun tieltä. Cordts oli siepannut hänet. Hän tiesi sen. Hän muuttui hervottomaksi kuin rääsy ja hänen aistinsa puutuivat. Hän melkein pyörtyi. Hänen aistiensa sairaalloinen turtuminen ei lakannut, vaikka ote heltisikin hänen ympäriltään; hänet laskettiin jaloilleen maahan ja raaka käsi pudisteli häntä. Hän horjui ja olisi kaatunut, ellei tuo käsi olisi pitänyt häntä pystyssä. Hän näki pitkän tumman olennon kumartuvan puoleensa, näki hevosia ja salviarinteen hämärän. Käsi vetäistiin pois hänen kasvoiltaan.
"Älä rupea huutamaan, tyttö!" Tämä ankaralla hiljaisella äänellä lausuttu käsky koski ilkeästi hänen korviinsa. Hän näki vilahdukselta pistoolin, joka oli suunnattu häntä kohti. Vaistomainen pelko elähdytti hänen aistejaan. Kauhistuttava sairaalloinen heikkous, hämäryys ja vapisuttava sisäinen järkytys haihtuivat heti olemattomiin.
"Kyllä minä olen rauhallinen!" hän änkytti. Hän tiesi nyt tapahtuneen sen, jota hänen isänsä oli aina pelännyt. Ja vaikka hänelle oli sanottukin, ettei hänen sellaisessa tapauksessa pitäisi panna arvoa hengelleen, hän ei kuitenkaan voinut lähteä pakoon. Tällaisella hetkellä, kun elämä oli suloista, hän ei voinut antautua tuskille ja kuolemalle.
Mies peräytyi askeleen. Hän oli pitkä, laiha ja rääsyinen, mutta ei lainkaan Cordtsin näköinen. Lucy tähyili miestä ja tunsi muutamien taivaalla tuikkivien tähtien valossa Joel Creechin isän.
"Jumalalle kiitos!" hän kuiskasi suunnattoman huojennuksen järkyttämänä. "Luulin teitä Cordtsiksi."
"Vaikene!" kuiskasi mies ankarasti pudistaen häntä tylysti.
Lucy heräsi todellisuuteen. Pahuus uhkasi häntä, vaikka tämä mies ei ollutkaan Cordts. Hänen järkensä ei voinut käsittää sitä. Hän oli hämmästynyt ja mykistynyt. Hän taisteli voidakseen puhua, mutta halusi samalla alistua.
"Mitä maailmassa tämä tarkoittaa?" hän huohotti hiljaa. Hän ei pelännyt Creechiä. Ennen vanhaan, kun hänen isänsä ja Creech olivat olleet vielä ystäviä, hän oli ollut Creechin lemmikki. Pienenä tyttönä hän oli ratsastanut Creechin polvella monta kertaa. Creechin ja Cordtsin välillä oli äärettömän suuri ero. Ja kuitenkin oli hänet otettu kiinni väkivaltaisesti, kannettu salviarinteen laidalle ja häntä oli uhattu.
Creech kumartui hänen puoleensa. Hänen hirveiden silmiensä katse pani Lucyn kimmahtamaan taaksepäin. "Bostil tuhosi minut ja tappoi hevoseni", mies kuiskasi julmasti. "Ja nyt vien sinut pois ja vaadin sinusta lunnaiksi Kuninkaan, Sarchedonin ja kaikki muutkin juoksijat."
"Ah!" huudahti Lucy säpsähtäen ja hämmästyneenä ja tunsi piston sydämessään. "Ette siis halua tehdä minulle pahaa?"
Mies suoristautui ja oli hetkisen niin synkän vaitelias, kuin Lucyn kysymys olisi paljastanut hänelle asian aivan uudessa valossa. "Lucy Bostil, olen murtunut mies, villi ja vihan täyttämä, mutta Jumala tietää, etten ole aikonut tehdä sinulle pahaa. Ei, lapsi, en aio tehdä sinulle pahaa. Ei, lapsi, en aio tehdä sinulle mitään sellaista. Mutta sinun pitää totella minua ja olla siivolla, sillä minuun on mennyt piru."
"Mihin aiotte viedä minut?" kysyi Lucy.
"Tuonne rotkoihin, mihin ei kukaan voi seurata jälkiäni", sanoi Creech. "Siitä koituu vaivalloinen matka sinulle, lapsi, ja saat tyytyä huonoon ruokaan. Mutta minä aion haavoittaa Bostilin sydäntä yhtä verisesti kuin hän on haavoittanut minun rintaani. Lähetän hänelle viestin. Ilmoitan hänelle, että jollei hän luovuta minulle hevosiaan, minä myyn sinut Cordtsille."
"Te ette suinkaan voisi tehdä mitään sellaista", kuiskasi Lucy laskien kätensä jäntevälle käsivarrelle.
"Lucy, olen yhtä suuri roisto kuin joku toinenkin", sanoi Creech avuttomasti. "Mutta Bostil luovuttaa luullakseni hevosensa sinua vastaan."
"Creech, pelkään että hän kieltäytyy. Teidän on parasta luopua minusta. Antakaa minun palata takaisin. En kerro tästä kellekään. En syytä teitä, mistään, koska luulen teitä rehelliseksi mieheksi. Isäni on... Mutta älkää antako minun kärsiä! Te piditte minusta paljon, kun olin pieni."
"Tuo ei hyödytä", vastasi Creech. "Älä puhu enää sanaakaan. Kiipeä tämän hevosen selkään ja ratsasta edelläni."
Hän talutti mustangin Lucyn viereen ja tämä hyppäsi satulaan. Hän ajatteli, miten kummallista oli, että hän juuri tänä iltana oli pukenut ylleen ratsastuspukunsa. Se oli tumma ja paksu ja mukava ratsastettaessa. Mitähän, jos hänellä olisi ollut yllään tuo sama harsomainen puku, jota hän oli käyttänyt mennessänsä tapaamaan Slonea muina iltoina. Muistellessaan Slonea hän tunsi piston sydämessään. Slone saisi nyt odottaa turhaan. Slone saisi palata takaisin majaansa tietämättä lainkaan, mitä hänelle oli tapahtunut.
Lucy huomasi äkkiä erään toisenkin miehen, joka piteli kiinni paria mustangia. Mies nousi satulaan, lähti ratsastamaan Lucyn edellä ja silloin tämä tunsi Joel Creechin. Kun hän sai varmuuden siitä, palasi hänen mieleensä jälleen hieman entistä pelkoa. Mutta isä voi ehkä pitää poikansa aisoissa.
"Ratsasta kovemmin", sanoi Creech sivaltaen hevosta takaapäin.
Ja Lucy huomasi ratsastavansa parin miehen ja kuormahevosen seurassa tuuliselle tummalle salviarinteelle. He suuntasivat kulkunsa muistomerkeille päin, jotka häämöttivät silloin tällöin niin kummallisen mustina ja suurenmoisina salamain valaisemaa välkehtivää taivasta vasten.
Oli ennustettu, että hänet kerran ryöstettäisiin, ja nyt se oli tapahtunut. Hän tiesi joutuneensa vaaraan, mutta äärettömän paljon pienempään vaaraan kuin jos joku toinen ylämaiden villi seikkailija olisi ollut hänen vangitsijansa. Hän uskoi saavansa ainakin olla turvassa loukkauksilta, jos hän vain seuraisi rauhallisesti ja tottelevaisesti Creechiä. Tämä oli hänen mielestään kovaa Bostilille, mutta ei sen pahempaa kuin Bostil oli ansainnut. Kosto oli saavuttanut hänen isänsä. Kuinka hirveän katkerasti tämä suhtautuisikaan hevostensa menettämiseen! Lucy epäili, tahtoisiko isä milloinkaan erota Kuninkaasta pelastaakseen hänet puutteista ja vaaroista. Bostil lähtisi pikemminkin seuraamaan hänen jälkiään paimenineen ja tappaisi Creechit mieluummin kuin suostuisi heidän vaatimuksiinsa. Ehkä kuitenkin uhkaus, että Creech myy hänet Cordtsille, säikähdyttäisi kovaluonteistakin miestä.
Hevoset nelistivät rinnettä ylös kääntyen vähitellen ja aikoen nähtävästi tehdä laajan kierroksen Fordin ympäri, kunnes muistomerkit olisivat takana päin. Lucyn edessä levisi tuulinen, hedelmätön ja synkkä erämaa, eikä hän sen läpikuultamattomassa pimeydessä voinut nähdä mitään. Hän tiesi matkan suuntautuvan pohjoista kohti noihin asumattomiin rotkoihin, joita paimenet eivät lainkaan tunteneet. Cordts piileskeli siellä miehineen. Mitähän tapahtuisikaan, jos Creechit sattuisivat kohtaamaan Cordtsin joukkueen? Lucyn luottamus alkoi horjua. Hän muisti kuitenkin vielä sen, että Creechit olivat aivan intiaanien kaltaisia. Ja mitähän Slone tekisi? Hän lähtisi kyllä seuraamaan hänen jälkiään. Lucy vapisi Creechien vuoksi, jos Slone saisi heidät kiinni, ja kun hän muisti Slonen taidon seurata jälkiä ja ajatteli väsymätöntä Tuliharjaa, hän oli aivan varma siitä, etteivät Creechit voisi pitää häntä kauan vankinaan. Slone toimisi varmasti hyvin varovaisesti. Hän ei ilmaisisi mitenkään takaa-ajoaan. Hän hiipisi Creechien kimppuun pimeässä ja sitten – Lucyä vapisutti jälleen. Kuinka hirvittävän kohtalon uhriksi Dick Searskin oli joutunut.
Lucy oli niin tottunut ratsastukseen, että hevosen liikkeet ikäänkuin säestivät hänen ajatuksiaan. Kun hän oli huolissaan, peloissaan ja salajuonien uhrina, tottumuksella oli sellainen vaikutus häneen, että aika kului kuin siivillä. Hän hämmästyi, kun hänet pysäytettiin ja hän näki kauempana edessään himmeästi siintäviä matalia tummia kalliokumpuja.
"Laskeudu maahan", sanoi Creech.
"Missä me olemme?" kysyi Lucy.
"Jyrkänteen juurella. Ja nyt sinun pitää nukkua hieman, koska olet unen tarpeessa." Mies levitti huopapeitteen maahan, asetti satulan sen toiseen päähän ja levitti toisen huovan peitoksi. "Haluaisin nyt saada selville sen, pitääkö minun köyttää sinut vai ei?" kysyi Creech. "Jos teen sen, heltyvät jäsenesi. Ja tästä tulee vaikein matka, mitä milloinkaan olet tehnyt."
"Tarkoitatte varmaankin sitä, aionko karata vai en?" sanoi Lucy.
"Juuri sitä."
Lucy mietti. Tuon raa'an miehen mielessä liikkui nähtävästi hienompiakin tunteita. Creech ei ainoastaan halunnut suojella häntä tuskilta, vaan tahtoipa vielä päästä välttämättömästä vahtimisestakin. Lucystä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä luvata, ettei hän karkaisi, jos vain sopiva tilaisuus tarjoutuisi. Mutta sittenkin hän päätteli, että päästyään syvälle rotkoihin, minne he saapuisivat seuraavana päivänä, hän joutuisi paljon suurempiin vaikeuksiin, jos hän pakenisi. Cordtsin syvälle painuneiden nälkäisten silmien muisto ei ollut mikään vähäpätöinen tekijä Lucyn päätöksessä.
"Creech, uskotteko minua, jos annan teille sanani, etten koeta paeta?" hän kysyi.
Creechin vastaus viipyi. "Kyllä", sanoi hän vihdoin.
"Hyvä on, annan sen."
"Se onkin järkevintä. Rupea nyt nukkumaan."
Lucy teki työtä käskettyä vetäen huovan korvilleen. Paikka oli synkkä ja hiljainen. Hän kuuli, kuinka mustangit pureskelivat ruohoa, ja kuuli miesten pehmeät askeleet. Hetkisen kuluttua hiljenivät kaikki äänet. Viileä tuuli hiveli hänen kasvojaan kahisten läheisissä salviapensaissa. Vilu haihtui vähitellen hiipivän lämmön tieltä. Hänen silmänsä menivät umpeen. Mitä hänelle olikaan tapahtunut? Suljetuin silmin hän ajatteli tätä kaikkea ja luuli että se oli vain unta. Tuntiessaan päänsä alle pielukseksi asetetun kovan satulan hän totesi olevansa todellakin kaukana mukavasta pienestä huoneestaan. Mitähän Jane-täti tekisikään aamulla huomatessaan että hän oli kadonnut? Millaisiin toimenpiteisiin Holley ryhtyisi? Milloin Bostil palaisi? Se voi ehkä tapahtua piankin, mutta siihen saattaa kulua vielä montakin päivää. Entä Slone sitten? Slonen vuoksi Lucy oli eniten pahoillaan, koska Slone rakasti häntä enemmän kuin muut. Häntä värisytti, kun hän ajatteli Slonea ja suurenmoista hevosta – omaa Tuliharjaansa. Ja hänen ajatuksiensa liidellessä sinne tänne, niin että nukkuminen tuntui hänestä mahdottomalta, kaikki muuttui kuitenkin lopulta uneksi.
Lucy heräsi päivän koittaessa. Toista kättä paleli pahasti, koska hän oli vetäissyt sen pois peitteen alta. Kova vuode oli puuduttanut hänen jäsenensä. Hän kuuli nuotion rätinää ja tunsi sieraimissaan setrin savua. Hämärässä hän näki Creechien istuvan nuotion ääressä.
Lucy nousi. Molemmat miehet näkivät hänet sanomatta kuitenkaan mitään. Kylmän harmaan sarastuksen aikana hän tunsi pulmallisen tilansa paljon paremmin kuin ennen. Hänen tukkansa oli kostea. Hän oli ratsastanut melkein koko yön ilman päähinettä. Hänellä ei ollut mitään muuta mukanaan kuin yllään olevat vaatteet. Mutta hän kiitti onneaan, kun hänellä oli sattunut olemaan yllään ratsastuspuku ja saappaat, sillä jos hänellä olisi ollut yllään ainoastaan kevyt kesäpuku, hänen tilansa olisi piakkoin käynyt surkuteltavaksi.
"Tule syömään", sanoi Creech. "Sinulla on järkeä, ja sinun pitää syödä, vaikka ruoka tarttuisikin kurkkuusi!"
Bostil oli aina paimenien kanssa väitellessään tähdentänyt sitä, että miehen pitää syödä kovasti ennen matkalle lähtöään, jotta hän olisi voimissaan vielä matkan loppuessakin. Ja Lucy söi, vaikka huono ruoka kuvottikin häntä. Kerran hän katsoi uteliaasti Joel Creechiä. Hän oli tuntenut Joelin katseen, mutta tämä käänsi heti silmänsä muualle. Mies oli riutuneemman ja äreämmän näköinen kuin milloinkaan ennen.
Creechit eivät kuhnailleet leiritöissään. Lucy sai olla omissa hoteissaan. Paikka näytti olevan jonkinlainen syvänne, jonka laidalta erämaa alkoi kohota korkeammaksi rusottavaa itää kohti ja taaempana sijaitsevat rosoiset kalliot nousivat korkealle setrejä kasvavine rinteineen.
"Tuo hevoset tänne, jos sinua haluttaa!" huusi Creech Lucylle, ja kun tämä lähti mustangien laitumelle, hän kuuli Creechin kiroilevan pojalleen. "Tule takaisin! Ellet anna tytön olla rauhassa, annan sinulle selkään!"
Lucy ajoi kolme mustangia leiriin, ja Creech alkoi satuloida niitä. Viimeisen kuormahevosen Lucy löysi pensasmaisten setrien välistä mataloiden kallioiden juurelta. Kun hän ajoi sen leiriin, Creech puhui ankarasti pojalleen, joka oli jo noussut satulaan.
"Kun palaat takaisin, ratsasta tätä rotkoa pitkin, kunnes pääset korkeammalle. Rotko päättyy mäntyjä kasvavaan ylätasankoon. Sinun ei tarvitse palata tänne ilman Bostilin hevosia. Sinä tiedät, mitä sinun pitää sanoa Bostilille, jos hän uhkaa sinua, kieltäytyy lähettämästä hevosia tahi usuttaa paimenet jäljilleni. Siinä kaikki. Ala nyt laputtaa."
Joel Creech lähti ratsastamaan aaltoilevan ja hedelmättömän erämaan kohoumaa kohti.
"Nyt on meidän vuoromme lähteä", sanoi Creech Lucylle.
Kun hän oli saanut kaiken kuntoon, hän käski Lucyn seurata aivan kintereillä. Hän ratsasti mataloiden kallioiden välissä sijaitsevaan kapeaan solaan, joka kiemurteli sinne tänne ja oli täynnä salviapensaita ja setrejä. Lucy, joka ratsasti aivan setrien juuritse, keksi noukkia noita pieniä viheriöitä marjoja ja pudotella niitä sellaisiin kohtiin, joissa ei näkyisi jälkiä. Hän täytti varovasti marjoilla nuttunsa taskut.
Creech ratsasti edellä katsomatta taakseen eikä näyttänyt lainkaan välittävän siitä, mihin hevoset astuivat. Lucy päätteli sen hetken olevan vielä kaukana, jolloin mies ryhtyy peittämään jälkiään. Hetkisen kuluttua leveni kapea sola matalaseinäiseksi rotkoksi, missä oli paljon rapautuneista kallioista irtautuneita lohkareita, ja se puolestaan päättyi taasen päärotkoon, jonka keltaiset seinämät olivat jo korkeammat. Rotko näytti suuntautuvan pohjoista kohti. Kaukana etäisyydessä muodostivat jyrkänteet ja kalliot pitkän mustan viivan kuin tummien pilvien täyttämän taivaanrannan.
Creech ratsasti tämän leveän rotkon poikki suunnaten kulkunsa erääseen halkeamaan. Tämä oli täynnä kallionkappaleita ja rapautuneita kiviä, joiden yli kulkeminen oli sekä hevosille että ihmisille hyvin vaikeata. Lucy ei olisi ollut minkään arvoinen, ellei hän olisi ollut hellä hevosille, ja täällä hän alkoi auttaa ratsuaan kaikilla niillä keinoilla, jotka kokenut ratsastaja tuntee. Ja vaikka työ kiinnittikin hänen tarkkaavaisuutensa melkein kokonaan, hän muisti sentään pudottaa jonkun setrinmarjan silloin tällöin kovalle kallioiselle tielle. Hän tiesi jättävänsä siten selvät jäljet Slonelle.
Luonnon helmassa viettämistään päivistä kului tämä päivä Lucyn mielestä nopeammin ja kiintoisammin kuin mitkään muut. Kun Creech pysähtyi erään kuilun nurkkaukseen, Lucy vaipui hevosen selästä maahan ja lepäsi hiljaa ja uupuneena ruohikossa.
Creech katsoi häntä myötämielisesti ja ihaillen, sanomatta kuitenkaan sanaakaan pitkästä ratsastusmatkasta. Lucy ei ollut milloinkaan antanut näin suurta arvoa levolle, ruohon pehmeydelle eikä matkan päättymisen aiheuttamalle huojennukselle. Hän lepäsi hiljaa paikoillaan polttavan kolotuksen kiduttaessa hänen ruumistaan. Päästettyään hevoset laitumelle Creech toi hänelle kulhollisen kylmää vettä lähellä solisevasta purosta.
"Kuinka kauaksi olemme jo päässeet?" kuiskasi Lucy.
"Jos lasken kierroksenkin, olemme varmasti kulkeneet noin kuusikymmentä mailia", vastasi Creech. "Mutta emme ole kolmenkymmenenkään mailin päässä siitä paikasta, missä vietimme viime yön."
Sitten hän alkoi puuhailla leiritöissä. Lucy pudisti päätään, kun Creech toi hänelle ruokaa, mutta mies oli itsepäinen ja Lucyn oli pakko syödä vasten tahtoaankin. Creech oli karski, mutta ystävällinen. Kun Lucy tottui miehen koviin, laihoihin ja mustiin kasvoihin, hän näki niissä vain surua ja harkintaa. Hän oli huomannut senkin, että Creech säästi aina hevosta, milloin se vain oli mahdollista. Mies kiipesi jalkaisin pahimpien paikkojen yli.
Yö kietoi pian kuilun synkkään pikimustaan pimeyteen. Lucy ei voinut sanoa, olivatko hänen silmänsä kiinni vai auki. Hänen silmänsä tuntuivat kuitenkin olevan täynnä tuhansia muistikuvia niistä villeistä rotkoista ja vaivalloisista kuiluista, joiden läpi hän oli ratsastanut sinä päivänä. Hänen pakottavat jäsenensä ja kuumeinen verensä eivät antaneet hänen nukkua. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän ei milloinkaan enää pääsisi vapaaksi näistä tuskista. Kaksitoista tuntia hän oli ratsastanut ja kävellyt kiinnittämättä lainkaan huomiotaan tämän villin seudun luontoon, mutta heti kun hän oli paneutunut pitkäkseen levähtämään, hänen mieltään rupesivat vaivaamaan loppumattoman pitkät nopeasti vaihtuvat kuvasarjat – viheriän kasviston täyttämät kapeat punaiset halkeamat, keltaiset kuilut ja rapautuneet rinteet, tomuiset petolliset rotkoja yhdistävät solat, murtuneet kaltiokummut, liuskakivitöyryt ja kiemurrellen jatkuvat, lukemattomien mailien pituiset keltaiset, matalat, esiintyöntyvät seinämät. Ja kaikkiin paikkoihin hän oli jättänyt merkkejä itsestään.
Seuraavana päivänä Creech kiipesi pois tästä matalaseinäisestä rotkosta, ja Lucy näki edessään villin ja kallioisen kuilujen uurtaman seudun, viheriän ja paljaan, tahi keltaisen, setrien täplittämän. Se pitkä mustareunainen viiva, jonka hän oli huomannut edellisenä päivänä, kohosi nyt uhkaavasti tämän rotkojen ristiinrastiin uurtaman seudun laidalla. Joka puolen tunnin kuluttua Creech laskeutui alemmas, kiivetäkseen hetkisen kuluttua ylemmäs jälleen. Oli hiekkaa, kovaa maata, paksua turvetta ja laajat alat paljasta kalliota, johon ei kengitettykään hevonen voinut jättää minkäänlaisia merkkejä.
Mutta kulku ei ollut enää yhtä vaivalloista kuin ennen eikä Lucyn tarvinnut kävellä enää paljon jalkaisin, minkä vuoksi hän olikin illalla paremmassa kunnossa kuin edellisenä päivänä.
Seuraavana päivänä Creech jatkoi matkaansa huolellisesti ja varovasti. Hän poikkesi usein syrjään suoralta suunnalta pyytäen Lucyä odottamaan ja ratsasti tavallisesti ylös rotkon laidalle tahi setrejä kasvavien harjanteiden laelle tarkastelemaan maisemaa näiltä edullisilta paikoilta. Lucy käsitti hetkisen kuluttua että mies pelkäsi ennen kaikkea sitä, mitä he mahdollisesti voisivat kohdata, ja erittäinkin sitä, mitä hän sai pelätä takaa-ajajien taholta. Lucyn mielestä tämä oli kummallista, koska ei voinut tulla kysymykseenkään, että joku olisi näin pian ehtinyt Creechien jäljille.
Tämä Creechin omituinen toiminta tuli selvimmin näkyviin kolmantena päivänä, ja Lucy alkoi jo itsekin pelätä. Mutta hän ei tiennyt pelkonsa syytä. Kun Creech pysähtyi korkealle harjanteelle, jolta aukeni laaja näköala heidän kulkemalleen epätasaiselle ylätasangolle, Lucykin näki hitaasti liikkuvia pisteitä mailien päässä takanapäin.
"Sinäkin kai näet nuo", sanoi Creech.
"Nuoko hevoset?"
Creech nyökäytti synkästi päätään näyttäen pohtivan jotakin vakavaa kysymystä.
"Ajaako joku meitä takaa?" kysyi Lucy voimatta estää ääntään värähtelemästä.
"Kyllä, ja sepä minua juuri kummastuttaakin. He ovat seuranneet meitä jo pari päivää, ja se saattaa minut ymmälle. He eivät ole nähneet meitä, mutta siitäkin huolimatta he seuraavat jälkiämme."
"He! Keitä he ovat?" kysyi Lucy äkkiä.
"Kerron sen sinulle hyvin vastenmielisesti, mutta minun on kai pakko. Siellä on Cordts parin miehensä kanssa."
"Ah, se ei ole totta!" huudahti Lucy pelästyen äkkiä.
Cordtsin nimen mainitseminen ei ollut aina kyennyt pelottamaan häntä, mutta tällä kertaa hän joutui samanlaisen vapisuttavan pelon valtaan, joka oli värisyttänyt häntä metsikössä vangitsemisiltana.
"Cordts siellä varmasti on", vastasi Creech. "Tiesin sen, ennen kuin olin nähnytkään hänet. Pari päivää sitten näin hänen hevosensa laitumella tuossa leveässä rotkossa. Mutta luulin päässeeni livahtamaan hänen ohitseen. Joku on huomannut meidät, tahi he ovat löytäneet jälkemme. Hän ajaa meitä nyt takaa. Mutta en voi lainkaan ymmärtää, kuinka hän pysyy jäljillämme, koska hän ei ole mikään taitava jälkien seuraaja. Ja Dick Searsin kuoleman jälkeen ei hänen joukkueessaan ole ainoatakaan jälkien seuraajaa. Ja minä olen aina osannut peittää jälkeni... En ymmärrä tätä lainkaan."
"Creech, minä olen jättänyt merkkejä jälkeeni", tunnusti Lucy.
"Mitä?"
Silloin Lucy kertoi hänelle, kuinka hän oli pudotellut setrin marjoja ja lehtiä heidän kulkemalleen paljaalle kiviselle maaperälle.
"Tulimmainen sentään, minä..." Creech tukahdutti raaemman kirouksen. Sitten hän nauroi tylysti. "Sinäpä viekas olet. Mutta sinä et muistaakseni luvannutkaan olla tekemättä sitä. Ja jos Cordts saa sinut nyt haltuunsa, saat syyttää vain itseäsi."
Liikkuvat pisteet olivat selvästi näkyvissä. "Kuinka hän tietää seuraavansa minun jälkiäni?"
"Sitä en osaa sanoa. Ehkä hän ei tiedäkään. Hänellä on hyvät hevoset, ja ellen saa häntä eksymään jäljiltäni, hän saa kyllä piakkoin selville, kenen jälkiä hän seuraa."
"Jatketaan matkaa! Meidän pitää eksyttää hänet jäljiltämme. En tee sellaista milloinkaan enää. Jumalan nimessä, Creech, älkää antako Cordtsin saada minua käsiinsä!"
Ja Creech laskeutui jälleen aukealta ylätasangolta rotkoihin.
Päivä loppui ja yö tuntui Lucystä synkältä ja loppumattoman pitkältä. Auringon noustessa oli Creech jo matkalla eikä hän säästänyt sen enempää Lucyä kuin hevosiakaan. Hän antoi hevosten kävellä tai juosta yhtämittaa ja valitsi tieksi sellaisen maaperän, johon ei jäänyt juuri lainkaan jälkiä. Hän seurasi jälkiään taaksekin päin kuin vanha hirvi. Hän tarpoi virran uomissa, joista vesi huuhtoi pois jäljet. Sinä päivänä alkoivat mustangit jo uupua. Toisetkin hevoset rupesivat väsymään.
Rotkot olivat yhdensuuntaisia kuin pesulaudan uurteet. Ja ne muuttuivat syviksi ja viheriöitseviksi korkeine jyrkkine seinineen. Sinä iltana Lucy tunsi vajonneensa pohjattomaan kuiluun. Uneksiva hiljaisuus piti häntä hereillä monta tuntia, vaikka uni oli tarttunutkin hänen luomiinsa. Ja sitten hän näki unta, että Cordts otti hänet vangikseen ja vei hänet syvemmälle noiden villien ja purppuraisten kallioiden välisiin rotkoihin, ja että Slone ajoi heitä takaa Tuliharjallaan ja lopulta syntyi hurja taistelu. Hän heräsi peloissaan ja kylmissään yön pimeydessä.
Seuraavana päivänä Creech suuntasi kulkunsa länteen päin. Lucyn mielestä he joutuivat liian paljon vasemmalle heidän entisestä suunnastaan. Eikä Lucy, huolimatta suuresta väsymyksestään ja välttämättömyydestä pitää huolta itsestään ja hevosesta, voinut muuta kuin ihailla tätä villiä ja synkkää rotkoa. Hän luuli sitä vain suuren rotkon haarautumaksi, mutta se olikin erilainen kuin suuri rotko, kummallinen ja vaikuttava ja kuitenkin tuttu, koska kaikki siinä oli musertavaa ja läheistä, kuten valtavat esiin työntyvät kalliotkin. Jokaisessa mutkassa näytti matkan jatkaminen mahdottomalta kapealla ja kivilohkareitten peittämällä pohjalla. Sitten seurasi tuntikausia kestävä kiipeäminen sellaisille rinteille, harjanteille ja penkereille, ettei Lucy ollut koskaan ennen sellaisia nähnyt. Kuivuneitten setrien terävät piikit repivät hänen pukunsa riekaleiksi, ja hän sai monta naarmua ihoonsa. Noin iltapäivän puolivälissä Creech kiipesi viimeisen setrejä kasvavan rinteen yli ylätasangolle, missä kasvoi kuusia ja pitkää vaalennutta ruohoa.
Siellä he levähtivät.
"Olemme pettäneet Cordtsin, siitä saat olla aivan varma", sanoi Creech. "Sinä olet reipas tyttö, ja kunhan vain saan tämän työn tehdyksi, en ryhdy tällaiseen enää milloinkaan!"
"Oletteko aivan varma siitä, että olemme eksyttäneet hänet jäljiltämme?" kysyi Lucy.
"Varma kuin kuolema. Ja kuljettuamme penkereen poikki saamme olla yhä varmemmat siitä. Sen toinen laita on monen mailin päässä, ja siellä vasta ryhdyn odottamaan Joelia. Eikä meidän jälkiämme voi seurata koko matkaa."
"Entä tämä ruoho?" kysyi Lucy. "Jälkemme näkyvät siinä varmasti."
"Katsele noita puiden välisiä kujanteita ja polkuja. Niitä peittää kaikkialla paksu, pehmeä ja joustava neulasmatto. Vain intiaani voisi seurata meitä täällä Villien Hevosten Penkereellä."
Lucy tähyili kuusien juurille. Metsä oli kaunis harvassa kasvavine puineen, jotka kuitenkin olivat niin lähellä toisiaan, että oksat koskettivat yhteen. Tuuli kantoi hänen sieraimiinsa kuivaa tuoksua, joka oli pistävää kuin väkevä hajuvesi. Hän ei voinut ajatella muuta kuin kulovalkeaa, joka saattaisi raivota täällä, ja muisti Joel Creechin hirveän uhkauksen. Häntä värisytti ja hän karkotti muiston.
"En jaksa ratsastaa enää kauemmaksi tänään", hän sanoi.
Creech katsoi häneen säälivästi. Silloin Lucy huomasi että miehen sydän oli heltynyt.
"Sinun täytyy", mies sanoi. "Tällä puolen ei ole vettä muualla kuin tuon rotkon pohjalla, kun taasen tuolla puolen on vettä aivan seinämän juurella."
He ratsastivat metsään ja Lucy huomasi jaksavansa sittenkin ratsastaa. Hevoset kävelivät eikä pehmeä joustava maa tärisyttänyt pahastikaan hänen ruumistaan. Metsässä oli runsaasti antilooppeja ja villejä kalkkunoita, jotka eivät näyttäneet juuri ollenkaan pelkäävän ratsastajia. Ja ennen pitkää Lucy huomasi juopuvansa kuivasta tuoksusta, koska se oli niin voimakasta, pistävää ja läpitunkevaa. Mutta vaikka hän tunsikin huumautuvansa sen vaikutuksesta, se elähdytti sentään häntä.
Iltapäivä meni menojaan, aurinko laski kuusien taakse välkähdellen mustajuovaisena ja kullanvärisenä, ja hämärä muuttui pian yöksi. Puut näyttivät aavemaisilta pimeässä ja metsä tuntui muuttuvan tiheämmäksi. Sudet ulvoivat ja kaikkialta kuului ilveksien ja huuhkajien huutoja. Lucy nukkui hevosensa selkään. Ja vihdoin, jolloinkin myöhään yöllä, kun Creech nosti hänet satulasta ja laski hänet maahan, hän pani pitkäkseen pehmeälle neulasmatolle tietämättä mistään mitään.
Hän ei herännyt ennen kuin seuraavan päivän iltapäivällä.
Creech oli pystyttänyt leirinsä asumattoman ylätasangon villeimmällä laidalla. Kuusikko oli harventunut ja kasaantunut erään ruohoa kasvavan kauniin puiston ympärille, joka loppui paljaisiin kallioihin. Keltaisia huippuja kohosi korkealle ja niiden vierellä ammotti kapea kuilu, jonka yläosa oli varjoisa ja pohja sininen ja joka halkaisi tämän laajan ylätasangon kahtia loppuen kohtisuorana sen rotkon päähän, joka Creechin sanojen mukaan jatkui kauaksi punaisten kivien ja viheriöiden kuilujen muodostamaan erämaahan. Kun Lucyn lumottu katse suuntautui kauaksi, mykistivät paljaat, aaltoilevat ja laajat tasangot hänet kokonaan. Jokainen vihreä halkeama oli lyhyt rotko, joka oli yhdensuuntainen tämän keskimmäisen pitemmän rotkon kanssa. Lyhyet laaksot siirsivät katseen vähitellen kaukaiseen himmeään purppuraan – paljaalle aaltoilevalle erämaan ylätasangolle.
Lucy ei voinut muuta kuin katsella. Hän ei voinut kävellä eikä syödä sinä päivänä. Creech pysytteli hänen lähellään katuvaisena, kuten näytti, voimatta kuitenkaan pukea katumustaan sanoiksi.
"Luuletko Joelin tulevan tänne suurta rotkoa pitkin?"
"Kyllä hän tulee jonakin päivänä", vastasi Creech. "Ja toivoisin hänen kiiruhtavan."
"Tunteeko hän tien?"
"Ei, mutta hän on taitava suunnistaja. Ja minä käskin hänen pysytellä päärotkossa. Luulisitko jaksavasi ratsastaa pois tältä harjanteelta suoraan tuonne alas viisikymmentä mailia laskeutumatta kertaakaan satulasta?"
"En. En usko että jaksaisin niin pitkälle."
"Minä olen tehnyt sen. Eikä minun tarvinnut kiivetä tänne tietä pitkin, koska minun oli jätettävä jälkeni näkyviin."
"Luuletteko meidän nyt päässeen turvaan Cordtsilta", kysyi Lucy.
"Varmasti. Hän ei ole mikään jälkien seuraaja."
"Mutta jos hän sittenkin löytää meidät?"
"No niin, jos Cordts ryhtyy kanssani pistoolitaisteluun, hän joutuu varmasti tappiolle."
Lucy katseli miestä hämmästyneenä. "Tämä on kummallista!" hän sanoi. "Tahtoisitteko te taistella puolestani? Tehän olette kuljettanut minua päiväkausia näiden hirveiden kallioiden yli. Katsokaa minua, Creech! Olenko minä lainkaan enää Lucy Bostilin näköinen?"
Creech painoi päänsä kumaraan. "Luulin, etten ole mikään roisto, mutta olen kuin olenkin."
"Te piditte minusta, kun olin pieni. Muistan vieläkin, kuinka ratsastelin teidän polvellanne."
"Lucy, en muistanut sitä vangitessani sinut. Näin sinussa vain keinon tarkoituksieni saavuttamiseksi. Bostil vihaa minua. Hän köyhdytti minut ja minä halusin kostaa. Ja sen voin tehdä vain sinun avullasi."
"Creech, en puolusta lainkaan isää. Hän on vallan hirveä silloin kun hevoset ovat kysymyksessä. Tiedän hänen tehneen teille vääryyttä. Miksi ette odottanut ja mennyt häntä vastaan kuin mies, sen sijaan että saatoitte minut tällaiseen surkuteltavaan tilaan?"
"En tullut ajatelleeksi silloin sitäkään. Toivoisin nyt, että olisin ajatellut." Creech tuli synkemmäksi ja vaipui hiljaiseen mietiskelyyn.
Lucy tunsi olevansa seuraavana päivänä jo parempi ja tarjoutui auttamaan Creechiä muutamissa leiritoimissa, mutta Creech ei sallinut sitä. Heillä ei ollut muuta tehtävää kuin levähtää ja odottaa, ja toimettomuus näytti vaivaavan Creechiä paljon enemmän kuin Lucya. Creech oli aina ollut tavattoman ahkera. Lucy huomasi että miehen katumus kävi voimakkaammaksi hetki hetkeltä, ja hän teki kaiken voitavansa lisätäkseen sitä niin paljon kuin suinkin. Creech valmisti hänelle kömpelön harjan kokoamalla hienoja juuria, sitomalla ne lujasti yhteen ja leikkaamalla latvat tasaiseksi. Ja Lucy harjasi tukkansa intiaanien tapaan. Sinä päivänä näytti Creech haluavan kuunnella Lucyn juttelua. Kerran sanoi Creech miettiväisesti:
"Koetan muistella jotakin, mitä kuulin Fordissa. Haluaisin kysellä sitä sinulta lähemmin." Hän kääntyi äkkiä vilkkaasti tytön puoleen. Hän, joka oli koko ajan ollut niin synkkä, haluton ja välinpitämätön, näytti nyt hyvin innostuneelta. "Kuulin sinun voittaneen Kuninkaan eräällä punaisella villillä hevosella... Se oli varmaankin samanlainen kepponen, jollaisia Joelin on tapana tehdä?"
"Kyllä se on totta. Ja isä oli saada kohtauksen."
"Niinkö?" Creech vallan hehkui kiihkosta. "En ihmettele sitä lainkaan. Hänen oma tyttärensä! Lucy, muistan nyt sinun aina väittäneen, että sinä vielä joskus voitat harmaan juoksijan... Jumalan nimessä, kerro minulle koko juttu!"
Lucy piti Creechistä, koska tämä huolistaan huolimatta voi vilpittömästi iloita siitä, että jokin toinen kuin hänen oma hevosensa oli voittanut kilpailun. Bostil ei olisi voinut olla sellainen. Lucy kertoi hänelle kilpailusta, mutta sitten hänen oli pakko puhua Tuliharjasta ja vihdoin Slonesta. Creechin kiinnostus kohdistui kuitenkin ennen muuta Tuliharjaan ja kilpailuun, jota ei todellisuudessa vielä ollut tapahtunutkaan. Hän teki satoja kysymyksiä. Hän oli iloinen kuin poika, joka kuuntelee hauskaa kertomusta. Hän ylisti Lucyä ylistämistään. Hän nauroi Bostilin tappiolle. Ja kun Lucy kertoi hänelle että Slone oli uskaltanut vaatia Bostilia kilpailuun ja tarjonnut vetoon Tuliharjan ja oman henkensä hänestä, Lucysta, joutui Creech vallan suunniltaan kiihkosta.
"Uskalsiko Slone uhmata Bostilia sillä tavalla?"
"Hän on villien hevosten metsästäjä ja voi seurata jälkiämme."
"Seurata jälkiämme? Sloneko? Kuulehan nyt, Lucy, rakastatko sinä häntä?"
Lucylta pääsi kummallinen heikko huudahdus, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua. "Rakastanko minä häntä?"
"Ja isäsi on häntä vastaan. Bostil vihaa varmasti jokaista paimenta, jolla vain on nopea hevonen. Miksi ei tuo kirottu hölmö myynyt orittaan isällesi?"
"Hän lahjoitti Tuliharjan minulle."
"Minä olisin tehnyt samoin. No niin, kun nyt palaat kotiisi, niin mitä tästä kaikesta seuraa?"
Lucy pudisti surullisesti päätään. "Sen tietää yksin Jumala. Isä ei saa milloinkaan omakseen Tuliharjaa eikä hän salli minun ikinä mennä naimisiin Slonen kanssa. Ja kun te viette Kuninkaan häneltä lunnaiksi minusta, muuttuu elämäni helvetiksi, sillä jos isä uhraa Kuninkaan, hän rupeaa vihaamaan minua, koska minä olen hänen mielestään syypää kaikkeen."
"Ymmärrän täydellisesti", vastasi Creech vakavasti. Ja hän alkoi mietiskellä.
Lucy näki niin selvästi Creechin läpi kuin tämä olisi ollut kristallikirkasta vettä. Mies ei ollut roisto ja juuri nyt yksinkertaisuudessaan ja myötämielisyyden aiheuttamissa raskaissa ajatuksissaan hän oli rakastettava.
"Tämä kaikki on hitonmoista sekasotkua, jos niin saan sanoa", sanoi Creech. "Enkä minä pidä lainkaan tilanteesta, mihin näytän sinut saattaneen... Mutta, kuulehan nyt, Lucy, ellei Bostil mukautuisikaan tahi jos hän saisi Kuninkaan takaisin, se ei muuttaisi mahdollisuuksiasi Sloneen nähden sen valoisammiksi."
"Sitä en tiedä."
"Kilpailu on pantava vielä toimeen."
"Mitä se hyödyttäisi?" huudahti Lucy kyyneleet silmissä. "En halua menettää isääni. Rakastan häntä, vaikka hän onkin ilkeä. Mutta Linin menettäminen surmaa minut, koska Tuliharja kykenee voittamaan Kuninkaan, ja siitä taas johtuu, että isä tulee aina olemaan häntä vastaan."
"Eikö se villien hevosten metsästäjä voi antaa Kuninkaan voittaa kilpailua?"
"Kyllä hän voisi, mutta hän ei tahdo."
"Etkö sinä voisi mielistellä häntä ja suostutella hänet siihen?"
"Kyllä voisin, mutta en halua."
Creech oli yhtä vakavissaan kuin hän olisi vehkeillyt oman tyttärensä onnen puolesta.
"No niin, ehkä te ette rakastakaan toisianne tarpeeksi paljon... Nopeat hevoset merkitsevät paljon miehelle tässä maassa. Tiedän sen, koska olen menettänyt omani... Mutta ne eivät silti riitä... Olen varma, ettette rakasta toisianne sittenkään tarpeeksi."
"Kyllä me rakastamme!" huudahti Lucy nyyhkyttäen kiihkeästi. Creechin puheet olivat lannistaneet hänet.
"Siinä tapauksessa ei ole muuta keinoa. Slonen pitää valehdella Bostilille."
"Valehdellako?" huudahti Lucy.
"Niin juuri. Pankaa toimeen kilpailu, sellainen kilpailu, jota Bostil ei näe, ja valehdelkaa sitten, että Kuningas on juossut Tuliharjan uuvuksiin."
Lucyn mieleen juolahti äkkiä, ettei hän ollut käsittänyt Creechin suunnitelmaa. "Te unhotatte, ettei isällä muutamien päivien kuluttua ole enää Kuningasta, Sarchedonia, Beniä eikä muitakaan juoksijoita. Hänenhän on annettava ne lunnaiksi minusta. Sen tähden minä olen täällä."
Creechin ilme muuttui. Innostus ja myötämielisyys haihtuivat hänen kasvoiltaan, ja niiden ilme muuttui kovemmaksi ja ankarammaksi. Hän nousi ja seisoi Lucyn edessä pitkänä, synkkänä ja uhkaavana ja mietti tappiotaan katsellen rotkoon. Hänen sisimmässään tapahtui taistelu, jonka Lucykin huomasi. Hetkisen kuluttua hän kumartui laskien suuren kätensä Lucyn päälaelle. Kosketus tuntui ystävälliseltä ja hellältä verrattuna aikaisempiin koviin otteisiin, ja Lucy värähti sen vaikutuksesta. Hän ei nähnyt miehen kasvoja. Mitä mies tarkoittikaan? Lucy ymmärsi jotakin hämmästyttävää olevan tulossa ja istui paikoillaan vapisten epävarmuudesta.
"Bostil ei tule menettämään ainoata tytärtään eikä lemmikkihevostaan... Lucy, minulla ei ole milloinkaan ollut tytärtä. Mutta minä tunnun muistavan ne hetket, jolloin sinä pienenä ollessasi ratsastelit polvellani."
Sitten Creech lähti kävelemään metsää kohti. Lucy katseli häntä liikuttuneena, ja kun hän ajatteli miehen saavuttamaa voittoa sisimmässään piileskelevästä pahasta, jonka vaatimuksiin hänen isänsä oli mukautunut, hän häpesi äärettömästi. Creech ei ollut mikään paha mies. Hän aikoi päästää Lucyn vapaaksi ja luovuttaa hevoset takaisin Bostilille. Lucy teki kiihkeän ja jyrkän päätöksen, että isän täytyi korvata runsaasti Creechin kärsimä tappio. Hän aikoi sanoa sen Creechille.
Mutta palattuaan takaisin Creech näytti niin kummalliselta ja uhkaavalta, ettei Lucy uskaltanut sanoa hänelle mitään. Oliko mies miettinyt tarkemmin jalomielistä tarjoustaan? Lucy uskoi niin. Nämä vanhat hevoskauppiaat olivat käsittämättömiä kaikissa hevosia koskevissa seikoissa. Muistaessaan Creechin kiihkeän kiinnostuksen Tuliharjaa kohtaan ja ajatellessaan Kuninkaan ja Tuliharjan kilpailua Lucy melkein uskoi, että Creech luopuu mielellään kostostaan, jos hän vain saa katsella, kuinka punainen ori voittaa harmaan juoksijan. Jos Creech tahtoo ottaa Kuninkaan lunnaiksi, hänen täytyy piiloutua hyvin rotkojen uurtaman seudun syviin kuiluihin tahi poistua kokonaan näiltä seuduilta, koska Bostil varmasti tulisi vaatimaan häntä tilille teostaan. Vanha Creechkin oli puoleksi hevonen ja puoleksi ihminen, kuten Bostil. Hänen inhimillinen puolensa oli nyt tuntenut katumusta. Lucyn tukala tila oli pahoittanut hänen mieltään; hän tahtoi viedä tytön kotiin nauttimaan onnesta; hän muisti, mitä tyttö pienenä ollessaan oli merkinnyt hänelle.
Ennen illallisen loppua Lucy huomasi Creechin olevan vihoissaan ja huolissaan sen tähden, että hän oli suostunut suurempaan uhraukseen kuin miltä se oli näyttänyt jalon tunteen ensi hetkellä. Mutta hän ei epäillyt Creechiä enää. Hän oli turvassa ja Kuningas palautettaisiin takaisin. Hän pakottaisi isän korvaamaan Creechille hevosen hevosella. Ja ehkä Bostilin saama läksy olisi niiden kaikkien tuskien, ponnistusten ja toivottomuuden arvoinen, joita hän oli saanut kärsiä tällä matkalla.
Kun hän makasi yöllä valveilla kuunnellen tuulen huminaa kuusten oksissa, hänelle toi omituinen aavistus, kuin jokin salaperäinen ääni, varmuuden siitä, että Slone oli jo lähtenyt seuraamaan hänen jälkiään.
Seuraavana päivänä Creech näytti rohkaisseen alakuloista mieltään, vaikka hän ei ollutkaan puhelias. Hän istuutui jyrkänteen laelle ja alkoi tähystää.
Lucykin alkoi tuntea levänneensä kylliksi. Tämä pitkä Creechin seurassa tehty matka oli laihduttanut häntä karaisten hänet jänteväksi ja voimakkaaksi. Hän tappoi aikaa kukkulalla setrien varjossa saadakseen olla suojassa auringolta ja tuulelta. Tuulta erittäinkin oli hyvin vaikea kestää. Se puhalsi lännestä myrskyisenä, kuivana, tuoksuvana ja tasaisena vihurina, joka humisi kuusten latvoissa ja painoi pitkän valkoisen ruohon maahan. Sinä päivänä oli Creechin pakko rakentaa kivistä valli nuotion ympärille, ettei tuuli veisi tulta mukanaan. Ja ruohon syttyminen oli alituisena vaarana.
Lucy kysyi Creechiltä, mitä tapahtuisi, jos tuli pääsisi irti.
"No niin, tuli leviäisi tässä ruohossa varmasti vastatuuleenkin", sanoi Creech. "Olisi ilkeää, jos tuli pääsisi metsään ennen sateita. Tämä on ollut pisin ja kuivin kausi, mitä milloinkaan olen kokenut. Ellei asian laita olisi ollut näin, olisivat hevoseni... Tuuli puhaltaa nyt lännestä kiihtyen joka päivä ja se tuo vihdoin sateet mukanaan."
Seuraavana päivänä noin puolen päivän aikaan, tuulen ja kuumuuden ollessa kovimmillaan, Lucy herätettiin horroksista. Creech seisoi hänen vieressään. Kun mies käänsi katseensa pois rotkosta, hän hymyili. Ja tämä hymy oli samalla kertaa sekä riemuitsevaa että surullista.
"Joel on tulossa hevosten kanssa!"
Lucy ponnahti seisoalleen vapisten kiihkosta. "Missä sitten?"
Creech viittasi kädellään tarkasti kuin intiaani, mutta Lucy ei joko saanut selville suuntaa tahi ei nähnyt mitään.
"Katso suoraan tuon punaisen seinämän juuritse. Siellä on hevosjono. Ne näyttävät ryömiviltä muurahaisilta. Ja nyt ne ryömivät pois näkyvistä."
"Minä en näe niitä!" huudahti Lucy. "Mutta oletteko varma?"
"Aivan varma", vastasi Creech. "Joel on tulossa ja saapuu tänne ennen pitkää. Me voimme sallia hänen tulla, koska täällä on vettä ja ruohoa enemmän kuin tuolla alhaalla."
Odottaminen tuntui Lucysta iankaikkisuudelta, kunnes hän näki hevosten kulkevan mutkitellen harjanteita pitkin alhaalla rotkossa. Ne katosivat näkyvistä, ja sitten kului toinen iankaikkisuus, ennen kuin ne ilmestyivät näkyviin aivan seinämän juurella. Kuninkaan ja Sarchedonin näkeminen värisytti häntä, vaikka hän näkikin ne vain vilahdukselta. Niiden piti kiertää, jotta ne olisivat voineet kiivetä erääseen seinämän halkeamaan ja sitten sille pitkälle rinteelle, joka loppui metsäiseen tasankoon. Mutta ne olivat jo lähellä, ja Lucy koetti odottaa kärsivällisesti. Creech näytti kiihtyneeltä, mutta jatkoi sitten tyynesti leiriaskareitaan. Hän valmisti päivällisen.
Lucy näki ensin hevoset. Hän huudahti ja Creech ponnahti säikähtyneenä seisoalleen.
Joel Creech lähestyi heitä ajaen neliä Kuninkaalla ja taluttaen Sarchedonia. Muut hevoset seurasivat kintereillä.
"Miksi hänellä on noin kiire?" kysyi Lucy. "Vaikean kiipeämisen jälkeen ei Joelin pitäisi kannustaa hevosia."
"Hän saa kyllä kuulla kunniansa, ellei kiireeseen ole mitään aihetta", murahti Creech. "Hevosethan ovat aivan märät."
"Katsokaa Sarchia! Se on aivan suunniltaan. Se on aina vihannut Joelia."
"Lucy, en pidä lainkaan tästä. Katso Joelia!" mumisi Creech lähtien Joelia vastaan.
Lucykin riensi lähemmäksi. Hän näki vain Kuninkaan. Kuningaskin huomasi hänet, tunsi hänet ja hirnui, vaikka Joel koettikin hillitä sen vauhtia. Kuningas näytti kerrankin olevan iloissaan. Sitä oli kohdeltu huonosti. Se ei ollut kuitenkaan hengästyksissään eikä kuumissaan, märkänä vain. Saatuaan varmuuden siitä Lucy kiiruhti rauhoittamaan Sarchedonia. Se laskeutui heti jaloilleen työntäen suuren turpansa melkein Lucyn kasvoihin kiinni. Lucy kiersi kätensä sen paksun kuuman kaulan ympärille. Sen koko ruumis vapisi. Lucy kuuli nyt muidenkin hevosten tulon; hän tunsi Kaksinaaman kimeän hirnunnan, joka oli kuin kiljuntaa, ja olisi iloissaan rientänyt hevosten luo, ellei hänen huomionsa olisi kiintynyt Creechin karkeaan ääneen. Ja nähdessään Joelin kasvot hän tunsi itsensä heikoksi.
"Miksi ratsastit kuin mielipuoli?" kysyi Creech.
"Minä en kannusta aiheetta hevosia juoksuun vastamäessä, ei muuta", tiuskaisi Joel. Hänen suunsa oli vaahdossa.
"Anna kuulua. Minkä takia!"
"Cordtsin ja Hutchinsonin takia."
"Mitä!" karjaisi Creech tarttuen Joeliin ja pudistellen häntä.
"Cordts ja Hutchinson ratsastivat kintereilläni rotkojen haarautumaan saakka. He huomasivat minut ja lähtivät ajamaan minua takaa."
Creech katseli tarkasti poikansa omituista ilmettä. Sitten hän pyörähti ympäri.
"Auta minua tavarain kokoamisessa. Ja sinäkin, Lucy! Meidän täytyy kiiruhtaa pois täältä."
Lucy taisteli sairaalloista heikkouttaan vastaan, joka uhkasi tehdä hänet toimintakyvyttömäksi. Mutta hän koetti auttaa ja hetkisen kuluttua vahvisti toiminta häntä.
Creechit eivät kuhnailleet leirin purkamisessa. Mutta kun tuli kysymykseen hevosten kiinniottaminen, se näytti aiheuttavan vaarallista viivytystä. Sarchedon oli vienyt Benin ja Kaksinaaman mukanaan laitumelle. Kun Joel meni noutamaan niitä, ne lähtivät laukkaamaan metsää kohti. Joel juoksi takaisin.
"Poika, sinäpä olet todellakin taitava hevosmies!" huusi Creech inhoten.
"Hyppäänkö Kuninkaan selkään ja tuon ne tänne?"
"Ei! Pitele sitä vain kiinni." Creech meni tavoittelemaan Sulkaa, mutta tämä kiihtynyt ja varovainen hevonen karttoi häntä. Silloin Creech luopui aikeestaan, otti kiinni mustanginsa ja kiiruhti leiriin.
"Lucy, jos Cordts lähtee ajamaan takaa Sarchia ja noita muita hevosia, saamme kiittää onneamme", hän sanoi.
Hetkisen kuluttua he olivat jo matkalla metsään. Creech ratsasti edellä, Lucy oli keskellä ja Joel tuli viimeisenä Kuninkaan selässä. Paria satulatonta mustangia, jotka kantoivat kuormia, ajettiin edellä. Creech määräsi vauhdin niin nopeaksi kuin suinkin. Heidän matkansa edistyi nopeasti, koska kulku oli hyvin helppoa tasaisella metsäisellä lakeudella, jonka maaperä oli kovaa ja joustavaa.
Jäätävä pelko kouraisi kerran vielä Lucyn sydäntä. Millainen tulisi tämän paon loppu olemaankaan? Tapa, millä Creech katseli taakseen, lisäsi hänen pelkoaan. Kuinka hirmuista olisikaan, jos Cordts toteuttaisi sen, mitä hän aina oli uhannut – veisi sekä hänet että Kuninkaan mukanaan! Lucy menetti luottamuksensa Creechiin. Hän ei suunnannut enää katsettaan Joeliin. Kerrassakin oli ollut jo tarpeeksi. Hän ratsasti eteenpäin raskain sydämin. Levottomuus ja pelko, epäilys ja rohkeuden asteettainen lamautuminen painoivat hänen mieltään. Mutta hän ei ollut milloinkaan ennen elämässään kiinnittänyt niin tarkasti huomiotaan ulkonaisiin seikkoihin. Metsä näytti jo tiheämmältä ja synkemmältä. Taivas pilkotti kovassa tuulessa heiluvien ristiin rastiin kasvaneitten oksien välistä. Voimakas tuuli hiveli Lucyn kasvoja kuin rajuilma ja sen suuri kuivuus rohdutti hänen huulensa.
Kun he ratsastivat pois metsästä ja sitten lievästi viettävää rinnettä pitkin erään rotkon suulle, Lucy hämmästyi tuntiessaan paikan. Kuinka nopeasti he olivat ratsastaneetkaan metsän läpi!
Creech laskeutui satulasta. "Laskeudu sinäkin maahan, Lucy. Joel, kiiruhda ja tuo minulle tänne tuo pieni käärö. Nyt aion piiloutua Lucyn ja Kuninkaan kanssa tänne, mutta sinä saat jatkaa matkaasi hevosten kanssa ja toimi siten kuin tahtoisit peittää jälkesi. Ymmärrätkö?"
Joel pudisti päätään. Hän näytti äreältä, synkältä ja kummalliselta. Creech toisti sanansa.
"Sinä tahtoisit siis, että Cordts osuisi jäljilleni?" sanoi Joel.
"Aivan niin. Hän tekeekin sen kyllä, mutta sinun ei tarvitse pelätä, vaikka niin käykin."
"En aio ryhtyä sellaiseen puuhaan."
"Miksi et?" kysyi Creech hitaasti korottaen ääntään.
"Aion lähteä sinun mukaasi. Mitä sinä tarkoitat tällä tempulla? Matkasi näyttää suuntautuvan takaisin Fordia kohti. Mutta me olisimme paremmassa turvassa vastakkaisella suunnalla."
Creech hillitsi mielensä kovasti ponnistaen. "Minä aionkin viedä Lucyn ja Kuninkaan takaisin Bostilille."
Joel toisti sanat eikä aluksi käsittänyt niiden merkitystä. "Molemmatko? Tytönkin? Aiotko luopua Kuninkaasta?"
"Niin, molemmat juuri. Olen muuttanut mieltäni, Joel. Ja nyt pitää sinun..."
Mutta Creech ei voinut lopettaa aloittamaansa lausetta. Hirvittävä raivo sai äkkiä Joel Creechin valtoihinsa. Ehkä juuri nyt viimeinen lanka, joka oli pitänyt koossa hänen järkeään, venähti ja katkesi. Hänen kasvonsa muuttuivat vihreiksi. Hänen silmänsä pullistuivat pois kuopistaan, leuka järähteli ja suusta pursui vaahtoa. Hän hyppäsi kohti isäänsä, mutta erehtyikin suunnasta. Sitten, aivan kuin hänen näkönsä olisi palannut, hän pyörähti ympäri ja teki kummallisia liikkeitä kiroillen koko ajan. Isän järkyttyneet kasvot alkoivat vääristyä inhosta, koska Joelin kiroukset alkoivat muuttua tajuttaviksi.
"Tuki suusi!" karjaisi Creech äkkiä.
"Enkä tuki!" huusi Joel. "Etkä sinä saa viedä tyttöä takaisin. Minä otan hänet mukaani... Ja sinä viet hevoset kotiin!"
"Sinä olet hullu!" huusi Creech käheästi ja hänen kasvonsa muuttuivat tummanpunaisiksi. "Kaikki ovat väittäneet, että olet hullu, mutta minä en ole uskonut sitä."
"Jos minä olen hullu, syynä siihen on tuo tyttö. Sinä tiedät kyllä, mitä minä aion tehdä hänelle... Minä riisun hänet alasti ja sidon hänet..."
Vanha Creech harppasi eteenpäin ja löi poikaansa. Lucy kuuli tuon äkillisen iskun. Joel kaatui, mutta nousi pystyyn ja muistutti erästä hullua koiraa, jonka Lucy oli kerran nähnyt. Se tosiseikka, että mies tapaili pari kertaa pistooliaan voimatta löytää sitä, kertoi hermojen ja järjen katkeavasta yhteydestä.
Creech hyökkäsi Joelin kimppuun. Syntyi kova ja jännittynyt kamppailu. Creechin tukka nousi pystyyn, ja hänen ilmeensä oli sairaalloinen, kun hän jatkoi kiroiluaan ja komennuksiaan. He taistelivat pistoolista, mutta Joelilla näytti olevan yliluonnolliset voimat. Hän ei hellittänyt otettaan pistoolista ja sitäpaitsi hän koetti vielä suunnata sen isäänsä kohti. Lucy huusi ja Creech karjaisi käheästi. Mutta poika oli menettänyt kokonaan järkensä eikä häntä pidätellyt mikään. Lucy näki hänen laukaisevan pistoolinsa. Creechin käheät huudot loppuivat, ja hänen otteensa laukesi. Hän horjui, kohotti sitten kätensä riuhtaisten ylös ja kaatui. Joel kumartui hänen puoleensa vapisten ja kalmankalpeana, mutta näytti kuitenkin vain hyvin epämääräisesti toteavan tekonsa. Hänen liikkeensä olivat vaistomaisia. Hän oli nyt kuin eläin, joka on repinyt itsensä vapaaksi. Hänen mielipuolisuutensa merkkinä voi pitää sitäkin, että hän aikoi pistää pistoolin tuppeen, mutta pudottikin sen ruohikkoon.
Pudonneen pistoolin näkeminen herätti Lucyn siitä kauhistuttavasta lumouksesta, joka oli pakottanut hänet vaikenemaan niin tyystin, ettei hän ollut voinut huutaakaan kuin kerran vain. Äkkiä alkoi veri virrata kuin tuli hänen suonissaan. Hän arvioi matkaa Kuninkaaseen. Joel aikoi kääntyä. Silloin Lucy hyökkäsi Kuningasta kohti, saavutti sen ja pääsi jo puoleksi sen selkään, kun se korskahti ja hyppäsi. Hänen otteensa ei irronnut, mutta ei hän päässyt ratsun selkäänkään. Silloin tarttuivat rautaiset kourat häneen heittäen hänet ruohikkoon kuin tyhjän säkin.
Joel Creech ei puhunut sanaakaan. Hänen vääristyneet kasvonsa olivat pelkkää ivaa. Lucy makasi selällään katsellen miestä. Hänen järkensä toimi nopeasti. Hänen pitäisi taistella ruumiinsa ja henkensä puolesta. Hänen pelkonsa oli haihtunut kauhun mukana. Hän ei pelännyt enää lainkaan mielenvikaista poikaa. Hän aikoi taistella, punoi suunnitelmia kuin viekas intiaani ja kiihotti itseänsä raivoon kuin vangittu ilves.
Lucy makasi paikoillaan aivan hiljaa, koska hän tiesi lentäneensä melkein sille paikalle, mihin pistooli oli pudonnut. Jos hän vain saisi sen käsiinsä, hän tappaisi Joelin. Se olisi hetken työ. Hän vahti Joelia ja Joel vahti häntä. Ja hän näki Joelin laskeneen jalkansa Kuninkaan kaulaan kiinnitetylle lassolle. Kuningas ei ollut milloinkaan sietänyt lassoa kaulassaan. Se oli hermostunut ja heilutti päätään päästäkseen siitä vapaaksi. Katsoen Lucyyn koko ajan Creech tarttui lassoon, veti Kuninkaan yhä lähemmäksi itseään ja irrotti silmukan. Kuningas seisoi sen jälkeen rauhallisena ohjat maassa. Satulan asemesta oli sillä huopapeite selässään.
Näytti aivan siltä kuin Lucy olisi saanut selville, missä pistooli oli, kääntämättä katsettaan Joelista. Hän kokosi kaikki voimansa, pyörähti pari kerta nopeasti ympäri ja sai pistoolin käteensä juuri kun Creech hyökkäsi kuin pantteri hänen kimppuunsa. Joelin paino lyyhisti hänet maahan ja hänen voimansa herpaantuivat. Joel heitti pistoolin syrjään. Lucy makasi vatsallaan voimatta liikuttaa ruumistaan Joelin painon alla. Sitten Joel löi häntä, ei kuitenkaan lujasti, vaan sen verran vain kuin julma paimen lyö sellaista hevosta, joka tahtoo pitää oman päänsä. Kun Lucy tunsi tämän lyönnin, kiihtyi hänen vihansa hirvittäväksi raivoksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt viekkauttaan, lyönti oli päin vastoin lisännyt sitä. Tämä lyönti osoitti, että Joel oli hullu. Lucy voi ehkä pettää mielettömän miehen siinä, missä tavallinen roisto olisi ehkä voinut lannistaa hänet.
Creech koetti kääntää hänet selälleen, mutta Lucy pani vastaan. Ja hän oli voimakas. Vastustus raivostutti Joelia. Hän tyrkkäsi Lucyä kovasti ja tämä teko kiihdytti vain hänen raivoaan. Sitten hän repi puseron Lucyn yltä käsin, jotka olivat kuin teräksiset kynnet.
Kun Joelin kädet koskettivat Lucyn paljasta ihoa, Lucyn voimat heikkenivät hetkiseksi ja Creech laahasi häntä jäljessään, kunnes hän makasi aivan avutonna hänen edessään.
Hän huomasi, että jotakin oli tullut Joel Creechin mielettömien halujen ja niiden toteuttamisen väliin. Kerran oli Joel rakastanut häntä ja toivonut saavansa hänet omakseen. Mies näytti nyt hajamieliseltä ja siveli hänen olkapäätään. Hänen kummalliset silmänsä heltyivät, mutta alkoivat sitten loistaa erilaista valoa. Lucy huomasi olevansa mennyttä kalua, ellei hän voisi kiihottaa miestä jälleen mielettömään raivoon. Hänen täytyi aloittaa pelottava taistelu, mistä hän ei nyt voinut toivoa sen parempaa tulosta kuin sen mahdollisuuden, että Joel tappaisi hänet niin äkkiä kuin suinkin.
Hän iski äkkiä hampaansa Joelin käsivarteen kuin kissa. Hän puri ne syvälle aukaisematta leukojaan. Creech ulvoi kuin koira ja löi häntä tempoillen ja kiemurrellen. Sitten mies kohotti hänet maasta, ja liike repäisi lihapalan hänen käsivarrestaan ja hän hellitti otteensa. Lucy nousi puolittain ja konttasi pistoolia kohti. Hän saikin sen käteensä, mutta vain niin pitkäksi ajaksi, että Creech ehti potkaista sen pois hänen kädestään. Tämä raaka potku aiheutti kovia tuskia, mutta kun Joel iski häntä paljaaseen selkään nuoralla, hän huusi kauhusta. Hän ponnahti seisoalleen notkeasti ja nopeasti ja lähti juoksemaan, mutta sekin oli turhaa. Joel sai hänet jälleen kiinni muutamalla harppauksella ja kaatoi hänet. Lucy kompastui vanhan Creechin ruumiiseen, mutta ei sekään lannistunut hänen rohkeuttaan. Erämaan kasvattama villi raivo kiihtyi hänessä huippuunsa, kun hän taisteli henkensä puolesta.
Creech kumartui heiluttaen vyyhteämäänsä lassoa. Mies aikoi tehdä muutakin kuin lyödä häntä. Lucy kohotti äkkiä kätensä tarttuen miehen pitkään tukkaan. Silloin Joel suoristautui karjaisten ja tempaisi Lucyn koholle maasta. Nyt seurasi tuokio, jolloin Lucy tunsi kieppuvansa repivän raakalaisen käsissä; kaikki himmeni hänen silmissään, ja hän tunsi tuskia ranteissaan, joita Creech kynsi. Kun mies mursi hänen otteensa, hänellä oli nyrkeissään kourallinen hiuksia.
Lucy kaatui jälleen jaksamatta enää nousta seisoalleen. Creech polvistui painaen hänet maahan polvellaan. Sitten mies leikkasi lasson poikki ja sitoi kätevästi kuin paimen sen toisen pään hänen nilkkaansa ja toisen pään hänen ranteensa ympärille. Creech toimi aivan niin kuin olisi köyttänyt kesyttämätöntä mustangia. Noustuaan hän tarttui molempiin nuoriin ja peräytyi antaen niiden liukua käsiensä läpi. Sitten hän sieppasi vikkelästi käsiinsä Kuninkaan suitset.
Hän keskeytti puuhansa hetkiseksi synkän riemun vallassa. Hirvittävä onnistumisen hehku loisti hänen silmistään. Kauan haudottu mieletön kosto oli nyt toteutumaisillaan. Sitten hän talutti hevosen Lucyn viereen.
Hän kumartui varovasti, tietämättä lainkaan sitä, että Lucyn voimat olivat loppuneet. Hän luuli tytön voivan vieläkin päästä pakoon. Hän tarttui Lucyyn kovalla, nopealla otteella heittäen hänet Kuninkaan selkään ja pakottaen hänet alistumaan.
Lucyn vastustus oli hänen ainoa pelastuksensa, koska se pakotti Joelin toimimaan entisen uhkauksensa mukaisesti. Lucy tempoilikin sen vuoksi niin kovasti kuin suinkin. Mies veti hänen käsivartensa Kuninkaan kaulan ympärille sitoen ne lujasti yhteen. Tehtyään sen hän veti tytön nilkkaan sitomansa nuoran tiukalle ja kiinnitti sen toiseen nilkkaan.
Lucy totesi, että hänet oli köytetty kiinni. Creech oli jo miltei täyttänyt uhkauksensa. Mutta sen sijaan, että Lucy nyt olisi ruvennut odottamaan kuolemaa, jota hän oli etsinyt, hän rupesikin toivomaan elämää, johon hän vielä voisi palata. Ainoa voima, jolla hän joskus oli voinut hillitä Kuningasta, oli hänen äänensä. Kunpa vain nyt Creech päästäisi irti marhaminnan tahi katkaisisi ohjat – kunpa vain Kuningas pääsisi vapaaksi voidakseen juosta!
Lucy saattoi kääntää päätään, niin että hän näki Creechin, joka iloitsi työnsä tuloksista kuin vihollinen konsanaankin. Äkkiä mies otti maasta pistoolinsa.
"Katso tänne!" hän huusi käheästi.
Katsoen Lucyyn ja hymyillen hirvittävästi hän käveli paikalle, missä pitkää ruohoa ei ollut poljettu eikä painettu lakoon. Tuuli puhalsi viheltäen rotkossa. Creech työnsi pistoolin ruohikkoon ja ampui.
Kuningas ponnahti syrjään, mutta se ei pelännyt ampumista. Se rauhoittui vähitellen ja alkoi kuopia raskailla kavioillaan. Sitten saattoi Lucy katsella jälleen. Maasta kohosi ensin vähän keltaista savua, sitten pieniä käärmemäisiä liekkejä ja vihdoin alkoi kuulua rätisevää suhinaa. Kun tuuli rupesi lietsomaan liekkejä, ne alkoivat kiitää eteenpäin hiljaa jymisten. Tuli leveni ja kiiti tuulen edellä metsää kohti.
Lucy oli unohtanut sen, että Creech oli uhannut karkottaa hänet liekkien keskelle. Äkillinen kauhu lamautti hänet melkein kokonaan. Hänen sisäinen järkytyksensä – vilu ja vavistus, kuvotus ja tuskat – lamauttivat hänen kuulonsa ja pimittivät hänen näkönsä. Mutta Creechin kovat kädet elvyttivät hänet. Miehen kasvot näyttivät epäinhimillisiltä, muodottomilta ja harmailta. Hän kiskoi Lucyn käsivarsia varovaisuuden vuoksi ja saadakseen täyden varmuuden siitä, että tyttö oli lujasti sidottu hevosen selkään. Sitten hän paimenten näppärään tapaan päästi Kuninkaan irti.
Lucy ei voinut uskoa silmiään. Mikä pani Kuninkaan seisomaan hiljaa paikoillaan? Sen korvat nousivat pystyyn jäykkinä ja höröllään.
Creech peräytyi tarttuen kovasti Lucyn vaatteihin. Lucy väänsi päänsä sivulle voidakseen katsella miestä. Mutta hänen näkönsä ei käynyt sen selvemmäksi. Kuitenkin hän huomasi Creechin aikovan riisua hänet alasti. Mies näytti koettavan kiihottaa itsensä voimakkaaseen repäisevään tempukseen. Hänen keltaiset hampaansa painuivat syvälle alahuuleen, hänen eriväriset silmänsä kiiluivat mielettömästä ilosta.
Mutta hän ei riistänyt vaatteita Lucyn yltä, koska jokin muu kiinnitti hänen tarkkaavaisuutensa puoleensa. Hän katsoi ja näki jotakin, ja hänessä piillyt peto muuttui inhimilliseksi, mielettömyys muuttui järkevyydeksi ja paholainen raukaksi. Hänen tuhkanharmailta huuliltaan pääsi hirvittävä huuto.
Lucy tunsi Kuninkaan jäsenien vapisevan ja tiesi sen johtuvan pelosta. Hän odotti että se alkaisi korskua ja valmistautui hillitsemään sitä. Se tulisi pillastumaan seuraavassa silmänräpäyksessä. Hän tiesi sen ja häntä värisytti. Hän koetti puhella sille, mutta ei saanutkaan huuliaan tottelemaan. Creech näytti aivan halvaantuneelta. Kuningas vaihtoi asentoaan, ja Lucyn näkemä viimeinen vilahdus Creechistä oli sellainen, ettei hän voinut unhottaa sitä milloinkaan. Hänestä näytti aivan siltä kuin Creech olisi tuijottanut palavaan helvettiin.
Silloin Kuningas hirnahti ja lähti liikkeelle. Lucy kuuli etäistä, kumeaa, jyskyttävää kavioiden kapsetta, samanlaista kuin nopean hevosen juoksu. Hän tunsi värisyttävää iloa, pystymättä lainkaan ajattelemaan. Hänen verensä, luunsa ja lihaksensa tuntuivat sykkivän. Äkkiä halkaisi ilman kimeä ja hurja viheltävä hirnunta. Lucy tunsi sen.
"Tuliharja!" huudahti hän sykkivin sydämin.
Kuningas teki pelosta pitkän syrjähypyn. Sekin tunsi hirnahduksen. Ja tällä yhdellä ainoalla pitkällä hypyllä se aloitti juoksunsa suoraan palavan ruohikon läpi. Lucy tunsi liekkien nuoleskelevan ruumistaan. Savu sokaisi ja oli tukehduttaa hänet. Sitten alkoi raitis, kuiva ja kova tuuli hivellä hänen kasvojaan ja hulmuttaa hänen tukkaansa. Valo hänen ympärillään hämärtyi. Kuningas oli päässyt metsään. Mutta myrskyn kova humina puiden latvoissa toi Lucyn mieleen uutta kiduttavaa pelkoa. Kuningas sai nyt ensi kerran elämässään juosta ohjitta, mutta sen kintereillä kiiti kulovalkea tuulen siivillä.
XVII
Bostil tunsi ensi kerran elämässään kyllästyneensä hevoskauppoihin. Durangon matka oli epäonnistunut. Jokin oli vinossa. Jokin ääni kuiskutteli alituisesti hänen korvaansa, mutta hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä. Ja noina viitenä päivänä, jotka kuluivat paluumatkaan, hän joutui omituiseen mielentilaan. Matkan viimeisenä päivänä hän ratsasti paimenineen kuudettakymmentä mailia ja saapui Fordiin myöhään yöllä. Eivät ketkään muut kuin he itse ja aitauksien vartijat tienneet mitään hänen paluustaan. Hän meni viivyttelemättä vuoteeseen ja nukkui heti.
Hän heräsi paljon myöhempään kuin tavallisesti. Kun hän oli pukeutunut, hän meni keittiöön ja huomasi sisarensa jo kuulleen että hän oli palannut, koska katettu aamiaispöytä odotti häntä.
"Missä tyttö on?" kysyi Bostil.
"Hän ei ole vielä noussut", vastasi Jane-täti.
"Mitä?"
"Me riitaannuimme hieman eilen illalla ja hän meni vihoissaan huoneeseensa."
"Se ei ole mitään uutta."
"Holleyn ja minun on ollut hyvin vaikeata hillitä häntä. Älä unohda sitä."
Bostil nauroi. "No niin, mene sanomaan hänelle, että minä olen tullut jo kotiin."
Jane-täti teki työtä käskettyä. Bostil lopetti aamiaisensa, mutta Lucya ei kuulunut.
Tämä tällainen alkoi jo Bostilistakin tuntua omituiselta ja hän meni Lucyn ovelle ja koputti. Huoneesta ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Bostil työnsi oven auki. Lucyä ei näkynyt eikä hänen huoneensakaan ollut niin siisti kuin tavallisesti. Bostil näki että Lucy oli heittänyt valkoisen pukunsa vuoteelle, jossa hän ei ollut lainkaan levännyt. Bostil katseli ympärilleen ja hänen sydäntään kouristi omituisesti. Tunne, että jotakin nurinkurista oli tapahtunut, kävi voimakkaammaksi. Sitten hän huomasi tuolin avonaisen ikkunan edessä. Ikkuna oli melko korkealla, ja Lucy oli asettanut tuolin sen viereen voidakseen joko katsella ikkunasta tahi mennä siitä ulos. Bostil kurkotti, katsoi ulos ja näki ikkunan alla punaisessa maassa Lucyn kenkien tuoreet jäljet. Sitten hän huusi Janea.
Jane tuli juosten paikalle, mutta Bostilin raivostuneista kysymyksistä ja hänen kiihkeistä vastauksistaan huolimatta tilanne ei valjennut. Hetkisen kuluttua Jane huomasi kuitenkin Lucyn valkoisen puvun ja riensi katsomaan Lucyn vaatekomeroa. Sen ovella hän käänsi kalpeat kasvonsa Bostilia kohti.
"Hän on pukenut ylleen ratsastuspukunsa!" huohotti Jane-täti.
"Jos hän on sen tehnyt, niin missä hän on?" kysyi Bostil.
"Hän on karannut Slonen kanssa!"
Veitsenpistokaan ei olisi voinut järkyttää eikä tehdä sen kipeämpää. Bostil tuijotti sisartaan.
"Vai niin! Sillä tavallako sinä olet pitänyt häntä silmällä!"
"Silmälläkö? Se oli vallan mahdotonta. Hän – no niin, hän on yhtä viekas kuin sinäkin. Tiesin hänen tekevän sen! Hän oli hurjasti rakastunut Sloneen."
Bostil poistui huoneesta ja sitten koko rakennuksesta. Hän käveli suoraan metsikön läpi ja sitten polkua pitkin Slonen tuvalle. Se oli autio, kuten Bostil oli otaksunutkin. Aitauksen salvat olivat poissa paikoiltaan. Slonen molemmat hevoset olivat tipotiessään. Mutta hetkisen kuluttua Bostil huomasi mustan Konkarin Bracktonin laitumella.
Bracktonin kaupan edustalla seisoi muutamia paimenia. Kaikki sanoivat jotakin yhteen ääneen Bostilille, mutta tämä huusi vain Bracktonia. Vanhus riensi järkyttyneenä pihalle.
"Missä Slone on?" kysyi Bostil.
"Sloneko?" huudahti Brackton. "Herranen aika, kuinka minä sen tietäisin? Eikö hän ole kotonaan?"
"Ei, ja hän on tuonut mustan hevosensa sinun laitumellesi."
"Koira vieköön, nämä ovat uutisia minullekin... Bostil, täällä on tapahtunut kummallisia asioita viime aikoina." Brackton näytti hakevan sanoja. "Ehkä Slone on lähtenyt täältä eilisten paljastusten vuoksi. Joel Creech ja..."
Bostililla ei ollut aikaa kuunnella sen enempää. Mitä hän välitti hullusta Creechistä? Hän käveli kujannetta pitkin aitauksille. Farlane, Van ja muut paimenet vetelehtivät siellä entiseen tapaansa. Sitten ilmestyi Holleykin tallista. Hänkin oli rauhallinen, tyyni ja laiska. Ei ainoakaan näistä paimenista tiennyt sitä, että jotakin oli hullusti. Mutta heidän käytöksensä muuttui silmänräpäyksessä, ja se johtui siitä, että Bostil tempaisi pistoolinsa esille.
"Holley, mieleni tekisi ampua sinut!" Vanha haukansilmäinen paimen ei säpsähtänyt eikä kalvennut. "Miksi?" hän kysyi muistamatta nyt venyttää sanojaan tavalliseen tapaansa.
"Annoin sinun toimeksesi Lucyn vahtimisen, mutta hän onkin livistänyt!"
Holley näytti hämmästyvän vilpittömästi ja tulevan hyvin pahoilleen. Toiset paimenet toistivat Bostilin sanat.
Bostil antoi pistoolinsa vaipua.
"Sinä saat kiittää hengestäsi vain sitä seikkaa, että olet täällä ainoa sellainen jälkienseuraaja, joka voi löytää sen kirotun Slonen."
Holley ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan, mutta toiset paimenet näyttivät kummastuneilta.
"Lucy on karannut Slonen kanssa", lisäsi Bostil.
"Jos Lucy on mennyt ja Slone on mennyt, se on hyvin ikävää", vastasi Holley. "Isäntä, hän petti minut yhtä ovelasti kuin teidätkin, vaikka hän lupasikin pyhästi pysyä kotona."
"Sellaiset lupaukset eivät merkitse mitään!" karjaisi Bostil. "Hän on rakastunut villien hevosten pyydystäjään. Hän kohtasi hänet viime yönä."
"En voinut sille mitään", vastasi Holley. "Ja minä luotin tyttöön."
Bostil väänteli käsiään koettaen hillitä raivoaan. Hän ei pelännyt lainkaan sitä, ettei Lucyä piakkoin löydettäisi, mutta hänen tahtonsa vastustaminen raivostutti häntä.
Van erosi paimenjoukosta ja tuli Bostilin viereen. "Siitä ei ole vielä tuntiakaan, kun näin Slonen ratsastavan pois punaisella hevosellaan."
"Entä sitten?" kysyi Bostil. "Lucy odotti häntä varmasti jossakin. Heillä oli sen verran järkeä, etteivät he lähteneet yhdessä. Satuloikaa hevosenne, pojat, ja..."
"Kuulkaahan nyt, Bostil, minä satun tietämään, ettei Slone tavannut Lucya viime yönä", keskeytti Holley.
"Vai niin. Sinun on parasta kertoa minulle mitä tiedät."
"Luotin Lucyyn", sanoi Holley. "Mutta siitäkin huolimatta, koska tiesin hänen rakastuneen, halusin nähdä, voiko rakastunut tyttö pitää lupauksensa. Ja sen tähden menin illan pimettyä metsikköön vahtimaan Slonea ja hetkisen kuluttua näinkin hänet. Hän hiipi metsikön tuonnimmaiseen laitaan ja minä seurasin häntä. Vihdoin hän pysähtyi penkereelle sen suurimman pumpulipuun juurelle. Siellä hän odotti kauan aikaa, mutta Lucya ei kuulunut tulevaksi. Slone odotti varmasti puoleenyöhön saakka ja lähti sitten. Pidin silmällä häntä ja näin hänen menevän tupaansa."
"Ellei Lucy tavannut häntä, niin missä hän sitten on, koska hän ei ole huoneessaan?"
Bostil katsoi Holleyta ja toisia paimenia, ja sitten taasen Holleyta. Mikä tuota vanhaa paimenta vaivasi? Bostil ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Holleyta näin kummallisena. Koko juttu alkoi tuntua hyvin omituiselta ja salaperäiseltä. Jokin enne tuntui kiihdyttävän Bostilin sydämen sykintää. Näytti aivan siltä kuin Holley olisi käsittänyt jonkin tärkeän seikan. Vanhan paimenen kasvot muuttuivat äkkiä, päivettyminen haihtui olemattomiin harmauden tieltä, ja vihdoin olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat.
"Bostil, ehkä teille ei ole vielä kerrottukaan, että Creech ratsasti tänne eilen... Hän on menettänyt kaikki juoksijansa! Hänen oli pitänyt ampua Hurra ja Kimo."
Bostil unohti kaiken muun. Hän koki järkytyksen, jonka varalle hän oli kauan valmistautunut.
"Häh, niinkö? Mitä hän sanoi?"
Holley purskahti julmaan nauruun, joka hyydytti Bostilin veren. "Hän sanoi paljonkin, mutta annetaan sen nyt olla! Tulkaa mukaani!"
Hän meni suoraan Lucyn ikkunan alle, laskeutui polvilleen ja ryhtyi tutkimaan jälkiä.
"Nämä ovat jo kahtatoista tuntia vanhemmat", hän sanoi äkkiä. "Hänellä on ollut saappaat jalassaan, mutta ei kannuksia... Katsotaan nyt, minne hän on mennyt."
Holley alkoi seurata Lucyn jälkiä metsikön läpi viitaten silloin tällöin johonkin jälkeen. Lopulta hän kiihdytti vauhtinsa niin kovaksi, että Bostilin oli pakko juosta. Toiset miehet seurasivat heitä kuiskaillen.
Holley oli yhtä kiihkeä kuin riistan jälkiä seuraava koira.
"Hän on pysähtynyt tähän", hän sanoi, "luultavasti kuuntelemaan. Näyttää aivan siltä kuin hän olisi halunnut mennä kujanteen poikki, mutta ei ole mennytkään. Tässä hän on lisännyt vauhtiaan."
Päästyään eräälle poikittaiseen suuntaan vievälle polulle Holley pysähtyi äkkiä viitaten tomussa näkyvään suureen jälkeen.
"Hyvä Jumala! Bostil, katsokaahan tätä!"
Bostil kärsi hetkisen hirveitä tuskia, mutta tyyntyi pian entiselleen ymmärtäessään lemmikkiään uhkaavan vaaran suuruuden. Hän näki suuren jäljen vieressä Lucyn pienen kengän painaman matalan syvennyksen. Se oli viimeinen merkki tytöstä, ja se kertoi paljon.
"Bostil, tämä ei ole Slonen jälki", sanoi Holley painokkaasti.
"Ei varmastikaan, vaan jonkun kookkaamman miehen jälki", vastasi Bostil.
Kaikki muutkin paimenet, jotka olivat kokoontuneet heidän ympärilleen, sanoivat tavalla tahi toisella, ettei Slone ollut voinut tehdä tuota jälkeä.
"Niin, olkoonpa hän kuka tahansa, hän on ryöstänyt Lucyn ja vienyt hänet mennessään, vai mitä?" kysyi Bostil.
"Se on niin ilmeistä kuin olisimme nähneet sen tapahtuvan", huudahti Holley. Hänen kirkkaissa silmissään paloi synkkä tuli.
"Cordts!" huudahti Bostil käheästi.
"Ehkä, vaikka en uskokaan sitä. Seuratkaa minua!"
Holley liikkui niin nopeasti, että hän melkein juoksi, ja pääsi siten Bostilin edelle. Vihdoin hän pysähtyi monen sadan metrin päähän salviarinteelle laskeutuen siellä jälleen polvilleen.
"Pysykää ulompana älkääkä tulko niin lähelle", hän määräsi. Sitten hän tutki paikkaa kuin mies, joka etsii pudonnutta kultarahaa hiekasta tai ruohikosta. Bostilista tuntui kuluvan tavattoman pitkälti aikaa, ennen kuin Holley sai työnsä tehdyksi. Kun tämä nousi, oli hänen kasvoillaan niin synkkä ja varma ilme, että Bostil tiesi Lucyn joutuneen mitä suurimpaan vaaraan.
"Viime yönä on täällä ollut neljä mustangia ja kaksi miestä", sanoi Holley nopeasti. "Tässä laskettiin Lucy maahan. Tässä hän nousi satulaan... ja täällä ovat erään kolmannen miehen tänä aamuna tekemät jäljet."
Bostil suoristautui ja katsoi Holleyta kuin olisi valmistautunut ottamaan vastaan kuollettavaa lyöntiä. "Nuo viimeiset ovat luultavasti Slonen jälkiä?"
"Kyllä. Tunnen ne", vastasi Holley.
"Entä nuo toiset? Kenen jälkiä ne ovat?"
"Creechin ja hänen poikansa jälkiä."
Tummat rätisevät liekit nuoleskelivat Bostilia. Niiden sammuttua hän huomasi lepäävänsä tuoksuvilla heinillä tallinsa parvekkeen varjossa. Hänen voimansa olivat menneet kiihkon mukana, ja vain tuskat olivat jäljellä. Tarmo oli haihtunut hänestä, ja hänen mielensä oli murtunut. Ja hän katsoi synkkään kuiluun, omaan sieluunsa.
Paimenet tulivat vihdoin hakemaan häntä, nostivat hänet pystyyn ja veivät hänet pihalle. Hän riuhtoi itsensä vapaaksi ja jäi seisomaan paikoilleen hiljaa huohottaen. Ilma oli viileä ja jäähdytti hänen kuumia väsyneitä aivojaan. Hän ei hämmästynyt lainkaan nähdessään Joel Creechin, joka oli kyyristynyt peloissaan Holleyn taakse.
Holley astui askeleen lähemmäksi. Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, mutta niiden ilme näytti lauenneen. Vaikutti siltä kuin puhuminen olisi tuntunut hänestä hyvin vastahakoiselta, kuin hän ei enää olisi halunnut lisätä isäntänsä kärsimyksiä.
"Bostil", hän sanoi hitaasti, "teidän pitää lähettää Kuningas, Sarch, Ben, Kaksinaama ja Sulka lunnaiksi Lucysta! Ellette tee sitä, Creech myy Lucyn Cordtsille!"
Kuinka kummallisiksi kaikkien paimenten kasvot muuttuivatkaan! Luulivatko he hänen välittävän enemmän hevosista kuin omasta tyttärestään?
"Lähetä Kuningas ja kaikki muutkin, jotka hän haluaa. Ja käske Creechin palata Fordiin niin pian kuin suinkin... Ilmoittakaa hänelle että tunnustan rikokseni."
Bostil katseli, kuinka Joel Creech ratsasti Kuninkaalla salviarinteelle ajaen muita hevosia edellään. Kuningas halusi juosta, ja Sarchedon oli villi ja levoton. Vihdoin ne katosivat näkyvistä, ja Bostil kääntyi paimenten puoleen.
"Pojat, vaikka näinkin Kuninkaan lähtevän, se ei tuntunut minusta miltään... Mutta kun ajattelen, voiko sekään tuoda Lucyn takaisin, tunnen riippuvani kuin ristillä."
"Sen tietää yksin Jumala!" sanoi Holley. "Ehkä ei – en ainakaan luota siihen. Mutta, Bostil, te unohdatte, että Slone on lähtenyt seuraamaan Lucyn jälkiä. Hän on jo kaukana Joelin edellä. Slone on villien hevosten metsästäjä – taitavin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luuletteko Creechin voivan eksyttää hänet jäljiltään? Hän tappaa Creechin ja väijyy Joelia paluumatkalla ja tappaa hänetkin... Ja minä uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän vielä ratsastaa tänne Kuninkaalla Lucyn kanssa!"
"Holley, et suinkaan väitä, että se punainen hevonen voittaisi Kuninkaan?"
Holley nauroi kuin Bostilin kysymys olisi ollut kaikkein kummallisin seikka tänä tapauksista rikkaana päivänä.
"Slone väijyy Joelia ja tappaa hänet lassollaan niin kuin Dick Searsin."
"Holley, sinä näet asiat varmasti selvemmin kuin minä", sanoi Bostil surullisesti. "Näyttää aivan siltä kuin en milloinkaan ennen olisi saanut näin kovaa kolausta, koska rohkeuteni on aivan lamassa. En uskalla toivoakaan... Lucy on mennyt! Emmekö voi tehdä mitään muuta kuin odottaa?"
"Emme. Muuta keinoa ei ole. Jos lähtisimme ajamaan Joelia takaa, voisi mahdollisesti käydä niin, ettei Creech toimisikaan rehellisesti. Ja silloin me pilaisimme Slonen pelin. En olisi lainkaan mielissäni, jos tietäisin hänen seuraavan jälkiäni."
XVIII
Sinä päivänä, jolloin vanha Creech moitti poikaansa, Slone poistui Bracktonin kaupasta tuntien ääretöntä huojennusta. Hän ei sanonut sanaakaan Holleylle, tallusteli vain polkua pitkin takaisin tupaansa.
Kun ensi kiihko oli haihtunut, hän tunsi joutuneensa kummalliseen mielentilaan. Vaikutti aivan siltä, kuin ei kaikki olisi ollutkaan niin hyvin kuin hän kiihkoissaan oli luullut. Hän alkoi miettiä tätä omituista masentuneisuuttaan ja muistella menneitä ja olleita. Mitä oli tapahtunutkaan, kun malja oli voitu kiskaista pois hänen huuliltaan? Oliko hän pahoillaan siitä, että hänet oli julistettu syyttömäksi yksinkertaisten kyläläisten silmissä, pahoillaan sen vuoksi, että epäluulot tulisivat nyt kohdistumaan Lucyn isään? Ei! Hän oli kyllä pahoillaan tytön, mutta ei Bostilin vuoksi. Tämä Fordissa vallitsevan tilanteen uusi vaihe ei rasittanut hänen mieltään.
Hän muisteli järkytystä, jonka hän oli kokenut katsahtaessaan viimeksi Creechin synkkiin vakaviin kasvoihin. Kasvot olivat olleet kuin kostonjumalattaren. Creechin koko olemus oli huokunut hiljaista kostonhimoista voimaa. Ja sekavista ajatuksistaan huolimatta Slone pyrki selvittämään itselleen, miksi tämä tosiseikka rasitti hänen mieltään. Se tapahtui sen vuoksi, että Creechin, joka tahtoi kostaa Bostilille, täytyi käyttää apunaan Bostilin hevosia ja tytärtä.
Slone käsitti kaiken tämän Lucyyn kohdistuneen rakkautensa hienon ja herkän voiman avulla. Hän ei ruvennut uudelleen harkitsemaan sellaista mahdollisuutta, että Creech tappaisi Bostilin. Kuolema ei olisi mikään kosto. Creech oli ehkä päättänyt varastaa Kuninkaan, tappaa sen nälkään tai tehdä Lucylle jotakin samanlaista tahi vieläkin pahempaa. Näin ainakin Slone kuvitteli muistellessaan Creechin ilmettä.
Ennen hämärää Slone näki Creechien ratsastavan kujannetta pitkin salviarinteelle nähtävästi lähtöaikeissa. Se huojensi suuresti hänen mieltään, mutta vain hetkiseksi. Tehtävä, johon Creechit nyt näyttivät ryhtyneen, ei ehkä ollutkaan tärkeä. Hän tiesi, että jos he olisivat jääneet kylään, hän olisi vahtinut heitä niin tarkasti kuin hän olisi epäillyt heidän haluavan varastaa Tuliharjan.
Hän söi illallisensa, piti huolta hevosistaan ja livahti juuri pimeän tullessa metsikköön tapaamaan Lucya. Nämä retket panivat aina hänen sydämensä sykkimään ja hermonsa värisemään, mutta tänä iltana hän oli oikein kiihkoissaan. Metsikkö näytti olevan täynnä liikkuvia varjoja, joita kaikkia hän kuvitteli Lucyksi. Päästyään suuren pumpulipuun juurelle hän koetti hillitä mieltään ja odottaa, vaikka odottaminen tuntuikin mahdottomalta. Yö oli tyyni ja vain sirkat ja lehtien kahina rikkoivat syvän hiljaisuuden. Slonella oli yhtä tarkat korvat kuin villillä hevosella, ja hän kuvitteli kuulevansa sellaisiakin ääniä, joita hän ei todellisuudessa kuullutkaan. Monena yksinäisenä yönä, kun hän oli maannut vahtien ja odottaen pimeässä lähteen luona, josta villit hevoset kävivät juomassa, hän oli kuullut pehmeitä askelia, jotka olivat olleet vain harhaa. Sen vuoksi hän tänäkin yönä luuli liiallisessa jännityksessään näkevänsä Lucyn lähestyvän kuin hiljainen liikkuva varjo, vaikka Lucy ei todellisuudessa tullutkaan. Siksi hän luuli kuulevansa hyvin varovaisia askelia.
Hän odotti, mutta Lucy ei tullut. Lucy ei ollut milloinkaan ennen pettänyt lupaustaan, ja Slone tiesi hänen tulevan. Odottaminen kävi kuitenkin työlääksi. Hän halusi lähteä kävelemään taloa kohti lyhentääkseen tytön matkaa. Hän pysyi kuitenkin vahtipaikallaan valppaana ja kuulosteli sykkivin sydämin. Ja hän koetti järkeillä pois sen kumman pelkonsa ja aavistuksensa, että hänen olisi kiiruhdettava jonnekin. Hän onnistuikin siinä hetkiseksi ruvetessaan haaveilemaan Lucyn suloisuudesta, hänen rohkeudestaan ja siitä, millainen ihmeellinen tyttö hän olikaan. Hän oli viettänyt ennenkin tuntikausia sellaisissa unelmissa. Erittäinkin muudan kuvitelma lumosi hänet aina. Siinä hän oli näkevinään tytön ratsastavan Tuliharjalla ja voittavan elämänsä suurimman kilpailun. Mutta toinen kuvitelma, joka oli yhtä lumoava, mutta niin tuskallinen, että hän aina karkotti sen mielestään, oli sellainen, jossa hän oli näkevinään Lucyn taistelevan yksin Cordtsin ja Joel Creechin kanssa paljon enemmästäkin kuin hengestään. Näillä epämääräisillä unelmillaan Slone kunnioitti Lucyn verta ja luonnetta. Lucy oli Bostilin tytär. Hän ei tuntisi vähääkään pelkoa, vaan taistelisi tarpeen vaatiessa. Ja vaikka Slone aina värisikin ylpeydestä, vapisi hän samalla pelostakin.
Vihdoin rohkeimmatkaan muistot Lucyn harvinaisimmista hetkistä, jolloin tämä oli antanut tunteensa riehua erämaan tuulen lailla ja kietonut Slonen kaikkien sulojensa pauloihin, eivät voineet enää hillitä tämän kärsimättömyyttä. Hän alkoi kävellä edestakaisin suuren puun juurella. Hän odotti odottamistaan. Mikähän tyttöä oli nyt viivyttänyt? Slone nauroi itsekseen sille ajatukselle, että joko Holley tahi Jane-täti oli mahdollisesti koettanut sulkea tytön huoneeseen, kun tämä oli halunnut tulla häntä tapaamaan. Lucy oli kuitenkin aina puhunut satunnaisista esteistä. Slonen ei niin muodoin olisi tarvinnut olla lainkaan huolissaan. Hän luuli väristyksiään, kiihkoaan, rakkauttaan ja pettymystään joksikin sellaiseksi seikaksi, jossa ei ollut mitään olennaista. Kuta kauemmin hän odotti ja kuta useampia varjoja liiteli pumpulipuiden juurilla, sitä enemmän hän oli kuulevinaan hiljaisia ja outoja ääniä.
Hän odotti vielä kauan senkin jälkeen, kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei Lucy tulisi. Palaillessaan metsikön läpi hän saapui paikalle, missä hänen perusteettomat ja kuvitellut aavistuksensa muuttuivat äkkiä todellisuudeksi. Hän kuuli askelia. Hän jatkoi sentään matkaa entiseen tapaansa ja kääntyi ympäri päästyään synkkään varjoon. Hän näki miehen epämääräiset ääriviivat. Joku paimen oli vahtinut ja seurannut häntä. Slone oli aina odottanut sitä, kuten Lucykin, ja nyt se oli tapahtunut. Mutta Lucy oli ollutkin liian viisas tullakseen tänä iltana kohtaukseen. Hän oli saanut selville tahi epäillyt vakoojaa ja pettänyt tämän. Slone sai nyt syystä olla vielä ylpeämpi Lucystä kuin ennen ja hän palasi tupaansa huojentunein mielin.
Ennen nukkumaan menoa hän kuuli kujanteelta hevosten kavioidenkapsetta. Hän otaksui ensin paimenten palaavan kylään erämaasta, mutta sitten hänen mieleensä juolahtikin, että paimenet vain harvoin palaavat kotiinsa yöllä. Tämän jälkeen hän otaksui Bostilin palanneen Durangosta. Mutta ehkäpä Creechit olivatkin tulleet takaisin. Nämä alituisesti toistuvat hämmentävät ajatukset tekivät Slonen levottomaksi, voimatta kuitenkaan karkottaa hänen unisuuttaan, ja päätettyään, että hän lähtee aamulla seuraamaan Creechien jälkiä saadakseen selville, mille suunalle he ovat lähteneet, hän nukkui.
Aamulla kirkas aurinko pakotti Slonen suhtautumaan itseensä eri tavalla kuin yöllä. Kaikki nuo seikat, jotka olivat rasittaneet hänen mieltään yön pimeydessä, haihtuivat auringonvalossa. Hän oli sentään utelias Creecheihin nähden ja suoritettuaan aamuaskareensa hän maleksi pois lähteäkseen seuraamaan heidän jälkiään. Niitä ei ollutkaan vaikea seurata kujanteella, koska muita hevosia ei ollut mennyt samalle suunnalle Creechien lähdön jälkeen.
Kun Slone pääsi laajalle ja tuuliselle rinteelle, tuntuivat sen etäisyydet, väri ja tuoksu kutsuvan häntä luokseen vastustamattomasti, ja hän alkoi seurata jälkiä vain kiintymyksestä taitoon, jota hän ei ollut käyttänyt pitkään aikaan. Noin puolen mailin päässä tie kääntyi Durangoon päin. Mutta Creechit eivät olleet jatkaneet matkaansa sinne, vaan he olivat poikenneet salviapensaikkoon. Slonen uteliaisuus kasvoi.
Hän seurasi jälkiä erään kalliorykelmän luo, missä Creechit olivat sytyttäneet risunuotion ja keittäneet ruokaa. Siinä oli jotakin outoa, koska se oli tapahtunut vain mailin päässä Fordista, missä Brackton ja muut olisivat mielellään kestinneet heitä. Ja vielä kummallisemmalta näytti se, että jäljet kääntyivät etelää kohti kiertäen takaisin kylään päin.
Slonen sydän alkoi jyskyttää. Mutta hän pakotti itsensä ajattelemaan vain jälkiä kiinnittämättä lainkaan huomiotaan niiden mahdolliseen merkitykseen. Hän seurasi miesten jälkiä eräälle rinteen pengermälle muutamien satojen metrien päähän Bostilin metsiköstä, ja siellä poljettu ala ilmaisi heidän pysähtyneen odottamaan.
Slone ei enää voinut tukahduttaa pelkoaan. Hän etsi etsimistään, laskeutui polvilleen ja ryömi kaikkialla salviapensaikossa poljetun paikan ympärillä. Äkkiä hän näytti saaneen piston sydämeensä. Hän näki Lucyn kenkien jälkiä pehmeässä maassa ja ponnahti rajusti pystyyn.
Hän juoksi takaisin tuvalleen. Hän ei ajatellut lainkaan Bostilia, Holleyta eikä mitään muuta kuin tarinaa, jonka pienet kengänjäljet olivat kertoneet. Hän sulloi satulalaukkunsa täyteen lihaa ja laivakorppuja, täytti hamppukankaisen vesileilinsä ja otettuaan ne ja luodikkonsa mukaan kiiruhti aitaukseen. Ensin hän vei Konkarin Bracktonin laitumelle. Palattuaan hän rupesi ahdistelemaan tulista oritta kovemmin kuin moniin päiviin, otti sen kiinni lassolla, satuloi sen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti pois siinä varmassa uskossa, että Lucyn pelastaminen oli mahdollista vain Tuliharjan avulla.
Monta tuntia myöhemmin hän pysähtyi eräälle harjanteelle harvassa kasvavien setrien varjoon ja katseli alempana ammottavaa kuoppaiseen epätasaiseen ylätasankoon päättyvää laajaa, harmaata ja hedelmätöntä syvännettä.
Hän toivoi Joel Creechin palaavan samaa tietä takaisin ja oli varovaisuuden vuoksi ratsastanut niiden jälkien sivulla, joita hän seurasi. Hän ei halunnut, että Joel ratsastaisi hänen jälkiensä poikki. Hän oli jo aikoja sitten päässyt selville Creechien paon tarkoituksesta. He aikoivat vaatia Lucysta lunnaiksi Bostilin hevoset, ja oli enemmänkin kuin mahdollista, etteivät he päästäisi tyttöä takaisin. Ja Slonelle riitti, että tyttö oli heidän hallussaan. Hän oli leppymätön.
Villien hevosten metsästäjän silmien ei tarvinneet katsella syvännettä pitkääkään aikaa, ennen kuin ne huomasivat pisteen, joka ei ollut kallio eikä setri, vaan hevonen. Slone näki sen kasvavan ja piilouduttuaan hän pysyi paikoillaan, kunnes hän tunsi ratsastajan Joel Creechiksi. Slone peräytti oman hevosensa ja sitoi sen kiinni erääseen salviapensaaseen, jonka ympärillä kasvoi vähän ruohoa. Sitten hän palasi vahtipaikalleen... Creech näytti jo kiipeävän alapuolella sijaitsevalle harjanteelle. Joel antautui tietämättään hyvin suureen vaaraan, koska Slone oli päättänyt tappaa hänet. Ja olikin varmaa, että jos Joel vain olisi sattunut ratsastamaan lähemmäksi, ei Slone olisi voinut tehdä muuta kuin tappaa hänet. Mutta hän luopui aikeestaan, koska hän totesi Joelin vievän sanaa Bostilille Lucyn luovuttamisehdoista.
Slonea vapisutti, kun nuori Creech kiipesi harjanteelle ja hävisi näkyvistä sen toiselle puolen – hän vapisi sellaisesta kiihkosta, jollaista hän ei milloinkaan ennen elämässään ollut tuntenut. Hän odotti hetken ja palasi sitten takaisin Tuliharjan luo.
Hän ratsasti rohkeasti eteenpäin jälkiä pitkin. Hän otaksui vanhan Creechin vievän Lucyn johonkin rotkoon piiloon ja odottavan siellä Joelia ja hevosia. Creech oli varmasti jatkanut matkaansa aavistamatta lainkaan, että muudan takaa-ajaja oli jo hänen kintereillään. Slone katseli sille suunnalle, minne jäljet veivät, ja näki etäisyydessä erään matalan tumman syvänteen kallioseinämässä. Sen jälkeen hän ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota tasaisen maan hakemiseen kuin jälkiinkään. Ori oli nyt tottelevaisempi kuin milloinkaan ennen Slonen käsissä. Se piti lakeuksista. Se tunsi sieraimissaan salvian tuoksua ja erämaan tuntua ja kiihdytti vauhtinsa pitkäksi vaivattomaksi keinuvaksi juoksuksi, joka näytti nielevän maileja. Slone oli niin syventynyt ajattelemaan Lucya, että hän tuskin lainkaan kiinnitti huomiotaan aikaan ja matkan pituuteen.
Aurinko oli jo painunut punaisena kullanväriselle läntiselle taivaalle, kun Slone saapui kallioseinämän juurelle ja aukkoon, missä Creechin ja Lucyn jäljet ilmaisivat heidän viettäneen yönsä. Slone ei laskeutunut satulastaan. Ratsastettuaan aukkoon hän saapui vihdoin mutkittelevaa polkua pitkin erääseen rotkoon ja sieltä sitten laaksoon, missä hän näki Lucyn jättäneen merkkejä jälkeensä, ja sieltä erääseen korkean seinämän halkeamaan ja sen kautta toiseen mutkittelevaan rotkoon. Aurinko laski, mutta Slone jatkoi matkaansa niin kauan kuin hän näki jäljet ja senkin jälkeen, kunnes muuan poikittainen rotko ilmaisi hänelle, että hänen oli viisainta pysähtyä siihen.
Rotkossa oli runsaasti ruohoa ja makeata vettä hänen hevoselleen. Vaikka hän ei ollut nälissään, hän söi, ja vaikka hän ei ollut uninen, hän nukkui. Ja päivän koittaessa hän jo kannusti Tuliharjaa takaa-ajoon. Kallioisilla paikoilla hän näki setrinmarjoja, joita Lucy oli pudotellut. Niiden näkeminen ilahdutti hänen mieltään, vaikka hän ei olisi niitä kaivannutkaan. "Creech ei osaa piilottaa jälkiään minulta", ajatteli Slone julmasti, ja hänelle sopi vallan mainiosti, että hän voi seurata niitä nopeasti. Jos hän kadottikin ne näkyvistään joksikin ajaksi, hän jatkoi vain matkaansa suoraan eteenpäin tietäen heti paikan, mistä hän voi ryhtyä hakemaan niitä jälleen. Creechin viekkauden ja villin hevosen viekkauden välillä oli sentään äärettömän suuri ero. Ja samanlainen ero oli myös Creechin mustangien ja Tuliharjan vauhdin ja kestävyyden välillä. Niin, Slone käsitti, että Lucyn pelastuminen riippui Tuliharjasta, tytön omasta hevosesta. Tie muuttui kuoppaisemmaksi, jyrkemmäksi ja vaivalloisemmaksi, mutta oriin innostus ja vauhti eivät vähenneet. Useissa rotkon aukeissa paikoissa ja ylätasankojen korkeuksissa Slone tähyili eteensä toivoen näkevänsä Creechin mustangit. Hän toivoi, vaikka hän tiesikin olevansa vielä liian paljon jäljessä. Ja sitten hän äkkiä näki erään poikittaisen rotkon tasaisessa hiekkapohjassa kolmen hevosen tuoreita jälkiä. Yhdellä hevosista oli kengät.
Hämmästys mykisti hänet, ja hetkisen hän tuijotti huumautuneena noita outoja jälkiä. Kuka oli jättänyt ne? Oliko Creech tavannut liittolaisia? Voiko sellainen olla mahdollista, koska miehellä ei ollut ainoatakaan ystävää? Slone jatkoi hitaasti matkaansa ja totesi jotakin uutta ja häiritsevää ilmaantuneen hänen tielleen. Kun jäljet yhtyivät Creechin jälkiin, Slone huomasi, että nämä muukalaiset olivat yhtä kiinnostuneet Creechin jäljistä kuin hänkin. Slone näki heidän kenkiensä jäljet hiekassa ja kädensijat eräässä paikassa, missä yksi miehistä oli polvistunut tutkimaan Creechin jälkiä.
Slone talutti hevostaan eteenpäin ja huolestui yhä enemmän. Kun hän saapui leveämmälle, paljaalle ja tasaiselle tasanteelle, missä kalliopohja oli huuhtoutunut puhtaaksi hiekasta, hän ei enää nähnyt setrinmarjoja. Ne oli poimittu pois. Ja tämän kivisen lakeuden toisesta päästä hän löysi taitettuja setrin oksia ja marjoja, jotka oli hajoitettu yhteen paikkaan aivan kuin joku sellainen olisi heittänyt ne sinne, joka oli ymmärtänyt niiden tarkoituksen.
Tämä huomio masensi Slonen rohkeuden, koska se merkitsi paljon. Ja jos Slonella olisikin ollut toivoa tahi syytä epäillä, etteivät tuntemattomat tosissaan seuranneet jälkiä, olisivat seuraavat mailit haihduttaneet nämä luulot. Miehet seurasivat varmasti Creechiä.
Äkkiä Slone säpsähti niin kovasti, että Tuliharja hypähti syrjään.
"Cordts", hän kuiskasi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen.
Nämä rotkot olivat tämän pelätyn hevosvarkaan piilopaikkoja. Cordts ja pari hänen miestään olivat sattumalta tavanneet Creechin jäljet. Ehkä heidän olettamuksensa niiden merkityksestä oli samanlainen kuin hänenkin. Ja elleivät he olleet asiaa vielä ymmärtäneet, he ymmärtäisivät sen pian. Se teki Slonen tehtävän tuhat kertaa vaikeammaksi. Hän koki hetkisen katkeraa, melkeinpä toivotonta tuskaa, ennen kuin alkoi tuntea sisunsa nousevan. Hänen oli nyt vain pakko tappaa useampia miehiä, siinä kaikki. Hän oli aivan varma siitä, ettei näillä ylämaan paimenilla ollut luodikkoja mukanaan, ja kuta pikemmin hän tavoittaisi Cordtsiin, sitä parempi. Nyt hän antoi Tuliharjan valita vapaasti vauhtinsa ja tien. Auringonlasku vaihtui hämäräksi ja hämärä pimeydeksi Slonen jatkaessa yhä vain matkaansa. Hän aikoi ratsastaa siihen saakka, kunnes jokin poikittainen rotko, halkeama tahi rinne, minne Creech olisi voinut poiketa, katkaisisi hänen tiensä. Ja yö olikin jo myöhäinen, kun hän pysähtyi.
Varhain seuraavana päivänä jäljet veivät hänet punakivisistä, kuoppaisista rotkoista setrejä kasvavalle ylätasangolle. Hän näki etäällä erään mustareunaisen korkealle kohoavan ylätasangon. Kaikkien näiden mutkaisten rotkojen ja niiden välisten korkeiden harjanteitten täytyi loppua tuohon laajaan tasankoon.
Tänä päivänä hän eksyi parin hevosen jäljiltä. Hän ei huomannut muutosta, ennen kuin pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kun hajaannus oli tapahtunut siinä joukossa, joka oli seurannut Creechin jälkiä. Silloin hän ei enää voinut palata takaisin tutkiman asiaa, vaikka se ehkä olisi ollutkin viisainta. Hän jatkoi matkaansa koettaen saada selville, oliko hänet huomattu vai ei, oliko hän pannut itsensä alttiiksi hyökkäykselle edestäpäin, vai ajettiinko häntä takaa. Hän otaksui, että Cordts oli jakanut joukkonsa kahteen osastoon, joista toisen piti seurata Creechiä ja toisen kiertää takaisin ja pysäyttää hänen matkansa. Cordts tunsi epäilemättä niin tarkasti tämän epätasaisen rotkoseudun, että hän voi aavistaa, minne Creech oli menossa ja keskeyttää hänen matkansa.
Tämä epävarmuus painoi raskaasti Slonen mieltä. Hän kävi toivottomaksi, eikä hänellä ollut enää aikaa varovaiseen ratsastukseen. Hänen täytyi saavuttaa Creech ensin. Niinpä hän pysytteli jäljillä ratsastaen niin nopeasti kuin maasto vain salli ja odottaen laukausta jokaisesta setrimetsiköstä. Tie sukelsi jälleen kapeaan matalaseinäiseen rotkoon. Slone herkisti kaikki aistinsa ollakseen valmiina odottamattomien tapausten varalta.
Tuliharjan äkillinen pysähtyminen, pään heilahdus ja korskahdus tapahtuivat ennen luodikon pamahdusta. Slone tiesi, että häntä oli ammuttu, vaikkei hän kuullutkaan luodin vihellystä eikä tuntenut sen osumaa. Hänellä ei ollut tilaisuutta katsoa, mistä laukaus oli ammuttu, koska Tuliharja pillastui, ja hän sai panna kaiken voimansa liikkeelle hevosen hillitsemiseksi. Tuliharja juoksi mailin verran. Sitten Slone saattoi taasen katsella ympärilleen. Oliko häntä ammuttu ylhäältä vai takaapäin? Sitä hän ei tiennyt. Eikä hän välittänyt, niin kauan kuin vaara ei uhannut häntä edestäpäin. Hän tähyili tarkasti ympärilleen ja huomasikin hetkisen kuluttua rotkon oikealla reunalla vajaan parinsadan metrin päässä yläpuolellaan raudikon ja luodikolla varustautuneen ratsastajan. Hän oli siis erehtynyt ajatellessaan, ettei miehillä ollut luodikoita. Slone tiesi, ettei kannattanut pysähtyä ammuskelemaan tätä takaa-ajajaa, ja hän kannusti Tuliharjaa, kun toinen kumea paukahdus kuului ylhäältä. Luoti iski maahan muutamien metrien päässä hänen takanaan. Ja kiitäessään sitten epätasaista maastoa pitkin hän joutui suoranaiseen luotisateeseen. Kallioseinämän laidalle asettuneella miehellä oli nähtävästi tasaista maata edessään, koska hän saattoi helposti pysytellä Slonen rinnalla saamatta kuitenkaan selkoa välimatkasta. Slonen onneksi lohkeilleet jyrkänteet lopettivat takaa-ajon eikä hän nähnyt miestä sen jälkeen.
Hän tunsi suurta huojennusta nähdessään Creechin jälkien kääntyvän vasemmalle avautuvaan rotkoon, ja vaikka aurinko olikin jo alhaalla, hän alkoi tarkastella setrimetsikköjä ja kalliorykelmiä. Hänen kimppuunsa ei hyökätty. Ilta pimeni ja koska hän oli hyvin väsyksissä, hän aikoi jo pysähtyä yöksi, kun hän huomasi nuotion. Tuliharjakin näki sen, mutta ei korskahtanut. Slone laskeutui satulasta, hiipi varovasti eteenpäin pyssy kädessä ja hevosta taluttaen.
Rotko laajeni paikassa, missä pari halkeamaa yhtyi ja jossa kasvoi setrejä ja kuusia hyvin tiheässä. Slone voi päätellä näistä puista ja pistävämmästä tuoksusta, että hän läheni hitaasti korkeampia seutuja. Nuotio oli varmaankin Cordtsin tahi sen miehen sytyttämä, joka oli lähtenyt edelle. Hänen ei tarvinnut lainkaan miettiä, mitä hänen oli tehtävä.
Mutta hän hämmästyi nähdessään useita tummia hahmoja kirkkaan nuotion ympärillä ja keskeytti äkkiä etenemisensä. Ajateltuaan hetkisen hän luuli olevan parasta hieman tarkastella miehiä. Hän sitoi Tuliharjan kiinni ja suunnaten kulkunsa rotkon pimeimmälle laidalle hiipi varovasti lähemmäksi.
Matka oli melko pitkä, kuten hän oli otaksunutkin. Piakkoin hän kuitenkin näki laitumelle laskettujen hevosten himmeät ääriviivat. Hän painautui rotkon seinämää vasten peläten, että miehet ehkä huomaavat hänet. Mutta onneksi yötuuli oli hänelle edullinen. Hän hiipi varovasti eteenpäin seinämän synkässä varjossa setrien juuritse, kunnes pääsi nuotion kohdalle ja kääntyi sitä kohti. Hän käveli hitaasti, varovasti ja äänettömästi, kunnes saattoi ryömiä lähemmäs tiheiden salviapensaitten välisiä kapeita kujanteita pitkin. Hänen edessään häämötti toinen setrimetsikkö, jonka vaaleanviheriää lehvistöä liekit valaisivat.
Hän kuuli karkeita ääniä, ennen kuin kohottautui katsomaan, ja niiden perusteella hän laski matkan pituuden. Hän oli tarpeeksi lähellä, niin, melkeinpä liiankin lähellä. Mutta koska hän oli kyykistynyt pimeään varjoon eikä hevosia ollut läheisyydessä, ei hänen tarvinnut pelätä ilmituloa.
Kun hän tirkisteli piilostaan, kohdistuivat hänen nopeat silmäyksensä kiinteästi hentoon tyttöön. Hän tukahdutti raskaan hengityksensä luullessaan tuntevansa Lucyn. Järkyttyneenä hän kyyristyi jälleen paikoilleen puristaen pyssyään. Ja siihen hän jäi pitkäksi aikaa, kunnes hänen järkensä kykeni hillitsemään mielenliikutuksen. Oliko hän todellakin nähnyt Lucyn? Hän oli kuullut, että tyttöjä oli silloin tällöin näidenkin miesten ja erittäinkin Cordtsin leireissä. Ehkä Creech oli tavannut tovereita. Ei, hänellä ei voinut olla siellä muita tovereita kuin hevosvarkaita, eikä hän alentunut seurustelemaan sellaisten kanssa. Jos Creech oli leirissä, Cordts oli vanginnut hänet, mutta jos Lucy oli yksinään joukossa, Creech oli tapettu.
Slonen oli oikein pakottauduttava katsomaan. Tyttö oli muuttanut asentoaan, mutta valo suuntautui enemmän miehiin. Creech ei ollut ainoakaan noista kolmesta eikä Cordts eikä kukaan muukaan mies, jonka Slone olisi entuudestaan tuntenut. He eivät olleet kunniallisia miehiä ilkeästä ulkomuodostaan päättäen. Slone oli joutunut pulaan ja alkoi menettää itsehillintänsä. Jälleen hän kyyristyi odottamaan. Hän kuuli sanat "Durango" ja "hevoset" ja "tarpeeksi kaukana", joiden tarkoitusta hän ei ymmärtänyt. Sitten tyttö nauroi, ja Slone tunsi vapisevansa ilosta. Oli aivan ilmeistä, ettei nauru voinut olla Lucyn.
Slone hiipi takaisin yhtä varovaisesti kuin oli tullutkin, pääsi seinämän varjoon ja jatkoi matkaansa, kunnes uskalsi kävellä nopeasti. Kun hän saapui paikalle, missä arveli Tuliharjan olevan, hän ei sitä huomannutkaan. Hän katsoi katsomistaan. Ehkä hän oli erehtynyt pimeässä välimatkasta ja paikasta, vaikka hän ei milloinkaan ennen ollut tehnyt sellaisia erehdyksiä. Hän etsi kaikkialta, kunnes löysi sen setrinkannon, johon oli sitonut lasson. Pimeässä hän ei nähnyt sitä, ja kun hän ojensi kätensä tarttuakseen siihen, hän ei tuntenut sitä. Tuliharja oli karannut. Slone vaipui masentuneena maahan. Hän kirosi huolimattomuuttaan, vaikka tiesikin, ettei hän milloinkaan ollut huolimaton hevosiin nähden. Mitä olikaan tapahtunut? Hän ei tiennyt sitä. Mutta Tuliharja oli karannut, ja se merkitsi Lucyn ja hänen omaa tuomiotaan. Hänen selkäänsä karmi.
Kun hän nojasi kantoon märkänä ja vapisten, hänen korviinsa kantautui tuttu ääni. Se lähti laitumella olevan hevosen hampaista, kun ne nyhtivät ruohoa maasta. Tuliharja oli jossakin lähellä. Slone pyörähti silmänräpäyksessä kannon toiselle puolen ja löysi sieltä lasson silmukan. Hän ei ollut huomannut sitä heti. Kun hän rupesi kokoamaan pitkää lassoa vyyhdelle, hän tunsi että hevonen oli sen toisessa päässä, näkemättä sitä kuitenkaan seinämän juurella vallitsevan synkän pimeyden vuoksi.
"Hyvä Jumala!" hän mumisi kuivaten hien kasvoistaan, "kaikki vain tyhjän vuoksi!"
Hän päätti heti taluttaa hevosen rotkon päähän miesten ohi. Hänen täytyi päästä heidän edelleen, ja jos se onnistuisi, hänen ei tarvitsisi enää pelätä heitä yöllä eikä päivällä. Hän ei rohjennut toivoa että pääsisi huomaamatta miesten ohi, toivoi vain pääsevänsä niin paljon edelle, ettei hänen matkaansa voitaisi enää katkaista. Laitumelle päästetyt hevoset vainuaisivat varmasti Tuliharjan tahi Tuliharja vainuaisi ne.
Ihme kyllä Tuliharja antoi taluttaa itseään kuin se olisi ollut vanha uskollinen Konkari. Slone ei setrien vuoksi voinut pysytellä seinämän juurella pitkääkään aikaa, vaan hänen täytyi jatkaa matkaansa seinämän varjon ulommaista laitaa pitkin. Tuliharja vainusi hevoset, pysähtyi ja kohotti päätään, mutta jostakin Slonelle käsittämättömästä syystä se ei korskahtanut eikä hirnunut. Hän tunsi Tuliharjan niin hyvin, että tiesi sen kostonhimoisena ja älykkäänä hevosena kykenevän pettämään isäntäänsä.
Mutta silloin hirnuikin muudan noista toisista hevosista hälyttävästi. Se tapahtui juuri silloin, kun Slone oli melkein nuotion kohdalla. Pidellessään kiinni Tuliharjaa hänellä ei ollut aikaa nostaa jalkaansa jalustimeen, vaan hän ponnahti suoraan satulaan ja antoi hevosen mennä. Käheitä huutoja, tulen leimahduksia ja ammuntaa. Slone kuuli suurten luotien vihellyksen ja pelkäsi Tuliharjan puolesta, mutta hevonen kiiti pimeyteen. Slone ei voinut nähdä, oliko maa tasaista vai kuoppaista ja jätti sen Tuliharjan huoleksi. Onni suosi heitä, ja piakkoin Slone hiljensi vauhdin turvalliseksi raviksi pahoitellen vain sitä, ettei ollut saanut tilaisuutta ampua miehiä.
Hän antoi hevosen kävellä vielä tunnin ja luuli sitten uskaltavansa pysähtyä yötä viettämään.
Hän oli jalkeilla ennen aamunkoittoa ja lämmitti kohmettuneen ruumiinsa reippailla liikkeillä. Sitten hän koetti syödä.
Läntisen seinämän harmaa laita muuttui punaiseksi. Satakieli rupesi visertämään. Arosusi hiipi tiehensä. Slone löysi aavalta lakeudelta Creechin mustangien ja Cordtsin miehen hevosen jäljet. Tämä viimeinen ei voinut olla kaukanakaan edellä. Vähemmässä kuin tunnissa Slone saapui setrimetsikköön, missä mies oli viettänyt yönsä. Hän oli poistunut sieltä noin tunti sitten.
Tämä rotko oli aukea ja sen tasaisen ja kapean pohjan katkaisi muudan syvä räme. Slone kannusti Tuliharjan laukkaan. Kapea räme ei muodostanut minkäänlaista estettä Tuliharjalle, jota Slonen ei edes tarvinnut komentaa eikä pidättää. Hetkisen kuluttua hän jo näkikin erään ratsastajan noin neljännesmailin päässä edellään, ja tämä huomasi hänet melkein samaan aikaan. Mies näytti sekä hämmästyvän että pelkäävän. Hän kannusti hevosensa juoksuun, mutta verrattuna Tuliharjan vauhtiin sen kulku oli hidasta. Slone olisi saanut miehen kiinni melko pian, ellei maastossa olisi tapahtunut muutos. Rotko haarautui ja kaikki sen kuilut, solat ja syvänteet suuntautuivat kuusien reunustamaa ylätasankoa kohti, jonne oli enää matkaa vain muutamia maileja. Hevosten vauhti oli hiljennettävä raviksi ja sitten kävelyksi. Mies, jota Slone seurasi, poikkesi syrjään Creechin jäljiltä erääseen haarautumaan. Slone jatkoi takaa-ajoaan, koska hän tiesi piakkoin saavansa miehen kiinni ja voivansa sen jälkeen lähteä seuraamaan Creechiä. Mutta nyt oli Slonen pakko kiivetä. Tuliharja oli niin paljon toista hevosta parempi ja Slone piti niin tarkasti silmällä maastoa oikaisten suoraan tämän tästä, että hän olisi päässyt siinä silmänräpäyksessä miehen kimppuun, ellei muudan syvä kallion halkeama olisi äkkiä ammottanut hänen edessään. Sen yli oli mahdotonta päästä. Nopean tarkastuksen jälkeen Slone luopui suorasta takaa-ajosta ja päätti lähteä seuraamaan rotkon reunaa. Hän pääsikin pian sellaiselle paikalle, missä hevosvarkaan olisi pakko kulkea aivan seinämän juuritse ja joutua lyhyen ampumamatkan päähän.
Ja pyrkiessään pois rotkosta mies ratsasti ansaan lähestyen Slonea noin sadan metrin päähän, jolloin Slone astui äkkiä esiin pyssy kädessään. Syvä kuilu oli miesten välissä, mutta Slone hallitsi pyssyllään tilannetta.
"Seis!" hän huusi varoittavasti.
"Pysähtykää itse!" huusi toinen hämmästyneenä ja pysäytti hevosensa. Hän katsoi alas ja näytti käsittävän äkkiä asemansa.
Slone oli aikonut tappaa miehen muitta mutkitta, mutta nyt, kun hänen olisi pitänyt tehdä se, hänen päätöstään järkytti melkein sairaalloinen tunne. Hän kohotti kuitenkin luodikon poskelleen.
"Olen saanut teidät satimeen!" hän huusi.
"Niin olettekin. Mutta kuulkaahan nyt..."
"Voin ampua teitä mihin paikkaan tahansa."
"Uskon sanoihinne."
"Hyvä on! Vastatkaa nyt nopeasti... Kuulutteko tekin Cordtsin joukkoon?"
"Kyllä."
"Miksi olette yksinänne?"
"Me erkanimme tuolla."
"Tiesittekö, että minä seurasin jälkiänne?"
"En. Jos olisin tiennyt sen varmasti, ette olisi saanut minua kiinni punaisella hevosellannekaan."
"Kenen jälkiä te seurasitte?"
"Vanhan Creechin ja tytön, jonka hän on ryöstänyt."
Slone tunsi veren kohahtavan päähänsä ja tempauksen, jonka se antoi pyssylle. Hänen jännittynyt sormensa vapisi liipasimella.
"Tytön... Minkä tytön?" hän huudahti käheästi.
"Bostilin tytön."
"Mutta miksi Cordts erosi teistä?"
"Hän ja Hutch lähtivät hakemaan lisää miehiä, jotta he voisivat keskeyttää Joel Creechin matkan. Hän on tulossa tänne Bostilin hevosten kanssa."
Slone hämmästyi kuullessaan, kuinka hyvin hevosvarkaat olivat arvioineet tilanteen, mutta ajateltuaan tarkemmin asiaa, tuntui sellainen hyvin yksinkertaiselta, kun kerran Creech oli paljastanut itsensä.
"Mikä oli teidän tehtävänne?" kysyi Slone.
"Minun oli määrä seurata Creechiä paikalle, mihin hän asettuisi leiriin tytön kanssa."
"Mitä aikoo Cordts tehdä keskeytettyään Joel Creechin matkan?"
"Hän lähtee ajamaan tyttöä takaa."
Miehen olisi tuskin tarvinnut kertoa Slonelle kaikkea tätä, mutta hänenlaisensa Cordtsin joukkoon kuuluvan miehen harkitut sanat ilmaisivat selvästi ja häikäilemättömästi vaaran, johon Lucy oli joutunut. Eikä Slone kuitenkaan voinut pakottaa itseään tappamaan kylmäverisesti miestä. Hän koetti kyllä, mutta turhaan.
"Onko teillä pistoolia?" hän huusi käheästi.
"Kyllä."
"Ratsastakaa takaisin toista tietä... Ellette poistu näkyvistäni, ammun teidät!"
Mies tuijotti Slonea ja tämä näki värin palaavan roiston poskille. Sitten mies käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin häviten näkyvistä. Slone kuuli kivien vyörynnän pitkältä kuoppaiselta rinteeltä ja saatuaan varmuuden siitä, että hevosvaras oli jo päässyt tarpeeksi etäälle, hän palasi takaisin ja nousi Tuliharjan selkään lähteäkseen jatkamaan takaa-ajoa.
Tämä Lucyn takaa-ajaja ei päässyt takaisin Lucyn jäljille.
Mutta Slone huomasi eksyneensä rotkoihin, kun koko päivän kestänyt kova takaa-ajo oli lopussa. Kuinka katkerasti hän kirosikaan heikkouttaan, kun ei ollut ampunut miestä kohdatessaan hänet, sekä tarmoaan, koska oli ajanut miestä itsepintaisesti. Sillä käyttäytyessään rehellisesti ja suodessaan hevosvarkaalle mahdollisuuden pitää henkensä Slone oli eksynyt Lucyn jäljiltä. Tämä tosiseikka melkein lamautti hänet ja hän sai viettää kiduttavan unettoman yön.
Koko seuraavan päivän hän ratsasti hurjaa menoa, kiipesi ja laskeutui hetkeäkään levähtämättä yhden ainoan tarkoituksen sekä epävarmuuden ja pelon kannustamana. Sinä iltana hän liekasi Tuliharjan ruohikkoon veden läheisyyteen ja vaipui heti uneen.
Aamu koitti tuomatta toivoa mukanaan. Hän oli ollut toivoton, mutta nyt hänen tilansa oli pelottava. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut päiviä ja öitä, jotka olivat olleet hirvittävän raskaita ja kiduttavia.
Hän ratsasti viettäväseinäiseen rotkoon, joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin suuren ylätasangon juurella sijaitsevat rotkot. Ylämaa oli kuin äärettömän suuri verkko. Koko maailma näytti rotkojen muodostamalta sokkelorakennukselta, johon hän oli toivottomasti eksynyt. Mitä oli tapahtunut – miten Lucyn oli käynyt? Hänen huumautuneitten aivojensa jokainen ajatus keskittyi tähän kysymykseen.
Sitten hän tuijotti kuin lumottuna Creechin mustangien tuttuja jälkiä, jotka olivat päivän vanhat, mutta joita ei kukaan vielä ollut seurannut.
XIX
Jäljet johtivat kapenevaa rotkoa pitkin ylätasangon laidalle.
Slone kiipesi jalkaisin säästääkseen hevostaan ja pysähtyi lepäämään käänteissä. Pitkä vähitellen ylöspäin kohoava tie vei ylimmälle rinteelle, joka läheltä katsoen ei näyttänytkään niin jyrkältä kuin Slone aluksi oli luullut. Tuuli, jota rotkoissa ei ollut huomannutkaan, puhalsi vinhasti.
Slone talutti Tuliharjan laidan yli ja pysähtyi huokaisemaan. Hänen edessään oli kaunis, vähitellen viettävä, aaltoilevaa heinää kasvava tasanko, joka päättyi tummaan kuusimetsään, mistä kuului tuulen tohinaa. Slonen alapuolella jylhät ja mutkittelevat rotkot jatkuivat etäisyyteen kullanvärisinä ja punakeltaisina autereisine syvyyksineen.
Tuliharja nuuski tuulta ja korskui. Slone kääntyi ja valpastui äkkiä. Villi hevonen oli varoittanut häntä. Hän ponnahti satulaan kuin salama. Tuulen mukana kantautunut heikko huuto oli säpsähdyttänyt häntä. Se oli kuulostanut huudolta, jonka hän oli kuullut unissaan. Kuinka hänen huomiokykynsä olikaan herkistynyt! Hän ei ollut oikein varma mistään ja kuitenkin hän oli äärimmäisen jännityksen vallassa.
Hänen vasemmalla puolellaan kasvavat surkastuneet setrit peittivät häneltä melkein kokonaan näköalan. Tuliharjan pää oli kääntynyt sille suunnalle. Slone ratsasti ravia setrikön laitaan voidakseen tähyillä sen taakse. Mutta ennen kuin hän pääsi metsikölle saakka, hän näki että sen takaa kohosi jotakin sinistä.
"Savua", mumisi Slone ajatellen enemmän tulen aiheuttamaa vaaraa tällä tuulisella ylätasangolla kuin mitään muuta mahdollista onnettomuutta.
Tuliharjaa oli melkein mahdoton hillitä, kun se kiersi setrikön laitaa.
Slone näki kiitäviä liekkejä, liitelevää savua, palavaa ruohoa, hevosia ja erään miehen.
Tuliharja kajahdutti kaikuvan vihaisen ja uhmaavan hirnuntansa, erämaan oriin taisteluhaasteen toiselle oriille.
Mies pyörähti katsomaan.
Slone näki Joel Creechin, Kuninkaan ja Lucyn, joka oli sidottu Kuninkaan selkään ja oli miltei alasti.
Ilo, tuska ja kauhu, jotka vuorottelivat salamannopeasti, herpaisivat Slonen. Mutta Tuliharja lisäsi vauhtiansa.
Kuningas nousi takajaloilleen, laskeutui taasen neljälle jalalle syöksyäkseen eteenpäin ja suoriutui suurenmoisella hypyllä tulilinjasta.
Slone istui lujasti satulassaan ja tuijotti miestä silmää räpäyttämättä. Silloin Creech liikahti, tointui yllätyksestä, sieppasi maasta pistoolin ja ampui. Slone näki punaiset välähdykset ja valkoisen savun kuulematta kuitenkaan mitään. Hänen polttavan ja pelottoman verensä kohina täytti hänen korvansa.
Hän komensi oritta, joka muutamilla hirmuisilla hypyillä saavutti Creechin, ja hän näki vain vilahdukselta miehen kauhistuttavat kasvot. Yhteentörmäys oli pelottava. Creech lensi hervottomana ja runneltuna kalliota vasten, niin että hänen päänsä halkesi kuin meloni.
Hevonen hyppäsi ruumiin ja kiven yli ja syöksyi sitten palavan ruohon läpi.
Slone näki Kuninkaan juoksevan metsään. Hän näki Lucyn valkoisen ruumiin heilahtelevan hevosen liikkeiden tahdissa. Yksi ainoa silmäys riitti toteamaan, että suuri harmo pani parastaan. Sitten viha ja kiihko haihtuivat olemattomiin epävarmuuden ja kauhun tieltä.
Tuliharjakin pääsi metsään. Siellä kiiti mustien runkojen välisiä avonaisia kujanteita pitkin nopea harmaa juoksija. Tuliharja näki sen ja korskahti. Kuningas oli sata metriä edellä.
"Tuliharja, nyt on tuo kauan odottamamme kilpailu alkanut!" huusi Slone voimatta kuulla omaa ääntään, koska ylempää kuului kumeaa melkein kuuroksi tekevää huminaa. Tuuli ulvoi. Se ei kuitenkaan voinut vaientaa takaapäin kuuluvaa, omituista, kovaa rätinää. Tuliharja teki peloissaan pitkän hypyn. Slone kääntyi katsomaan. Tuli oli tarttunut erääseen kuuseen, joka räjähti kuin sen runko olisi ollut ruutia.
"Hyvä Jumala, tästä tuleekin kilpailu tulen kanssa! Lucy! Lucy!"
Tällä kovalla huudolla Slone totesi ne olosuhteet, joiden vallitessa Tuliharjan ja Kuninkaan kilpailu tapahtui, ilmaisi toivottoman rakkautensa Lucyä kohtaan ja hyväksyi tulikuoleman hänelle ja itselleen. Ei ainoakaan hevonen voinut paeta kuivassa metsässä raivoavaa tuulen lietsomaa kulovalkeaa. Slone ei toivonutkaan sitä. Kuinka sopivasti aika ja kohtalo, paikka ja hevoset, hän ja hänen morsiamensa olivat sattuneetkaan täällä yhteen! Slone tuomitsi Joel Creechin mielettömän sielun ikuiseen kidutukseen. Olisiko kukaan voinut uskoa, että miehen hullu ja hurja uhkaus voisi toteutua, ja toteutua vielä päälle päätteeksi hetkellä, jolloin myrsky taivutteli puiden latvoja? Slone vanheni ajatellessaan sitä. Kuvitelma tuntui hänestä unelta. Mutta kuiva pihkalta tuoksuva ilma, joka vaikeutti hengitystä; harmaa juoksija, joka kantoi solakkaa puoleksi alastonta tyttöä sekä kiihdytti vauhtinsa joustavaksi nopeaksi juoksuksi; Tuliharjan liikkeet, vaivattomat, notkeat ja nopeat, ja eteenpäin työntyvän pään tulinen asento – kaikki nämä seikat todistivat, ettei kuvitelma ollut unta.
Jännittävät kysymykset askarruttivat Slonen hämmentyneitä aivoja. Mitä hän voi tehdä? Pitäisikö hänen ajaa Kuningas kumoon? Pakottaisiko hän Kuninkaan tappamaan Lucyn? Pitäisikö hänen sillä tavoin pelastaa Lucy tulen aiheuttamasta hirvittävästä kuolemasta?
Punainen hevonen ei ollut päässyt harmoa metriäkään lähemmäksi. Slone, joka osasi tarkoin arvostella välimatkat, epäili ensi kerran elämässään Tuliharjan mahdollisuuksia voittaa Kuningas. Kuninkaan voittaminen oli mahdotonta, koska etumatkaa oli liian paljon. Tehtävä oli toivoton!
Hän kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei nähnyt tulta eikä savua, ainoastaan puiden tummat rungot ja yhteensulloutuneen viheriän lehvistön, jonka raju liike näkyi selvästi sinistä taivasta vasten. Se herätti heikkoa toivoa. Jos hän vain pääsisi muutamia maileja edelle, ennen kuin tuli alkaisi hyppiä latvasta latvaan, heidän olisi ehkä mahdollista päästä pois metsästä, ellei se olisi liian laaja.
Sitten alkoi muudan toinenkin toivo viritä hänessä. Hänestä näytti aivan siltä kuin Tuliharja olisi tavoittanut Kuningasta askel askeleelta. Hän tarkasteli tasaista metsäistä maata, joka näytti liukuvan häntä kohti. Hän kadotti toivonsa, mutta se heräsi eloon jälleen, ja sitten hän kannusti hevostaan. Tuliharja vihasi kannuksia yhtä paljon kuin Sloneakin lisäämättä kuitenkaan nopeuttaan. Se ei juossut vielä parasta vauhtiaan, kiiti vain sellaisen hevosen tapaan, joka saa itse määrätä nopeutensa. Hitaasta alusta se lisäsi vähitellen vauhtinsa huumaavan nopeaksi ja tuliseksi.
Tämä kilpailu ei kyennyt kuumentamaan Slonen verta, koska hänen verensä oli jähmettynyt. Mutta hänen sisäinen kiihtynyt minänsä tulistui aina, kun hän katseli edessään keinuvan Lucyn valkoista ruumista. Hän ei voinut kestää tätä näkyä, joka melkein pyörrytti häntä, ja kuitenkin hänen oli pakko katsella. Hän näki, ettei Kuninkaalla ollut satulaa, minkä vuoksi se juoksikin kevyesti, vaikka Lucy olikin sen selässä. Se voisi juosta vaikka koko päivän niin kuin Lucya ei olisikaan sen selässä. Mutta Tuliharja kantoi raskasta satulaa, eväslaukkua, vesileiliä ja pyssyä. Slone irrotti laukun pudottaen sen maahan. Hän oli heittämäisillään vesileilinkin samaa tietä, mutta jokin pidätti hänen kättään, ja hän piti leilin ja pyssynsä. Hän tiesi että tästä muodostuisi Tuliharjan suurin ja viimeisin kilpailu.
Äkkiä Slonen korviin kantautui hirmuinen nopeasti lähenevä jyminä. Tämä outo ääni jähmetti hänet hetkiseksi vieden häneltä kaikki voimat. Vain satulannasta, joka oli tarttunut hänen vaatteihinsa, piti häntä paikoillaan.
Hänen oli pakko kilpailla tulen kanssa. Hänen täytyi voittaa liekit tuon tytön vuoksi, jota hän rakasti. Edessä oli vielä maileittain ruutikuivaa metsää. Kovan myrskyn lietsoma tuli voi kiitää kuivan metsän läpi nopeammin kuin mikään hevonen voi juosta. Hän ei ehkä voisikaan pelastaa Lucyä. Kohtalo oli suonut hänelle katkeran matkan, mutta hän vannoi ankaran valan, että hän voittaisi liekit. Hänen sisimmässään piilevä ääretön ja luonnoton kiihko, jota voi verrata Bostilin heikkouteen, oli tähän saakka ollut padottuna, mutta ei milloinkaan täydellisesti hillittynä. Nyt se mursi sulut ja äkkiä hän tunsi sydämensä ja sielunsa olevan valmiina hurjaan ja pelottavaan taisteluun. Hänhän oli hyväksynyt kuoleman eikä siis pelännyt mitään. Hän ei tahtonut tehdä mitään muuta kuin ratsastaa kumoon Kuninkaan ja tappaa Lucyn säälistä. Kuinka hän olisi riemuinnutkaan, jos hän vain olisi saanut palaa karreksi metsässä pelastettuaan tytön ja kitua sitten miljoonia vuosia iankaikkisessa pimeydessä. Hän kannusti hevosta ja katsoi taakseen.
Metsän kujanteitten kautta hän näki jotakin kummallista, juovikasta ja tummaa, joka liikkui eloisasti ja kiemurteli ylös ja alas, olematta milloinkaan hetkistäkään samanlainen. Se johtui varmaankin tuulesta – tulen edellä vyöryvästä kuumuudesta. Slone oli näkevinään harson läpi, mutta sen takana ei ollut mitään muuta kuin läpinäkymättömiä hämäriä paksuja pilviä. Kuumat tuprahdukset hivelivät hänen kasvojaan. Hänen silmiään karvasteli ja pisteli. Hänen korviaan pakotti, ja ne alkoivat käydä kuuroiksi. Ääni oli kuin vyöryjen, pyörteitten ja kiitävien aaltojen aiheuttamaa jyrinää, ylämaitten tuhon ja maailmanlopun esimakua. Jyminä muuttui niin kovaksi, ettei hän enää kuullut mitään.
Hän kääntyi katsomaan eteensä. Ori painautui matalaksi hirmuisessa vauhdissaan, kuusten latvat taipuivat tuulessa ja kulovalkea, tuo hirvittävä luonnonvoima, jonka mukaan hänen hevosensa oli saanut nimensä, kiiti metsän läpi. Mutta metsästä ei hänen korvaansa kuulunut minkäänlaista ääntä.
Slonen edellä, matalalla puiden alla, joiden juuritse Kuningas juoksi, liiteli läpinäkyvän hunnun tapaista. Se ei ollut savua eikä ilmaa. Siinä liehui pieniä valopisteitä, säkeniä, jotka muistuttivat auringonvalossa leijailevia tomuhiukkasia. Ne olivat lämpöaaltoja, joita raivoava tuli työnsi edellään. Slonella ei ollut tuskia, hänen ruumiinsa tuntui vain kuivuvan ja hän oli läkähtymäisillään janoon, Lucy mahtoi kärsiä hirveästi. Slone kannusti oritta viileskellen sen kylkiä. Tuliharja vastasi kiljahduksella ja kiristi vauhtia. Kaikki muu, paitsi Lucy, Tuliharja ja Kuningas, näytti omituiselta ja epätodelliselta – nopea ratsastus puiden välitse, jotka nyt alkoivat näyttää aavemaisilta hämärtyvässä valossa, takaa-ajavan musertavan voiman aiheuttama uhka ja ehdoton hiljaisuus.
Slone koetti pidättäytyä katsomasta taakseen voimatta kuitenkaan vastustaa tätä haluaan. Jokin hirvittävä lumous pakotti hänet siihen. Takana oli kaikki muuttunut. Kuuma tuuli, joka oli kuin sulatusuunin hehkua, lennätteli keveitä pistäviä hiukkasia hänen kasvoihinsa. Tuli raivosi puiden latvoissa, mutta alempana oli kaikki vielä kirkasta. Humisevat hyppelehtivät liekit nielivät kitaansa kuusten muodostaman katoksen. Ne olivat valkoisia, kiehuvia ja tavattoman nopeita tuhansine leimahtelevine kielineen. Ne kulkivat savun edellä ja olivat niin ohuita, että Slone näki puiden oksat niiden lävitse ja niiden jäljessä kiitävät uhkaavat savupilvet. Ne riensivät lakaisten eteenpäin tarjoten suurenmoisen ja kauhistuttavan näyn. Slone ei voinut sanoa, minkä näköisiä ne oikeastaan olivat. Se oli vapaaksi päässyttä tulta, joka oli tunkeutunut esille maan uumenista, kauhistuttavaa ja ahmivaa. Tällainen siis oli tulen tarkoitus. Tällainen siis oli se hirvittävä kohtalo, joka oli tuleva Lucyn osaksi.
Mutta ei! Hän ajatteli, että hän sai tulla hulluksi, ennen kuin hänen rohkeutensa lannistuisi. Eikä hän vielä ollut hullu. Hän tahtoi voittaa tulen pelastaakseen Lucyn. Hän tunsi menettäneensä jotakin, elämyksen, joka hänen olisi pitänyt kokea. Kuitenkin hän jatkoi tätä kilpailua morsiamensa tappamiseksi kiihkeämmin kuin aikaisemmin käymiään kilpailuja. Hän pysyi satulassaan, väisti oksia, kannusti hurjistuneen hevosensa suorinta tietä ja pakotti Kuninkaan juoksemaan suoraan.
Ei ainoakaan hevonen ollut milloinkaan maailmassa juossut niin suurenmoisesti! Tuliharja oli voittamaisillaan juoksussa tuulen ja tulen ja ylämaitten kuuluisimman juoksijan tässä pelottavassa kilpailussa. Mutta nyt se ei enää juossut tappaakseen Kuninkaan, vaan se juoksi pelosta. Maileittain se piti yllä tuota pitkää, nopeaa, ihmeellistä vauhtiaan hiljentämättä sitä hetkeksikään. Se juoksi kuolemaansa kohti, välittämättä siitä, pääsisikö se tulta pakoon. Sitä ei voinut pysähdyttää muu kuin sydänhalvaus.
Slone irrotti lassonsa, kääri sen vyyhdelle melkein Kuninkaan ulottuvilla. Heitto vain, äkillinen pyörähdys, niin Kuningas kaatuisi. Lucy ei tuntisi muuta kuin huumaavan jysähdyksen. Mutta Slonen sydän murtui. Voisiko hän tappaa tytön, murskata rakkaan kultakutrisen pään? Hän ei voinut ja kuitenkin hänen täytyi. Hän huomasi Lucyn valkoisissa hartioissa pitkän, mutkittelevan, punaisen naarmun. Mitä se oli? Oliko oksa raapaissut tyttöä? Slone ei nähnyt Lucyn kasvoja. Lucy ei voinut olla kuollut eikä pyörtynyt, vaikka hän olikin sidottu, sillä hän ratsasti Kuninkaalla.
Tuliharja saavutti Kuningasta. Se näytti lisäävän vain vauhtiaan sitä mukaa kuin tuli läheni. Ilma oli liian paksua hengitettäväksi. Se kiidätti vastustamattomasti hevosia ja ratsastajia eteenpäin kuin pyörremyrskyn keskus heinänkorsia.
Slone vilkaisi taakseen ja näky oli muuttunut. Ylhäällä oli valkoisia ja kullanvärisiä liekkejä, kauniita ja sokaisevia, mutta kauempaa näkyi hehkuvan tulen muodostama mustajuovainen helvetti, värähtelevine räjähtelevine tuprahduksineen ja vyöryvine keltaisine savupilvineen. Palavien puiden väliset kujanteet olivat savuisia synkkiä onkalolta. Slone näki tulen kiitävän latvasta runkoa pitkin juureen ja juuresta latvaan kuin sytytyslankaa pitkin. Puut räjähtelivät kuin suuret raketit. Ja maata pitkin kiitivät pienemmät liekit. Hänen silmiään poltti ja kihelmöi, kunnes kaikki sulautui yhdeksi ainoaksi laajaksi myrskyksi, joka oli liian hirveä ihmisen katseltavaksi.
Tuliharja oli juoksemaisillaan Kuninkaan kumoon. Suuri harmo ei ollut hidastuttanut vauhtiaan, se alkoi vain väsyä. Slone tunsi julmaa riemua alkaessaan heiluttaa lassonsa silmukkaa päänsä päällä. Hän oli jo päässyt sopivan heittomatkan päähän, mutta pidätti vielä heittoaan, joka olisi merkinnyt loppua kaikille. Ja hänen epäröidessään Tuliharja päästi kaikuvan hirnahduksen.
Slone näki kauempaa valon kajastusta metsän läpi ja laajan ruohoa kasvavan aukeaman. Niittykö? Ei, vaan metsän laita. Tuliharja syöksyi eteenpäin kangistuvin liikkein ja alkoi hiljentää vauhtiaan hevosenmitan päässä Kuninkaasta.
Slonelta pääsi huuto, joka oli niin hurja kuin kilpailu ja niin pelottava kuin säälimätön tuli. Se oli elämän huuto kuoleman huudon sijasta. Molemmat hevoset, Kuningas ja Tuliharja, voittaisivat tulen.
Juuri kun aukeama oli heidän edessään, Slone tunsi kuuman tuulen vyöryvän ylitseen. Hän näki liekkien punaisten kielien leimahtelevan kuusissa. Myrsky oli saavuttanut hänet ja kiiti hänen edelleen. Hän ratsasti tulikatoksen alla, ja palavia käpyjä putoili kaikkialle hänen ympärilleen kuin tulisoihtuja. Hän tunsi hirvittävän raskaan painon laskeutuvan rinnalleen, oli tukehtumaisillaan ja tunsi ilman muuttuvan tuleksi.
Mutta silloin Tuliharja, turpa Kuninkaan lautasissa kiinni, syöksyi puiden välistä aukealle kentälle. Slone näki edessään ruohoa kasvavan laajan tasangon, joka vietti loivasti tummaa syvännettä kohti. Sen takaa kohosi luotisuoria kallioita ja sen oikealla puolella oli laaja aukea kenttä.
Raitis ilma tuntui Slonesta vapauden tuulahdukselta, ja hänen turtuneet aistinsa alkoivat toimia. Tuolla juoksi Kuningas sokeasti kuolemaansa kohti. Tuliharja väsyi nopeasti. Sen vauhti piti sitä vielä pystyssä, vaikka se olikin jo melkein mennyttä kalua.
Slone heitti lasson Kuninkaan kaulaan ja odotti loppua. Hevoset jatkoivat juoksuaan väsyen yhä enemmän. Slone otaksui, että hänen olisi ehkä pakko kaataa Kuningas, sillä he olivat jo vaarallisen lähellä harjanteen äkkijyrkkää reunaa. Mutta Kuningas lyyhistyikin polvilleen.
Slone hyppäsi satulasta juuri silloin kun Tuliharja kaatui. Kuinka veitsi välähtelikään kun hän vapautti Lucyn! Tyttö oli märkä hevosen hiestä ja vaahdosta. Hän liukui Slonen syliin, ja Slone huusi hänen nimeään. Kuuliko hän sen kovasta paukkeesta huolimatta? Köydenpalaset riippuivat vielä tytön ranteista, ja Slone näki tummia mustelmia, nahattomia ja verisiä. Lucy kaatui Slonea vasten. Oliko hän kuollut? Slonen sydäntä kouristi. Kuinka kalpeat tytön kasvot olivatkaan! Ei, Slone näki Lucyn rinnan kohoilevan hänen rintaansa vasten. Ja hän huusi ääneen iloissaan. Tyttö eli. Hän ei ollut pahasti loukkautunutkaan. Hän liikahteli ja painautui hänen rintaansa vasten voimattomin käsin. Ja Slone kuuli hiljaisen äänen sanovan:
"Pane takki ylleni!"
Slone säpsähti. Hämmästyneenä ja häveten, huomattuaan unhottaneensa, että tyttö oli melkein alasti, hän riuhtaisi sokeasti takin yltään ja kietoi sen yhtä sokeasti tytön ympärille.
"Lin! Lin!" huudahti Lucy.
"Lucy – oletko sinä..." sanoi Slone käheästi.
"En ole ollenkaan loukkaantunut. Olen hyvässä kunnossa."
"Mutta tuo roisto, Joel? Hän..."
"Hän tappoi isänsä juuri ennen tuloasi. Taistelin häntä vastaan. Ei, minulla ei ole mitään hätää... Mitä sinä..."
"Tuliharja juoksi hänet kumoon murskaten hänet... Lucy, tämä ei voi olla totta... Ja kuitenkin tunnen että olet sylissäni. Jumalalle kiitos!"
Lucy vastasi vapaalla kädellään Slonen kädenpuristukseen. Hän näytti olevan hyvissä voimissa. Tämä hetki oli niin kallis Slonelle, että se kohotti hänet kaikkien unelmien yläpuolelle.
"Päästä minut irti sekunniksi", sanoi Lucy. "Tahdon pukea takin ylleni."
Lucy nauroi, kun Slone päästi hänet irti. Nauroi! Ja kuvaamaton suloinen tunne värisytti Slonea hänen kuunnellessaan tätä naurua.
Kun hän kääntyi pois, hän tunsi äkillisen humahduksen, sitten jonkin näkymättömän voiman antaman sysäyksen, joka pani hänet horjumaan, ja viimeksi vihlovaa kipua. Sen jälkeen kuului pyssyn terävä paukahdus.
Slone kaatui. Hän tiesi saaneensa luodin ruumiiseensa. Vihlaisua seurasivat kovat tuskat. Luoti oli sattunut hänen olkapäähänsä, ja synkkä äkillinen pelko siitä, että hänen henkensä oli joutunut vaaraan, haihtui.
Lucy seisoi paikoillaan tuijottaen ällistyneenä Slonea ja alkoi kalveta. Hän puristi takkia kovasti käsillään. Slone näki hänet, huomasi hänen yläpuolellaan leijailevat savupilvet, näki kuilun takana kalliolla pari miestä, joista toisella oli savuava pistooli kädessään.
Jos Slone olikin ollut tarkkaamaton, sävähdytti häntä nyt Cordtsin näkeminen.
"Lucy, painaudu maahan pian!"
"Mitä onkaan tapahtunut? Sinä – sinä..."
"Minua on ammuttu. Painaudu maahan, kuuletko! Ryömi hevosen taakse ja tuo luodikko minulle."
"Ammuttu?" huudahti Lucy kalveten.
"Niin... Hyvä Jumala, Lucy, hän aikoo ampua jälleen!"
Silloin Lucykin näki kuilun toisella puolen seisovan Cordtsin. Mies ei ollut viidenkymmenenkään metrin päässä, ja hänet tunsi hyvin hänen pitkästä laihasta ruumiistaan ja hänen ivallisesta ilmeestään. Hän piti valmiina kädessään pistooliaan kuin odottaen tilaisuutta. Hän oli väijynyt heitä. Savupilvet leijailivat hänen ylitseen peittäen kalliot.
"Cordts!" huusi Lucy.
"Kumarru alemmaksi, Lucy!" huusi Slone. "Tuo luodikkoni tänne. Olen saanut vain naarmun, en pahasti haavoittunut. Kiiruhda! Hän aikoo lähteä..."
Toinen kumea paukahdus keskeytti Slonen puheen. Luoti ei sattunut, vaikka Slone käpristyikin kokoon suonenvedon tapaisesti.
"Tuo pyssy tänne! No, nopeasti nyt!" hän huusi.
Mutta Lucy ymmärsi väärin hänen sotajuonensa, jolla hän oli aikonut pettää Cordtsia. Tyttö luuli Slonen saaneen toisen luodin ruumiiseensa. Hän juoksi kaatuneen Tuliharjan luo ja vetäisi luodikon huotrasta.
Cordts oli alkanut kiivetä ulkonemaa pitkin voidakseen päästä suorinta tietä alas. Hutchinson näki luodikon ja huusi jotakin Cordtsille. Hevosvaras pysähtyi kääntäen tummat kasvonsa Lucya kohti.
Kun Lucy nousi, putosi takki pois hänen paljailta olkapäiltään. Ja katsellessaan häntä Slonen pelko katosi ja hän kajahdutti kaikuvan uhmaavan ja riemuitsevan huudon.
Lucy nosti pyssyn poskelleen. Se heilui. Hutchinson oli ylempänä ja Cordts, jonka pää oli Hutchinsonin jalkojen tasalla, huusi apua. Hutchinson näytti vastahakoiselta, mutta totteli. Hän kumartui, tarttui Cordtsin ojennettuihin käsiin ja veti. Hutchinson karjui käheästi. Cordts alkoi näyttää kalpeammalta. Hänen oli hyvin vaikea pysytellä kapealla ulkonemalla. Hän oli hidas.
Slone koetti huutaa Lucylle, että tämä ampuisi matalalle, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Slone näki Lucyn valkoisten pyöreiden olkapäiden taipuvan kylmien kalpeiden kasvojen painautuessa pyssynperää vasten, hentojen käsivarsien vapistessa ja jännittyessä ja sotkuisen kultakutrisen tukan hulmutessa tuulessa.
Sitten tyttö laukaisi.
Slone katsoi Cordtsia. Hän ei huomannut luodin pöläyttävän tomua. Miehet näyttivät jyrkänteellä samanlaisilta kuin aikaisemmin – Hutchinson veti ja Cordts... ei, Cordts ei ollut enää samanlainen kuin ennen. Jokin kummallinen muutos näytti tapahtuneen hänen pitkässä ruumiissaan. Se ei näyttänyt tottelevan häntä ja kuitenkin se liikkui.
Hutchinsonkin käyttäytyi kummallisesti. Hän huusi, huohotti ja tempoili, voimatta silti auttaa Cordtsia. Hän nosti kovasti ja kohotti Cordtsia hieman, mutta näytti olevan vaarassa menettää tasapainonsa.
Cordts nojautui kalliota vasten. Silloin Slonelle selvisi, että Lucy oli osunut hevosvarkaaseen ja osunut pahasti. Cordts ei tahtonut eikä voinutkaan päästää Hutchinsonin käsiä irti. Hän ei voinut irrottaa lujaa otettaan. Lihava Hutchinson liukui polvillaan eteenpäin, ja Cordts horjahti, hänen jalkansa luiskahtivat pois penkereeltä, ja hän jäi riippumaan kaatumaisillaan olevan toverinsa käsivarsista.
Millaisen käheän ja hirvittävän huudon Hutchinson päästikään! Hän teki vielä viimeisen toivottoman riuhtaisun, ja se oli hänen loppunsa. Hän menetti hitaasti tasapainonsa. Molemmat miehet putosivat ja erosivat toisistaan. Jyrkänteen pengermältä kohosi tomua ilmaan. Sitten nuo tummat olennot syöksyivät alas haroen käsillään ilmaa, Cordts jalat ja Hutchinson pää edellä sekä katosivat vihdoin syvyyksiin. Sieltä ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Penkereeltä kohosi vain pieni pilvi keltaista tomua, jonka tuuli vei savupilvien mukana.
XX
Pimeys, samanlainen kuin taivaalla liitelevät savupilvet, sumensi Slonen silmät, mutta sitten se haihtui pois, ja hän näki selvemmin kuin ennen.
Lucy oli kumartunut hänen puoleensa ja sitoi nyt huivia hänen olkapäänsä ja käsivartensa ympärille. "Lin, tämä ei ole mitään!" sanoi tyttö vakavasti. "Luoti ei ole osunutkaan luihin."
Slone nousi istualleen. Savu alkoi haihtua. Pienet tulikielekkeet etenivät jyrkänteen laitaa pitkin. Hän ojensi jo kätensä tarttuakseen Lucyyn, kun hän muisti mitä oli tapahtunut. Hän osoitti kuilun toisella puolen sijaitsevaa pengermää.
"He ovat mennyttä miestä!" huudahti Lucy kummallisen syvällä äänellä. Häntä vapisutti kovasti, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Slonesta.
"Entä Tuliharja ja Kuningas?" sanoi Slone käheästi.
"Molemmat ovat vielä siellä, mihin ne kaatuivat. En ole uskaltanut katsoa niitä... Ja, Lin, minä näin Sarchin, Kaksinaaman, Benin ja Sulan menevän tuonne."
Tyttö oli selin kuiluun, mihin tie vei, ja viittasi sinne kääntämättä päätään.
Slone nousi horjahdellen seisomaan ja tunsi jäätävää tuskaa.
"Sarch menee suoraan kotiin, ja muut seuraavat sitä", sanoi Lucy. "Ne karkasivat Joelin tuodessa niitä tänne. Tuli on karkottanut ne metsästä. Sarch menee kyllä kotiin, ja se tuo paimenet tänne."
"Me emme ole heidän apunsa tarpeessa, jos Tuliharja ja Kuningas...", Slone vaikeni vetäisten syvään henkeään ja lähti vakavana kävelemään hevosia kohti.
Kuinka kummallista olikaan, että Slonen juostessa Kuningasta kohti Lucy riensi Tuliharjan luo!
Kuningas oli nyt voitettu masentunut hevonen, mutta se eläisi vielä ottaakseen osaa uusiin kilpailuihin.
Lucy oli polvillaan Tuliharjan vieressä itkien ja huudellen: "Tuliharja! Tuliharja!"
Kaikki muu Tuliharjassa oli valkoista, paitsi se, mikä siinä oli punaista, mutta tämä puna ei nyt johtunut sen kiiltävästä punaisesta nahasta. Hirvittävä lihaskouristus, joka näytti aiheutuvan jostakin sisällisestä vammasta, vapisutti hevosta. Mutta vaikka se olikin melkein tukehtunut, sokea ja kuolemaisillaan, se kuuli kuitenkin Lucyn äänen.
"Ah, Lin! Lin!" vaikeroi Lucy.
Heidän polvistuessaan hevosen viereen, sen vapina muuttui hitaaksi huohotukseksi.
"Se voitti Kuninkaan raskaasta taakastaan ja Kuninkaan pitkästä etumatkasta huolimatta", mumisi Slone laskien vapisevan kätensä hevosen märälle kaulalle.
"Mitä, voittiko se Kuninkaan?" huudahti Lucy. "Mutta et saa kertoa sitä isälle."
"Miten voimme selittää hänelle asian?"
"Kyllä minä tiedän! Vanha Creech neuvoi minua."
"Tuliharja! Tuliharja!"
Paimen huusi jälleen hevoselleen hiljaa ja läpitunkevasti, mutta Tuliharja ei kuullut mitään.
Aamuaurinko paistoi kirkkaasti väreilevälle salviarinteelle, joka aaltoili poispäin Fordista kuin harmaa meri.
Bostil istui kuistillaan kuin vanha mies. Hän tuijotti pohjoisen taivaanrannan siniseen utuun, jonne muutamia päiviä sitten oli kadonnut kaikki se, mikä oli ollut hänelle rakkainta maailmassa. Joka päivä hän oli ollut kuistilla odottamassa ja vahtimassa auringon noususta sen laskuun saakka. Hänen paimenensa olivat kokoontuneet ryhmiin hänen läheisyyteensä peläten hänen tuskaansa ja odottaen määräyksiä, joita ei milloinkaan kuulunut.
Harjanteen takaa kohosi hieno tomupilvi. Bostil näki sen ja säpsähti. Salviapensaitten yläpuolelle ilmestyi keikkuva musta esine – hevosen pää. Sitten ilmestyi sen suuri musta ruumiskin näkyviin.
"Sarch!" huudahti Bostil.
Paimenet kiiruhtivat kilisevin kannuksin hänen taakseen.
"Sen takana on muitakin hevosia", sanoi Holley tyynesti.
"Tuolla on Sulka!" huudahti Farlane.
"Ja Kaksinaama!" lisäsi Van.
"Ja Ben!"
"Ilman ratsastajia!" lopetti Bostil.
Sitten vaikenivat kaikki ja katselivat, kuinka juoksijat ravasivat perävilkkaa harjanteen juurelle. Sarchedonin kimeä hirnunta, joka tuli kuin torvesta, kajahti salviakentältä. Ja kedoilta ja aitauksista kajahti jyrisevä vastaus, johon yhtyi satojen kavioiden kapsetta.
Sarchedon muutti tovereineen ravinsa neliksi, nelin laukaksi, ja pian niiden kovat kaviot tömisyttivät kivistä pihaa. Paimenet kokoontuivat juoksijoiden ympärille kuin mehiläisparvi, ottivat ne kiinni ja taluttivat ne Bostilin eteen.
Sarchedonin niskassa oli kuiva tomuinen punertava rupi. Holley, vanha haukansilmäinen paimen, oli etevämpi päätelmissään kuin muut.
"Se on luodinreikä, siitä ei ole epäilystäkään", hän sanoi.
"Kuka sitä on ampunut?" kysyi Bostil.
Holley pudisti harmaata päätään.
"Se haisee savulta", huomautti Farlane kumarruttuaan tutkimaan hevosen sääriä. "Se on juossut tulessa. Katsokaahan tätä. Kaikki vuohiskarvat ovat kärventyneet."
Kaikki paimenet katsoivat ja silmäilivät sitten toisiaan vakavasti ja kysyvin ilmein.
"Siellä on varmasti tapahtunut jotakin helvetillistä!" mumisi Holley synkästi.
Paimenet taluttivat hevoset aitauksiin. Bostil kääntyi tuijottamaan pohjoiseen. Hänen kulmansa olivat rypyssä, posket kalpeat ja kuopalla sekä huulet lujasti yhdessä.
Paimenet tulivat ja menivät, mutta Bostil ei poistunut vahtipaikaltaan. Tunnit kuluivat. Iltapäivä tuli ja meni. Aurinko muuttui punaiseksi.
Harjanteen takaa kohosi tomupilviä, jotka nyt näyttivät punertavalta savulta. Muudan hevonen, joka kantoi selässään tummaa olentoa, ilmestyi näkyviin salviapensaitten takaa.
Bostil hyppäsi seisoalleen. "Onko tuo harmaa hevonen vai olenko minä sokea?" hän huusi värisevällä äänellä.
Paimenet eivät uskaltaneet vastata. Heidän piti saada ensin varmuus asiasta. He siristivät silmiään, ja hiljaisuus kävi painostavaksi.
Holley varjosti haukansilmiään kädellään. "Harmaa se on, Bostil, harmaa kuin salvia... Ja auttakoon minua Jumala, ellei se olekin Kuningas!"
"Niin, Kuningas se on!" huusivat paimenet kiihkeästi. "Varmasti! Siitä ei voida erehtyä! Kuningas se on!"
Bostilin suuri ruumis vapisi, ja hän hieroi silmiään, kuin ne olisivat käyneet himmeiksi, ja tähyili jälleen.
"Kuka sillä ratsastaa?"
"Slone. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan ratsumiestä", vastasi Holley.
"Ja mitä hänellä on sylissään?" kysyi Bostil käheästi.
Lucy Bostilin kultakiharainen tukka oli tuttu kaikille, mutta vain Holley uskalsi puhua.
"Lucy! Näin sen jo aikaa sitten."
Kummallinen pikainen ilonvälähdys sammui Bostilin kasvoilla. Ja näky vaiensi vielä kerran paimenet. He katsoivat, kuinka Kuningas tuli juosten lähemmäksi salviarinnettä pitkin. Sen pää oli painuksissa, se näytti harmaammalta kuin milloinkaan ennen ja sitä paitsi se nilkutti. Mutta se oli kuitenkin Kuningas, yhtä suurenmoinen kuin ennenkin ja vielä ilahduttavampi paimenten mielestä sen vuoksi, että se oli ollut hukassa. Se lähestyi lisäten vauhtiaan kun se kuuli jyrisevän tervehdyksen aitauksista.
Holley ojensi nopeasti kätensä. "Bostil, tyttö on hengissä, koska hän hymyilee!" hän huusi, ja hänen tyynessä äänessään oli kummallinen sävy.
Paimenet odottivat Bostilia. Slone ratsasti pihalle. Hän oli kalpea ja väsynyt ja horjui satulassa. Verinen huivi oli sidottu hänen olkapäänsä ympärille. Hän piti Lucya sylissään, ja Lucylla oli hänen takkinsa yllään. Heikko hymy kirkasti Lucyn riutuneita kasvoja.
Bostilin kirous kuulosti ukkosen jyrähdykseltä, kun hän tuli lähemmäksi. "Lucy, et suinkaan ole pahasti loukkaantunut?" hän kysyi äänellä, jota kukaan ei ollut ennen kuullut.
"Minulla ei ole mitään hätää, isä", vastasi Lucy liukuen isänsä syliin.
Bostil suuteli tytön kalpeita kasvoja ja nosti hänet käsivarsilleen kuin lapsen. Sitten hän kantoi tytön rakennuksen ovelle ja huusi Jane-tätiä.
Kun hän palasi takaisin, paimenet olivat kokoontuneet Slonen ympärille. Mutta näytti vallan siltä kuin Bostil ei olisi nähnyt muuta kuin Kuninkaan. Hevonen oli tomuisen vaahdon peitossa, naarmuinen ja takkuinen, väsynyt ja masentunut, mutta kuitenkin vielä kaunis. Se kohotti painuksissa olleen päänsä ojentaen sen isäntäänsä kohti niin hellin, tummin, kaunopuheisin katsein kuin nainen.
Jokainen paimen tunsi samaa epävarmuutta ja toivoa kuin Bostilkin. Oliko Kuningas joutunut tappiolle? Kunnianhimo ja ylpeys taistelivat Bostilissa rakkautta vastaan. Ja vaikka rakkaus olikin voimakas, se ei heti voittanut hänen pelkoaan.
Bostilin katse siirtyi hitaasti Kuninkaasta salviarinteelle ja etäisyyteen kuin hän olisi odottanut sieltä toista hevosta. Mutta toista hevosta ei tullut. Vihdoin kohdistui hänen tuijottava katseensa kalpeaan Sloneen.
"Näyttää siltä kuin olisitte ratsastanut melko kovasti?" hän sanoi änkyttäen. Kaikki tiesivät, ettei hänen tarkoituksensa ollut kysyä tätä.
"Kovasti todellakin", vastasi Slone. Hän oli väsynyt, vaitelias ja jännittynyt.
"Missä Creechit ovat?" jatkoi Bostil hitaasti.
"He ovat kuolleet."
"Molemmatko?"
"Molemmat. Joel tappoi isänsä saadakseen Lucyn haltuunsa, ja minä ratsastin Tuliharjalla Joelin kumoon!"
"Olen pahoillani vanhuksen vuoksi", sanoi Bostil jäykästi. "Aioin korvata hänelle kaiken. Mutta tuo hullu poika... Slone, tehän olette aivan veressä."
Bostil tuli lähemmäksi vetäisten huivin syrjään. Hän oli utelias ja ystävällinen kuin hänen olisi ollut mahdotonta käyttäytyä toisin. Kuitenkaan ei synkkyys ja kylmyys, mikä oli melkein vihaa, kadonnut hänen olemuksestaan.
"Onko teitä ammuttu? No niin, haava ei ole alhaalla ja se on hyvä. Kuka teitä ampui?"
"Cordts."
"Cordts!" Bostil kumartui äkkiä äärettömän kiihtyneenä.
"Niin, Cordts juuri! Hänen miehensä sattuivat Creechin jäljille, ja me kohtasimme toisemme. En voi kertoa siitä nyt, mutta saimme olla hetkisen kuin helvetissä. Ja Cordts on kuollut, kuten Hutch ja muudan kolmas mies... He eivät tule milloinkaan häiritsemään untamme."
Slone näytti melkein katkeralta.
Bostil kohotti molemmat suuret nyrkkinsä. Veri pullisti hänen paksua niskaansa. Hän oli nyt joutunut toisenlaisten tunteiden valtaan. Vain väkivaltainen tunteiden hillitseminen esti häntä syleilemästä Slonea. Suuret nyrkit aukenivat ja paksut sormet liikahtelivat.
"Te aioitte kertoa minulle että teitte saman Cordtsille ja Hutchille kuin Dick Searsillekin?" hän huudahti.
"He ovat molemmat kuolleet, Bostil. Vannon sen Jumalan nimessä!" vastasi Slone.
Holley heristi vapisevaa ruskeaa nyrkkiään Bostilin nenän edessä. "Mitä minä sanoin teille?" hän huusi. "Enkö käskenyt teitä odottamaan?"
Bostil tukahdutti tunteensa, ja jäljelle näytti jäävän vain vastustamaton ja sanaton ihailu. Sitten seurasi tuokion hiljaisuus. Paimenet katselivat Slonen väsyneitä alakuloisia kasvoja ja Bostilia, joka seisoi hänen vieressään.
"Missä punainen ori on?" kysyi Bostil. Tämä kysymys oli vaikein hänen tekemistään.
Slone kohotti katseensa, joka oli tumma tuskasta, mutta joka kuitenkin välähti, kun hän katsoi Bostilia suoraan silmiin. "Tuliharja on kuollut."
"Kuollutko!" huudahti BostiL Kaikki odottivat jännittyneinä.
"Ammuttiinko se?"
"Ei!"
"Mikä sen sitten tappoi?"
"Kuningas, sir!... Tappoi sen jaloilleen!"
Bostilin suuri leuka työntyi eteenpäin ja vapisi. Hänen kätensä vapisi, kun hän laski sen Kuninkaan harjalle ensi kerran hevosen paluun jälkeen.
"Slone, mitä tämä on?" sanoi hän kummallisesti pehmenneellä äänellä. Hänen ilmeensä muuttui kokonaan.
"Kuningas tappoi Tuliharjan jaloilleen... Suurenmoinen kilpailu, Bostil!... Mutta Tuliharja on nyt kuollut ja tässä on Kuningas. Älkää kyselkö minulta enempää. Haluan unohtaa."
Bostil kiersi käsivartensa nuoren miehen hartioille. "Slone, ellen minä ymmärrä, miltä teistä tuntuu suurenmoisen hevosen menettäminen, ei sitä ymmärrä kukaan tässä maailmassa. Menkää nyt sisälle. Pojat, viekää hänet sisään ja pitäkää hänestä hyvää huolta!"
Bostil tahtoi olla yksin lausuakseen Kuninkaan tervetulleeksi, halusi taluttaa sen takaisin kotiaitaukseen salatakseen kaikkien muiden silmiltä sen mielenmuutoksen, mikä estäisi häntä tekemästä enää vääryyttä toiselle ihmiselle.
Myöhäiset sateet tulivat, ja salviarinteet muuttuivat kuin taikavoimasta muutamissa päivissä vihreiksi, loistaviksi ja tuoreiksi.
Joka aamu aurinko nousi valkoisena ja kuumana siniselle pilvettömälle taivaalle. Ja sen jälkeen alkoi taivaanrannalla näkyä kermanvärisiä pilviä, jotka nousivat, levenivät ja tummenivat. Iltapäivisin raivosivat myrskyt jyrkänteillä ja sateenkaaret välkkyivät hurmaavan kauniina. Sinne tänne vilahtelevat sokaisevat salamat rikkoivat myrskypilvien tummuuden, ja ukkonen jyrähteli ja paukkui kuin tulviva Colorado.
Tuuli oli tuoksuvaa ja salviapitoista, ei enää kuivaa eikä kuumaa, vaan viileätä.
Slone ja Lucy eivät milloinkaan ratsastaneet juhlallisille muistomerkeille saakka, vaikka niihin liittyikin ahdistavan suloisia ja viiltävän katkeriakin muistoja. Lucy ei ratsastanut enää koskaan Kuninkaalla. Slone ratsasti nyt sillä ja oppi rakastamaan sitä. Eikä Lucy lähtenyt enää kilpasille. Kun Slone koetti yllyttää häntä, hän ei saanut muuta vastaukseksi kuin miettiväisen pään pudistuksen tahi hymyn, joka kertoi tai ainakin vihjaisi, etteivät Joel Creechin lasson jäljet tytön nilkoissa olleet milloinkaan oikein parantuneet. Lucy oli äärettömän onnellinen, vaikka olikin todennäköistä, ettei hän milloinkaan enää ratsastaisi kilpaa ainoallakaan hevosella.
Hän ratsasti Sarchedonilla juoksua tahi ravia Slonen rinnalla, käsi Slonen kädessä ja katseli etäisyyteen. Mutta hänen katseensa tähyili pohjoiseen ja kauas sinne, missä olivat villit rotkot, murtuneet seinämät sekä pitkä ja tumma kuusien reunustama ylätasanko.
"Etkö halua milloinkaan ratsastaa kanssani vanhaan leiriini, missä minun oli tapana odottaa sinua?" kysyi Slone.
"Kyllä jonakin päivänä", vastasi Lucy hellästi.
"Milloin sitten?"
"Sitten kuin olemme palanneet Durangosta", vastasi Lucy ja punastui. Ja Slone vaikeni, sillä matka Durangoon ja sen ihmeellinen lahja panivat hänen sydämensä sykkimään.
Ja niinpä he ratsastivat vain laaksoon saakka tänäkin sateenkaarien kaunistamana päivänä, kun myrskyt raivosivat kaikkialla heidän ympärillään, vaikka taivas oli sininen. Mutta siellä näyttivät muistomerkit olevan lähellä, ja ne häämöttivät suurenmoisina purppuraisten ja kermanväristen pilvien ja kullanväristen harjanteiden muodostamaa taustaa vasten. Ne olivat kuin vartijoita. Ne kaitsivat suurta ja kaunista rakkautta, joka oli syntynyt niiden ilmavien korkeuksien suojassa, päivän yksinäisessä hiljaisuudessa ja tähtikirkkaan yön varjoissa. Ne olivat tämän rakkauden kaltaisia ja kutsuivat heitä luokseen joka päivä, suoden heille nimetöntä hiljaista tyydytystä ja pakottaen heidät pysymään uskollisina rakkaudelleen, uskollisina salviarinteille ja aavoille lakeuksille, uskollisina kesyttömässä ylämaassa olevalle kodilleen.