Salamahyökkäys Itä-Karjalaan

SALAMAHYÖKKÄYS ITÄ-KARJALAAN

Kirj.

Eino Railo

Helsingissä, Eripainos Kauppalehdestä N:ot 223, 224, 227, 1942.

1

Allekirjoittanut ei ole juuri herkimpiä lähtemään matkoille siitä huolimatta, että on iässään tullut tehneeksi niitä muutaman – erään ihan pyramiideille saakka. Olenpa sijoittunut kotioloihin niin lujasti, että käynti esim. Keravalla on tuntunut sangen vaivalloiselta. Jos joku olisi väittänyt vielä syyskuun alkupäivinä, että tulen pian käymään Karhumäellä, olisin pitänyt häntä vähämielisenä.

Vannomatta paras. Keskiviikkona syysk. 16. p. totesin istuvani Äänislinnaan menevässä junassa hiukan tyrmistyneenä tuulenpuuskasta, joka oli äkkiä temmannut minut pyörteisiinsä ja ilmoittanut vievänsä aina Karhumäelle saakka, ehkäpä hiukan sivu. Niin vähän tietää ihminen tulevaisista ja niin päinvastaisiksi kuin niitä on osannut uumoilla, voivat vaiheet muodostua.

Näytti siltä kuin olisivat armeijan kaikki pitkät vänrikit palanneet lomaltaan tässä vaunussa, sillä niin huikean kookkaita olivat osastomme herrat upseerit. Useimmat olivat tietenkin nuoria, mutta yksi oli jo keski-iän paikkeilla, mikä ilmeni solakan, miehekkään, komean olemuksen kypsästä, rauhallisesta voimasta. Varmistautuen siitä, että hänellä oli vain yksi tähti, jonka olin kuullut ilmaisevan vänrikin arvoa, huomautin seuralaiselleni kysyvästi, että "mitenkähän noin vanha ja kaikesta päättäen uljas soturi on päässyt vasta vänrikin arvoon?" – "Voi sinua!" hätisti minua nyt seuralaiseni, "majurihan se on eikä vänrikki!" – "Niin mutta yksi tähti?..." – "Yksi iso tähti!" Ja hän kuiskasi, että "sehän on kuuluisa ampuja, kaikkien aikojen mallisoturi, Suomen armeijan SOS..."

Jonkin verran nolostuneena päätin lähitulevaisuudessa tarmokkailla opiskeluilla hälventää sahajauhoistani sotilaallisia arvomerkkejä koskevan hämäryyden. Mieltäni ilahdutti sitten – olimme jo Kouvolan itäpuolella – pienikokoinen savolaissoturi, joka hyväntuulisena luovi vaunun läpi, kolahdutti rensseliään jokaiseen penkkiin ja ihmetteli, miten hän oli voinut tulla niin lyhyen loman aikana "näin levveehartiaiseks". Makea hymy näytti vierailevan silmänräpäyksen monen muunkin kasvoilla. Hyväntuulisuuttani lisäsivät sitten seurueenani olevat naiset – sekä äskeinen vanha että eräs uusi tuttavuuteni – kaivamalla matkalaukuistaan ja noidanpusseistaan esiin jos minkälaista evästavaraa, kaiken huippuna termospullossa kuumana säilynyt korvike, tuo mainio juoma, jolle ennustan toivorikasta tulevaisuutta silloinkin, kun itse aito kahvinpapu ei ole enää haave. Virkistäydyttyämme täten olimme valmiit ottamaan vastaan väliaikaisen rajan maisemat ja kestämään sen katkeruuden, minkä tuollaisen vihattavan muiston elpyminen aiheuttaa. Olin tuntevinani kaukaista, utuista, ellottavaa ryssänhajua, kun juna pistäytyi mainitun "rajan" poikki ja alkoi kuin varovasti hiipiä eteenpäin. "Raja railona aukeaa" – tuli siinä mieleen Kailaan kuulu säe, mutta tosiasiat sanoivat kuivasti kohta jälkeen, että "se kasvaa nopeasti umpeen ja on siirtynyt sinne, jonne sitä ei ole ajateltu unissakaan".

Sortavalaan tultaessa oli sysipimeää, sillä vihollinen oli juuri vähää ennen käynyt pienellä pommitusvierailulla, kykenemättä kuitenkaan erikoisemmin häiritsemään edes Sinisen prikaatin orkesterin konserttia, joka oli sattunut täksi illaksi. Ei muuta kuin asetuttiin levolle makuuvaunuun, allekirjoittaneella nyt toverina sotapastori P. M., jonka kanssa pian syvennyimme sympaattiseen kokemusten ja näkemysten vaihtoon. Yöllä kuuntelin usein junan ääntä, kun se varovaisesti hiiviskeli eteenpäin, ympärillään sumujoukkiona Kollaalla ja muualla tuhoutuneiden vihollisten haamut. Eteenpäin mennään vääjäämättä, kunnes ylitetään valtakunnan vanha raja ja painutaan Itä-Karjalaan. Kummallinen tunne valtaa minut. Olenhan tuntenut tosiasiat, jotka ovat jo vuoden vanhoja ja vakiintuneita, mutta silti ihmettelen sitä, että me suomalaiset ajamme nyt omassa junassa ryssäin rakentamaa rataa itäänpäin. Ryssät ilmeisesti unohtivat, että rautateitä yleensä voidaan liikennöidä kahtaanne, ei vain idästä länteen, vaan myös päinvastoin.

Herään varhain ja totean olevamme Säämäjärven seuduilla. Metsä on villiä, hoitamatonta, soistunutta – "ryteikköä" tämän sanan tyhjentävimmässä merkityksessä. Puita on kuivanut pystyyn, kaatunut maahan, kasautunut murrokoiksi. Siellä täällä kohottaa hopeanharmaa kelohonka kruunuansa pilviä kohti. Veturin ähkymisestä ja vauhdin väliin tapahtuvasta hidastumisesta ja kiihtymisestä päättelen radassa olevan jyrkähköjä nousuja ja laskuja. Siinä on myös kiveriä mutkia, jotka on ajettava varovaisesti, sillä keskipakoiskallistumia ei ole rataan tehty. Ojat näyttivät olevan eräänlaisia puurännejä. Asemarakennukset olivat mustanruskeita, kai tervavedellä tai muulla sellaisella "maalattuja", pyöreistä hirsistä ristinurkalle ("koirankaulalle") salvettuja "rötisköjä", joiden seinät oli pilattu ahtamalla ne liian täyteen suhteettoman isoja ikkunoita. Niitä katsoessa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kaikkialla olen huomaavinani seisovaa, mätänevää vettä ja sen aiheuttamaa soistumista, joka vähitellen mutta varmasti hävittää metsät ja hapannuttaa maan kelpaamattomaksi. Se on vertauskuva siitä, mitä bolshevismi on saanut aikaan tässä alkuaan luonnon ja ihmisten puolesta niin lupaavassa maassa.

2

Klo 11 syysk. 17. p. saavuimme Äänislinnan asemalle. Pelkään tehneeni tavallista tomppelimaisemman vaikutuksen, sillä en osannut muuta kuin töllistellä. Reiluja, minulle niin sanomattoman mieluisia suomalaisia sotilaita, jotka antoivat leiman koko kaupungille, tungeskeli asemasillalla nostellen reppuja selkään ja jonotellen tyynimielisesti tarpeellisten virallisten luukkujen edessä. Neiti Lyyli Kairamo, Äänislinnan Ske:n ("sotilaskotikeskuselimen") ja upseerisotilaskodin johtaja, oli saapunut ottamaan vastaan seuralaisiani ja vei heidät ynnä lisänä minutkin vieraikseen viimeksimainittuun paikkaan, jonne lienee yli kolmen km:n matka. Kuljettajana oli sotamies Pekkanen Helsingistä. Otin vastaan vaikutelmia jokaisella huokosellani. Tässä ne ovat sellaisina, millaisiksi ne lopullisesti muodostuivat.

Äänislinna on komealla paikalla: loivasti ylenevällä rinteellä, josta on kaunis, aava näkymä Ääniselle. Siinä on vanhoilta ajoilta periytyvä, ympyrän muotoinen, mataloiden Engel-tyylisten rakennusten saartama keskustori ynnä paljon monikerroksisia kivitaloja, joukossa bolsheviikkienkin rakentamia. Korjattuina ja kunnostettuina ne kelpaavat länsimaisen yhteiskunnan palvelukseen. "Kuusisen palatsi" esim. on varsin sopiva jos miksi virastoksi. Tyylin kannalta voidaan hyväksyvässä mielessä puhua vain tsaarien aikaisista rakennuksista; muihin on bolshevistinen mielisairaus tavalla tai toisella lyönyt kieron leimansa. Joitakin on jo korjattu, mutta toisten seinissä on vielä kranaattien murskaamia kohtia; ovatpa jotkut luhistuneet ja palaneet niin, että vain ulkomuurit ovat pystyssä.

Tämän kivisen, pätevän kaupunkikuvan ohella on nähtävänä toinen, joka muodostuu puurakennuksista. Näitä näytti olevan kahdenlaisia: pieniä yksikerroksisia perhe- ja isoja kaksikerroksisia kolhoositaloja. Molempia oli kaikkialla kivitalojen välissä – tietenkin enemmistönä –, joten kaupungin kokonaiskuva on sekava, kirjava. Erään pitkän laitakadun varrella oli yksinomaan vanhoja, pieniä, venäläistyylisiä "rötisköjä", mikä sana luullakseni parhaiten ilmaisee niiden laadun. Ne oli salvettu pyöreistä hirsistä ristinurkille ja pilattu liian monin ja suuruudeltaan suhteettomin ikkunoin. Kivijalkaa ei ollut ainoassakaan, vaan ne oli alkuaan tehty puupatsaiden ja multimuksen varaan. Kun edelliset lahoivat kohta ainaisesti kosteassa, kuraisessa maassa, rakennus pian lysähti "polvilleen" ja jäi siihen odottamaan perushirsien mätänemistä. Kun siinä ei ollut rossilattiaa, saattaa kuvitella, miten "ihanteellinen" se oli ihmisasunnoksi. Sitä ei maalattu milloinkaan, ei korjattu konsanaan, vaan se sai "ritkua" kuin Jukolan Juhanin sauna, kunnes tietenkin mätäni loppuun. Kuka olisi pitänyt sitä kunnossa, kun sillä ei ollut varsinaista omistajaa? Siinä ne nyt reunustivat katua harmaina, alakuloisina, likaisina kuin mädät hampaat sairaita ikeniä, herättäen inhon tunteen. Tuli mieleen kammottavia kuvia ihmiseläinten olosta niissä ja siitä epätoivoisesta taistelusta, jota niissä käytiin rottia ja kaikkia näitä pienempiä ryssän seuralaisia, varsinkin "voittamatonta puna-armeijaa" vastaan. Nyt ne olivat autioita.

Näiden tarkoittamieni pienten puurakennusten yhteisenä tunnusmerkkinä – nehän olivat näet kaikki täsmälleen samanlaisia – oli se, että harjan etuosa eli siis päädyn huippu oli "niistetty" viettäväksi. Nähdäkseni tämä piirre, joka on muisto venäläisten neljälle suunnalle kaatuvasta olkikatosta, ilmaisee niiden tyylin alkuperän ja erottaa sen novgorodilais-karjalaisesta päätytyylistä, josta sananen toisessa yhteydessä.

Mainitsemani kolhoosikasarmit ovat puurakennusalan hirviöitä, tyylittömiä, laatikkomaisia ihmissäiliöitä, joiden tekijöiltä on puuttunut vähäisinkin kunnioitus ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan. Niissä on mikäli saatoin huomata edes jonkinlaisia peruskiviä tai sementtipatsaita, mutta niin harvassa, että välillä olevat hirret eivät ole voineet kestää seinän painoa, vaan ovat notkistuneet. Jos ne ovat tavallista pitempiä, niiden tueksi on muurattu koko rakennuksen poikki ulottuva tukimuuri. Palomuurit ovat itsenäisiä, tukevia torneja, joihin lattioiden päälle asetetut uunit yhtyvät erikoisen, 40-50 sm pitkän, uunin keskikohdalla olevan savukanavan kautta. Tässä kanavassa on luukku, jonka kautta päästään sulkemaan tai avaamaan erikoisella kannella varustettu "savuviemäri"; vieressä oli sitäpaitsi käsin liikuteltava pelti. Joskus olin huomaavinani savukanavan rautaisen alustan, jonka päällä saattoi keittää. Johtojärjestelmä oli hyvä, sillä veto oli riittävä ja uuni lämpeni tasaisesti kaikkialta. Jokaisella uunilla oli palomuurissa oma savukanavansa katolle saakka. Eriskummallisia laitoksia nämä. Tutkistelin niitä erittäin kiinnostuneena, mielessä ajatus, että niissä kenties voi olla meille jotakin oppimista. Saattoihan seinästä riittävän kaukana seisovan uunin ainakin puhdistaa helposti, sen ja palomuurin raon muodostumatta siksi pölysäiliöksi, mikä se meillä on.

Kolhoositalojenkin seinät on pilattu järjettömästi asetetuilla liian monilla ja isoilla ikkunoilla. Rossilattiaa ei ole eikä myöskään muuta välipohjaa kuin minkä lattialankut muodostavat. Yläkerrassa näytti olevan sääntönä pitkä, kapea keskuskäytävä. Keittiötä oli yksi useita perheitä varten; samoin mukavuuslaitoksia. Kun näitä rakennuksia on mahdotonta pitää lämpiminä – ne ovat malliesimerkkejä siitä, miten harakanpesiä tehdään –, saattaa helposti kuvitella, kuinka mestarillisesti kolhoositaloissa oli yhdistetty kaikki ne edellytykset, jotka ovat tarpeellisia tahdottaessa tehdä ihmisten elämä mahdollisimman kurjaksi. Vain yhtä ainoata tarkoitusperää kolhoositalot edistivät: sikiäväisyyttä. Samoin kuin 1700-luvun Englannin tehdasyhteiskunnissa Venäjän kolhoosiasukkailla näkyy olleen vain kaksi nautintoa: alkoholi ja sukupuolielämä.

Milloin kolhoositalo tai muu rakennus on Amerikan-suomalaisten tekemä, se näkyy heti seinistä ja nurkista. Ryssä veistää ja höylää hirren tasapaksuksi ja pyöreäksi kauttaaltaan ja salvaa nurkat ristikolle. Suomalainen laudistaa hirren kahdelta puolelta ja liittää sen seinään välittämättä siitä, vaikka tyvi onkin leveämpi kuin latva. Nurkka tehdään "lohenpyrstölle", jossa on vielä erikoinen hammas. Ryssän seinä on hyvä siitä, etteivät hirret halkea ainakaan läpi, kuten suomalaisen seinä voi tehdä, mutta muuten outo, riihimäinen. Hirsien väliin jäävät syvät lovet ja törröttävät nurkat tekevät hankalaksi sen, mikä vasta lopullisesti valmistaa suomalaisen puurakennuksen: pahvi- ja lautavuorauksen. Korvaukseksi ryssä joskus mielellään rappaa rakennuksensa, mikä on hyvä keino muuten paitsi niissä melkein sääntönä olevissa tapauksissa, jolloin ilman perustusta olevan rakennuksen liikkuessa rappaus alati halkeilee ja varisee. Uusin venäläinen rakennustapa näytti olevan se, että lankuiksi sahatut hirret lyötiin nurkista yhteen hirmupaksuilla ja -pitkillä rautanauloilla. Se oli varmaan jonkin bolsheviikkien teknikumin stahanovilainen keksintö.

Mallinäyte vanhavenäläisestä puurakennustavasta on muuan mustanvihreäksi maalattu talo. Väitettiin sen olleen tsaarinaikainen metsästysmaja, jonka bolsheviikit olivat siirtäneet Äänislinnaan. Se on kaksikerroksinen, alhaalla tilavia saleja, ylhäällä pienempiä suojia. Sokkeloisempaa, eriskummallisempaa, romanttisempaa labyrinttia ei juuri voine puusta tehdä. Pari kertaa kuljeskelin siellä eksyksissä löytämättä takaisin huoneeseen, josta juuri olin tullut. Lämpimäksi rakennusta ei voine millään saada.

3

Äänislinnaan tulijan huomiota herättävät pian eräät alkuasukastyypit. Nainen, jolla on huivi kietaistuna päähän, yllä "toppanuttu" ja kirjava karttuunihame, jaloissa saappaat ja selässä säkki, kulkee kärsivällisenä ja alistuneena työhönsä ja takaisin. Poikanen vetelehtii kadulla pukunaan aikuisen "lätsä" ja takki. Häntä ei vielä pakoteta työhön, jota kaikkien muiden täytyy tehdä. Erona bolsheviikkien aikaan nähden on se, että he saavat työstään riittävän palkan. Mitä Äänislinnassa on ensimmäisen suomalaisvuoden aikana saatu toimeksi, sen voisi sanoa vain se, joka näki kaupungin valloitushetkellä. Olin kuitenkin toteavinani kaikkialla jälkiä suomalaisten määrätietoisesta, sitkeästä, harkitusta työstä, joka on pyrkinyt mm. puhtauteen ja järjestykseen.

Miehiä viedään työhön – toiset ajavat venäläistä vankkurikaravaania. Koetan katsella heitä tarkemmin ja olen huomaavinani heidän ilmeensä olevan kummallisesti liikkumaton, läpitunkematon, alistunut, haluton. Hevoset ovat pieniä ja laihoja, mutta oppaani tietää kertoa niiden olevan pirteitä ja kestäviä. Kaikesta, mitä näen, syntyy käsitys, että ihmiset täällä ovat olleet pitkällisen sorron alla.

Nähdäkseni, minkälaisia täällä ovat lapset, menen lastenkotiin. Se sijaitsee vanhassa kaksikerroksisessa talossa, joka ilmeisesti on aikoinaan nähnyt porvarillista sivistyselämää. Suomalainen hoitajatar opastaa meidät yläkertaan, jossa hoidokit asuvat. Heitä on toista-, ehkä parikymmentä – ovat karjalaispienokaisia, korkeintaan parin kolmen vuoden paikkeilla. Toiset on tuotu aivan äsken ja ovat kehnossa kunnossa. Tuossa on eräs, joka on alkanut hiukan toipua. Vaisu hymy vilahtaa hänen kasvoillaan, kun puhuttelemme häntä. Hän on yksinäisen karjalaisäidin lapsi, joka suljettiin sisään äidin lähtiessä aamulla työhön ja illalla huveihin. Kukaan ei kunnollisesti ruokkinut eikä pessyt häntä, mutta silti ei äiti olisi tahtonut luovuttaa häntä hoitolaan.

Kansakoulussa on nähtävänä terveitä, osalta hyvinkin reippailta ja miellyttäviltä tuntuvia, varsin hyvin vaatetettuja lapsia. Huomaan monien puhuvan keskenään venäjää. Kysyn sievältä, virkeäsilmäiseltä tyttöseltä nimeä. Hän nyykistää ja vastaa ujosti: "Lydia". – "Entäs vanha nimi?" – "Ljudmila". Jotkut oppilaat eivät vielä osaa suomea, mutta enemmistö taitaa sitä. Koulun menossa ei muuten näyttänyt olevan mitään meidän kouluistamme poikkeavaa. Oppilaat kuuluvat ihailevan uutta, värikästä, kaunista lukukirjaansa. Verrattuna bolsheviikkien huonolle, harmaalle paperille painettuihin oppikirjoihin se sattuvasti ja vaikuttavasti ilmaisee Suomen ja Venäjän kulttuurin suuren eriasteisuuden.

Loppupäätelmä näistä hajanaisista, pikaisista "väestöpoliittisista" huomioistani on, että Itä-Karjalan tulevaisuus riippuu suomalaisissa kouluissa kasvatetusta uudesta polvesta.

4

Mietteet, joita edellä olen selostanut, syntyivät suurelta osalta niillä käynneillä, joita sotilaskotirouvien seurassa tulin tehneeksi Äänislinnan sotilaskoteihin. Ei voi olla ihailematta sitä innostusta, palvelemisen henkeä, isänmaanrakkautta ja uhrautuvaisuutta, jota Suomen naiset osoittavat työssään sotilaidemme hyväksi. Usein mitä vaatimattomimmissa olosuhteissa, esim. kolhoositaloissa, joiden kelpaamattomuus talviasunnoiksi on liian ilmeinen, he luovat "sotapesiä", joissa sotapoikamme edes hiukan saavat nauttia kodin tunnelmasta. Meillä kotirintaman miehillä olisi erikoisesti syytä ottaa oppia naisista, sillä pelkään meissä olevan suhteissamme sotapoikiemme viihtyisyyteen valitettavan paljon kalseutta ja välinpitämättömyyttä. Jouduin kerran näistä asioista keskusteluun erään luutnantin kanssa. Vakavasti, koruttomasti, tämä ilmaisi mielipiteensä olevan, että naiset tekevät huolto- ja viihdytystyöllään puolet maanpuolustuksesta. Olen iloinen voidessani kirjoittaa tähän nämä sanat.

Käynnit sotilaskodeissa tekivät minuun yksinomaan myönteisen vaikutuksen. Milloinkaan ei ole korvike maistunut niin hyvältä kuin niissä, sk-sisaren lämpimän käden tarjoamana ja loistavan katseen saattelemana. Joka kerta tunsin, että saapuvilla oli henkäys vanhaa, sivistynyttä, eurooppalaisesti ja inhimillisesti valistunutta Suomea, joka on ulottanut kirkkaan, lämmittävän säteensä tänne pimeyteen, niin, pimeyteen juuri, sillä sen vallassa nämä seudut ovat vielä sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa. Paljon rakkautta tarvitaan, ennenkuin se väistyy valon tieltä, mutta uskon suomalaisista löytyvän sitä riittävästi. En voi muuta kuin toivoa, että naisjärjestömme jaksaisivat ylläpitää sitä tavatonta voimaa, jolla he nyt tekevät rakkaudentyötänsä.

Edellä sanomastani tunnustuksesta pyydän arv. lottia ottamaan puolet itselleen. Tässä yhteydessä mainitsen sitten erään seikan, joka oikeastaan olisi kuulunut kuvaukseni alkuosaan. Neiti Kairamon somistama upseerisotilaskoti on annos suomalaista sivistystä ja viihtyisyyttä oudosti venäläisissä kehyksissä. Lottien majala, ns. "Lottahovi", joka sijaitsee järjellisessä rakennuksessa, on "kappale Eurooppaa" melkein joka suhteessa. Lotta Sorella Railo-Mattinen – minun sallittaneen sanoa se, koska puolueettomat arvostelijat ovat aikaisemmin sanoneet samaa –, joka työskenteli viime kesän Lotta Svärd Keskusjohtokunnan Rajatoimiston palveluksessa kanttiinien ym. huoneistojen somistajana, on koristanut sen seinä- ja kattomaalauksin tavalla, jota täytyy pitää kekseliäänä ja taiteellisena. Eteishallin seinämatto esim. viehättää silmää kasviaiheillaan ja metallikukkasillaan ilmaisematta millään tavalla olevansa sommiteltu kahdesta vanhasta, risaisesta säkistä, vesiväreistä ja konttoritarpeisiin kuuluvista messinkilävistimistä. Ruokasalin peräseinällä oleva hylly vaskiastioineen, ruukkuineen ja pulloineen saattaisi olla kotoisin jostakin linnasta eikä suinkaan niistä romuläjistä, joista sen alkutekijät on kaivettu ja pelastettu.

Äänislinnasta olisi paljon kirjoittamista, mutta tässä ei ole siihen tilaisuutta. Erikoisuutena on kuitenkin vielä mainittava, että sen läpi virtaa kaksi pientä jokea, Neglinka ja Lososinka, joista jälkimmäinen, vilpas Lohijoki – siksi olin kuulevinani sitä sanottavan –, olisi suoranainen aarre kaikille asemakaava-arkkitehdeille ja kaupunginpuutarhureille. Sen iloinen solina ilahdutti korvaani vielä nyt, koleana syyspäivänä; mitä se vaikuttaisi kesän helteillä, sitä on tarpeetonta kysyäkään. Sen yhteydessä olevassa amfiteatterin tapaisessa painanteessa on bolsheviikkien urheilukenttä, jota ympäröivä aita on koristettu urheilun eri aloja kuvaavilla maalauksilla. Olisi kohtuutonta pitää näitä epäonnistuneina, niin harhasuuntaista ja alkeellista kuin bolsheviikkien "taide" yleensä onkin. Urheilukenttä palvelee tietenkin nykyisin suomalaisen urheilun eikä bolshevismin aatetta.

Torstain, syysk. 17 p:n, päätimme menemällä Sinisen prikaatin soittokunnan konserttiin, joka pidettiin teatterissa. Sali on tilava ja tyylikäs. Näyttämöaukon yläpuolella hallitsee Suomen leijona, irvistäen juuri niinkuin pitääkin. Konsertista ei minulla ole muuta kuin hyvää sanottavana – soittajista taisi olla huomattava joukko ammattitaiteilijoita. Yleisönä oli upseeristoa, sk-sisaria, lottia ja sotamiehiä. Kaikki teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Saattoi päätellä Äänislinnan taide-elämän olevan elinvoimaista ja sikäläisellä yleisöllä olevan sitä turtumatonta, tuoretta vastaanottokykyä, josta taide niin suuressa määrässä imee innoitusta ja jota usein suuremmissa keskuksissa valitettavassa määrässä puuttuu.

Yleisvaikutelmana salamahyökkäyksestäni tähän eriskummalliseen kaupunkiin, jossa länsimaisuuden heiveröinen henkäys sekaantuu väkevään, tunkkaiseen aasialais-bolshevistiseen mahorkkaan, on se, että tarpeellinen yleistuuletus ja Augiaan tallien puhdistaminen on hyvällä alulla. Luet kaupunginkomentajan täsmälliset määräykset ja huomaat, että kaikessa on toteutumassa tanakka suomalainen meno. Tuntuu omituiselta ajatella, ettei täällä ole enää katalia, salaperäisiä Gpu-komissaareja, jotka toimittavat ihmisen olemattomiin, milloin oikku niin käskee, vaan suomalaisia sotapoliiseja ja muita päivänvalossa toimivia viskaaleja, jotka suovat lain suojan ja puolueettoman tutkimuksen jokaiselle, kuuluupa hän mihin kansallisuuteen ja säätyyn tahansa. Mikä suunnaton edistysaskel jo tässä suhteessa!

Perjantaina 18. p. sanoimme parhaimmat kiitokset ja sydämelliset jäähyväiset neideille Lyyli Kairamolle ja Kerttu Perttulalle sekä rouva A. Sarparannalle, jotka olivat hoivanneet meitä niin hyvin kuin kuvitella taitaa. Allekirjoittanut on sitäpaitsi velkaa erikoiskiitoksen autonkuljettaja Pekkaselle, joka rakennusasioita ymmärtävänä henkilönä ja perehtyneenä kaupunkiin osasi antaa paljon teräviä selityksiä. Nousimme junaan lähteäksemme Karhumäelle. Matkatovereina oli vain sotilaita: sotilaallisen kohteliaita herroja upseereja ja noita kuuluisia "jermuja", joiden kulmien rypistyessä Aasia vapisee. Asemilla oli alkuasukkaiden lapsia, jotka koettivat vaihtaa marjoilla ja maidolla itselleen "liepuskaa ja sakarinoa". Kuulin erään jermun ärjäisevän, että "anna nyt sitten, djevushka, sitä molokoasi". Sotapoliisi tuntui häätelevän pyytelijöitä pois. Pian tuli pimeää – vaunuja ei valaistu –, mutta silti ei aika tullut pitkäksi, sillä keskusteluni suopean onnen jälleen seurakseni saattaman pastori P. M:n ja erään miellyttävän pioneeriluutnantin kanssa sisälsi alituisesti uusia, kiintoisia näkökohtia sille, joka oli ensimmäistä kertaa tässä Suomen uudessa maakunnassa. Ilomanselän kylä, jonka talot olivat kauniina karjalaisrivistönä pienen järven rannalla, oli viimeinen viehättävä näky, minkä yhä tihenevässä hämyssä saatoin erottaa. Pohjoista taivaanrantaa valaisivat silloin tällöin tykkien suuliekkien kajastukset. Tiesimme siellä taisteltavan. Iltayöstä saavuimme Karhumäelle, ainoina valoina taskulamput.

5

Uteliaana kiiruhdan aamulla saamaan yleissilmäystä kaupungista, josta olin niin paljon kuullut ja jota ei ollut vielä silloin, kun 1905 kuljin paikan ohi Porajärven-Poventsan maantietä. Katse pysähtyi ensimmäiseksi kaupunkia ympäröiviin jyhkeisiin kukkuloihin, jotka on hakattu paljaiksi ja jurottavat kuin kyrmyniskat kontiot pää käpälällä. Niin korkeita nuo kukkulat eivät olleet kuin olin puheiden perusteella kuvitellut. Erikoisnähtävyys niiden joukossa on Parantolaharju, jyrkkärinteinen, korkea, veitsenterän ohuinen hiekkaselänne, jonka juurella polveilee rauhallinen Kumsajoki. Tämän lännestä tulevan joen laaksolle, joka on murtautunut syvälle moreenihiekkaan, ovat kuvaavia juuri tällaiset harjut ja kuilut, kuten varsin hyvin matkaltani muistan.

Karhumäellä ei ole monta kivirakennusta; leiman sille antavat puutalot. Nämä ovat melkein kauttaaltaan kaksikerroksisia ja tarkoitetut kahdeksalle perheelle. Etusivu, ikkunankehykset ja varsinkin päädyt on mauttoman runsaasti koristeltu pitsimäisillä leikkauksilla. Päädyt muistuttavat novgorodilais-karjalaisesta tyylistä. Nousi siinä mieleeni vanha kysymys tuon tyylin alkuperästä. Asiantuntijat ovat ehkä jo ratkaisseet sen – en ole sattunut huomaamaan, miten. Tässä oma vaatimaton ratkaisuni, jonka esittämisellä en loukanne ketään.

Venäläistä alkuperää tuo jyrkkä, koristeltu pääty ei voi olla, sillä olkikattonsa vaikutuksesta isoryssä niistää päädyn huipun viistoksi. Se saattaa siis olla vain novgorodilaista, sillä muita "tyylejä" ei Pohjois-Venäjällä ole voinut keskiajalla olla. Mistä on sitten tuo novgorodilainen, koristeltu, jyrkästi kuin viikinkilaivan kokkana kohoava pääty kotoisin? Viikinkiajalta, Norjasta, josta varjagit toivat sen mukanaan Novgorodiin. Mielikuva Norjan keskiaikaisesta puutyylistä ja sen leikkauksista aiheuttaa sen, että karjalaisten talojen päädyssä on jotakin tuttua, kuin olisi muistellut vanhaa unta. Ei ole todennäköistä, että varjagit, jotka tulivat hallitsemaan järjestykseen kykenemättömiä, vielä aivan alkeellisella asteella olevia venäläisiä, olisivat alentuneet asumaan näiden kurjissa hökkeleissä. Ei, vaan he toivat mukanaan koko kulttuurinsa, jonka tärkeänä osana oli kirvesmiehen taito, kyky tehdä puusta uljaita kohokokka-aluksia ja suippopäätyisiä, aluksen muotoon pyrkiviä rakennuksia. Samoin kuin varjagien laulut, heidän rakennustyylinsäkin koteutui heidän vallitsemalleen alueelle, nimenomaan myös tänne "taipaleentakaisten tshudien" maahan eli kannaksien Karjalaan. Siitä tämä tyyli, jossa siis ei ole ollenkaan venäläistä pohjaa.

Karhumäen puutalot saattaisivat olla hauskankin näköisiä, ellei niitä olisi jollakin tökötillä, ehkä tervavedellä, maalattu mustanruskeiksi. Sellaisina ne tekevät synkän vaikutuksen. Rakennusviat ovat samat kuin ne, joista olen aikaisemmin puhunut. Mittasin askelin erään pienemmistä rakennuksista ja totesin sen olevan 13 m pitkä. Tälle alalle oli mahdutettu 8 kokoliasta ikkunaa. Toisissa oli päädyn koristeluvimma mennyt kerrassaan harhaan. Oli näet rakennettu päädyn yläosaan jonkinlainen käkikellon kaappia muistuttava pikkutalo, jolla ei ollut minkäänlaista virkaa. Olipahan siinä vain sommittelijansa lapsellisuuden osoituksena.

Karhumäen rakennukset ovat suurimmalta osalta tällaisia. Poikkeuksina ovat kummallinen asematalo ja tunnettu jättimäinen hotellirakennus, joka palvelee ihmiskuntaa havaintoesimerkkinä bolsheviikkien suuruudenhulluudesta. Olojen täytyy kehittyä aikalailla, ennenkuin tuota muodotonta, synkkää, vankilamaista kolossia kannattaa pitää lämpimänä. Erikoisasemassa ovat suomalaisten rakennukset.

Laitapuolilla, jossa myös harhailin, on venäläistyylisiä, pienempiä, neljän perheen asuntoja. Ne olivat autioita, sillä venäläisethän olivat suomalaisten tullessa raivautuneet auringonnousua kohden. Totesin niissä olevan neljä hellahuonetta. Nämä olivat isojen ja monien ikkunain ansiosta hyvin valoisia, mutta samasta syystä arvattavasti armottoman kylmiä. Olipa muuan huone rapattu, maalattu öljyvärillä ja koristeltu alkeellisilla maalauksilla. Vaikka niiden ympärillä oli vapaata aluetta, en huomannut kasvitarhoja enkä kukkasia. Hiekkaäyräästä poimin kukkasen – ehkä jokin Anthemum-laji, – jota en muista Suomessa nähneeni.

Kaikilla tonteilla oli – mikäli eivät suomalaiset olleet jo raivanneet niitä pois – taaja ryhmä roskalaudoista alkeellisesti kokoonlyötyjä vajoja ja käymälöitä. Tällainen "hotelli" näytti olleen välttämätön joka perheelle. Koko ihanuus ympäröitiin mielellään korkealla, umpinaisella säleaidalla. Tämä sama aate ilmeni Karhumäen lukuisista vankileireistä, jotka vartiotorneineen antavat kaupungille kolkon erikoisleiman. Karhumäki on oikeastaan bolsheviikkien vankisiirtola ja on suorittanut sellaisena päätehtävänsä.

Suomalaisten rakennus- ja korjauspuuhista, joista olisi paljonkin sanomista, mainitsen vain valmistumassa olevan kirkkosalin. Nuori suomalainen arkkitehti on osannut yksinkertaisin keinoin luoda kokonaisuuden, joka on tyylikäs ja harras. Suomen Sotilaskotiliitto on lahjoittanut kirkkoon arvokkaan ehtoolliskaluston.

Karhumäen katseleminen tekee vieraan alakuloiseksi. Sitä ilahduttavampaa on kokea sitä lämpöä, jota sikäläinen Ske, sen johtaja, rouva Olanti, ja muu henkilökunta, osaavat huollettavilleen jakaa. Kukkurana on ihana suomalainen sauna.

6

P:n kylä, jonka kartta ilmoittaa olevan Karhumäestä itään, on ollut Amerikan-suomalaisten keskuspaikkoja, vieläpä suurimmaksi osaksi heidän rakentamansa. Bolsheviikeillä on ollut siinä jonkinlainen "laivaveistämö", jossa on valmistettu proomuja Äänisen-kuljetusta varten. Kätevinä kirvesmiehinä suomalaiset ovat olleet sellaiseen työhön erikoisesti soveliaita.

P:n kylätanner on ns. "pirunpeltoa", so. moreenikivikkoa, josta sora on huuhtoutunut pois, niin että on jäänyt melkein pelkistä pyöreähköistä vierinkivistä muodostunut pohja, niin karu, ettei siihen ole mahdollista saada edes perunatukkua. Käsittämätöntä on, miksi monikymmentaloinen kylä rakennetaan tällaiseen hedelmättömään paikkaan, johon jo yksin tien teko on hankalaa ja jossa ei voi kunnollisesti kasvaa puu eikä pensas. Tämäkin puuha on ilmaus siitä, miten kokonaan bolsheviikit ovat olleet teoreettisten haaveittensa lumoissa ja miten vähän he ovat välittäneet tosiolojen vaatimuksista.

P:n suomalaisten asuintalot ovat lystikkäintä, mitä olen Itä-Karjalassa nähnyt. Ne ovat kaikki samanlaisia kuin tulitikkulaatikot, rakennetut fantastiseen venäläis-karjalaiseen sekatyyliin, joka ilmeisesti on jonkun bolsheviikkiarkkitehdin keksintöä. Suhteiltaan ne ovat omituisesti kapeita ja korkeita. Ne ovat kaksikerroksisia ja tarkoitetut kahdeksaa perhettä varten. Molemmissa päädyissä on koristeena käkikellomainen pikkutalo. Ei puutu muuta kuin että näiden ovi lennähtäisi auki, punainen käki puikahtaisi näkyviin ja kukkuisi kuuluvasti "Lenin!", "Stalin!" Talot on tietenkin rakennettu pyöreistä hirsistä venäläiseen tapaan ja värjätty mustanruskeiksi. Kolkkona rivistönä ne siinä seisovat kivikamarallaan ja herättävät ohikulkijassa outoja ajatuksia. Pahasti sekaisin oli mennyt niiden suomalaispoloisten pää, jotka saattoivat kuvitella asumista niissä onnenhaaveittensa täyttymiseksi. Ne ovat nyt autioita ja odottavat mahdollista uutta käyttöänsä. Tuli mieleeni – enhän tiedä asianomaisten viskaalien aikomuksia – että noita taloja ehkä voisi käyttää lännempänä, jonne ne kai saattaisi verraten helposti siirtää.

Sitten totean kulkevani alakuloisimmassa korvessa, mitä voi kuvitella. Surkeat, murheelliset, traagilliset kuuset kohottavat kapeata latvaansa kuin ponnistaen viimeisiä voimiaan. Niitä on niin harvassa, että näkee ympärilleen kohtalaisen laajalta. Maa on kumpuista ja kivikkoista, notkoissa märkää, soistunutta. Tarkemmin katsellen totean sitten, että paikalla on kasvanut suoranainen alkuhongisto, pilaripetäjistö, jättiläisrivistö, joka on antanut seudulle juhlallisen luonteen. Kantoja on tiheässä ja kaikki sellaisia, ettei mies kykene niitä syleilemään. Suunnattoman määrän maailman parhainta punapetäjää ovat bolsheviikit täältä ryöstäneet, hankkiakseen sillä ulkomaiden valuuttaa ja sikäli tilaisuutta jatkuvaan myyräntyöhön rajojensa ulkopuolella.

Bolsheviikkien keskeinen luonteenominaisuus näyttää olevan hävittämisen himo. Kaikkialla, mistä he vain ovat saaneet mukavasti puutavaran kuljetetuksi, he ovat suorittaneet häikäilemätöntä ryöstöhakkuuta, parturoiden maan aivan paljaaksi. Katsoen siihen vahinkoon, minkä he lyhyehkön puutavaranvientinsä aikana ehtivät tehdä Itä-Karjalan metsille, saattaa melkoisella varmuudella päätellä, että jos heidän valtakauttansa olisi jatkunut muutamia kymmeniä vuosia, Itä-Karjalasta olisi tullut metsätön, viljelykseen kelpaamaton maa. Mieli tyrmistyy ajatellessa tältäkin kannalta, mikä olisi ollut Suomen metsien kohtalo, jos maamme olisi joutunut bolsheviikkien haltuun.

Päämajan raporteista olen ollut huomaavinani Suomen armeijan käyttävän tykistöä, vieläpä suurella menestyksellä. Sotasalaisuuksien ilmaisemisena ei siis voitane pitää, että askeleeni ohjautuivat asianomaisin lupakirjoin ja oppain, tarkoituksena kotirintaman terveisten vienti muutamaan patteristoon. Seuralaisinani olivat sotapastori A. A., jonka ystävällisyyttä minun on kiittäminen pääsystäni tälle vierailulle, ja vänrikki J. E. R., joka tosin oli lausunut vakavia epäilyksiä vierailun tarpeellisuutta vastaan, mutta suvainnut suostua siihen vedottuani arvovaltaani vanhana Karjalan-kävijänä, läheisenä sukulaisena ja Ruotsin-aikaisen vänrikin jälkeläisenä. Tarjosipa hän lopuksi, maaston hankaluuden vuoksi, käytettäväkseni ratsuhevosta. Kun en ollut milloinkaan ratsastanut enkä siis tiennyt, miten tuo konsti minulta sujuisi, en välittänyt ottaa hänen tarjoustaan vastaan. Suoritin näin ollen vierailuni jalkapatikassa.

Istumme kapteenin kämpässä tai korsussa tai miksi sitä oikein sanoisi. Asiallisesti kuvattuna se on jykevistä punahonkahirsistä salvettu pirtti, joka herättää viihtyisyyden tunteen heti ensimmäisellä silmäyksellä. "Pojat", jotka osaavat kaikkea, ovat rakentaneet sen patteristonsa komentajalle, ja ilmaisseet työssänsä suurta ammattitaitoa ja hyvää aistia. Tapa, jolla ovi oli vuorattu sisäpuolelta – käyttämällä tuohilevyjä, jotka oli listoin jaettu eri kuvioihin –, saattaisi olla muistamisen arvoinen vielä rauhan aikana. Pöydän ympärillä olevat tuolit suorastaan houkuttelivat istumaan ja juomaan korviketta. Puristaessani nuoren, vilkkaan, nasevasti juttelevan kapteeni K:n kättä tervehdin hengessäni Suomen koko armeijaa, joka seisoo vartiopaikallaan kuin patsas, silmä kovana, sormi liipaisimella.

Seurustelemme rattoisasti. Koska sivilimiehen käsitykset sodankäynnistä ovat ylimalkaan sellaisia, että niiden kuuleminen vetää soturin naurunhermot vireeseen, en pidä tarpeellisena enkä suotavanakaan keskustelumme selostamista. Riittää vain kun sanon, että ehdimme tuossa puolituntisessa jutella paljon ja että allekirjoittanut huomasi alituiseen saavansa tietoja ja kokemuksia, joista ei ollut sitä ennen omistanut hajuakaan. Erikoisen virkistävä oli tapa, jolla nuori passarisotilas tarjoili korviketta. Milloinkaan aikaisemmin ei edessäni ollut lyöty kantapäitä yhteen ja sanottu sotilaallisen kunnioittavasti: "Herra tohtori, lisää korviketta?" Alemmuuskompleksini hävisi olemattomiin ja tunsin olevani herra.

Kapteeni K:n itsensä opastaessa marssimme korpitietä kapteeni H:n korsuun, jossa meidät otettiin vastaan yhtä huomaavaisesti kuin muuallakin. Tarinoimme hetkisen. Iloinen luutnantti V. huomasi minun uteliaana katselevan konepistoolia, jolla tiedämme tehdyn paljon sankaritekoja, ja kysyi, haluaisinko nähdä, miten sitä käytetään. Kyllä! Niinpä hän otti pistoolin, pisti lippaan paikoilleen ja pyysi katsomaan lähempää. Tein niin – vein nenäni varsin lähelle –, jolloin luutnantti laski korsun kattoon sen tuhannentulimmaisen kuulasuihkun. Peräydyin yllättyneenä ja kiittelin onnistuneesta huomaavaisuudesta. Tämä on näet eräs tapa, jolla arvokkaimpia sivilejä kunnioitetaan.

Täältä taivalsimme vänrikki J. E. R:n kämppään, joka kuitenkin oli melkein tyhjä. Minulla ei ollut siis tilaisuutta tutustua luutnantti F:een eikä tavata arv. tuttavaani vänrikki P:ta, joka oli pari kertaa tuonut minulle kämppänsä terveiset Helsinkiin. Se oli vahinko, sillä olisin tahtonut puristaa heidän kättänsä. Vänrikki J. E. R:n kautta olin muuten antanut heille kaikille korkeimmat ritari- ja sotilasarvot, mitä olen kirjallisuudesta oppinut tuntemaan. Viimeksi olin kirjeissäni puhutellut heitä "kultaisen taljan ritareiksi" ja "Ranskan konnetabeleiksi", mitkä arvot he olivat ilmoittaneet ottavansa vastaan. Näiden reippaiden nuortenmiesten korpielämää näet keventää alituinen huumori.

Nyt siirryimme lottakanttiinille, jonka läheisyydessä pidettiin miehistölle pieni, vaatimaton "tilaisuus". Patteriston sympaattinen pastori O. T., poikiensa uskollinen toveri, liikanimeltä "paavi", oli järjestänyt sen ja avasi sen esittelemällä pastori A:n ja allekirjoittaneen. Katsellessani rauhallista soturijoukkoa, kuinka se siinä otti tarkastelevin silmäyksin mittaa minusta, tunsin suurta nöyryyttä. Olinko kelvollinen puhumaan näille miehille minä, joka olen kykenemätön taistelemaan isänmaan puolesta? Niinpä vaatimattomat sanani keskittyivätkin tulkitsemaan rintamantakaisten kiitollisuutta ja luottamusta niitä kohtaan, jotka seisovat isänmaan puolustuslinjoilla. Pastori A. lopetti tilaisuuden hengellisellä puheella. Aluksi ja lopuksi laulettiin ja veisattiin. En tiedä, saivatko sotilaat tästä juhlahetkestä mitään, sillä he ovat ehkä tottuneet sellaisiin; minä sensijaan sain paljon – unohtumattoman muiston.

Sitten lotat tarjosivat korviketta. Heille viimeisteltiin parhaillaan kunnollista hirsikämppää, jossa he tulevat hyvin toimeen talvellakin. Katsellessani näitä kahta nuorta neitosta, jotka isänmaanrakkaus oli tuonut tänne synkkään korpeen johtuivat mieleeni Eino Leinon säkeet "niinkuin vieno valovuona ukkokarhun karsinassa".

Kun oli vierailtu vielä yhdessä korsussa, jonka miehistö oli kokoontunut viettämään aikaansa kuka soittelemalla, kuka lueskelemalla tai kirjoittelemalla kirjettä mielitietylleen, tultiin huoltoportaaseen, jossa reilu kapteeni T. tarjosi korpivaelluksesta väsähtäneelle helsinkiläiselle päivällistä. Tämän laadun ilmaisee parhaiten se, että pääruokana oli Äänisen savustettu lohi. Koska sanat eivät riitä tulkitsemaan tämän johdosta syntyneitä tunteita, lopetan päivälliskuvaukseni tähän.

Tällöin olivat jo herrat upseerit jättäytyneet pois seurastamme ja palanneet omille mailleen. Mielessä miehekäs jäähyväisviittaus sanon heille kaikille tässä parhaimmat kiitokseni. Maan ja kansan asia ei voi saada parempaa vartiostoa kuin ovat nämä suomalaiset kultaisen taljan ritarit – useat muuten akateemisen arvon saaneita miehiä.

7

"Korsu" on kielemme uusia sanoja, joka – samoin kuin "sisu", "motti" ja "talkoo" – on levinnyt jo ruotsiin, ehkä saksaan. Sen johto on minulle tuntematon, mutta en kummastelisi, vaikka pohjalla olisi karhun talvisen nukkumapaikan nimi eli "korju". Väliin näet karhu ei välitä hakea luolaa tai muuta sopivaa pesäkammiota, vaan kellahtaa paljaalle maalle, johon on ehkä koonnut sylillisen kuusenhavuja. Sellaista makuupaikkaa sanotaan "korjuksi".

Parempaa nimeä ei siis voisi keksiä korpisoturiemme talviasunnoille. Mutta jos päättelisimme niiden olevan yhtä hatarasti rakennettuja kuin kontion "korju", erehtyisimme suuresti. Kulunut sotavuosi ja Itä-Karjalan erikoiset olosuhteet ovat luoneet suoranaisen "korsukulttuurin", joka ansaitsee mitä suurinta huomiota ja tunnustusta. Päämääränä näkyy olleen ensinnäkin tarkoituksenmukaisuus talviasunnolle asetettavien vaatimusten kannalta eli siis lämpimyys. Se on saavutettu käyttämällä rakennusaineeksi tarjolla olevaa kelohonkaa, joka sulkee ulkopuolelleen sekä pakkasen että kosteuden. Toisessa sijassa on pidetty silmällä sisustuksen käytännöllisyyttä ja mukavuutta. Kaikissa näissä suhteissa on saavutettu tuloksia, jotka mielestäni ilmaisevat sekä taitoa että taiteellisuutta. Helsinkiläisten on turhaa luulla poikien kärsivän kylmästä, sillä sitä heidän ei varmaankaan tarvitse tehdä. Eri asia on, miten helsinkiläisten itsensä käy.

Taiteellisuudella on korsukulttuurissa tärkeä osuutensa. Korsujen julkisivu on erikoisesti se kohta, jonka koristelussa se ilmaiseikse. Seinä päällystetään useimmiten – melkein säännöllisesti – eräänlaisella mosaiikilla: halkaistuilla mänty- ja koivupölkyillä, jotka on jätetty kuorimatta. Kun nämä on asetettu säännöllisiksi kuvioiksi, syntyy silmää miellyttävä pintavaikutelma. Korsuun johtavat portaat oli myös usein valmistettu erikoisen huolellisesti. Asiaan kuuluu, että korsu on siisti sekä sisästä että ympäristöltään. Metsäelämään perehtynyt ymmärtää korsukulttuurin kautta tulleen toteutetuksi jotakin, joka on viihtymisen välttämätön edellytys tällaisissa oloissa ja ilmaisee samalla korkeata sivistystasoa.

Sattuma vei minut paikalle, jossa korsukulttuuri oli saavuttanut niin hienon muodon, että se olisi ikuistettava ainakin tarkoin kuvauksin ja valokuvin. Lukija kuvitelkoon kapean, matalareunaisen, keskelle lakeata kangasta uurtuneen laakson, jonka läpi virtaa hiljaa solisten pieni puro. Laakson itärinteeseen sotilaat ovat rakentaneet joukon mitä hauskimpia korsuja, joiden julkisivut oli koristeltu erittäin aistikkaasti, taiteellisesti, ja joilla oli sattuvat nimet, niinkuin korsuilla yleensä. Puron rannat oli tasoitettu ja siistitty puistomaiseen kuntoon ja puro itse perkattu ja padottu altaiksi, joissa sopi kastautua pelastuttuaan viereisessä saunassa saadusta hirmukuumasta löylystä. Puron rannalla kasvoi korkeita, valkovartisia koivuja, jotka antoivat laaksolle harvinaista kauneutta. Viereiselle kankaalle oli tehty urheilukenttä, jossa potkittiin palloa hikipäin. Olisi vahinko, jos tämä korsukaupunki pääsisi häviämään. Ihanteellisempaa partioleiriä – "Itä-Karjalan partiopoikien" kesäistä keskuspaikkaa – tuskin voi kuvitella.

8

Tiistaina, syysk. 22 p., läksimme Karhumäestä paluumatkalle mieli kiitollisena kaikkia niitä hyviä ihmisiä kohtaan, jotka olivat suoneet meille suojaa ja ylläpitoa. Minkälaisen keitaan sikäläinen Ske muodostaa, sen tietävät vain ne, jotka ovat olleet niin onnellisia, että ovat joutuneet sen hoiviin. Siksi toistan tässä ne kiitokset, jotka lausuin lähtiessä Karhumäen asemalla rouva Olannille ja neideille Sedoville ja Mäkelälle.

Sotilaskotirouva jakelee "jermuille" savukkeita ja makeisia, joita hänellä on sitä varten mukanaan. Nämä pojat tarvitsevat virkistystä, sillä he ovat matkalla toipumis- ym. lomille. Katsellessani heidän kärsivällistä, tyyntä ilmettään kuvastuu mieleeni Itä-Karjalan korvessa vartiota pitävä armeijamme. Kysyn itseltäni, minkälaisen vaikutelman olen saanut siitä? Tosin huomioideni alue on rajoitettu ja aika samoin, mutta vaikutelmahan on silti syntynyt. Vastaan empimättä, että se on ehdottomasti myönteinen. Sotilasta, jonka ulkonäkö olisi ilmaissut ruumiillista heikkoutta, en ollut nähnyt ainoatakaan. Päinvastoin olin koko ajan ihmetellyt sitä tervettä, verevää, päivettynyttä, tanakkaa lujuutta, joka oli kaikille tapaamilleni sotilaille kuvaavaa. Henkisessä suhteessa kunto oli sama: miehistö suoritti palvelusta järkähtämättömän tyynesti tehden sitä kuten totuttua työtä ainakin. Yhtä vähän kuin he kotona astuessaan auran jäljessä mielivät heittää työtään kesken, he tekevät sitä nytkään.

Kun katselen seuraavana eli keskiviikkoaamuna vanhan Suomen hoidettuja, siistejä metsiä, ojitettuja peltoja, hyviä teitä, kauniisti rakennettuja ja maalattuja taloja, mieleeni nousee palava rukous, että poloinen Itä-Karjala, ikänsä orjuudessa kitunut sisko, pian pääsisi osalliseksi suomalaisen vapauden ja kulttuurin siunauksista.