Salamahyökkäys Itä-Karjalaan

SALAMAHYÖKKÄYS ITÄ-KARJALAAN

Kirj.

Eino Railo

Helsingissä,
Eripainos Kauppalehdestä N:ot 223, 224, 227,
1942.

1

Allekirjoittanut ei ole juuri herkimpiä lähtemään matkoille siitä
huolimatta, että on iässään tullut tehneeksi niitä muutaman – erään
ihan pyramiideille saakka. Olenpa sijoittunut kotioloihin niin lujasti,
että käynti esim. Keravalla on tuntunut sangen vaivalloiselta. Jos joku
olisi väittänyt vielä syyskuun alkupäivinä, että tulen pian käymään
Karhumäellä, olisin pitänyt häntä vähämielisenä.

Vannomatta paras. Keskiviikkona syysk. 16. p. totesin istuvani
Äänislinnaan menevässä junassa hiukan tyrmistyneenä tuulenpuuskasta,
joka oli äkkiä temmannut minut pyörteisiinsä ja ilmoittanut vievänsä
aina Karhumäelle saakka, ehkäpä hiukan sivu. Niin vähän tietää ihminen
tulevaisista ja niin päinvastaisiksi kuin niitä on osannut uumoilla,
voivat vaiheet muodostua.

Näytti siltä kuin olisivat armeijan kaikki pitkät vänrikit palanneet
lomaltaan tässä vaunussa, sillä niin huikean kookkaita olivat osastomme
herrat upseerit. Useimmat olivat tietenkin nuoria, mutta yksi oli jo
keski-iän paikkeilla, mikä ilmeni solakan, miehekkään, komean olemuksen
kypsästä, rauhallisesta voimasta. Varmistautuen siitä, että hänellä oli
vain yksi tähti, jonka olin kuullut ilmaisevan vänrikin arvoa,
huomautin seuralaiselleni kysyvästi, että "mitenkähän noin vanha ja
kaikesta päättäen uljas soturi on päässyt vasta vänrikin arvoon?" –
"Voi sinua!" hätisti minua nyt seuralaiseni, "majurihan se on eikä
vänrikki!" – "Niin mutta yksi tähti?..." – "Yksi iso tähti!" Ja hän
kuiskasi, että "sehän on kuuluisa ampuja, kaikkien aikojen mallisoturi,
Suomen armeijan SOS..."

Jonkin verran nolostuneena päätin lähitulevaisuudessa tarmokkailla
opiskeluilla hälventää sahajauhoistani sotilaallisia arvomerkkejä
koskevan hämäryyden. Mieltäni ilahdutti sitten – olimme jo Kouvolan
itäpuolella – pienikokoinen savolaissoturi, joka hyväntuulisena
luovi vaunun läpi, kolahdutti rensseliään jokaiseen penkkiin ja
ihmetteli, miten hän oli voinut tulla niin lyhyen loman aikana "näin
levveehartiaiseks". Makea hymy näytti vierailevan silmänräpäyksen monen
muunkin kasvoilla. Hyväntuulisuuttani lisäsivät sitten seurueenani
olevat naiset – sekä äskeinen vanha että eräs uusi tuttavuuteni –
kaivamalla matkalaukuistaan ja noidanpusseistaan esiin jos minkälaista
evästavaraa, kaiken huippuna termospullossa kuumana säilynyt korvike,
tuo mainio juoma, jolle ennustan toivorikasta tulevaisuutta silloinkin,
kun itse aito kahvinpapu ei ole enää haave. Virkistäydyttyämme täten
olimme valmiit ottamaan vastaan väliaikaisen rajan maisemat ja
kestämään sen katkeruuden, minkä tuollaisen vihattavan muiston
elpyminen aiheuttaa. Olin tuntevinani kaukaista, utuista, ellottavaa
ryssänhajua, kun juna pistäytyi mainitun "rajan" poikki ja alkoi kuin
varovasti hiipiä eteenpäin. "Raja railona aukeaa" – tuli siinä mieleen
Kailaan kuulu säe, mutta tosiasiat sanoivat kuivasti kohta jälkeen,
että "se kasvaa nopeasti umpeen ja on siirtynyt sinne, jonne sitä ei
ole ajateltu unissakaan".

Sortavalaan tultaessa oli sysipimeää, sillä vihollinen oli juuri vähää
ennen käynyt pienellä pommitusvierailulla, kykenemättä kuitenkaan
erikoisemmin häiritsemään edes Sinisen prikaatin orkesterin konserttia,
joka oli sattunut täksi illaksi. Ei muuta kuin asetuttiin levolle
makuuvaunuun, allekirjoittaneella nyt toverina sotapastori P. M., jonka
kanssa pian syvennyimme sympaattiseen kokemusten ja näkemysten
vaihtoon. Yöllä kuuntelin usein junan ääntä, kun se varovaisesti
hiiviskeli eteenpäin, ympärillään sumujoukkiona Kollaalla ja muualla
tuhoutuneiden vihollisten haamut. Eteenpäin mennään vääjäämättä, kunnes
ylitetään valtakunnan vanha raja ja painutaan Itä-Karjalaan.
Kummallinen tunne valtaa minut. Olenhan tuntenut tosiasiat, jotka ovat
jo vuoden vanhoja ja vakiintuneita, mutta silti ihmettelen sitä, että
me suomalaiset ajamme nyt omassa junassa ryssäin rakentamaa rataa
itäänpäin. Ryssät ilmeisesti unohtivat, että rautateitä yleensä voidaan
liikennöidä kahtaanne, ei vain idästä länteen, vaan myös päinvastoin.

Herään varhain ja totean olevamme Säämäjärven seuduilla. Metsä on
villiä, hoitamatonta, soistunutta – "ryteikköä" tämän sanan
tyhjentävimmässä merkityksessä. Puita on kuivanut pystyyn, kaatunut
maahan, kasautunut murrokoiksi. Siellä täällä kohottaa hopeanharmaa
kelohonka kruunuansa pilviä kohti. Veturin ähkymisestä ja vauhdin
väliin tapahtuvasta hidastumisesta ja kiihtymisestä päättelen radassa
olevan jyrkähköjä nousuja ja laskuja. Siinä on myös kiveriä mutkia,
jotka on ajettava varovaisesti, sillä keskipakoiskallistumia ei ole
rataan tehty. Ojat näyttivät olevan eräänlaisia puurännejä.
Asemarakennukset olivat mustanruskeita, kai tervavedellä tai muulla
sellaisella "maalattuja", pyöreistä hirsistä ristinurkalle
("koirankaulalle") salvettuja "rötisköjä", joiden seinät oli pilattu
ahtamalla ne liian täyteen suhteettoman isoja ikkunoita. Niitä
katsoessa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kaikkialla olen
huomaavinani seisovaa, mätänevää vettä ja sen aiheuttamaa soistumista,
joka vähitellen mutta varmasti hävittää metsät ja hapannuttaa maan
kelpaamattomaksi. Se on vertauskuva siitä, mitä bolshevismi on saanut
aikaan tässä alkuaan luonnon ja ihmisten puolesta niin lupaavassa
maassa.

2

Klo 11 syysk. 17. p. saavuimme Äänislinnan asemalle. Pelkään tehneeni
tavallista tomppelimaisemman vaikutuksen, sillä en osannut muuta kuin
töllistellä. Reiluja, minulle niin sanomattoman mieluisia suomalaisia
sotilaita, jotka antoivat leiman koko kaupungille, tungeskeli
asemasillalla nostellen reppuja selkään ja jonotellen tyynimielisesti
tarpeellisten virallisten luukkujen edessä. Neiti Lyyli Kairamo,
Äänislinnan Ske:n ("sotilaskotikeskuselimen") ja upseerisotilaskodin
johtaja, oli saapunut ottamaan vastaan seuralaisiani ja vei heidät ynnä
lisänä minutkin vieraikseen viimeksimainittuun paikkaan, jonne lienee
yli kolmen km:n matka. Kuljettajana oli sotamies Pekkanen Helsingistä.
Otin vastaan vaikutelmia jokaisella huokosellani. Tässä ne ovat
sellaisina, millaisiksi ne lopullisesti muodostuivat.

Äänislinna on komealla paikalla: loivasti ylenevällä rinteellä, josta
on kaunis, aava näkymä Ääniselle. Siinä on vanhoilta ajoilta periytyvä,
ympyrän muotoinen, mataloiden Engel-tyylisten rakennusten saartama
keskustori ynnä paljon monikerroksisia kivitaloja, joukossa
bolsheviikkienkin rakentamia. Korjattuina ja kunnostettuina ne
kelpaavat länsimaisen yhteiskunnan palvelukseen. "Kuusisen palatsi"
esim. on varsin sopiva jos miksi virastoksi. Tyylin kannalta voidaan
hyväksyvässä mielessä puhua vain tsaarien aikaisista rakennuksista;
muihin on bolshevistinen mielisairaus tavalla tai toisella lyönyt
kieron leimansa. Joitakin on jo korjattu, mutta toisten seinissä on
vielä kranaattien murskaamia kohtia; ovatpa jotkut luhistuneet ja
palaneet niin, että vain ulkomuurit ovat pystyssä.

Tämän kivisen, pätevän kaupunkikuvan ohella on nähtävänä toinen, joka
muodostuu puurakennuksista. Näitä näytti olevan kahdenlaisia: pieniä
yksikerroksisia perhe- ja isoja kaksikerroksisia kolhoositaloja.
Molempia oli kaikkialla kivitalojen välissä – tietenkin enemmistönä
–, joten kaupungin kokonaiskuva on sekava, kirjava. Erään pitkän
laitakadun varrella oli yksinomaan vanhoja, pieniä, venäläistyylisiä
"rötisköjä", mikä sana luullakseni parhaiten ilmaisee niiden laadun. Ne
oli salvettu pyöreistä hirsistä ristinurkille ja pilattu liian monin ja
suuruudeltaan suhteettomin ikkunoin. Kivijalkaa ei ollut ainoassakaan,
vaan ne oli alkuaan tehty puupatsaiden ja multimuksen varaan. Kun
edelliset lahoivat kohta ainaisesti kosteassa, kuraisessa maassa,
rakennus pian lysähti "polvilleen" ja jäi siihen odottamaan
perushirsien mätänemistä. Kun siinä ei ollut rossilattiaa, saattaa
kuvitella, miten "ihanteellinen" se oli ihmisasunnoksi. Sitä ei
maalattu milloinkaan, ei korjattu konsanaan, vaan se sai "ritkua" kuin
Jukolan Juhanin sauna, kunnes tietenkin mätäni loppuun. Kuka olisi
pitänyt sitä kunnossa, kun sillä ei ollut varsinaista omistajaa? Siinä
ne nyt reunustivat katua harmaina, alakuloisina, likaisina kuin mädät
hampaat sairaita ikeniä, herättäen inhon tunteen. Tuli mieleen
kammottavia kuvia ihmiseläinten olosta niissä ja siitä epätoivoisesta
taistelusta, jota niissä käytiin rottia ja kaikkia näitä pienempiä
ryssän seuralaisia, varsinkin "voittamatonta puna-armeijaa" vastaan.
Nyt ne olivat autioita.

Näiden tarkoittamieni pienten puurakennusten yhteisenä tunnusmerkkinä
– nehän olivat näet kaikki täsmälleen samanlaisia – oli se, että
harjan etuosa eli siis päädyn huippu oli "niistetty" viettäväksi.
Nähdäkseni tämä piirre, joka on muisto venäläisten neljälle suunnalle
kaatuvasta olkikatosta, ilmaisee niiden tyylin alkuperän ja erottaa sen
novgorodilais-karjalaisesta päätytyylistä, josta sananen toisessa
yhteydessä.

Mainitsemani kolhoosikasarmit ovat puurakennusalan hirviöitä,
tyylittömiä, laatikkomaisia ihmissäiliöitä, joiden tekijöiltä on
puuttunut vähäisinkin kunnioitus ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan.
Niissä on mikäli saatoin huomata edes jonkinlaisia peruskiviä tai
sementtipatsaita, mutta niin harvassa, että välillä olevat hirret eivät
ole voineet kestää seinän painoa, vaan ovat notkistuneet. Jos ne ovat
tavallista pitempiä, niiden tueksi on muurattu koko rakennuksen poikki
ulottuva tukimuuri. Palomuurit ovat itsenäisiä, tukevia torneja, joihin
lattioiden päälle asetetut uunit yhtyvät erikoisen, 40-50 sm pitkän,
uunin keskikohdalla olevan savukanavan kautta. Tässä kanavassa on
luukku, jonka kautta päästään sulkemaan tai avaamaan erikoisella
kannella varustettu "savuviemäri"; vieressä oli sitäpaitsi käsin
liikuteltava pelti. Joskus olin huomaavinani savukanavan rautaisen
alustan, jonka päällä saattoi keittää. Johtojärjestelmä oli hyvä, sillä
veto oli riittävä ja uuni lämpeni tasaisesti kaikkialta. Jokaisella
uunilla oli palomuurissa oma savukanavansa katolle saakka.
Eriskummallisia laitoksia nämä. Tutkistelin niitä erittäin
kiinnostuneena, mielessä ajatus, että niissä kenties voi olla meille
jotakin oppimista. Saattoihan seinästä riittävän kaukana seisovan uunin
ainakin puhdistaa helposti, sen ja palomuurin raon muodostumatta siksi
pölysäiliöksi, mikä se meillä on.

Kolhoositalojenkin seinät on pilattu järjettömästi asetetuilla liian
monilla ja isoilla ikkunoilla. Rossilattiaa ei ole eikä myöskään muuta
välipohjaa kuin minkä lattialankut muodostavat. Yläkerrassa näytti
olevan sääntönä pitkä, kapea keskuskäytävä. Keittiötä oli yksi useita
perheitä varten; samoin mukavuuslaitoksia. Kun näitä rakennuksia on
mahdotonta pitää lämpiminä – ne ovat malliesimerkkejä siitä, miten
harakanpesiä tehdään –, saattaa helposti kuvitella, kuinka
mestarillisesti kolhoositaloissa oli yhdistetty kaikki ne edellytykset,
jotka ovat tarpeellisia tahdottaessa tehdä ihmisten elämä
mahdollisimman kurjaksi. Vain yhtä ainoata tarkoitusperää kolhoositalot
edistivät: sikiäväisyyttä. Samoin kuin 1700-luvun Englannin
tehdasyhteiskunnissa Venäjän kolhoosiasukkailla näkyy olleen vain kaksi
nautintoa: alkoholi ja sukupuolielämä.

Milloin kolhoositalo tai muu rakennus on Amerikan-suomalaisten tekemä,
se näkyy heti seinistä ja nurkista. Ryssä veistää ja höylää hirren
tasapaksuksi ja pyöreäksi kauttaaltaan ja salvaa nurkat ristikolle.
Suomalainen laudistaa hirren kahdelta puolelta ja liittää sen seinään
välittämättä siitä, vaikka tyvi onkin leveämpi kuin latva. Nurkka
tehdään "lohenpyrstölle", jossa on vielä erikoinen hammas. Ryssän seinä
on hyvä siitä, etteivät hirret halkea ainakaan läpi, kuten suomalaisen
seinä voi tehdä, mutta muuten outo, riihimäinen. Hirsien väliin jäävät
syvät lovet ja törröttävät nurkat tekevät hankalaksi sen, mikä vasta
lopullisesti valmistaa suomalaisen puurakennuksen: pahvi- ja
lautavuorauksen. Korvaukseksi ryssä joskus mielellään rappaa
rakennuksensa, mikä on hyvä keino muuten paitsi niissä melkein sääntönä
olevissa tapauksissa, jolloin ilman perustusta olevan rakennuksen
liikkuessa rappaus alati halkeilee ja varisee. Uusin venäläinen
rakennustapa näytti olevan se, että lankuiksi sahatut hirret lyötiin
nurkista yhteen hirmupaksuilla ja -pitkillä rautanauloilla. Se oli
varmaan jonkin bolsheviikkien teknikumin stahanovilainen keksintö.

Mallinäyte vanhavenäläisestä puurakennustavasta on muuan
mustanvihreäksi maalattu talo. Väitettiin sen olleen tsaarinaikainen
metsästysmaja, jonka bolsheviikit olivat siirtäneet Äänislinnaan. Se on
kaksikerroksinen, alhaalla tilavia saleja, ylhäällä pienempiä suojia.
Sokkeloisempaa, eriskummallisempaa, romanttisempaa labyrinttia ei juuri
voine puusta tehdä. Pari kertaa kuljeskelin siellä eksyksissä
löytämättä takaisin huoneeseen, josta juuri olin tullut. Lämpimäksi
rakennusta ei voine millään saada.

3

Äänislinnaan tulijan huomiota herättävät pian eräät alkuasukastyypit.
Nainen, jolla on huivi kietaistuna päähän, yllä "toppanuttu" ja
kirjava karttuunihame, jaloissa saappaat ja selässä säkki, kulkee
kärsivällisenä ja alistuneena työhönsä ja takaisin. Poikanen vetelehtii
kadulla pukunaan aikuisen "lätsä" ja takki. Häntä ei vielä pakoteta
työhön, jota kaikkien muiden täytyy tehdä. Erona bolsheviikkien aikaan
nähden on se, että he saavat työstään riittävän palkan. Mitä
Äänislinnassa on ensimmäisen suomalaisvuoden aikana saatu toimeksi, sen
voisi sanoa vain se, joka näki kaupungin valloitushetkellä. Olin
kuitenkin toteavinani kaikkialla jälkiä suomalaisten määrätietoisesta,
sitkeästä, harkitusta työstä, joka on pyrkinyt mm. puhtauteen ja
järjestykseen.

Miehiä viedään työhön – toiset ajavat venäläistä vankkurikaravaania.
Koetan katsella heitä tarkemmin ja olen huomaavinani heidän ilmeensä
olevan kummallisesti liikkumaton, läpitunkematon, alistunut, haluton.
Hevoset ovat pieniä ja laihoja, mutta oppaani tietää kertoa niiden
olevan pirteitä ja kestäviä. Kaikesta, mitä näen, syntyy käsitys, että
ihmiset täällä ovat olleet pitkällisen sorron alla.

Nähdäkseni, minkälaisia täällä ovat lapset, menen lastenkotiin. Se
sijaitsee vanhassa kaksikerroksisessa talossa, joka ilmeisesti on
aikoinaan nähnyt porvarillista sivistyselämää. Suomalainen hoitajatar
opastaa meidät yläkertaan, jossa hoidokit asuvat. Heitä on toista-,
ehkä parikymmentä – ovat karjalaispienokaisia, korkeintaan parin
kolmen vuoden paikkeilla. Toiset on tuotu aivan äsken ja ovat kehnossa
kunnossa. Tuossa on eräs, joka on alkanut hiukan toipua. Vaisu hymy
vilahtaa hänen kasvoillaan, kun puhuttelemme häntä. Hän on yksinäisen
karjalaisäidin lapsi, joka suljettiin sisään äidin lähtiessä aamulla
työhön ja illalla huveihin. Kukaan ei kunnollisesti ruokkinut eikä
pessyt häntä, mutta silti ei äiti olisi tahtonut luovuttaa häntä
hoitolaan.

Kansakoulussa on nähtävänä terveitä, osalta hyvinkin reippailta ja
miellyttäviltä tuntuvia, varsin hyvin vaatetettuja lapsia. Huomaan
monien puhuvan keskenään venäjää. Kysyn sievältä, virkeäsilmäiseltä
tyttöseltä nimeä. Hän nyykistää ja vastaa ujosti: "Lydia". – "Entäs
vanha nimi?" – "Ljudmila". Jotkut oppilaat eivät vielä osaa suomea,
mutta enemmistö taitaa sitä. Koulun menossa ei muuten näyttänyt olevan
mitään meidän kouluistamme poikkeavaa. Oppilaat kuuluvat ihailevan
uutta, värikästä, kaunista lukukirjaansa. Verrattuna bolsheviikkien
huonolle, harmaalle paperille painettuihin oppikirjoihin se sattuvasti
ja vaikuttavasti ilmaisee Suomen ja Venäjän kulttuurin suuren
eriasteisuuden.

Loppupäätelmä näistä hajanaisista, pikaisista "väestöpoliittisista"
huomioistani on, että Itä-Karjalan tulevaisuus riippuu suomalaisissa
kouluissa kasvatetusta uudesta polvesta.

4

Mietteet, joita edellä olen selostanut, syntyivät suurelta osalta
niillä käynneillä, joita sotilaskotirouvien seurassa tulin tehneeksi
Äänislinnan sotilaskoteihin. Ei voi olla ihailematta sitä innostusta,
palvelemisen henkeä, isänmaanrakkautta ja uhrautuvaisuutta, jota Suomen
naiset osoittavat työssään sotilaidemme hyväksi. Usein mitä
vaatimattomimmissa olosuhteissa, esim. kolhoositaloissa, joiden
kelpaamattomuus talviasunnoiksi on liian ilmeinen, he luovat
"sotapesiä", joissa sotapoikamme edes hiukan saavat nauttia kodin
tunnelmasta. Meillä kotirintaman miehillä olisi erikoisesti syytä ottaa
oppia naisista, sillä pelkään meissä olevan suhteissamme sotapoikiemme
viihtyisyyteen valitettavan paljon kalseutta ja välinpitämättömyyttä.
Jouduin kerran näistä asioista keskusteluun erään luutnantin kanssa.
Vakavasti, koruttomasti, tämä ilmaisi mielipiteensä olevan, että naiset
tekevät huolto- ja viihdytystyöllään puolet maanpuolustuksesta. Olen
iloinen voidessani kirjoittaa tähän nämä sanat.

Käynnit sotilaskodeissa tekivät minuun yksinomaan myönteisen
vaikutuksen. Milloinkaan ei ole korvike maistunut niin hyvältä kuin
niissä, sk-sisaren lämpimän käden tarjoamana ja loistavan katseen
saattelemana. Joka kerta tunsin, että saapuvilla oli henkäys vanhaa,
sivistynyttä, eurooppalaisesti ja inhimillisesti valistunutta Suomea,
joka on ulottanut kirkkaan, lämmittävän säteensä tänne pimeyteen, niin,
pimeyteen juuri, sillä sen vallassa nämä seudut ovat vielä sekä
aineellisessa että henkisessä suhteessa. Paljon rakkautta tarvitaan,
ennenkuin se väistyy valon tieltä, mutta uskon suomalaisista löytyvän
sitä riittävästi. En voi muuta kuin toivoa, että naisjärjestömme
jaksaisivat ylläpitää sitä tavatonta voimaa, jolla he nyt tekevät
rakkaudentyötänsä.

Edellä sanomastani tunnustuksesta pyydän arv. lottia ottamaan puolet
itselleen. Tässä yhteydessä mainitsen sitten erään seikan, joka
oikeastaan olisi kuulunut kuvaukseni alkuosaan. Neiti Kairamon
somistama upseerisotilaskoti on annos suomalaista sivistystä ja
viihtyisyyttä oudosti venäläisissä kehyksissä. Lottien majala, ns.
"Lottahovi", joka sijaitsee järjellisessä rakennuksessa, on "kappale
Eurooppaa" melkein joka suhteessa. Lotta Sorella Railo-Mattinen –
minun sallittaneen sanoa se, koska puolueettomat arvostelijat ovat
aikaisemmin sanoneet samaa –, joka työskenteli viime kesän Lotta Svärd
Keskusjohtokunnan Rajatoimiston palveluksessa kanttiinien ym.
huoneistojen somistajana, on koristanut sen seinä- ja kattomaalauksin
tavalla, jota täytyy pitää kekseliäänä ja taiteellisena.
Eteishallin seinämatto esim. viehättää silmää kasviaiheillaan ja
metallikukkasillaan ilmaisematta millään tavalla olevansa
sommiteltu kahdesta vanhasta, risaisesta säkistä, vesiväreistä ja
konttoritarpeisiin kuuluvista messinkilävistimistä. Ruokasalin
peräseinällä oleva hylly vaskiastioineen, ruukkuineen ja pulloineen
saattaisi olla kotoisin jostakin linnasta eikä suinkaan niistä
romuläjistä, joista sen alkutekijät on kaivettu ja pelastettu.

Äänislinnasta olisi paljon kirjoittamista, mutta tässä ei ole siihen
tilaisuutta. Erikoisuutena on kuitenkin vielä mainittava, että sen läpi
virtaa kaksi pientä jokea, Neglinka ja Lososinka, joista jälkimmäinen,
vilpas Lohijoki – siksi olin kuulevinani sitä sanottavan –,
olisi suoranainen aarre kaikille asemakaava-arkkitehdeille ja
kaupunginpuutarhureille. Sen iloinen solina ilahdutti korvaani vielä
nyt, koleana syyspäivänä; mitä se vaikuttaisi kesän helteillä, sitä on
tarpeetonta kysyäkään. Sen yhteydessä olevassa amfiteatterin tapaisessa
painanteessa on bolsheviikkien urheilukenttä, jota ympäröivä aita on
koristettu urheilun eri aloja kuvaavilla maalauksilla. Olisi
kohtuutonta pitää näitä epäonnistuneina, niin harhasuuntaista ja
alkeellista kuin bolsheviikkien "taide" yleensä onkin. Urheilukenttä
palvelee tietenkin nykyisin suomalaisen urheilun eikä bolshevismin
aatetta.

Torstain, syysk. 17 p:n, päätimme menemällä Sinisen prikaatin
soittokunnan konserttiin, joka pidettiin teatterissa. Sali on tilava ja
tyylikäs. Näyttämöaukon yläpuolella hallitsee Suomen leijona, irvistäen
juuri niinkuin pitääkin. Konsertista ei minulla ole muuta kuin
hyvää sanottavana – soittajista taisi olla huomattava joukko
ammattitaiteilijoita. Yleisönä oli upseeristoa, sk-sisaria, lottia ja
sotamiehiä. Kaikki teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Saattoi
päätellä Äänislinnan taide-elämän olevan elinvoimaista ja sikäläisellä
yleisöllä olevan sitä turtumatonta, tuoretta vastaanottokykyä, josta
taide niin suuressa määrässä imee innoitusta ja jota usein suuremmissa
keskuksissa valitettavassa määrässä puuttuu.

Yleisvaikutelmana salamahyökkäyksestäni tähän eriskummalliseen
kaupunkiin, jossa länsimaisuuden heiveröinen henkäys sekaantuu
väkevään, tunkkaiseen aasialais-bolshevistiseen mahorkkaan, on se, että
tarpeellinen yleistuuletus ja Augiaan tallien puhdistaminen on hyvällä
alulla. Luet kaupunginkomentajan täsmälliset määräykset ja huomaat,
että kaikessa on toteutumassa tanakka suomalainen meno. Tuntuu
omituiselta ajatella, ettei täällä ole enää katalia, salaperäisiä
Gpu-komissaareja, jotka toimittavat ihmisen olemattomiin, milloin oikku
niin käskee, vaan suomalaisia sotapoliiseja ja muita päivänvalossa
toimivia viskaaleja, jotka suovat lain suojan ja puolueettoman
tutkimuksen jokaiselle, kuuluupa hän mihin kansallisuuteen ja säätyyn
tahansa. Mikä suunnaton edistysaskel jo tässä suhteessa!

Perjantaina 18. p. sanoimme parhaimmat kiitokset ja sydämelliset
jäähyväiset neideille Lyyli Kairamolle ja Kerttu Perttulalle sekä
rouva A. Sarparannalle, jotka olivat hoivanneet meitä niin hyvin
kuin kuvitella taitaa. Allekirjoittanut on sitäpaitsi velkaa
erikoiskiitoksen autonkuljettaja Pekkaselle, joka rakennusasioita
ymmärtävänä henkilönä ja perehtyneenä kaupunkiin osasi antaa paljon
teräviä selityksiä. Nousimme junaan lähteäksemme Karhumäelle.
Matkatovereina oli vain sotilaita: sotilaallisen kohteliaita herroja
upseereja ja noita kuuluisia "jermuja", joiden kulmien rypistyessä
Aasia vapisee. Asemilla oli alkuasukkaiden lapsia, jotka koettivat
vaihtaa marjoilla ja maidolla itselleen "liepuskaa ja sakarinoa".
Kuulin erään jermun ärjäisevän, että "anna nyt sitten, djevushka, sitä
molokoasi". Sotapoliisi tuntui häätelevän pyytelijöitä pois. Pian tuli
pimeää – vaunuja ei valaistu –, mutta silti ei aika tullut pitkäksi,
sillä keskusteluni suopean onnen jälleen seurakseni saattaman pastori
P. M:n ja erään miellyttävän pioneeriluutnantin kanssa sisälsi
alituisesti uusia, kiintoisia näkökohtia sille, joka oli ensimmäistä
kertaa tässä Suomen uudessa maakunnassa. Ilomanselän kylä, jonka talot
olivat kauniina karjalaisrivistönä pienen järven rannalla, oli
viimeinen viehättävä näky, minkä yhä tihenevässä hämyssä saatoin
erottaa. Pohjoista taivaanrantaa valaisivat silloin tällöin tykkien
suuliekkien kajastukset. Tiesimme siellä taisteltavan. Iltayöstä
saavuimme Karhumäelle, ainoina valoina taskulamput.

5

Uteliaana kiiruhdan aamulla saamaan yleissilmäystä kaupungista, josta
olin niin paljon kuullut ja jota ei ollut vielä silloin, kun 1905
kuljin paikan ohi Porajärven-Poventsan maantietä. Katse pysähtyi
ensimmäiseksi kaupunkia ympäröiviin jyhkeisiin kukkuloihin, jotka on
hakattu paljaiksi ja jurottavat kuin kyrmyniskat kontiot pää käpälällä.
Niin korkeita nuo kukkulat eivät olleet kuin olin puheiden perusteella
kuvitellut. Erikoisnähtävyys niiden joukossa on Parantolaharju,
jyrkkärinteinen, korkea, veitsenterän ohuinen hiekkaselänne, jonka
juurella polveilee rauhallinen Kumsajoki. Tämän lännestä tulevan joen
laaksolle, joka on murtautunut syvälle moreenihiekkaan, ovat kuvaavia
juuri tällaiset harjut ja kuilut, kuten varsin hyvin matkaltani
muistan.

Karhumäellä ei ole monta kivirakennusta; leiman sille antavat puutalot.
Nämä ovat melkein kauttaaltaan kaksikerroksisia ja tarkoitetut
kahdeksalle perheelle. Etusivu, ikkunankehykset ja varsinkin päädyt on
mauttoman runsaasti koristeltu pitsimäisillä leikkauksilla. Päädyt
muistuttavat novgorodilais-karjalaisesta tyylistä. Nousi siinä mieleeni
vanha kysymys tuon tyylin alkuperästä. Asiantuntijat ovat ehkä jo
ratkaisseet sen – en ole sattunut huomaamaan, miten. Tässä oma
vaatimaton ratkaisuni, jonka esittämisellä en loukanne ketään.

Venäläistä alkuperää tuo jyrkkä, koristeltu pääty ei voi olla, sillä
olkikattonsa vaikutuksesta isoryssä niistää päädyn huipun viistoksi. Se
saattaa siis olla vain novgorodilaista, sillä muita "tyylejä" ei
Pohjois-Venäjällä ole voinut keskiajalla olla. Mistä on sitten tuo
novgorodilainen, koristeltu, jyrkästi kuin viikinkilaivan kokkana
kohoava pääty kotoisin? Viikinkiajalta, Norjasta, josta varjagit toivat
sen mukanaan Novgorodiin. Mielikuva Norjan keskiaikaisesta puutyylistä
ja sen leikkauksista aiheuttaa sen, että karjalaisten talojen päädyssä
on jotakin tuttua, kuin olisi muistellut vanhaa unta. Ei ole
todennäköistä, että varjagit, jotka tulivat hallitsemaan järjestykseen
kykenemättömiä, vielä aivan alkeellisella asteella olevia venäläisiä,
olisivat alentuneet asumaan näiden kurjissa hökkeleissä. Ei, vaan he
toivat mukanaan koko kulttuurinsa, jonka tärkeänä osana oli
kirvesmiehen taito, kyky tehdä puusta uljaita kohokokka-aluksia ja
suippopäätyisiä, aluksen muotoon pyrkiviä rakennuksia. Samoin kuin
varjagien laulut, heidän rakennustyylinsäkin koteutui heidän
vallitsemalleen alueelle, nimenomaan myös tänne "taipaleentakaisten
tshudien" maahan eli kannaksien Karjalaan. Siitä tämä tyyli, jossa siis
ei ole ollenkaan venäläistä pohjaa.

Karhumäen puutalot saattaisivat olla hauskankin näköisiä, ellei niitä
olisi jollakin tökötillä, ehkä tervavedellä, maalattu mustanruskeiksi.
Sellaisina ne tekevät synkän vaikutuksen. Rakennusviat ovat samat kuin
ne, joista olen aikaisemmin puhunut. Mittasin askelin erään pienemmistä
rakennuksista ja totesin sen olevan 13 m pitkä. Tälle alalle oli
mahdutettu 8 kokoliasta ikkunaa. Toisissa oli päädyn koristeluvimma
mennyt kerrassaan harhaan. Oli näet rakennettu päädyn yläosaan
jonkinlainen käkikellon kaappia muistuttava pikkutalo, jolla ei ollut
minkäänlaista virkaa. Olipahan siinä vain sommittelijansa
lapsellisuuden osoituksena.

Karhumäen rakennukset ovat suurimmalta osalta tällaisia. Poikkeuksina
ovat kummallinen asematalo ja tunnettu jättimäinen hotellirakennus,
joka palvelee ihmiskuntaa havaintoesimerkkinä bolsheviikkien
suuruudenhulluudesta. Olojen täytyy kehittyä aikalailla, ennenkuin
tuota muodotonta, synkkää, vankilamaista kolossia kannattaa pitää
lämpimänä. Erikoisasemassa ovat suomalaisten rakennukset.

Laitapuolilla, jossa myös harhailin, on venäläistyylisiä, pienempiä,
neljän perheen asuntoja. Ne olivat autioita, sillä venäläisethän olivat
suomalaisten tullessa raivautuneet auringonnousua kohden. Totesin
niissä olevan neljä hellahuonetta. Nämä olivat isojen ja monien
ikkunain ansiosta hyvin valoisia, mutta samasta syystä arvattavasti
armottoman kylmiä. Olipa muuan huone rapattu, maalattu öljyvärillä ja
koristeltu alkeellisilla maalauksilla. Vaikka niiden ympärillä
oli vapaata aluetta, en huomannut kasvitarhoja enkä kukkasia.
Hiekkaäyräästä poimin kukkasen – ehkä jokin Anthemum-laji, – jota en
muista Suomessa nähneeni.

Kaikilla tonteilla oli – mikäli eivät suomalaiset olleet jo raivanneet
niitä pois – taaja ryhmä roskalaudoista alkeellisesti kokoonlyötyjä
vajoja ja käymälöitä. Tällainen "hotelli" näytti olleen välttämätön
joka perheelle. Koko ihanuus ympäröitiin mielellään korkealla,
umpinaisella säleaidalla. Tämä sama aate ilmeni Karhumäen lukuisista
vankileireistä, jotka vartiotorneineen antavat kaupungille kolkon
erikoisleiman. Karhumäki on oikeastaan bolsheviikkien vankisiirtola ja
on suorittanut sellaisena päätehtävänsä.

Suomalaisten rakennus- ja korjauspuuhista, joista olisi paljonkin
sanomista, mainitsen vain valmistumassa olevan kirkkosalin. Nuori
suomalainen arkkitehti on osannut yksinkertaisin keinoin luoda
kokonaisuuden, joka on tyylikäs ja harras. Suomen Sotilaskotiliitto on
lahjoittanut kirkkoon arvokkaan ehtoolliskaluston.

Karhumäen katseleminen tekee vieraan alakuloiseksi. Sitä
ilahduttavampaa on kokea sitä lämpöä, jota sikäläinen Ske, sen johtaja,
rouva Olanti, ja muu henkilökunta, osaavat huollettavilleen jakaa.
Kukkurana on ihana suomalainen sauna.

6

P:n kylä, jonka kartta ilmoittaa olevan Karhumäestä itään, on ollut
Amerikan-suomalaisten keskuspaikkoja, vieläpä suurimmaksi osaksi heidän
rakentamansa. Bolsheviikeillä on ollut siinä jonkinlainen
"laivaveistämö", jossa on valmistettu proomuja Äänisen-kuljetusta
varten. Kätevinä kirvesmiehinä suomalaiset ovat olleet sellaiseen
työhön erikoisesti soveliaita.

P:n kylätanner on ns. "pirunpeltoa", so. moreenikivikkoa, josta sora on
huuhtoutunut pois, niin että on jäänyt melkein pelkistä pyöreähköistä
vierinkivistä muodostunut pohja, niin karu, ettei siihen ole
mahdollista saada edes perunatukkua. Käsittämätöntä on, miksi
monikymmentaloinen kylä rakennetaan tällaiseen hedelmättömään paikkaan,
johon jo yksin tien teko on hankalaa ja jossa ei voi kunnollisesti
kasvaa puu eikä pensas. Tämäkin puuha on ilmaus siitä, miten kokonaan
bolsheviikit ovat olleet teoreettisten haaveittensa lumoissa ja miten
vähän he ovat välittäneet tosiolojen vaatimuksista.

P:n suomalaisten asuintalot ovat lystikkäintä, mitä olen Itä-Karjalassa
nähnyt. Ne ovat kaikki samanlaisia kuin tulitikkulaatikot, rakennetut
fantastiseen venäläis-karjalaiseen sekatyyliin, joka ilmeisesti on
jonkun bolsheviikkiarkkitehdin keksintöä. Suhteiltaan ne ovat
omituisesti kapeita ja korkeita. Ne ovat kaksikerroksisia ja
tarkoitetut kahdeksaa perhettä varten. Molemmissa päädyissä on
koristeena käkikellomainen pikkutalo. Ei puutu muuta kuin että näiden
ovi lennähtäisi auki, punainen käki puikahtaisi näkyviin ja kukkuisi
kuuluvasti "Lenin!", "Stalin!" Talot on tietenkin rakennettu pyöreistä
hirsistä venäläiseen tapaan ja värjätty mustanruskeiksi. Kolkkona
rivistönä ne siinä seisovat kivikamarallaan ja herättävät ohikulkijassa
outoja ajatuksia. Pahasti sekaisin oli mennyt niiden suomalaispoloisten
pää, jotka saattoivat kuvitella asumista niissä onnenhaaveittensa
täyttymiseksi. Ne ovat nyt autioita ja odottavat mahdollista uutta
käyttöänsä. Tuli mieleeni – enhän tiedä asianomaisten viskaalien
aikomuksia – että noita taloja ehkä voisi käyttää lännempänä, jonne ne
kai saattaisi verraten helposti siirtää.

Sitten totean kulkevani alakuloisimmassa korvessa, mitä voi kuvitella.
Surkeat, murheelliset, traagilliset kuuset kohottavat kapeata latvaansa
kuin ponnistaen viimeisiä voimiaan. Niitä on niin harvassa, että näkee
ympärilleen kohtalaisen laajalta. Maa on kumpuista ja kivikkoista,
notkoissa märkää, soistunutta. Tarkemmin katsellen totean sitten, että
paikalla on kasvanut suoranainen alkuhongisto, pilaripetäjistö,
jättiläisrivistö, joka on antanut seudulle juhlallisen luonteen.
Kantoja on tiheässä ja kaikki sellaisia, ettei mies kykene niitä
syleilemään. Suunnattoman määrän maailman parhainta punapetäjää ovat
bolsheviikit täältä ryöstäneet, hankkiakseen sillä ulkomaiden valuuttaa
ja sikäli tilaisuutta jatkuvaan myyräntyöhön rajojensa ulkopuolella.

Bolsheviikkien keskeinen luonteenominaisuus näyttää olevan hävittämisen
himo. Kaikkialla, mistä he vain ovat saaneet mukavasti puutavaran
kuljetetuksi, he ovat suorittaneet häikäilemätöntä ryöstöhakkuuta,
parturoiden maan aivan paljaaksi. Katsoen siihen vahinkoon, minkä he
lyhyehkön puutavaranvientinsä aikana ehtivät tehdä Itä-Karjalan
metsille, saattaa melkoisella varmuudella päätellä, että jos heidän
valtakauttansa olisi jatkunut muutamia kymmeniä vuosia, Itä-Karjalasta
olisi tullut metsätön, viljelykseen kelpaamaton maa. Mieli tyrmistyy
ajatellessa tältäkin kannalta, mikä olisi ollut Suomen metsien kohtalo,
jos maamme olisi joutunut bolsheviikkien haltuun.

Päämajan raporteista olen ollut huomaavinani Suomen armeijan käyttävän
tykistöä, vieläpä suurella menestyksellä. Sotasalaisuuksien
ilmaisemisena ei siis voitane pitää, että askeleeni ohjautuivat
asianomaisin lupakirjoin ja oppain, tarkoituksena kotirintaman
terveisten vienti muutamaan patteristoon. Seuralaisinani olivat
sotapastori A. A., jonka ystävällisyyttä minun on kiittäminen
pääsystäni tälle vierailulle, ja vänrikki J. E. R., joka tosin oli
lausunut vakavia epäilyksiä vierailun tarpeellisuutta vastaan,
mutta suvainnut suostua siihen vedottuani arvovaltaani vanhana
Karjalan-kävijänä, läheisenä sukulaisena ja Ruotsin-aikaisen vänrikin
jälkeläisenä. Tarjosipa hän lopuksi, maaston hankaluuden vuoksi,
käytettäväkseni ratsuhevosta. Kun en ollut milloinkaan ratsastanut enkä
siis tiennyt, miten tuo konsti minulta sujuisi, en välittänyt ottaa
hänen tarjoustaan vastaan. Suoritin näin ollen vierailuni
jalkapatikassa.

Istumme kapteenin kämpässä tai korsussa tai miksi sitä oikein sanoisi.
Asiallisesti kuvattuna se on jykevistä punahonkahirsistä salvettu
pirtti, joka herättää viihtyisyyden tunteen heti ensimmäisellä
silmäyksellä. "Pojat", jotka osaavat kaikkea, ovat rakentaneet sen
patteristonsa komentajalle, ja ilmaisseet työssänsä suurta
ammattitaitoa ja hyvää aistia. Tapa, jolla ovi oli vuorattu
sisäpuolelta – käyttämällä tuohilevyjä, jotka oli listoin jaettu eri
kuvioihin –, saattaisi olla muistamisen arvoinen vielä rauhan aikana.
Pöydän ympärillä olevat tuolit suorastaan houkuttelivat istumaan ja
juomaan korviketta. Puristaessani nuoren, vilkkaan, nasevasti
juttelevan kapteeni K:n kättä tervehdin hengessäni Suomen koko
armeijaa, joka seisoo vartiopaikallaan kuin patsas, silmä kovana, sormi
liipaisimella.

Seurustelemme rattoisasti. Koska sivilimiehen käsitykset sodankäynnistä
ovat ylimalkaan sellaisia, että niiden kuuleminen vetää soturin
naurunhermot vireeseen, en pidä tarpeellisena enkä suotavanakaan
keskustelumme selostamista. Riittää vain kun sanon, että ehdimme tuossa
puolituntisessa jutella paljon ja että allekirjoittanut huomasi
alituiseen saavansa tietoja ja kokemuksia, joista ei ollut sitä ennen
omistanut hajuakaan. Erikoisen virkistävä oli tapa, jolla nuori
passarisotilas tarjoili korviketta. Milloinkaan aikaisemmin ei edessäni
ollut lyöty kantapäitä yhteen ja sanottu sotilaallisen kunnioittavasti:
"Herra tohtori, lisää korviketta?" Alemmuuskompleksini hävisi
olemattomiin ja tunsin olevani herra.

Kapteeni K:n itsensä opastaessa marssimme korpitietä kapteeni H:n
korsuun, jossa meidät otettiin vastaan yhtä huomaavaisesti kuin
muuallakin. Tarinoimme hetkisen. Iloinen luutnantti V. huomasi minun
uteliaana katselevan konepistoolia, jolla tiedämme tehdyn paljon
sankaritekoja, ja kysyi, haluaisinko nähdä, miten sitä käytetään.
Kyllä! Niinpä hän otti pistoolin, pisti lippaan paikoilleen ja pyysi
katsomaan lähempää. Tein niin – vein nenäni varsin lähelle –, jolloin
luutnantti laski korsun kattoon sen tuhannentulimmaisen kuulasuihkun.
Peräydyin yllättyneenä ja kiittelin onnistuneesta huomaavaisuudesta.
Tämä on näet eräs tapa, jolla arvokkaimpia sivilejä kunnioitetaan.

Täältä taivalsimme vänrikki J. E. R:n kämppään, joka kuitenkin oli
melkein tyhjä. Minulla ei ollut siis tilaisuutta tutustua luutnantti
F:een eikä tavata arv. tuttavaani vänrikki P:ta, joka oli pari kertaa
tuonut minulle kämppänsä terveiset Helsinkiin. Se oli vahinko, sillä
olisin tahtonut puristaa heidän kättänsä. Vänrikki J. E. R:n kautta
olin muuten antanut heille kaikille korkeimmat ritari- ja sotilasarvot,
mitä olen kirjallisuudesta oppinut tuntemaan. Viimeksi olin kirjeissäni
puhutellut heitä "kultaisen taljan ritareiksi" ja "Ranskan
konnetabeleiksi", mitkä arvot he olivat ilmoittaneet ottavansa vastaan.
Näiden reippaiden nuortenmiesten korpielämää näet keventää alituinen
huumori.

Nyt siirryimme lottakanttiinille, jonka läheisyydessä pidettiin
miehistölle pieni, vaatimaton "tilaisuus". Patteriston sympaattinen
pastori O. T., poikiensa uskollinen toveri, liikanimeltä "paavi", oli
järjestänyt sen ja avasi sen esittelemällä pastori A:n ja
allekirjoittaneen. Katsellessani rauhallista soturijoukkoa, kuinka se
siinä otti tarkastelevin silmäyksin mittaa minusta, tunsin suurta
nöyryyttä. Olinko kelvollinen puhumaan näille miehille minä, joka olen
kykenemätön taistelemaan isänmaan puolesta? Niinpä vaatimattomat sanani
keskittyivätkin tulkitsemaan rintamantakaisten kiitollisuutta ja
luottamusta niitä kohtaan, jotka seisovat isänmaan puolustuslinjoilla.
Pastori A. lopetti tilaisuuden hengellisellä puheella. Aluksi ja
lopuksi laulettiin ja veisattiin. En tiedä, saivatko sotilaat tästä
juhlahetkestä mitään, sillä he ovat ehkä tottuneet sellaisiin; minä
sensijaan sain paljon – unohtumattoman muiston.

Sitten lotat tarjosivat korviketta. Heille viimeisteltiin parhaillaan
kunnollista hirsikämppää, jossa he tulevat hyvin toimeen talvellakin.
Katsellessani näitä kahta nuorta neitosta, jotka isänmaanrakkaus oli
tuonut tänne synkkään korpeen johtuivat mieleeni Eino Leinon säkeet
"niinkuin vieno valovuona ukkokarhun karsinassa".

Kun oli vierailtu vielä yhdessä korsussa, jonka miehistö oli
kokoontunut viettämään aikaansa kuka soittelemalla, kuka
lueskelemalla tai kirjoittelemalla kirjettä mielitietylleen, tultiin
huoltoportaaseen, jossa reilu kapteeni T. tarjosi korpivaelluksesta
väsähtäneelle helsinkiläiselle päivällistä. Tämän laadun ilmaisee
parhaiten se, että pääruokana oli Äänisen savustettu lohi. Koska sanat
eivät riitä tulkitsemaan tämän johdosta syntyneitä tunteita, lopetan
päivälliskuvaukseni tähän.

Tällöin olivat jo herrat upseerit jättäytyneet pois seurastamme ja
palanneet omille mailleen. Mielessä miehekäs jäähyväisviittaus sanon
heille kaikille tässä parhaimmat kiitokseni. Maan ja kansan asia ei voi
saada parempaa vartiostoa kuin ovat nämä suomalaiset kultaisen taljan
ritarit – useat muuten akateemisen arvon saaneita miehiä.

7

"Korsu" on kielemme uusia sanoja, joka – samoin kuin "sisu", "motti"
ja "talkoo" – on levinnyt jo ruotsiin, ehkä saksaan. Sen johto on
minulle tuntematon, mutta en kummastelisi, vaikka pohjalla olisi karhun
talvisen nukkumapaikan nimi eli "korju". Väliin näet karhu ei välitä
hakea luolaa tai muuta sopivaa pesäkammiota, vaan kellahtaa paljaalle
maalle, johon on ehkä koonnut sylillisen kuusenhavuja. Sellaista
makuupaikkaa sanotaan "korjuksi".

Parempaa nimeä ei siis voisi keksiä korpisoturiemme talviasunnoille.
Mutta jos päättelisimme niiden olevan yhtä hatarasti rakennettuja kuin
kontion "korju", erehtyisimme suuresti. Kulunut sotavuosi ja
Itä-Karjalan erikoiset olosuhteet ovat luoneet suoranaisen
"korsukulttuurin", joka ansaitsee mitä suurinta huomiota ja
tunnustusta. Päämääränä näkyy olleen ensinnäkin tarkoituksenmukaisuus
talviasunnolle asetettavien vaatimusten kannalta eli siis lämpimyys. Se
on saavutettu käyttämällä rakennusaineeksi tarjolla olevaa kelohonkaa,
joka sulkee ulkopuolelleen sekä pakkasen että kosteuden. Toisessa
sijassa on pidetty silmällä sisustuksen käytännöllisyyttä ja
mukavuutta. Kaikissa näissä suhteissa on saavutettu tuloksia, jotka
mielestäni ilmaisevat sekä taitoa että taiteellisuutta. Helsinkiläisten
on turhaa luulla poikien kärsivän kylmästä, sillä sitä heidän ei
varmaankaan tarvitse tehdä. Eri asia on, miten helsinkiläisten itsensä
käy.

Taiteellisuudella on korsukulttuurissa tärkeä osuutensa. Korsujen
julkisivu on erikoisesti se kohta, jonka koristelussa se ilmaiseikse.
Seinä päällystetään useimmiten – melkein säännöllisesti –
eräänlaisella mosaiikilla: halkaistuilla mänty- ja koivupölkyillä,
jotka on jätetty kuorimatta. Kun nämä on asetettu säännöllisiksi
kuvioiksi, syntyy silmää miellyttävä pintavaikutelma. Korsuun johtavat
portaat oli myös usein valmistettu erikoisen huolellisesti. Asiaan
kuuluu, että korsu on siisti sekä sisästä että ympäristöltään.
Metsäelämään perehtynyt ymmärtää korsukulttuurin kautta tulleen
toteutetuksi jotakin, joka on viihtymisen välttämätön edellytys
tällaisissa oloissa ja ilmaisee samalla korkeata sivistystasoa.

Sattuma vei minut paikalle, jossa korsukulttuuri oli saavuttanut niin
hienon muodon, että se olisi ikuistettava ainakin tarkoin kuvauksin ja
valokuvin. Lukija kuvitelkoon kapean, matalareunaisen, keskelle lakeata
kangasta uurtuneen laakson, jonka läpi virtaa hiljaa solisten pieni
puro. Laakson itärinteeseen sotilaat ovat rakentaneet joukon mitä
hauskimpia korsuja, joiden julkisivut oli koristeltu erittäin
aistikkaasti, taiteellisesti, ja joilla oli sattuvat nimet, niinkuin
korsuilla yleensä. Puron rannat oli tasoitettu ja siistitty
puistomaiseen kuntoon ja puro itse perkattu ja padottu altaiksi, joissa
sopi kastautua pelastuttuaan viereisessä saunassa saadusta
hirmukuumasta löylystä. Puron rannalla kasvoi korkeita, valkovartisia
koivuja, jotka antoivat laaksolle harvinaista kauneutta. Viereiselle
kankaalle oli tehty urheilukenttä, jossa potkittiin palloa hikipäin.
Olisi vahinko, jos tämä korsukaupunki pääsisi häviämään.
Ihanteellisempaa partioleiriä – "Itä-Karjalan partiopoikien" kesäistä
keskuspaikkaa – tuskin voi kuvitella.

8

Tiistaina, syysk. 22 p., läksimme Karhumäestä paluumatkalle mieli
kiitollisena kaikkia niitä hyviä ihmisiä kohtaan, jotka olivat suoneet
meille suojaa ja ylläpitoa. Minkälaisen keitaan sikäläinen Ske
muodostaa, sen tietävät vain ne, jotka ovat olleet niin onnellisia,
että ovat joutuneet sen hoiviin. Siksi toistan tässä ne kiitokset,
jotka lausuin lähtiessä Karhumäen asemalla rouva Olannille ja neideille
Sedoville ja Mäkelälle.

Sotilaskotirouva jakelee "jermuille" savukkeita ja makeisia, joita
hänellä on sitä varten mukanaan. Nämä pojat tarvitsevat virkistystä,
sillä he ovat matkalla toipumis- ym. lomille. Katsellessani heidän
kärsivällistä, tyyntä ilmettään kuvastuu mieleeni Itä-Karjalan korvessa
vartiota pitävä armeijamme. Kysyn itseltäni, minkälaisen vaikutelman
olen saanut siitä? Tosin huomioideni alue on rajoitettu ja aika samoin,
mutta vaikutelmahan on silti syntynyt. Vastaan empimättä, että se on
ehdottomasti myönteinen. Sotilasta, jonka ulkonäkö olisi ilmaissut
ruumiillista heikkoutta, en ollut nähnyt ainoatakaan. Päinvastoin olin
koko ajan ihmetellyt sitä tervettä, verevää, päivettynyttä, tanakkaa
lujuutta, joka oli kaikille tapaamilleni sotilaille kuvaavaa.
Henkisessä suhteessa kunto oli sama: miehistö suoritti palvelusta
järkähtämättömän tyynesti tehden sitä kuten totuttua työtä ainakin.
Yhtä vähän kuin he kotona astuessaan auran jäljessä mielivät heittää
työtään kesken, he tekevät sitä nytkään.

Kun katselen seuraavana eli keskiviikkoaamuna vanhan Suomen hoidettuja,
siistejä metsiä, ojitettuja peltoja, hyviä teitä, kauniisti
rakennettuja ja maalattuja taloja, mieleeni nousee palava rukous, että
poloinen Itä-Karjala, ikänsä orjuudessa kitunut sisko, pian pääsisi
osalliseksi suomalaisen vapauden ja kulttuurin siunauksista.