[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fF0M-LeUUHDlUEtBuNl7p3irNGjDqI32sMS-OCWKtwtI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2112,"Salamahyökkäys Itä-Karjalaan","Railo, Eino",1884,1948,"2112-railo-eino-salamahyokkays-ita-karjalaan","2112__Railo_Eino__Salamahyökkäys_Itä-Karjalaan",null,"tietokirja",[],[],"fi",1942,4957,35896,true,[],[],[],"Matkakuvaus suuntautuu jatkosodan aikana Äänislinnaan ja Karhumäelle syksyllä 1942. Kirjoitukset havainnoivat sota-ajan matkantekoa, sotilaallisia kohtaamisia sekä vallatun Itä-Karjalan oloja.","Eino Railon 'Salamahyökkäys Itä-Karjalaan' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2112. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALAMAHYÖKKÄYS ITÄ-KARJALAAN\n\nKirj.\n\nEino Railo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nEripainos Kauppalehdestä N:ot 223, 224, 227,\n1942.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\nAllekirjoittanut ei ole juuri herkimpiä lähtemään matkoille siitä\nhuolimatta, että on iässään tullut tehneeksi niitä muutaman -- erään\nihan pyramiideille saakka. Olenpa sijoittunut kotioloihin niin lujasti,\nettä käynti esim. Keravalla on tuntunut sangen vaivalloiselta. Jos joku\nolisi väittänyt vielä syyskuun alkupäivinä, että tulen pian käymään\nKarhumäellä, olisin pitänyt häntä vähämielisenä.\n\nVannomatta paras. Keskiviikkona syysk. 16. p. totesin istuvani\nÄänislinnaan menevässä junassa hiukan tyrmistyneenä tuulenpuuskasta,\njoka oli äkkiä temmannut minut pyörteisiinsä ja ilmoittanut vievänsä\naina Karhumäelle saakka, ehkäpä hiukan sivu. Niin vähän tietää ihminen\ntulevaisista ja niin päinvastaisiksi kuin niitä on osannut uumoilla,\nvoivat vaiheet muodostua.\n\nNäytti siltä kuin olisivat armeijan kaikki pitkät vänrikit palanneet\nlomaltaan tässä vaunussa, sillä niin huikean kookkaita olivat osastomme\nherrat upseerit. Useimmat olivat tietenkin nuoria, mutta yksi oli jo\nkeski-iän paikkeilla, mikä ilmeni solakan, miehekkään, komean olemuksen\nkypsästä, rauhallisesta voimasta. Varmistautuen siitä, että hänellä oli\nvain yksi tähti, jonka olin kuullut ilmaisevan vänrikin arvoa,\nhuomautin seuralaiselleni kysyvästi, että \"mitenkähän noin vanha ja\nkaikesta päättäen uljas soturi on päässyt vasta vänrikin arvoon?\" --\n\"Voi sinua!\" hätisti minua nyt seuralaiseni, \"majurihan se on eikä\nvänrikki!\" -- \"Niin mutta yksi tähti?...\" -- \"Yksi iso tähti!\" Ja hän\nkuiskasi, että \"sehän on kuuluisa ampuja, kaikkien aikojen mallisoturi,\nSuomen armeijan SOS...\"\n\nJonkin verran nolostuneena päätin lähitulevaisuudessa tarmokkailla\nopiskeluilla hälventää sahajauhoistani sotilaallisia arvomerkkejä\nkoskevan hämäryyden. Mieltäni ilahdutti sitten -- olimme jo Kouvolan\nitäpuolella -- pienikokoinen savolaissoturi, joka hyväntuulisena\nluovi vaunun läpi, kolahdutti rensseliään jokaiseen penkkiin ja\nihmetteli, miten hän oli voinut tulla niin lyhyen loman aikana \"näin\nlevveehartiaiseks\". Makea hymy näytti vierailevan silmänräpäyksen monen\nmuunkin kasvoilla. Hyväntuulisuuttani lisäsivät sitten seurueenani\nolevat naiset -- sekä äskeinen vanha että eräs uusi tuttavuuteni --\nkaivamalla matkalaukuistaan ja noidanpusseistaan esiin jos minkälaista\nevästavaraa, kaiken huippuna termospullossa kuumana säilynyt korvike,\ntuo mainio juoma, jolle ennustan toivorikasta tulevaisuutta silloinkin,\nkun itse aito kahvinpapu ei ole enää haave. Virkistäydyttyämme täten\nolimme valmiit ottamaan vastaan väliaikaisen rajan maisemat ja\nkestämään sen katkeruuden, minkä tuollaisen vihattavan muiston\nelpyminen aiheuttaa. Olin tuntevinani kaukaista, utuista, ellottavaa\nryssänhajua, kun juna pistäytyi mainitun \"rajan\" poikki ja alkoi kuin\nvarovasti hiipiä eteenpäin. \"Raja railona aukeaa\" -- tuli siinä mieleen\nKailaan kuulu säe, mutta tosiasiat sanoivat kuivasti kohta jälkeen,\nettä \"se kasvaa nopeasti umpeen ja on siirtynyt sinne, jonne sitä ei\nole ajateltu unissakaan\".\n\nSortavalaan tultaessa oli sysipimeää, sillä vihollinen oli juuri vähää\nennen käynyt pienellä pommitusvierailulla, kykenemättä kuitenkaan\nerikoisemmin häiritsemään edes Sinisen prikaatin orkesterin konserttia,\njoka oli sattunut täksi illaksi. Ei muuta kuin asetuttiin levolle\nmakuuvaunuun, allekirjoittaneella nyt toverina sotapastori P. M., jonka\nkanssa pian syvennyimme sympaattiseen kokemusten ja näkemysten\nvaihtoon. Yöllä kuuntelin usein junan ääntä, kun se varovaisesti\nhiiviskeli eteenpäin, ympärillään sumujoukkiona Kollaalla ja muualla\ntuhoutuneiden vihollisten haamut. Eteenpäin mennään vääjäämättä, kunnes\nylitetään valtakunnan vanha raja ja painutaan Itä-Karjalaan.\nKummallinen tunne valtaa minut. Olenhan tuntenut tosiasiat, jotka ovat\njo vuoden vanhoja ja vakiintuneita, mutta silti ihmettelen sitä, että\nme suomalaiset ajamme nyt omassa junassa ryssäin rakentamaa rataa\nitäänpäin. Ryssät ilmeisesti unohtivat, että rautateitä yleensä voidaan\nliikennöidä kahtaanne, ei vain idästä länteen, vaan myös päinvastoin.\n\nHerään varhain ja totean olevamme Säämäjärven seuduilla. Metsä on\nvilliä, hoitamatonta, soistunutta -- \"ryteikköä\" tämän sanan\ntyhjentävimmässä merkityksessä. Puita on kuivanut pystyyn, kaatunut\nmaahan, kasautunut murrokoiksi. Siellä täällä kohottaa hopeanharmaa\nkelohonka kruunuansa pilviä kohti. Veturin ähkymisestä ja vauhdin\nväliin tapahtuvasta hidastumisesta ja kiihtymisestä päättelen radassa\nolevan jyrkähköjä nousuja ja laskuja. Siinä on myös kiveriä mutkia,\njotka on ajettava varovaisesti, sillä keskipakoiskallistumia ei ole\nrataan tehty. Ojat näyttivät olevan eräänlaisia puurännejä.\nAsemarakennukset olivat mustanruskeita, kai tervavedellä tai muulla\nsellaisella \"maalattuja\", pyöreistä hirsistä ristinurkalle\n(\"koirankaulalle\") salvettuja \"rötisköjä\", joiden seinät oli pilattu\nahtamalla ne liian täyteen suhteettoman isoja ikkunoita. Niitä\nkatsoessa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kaikkialla olen\nhuomaavinani seisovaa, mätänevää vettä ja sen aiheuttamaa soistumista,\njoka vähitellen mutta varmasti hävittää metsät ja hapannuttaa maan\nkelpaamattomaksi. Se on vertauskuva siitä, mitä bolshevismi on saanut\naikaan tässä alkuaan luonnon ja ihmisten puolesta niin lupaavassa\nmaassa.\n\n\n\n\n2\n\n\nKlo 11 syysk. 17. p. saavuimme Äänislinnan asemalle. Pelkään tehneeni\ntavallista tomppelimaisemman vaikutuksen, sillä en osannut muuta kuin\ntöllistellä. Reiluja, minulle niin sanomattoman mieluisia suomalaisia\nsotilaita, jotka antoivat leiman koko kaupungille, tungeskeli\nasemasillalla nostellen reppuja selkään ja jonotellen tyynimielisesti\ntarpeellisten virallisten luukkujen edessä. Neiti Lyyli Kairamo,\nÄänislinnan Ske:n (\"sotilaskotikeskuselimen\") ja upseerisotilaskodin\njohtaja, oli saapunut ottamaan vastaan seuralaisiani ja vei heidät ynnä\nlisänä minutkin vieraikseen viimeksimainittuun paikkaan, jonne lienee\nyli kolmen km:n matka. Kuljettajana oli sotamies Pekkanen Helsingistä.\nOtin vastaan vaikutelmia jokaisella huokosellani. Tässä ne ovat\nsellaisina, millaisiksi ne lopullisesti muodostuivat.\n\nÄänislinna on komealla paikalla: loivasti ylenevällä rinteellä, josta\non kaunis, aava näkymä Ääniselle. Siinä on vanhoilta ajoilta periytyvä,\nympyrän muotoinen, mataloiden Engel-tyylisten rakennusten saartama\nkeskustori ynnä paljon monikerroksisia kivitaloja, joukossa\nbolsheviikkienkin rakentamia. Korjattuina ja kunnostettuina ne\nkelpaavat länsimaisen yhteiskunnan palvelukseen. \"Kuusisen palatsi\"\nesim. on varsin sopiva jos miksi virastoksi. Tyylin kannalta voidaan\nhyväksyvässä mielessä puhua vain tsaarien aikaisista rakennuksista;\nmuihin on bolshevistinen mielisairaus tavalla tai toisella lyönyt\nkieron leimansa. Joitakin on jo korjattu, mutta toisten seinissä on\nvielä kranaattien murskaamia kohtia; ovatpa jotkut luhistuneet ja\npalaneet niin, että vain ulkomuurit ovat pystyssä.\n\nTämän kivisen, pätevän kaupunkikuvan ohella on nähtävänä toinen, joka\nmuodostuu puurakennuksista. Näitä näytti olevan kahdenlaisia: pieniä\nyksikerroksisia perhe- ja isoja kaksikerroksisia kolhoositaloja.\nMolempia oli kaikkialla kivitalojen välissä -- tietenkin enemmistönä\n--, joten kaupungin kokonaiskuva on sekava, kirjava. Erään pitkän\nlaitakadun varrella oli yksinomaan vanhoja, pieniä, venäläistyylisiä\n\"rötisköjä\", mikä sana luullakseni parhaiten ilmaisee niiden laadun. Ne\noli salvettu pyöreistä hirsistä ristinurkille ja pilattu liian monin ja\nsuuruudeltaan suhteettomin ikkunoin. Kivijalkaa ei ollut ainoassakaan,\nvaan ne oli alkuaan tehty puupatsaiden ja multimuksen varaan. Kun\nedelliset lahoivat kohta ainaisesti kosteassa, kuraisessa maassa,\nrakennus pian lysähti \"polvilleen\" ja jäi siihen odottamaan\nperushirsien mätänemistä. Kun siinä ei ollut rossilattiaa, saattaa\nkuvitella, miten \"ihanteellinen\" se oli ihmisasunnoksi. Sitä ei\nmaalattu milloinkaan, ei korjattu konsanaan, vaan se sai \"ritkua\" kuin\nJukolan Juhanin sauna, kunnes tietenkin mätäni loppuun. Kuka olisi\npitänyt sitä kunnossa, kun sillä ei ollut varsinaista omistajaa? Siinä\nne nyt reunustivat katua harmaina, alakuloisina, likaisina kuin mädät\nhampaat sairaita ikeniä, herättäen inhon tunteen. Tuli mieleen\nkammottavia kuvia ihmiseläinten olosta niissä ja siitä epätoivoisesta\ntaistelusta, jota niissä käytiin rottia ja kaikkia näitä pienempiä\nryssän seuralaisia, varsinkin \"voittamatonta puna-armeijaa\" vastaan.\nNyt ne olivat autioita.\n\nNäiden tarkoittamieni pienten puurakennusten yhteisenä tunnusmerkkinä\n-- nehän olivat näet kaikki täsmälleen samanlaisia -- oli se, että\nharjan etuosa eli siis päädyn huippu oli \"niistetty\" viettäväksi.\nNähdäkseni tämä piirre, joka on muisto venäläisten neljälle suunnalle\nkaatuvasta olkikatosta, ilmaisee niiden tyylin alkuperän ja erottaa sen\nnovgorodilais-karjalaisesta päätytyylistä, josta sananen toisessa\nyhteydessä.\n\nMainitsemani kolhoosikasarmit ovat puurakennusalan hirviöitä,\ntyylittömiä, laatikkomaisia ihmissäiliöitä, joiden tekijöiltä on\npuuttunut vähäisinkin kunnioitus ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan.\nNiissä on mikäli saatoin huomata edes jonkinlaisia peruskiviä tai\nsementtipatsaita, mutta niin harvassa, että välillä olevat hirret eivät\nole voineet kestää seinän painoa, vaan ovat notkistuneet. Jos ne ovat\ntavallista pitempiä, niiden tueksi on muurattu koko rakennuksen poikki\nulottuva tukimuuri. Palomuurit ovat itsenäisiä, tukevia torneja, joihin\nlattioiden päälle asetetut uunit yhtyvät erikoisen, 40-50 sm pitkän,\nuunin keskikohdalla olevan savukanavan kautta. Tässä kanavassa on\nluukku, jonka kautta päästään sulkemaan tai avaamaan erikoisella\nkannella varustettu \"savuviemäri\"; vieressä oli sitäpaitsi käsin\nliikuteltava pelti. Joskus olin huomaavinani savukanavan rautaisen\nalustan, jonka päällä saattoi keittää. Johtojärjestelmä oli hyvä, sillä\nveto oli riittävä ja uuni lämpeni tasaisesti kaikkialta. Jokaisella\nuunilla oli palomuurissa oma savukanavansa katolle saakka.\nEriskummallisia laitoksia nämä. Tutkistelin niitä erittäin\nkiinnostuneena, mielessä ajatus, että niissä kenties voi olla meille\njotakin oppimista. Saattoihan seinästä riittävän kaukana seisovan uunin\nainakin puhdistaa helposti, sen ja palomuurin raon muodostumatta siksi\npölysäiliöksi, mikä se meillä on.\n\nKolhoositalojenkin seinät on pilattu järjettömästi asetetuilla liian\nmonilla ja isoilla ikkunoilla. Rossilattiaa ei ole eikä myöskään muuta\nvälipohjaa kuin minkä lattialankut muodostavat. Yläkerrassa näytti\nolevan sääntönä pitkä, kapea keskuskäytävä. Keittiötä oli yksi useita\nperheitä varten; samoin mukavuuslaitoksia. Kun näitä rakennuksia on\nmahdotonta pitää lämpiminä -- ne ovat malliesimerkkejä siitä, miten\nharakanpesiä tehdään --, saattaa helposti kuvitella, kuinka\nmestarillisesti kolhoositaloissa oli yhdistetty kaikki ne edellytykset,\njotka ovat tarpeellisia tahdottaessa tehdä ihmisten elämä\nmahdollisimman kurjaksi. Vain yhtä ainoata tarkoitusperää kolhoositalot\nedistivät: sikiäväisyyttä. Samoin kuin 1700-luvun Englannin\ntehdasyhteiskunnissa Venäjän kolhoosiasukkailla näkyy olleen vain kaksi\nnautintoa: alkoholi ja sukupuolielämä.\n\nMilloin kolhoositalo tai muu rakennus on Amerikan-suomalaisten tekemä,\nse näkyy heti seinistä ja nurkista. Ryssä veistää ja höylää hirren\ntasapaksuksi ja pyöreäksi kauttaaltaan ja salvaa nurkat ristikolle.\nSuomalainen laudistaa hirren kahdelta puolelta ja liittää sen seinään\nvälittämättä siitä, vaikka tyvi onkin leveämpi kuin latva. Nurkka\ntehdään \"lohenpyrstölle\", jossa on vielä erikoinen hammas. Ryssän seinä\non hyvä siitä, etteivät hirret halkea ainakaan läpi, kuten suomalaisen\nseinä voi tehdä, mutta muuten outo, riihimäinen. Hirsien väliin jäävät\nsyvät lovet ja törröttävät nurkat tekevät hankalaksi sen, mikä vasta\nlopullisesti valmistaa suomalaisen puurakennuksen: pahvi- ja\nlautavuorauksen. Korvaukseksi ryssä joskus mielellään rappaa\nrakennuksensa, mikä on hyvä keino muuten paitsi niissä melkein sääntönä\nolevissa tapauksissa, jolloin ilman perustusta olevan rakennuksen\nliikkuessa rappaus alati halkeilee ja varisee. Uusin venäläinen\nrakennustapa näytti olevan se, että lankuiksi sahatut hirret lyötiin\nnurkista yhteen hirmupaksuilla ja -pitkillä rautanauloilla. Se oli\nvarmaan jonkin bolsheviikkien teknikumin stahanovilainen keksintö.\n\nMallinäyte vanhavenäläisestä puurakennustavasta on muuan\nmustanvihreäksi maalattu talo. Väitettiin sen olleen tsaarinaikainen\nmetsästysmaja, jonka bolsheviikit olivat siirtäneet Äänislinnaan. Se on\nkaksikerroksinen, alhaalla tilavia saleja, ylhäällä pienempiä suojia.\nSokkeloisempaa, eriskummallisempaa, romanttisempaa labyrinttia ei juuri\nvoine puusta tehdä. Pari kertaa kuljeskelin siellä eksyksissä\nlöytämättä takaisin huoneeseen, josta juuri olin tullut. Lämpimäksi\nrakennusta ei voine millään saada.\n\n\n\n\n3\n\n\nÄänislinnaan tulijan huomiota herättävät pian eräät alkuasukastyypit.\nNainen, jolla on huivi kietaistuna päähän, yllä \"toppanuttu\" ja\nkirjava karttuunihame, jaloissa saappaat ja selässä säkki, kulkee\nkärsivällisenä ja alistuneena työhönsä ja takaisin. Poikanen vetelehtii\nkadulla pukunaan aikuisen \"lätsä\" ja takki. Häntä ei vielä pakoteta\ntyöhön, jota kaikkien muiden täytyy tehdä. Erona bolsheviikkien aikaan\nnähden on se, että he saavat työstään riittävän palkan. Mitä\nÄänislinnassa on ensimmäisen suomalaisvuoden aikana saatu toimeksi, sen\nvoisi sanoa vain se, joka näki kaupungin valloitushetkellä. Olin\nkuitenkin toteavinani kaikkialla jälkiä suomalaisten määrätietoisesta,\nsitkeästä, harkitusta työstä, joka on pyrkinyt mm. puhtauteen ja\njärjestykseen.\n\nMiehiä viedään työhön -- toiset ajavat venäläistä vankkurikaravaania.\nKoetan katsella heitä tarkemmin ja olen huomaavinani heidän ilmeensä\nolevan kummallisesti liikkumaton, läpitunkematon, alistunut, haluton.\nHevoset ovat pieniä ja laihoja, mutta oppaani tietää kertoa niiden\nolevan pirteitä ja kestäviä. Kaikesta, mitä näen, syntyy käsitys, että\nihmiset täällä ovat olleet pitkällisen sorron alla.\n\nNähdäkseni, minkälaisia täällä ovat lapset, menen lastenkotiin. Se\nsijaitsee vanhassa kaksikerroksisessa talossa, joka ilmeisesti on\naikoinaan nähnyt porvarillista sivistyselämää. Suomalainen hoitajatar\nopastaa meidät yläkertaan, jossa hoidokit asuvat. Heitä on toista-,\nehkä parikymmentä -- ovat karjalaispienokaisia, korkeintaan parin\nkolmen vuoden paikkeilla. Toiset on tuotu aivan äsken ja ovat kehnossa\nkunnossa. Tuossa on eräs, joka on alkanut hiukan toipua. Vaisu hymy\nvilahtaa hänen kasvoillaan, kun puhuttelemme häntä. Hän on yksinäisen\nkarjalaisäidin lapsi, joka suljettiin sisään äidin lähtiessä aamulla\ntyöhön ja illalla huveihin. Kukaan ei kunnollisesti ruokkinut eikä\npessyt häntä, mutta silti ei äiti olisi tahtonut luovuttaa häntä\nhoitolaan.\n\nKansakoulussa on nähtävänä terveitä, osalta hyvinkin reippailta ja\nmiellyttäviltä tuntuvia, varsin hyvin vaatetettuja lapsia. Huomaan\nmonien puhuvan keskenään venäjää. Kysyn sievältä, virkeäsilmäiseltä\ntyttöseltä nimeä. Hän nyykistää ja vastaa ujosti: \"Lydia\". -- \"Entäs\nvanha nimi?\" -- \"Ljudmila\". Jotkut oppilaat eivät vielä osaa suomea,\nmutta enemmistö taitaa sitä. Koulun menossa ei muuten näyttänyt olevan\nmitään meidän kouluistamme poikkeavaa. Oppilaat kuuluvat ihailevan\nuutta, värikästä, kaunista lukukirjaansa. Verrattuna bolsheviikkien\nhuonolle, harmaalle paperille painettuihin oppikirjoihin se sattuvasti\nja vaikuttavasti ilmaisee Suomen ja Venäjän kulttuurin suuren\neriasteisuuden.\n\nLoppupäätelmä näistä hajanaisista, pikaisista \"väestöpoliittisista\"\nhuomioistani on, että Itä-Karjalan tulevaisuus riippuu suomalaisissa\nkouluissa kasvatetusta uudesta polvesta.\n\n\n\n\n4\n\n\nMietteet, joita edellä olen selostanut, syntyivät suurelta osalta\nniillä käynneillä, joita sotilaskotirouvien seurassa tulin tehneeksi\nÄänislinnan sotilaskoteihin. Ei voi olla ihailematta sitä innostusta,\npalvelemisen henkeä, isänmaanrakkautta ja uhrautuvaisuutta, jota Suomen\nnaiset osoittavat työssään sotilaidemme hyväksi. Usein mitä\nvaatimattomimmissa olosuhteissa, esim. kolhoositaloissa, joiden\nkelpaamattomuus talviasunnoiksi on liian ilmeinen, he luovat\n\"sotapesiä\", joissa sotapoikamme edes hiukan saavat nauttia kodin\ntunnelmasta. Meillä kotirintaman miehillä olisi erikoisesti syytä ottaa\noppia naisista, sillä pelkään meissä olevan suhteissamme sotapoikiemme\nviihtyisyyteen valitettavan paljon kalseutta ja välinpitämättömyyttä.\nJouduin kerran näistä asioista keskusteluun erään luutnantin kanssa.\nVakavasti, koruttomasti, tämä ilmaisi mielipiteensä olevan, että naiset\ntekevät huolto- ja viihdytystyöllään puolet maanpuolustuksesta. Olen\niloinen voidessani kirjoittaa tähän nämä sanat.\n\nKäynnit sotilaskodeissa tekivät minuun yksinomaan myönteisen\nvaikutuksen. Milloinkaan ei ole korvike maistunut niin hyvältä kuin\nniissä, sk-sisaren lämpimän käden tarjoamana ja loistavan katseen\nsaattelemana. Joka kerta tunsin, että saapuvilla oli henkäys vanhaa,\nsivistynyttä, eurooppalaisesti ja inhimillisesti valistunutta Suomea,\njoka on ulottanut kirkkaan, lämmittävän säteensä tänne pimeyteen, niin,\npimeyteen juuri, sillä sen vallassa nämä seudut ovat vielä sekä\naineellisessa että henkisessä suhteessa. Paljon rakkautta tarvitaan,\nennenkuin se väistyy valon tieltä, mutta uskon suomalaisista löytyvän\nsitä riittävästi. En voi muuta kuin toivoa, että naisjärjestömme\njaksaisivat ylläpitää sitä tavatonta voimaa, jolla he nyt tekevät\nrakkaudentyötänsä.\n\nEdellä sanomastani tunnustuksesta pyydän arv. lottia ottamaan puolet\nitselleen. Tässä yhteydessä mainitsen sitten erään seikan, joka\noikeastaan olisi kuulunut kuvaukseni alkuosaan. Neiti Kairamon\nsomistama upseerisotilaskoti on annos suomalaista sivistystä ja\nviihtyisyyttä oudosti venäläisissä kehyksissä. Lottien majala, ns.\n\"Lottahovi\", joka sijaitsee järjellisessä rakennuksessa, on \"kappale\nEurooppaa\" melkein joka suhteessa. Lotta Sorella Railo-Mattinen --\nminun sallittaneen sanoa se, koska puolueettomat arvostelijat ovat\naikaisemmin sanoneet samaa --, joka työskenteli viime kesän Lotta Svärd\nKeskusjohtokunnan Rajatoimiston palveluksessa kanttiinien ym.\nhuoneistojen somistajana, on koristanut sen seinä- ja kattomaalauksin\ntavalla, jota täytyy pitää kekseliäänä ja taiteellisena.\nEteishallin seinämatto esim. viehättää silmää kasviaiheillaan ja\nmetallikukkasillaan ilmaisematta millään tavalla olevansa\nsommiteltu kahdesta vanhasta, risaisesta säkistä, vesiväreistä ja\nkonttoritarpeisiin kuuluvista messinkilävistimistä. Ruokasalin\nperäseinällä oleva hylly vaskiastioineen, ruukkuineen ja pulloineen\nsaattaisi olla kotoisin jostakin linnasta eikä suinkaan niistä\nromuläjistä, joista sen alkutekijät on kaivettu ja pelastettu.\n\nÄänislinnasta olisi paljon kirjoittamista, mutta tässä ei ole siihen\ntilaisuutta. Erikoisuutena on kuitenkin vielä mainittava, että sen läpi\nvirtaa kaksi pientä jokea, Neglinka ja Lososinka, joista jälkimmäinen,\nvilpas Lohijoki -- siksi olin kuulevinani sitä sanottavan --,\nolisi suoranainen aarre kaikille asemakaava-arkkitehdeille ja\nkaupunginpuutarhureille. Sen iloinen solina ilahdutti korvaani vielä\nnyt, koleana syyspäivänä; mitä se vaikuttaisi kesän helteillä, sitä on\ntarpeetonta kysyäkään. Sen yhteydessä olevassa amfiteatterin tapaisessa\npainanteessa on bolsheviikkien urheilukenttä, jota ympäröivä aita on\nkoristettu urheilun eri aloja kuvaavilla maalauksilla. Olisi\nkohtuutonta pitää näitä epäonnistuneina, niin harhasuuntaista ja\nalkeellista kuin bolsheviikkien \"taide\" yleensä onkin. Urheilukenttä\npalvelee tietenkin nykyisin suomalaisen urheilun eikä bolshevismin\naatetta.\n\nTorstain, syysk. 17 p:n, päätimme menemällä Sinisen prikaatin\nsoittokunnan konserttiin, joka pidettiin teatterissa. Sali on tilava ja\ntyylikäs. Näyttämöaukon yläpuolella hallitsee Suomen leijona, irvistäen\njuuri niinkuin pitääkin. Konsertista ei minulla ole muuta kuin\nhyvää sanottavana -- soittajista taisi olla huomattava joukko\nammattitaiteilijoita. Yleisönä oli upseeristoa, sk-sisaria, lottia ja\nsotamiehiä. Kaikki teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Saattoi\npäätellä Äänislinnan taide-elämän olevan elinvoimaista ja sikäläisellä\nyleisöllä olevan sitä turtumatonta, tuoretta vastaanottokykyä, josta\ntaide niin suuressa määrässä imee innoitusta ja jota usein suuremmissa\nkeskuksissa valitettavassa määrässä puuttuu.\n\nYleisvaikutelmana salamahyökkäyksestäni tähän eriskummalliseen\nkaupunkiin, jossa länsimaisuuden heiveröinen henkäys sekaantuu\nväkevään, tunkkaiseen aasialais-bolshevistiseen mahorkkaan, on se, että\ntarpeellinen yleistuuletus ja Augiaan tallien puhdistaminen on hyvällä\nalulla. Luet kaupunginkomentajan täsmälliset määräykset ja huomaat,\nettä kaikessa on toteutumassa tanakka suomalainen meno. Tuntuu\nomituiselta ajatella, ettei täällä ole enää katalia, salaperäisiä\nGpu-komissaareja, jotka toimittavat ihmisen olemattomiin, milloin oikku\nniin käskee, vaan suomalaisia sotapoliiseja ja muita päivänvalossa\ntoimivia viskaaleja, jotka suovat lain suojan ja puolueettoman\ntutkimuksen jokaiselle, kuuluupa hän mihin kansallisuuteen ja säätyyn\ntahansa. Mikä suunnaton edistysaskel jo tässä suhteessa!\n\nPerjantaina 18. p. sanoimme parhaimmat kiitokset ja sydämelliset\njäähyväiset neideille Lyyli Kairamolle ja Kerttu Perttulalle sekä\nrouva A. Sarparannalle, jotka olivat hoivanneet meitä niin hyvin\nkuin kuvitella taitaa. Allekirjoittanut on sitäpaitsi velkaa\nerikoiskiitoksen autonkuljettaja Pekkaselle, joka rakennusasioita\nymmärtävänä henkilönä ja perehtyneenä kaupunkiin osasi antaa paljon\nteräviä selityksiä. Nousimme junaan lähteäksemme Karhumäelle.\nMatkatovereina oli vain sotilaita: sotilaallisen kohteliaita herroja\nupseereja ja noita kuuluisia \"jermuja\", joiden kulmien rypistyessä\nAasia vapisee. Asemilla oli alkuasukkaiden lapsia, jotka koettivat\nvaihtaa marjoilla ja maidolla itselleen \"liepuskaa ja sakarinoa\".\nKuulin erään jermun ärjäisevän, että \"anna nyt sitten, djevushka, sitä\nmolokoasi\". Sotapoliisi tuntui häätelevän pyytelijöitä pois. Pian tuli\npimeää -- vaunuja ei valaistu --, mutta silti ei aika tullut pitkäksi,\nsillä keskusteluni suopean onnen jälleen seurakseni saattaman pastori\nP. M:n ja erään miellyttävän pioneeriluutnantin kanssa sisälsi\nalituisesti uusia, kiintoisia näkökohtia sille, joka oli ensimmäistä\nkertaa tässä Suomen uudessa maakunnassa. Ilomanselän kylä, jonka talot\nolivat kauniina karjalaisrivistönä pienen järven rannalla, oli\nviimeinen viehättävä näky, minkä yhä tihenevässä hämyssä saatoin\nerottaa. Pohjoista taivaanrantaa valaisivat silloin tällöin tykkien\nsuuliekkien kajastukset. Tiesimme siellä taisteltavan. Iltayöstä\nsaavuimme Karhumäelle, ainoina valoina taskulamput.\n\n\n\n\n5\n\n\nUteliaana kiiruhdan aamulla saamaan yleissilmäystä kaupungista, josta\nolin niin paljon kuullut ja jota ei ollut vielä silloin, kun 1905\nkuljin paikan ohi Porajärven-Poventsan maantietä. Katse pysähtyi\nensimmäiseksi kaupunkia ympäröiviin jyhkeisiin kukkuloihin, jotka on\nhakattu paljaiksi ja jurottavat kuin kyrmyniskat kontiot pää käpälällä.\nNiin korkeita nuo kukkulat eivät olleet kuin olin puheiden perusteella\nkuvitellut. Erikoisnähtävyys niiden joukossa on Parantolaharju,\njyrkkärinteinen, korkea, veitsenterän ohuinen hiekkaselänne, jonka\njuurella polveilee rauhallinen Kumsajoki. Tämän lännestä tulevan joen\nlaaksolle, joka on murtautunut syvälle moreenihiekkaan, ovat kuvaavia\njuuri tällaiset harjut ja kuilut, kuten varsin hyvin matkaltani\nmuistan.\n\nKarhumäellä ei ole monta kivirakennusta; leiman sille antavat puutalot.\nNämä ovat melkein kauttaaltaan kaksikerroksisia ja tarkoitetut\nkahdeksalle perheelle. Etusivu, ikkunankehykset ja varsinkin päädyt on\nmauttoman runsaasti koristeltu pitsimäisillä leikkauksilla. Päädyt\nmuistuttavat novgorodilais-karjalaisesta tyylistä. Nousi siinä mieleeni\nvanha kysymys tuon tyylin alkuperästä. Asiantuntijat ovat ehkä jo\nratkaisseet sen -- en ole sattunut huomaamaan, miten. Tässä oma\nvaatimaton ratkaisuni, jonka esittämisellä en loukanne ketään.\n\nVenäläistä alkuperää tuo jyrkkä, koristeltu pääty ei voi olla, sillä\nolkikattonsa vaikutuksesta isoryssä niistää päädyn huipun viistoksi. Se\nsaattaa siis olla vain novgorodilaista, sillä muita \"tyylejä\" ei\nPohjois-Venäjällä ole voinut keskiajalla olla. Mistä on sitten tuo\nnovgorodilainen, koristeltu, jyrkästi kuin viikinkilaivan kokkana\nkohoava pääty kotoisin? Viikinkiajalta, Norjasta, josta varjagit toivat\nsen mukanaan Novgorodiin. Mielikuva Norjan keskiaikaisesta puutyylistä\nja sen leikkauksista aiheuttaa sen, että karjalaisten talojen päädyssä\non jotakin tuttua, kuin olisi muistellut vanhaa unta. Ei ole\ntodennäköistä, että varjagit, jotka tulivat hallitsemaan järjestykseen\nkykenemättömiä, vielä aivan alkeellisella asteella olevia venäläisiä,\nolisivat alentuneet asumaan näiden kurjissa hökkeleissä. Ei, vaan he\ntoivat mukanaan koko kulttuurinsa, jonka tärkeänä osana oli\nkirvesmiehen taito, kyky tehdä puusta uljaita kohokokka-aluksia ja\nsuippopäätyisiä, aluksen muotoon pyrkiviä rakennuksia. Samoin kuin\nvarjagien laulut, heidän rakennustyylinsäkin koteutui heidän\nvallitsemalleen alueelle, nimenomaan myös tänne \"taipaleentakaisten\ntshudien\" maahan eli kannaksien Karjalaan. Siitä tämä tyyli, jossa siis\nei ole ollenkaan venäläistä pohjaa.\n\nKarhumäen puutalot saattaisivat olla hauskankin näköisiä, ellei niitä\nolisi jollakin tökötillä, ehkä tervavedellä, maalattu mustanruskeiksi.\nSellaisina ne tekevät synkän vaikutuksen. Rakennusviat ovat samat kuin\nne, joista olen aikaisemmin puhunut. Mittasin askelin erään pienemmistä\nrakennuksista ja totesin sen olevan 13 m pitkä. Tälle alalle oli\nmahdutettu 8 kokoliasta ikkunaa. Toisissa oli päädyn koristeluvimma\nmennyt kerrassaan harhaan. Oli näet rakennettu päädyn yläosaan\njonkinlainen käkikellon kaappia muistuttava pikkutalo, jolla ei ollut\nminkäänlaista virkaa. Olipahan siinä vain sommittelijansa\nlapsellisuuden osoituksena.\n\nKarhumäen rakennukset ovat suurimmalta osalta tällaisia. Poikkeuksina\novat kummallinen asematalo ja tunnettu jättimäinen hotellirakennus,\njoka palvelee ihmiskuntaa havaintoesimerkkinä bolsheviikkien\nsuuruudenhulluudesta. Olojen täytyy kehittyä aikalailla, ennenkuin\ntuota muodotonta, synkkää, vankilamaista kolossia kannattaa pitää\nlämpimänä. Erikoisasemassa ovat suomalaisten rakennukset.\n\nLaitapuolilla, jossa myös harhailin, on venäläistyylisiä, pienempiä,\nneljän perheen asuntoja. Ne olivat autioita, sillä venäläisethän olivat\nsuomalaisten tullessa raivautuneet auringonnousua kohden. Totesin\nniissä olevan neljä hellahuonetta. Nämä olivat isojen ja monien\nikkunain ansiosta hyvin valoisia, mutta samasta syystä arvattavasti\narmottoman kylmiä. Olipa muuan huone rapattu, maalattu öljyvärillä ja\nkoristeltu alkeellisilla maalauksilla. Vaikka niiden ympärillä\noli vapaata aluetta, en huomannut kasvitarhoja enkä kukkasia.\nHiekkaäyräästä poimin kukkasen -- ehkä jokin Anthemum-laji, -- jota en\nmuista Suomessa nähneeni.\n\nKaikilla tonteilla oli -- mikäli eivät suomalaiset olleet jo raivanneet\nniitä pois -- taaja ryhmä roskalaudoista alkeellisesti kokoonlyötyjä\nvajoja ja käymälöitä. Tällainen \"hotelli\" näytti olleen välttämätön\njoka perheelle. Koko ihanuus ympäröitiin mielellään korkealla,\numpinaisella säleaidalla. Tämä sama aate ilmeni Karhumäen lukuisista\nvankileireistä, jotka vartiotorneineen antavat kaupungille kolkon\nerikoisleiman. Karhumäki on oikeastaan bolsheviikkien vankisiirtola ja\non suorittanut sellaisena päätehtävänsä.\n\nSuomalaisten rakennus- ja korjauspuuhista, joista olisi paljonkin\nsanomista, mainitsen vain valmistumassa olevan kirkkosalin. Nuori\nsuomalainen arkkitehti on osannut yksinkertaisin keinoin luoda\nkokonaisuuden, joka on tyylikäs ja harras. Suomen Sotilaskotiliitto on\nlahjoittanut kirkkoon arvokkaan ehtoolliskaluston.\n\nKarhumäen katseleminen tekee vieraan alakuloiseksi. Sitä\nilahduttavampaa on kokea sitä lämpöä, jota sikäläinen Ske, sen johtaja,\nrouva Olanti, ja muu henkilökunta, osaavat huollettavilleen jakaa.\nKukkurana on ihana suomalainen sauna.\n\n\n\n\n6\n\n\nP:n kylä, jonka kartta ilmoittaa olevan Karhumäestä itään, on ollut\nAmerikan-suomalaisten keskuspaikkoja, vieläpä suurimmaksi osaksi heidän\nrakentamansa. Bolsheviikeillä on ollut siinä jonkinlainen\n\"laivaveistämö\", jossa on valmistettu proomuja Äänisen-kuljetusta\nvarten. Kätevinä kirvesmiehinä suomalaiset ovat olleet sellaiseen\ntyöhön erikoisesti soveliaita.\n\nP:n kylätanner on ns. \"pirunpeltoa\", so. moreenikivikkoa, josta sora on\nhuuhtoutunut pois, niin että on jäänyt melkein pelkistä pyöreähköistä\nvierinkivistä muodostunut pohja, niin karu, ettei siihen ole\nmahdollista saada edes perunatukkua. Käsittämätöntä on, miksi\nmonikymmentaloinen kylä rakennetaan tällaiseen hedelmättömään paikkaan,\njohon jo yksin tien teko on hankalaa ja jossa ei voi kunnollisesti\nkasvaa puu eikä pensas. Tämäkin puuha on ilmaus siitä, miten kokonaan\nbolsheviikit ovat olleet teoreettisten haaveittensa lumoissa ja miten\nvähän he ovat välittäneet tosiolojen vaatimuksista.\n\nP:n suomalaisten asuintalot ovat lystikkäintä, mitä olen Itä-Karjalassa\nnähnyt. Ne ovat kaikki samanlaisia kuin tulitikkulaatikot, rakennetut\nfantastiseen venäläis-karjalaiseen sekatyyliin, joka ilmeisesti on\njonkun bolsheviikkiarkkitehdin keksintöä. Suhteiltaan ne ovat\nomituisesti kapeita ja korkeita. Ne ovat kaksikerroksisia ja\ntarkoitetut kahdeksaa perhettä varten. Molemmissa päädyissä on\nkoristeena käkikellomainen pikkutalo. Ei puutu muuta kuin että näiden\novi lennähtäisi auki, punainen käki puikahtaisi näkyviin ja kukkuisi\nkuuluvasti \"Lenin!\", \"Stalin!\" Talot on tietenkin rakennettu pyöreistä\nhirsistä venäläiseen tapaan ja värjätty mustanruskeiksi. Kolkkona\nrivistönä ne siinä seisovat kivikamarallaan ja herättävät ohikulkijassa\noutoja ajatuksia. Pahasti sekaisin oli mennyt niiden suomalaispoloisten\npää, jotka saattoivat kuvitella asumista niissä onnenhaaveittensa\ntäyttymiseksi. Ne ovat nyt autioita ja odottavat mahdollista uutta\nkäyttöänsä. Tuli mieleeni -- enhän tiedä asianomaisten viskaalien\naikomuksia -- että noita taloja ehkä voisi käyttää lännempänä, jonne ne\nkai saattaisi verraten helposti siirtää.\n\nSitten totean kulkevani alakuloisimmassa korvessa, mitä voi kuvitella.\nSurkeat, murheelliset, traagilliset kuuset kohottavat kapeata latvaansa\nkuin ponnistaen viimeisiä voimiaan. Niitä on niin harvassa, että näkee\nympärilleen kohtalaisen laajalta. Maa on kumpuista ja kivikkoista,\nnotkoissa märkää, soistunutta. Tarkemmin katsellen totean sitten, että\npaikalla on kasvanut suoranainen alkuhongisto, pilaripetäjistö,\njättiläisrivistö, joka on antanut seudulle juhlallisen luonteen.\nKantoja on tiheässä ja kaikki sellaisia, ettei mies kykene niitä\nsyleilemään. Suunnattoman määrän maailman parhainta punapetäjää ovat\nbolsheviikit täältä ryöstäneet, hankkiakseen sillä ulkomaiden valuuttaa\nja sikäli tilaisuutta jatkuvaan myyräntyöhön rajojensa ulkopuolella.\n\nBolsheviikkien keskeinen luonteenominaisuus näyttää olevan hävittämisen\nhimo. Kaikkialla, mistä he vain ovat saaneet mukavasti puutavaran\nkuljetetuksi, he ovat suorittaneet häikäilemätöntä ryöstöhakkuuta,\nparturoiden maan aivan paljaaksi. Katsoen siihen vahinkoon, minkä he\nlyhyehkön puutavaranvientinsä aikana ehtivät tehdä Itä-Karjalan\nmetsille, saattaa melkoisella varmuudella päätellä, että jos heidän\nvaltakauttansa olisi jatkunut muutamia kymmeniä vuosia, Itä-Karjalasta\nolisi tullut metsätön, viljelykseen kelpaamaton maa. Mieli tyrmistyy\najatellessa tältäkin kannalta, mikä olisi ollut Suomen metsien kohtalo,\njos maamme olisi joutunut bolsheviikkien haltuun.\n\nPäämajan raporteista olen ollut huomaavinani Suomen armeijan käyttävän\ntykistöä, vieläpä suurella menestyksellä. Sotasalaisuuksien\nilmaisemisena ei siis voitane pitää, että askeleeni ohjautuivat\nasianomaisin lupakirjoin ja oppain, tarkoituksena kotirintaman\nterveisten vienti muutamaan patteristoon. Seuralaisinani olivat\nsotapastori A. A., jonka ystävällisyyttä minun on kiittäminen\npääsystäni tälle vierailulle, ja vänrikki J. E. R., joka tosin oli\nlausunut vakavia epäilyksiä vierailun tarpeellisuutta vastaan,\nmutta suvainnut suostua siihen vedottuani arvovaltaani vanhana\nKarjalan-kävijänä, läheisenä sukulaisena ja Ruotsin-aikaisen vänrikin\njälkeläisenä. Tarjosipa hän lopuksi, maaston hankaluuden vuoksi,\nkäytettäväkseni ratsuhevosta. Kun en ollut milloinkaan ratsastanut enkä\nsiis tiennyt, miten tuo konsti minulta sujuisi, en välittänyt ottaa\nhänen tarjoustaan vastaan. Suoritin näin ollen vierailuni\njalkapatikassa.\n\nIstumme kapteenin kämpässä tai korsussa tai miksi sitä oikein sanoisi.\nAsiallisesti kuvattuna se on jykevistä punahonkahirsistä salvettu\npirtti, joka herättää viihtyisyyden tunteen heti ensimmäisellä\nsilmäyksellä. \"Pojat\", jotka osaavat kaikkea, ovat rakentaneet sen\npatteristonsa komentajalle, ja ilmaisseet työssänsä suurta\nammattitaitoa ja hyvää aistia. Tapa, jolla ovi oli vuorattu\nsisäpuolelta -- käyttämällä tuohilevyjä, jotka oli listoin jaettu eri\nkuvioihin --, saattaisi olla muistamisen arvoinen vielä rauhan aikana.\nPöydän ympärillä olevat tuolit suorastaan houkuttelivat istumaan ja\njuomaan korviketta. Puristaessani nuoren, vilkkaan, nasevasti\njuttelevan kapteeni K:n kättä tervehdin hengessäni Suomen koko\narmeijaa, joka seisoo vartiopaikallaan kuin patsas, silmä kovana, sormi\nliipaisimella.\n\nSeurustelemme rattoisasti. Koska sivilimiehen käsitykset sodankäynnistä\novat ylimalkaan sellaisia, että niiden kuuleminen vetää soturin\nnaurunhermot vireeseen, en pidä tarpeellisena enkä suotavanakaan\nkeskustelumme selostamista. Riittää vain kun sanon, että ehdimme tuossa\npuolituntisessa jutella paljon ja että allekirjoittanut huomasi\nalituiseen saavansa tietoja ja kokemuksia, joista ei ollut sitä ennen\nomistanut hajuakaan. Erikoisen virkistävä oli tapa, jolla nuori\npassarisotilas tarjoili korviketta. Milloinkaan aikaisemmin ei edessäni\nollut lyöty kantapäitä yhteen ja sanottu sotilaallisen kunnioittavasti:\n\"Herra tohtori, lisää korviketta?\" Alemmuuskompleksini hävisi\nolemattomiin ja tunsin olevani herra.\n\nKapteeni K:n itsensä opastaessa marssimme korpitietä kapteeni H:n\nkorsuun, jossa meidät otettiin vastaan yhtä huomaavaisesti kuin\nmuuallakin. Tarinoimme hetkisen. Iloinen luutnantti V. huomasi minun\nuteliaana katselevan konepistoolia, jolla tiedämme tehdyn paljon\nsankaritekoja, ja kysyi, haluaisinko nähdä, miten sitä käytetään.\nKyllä! Niinpä hän otti pistoolin, pisti lippaan paikoilleen ja pyysi\nkatsomaan lähempää. Tein niin -- vein nenäni varsin lähelle --, jolloin\nluutnantti laski korsun kattoon sen tuhannentulimmaisen kuulasuihkun.\nPeräydyin yllättyneenä ja kiittelin onnistuneesta huomaavaisuudesta.\nTämä on näet eräs tapa, jolla arvokkaimpia sivilejä kunnioitetaan.\n\nTäältä taivalsimme vänrikki J. E. R:n kämppään, joka kuitenkin oli\nmelkein tyhjä. Minulla ei ollut siis tilaisuutta tutustua luutnantti\nF:een eikä tavata arv. tuttavaani vänrikki P:ta, joka oli pari kertaa\ntuonut minulle kämppänsä terveiset Helsinkiin. Se oli vahinko, sillä\nolisin tahtonut puristaa heidän kättänsä. Vänrikki J. E. R:n kautta\nolin muuten antanut heille kaikille korkeimmat ritari- ja sotilasarvot,\nmitä olen kirjallisuudesta oppinut tuntemaan. Viimeksi olin kirjeissäni\npuhutellut heitä \"kultaisen taljan ritareiksi\" ja \"Ranskan\nkonnetabeleiksi\", mitkä arvot he olivat ilmoittaneet ottavansa vastaan.\nNäiden reippaiden nuortenmiesten korpielämää näet keventää alituinen\nhuumori.\n\nNyt siirryimme lottakanttiinille, jonka läheisyydessä pidettiin\nmiehistölle pieni, vaatimaton \"tilaisuus\". Patteriston sympaattinen\npastori O. T., poikiensa uskollinen toveri, liikanimeltä \"paavi\", oli\njärjestänyt sen ja avasi sen esittelemällä pastori A:n ja\nallekirjoittaneen. Katsellessani rauhallista soturijoukkoa, kuinka se\nsiinä otti tarkastelevin silmäyksin mittaa minusta, tunsin suurta\nnöyryyttä. Olinko kelvollinen puhumaan näille miehille minä, joka olen\nkykenemätön taistelemaan isänmaan puolesta? Niinpä vaatimattomat sanani\nkeskittyivätkin tulkitsemaan rintamantakaisten kiitollisuutta ja\nluottamusta niitä kohtaan, jotka seisovat isänmaan puolustuslinjoilla.\nPastori A. lopetti tilaisuuden hengellisellä puheella. Aluksi ja\nlopuksi laulettiin ja veisattiin. En tiedä, saivatko sotilaat tästä\njuhlahetkestä mitään, sillä he ovat ehkä tottuneet sellaisiin; minä\nsensijaan sain paljon -- unohtumattoman muiston.\n\nSitten lotat tarjosivat korviketta. Heille viimeisteltiin parhaillaan\nkunnollista hirsikämppää, jossa he tulevat hyvin toimeen talvellakin.\nKatsellessani näitä kahta nuorta neitosta, jotka isänmaanrakkaus oli\ntuonut tänne synkkään korpeen johtuivat mieleeni Eino Leinon säkeet\n\"niinkuin vieno valovuona ukkokarhun karsinassa\".\n\nKun oli vierailtu vielä yhdessä korsussa, jonka miehistö oli\nkokoontunut viettämään aikaansa kuka soittelemalla, kuka\nlueskelemalla tai kirjoittelemalla kirjettä mielitietylleen, tultiin\nhuoltoportaaseen, jossa reilu kapteeni T. tarjosi korpivaelluksesta\nväsähtäneelle helsinkiläiselle päivällistä. Tämän laadun ilmaisee\nparhaiten se, että pääruokana oli Äänisen savustettu lohi. Koska sanat\neivät riitä tulkitsemaan tämän johdosta syntyneitä tunteita, lopetan\npäivälliskuvaukseni tähän.\n\nTällöin olivat jo herrat upseerit jättäytyneet pois seurastamme ja\npalanneet omille mailleen. Mielessä miehekäs jäähyväisviittaus sanon\nheille kaikille tässä parhaimmat kiitokseni. Maan ja kansan asia ei voi\nsaada parempaa vartiostoa kuin ovat nämä suomalaiset kultaisen taljan\nritarit -- useat muuten akateemisen arvon saaneita miehiä.\n\n\n\n\n7\n\n\n\"Korsu\" on kielemme uusia sanoja, joka -- samoin kuin \"sisu\", \"motti\"\nja \"talkoo\" -- on levinnyt jo ruotsiin, ehkä saksaan. Sen johto on\nminulle tuntematon, mutta en kummastelisi, vaikka pohjalla olisi karhun\ntalvisen nukkumapaikan nimi eli \"korju\". Väliin näet karhu ei välitä\nhakea luolaa tai muuta sopivaa pesäkammiota, vaan kellahtaa paljaalle\nmaalle, johon on ehkä koonnut sylillisen kuusenhavuja. Sellaista\nmakuupaikkaa sanotaan \"korjuksi\".\n\nParempaa nimeä ei siis voisi keksiä korpisoturiemme talviasunnoille.\nMutta jos päättelisimme niiden olevan yhtä hatarasti rakennettuja kuin\nkontion \"korju\", erehtyisimme suuresti. Kulunut sotavuosi ja\nItä-Karjalan erikoiset olosuhteet ovat luoneet suoranaisen\n\"korsukulttuurin\", joka ansaitsee mitä suurinta huomiota ja\ntunnustusta. Päämääränä näkyy olleen ensinnäkin tarkoituksenmukaisuus\ntalviasunnolle asetettavien vaatimusten kannalta eli siis lämpimyys. Se\non saavutettu käyttämällä rakennusaineeksi tarjolla olevaa kelohonkaa,\njoka sulkee ulkopuolelleen sekä pakkasen että kosteuden. Toisessa\nsijassa on pidetty silmällä sisustuksen käytännöllisyyttä ja\nmukavuutta. Kaikissa näissä suhteissa on saavutettu tuloksia, jotka\nmielestäni ilmaisevat sekä taitoa että taiteellisuutta. Helsinkiläisten\non turhaa luulla poikien kärsivän kylmästä, sillä sitä heidän ei\nvarmaankaan tarvitse tehdä. Eri asia on, miten helsinkiläisten itsensä\nkäy.\n\nTaiteellisuudella on korsukulttuurissa tärkeä osuutensa. Korsujen\njulkisivu on erikoisesti se kohta, jonka koristelussa se ilmaiseikse.\nSeinä päällystetään useimmiten -- melkein säännöllisesti --\neräänlaisella mosaiikilla: halkaistuilla mänty- ja koivupölkyillä,\njotka on jätetty kuorimatta. Kun nämä on asetettu säännöllisiksi\nkuvioiksi, syntyy silmää miellyttävä pintavaikutelma. Korsuun johtavat\nportaat oli myös usein valmistettu erikoisen huolellisesti. Asiaan\nkuuluu, että korsu on siisti sekä sisästä että ympäristöltään.\nMetsäelämään perehtynyt ymmärtää korsukulttuurin kautta tulleen\ntoteutetuksi jotakin, joka on viihtymisen välttämätön edellytys\ntällaisissa oloissa ja ilmaisee samalla korkeata sivistystasoa.\n\nSattuma vei minut paikalle, jossa korsukulttuuri oli saavuttanut niin\nhienon muodon, että se olisi ikuistettava ainakin tarkoin kuvauksin ja\nvalokuvin. Lukija kuvitelkoon kapean, matalareunaisen, keskelle lakeata\nkangasta uurtuneen laakson, jonka läpi virtaa hiljaa solisten pieni\npuro. Laakson itärinteeseen sotilaat ovat rakentaneet joukon mitä\nhauskimpia korsuja, joiden julkisivut oli koristeltu erittäin\naistikkaasti, taiteellisesti, ja joilla oli sattuvat nimet, niinkuin\nkorsuilla yleensä. Puron rannat oli tasoitettu ja siistitty\npuistomaiseen kuntoon ja puro itse perkattu ja padottu altaiksi, joissa\nsopi kastautua pelastuttuaan viereisessä saunassa saadusta\nhirmukuumasta löylystä. Puron rannalla kasvoi korkeita, valkovartisia\nkoivuja, jotka antoivat laaksolle harvinaista kauneutta. Viereiselle\nkankaalle oli tehty urheilukenttä, jossa potkittiin palloa hikipäin.\nOlisi vahinko, jos tämä korsukaupunki pääsisi häviämään.\nIhanteellisempaa partioleiriä -- \"Itä-Karjalan partiopoikien\" kesäistä\nkeskuspaikkaa -- tuskin voi kuvitella.\n\n\n\n\n8\n\n\nTiistaina, syysk. 22 p., läksimme Karhumäestä paluumatkalle mieli\nkiitollisena kaikkia niitä hyviä ihmisiä kohtaan, jotka olivat suoneet\nmeille suojaa ja ylläpitoa. Minkälaisen keitaan sikäläinen Ske\nmuodostaa, sen tietävät vain ne, jotka ovat olleet niin onnellisia,\nettä ovat joutuneet sen hoiviin. Siksi toistan tässä ne kiitokset,\njotka lausuin lähtiessä Karhumäen asemalla rouva Olannille ja neideille\nSedoville ja Mäkelälle.\n\nSotilaskotirouva jakelee \"jermuille\" savukkeita ja makeisia, joita\nhänellä on sitä varten mukanaan. Nämä pojat tarvitsevat virkistystä,\nsillä he ovat matkalla toipumis- ym. lomille. Katsellessani heidän\nkärsivällistä, tyyntä ilmettään kuvastuu mieleeni Itä-Karjalan korvessa\nvartiota pitävä armeijamme. Kysyn itseltäni, minkälaisen vaikutelman\nolen saanut siitä? Tosin huomioideni alue on rajoitettu ja aika samoin,\nmutta vaikutelmahan on silti syntynyt. Vastaan empimättä, että se on\nehdottomasti myönteinen. Sotilasta, jonka ulkonäkö olisi ilmaissut\nruumiillista heikkoutta, en ollut nähnyt ainoatakaan. Päinvastoin olin\nkoko ajan ihmetellyt sitä tervettä, verevää, päivettynyttä, tanakkaa\nlujuutta, joka oli kaikille tapaamilleni sotilaille kuvaavaa.\nHenkisessä suhteessa kunto oli sama: miehistö suoritti palvelusta\njärkähtämättömän tyynesti tehden sitä kuten totuttua työtä ainakin.\nYhtä vähän kuin he kotona astuessaan auran jäljessä mielivät heittää\ntyötään kesken, he tekevät sitä nytkään.\n\nKun katselen seuraavana eli keskiviikkoaamuna vanhan Suomen hoidettuja,\nsiistejä metsiä, ojitettuja peltoja, hyviä teitä, kauniisti\nrakennettuja ja maalattuja taloja, mieleeni nousee palava rukous, että\npoloinen Itä-Karjala, ikänsä orjuudessa kitunut sisko, pian pääsisi\nosalliseksi suomalaisen vapauden ja kulttuurin siunauksista.\n\n\n\n"]