[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx_LeENjcHveSMAq0TJW2ATyGLv0gbhbQLkF0Sui7wYU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2113,"Suomi Jäämerellä","Voionmaa, Väinö",1869,1947,"2113-voionmaa-vaino-suomi-jaamerella","2113__Voionmaa_Väinö__Suomi_Jäämerellä",null,"tietokirja",[],[],"fi",1918,19444,141930,false,59915,[22,23],"Arctic regions","Arctic regions -- Discovery and exploration -- Finnish",[25],"History - Other","\"Suomi Jäämerellä\" by Väinö Voionmaa is a historical account written in the early 20th century. The work examines the geographical, historical, and economic aspects concerning Finland's relationship with the Arctic Ocean, also known as the Jäämeri. Voionmaa appears to aim at elucidating Finland's historical claims and rights to access this crucial body of water, emphasizing its importance for the nation's development and future.  The opening of the text begins with an introduction that communicates a strong sentiment of urgency felt by the Finnish population regarding their longstanding exclusion from the Arctic Ocean. The author expresses a collective belief that now is the time for Finland to establish its connection to the Jäämeri, presenting it not just as a matter of rectifying historic injustices, but also as a vital opportunity for economic growth and national identity. Voionmaa outlines the various sections of the work, intending to shed light on the Arctic region's natural resources, economic prospects, and Finland's rightful place within this larger narrative. The beginning sets a tone of determination and serves as a rallying call for the Finnish people to reclaim their geographical and historical connections to the Jäämeri. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Tietokirja tarkastelee Suomen historiallisia ja maantieteellisiä oikeuksia Jäämeren rannikkoalueisiin, erityisesti Itä-Varankiin. Teos käsittelee alueen taloutta, siirtolaisuutta ja poliittista merkitystä itsenäistyvälle Suomelle vuonna 1918. Se esittelee Jäämeren kysymystä suomalaisesta näkökulmasta ja pohtii alueen tulevaisuutta.","Väinö Voionmaan 'Suomi Jäämerellä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2113. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMI JÄÄMERELLÄ\n\nKirj.\n\nVäinö Voionmaa\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nEdistysseurojen Kustannusosakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Alkulause.\n 1. Jäämeri ja Jäämeren maat.\n 2. Muinaisaikain talous- ja valtasuhteet Jäämerellä.\n 3. Uusi aika. Jäämeren rannikkojen valtiolliset jaot.\n 4. Suomen pyrkimys Itä-Varankiin.\n 5. Suomalaiset siirtolaiset Jäämerellä.\n 6. Maailmantalous ja Jäämeren kysymys.\n 7. Muurmanin rata.\n 8. Suomen satama Jäämerellä.\n    Jäämeren kirjallisuutta.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nKoko kansamme, erotuksetta kaikki sen kerrokset ovat täydellisesti\nyksimielisiä siitä, että nyt on tullut hetki Suomen päästä Jäämerelle,\njosta maamme nurjain kohtalojen kautta vastoin kaikkea oikeutta on\nvuosisatoja ollut suljettuna pois. Jäämeren avaaminen Suomelle ei\nmerkitse ainoastaan vanhan vääryyden hyvittämistä ja pohjoisimman\nSuomen paikallisen elinkysymyksen ratkaisemista, vaan myöskin\nsuurenarvoisen tuotantolähteen ja tärkeän siirtola-alueen avaamista\nkoko maallemme. Se on lisäksi oleva itsenäisen Suomen ensi askel ulos\nsuureen vapaaseen maailmaan. Ja se on oleva ensimäinen elonmerkki\n\"suurenevasta Suomesta\".\n\nKun ei ole olemassa suorastaan mitään ajanmukaista kirjallisuutta, joka\nyleistajuisessa muodossa esittäisi kansalaisille Jäämeren kysymystä\nsuomalaiselta kannalta, voinevat seuraavat lehdet täyttää jonkinlaisen\npuutteen. Tämä kirjanen tahtoo ennen kaikkea asiallisesti valaista\nJäämeren kysymyksen eri puolia: uuden tarkastelun perusteella osoittaa\nSuomen historialliset, maantieteelliset ja kansalliset oikeudet pääsyyn\nJäämerelle sekä uusimpain luotettavain lähteitten mukaan esittää\nJäämeren luonnosta, talouselämästä ja tulevaisuuden toiveista tietoja\nja näkökohtia jatkuvan keskustelun pohjaksi. Toisinaan on täten tullut\npoiketuksi aineen ahtaimmista rajoista. Mutta Suomen Jäämeren\nkysymyksen ymmärtäminen ja arvosteleminen vaatii vertailuja ja laajoja\nnäköaloja. Siltä on päähuomio aina luonnollisesti ollut keskitetty\nsiihen Jäämeren nurkkaan, joka kaikissa oloissa ja suhteissa on meille\ntärkein ja johon meillä on riidaton oikeus, nim. Itä-Varankiin.\n\nHelsingissä, keväällä 1918.\n\nV. V.\n\n\n\n\n1. JÄÄMERI JA JÄÄMEREN MAAT.\n\n\nPohjoisnapaa ympäröivä Pohjois-Jäämeren alue eli \"arktinen alue\" on\nsaanut muusta maailmasta eroavan luonteensa etupäässä maapalloisen\nasemansa ja siitä johtuvain luonto-olojen vuoksi. Silmäys karttaan\nsanoo, että arktiseen alueeseen kuuluu keskellä oleva laaja meri ja\nsitä ympäröivät kapeat kaistaleet Europan, Aasian ja Amerikan\nmantereista ynnä niitä reunustavat tiheämmät tai harvemmat saaristot.\nAlueen etelärajana on matematismaantieteellisesti pidettävä napapiiriä\n(66 1/2° pohj. leveyttä). Muissa suhteissa sitävastoin ei näin\nsäännöllistä rajaa voida vetää arktisen alueen ympärille. Jos pidämme\nalueen ilmastollisena rajana sitä lämpökäyrää (isotermiä), joka\nilmaisee 0 asteen keskimääräistä vuotuista lämpötilaa, niin raja painuu\nItä-Siperiassa ja Labradorin seuduilla Pohjois-Amerikassa 50.\nleveysasteelle saakka, mutta nousee Ruijan tienoilla paljon yli 70.\nleveysasteen, s.o. melkoista pohjoisemmaksi napapiiriä. Samoin\nmetsäraja, jota kasvistollisesti pidetään arktisen ja viileän\nkasvillisuusvyöhykkeen rajana ja joka yleensä seuraa sitä lämpökäyrää,\njoka osoittaa keskimääräistä 10 asteen lämpötilaa vuoden lämpimimpänä\nkuukautena, on Beringin salmen ja Labradorin seuduilla paljon\netelämpänä, mutta Keski-Siperiassa, Suomi-Skandinaviassa\n(Fennoskandiassa) ja Länsi-Kanadassa melkoista pohjoisempana\nnapapiiriä. Arktisten merienkään rajaksi ei napapiiri hyvin sovellu,\nsillä Jäämeren lahdista Vienanmeri ja Hudsoninlahti tunkeutuvat\nnapapiiriä paljon etelämmäksi. Jäämeren alueen rajat ovat siis\nmelkoisen horjuvia. Jonkinlaisena yleispiirteisenä rajana voidaan\nkuitenkin aina pitää napapiiriä.\n\n_Pohjois-Jäämeri_ eli arkipäiväisemmin vain _Jäämeri_ on oikeastaan\nsuuri Atlantin valtameren lahti, joka ulettuu Islannista Beringin\nsalmelle saakka. Jäämeren yhteyttä Atlantin kanssa välittävät\nGrönlannin itäpuolella olevat leveät ja länsipuolella olevat kapeat\nsalmimeret. Merimaantieteellisesti voisi Jäämeren etelärajana pitää\nGrönlannin kaakkoisnurkan, Islannin ja Färsaarten merkitsemää linjaa,\njolla kohdalla meren pohjassakin on korkeampi kynnys; jos merenpinta\nalenisi viisisataa metriä, syntyisi tälle linjalle kuiva maasilta\nEuropasta Amerikkaan. Asemaltaan Jäämeri on sellainen kolmen mantereen\n\"välimeri\" kuin etelässä oleva Europan Välimeri; suuruudeltaan se\nviimeisten laskujen mukaan on 14.3 milj. km s.o. viisi kertaa suurempi\nkuin Europan Välimeri; muodoltaan se on epäsäännöllinen ympyrä;\njokseenkin keskellä sitä on pohjoisnapa.\n\nTehkäämme kartalla nopea kiertoretki Jäämeren eri osiin.\nNorjan-Islannin-Grönlannin-Huippuvuorten välillä on n. 4 milj. km2\nlaaja tuhansiin metreihin syvä _Europan Pohjoismeri_ eli _Norjanmeri_.\nSe on luonteeltaan puolittain atlanttinen meri, ja toiset\nmaantieteilijät sen lukevatkin Atlantin meren osaksi. Sen läntinen osa,\n_Grörlanninmeri_, on maajäisine rantoineen, uiskentelevine\njäävuorineen, ajojäineen ja kylmine merivirtoineen täysin Jäämeren\nluontoinen. Ikuisen jään valtakunnan tultasyöksevinä portinvartijoina\novat täällä suuri \"satujen saari\" _Islanti_ ja pieni meren keskellä\nseisova _Jan Mayenin_ saari. Tämän meren itäinen, Norjaan rajoittuva,\nvarsinaiseksi _Norjanmereksi_ kutsuttu, Golf-virran sulana pitämä,\nkalastukselle ja meriliikkeelle sopiva osa taas on kaikissa kohdin\nAtlantin meren kaltainen, johon se taloudellisesti ja politisestikin\nmitä lähimmin liittyy.\n\nHuippuvuorten ja Grönlannin välisen n. 600 km:n leveän salmen kautta\ntullaan Grönlannin merestä pohjoisnapaa ympäröivälle _Napamerelle_.\nMikäli sitä tunnetaan, se on 9.3 milj. km2 laaja, hyvin syvä, melkein\nsaareton, alituisen jääkannen peittämä ulappa, ikuisen jään rajaton\nvaltakunta, jossa ei ole mitään sanottavaa kasvi- tai eläinelämää.\n\nNapameren kummallakin puolella on matalampia saarekkaita lahtimaisia\nmerenosia eli rantameriä. Amerikan puolella olevassa rantameressä on\nlukuisain suurten mannersaarien muodostama Kanadan arkipelagi\nvaarallisine jäävirtoineen. Aasian ja Europan puolella olevassa\nrantamerialueessa on ensinnäkin huomattava luoteisimman Siperian edessä\noleva _Karan- eli Kaarianmeri_ (n. 0.3 milj. km2). Se on Napameren\navonainen lahti, jonka Novaja Semljan kaksoissaari erottaa\nläntisemmistä merialueista. Vaikka Karanmeri tavattoman kylmyytensä\nvuoksi onkin \"Europan jääkellari\", niin sen asema Europan lähellä, sen\nosittainen soveltuvaisuus laivaliikkeelle ja sinne laskevat mahtavat Ob\nja Jenisei joet antavat sille jonkinlaisen taloudellisen merkityksen.\nKaranmeren kaikki taloudelliset ja politiset suhteet ovat suuntautuneet\nlänteenpäin, minne tärkeimpinä pääsyväylinä ovat Novaja Semljan\neteläisen saaren ja Vaigatsh-saaren välinen _Karansalmi_ (Karan portti)\nsekä Vaigatshin ja mantereen välillä oleva _Jugor-salmi_.\n\nNovaja Semljan länsipuolella olevaa merialuetta voisi nimittää _Europan\nJäämereksi_; sen rajoina olevat saaret, Karhusaari, Huippuvuoret, Frans\nJoosefin maa ja Novaja Semlja, kuuluvat kaikki Europpaan, ja se on itse\nvälittömässä avonaisessa yhteydessä Europan Pohjoismeren kanssa, jonka\nlahtena tai rantamerenä sitä parhaiten onkin pidettävä. Muodoltaan\nEuropan Jäämeri on neliömäinen, alasivu kuitenkin eteläänpäin\ntaittunut, ja pinta-alaltaan n. 1 milj. km2.\n\nSe on kieltämättä koko Jäämeren tärkein osa. Atlantin meren laivaliike\nvoi sinne esteettömästi jatkua, sen eläimistö tarjoo pyyntimiehille\nrunsaita ja arvokkaita saaliita, sinne laskevat Pohjois-Venäjän suuret,\nkulkuteiksi enemmän tai vähemmän kelpoiset joet ja sen rannoilla asuvat\nEuropan sivistyskansain pohjoisimmat etuvartijat.\n\nNiinkuin Europan Pohjoismeressä, niin Europan Jäämeressäkin on jyrkkä\nvastakohta olemassa Europpaa lähempänä ja siitä ulompana olevan\nmerialueen välillä. Eteläpuoli, jota sen ääressä olevan Lapinmaan\nmukaan on kutsuttu _Lapinmereksi_, on suuressa määrin Norjan\nlänsipuolella olevan meren kaltainen. Norjasta Kuollan niemen\npuoliväliin saakka Lapinmeren rannat pysyvät vuoden ympäri sulina ja\npaljon laajemmillakin aloilla vesi on vaarallisista jäävuorista vapaa\nsekä pitemmän tai lyhemmän osan vuotta merenkululle auki. Runsaan\nmerieläimistönsä ja luontaisten elinkeinojensakin kautta se lähinnä\nkuuluu varsinaisen Norjanmeren yhteyteen. Paljon pienempi taloudellinen\narvo on Lapinmeren pohjoispuolella olevalla _Barentsinmerellä_, joka\nmonessa suhteessa on verrattava Grönlannin mereen, sekä Lapinmerestä\nlounaaseen pistävällä matalalla _Vienanmerellä_, joka viimemainittu\nkuitenkin asuttujen, kehityskykyisten ympäristöjensä ja eteläisten\nliikeyhteyksiensä vuoksi välillisesti on Jäämeren tärkein perukka.\n\nEuropan Jäämeren talouselämälle tarjoavat sen saaret sopivia\ntukipisteitä. Seitsemän suuren ja monen pienen saaren muodostama, n.\n65.000 km2:n laajuisen _Huippuvuorten_ saariston läntisiä, jopa\npohjoisiakin salmia ja vuonoja Golfvirran vielä lämmin vesi pitää\nkesäisin sulana, jotavastoin saariston itäpuoliset vedet, missä kulkee\nkylmä polarivirta, ovat aina täynnä ajojäitä. Huippuvuoria paljon\nkylmempi ja vaikeapääsyisempi on vasta v. 1873 löydetty _Frans Joosefin\nmaa_, Jäämeren ahdistetun eläimistön etäinen pakopaikka, sekin n.\n50.000 km2 laaja saaristo. _Novaja Semljan_ kaksoissaaret, alaltaan\n91.791 km2 ovat kesäisin sulan Europan Jäämeren ja kylmän, harvoin\nkesälläkään jäistä vapaan Karanmeren jyrkkänä rajana. Kaikki nämä\nJäämeren saaret ovat korkeita, jäitten ja aaltojen epätasaisiksi\nsyövyttämiä vuorimaita. Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maassa\non alkuvuoren päällä samanlaisia vaakasuoria hietakivi- ym.\nvuorikerroksia, joita tavataan Grönlannissa, joten ne kaikki näyttävät\nolevan jätekappaleita samasta muinaisesta laajasta mantereesta. Novaja\nSemljan vuorirakenne muistuttaa lähinnä Uralin vuoristoa. Kaikkien\nnäiden jää- ja lumipeitteisten saarten vuorissa on säilynyt merkkejä\ntäällä aikain aikoina vallinneesta lämpimästä ilmastosta ja\netelämaisesta palmukasvillisuudesta. Silloin varmaan ovat syntyneet\nHuippuvuorten kivihiilikerrokset ja Novaja Semljan petrolilähteet,\njotka samoinkuin Grönlannin ja Ruijan rannikkojen malmit ja muut\nvuorenaarteet ovat pakottaneet Jäämerellä uudelleen arvioimaan melkein\nkaikki entiset arvot.\n\nJäämeren alueelle ominaista on sen luonnonelämän suuri yhdenmukaisuus.\nJää on siellä yhdistänyt meren ja maan suureksi yhtenäiseksi luonnon\nvaltakunnaksi. Kaikkialla samanlaatuinen ilmasto, yli koko Jäämeren\nliikkuvat jäävirrat ja koko alueen ympäri ulettuva melkein katkeamaton\nmaavyöhyke ovat siinä määrin helpottaneet kasvien ja eläinten yleistä\nleviämistä, että ne joka paikassa Jäämeren piirissä ovat\npääpiirteittäin samanlaatuisia.\n\nKaiken elimellisen elämän alkuna näyttävät täällä olevan pienet\nleväkasvit, joita on kaikkialla, merivedessä, jäissä, lumissa ja\nmailla. Meri on täynnä pienen pieniä pii-leviä; niitä esiintyy usein\nniin suurin määrin, että jäät niistä saavat keltaisen värin. Täällä\nkirjaimellisesti toteutuu sana: \"missä on vettä, siellä on elämää\"; jos\nsulattaa kivikovan jääpalan, niin keskeytynyt elämä siinä heti alkaa\nuudelleen. Jäämeren pohjassa kasvaa suuria ruskoleviä, joita tuulet\najavat rannoille korkeiksi röykkiöiksi. Meren kasvillisuudesta viime\nkädessä saa ravintonsa Jäämeren suunnaton eläinmaailma, ensin pienimmät\nvesieläimet, sitten kalaparvet, lukemattomat linnut, hylkeet ja vihdoin\njättiläismäiset valaat.\n\nMaalla on omat pii-levänsä, jotka joskus värjäävät lumen punaiseksi.\nKukintakasveja on Jäämeren mailla tavattu n. 400 eri laatua, joten\nsikäläinen kasvillisuus ei ole lainkaan niin köyhä kuin luulisi. \"On\nmerkittävä seikka -- Jäämeren tutkija William S. Bruce kirjoittaa --\nettä kulkekoonpa retkeilijä kuinka kauas pohjoiseen hyvänsä, käyköön\nkuinka autiossa seudussa tahansa, niin varmasti hän tapaa yhden tai\nuseamman lajin kukallisia kasveja. Ainakin hän löytää siellä unikon,\nvoikukan tai kivirikon, ja kaikista niistä Jäämeren unikko (_Papaver\nradicatum_) on kestävin. Ei ole sitä paikkaa Huippuvuorilla, Frans\nJoosefin maalla, Novaja Semljalla tai muualla niin karua, autiota ja\ntuulenpieksämää, etten siellä olisi löytänyt Jäämeren unikkoa\nkasvamassa, vaikkapa surkastuneenakin, niin kasvamassa ja kukkimassa\nkuitenkin; ja missä olot ovat vähänkään suotuisammat, siellä se aivan\nrehoittaa ja loistaa. Samaten Jäämeren unikko tavataan Grönlannin\nrannikoilla ja Amerikan pohjoispuolella olevassa saaristossa, missä\nvain mitään voi kasvaa. Unikon jälkeen punainen kivirikko (_Saxifraga\noppositifolia_) on luultavasti sitkein arktinen siemenkasvi, ja\nsuotuisissa paikoissa se on vielä rehevämpi kuin unikko...\"\n\nArktiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen luetaan metsärajan pohjoispuolella\nolevat seudut. Tämän vyöhykkeen kasviyhdyskuntia on tapana yhteisellä\nnimellä kutsua \"tundraksi\", jolla nimityksellä kuitenkin varsinaisesti\ntarkoitetaan sammal- ja jäkäläkankaita ja soita, jotka peittävät\nJäämeren rannikoilla olevia tasankoalueita Pohjois-Venäjällä,\nSiperiassa ja Kanadassa. \"Arktisen alueen kasvillisuuden yleinen luonne\non erittäin yksitoikkoinen. Karua on koko luonto. Silmän kantamalta ei\nnäy ainoatakaan puuta, tuskin edes pensasta, ainoastaan pieniä maassa\nmatavia varpuja, kituvia ruohoja ja heiniä, joiden varret ja korret\novat suureksi osaksi sammalten ja jäkäläin peitossa. Tundran yleinen\nväri on ikävänlainen, ruskean vihertävä, mutta syyspuoleen on\nväririkkaus runsaampaa. Silloin saavat kasvien lehdet koreat\nsyysvärinsä. Seutujen valtavärit vaihtelevat silloin ruskeasta\n(vaivaiskoivu ym.) heleän tulipunaiseen (karhunmarja) ja\nkoreankeltaiseen (enimmät pajut). Missään muualla eivät kasvien koreat\nsyysvärit pistä niin selvästi silmään kuin autiolla tundralla...\nPoikkeuksena tundraseutujen yksitoikkoisuudessa ovat viljavimmat\nvuorten rinteet, kalliopengermät ym. sellaiset paikat, jonne on\nkeräytynyt rapautumissoraa riittävästi ja jotka ovat edes jonkun verran\nsuojattuina tuulilta. Etenkin ovat kalkkikalliot kasveille suotuisia.\nPuita ja isoja pensaita ei tosin ole sielläkään, mutta sinne ovat\nsaapuneet pohjoisten seutujen kauneimmat kukkakasvit. Tunturivuokon\nkukkiessa ovat rinteet lumivalkeita sen runsaista kukista; toiset\nrinteet saattavat olla punasinerviä _Saxifraga oppositifolian_\nkukkiessa (esim. Varankivuonossa). Varsinkin lintuvuorien penkereillä\non kasvillisuus keräytynyt todellisiksi luonnon kukkatarhoiksi. Mutta\nnämä ovat vain vähäpätöisiä poikkeuksia, jotka ainoastaan hyvin vähässä\nmäärässä häiritsevät arktisten seutujen kasvillisuuden suurta\nyksitoikkoisuutta.\" (A.K. Cajander.)\n\nEläimistökin on kaikkialla Jäämeren alueella pääasiallisesti\nyhdenlaatuinen. Koko alueen tunnuksellisin eläin, jään valtakunnan\nkuningas, on jääkentillä lakkaamatta kuljeskeleva, hylkeitä\npyydystelevä jääkarhu (_Ursus maritimus_). Varsinaisista maaeläimistä\novat ihmiselle hyödyllisimmät myskihärkä (_Ovibos moschatus_) ja peura\n(_Rangifer tarandus_). Enemmän lampaan kuin naudan sukuinen myskihärkä\nelää nykyään ainoastaan Amerikan napamaissa, mutta on muinoin ollut\nyleinen pohjoisessa Europassakin. Peura elää villinä kaikissa Jäämeren\nmaissa ja on levinnyt kauas napapiirin eteläpuolellekin; Suomessa se on\naikoinaan ollut yleinen Laatokan seuduillakin. Sen esiintymistä Frans\nJoosefin maalla ja Huippuvuorilla on pidetty todisteena siitä, että\nnämä saaret ovat ennen olleet mantereitten yhteydessä; edellisestä\nsaaristosta peura kuitenkin on jo hävinnyt ja jälkimäisessä saaristossa\non se häviämäisillään, kun europpalaiset urheilijat sitä kilvan\nsurmaavat ja norjalaiset metsästäjät ovat viime aikoina ruvenneet sitä\nmyrkylläkin tappamaan, \"hävittäen ei ainoastaan villipeuroja, vaan\nmyöskin karhuja, naaleja, lintuja ja muita eläimiä ja muuttaen siten\nluonnonrikkaat Huippuvuoret kolkoksi kalmistoksi\". Lappalaiset ja\njotkut muut pohjoiset kansat ovat kesyttäneet peuran \"poroksi\" ja\nsaaneet siitä mitä monipuolisimman hyötyeläimen. Muista maaeläimistä\nmainittakoon vielä sukunsa tuhkimus, typerän tunkelias Jäämeren kettu\neli naali (_Canis lagopus_), ja pari jyrsijöihin kuuluvaa sopulilajia\n(_Myodes_), jotka usein suunnattomin joukoin kulkevat tundroilla, jänis\nja susi. Varsinaisista metsäeläimistäkin monet ovat levinneet\nlähimmille napamaa-alueille.\n\nYleisin kaikista arktisista linnuista on pulmunen (_Plectrophanes\nnivalis_), \"joka esiintyy suunnattomin joukoin ja löytää itselleen\nkoti- ja pesäpaikan jokaisessa arktisessa maassa, olkoon se kuinka\nkolkko hyvänsä\". Frans Joosefin maalle se saapuu huhtikuun puolivälissä\nja muuttaa sieltä lokakuun loppupuolella. Tärkeimpiin Jäämeren maitten\nlintuihin kuuluvat metsäkanan sukuiset kiirunalajit (_Lagopus_), joiden\nliha on maukasta ravintoa. Arktisten lintujen oikea valtakunta on\nkuitenkin itse Jäämeren avaroilla vesillä. Siellä tavataan\n\"lintuvuoria\", korkeita ja jyrkkiä rantakallioita, joilla kiislat,\nruokit, lunnit, lokit, merimetsot ja muut vesilinnut pesivät\nsuunnattomin joukoin; aurinkoa pimentävinä pilvinä lentelee lintuja\nsellaisten lintuvuorien ympärillä. Taloudellista hyötyä kaikki nämä\nlintuparvet tuottavat ainoastaan höyhenillään ja munillaan.\nArvokkaimpia siinä suhteessa ovat haahkat (_Somateria mollissima_ ja\n_spectabilis_). Islannissa, Huippuvuorilla ja muilla Jäämeren saarilla\npesivät haahkat sisustavat pesänsä mitä hienoimmilla untuvilla, joita\nne nyppivät omasta rinnastaan. Ihminen riistää pesästä untuvat ja\nmunat, ja haahkaemä kahdesti uudelleen sisustaa pesänsä, toisella\nkerralla uroslinnultakin otetuilla untuvilla; 24 pesän lasketaan tällä\ntavoin tuottavan kilon untuvia.\n\nJäämeren merieläimistön runsaudelle vetää koko maailmassa vertoja\nainoastaan Eteläisen Jäämeren eläimistö. Tämä Jäämeren eläinrikkaus ei\nriipu niin paljon lajien lukuisuudesta kuin saman lajin yksilöjen\npaljoudesta. Merieläimistä herättävät enintä huomiota valaat, joita on\nsekä suuria hetulasuisia että pienempiä hammasvalaita. Valaitten\nkuningas, 24 m:n pituuden ja 150.000 kg:n painavuuden saavuttava musta\nGrönlannin valas (_Balcena mysticetus_), joka ennen tuhansittain\nristeili Jäämeren selillä, on jo luultavasti sukupuuttoon hävinnyt; v.\n1897 skotlantilaiset valaanpyytäjät vielä saivat saaliikseen 13 näitä\nvalaita, mutta v. 1907 eivät enään ainoatakaan. Sen sijaan porhaltelee\nJäämerellä vielä mahtava sinivalas eli jättiläisvalas (_Balanoptera\nSibbaldii_); se ei ole yhtä painava ja paksu kuin Grönlannin valas,\nmutta on sitä pitempi, maailman pisin eläin, joskus 30 metrin\nmittainen! Pienemmistä valaslajeista ovat muita merkittävämpiä\nmaitovalas (_Delphinopterus leucas_) ja sarvivalas (_Monodon\nmonoceros_). Ne ovat molemmat 4-6 m:n pituisia ja monessa muussakin\nsuhteessa toistensa kaltaisia, ja niitä pyydystetään ahkerasti sekä\nrasvan että nahan ja ravinnoksi käytetyn lihansa vuoksi. Maitovalas\nliikkuu kaikilla arktisilla rantavesillä ja se on helposti tunnettava\nkermanvaaleasta väristään. Sen retket ovat niin säännöllisiä, että\nkokeneet pyytäjät, jotka tarkoin tuntevat, mitä rantaa ja mitä tietä se\nmilloinkin kulkee, tavallisesti saavat ajetuksi maalle koko matkueen.\nSarvivalas on tunnettava uroksen 2-3 m:n pituiseksi, suoraan eteenpäin\nulkonevaksi kasvaneesta yläleuan etuhampaasta. Tällä kierteisellä\nhammasluulla oli ennen vanhaan kaupassa hyvin suuri arvo, sitä kun\nnäette luultiin raamatun pyhän \"yksisarvisen\" sarveksi ja sen jauhetta\nkun senvuoksi pidettiin ihmelääkkeenä. Jäämeren lämpimämmissä osissa\ntavataan myöskin pyöriäinen eli merisika (_Phocaena communis_),\nmustaselkäinen ja valkovatsainen, lihava ja iloinen, parin metrin\npituinen pikkuvalas.\n\nJäämeren lukuisista hyljelajeista on arvokkain mursu (_Trichechus\nrosmarus_). Se on jykevä otus, painoltaan 1000-2500 kg ja koiras\nvarustettu 2/3 m:n pituisilla alaspäin kasvavilla torahampailla, joita\nse käyttää simpukkain kaivamiseen ja taisteluaseekseen. Mursukin on\nennen ollut yleinen Jäämerellä, mutta hillittömän pyynnin vuoksi se jo\non hävinnyt laajoilta alueilta. Jäämeren tavallisia hylkeitä ovat\nGrönlannin hylje (_Phoca groenlandica_), muita suurempi partahylje\n(_Ph. barbata_), kuplahylje (_Cystophora cristata_) ja Suomenkin\nvesillä tavattavat norppa eli kiehkuraishylje (_Phoca foetida_),\nkirjava hylje (_Phoca vitulina_) ja halli eli harmaahylje (_Halichoerus\ngrypus_). Hylkeenpyynti on yhä vielä Jäämeren tärkeimpiä elinkeinoja ja\nkymmeniä ellei satojatuhansia hylkeitä saadaan joka vuosi Europan\nlähellä olevista Jäämeren osista.\n\nLintujen, valaitten ja hylkeitten ohella vilisee Jäämeressä lukematon\njoukko alempia eläimiä kaloista yksisoluisiin alkueläimiin saakka. Nämä\neläjät saavat ravintonsa mittaamattomain kelluvain leväjoukkojen\nmuodostamilta meren niityiltä ja itse ne ovat meren korkeampain\nasukkaitten loppumattomina laitumina. \"Kahta katkalajia (_Anonys nugax_\nja _Onissimus Edwardsii_) vilisee Jäämeren vesissä niin suuria\njoukkoja, että ne syövät suuren linnun ruhon kaikki pehmeät osat ja\njättävät käsistään putipuhtaan luurangon 24 tunnin kuluessa.\nLuonnontutkijat ovat usein käyttäneet tätä apukeinoa työssänsä.\nHuippuvuorten Jäävuonon suusta, 197 syllän syvyydestä Monacon ruhtinas\nsai haaviinsa koko neljäkymmentä naulaa suuria punaisia äyriäisiä\n(_Pandanus borealis_), yhteensä 1.775 kappaletta; nämä äyriäiset eivät\nainoastaan olleet eläintieteellisesti mielenkiintoisia, mutta ne\nhavaittiin myös erinomaisen maukkaaksi syötäväksi ja ne käytettiin\nsiihen tarkoitukseen laivalla. Vesi kihisee kotiloeläimiä, etenkin\n_Clio borealis_ lajia, jolla Grönlannin valas elää, ja nuolimatoja\n(_Sagitta_), joilla on läpinäkyvä kotilo. Barentsinmeressä olen koonnut\nhaaviini naulan toisia pieniä hankajalkaisia (_Calanus jinmarchicus_)\nmuutamassa minutissa. Nämä äärettömät joukot eläineliöitä ovat\nperusravintona lintu-myriadeille, hylje- ja mursuparville ja lukuisille\nvalaille. Ja on muistettava sekin, että itse ihminenkin tarpeen\ntullessa voi saada runsaan ruuan meren pienistä äyriäisistä, jos\nhänellä vain on keinoja, millä koota niitä.\" (William S. Bruce.)\n\nSurkein olento Jäämeren maailmassa lienee ihminen. Arktiset maat ovat\nnäihin saakka olleet maailman harvimpaan asuttuja, niiden väestö on\nkuulunut kansain alimpaan köyhälistöön. Miljonain neliökilometrien\nlaajuisissa Jäämeren maissa asuva väkiluku nousee tuskin yli\n800.000-900.000 hengen. Tähän väestöön on silloin luettu Jäämeren\nrannikoilla ja saarilla asuvat arktiset alkukansat, vaikka niiden\nasuma-alat osittain ulettuvat napapiiriä melkoista etelämmäksikin, sekä\nmainituille seuduille muuttaneet sivistyskansoihin kuuluvat asukkaat.\nAlkukansoista ovat lukuisimmat Europassa asuvat lappalaiset (n. 30.000\nhenkeä), Siperian jakutit (230.000) ja Amerikan eskimot (40.000\nhenkeä). Viimemainitut ovat melkein yksinomaisesti merikansaa, joka\nkalastuksen ja hylkeenpyynnin alalla on saavuttanut melko korkean\nkulttuurikannan; Europan ja Aasian arktiset kansat taas ovat parhaasta\npäästä mannerkansoja, joiden pääelinkeinoja ovat metsästys,\nsisävesikalastus ja poronhoito. Europpalainen kulttuuri on jo\nkuitenkin tunkeutunut Jäämerellekin ja saanut johtavan aseman sen\ntalouselämässäkin, josta alkukansat vuosi vuodelta joutuvat yhä\nsyrjemmälle. Niin on käynyt erityisesti siinä Jäämeren alueen osassa,\njoka tässä on tutkielmamme esineenä.\n\nPohjoisimman Europan rannikko on vuonojen ja lahtien uurtelema. Norjan\npohjoisrannikolla, _Ruijassa_, on vuono vuonon, niemi niemen, saari\nsaaren vieressä Suomen Enontekiön lähelle pistävästä komeasta\nJyykeänvuonosta (Lyngenfjord) Utsjokea lähellä olevaan avaraan\nVaranginvuonoon saakka. Tämän vuonon itäpuolella on kapean kannaksen\nmantereeseen yhdistämä Kalastajaniemi. Varangista itäänpäin kutsutaan\nrannikkoa _Muurmanin-rannaksi_. Se on matalampi kuin Ruijan rannikko ja\nKuollanvuonoa lukuunottamatta lahdeton. Suuren Kuollan niemimaan alavan\nitä- ja kaakkoisrannikon nimenä on _Turjan-ranta_.\n\nKapeahkon merensalmen kautta päästään Jäämerestä monihaaraiseen\nVienanmereen. Se päättyy luoteessa vuori- ja vuonorantaiseen, saariston\nreunustamaan _Kannanlahteen_, jonka molemmin puolin olevia rantoja\nkutsutaan _Karjalan-rannaksi_. Vienanmeren eteläisenä päänä on\nsatamaton, matala _Äänislahti_, jonka rannat pakoveden aikana ovat\nkuivilla kilometrien leveydeltä. Lahden suussa ovat kuuluisat\nSolovetsin luostarisaaret. Kolmas Vienanmeren perukka on suppilomainen\n_Vienanlahti_, mihin suuri Vienanjoki laskee. Laivaliikkeestä\njohtuneella nimityksellä kutsutaan Vienanlahden länsirantaa\n_Kesärannaksi_ ja itärantaa _Talvirannaksi_. -- Itäpuolella Vienanmeren\nsuuta on _Meseninlahti_ ja sen takana pistää kauas mereen omituisen\nmuotoinen _Kanin-niemi_, jonka takana alkavat Petshoran seudut.\n\nTaloudellisesti voidaan Europan Jäämeren maat sopivasti jakaa eri\nvyöhykkeisiin. (1) \"Merivyöhykkeessä\", s.o. Jäämeren saarilla ja\nlähimmillä rannikoilla ovat vanhastaan tärkeimpiä olleet\nmerieläimistöön perustuvat elinkeinot: meri- ja jokikalastus,\n\"lintuvuorilla\" pesiväin vesilintujen untuvain ja munain keräys,\nhylkeen- ja valaanpyynti. (2) Mantereella saa kasvillisuus etelään\nmennessä yhä suuremman arvon, vaikka sillä täälläkin on eläimistön\nrinnalla ainoastaan toisarvoinen merkitys. Pitkin Europan koko\npohjoisinta rannikkoa kulkee missä kapeampana missä leveämpänä korkea,\nvesiköyhä \"tunturivyöhyke\", jota käytetään porojen syöttömaaksi ja\njolla on merkitystä myöskin villipeurain, syötäväin lintujen\n(riekkojen, kiirunain) ja turkiseläinten pyydysmaana. Tämä vyöhyke\ntäyttää koko Ruijan, pohjoisimman ja koillisen osan Kuollanniemeä,\nVienanmeren suun seudut, koko Kaninniemen ja sen takaiset rannikot sekä\netelämpäinkin seutujen korkeimmat kohdat. (3) Tunturivyöhykkeen\neteläpuolella alkaa vähitellen varsinainen \"metsä- ja järvivyöhyke\",\nmonipuolisen metsästyksen ja sisävesikalastuksen vanha tuottoisa alue.\n\nTämä alkuperäinen elinkeinojärjestelmä on parin viime vuosisadan\nkuluessa perinpohjin muuttunut. Etelästä käsin Jäämeren rannikoille\nmuuttaneet uutisasukkaat ovat sopiviin paikkoihin vuonojen pohjiin ja\njokivarsille raivanneet niittyjä sarvikarjanhoitoa varten ja pieniä\nviljelysmaita perunan, ohran ja muidenkin viljelyskasvien kasvattamista\nvarten. Sen ohella ovat merenkulku ja kauppa kehittyneet. Viime\nvuosikymmenet ja viime vuodet vihdoin ovat nähneet metsäliikkeen,\nvuorityön, suurkaupan ja suurmeriliikkeen Jäämeren maissa nopeasti\nnousevan ja alkavan siellä aivan uutta aikakautta.\n\nJos Europan Jäämeren maihin luemme, paitsi tähän mereen kuuluvia\nsaaria, kaikkien Europasta Jäämereen laskevain jokien alueet (Jäämeren\nvesistöalueen), siitä karttuu n. 1,4 milj. km2:n laajuinen maa-alue,\njolla nykyään asuu päälle miljonan ihmistä. Meidän kannaltamme on\nkuitenkin oikeampaa lukea Europan Jäämeren maihin ainoastaan ne seudut,\njotka luonto-olojensa puolesta ratkaisevasti kuuluvat Jäämeren piiriin\nja joiden talouselämä kokonaan tai hyvin huomattavaksi osaksi on\nJäämerestä riippuva. Täten kuuluvat Jäämeren maihin Finmarkin amtti\n(Ruija) Norjasta, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat Suomesta, koko\nArkangelin lääni (siihen luettuna Novaja Semlja) sekä kaukaiset\nisännättömät ja asumattomat saaret Karhusaari, Huippuvuoret ja Frans\nJoosefin maa. Koko tämän maa-alueen pinta-ala tekee miljonan km2 ja\nväkiluku viimeisten tietojen mukaan tasaluvuin 1/2 miljonaa. Tarkemmin\nlaskelmat näkyvät seuraavasta:\n\n      Jäämeren maita          km2        asukkaita\n\n    Norjassa (Ruija)        40 815         38 065\n    Suomessa                29 175          3 582\n    Venäjällä              836 059        449 400\n    Isännättömiä saaria    119 656           --\n                yhteensä 1 025 705        491 047\n\nEuropan valtoihin kuuluvat Jäämeren maat jakaa Vienanmeri kahteen\nluonnon- ja talousmaantieteellisesti erilaiseen osaan, joista\nläntiseen, Lapin alueeseen, kuuluvat Norjan ja Suomen osat Jäämeren\nrannikosta sekä Kuollan piirikunta Arkangelin lääniä ja itäiseen,\nVienan-Petshoran alueeseen, taas Arkangelin lääni ilman Kuollan\npiirikuntaa seuraavalla tavalla:\n\n      alueet                 km2        asukkaita\n\n    Lapin alue             224 990        50 787\n    Vienan-Petshoran alue  681 059       440 260\n                  yhteensä 906 049       491 047\n\nVertailu näiden alueiden välillä osoittaa maa-alan ja väkiluvun etujen\nolevan kokonaan Vienan-Petshoran alueen puolella. Eteläisemmän\nasemansa, maaliikenteensä ja suunnattomain metsävarainsa kautta tällä\nalueella on puolellaan kaikki taloudellisetkin tulevaisuuden edut.\nNäissä kohdin tuo pienialaisempi ja pieniväkisempi Lapin alue ei voi\nkilpailla sen kanssa. Välittömään kilpailuun samoilla urilla ne eivät\nmuutenkaan sovellu, koska Vienan-Petshoran alue on pääasiassa maa-alue,\nLapin alue taas pääasiallisesti merialue. Mutta suhteellista kilpailua\nniiden välillä voi syntyä, ja silloin Lapin alueella suurempia\nmahdollisuuksia tarjoavain meri- ja vuorityöetujensa vuoksi kenties\nkuitenkin on voiton mahdollisuuksia.\n\nEdellä esitettyjä laskelmia katsellessa näyttää Suomen osuus Jäämeren\nmaissa ja niiden talouselämässä tosiaan vain pisaralta meressä. Mitä\nmerkitsevät Suomelle kuuluvat 2.8 % Europan Jäämeren maitten\npinta-alasta ja viheliäinen 0.7 % sen kokonaisuudessaankin vähäisestä\nväestöstä! Hiukan toivokkaammalta näyttää maamme osuus Jäämeren maitten\nLapin alueesta: 13 % pinta-alasta ja 7 % väestöstä. Mutta tältä\npieneltä saavutukselta riistää melkeinpä kaiken todellisen arvon se,\nettei Suomen alue uletu Jäämeren rantaan asti. Suomi on tässä\nmerimaassa usealla sopimuksella, viimeksi v. 1826 tehdyllä, jolloin\nSuomen etujen valvominen on törkeästi laiminlyöty, työnnetty mereltä\npois, siltä mielivaltaisesti suljettu pääsy Jäämerelle. Siten on\nepäsuotuisten valtiollisten olojen vuoksi Suomelle tullut\nkokonaisuudessaan mitä luonnottomin pohjoisraja. \"Suomenmaa on, näet,\n-- lausuu K.F. Ignatius -- tällä rajalla kokonaan pois suljettu\nkalarikkaasta, Lapinmaan väestölle välttämättömän tarpeellisesta\nPohjois-Jäämeren rannikosta, vieläpä monessa paikoin aivan soukalla\nmaakaistaleella siitä eroitettu. Niin on esm. matka Koltapahdasta\nJyykeän- (Lyngen-) tai Kaavuonolle (Kaafjord) 3.5 peninkulmaa,\nSomasoaivista Naavuonolle (Quaanangerfjord) 2.5 peninkulmaa ja\nRajalasta Utsjoen pitäjässä Varankivuonolle niin-ikään ainoastaan 2.5\npeninkulmaa.\"\n\nSuomen Jäämeri-asema ei kuitenkaan ole niin huono kuin miltä se\nnäyttää. Jos Suomen Lapilta vastaiseksi puuttuukin merta, niin puuttuu\nRuijalta sisämaata; ja se on meidän aikanamme hyvin arveluttava puute\nsekin. Se nyt tosin ei meille ole mikään apu. Mutta Suomella on\nmuutamia etujakin, joita toisilla ei ole. Suomen Lapin asema koko\nJäämeren Lapin alueen keskustassa, lähellä tärkeää Varanginvuonoa,\nJäämeren Lapin suurimman sisämaanvesistön ympäristöllä, on huomattavan\nedullinen. Suomen Lapilla on paremmat metsänkasvuolot, mukavammat\nsisämaiset luonnolliset kulkuväylät, edullisemmat asutusalueet,\nsuuremmat talous- ja kulttuurielämän mahdollisuudet kuin sen\nnaapurialueilla. Suomen Lappi on lyhyesti sanoen koko Jäämeren Lapin\nalueen maantieteellinen sydän ja siitä syystä myös sen tuleva talous-\nja sivistyskeskus. Sen erottaminen Jäämereltä on väkivaltaa Jäämeren\nomaa talous- ja sivistyselämää vastaan.\n\nKuten seuraavasta tulemme näkemään, on Suomella ilmeisiä ja\nkumoamattomia historiallisia, kansallisia ja taloudellisia oikeuksia\npäästä Jäämerelle. Ennen tai myöhemmin, tavalla tai toisella ovat ne\noikeudet toteutuvat. Suomen valtiollinen itsenäisyys on luonnollisena\nseuraamuksenan vaativa meille kauan kaivattua itsenäisyyttä myöskin\nJäämerellä.\n\n\n\n\n2. MUINAISAIKAIN TALOUS- JA VALTASUHTEET JÄÄMERELLÄ.\n\n\nJäämeri ja sen pitkät rannikot olivat vanhempina aikoina kauan aikaa\nihmeitten, noituuden ja kauhujen satuseutuja etelämmässä asuvain\nkansain mielikuvituksessa. Jossakin sielläpäin oli skandinavialaisten\nmuinaistarujen sumuinen \"Niflheim\", toinen maailman kuohuvista\nalkuääristä. Jäämeren skandinavialaisia toisintonimiä oli \"Trollabotn\"\n(Noitapohja), ja karjalaisesta \"Kannanlahden\" nimestä skandinavialaiset\nväänsivät Vienanmerelle nimen \"Gandvik\" (Taikalahti). Suomalaistenkin\naikaisimmat käsitykset Jäämeren seuduista ovat olleet aivan taru- ja\ntaikaperäisiä. Sinne esi-isämme sijoittivat \"summan Sariolan\", joka on\nNiflheimin suomalainen vastine, sinne salaperäisen \"Ruijan\" ja\n\"Turjan\". Suuren loitsumaineensa kaikkien naapuriensa keskuudessa\nlappalaiset saivat kaiketi osaksi siitäkin, että asuivat tuon kammotun\ntaikameren puolella.\n\nNäitä satuja ja käsityksiä vielä paransivat ja levittivät klassillisen\nmuinaisajan ja keskiajan kirjailijat, etunenässä kunnianarvoisa\nkirkonmies Bremenin Aatami (kirjoitti v:n 1070 vaiheilla), joka\nJäämeren seutujen asukkaiden joukkoon pani myöskin yksisilmäiset\nkyklopit, yksijalkaiset, koirankuonolaiset, ihmissyöjät ja\nsuomensukuisista vepsäläisistä (ves, wizzi) tekaisi \"valkoisen kansan\"\n(weiss, vit -- valkoinen), jonka lapset muka syntyivät valkoisen karvan\npeittäminä; siitä lorusta sitten sai \"Valkoinen meri\" pysyvän nimensä.\n\nMutta oli sellaisiakin miehiä, jotka ennakkoluulottomina uskalsivat\nlähteä omin silmin tutkimaan tuon tuntemattoman maailman salaisuuksia.\nEnglannin kuninkaan Alfred Suuren (871-901) kirjoittamassa\nmaantieteessä on jälkimaailmalle säilynyt kertomus merkillisestä\nmatkasta, jonka kuninkaan palveluksessa oleva norjalainen Ottar oli\ntehnyt Vienanmerelle. Suomennamme tähän kertomuksen mielenkiintoisimmat\nkohdat:\n\n\"Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista\nnorjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisessa\nosassa Länsimeren rannalla. Kuitenkin sanoi hän tämän maan siitä\nulottuvan vielä kauas pohjoiseen; mutta maan siellä olevan asumattoman,\npaitsi mitä muutamissa paikoin silloin tällöin oleskelee lappalaisia\n(Finnas), jotka talvella metsästävät ja kesällä kalastavat heidän\nmeressänsä.\n\n\"Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa\nulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan\npohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti pitkin rannikkoa pohjoiseen\npäin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren\nvasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen\nkuin valaanpyytäjät tavallisesti kauimmaksi menevät. Sitten kulki vielä\npohjoista kohti, niin kauas kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi\npurjehtia. Sen jälkeen maa kääntyi itäänpäin, taikka meri antoi maahan\npäin; kumminko oikein, ei hän tiennyt, sen hän vaan tiesi, että hän\nsiellä odotti länsituulta, tahi vähän pohjoisempaa, ja laski sitten\nitää kohti, pitkin maata, niin paljon kuin neljässä päivässä voi\npurjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjoista,\nsiitä syystä että maa siellä kääntyy etelään taikka meri antautuu\nmaahan päin, kumminko oikein, ei hän tiennyt. Sitten hän laski etelää\nkohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia.\nSilloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät\njoella takaisin, sillä he eivät uskaltaneet jokea myöten purjehtia\nylemmäksi, peljäten vihollisuutta; koska maa joen toisella puolella oli\nsangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa\nlähtönsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellänsä,\npaitsi muutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka olivat\nlappalaisia. Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.\n\n\"Permalaiset (Beormas) olivat varsin hyvin viljelleet maansa; mutta he\n(Ottar ja hänen miehensä) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Turjan\nlappalaisten maa (Terfenna land) oli kaikkialla autiota, paitsi missä\nmetsästäjiä oleskeli tahi kalastajia taikka linnustajia.\n\n\"... Hänestä tuntui, että lappalaiset ja permalaiset puhuivat\njokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti,\npaitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden;\nsillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissansa; joita matkustajat\ntoivat mukanansa muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi\nlaivanköydeksi. Nämä valaat (mursut) ovat paljon pienempiä kuin muut\nvalaat; eivätkä ole seitsemää kyynärää pitempiä...\n\n\"Hän oli sangen varakas mies... Mutta heidän (norjalaisten)\nvarallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka lappalaiset\nheille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja\nlinnunhöyheniä ja mursunluuta ja sellaista laivanköyttä, joka on tehty\nmursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman\npitää suorittaa viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yksi\nkarhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen\npeski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä,\ntoinen mursun ja toinen hylkeen nahkasta.\n\n\"Hän sanoi, että Norja on sangen pitkä ja sangen kapea... Asumaton\nvuorenseljänne on itäisellä puolella, ulettuen yhtä pitkältä kuin\nasuttu maa. Tällä seljänteellä oleskelee lappalaisia...\"\n\nOttar nimenomaan mainitsee tehneensä retkensä tiedonhalusta, joskin\nmursunluun hankkiminen oli sivutarkoituksena. Se oli sekä\ntarkoituksiltaan että tuloksiltaan suurenmoinen löytöretki. Sen\nkertomuksesta, niin harvasanainen kuin se onkin, selviää useita\ntärkeitä seikkoja.\n\nJäämeren luonto monipuolisine riistarikkauksineen on siinä kuvattu.\nNäemme siitä, että lappalaisia jo kauan ennen Ottarin retkeä oli asunut\nJäämeren rannikkoseuduilla osittain sisämaan tuntureilla poronhoitoa ja\nvillipeuran ja turkiseläinten metsästystä, osittain autiolla\nmerenrannalla kalastusta, linnustusta sekä hylkeen- ja mursunpyyntiä\nharjoittaen. Kaikesta päättäen jo kauan ennen Ottarin aikoja\nnorjalaiset olivat joutuneet suhteisiin lappalaisten kanssa ja\nruvenneet tekemään heidän alueellaan maitse kauppa- ja verotusretkiä,\njoilta saivat saaliikseen pohjan peräin ja Jäämeren arvokkaita\ntuotteita.\n\nOttarin antaman kuvauksen vahvistavat ja täydentävät merkilliset\nlappalaiset muinaislöydöt, joita on kaivettu esille Varanginvuonon\nrantamilta, etenkin Kälmeijän (Kjelmön) saarelta Paatsjoen suun\nlähellä. Löydöt ovat 7-11. vuosisadoilta ja sisältävät monenlaisia,\nparhaasta päästä peuranluisia esineitä, kuten ongenkoukkuja,\nnuolenkärkiä, hylkeenpyynnissä käytettyjen harpuunien kärkiä, ahraimia\njokilohien pyyntiä varten ym. Löydöissä on joukoittain kalain, lintujen\n-- kuten meidän aikanamme jo sukupuuttoon hävinneiden siivettömäin\nruokkien (_Alea impennis_) --, peurain, kirjavain hylkeiden, Grönlannin\nhylkeiden, harmaiden hylkeiden, merisikain eli pyöriäisten, majavain\nym. ravinnoksi käytettyjen eläinten luita; sitävastoin on vähemmin\njälkiä mursunpyynnistä. Saviastiain kappaleet ja pienet rautaesineet\nosoittavat, ettei Jäämeren lappalaisten silloinen kulttuuri ollut\nniinkään alhainen. \"Tunkeutuessaan pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa\npohjoiseen norjalaiset tapasivat lappalaisia erämiehiä eli\nmerilappalaisia. Tästä kosketuksesta korkeamman kulttuurin kanssa ovat\nlappalaiset paljon oppineet, mutta toiselta puolen ovat norjalaisetkin\nsaaneet oppia lappalaisten pyynti- ja metsästyskulttuurista, joka hyvin\nsoveltui niihin seutuihin. Sen kautta syntyi meripyynnin korkeampi\nkehitys.\" (Fridtjof Nansen.)\n\nLuonnon edut, s.o. lauha talvi, ympäri vuoden sula meri ja meren sekä\nlintuvuorien riistarikkaus, siten näille kaukaisille rannoille\nhoukuttelivat ja siellä ylläpitivät alallaan verraten korkealle\nkehittynyttä lappalaisasutusta ja -kulttuuria jo silloin kuin paljon\netelämmässä olevat sisämaat vielä olivat asumattomia erämaita.\n\nOttarin retki avasi tien muille norjalaisille retkeilijöille, joiden\nkautta koko Ruijan ranta ja myöhemmin \"Muurmaninrannan\" (s.o.\nNormannien eli Norjalaisten rannan) nimellä tunnettu Kuollanniemen\npohjoisrannikko tulivat Norjan vaikutuksen ja vallan alaisiksi.\nNorjalaisten ja islantilaisten satujen tietopiiri ulettui vielä paljon\nkauemmaksikin itäänpäin, aina Petshoran tienoille saakka. V. 1194\nnorjalaiset valaanpyytäjät löysivät Jäämeren äärillä uuden,\n\"Svalbard'iksi\" nimittämänsä kylmän maan, luultavasti Huippuvuoret, ja\nv. 1307 Norjan hallitusmiehet perustivat Varanginvuonon suulle Varjakan\neli Vuoreijan linnan (Vardöhus). Meren herruus Jäämerellä joutui täten\npysyvästi Norjalle.\n\nMuistettavalla matkallaan Ottar päätyi Vienanmeren rannalle, suuren\nVienanjoen suuhunko, kuten yleensä on luultu, vaiko Kuollan niemen\netelärannikolle laskevan vuolaan Varsugan suuhun, kuten Nansen olettaa,\njääköön tässä ratkaisematta. Hän tapasi siellä kukoistavan permalaisen\nasutuksen ja viljelyksen. Hyvään alkuun päästyään norjalaiset tämän\ntästäkin tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä permalaisten maahan. Kuuluisin\nniistä on Thore Hundin ja hänen miestensä v. 1026 tekemä Vienan retki,\njolloin norjalaiset permalaisten kauppapaikalle tultuaan ensinnä\nostelivat paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja ja sen jälkeen\nkaupparauhan irtisanottuaan yöllä ryöstivät metsässä olevan aidatun\nkalmiston ja Jumalan-kuvan saaden saaliikseen suuret määrät hopeaa ja\nmuita kalleuksia.\n\nNorjalaisten kertomukset permalaisten oloista ovat kaikissa kohdissaan\nuskottavia -- pitäähän A. Ahlqvist Jumalan-kuvan jutussa \"ihan jokaista\nsanaa totena\" -- ja kaikki epäilykset haihtuvat, kun luemme vanhain\narabialaisten maantieteilijäin kertomuksia heille tunnetuista\npohjoisimmista maista. Eräs näistä arabialaisista kirjoittajista,\n1100-luvulla elänyt Abu Hamid kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat\nBulgarista Isu nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia;\nsiellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen\nmajavannahkoja; Isun asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden\nläheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne\nsoopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat\nmiekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.\nPermalaisten rikkauden lähde oli siis Mustan- ja Kaspianmeren\ntakaisessa arabialaisessa maailmassa, jonne Volgan kauppiaiden\nvälityksellä hankittiin Jäämeren maitten kallisarvoisia turkiksia.\nMuutamalla mielikuvituksen värittämällä piirteellä Abu Hamid kuvaa koko\nvaihtokaupan Persiasta Jäämeren valaanpyyntivesille ja Jäämereltä\nPersiaan. Arabialaisten käyttämä Isu nimi lienee sama kuin muitten\nkeskiajan kirjailijain mainitsemat Ves ja Wizzi, jotka tarkoittavat\nvepsäläistä heimoa, jonka alueen kautta luonnolliset kauppatiet muinoin\nkulkivat Vienanmerelle ja Jäämerelle.\n\nVienanmeren rannoilla asuvain turkis- ja hopearikkaiden permalaisten\nkansallisuudesta tuskin voi olla eri mieliä. He olivat kaikissa\ntapauksissa suomensukuisia ja kaikesta päättäen karjalaisia, tarkemmin\nsanoen nykyisten Vienan karjalaisten esi-isiä, jotka jo varhain olivat\nsaapuneet Vienan vesille ja siellä kehittyneet eteviksi Jäämeren\npyytäjiksi ja turkiskauppiaiksi. Siihen saamme todisteita monelta\ntaholta. Vienanmeren ympäristöissä on permalais-aikaan palautuvia\nkarjalaisia paikannimiä (Kannanlahti -- Gandvik). Kun myöhemmin Vienan\npermalaisten nimi historiasta katoo, karjalaiset esiintyvät heidän\nyleisperillisinään sillä tavoin, ettei mikään todellinen kansanvaihdos\ntunnu mahdolliselta. Kalevalakin näyttää käsitystämme tukevan.\nKarjalaisille runoille on koko Jäämeren elämä tutunomainen ja kotoinen.\nNiinkuin omista näkemistään ne puhuvat Jäämeren luonnosta, valaista,\nmursuista ja mursunluisista hevossuista ja ruoskanvarsista. Sivumennen\nsanoen ovat karjalaiset kuten lappalaisetkin nähtävästi oppineet\nmursunpyynnin norjalaisilta, koskapa sana \"mursu\" lienee lainaus\nnorjalaisesta \"rosmar\" sanasta; muuten on meidän \"norsummekin\" alkuaan\nsama kuin mursu ja norsunluu siis oikeastaan karjalaista mursunluuta.\n\nV. 1137 mainitaan Vienanmeren rannalla suolan keittämistä -- sekin\nvarmaan vanha karjalainen merielinkeino. Myöhempäin historiallisten\ntietojen mukaan ovat Vienan-karjalaiset olleet tunnettuja Jäämeren\nvalaanpyytäjiä, kalastajia ja laivanrakentajia. Koko tämä keskiaikainen\nkarjalainen Jäämeren-kulttuuri ei voi olla aivan lyhyessä ajassa\nkehittynyt, vaan täytyy sillä olla juurensa Ottarin ja permalaisten\najoissa.\n\nVienan karjalaisten ja norjalaisten kauppa- ja sotasuhteita jatkui\nvuosisatain halki. Norjalaiset sadut kerskuvat senpuolisten monista\nvoitokkaista Vienan-retkistä. Ja vienalaiset kostivat parhaansa mukaan\ntekemällä maitse ja meritse sotaretkiä Pohjois-Norjaan. Kilpailun ja\nvihollisuuden pääsyynä olivat varmaan lappalaiset, joita Vienan\nkarjalaiset todennäköisesti jo ammoisista ajoista verottivat ja\nriistivät samaan tapaan kuin norjalaiset.\n\nKesken näitä norjalais-lappalais-karjalaisia suhteita esiintyy Jäämeren\nnäyttämölle uusi tekijä: venäläiset. Kun jo v. 1096 etäisen Petshoran\nasukkaita ja parin vuosikymmenen kuluttua Laatokan seutuja mainitaan\nNovgorodin verollisina, lienee venäläisten valtiollinen ylivalta jo\nsiihen aikaan ollut pohjattuna Vienan-karjalaisillakin alueilla.\nKreikkalaisen kirkon ja edistyneempien elinkeinojen yhteisin voimin\nnovgorodilainen valta ja asutus varmoin askelin lähenivät Jäämeren\nrantoja. Novgorodin ja Norjan hallitsijain kesken syntyi vähitellen\nvallanjako Jäämerellä. V. 1251 mainitaan Novgorodin ruhtinaan\ntoimittaneen lähettiläitä Norjan kuninkaan luo, ja lienee silloin\nsyntynyt jonkinlainen sopimus riidanalaisten seutujen käyttämisestä.\nUusi pysyvämpi sopimus tehtiin v. 1326. Sen mukaan kumpikin valta sai\nmäärätyllä tavalla verottaa omia lappalaisiansa koko sillä alueella,\njoka ulettui Malangin vuonolta pitkin Kuollan rantoja Kannanlahden\nVieljokeen saakka; muuten oli veronalaisuuteen nähden rotu ratkaiseva,\nniin että karjalaiset jäivät Novgorodin alaisiksi ja että norjalaiset\nsaivat verottaa \"puolikarjalaisia\", joilla oli lappalainen (s.o. Norjan\nalainen lappalainen) äiti; kummankin valtakunnan kauppiaat saivat\nesteettömästi kulkea toisen valtakunnan alueella.\n\nVaikka Norja nimellisesti pysyi Muurmaninkin rannan valtiollisena\nyliherrana, jolle vielä 1600-luvun alussa Kuollan kaupungin asukkaat\nmaksoivat lohiveroa, niin tosiasiallisesti kuitenkin Norjan valta\ntäällä jo keskiajalla taantui ja Venäjän kasvoi. Syynä Norjan\nvaikutuksen heikkenemiseen oli pohjoismaiden unionista aiheutuva Norjan\nvaltiollinen taantuminen, Norjan kaupan syrjäytyminen Hansan\nkauppavallan tieltä ja ehkäpä myöskin kalastuksen vilkastuminen Norjan\nlänsirannikolla, joka veti huomiota pois Jäämereltä. Sillä välin\nvenäläisen kirkon valta 1300-luvulla vakaantui Vienansuun pääpaikassa\nHolmogorissa; v. 1429 perustettiin Vienanmeren saaristoon Solovetsin\nluostari, koko Vienan-Petshoran alueen kuuluisa kulttuurikeskus.\nSeuraavalla vuosisadalla kohosi jo venäläisiä luostarirakennuksia\nKuollan ja Petsamon vuonojen perukoille Muurmaninrannalla.\n\nJäämeren rannikkojen isäntäin joukkoon ilmestyivät viimeisiksi\nvielä suomalaiset ja ruotsalaiset. Samalla tavoin kuin Jäämeren\nkalastajalappalaiset olivat joutuneet norjalaisten ja\nkarjalais-venäläisten alaisiksi, Fennoskandian sisäosissa kiertelevät\nlappalaiset joutuivat voimakkaampien ja edistyneempien naapurikansain,\nsuomalaisten (hämäläisten) ja ruotsalaisten riistettäviksi.\nLappalaisten alamaisuus oli järjestynyt yksinkertaisen rotu- ja\nperheorjuuden tapaan, siten että suomalaisilla tai ruotsalaisilla\nisännillä oli takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli\nsuorittaa omistajilleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin\njatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi isäntänsä\nveronalaisuudessa kaikkialla, missä kiertelikin; asiakirjallisten\ntietojen mukaan hämäläiset isännät keskiajalla omistivat\nverolappalaisia kaukana Perä-Pohjolassa ja Länsipohjassa.\n\nOttarin usein mainitussa kertomuksessa sanotaan, että pohjoisen Norjan\nerotti Ruotsista ja Kainuunmaasta (Pohjanlahden suomalaisista\nseuduista) niin leveä seljänne, että sen yli kulkemiseen tarvittiin\npaikoin kaksi viikkoa, paikoin vain kuusi päivää ja että kainulaiset\n(suomalaiset) kevyillä veneillään tunturijärviä pitkin soutaen ja\nveneitään maata myöten kantaen toisinaan kävivät hävittämässä Norjan\nseutuja ja norjalaiset samoin Kainuunmaata. Sodalliset suhteet\nkuitenkin aikaa myöten muuttuivat rauhallisemmiksi. Lappalaisten\nperääntyessä viimein Ruijan alueelle saakka heidän suomalaiset ja\nruotsalaiset isäntänsäkin joutuivat veroasioissaan kulkemaan Jäämeren\nrannoilla. Tällaisia verotusretkiä pidettiin muinoin niin luonnollisina\nja oikeutettuina, etteivät norjalaiset niitä estäneet; he itsekin\nnauttivat samanlaisia oikeuksia vieraalla alueella. Näin suomalaiset ja\nruotsalaiset saivat ensimäisen jalansijan Jäämerellä.\n\nSuomalais-ruotsalaisten Lapinoikeuksien omistajina esiintyivät\nmyöhemmällä keskiajalla \"pirkkalaiset\". Todennäköisesti he olivat\nPohjanlahden perukoille asettuneita suomalaisia ja ruotsalaisia\nammattikauppiaita, jotka vähitellen olivat hankkineet itselleen\nhämäläisten ja muitten vanhain Lapinkävijäin oikeuksia. Nähtävästi jo\n1200-luvulla Pohjanlahden pirkkalaiset olivat järjestyneet\nsäännöllisiksi kauppiaskunniksi, jotka määrättyjen lappalaisten\nkeskuudessa tai määrätyissä lappalaiskylissä harjoittivat kauppaa ja\nverotusta Ruijaan saakka. V. 1498 mainitaan pirkkalaisilla olleen\nesi-isiltä perittyjä oikeuksia sellaiseen Lapinkäyntiin.\n\nUnioniajalla, jolloin kaikki Skandinavian maat ja Suomi kuuluivat\nsamaan valtakuntaan ja Norja oli joutunut sisällisen heikkouden tilaan,\nolivat olot Ruotsin valtakunnan turvissa toimiville pirkkalaisille\nvarsin suotuisat. Ruotsalaisen vaikutusvallan kasvaminen näkyy\nsiinäkin, että läntisten lappalaisten käännytys suureksi osaksi\ntapahtui Upsalan arkkipiispan johdolla.\n\nKeskiajan loppuun päättyy Jäämeren kysymyksen ensimäinen pitkä\naikakausi. Sen kuluessa aluksi kolmen kansan, lappalaisten,\nnorjalaisten ja karjalaisten pohjoisimmat etuvartijat asettuivat\npysyvästi Jäämeren äärille, lappalaiset varsinaisen Jäämeren\nrannikoille, norjalaiset heidän länsipuolelleen Haalogalantiin ja\nkarjalaiset itäpuolelle, Vienaan. Yhteisesti ja toisiltaan oppia ottaen\nnämä kansat harjoittivat tuottavia Jäämeren elinkeinoja ja kohottivat\nnämä elinkeinot verraten korkealle kannalle. Lappalaiset kuitenkin jo\nvarhain menettivät elinkeinollisen itsenäisyytensä -- mikäli heillä\nsitä oli ollutkaan -- ja joutuivat norjalaisten ja karjalaisten\nriistettäviksi.\n\nEnsimäinen tärkeä tapahtuma Jäämeren tunnetussa historiassa oli\nnorjalaisen meriurhon Ottarin Vienan retki, jonka kautta norjalaiset\njoutuivat Vienan karjalaisten kanssa vuosisatoja kestäneisiin\nkaupallisiin ja sodallisiin kosketuksiin ja joiden aikana norjalaiset\nJäämeren vesillä ja rannoilla saavuttivat pysyvän valtiollisen\nylivallan. Toinen suuri vaihe oli se, kun Novgorodin valta saatettuaan\nVienan karjalaiset alaisuuteensa ja perittyään karjalaisten vanhat\nLapin oikeudet alkoi merkillisen venäläisen vaikutuskauden Jäämerellä.\nVaikka Jäämeren rannikko nimellisesti jäi suureksi yhteisalueeksi,\njossa kumpikin valta sai verottaa omia lappalaisiansa, niin\ntosiasiallisesti koko Kuollan puoli Jäämeren aluetta joutui pysyvästi\nvenäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kolmas merkkitapaus Jäämeren\nkysymyksen vanhassa historiassa vihdoin oli suomalais-ruotsalaisten\npirkkalaisten saapuminen lappalaisineen Jäämeren rannikoille ja siitä\njohtuneet Ruotsi-Suomen oikeudet Jäämereen.\n\nSuuressa maailmassa ei kaikesta tästä kehityksessä tiedetty mitään;\nEuropan sivistyskansain tietopiirissä Jäämeren seudut koko ajan\npysyivät merihirviöitten ja satujen Taikamerenä.\n\n\n\n\n3. UUSI AIKA: JÄÄMEREN RANNIKON VALTIOLLISET JAOT.\n\n\nUusi sangen vaiherikas aikakausi alkoi Jäämeren äärillä, kun nämäkin\netäiset seudut joutuivat suurten löytöretkien tielle, Länsi-Europan\nkauppakansain vaikutusalaksi ja yritteliäiden merkantilististen\nhallitsijain koekentäksi.\n\nKun espanjalaiset ja portugalilaiset sulkivat muitten kansain\nmerenkulkijoilta eteläiset pääsytiet Intiaan ja Kiinaan, englantilaiset\nja hollantilaiset alkoivat etsiä luoteisia ja koillisia pääsyväyliä\nidän rikkauksien lähteille. V. 1553 Hugh Willoughby ja Richard\nChancellor lähtivät kolmella laivalla Englannista purjehtimaan\n\"koillisväylän\" kautta Kiinaan. Norjan rannikolla laivat myrskyssä\neksyivät toisistaan. Willoughby harhailtuaan siellä täällä Jäämerellä\nkuoli miehistöineen viluun ja puutteeseen jossakin samojedien\nrannoilla. Chancellor oli onnekkaampi. Hänen laivansa saapui Vienanjoen\nsuuhun, länsieuroppalaisille uuteen, tuntemattomaan maailmaan.\nEnglantilaiset heti ymmärsivät löytönsä merkityksen. He ryhtyivät\nviipymättä kauppasuhteisiin moskovalaisten kanssa, jotka Novgorodin\nvalloitettuaan olivat tulleet Vienankin herroiksi. Englantilaisten\nperustama kauppaseura, \"Moskovan kauppakomppania\", sai Venäjällä\ntullivapauden ja muita erioikeuksia, joita se nautti lähes sata vuotta.\nVienan suulla olevan P. Mikaelin luostarin lähelle englantilaiset\nperustivat pienen Archangelin (Arkkienkelin) linnoituksen ja\nkauppasiirtolan, jonka viereen venäläiset puolestaan v. 1584 perustivat\nsamannimisen kaupungin. Ennen Pietarin kaupungin perustamista (1703)\nArkangeli oli lähes vuosisadan ajan Venäjän ainoa ja senvuoksi\nkorvaamaton merisatama.\n\nPian ilmestyivät hollantilaisetkin Jäämeren markkinoille.\nHollantilainen Willem Barents löysi v. 1594 Novaja Semljan ja kahden\nvuoden kuluttua Karhusaaren sekä Huippuvuoret. Täyteen lastattuja\nkauppalaivoja jo lähetettiin Karanmeren kautta pyrkimään Intiaan, mutta\ntakaisin niiden täytyi palata ja sankarillinen Barents kuoli kylmän\nkouriin talvehtiessaan Novaja Semljalla. V. 1871, lähes kolmesataa\nvuotta myöhemmin, löydettiin se huone, jossa Barents miehineen oli\ntalvea viettänyt; kaikki oli koskemattomassa kunnossa ja erinomaisen\nhyvin säilynyt. Tästä etevästä, onnettomasta tutkijasta on\nBarentsinmeri saanut nimensä.\n\nParemmalla menestyksellä hollantilaiset ryhtyivät Vienan kauppaan, jota\nvarten he v. 1608 perustivat suurehkon kauppaseuran. Mutta Venäjän\nkauppaa monin verroin tuottavammaksi tuli 1600-luvun alkupuolella\nvauhtiin päässyt valaanpyynti Jäämerellä. Englantilainen Moskovan\nkomppania sai v. 1613 Englannin kuninkaalta yksinoikeuden\nvalaanpyyntiin \"pohjoisella valtamerellä\". Englantilaiset eivät\nkumminkaan voineet sulkea Jäämerta sinne pyrkiviltä Tanskan, Hampurin,\nBremenin, Hollannin, Ranskan ja Espanjan pyyntilaivoilta. Pulasta\nkoetettiin päästä jakamalla Jäämeren lahdet, satamat ja rannikot eri\nkansain valaanpyytäjäin kesken, mutta jättiläisosan veivät\nhollantilaiset, jotka nyt pitkiksi ajoiksi saivat isäntävallan\nJäämerellä. Valaan (Grönlannin valaan) pyyntiä he harjoittivat\npääasiallisesti Huippuvuorten ja Novaja Semljan vesillä. Pienelle\nHuippuvuoriin kuuluvalle Amsterdamin saarelle syntyi \"Smeerenbergin\"\n(Rasvalan) kauppala, johon oli ajopuista tai Hollannista tuoduista\npalkeista rakennettu taloja, varastohuoneita ja kapakoita ja jossa\n2.000 hengen suuruinen väestö kesäkuukausina ahkeroi valaanrasvan\nkeittämisessä ja valaanluun valmistamisessa. Niin suuressa\nkukoistuksessa oli nyt valaanpyynti, että Hollannissa väiteltiin siitä,\nkumpiko siirtolakaupunki oli kaupalle tärkeämpi, Javan Batavia vaiko\nHuippuvuorten Smeerenberg. Tilaston mukaan kuului Hollannin Jäämeren\nlaivastoon v:n 1680 aikoina 200 alusta ja 14.000 merimiestä, ja\naikajaksona 1669-1778 hollantilaiset tappoivat Huippuvuorten vesillä\n57.590 valasta, arvoltaan 93 milj. Suomen markkaa. Mutta jo 1600-luvun\nlopulla Huippuvuorten pyynti alkoi vähentyä, Smereenberg autioitua ja\nvalaanpyynnin keskus siirtyä Grönlannin puolelle. Kuitenkin ehti\nenglantilainen valaanpyytäjä Scoresby v. 1822 päättyneen\nmerimiesaikansa kuluessa Huippuvuorten vesillä yhdellä ainoalla\nlaivalla pyydystää valaita 4 miljonan markan arvosta, ja pienempäin\nvalaitten ja hylkeitten pyynti kukoistaa siellä tänäkin päivänä.\n\nAjan henki saattoi Skandinaviankin valtakunnat uskonpuhdistusajalla\nlujittamaan valtaansa äärimmäisessä pohjolassa ja pyrkimään mikäli\nmahdollista osallisiksi Jäämeren uuteen talouselämään. Tarmokkaimmin\nvaikkeivät onnekkaimmin näitä päämääriä tavoittelivat Ruotsin\nVaasa-kuninkaat. Heidän alotteestaan Jäämeren kysymyksessä tapahtui\ntärkeitä valtiollisia ratkaisuja.\n\nKustaa Vaasa otti kruunun haltuun pirkkalaisten oikeudet ja laski siten\npohjan Ruotsin valtakunnalliselle politikalle Jäämeren puolella.\nVeronkanto ja oikeudenkäyttö pirkkalaisten Lapin alueilla joutui\nvaltion voutien käsiin. Levittääkseen Ruotsin valtaa Jäämeren\nrannikolla Kustaa Vaasa asetti sinne erityisiä kruununkalastajia. Hän\nei näytä kuitenkaan pyrkineen siellä mihinkään määrättyihin tai\nkaukaisempiin päämääriin, vaan tavoitelleen kahmalokaupalla kaikkia\nmahdollisia hetkellisiä etuja. Harkitumman merkantilistisen ohjelman\nmerkkejä näkyy Kaarle IX:n toimissa Jäämerellä. Hän m.m. kehitti\nmonipuolisemmin Lapin verotusta, edisti ruotsalaissuomalaista\nuutisasutusta Jäämeren rannikolla ja antoi perustamalleen Gööteporin\nkaupungille erioikeuden Jäämeren kauppaan.\n\nNämä pyrkimykset pakottivat selvittämään epäselviä valtiollisia\nvaltasuhteita ja valtakuntain rajoja Jäämeren Lapissa.\n\nSiellä oli jo vanhastaan olemassa jonkinlaisia alueellisia ylioikeuksia\neli valtiollisia alueita. Norjalaiset olivat jo varhain ottaneet\nvaltiollisen ylivallan merellä ja sen likimmällä rannikkovyöhykkeellä,\nmaa Kölin tunturien itä- ja eteläpuolella oli riidatonta Ruotsin\nvalta-alaa ja Kuollan niemellä oli Venäjä vähitellen vallannut\nitselleen alueellisen isännyyden. Mutta koko tämä alueellinen valta oli\nsangen horjuvaa laatua. Sen näet ei katsottu rikkovan niitä\n_henkilöllisiä verotusoikeuksia_, joita eri valtakunnilla vanhastaan\noli toistensakin nimellisillä alueilla. \"Asukkaiden verotusta vieraan\nvaltakunnan alueella -- Isak Fellman näistä seikoista kirjoittaa --\noltiinkin sellaisen valtakunnan puolelta taipuvaisia hyväksymään,\nmilloin se perustui vanhaan tapaan. Sillä ainakin alkuansa vaadittiin\nsellaisissa tapauksissa ainoastaan henkilöllistä veroa, eikä sen\nkautta tahdottu omistaa mitään alueellista yliherruutta enempää kuin\nsitä sen kautta katsottiin perustetuksikaan. Huolimatta siitä, mihin\nvaltakuntaan maan voitiin katsoa kuuluvan, tavattiinkin senvuoksi\nLapissa eri valtakuntain veronkantajia ottamassa veroja samoilla\nseuduilla toistensa rinnalla ja yhdessä. Kun joku suurempi tai pienempi\njoukko jonkun valtakunnan veronalaisia lappalaisia asettui toisen\nvaltakunnan alueelle, seurasivat siis heitä sinne myöskin heidän\nentiset veronkantajansa, ottivat siellä esteettömästi heiltä veron,\nsaivatpa päälle päätteeksi vapaan kyydin ja kestityksen. Omain\nvoutiensa avulla siten Ruotsi kantoi Lapinveroa Norjan alueella, Norja\nsekä Ruotsin että Venäjän ja Venäjä niin Ruotsin kuin Norjankin\nalueella.\"\n\nLapin vanhimmissa oloissa tämä järjestelmä oli aivan luonnollinen.\nNiinkauan kuin lappalaiset olivat näiden seutujen ainoita asukkaita ja\nviettivät kiertelevää metsästäjän, kalastajan ja poronpaimentajan\nelämää, jossa kaikki riippui pyydystäjän nuolesta ja suksesta, hänen\nhenkilöllisestä taidostaan ja kyvystään, ei muunlainen verotus kuin\nhenkilöllinen ollut mahdollinen.\n\nMaata ei voitu verottaa, koska sen tuottavaisuus niinkuin sen asutuskin\nolivat aivan epämääräisiä. Näin ollen ei maan omistamisella ja\nhallitsemisella Lapissa voinut olla suurtakaan taloudellista tai\nvaltiollista arvoa. Lappalaisten henkilöllinen verotus sitävastoin oli\ntaloudellisten ja valtiollisten oikeuksien yleisesti tunnustettu\nperustus; kaikki sen hyväksyivät, koska kaikki sitä tarvitsivat.\nYlipäiset aluerajat eivät voineet eivätkä saaneet estää laillista\nverottajaa vapaasti verottamasta omia lappalaisia toisenkin valtakunnan\nnimellisellä alueella.\n\nMuinainen aluevalta Jäämeren mailla siis suuresti poikkesi itsenäisten\nvaltakuntain säännöllisestä aluevallasta. Koko Lappi oli ikäänkuin\nkaikkien pohjoisten valtakuntain yhteinen suuri siirtomaa, _suuri\nyhteisalue_, jonne ne kukin olivat karkoittaneet lappalaisensa siltä\nvapauttamatta heitä vanhoista alamaisuussiteistä.\n\nAjan pitkään ei tällainen järjestelmä kumminkaan voinut kestää. Pohjan\nperille kaikkialta mantereen puolelta tunkeutuvan uutisasutuksen kautta\nlappalaisten alueet pienenemistään pienenivät. Heidän täytyi lakata\nkovin laajoista kiertoretkistä ja supistaa elinkeinollinen toimintansa\nrajoitetuille pienille maa-alueille. Kun lappalaisten olot jonkinverran\nvakaantuivat tällaisiksi, voitiin ruveta verottamaan lappalaiskyliä tai\nniiden metsästys- ja kalastusalueita, joilla nyt oli säännölliset\nasukkaansa ja käyttäjänsä. Siten Lapissakin pääsi alkuun puhdas\nmaaverotus ja verottajan maavalta. Kun eri valtakuntain virkamiesten\ntoiminta tämän mukaisesti yhä enemmän keskittyi ja rajoittui\nmäärättyihin paikkoihin ja alueisiin, niin sekin oli omiaan tukemaan\nkäsityksiä tästä uudenlaisesta _maaverotukseen_ perustuvasta\nvaltakuntain _aluevallasta_.\n\nTämä valtakunnallinen maavalta ja aluevalta nyt vuorostaan tuli uusien\noikeuksien lähtökohdaksi ja perusteeksi. Lappalaisilta, jotka syystä\ntai toisesta pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi asettuivat vieraan\nvaltakunnan alueelle, ruvettiin siellä maan käyttämisen korvaukseksi\nottamaan veroa, kiinnittämättä huomiota siihen, oliko tulokkaan jo\nennestään maksettava veroa toiselle valtakunnalle. Näin syntyi tuo\nJäämeren seuduilla niin yleinen ja ominainen verotapa, että samat\nlappalaiset saattoivat maksaa veroja kahdelle jopa kolmelle\nvaltakunnalle. Tällaisia kaksinais- ja kolminaisveroja saattoi syntyä\nmuillakin tavoin, esim. siten, että lappalainen turvaa tai muuta\nsentapaista etua saadakseen oli ruvennut antamaan vieraalle\nverottajalle lahjoja tai kestitystä, joista sitten tuli pysyvä vero,\nmutta maavalta sittenkin lienee ollut pääsyitä mainitun omituisen\nverotavan syntymiseen. Niinpä Kaarle IX koetti v. 1593 saada\nselvitetyksi, keneltä niistä kolmesta kuninkaasta, joille Tornion ja\nKemin lappalaiset maksoivat veroa, he olivat \"saaneet maan ja veden,\njosta he voivat saada elatuksensa\", ja Tornaeus kertoo lappalaisten\nmaksavan veroja kahdelle kolmelle hallitsijalle ei senvuoksi, että he\ntunnustaisivat heidät kaikki herroikseen, vaan senvuoksi, \"että heillä\non vapaus niiden herrain maalla kalastaa ja metsästää\". Kun 19.\nvuosisadan alussa tutkittiin, mistä syystä Kemin Lapista maksettiin\nveroa Venäjälle, niin havaittiin, että se oli ennen muinoin suostuttu\nmaksu metsästys- ja kalastusoikeuksista Venäjän puolella, ja koska\nmajavain ja villipeurain pyynti Venäjän puolella oli lakannut, mainittu\nverokin lakkautettiin v. 1814.\n\nLapin ja Jäämeren valtiollisia kysymyksiä eivät mainitunlaiset olot\nolleet omiaan selvittämään. Päinvastoin; kilpailevat ja toisiaan\nkadehtivat valtakunnat siitä saivat vain tervetulleen aiheen verotuksen\nohella nyt aluevallankin perusteella pyrkiä täydelliseen politiseen\nylivaltaan Jäämerellä. Kustaa Vaasan valtio-oppi oli siinä kohden hyvin\nyksinkertainen: missä Ruotsilla oli verotusoikeus, siellä sillä oli\nmaa, ja missä sillä oli maa, siellä sillä oli verotusoikeus.\nSellaisilla perusteilla ruotsalaiset katsoivat valtapiirinsä ilman\nmuuta ulettuvan Jäämereen, ja Olaus Magnus merkitsi karttaansa Jäämeren\nrannalle: \"Hvcvsq' exteditr regnv svecie\" (Tänne saakka ulettuu Ruotsin\nkuningaskunta).\n\nVastakkaisten alue- ja verotusvaatimusten yhteensovituksesta syntyi\nJäämeren riitain kuluessa vielä sellainenkin käsitys ja vaatimus, että\nseuduilla, joissa oli kahden valtakunnan lappalaisia, oli veroista\ntuleva kummallekin osalliselle puolet, seuduilla taas, joissa oli kolme\nvaltaa, kullekin kolmannes. Tämän mukaan siis jakamattomat alueet\nolivat yhteismaita, joiden alueeseen kullakin osakkaalla oli yhtä\nsuuret oikeudet -- selvä teoria kylläkin, mutta ilman historiallista\npohjaa.\n\nRuotsin ja Venäjän v. 1595 Täyssinässä tekemä rauha ei Jäämeren\nkysymystä ratkaissut. Rauhansopimuksessa jälkimäinen valta myönsi\nedelliselle oikeuden kantaa veroa lappalaisilta Pohjanmaalta Varankiin\nsaakka, toisin sanoen Venäjä luopui tältä alueelta kantamasta\nLapinveroa ja jätti oikeutensa Ruotsille. Ruotsin ja Venäjän välille\nsamassa rauhanteossa määrätty raja käytiin seuraavana vuonna etelästä\nkäsin Rajasuohon (Kuhmoniemellä) saakka pohjoisessa. Siitä eteenpäin\npiti rajan kulkea suoraa linjaa Inarijärven poikki ja sieltä Varangin\nja Näytämön välitse Jäämereen. Tämä raja ei kuitenkaan ollut mikään\ntavallinen valtakunnan raja, koska ei Venäjällä enempää kuin\nRuotsillakaan ollut mitään ehdottomia alueellisia yli-oikeuksia\nJäämeren rannoilla, jotka päinvastoin valtiollisesti ja alueellisesti\nvanhastaan kuuluivat Tanska-Norjalle. Täyssinän rauhan raja siis oli\nyksinomaan vain kahden valtakunnan veroalueellinen raja, eli\nnykyaikaista sanontaa käyttääksemme \"intressipiirien\" raja, jonka\nlänsipuolella Venäjä luovutti veronkanto-oikeutensa Ruotsille. Sovitun\nrajan perusteella ruotsalaiset eivät vaatineetkaan itselleen mitään\nmäärättyä aluetta tai yksinoikeutettua aluevaltaa Jäämeren rannalla,\nvaan ainoastaan Venäjän ja Ruotsin osaa eli 2/3 Varangin länsipuolelta\ntulevasta Lapinverosta ja sen mukaista oikeutta alueeseen. Kuinka\nvähän Täyssinän rauhan kautta vanhat olot Ruotsin ja Venäjän\nrajaseuduillakaan muuttuivat, näkyy siitä, että Maanselän, Kitkan ja\nKuolajärven lappalaiskyläin asukkaat, joiden piti muuttaa Venäjän\npuolelle rajaa, mutta jotka sitä eivät tehneet, Täyssinän rauhan\njälkeenkin vanhaan tapaansa maksoivat veroa Venäjälle, vaikka asuivat\nRuotsin kiistämättömällä alueella. Samalla tavoin jäi Ruotsille\nedelleen vero-oikeuksia itäpuolella Täyssinän rauhan rajan.\n\nTällaisesta epäselvästä tilasta Jäämeren rannoilla Kaarle IX tahtoi\nirtautua. Hän asettui Jäämeren politikassaan lopuksi _täydellisen\nvaltakunnallisen aluevallan_ kannalle, jonka mukaan toisella\nvaltakunnalla ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia toisen valtakunnan\nalueella, ja pyrki saamaan sellaista järjestystä aikaan Jäämeren\nrannikoilla. Lähtien siitä vaatimuksesta, että Ruotsille kuului 2/3\nisäntävallasta n. 30 peninkulman pituisella alueella Jäämeren\nrannikkoa, hän oli taipuvainen luopumaan tästä vaatimuksesta ainoastaan\nsillä ehdolla, että Ruotsille lohkaistaisiin yksinomaisuudeksi\nAlattion-Varangin välinen kappale mainitusta rannikosta.\n\nKaarle IX:n vaatimuksissa ilmestyy ensi kertaa täysin selvänä määrätty\nmaantieteellinen ajatus, joka ei milloinkaan sen jälkeen ole menettänyt\noikeutustaan, nimittäin se, että Jäämeren rannikko olisi jaettava\nsiihen ulettuvain valtakuntain kesken _poikittain_, niin että kukin\nvaltakunta saisi yhteisen meren ääreltä rannikkokappaleen täydelliseksi\nomaisuudekseen.\n\n\"Varmasti voi otaksua -- lausuu tämän johdosta Santeri Ingman (Ivalo)\ntutkimuksessaan 'Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta 1603-1613'\n-- ettei Kaarlo ajaessaan mainittua suunnitelmaansa paljokaan tullut\najatelleeksi riidanalaisella paikkakunnalla elävän asujamiston etuja.\nHänen pääpyrintönään oli epäilemättä vain saada Ruotsi pohjoisessakin\nulottumaan meren partaalle ja se seikka, että hän jo selvästi oivalsi\ntuon tärkeyden, osottaa sekin kuinka etäälle tähtäävä valtiollinen\nsilmä oli tällä Kustaa Vaasan nuorimmalla pojalla. Mutta meille on\naivan ilmeistä, että Kaarlon tarkottama politiikka ja Lapin kansan etu\nsulivat yhteen. Sillä Kaarlon tavottelema Jäämeren maiden jako olisi\nollut luonnollisin, näiden seutujen oloja, niiden elinkeinoja, niiden\ntarpeita vastaava jako. Lapissa kuuluvat näet rannikko ja sisämaan\ntunturit niin läheisesti toisiinsa, ihmiset ja eläimet tarvitsevat\nelääkseen niitä molempia niin tärkeästi yhteen aikaan, että niiden\nerottaminen toisistaan pakostakin koituu turmioksi noille seuduille --\nkuten se on koitunut.\"\n\nTanska-Norjalla näet oli Jäämeren kysymyksessä myöskin maantieteellinen\nkanta, vanha aluevaltainen kantansa, josta se väsymättömällä\nsitkeydellä piti kiini. Se kanta oli aivan päinvastainen kuin Kaarle\nIX:n; sen mukaan rannikko oli jaettava _pitkinpäin_, niin että koko\nrannikko pitkin pituuttaan oli kuuluva Norjaan, sisämaa taas jäävä\nmuille. Kölin tuntureja oli vanhaan tapaan pidettävä valtakuntain\nrajana ja sen pohjoispuolella asuvain merilappalaisten verottamisoikeus\njätettävä Norjan yksinoikeudeksi. Tanskan kuninkaan Jäämeren ja Lapin\nasiantuntijana käyttämä hollantilainen Simon van Salinghen, joka\nmatkusteli Ruijassa ja Kuollassa vv. 1597-1598, arveli, että siitä\nlähtien, missä Kölin tunturit päättyivät, olisi niitä jatkavaa Jäämeren\nja Pohjanlahden vedenjakajaa pidettävä Norjan ja muitten valtain\nrajana, joten koko Kuollan niemimaa olisi edelleenkin jäävä Norjalle.\n\nOsoitteeksi siitä, kuinka suurta huomiota näihin aikoihin puolelta jos\ntoiseltakin pantiin Lapin kysymyksiin, mainittakoon, että Simon van\nSalinghen laati riidanalaisista Jäämeren seuduista ensimäisen\nseikkaperäisen kartan (julaissut E.G. Palmén Fenniassa 31, n:o 6) ja\nettä Kaarle IX:n toimesta ruotsalaiset retkikunnat tekivät Lapissa\ntutkimuksia, joiden tuloksena m.m. oli Andreas Bureuksen v. 1611\njulkaisema huomattava Ruotsin valtakunnan pohjoisinten osain kartta.\n\nRuotsin ja Tanskan-Norjan Jäämeririidat ratkaistiin Knäredin\nrauhantekoon v. 1613 päättyneessä sodassa. Tässä rauhassa Ruotsin\ntäytyi luopua kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikon herruuteen ja\ntunnustaa Tanskan-Norjan ylivalta näillä seuduin aina Varankiin saakka\nidässä.\n\nLapin alueellinen jako astui tässä rauhanteossa suuren askeleen\nlopullista ratkaisuaan kohden. Jako tapahtui Tanskan-Norjan vaatimalla\ntavalla; Ruotsi-Suomi teljettiin sisämaahan ja jäi yksinomaan\nmannervallaksi, rannikko ja sen mukana merivalta joutui entistä\nlujemmin Tanskan-Norjan käsiin. Jäämeren rannikoilla tuli nyt olemaan\nkahdenlaisia selvästi erotettavia valtiollisia alueita, nim. erityisiä\nja yhteisiä. Norjan erityiseksi alueeksi jäi rannikkovyöhyke Varankiin\nsaakka idässä; sen eteläpuolella oleva sisämaa tuli Ruotsin erityiseksi\nalueeksi; Venäjän erityiseksi alueeksi olivat Täyssinän rauhan ja\nkäytännön kautta tosiasiallisesti joutuneet Kuollan seudut.\nJakamattomaksi yhteisalueeksi jäi se Varanginvuonon eteläpuolella oleva\nepämääräinen alue, jossa kaikkien kolmen valtakunnan erityiset alueet\nlähenivät toisiaan. Tämä _yhteisalue_, norjalaisten Faellesdistrikt, ei\nollut muuta kuin viimeinen valtiollisesti jakamatta jäänyt kappale\nmuinaisesta koko Lapinmaan käsittävästä yhteismaasta, joka nyt oli\nsupistunut näin vähiin. Se pysyi edelleenkin kolmen valtakunnan\nyhteisenä taloudellisena alueena, jossa lappalaiset vanhaan tapaansa\nharjoittivat kierteleviä elinkeinojansa, maksaen veroa kahdelle tai\nkaikille kolmelle isännälle.\n\nMutta yhteisalueenkin valtiollinen jako oli vain ajan kysymys.\nKäytännössä näet Norjan valtiollinen valta oli yhteisalueen\nrannikolla ainoa mahdollinen ja sisämaassa taas valtiollinen valta\ntosiasiallisesti yhä enemmän keskittyi Ruotsille. Näiden olojen\nmukaisesti Ruotsi ja Tanska-Norja Strömstadin rajasopimuksessa v. 1751\njakoivat niille kahden kuuluvan osan yhteismaasta siten, että raja\nvedettiin Tenojoelta kaakkoiseen päin Kolmisoaivin rajapaikkaan;\nrannikkopuoli jäi Norjalle, sisämaan puoli Ruotsille. Kun täten jaetun\nalueen itäpuolella oleva rannikkoseutu Strömstadin sopimukseen mukaan\noli Norjan ja Venäjän yhteismaata, josta ainoastaan Norja ja Venäjä\nolivat oikeutettuja kantamaan veroja, niin siis Ruotsi-Suomi jo\nStrömstadin sopimuksen kautta tuli valtiollisesti _lopullisesti\nsuljetuksi Jäämereltä_. Tämän mukaisesti Venäjä ja Norja sitten v. 1826\nkeskenänsä jakoivat viimeisenkin jakamatta jääneen osan Jäämeren\nrannikkoa. Niiden välinen raja -- Norjan Jäämeren rannikon nykyinen\nitäraja -- tuli kulkemaan osittain hyvin mutkikkaalla tavalla: ensin\nMutkavaarasta Paatsjoelle, sitten Paatsjokea myöten Boris-Glebin\nkreikkalaiskatoliselle kirkolle, joka ynnä sitä ympäröivä maa-alue\nvirstan laajuudelta joka taholle tuli Venäjän puolelle, vaikka kirkko\noli joen länsirannalla; sitten raja kulki kaakkoiseen päin pienen\nJaakopin joen lähteille ja vihdoin tätä jokea myöten Jäämereen.\n\nSuomea, jonka alueeseen Haminan rauhassa v. 1809 oli yhdistetty Kemin\nja Tornion Lapit Muonion ja Tornion jokiin saakka lännessä ja joka siis\nnäissä Lapinmaan osissa oli perinyt Ruotsin kaikki oikeudet, ei Venäjän\nja Norjan välillä v. 1826 sovittu raja suoranaisesti koskenut.\nKuitenkin Suomea kohtaan silloin tapahtui huutava vääryys, kun Suomen\nvaltiolaitoksia kysymättä, Suomen saamatta edes omain edustajainsa\nkautta ottaa osaa rajaneuvotteluihin, v:n 1826 sopimuksen tekijät\nyksipuolisesti menivät määräämään myöskin Norjan ja Suomen välisen\nrajan Kolmisoaivista Norjan, Suomen ja Venäjän rajain yhtymäkohtaan,\nMutkavaaraan.\n\nNäin oli vuosisatain kuluessa Lapin valtiollinen ositus vihdoinkin\ntullut loppuun suoritetuksi. Mutta vieläkään ei Lapin taloudellinen\njako ollut täydellinen. Strömstadin sopimuksessa v. 1751 nimenomaan\nvahvistettiin Ruotsi-Suomen lappalaisten vanhat oikeudet harjoittaa\nkalastusta, hylkeenpyyntiä ja porojen kesälaiduntamista Norjan\nalueella, samoinkuin Norjan lappalaisten oikeudet syöttää\nporolaumojansa talvisin Ruotsi-Suomen alueella. Mutta v:n 1826\nsopimuksessa Norja ja Venäjä, taaskin asianosaista kysymättä,\nmielivaltaisesti syrjäyttivät Suomen lappalaisten vanhat vahvistetut\ntaloudelliset oikeudet Jäämeren rannikolla. Mainitussa sopimuksessa\nkiellettiin nimenomaan toisen sopimusvallan alamaisia syöttämästä\nporojaan toisen alueella ja kalastusoikeudetkin määrättiin lyhyen ajan\nkuluessa kokonaan lakkautettaviksi. Sillä perusteella norjalaiset\nalkoivat estää Suomen asukkaiden elinkeinollista toimintaa Ruijan\npuolella. Turhaan tehtiin Suomen puolelta yrityksiä saada asiat\npalautetuksi Strömstadin sopimuksen pohjalle. Kun mitkään sovittelut\neivät auttaneet, niin keisari Nikolai määräsi, että Suomen raja oli\nsyksystä 1852 suljettava Norjan lappalaisten poroilta ja Suomen\nalamaisten luovuttava syöttämästä poroja, kalastelemasta ja\nmetsästämästä Norjan puolella. Itämaisen sodan selkkaukset kuitenkin\nkeskeyttivät enemmät toimenpiteet tältä puolelta ja antoivat\nRuotsi-Norjalle tilaisuuden v. 1855 maksaa Venäjälle kukkuramitalla.\nMarraskuussa 1855 Ruotsi ja Norja tekivät Englannin ja Ranskan kanssa\nsopimuksen, jossa Ruotsi ja Norja sitoutuivat olemaan vaihtamatta\nVenäjälle mitään osaa alueestaan tai sallimatta Venäjän miehittää\nmitään osaa alueestaan tai nauttia siellä mitään laiduntamis-,\nkalastus- tai muuta oikeutta; Englanti ja Ranska puolestaan sitoutuivat\nasevoimin auttamaan Ruotsi-Norjaa torjumaan Venäjän sellaiset\nyritykset. Selvää selvemmin oli tällä \"marraskuun sopimuksella\"\nriistetty Suomelta viimeisimmätkin toiveet Länsi-Varangissa. Kaikki\ntaloudellinenkin yhteisyys Lapin valtiollisten eri osain välillä oli\nnäin lopullisesti lakannut.\n\nSillä tavoin, monisatavuotisen kehityksen uurtamina piirteinä, ovat\nJäämeren seutujen nykyiset valtiolliset rajat syntyneet. Uuden ajan\nensimäisinä vuosikymmeninä Jäämeri tuli äkisti vedetyksi silloisen\nmaailmantalouden toimintapiiriin. Pohjois-Europan taloudellisesti\nkehittymättömät vallat eivät pystyneet siellä astumaan mahtavampain\nenglantilaisten ja hollantilaisten kilpailijain rinnalle. Mutta niiden\nmerkantilistinen etu vaati niitä kuitenkin tekemään voitavansa Venäjän\nmerikaupan palauttamiseksi Itämerelle ja itse pyrkimään niin suurelle\nosalle Jäämeren rikkauksista kuin mahdollista. Varmaan sellaisissa\nuudenlaisissa tarkoituksissa pohjoiset valtiot ryhtyivät valtiollisesti\nja taloudellisesti valtaamaan ja jakamaan Jäämeren rannikoita.\nKilpailussa Ruotsi-Suomi jäi vähimmälle osalle ja tuli kokonaan\ntungetuksi pois mereltä. Vuosien 1613, 1751 ja 1826 rajasopimukset ja\nvihdoin kahden suurvallan takaukset ovat täydellisesti musertaneet\nKaarle IX:n suuret suunnitelmat ja Suomen toiveet Ruijassa. Mutta\nkasvuvoimaisen kansan ja maan luonnollisia oikeuksia eivät\nkeinotekoiset ja väkivaltaiset salvat ajan pitkään voi ehkäistä, ja\nniinpä on Suomi löytänyt uusia teitä ja keinoja pohjoisten päämääräinsä\nsaavuttamiseksi.\n\n\n\n\n4. SUOMEN PYRKIMYS ITÄVARANKIIN.\n\n\nJäämeren vuonoista on avara _Varanginvuono_ Suomea lähin ja Suomelle\ntärkein. Joukko jokia -- _Näytämönjoki, Uutuanjoki_ ja suuri\n_Paatsjoki_ --, joiden kautta Inarijärven ja Suomen Pohjois-Lapin\nvesistöt laskevat Varanginvuonoon, muodostavat leveän luonnollisen\nvaltatien Suomesta Jäämerelle. Ikäänkuin tämän valtatien mahtavina\nportinpielinä seisovat molemmin puolin Varanginvuonon 5-6 peninkulman\nlevyistä suuaukkoa suuret Jäämereen pistävät vuoristoniemet,\n_Varjakanniemi_ (Varjaknjarg) lännen ja _Kalastajaniemi_ idän puolella.\nItse Varanginvuono on suuri kengänmuotoinen merenaukko, jonka kärki on\nlänteen ja kanta itään päin. Vuonon leveästä anturasta pistää vielä\neteläänpäin lukuisia pienempiä vuonoja, jotka osittain ulettuvat\naivan lähelle Suomen rajaa ja joista tärkeimmät ovat _Reisivuono_\n(Buggöfjord) ja _Näytämönvuono_ (Neidenfjord), johon Näytämön ja Uutuan\njoet laskevat. Kaksihaaraisen _Utsavuonon_ idempään haaraan laskee\nPaatsjoki. Molempain haarain välisen niemen nenässä on Etelä-Varangin\nkirkko ja sen vieressä _Akkulanniemen_ (Kirkenäs) tunnettu liikepaikka\nsatamineen. Länteenpäin Utsavuono mantereen ja Saalomansaaren (Skogerö)\nvälisen Ristivuonon (Korsfjord) salmen kautta on yhteydessä\nNäytämönvuonon kanssa. Varanginvuonon kantapäästä pistää etelään pitkä\n_Petsamonvuono_ (Peisenfjord) ja itäänpäin Kalastajaniemen sisään kaksi\nvuonoa, _Maattivuono_ (Maddefjord) etelämpänä ja suustaan peninkulman\nleveä, syvä _Pummanginvuono_ (Bumenifjord) pohjoisempana.\n\nVaranginvuonon vedet ovat ikivanhoista ajoista saakka olleet tunnettuja\nriistarikkaudestaan. Siellä on vanhastaan pyydetty useampia lajeja\nturskaa, silliä, Ruijan-pallasta (suurta kampelaa), Ruijan-ahventa ja\nmuita arvokkaita syömäkaloja sekä rasvarikkaita haikaloja, hylkeitä\njopa valaitakin. Valaat ovat kuitenkin jo niin harventuneet, että\nniiden pyytäminen Norjan merialueella on viime aikoina ollut kokonaan\nkielletty, jotavastoin taas hylkeet ovat niin lisääntyneet, että\nkalastajat ovat niistä pääsemättömissä.\n\nLuonnonrikkautensa ja liikenteelle sopivan asemansa vuoksi\nVaranginvuono jo varhain tuli laajan rannikkoalueen merielämän\nkeskukseksi. Sen rannoilla ovat muinaislappalaisen kulttuurin\nhuomattavimmat jäännökset (vrt. edellä), Varjakan niemen koillisimpaan\nkärkeen norjalaiset keskiajalla rakensivat Varjakan eli _Vuoreijan\nlinnan_ (Vardöhus) ja 1500-luvun lopulla perustettiin Varjakan niemen\netelärannalle _Vesisaaren kaupunki_ (Vadsö).\n\nOn helppo käsittää, että Varangin kalastus ja kauppa vähitellen tulivat\nsuorastaan elämäntarpeeksi sisämaan lappalaisillekin. Mitä kipeimmin\nsenvuoksi koski Suomen Lapin asukkaisiin v. 1826 tapahtunut\nyhteisalueen jako, jolla suurin ja paras osa Varanginvuonon rannikosta\nerotettiin Norjan yksinomaiseksi alueeksi ja joka Suomen Lapin\nväestöltä riisti sen vanhat oikeudet ja edut Varanginvuonolla.\nMyöhempäin aikain kehitys on tehnyt tämän tappion kahta kipeämmäksi.\nSuomen ollessa teljettynä sisämaahan ovat näet norjalainen asutus ja\nkulttuuri Varangissa viime vuosisadan ja erittäinkin viime\nvuosikymmenien kuluessa ihmeteltävästi edistyneet. Kymmeniätuhansia\nihmisiä asuu nyt tuon vuonon ympärillä. Vilkkain elämä on keskittynyt\nVesisaaren ja Vuoreijan kaupunkeihin, joista edellisessä v. 1910 oli\n1.905 ja jälkimäisessä 3.014 asukasta, sekä Kirkenäsin tehdaskylään.\nTärkeimmät asutukset ovat yhdistetyt toisiinsa hyvillä maanteillä, ja\nsäännöllinen höyrylaivaliike pitää yllä läpi vuoden keskeytymätöntä\nyhteyttä eteläisen Norjan kanssa. Elinkeinot ovat viime aikoina\nVarangissa suuresti edistyneet, varallisuus kasvanut ja suuret\ntulevaisuudentoiveet pitävät asukkaissa vireillä tarmoa ja\nyritteliäisyyttä.\n\nVaranginvuonon itäpuoliset seudut, s.o. Petsamonvuonon ja sinne\nlaskevan Petsamonjoen, Maattivuonon ja Pummanginvuonon rannat sekä koko\nKalastajaniemen läntinen osa, kuuluivat vanhastaan venäläisten\nvaikutuspiiriin ja tulivat ne v:n 1826 jaossa lopullisesti\nyhdistetyiksi Venäjän alueeseen. Pitkin Paatsjokea ja pientä\nJaakopinjokea kulkeva valtakunnan raja tuli rajaksi norjalaisen Ruijan\nja venäläisen Muurmanin rannikon välillä. Varanginvuonon itäisilläkin\nseuduilla olivat olleet loistoaikansa. Venäläinen lähetyssaarnaaja\nTrifon oli 16. vuosisadan keskivaiheilla Petsamonvuonon pohjukkaan\nperustanut väekkään luostarin, joka suuren pyhyytensä, tsaarin antamain\nerioikeuksien ja hollantilaisten kauppiaiden kanssa tehtyjen\nkauppasopimusten kautta sai yhtä suuren kirkollisen kuin taloudellisen\nmerkityksen koko Muurmanin rannikolla. Mutta jouluna 1589 Pekka\nVesaisen johtama suomalainen partiojoukko hävitti mainion Petsamon niin\nperinjuurin, ettei se siitä ole milloinkaan noussut, vaikkei\nviroittamisyrityksiä ole puuttunut. Kukoistavaan norjalaiseen\nLänsi-Varankiin verrattuna venäläinen Itä-Varanki on tähän päivään asti\npysynyt yksinäisenä hyljättynä takamaana. Se on sekä maan että meren\npuolella ollut vailla väestöllisiä ja taloudellisia tukikohtia ja hyviä\nkulkuneuvoja eikä senvuoksi ole vielä tullut mainittavasti asutuksi ja\ntaloudellisesti käytetyksi.\n\nVuoden 1826 onnettoman sopimuksen jälkeen Itä-Varangin seudut äkkiä\nsaivat Suomeen nähden uuden arvon. Ensimäinen, joka sen täydellisesti\noivalsi ja joka siihen johti Suomen viranomaisten huomion, lienee ollut\nUtsjoen kirkkoherra, Lapin suuri tuntija ja kuvaaja Jaakko Fellman.\nTarmokkaasti hän kokonaisen sukupolven ajan ponnisteli pelastaakseen\nSuomen oikeuksia Jäämerellä. Jo v. 1822, kysymyksen herättyä\nyhteisalueen jakamisesta, Fellman valtiosihteeri R.H. Rehbinderille\ntoimittamassaan kertomuksessa esitti, ettei Varanginvuonon\neteläpuolisia seutuja luovutettaisi Norjalle, ja teki samalla\nehdotuksia kauppalan perustamiseksi Paatsjoen suuhun, valaanpyynnin\nalkuunpanemiseksi ym. Mutta eivät hänen kirjalliset esityksensä eivätkä\nhänen suulliset huomautuksensa v:n 1826 jakoa toimittavan komisionin\njäsenille saaneet torjutuksi Suomea vastaan tapahtuvaa kuulumatonta\nväkivaltaa. Fellman alkoi silloin ajatella, että Suomen lappalaisille\nja siirtolaisille olisi hankittava korvaus Venäjän alueella\nItä-Varangissa. Jo v:n 1825 muistoonpanoissaan hän suunnittelee\nSuomen Lapille ja erityisesti Lappiin perustettavalle Viaporin\nrangaistusvankien siirtolalle \"mukavaa kauppa- ja laivauspaikkaa\",\njoksi olisi sopiva \"Jäämeren rannalla Paatsjoen ja Karelsgammenin eli\nBommensnäsin (= Kalastajaniemen luoteiskärjen) välinen autio Jäämeren\nrannikko, jota nykyään käyttävät jotkut harvat Venäjän lappalaiset ja\nnekin vain kesän aikana\". Keväällä 1826 Fellman hyvästellessään\nmerenrannalle muuttavia lappalaisia kirjoittaa päiväkirjaansa:\n\"Yksinäisyydessäni usein ajattelin, että jos suuri Keisarimme tuntisi\nasian oikean laidan, niin hän tälle kovaosaiselle kansalle lahjoittaisi\nKaJastajaniemen eli Carlsgammenin kesäoleskelupaikaksi ja\nkalastuspaikaksi, missä he oman pappinsa palvelemina omassa kirkossaan\nvoisivat rukoilla Jumalaa ja kiittää häntä meren yltäkylläisyydestä\nsaamastaan jokapäiväisestä leivästä; sillä tämä kalainen rannikko on\nasumaton, autio ja tyhjä, ja meikäläiset lappalaiset mieluummin\nmaksaisivat tästä edusta kymmenyksiä eli veroa Venäjälle kuin, niinkuin\nnyt tapahtuu, verottomina viruvat köyhässä seudussa ilman kiinnekohtaa\nlähellä olevassa meressä.\"\n\nParia vuotta myöhemmin Fellman Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin\nvv. 1828-1829 toimitetun rajajärjestelyn johdosta samasta asiasta\nkirjoittaa: \"Mitä hartaimmin toivottavaa sen vuoksi olisi, että Hänen\nKeisarillinen Majesteettinsa Suomen ja Arkangelin kuvernementin\nnykyään tapahtuvan rajajärjestelyn yhteydessä luovuttaisi meidän\nlappalaisillemme yhden tai kaksi niistä Jäämeren rannalla olevista\nniemistä, joita he ikimuistoisista ajoista ovat kesäisin porolaumojansa\nvarten käyttäneet, mutta joita Kuollan piirikunnan asukkaat yhä enemmän\novat alkaneet pitää yksinomaisena omaisuutenaan, koska heillä niiden\nrannoilla 50-100 vuoden aikana on ollut kalastuskotansa, kun taas\nmeikäläiset, paimentolaisia ollen, eivät ole älynneet hankkia itselleen\npysyvää jalansijaa maassa.\" Tällä kerralla Fellman kuitenkin näyttää\narvelleen, että Jäämeren kalastus olisi edelleenkin jäävä Kuollan\nlappalaisille, poronhoito Jäämeren rannalla taas Suomen lappalaisille.\n\nMutta viranomaiset v. 1829 olivat yhtä välinpitämättömiä ja kuuroja\nkuin v. 1826. Lapin oikeudet ja edut tulivat toistamiseen täydellisesti\nsyrjäytetyiksi. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin näkyy Suomen korkeimmissa\nhallituspiireissä heränneen tunto siitä, että Suomelle v. 1826 tosiaan\noli tehty vääryyttä. Venäjän taholla suunniteltiin voimakeinoihin\nryhtymistä Varanginvuonon uudelleen avaamiseksi Suomen Lapin\nasukkaille. Kun siinä tarkoituksessa kysymys Suomen rajan sulkemisesta\nNorjaa vastaan oli tullut päiväjärjestykseen, Fellman v. 1851 vielä\nkerran tarttui kynään Lapin purevassa kysymyksessä.\n\n\"Keskustellessani kuvernööri Lagerborgin kanssa -- hän kertoo -- ja\npuheen sattuessa Venäjän ja Norjan v. 1826 toimitettuun\nrajanjärjestelyyn, tulin minä lausuneeksi, ettei Utsjoen ja Inarin\nlappalaisia sen kautta muodostuneissa oloissa suurimmillakaan\nuhrauksilla Suomen valtion puolelta voitaisi tehdä niin onnellisiksi,\nkuin he tulisivat Norjaan yhdistymisen kautta. Heiltä on nyt, minä\nlisäsin, riistetty ikivanha oikeutensa Jäämeren kalastukseen, joka\nosalle heistä on mitä tärkein toimeentulon lähde; ja Norja olisi aivan\nvarmaan mielellänsä ottanut vastaan ne monet sadat miehet, jotka siten\nolisi saanut avukseen ammentamaan runsasta turskaa ja pyydystämään\nmeren petoja Varanginvuonon tyhjentymättömästä kalasumpusta. Suomen\nvaltiolle taas, jolle nämä pitäjät tuottavat ainoastaan menoja, olisi\nsellainen luovutus ollut puhtaaksi voitoksi, edellyttäen, että sopiva\nkorvaus olisi saatu sikäläisistä laajoista metsämaista.\"\n\nKuvernööri siihen vastasi vain, ettei kukaan uskaltaisi keisarille\nesittääkään, että mitään osaa valtakunnan alueesta luovutettaisiin\npois.\n\n\"Niinpä niin; sellaista toimenpidettä en minäkään tosissani\ntarkoittanut, varsinkin kun on käytettävänä toinenkin keino sikäläisen\nväestön hyvinvointiin kohottamiseksi. Se voisi nimittäin tapahtua -- ja\nsiten tehtäisiin meidän lappalaisillemme ainoastaan kohtuullista\noikeutta -- luovuttamalla heille alue, ei kuitenkaan liian ahdas,\npohjoisen valtameren äärellä...\"\n\n\"Mutta joskin kalastus Norjan alueella inarilaisilta kiellettäisiin --\nhän jatkaa -- niin eihän puutu keinoja hankkia heille toiselta taholta\nkorvausta siitä, mitä he ovat menettäneet, Holmgårdsfjällin luona oleva\noivallinen Brashamnin satama, joka ympäristöineen olisi siksi hyvin\nsopiva, on v:n 1826 rajanjärjestelyn kautta joutunut Norjalle. Se ei\nvoi siis enään tässä asiassa tulla kysymykseen. Mutta kaikki olisi\nautettu, jos maamme menestystä harrastava Hallitsijamme tahtoisi Suomen\nlappalaisten käytettäväksi luovuttaa joitakuita venäläisten\nkäyttämättömiä tunturiseutuja Jäämeren rannalla, itäpuolella\nJaakopinjokea. Mitäpä Venäjän lappalaiset, kun ei heillä ole edes\nporoja, tekevät Petsamon tai Pummangin tuntureilla, jotka sitävastoin\nlienevät meidän tarkoitukseemme sopivia, koska kummankin näiden\ntunturin luona on, mikäli muistan, sellainen satama, johon suuremmatkin\nalukset pääsevät. Mutta jos ei tahdota meikäläisille luovuttaa Petsamon\nsuuta, jossa on Venäjän lappalaisten kylä ja lähettyvillä myöskin\nTrifonin muinaisen luostarin paikka, niin voitaisiin kaiketi haitatta\nheille luovuttaa Karelsgammen eli Kalastajaniemi. Sillä siellä ei\nluultavasti asu ainoatakaan venäläistä. Yksi ainoa Venäjän\nlappalaisperhe siellä kalasteli lohta pienessä joessa siihen aikaan\nkuin minä sillä seudulla kävin; ja ainoastaan ulkona olevalla\navomerellä harjoitti joukko Muurmaninkävijöitä turskankalastusta.\nSiellä ei puutu poronlaidunta, ja siellä on hyviä kalastuspaikkoja,\njoskaan ehkä ei yhtä edullisia kuin lännempänä. Läheisillä\nHaaneiansaarilla (Henöarne) on myöskin hyvä tilaisuus kerätä munia,\nuntuvia ja lakkoja. Kalastajaniemen rannoille ajautuu joskus valaita,\njoiden korjaaminen tuottaa hyviä tuloja. Olen itse nähnyt\nGrönlanninvalaan joutuvan sillä tavoin korjatuksi sen itärannalla.\n\n\"Mutta luonnollista on, että meikäläisten lappalaisten sen korvaukseksi\npitäisi maksaa joku pienempi vuotuinen vero Venäjän kruunulle. Sen\npitäisi kuitenkin olla kiinteä ja senvuoksi kerta kaikkiaan määrätty,\nkenties korkeintaan viisi hopearuplaa kultakin venekunnalta. Maksua\nporonlaitumesta pitäisi tuskin ottaa kysymykseen. Arvatenkaan ei\nainakaan sikäläinen väestö pitäisi sitä tarpeenvaatimana. Sillä meidän\nlappalaistemme porolaumat ovat aina olleet hyvänä ruoka-aittana sille\nväestölle ja vielä parempana Kuollan alemmalle kansanluokalle.\n\n\"Viimemainittu järjestely olisi epäilemättä parempi kuin kaikki\nsovittelut Norjan kanssa. Sillä niinkauan kuin Suomen lappalaisilla on\nmitään 'faelles' (yhteistä) norjalaisten kanssa, eivät asianomaiset\nhallitukset voi olla, kuten sanottu, silloin tällöin joutumatta\nikävyyksiin näiden lappalaisten keskinäisten riitaisuuksien vuoksi,\njotka ainoastaan olisivat omiaan häiritsemään valtakuntain\nnaapurirauhaa ja joiden ratkaiseminen vaatisi kalliita\nsovinto-oikeuksia.\"\n\nFellmanin valaisevat ja asialliset esitykset ja neuvot eivät kuitenkaan\nvaikuttaneet asiain kulkuun; Suomen lappalaisille ruvettiin hankkimaan\nkorvausta Norjan puolelta sillä seurauksella, että Länsi-Varanki v.\n1855 tuli vielä entistäkin jyrkemmin ja lopullisesti suljetuksi\nSuomelta.\n\nSuomen Jäämeren kysymys oli enään mahdollinen ratkaista ainoastaan\nVenäjän puolella. Kuusikymmentä vuotta on se kysymys sen jälkeen\nodottanut ratkaisuaan, toisinaan pitempiä aikoja unohdettuna, mutta\naina avonaisena, aina kiristävänä. Koska asian vaiheitten\nseikkaperäinen esitys, niin mielenkiintoinen kuin se muutamissa\nsuhteissa voisikin olla, tässä tulisi liian pitkäveteiseksi,\nmerkitsemme tähän vain lyhyesti tärkeimmät pääkohdat siitä painetusta\nselostuksesta, jonka toht. Gunnar Sarva on kesällä 1917 Senaatin\nKulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut. [Suomen pääsy\nJäämerelle. Selonteko kysymyksen aikaisemmista vaiheista. Senaatin\nKulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut Gunnar Sarva. Helsinki\n1917.]\n\nJotta Suomen Lapin asukkaat saisivat jotain korvausta niiden tulojen\nmenettämisestä, jotka aiheutuivat Norjan rajan sulkemisesta, keisari v.\n1854 antoi Suomen lappalaisille oikeuden harjoittaa kalastusta ja\nhylkeenpyyntiä sillä kohdalla Venäjän Jäämeren rannikkoa, joka oli\nlähinnä Norjan rajaa, lukuunottamatta jokisuita, jotka rantaoikeuden\nmukaan kuuluivat niiden varsilla asuville asukkaille, niitä\nkalastusalueita, joita Venäjän lappalaiset jo aikaisemmin olivat\nruvenneet käyttämään, ja niitä lahdelmia, joihin jo oli järjestetty\nmaihinnousupaikkoja. Oulun läänin kuvernööriä kehoitettiin varustamaan\nvaltion laskuun kaksi tai kolme laivakuntaa, jotka harjoittaisivat\nkalastusta kesän tai kaksi Jäämeren rannikolla, jotta saataisiin\nselville, kannattiko tämä elinkeino kaukana asuville Suomen\nlappalaisille.\n\nOulun läänin kuvernöörin toimesta pantiin v. 1858 toimeen koekalastus,\njolloin huomattiin, että kalastaminen Jaakopinjoen itäpuolella ei\ntuottanut sen suurempia vaikeuksia kuin Norjankaan puolella, jota\npaitsi kalansaaliskin oli yhtä runsas. Mutta Suomen alamaiset eivät\nvoineet matkan pituuden takia kuljettaa saalistaan kotiin, jonka takia\nheidän oli pakko myydä kalansa itse paikalla usein polkuhintaan\njollekin venäläiselle kauppiaalle, jollei heille hankittu kalain\nsäilytyshuonetta ja heille myönnetty oikeutta harjoittaa kauppaa myös\nulkomaalaisten kanssa. Siitä syystä kuvernööri v. 1861 ehdotti, että\nSuomen alamaisia varten perustettaisiin kaksi kalastusasemaa, että koko\nse asumaton rannikkoalue, joka Jaakopinjoesta ulettuu toiselle puolelle\nFalkvuonoa, sekä noin 30 virstan levyinen alue sisämaasta ynnä\nHeinäsaaret ja jos mahdollista Kalastajasaarennon länsirannikko\nliitettäisiin näihin kalastusasemiin niiden yksinomaan käytettäviksi\nilman veronmaksuvelvollisuutta sekä riippumatta Venäjän viranomaisista,\nettä kalastusasemilla käyvät suomalaiset matkoillaan saisivat laiduntaa\nporojaan sekä käyttää metsää kotitarpeikseen ja tullitta myydä\nkalastustuotteitaan ja samoin tullitta tuottaa tavaroita omiksi\ntarpeikseen sekä että Suomen alamaisille määrättäisiin Boris Glebin\ntienoilla Paatsjoen rannalla paikka, jonne he saisivat sijoittaa\naluksensa ja kalastustarpeensa siksi ajaksi, jolloin kalastusta ei\nharjoiteta, sekä rakentaa varastohuoneita ja asumuksia.\n\nTämän kysymyksen käsittelyn aikana tuli päiväjärjestykseen toinen\nsiihen läheisesti liittyvä kysymys. Hallitsijan tiedustellessa senaatin\nmieltä Rajajoen asetehtaan alueen luovuttamisesta Venäjälle senaatti v.\n1863 ehdotti, että jos Rajajoen alue erotettaisiin Suomesta, olisi\nSuomelle korvaukseksi luovutettava se Jäämeren rannikkoalue, jonka\njärjestämisestä kalastusasemaksi aikaisemmin oli ollut puhe.\n\nTämä mielipide saavuttikin keisarin huomion ja 15 p. helmik. 1864\njulaistiin asetuskokoelmassa keisarillinen julistus, joka määräsi\nRajajoen asetehtaan erotettavaksi Suomesta, mutta samassa ilmoitti,\n\"että vastineeksi kysymyksessä olevasta maasta vasta tulee annettavaksi\nSuomelle joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja\nlähellä Stolboan lahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikaksi\nsuomalaisille lappalaisille kysymys tätä ennen on nostettu, taikka,\nkrateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia\nkäytettäviä tiloja yllämainitusta (Arkangelin) kuvernementistä.\"\n\nVenäjän ministerien rettelöimisien tähden ei lupausten lunastamisesta\nkumminkaan tullut mitään. Keisari ei ratkaissut riitaisuuksia puoleen\neikä toiseen ja Pohjois-Suomen Jäämerenkävijäin asema jäi yhtä kurjaksi\nkuin ennenkin.\n\nTämä Pohjois-Suomen asukkaiden hädänalainen tila saattoi kuitenkin\nOulun läänin kuvernöörin uudestaan tarttumaan asiaan käsiksi. Hän\nhankki asiantuntijain lausunnon oloista Jäämeren rannikolla sekä siellä\nkalastavain Suomen lappalaisten tilasta. Nämä lausunnot hän oman\nkirjelmänsä ohella v. 1880 lähetti senaatille, ehdottaen, että\nkorvaukseksi v. 1864 luovutetusta Rajajoen asetehtaan alueesta sekä\nmyös niistä tappioista, joita Pohjois-Suomen asukkaat olivat kärsineet\nNorjan rajan sulkemisen johdosta, Suomelle luovutettaisiin ikuiseksi\nomaisuudeksi se osa Jäämeren rannikkoa, joka ulettuu Jaakopinjoen\nsuusta Petsamonvuonoon, sekä rannikon takana olevaa sisämaata 20:n tai\n30:n virstan leveydeltä ynnä Heinäsaaret ja alueeseen kuuluva kalavesi.\nSitäpaitsi kuvernööri ehdotti, että Norjan rajan itäpuolelta Suomelle\nluovutettaisiin kapea, useimmilta kohdilta vain kilometrin tai kahden\nlevyinen maakaistale, jolle voitaisiin rakentaa tarpeellinen kulkutie\nja pysähdyspaikkoja, jossa porolaumoja saatettaisiin laiduntaa matkalla\nJäämeren rannikolle ja sieltä palatessa ja josta voitaisiin koota\ntarpeellisia rakennusaineita ja rehuvaroja. Viimemainitun alueen\nsisäpuolelle jäisi myös Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, joka\njoutuisi samanlaiseen asemaan kuin Valamon ja Konevitsan luostarit\nLaatokassa. Suomelle luovutetulla alueella olisi voimassa Suomen oikeus\nja sitä hallitsisivat suomalaiset viranomaiset, mutta kaikki asukkaat,\nniin suomalaiset kuin venäläiset, säilyttäisivät omistus- ja\nnautinto-oikeuden taloihinsa ja kalastuspaikkoihinsa.\n\nEnnenkuin kuvernöörin ehdotus ehti tulla käsittelyn alaiseksi\nsenaatissa, oli samasta asiasta nostettu kysymys myös eduskunnassa.\nValtiopäivillä 1882 edustaja Rob. Castrén porvarissäädyssä ehdotti\nanottavaksi, että v:n 1864 julistuksessa annettua lupausta\nryhdyttäisiin täyttämään. Asiasta antamassaan mietinnössä\ntalousvaliokunta huomautti, ettei v. 1854 suomalaisille myönnetty\noikeus kalastuksen ja hylkeenpyynnin harjoittamiseen Venäjälle\nkuuluvalla Jäämeren rannikolla ollut osoittautunut suomalaisille\nedulliseksi, vaan että suomalaiset pyrkivät yhä edelleen Norjan\nrannikolle niin suurissa joukoin, että se muistutti todellista\nsiirtolaisliikettä. Tämä johtui monesta asianhaarasta. Norjan puolella\nsuomalaiset helpommin saivat asuinsijoja siellä ennestään runsaasti\nasuvain suomalaisten luona; Norjassa oikeuslaitos muistutti enemmän\nkotimaan oloja; uskonto oli siellä sama; kalansaalis oli helpommin\nmyytävissä ja tarvittava pääoma helpommin saatavissa, sillä kaikissa\nkalastuspaikoissa oli suomalaisia ja suomea taitavia kauppiaita; siellä\noli sitäpaitsi lääkärejä ja sairaaloita, liikevälineitä ja muita\nsivistyksen tarjoamia etuja. Näin ollen ei siirtyminen Norjaan ollut\nehkäistävissä muilla keinoin kuin siten, että Suomen alamaisille rajan\nitäpuolella valmistettiin samoja etuja kuin heillä oli tarjolla sen\nlänsipuolella. Siitä syystä oli välttämätöntä, jos tahdottiin saada\nsuomalainen siirtokunta syntymään Jaakopinjoen itäpuolelle, että siellä\npantiin voimaan suomalainen hallinto- ja oikeusjärjestelmä. Tähän\ntuntuikin olevan tilaisuus, koska v:n 1864 julistuksessa oli luvattu\nkorvaukseksi Rajajoen asetehtaan alueelta vaihtoehtoisesti maakappale\nJäämeren rannikolla. Ottaessaan harkittavaksi, kuinka laajaksi\nviimemainittu maakappale oli mitattava, oli talousvaliokunta\nerikoisesti pitänyt silmällä, että siinä ensiksikin tulisi olla hyvin\nsuojattu merisatama, jonka ääreen voitaisiin perustaa kaupunki tai\nkauppala, että siihen toiseksi kuuluisi edes pieni metsäalue, josta\nasukkaat saisivat välttämättömimmät rakennus- ja polttopuutarpeensa, ja\nettä se lopuksi käsittäisi ne alueet, joissa jo ennestään asui\nsuomalaisia. Rannikko Jaakopinjoesta itään on aluksi jyrkkärantaista,\njoten siihen ei voida perustaa minkäänlaatuista kalastajapaikkaa. Vasta\nPetsamonvuonon suulla on kauppalan perustamiseksi sopiva paikka\nNurmensätti (Normansset). Tämä paikka on suojattu Jäämeren myrskyiltä,\nja jos mieli mitään kauppalaa ollenkaan perustaa Suomelle\nluovutettavalle alueelle, oli alue ulotettava ainakin puheena olevaan\nsatamaan. Yhtä tärkeätä oli myös, että alue sisältäisi sopivan\nmetsäpalstan, sillä Jäämeren rannikko on aivan puutonta. Metsäalue\nalkaa vasta 10-12 peninkulmaa etelämpänä, missä metsää kasvaa sekä\nPaatsjoen että Petsamonjoen rannalla. Edelliseltä joelta olisivat puut\nkuljetettavat vaikeaa kiertotietä Jäämeren kautta. Senvuoksi oli\nvälttämätöntä, että luovutettava alue ulotettaisiin Petsamonjokeen\nsaakka. Talousvaliokunta ehdotti siis, että luovutettavan maa-alueen\nraja kulkisi Konnustunturista kolme peninkulmaa suoraan itään sille\npienelle järvelle, josta Paatsjoen itäinen lähdehaara saa alkunsa,\nsitten 4 peninkulmaa koillista kohti Petsamonjoen lähteille ja edelleen\nmainittua jokea pitkin Petsamonvuonon pohjaan. Tämä maa on noin 40\nneliöpeninkulman laajuinen ja se saattoi ensi silmäyksellä tuntua\nkovinkin suurelta verrattuna Rajajoen asetehtaan 12 neliökilometrin\nsuuruiseen alaan. Mutta jos otti huomioon, että se käsitti ainoastaan\nvuoria, vaaroja ja soita ja vain eteläosassa jonkun verran\nkitukasvuista metsää, joten maanviljelys siellä oli aivan mahdoton ja\nkoko alue niin ollen oli katsottava joutomaaksi, ei sen arvoa suinkaan\nsopinut pitää suurempana kuin Rajajoen asetehtaan alueen. Suomelle\nsillä oli arvoa yksinomaan siltä kannalta, että Suomi jälleen pääsisi\nnauttimaan sopimuksen mukaista kalastusta Jäämeressä. Jos vielä\notettiin huomioon kolmas näkökohta, nimittäin että alueeseen\nliitettäisiin ne rannikkoseudut, joissa jo oli suomalainen asutus, tuli\nsen käsittää vielä Kalastajaniemen _läntinen_ rannikko, jossa sijaitsi\nuseita suomalaisia asutusryhmiä, jotka olivat omiaan antamaan tukea\nsuomalaiselle uutisasutukselle. Siitä syystä raja olisi vedettävä\nPetsamonvuonon pohjukasta Kalastajasaarennon kannakseen Muotkaan sekä\nsieltä edelleen pohjoista kohti mereen itäpuolella Vaitokupaa. Koko\ntällä alueella ei ollut mitään vakituista venäläistä asutusta, vaikka\nmuutamia venäläisiä kalastajia kesäiseen aikaan saapui Nurmensättiin\nkalastusta harjoittamaan. Sitävastoin on Paatsjoen rannalla Boris\nGlebin kreikkalaiskatolinen kirkko, johon saapuu venäläinen pappi pari\nkertaa vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Tämän kirkon asema\nvoitaisiin helposti järjestää jotenkin samalla tavalla kuin Valamon ja\nKonevitsan luostarien. Luonnollisesti venäläiset kalastajat saisivat\nvapaasti käydä kalastusta harjoittamassa sillä alueella, joka\nluovutettaisiin Suomelle, joten ystävälliset suhteet suomalaisten ja\nvenäläisten välillä edelleen pysyisivät rikkumatta.\n\nTämän anomusehdotuksen kaikki säädyt hyväksyivät, pappissäädyssä\nlausuttiin kuitenkin epäilyksiä, että anottu maa-alue oli liian pieni\neikä siltä kannalta vastannut täysin tarkoitustaan.\n\nHallitsijalle antamassaan lausunnossa, joka myöskin koski Oulun läänin\nkuvernöörin v. 1880 tekemää esitystä, senaatti lämpimästi puolsi\nvaltiopäiväin anomusta, huomauttaen, että se nojautui oikeudenmukaisiin\nja tunnustettuihin perusteihin, nimittäin osittain siihen, että\nasujamisto maan pohjoisimmassa ja köyhimmässä osassa oli menettänyt\nikivanhan oikeutensa tärkeään tulolähteeseen sekä että edullisesti\nsijaitseva maa-alue maan kaakkoisrajalla oli erotettu Suomesta ja\nyhdistetty keisarikuntaan, osittain taas siihen, että keisari\nAleksanteri II jo v. 1864 nimenomaan oli luvannut korvaukseksi\nluovuttaa Suomelle maa-alueen, jolloin hän ensi sijassa oli ajatellut\nJäämeren rannikkoa.\n\nEdellä selostetuista esityksistä ja lausunnoista tulee kaikella\nselvyydellä näkyviin, kuinka moninkertaisilla perusteilla Suomella on\nollut oikeus vaatia pääsyä Itä-Varankiin ja mistä syistä Suomi on ollut\npakotettu ja oikeutettu vaatimaan tämän alueen täydellistä liittämistä\nSuomeen. Olisi nyt luullut, että tuo vuosikymmeniä avoinna ollut\nkysymys nyt vihdoinkin v:n 1882 valtiopäiväin anomuksen johdosta olisi\nsaanut Suomelle suotuisan ratkaisun. Mutta paha onni ei vieläkään\nluopunut Suomen Jäämeren kysymystä seuraamasta. Valtiopäiväin\nanomukseen ei tullut mitään vastausta. Vanhentuneena ja unohtuneena\nkoko asia lienee 1890-luvulle tullut poistetuksi Senaatinkin\ndiarioista. Venäjällä jo silloin alkanut vihamielisyys Suomea vastaan\nja Venäjän vallan viimeiset vuosikymmenet Suomessa, maamme sortovuodet,\neivät luonnollisesti lisänneet asian onnellisen ratkaisemisen toiveita.\nMutta vaikka hetken toiveet raukesivatkin, niin itse kysymys ei kuollut\neikä Suomen hyvä oikeus Jäämereen voinut raueta. Se jäi odottamaan\ntulevaisuutta, joka vihdoin onkin tullut, paljon suurempana ja\nlupaavampana sekä Jäämerelle että Suomelle kuin menneen vuosisadan\nkuusi- ja kahdeksankymmenluvuilla osattiin ajatella.\n\n\n\n\n5. SUOMALAISET SIIRTOLAISET JÄÄMERELLÄ.\n\n\nEnnen Suomen pääsyä Jäämerelle ovat suomalaiset ehtineet sinne.\nSuomalainen siirtolaisuus Jäämeren rannalla taas on lähinnä ollut\nseuraus kansallisesta ja valtiollisesta kehityksestä Lapissa.\n\nNykyinen Suomen Lappi ei muodosta erityistä luonnonmaantieteellistä\nkokonaisuutta eikä sillä ole selviä luonnollisia rajoja; Lapin nykyiset\nrajat ovat suureksi osaksi jokia, vaikka jokien väliset tunturit\nolisivat rajoiksi paljon sopivammat. Sen vesistöt laskevat\nPohjanlahteen, Vienanmereen ja Jäämereen. Se on Ruotsin, Norjan ja\nVenäjän Lappien yhteinen yhtymäkohta, ja kaikilla niillä on ollut\nmonenlaisia suhteita siihen. Sen lappalainen asutus ja kulttuuri on\nollut hyvin hajanainen. Jaakko Fellman lausuu, että Suomen Lapin eri\nosain asukkailla on vain vähän tai ei mitään kosketuksia sen toisten\nseutujen asukkaiden kanssa. \"Viimemainittu seikka -- hän jatkaa --\nriippuu kuitenkin, paitsi pitkistä matkoista ja vaivaloisista\nkulkulaitoksista, myöskin maakunnan pinnanmuodostuksesta, joka sen\njakaa toisistaan erillisiin alueisiin. Likemmin kuin muihin Lapin osiin\nliittyy näet tässä suhteessa Utsjoki Ruijaan, Inari Venäjän Lappiin,\nEnontekiö Länsipohjaan ja Ruotsin ja Norjan Lappeihin, Kuolajärvi ja\nosa Sodankylää osittain Venäjän Lappiin, osittain Pohjanmaahan ja\nVenäjän Karjalaan, Kuusamo viimemainittuun maakuntaan ja etelässä\nlähellä oleviin Oulun läänin osiin.\" Mahtavain Kemin ja Tornion jokien\nja niiden laajain vesitieverkkojen kautta Suomen Lapin suuri pääosa\nkuitenkin on aina ollut luonnollisessa ja historiallisessa yhteydessä\nsuomalaisen Pohjanmaan ja sen kautta koko Suomen kanssa. Nämä Lapin\nseudut, ns. Kemin ja Tornion Lapit, tosin pirkkalaisajan jälkeen\nhallinnollisesti yhdistettiin Ruotsin Länsipohjaan, joten Suomelle ei\njäänyt mitään sanottavaa Lappia. Mutta rauhallisella viljelys- ja\nkulttuurityöllä Suomi valloitti itselleen Lapin. Pohjanmaan ja Tornion\nkauppiaat pitivät edelleenkin Kemin ja Tornion Lappien kauppaa\nkäsissään. Enemmän merkitsi, että Kemin Lappi ja Inari v. 1633 ja\nUtsjoki v. 1747 tulivat yhdistetyiksi Suomen kirkon piiriin, vaikka\nvaltiollisesti vielä jäivätkin varsinaisen Ruotsin yhteyteen. Tuo\nkirkollinen valloitus oli suomalaisten pappien työtä, jotka\nlähetyssaarnaajain tavoin perustivat kirkkoja Lappiin ja siellä\nsuomenkielellä opettivat kansaa ja sille saarnasivat.\n\nLapin varsinaisia valloittajia kuitenkin ovat suomalaiset\nuutisasukkaat. Ensin kalastajina, sitten kaskenpolttajina ja vihdoin\nsäännöllisinä maanviljelijöinä suomalaiset tulokkaat vähitellen ovat\nasuttaneet Lapin ja työntäneet pois lappalaisen asutuksen Saariselkään\nasti. Saariselän pohjoispuolellakin ovat lappalaiset jo Inarissa\nvähemmistönä ja ainoastaan Utsjoella on heillä vielä vastaiseksi\nsuojattu turvapaikka. Asutustaistelu Lapissa on, useista\nvastenmielisistä piirteistään huolimatta, ollut korkeamman talous- ja\nkulttuurimuodon taistelua alhaisempaa vastaan. V. 1754 todistettiin\nKuusamosta, että \"maa, jonka muinoin yksi ainoa lappalainen oli\nomistanut, on nyt riittävä kahdellekymmenelle uutisasukkaalle\".\nRotutaistelu, joka aikaisemmin tavallisesti päättyi lappalaisten\nperäytymiseen ja pakenemiseen, on myöhempinä historiallisina aikoina\nuseimmiten saanut ratkaisunsa siten, että lappalaiset ovat\nvapaaehtoisesti sulautuneet suomalaisiin ja omistaneet heidän\nelintapansa ja elinkeinonsa.\n\nOmalla työllään siis Suomi jo oli valloittanut Kemin ja Tornion Lapit,\nkun ne Haminan rauhassa 1809 Muonion ja Tornion jokia myöten Suomen\nLappina valtiollisestikin yhdistettiin Suomeen.\n\nNäin oli Suomi saavuttanut ensimäisen pysyvän jalansijan matkallansa\nJäämerelle. Asutun Suomen luonnollisena pohjoisena jatkona Suomen Lappi\noli tullut suomalaiseksi. Se pistää nyt korkeampaa taloutta,\nkansallisuutta ja kulttuuria edustavana niemenä Ruotsin, Norjan ja\nVenäjän lappalaisalueitten keskelle. Historiallisen kehityksen kautta\nSuomen Lappi on lakannut olemasta sitä ympäröiväin lappalaisalueitten\nyhteisenä takamaana ja on muuttunut niiden kaikkien keskukseksi. Siitä\non tullut uusi, omanlaatuinen kokonaisuus, joka pyrkii saavuttamaan\nluonnollisia rajoja tullakseen maantieteelliseksi kokonaisuudeksi.\nHyvän asemansa, Suomeen johtavain yhä paranevain yhteyksiensä,\npintasuhteittensa ja maataloudelliselle toiminnalle soveltuvain\nluonnonetujensa kautta sillä on mahdollisuuksia edelleenkin pysyä\nhallitsevassa keskusasemassaan. Tällä mantereisella pohjallaan ja\netelästä voimia imevillä juurillaan Suomen Lappi ja Suomi ovat Jäämeren\nrannikollakin saavuttavat tärkeissä suhteissa turvatumman ja\nedullisemman aseman kuin niiden yksinomaan meren varassa elävät\nnaapurialueet.\n\nSuomen tie Jäämerelle on täten tullut viitoitetuksi. Yhtä\nsuoraviivainen ja luonnollinen kuin sen kulku Saariselälle on ollut,\nyhtä selväsuuntainen on sen ura Jäämerelle. Helposti ja luontevasti\nkulki Suomen kirkko ja valtio vedenjakajan yli Inarin laajalle\nvesistölle ja Tenojoen latvoille. Maantieteellinen pääväylä\nSaariselältä Jäämerelle kulkee Inarinjärven ja sen suuren laskujoen\nPaatsjoen mukana läheiselle ja leveälle Varanginvuonolle. Tätä päätietä\nja useita sivuteitä pitkin ovat suomalaiset etujoukot jo kauan sitten\nsaapuneet Jäämerelle.\n\nVanhimpana ja suurimpana ryhmänä heistä ovat _Ruijan suomalaiset_,\njoita norjalaiset kutsuvat kainulaisiksi (kvaener). Lapin kuuluisa\ntuntija Jaakko Fellman esittää heidät v. 1821 seuraavin sanoin: \"He\novat merkillisiä siitä, että he ovat maapallon pohjoisimpia\nmaanviljelijöitä ja ensimäisiä, jotka ovat alkaneet tähän osaan maata\nvakavasti asuttua. Koskei maanviljelys ilmaston ankaruuden vuoksi ole\nkannattavaa, ovat he asuinpaikoikseen valinneet sellaisia paikkoja,\nmissä he edullisesti voivat harjoittaa karjanhoitoa. He eivät eroa\nlappalaisista niin paljon vaatetukseltaan kuin tavoiltaan. Kainulaiset\novat Ruijan kunnollisimpia asukkaita, norjalaisiakaan luvusta\npoisjättämättä, erittäinkin mitä uutteruuteen, huolellisuuteen,\nrauhalliseen ja hiljaiseen olemukseen ja varsinkin mitä\nuutisviljelysten ja kotiteollisuuden harrastukseen tulee.\nMerimieselämän turmiollinen vaikutus, suuremman voiton levoton\ntavoittelu, ilman että sitä osataan hoitaa ja säästää siitä pahan\npäivän varalle, ei ole koskaan ilmennyt kainulaisissa siinä määrin kuin\nnäiden seutujen lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten muuttoa\nylös Ruijaan tapahtui jo vanhempina aikoina, mutta pääasiallisesti\nkuningas Kaarle XII:n hallitusaikana, jolloin he tässä etäisessä\nmaanääressä etsivät turvapaikkaa sodan levottomuuksilta. Sen jälkeen on\nheidän lukunsa vähitellen lisääntynyt ja kasvaa yhä sillä tavoin, että\nmonet Lapin rajoilla tai Lapissa asuvat uutisasukkaat katovuosina\nmuuttavat tänne, sekä joskus sitenkin, että kun yksi ja toinen\nrikollinen onnistuu karkaamaan vankeudestaan, hän rangaistusta\nvälttääkseen etsii itselleen asuinpaikan täällä Ruijan rannoilla jonkun\nsyrjäisen kallion lovessa. Nykyään on näiden kainulaisten lukumäärä\nniin suuresti kasvamassa, että itse lappalaiset pelkäävät joutuvansa\nheidän tungettavakseen pois omalta maaltaan. Heidän asuntonsa ovat\nenimmäkseen Sisä-Suomessa yleisten pirttien tapaisia, ja nämä\nsuomalaiset ovat päälle päätteeksi näillä tienoilla ainoita, jotka\nvielä käyttävät saunoja. -- Ruijan huomattavin suomalainen siirtola on\nAlattiossa (Alten), sekä vuonon että joen varrella. Siellä asuu toista\ntuhatta henkeä. Vain harvat heistä osaavat norjankieltä.\"\n\nViime vuosikymmeniin saakka on Ruijan suomalainen asutus ollut\nkasvamaan päin. Taloudellisena syynä tähän siirtolaisuuden\nlisääntymiseen lienee ollut vilkastunut Jäämeren kalastus. Suomalaisia\ntavataan Ruijassa nykyään sekä talollisina että kalastajina ja\nkaupunkilaisina. V:n 1900 väenlaskun mukaan oli Tromssan ja Ruijan\namteissa 7176 suomalaista asukasta. Muutamin paikoin suomalaisten\nsuhteellinen lukumäärä oli sangen huomattava: Vesisaaren kaupungin\n(Vadsö) asukkaista oli suomalaisia yli 44 %, Etelä- ja Pohjois-Varangin\npitäjissä 43-46 %, parissa muussa pitäjässä 34 %. Viimeisten tietojen\nmukaan olisi Pohjois-Norjassa suomalaisia noin 12.200. Suomeapuhuvain\nlukumäärän on arveltu nousevan ainakin noin 30.000:een, sillä suuri\njoukko Ruijan lappalaisista ja norjalaisista on suomentaitoisia.\nSuomalaisten kansallinen tulevaisuus Ruijassa näyttää kuitenkin\nsynkältä sen jälkeen kuin Norja on ruvennut kaikin keinoin suomalaista\nväestöä norjalaistuttamaan. Perikato on kaiketi ensimäiseksi perivä\nLänsi-Ruijan (Tromssan amtin) suomalaisen kansallisuuden. \"Että se\nvielä on siksikin voimakas... niin että se yksityisissä tapauksissa\nsaattaa voittaakin maata norjalaiselta kielialueelta ja paljon\nsuuremmassa määrässä lapinkieleltä, se johtuu suomalaisten tunnetusta\nkielikonservatismista, Suomen rajan ja suomeapuhuvan Pohjois-Ruotsin\nläheisyydestä, tämän asutun ja yhtenäisen suomalaisen kielialueen\nvälisistä kauppasuhteista, lukuisain suomalaisten osallisuudesta\nmerikalastukseen ja tunturilappalaisten suomenkielen taidosta\"\n(J.E. Rosberg 1915).\n\nItä-Ruijan, semminkin Varangin seutujen suomalaisten kansallisuusoloja\n1880-luvun alussa on A.V. Ervasti laajasti kuvaillut klassillisessa\nmatkakertomuksessaan \"Suomalaiset Jäämeren rannalla\". Joka taholla hän\nsiellä näki suomalaisten ja norjalaisten välillä kansallisuusvihan\nleimuavan. Ervastin parannusehdotukset tätä pahaa vastaan eivät näinä\nmaailmansodan aikoina ole huvittavaisuutta vailla. \"Ei sovi kieltää --\nhän kirjoittaa --, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin\nnorjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen\ntyöhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava;\nsen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi.\nSuomalaisia vihataan siksi, että he eivät tahdo äitinkielestään luopua,\nvaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että\npaitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalle kuulua? Ja\ntyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin\nsuuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi\nilmestyä Varangin tienoille, jokainoa suomalainen itäpuolella Tenoa\nyhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten.\"\n\n\"Liian etäälle -- Ervasti lopettaa -- sentään sorruttaisiin\naineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia\nkeinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä;\nmeillä nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden\npitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan\nparas tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain\nsuojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi\nkäsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada\nheidän suostumuksensa esim. yleiseen _kansan-äänestykseen_\netelä-Varangissa, jonka kautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla\ntulisivat ratkaistuksi.\"\n\nKuluneet kolmekymmentäviisi vuotta ovat osoittaneet, etteivät olot\nVaranginvuonolla ehkä kuitenkaan ole juuri niin hullusti, kuin\ninnokas fennomani luuli, eivätkä myöskään parannettavissa hänen\nsuosittelemallaan lievemmälläkään keinolla.\n\nVenäjälle kuuluvalla _läntisellä Muurmanin rannikolla_, s.o. Norjan\nrajan ja Kuollanvuonon välisellä rannikkoalueella, asui 1880-luvun\nalussa päälle 700 suomalaista. Kuinka suuri heidän lukumääränsä\nnykyänsä on, emme voi arvioltakaan sanoa; moninkerroin suurempi\nmainittua lukua se ei kumminkaan voi olla. Pääosa suomalaisia asunee\nnyt niinkuin ennenkin Petsamon ja Kalastajaniemen länsirannikon\nseuduilla, s.o. Itä-Varangissa. Itäisellä Muurmanin rannikolla on\nsuomalaisten lukumäärä ollut hyvin vähäinen. Ervastin retken aikana ei\nsuomalaisten tila Länsi-Muurmanin eli \"Ryssän rannalla\" ollut\nilahduttava. Siirtolaisten valitukset koskivat hänen mukaansa\npääasiallisesti hengellisen hoidon puutetta, maanomistuksen\nturvattomuutta ja oikeudenhoidon kehnoutta. Ervasti puolestaan lisäsi\nniihin vielä yhden valituksen: väkijuomain ylenmääräisen nauttimisen\ntuottaman turmion. Huonojen olojen vuoksi Ryssän rannan suomalaiset\nolivat ruvenneet joukoittain siirtymään Amerikkaan; yhtenä ainoana\nkeväänä 1882 läksi sieltä uudelle siirtoretkelle Atlantin yli 60-70\nhenkeä eli noin 1/12 rannikon koko suomalaisväestöä. Suomalaisten tilan\nparantamiseksi ajateltiin papin ja opettajan lähettämistä heidän\nluoksensa, mikä ohjelma sitten on osittain tullutkin toteutetuksi.\n\"Vaan paras neuvo -- Ervasti arveli -- ja ainoa tehollinen olisi\nepäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen\nSuomen suuriruhtinaskuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi.\nNe epäkohdat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja\njotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista,\nkatoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.\n\n\"Suomen lakeja -- sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei\nmuutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi;\nvaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri\noli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma\nparaikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä\npaljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli\nläntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka\ntäydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne\nvoisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista\ntoivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralainen lausui, kun\nhänen kanssa tästä puhelin, oli: 'Laittakaa te raja Tuulomajokea\nmyöten, että meki pääsemme Suomen alle'.\"\n\nVuosisatoja kestäneen, voimakkaan ja voitokkaan pohjoiseen\nsuuntautuneen suomalaisen kansanpaineen äärimmäisenä kärkenä unohdetut\nkansalaisemme ovat saapuneet Jäämeren rannoille. Karkoittaen heikompia\nlappalaisia tieltään suomalaiset uutisasukkaat kaskitulineen ja\nsahroineen kävivät Lapin rajain yli. Sulattaen lappalaiset joukkoonsa,\ntemmaten heidät mukaansa toiset polvet uutisasukkaita sitten\nkatkaisivat Saariselän taipaleet. Koko Suomen Lappi on ollut heidän\nmukanaan kulkemassa pohjoista kohti. Kuta pohjoisemmaksi Suomen Lapin\neteläraja takautui, sitä kauemmaksi pohjoiseen siirtyi sen pohjoinen\nkärkikin. Haluttu päämäärä on jo vähäksi osaksi saavutettu: suomalainen\nkansallisuus on jo kauan elänyt hiljaista elämäänsä _Jäämeren_\nrannoilla. Viimeinen ja pahin sulku, valtiollinen rajaeste, on\nkuitenkin vielä lopullisesti puhkaisematta. Vasta sen murruttua voi\nmyöskin pohjoisimmalle suomalaiselle taloudelle ja suomalaiselle\nkulttuurille alkaa uusi odotettu vaikutusaika ja Jäämeren seuduille se\nedistyksen ja vaurastumisen aika, jonka luonnon ja historian olot\nnäyttävät määränneen siellä alkamaan suomalaisessa muodossa.\n\n\n\n\n6. MAAILMANTALOUS JA JÄÄMEREN KYSYMYS.\n\n\nViimeisten vuosikymmenien kuluessa on Europan Jäämeren ja sen maiden\ntaloudellisessa käytössä tapahtunut perinpohjainen muutos. Sorrettu\nlappalainen pyyntimies ei siellä enään maksa turkiksia ja\nmursunnahkaköysiä norjalaisille verottajilleen, norjalaiset kalamiehet\neivät siellä enään yksinään kalastele eivätkä etuoikeutetut\nenglantilaiset ja hollantilaiset kipparit ole ainoita Vienankävijöitä.\nKaikki Pohjois-Atlantin merenkulkijat ottavat nyt osaa Jäämeren\nmeriliikkeeseen. Kaikilta tahoilta kiiruhtaa sinne pyyntiaikoina\nkalastajia ja Jäämeren eränkävijöitä. Suuret kansainväliset yhtiöt\nharjoittavat siellä nykyaikaista puutavaraliikettä ja vuorityötä.\nKahdessa kohdassa tulevat jo suuret rautatiet sisämaasta Jäämeren\nrannalle. Rotuvaltaiset, luonnontaloudelliset alkuajat samoinkuin\nahtaan merkantilisminkin vuosisadat ovat Jäämerellä olleet ja menneet\nja uusi, maailmantaloudellinen aikakausi on siellä alkanut.\n\n_Kalastus_ on yhä edelleenkin Jäämeren tärkein elinkeino. Lapinmerestä\nsaadaan pääasiallisesti turskia, silliä, kilohailia, lohia ym.\nmaailmanmarkkinoilla haluttuja kaloja. Korkeimmalla kannalla on Ruijan\nkalastus, jota tuhannet norjalaiset ja suomalaiset kalastajat siellä\nharjoittavat koko kevät- ja kesäkauden ja jonka vuotuinen tuotantoarvo\npaikalla on viime aikoina tehnyt 12-14 milj. kruunua (nykyisin\nmoninkertaisesti enemmän).\n\nNorjan kalastuselinkeinossa viime vuosikymmeninä tapahtuneet suuret\nedistykset ovat perinpohjin muuttaneet Ruijankin kalastuksen luonteen.\nTyöläs ja hengenvaarallinen kalastus avonaisista veneistä on suuresti\nhelpottunut ja tullut turvalliseksi moottorialusten tultua yleiseen\nkäytäntöön. V. 1901 oli Norjan kalastajilla vasta yksi ainoa\nmoottorialus; v. 1914 niitä oli 7.352, joista 4.882 katettua.\nTällaisten tukevain katettujen moottorialusten varassa on ulkomerellä\nvuoden kylmimpänä ja pimeimpänä aikana tapahtuva suursillinpyynti ja\nIslannin kalastus tullut mahdolliseksi. Toisen suuren edistyksen ovat\nsaaneet aikaan uudet keinokkaat säilytystavat: ilmanpitävä (hermetinen)\nrasioiminen ja keinotekoinen jäähdytys. Näillä keinoin ei ainoastaan\nole paljon edullisempi ja paljon laajempi kalainvienti tullut\nmahdolliseksi, vaan itse kalastuskin on suuresti hyötynyt, kun\nsyöttikala voidaan jäähdyttää ja sitä siten entistä mukavammin hankkia\nja säilyttää. Kun vielä lisäämme, että Norjassa on viime aikoina otettu\nkäytäntöön kokonaan uusia kalastusalueita (matalikkoja) ja että ennen\nhalveksituistakin kalalajeista sopivalla valmistamisella on ruvettu\nsaamaan hyviä hintoja, niin eipä ihmettä, että Norjan ja Ruijan\nkalastajista, joita vielä vuosikymmen pari sitten pidettiin\nsäälittävinä \"kalastajaparkoina\", nyt on tullut omavaraista,\nitsetietoista ja yhä korkeammalle sivistystasolle pyrkivää väkeä.\n\nSiinä on esimerkki valmiina ja ura osoitettu tulevalle suomalaiselle\nkalastukselle Itä-Varangissa!\n\nHartaasti kalastelevat venäläisetkin Muurmanin rannallaan. Ennen sotaa\nsiellä tavallisesti oli kesäisin kalassa nelisentuhatta kalastajaa\ntuhannella vanhanaikaisella aluksella. Miljoniin rupliin on kuitenkin\nsenkin kalastuksen vuotuinen tuotantoarvo laskettava.\n\nTärkeitä merielinkeinoja Jäämerellä ovat _valaan- ja hylkeenpyynti_,\nvaikka ne ovatkin entisestään taantuneet. Vielä 1880-luvulla saivat\nruijalaiset vuosittain satoja suuria valaita. Nykyään pyydetään\nLänsi-Siperian ja Novaja Semljan vesillä ahkerasti viiden metrin\npituista valkovalasta eli \"bjelugaa\" (_Delphinopterus leucas_), jota\nväestö sielläpäin käyttää ravinnokseenkin. Vahingollisuutensa ja\nöljyisen maksansa vuoksi on jää-hai vihaisen ajon esineenä kaikkialla,\nmissä se vain esiintyy. Hylkeitä pyydetään yleisesti eikä mursunkaan\npyynti ole vielä loppunut. Kansainvälisten sopimusten mukaan pitäisi\nranta-asukkaiden erioikeutetun hylkeenpyynnin Jäämerelläkin ulettua\nainoastaan kolmen meripeninkulman (à 1,852 km) päähän rannasta.\nValkoisellamerellä ei Venäjä kuitenkaan ole myöntänyt vieraille\nhylkeenpyytäjille oikeutta harjoittaa pyyntiä 12 meripeninkulmaa\nlähempänä maata.\n\nVienanmerelle ja Petshoran alueelle keskittyneen _metsäliikkeen_ uusin\nkehitys on ollut suurenmoinen, mutta kun lukija oman maamme vastaavasta\nkehityksestä voi itselleen luoda kuvan Jäämerenkin metsäliikkeestä,\nsivuutamme sen tässä kokonaan kiinnittääksemme huomiomme\nmielenkiintoisempaan seikkaan -- Jäämeren _vuorityöhön_.\n\nKuten tunnettu on Ruotsin Lapissa yksi Europan tärkeimpiä\nrautavuorialueita (Gellivaara, Kiirunavaara, Svappavaara ym.), jonka\nmalmeja Ofotenin vuonon perällä olevan Narvikin sataman kautta\nlaivataan suureen maailmaan. Kun vuoripohja koko Fennoskandian\npohjoisosassa on samaa laatua, luulisi raudanpitoisia vuorilajeja\nlöytyvän muittenkin maitten Lapeissa eikä vain Ruotsin. Todella onkin\nviime vuosikymmeninä Ruijassa löydetty uusia suuria rautamalmialueita.\nNiiden malmi ei tosin ole parhaanlaatuista. Mutta sen louhiminen on\nkuitenkin osoittautunut kannattavaksi, sillä malmilöydökset ovat\nmaanpinnalla tai lähellä sitä, joten niitä ei tarvitse kaivaa suurista\nsyvyyksistä, ja rouhentamalla malmi sekä magnettisella tavalla\nerottamalla siitä arvokkaampi rauta-aine (ruotsalaisen Gröndalin\nmenettelytapa) saadaan jopa 68 % puhdasta rautaa sisältävää\nmalmijauhetta, jolla on suuri kauppa-arvo. Vv. 1908-1909 rupesi mahtava\nnorjalais-saksalainen yhtiö tämän ohjelman mukaan käyttämään Paatsjoen\nsuun länsipuolella olevia Kontionveden (Björnvandet) malmivuoria.\nMalmin kuljetusta varten rakennettiin sieltä 8 km:n pituinen rata\nEtelä-Varangin kirkolle eli Kirkeneesin (Akkulanniemen) satamapaikalle,\njonne sijoitettiin suurenmoiset rouhennus- ja eristyslaitokset.\nTuotanto on lyhyessä ajassa noussut huomattavan suureksi, mihin\ntietysti sota-ajan huippuhinnatkin ovat yllyttävästi vaikuttaneet. Vv:n\n1913-1915 on siellä valmistettu keskimäärin yli 1/2 milj. tonnia\nmalmijauhetta eli \"konsentraattia\", josta melkoinen osa on vielä\npuristettu kokoon sopiviksi \"briketeiksi\". Työvoiman luku\nEtelä-Varangin rautakaivoksilla on viime aikoina noussut\npuoleentoistatuhanteen mieheen, joille v. 1915 maksettiin työpalkkoja\n3 milj. kruunua. Mainittakoon vielä, että tätä suuremmoista liikettä\nharjoittavan yhtiön (Aktieselskabet Sydvaranger) osakepääoma nykyisin\ntekee 23 milj. kruunua, josta ruotsalaiset äskettäin ovat saaneet\nhaltuunsa 3 milj.\n\nJa kaikki tämä tapahtuu Inarinjärvestä laskevan Paatsjoen suussa, vain\nkappaleen matkaa Suomen rajasta! Kun lännessä Ruotsi ja pohjoisessa\nNorja ovat Lapeissaan saaneet käyntiin näin suurenmoisia laitoksia,\nolisi ihmeellistä, ellei Suomenkin Lapissa ja Suomelle tulevalla\nItä-Varangin alueella olisi samansuuntaisia mahdollisuuksia;\nanteeksiantamatonta on, ellei Suomen puolelta tehdä yrityksiä näiden\nmahdollisuuksien tutkimiseen ja toteuttamiseen.\n\nSamaan aikaan kuin Jäämeren yhdellä äärellä näin on pantu alkuun\nrautakaivostyö, on sen toisella äärellä, Huippuvuorilla ruvettu\nkaivamaan kivihiiliä, joilla jo nyt on ja vielä enemmän vastaisuudessa\ntulee olemaan suuri, ellei aivan ratkaiseva merkitys Ruijan ja\nMuurmanin rannikkojen talouselämässä.\n\nJo vanhat hylkeen- ja valaanpyytäjät palellessaan Huippuvuorilla\nkaivoivat maasta pienempiä määriä \"merihiiliä\" polttoaineekseen. Meidän\naikamme tutkijat ovat todenneet melkein kaikkialla Huippuvuorilla\nolevan kivihiillä ja viime vuosikymmenen uudistetut tutkimukset ovat\nsaaneet selville, että Huippuvuorten kivihiilikerrokset ovat\nsuunnattomat, kuuluvat maailman rikkaimpiin hiilikerroksiin.\nHiilikerrokset ovat siellä lähellä maanpintaa ja helpot kaivaa ja\nHuippuvuorten pitkät vuonot helpottavat hiilen laivaamista. Kun\nHuippuvuoret ovat herratonta maata, on siellä kaivosalueitten\nvaltaaminen ollut vapaa, kunhan siitä vain on tehty ilmoitus siellä\nolevaan yhteiseen konttoriin; tapalaki kuitenkin säätää, että ken ei\nkahteen vuoteen valtaamaansa maata asuta tai muuten käytä, menettää\noikeutensa. Nyt on siellä jo toistakymmentä vuotta ollut työn alaisena\nsuurempia säännöllisiä kivihiilikaivoksia. Amerikkalaisten perustama\nyhtiö \"The Arctic Coal Cy\" alkoi v. 1905 kaivaa Advent Bay'n vuonon\neteläpuolella olevia hiilikerroksia. Saatiin mainiota hiiltä, joka\nilmarataa myöten voitiin lastata kaivoksesta suoraan laivoihin ja sitä\ntietä edelleen kuljettaa Norjaan. Vuotuinen tuotanto on tehnyt muutamia\nkymmeniätuhansia tonneja. Kaivospaikan viereen on kasvanut pieni\nLongyear'in kaupunki, jossa asuu väkeä ympäri vuoden. Yhtiön\ntyöntekijäin lukumäärä on ollut kesäisin 300 ja talvisin 100 miestä.\n\nV. 1916 tämä yhtiö joutui suuren \"Det store Norske Spitsbergen\nKulkompani\" nimisen yhtiön haltuun. Sen osakepääoma on 9 1/2 milj.\nkruunua ja sen aikomus kuuluu olevan kohottaa vuotuinen\nhiilentuotantonsa 200-300.000 tonniksi. V. 1917 saatiin kaivetuksi\nvain 30.000 tonnia, mutta niistä saatiin Longyear Cityn rannassa 4 1/2\nmilj. kruunua! Osataan sitä siis \"gulashata\" nykyään Huippuvuorillakin.\n\nHiilikaivoksilla ovat Huippuvuorilla kokeilleet useat muutkin yhtiöt,\njotka kumminkaan eivät ole jatkaneet työtään alkua pitemmälle. Jo v.\n1913 oli Huippuvuorten huijaushalu niin suuri, että sinne tehtiin koko\n17 tutkimusretkeä. Tarmokkaimmin on toiminut äskettäin perustettu\nBergenissä sijaitseva norjalainen miljonayhtiö \"AS. De norske\nKulfelter\", jolla on kaivoksensa englantilaisten perustaman ja\nhuligaanien v. 1909 hävittämän hiilikaivossiirtolan Advent Cityn\nlähellä. Yhtiö arvioi alueensa hiilivarat 500 miljonaksi tonniksi ja\nlaskee voivansa ensi vuosinaan lähettää vuosittain 70.000-150.000\ntonnia hiiliä Arkangeliin, Kuollaan, Ruijaan ja Islantiin.\n\nVarmalta näyttää, että hiilensaanti Suomen tulevalla Jäämeren alueella\non oleva varsin mukava. Se on Jäämeren tulevalle laivaliikkeelle ja\nteollisuudelle suurenarvoinen etu, joka tulisi vieläkin suuremmaksi,\njos olisi meikäläisissä tarmoa perustaa hiiliyhtiö itse Huippuvuorille.\n\nHuippuvuorilla on muitakin arvokkaita mineraaleja kuin hiiliä. Jo v.\n1872 muudan ruotsalainen yhtiö siellä yritti fosfattien kaivattamista.\nÄskettäin on siellä englantilainen yhtiö louhinut marmoria.\n\nValaanpyynti-, hiili- ja matkailijalaivat tekevät kesäelämän\nHuippuvuorilla sangen vilkkaaksi. Laivaliikettä kestää vain kolme\nkuukautta, mutta jäänmurtajain avulla voisi purjehduskautta helposti\npidentää. Langattomalla lennätinlaitoksella Huippuvuorten asukkaat\nvoivat laivaliikkeen estettynä ollessa seurata maailmantapauksia, joten\nelämä talvisinkaan ei siellä enään ole niin yksinäistä ja\nyksitoikkoista kuin luulisi.\n\nSitä myöten kuin Jäämeren seutujen elinkeinoelämä ja asutus on\nedistynyt, on yleinen meriliikekin siellä vilkastunut. Ruijan\nrannikolla on jo kauemman aikaa ylläpidetty säännöllistä nopeaa\nhöyrylaivaliikettä, mikä onkin koko Ruijan elinehto. Arkangelin vanha\nhistoriallinen meriliike on Vienanmeren puuliikkeen ja Arkangelin\nrautatien valmistuttua saanut uuden merkityksen ja vihdoin on\nmaailmansota synnyttänyt Muurmaninkin rannoilla suuren meriliikenteen,\njosta sodan alkaessa ei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta.\n\nMutta maailmansodan päätyttyä on poikkeuksellinen meriliike Jäämerellä\nlakkaava ja ovat Jäämeren maitten omat vakinaiset talouskysymykset\njälleen astuvat etualalle. Vanha kysymys \"koillisväylästä\" on silloin\ntuleva uudelleen esille ei kuitenkaan enään Kiinan uneksittuna\nporttina, vaan Siperian suurten Ob- ja Jenisseijokien suuhun johtavana\nmeritienä. Länsi-Siperia on meidän aikanamme jättiläisaskelin edistynyt\nja sen voin ja vehnän tuotanto sekä muukin maataloudellinen tuotanto on\njo tullut tärkeäksi tekijäksi Pohjois- ja Länsi-Europan taloudellisessa\nelämässä. Siperian voin vienti, joka alkaessaan v. 1894 teki vain 6.500\nkg, nousi v. 1911 jo 70 miljonaan kg:aan; voita on kannattanut lähettää\nsieltä Englantiin saakka, vaikka kuljetusmatka on ollut äärettömän\npitkä ja hankala. Siperian vehnän tuotanto taas on viime aikoina tehnyt\nvuosittain n. 100 milj. puutaa (à 16.38 kg). Tätä suurtuotantoa\nei Siperian rata kykene palvelemaan ja tulisi viljan pitkä\nrautatiekuljetus muutenkin aivan liian kalliiksi. Siitä hinnasta, mikä\nEnglannissa on saatu Siperian vehnästä, on suurempi puoli mennyt\nkuljetusmaksuihin, vaikka onkin käytetty kaikkein halvinta tietä,\nnimittäin Arkangelin kautta. Näin ollen on ruvettu harkitsemaan, eikö\nSiperian tärkeitä tuotteita tai osaa niistä voitaisi edullisemmin\nkuljettaa Europpaan pitkin Ob- ja Jenissei-jokia Karanmerelle ja sieltä\nlaivoilla edelleen. Jokikuljetusta Siperiassa on jo kauan voitu\nharjoittaa niiden suulle saakka. Enemmän on epäillyttänyt Karanmeren\nlaivaliikekysymys. Jo 1500-luvun lopulla englantilaiset löysivät\nKaranmeren ja seuraavan vuosisadan alkupuolella he ja hollantilaiset\nharjoittivat uutteraa turkiskauppaa Obin ja Jenissein suuseutujen\nalkuasukkaiden kanssa. Sittemmin Karanmeren kulku jäi täydelliseen\nunheeseen, kunnes P. v. Krusenstern ja A.E. Nordenskiöld 1860- ja\n1870-luvuilla tekivät sinne retkiä ja ihmeekseen havaitsivat sikäläisen\nmeren sulaksi. Aivan niin mukavaksi tämä meritie ei kuitenkaan ole\nosoittautunut; niistä 140 laivasta, jotka v:n 1887 jälkeen näihin\nsaakka ovat Siperiaan pyrkineet, on ainoastaan 92 päässyt perille; muut\novat joutuneet haaksirikkoon tai jäät ovat ne pakottaneet palaamaan\ntakaisin. Toisin vuoroin on laivaliike ollut kokonaan mahdoton. Kun\nlisäksi purjehdusaikakin Karanmerellä on ainoastaan kahden kuukauden\npituinen ja jokien suut hiekkasärkkäin vuoksi kovin matalat ja hankalat\nliikkua, näyttää tämän meritien käytännöllinen arvo olevan sangen\nkyseenalainen.\n\nMuutama vuosi sitten teki itse Fridtjof Nansen venäläisten vieraana\nKaranmeren kautta matkan Siperiaan selvittääkseen sikäläisiä\nmerenkulkumahdollisuuksia, mutta vaikka hän antoi Karanmerestä varsin\nedullisen arvostelun, ovat toiset asiantuntijat tuominneet\n\"koillisväylän\" aivan kelvottomaksi. Sen sijaan he puolestaan\nsuosittelevat uuden pohjoisen tien avaamista Siperiaan sillä tavoin,\nettä Obin varrella olevasta Obdorskista, minne jokikulku on hyvä,\nrakennettaisiin 425 km:n pituinen, verraten halvoilla kustannuksilla\naikaansaatava rautatie Karanmeren ja Europan Jäämeren välillä olevalle\nJugorin salmelle, mistä meriliike länteenpäin on suuren osan vuotta\nesteetön; vielä parempi olisi, jos rata rakennettaisiin Petshoran\nsuulle. Monet katsovat, että \"koillisväylän\" kysymys tällä tavoin\ntulisi parhaiten ratkaistuksi ja että siten saataisiin avatuksi uusi\ntärkeä liikeväylä maailmankaupalle. Kysymys ei ole Suomenkaan\nJäämeren-politikalle aivan vähäarvoinen.\n\nJäämeren politikka ei meille ole maailmanpolitikkaa, vaan omaa\nkotimaista politikkaamme. Me emme pyri Jäämerelle maailmankaupan\nkeinottelijoina hyötyäksemme muitten tarpeilla ja muitten\nkustannuksella, vaan me pyrimme sinne niin sanoaksemme napapiiriläisinä\nja kotiseutulaisina avataksemme omalle syrjäiselle maallemme uusia\ntarpeellisia toimeentulolähteitä, oman kansamme yritteliäisyydelle ja\ntarmolle uusia tarpeellisia koetuskenttiä \"jään ja tulen pohjolassa\".\nTämäkin taloudellisten tarkoitustemme vilpittömyys ja luonnollisuus\nantaa Jäämeren pyrkimyksillemme erityisen siveellisen oikeutuksen.\n\nSuomelle kuuluu asema keskellä Jäämeren kalastusalueita,\nvuorikaivoksia, meriteitä. Mutta voidakseen käyttää hyväkseen tätä\nasemaa, järjestääkseen siellä kalastuksen ja kalantuonnin etelään,\nlöytääkseen ja avatakseen Lapin vuorenaarteet, päästäkseen välittömään\nliikeyhteyteen Siperian tuotantolähteitten kanssa täytyy Suomen päästä\nJäämeren kanssa mukavaan ja katkeamattomaan maayhteyteen, jonka\nainoastaan rautatien rakentaminen voi tarjota. Se johtaa huomiomme\nJäämeren mielenkiintoisiin rautatiekysymyksiin.\n\n\n\n\n7. MUURMANIN RATA.\n\n\nEnemmän kuin edelläkerrotut länsimaiset yritykset Jäämerellä ovat\nSuomen Jäämeren kysymykseen vaikuttaneet ne suuret muutokset, joita\nviime aikoina on tapahtunut Venäjän suhteissa Jäämereen. Tarkoitamme\ntietysti Venäjän Jäämerelle rakentamia rautateitä, etupäässä Suomen\nitärajan takana kulkevaa suurta Muurmanin rataa.\n\nVenäjän Jäämeren-radat on osittain suunniteltu ja rakennettukin jo\nennen maailmansotaa. Vanhin näistä radoista on _Arkangelin-Vologdan\nrautatie_. Kun Venäjä 1700-luvun alussa oli päässyt Itämerelle ja\nsilloin perustetusta pääkaupungistaan saanut uuden tärkeän merisataman,\nVienanmeren kauppa rupesi suuresti taantumaan. Yhdeksännentoista\nvuosisadan kuluessa se kuitenkin jälleen alkoi vilkastua, etupäässä\nVienan seutujen puutavarain kasvavan kysynnän ja viennin johdosta, joka\nerityisemmin v:n 1894 jälkeen voimakkaasti nousi. Arkangelista tuli\nuudelleen laajain alueitten taloudellisen elämän reippaasti edistyvä\nkeskus. Menneen vuosisadan lopussa Arkangelissa ja sen esikaupungissa\nSolombalassa oli jo 20.000 asukasta. V. 1900 klareerattiin sieltä 528\nlähtevää laivaa, joiden kantavuus nousi 281.454 rek. tonniin.\nTärkeimpänä vientitavarana olivat puutavarat, mutta sen ohella\nlähetettiin ulkomaille myöskin joltisia määriä pellavia, pellavan\nsiemeniä, kauroja ja rukiita.\n\nTämä huomattava liike oli antanut aiheen yksinkertaisen kapearaiteisen\nradan rakentamiseen Arkangelista Vologdaan, joka rata valmistui v.\n1898. Vologdan kautta kulkee Pietarin-Siperian pohjoinen rata, ja\nArkangeli ja Vienanmeren seudut pääsivät täten kauan kaivattuun joskin\npuutteelliseen rautatieyhteyteen Venäjän pääpaikkain ja koko suuren\nmaailman kanssa.\n\nMaailmansodan syttyessä ja Itämeren meriteitten täydellisesti katkettua\nArkangelista äkkiä tuli koko Europan-Venäjän tärkein tuontisatama. V.\n1914 sen liike muutamassa kuukaudessa kasvoi kymmenkertaiseksi\nedelliseen vuoteen verrattuna. Sellaiseen tehtävään Arkangeli ei ollut\nvalmistunut, ja kuumeellisella kiireellä ryhdyttiin sen kaikkia\nliikennelaitoksia parantamaan. Satamaa korjattiin ja tarpeellisia\nvarastosuojia rakennettiin. Vienanjokea myöten järjestettiin tavarain\nlaivaus Kotlasiin ja sieltä Suhonaa myöten Vologdaan ja Pietariin.\nArkangelin ja Pietarin välille järjestettiin suora automobilikulku.\nArkangelin-Vologdan rata levennettiin normaalilevyiseksi ja\nvarustettiin kaksiraiteiseksi. Pitkin Vienanjoen vartta rakennettiin\nsitten aivan uusi 500 km:n pituinen _rata Arkangelista Kotlasiin_, joka\nviimemainittu paikka jo ennestään oli yhteydessä Pietarin-Siperian\nradan kanssa. Vienanmeri oli näin päässyt entistä paljon parempaan\nyhteyteen Pietarin ja entistä paljon suorempaan yhteyteen Siperian\nkanssa.\n\nMutta kaikilla näillä ponnistuksilla vaikeudet vain osaksi saatiin\nvoitetuksi. Arkangeliin johtavaa laivareittiä vaivasivat Vienanjoen\nsuussa olevat hiekkasärkät ja itse Arkangelin satamakin oli liian\nmatala. Suuri haitta oli siitäkin, että Arkangelin radan päätekohta oli\njoen etelärannalla, mutta satama pohjoisrannalla. Pahinta kumminkin oli\nse, että voittamattomat jääesteet keskeyttivät Arkangelin meriliikkeen\nseitsemän kahdeksan kuukauden aikana vuodessa.\n\nTehtiin suunnitelmia Arkangelin radan jatkamiseksi Mesenin lahden\nsuussa olevaan Lapomushaan, jonka satama on jäässä ainoastaan kaksi\nkuukautta vuodessa. Mutta kun ei siitäkään näyttänyt tulevan sitä apua,\njota valtakunnan äärimmilleen kiristynyt tarve ehdottomasti vaati,\nkääntyivät katseet kokonaan uudelle taholle -- Muurmanin rannikolle.\n\nKuollan niemimaan pohjoisrannikon suuret luonnolliset ja taloudelliset\nedut olivat jo vanhastaan tunnetut. Muurmanin rannikko itäpuolella\nKalastajanientä on yksijonoista kasvutonta vuorirantaa, jonka\nsaarettomia rantajyrkänteitä vastaan Jäämeren aallot rajusti\nryntäilevät. Satamia on harvassa, sillä suojaisia lahtia on vähän ja\njokien suut ovat hiekkasärkkien tukkeamat. Mutta verrattoman edun tälle\nkolealle rannikolle tuottaa Golfvirta, joka täällä saakka jaksaa pitää\nmeren ympäri vuoden sulana. Talvi on täällä lauhempi kuin Pietarissa ja\nMoskovassa, kesä sen sijaan on viileämpi. Katariinan satamassa tehtyjen\nhavaintojen mukaan on ilman keskilämpötila keväällä (maaliskuun lopulta\nkesäkuun puoliväliin) lähes +3°, kesällä (kesäkuun puolivälistä elokuun\nalkuun) yli +11°, syksyllä (elokuun alusta lokakuun puoliväliin) yli\n+3° ja talvella (lokakuun puolivälistä maaliskuun loppuun) -7 1/2° C.\nKevät on sateitten ja sumujen aika. Silloin muuttolinnut saapuvat ja\nkalastus alkaa. Maaliskuun puolivälissä saapuvat vieraat kalastajat\nMuurmanille ja huhtikuun alussa alkaa säännöllisesti kalastuskausi.\nElokuun puolivälissä lähenee syksy, sumut leviävät taas merelle,\nvaivaiskoivuista varisee lehti, muuttolinnut ja vieraat kalastajat\nlähtevät, ja syyskuun lopussa on rannikko autiona ja tyhjänä. Talvi on\ntavallisesti hyvin luminen, mutta kylmä on harvoin -10 tai 15°:tta\nsuurempi.\n\nJonkun matkaa Kalastajaniemen itäpuolella pistää suoraan etelään\nmantereeseen 60 km:n pituinen, syvä Kuollanvuono. Sen pohjukassa, jonne\nlounaasta päin laskee Suomen puolelta alkunsa saava suuri Tuulomanjoki\nja kaakosta päin Kuollanjoki, on jokien välisellä niemekkeellä Kuollan\nkaupunki. Tämä nykyisin mitätön kaupunkipahanen on aikoinaan ollut koko\nKuollan hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Kuudennellatoista\nvuosisadalla siellä oli venäläinen luostari ja v. 1582 paikka\nlinnoitettiin suureksi harmiksi norjalaisille, jotka siten menettivät\nviimeisenkin valtansa Muurmanin rannikolla. Jäämeren kalastuksen sekä\nhollantilaisten ja englantilaisten ylläpitämän kaupan varassa Kuollan\nkaupunki pysyi voimissa läpi vuosisatain. Sata vuotta sitten laskettiin\nsiellä olevan 1.100 asukasta. Jaakko Fellman ja M.A. Castrén, joista\nedellinen vieraili Kuollan kaupungissa kesällä 1829 ja jälkimäinen\ntalvella 1841, antavat sen oloista myötätuntoisia kuvauksia;\nkaupungissa on niihin aikoihin varallisuutta ja alkuperäisten tapain\nkeskellä hiukan suuren maailmankin kulttuuria. V. 1854 pitivät\nenglantilaiset kaupunkia pommittamisen arvoisena. Sen jälkeen Kuollan\nkaupunki näyttää melkoisesti taantuneen, niin että siellä 1860-luvulla\noli ainoastaan 500 asukasta. Hiljoilleen mutta varmasti on sieltä\nkuitenkin venäläinen asutus ja kulttuuri levinnyt Jäämeren rannoille.\n\nYhdeksänkymmenluvun alussa Muurmanin kysymys rupesi Venäjällä tulemaan\nyleisemmän huomion esineeksi. Silloisina hätäaikoina muistuivat\nmieleen Jäämeren loppumattomat ja niin helposti saatavissa olevat\nkalarikkaudet. Arkangelin kuvernöörin Engelhardtin ja ministeri Witten\nalotteesta hallitus ryhtyi tarmokkaisiin toimiin Muurmanin kalastuksen\nja venäläisen asutuksen edistämiseksi. Ensimäisenä työnä oli sopivan\nsataman hankkiminen Muurmanin rannalla. Siksi olisi kyllä kelvannut\nKuollan kaupunkikin, sillä Kuollanvuonon pohjukka on talvisin vain niin\nheikossa jäässä, että nykyaikaiset höyrylaivat siinä helposti tulevat\ntoimeen eikä Tuulomanjoen luomia hiekkasärkkiäkään ole vaikea ruopata.\nMutta koska lähempänä merta vuono tarjosi paljon avarampia ja\nmukavampia satamapaikkoja, niin valittiin uuden sataman paikaksi\nKuollan kaupungista nelisen peninkulmaa pohjoisempana oleva mainioksi\ntunnettu Katariinan satama. Sen viereen, alastomille kallioille vuonon\nlänsirannalle ryhdyttiin v. 1895 rakentamaan _Aleksandrovskin_\nkaupunkia ja satamalaitoksia, jotka v. 1898 juhlallisesti vihittiin\ntarkoitukseensa. Katariinan satama on niin syvä, että suuret\nvaltamerilaivat voivat laskea suoraan rantalaitureihin, mutta pääsy\nsatamaan on siksi kapea, ettei kaksi laivaa voi siinä sivuuttaa\ntoisiaan; asia näytti kuitenkin olevan helposti autettavissa. Amiraali\nMakarovin alotteesta ruvettiin puuhaamaan erityisen sotalaivaston\nperustamista Jäämerelle ja sen sijoittamista Kuollanvuonolle.\n\nEngelhardt ja Witte olivat suunnitelleet rautatienkin rakentamista\nKuollaan. Myöhemmin ruvettiin sitäkin yritystä alulle panemaan,\nkuuleman mukaan Makarovin vaatimuksesta. Rata Pietarista Petroskoihin\n(Petrosavodskiin) Äänisen länsirannalla oli jo melkein valmiiksi\nrakennettu ja linja Petroskoista Muurmanille saakka viitoitettu, kun\nsyttyi maailmansota, joka näytti pitkiksi ajoiksi keskeyttävän kaikki\najatuksetkin Muurmanin radan rakentamisesta.\n\nMutta se ei ole ollut ainoa asia, joka tässä sodassa on käynyt toisin\npäin kuin on laskettu. Kuta ilmeisemmäksi Arkangelin sataman ja ratain\nriittämättömyys suunnattoman valtakunnan palvelemiseen kävi, sitä\nsuuremmaksi havaittiin ympäri vuoden sulan Kuollanvuonon ja sen monen\npeninkulman pituisen yhtämittaisen satama-alueen arvo. Matka sinne oli\nyhtäkaikki kovin pitkä ja rautatie vasta viitoitettu. Ajateltiin\nsenvuoksi ensiksi johtaa rata Kuollanvuonolta Suomen Rovaniemeen. Mutta\nkun Rovaniemestä Pietariin oli vielä 1.207 km:n matka ja kun nähtävästi\nei tahdottu tuottaa Suomelle Kuollan liikenteen etua, Venäjä v. 1915\npäätti muitta mutkitta jatkaa Pietarin-Petroskoin rataa suorinta tietä\nKuollaan. Ja se rata on rakennettu.\n\n_Muurmanin rata_ alkaa Laatokan eteläpuolella Svankan asemalta\nPietarin-Vologdan radalla ja kulkee ensin koillista ja sitten pohjoista\nsuuntaa Petroskoihin, jatkuu sieltä Sorokkaan Vienanmeren rannalla,\nkulkee edelleen pitkin rannikkoa yhä pohjoisessa suunnassa\nKannanlahteen ja menee sieltä suoraan Kuollan niemimaan poikki suuren\nImandran järven ohi Kuollanvuonolle. Rata on kokonaisuudessaan 1.456\nkm:n pituinen s.o. kilometriä pitempi kuin rautatiematka Joensuusta\nRovaniemelle ja suunnilleen yhtä pitkä kuin matka Berlinistä Napoliin.\nRadan rakennuskustannukset laskettiin 150-180 milj. markaksi, mutta ne\novat luultavasti olleet paljon suuremmat. Syksyllä 1915 valmistui\nrataosa Petroskoista Sorokkaan saakka ja Kannanlahden-Kuollanvuonon\nrataosa avattiin suurilla juhlallisuuksilla lokakuussa 1916;\nSorokan-Kannanlahden rataosa jäi muita myöhäisemmäksi, mutta sekin\nvalmistui keväällä 1917, jolloin siis koko Muurmanin rata oli\nliikenteelle avattuna.\n\nMerkillisintä tässä jättiläisyrityksessä on ollut sen nopea\nsuorittaminen. Sanomalehdissä ja aikakauslehdissä siitä on ollut\npäätähuimaavia kertomuksia. Työhön ryhdyttiin eteväin amerikkalaisten\nja venäläisten insinöörien johdolla. Amerikkalaisilla insinööreillä oli\nhämmästyttävä kyky viedä rataa eteenpäin monta kilometriä päivässä\nvaikka minkälaisten esteitten läpi. Soihin ajettiin kiviä ja puita\nloppumattomiin, kunnes rata vihdoin kesti; on laskettu, että\nkymmenesosa koko radan pituudesta on rakennettu puisille\nporrastuksille. Sääskistä oli radan rakentajille hirvittävä vitsaus.\nSääskipilviä leijaili soitten päällä, eivätkä työmiehet voineet millään\npuolustautua niitä vastaan. Amerikkalaiset, jotka Panaman kanavan\nrakennuksella olivat tapelleet moskitoja vastaan, vaativat petrolia\nruiskuttaakseen sitä suot täyteen, mutta he vaativat petrolia niin\nmahdottoman paljon, etteivät saaneet mitään. Amerikkalaiset eivät\nsaaneet rataa valmiiksi syksyksi 1915 ja talven pakkasten ja lumien\ntullessa he pettyneinä matkustivat pois. Mutta venäläiset jatkoivat\ntyötä 40-50 asteen pakkasessa ja riehuvassa lumimyrskyssäkin ja lopuksi\nrata tuli kuin tulikin valmiiksi. Mustimpana ja surullisimpana\npiirteenä radan kuuluisassa rakennushistoriassa on työhön käytettyjen\nitävaltalaisten ja saksalaisten sotavankien kohtalo. Siitä julmasta\nmaailmansodasta, jota Muurmanin rataa rakennettaessa käytiin Karjalan\nkorvissa ja Kuollan tunturilaaksoissa antavat Gustav Schröerin\nkoruttoman totuuden kielellä kirjoitetut yksinkertaiset kuvaukset mitä\njärkyttävimmän kuvan.\n\nMuurmanin radan päätekohdaksi Kuollanvuonolla ei valittu\nAleksandrovskia. Witten kukistumisen jälkeen jätettiin tämä\nsatamapaikka rappeutumaan, vaikka siihen valtio oli uhrannut jo 1 1/2\nmilj. ruplaa. Keinottelijat olivat Aleksandrovskista hyötyneet kylliksi\nja tarvitsivat uusia ansioaloja. Aleksandrovskia vastaan tehtiin se\nmuistutus, että siellä saattoi jonkun päivää vuodessa olla jääesteitä,\njotavastoin vuonon itäpuoli oli ehdottomasti koko vuoden sula. Siitä\nsaatiin syy etsiä radalle uusi päätesatama vuonon itärannalla.\nKulkulaitosministeri Trepov valitsi siksi Kuollan kaupungista 10 km\npohjoisempana olevan Semenovin pienen kylän. Paikalle annettiin nimeksi\n_Romanov_ -- senhän piti tehdä Venäjän keisarisuvun nimi vielä yhdellä\ntavalla kuuluisaksi koko maailmassa ja alkaa uusi loistava Venäjän\nvaltakausi pohjoisilla valtamerillä.\n\nVenäjän sota on nyt loppunut ja aika tulee arvostella Muurmanin radan\nmerkitystä rauhan aikana. Epäilemättä on radalla oleva taloudellista\narvoa; sen eteläosa tulee varmaan olemaan tärkeä karjantuotteiden\nkuljetustie Pietariin, sen keskinen osa on vilkastuttava metsäliikettä\nja metsäteollisuutta Vienan Karjalassa ja sen pohjoispää on tuleva\nsuureksi vientitieksi Muurmanin rannikon kalastustuotteille. Radan\nsuuret nähtävyydet -- Karjalan komeat kosket ja sinisalot, Imandran\nsuuri tunturijärvi ja vihdoin itse Jäämeri -- tulevat vetämään sinne\nmatkailija- ja urheilijaliikettä. Mutta yleensä eivät asiantuntijat\nsittenkään ennusta radalle suurempaa tulevaisuutta, sillä siltä\npuuttuvat tarpeelliset talousmaantieteelliset edellytykset: tuottoisa\nmaa ja luomiskykyinen kansa. Ruotsalainen Kjellén pitää Muurmanin rataa\nvain Venäjän \"syrjäkatuna\". Ei ole luultavaa, että Muurmanin radan\nyhdistäminen Arkangeliin Sorokasta lähtevällä yhdysradalla on\nsuuremmassa määrässä lisäävä Kuollan radan merkitystä.\n\nMutta vaikkapa Muurmanin radan merkitys suurelle Venäjälle ei\ntulisikaan niin mullistavaksi kuin sen intoilijat ovat luulotelleet,\nniin pienelle Suomelle tällä radalla on tavattoman suuri ja muutamissa\nsuhteissa suorastaan ratkaiseva merkitys. Meidän maamme itäisten ja\npohjoisten osain talouselämälle ei tuollainen pitkin koko itärajaamme\npaikoin hyvinkin lähellä kulkeva suuri kantarautatie voi olla\nyhdentekevä. Tapahtuisi varmaan suuri virhe, jos Suomi jättäisi\nyhdistämättä rautatieverkkonsa Muurmanin rataan ja siten hylkäisi sen\nmeille tarjoamat ilmeiset edut. Mutta ei yksinomaan etuja tarjoa\nSuomelle itärajamme takainen Jäämeren rata. Se on venäläinen rata, joka\nkaikkialle varsillensa levittää ja juurruttaa venäläistä kansallisuutta\nja venäläistä talouselämää. Samalla kuin se rautaisena rajana kerta\nkaikkiaan katkaisee suomalaisen ja karjalaisen kansallisuuden ja\nsivistyksen pääsyn Vienanmerelle se muodostaa pitkän ja tukevan\nkantalinjan koko Vienan Karjalan lopullista venäläistyttämistä varten.\n\nMutta Suomen Jäämeren kysymyksen kannalta on arveluttavinta se, että\nsuurvenäläinen Jäämeren rata varmaan on yhä enemmän levittävä ja\nvahvistava Jäämerellä Venäjän taloudellista ja valtiollista vaikutusta,\njonka kanssa suomalainen vaikutus ei pysty kilpailemaan edes Itä-Ruijan\njo suomalaistuneilla seuduillakaan, ellei Suomi kiireesti seuraa\nVenäjän esimerkkiä hankkimalla itselleen oman Jäämeren sataman ja\nJäämeren rautatien.\n\n\n\n\n8. SUOMEN SATAMA JÄÄMERELLÄ.\n\n\nSama maailmansota, joka loihti rajamme taakse Muurmanin radan, saattoi\nSuomenkin Jäämeren kysymyksen päiväjärjestykseen.\n\nEdellä on jo kerrottu vireillä olleista aikeista johtaa Muurmanin rata\nSuomen Rovaniemeen. Vaikka rata tuli rakennetuksi toiselle taholle,\nkatsoi Venäjän sotahallitus kuitenkin tarpeelliseksi, arvatenkin Norjan\nrajan valvomiseksi ja mahdollisten sota- ja muonitusliikkeiden\nhelpottamiseksi Lapin alueilla, rakennuttaa maantien Inarin Kyrön\nkylästä (mihin Rovaniemeltä tuleva maantie päättyi) pitkin Inarijärven\netelärantaa ja Paatsjoen vartta Petsamonvuonolle. Hanketta kannatti\nparhaansa mukaan hra Borovitinovin johtama Suomen suuriruhtinaanmaan\nsenaatti, joka nöyräselkäisesti tarjoutui rakennuttamaan tuon 217\nkilometriä pitkän, suurimmaksi osaksi Venäjän puolella kulkevan tien --\nSuomen valtionvaroilla. Tierakennus olikin Suomen tie- ja\nvesirakennusten ylihallituksen johdolla jo täydessä käynnissä, kun\nviime vuoden maaliskuun vallankumous saattoi koko kysymyksen uuteen\nasemaan.\n\nTien rakentamiskustannukset oli alkuperäisesi laskettu 2 1/2 milj.\nmarkaksi. Selvisi kuitenkin, että rakennustyön loppuunsaattaminen\nsuuresti vaikeutuneissa elintarve-, työ- y.m. oloissa olisi nostanut\nkustannukset kokonaiseen 10 milj. markkaan. Samalla heräsi aivan\nluonnollisesti se ajatus, että Suomen valtio voisi omaan laskuunsa\nrakennuttaa koko tien ja jättää sen sodan ajaksi venäläisten\nsotilasviranomaisten käytettäväksi sillä ehdolla, että tie ynnä siihen\nliittyvä, Suomelle v. 1864 luvattu Jäämeren alue sodan loputtua\nyhdistettäisiin Suomeen; ellei tähän ehtoon suostuttaisi, olisi Venäjän\nitsensä kustannettava Venäjän puolella oleva osa tiestä. Uusi\nsuomalainen senaatti ei kuitenkaan katsonut hetkeä sopivaksi Suomen\nJäämeren kysymyksen esilleottamiseen ja kun tien edelleen\nrakennuttaminen kaikesta päättäen olisi jäänyt Suomen yksinänsä\nkustannettavaksi, senaattimme viime syksynä kokonaan keskeytti tien\nrakentamisen.\n\nHarrastus Suomen pääsyyn Jäämerelle on kuitenkin kansassamme\nlakkaamatta pysynyt vireillä. Suomen itsenäisen tasavallan syntyminen\nja Venäjän täydellinen murskautuminen ovat avanneet aivan uusia\nmahdollisuuksia kysymyksen onnelliseen ratkaisemiseen. Koko maamme ja\nkansamme on täysin yksimielinen siitä, että nyt jos koskaan on ratkaisu\ntapahtuva ja isänmaallemme tehty vuosisatain vääryys hyvitettävä.\n\nKuten tunnettu ehti \"punainen hallitus\" tehdä Venäjän\nbolshevikkihallituksen kanssa sopimuksen Suomen pääsystä Jäämerelle.\nKohtuullinen alue Jäämeren rannikolla luovutettiin Suomelle, mutta\nasiaankuulumattomilla ehdoilla, jota paitsi alue luovutettiin Suomen\nsosialistiselle tasavallalle eikä Suomen tasavallalle. Tunnustettu\noikeusvaatimuksemme on senvuoksi uudelleen tunnustettava ja tällä\nkertaa ilman mitään korvausehtoja; korvaus on jo ennakolta maksettu.\nKun Suomen kansa vihdoinkin on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, on se\nmyöskin ratkaiseva Jäämeren kysymyksensä järkkymättömän oikeutensa\nperustuksella.\n\nEi mikään kansa voi menestyä, ellei sillä ole elämäänsä ja toimintaansa\nvarten riittävää ja sopivaa alaa. Tarpeellisen tilan hankkiminen ja sen\noikein käyttäminen on senvuoksi aina ollut kansain ensimäisiä ja\ntärkeimpiä pyrkimyksiä, niiden keskinäisen kilpailun ja kiistan arimpia\nesineitä.\n\nKun siis kohtalo tai historia on kaikilta puolin ahdistetulle Suomen\nkansalle säilyttänyt Jäämeren rannalla sopivan alueen ja siihen\nliittyvät arvaamattomat kehitysmahdollisuudet, niin kansamme\nvarmaankaan ei ymmärtäisi omaa historiaansa, omaa elämäntehtäväänsä,\nellei se rientäisi tarjona olevaa tilaisuutta hyväksensä käyttämään.\n\nJäämeri ei ole enään lappalainen meri eikä Jäämeren kysymys enään koske\nvain muutaman lappalaisen kalakeittoa ja jäkälämaata. Ei ole mitään\njärkeä eikä oikeutta pidättää jonkun sadan taantuneen ja jälkeenjääneen\neläjän hyväksi, olkoonpa heidän kielensä ja kulttuurinsa muuten kuinka\nmielenkiintoinen ja säilymisen arvoinen tahansa, suuria taloudellisia\netuja, joita sadattuhannet ihmiset ja kokonaiset valtiot voivat\nhyödyksensä käyttää. Lappalaiskysymykset täytyy voida ja ne epäilemättä\nvoidaankin ratkaista tyydyttävällä tavalla uhraamatta niiden vuoksi\nkoko maallemme tärkeitä etuja.\n\nJäämeri on aina ollut suomalaisille läheinen meri. Puolentuhatta vuotta\novat suomalaiset hellittämättä sinne pyrkineet. Turhaa työtä kumminkin\ntekivät siellä pirkkalaiset ja Pekka Vesaisen partiojoukot. Riistämällä\nja väkivallalla ei Jäämeren rannikkoa ole saatu Suomelle vallatuksi.\nVasta rauhallisina uutisasukkaina ja kalastajina ovat meikäläiset\nsaaneet Ruijassa ja Muurmanin rannalla jalansijaa, vaikka sen\npysyväisyys uusissa oloissa onkin tullut kyseenalaiseksi.\n\nMutta Jäämeren kysymys ei ole muutaman tuhannen tai kymmentuhannen\nsuomalaisen siirtolaisenkaan kysymys. Se on koko Suomen yhteinen\nelinkysymys. Itsenäisen Suomen valtiolliselle asemalle on Jäämeren asia\nmitä tärkein. Kaikilla muilla pohjoismailla ja Itämeren mailla, niin\nmonta kuin niitä onkin, kaikilla muilla paitsi Suomella, on tie vapaa\nmuillekin merille kuin Itämerelle; kaikilla Skandinavian mailla on\nesteetön ja turvattu pääsy Pohjanmerelle ja Atlantin valtamerelle.\nSuomi yksin on aidattu Itämeren piiriin, sen meriliike ja kauppa muun\nmaailman kanssa on kokonaan riippuva Itämerestä ja sen valtasuhteista.\nSaksalaisten suurten voittojen kautta on Itämeren vapaus mennyttä ja\ntämä meri uudelleen, niinkuin ennen keskiajalla, tullut suljetuksi\nsaksalaiseksi mereksi. Epäitsenäisellä pohjalla on itsenäisen Suomen\nmeripolitikka, jos sen täytyy rajoittua yksinomaan Itämerelle. Suomen\nheikko meriasema kaipaa kipeästi vahvistamista. On suorastaan\nonnellinen sattuma, että meillä tällaisessa tukalassa asemassa on\nkäsissämme avain uudelle ovelle, pääsy vapaalle, suurelle, sulalle\nJäämerelle. Olkoon, että Itä-Varankiin on pitkä matka, että paljon on\ntehtävä ennenkuin siellä saadaan suomalainen meriliike ja merielämä\nedes alkuunkaan. Suomen tasavallan tulevaisuudelle on kuitenkin\nsuurenarvoinen jo se paljas tietoisuuskin, että maallamme kuitenkin on\nmahdollisuus päästä maailman merille elintarpeita noutamaan ja etujamme\nvalvomaan, jos vastoin luuloa Itämeren meritiet meillä vielä kerta\nkatkaistaisiin.\n\nEdellisillä sivuilla on useammastikin huomautettu, mikä suuri\ntaloudellinen merkitys itse Jäämerelläkin on koko maallemme yleensä ja\nPohjois-Suomelle erikseen. Varanginvuono on yhä edelleenkin Jäämeren\n\"tyhjentymätön kalasumppu\" ja sen edessä avautuvat vapaat kalastus- ja\npyyntialueet, jotka voivat tuottaa hyvän toimeentulon suomalaiselle\nkalastajalle siinä kuin norjalaisellekin sekä hankkia meille\nsuomalaista silliä ja livekalaa siinä kuin norjalaistakin. Itä-Varangin\npäästyä liikenneyhteyteen Suomen kanssa on Pohjois-Suomen tuonti ja sen\nmetsäntuotteiden vienti varmaan melkoiseksi osaksi kulkeva Jäämeren\nkautta.\n\nEivät ainoastaan saavutettavat isänmaalliset edut vedä Suomea\nJäämerelle, vaan sillä taholla uhkaavat kansalliset ja taloudelliset\nvaarat käskevät meitä kiiruhtamaan askeleitamme. Ennen Suomea ovat\nSuomen naapurit ehtineet Jäämerelle ja lujittaneet siellä asemansa.\nNorjalaiset ovat jo ammoin sitte tulleet sinne laivoillansa, venäläiset\novat nyt uudella voimalla saapuneet sinne koko valtakuntansa\nponnistuksella ja englantilaisilla pääomilla rakennetulla rautatiellä.\nJäämerestä kannattaa nyt mahtavainkin valtioiden kilpailla.\nTosiasiallisesti on parhaillaan kaikessa äänettömyydessä käymässä\nJäämeren uusi taloudellinen ja kansallinen jako, jossa Suomi taaskin\njää paljaille puille, ellei se nyt valvo etujansa paremmin kuin oli\nmahdollista valvoa v. 1826, 1864 ja 1882.\n\nMutta tällä kertaa me tahdomme ja voimme valvoa etujamme. Suomi on\ntosin myöhästynyt Jäämereltä. Se ei ole sinne rientänyt höyrylaivoilla\nja vetureilla, vaan on sinne tullut pitkällisellä, hitaasti etenevällä\nuutisasutuksella. Tässä seikassa sekä Suomen Lapin ja Itä-Varangin\nerinomaisessa asemassa kaikkien Lappien ja koko Jäämeren rannikon\nkeskuksessa on meillä etukin, joka oikein käytettynä on korjaava\nentiset erehdykset ja laiminlyönnit. Suomen kasvot ja kädet ovat\nJäämerta lähempänä kuin muitten ja sen on velvollisuus nyt siellä\nkäyttää silmiään ja käsiään.\n\nSuomen kaikkien tähänastisten vaivaloisten saavutusten säilyttäminen ja\nSuomen tulevaisuuden perustaminen Jäämerellä edellyttää kahta ehdotonta\nasiaa: _satamaa_ ja sinne johtavaa _rautatietä_.\n\nItä-Varangin suurin merkitys Suomelle on siinä, että siellä on tarjona\nsopivia ympäri vuoden sulia luonnonsatamia. Ensi sijassa siinä kohden\ntullevat kysymykseen lännestä Kalastajaniemeen pistävät Maattivuono ja\nsuustaan peninkulman levyinen Pummanginvuono. Tarkempia tietoja\nItä-Varangin satamaoloista ei tosin ole käytettävissämme. Mutta A.V.\nErvasti, joka kesällä 1883 kävi katsomassa Suomelle pyydettyä aluetta\nJäämeren rannalla, kirjoittaa näistä seuduista:\n\n\"Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko\nitäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan (Kalastajaniemen)\nlänsisyrjä. Täällä löytyy Pummankin, Kervanan ja Vaitokupan\nkylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun\npaikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin\nvarsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat\nlaivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki\ntosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä\n(kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40-50\nsyltää).\"\n\nSatamaa meidän tuskin tarvitsee Jäämerellä etsiä; me voimme nähtävästi\nsen vain valita.\n\nSuomelle on Jäämerellä riittävä yksi ainoa nykyaikainen satama. Ne,\njotka tätä vähäksyvät, muistakoot historian opetuksia, että yksi hyvä\nsatama on parempi kuin kymmenen tai sata huonompaa. Yhdestä ainoasta\nsatamasta Venetsia ja Genova muinoin hallitsivat Välimeren jopa\nMustanmerenkin maailmoita; syrjäisestä Traven nurkastaan Lyypekki\nkeskiajalla piti käsissään koko Itämeren kauppavaltaa. Omana aikanamme\non Itävallalla yksi ainoa huomattavampi satama (Triest) ja kuitenkin se\non merivalta, ja Unkarin meriliike edistyy edistymistään ainoastaan\nFiumen sataman nojalla. Mitä haittaa, jos meilläkin on Jäämerellä yksi\nainoa satama, kunhan sieltä on tie auki avaraan maailmaan! Ja\nmaailmalle meidän täytyy päästä. \"Eihän nykyaikana ole\najateltavissakaan sellaista kulttuurikansaa, jonka tieteellinen ja\ntaloudellinen toiminta ei käsittäisi koko maailmaa\" (Fr. Ratzel). Me\nemme pyri satamastamme maailmanmeriä hallitsemaan; meille riittää, kun\nkesäisin näemme Jäämeren suomalaisen kalastajalaivaston satain\nmoottorien ja kalastushöyryjen viilettävän Suomen satamasta Jäämeren\nriista-aitoille tai kun Jäämeren leudossa talviyössä kirkkaassa\nsähkövalossa Pummangin möljillä katselemme tavarain kiireellistä\nsiirtämistä suomalaisiin juniin mahtavista suomalaisista\nhöyrylaivoista, jotka välittävät Suomen ja Amerikan liikennettä\nlyhempää ja joutuisampaa tietä kuin Hangon laivat...\n\nJos vielä rohkenisimme tulevaisuutta kuvitella, niin näkisimme\nsuomalaisten tieteellisten retkikuntain omasta satamastamme suuntaavan\nhyvin varustettuja laivojaan mainehikkaille tutkimusmatkoille\nnapaseutujen maailmoihin, joissa monet koko maailmalle tärkeät ja\nmielenkiintoiset tutkimustehtävät odottavat ratkaisuansa; onhan -- vain\nyhden sellaisen mainitaksemme -- äskettäin aljettu aavistaa Jäämeren\nilmaston ja Intian monsuunien ja Itä-Europan ilmain keskinäisiä\nriippuvaisuussuhteita, joista samalla riippuu satain miljonain ihmisten\ntoimeentulo. Ja näkisimme edessämme uudet virkistys-, matkailu- ja\nurheilualueet, bakterittoman ilmansa, ylhän luontonsa, hurmaavain valo-\nja väri-ilmiöittensä, ihmeellisen eläinmaailmansa kautta verrattomasti\npaljon viehättävämmät kuin mitkään muut...\n\nMutta palatkaamme nykyisyyteen.\n\nSuomen Jäämeren sataman elinehtona on rautatie, joka yhdistää\nisänmaamme uuden etäisen osan sen vanhaan suureen runkoon, luo liikettä\nmaantieteellisesti tärkeällä Itämeren-Jäämeren kannaksella ja ylläpitää\nSuomen molempain meririntamain taloudellista yhteyttä. Rata\nRovaniemestä Itä-Varankiin tulisi olemaan 50-55 penikulmaa pitkä. Sen\nrakentaminen meidän oloissamme olisi kansallinen suurtyö, mutta suurtyö\nkansallisesti suuria tarkoituksia varten. Vaikka keskustelu radan\ntarkemmasta suunnasta ja sen merkityksestä vielä on liian aikaista ja\nvalmistamatonta, lainattakoon tähän kohtia hra Ali Tornbergin\n\"Perä-Pohjalaisessa\" v. 1917 julkaisemasta kirjoituksesta, josta näkyy,\nmitä Lapin rajoilla ajatellaan tästä rautatiestä.\n\nRata lähtisi Rovaniemen radan päästä pohjoista kohden pitkin Ounasjoen\nlänsirantaa noin 60 kilometriä sekä siitä mainitun joen poikki edelleen\nKittilän-Sodankylän rajaseutuja Vesman ja Porkosen sekä Sattasen\nranta-alueiden kautta Inarin kultamaille sekä edelleen Inarin Törmäsen\nja Kyrön kylien kautta Paatsjoen suuhun ja pitkin Paatsjokea rajan yli\nVenäjän puolelle Salmijärveen sekä sieltä sulaan talvisatamaan\nPohjois-Jäämeren rannalla.\n\nKiistämättä olisi tällä radalla maailman kauppaan nähden suurempi\nkantavaisuus kuin millään nykyisin rakennettavaksi esitetyistä\nradoista.\n\nVaikeasti rakennettava ei mainittu rata myöskään olisi, ja\ntarvittaisiin siinä tuskin ainoaakaan isompaa siltaa. Paikoin\ntulisi rata kulkemaan kilometrejä tasaisia kangasmaita, ja\nkulun tunturienkin yli voisi ehkä suuremmitta vaikeuksitta\njärjestää loivia tunturirinteitä ja kuruja pitkin. Lisäksi olisi\nSodankylän-Inarin-Petsamon maantiestä suuri apu rakennusaineiden ja\nruokavarojen kuljettamiseen rakennusaikana ja varmastikin voitaisiin\nrata kuljettaa isoimman osaa pitkin mainittua maantietä ja vähillä\nkustannuksilla.\n\nPakkolunastuskustannukset tästä radasta, verrattuina Tornion-Lyngenin\nrataan, olisivat aivan mitättömän pienet, se kun tulisi kulkemaan\nmiltei yksinomaan Suomen valtion omistamia metsämaita paitsi pienen\nmatkan Ounasjoen varrella, jonka asukkaat luultavasti olisivat\nhalukkaat tätä tarkoitusta varten luovuttamaan ilmaiseksi tarvittavan\nrata-alueen.\n\nEmpimättä olisi tällä matkalla monia arvokkaita vesiputouksia --\nmainitakseni vain Paatsjoen voimakkaat kosket ja putoukset -- jotka\nhelposti radan valmistuttua saataisiin teollisuuden palvelukseen.\n\nVaieten ei myöskään voi sivuuttaa sitä raaka-aineitten runsautta, mitä\nolisi tämän radan varrella ja mikä voitaisiin edullisesti käyttää\nteollisuuden hyväksi, jos rata kerran saataisiin rakennetuksi. Tällä\nalueellahan ovat Suomen valtion suurimmat metsäalueet ja lisäksi osa\nsellaisissa paikoissa, joista ei edes arvottomamman puun hakkuu ja\nuitto kannata.\n\nIkävä seikka on myöskin se, että me kotimaassa tiedämme vähemmän ja\ntoivomme yhäkin vähemmän tämän tien varrella olevista malmi- ja\nkultakaivoksista, joihin kumminkin useat siellä vuosikausia toimineet\nulkomaalaiset kiinnittävät huomionsa ja toiveensa ja joista radan\nvalmistuttua voitaisiin varmastikin saada koko joukon rikkauksia.\n\nSanotaan ehkä, että maassa on nyt muuta tehtävää kuin Jäämeren satamain\nja rautateitten suunnittelemista. Siihen vastaamme, että nyt juuri, kun\nseisomme valtiollisen itsenäisyytemme alkupäässä, kun juuri olemme\npäässeet suuresta sisällisestä onnettomuudesta, kun kansan kaikki\nvoimat ovat äärimmilleen jännittyneet, kun sadan ja satain vuosien\nsäästetty ja hillitty tarmo vihdoinkin pääsee purkautumaan, nyt juuri\non aika suurtekoihin, nyt on sellainen hetki, jolloin muitten suurten\ntehtäväin joukossa Jäämeren kysymyskin on ratkaistava sillä ainoalla\ntavalla, jolla se todella voi tulla ratkaistuksi -- ajanmukaisen\nsataman perustamisella Itä-Varankiin ja suuren rautatien rakentamisella\nRovaniemeltä sinne.\n\nNyt tai ei koskaan.\n\n\n\n\nJÄÄMEREN KIRJALLISUUTTA.\n\n\nSeuraavassa ei luetella lähimainkaan kaikkea Suomen Jäämeren kysymystä\nkoskevaa kirjallisuutta, vaan ainoastaan se tärkein kirjallisuus, jota\ntätä teosta varten on voitu hyödyksi käyttää.\n\n_Suomenkielistä kirjallisuutta_.\n\nAhlqvist, Aug., Kalevalan karjalaisuus. 1887.\nAilio, Julius, Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla. 1899.\nBrehm, A.E., Pohjoisnavalta päiväntasaajalle (ss. 1-24 Lintuvuoret\n   Pohjolassa, 25-44 Tundra ja sen eläinmaailma). 1891.\nCajander, A.K., Suomen kartasto 1910 (Karttalehti n:o 20 Lapin\n   kasvillisuusvyöhykkeet). 1911.\nErvasti, A.V., Suomalaiset Jäämeren rannalla. 1884.\nGrotenfelt, Kustavi, Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudella\n   1521-1617 (ss. 265, 290, 385-386 Ruotsin ja Venäjän Jäämerta\n   koskevia sopimuksia). 1902.\nIngman (Ivalo), Santeri, Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka I\n   (väitöskirja). 1894.\nIngman (Ivalo), Santeri, Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta\n   1603-1613 (Hist. Arkisto XIV). 1895.\nInha, I.K., Maantiede ja löytöretket I (ss. 214-220 Pohjan miesten\n   retket Vienaan, 229-245 Amerikan ensimäiset löytäjät), II\n   (ss. 438-457 Koillisväylä. 457-462 Luoteisväylä). 1912-1914.\nIvalo, Santeri, Juho Vesainen. Romaani. 1909.\nKoskinen, Yrjö, Suomalaisten uutis-asutuksesta Jäämeren rannikolla\n   (Kirjall. Kuukauslehti 1868, ss. 63-69).\nNansen, Fridtjof, Pohjan pimeillä perillä. Norjalainen Napaseuturetki\n   1893-1896. I-II. 1897.\nNansen, Suksilla poikki Grönlannin. 1896.\nNybergh, Hugo, Jäämerenrata (Uusi Päivä 1918: 10).\nRosberg, J.E., Lappi. 1911.\n(Samzelius, Hugo,) Arkkienkelin kaupunki (U. Suometar 1901,\n   14 p. maalisk.).\nSarva, Gunnar, Suomen pääsy Jäämerelle. Selonteko kysymyksen\n   aikaisemmista vaiheista. Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan\n   toimesta laadittu. 1917.\nStåhlberg, Ossian, Jäämeri-satama (Uusi Päivä 1918: 16).\nThauvon, J.F., Matkamuistelmia Venäjän Lapista. 1868. Tietosanakirja,\n   art. Kuollan niemimaa, Lappi, Napamaat.\nTornberg, Ali, Rautatie Pohjois-Jäämerelle (Perä-Pohjolainen 1917: 71).\nViitanen, F.O., Pohjois-Ruotsin suomalaiset. 1917.\n\n_Muunkielistä kirjallisuutta_.\n\nAktieselskabet Sydvaranger (Farmand 1916, ss. 59, 76).\nAS, Sydvaranger (Affärsvärlden 1916, ss. 1221-1227).\nAndersson, Gunnar, Spetsbergens koltillgångar och Sveriges kolbehov\n   (Svensk Export 1917, ss. 673-683, 703-712). -- Valaiseva esitys.\nAndree, Karl, Geographie des Welthandels. Mit geschichtlichen\n   Erläuterungen. I (ss. 412-429 jäämeristä, 493-512 valaan- ja\n   hylkeenpyynnistä). 1867.\nBalen, C.L. van, De handelsweg over zee naar Siberië (Tijdschrift\n   voor Economische Geographie 1915, ss. 299 seur.).\nBlink, H., De russische gewesten en zeehavens aan de noordelijk\n   ijszee en de spoorweg naar de Moermanskust (Tijdschrift voor\n   Econ. Geogr. 1917, ss. 273-280).\nBruce, William S., Polar exploration (Home University Library). 1911.\nCastrén, M.A., Nordiska resor och forskningar I (ss. 143-151 kuvaus\n   Kuollan kaupungista). 1852.\nFellman, Isak, Handlingar och uppsatser angående Finska Lappmarken\n   och lapparne. 1915.\nFellman, Jacob, Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I-IV\n   (I ss. 564-577 kuvaus Kuollan kaupungista, I ss. 224, 382-383,\n   388, III ss. 290-291, IV ss. 206-219, 246- 247, 258-259 lausuntoja\n   lappalaisten pääsemisestä Jäämerelle). 1906.\nFriis, J.A. En Sommer i Finmarken, Russisk Lapland og Nordkarelen.\n   1871.\nFriis, J.A., Klosteret i Petschenga. Skildringer fra Russisk Lapland.\n   1884. -- Viehättäviä historiallisia ja romantisia kuvauksia\n   Petsamon vanhasta luostarista.\nDe Geer, Gerard, The Coal Region of Central Spitzbergen (Ymer 1912,\n   ss. 335-380).\nHolten-Bechtolsheim, H., Norsk-russiske greensestridigheder indtil\n   freden i Teusina 1595 (Nordisk Tidskrift 1915, ss. 256-270).\nIgnatius, K.E.F., Några anteckningar rörande nordliga Finlands\n   östra gräns (Hist. Ark. V. ss. 10-21). 1875.\nKihlman (Kairamo), A. Osw., Pflanzenbiologische Studien aus Russisch\n   Lappland (Acta Soc. Pro fauna et flora fennica T. VI, Nr 3). 1890.\n   -- Perustava teos alallaan.\n(Koroleff, Herman,) Finlands rätt till område vid Ishafskusten I-II\n   (Hufvudstadsbladet 1918: 13, 15),\nKrassnow, Andreas v., Russland (Länderkunde von Europa von Alfred\n   Kirchhoff, III). 1907.\nNansen, Fridtjof, Gjennem Sibirien. 1914.\nNansen, Fridtjof, Nebelheim. Entdeckung und Erforschung der\n   nördlichen Länder und Meere I (ss. 181-206 Ottarin ja Adam\n   Bremeniläisen ajat, 229-249 lappalaisten muinaisuus), II\n   (ss. 78-127 Vienanmeren vanha taloushistoria). 1911.\nNordenskiöld, A.E., Vegas färd kring Asien och Europa I (ss. 35-65\n   koillisimman Europan löytöhistoria). 1880.\nNordenskiöld, Otto, I Vegas fotspår, Ymer 1915: ss. 16-26\n   (Siperian laivaliikkeen kehityksestä).\nPalmén, E.G., Simon van Salinghens karta öfver Norden 1601\n   (Fennia 31, n:o 6). 1912.\nPohle, Richard, Wald- und Baumgrenze in Nord-Russland (Zeitschrift\n   der Gesellschaft für Erdkunde zu Berlin 1917, ss. 205-229).\nRelation om förhållandet med gränsen emellan Norrige och Finland,\n   afgifven af Landshöfdingen i Uleåborg (Suomi 1843, ss. 291 seur.)\nRosberg, J.E., Finnarna i Tromsö amt (Terra 1915).\nRydberg, O.S., Sverges traktater med främmande magter. I\n   (ss. 504-513: Freds- och gränstraktat mellan Norge och Novgorod\n   1326, juni 3). 1877.\nSchott, Gerh., Geographie des Atlantischen Ozeans. 1912.\nSchröer, Gustav, Flykten från Murmanbanan. 1917.\nSibiriens udenrigshandel gjennem Obs og Jenissejs mundinger\n   (Meddelelser fra Norges oplysningskontor for naeringsvejene\n   1916, s. 144).\nStaël von Holstein, Lage, Ett svenskt-norskt Spetsbergen\n   (Statsvetenskaplig Tidskrift 1917, ss. 217-237).\nSund, Oscar, Udviklingen af Norges fiskerier. (Farmand 1916,\n   ss. 78-80).\nWelle-Strand, Edvard, Det russiske hinterland (Nordisk Tidskrift 1917,\n   ss. 18-26).\n\n\n\n"]