[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMQ5vD5G0p5gMZKwFDg3qJ5sp4ZdHJIWe1ribG_Xz4is":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2118,"Pappiparka","Koito (oik. Juuti, Kustaa)",1855,1911,"2118-koito-pappiparka","2118__Koito__Pappiparka",null,"romaani",[],[],"fi",1889,23777,153963,false,60714,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Pappiparka\" by Kustaa Juuti is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the life of Eenokki, the son of a recently deceased local farmer, Jeremias Jormanainen, as he aspires to become a priest while grappling with the expectations and burdens of family and societal duties. The narrative intricately explores themes of ambition, family dynamics, and rural life.  At the start of the novel, the setting is established on a hot July evening in Karelia, with vivid descriptions of nature and the oppressive heat affecting both the land and its people. The focus is on Jeremias Jormanainen, who is on his deathbed calling his two sons, Jeremiaan and Eenokki, to give them his final blessings. The conversation reveals family secrets, financial struggles, and the burdens placed on the sons, particularly regarding Eenokki's education to become a priest, which is financially challenging. This opening portion hints at the conflicts and aspirations that will unfold as the characters navigate their intertwined lives in a changing society. (This is an automatically generated summary.)",[],125,"Kertomus seuraa Eenokki Jöranssonin elämää ja tietä papiksi. Tarina alkaa Karjalasta, missä perheen perintöjärjestelyt aiheuttavat katkeruutta ja herättävät paikallisyhteisön närkästyksen. Veljesten väliset omaisuusriidat ja ahneus johdattavat päähenkilön lopulta Lappiin saakka.","Koiton 'Pappiparka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2118. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PAPPIPARKA\n\nKirj.\n\nKoito [Kustaa Juuti]\n\n\n\n\n\nViipurissa,\nMatti Kurikka,\n1889.\n\n\n\n\n\n\n    Eenokki on hänen nimensä.\n    Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa.\n\n\n\n\nI.\n\n\nNiinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi\nsavuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi\nsiihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy\nsen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva\ntyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet\nkahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa\nnäkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset\ntuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului\nvielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen\npojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä\nsuusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto\noli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten\naseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin\ntällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi\nolennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. --\n\nJa että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden\nkanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin\nihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat\nsekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset,\ntoivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa\nsilmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät\nhikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei\nsada... voih, kun ei jo sada...\n\nTällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran\nvuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista\nelämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä\ntalossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan\nhiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja\nainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä\nkuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta\nnaurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa\naaveiden asunnolla.\n\nJa syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa ei\nsuinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannut\nkuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoa\nenemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttava\nerään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvoin\ntodellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttää\nitseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavalta\nkuumuudelta...\n\nNiin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa,\nvaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkealle\npullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi ja\nlaskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä ja\nsähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottava\nomansa.\n\nSiitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.\n\nMutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorin\nkymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsä\nkotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana ja\ntavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoin\nisäntärengiksi seudun suurimpaan taloon Sorsalaan. Kokonaista kymmenen\nvuotta palveli hän tässä talossa yhtä isäntää ja säästi sillä välin\ntarkkuudellaan ja ahkeruudellaan pienoisen omaisuuden. Joka vuosi\nkeyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, mutta hän\nei huroitellut rahojansa niinkuin muut rengit \"riiviikon\" ajalla --\neipä hän monasti riiviikkoa pitänytkään --, vaan osti niillä lehmiä,\njotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa\nvoi-arentia vastaan eläkkeelle. Kun hän siis kymmenentenä keyripäivänä\nriisui talon vaatteet yltänsä ja pukeusi omiinsa, saattoi hän kehumatta\nkohottaa rintansa korkeammalle kuin tavalliset rengit, sillä hänen\nrintansa pullotti ulospäin, ja tämän pullottamisen vaikutti täysi\nkukkaro.\n\nTosin löytyi suomalaisia panettelijoita jo silloinkin. He kuiskivat\nkeskenänsä, että Jeremias Jormanaisen rinnan pullistukseen oli\nkokonaan toiset syyt kuin ne joita hän itse sanoi. Ja varsinkin\nhänen palveluksensa viimeisinä vuosina, kun Sorsalan isäntä kuoli ja\ntämän leski taloutta isännöi, arvelivat nämä panettelijat Jeremias\nJormanaisen rinnan päässeen oikein kohoamaan. Hän oli leskelle kaikki\nkaikessa. Hän peri saamiset, maksoi maksut, mittasi elot, myi ja osti,\noli yhdellä sanalla niinkuin isäntä ainakin talossa. Kävihän hänen\nsiis povitaskuansa paksuntaminen, varsinkin kun tiedettiin siihen\nhalua olevan. Vieläpä kertoivat ne, jotka luulivat salaisimmat asiat\ntietävänsä, että Jeremias Jormanaisen hallussa hänen kymmenentenä\nkeyrinänsä oli Sorsalan isäntävainajan vanha kissannahka; että hän oli\nsen saanut huostaansa isäntävainaan pesijäisissä, hän kun oli hangelle\nvienyt sen olkipulsterin, jolle isäntä kuoli ja jossa tämän tiedettiin\nrahakissaansa säilyttäneen; ja että itse Sorsalan emäntä oli tämän\nasian tähden jo monta kertaa itkenytkin...\n\nNäin puhuivat panettelijat, vaan olihan tuota jo ennen sitäkin\npaneteltu ihmisiä.\n\nPää-asia oli kuitenkin se, että palveluksesta erottuansa Jeremias\nJormanainen osti keskolaisen maatilan, nai emännän ja alkoi elää\nniinkuin muutkin konnulliset. Hänelle syntyi naimisensa ensi vuosina\nkaksi poikaa, joista vanhempi -- vaikk'ei ollutkaan ruskea ja karvainen\n-- rupesi peltomieheksi, vaan nuoremmasta päätti isä tehdä papin.\nMuita lapsia ei heille syntynytkään siitä luonnollisesta syystä, että\näiti kuoli nuoremman pojan lapsivuoteesen. Lopun ikänsä eli Jeremias\nJormanainen leskenä.\n\nKun nyt siis Jeremias Jormanainen aikoi lähteä pois tästä matoisesta\nmaailmasta ja itse muuttua madoiksi, kutsui hän molemmat poikansa,\nJeremiaan ja Eenokin, kuolinvuoteelleen, lausuaksensa heille viimeiset\njäähyväisensä ja antaaksensa heille isällisen siunauksensa. Kammarista,\njossa isännän sairasvuode oli, käskettiin siksi aikaa muu talonväki\npoistumaan.\n\nPojat tulivat isänsä sairashuoneesen. He olivat molemmat jo\ntäysikasvuisia ja Jeremiaalla sitä paitsi vaimo sekä yksi lapsi.\nEenokki oli viime kevänä päässyt lukion toiselle luokalle, jolle\npäästäksensä hänen oli täytynyt käydä koulua yksitoista vuotta.\n\n\"Kuulehan sinä Jeremias\", -- lausui sairas murtuneella, vapisevalla\näänellä, -- \"tulehan tänne lähemmäksi\".\n\nJeremias astui isänsä vuoteen viereen ja sairas jatkoi:\n\n\"Kun minun nyt näkyy täytyvän, niinkuin muinoin kuningas Taavetin,\n'mennä kaiken maailman tietä', ai'on vielä ennen kuolemaani antaa\nsinulle muutamia neuvoja\".\n\n\"Antakaa vaan, hyvä isä\".\n\n\"Ja tehdä muutamia määräyksiä jälkeeni jäävästä omaisuudesta\nkirjallisesti\".\n\n\"Tehkää vaan, rakas isä\",\n\nEenokki, joka tähän asti oli seisonut edempänä ikkunan vieressä\nsormillansa soitellen pölyisiä ruutuja, astui nyt esiin.\n\n\"Kaikki kirjalliset määräykset, isä rakas, ovat Jeremiaan ja minun\nvälillä tarpeettomat\", -- lausui hän. \"Sellaisista saisivat vaan\nkylällä juoruamisen aihetta. Tehkää määräyksenne tässä meidän kuullen,\nniin me lupaamme niitä rehellisesti noudattaa ja sillä hyvä. Olemmehan\nme veljeksiä, vai mitä Jeremias?\"\n\nJa Eenokki laski kätensä Jeremiaan olkapäälle, hymyili rehellisesti ja\nkatsoi häntä silmiin.\n\n\"Mutta jos toinen, kumpi tahansa teistä, jälkeenpäin hyvinkin ei\ntahtoisi muistaa nykyisiä puheita?\" -- kysyi sairas.\n\n\"Kyllä me muistamme\", -- ehätti Eenokki vastaamaan. \"Ja jos tahdotte,\nniin teemme tässä teidän kuolinvuoteenne edessä kalliin valan siitä,\nettä päätöksenne tulevat noudatetuiksi\".\n\n\"Mitäs Jeremias siihen sanoo?\"\n\n\"Eikös tuo liene samantekevää\", -- vastasi tämä haukotellen ja päätänsä\nraapien.\n\n\"No... olkoon sitte menneeksi\", -- lausui isä.\n\nJa vähän levähdettyänsä jatkoi hän puhettansa:\n\n\"Niinkuin tiedätte rakkaat lapseni, ovat minun vähäiset säästöni\nmenneet kaikki Eenokkia kouluuttaessa. Mutta ei sillä hyvä,\nonpa täytynyt tehdä jo muutama tuhat markkaa velkaakin Saarelan\nisännälle. Sen vuoksi -- ja varsinkin kun Eenokki ei näyttänyt olevan\nhyväpäinenkään -- ai'oin jo lopettaa tuon turhan rahankulutuksen (näitä\nsanoja kuullessaan vaaleni Eenokki). Mutta kun toisaalta katsoen olisi\nsääli jo niinkin suuria kulutuksia hukkaan heittää ja kun Eenokkikin\njo nyt on siksi mielistynyt, että luultavasti rupeaa omin taiten\nlukemaan (Eenokin muoto alkoi kirkastua) --, ja kun vielä lisäksi\ntämä maatilakin menisi olovahkon pieneksi kahdelle eläjälle -- lienee\nparasta, että Eenokki lukee papiksi asti\".\n\n\"Niin papiksi... papiksi, kallis isäni!\" teroitti Eenokki väliin.\n\n\"Mutta kun tämä talo ei jaksa sinua papiksi asti kouluttaa\", -- jatkoi\nsairas, -- \"niin olen päättänyt, että Jeremiaan tulee kuitenkin vielä\nsittekin takauksellaan olla sinulle avullisena rahojen hankinnassa aina\nsiihen asti kun olet papiksi vihitty. Mutta pankaa mieleenne, että tämä\ntalo on kaikkine kampsuineen jääpä yksin Jeremiaalle, kun hän vaan\non Eenokin yli yliopistoon asti koul... kouluut... tanut... Ymmär...\nrät... tekö?\"\n\nNäin pitkästä puheesta oli sairas niin väsynyt, että viimeiset sanat\ntulivat katkonaisina ulos.\n\n\"Kyllä, kyliä rakas isä ymmärrämme!\" -- vastasi Eenokki ja molemmilla\npojilla kiilsi kirkkaat kyyneleet silmissä.\n\n\"Ja lupaatteko pitää, mitä... mitä olen puhu... puhunut?\"\n\n\"Lu... lupaamme!\" -- vastasivat veljekset yhdestä suusta nyyhkytellen.\n\n\"Van... vannokaa sen pääl... päälle.\"\n\n\"Me vannomme!\" -- lausui Jeremias vakavasti.\n\n\"Eiköhän se ole tarpeetonta ja -- alentavaa?\" -- ehdoitti Eenokki.\n\n\"Ha'e, Jeremias, koulumestari-Aapo kirjan tekoon, koska Eenokki ei\nvanno\", -- käski kuoleva isä.\n\n\"Kyllä, kyllä minä vannon!\" -- sanoi Eenokki hätäisesti.\n\n\"No ruvetkaa sitte polvillenne lap... lapseni\".\n\nPojat tottelivat.\n\n\"Ot... ottakaa tois... toisianne kädestä ja antakaa kä... kätenne\ntänne\".\n\nNiin tehtiin. Molemmat pojat ottivat toisiansa kädestä ja isä puristi\nyhdistetyt kädet omain vapisevain käsiensä väliin rintaansa vasten.\n\n\"Lu... lukekaa mi... minun jälestäni\".\n\nJa siinä luettiin silloin, isä edellä pojat jälestä, seuraava vala,\njoka kuitenkin sairaan heikkouden tähden tuon tuostakin keskeytyi:\n\n\"Me Jeremias ja Eenokki Jormanaiset lu... lupaamme ja van... vannomme\ntässä is... isämme kuo... kuolinvuoteen ääressä, että tämä talo\non... on jääpä Jere... Jeremiaalle koko... nansa, sitte kun hän...\nhän on minut Ee... Eenokin yli... yliop... ylioppilaaksi asti kou...\nkouluuttanut, eikä Eeno... Eenokilla ole sit sitte siihen mi... mitään\nos... osaa, niin... totta... Jum... Jumala meitä aut... autta... koon\nruu... ruumiin ja sielun puo... puolesta... amen!\"\n\nViimeiset sanat oli sairas lausunut ainoastaan kuiskuttamalla ja kun\nvalan loppuun päästiin, ummisti hän silmänsä eikä niitä enää avannut.\nRinnalle yhteen puristetut kädet aukesivat itsestänsä ja muutamia\nkertoja raskaasti huoahdettuansa, oli vanhemman Jeremias Jormanaisen\nsielu eronnut ruumiista ja lähtenyt matkustamaan sinne, josta ei\ntakaisin pääse...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitte pidettiin ukko Jormanaisen hautajaiset.\n\nMaantavan mukaan tulivat vieraat hautajaistaloon jo hautaustoimituksen\nedellisenä iltana \"yön istujaisiin\". Heitä kestitettiin kahvilla ja\nruo'alla parhaan mukaan eikä kuokkavieraitakaan tyhjin suin laskettu\npois. Uunipaistia ja ryynivelliä, verestä kaalia ja ryynimakkaraa\nriitti kerjäläisillekin kylliksi. Eikä ne muuten ukko Jormanaisen\nhautajaiset olisi olleetkaan... Ja ahkerasti kuljeskeli nuori isäntä,\nJeremias, isävainajansa iso taskumatti povella ja vanha hopeapikari\nkourassa, miesvieraiden keskellä, Tuon tuostakin veti hän matin\nnäkyviin, laski siitä pikarin kukkuralleen ja ojensi sen asianomaiselle\nlausuen: \"Kipsooppas pois!\" Ja \"kipsattiinhan\" siinä, kuinkas muuten!\nSen todistivat selvästi sekä nuo jo ennen syöntiänsä sinne tänne\nnurkkiin nukkua kumpsahdelleet naapuri-isännät, kuin myöskin, vaikka\nvähemmässä määrässä, heidän vielä ruokapöydissä istuvat vellirintaiset\nja rasvanaamaiset kumppalinsa. Ja mitenkäs se muuten olisi käynyt\nlaatuunkaan. Eihän ne ilman olisi ukko Jormanaisen hautajaiset\nolleetkaan...\n\nSeuraavana aamuna anivarhaisen aamiaisen syötyä lähdettiin ruumista\nkirkolle kuljettamaan. Ja tulipa sitä saattoväkeäkin koko joukko.\nMitä lienee pariinkymmeneen hevoiseen ollut. Kirkolla sitte vainajan\nruumiilliset jäännökset \"koulun\" ja kahden papin kanssa erikoishautaan\nlaskettiin. Sillä eihän miten sopinut ukko Jormanaista yhteishautaan\npanna, eihän toki... Pitipä rovasti vielä korean ruumissaarnankin.\nSitä kuunnellessa tipahteli vaimoväeltä tuon tuostakin katkeria\nvesipisaroita valkoisille neliskolkkaisiksi taitetuille nenäliinoille,\nmiltä silmistä miltä -- nenästä. Ja oikeinhan se olikin. Tokkopas niitä\nmuuten olisi ukko Jormanaisen hautajaisiksi tiennytkään...\n\nMutta näissä hengellisissä toimissa oli päivä jo puolitiehen\nkulunut ja itsekunkin ajatukset alkoivat kääntyä yhä enemmän ja\nenemmän maallisiin asioihin. Naisten hiukan kostuneet nenäliinat\npistettiin siis avariin hameen taskuihin, miesten hatut painettiin\nlujasti päihin ja sitte ajettiin täyttä karkua lähinnä hautausmaata\nolevaan suntion taloon. Siellä sitte vielä kerran yhdessä pappien\nja lukkarin kanssa vainajan muistoksi ryypättiin ja syötiin läski-\nja matikkakukkoja. Ruokailun asianmukaiseksi päätökseksi piti\nseurakunnan kappalainen tässä tilaisuudessa pitkän... pitkän ja\nylevän puheen \"edesmenneen ristiveljemme\" kerrassaan verrattomista\nansioista, jonka puheen kestäessä tietysti jokainen läsnä-olija oli\nvelvollinen vuodattamaan kaikkein katkerimpia kaipauksen kyyneleitä.\nJa kun sitte vihoviimeiseksi ukko Jormanais'-vainaan oma poika, nuori\nEenokkimaisteri, oikein sulavilla sanoilla kiitteli ei ainoastaan\nkirkkoherroja ja muita virkamiehiä, vaan vielä lopulta yhteisesti\nkaikkia muitakin vieraita, siitä muka suuresta kunniasta, jota nämä\nhautajaisiin tulollaan olivat hänen isävainajalleen osoittaneet,\nniin ihme olisi ollut, jos ei jokainen olisi ymmärtänyt, että nyt ne\npidettiin ne ukko Jormanais'-vainaan hautajaiset...\n\n\n\n\nII.\n\n\nIsänsä kuoltua vietti Eenokki kesälupaa Jormanalassa niinkuin nuoret\nherrat ainakin. Hän metsästi ja kalasti, ui ja ratsasti niinkuin\npappilankin nuoret herrat tekivät, sanoen näillä urheiluilla\nhankkivansa \"voimia\" syksyllä alkavaan raskaasen lukutyöhönsä.\nTavallisista maatöistä hän ei huolinut vähääkään, sillä eihän sen, joka\nherraksi oli luotu, miten muka sopinut niihin alentautua. Talouden\ntöitä teki ja johti Jeremias yksinään.\n\nEräänä lauantai-iltana, kun työväki jo oli syönyt ja kylpenyt, tuli\nEenokki pappilan vanhimman nuoren herran Vernermaisterin karissa\nJormanalaan. Herrat olivat olleet pari päivää vesilintuja ampumassa\nja poikkesivat nyt yöksi Eenokin kotitaloon. He astuivat suoraa\npäätä kammariin, jossa Jeremias talonpojan tapaan istui puhtaissa\nsaunassa muutetuissa alusvaatteissaan kylpiessä kostunutta tukkaansa\nharjaillen...\n\nJeremias säpsähti herrat nähtyänsä, \"Ohoh!\" -- lausui hän. \"Minä luulin\nEenokin siellä kirkolla yötä olevan, enkä viitsinyt enää saunan perästä\npukeutuakaan\".\n\n\"Siitä sen näkee oikein aika moukan. Ei ole edes kenkiä jalassa\", --\nmurahti Eenokki äreästi.\n\n\"Ei se mitään, ei se mitään\", lausui Vernerherra. \"Sehän on täällä\nyleinen maantapa, eikä siinä ole mitään vioksittavaa\".\n\n\"Oo ei tuota nyt tuolla tavalla kehtaisi näyttäytyä ihmisille. Etkö jo\nala mennä pukeutumaan!\" -- virkkoi Eenokki käskevästä yhä tyytymättömän\nnäköisenä.\n\n\"Kyllä... kyllähän minä.\"\n\nJa Jeremias kiiruhti vähän häpeissään pitovaatteita yllensä hankkimaan.\n\n\"Sellaisia pöllöjä ne ovat nuo talonpojat\", -- virkkoi Eenokki\nJeremiaan mentyä. \"Ei niistä tule kalua vaikka kuinka kouluttaisi\".\n\n\"Minun mielestäni olet sinä tässä asiassa kokonaan väärässä\", virkkoi\nVernerherra, joka oli ylioppilas, vakavasti. \"Ei ihmisen sivistys ja\nsäädyllisyys riipu siitä, miten säntillisesti hän tietää ja taitaa\nvaatettaa itsensä. Se ei ole muuta kuin ulkonaista kuorta, jonka\nalla usein piilee mitä törkein säädyttömyys. Ja sitä paitsi on aivan\nmahdotonta meidän ruveta talonpoikaiselle kansalle opettamaan hienon\nmuoti-yleisön keinokkaita toaletti-sääntöjä. Eikä voi sanoa, että\nkansa aina menettelee älyttömästi tässä kohden. Minun mielipiteeni\npäinvastoin on, että kylvyn jälkeen täysiin vaatteisiin pukeutuminen,\nvarsinkin kesä aikana, ei terveysopin kannaltakaan ole hyväksyttävä\".\n\nVernerherran vakavaa väitöstä ei Eenokki kyennyt kumoamaan. Jotakin\nyritti hän kuitenkin sanomaan, mutta jo tuli Jeremiaskin takaisin\ntäysissä vaatteissa.\n\n\"Herrat ovat hyvät ja tarinoivat vähän aikaa, kunnes vaimoni hankkii\nvoita leipää pöytään\", puhui hän kohteliaasti, aikoen poistua.\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia hyvä isäntä, vaan mihin teillä on kiire? Istukaa\ntäällä meidän luonamme, niin saadaan keskustelu vaihtelevammaksi\", --\npyysi Vernerherra.\n\n\"Eihän tästä enää näin myöhään ole mihin menoa\", -- vastasi Jeremias ja\nistahti kammarin ovenpielessä olevalle tuolille.\n\nSiinä sitte tarinoitiin useammasta asiasta jonkun aikaa ja keskustelu\nalkoi käydä vilkkaaksi.\n\n\"Miksikäs virkamieheksi Vernerherra aikoo itsensä lukea?\" kysäsi puheen\nkäänteeksi Jeremias.\n\n\"Lääkäriksi olen aikonut -- jos onnistun pääsemään\".\n\n\"Vai tohtoriksi aiotte\".\n\n\"Mutta minä vaan en rupeaisi lääkäriksi, vaikka niitä maksettaisiin\",\n-- sanoi Eenokki puolestaan. \"Se on niin erittäin vaikea ja vaivaloinen\nvirka, vaikka tulot siinäkin virassa kuuluvat olevan hyvät\".\n\n\"Jokaisen pitää pyrkiä siihen toimeen virkamiesurallakin, mihin tuntee\nitsellään olevan halua ja taipumusta\", -- vastasi Vernerherra.\n\n\"Tämä meidän mieshän papiksi aikoo, mikä hänestä sitte tullee\", --\nvirkkoi Jeremias.\n\n\"Niin papiksi minä aion ja papiksi minä rupean, siinä ei auta laupiaat\nsilmätkään, sillä papin virka on kaikista viroista paras\", -- kehui\nEenokki.\n\n\"Miten niin?\" -- kysyi Vernerherra.\n\n\"Siitä yksinkertaisesta syystä, että pappina ollessaan saa ihminen\nvähimmällä vaivalla suurimmat tulot\".\n\n\"Eipä nuo apupappien palkat, sen verran kuin minä asioita tiedän,\npitäisi olla niinkään kehuttavia\", -- arveli lääkärinkokelas.\n\n\"Tässä ei ole otettava lukuun ainoastaan apupapit, niinkutsutut\nmaisterit, vaan on katsottava asiaa koko papiston kannalta selitteli\nEenokki. Maisterina-olo on kovin vähäinen aika papin elämässä, eikä\nsilloin vielä -- tavallisesti poikamiehenä kun ollaan -- suuria tuloja\ntarvita. Mutta onpa sillä maisterivirallakin etuisuuksia, joita\nturhaan hakee muilta virkamiesaloilta. Se aika on, niin sanoakseni,\npapin elämän kevät, sen varsinainen runollisuuden aika. Kuinka\nonkaan hauskaa ajatella itseänsä nuoreksi, vasta papiksi vihityksi\nmaisteriksi. Sehän on oikea onnen lapsi! Hänet määrätään jonkun vanhan,\nhalvatun tai upposokean rovastin apulaiseksi, jolla on komea pappila,\nherttainen harmaapäinen ruustinna ja -- monta kaunista tytärtä. Ja\najatelkaat, mitä miettivät nämä punaposkiset neidot tuolla sydänmaan\navarassa pappilan pytingissä nuoresta maisterista, joka heille kohta\ntulee, vaan jota he eivät vielä ole nähneet? Ja mitä sitte kun he\nhänet, näkevät? Niin tietäähän sen, mitä he... Ja kuinka lystiä on\nkesäisinä iltoina kuluttaa joutohetkensä herttaisten tyttöjen parissa\npappilan puutarhassa tai välkkyvän järven pinnalla valkolaitaisessa\nlystivenheessä. Ja kukas sen arvaa, mikä siitä lopuksi tulee? Kunpahan\nsattuisinkin pääsemään apulaiseksi --\"\n\n\"Täytyy myöntää, että puheessasi on paljon perää\", -- lausui\nVernerherra hymyillen Eenokin runolliselle innostukselle. \"Vaan mitäs\najattelet seuraavasta pappisviran asteesta, kappalaisesta?\"\n\n\"Kappalaisen asema\", vastasi Eenokki, -- \"on jo proosallisempi, vaan\nei siitäkään hyviä puolia puutu. Tokkohan yksikään muu virkamies\nmaailmassa niin vähällä työllä ansaitse senkään verran kuin\nkappalainen? Hän tosin kantaa kapottain saatavansa -- ja tästä hänen\nvaikeimmasta työstään lienee hänen virkanimensäkin tullut --, vaan\nkapoista kertyy tynnyrejä Ja 'kellä on ruista sillä on rahaakin'.\nEikä se suinkaan ole mikään synti, saati sitte laillinen rikos, jos\nankaran koulutyön ja vaivaloisen apulaisviran jälestä muutamia vuosia\nlepäileekin vähemmällä työllä. Ja saattaahan sitä kappalaisena\nollessaan terveydekseen toimia muitakin asioita, kun varsinaiselta\nvirkatoimeltaan joutaa ja jaksaa. Viljelee enemmän maata, metsästää\nenemmän 'Kauniita ajatuksia!'\" -- virkkoi Vernerherra mietiskellen.\n\n\"Entäs sitte itse rovastiksi päästyä!\" -- jatkoi Eenokki innostuneena.\n\"Voiko mukavampaa elämää ja parempaa tulolähdettä, kuin rovastina-olo,\nkukaan syntinen ihminen täällä murheen laaksossa ajatellakaan?...\nOlla suurin ja arvokkain herra koko pitäjäässä; kantaa tynnyrittäin\nja lehmittäin saatavia ei ainoastaan eläväin 'lammasten' sielujen\npaimentamisesta, vaan vielä kuolleittenkin edestä; vetää tuloja\nmanttaalien kokoisesta puustellista; asua kartanossa kuin linnassa,\njonka pienimmätkin korjaukset seurakunta toimittaa, ja itse -- kävellä\ntohvelit jalassa ja pitkävartinen vaakunapiippu hampaissa pitkin\nkomeasti matoitettuja salien laattioita taikka istua päiväkaudet\npehmeäksi vuoratussa keinutuolissa, johon pienimmätkin tarpeet paikalla\npassataan. Sillä eipä se rovasti oiva rovasti ole, joka itse virkansa\ntoimittaa. Ja pakkoko on toimittaa? Maksaa muutamia satoja apulaiselle,\nantaa hänelle vapaan ylöspidon ja on itse huoletta. Tarvitsevathan nuo\napulaisparatkin paikkoja. Ja jos vielä sattuu tyttäriä olemaan...\"\n\n\"Oletpa todenperään vallan oikeassa, mitä papinviran etuihin tulee\",\n-- lausui Vernerherra. \"Mutta oletko milloinkaan ajatellut niitä\nraskaita velvollisuuksia, jotka tätä virkaa seuraavat, tunnetko\nolevan itselläsi sisällistä taipumusta, halua noita velvollisuuksia\ntäyttämään, ja ennen kaikkea, oletko itse täydellisesti vakuutettu\nkaikesta siitä, mitä pappisvelvollisuutesi sinun vaativat puhumaan ja\ntoimimaan?\"\n\n\"Niitä asioita ehtii kylliksensä ajatella sitte kun on papiksi päässyt,\nnyt on minulla tarpeeksi mietittävää siinä, miten papiksi pääsen\", --\nvastasi Eenokki huolettomasti.\n\n\"Herrat ovat hyvät ja nousevat ottamaan leipää\" -- lausui Jeremias,\nnostellen tuoleja katetun pöydän ääreen.\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia!\" -- vastasi Vernerherra, \"Kylläpä se ruoka\nmahtaa nyt maistuakin, kun on koko päivän järvellä soudellut\".\n\nJa nuoret herrat istuivat pöydän ääreen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nElokuun loppu oli käsissä ja Eenokin piti lähteä Kuopioon lukujaan\njatkamaan, jos mieli papiksi. Mutta sinne lähtiessä tarvittiin rahaa,\nennen kaikkea rahaa, ja tämä \"herran lahja\" oli niinä aikoina niillä\nseuduin niukassa. Siitä ei Eenokki kuitenkaan paljoa huolinut, sillä\nkumminkin hänelle täytyi veljen hankkia rahaa, käyköötpä muut asiat\nsitte miten puolin hyvänsä.\n\nTosin elovuosi Jormanalaan, niinkuin muuallekin, näkyi tulevan huono,\n-- pouta kun viljat poltti -- ja elon osto talossa kohta käsillä.\nVoi myös oli mitättömän alhaisessa hinnassa, eivätkä eläimetkään\nsinä syksynä tuntuneet hintaantuvan. Oli siis vaikea, sangen vaikea,\nmaamiehen -- vieläpä jo ennestään velkaisen -- tänä kovana aikana saada\nrahaa kokoon edes muutamaakaan satamarkkaista, mikä oli vähin määrä,\njolla Eenokin kävi lähtöään yrittäminen.\n\nMutta Eenokki kiristi ja patisti vaan veljeänsä.\n\n\"Joko olet saanut niitä rahoja?\" -- kysyi hän kerrankin, kun Jeremias\nhikisenä ja läähättäen tuli tupaan ja heittäysi penkille levähtämään.\n\n\"Enhän minä nyt rahan hausta tule\", -- vastasi Jeremias hätäisesti. --\n\n\"Mistäs sinä tulet?\"\n\n\"Siemenrukiita kävin lainaksi Saarelan isännältä, kun omat\nuutisrukiimme eivät idä\".\n\n\"Vai siemenrukiita! Kyllä sinä siemenrukiista huolen pidät, vaan et\nvähääkään huolehdi siitä, pääsenkö minä Kuopioon vai en\", -- lausui\nEenokki vihaisesti.\n\n\"No, Herra Jumala! Eikö niistä siemenistä sitte pitäisi huolta pitää?\nJo ilmankin jäi rukiinpano meillä tänä kesänä liian myöhäiseksi.\nEihän meillä enää olisi elämän toivoakaan, jos jättäisimme peltomme\nkylvämättä\", -- arveli Jeremias.\n\n\"Mutta minä sanon, että jääkööt peltosi vaikka kyntämättäkin, pitää\nsinun kuitenkin saada minulle rahaa!\"\n\nNäin sanoen löi Eenokki nyrkkinsä pöytään niin että tuntui.\n\n\"Mitäs minä osaan kun...\"\n\n\"Vai mitäs minä osaan! Sinun pitää, jos ei muu auta, myydä hevoisesi ja\nlehmäsi, menkööt hinnasta mistä hyvänsä\".\n\n\"Mutta milläs sitte maata raadetaan ja lannoi...\"\n\n\"Se ei vähääkään minuun koske!\" -- keskeytti Eenokki yhä kiivastuneena.\n\"Vai tällä tavalla sinä täytätkin sen kalliin valan, jonka isäsi\nkuolinvuoteen edessä vannoit?\"\n\nTämä koski Jeremiaan arimpaan kohtaan.\n\n\"No, hyvä Jumala! Kyllähän minä... kyllä minä hankin. Vaan voinkos minä\nsille mitä, jos en mistään saa?\"\n\n\"Johan minä neuvoin sinulle keinon, jolla saat, ja jos ei se auta, niin\ntiedän vieläkin yhden konstin\", -- lausui Eenokki nyt jo ivallisena ja\nJeremiaan hätäilemisestä hyvillään.\n\n\"Sano, sano velikulta paikalla se konsti!\" pyysi Jeremias, joka\nneuvottomuudessaan oli valmis vaikka mihin. \"Lupaatkos sen täyttää? --\nSaat olla varma, että sen keinon kautta rahanpuutos meiltä loppuu --\nainakin ajaksi\".\n\n\"Lupaan kyllä, jos vaan voin\".\n\n\"Jos ei muu auta, niin myydään pois tämä talo\". Nämä sanat tekivät\nJeremiakseen aivan saman vaikutuksen, kun jos hän olisi saanut aimo\nkorvatillikan. Vasta jonkun ajan kuluttua kykeni hän lausumaan\nseuraavat kolme sanaa:\n\n\"Myydä isän perintö --!!\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Ja mihinkäs sitte joutuisit sinä, minä, vaimoni ja -- lapseni?\"\n\n\"Minä tietysti pääsisin papiksi ja se on pää-asia. Sinä vaimonesi ja\nlapsinesi -- hm! Menkää vaikka -- hiiteen!\"\n\n\"Vai niin!\"\n\nTähän loppui veljesten keskustelu tällä kertaa, sillä Jeremiaalle tuli\nkiire hankkimaan rahaa Eenokille millä ehdolla hyvänsä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMonien monituisten turhain yritysten perästä onnistui Jeremias\nJormanainen vihdoin saamaan Eenokille välttämättömimmät eväsrahat ja\ntämä siis pääsi Kuopioon Jeremiaan oli täytynyt panna pantiksi kolme\n-- kauniinta lehmäänsä tuon satamarkkaisen edestä. Vaan mitäpäs se\nhaittasi. Kunhan Eenokki pääsi lähtemään ja -- kunhan isän perintö\nvielä jäi koskematta.\n\nMutta vaikka Jeremias Jormanainen ei ollutkaan mitään maailman\nnerokkaimpia miehiä ja vaikka kylän suupaltot välistä kutsuivatkin\nhäntä \"Jörö Jeremiaaksi\", päätti hän viimeiseen asti pysytellä\nkiinni isänsä perinnössä. Hän älysi kuitenkin, että hänen oli tuiki\nmahdoton konnullisena kestää, jos ei keksisi jotain muuta keinoa kuin\nvelanoton, Eenokilla koulunkäyntirahoja hankkiakseen. Hän mietti ja\nmietti, mikä se konsti olisi, joka parhaiten vetelisi. Ja tätä konstia\nmiettiessään harmaantui hänen päänsä, ehkä olikin ijältänsä vielä alle\nkolmenkymmenen...\n\nVihdoin luuli hän parhaan neuvon keksineensä. Mitähän jos opettelisi\njouto-aikoinaan tekemään läkkityötä, rupeaisi läkkisepäksi? Tokkohan\ntämä työnlaatu niinkään paljon oppiaikaa viepi? Ja eiköhän siitä\nsentähden saisi edes join raoistakin tuloa, varsinkin kun muita\nläkkiseppiä ei ollut lähistöllä? Tosinhan noita maankulkijoita astiain\ntinaajia silloin tällöin kävi silläkin paikkakunnalla, vaan tuskinpa\nniistä hänelle olisi sanottavaa haittaa. Ja tokkopahan nekään aivan\nilman tuloitta eläisivät? --\n\n\"Koeteltuansahan sen tietää\", -- arveli Jeremias Jormanainen ja päätti\nkun päättikin ruveta läkkisepäksi.\n\nKun kiireimmistä talouden töistä oli päästy ja syksy sateineen\nsaapunut, nousi Jeremias Jormanainen eräänä aamuna ylös tavallista\naikaisempaan. Hän käski vaimonsa panemaan evästä konttiin.\n\n\"No mihinkäs sinä nyt lähdet?\" -- kysyi emäntä-Liisa miehensä käskyä\ntäyttäessään.\n\n\"Lähdenpähän tästä vähän tuulettelemaan. Arvelen mennä kaupunkiin ja\nviipyä siellä varsinkin viikonpäivät. Pane viikon eväs laukkuun\".\n\n\"Hm, vai viikonpäivät! -- Mitähän sinä siellä niin kauan teet? Ja entäs\nkun kotityöt jäävät...\"\n\n\"No ei se nyt auta!\" -- keskeytti Jeremias. \"Lähteä täytyy, käyköön\nmiten tahansa, sillä ei tästä muutenkaan hyvää tule\".\n\n\"Ja eihän tässä kotona nyt kiireitä olekaan. Puikoot riihiä ja vetäkööt\nmutaa kunnes minä palaan\". -- jatkoi hän vähän päästä.\n\nHetken aikaa olivat molemmat ääneti ja emäntä meni aitasta eväslihaa\nhakemaan.\n\n\"Sama taitaisi olla, jos olisit kotona\", -- lausui emäntä lihan ha'usta\npalattuansa Hänen silmänsä olivat tavallista punaisemmat...\n\n\"Tähänhän se autuus eteen astuisi, kun vaan ei puuhaa pitäisi. Itse\ntiedät, minkälaiset rahan tarpeet par'aikaa talossa ovat, eikä se\nEenokkikaan siellä Kuopiossa tuulella elä.\"\n\n\"Sittepä se rahan puutos loppunee kun sinä rupeat kaupungissa asumaan\".\n\n\"No ei suinkaan tähän auta ristissä käsin kuoleminen. Puuhaa täytyy\npitää vaikka minkälaista, muutoin kohta tässä mullatkin menevät. Sillä\nvelkaa on ja toista tulee. Eikö nuo jo alkane puoleentoistatuhanteen\nnousta\".\n\nViimeisen lauseen puhui Jeremias ikäänkuin itseksensä.\n\n\"Luuletkos ne mullat sillä säilyttäväsi, jos et öissä makaa ja vaikka\npääsi puhki miettisit ja aprikoisit? -- Pane mieleesi minun sanani,\nvaikka se on naisen puhetta, että Eenokki se sittekin tästä mullatkin\nottaa, eikä huoli vähääkään siitä, jos sinun pääsi on harmaa taikka\nmusta\".\n\n\"Mistä sinä sen niin tiedät?\" -- kysäsi Jeremias ikäänkuin unesta\nhavahtuen.\n\n\"Tiedänpähän, ja tiedän vielä senkin, ettei sinullekaan kunnian kukko\nlaula elämäsi lopulla\".\n\nViimeiset sanat olivat tarttua emäntä-Liisan kurkkulakeen, sillä hän\npullahti nyt katkerasti itkemään.\n\nJa Jeremias Jormanainen hämmästyi tästä vaimonsa oudosta käytöksestä\nniin, ettei tiennyt mitä ajatella, Kun emännän itku hiukan asettui,\nkysyi hän:\n\n\"No saattaisithan tuota kuitenkin minulle sanoa, mistä nämä aatteet\novat mieleesi tulleet?\"\n\n\"Sanoipa sitä sinulle tahi ei, se on yhdentekevää. Sinä et kuitenkaan\nuskoisi\".\n\n\"Vaan sano häntä nyt kuitenkin\".\n\n\"No tässä kun toissapäivänä mustalais-Reetta kävi, niin se -- povasi\nminulle\".\n\n\"Johan minä sen arvasin! -- Ja mitä hän sitte sanoi?\"\n\n\"Sanoipahan että mustaverinen herrasmies, jolla näytti olevan\nniinkuin papin kappa selässä, tekee meille vielä hyvin paljon, hyvin\npaljon pahaa... että hän ruuniverisen miehen kanssa ajaa meidät pois\npunaisesta kartanosta... että minulla ja lapsillamme näytti olevan\nniinkuin pitkä, hyvin pitkä matka edessä... ja että sinä kuolet kesken\nikäsi hul...\"\n\n\"Heitä jo joutavat lorut!\" -- keskeytti Jeremias vaimoansa. \"Johan\nsinä nyt olet tuiki laidoiltasi, kun rupeat uskomaan puolisokeain\nmustalaisakkain puheita, niinkuin kaikkivaltiaan Jumalan sanaa. Ei,\nhyvä Liisa, meillä vielä niin suurta hätää ole kuin puusta katsoja\nluulee, sillä minä olen aikonut Jumalan avulla ruveta rahaa tienaamaan\nsekä Ennokille koulunkäyntitarpeiksi, että vielä entisten velkain\nlyhennykseksi. Aion käydä kaupungissa katsastamassa, miten läkkisepän\ntyötä tehdään, ja sitte ruveta pitkinä talvipuhteina sillä työllä rahaa\nansaitsemaan. Ole siis huoletta, muoriseni, ja tee vaan töitäsi, kyllä\nmeitä Jumala vielä auttaa, kun vaan Häneen turvaamme, emmekä rupea\nturhia taikoja uskomaan. Ja kohtahan minä taas kotiinkin tulen\".\n\nNäin lohdutteli Jeremias Jormanainen epäilevää emäntäänsä, mutta tämä\nei näyttänyt hevillä taika-uskostaan luopuvan, vaan pudisti päätänsä,\nlausuen:\n\n\"Suokoon Jumala, että hyvin kävisi, mutta... mutta minä aavistan\njotakin varsin pahaa, jota en nyt osaa selittää. Minun sydän-alani on\njo ollut hellänä niin kauan...\"\n\nMutta Jeremias Jormanainen heitti raskaan eväslaukun olallensa,\npainalti hatun päähänsä ja meni.\n\nOvessa vielä kääntyi hän ja sanoi:\n\n\"Hyvästi nyt, Liisa! Neuvo joutokotvinasi puustaimia Taavetille\".\nTaavetti oli heidän vanhin, kuudennella ikävuodellaan oleva poikansa.\n\n\"Jumalan haltuun! Kyllä minä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLupauksensa mukaan palasi Jeremias Jormanainen viikon kuluttua kotiin.\nHän oli ollut läkkisepän opissa kaupungissa ja toi nyt kotiinsa sekä\ntuon tärkeän taidon, että myöskin koko joukon läkkisepän työssä\ntarvittavia työkaluja ja -aineita. Siinä oli alasimet ja vasarat,\nläkinleikkuusakset, sirkkelit, kulmamitat ja juottokojeet. Olipa jo\nostanut koko nipun läkkipeltiäkin, josta ei ollut muuta kuin leikata\nviilettää vaan ja tehdä tarviskaluja kaikenlaisia, tuoppia, pesuvatia,\nrattia, \"ruutkannuja\" ja ennen kaikkia läkkilamppuja. Niitä sopi sitte,\njos eivät kaikki kotona kaupaksi kävisi, myydä vaikka ulommaksikin.\nNiin... saattaahan sitä talvisaikoina käydä vaikka \"Vieriställä\", s.o.\nIlomantsin markkinoillakin, eihän tuo niin erittäin kaukana olisi, ja\nsiellä ne varsinkin...\n\nJa Jeremias Jormanainen ryhtyi innolla uuteen työhönsä. Hän iltasilla\ntuskin raaski yrittääkään nukkumaan, ett'ei aikaa lii'an paljon\nmaatessa menisi. Mutta kaikissa tapauksissa nousi hän jo puolen yön\naikaan aamupuhdetta. Rahasta oli tarvis ja sitä Jeremias Jormanainen\nei aikonut enää velaksi ottaa, ei vaikka olisivat tarjoomalla panneet,\nsillä hän tiesi vallan hyvin, että velka on maksettava ja maksettava\nlisän kanssa... Ja pakkokos hänen olikaan velkaa tehdä, nyt kun osasi\nmuutoinkin hankkia rahaa tarpeikseen?\n\nNiinkuin luonnollista oli, kävi läkkityönteko Jeremias Jormanaiselta\nensimmältä jokseenkin kömpelösti. Milloin ei hän saanut käsillä olevan\nastiaa saumoja oikein tarkasti yhteen sovitetuksi, milloin leikkasi\nhän läkkipellin lii'an pieneksi, milloin taas juottaminen ei tahtonut\nlykästää. Tapahtuipa joskus, että hän liiallisessa innossaan pisti\nsormensa sulaan tinaan, tai koppasi väärästä päästä kouraansa juuri\nvalmiiksi kuumennetun juottokolvin.\n\nMutta \"työ tekijänsä neuvoo\". Vähitellen tottui hän yhä tarkemmaksi\nsaumojen sitojaksi, leikkasi pellit parhaan kokoisiksi ja käytti\nsalmiakkia kohtuullisemmin, jotta juotokset näyttivät ikäänkuin\nitsestään toisiinsa tarttuneen. Kaikkein ensiksi oppi hän kuitenkin\ntarkoin tuntemaan, että sulaa tinaa on vähän vaarallisempi käsitellä\nkuin jähmeässä muodossa olevaa, ja että juottokolvi tulikuumana oli\notettava varresta kiinni eikä paksusta päästä.\n\nLäkkityön teko alkoi siis Jeremiaalta yhä paremmin luonnistua ja\nvähitellen tuli hänen uusi ammattinsa lähitienoilla tunnetuksi.\nTuon tuostakin tuli naapurin emäntiä Jormanalassa käymään, ja kun\nhe havaitsivat Jeremiaan työt kelvollisiksi, alkoivat he kysellä\nniiden hintoja, ja ainapa väliin ostaa jymäyttivätkin mikä mitäkin.\nKen tarvitsi vesikauhaa, ken uuniloutia, ken puolikannuista tuoppia,\nken sylkiastioita, ken mitäkin. Vaan varsinkin alkoivat hyvästi\nkaupaksi käydä läkkilyhdyt ja pikkuiset läkkilamput, joita Jeremias ei\ntahtonut ehtiä niin paljoa valmistamaan kuin mennyt olisi. -- Mitäs!\nJopa eräänä päivänä ajaa karautti itse ukko-rovasti kuusivuotiaalla\nmustalla oriillaan Jormanalaan ja tilasi Jeremiaalta kerrassaan niin\npaljon läkkikaluja, että hänen täytyi tehdä erityinen matka kaupunkiin\nraaka-aineiden ostamista varten. Eipä siis kummaa, jos Jeremias eräänä\npäivänä joulun alla, laskettuansa että läkkityö oli hänelle jättänyt\npuhdasta voittoa kokonaista yhdeksänkymmentä markkaa, lausui hymyhuulin\nvaimollensa:\n\n\"Siinä se nyt on! Vieläkö aiot vastakin uskoa mustalais-Reetan\nkerjuukonsteja?\"\n\n\"Katsoppa tuota! Milloinkas minä niitä olen niin erittäin uskonut?\" --\nvastasi Liisa puoliksi häpeissään. Hän olikin jo vähitellen alkanut\nunhottaa koko tuon povausjutun.\n\n\"Vain et, vain et milloinkaan!\" -- kutitteli Jeremias\nvoitonriemuissaan, \"Etkös enää muista mitä älinää pidit tässä syksyllä,\nkun minä kaupunkiin lähdin?\"\n\n\"No kaikkea hän muisteleekin!\" -- lausui emäntä naurahtaen ja meni\ntöillensä.\n\nOli Jeremias Jormanaiselle tosin vähän kiusaakin uudesta ammatistaan,\nmutta se oli niin vähäpätöistä ja joutavaa laatua, ettei sitä\nkannattanut päten huomioonsakaan ottaa. Siinäkin kylässä, jossa\nJeremias Jormanainen asui, oli vähän liiaksikin niitä \"koiranhampaita\",\njotka eivät jätä ketään \"hampaissaan\" pitelemättä, olivatpa nämä\nparempia taikka huonompia, rikkaampia taikka köyhempiä, suurempi-\ntaikka pienempi-arvoisia. Niinpä antoivat he Jeremias Jormanaisellekin\nuuden nimen, \"Läkkihattu\", Jeremiaan hatussa kun välistä näkyi\npieniä tartunnaisia läkkipellin sirpaleita. Tätä korkonimeä he sitte\nsopivassa tilaisuudessa -- ja luonnollisesti sopivan matkan päästä --\nyhä vatkuttivat, jopa Jeremiaan itsensäkin läsnä-ollessa. Ja väliin,\nvarsinkin pitopaikoissa, uskalsi joku rohkein heistä -- kun oli\nensin saanut joitakuita lasillisia \"rohkaistusta\" -- tulla Jeremias\nJormanaisen nenän eteen ja kysyä häneltä: \"Eiköön läkistä hattua\nsaisi?\" Taikka: \"Kuumana vai kylmänäkö on juottokolvi raskaampi?\"\n\nNämä tällaiset pistopuheet eivät tietysti tuntuneet Jeremiaasta\nhyvältä, ei varsinkaan ensimmältä, mutta kun hän havaitsi, että nuo\nhaukkujat olivat kunnottomia kylän heittijöitä, joiden puheille ei\nkukaan parempi ihminen vähintäkään arvoa antanut, ja varsinkin kun hän\notti lukuun sen verrattain runsaan rahantulon, mikä hänellä ammatistaan\noli, ei hän lopulla niistä enempää huolinut, kun jos ken olisi kädellä\nviitannut.\n\nPää-asia oli kuitenkin se, että Jeremias Jormanainen \"uudella\nteollisuuden haarallaan\", niinkuin hän läkkisepän työtä mielellään itse\nnimitti, ansaitsi riittävästi rahaa Eenokille koulunkäyntitarpeiksi,\nja riittipä niistä joskus panna muudan markka kahviinkin taikka muuhun\nvälttämättömään talouden tarpeesen, vaikka Jeremiaan talossa muutoin\nelettiin erittäin tarkasti. Velat tosin eivät ottaneet lyhentyäkseen\n-- eihän niistä vähistä tienuista miten niiden maksuksi riittänyt --,\nvaan eivät olleet enenemässäkään. Ja pää-asiahan tällä kertaa olikin\nsaada pahaa ainoastaan Eenokille, Kunhan nyt hänen tarpeikseen riitti,\nniin tottapahan hän sitte vuorostaan... Ja olihan Jeremias Jormanainen\nainakin siitä varma, että jos Jumala hänelle terveyttä soi, jäi\nkuitenkin isän perintö koskematta hänen lapsillensa. Niin, jäiväthän\nedes mullat...\n\nKun Jeremias Jormanainen oli niin kovasti innostunut \"uuteen\nteollisuuden haaraansa\", jäivät tietysti maatyöt silloin tällöin\nhiukan takapajulle, vaikka hän kyllä koetti niistäkin huolta pitää.\nMutta eihän se yksi ihminen moneen kohti revennyt. -- Mutaa tuli vuosi\nvuodelta aina vähemmän pelloille vedetyksi, aidat alkoivat vähitellen\njäädä yhä enemmän ja enemmän rappiolle ja jäipä eräänä syksynä muudan\nkappale Suurenpellon takalaidasta kyntämättäkin. Mutta mitäs se\nasioissa haittasi. Täytyihän sitä ihmisten sen verran laiminlyödä\ntöitänsä, varsinkin sellaisessa välikädessä ollessaan, kun Jeremias\nJormanainen nyt oli. Vähät siis huoli Jeremias Jormanainen siitä,\njosko pellon ojat jonakuna syksynä jäivätkin aukaisematta, taikka jos\nkeväällä ei ollut kuormaakaan kesäpuita enempää saunan kuin tuvankaan\nedessä. Ne olivat tällä kertaa sivuseikkoja. Ja niitä oli ainakin\naikaa korjailla. Pää-asia nyt kaikissa tapauksissa oli saada Eenokki\npapiksi. Kunhan se oli toimeen saatu ja kunhan hän virkaan pääsisi,\nniin kylläpähän hän sitte vuorostaan...\n\n\n\n\nV.\n\n\nKuusi vuotta oli kulunut ukko Jormanaisen kuolemasta. Näinä kuutena\nvuotena ei Eenokki ollut kertaakaan kotonansa käynyt. Hän oli viettänyt\nkesät ja muut lupa-ajat milloin missäkin muualla lukukumppaniensa luona.\n\nOlot Jormanalassa olivat melkein entisellään, vaikka olihan niitä\npienempiä muutoksiakin tapahtunut. Asuinkartanon pärekatto oli\nröyhelöitynyt ja harmaaksi naavoittunut Se oli vuos' vuodelta muuttunut\nyhä vaaleammaksi ja harvemmaksi ja oli nyt melkein samannäköinen kuin\nJeremias Jormanaisen tukka ja parta. Tuvan peräseinä oli myös ulospäin\npullistunut ja näytti siltä, kun sen sisällä oleva ilma olisi sitä\nsinnepäin työntänyt. Eikö hänellä liene ollut kylliksi tilaa avarassa\nhuoneessa. Vai lieneekö muutoin luonnoltaan ollut raskaampaa kuin\nulkopuolella seiniä oleva ilma. Karjakartano läähistyi jo pari vuotta\nsitte siinä määrässä, että sitä täytyi sisästäpäin kolmesta kohdin\npöngittää. Ja saunakin sattui tässä viime talvena palamaan, niin, että\nnaapurissa on pitänyt kylpemässä käydä. Ei ole joutanut vanhojakaan\nhuoneita korjaamaan, saati sitte uutta palaneen sijaan rakentamaan.\nVaan tottapahan tässä vielä... Aitat nuo nyt vielä olivat jokseenkin\nkunnossansa, ne kun vasta ukko Jormanais-vainaan kuolinvuotena\nuudestaan kengitettiin ja katettiin.\n\nEikä siinä maanviljelyksessäkään ollut niin erittäin suuria muutoksia\ntapahtunut. Kaksi peltoa oli vielä sulana ja toinen suurempi niistä\nkahtia jaettu, kun kolmas pelto oli jäänyt tässä edesmenneinä vuosina\nkyntämättä. Ja joutipa tuo heinän alla ollakin, kun muutoinkin oli\nliian alava ja ojat olisi pitänyt joka kerran kesannoidessa uudestaan\npuhdistaa. Eikä sitä vähillä hevosilla jaksanut niin paljoa peltoa\nsulana pitääkään, oli niillä muutakin työtä. Ja mitäpä niiden ahojen\nkynnännästä, kun ei kuitenkaan jaksanut nykyisillekään pelloille\ntarpeeksi voimaa saada...\n\nOlivathan ne aitatkin siellä täällä lahonneet ja langenneet, vaan\nsiinäpä häntä oli vielä toimeen tullut. Tosin kylän lehmät joka kesä\ntallasivat ja söivät parhaat heinämaat, ettei niistä puolta heinää\nsaatu, vaan voihan se yhtähyvin syy olla siinäkin, ett'eivät nurmet\nenää muutoinkaan täyttä heinää kasvaneet, vanhat ja raatamattomat\nkun olivat. Ja kyllähän ne omat hevosetkin toisinaan syksy-aikoina\nsöivät ja hajottelivat valmiit vilja-aumat, kun ei ollut aidaksia\nauma-aidoiksikaan, vaan olisivathan ne voineet hypätä keko-aitainkin\nyli, hyppyriä kun olivat, ja eivätpähän nuo niin vennon vieraita\neläimiä olleetkaan. Sanoohan sananlaskukin: \"Oma sika, oma papu\".\n\nMutta yksi asia kuitenkin Jormanalassa oli tämän kuuden vuoden ajalla\nmennyt eteenpäin. Se oli läkkityön teko, tuo Jeremias Jormanaisen \"uusi\nteollisuuden haara\". Koko talo oli läkkipeliin vallassa. Tätä kiiltävää\nlevyä ja sen sivuja oli myötäänsä täynnä ei ainoastaan pöydät, ja\npenkit, hyllyt, pankot ja ikkunalaudat, vaan myöskin sillan ja seinäin\nra'ot, penkin ja pankon alukset, vieläpä maitopytyt, kirnut ja --\ntaikinat! Eikä niinä aikoina Jormanalassa ollut mikään ihme, jos vieras\nkammarissakin syödessään yhtäkkiä tunsi suussansa oudon karahduksen, ja\njos asiaa tuli tarpeelliseksi tarkemmin tutkia -- s.o. jos karahduksen\nantava esine oli kylliksi suuri -- ei suinkaan tarvinnut olla mikään\nmetallien erikoistutkija, voidakseen päättää, että tämän oudon äänen\nantoi kohtuullisen kokoinen läkkipellin siru, joka leivän tekijältä oli\njäänyt huomaamatta.\n\nMutta olipa noista läkkipellin siruista hyötyäkin, jos lienee ollut\nvastustakin. Sillä eihän työtä tehdessä tiennyt, mihin kohtaan se\npienempikin sipare soveltuisi ja aivan saman asian ajaisi, kun jos\nsen suurestakin pellistä olisi leikannut. Ja olihan niistä, jos ei\nmuuta, lapsille leikkikaluja kylliksi, ett'ei edes niitä tarvinnut\nerikseen hankkia. Ne tekivät niistä kirkkoja, pitivät niitä lampainaan,\nhevoisinaan ja ennen kaikkea -- peilinään. Ja monta muutakin hyötyä\nniistä oli... Ei siis Jeremias Jormanainen millään ehdolla suostunut\nsiihen, että lakia sirut, niinkuin emäntänsä ehdoitteli, vähintäänkin\njoka ilta läjään lakastaisiin ja pihalle siirrettäisiin. Olisihan se\nollut kerrassaan sekä ajan hukkaa että myöskin valmiiksi ostetun rahan\nalaisen tavaran armotointa tuhlausta.\n\nJa että läkkityön teolle sekä läkkipellille tässä talossa olikin\nannettava tavallista suurempi arvo, sen voi Jeremias Jormanainen itse\nminä päivänä hyvänsä todistaa. Sillä se oli juuri läkkipelti, joka\noli tehnyt mahdolliseksi, että Jeremias Jormanainen vaimoinensa ja\nlapsinensa vielä sai asua isän perinnöllä, että mullat -- vaikkapa\nvähän huvenneetkin -- olivat vielä jossakin määrin hänen omansa ja että\nEenokki nyt oli pappi. Ei siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen ei\nsuvainnut talossaan vihattavan läkkipellin sirujakaan...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli Joulun aatto-ilta. Pakkanen paukkoi ulkona, säikytellen tuon\ntuostakin tuvan lattialla leikkiviä puhdaspaitaisia lapsia, joilta\nsuurin osa leikkikaluista oli tupaa jouluksi puhdistaessa viety ulos\n-- puoliväkeen isännästä. Mutta vaikka kylmän jumala sellaista ääntä\npirtin salvamissa piti, ennusti se ainoastaan sen pikaista kuolemaa,\nsillä pohjanpuoli tähtikirkkaasta taivaasta alkoi vähitellen pilveytyä.\nLumikaan ei enää helissyt astuessa niinkuin ilman kovetessa, vaan\nnarahteli oudosti pohjattua lapikasta vastaan, niin että jokaisen\nrenkipojan kävely seinän takana, kuului jokseenkin samalta, kuin hienon\nherran narskaviksi tehtyjen lankkisaappaiden ääni hänen ylevästi\npasteeratessaan komean salinsa puleeratulla permannolla.\n\nJeremias Jormanainen oli mennyt emäntinensä kammariin, jota\njuhla-ajaksi oli lämmitetty, vaikka se muutoin, polttopuiden\ntarkkuudessa, kylmänä pidettiin ja astuskeli nyt ääneti pitkillä\naskelilla kammarin lattiaa kahtaannepäin, aina vähän väliä yht'äkkiä\nseisahtuen ikäänkuin olisi jotakin kuunnellut. Emäntä Liisa seisoi\nniinikään mitään virkkamatta kammarin uunin luona nojallaan ja painoi\ntuon tuostakin selkänsä sen kuumaa kuvetta vasten. Lapset oli jätetty\nlämpimämpään tupaan vanhempain sisarustensa ja palvelus- sekä loisväen\npariin.\n\n\"Sepäs kumma on, kun ei mies ala jo joutua\", -- äänsi vihdoin isäntä,\nmeni ikkunan luo ja koetti kaarnaksi jäätyneiden lasien läpi tähystellä\npihalle.\n\n\"Eikös tuo jo kohta joutune\", -- lausui emäntä; kohottaen selkäänsä\nuunin rinnasta, sillä se poltti.\n\n\"Mutta jopa sen oiva menossa pitäisi olla täällä\", -- jatkoi Jeremias\npuhetta.\n\n\"Jottako muka liiaksi olisi viipynyt matkalla? Eihän mitä. Sillä\njos hänet, niinkuin itse tänä aamuna sanoit, vasta viime pyhänä --\ns.o, niin paljon kuin toissapäivänä -- olisi papiksi vihitty, ei hän\nmitenkään ole voinut Kuopiosta lähteä ennen eilestä aamua. Kuuttatoista\npeninkulmaa ei myöskään hyppäämällä kuljeta varsinkaan näin\ntuhkerokelillä, ja eikä se hevonenkaan ole enää erittäin luotettava\".\n\nViimeiset sanat lausui emäntä hiljempään, ikäänkuin itsellensä.\n\n\"No niinkö sitte luulet, ettei meidän ukkoruuna vielä kykene kulkemaan\nminkä muun hevosen rinnalla tahansa?\" lausui Jeremias, \"ja varsinkin\nkun renki-Samuli on ajamassa?\"\n\n\"Enkä luule enkä mitään, vaan johan se ikäkin alkanee jotain sen\nlavoilla painaa, kun on jo kaksissakymmenissä\", -- vastasi emäntä.\n\n\"No kyllä sillä vielä pääsee niinkuin haluaa!\"\n\nTaas seurasi äänettömyys ikäänkuin itsestään, sillä ei kummallakaan\nollut halua puhetta jatkamaan. Isäntä-Jeremias alkoi kävelynsä\nuudelleen ja emäntä-Liisa painoi selkänsä uunin rintaan...\n\n\"Äh, kun ei jo tule!\" -- äännähti viimein Jeremias. \"Eikö tuota\npitäne jo ruveta syömään, muutoin taitaa ruo'at jäähtyä. Mikä häntä\ntietää odottaa. Kun ei tule, niin olkoon... Mut' eläs! Mikäs siellä\nkilahti?... Eiköön se vaan ollut isävainaan aisakello, sen äänellä se\nkumminkin pani?... Annas kun lähden pihalta katsomaan\".\n\nMutta ennenkuin hän ennätti porstuasta ulos, tulla rymysi jo\nEenokkimaisteri rappusilla hänelle vastaan niin turkkeihin turottuna,\nett'ei silmiäkään näkynyt, sen vähemmän muita jäseniä.\n\n\"No terve, terve! Johan viimeinkin jouduit, vaikka Liisa ja minä\nluulimme, ett'et enää tänä iltana tulisikaan. Käyppäs tänne lämpimään\nja heitä turkkia... Me kun tosiaankin olimme jo syömään rupeamassa\".\nNäin puhellen vei Jeremias veljensä kammariin. \"Hyvää iltaa!\" --\nmurahti Eenokkimaisteri huoneesen astuttuansa ja turkin kauluksen\naukosta nähtyänsä Liisan.\n\n\"Jumal' antakoon!\" -- vastasi emäntä niiaten ja kiirehti sen\npuolen kansan tavalla langolleen kättä antamaan tämän vielä\npäällysvaatteissaan ollessa. Mutta turhaan hän kättänsä kotvasen\nojennettuna piti, sillä Eenokkimaisteri, joka luonnollisesti oli\nsivistynyt mies, piti kerrassaan sopimattomana kätellä veljensä\nvaimoa näin talonpoikaisella tavalla, eikä ollut ojennettua kättä\nnäkevinäänkään. Ja siinä sitä seistiin vastakkain jonkun aikaa, kunnes\nvihdoin emäntä-Liisa väsyi käden tarjoukseen ja sanoi:\n\n\"No eikös se maisteri enää kättäkään anna?\"\n\n\"Kyllä, kyllä vaikka kolmasti, vaan olisihan tässä ensin saatava turkki\npois hartioilta\", -- lausui vastatullut ja katsahti veljeensä.\n\nJeremiasparka! Vaikka oli jo harmaapääksi elänyt, oli hän vielä\nniin tyhmä, ett'ei ymmärtänyt auttaa herraksi tullutta veljeänsä\npäällysvaatteiden riisunnassa. Hän vaan katsoa tollotti herttaisesti\nhymyillen veljeensä ja odotti milloin tämä rupeaisi riisuuntumaan. --\nNo onhan niitä jos jonkinlaisia tomppelia tässä maailmassa!\n\n\"Täällä... täällä on naulaa turkille\", -- selitti Jeremias\nymmärtämättömyydessään ja osoitti kammarin seinälle.\n\n\"Mutta olisihan se ensin saatava päältä pois\", -- äänsi maisteri nyt jo\njotenkin tuskastuneena näin epäkohteliaasta vastaanotosta.\n\n\"Ai tosiaankin!... Minä kun en jo ennen älynnyt...\"\n\nJa vihdoinkin töytäsi Jeremias veljeltänsä turkkia riisumaan.\n\nKun siinä sitte viimeinkin oli saatu lii'at vaatteet maisterin yltä\nkarsituksi, päällyskengät lankkikenkien päältä pois vedetyksi ja\nsilmälasit huurusta nenäliinalla puhdistetuksi sekä paikoilleen\nasetetuksi, otti maisteri kauniisti hatun vasempaan kainaloonsa,\nkumarsi kohteliaasti emäntä-Liisan edessä ja ojensi mitä suloisimmasti\nhymyillen tälle kätensä.\n\n\"No, mihinkäs nyt näin väleen?\" -- kysyä tokaisi tämä, luullen\ntyperyydessään maisterin aikovan poislähtöä.\n\n\"Ei mihinkään, vaan saan kunnian ilmoittaa, että nyt olen tilaisuudessa\ntervehdysvelvollisuuttani suorittamaan\", -- lausui maisteri\npuhdasrotuisen kavaljeerin liukkaalla tavalla.\n\n\"Sitäkös se vaan olikin! Minä jo tottaakseni aloin luulla maisterin\npoislähtevän\", -- nauroi emäntä-Liisa yksinkertaisella tavallaan ja\nsutkasi käsihankonsa niin tuntuvalla tavalla lankonsa hienon peukalon\nja kämmenen väliin, että tämä oli päästää huudahduksen. Mutta tällä\nkertaa pidätti hän luontonsa ja kärsi kipuansa sileäksi ajelluita\nhuuliansa pureskellen. Kylläpähän vielä tuli aikaa opettaa veljen\nvaimolle sievempiä tervehdystapoja...\n\nSaatiin siinä vihdoinkin tervehdysseremoniat suoritetuksi, kuulumiset\nkysytyksi, niin jopas Jeremias kysäsee veljeltänsä:\n\n\"No jokos sinut nyt vihittiin?\"\n\n\"Juu-u!\" -- vastasi nuori maisteri yksitoikkoisesti, pisti kädet\nhousujensa taskuihin ja alkoi pasteerailla kammarin lattialla. Äkkiä\nveti hän kiiltävän kotelon uusimuotisen kaftaaninsa takataskusta ja\nsytytti paperossin.\n\nNäin yksitoikkoinen keskustelu tuntui käyvän tukalaksi Jeremiaasta.\nHän päätti siis, vaikka tosin omalla moukalla tavallaan, saada sitä\nvilkkaammaksi ja kysäsi taas:\n\n\"No pidettiinkös häät tahi edes tavalliset nostokannut?\"\n\n\"Pidettiin ja oikein fiinit. Niissä oli läsnä kaikki Kuopion papit\npiispasta lähtien. Ja siinä oli silloin enemmänkin rymäkkätä, sillä\nsamalla pidettiin minulle uudet ristiäisetkin\".\n\n\"Ristiäiset! No vie nyt sen tasakäpälä! Käännyitkö sinä venäjän uskoon,\nvai ristittiinkö sinut turkkilaiseksi?\"\n\n\"Hihihii!\" nauroi nuori maisteri veljensä omituiselle kysymykselle. \"En\nkääntynyt mihinkään vieraasen uskoon, vaan minä otin uuden sukunimen,\nkun entinen nimeni oli niin ruma ja -- talonpoikainen\".\n\n\"Talonpoikainen!\" -- toisti Jeremias hämillänsä \"No mikä se sinun uusi\nsukunimesi sitte olisi?\"\n\n\"Jöransson!\" -- lausui Eenokki ylpeästi.\n\n\"Härän son...!\" -- kertoi talonpoikainen veli mietiskellen. \"Etköön\njättänyt yhtä tavausta nimen lopusta lausumatta?\"\n\nMutta oppinut veli vaan nauroi Jeremiaan kieltämättä epähienolle nimen\nväännökselle. Hän ei viisaanakaan käsittänyt siinä löytyvää halveksivaa\npistopuhetta, vaan luuli väännöksen syntyneen yksinkertaisesti siitä,\nett'ei Jeremiaan kieli kääntynyt hänen uutta nimeänsä oikein ääntämään.\n\n\"Koetappas lausua minun jälestäni: Jöransson!\" -- opetti maisteri\nnähtävästi tyhmää veljeänsä.\n\n\"Härän son...ni!\" -- matki Jeremias niin että kammarin seinät\nkajahtelivat. Hän pani erityisen painon viimeiselle tavulle ikäänkuin\nhuomauttaakseen, että sen sijassa voisi olla eräs toinenkin.\n\n\"Hihihihii!\" -- nauroi maisteri. \"Voi kuin sinä olet kankeakielinen!\nVaan niinhän se on: Vanhasta ei tule konkaria\".\n\n\"Härän sonni! Sepä lystiä!\" -- kertoi Jeremias hyvillään uudesta sanan\nsutkauksestaan. \"Vaan kun minä, vaikka olen sinun sekä lihallinen että\nhengellinen veljesi, en saanut olla siellä Kuopiossa sinua papiksi\nja Härän sonniksi nostamassa, niin täytän sen tehtäväni nyt ja tässä\npaikassa\".\n\nJa maisterin suureksi hämmästykseksi ryntäsi talonpoikainen veli hänen\nkimppuunsa, tarttui hänen kaikkein papillisimpiin haarukoihinsa ja\nnosti häntä monta monituista kertaa ylös lattiasta tavalla sellaisella,\nettä hänen otsalle kammattu tukkansa liehui kuin parhaan pekunan\notsajouhet tulisimmassa juoksun kiihakassa ja että hänen Kuopiossa\notetuista nostokannuista vielä hellältä tuntuva takaraivonsa oli\npaukahtaa matalan kammarin mustuneesen lakeen. Eikä hän, Jeremias,\nvähintäkään huolinut hienon herran kimpuilemisista, vaan teki\ntehtäväänsä kunnes väsyi, yhä tuon tuostakin huudahdellen:\n\n\"Ylyys!... ylyys!\"\n\nVihdoin pääsi maisteri kuitenkin kahdelle jalalle. Hän ei ollut\nlaisinkaan tyytyväinen tällaiseen \"raakaan\" kohteluun, jonka tähden hän\npukuansa ja tukkaansa järjestellen ärjäsi:\n\n\"Huuti, tolvana!... Vai sillä tavalla sinä tulet parempain ihmisten\nkanssa vehtaamaan... Vaan se panekin, Jeremias, mieleesi, että minä,\nvaikka olenkin veljesi, olen kuitenkin nyt pappi, ja sinun tulee papin\nläsnäollessa ja hänen kanssansa toisella tavalla käyttäytyä\".\n\nTällaisen puheen nyt jo ymmärtää tuhmempikin, sen käsittää vaikka\ntalonpoikakin olisi. Ja sentähden jäikin Jeremias, nämä sanat veljensä\nsuusta kuultuansa, suu auki seista hojottamaan, kunnes vihdoin meni\ntuolille istumaan, lausuen:\n\n\"Hm!... Ja kun minä poloinen luulin, että se on veli!\"\n\nEmäntä-Liisa, joka puoliksi typerryksissään puoliksi hämmästyksissään\näsköisestä miesten käytöksestä, oli sitä koko ajan ääneti katsellut,\npuuttui nyt vihdoin puheesen:\n\n\"Ähä! Saitkos nyt Jeremias! Jokos alat ymmärtää, että veljesi on pappi?\"\n\n\"Kyllä... kyllä nyt jo ymmärrän!\"\n\n\"Niin, niin se näkyy olevan tässä maailmassa, että 'ystävist' äl'\nihastu, veljein väli rikkaantuu'\", -- huokasi emäntä ja meni ruoan\npuuhaan.\n\nVeljekset jäivät kammariin ääneti istumaan, jota äänettömyyttä tuon\ntuostakin keskeyttivät ainoastaan Jeremias Jormanaisen määränperäiset\nhuokaukset hänen tuossa uunin luona tuolilla pää käsien nojassa\nistuessaan.\n\nElämä Jormanalassa alkoi tuona Joulun-aattona tuntua jokseenkin\ntukalalta...\n\nVihdoin oli emäntä-Liisa saanut ruo'an pöytään ja kävi siitä asiasta\nkuiskaamassa miehensä korvaan.\n\n\"Lähdetäänpäs ottamaan leipää\", -- lausui Jeremias nousten.\n\nMaisteri totteli ääneti kehoitusta ja veljekset astuivat isoon tupaan,\njonka pitkän pöydän yläpäähän \"vieras\" asetettiin istumaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun lapset näkivät komean mustan herran pirttiin tulevan, juoksivat he\nkukin nurkkaansa, piiloutuen miten parhaiten osasivat. He kun tuiki\nharvoin olivat herrasvieraita kotonansa nähneet, pelkäsivät nytkin\nsetäänsä ikäänkuin pahempaakin otusta. Ainoastaan Taavetti, Jeremiaan\nvanhin poika, joka jo kävi kansakoulua, rohkastui sen verran, että\nisänsä kehoituksesta astui esiin ja antoi ujostellen vieraalle kättä.\n\n\"Vai tämä se on sinun vanhin poikasi. Mikäs sen nimi taas olikaan?...\nTaavetti... Niin, Taavetti... Noo, johan se Taavetti alkaa olla\nkokonainen mies... Terve, terve!... Vaan etpäs sinä ole oppinut vielä\nkumartamaan vieraille kättä antaissasi... No koetappas nyt!... Kas\nniin, kyllä sinusta vielä mies tulee\".\n\nNäin puheli nuori maisteri veljensä pojalle, jonka jälkeen käytiin\nruokaan käsiksi. Ja siinähän se meni tuo ruokakin, vaikk'ei ollutkaan\nmitään hienoja laitoksia. Uunipaistia vaan ja ohraryynivelliä sekä\njälkiruoaksi äsken uunista otetuita ryynimakkaroita. Vaan eihän sitä\nherrasruokaa osannut toivoakaan talonpoikaisen veljen kotona. Täytyi\nsyödä, mitä sattui saamaan. Ja olihan tuo lystiäkin joskus syödä ihka\ntalonpojiksi...\n\nSyödessä ei paljon sanoja vaihdeltu, vaikka maisteri; havaiten taannoin\nlii'an jyrkästi menetelleensä, nyt puhui paljon ja koetti tuon\ntuostakin saada Jeremiasta puhelemaan. Mutta tämä ei tahtonut onnistua\nsiitä syystä, että nuo maisterin leikkipuheet eivät olleet niinkään\nviatointa laatua, vaan koskivat milloin talonpoikaista ruokaa, milloin\nJeremiaan kömpelyyttä ruoka-aseiden käytännössä j.n.e., kuitenkin aina\nniin, että niistä selvästi kuvasti yleinen talonpoikaisen rahvaan\npilkkaaminen ja halveksiminen.\n\nSyötyänsä menivät veljekset jälleen kammariin ja vähitellen haihtui\nJeremias Jormanaisesta hänen taannoinen jöräkyytensä -- lieneekö se\nsitte tapahtunut maisteriveljen liukkaiden puheiden vuoksi vai runsaan\nja ravitsevan ateriani vaikutuksesta. He alkoivat nyt puhella niistä\nnäistä Jeremiaan talouden asioista, hänen läkkityöstänsä, veloistansa\ny.m., kunnes maisteri vihdoin lausui:\n\n\"Mutta ethän sinä vielä ole kysynyt sitäkään, mihinkä minä papiksi\ntulen\".\n\n\"Se, totta tosiaan, on tässä muussa hötäkässä kokonaan mielestäni\nmennyt. Mutta kysymmä häntä nyt? 'No tähän pitäjääsen, juuri teidän\nukko-rovastin apulaiseksi minut määrättiin'.\"\n\n\"Hm, vai niin\", -- vastasi Jeremias mietiskellen, \"Mutta tokkos olet\nsitä ajatellut, 'ett'ei kukaan ole prohveetta isäinsä maalla?'\"\n\n\"Hja! Mitä vielä! Kyllä minä osaan kotipitäjääni akkoja itkettää ja\nukkoja uneen saarnata niin hyvin kuin muualtakin tulleet papit\", --\nlausui maisteri ja alkoi astuskella reippaasti kammarin lattialla\npaperossia poltellen.\n\nHetken äänettömyyden perästä sanoi Jeremias:\n\n\"Vielähän ne meidänkin välit ovat sepimättä ja sinulta tila-osasi\nkauppakirja saamatta. Eiköhän noita asioita tässä pyhinä selvitellä?\n-- Siitä, minkä jäät minulle velkaa, saattaisit selvyyden vuoksi antaa\nvelkakirjan, vaikka eihän sillä sentähden perimyksellä kiirettä olisi\".\n\n\"Mitä?... Minä velassa sinulle?\" -- huudahti vasta vihitty pappi.\n\n\"Niin, tottakaiketi, sillä tiedäthän itse, että olen hankkinut sinulle\nrahat Helsingissäkin olo-aikanasi, vaikka isän määräys oli ainoastaan\nKuopion koulu läpi käyttää\". -- vastasi Jeremias vakavasti. Hän ei\nhuomannut sitä tummaa katsetta, jonka maisteri häneen loi.\n\nAinoastaan vaivoin sai nuori Hengen mies estetyksi suomalaisen\nkirouksen suustansa ulos tulemasta, vaan lausui alahuultansa ankarasti\npurren:\n\n\"Mirabile dictu!\"\n\n\"Mitäs kieltä se oli?\" -- kysyi Jeremias ystävällisesti.\n\n\"Olipahan vaan\", -- vastasi maisteri yhä luontoansa asetellen.\n\n\"Ja mitä se suomeksi merkitsee?\"\n\n\"Ei se muuta merkitse kuin: 'Herra siunatkoon meitä'\", -- vastasi nuori\ntotuuden saarnaaja ja nauroi imelästi sukkelalle selitykselleen.\n\n\"Mutta mitäs tuumaat ehdoituksestani?\" -- kysäsi Jeremias taannoista\npuhetta jatkaen.\n\n\"Ehditäänhän me ainakin niistä haastella\", -- vastasi maisteri, joka\nnyt oli saanut entisen levollisuutensa. \"Vaan eiköhän olisikin parasta,\nettä jatkettaisiin yhä yhtä tuumaa, eli että minä tienaisin rahaa,\njoilla sitte maksettaisiin yhtenä sinun velkasi, ja että minä ottaisin\ntäältä kotoa mitä ruoka-aineita ja maantavaraa tarvitsen. Sillä\nkeinoin päästään välemmin asioista ja parannetaan maata, että sitte\nvarsinaisessa erossa olisi enemmän jakamista\".\n\n\"Jakamistako?... Mitä jakamista tässä sinulla on?\" -- kysyi Jeremias\nsäikähtäen.\n\n\"No no!\" -- rauhoitti hengen mies. \"Ei se sentähden niin vaarallista\nollut. Se on vaan minun yksityinen ehdoitukseni, jonka saat hyväksyä\ntai olla hyväksymättä. Enhän minä sinua mihinkään pakoita\".\n\n\"Mutta kun sinä puhuit jakamisesta, niin oikein säikähdin. Eihän vaan\nsinun tarkoituksesi liene ollut sanoa, että tämä talo nyt olisi sinun\nja minun yhteinen?\" -- kysyi Jeremias yhä huolestuneen näköisenä.\n\n\"Minun tarkoitukseni ei ole ollut sanoa sitä eikä tätä\", -- vastasi\nmaisteri kiertämällä, -- \"vaan minun tarkoitukseni on aina ollut ja\ntulisi vastakin olemaan sekä sinun että oman etuni katsominen, jos\nsinussa vaan olisi älyä oikeihin tuumiin puuttua. Mutta kun minun\nneuvoni sinusta näyttää tuntuvan pahalta, niin olkoon sitte sillänsä\".\n\nJa maisteri pyörähti kantapäällänsä teeskennellen, itsensä\nloukkaantuneeksi.\n\n\"No elähän nyt kuitenkaan suutu; tuumitaanhan asioista\", -- lepytteli\nvuorostaan Jeremias. \"Vaan sanohan nyt selvästi, mikä sinun\ntarkoituksesi olisi?\"\n\n\"Lyhyesti sanoen se, että oltaisi vielä edeskinpäin niinkuin veljekset,\nsillä sanoohan sanassakin: 'Katso, kuinka hyvää ja suloista se on, kun\nveljekset sovinnossa keskenänsä asuvat'.\"\n\nNerokkaasti kyllä, käytti vastaleivottu \"sanan\"-selittäjä tässä\ntilaisuudessa \"sanaa\" välikappaleena typerän veljensä kietomiseksi,\nsillä hän hyvin tiesi, että tämä oli paras keino herkkä-uskoisen veljen\nvoittamiseksi.\n\n\"Jottako minä sitte en tahtoisi elää sovinnossa ainoan veljeni\nkanssa?... Pois se! Sano vaan, miten tehdään, ja saat nähdä tahdonko\nminä rakentaa riitaa välillemme\".\n\n\"No sitähän minäkin!\" -- vastasi maisteri liukkaasti. \"Ollaan siis\nennellään, puuhataan yhtenä ja eletään yksissä tuumin niinkuin\nveljekset ainakin\".\n\n\"Tehdään niin\".\n\n\"Ja kun minäkin nyt joudun rahaa tienaamaan, niin niinä annan sinulle\ntuloistani minkä riittää ja sinä puolestasi annat minulle maantavaraa\nsen hiukan, minkä minä nyt pienessä huushollissani tarvitsen\".\n\n\"Aivan niin\".\n\n\"Enkähän minä, ainakaan aluksi, paljoa tarvitsekaan, sillä meitä ei\ntule kuin kaksi henkeä ja joku piikatyttö koko huusholliin\", -- jatkoi\nmaisteri, nähdessään veljen nyt myöntyvän vaikka mihin.\n\n\"Olkoon menneeksi! Vaan sanoppas minulle, kuka se kolmas henki sinun\nhuusholliisi tulee itsesi ja pii'an lisäksi? Ethän vaan renkiä aikone\nottaa?\" -- kyseli asian arvaamatoin Jeremias.\n\n\"No sinä nyt vasta olet aika tyhmeliini!\" -- nauroi maisteri, lyöden\nkämmeniään vastakkain. \"Etkö jo arvaa, että se toinen henki on rouva\".\n\n\"Hm, vai rouva!\" -- murahti Jeremias nyt jo itsekin typeryytensä älyten.\n\n\"Niin, rouva se juuri on, eikä kukaan muu\", -- vakuutti maisteri yhä\nhyvillään tällaisesta puheen käänteestä.\n\n\"No sehän hyvä! Vaan saattanethan tuon ainakin minulle jo sanoa, kuka\nja mistä tuo nuorikko on sekä joko hänet milloin taloon tuodaan?\"\n\n\"Se on eräs köyhä tyttö Helsingistä ja tuodaan 'taloon' niin pian\nkun vaan minä täällä saan vähän huoneita laitokseen ja huushollin\nasetetuksi. Ja sentähden pitääkin minun jo aamulla mennä kirkolle\nsoveliaita huoneita hyyräämään sekä yhtä ja toista puuhaamaan\".\n\n\"No sepäs lystiä! Vaan oikeinhan se onkin, sillä onhan se sinunkin\nennemmin tahi myöhemmin ihmisvelka maksettava\".\n\nJa Jeremias toivotti sydämmellisesti onnea veljensä aiotulle\navioliitolle sekä poistui, lausuen hyvää yötä, pirttiin makaamaan.\nMaisteri-veljelle oli laitettu tila talon ainoaan sänkyyn, joka hänen\ntalossa olin-ajakseen oli muutettu tuvasta kammariin.\n\nTyytyväisenä ja puoliksi iloisella mielellä heittäysi Jeremias\nJormanainen pitkäkseen tuvan laattialle oljista laitetulle pitkälle\nlavalle, jossa jo täyttä untansa vetelivät kaikki hänen neljä lastansa.\nEmäntä-Liisa havahtui Jeremiaan tullessa, vaan nukkui hän uudelleen\nja Jeremiaalla oli kyllin tilaisuutta antaa ajatustensa liidellä sekä\nmiettiä niin hyvin menneitä kuin tuleviakin asioita.\n\nHän oli melkein riemastuksissaan siitä, kun nyt oli saanut tietää, että\nvelikin kohta aikoi mennä pyhään avioliittoon, sillä hän tunsi Jumalan\nkäskyn, jossa sanotaan: \"Parempi on naida kuin palaa\". Sillä vaikka\nJeremias tällä kertaa ajatuksissaan enemmän liikkuikin aatteellisuuden\naloilla, täytyi hänen kuitenkin myöntää, että hänen veljensäkin \"liha\non heikko\", vaikka tämä veli olikin pappi ja hengelliseen säätyyn\nkuuluva. -- Hän oli myös mielessään erittäin hyvillään siitä, että\nnyt oli tehnyt uuden sovinnon veljensä kanssa ja siten ennen kaikkea\ntäyttänyt sen Jumalan käskyn, joka käskee veljesten keskenänsä\nsovinnossa elämään. Ja kukapas sen tiesi, jos hänen maallinenkin\ntoimeentulonsa tämän sovinnon kautta tulisi edistetyksi. Olihan veli,\njoka oli papiksi asti lukenut, viisaampi kuin hän niitäkin asioita\nedeltäpäin aprikoimaan. Kenties saavat sillä keinoin yksissä neuvoin\nhyvinkin pian hänen velkansa maksetuksi. Kenties tulee tilakin välemmin\nparannetuksi, aidat pannuksi, ojat puhdistetuksi, kartano korjatuksi.\nNiin, ja sitte kun hän velattomana miehenä sekä kuntoon laitetulla\ntilalla isännöisi, heittäisi hän ainakin vähemmäksi tuon pilkanalaisen\nläkkisepän työnkin ja -- tulkootpas sitte koiranhampaat hänelle\nverukkeitansa vetelemään!...\n\nJa Jeremias Jormanainen siunasi itsensä, nukkui rauhallisesti ja uneksi\nkomeista kartanoista, uusista aidoista ja viljavista vainioista...\n\nJa tilallansa kammarissa virui äsken papiksi vihitty nuori mieskin.\nHän ei saanut unta, sillä hän ei ollut tottunut näin aikaiseen maata\nmenemään, vaan käänteli kuvetta ja toisia kahisevaa olkipulsteria\nvastaan. Ja monenlaiset hämärät kuvat hänenkin mielikuvituksensa\nsuuresta säiliöstä yrittelivät tuon tuostakin astumaan esiin ja luomaan\nnäkösälle kauniita kuvia. Mutta nuo kuvat eivät kertaakaan päässeet\nvalmiiksi, vaan särkyivät aina keskentekoisina jotakin käsittämätöntä\ntodellisuutta vastaan. Ja tämä käsittämätöin todellisuus oli hänen\nallansa. Se ei ollut mikään muu kuin tuo rytisevä ja ratiseva\nolkipulsteri...\n\nVihdoin, kun oli vakaasti päättänyt, ett'ei enää milloinkaan tämän erän\nperästä rupeaisi olkipulsterille maata, nukahti nuori pappi ja makasi\nselvään päivään asti. Unia hän ei koskaan nähnyt minkäänlaisia. Se ei\nollut hänen tapansa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPari vuotta on kulunut. Maisteri Eenokki Jöransson ja hänen veljensä\nJeremias Jormanainen elävät yksissä tuumin. Se on syrjästäkin katsoen\noikein kaunista nähdä. Ja ihmiset sanovatkin, että heistä olisi monien\nmuidenkin veljesten esimerkki otettava.\n\nMaisteri asuu kirkonkylässä pienessä vaan somassa kortteerina.\nHänellä on nyt rouva ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Seurakuntalaiset\npitävät hänestä paljon ja ovat yksissä tuumin päättäneet kutsua hänet\nneljänneksi vaalisaarnaajaksi avonaisena olevaan kappalaisen virkaan.\nHän on todellakin \"prohveetta omalla maallansa\".\n\nHänellä on pieni huusholli. Ei se paljoa vedä. Ja kun mikä ruoka-aine\nosuu loppumaan, niin käydään vaan sanomassa Jormanalassa ja kohta\npuutos lähtee. Jeremias Jormanainen vetää valmiiksi maisterin\nhuushollissa tarvittavat tavarat: jauhot, ryynit, lihat, kalat, villat\nja nahkat sekä polttopuutkin. Ei niitä tarvitse munalta hapuilla eikä\nrahalla ostaa.\n\nJa maisterin kotona oltiin erittäin ystävällisiä kaikkia\nseurakuntalaisia kohtaan, vaan erittäinkin Jeremias Jormanaiselle\nja hänen perheellensä. Kun Jeremias, maisterille talouden tarpeita\nvetäissään, tuon tuostakin tuli tämän asunnossa käymään, ei häntä\nmilloinkaan laskettu pois tyhjin suin, Jos ei muuta milloin sattunut,\nniin kahvikuppi toki aina oli tarjona ja siihen lisäksi välistä\nviinaryyppy, sikaritupakka ja se tämä. Ruokaa tosin harvemmin\ntarjottiin, vaan harvoinhan se Jeremias herrasväen ruoka-aikoina\nsattui tulemaankaan, eikä sitä ruokaa muissakaan herrasväkilöissä\nruukattu usein, varsinkaan talonpoikaisvieraille antaa. Muut Jeremiaan\nkotiväestä harvoin kävivät kirkollakaan, sen harvemmin vielä joutuivat\nsiellä käydessänsä vierailemaan, vaan jos emäntä-Liisa sattui jonkun\nkerran vuodessa lankolassaan käymään, niin oli hänellä sitte kotiin\ntultuansa vähintäänkin viikkokaudeksi kertomista siitä erinomaisesta\nystävyydestä, jota maisterin rouva -- vaikka olikin kerrassaan niin\npuhdasta ja täysivillaista herrasväkeä, ett'ei vielä oikein osannut\nsuomeakaan puhua -- hänelle oli osoittanut, ja niistä harvinaisista\nerittäin maukkaista ruo'ista ja juomista, joita hänelle siellä oli\ntarjottu.\n\nMaisteri itsekin näytti nyt kokonaan muuttuneen. Pois oli hänestä\nkadonnut tuo herrasylpeys ja se erinomainen hienous käytöksessä, jota\nhän ensimältä näkyi niin ankarasti noudattavan. Hän eli talonpojiksi\ntalonpoikain kanssa, herroiksi herrain keralla, ja harvapa taisi se\nkerjäläinenkään olla, jolle ei maisteri tielläkin vastaan tullessaan\nolisi kättä tupannut taikka ainakin jotakuta ystävällistä sanaa\nlausunut. Hän näkyi ymmärtävän \"elää maalla maan tavalla\".\n\nOli ainoastaan yksi asia -- niin, se oli ainoastaan yksi asia --, joka\nJeremias Jormanaisen mielestä ei ollut niinkuin olisi olla pitänyt\nmaisterin ja hänen välillä. Heidän viimeksi tehdyssä sopimuksessaan\noli maisteri sanonut, että hän ei ainoastaan ottaisi taloutensa\ntarpeita Jeremiaalta, vaan myöskin antaisi Jeremiaalle rahaa sekä\nvelkain maksuksi että vielä tilan parantamiseksikin. Mutta vaikka\nnyt edellinen näistä määräyksistä varsin tunnollisesti noudatettiin,\n-- ja sen noudattamisen takauksena oli Jeremias Jormanaisen tunnettu\nrehellisyys -- ei jälkimäisen ehdon täyttämisestä koskaan nostettu edes\npuhettakaan. Mutta olihan tälle laiminlyömiselle varsin luonnolliset\nsyyt.\n\nJos katsottiin asiaa maisteri veljen kannalta, niin ei mikään voinut\nolla sen luonnollisempaa, kuin se, että hänkin vuonna vuotuissaan sai\nosansa Jeremias-veljen hoidossa nyt olevan, vaan heidän yhteisesti\nomistettavan maatilansa vuotuisista tuloista. Eikä hän sittekään\nsuinkaan tullut saamaan kaikkea sitä, mikä hänelle oikeuden mukaan\nolisi ollut tulevaa. Sillä hän, maisterina kun oli, ymmärsi toki\nsen verran, ett'ei suinkaan puolet kaikista konnun tuloista voinut\nsopia niihin kymmenkuntaan viljatynnyriin, muutamiin voileivisköihin,\njoihinkuihin liha- ja kalakuormiin y.m., jotka Jeremias vuosittain\nhänelle toi. Tokihan kumminkin sellaisen konnun piti enempi antaa!...\nJa senpä vuoksi saattoikin hän hyvällä omallatunnolla \"pitää ja\nnautita\" sen vähän, minkä Jeremias-veljeltä sai. Tuo puhe Jeremiaan\nvelkain maisterin rahoilla maksamisesta olikin lausuttu vaan leikillään\nja veljen hetkelliseksi viihdyttämiseksi, eikä se siis voinut olla\nsitova, ei varsinkaan näin päivän selvässä asiassa... Kyllähän se\nvälistä vähän harmitti, kun Jeremias tällä tavalla yksissä tuumin\neläessä, sai suurimman osan tilan tuloista hyödyksensä käyttää,\nvaan olkoonhan nyt vielä. Tottapahan tässä vielä. Ja onhan hänellä,\nraukalla, suurempi joukkokin.\n\nJa että, maisterin kannalta katsoen, tämä oli varsin johdonmukaista,\njopa armeliastakin, sitä ei voitu kieltää. Hän ainoastaan tilan tuloja\nlaskiessaan unhotti ottaa lukuun erään pikkuseikan. Hän ei muistanut\ntehdä eroitusta \"brutto'n ja netto'n\" välillä -- vai lieneekö jo\nkoulussa ollessaan ollut huono matematiikassa, niinkuin useimpain\nteoloogeiksi aikovain väitetään olevan. Hän unhotti konnun tuloista\nvetää pois mitä työt tulivat maksamaan.\n\nMutta jos silmäiltiin asiaa Jeremias Jormanaisen talonpoikaisen sielun\nsilmillä, silloin tuli esiin kokonaan toisellaisia näkökohtia, vaikka\njohtopäätös niistäkin oli sama. Hän arveli, että maisteri-veljen\nrahatulot näin ensimältä menivät muihin välttämättömämpiin asioihin,\neivätkä nyt vielä joutaneet hänen velkainsa maksuksi tai hänen tilansa\nparannukseksi. Olihan maisterin talous vasta alulla ja ainoastaan\nse, joka itse on taloutta, vaikkapa pientäkin, tyhjästä perustanut,\nvoipi sanoa kuinka paljon rahaa siinä tarvitaan. Olihan siis varsin\nluonnollista, että maisteri-veljen vielä pienenlaiset rahatulot olivat\ntähän asti menneet talouskalujen ostamiseen, varsinkin kun kaikki\nneulasta naskaliin on ollut rahan nenästä hankittava. Herrashuusholli\nsitä paitsi, vaikkapa pienikin, ei voinut käydä päinsä ilman rahatta.\nTarvittiinhan siihen vähä väliä ostaa kahvia, sokeria ja siirappia,\nsikuria, sikaria ja vaappenia, paperossia, pippuria ja piparkakkuja,\nsamettia ja silkkiä ja -- mikäpä niitä kaikkia herraskampsuja\nmuistaakaan! Se vaan on varmaa, että kaikki ne rahaa vetävät. --\nJa onhan maisteri-veli saattanut tehdä velkaa omaan sottaansakin\nkoulussa ollessaan, varsinkin viime vuosina, sillä vähä väliähän\nnoita rahakirjeitä postiin vietiin. Niin, kyllä sillä on tarpeeksi\nrahan reikiä itsellään, ei se ilman olisi sitä antamatta... Eikähän\ntuota ole tullut vielä pyydetyksikään. Mistäs tietää, jos hyvinkin\nantaisi?... Vaan olkoonhan nyt vielä, vielähän tuossa on toimeen tullut\nilman pyytämättäkin... Ja kunhan tässä odottelee, niin ehkäpä se\nitsestäänkin... Sillä vastahan hän, miesrukka, on ollut virassakin pari\nvuotta. Tottapa häntä vielä kerkiää.\n\nJa niin sitä elettiin, toinen toistansa odotellen, pari vuotta yksissä\ntuumin.\n\nMutta sillä välin alkoivat kuitenkin Jeremias Jormanaisen asiat käydä\nyhä arveluttavammaksi. Eikä se ihme ollutkaan. Hän oli pinnistänyt\nviimeiset voimansa, tyhjentänyt viimeiset varansa, Eenokkia papiksi\nsaattaessaan, ja kun nyt, tämän virkaan päästyä, suurin osa konnun\npuhtaista tuloista oli hänen huusholliinsa annettava, eivät\nJeremias Jormanaisen parhaatkaan ponnistukset voineet estää talon\nsilminnähtävää köyhtymistä. Turhaan teki hän työtä yöt päivät kuin\npahin afriikkalainen orja, turhaan piti hän itseänsä ja joukkoansa\nnälkäväitökselläkin. Se ei vähintäkään auttanut.\n\nJa olipa tullut niinkuin mikä kirous Jeremiaan nerokkaimmille\nhankkeillekin. Läkkityö ei enää vedellyt läheskään niinkuin\nedesmenneinä vuosina, sillä mestareja sillä alalla alkoi kasvaa\nniinkuin sieniä maasta. Maanviljelys ei myöskään sanottavasti\ntuottanut, sillä pellot ja niityt olivat Eenokin koulu-aikana\nvähitellen rappeutuneet ja antoivat nyt kun ei ollut enää voimia niitä\nkorjata, yhä niukemman tulon. Ja kun tähän päälle päätteeksi vähä väliä\nsattui -- joko karjan kulkutautien tai Jeremiaan typeryyden tähden\nkauppa-asioissa -- milloin suurempia milloin pienempiä vahinkoja,\nniin oli helppo arvata, millaisiksi olot Jormanalassa vähitellen\nmuodostuivat.\n\nLapset, joista vanhimmat olivat tällä välin kuolleet vaan toisia\nsijaan syntynyt, kävelivät alastomina ja repaleissa kylmässä tuvassa\näitinsä jälestä \"puhdasta leipää\" itkien (Jeremias Jormanainen koetti\nlopulla auttaa asioitansa perheellensä pettua syöttämälläkin),\nemäntä-Liisa oli tuon tuostakin vuoteen omana liian työn ja huonon\nravinnon vaikutuksesta, eläinten jäännökset ammuivat navetoissa niukkaa\nolki-osaansa, jota sitäkin niille määrällä annettiin, ja Jeremias\nitse -- hän hiiviskeli lopulla harmaine hapsineen kuin aave, mitään\nvirkkamatta, melkein tylsistyneenä.\n\nEi siis enää auttanut mikään, vaan vihdoinkin täytyi tulla loppu\ntällaiselle omituiselle yhdyselämälle.\n\nJa siihen tuli välttämätöin pakkokin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEräänä pilvisenä ja kylmän kolakkana heinäkuun päivänä, Eenokin jo\nlähes kolme vuotta pappina oltua, tuotiin Jormanalaan sana, että mitä\nvälemmin sen parempi toimittaa pappilaan yksi tynnyri ruislestyjauhoja.\nSiellä, Eenokin iloisessa kodissa, ei juuri tiedetty -- taikka ei oltu\ntietävinään -- siitä puutteesta ja kurjuudesta, mikä Jormanalassa\nvallitsi. Mutta sitä paremmin se tunnettiin Jormanalassa itsessään,\nvarsinkin nyt, kun talossa ei löytynyt taikinustakaan minkäänlaisia\nviljajauhoja, saati sitte rukiita lesettäväksi. Isäntä-Jeremias\nei sattunut kartanolle ja sen vuoksi ilmoitti sanantuoja asiansa\nemäntä-Liisalle, joka sattui taas jalkeessa olemaan. Emäntä lupasi\nkertoa asian isännälle ja sanantuoja, joka ei joutanut isäntää\nodottamaan, meni matkaansa.\n\nMutta kohtapa saapui Jeremias Jormanainen tupaan ja emäntä-Liisa sanoi:\n\n\"Olipa hyvä, että niin väleen tulit, Jeremias, Minä olin juuri\nlähtemäisilläni sinua hakemaan\".\n\n\"No mikäs se on hätänä?\"\n\n\"Onpahan eräs sangen tärkeä asia, joka ei siedä enää hetkeäkään\nviivytystä\".\n\n\"Kun se siinä vielä esipuheita pitää! -- Sano jo se asia\".\n\n\"En tiedä sanonenko häntä aivan paikalla. Tullet lii'aksi hyvillesi\nja sattunet ilosta kuolemaan, jos saat sen niin yht'äkkiä tietää.\nSanovathan ne muutamat, että ihminen voipi ilostakin kuolla\".\n\n\"Heitä jo verukkeesi! Saat olla huoletta ett'en minä kuole, vaikka\nilmoittaisit uuden vapahtajan syntyneen taikka aarteen löytäneesi\".\n\nJa Jeremias alkoi jo vilkastua. Hän luuli emäntäänsä todellakin nyt\njonkun \"hyvän sanoman saattajaksi\".\n\n\"Ei se niin suuria asioita koske\", Liisa, yhä kierrellen. \"Se kuuluu\nvaan hiukan näihin jokapäiväisen leivän asioihin\".\n\n\"Mitä? -- Onko kukaan luvannut jyviä tahi jauhoja?\"\n\n\"Se asia ei koske toukojauhoja, eipä tavallisia ruisjauhojakaan, vaan\nsiihen kuuluu lestyjauhot\", -- virkkoi emäntä painavasti ja -- hymyili.\n\n\"Vai lestyjauhoja!... No Herra sitäkin armollista ihmistä siunatkoon,\nkun hän arvasi meidän suurimman puutteemme. -- Mutta olisihan meille\nvälttäneet tavalliset ruisjauhotkin?\"\n\n\"Eikös meillä enää ennestään ole tavallisiakaan ruisjauhoja?\" -- kysyi\nemäntä-Liisa vuorostaan.\n\n\"Ei kourallistakaan, etkös sitä tiedä?\"\n\n\"Entäs toukojauhoja?\"\n\n\"Niitä vielä vähemmän\".\n\n\"Mutta lieneehän noita rukiita edes muudan tynnyri purnun pohjalla?\"\n\n\"No ei niin jyvääkään!\"\n\n\"Niinpä kuule nyt!\" -- lausui emäntä-Liisa, mennen Jeremiaan eteen ja\nlyöden etusormellansa tahtia joka sanaa sanoessaan. \"Sinun pitää aivan\npaikalla lesettää vähintään yksi tynnyri hyviä rukiita, käyttää ne\nmyllyssä ja viedä jauhot maisterilaan. Hyvä olisi, jos saisit jauhot\nsinne jo tänä iltana\".\n\nJeremiasparka hämmästyi, vaan ei vielä täydelleen ymmärtänyt asian\noikeata laitaa.\n\n\"Toivatkos ne rukiit tänne ja missä ne ovat?\" -- kysyi hän vähän\nnyreyksissään, kun havaitsi pettyneensä äsköisissä toiveissaan.\n\n\"Ovatkos ne ennen milloin sieltä tuoneet rukiita tänne?\" kysyi\nemäntä-Liisa vastaan.\n\n\"Eivätkös ne sitte tuoneetkaan rukiita? Mitäs rukiita minä sitte lesen?\"\n\n\"No etkö jo ymmärrä, vai tapahtuuko tämä sinulle ensimäisen kerran.\nSinun tulee panna omat rukiisi\".\n\n\"Omat rukiini...\"\n\nAviopuolisoiden keskustelu loppui tähän.\n\nJeremias Jormanainen istahti penkille ja huokasi. Sitte pääsi hänen\nsuustansa kauhea kirouksen tulva:\n\n\"Voi nämä p..leen halvattavat!... Voi tuhannen tulimaiset!... Kaikki\novat helvetistä heitettyjä nylkyrejä, niin pappinsa kuin pippinsä!...\nSyödä ensin toinen puti puhtaaksi, kaluta sen luutkin, ja päälle\npäätteeksi pilkata vielä!... Voi teitä sanan saarnaajat ja Jumalan\nvaltakunnan levittäjät maan päällä!... Te olette asetetut ohjaamaan\nihmisiä ijankaikkiseen autuuteen, mutta ahneutenne ja nylkemisenne\nkautta saatatte te heidät pikemmin ajalliseen ja ijankaikkiseen\nkadotukseen!... Te saarnaatte ja pauhaatte sitä tavaraa vastaan, jota\n'koi syö ja ruoste raiskaa', mutta itse te tätä samaa kirottua kalua\nkaikilla keinoin haluatte ja hankitte!... Sen syökärit!... Sen rosvot!\nOdottakaahan!... Aika tulee... aika tulee...!\"\n\nJa Jeremias Jormanainen, joka tavallisesti oli niin sävyisä\nluonnoltaan, raivosi nyt kuin vimmattu. Hän pui nyrkkejänsä, puri\nhammasta, repi tukkaansa ja partaansa sekä tömisti jalkojansa, kunnes\nväsyneenä ja huohottaen retkahti penkille pitkälleen, johon hetken\nperästä nukahti.\n\nHetkisen levähdettyänsä nousi Jeremias Jormanainen ylös. Hän oli nyt\nnäköjään kuin toinen mies. Levollisena, melkeinpä iloisella mielellä,\npuki hän puhtaammat vaatteet yllensä, valjasti hevoisensa ja ajoi\nkirkonkylään pappiveljensä luokse.\n\nYstävällisellä hymyllä otti veli Jeremiaan vastaan, käski istumaan,\ntarjosi tupakkaa ja alkoi niitä näitä jutella, jaaritella niinkuin\nennenkin. Häntä tosin hiukan oudosti Jeremiaan nykyinen yksivakaisuus,\njoka näytti milt'ei juhlalliselta, mutta hän ei ollut siitä sen enempää\ntietävinään, taikka luuli sitä kolkon ilman vaikuttamaksi.\n\n\"Olipa hyvä. että niin väleen jauhot toit\", -- lausui vihdoin pappi, --\n\"ne kuuluivat jo olleenkin aivan lopussa\".\n\n\"Kyllä minä en nyt jauhoja tuomaan lähtenyt\", -- vastasi Jeremias\nvakaasti.\n\n\"No miksikä et?\" -- kysäsi pappi oudostuen.\n\n\"Siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei minulla ole kappaakaan eloa\nkotonani. Enkä minä, sitä paitsi, enää koskaan mitään tänne tuo\".\n\n\"Vai et koskaan tuo mitään!... Olethan hulluksi tullut?\"\n\n\"Kenties, mutta se on nälän ja pettuleivän vaikutuksesta, jos niinkin\nolisi käynyt\". -- vastasi Jeremias, katsoen kiinteästi pappi-veljen\nsilmiin.\n\n\"Minkätähden sinä olet pettuleipää syönyt? Eihän nyt ole hallavuosia\nollut moneen Herran aikaan\".\n\n\"Kun minulla ei ole muuta\".\n\n\"Mihinkäs sinä ne viljat panet, jotka kontu antaa?\"\n\n\"Vielä hän kysyy! Suurin osa niistä on vedetty tänne milloin missäkin\nmuodossa ja loput ovat menneet työmiesten palkoista. En luule tänäkään\nvuotena kovin monta taikinaa konnun tuloista meillä paistetun,\nläkkityöllä olen petun sekaan suuruksia silloin tällöin saanut\".\n\n\"Se on valhetta... kerrassaan mahdotointa!\" -- huudahti pappi punastuen\nja alkoi astuskella kammarinsa lattialla. Oliko se omatunto, joka\nsyytti hänen tehneen vääryyttä veljelleen, vai oliko se kenties vihan\npuna, joka hänen jokseenkin pulleita poskipäitänsä tällä kertaa\nkaunisteli -- sen tunsi ainoastaan hän itse.\n\nNyt seurasi hetken äänettömyys, jota eivät muut häirinneet kuin komean\nseinäkellon määränperäinen naksutus ja pappi-veljen epätasaiset\naskeleet. Vihdoin istausi pappi virkapöytänsä edessä olevaan\nnojatuoliin. Jeremias istui oven suussa muulla karmituolilla.\n\n\"Sitte meidän täytyy tehdä ero pereesen\", lausui pappi, silmäillen\npöydällä levällään olevia \"Helsingfors Dagblad'ia\".\n\n\"Niin, sitä vartenhan minäkin nyt tulin\", -- virkkoi siihen Jeremias,\ntähystellen hattunsa sisään ja sen päälakea kämmenellään silitellen.\n\n\"Oletkos miettinyt, millä tavalla me eroaisimme?\" -- kysyi pappi, jolta\npuhe ei tahtonut nyt ottaa oikein sujuaksensa.\n\n\"Minä luulen, ett'ei mikään ole helpompi tehdä kuin meidän ero\", --\nlausui Jeremias. \"Siinä ei pitäisi olla minkäänlaista jaksimista. Minä\nsuostun yksin vastaamaan kaikista veloistani, enkä ai'o penniäkään\nvaatia sinulta niistä rahoista, joita sinulle ylioppilaana ollessasi\nannoin. Jätänpä vielä ilman vähintäkään palkkiota sinulle kaikki ne\nelot ja muut tavarat, jotka viimeisten puolen kolmatta vuoden ajalla\nolen sinulle antanut, kun sinä puolestasi annat minulle kuitatun\nkauppakirjan tilaosastasi ja -- tynnyrin rukiita lapsilleni petun\nsekaan että tästä uutiseen pääsisi\".\n\n\"Aivan niin! Johan minä sen arvasin, että sinä näillä kirjoillasi\nja nälkävalehduksillasi tahtoisit saattaa minut osattomaksi isäni\nperinnöstä. Mutta ei se ole niin helposti sinun näpissäsi!\"\n\nJa maisteri näytti ankarasti suuttuneelta. Hän nousi ylös ja rätkäsi\nkädessään olleen lyyjykynän kirjoituspöydälle niin että kynä katkesi.\n\nMutta tämä viha oli teeskennelty. Sen tarkoituksena oli ainoastaan\nhämmästyttää Jeremias-veljeä ja tehdä tämä kykenemättömäksi suuttumaan.\n\n\"No no!\" -- lausui Jeremias asetellen. \"Eihän tässä sentähden suuttua\ntarvitse. Keskustellaan ja selvitetään asiat sovinnossa. Muistathan\nmitä isämme kuolinvuoteellaan...\"\n\nVaan maisteri ei ollut kuulevinaankaan Jeremiaan puhetta. Hän keskeytti\nhänet ja jatkoi kiivastuneena:\n\n\"Mutta kun sinä aina näyt tahtovan sortaa ja pettää veljeäsi\njokaisessa asiassa, vaikka tiedät Jumalan sanovan: 'Älköön kukaan\nsortako eli pettäkö veljeänsä jossakussa', niin tuleehan tuota joskus\ntuskaantumaankin\".\n\nTästä ankaran papillisesta Jumalan sanan selityksestä tuli\nJeremiasparka niin hämillensä, että jo itsekin alkoi uskoa \"sortaneensa\nja pettäneensä veljeänsä\".\n\n\"Elähän tuossa nyt kuitenkaan liiaksi tuskaudu, sillä eihän tässä\nainakaan vielä ole mitään vääryyttä sinulle tehty. Jos minä olen\nväärässä, niin oikaise minua, sitä vartenhan sinä pappi oletkin.\nAinahan me ymmärtämättömät talonpojat tarvitsemme opettajain neuvoja ja\nvaroituksia\".\n\nNäin puheli nyt sama Jeremias Jormanainen, joka samana päivänä\naamupuolella oli niin ankarasti kironnut kaikkia pappeja!\n\n\"No, jos haastat niin haasta ihmisiksi ja tehdään välit kohtuullisiksi.\n-- Vai luuletko todellakin, että minä sinun osaasi tahtoisin?\" --\njatkoi pastori nähtävästi rauhoittuneempana.\n\n\"Tehdään vaan niinkuin hyvä tulee. Vaan kun minun esitykseni tuntui\nsinusta niin pahalta käyvän, niin esittele nyt sinä vuorostasi. Saadaan\nsitte nähdä, tahdonko minä pettää veljeäni 'jossakussakaan' asiassa\",\n-- sanoi Jeremias.\n\nKun siis maisteri näin oli valmistanut veljensä kuulemaan hänen\nkohtuullisia ehtojansa, lausui hän:\n\n\"No, jos tahdot tyynesti kuunnella minun ehdoitustani ja sitä myöskin\njärkevästi punnita, niin saatanhan minä mielipiteeni ilmaista. Mutta\npäältä puhe, ett'et saa antautua minkään yksityisen etusi katsomiseen\netkä minkään järjettömän ja vanhan aikuisen ennakkoluulon valtaan, vaan\nsinun tulee punnita asia selvän lain ja puhtaan Jumalan sanan kannalta\".\n\n\"Kyllä, kyllä koetan tehdä niinkuin neuvot\", -- myönsi Jeremias\nristissäkäsin.\n\n\"Minulla on oikeastaan kolmekin ehdoitusta, jotka kaikki tarkoittavat\npaljoa enemmin sinun hyötysi katsomista kuin minun oman etuni kannalta\nolisi suotavaakaan\", jatkoi maisteri ottaen kasvoillensa oikean\npapillisen miinin. \"Ensimäinen näistä ehdoituksista, joka epäilemättä\nolisi sekä sinulle että minulle paras, on se, että jakaisimme isältä\nperityn tilan kahtia, velat kahtia, vaan sinä saisit -- huomaa erittäin\ntämä kohta -- sinä saisit yksinäsi pitää kaiken siellä kotona löytyvän\nirtaimen tavaran ilman mitään palkintoa minulle\".\n\nJeremiasta muhautti tämä aulius irtaimen tavaran suhteen, sillä hän\ntiesi, minkä verran sitä oli. Hän pysyi kuitenkin ääneti ja pappi\njatkoi:\n\n\"Mutta jos et tähän tyytyisi, mikä kuitenkin niinkuin jo mainitsin,\nolisi meille molemmille edullisinta, niin on minulla vielä pari\nehdoitusta. Jos sinä tahdot yksin omaksesi koko tilan velkoineen,\nirtaimineen ja kaikkineen, niin vaadin minä sinulta ainoastaan...\nainoastaan puoli neljättä tuhatta markkaa, jota vastoin, jos sinä\nsuostut lähtemään konnulta pois ja jättämään sen kokonaan minun\nvapaaseen hallintooni, minä maksan sinulle täydelleen viisituhatta\nmarkkaa. Tässäkin tapauksessa saat sinä vielä lisäksi pitää tilalla\nlöytyvän irtaimiston, vaan tulisit itse maksaa nykyiset velkasi. Ja\njos tarkastetaan asiaa tämän viimeisenkin ehdoitukseni kannalta,\nhuomataan helposti, kuinka paljoa paremmat ehdot minä sinulle tarjoan\nkuin itselleni vaadin. Itsehän olet sanonut, että entiset velkasi ovat\ntuossa tuhannen markan seudussa ja minä kuitenkin antaisin sinulle,\npaitsi irtaimistoa, kokonaista puoltatoista tuhatta enemmän kuin sinun\nvaatisin itselleni maksamaan, jos sinä koko tilan ottaisit, -- Niin\nsiinä nyt ovat minun ehtoni, ja jos ken uskaltaa sanoa, että ne eivät\nole sekä kohtuuden, oikeuden että Jumalan sanan mukaiset, niin... niin\nhän valehtelee. -- Sanoppas nyt, mitä niistä arvelet?\"\n\nJeremias Jormanainen ei vastannut mitään. Hän istui ääneti ja\ntarkasteli lakkinsa päälakea. Vihdoin löysi hän siitä pienoisen nukan\nhöytyvän. Hän otti sen näppiinsä ja pudotti lattialle. Sitte rupesi\nhän pyörittämään lakkia kiivaasti. Hän pyöritti sitä, pyöritti yhä\nhuimaavaa vauhtia...\n\n\"No, mitäs mietit mies?\" -- kysyi pappi leikillisesti.\n\nJeremias Jormanainen keskeytti äkkiä lakkinsa pyörityksen.\n\n\"Mihinkäs lukuun se pannaan se isävainajan lupaus?\" -- kysyi hän lakeen\ntirkistellen.\n\n\"Johan minä sinulle sanoin\", selitti maisteri, -- \"että sinä et saa,\njos mieli sovinnossa erota, antautua järjettömien ennakkoluulojen\nvaltaan. Sillä niinkuin itse muistat, oli isämme tuota määräystä\ntehdessään jo kuoleman kamppauksessa ja siis kykenemätöin asioita\noikein ajattelemaan. Ja tätä paitsi sanoo Jumala pyhässä sanassansa\nkatkismuksessa, että jos vanhempamme käskevät meitä varastamaan\ntaikka muuta vääryyttä tekemään, emme silloin ole velvolliset heitä\ntottelemaan. Ja että tuo isämme mainitussa tilassa tekemä määräys ei\nollut ainoastaan kokonaan väärä ja kohtuutoin, vaan myöskin melkein\nsuora kehoitus sinulle varastamiseen, se on veljesi omaisuuden\nvääryydellä omistamiseen, siitä ei voi olla muuta kuin yksi ajatus.\nSillä ajatellaanpas, että isämme tuossa kuoleman hetkellänsä olisi\ntestamentannut koko omaisuutensa minulle ja jättänyt sinut osattomaksi,\nolisiko sellainen määräys ollut oikea ja luulisitko minun sitä edes\nyrittävänkään noudattamaan? -- Kaukana siitä! Olisihan minulla toki\nJumala ja omatunto, jotka kieltäisivät sellaista, suoraan sanoen,\nvarastamista harjoittamasta. Ja kun olen pappi niinkuin olenkin, ei\nminulla ole ainoastaan oikeus, vaan jopa ankara velvollisuuskin,\nestää sanankuulijoitani, vaikkapa ne olisivat lihallisia veljiänikin,\ntällaista hirmuista syntiä tekemästä\".\n\nKun Jeremias Jormanainen oli kuullut loppuun tämän esityksen, oli hän\nkerrassaan vakuutettu siitä, että hänen isänsä tekemä testamentti oli\nsekä väärä että jumalatoin, ja että hän, sitä noudattaen, ei tulisi\nainoastaan varkauteen, vaan kaikkiin muihinkin suuriin synteihin\nvikapääksi.\n\n\"Niinkös se tämä asia onkin Jumalan sanan valossa ymmärrettävä?\" --\nkysyi hän, silmäillen herttaisesti, jopa ihailemalla, jaloa papillista\nveljeänsä, joka tällä keinoin oli estänyt hänet äärettömän suureen\nsyntiin lankeamasta.\n\n\"Niin. Ja paitsi kaikkea tätä, ei isällämme ollut vähintäkään valtaa\ntehdä minkäänlaista määräystä äitivainajamme jälkeen jättämästä\nomaisuudesta\".\n\n\"Se vielä lisäksi!... No, koska asiat niin ovat, niin minä nöyrimmästi\nkiitän sinua, rakas veli, siitä hyvästä, että estit minua suurta syntiä\ntekemästä. Herran tiet ovat ihmeelliset... Se on tutkisteltava asia!\nJumalan sanaa eivät ymmärrä muut, kuin ne, jotka Jumalan hengen ovat...\"\n\nJa Jeremias Jormanainen innostui: Hän pani kätensä ristiin, korotti\nne taivaasen päin sekä rupesi julistamaan ja rohventeeraamaan... Ja\njos hänen papillinen sekä maltillisempi veljensä ei olisi estänyt\nhäntä, olisi hän innostuksessaan langennut maahan ja rukoillut tätä...\nJa tässä innostuksensa kiihkossa unhotti Jeremiasparka heidän isänsä\nkuoleman tilaisuudesta sen ainoan tapauksen, jonka papilliselle\nveljelle olisi pitänyt olla kaikkein sitovin, unhotti sen kalliin\nvalanteon, jolla veli oli sitoutunut luovuttamaan hänelle koko\nisävainajan perinnön. Tämä unhotus oli epäilemättä sangen hyödyllinen\npapille, sillä hänelle olisi -- luultavasti -- käynyt erittäin\nvaikeaksi näyttää valan arvottomuutta -- varsinkin Jumalan sanan\nperustuksella.\n\nKoettamattakaan estää heikkko-ymmärryksistä veljeänsä, salli pappi\ntämän rauhassa purkaa tunteitansa ja noudattaa sydäntänsä mielin määrin.\n\nVihdoin rauhoittui Jeremias ja lopetti ylevät \"kanssapuheensa\".\nHän istuutui hikisenä tuolillensa ja -- pani tupakan. Ja veljekset\npolttelivat sitte jonkun aikaa ääneti, pappi \"havannaa'nsa\", Jeremias\n\"Bruna primaa'nsa\".\n\nVaan tällä äänettömyyden ajalla mietti pappi, miten hän oli tehnyt\nsuuren tuhmuuden luvatessaan veljelleen, jos tämä jättäisi hänelle koko\nisän perinnön, viisituhatta markkaa. Olihan se liika paljon, varsinkin\nkun tila nyt oli niin rappiolle joutunut ja kun maatilain hinnat\nylimalkaan olivat laskeutumaan päin. Neljässä tuhannessa olisi ollut\nkypimät kyllä, jopa liiaksikin... Jäisihän siitä veljelle velkainsa\nmaksettua vielä kolmen tuhannen ryntäille... No kaikeksi sen ihmisen\ntuhmentaakin kun rupeaa!... Ja taiposen tahallaan!... Mutta elähän\nhuoli! Onhan vielä mahdollisuus yllyttää veljeä tämän ehdoituksen\nhylkäämiseen. Hyljätköön tämän ja hyväksyköön jomman kumman toisista.\nParasta olisi, jos veli rupeaisi maksamaan tuon puolineljättä tuhatta,\nPitääpään kiihoitella veljen rakkautta isän perintöön... Sillä keinoin\nsen välemmin saisi.\n\nNämä pastorin mietteet ja punnitsemiset olivat kuitenkin turhaa\nvaivannäköä. Sillä ken Jeremias Jormanaisen tunsi, hän sai olla\nvarmasti vakuutettu siitä, että Jeremias Jormanainen ei lähtisi isänsä\nperinnöltä, vaikka veli tarjoaisi kymmentä tuhatta -- ei ennenkuin\npakosta. Päinvastoin olisi Jeremias nyt ollut valmis lupaamaan veljelle\nkuinka paljoa tahansa hänen osuudestansa.\n\nMaisteri lopetti äänettömyyden.\n\n\"No joko olet miettinyt, minkä ehdoitukseni hyväksyt?\" -- kysyi hän\nvarovasti.\n\n\"Keskimäisen\".\n\nMaisteri hämmästyi ilosta tämän lakoonilaisen vastauksen kuultuansa.\n\n\"Ja sitoudut siis maksamaan minulle kolmetuhatta viisisataa markkaa\nkuuden prosentin vuotuisella korolla?\" -- jatkoi maisteri.\n\n\"Sitoudun. -- Pyydän kuitenkin, ett'et muutamiin vuosiin päävelkaa\nperisi\".\n\n\"Hooh, veikkonen! Vai minäkö paikalla rupeaisin sinulta perimään! Johan\nnyt jotakin! Ei sillä, velikulta, kiirettä ole varsinkaan viiteen\nvuoteen, kunhan vaan korot suoritat. Niin, saatanpa odottaa vaikka\npitempäänkin. -- Kas niin! Tällä tavallahan veljesten pitää aina sopia\nvälinsä Siitä on ilo ihmisille ja kunnia Jumalalle... Mutta kuulinhan\nettä olet elon puutteessa. Niinkö todellakin on asia? Noo, siinä\ntapauksessa saat paikalla mennä kaupungista hakemaan kulin jauhoja.\nTuossa on viisikolmatta markkaa rahaa... Ja jos vielä ennen uutista\ntarvitset jauhoja, niin käy vaan täällä. Kyllä minä rahaa annan.\nOlethan sinä minun ainoa lihallinen veljeni...\"\n\nNäin puheli maisteri ihastuksissaan siitä, kun veli oli ilman\nvähintäkään viekoittelemista hyväksynyt juuri sen hänen\nehdoituksistaan, joka hänelle oli edullisin. Nyt oli maisterin\nvuoro purkaa veljellistä sydäntänsä, ja vähältäpä oli, ett'ei hän,\nveljellisen rakkauden innostuksessaan, langennut tuolle tyhmälle\ntalonpojalle kaulaan ja suudellut häntä... Niin, se oli vähältä\ntapahtua, ja sen sai ainoastaan oppineen veljen papillinen sivistys\ntällä kertaa estetyksi...\n\nJa veljekset erosivat sinä päivänä rakkaampina ja sovinnollisemmalla\nmielellä kuin koskaan ennen.\n\nSeuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat ja -- velkakirja.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHuikeasti huuhtoo jäämeren jäinen vihuri Lapin tunturin autioita\nlakeuksia ja pölyävä pakkaisen lumi tuprahtelee sen vaikutuksesta\ntuon tuostakin korkealle ilmaan, muodostellen mitä erinäköisimpiä\nnietoksia mäen törmiin ja epätasaisiin maalipaikkoihin. Sen vuoksi\nnäyttää koko seutu, tähtien ja revontulten välkkyvässä valossa,\nomituisen viehättävältä, vaikkapa kuolleelta ja kylmältä. Vihurin\nyksitoikkoiseen vinkumiseen yhtyy vähä väliä uliseva ääni, joka,\nollen muutoin yö-aikoina ainoana elämän merkkinä näillä \"Lapin\nraukoilla rajoilla\", vaikuttaa omituisen virkistävällä tavalla sekä\nniihin harvoihin matkustajiin, jotka näiden seutujen kautta silloin\ntällöin meren rannalle pyrkivät, että heidän vartavasten tällaisia\noloja ja matkustuksia varten luotuun vetojuhtaansa. Mutta jos tämä\nväräjävä ulinan ääni alkaa kuulua liian usein ja liian läheltä\nhaarasarristen hevoistensa kanssa samankarvaisia matkustajia, silloin\nmuuttuu terveellinen virkistys verrattomaksi kauhistukseksi, sillä\nasiantuntijat vakuuttavat, että nälkäisten susien suussa maistuu\npeuran-nahkoihin puetun ihmisen liha ja veri milt'ei makeammalta\nkuin samannahkaisen eläimen. Ja silloin... silloin on kiire päästä\nlähimmälle ihmis-asutukselle, sillä laajan Lapin lukuisien susilaumojen\nkanssa ei tehne parilaankaan urheilijain mieli ruveta ottelemaan\nvarsinkaan yksinään ja -- yöllä.\n\nSellaisella ilmalla ja yhtäläisissä oloissa kulki kaksi matkustajaa\npitkin Lapin tunturia kaakkoista kohden. Eillimäisellä heistä oli\npienoinen pulkka ja sen eteen yksi peura valjastettu, jota vastoin\njälkimmäisen ajajan jalaspulkkaa veti kaksi aimo ajojuhtaa. Ja\nmuutoinkin näkyi selvästi, että edellä ajaja oli halvempi-arvoinen mies\nkuin jälestä tulija -- vaikka reippaampi ja osavampi porolla ajaja --,\nsillä hänen peuran-nahkanpukunsa oli kulunut ja yksinkertainen ja hänen\najokalunsa sekä pulkkapeitteensä tavallista laatua. Jälkimmäisessä\npulkassa ajaja näytti sitä vastoin kerrassaan lappalaisruhtinaalta.\nHänen uusi komea peskinsä oli varustettu kaikilla sellaiseen pukuun\nkuuluvilla koristuksilla, punaisilla nauhoilla ja kiiltävillä napeilla,\nja hänen valjaansa sekä karhun-nahkaiset pulkkapeitteensä loistavine\nkoristuksineen todistivat, että ajaja oli joku tavallista lappalaista\nkorkeampi olento. Ja koska edellisessä pulkassa ajaja tuon tuostakin\nnosteli päätänsä ikäänkuin tähtiä tarkastellen sekä katseli puolelle\nja toiselle mitä tarkimmalla huolella aina vähä väliä silmäten jälestä\ntulevaa pulkkaa, havaitsi helposti, että hän oli saattajana eli\nlietsarina perästä ajavalla rikkaalla miehellä.\n\n\"Hoi Aslak! Vieläkö on monta penikulmaa perille?\" -- huusi jälellä\najaja eräässä vastamäessä, jossa peurat juoksunsa hiljensivät.\n\n\"En oikein muista, kun en ole kuuteen vuoteen tätä matkaa kulkenut,\nvaan luulen vielä olevan varsinkin kolme penikulmaa pappilaan\", --\nvastasi puhuteltu.\n\n\"Kolme peninkulmaa!... Ihanhan nämä matkat täällä Lapissa ovat\nmittaamattomat, sillä viime pysähdyspaikassa sanottiin kirkolle olevan\nainoastaan viisi peninkulmaa ja nyt olemme sitä ajaneet jo varsinkin\nkuusi, mutta yhä vielä on kolme jälellä\".\n\nNämä viimemainitut sanat lausui pastori Eenokki Jöransson -- sillä hän\nse oli tuo jälellä ajaja -- enemmän itsekseen kuin matkakumppalilleen.\n\nPeurat hyrähtivät taas vilkkaampaan juoksuun, jonkatähden puhelu täytyi\nkeskeyttää. Ja lystiä se olikin tuo omituinen kulku, vaikka pastorin\nkoti-ikävä ei antanut hänelle aikaa eikä tilaisuutta siitä nauttia.\nMilloin mennä huijotettiin pitkää loivaa rinnettä alaspäin, niin\nettä suhisi vaan hanki pulkan raudoitetussa kokassa. Vähältäpä pani,\nettei siitä joskus tulikipeneet sävähdelleet. Milloin taas kiivettiin\näkkijyrkkää vuoren kuvetta ylös revontulen syntymäsijoille, jonne pääsy\ntavallisilla kulkuneuvoilla näytti kokonaan mahdottomalta. Yks' kaks'\ntuli eteen pitkä ja kaita järvi, jota kahden puolen kohosivat korkeat\nja jyrkät lumipeitteiset kallioseinät, että luuli kulkevansa äärettömän\naltaan tasaisella pohjalla, jonka kanneksi oli laskettu suikale\nkirkastähtisestä taivaasta. Olisipa siitä, tuosta ajosta, todellakin\nollut oikein tosirunollista nautintoa herkkätuntoisemmalle hengelle,\nmutta pastori Eenokki Jöransson ei siitä vähintäkään välittänyt. Hän\noli siihen jo siksi tottunut ja olihan hänellä muita korkeampia asioita\najateltavana...\n\nVihdoin alkoivat peurat osoitella väsymyksen oireita. Varsinkin edellä\najajan aisatoin peura näytti tahtovan levähtämän päästä. Eräässä mäen\nrinteessä se jo kerran seisahtuikin ja, alinomaisesta kiirehdyksestä\nsuuttuneena, kääntyi päin ajajaansa, aikoen ruveta häntä siitä edespäin\nsarvillansa kantelemaan. Mutta tämä, tällaisiin kohtauksiin tottuneena,\nsukeltautui vikkelästi pulkkineen päivineen ylös-alaisin, jonkatähden\npeura, pulkan pohjaa kotvasen koputeltuansa, kääntyi jälleen asemilleen\nja alkoi jatkaa matkaansa.\n\nÄkkiä kuului ankara ulvonta aivan läheltä matkustajia. Susilauma,\nsuurempi tai pienempi, oli siis kulkijain jälillä, ja matkamiesten\npeurat siksi väsyneet, että jätättämisestä ei voinut olla puhettakaan.\n\n\"Voi Herra Jumala! Jokohan susilauma tapaa meidät?\" -- huudahti pastori\nhätäisenä.\n\n\"Kenties tapaakin\", -- vastasi Aslak, -- \"vaan ei meillä sentään mitään\nhätää ole\".\n\n\"Miksikä ei? -- Mitä me voimme useammalle kymmenelle sudelle?\"\n\n\"Ensinnäkin luulen minä, että tuo susilauma ei ole suuri; siinä\ntuskin on kymmentäkään suorahäntää. Ja toiseksi: onhan pastorilla\nkuusilatinkinen revolveri ja -- Jumala\".\n\n\"Hm, vai vielä Jumala!\" -- murahti pastori itseksensä. \"Minä puolestani\nen laisinkaan usko, että Jumala tulisi susia hännästä pitelemään,\nestääksensä heitä meidän päällemme ryntäämästä\".\n\nOli hyvä, ett'ei tuo edellä ajava lappalainen kuullut pappinsa\nnäin puhuvan. Hänen harras luottamuksensa Jumalaan olisi ehkä\nruvennut horjumaan, jos hän nämä sanat olisi kuullut Hänen erityisen\npalvelijainsa huulilta.\n\nMutta turha oli ollutkin pastorin pelko. Sudet eivät rohjenneet tulla\nnäkösällekään, lieneekö siihen sitte ollut syynä Aslak'in vakava\nluottamus \"pastorin\" Jumalaan, vai muu sattumus, Mutta varmaa lienee\nkuitenkin ollut, ett'ei Jumala niitä hännästä kiinni pidellyt...\n\nJa kohta sen jälkeen pääsivät matkustajat terveinä ja iloisina\nlämpöiseen pappilaan, jossa varsinkin pastoria hellästi ja\nsydämmellisesti vastaan otettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tuskin oli pastori rouvansa avulla saanut komean peskin yltänsä\nriisutuksi, kun hän kysyi kiivaasti:\n\n\"Onko tullut mitään kirjeitä minun matkalla oloaikanani?\"\n\n\"On, on varsinkin yksi\", -- vastasi rouva ruotsinkielellä, joka kieli\nluonnollisista syistä oli pastorin perhekielenä.\n\n\"Haepas se paikalla käsiin\".\n\n\"Kyllä, kyllä Eenokki hyvä! Vaan levähdähän nyt ensin ja juo kuppi\nteetä, että lämpeäisit. -- Oi armas Eenokki! Minua jo peloitti, kun\nniin kauan sillä kinkerimatkallasi viivyit. Olipa vähältä, ett'en jo\njoutunut epätoivoon, sillä nyt kuuluu olevan pahin susien liikunta-aika\ntäällä hirmuisessa Lapinmaassa, Ah, kuinka onnellinen olisin, jos\nJumala vielä auttaisi meidät pois ihmisten ilmoille!\"\n\nJa tuo helläsydämminen lempeä olento yritti kietomaan kätensä pitkältä\nja vaaralliselta matkalta palanneen puolison kaulaan, mutta tämä\nirroitti jokseenkin tylysti rouvan itsestänsä ja puoleksi ärjäsi:\n\n\"Mene matkaasi ja hae paikalla kirje! On niitä aina siemailun aikoja\".\n\nTällainen kohtelu oli tietysti loukkaavaa ja tavallisissa oloissa\nvähintäänkin sopimatointa, mutta pastori Eenokki Jöransson'in rouvalle\nei se ollut niinkään outoa. Eikä se tapahtunut ensi kertaa...\n\nRouva pyyhkäsi poskellensa tipahtaneen kirkkaan kyyneleen ja meni\nkirjettä hakemaan. Pian hän sen löysikin ja toi miehellensä lausuen\nlempeästi:\n\n\"Tässähän se on se kirje, Eenokkiseni! Vaan olisithan sen saanut\nvähemmälläkin\".\n\nMutta pastori ei kuunnellut nyt, mitä hänen rouvansa lörpötteli. Hän\ntempasi kirjeen tämän kädestä niinkuin se olisi ollut varkaan jälillä,\nrepi sen auki ja töytäsi toiseen huoneesen.\n\nJos ken olisi nähnyt, minkä ihmeellisen vaikutuksen tuo noin kiivaasti\nkaivattu kirje pastoriin teki, hän olisi enemmän kuin hämmästynyt.\nKun pastori oli kirjeen avannut, silmäsi hän kaikkein ensiksi sen\nloppuun nähdäksensä keneltä se oli. Ja sen nähtyänsä näytti hän siltä\nkun olisi saanut sydämmenhalvauksen. Kasvot lensivät tulipunaisiksi,\nsilmät ummistuivat ja hänen kätensä rupesivat niin vapisemaan, että\navattu kirje putosi lattialle. Mutta tämä kohtaus kesti ainoastaan\nparin silmänräpäyksen ajan, sillä heti hyppäsi pastori ylös, tempasi\nmaahan pudonneen kirjeen ja heilutti sitä kuin hurja päänsä ympäri,\nSitte yritti hän taas sitä lukemaan, mutta näytti siltä, kun hän ei\nolisi sitä uskaltanut tehdä. Hän meni kirje kädessä salin pöydällä\npalavan lampun luo ja tirkisti kirjeesen, mutta yhtäkkiä keskeytti hän\nlukemisensa, nosti silmänsä lakeen päin, pui nyrkkejänsä ja murahteli\nitsekseen outoja ymmärtämättömiä sanoja. Vihdoin lienee hän saanut\nkirjeen kokonaan luetuksi, sillä hän kääri sen huolellisesti kokoon,\nsuuteli sitä ja, puristaen sitä rintaansa vasten lausui kiihkoisasti:\n\n\"Vihdoinkin... vihdoinkin siis!\"\n\nSen jälkeen meni hän virkakamariinsa, jossa rouvansa ja isää\ntervehtimään keräytyneet lapsensa yhä häntä odottelivat, avasi\npiironkinsa ja kätki kalliin kirjeen huolellisesti erityiseen\nlaatikkoon sekä lukitsi jälleen piirongin. Sitte kääntyi hän\nperheesensä päin ja sanoi:\n\n\"Nyt, ystäväni, olen minä teidän käytettävänänne\".\n\nSiinä sitä sitte tervehdittiin, puheltiin ja kyseltiin ja kaikki oli\ntaas niinkuin ollakin piti.\n\nJa pastori Eenokki Jöransson oli koko illan erinomaisen hyvällä\nmielellä ja iloisella tuulella...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta miten oli pastori Eenokki Jöransson Lappiin joutunut ja mitä oli\ntuo kummallinen kirje sisältänyt?\n\nPastori Eenokki Jöransson'in Lappiin muuttoon oli useampiakin syitä.\n\nKaikki ne sopimukset ja välipuheet, joita pastori Ennokki Jöransson\nja hänen veljensä Jeremias Jormanainen olivat ennen konnun kauppojaan\ntehneet, olivat tehdyt heidän välillään kahden kesken ja niistä siis\neivät syrjäiset juuri paljoa tietäneet. Ainoastaan huhuna kulki\npitäjäällä, että ukko Jormanais-vainaa oli testamentannut jälkeen\njättämänsä maatilan yksinään Jeremiaalle, kun vaan tämä Eenokin\nylioppilaaksi kouluuttaisi, Ja tämä näyttikin kaikista ihmisistä sekä\nluonnolliselta että kohtuuden ja oikeuden mukaiselta. Mutta kun pastori\nja Jeremias tekivät lopullisen suorituksen välilöistään, s.o. kun he\ntodenteolla erosivat, silloin täytyi heidän, sekä kauppakirjan että\nvelkakirjan lailliseen muotoon saattamista varten, käyttää vieraita\nmiehiä. Eikä suinkaan ihme ollut, jos nämä vieraat miehet, veljesten\nväliset kirjat nähtyänsä, sekä suuttuivat että hämmästyivät. Sillä\neihän niillä seuduin ennen oltu kuultu saati sitte nähty, että veli,\njoka sitä paitsi oli pappi, käyttäisi tällaista nylkemistä veljeänsä\nkohtaan. Nämä vieraat miehet kertoivat asian hämmästyttävänä uutisena\ntalo talolta, ja pian ei ollut koko pitäjäässä sitä henkilöä, joka\nei olisi tiennyt puhua tästä uudesta papin säkin pohjattomuuden\ntodistuksesta.\n\nMuutamat silloisen \"maisterin\" luotetuimmat ystävät koettivat,\ntapauksesta tiedon saatuansa, saattaa hänen ahnetta tekoansa\nperuuttamaan ja lahjoittamaan Jeremiaalle tuon heidän mielestään\nvääryydellä otetun velkakirjan, vaan kun maisteri oli niin vakuutettu\noikeudestaan asiassa, ett'ei suvainnut siitä nostettavan minkäänlaista\npuhettakaan, silloin täytyi entisten ystävienkin ruveta häntä inhoamaan.\n\nTulipa sitte kappalaisen vaali, johon virkaan pitäjääläiset olivat\npäättäneet yksimielisesti Eenokin kutsua. Mutta vaikka häntä\nneljännelle vaalisijalle anoessa ei ollut koko seurakunnassa löytynyt\nkuin yksi ainoa vastustaja, tapahtui itse valitsemispäivänä se ihme,\nettä silloin ei ollut kuin yksi ainoa, joka häntä äänesti, ja tämä\nainoa oli -- Jeremias Jormanainen.\n\nKun siis pastori Eenokki Jöransson havaitsi itsensä \"petetyksi\",\nniinkuin hän itse sanoi, päätti hän toistaiseksi ei ainoastaan mennä\nniin kauas kuin tietä piisasi vaan myöskin vielä kerran näyttää\npitäjääläisillensä, \"noille pettureille\", ett'ei hän ole heidän\narmoillansa eläjä, vaan että maailmassa löytyi keinoja opettamaan\nheitä muka \"sanansa syöjiksi\". Hän näki ja tiesi varmaan, että hänen\nkotipitäjäänsä nykyisestä rovastista ei ollut pitkällistä miestä.\nOlihan tämä jo seitsemänkymmenen ikävuoden seuduilla ja sitä paitsi\njokseenkin kivuloinen. Mahdotointa oli otaksua hänen enää kauan\nelävän. Ehkäpä eläisi vielä kymmenkunnan vuotta, mutta jos hän,\nEenokki Jöransson, tämän kymmenen vuotta oikein käyttäisi, olisi sitte\nrovastiksi pyrkiessä tuskin tarpeellista saada yhtään pitäjääläisten\nääntä. Niin, se oli varma ja luotettava keino noiden kaksikielisten\nkurjain opastamiseksi. Kunhan nyt vaan tuo rovastirahjus ei liian\naikaiseen kuolisi...\n\nTätä paitsi oli pastori Eenokki Jöransson'illa vielä toinenkin\nsyy Lappiin menoon, vaikka se olikin enemmän tieteellistä laatua.\nEenokki ei oikeastaan ollut luotu lukutielle. Hänellä ei ollut mitään\nvarsinaista halua lukemiseen, jota hän siis harjoittakin ainoastaan\npakosta ja aineellisten etujen toivossa. Sitä paitsi sanoivat sekä\nhänen entiset opettajansa, että muut asiantuntevat hänen päätänsä\nkovaksi. Ja tämän pään kovuus, kovapäisyys, vaiko muu kova onni\nlienee ollut syynä, mutta pääasia oli se, että Eenokki Jöransson'in\nensimäinen pastoraalitutkinnon suoritus oli vähältä mennä penkin alle.\nAinoastaan armosta ja Eenokin vakavain vakuutusten vuoksi vastaisesta\nedistymisestään antoivat hengelliset tutkinnon pitäjät hänelle\n\"aprobaturinsa\", jolla hän oikeutettiin alhaisemman seurakuntain\npaimenen virkoja hakemaan, mutta kirkkoherran tai rovastin paikkojen\nhakuun ei sillä arvosanalla ollut yrittämistäkään, Kun nyt paha onni\noli tehnyt hänet sopimattomaksi olemaan \"profeettana isäinsä maalla\"\nja kun tuomiokapitulin tutkijajäsenetkin sillä välin olivat muuttuneet\neivätkä voineet tietää hänen ensimäistä tutkinnon suoritustaan, pyysi\nEenokki-pastori heti virkavapautta \"opintojen jatkamista\" varten,\naikoen suorittaa tutkinnon \"laveampaan viranhaku-oikeutta varten\".\nErittäin mukavana hätä-apukeinona uuden tutkinnon suorittamisessa\npäätti hän käyttää Lappiin menon sitoumusta, sillä hän tiesi, että\noppineet isät tällaisen sitoumuksen vuoksi mielellään tekevät yhtä ja\ntoista pienempää myönnytystä muutoin ankarissa vaatimuksissaan. Ja että\nEenokki-pastori tässä kohden ei ollut erehtynyt, se oli kohta muidenkin\nnähtävissä, sillä samassa \"Tapion\" numerossa, jossa hiippakuntasanomain\njoukossa oli uutinen Eenokin nimityksestä pastoriksi erääsen Lapin\nseurakuntaan, oli myöskin ilmoitus, että hän oli suorittanut uudistetun\npastoraalitutkinnon ja siinä \"kiitoksella hyväksytty\".\n\nNämä olivat ne pääsyyt, joiden vuoksi pastori Eenokki Jöransson oli\nLappiin joutunut. Ei sinne häntä ajanut mikään sisällinen kutsumus,\nniinkuin syrjästä voi luulla, tai yksityinen huolehtiminen noiden\nsiellä täällä hajallaan kuljeksivien lappalaisparkain sielunhoidosta,\nsaati sitte \"hihhulilaisuus\" taikka muut lahkolaisharrastukset, jotka\nuskonnolliset kiihkoilemiset ovat parhaiten ottaneet menestyäksensä\nLapin kylmässä ilmanalassa.\n\nTuon kirjeen saannin aikana oli Eenokki-pastori jo oleksinut Lapissa\nkokonaista kuusi vuotta. Ja että tämä Lapin elämä sekä hänestä että\nhänen perheestään tuntui mitä tukalimmalta, mitä kiusallisimmalta, on\nluonnollinen asia. Ja monia kertaa oli pastorin hellä, vieläpä jonkun\nverran kivulias rouva, rukoilemalla rukoillut miestänsä hakemaan\npaikkaa jossain leudommassa ilmanalassa, sillä rouva pelkäsi heikon\nterveytensä kokonaan turmeltuvan tuolla pohjolan kolkon pakkaisen\nkynsissä. Mutta tätä kehoitusta, kuinka harras ja sydämmellinen se aina\nolikin, ei pastori ollut ottanut edes toiseen korvaansakaan. \"Kärsihän,\nkärsihän vaimoseni vielä vähän aikaa. Tiedäthän, että 'ken kovaa\nkokee, saa pehmoisen perästä'\", -- oli Eenokki-pastori vaan rouvansa\nruikutuksiin vastannut -- milloin ei sattunut karkeampia sanoja\nkäyttämään.\n\nEenokki-pastorilla oli Kuopiossa asiamies, jonka tuli erittäin tarkasti\npitää silmällä ja Eenokille kiiruumman kautta antaa tietää jos mitä\nmuutoksia Eenokki pastorin kotipitäjään papistossa tapahtuisi.\nVarsinkin oli hänen vähintäänkin kerta kuukaudessa annettava\nmahdollisimman tarkka kertomus rovasti-vanhuksen terveydentilasta.\nMutta kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, oli tämä terveyden\nkertomus melkein sanasta sanaan samallainen. Rovasti-ukko oli\nentisellään, Ja jos mikään, niin oli se luonnollista, että tämä\nharmitti pastori-Eenokki Jöransson'ia. Ensimäisiä vuosia Lapissa\nollessaan hän tosin oli vähän hyvilläänkin kotipitäjäänsä rovastin\nhyvinvoinnista -- sillä olihan mahdollista, että jos rovasti aivan heti\nkuolisi, joku toinen pitempään palvellut saisi tämän paikan --, mutta\nparina viimeisenä vuotena oli rovastin ijän pituus ruvennut tuntumaan\nhänestä yhä kiusallisemmalta. Johan tuo ukkohupakon olisi luullut\nsaaneen kyllin elää maailmassa... Kun nyt ei edes jo ala kuolla...\n\nVähää ennen viimeiselle kinkerimatkallensa lähtöä oli Eenokki-pastori\nkuitenkin saanut asiamieheltänsä tiedon, että rovasti ukon\nterveydentila oli arveluttavalla kannalla. Ja luonnollista oli, että\ntällainen tiedonanto vaikutti Eenokki-pastoriin sekä ilahduttavalla,\nettä erittäin rauhoittavalla tavalla. Eikä ihme ollut, jos hän\nerittäin hartaasti toivoi lisätietoja vanhuksen voinnista. Ja kun\nEenokki-pastorin viimeinen kinkerimatka tapahtui kauas Norjan rajalle\nja kesti kokonaista neljä viikkoa, oli hänen kiivautensa kirjeiden\nsuhteen kotiin tultuansa helposti käsitettävä. Sillä eipä kukaan\npappismies Eenokki-pastorin kannalta pitäne niinkään joutavana saada\ntietoja vanhempain virkaveljien voinnista ja terveydentilasta --\nvarsinkin jos näillä on parempituloiset paikat ja osaa-ottavilla\nvirkaveljillä mahdollisuus päästä kaivatun vainajan velvollisuuksia\ntäyttämään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin sai Eenokki-pastori asiamieheltään\nkirjeen, jossa ilmoitettiin, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa\noli armossa nähnyt hyväksi nimittää ja määrätä pastori Eenokki\nJöransson'in sen ja sen pitäjään kirkkoherraksi.\n\n\"Vihdoinkin... vihdoinkin siis!\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSillä aikaa kun pastori Eenokki Jöransson levitteli evankeliumin\nvaloa pimeään pohjolaan, vietti hänen Jeremias-veljensä joukkoinensa\nomituista elämää isänsä perinnöllä Jormanalassa.\n\nJeremias Jormanainen oli nyt kieltämättä isänsä perinnön ainoa\nhaltija. Hän oli saanut täydelliset \"lain kiinteet\" koko isänsä\njättämään perintötilaan, eikä kenelläkään enää ollut minkäänlaista\noikeutta hänen hallussaan olevaan omaisuuteen, enempää kiintaimeen\nkuin irtonaiseenkaan. Hän oli yksin isäntä talossansa niinkuin ennen\nisänsäkin oli ollut. Eikä siitä kellään ollut mitään sanomista. Olisi\nsiis luullut, että kaikki hänen kotonansa oli niinkuin ollakin piti.\n\nMutta juuri samassa käräjässä, aivan samana päivänä, kun Jeremias\nJormanainen sai ensimäisen ehdottoman lain huudon koko isänsä\nperintöön, otettiin siihen samaan taloon kiinnitys kolmentuhannen\nja viidensadan markan velan ynnä sille juoksevan kuuden prosentin\nvuotuisen koron maksamisen vakuudeksi. Tätä paitsi otettiin Jeremias\nJormanaisen päälle samassa käräjässä kolme eri tuomiota niistä\nveloista, joita hän oli tehnyt; Eenokki-veljensä kouluttamiseksi, vaan\njoiden omistajat, saatuansa tietää Jeremiaan uudet kaupat ja uudet\nvelat, katsoivat parhaaksi heti periä pois saatavansa.\n\nMutta Jeremias Jormanainen ei nykyään ollut hätäpoikia. Hän ei\nantanut noiden verrattain pienten saarnamiesten hätäilemisen saattaa\nitseänsä epätoivoon, vaan hän nauroi heille vasten silmiä, kun muka\nkohtasivat mokomilla saamisillaan yrittää hätyyttämään hänen laistaan\nmiestä. Parasta olisi ollut, Jeremiaan mielestä, heidän pysyä siivosti\nalallansa, eikä saattaa itseänsä koko maailman naurunalaisiksi\nsellaisella mitättömällä yrityksellään. Vähältäpä puuttui, ett'ei\nJeremias Jormanainen, noita hätäisiä velkojiaan oikein hämille\nsaattaakseen, pistänyt kullekin rahoja oikeuspöytään juuri tuomion\notto-ajalla. Tämän hän kuitenkin jätti ilman pilkoillansa tekemättä.\nJoutivat muka olla kiusassa vähän aikaa. Eipä heidän kuitenkaan missään\ntapauksessa tarvinnut kovin kauan odottaa. Vai uskaltaisiko joku\nluulla, ett'ei muka Jeremias Jormanainen olisi heille saanut rahoja\nminä päivänä hyvänsä?... Eihän toki! Olihan hän ennenkin saanut rahoja\nminkä vaan oli halunnut. Ja jos nytkin olisi tahtonut, niin ei olisi\nollut kuin pistäytyä vaan sen ja sen luona, niin kyllä heti mokomista\nsummista suoriutuisi... No pitäähän niitä olla jos jonkinlaisia\nsaamamiehiä tässä maailmassa! Ja Jeremias Jormanainen päätti kuin\npäättikin, muka velkojiensa kiusaksi, olla maksamatta heidän saamisiaan\nennenkuin viho viimeisessä tiukassa.\n\nJoutuipa sitte vihdoin tuo viimeinen tiukka. Nimismies oli käynyt\nkirjoittamassa hänen hevoisensa, lehmänsä, lampaansa, elonsa, heinänsä\n-- yhdellä sanalla kaiken irtaimen omaisuutensa, joka kiivin kaavin\nriittikään nyt tuomiossa olevain velkain suoritukseksi. Mutta hänelle,\nnimismiehelle, Jeremias Jormanainen vaan nauroi ja käski panemaan\nkovasti tavaraa kirjaan, sekä kysyi viimein, milloin nimismies aikoi\npitää huutokauppaa tavaroille, jotta hän tietäisi hankkia kylliksi\nhuutajia.\n\nTähän asti ei Jeremias Jormanainen ollut virkkanut emännälleen\nsanaakaan noiden velkain perimyksessä olemisesta. Hän oli ainoastaan\njonkun kerran leikillään kehoittanut emäntäänsä \"tästä puoleen käymään\npuhtaissa vaatteissa, jos herrasvieraita sattuisi talossa käymään\".\nNyt nimismiehen käydessä sai emäntä vihdoin tietää asiat paikalleen,\nsaipa vielä lisäksi kuulla, että perittäväin velkain summa korkoineen,\nkulunkineen ei olisi vähempi kuin lähes yhdeksänsataa markkaa.\n\nNimismiehen mentyä, puhkesi emäntä-Liisa katkerasti itkemään. Hän\nolisi tätä lohdutuslääkettä jo ennen tämän lähtöä nauttinut, vaan ei\njulennut. Nyt hän kumminkin salli näkymättömän lääkärin ehdottoman\nlääkkeen tehdä täyden vaikutuksensa.\n\n\"Hupsunako sinä olet aika ihminen, kun rupeat tyhjän tähden itkeä\nvollottamaan?\" -- lausui Jeremias ikäänkuin vähän äreissään.\n\n\"Vai tyhjän tähden!\" -- kertoi emäntä-Liisa. \"No se on kerrassaan\ntyhjän tähden, ihan kokonaan mitättömästä asiasta\", -- vakuutti\nJeremias.\n\n\"Niinhän sinä aina sanot, vaikka viho viimeinen henkinippu ruumiistasi\nkiristettäisiin. Niinhän sinä sanoit silloinkin, kun olit maisterille\nantanut tuon monen tuhannen velkakirjan. Vaan pane mieleesi, Jeremias,\nettä se velkakirja vielä saattaa meidät keppikerjäläisiksi. Tämä\nnimismiehen käynti on varmana enteenä siihen ja eikö tuo liene sen\nvelkakirjan antamisen ensimäisiä seurauksia\".\n\n\"Johan tottaperään tuo ihminen on kokonaan järjeltä pois\", -- sanoi\nJeremias ivallisesti. \"Sanoikos se nimismies jo senkin velkakirjan\nolevan ryöstössä?\"\n\n\"Eikä sanonut, vaan luuletko sinä melkein totisesti, että nämä\nvelkakirjat olisivat nyt meiltä ryöstettävänä, jos sinä sitä\nvelkakirjaa et olisi antanut.\"\n\n\"Hätäinen on hullu, sanoo sananlasku, ja niinpä nämä velkamiehemmekin\nsekä -- sinä\", -- vastasi Jeremias ynseästi.\n\n\"No koetahan nyt hankkia rahat näiden tuomioin maksuksi, niin saadaan\nnähdä kumpi meistä on oikeassa\".\n\n\"Jottako sitte uskallat luulla, ett'en minä muka saisi vielä tuon\nvertaa rahojakaan kuin yhden vajaan tuhannen?... No sepä häntä\nnähtäneen!\"\n\n\"Kyllähän minä mielelläni soisin, että saisit rahat, vaan taitaisi olla\nparasta, että rupeaisit puuhaan jo hyvissä ajoin ennen huutokauppaa\",\n-- vastasi emäntä-Liisa totisena.\n\n\"Mutta minäpäs vaan en lähde joka akan pillin mukaan tanssimaan!\"\n-- vastasi Jeremias ylpeästi. \"En lähde uhmallanikaan rahan hakuun\nennenkuin avitsioonin eiluspäivänä. Minä tahdon akoille ja hulluille\nnäyttää, että Jeremias Jormanaisessa on vielä siksi miestä, että saa\nyhden tuhannen vajaassa päivässä!\"\n\nJa Jeremias Jormanainen piti sanansa. Hän lähti vasta huutokaupan\nedellisenä päivänä hankkimaan velaksi niitä rahoja, jotka hän\nvälttämättömästi seuraavana päivänä tarvitsi, jos mieli säilyttää\nelämistönsä.\n\nMutta hänen vähä-ymmärryksisen emäntänsä aavistus toteutui heti\nJeremiaan ensimäisen pohatan luokse tultua, toteutuipa valitettavasti\nliian ankarastikin. Rikasmies lausui Jeremiaalle suorastaan vasten\nsilmiä, että se olisi kerrassaan hullu, joka hänelle enää velkaa\nuskoisi, kun oli tyhjästä antanut niin suuren velkakirjan veljelleen.\nJa vakuuttipa rahain omistaja vielä senkin, ett'ei Jeremiaasta enää\nkoskaan minkäänlaista eläjää tulisi niinkauan kuin pappiveljen saaminen\npaikallaan pysyisi, sillä koko hänen omaisuutensa, maansa niinkuin\nmuutkin kampsunsa, eivät muka nykyään enää vastaisi kaikkia hänen\nvelkojaan.\n\nSuuttuneena ja loukkaantuneena tällaisesta liian selvästä puheesta\nlähti Jeremias Jormanainen varakkaan naapurinsa luota, arvellen \"ei\nyhden rikkaan oville kuolevansa\". Mutta kuta useamman rahamiehen\nluona hän sinä päivänä kävi, sitä selvemmin tuli hän havaitsemaan\nrahain saannin mahdottomuuden ja entisen äärettömän erehdyksensä.\nIlman rahoitta, ilman pelastuksen toivoakaan, tuli hän myöhään\niltasilla kotiinsa, ja hänen sydämensä oli niin täynnä... niin täynnä\nhäpeästä ja harmista, ett'ei hän tahtonut nahkaansa sopia... Hän\nkäveli kauan ulkona pimeässä pihamaassa, rohkeamatta mennä edes omaan\npirttiinsäkään, ja mietti, mikä hänen kuitenkin pelastaisi äärettömän\ntukalasta asemastansa. Mutta ei mistään päin pienintäkään avun toivoa\nenää ollut. Hän oli kaikki paikat kolunnut ja kaikissa saanut yhden ja\nsaman vastauksen. Eipä siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen rupesi\nmiettimään outoja pelastuskeinoja...\n\nMitähän, jos tässä pimeän päässä karkaisi pois koko kotitienoilta?...\nMenisi vaikka Ameriikkaan, niin eivätpähän naapurit siellä olisi\nhänelle nauramassa ja häntä sormillaan osoittamassa... Mutta sinnekin\nmennessä tarvittiin rahaa ja sitä hänellä ei tällä kertaa ollut täyttä\nmarkkaakaan. Täytyi siis se konsti jättää -- ainakin toistaiseksi.\nMutta olisihan täällä tallissa ohjakset... ja tuolla ylisellä olisi\nhyvä tilaisuus... Sanovathan ne ihmiset, että hirttämällä kuoleminen\non niin ihmeen helppoa... Mitähän jos olisi koettaa?... Mutta... mutta\nnuo lapset... Nehän jäisivät sitte ihan onnettomiksi... Jääköön siis\ntuo viimeinen keino ainakin tällä kertaa koettamatta. Tottapahan siihen\nvielä on aikaa jos...\n\nJa Jeremias Jormanainen hiipi vihdoin pirttiin, jossa muut jo\nmakasivat, aikoen siellä kenenkään huomaamatta riisuutua ja panna maata.\n\nEmäntä-Liisa heräsi kuitenkin, nousi ylös, teki tulen ja alkoi pukeutua.\n\n\"Et suinkaan iltaisetta aikone maata ruveta?\" -- kysyi emäntä.\n\n\"Vielähän tässä illallista! Tokko tuota kohta lienee aamiaistakaan\ntarjona\", -- vastasi Jeremias katkerasti.\n\nEmäntä-Liisa puuhasi kuitenkin ruokaa pöytään ja Jeremias, joka ei\nkoko päivänä ollut suuruksia maistanut -- olihan Jeremias sinä päivänä\nkäynyt rikkaissa ja harvoinhan ne rikkaat köyhiä syöttävät --, tarttui\nhyvällä halulla ruokaan käsiin. Luonnollisesti oli Jeremias nyt\nerittäin oudon näköinen, joka saattoi emäntä-Liisan pahinta aavistamaan.\n\n\"Mitäs kylille kuuluu?\" -- kysyi emäntä, istuutuen miehensä rinnalle\npenkille tämän ruokaillessa.\n\n\"Vielä sitä kysyt, mokoma hapsinkakkiainen!\" -- ärähti Jeremias\ntuimasti. \"Ikäänkuin et sitä jo tietäisi, kun olet yhtenä noiden\nrikkaiden rosvojen kanssa päättänyt saattaa minut, oman miehesi, häpiän\nja pilkan alaiseksi. -- No sinustahan minulle heitti oikean onnen\nvalvojan!\"\n\nEmäntä-Liisa hämmästyi korviaan myöten tällaisesta puheesta. Mutta hän\narvasi nyt kuitenkin asiat ja päätti sen mukaan käyttäytyä. Hän näki\nJeremiaalla olevan nyt kylliksi kuormaa kannettavana, eikä aikonut\nsitä lisätä, vaan oikean kristillisen vaimon tavalla olla miehellensä\nlohduttajana murheen ja vastoinkäymisen ajalla. Hän laski kätensä\nJeremiaan olkapäälle ja kuiskasi lempeästi:\n\n\"Rakas Jeremias! Ethän toki minusta niin pahaa luulle kuin sanot?\"\n\n\"Mitäpä minä tässä muutakaan enää osaan luulla, kun koko maailma näkyy\nyhtyneen minua sortamaan\", -- vastasi Jeremias yhä äreänä ja nykäsi\nolkapäitänsä, vaan ei kuitenkaan sysännyt vaimoa pois luotaan.\n\n\"Ei, hyvä Jeremias, nämä vastoinkäymiset ole minun eikä muiden ihmisten\ntekemiä. Ne ovat Herran neuvoja meidän kuritukseksemme, vaan meidän\npitää kärsivällisesti ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät.\"\n\nJa emännän silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet näitä sanoja\nlausuessaan.\n\n\"Vai Herran neuvoja! -- Minä en ymmärrä laisinkaan, mitä hyötyä Hänelle\ntaikka meille voisi olla tällaisesta 'kurituksesta', joka on saattaa\nihmisen pois järjeltä.\"\n\n\"Herran tiet ovat tutkimattomat ja se, mikä välistä näyttää ainoastaan\npahalta ja vahingolliselta, voipi kuitenkin jälkeen päin kääntyä meille\nhyväksi ja siunaukseksi. Luota, rakas Jeremias, Jumalaan vaikka kuinka\nkävisi tässä maailmassa ja rukoile Häneltä voimaa vastoinkäymisiä\nvoittamaan. Silloin et koskaan epätoivoon joudu\".\n\nNämä sanat näyttivät Jeremiasta rauhoittavan. Hän lopetti syöntinsä\nlevollisemmalla mielellä, riisui vaatteensa ja heittäysi tilalle. Siinä\nkäänteli ja väänteli hän vielä jonkun aikaa itseänsä, ähki ja puhki\nmitään virkkamatta, kunnes vihdoin uni vapahti hänet hetkeksi \"elämän\ntaisteluita\" muistamasta.\n\nSeuraavana päivänä myytiin pakkohuutokaupalla kaikki Jeremias\nJormanaisen irtain omaisuus ryöstössä olleiden tuomioiden\nsuoritukseksi. Ei jäänyt muuta kuin pitovaatteet ja läkkityökalut\nmyymättä, jotka viimemainitut ainoastaan erään armeliaan\nvelkojan suostumuksella Jeremiaalle jätettiin. Ihmisiä oli\nhuutokauppa-tilaisuuteen kokoutunut paljon ja muutamat vähämielisimmät\nniistä tuon tuostakin viskasivat komppisanoja ja pilkkapuheita\nJeremiaalle tämän muka liiasta ylvästelemisestä velkojiansa kohtaan.\nMutta niistä ei Jeremias nyt näkynyt vähääkään välittävän. Hän oli nyt\nihan kuin toinen mies edelliseen päivään nähden. Levollisen, melkeinpä\niloisen näköisenä kantoi hän tavaroitansa nimismiehen myytäväksi,\nja laskipa toisinaan jonkun viattoman leikkipuheenkin huutajia\nhuvittaaksensa.\n\nJoskus pimeni kuitenkin hänen muotonsa hetkeksi. Hänen silmänsä\npyörivät niin kummallisesti ja rypyt otsassa syvenivät... Vaan\nheti selveni hän siitä jälleen. Hän katsahti ylöspäin ja huokasi.\nYlhäältäpäin Jeremias Jormanainen nyt apua anoi ja sinne oli hän nyt\nasettanut viimeisen toivonsa. Jeremias Jormanainen luotti Jumalaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMutta vaikka Jeremias Jormanainen kuinka ahkerasti työskenteli, vaikka\nhän kuinka koetti säästää ja puuhata, vaikka hän kuinka kovasti luotti\nJumalaansakin, niin -- kaikki hänen pyrintönsä ja harrastuksensa\nkumminkin turhaan raukesivat. Sillä niinkuin keväinen lumi paahtavan\nauringon paisteessa sulaa ja hupenee tai niinkuin kiehuva vesi kuumassa\nkattilassa vähitellen kuivaa ja vähenee, samalla tavoin suli ja kuivi\nJeremias Jormanaisen talous ja tavarat vähän kerrassaan niin, ett'ei\nniistä lopulla ollut mitään jälellä.\n\nSe pakkohuutokauppa, jossa kaikki Jeremias Jormanaisen irtaimet tavarat\nEenokin koulunaikuisten velkain suorittamiseksi myytiin, se se antoi\nensimäisen tuntuvan kolauksen Jeremiaan taloudelle, sillä kun kaikki\nhevoiset, lehmät, lampaat, kärrit, reet, jopa yksin kaikkein tärkeimmät\ntyökalutkin tulivat talosta pois myydyksi, oli tuiki mahdotointa hoitaa\nminkäänlaista maanviljelystä, ajattelipa asiaa miten puolin hyvänsä.\n\nJeremias Jormanaisen ensimäinen työ huutokaupan jälkeen oli siis\nkoettaa hankkia edes välttämättömimmät maanviljelyskalut ja saada\nlehmiä eläkkeelle, jos mieli jatkaa elämää kotoisilla tantereilla, isän\nperinnöllä.\n\nEläkelehmiä hän tosin rikkailta helposti sai ja karjan puutos\noli sillä; ainakin näennäisesti, autettu, mutta hevoista, jolla\nolisi saattanut ahoutuneita peltojaan edes sieltä täältä kynnellä\nkuoputella, ei hän saanut mistään velaksi, vaikka olisi mitä luvannut\n-- muista tärkeistä kapineista ja työ-aseista puhumattakaan, Hänen\ntäytyi päiväläishevoisella ja hyyri-atralla kyntää kyntönsä,\nvuokraviikatteilla niittää heinänsä ja lainasirpeillä leikata elonsa,\nmainitsematta useita muita maanviljelykselle tarkettakin töitä, jotka\nhänen, työkalujen ja työvoimain puutteessa, täytyi kokonaan jättää\ntekemättä.\n\nMutta saadaksensa edes tällä keinoin hengentärkeimmät työnsä\ntoimitetuksi, täytyi Jeremias Jormanaisen jo edeltäkäsin panna\npanttaukseen milloin joku viljahuuhta, milloin pielesala, milloin\nvastasyntyvät vasikat, milloin mitäkin. Ja sen arvasi jokainen, minne\npäin talonasiat silloin alkoivat kallistua, kun näin täytyi menetellä.\nNiinpä kävi Jeremias Jormanaisellekin, että syksyllä, kun oli ulos\nantanut velkamiehille edeltäkäsin pantatut elot ja tavarat, hänelle\nitselleen talvella lähtiessä ei jäänyt paljoa muuta kuin tyhjä käteen.\nJa kun hän tällä keinoin oli elänyt muutamia vuosia, havaitsi hän\nkauhuksensa olevansa muutaman tuhannen markan veloissa lähiseudun\nmaakauppiaille.\n\nNäiden uusien velkain syntymiseen ja lisäytymiseen oli kuitenkin tällä\nvälin ilmestynyt vielä yksi syy, jota moni syrjäisistä ei niin tarkoin\ntietänyt.\n\nMuutamia viikkoja huutokauppa-toimituksen jälkeen oli Jeremias lähtenyt\nkylältä hakemaan lainaksi hevoista vetääksensä niityltä heiniä jo\ntaloon tuoduille eläkelehmille. Mutta vaikka hän jo heti aamiaisen\nsyötyä asialleen lähti ja oli sanonut aivan heti palaavansa, ei häntä\nkuitenkaan vielä illan hämärtyessäkään kotona näkynyt, jonka tähden\nemäntä-Liisa, kun pihassa ei ollut heinäkarvaakaan lehmille yönseutuna\nannettavaksi, kävi niitä kelkalla lähimmästä pieleksestä. Siinä\nsitte, lehmäin illaistettua, odotetaan ja odotetaan isäntää kotiin\niltaiselle, mutta häntä vaan ei kuulunut, ei näkynyt, odottipa tahi oli\nodottamatta. Vihdoin luuli emäntä-Liisa hänen jo jääneen yöksi kylälle,\njonkatähden hän lastensa kanssa söi niukan ilta-ateriansa ja asetti\nlapset maata; itse hän vielä viipyi jonkun aikaa ruo'an korjuun ja\nruoka-astioiden pesun tähden valveilla.\n\nKun hän oli saanut nämä työt tehdyksi ja aikoi sammuttaa tulen\nruvetaksensa maata, kuuli hän yht'äkkiä outoa nuhjetta ja ääntelemistä\nporstuasta, ikäänkuin ihminen siellä pimeän päässä olisi tupaan\nosaillut, mutta ei olisi löytänyt ovea. Emäntä-Liisa viskasi huivin\nhartioillensa ja työntäsi tuvan oven auki.\n\n\"Kuka siellä tulee niin äkkinäinen, ett'ei ovea löydä?\" -- kysyi hän.\n\n\"O... olehan nyt tuossa!... Kuu... kun täällä on...on niin pirun\npimeä!\" -- kuului porstuasta käheä ääni ja emäntä-Liisa tunsi heti\näänestä, että tulija ei ollut kukaan muu kuin hänen oma miehensä.\n\nEmäntä säikähti kuitenkin luullen Jeremiaalle jonkun onnettomuuden\ntapahtuneen. Hän hyppäsi porstuaan huudahtaen:\n\n\"Voi Herra Jesus! Jeremiashan se onkin. -- Oletko kipeä, vai onko mikä\nmuu vahinko sinua kohdannut?\"\n\nJa hän tarttui miehensä kainaloon, auttaen häntä pirttiin.\n\nMutta heti miestänsä lähetessä havaitsi emäntä-Liisa oikean syyn tähän\nhänen outoon käytökseensä, sillä Jeremiaasta lähti tuo omituinen\nlöyhkä, joka niin selvästi ilmaisee juopuneen, ett'ei hän parhaimmalla\ntahdollakaan voi asiaa salata, vaikka vielä olisikin siinä kunnossa,\nett'ei syrjäinen muusta käytöksestä mitään erikoista havaitsisi.\n\nVihdoin sai emäntä miehensä tupaan, jossa tämä alkoi ärjyä ja mölytä\nkuin hurja.\n\n\"Heh vaan pojat!... Jottako tässä ei vielä kotiin päästäisi?... Ja\njottako minä en olisi itse isäntä kotonani?... Jaa -- ah!... Kyllä\nminä sen vielä kerran näytän, että... että minä olen itse Jeremias\nJormanainen... Olenpa kyllä!... Vai häh... Enkö minä ole sen suuren\nJormanalan isäntä-Jeremias?... Pois eistä pojat!... Kyllä tässä...\nkyllä tässä vielä koi.... koitellaan!... Minä olen isäntä... minäh!...\nvaikka se veli Eenok... Eenokki... Mokoma papin rosvo... Vaan maltahan\naikaa... maltahan!...\"\n\nJa minkä näköinen hän sitte oli! Yltä yleensä lumessa, niin ett'ei\npaljon miestä näkynyt, suu vaahdossa, tukka ja parta pörröllään, rinta\nauki rehottamassa kuin kuumana kesäpäivänä.\n\nEnsi hämmästyksestä hiukan toinnuttuansa -- hän ei ollut tätä ennen\nvielä nähnyt Jeremiasta humalassa -- alkoi emäntä Liisa riisua ja\nasetella miestänsä miten parhaiten osasi. Mutta tämä vaan reuhasi\nja rähisi, nauroi ja itki, ja kun tällaisesta elämästä havainneet\nlapsetkin alkoivat täyttä kurkkua yhteen ääneen itkeä ja paeta äitinsä\nturviin, niin syntyipä siitä omituinen iltama sillä kertaa Jormanalassa.\n\nJa sitte rupesi Jeremias vaihtelevaisuuden vuoksi laulamaan:\n\n    \"Röyhinä,\n    Möyhinä,\n    Iloleikki loppu,\n    Kotia on hoppu\n    Ja hankala on hattu;\n    Huipata,\n    Häipätä\n    Poikain täytyy,\n    Kun päähän äityy...\n\n\"Mutta missäs ne tästä ovat ne miehet?... Suutari Kankaalainen, Ukko\nOlkkolainen ja Lutka Lievonen?\"\n\nNäin peuhasi Jeremias Jormanainen, kunnes viina voitti. Hän rytkähti\ntuvan lattialla valmiina olevalle olkivuoteelle ja alkoi kuorsata.\n\nPappiveljensä kunnottoman kavaluuden ja ahneuden uhrina alkoi Jeremias\nJormanainen vähitellen ja yhä useammin turvautua tuohon surujen ja\nkärsimysten petolliseen lievittäjään, joka viinan nimellä on niin\nmonet, tuhannet sekä ajalliseen että ijankaikkiseen onnettomuuteen\nsaattanut. Hänkin koetti hukuttaa edes hetkeksi maalliset huolensa\nviinavirtaan, aavistamatta, että siten vaan itse auttoi toista sen\nkuopan kaivamisessa, johon hän ennen pitkää oli ijäksi lankeeva.\n\nEi siis ollut enää elämä helppoa Jormanalassa...\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMutta Jeremias Jormanainen luuli vielä voivansa pelastaa itsensä ja\nperheensä perikadosta. Tosin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei\nmikään tavallinen keino voinut häntä auttaa, vaan hän toivoi jonkun\nonnen sattuman taikka muun oudon, tavattoman tapauksen yht'äkkiä\nhajoittavan ne mustat pilvet, jotka hänen onnensa auringon olivat\npimittäneet. Saattoihan se onnen pyörä tahi muu kiertotähti vielä\nhänenkin kohdalleen seisahtua. Olihan se ennenkin monelle muullekin\ntapahtunut. Sattuu ehkä löytämään aarteen... Taikka osuu pelastamaan\njonkun korkean herran, ehkäpä keisarin, hengen... Niin, kyllä niitä\nonnella vielä keinoja oli, jos vaan tahtoi häntä auttaa. Sanoohan\nsananlaskukin: \"kun hätä on suurin, silloin apu lähinnä\".\n\nJa tämä hänen toivonsa muuttui vähitellen jonkunlaiseksi hämäräksi\nvakuutukseksi.\n\nPappiveljen velka seisoi liikuttamatta paikoillaan. Se muljotti\nmustana, uhkaavana ukkoispilvenä taivaan rannalla ja kasvoi vähitellen\nvaan varmasti Jormanalaan päin. Ja tätä pappiveljen velkaa ei Jeremias\nvielä ollut yrittänytkään lyhentämään, eipä hän edes ollut saanut\nyhtään penniä sen koroistakaan suoritetuksi, vaikka asia jo oli\nseisonut useampia vuosia. Veli taas, hengen mies kun oli, ei häntä\nlii'oin velallaan kiirehtinyt, vaan kirjoitti yhä Lapista, että\nJeremiaan ei tarvitsisi turhan tähden ruveta liiaksi huolehtimaan eikä\ntyöllä liiaksi itseänsä rasittamaan, sillä eipä hänellä, papilla, hyvä\nrahapalkka kun oli ja pienet menot, ollut vähintäkään rahan tarvista,\nsaati sitte halua ruveta veljeänsä saamisellaan kiristämään. Parasta\noli, että Jeremias antoi velan seista semmoisenaan. Eipähän ne korot\nnyt muutamissa vuosissa niin ihmeitä tekisi. Ja tottapahan sitte, kun\nveli onnistuisi pääsemään johonkin lähemmäksi, asioita suuta suuksin\nselvitettäisiin. Olkoot siis vaan rahat siellä, jos niitä jo ko'ossakin\nolisi, sillä menisihän niitä lähetellessä postirahoinakin monta markkaa\naivan turhaan. --\n\nEi siis veli Jeremiasta ahdistellut saamisellaan. Mutta kuta parempia\nja veljellisempiä lupauksia tämä lähetti odottamisestaan, sitä\nraskaammasti rupesi Jeremiaan hartioita painamaan tuo veljellinen\nvelka. Mitään onnen kohtausta, josta rahoja olisi ruvennut liukenemaan,\nei hänelle näyttänyt sattuvan, vaikka kuinka olisi odotellut. Eikä\nunikakkiaskaan tahtonut hänelle neuvoa aarteitaan. Senpätähden Jeremias\ntaas ryhtyi itse miettimään uusia keinoja rahan hankkimiseksi. Hän\nmietti ja mietti, mietti yhä uudelleen, kunnes tämä miettiminen\nalkoi pyörryttää hänen päätänsä... Vihdoin, monien mietteiden ja\naprikoimisten, monien unettomien öiden ja monien päänkivistysten\nperästä, luuli hän keksineensä verrattoman nerokkaan keksinnön, joka\nolisi tuottava hänelle varsin vähällä vaivalla sekä tuon \"pikku\nsumman\", minkä hän oli veljelleen velassa, että myöskin verrattoman\nsuuren, miljoonia käsittävän omaisuuden puhtaassa rahissa...\n\nOllessaan jokseenkin taitava läkkiseppä, osasi Jeremias Jormanainen\nkäännellä ja muodostella tuota kiiltävää läkkilevyä jos jonkinlaisiksi\nympyröiksi, sylintereiksi ja muiksi kiekaroiksi, jonka tähden hän luuli\nvoivansa rakentaa siitä vaikka mitä. Tätäpaitsi oli hän, ollessaan\njoskus läsnä oppineiden tai muiden herrasmiesten keskusteluissa,\nkuullut puhuttavan eräästä merkillisestä koneesta, joka olisi ollut\nvälttämättömästi maailmaan saatava, vaan jota kukaan vielä siihen asti\nei ollut osannut rakentaa. Hänelle suotiin vielä lisäksi, että tämä\nkone erosi muista nykyään käytettävistä koneista ainoastaan siinä\npikku asiassa, että sen tulisi käydä ilman minkäänlaista käyttövoimaa.\nJa jos Jeremias sattui kysymään, luulisivatko herrat sellaisenkin\nmiehen, kuin esim. hän, saattavan tulla tuon uuden koneen keksijäksi,\nvastasivat nämä aina: \"Miksikäs ei!\" Ja vakuuttivatpa Jeremiaalle vielä\npäälliseksi, että jos hän tuon merkillisen koneen keksisi, saisi hän\npaljaastaan sen \"patentilla\" eli rakennusluvalla sangen, sangen paljon\nrahaa, ei ainoastaan satoja ja tuhansia, vaan miljooneja... monia\nmiljooneja...\n\nIhmekös siis oli, jos Jeremias Jormanainen päätti kun päättikin\nrakentaa perpetuum mobile'n. Hän aikoi sillä ei ainoastaan hämmästyttää\nnykyistä velttoa ja uusiin suuriin keksintöihin kykenemätöintä\nmaailmaa, vaan myöskin näyttää maailmalle, että oli niitä miehiä,\nmerkillisiä miehiä, Suomessakin...\n\nHän siis meni taas, niinkuin kerran ennenkin, kaupunkiin, kävi\nkaupungin rannassa olevissa höyrylaivoissa katselemassa masinavärkkejä,\nkyseli asianomaisilta niiden sisällistä rakennusta, osti kirjakaupasta\nkoneopin ja viinapuodista kannuisen putelin täyteen \"ainetta\".\n\nHän ei kuitenkaan nyt kotiin mennessään maistanut viinan tilkkaakaan,\nvaan päätti, säästää viinat kuuluisan keksintönsä harjakkaiksi. Vasta\nsitte, ajatteli hän, kun hänen oma tekemänsä valmis kone itsestään\nkäydä naksuttelisi kotipirttinsä nurkkahyllyllä, niinkuin ennen\nisävainajansa hankkima, vaan huutokaupassa myyty vanha seinäkello oli\nnaksutellut pöydän takana pirtin peräseinällä, vasta sitte sopisi\nhänen, Jeremias Jormanaisen, iloa nauttia ja viinaa ryypätä. Olkoon\nsiis kirkas, kieltä karmaiseva neste siihen saakka rauhassa aitan\nnurkassa, kylläpähän vielä tuli aikaa sen kanssa seurustella... Eikä\nhänen muutoinkaan nyt sopisi ruveta ryypiskelemään, sillä \"viinahan vie\nmielen miehen päästä\", ja jos milloinkaan, niin nyt oli Jeremiaalle\ntarpeen kalkki se \"mieli\", joka hänen päässänsä mahtoi olla, olisipa\nehkä mennyt hiukan lisääkin...\n\nKotiin tultuansa rupesi Jeremias uutta koneoppiansa tutkimaan. Hän\nluki sitä, luki siksi, että osasi sen vihdoin ulkoa paremmin kuin\nparas rippikoululainen \"pitkän\" katekismonsa. Niinkuin luonnollista\nolikin, ei hän siitä löytänyt neuvoja uuden koneensa rakentamiseen,\nvaan mitäpäs siitä! Täytyihän hänen kaikissa tapauksissa, voidakseen\nruveta niin tärkeän kappaleen keksijäksi, omistaa perustiedot yleisessä\nkoneenrakennusopissa. Se oli varmaa ja sen olivat herratkin Jeremiaalle\nsanoneet. Sen vuoksi luki Jeremias Jormanainen koneopin ulkoa. Ja kun\nhän oli sen oppinut kannesta kanteen, luuli hän ottaneensa tärkeän\naskeleen keksintönsä toteuttamiseksi.\n\nSitte rupesi hän miettimään uuden koneensa rakennussuunnitelmaa. Hän\npäätti rakentaa sen ainoastaan pienoiskoossa, niinkuin herrat olivat\nneuvoneet. Tottapahan sitte, kun hän sai itse aatteen kappaleen\nmuotoon -- vaikkapa pienempäänkin -- sovitetuksi, tottapahan sitte\noli aikaa tehdä se varsinaisessa \"volyymissään\", niinkuin Jeremias\nJormanainen kappaleen ominaiskokoa tieteellisesti nimitti. Ja pakkokos\nhänen olikaan itse koskaan ruveta varsinaista työtätekevää masinaa\nrakentamaan ja siihen varojansa kuluttamaan. Sen saivat rakentaa\nrikkaat itse oikeissa mekaniikkiverstoissaan. Kunhan nyt Jeremias\nvaan noille typeräpäisille insinööreille näyttäisi mihin suuntaan tuo\nyksinkertainen kone oli rakennettava... Sillä niinhän ne herratkin\nolivat Jeremiasta neuvoneet...\n\nJa Jeremias Jormanainen, läkkiseppä kun oli, päätti tehdä tuon\nmaailman kahdeksannen ihmeen läkkipellistä. Sillähän olivat kaikki\nne ominaisuudet, mitkä tässä asiassa tarvittiin. Ensinnäkin oli\nsitä vallan helppo muodostella minkäkokoisiksi ja minkänäköisiksi\nesineiksi tahansa. Toiseksi oli se luonnoltansa keveää, ett'ei\ntarvinnut väsyä raskaita kappaleita nostellessa, ja -- kukas tiesi,\njos se juuri köykäisyytensä tähden olikin vallan omiansa sellaisen\nkoneen rakennusaineeksi, jonka tuli tyhjällä käydä. Sitä paitsi oli\nsillä erinomaisen kaunis väri, ulkonäkö, joka sekin puolestaan voisi,\nsitte valmista konetta näytellessä, saattaa herroja insinöörejä\nkoneesen mieltymään. Ja vihdoin viimeksi oli läkkipellillä se\nviehättävä ominaisuus, joka Jeremias Jormanaiselle tällä kertaa oli\nkaikkein tärkein. Se oli erinomaisen halpaa hinnaltaan, eikä siis\nkoneen rakennusaineissa tullut suurta vahinkoa, jos joku koneen osa\n-- taikkapa koko ensimäinen konekin -- menisi turmiolle ja olisi\nuudestaan tehtävä -- vaikka Jeremias Jormanainen oli niin vakuutettu\nonnistumisestaan, että itsekin nauroi tällaiselle ajatukselleen.\nSyntikö hänen lieneekin tuollaisen ajatuksen ihmisen päähän\nviskannut... No kaikkea sitä pitää tässä!\n\nNäin kaikki asianhaarat pienimpiin yksityiskohtiinsa saakka ensin\ntarkoin punnittuansa ja tärkeimmät mietteensä muistoonkin -- vastaisen\nvaralta -- kirjoitettuansa, ryhtyi Jeremias Jormanainen vihdoin itse\nrakennustyöhön. Hän leikkasi läkkipeltiä levy levyltä, otti tarkat\nmitat, teki hienoista hienoimmat juotokset, valmisti sylintereitä,\nmäntiä, rattaita, pyöriä, jopa vihdoin sai valmiiksi uuden uutukaisen\ntyhjyyden kattilankin, josta tuon näkymättömän, olemattoman voiman piti\nlähteä konetta käyttämään. Ja näin yksityiset koneenosat ensin erikseen\nvalmistettuaan, liitti hän ne vihdoin yhdeksi ainoaksi perpetuum\nmobile'ksi, joka ulkonäöltään muistutti hyvin paljon tavallisia\npienokaista -- paloruiskua.\n\nMutta... Nyt olisi epäilemättä ollut erittäin hyödyllistä, ett'ei tätä\nsanaa, eipä tällä sanalla merkittävää käsitettäkään, olisi maailmassa\nlöytynyt. Sillä epäilemättä ja ainoastaan juuri tämän \"mutta\" sanan\ntai sillä sanalla merkittävän käsitteen olemassa olon tähden se\nJeremias Jormanaisen uusi, kauniisti kiiltelevä perpetuum mobile ei\nottanut käymään ruvetaksensa. Siinä se vaan seisoa törrötti kaikkine\nihmeellisille värkkineen Jormanalan tuvan pitkällä pöydällä, eikä edes\nrakentajansa mielihyväksi kertaakaan pyörähtänyt, vaikka Jeremias\nJormanainen kuinka olisi uskonut ja toivonut sitä.\n\nEikä se itsestään oppinut insinööri suinkaan ollut tarkastelematta ja\ntutkimatta syitä uuden koneensa käymättömyyteen. Hän tutki ja mittasi,\nmietti ja hikoili, käänteli ja pyöritteli sekä paranteli konetta senkin\ntuhannen tuhatta kertaa, vaan se ei tehnyt tehtäväänsä -- sanoi ken\nmitä tahansa -- se se tässä kumminkin pää-asia oli. Eikä ne oppineet\ninsinööritkään, joilta Jeremias pulassaan neuvoja kysyi ja joille hän\nkonettaan näytteli, kyenneet saamaan sitä liikkeelle. He vaan, konetta\ntutkittuansa, pudistivat paitansa, muhahtivat ja sanoivat: \"No sepäs\nkumma ett'ei käy!\"\n\nViimein, kun usko ja toivo eivät näyttäneet vähintäkään tässä\ntapauksessa Jeremias Jormanaista auttavan, otti hän sen aitan avaimen,\njonka nurkkaan hän kaupungista tultuansa oli kätkenyt erään pölyisen\nmelkein tyhjältä näyttäneen säkin. Hän meni verkalleen aittaan,\nkohotti säkin ylös nurkasta ja heilahdutti sitä. Ja Jeremiaan suu\nvetäysi autuaalliseen hymyyn, kun hän kuuli säkin sisästä iloisen\nloiskahduksen, ikään kuin hauki olisi pulskahtanut tyynessä\nheinikkolahdelmassa. Ja Jeremias Jormanainen avasi säkin suun...\n\nKotvasen aikaa viipyi Jeremias aitassa. Sitte tuli hän ulos, lukitsi\noven ja vei avaimen paikoilleen tuvan ovensuunaulaan. Hän oli nyt kuin\ntoinen mies. Ja kun hän aitassa käydessään oli tullut täydellisesti\nvakuutetuksi siitä, ett'eivät usko ja toivo voineet saattaa hänen uutta\nkonettansa liikkeesen, turvautui hän tuohon kolmanteen tenhovoimaan,\njonka sanottiin kaikki kärsivänkin. Hän rupesi rakastamaan tuota\nihmeellistä pöydällä lepäävää olentoa... Ikäänkuin se olisi ollut\nerittäin suloinen, parhaallaan nuoruuden kukoistuksessa oleva neitonen,\nhyväili ja halaili hän sydämetöintä leikkikaluansa erittäin innokkaalla\ntavalla. Ja väliin tuuditteli hän sitä sylissänsä niinkuin vakaista\nlasta, hän lausui sille todellisia rakkauden sanoja, lauleli sille\nparhaita lempilaulujaan ja kylvetti sitä vilpittömän lemmen tulesta\npalavilla suukkosilla...\n\nKun tällaisesta, epäilemättä sangen hienosta kohtelutavasta ei\nkuitenkaan näkynyt lähtevän minkäänlaista \"positiivista resultaattia\"\neli suoraa tulosta, pistäysi Jeremias vielä kerran aitassa. Ja\nsieltä takaisin tupaan tultuansa nöyrtyi vihdoin hänen paatunut\nsydämensä. Hän päätti kun päättikin rukoilemalla koettaa saada\nverrattoman kovasydämisen epäjumalansa mielen heltymään. Pian asetti\nsen korkealle nurkkahyllylle -- tuvan peränurkkaan, pitkän pöydän\ntaakse, tietysti --, lankesi polvillensa sen eteen ja luki kaikkein\nkalleimmat rukoukset, jotka ulkoa muisti, saadaksensa \"hänet\" edes\nkerran, ainoan kerrankaan, liikahtamaan. Ja kun Jeremias, vanha mies\nkun oli, oli jo pisimmät rukoukset unohtanut, niin ettei niitä ulkoa\nmuistanut, haki hän kammarista paksun mustakantisen virsikirjansa, ja\nluki sitte, silmälasit nenän latvalla, kaikki siinä löytyvät rukoukset\nalusta loppuun, sanaakaan pois jättämättä, vuodattaen katkeria\nkatumuksen kyyneleitä läkkipeltisen neronsa tuotteen edessä ja tuon\ntuostakin kumartaen otsansa laattiaan asti, siten muka osoittaaksensa\ntäydellisintä ja perinpohjaisinta kunnioitustaan ja kuuliaisuuttaan\nuppiniskaiselle onnensa haltijalle...\n\nMutta teki Jeremias Jormanainen vaikka mitä, nuoli vaikka pituutensa\nmaata läkkitötterönsä edessä, ei se, luonnollisesti, voinut ruveta\nitsestänsä liikkumaan. Ja nähtyänsä näin kaikki pitkälliset,\njopa väliin alentavaisetkin ponnistuksensa tyhjään raukeavan,\nsuuttui Jeremias vihdoin eräänä päivänä. Hän koppasi läkkitötterön\nnurkkahyllyltä kouraansa ja paiskasi sen täydellä voimallaan tuvan\nlaattiaan sekä poljeksi ja suhmuroi sitä siksi, ett'ei siitä jäänyt\njälelle muuta kuin suuri muodoton läkkilevyläjä, jonka senkin Jeremias,\nkylliksi sille kiukkuansa osoitettuaan, viskasi ulos rikkatunkiolle.\n\nSitte tuli hän takaisin tupaan, istui penkille ja rupesi yksinänsä\nhaastelemaan...\n\nJa emäntä-Liisa, joka Jeremiaan viime aikaisista käytöksistä, jo oli\npahaa aavistanut, istui tuvan toisella penkillä selin Jeremiaasen,\nvuodattaen katkeria kyyneliä. Hän tiesi nyt, että hänen aviopuolisonsa\nei ollut enää aina täydellä järjellä...\n\nJa jos Jeremias Jormanaisen talo ja kontu lienevät joutuneet rappiolle\nEenokin viimeisinä kouluvuosina, jos Jeremias Jormanainen silloin ei,\nläkkityön tähden, liene joutanut maanviljelyksestään huolta pitämään,\nei ole kumma, että asiat nyt siinäkin kohden menivät yhä huonommalle\nkannalle. Silloin oli Jeremiaalla toki tuloja läkkityöstään, jos maan\nantimet vuosi vuodelta vähenivätkin, vaan nykyisistä puuhistaan ei\nhänelle ollut vähintäkään hyötyä, mutta sitä enemmän tappiota. Tuon\nitsestään käyvän maailman ihmeen rakennuspuuhassa meni Jeremiaalta ei\nainoastaan kokonaisen parin vuoden aika, vaan myöskin kului häneltä\nsentähden muutamia satoja markkoja rakennustarpeihin, matkustuksiin\nja minkä mihinkin. Ja kun hän vihdoin tästä hullutuksesta lakkasi,\noli hän sekä ruumiin- että etenkin hengenvoimiltansa kykenemätöin\nminkäänlaiseen tuottavaan työhön. Sillä ne lihalliset, voimien yli\nmenevät ponnistukset, joilla Jeremias koetti aineellista perikatoaan\nestää, olivat vieneet hänen työkykynsä sekä saattaneet hänet\njuoppouteen ja -- hulluuteen.\n\nTukalammaksi, yhä tukalammaksi alkoi siis elämä käydä Jormanalassa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPastori Eenokki Jöransson'in hartaimmat toiveet ovat toteutuneet.\nHän on elämänsä päämäärän saavuttanut. Hän istuu nyt kotipitäjäänsä\nkirkkoherrana ja odottelee vaan rovastin titteliä.\n\nMutta vielä viettää Jeremias Jormanainen joukkoinensa kurjaa elämäänsä\nisänsä perinnöllä. Vielä on se talo, jossa hän on syntynyt, hänen\nnimissänsä. Vielä kutsutaan häntä, vaikkapa välistä pilkan vuoksi,\nJormanalan isännäksi.\n\nVielä siis on Eenokki-pastorilla yksi tehtävä ennenkuin rupeaa \"viisaan\nlepoa\" nauttimaan. Kun hän sen on suorittanut, saattaa hän ottaa\napulaisen, \"pistää sorkkansa seinälle\" ja -- olla rovasti.\n\nPastori Eenokki Jöransson on huono lakimies. Mutta se on hänelle\npikemmin kunniaksi kuin häpeäksi. Sillä hänen velvollisuutenansa on\nevankeliumin saarnaaminen ja levittäminen.\n\nSentähden käskee hän pehtoorinsa valjastuttaa vasta ostetun\nliinakko-oriin pienten avovaunujen eteen ja ajaa \"visiitille\"\nnaapurinsa, kihlakunnan tuomarin, luo. He eivät ole vielä tähän asti\npaljoa kanssakäymistä pitäneet, vaan ovat kuitenkin joskus kohdanneet\ntoisensa.\n\nTuomari tulee jo rappusille vierastansa vastaan ottamaan.\n\n\"Terve tuloa, terve tuloa! Onpa erittäin hauskaa että naapuri vielä\nmuistaa käydä minuakin tervehtimässä\".\n\n\"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!\" -- vastasi pastori korkeata hattuansa\nkohteliaasti kohotellen. \"Kyllähän sitä minä olen käynyt ja\nkäyn vastakin, mutta eipä minulla ole ollut kunniaa juuri usein\nherrassöörinkiä kotonani nähdä. Odottelin tänäänkin koko päivän, vaan\nkun ei vieraita näkynyt, päätin pistäytyä katsomassa miten täällä\nvoidaan\".\n\n\"Kiitoksia tulostanne! Olenhan sitä minäkin käynyt ja aikomukseni on\nnäinäkin päivinä ollut monta kertaa lähteä pappilaan, vaan... nuo\nkirotut kiireelliset virkatoimet! Niistä me tuomaripoloiset olemme\npääsemättömissä. Ei ole väliin yön lepoa, saati sitte päivän rauhaa.\nJuoksee talonpoikia toinen toisensa perästä, mikä haastoa hakemassa,\nmikä pöytäkirjoja pyytämässä... Ja entäs sitte nuo sihteeriroistot!...\nNe velikullat eivät viitsisi mitään tehdä, vaan juoda jollottaisivat\npäivät ja yöt myötäänsä, jos ei olisi joka askeleella seljän takana\nkeppi kourassa\", puheli tuomari vieraalta päällysnuttua ottaessaan ja\nhäntä sisään saattaessaan.\n\nKun siinä sitte oli sikarit sytytetty, totivesi tuotu, lasit valmiiksi\nlaitetut ja niitä näitä pikkuisen pakistu, ryhtyi pastori vihdoin\nsiihen asiaan, jota varten oikeastaan oli tullut.\n\n\"Niin tosiaankin! Juohtuupa tässä mieleeni eräs asia, jonka sinä\nveli, lakimies kun olet, ymmärrät parhaiten toimittaa\", -- virkkoi\npastori puheen käänteessä. Tuomari ja kirkkoherra olivat ikään juoneet\nveljenmaljat.\n\n\"Jos minun vähä kokemukseni voisi olla veljelle hyödyksi, niin on\nse alttiina käytettäväksesi\" -- vastasi tuomari. \"Tahdon kuitenkin\nedeltäpäin ilmoittaa, ett'en saata ilmaista mielipidettäni\nniistä laki-asioista, jotka mahdollisesti voisivat tulla minun\ntuomittavikseni\".\n\n\"Ei se asia, josta minä ai'oin puhua, tule koskaan sinun\nratkaistavaksesi\", -- selitti pastori, -- \"sillä saaneehan selvällä\nvelkakirjalla tuomion Kuvernöörin kautta, vai miten luulet?\"\n\n\"Tietysti; ell'ei vastaajan puolelta väitetä velkaa vääräksi\".\n\n\"Se ei voi tulla tässä asiassa kysymykseenkään. Mutta minä huono\nlakimies kun olen, en tottaperään kykene itse niinkään selvää asiaa\najamaan, vaan pyytäisin että veli ottaisi koko asian huostaansa.\nVaivasi ja kulungit olen minä rehellisesti palkitseva\".\n\n\"Kenenkä velka ja millainen asia se on?\"\n\n\"Se on evään talollisen Jeremias Jormanaisen velkakirja, joka pitäisi\nsaada rahoiksi, vaan kun miesparka ei taida muutoin saada velkaansa\nsuoritetuksi, täytynee myyttää hänen tilansa\".\n\nTuomari säpsähti ehdottomasti, sillä hänkin oli jo kuullut puhuttavan\ntästä kummallisesta velasta. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä ja kysyi\ntyynesti:\n\n\"Mutta eikös Jeremias Jormanainen ole arvoisan veljen veli?\"\n\nNyt oli pastorin vuoro hämmästyä. Hän ei luullut tuomarin tuota\ntietävän.\n\n\"Kyl... kyllähän tuo mies oli ennen veljeni\", -- vastasi hän tapaillen.\n\n\"No eiköhän herra past... tuota arvoisan veljen kävisi laatuun vielä\nodotella veljensä velkaa. Ehkäpä hän, kun saisi odotusaikaa, voisi\nmuutoinkin asiansa suorittaa. Olisihan sääli ajaa hänet pois isänsä\nperinnöltä\".\n\n\"Velka on jo kovin vanha ja sitä paitsi on minulla muita tärkeitä syitä\nnyt periä saamiseni ulos?\"\n\n\"Ovatko veljen omat raha-asiat sillä kannalla, että vaativat saamisien\nuloshakua?\" -- kysyi tuomari. Hän oli kuullut pastorin olevan\njokseenkin varakkaan miehen.\n\n\"Eivätpä juuri niinkään\" -- vastasi pastori hymyillen -- \"vaan\njokainenhan on omansa saapa\".\n\n\"Se on tiettyä se\".\n\nMutta toti alkoi tehdä vaikutustansa pastoriin. Ja kun hän luuli, että\narvoisa isäntänsä pitäisi häntä tylynä, sydämettömänä miehenä, elleivät\nne perusteet, joita hän veljensä tilan myyttämisestä esiin toi, olisi\ntäysin tyydyttävät, tahtoi hän perinpohjin selittää asiat ja näyttää\ntuomarille, että hänen oli tuiki pakko tehdä niinkuin oli sanonut.\n\n\"Minä olen Jeremias Jormanaiselta varsin oikealla ja rehellisellä\ntavalla saanut kolmentuhannen viidensadan markan velkakirjan\", --\nryhtyi siis pastori selittämään, -- \"jolle velalle olen hankkinut\nveljeni omistamaan maatilaan ensimäisen kiinnityksen. Tämä saamiseni\nnousee nyt jo yli viidentuhannen markan. Eihän noin kaunista rahaa\nkukaan asioistaan huolta pitävä mies saata jättää perimättä.\nOlisihan kokonaan kevytmielinen teko uhrata tuollainen rahasumma\nvieraille ihmisille. Se olisi, sitä paitsi, suuri vääryyden teko omia\nperillisiäni kohtaan. Ja kun on mahdotoin toivoakaan, että veljeni\nvoisi tällaisen velan muuten saada suoritetuksi, on minun selvä pakko,\nsuora velvollisuus, ottaa saamiseni hänen kiinteästä omaisuudestaan\".\n\n\"Kyllähän asia lain kannalta katsoen niin on\", -- tuumasi tuomari,\ntotilasiansa teelusikalla hämmentäen.\n\n\"Ilman sitä on minulla muitakin tärkeitä syitä tuon veljeni tilan\nmyyttämiseen\", -- jatkoi sielunpaimen, maistettuaan lasista, \"Niinkuin\narvoisa veli tietää, on minulla paljon lapsia ja suuri huusholli.\nKirkkoherran puustellikartano on minun perheelleni verrattain pieni,\neikä ole toivoakaan nykyisissä oloissa saada seurakunnan suostumusta\nsen suurentamiseen. Sen vuoksi on minun hankittava toinen talo, jossa\njoku osa perheestäni, etenkin kesä-aikoina, saattaa oleskella. --\nEikä tuo kirkkoherran puustelli muutenkaan ole oman talon arvoinen.\nSattuisin milloin tahansa yht'äkkiä kuolla kupsahtamaan -- josta Jumala\nvielä kauan varjelkoon! -- niin siihen jäävät muille silloin kaikki. Ei\nole leskellä, saati lapsilla, siinä enää sitte pitkään isännöimistä.\nTäytyy mennä matkaansa, vaikk'ei olisi mihin mennäkään. Kyllähän ne\ntosin armovuoden, kenties kaksikin, ja eläkerahan saavat, vaan niillä\nei pitkälle päästä. Varovinta ja parasta kaikissa tapauksissa on\nhankkia oma talo, johon jälkeen jääneet voivat minä päivänä hyvänsä\nmuuttaa. -- Täytyyhän sitä jokaisen rehellisen miehen, vaan erittäinkin\npapin, pitää huolta jälkeen tulevaisistaan\".\n\n\"Onhan tuo syy tuokin\", -- myönsi tuomari, -- \"vaan saattaisihan\nveli, kun varoja on, ostaa jonkun toisen talon eikä tehdä veljeänsä\nonnettomaksi\".\n\n\"Niinhän sitä saattaa puhua, kun ei asioita tunne\", -- vastasi\nEenokki-pastori rohkeasti: \"Mutta vaikka arvoisa veli voisikin\nihmisyyden tai armeliaisuuden nimessä kumota äsken esiintuomani syyt\nveljeni tilan myyttämiseen, löytyy kuitenkin yksi syy, jonka täytyy\nolla kerrassaan kumoamaton. Se on sekä Jumalan kirkkaan sanan mukainen\nettä myöskin tässä samassa Jumalan sanassa jokaisen oikean kristityn\n-- varsinkin jokaisen papin -- ankaraksi velvollisuudeksi määrätty.\nVai luuleeko veli, että yksikään, joka hiukankaan Jumalan sanaa\ntuntee, saattaisi kieltää, ett'ei raamatussa määrättäisi jokaisen\nvelvollisuudeksi koettaa estää lähimmäistään syntiä tekemästä?\"\n\n\"Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvin vähän tunnen raamattua,\nmutta ehkä jonkun verran ihmisyyden ja armeliaisuuden lakeja\", --\nlausui lakimies vakavasti.\n\nPuhumaan innostunut seurakunnan paimen ei huomannut pistoa kohteliaan\nisäntänsä vastauksessa, vaan jatkoi jokseenkin kiihtyneenä:\n\n\"Mutta minun, ollessani pappi, täytyy tuntea raamattu perin pohjin, ja\ntuskinpa tarvitsisin tätä tunnustustani hävetä, vaikka itse piispan\nkanssa keskustelisin. Raamatun ja luterilaisen kirkon opin mukaan on\njokaisen papin tärkeä velvollisuus kieltää ja estää sanankuulijoitaan\npahuutta harjoittamasta. Nyt on kuitenkin kaikille tiettyä, että\nJeremias Jormanainen alkaa yhä enemmän ja enemmän vajota juoppouden\nkauheaan syntiin, jonka tähden minun, jopa oman autuuteni uhalla; on\nsuora täytymys estää häntä siitä. Ja tämä voi edes jossakin määrin\ntapahtua ainoastaan siten, että minä, kun käteni käypi, otan häneltä\npois omaisuuden, jolla hän viinaa hankkii. -- Niin. Siinä on syy, oikea\nperussyy, joka on itsensä Jumalan tekemä ja jota ihmiset eivät pysty\nkumoamaan\".\n\n\"En tahdo yrittääkään kilpailemaan arvoisan veljen kanssa raamatun\nselityksessä\", -- virkkoi tuomari, -- \"vaan eikös siinä kirjassa\njossakin kohden käsketä 'rakastamaan lähimaistaan niinkuin itseänsä?'\"\n\nRaamatun selityksen taitamatoin lakimies luuli lyöneensä\nsananselittäjän eteen valttiässän. Mutta valmis oli pastorilla vastine\ntuolle korkealle kortille.\n\n\"Aivan oikein! Mutta se onkin juuri kristillinen rakkaus, joka\npakoittaa minua veljeäni kohtaan näin menettelemään. Sillä käskipä itse\nKristuskin erästä rikasta miestä, jota hän rakasti, vaan jolle hän\ntiesi rikkauden olevan pahennukseksi, hävittämään kaiken omaisuutensa\".\n\n\"No olkoonpa vaikka niinkin. Mutta mistä on tämä arvoisan veljen\nsaaminen syntynyt? Olet tietysti antanut puhtaat rahat veljellesi?\"\n\nTämä kysymys oli odottamatoin ja saatti pastorin hämille. Mutta hän\nkoetti siihenkin vastata.\n\n\"Velka on syntynyt siten, että minä myin veljelleni osuuteni isämme\njättämästä perinnöstä\".\n\n\"Mutta mistäs arvoisa veli sai varoja lukutiellä ollessaan?\"\n\n\"Kotoani tietysti\".\n\n\"Otettiinkos ne varat lukuun isiin perintöä jakaessa?\"\n\n\"Se ei ollut tarpeellista\".\n\n\"Olisin kiitollinen, jos herra past... tuota arvoisa veli tahtoisi\nselittää, mitenkä jako muutoin kävi laatuun?\"\n\n\"Se on lyhyesti selitetty\", -- rastasi pastori. \"Meitä jäi kaksi\nveljestä ja isämme jättämän maatilan vuotuiset tulot olisivat tietysti\nvarsinaiseen eroon asti olleet kahtia pantavat, mutta minä jätin\nne veljelleni yksinänsä. Hän ainoastaan toimitti minulle ylöspidon\nlukuajallani\".\n\n\"Mutta tokkohan teidän... tuota sinun osaksesi lankeavat vuotuiset\ntulot riittivät sinun koulukustannuksiksesi?\"\n\n\"Tietysti riittivät, eivätkä menneetkään; sillä elättihän veljeni\nisämme jättämässä talossa monta vuotta vaimoa ja suurta lapsilaumaa,\nenkä minä missään tapauksessa, vaikkapa koulunkin käyden, yksinäni\nvoinut niin paljoa kuluttaa. Sitäpaitsi elin minä koulussa ja\nyliopistossa ollessani erittäin tarkasti\".\n\n\"Hm, vai niin!\" -- virkkoi tuomari, viskasi tyngäksi palaneen sikariin\nhampaistansa ja sylkäsi.\n\nSiinä sitte vielä kotvasen, iltaa istuttiin totilasin ääressä ja\npastori selitteli kantaansa tässä velanperimysasiassa.\n\nOllaksensa oikea kansallismielinen pappi -- ja siitä Suomen pappien\nyleisestä hyveestä ei Eenokki-pastori tahtonut tehdä poikkeusta --\nkatsoi hän velvollisuudekseen edistää maansa ja kansansa yleistä\nparasta muillakin luvallisilla aloilla kuin ainoastaan niillä, jotka\nhänen varsinaiseen hengelliseen virkatoimeensa kuuluivat. Koska siis\njokaisen rehellisen kansalaisen, yksin papinkin, selvä velvollisuus oli\nkykynsä ja tilaisuutensa mukaan \"edesauttaa\" maamme pää-elinkeinon,\nmaanviljelyksen, vaurastumista, seurasi siitä epäsuorana\njohtopäätöksenä, että myöskin jokaisen kansalaisen velvollisuus oli\nvoimainsa takaa estää tämän tärkeän elinkeinon rappiolle joutumista.\nNyt olivat kuitenkin maanviljelysasiat Jormanalassa, niinkuin hän\noli nähnyt kokonaan rappiolle menneet, ja peljättävä oli, että tila,\nvaikkapa pohjaltaan parhaita maita, voisi piankin käydä kerrassaan\nmahdottomaksi parhaallakaan viljelyksellä parantaa. Ja sentähden,\njuuri senkintähden, oli Eenokki-pastorin velvollisuus ottaa veljensä\ntila itsellensä ja estää siten jommoinenkin yleis-isänmaallinen eli\nkansallinen tappio.\n\nMutta kuta enemmän pastori puhui uudelle veljellensä asiansa\noikeudesta, sitä äänettömämmäksi kävi tämä, kunnes vihdoin pastori näki\nparhaaksi tehdä lähtöä.\n\n\"No aikooko arvoisa veli ottaa tämän velan perimyksen huostaansa?\"\nkysyi hän.\n\n\"En voi\", -- vastasi tuomari lyhyesti.\n\n\"Miksikä et?\"\n\n\"Tuota... niin! Minulla on omat syyni, vaan saattaahan herra pastori\nitse ajaa noin selvän ja oikean asian.\" Tuomari pani eri painon sanalle\n\"oikean\".\n\n\"'Herra pastori!' Minä luulen, että tulimme äsken lähemmiksi tutuiksi\",\n-- huomautti hengen mies.\n\n\"Ai todellakin! -- Pyydän anteeksi erehdykseni, mutta... minulla on\nniin huono muisti\", -- sanoi tuomari, vaan arveli mielessään, että tuo\nveljeyden teko saisi pysyä ijäti unohduksissa.\n\n\"Koska arvoisan veljen ei käy laatuun asiaan ryhtyminen, niin täytyy\nminun muuta neuvoa pitää\", -- sanoi pastori nähtävästi loukkautuneena\nja nousi ylös.\n\n\"Kyllä se voipi olla parasta.\"\n\n\"Hyvästi siis!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\"\n\nJa vasta veljeksi tulleet lain ja evankeliumin julistajat erosivat\ntoisistansa paljoa epäkohteliaammasti kuin äsken olivat yhtyneet. Ei\ntuomari auttanut päällyspalttoakaan vieraansa hartioille. Eivätkä\nkutsuneet toisiaan käymäänkään.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nNolosti oli käynyt Eenokki-pastorille tuomarin luona. Ja häntä harmitti\netenkin se seikka, että oli tullut tuolle lainoppineelle \"lurjukselle\"\npuhuneeksi liian paljon.\n\nMutta Eenokki-pastori ei ollut niitä miehiä, joiden oli tapana luopua\nmielipiteistään tai purkaa kerran tehtyjä päätöksiänsä. Hän oli oman\nkannan mies.\n\nEräänä synkeänä syyspäivänä, vuosi sen jälkeen kuin Eenokki-pastori oli\nkotipitäjäänsä kirkkoherraksi tullut, lähetti hän hakemaan veljeänsä\npappilaan. Hänellä oli tärkeä asia veljensä kanssa suoritettava, sillä\nveljen velka alkoi käydä vanhaksi.\n\nJeremias Jormanainen tuli emäntinensä, sillä emäntä-Liisa oli pyrkinyt\nmukaan. Hän ei ollut pappilassa käynyt sitte lankonsa Lapista tultua.\n\nPastori otti heidät vastaan virkahuoneessaan. Hän käski vieraat\nistumaan ja tarjosi Jeremias Bruna primansa.\n\nNiinkuin luonnollista ja tavallista, haasteltiin siinä aluksi huonosta\nilmasta, sateisesta syksystä y.m. Jeremias Jormanainen oli kuitenkin\nmelkein ääneti. Hän vaan veteli kiivaasti savuja sikarristaan ja\nkatseli ympäri huonetta. Toisinaan räiskähti hän hyötä hyviään\nraikkaasen nauruun, mutta keskeytti sen kohta yhtäkkiä ja rupesi katsoa\ntuijottamaan matoitettuun lattiaan. Kun hän siitä loi silmänsä ylös,\nvälkähtelivät ja pyörähtelivät ne oudolla tavalla...\n\n\"Kuuleppas veliseni!\" -- lausui pastori yht'äkkiä. \"Se sinun\nvelkakirjasi alkaa mennä vanhaksi\".\n\n\"Vanhaksi... mikä velkakirja?\"\n\nJa Jeremias Jormanainen pani vasemman silmänsä umpeen, kallisti\npäätänsä oikealle ja katsoi oikealla silmällänsä arvoisan veljensä\nsilmiin.\n\nHengellistä herraa näytti suututtavan.\n\n\"Mitä sinä joutavaa kujeilet!\" -- lausui hän ankarasti. \"Se sinun\nminulle isäni perinnöstä antama velkakirja\".\n\n\"Vai se... No niin... onhan se se\".\n\n\"Niin, mutta minä aion tästä puoleen vaatia siitä maksua\".\n\n\"Maksua... mistä?\"\n\n\"Siitä velkakirjasta tietysti\".\n\n\"Niin no siitä... Saattaahan tuon vaikka... niin no... maksaa pois\".\n\nJeremias katsahti, näin sanoessaan, vaimonsa silmiin ja pisti kätensä\nhousun taskuun ikäänkuin rahakukkaroa ulos vetääksensä. Hän sillä\nhetkellä ei muistanut taskunsa tyhjyyttä.\n\n\"Jos herra rovasti odottaisi vähän aikaa, kunnes mieheni selviää\", --\nlausui emäntä-Liisa niiaten. \"Hänellä on toisinaan tuollaisia outoja\nhäiriöitä\".\n\nOltiin siinä siis hetkinen ääneti. Vihdoin näytti todellakin ikäänkuin\nJeremias olisi unesta herännyt. Hän nousi seisoalleen, läheni\nrovastiveljeänsä ja sanoi kättänsä ojentaen:\n\n\"No Jumalan terveeksi!\"\n\n\"Mitä sinä hupsit? -- Johan tässä on aikoja sitte tervehditty\", --\nvastasi rovasti.\n\n\"Jokos sitä?... No totta tosiaan, kun en ollut muistaakaan. Vaan\nminulla on välistä... Ja arvaathan sinä, rakas veli, kun en pariin\nviikkoon ole saanut yhtään... Minä kun olen siihen jo siksi tottunut,\nettä pitäisi joka aamu olla edes hiukka... Ei, totta tosiaan, ilman\ntahdo ajatukseni juosta\".\n\n\"Mitä pitäisi joka aamu olla?\" -- kysyi rovasti.\n\n\"Niin no... hiukka... vaikkapa vaan vingerporillinen\".\n\n\"Minä en todellakaan vieläkään käsitä mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Niin no... viinaa, viinaa, rakas veli! -- Kun siihen kerran tottuu,\nniin...\"\n\n\"Vai viinaa!\" -- matki rovasti veli painavasti. Hän istui sitte hetkisen\nääneti hymyssäsuin katsellen komeita kellonperiänsä. Sitte nousi hän\nylös, astui piirongilleen ja kaasi lasin täyteen oikeata tisleeriä.\n\nKun Jeremias Jormanainen tämän näki, vetäysi hänen suunsa autuaalliseen\nhymyyn ja koko hänen ruumistansa alkoi vapisuttaa niinkuin horkassa.\n\n\"Otahan tuosta yksi ryyppy\", lausui rovasti ojentaen lasia Jeremiaalle.\n\n\"Yksi ryyppy -- ainoalle veljelle\", -- vastasi Jeremias, tarttuen\nmolemmin käsin kiini täyteen lasiin.\n\n\"Niin, minä en anna kellekään enempää kuin yhden lasin, olipa veli\ntahi vieras. Eihän minun, ollessani rovasti, sovi juoppoutta edistää\",\nlausui rovasti juhlallisesti.\n\nMutta Jeremias Jormanainen ei enää kuullut hengellisen veljensä\npuheita. Hän eli omaa elämistään rakastetun viinalasinsa kanssa. Vähä\nväliä maisteli hän siitä, mutta vaan hiukan, hyvin hiukan kerrassaan,\njota tehdessään hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään rintaansa\nja puheli ikäänkuin itseksensä:\n\n\"Oih, kuin se tekee suloisen vaikutuksen!... Se vahvistaa ja lämmittää,\nsulostuttaa mielen ja reipastuttaa koko ihmisluonnon... Se on, totta\ntosiaan, verratoin Jumalan lahja tuo viina ihmiskunnalle... Taivaan\nmannakaan ei voi olla makeampaa!... Tuskinpa elämän leipäkään...\"\n\n\"Niin, ryyppy, muudan tekee nykyään Jeremiaalle hyvää\", -- lausui\nemäntä-Liisa pannen painoa sanalle \"nykyään\".\n\n\"Hän ilman sitä ei osaa yhtään ajatellakaan, vaan menee välistä ihan\nsekaisin\".\n\nVai niin suureksi juopoksi sinä veliseni jo olet tullut, niin syvälle\nlangennut! Etkös tiedä, että Jumalan sanassa sanotaan: \"Syömäritten ja\nviinan juomaritten ei pidä tuleman sisälle Jumalan valtakuntaan?\"\n\nMutta Jeremias, joka oli juonut ryyppynsä pohjaan, hymyili\ntyytyväisesti niinkuin viisas mies ainakin ja vastasi:\n\n\"Onhan se asia niin, vaan onhan se toisinkin. Sanoohan samassa Jumalan\nsanassa itse Kristuskin itsestänsä, että hän tuli 'syöden ja juoden'.\"\n\n\"Kyllä sanookin, vaan Hän tarkoittaa kohtuullista nautintoa, eikä\nsellaista ääretöintä viinan orjuutta, johon sinä olet langennut. Ei\nJumalan sanaa saa selittää oman pimiän järkensä mukaan, etkä sinä\nmissään tapauksessa ole sovelias sanan selittäjäksi\".\n\n\"No, olkoonpa niinkin. -- Vaan etkös sinä tiedä minkätähden minä olen\njuomari?\"\n\nEenokki-pastori punastui kuin kukko, mutta ei vastannut mitään.\nTiesiköön hän syytä Jeremiaan juoppouteen?...\n\n\"No niin\", -- jatkoi Jeremias. \"Koska sinä et ole sitä tietävinäsi,\nsanon sen sinulle vasten naamaa, sillä nyt en ai'o kursastella. -- Se\non juuri sinun syysi, että minä olen juoppo, yksistään sinun\".\n\n\"Minun syyni, että sinä olet renttu?... Hyi häväisty!\"\n\nJa rovasti sylkäsi voimakkaan häväistyssyljen -- ei kuitenkaan veljensä\nsilmille.\n\nMutta \"renttu\", jota väkevä ryyppy todellakin ihmeteltävällä tavalla\nvirkisti, jatkoi kiivaalla äänellä:\n\n\"Syljeksi mitä syljeksit, häväise niinkuin haluat minua, mutta\ntosi se on sittekin ja tulee totena pysymäänkin, että ilman sinun\nhävytöntä ahneuttasi ja kavaluuttasi olisin minä nyt kunniallinen\nmies, perheelläni olisi kyllä leipää ja maani sekä talouteni\nvähintäin tyydyttävässä kunnossa. -- Vai uskallatko kieltää, ett'et\nsinä petollisilla lupauksillasi vietellyt minua maksamaan sinun\nylioppilasvelkojasi, joita minä en olisi ollut velvollinen muuta\nkuin takaamaan?... Voitko omantuntosi päälle vakuuttaa, ett'et sinä\nilmeisellä vääryydellä kiskonut minulta yksin tärkeimmät elämäni\ntarpeetkin täällä rovasti vainaan apulaisena ollessasi?... Ja\nrohkenetko vieläkin tässä minun, perikadon partaalla olevan 'rentun',\nsilmäin edessä väittää, ett'et sinä valapattoisuudellasi pakoittanut\nminua antamaan tuota onnetointa paperia, jonka sisältöä nyt kuulut\naikovaa minulta periä?... Mutta niin totta kuin Jumala taivaassa elää,\ntulevat vielä kerran kaikki nämä vääryydet, kaikki se onnettomuus ja\nkurjuus, jota minä joukkoineni sinun tähtesi olen saanut kärsiä, sinun\nvastattavaksesi -- yksin minun onnetoin juoppoutenikin\".\n\n\"Herra siunatkoon sinua Jeremias! Mikä sinun nyt, juuri nyt, pani\nnoin... hm... noin järkevästi puhumaan?\" -- sanoi emäntä-Liisa\nhätäisesti asetellen innostunutta miestänsä.\n\n\"Mikä minun pani!... Saanhan kerrankin sanoa totuuden konnalle...\nkoiralle... itse pelsepupille!\" -- ärjyi Jeremias ja tömisteli likaisia\njalkojansa pappilan puhtailla matoilla. --\n\nTällainen vieraan, vaikkapa veljenkin, käytös olisi epäilemättä\nsaanut tavallisen ihmisen vimmastumaan. Mutta Eenokki-pastori oli\nälykäs mies. Hän hillitsi luontonsa eikä suuttunut koskaan, kun\nvaan toinen ehti ennen suuttumaan. Sen oli hän kokemuksesta nähnyt\nerittäin hyödylliseksi. -- Hän siis vaan hymyili armollisesti Jeremiaan\nräiskäessä ja antoi tämän vapaasti purkaa sydäntänsä. Vihdoin, kun\nonnetoin mies oli täysin tyyntynyt, lausui hän levollisesti:\n\n\"Niin, aiotteko maksaa velkanne?\"\n\n\"Voi armollinen herra rovasti! Millä me sen maksamme, kun käsi on tyhjä\nja toisessa ei ole mitään\", -- vaikeroi emäntä-Liisa.\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy minun myyttää tilanne\", -- vastasi\nhengellinen herra kylmästi:\n\n\"Veli myyttää minulta isän perinnön!\" -- lausui Jeremias harvaan\nikäänkuin itseksensä.\n\nMutta emäntä-Liisa lankesi polvillensa lankonsa eteen, ojensi kätensä\nhäneen päin ja kyyneleet valuivat virtana hänen kuihtuneita poskiansa\npitkin, kun hän lausui:\n\n\"Ah herra rovasti! Olkaa kärsiväinen meidän kanssamme ja -- me koetamme\nmaksaa teille\".\n\nEenokki-pastori käänsi päänsä poispäin, huokasi keveästi ja vastasi:\n\n\"En voi enää odottaa\".\n\nMutta emäntä-Liisa ei jättänyt pastoria niin vähällä. Hänen\näidinrakkautensa onnettomia lapsiraukkojansa kohtaan pakoitta häntä\nkoettamaan kaikki naisen keinot hellyttääksensä ankaraa lankoansa. Hän\nkumartui maahan Eenokki-pastorin jalkain juureen, pesi kyynelillänsä\ntämän kiiltäviä saappaita ja rukoili armoa kaikilla niillä sanoilla,\njoita ainoastaan naiset osaavat käyttää.\n\nKaikki turhaan...\n\nVihdoin nousi hän jälleen ylös, katsahti pastoria silmiin ja sanoi:\n\n\"Eiköhän teidän sydämmessänne siis löydy vähintäkään armahtavaisuutta\nminun onnettomia lapsiani, teidän veljenne lapsia kohtaan?\"\n\n\"Minulla on kyllä itsellänikin lapsia, joista olen velvollinen huolta\npitämään\", -- vastasi rovasti äkäisesti.\n\n\"Muistakaa kuitenkin 'Armotointa palveliaa', herra rovasti,\nja ajatelkaa, miten hänelle kävi, kun oli niin ankara\nkanssapalvelijalleen. Sillä ettehän suinkaan viimeisenä päivänä soisi\nkuulevanne Kaikkein Tuomarin suusta noita kauheita sanoja: 'Sinä paha\npalvelija!'\"\n\n\"Tällä asialla ei ole mitään yhteyttä tuon Herran vertauksen kanssa\",\n-- lausui todellakin \"Armotoin palvelija\".\n\n\"Ja jos teillä ei ole muuta sanomista, niin voidaan jo lopettaa\nkeskustelu tästä asiasta\".\n\nHerra rovastille alkoi luultavasti keskustelu käydä tukalaksi.\n\n\"Lähdetään sitte Jeremias-raukka pois, kun ei enää mikään auta\", --\nsanoi emäntä Liisa. \"Jumala suokoon teille kuitenkin siunauksensa,\nherra rovasti!\"\n\n\"Anna edes yksi ryyppy vielä konna! Vie sitte minulta isän perintö\", --\npyysi viinaan menevä Jeremias.\n\n\"Vai vielä ryyppy -- sinulle!\" -- vastasi rovasti ylenkatseellisesti.\n\n\"Eiköhän kauppa kannata?\"\n\n\"Lähdetään, Jeremias, lähdetään! Lapset itkevät kotona\", -- kiirehti\nemäntä Liisa väliin.\n\n\"Etkö sitte anna -- rosvo?\" -- pyysi Jeremias yhä.\n\n\"En\".\n\nHm!... Vai ei minulle anneta kahta ryyppyä isän perinnöstä!... No,\nonhan tuo jotakin...\n\n\"Se on jo ilmankin liian kallis herra rovastille\", -- sanoi\nemäntä-Liisa ja veti Jeremiaan mukaansa ulos.\n\nHe menivät kotiansa.\n\nJa puolisokean mustalais-Reetan muinainen ennustus alkoi yhä enemmän ja\nenemmän toteutua...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOn kylmä päivä kevättalvella. Talvi ponnistelee viimeisiä voimiansa\nkorkealle kohoavan kevätauringon lämmittäviä säteitä vastaan sillä nämä\novat osoittautuneet sangen vaarallisiksi sen elämälle ja olemukselle.\nNiiden lämpö on vähitellen vaan varmasti tehnyt talven lumipuvun yhä\nohuemmaksi, jopa paikka paikoin kuluttanut sen rei'ille ja rakoloille,\nja nämä pakkasen valkean vaipan mustalta ammottavat repeämät\nosoittavat silminnähtävällä tavalla vaatteuksen haltijan köyhtymistä,\nheikkonemista. Turhaan on hän, kylmä poika, tuon tuostakin koettanut\nuudella lumella paikkailla kuluneen takkinsa hartioita ja kyynäspäitä,\nsillä nuo uudet paikat, vanhaan vaatteesen pantuina, pikemmin vaan\nedistävät kuin estävät koko puvun auttamatointa häviötä. Mutta hänpä\ntuskin tiesikään, ett'ei \"uudella veralla saa paikata vanhaa vaatetta.\"\nJa lopputuloksena tästä elämän taistelusta on talven vallan täydellinen\nhäviö.\n\nPaljon kansaa on kokoutunut Jormanalan avaraan ränstyneesen\npereentupaan. Pitkän pöydän päässä istuu lyhyt, pulleanaamainen ja\npaksumahainen herra, suuret irtonaiset rillit nenänlatvalla. Hän on\npaikkakunnan ruununvouti. Hänen vasemmalla sivullansa pöydän takana\nistuu nuori hienonnäköinen herrasmies, joka kirjoittaa paperille\nruotsiksi ukko herran sanelemisen mukaan. Penkillä perä-ikkunan\nedessä, voudin oikealla puolella, istuu pitäjään rovasti Eenokki\nJöransson poltellen havannaa ja aina välistä vaihtaen lauseen toisen\nruotsinkielellä lihavan naapurinsa kanssa. Muu kansa hälisee siellä\ntäällä tuvassa, mikä seisaalla kumppalinsa kanssa puhellen ja\nnaureskellen, mikä pitkin penkkilöitä venyen ja piippuansa imeskellen.\n\n\"Hiljaa talonpojat!\" -- kuului voudin kumea ääni. \"Nyt alkaa tilan\nhuutokauppa. Paljonko siitä tarjotaan?\"\n\n\"Paljonko se minun kiinitetty saamiseni kulunkineen päivineen tekee?\"\n-- kysyi rovasti selvällä suomenkielellä ja rykäsi ylhäisesti.\n\n\"Herra rovastin ja ritarin saaminen kaikkineen tekee pennilleen\nviisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa\", lausui\nruununvouti virallisesti.\n\nPastori Eenokki Jöransson oli siis jo ritarikin...\n\n\"Niin paljon... vai niin paljon!\" -- kuului väkijoukosta hälinä.\n\n\"No paljonko tilasta tarjotaan, vai eikö mitään?\" -- uudisti myyjä\nkysymyksensä.\n\nKaikki katsoivat rovastiin.\n\n\"Minä tarjoon kaiken sen summan, jonka olen Jeremias Jormanaiselta\nsaapa\", -- lausui tämä vakavasti.\n\n\"Niin paljon... vai niin paljon!\" -- suhisi ääni ihmisjoukosta,\n\n\"Siis: viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa...\nensimäinen!\" -- huusi ruununvouti. \"Eikö kukaan lisää?\"\n\n\"Kukapa tuohon lisännee\", -- lausui joku.\n\n\"Jo tuossa on hintaa liiaksikin\", -- äännähti toinen.\n\n\"Kylläpä kontu tulee rovastille täyteen hintaan\", -- virkkoi kolmas.\n\n\"Eikö siis kellään ole halua hintaa lisätä?\" -- uudisti vouti\nkysymyksensä, \"Siinä tapauksessa; viisituhatta kuusisataa\nseitsemänkymmentä seitsemän markkaa... ensimäinen, toinen ja... kolmas!\"\n\nVasara paukahti pöytään. Ruununvouti nousi ylös, kätteli herra rovastia\nja toivotti hänelle onnea talon uutena isäntänä.\n\nSilloin tunkeusi väkijoukosta esiin puolialastoin mies hattu päässä ja\nvaatteet repaleissa. Hänellä oli pienoinen itkevä lapsi käsivarrella,\ntoinen toisella, ja hänen auki rehottavan paitansa sevalmuksesta pisti\nputelin kaula esiin. Kaikki antoivat hänelle tietä, sillä jokainen\ntunsi hänet Jeremias Jormanaiseksi, talon entiseksi isännäksi.\n\nJeremias astui suoraan rovasti- ja ritariveljensä eteen, laski lapset\nsylistänsä, otti hatun päästänsä, kumarsi syvään ja lausui osoittaen\nlapsia:\n\n\"Tietääkö herra rovasti ja ritari, miksi nämä lapset näin parkuvat?\"\n\nRovastia näytti tällainen odottamatoin kysymys hämmästyttävän.\nHän ei vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois. Hänen mielensä\nolisi tehnyt pötkiä matkaansa, päästäksensä \"tuon rentun\" kanssa\ntekemisistä, vaan läsnä olevain seurakuntalaisten tähden ei hän sitä\njulennut tehdä, Hän luuli kumminkin ruununvoudin virkansa puolesta\nehkäisevän Jeremiaan sopimatointa käytöstä, mutta tämä ei näkynyt nyt\npoliisivelvollisuuttaan muistavankaan ja katseli oudostellen kurjaa\nmiestä.\n\nRauhan häiritsijä sai siis rauhassa uudistaa kysymyksensä.\n\n\"Mistä minä sen voin tietää\", vastasi rovasti äreästi.\n\n\"Niillä on nälkä\", -- lausui Jeremias.\n\n\"Siinä tapauksessa on niille annettava ravintoa\", -- huomautti rovasti.\n\n\"Vaan kun minulla ei ole niille ravintoa antaa, saat sinä nyt pitää ne\nomina lapsinasi, kun olet niiden omaisuudenkin ottanut... Suostutko?\"\n\n\"Minulla on tarpeeksi omia lapsia\", -- vastasi hengen mies.\n\n\"Minä pyydän: ota nämä lapset ja hoida ne niinkuin omasi, tee\nniistä kunnon ihmiset maailmaan, kun minusta ei ole enää heidän\nkasvattajakseen; ja -- minä tyydyn kohtalooni. Tee nyt se, täytä ainoan\nveljesi ainoa ja viimeinen pyyntö... Täytäthän?\"\n\nOlipa nyt arvoisa sanan palvelija tulisilla hiilillä, mutta hän vaan\nvastasi:\n\n\"En voi\".\n\n\"Vielä kerran: rakas, kallis veljeni! Kuule nyt tämä ainoa kerta minua\nja minä olen pitkin mierontietä kulkiessani rukoileva Jumalan siunausta\nsinulle ja ilmoittava kaikille ihmisille, miten jalon työn sinä olet\ntehnyt\".\n\n\"Heitä jo!\"\n\n\"Hm... Sinuun ei pysty mikään... ei mikään!\"\n\nKaikki olivat hiljaan kuin kirkossa ja rovasti nousi ylös lähteäksensä.\n\nMutta Jeremias Jormanainen, joka näki viimeisenkin yrityksensä\nhengellisen veljensä sydämen lauhduttamiseksi turhaan raukeevan,\nmuuttui yhtäkkiä kalman karvaiseksi. Hänen rintansa alkoi kiivaasti\nnousta ja laskeutua, hänen kätensä koukistuivat suonenvedon tapaisesti\nja hänen silmänsä välähtelivät \"kuin salamat öisellä taivaalla\".\nKiukusta vapisevalla äänellä ja tuon tuostakin rovastia nyrkillänsä\nuhaten puheli hän seuraavaa:\n\n\"Koska sinulle ei enää kelpaa köyhän rukous eikä kukistetun nöyryys,\nkoska sinun kivikovaa sydäntäsi ei voi enää viattomain lasten parkukaan\nhellyttää, lasten, joiden tulevaisuuden sinä olet vääryydelläsi ja\näärettömällä ahneudellasi perinpohjin sortanut, koska sinä et näy\nenää häpeävän ihmisiäkään, saati pelkäävän Jumalaa, jonka erityiseksi\npalvelijaksi itsesi kutsut, -- niin tahdon minä nyt tässä kaiken kansan\nläsnäollessa julistaa minkäkarvainen mies sinä, herra rovasti ja\nritari, oikeastaan olet\".\n\n\"Kuulkaa... kuulkaa!\" -- kuului väkijoukosta. Kenenkään estämättä\njatkoi onnetoin mies puhettaan:\n\n\"Muistatko sinä, arvoisa herra, mitä tapahtui isämme kuolinvuoteen\nääressä juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa?... Muistatko\nsinä, kenelle isämme määräsi tämän talon ilman minkäänlaisia\nlunastusrahoja?... Ehkä ei ole vielä kokonaan mielestäsi mennyt se\nkallis vala, jonka yhtenä isämme kuolinvuoteen ääressä polvillamme\nvannoimme ja jossa sinä vannoit itsesi osattomaksi tähän taloon,\nkun vaan minä sinun ylioppilaaksi kouluutan?... Enkö minä sitä ole\ntäyttänyt lisän kanssa?... Eikö omatuntosi hituistakaan soimaa sinua.\nJumalan sanan saarnaajaa tuon väärän valasi tähden?...\"\n\n\"Kauheata... kovin kauheata!\" -- supisi joku joukosta,\n\n\"Ja mistä on nyt syntynyt tämä velka, joka saattaa minut mieron\ntielle?\" -- jatkoi Jeremias, \"Täällä on vielä yksi rehellinen\ntodistaja, joka tietää sen kokonaisuudessaan tulleen muka sinun\nmaa-osastasi tässä talossa\".\n\n\"Se on totta, se minun täytyy todistaa\", -- lausui eräs lähellä seisova\nkeski-ikäinen mies, joka oli ollut vierasmiehenä silloin kuin Jeremias\nja Eenokki konnun kaupat tekivät.\n\n\"Vai niin... vai niin! Sepä outoa!\" -- kuului rahvaan seasta.\n\nMutta seurakunnan paimen istui kuin naulattu. Hänellä ei ollut\nsanaakaan puolustuksekseen.\n\nJa Jeremias jatkoi vielä yhä kiivastuneempana:\n\n\"Siispä muista se, kurja petturi ja valasi kieltäjä, että taivaan\nkirous on vielä kerran kauheasti... liian kauheasti lankeava päällesi,\nvaikka tässä maailmassa saisitkin rauhassa konnuutesi hedelmiä nauttia!\"\n\n\"Mi... minä aion saat... saattaa tuon miehen lailliseen edesvastuusen\nhävyttömyydestään\", -- sai rovasti ja ritari vihdoin sopertaneeksi.\n\n\"Aio mitä aio, polje minut vaikka lokaan jalkoihisi, niinkuin jo olet\ntehnytkin, vaan kuule sanani: Hirmuisena lepää Herran kirous sinun\npäälläsi. Minä näin... minä näin...\"\n\nNyt loppui vihdoinkin ruununvoudin kärsivällisyys.\n\n\"Lopettakaa jo! -- Eihän tämä ole mikään riitapaikka\". -- lausui hän\ntuntein virkamahtinsa.\n\n\"Enhän minä, vaan tuohan tuo...\" -- lausui rovasti niinkuin rikoksen\ntehnyt koulupoika opettajalleen.\n\nMutta Jeremias Jormanainen hoipertui taaksepäin, kiristeli hampaitansa\nja soperteli outoja sanoja...\n\n\"Viekää pois tuo retale!\" -- äänsi herra ruununvouti polkaisten\njalkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimitus oli loppunut. Ruununvouti seurueineen lähti pois ja heti\nhänen jälestään meni rovastikin. Vähitellen alkoi muukin kansa talosta\nhälvetä ja kotiin mennessään puheli kukin kumppalinsa kanssa siitä\noudosta kohtauksesta, mikä Jormanalassa juuri oli tapahtunut.\n\n\"Armotoin mies tuo meidän rovasti\", -- lausui eräs kulkijoista.\n\n\"Kummakos se, kun veli on tuollainen renttu\", -- vastasi toinen.\n\n\"Mutta entäs jos tuo renttu sittekin on oikeassa\", -- äänsi kolmas.\n\"Minä puolestani luulen rovastin olevan väärässä\".\n\n\"Mistä sinä sen voit päättää?\" -- kysyi toinen. \"Vai uskotko sinä tuon\nrenttu-Jeremiaan juorupuheita paremmin kuin pappia?\"\n\n\"Enkä usko enkä ole uskomatta, vaan eihän kunnon pappi tule 'ikkunasta\nsisään' niinkuin hän tuli meidän pitäjääsen\".\n\n\"Ja eipäs se rovasti paljon kyennyt vastustelemaankaan Jeremiasta,\nvaikka tämä niin häntä säimäsi\", -- jatkoi ensimäinen.\n\n\"No en minä muuta tiedä, vaan kuulin kerran Hovilassa työssä ollessani\nHovilan herran sanovan rovastia 'aika koiraksi', vaikka he aikoinaan,\nrovastin täällä maisterina ollessa, olivat olleet hyvät ystävykset\",\nselitti kolmas.\n\n\"Oli miten oli, vaan kummallista se sittekin oli\".\n\n\"Hm, kummallista!\"\n\n\"Kummallista!...\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nRovasti ja ritari Eenokki Jöransson istuu mukavasti pehmeässä\nsohvassaan Jormanalan hovin uudessa komeassa asuinkartanossa. Hän on\nsen rakennuttanut kauniille kunnaalle jonkun matkan päähän entisestä\nlahonneesta talosta. Lähellä hovia, aivan sen puutarhaksi aiotun pienen\npellon takana, on pienoinen erittäin ihana sydänmaan lampi, jonka\nvälkkyvä pinta kimaltelee salin ikkunoihin rannalla kasvavan tuuhean\nmäntymetsän läpitse. Onhan tuollainen paikka kuin luotu mukavaksi,\nrauhaisaksi tyyssijaksi virasta väsyneelle lähes viidenkymmenen\nikäiselle sielunpaimenelle.\n\nSillä rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on nyt jo siinä\ntilaisuudessa, ett'ei tarvitse itse virkaansa toimittaa. Eipä\nhänellä ole siihen enää erityistä haluakaan, sillä saahan ihminen\npapin-virastakin vihdoin kylliksensä... Ja varsinkin kun on ollut\nsuuren pitäjään rovastina... Hän on siis ottanut virallisen \"ex\noffisio\", apulaisen, ett'ei tarvitse olla minkäänlaisessa edesvastuussa\nseurakunnan sielun hoidosta. Ja tämä apulainen näkyy olevan hyvässä\nsovinnossa rovastin ja ritarin vanhimman tyttären kanssa...\n\nJormanalan maatila alkaa muutoinkin olla kukoistavassa kunnossa.\nTultuansa talon isännäksi ryhtyi rovasti sitä pontevuudella\nparantamaan. Ahoiksi jääneet pellot kynnettiin, lannoitettiin ja\nlaajennettiin, niityt raivattiin ja ojitettiin, aidat pantiin\ntäyteen kuntoon ja uuden kivinavetan valmistuttua perustettiin\ntaloon meijerilaitos. Ihmekös siis oli, jos herra rovasti ja ritari\ntuli kuuluisaksi maanviljelijäksikin, niinkuin oli kuuluisa hengen\nmieskin ollut. Hänet kutsuttiin paikkakunnan maanviljelysseuran\nkunniajäseneksi, sai palkinnon ja diplomin toinen toisensa perästä,\nmilloin erinomaisista karjantuotteista, milloin kylvyheinän\nviljelyksestä, milloin malliksi kelpaavasta hevoishoidostaan. -- Mutta\nhätäkös hänen oli näin ryskää ja vuovata, hätäkö maanviljelystänsä\nparantaa ja edistää. Niinkuin orjat raatoivat palkattomat päiväläiset\nhänen hovinsa parantamiseksi ja kaunistamiseksi. Hän sai vuosittain\nseurakuntalaisiltaan parituhatta päivätyötä.\n\nRovasti ja ritari Eenokki Jöransson on siis täydelleen saavuttanut\nmaalliset tarkoituksensa. Hänellä ei ole enää mitään toivottavaa.\n\nMutta viime aikoina on hän ruvennut käyttäytymään vähän kummallisesti.\nSe on ehkä yleisen, liiallisesta virkatyöstä tulleen heikkohermoisuuden\nvaikutusta. Hän ei tahdo saada unta. Ja jos hän milloin nukkuukin,\non hänen unensa erittäin rauhatointa. Hän näkee outoja unia ja\nnytkähtelee, vavahtelee tavattomasti maatessaan. Onpa hänen kuultu\njoskus unissaan puhelevan outoja sekanaisia sanojakin. Hän mainitsee\nsilloin usein sanat \"Jeremias!\" ja \"väärä vala!\"... Eikä hän\nmilloinkaan rupea yksinään maata. Sanoo pelkäävänsä ja näkevänsä\nkummituksia...\n\nPappiparka!...\n\nSelvän selvää siis on, että tällainen rovastin ja ritarin yleinen\nheikkous sietäisi pikaista parannusta. Läheiset lääkärit eivät\nkuitenkaan ymmärrä taudin syytä. Hänen tarvitsisi mennä jonnekin\nulkomaille kylpemään. Ja hän meneekin, menee ensi kesänä, se on\npäätetty asia. Siitä ainoastaan ei vielä olla selvillä, tuleeko hänen\nmennä Aachen'iin vai Baden-Baden'iin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kylmä talvipäivä, ankara tuisku. Laiha, kuihtuneen näköinen\nkerjäläisvaimo vetää pitkin umpista maantietä kelkkaa perässänsä,\ntuon tuostakin levähdellen ja huoahdellen. Kelkassa on hänellä kaksi\npienoista itkevää lasta, jotka yhä valittavat viluansa ja nälkäänsä.\n\n\"Voi voi äiti, kun minulla on niin nälkä!\" -- uikutteli yksi.\n\n\"Ja minulla niin vilu!\" -- vaikeroi toinen.\n\n\"Kärsikää, kärsikäähän lapseni! Kohta pääsemme hoviin ja siellä saatte\nleipää sekä lämmintä\", -- lohdutteli voimatoin äiti.\n\n\"Hoviinko me menemme? -- Mihinkä hoviin?\" -- kysyi uteliaampi lapsista.\n\n\"Sedän hoviin, lapseni, sedän hoviin\".\n\n\"Ai ai! Me pääsemme sedän hoviin, sedän hoviin! -- Onhan se setä hyvä?\"\n\n\"On, hyvä on setä\", -- vastasi vetäjä, vaan hänen rinnastaan puhkesi\nraskas huokaus.\n\nLapset taukosivat itkemästä.\n\nVielä kotvasen ponnisteltuansa sai vaimo raskaan kuormansa vedetyksi\nJormanalan hovin kyökin rappujen eteen. Hän purki repalaiset lapsensa\nkelkasta, otti niistä toisen syliinsä toisen selkäänsä ja kompuroi\nrikkaan talon kyökkiin.\n\nLempeä ruustinna otti kerjäläiset ystävällisesti vastaan. Hän käski\nheitä istumaan ja lämmittelemään sekä kiirehti toimittamaan väriseville\nlapsille lämmintä maitoa.\n\n\"Mistäs nämä vieraat ovat?\" -- kysyi sitte ruustinna ystävällisesti.\n\n\"Emmehän me hyvin kaukaa ole\", -- vastasi kerjäläisvaimo tukeuttaen\nliikutuksensa.\n\n\"Olette siis tästä pitäjäästä. -- Voi voi kuinka nuo lapset värisevät!\nTule tänne, pienoiseni, hellan eteen lämmittelemään\", -- kutsui\nhyväsydäminen ruustinna.\n\nJa vanhempi lapsista meni ujostellen lämmittelemään. Mutta ruustinnan\nystävällisyydestä ja lämpimän suloisesta vaikutuksesta rohkaistuneena\nalkoi hän katsella ympäri huonetta ja puhella.\n\n\"Tämmöinenkös se on se sedän hovi?\" -- kysyi hän yht'äkkiä viattomasti\nkatsellen hymyilevän ruustinnan silmiin.\n\n\"Sedän hovi!\" -- kertoi ruustinna hämmästyen.\n\n\"Niin, äiti sanoi äsken tuolla maantiellä, että me menemme sedän hoviin\nja että setä on hyvä\", -- pilpatti pikku kerjäläinen.\n\nRuustinna punastui ja jäi ääneti seisomaan pienen kerjäläisen eteen.\nSillä ehk'ei hän tarkemmin tiennytkään rovastin ja Jeremias Jormanaisen\nvälisiä asioita, tiesi hän kuitenkin sen, että tämä hovi oli ennen,\nollut rovastin veljen talona ja että tämä veli joukkoinensa nyt\noli suuressa köyhyydessä. Sitä paitsi oli ruustinna joskus kuullut\nhuhuna kerrottavan, että hänen miehensä oli muka vääryydellä ottanut\ntämän talon veljeltään; vaan kun rovasti ja muutamat muut ruustinnan\ntuttavat olivat vakuuttaneet Jeremias Jormanaisen juomisella\ntaloutensa hävittäneen, tyytyi ruustinna siihen eikä sen enempää asiaa\nperustellut. Jeremias Jormanainen taas ei koskaan rovastin uudessa\nhovissa käynyt, eikä ruustinna muutakaan joukkoaan ollut sitte Lapista\nmuuttonsa nähnyt. Ei siis ihme ollut, jos hän, kälynsä ja tämän lapset\ntuollaisessa tilassa tavattuansa, hämmästyi ja häpesi sekä omasta että\netenkin rovastin puolesta.\n\n\"Vai Jeremias Jormanaisen poika sinä olet. Ja oletteko te Jeremias\nJormanaisen emäntä?... Voi voi, ja tuollaisessa kurjuudessa!... Miksi\nette ennen ole meillä käyneet?\"\n\nNäin puheli ja kyseli tuo hyväsydäminen ruustinna.\n\n\"En ole rohjennut ennen käydä, vaan -- kerkisihän tuota nytkin\",\n-- vastasi kerjäläis-Liisa kälynsä kysymykseen ja hänen molemmille\nposkillensa putosi kuuma kyynelpisara.\n\n\"Mutta missäs se setä on, se hyvä setä?\" -- kyseli puhelias lapsi.\n\n\"Setä on täällä kammarissa. Odotahan, minä menen häntä hakemaan\",\nlausui ruustinna liikutettuna ja hävisi kammariin vievästä kyökin\novesta.\n\nKauan... kauan viipyi hän tuolla komeassa salongissa miehensä\nluona. Mitä siellä puheltiin, mitä taisteluja taisteltiin, sitä ei\nkukaan kyökissä olijoista tiennyt. Sen vaan jokainen huomasi, että\nkun ruustinna vihdoin yksin kyökkiin palasi, olivat hänen silmänsä\nturvoksissa Hän näytti ankarasti itkeneen...\n\n\"Setä, lapseni on kipeä, eikä jaksa tulla teitä katsomaan, vaan hän\nkäski minun antaa teille ruokaa ja juomaa, kyydin seuraavaan taloon\nja tämän\", -- lausui ruustinna vapisevalla äänellä ojentaen Liisalle\nviiden markan setelin.\n\n\"Kiitoksia... kiitoksia armollinen ruustinna teille hyvyydestänne!\" --\nvastasi Liisa ottaen rahan. \"Jumala teitä siunatkoon ja antakoon teille\nonnea! Hän siunatkoon ja armahtakoon myöskin sairasta herra rovastia!\"\n\nSanalle \"armahtakoon\" tuli Liisan lausuessa erityinen paino.\nTapahtuikohan se tarkoituksella vai ilman tarkoitusta?...\n\nJa kerjäläisjoukkoa ruokittiin sitte rovastin kyökissä parhaan\nmukaan. Vieläpä tuo hellä ruustinna pani heille runsaasti ruokavaroja\nevääksikin, antoi lapsille entisiä omain lastensa pitovaatteita ja\nkutsui heitä usein käymään uudessa Jormanalassa. Sitte vietiin oudot\nvieraat hevoisella lähimmäiseen naapuriin, josta nämä jatkoivat\nmatkaansa kaikkeen maailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntäs Jeremias Jormanainen. Mitenkä hänelle kävi isänsä perinnöltä pois\njouduttuansa?\n\nHänellä ei, isältä perityt mullatkin menetettyänsä, ollut enää mitään\nhuolta tai murhetta tässä maailmassa, eipä vastoinkäymistäkään. Eikä\nkoskaan kuultu puutteen valitusta hänen huuliltaan, vaikka toisinaan\nsai useammat vuorokaudet päästänsä syömättä olla. Hän oli kerrassaan\nonnellinen ihminen, sillä hän oli -- hullu.\n\nJeremias Jormanainen kulki sitte muutamia vuosia, erillään vaimostaan\nja joukostaan, talosta taloon hupsien puuta heinää. Usein kuultiin\nhänen tietä pitkin astuskellessaan, milloin raikkaasti nauravan,\nmilloin laulavan seuraavaa värssyä:\n\n    \"Ei ole minulla maata\n    Eik' isän perintöä,\n    Ei ole minulla turvaa\n    Eik' neuvon antajaa\".\n\nVihdoin löydettiin hänet kuolleena Jormanalan hovin alla olevan lammin\nrannalta, mihin vesi oli hänen ruumiinsa työntänyt. Hän oli kulkenut\nsinne eräänä syysyönä ja hukuttautunut lampiin.\n\nJa puolisokean mustalais-Reetan muinoinen ennustus oli toteutunut...\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Niin. Eenokki on hänen nimensä.\n    Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa...\n\n\n\n"]