[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-3JAWUyWD25IMq9NhE7GyWkP_5EuyFbuAYhWMtofuxE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},212,"Pohjan-piltti","Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari",1830,1903,"212-yrjo-koskinen-yrjo-sakari-pohjan-piltti","212__Yrjö-Koskinen_Yrjö_Sakari__Pohjan-piltti","Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa","romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1891,null,19542,126767,false,18904,[24],"Fiction",[26,27],"Historical Novels","Mythology, Legends & Folklore","\"Pohjan-Piltti: Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa\" by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen is a historical account written in the late 19th century. The narrative revolves around the myth and history of a treacherous rock known as Pohjanpiltti in the waters of Merenkurkku, and the lives of its historical inhabitants, particularly focusing on characters such as Hannu Hannunpoika Fordeel and Pentti Pouttu. The story explores the tensions and dynamics between the local populace and the nobility amid a backdrop of myth and rich cultural history.  The opening of the book sets the stage for a tale steeped in folklore, beginning with a description of the infamous Pohjanpiltti rock and its significance to seafarers once feared for its hidden dangers. As nighttime envelops the sea, a group on a boat prepares to navigate these treacherous waters, revealing a blend of maritime culture and local legends. The characters engage in discussions that indicate underlying conflicts and the weight of historical grievances, particularly concerning the power dynamics between common folk and their leaders, which foreshadows the shifting allegiances and tensions likely to unfold in the broader narrative. The glimpse into this world invites the reader to consider themes of heritage, conflict, and the struggle for identity in the face of changing socio-political landscapes. (This is an automatically generated summary.)",[],342,"1200-luvun lopulle sijoittuva historiallinen kertomus yhdistää kansanperinnettä ja historiaa. Se alkaa Merenkurkun vaarallisen Pohjan-piltti-karin legendalla ja kuvaa hämäläisen suursuvun vaiheita sekä Kurki-suvun valta-asemaa keskiajan Suomessa.","Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 'Pohjan-piltti' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 212. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","POHJAN-PILTTI\n\nKuvaus lopulta 13:tta vuosisataa\n\n\nKirj.\n\nYRJÖ SAKARI YRJÖ-KOSKINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nPOHJAN-PILTTI.\n\n\nJos otamme vanhat Klint'in merikartat katsellaksemme ja haemme sen\nlehden, missä Merenkurkku lukemattomine luotoinensa kuvataan, keksimme\npian keskellä meriä, toista peninkulmaa Mikkelinsaarista luodetta\nkohden, pienen karimerkin, jonka viereen on pantu nimi: \"Pohjanpiltti\".\nOlen useilta saaristolaisilta ja merimiehiltä kysellyt, minkä-näköinen\ntämä Pohjanpiltti on. Mutta tän aian ihmisistä ei ainoakaan voi sanoa\nsitä nähneensä, vaikka se ennen muinoin mainitaan terävänä kärkenä\nylöttyneen muutaman kyynärän korkeudelle veden pinnasta. Vanhat\ntietävät jutella, kuinka tämä pieni kari heidän vanhempiensa nuorella\niällä oli ollut kaikkien merenkulkijain pelko ja kauhistus, kun\nsyys-yön pimeydessä näitä vesiä sattuivat kyntämään. Se oli aina\nikäänkuin joku lumous olisi vietellyt heidän haahtensa sinne käsin\nkulkemaan. Lukemattomat laivat ja alukset olivat yht'äkkiä törmänneet\ntätä julmaa nirkkoa vastaan, ja silloin oli aina kaikki pelastus\nmahdoton. Näköisenä aikana oli helppo karttaa tätä kovaa onnea, sillä\nPohjan piltin sivut ja hamara hohti päivänvalossa erinomaisella\nloisteella, jonka silakan-pyytäjät Mikkelin-saaristosta näkivät\nkaukaisena tähtenä näkö-alan luoteisessa ääressä. Mutta harvat lienevät\nkuitenkin päivänvalossakaan uskaltaneet lähestyä tätä kamaloittavaa\npaikkaa, jossa niin monelle miehelle oli surma tullut. Yleinen luulo\noli, että Pohjanpiltti oli henki jonkin-lainen, ja kun aiottaisin\ntapahtui että tuo päiväs-aikainen loiste moneksi vuodeksi hävisi ja\nhaaksi-rikkoja silloin aina eneni, sanoivat saaristolaiset keskenänsä:\n\"nyt on Pohjanpiltti äkeissänsä\". Mutta mistä sen suuttumus ja äreä\nmieli näin aiottain oli syttynyt, sitä eivät oikein tienneet.\nSaaristolaiset tällä puolen ovat Ruotsalaisia ja Pohjanpiltti oli\nheille muukalainen.\n\nMutta nyt on Pohjanpiltti hävinnyt, eikä kukaan ole kuullut isoon\naikaan sitä mainittavankaan. Samalla aikaa kuin kaikki muut karit ja\nluodot näillä vesillä ylenevät ylenemistänsä, satamat mataloituvat ja\nkoko Merenkurkku jo rupeaa kuivalta tuntumaan Pohjan kaupunkien\nsuurille laivoille, on tämä kari nähtävästi vaipunut syvemmälle ja\nkätkenyt terävän kärkensä syvälle aaltojen alle. Vai olisiko sen nirkko\ntaittunut, sen voima ja viha särkynyt? --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuussa 1595 kulki iso, mutta kanneton vene hyvällä purje-tuulella\nPietarsaaren rannikolta Merenkurkkua kohden. Ilta alkoi pimetä, ja\nmuutamat miehistä jo olivat levittäneet avarat sarka-kauhtanansa\naluksen pohjalle, missä venyivät, jos ei juuri nukuksissa, kuitenkin\nhyvässä levossaan, sill'aikaa kuin muut istuivat purjeita kaitsemassa.\nAluksessa olikin kelpo lailla väkeä, eikä tavaraa nähtävästi mitään,\njotta helppo oli havaita, ett'ei tavallista kauppa-matkaa kuljettu.\nTosin oli pitkin alusta ladottu iso joukko kirjavia vakkoja, mutta\nnäitä tuskin lienee isompi luku ollut kuin miehiäkään, ja koska\njokaisen kannessa oli punalla tai keltamaalilla kirjoitettu nimi ja\nvuosiluku, ei ollut epäilemistäkään, että niissä ei muuta tavaraa\nsäilynyt kuin matka-eväs jokaiselle miehelle ja muut pitkän matkan\ntarve-kalut. Perimmäinen vakka oli muita suurempi ja kantoi kannessansa\nnimen: \"Pentti Pouttu\", mutta rinnatusten seisoi toinen vähäisempi,\njossa ei nähty muuta kirjoitettuna, kuin: \"H. H. F.\", ja tätä vastaan\nnojausi hylkeen-nahkainen kesseli eli kapsekki, joka oli pystyyn pantu.\nVahvamainen hylkeen-pyssy eli niinkuin silloin sanottiin tuli-putki\nseisoi vakan ja kesselin nojassa, josta arvaisit kaikella kolmella\nolevan yksi omistaja, ja vahva nahka-kinnas, sisustettu nuorella näädän\nnahalla, oli peitteeksi asetettu pyssyn suuhun. Toinen samanlaatuinen\nkinnas makasi miehen polvilla, joka par'aikaa perä-melaa hallitsi ja\nveneen purjeettomalta puolelta tarkasti silmäili keulan edustaa kauas\nsiintyvää selkää myöten. Puvusta arvaten näytti tämä mies ikäänkuin\naluksen päällysmieheltä. Hänellä tosin oli lammasnahkainen alus-takki\nniinkuin muillakin ja avara sarkakauhtana hartioille heitetty. Mutta\nlakkinsa ei ollut koirannahkaisella reunuksella niinkuin useimpien\nmuitten, vaan kokonansa näädän-nahasta tehty, semmoinen kuin aatelisten\nsiihen aikaan oli tapa kantaa. Ja kuitenkin ei tämä ollutkaan\naatelinen, vaan pikemmin talonpoikainen mies. Se oli tuo rikas ja\nmahtava nimismies Hannu Hannunpoika Fordeel, joka itse, samatekkuin isä\nvainajansa ennen, oli Ruotsin kuninkaille rahoja lainannut, ja tässä\naatelittomassa Pohjanmaassa tosin oli mainiompi mies kuin moni\naatelinen muualla. Mutta mikään päällysmies hän ei kuitenkaan tässä\nollut; senpä jo olisi nähnyt siitä rohkeasta silmästä, jolla häntä\ntarkasteli toinen mies, istuen kädet ristissä lähisen vakan ääressä.\nTämä mies oli jotenkin lyhyt ja vahva, erinomaisen palavat silmät\npäässä ja suu vähäisen ilveissä päin. Leveä naama todisti Hämäläistä\nsuku-perää. Se oli tuo mainio talollinen Pentti Pouttu Kyröstä.\n\n-- \"Minä olen sielunne halki katsonut, Hannu\", sanoi Pouttu, yhä luoden\nterävät silmänsä perämieheen. \"Noihin Pietarsaarelaisiin en paljon\nluota, mutta teihin luotan. Kuitenkin tahdon toden puhua. Te kyllä\npidätte kaikella rehellisyydellä meidän puoltamme, te kyllä rakastatte\nPohjanmaan vapautta -- siihen teillä hyvät syyt on, -- mutta teiltä\npuuttuu rohkeutta. Jos ei teidän varomisenne olisi aina esteenä ollut,\nme talonpojat jo olisimme sonta-ryyttäreitämme päähän kolahuttaneet\".\n\n-- \"Ja saaneet koetella oman niskanne vahvuutta\", lisäsi Hannu\nHannunpoika, katsomatta toisen puoleen; \"minä taidan vakuuttaa, Klaus\nherralla on terävät kirveet ja koko mestarit mestaus-miehiksi.\nRautalammessa ovat nämä jo oppineet, millainen niskan-rakennus\nHämäläisillä on\".\n\n-- \"Klaus herra! no, minä tahtoisin sen pirun nokista nenää vähän\npestä\", sanoi Pouttu tuimistuneena, mutta malttoi mieltään ja lisäsi:\n\"Puhutte oikein, Hannu; täytyy odottaamme, mitä apua Kaarlo herttua\nmeille tietää. Eipähän säädyt suotta lie Söderköping'iin kutsuttu\".\n\n-- \"Minä en luule\", vastasi Fordeel, \"että Hänen ruhtinaallisen armonsa\nasiat niin äkkiä valmistuvat. Jonkun vuoden ainakin saamme malttaa, ja\nminä aion siksi aikaa jäädä Ruotsiin valvomaan tämän maakunnan asioita.\nMutta katsokaatte vaan, ett'ette ennen aikoja mihinkään rupea\".\n\n-- \"Vai Ruotsiin jäädä!\" kertoi pilkallisella äänellä Pouttu; \"no, no,\nkukin ihoansa arostaa\".\n\n-- \"Pentti!\" vastasi toinen, katsoen kumppalinsa silmiin, \"olen\njättänyt vaimoni kotia; sinä tiedät, että häntä arostelen enemmin kuin\nomaa ihoani\".\n\nPentti ei vastannut mitään ja hetken päästä puhe kääntyi toisaalle.\n\n-- \"Jos tuuli näin pysyy, olemme ennen päivää päässeet Kurkun läpi\".\n\nPouttu nousi pystyyn ja katseli merta ympärillensä. -- \"Jos tätä\nsuuntaa pidätte, tulemme ennen yösydäntä asumaan Pohjanpiltin linnassa.\nOlen minäkin näitä vesiä ennen kulkenut\".\n\n\"Olkaa vai!\" vastasi Hannu vakavasti. Mutta yht'äkkiä molemmat\nsäikähtivät. Yö oli näköinen ja täysi kuu tuolloin tällöin paistoi\npilvi-hattarojen lomasta. Nyt juuri kuu uudestaan näytti kirkkaat\nkasvonsa ja samassa toinen loiste leimahti veden pinnassa, noin puolen\npenikulmaa keulan edestä. Kaikki valveilla olijat sen kohta havaitsivat\nja muutamat tekivät vanhasta katolilaisesta tavasta ristinmerkin.\n\"Kääntää!\" huusi Hannu Hannunpoika perästä ja kohta purjeet olivat\nlöyhässä. Vähäisen ajan päästä taas pursi lenteli laineilla, mutta nyt\netelämpää suuntaa, Maksamon saariston puoleen.\n\n-- \"Pohjanpiltti on armollinen tänä vuonna\", arveli taas Hannu\nHannunpoika, kun kaikki oli suorassa. \"Muutoin sen ei ole tapa\nlähettää loistettansa kuin päivällä, ja lapsuudessani Kustaa kuninkaan\nloppu-aioilla muistan kuulleeni, kuinka alukset päivä-sydännäkin jäivät\nsen nokkaan kököttämään, kuten lahnan-lisut onkeen\".\n\n-- \"Niin kyllä\", vastasi Pouttu, -- \"vanha isäntä ei ollut Pohjanpiltin\nystäviä, sen taidan kyllä uskoa. Mutta jos tällä kertaa olemme\npelastuneet, niin minua tosin siitä saatte kiittää. Minä tahdon teille\nasian sanoa. Pohjanpiltti ei tahdo mielellään upottaa omaa sukuaan.\nMutta jos toisten näillä vesillä kuljette, ett'en minä muassa ole,\nkatsokaatte silloin eteenne. Ette taida tietää, mikä tämä Pohjanpiltti\nonkaan?\"\n\n-- \"Sitä ei juuri paljo kukaan tietäne\", arveli nimismies.\n\n-- \"Minä tiedän\", sanoi vakavasti Kyröläinen ja vähän ajateltuansa hän\nalkoi jutella.\n\n-- \"Taidatte tietää, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna ovat\nyhtaikaiset. Toisen on rakentanut koko Ruotsin-valta, toisen Kyrön\nseurakunta. Siitä on nyt kolmen vuosisadan paikka. Nepä kyllä\nrauhattomat ajat oli, jos nämätkin\". -- --\n\n-- \"Vai rauhattomat!\" keskeytti nimismies; \"sitä ette sanoisi, jos\nolisitte lukeneet riimi-kronikaa. Herra Liungo Kalajoessa, jonka\nhyvin tunnette, on siitä tehnyt suomennoksen, josta kohta kuulette,\nolivatko Torkel Knuutinpojan ajat rauhattomat. Kuulkaappas nyt, mitä\nriimi-kronika lausuu:\n\n    Silloin hallitsi Torkel Knuutinpoika,\n    Taitava mies ja varsin oikea.\n    Talonpojat, papit, ritarit ja herrat\n    Hänehen suostuivat kaiket kerrat.\n    Riemu ja tanssi ja ritari-painit\n    Hoviloissa nähtiin, myöskin kaikki mainit.\n    Viljaa ei puuttunut talonpojilta,\n    Pöydäss' oli kalaa ja lihaa joka ilta.\n    Eip' ollut hätää kellään koko maassa,\n    Rauha oli rikkomaton valtakunnassa,\n    Eikä kukaan tohtinut vääryyttä tehdä,\n    Sitä ei marski kärsinyt nähdä.\n\nSentapainen mies oli Torkel Knuutinpoika. Kuinka semmoisen miehen ajat\nsanotte rauhattomiksi?\"\n\n-- \"Sanon kun sanonkin\", vastasi Pouttu; \"minulla on toinen kronika\nomassa ja esi-isieni hyvässä muistissa, ja sen mä taidan teille\nvakuuttaa, että minun muisti-kronikassani on paljoa sujuvampi\nrunon-puku, kuin teidän riimi-kronikassanne. Mutta siitä ei tarvitse\nmeille riitaa tulla, sillä tahdon teille jutella asian paljailla\npuvuttomilla sanoilla. Satuin sanomaan, että Kyrön kirkko ja Viipurin\nlinna ovat yht'-ikäiset. Olisi pitänyt sanoani, että Kyrön kirkko on\nvanhempi, ennemmin aloitettu. Mutta valmiiksi se saatiin vasta kymmenen\nvuotta myöhemmin. Tämä ei tullut siitä, että Ruotsin-valta on suuri ja\nKyrön pitäjä vähäinen. Ei vain! Kyrön pitäjä silloin oli kuin\nvaltakunta. Koko eteläinen Pohjanmaa, rannat, saaristot ja sydänmaat,\nolivat silloin tämän pitäjän alla, ja sen asukkaat olivat kuin\nruhtinaita, vallitsivat koko Lapinkansan yli ja kokosivat\nveron-saaliiksensa oravan- ja näädän-nahkoja summattomat määrät.\nSilloin tulivat nämä Ruotsin Hurrit rantoihimme ja juuri se sama Torkel\nKnuutinpoika ne tänne lähetti. Luuletteko tämän asian rauhaksi\nkääntyneen. Hän, joka ei kärsinyt muka nähdä vääryyttä kellenkään\ntehtävän, -- eikö hän tässä tehnyt meille vääryyttä? Saatpas nähdä; jos\nsonta-ryyttärit kerran voiton saavat, he varmaankin tekevät yhtäläisen\nkiitos-puheen Klaus Fleming'istä\". -- --\n\nNäin kulki Pouttulaisen puhe eteenpäin, samalla lailla kuin\npilven-hattarat taivaalla, jotka milloin yhtyvät milloin taas hajoovat,\nmutta kaikki kuitenkin vihdoin kulkevat yhtä suuntaa. Nykyisen ajan\nseikat sekaantuivat Kyröläisen ajatuksiin ja vetivät hänen\nkertomuksensa oikealta tieltä, vaikka hän tavan takaa koki palata\npoikkeemisistansa. Koko yökauden lienee juttunsa kestänyt, jolla aikaa\nvene hyvällä vauhdilla kulki Riitakarin ohitse ja siitä lounaista\nsuuntaa Kurkun läpi Ruotsinpuoliselle Raumanmerelle.\n\nSille tielle tahdomme jättää Pentti Poutun; mutta hänen juttunsa tahdon\nsäilyyn ottaa. Jos lukija joskus on lehdessä ollut, lieneepä nähnyt,\nkuinka toinen kassaralla leikkaa lehtevät oksat maahan, toinen ne\nkokoilee ja sitoo kerpoihin. Jälkimäinen virka annetaan vaimoväelle ja\nlapsille. Niin minäkin tahdon Poutun kertomuksesta ko'ota nuo\nhajalliset aineet vihkoloihin, enkä vähäksyä tätä alhaista virkaani\nniin mainion miehen alla.\n\n\n\n\nKäräjät.\n\n\nEräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, Joutsi\nkunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä\nnykyänsä Vähän-kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Pirkkalaiset Lapinkävijät\nSuupohjassa [Tässä arvaisin Pentti Poutun olevan erehdyksissä. Ne\nolivat arvatakseni kaikki Lapinkävijät sekä Suupohjasta että\nPeräpohjastakin, vaikka enin osa vielä edellisessä lienee asunut.],\njotka suvi-sydännä pitivät käräjiä ja keskustelemuksia yhteisistä\nasioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istuma-kiveä piirissä, ja\nkullekkin istuutui yksi niistä Pirkkalais-seuran vanhemmista, joitten\nneuvot ja päätökset enimmästi asettivat sekä seuran yhteiset asiat\nettä yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit leveällä\nnäädän-nahkaisella reunuksella olivat vanhinten tunnus-merkki,\nvaikka muuten kyllä olivat eri-pukuiset. Yhden puku oli varsinkin\neri-näköinen. Muun vaatteensa ylle oli heitetty rauta-paita, kudottu\nhienoista renkaista, ja jaloissa oli rauta-saappaat semmoiset, joitten\nvarret ylöttyivät polvien yli, rauta-paidan liepeitten alle. Itse mies,\njoka tämän raskaan rauta-kuorman yllänsä kantoi, ei ollut enää paraassa\niässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että\niho kasvoissansa oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää\nja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,\nkoska jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin\npystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri halleva koira, silmät\nummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähän väliä\npystyyn nousivat, osoittivat kuitenkin selvästi, että niitten omistaja\noli valppovalveillansa taikka ainakin levottomia unia näki.\n\nVasta-päätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen\nmies, jonka puvussa ei mitään erinomaista ollut, mutta jonka vahvat\njäsenet ja pitkä varsi todistivat tavattomia ruumiin voimia. Hänen\npäänsä istuessakin ylettyi puolta kyynärää korkeammaksi kuin muitten\nistujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta, ja vapaasti\nhänen silmänsäkin kulkivat kokoontuneen käräjä-joukon ympäri. Tämä\njoukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmin sille puolelle, missä\nviime-mainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä,\nsill'aikaa kuin vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin\nensimäiset suhinat puitten latvoissa, raju-ilman lähestyessä.\n\nKeskustelemus-aineet olivat nyt loppumaisillansa, kun yhtä äkkiä tuo\npitkä mies vanhinten luvusta nousi pystyyn ja nyt vasta nähtiin, ett'ei\nkoko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly oieti vaikeni, kun tämä\notti puhuaksensa:\n\n-- \"Matti Kurki!\" lausui hän, ja halleva koira kohta jaloillansa oli,\nkun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan, -- \"Kurki! minä tahdon tässä\nkaikkien Pirkkalaisten läsnä ollessa sulta asian kysyä. Miksikä olet\npoikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä hänen olet\nlähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa\nsotaa käymään? Outoja puheita jo käymässä on. Mutta tiedä se, että\nvaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apiksi, vaikka poikasi\nkoko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin\nkannuksiin puetettuna, ei tule sinusta eikä sinun suvustasi ikinä\nmeille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme.\nMutta tämä on ollut ja on vieläkin meillä ehdon asia. Me emme ole sen\nvuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeisin, että\npitäisi joutumamme rauta-höyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä\npäivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen\".\n\nSe oli Kurjen vanha sota-toveri, Viljakka Pouttu, joka näin lausui, ja\nmuusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan\npuhetta oli hyväksytty. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka\nlevitti kalpean loisteen hänen rautakarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän\nei noussut eikä virkkanut mitään.\n\n-- \"Se on totta, minkä Pouttu puhuu\", lausui toinen vanhimmista; \"siitä\nKurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme\nniinkuin kuningas, tuskin on kuulevanansa mitä keskustellaan; mutta kun\nvihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos\nannamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian Lappalaisia ja hän meidän\nvero-herraksemme. Ottakaamme toinen päämies, joka meidän-mukainen on ja\nmeidän-mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu\".\n\n\"Pouttu päämieheksi\", huusi koko käräjä-joukko. Mutta Kurki nousi\nseisaalle, jotta rautarenkaat paidassansa helisivät. Kaikki joukon\nmeteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.\nSitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.\nIkäänkuin itseksensä hän puhui:\n\n-- \"Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi muisti. Siitä ei ole\ntäyteensä kahta kymmentä vuotta, kuin minä ja Viljakka Pouttu te'imme\nnaimis-matkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta.\nSiihen aikaan nähtiin meissä kaksi luopumatonta toveria. Mutta ystävyys\non haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi\nveikkonsa re'en syrjältä kinokseen. Hän on uusia veljiä saanut\nKarjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. --\nNo, onko viisitoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu\nkuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle Pirkkalais-väelle herruuden\nLappalaisten yli, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen\nmielestänne jo tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut,\nniinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt, niinkuin re'en jälki\nlumituiskussa\". -- Hän nosti silmänsä taas; kaikki oli ääneti ja hän\njatkoi: \"Minua soimataan siitä, kun poikani olen lähettänyt kuninkaan\nja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja\nherruuden, jonka teille toimittanut olen, jos en minä teille pidätä\nRuotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa\nmaassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan\nostaa teidän syntinne Jumalalta anteeksi. Mutta te ette ymmärrä\ntaivaallisia eikä maallisia etujanne. No\", hän lisäsi uhka-äänellä,\n\"minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne\nkuluttanut!\" -- Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin\nsanoaksensa: \"Niin maksakaatte, taikka!\" --\n\nÄänetön odottamus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta\nuudestaan nousi.\n\n-- \"Jos tahdot meistä eron\", sanoi hän, \"niin kulutuksesi ja\nvaivan-näkösi ovat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme\nolet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet\nkirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun pispan vallan alle. Sinun\nomaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi\npainaa meitä nyt Turun paavin paimen-sauva. Sinun muistosi on höltynyt,\nkun et enää oikein muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton,\nja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin\ntoisen, -- te'in hänen naisekseni. Mutta sulla oli nainen kotosella.\nMitä vasten silloin otit toisen Karjalais-neidon mukaasi. Ja minne\nentinen emäntäsi katosi? minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi?\nSe vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi, sinä tapoit\nentisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä\nenemmin. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, hän oli sinulle synnyttänyt,\nniin löyttiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet\njulma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi nyt käypi\nristi-sotaa oman äitinsä sukua vastaan, mutta Lappalais-raukkoja sinä\nraatelet, niinkuin olisivat metsän-riistaa. Ne pakenevat meitä, ne\nhäviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. -- No, mekin tahdomme\nsinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin,\nmissä oikein voit vielä pyhäksi käydä. Mutta jos olet tottumaton avoin\njaloin käymään, meillä on avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta\nsinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä\".\n\nKoko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli\nhämmästyksissä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut.\nViha sydämmessä, täytyi hänen mieltyä. Pouttu päämieheksi eli\nLapinvoudiksi valittiin, viideksi vuodeksi. Käräjät vihdoin hajosivat.\n\n\n\n\nPohjan Neito.\n\n\nMeidän ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli\nKurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan Lapinkävijät, joitten päämiehenä\nhän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa\naavistelemaan ja olivat nyt mieli-hyvillään, kun asia semmoisen lopun\nsai. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi\nhäntä, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi.\nMutta salaiset juonet heitä enemmin pelottivat kuin täysi vihollisuus,\nja samassa senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli\nlaskeumassa, niin pian kuin päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli\nlakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa\narvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli lähtenyt siitä syystä, että\nhäntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota\nei käynyt aivan halpana alamaisena pitää. Jos nyt Pouttu taikka joku\nmuu kävisi Ruotsissa tarjoomassa yhtäläistä alamaisuutta ilman\nKurjetta, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen\npäämiehen koston-tuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen\nyksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän\ntapauksen valtiollisia kohtia.\n\nMutta Pohjan Pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,\nvaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät paljon suinkaan\najatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne,\nhe kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä\nkäytöksensä ei voinut olla heillekkään mieluinen. Mutta tämänpä melkein\nolivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan\nkuuluna, Pohjan kunniana.\n\n    _Lyyli_, lylyn lykyttäjä,\n    Kautokengän kuluttaja.\n    Hirven ahkion ajaja,\n    Pohjan neito pulskeainen,\n    Veikko viidan impilöille,\n    Suloisille, suike'ille,\n    Sisar Vellamon väelle,\n    Veen emännän tyttärille. --\n\nPitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja\nkerskaus, \"maan kuulu, veden valio\"? -- Vanhat viisaat vastasivat,\nvaikka vastoin mieltänsä: \"totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin\ntytär ainakin\" -- --. Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: \"ei\nsuinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!\" -- ja totta puhuen, eivät\nvanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut\nPohjanmaahan.\n\nKaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymä-paikoiltansa,\nja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti\nKurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon\nalle taipumaan. Koska Luoja ei nä'y tehneen ainoata ihmistä niin\nkiven-kovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään löydy,\noli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi\npuoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous\noli rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei sitä tarvinne\nmuistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko\nmieskin. Mutta osaksi taisivat oman-tunnonkin soimaukset siitä mitä hän\näitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänen hellemmäksi, jopa liiankin\nmyöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla\nja elää varsin omilla valloillansa. Isä enimmältään oli kotoa poissa,\nmilloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja\nsuuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti\nenimmästi ainoana haltiana. Tämä asia oli jo aikaisin kasvattanut hänen\nneronsa ja älynsä, mutta samassa totuttanut häntä ohjattomaan\nvapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi\nsuostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruuden-riemua rakasti Lyyli\nenemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui\nkaikissa hänen huvitus-töissäänkin. Taitavammin kuin hän ei kukaan\nosannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja\ntarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän\nsilmiä kohden. Talvisaikana oli suurin huvituksensa asettaa isänsä\nlahjoittama aljo-hirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen\nsiivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- \"Pohjan neiti\nkäy\", oli ihmisten tapa sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja\nLappalais-raukat luulivat hänen Pirkkalaisten haltiattareksi, joka\nnäille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse\nPohjan Pirkkalaisten seassa oli monella melkein sama luulo.\n\nNäin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa oma-valtaisessa\nvapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja\nmietteili mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.\nSuurta, komeata naimista hän sille toivoi. Hän oli sitä varten jo\nmuutama vuosi sitten Hämeen puolisissa tiluksissaan rakennuttanut\nupean kartanon Vesilahdella, josta piti tulemaan Lyylille perintö ja\nmorsius-myötäjäiset, koska taas Pohjanpuoliset tilukset ja päämiehyys\nPirkkalais-seurassa oli annettava Lyylin veljelle osaksi. Sillä tavoin\nmuka molempien onneksi oli tehty, mitä hellä isä suinkin tehdä saattoi:\npojalle perintö määrätty siinä maakunnassa, missä hän saattoi etevimmän\nsian pitää isänsä jälkeisenä hallitsijana, tyttärelle taas asunto\nmäärätty Hämeen suloisilla niemekkeillä, missä hänelle korkeat,\nritarilliset naimiset olivat tarjona.\n\nNiinkuin jo olemme nähneet, oli kuitenkin Pohjanmiehillä toinen mieli,\n-- ja niin oli Lyylilläkin. Ei ole mikään niin inhoittava nuoren tytön\nkuulla, kuin toisen sille rakentamat naimis-tuumat, ja kun Kurjen ukko\ntoisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka sen\npiti korkean miehen puolisona istuman Laukon kartanossa Vesilahdella ja\ntuleman suuren suvun kanta-emäksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman\nkylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksikä hänen pitäisi\nmilloinkaan naimisiin ruveta ja miks'ei hänen käynyt elin-aikaansa\ntyttönä liidellä revon-tulten valaisemilla Pohjan aukeilla taikka\npuna-purjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli. Koko Laukon\nkartano, koko Hämeenmaa oli käynyt hänelle kiusaksi ajatella, siitä\nainoasta syystä että se oli hänelle naimis-asunnoksi aiottu, ja kun\nKurjen ukko otti tätä ainetta puheeksi, oli Lyylin tapa sanoa,\npäättäneensä vaihe-kauppaa tehdä veljensä kanssa, jonka sopisi muka\nisoisena ritarina Laukossa asua, jättäen Pohjan päämiehyys\nsisarellensa. \"Neidon mieli on kuin keväinen ilma, milloin tuulta,\nmilloin tyyntä\", arveli siihen vanha Kurki, ja siksensä olivat asiat\nmuutaman aikaa jääneet. Hän oli vakuutettu, että tyttö pian oli omaa\nparastansa ymmärtävä.\n\nMutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei\nainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti Hämeesen\nmuuttaman. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui\nvanhan päämiehen sydämmessä, eikä hän enää kärsinyt leikki-puhetta\ntyttäreltänsäkään, joka tosin olikin iloisen mielensä peräti\nkadottanut. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa.\nItse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi\nhänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli,\nvaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saatti heidät isännän käskyjä\nnoudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan\noikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi\npahoja aaveita nähnyt. Lähtö-aika läheni, ja joku osa palkollisista oli\njo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt\nmielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat enää\ntehtävinä, niin Matti Kurki saisi pudistaa tomun jaloistansa ja lähteä\npois entisestä vaikutus-alastaan, jota hän nyt sadatteli, -- lähteä\ntakaisin syntymä-maahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa\nvallanhimon tiellä.\n\nMutta Lyylin piti syntymä-maastaan lähteä, vieraasen maahan,\ntietymättömän tulevaisuuden maahan tulla. Jo tämä ajatuskin tahtoi\nhyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos\nolisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi\ntahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, hänen tyttärensä\nepäilemättä ei olisi taipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä neuvo\nvihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä\nmukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin\ntila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen\nsuvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että\nyleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu viha\ntuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja\ntukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään.\nJa kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.\n\n\n\n\nVitjakka.\n\n\nNiihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut\nPouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin\ntoinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa. Tosin\nLyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut,\nmutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että\nPouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa oli tyttö\nnäinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina\nennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kamoittanut se\najatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla häntä kohdeltaisiin,\nmissä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla.\nEnemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä ajatus häntä\nkauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti kuitenkin\nkäsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä sanomaan\nviimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujaimille.\nVarhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen selässä. Matkansa\nkulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän muutamassa\nuitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki, sitä\nenemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke\nhaihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti\nLyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.\n\n-- \"Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan\nnähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa\ntakaisin Pohjanmaahan. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?\nMuutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta\".\n\nPouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi\npäämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika,\nVitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine\nLapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa\nvaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että\nkesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli\nsyntyessä saanut nimen \"Vitjakka\" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut\nvahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi. Mutta\nkun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen nimi\nyht'ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja tätä\nnimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi:\n\"Pohjanpiltti\", on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys\nmaailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille\nasetettiin sen \"piltin\" kanssa, joka Betlehem'issä syntyi, se tosin\ntodistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan\nseuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi\notettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään\nkäytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat\nmielellänsä nimet: \"Pohjanpiltti\" ja \"Pohjan neito\" yhteen. Se oli niin\nluonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden\ntoivoja.\n\nMieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan\nsilmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullut\nLyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?\n-- Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja -- tuttaville?\n\n-- \"Älä huoli kytkyttä laittaa?\" sanoi vihdoin Vitjakka, -- \"hirven\nemäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi\nhirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva\nkelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle\".\n\nTyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen\njäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli\ntointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja\nlausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:\n\n-- \"Te'et hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat\npannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista\nei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on\nvaromista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.\nToista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa\".\n\n-- \"Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!\" huusi Vitjakka riehahtaen.\n\"Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä,\nantaen isäsi lähteä? -- tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin,\ntappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne\nsyntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut? Etkös\nolisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten tyttöjen\ntapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on\npääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan\ntahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!\"\n\nKauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana,\nkalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua\nahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut\näitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä\nhuhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut\nepäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. Äiteä, _äiteä_ --\nkuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut\nmainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein\noli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa. Ja\nnyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli päivänsä\nlopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi. Maailma oli\nkäynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut\nainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut, --\nvieraantunut omasta isästänsä, -- murhaajasta.\n\nMutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä\nkädellä pyhkeili? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen\nkyynele-virtoihin?\n\nSe oli Vitjakka Pouttu, \"Pohjan-piltti\". -- -- Sydämmen polttaviin\nhaavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo,\njoka toi ruusut takaisin poskipäihin.\n\nLyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa,\njoka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän\noli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan\nnojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja\ntaipuvainen.\n\n-- \"Mitä mun pitää tekemän?\" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.\n\n-- \"Jää minulle\", vastasi Vitjakka; \"tämä käsi sinua holhoo ja\npuolustaa\". -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän\ntunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.\n\nMutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- \"Saammehan mennä\nkuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää\nvastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se\nsitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä\ntäällä pidä\".\n\nSe oli sana, johon ei kenenkään käynyt vastaan sanoa. Illan tullessa\noli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu\npoikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha\npäämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei sopinut muka\nnaittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän\nmieliinsä toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin\nrouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan\nperintö-oikeutensa nojassa.\n\nVanha Pouttu levollisesti muistutti, että vanhuus oli tehnyt entisen\ntoverin pään heikoksi, jott'ei enää osannut eroittaa mennyttä\ntulevaisesta, eikä mieli-kuviansa olevaisista oloista. Ritarillisen\nherruuden olisi muka huono menestys Pohjanmaalla, jos kohta Lyylinkin\nkädellä se valta käytettäisiin. Mutta Pohjan miehet eivät olleet muka\nunohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat naisia kosineet. Ja mitä\nsilloin tapahtuisi Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän saisi\nlukea omaksi syykseen.\n\n-- \"Kaitse tyystin tytärtäsi!\" huusi Vitjakka, ratsunsa selkään\nhypätessään; \"jos rauta-paitasikin alle sen kätkisit, minä sen\nsieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä\".\n\nSininen silkki-vyö viittasi luhdin akkunasta jää-hyväiset\npois-menijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas\nhänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.\n\n\n\n\nVuoden pisin yö.\n\n\nJoulun lähetessä astuskeli Matti Kurki levottomilla askeleilla\njuhla-salinsa permannoilla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat\nvähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askeleissa oli vähäinen,\ntuskin havaittava horjaus; mutta kasvot olivat melkein kamalamman\nkarvan saaneet. Mieli-karva, ikävyys ja koston-himo kalvoivat entisen\nPirkkalais-päämiehen sydäntä. Hän katseli väliin ympäri huonetta, joka\noli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla Englannin\nveroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja\nvilla-vaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän taas vaipui omiin\najatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka\nuskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.\n\nLavan-alustan puolella istui Lyyli työllään. Palvelija näytti valkeata\nleimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi vierisellä pöydällä kynttiläkin\nsemmoinen, jonka käyttämistä uuden uskon kirkolliset menot olivat\nSuomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, sen iloinen\nlapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui sen silmissä.\n\n-- \"Mitäs te'et\", kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut\nhavaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.\n\n-- \"Hää-ohjaksia sulholleni\", vastasi tytär vakavasti.\n\n-- \"Se on oikein\", jatkoi isä leppeämmin; \"tänä ehtoona jo tulee Harald\nritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa täällä\nja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa\nSastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle\nvihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa\nHämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Harald'in\nläänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin\nmarskin omaa sukua\" -- --\n\n-- \"Minä en tunne ritari Harald'ia, enkä tahdo häntä tuntea\", lausui\nneitto punastuen mieli-pahasta. \"Olen sen jo usein Teille sanonut, olen\ntoisen oma, -- Pohjan-piltin\".\n\nKurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät ja\nsalin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton\nmaahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.\n\n-- \"Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta'a Saksan\nsynkimpään nais-luostariin, -- taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua\nvarten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää\nriutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni\nkoetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti\nKurki kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut\nynseytensä\".\n\n-- \"Minä tiedän sen, enkä pelkää\", vastasi Lyyli jäisellä äänellä,\nlähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen\nsisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi,\nettä entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut\nhänen voimiansa.\n\nMutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa oli\ntullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin\nsisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva\nmies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä\nritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen\nseurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin\ntoisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä\nseuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi\ntarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut\nmeidän maan puhetta.\n\nKnaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin\nsijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä\nvierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki\nahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa\nmaljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään.\nVähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja\njuomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja\nvahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.\n\nSydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista oli\nyksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko\nkummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut,\nlähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki\ntäynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin\ntulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä\nkatselivat tulijoita, joitten re'et kulkivat kukin ainoalla jalaksella\nja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa\nhavaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä rekiä\noli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki. Mutta\nkamoittihan kuitenkin tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät,\npensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista\nteki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa\ntaistelemista.\n\nAinoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin\nkummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis\nheitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä\ntullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja\nlaski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain\njuureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt\nystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua\nkaton alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi\noleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset\nilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla\nlahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen\nja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause\nselitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa\nnähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin;\n-- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut kuin\nhänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille\nolennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas palasivat\noluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa vanhan\nLappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan\nPirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon\ntietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan\netelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että\nriita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä\nriidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa\nLappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten\ntuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta,\nennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka\nsuurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua, ja\nLapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä\njaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.\n\nMutta mikä tuo kiiltävä kalu oli, jonka hän kenenkään huomaamatta\npäästi haarikon pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin\ntarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surun-alaisissa silmissä? --\nSe oli lahja, jota ei olisi Lappalaisen kädestä odotettu, lahja\nluultavasti neidon hää-pukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritari-vitjat.\n\n-- \"Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,\nniin minä Teidän hyvyyttänne tahdon palkita, korkea neito!\" lausui\nLappalainen jää-hyväisiksi, -- ja pian oli taas koko seura\npaluu-matkalla.\n\nMutta juhla-salissa oli ilo taas alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,\nasemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilvoitellen Laukon\nolut-tynnyreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla mielellä kuin moneen\naikaan. Hän oli jo kohta toivonsa perille ehtinyt tyttärensä naimisen\nasiassa; hänen koston-himonsa hehkui hekumallisesti ajatellessaan\nPohjanmiesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha Lappalainen oli\ntiennyt jutella, ja vieläpä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tydyttää\nhänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät,\nkun Lyyli täydessä juhla-puvussa astui vähäksi aikaa vierasten\njoukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.\n\n-- \"Minä juon Teidän terveeksenne, korkea neito\", lausui Harald ritari,\ntyhjentäen yhdellä hengehdyksellä sarvellisen olutta. -- \"Se on oikein,\nettä olette pukeuneet ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin\nmorsiamen sopii ritarillisessa pukuimessa käydä. Mutta koska Teillä on\nvitjat ennaltaan, annan minä Teille toisen kannukseni\". -- Näin sanoen\nhän riisui kannuksen jalastansa.\n\nLyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.\n\n-- \"Se on totta\", hän lausui ylevästi, \"vitjain omistaja ansaitsee\nkyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä\nTeille, korkea ritari, lahjoitan kiista-kintaan\". -- Näin sanoessaan\nneito päästi rauta-kiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain\njuureen.\n\nSumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, äkätessään hopea-vitjat\ntyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehoittanut hänen\nmieltänsä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald nauru-suin nosti kintaan,\nlausuen:\n\n-- \"Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen\nvoitettu kauneuden voimalla\".\n\nRitarin seuraajat, joissa mallas-mehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,\nlisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat\nLyylin pakoon juhla-salista.\n\nIllan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä\nja huomen-lahjoista. Kurjen ukosta se ensimältään kovin outoa oli, että\nHarald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi\nvaati tavaroita morsiamen myötä. Päin-vastoin oli hänen nuoruudessansa\nollut Suomen miehillä tavallista, että kosija maksoi morsiamen\nsukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ellei nähnyt soveliaammaksi\nottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltansa morsiamen\nsukua vastaan. Että nyt kosija tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin\nhalveksimista, ja vähältä piti, ett'ei koko kauppa olisi rikkunut.\nKuitenkin kun vanhukselle seliteltiin, että myötäjäiset, olivat\nmorsiamelle omaksi annettavat eikä ylkämiehelle, ja että jälkimäisen\npiti samate antaman puolisolleen saman-arvoinen huomenlahja\nmaa-tiluksissa tai muussa omaisuudessa, niin Kurki myöntyi ja lupasi\nsemmoiset aarteet tuoda, kuin harva Ruotsin ritari vielä oli\nmorsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt\nkaikkien ritarien läsnä-ollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä\ntaas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomen-lahjasta. Hän käski vierasten\nviljellä olut-varoja ahkeruudella ja lähti itse valitsemaan soveliaita\nkalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.\n\nVuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamu-puolella\nyötä piti hää-seuran lähtemän Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja\npalvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhla-matkan komeutta\nvasten.\n\n-- \"Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole\nmeikäläisiä\", puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroitessaan\npihalla hevosten toimissa.\n\n-- \"Ritari, eikä meikäläisiä!\" vastasi toinen, \"puhutpa toisia!\nLuuletkos Saksassa käyväsi, vai missä? eihän Suomen miehissä ole\nritareita, ei sukuakaan, ellet ritariksi sano semmoista tervaskantoa,\nkuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet\".\n\n-- \"Sanon kun sanonkin, että se ritari oli, koska näin\nkulta-kannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella\npuolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta re'en eteen\nyhtäläistä kummallista itikkaa, kuin viime yönä nä'imme, silloin kun\nnuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät -- --?\"\n\n-- \"Ja kun sinä pelossasi luulit koko sotajoukon menninkäisiä karkaavan\npäällemme, ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yö-untamme.\nSopisihan nytkin sinun juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien\nkuuluville. Ha, ha, ha! tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit\nuudestakastettuna oluella\".\n\nToinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää\nmiekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhla-salin ukset ulvoivat\nja talon-isäntä, soihtu kädessä, astui ulos, käyden pihan poikki vahvan\nrautaoven luoksi, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen\njälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän\nkäskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle ovea vartiaksi,\nkun Kurki itse kellariin astui.\n\nTämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuoren-luola, joka\npienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan, kuin\nensimäinen siirteleväinen Lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa\nlaskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: \"Tähän lasken laukkuni;\ntämä Laukko olkoon\", oli tämä avara rotko ruvettu kellarina\nkäyttämään, johon Lappalaiset kesän aikana laskivat kalan-saaliinsa\nsäilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt\nsiihen ko'ota ja vahva rautainen ovi telkeinensä lukkoinensa oli nyt\nluolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas\navaraan kehään, jonka perässä pimeä aukko johdatti teihin\ntietymättömiin. Mutta sivu-puolella tästä yleni toinen yhtä avara\nkellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin\nlavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän\nkoko ikänsä kuluessa oli kokoillut, milloin sotaretkillänsä, milloin\nveron ja kaupan käynnillä Pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistonhaahmot\nastuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymy-huulin hänelle\nmuistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvi-hampain soimaten\nhäntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, jotka\nläjittään olivat maassa ladottuina, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja\nsota-koristukset, mitkä seinissä rippuivat, -- kaikilla oli jotakin\njuttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen\nkuluneen elämänsä kerrasta.\n\nSoihdun liekki valaisi vaimollista vaate-partta, joka riippui\nperimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa vielä näkyi\nruskeita veren-tahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Äläppäs\nvielä! toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja\nsekin verellä soaistu! -- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen\neteensä ja vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Se oli\nhänestä ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet\nsurma-puvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto\nantaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.\n\n-- \"Olenko koskaan vaimoja pelännyt?\" hän jupisteli, vihaisesti\nkääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka\nyrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi\nhänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli\nselvästi kuullut kahinan jonkun-moisen, ja riehaantuneessa mielessään\nhän oli tuntevanansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa\najamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta\nluultavasti Totkikin yhtä läisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä\nouto ärinä kuului, missä oven edessä vartiana oli.\n\nTuskin oli Kurki ennettänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun\nTotki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin\nkiinni ja telkeet lukkoinensa eteen pantiin. Kurki riensi, soihtu\nkädessä, aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota\ntömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven\nja pielen välissä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.\nKauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen Ruotsalaiset vieraansa\nhäntä pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa\nnuoruudessa oli ollut tavallista, ja teljenneet hänen itsensä vuoren\nluolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän\nkyllä tunsi ja tiesi siis pääsönsä mahdottomaksi. Raivonsa yltyi\nyltymistään. Silloin silmänsä äkkäsivät Totkin, joka ikäänkuin\nhävyn-alaisena oli pysynyt portaitten alisilla asteilla. Viha, joka ei\npäässyt muuanne puhkeamaan, kääntyi koiraa vastaan, jonka olisi pitänyt\nmuka paremmin tehdä virkansa, ja nytpä Kurki, miekkansa siepaten,\nhyökkäsi silmättömästi portaita alas. -- Ainoa isku olisi epäilemättä\nlopettanut uskollisen toverin viran ja elämän, ellei tämä ulvoen olisi\npaennut luolan perään ja tästä aukon kautta vuoren sisuksiin. Ikäänkuin\nkaikkia muuta unohtaen ryntäsi ukko aukkoa vastaan, väänsi rautaisella\nkädellänsä paaden irti kalliosta ja seurasi Totkin jälkiä yhä\nsyvemmälle. Polku oli mutkainen ja haarainen, kuitenkin jokseenkin\ntasainen ja niin korkea, että mies helposti mahtui kävelemään. Kun\nKurki vihdoin oli sen verran malttanut mieltänsä, että ymmärsi turhaa\najoa tekevänsä, hän ei enää osannut takaisin palata, vaan katsoi\nviisaammaksi seurata Totkin johdatusta, joka ulvoen kulki edellä pimeän\nkäytävän läpitse. Soitto toisessa kädessä ja miekka toisessa, hän siis\nastui yökauden Hiisien muinaisia käytäviä myöten. Jyminä hänen\naskeleistaan kuulu yö-sydännä peninkulman matkoja ylt'-ympäri, ja vielä\nkuudetta sataa vuotta tämän tapauksen jälkeen muistaa kansantarina,\nkuinka\n\n    \"Kurjen ukko rauta-kenkä\n    Astuupi kivistä vuorta,\n    Kivi-vuorta vangottaapi\".\n\n    [Ks: Suomen kans. arvoit.]\n\nMutta Laukon pihassa oli knaappien tora vielä jatkettu, kunnes molemmat\ntulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet\nhämärässä askaroivan, ei ollut kuin joku Matti Kurjen palvelijoita.\nPimeys oli jo niin karttunut, ett'eivät mitään voineet silmillänsä\neroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiralta, joka olisi\nkuristumallaan. Samassa rauta-ovi kuului paiskattavan kiinni ja\nlukittavan. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luoksi\nnäitä kummia ilmoittamaan, ja saliin tultuansa näkivät tulta jo\nsyttyneen useassa paikassa. Tuokio ei kulunut ennenkuin ritarit olivat\njättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin\nLaukon isäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka\ntähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä luulla näin\nkummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimis-ehtoihin\ntytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon? -- ja mihinkä pakoon?\n-- Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten, seisoi Harald miehinensä\npalon loisteessa Laukon pihalla.\n\nMutta jäätä myöden pohjaseen kulki tuulen viuhkana hirven vetämä reki,\nkaksi henkeä nahka-peittojen välissä. Se oli Pohjan-piltti, joka\n\"vuoden pisimpänä yönä\" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille\nrämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi\nsyntymämailleen.\n\n\n\n\nLyylin matka.\n\n\n    Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!\n    Muista, kun kirmasit ennenkin piennä\n    Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;\n    Sinneppä rientäös kirmailla nytkin.\n\n    Sinnehän minäkin, iioa lyöden,\n    Kiidähdän talvista tannerta myöden;\n    Lennän, kuin lintunen, loukosta lähtein,\n    Siipensä kohotti tienoille tähtein.\n\n    Tuolla on tulena taattoni talo,\n    Takaani loistaa sen ruskea palo;\n    Edestä viittaa Pohjasen tähti. -- -- --\n    Voi sitä, voi! joka isältä lähti,\n    Ikäisen, horjuvan vanhemman heitti,\n    Pakonsa öisehen pimeään peitti.\n\n    Isä, oi isäni! -- -- Isäkös lietkään?\n    Lapseksi minun vai orvoksi teitkään?\n    Surmasit äitini lempeän, jalon,\n    Multahan minulta hautasit valon,\n    Heitit mun portaille emottomille,\n    Oloille viskasit armottomille.\n\n    Oisit jo antanut alttiiksi munkin\n    Kauppojes' väliksi, valtoihin kunkin. --\n    Muistaos kuitenkin, muista ja tiedä:\n    Pohjolan neittä ei kaupalla viedä,\n    Lyylin ei sydäntä vallitse kenkään;\n    Väkisin-pyytäjä pilalle menkään.\n\n    Silläpä pakenen sulhoni suojaan,\n    Taivahan turvissa, luottaen Luojaan,\n    Lähden kuin lähdenkin omille teille,\n    Rakkahan syntymämaan alanteille.\n\n    Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!\n    Muista kuin kirmailit ennenkin piennä\n    Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;\n    Sinneppäs rientäös kirmailla nytkin.\n\n\n\n\nHämärä ja hämmennykset.\n\n\nNihkeä, tympistynyt ilma maan-alaisessa käytävässä pöyristytti Kurjen\nukon jäseniä, hänen astuessaan yhä eteenpäin Totki toverinsa jäljissä.\nPihka-köytinen soihtu hänen kädessänsä oli tuolloin tällöin\ntukehtumaisillaan tässä paksussa, kosteassa kaasussa, ja itse vanhuksen\nrinta kohosi raskailla hengen-vedoilla. Hän oli tuntikauden ravakkaasti\nkulkenut, kun vihdoin pysähtyi miettimään erinomaista tilaansa. Soihtu\nvirisi kirkkaammaksi ja muutamat hellän-kirjavat sisiliskot, jotka\nhämmästyivät tätä outoa valoa, pakenivat kiireesti vuoren rakoihin.\nKäytävä oli yhä yhtäläinen kuin alustakin, milloin jokseenkin kaita,\nett'ei kaksi henkeä olisi hyvin mahtunut rinnatusten käymään milloin\ntaas ankeampi, tehden ikäänkuin pihoja ja avarampia tarhoja, jotka\nnähtävästi lähettivät syrjäteitänsä tietämättömiin. Olisi ollut\nmahdotonta Kurjen ukon osata näitten harha-teitten lävitse, ellei\ntarkka tottunut silmänsä olisi tuolla täällä keksinyt Totkin jälkiä\npehmoisessa sammaleessa, joka paikottain peitti maan. Muutoin oli\nhavaittava, että ura oli tähän saakka ollut viettoinen ja vieläkin\nnäytti vajoovan yhä syvempään. Mihinkä tämä matka vihdoinkin veisi, oli\najatus, joka pakoittamalla tunkeusi maan-alaisen kulkijan mieleen.\nTuonelan talo, missä Tuoni itse tylynä isäntänä hallitsi vainajien yli,\nja missä Manalatar, vanha vaimo, tarjosi vieraillensa sammakkaisen\noluen -- tämä kamala muinais-uskon kuva nousi hänen sielunsa silmille,\nja tuskin hän enää epäilikään, että matkansa sinne kulki. Hänen olisi\nmelkein tehnyt mielensä kääntyä palaamaan, mutta vanha jähmittynyt\nyksipintaisuutensa esti hänen peräytymästä mistäkään aloittamastansa\nyrityksestä, jos kohta tämä olisikin Tuonen tietä astuminen. Hän siis\nuudestaan jatkoi kolkon matkansa, Totkin jälkiä seuraten. Aika kului,\nhetki vieri. Yhä syvemmälle saattoi maan-alainen polku. Nääntymys jo\nalkoi livahtaa vanhan miehen jäseniin. Silloin alkoi kuulua kosken\nkohina. Kurki joudutti askeleensa, ja pian hän seisoi avaramman luolan\nsuussa, josta putoovan veden loiske ennätti hänen korviinsa. Himmeä\npäivänvalo pääsi jostakin tietymättömästä, keksimättömästä aukosta\nselittämään luolan perää, missä pieni vaahtoava puronen, pimeästä\nrotkosta tullen, vilahti silmien ohitse ja taas katosi vuoren\nsisuksiin. Puron ääressä seisoi Totki latkimassa vuoren raikasta vettä,\nmutta lähti kohta taas vinkuen pakoon eteenpäin, kun isännän\njulmistuneet silmät hänen saavuttivat. Kurki meni veden reunalle ja\nseuraten Totkin esimerkkiä hän särpi vuoren nestettä kuumettuneen\nverensä virvoitukseksi. Ilma oli tässä paikassa raittiimpi, soihtu\npaloi kirkkaammin, ja vanhus istuutui levähtämään eräälle istuimen\ntapaiselle kivelle, joka oli veden partaalla. Ajatuksensa kiertyivät\ntakaperin viime illan tapauksiin. Kuka oli kellarin oven salvannut? oli\narvoitus, jonka selitystä ei Kurki ollut mies löytämään. Hänen\nmietteensä lensivät sinne tänne eikä asia tahtonut selitä. Kerran\najatus vivahti Pohjanmaahan ja Pouttulaisiin, ja koura likisti lujemmin\nmiekan kahvaa. Mutta viimein hän päätyi ensimäiseen päätökseen, että\nHarald miehinensä oli tehnyt tämän rikoksen vieraan-varaisuuden lakeja\nvastaan. Se oli muka kyllä uskottavaa, että Hämeenlinnan isäntä ei\ntoivonut saavansa täyttä valtaa Pohjanmaitten yli, ennenkuin vanha\nPirkkalais-päällikkö oli tieltä tullut, ja että hän sen vuoksi oli\nsalaiseen kuolemaan teljennyt vanhuksen, jota hän ei uskaltanut\njulkisesti tappaa. Mutta näyttihän tämäkin kummalliselta. Olihan juuri\nse ollutkin Kurjen omaa tointa ja tarkoitusta, että Harald pääsisi\nLyylin miehenä perimään Pirkkalais-päällikön oikeuksia ja valtaa. Ja\nvoisiko hän Matti Kurjen avutta ollenkaan näille perille päästä? -- --\nVai oliko Ruotsin hallitus pitänyt Kurjen pilkkanansa? -- Hän pudisti\npäätänsä epä-arvioissaan.\n\nSilmänsä suihkaisivat kuohuvaa veden pintaa, jota soihdun valo\nkummallisesti kirkasti. Tästä kääntyivät katsastamaan luolan seinuksia.\nÄkisti ukko hämmästyneenä hyppäsi seisoalle. Vähän ylhäällä maasta oli\nmuutamassa kohden vuoteen tapainen kolo, josta kirkkaat valkoiset\nhampaat loistivat vastaan. Kurki meni vakavilla askeleilla sinne ja\nnäki luu-rangon pitkällään. Suuret tukevat raajat sekä kiviset kirveet\nja muut aseet vieressä, -- kaikki todisti, että tämä vainaja oli ollut\nsitä muinois-kansaa, joka tarinoissa nimitetään Hiiden kansaksi,\nJättiläisiksi ja Piruiksi. Kun ensimäiset kirkot Suomessa rakennettiin,\noli pyhien kellojen sointu vaivannut tämän vuori-väen korvia, ja\nvihoissansa olivat viskanneet hirmuisen suuria kallionlohkareita\nmusertaaksensa uuden uskon komeat rakennukset. Mutta kun kaikki\nsemmoiset yritykset olivat turhaa, oli Pirun-väki tuskillansa paennut\nsyvimpiin vuorenloukkoihin, pyytäen kuollaksensa pois maailman uusista\nmenoista. -- Se tuntui Kurjen ukolle, ikäänkuin hänkin olisi jo saman\nonnen oma kuin tuo vaipunut Jättiläinen. Hänen mieleen nousi ajatus,\neikö hänenkin olisi ollut parempi tehdä uudelle uskolle ja uudelle\nvieraalle vallalle vastarintaa, kuin antauda sen sovintoon ja\npalvelijaksi, milt'ei välikappaleeksi! -- Mutta jos hairahtunutkin\nlienee, hänpä ei suinkaan mielinyt lannistua onnensa alaiseksi. Hän\ntahtoi vielä ulos maailmaan, elämään, kostamaan.\n\nSoihtunsa pitkä karsi ja kulunut runko muistutti hänelle, että oli\nrientäminen. Kiireellä siis jätti Jättiläisen asumuksen hyvästi ja\nseurasi taas Totkin jälkiä. Käytävä jo oli muuttunut tasaisemmaksi,\nmutta kulki yhä alaspäin kunnes yht'äkkiä muuttui kivisiksi portaiksi,\njoiden avarat asteet veivät yhtä-mittaa ylös korkealle. Soihdun liekki\njo alkoi lämmittää Kurjen rauta-kinnasta, eikä vielä näkynyt matkan\nloppua. Vai joko vähäinen valon loiste vilahti? Ukko joudutti\naskeleensa -- ja nytpä jo soihtunsa viimeinen pätkä kähisi sammuen\nlumessa. Kurjen ukko oli ilmoihin päässyt.\n\nOli kirkas ja kaunis joulu-aamun puhde, ja Matti Kurki seisoi\nPirunvuoren kukkulalla, keskellä kapeata Kulovettä, jonka laineet\ntuolla täällä mustina virtailivat jäisten, lumisten reunojen välissä.\nVähän matkan päässä, järven toisella puolella loisti Sastamalan kirkko\njuhlakomeudessaan, ja Pyhän Maarian kello soi harvaan, mutta heleästi.\nVanhuksen sydäntä täristytti; silmänsä tapasivat paljaan miekan, joka\nvielä kädessään heilui. Miksikä tämä näin tällä Jumalan-rauhan\nhetkellä? -- Hän pisti sen takaisin tuppeensa, ja alkoi kävellä vuoren\nrinnettä alas kirkkoa kohden. Totkin jäljet olivat jo hävinneet, eikä\nKurki tätä seikkaa enää huomannutkaan; hän ainoastaan seurasi sitä\nvaloa, mikä temppelin ikkunoista häntä vastaan loisti. Jota lähemmäksi\ntuli, sitä vilkkaampi liike havaittiin joka haaralta. Himmeitä varjoja\nnähtiin liikkuilevan valkoisen lumi-hangen yli ja solina kuului\nhevosilta ja ihmisiltä. Se oli kirkkoväkeä, joka koko Ylisatakunnasta\ntulvaili kirkon-menollensa Sastamalaan.\n\nTässä sumeassa väki-joukossa ei voinut Kurki ketään eroitella, vaan\nkulki äänetönnä matkaansa eteenpäin. Hän tuli kirkon ovelle, missä\njokaisen jos mahtavimmankin oli velvollisuus riisua sotaiset aseet\nyltänsä, ennenkuin astuisi Herran, sen Korkeimman, huoneesen. Niin\nKurkikin oli tehdä, kun läheltä kuului tuttava ääni ruotsiksi:\n\n-- \"No, Hintsa Suurpää, sinä joka tätä kirottua kieltä osaat, laitas,\nettä pääsemme johonkin selkoon\".\n\n-- \"Kirous palatkoon päänne päälle\", vastasi toinen ääni, joka ei\nmyöskään ollut vallan vieras; -- \"se on minun äitini kieli, ja joka\nsitä kiroo, pääsee minun miekkani terää maistamaan, olkoonpa hän vaikka\nritari Harald\".\n\n-- \"No, no\", kuului Harald'in sanat, \"ei riitaa nyt. Nyt\nkuulustelkaatte tältä kokoontuneelta kansalta, ovatko kirkkotiellään\nmissään tavanneet pakenijamme\".\n\nPuhujat lähenivät ovea. Kurjen ukko oli vetänyt miekan tupesta ja otti\naskeleen Harald'ia vastaan. Ritari hämmästyi ja veti miekkansa hänkin.\n\n-- \"Missä on tyttäreni?\" -- \"Missä on morsiameni?\" -- nämät kysymykset\nlensivät vastatusten niinkuin kaksi miekan-lapetta.\n\nHäly syntyi kansassa ja useat äänet huusivat: \"Pois, miehet,\nmiekkoinenne; tässä on jumalan rauha\". Samassa kirkon ovet avattiin,\nlatinainen kuori-virsi Kristuksen syntymisestä oli alkanut ja pappi\nloistavassa kasukassa tuli ovesta ulos, huutaen korkealla äänellä.\n\"Kristus on syntynyt Betlehem'issä; tulkaatte lahjoja kantamaan äsken\nsyntyneelle Juutaan kuninkaalle, tulkaatte häntä kumartamaan, tulkaatte\ntuomaan kultaa, suitsutusta ja mirhamia\".\n\nKansa kumartui nöyryydessä; ainoastaan Matti Kurki ja Harald ritari\nmiehineen seisoivat jänkeinä toisiansa vastassa.\n\n-- \"Keitä te olette?\" huusi innossaan pappi, heitä havaitessansa; --\n\"keitä te olette, jotka täällä miekkoja paljastatte taivaallisen\nkuninkaan läsnä ollessa? Oletteko jumalattoman Herodeksen palvelijoita,\njotka tulette tappamaan poika-lapset Betlehem'issä? Pimeyden ruhtinas\non kahleisin sidottu ja hänen palvelijansa hukkukoot helvetissä\".\n\n-- \"Minä olen ritari\", lausui Harald juhlallisesti, mutta kopeastikin,\n\"miekkani on vihitty pyhän kirkon palvelukseen. Mutta tämä kurja on\npetollisesti minulta morsiamen varastanut; tyttärensä, jonka hän ensin\nlupasi minun viedä tänä pyhänä aamuna tälle pyhälle alttarille, on hän\nviime yönä vienyt pakoon mukahansa ja tahtonut paloon hukuttaa\nhäävieraansa. Ritarin tavalla tahdon antaa asiani Jumalan tuomion alle\nja sen tähden, pyhä isä, olen miekkani paljastanut\". Näin sanoen Harald\nkäänsi kalpansa kärjen maata kohden.\n\n-- \"Sinä rietas valehtelija\"! huusi Kurki vihan vimmassa: \"sinäpä juuri\nolet tyttäreni varastanut, taloni polttanut ja ryöstänyt, vieläpä\nminun itseni salvannut kellariluolaan, koska pelkäsit vanhan Kurjen\nsiiven-kyniä. Mutta näetkös, minä olen maan povesta sukeltanut\nylös sinulle kostajaksi, ja nyt olen riisuva sulta ritariutesi\nvale-vaatteet. Etpä tainnut arvata, että kosto niin likeltä seuraisi\nilkeätä tekoa; sinä hämmästyit ja hädissäsi sepitit tämän kehnon\nvaleen, joka sopisi liehakoitsevan orjan tekemäksi\".\n\n-- \"Tuomitkoon Jumala\", sanoi pappi. \"Hän puuduttaa valehtelijalta\nvoiman ja jäntevyyden; Hän vaivuttaa miekan ilkiön kädestä ja peittää\nsen silmät pimeydellä\".\n\nKatsojat, jotka seisoivat ihmettelemässä näitä kummallisia tapauksia,\nalkoivat ymmärtää, mitä oli tekeillä. \"Se on Matti Kurki Laukon ukko,\nja toinen Ruotsin ritari Harald, Hämeenlinnan haltia\", levisi humina\nväki-joukossa. \"Mistä on riita? -- Kurjen tyttärestä, Pohjan neidestä\".\nVäkeä yhä enemmin kokoontui ja asettui vahvaksi kehäksi riita-veljesten\nympäri, jotka valmistuivat käymään Jumalan-oikeutta miekalla. Se oli\nla'in-käytöksen tapa, jonka kristin-usko ja pappeus oli mukaansa tuonut\nja sen perustuksena oli vahva luottamus, että Jumala itse tahtoisi\nväkevällä kädellään saattaa ylpeilevän vääryyden häpeään. Kirkon ovet\nolivat taas suljetut ja jumalanpalvelus hetkeksi pidätetty. Olihan\nJumalan-tuomio muka yhtä juhlallinen asia kuin kirkonmeno. -- Ensinnä\nHarald korkealla äänellä sanoi nimensä ja asiansa, syyttäen Kurjen\nukkoa petollisuudesta ja itsellensä rukoellen taivaan kirousta, jos oli\nvaletta puhunut. Nyt Kurjen piti samaten asiansa sanoman.\n\n-- -- \"Minä olen Matti Kurki, Pohjan Pirkkalaisten päämies\" -- -- --\n\nTätä edemmäksi ei ukko ennättänyt puhua, kun roteva ääni joukosta soi:\n\n-- \"Sen valehtelit, Matti Kurki; sinä et ole Pohjan Pirkkalaisten\npäämies\".\n\nKaikkien silmät kääntyivät puhujaa kohden. Se oli äsken tullut vieras,\noudossa puvussa, ja seurassansa näkyi olevan useita samannäköisiä.\nNäädän-nahkaiset reunukset lakeissa ja turkeissa ilmoittivat mahtavia\nmiehiä olevan, ja koko heidän varustuksensa todisti, että olivat\nmatkalaisia. Mutta puhujan ko'okas varsi ja jalo katsanto osoitti\nhänelle ensimäisen sijan heidän joukossansa. Helposti kansa hänelle\nsijaa antoi, kun hän tukevilla askeleilla astui kirkon-ovelle saakka,\nlausuen papille:\n\n-- \"Tämä mies jo valehtelee ensi sanoissa, ja tahdon estää häntä\nkutsumasta Jumalaa kostajaksi. Hän on Matti Kurki, mutta Matti Kurki ei\nole enää Pirkkalaisseuran päämies. Minä, Viljakka Pouttu, olen Pohjan\nPirkkalaisten päämies, itse Lapinkävijäin valitsema ja Ruotsin\nhallituksen vahvistama\".\n\nNäin sanoen hän otti povestansa nahkaisen kirjoituksen, josta killui\niso vahainen sinetti. Kirkonpalvelija näytti kynttilällä valkean ja\npappi levitettyänsä kirjoituksen alkoi lukea latinaksi: \"Universis\npraesentes literas inspecturis Tyrgillus Knuzs sun, marscalkus, salutem\nin Domino sempiternam\". -- -- Tästä hän rupesi suomeksi selittämään,\nmitä kirjoitus tarkoitti. Torkel Knuutinpoika, Ruotsin marski, oli muka\npalkinnoksi Pohjan Pirkkalaisten uskollisesta palveluksesta heidän\nsaattaessansa tuon siirteleväisen Lapin kansan Ruotsin kruunun\nalamaiseksi, tahtonut heille vahvistaa ja myöntää heidän vaalinsa,\njolla päämieheksi oli otettu tuo rohkea mies \"Viljakka de Pouttu\".\nKuitenkin piti heidän kaikissa muissa asioissa, jotka eivät suorastaan\nkuuluneet heidän Lapinkäyntiinsä, totteleman Hämeen hallitus-miehen,\nritari Harald'in, käskyjä.\n\nKirja pantiin kokoon ja annettiin takaisin Poutulle, joka virkkoi:\n\n-- \"Muutoin en tiedä, mitä näillä miehillä on riitana, eikä tuo asia\nminuun koskekkaan. Poikkesin vain Turusta tullessani tänne rukousta\npitämään ja satuin kuulemaan Matti Kurjen hourailevan. Toivon nyt hänen\npäänsä selvenneen ja kiirehdin taas eteenpäin matkalleni. Rukoilen\nTeiltä, pyhä isä, aneita, kun täytyy minun näin suurena juhlana\nmatkustella. Minun nöyryyteni merkiksi tarjoon minä tälle P. Maarian\nkirkolle Sastamalassa tämän hopeisen suitsutus-astian ja kun lisäksi\nilmoitan kiireeni syyt, ette suinkaan minulta pidätä siunaustanne:\nlähden rakkahimman poikani Vitjakan häihin; sillä toivoni on, että hän\ntänä kuluneena yönä on tuonut morsiamensa Laukosta\".\n\n-- \"Korkeimman siunaus sinua seuratkoon, poikani! Herra varjelkoon\nsinua ja koko sinun huonettasi!\" lausui pappi nostetuilla käsillä.\n\n-- \"Viljakka!\" huusi Kurjen ukko, joka vihdoin oli toipunut\nällistyksestään, \"onko Pohjan-piltti käynyt tyttäreni viemässä\".\n\n-- \"Senhän itse paraiten tietänet\", vastasi Pouttu; \"minä Turusta\npalaan, enkä tiedä mistään. Mutta sen muistan, että hän käski Kurjen\nukon olla varoillansa vuoden pisimpänä yönä, ja senkin tiedän, että\nPohjan-piltti pitää lupauksensa\". \"Onko tässä kansassa ketään, joka on\nnähnyt Vitjakka Poutun tänä yönä vievän morsiamensa pohjaseen\", lisäsi\nkääntyen kirkkoväen puheille.\n\nMies kansan keskeltä vastasi: \"minä tulin ilta-yön puolella ajaen\nKyrösselän jäitä myöden. Yht'äkkiä oriini pelästyi ja sivutseni\nsuihkaisi reki niinkuin noidan nuoli. Minä siunasin ja tein\nristinmerkin. Mutta sen ennätin nähdä, että re'essä istui nuori mies ja\nsini-huntuinen neiti. Miehen kaulasta riippui hopeiset vitjat\".\n\n-- \"Se oli Pohjan-piltti\", puhkesivat yhteen ääneen Pouttu ja Kurki.\n\n-- \"Surma ja kuolema!\" tuimisti vihoissansa Kurki, ja kääntyen papin\npuolelle hän sanoi: \"Sinä kuulit, kuka on juhlan rauhaa rikkonut;\njulistappas kirkon suurin kirous tämän ilkiön yli\".\n\n-- \"Pyhä kirkko\", vastasi pappi, joka vielä piti Poutulta saadun\nsuitsutus-astian kädessään, -- \"pyhä kirkko ei yhtenä aamu-hetkenä\nsiunaa ja kiroo. Minä olen Viljakka Poutun huonetta siunannut, enkä\nkiroo hänen poikaansa\".\n\n-- \"Mutta minä\", huusi Harald, joka nyt vihdoin oli saanut nämä kummat\nitsellensä selitetyiksi ja astui Pouttua lähemmäksi, \"minä olen ritari\nHarald, Hämeenlinnan isäntä ja Pohjan Pirkkalaisten maaherra. Te olette\nminun alamaiseni ja minä otan tämän talonpojan talteeni, kunnes hänen\npoikansa on rikoksensa sovittanut\". Hän pani kätensä Poutun olkapäähän,\nikäänkuin omistaaksensa hänen.\n\nVanha Pouttu katseli häntä kummastellen. Hän oli Turussa, marskin\npuheilla käydessään, turhaan pyytänyt saada pois valtuus-kirjastansa\nsen lisäyksen, jolla Pohjanmaan ylimmäinen hallitus laskettiin\nHämeenlinnan isännän käsiin. Mutta viimein hän oli pitänyt tämän\nlauseen vähäpätöisenä ja oli päättänyt työssä estää kaikki vierasten\nryhtymiset Pohjan asioihin. Nyt oli äkki-arvaamatta Harald itse\nsattunut hänen tielleen.\n\n-- \"Sinäkös Harald ritari?\" lausui jäykästi: \"mutta tämä niska ei kanna\ni'estäsi\". Näin sanoen hän kädellänsä sysäsi ritarin takaperin.\n\nHarald tuimasti nosti miekkansa, mutta vihainen myrinä syntyi\nväki-joukossa, samassa tuokiossa olivat Poutun kumppanitkin nostaneet\naseensa ja seisoivat jo päämiehensä ympäri. Yhdessä joukossa lähtivät\nkaikki Pohjan miehet hevostensa luo ja ajoivat tiehensä. Harald'in\nseura ei ollut kyllä väkevä heidän lähtöänsä estämään, olletikkin koska\nkokoontunut kansa nähtävästi aikoi pitää Pohjalaisten puolta.\nHämeenlinnalaiset ja Kurki jäivät siis keskenänsä neuvottelemaan.\nKirkon-ovet avattiin ja kansa seurasi pappia kirkkoon.\n\nMutta Kurjen ukko ja Harald miehineen keskustelivat vielä vähän aikaa\nystävyydessä kirkon-oven edessä. Sitten lähtivät kiireesti päivänvalon\nkoittaessa hajalle, Harald seuralaisineen Hämeenlinnaan, Matti Kurki\nlainatulla hevosella kotiansa.\n\nAuringon säteet löysivät kynttilät vielä palamassa Sastamalan kirkossa.\nSuitsutus nousi kivistä kattoa kohden, ja kokoontui siinä pilven\nnäköiseksi, pyhän veden kasi pirskui runsaasti, ja pappi messueli\nlatinaksi, selittäen väliin muutamalla suomalaisella sanalla juhlan\nmerkitystä ja kehoittaen uskovaisia uhrailemaan alttarille. Sanalla\nsanoen, katholilainen kirkonmeno, niin loistava kuin Suomen sydänmaissa\noli mahdollinen, pidettiin jouluaamuna Sastamalassa.\n\n\n\n\nTotkijärvi ja Lapinkaivo.\n\n\nHarald ritarin ja Matti Kurjen sovinto oli pian ollut rakennettu, kun\nmolempien erehdys oli ilmi tullut. Nyt oli heillä yhteinen vihollinen.\nHeidän keskustelemuksensa Sastamalassa oli saattanut heidät siihen\npäätökseen, että molemmat yhdessä vielä talvi-kelillä tekisivät\nkosto- retken Pohjanmaalle. Tällä aikomuksella riensi Harald\nHämeenlinnaan tekemään tarpeellisia valmistuksia ja väkeä kokoilemaan.\nMutta Matti Kurki jo koti-matkallansa rupesi muuttamaan päätöstänsä.\nEnnenkuin Harald olisi valmiina, saattaisi jo pian kuukausi kulua. Tämä\noli Kurjen mielestä aian-tuhlausta. Lapinkävijät jo muka ennättäisivät\nlähteä talvi-matkoillensa Lappiin, ja koska arvattavasti sekä vanha\nPouttu että Pohjan-piltti ja Lyylikin sinne seuraisi, ei olisi Kurjen\nukolla koko retkestänsä suurta hyötyä. Tätä miettiessään oli Kurki jo\nennen kotiin-tultuansa päättänyt lähteä omin neuvoin matkalle, jollei\nHarald ritari viikon perästä olisi valmiiksi tullut.\n\nJuhlasalin rauniot vielä suitsivat, kun Kurki lähestyi kartanoansa.\nSynkkä-mielisenä hän ajoi pihaan. Laukon palvelijat hääräsivät vielä\nsammuneen palon ympäri, jonka he olivat leviämästä estäneet. Heidän\nilonsa oli silminnähtävä, kun isäntä, joka niin kummallisesti oli\nhävinnyt, taas tuli näkyviin. Mutta kauhu tuli ilon sijaan, kun eivät\nLyyliä muassa nähneet. Kuitenkaan ei uskaltanut kukaan kysymyksiä\ntehdä.\n\nKellarin oven edessä makasi Totki, ikäänkuin jatkamassa\neilis-illallista virkaansa. Totkin isäntä ei kuitenkaan tuosta\nleppynyt. Sanaakaan virkkamatta hän sitoi koiransa kahleilla kiinni\nkellarin-oveen, ja ryhtyi sitten kohta matka-toimiin.\n\nJa nyt Kurjen ukko ei levännyt yötä, ei päivää. Joulupyhät läpitsensä\nvalmistettiin aseita, muonaa ja muita retken tarpeita. Muistakin Kurjen\ntiluksista ko'ottiin miehiä ja sana lähetettiin Hämeenlinnaan\njouduttamaan Harald ritarin lähtöä. Kurki itse oli väsymätön taikka,\noikeammin sanoen, levoton ja rauhaton. Yön-aikana hän käveli palaneen\njuhlasalinsa ympäri taikka istuskeli uuvuksissa sen raunioilla. Mutta\njos sattui lähestymään kellarinsa ovea, hän äkisti säikähtyen tuosta\ntakaisin kääntyi. Oliko se Totkin hiljainen ulvona, joka ajoi hänen\npakoon, vai oliko naistensa haahmot häntä peloittaneet? Sitä ei kukaan\nvoinut sanoa. Mutta Laukon palvelijat pudistivat päätänsä, ja vanhat\nkamalat jutut Kurjen entisistä hirmutöistä kulkivat taas kuiskumalla\nsuusta suuhun.\n\nUuden-vuoden aattona olivat kaikki valmistukset suoritettuina. Hevoset\npäristivät valjaissansa, ja miehet kokoilivat kaikki tarve-kalut\nrekiinsä: joutset, keihäät ja miekat, muonat ja appeet, sukset ja\nsommat. Lähes sataluku miehiä, joista isompi osa jo vanhastaan oli\ntottunut seuraamaan Matti Kurkea palvelijoina hänen kaukaisilla\nretkillänsä, seisoi nytkin valmiina hänen käskyjänsä tottelemaan.\nRetken tarkoitus jo tiettiin; sillä vaikk'ei kukaan uskaltanut ukolta\nkysyä, oli kuitenkin hänen katkonaisista lauseistansa huomattu, että\nLyyli oli varkain viety Pohjanmaalle ja että isän oli aikomus mennä\nottamaan tyttärensä takaisin. Tämä tieto oli Kurjen miehissä sytyttänyt\nsuuremman innon, kuin minkä yksistään isännän käsky olisi voinut. Se\noli heille kunnian asia, että Pohjamniehet eivät saisi saalistansa\npitää, ja melkein yhtä paljon sekin heidän kunniaansa koski, ett'ei\nHarald ritari miehinensä ennättäisi jakailemaan tämän retken mainetta.\nSiitäpä Laukkolaisten uutteruus valmistus-toimissa, siitäpä heidän\nraikas riemunsa nyt, kun kaikki oli valmisna lähtöön.\n\nMutta vanhan Kurjen silmissä ei näkynyt muuta valoa, kuin synkän keston\nkamalaa loistoa. Tukevalla kouralla hän nosti Totkin kahleinensa rekeen\nja istui ajamaan. Muut seurasivat. Ensimäisen selän jäitä ajettuansa\nkulkijat tulivat metsä-taipaleelle, josta pian keskellä jylhää saloa\naukeni vähäisempi järvi. Se oli pohjaton Hiisijärvi, johon Lappalaiset,\nasuessaan näillä mailla, olivat uhranneet Manalan hirmu-valtiaille\nlepyttäjäisiä. Kurjen ukko pysähtyi keskelle tätä kolkkoa selkää ja\nkäski tehdä avennon jäähän. Pöyristys hyydytti miesten verta; kukaan ei\ntiennyt mitä oli odotettavana, ainoastaan Totki ilmoitti hiljaisella\nulinalla pahoja aaveitansa. Ja oikein se aavisteli. Raskaat painot\nsitoi isäntä vanhan toverinsa kaulaan ja päästi hänen aventoon.\n\n-- \"Kaitse Kalman kartanoa!\" oli ukon viimeinen hyvästi-jättö,\nrientäissään kuin vimmattu pois surma-paikalta. Mutta Totkin surkea\nulina seurasi häntä. Hän katsoi taaksensa ja näki, että kaikki\npalvelijat seurasivat häntä, -- että Totki yksinänsä taisteli avennossa\nkuolemaa vastaan. Vielä silmänräpäys ja Totki raukka oli vaipunut,\nvajonnut Hiisijärven pohjattomiin vesiin. Hiisijärvi oli muuttunut\n_Totkijärveksi_, joka nimi on tullut melkein yhtä kuuluisaksi kuin\nnimet: Kurki ja Laukko.\n\nMutta Matti Kurjen korvissa soi lakkaamatta uskollisen Totkin surkea\nulina, milloin kaukaa, milloin ikäänkuin likemmältä häntä ahdistaen.\nTuskin uskalsi vanhus enää kääntää silmänsä ta'appäin.\n\nMatka kulki maitten ja jäitten yli Kyrösselälle, jonka toisella\npuolella alkoi 12-penikulmainen autio taipale, tunnettu Kyrön-metsän\neli Kyrön-kankaan nimellä, täynnänsä sora-harjuja, rämeitä ja keitaita.\nMatka-joukko tätä korpi-maata myöden läheni Kauraharjua, kun yhtäkkiä\nsen kukkulalla leimahteli palo. Pari kolme Lappalais-kotaa oli syttynyt\ntuleen ja samassa liekissä paloi kasanen tervaksia kirkkaalla valolla.\nKummastellen Kurjen ukko sinne ajoi ja näki keitaan aukealla useita\nahkioita lentävän pohjaseen päin. Hänen silmänsä kohta tunsi ajajat\nsamaksi Lappalais-perheeksi, joka joulu-yönä oli Laukossa käynyt.\nArvellessaan, mitä tämä Lappalaisten pako tiesi, hän antoi silmänsä\nheitä seurata pitkin lumista aukeata. Sitten tarkasteli taivaan\nranteita. Tuolla luotehessa oli Lauhan kukkula, niinkuin mahtava pieli\nKyrön-kankaan kannasten raja-pylvääksi. Mutta mitä kummia? Jo senkin\nhuipussa kirkas valo leimahtelee. Ja kauempanakin kaukaisella\nPyhävuorella kohta yhtäläinen loiste syttyy. Tuokiossa jo tämä kumma\nselveni Kurjelle. Se oli Pohjalaisten sanoma-tulet, jotka tällä tavoin\nkukkulasta kukkulaan lennättivät sanan vihollisten tulosta.\n\nKohta Kurjen ukko lähetti kolme suksi-miestä ottamaan Lappalaiset\nkiinni. Itse hän muun seuransa kanssa kulki hiljakseen Karvianjoen\nrannalle, jossa levähdettiin.\n\nTähän aikaan pitivät Pohjan Pirkkalaiset suuren kokouksen Pouttulassa.\nViljakka, joka aavisti Kurjen ukon kosto-tuumia, oli jo koti-matkallaan\njärjestänyt sananlennätyksen Kauraharjulla, Lauhassa ja Pyhävuorella ja\ntahtoi nyt Pohjan miesten kanssa neuvotella puolustuksesta sekä heille\nilmoittaa, mitenkä asiat olivat etelässä ja kuinka matka oli\nmenestynyt. Sitten piti juotaman Vitjakan ja Lyylin häitä, ja Pouttulan\nemäntä askaroitsi Lyylin avulla valmistamassa näitten juhlien tarpeita.\nRaikas talvi-ilma matkalla ja virvoittavainen pohja-tuuli oli tuonut\nkaikki ruususet takasin Lyylin poskipäille ja jalompana entistänsä hän\nliikkui tätinsä, tulevan anoppinsa, käskyillä uuden kotinsa askareissa.\nMutta kun Pohjan-piltti vei kokous-kapulan ympäri, levisi samalla\ntieto, että Pohjan neiti oli Pohjanmaahan takaisin tullut. Ja\nerittäinkin nuorissa tämä sanoma riemun sytytti. Miehissä he Pouttulaan\nkokoontuivat viettämään ikäänkuin voitonjuhlaa.\n\nKuinka suloinen olisi minun kuvailla iloisia juhlakemuja, vanhojen\nriemuja ja nuorten leikin-laskuja. Mutta minun täytyy seurata Pentti\nPoutun sanoja, niinkuin hän asiat selitteli ystävällensä Hannu\nFordeel'ille, veneen perässä Kurkun laineilla.\n\nVanha Pouttu, joka täydellisesti ymmärsi mitä Pohjanmiesten nykyinen\ntila vaati, oli katsonut tarpeelliseksi, että häät tapahtuisivat uuden\nopin mukaan, jotta ei ainakaan kirkko ja pappeus, jonka valta nyt oli\nmaassa mahtavin, menisi muitten vihollisten puolelle, Pohjalaisten\nperikadoksi.\n\nMutta tässä kohden oli äkki-arvaamaton este syntynyt. Pappi, joka\nKyrössä toimitti uskon-levittäjän virkaa näillä pohjanmailla, kielsi\nantavansa kirkon siunausta avioliitolle, joka niin törkeästi rikkoisi\nkanonisen la'in. Jos olisi kaukaisempaa sukua ollut, hän ehkä olisi\nvoinut muka saastaisuuden poistaa kirkon pyhyyden voimalla. Mutta\norpanusten väliseen avioon ei hänen mielestään muu voisi lupaa antaa\nkuin itse pyhä isä Romassa.\n\nMiehet Pouttulan käräjissä ottivat tämänkin asian keskusteltavaksi.\nNuori Vitjakka ja hänen kanssansa useat muut väittivät, että isät ja\nisän-isät olivat kirkon luvatta naineet ja että ei nytkään ollut papin\npyhityksestä väliä. Toiset taas väittivät vastaan, mitkä peläten kirkon\nmaallista valtaa, mitkä sen hengellistä mahtia varoen. Monelta pääsi\nilmi hänen salaiset vihansa uuden opin valtaa vastaan ja moni\nnuoremmista oli valmis nostamaan uskonsotaa koko maan vapahtamiseksi.\nMutta viisaammat, jotka tunsivat aian merkkejä, jähdyttivät heidän\nintoansa.\n\nRiita, joka tästä asiasta syttyi, tyyntyi kohta kun Lyyli astui heidän\nkeskeensä.\n\n-- \"Minä en ole riidan sytyttäjäksi tänne tullut, en myöskään naimista\nvarten. Minä seuraan Pohjan-pilttiä, minä elän täällä keskellänne; --\nmutta minä olen ja tahdon vasta olla 'Pohjan neiti'.\" Huulensa hymyili\nihmeellisellä tavalla, joka pani miesten sydämmet vavahtamaan. Hän\nlisäsi korkeammalla äänellä ja ikäänkuin käskemällä: \"Pyhävuorella,\nKyrön kankaan puolella, palaa jo sanomatuli. Viholliset ovat tulossa.\nSinne, miehet, kankahalle, torjumaan heidät Pohjan rajoilta!\"\n\nHän läksi itse pukeumaan sotaiseen pukuun, ja miehet yhdellä mielellä\npäättivät kiirehtiä Kankaalle.\n\nMutta Kyrönkankaalla syntyi tällä hetkellä myrsky. Kinokset kohosivat\nniinkuin meren aallot pitkin keitaitten avaruutta, ja sakea lumi-tuisku\ntäytti ilman. Tämä rajuilma nousi Lappalaisten ahkioitten jäljistä ja\ntukehdutti pian palon liekit Kauraharjulla. Vanha Lappalainen oli vielä\nkerrankin tahtonut näyttää, että hänen vanha liittonsa luonnon voimain\nkanssa oli eheänä. Hänen suvullensa olivat Pohjan päämiehet luvanneet\nKyrönkankaan keitaat ja metsät verottomaksi omaisuudeksi, jos hän\nsanoma-tulella Kauraharjulta heille ilmoittaisi vaaran tuloa. Hän oli\ntehtävänsä tehnyt, mutta nyt surma läheni häntä ja koko hänen sukuaan;\nsillä Kurjen suksimiehet ajoivat kuin tuuliaispäät häntä takaa.\nHän puhutteli myrskyn henkiä, mutta nämä vaativat uhrin. Silloin\nLappalais-vanhus oli päättänyt pelastaa sikiönsä, mutta itse astua\nTuonelan tupiin, Manalan majoihin. Hän oli käskenyt seuransa lähteä\nedelleen ja oli itse poikennut kankaan harjulle.\n\nKeskellä harjua istuu ukko ahkiossaan, pitäen vasemmalla kädellä peuran\nsarvet, sill'aikaa kuin oikea käsi ilmaa haparoitsee etelää kohden.\nHänen silmänsä palavat ja suusta soipi voimalliset sanat, joita tuulet,\nvihurit ja viuhut tottelevat. Se on vanhan Lappalaisen kuolemavirttä,\nja tuulispäät tanssivat ilosta hänen ympärinsä. Hän viittailee etelään\nja kirmaten myrskyn-henget lähtevät lentämällä päivän alle. Mutta\nloihtija on väsymätön; yhä uusia myrskyn henkiä hänen loihto-laulunsa\nkäskee kokoon ja uusia pyry-pilviä hän lähettää etelän-maille.\nKarvianjoen autiot varret ovat vajonneet lumi-tuoksun sekaan, Hämeen\nmetsissä hongat taittuvat, ja Hansalaisten kauppahaahdet Itämerellä\najetaan haaksirikkoon Liivin ja Preussin matalia rantoja vastaan.\n\nKaksi vuorokautta soivat loihto-runot Kyrönkankaalla ja kaksi\nvuorokautta viivytti lumi-tuisku Matti Kurjen ja hänen seuransa matkaa.\nMutta vanhan Lappalaisen voimat riutuivat ja myrsky vähitellen\nhelpoitti. Matkalaiset lähtivät liikkeelle Karvianjoen rannoilta ja\nlöysivät pian vanhuksen, missä vielä istui, peuran sarvet kämmenissään.\nHänen päänsä oli hervotonna vaipunut rintaa vastaan, silmien tuli oli\nsammunut ja ainoastaan tuskalliset vavahdukset ilmoittivat, että vanhus\noli hengissä. Kaikki Kurjen seuraajat pysähtyivät kauhistuksella\neivätkä uskaltaneet lähestyä tätä Kalman kuvaa. Mutta Matti Kurki meni\nahkion luoksi ja nosti väkevällä kädellään vanhuksen ilmaan.\n\n-- \"Matti Kurki!\" lausui Lappalainen riutuvalla äänellä, \"anna peurani\nseurata Kalman maille. Jos sen te'et, tahdon sielläkin sinulle vuotisen\nveron maksaa, jahka itsekin olet maan alle muuttanut. Usko minua,\nKurki, jo tämän päivän paistaessa lähdet sinäkin näiltä ilmoilta\nTuonelaan\".\n\nKurki päästi uhrattavansa takasin ahkioon ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- \"Oikein sinä puhut, oikein\", hän vihdoin hiljaa puhui ikäänkuin\nitseksensä, \"niin pitää Lappalaisen lähtemän Kalman maille, peuransa\nseurassa, ahkiossa ajain\". Hän tarttui peuran ohjakseen ja alkoi sitä\ntalutella.\n\nHarjun syrjässä oli avara syvennys, jonka penkereet äkki-jyrkkinä\nkaatuivat mustaan pohjattomaan kitaan. Se oli tuttu paikka Kurjelle ja\nvakaisilla askeleilla hän astui sitä kohden. Äyräälle tultua, peura\npysähtyi hämmästyneenä; mutta Kurki päästi ohjaksen ja viskasi, sarviin\ntarttuen, helpolla lykkäyksellä uhrit syvyyteen. Tuokion päästä nousi\nhiljainen loiske niinkuin huokaus ylös maanalaisesta kidasta, ja Kurjen\nukko palasi _Lapinkaivon_ reunalta.\n\nHän palasi matka-kumppaniensa ty'ö; mutta kummallinen ulina hänen\nkorvissansa soi. Oliko tuo Totkin ääntä Totkijärvestä? Vai oliko Tuonen\nhallit haukkumassa tuota äsken tullutta vierasta? Kauhu oli käsittänyt\nkaikkia ja ukon askeleet horjuivat. Kuitenkin hän tointui lujan\ntahtonsa voimalla. Jopa olikin tointuminen: metsän reunalta läheni\nPohjanmiesten joukko, suksilla lentäen valkoisen lumi-hangen yli.\nHeidän sompansa välkkyivät, kuin virran laineet päivän-paisteessa.\nNiinkuin väkevä virta he lähenivät Kurkea. Heidän etupäässä hiihti\nkaksi miestä, joitten punaset lakit kohosivat muiden yli. Se oli vanha\nViljakka Pouttu ja Pohjanpiltti.\n\n-- \"Matti Kurki\", lausui päämies kaikuvalla äänellä, -- \"Pohjan\nPirkkalaisten nimessä minä sinulta kysyn, mitä asioita sinä uskallat\nheidän rajoillansa käydä. Jos häävieraaksi tulet Pohjanpiltin häihin,\nniin miksikä ei? Mutta soveliaampi se minusta olisi, että Lyylin isä\npitäisi tyttärensä häät Laukossa. Me olemme kaikki valmiit sinua sinne\nseuraamaan. Ja Lyylikin, Pohjan neiti, on kohta täällä; hän ainoastaan\npoikkesi Lauhan kukkulalle, katsomaan hää-valkeitansa\".\n\n-- \"Sen hää-valkeat viritetään toisella puolen Tuonen jokea\", ärjähti\nMatti Kurki vastaan. \"Sinne tekin kurjat, pääsette häitä juomaan. Minä\nolen sanansaattajanne sinne lähettänyt tuloanne ilmoittamaan\". -- Hän\nveti rajusti miekkansa ja jatkoi: \"Niinkuin veltot varkaat olette\nryöstäneet tyttäreni. Sinua, Vitjakka, pitäisi minun kurittaman,\nniinkuin lapsia kuritetaan. Mutta vitsani on teräksinen, ja viimeisen\nkerran sinä hyppäsit naisten teillä. -- -- Sitten sinun tulee vuorosi,\nViljakka Pouttu\".\n\nPohjanpiltti oli siepannut miekkansa vyöltä, mutta vanha Pouttu astui\nhänen eteensä.\n\n-- \"Sinä olet nuoruuden voimissa ja Matti Kurki on haudan reunalla. Jos\nhänen kaadat, kuinka tahdot hänen tyttärensä naida. Mutta minä olen\nKurjen ikäinen, minä olen Pohjan päämies ja minä tahdon hänen\naskeleensa pidättää Pohjan rajoilta\".\n\nHän kääntyi Kurjen kumppanien puoleen, lausuen:\n\n-- \"Näette, Hämeen veljet, että Pohjalaiset ovat varoillansa. Meidän\njoukkomme on paljoa suurempi kuin teidän ja turha oli toivonne päästä\näkki-luulematta päällemme. Mutta teidän ei tämä riita olekkaan, ja jos\nminä tasapäässä tappelussa Kurjen kaadan, saatte palata, kenenkään\nhätyyttämättä. Se mies on kaksi naistansa murhannut, se mies on\ntahtonut tyttärensä onnen murhata; hän murhaisi vielä tyttärenkin, jos\nse hänen valtoihinsa joutuisi. Mutta nyt on hänelle koston hetki\ntullut\".\n\nVanhat toverit astuivat miekka kädessä toisiansa vastaan ja heidän\nseuraajansa asettuivat äänettöminä heidän ympärinsä. Matti Kurjen suu\noli vihan vaahdossa. Hänen korviinsa soi uudesta Totkin ulina ja\nkauhulla hän katsoi taaksensa.\n\n-- \"Hornan haukkuja, enkö saa suutasi tukituksi\", hän jupisteli,\n\"malta, malta!\" -- -- --\n\nMiekan terät leimahtelivat ja rauta-renkaat sotapaidoissa helisivät.\nTaistelu oli alkanut.\n\nMutta Lauhan kukkulassa syttyi äkkiä kirkas tuli joka paistoi Kurjen\nukon silmiin. Ja liekin loisteessa seisoi vaimoinen haahmo, miekka\nkädessä. Matti Kurjen silmät kiintyivät tähän kummalliseen näkyyn.\nHaahmo jakaantui hänen mielestänsä kahtia ja muuttui hänen kahden\nsurmatun naisensa muotoiseksi. Hänen käsivartensa puutuivat ja\nheikommin hän alkoi vivuttaa miekkaansa.\n\n-- \"Surma ja kuolema!\" hän ärjähti. \"Kaikki Tuonen vallat minua\nkiusaavat\".\n\n-- \"Niinpä kuole, sinä murhamies\", huusi Pouttu ja tapasi vihamiestänsä\nvasempaan olkapäähän, jotta punainen veren-soilu parskui miekan\njäljestä.\n\nHaavan tuska tuntui Kurjen sydämmeen. Hän kokosi vimmattuna viimeiset\nvoimansa ja haavoitti vihamiehen päätä. Mutta itse hän jo horjahti ja\nkaatui hervottomana. Hän käänsi silmät Lauhaa kohden; tulen liekki\nsiinä vielä leimahti, mutta haahmo oli hävinnyt. Pian alkoivat kaikki\nTuonen kauhut liikkua hänen himmentyneitten silmäin edessä. Murhatut\nnaiset astuivat likemmäksi ja pudistivat verisiä huntujansa. Hän luuli\nolevansa Laukon kellarissa näitten vainajien seurassa, kahleissa ja\nvaivattuna. Eikä aikaakaan, niin tunsi vajoovansa Lapinkaivon\näärettömään syvyyteen. Katkonaiset sanat tunkeutuivat huulien raosta,\nilmoittaen hänen tuskiaan. Hänen seurastansa muutamat kokivat tukkia\nveren-juoksun; mutta elämän hetteet heruivat taukoomatta.\n\nEikä kaukana tuosta istui Viljakka Pouttu tainiossaan lumi-hangen\npäällä ja Pohjanmiehet seisoivat hänen ympärillänsä. Hänen haavojansa\nkorjattiin ja päämies kannettiin ystäväinsä toimesta paikalta.\n\nYö on tullut, tähdet tuikkivat ja pohjaisella taivaan rannalla\nrevon-tulet välkkyvät, soilehtivat. Lauhan tulet ovat sammuneet, mutta\npohjonen palaa ja valkoisella lumella hohtaa taivaan loiste.\n\nMikä varjo tuolla lentää aukealla keitaalla? Se lähenee. -- Se on\nLyyli, Pohjan neiti, hirveä ajamassa. Hän tulee lennossa Lauhasta\ntappotanterelle; ja juoksijan sorkat tuskin koskevat maata. Kankaan\nharjulle päästyänsä hirvi kompastuu ja kaatuu; se on viimeisen\njuoksunsa juossut.\n\nPohjanpiltti menee morsiantansa kohtaan:\n\n-- \"Matti Kurki on kaatunut, Viljakka Pouttu pahoin haavoitettu\".\n\nHiiskumatta tyttö riensi kaatuneen luoksi. Hän lankesi polvilleen ja\npani kätensä Kurjen otsalle, josta kylmä kuoleman-hiki vuoti. Lämpimät\nkyyneleet neiden silmistä valuivat sijaan ja ukko vielä kerran aukaisi\nsilmiänsä.\n\n-- \"Anteeksi, isä\", kuiskutti rukoilevalla äänellä tytär.\n\nUkkoa pöyristytti; hän ei oikein tiennyt, oliko tuo joku vainajista.\n\n-- \"Minä olen Lyyli\", jatkoi tytär, \"minä olen onneton tyttärenne\".\n\nKurjen silmät tarkastivat puhujaa, hänen katsantonsa muuttui julman\njulmaksi ja ainoa sana soi tuskallisesti hänen suustaan:\n\n-- \"Kirottu!\"\n\nLyyli lankesi selällensä pyörryksiin ja kannettiin pois sulhonsa\nkäsivarsilla. -- --\n\nKun aamu valkeni, oli taistelu-paikka tyhjä; ainoastaan veriset merkit\nlumessa osoittivat, että surma oli tässä töitänsä tehnyt. Pohjalaiset\nolivat palanneet kotihinsa, missä haavoitettu päämies pian henkensä\nheitti, -- ja Kurjen ruumis kuljetettiin Laukkoon. Ennenkuin Hämeen\nmiehet perille pääsivät, tuli Harald ritari seuranensa vastaan. Hänen\nmatkansa oli jo liian myöhäinen; ja kuultuansa, että Pohjanmiehet\nolivat varusteilla rajojansa varjelemaan, hän päätti palata matkaltaan.\nUusia keinoja oli hänen yrittäminen, joilla kosto muka vihdoinkin oli\nsaatava. Koko Pirkkalais-vallan tahtoi Harald ritari kerrallaan särkeä.\n\n\n\n\nSalaisia juonia.\n\n\nMuutamana kauniina kevät-yönä v. 1295 nähtiin kuutamon valossa pienempi\nhaaksi kulkevan Hirviluodon ja mannermaan välisessä salmessa Turusta\ntullen. Lauhkea luoteis-tuuli täytti purjeet, ja laineet kimaltelivat\nhopean karvalla. Purjehtijain matka kulki Kakskerran pohjoisia niemiä\nkohden, jotka tumman-viheriöinä uiskentelivat veden-kalvossa.\n\nHaahden kannella oli kaikki hiljaista oloa. Perämies ja muu väki istui\näänetönnä paikoillaan torkuksissa; ainoastaan etukannella keulan\npartaalla seisoi kaksi miestä puhumassa vilkkaalla, vaikka alhaisella\näänellä. Toinen näistä, joka avaran kappansa alla kantoi ritarillisen\npuvun ja puhuessansa innollisesti kouristeli miekkansa tuppea, on\nmeille vanha tuttava, Hämeenlinnan isäntä, ritari Harald. Hänen\nkumppaniansa emme ole ennen nähneet; mutta pitkä hiallinen kauhtanansa,\njonka päähine oli vedetty otsan yli, osoitti, että kauhtanan kantaja\noli hengellinen mies, joka päinensä päivinensä pyrki piiloon tämän\nmaailman metelistä ja turhista menoista. Kuitenkin hänen silmänsä,\njotka levottomina päässä paloivat, näyttivät todistavan toista, kuin\nkirkollinen takki. Hänen avarat sieramensa ja ryppyyn vedetyt huulensa\npuhuivat kopeutta ja vallan-himoa. Hän oli nähtävästi niitä miehiä,\njotka harniskan ja kypärin sijasta olivat pukeuneet pyhän kirkon\nsota-asuun, koska toivoivat paremmin hengen miekalla hallitsevansa\nmaailmaa kuin maallisilla aseilla. Hänen nimensä oli Ragvald, kanonikus\neli kaniikki Turun tuomiokirkossa ja syntyänsä Ruotsalainen Ahvenan\nsaaristosta.\n\n-- \"Minä en epäilekkään, että tuumamme vihdoin menestyvät; mutta sen\nsaatte lukeakkin minun ansiokseni\", -- lausui vähän pistävällä äänellä\npappi ritarille.\n\n-- \"Saattaa se niin olla, vaikk'ette sillä ansiolla vielä kauas lennä\",\nvastasi ritari närkästyneenä. \"Sillä totta puhuen saapi se panna-kirous\nolla hyvin tulinen, joka ei jähtyisi, ennenkuin Kyrönkankaan yli on\npäässyt Pohjan nevoille. Mutta jos koko Pohjanmaa palaisikin helvetin\nliekeissä, ettepä te kuitenkaan ole tulleet Turun hiippaa lähemmäksi,\nellen minä ole mies täyttämään lupaustani\". -- --\n\n-- \"Se on totta\", Ragvald heti virkkoi, \"me tarvitsemme toisiamme. Minä\nen muuta tahtonut kuin muistuttaa, millä väsymättömällä uutteruudella\nolen tehtäväni tehnyt. Mutta jos luulette, että työni on helppo ollut,\nniin kuulkaatte itse. Niinkuin tiedätte, lähdin viime vuonna tätä aikaa\nGotlantilaisessa laivassa matkalle. Mutta tuskin olin Visbyy'hyn\ntullut, ennenkuin sana levisi noista hirmuteoista, jotka Tanskan\nkuningas Eerikki oli Lundissa harjoitellut, ja jotka ovat kauhulla\ntäyttäneet koko kristikunnan. Pohjoisten valtakuntain pyhä 'primas' ja\narkkipispa, Johannes Grand, sekä hänen tuomioprovastinsa olivat\nvangiksi otetut omassa hiippa-kaupungissaan ja Lund'in kirkon tavarat\nja kalliit kirjoitukset olivat ryöstetyt ja hajoitetut. Minä en\nsäikähtänyt tästä, vaan lähdin Lund'iin. Mutta siellä ei kukaan vielä\ntiennyt, mihinkä arkkipispa oli vietykään. Teidän täytyy rohkeuttani\ntunnustaa, koska nyt uskalsin lähteä häntä hakemaan keskellä kirottua\nmaata, jota Jumala pian on etsiskelevä tuon jumalattoman kuninkaan\nrikosten tähden. Mutta minä tapasin hänen vihdoinkin. Söeporin linnassa\nluoteisella Seelannilla se marttiira istui kovassa vankeudessa, mutta\nhyvässä luottamuksessa Pyhän Romalaisen isän apuun. Hän oli kohta\ntaipuvainen pyyntööni, ja nyt on minulla muassa hänen vakainen\nmanaus-kirjeensä Maunu pispalle, joka käsketään estämään kaikkia\npakanallisia menoja ja tapoja Suomessa, eikä sallimaan mitään naimista,\njoka rikkoisi kanonisen la'in, vaan säästämättä rankaisemaan niitä,\njotka semmoisiin synteihin ovat langenneet. Eikä siinä kyllä; kirje\nnimen-omaan käskee pannaan laskea Pohjanmaan asukkaat, jotka semmoisia\nsyntiä harjoittavat ja suosittelevat\".\n\nRitari katseli ihmetellen toveriaan.\n\n-- \"Se on hyvä, se on enemmän kuin olen voinut toivoa. Mutta luvallanne\nsanottu, minä pelkään, että tuo pyhä marttiira, tuo arvoisa arkkipispa\nja primas on oikea hirtehinen\".\n\n-- \"Jumala armahtakoon! mitä uskallatte sanoa\"! katkaisi pappi.\n\n-- \"No, no\", jatkoi Harald, \"se on yleinen luulo hänestä Ruotsissa;\neikä tuo olekkaan paljas luulo. Onpa hän ollut niiden joukossa, jotka\nmurhasivat Eerikki Glipping'in, tän-edellisen kuninkaan Tanskanmaalla,\neikäpä suotta siis häntä kurittele murhatun poika, tämä nykyinen\nkuningas. Mutta tämäpä olisi yhtä-kaikki, jos ei siitä vain syntyisi\nesteitä tuumillemme. Tiedätte itse, että nuoren kuninkaamme nuori\nsisar, Ingeborg, on kihlattu Tanskan kuninkaalle, ja samate Tanskan\nprinsessa Marketa meidän kuninkaalle. Tämän aiotun sukulaisuuden tähden\novat molemmat kuninkaalliset huoneet jo niinkuin yhtä perhekuntaa, ja\nRuotsin hovissa on viha arkkipispa Grand'ia vastaan melkein yhtä suuri\nkuin Tanskassa. Minä siis kovasti epäilen, että hänen kirjeensä\nkelpaavat mihinkään tässä valtakunnassa. Mutta jos saammekin Maunu\npispamme tottelemaan arkkipispan käskyjä ja lausumaan omassa nimessään\npanna-kirouksen Pohjanmiesten yli, ei ole sillä paljo voitettu. Torkel\nKnuutinpoika ei ole papiston ystävä, vaan pelkää ja varoo kirkon liikaa\nvaltaa, ja tuskinpa hän siis taipunee käyttämään kirkon miekkaa saati\ntämmöisessä asiassa. Hän on itse rakennellut naimis-kauppoja, jotka\novat vastoin kanonista lakia; sillä molemmat kuninkaat ovat\nmorsiamillensa sukua neljännessä polvessa\".\n\n-- \"Minun ajatukseni\", sanoi Ragvald, \"on päinvastoin se, että hän\njuuri tästä syystä mieluisemmin palvelee kirkkoa. Kuningas Birgerin\nnaimisiin on jo aikaa pyydetty ja saatu lupa Romasta. Mutta Ingeborgin\nnaiminen on vielä paavin vallassa, ja marski on liian viisas, että hän\ntahtoisi tehdä asian vaikeaksi, niinkuin se epäilemättä tulisi, jos\nsanoma leviäisi Romaan saakka, että Ruotsin valtakunnassa orpanukset\nomin luvin naivat ja yhdessä elävät. -- Mutta mitenkä omat asianne\nmuuten ovat Ruotsissa luonnistuneet\"?\n\n-- \"Minä en saata kehua enkä myös moittiakkaan\", vastasi Harald;\n\"marski ei ollut taipuvainen kovuutta käyttämään Pohjanmiehiä\nvastaan, eikä hän sitä juuri minään pitänyt, että olivat tappaneet\nvanhan Kurjen. Kun ehdottelin, että tarvitsisi Ruotsalaisilla\nuutis-asutuksilla tukea Ruotsin valta näillä Pohjanperillä, hän\nvakuutti, että kaikki valtakunnan voima vaadittiin Karjalan puolelle ja\nettä Pohjan Pirkkalaisille piti sallittaman heidän oma valtansa; heistä\nmuka ei koskaan saattaisi vahinko tulla valtakunnalle. Kuitenkin hän\nkäski minun tehdä mitä taitaisin, mutta rauhallisesti ja sovinnolla.\nJa minäpä jo olen pannut asian alkuun, jotta ennen syksyä toivon\nRuotsin miehiä asuskelevan meren partaalla Kokemäenjoesta ylöspäin\npohjaseen\". --\n\n-- \"Mutta muut toimenne\"? kysäili Ragvald levottomasti.\n\n-- \"Niihin\", vastasi Harald, äänensä alentaen, \"niihin tarvitaan aikaa\nja kärsimystä. Se on totta, niitä on monta, jotka odottelevat marskin\nkaatumista. Mutta niin kauan kuin hän pystyssä on ja kuningas\nveljinensä ovat lapsia, täytyy jokaisen pysyä alallansa. Mutta annappas\nkuninkaan ja herttuain tulla lailliseen ikään, silloin on aika käydä\ntoimiin. Nuori kuningas on yksinkertainen, mutta Eerikki herttua\nvilkas, järkevä ja levoton. Usko minua, se poika ei tydy alamaisena\nelämään. Pahasti vain, että nuorin veljes, Valdemar, jolle isä vainaja\non tämän Suomen määrännyt, näyttää kaikin puolin mitättömältä, jos ei\nmarski olisi pappeudelle mieltymätön, tulisi varmaankin tästä kalpeasta\nlapsesta kuori-pappi taikka arkki-teini, niinkuin hänen setä\nvainajansa, pispa Pentti Linköpingissä, oli ja Suomi saisi vieläkin\nkerran kirkollisen herran herttuaksensa. -- -- Mutta eipä tiedä, miksi\ntämäkin vielä miehistyy. Niinkuin sanoin, meidän täytyy malttaa\nmieltämme\".\n\nMolemmat keskustelijat vaipuivat ajatuksiinsa. Avarat tuumat ja\ntulevaisuuden hankkeet, joita vallan-himo ohjasi, tuimistelivat heidän\nmielissänsä. Kummallakin oli erityinen tarkoitus-peränsä, mutta\nkeskinäisellä avulla toivoivat pikemmin siihen pääsevänsä. Jos Ragvald\nkerran olisi Suomen pispa ja Harald tämän maan mahtavin maallinen mies,\nolkoonpa millä virka-nimellä hyvänsä, niin heidän yhdistetty valtansa\nei olisi muka halpa pohjoisen maailman asioissa. Haraldin silmä jo\ntarkasteli Vironmaata, jonka veron-saaliit nyt menivät Tanskan\nkuninkaan veljelle, tuolle kavala-mieliselle Kristopherille. Kuitenkin\nhänen ajatuksensa purjehtelivat mahdollisuutten aavalla merellä, jossa\nlukemattomat sattumukset saattaisi ajaa hänen tuumansa haaksi-rikkoon,\nellei äly ja tarkka varovaisuus perää pitäisi. Sen hän tiesi, ja päätti\nsiis olla varoillansa.\n\nHänen kumppaninsa taas nosti puheen:\n\n-- \"Tiedättekö viimeiset uutiset Karjalan puolelta\"?\n\nRitari nosti silmänsä, mutta ei puhunut mitään. Kaniikki jatkoi:\n\"Lyybekiläinen laiva palasi eilen Viipurin uuden linnan paikoilta. Sen\ntuomat tiedot ovat luotettavat, jos mitkään. Taidatte jo entiseltä\ntietää, että Nougorodilaiset, nyt vuosi sitten, tiistaina viidennellä\nviikolla paastossa karkasivat uutta linnaa vastaan, mutta lyötiin\ntakaisin. Suvella lähtivät linnan soturit syvemmälle Karjalaan ja\nvalloittivat siellä Karjalaisilta linnoituksen, joka on suuren joen\nsuussa ja kutsuttiin Käkisalmeksi. Mutta Karjalan miehet ovat pyytäneet\nVenäjästä apua vanhoilta ystäviltänsä Nougorod'issa, ja aikaisin tänä\nkeväänä ovat Nougorodilaiset tulleet. Sigge Lake, urhokas mies, on\nollut Ruotsalaisten päämies, mutta nälkä ja puute ovat sotineet\nVenäläisten apuna. Käkisalmi on valloitettu, ja -- kaikki Ruotsalaiset\novat kaatuneet\".\n\n-- \"Ne uutiset\", ritari puhkesi, \"eivät kenenkään mieltä ilahuta, saati\nminun. Karjala tarvitsee siis Ruotsin kaikki voimat. Marski ehkä tekee\nuuden retken sinne puolen ja -- Pohjan asiat jäävät syrjälle\". -- --\n\n-- \"En ole vielä\", katkaisi Ragvald, \"kaikkia maininnut. Sigge Lake'n\nseurassa oli nuori Kurki. Hänkin siis on kaatunut. Ja kaikki Kurjen\nsuvun tilukset -- mihinkä ne joutuvat? Jos Kurjen ainoa tytär lankee\npannakirouksen alle, niin ainoa perillinen -- la'illinen tai laiton --\non Kurjen ukon aiottu vävy, se joka nykyäänkin jo nämä tilukset pitää\nhoidossansa, -- Harald ritari, Hämeenlinnan haltia. Tämä Harald on\ntällä perinnöllä noussut maan rikkahimmaksi mieheksi. Hänen onnensa\naurinko on ylenemässä. Kohtapa jo on hänessä miehenvastus itse Ruotsin\nvaltakunnan valtikkaille. -- Mutta yksi ehto on tässä asiassa tärkeä;\npanna on julistettava Pohjanmiesten yli, ennenkuin sana leviää nuoren\nKurjen kaatumisesta. Muutoin vanhan Kurjen tytär sulhonensa tulee\noikeudella Laukossa hallitsemaan\".\n\nHaraldin silmät iskivät tulta. Nostetulla nyrkällä hän puhui äkisti ja\njyrkästi:\n\n-- \"Jos ei Maunu pispa suosiolla taivu pyyntöömme, niin tämä käsi häntä\nneuvoo\".\n\n-- \"Hiljaa, hiljaa!\" muistutti pappi, \"jos ette mieltänne malta, niin\npilaatte pian koko asian. Ette oikein tunne Maunu pispaa. Hän on\nhyvän-sävyinen ja suopea, hän on helppo taivuttaa suosiolla; mutta jos\nväkinäisyyttä hänelle osoitetaan, silloin hänen suomen-sukuinen\nkiinteytensä herää, ja pelkoa se mies ei tunne laisinkaan, niin\nhiljainen kuin hän muutoin onkin. Ja erittäisin on tämä asia hänelle\narka. Hänen koko huolensa ja rakkautensa on kääntynyt näiden\nSuomalaisten puolelle. Niitä hän suosittelee, niitä hän hyväilee, eikä\nsiinä pidä suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä pyhän kirkon eduista.\nAntoipa pari vuotta sitten Hämäläisillenkin anteeksi neljännen nahan\nomista pispansaatavistansa, siitäpä ainoasta syystä että nämä\npuoli-pakanat olivat jotain kärsineet Venäläisten hävityksestä. Hänen\nalinomainen lauseensa on, että tämä kansa tarvitsee leppeydellä ja\nhellyydellä johdattaa kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä\nsovi vaatia täydellistä katholista vanhurskautta. Mutta erinomattain\nhän pelkää ja kammoo Ruotsin-väen muuttamista tähän maahan; siitä hän\npelkää tämän kansan muka sortuvan. Hän on salaisesti Ruotsin vallan\nvihollinen, mutta paavillisen istuimen läheisyydessä on hänellä\npuollustajia, jotka ajavat hänen asiaansa. Hän on Romassa tehnyt\nmuistutuksia Liivin papiston ja ritariston menetyksestä sen maan\nasukkaita kohtaan, ja Liivin herrat eivät kiitä hänen tointansa, vaikka\nhän ei vielä viittä vuotta ole Turun hiippaa kantanut. Jos hänelle\nnäyttäisimme oikeat tarkoituksemme, hän tuosta vain tulisi entistänsä\nvaikeammaksi taivuttaa. Uskokaa minua, ritari Harald, minä ymmärrän\nnämä seikat parahiten, ja lupaan teille kuin mies, että ajan asiat\nperille\".\n\nHetken aikaa molemmat olivat ääneti sitten Harald virkkoi:\n\n-- \"Entä jos nuori Kurki ei olekkaan kaatunut? Jos vielä elävänä\npalaa\"?\n\n-- \"Tilukset\", vastasi pappi, \"ovat kerran hallussanne\". Naurahtaen hän\nlisäsi: \"harvoin härkä linnasta palaa\".\n\nNäissä keskustelemuksissa matkustajat kulkivat Nummen ja Piikkiön\nrannikkoa myöden Kuus'luodolle, missä pispa Maunu oli alkanut\nrakennuttaa Kuusiston linnan. Päivä oli nousemaisillaan, kun haaksi\npysähtyi syvään salmi-paikkaan. Ritari ja kaniikki kahden palvelijan\nkanssa nousivat maalle ja menivät Kuusiston kartanon luoksi, missä\npispa Maunu, ensimäinen suomensukuinen pispa, tavallisesti loma-aikoina\nnautitsi lepoansa maanviljelyksen askareissa ja tieteellisissä\nharjoituksissa.\n\n\n\n\nKuusisto.\n\n\nVähän matkaa satama-paikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan\nrinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu pispa oli omilla\nvaroillansa ostanut, mutta lahjaksi antanut Pyhälle Henrikille, s.t.s.\nTurun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen pispan-istuimelle. Tämän hovin\nasuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka\nmonessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin\npalvelijain olopaikkana sekä kokoussalina juhla-tiloissa, oli vahvoista\nhonka-hirsistä salvattu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli\nporstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä,\nmutta sisu-seinillä jaettu neljään kammioon, joissa arvollisemmat\nvieraat saivat yö-siansa. Pispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka\netu-seinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan,\njotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni\nrannan puolelle. Kaikki kolme kehää teki yhteensä ikäänkuin linnun\nmuotoa, jonka vartalo olisi ollut tuo keskellä oleva porstua, johon\npispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä.\nPorstuan-peräinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kertaan, josta\nalinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat\ntalletettiin maan-alaisessa kalvessa. Ainoastaan ylinen kerta oli\nasuttavana ja muutamat porras-asteet veivät porstuasta pirtin-seinusta\nmyöten ylös tämän ylisen kerran tasalle; missä vähäinen käsipuilla\nvarustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensinnä\nisompaan huoneesen, jonka perässä soukka kammio löytyi salvoksen\nulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä\nlyijyn-liitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuin-huoneissa oli\nainoastaan tavalliset akkunat, jotka laudalla tai ohuella nahalla\npeitettiin.\n\nTämmöisessä asunnossa Maunu-pispa piti tyyssijansa, kun ei\nvirka-toimet vaatineet häntä Rantamäellä tai Turussa olemaan; mutta\njälki-pispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeamman ja vahvemman\nkivisen asumuksen, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin\nvähän matkan päässä, itse mäen kukkulassa. Tämän nousevan linnan\nperusteilla nähtiin vanha pispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,\nhengissänsä arvellen isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja\nsivistyksen voiton-toiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän\ntavallisesti äkkiä nousi pystyyn korkeimman muuri-kiven päälle,\nikäänkuin avarampaa näkö-alaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja\nantoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Mutta\ntulevaisuus makaa sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan\nihmisen omat toiveet kangastavat, ja pispa Maunu taas istuutui levolle,\njättäen isänmaansa asiat Kaikkivaltiaan huomaan.\n\nTänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan pispan kävelevän linnan\nasemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri\nnimisen koululaisen eli \"Scholarin\" seurassa. Pispa itse oli vanhahko\nharmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät\nsiniharmaan pata-lakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen\nristi oli ommeltu, löyhyeli hartioista alas hänen vartensa ympäri ja\nhänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli\nmelkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat\njokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotinen\nnuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät\nolkapäillen. Hänen pukunsa muutoin oli melkein yhtäläinen kuin\nsedälläkin ja ilmoitti kylläksi, että hengellinen sääty oli hänelle\nelämän-toimeksi aiottu.\n\n-- \"Omatuntoni minua vaivaa\", lausui pispa alakuloisesti, \"kun olen\ntähän linnan-rakennukseen ruvennut, ennenkuin Pyhän Henrikin temppeli\nUnikankarella valmiina on. Antakoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,\nett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuoleman-synniksi\".\n\n-- \"Isä\", arveli nuorukainen nöyrästi, \"eikö Jumala ja kaikki Pyhät\ntunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?\"\n\n-- \"Siitäpä tarkoituksesta\", vastasi pispa, päätänsä pudistaen, \"olen\njuuri itsekin väliin epäilyksissä. Tämän linnan olen tosin Pyhälle\nHenrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen\nturva-paikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,\njota sieluni vapisee ajatellakkaan. Minä tahtoisin lepyttää P. Henrikin\nvihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin P. Henrikkimme omilla\nesirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut --\nJumalan minua armahtakoon -- asettaa tässä syrjäisessä paikassa\njokapäiväiset messut Lallin sielua varten\". -- --\n\n-- \"Lallia varten sielun-messuja\"? virkkoi säikähtyen nuorukainen;\n\"Lalli oli murhamies, marttiiran surmaaja\"!\n\n-- \"Hän oli syntinen, niinkuin me kaikki\", vastasi leppeällä\nvakavaisuudella vanhus. \"Kaikki olemme synnillämme Kristuksen\nsurmanneet ristin hirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin\nihminen: hän oli omaa vertasi, -- -- minun ja sinun sukua. -- -- Hänen\nsydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä\nvähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras\nvalta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin\nvielä eduksensa ymmärtäneet\".\n\nPispan puhuessa, olivat molemmat kääntäneet silmänsä rannalle päin,\nmissä nyt äkkiä havaitsivat haahden makaavan päästetyillä purjeilla.\nEivätkä kauan aikaa vielä tuota katselleet, niin kaksi miestä\nviidakosta heitä lähestyi. Maunu pispan silmät kohta erotti, keitä\ntulijat olivat, toinen kaniikki Ragvald, toinen Hämeenlinnan isäntä,\nritari Harald. Joku mielipahan sumu ensin varjosteli vanhuksen otsaa,\njohon kuitenkin pian taas entinen suopea valo palasi.\n\n-- \"Se on oikein, arvoisa isä\", lausui Ragvald tervehdykseksi, -- \"se\non oikein, että rakennatte teille turvapaikan. Aiat ovat pahat; minä\nolen omin silmin nähnyt, kuinka pohjoisten valtakuntain Primasta\nrääkätään. Häneltä minä tuon teille hellimmät terveiset iankaikkisesti\nJumalan kanssa. Ja itse puolestani toivotan, että Herran siunaus aina\nkanssanne olkoon\".\n\n-- \"Suustanne Jumalan korviin\"! vastasi ystävällisesti pispa. \"Mutta\nJumala varjelkoon, että mun tarvitsisi maallisissa linnoissa hakea\nsuojaani omaa esivaltaani vastaan, taikka että mun käteni sekaantuisi\nsemmoisiin asioihin kuin arkkipispa Grand'in. Kun kirkon omat miehet\nvastoin Jumalan lakia ylentävät kätensä Herran voideltua vastaan,\nsilloin ei ihmettä ole, jos koko maailma muuttuu ryövärien luolaksi,\nmissä ainoastaan väkevämpi nyrkkä vallitsee\".\n\n-- \"Sitä ei kukaan ole vielä voinut todistaa, että Lund'in arkkipispa\non kuningas Glipping'in murhaajia\", lausui kiivaasti kaniikki.\nMieltänsä malttaen hän lisäsi: \"Jättäkäämme se siksensä, kutka ne\nolivat, jotka Vilkuttaja kuninkaan tappoivat. [Tanskan kuningas\nEerikki, jonka muutamat liittäytyneet Tanskalaiset v. 1286 murhasivat\nFinnerup'in maja-ladossa, oli saanut 'Glipping' nimen siitä, että\nhänellä oli omituinen tapa silmiänsä vilkuttaa.] Hän on kuitenkin\nprimas, vaikka vankeudessakin istuu, ja Pyhä isä Bonifacio VIII hänelle\nkyllä oikeutta toimittaa. Hellät silmänsä vielä Söeporin linnastakin\nhuolen-pidolla tarkastavat pohjaisten hiippakuntain hengellistä oloa,\nja minun hän käski viedä tämän kirjeen teille sydämmellisten terveisten\nkanssa\". Näin sanoen Ragvald otti kirjeen kauhtanansa alta ja jätti sen\npispalle. Mutta Maunu pispa viittasi kädellänsä:\n\n-- \"Käykäämme sisälle edes levähtämään, niin siellä saamme rauhassa\ntutkia arvosan arkkipispan mietteet ja niistä keskustella\".\n\nKaikki neljä nyt astuivat kartanoa kohden ja pispa vei vieraansa\nporstuan-peräisiin huoneisinsa, mutta nuori koululainen lähti setänsä\nkäskystä toimittamaan vieraille \"suun-avausta\". Myös pidettiin huolta,\nettä haahden väen ei tarvinnut nälkää eikä janoa nähdä, ja muutamat\nheistä tulivatkin ylös kartanolle, jossa heitä eri huoneissa\nhyväiltiin. Näiden joukossa näemme myöskin Hintsa Suurpään, jonka ennen\ntapasimme Haraldin seurassa Sastamalassa. Hänen ja koululaisen välillä\nnäytti olevan entisellä tuttavuus ja pian he olivat joutuneet\nystävällisiin juttuihin keskenänsä.\n\n-- \"Tuo pappi, jonka olemme seuraamme saaneet, kantaa ketun-nahkaa\nkauhtanansa alla\", puhkesi Hintsa, kun kahden istui Laurin kanssa oluen\nääressä. \"Tuli mieleeni, että oli itse ilmetty piru, nähdessäni\nsilmäinsä hiilinä palavan päässä. Mutta älä vielä, että se manaustani\ntotteli, vaikka te'in ristinmerkit ja lu'in 'ave-marjat' ja muut\nrukoukset, mitä muistin\".\n\n-- \"Ohho!\" sanoi naurahtaen Lauri, joka sillä välin oli ihmetellen\nkatsellut ystävänsä avarata kurkun-laskua, \"sepä nyt oli turha vaiva,\njollet oman sielusi hyödyksi tahdo rukoilla: ave Maria. Pappi ei ole\nmikään muu, kun Turun kaniiki Ragvald, kuuluisa pyhyydestä ja uskon\ninnosta\".\n\n-- \"Olkoon mikä hyvänsä\", vastasi Suurpää, \"mutta lempo hänessä asuu ja\nsen minä sanon, pitäköön nyt pispa ja joka mies silmänsä auki; sillä\ntäällä on joku koirankuri tekeillä. Minä olen jo hetken aikaa jotain\nhaistellut, enkä ymmärrä, mitä tuo Harald herra liehuilee Ruotsin\npuolella. Mutta sitten kuin tuo pappi seuraamme yhtyi, voin vaikka\nvannoa, ett'ei oikeita asioita käydä\".\n\nNäin Hintsa purkasi rehellisen sydämmensä. Mutta Lauri viittasi hänelle\nvaikenemaan ja puikahti pispan etuhuoneesen, joka olikin hänen oma\nolo-siansa, missä hän aina oli setänsä käsillä, kun kirjoittamista\nvarten tai muussa toimessa tarvittiin. Sisämäisen kammion ovi oli\njäänyt raolle ja puhujain äänet selvästi kuuluivat.\n\n-- \"Jumala sen nähköön\", lausui pispa Maunu juhlallisella äänellä,\nsyvästi huoahtain, -- \"Jumala sen nähköön, kuinka näitä Suomalaisia\nkansoja on käännytetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä\nkaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, Virolaisten on melkein\nsamoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet meren-syrjästä\ntakamaihinsa. Onko tämä rakkauden töitä? tahdotaanko sillä tavoin\nperustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja\nsydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on\nkohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä\npitäisi valtikasten muistaman. Mutta -- -- oi, milloinka on heikon\nhätähuuto päässyt mahtavan sydämmelle\"!\n\n-- \"Oikein puhutte, arvoisa isä\", keskeytti Ragvald, \"tämä kansa on\nvääryyttä kärsinyt; minä olen ensimäinen ja valmiin sitä tunnustamaan.\nJa parhain minä senkin tiedän, että heikkoa vanhurskasta poljetaan\ntässä maailmassa; sillä uskokaa minua, meidän hurskas isämme Lund'in\narkkipispa, jolta kirjeen teillen toin, on totinen marttiira\njumalattoman pöyhkeän Ahab'in tähden. Mutta jos ette pahaksi ota nöyrää\nneuvoani, on se juuri teidän vallassanne, mikä onni ja olo tälle\nkansalle osaksi tulee. Jos annatte törkeiden syntien päästä vallalle\ntässä maassa, niin olette samalla antaneet aseet käteen niille, jotka\neivät tälle kansalle hyvää suo. Mutta jos isällisellä kädellä itse\nkuritatte, niin tämä kansanne pian voi kasvaa Jumalan pelossa ja\nkaikessa siunauksessa\".\n\n-- \"Mutta\", arveli pispa, jonka taipuvainen mieli jo oli huomaamattansa\nruvennut myöntymään, \"eipä olekkaan tässä vielä syntiä tapahtunut;\nPohjalainen Vitjakka ja hänen orpanansa Lyyli eivät olekkaan naimisiin\nmenneet ja jos heissä olisikin syytä, ei käy heidän tähtensä kaikkia\nPohjanmiehiä rankaista\".\n\n-- \"Suokaatte anteeksi\", vastasi Ragvald, \"tämä asia on kaikkien\nPohjalaisten; sillä Vitjakka Pouttu on valittu heidän päämiehekseen ja\nhän, samatekkuin isänsä, joka Matti Kurjen tappoi ja itse kuoli\nsaamista haavoistansa, ovat kaikkien Pohjalaisten avulla ruvenneet\nnäihin turmiotöihin, jotka kyllä tunnette. Mutta mitä siihen tulee,\nett'ei syntiä ole tapahtunut, että naiminen on siksensä jäänyt, niin se\non totta, että kirkollinen siunaus ei ole tätä luonnotonta yhdistystä\npyhittänyt, mutta -- -- minä sanon: sen pahempi! Koko kristin-usko\ntässä onnettomassa maassa on kallistumaisillaan, jos jätätte asiat\nsillensä\".\n\n-- \"Minun pelkoni\", sanoi Maunu pispa, \"on suuri tässä asiassa. Ruotsin\nhallitus pian sekaantuu näihin toimiin ja asian viimeiset tulee\npahemmiksi kuin ensimäiset\".\n\n-- \"Ruotsin hallituksella\", virkkoi tähän ritari Harald, \"on tätä aikaa\nkylläksi tekemistä Karjalan puolella. Ette taida tietää, että\nVenäläiset siellä ovat suuren turmio-työn tehneet. Paljon Ruotsalaisia\nritareita on kaatunut, niiden joukossa myöskin nuori Kurki. Minä suren\nhänen kuolemaansa niinkuin veljen, ja Laukon maalla tahdon hänen\nsielunsa pelastukseksi rakennuttaa kappelin\".\n\nPispa oli vaipunut ajatuksiinsa ja puhui niinkuin itsekseen: \"Vai onko\nNougorod'in valta taas paisumassa; se on toinen vaara, joka tätä\nonnetonta maata uhkailee\".\n\nPispa Maunu ei ollut se mies, joka olisi osannut viekkauden virittämiä\npauloja karttaa. Hänen älynsä tosin oli tarkka ja terävä ja hän näki\nasiat selvästi niinkuin olivat. Mutta jos alusta olikin epäluuloinen\nniinkuin kaikki Suomalaiset, hänen suopea sydämmensä pian vietteli\nhäntä uskomaan hyvää kaikista ihmisistä, ja lopuksi hän aina lohdutteli\nepäileväistä mieltänsä sillä, että muka kuitenkin oli jumalassa onnen\nohjat. Niinkuin Ragvald oli toivonut, päätyi siis tämäkin keskustelemus\nhänen ja Harald'in mieliin, jotta Maunu pispa, jos vastahakoisestikin,\nmyöntyi langettamaan panna-tuomion Pohjanmiesten yli. Ragvald tarjousi\ntekemään tätä ikävää tointa, josta pispa sillä tavoin pääsi vapaaksi,\nja nyt päätettiin, että juhlallinen pannaan-paneminen oli tapahtuva\nPyhän Henrikin juhlana, joka vuosittain Kesäkuun 18 p. vietettiin Turun\nkirkossa, kristin-uskon ensimäisen saarnaamisen muistoksi. Ainoastaan\nsen varoituksen Maunu lisäsi, että kirous oli leppeässä muodossa\nlausuttava. Sillä tavoin heikkous koki viihdyttää omantunnon\nsoimauksia.\n\nVieraat olivat valmiit lähtemään ja jättivät Maunu pispan hyvästi.\nMyöskin Ragvald ja ritari Harald erosivat toisistaan, sillä kaniikin\npiti lähtemän maa-matkaa Turkuun, mutta ritari astui haahteensa. Kun\njättivät toisensa hyvästi, eivät sanaakaan vaihettaneet hankkeistansa,\nmutta heidän silmän-luontinsa puhui niin paljon kuin: \"hyvin käy\".\n\nSill'aikaa seisoivat Hintsa Suurpää ja hänen nuori ystävänsä\nsivultapäin keskustelemassa. Kun ritari jo oli rannalle tullut,\nsaavutti hänet asemies ja kysyi jyrkästi:\n\n-- \"Onko lupa kysyä, mihinkä nyt matka pitää\"?\n\n-- \"Ruotsin puolelle, Hintsaseni\", vastasi Harald ystävällisesti.\n\n-- \"Vai Ruotsin puolelle\"! arveli Suurpää irveillään. \"Mutta minun on\ntäällä Suomen puolella vähän asioimista ja jätän siis teidät hyvästi\".\n\nEnnenkuin Harald ennätti vastaamaan, oli Hintsa hänelle selkänsä\nkääntänyt ja meni levollisilla askeleilla tiehensä polkua myöden.\nRitarin silmät häntä seurasivat kummastellen. Viimein hän jupisteli\nitseksensä: \"Ykspäinen kuin koko tämä kansa\"! -- ja lähti haahteensa,\njoka pian paisuvilla purjeilla kulki merelle päin.\n\n\n\n\nSampanlinnan-vuori.\n\n\nTurun kaupunki! -- kuinka syvälle tämä nimi on piirretty Suomen\nhistoriaan! Niinkuin \"ikuinen Roma\" on tuhannen vuotta ja enemmän ollut\nkoko sivistyneen maailman keskus, josta lähtien maallinen ja\nhengellinen järjestys on levittänyt siunaustaan raaoille kansakunnille,\nsamate vanha Turku on ollut Suomen Roma, -- se paikka, jossa Suomenmaan\nhistoria on alkanut ja kasvanut, se paikka, jossa Suomen heimokunnat\nensinnä ovat oppineet tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi, se paikka,\nmistä sivistyksen valo on monessa muodossa levinnyt Suomen saloille.\n\nMutta siihen aikaan johon kertomuksemme kuuluu, oli Turun kaupunki\nvielä vasta tekeillänsä. Tuomiokirkko Unikankarella oli tosin jo aikaa\naloitettu ja sen verran saatu valmiiksikin, että juhlamenoja siinä\nvuosittain vietettiin, varsinkin Pyhän Maarian ja muina juhlina. Mutta\nSuomen kirkon varat olivat vielä vähäiset ja vaikka useat paavit olivat\nluvanneet milloin 40-päiväisen synti-aneen milloin samat edut\nkokonaiseksi vuodeksi ja 40:ksi päiväksi kaikille niille, jotka neitsyt\nMaarian juhlina kävisivät Turussa ja silloin hurskailla lahjoillansa\nmuistaisivat kirkon varoja lisätä, ei ollut vielä tämä uusi komea\nrakennus saatu semmoiseen kuntoon, että Pyhän Henrikin luut olisi voitu\ntänne muuttaa Nousiaisista. Itse kaupunki taas oli vielä hajallansa\ntuolla täällä pitkin Aurajoen rannikoita Rantamäen ja linnan välillä.\nKuitenkin oli isoin osa asumuksista vielä yli-puolella uutta\ntuomiokirkkoa. Ainoastaan saarnaaja-munkkien huoneet, joita oli ruvettu\nrakentamaan Vartiavuoren ja joen välillä, sekä muutamien Hansalaisten\nkauppiasten asumukset ja tavara-aitat nähtiin nykyisen kaupungin\nasemilla. Vahvaa alku-peräistä hirsikköä kasvoi sekä Kerttulimäellä\nettä Vartiavuoren eteläisellä rinteellä, ja ulottui siitä pitkin joen\nitäistä vartta merelle saakka. Samate läntinenkin joen-varsi oli\npaikottain melkein jylhää metsää; ainoastaan huono raitti kulki sillä\npuolella jokea meren-partaalle päin, missä Turunlinna Aniniemellä\nvartioitsi joensuuta.\n\nMonta sataa vuotta on siitä aiasta kulunut ja Turun kaupungin muoto on\nsillä välin useita kertoja muuttunut. Mutta vielä meidänkin aikoina on\nnykyisen kaupungin rajapiirissä paikkoja, jotka muistuttavat entistä\njylhyyttä. Niinpä sen paikan kohdalla, missä höyrylaivat nykyänsä\nmaalle laskevat, nousee Aurajoen itä-rannalla Sampanlinnan-vuori, jonka\neriskummainen nimi ikäänkuin viittailee syvään muinaisuuteen. Salainen\nkammo on vuosisadat läpitsensä saanut yksinänsä tässä hallita, ja\nvaikka metsä on hävinnyt, ei ole mikään asutus eikä viljelys täyttänyt\nhonkaen jättämää siaa.\n\nPispa Maunun aikana seisoi Sampanlinnan kukkulalla metsän keskellä\nyksinäinen pirtti, jonka ikivanha asujain oli ikäänkuin pakanuuden\nviimeisiä jäännöksiä näillä paikoin. Häntä nimitettiin Sampanlinnan\ntietäjäksi, ja hänen apuansa yleensä haettiin sekä taudeissa että\nmuissa puutteissa; sillä kristillisyyden ohuen peiton alla asui vielä\nyltä-ylitse vankka pakanuus sydänmaissa. Tämä yleinen taika-usko\nelättikin vanhaa tietäjää; muuhun elatus-keinoon hänen ikänsä ei enää\nkyennytkään ja nuori 18-vuotinen tyttären-tytär, joka oli vanhuksen\nainoa asuinkumppali, ei olisi voinut kahta henkeä elättää, jos\nasuinseutu olisikin ollut höystöisempi, kuin Sampanlinnan kalliot\nolivat.\n\nEräänä iltana kesäkuussa istui tietäjän tyttären-tytär vuoren\nläntisellä äyräällä katselemassa sitä vilkasta liikettä, joka hyöri\njokea pitkin. Se oli kristillisyyden perustusjuhlan aatto ja väkeä oli\njoukottaisin kokoontunut osaksi juhlan tähden, osaksi niitä markkinoita\nvarten, jotka jo aikaisin olivat liittyneet isompiin kirkollisiin\nkokouksiin. Hansalaisia laivoja ja Suomalaisten veneitä makasi sekaisin\npitkin rannikoita ja humina niiden keskinäisestä kaupanteosta nousi\nkorkealle, vuoressa istujan tytön korviin saakka. Hänen silmänsä eivät\nsaattaneet luopua tästä viehättävästä näköalasta; uteliaisuus\nhoukutteli häntä astumaan alas markkinaväen joukkoon, ja pari kertaa\nhän jo huomaamattansa oli sijaltansa noussut kulkien kepeillä\naskeleilla rantaa kohden. Mutta ujous ajoi hänen takaisin, ja hän\npalasi vuohiensa ty'ö, jotka kivien kolosta hakivat syömistänsä. Pitkät\nkeltaiset hapset olivat, tytön näin kirmatessa, päässeet valloilleen ja\nvarjostivat kaksi lapsellista sinisilmää, jotka vilkkuivat kuin\nlähteen-hetteitä ahon reunalla. Mutta niiden kantaja oli pian taas\nistunut alallensa ja päätänsä häilyttäen hän siirsi hiukset takaisin\nsijoillensa.\n\nTytön tässä istuessa, kuului astunta rannan puolelta. Tuovi -- se oli\nneidon nimi -- nousi kuuntelemaan, eikä aikaakaan, niin tunsi askeleet\nja riensi edellensä, hypäten notkeasti kivien ja kantojen yli ja siitä\nsuoraa menoa tulijan kaulaan. Tämä tulija ei ollut mikään muu kuin\ntuttavamme Hintsa Suurpää, joka tukevilla käsivarsilla nosti otuksen\nkorkealle ilmaan, missä sen pienet jalat vallattomasti ponnistivat,\nkunnes vihdoin mokoma käsi pääsi ottamaan Hintsan parrasta kiinni ja\npakoitti häntä päästämään saaliinsa maahan.\n\n-- \"Puoleton\", torua leikitteli tyttö, \"tahdotkos myydä minun Saksalle,\nkoska näin nostelet mun kaikkien nähtäväksi. -- -- Ja sitten, kuka\nlupasi sun tulla niin pian takaisin. Etkös sanonut viipyväsi vähintäkin\nkolmen kuukauden päivät poissa. Kuules, Hintsa, sinä söit sanasi\".\n\nHintsa Suurpään ahvettuneet posket kävivät tuli-punaisiksi ja\npartakarvatkin nousivat pystyyn mielipahasta.\n\n-- \"Älä piloillasi semmoista puhu. Nyt minä taas lähden -- ehkä\niäksi-päiväksi\".\n\n-- \"Hui, kuinka näytät julmalta, suuttuessasi\", lausui Tuovi\nlevottomana ja silitteli ystävänsä partaa. \"Mutta totta puhuen, mihin\nolet sitten lähdössäkään\".\n\n-- \"Se on pian sanottu\", vastasi Hintsa; \"näetkös tuota punaista\nlaivaa, jonka kokka hohtaa tuolla honkien välissä. Se on Gotlannista\nkotoisin ja lähtee huomenaamuna Nougorod'iin. Minä seuraan Karjalaan\".\n\n-- \"Kauppaako tekemään\"? kysyi tyttö, joka ei voinut heittää\nleikki-puheitansa.\n\n-- \"Niin kauppaa kyllä, miks'ei! kauppoja on monta lajia:\nnaimis-kauppaa, -- Tuonen kauppaa --\".\n\n-- \"No mutta, ethän toki sotaan lähde\"? kysyi tyttö vielä\nlevottomampana.\n\n-- \"Sitä en itsekään vielä tiedä\", arveli Suurpää. \"Miks'en sotaan\nlähtisi? Sehän juuri virkani on, sotia pakanoita ja uskottomia vastaan.\nMuutoin on nyt matkani totinen tarkoitus oikeastansa toinen; mutta\ntuota et sinä ymmärrä, Tuoviseni\".\n\n-- \"Vai en ymmärrä\"? matki tyttö närkästyneenä: \"entä jos tietäisin\nkertoa sinun viimeistä retkeäsi alusta loppuun. Ensiksi olet käynyt\nKuusluodolla pappien parissa, sitten olet Ruotsissa ollut, tiesi millä\nasialla. -- -- Mutta kuules, mitä vasten sinä tuota Pohjanpilttiä\nväijyt. Älä vielä! minä annan hänelle sanan, niin hän vielä tänä yönä\npuikahtaa hyppysistäsi ja sinun hyvä Harald ritari saapi jäädä\nkorvan-taustaansa kynsimään. -- Mutta, mitä olette noita Ruotsalaisia\ntänne tuonut\"?\n\nHintsa seisoi hämmästyksissänsä.\n\n-- \"Mitä kaikkia tämä nyt oli\", hän puhkesi, \"mistä näitä juttuja olet\nkuullut\"?\n\n-- \"En ma huoli huudella\", häikisteli tyttö: \"tuota et sinä,\nHintsaseni, kuitenkaan ymmärrä\".\n\nHintsa kokosi ajatuksiaan ja kysyi viimein:\n\n-- \"Tunnetkos Pohjanpiltin\"?\n\n-- \"Mikä tuntiessani! En ole niin sorjaa, pulskeata miestä ikinäni\nnähnyt\". -- -- --\n\n-- \"No, no\", katkaisi Suurpää, joka huomasi, että tyttö tahtoi häntä\närsyttää; \"onko siis Pohjanpiltti täällä, näillä seuduin\"?\n\n-- \"On kyllä; sen haaksi on tuolla rannassa, ja itse hän on pari kertaa\nkäynyt tulevaisuuden tietoja isältäni. Minä olen häneen vallan\nihastunut\".\n\n-- \"Ja sinä tiedät, että Harald ritari on Ruotsinmiesten kanssa\nväijyksissä\"? Hintsa kysyä jatkoi.\n\n-- \"Tiedän niinkin; enhän suotta ole tietäjän tyttären-tytär\".\n\n-- \"Hyvästi jää, Tuoviseni; minun täytyy rientää. Enhän kuitenkaan saa\nsinusta oikeutta, ja aika on kallis\". Näin sanoen hän riensi ahdetta\nalas, katsomatta taaksensa.\n\nPuoli-tiehensä hän kuitenkin pysähtyi, arvellen mikä nyt oli tekemistä.\nYlhäältä, mihin hän oli morsiamensa jättänyt, kuului melua ja äkkiä hän\neroitti Tuovin ääntä: \"Hintsa hoi! apu hoi\"! -- Niinkuin ilves Hintsa\nsamassa tuokiossa kapusi ahdetta ylös. Tuovista hän ei nähnyt kuin\nvilahduksen, kun tämä paeten katosi pimeään luolaan kallioiden väliin.\nMutta luolan suussa seisoi vähän ällistyneenä mies, joka kohta, vaikka\nmuuksi puettuna, oli helppo tuntea kaniiki Ragvald'iksi.\n\n-- \"Tekisi mieleni koettaa\", virkki vihoissansa asemies, miekkaansa\ntarttuen, -- \"tekis' mieleni koettaa, eikö perkele käy ajaa ulos\nkylmällä raudalla\".\n\nKaniiki ei juuri näyttänyt pelästyneeltä, mutta hyvinkin\nkummastuneelta.\n\n-- \"Kuka olette? Ettekö ole Ritari Harald'in miehiä? Mikä teillä\nmielessä on\"? -- Nämä kysymykset pääsivät perätysten hänen suustaan.\n\n-- \"Minun on mielessäni\", vastasi Hintsa jyrkästi, \"pitää tutkinto\nteidän kanssanne, millä asialla te näillä seuduilla ja tuommoisessa\npukuimessa kiertelette. -- -- Tuo tyttö parka, joka oli langeta pyhiin\nkäsiinne, on minun morsiameni; se muistakaatte, jos useammin tulette\ntässä käymään\".\n\n-- \"Nonoh\", arveli hymyellen pappi, joka nyt oli vallan entisellensä\ntullut, \"kyllä muistan, eikä ollutkaan asiani juuri muu, kuin\nkuulustella tuolta tyttö hattaralta, onko Sampanlinnan ukolla\ntieto-lakki päässä. Tosin hän jo kerran minulle lupasi, että toverit\nRuotsin puolelta ehtisivät paikalle, ennen kuin nuo Pohjan veitikat\nennettävät täältä luunsa korjata. Mutta ukon laulussa on monta säveltä,\nenkä ole saattanut olla oikein levollani asiasta. Olen lähettänyt\nteille sanan toisensa perästä jouduttamaan tuloanne, ja olin jo taas\nmenossa tietoja onkimaan. Mutta nytpä teissä paras tietäjä on. -- --\nTerve tuloanne! Onko Harald ritari valmis ja varusteilla\"?\n\nKaniikin ääni, käytös ja puheen-parsi, tätä puhuessansa, oli niin\nmukaantunut asemiehen omaan luonteesen, että tämä ihmetellen ei tienyt\nmitä miehestä uskoa. Jos oli paha henki, olisi sen muka pitänyt\nparemmin tietämän, että Hintsan korvat eivät olleet ystävän korvat. Vai\nolisiko piru niin typerä. Sepä kummalta näytti Hintsan mielestä.\nKuitenkin hän tahtoi vielä, miten mahdollista, \"pettää perkelettä\".\n\n-- \"Jos Harald ritari on valmis ja varusteillaan, -- mitä\nsitten\"? -- --\n\nAsemiehen suora-sukuiset kasvot, jotka eivät osanneet teeskennellä,\nosoittivat aivan selvästi, että jotakin sukkeluutta mielessä oli. Mutta\nkaniiki, pahaksi onnekseen, ymmärsi väärin, tämän viekastelemisen\noikeata laatua. Hänen oma muotonsa muuttui saman-näköiseksi ja\nalhaisella varovalla äänellä hän lausui:\n\n-- \"Sitten pitää pysymänne hiljassa, ett'ette karkoita otustamme.\nMeidän ei auta käydä häneen käsiksi, ennenkuin panna-kirous on\njulistettu; se olisi Ruotsin la'in rikkomista. Mutta kun tämä on\ntapahtunut, -- kun hänen nimensä on pyhitty pois elämän kirjasta, --\nkun soihdut maassa makaavat suitsemassa, silloin hän on rauhaton\ntaivaissa ja maan päällä, ja jos tehtävänne oikein te'ette, hän ei\nkauas pääse Aurajoen vesiä edemmäksi. Sitten purjehditte yhtä suoraan\nPohjanmaan rannoille. Kuinka Harald siellä toimittaa asiansa, hän itse\nparaiten ymmärtää. Mutta aluksi tarvitaan varovaisuutta. Jokos\nymmärrätte\"?\n\n-- \"Jo ymmärrän\"! vastasi Hintsa Suurpää lujasti ja käänsi papille\nselkänsä, lähtien tiehensä alas vuoren kuvetta.\n\nKaniiki jäi vähän aikaa tätä äkki menoa kummastelemaan. Hän ei\nkuitenkaan tullut käsittäneeksi, että Hintsa oli ruvennut omia teitänsä\nastumaan, vaan piti hänen eriskummaisena jörönä, joka ei ollut muka\nihmisten tapoja oppinut. Jotenkin levollisena hän siis alkoi astua\ntiehensä kaupunkiin päin. Vähän matkaa tultuansa käänsi silmänsä\ntakaisin. Siinä istui entisellä paikallaan Tuovi laulamassa, ja Ragvald\nselvästi eroitti sanat:\n\n    \"Susi suotta kiertelevi,\n    Missä karhu kaartelevi\".\n\nSe oli kaniikille häikistystä ja tämä kiirehti poies näkyviltä.\n\nMutta Hintsa oli suoraa tietä rientänyt rannalle, jossa hänen oli\nhelppo löytää ketä haki. Kaikki tunsivat Pirkkalais-haahden, josta\näskettäin niin paljon kalliita nahkoja oli myyty laiva-saksoille. Itse\nhaaksi olikin helppo muista eroittaa punaisilla purjeillansa ja\nvasken-karvaisella keulallaan, joka ilta-auringon säteissä kimalteli.\nAsemiehen täytyi ihmetellä, ett'ei tuo jo ennen astunut hänen\nsilmiinsä. Mutta markkina-tohinassa oli Hintsa ainoastaan omia\nasioitansa ajatellut. Nyt olivat markkinat melkein lopulla, kirkon\nainoa kello alkoi pyhää soida ja väkijoukko vähitellen hajosi,\nvalmistumaan huomenista juhlaa varten. Pirkkalais-haahden kannella\nnäkyi ainoa mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena katseli päivän laskua.\nHänen uljaasta varresta ja muodostaan Hintsa kohta hänen arvasi Pohjan\nPirkkalaisten päämieheksi ja kiirehti hänen puheillensa. Mitä Pohjan\nmies lienee mielessänsä miettinyt, mennyttäkö aikaa, jolloin ei vielä\npäämiehyyden mureet häntä painaneet, vaiko kultaista tulevaisuutta,\nmilloin nykyiset myrsky-pilvet olisivat ohitse menneet ja Lyyli olisi\nhänellä vakaana omaisuutena rauhallisessa kodissa? -- -- hän ei\nmietteistänsä havahtanut, ennenkuin roteva ääni hänen takanansa soi;\n\n-- \"Olette Pohjanpiltti\"?\n\nPohjalainen kääntyi kummastuneena puhujan puoleen ja näki vieraan\nsoturin lähellänsä haahden kannella.\n\n-- \"Olen Vitjakka Pouttu, Pohjan Pirkkalaisten päämies. Mitä minusta\"?\n\n-- \"Aiotteko tänne jäädä juhlan yli\"? jatkoi asemies, joka ei ollenkaan\nhämmästynyt Pohjalaisen tylymäistä vastausta.\n\n-- \"Aion kun aionkin\", vastasi Pohjanpiltti.\n\n-- \"Minun neuvoni on, että vielä tänä iltana lähdette koti-matkalle\".\n\nPohjanmies ei tuohon muuta vastanut, kuin: \"Ei neuvo väärään vie, oppi\nei kaada kankahalle\". Se pilkallinen levollisuus, jolla nämä sanat\nlausuttiin, suututti Hintsa Suurpäätä, joka äkeissänsä \"murti suuta,\nväänti päätä\". Mutta mieltänsä malttaen, hän päätti puhua suunsa\npuhtaaksi.\n\n-- \"Teidän päällenne ja koko Pohjanmaan yli lasketaan huomis-päivänä\njulkinen panna-kirous. Jos tahdotte tuon herkku-palan oikein kuumana\nsuuhunne, niin jääkäätte tänne\".\n\n-- \"Panna-kirous\"? matki Vitjakka; \"se ei ole mahdollista\". -- \"Ja\nmistä syystä\"? hän jatkoi, ikäänkuin tutkiaksensa tämän sanoman oikeata\nperää.\n\n-- \"Syynne itse tiedätte\", vastasi Hintsa: \"luulen minä, että olette\njollakin naimisellanne rikkoneet kirkon sääntöjä; ja muutoin taidatte\ntietää, että susi kyllä syitä saa.\"\n\nPohjanpiltti seisoi äänetönnä, arvellen asiata. Viimein lausui\nrauhallisesti:\n\n-- \"Luotan pispa Maunun vilpittömään, suopeaan mielen-laatuun, jään\ntänne ja menen vielä tänä iltana häntä hakemaan. Hänelle minun onkin\nasia. Hänen avullansa toivon kaikkien seikkain selvenevän. -- -- Mutta\nkiitos kuitenkin neuvostanne\".\n\n-- \"Ei kestäisi kiittää\" vastasi toinen, \"jos antaisin teidän pysyä\nnoissa tuumissanne. Pispaa ette täällä tapaa tänä eikä huomis-päivänä.\nHän on kunnon mies, mutta nyt hän päästi ohjakset käsistä. Jos lähdette\nKuusluodolle, taidatte tosin pispan tavata. Mutta tärkeämpi teidän on\npäästä kotia; sillä ritari Harald haaksinensa on täällä saaristossa\nvalmiina ja aikoo Ruotsin miesten kanssa tulla Pohjaan. Hän ainoastaan\nodottelee huomis-päivää saadaksensa teidät onkeensa\".\n\nJoka suoni Pohjalaisen kasvoissa oli paisunut ja silmät iskivät tulta.\nHän antoi kätensä Hintsalle, lausuen:\n\n-- \"Nyt tahdon seurata neuvoanne. Kuka olette\".\n\nAsemies lyhyesti mainitsi nimensä ja olonsa sekä mitä hän tiesi\nHaraldin hankkeista, ja ilmoitti myöskin lähtevänsä Karjalan maille\nhakemaan nuorta Kurkea, jos tämä enää elävissä olisi. Sitten miehet\nkohta ystävyydellä erisivät ja Pohjanpiltti kokoili toverinsa\nvalmistamaan lähtöä kotiin päin. Ennen kuin ilta-rusko vielä oli\nkokonansa himmentynyt, nähtiin heidän punaiset purjeensa Aurajoen\nsuussa ja auringon noustessa heidän haahtensa kynti Raumanmertä. Ritari\nHarald, joka ei tiennyt olla varoillansa, vaan oli levollisesti pysynyt\nRymättylän selällä, sai liian myöhään tiedon Pohjanmiesten lähdöstä.\nVasta joku päivä myöhemmin nähtiin koko hänen laivastonsa purjehtivan\nRauman merta myöten Pohjan Kurkkua kohden. Mutta Turun kirkossa\noli juhla vietetty tavallisilla menoilla ja suuren väkijoukon\nläsnä-ollessa. Kesken juhlaa oli ylä-alttarille astunut kaniiki Ragvald\nja muut papit, palava soihtu kunkin kädessä. Kun panna-kirous oli\nlausuttu Pohjanmaan yli, viskattiin soihdut maahan sammumaan ja kunkin\npapin suusta soivat sanat: \"Niin heidän sielunsa hukkukoot helvetissä\".\n\n\n\n\nPohjan vesillä.\n\n\nSe oli äkki-arvaamatonta Pohjan miehille tämä kahdenkertainen isku,\njolla nyt hengellinen ja maallinen valta yhdistettynä heitä\ntavoitteli. Jos olisi ritari Harald suoraa tietä vienyt laivastonsa\nPohjanmaalle, hän arvattavasti olisi tullut niinkuin äkillinen\nraju-ilma Pohjanmiesten päälle, joista iso joukko tätä nykyä asui\nkalastus-paikoillaan Merenkurkun saarilla ja luodoilla. Mutta nyt oli\nPohjanpiltti tovereinensa päässyt häntä pakoon Turusta ja ryhtyi kohta\nsuurella innolla puollustus-keinoihin. Kiireisellä sanalla käskettiin\nkaikki Pohjalaisten kala-veneet kokoon Mikkelin saaristoon, eikä monta\npäivää kulunut, ennenkuin tieto oli levinnyt mannermaalle ja isommat\nhaahdet Kyrönsuun satamoista riensivät kokous-paikalle. Näitten\njoukossa oli Lyylin pursi, joka niinkuin pääskynen kiiti meren pintaa\nmyöden. Tuuli oli kääntynyt koilliseen, josta Ruotsalaisten tulijain\nmatka vähän vitkastui. Kun vihdoin tuuli oli siirtynyt luoteiselle\nja Harald'in haahdet Valassaarten niemiltä käänsivät kokkansa\nMikkelin-saaristoa ja Suomen-puolista mannermaata kohden, niin\nPohjalaistenkin laivasto oli valmis heitä kohtaamaan Mikkelinsaarten\nedustalla. Etupäässä hohti Pohjanpiltin oma haaksi, jonka vaskinen\nrinta uhkasi painaa allensa ja musertaa jokaisen, joka sen tielle\nsattuisi. Sen kokassa seisoi Lyyli, joutsi kädessä, ja perää pitämässä\noli Vitjakka Pouttu itse tukevilla käsivarsilla. Kun Harald ritari näki\nPohjanmiehet näin varusteilla, hän epäili ruveta heidän kanssansa\nkähäkkään ja lähetti ainoastaan kaksi haahta lähemmäksi tiedustelemaan.\nNiinkuin haukka syöksyy saaliinsa päälle, lasketteli Pohjanpiltti\nhaahtensa näitä tulijoita vastaan. Äkkinäisellä käännöksellä hän\nryntäsi toisen vihollisensa kylkeä kohden, jotta alus väkinensä\npäivinensä meni upoksiin. Toinen alus, joka varosi samaa kohtaloa,\nkääntyi kohta pakomatkaansa Harald'in laivaston luoksi.\n\nTämä ensimäinen onnettomuus katsottiin Ruotsinmiehillä pahaksi aaveeksi\nja hämmästys oli sitä suurempi, koska olivat toivoneet pääsevänsä ilman\nvaivatta voitolle. Nyt kun tämä toivo petti, luultiin Pohjalaisten\nolevan oikein ankarilla varusteilla, ja Harald'in laivasto, joka\nenemmin oli varusteltu uutis-asutusta varten kuin sotaan, ei luultu\nkelpaavan tätä väki voimaa vastaan rinnustelemaan. Näistäpä syistä se\nkumma tapahtui, että Pohjanmiehet, jotka Mikkelin-saarten edustalla\nyhä vartosivat vihollistensa tuloa, pian näkivät näiden katoavan\ntäysillä purjeilla etelää kohden. Varovaisuus pidätti heidät lähtemästä\nniitä takaa ajamaan, ja Harald siis sai, vähäistä etelämpänä\nMerenkurkusta, täyttää rauhassa retkensä varsinaista aikomusta,\nasettaen uutis-asujaimia pitkin rannikkoa Närpiön ja Ulvilan välille.\nNämä rantamaat olivat silloin enimmältään autiota erämaata; ainoastaan\nmuutamat kalastuskodat ja kesä-pirtit seisoivat tuolla täällä lahtien\nperissä ja näiden omistajat ajettiin väki-voimalla pakoon ylimaahan. Se\non vanha pakina nykyisten Suomalaisten seassa Pohjanmaalla, että\nvalloittajat Ruotsalaiset hurraa-huudoilla viettivät voittoansa ja että\nHurrin-nimi, jolla Suomalaiset meidänkin aikana näitä Pohjan\nRuotsalaisia mainitsevat, on siitä alkunsa saanut. Kuinka lieneekään,\nniin ensimäiset Ruotsin-miehet nyt olivat Pohjan rannoille asettuneet\nKokemäen-joen suusta pohjaseen päin Närpiön ja Maanlahden paikoille\nsaakka. Heitä oli miehiä ja vaimoja, enimmältään nuorta urheata väkeä,\neikä aikaakaan, niin olivat jo kodistuneet tässä uudessa maassa, jonka\nolivat väkevämmän oikeudella tehneet omaksensa.\n\nMutta Suomalaiset taas eivät mielineet antaa näiden käskemättömäin\nvierasten tässä rauhallisesti sijaantua. Tuskin oli talvi tullut, niin\nSuomalaisia parvikuntia tuli Teuvan takamaiden yli ranta-seudulle,\nmissä hätyyttivät uutis-asukkaita, polttivat heiltä talot ja monesta\npaikasta tappoivat asujaimet suku-puuttoon. Eikä tämä kuitenkaan ollut\nkuin yksityisten kostoa. Itse Pirkkalais-seura oli käräjissään\npäättänyt rajoittaa puolustuksensa Merenkurkun saaristoon ja Kyröjoen\nlaskupaikoille eikä olla lukevanansa noita etelämpää rannikoita Pohjan\npiirikuntaan.\n\nSitä innokkaammin Pohjan Pirkkalaiset varustelivat tulevan kesän\npuolustusta ja Harald ritari puolestansa ei myöskään levännyt. Uuden\nväkevämmän voiman kanssa hän seuraavana keväänä ilmaantui Pohjan\nvesille, mutta veristen taistelujen perästä hän ei muuta voittanut,\nkuin että eteläinen Kurkku ja lähin rannikko asutettiin Ruotsalaisilla.\nMissä ikinä nämä pyrkivät pohjoisemmaksi päästä, lyötiin heitä\nvoitollisesti takaisin ja nimet: Riitakari ja Riita-luoto y.m.,\nmuistuttelevat vielä näistä taisteluista. Mutta Suomalaiset rupesivat\nväsymään näihin pitkällisiin sotiin ja eripuraisuus alkoi syttyä heidän\nkeskenänsä. Kuitenkin vielä seuraavaksikin kesäksi tekivät vahvoja\nvalmistuksia ja toiselta puolen ritari Harald oli päättänyt silloin\nkäyttää isomman voiman kuin milloinkaan ennen. Siinä toimessa häntä\nvihdoinkin autteli itse marski Torkel Knuutinpoika, jonka mielestä tämä\nPohjalaisten kiinteä uppiniskaisuus Ruotsin hallitusmiestä vastaan\nalkoi näyttää vaaralliselta. Eikä kaniiki Ragvald myöskään ollut\njoutilaana. Useissa Ruotsin maakunnissa hän saarnasi ristiretkeä näitä\nPohjan pakanoita vastaan, luvaten maalliset ja iankaikkiset edut\nkaikille, jotka lähtisivät hätääntyneen kristin-uskon avuksi\nPohjanmaalle.\n\nNäin nyt molemmilla puolin oli valmistettu ratkaiseva taistelu.\n\nPyhän Pietarin aattona kulkea risteili Pohjalaisten laivasto aavalla\nmerellä peninkulman päässä koillis-suuntaan Mikkelin saaristosta.\nMuiden aluksien seasta eroitettiin helposti Pohjanpiltin suikea haaksi,\njonka vaskikiskoinen keula hohti ilta-päivän valossa. Etu-kannella\nseisoi täydessä sota-asussa Pohjan Pirkkalaisten nuori päämies ja hänen\nkäsivartensa nojassa Lyyli, Pohjan neiti, sekin sotaisessa puvussa,\nkädessään teräksinen joutsi ja selässä viini täynnänsä nuolia. Raitis\nmeren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi\ninnon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste,\nvaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin\noli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli.\n\n-- \"Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, -- sen\nminä tunnen enkä säikähdä. Mutta voi minuani, joka olen tuottanut\nperikadon tälle rakkaalle syntymä-seudulleni! -- -- Yksi ajatus minua\nlohduttelee: kun meitä ei enää ole, silloin toivon rauhan uudesta\nkoittavan näille Pohjanmaille.\"\n\nHetken aikaa jäi Pohjan päämies näitä surun-alaisia sanoja miettimään.\nHaikeat ajatukset taistelivat hänen sydämmessään, mutta miehuullisesti\nhän hillitsi mielensä kuohuvia aaltoja.\n\n-- \"Te'et vääryyttä itsellesi, Lyyli,\" hän hellästi lausui; \"sinunko\ntähtesi tämä sota on syttynyt? -- ei vainen, se on ainoastaan\nulkonainen asian muoto. Pohjanmaan vapaus, Pirkkalaisten oikeudet, se\nnäiden taistelujen synty ja perustus on. -- Sinä ennustat perikatoamme,\nja totta tuo saattaa olla. Mutta usko minua, jos hukummekin, ei ole\ntämä taistelemisemme turha ollut; sillä olemme Pohjanmaalle pelastaneet\nmitä pelastettavissa oli. -- Ja miks'en sitten ilolla hukkuisi, --\nsinun kanssasi ikuisesti yhdistettynä.\"\n\n-- \"Minä ennustan,\" vastasi Pohjan neiti juhlallisesti, -- \"minä\ntiedän, että on perikatomme lähellä. Vanhan Kurjen haahmo meitä takaa\najaa. Mutta riemulla tahdon mennä Tuonelaan sinun seurassasi,\nPohjanpiltti. -- Kerran meidän vielä tulee taistella ja voittaa.\nKatsos, Ruotsin laivasto lähenee.\"\n\nJa niinpä lähenivät Harald'in haahdet Mikkelin saariston kohdalta.\nEtupäässä ritari itse purjehti laskien suoraa matkaa Pohjanpiltin\nalusta kohden. Hänen silmänsä, missä hän seisoi haahtensa kokassa,\nnäyttivät ampuvan vihan nuolia kypärin alta. Kesäinen päivä oli\nlaskeumaisillansa. Se ikäänkuin peitti kasvojansa näiltä vihan\nnä'yiltä.\n\nMutta Pohjanpiltti likisti morsiamensa rintaansa ja alkoi valmistella\nyöllistä tappelua. Lyylin asema oli nyt niinkuin aina kokassa ja hänen\nympärinsä seisoivat Pohjan etevimmät urohot. Perää taas hallitsi\nVitjakka itse ja kaikki laivan-väki noudatti hänen käskyjänsä.\n\nKirkas kesä-yö oli levittänyt hiilakan huntunsa Pohjan vesille. Saaret\nnukkuivat ja Vellamon väki nosti ujostellen paitansa aalloista, jotta\nruohonpäiset hapset liehuivat leudossa länsi-tuulessa. Koko luonto\nvietti juhlaa; -- mutta ihmisten täytyi vihan töitä toimitella. Jo\nolivat laivastot lähellä toisiansa. Viuhuen nuolet lensivät jäntehiltä.\nKeulojen edessä kohisi valkea vaahto ja haahdet törmäsivät yhteen\njytinällä. Mutta Lyylin silmät salamoitsivat. Hän jännitti joutsensa;\nensimäinen nuoli lähti sirkuen Harald'in haahta kohden ja ritari itse\nputosi hermottomana partaan yli mereen.\n\nMolempien päämiesten haahdet makasivat jo vieretysten ja ankara\ntaistelu alkoi, jonka loppu oli Suomalaisten voitto ja Ruotsin hahden\nvalloitus. Muiden alusten välillä kesti tappelu vaihtelevaisella\nonnella. Jalona ja vapaana Pohjanpiltti morsiamensa kanssa yksin\nlaineilla kiikkui. Heidän miehensä olivat menneet valloitettuun\nhaahteen. Ainoastaan kahden seisoivat Lyyli ja Vitjakka laivansa\nperässä, katsellen muiden veristä leikkiä, joka jo kaikin paikoin alkoi\nkallistua Suomen miesten eduksi.\n\nMutta mikä haahmo tuolla etelässä liikkuu veden kalvolla? -- -- -- Se\non alus, joka täysillä purjeilla kiidähtää Pohjaa kohden. Se tulee\nlähemmäksi, aamu alkaa koillisessa ruskottaa ja tulevan haahden kokassa\neroitetaan rautapukuinen mies. Pohjanpiltti ja Pohjan neiti häntä\nkammolla tarkastavat; nousevan auringon valossa tuntevat -- Kurjen ukon\nmuotoa.\n\nEi ole raskaampaa maailmassa mitään kuin oman vanhemman kirous. Se\nsaattaa aiaksi haihtua ja raukeavanansa olla, mutta vihdoinkin se\nkokoilee musertavia ukon-pilviä syyllisen ja syyttömän pään yli.\n\nIkäänkuin suuri kallion kappale olisi laskeunut Pohjanpiltin\nlaivanperään, niin tämä perä painui veteen, ja keula nousi pystyyn,\nvälkkyen auringon säteissä. Vielä hetki, niin aallot löivät yhteen\nvajonneen haahden yli ja Pohjanpiltti morsiameneen oli kadonnut.\n\nMutta Ruotsin haahdet, jotka nyt yli-ympäri olivat pakosalla, riensivät\nvasta-tulleen aluksen luo, jonka johdolla toivoivat voivansa uudistaa\ntaistelua, Suomalaiset taas, kun havaitsivat päämiehensä hukkumista,\ntulivat alamielisiksi, eivätkä tienneet, mitenkä asiansa asetella.\nTappelu oli hetkeksi seisahtunut.\n\nSilloin kuului äsken tulleesta aluksesta rauhan sanoma. Se oli marskin,\nTorkel Knuutinpoian käsky, että sota lakkaisi ja kukin eläisi\nsovinnossa, pitäen mitä hänellä oli, unohtaen vihansa ja kärsimänsä\nvääryydet. Ruotsalaisten niinkuin Suomalaistenkin piti muka yhdistämän\nvoimansa Venäjätä vastaan; sillä marski oli päättänyt ensi tilassa\ntehdä suuren risti-retken Inkeriin.\n\nTämän rauha-sanoman tuoja oli -- nuori Kurki Laukon herra, joka\npäästyänsä Venäjän vankeudesta oli rientänyt Ruotsiin hakemaan oikeutta\nHarald ritaria vastaan sekä marskin armoa sisarellensa. Hänen muassaan\nseurasi ystävänsä Hintsa Suurpää, joka monien vaivojen ja vastusten\nperästä oli löytänyt haettavansa vihollisten maasta ja Hansalaisten\nkauppiasten avulla saanut hänen lunastetuksi. Molemmat olivat Ruotsista\nrientäneet Pohjaan, missä Kurki toivoi tapaavansa sekä ritari Harald'in\nettä Lyylin, Pohjan neiden, -- toisen mieli-haikeaksi, toisen sydämmen\nsuosioksi. Mutta edellinen oli kaatunut ja jälkimäinen sulhonensa oli\nAhtolaan vajonnut meren syvyyteen paeten isän haahmoa, joka tulijassa\nveljessä häntä kauhistutti.\n\nSiis ei muuta jälillä ollut kuin sovittaa rauha eläväisten välillä.\nTästä sovinnosta päätettiin lähteä Mikkelin-saarille keskustelemaan ja\npaikalle tultua valittiin kahden puolen uskotuita miehiä, jotka\nehdoista sopisivat. Ruotsalaiset vaativat itsellensä asunto-paikkoja\npitkin rannikkoa Merenkurkusta pohjaseen, mutta Suomalaiset eivät\ntahtoneet luopua meren-partaasta ja saaristosta. Vihdoin taipuivat\nSuurpään ja Kurjen kehoituksiin ja varoituksiin, antaen siirtolaisille\nmuutamia määrätyitä rantaseutuja, joista Vöyrin ja Pietarsaaren\npitäjät syntyivät. Myöskin niille Ruotsalaisille, jotka etelämpänä\nolivat edellisinä vuosina asettuneet, vakuutettiin rauha. Sitä\nvastoin Suomalaiset pysyttivät itsellensä Kyröjoen lasku-paikat sekä\nkalastus-oikeuden muutamissa Merenkurkun saarissa. Mitä olivat\nkadottaneet toivoivat runsaassa mitassa takaisinsaavansa Perä-pohjassa,\njohon nyt iso joukko päätti siirtyä ja jossa Pirkkalais-seura sittemmin\nvirkeni uuteen eloon. Tälle seuralle nuori Kurki vakuutti marskin\nnimessä vanhat oikeudet, joihin lisäksi nyt tuli selvä oikeus asettaa\nseuran sisällinen hallitus oman edun ja mielen mukaan.\n\nTämä oli Pietarin päivän sovinnot. Muutamat Pohjan Pirkkalaisista\nlähtivät Kurjen kanssa Ruotsiin, saamaan täyttä vahvistusta näihin\nehtoihin. Muut hajosivat omille toimilleen, ja rauha oli taas Pohjan\nvesillä ja Pohjan mailla. Mutta koston-halu vielä salaisesti paloi\nmonen sydämmessä. Sovinnon ehdot usein rikottiin kahden puolen ja monta\nkähäkkää syntyi, jotka ensi aikoina vetivät hallituksenkin silmät\npuoleensa. Vuosisatoja piti tämän rauhattomuuden jälkiä kestämän. -- --\n\nYksi oli, joka ei alustakaan suostunut Pietarin päivän sovintoihin. Se\noli Pohjanpiltti. -- Kun osa Ruotsinväestä seuraavana päivänä purjehti\nPietarsaarta kohden, asettaaksensa siellä asumuksiaan, niin paikalla,\nmissä äskettäin tappelu oli seisonut, iso joukko heidän aluksiaan\ntörmäsi veden-alaista karia vastaan ja hukkui. Se oli Pohjanpiltti,\njoka yksinään pitkitti sodan, ja vaskisella keulallaan halkaisi\nvihollistensa haaksia.\n\n\n\n\nKuudennen-toista sata-luvun alku.\n\n\nPentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa\nolisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän ne\nsovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä\nsuuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköping'in\nvaltiopäiväin tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin\nPohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän\njouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki\nUlvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka\nPouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat\nsaavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti\nPouttu oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut\nsukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän\nmuutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa\nsukuansa vastaan? -- Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu\noli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei\nollut näiden muistojen vika. -- -- --\n\nKeväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet.\nLinköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion \"herrojen\"\nyli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, -- ja\ntuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen Hannu\nHannunpoika Fordeel, nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja, --\ntoinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin oli\navullinen ollut Pohjan Suomalaisia mestaamassa, milloin oli ollut\nvainottu, Pohjan Suomalaisten muka ystävänä ja suosittelijana.\nMuutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä\nmolemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu\nHannunpoika istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien\nkummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti\nPouttu kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi\nympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä,\nja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana\naamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi\njäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. --\nPohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.\n\n\n\n"]