Kyösti Wilkuna ylioppilaana

KYÖSTI WILKUNA YLIOPPILAANA

Lehti kirjailijan elämäkerrasta

Kirj.

EINO RAILO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.

1

"Olen siis taas kotona täällä kuivassa Nivalassa... Aaku oli asemalta noutamassa. Hyvässä sovussa kuljimme kotiin. Hän kyseli Sinustakin ja minä kerroin kaikki. Ei hän enää tahdo vastustaa meitä eivätkä juuri muutkaan täällä kotona. Kyllä kai he ovat jo nähneet, että 'työläs on potkia tutkainta vastaan'. Kotiin tulo oli hyvin mieltä masentavaa. Isä oli takoa naputtelemassa ruuvipenkin ääressä, kun tulin tupaan. Ei hän tahtonut juuri kättä antaa ja sanoi vain, että herra tulee taas kotiin. Se tuntui niin katkeralta, että minulta pääsi itku. Kyllä hän katui sitten ja koetti sovittaa eikä meillä ole sen enempää puhetta sitten ollutkaan. Muuten olen koettanut olla niin tyytyväinen kuin suinkin täällä kotona. Kesäksi jään tänne ja menen Seppälään asumaan." [Seppälä oli toinen Wilkunan isän talo. Aaku-August: kirjailijan veli.]

Tätä kesäk. 13 p. (1903) morsiamelleen aloittamaansa kirjettä hän jatkaa 15 p. m.m. seuraavasti: "Äsken muutin tänne Seppälään, jossa tulen kesääni viettämään. Asuntonani on nurkkakamari entisessä Knookan tupalaitoksessa. Sain juuri kapineitani hiukan reilatuksi ja rupesin sitten tätä kirjettä jatkamaan. Sinun kuvasi pystytin ensimmäiseksi tähän pöydälleni...

"Ei tämä Nivala juuri minua miellytä. Mielelläni olisin mennyt kesäksi johonkin toimeen, vaan en päässyt sinne Ouluunkaan. Kyllä kai minä nyt jotenkuten tulen kesäni toimeen täällä Seppälässä. Onhan täällä nyt hiukan vapaampi kuin kotona ja lähempänä kirkonkylää. Siellä Wilkunassa minulla oli jokseenkin ikävä kuten ennenkin... Ei minusta tosiaankaan ole enää talonpoikaiselämään; se tuntuu niin perin kuolettavalta. Toista on, kun me yhdessä saamme järjestää taloutemme ja elämämme niin mukavaksi kuin suinkin..."

Nytkin kirje jäi viemättä postiin, "siitäkin syystä, kun ei ole taas penniäkään rahaa". 17 p. hän taas jatkaa sitä kertoen:

"Muuten olen niin veltolla tuulella, etten viitsi tehdä muuta kuin syödä ja loikoa päiväpaisteessa kedolla... Elämääni olen jokseenkin tyytyväinen tätä nykyä, mutta päivä minua laulaa niin, etten viitsi juuri puhuakaan kenenkään kanssa..."

Juhannusaattoiltana morsiamelle kirjoitettu kirje kuvastaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä:

"Olen niin tyytyväinen tällä hetkellä. Koko päivän olen ollut puuhassa: olen laatinut voimistelutelineitä ja sitten voimistellut. Vasta ikään kylvin ja nyt istun täällä kamarissani, suloinen tunne ruumiissani, kuten aina saunan jälkeen. Tunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, että nostaisin Sinutkin kuin höyhenen käsivarsilleni. Ympärilläni on nyt niin hiljaista; täällä on vain äiti nyt minun luonani – hän laittelee juuri teetä minulle ja käskee sanoa hyvin paljon terveisiä Sinulle. Aurinko on jo lännen rannalla..."

Tämä kaikki kuvastaa jonkinmoista onnen ja viihtymyksen tunnetta sekä myöskin halua välttää riitoja kotiväen kanssa. Soisi kuitenkin, että jokin suurempi, saavutetun ylioppilastutkinnon perusteella mahdolliseksi käynyt päämäärä kuvastuisi hänen kirjemietteistään ja selostuksistaan, mutta sellaista ei ole huomattavissa. Ainoa päämäärä, joka nyt kangastelee hänen mielessään, on oma koti; muut aikeet saavat alistua palvelemaan sen nopeata toteuttamista.

2

Tämä näin rauhallisesti ja viihtyisästi alkanut kesä ei kuitenkaan jatkunut tämän suunnitelman mukaan, vaan sai heti viimemainitun kirjeen jälkeen käänteen. Heinäk. 1 p. morsiamelleen Oulusta kirjoittamassaan kirjeessä Wilkuna kertoo siitä itse:

"Olin jo kerennyt kotiutua siellä Seppälässä, kun täältä Oulusta, Kaleva-lehden toimistolta, tuli yhtäkkiä ilmoitus, että saan nyt kesän aikana tointa Kaleva-lehdessä. Läksin heti tänne iloisena siitä, että sain vaihtaa joutilaisuuden työhön sekä hyvän tilaisuuden perehtyä sanomalehtitoimiin, jolle alalle aion antautuakin... Palkkaa saan kuukaudessa noin 120 mk Ei siitä suuria ulotu säästöön, kun asunnosta ja ylöspidosta menee 65 mk kuussa, enkä sitäpaitsi jouda olla tässä toimessa kuin kaksi kuukautta, kun pitää sitten lähteä Helsinkiin. Asuntoni on täällä pienoinen vinttikamari neiti Gummeruksen luona... On toki hyvä, että minulla on nyt työtä, joka vaatii kaiken huomioni puoleensa, ettei tarvitse lakkaamatta Sinua muistella ja ahdistavaa ikävää kärsiä..."

Lehti, jonka palvelukseen Wilkuna tällöin tuli, oli Kaiusta eronneen toimittajan, ent. pohjalaisen ylioppilaan Juho Raappanan perustama ja toimittama. Se oli rohkea yritys varsinkin sikäli, että se rupesi heti alusta alkaen ilmestymään joka arkipäivä, mikä siihen aikaan oli Pohjanmaalla vielä uutta, ja myös sikäli, että Oulun molemmat muut lehdet, Kaiku ja Louhi, olivat silloin kutakuinkin elinvoimaisia. Kaikua toimitti vanhalla särmikkyydellään K.F. Kivekäs, joka oli tehnyt lehdestänsä vanhasuomalaisten politiikan kannattajan; Louhea toimitti Gust. Stenvik (Kivistö) nuorsuomalaisten ohjelman mukaisesti. Päästäkseen nyt sanomaan jotakin tähän rakoon Raappana heti alusta antoi lehdelleen kansanomaisen, työväen ja muiden vähäväkisten asioita puoltavan ja harrastavan leiman, alaotsakkeena "Kansan kaikuja Oulusta ja Oulun läänistä", pysyen valtiollisessa taistelussa perustuslaillisten ohjelman kannalla. Tämä oli viisaasti harkittu, sillä Oulussa ei ollut vielä silloin työväen omaa lehteä, joten Raappanan onnistui kansanomaisuudellaan ja hyvänahkaisuudellaan päästä pikkuväen erikoiseen suosioon. Tähän vaikutti vielä sekin, että Kivekkäästä ei enää pidetty; hänen politiikkaansa vierottiin ja häntä sanottiin kovaksi ja saidaksi mieheksi, joka muka oli kohdellut Raappanaa huonosti. Kun tämä oli rampa molemmilta jaloiltaan, päästen kulkemaan vain kepin varassa mitä vaivalloisimmin kompuroiden, ja myöhemmin, opittuaan ajamaan polkupyörällä, etupäässä vain sen turvin, painellen polkimia tyynellä ja tuiskulla, herätti hänen Kivekästä vastaan nostamansa "kapina", joksi se yhteisen kansan mielessä kuvastui, jonkinmoista ihailua. Kaleva siis perustettiin onnellisella hetkellä, ja siitähän sen jatkuva kehityskin on hyvänä todistuksena. Yhdistipä se itseensä vanhoja Pohjanmaan kirjapainollisia perintäolojakin sikäli, että Raappana osti lehteänsä varten Christian Ew. Barckin kirjapainon, joka oli Oulun seudun vanhimpia "graafillisia laitoksia" ja oli vuosikymmenien kuluessa uskollisesti painanut ne hengelliset kirjaset ja virret sekä maalliset arkkiveisut, joita ihmiskunta näilläkin "raukoilla rajoilla" tarvitsi. Barckin käsinväännettävällä koneella, vääntäjänä tavallisimmin eräs vähämielinen mies, yleisimmin tunnettu nimellä "Nuusku-Frekke", Kaleva siis ensin painettiin, nuuska aivan välttämättömänä käyttövoimana.

Puolueettomasti sanoen täytyy tunnustaa, että maisteri Kivekkäällä ilmeisesti oli pätevät syynsä olla Raappanalle niin ankara kuin oli. Viimemainittu oli nimittäin hyvin juoppo. Tämä oli asia, jota Raappana ei mitenkään salannut, puhumattakaan siitä, että hän olisi siitä ylpeillyt; hän esitti osuutensa tässäkin sanomalehtimiehille niin luonteenomaisessa elämänpiirteessä tavallisella nöyryydellään ja hyvänahkaisuudellaan, mikä taittoi tuomion kärjen melkein kaikilta muilta paitsi Kivekkäältä. Niinpä Kaleva tuli hänen aikanaan toimitetuksi miten sattui, riippuen avustajista ja päätoimittajan pään terveydestä – kaikki asioita, joista lukija voi saada, jos haluaa, erittäin todenmukaisen kuvauksen Wilkunan kirjasesta "Riennon toimitus". Raappanan osuutta Kalevan toimittamiseen kuvaa sekin, ettei Wilkuna tule ollenkaan maininneeksi häntä veljelleen kirjoittamassaan, alempana olevassa kirjeessä. Lopuksi sanottakoon kuitenkin se, että näistä vioista huolimatta kaikki myönsivät Raappanan erittäin lahjakkaaksi ja hyväsydämiseksi, mikä jo yksin riittää ihmisen hautakirjoitukseksi.

Heinäk. 17 p. Wilkuna kertoili Aukusti-veljelleen työstään m.m.:

"Päivän toimeni on seuraava: aamulla klo 7 tuo piika kahvia, jonka jälkeen heti lähden toimistoon. Tervo [toimittaja Jaakko Tervo, tätä kirjoitettaessa sanomalehti Lahden palveluksessa] tulee samaan aikaan ja niin ryhdytään rakentamaan sen päivän numeroa. Pöydällä on iso pakka maaseudulta saapuneita kirjeitä. Ne auotaan ja korjataan virheet sekä pyyhitään yli arvottomat paikat (aivan arvottomat työnnetään kokonaan paperikoriin). Sitten aletaan penkoa muita sanomalehtiä, joita on illallisessa postissa saapunut. Niistä Tervo leikkelee tärkeimmät uutiset, samalla kuin minä suomentelen ruotsalaisista lehdistä toisia uutisia, semmoisia kuin: Vallat ja Turkki, Paavin sairaus, Saksan valtiopäivät y.m. Kello puoli kymmenen lähden eineelle ja palaan kohta taas toimistoon, jossa järjestän lehteen pantavaksi lääninhallituksesta saapuneet uutiset semmoiset kuin: 'Immissionikirjan..., Tuberkuliinitarkastus y.m., sekä raastuvasta saapuneet tiedot sakotetuista ja konkurssihakemuksista. Tiistaina käyn itse hakemassa rahatoimikamarista nuo kuivat uutiset Tuiran ja Laanilan maan torppareista y.m. kaupungin hallintoa koskevista asioista. Kolmen aikana joudun päivälliselle eikä sen jälkeen enää tarvitsekaan toimistoon mennä. Iltapäivän suomentelen novellinpätkiä tai kyhäilen niitä itse. Lauantain numerossa on aina Oulun kirje, jossa rähistään yhteiskunnan epäkohdista. Huomiseen Oulun kirjeeseen aion valmistaa pätkän Karoliina Utriaisesta, joka taas on täällä saarnaamassa ja rahaa kokoamassa. Tällä viikolla oli täällä Pohjalaisen Osakunnan kesäjuhlat, joihin minäkin otin osaa. Toissa päivänä tehtiin m.m. retki Utajärvelle, Pyhäkosken niskaan, josta seuraavana aamuna laskettiin yhdeksällä veneellä koskea alas. Siitä matkastani on tämän päivän Kalevassa kirjoittamani kertomus. Viime pyhänä oli kansanjuhla Hietasaaressa; minä pidin siellä innokkaan puheen isänmaalle, kohottaen lopuksi kolminkertaisen eläköön-huudon. Tätä kirjoittaessani istun juuri toimistossa. Edessäni on pitkä pöytä, jolla ajelehtii papereita, sanomalehtiä, pitkät sakset, joilla uutisia leikellään, kirjoitusvehkeitä, telefooni, y.m. Kummallakin seinällä on isot hyllyt, täynnä sanomalehtiä y.m. Tätä kirjoittaessani puhelee Tervo telefoonissa rehtori Rosendalin kanssa Muhokselle. Rosendalin talossa täällä Oulussa pidetään kohta, kuten on saatu kuulla, kotitarkastus. Rehtori pyysi ilmoittamaan pojalleen, että olla kotona hänen, sillä äitinsä tulee tänä iltana Muhokselta kotiin. Minä juoksin tässä välissä ilmoittamassa sen maisteri Rosendalille. Siellä oli koolla nuoria maistereita ja varatuomareita, jotka kiihkeällä jännityksellä odottivat, mitä oli tuleva... Lopetan jo tähän ja pyydän sanomaan paljon terveisiä isälle, äidille y.m. Sano erityisesti isälle. Mattilan emäntä (joka juuri oli saapunut Nivalasta) kertoi hänen olleen suopeampana ja siitä syystä olisi hyvä saada aikaan lähentymistä".

Heinäk. 29 p. Aukustille kirjoittamassaan kirjeessä hän jo saattoi kertoa, mitä Rosendalille lopuksi oli tapahtunut:

"Viime viikolla lähti täältä rehtori Rosendal ulkomaille. Hänen karkoituksensa tuli aivan odottamatta ja syynä lie ollut se, että tahdottiin siten estää häntä pääsemästä kirkolliskokoukseen. Liikuttava oli hänen lähtönsä. Kevytmielisinkin siinä tuhansiin nousevassa saattojoukossa vuodatti kyyneleitä, nähdessään tuon horjumattoman totuudenmiehen murtuneena ja itkien huiskuttavan jäähyväisiä poiskiitävän junan portaalla".

Kuvaavaa tällöin vallitsevan poliittisen sorron ajalle on, ettei Rosendalin karkoituksesta ole mainittu Kalevassa sanaakaan ja ettei lehdessä näiden kahden kuukauden aikana ollut ainoatakaan poliittista pääkirjoitusta.

3

Tätä kesää koskee seuraava erään Wilkunan toverin [nimismies H.W. Claudelin Kaiun sunnuntailiitteessä 1925] kuvaus, joka saakoon tässä sijansa:

"Asuin erään kesän maalla, ei aivan lyhyen rautatiematkan päässä kaupungista. Sain Wilkunalta, joka silloin oli kaupungissa sanomalehden kesätoimittajana, lyhyen kirjeen, jossa 'käskettiin laittaa kaikki kuntoon', sillä hän ja pari muuta kaupungin 'nuorta herraa' tulee luokseni maalle 'iloitsemaan'. Laitoin kaikki kuntoon ja mielestäni erinomaiseen 'kuntoon', ja niin nämä herrat, nuoria ylioppilaita, tulivatkin kolmikannassa maalle. Kestitys oli oivallinen ja meidän nuorten 'iloisuus' aivan 'yli oivallisen', kuten sotilaskielessä sanotaan. Ilta kului rattoisasti ja seuramme houkutteli siihen liittymään joitakin paikkakuntalaisia nuoria; eräs vanha pappa tuli myöskin mukaan. Mutta illempänä, maantiellä käveltäessä, sattui vakava tapaus. Seurassa oli eräs aivan liian raju ja kuumaveriseksi tunnettu nuorukainen. Hänessä oli oikeata unkarilaista luonnetta, kun hän sattui tulistumaan. Tämä nuorukainen suutahti Wilkunaan aivan hulluuteen asti. Kysymyksessä oli ikävä väärinkäsitys. Nuorukainen vaati Wilkunaa heti kaksintaisteluun ja kun Wilkuna tähän haasteeseen vastasi vain naurahtamalla, loppui nuorukaiselta järki kokonaan ja hän sieppasi silmänräpäyksessä jahtitikarinsa ojentaen sen iskeäkseen Wilkunaa rintaan. Tilanne oli kriitillinen, sillä tämä 'eteläverinen' nuorukainen ei ensi kertaa elämässään ojentanut tikariansa. Kun käsi oli jo putoamassa, syöksähdin kiinni nuorukaiseen; nähtävästi en voinet harkita liikkeeni voimakkuutta, koska hän lensi suinpäin syvään maantienojaan. Vaara oli vältetty, mutta ei ollut vielä lopussa. Wilkuna poistui ja nuorukainen kömpi ojasta. Mutta hämmästyksemme oli suuri, kun nuorukaisen äskeinen oikeanpuoleinen lyömäkäsi oli edelleen ylös kohotetussa asennossa ja miehellä itsellä vesi silmissä kovista tuskista. Tarkastettaessa havaittiin, että käsi oli jäänyt pystyasentoon jouduttuaan pois sijoiltaan. Tilanne oli tragikoomillinen. Kun selvittiin ensi hämmästyksestä, teetettiin nuorukaisella oikein roomalainen vala (käsi edelleen kohotettuna ylöspäin roomalaisessa vannomisasennossa) siitä, ettei hän sillä kädellä enää koskaan maailmassa lyö toista ihmistä. (Eikä hän ole sitä sittemmin enää koskaan tehnytkään; päinvastoin se on muuttunut lähimmäisiä auttavaksi kädeksi.) Sitten haettiin kaikki kylän hierojat ja poppa-akat panemaan kättä paikoilleen ja vihdoin se parin tunnin kovan työskentelyn jälkeen onnistuikin eräälle akalle, joka oli kuuluisa 'luunkorjaaja'. Mutta nuorukaisraukka sai kärsiä kovia tuskia ja monesti uudistaa maantiellä tekemänsä valan. Wilkuna itse lopetti tämän monessa suhteessa koomillisista seikkailuista rikkaan kesäyön huumorilla: hän kirjoitti aamulla, heti kaupunkiin palattuaan, lehteensä uutisen, jossa moitittiin kaupungista tulleiden nuorukaisten liian iloista elämää sillä ja sillä paikkakunnalla".

Tämän kuvauksen kanssa ei erään sanan kohdalla oikein pidä yhtä Raappanan kesän lopussa, syysk. 3 p., Wilkunalle antama todistus, joka kuuluu:

"Että ylioppilas Kyösti Wilkuna on ollut sanomalehti Kalevassa kesällä v. 1903 aputoimittajana kahden kuukauden ajan ja on sillä ajalla osoittanut hyvää taipumusta ja kykyä toimitustehtäviin ja on käytökseltään säännöllinen sekä raitis, todistan täten".

Kirjoittaessaan tähän sanan "raitis" vanha leijona oli ilmeisesti ummistanut silmänsä niille punssikekkereille, joita nuori leijonanpenikka joskus tovereineen pani toimeen, ja siinä hän teki oikein, sillä niiden leimana olikin nuorten ylioppilaiden kokematon vallattomuus eikä viinanhimo.

Wilkuna matkusti Nivalaan elok. 31 p. ja sieltä Helsinkiin syysk. 10 p. Oulussa vietetty kesä oli säännöllisellä työllä pitänyt häntä virkeässä vireessä, poistaen aina uhkaavan alakulon syrjemmäksi.

4

Kun Wilkuna oli tullut ylioppilaaksi, toi isä hänen käteensä hänen henkivakuutuskirjansa, käskien hänen nyt itse hoitaa asiansa. Mutta Wilkuna ei saanut säästetyksi pienestä palkastaan, joka maksettiinkin hänelle vain vähittäin, sikäli kuin Kalevan kassaan rahaa ilmestyi, niin paljoa, että olisi saanut vakuutusmaksut suoritetuksi, ja niin pääsi vakuutus menemään mitättömäksi. Kun hänen nyt piti lähteä Helsinkiin, nousi kysymys siitä, mistä saataisiin opintorahat. Isä kieltäytyi jyrkästi antamasta penniäkään, joten oli ruvettava miettimään lainaa veljien avulla. Sekään ei ollut niin heti järjestettävissä, joten Wilkuna lähti matkalle Aukustin antamalla pienellä summalla. Asunnon hän sai Iso-Robertink. 3 D, asuintoverina ylioppilas Erkki Bergroth; [Wilkunan parhaita tovereita, luokkansa etevimpiä oppilaita; sittemmin maisteri ja tilastomies, kuoli tapaturmaisesti kesällä 1926] huoneesta ja aamukahvista toverukset maksoivat kumpikin 28 mk kuukaudessa. Toivo Martikainen [Wilkunan lapsuudenystävä Nivalasta; tätä kirjoitettaessa Limingan apteekkarina] oli myös Helsingissä proviisoriopintojansa jatkamassa.

Lauantaina, 12 p., Wilkuna matkusti morsiamensa luo Tammisaareen, jossa Johanna Niskala taas oli palveluksessa. Ilmoittaessaan tulostaan Wilkuna kirjoitti hänelle m.m.: "Niin, koeta nyt laittaa niin, että saisit pyhäpäivän olla yksinäsi, kenenkään häiritsemättä, minun tarvitsematta pötkiä sinne vaatekaappiin", mikä herättää koomillisen mielikuvan niistä pakkotilanteista, joihin rakastavien usein täytyy alistua tutkimattomilla teillään toistensa luo. Tämä jälleennäkemisen hauskuus tukahtui kuitenkin pian rahahuoliin, jotka aiheuttivat apeata mieltä ja toivottomuutta. Kirjeessään morsiamelleen syysk. 30 p:ltä hän kertoo: "Syitä nykyiseen mustaan mielialaani on useitakin. Tärkein niistä on tuo vanha painajainen, rahapula. Kotoa lähtiessä minulla näet oli vain siksi, että alkuun pääsin. Toista viikkoa sitten täytyi minun jo lainata. Mutta nekin loppuivat aikanansa. Toissa päivänä minua taas uhkasi paasto, vaan onneksi saapui silloin kotoa 50 mk Ne olivat Aakun rahoja, kuten matkarahanikin. Mutta samassa kirjeessä Aaku ilmoitti, että hänen on kovin vaikea saada rahaa mistään... Kun raha-asiani ovat tällä kannalla, niin ei ole kummakaan, jos herkkä mieleni käy synkäksi. Mutta ei tässä vielä kyllin. Olen ollut jo viikon päivät hyvin sairas. Minua on vaivannut jonkinlainen lentsunsekainen tauti... Näiden ikävien seikkojen lisäksi on minua rasittanut synkkä toivottomuus tulevaisuudestamme. Kaikki tuntuu niin pimeältä ja kuolettavalta... Omaiseni elävät ja ajattelevat niin kokonaan eri tavalla, ettei heistäkään ole turvaa. He toivovat minun vain toteuttavan heidän ihannettaan, nim. tuloa papiksi, jota kumminkaan en voi tehdä, sillä tiedäthän, etten voi hyväksyä kirkkomme oppia semmoisenaan... Tästä alituisesta synkkämielisyydestä on ollut seurauksena, että myötäänsä olen hautonut päässäni itsemurha-ajatusta. Eilen jo ajattelin ostaa revolverin ja tulla sinne Sinun luoksesi, että yhdessä pakenisimme tästä kirotusta maailmasta".

Ja lokak. 21 p. hän piirtää päiväkirjaansa seuraavat katkerat rivit:

"Olen jo ollut toista kuukautta täällä. Mikä onneton aika! En ole tehnyt juuri mitään työtä, rahaa vain kuluttanut. Ja mikä tähän ainaiseen kurjuuteen on syynä? Osaksi on siihen mielestäni syynä tuo korjaumattoman ikävä suhde kodin kanssa, joka minua tylsistyttää ja lamauttaa, osaksi oma heikkouteni".

On masentavaa lukea näistä alituisista rahahuolista ja niitä seuraavista apeamielisyyden kohtauksista varsinkin siksi, ettei voi olla arvostelematta Wilkunan omaakin menettelyä. Tultuaan Oulusta kotiin hänen olisi pitänyt jäädä Nivalaan siksi, kunnes itse olisi saanut hankituksi lainan; hänen olisi pitänyt itse pyytää takuumiehet ja tiedustella rahapaikka, ja tarmokkaasti menetellen hän varmasti olisi siinä onnistunut, sillä olihan esim. hänen ystävänsä Kyösti Kallio säästöpankin johtajana ja olihan hänellä, paitsi veljiänsä, jotka kyllä olivat takuuseen sekä kelpaavia että halukkaita, paikkakunnalla paljon ystäviä. Mutta tähän tärkeimpään tehtäväänsä hänellä ei ole aikaa, vaan hän jättää kaikki Aukustin huoleksi, päästäkseen mitä pikimmin tapaamaan morsiantaan. Täten hänen rakkautensa viekoittelee hänet toisen kerran epävarmalle pohjalle, vaikeaan tilanteeseen, joka hermostuttaa hänet ja tekee hänet kykenemättömäksi edes aloittamaan mitään johdonmukaista lukuohjelmaa. Ja ajattelipa hän mitä luku-uraa hyvänsä, ne kaikki tuntuvat hänestä toivottoman pitkiltä, sillä rakkaus ja oman kodin kaipuu tekevät hänet äärimmäisen malttamattomaksi. Täytyy sanoa, ettei Wilkuna tässä osoita ei miehekkyyttä eikä kypsää, tulevaisuudelleen edesvastuuntuntoista harkintaa, vaan esiintyy sairaalloisen haparoivana ja hetken mielialoista riippuvana sieluna. Kuinka hän romaanissaan "Vaikea tie" kuvaakaan Markus Kaarlelan ensimmäisiä ylioppilasaikoja: "Pääkaupungin elämään jouduttuaan hän oli ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla hän oli alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa ne eivät olleet hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa hän oli viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.

"Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti vaikuttamaan... Osakunta oli suuri, kaksikielinen, ja sen henkinen elämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa".

Tämä kuvaus on tosi, mutta siihen on huomautettava, että vika ei niin paljon ollut Wilkunan ulkopuolella kuin hänessä itsessään. Häneltä puuttui näinä aikoina tarmokas, kestävä toimeliaisuus, joka olisi saattanut maailman näyttämään toisenlaiselta. Hänellä ei ollut tarmoa edes alustaviin lukuihin – esim. saksankielen pro exercitiota hän ei saanut suoritetuksi – ja luennoilla käyminen oli satunnaista. Hajanainen muistiinpanovihko estetiikan luennoista on tältä syksyltä säilynyt. Tulevaisuus oli hämärä, mikään varsinainen opillinen ura ei näytä häntä viehättäneen; joskus vain leimahtaa eteen kuin näky, kuten seuraavasta kirjeestä marrask. 11 p:ltä (Johanna Niskalalle) näkyy:

"On omituista, että minä toisinaan tunnen itseni niin onnelliseksi, tunnen täydellistä sopusointua melkein koko maailman kanssa. Sellaisen puhtaan ja rauhallisen mielialan sain tänäkin iltana. Kun äsken palasin lukusalista yksin katua kävellen ja katsellen päälläni kaareutuvaa yötaivasta ja täysikuun hopeoimia utupilviä, tunsin mielialani niin jaloksi lämpenevän, tunsin Jumalan, tuon suuren rakkauden Isän läsnäoloa, ja tunsin, että voisin Häntä taas pitkien aikojen takaa lapsen tavoin lähestyä... Ja mistä tämä sisällinen rauhan tunne minulle nyt tuli, nyt, vaikka minulla rahahuolien (noiden ainaisten) takia pitäisi olla kyllin syytä epäsointuiseen mielialaan? Niin, syyn tähän mielialaani kyllä tiedän. Olen viime päivinä lukenut kahden etevän kirjailijan, nim. englantilaisen Hall Cainen ja Arvid Järnefeltin jaloaatteisia teoksia. Niiden nimet ovat: 'Kristitty', edellisen kirjoittama, sekä 'Veljekset', jälkimmäisen... Tänä iltana, tämän ylevän tunteen valtaamana, tunnen entistä selvemmin, että kirjailijan toimi on oleva minun elintehtäväni. Siihen, jos mihinkään, on Jumala minut kutsunut. Sitä varten Hän on sallinut minun niin monia ja kovia taisteluita ja kärsimyksiä kokea, että sitten runsailla kokemuksilla varustettuna voisin tajuttavasti ja taiteellisesti esittää ihmiselämän moninaisia ilmauksia...

"Omasta elämästäni, suhteistani omaisiini, kehityksestäni ja niistä ristiriidoista, joita veljistäni jyrkästi eroava kehityskantani on synnyttänyt, olen saava ensimmäisen ja sisältörikkaan aiheen laajaan kirjateokseen".

5

Markus Kaarlela jatkaa edellä aloittamaansa kuvausta osakunnasta eli siis silloisesta jakamattomasta Pohjalaisesta osakunnasta:

"Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.

"Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet lahjattomammatkin toverit – ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli merkille pannut – varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen. Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana, hän oli lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä luettiinkin: Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys..."

Osakuntaa koskevasta kuvauksesta täytyy sanoa, että se on varsin pinnallinen. Vaikka se muodollisesti onkin tosi, jättää se ottamatta huomioon sen, että noissa äänestyksissä oli pohjavaikuttimena vaikea ja suuri kysymys menettelytavasta isänmaan puolustamisessa; ne nuoret, jotka ottivat näihin äänestyksiin osaa, olivat ratkaisseet kantansa tässä asiassa ja toimivat sen mukaan. Tämä kannan ratkaisu ei ollut helppo ja tuotti monille syvemmille luonteille vaikeita ristiriitoja, joskin pinnallisemmat sielut usein menivät harkitsematta ympäristönsä mukana. Siveellistä lujuutta ja periaatteellista uskollisuutta vaadittiin molemmin puolin: nuorsuomalaiset joutuivat ristiriitaisuuksiin suhteensa vuoksi ruotsinkielisiin, vanhasuomalaiset taas valitsemansa vaarallisen ja ylenmäärin arkaluontoisen politiikan vuoksi. On vaikeata sanoa, kummalla puolella nuorukaiset joutuivat kovempaan siveelliseen taisteluun, mutta sitä väitettä, että se sittenkin koitui katkerimpana vanhasuomalaisten osaksi, voi sangen hyvillä syillä perustella.

Markus Kaarlelan kuvaus kykenemättömyydestään valitsemaan ratkaisevasti puolueiden välillä on tosi ja huomattava. Syksyllä 1903 ja yhä lisääntyen seuraavina vuosina oli ainakin pohjalaisten ylioppilaiden joukossa useita sellaisia, joilla ei ollut halua tehdä jyrkkää ratkaisua. Toisilla heistä heräsi vastenmielisyys sitä vihan henkeä vastaan, joka levisi toveripiireihinkin, ja he kieltäytyivät jonkinmoisesta itsesäilytysvaistosta uskomasta kaikkea sitä, mitä omista kansalaisista sanottiin. Ja toisilla, kuten esim. Wilkunalla, joka ei harkinnut, vaan tunsi ja vaistosi, oli sielun pohjalla jonkinmoinen hämärä ja itsetiedoton aavistus siitä, ettei isänmaata kuitenkaan voitu tällä taistelulla pelastaa, että täytyi tulla jotakin muuta – mitä, sitä ei luonnollisesti osattu sanoa. Tämä intuitiivinen aavistus ja äänetön odotus kasvoi hiljaisuudessa vuosi vuodelta, kunnes se jo maailmansodan lähestyessä, kun viralliset puolueet yhä polkivat entisillä sijoillansa, oli hapattanut koko nuorison, saanut sen hylkäämään entiset puolueensa ja yhä yksimielisemmin ja kiihkeämmin vartomaan jotakin, jonka viima jo tuntui ilmassa. Tämä puoluekykenemättömyyden tunnustus, joka Wilkunan silloisessa toveripiirissä tiedettiin todeksi, ei ole hänelle siis ansion vähennystä.

6

Aukustin lähettämillä varoilla Wilkuna oleili Helsingissä joulukuulle saakka, palaten kotiin 8:nnen päivän seuduilla. Hän meni asumaan Seppälään, jonne vanhin veli, Arvi, nyt oli vakinaisesti muuttanut. Isäänsä hän ei tavannut jouluun mennessä ollenkaan. Apealla mielellä hän kirjoittaa morsiamelleen:

"On jouluilta. Hyvin ikävää! Mikä kohtalon oikku siinä on, että minulla aina on ikävä ja onneton joulu, joulu, jonka tulisi olla kotoisen onnen ja ilon juhla... Yksinäni istua köllötän kamarissani pitkää, pimeää jouluiltaa kulutellen, seuranani synkät aatokseni... Mutta miksi minulla sitten on ikävä? Olenhan kotonani. Kotona kyllä, vaan mikään kodikkaisuus ei minua lämmöllään silti ympäröi... Tätäpaitsi oli minulla taas aamupäivällä Aakun kanssa ikävä riita tulevaisuudestani. Papiksi, papiksi! Se oli ytimenä Aakun puheessa... Niin, ja nyt tunnen itseni niin hermostuneeksi... Kuoleman ajatus tunkee taas väkistenkin mieleeni..."

Tulevaisuus askarruttaa hänen ajatuksiaan. Luku-urasta hän juuri oli sekä saanut että antanut näytteen, eikä ilmeisesti tunne siihen innostusta. Maanviljelijänkin ala häämöittää hänen mielessään, koskapa hän näyttää kirjoittaneen siitä asuintoverilleen Erkki Bergrothille. Joulunpyhinä pidetyssä nuorisoseuran iltamassa hän pitää puheen, ja Kaikuun hän kirjoittaa pari kirjoitusta, joista huokuu pappisvastainen henki, toisesta rovasti Hohenthalia, toisesta Malmbergia vastaan. Tällaista hajanaista olotilaa kestää koko tammikuun 1904, hänen yrittämättäkään ruveta tarmolla ja voimalla järjestämään raha-asioitaan ja vastaista oleskeluaan Helsingissä. Helmikuun ensi viikolla sitten saapui kirje toimittaja Raappanalta, joka taas pyysi häntä avukseen Kalevaan. Ja sinne Wilkuna matkustikin heti, ollen iloinen saadessaan toimen ja palkkaakin 150 mk kuukaudessa. Helmik. 11 p. hän kirjoitti tästä morsiamelleen, ilmoittaen saavansa toimittaa lehteä aivan yksin, kun Jaakko Tervo oli lähtenyt pois ja "kun Raappanalta menee aika juopotellessa". Tänne hän siis taas joutui, liimapullon ja saksien ääreen, "Rientoa" toimittamaan.

Pääsy jälleen säännölliseen työhön virkistää häntä ja pitää apeamielisyyden loitolla. Hänellä ei ole aikaa paljon turhia pohtia, sillä jokapäiväisen vaikka pienenkin lehden toimittaminen yksinään pitää kyllä miehen lujilla, samalla kuin syttynyt Venäjän-Japanin sota antaa työlle jännitystä ja sisältöä sekä toiveille siivet. Wilkuna ei näytä itse huomanneenkaan, että hän siinä teki aivan karhun työn. Paitsi tavallista uutis- ja maaseutukirje- sekä muuta palstantäyttöaineistoa, jonka hän kaiken itse hankki, hän piti myös huolen sotaosaston toimittamisesta, ehtien siinä ohessa kirjoitella jonkin pienen kertomuksenkin. Poliittisia artikkeleja ei voitu julkaista ainoatakaan, ja pakinaosastoa ei Oulun lehdissä vielä tunnettu. Maaliskuulla hänen oli hoidettava teatteriarvostelukin, sillä Kaarle Halmeen johtama Maaseututeatteri vieraili silloin Oulussa, esittäen m.m. Nummisuutarit, Daniel Hjortin, Maria Stuartin ja Yli voimain. Tämä työn vaatimus piti häntä, kuten sanottu, hyvässä vireessä. "Muutoin olen voinut sangen hyvin ja ollut ylimalkaan erinomaisen virkeänä ja hyvällä tuulella", hän kirjoittaa morsiamelleen maalisk. 9 p. Terveyttään hän hoitaa perusteellisesti tehden pitkiä hiihtoretkiä ja käyden uimassa Linnansaaren saunan uima-altaassa kahdesti viikossa. Vasta keväämmällä, kun työn rasitus alkoi tuntua ja kun palkkaa ei tahtonut Kalevan tyhjästä kassasta enää ollenkaan löytyä, hän tuli alakuloiseksi, kirjoittaen morsiamelleen toukok. 5 p. m.m.: "Olen ollut jokseenkin alakuloisella mielellä tätä nykyä, ehkä siksi, etten tahdo saada palkkaani ulos, kun Raappanalla on niin peräti huonot raha-asiat. Ihmeellistä, että minä aina alakuloisella mielellä ollessani muistan itsemurhaa. Ehkä se olisikin kaikkein viisain teko!" Saman kuukauden 20 p. hän matkustikin jo Nivalaan, asettuen nyt asumaan Wilkunaan.

Oulussa olon ajalta ansaitsevat seuraavat otteet Aukustin kirjeestä hänelle ja kahdesta hänen kirjeestään morsiamelleen huomiota, sillä ensinmainittu häntä varmaankin huvitti, ja viimemainituissa tämä äskeinen "ateisti", joka kuitenkin aina hädässään turvasi Jumalaan, selittää laajasti uskonnollisia mielipiteitään.

Aukusti kirjoitti maalisk. 15 p.: "Lienet jo ikävällä odottanut kirjettä kotoa. Vaan kun ei ole mitään erityisempää tapahtunut, ei ole tullut ryhdytyksi kirjoittamaan... Terveys on kodissamme yleensä hyvä... Tanelin Annassa on kyllä ollut sairautta, vaan kun se on niin yhteistä kaikille Eevan tyttärille, joidenka tahto on miehen ala annettu, niin siitäkään ei olisi paljon muuta sanomista, ellei se sairaus olisi lisännyt taloon miestä; poikanen lienee noin kolmen viikon vanha. Reino Valio on ollut kovasti sairaana viime lauantaista asti; tauti katkaisi hänen elämänsä langan tänä aamuna... Kyllä siellä Oulussa näytetään osaavan Kristuksen kärsimysviikkoa pyhittää. Tuskin sitä lehteä ilmestyy, joka ei tietäisi ilmoittaa illanvietosta taikka teatterista j.n.e.... Toivoisin, että sinä pyhittäisit jäljellä olevan elämäsi kärsivälle Kristukselle. Lienet kai jo nähnyt, mitä tällä luodulla aistimaailmalla on antamista, joten sopisi toistakin puolta hakea. Kun olet kokenut jotakin siitä, mitä elämä Kristuksen jäljessä on, ja ellei se vie kannattaviin tuloksiin, niin ilmoita siitä minulle. Voisin ehkä antaa joitakin käytännöllisiä ohjeita. Nykyaika on kaikilla aloilla siitä omituinen, että nyt tieto kulkee liian paljon kokemusten edellä. Ei ole sitä asiaa, joka ei olisi valmiiksi purtu, ennenkuin se on vielä tapahtunutkaan... Maailma on joutilaita tyhjän tuteeraajia täynnä..."

Maalisk. 24-26 p. Wilkuna kirjoitti morsiamelleen m.m.:

"Äsken oli täällä tovereitani ja me väittelimme kiivaasti uskonnon asiasta. Minä puolustin omaa käsitystäni, nimittäin ettei ole iankaikkista helvettiä eikä Jumalan kolminaisuutta, vaan yksi Jumala, suuri rakkauden isä, jonka lapsia me kaikki olemme ja jonka kanssa me kaikki voimme päästä seurusteluun. Minä olen niin vakuutettu tästä käsitykseni oikeudesta, että se tekee minut ihan onnelliseksi. Kaikki tuntuu sen valossa niin toivorikkaalta ja eloisalta".

Toinen, huhtik. 8 p:ltä oleva kirje on kirjoitettu sen johdosta, että hänen uskonnollinen, pietistinen morsiamensa oli äitinsä sairauden johdosta epäillyt äitinsä autuusvarmuutta, kun tämä ei ollut "herännyt". Wilkuna kirjoittaa:

"Kerrot, kuinka äitisi on kuolemaisillaan sairaana ja että sinä olet huolissasi hänen sielunsa tilasta... Äitisi on elänyt täällä maailmassa noin 60 vuotta. Tuo aika on ollut hänelle työn ja tuskan aikaa, katkeamaton ketju vaivoja. Nuorena hän on joutunut naimisiin, estyen maailman viettelyksistä, ja elänyt sitten yksinkertaisissa, puutteenalaisissa oloissa. Ihmiskuntaa hän on lisännyt kymmenkunnalla lapsella, joita hän kykynsä ja ymmärryksensä mukaan on kokenut kasvattaa kunnon ihmisiksi. Tätä suurilukuista perhettään, jopa raihnaista miestäänkin, elättäen ja hoitaen hän on elonsa päivät kuluttanut, siinä uhrautuvassa toimessa raihnaisen vanhuutensa saavuttanut. Kaikessa elämässään hän on ollut tosi rehellinen ja suora. Häntä on moitittu kiukkuisuudesta – se on ollut hänen luonteensa, eikä hänen tahtonsa vika. Jos hän nyt elämänsä aikana ei ole sattunut saamaan 'herätystä' ja syventymään kirkonoppimme monimutkaisiin koukkuihin, ei ole muistanut 'tehdä parannusta', niin hän joutuu kuolemansa jälkeen iankaikkisiksi ajoiksi sellaisiin vaivoihin, joita järki tuskin pystyy kuvittelemaan – ja tämä sen vuoksi, ettei hän tämän 60-vuotisen elonsa ajalla... ole joutanut käyttämään aikaansa muuhun kuin toisten ihmisten hyväksi eikä ole sääntöjen mukaan osannut tunnustaa 'itseään vikapääksi niihinkin synteihin, joita emme tunne emmekä tiedä'! Niin, eikö sinun järkesi ja omatuntosi sano, että se olisi hirveä vääryys, jos niin tapahtuisi? Eikö Jumala kieltämättä tuntuisi mitä ilkeimmältä julmurilta, jos hän sellaista tekisi sen vuoksi, että heikko ihmislapsi täällä puutosten ja vajavaisuuksien maassa ei ole voinut elää niinkuin enkeli, vaikka onkin parhaan vointinsa ja ymmärryksensä mukaan koettanut elää oikein. Vaikka siis meidän korkein jumalallinen ominaisuutemme, nimittäin järki, todistaa moisen uskon järjettömäksi, niin miksi uskotaan sellaista perkeleellistä oppia, jonka mukaan Jumala on sydämetön tyranni! Miksi emme usko pikemmin, että Jumala haudankin takana tahtoo pelastaa ihmisiä ja saattaa lopulta kaikki luotunsa onnellisiksi? Siksikö, että papit ja heidän sokeat seuraajansa ihmisten kirjoittamain kirjain perusteella opettavat toisin? Mutta papit, nuo mustatakkiset peikot, ovat kautta maailman aikojen olleet pikemmin pimeyden kuin Jumalan palvelijoita, joiksi he itseään kerskaavat! Minä uskon... että suuren rakkauden Jumalan tarkoitus on, että lopulta kaikki muuttuu hyväksi, että ihmishengellä on rajaton tilaisuus kehittyä yhä korkeammalle, yhä lähemmäs Luojaansa. Äitisi, ja minun äitini ovat kuoleman kynnyksellä, kuoleman, joka on vain ovi uuteen onnellisempaan elämään. He ovat kumpikin olleet niitä yksinkertaisia sieluja, joiden elämä on ollut pelkkää uhrautumista toisten hyväksi. Jumalisiksi, heränneiksi y.m. itseään kerskaavien koukkuja ja jaaritteluja he eivät ole voineet käsittää, mutta niitä he eivät ole tarvinneetkaan. Ilman niitä he kuoltuaan astuvat huolista vapaaseen, onnekkaampaan elämään yhtä astetta lähempänä iankaikkista rakkauden isää. Se on minun järkähtämätön luottamukseni..."

Lopuksi hän jäljentää kirjeeseensä Severi Nymanin (Nuormaan) runon "Jumala-ajatuksia".

Ei ole luultavaa, että Suomen papit myöntäisivät tarjonneensa tällaista Jumalaa kansallemme, sillä juuri rakkauden ja oikeuden julistus on taitanut olla heidänkin oppinsa ytimenä. Siinä suhteessa Wilkunan kiihkeä pappisviha vie hänet harhaan. Mutta hänellä onkin tarkoitus suomia sitä omahyväistä lain, tuomion ja "oikean opin" henkeä, joka oli herännäispiireissä laajalle levinnyt ja joka todellakin lakikiivaudessaan tuli esittäneeksi Jumalan vanhatestamentillisena Jehovana. Se positiivinen Jumala-usko, joka Wilkunan kirjeestä esiintyy, oli hänen orvon ja onnettoman nuoruutensa, sen rakkauden kaipuun kasvattama, joka aina etsien asui hänen sydämessään. Sen ohjaamana hän tuli kirjoittaneeksi tämän kaikkien työtä tehneiden ja raskautettujen äitien puolustuspuheen, kuin kuultavaksi Jumalan tuomioistuimen edessä.

Jumala- ja sallimus-ongelma askarruttaa häntä usein. Heinäkuulla tapahtui Wilkunassa sellainen onnettomuus, että veli Heikin pieni, kuudennella vuodella oleva poika Aukusti, johon Kyösti oli kovin mieltynyt ja jonka kanssa hän saattoi pitkät tovit leikkiä täydellä antaumuksella kuin lapsi, joutui niittokoneen terän tielle sillä seurauksella, että toinen jalka leikkautui nilkasta melkein poikki. Kertoen tapahtumasta morsiamelleen (elok. 8 p.) Wilkuna lausuu: "Tapauksen syytä en ole, vaikka olen paljonkin sitä miettinyt, voinut vielä selittää. Olen lähes alkanut uskoa, ettei mitään Jumalaa olekaan, vaan että täällä maailmassa vallitsee sokea sattumus".

7

Kesä 1904 oli Wilkunalle ylipäätään onnellinen, varsinkin sen vuoksi, että keväämpänä vallinnut kireä suhde isään vähitellen hellitti. Isä lupautui hänelle takaajaksikin, Petter Niskala tuli toiseksi, ja niin hän sai säästöpankista 3000 mkn opintolainan. Hän otti osaa nuorisoseuran toimintaan, esiintyen m.m. kesäk. 19 p. hyvällä menestyksellä Tolarina. Elokuun lopulla hän lähetti pari kirjoitusta Työmieheen. Kotoa hän erosi tyytyväisenä ja sovinnossa, muistellen sitä kirjeessään Aukustille (lokak. 6 p.) seuraavasti:

"Muutoin oli se loppuosa kesää siellä kotona sekä kotoa lähtö paljon valoisampi kuin koskaan ennen koko kouluajallani ja se ei suinkaan ole ollut minuun vaikutustaan tekemättä. Paljo mieluummin palaan taas joulun ajaksi sinne kotiin".

Syysk. 7 p. hän matkusti Helsinkiin, sijoittui asumaan Annank. 3 A, ja kävi 9-10 p. Tammisaaressa morsiantaan tervehtimässä. Hän aloitti lukukautensa kivittäen vaikean tiensä hyvillä päätöksillä, mutta armoton elämä ei silti säästänyt häntä lankeemuksilta. Hän kertoo siitä itse (kirjeessään morsiamelle lokak. 16 p.) seuraavalla avomielisellä ja rehellisellä tavalla:

"Olen juonut monta päivää! Miksi? Eläimellisestä halusta vain! Ja sellaisessa tilassahan en ole voinut muuta kuin kauhistuen itkeä, muistaessani sinua, jota olen kehdannut suojelusenkelikseni kutsua.

"Mutta nyt?

"Nyt olen tänä varhaisena sunnuntai-aamuna tehnyt jyrkän lupauksen olla tästä lähin väkijuomia maistamatta. Olen sen luvannut itselleni Jumalan ja sinun edessäsi, ja minä tunnen, että voin sen lupaukseni pitää pyhänä.

"Tiedän, kuinka katkerasti sinä olet kärsinyt siitä tiedosta, että minä käyn kapakoissa. Muistan, kuinka sinä nytkin viime kerran siellä luonasi ollessani melkein toivottomuudella vastasit minun kevytmieliseen pyyntööni, että saanko käydä vastakin kapakassa: 'Käythän sinä, lupasin minä tai ei'.

"Älä ole enää toivoton siitä asiasta! Minä en käy enää kapakassa!!!!!!!

"Pyyhi pois ne sanattoman tuskan kyyneleet, joita ensi sivulla oleva kalju tunnustukseni on silmistäsi pusertanut! Tiedän, että sinä rajattomassa rakkaudessasi vieläkin annat minulle anteeksi ja toivot parasta. Ja sinun tähtesipä juuri minäkin alan uutta ja puhdasta elämää, sillä sinähän olet, kuten niin monesti olen sanonut, se 'johtotähti', joka kurjinakin hetkinä on minua ylöspäin viittaillut, on epätoivon äänellä sydämessäni huutanut, kehoittaen tekemään tämän ratkaisevan päätöksen, jonka nyt olen tehnyt".

Näinä aikoina ylioppilaat joivat ja mellastivat paljon, ja monen ura ja elämä meni siinä karille. Sitä ei ole otettava ainakaan kaikissa suhteissa varsin traagillisesti, sillä kuohuva elämän- ja seikkailunhalu pursusi väkisinkin joskus tekoihin, joita tyyni harkinta ja omatunto ei hyväksynyt. Toiset kestivät kohmelonsa miehuullisesti ja kaunistelematta, saaden kokemusta ja karaistuen, toiset löivät pintapuolisesti asian leikiksi; Wilkunan kirjeestä näkyy, miten hän kokemuksiinsa suhtautui. Markus Kaarlelan historiassa Wilkuna valaisee tätä sielullista taistelua ja vihdoin tapahtuvaa tasapainon saavuttamista seuraavasti:

"Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai hän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen, aivan kuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja ollut asujametonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, kasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota päältään. Sen jälkeen hän kurkisti arastellen peiliin, sillä kadulla oli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan mustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa hän ei niissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se jonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin edelleen ja hänen halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata vaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen päähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin hän olisi tuntenut ulkonaisen olemuksensa olevan puhdistamatonna paremmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.

"Sohvaa lähestyessään hän huomasi pöydällä kirjeen... Säikähtyneenä hän viskasi kirjeen takaisin pöydälle, heittäysi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa aivan kuin joltakin piiloutuakseen...

"Eilen hän oli lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään repelöivänä. Tänään hän tunsi tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun sisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä... Päivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset kiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti kuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin siirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti kammoksuen takaisin... Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno tuntui aivan mahdottomalta..."

Illalla tulee Markuksen luo hänen paras ystävänsä, ja tälle Markus ripittäytyy. "Joitakin hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta paljastaa muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin hienorakenteiselle Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt lämmitä, hän oli jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo nähdä ne keveämmässä valossa. Samalla hän tunsi pakottavaa tarvetta kertoa niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle toverilleen sekä keventää mieltään... Hän tyhjensi nyt itsensä kokonaan... Hänen silmänsä kostuivat tuontuostakin, sillä hän tunsi itsensä nyt kokonaan keventyneeksi. Viimeöisten kokemusten rumat puolet olivat yht'äkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa. Hänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta painajaisesta. Samalla hän tunsi suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta ja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta".

Tällainen oli Wilkunan lankeemuksen ja nousun kulku, niinkuin se hänen toveripiirissään hyvin tunnettiin. Valitettavasti hän ei ajoissa päässyt selville siitä, ettei alkoholi ollut häntä varten. Näinä aikoina rupesi ilmenemään, että sillä oli hänen terveestä ja voimakkaasta ruumiistaan huolimatta hänen herkkään hermostoonsa ja jossakin määrin sairaalloiseen sieluunsa aivan erikoinen vaikutus: vähänkin runsaammin nautittuna se aiheutti hänen sielussansa pimeän tilan, "kompliseeratun humalan", jolloin muisti saattoi kadota ja tapahtua tekoja, joista hän ei ollut ollenkaan vastuunalainen. Hänen luonteensa hillitön kiivaus saattoi silloin purkautua hurjiin, epäterveisiin tekoihin. Selviytymisen jälkeen hänen henkinen masennuksensa ja tuskansa oli surkuteltava, ja jos hänen mieli siitä pelastua, "huljahtaa aallon harjalle jälleen", hänen täytyi ripittäytyä jollekin ystävälleen ja saada lohdutusta. Ja sitä tehdessä hän ikäänkuin ulkoni omasta itsestään, katsellen koko tapahtumasarjaa kuin vieraana henkilönä, ja paljasti armottoman ja säälimättömän rehellisesti kaikki. Mutta tässä kuvailussa vähitellen hänen harvinaiset suullisen kertojan lahjansa pääsivät oikeuksiinsa, samalla kuin hänen suuri humoristinen kykynsä sai hänet pian näkemään koko seikkailun groteskina kuvasarjana niistä kommelluksista, joita ihmispoloisille useinkin sattuu. Tällaisen tunnustuskertomuksen jälkeen hän huoahti helpotuksesta ja saattoi jälleen ruveta elämään. Tulkoon sanotuksi kertakaikkiaan, että tämä lankeemus kulkee Wilkunan elämässä loppuun saakka murheellisena mustana kuteena, vihollisena, jota vastaan hän aina yhä uudelleen nousi taisteluun, mutta joka kavalasti vartoen heikkouden hetkeä aina uudelleen hänet langetti.

8

Paitsi yllä kerrotunlaisia kokemuksia, esiintyi Helsingissä syksyllä 1904 muutakin, joka vaikutti Wilkunan hermostoon ärsyttävästi tehden säännöllisen lukutyön vaikeaksi. Jo yliopiston avajaisissa sattui kiihkeä kohtaus, josta Wilkuna kertoo kirjeessään Kyösti Kalliolle syysk. 15 p:ltä: "Kun rehtori oli lopettanut avauspuheensa, nousi eräs viipurilainen nuori maisteri, Sarvi nimeltään, ja pyysi saada lukea erään kirjoituksen. Rehtori kielsi sen ja käski vasta jumalanpalveluksen jälkeen kokoontumaan juhlasaliin, jossa puheena olevan kirjoituksen sitten saisi lukea. Siitä huolimatta ja vaikka suurin osa professoreja ynnä rehtori lähtivät pois, Sarvi luki kirjelmän, joka sisälsi ankaran vastalauseen sen johdosta, että laittomasta arvannostosta poissa olleita ylioppilaita viime keväänä erotettiin yliopistosta ja että nyt kesällä on vangittu ja Venäjälle viety muutamia yliopiston miehiä. Heti perään luki saman kirjelmän ruotsiksi eräs maisteri Söderhjelm, jonka ohessa näitä painettuja kirjoituksia tuiskuna jaettiin ympäri juhlasalia. Lukemista seurasivat kaikuvat hurraahuudot ja jalkojen tömistykset. Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen juhlasaliin, jossa rehtori ja Danielsson pitivät puheen, moittien ylioppilaiden loukkaavaa käytöstä ja valittaen, kuinka he sen kautta olivat saattaneet sekä heidät että koko yliopiston tukalaan asemaan..."

Koko poliittinen ilmapiiri oli tullut herkemmäksi ja toivorikkaammaksi. Sen jälkeen kuin Schauman edellisenä keväänä oli teloittanut Bobrikoffin ja sotasanomat Itä-Aasiasta olivat saaneet yhä edullisemman sisällön, olivat ryssien suunnitelmat hiukan hidastuneet, samalla kuin suomalaisten mieli oli virkistynyt ja vastarinnan halu taas kiihtynyt. Vapaammiksi käyneet sanomalehtiolot olivat myös omiaan lietsomaan vastarinnan henkeä. Ylioppilasnuoriso tunsi tämän kaiken hyvin herkästi, politikoiden kiihkeästi ja hakien tilaisuutta mielialansa ilmaisuihin. Kun sillä esim. ei ollut muuta vastustajaa käden ulottuvilla, sen huomio vähitellen kiintyi Helsingin rappiolle joutuneeseen poliisiinkin, jonka miehistön joukossa oli kaikenlaisia kätyripuuhiin antautuneita olioita. Wilkuna tunsi tämän kaiken hyvin herkästi, ja jouduttuaan kerran pakotetuksi vieraaksi poliisikamarille hän sai ikäänkuin käsin todettavan esimerkin kansamme alennustilasta: "Konstaapeleista puhuivat useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään vahva tökötinhaju". Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä kutsuttu, "oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja tummin silmänalustoin. Tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien tuoksu". Tästä persoonallisesta sortajan heitukkain näkemisestä Wilkunan venäläisviha, joka lapsuudesta saakka oli raskaana ja anteeksiantamattomana asunut hänen sielunsa pohjalla, ikäänkuin puhkesi kuoren alta ja rupesi ilmenemään vähäisimmänkin aiheen sattuessa. Niinpä hän, varsinkin jos sattui olemaan hiukankaan viinapäässä, saattoi ärjäistä poliisille: "Ryssä perkele", joutuen siitä, kuten hän "Vaikeassa tiessä" aivan todenmukaisesti kertoo, rehtorinkin nuhdeltavaksi. Aivan sairaalloisesti hän vihasi ilmiantajia ja nuuskijoita, joita siihen aikaan luultiin olevan ehkä enemmän kuin olikaan. Jos ravintolassa oltaessa joku tuntematon henkilö sattui liian uteliaasti tuijottamaan Wilkunaan ja tämä sen huomasi, oli johtopäätös valmis: mies oli "spiooni"! Toveriseuran oli silloin toimittava pohjalaisella päättäväisyydellä ja häikäilemättömyydellä, jos mieli saada vältetyksi molemminpuoliset ikävät seuraukset. Wilkunan äkkiä riehahtava suuttumus, melkoiset voimat ja salamannopeat liikkeet loivat joskus tilanteita, joista pelastuminen oli enemmän yhteisen hyvän onnen kuin järkevyyden ansiota.

Ei ole siis kummasteltava, ettei Wilkunan luvuista tänä syksynä hyvistä aikeista huolimatta tullut erikoisempaa valmista. Ne eivät luonnistuneet monelle muullekaan. Aika ei suosinut niitä, ollen täynnä yhä kasvavaa odotusta ja suunnaten vaativan katseen juuri ylioppilaihin. He olivat kansansa elohopeana, joka näytti ilman paineen, ja he tunsivat sen. Wilkunan muistiinpanoista näkyy, että hän tänä syksynä kuunteli E. Aspelinin luentoja draamallisen runouden teoriasta. "Vaikeassa tiessä" hän mainitsee Markus Kaarlelan käyvän kansantalouden luennoilla. Muuna hänen lukemisenaan oli, paitsi kaunokirjallisuutta, Schopenhauerin teokset "Die Welt als Wille und Vorstellung" ja "Parerga und Paralipomena" sekä Renanin "Jeesuksen elämä" saksalaisena käännöksenä. Tämän ohella hän harrasti omintakeista kirjoittelua, valmistaen muutamia kertomuksia. Näistä ja entisistä, Kalevassa olleista ja edellisenä kesänä kirjoittamistaan, hän muodosti kokoelman "Novellikokeita", jättäen sen Pohjalaiselle osakunnalle palkinnon toivossa. Marrask. 15 p. hän sitten saattoikin kirjoittaa morsiamelleen:

"Samana iltana (9 p.) kun sain sinun kirjeesi ynnä tiedon äidin kuolemasta, kohtasi minua onnikin. Silloin sain nimittäin toisen palkinnon Pohjalaisen osakunnan kirjallisuuskilpailussa. Kilpailussa oli minulta kahdeksan novellia, joiden joukossa oli muutamia ennen Kalevaan kirjoittamiani sekä joukko uusia, jotka kesällä kotona kirjoitin. Viimemainittujen joukossa oli novelli nimeltä 'kaksi kirjettä'. Siinä kerrottiin ensin tytön kirje, jossa valitetaan pelkoa kuolemaisillaan olevan äidin autuaaksi tulemisesta. Toisessa kirjeessä poika selittää ajatustapaansa... Kuten helposti huomaat, on tässä novellissa aihe meidän suhteistamme... Saamani palkinnon suuruus oli 125 mk, siis nätti raha ja lisäksi pieni maine siitä ynnä tieto, että minullakin on sentään taipumusta kirjailemaan..."

Äidin kuolemasta hänelle ilmoitti Aukusti-veli kirjeellään marrask. 7 p:ltä: "Rakas veli! Piirrän jonkun rivin tässä paljojen toimien ohessa. Olen täällä kirkolla äiti-vainajan ruumiin ja sitä koskevien tarpeiden tähden viettänyt tämän päivän. Soitin kuolinkelloja, ostin käärinliinoja y.m. Äiti vaipui kuolon uneen eilen klo 2 i.p. Loppu oli jotenkin rauhallinen... Se on tässä asiassa merkillistä, että äidin kuolema sattui juuri hänen ja isän hääpäivän kohdalle, josta on nyt kulunut 46 vuotta".

Tähän Kyösti vastaa 13 p.: "Tiesin heti, ennenkuin kirjeen avasinkaan, että se sisältää semmoisen tiedon. En juuri erikoisesti tunne surua, sillä tapahtuihan äidin kuolema niin soveliaaseen aikaan kuin ihmiselle suinkin voi. Olihan hän jo korkeassa iässä, elämästä väsynyt, ja elämäntehtävänsä tunnollisesti täyttänyt. Olisin kuitenkin suonut hänen elävän edes jouluun asti, että olisin saanut vielä nähdä hänet. Sääli on minunkin isä parkaa. Tunnen selvästi, miltä hänestä nyt tuntuu. Ja kyllä kai minäkin tästä puolin joudun kotona turvattomammaksi kuin ennen".

Kyöstille jäi äidin muistoksi ja ainoaksi perinnöksi tuohinen nuuskarasia. Hautajaisiin hän ei mennyt.

Kotiin hän saapui jouluk. 13 p:n vaiheilla. Johanna Niskala oli mennyt marrask. 1 p. Limingan kansanopistoon ja tuli hänkin joululomaksi Nivalaan. Wilkunan olo kotona olisi näin ollen tullut hyvinkin viihtyisäksi, ellei hän pahaksi onneksi olisi sairastunut keuhkokuumeeseen. Tauti oli kuitenkin lievää ja nauttikin Wilkuna toipuvan rauhaisesta levosta asuessaan Elias-ukon toverina hänen huoneessaan ja tarkkaillessaan iäkkään ystävänsä erikoisia tapoja ja tuumailuja. [Elias Kaarlela, talon vanha isäntärenki.]

9

Kevätlukukaudelle hän saapui tammik. 24 p. Kiihkeä ja toivorikas poliittinen tunnelma oli vallalla. Valtiopäivät oli kutsuttu koolle edellisen vuoden jouluk. 6 p:ksi, ja oli Wilkunan matkatoverina nyt hänen ystävänsä Kyösti Kallio, joka oli ensi kertaa edustajana valtiopäivillä ja aloitti siis tällöin poliittisen uransa. Asunnon Wilkuna sai Vuorikadun 6:ssa, jossa silloin vielä oli yksikerroksinen puurakennus. Joku vanha herrasmies piti siinä ruokatarjoilua, vuokraten myös kahta huonetta, joista toiseen osui Wilkuna, saaden asuintoverikseen erään teol. ylioppilaan. Jo 26 p. hän kiiruhti kertomaan veljelleen Aukustille seuraavaa:

"Tiistai-iltana pani työväestö toimeen rauhallisen mielenosoituksen, kulkien pitkin katuja ja laulaen lauluja. Mutta myöhemmällä ryhtyivät järjestyneeseen työväkeen kuulumattomat vallattomuuksiin, särkien lukuisien kapakkain ja ravintolain ikkunat. Ankarampia yhteentörmäyksiä ei vielä sattunut ihmisjoukkojen ja poliisin kesken. Paljon vakavampaa laatua olivat jo kohtaukset keskiviikkoiltana, jolloin jo vertakin vuoti. Samanlainen mielenosoitusjoukko joutui Senaatintorilla ja sen lähistöllä taisteluun poliisivoiman kanssa, jolloin viimemainitut paljastetuin miekoin hyökkäsivät väkijoukon kimppuun. Ollen itsekin tuossa väkijoukossa olin tilaisuudessa näkemään, kuinka nuo roistomaiset Helsingin poliisit hutkivat aseettomia ihmisiä raivoisina kuin vesikauhuiset koirat. Jo kajahti laukauskin yhdellä taholla ja sitä seurasi kymmenkunta muuta kumeaa pamausta ja ilmassa tuntui ruudin savua. Tuntui hiukan omituiselta kuulla ensi kerran eläissään laukauksia ihmisjoukkoja vastaan. Laukausten vaihdossa ei kumminkaan haavoittunut muita kuin yksi poliisi sekä samoin yksi nuori poika väkijoukosta, saaden revolverin kuulan kupeeseensa. Mutta sapeliniskuista haavoittui sensijaan useita, toiset hyvinkin pahoin. Pitkin iltaa liikkui sitten poliisijoukkoja kaduilla ajaen ihmisiä edellään ja pieksäen jopa naisiakin. Niin, olipa pastori Hymanderkin, joka oli kehoittanut väkijoukkoja tyyntymään ja siinä tarkoituksessa juuri ollut ulkona, joutunut noiden raakalaispoliisien kynsiin, jotka olivat häntä pahoin rääkänneet muutamassa porttikäytävässä, huolimatta hänen selityksistään ja vastalauseistaan. Kun minäkin myöhemmällä yritin portista ulos, kun asuntomme edustalta kuului kovaa melua, ajoi minut muuan raakalainen sapeliaan heiluttaen takaisin pihalle. Tämän päivän Hufvudstadsbladet tiesi kertoa, että Viaporin lähimmän varustuksen kanuunat olivat olleet kaupunkia kohti käännettyinä; luultavasti on Obolenski pelännyt yleistä kapinaa ja ryhtynyt varokeinoihin. Sotaväkeä oli myöskin liikkeessä ja kasakat ratsastivat pitkin iltaa kaduilla tyhjennellen niitä ihmisistä.

"Pietarista saapuu jos minkälaisia tietoja suuresta kapinasta. Kerrotaan keisarin paenneen sieltä sotajoukon turvissa. Ja täällä Helsingissä on sähköä ilmassa. Kerrotaan ihmisten hankkivan aseita ja uhkailevan tänään torstai-iltana kostaa poliisin raakuuksia. Jos tätä vielä jatkuu, niin täällä voi syntyä hyvinkin verisiä näytelmiä.

"Tänään palasivat maastakarkoitetut kotimaahan ja saapuivat junalla tänne Helsinkiin. Kun riensin muutamain toverien kanssa asemalle, täytti asematorin kymmeniintuhansiin nouseva ihmisjoukko ja kauas kaikui Rosendalin tuttu ääni. Juna oli jo kerennyt tulla. Maastakarkoitetut seisoivat aseman portailla, josta Rosendal puhui, kuten pelkäämätön mies puhuu totuuden puolesta. Hän kehoitti jatkamaan pontevasti työtä sortovallan hävittämiseksi. Innokkailla eläköön- ja hurraahuudoilla saattoi kansanjoukko maastakarkoitetut Patrian hotelliin. Pikku yhteentörmäyksiä syntyi nytkin poliisin kanssa. Rosendal on käynyt harmaatukkaiseksi, mutta on muuten yhtä jykeä kuin ennenkin. Pelkään, että hän taas joutuu tekemisiin hallitusmahdin kanssa jo yksistään tuon asemalla pitämänsä puheen takia. Hyvinkään asemalla olivat santarmit jo vanginneet kaksi palaavaa maastakarkoitettua, nimittäin kreivit isä ja poika Creutzin, huolimatta siitä, että toiset maanpakolaiset olivat puolisen tuntia taistelleet vastaan. Paitsi Rosendalia saapuivat tänne Pekka Aulin, Jonas Castrén y.m."

Kirjeen lopussa hän kysyy: "Valittiinko kuntakokouksessa lisäjäseniä kutsuntatoimistoon?"

Tähän Aukusti veistäsi helmik. 5 p. m.m.: "Kuvernööri Savander kävi täällä viime viikolla, ja oli hän vaatimalla vaatinut kunnan hallitusta kuuluttamaan uuden kuntakokouksen ja sakon haastolla valitsemaan mainitut jäsenet. Saa nähdä, kuinka siinä käypi, eivät ne ainakaan niitä hevillä valitse".

Näihin tapauksiin liittyy erään Wilkunan toverin [nimismies Claudelin] seuraava muistelma:

"Levisi tieto, että aikaisemmin maasta karkoitetut olivat juuri palanneet. Karkoitettujen joukossa oli myöskin Leo Mechelin. Innostuen lähdettiin Kauppatorille, joka oli täynnä juhlivaa yleisöä. Erästä karkoitettua lähti väkijoukko saattamaan hänen asuntoonsa. Me olimme tässä joukossa. Mutta silloin ei Wilkuna enää voinut hillitä ylitsepursuavaa isänmaallista tunnettaan, vaan huudahti väkijoukossa: 'Alas santarmit ja ryssän valta ja keisari!' Ja jotain vielä sinnepäin, sanoja en enää muista. Tämä herätti liian suurta huomiota. Kun Wilkuna edelleen jatkoi huudahduksiaan ja kun huomasin erään epäilyttävän venäläisen viittaavan syrjään toverilleen ja seuraavan meitä silmillään, huomasin ajanhetken tulleen ryhtyä jotain toimimaan. Poistuimme torilta joutuen vihdoin vanhan tuttavamme Münchener Ölhallin kohdalle, johon laskeuduttiin kadulta alaspäin johtavia portaita, nykäisin Wilkunan mukaani, ja suljettuani varmasti ulko-oven hävisimme niin ravintolan komeroihin ja sieltä edelleen muualle. Olimme yhdessä sitten koko illan ja Wilkuna selitti saaneensa jonkinmoisen kiihtymyksen kohtauksen. Wilkuna itsekin ihmetteli, että juttu painui siihen".

Eipä siis kumma, etteivät luvut taaskaan tahtoneet luonnistaa, kun poliittinen tausta ja ilmapiiri oli tällainen. Lisäksi Wilkunan asunto sattui olemaan vakaville harrastuksille sangen epäedullinen. Viereisessä ruokasalissa parveili alituiseen ylioppilaita, farmaseutteja ja konttoristeja, joukossa paljon Wilkunan ja hänen asuintoverinsa tuttavia. Mikäpä siis sen hauskempaa, kuin syötyä mukavasti siirtyä Kyöstin "boksiin", kuuntelemaan aina meheviä ja humoristisia "Festuksen tarinoita". Ja kun lähdettiin ulos, veti jo paljas myötämäki keskikaupungille päin, jonne automaattisesti tuli valuneeksi, kunnes ilman varsinaista päätöstäkin herättiin siihen, että taas istuttiin Rikhardin- ja Kasarminkadun kulmassa olevassa Münchener ölhallissa, oluttuopit kourassa, politiikka hampaissa. Turhaan ponnisteli tätä vastaan teologian ylioppilas, joutuen päinvastoin itsekin väliin uimaan virran mukana ja toisten riemuksi hämillään omatekoisella ruotsinkielellä selittämään Ölhallin hymyilevälle neidille: "Vi ha dobeskat hela dagen". (Suomalainen katusana "topeska" – humala.) Näin kävi siitä huolimatta, että Wilkuna oli lujasti päättänyt elää "niinkuin pyhäin tulee".

10

Edellä on mainittu Wilkunan kirjoittaneen Työmieheen elokuulla 1904. 23 p:n lehdessä on pääkirjoituksena "Ruumiillinen työ ja korkeampi koulusivistys" ja 30:n p:n lehdessä samalla paikalla "Palvelijain olosuhteista". Molempain kirjoittajana on nimimerkki K.W., joka ilmeisesti on Wilkuna. Tätä sosialistikautensa kehittymistä hän itse kuvaa "Vaikeassa tiessä" seuraavasti:

"Kuluneena suvena (tarkoittaa kesää 1903) hän oli ollut pari kuukautta kesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä (Kalevassa Oulussa). Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta hänet oli kutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana 'herraskaisena' oli hän ollut joukossa kuin harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oli pitävä koolla oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja ja kohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaavalloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.

"Loppukesän hän oli viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen, johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja ylimalkaan hän tunsi suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista, vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeysi jotakin uutta, peloittavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja hän itsetietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta".

Toisessa paikassa hän kertoo vielä: "Viime kesän kuluessa minä kirjoitin Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei ainoa".

Kaikki tämä on totta, vaatien vain syventämistä ja leventämistä, että asia esiintyisi oikeassa valossaan. Kuten ennen on kerrottu, oli Wilkunan ylioppilaaksi tultuaan mahdotonta valita aivan jyrkkää puoluekantaa. Hän lukeutui kyllä nuorsuomalaisiin, mutta oli samalla kansallisuuskysymyksessä vanhasuomalaisten ystävä. Siitä pitäen, kun hän rakastui kotinsa palvelijattareen ja joutui kireihin väleihin isänsä kanssa, hän luonnollisesti tunsi yhä suurempaa lämpöä työväen asiaa kohtaan. Tähän tuli lisäksi se, että vuosina 1903-4 etupäässä vanhasuomalaisten ylioppilaiden keskuudessa alkoi ilmetä kasvavaa mielenkiintoa työväenasiaa ja yhteiskunnallisia oloja kohtaan, mikä lopuksi johti siihen, että 1905 perustettiin Ylioppilaiden sosialidemokraattinen yhdistys, ja siihen, että monet silloiset vanhasuomalaiset ylioppilaat, esim. Väinö Hakkila ja Vuolijoen veljekset, ratkaisevasti siirtyivät sosialistien leiriin, kulkien aluksi n.s. kravattisosialistien nimellä. Tämä harrastus taas johtui pohjimmaltaan, paitsi työväen silloin alkaneen "liikehtimisen" omasta vetovoimasta ja tarjoamista mahdollisuuksista, myös siitä, että keskenään taistelevat porvarilliset valtapuolueet rupesivat tavallaan kilpailemaan, kumpaan leiriin työväestö lopuksi saataisiin. Nuorsuomalaiset perustivat tässä tarkoituksessa "Perustuslaillisen työväenpuolueen" ja vanhasuomalaiset "Suomalaisen työväenliiton". Jonkinmoinen haave, että mahdollisesti tämä uutuudellaan ja voimaeleillään yllättävä kansainvälinen työväenliike merkitsisi tulevaisuudessa isänmaalle pelastusta, saattoi myös monen suhtautumaan siihen myötämielisesti. Lopuksi oli koko Helsinki, sellaisena kuin se esiintyi Wilkunalle, koruttomalle ja monessa suhteessa proletäärin vaistoilla varustetulle kansannuorukaiselle, omiaan lähentämään häntä niihin, jotka hänen mielestään varsinaisesti edustivat "oikeata kansaa".

Nämä seikat ne saattoivat Wilkunan kirjoittelemaan proletäärisiä kirjoituksia Työmieheen. Tässä on kysymys hapuilevasta myötämielestä kovaosaisia kohtaan, uhmasta isää vastaan, mieluisesta erikoisasenteesta, eikä suinkaan harkinnan ja elämän lakien tutkimisen aiheuttamasta maailmankatsomuksesta. Nuoret ovat mielellään radikaaleja, mikä laki on melkein poikkeukseton tuleviin kirjailijoihin nähden. Niinpä Wilkuna itse kertoikin, että Valpas oli suoraan lausunut epäilyksensä hänen sosialisminsa kestävyydestä, huolimatta siitä, että Wilkuna saattoi sanoa perehtyneensä sosialismin teorioihin Kautskyn ja Bebelin teoksista. Siltasaaren hämähäkillä oli sillä hetkellä terävä ja oikeaan osuva silmä.

Toveripiirissä Wilkuna avoimesti selitteli sosialistisia mielipiteitään, mutta häntä ei oikeastaan otettu vakavasti. Hän istui toveriensa kanssa Ylä-Brondinilla kaahlaten sosialismissa, "kagalismissa", Goethessä, maailman kirjallisuudessa, teosofiassa, seksuaalisissa kysymyksissä, väitellen ja puolustautuen, hyökäten ja peräytyen, niin että hänen seurueensa herätti ulkopuolistenkin huomiota. Joku hänen tovereistaan on muistavinaan hänen kerran esiintyneen punaisessa kravatissakin, mutta se ei ole aivan varmaa. Punaista kravattia nuoret silloin käyttivät yhtä ratkaisevana ulkonaisena merkkinä kuin sileätä sormusta vasemman nimettömässä.

11

Wilkuna itse antoi parhaan osoituksen siitä, ettei hänen sosialisminsa ollut mitään maailmankatsomusta. Helmikuun loppupäivinä 1905 nimittäin tämän kirjoittaja, jonka on tässä pakko puhua itsestään, saapui Vuorikadun 6:teen, jossa tapasi sekä Wilkunan että hänen asuintoverinsa mitä parhaimmassa kunnossa ja kodikkaimmassa asussa, molemmilla kreikankielinen Uusi Testamentti kädessä. Teologi-asuintoveri oli liittänyt vaikutuskykynsä isän ja veljen hartaaseen toivomukseen ja saanut papin kutsumuksen ja rauhallisen, nimenomaan myös kirjailijan työlle edullisen maalaispappila-elämän kuvastumaan Wilkunan sielussa aivan toisena kuin tähän saakka ja kuin mitä varsinkin Työmiehen avustajalle ja sosialistille sopi. Kirjeessään helmik. 5 p:ltä Aukusti oli m.m. kertonut: "Löysin äsken muistikirjastani erään merkillisen muistiinpanon, joka oli päivätty 29 p. tammik. 1895, ja siis nyt ummelleen kymmenen vuoden vanha... Lehdet oli yhteen liimattu ja aukesivat tapaturmassa. Kirjoitus on kokonaisuudessaan seuraava: 'Jos Sallimus suo, että nämä lehdet aukeavat vielä, jotka minä nyt yhteen liitän, niin sinä, joka nämä rivit luet, muista silloin minua, että olenko minä saavuttanut pääpyrintöni, nimittäin päästä Papiksi. Muista myös, onko maailma sama kuin silloin, kun näitä kirjoitin. Kenties olen minä sinulle, joka luet tätä, setä taikka veli, taikka miehesi veli. Näytä tämä silloin veljilleni. Sarjanperältä halolta tullessani vuonna 1895 29/1 Gustaa Feelix Wilkuna, s. 1879, k. 1919'". Tämäkin vanha lupaus ehkä teki vaikutuksensa. Herkkänä kuvittelemaan ja alttiina vaikutuksille Wilkuna nyt ilmeisesti haaveili morsiamensa ympärille jonkinmoista ihanaa pappila-idylliä, ja eli rauhallisessa lepotunnelmassa, silti kuitenkaan hylkäämättä Schopenhaueriaan ja Renaniaan.

Elämän kovuus särkee idyllit. Helmikuun viimeisenä päivänä Wilkuna vietti luokkatovereineen Alppilassa "penkinpainajaisten" muistojuhlaa, innostuen tekemään sen niin perinpohjaisesti, että hänen sielussaan seuraavana päivänä taas vallitsi murheellinen lamaannus. Sekä hän että asuintoveri ymmärsivät, että Vuorikatu 6:n "puulaaki" oli mitä kiireimmiten hajoitettava, sillä siinä ei ilmeisesti "syntynyt edellytyksiä hedelmälliselle työlle". Tähän päätökseen yhtyivät mielellään ne kaksi muuta pohjalaista ylioppilasta, jotka asuivat pihanpuoleisessa huoneessa ja jotka omista "penkinpainajaisistaan" aikoinaan varhain aamulla kotiutuessaan unohtivat öljylampun palamaan; lamppu rupesi savuuttamaan, korventaen koko huoneen ja tehden asianomaisista niin öljyisen mustia, ettei heistä mikään saippua tahtonut saada valkoista näkyviin; hermostuneena "puulaakin" ylin isäntä vaati nyt moisia mellastajia kiireesti muuttamaan.

Mutta Wilkuna oli taas perinpohjin kyllästynyt Helsingin elämään ja halusi rauhallisempiin oloihin. Kirjoittaja, joka asui tämän kevätlukukauden Sipoossa, Söderkullan kauniissa kartanossa, valmistellen vanhan ajan historian tenttiä, pyysi häntä mukaansa sinne, ja niin saapui Wilkuna Söderkullaan, saaden täysihoidon eräässä Rauhanmäki nimisessä pienessä huvilassa muutaman vanhan neidin luona. Sinne hän nyt majoittui kodikkaasti ja tyynesti, siirsi päättävällä ilmeellä Uuden Testamentin syrjään, asetti ulottuvilleen Schopenhauerin, ja rupesi harrastamaan mielityötään, novellien sepittelyä. Näissä harrastuksissa, lukemisen, kirjoittelun ja ulkona olon vaihdellessa, lomassa päivittäinen pikku vierailu kirjoittajan kammioon ja siihen kuuluva leikinlasku, filosofeeraus ja kiihkeä väittely, kului tämä nuoruuden ihanana muistona kuvastuva kevätkausi. Siinä oli myös vaihteena joskus tapahtuva Helsingissäkäynti, johon saatiin aihetta jos mistä, muun puutteessa uudistuneista poliisimellakoista, kirjallisuuden hankkimisesta ja tietysti vapunvietosta. Tämä viimemainittu aihe taas riipaisi Wilkunan valitettavan hurjaan seikkailuun, jonka selvittäminen toverihengen tinkimättömien velvoitusten vuoksi joutui kirjoittajalle, ja jossa vilahtelee murheellisen koomillisina kuvina suuri särkynyt ikkuna, yöllinen remuava vappuyleisö, hirveästi kiukustunut talonmies, suuri määrä vappuhumalaisia ja sikäli myös odottamattoman suopeita poliiseja, Wilkunan aina sopimattomalla ja epädiplomaattisella hetkellä ilmaantuva venäläisviha, ja lopuksi seuraavana aamuna – putkassa W:n ei tarvinnut olla – itse silloin hyvin kuuluisa poliisikomisarius Anatol Paulutski, öljyttynä, suittuna ja koreana kuin karamellipurkin kyljessä oleva kuva. Selvittiinhän siitäkin ja painuttiin taas Sipooseen, jossa Wilkuna upotti murheensa Söderkullan maalla olevaan sievään metsäjärveen, ruveten uimaan jo toukok. 19 p. Kevät tuli 1905 sangen aikaisin ja muodostui peräpohjalaisille pojille unohtumattomaksi elämykseksi, sillä kevät täällä oli voimakkaampi ja rehevämpi kuin heidän kotiseudullaan. Wilkunan elämäniloa ja pursuavaa voimaa on vaikea kuvata – hänen fyysillinen kuntonsa ja sielunvirkeytensä oli ensiluokkainen. Seurueeseen oli toukokuulla liittynyt eräs kolmas pohjalainen, jota luonto oli ruumiinrakennuksen puolesta kohdellut ynseästi, lahjoittaen hänelle kuitenkin korvaukseksi seikkailunhaluisen ja aloiterikkaan sielun. Kun nyt Wilkuna ja hän esim. uintiretkellä viehättyivät leikkimään indiaaneja, juosta roikotellen ilkialastomina rannan synkässä kuusikossa, risu puukkona hampaissa, toinen kädessä tomahawkina, naama hirveässä irvistyksessä, kiljuen sotahuutoa ja tanssien kamalaa pääkallotanssia, toinen sopusuhtaisena ja norjan kauniina, toinen kyttyräselkäisenä ja hinteläsäärisenä, rupesi katsojalla sitä nähdessä pöyristävä tunne karsimaan selkäpiitä. Tätä kaikkea on turha enempää kuvata, sillä kokenut lukija voi ilmankin kuvitella, minkälaiset vinkeet vapauteen päästetyillä orivarsoilla on.

Siltä varalta, että aiottu tentti onnistuisi, kirjoittaja oli luvannut itselleen palkinnoksi vapaan kesän, ja oli päättänyt lähteä Venäjän Karjalaan jalkapatikassa, katsomaan, minkälaista siellä olisi. Ja kun toukok. lopussa silloisen dos. Gunnar Palanderin ihmisystävälliset vaatimukset tulivatkin tyydytetyiksi, saatettiin jo aikaisemmin aloitetut varustukset lopullisesti täydentää. Wilkuna oli omaksunut aatteen innostuen ja valmistautui toteuttamaan sitä hartaana ja odottavana. Muutettiin Helsinkiin, pantattiin kaikki tarpeettomat tavarat matkakassan vahvistamiseksi, ja käytiin asioilla kumpikin omalla tahollaan. Kesäk. 2 p:n iltana lähdettiin Helsingin asemalta Sortavalaan, seurana kirjava joukko venäläisiä sotilaita ja muuta rahvasta, Wilkuna väkevällä tuulella ystäviensä kanssa kumoamiensa lähtöryyppyjen johdosta. Seurasi vaiherikas matka, kuluen Wilkunaa hillitessä, sotilaan laulaessa kirkkaalla tenorilla makeasti ja surumielisesti hyväileviä venäläisiä lemmenlauluja, ja juutalaisen rukoillessa auringon noustessa, otsalla nelikulmainen puukapula ja vasen käsi kyynärvartta myöten nauhoilla kiedottuna. Tultiin Sortavalaan, tultiin Pitkäänrantaan, siitä Koirinojaan, ja siitä jalkapatikassa pitkin maantietä Suojärvelle, Annantehtaalle ja Kaitajärven kylään, Wilkunan astellessa vakaasti, katsellessa arvostelevasti "näitä Karjalan laulumaita" ja kiroillessa yhä enemmän kipeytyviä koipiaan. Ja Kaitajärven kylästä, kolmen penikulman päästä Venäjän rajasta, hänen täytyi kääntyä takaisin. Synkän näköisenä hän istahti kärryille, joita laiha hevonen lähti vetää junnaamaan Värtsilää kohti. Sieltä hän aikoi mennä Joensuuhun, jossa hänen veljensä, Sortavalan diakonikoulusta äsken päässyt Taneli, oli kunnalliskodin hoitajana, ja sieltä vihdoin Savon kautta kotiin. Kirjoittaja puolestaan painui rajan taakse, mikä ei enää kuulu tähän.

12

Tällaiset olivat Kyösti Wilkunan varsinaiset ylioppilasvuodet ja tähän ne päättyivät. Seuraava syksy tempasi hänet lopullisesti pois kaikista tutkintoajatuksistakin, antaen hänelle kokonaan muita tehtäviä ja huolia. Hänestä ei ollut, kuten on nähty, pakollisten ja määrättyjen tutkintolukujen suorittajaksi; levoton hermosto ei sietänyt niitä ja malttamattomasti omaa kotia halajava mieli piti tutkintopäämäärää kovin kaukaisena. Hukkaan eivät hänen ylioppilasvuotensa kuitenkaan menneet; vaikka hän ei voinutkaan lopullisen vakavasti kiintyä mihinkään, ei voinut omaksua mitään "varmaa kantaa", merkitsivät nämä vuodet silti uupumatonta, joskin hajanaista lukemista, totuuden haeskelemista ja aavistelua, tyytymätöntä etsimistä ja ajattelemista, monenlaista kokemusta, sellaistakin, josta sananlasku sanoo: "Kokenut kaikki tietää – vaivainen kaikki kokee". Näyttää siltä, kuin elämä valitsisi tulkitsijansa jo syntymästä saakka, kasvattaisi heidät aivan erikoisten ohjelmien mukaan, piirtäisi säälimättä heidän sieluunsa kaikki valonsa ja varjonsa, iskisi sinne parantumattomia haavoja ja sammumattomia säihkypisteitä – että he kerran tämän vaivaisen koulun käytyään voisivat sydänverellään todistaa: "Näin on, minä tiedän sen, olen kokenut kaikki!"