[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffsXgVeTlJ-XP_iACGAozkKuNje_dcP-cgWZyP6wSNUc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2121,"Kyösti Wilkuna ylioppilaana","Railo, Eino",1884,1948,"2121-railo-eino-kyosti-wilkuna-ylioppilaana","2121__Railo_Eino__Kyösti_Wilkuna_ylioppilaana","Lehti kirjailijan elämäkerrasta","muistelmat",[],[],"fi",1927,null,9222,63930,true,[],[],[],"Biografinen esitys kirjailija Kyösti Wilkunan ylioppilasvuosista ja nuoruudesta. Teos valottaa Wilkunan elämänvaiheita, perhesuhteita ja aatemaailmaa kirjeiden sekä muiden elämäkerrallisten aineistojen avulla.","Eino Railon 'Kyösti Wilkuna ylioppilaana' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2121. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYÖSTI WILKUNA YLIOPPILAANA\n\nLehti kirjailijan elämäkerrasta\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1927.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\n\"Olen siis taas kotona täällä kuivassa Nivalassa... Aaku oli asemalta\nnoutamassa. Hyvässä sovussa kuljimme kotiin. Hän kyseli Sinustakin ja\nminä kerroin kaikki. Ei hän enää tahdo vastustaa meitä eivätkä juuri\nmuutkaan täällä kotona. Kyllä kai he ovat jo nähneet, että 'työläs on\npotkia tutkainta vastaan'. Kotiin tulo oli hyvin mieltä masentavaa. Isä\noli takoa naputtelemassa ruuvipenkin ääressä, kun tulin tupaan. Ei hän\ntahtonut juuri kättä antaa ja sanoi vain, että herra tulee taas kotiin.\nSe tuntui niin katkeralta, että minulta pääsi itku. Kyllä hän katui\nsitten ja koetti sovittaa eikä meillä ole sen enempää puhetta sitten\nollutkaan. Muuten olen koettanut olla niin tyytyväinen kuin suinkin\ntäällä kotona. Kesäksi jään tänne ja menen Seppälään asumaan.\" [Seppälä\noli toinen Wilkunan isän talo. Aaku-August: kirjailijan veli.]\n\nTätä kesäk. 13 p. (1903) morsiamelleen aloittamaansa kirjettä hän\njatkaa 15 p. m.m. seuraavasti: \"Äsken muutin tänne Seppälään, jossa\ntulen kesääni viettämään. Asuntonani on nurkkakamari entisessä Knookan\ntupalaitoksessa. Sain juuri kapineitani hiukan reilatuksi ja rupesin\nsitten tätä kirjettä jatkamaan. Sinun kuvasi pystytin ensimmäiseksi\ntähän pöydälleni...\n\n\"Ei tämä Nivala juuri minua miellytä. Mielelläni olisin mennyt kesäksi\njohonkin toimeen, vaan en päässyt sinne Ouluunkaan. Kyllä kai minä nyt\njotenkuten tulen kesäni toimeen täällä Seppälässä. Onhan täällä nyt\nhiukan vapaampi kuin kotona ja lähempänä kirkonkylää. Siellä Wilkunassa\nminulla oli jokseenkin ikävä kuten ennenkin... Ei minusta tosiaankaan\nole enää talonpoikaiselämään; se tuntuu niin perin kuolettavalta.\nToista on, kun me yhdessä saamme järjestää taloutemme ja elämämme niin\nmukavaksi kuin suinkin...\"\n\nNytkin kirje jäi viemättä postiin, \"siitäkin syystä, kun ei ole taas\npenniäkään rahaa\". 17 p. hän taas jatkaa sitä kertoen:\n\n\"Muuten olen niin veltolla tuulella, etten viitsi tehdä muuta kuin\nsyödä ja loikoa päiväpaisteessa kedolla... Elämääni olen jokseenkin\ntyytyväinen tätä nykyä, mutta päivä minua laulaa niin, etten viitsi\njuuri puhuakaan kenenkään kanssa...\"\n\nJuhannusaattoiltana morsiamelle kirjoitettu kirje kuvastaa viihtymystä\nja tyytyväisyyttä:\n\n\"Olen niin tyytyväinen tällä hetkellä. Koko päivän olen ollut puuhassa:\nolen laatinut voimistelutelineitä ja sitten voimistellut. Vasta ikään\nkylvin ja nyt istun täällä kamarissani, suloinen tunne ruumiissani,\nkuten aina saunan jälkeen. Tunnen itseni niin terveeksi ja\nvoimakkaaksi, että nostaisin Sinutkin kuin höyhenen käsivarsilleni.\nYmpärilläni on nyt niin hiljaista; täällä on vain äiti nyt minun\nluonani -- hän laittelee juuri teetä minulle ja käskee sanoa hyvin\npaljon terveisiä Sinulle. Aurinko on jo lännen rannalla...\"\n\nTämä kaikki kuvastaa jonkinmoista onnen ja viihtymyksen tunnetta sekä\nmyöskin halua välttää riitoja kotiväen kanssa. Soisi kuitenkin, että\njokin suurempi, saavutetun ylioppilastutkinnon perusteella\nmahdolliseksi käynyt päämäärä kuvastuisi hänen kirjemietteistään ja\nselostuksistaan, mutta sellaista ei ole huomattavissa. Ainoa päämäärä,\njoka nyt kangastelee hänen mielessään, on oma koti; muut aikeet saavat\nalistua palvelemaan sen nopeata toteuttamista.\n\n\n\n\n2\n\n\nTämä näin rauhallisesti ja viihtyisästi alkanut kesä ei kuitenkaan\njatkunut tämän suunnitelman mukaan, vaan sai heti viimemainitun kirjeen\njälkeen käänteen. Heinäk. 1 p. morsiamelleen Oulusta kirjoittamassaan\nkirjeessä Wilkuna kertoo siitä itse:\n\n\"Olin jo kerennyt kotiutua siellä Seppälässä, kun täältä Oulusta,\nKaleva-lehden toimistolta, tuli yhtäkkiä ilmoitus, että saan nyt kesän\naikana tointa Kaleva-lehdessä. Läksin heti tänne iloisena siitä, että\nsain vaihtaa joutilaisuuden työhön sekä hyvän tilaisuuden perehtyä\nsanomalehtitoimiin, jolle alalle aion antautuakin... Palkkaa saan\nkuukaudessa noin 120 mk Ei siitä suuria ulotu säästöön, kun asunnosta\nja ylöspidosta menee 65 mk kuussa, enkä sitäpaitsi jouda olla tässä\ntoimessa kuin kaksi kuukautta, kun pitää sitten lähteä Helsinkiin.\nAsuntoni on täällä pienoinen vinttikamari neiti Gummeruksen luona... On\ntoki hyvä, että minulla on nyt työtä, joka vaatii kaiken huomioni\npuoleensa, ettei tarvitse lakkaamatta Sinua muistella ja ahdistavaa\nikävää kärsiä...\"\n\nLehti, jonka palvelukseen Wilkuna tällöin tuli, oli Kaiusta eronneen\ntoimittajan, ent. pohjalaisen ylioppilaan Juho Raappanan perustama ja\ntoimittama. Se oli rohkea yritys varsinkin sikäli, että se rupesi heti\nalusta alkaen ilmestymään joka arkipäivä, mikä siihen aikaan oli\nPohjanmaalla vielä uutta, ja myös sikäli, että Oulun molemmat muut\nlehdet, Kaiku ja Louhi, olivat silloin kutakuinkin elinvoimaisia.\nKaikua toimitti vanhalla särmikkyydellään K.F. Kivekäs, joka oli tehnyt\nlehdestänsä vanhasuomalaisten politiikan kannattajan; Louhea toimitti\nGust. Stenvik (Kivistö) nuorsuomalaisten ohjelman mukaisesti.\nPäästäkseen nyt sanomaan jotakin tähän rakoon Raappana heti alusta\nantoi lehdelleen kansanomaisen, työväen ja muiden vähäväkisten asioita\npuoltavan ja harrastavan leiman, alaotsakkeena \"Kansan kaikuja\nOulusta ja Oulun läänistä\", pysyen valtiollisessa taistelussa\nperustuslaillisten ohjelman kannalla. Tämä oli viisaasti harkittu,\nsillä Oulussa ei ollut vielä silloin työväen omaa lehteä, joten\nRaappanan onnistui kansanomaisuudellaan ja hyvänahkaisuudellaan päästä\npikkuväen erikoiseen suosioon. Tähän vaikutti vielä sekin, että\nKivekkäästä ei enää pidetty; hänen politiikkaansa vierottiin ja häntä\nsanottiin kovaksi ja saidaksi mieheksi, joka muka oli kohdellut\nRaappanaa huonosti. Kun tämä oli rampa molemmilta jaloiltaan, päästen\nkulkemaan vain kepin varassa mitä vaivalloisimmin kompuroiden, ja\nmyöhemmin, opittuaan ajamaan polkupyörällä, etupäässä vain sen turvin,\npainellen polkimia tyynellä ja tuiskulla, herätti hänen Kivekästä\nvastaan nostamansa \"kapina\", joksi se yhteisen kansan mielessä\nkuvastui, jonkinmoista ihailua. Kaleva siis perustettiin onnellisella\nhetkellä, ja siitähän sen jatkuva kehityskin on hyvänä todistuksena.\nYhdistipä se itseensä vanhoja Pohjanmaan kirjapainollisia\nperintäolojakin sikäli, että Raappana osti lehteänsä varten Christian\nEw. Barckin kirjapainon, joka oli Oulun seudun vanhimpia \"graafillisia\nlaitoksia\" ja oli vuosikymmenien kuluessa uskollisesti painanut ne\nhengelliset kirjaset ja virret sekä maalliset arkkiveisut, joita\nihmiskunta näilläkin \"raukoilla rajoilla\" tarvitsi. Barckin\nkäsinväännettävällä koneella, vääntäjänä tavallisimmin eräs\nvähämielinen mies, yleisimmin tunnettu nimellä \"Nuusku-Frekke\", Kaleva\nsiis ensin painettiin, nuuska aivan välttämättömänä käyttövoimana.\n\nPuolueettomasti sanoen täytyy tunnustaa, että maisteri Kivekkäällä\nilmeisesti oli pätevät syynsä olla Raappanalle niin ankara kuin oli.\nViimemainittu oli nimittäin hyvin juoppo. Tämä oli asia, jota Raappana\nei mitenkään salannut, puhumattakaan siitä, että hän olisi siitä\nylpeillyt; hän esitti osuutensa tässäkin sanomalehtimiehille niin\nluonteenomaisessa elämänpiirteessä tavallisella nöyryydellään ja\nhyvänahkaisuudellaan, mikä taittoi tuomion kärjen melkein kaikilta\nmuilta paitsi Kivekkäältä. Niinpä Kaleva tuli hänen aikanaan\ntoimitetuksi miten sattui, riippuen avustajista ja päätoimittajan pään\nterveydestä -- kaikki asioita, joista lukija voi saada, jos haluaa,\nerittäin todenmukaisen kuvauksen Wilkunan kirjasesta \"Riennon\ntoimitus\". Raappanan osuutta Kalevan toimittamiseen kuvaa sekin, ettei\nWilkuna tule ollenkaan maininneeksi häntä veljelleen kirjoittamassaan,\nalempana olevassa kirjeessä. Lopuksi sanottakoon kuitenkin se, että\nnäistä vioista huolimatta kaikki myönsivät Raappanan erittäin\nlahjakkaaksi ja hyväsydämiseksi, mikä jo yksin riittää ihmisen\nhautakirjoitukseksi.\n\nHeinäk. 17 p. Wilkuna kertoili Aukusti-veljelleen työstään m.m.:\n\n\"Päivän toimeni on seuraava: aamulla klo 7 tuo piika kahvia, jonka\njälkeen heti lähden toimistoon. Tervo [toimittaja Jaakko Tervo, tätä\nkirjoitettaessa sanomalehti Lahden palveluksessa] tulee samaan aikaan\nja niin ryhdytään rakentamaan sen päivän numeroa. Pöydällä on iso pakka\nmaaseudulta saapuneita kirjeitä. Ne auotaan ja korjataan virheet sekä\npyyhitään yli arvottomat paikat (aivan arvottomat työnnetään kokonaan\npaperikoriin). Sitten aletaan penkoa muita sanomalehtiä, joita on\nillallisessa postissa saapunut. Niistä Tervo leikkelee tärkeimmät\nuutiset, samalla kuin minä suomentelen ruotsalaisista lehdistä toisia\nuutisia, semmoisia kuin: Vallat ja Turkki, Paavin sairaus,\nSaksan valtiopäivät y.m. Kello puoli kymmenen lähden eineelle\nja palaan kohta taas toimistoon, jossa järjestän lehteen\npantavaksi lääninhallituksesta saapuneet uutiset semmoiset kuin:\n'Immissionikirjan..., Tuberkuliinitarkastus y.m., sekä raastuvasta\nsaapuneet tiedot sakotetuista ja konkurssihakemuksista. Tiistaina käyn\nitse hakemassa rahatoimikamarista nuo kuivat uutiset Tuiran ja Laanilan\nmaan torppareista y.m. kaupungin hallintoa koskevista asioista. Kolmen\naikana joudun päivälliselle eikä sen jälkeen enää tarvitsekaan\ntoimistoon mennä. Iltapäivän suomentelen novellinpätkiä tai kyhäilen\nniitä itse. Lauantain numerossa on aina Oulun kirje, jossa rähistään\nyhteiskunnan epäkohdista. Huomiseen Oulun kirjeeseen aion valmistaa\npätkän Karoliina Utriaisesta, joka taas on täällä saarnaamassa ja rahaa\nkokoamassa. Tällä viikolla oli täällä Pohjalaisen Osakunnan kesäjuhlat,\njoihin minäkin otin osaa. Toissa päivänä tehtiin m.m. retki\nUtajärvelle, Pyhäkosken niskaan, josta seuraavana aamuna laskettiin\nyhdeksällä veneellä koskea alas. Siitä matkastani on tämän päivän\nKalevassa kirjoittamani kertomus. Viime pyhänä oli kansanjuhla\nHietasaaressa; minä pidin siellä innokkaan puheen isänmaalle, kohottaen\nlopuksi kolminkertaisen eläköön-huudon. Tätä kirjoittaessani istun\njuuri toimistossa. Edessäni on pitkä pöytä, jolla ajelehtii\npapereita, sanomalehtiä, pitkät sakset, joilla uutisia leikellään,\nkirjoitusvehkeitä, telefooni, y.m. Kummallakin seinällä on isot hyllyt,\ntäynnä sanomalehtiä y.m. Tätä kirjoittaessani puhelee Tervo\ntelefoonissa rehtori Rosendalin kanssa Muhokselle. Rosendalin talossa\ntäällä Oulussa pidetään kohta, kuten on saatu kuulla, kotitarkastus.\nRehtori pyysi ilmoittamaan pojalleen, että olla kotona hänen, sillä\näitinsä tulee tänä iltana Muhokselta kotiin. Minä juoksin tässä välissä\nilmoittamassa sen maisteri Rosendalille. Siellä oli koolla nuoria\nmaistereita ja varatuomareita, jotka kiihkeällä jännityksellä\nodottivat, mitä oli tuleva... Lopetan jo tähän ja pyydän sanomaan\npaljon terveisiä isälle, äidille y.m. Sano erityisesti isälle. Mattilan\nemäntä (joka juuri oli saapunut Nivalasta) kertoi hänen olleen\nsuopeampana ja siitä syystä olisi hyvä saada aikaan lähentymistä\".\n\nHeinäk. 29 p. Aukustille kirjoittamassaan kirjeessä hän jo saattoi\nkertoa, mitä Rosendalille lopuksi oli tapahtunut:\n\n\"Viime viikolla lähti täältä rehtori Rosendal ulkomaille. Hänen\nkarkoituksensa tuli aivan odottamatta ja syynä lie ollut se, että\ntahdottiin siten estää häntä pääsemästä kirkolliskokoukseen. Liikuttava\noli hänen lähtönsä. Kevytmielisinkin siinä tuhansiin nousevassa\nsaattojoukossa vuodatti kyyneleitä, nähdessään tuon horjumattoman\ntotuudenmiehen murtuneena ja itkien huiskuttavan jäähyväisiä\npoiskiitävän junan portaalla\".\n\nKuvaavaa tällöin vallitsevan poliittisen sorron ajalle on, ettei\nRosendalin karkoituksesta ole mainittu Kalevassa sanaakaan ja ettei\nlehdessä näiden kahden kuukauden aikana ollut ainoatakaan poliittista\npääkirjoitusta.\n\n\n\n\n3\n\n\nTätä kesää koskee seuraava erään Wilkunan toverin [nimismies H.W.\nClaudelin Kaiun sunnuntailiitteessä 1925] kuvaus, joka saakoon tässä\nsijansa:\n\n\"Asuin erään kesän maalla, ei aivan lyhyen rautatiematkan päässä\nkaupungista. Sain Wilkunalta, joka silloin oli kaupungissa sanomalehden\nkesätoimittajana, lyhyen kirjeen, jossa 'käskettiin laittaa kaikki\nkuntoon', sillä hän ja pari muuta kaupungin 'nuorta herraa' tulee\nluokseni maalle 'iloitsemaan'. Laitoin kaikki kuntoon ja mielestäni\nerinomaiseen 'kuntoon', ja niin nämä herrat, nuoria ylioppilaita,\ntulivatkin kolmikannassa maalle. Kestitys oli oivallinen ja meidän\nnuorten 'iloisuus' aivan 'yli oivallisen', kuten sotilaskielessä\nsanotaan. Ilta kului rattoisasti ja seuramme houkutteli siihen\nliittymään joitakin paikkakuntalaisia nuoria; eräs vanha pappa tuli\nmyöskin mukaan. Mutta illempänä, maantiellä käveltäessä, sattui vakava\ntapaus. Seurassa oli eräs aivan liian raju ja kuumaveriseksi tunnettu\nnuorukainen. Hänessä oli oikeata unkarilaista luonnetta, kun hän sattui\ntulistumaan. Tämä nuorukainen suutahti Wilkunaan aivan hulluuteen asti.\nKysymyksessä oli ikävä väärinkäsitys. Nuorukainen vaati Wilkunaa heti\nkaksintaisteluun ja kun Wilkuna tähän haasteeseen vastasi vain\nnaurahtamalla, loppui nuorukaiselta järki kokonaan ja hän sieppasi\nsilmänräpäyksessä jahtitikarinsa ojentaen sen iskeäkseen Wilkunaa\nrintaan. Tilanne oli kriitillinen, sillä tämä 'eteläverinen'\nnuorukainen ei ensi kertaa elämässään ojentanut tikariansa. Kun käsi\noli jo putoamassa, syöksähdin kiinni nuorukaiseen; nähtävästi en voinet\nharkita liikkeeni voimakkuutta, koska hän lensi suinpäin syvään\nmaantienojaan. Vaara oli vältetty, mutta ei ollut vielä lopussa.\nWilkuna poistui ja nuorukainen kömpi ojasta. Mutta hämmästyksemme oli\nsuuri, kun nuorukaisen äskeinen oikeanpuoleinen lyömäkäsi oli edelleen\nylös kohotetussa asennossa ja miehellä itsellä vesi silmissä kovista\ntuskista. Tarkastettaessa havaittiin, että käsi oli jäänyt\npystyasentoon jouduttuaan pois sijoiltaan. Tilanne oli\ntragikoomillinen. Kun selvittiin ensi hämmästyksestä, teetettiin\nnuorukaisella oikein roomalainen vala (käsi edelleen kohotettuna\nylöspäin roomalaisessa vannomisasennossa) siitä, ettei hän sillä\nkädellä enää koskaan maailmassa lyö toista ihmistä. (Eikä hän ole sitä\nsittemmin enää koskaan tehnytkään; päinvastoin se on muuttunut\nlähimmäisiä auttavaksi kädeksi.) Sitten haettiin kaikki kylän hierojat\nja poppa-akat panemaan kättä paikoilleen ja vihdoin se parin tunnin\nkovan työskentelyn jälkeen onnistuikin eräälle akalle, joka oli\nkuuluisa 'luunkorjaaja'. Mutta nuorukaisraukka sai kärsiä kovia tuskia\nja monesti uudistaa maantiellä tekemänsä valan. Wilkuna itse lopetti\ntämän monessa suhteessa koomillisista seikkailuista rikkaan kesäyön\nhuumorilla: hän kirjoitti aamulla, heti kaupunkiin palattuaan,\nlehteensä uutisen, jossa moitittiin kaupungista tulleiden nuorukaisten\nliian iloista elämää sillä ja sillä paikkakunnalla\".\n\nTämän kuvauksen kanssa ei erään sanan kohdalla oikein pidä yhtä\nRaappanan kesän lopussa, syysk. 3 p., Wilkunalle antama todistus, joka\nkuuluu:\n\n\"Että ylioppilas Kyösti Wilkuna on ollut sanomalehti Kalevassa kesällä\nv. 1903 aputoimittajana kahden kuukauden ajan ja on sillä ajalla\nosoittanut hyvää taipumusta ja kykyä toimitustehtäviin ja on\nkäytökseltään säännöllinen sekä raitis, todistan täten\".\n\nKirjoittaessaan tähän sanan \"raitis\" vanha leijona oli ilmeisesti\nummistanut silmänsä niille punssikekkereille, joita nuori\nleijonanpenikka joskus tovereineen pani toimeen, ja siinä hän teki\noikein, sillä niiden leimana olikin nuorten ylioppilaiden kokematon\nvallattomuus eikä viinanhimo.\n\nWilkuna matkusti Nivalaan elok. 31 p. ja sieltä Helsinkiin syysk. 10 p.\nOulussa vietetty kesä oli säännöllisellä työllä pitänyt häntä virkeässä\nvireessä, poistaen aina uhkaavan alakulon syrjemmäksi.\n\n\n\n\n4\n\n\nKun Wilkuna oli tullut ylioppilaaksi, toi isä hänen käteensä hänen\nhenkivakuutuskirjansa, käskien hänen nyt itse hoitaa asiansa. Mutta\nWilkuna ei saanut säästetyksi pienestä palkastaan, joka maksettiinkin\nhänelle vain vähittäin, sikäli kuin Kalevan kassaan rahaa ilmestyi,\nniin paljoa, että olisi saanut vakuutusmaksut suoritetuksi, ja niin\npääsi vakuutus menemään mitättömäksi. Kun hänen nyt piti lähteä\nHelsinkiin, nousi kysymys siitä, mistä saataisiin opintorahat. Isä\nkieltäytyi jyrkästi antamasta penniäkään, joten oli ruvettava\nmiettimään lainaa veljien avulla. Sekään ei ollut niin heti\njärjestettävissä, joten Wilkuna lähti matkalle Aukustin antamalla\npienellä summalla. Asunnon hän sai Iso-Robertink. 3 D, asuintoverina\nylioppilas Erkki Bergroth; [Wilkunan parhaita tovereita, luokkansa\netevimpiä oppilaita; sittemmin maisteri ja tilastomies, kuoli\ntapaturmaisesti kesällä 1926] huoneesta ja aamukahvista toverukset\nmaksoivat kumpikin 28 mk kuukaudessa. Toivo Martikainen [Wilkunan\nlapsuudenystävä Nivalasta; tätä kirjoitettaessa Limingan apteekkarina]\noli myös Helsingissä proviisoriopintojansa jatkamassa.\n\nLauantaina, 12 p., Wilkuna matkusti morsiamensa luo Tammisaareen, jossa\nJohanna Niskala taas oli palveluksessa. Ilmoittaessaan tulostaan\nWilkuna kirjoitti hänelle m.m.: \"Niin, koeta nyt laittaa niin, että\nsaisit pyhäpäivän olla yksinäsi, kenenkään häiritsemättä, minun\ntarvitsematta pötkiä sinne vaatekaappiin\", mikä herättää koomillisen\nmielikuvan niistä pakkotilanteista, joihin rakastavien usein täytyy\nalistua tutkimattomilla teillään toistensa luo. Tämä jälleennäkemisen\nhauskuus tukahtui kuitenkin pian rahahuoliin, jotka aiheuttivat apeata\nmieltä ja toivottomuutta. Kirjeessään morsiamelleen syysk. 30 p:ltä hän\nkertoo: \"Syitä nykyiseen mustaan mielialaani on useitakin. Tärkein\nniistä on tuo vanha painajainen, rahapula. Kotoa lähtiessä minulla näet\noli vain siksi, että alkuun pääsin. Toista viikkoa sitten täytyi minun\njo lainata. Mutta nekin loppuivat aikanansa. Toissa päivänä minua taas\nuhkasi paasto, vaan onneksi saapui silloin kotoa 50 mk Ne olivat Aakun\nrahoja, kuten matkarahanikin. Mutta samassa kirjeessä Aaku ilmoitti,\nettä hänen on kovin vaikea saada rahaa mistään... Kun raha-asiani ovat\ntällä kannalla, niin ei ole kummakaan, jos herkkä mieleni käy synkäksi.\nMutta ei tässä vielä kyllin. Olen ollut jo viikon päivät hyvin sairas.\nMinua on vaivannut jonkinlainen lentsunsekainen tauti... Näiden ikävien\nseikkojen lisäksi on minua rasittanut synkkä toivottomuus\ntulevaisuudestamme. Kaikki tuntuu niin pimeältä ja kuolettavalta...\nOmaiseni elävät ja ajattelevat niin kokonaan eri tavalla, ettei\nheistäkään ole turvaa. He toivovat minun vain toteuttavan heidän\nihannettaan, nim. tuloa papiksi, jota kumminkaan en voi tehdä, sillä\ntiedäthän, etten voi hyväksyä kirkkomme oppia semmoisenaan... Tästä\nalituisesta synkkämielisyydestä on ollut seurauksena, että myötäänsä\nolen hautonut päässäni itsemurha-ajatusta. Eilen jo ajattelin ostaa\nrevolverin ja tulla sinne Sinun luoksesi, että yhdessä pakenisimme\ntästä kirotusta maailmasta\".\n\nJa lokak. 21 p. hän piirtää päiväkirjaansa seuraavat katkerat rivit:\n\n\"Olen jo ollut toista kuukautta täällä. Mikä onneton aika! En ole\ntehnyt juuri mitään työtä, rahaa vain kuluttanut. Ja mikä tähän\nainaiseen kurjuuteen on syynä? Osaksi on siihen mielestäni syynä tuo\nkorjaumattoman ikävä suhde kodin kanssa, joka minua tylsistyttää ja\nlamauttaa, osaksi oma heikkouteni\".\n\nOn masentavaa lukea näistä alituisista rahahuolista ja niitä\nseuraavista apeamielisyyden kohtauksista varsinkin siksi, ettei voi\nolla arvostelematta Wilkunan omaakin menettelyä. Tultuaan Oulusta\nkotiin hänen olisi pitänyt jäädä Nivalaan siksi, kunnes itse olisi\nsaanut hankituksi lainan; hänen olisi pitänyt itse pyytää takuumiehet\nja tiedustella rahapaikka, ja tarmokkaasti menetellen hän varmasti\nolisi siinä onnistunut, sillä olihan esim. hänen ystävänsä Kyösti\nKallio säästöpankin johtajana ja olihan hänellä, paitsi veljiänsä,\njotka kyllä olivat takuuseen sekä kelpaavia että halukkaita,\npaikkakunnalla paljon ystäviä. Mutta tähän tärkeimpään tehtäväänsä\nhänellä ei ole aikaa, vaan hän jättää kaikki Aukustin huoleksi,\npäästäkseen mitä pikimmin tapaamaan morsiantaan. Täten hänen\nrakkautensa viekoittelee hänet toisen kerran epävarmalle pohjalle,\nvaikeaan tilanteeseen, joka hermostuttaa hänet ja tekee hänet\nkykenemättömäksi edes aloittamaan mitään johdonmukaista lukuohjelmaa.\nJa ajattelipa hän mitä luku-uraa hyvänsä, ne kaikki tuntuvat hänestä\ntoivottoman pitkiltä, sillä rakkaus ja oman kodin kaipuu tekevät hänet\näärimmäisen malttamattomaksi. Täytyy sanoa, ettei Wilkuna tässä osoita\nei miehekkyyttä eikä kypsää, tulevaisuudelleen edesvastuuntuntoista\nharkintaa, vaan esiintyy sairaalloisen haparoivana ja hetken\nmielialoista riippuvana sieluna. Kuinka hän romaanissaan \"Vaikea tie\"\nkuvaakaan Markus Kaarlelan ensimmäisiä ylioppilasaikoja: \"Pääkaupungin\nelämään jouduttuaan hän oli ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla\nvarmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään\nsukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja\nopintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli\nvaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla hän oli alkanut käydä,\nmutta mitään mielenkiintoa ne eivät olleet hänessä kyenneet\nherättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön\nkaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja\nluotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa hän oli\nviettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa\nviivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan.\nVarsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta\nviettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa,\nmissä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä\nuntuvilla.\n\n\"Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen\naikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän\nkäsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti\nvaikuttamaan... Osakunta oli suuri, kaksikielinen, ja sen henkinen\nelämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa\".\n\nTämä kuvaus on tosi, mutta siihen on huomautettava, että vika ei niin\npaljon ollut Wilkunan ulkopuolella kuin hänessä itsessään. Häneltä\npuuttui näinä aikoina tarmokas, kestävä toimeliaisuus, joka olisi\nsaattanut maailman näyttämään toisenlaiselta. Hänellä ei ollut tarmoa\nedes alustaviin lukuihin -- esim. saksankielen pro exercitiota hän ei\nsaanut suoritetuksi -- ja luennoilla käyminen oli satunnaista.\nHajanainen muistiinpanovihko estetiikan luennoista on tältä syksyltä\nsäilynyt. Tulevaisuus oli hämärä, mikään varsinainen opillinen ura ei\nnäytä häntä viehättäneen; joskus vain leimahtaa eteen kuin näky, kuten\nseuraavasta kirjeestä marrask. 11 p:ltä (Johanna Niskalalle) näkyy:\n\n\"On omituista, että minä toisinaan tunnen itseni niin onnelliseksi,\ntunnen täydellistä sopusointua melkein koko maailman kanssa. Sellaisen\npuhtaan ja rauhallisen mielialan sain tänäkin iltana. Kun äsken palasin\nlukusalista yksin katua kävellen ja katsellen päälläni kaareutuvaa\nyötaivasta ja täysikuun hopeoimia utupilviä, tunsin mielialani niin\njaloksi lämpenevän, tunsin Jumalan, tuon suuren rakkauden Isän\nläsnäoloa, ja tunsin, että voisin Häntä taas pitkien aikojen takaa\nlapsen tavoin lähestyä... Ja mistä tämä sisällinen rauhan tunne minulle\nnyt tuli, nyt, vaikka minulla rahahuolien (noiden ainaisten) takia\npitäisi olla kyllin syytä epäsointuiseen mielialaan? Niin, syyn tähän\nmielialaani kyllä tiedän. Olen viime päivinä lukenut kahden etevän\nkirjailijan, nim. englantilaisen Hall Cainen ja Arvid Järnefeltin\njaloaatteisia teoksia. Niiden nimet ovat: 'Kristitty', edellisen\nkirjoittama, sekä 'Veljekset', jälkimmäisen... Tänä iltana, tämän\nylevän tunteen valtaamana, tunnen entistä selvemmin, että kirjailijan\ntoimi on oleva minun elintehtäväni. Siihen, jos mihinkään, on Jumala\nminut kutsunut. Sitä varten Hän on sallinut minun niin monia ja kovia\ntaisteluita ja kärsimyksiä kokea, että sitten runsailla kokemuksilla\nvarustettuna voisin tajuttavasti ja taiteellisesti esittää ihmiselämän\nmoninaisia ilmauksia...\n\n\"Omasta elämästäni, suhteistani omaisiini, kehityksestäni ja niistä\nristiriidoista, joita veljistäni jyrkästi eroava kehityskantani on\nsynnyttänyt, olen saava ensimmäisen ja sisältörikkaan aiheen laajaan\nkirjateokseen\".\n\n\n\n\n5\n\n\nMarkus Kaarlela jatkaa edellä aloittamaansa kuvausta osakunnasta eli\nsiis silloisesta jakamattomasta Pohjalaisesta osakunnasta:\n\n\"Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta\nlaatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa tappaa sen, ja\npäinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin\nkutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti\nkinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan\nloppumattomiin.\n\n\"Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään\nvarmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten\nkeskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet\nlahjattomammatkin toverit -- ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli\nmerkille pannut -- varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen.\nYksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä\nhänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja\nmielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana,\nhän oli lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä\nluettiinkin: Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan\nhänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys...\"\n\nOsakuntaa koskevasta kuvauksesta täytyy sanoa, että se on varsin\npinnallinen. Vaikka se muodollisesti onkin tosi, jättää se ottamatta\nhuomioon sen, että noissa äänestyksissä oli pohjavaikuttimena vaikea ja\nsuuri kysymys menettelytavasta isänmaan puolustamisessa; ne nuoret,\njotka ottivat näihin äänestyksiin osaa, olivat ratkaisseet kantansa\ntässä asiassa ja toimivat sen mukaan. Tämä kannan ratkaisu ei\nollut helppo ja tuotti monille syvemmille luonteille vaikeita\nristiriitoja, joskin pinnallisemmat sielut usein menivät harkitsematta\nympäristönsä mukana. Siveellistä lujuutta ja periaatteellista\nuskollisuutta vaadittiin molemmin puolin: nuorsuomalaiset joutuivat\nristiriitaisuuksiin suhteensa vuoksi ruotsinkielisiin, vanhasuomalaiset\ntaas valitsemansa vaarallisen ja ylenmäärin arkaluontoisen politiikan\nvuoksi. On vaikeata sanoa, kummalla puolella nuorukaiset joutuivat\nkovempaan siveelliseen taisteluun, mutta sitä väitettä, että se\nsittenkin koitui katkerimpana vanhasuomalaisten osaksi, voi sangen\nhyvillä syillä perustella.\n\nMarkus Kaarlelan kuvaus kykenemättömyydestään valitsemaan ratkaisevasti\npuolueiden välillä on tosi ja huomattava. Syksyllä 1903 ja yhä\nlisääntyen seuraavina vuosina oli ainakin pohjalaisten ylioppilaiden\njoukossa useita sellaisia, joilla ei ollut halua tehdä jyrkkää\nratkaisua. Toisilla heistä heräsi vastenmielisyys sitä vihan henkeä\nvastaan, joka levisi toveripiireihinkin, ja he kieltäytyivät\njonkinmoisesta itsesäilytysvaistosta uskomasta kaikkea sitä, mitä\nomista kansalaisista sanottiin. Ja toisilla, kuten esim. Wilkunalla,\njoka ei harkinnut, vaan tunsi ja vaistosi, oli sielun pohjalla\njonkinmoinen hämärä ja itsetiedoton aavistus siitä, ettei isänmaata\nkuitenkaan voitu tällä taistelulla pelastaa, että täytyi tulla jotakin\nmuuta -- mitä, sitä ei luonnollisesti osattu sanoa. Tämä intuitiivinen\naavistus ja äänetön odotus kasvoi hiljaisuudessa vuosi vuodelta, kunnes\nse jo maailmansodan lähestyessä, kun viralliset puolueet yhä polkivat\nentisillä sijoillansa, oli hapattanut koko nuorison, saanut\nsen hylkäämään entiset puolueensa ja yhä yksimielisemmin ja\nkiihkeämmin vartomaan jotakin, jonka viima jo tuntui ilmassa. Tämä\npuoluekykenemättömyyden tunnustus, joka Wilkunan silloisessa\ntoveripiirissä tiedettiin todeksi, ei ole hänelle siis ansion\nvähennystä.\n\n\n\n\n6\n\n\nAukustin lähettämillä varoilla Wilkuna oleili Helsingissä joulukuulle\nsaakka, palaten kotiin 8:nnen päivän seuduilla. Hän meni asumaan\nSeppälään, jonne vanhin veli, Arvi, nyt oli vakinaisesti muuttanut.\nIsäänsä hän ei tavannut jouluun mennessä ollenkaan. Apealla mielellä\nhän kirjoittaa morsiamelleen:\n\n\"On jouluilta. Hyvin ikävää! Mikä kohtalon oikku siinä on, että minulla\naina on ikävä ja onneton joulu, joulu, jonka tulisi olla kotoisen onnen\nja ilon juhla... Yksinäni istua köllötän kamarissani pitkää, pimeää\njouluiltaa kulutellen, seuranani synkät aatokseni... Mutta miksi\nminulla sitten on ikävä? Olenhan kotonani. Kotona kyllä, vaan mikään\nkodikkaisuus ei minua lämmöllään silti ympäröi... Tätäpaitsi oli\nminulla taas aamupäivällä Aakun kanssa ikävä riita tulevaisuudestani.\nPapiksi, papiksi! Se oli ytimenä Aakun puheessa... Niin, ja nyt tunnen\nitseni niin hermostuneeksi... Kuoleman ajatus tunkee taas väkistenkin\nmieleeni...\"\n\nTulevaisuus askarruttaa hänen ajatuksiaan. Luku-urasta hän juuri oli\nsekä saanut että antanut näytteen, eikä ilmeisesti tunne siihen\ninnostusta. Maanviljelijänkin ala häämöittää hänen mielessään, koskapa\nhän näyttää kirjoittaneen siitä asuintoverilleen Erkki Bergrothille.\nJoulunpyhinä pidetyssä nuorisoseuran iltamassa hän pitää puheen, ja\nKaikuun hän kirjoittaa pari kirjoitusta, joista huokuu pappisvastainen\nhenki, toisesta rovasti Hohenthalia, toisesta Malmbergia vastaan.\nTällaista hajanaista olotilaa kestää koko tammikuun 1904, hänen\nyrittämättäkään ruveta tarmolla ja voimalla järjestämään raha-asioitaan\nja vastaista oleskeluaan Helsingissä. Helmikuun ensi viikolla sitten\nsaapui kirje toimittaja Raappanalta, joka taas pyysi häntä avukseen\nKalevaan. Ja sinne Wilkuna matkustikin heti, ollen iloinen saadessaan\ntoimen ja palkkaakin 150 mk kuukaudessa. Helmik. 11 p. hän kirjoitti\ntästä morsiamelleen, ilmoittaen saavansa toimittaa lehteä aivan yksin,\nkun Jaakko Tervo oli lähtenyt pois ja \"kun Raappanalta menee aika\njuopotellessa\". Tänne hän siis taas joutui, liimapullon ja saksien\nääreen, \"Rientoa\" toimittamaan.\n\nPääsy jälleen säännölliseen työhön virkistää häntä ja pitää\napeamielisyyden loitolla. Hänellä ei ole aikaa paljon turhia pohtia,\nsillä jokapäiväisen vaikka pienenkin lehden toimittaminen yksinään\npitää kyllä miehen lujilla, samalla kuin syttynyt Venäjän-Japanin sota\nantaa työlle jännitystä ja sisältöä sekä toiveille siivet. Wilkuna ei\nnäytä itse huomanneenkaan, että hän siinä teki aivan karhun\ntyön. Paitsi tavallista uutis- ja maaseutukirje- sekä muuta\npalstantäyttöaineistoa, jonka hän kaiken itse hankki, hän piti myös\nhuolen sotaosaston toimittamisesta, ehtien siinä ohessa kirjoitella\njonkin pienen kertomuksenkin. Poliittisia artikkeleja ei voitu\njulkaista ainoatakaan, ja pakinaosastoa ei Oulun lehdissä vielä\ntunnettu. Maaliskuulla hänen oli hoidettava teatteriarvostelukin, sillä\nKaarle Halmeen johtama Maaseututeatteri vieraili silloin Oulussa,\nesittäen m.m. Nummisuutarit, Daniel Hjortin, Maria Stuartin ja Yli\nvoimain. Tämä työn vaatimus piti häntä, kuten sanottu, hyvässä\nvireessä. \"Muutoin olen voinut sangen hyvin ja ollut ylimalkaan\nerinomaisen virkeänä ja hyvällä tuulella\", hän kirjoittaa morsiamelleen\nmaalisk. 9 p. Terveyttään hän hoitaa perusteellisesti tehden pitkiä\nhiihtoretkiä ja käyden uimassa Linnansaaren saunan uima-altaassa\nkahdesti viikossa. Vasta keväämmällä, kun työn rasitus alkoi tuntua ja\nkun palkkaa ei tahtonut Kalevan tyhjästä kassasta enää ollenkaan\nlöytyä, hän tuli alakuloiseksi, kirjoittaen morsiamelleen toukok. 5 p.\nm.m.: \"Olen ollut jokseenkin alakuloisella mielellä tätä nykyä, ehkä\nsiksi, etten tahdo saada palkkaani ulos, kun Raappanalla on niin peräti\nhuonot raha-asiat. Ihmeellistä, että minä aina alakuloisella mielellä\nollessani muistan itsemurhaa. Ehkä se olisikin kaikkein viisain teko!\"\nSaman kuukauden 20 p. hän matkustikin jo Nivalaan, asettuen nyt asumaan\nWilkunaan.\n\nOulussa olon ajalta ansaitsevat seuraavat otteet Aukustin kirjeestä\nhänelle ja kahdesta hänen kirjeestään morsiamelleen huomiota, sillä\nensinmainittu häntä varmaankin huvitti, ja viimemainituissa tämä\näskeinen \"ateisti\", joka kuitenkin aina hädässään turvasi Jumalaan,\nselittää laajasti uskonnollisia mielipiteitään.\n\nAukusti kirjoitti maalisk. 15 p.: \"Lienet jo ikävällä odottanut\nkirjettä kotoa. Vaan kun ei ole mitään erityisempää tapahtunut, ei ole\ntullut ryhdytyksi kirjoittamaan... Terveys on kodissamme yleensä\nhyvä... Tanelin Annassa on kyllä ollut sairautta, vaan kun se on niin\nyhteistä kaikille Eevan tyttärille, joidenka tahto on miehen ala\nannettu, niin siitäkään ei olisi paljon muuta sanomista, ellei se\nsairaus olisi lisännyt taloon miestä; poikanen lienee noin kolmen\nviikon vanha. Reino Valio on ollut kovasti sairaana viime lauantaista\nasti; tauti katkaisi hänen elämänsä langan tänä aamuna... Kyllä siellä\nOulussa näytetään osaavan Kristuksen kärsimysviikkoa pyhittää. Tuskin\nsitä lehteä ilmestyy, joka ei tietäisi ilmoittaa illanvietosta taikka\nteatterista j.n.e.... Toivoisin, että sinä pyhittäisit jäljellä olevan\nelämäsi kärsivälle Kristukselle. Lienet kai jo nähnyt, mitä tällä\nluodulla aistimaailmalla on antamista, joten sopisi toistakin puolta\nhakea. Kun olet kokenut jotakin siitä, mitä elämä Kristuksen jäljessä\non, ja ellei se vie kannattaviin tuloksiin, niin ilmoita siitä minulle.\nVoisin ehkä antaa joitakin käytännöllisiä ohjeita. Nykyaika on kaikilla\naloilla siitä omituinen, että nyt tieto kulkee liian paljon kokemusten\nedellä. Ei ole sitä asiaa, joka ei olisi valmiiksi purtu, ennenkuin se\non vielä tapahtunutkaan... Maailma on joutilaita tyhjän tuteeraajia\ntäynnä...\"\n\nMaalisk. 24-26 p. Wilkuna kirjoitti morsiamelleen m.m.:\n\n\"Äsken oli täällä tovereitani ja me väittelimme kiivaasti uskonnon\nasiasta. Minä puolustin omaa käsitystäni, nimittäin ettei ole\niankaikkista helvettiä eikä Jumalan kolminaisuutta, vaan yksi Jumala,\nsuuri rakkauden isä, jonka lapsia me kaikki olemme ja jonka kanssa me\nkaikki voimme päästä seurusteluun. Minä olen niin vakuutettu tästä\nkäsitykseni oikeudesta, että se tekee minut ihan onnelliseksi. Kaikki\ntuntuu sen valossa niin toivorikkaalta ja eloisalta\".\n\nToinen, huhtik. 8 p:ltä oleva kirje on kirjoitettu sen johdosta, että\nhänen uskonnollinen, pietistinen morsiamensa oli äitinsä sairauden\njohdosta epäillyt äitinsä autuusvarmuutta, kun tämä ei ollut\n\"herännyt\". Wilkuna kirjoittaa:\n\n\"Kerrot, kuinka äitisi on kuolemaisillaan sairaana ja että sinä olet\nhuolissasi hänen sielunsa tilasta... Äitisi on elänyt täällä maailmassa\nnoin 60 vuotta. Tuo aika on ollut hänelle työn ja tuskan aikaa,\nkatkeamaton ketju vaivoja. Nuorena hän on joutunut naimisiin, estyen\nmaailman viettelyksistä, ja elänyt sitten yksinkertaisissa,\npuutteenalaisissa oloissa. Ihmiskuntaa hän on lisännyt kymmenkunnalla\nlapsella, joita hän kykynsä ja ymmärryksensä mukaan on kokenut\nkasvattaa kunnon ihmisiksi. Tätä suurilukuista perhettään, jopa\nraihnaista miestäänkin, elättäen ja hoitaen hän on elonsa päivät\nkuluttanut, siinä uhrautuvassa toimessa raihnaisen vanhuutensa\nsaavuttanut. Kaikessa elämässään hän on ollut tosi rehellinen ja suora.\nHäntä on moitittu kiukkuisuudesta -- se on ollut hänen luonteensa, eikä\nhänen tahtonsa vika. Jos hän nyt elämänsä aikana ei ole sattunut\nsaamaan 'herätystä' ja syventymään kirkonoppimme monimutkaisiin\nkoukkuihin, ei ole muistanut 'tehdä parannusta', niin hän joutuu\nkuolemansa jälkeen iankaikkisiksi ajoiksi sellaisiin vaivoihin, joita\njärki tuskin pystyy kuvittelemaan -- ja tämä sen vuoksi, ettei hän\ntämän 60-vuotisen elonsa ajalla... ole joutanut käyttämään aikaansa\nmuuhun kuin toisten ihmisten hyväksi eikä ole sääntöjen mukaan osannut\ntunnustaa 'itseään vikapääksi niihinkin synteihin, joita emme tunne\nemmekä tiedä'! Niin, eikö sinun järkesi ja omatuntosi sano, että se\nolisi hirveä vääryys, jos niin tapahtuisi? Eikö Jumala kieltämättä\ntuntuisi mitä ilkeimmältä julmurilta, jos hän sellaista tekisi sen\nvuoksi, että heikko ihmislapsi täällä puutosten ja vajavaisuuksien\nmaassa ei ole voinut elää niinkuin enkeli, vaikka onkin parhaan\nvointinsa ja ymmärryksensä mukaan koettanut elää oikein. Vaikka siis\nmeidän korkein jumalallinen ominaisuutemme, nimittäin järki, todistaa\nmoisen uskon järjettömäksi, niin miksi uskotaan sellaista\nperkeleellistä oppia, jonka mukaan Jumala on sydämetön tyranni! Miksi\nemme usko pikemmin, että Jumala haudankin takana tahtoo pelastaa\nihmisiä ja saattaa lopulta kaikki luotunsa onnellisiksi? Siksikö, että\npapit ja heidän sokeat seuraajansa ihmisten kirjoittamain kirjain\nperusteella opettavat toisin? Mutta papit, nuo mustatakkiset peikot,\novat kautta maailman aikojen olleet pikemmin pimeyden kuin Jumalan\npalvelijoita, joiksi he itseään kerskaavat! Minä uskon... että suuren\nrakkauden Jumalan tarkoitus on, että lopulta kaikki muuttuu hyväksi,\nettä ihmishengellä on rajaton tilaisuus kehittyä yhä korkeammalle, yhä\nlähemmäs Luojaansa. Äitisi, ja minun äitini ovat kuoleman kynnyksellä,\nkuoleman, joka on vain ovi uuteen onnellisempaan elämään. He ovat\nkumpikin olleet niitä yksinkertaisia sieluja, joiden elämä on ollut\npelkkää uhrautumista toisten hyväksi. Jumalisiksi, heränneiksi y.m.\nitseään kerskaavien koukkuja ja jaaritteluja he eivät ole voineet\nkäsittää, mutta niitä he eivät ole tarvinneetkaan. Ilman niitä he\nkuoltuaan astuvat huolista vapaaseen, onnekkaampaan elämään yhtä\nastetta lähempänä iankaikkista rakkauden isää. Se on minun\njärkähtämätön luottamukseni...\"\n\nLopuksi hän jäljentää kirjeeseensä Severi Nymanin (Nuormaan) runon\n\"Jumala-ajatuksia\".\n\nEi ole luultavaa, että Suomen papit myöntäisivät tarjonneensa tällaista\nJumalaa kansallemme, sillä juuri rakkauden ja oikeuden julistus on\ntaitanut olla heidänkin oppinsa ytimenä. Siinä suhteessa Wilkunan\nkiihkeä pappisviha vie hänet harhaan. Mutta hänellä onkin tarkoitus\nsuomia sitä omahyväistä lain, tuomion ja \"oikean opin\" henkeä,\njoka oli herännäispiireissä laajalle levinnyt ja joka todellakin\nlakikiivaudessaan tuli esittäneeksi Jumalan vanhatestamentillisena\nJehovana. Se positiivinen Jumala-usko, joka Wilkunan kirjeestä\nesiintyy, oli hänen orvon ja onnettoman nuoruutensa, sen rakkauden\nkaipuun kasvattama, joka aina etsien asui hänen sydämessään. Sen\nohjaamana hän tuli kirjoittaneeksi tämän kaikkien työtä tehneiden ja\nraskautettujen äitien puolustuspuheen, kuin kuultavaksi Jumalan\ntuomioistuimen edessä.\n\nJumala- ja sallimus-ongelma askarruttaa häntä usein. Heinäkuulla\ntapahtui Wilkunassa sellainen onnettomuus, että veli Heikin pieni,\nkuudennella vuodella oleva poika Aukusti, johon Kyösti oli kovin\nmieltynyt ja jonka kanssa hän saattoi pitkät tovit leikkiä täydellä\nantaumuksella kuin lapsi, joutui niittokoneen terän tielle sillä\nseurauksella, että toinen jalka leikkautui nilkasta melkein poikki.\nKertoen tapahtumasta morsiamelleen (elok. 8 p.) Wilkuna lausuu:\n\"Tapauksen syytä en ole, vaikka olen paljonkin sitä miettinyt, voinut\nvielä selittää. Olen lähes alkanut uskoa, ettei mitään Jumalaa olekaan,\nvaan että täällä maailmassa vallitsee sokea sattumus\".\n\n\n\n\n7\n\n\nKesä 1904 oli Wilkunalle ylipäätään onnellinen, varsinkin sen vuoksi,\nettä keväämpänä vallinnut kireä suhde isään vähitellen hellitti. Isä\nlupautui hänelle takaajaksikin, Petter Niskala tuli toiseksi, ja niin\nhän sai säästöpankista 3000 mkn opintolainan. Hän otti osaa\nnuorisoseuran toimintaan, esiintyen m.m. kesäk. 19 p. hyvällä\nmenestyksellä Tolarina. Elokuun lopulla hän lähetti pari kirjoitusta\nTyömieheen. Kotoa hän erosi tyytyväisenä ja sovinnossa, muistellen sitä\nkirjeessään Aukustille (lokak. 6 p.) seuraavasti:\n\n\"Muutoin oli se loppuosa kesää siellä kotona sekä kotoa lähtö paljon\nvaloisampi kuin koskaan ennen koko kouluajallani ja se ei suinkaan ole\nollut minuun vaikutustaan tekemättä. Paljo mieluummin palaan taas\njoulun ajaksi sinne kotiin\".\n\nSyysk. 7 p. hän matkusti Helsinkiin, sijoittui asumaan Annank. 3 A, ja\nkävi 9-10 p. Tammisaaressa morsiantaan tervehtimässä. Hän aloitti\nlukukautensa kivittäen vaikean tiensä hyvillä päätöksillä, mutta\narmoton elämä ei silti säästänyt häntä lankeemuksilta. Hän kertoo siitä\nitse (kirjeessään morsiamelle lokak. 16 p.) seuraavalla avomielisellä\nja rehellisellä tavalla:\n\n\"Olen juonut monta päivää! Miksi? Eläimellisestä halusta vain! Ja\nsellaisessa tilassahan en ole voinut muuta kuin kauhistuen itkeä,\nmuistaessani sinua, jota olen kehdannut suojelusenkelikseni kutsua.\n\n\"Mutta nyt?\n\n\"Nyt olen tänä varhaisena sunnuntai-aamuna tehnyt jyrkän lupauksen olla\ntästä lähin väkijuomia maistamatta. Olen sen luvannut itselleni Jumalan\nja sinun edessäsi, ja minä tunnen, että voin sen lupaukseni pitää\npyhänä.\n\n\"Tiedän, kuinka katkerasti sinä olet kärsinyt siitä tiedosta, että minä\nkäyn kapakoissa. Muistan, kuinka sinä nytkin viime kerran siellä\nluonasi ollessani melkein toivottomuudella vastasit minun\nkevytmieliseen pyyntööni, että saanko käydä vastakin kapakassa:\n'Käythän sinä, lupasin minä tai ei'.\n\n\"Älä ole enää toivoton siitä asiasta! _Minä_ en käy enää\nkapakassa!!!!!!!\n\n\"Pyyhi pois ne sanattoman tuskan kyyneleet, joita ensi sivulla oleva\nkalju tunnustukseni on silmistäsi pusertanut! Tiedän, että sinä\nrajattomassa rakkaudessasi vieläkin annat minulle anteeksi ja toivot\nparasta. Ja sinun tähtesipä juuri minäkin alan uutta ja puhdasta\nelämää, sillä sinähän olet, kuten niin monesti olen sanonut, se\n'johtotähti', joka kurjinakin hetkinä on minua ylöspäin viittaillut, on\nepätoivon äänellä sydämessäni huutanut, kehoittaen tekemään tämän\nratkaisevan päätöksen, jonka nyt olen tehnyt\".\n\nNäinä aikoina ylioppilaat joivat ja mellastivat paljon, ja monen ura ja\nelämä meni siinä karille. Sitä ei ole otettava ainakaan kaikissa\nsuhteissa varsin traagillisesti, sillä kuohuva elämän- ja\nseikkailunhalu pursusi väkisinkin joskus tekoihin, joita tyyni harkinta\nja omatunto ei hyväksynyt. Toiset kestivät kohmelonsa miehuullisesti ja\nkaunistelematta, saaden kokemusta ja karaistuen, toiset löivät\npintapuolisesti asian leikiksi; Wilkunan kirjeestä näkyy, miten hän\nkokemuksiinsa suhtautui. Markus Kaarlelan historiassa Wilkuna valaisee\ntätä sielullista taistelua ja vihdoin tapahtuvaa tasapainon\nsaavuttamista seuraavasti:\n\n\"Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai hän\nympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen, aivan kuin\nhän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja ollut\nasujametonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, kasvoillaan\ntympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota päältään. Sen\njälkeen hän kurkisti arastellen peiliin, sillä kadulla oli häntä koko\najan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan mustelmia sekä\nlisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa hän ei niissä kuitenkaan\nhuomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se jonkun verran\nrauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin edelleen ja hänen\nhalutti perinpohjin peseytyä sekä harjata vaatteensa. Mutta pesukaappia\nlähestyessään sai jokin askeettinen päähänpisto hänet kuitenkin\nyhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin hän olisi tuntenut ulkonaisen\nolemuksensa olevan puhdistamatonna paremmassa sopusoinnussa sisällisen\nihmisensä kanssa.\n\n\"Sohvaa lähestyessään hän huomasi pöydällä kirjeen... Säikähtyneenä hän\nviskasi kirjeen takaisin pöydälle, heittäysi raskaasti ähkäisten\nsohvalle ja veti viltin korviinsa aivan kuin joltakin piiloutuakseen...\n\n\"Eilen hän oli lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään\nrepelöivänä. Tänään hän tunsi tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun\nsisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä... Päivän\nhetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset kiersivät\nsamaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti kuluneen\nvuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin siirtää\najatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti kammoksuen\ntakaisin... Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi\nvilttiin kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut\nja häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan\nmeno tuntui aivan mahdottomalta...\"\n\nIllalla tulee Markuksen luo hänen paras ystävänsä, ja tälle Markus\nripittäytyy. \"Joitakin hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki\nmahdottomalta paljastaa muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin\nhienorakenteiselle Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt\nlämmitä, hän oli jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo\nnähdä ne keveämmässä valossa. Samalla hän tunsi pakottavaa tarvetta\nkertoa niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle\ntoverilleen sekä keventää mieltään... Hän tyhjensi nyt itsensä\nkokonaan... Hänen silmänsä kostuivat tuontuostakin, sillä hän tunsi\nitsensä nyt kokonaan keventyneeksi. Viimeöisten kokemusten rumat puolet\nolivat yht'äkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen\nja seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa.\nHänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta\npainajaisesta. Samalla hän tunsi suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta ja\ntoimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta\".\n\nTällainen oli Wilkunan lankeemuksen ja nousun kulku, niinkuin se hänen\ntoveripiirissään hyvin tunnettiin. Valitettavasti hän ei ajoissa\npäässyt selville siitä, ettei alkoholi ollut häntä varten. Näinä\naikoina rupesi ilmenemään, että sillä oli hänen terveestä ja\nvoimakkaasta ruumiistaan huolimatta hänen herkkään hermostoonsa ja\njossakin määrin sairaalloiseen sieluunsa aivan erikoinen vaikutus:\nvähänkin runsaammin nautittuna se aiheutti hänen sielussansa pimeän\ntilan, \"kompliseeratun humalan\", jolloin muisti saattoi kadota ja\ntapahtua tekoja, joista hän ei ollut ollenkaan vastuunalainen. Hänen\nluonteensa hillitön kiivaus saattoi silloin purkautua hurjiin,\nepäterveisiin tekoihin. Selviytymisen jälkeen hänen henkinen\nmasennuksensa ja tuskansa oli surkuteltava, ja jos hänen mieli siitä\npelastua, \"huljahtaa aallon harjalle jälleen\", hänen täytyi ripittäytyä\njollekin ystävälleen ja saada lohdutusta. Ja sitä tehdessä hän\nikäänkuin ulkoni omasta itsestään, katsellen koko tapahtumasarjaa kuin\nvieraana henkilönä, ja paljasti armottoman ja säälimättömän\nrehellisesti kaikki. Mutta tässä kuvailussa vähitellen hänen\nharvinaiset suullisen kertojan lahjansa pääsivät oikeuksiinsa, samalla\nkuin hänen suuri humoristinen kykynsä sai hänet pian näkemään koko\nseikkailun groteskina kuvasarjana niistä kommelluksista, joita\nihmispoloisille useinkin sattuu. Tällaisen tunnustuskertomuksen jälkeen\nhän huoahti helpotuksesta ja saattoi jälleen ruveta elämään. Tulkoon\nsanotuksi kertakaikkiaan, että tämä lankeemus kulkee Wilkunan elämässä\nloppuun saakka murheellisena mustana kuteena, vihollisena, jota vastaan\nhän aina yhä uudelleen nousi taisteluun, mutta joka kavalasti vartoen\nheikkouden hetkeä aina uudelleen hänet langetti.\n\n\n\n\n8\n\n\nPaitsi yllä kerrotunlaisia kokemuksia, esiintyi Helsingissä syksyllä\n1904 muutakin, joka vaikutti Wilkunan hermostoon ärsyttävästi tehden\nsäännöllisen lukutyön vaikeaksi. Jo yliopiston avajaisissa sattui\nkiihkeä kohtaus, josta Wilkuna kertoo kirjeessään Kyösti Kalliolle\nsyysk. 15 p:ltä: \"Kun rehtori oli lopettanut avauspuheensa,\nnousi eräs viipurilainen nuori maisteri, Sarvi nimeltään, ja pyysi\nsaada lukea erään kirjoituksen. Rehtori kielsi sen ja käski vasta\njumalanpalveluksen jälkeen kokoontumaan juhlasaliin, jossa puheena\nolevan kirjoituksen sitten saisi lukea. Siitä huolimatta ja vaikka\nsuurin osa professoreja ynnä rehtori lähtivät pois, Sarvi luki\nkirjelmän, joka sisälsi ankaran vastalauseen sen johdosta, että\nlaittomasta arvannostosta poissa olleita ylioppilaita viime keväänä\nerotettiin yliopistosta ja että nyt kesällä on vangittu ja Venäjälle\nviety muutamia yliopiston miehiä. Heti perään luki saman kirjelmän\nruotsiksi eräs maisteri Söderhjelm, jonka ohessa näitä painettuja\nkirjoituksia tuiskuna jaettiin ympäri juhlasalia. Lukemista seurasivat\nkaikuvat hurraahuudot ja jalkojen tömistykset. Jumalanpalveluksen\njälkeen kokoonnuttiin uudelleen juhlasaliin, jossa rehtori ja\nDanielsson pitivät puheen, moittien ylioppilaiden loukkaavaa käytöstä\nja valittaen, kuinka he sen kautta olivat saattaneet sekä heidät että\nkoko yliopiston tukalaan asemaan...\"\n\nKoko poliittinen ilmapiiri oli tullut herkemmäksi ja toivorikkaammaksi.\nSen jälkeen kuin Schauman edellisenä keväänä oli teloittanut\nBobrikoffin ja sotasanomat Itä-Aasiasta olivat saaneet yhä edullisemman\nsisällön, olivat ryssien suunnitelmat hiukan hidastuneet, samalla kuin\nsuomalaisten mieli oli virkistynyt ja vastarinnan halu taas kiihtynyt.\nVapaammiksi käyneet sanomalehtiolot olivat myös omiaan lietsomaan\nvastarinnan henkeä. Ylioppilasnuoriso tunsi tämän kaiken hyvin\nherkästi, politikoiden kiihkeästi ja hakien tilaisuutta mielialansa\nilmaisuihin. Kun sillä esim. ei ollut muuta vastustajaa käden\nulottuvilla, sen huomio vähitellen kiintyi Helsingin rappiolle\njoutuneeseen poliisiinkin, jonka miehistön joukossa oli kaikenlaisia\nkätyripuuhiin antautuneita olioita. Wilkuna tunsi tämän kaiken hyvin\nherkästi, ja jouduttuaan kerran pakotetuksi vieraaksi poliisikamarille\nhän sai ikäänkuin käsin todettavan esimerkin kansamme alennustilasta:\n\"Konstaapeleista puhuivat useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista\nsuomea. Ne olivat raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä\npisti nenään vahva tökötinhaju\". Komisarius, jonka eteen hänet oli\nensimmäisenä kutsuttu, \"oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin\nihoin ja tummin silmänalustoin. Tukka oli pomadalla voideltu\nkiiltäväksi ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea\nhajuvesien tuoksu\". Tästä persoonallisesta sortajan heitukkain\nnäkemisestä Wilkunan venäläisviha, joka lapsuudesta saakka oli raskaana\nja anteeksiantamattomana asunut hänen sielunsa pohjalla, ikäänkuin\npuhkesi kuoren alta ja rupesi ilmenemään vähäisimmänkin aiheen\nsattuessa. Niinpä hän, varsinkin jos sattui olemaan hiukankaan\nviinapäässä, saattoi ärjäistä poliisille: \"Ryssä perkele\", joutuen\nsiitä, kuten hän \"Vaikeassa tiessä\" aivan todenmukaisesti kertoo,\nrehtorinkin nuhdeltavaksi. Aivan sairaalloisesti hän vihasi ilmiantajia\nja nuuskijoita, joita siihen aikaan luultiin olevan ehkä enemmän kuin\nolikaan. Jos ravintolassa oltaessa joku tuntematon henkilö sattui liian\nuteliaasti tuijottamaan Wilkunaan ja tämä sen huomasi, oli johtopäätös\nvalmis: mies oli \"spiooni\"! Toveriseuran oli silloin toimittava\npohjalaisella päättäväisyydellä ja häikäilemättömyydellä, jos mieli\nsaada vältetyksi molemminpuoliset ikävät seuraukset. Wilkunan äkkiä\nriehahtava suuttumus, melkoiset voimat ja salamannopeat liikkeet loivat\njoskus tilanteita, joista pelastuminen oli enemmän yhteisen hyvän onnen\nkuin järkevyyden ansiota.\n\nEi ole siis kummasteltava, ettei Wilkunan luvuista tänä syksynä hyvistä\naikeista huolimatta tullut erikoisempaa valmista. Ne eivät\nluonnistuneet monelle muullekaan. Aika ei suosinut niitä, ollen täynnä\nyhä kasvavaa odotusta ja suunnaten vaativan katseen juuri\nylioppilaihin. He olivat kansansa elohopeana, joka näytti ilman\npaineen, ja he tunsivat sen. Wilkunan muistiinpanoista näkyy, että hän\ntänä syksynä kuunteli E. Aspelinin luentoja draamallisen runouden\nteoriasta. \"Vaikeassa tiessä\" hän mainitsee Markus Kaarlelan käyvän\nkansantalouden luennoilla. Muuna hänen lukemisenaan oli, paitsi\nkaunokirjallisuutta, Schopenhauerin teokset \"Die Welt als Wille und\nVorstellung\" ja \"Parerga und Paralipomena\" sekä Renanin \"Jeesuksen\nelämä\" saksalaisena käännöksenä. Tämän ohella hän harrasti omintakeista\nkirjoittelua, valmistaen muutamia kertomuksia. Näistä ja entisistä,\nKalevassa olleista ja edellisenä kesänä kirjoittamistaan, hän muodosti\nkokoelman \"Novellikokeita\", jättäen sen Pohjalaiselle osakunnalle\npalkinnon toivossa. Marrask. 15 p. hän sitten saattoikin kirjoittaa\nmorsiamelleen:\n\n\"Samana iltana (9 p.) kun sain sinun kirjeesi ynnä tiedon äidin\nkuolemasta, kohtasi minua onnikin. Silloin sain nimittäin toisen\npalkinnon Pohjalaisen osakunnan kirjallisuuskilpailussa. Kilpailussa\noli minulta kahdeksan novellia, joiden joukossa oli muutamia ennen\nKalevaan kirjoittamiani sekä joukko uusia, jotka kesällä kotona\nkirjoitin. Viimemainittujen joukossa oli novelli nimeltä 'kaksi\nkirjettä'. Siinä kerrottiin ensin tytön kirje, jossa valitetaan pelkoa\nkuolemaisillaan olevan äidin autuaaksi tulemisesta. Toisessa kirjeessä\npoika selittää ajatustapaansa... Kuten helposti huomaat, on tässä\nnovellissa aihe meidän suhteistamme... Saamani palkinnon suuruus oli\n125 mk, siis nätti raha ja lisäksi pieni maine siitä ynnä tieto, että\nminullakin on sentään taipumusta kirjailemaan...\"\n\nÄidin kuolemasta hänelle ilmoitti Aukusti-veli kirjeellään marrask. 7\np:ltä: \"Rakas veli! Piirrän jonkun rivin tässä paljojen toimien ohessa.\nOlen täällä kirkolla äiti-vainajan ruumiin ja sitä koskevien tarpeiden\ntähden viettänyt tämän päivän. Soitin kuolinkelloja, ostin\nkäärinliinoja y.m. Äiti vaipui kuolon uneen eilen klo 2 i.p. Loppu oli\njotenkin rauhallinen... Se on tässä asiassa merkillistä, että äidin\nkuolema sattui juuri hänen ja isän hääpäivän kohdalle, josta on nyt\nkulunut 46 vuotta\".\n\nTähän Kyösti vastaa 13 p.: \"Tiesin heti, ennenkuin kirjeen avasinkaan,\nettä se sisältää semmoisen tiedon. En juuri erikoisesti tunne surua,\nsillä tapahtuihan äidin kuolema niin soveliaaseen aikaan kuin ihmiselle\nsuinkin voi. Olihan hän jo korkeassa iässä, elämästä väsynyt, ja\nelämäntehtävänsä tunnollisesti täyttänyt. Olisin kuitenkin suonut hänen\nelävän edes jouluun asti, että olisin saanut vielä nähdä hänet. Sääli\non minunkin isä parkaa. Tunnen selvästi, miltä hänestä nyt tuntuu. Ja\nkyllä kai minäkin tästä puolin joudun kotona turvattomammaksi kuin\nennen\".\n\nKyöstille jäi äidin muistoksi ja ainoaksi perinnöksi tuohinen\nnuuskarasia. Hautajaisiin hän ei mennyt.\n\nKotiin hän saapui jouluk. 13 p:n vaiheilla. Johanna Niskala oli mennyt\nmarrask. 1 p. Limingan kansanopistoon ja tuli hänkin joululomaksi\nNivalaan. Wilkunan olo kotona olisi näin ollen tullut hyvinkin\nviihtyisäksi, ellei hän pahaksi onneksi olisi sairastunut\nkeuhkokuumeeseen. Tauti oli kuitenkin lievää ja nauttikin Wilkuna\ntoipuvan rauhaisesta levosta asuessaan Elias-ukon toverina hänen\nhuoneessaan ja tarkkaillessaan iäkkään ystävänsä erikoisia tapoja ja\ntuumailuja. [Elias Kaarlela, talon vanha isäntärenki.]\n\n\n\n\n9\n\n\nKevätlukukaudelle hän saapui tammik. 24 p. Kiihkeä ja toivorikas\npoliittinen tunnelma oli vallalla. Valtiopäivät oli kutsuttu koolle\nedellisen vuoden jouluk. 6 p:ksi, ja oli Wilkunan matkatoverina nyt\nhänen ystävänsä Kyösti Kallio, joka oli ensi kertaa edustajana\nvaltiopäivillä ja aloitti siis tällöin poliittisen uransa. Asunnon\nWilkuna sai Vuorikadun 6:ssa, jossa silloin vielä oli yksikerroksinen\npuurakennus. Joku vanha herrasmies piti siinä ruokatarjoilua,\nvuokraten myös kahta huonetta, joista toiseen osui Wilkuna, saaden\nasuintoverikseen erään teol. ylioppilaan. Jo 26 p. hän kiiruhti\nkertomaan veljelleen Aukustille seuraavaa:\n\n\"Tiistai-iltana pani työväestö toimeen rauhallisen mielenosoituksen,\nkulkien pitkin katuja ja laulaen lauluja. Mutta myöhemmällä ryhtyivät\njärjestyneeseen työväkeen kuulumattomat vallattomuuksiin, särkien\nlukuisien kapakkain ja ravintolain ikkunat. Ankarampia yhteentörmäyksiä\nei vielä sattunut ihmisjoukkojen ja poliisin kesken. Paljon vakavampaa\nlaatua olivat jo kohtaukset keskiviikkoiltana, jolloin jo vertakin\nvuoti. Samanlainen mielenosoitusjoukko joutui Senaatintorilla ja sen\nlähistöllä taisteluun poliisivoiman kanssa, jolloin viimemainitut\npaljastetuin miekoin hyökkäsivät väkijoukon kimppuun. Ollen itsekin\ntuossa väkijoukossa olin tilaisuudessa näkemään, kuinka nuo\nroistomaiset Helsingin poliisit hutkivat aseettomia ihmisiä raivoisina\nkuin vesikauhuiset koirat. Jo kajahti laukauskin yhdellä taholla ja\nsitä seurasi kymmenkunta muuta kumeaa pamausta ja ilmassa tuntui ruudin\nsavua. Tuntui hiukan omituiselta kuulla ensi kerran eläissään\nlaukauksia ihmisjoukkoja vastaan. Laukausten vaihdossa ei kumminkaan\nhaavoittunut muita kuin yksi poliisi sekä samoin yksi nuori poika\nväkijoukosta, saaden revolverin kuulan kupeeseensa. Mutta\nsapeliniskuista haavoittui sensijaan useita, toiset hyvinkin pahoin.\nPitkin iltaa liikkui sitten poliisijoukkoja kaduilla ajaen ihmisiä\nedellään ja pieksäen jopa naisiakin. Niin, olipa pastori Hymanderkin,\njoka oli kehoittanut väkijoukkoja tyyntymään ja siinä tarkoituksessa\njuuri ollut ulkona, joutunut noiden raakalaispoliisien kynsiin, jotka\nolivat häntä pahoin rääkänneet muutamassa porttikäytävässä, huolimatta\nhänen selityksistään ja vastalauseistaan. Kun minäkin myöhemmällä\nyritin portista ulos, kun asuntomme edustalta kuului kovaa melua, ajoi\nminut muuan raakalainen sapeliaan heiluttaen takaisin pihalle. Tämän\npäivän Hufvudstadsbladet tiesi kertoa, että Viaporin lähimmän\nvarustuksen kanuunat olivat olleet kaupunkia kohti käännettyinä;\nluultavasti on Obolenski pelännyt yleistä kapinaa ja ryhtynyt\nvarokeinoihin. Sotaväkeä oli myöskin liikkeessä ja kasakat ratsastivat\npitkin iltaa kaduilla tyhjennellen niitä ihmisistä.\n\n\"Pietarista saapuu jos minkälaisia tietoja suuresta kapinasta.\nKerrotaan keisarin paenneen sieltä sotajoukon turvissa. Ja täällä\nHelsingissä on sähköä ilmassa. Kerrotaan ihmisten hankkivan aseita ja\nuhkailevan tänään torstai-iltana kostaa poliisin raakuuksia. Jos tätä\nvielä jatkuu, niin täällä voi syntyä hyvinkin verisiä näytelmiä.\n\n\"Tänään palasivat maastakarkoitetut kotimaahan ja saapuivat junalla\ntänne Helsinkiin. Kun riensin muutamain toverien kanssa asemalle,\ntäytti asematorin kymmeniintuhansiin nouseva ihmisjoukko ja kauas\nkaikui Rosendalin tuttu ääni. Juna oli jo kerennyt tulla.\nMaastakarkoitetut seisoivat aseman portailla, josta Rosendal puhui,\nkuten pelkäämätön mies puhuu totuuden puolesta. Hän kehoitti jatkamaan\npontevasti työtä sortovallan hävittämiseksi. Innokkailla eläköön- ja\nhurraahuudoilla saattoi kansanjoukko maastakarkoitetut Patrian\nhotelliin. Pikku yhteentörmäyksiä syntyi nytkin poliisin kanssa.\nRosendal on käynyt harmaatukkaiseksi, mutta on muuten yhtä jykeä kuin\nennenkin. Pelkään, että hän taas joutuu tekemisiin hallitusmahdin\nkanssa jo yksistään tuon asemalla pitämänsä puheen takia.\nHyvinkään asemalla olivat santarmit jo vanginneet kaksi palaavaa\nmaastakarkoitettua, nimittäin kreivit isä ja poika Creutzin, huolimatta\nsiitä, että toiset maanpakolaiset olivat puolisen tuntia taistelleet\nvastaan. Paitsi Rosendalia saapuivat tänne Pekka Aulin, Jonas Castrén\ny.m.\"\n\nKirjeen lopussa hän kysyy: \"Valittiinko kuntakokouksessa lisäjäseniä\nkutsuntatoimistoon?\"\n\nTähän Aukusti veistäsi helmik. 5 p. m.m.: \"Kuvernööri Savander kävi\ntäällä viime viikolla, ja oli hän vaatimalla vaatinut kunnan hallitusta\nkuuluttamaan uuden kuntakokouksen ja sakon haastolla valitsemaan\nmainitut jäsenet. Saa nähdä, kuinka siinä käypi, eivät ne ainakaan\nniitä hevillä valitse\".\n\nNäihin tapauksiin liittyy erään Wilkunan toverin [nimismies Claudelin]\nseuraava muistelma:\n\n\"Levisi tieto, että aikaisemmin maasta karkoitetut olivat juuri\npalanneet. Karkoitettujen joukossa oli myöskin Leo Mechelin. Innostuen\nlähdettiin Kauppatorille, joka oli täynnä juhlivaa yleisöä. Erästä\nkarkoitettua lähti väkijoukko saattamaan hänen asuntoonsa. Me olimme\ntässä joukossa. Mutta silloin ei Wilkuna enää voinut hillitä\nylitsepursuavaa isänmaallista tunnettaan, vaan huudahti väkijoukossa:\n'Alas santarmit ja ryssän valta ja keisari!' Ja jotain vielä sinnepäin,\nsanoja en enää muista. Tämä herätti liian suurta huomiota. Kun Wilkuna\nedelleen jatkoi huudahduksiaan ja kun huomasin erään epäilyttävän\nvenäläisen viittaavan syrjään toverilleen ja seuraavan meitä\nsilmillään, huomasin ajanhetken tulleen ryhtyä jotain toimimaan.\nPoistuimme torilta joutuen vihdoin vanhan tuttavamme Münchener Ölhallin\nkohdalle, johon laskeuduttiin kadulta alaspäin johtavia portaita,\nnykäisin Wilkunan mukaani, ja suljettuani varmasti ulko-oven hävisimme\nniin ravintolan komeroihin ja sieltä edelleen muualle. Olimme yhdessä\nsitten koko illan ja Wilkuna selitti saaneensa jonkinmoisen\nkiihtymyksen kohtauksen. Wilkuna itsekin ihmetteli, että juttu painui\nsiihen\".\n\nEipä siis kumma, etteivät luvut taaskaan tahtoneet luonnistaa, kun\npoliittinen tausta ja ilmapiiri oli tällainen. Lisäksi Wilkunan asunto\nsattui olemaan vakaville harrastuksille sangen epäedullinen.\nViereisessä ruokasalissa parveili alituiseen ylioppilaita,\nfarmaseutteja ja konttoristeja, joukossa paljon Wilkunan ja hänen\nasuintoverinsa tuttavia. Mikäpä siis sen hauskempaa, kuin syötyä\nmukavasti siirtyä Kyöstin \"boksiin\", kuuntelemaan aina meheviä ja\nhumoristisia \"Festuksen tarinoita\". Ja kun lähdettiin ulos, veti jo\npaljas myötämäki keskikaupungille päin, jonne automaattisesti tuli\nvaluneeksi, kunnes ilman varsinaista päätöstäkin herättiin siihen, että\ntaas istuttiin Rikhardin- ja Kasarminkadun kulmassa olevassa Münchener\nölhallissa, oluttuopit kourassa, politiikka hampaissa. Turhaan\nponnisteli tätä vastaan teologian ylioppilas, joutuen päinvastoin\nitsekin väliin uimaan virran mukana ja toisten riemuksi hämillään\nomatekoisella ruotsinkielellä selittämään Ölhallin hymyilevälle\nneidille: \"Vi ha dobeskat hela dagen\". (Suomalainen katusana \"topeska\"\n-- humala.) Näin kävi siitä huolimatta, että Wilkuna oli lujasti\npäättänyt elää \"niinkuin pyhäin tulee\".\n\n\n\n\n10\n\n\nEdellä on mainittu Wilkunan kirjoittaneen Työmieheen elokuulla 1904. 23\np:n lehdessä on pääkirjoituksena \"Ruumiillinen työ ja korkeampi\nkoulusivistys\" ja 30:n p:n lehdessä samalla paikalla \"Palvelijain\nolosuhteista\". Molempain kirjoittajana on nimimerkki K.W., joka\nilmeisesti on Wilkuna. Tätä sosialistikautensa kehittymistä hän itse\nkuvaa \"Vaikeassa tiessä\" seuraavasti:\n\n\"Kuluneena suvena (tarkoittaa kesää 1903) hän oli ollut pari kuukautta\nkesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä (Kalevassa\nOulussa). Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata\ntaloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen\nkirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli\nkäynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen\npyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta hänet oli\nkutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut\ntyömiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden\nvaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut\nlämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana\n'herraskaisena' oli hän ollut joukossa kuin harvinainen korukalu, jota\nkohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään\nitsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt\naluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan\nvalmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut\nkiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja\nnoussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan\nesikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan,\njoka oli pitävä koolla oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja\nja kohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu\nsangen suosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä\nkotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä\ntalonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa\nalkuperäisessä, maailmaavalloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista\ntenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.\n\n\"Loppukesän hän oli viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen, johon\nhänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen pitempiä\nkirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja ylimalkaan\nhän tunsi suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään sosialistiksi.\nYksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista, vihlovaa ja huumaavaa.\nSe oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain hämärästi tajusivat\nkaikki, että siihen kätkeysi jotakin uutta, peloittavaa ja\npakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja hän\nitsetietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset\nepäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille\nolisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta\".\n\nToisessa paikassa hän kertoo vielä: \"Viime kesän kuluessa minä\nkirjoitin Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen\nvakinaisia avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja\ntutustuin muun muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että\nylioppilaita alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä\nolenkin miltei ainoa\".\n\nKaikki tämä on totta, vaatien vain syventämistä ja leventämistä, että\nasia esiintyisi oikeassa valossaan. Kuten ennen on kerrottu, oli\nWilkunan ylioppilaaksi tultuaan mahdotonta valita aivan jyrkkää\npuoluekantaa. Hän lukeutui kyllä nuorsuomalaisiin, mutta oli samalla\nkansallisuuskysymyksessä vanhasuomalaisten ystävä. Siitä pitäen, kun\nhän rakastui kotinsa palvelijattareen ja joutui kireihin väleihin\nisänsä kanssa, hän luonnollisesti tunsi yhä suurempaa lämpöä työväen\nasiaa kohtaan. Tähän tuli lisäksi se, että vuosina 1903-4 etupäässä\nvanhasuomalaisten ylioppilaiden keskuudessa alkoi ilmetä kasvavaa\nmielenkiintoa työväenasiaa ja yhteiskunnallisia oloja kohtaan, mikä\nlopuksi johti siihen, että 1905 perustettiin Ylioppilaiden\nsosialidemokraattinen yhdistys, ja siihen, että monet silloiset\nvanhasuomalaiset ylioppilaat, esim. Väinö Hakkila ja Vuolijoen\nveljekset, ratkaisevasti siirtyivät sosialistien leiriin, kulkien\naluksi n.s. kravattisosialistien nimellä. Tämä harrastus taas johtui\npohjimmaltaan, paitsi työväen silloin alkaneen \"liikehtimisen\" omasta\nvetovoimasta ja tarjoamista mahdollisuuksista, myös siitä, että\nkeskenään taistelevat porvarilliset valtapuolueet rupesivat tavallaan\nkilpailemaan, kumpaan leiriin työväestö lopuksi saataisiin.\nNuorsuomalaiset perustivat tässä tarkoituksessa \"Perustuslaillisen\ntyöväenpuolueen\" ja vanhasuomalaiset \"Suomalaisen työväenliiton\".\nJonkinmoinen haave, että mahdollisesti tämä uutuudellaan ja\nvoimaeleillään yllättävä kansainvälinen työväenliike merkitsisi\ntulevaisuudessa isänmaalle pelastusta, saattoi myös monen suhtautumaan\nsiihen myötämielisesti. Lopuksi oli koko Helsinki, sellaisena kuin se\nesiintyi Wilkunalle, koruttomalle ja monessa suhteessa proletäärin\nvaistoilla varustetulle kansannuorukaiselle, omiaan lähentämään häntä\nniihin, jotka hänen mielestään varsinaisesti edustivat \"oikeata\nkansaa\".\n\nNämä seikat ne saattoivat Wilkunan kirjoittelemaan proletäärisiä\nkirjoituksia Työmieheen. Tässä on kysymys hapuilevasta myötämielestä\nkovaosaisia kohtaan, uhmasta isää vastaan, mieluisesta\nerikoisasenteesta, eikä suinkaan harkinnan ja elämän lakien tutkimisen\naiheuttamasta maailmankatsomuksesta. Nuoret ovat mielellään\nradikaaleja, mikä laki on melkein poikkeukseton tuleviin kirjailijoihin\nnähden. Niinpä Wilkuna itse kertoikin, että Valpas oli suoraan lausunut\nepäilyksensä hänen sosialisminsa kestävyydestä, huolimatta siitä, että\nWilkuna saattoi sanoa perehtyneensä sosialismin teorioihin Kautskyn ja\nBebelin teoksista. Siltasaaren hämähäkillä oli sillä hetkellä terävä ja\noikeaan osuva silmä.\n\nToveripiirissä Wilkuna avoimesti selitteli sosialistisia\nmielipiteitään, mutta häntä ei oikeastaan otettu vakavasti. Hän istui\ntoveriensa kanssa Ylä-Brondinilla kaahlaten sosialismissa,\n\"kagalismissa\", Goethessä, maailman kirjallisuudessa, teosofiassa,\nseksuaalisissa kysymyksissä, väitellen ja puolustautuen, hyökäten ja\nperäytyen, niin että hänen seurueensa herätti ulkopuolistenkin\nhuomiota. Joku hänen tovereistaan on muistavinaan hänen kerran\nesiintyneen punaisessa kravatissakin, mutta se ei ole aivan varmaa.\nPunaista kravattia nuoret silloin käyttivät yhtä ratkaisevana\nulkonaisena merkkinä kuin sileätä sormusta vasemman nimettömässä.\n\n\n\n\n11\n\n\nWilkuna itse antoi parhaan osoituksen siitä, ettei hänen sosialisminsa\nollut mitään maailmankatsomusta. Helmikuun loppupäivinä 1905 nimittäin\ntämän kirjoittaja, jonka on tässä pakko puhua itsestään, saapui\nVuorikadun 6:teen, jossa tapasi sekä Wilkunan että hänen asuintoverinsa\nmitä parhaimmassa kunnossa ja kodikkaimmassa asussa, molemmilla\nkreikankielinen Uusi Testamentti kädessä. Teologi-asuintoveri oli\nliittänyt vaikutuskykynsä isän ja veljen hartaaseen toivomukseen ja\nsaanut papin kutsumuksen ja rauhallisen, nimenomaan myös kirjailijan\ntyölle edullisen maalaispappila-elämän kuvastumaan Wilkunan sielussa\naivan toisena kuin tähän saakka ja kuin mitä varsinkin Työmiehen\navustajalle ja sosialistille sopi. Kirjeessään helmik. 5 p:ltä Aukusti\noli m.m. kertonut: \"Löysin äsken muistikirjastani erään merkillisen\nmuistiinpanon, joka oli päivätty 29 p. tammik. 1895, ja siis nyt\nummelleen kymmenen vuoden vanha... Lehdet oli yhteen liimattu ja\naukesivat tapaturmassa. Kirjoitus on kokonaisuudessaan seuraava: 'Jos\nSallimus suo, että nämä lehdet aukeavat vielä, jotka minä nyt yhteen\nliitän, niin sinä, joka nämä rivit luet, muista silloin minua, että\nolenko minä saavuttanut pääpyrintöni, nimittäin päästä Papiksi. Muista\nmyös, onko maailma sama kuin silloin, kun näitä kirjoitin. Kenties olen\nminä sinulle, joka luet tätä, setä taikka veli, taikka miehesi veli.\nNäytä tämä silloin veljilleni. Sarjanperältä halolta tullessani vuonna\n1895 29/1 Gustaa Feelix Wilkuna, s. 1879, k. 1919'\". Tämäkin vanha\nlupaus ehkä teki vaikutuksensa. Herkkänä kuvittelemaan ja alttiina\nvaikutuksille Wilkuna nyt ilmeisesti haaveili morsiamensa ympärille\njonkinmoista ihanaa pappila-idylliä, ja eli rauhallisessa\nlepotunnelmassa, silti kuitenkaan hylkäämättä Schopenhaueriaan ja\nRenaniaan.\n\nElämän kovuus särkee idyllit. Helmikuun viimeisenä päivänä Wilkuna\nvietti luokkatovereineen Alppilassa \"penkinpainajaisten\" muistojuhlaa,\ninnostuen tekemään sen niin perinpohjaisesti, että hänen sielussaan\nseuraavana päivänä taas vallitsi murheellinen lamaannus. Sekä hän että\nasuintoveri ymmärsivät, että Vuorikatu 6:n \"puulaaki\" oli mitä\nkiireimmiten hajoitettava, sillä siinä ei ilmeisesti \"syntynyt\nedellytyksiä hedelmälliselle työlle\". Tähän päätökseen yhtyivät\nmielellään ne kaksi muuta pohjalaista ylioppilasta, jotka asuivat\npihanpuoleisessa huoneessa ja jotka omista \"penkinpainajaisistaan\"\naikoinaan varhain aamulla kotiutuessaan unohtivat öljylampun palamaan;\nlamppu rupesi savuuttamaan, korventaen koko huoneen ja tehden\nasianomaisista niin öljyisen mustia, ettei heistä mikään saippua\ntahtonut saada valkoista näkyviin; hermostuneena \"puulaakin\" ylin\nisäntä vaati nyt moisia mellastajia kiireesti muuttamaan.\n\nMutta Wilkuna oli taas perinpohjin kyllästynyt Helsingin elämään ja\nhalusi rauhallisempiin oloihin. Kirjoittaja, joka asui tämän\nkevätlukukauden Sipoossa, Söderkullan kauniissa kartanossa,\nvalmistellen vanhan ajan historian tenttiä, pyysi häntä mukaansa sinne,\nja niin saapui Wilkuna Söderkullaan, saaden täysihoidon eräässä\nRauhanmäki nimisessä pienessä huvilassa muutaman vanhan neidin luona.\nSinne hän nyt majoittui kodikkaasti ja tyynesti, siirsi päättävällä\nilmeellä Uuden Testamentin syrjään, asetti ulottuvilleen\nSchopenhauerin, ja rupesi harrastamaan mielityötään, novellien\nsepittelyä. Näissä harrastuksissa, lukemisen, kirjoittelun ja ulkona\nolon vaihdellessa, lomassa päivittäinen pikku vierailu kirjoittajan\nkammioon ja siihen kuuluva leikinlasku, filosofeeraus ja kiihkeä\nväittely, kului tämä nuoruuden ihanana muistona kuvastuva kevätkausi.\nSiinä oli myös vaihteena joskus tapahtuva Helsingissäkäynti, johon\nsaatiin aihetta jos mistä, muun puutteessa uudistuneista\npoliisimellakoista, kirjallisuuden hankkimisesta ja tietysti\nvapunvietosta. Tämä viimemainittu aihe taas riipaisi Wilkunan\nvalitettavan hurjaan seikkailuun, jonka selvittäminen toverihengen\ntinkimättömien velvoitusten vuoksi joutui kirjoittajalle, ja jossa\nvilahtelee murheellisen koomillisina kuvina suuri särkynyt ikkuna,\nyöllinen remuava vappuyleisö, hirveästi kiukustunut talonmies, suuri\nmäärä vappuhumalaisia ja sikäli myös odottamattoman suopeita poliiseja,\nWilkunan aina sopimattomalla ja epädiplomaattisella hetkellä ilmaantuva\nvenäläisviha, ja lopuksi seuraavana aamuna -- putkassa W:n ei tarvinnut\nolla -- itse silloin hyvin kuuluisa poliisikomisarius Anatol Paulutski,\nöljyttynä, suittuna ja koreana kuin karamellipurkin kyljessä oleva\nkuva. Selvittiinhän siitäkin ja painuttiin taas Sipooseen, jossa\nWilkuna upotti murheensa Söderkullan maalla olevaan sievään\nmetsäjärveen, ruveten uimaan jo toukok. 19 p. Kevät tuli 1905 sangen\naikaisin ja muodostui peräpohjalaisille pojille unohtumattomaksi\nelämykseksi, sillä kevät täällä oli voimakkaampi ja rehevämpi kuin\nheidän kotiseudullaan. Wilkunan elämäniloa ja pursuavaa voimaa on\nvaikea kuvata -- hänen fyysillinen kuntonsa ja sielunvirkeytensä oli\nensiluokkainen. Seurueeseen oli toukokuulla liittynyt eräs kolmas\npohjalainen, jota luonto oli ruumiinrakennuksen puolesta kohdellut\nynseästi, lahjoittaen hänelle kuitenkin korvaukseksi seikkailunhaluisen\nja aloiterikkaan sielun. Kun nyt Wilkuna ja hän esim. uintiretkellä\nviehättyivät leikkimään indiaaneja, juosta roikotellen ilkialastomina\nrannan synkässä kuusikossa, risu puukkona hampaissa, toinen kädessä\ntomahawkina, naama hirveässä irvistyksessä, kiljuen sotahuutoa ja\ntanssien kamalaa pääkallotanssia, toinen sopusuhtaisena ja norjan\nkauniina, toinen kyttyräselkäisenä ja hinteläsäärisenä, rupesi\nkatsojalla sitä nähdessä pöyristävä tunne karsimaan selkäpiitä. Tätä\nkaikkea on turha enempää kuvata, sillä kokenut lukija voi ilmankin\nkuvitella, minkälaiset vinkeet vapauteen päästetyillä orivarsoilla on.\n\nSiltä varalta, että aiottu tentti onnistuisi, kirjoittaja oli luvannut\nitselleen palkinnoksi vapaan kesän, ja oli päättänyt lähteä Venäjän\nKarjalaan jalkapatikassa, katsomaan, minkälaista siellä olisi. Ja kun\ntoukok. lopussa silloisen dos. Gunnar Palanderin ihmisystävälliset\nvaatimukset tulivatkin tyydytetyiksi, saatettiin jo aikaisemmin\naloitetut varustukset lopullisesti täydentää. Wilkuna oli omaksunut\naatteen innostuen ja valmistautui toteuttamaan sitä hartaana ja\nodottavana. Muutettiin Helsinkiin, pantattiin kaikki tarpeettomat\ntavarat matkakassan vahvistamiseksi, ja käytiin asioilla kumpikin\nomalla tahollaan. Kesäk. 2 p:n iltana lähdettiin Helsingin asemalta\nSortavalaan, seurana kirjava joukko venäläisiä sotilaita ja muuta\nrahvasta, Wilkuna väkevällä tuulella ystäviensä kanssa kumoamiensa\nlähtöryyppyjen johdosta. Seurasi vaiherikas matka, kuluen Wilkunaa\nhillitessä, sotilaan laulaessa kirkkaalla tenorilla makeasti ja\nsurumielisesti hyväileviä venäläisiä lemmenlauluja, ja juutalaisen\nrukoillessa auringon noustessa, otsalla nelikulmainen puukapula ja\nvasen käsi kyynärvartta myöten nauhoilla kiedottuna. Tultiin\nSortavalaan, tultiin Pitkäänrantaan, siitä Koirinojaan, ja siitä\njalkapatikassa pitkin maantietä Suojärvelle, Annantehtaalle ja\nKaitajärven kylään, Wilkunan astellessa vakaasti, katsellessa\narvostelevasti \"näitä Karjalan laulumaita\" ja kiroillessa yhä enemmän\nkipeytyviä koipiaan. Ja Kaitajärven kylästä, kolmen penikulman päästä\nVenäjän rajasta, hänen täytyi kääntyä takaisin. Synkän näköisenä hän\nistahti kärryille, joita laiha hevonen lähti vetää junnaamaan Värtsilää\nkohti. Sieltä hän aikoi mennä Joensuuhun, jossa hänen veljensä,\nSortavalan diakonikoulusta äsken päässyt Taneli, oli kunnalliskodin\nhoitajana, ja sieltä vihdoin Savon kautta kotiin. Kirjoittaja\npuolestaan painui rajan taakse, mikä ei enää kuulu tähän.\n\n\n\n\n12\n\n\nTällaiset olivat Kyösti Wilkunan varsinaiset ylioppilasvuodet ja tähän\nne päättyivät. Seuraava syksy tempasi hänet lopullisesti pois kaikista\ntutkintoajatuksistakin, antaen hänelle kokonaan muita tehtäviä ja\nhuolia. Hänestä ei ollut, kuten on nähty, pakollisten ja määrättyjen\ntutkintolukujen suorittajaksi; levoton hermosto ei sietänyt niitä ja\nmalttamattomasti omaa kotia halajava mieli piti tutkintopäämäärää kovin\nkaukaisena. Hukkaan eivät hänen ylioppilasvuotensa kuitenkaan menneet;\nvaikka hän ei voinutkaan lopullisen vakavasti kiintyä mihinkään, ei\nvoinut omaksua mitään \"varmaa kantaa\", merkitsivät nämä vuodet silti\nuupumatonta, joskin hajanaista lukemista, totuuden haeskelemista ja\naavistelua, tyytymätöntä etsimistä ja ajattelemista, monenlaista\nkokemusta, sellaistakin, josta sananlasku sanoo: \"Kokenut kaikki tietää\n-- vaivainen kaikki kokee\". Näyttää siltä, kuin elämä valitsisi\ntulkitsijansa jo syntymästä saakka, kasvattaisi heidät aivan erikoisten\nohjelmien mukaan, piirtäisi säälimättä heidän sieluunsa kaikki valonsa\nja varjonsa, iskisi sinne parantumattomia haavoja ja sammumattomia\nsäihkypisteitä -- että he kerran tämän vaivaisen koulun käytyään\nvoisivat sydänverellään todistaa: \"Näin on, minä tiedän sen, olen\nkokenut kaikki!\"\n\n\n\n"]